Title: Ein Kampf um Rom. Finnish - Taistelu Roomasta I - Historiallinen romaani
Author: Dahn, Felix, 1834-1912
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ein Kampf um Rom. Finnish - Taistelu Roomasta I - Historiallinen romaani" ***


TAISTELU ROOMASTA I

Historiallinen romaani


Kirj.

FELIX DAHN


Suomentanut Werneri Tukiainen ["Ein Kampf um Rom"]


Ensimmäisen kerran julkaissut
Yrjö Weilin Helsingissä 1904.



SISÄLLYS:

   I. Teoderik
  II. Atalarik
 III. Amalasunta
  IV. Teodahad
   V. Vitiges I



ENSIMMÄINEN KIRJA

TEODERIK


    "Dietericus de Berne,
    de quo cantant rustici
    usque hodie."



ENSIMMÄINEN LUKU.


Oli viileä kesäyö vuonna viisisataa kaksikymmentä kuusi jälkeen
Kristuksen.

Raskaana pilveili paksu sumu tummapintaisen Adrian päällä, jonka rannat
ja vesi sulautuivat yhteen epämääräisessä pimeydessä; vain kaukaiset
salamat loivat silloin tällöin väräjävän valon hiljaiseen Ravennaan.
Epätasaisesti pysähdellen tuuli suhisi rautatammissa ja pinjoissa
kummulla, joka kohoaa hyvän matkan päässä kaupungin länsipuolella ja
jota kerran koristi silloin jo puoleksi rappeutunut ja nyt
jäljettömästi kadonnut Neptunuksen temppeli.

Tällä metsäylänteellä oli aivan hiljaista, vain myrskyn irtirepimä
kallionkappale vieri silloin tällöin valtavaa ryskettä synnyttäen
kivisiä rinteitä alas ja putosi lopuksi loiskahtaen liejuiseen veteen,
joka täytti merilinnoitusta kaikilta puolin ympäröivät kanavat ja
haudat.

Tai irtautui rapautunut kivilaatta vanhan temppelin paneelikatosta,
putosi marmoriportaille ja musertui -- koko rakennuksen pikaisen
hajoamisen enteitä.

Mutta näitä omituisia ääniä ei tuntunut huomaavan mies, joka istui
liikkumattomana temppelinportaiden lähinnä ylimmällä astuimella nojaten
selkäänsä ylintä astuinta vasten ja ääneti, herkeämättä katseli yhteen
suuntaan: kummun yli kaupunkiin päin.

Kauan hän istui niin liikkumattomana, mutta ikävöiden odotellen: hän ei
huomannut, että tuuli ajoi raskaat sadepisarat, jotka alkoivat
yksitellen putoilla, hänen kasvoihinsa ja leikki rajusti valtavan,
hopeanvalkoisen parran kanssa, joka ulottui kuparivyöhön saakka
peittäen melkein kokonaan vanhuksen leveän rinnan.

Vihdoin hän nousi ja astui pari askelta marmoriportaita alaspäin. "He
tulevat", sanoi hän.

Alkoi näkyä tulisoihdun loiste, joka nopeasti läheni temppeliä
kaupungista päin, kuului nopeita, voimakkaita askeleita ja pian nousi
kolme miestä portaita ylös.

"Terve, mestari Hildebrand, Hildungin poika", huusi etumaisena kulkeva
soihdunkantaja, joka oli nuorin tulijoista, goottien kielellä
tavattoman soinnukkaalla äänellä, kun oli päässyt pronaoksen eli
etusalin rappeutuneeseen pilarikäytävään.

Hän nosti soihdun ylös -- kädensija oli kaunista korinttilaista
kuparityötä ja nelisivuinen varjostin läpinäkyvää norsunluuta -- ja
pisti sen kuparirenkaaseen, joka piti koossa haljennutta keskipylvästä.

Soihtu valaisi apollomaisen kauniit kasvot, joita hymyilevät
vaaleansiniset silmät kaunistivat; keskellä otsaa jakautui
kullankeltainen tukka kahteen pitkään, pehmeään suortuva-aaltoon, jotka
hyökyivät molemmilla puolin hartioille saakka; suu ja nenä olivat
melkein hennoista piirteistään huolimatta muodoltaan täydelliset, hieno
vaaleankeltainen parranalku peitti ystävällisesti hymyilevät huulet ja
hiukan halkonaisen leuan. Hän oli pukeutuneena aivan valkoisiin:
hienovillaiseen sotavaippaan, jota oikealla olalla piti kiinni
vaakalintua kuvaava kultasolki, ja pehmeästä silkistä tehtyyn
roomalaiseen tunikaan, molemmat läpikudotuilla kultaraidoilla
koristetut; valkeat nahkahihnat kiinnittivät sandaalit jalkoihin ja
ulottuivat ristiin punottuina polviin saakka; paljaissa, hohtavan
valkoisissa käsivarsissa oli kaksi leveätä kultahihnaa. Kun hän nyt
seisoi siinä ja lepäsi matkasta oikeassa kädessä pitkä keihäs, joka oli
samalla kertaa sauvana ja aseena, ja vasen käsi lanteilla, katsellen
hitaampia seuralaisiaan, tuntui kuin olisi nuorekas jumalolento harmaan
temppelin parhailta ajoilta taas palannut sinne.

Toinen äskentulleista oli, huolimatta jonkinlaisesta
sukuyhdennäköisyydestä, piirteiltään aivan toisenlainen kuin
soihdunkantaja.

Hän oli muutamia vuosia vanhempi, hänen vartalonsa oli suurempi ja
leveämpi, hän oli melkein jättiläinen pituudeltaan ja voimiltaan;
pitkin voimakasta häränniskaa valui paksu, ruskea, kiharainen tukka.
Kasvoissa ei ollut sitä aurinkoista loistetta, sitä luottavaista iloa
ja elämäntoivoa, joka valaisi nuoremman veljen piirteet. Sen sijaan oli
koko hänen olennossaan karhumaisen voiman ja karhumaisen rohkeuden
leima. Hänen pukunansa oli kulunut sudennahka, jonka yläosa peitti
hänen päänsä päähineen tavoin; nahan alla oli yksinkertainen
villanuttu, ja oikealla olkapäällään hänellä oli lyhyt, raskas, kovasta
tammenjuuresta tehty nuija.

Varovaisin askelin seurasi kolmas, keskikokoinen mies, päättäväinen ja
älykäs ulkomuodoltaan. Hänellä oli päällään goottilaisen jalkaväen
teräskypärä, miekka ja ruskea vaippa. Hänen sileä, vaaleanruskea
tukkansa oli leikattu tasaiseksi otsalta; ikivanha germaaninen tapa,
joka jo esiintyi roomalaisten voittopatsaissa ja joka on meidän
päiviimme saakka säilynyt saksalaisten talonpoikain keskuudessa.
Avomielisten kasvojen säännöllisistä piirteistä, harmaista, terävistä
silmistä kuvastui miehevä viisaus ja raitis tyyneys.

Kun hänkin oli ehtinyt temppelin cellaan ja tervehtinyt vanhusta,
huudahti soihdunkantaja vilkkaasti:

"No, mestari Hildebrand, mahtaa olla ihana seikkailu, johon sinä olet
meidät kutsunut tällaisena myrskyisenä yönä ja tähän taiteen ja luonnon
erämaahan! Puhu -- mitä on tekeillä?"

Vastauksen asemesta vanhus kääntyi viimeksi tulleen puoleen ja kysyi:
"Missä on neljäs, jonka kutsuin?"

"Hän tahtoi kulkea itsekseen. Hän käski meidät kaikki luotaan;
tunnethan sinä hänen tapansa."

"Tuolla hän tulee", huudahti kaunis nuorukainen, viitaten kummun toista
puolta kohti.

Osoitetulta suunnalta tulikin ulkomuodoltaan hyvin omituinen mies.

Soihdun loiste valaisi aavemaisen kalpeita kasvoja, jotka tuntuivat
olevan aivan verettömät; pitkät, kiiltävän mustat suortuvat valuivat
peittämättömästä päästä hartioille epäjärjestyksessä kuin mustat
käärmeet; hyvin kaarevat kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat
suuria, tummia, surumielisiä silmiä, jotka kuvastivat hillittyä hehkua;
kotkannenä laskeusi terävin piirtein hienoa, sileäksiajeltua ylähuulta
kohti; suun piirteistä kuvastui hillitty suru.

Vartalo ja ryhti olivat aivan nuorekkaat, mutta tuska näytti ennen
aikojaan kypsyttäneen hänen sielunsa.

Hänellä oli mustasta teräksestä tehty rengaspanssari ja sääriraudat ja
oikeassa kädessä säkenöi sotakirves, jonka varsi oli pitkä,
keihäsmäinen. Hän tervehti toisia vain päätään nyökäten ja asettui
vanhuksen taakse, joka nyt antoi noille neljälle miehelle merkin tulla
lähelle pylvästä, jossa soihtu oli, ja alkoi hiljaisella äänellä:

"Olen valinnut tämän kokouspaikan, koska vakavia sanoja on puhuttava
kuuntelijoita pelkäämättä ja uskollisille miehille, jotka voivat
auttaa.

"Olen katsellut kaiken kansan seasta miehiä kuukausmääriä -- teidät
olen valinnut, te olette oikeat.

"Kun olette kuulleet, mitä minulla on sanomista, huomaatte itsekin,
että teidän on oltava vaiti tästä yöstä."

Kolmas, hän, jolla oli teräskypärä, katsoi vanhusta vakavasti ja sanoi
tyynesti: "Puhu, me kuuntelemme ja olemme vaiti. Mistä tahdot puhua
kanssamme?"

"Kansastamme, tästä goottien valtakunnasta, joka on perikadon
partaalla."

"Perikadon?" huudahti vaalea nuorukainen vilkkaasti.

Hänen jättiläismäinen veljensä hymyili ja kohotti kuunnellen päätään.

"Niin, perikadon", huudahti vanhus, "ja te kaikki voitte ylläpitää sitä
ja pelastaa sen".

"Taivas antakoon sanasi anteeksi!" huudahti vaalea innokkaasti, "onhan
meillä kuninkaamme Teoderik, jota hänen vihollisensakin kutsuvat
suureksi, maailman ihanin sankari, viisain ruhtinas? Onhan meillä tämä
hymyilevä Italian maa kaikkine aarteineen? Mitä on maailmassa goottien
valtakunnan veroista?"

Vanhus jatkoi: "Hildebrand, Hildungin poika tietää parhaiten, minkä
arvoinen ja kuinka suuri on kuningas Teoderik, kallis herrani ja rakas
poikani.

"Kuudettakymmentä vuotta sitten minä kannoin hänet näillä käsivarsilla
hoipertelevana poikasena isänsä luo ja sanoin: tämä on voimakas vesa --
sinä saat iloa hänestä.

"Ja kun hän kasvoi suuremmaksi, veistin hänen ensimmäisen nuolensa ja
pesin hänen ensimmäisen haavansa! Minä saatoin häntä kultaiseen
Bysantin kaupunkiin ja varjelin häntä siellä ruumiin ja sielun
puolesta.

"Ja kun hän kukisti tämän ihanan maan, kuljin hänen edellään askel
askeleelta ja pidin kilpeä hänen edessään kolmessakymmenessä
taistelussa.

"Tosin hän on sittemmin saanut oppineempia neuvonantajia ja ystäviä
kuin hänen vanha aseenkantajansa on, mutta tuskinpa ketään viisaampaa
ja varmaankaan ei uskollisempaa.

"Kuinka väkevä hänen käsivartensa oli, kuinka terävä hänen silmänsä,
kuinka selvänäköinen hänen päänsä, kuinka hirmuinen hän oli kypärä
päässä, kuinka ystävällinen pikarin ääressä, kuinka hän voitti pienen
kreikkalaisenkin viisaudessa, kaiken sen olen huomannut satoja kertoja,
kauan ennenkuin aurinko näki sinua, nuori haukka, joka et ole vielä
lähtenyt pesästäsi.

"Mutta vanhan kotkan siivet ovat heikentyneet!

"Hänen sotavuotensa painavat häntä -- sillä hän ja te ja teidän
sukunne, te ette jaksa enää kestää vuosia niinkuin minä ja
leikkitoverini -- hän on sairaana, merkillisesti sairaana ruumiin
ja sielun puolesta kultaisessa salissaan tuolla alhaalla
korppikaupungissa.

"Lääkärit sanoivat, että, olkoon hänen käsivartensa kuinka voimakas
tahansa, mikä sydämen lyönti tahansa voi tappaa hänet kuin salama ja
minä iltana tahansa hän voi mennä alas kuolleiden valtakuntaan.

"Ja kuka on silloin hänen perillisensä, kuka tukee silloin tätä
valtakuntaa? Amalasunta, hänen tyttärensä, ja Atalarik, hänen
tyttärensä poika -- nainen ja lapsi."

"Ruhtinatar on viisas", sanoi kolmas, hän, jolla oli kypärä ja miekka.

"Niin, hän kirjoittaa kreikankielellä keisarille ja puhuu roomankieltä
hurskaan Cassiodoruksen kanssa. Minä luulen, ettei hän edes
ajattelekaan gootinkielellä. Voi meitä, jos hän on peräsimessä
myrskyssä."

"Mutta minä en näe missään myrskyä, vanhus", nauroi soihdunkantaja ja
pudisti kiharoitaan. "Mistä se puhaltaisi? Keisari on taas sovussa,
Rooman piispan on kuningas itse asettanut paikoilleen, frankkilaiset
ruhtinaat ovat hänen sisarensa poikia, italialaisilla on meidän
hallituksemme aikana paremmat olot kuin koskaan ennen. Minä en näe
missään vaaraa."

"Keisari Justinus on vain heikko ukko", sanoi miekkamies yhtyen
edelliseen, "minä tunnen hänet".

"Mutta hänen veljensä poika, piakkoin hänen jälkeläisensä ja jo nyt
hänen oikea kätensä, -- tunnetko hänetkin? Tutkimaton kuin yö ja
petollinen kuin meri on Justinianus -- minä tunnen hänet ja pelkään
hänen tuumiaan. Olin viimeisen lähetystön mukana Bysantissa: hän tuli
meidän seuraamme: hän luuli minun olevan liiaksi juovuksissa -- narri,
hän ei tiedä kuinka paljon Hildungin poika jaksaa juoda! -- ja kyseli
minulta kaikesta, tarkkaan kaikesta, mitä tarvitsee tietää --
kukistaakseen meidät! Niin no, minulta hän sai tietenkin tarkan selon!
Mutta sen tiedän yhtä varmasti kuin nimenikin: se mies aikoo vallata
takaisin tämän maan, tämän Italian, eikä hän jätä jäljelle gootin
jalanjälkeäkään."

"Jos hän voi", murisi vaalean veli.

"Sinä olet oikeassa, Hildebad ystäväni, jos hän voi; ja hän voi paljon.
Bysantti voi paljon."

Edellinen kohautti olkapäitään.

"Tiedätkö sinä kuinka paljon?" kysyi vanhus suutuksissaan. "Kaksitoista
pitkää vuotta oli suuri kuninkaamme sodassa Bysantin kanssa eikä
voittanut sitä. Mutta silloin et sinä ollut syntynytkään", hän lisäsi
tyynesti.

"Tosin kyllä!" -- tuli veli toiselle avuksi. -- "Mutta silloin olivat
gootit yksin vieraassa maassa. Nyt emme enää ole yksin: meillä on
kotipaikka, Italia; meillä on aseveljiä, italialaiset."

"Italia, kotipaikkamme!" huudahti vanhus katkerasti, "siinä onkin
hulluus; italialaiset auttajamme Bysanttia vastaan! Sinä nuori hullu!"

"Ne ovat kuninkaamme omat sanat", vastasi moitittu.

"Niin, niin, minä tunnen kyllä tämän hullun lörpötyksen, joka saattaa
meidät kaikki turmioon. Muukalaisia olemme me täällä, muukalaisia
tänään samoin kuin neljäkymmentä vuotta sitten, jolloin laskeuduimme
noilta vuorilta, ja muukalaisina pysymme tässä maassa tuhannen vuoden
kuluttuakin. Me olemme täällä barbaareita ikuisesti."

"Niin kyllä, mutta miksi pysymme barbaareina, kenenhän syy se on,
jollei omamme? Miksi emme ota oppia heistä?"

"Ole ääneti", ärjäsi vanhus vihasta vavisten, "pidä sisässäsi, Totila,
sellaiset ajatukset: ne ovat olleet taloni kirouksena." Hän sai vaivoin
itsensä levolliseksi ja jatkoi:

"Verivihollisiamme ovat italialaiset eivätkä veljiämme. Voi meitä, jos
luotamme heihin. Voi, jos kuningas olisi tehnyt neuvoni mukaan
voittonsa jälkeen ja tappanut kaikki, jotka voivat kantaa miekkaa ja
kilpeä, jokeltavasta pojasta loruilevaan vanhukseen saakka! He vihaavat
meitä iankaikkisesti. Ja heillä on oikeus. Mutta me, jotka ihailemme
heitä, olemme hulluja."

Syntyi hiljaisuus. Nuorukainen oli tullut totiseksi ja kysyi: "Etkö
pidä ollenkaan mahdollisena ystävyyttä meidän ja heidän välillänsä?"

"Ei voi rauhaa syntyä Gautin poikien ja etelän kansan välille! Mies
tulee lohikäärmeen kultaluolaan ja painaa lohikäärmeen pään maahan
rautakädellä. Lohikäärme kerjää henkeänsä. Mies säälii hänen kiiltäviä
suomuksiaan ja sallii silmänsä hekkumoida luolan aarteissa. Mitä tekee
myrkyllinen käärme? Niin pian kuin voi, hän pistää miestä takaapäin
niin, että säästäjä kuolee."

"Niinpä tulkoot nämä pikku kreikkalaiset", huudahti jättiläismäinen
Hildebad, "ja näyttäkööt nämä kyykäärmeen sikiöt meille kieltään. Me
muserramme heidät -- noin!" ja hän nosti nuijansa ja pudotti sen alas,
niin että marmorilevy meni sirpaleiksi ja vanhan temppelin perustukset
vapisivat.

"Niin, koettakoot vain" -- huusi Totila ja hänen silmistään loisti
sotainen tuli, joka teki hänet vielä kauniimmaksi.

"Jos nämä kiittämättömät roomalaiset pettävät meidät, jos petolliset
bysanttilaiset tulevat --" hän katsoi lemmekkään ylpeästi väkevään
veljeensä -- "katso, vanhus, meillä on miehiä vahvoja kuin tammi."

Vanha aseenkantaja nyökäytti päätään mielihyvästä:

"Niin, Hildebad on hyvin vahva, vaikka ei niin vahva kuin Vinitar ja
Valamer ja ne muut olivat, jotka olivat nuoria silloin kuin minäkin.
Pohjoismaalaisia vastaan on voima hyvä olemassa. Mutta nämä
etelämaalaiset" -- hän jatkoi tukahdutetulla vihalla -- "taistelevat
torneista ja muurien harjalta. He pitävät sotaa laskuesimerkkinä ja
laskevat lopuksi kokonaisen sotajoukon sinun sankareitasi nurkkaan,
josta ne eivät voi liikkua eteen eikä taaksepäin. Bysantissa tunnen
erään sellaisen laskumestarin, joka ei ole mikään mies ja kuitenkin
voittaa miehet. Tunnethan sinäkin hänet, Vitiges?" -- Tämän kysymyksen
hän teki miekkamiehelle.

"Minä tunnen Narseksen", sanoi tämä tullen totiseksi ja miettiväiseksi.
"Sanasi ovat, ikävä kyllä, totta, Hildungin poika, aivan totta.

"Sellaista on jo usein minunkin mielessäni väikkynyt, mutta epäselvänä
ja himmeänä, pikemmin epämääräisenä pelkona kuin ajatuksena.

"Sanasi ovat eittämättömät: kuningas on haudan partaalla -- ruhtinatar
puoleksi kreikkalainen nainen -- Justinianus väijymässä -- italialaiset
kavalat kuin käärmeet -- Bysantin sotapäälliköt ovat taikureita, mutta"
-- hän henkäsi syvään -- "me emme ole yksin, me gootit. Viisas
kuninkaamme on hankkinut itselleen ystäviä ja liittolaisia ylenmäärin.
Vandaalien kuningas on hänen lankonsa, länsigoottien kuningas hänen
tyttärensä poika, burgundien, herulien, tyyringien ja frankkien
kuninkaat ovat hänen sukulaisiaan, kaikki kansat kunnioittavat häntä
isänään, sarmaatit, vieläpä kaukaiset eestitkin Itämeren rannalla
osoittavat hänelle kunnioitustaan lähettämällä hänelle turkiksia ja
keltaista merenpihkaa. Onko kaikki tämä --"

"Kaikki tämä ei ole minkään arvoista, vain tyhjää imartelua se on ja
kirjavaa romua. Auttaisivatko eestit merikultineen meitä Belisariusta
ja Narsesta vastaan? Voi meitä, jollemme voi voittaa yksin. Nämä langot
ja vävyt imartelevat niin kauan kuin he vapisevat, ja kun he eivät enää
vapise, he alkavat uhata. Minä tunnen kuninkaiden uskollisuuden! Meillä
on vihollisia joka puolella, julkisia ja salaisia, eikä ketään ystäviä
paitsi me itse."

Syntyi hiljaisuus, jonka aikana kaikki huolellisesti punnitsivat
vanhuksen sanoja. Ulvoen myrsky riehui rapautuneiden patsaiden ympäri
ja tärisytti murentunutta temppelirakennusta.

Vitiges puhui ensin; kohottaen silmänsä maasta hän sanoi levollisella
ja varmalla äänellä: "Vaara on suuri, mutta ei mahdoton välttää,
toivoaksemme. Varmaankaan et ole kutsunut meitä tänne sitä varten, että
vaipuisimme toimettomina epätoivoon. Apua täytyy saada, sano siis mistä
luulet sitä saatavan?"

Vanhus meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä: "Urhoollinen
Vitiges, Valtarin poika, minä tunsin sinut ja tiesin hyvin, että sinä
ensin löytäisit miehevän luottamuksen sanan; minä uskon kuten sinäkin;
vielä on apu mahdollinen ja sen saamista varten olen kutsunut teidät
tänne, missä ei yksikään italialainen voi meitä kuulla. Puhukaa nyt ja
antakaa neuvonne, sitten minä sanon sanottavani."

Kun kaikki olivat vaiti, hän kääntyi mustatukkaisen puoleen.

"Jos sinä ajattelet samoin kuin minä, niin puhu sinäkin, Teja. Miksi
olet ollut tähän saakka vaiti?"

"Olen ollut vaiti, koska olen ollut eri mieltä kanssanne."

Toiset hämmästyivät. Hildebrand sanoi: "Mitä sillä tarkoitat, poikani?"

"Hildebad ja Totila eivät näe vaaraa, sinä ja Vitiges näette sen ja
toivotte; mutta minä olen nähnyt sen jo aikoja enkä toivo."

"Sinä näet kaiken liian synkkänä; ei pidä koskaan epäillä ennen
taistelua", arveli Vitiges.

"Kukistummeko miekka tupessa, taistelutta ja kunniatta?" huudahti
Totila.

"Ei taistelutta, Totila, eikä kunniatta, sen tiedän", vastasi Teja ja
siveli hiljaa sotakirvestään. "Me tahdomme taistella niin, että se
muistetaan aina; taistelemme kunniakkaasti, mutta voittamatta. Goottien
tähti on laskemassa."

"Minusta tuntuu, että se nousee sangen ylös ensin", huudahti Totila
kärsimättömänä. "Menkäämme kuninkaan eteen ja puhu sinä, Hildebrand,
hänelle kuten olet puhunut meille. Hän on viisas, hän keksii keinon."

Vanhus pudisti päätään. "Ainakin kaksikymmentä kertaa olen puhunut
hänelle. Hän ei kuule enää minua. Hän on väsynyt ja tahtoo kuolla.
Hänen sielunsa on synkistynyt, en tiedä mistä varjoista. -- Mitä
mietit, Hildebad?"

"Minä mietin", sanoi tämä ojentautuen pystyyn, "että varustamme kaksi
sotajoukkoa niin pian kuin vanha leijona on ummistanut silmänsä. Toisen
johtavat Vitiges ja Teja Bysanttiin ja polttavat sen; toisen kanssa
menen minä veljineni Alppien yli ja muserran Pariisin, merovingien
lohikäärmeenpesän, ainaiseksi. Silloin on rauha idässä ja pohjoisessa."

"Meillä ei ole laivoja, millä mennä Bysanttia vastaan", sanoi Vitiges.

"Ja frankkeja on seitsemän yhtä meikäläistä vastaan", sanoi Hildebrand,
"mutta sinä ajattelet urhon tavoin, Hildebad. Mitä sinä neuvot
Vitiges?"

"Minä neuvon kaikkia pohjan heimoja tekemään valalla ja panttivangeilla
vahvistetun liiton kreikkalaisia vastaan."

"Sinä luotat uskollisuuteen, koska itse olet uskollinen. Ystäväni, vain
gootit voivat auttaa gootteja. Kuulkaa minua!

"Te kaikki olette nuoria, teillä on monenlaisia mielitekoja ja
monenlaisia iloja. Yksi rakastaa vaimoaan, toinen aseitaan, kolmannella
on toivo tai huoli rakastajattarestaan.

"Mutta uskokaa minua, aika tulee -- ja hätä voi loihtia sen esille jo
teidän nuorina ollessanne -- jolloin kaikki nämä ilot, jopa huoletkin
muuttuvat arvottomiksi kuin kuihtuneet seppeleet eilisistä
juomingeista.

"Monet muuttuvat silloin heikoiksi ja hurskaiksi ja unohtavat
maanpäälliset asiat sekä tavoittelevat vain haudan tuolla puolen
olevaa.

"Minä en sitä voi, ettekä te, eivätkä monet muutkaan luullakseni.

"Minä rakastan maata vuorineen, metsineen, niittyineen ja kohisevine
virtoineen, elämää maan päällä, sen hehkuvaa kiukkua ja pitkää
rakkautta, sen sitkeää vihaa ja äänetöntä ylpeyttä.

"Ilmaelämästä tuolla ylhäällä tuulipilvissä, josta kristityt papit
opettavat, en tiedä mitään enkä tahdokaan mitään tietää.

"Katsokaa minua. Minä olen lehdetön runko; olen kadottanut kaiken, mikä
ilahdutti minua elämässä: vaimoni kuoli monta vuotta sitten, poikani
ovat kuolleet, pojanpoikani ovat kuolleet paitsi yhtä, joka on
muuttunut italialaiseksi. Ja se on pahempaa kuin kuolema.

"Aikoja sitten ovat surmansa saaneet kaikki, joiden kanssa olin
yht'aikaa reippaana poikana ja voimakkaana miehenä. Jopa menee
hautaansa ensimmäinen rakkauteni ja viimeinen ylpeyteni: suuri
kuninkaani.

"Nyt saatte kuulla, mikä minua vielä pidättää elämässä.

"Mikä antaa minulle rakkautta ja halua elämään ja mikä minua siihen
pakottaa? Mikä ajaa minut, vanhan miehen, nuorukaisen tavoin tänne
vuorelle tällaisena myrsky-yönä? Mikä hehkuu kuuman liekin tavoin
täällä jäänharmaan parran alla puhtaana rakkautena, taipumattomana
ylpeytenä ja uhittelevana suruna? Mikäpä muu kuin palava halu, joka on
poistamattomana veressämme; syvä vetovoima kansaani, hehkuva,
kaikkivoipa rakkaus goottien sukuun, joka puhuu esi-isieni suloista,
ihanaa, kotoista kieltä; vetovoima niihin, jotka puhuvat, tuntevat ja
elävät samoin kuin minä.

"Tämä rakkaus kansaan, se yksin säilyy uhriliekin tavoin sydämessä,
josta muu hehku on sammunut, se on kallisarvoinen, rakas pyhäkkö, se on
ylin jokaisen miehen rinnassa, se on voimakkain mahti hänen sielussaan,
uskollinen kuolemaan saakka ja taivuttamaton."

Vanhus oli puhunut innostuneena -- hänen hiuksensa liehuivat tuulessa
-- hän seisoi kuin vanha, jättiläismäinen pappi nuorten miesten
keskellä, joiden kädet tapailivat aseita.

Vihdoin Teja sanoi: "Sinä olet oikeassa; tämä liekki hehkuu vielä
siinäkin, missä kaikki muu on sammunut. Mutta se palaa vain sinussa, --
meissä, -- kenties vielä sadoissa veljissämme. Voiko se pelastaa koko
kansan? Ei! Ja voiko tämä hehku tarttua suuriin joukkoihin, tuhansiin,
satoihintuhansiin?"

"Voi kyllä, poikani, voi. Kaikki jumalat olkoot kiitetyt, se voi.
Kuulkaa minua!

"Neljäkymmentä viisi vuotta sitten olimme me gootit, useita satoja
tuhansia, vaimoinemme ja lapsinemme saarretut Haemus-vuoren rotkoihin.

"Me olimme suurimmassa hädässä.

"Kreikkalaiset olivat kavalasti hyökänneet kuninkaan veljen kimppuun,
lyöneet hänen joukkonsa, tappaneet hänet ja vallanneet kaikki
ruokavarat, jotka hänen piti tuoda meille. Me oleilimme vuoren
rotkoissa ja kärsimme niin kauheaa nälkää, että keitimme ruohoja ja
nahkaa ruoaksemme.

"Takanamme oli ylipääsemättömät kalliot, edessä ja vasemmalla meri sekä
oikealla ahtaassa solassa meitä kolme kertaa voimakkaampi vihollinen.

"Useita tuhansia meikäläisistä oli kuollut nälkään ja viluun;
kaksikymmentä kertaa olimme turhaan koettaneet murtautua mainitusta
solasta ulos.

"Olimme joutua epätoivoon.

"Silloin tuli keisarin lähettiläs ja tarjosi meille hengen, vapauden,
viiniä, leipää, lihaa -- vain yhdellä ehdolla: meidän oli erottava
toisistamme ja hajaannuttava ympäri koko Rooman valtakuntaa, kukaan
meistä ei enää saisi ottaa goottilaista naista vaimokseen, kukaan ei
saisi opettaa lapsilleen meidän kieltämme eikä meidän tapojamme,
goottien nimen ja olemuksen piti hävitä, meistä piti tulla roomalaisia.

"Silloin kuningas hyppäsi pystyyn, kutsui meidät kokoon, esitti meille
nämä ehdot tulisessa puheessa ja kysyi lopuksi, tahdommeko mieluummin
hylätä kansamme kielen, tavat ja elämän vai kuolla hänen kanssaan.

"Hänen sanansa lensivät satoihin, tuhansiin, satoihintuhansiin kuten
kulovalkea kuivissa puissa; nuo uljaat miehet päästivät huudon, joka
oli kuin tuhatääninen ärjyvä meri, heiluttivat miekkojaan, ryntäsivät
solaan, ja kreikkalaiset olivat poispyyhkäistyt ikäänkuin heitä ei
olisi ollutkaan. Me olimme voittaneet ja olimme vapaat."

Hänen silmänsä loistivat uljaista muistoista ja vähän ajan perästä hän
jatkoi:

"Tämä yksin voi meidät nyt, kuten silloinkin, pelastaa: vasta sitten
kun gootit tuntevat taistelevansa korkeimman hyvän puolesta, --
nimittäin suojellakseen sitä salaista korua, joka on kansan kielessä ja
tavoissa kuin ihmeitä tekevä lähde -- he voivat nauraa kreikkalaisten
vihaa ja italialaisten petollisuutta.

"Ja ennen kaikkea kysyn teiltä vakavasti ja varmasti: tunnetteko te
yhtä selvästi, yhtä täydellisesti, yhtä voimakkaasti kuin minä, että
tämä rakkaus kansaamme on korkein hyvämme, ihanin aarteemme ja väkevin
kilpemme? Voitteko sanoa kuten minä: kansani on korkein hyväni ja
kaikkeni eikä muu mitään; sille tahdon uhrata olemukseni ja
omaisuuteni; voitteko ja tahdotteko sanoa niin?"

"Niin voin ja niin tahdon sanoa!" nuo neljä miestä huusivat.

"Hyvä", jatkoi vanhus, "se on hyvä. Mutta Teja on oikeassa: kaikkien
goottien tunteet eivät vielä ole samat kuin meidän; mutta apua emme voi
toivoa, jollei sama henki innosta kaikkia. Sen vuoksi luvatkaa istuttaa
tästä päivästä alkaen tämän hetken vaikutelmaa itseenne ja kaikkiin
kansalaisiinne, joiden kanssa olette tekemisissä.

"Monelta, monelta on vieras loisto häikäissyt silmät: monet ovat
pukeutuneet kreikkalaiseen pukuun ja ajattelevat roomalaisten tavoin.
He häpeävät, että heitä kutsutaan barbaareiksi. He tahtovat unohtaa ja
saada muita unohtamaan, että he ovat gootteja -- voi niitä hulluja.

"He ovat repäisseet sydämen rinnastaan ja tahtovat elää; he ovat kuin
lehdet, jotka ylpeinä irtautuvat rungosta. Tuuli tulee ja ajaa ne
lokaan, jossa ne mätänevät. Mutta runko seisoo myrskyssä ja elättää ne
lehdet, jotka ovat siinä uskollisina pysyneet kiinni.

"Sen vuoksi teidän on herätettävä kansanne ja neuvottava sitä aina ja
kaikkialla.

"Pojille kertokaa isien satuja, heidän taisteluitaan hunnien kanssa,
roomalaisvoitoista; miehille kertokaa uhkaavasta vaarasta ja
osoittakaa, että kansallisuus on ainoa kilpemme; varoittakaa sisarianne
syleilemästä ketään roomalaista tai roomalaisen jälkeläistä; opettakaa
vaimojanne ja morsiamianne uhraamaan kaikki, itsensä ja teidät hyvien
goottien onnen puolesta. Jos viholliset sitten tulevat, he tapaavat
voimakkaan kansan, ylpeän, yksimielisen ja lujan, jota vastaan he
pirstoutuvat kuin aallot kallioon. Tahdotteko auttaa minua siinä?"

"Tahdomme", he vastasivat.

"Minä uskon teitä", jatkoi vanhus, "uskon pelkkää sanaannekin. En
sitoakseni teitä lujemmin, -- sillä mikä sitoo petollista --, vaan
koska minä uskollisesti pidän kiinni vanhoista tavoista ja koska
paremmin onnistuu se, mikä tapahtuu esi-isien tapojen mukaan:--
seuratkaa minua."



TOINEN LUKU.


Tämän sanottuaan hän otti soihdun patsaasta ja kulki vinoon temppelin
sisäsalin -- cellan -- läpi, hajonneen pääalttarin ja aikoja sitten
maahan kaatuneiden jumalankuvien jalustain ohi rakennuksen takaosaan --
posticumiin. Ääneti kutsutut seurasivat vanhusta, joka johti heidät
portaita alas ulkoilmaan.

Muutaman askeleen kuljettuaan he olivat ikivanhan rautatammen luona,
jonka mahtavat oksat muodostivat taajan katon myrskyä ja sadetta
vastaan.

Tämän puun alla ilmeni katsojien eteen omituinen näky, mikä kuitenkin
heti muistutti näille gooteille harmaasta pakanuudesta, kaukaisesta
pohjoisesta kodista saakka säilynyttä vanhaa tapaa.

Tammen juurella olevasta ruohikosta oli leikattu useita kyynäröitä
pitkä, mutta vain yhtä jalkaa leveä turvekaistale, jonka molemmat päät
vielä olivat irrallaan maassa. Keskeltä turvekaistale oli nostettu
ilmaan kolmen pitkän keihään avulla, jotka olivat pistetyt maahan
pystyyn siten, että keskimmäinen oli jätetty pisimmäksi, joten laite
muodosti jonkinlaisen kolmikulmion. Turvekatoksen alle keihäspylväiden
väliin mahtui mukavasti joukko miehiä seisomaan.

Turpeen jättämässä vaossa oli kuparikattila täynnä vettä, sen vieressä
ikivanha, terävä, kapea uhriveitsi, jonka varsi oli alkuhärän sarvea ja
terä piikiveä.

Vanhus meni kattilan luo ja pisti soihdun maahan sen viereen, astui
sitten oikea jalka edellä kuoppaan, kääntyi itään päin ja kumarsi
päänsä alas; sitten hän viittasi ystäviään luokseen ja asetti sormen
suulleen, kehoittaen siten toisia olemaan vaiti.

Ääneti miehet asettuivat vakoon, Vitiges ja Teja vanhuksen oikealle,
molemmat veljekset vasemmalle puolelle; kaikki tarttuivat toistensa
käsiin muodostaen juhlallisen ketjun.

Sitten vanhus päästi viereistensä, Vitigeksen ja Hildebadin, kädet irti
ja laskeutui polvilleen.

Ensin hän otti kouran täyteen mustaa metsämultaa ja heitti sen vasemman
olkansa yli.

Sitten hän pisti toisen kätensä kattilaan ja pirskotti vettä taakseen
oikealle.

Sen jälkeen hän puhalsi vasten tuulta, joka suhisten leikki hänen
pitkässä parrassaan.

Lopuksi hän heilautti soihtua päänsä päällitse oikealta vasemmalle.
Soihdun hän asetti takaisin maahan ja sanoi itsekseen mumisten:

"Kuulkaa minua, vanha maa, läikkyvä vesi, keveä ilma ja leimuava
liekki! Kuunnelkaa minua tarkoin ja muistakaa sanani:

"Tässä on viisi miestä Gautin sukua, Teja ja Totila, Hildebad ja
Hildebrand ja Vitiges, Valtarin poika.

    "Tää illan hetki tuonut meidät
    on tänne luomaan liiton veljeyden,
    mi vahva aina on ja iäisesti.
    Osa yksi kuin heimon lapsilla vainen
    meill' olkoon rauhan sekä vainon työssä,
    yks' toivo elämän, yks' huoli surujen
    kuin pisara yks', johon veremme
    siteeks' veljeyden vuodatamme."

Näin lausuen hän paljasti vasemman käsivartensa.

Toiset tekivät samalla tavalla. Aivan toisissaan kiinni viisi
käsivartta ojentui kattilan päälle. Vanhus nosti terävän kiviveitsen ja
vetäisi äkkiä itselleen ja neljälle muulle kyynärvarteen haavan, niin
että kaikkien veri valui punaisina pisaroina kattilaan.

Sen jälkeen he asettuivat entisille paikoilleen ja vanhus jatkoi
mumisten:

    "Ja valan me vannoen lupaamme
    oman kaiken uhriksi antaa,
    kodin, karjan ja kalleudet,
    ratsun, aseet ja raavahat
    ja vaimon, lapsen ja lempemme
    ja voiman, veren ja henkemme,
    ne goottein heimo meiltä saa,
    sen onni kallein on.
    Ja ken se meistä pettää kerran
    tään valan kieltäin uhrejansa --"

Nyt hän nousi vaosta -- hänen viittauksestaan toisetkin -- ja siirtyi
pois turvekatoksen alta:

    "Sen sydänveri juoskoon kostamatta
    kuin tää vesi alle ruohoturpeen --"

Hän nosti kattilan ylös, valoi verisen veden siitä vakoon ja jatkoi:

    "Sen päälle salama taivon syösköön,
    sen jymystä hän maahan sortukoon
    kuin tää raskas ruohoturve."

Hän löi yhdellä iskulla alta tukena olevat keihäänvarret, ja kumeasti
äännähtäen raskas turvekatos putosi takaisin vakoon.

Miehet asettuivat käsikkäin turpeelle, ja vanhus jatkoi vilkkaammin:

"Ja sitä miestä, joka ei arvosta tätä liittoa ja valaa ja joka ei auta
elämässä veriveljeään kuten omaa veljeään eikä kosta hänen kuolemaansa
ja joka kieltäytyy uhraamasta kaikkea goottien hyväksi, jos tarve
vaatii ja joku veljistä häntä siihen kehoittaa, kiusatkoot maanalaiset,
ikuiset ja hävittävät voimat, jotka viihtyvät maan kamaran vihreän
ruohon alla. Hyvät ihmiset polkevat hylkiön päätä ja hänen nimensä on
kunniaton kaikkialla, missä kristittyjen kellot kaikuvat ja
pakanakansat jumalilleen uhraavat, kaikkialla, missä äiti hyväilee
lastaan ja tuuli puhaltaa yli avaran maailman.

"Sanokaa nyt, veljet, niinkö käy kurjalle hylkiölle?"

"Niin hänelle käy", sanoivat toiset.

Juhlallisen hiljaisuuden jälkeen Hildebrand irroitti käsien muodostaman
ketjun ja sanoi:

"Ja että tietäisitte, kuinka pyhä tämä paikka on minulle -- nyt tästä
lähtien teillekin -- miksi minä olen kutsunut teidät juuri tänne ja
tänä yönä liittoa tekemään --, tulkaa katsomaan."

Näin sanoen hän otti soihdun ja astui toiselle puolelle mahtavaa
tammea, jonka juurella he olivat valansa vannoneet.

Vaiti ollen ystävät seurasivat häntä vanhan puun vastaiselle puolelle
ja näkivät siellä ihmeekseen leveän avoimen haudan, jonka suulta
kansikivi oli vieritetty. Haudan pohjalta loisti aavemaisesti soihdun
valossa kolme pitkää, valkeata luurankoa. Sitä paitsi näkyi siellä
ruostuneita aseenpalasia, keihäänkärkiä ja kilpiä.

Miehet katsoivat hämmästyneinä vuoroin hautaan, vuoroin vanhusta. Tämä
valaisi soihdulla hautaa hyvän aikaa ja sanoi lopuksi levollisesti:

"Kolme poikaani. He ovat levänneet täällä jo neljästäkymmentä vuotta.
He kaatuivat tällä vuorella viimeisessä taistelussa Ravennasta. Tänään
on sen taistelun vuosipäivä. Riemuiten he syöksyivät keihäisiin --
kansansa hyväksi."

Hän vaikeni. Miehet katsoivat liikutettuina eteensä.

Vanhus kohottautui lopuksi pystyyn ja katsoi taivaalle.

"Nyt on kylliksi", hän sanoi, "tähdet kalpenevat, puoliyö on jo
aikoja ohi. Menkää te muut takaisin kaupunkiin. Sinä, Teja, jäänet
kanssani -- sinullehan on ennen muita annettu laulun ja surun lahja --
kunniavahdiksi näille kuolleille."

Teja nyökäytti päätään ja istuutui sanaakaan sanomatta haudan
partaalle, jossa oli seisonut. Vanhus antoi soihdun Totilalle ja
asettui vastapäätä Tejaa kalliolohkareelle. Muut kolme viittasivat
käsillään jäähyväiset ja lähtivät kaupunkiin päin totisina ja
ajatuksiin vaipuneina.



KOLMAS LUKU.


Muutamia viikkoja edelläkerrotun Ravennan lähistöllä pidetyn yöllisen
kokouksen jälkeen oli Roomassa kokous, samoin salainen, samoin yön
pimeyden suojassa, mutta sen pitivät aivan toiset miehet ja aivan
toisia tarkoituksia varten.

Se pidettiin Via Appian varrella lähellä pyhän Kalixtuksen hautapaikkaa
eräässä puoliksi täytetyssä käytävässä katakombeissa, jotka
maanalaisine, salaperäisine teineen muodostavat ikäänkuin toisen
kaupungin Rooman katujen ja torien alle.

Nämä salaperäiset käytävät -- alkuaan hautapaikkoja, jotka usein olivat
nuoren kristityn seurakunnan pakopaikkana -- ovat niin sotkuiset ja
niiden yhtymä- ja päätekohdat sekä ulos- ja sisäänkäytävät niin vaikeat
löytää, että niiden sisimpiin sopukkoihin voi päästä vain paikkaan
täysin perehtyneen oppaan johdolla.

Mutta ne miehet, joiden salaisia neuvotteluja nyt aiomme kuunnella,
eivät pelänneet mitään vaaraa.

Heillä oli hyvä opas.

Silverius, pyhän Sebastianin vanhan kirkon katolinen päädiakoni, oli
nimittäin vienyt ystävänsä basilikansa kuorikellarin kautta jyrkkiä
portaita myöten alas kirkon välittömässä läheisyydessä olevaan
holvikäytävien osaan; ja kerrottiin roomalaisten pappien ensimmäisten
marttyyrien ajoista saakka tunteneen tarkoin tämän labyrintin.

Kokouksen osanottajat eivät näyttäneet olevan täällä ensi kertaa.
Paikan kammottavuus ei näyttänyt vaikuttavan heihin vähääkään.

Välinpitämättöminä he nojailivat tuon salaperäisen puolipyöreän huoneen
seiniin, jota pronssinen kattolamppu niukasti valaisi. Huone oli
maanalaisen käytävän päätekohta. Välinpitämättöminä he kuuntelivat
vesipisaroiden tipahtelemista katosta maahan, ja jos heidän jalkansa
koskivat siellä täällä valkoisiin, puoleksi maatuneihin ihmisluihin, he
potkaisivat ne tieltään välinpitämättömän näköisinä.

Paitsi Silveriusta oli läsnä muutamia muita oikeauskoisia pappeja ja
joukko ylhäisiä roomalaisia Läntisen keisarikunnan aatelissuvuista,
joilla jo vuosisatoja oli ollut melkein perinnöllisinä valtion ja
kaupungin korkeimmat virat.

Ääneti ja tarkkaavaisina he katselivat päädiakonin liikkeitä.
Tarkastettuaan kokoontuneita ja silmäiltyään sivukäytäviin, joiden
puolipimeässä näkyi vartio pappispukuisia nuoria miehiä, tämä
varustautui nähtävästi virallisesti alkamaan kokousta.

Vielä kerran hän meni kookasvartaloisen miehen luo, joka
liikkumattomana nojasi vastapäisellä seinällä olevaan patsaaseen ja
jonka kanssa hän oli useita kertoja vaihtanut silmäyksiä. Kun tämä oli
hänen kysyvään silmäykseensä nyökännyt myöntävästi päätään, hän kääntyi
muiden puoleen ja sanoi:

"Rakkaat veljet kolmiyhteisen Jumalan nimeen! Taas olemme kokoontuneet
tänne pyhään työhön.

"Edomin miekka on paljastettu päittemme varalta ja kuningas Faarao
janoaa Israelin lasten verta. Mutta me emme pelkää niitä, jotka ruumiin
tappavat eivätkä voi sielua tappaa. Enemmän pelkäämme sitä, joka voi
sekä sielun että ruumiin helvetissä hukuttaa.

"Me toivomme yön pimeydessä apua siltä, joka johdatti kansansa korven
läpi päivällä pilvenpatsaassa ja yöllä tulenpatsaassa.

"Sen ohessa me tahdomme vahvasti uskoa ja aina mielessämme pitää, että
mitä kärsimme, kärsimme Jumalan vuoksi ja mitä teemme, teemme hänen
nimensä kunniaksi. Kiittäkää häntä, sillä hän on siunannut
ahkeruutemme. Alkumme oli yhtä pieni kuin evankeliumin. Mutta nopeasti
kasvoimme kuin puu raikkaan puron äyräällä.

"Peläten ja vapisten kokoonnuimme alussa täällä. Vaara oli suuri, toivo
vähäinen. Parhaiden miestemme jalo veri oli vuotanut -- tähän
uskallamme rohkeasti väittää, että jos me lujana pysymme uskossamme,
kuningas Faaraon valtaistuin seisoo kaislaisilla jalustoilla ja
kerettiläisten päivät tässä maassa ovat luetut."

"Asiaan!" keskeytti hänet nuori roomalainen, jolla oli lyhyt
kiharainen, musta tukka ja säihkyvät, mustat silmät. Hän heitti
kärsimättömänä sotavaippansa vasemmalta oikean olan yli, jolloin lyhyt
miekka tuli näkyviin. "Asiaan, pappi! Mitä tänään on tehtävä?"

Silverius loi nuorukaiseen silmäyksen, joka oli tosin rauhallinen ja
tyyni, mutta josta kuitenkin kuvastui vastenmielisyyttä tuollaista
rohkeaa itsenäisyyttä kohtaan. Hän jatkoi ankaralla äänellä:

"Älkööt ne, jotka eivät näy uskovan päämäärämme pyhyyttä, silti
häiritkö toisten uskoa, ei ainakaan omien maallisten pyrintöjen vuoksi.
Mutta tänään, Licinius, rohkea ystäväni, otetaan liittoomme eräs hyvin
tervetullut jäsen. Hänen yhtymisensä on ilmeinen osoitus Jumalan
armosta."

"Kenet sinä aiot ottaa? Ovatko valmistavat ehdot täytetyt? Menetkö
takuuseen hänestä? Vai onko sinulla muita takeita?" kyseli eräs toinen
läsnäolijoista. Hän oli keski-ikäinen mies, jolla oli säännölliset
kasvonpiirteet ja joka istui aivan levollisena eräällä muurin
ulkonevalla osalla sauva jalkojensa välissä.

"Minä takaan hänestä, Scaevola; muuten on hänen olemuksensa riittävä
takaus --"

"Siitä ei ole kysymys. Liittomme säännöt vaativat takausta ja minä
vetoan niihin", sanoi Scaevola levollisesti.

"Hyvä, hyvä, minä takaan, sinä lainoppineista vaativaisin!" jatkoi
pappi hymyillen.

Hän antoi merkin erääseen vasemmanpuoleiseen käytävään.

Kaksi nuorta ostariusta talutti holvin keskiosaan miehen, jonka
peitettyyn päähän kaikki suuntasivat katseensa.

Vähän ajan perästä Silverius otti päähineen, joka peitti äsken tulleen
päätä ja hartioita.

"Albinus!" huusivat toiset hämmästystä tai vihaa ilmaisevilla äänillä.

Nuori Licinius tarttui miekkaansa, Scaevola nousi hitaasti seisomaan ja
joka puolelta kuului hurjia huutoja:

"Kuinka? Albinus? Petturi?"

Aroin katsein solvattu silmäili ympärilleen. Hänen veltot
kasvonpiirteensä todistivat synnynnäistä pelkuruutta. Hänen silmänsä
kiintyivät pappiin apua anovina.

"Niin, Albinus!" sanoi tämä levollisesti. "Jos jollakin liittolaisista
on häntä vastaan sanottavaa, niin puhukoon."

"Kautta kotijumalani", huusi Licinius nopeasti ennen muita.
"Tarvitaanko tässä vielä puheita? Tiedämmehän kaikki kuka Albinus on ja
mitä hän on. Arka, kurja petturi --." Viha tukahdutti hänen äänensä.

"Solvaukset eivät ole mitään todistuksia", sanoi Scaevola. "Mutta minä
kysyn häneltä itseltään, tunnustakoon hän tässä kaikkien läsnä ollessa.
Kuinka voit sinä, Albinus, joka yksin meistä kaikista olit syytettynä
silloin, kun salaliittomme paljastettiin tyrannille, sallia että noita
jaloja miehiä Boëthiusta ja Symmachusta, liittolaisiamme vainottiin,
että heidät vangittiin, että heiltä ryöstettiin omaisuus ja että heidät
teloitettiin sen vuoksi, että he olivat urhoollisesti puolustaneet
sinua raivoavaa raakalaista vastaan? Sitä vastoin sinä, varsinainen
syytetty, pelastit itsesi tekemällä häpeällisen valan, ettet enää
sekaannu valtion asioihin, ja yht'äkkiä katoamalla. Sano, oletko sinä
se mies, jonka pelkurimaisuuden vuoksi nämä isänmaan parhaat kuolivat."

Vastenmielisyyden murinaa kuului joka puolelta. Syytetty oli ääneti ja
vapisi. Silveriuskin näytti hetkeksi kadottaneen mielenmalttinsa.

Silloin kohottautui pystyyn mies, joka oli nojautunut pappia vastapäätä
olevaan kallioseinään, ja astui askeleen häntä kohti. Tämän miehen
läsnäolo näytti vahvistavan papin rohkeutta, ja hän alkoi uudestaan
puhua:

"Ystäväni, mitä olette sanoneet, on tapahtunut, mutta se ei ole
tapahtunut niin kuin te olette sanoneet. Tietäkää ennen kaikkea, ettei
Albinus ole kovin suuressa määrässä syyllinen siihen, mitä on
tapahtunut. Hän teki tehtävänsä minun neuvostani."

"Sinun neuvostasi?"

"Uskallatko sinä tunnustaa?"

"Albinusta syytettiin erään orjan petoksen nojalla. Tämä oli tulkinnut
Bysanttiin lähetettyjen kirjeiden salakirjoituksen.

"Tyrannin raivo oli herännyt. Vastustuksen, liittolaisuuden varjokin
olisi lisännyt vaaraa.

"Boëthiuksen ja Symmachuksen kiivas esiintyminen oli jaloa, mutta
hullua.

"Sillä se osoitti raakalaisille koko Rooman aateliston mielialan, se
osoitti, ettei Albinus ollut yksin.

"He menettelivät vastoin minun neuvojani ja saivat, ikävä kyllä, maksaa
sen hengellään.

"Heidän intonsa olikin aivan turha, sillä Herran käsi riisti yht'äkkiä
petollisen orjan pois elävien joukosta, ennenkuin hän ennätti tehdä
lisää tunnustuksia, ja Albinuksen kirjeet ennätettiin hävittää ennen
hänen vangitsemistaan. --

"Mutta uskotteko te, että Albinus olisi voinut olla ääneti
kidutuspenkillä, kuoleman uhatessa, jos hän olisi voinut pelastaa
itsensä ilmaisemalla muut liittolaiset?

"Sitä te ette usko, eikä Albinus sitä itsekään uskonut.

"Sen vuoksi täytyi ennen kaikkea voittaa aikaa ja välttää kidutusta.

"Se onnistui mainitun valan avulla.

"Mutta sillä aikaa vuoti Boëthiuksen ja Symmachuksen veri. Heitä ei
voitu pelastaa. _Heidän_ vaitiolostaan kidutuspenkilläkin olimme
varmat.

"Albinus pääsi vapaaksi vankeudestaan ihmeen avulla kuten pyhä Paavali
Filippin luona.

"Kerrottiin hänen paenneen Ateenaan, ja tyranni tyytyi siihen, että hän
kielsi Albinuksen palaamasta Italiaan.

"Mutta kolmiyhteinen Jumala oli varannut hänelle pakopaikan tänne
temppeliinsä, kunnes pakolaisellekin vapautuksen hetki lyö.

"Pyhän turvapaikan yksinäisyydessä on Herra ihmeellisesti kääntänyt
miehen sydämen. Huolimatta kuolemanvaarasta, joka kerran ennen on häntä
uhannut, hän astuu taas piiriimme ja tarjoaa Jumalan ja isänmaan
palvelukseen suunnattoman omaisuutensa.

"Kuulkaa: hän on lahjoittanut kaikki maatilansa pyhän Maria Majorin
kirkolle liiton tarkoitusperää varten käytettäväksi.

"Halveksitteko hänen miljooniaan?"

Hämmästyksestä kaikki olivat vähän aikaa vaiti. Lopuksi Licinius
huudahti: "Pappi, sinä olet viisas kuin -- pappi, mutta minua ei sinun
viisautesi miellytä."

"Silverius", sanoi lainoppinut, "ota sinä miljoonat. Sinä voit sen
tehdä. Mutta minä olin Boëthiuksen ystävä, minun ei sovi olla tuon
pelkuriraukan kanssa tekemisissä. Minä en voi antaa hänelle anteeksi.
Vie hänet pois!"

"Vie hänet pois", kaikui joka taholta. Scaevola oli lausunut kaikkien
mielipiteen. Albinus kalpeni. Silveriuskin vapisi näiden vihan
ilmausten johdosta. "Cethegus", hän kuiskasi hiljaa apua anoen.

Silloin astui joukon keskelle mies, joka oli tähän saakka ollut vaiti
ja kylmän yliolkaisesti silmäillyt puhujia.

Hän oli pitkä ja laiha, mutta voimakas. Rinta oli leveä ja lihakset
terästä.

Toogan purppurareunus ja koristellut sandaalit ilmaisivat rikkautta,
arvoa ja aistia, mutta muuten pitkä, ruskea sotilasviitta peitti
alusvaatteet.

Hänen päänsä oli niitä, joita ei unohda kerran nähtyään.

Paksu, vielä kiiltävän musta tukka oli roomalaistavan mukaan leikattu
lyhyeksi ja kammattu kaarevan, hiukan liian leveän otsan ja
jalomuotoisten ohimoiden yli. Kapeat silmät olivat syvällä hienojen
silmäripsien peitossa ja niiden epämääräisessä tummanharmaassa
syvyydessä läikkyi kokonainen meri hillittyjä intohimoja. Ennen kaikkea
kuvastui niistä mitä kylmin itsehillintä.

Teräväpiirteisten, parrattomien huulten ympärillä väreili ylpeä
ylenkatse Jumalaa ja koko hänen maailmaansa kohtaan.

Kun hän astui esiin ja ylhäisen levollisesti silmäili kiihoittuneita
miehiä, kun hän alkoi käskevän ja sangen vähän imartelevan puheensa,
tunsivat kaikki kokoontuneet hänen etevämmyytensä. Harvat ihmiset
voivatkin olla hänen läheisyydessään tuntematta alemmuuttaan.

"Miksi te kinastelette", hän sanoi, "asioista, joiden täytyy tapahtua.
Sen, joka haluaa päämäärään, täytyy tyytyä välikappaleihin. Ettekö te
tahdo antaa anteeksi? Sama se. Se ei merkitse mitään. Mutta teidän
_täytyy_ antaa anteeksi. Ja te voittekin tehdä sen. Minäkin olin
vainajain ystävä, kenties läheisin. Ja kuitenkin -- minä tahdon
unohtaa. Minä teen sen juuri sen vuoksi, että olin heidän ystävänsä. Se
heitä, Scaevola, rakastaa, se yksin, joka kostaa heidän puolestaan.
Koston vuoksi -- Albinus, kätesi."

Kaikki olivat vaiti enemmän puhujan itsensä kuin hänen esittämiensä
syiden vuoksi.

Lainoppinut vain huomautti vielä:

"Rusticiana, Boëthiuksen leski ja Symmachuksen tytär, tuo
vaikutusvaltainen nainen on liitollemme suosiollinen. Pysyisikö hän
suosiollisena, jos tämä mies otettaisiin liittoomme. Voiko hän antaa
anteeksi ja unhottaa? Ei koskaan!"

"Hän voi. Jollette minua usko, niin uskokaa silmiänne."

Näin sanoen Cethegus kääntyi nopeasti ympäri ja meni erääseen
sivukäytävään, jonka suun hänen selkänsä oli tähän saakka peittänyt.

Aivan käytävän suulla seisoi kuunnellen huntupäinen naishenkilö.
Cethegus tarttui hänen käteensä ja kuiskasi: "Tule, tule nyt!"

"En voi! En tahdo!" vastasi tämä vastustellen. "Minä kiroon hänet. En
voi nähdäkään tuota kurjaa."

"Sinun täytyy. Tule, sinä voit ja sinä tahdot, sillä -- minä tahdon."
Hän nosti hunnun, katse vielä ja nainen seurasi tahdottomana.

Hän astui käytävän kulmauksesta esille. "Rusticiana", huusivat kaikki.

"Nainen kokouksessamme", sanoi lainoppinut. "Se on vastoin sääntöjämme
ja lakejamme."

"Niin on, Scaevola. Mutta lait ovat liiton vuoksi eikä liitto lakien
vuoksi. Ettekä te olisi koskaan uskoneet minua, jollette itse nyt
näkisi."

Hän laski lesken käden Albinuksen vapisevaan oikeaan käteen.

"Katsokaa! Rusticiana antaa anteeksi. Kuka vielä tenää vastaan?"

Kaikki vaikenivat tuntien itsensä voitetuiksi.

Cethegus ei näyttänyt enää välittävän muusta kokouksen menosta.

Hän vetäytyi naisen kanssa huoneen takaosaan.

Pappi sanoi: "Albinus on siis liiton jäsen."

"Ja vala, jonka hän vannoi tyrannille?" kysyi Scaevola kauhuissaan.

"Oli pakollinen. Pyhä kirkko on hänet siitä vapauttanut. Mutta nyt on
aika erota.

"Vielä vain kiireellisimmät asiat, uusimmat tiedot. Tässä, Licinius, on
Napolin linnoitussuunnitelma. Huomisaamuksi sinun on se jäljennettävä.
Se lähetetään Belisariukselle.

"Tässä, Scaevola, kirjeitä Bysantista Teodoralta, Justinianuksen
hurskaalta puolisolta. Sinun on niihin vastattava.

"Tässä, Calpurnius, on Albinukselta puolen miljoonan solidin
maksuosoitus. Sinä lähetät ne frankkien major domukselle. Hän kääntää
kuninkaansa mielen gootteja vastaan.

"Tässä, Pomponius, luettelo Dalmatiassa olevista isänmaanystävistä.
Sinä tunnet sikäläiset olot ja ihmiset. Katso onko sieltä poissa
huomattavia nimiä.

"Teille kaikille tahdon ilmoittaa, että tänään Ravennasta saapuneiden
kirjeiden mukaan Herran käsi lepää raskaana tyrannin päällä. Syvä
synkkämielisyys, liian myöhäinen katumus kaikkien syntiensä vuoksi
raskauttanee hänen sieluaan, ja oikeauskoisen kirkon lohdutusta hän ei
saa. --

"Kestäkää vielä vähän aikaa. Pian kutsuu tuomarien ankara ääni hänet
pois. Silloin koittaa vapauden päivä.

"Ensi iduksena samalla tunnilla tapaamme taas toisemme.

"Herran siunaus olkoon kanssanne."

Kädenliikkeellä diakoni viittasi kokoontuneet hajaantumaan. Nuoret
papit tulivat sivukäytävistä esille soihtuineen ja saattoivat
kokoontuneet yksitellen eri suuntiin vain heille tuttuihin katakombien
uloskäytäviin.



NELJÄS LUKU.


Silverius, Cethegus ja Rusticiana nousivat yhdessä pyhän Sebastianin
basilikan kuorikellariin vieviä portaita myöten ylös.

Sieltä he menivät kirkon läpi diakonin taloon, joka oli sen
välittömässä yhteydessä.

Sisään tultuaan isäntä tarkasti, oliko talonväki jo makuulla. Valveilla
olikin vain vanha orja, joka oli vartijana atriumissa sammumaisillaan
olevan lampun ääressä.

Isäntänsä viittauksesta hän sytytti vieressään olevan hopeajalkaisen
lampun ja painoi erästä marmoriseinän liitosta.

Marmorilevyt kääntyivät akselinsa ympäri. Pappi lamppua kantaen edellä
ja toiset kaksi jäljessä menivät aukon kautta pieneen matalaan
huoneeseen, jonka ovi sulkeutui taas äänettömästi.

Ei piirtoakaan ollut seinässä oven paikkaa näyttämässä.

Tämä pikku huone, jonka yksinkertaisina koristeina oli suuri puuristi,
rukouspalli ja muutamia kullasta tehtyjä kristinuskon tunnusmerkkejä,
oli nähtävästi pakanuuden aikana -- mikä näkyi pitkin seiniä olevista
pehmeistä lavitsoista -- ollut jonkin pienen seurueen juominkipaikkana,
sellaisen seurueen, jonka hilpeää iloisuutta Horatius runoissaan
ylistää.

Nyt se oli diakonin salaisimpien maallisten ja hengellisten ajatusten
tyyssija.

Ääneti Cethegus istuutui matalalle lavitsalle ja katseli vastapäiseen
seinään kudottua mosaiikkia tuntijan silmällä. Sillä aikaa kun pappi
kaatoi sekoitusastiasta viiniä pikareihin ja asetti hedelmiä
kolmijalkaiselle pronssipöydälle, seisoi Rusticiana Cetheguksen edessä
silmäillen häntä tyytymättömyyttä ja ihmettelyä ilmaisevin katsein.

Rusticiana oli tuskin neljääkymmentä täyttänyt. Hän oli nähtävästi
ollut tavattoman, vaikka hiukan miesmäisen kaunis. Ankarat intohimot
olivat enemmän kuin ikä rumentaneet häntä. Ei vain harmaita, vaan aivan
valkoisiakin hiuksia oli hänen sysimustissa palmikoissaan, katse oli
hiukan epävarma ja aina liikkuvan suun ympärillä oli syviä ryppyjä.

Hän nojasi vasenta kättään pronssipöytään ja siveli oikealla miettivän
näköisenä otsaansa koko ajan tuijottaen Cethegukseen.

Vihdoin hän sanoi: "Ihminen, sano mistä olet saanut valtasi minuun? En
rakasta sinua enää. Minun pitäisi vihata sinua. Vihaankin sinua. Ja
sittenkin minun täytyy totella sinua tahdottomasti aivan kuin linnun
käärmeen katsetta. Ja sinä asetit minun käteni, _tämän_ käden tuon
kurjan käteen. Sano, röyhkeä, mistä sinun valtasi johtuu?"

Cethegus oli ääneti osoittamatta hänelle mitään huomiota.

Lopuksi hän sanoi taaksepäin nojautuen: "Tottumuksesta, Rusticiana,
tottumuksesta."

"Niin kai. Tottumuksesta! Tottumuksesta orjuuteen, jossa olen ollut
niin kauan kuin voin muistaa. Luonnollista oli, että tyttönä ihailin
naapurin kaunista poikaa. Anteeksi annettavaa oli, että luulin sinun
rakastavan minua -- suutelithan minua. Ja kuka voi -- silloin --
tietää, ettet sinä voi rakastaa. Et ketään -- tuskin itseäsikään. Synti
oli, ettei Boëthiuksen puoliso voinut tukahduttaa hurjaa rakkauttaan,
jonka sinä taas leikilläsi liehdoit ilmiliekkiin, mutta Jumala ja
kirkko ovat antaneet sen anteeksi. Naurettavaa hulluutta on kuitenkin,
että minun, vaikka tunnenkin sydämettömän petollisuutesi ja vaikka
intohimojen hehku onkin sammunut rinnastani, täytyy vielä sokeasti
totella pirullista tahtoasi."

Hän nauroi ääneen ja siveli oikealla kädellään otsaansa.

Pappi pysähtyi kesken talouspuuhiansa ja katsoi salavihkaa Cethegusta.
Asia näytti häntä kiinnostavan.

Cethegus nojasi päätään takanaan olevaan marmorilistaan ja otti oikeaan
käteensä edessään olevan pikarin. "Olet väärässä, Rusticiana", hän
sanoi levollisesti. "Ja puhut epäjohdonmukaisesti. Sinä sekoitat
Eroksen kujeet Eriksen ja koston hengettärien tekoihin.

"Sinä tiedät, että olin Boëthiuksen ystävä. Siitä huolimatta suutelin
hänen vaimoaan. Kenties juuri siitä syystä. Minusta se ei ole mitään
ihmeellistä ja -- sinullehan ovat Silverius ja pyhimykset antaneet
anteeksi.

"Sinä tiedät vielä, että vihaan näitä gootteja, todella vihaan heitä ja
että minulla on tahtoa ja ennen kaikkea kykyä täyttää sinun hartain
halusi ja pyrintösi: kostaa näille raakalaisille isäsi puolesta, jota
rakastit, ja puolisosi puolesta, jota kunnioitit.

"Senvuoksi noudatat ohjeitani. Ja siinä teet hyvin viisaasti. Sinulla
on sangen suuri kyky kutoa juonia, mutta kiivautesi himmentää usein
katseesi. Se turmelee parhaatkin suunnitelmasi. Siispä teet oikein
seuratessasi kylmää ja harkitsevaa johtoa. Siinä kaikki.

"Mutta mene nyt kotiisi. Orjattaresi istua kyyhöttää unisena eteisessä.
Hän luulee, että olet ripillä Silverius-ystävän luona. Rippi ei saa
kestää liian kauan.

"Sitäpaitsi meillä on vielä asioita. Kerro minulta terveisiä
Camillalle, kauniille tyttärellesi, ja voi hyvin."

Hän nousi seisomaan, tarttui Rusticianan käteen ja talutti hänet hiljaa
ovelle.

Rusticiana seurasi vastahakoisesti, nyökkäsi jäähyväisiksi papille,
katsahti vielä Cethegukseen, joka ei näyttänyt huomaavan hänen
sisällistä liikutustaan, ja meni ulos hiljaa päätään pudistaen.

Cethegus istuutui ja joi pikarinsa pohjaan saakka.

"Tämä nainen taistelee merkillistä sieluntaistelua", sanoi Silverius ja
istuutui hänen viereensä kädessään kivikynä, vahatauluja, kirjeitä ja
asiakirjoja.

"Ei se ole kovinkaan merkillinen. Hän tahtoo hyvittää uskottomuuttaan
miestään kohtaan kostamalla hänen puolestaan. Se seikka, että hän
saavuttaa koston entisen rakastettunsa avulla, tekee pyhän
velvollisuuden jokseenkin suloiseksi. Tosin hän itse ei tiedä tästä
mitään. Mutta mitä meidän on nyt tehtävä?"

Ja molemmat miehet ryhtyivät nyt työhön. He rupesivat ratkaisemaan
sellaisia salaliiton kohtia, joita eivät pitäneet tarpeellisena
ilmaista liiton muille jäsenille.

"Tällä kertaa", alkoi diakoni, "meidän on ennen kaikkea saatava
täydellisesti käsiimme Albinuksen omaisuus ja sitten neuvoteltava sen
käyttämisestä. Tarvitsemme kieltämättä rahaa, paljon rahaa."

"Raha-asiat kuuluvat sinun alaasi", sanoi Cethegus juoden. "Minä olen
kyllä perillä niistäkin, mutta ne ikävystyttävät minua."

"Sitten meidän täytyy saada puolellemme Sisilian, Napolin ja Apulian
vaikutusvaltaisimmat miehet.

"Tässä on niistä luettelo, jossa on myöskin tietoja kustakin
yksityisestä.

"Niiden joukossa on muutamia, joihin eivät tavalliset keinot tepsi."

"Anna tänne, niistä tahdon minä pitää huolen", sanoi Cethegus ruveten
syömään persialaista omenaa.

Tehtyään muutaman tunnin ankarasti työtä he olivat saaneet
kiireellisimmät asiat selvitetyiksi, ja isäntä pani asiapaperit
takaisin salalaatikkoonsa, joka oli suuren ristin takana muurissa.

Pappi oli väsynyt ja katseli kateellisena toveriansa, jonka teräksiseen
ruumiiseen ja väsymättömiin sielunvoimiin eivät näyttäneet pystyvän yön
valvominen eivätkä muut ponnistukset.

Hän huomautti siitä Cetheguksen täyttäessä taas hopeaista pikariaan.

"Harjoitus, ystäväni, vahvat hermot ja", lisäsi hän nauraen, "hyvä
omatunto, siinä koko arvoitus."

"On siinä muutakin, Cethegus, totta puhuen. Sinä olet muuten koko mies
minusta arvoitus."

"Sitä toivonkin."

"Pidätkö sitten itseäsi niin voittamattomasti ylempänä olentona?"

"En ollenkaan. Mutta kuitenkin tarpeeksi syvänä ollakseni arvoitus
muille ja -- itsellenikin. Ylpeile vain rauhassa ihmistuntemuksestasi.
En itsekään tunne itseäni. Vain vesipisarat ovat läpinäkyviä."

"Olentosi avain", jatkoi pappi, "lienee todellakin hyvin syvällä.
Katsohan esimerkiksi liittolaisiamme. Jokaisesta voi sanoa, mikä syy
heidät on saattanut liittoomme. Liciniuksen hänen tulinen nuoruuden
rohkeutensa, Scaevolan harhaanjoutunut, vaikka rehellinen
oikeudentunto, minut ja muut papit -- into palvella Jumalaa."

"Tietenkin", sanoi Cethegus ryypäten.

"Toisia johtaa kunnianhimo tai toivo saada mahdollisen kansalaissodan
kestäessä lähetetyksi saamamiehensä toiseen maailmaan. Toiset ovat
ikävystyneet goottien hyvään järjestykseen tässä maassa, tai he
toivovat voivansa kostaa jonkin muukalaisten tekemän loukkauksen.
Useimmat ovat kuitenkin yhtyneet liittoon vastenmielisyydestä
barbaareita kohtaan ja koska ovat tottuneet pitämään keisaria Italian
oikeana herrana. Mutta sinuun ei voi sovittaa ainoatakaan näistä syistä
ja --"

"Ja se on hyvin epämukavaa, eikö niin? Sillä ken tietää ihmisten syyt,
hän voi heitä hallita.

"Niin, arvoisa ystäväni Jumalassa. En voi sinua auttaa.

"En todella tiedä itsekään, mikä syy minut on liittoon saattanut.

"Olen niin utelias tietämään sen, että aivan mielelläni sanoisin sen
sinulle ja antaisin itseäni hallita -- jos vain voisin sen keksiä.

"Yhden tiedän ainakin: gootit ovat minulle vastenmielisiä.

"Vihaan noita vereviä, liinapartaisia roikaleita. En voi sietää heidän
raakamaista hyväntahtoisuuttaan, heidän lapsellista nuorekkuuttaan,
heidän tyhmänrohkeaa urhoollisuuttaan, heidän eheitä luonteitaan. On
kerrassaan hävytöntä, että maailmaa hallitseva sattuma antaa
tuollaisten jääkarhujen olla herroina tässä maassa, jolla on sellainen
historia ja joka on synnyttänyt sellaisia miehiä kuin -- sinä ja minä."

Hän kallisti päänsä tyytymättömänä taaksepäin, sulki silmänsä ja
ryyppäsi hiukan viiniä.

"Olemme yksimielisiä siitä, että nämä barbaarit on karkoitettava tästä
maasta. Minusta onkin siinä tarpeeksi. Haluan vain näet sitä, että
kirkko vapautetaan näistä harhauskoisista raakalaisista, jotka
kieltävät Kristuksen jumaluuden ja tekevät hänestä puolijumalan.

"Toivon, että Rooman kirkko saa sitten kieltämättä ensimmäisen sijan
koko kristikunnassa, mikä sille kuuluukin."

"Mutta niin kauan kuin Rooma on kerettiläisten käsissä ja ainoa
oikeauskoinen ja laillinen keisari tukee Bysantin piispaa --"

"Ei Rooman piispa ole kristikunnan ylin piispa eikä Italian herra. Sen
vuoksi ei Rooman piispanistuin, vaikka joku Silveriuskin sille pääsisi,
ole mitä sen pitäisi olla: korkein koko kristikunnassa. Ja sitä
Silverius tahtoo."

Pappi katseli hämmästyneenä Cethegusta.

"Älä tule levottomaksi, hyvä ystävä. Olen jo kauan tiennyt
salaisuutesi, vaikka et ole sitä minulle uskonutkaan. En kerro sitä
edelleen."

Hän kaatoi pikariinsa taas viiniä: -- "Falernolaisesi on hyvää ja hyvin
säilytettyä, mutta liian makeaa. --

"Toivot vain, että nämä gootit joutuvat pois Caesarien valtaistuimelta
ja että bysanttilaiset eivät pääse heidän sijaansa, sillä silloin on
Rooman piispalla taas Bysantissa ylipiispa ja keisari. Et siis voi
toivoa goottien sijalle -- keisaria -- Justinianusta, -- vaan -- jotain
muuta?"

"Joko" -- Silverius sanoi innokkaasti -- "Länsi-Roomalle omaa
keisaria --"

"Joka kuitenkin", Cethegus täydensi, "olisi vain nukke pyhän Pietarin
kädessä --"

"Tai roomalaista tasavaltaa, kirkkovaltiota --"

"Jossa Rooman piispa olisi herra, Italia päämaa ja Gallian, Germanian
ja Espanjan barbaarikuninkaat kirkon kuuliaisia poikia.

"Hyvin, ystäväni.

"Ensin on kukistettava viholliset, joiden omaisuutta sinä jo jaat.

"Toistan senvuoksi erään muinaisroomalaisen sananparren: voi
raakalaisia!"

Hän nousi seisomaan ja joi papin maljan.

"Viimeinen yövartio on jo pian kulunut, ja orjieni täytyy löytää minut
aamulla makuukammiostani. Voi hyvin."

Hän veti vaippansa hilkan päänsä yli ja lähti.

Isäntä katsoi hänen jälkeensä ja sanoi itsekseen: "Hyvin tarpeellinen
välikappale. Onneksi hän on vain välikappale. Kunhan hän vain aina
pysyisi sinä."

Cethegus lähti Via Appialta, jossa pyhän Sebastianin kirkko kätkee
katakombien sisäänkäytävän, luoteeseen päin Kapitoliumia kohti. Hänen
kotinsa oli Kapitoliumin juurella Via sacran pohjoispäässä koilliseen
Forum romanumista.

Viileä aamuilma hyväili virkistävästi hänen päätään.

Hän avasi vaipan ja pullisti leveätä, voimakasta rintaansa.

"Niin, sinä olet arvoitus", hän sanoi itsekseen. "Sinä käyt
salaliitoissa ja yöllisissä kokouksissa aivan kuin tasavaltalainen tai
rakastunut kaksikymmenvuotias nuorukainen. Ja miksi?

"Kukapa tietää miksi hengitetään. Kai siksi, että täytyy. Niin minunkin
täytyy tehdä sitä, mitä teen.

"Yksi on varmaa. Tuo pappi pääsee kenties paaviksi: hänen kai täytyykin
päästä siksi. Mutta ei ole välttämätöntä, että hän on kauan paavina.

"Muuten saan sanoa jäähyväiset teille, korkeat ajatukset, jotka vielä
olette vain unelmia ja utukuvia. Kenties purkaudutte rajuilmana, joka
tuo ukkosen mukanaan ja joka ratkaisee kohtaloni.

"Kas, idässä salamoi. Hyvä. Pidän sitä hyvänä enteenä."

Näin sanoen hän meni taloonsa.

Makuukammiossa hän löysi setripuiselta pöydältä vuoteen edessä nauhalla
sidotun ja kuninkaallisella sinetillä leimatun kirjeen.

Hän leikkasi nauhat tikarillaan, avasi kaksinkertaisen vahataulun ja
luki:

"Cethegus Caesariukselle, princeps senatus'ille, senaattori Marcus
Aurelius Cassiodorukselta.

"Herramme ja kuninkaamme on kuolemaisillaan. Hänen tyttärensä ja
perijänsä Amalasunta haluaa puhutella sinua ennen isänsä kuolemaa.

"Saat erittäin tärkeän valtionviran.

"Riennä heti Ravennaan."



VIIDES LUKU.


Ahdistava mieliala vallitsi Ravennan kuninkaanpalatsissa, kolkon
komeassa, epäkodikkaassa.

Vanha Caesarien linna oli vuosisatojen kuluessa joutunut alkuperäistä
rakennustyyliä rikkovien muutosten alaiseksi.

Sen jälkeen kun paikan haltijaksi keisarin sijaan oli tullut goottien
kuningas hoviväkineen, oli viimeinenkin sopusointu rakennusten väliltä
kadonnut.

Sillä useat huoneet, jotka olivat olleet tarpeellisia roomalaiselämän
omituisuuksia varten, olivat käyttämättöminä ja laiminlyötyinä vanhassa
loistossaan. Hämähäkit kutoivat verkkojaan Honoriuksen komeiden, mutta
nyt käyttämättömien kylpyhuoneiden mosaiikkiin ja Placidian
pukuhuoneessa sisiliskot matelivat muurissa olevien hopeapeilien
marmorilistojen yli.

Sitä vastoin oli useita väliseiniä revitty pois sotilaallisemman hovin
tarpeiksi ja vanhanaikaisen talon pienistä huoneista muodostettu
suurempia huoneita, kuten asesaleja, juomasaleja ja vartiohuoneita.

Toiselta puolen oli uusilla muurilaitoksilla naapuritaloja yhdistetty
palatsiin, joten siitä muodostui linnoitus keskelle kaupunkia.

Vaaleaveriset pojat leikkivät nyt villejä leikkejään Piscina maximassa,
kuivaneessa kalalammikossa, ja goottilaisten vartijasotilasten hevoset
hirnuivat palaestran marmorisaleissa.

Siten tuo laaja rakennus oli toisaalta tuskin koossapysyvän raunion,
toisaalta keskentekoisen uudisrakennuksen näköinen. Tämän kuninkaan
linna tuntui olevan sopiva vertauskuva hänen roomalais-goottilaisesta
valtakunnastaan, hänen puolivalmiista ja samalla puoleksi
rappeutuneesta valtiollisesta luomastaan.

Mutta sinä päivänä, jolloin Cethegus palasi taas tänne monien vuosien
jälkeen, peitti levottomuuden, surun ja synkkyyden pilvi raskaana tämän
talon, sillä Teoderikin kuninkaallinen sielu oli lähtemäisillään
sieltä.

Suuri mies, joka tästä palatsista käsin miespolven ajan oli johtanut
koko Euroopan kohtaloita, jota Länsimaat ja Itämaat ihailivat rakastaen
ja vihaten, vuosisatansa sankari, mahtava Didrik Berniläinen, jonka
nimen satu jo hänen elinaikanaan oli ottanut haltuunsa ja kaunistellut,
suuri amelungikuningas Teoderik oli kuolemaisillaan.

Niin olivat lääkärit sanoneet, elleivät juuri hänelle itselleen, niin
ainakin hänen uskotuilleen, ja tieto siitä oli levinnyt suureen,
väkirikkaaseen kaupunkiin.

Vaikka pitkät ajat oli odotettu sellaista loppua vanhan ruhtinaan
salaperäisille kivuille, täytti kuitenkin tieto tuon kamalan iskun
lähenemisestä kaikki sydämet vilkkaalla liikutuksella.

Uskolliset gootit surivat ja olivat levottomat; vieläpä
roomalaisväestönkin keskuudessa oli painostava jännitys vallitsevana
tunteena.

Sillä täällä Ravennassa, kuninkaan välittömässä läheisyydessä, olivat
italialaiset oppineet ihailemaan tämän miehen lempeyttä, ja hänen monet
hyvät työnsä olivat antaneet siitä selvän todistuksen.

Vielä pelättiin, että uuden hallituksen aikana esiintyisi ankaruutta ja
sortoa goottien taholta tämän kuninkaan kuoltua, joka koko
hallituksensa aikana -- lukuunottamatta viimeistä kuninkaan ja senaatin
välistä taistelua, jossa Boëthius ja Symmachus menettivät henkensä --
oli suojellut italialaisia kansansa väkivaltaisuuksilta ja raakuudelta.

Lopuksi vaikutti eräs korkeampikin seikka: tämän sankarikuninkaan
olemus oli suurenmoinen, niin majesteetillinen, että nekin, jotka
olivat usein toivoneet perikatoa hänelle ja hänen valtakunnalleen,
eivät voineet tällä hetkellä, jolloin tämä aurinko oli sammumaisillaan,
olla vahingoniloisia, pikemmin he tunsivat jonkinlaista pelkoa.

Niinpä oli koko kaupunki aikaisesta aamusta saakka -- jolloin ensin
nähtiin sanansaattajia lähtevän palatsista kaikkiin ilmansuuntiin ja
yksityisiä palvelijoita ylhäisimpien goottien ja roomalaisten taloihin
-- vilkkaassa liikkeessä.

Kaduilla, toreilla, kylpypaikoissa miehet seisoivat kaksittain tai
pienemmissä ryhmissä, kyselivät ja ilmoittivat toisilleen tietonsa,
koettivat saada käsiinsä jonkun palatsista palaavan ylhäisen herran ja
keskustelivat odotettavan tapahtuman vakavista seurauksista.

Vaimot ja lapset istuivat uteliaina talojen kynnyksillä.

Päivän kuluessa virtaili jo läheisten kylien ja kaupunkien väestö,
varsinkin surevat gootit, Ravennan porteille uutisia kuulemaan.

Kuninkaan neuvosherrat, varsinkin praefectus praetorio Cassiodorus,
joka oli näinä päivinä osoittanut suurta tarmoa järjestyksen
ylläpitämisessä, olivat odottaneet sellaista liikettä, kenties
pahempaakin.

Puoliyöstä alkaen palatsin kaikki portit ja ovet olivat suljettuina ja
goottilaisten sotamiesten vartioimina. Honoriuksen torille, rakennuksen
pisimmän sivun edustalle, oli asetettu ratsumiesjono. Leveälle
marmoriportaille, jotka johtivat pääporttaalin komeihin
pylväskäytäviin, oli sijoittunut kauniisiin ryhmiin goottilaista
jalkaväkeä kiipineen ja keihäineen.

Vain tätä tietä voi, Cassiodoruksen käskyn mukaan, päästä palatsiin, ja
jalkaväen molemmat päälliköt, roomalainen Cyprianus ja goottilainen
Vitiges saivat antaa sisäänpääsyluvan.

Edellinen laski sisään Cetheguksen.

Kun tämä kulki vanhastaan hyvin tuttua tietä kuninkaan huoneeseen,
tapasi hän linnan saleissa ja käytävissä pienissä ryhmissä ne gootit ja
italialaiset, jotka olivat arvonsa ja maineensa perusteella päässeet
sisään.

Juomasalissa, josta tavallisesti aina kuului hilpeä hälinä, seisoivat
nyt goottien nuoret tuhannen- ja sadanpäämiehet ääneti ja surullisina
tai kuiskaten tekivät toisilleen jonkin huolestuneen kysymyksen. Siellä
täällä nojasi joku vanhempi mies -- kuolevan sankarin asetovereita --
akkunanaukkoon salatakseen äänekästä suruaan.

Salin keskellä, päätään pylvääseen nojaten, seisoi ääneensä itkien
rikas ravennalainen kauppias. Kuningas, joka nyt oli kuolemaisillaan,
oli antanut hänelle anteeksi sen, että hän oli yhtynyt erääseen
salaliittoon, ja pelastanut hänen tavaravarastonsa julmistuneiden
goottien ryöstöltä.

Kylmästi, ylenkatseellisesti silmäillen Cethegus kulki kaikkien ohi.

Hän meni edelleen.

Lähimmässä huoneessa, joka oli määrätty vieraiden lähettiläiden
vastaanottohuoneeksi, hän tapasi joukon ylhäisiä gootteja, herttuoita,
kreivejä ja muita ylimyksiä, jotka julkisesti keskustelivat hallitsijan
vaihdoksesta ja uhkaavista mullistuksista kaikilla aloilla.

Siellä olivat urhoolliset herttuat Thulun Provinciasta, joka oli
sankarillisesti puolustanut Arles'in kaupunkia frankkeja vastaan, Ibba
Liguriasta, Espanjan valloittaja, Pitza Dalmatiasta, bulgarien ja
gepidien voittaja, mahtavia, uhkamielisiä herroja, ylpeitä vanhasta
aateluudestaan, joka ei ollut amelungien kuninkaallista sukua paljon
alempi, -- sillä he olivat baltien sukua, joka oli Alarikin kautta
päässyt länsigoottien valtaistuimelle -- sekä sotaisista ansioistaan,
joilla he olivat suojelleet ja laajentaneet valtakuntaa.

Hildebad ja Tejakin olivat heidän joukossaan.

He olivat sen puolueen johtajia, joka oli jo kauan vaatinut ankarampaa
kohtelua italialaisille. He näet samalla kertaa vihasivat ja pelkäsivät
näitä ja vain vastenmielisesti mukautuivat kuninkaan lempeämpään
mielenlaatuun.

Hurjia, vihamielisiä silmäyksiä sinkoili heidän joukostaan ylhäiseen
roomalaiseen, joka pyrki suuren goottisankarin kuolinhetken
todistajaksi.

Levollisesti Cethegus kulki heidän ohitsensa ja nosti raskaan
villaesiripun, joka oli ovena seuraavaan huoneeseen -- sairaskammion
etuhuoneeseen.

Sinne tultuaan hän tervehti syvään kumartaen kookasta, kuninkaallista
naista, joka musta surupuku yllään seisoi totisena ja ääneti, mutta
vakavaryhtisenä ja kyynelittä asiapapereilla peitetyn pöydän ääressä.
Hän oli Amalasunta, leskeksi jäänyt Teoderikin tytär.

Vaikka hän olikin iältään jo puolivälissä neljääkymmentä, hän oli vielä
erinomaisen, vaikkakin kylmän kaunis.

Hänen aaltoilevat hiuksensa olivat kreikkalaismalliin jakauksella
keskellä päätä. Korkea otsa, suuret, pyöreät silmät, suora nenä,
ylpeät, melkein miehekkäät piirteet ja vartalon majesteetillisuus
antoivat hänelle valtavan arvokkuuden leiman, ja helleeniläiseen
tyyliin laaditussa surupuvussaan hän näytti jalustaltaan laskeutuneelta
Polykleteen Junolta.

Hänen käsivarressaan riippui pikemmin tuettuna kuin tukien noin
seitsemäntoistavuotias poika tai nuorukainen, Atalarik, hänen poikansa,
goottien valtakunnan perillinen.

Hän ei ollut äitinsä kaltainen, vaan pikemmin hän oli luonteeltaan
samanlainen kuin onneton isänsä Eutarik, jonka kalvava sydänvika vei
hautaan miehuuden kukoistuksessa.

Surren Amalasunta huomasi pojastaan tulevan isän ilmeisen perikuvan,
eikä Ravennan hovissa enää ollut minään salaisuutena se, että pojassa
ilmenivät jo kaikki isän taudin oireet.

Atalarik oli kaunis kuten kaikki muutkin tämän jumalista polveutuvan
suvun jäsenet.

Voimakkaan mustat kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat
kauniita, mustia silmiä, jotka joskus ikäänkuin sulivat epämääräisiin
unelmiin, joskus taas säkenöivät yliluonnollista loistoa. Tummanruskeat
kiharat valuivat kalpeille ohimoille, joiden hienot, siniset verisuonet
suonenvedontapaisesti pullistuivat ankaroiden mielenliikutusten
sattuessa.

Jaloon otsaan oli ruumiillinen kipu tai raskasmielinen alistuvaisuus
piirtänyt syvät vaot, jotka näyttivät niin vierailta näissä
nuorekkaissa kasvoissa. Marmorinvalkoinen kalpeus ja heleä puna
vaihtelivat nopeasti läpinäkyvillä poskilla. Pitkä, mutta veltto
vartalo tuntui tuskin pysyvän liitoksissaan ja vain erinäisissä
tapauksissa se hämmästyttävän nopeasti ponnahti täyteen pituuteensa.

Hän ei nähnyt Cetheguksen tuloa, sillä hän oli äitinsä rintaan nojaten
heittänyt kreikkalaisen vaipan yli päänsä, jonka piti pian kantaa
raskasta kruunua.

Kaukana näistä molemmista, huoneen avonaisen kaariakkunan ääressä, joka
oli goottilaisten sotilaiden vartioimiin portaisiin päin, seisoi
haaveileviin unelmiin vaipuneena nainen, -- vai oliko hän neito? --
hurmaavan, huikaisevan kaunis. Hän oli Matasunta, Atalarikin sisar.

Hänen vartalonsa oli yhtä pitkä ja jalo kuin äidinkin, mutta hänen
terävämmissä piirteissään oli tulista, intohimoista eloa, jonka vain
epätäydellisesti peitti teeskennelty kylmyys.

Tämä vartalo, jossa oli suloisessa sopusoinnussa kukoistava
täyteläisyys ja hieno notkeus, muistutti voitettua Artemista Endymionin
käsivarsilla Agesanderin ryhmässä, jonka Rhodoksen neuvosto sadun
mukaan karkoitti pois kaupungista, koska tämä marmoriin hakattu
kauneimman neitseellisyyden ja kauneimman aistillisuuden ihanin
yhdistelmä saattoi saaren nuorukaisia hourupäisyyteen ja itsemurhaan.

Täydellisimmän ja kypsyneen neitseellisen kauneuden tenho väreili tästä
olennosta.

Hänen runsas, aaltoileva tukkansa oli tummanpunainen ja säteilevän
metalliloistonsa vuoksi niin erinomaisen kaunis, että se oli hankkinut
ruhtinattarelle nimen "Kaunotukka" tämänkin kansan keskuudessa, jonka
joukossa on niin paljon kaunistukkaisia naisia. Hänen kulmakarvansa ja
pitkät silmäripsensä taas olivat kiiltävän mustat ja ikäänkuin
lisäsivät hohtavan valkoisen otsan ja alabasterimaisten poskien
kauneutta. Hiukan kaareva nenä kaunismuotoisine sieraimineen, jotka
usein liikkuivat hiljakseen, laskeutui täyteläiseen suuhun. Mutta
ihailtavinta tässä ihailtavassa kaunottaressa olivat hänen harmaat
silmänsä, eivät niinkään paljon epämääräisen värinsä kuin ihmeellisen
ilmeensä vuoksi, joka tavallisesti oli uneksiva ja lempeä, mutta usein
yht'äkkiä muuttui ja salamoi kuluttavana intohimona.

Kun hän seisoi akkunan ääressä oman mielikuvituksensa mukaan
teettämässään aistikkaassa, puoleksi helleenisessä, puoleksi
goottilaisessa puvussa, valkoinen, kauniisti kaareva käsivarsi tumman
porfyyripatsaan ympärillä ja katseli uinaillen ulos iltailmaan, oli hän
todellakin lumoavassa kauneudessaan niiden vastustamattomien metsän- ja
vedenneitojen näköinen, joiden hurmaavasta rakkausvoimasta germaaninen
satu on laulanut ikimuistoisista ajoista saakka.

Ja niin suuri oli tämän kauneuden voima, että Cetheguskin, joka oli
kauan tuntenut ruhtinattaren, tunsi kivisydämensä heräävän uudestaan
eloon.

Mutta hänen kimppuunsa kävi heti eräs mainittujen lisäksi huoneessa
oleva henkilö, nimittäin Cassiodorus, kuninkaan oppinut ja uskollinen
ministeri. Hän edusti hyväätarkoittavaa, mutta toivotonta
sovinnollisuuspolitiikkaa, jota oli miespolven aika noudatettu goottien
valtakunnassa.

Vanhus, jonka kunnianarvoisissa ja lempeissä kasvonpiirteissä selvästi
kuvastui suru kuninkaallisen ystävän kadottamisesta ja huoli
valtakunnan tulevaisuudesta, meni tulijaa vastaan. Cethegus kumarsi
kunnioittavasti.

Kyynelsilmin vanhus katseli häntä ja heittäytyi lopuksi nyyhkien hänen
rinnoilleen. Sydämessään Cethegus halveksi vanhusta tällaisen
heikkouden vuoksi, vaikka hän käyttäytyikin kunnioittavasti.

"Millainen päivä?" valitti Cassiodorus.

"Onnettomuutta tuottava päivä", sanoi Cethegus totisena, "se vaatii
voimaa ja mielenmalttia".

"Oikein puhut, patriisi, ja kuten roomalainen", -- sanoi ruhtinatar,
irroittautuen Atalarikista -- "ollos tervehditty".

Hän ojensi Cethegukselle kätensä. Se ei vavissut ja silmätkin olivat
aivan kirkkaat.

"Stoan oppilas osoittaa tänään Zenonin viisautta ja omaa voimaansa",
sanoi Cethegus.

"Sano mieluummin, että Jumalan armo vahvistaa ihmeellisesti hänen
sieluansa", oikaisi Cassiodorus.

"Patriisi", virkkoi Amalasunta, "praefectus praetorio on suositellut
sinua minulle erääseen tärkeään virkaan. Hänen sanansa olisi ollut
riittävä suositus, vaikken olisi sinua tuntenutkaan ennestään. Sinähän
olet sama Cethegus, joka on kääntänyt Aeneiin kaksi ensimmäistä laulua
kreikankielelle."

"Infandum renovare jubes, regina, dolorem. ['Tahdot, kuningatar,
palauttaa mieleeni sanomattoman surun': Aeneis-runoelman säe (II 3).
Niillä sanoilla Aeneas alkaa kertoa Dido-kuningattarelle Troijan
hävityksestä.] Nuoruudensynti, kuningatar", nauroi Cethegus. "Ostin
kaikki jäljennökset ja poltatin ne sinä päivänä, jolloin Tullian
käännös ilmestyi."

Tullia oli Amalasuntan salanimi. Cethegus tiesi sen, mutta
ruhtinattarella ei ollut aavistustakaan tästä hänen tiedostaan.
Imartelu sattui ruhtinattaren arimpaan kohtaan ja hän jatkoi:

"Sinä tiedät, kuinka asiat täällä ovat. Isäni elinhetket ovat luetut;
lääkärien lausunnon mukaan hän voi, vaikka näyttääkin niin
voimakkaalta, minä hetkenä tahansa kuolla. Atalarik tässä on hänen
kruununsa perillinen. Mutta minä hallitsen hänen sijassaan ja olen
hänen holhoojansa siksi, kun hän tulee lailliseen ikään."

"Se on kuninkaan tahto, ja sekä gootit että roomalaiset ovat jo aikoja
sitten hyväksyneet tämän viisaan järjestelyn", sanoi Cethegus.

"Sen he ovat kyllä tehneet, mutta rahvaan mieli on muuttelevainen.
Raa'at miehet halveksivat naisen hallitusta" -- ja hän veti otsansa
ryppyihin tätä ajatellessaan.

"Se sotii sekä goottien että roomalaisten valtio-oikeutta vastaan",
välitti Cassiodorus, "on aivan uutta, että nainen --"

"Kiittämättömät kapinoitsijat!" mutisi Cethegus ikäänkuin itsekseen.

"Ajateltakoon siitä mitä tahansa", jatkoi ruhtinatar, "niin on asian
laita. Kuitenkin minä luotan barbaarien uskollisuuteen yleensä, vaikka
yksityiset aateliset mielellään ottaisivatkin itselleen kruunun. En
pelkää myöskään Ravennan italialaisia enkä useimpien muidenkaan
kaupunkien. Mutta minä pelkään -- Roomaa ja roomalaisia."

Cethegus vavahti. Koko hänen olemuksensa oli mitä suurimmassa
jännityksessä, mutta hänen kasvonsa pysyivät jääkylminä.

"Rooma ei totu koskaan goottien ylivaltaan, se taistelee ikuisesti
vastaan -- ja mitäpä se voisi muuta tehdäkään", hän lisäsi huoaten.
Teoderikin tyttärellä tuntui olevan roomalainen sielu.

"Me pelkäämme sen vuoksi", lisäsi Cassiodorus, "että kun saapuu tieto
valtaistuimen tyhjäksi jäämisestä, Roomassa syntyy kapina
hallitsijatarta vastaan joko Bysanttiin liittymisen tai Länsi-Rooman
oman keisarin hyväksi."

Cethegus sulki silmänsä ikäänkuin miettiäkseen.

"Sen vuoksi", jatkoi ruhtinatar, "täytyy kaiken olla selvänä, ennen
kuin kuolinsanoma ehtii Roomaan. Päättäväisen ja minulle uskollisen
miehen pitää vannottaa sotajoukoilla uskollisuusvala minulle --
tarkoitan pojalleni --, vallata kaikki tärkeät portit ja paikat,
pelästyttää senaatti ja aatelisto, voittaa kansa minun puolelleni ja
laittaa valtani horjumattomaksi, ennen kuin sitä on uhattukaan.

"Tähän toimeen on Cassiodorus -- ehdottanut sinua. Sano, otatko sen
toimen vastaan?"

Ruhtinattaren kädestä putosi maahan kultainen kirjoituspuikko.

Cethegus kumartui ottamaan sen ylös.

Hänellä oli vain tämä ainoa silmänräpäys niiden satojen ajatusten
selvittämiseksi, jotka risteilivät hänen päässään tarjouksen johdosta.

Oliko katakombeissa tehty salaliitto tullut ilmi? Kenties samalla
tiedettiin hänen osallisuutensa siihen.

Oliko tämä tuon viekkaan ja vallanhimoisen naisen virittämä ansa?

Vai olivatko nuo hullut todellakin niin sokeita, että pakottivat juuri
hänet tähän virkaan? Ja jos niin oli, mitä hänen piti tehdä?

Pitäisikö hänen käyttää tätä hetkeä hyväkseen, ryhtyä taisteluun ja
heti voittaa Rooma? Kenen hyväksi? Bysantinko! Tai Länsi-Rooman
keisarin? Kuka siksi tulisi?

Vai eivätkö asiat vielä olleet tarpeeksi kehittyneet.

Pitäisikö hänen nyt olla uskollinen voidakseen olla salaliitolle
hyödyksi?

Tämän ja useiden muiden epäilysten ja kysymysten tekemiseen ja
ratkaisemiseen hänellä oli vain se silmänräpäys, jolloin hän kumartui.
Hänen nopea, päättäväinen mielensä ei tarvinnutkaan enempää, kun hän
sitä paitsi oli kumartuessaan nähnyt avomielisen ja rehellisen ilmeen
Cassiodoruksen kasvoissa. Ojentaessaan kirjoituspuikon ruhtinattarelle
hän sanoi päättäväisesti: "Kuningatar, minä otan toimen vastaan."

"Hyvä on", sanoi ruhtinatar. Cassiodorus puristi Cetheguksen kättä.

"Jos Cassiodorus on ehdottanut minua tähän toimeen", sanoi Cethegus,
"niin hän on taas osoittanut syvää ihmistuntemustaan. Hän on kuoren
läpi nähnyt sydämeni."

"Mitä sillä tarkoitat?" kysyi Amalasunta.

"Kuningatar, ulkonäkö olisi voinut pettää hänet. Myönnän, etten
mielelläni näe barbaareja -- anteeksi -- gootteja Italian
hallitsijoina."

"Tämä avomielinen puhe on sinulle kunniaksi, ja minä annan anteeksi
roomalaiselle."

"Sitä paitsi olen jo vuosikymmeniä ollut kokonaan erilläni valtion
asioista ja julkisesta elämästä. Intohimojeni raivottua loppuunsa olen
elänyt rauhallisena huviloissani, huolimatta kuninkaiden suruista, ja
omistan aikani vain laulun runottarelle ja hiukan kirjallisuudelle.

"Beatus ille, qui procul negotiis" ["Onnellinen se, joka erillään
puuhista": Horatiuksen erään runon alku], toisti oppinut rouva huoaten.

"Mutta koska kunnioitan tieteitä ja Platonin oppilaana tahdon, että
viisaiden on hallittava, niin juuri sen vuoksi toivon, että
synnyinmaatani hallitsee kuningatar, joka vain synnyltään on
goottilainen, mutta mieleltään kreikkalainen ja hyveiltään roomalainen.

"Hänen mielikseen uhraan runottareni vihattujen valtion asioiden
vuoksi.

"Mutta vain sillä ehdolla, että tämä on viimeinen valtionvirkani.

"Otan tarjoamasi viran vastaan ja takaan päälläni Roomasta."

"Hyvä, tässä on sinulle tarpeelliset asiapaperit ja valtakirjat."

Cethegus silmäili nopeasti kaikkia papereita. "Tämä on nuoren kuninkaan
julistus roomalaisille sinun allekirjoittamanasi. Hänen
allekirjoituksensa puuttuu vielä."

Amalasunta kastoi sulkakynän purppurapuneeseen, jota amelungit
käyttivät Rooman keisarien tavoin, ja sanoi: "Tule kirjoittamaan
nimesi, poikani."

Atalarik oli koko edellisen keskustelun ajan seisonut molempia
kyynärpäitään pöytään nojaten ja terävästi tarkastanut Cethegusta.

Nyt hän kohottautui pystyyn. Hän oli tottunut käyttämään kaikkia
kruununperillisen ja sairaan oikeuksia.

"Ei", sanoi hän kiivaasti, "minä en kirjoita. En vain sen vuoksi, etten
luota tuohon kylmään roomalaiseen -- ei, en luota sinuun ollenkaan,
sinä ylpeä mies --. On sopimatonta, että te, kun korkea äidinisäni
vielä hengittää, jo tavoitatte hänen kruunuaan, te kääpiöt jättiläisen
kruunua. Hävetkää tunteettomuuttanne. Tuon esiripun takana kuolee
vuosisadan suurin sankari -- ja te ajattelette vain hänen
kuninkaallisen perintönsä jakoa."

Hän käänsi heille selkänsä ja meni hitaasti akkunan luo, pani kätensä
sisarensa vyötäisille ja silitti hänen kimaltelevaa, kaunista
tukkaansa.

Kauan Atalarik seisoi siinä sisarensa huomaamatta.

Äkkiä neito heräsi unelmistaan. "Atalarik", hän kuiskasi tarttuen
nopeasti veljensä käsivarteen ja viitaten marmoriportaita kohden, "kuka
on tuo mies tuolla, päässään sininen teräskypärä, joka juuri näkyy
pylvään takaa? Sano, kuka hän on?"

"Anna, kun katson", sanoi nuorukainen kumartuen eteenpäin. "Tuoko
tuolla? Hän on kreivi Vitiges, gepidien voittaja, urhoollinen sankari."

Ja hän kertoi sisarelleen kreivin urotöistä ja voitoista viime sodassa.

Sillä aikaa Cethegus katsahti kysyvästi ruhtinattareen ja ministeriin.

"Antaa hänen olla", huokasi Amalasunta. "Jollei hän tahdo, ei mikään
mahti maailmassa voi häntä pakottaa."

Cetheguksen kysymykset jäivät tekemättä sen vuoksi, että
kolminkertainen esirippu, joka ehkäisi äänten kuulumisen etuhuoneesta
kuninkaan makuukammioon, avautui.

Sairaan huoneesta tuli kreikkalainen lääkäri Elpidios ja kertoi, että
sairas oli äsken juuri herännyt pitkästä unesta ja lähettänyt hänet
pois saadakseen olla kahden kesken vanhan Hildebrandin kanssa, joka ei
koskaan poistunut hänen vuoteensa vierestä.



KUUDES LUKU.


Teoderikin makuuhuoneessa, jota jo keisarit olivat käyttäneet samaan
tarkoitukseen, vallitsi myöhemmän roomalaisen tyylin synkkä komeus.

Lukuisat korkokuvat seinissä ja kultakoristeet katossa kuvasivat
roomalaisten konsulien ja keisarien voittoja ja voittokulkueita.
Pakanallisten jumalat ja jumalattaret leijailivat ylpeinä niitten
päällä. Kaikkialla sekä rakennustaiteellisessa puolessa että
koristeissa vallitsi painostava komeus.

Merkillisenä vastakohtana näille oli kuninkaan puutteellisen
yksinkertainen vuode.

Tuskin jalankaan korkeudella marmorilattiasta oli korkea, paksusta
tammesta tehty vuode, johon muutamia peitteitä oli levitetty. Vain
kallisarvoinen purppuramatto, joka verhosi jalkoja, ja vuoteen eteen
asetettu, kullatuilla kynsillä varustettu jalopeurannahka --
vandaalikuninkaan lahja Afrikasta --, ilmaisivat sairaan kuninkaallista
arvoa. Kaikki muut huonekalut olivat yksinkertaisia, vaatimattomia ja
melkein karkean jykeviä.

Eräässä pylväässä huoneen takaosassa riippuivat kuninkaan kuparikilpi
ja leveä miekka, joita ei ollut käytetty moneen vuoteen.

Vuoteen pääpuolessa seisoi pää kumarassa ja surullisena vanha
aseenkantaja tarkoin katsellen sairaan kasvonpiirteitä. Tämä nojautui
vasempaan käsivarteensa ja käänsi ilmeikkäät, majesteetilliset kasvonsa
häneen päin.

Kuninkaan tukka oli harvaa ja ohimoiden kohdalla oli raskaan kypärän
paino vuosien vieriessä kuluttanut sen, mutta se oli vielä kiiltävän
vaaleanruskea eikä siinä näkynyt harmaita eikä valkoisia karvoja.
Mahtava otsa, säkenöivät silmät, hyvin kaareva nenä ja poskien syvät
vaot kertoivat suurista ajatuksista sekä suuresta voimasta niiden
toteuttamiseksi ja antoivat kasvoille majesteetillisen, ylevän ilmeen,
mutta hyväntahtoinen, vento piirre suun luona ilmaisi suuresta, hiukan
harmahtavasta parrasta huolimatta, lempeyttä ja viisautta, jolla
kuningas miespolven kuluessa oli palauttanut kulta-ajan Italiaan ja
kohottanut valtakuntansa sellaiseen kukoistukseen, että se jo silloin
muuttui sananlaskuksi ja runoilijat siitä lauloivat.

Kauan ja rakkaasti hänen kullanruskeat kotkansilmänsä katselivat
jättiläismäistä sairaanhoitajaa.

Sitten hän ojensi hänelle laihan, mutta suonikkaan oikean kätensä.
"Vanha ystävä", hän lausui, "nyt sanomme jäähyväiset toisillemme".

Vanhus lankesi polvilleen ja painoi kuninkaan kättä leveätä rintaansa
vasten.

"No, vanhus; nouse. Täytyykö _minun_ lohduttaa _sinua_?"

Mutta Hildebrand oli edelleen polvillaan ja nosti vain päätänsä sen
verran, että hän voi katsoa kuningasta silmiin. "Katso", sanoi tämä,
"minä tiedän, että sinulla, Hildungin poika, on esi-isiltäsi ja
isältäsi perintönä syvemmät tiedot ihmisten taudeista ja niiden
parantamiskeinoista kuin kaikilla näillä kreikkalaisilla lääkäreillä ja
lyydialaisilla puoskareilla.

"Ja ennen kaikkea: sinä olet luotettavampi.

"Sen vuoksi teen sinulle kysymyksen, johon sinun on rehellisesti
vastattava. Onko, kuten itse tunnen? Sano, täytyykö minun kuolla? Jo
tänään? Ennen yötä?"

Ja hän loi Hildebrandiin katseen, jolta ei voinut mitään salata.

Mutta vanhus ei tahtonutkaan salata, hän oli taas saanut entiset
voimansa.

"Niin, goottien kuningas, amelungien jälkeläinen, sinun täytyy kuolla",
hän sanoi. "Kuolema on jo pyyhkäissyt kädellään kasvojasi. Sinä et näe
enää auringonlaskua."

"Hyvä on", sanoi Teoderik kasvonpiirrettäkään väräyttämättä.
"Kreikkalainen, jonka lähetin pois, lupasi minulle kokonaisen päivän.

"Ja minähän tarvitsen aikani."

"Tahdotko taas kutsuttaa papit tänne?" kysyi Hildebrand pahalla
tuulella.

"En, en voisi heitä käyttää. Enkä heitä enää tarvitsekaan."

"Uni on sinua paljon vahvistanut ja poistanut sielustasi varjon, joka
on sitä jo kauan synkentänyt. Terve, Teoderik, Teodemerin poika, sinä
kuolet sankarikuninkaan tavoin."

"Minä tiedän", sanoi tämä hymyillen, "ettet sinä mielelläsi suvainnut
pappeja vuoteeni ääressä. Sinä olet oikeassa. He eivät voineet minua
auttaa."

"Mutta nyt -- kuka on sinua auttanut?"

"Jumala ja minä itse. Kuule!

"Ja nämä sanat olkoot jäähyväisemme. Kiitokseksi nelikymmenvuotisesta
uskollisuudestasi kerron vain sinulle yksin, en tyttärelleni enkä
Cassiodorukselle, mikä minua on vaivannut. Sano: mitä kansa luulee ja
mitä sinä luulet syyksi synkkämielisyyteen, joka yht'äkkiä valtasi
minut ja sorti minut tälle tautivuoteelle?"

"Italialaiset sanovat: katumus Boëthiuksen ja Symmachuksen kuolemasta."

"Oletko sinä sen uskonut?"

"En. En voinut uskoa, että sinä surisit petturien verta."

"Siinä teit aivan oikein. He eivät olisi mahdollisesti ansainneet
kuolemaa lain mukaan ja tekojensa vuoksi. Ja Boëthiusta rakastin sangen
suuresti.

"Mutta he olivat tuhatkertaisesti pettureita. Pettureita ajatuksissaan,
pettureita luottamustani, sydäntäni kohtaan. Olen pitänyt näitä
roomalaisia parempina kuin kansani parhaita. Ja he ovat siitä
kiitokseksi toivoneet kruunuani keisarille, kirjoittaneet
bysanttilaiselle imartelukirjeitä. He ovat pitäneet Justinusta ja
Justinianusta Teoderikin ystävyyttä parempana. En kadu ollenkaan noiden
kiittämättömien kuolemaa. Halveksin heitä. Arvaa vielä! Mitä olet
luullut?"

"Kuningas, perillisesi on lapsi ja ympärilläsi on vihollisia joka
puolella."

Sairas rypisti kulmakarvojaan:

"Nyt osuit lähemmäksi päämaalia. Olen aina tiennyt, mikä on
valtakuntani heikoin kohta. Pitkinä, unettomina öinä olen huokaillut
sen sisällisen heikkouden vuoksi, vaikka edellisenä iltana olenkin
pidoissa vieraiden lähettiläiden läsnäollessa näytellyt ylpeää
itseluottamusta. Sinä, vanhus, olet, tiedän sen, pitänyt minua liian
varmana. Mutta minä en uskaltanut näyttää kenellekään pelkoani, en
ystävälle enkä viholliselle. Muuten olisi valtaistuimeni vavissut. Olen
huokaillut yksinäisyydessä ja yksin olen suruni kantanut."

"Sinä olet itse viisaus, kuninkaani, mutta minä olin hullu", huudahti
vanhus.

"Katso", jatkoi kuningas sivellen vanhuksen kättä, "minä tiedän, miksi
olet ollut minulle vihoissasi. Sokean vihasikin italialaisia kohtaan
tunnen. Usko minua, se on sokea. Kenties samoin kuin minun rakkauteni
heitä kohtaan."

Hän huokasi ja vaikeni.

"Miksi olet levoton?"

"Anna minun lopettaa. Minä tiedän, että valtakuntani, maineikkaan,
vaivalloisen elämäni työ voi helposti hajota. Ja kenties
jalomielisyyteni vuoksi roomalaisia kohtaan. Käyköön niin! Ihmistyö ei
ole ikuinen ja jos olen tehnyt virheen hyvyydestä -- niin olkoon se
minun syyni."

"Suuri kuninkaani!"

"Mutta Hildebrand, eräänä yönä, jolloin niinikään valvoin, huolehdin ja
huokailin valtakuntani vaaroja, -- silloin tuli sieluni silmien eteen
toisen virheen muisto, ei hyvyydestä vaan kunnianhimosta tehdyn
virheen, verisen väkivallan muisto. Ja voi, voi minua, jos goottien
kansa joutuu perikatoon Teoderikin rikosten vuoksi! -- _Hänen, hänen_
kuvansa näyttäytyi minulle."

Sairas puhui nyt vaivalloisesti ja näytti hetken ajan levottomalta.

"Kenen kuva? Ketä sinä tarkoitat?" kysyi vanhus hiljaa, kumartuen
eteenpäin.

"Odovakaria", kuiskasi kuningas.

Hildebrand painoi päänsä alas. Synkän äänettömyyden jälkeen Teoderik
jatkoi vihdoin:

"Niin, vanhus, tämä oikea käteni -- sinähän tiedätkin sen -- on
surmannut jalon sankarin pitopöydässä, hänen ollessaan vieraanani. --
Kuumana pärskähti hänen verensä kasvoilleni ja loppumaton viha liekehti
vastaani hänen sammuvasta silmästään. Muutamia kuukausia sitten, tuona
yönä, ilmestyi hänen verinen, kalpea, vihaa hehkuva kuvansa minulle
kostonjumalan tavoin. Sydämeni vetäytyi kokoon kuin kuumetaudin
käsissä. Ja peloittava ääni sisässäni sanoi: tämän verityön vuoksi
valtakuntasi hajoaa ja kansasi joutuu perikatoon."

Hetken kuluttua Hildebrand rupesi puhumaan uhmamielinen ilme
silmissään:

"Kuningas, miksi olet peloissasi kuin nainen? Etkö ole tappanut satoja
omalla kädelläsi ja eikö kansasi ole tappanut tuhansia käskystäsi?
Emmekö tunkeutuneet tähän maahan noilta vuorilta ja raivanneet tietämme
useammassa kuin kahdessakymmenessä taistelussa, joissa kahlasimme
veressä polviin saakka. Mitä on yhden miehen veri siihen verraten? Ja
ajattele silloisia oloja. Neljä vuotta hän oli vastustanut sinua kuin
ikihärkä karhua. Kahdesti hän oli saattanut sinut ja koko kansasi
perikadon partaalle. Nälkä, miekka ja rutto kaatoivat goottejasi.
Vihdoin, vihdoin ylpeä Ravenna antautui nälkiintyneenä. Voitettuna
verivihollisesi makasi jalkojesi juuressa. Silloin kerrottiin sinulle,
että hänellä oli petos mielessä, että hän aikoi uudestaan ryhtyä tuohon
kamalaan taisteluun. Hän aikoi hyökätä sinun ja miestesi kimppuun jo
seuraavana yönä. Mitä sinun oli tehtävä? Haastaa hänet julkisesti
oikeuteen? Jos hän oli syyllinen, olisi hän ehtinyt tehdä tekonsa jo
ennen oikeuden istuntoa. Rohkeasti sinä ennätit edelle ja teit illalla
sen, minkä hän aikoi tehdä yöllä. Ja kuinka sinä olet voittoasi
käyttänyt? Tämä ainoa teko pelasti koko kansasi, esti uuden,
epätoivoisen taistelun. Sinä armahdit hänen liittolaisensa ja olet
antanut goottien ja italialaisten elää kolmekymmentä vuotta kuin
taivaan valtakunnassa. Ja nyt sinä rupeat katumaan tuota tekoa. Kaksi
kansaa siunaa sinua siitä ikuisesti. Minä -- minä olisin tappanut hänet
seitsemän kertaa."

Vanhus vaikeni. Hänen silmänsä loistivat ja hän näytti vihaiselta
jättiläiseltä. Mutta kuningas pudisti päätään.

"Se ei merkitse mitään, vanha soturi, ei kerrassaan mitään. Satoja
kertoja olen samaa vakuuttanut itselleni houkuttelevammin, hienommin
kuin sinä olet innoissasi voinut tehdä. Se ei auta ollenkaan. Hän oli
sankari -- ainoa vertaiseni! -- Ja hänet minä surmasin ilman mitään
todistusta hänen syyllisyydestään. Surmasin hänet epäluulosta,
kateudesta ja -- tulkoon se nyt kerrankin sanotuksi -- pelosta, pelosta
ryhtyä uudestaan koettelemaan voimia hänen kanssaan. Se oli ja on aina
törkeä rikos. -- En saanut lepoa mistään verukkeista. Synkkä
alakuloisuus valtasi minut. Hänen kuvansa vainosi minua siitä yöstä
alkaen lakkaamatta: juomingeissa ja neuvotteluissa, metsästysretkillä
ja kirkossa, valveilla ollessa ja unessa. Cassiodorus lähetti silloin
luokseni piispat ja papit. He eivät voineet minua auttaa. He kuulivat
rippini, näkivät katumukseni ja uskoni ja antoivat minulle anteeksi
kaikki synnit. Mutta rauhaa en saanut ja vaikka he antoivat minulle
anteeksi, niin -- en itse voinut antaa anteeksi itselleni. En tiedä,
johtuuko se esi-isiltäni peritystä pakanallisesta mielestäni, mutta
minä en voi hiipiä ristin taakse murhatun varjoa pakoon. En voi uskoa,
että minua pelastaa verityöstäni viattoman, ristillä kuolleen Jumalan
veri." -- -- --

Hildebrandin kasvoista loisti ilo.

"Sinä tiedät", hän sanoi innokkaasti, "etten ole koskaan voinut uskoa
noita ristipappeja. Sano, oi sano, uskotko sinäkin vielä Toriin ja
Odiniin? Ovatko he sinua auttaneet?"

Kuningas pudisti hymyillen päätään:

"Eivät, sinä vanha, parantumaton pakana. Sinun Valhallasi ei ole minua
varten. Kuule, mikä auttoi minua. Lähetin eilen piispat pois ja rupesin
itse tutkimaan sydäntäni. Ajattelin ja rukoilin ja käännyin Jumalan
puoleen. Ja minä tulin levollisemmaksi. Katso, viime yönä nukuin
levollisemmin kuin kuukausimääriin.

"Kun heräsin, ei kuume enää värisyttänyt jäseniäni. Olin levollinen ja
pääni oli aivan selvä. Ja minä ajattelin näin: Olen tehnyt sen, eikä
mikään armo eikä Jumalan ihme voi saada sitä tekemättömäksi. Niinpä hän
rangaiskoon minua. Ja jos hän on Mooseksen ankara Jumala, niin
kostakoon hän minulle ja rangaiskoon minua ja minun huonekuntaani
seitsemänteen polveen saakka. Minä vihin itseni ja sukuni Herran
kostolle. _Meidät_ hän hävittäköön, hän on vanhurskas. Mutta koska hän
on vanhurskas, ei hän voi rangaista tätä jaloa goottien kansaa toisen
rikoksesta. Hän ei voi hävittää sitä kuninkaan rikoksen tähden. Ei,
sitä hän ei tee. Ja jos tämän kansan kerran täytyy joutua turmioon,
silloin -- tunnen sen selvästi -- ei se tapahdu minun tekoni tähden.
Tämän vuoksi vihin itseni ja huonekuntani Herran kostolle. Ja niin minä
sain rauhan ja kuolen rohkeana."

Hän vaikeni. Hildebrand kumartui ja suuteli kuninkaan oikeaa kättä,
joka oli tappanut Odovakarin. --

"Nämä olivat jäähyväiseni sinulle, testamenttini ja kiitokseni sinulle
koko elämän kestäneestä uskollisuudesta. -- Nyt käyttäkäämme jäljellä
oleva aika vielä goottien kansan hyväksi. Tule, auta minut seisoalleni,
en voi kuolla patjoilla. Tuolla riippuvat aseeni. Anna ne minulle! --
Ei mitään vastaansanomista! -- Minä tahdon."

Hildebrandin täytyi totella. Reippaasti sairas nousi hänen avullaan
vuoteeltaan, heitti laajan purppuravaipan hartioilleen, vyötti miekan
kupeelleen, pani matalan, piikkisellä kruunulla varustetun kypärän
päähänsä ja nojasi kädellään raskaan keihään varteen, selkä huoneen
leveää doorilaista keskipylvästä vasten.

"No niin, kutsu nyt tyttäreni ja Cassiodorus ja kaikki muutkin, jotka
ovat tuolla ulkona."



SEITSEMÄS LUKU.


Hän seisoi siinä levollisena sillä aikaa kun vanhus työnsi oviverhot
molemmille sivuille, joten makuukammiosta ja etuhuoneesta muodostui
yksi yhtenäinen sali. Kaikki läsnäolijat -- sillä välin oli paikalle
saapunut yhä useampia roomalaisia ja gootteja -- lähestyivät kuningasta
ihmetellen ja kunnioituksesta vaitiollen.

"Tyttäreni", sanoi kuningas, "ovatko ne kirjeet valmiit, joissa
kuolemastani ja tyttärenpoikani valtaistuimelle nousemisesta
ilmoitetaan Bysanttiin?"

"Tässä ne ovat", sanoi Amalasunta.

Kuningas silmäili nopeasti kaikkia papyruskääröjä.

"Keisari Justinukselle. Ja tämä hänen veljenpojalleen Justinianukselle.
Miksei. Hän saa pian kruunun ja on nyt jo herransa herra. Cassiodorus
on ne laatinut -- huomaan sen kauniista vertauksista. Mutta, mitä tämä
on?" -- ja korkea, kirkas otsa synkkeni -- "pyydän että ottaisitte
minut, nuorukaisen, keisarilliseen suojelukseenne. Suojelukseen? Se
menee liian pitkälle. Voi teitä, jos teidän täytyy turvautua Bysantin
apuun. 'Pyytäen teidän ystävyyttänne.' Se on tarpeeksi Teoderikin
tyttärenpojalta."

Hän antoi kirjeet takaisin.

"Tässä on vielä kolmas kirje Bysanttiin? Kenelle? Teodoralle,
Justinianuksen jalolle puolisolle? Kuinka? Sirkustanssijattarelle?
Jalopeurojen vartijan hävyttömälle tyttärelle?"

Hänen silmänsä salamoivat.

"Hänellä on suuri vaikutusvalta puolisoonsa", huomautti Cassiodorus.

"Ei, tyttäreni ei saa kirjoittaa portolle, joka on häväissyt kaikkien
naisten kunnian."

Hän repi palasiksi papyruskäärön, meni sitten goottien luo salin
keskiosaan ja sanoi:

"Vitiges, urhoollinen soturi, mikä on toimesi minun kuoltuani?"

"Minä katsastan jalkaväkemme Tridentiumissa."

"Siihen toimeen ei voitaisi saada parempaa. Sinä et ole vielä toivonut
mitään, vaikka annoin sinulle oikeuden siihen gepidien kukistamisen
jälkeen. Eikö sinulla ole vieläkään mitään toivomista?"

"On, kuninkaani."

"Vihdoinkin! Se ilahduttaa minua -- puhu!"

"Tänään aiotaan kiduttaa erästä vanginvartijaa, joka kieltäytyi itse
kiduttamasta muuatta syytettyä ja löi liktoria. Herra kuningas, vapauta
tämä mies. Kiduttaminen on häpeällistä ja --"

"Vanginvartija on vapaa. Tästä hetkestä alkaen ei goottien
valtakunnassa enää käytetä kidutusta. Pidä siitä huoli, Cassiodorus.
Urhoollinen Vitiges, anna tänne kätesi. Lahjoitan sinulle muistoksi
tänä eronhetkenä vaaleanruskean, täysverisen ratsuni Valladan, että
kaikki tietäisivät, kuinka sinua kunnioitan. Jos joudut sen selässä
ollessasi vaaraan tai" -- lopun hän sanoi aivan hiljaa Vitigekselle --
"jos se kieltäytyy kulkemasta, niin kuiskaa sen korvaan minun nimeni.
-- Kuka vartioi Napolia? Thulunin herttua on liian töykeä. Sikäläinen
iloinen kansa on voitettava iloisilla kasvoilla."

"Nuori Totila tulee vartioimaan sikäläistä satamaa", sanoi Cassiodorus.

"Totila? Tuo poika, joka on iloinen kuin auringon säde? Siegfried,
jumalien suosikki? Häntä eivät sydämet voi vastustaa. Mutta, se on
totta. Kenties näiden italialaisten sydämet!" Hän huokasi ja jatkoi:

"Kuka vastaa meille Roomasta ja sen senaatista?"

"Cethegus Caesarius", sanoi Cassiodorus kädellään viitaten, "tämä jalo
roomalainen".

"Cethegus? Tunnen hänet hyvin. Katso minua silmiin, Cethegus."

Vastenmielisesti puhuteltu kohotti silmänsä, jotka hän oli nopeasti
painanut alas kuninkaan terävän katseen edessä. Ponnistaen kaikki
voimansa hän kuitenkin levollisesti kesti kotkansilmäyksen, joka tunki
hänen sielunsa läpi.

"Ei ollut hyvä, Cethegus, että sinunlaisesi mies pysytteli niin kauan
poissa valtion asioista. Ja meistä. Tai se oli vaarallista. Kenties
vielä vaarallisempaa on, että sinä -- nyt -- ryhdyt valtion
palvelukseen."

"Tämä ei ole tapahtunut minun tahdostani, kuningas."

"Takaan hänestä", huusi Cassiodorus.

"Hiljaa ystäväni! Maan päällä älköön kukaan taatko toisestaan. --
Tuskin itsestään. -- Mutta", hän jatkoi Cethegusta tutkivasti
katsellen, "pikku kreikkalaisille ei tämä ylpeä pää -- tämä Caesarin
pää -- petä Italiaa." Cetheguksen täytyi kestää vielä kerran tutkivan
kotkansilmän terävä katse ja hän saattoi vain vaivoin säilyttää
mielenmalttinsa. Sitten kuningas tarttui Cethegusta käsivarteen ja
kuiskasi hänelle:

"Kuule, mitä sinulle varoittaen ennustan. Ei yksikään roomalainen tule
enää istumaan Länsi-Rooman valtaistuimella. Hiljaa, ei mitään
vastaansanomista. Olen varoittanut sinua. -- -- -- Mikä melu ulkona
on?" hän kysyi kääntyen nopeasti tyttärensä puoleen, joka antoi
vartijana olevalle roomalaiselle käskyjä hiljaisella äänellä.

"Ei mitään, kuninkaani! Ei mitään merkillisempää, isäni!"

"Mitä? Salaisuuksia minun edessäni? Kruununi kautta! Tahdotteko te jo
hallita, vaikka vielä olen elossa? Kuulin vieraan kielen kaikua ulkoa.
Ovet auki!"

Etuhuoneesta ulompaan saliin vievät ovet avattiin.

Lukuisain goottien ja roomalaisten joukossa oli pieniä olentoja,
omituisia ulkomuodoltaan ja omituisissa puvuissa. Keskiruumista peitti
sudennahka, päässä oli suippolakki ja selässä pitkä, kulunut
lammasnahkaturkki. Hämmästyneinä ja kuninkaan äkillisen näkemisen
valtaamina muukalaiset vaipuivat polvilleen kuin salaman iskeminä.

"Ahaa, avaarien lähettiläät, ryövärijoukon, joka samoilee valtakuntamme
itärajoilla. Tuotteko te säädetyn vuosiveron?"

"Herra, me tuomme sen vielä tällä kertaa -- turkiksia -- villamattoja
-- miekkoja -- kilpiä. -- Tässä ne ovat. Me toivomme, että ensi vuonna
-- me tulimme katsomaan --"

"Te tulitte katsomaan, oliko vanha Didrik Berniläinen jo tullut
vanhuudenheikoksi? Te luulitte, että olin jo kuollut ja että voitte
kieltäytyä maksamasta veroa jälkeläiselleni. Te erehdytte, vakoilijat."

Hän tarttui ikäänkuin tutkien erääseen niistä miekoista, joita
lähettiläät olivat asettaneet hänen eteensä, otti toisella kädellä
kärjestä, toisella kädensijasta --: nykäys vain ja miekka katkesi. Hän
heitti palaset lähettilästen eteen.

"Avaareilla on huonot miekat", hän sanoi levollisesti. "Tule tänne,
Atalarik, valtakuntani perillinen. He eivät tahdo uskoa, että sinä
jaksat kantaa kruunuani. Näytä heille, kuinka sinä käyttelet minun
keihästäni."

Nuorukainen riensi hänen luokseen. Kunnianhimon hehkuva puna peitti
hänen kalpeat kasvonsa.

Hän tarttui äidinisänsä raskaaseen keihääseen ja heitti sen sellaisella
voimalla kilpeä kohti, jonka lähettiläät olivat ripustaneet erääseen
salin puupylvääseen, että se puhkaisi kilven ja upposi vielä syvälle
puuhun.

Ylpeänä kuningas pani vasemman kätensä tyttärenpoikansa pään päälle ja
huusi lähettiläille:

"Menkää nyt ja kertokaa kotonanne, mitä olette täällä nähneet."

Hän kääntyi ja ovet suljettiin hämmästyneiden avarien mentyä.

"Antakaa minulle pikarillinen viiniä. -- Kenties viimeinen? Ei,
sekoittamatonta! Germaanien tavan mukaan!" -- Hän viittasi
kreikkalaisen lääkärin pois luotaan. "Kiitos, vanha Hildebrand, tästä
juomasta. -- Minä juon goottien onneksi."

Hän tyhjensi pikarin hitaasti ja asetti sen vielä vakavasti
marmoripöydälle.

Mutta nyt kohtasi hänet yht'äkkiä, salaman tavoin se, mitä lääkärit
olivat kauan odottaneet. Hän horjui, kouraisi rintaansa ja kaatui
taaksepäin Hildebrandin syliin. Tämä laskeutui hitaasti polvilleen ja
antoi ruumiin solua marmorilattialle, pitäen kruununkypärällä
koristettua päätä sylissään.

Kaikki pidättivät kuunnellen henkeään, mutta kuningas ei
liikahtanutkaan. Kovasti parkaisten Atalarik heittäytyi ruumiin päälle.



TOINEN KIRJA

ATALARIK



ENSIMMÄINEN LUKU.


Syystä ystävät pelkäsivät ja viholliset toivoivat, että kuninkaan
kuolemasta aiheutuisi suuria vaaroja nuorelle goottien valtakunnalle.

Ei ollut vielä kulunut neljääkymmentä vuotta siitä, kun Teoderik
Bysantin keisarin kehoituksesta oli mennyt kansoineen Isonzon yli ja
riistänyt onnenonkijalta Odovakarilta, jonka germaanilaiset
palkkasotilaat olivat eräässä kapinassa koroittaneet Länsi-Rooman
valtaistuimelle, kruunun ja hengen.

Kuninkaan viisaus ja suuruus eivät olleet voineet poistaa sitä
epävarmuutta, joka alusta alkaen vallitsi hänen enemmän rohkeassa kuin
hyvin harkitussa luomassaan.

Huolimatta hänen lempeästä hallituksestaan tunsivat italialaiset --
emmekä tahdo heitä siitä tuomita -- syvästi vieraan vallanalaisuuden
häpeän.

Nämä vieraat olivat kaksinkerroin vihatut barbaareina ja
kerettiläisinä.

Senaikaisen katsantokannan mukaan Länsi- ja Itä-Rooman valtakuntia
pidettiin jakamattomana yhtenäisyytenä, ja sen jälkeen kun keisarinarvo
Lännessä loppui, pidettiin Itä-Rooman keisaria Lännen ainoana,
laillisena hallitsijana. Bysanttiin olivat siis kaikkien roomalaisten
isänmaanystävien ja kaikkien Italian oikeauskoisten silmät suunnatut.
Bysantista päin he toivoivat vapautusta kerettiläisten, barbaarien ja
tyrannien ikeestä.

Ja Bysantilla oli sekä voimaa että halua tämän toivomuksen
täyttämiseen. Vaikka keisarin alamaiset eivät olleetkaan Caesarin tai
Trajanuksen roomalaisia, niin Itä-Rooman keisarikunta kuitenkin oli
paljon ylempänä goottien valtakuntaa korkean sivistyksensä ja hyvin
järjestetyn valtiomuotonsa vuoksi.

Eikä siltä suinkaan puuttunut halua käyttää tätä etevämmyyttä
barbaarivaltakunnan kukistamiseksi, sillä molempien valtioiden välinen
suhde oli alusta alkaen perustettu juonille, epäluuloille ja salaiselle
vihalle.

Ennen Italiaan lähtöään gootit olivat majailleet Tonavan maissa ja
tehneet Bysantin kanssa liiton, joka ei tyydyttänyt kumpaakaan
osakasta. Heidän kuninkaansa kunnianhimon ja keisarin petollisuuden
vuoksi oli näiden erilaisten liittolaisten välillä melkein joka vuosi
syttyä ilmi sota. Useita kertoja Teoderik oli, vaikka keisari oli
ystävyyden aikana antanut hänelle valtakunnan korkeimmat kunniasijat ja
nimittänyt hänet konsuliksi, patriisiksi ja ottopojakseen, vienyt
aseensa aivan keisarikaupungin porteille saakka.

Lopettaakseen nämä alituiset rettelöt keisari Zeno oli teräväpäisenä
valtiomiehenä keksinyt aito bysanttilaisen keinon saadakseen
kiusallisen goottikuninkaan ja hänen kansansa pois läheisyydestään
siten, että hän antoi Teoderikille Danaon lahjana Italian, joka ensin
oli ryöstetty sankarillisen Odovakarin rautaisesta kädestä.

Päättyipä molempien ruhtinasten välinen taistelu miten tahansa,
Bysantti voittaisi joka tapauksessa.

Jos Odovakar voittaisi, olisivat gootit ja heidän pelättävä
kuninkaansa, jolle täytyi antaa hallittavaksi kauniita maakuntia ja
maksaa suuria pakkoveroja, ikuisiksi ajoiksi vaarattomat.

Jos Teoderik voittaisi, saataisiin kukistetuksi ja rangaistuksi
vallananastaja, jota Bysantti ei koskaan ollut tunnustanut
hallitsijaksi. Ja kun Teoderik keisarin nimessä ja toimesta voittaisi
Italian ja hallitsisi sitä, olisi Länsi-Rooma taas yhdistetty
Itä-Roomaan kunniakkaalla valloituksella.

Mutta tämän hienosti ajatellun suunnitelman tulos ei ollut keisarin
toivon mukainen.

Sillä kun Teoderik oli voittanut ja perustanut valtakuntansa Italiassa,
kehittyi heti hänen sielunsa koko suuruus ja hän hankki itselleen
aseman, jossa hän kaikista muodollisista kohteliaisuuksista huolimatta
oli täydellisesti riippumaton Bysantista.

Vain muutaman kerran, milloin se häntä hyödytti, hän vetosi muodon
vuoksi siihen, että keisari oli hänet valtuuttanut valloittamaan
Italian ja silloinkin hän teki sen vain heikentääkseen italialaisten
vastahakoisuutta. Todellisuudessa hän hallitsi italialaisia samoin kuin
goottejansakin, ei bysanttilaisena valtionhoitajana eikä nimessä, vaan
oman oikeutensa voimalla, voittonsa voimalla goottien ja italialaisten
kuninkaana.

Tästä tietenkin johtui keisarin kanssa eripuraisuuksia, jotka useita
kertoja puhkesivat ilmisotana molempien valtakuntien välillä.

Oli siis selvää, että Bysantissa oltiin hyvin valmiita tekemään loppu
italialaisten huokauksista vapauttamalla heidät barbaarien ikeestä,
niin pian kuin luultiin oltavan tarpeeksi väkeviä.

Eikä gooteilla ollut ketään liittolaisia näitä ulkonaisia ja sisällisiä
vihollisia vastaan.

Sillä Teoderikin maine ja arvo sekä hänen sukulaisuussuhteensa kaikkiin
germaanilaisiin ruhtinaisiin olivat hankkineet hänelle vain
jonkinlaisen siveellisen yliherruuden, mutta ei mitään vahvistusta
hänen vallalleen.

Goottien valtakunta, jonka nerokas mies oli hurjanrohkeasti istuttanut
roomalaisen sivistysmaailman sydämeen, ei ollut välittömässä yhteydessä
vielä roomalaistumattomien kansojen kanssa. Se ei saanut lisää vereksiä
germaanilaisia aineksia, jotka yhä nuorensivat samoihin aikoihin
syntynyttä frankkien valtakuntaa ja suojelivat ainakin sen koillisosia
roomalaistumisesta johtuneesta turmeluksesta, sillä aikaa kun
pientä goottilaissaarta kaikilta puolin huuhtelivat ja jäytivät
roomalaiselämän vihamieliset aallot pienentäen sitä vuosi vuodelta.

Niin kauan kun Teoderik, tämän uhkarohkean luoman mahtava laatija, eli,
peitti hänen nimensä loisto vaarat ja hänen valtakuntansa heikkoudet.

Syystä ajateltiin pelolla sitä hetkeä, jolloin tämän epävarman laivan
peräsin joutuisi naisen tai sairaan nuorukaisen käteen. Pelättävissä
oli italialaisten kapina, keisarin sekaantuminen asiaan, kukistettujen
kansojen luopuminen ja vihamielisten raakalaisheimojen hyökkäykset.

Jos vaarallinen hetki kuitenkin kuluisi rauhallisesti, tuli siitä
etupäässä kiittää kuninkaansa ystävän ja monivuotisen ministerin
Cassiodoruksen väsymättömän innokasta ja huolellista toimeliaisuutta.
Hän oli jo viikkoja ennen kuninkaan kuolemaa ryhtynyt tarpeellisiin
toimenpiteisiin ja kaksinverroin huolellisempi hän oli nyt Teoderikin
kuoltua.

Italialaisten pysyttämiseksi levollisina annettiin heti julistuskirja,
jossa Italialle ja maakunnille ilmoitettiin ikäänkuin kaikessa rauhassa
jo tapahtuneena asiana, että Atalarik oli noussut valtaistuimelle
äitinsä holhoomana.

Valtakunnan joka osaan lähetettiin heti virkamiehiä vannottamaan
kansalla uskollisuudenvalaa, mutta heidän oli samalla nuoren kuninkaan
nimessä valalla luvattava, että uusi hallitus säilyttää kaikki
italialaisten ja maakuntalaisten oikeudet ja ottaa esikuvakseen suuren
vainajan lempeyden ja suosion roomalaisia alamaisiaan kohtaan.

Samalla pidettiin kuitenkin huolta suuren goottilaisen sotajoukon
lähettämisestä rajoille sekä tärkeimpiin ja levottomimpiin
kaupunkeihin, ettei valtakunnan ulkonaisilla ja sisällisillä
vastustajilla olisi halua ryhtyä vihollisuuksiin. Keisarihovin kanssa
uusittiin ja vahvistettiin hyvät suhteet lähettiläiden ja hyvin
imartelevien kirjeiden avulla.



TOINEN LUKU.


Mutta Cassiodoruksen ohella oli toinenkin mies, joka tänä murrosaikana
näytteli huomattavaa ja holhoojahallituksen mielestä hyvin ansiokasta
osaa.

Tämä mies oli Cethegus.

Hän oli ottanut vastaan tärkeän Rooman kaupunginpäällikön viran.

Niin pian kuin kuningas oli sulkenut silmänsä, Cethegus oli rientänyt
täyttä karkua palatsista ja Ravennan porteilta hänelle uskottuun
Tiber-kaupunkiin ja saapunut sinne, ennenkuin tieto kuninkaan
kuolemasta ehti levitä.

Jo ennen päivän koittoa hän oli kutsunut senaattorit koolle
"Senaattiin" s.o. Domitianuksen sirkukseen lähellä Janus Geminusta,
oikealle Severuksen kaaresta, ympäröinyt rakennuksen goottilaisella
väellä, ilmoittanut hämmästyneille senaattoreille -- joista hän useita
oli äskettäin nähnyt katakombeissa ja joita hän oli kiihoittanut
karkoittamaan barbaarit maasta -- jo tapahtuneesta hallitsijan
vaihdosta ja (huomauttaen muutamin sanoin kokouspaikkaankin näkyvistä
goottilaisen sotajoukon keihäistä) ottanut heiltä uskollisuuden- ja
kuuliaisuudenvalan Atalarikille vastustusta sietämättömällä nopeudella.

Hän lähti "senaatista" jättäen isät sinne vartioituina ja meni
flaavilaiseen amfiteatteriin, jonne oli kutsunut roomalaiset koolle.
Hän piti kokouksen vahvan goottilaisen sotaväenosaston vartioimana ja
voitti helposti käännettävät "kviritit" nuoren kuninkaan puolelle
mestarillisella puheella.

Hän kertoi heille Teoderikin hyvistä töistä ja lupasi, että he saisivat
osakseen samanlaista lempeyttä vainajan sisarenpojaltakin, jonka muuten
koko Italia, maakunnat ja tämän kaupungin isät olivat tunnustaneet
hallitsijaksi. Hän ilmoitti, että Amalasuntan ensimmäinen hallitustoimi
olisi Rooman kansan yleinen ruokkiminen leivällä ja viinillä, ja päätti
puheensa ilmoittamalla seitsenpäiväiset sirkusleikit, -- kilpa-ajot
kahdenkymmenen yhden espanjalaisen nelivaljakon välillä -- jolla hän
viettää Atalarikin valtaistuimelle nousemista ja ryhtymistään
kaupunginpäällikön virkaan.

Silloin kohotettiin tuhat-ääninen riemuhuuto kuningattaren ja hänen
poikansa kunniaksi, mutta vielä äänekkäämpi Cetheguksen kunniaksi.
Kansa hajautui iloisena, senaattorit päästettiin vapaiksi ja ikuinen
kaupunki oli pelastettu gooteille.

Prefekti kiirehti kotiinsa Kapitoliumin juurelle, sulkeutui
huoneisiinsa ja alkoi innokkaasti kirjoittaa kertomustaan
hallitsijattarelle. --

Vähän ajan perästä kuului ankara koputus talon vaskiportilta. Koputtaja
oli Lucius Licinius, nuori roomalainen, jonka opimme katakombeissa
tuntemaan. Hän löi miekan kahvalla porttia niin, että koko talo tärisi.

Hänen mukanaan oli Scaevola, lainoppinut -- joka oli myöskin ollut
suljettuna senaattiin -- otsa kovin rypyssä sekä pappi Silverius
kavalan näköisenä.

Portinvartija kurkisti varovaisesti muurissa olevasta pienestä aukosta,
mutta päästi miehet sisään tunnettuaan Liciniuksen.

Nuorukainen riensi kiivaasti muiden edellä hyvin tuttua tietä eteisen,
atriumin ja sen pylväskäytävän kautta Cetheguksen lukukamariin.

Kun tämä kuuli nopeita askeleita, nousi hän lavitsalta, jolla oli
maannut kirjoittamassa, ja kätki kirjeet hopeaheloilla koristettuun
rasiaan.

"Kas, isänmaan vapauttajat", sanoi hän hymyillen ja meni heitä vastaan.

"Hävytön petturi", huusi hänelle Licinius käsi miekan kahvassa -- viha
tukahdutti häneltä äänen niin, ettei hän voinut jatkaa. Sen sijaan hän
veti leveän miekkansa puoleksi ulos tupesta.

"Seis, anna hänen ensin puolustautua, jos hän voi", läähätti juuri
perille saapunut Scaevola ja karkasi kiinni nuorukaisen käteen.

"Mahdotonta on, että hän olisi luopunut pyhän kirkon asiasta", sanoi
Silverius tullessaan sisään.

"Mahdotonta?" nauroi Licinius. "Kuinka? Oletteko te hulluja, vai olenko
minä? Eikö hän ole pitänyt meitä ritareita koteihimme suljettuina? Eikö
hän ole panettanut portteja kiinni ja vannottanut roskaväellä valan
raakalaisille?"

"Eikö hän ole", jatkoi Cethegus, "vanginnut jaloja kaupunginisiä,
kolmesataa luvultaan kuuriaan, kuten hiiriä hiirenpyydyksiin?
Kolmesataa ylhäistä hiirtä!"

"Lisäksi hän pilkkaa meitä! Aiotteko te kärsiä tätä?" huusi Licinius.
Scaevolakin kalpeni vihasta.

"Ja mitä te olisitte tehneet, jos teidän olisi annettu toimia
vapaasti?" kysyi prefekti pannen kätensä ristiin rinnoilleen.

"Mitäkö me olisimme tehneet?" vastasi Licinius, "mitäkö -- sen, mistä
sinä olet satoja kertoja puhunut kanssamme? Niin pian kuin tieto
tyrannin kuolemasta olisi tänne saapunut, olisimme tappaneet kaikki
kaupungissa olevat gootit, julistaneet tasavallan ja nimittäneet kaksi
konsulia --"

"Liciniuksen ja Scaevolan tietysti, se olikin pääasia. No ja sitten?
Entä sitten?"

"Entä sitten? Vapaus olisi voittanut!"

"Hulluus olisi voittanut", ärjäsi Cethegus pelästyneille miehille.
"Olipa hyvä, että teidän kätenne sidottiin. Te olisitte turmelleet
kaiken toivon ikuisiksi ajoiksi. Katsokaa näitä ja kiittäkää minua
polvillanne!"

Hän otti muutamia asiapapereita eräästä papyruskotelosta ja antoi ne
hämmästyneille salaliittolaisille.

"Lukekaa nyt! Vihollinen oli saanut varoituksen ja punonut
mestarillisesti paulan Rooman kaulan ympärille. Jollen minä olisi
toiminut, olisi kreivi Vitiges kymmenen tuhannen gootin kanssa tällä
hetkellä salarisella portilla pohjoisessa, huomenna olisi nuori Totila
sulkenut Tiberin suun etelässä Napolista tuomallaan laivastolla; ja
Thulunin herttua oli tulossa kahdenkymmenen tuhannen miehen kanssa
lännestä päin Hadrianuksen hautaa ja Aureliuksen porttia vastaan. Jos
olisitte tänään koskeneet ainoaankaan goottiin, niin kuinka olisi
käynyt?"

Silverius alkoi hengittää vapaammin. Toiset kaksi vaikenivat
häpeissään. Mutta Licinius tointui pian hämmästyksestään:

"Me olisimme uhitelleet barbaareille muuriemme takana", sanoi hän
heittäen kauniin päänsä kenoon.

"Niin. Sitten kun _minä_ panen nämä muurit kuntoon, voimme uhitella
iäti, Licinius, mutta näin ollen -- emme päivääkään."

"Olisimme ainakin kuolleet vapaina kansalaisina", sanoi Scaevola.

"Sen te olisitte voineet tehdä kolme tuntia sitten kuuriassa", nauroi
Cethegus olkapäitään kohauttaen.

Silverius astui häntä kohden kädet levällään ikäänkuin syleilläkseen
häntä, mutta Cethegus vetäytyi syrjään.

"Sinä olet pelastanut meidät kaikki, sinä olet pelastanut kirkon ja
isänmaan! Minä en ole koskaan sinua epäillyt", sanoi pappi.

Silloin Licinius tarttui prefektin käteen, jonka tämä mielellään antoi
hänelle.

"Minä olen epäillyt sinua", huudahti hän rakastettavan suorasukaisesti,
"anna minulle anteeksi, suuri roomalainen. Tämä miekka, jonka piti
lävistää sinut tänään, palvelee sinua tästä hetkestä alkaen ikuisesti.
Ja jos vapauden päivä koittaa, silloin ei konsuleita, vaan terve,
diktaattori Cethegus."

Ja hän riensi ulos loistavin silmin. Prefekti loi hänen jälkeensä
tyytyväisen silmäyksen.

"Diktaattori, miksei, mutta vain tasavallan varmuuden turvaamiseksi",
sanoi lainoppinut ja seurasi Liciniusta.

"Niinpä kyllä", hymyili Cethegus, silloin herätämme me Camilluksen ja
Brutuksen taas eloon ja lähdemme viemään tasavaltaa eteenpäin siitä,
mihin he sen jättivät tuhat vuotta sitten. Eikö niin Silverius?"

"Rooman prefekti", sanoi pappi, "sinä tiedät, että minä
kunnianhimossani luulin johtavani sekä isänmaan että pyhän kirkon
asioita. Tästä hetkestä alkaen en sitä enää tee. Sinä johdat, minä
seuraan. Mutta lupaa yksi asia: takaa roomalaisen kirkon vapaus ja --
vapaa paavinvaali."

"Takaan", sanoi Cethegus, "kunhan vain Silverius on päässyt paaviksi.
Olkoon menneeksi." --

Pappi meni tiehensä hymy huulilla, mutta mieli raskaana.

"Menkää", sanoi Cethegus vähän ajan kuluttua katsoen noiden kolmen
jälkeen. "Te ette kukista tyrannia -- te tarvitsette tyrannin."

Tämä päivä, tämä hetki oli ratkaiseva Cethegukselle. Melkein
tahdottomasti hän ajelehti tapausten virran mukana uusiin mielialoihin
ja päämääriin, jotka olivat tähän saakka olleet epäselviä tai joita hän
oli pitänyt pikemmin unelmina kuin varsinaisina päämäärinä.

Hän tunsi tällä hetkellä olevansa tilanteen ainoa herra. Hänellä oli
täydellisesti käsissään aikansa molemmat suuret puolueet, goottilainen
hallitus ja sen viholliset, salaliittolaiset.

Tämän mahtavan miehen rinnassa heräsi äkkiä mitä vilkkaimpaan
toimintaan päävaikutin, jonka hän oli luullut vuosikymmeniä sitten
kuolleen. Rajaton halu, voisi melkein sanoa tarve _hallita_ teki äkkiä
tämän lahjakkaan sielun kaikki voimat käyttökykyisiksi ja pani ne
kiivaaseen liikkeeseen.

Cornelius Cethegus Caesarius oli vanhan ja suunnattoman rikkaan suvun
jälkeläinen, suvun, jonka esi-isä perusti sen maineen sotapäällikkönä
ja valtiomiehenä Caesarin aikana -- hänen sanottiin olleen suuren
diktaattorin poika. -- Cetheguksella oli monipuoliset luonnonlahjat ja
suuri omaisuus. Tulisia intohimojansa hän voi mielinmäärin tyydyttää
rikkautensa nojalla ja rikkauttaan hän kartutti suurien
luonnonlahjojensa avulla.

Hän sai huolellisimman kasvatuksen, mitä siihen aikaan roomalaiselle
aatelisnuorukaiselle voitiin antaa.

Parhaiden opettajien johdolla hän opiskeli kaunotaiteita. Parhaissa
kouluissa Berytuksessa, Aleksandriassa ja Ateenassa hän harjoitti
loistavalla menestyksellä lakitiedettä, historiaa ja filosofiaa.

Mutta tämä ei tyydyttänyt häntä. Hän tunsi henkäyksen aikansa kaikkien
tieteiden ja taiteiden rappeutumisesta. Filosofiakin hävitti hänestä
vain uskon viimeisetkin jäännökset antamatta hänelle sijaan mitään
positiivisen vakaumuksen tunnetta.

Kun hän oli palannut opintomatkaltaan, pani hänen isänsä hänet ajan
tavan mukaan valtion palvelukseen. Tuo suurilahjainen mies kohosi
nopeasti virasta toiseen.

Mutta yht'äkkiä hän luopui kaikista viroista.

Kun hän oli oppinut tarkoin tuntemaan valtion asiat, ei hän enää
tahtonut olla rattaana suuressa valtiokoneistossa, joka
rajoitti vapautta ja jossa hän sitäpaitsi joutuisi palvelemaan
barbaarikuningasta.

Silloin hänen isänsä kuoli ja Cethegus, joka nyt oli päässyt oman
itsensä ja suunnattoman omaisuuden herraksi, heittäytyi -- yhtä
voimakkaasti kuin hän muutkin työnsä teki -- huvien, nautinnon ja
hekuman villeimpiin pyörteisiin.

Rooman huvitukset olivat pian nautitut. Hän teki pitkiä matkoja
Bysanttiin ja Egyptiin; menipä vielä Intiaankin.

Ei ollut sitä ylellisyyttä eikä sitä viatonta tai rikollista nautintoa,
mitä hän ei olisi koetellut. Vain teräksinen ruumis voi kestää näiden
matkojen rasitukset ja kieltäymykset, seikkailut ja hurjistelut.

Kahdentoista vuoden kuluttua hän palasi Roomaan.

Kerrottiin, että hän aikoi rakennuttaa Roomaan suurenmoisen palatsin;
iloittiin jo edeltäpäin ylellisestä elämästä hänen taloissaan ja
huviloissaan. Mutta pettymys oli suuri.

Cethegus rakennutti vain pienen talon Kapitoliumin juurelle, sisusti
sen mitä mukavimmin hienostuneen makunsa mukaan ja eli erakkona
keskellä väkirikasta Roomaa.

Aivan odottamatta hän julkaisi kertomuksen matkoistaan sekä selonteon
vähemmän tunnetuista maista ja kansoista, joihin hän itse oli
tutustunut.

Kirjalla oli tavaton menestys. Cassiodorus ja Boëthius kiistelivät
hänen ystävyydestään; suuri kuningas tahtoi saada hänet hoviinsa.

Mutta äkkiä hän katosi taas Roomasta.

Hänen kohtalostaan ei tiedetty, vaikka ihmiset koettivatkin päästä
siitä selville, mitkä uteliaisuudesta, mitkä osanotosta, mitkä
vahingonilosta.

Kerrottiin, että köyhät kalastajat olivat löytäneet hänet muutamana
aamuna Tiberin rannalta kaupungin porttien ulkopuolelta tainnoksissa ja
puolikuolleena.

Mutta muutamia viikkoja sen jälkeen hän ilmestyi valtakunnan
koillisrajalle, harvasti asuttuihin Tonavan maihin, joissa parhaillaan
riehui verinen sota gepidejä, avareja ja sklaveneja vastaan.

Siellä hän taisteli kuolemaa halveksivalla urhoollisuudella näitä
raakalaisia vastaan, seurasi heitä valitsemillaan ja palkkaamallaan
vapaaehtoisten joukolla heidän kalliorotkoissa oleviin piilopaikkoihinsa
saakka ja nukkui joka yö routaisella maalla. Ja kun goottilainen
sotapäällikkö antoi hänelle suuremman joukon partioretkeä varten,
hyökkäsi hän sen sijaan Sirmiumia, vihollisen pääkaupunkia vastaan ja
valloitti sen, osoittaen siinä sekä suurta sotapäälliköntaitoa että
urhoollisuutta.

Sodan päätyttyä hän matkusteli taas Galliassa, Espanjassa ja Bysantissa
sekä palasi sieltä takaisin Roomaan, jossa hän eli täydellisesti
toimettomuudessa ja yksinäisyydessä hyläten kaikki sotilas-,
valtiolliset ja tieteelliset virat ja arvot, joita Cassiodorus tahtoi
väkisin hänelle antaa.

Hän ei näyttänyt enää välittävän mistään muusta kuin tieteistään.

Muutamia vuosia takaperin hän oli eräältä Gallian matkalta tuonut
mukanaan kauniin nuorukaisen tai pojan, jolle hän näytteli Roomaa ja
Italiaa ja jota kohtaan hän osoitti isällistä rakkautta ja huolenpitoa.

Sanottiin hänen aikovan tehdä hänet ottopojakseen. Sillä aikaa kun tämä
nuorukainen oli hänen luonaan, luopui hän yksinäisestä elämästään ja
kutsui Rooman aatelisnuorukaiset huvilaansa loistaviin juhliin.
Kaikissa niissä juhlissa, joihin hänet vuorostaan kutsuttiin ja joihin
kaikkiin hän meni, hän osoittautui erinomaiseksi seuramieheksi.

Mutta kun hän oli lähettänyt nuoren Julius Montanuksen Aleksandrian
oppikouluihin ja hänen seuranaan suuren joukon opettajia, vapautettuja
ja orjia, katkaisi hän yht'äkkiä kaiken seurustelun ja vetäytyi
täydellisimpään yksinäisyyteen tyytymättömänä -- kuten näytti -- sekä
Jumalaan että koko maailmaan.

Suurella vaivalla pappi Silveriuksen ja Rusticianan onnistui saada
hänet luopumaan levostaan ja liittymään salaliittoon katakombeissa. Hän
rupesi, kuten hän itse sanoi, isänmaanystäväksi pelkästä ikävästä.

Kuninkaan kuolemaan saakka hän oli todellakin melkein vastenmielisesti
ollut mukana tässä puuhassa, jonka johtajana hän kuitenkin oli yhdessä
diakonin kanssa.

Mutta nyt muuttuivat asiat.

Hänen olemuksensa syvin piirre, tarve koettaa kykyään hengen kaikilla
mahdollisilla alueilla, voittaa vaikeudet, olla etevämpi
kilpailijoitaan, hallita yksin ja vastustamatta kaikilla elämän
aloilla, joihin hän ryhtyi, ja voitonseppeleen saavutettuaan heittää se
pois ja hankkia itselleen uusia toimintamuotoja, ei ollut vielä tähän
saakka missään löytänyt täydellistä tyydytystä.

Taide, tiede, nautinnot, valtiomiehen maine, sotilaskunnia -- kaikki ne
olivat houkutelleet häntä ja kaikki ne hän oli saavuttanut
täydellisimmin kuin kukaan muu, mutta tyhjäksi olivat ne hänen sielunsa
jättäneet.

Hallita, olla ensimmäinen, voittaa epäsuotuisat olosuhteet
kaikilla niillä keinoilla, joita muita voimakkaammalla miehellä on
käytettävänään, ja siten hallita rautakädellä tomussa ryömiviä ihmisiä
-- se oli ainoa päämäärä, johon hän oli pyrkinyt tietensä ja
tietämättään. Vain sellaisissa oloissa hän tunsi oikein elävänsä.

Hänen leveä rintansa kohoili sen vuoksi tällä hetkellä ylpeistä
täyteläisistä hengenvedoista. Hän, tuo jääkylmä, hehkui siitä tiedosta,
että hän tällä hetkellä voi yhdellä silmäyksellään hallita aikansa
molempia toisilleen vihamielisiä voimia, gootteja ja roomalaisia. Ja
tämä hurmaava tietoisuus omasta vallastansa herätti hänessä
pirullisella voimalla vakaumuksen siitä, että hänellä ja hänen
kunnianhimollaan oli vain yksi päämäärä, jonka vuoksi saattoi nähdä
elämisen vaivan, vielä yksi ainoa päämäärä, kaukainen kuin aurinko ja
muille saavuttamaton -- hän uskoi mielellään polveutuvansa Julius
Caesarista ja hän tunsi Caesarin veren kiehuvan suonissaan
ajatellessaan:

Caesar, Länsi-Rooman keisari, Rooman valtakunnan keisari! -- -- -- --

Kun tämä salama muutamia kuukausia sitten ensi kerran välähti hänen
sielunsa läpi, -- ei ajatuksena, -- ei toivona, -- vaan varjona vain --
ja unelmana, -- hän pelästyi ja samalla hymyili määrätöntä rohkeuttaan.

Hän roomalaisen maailmanvaltakunnan uusijana ja keisarina! Ja Italia
vapisi kolmensadan tuhannen goottisoturin askelten alla!

Ja suurin barbaarikuninkaista, jonka maine täytti koko maan, istui
horjumattomana valtaistuimellaan Ravennassa.

Ja jos goottien valta murrettaisiin, niin ojentaisivat frankit Alppien
ja bysanttilainen meren yli ahnaita käsiään italialaista saalista
tavoittaakseen; kaksi suurta valtakuntaa häntä, yhtä ainoaa miestä
vastaan! --

Sillä yksin hän todellakin oli kansansa joukossa! Kuinka hyvin hän
tunsikaan kansalaisensa, suurten esi-isien arvottomat jälkeläiset, ja
kuinka syvästi hän heitä halveksi! Kuinka hän nauroi Liciniuksen tai
Scaevolan haaveiluille, he kun aikoivat saada tasavallan ajat takaisin
näiden roomalaisten avulla.

Hän oli yksin.

Mutta juuri tämä kiihoitti hänen ylpeätä kunnianhimoaan. Ja juuri tässä
silmänräpäyksessä, jolloin salaliittolaiset olivat jättäneet hänet ja
jolloin hänen etevämmyytensä oli huomattavammin selvennyt sekä heille
että hänelle itselleen, juuri nyt kypsyi nuolen nopeasti hänen
rinnassaan selväksi ajatukseksi ja varmaksi päätökseksi se, mikä ennen
oli ollut vain hurmaavaa leikittelyä haaveiluhetkinä.

Käsivarret ristissä leveällä rinnalla ja voimakkain askelin kävellen
huoneessaan, kuten jalopeura häkissään, hän puheli itsekseen
katkonaisin lausein:

"Joku toinenkin voisi karkoittaa maasta gootit ja estää kreikkalaisia
ja frankkeja tulemasta sijaan, jos hänellä olisi takanaan kunnollinen
kansa. Se ei olisi vaikeatakaan. Mutta tehdä tämä melkein uskomaton työ
yksin, aivan yksin, näiden tahdottomien ja kunnottomien miesten enemmän
estäessä kuin auttaessa, tehdä näistä pelkuriraukoista sankareita,
näistä orjista roomalaisia, näistä pappien ja raakalaisten nöyristä
palvelijoista taas maailman herroja -- se työ maksaa vaivan! Luoda
yksin tahtonsa ja henkensä voimalla uusi kansa, uusi aika ja uusi
maailma -- sitä ei vielä kukaan kuolevainen ole tehnyt -- se olisi
suurenmoisempaa kuin Caesarin työt, sillä hänellä oli johdettavanaan
legioonittain sankareita. Mutta -- sen voi tehdä, koska sitä voi
ajatella. Ja minä, joka olen sitä ajatellut, minä sen teenkin. Niin,
Cethegus, se on päämäärä, jonka vuoksi kannattaa ajatella, elää ja
kuolla. Ylös toimintaan! Ja tästä alkaen -- kaikki ajatukset ja kaikki
tunteet vain tämän ainoan toteuttamiseksi."

Hän seisahtui valkoisesta Paron marmorista veistetyn jättiläiskokoisen
Caesar-kuvan eteen, joka oli vastapäätä kirjoitussohvaa. Se oli
Arkesilaoksen mestariteos ja tämän talon jaloin koristus, melkeinpä
pyhä, sillä sen oli perhetarun mukaan Julius Caesar itse lahjoittanut
pojalleen.

"Kuule, jumalainen Julius, suuri esi-isäni! Jälkeläisesi tahtoo
kilpailla kanssasi. On olemassa vielä korkeampi päämaali kuin mitä sinä
olet saavuttanut. Pyrkiä sinua ylemmäksi, se jo ansaitsee
kuolemattomuuden. Ja pudota, pudota niin ylhäältä -- se on suloisin
kuolema. Onnittelen itseäni, kun taas tiedän, miksi elän."

Hän poistui kuvapatsaan luota ja silmäsi pöydälle levitettyä Rooman
maailmanvallan sotakarttaa:

"Ensin karkoitan barbaarit --: Rooma! -- Sitten valloitan takaisin
pohjoismaat --: Pariisi! -- Sitten saatan taas Itä-Rooman vanhan
Caesarien kaupungin vallan alle --: Bysantin! ja kauemmaksi, yhä
kauemmaksi. Tigrikselle, Indukselle, kauemmaksi kuin Aleksanteri Suuri
-- ja takaisin länteen päin Skytian ja Germanian kautta Tiberille. --
Siinä rata, jonka sinulta, Caesar, Brutuksen tikari katkaisi. -- Ja
niin tulen suuremmaksi kuin sinä, suuremmaksi kuin Aleksanteri -- oi,
seisahtukaa ajatukset!"

Ja jääkylmä Cethegus hehkui; hänen suonensa jyskyttivät voimakkaasti
ohimoilla. Hän painoi tulikuuman otsansa Julius Caesarin kylmään
marmoririntaan. Caesar katseli majesteetillisesti jälkeläistään.



KOLMAS LUKU.


Mutta tämä päivä oli ratkaiseva, ei ainoastaan Cethegukselle, vaan myös
katakombeissa tehdylle salaliitolle, Italialle ja goottien
valtakunnalle.

Isänmaanystäväin salaliitto oli, silloin kun sillä oli monta
johtajaa, jotka eivät aina olleet yksimielisiä keinoista, tuskinpa
suunnitelmiensa päämäärästäkään, saanut hyvin vähän aikaan. Toista
latua alkoivat asiat kulkea siitä hetkestä, jolloin puolueen lahjakkain
mies, Cethegus otti johdon väkevään käteensä.

Liiton entiset johtajat -- näköjään Silveriuskin -- olivat
vastustelematta taipuneet prefektin johtoon, varsinkin kun hän oli niin
voimakkaasti osoittanut etevämmyytensä ja pelastanut heidän asiansa
perikadosta.

Nyt vasta tämä salaliitto muuttui gooteille todella vaaralliseksi.

Väsymättä Cethegus puuhasi heikentääkseen kaikin tavoin heidän
valtakuntansa voimaa ja turvallisuutta. Hän oppi pian tuntemaan
ihmisten heikot puolet, voitti heidät ja hallitsi heitä. Siten hän
hankki liitolle päivä päivältä yhä enemmän vaikutusvaltaisia jäseniä ja
puolueelle varoja.

Viisaan varovaisuudella hän osasi välttää epäluuloja goottilaisen
hallituksen taholta, ja toiselta puolen hän esti salaliittolaiset
ryhtymästä liian aikaisin kapinaan.

Helppoa tosin olisi ollut hyökätä yht'äkkiä samana päivänä kaikissa
Italian kaupungeissa goottien kimppuun, alkaa kapina ja kutsua maahan
voittoa täydentämään bysanttilaiset, jotka jo kauan olivat odottaneet
sopivaa tilaisuutta.

Mutta silloin ei prefekti olisi saanut suoritetuksi salaista
suunnitelmaansa.

Hän olisi hankkinut vain bysanttilaisen tyranniuden goottien
siedettävän vallan sijaan.

Ja me tiedämme, että hän koetti toteuttaa kokonaan toista päämäärää.

Saavuttaakseen sen, täytyi hänen sitä ennen saada itselleen Italiassa
sellainen valta-asema, jota ei kellään muulla ollut.

Hänen täytyi, vaikka hiljaisuudessakin, olla maan mahtavin mies,
ennenkuin ainoakaan bysanttilainen tuli maahan ja ennenkuin ensimmäinen
gootti kaatui. Asiat piti valmistaa sille kannalle, että Cethegus voisi
karkoittaa barbaarit Italiasta bysanttilaisten sanottavasti auttamatta,
jolloin keisarin täytyisi antaa vapautetun maan hallitus vapauttajalle,
aluksi vaikkapa valtionhoitajan nimellä.

Sitten olisi hänellä aikaa ja tilaisuutta yllyttää roomalaisten
kansallisylpeys "pikku kreikkalaisten" -- kuten bysanttilaisia pilkalla
nimitettiin -- hallitusta vastaan.

Sillä vaikka kaksisataa vuotta sitten, Konstantinus Suuren aikana,
maailman herruus siirrettiin Roomasta kultaiseen kaupunkiin
Hellesponton rannalle ja valtikka näytti siirtyneen Romuluksen pojilta
kreikkalaisille, vaikka Itä- ja Länsi-Rooman olisi pitänyt muodostaa
yhdessä barbaarimaailman vastapainoksi sivistysvaltio, vihasivat ja
halveksivat roomalaiset nyt kreikkalaisia yhtä paljon kuin niinä
aikoina, jolloin Flamininus sanoi, että nöyryytetty Kreikka oli Rooman
vapautettu orjatar. Nyt oli vanhan vihan lisäksi tullut kateus.

Sen vuoksi hän oli varma koko Italian innostuksesta ja avusta. Hän oli
varma siitä, että barbaarien karkoituksen jälkeen bysanttilaisetkin
ajettaisiin pois maasta. Rooman ja länsimaiden kruunu olisi hänen varma
palkkansa.

Ja jos hänen onnistuisi johtaa uudestaan herännyt kansallistunto
hyökkäyssotaan Alppien toiselle puolelle, jos Cetheguksen onnistuisi
uudelleen juurruttaa frankkien valtakunnan raunioille Aurelianumiin ja
Pariisiin Rooman keisarien ylivalta länsimaissa, silloin ei olisi enää
liian rohkeata yrittää pakottaa itsenäisiksi irtautuneita Itämaita taas
ikuisen Rooman vallanalaisuuteen ja lähteä jatkamaan maailmanvaltaa
Tiberin rannalta, siitä, mihin Trajanus ja Hadrianus olivat sen
jättäneet.

Mutta tämän kaukana väikkyvän päämäärän saavuttamiseksi täytyi
varovasti harkita joka askel tällä huimaavan jyrkällä polulla.
Pieninkin kompastus veisi varmaan perikatoon.

Voidakseen hallita Italiaa, voidakseen päästä keisariksi, täytyi
Cetheguksen ennen kaikkea saada Rooma puolelleen, sillä vain
roomalaisten avustuksella oli mahdollista toteuttaa sellaiset tuumat.

Sen vuoksi pitikin uusi prefekti mitä parhainta huolta hänelle
uskotusta kaupungista. Roomasta täytyi tulla hänen vallalleen kaikin
puolin vankka tuki, joka aina olisi hänelle uskollinen ja jota ei
voitaisi häneltä riistää.

Hänen virkansa tarjosikin hänelle siihen hyvän tilaisuuden. Hän,
praefectus urbi, oli velvollinen pitämään huolta väestön eduista sekä
kaupungin turvallisuudesta.

Cethegus osasi mestarillisesti käyttää omien tarkoitusperiensä eduksi
virkansa tuottamia oikeuksia. Hän voitti pian kaikki säätyluokat
puolelleen. Aateli kunnioitti häntä katakombeissa tehdyn salaliiton
päämiehenä, ja papistoa hän hallitsi Silveriuksen avulla, joka oli
paavin oikea käsi ja jota yleensä pidettiin tämän jälkeläisenä.
Silverius osoitti prefektin puuhille mitä suurinta harrastusta ja
osanottoa, mutta tämä ei näyttänyt siitä erityisesti välittävän.

Alhaisen kansan kiinnitti Cethegus itseensä ei ainoastaan jakamalla
omilla varoillaan leipää ja hankkimalla sirkusnäytäntöjä, vaan vielä
enemmän rakennustöillä, joista tuhannet ihmiset saivat vuosikausiksi
elatusta -- goottilaisen hallituksen kustannuksella.

Hän hankki Amalasuntan suostumuksen siihen, että linnoitukset, jotka
Honoriuksen ajoista alkaen olivat rappeutuneet enemmän ajan
vaikutuksesta ja roomalaisten rakennusmestarien itsekkyyden takia kuin
länsigoottien ja vandaalien hävityksistä, pantaisiin nopeasti ja
täydellisesti kuntoon "ikuisen kaupungin kunniaksi ja -- kuten
kuningatar kuvitteli -- suojaksi bysanttilaisia vastaan."

Cethegus oli itse laatinut suunnitelman näihin suurenmoisiin
varustuksiin, ja goottien ja bysanttilaisten niitä myöhemmin turhaan
piirittäessä kävi selville, että hän oli laatinut ne todellisella
sotapäällikön nerolla.

Hän joudutti suurella innolla jättiläistyötään ja muodosti tuon
suunnattoman, useita peninkulmia laajan kaupungin ensiluokan
linnoitukseksi.

Tuhannet työmiehet, jotka hyvin tiesivät, ketä heidän oli kiittäminen
tästä hyvätuloisesta työstä, tervehtivät riemuhuudoin prefektiä, kun
hän saapui varustuksiin, tarkasti, joudutti työtä, paranteli, vieläpä
itsekin ryhtyi työhön, ja herkkäuskoinen ruhtinatar antoi miljoonan
toisensa jälkeen linnoitusta varten, jota vastaan piakkoin koko hänen
kansansa sotavoimat pirstoutuisivat.

Linnoituksen tärkein kohta oli nykyjään Castello St. Angelon nimellä
tunnettu Hadrianuksen mausoleumi.

Tämä loistorakennus, jonka Hadrianus oli rakennuttanut Paron
marmorista, neliskulmaisista lohkareista, jotka olivat ladotut
toistensa päälle ilman mitään sideainetta, oli kivenheiton matkan
päässä Aureliuksen portista. Mausoleumirakennus oli paljon korkeampi
kuin muurit portin kohdalla.

Terävällä silmällään Cethegus oli huomannut, että tästä verrattoman
vankasta rakennuksesta, joka nykyisessä asussaan oli linnoitus
kaupunkia _vastaan_, voitaisiin yksinkertaisin keinoin saada
päälinnoitus kaupungin turvaksi. Hän rakennutti Aureliuksen portilta
kaksi muuria haudan luo ja sen ympärille.

Ja nyt muodosti tornin korkuinen marmorilinna valloittamattoman
varustuksen Aureliuksen portille, varsinkin kun juurella juokseva Tiber
oli luonnollisena vallihautana. Mausoleumin muureilla oli noin
kolmesataa kaunista marmori-, kupari- ja pronssipatsasta, jotka
Hadrianus ja hänen jälkeläisensä olivat teettäneet. Näiden joukossa oli
Divus Hadrianus itse, hänen kaunis rakastettunsa Antinous, Zeus Soter,
"kaupunginsuojelijatar" Pallas sekä useita muita.

Cethegus iloitsi suunnitelmastaan ja rakasti tätä paikkaa, jossa
hänellä oli tapana joka ilta kävellä silmäillen Roomaansa ja katsellen
varustustöiden edistymistä. Hän oli sen vuoksi siirrättänyt tänne
omista kokoelmistaan useita kauniita kuvapatsaita.



NELJÄS LUKU.


Cetheguksen täytyi noudattaa vielä suurempaa varovaisuutta
toteuttaessaan erästä toista seikkaa, joka oli myöskin välttämätön
hänen päämäärälleen.

Voidakseen itsenäisesti uhmailla gootteja, vieläpä hätätilassa
kreikkalaisiakin Roomassa, _hänen_ Roomassaan, kuten hän
kaupunginpäällikkönä mielellään sanoi, tarvitsi hän paitsi valleja
myöskin niille puolustajia.

Hän mietti ensin palkkasotureita, henkivartiota, jota senaikaiset
ylhäiset virkamiehet, valtiomiehet ja sotapäälliköt pitivät, kuten
esimerkiksi Bysantissa Belisarius ja hänen vastustajansa Narses.

Hän olisi kyllä voinut Aasian matkoillaan saamiensa tuttavien avulla
hankkia ja suurilla rikkauksillaan palkata urhoollisen joukon villejä
isaurilaisia vuorikansoja, jotka niinä aikoina näyttelivät samaa osaa
kuin sveitsiläiset 16:nnella vuosisadalla.

Mutta tällaisella menettelytavalla oli kaksi pahaa puolta.

Ensiksikin hän saattoi tällä tavalla, tuhlaamatta kokonaan varojaan,
joita tarvittiin muihinkin tarkoituksiin, hankkia vain verraten pienen
joukon, vain sotajoukon rungon, ei sotajoukkoa.

Toiseksi oli mahdotonta tuoda näitä palkkasotureita Italiaan ja Roomaan
niin suuressa määrässä, herättämättä goottien epäluuloja. Yksitellen,
parittain tai pienemmissä joukoissa hän kuljetti niitä salaa ja hyvin
ovelasti orjien, vapautettujen, hoidokasten ja kestiystäväin nimellä
ympäri Italiaa sijaitseviin huviloihinsa tai sijoitti ne merimiehiksi
Ostian satamaan ja työmiehiksi Roomaan.

Mutta kun sittenkin roomalaisten itsensä oli pelastettava Rooma ja
puolustettava sitä, oli hänen viimeinen suunnitelmansa saada
roomalaisensa taas tottumaan aseiden käyttöön.

Teoderik oli viisaasti kyllä kieltänyt italialaisilta pääsyn
sotajoukkoihin -- vain poikkeustapauksissa tämä oikeus sallittiin
muutamille täysin luotettaville -- ja määrännyt viimeisinä riitaisina
hallitusvuosinaan, jolloin Boëthiuksen asiaa käsiteltiin oikeudessa,
aseet otettaviksi pois italialaisilta.

Viimemainittua käskyä ei koskaan pantu oikein tarkasti täytäntöön,
mutta Cethegus ei voinut toivoa, että hallitsijatar sallisi muodostaa
italialaisista huomattavampaa sotajoukkoa vastoin suuren isänsä
nimenomaista tahtoa ja vastoin goottien silminnähtäviä etuja.

Siksi hän uskotteli ruhtinattarelle, että tämä voisi aivan
vaarattomalla myönnytyksellä muuttaa tuon Teoderikin vihatun kiellon
jaloksi luottamukseksi ja pyysi, että hänen sallittaisiin varustaa vain
kaksituhatta miestä Rooman porvaristosta Rooman suojelusjoukoksi,
harjoittaa sitä ja pitää se aina aseissa. Roomalaiset olisivat
äärettömän kiitollisia siitäkin, että he edes näön vuoksi saisivat
barbaarien ohella vartioida ikuista kaupunkia.

Amalasunta, joka tavattomasti suosi roomalaisia ja piti ihanimpana
päämääränään roomalaisten rakkauden saavuttamisen, suostui ehdotukseen,
ja Cethegus rupesi muodostamaan "nostoväkeään", kuten sitä voi kutsua.

Julistuskirjassa, joka kajahteli kuin torventoitotukset, hän kutsui
"Scipioiden pojat takaisin entisaikojen aseisiin", hän nimitti
nuoret ylimykset katakombeista "roomalaisiksi ritareiksi" ja
"sotatribuneiksi". Hän lupasi jokaiselle roomalaiselle, joka
vapaaehtoisesti ilmoittautuisi, omista varoistaan yhtä suuren
lisämäärän kuin ruhtinatar maksoi palkkaa. Hän valitsi tuhansista
tarjolle tulleista kelvollisimmat. Hän varusti köyhimmät aseilla ja
lahjoitti niille, jotka olivat kunnostautuneet, gallialaisia kypäröitä
ja espanjalaisia miekkoja omista kokoelmistaan ja -- mikä oli kaikista
tärkeintä -- erotti joukosta säännöllisesti kaikki, jotka olivat
riittävästi harjaantuneet antaen heidän pitää aseensa. Sen jälkeen hän
valitsi taas uuden miehistön. Palveluksessa oli siis kulloinkin vain se
määrä, jonka Amalasunta oli säätänyt, mutta lyhyessä ajassa olisi saatu
tuhansia aseilla varustettuja ja hyvinharjoitettuja roomalaisia
jumaloidun johtajan käytettäväksi.

Sillä aikaa kun Cethegus näin varusti tulevaa pääkaupunkiaan ja
harjoitti tulevia pretoriaanejaan, kehoitti hän salaliittolaisia, jotka
innoissaan tahtoivat heti ryhtyä aseisiin, odottamaan siksi, kun kaikki
valmistukset olivat suoritetut. Mutta vain hän itse voi määrätä ajan,
jolloin kaikki oli valmista.

Kuitenkin hän oli vilkkaassa yhteydessä Bysantin kanssa. Sieltä hänen
täytyi varata itselleen apujoukko, joka toisaalta oli valmis tulemaan
taistelupaikalle heti, kun hän kutsui, mutta toisaalta ei toiminut omin
päin eikä ollut niin voimakas, ettei sitä olisi voitu ajaa maasta pois.

Hän toivoi Bysantista hyvää sotapäällikköä, jonka ei tarvitsisi olla
suuri valtiomies, ja sotajoukkoa, joka olisi kyllin voimakas auttamaan
italialaisia, mutta ei pystyisi voittamaan ilman heidän apuaan eikä
jäämään maahan vastoin heidän tahtoaan.

Seuraavassa näemme, että paljon tapahtui prefektin laskelmien mukaan,
mutta myöskin paljon vastoin niitä.

Gootteja, jotka tätä nykyä kiistelemättä pitivät hallussaan saalista,
mistä Cethegus jo hengessään kamppaili keisarin kanssa, hän koetti
tuudittaa huolettomaan itseluottamukseen, hajoittaa heidät puolueisiin
ja saada heidän hallituksensa mahdollisimman heikkoihin käsiin.

Ensimmäinen ei ollutkaan vaikeata.

Sillä väkevät germaanit halveksivat barbaariylpeydessään kaikkia
salaisia ja julkisia vihollisia. Me olemme nähneet, kuinka vaikeata oli
saada muuten niin teräväpäinen ja selväjärkinen Totilakin huomaamaan
uhkaavaa vaaraa. Ja Hildebadin ylpeä itseluottamus oli kuvaava goottien
taholla vallitsevalle yleiselle mielipiteelle.

Puolueitakaan ei tämän kansan keskuudesta puuttunut.

Siellä oli ylpeitä aatelissukuja, baltit monine sukuhaaroineen,
johtajinaan herttuat Thulun, Ibba ja Pitza, rikkauksistaan kuulut
völsungit, joiden johtajina olivat veljekset, Tuscian herttua Guntaris
ja Astan kreivi Arahad, sekä monet muut, jotka loistavien esi-isiensä
vuoksi olivat melkein amalien vertaiset ja jotka mustasukkaisen
huolellisesti vartioivat asemaansa valtaistuimen ääressä.

Goottien joukossa oli monta, jotka vastenmielisesti sallivat naisen
olla holhoojana ja pojan hallitsijana, jotka mielellään olisivat kansan
vanhan oikeuden mukaan syrjäyttäneet kuningassuvun ja kohottaneet
kilpien päälle jonkun goottien koetelluista sankareista.

Toisaalta oli amaleilla sokeasti uskollisia puoluelaisia, jotka
kammoivat sellaista ajatustakin lupauksen rikkomisena.

Lopuksi jakautui koko kansa kahteen puolueeseen. Toiseen kuuluivat
säälimättömämmät, jotka jo kauan olivat olleet tyytymättömiä Teoderikin
ja hänen tyttärensä italialaisille osoittamaan lempeyteen. He
tahtoivat, että nyt otettaisiin korvaus siitä, mitä maata
valloitettaessa heidän mielestään oli laiminlyöty ja että italialaisia
rangaistaisiin julkisella väkivallalla heidän salaisen vihansa vuoksi.

Paljon pienempi oli tietysti lukumäärältään toinen puolue, johon
kuuluivat sävyisämmät ja jalomielisemmät gootit. Nämä olivat samoin
kuin Teoderik taipuvaisia vastaanottamaan alamaistensa sivistyksen ja
koettivat kohottaa itsensä ja kansansa sivistyksessä näiden tasalle.

Tämän puolueen johtajana oli kuningatar.

Tätä naista Cethegus koetti pitää vallassa, sillä heikko naisellinen
hallitus heikentää kansan voimaa ja pitäisi vireillä puolueriitoja ja
tyytymättömyyttä.

Nykyisen hallituksen suunta esti täydellisesti goottilaisen
kansallishengen vahvistumisen.

Hän vapisi ajatellessaan, että joku voimakas mies kokoaisi yhteen tämän
kansan voimat.

Monta kertaa huolestuttivat häntä ne suuruuden piirteetkin, jotka
ilmenivät tässä naisessa, mutta vielä enemmän ne pidätetyn hehkun
kipinät, jotka silloin tällöin välähtivät Atalarikin sielusta. Jos äiti
ja poika useammin osoittaisivat sellaisia merkkejä, täytyisi hänen
työskennellä yhtä innokkaasti kukistaakseen heidät kuin hän oli
työskennellyt heidän valtansa turvaamiseksi.

Mutta toistaiseksi hän huomasi ilokseen, että hänellä oli kieltämätön
vaikutusvalta Amalasuntaan.

Tämä oli onnistunut hänelle hyvin helposti.

Ensiksi hän käytti hyvin viekkaasti hyväkseen ruhtinattaren taipumusta
syvällisiin, oppineisiin keskusteluihin. Näissä näytti hänet niin usein
voittavan ruhtinattaren kaikilla aloilla syvempi viisaus, että
Cassiodorus, joka usein oli läsnä tällaisissa väittelyissä, ei voinut
olla surkutellen huomaamatta, että tämä kerran niin loistava nero oli
hiukan ruostunut oppineen seuran puutteessa.

Mutta Cethegus, tuo täydellinen ihmistuntija, oli oppinut vielä
syvemmältä tuntemaan tuon ylpeän naisen sielun.

Amalasuntan suurella isällä ei ollut poikaa, vain tämä ainoa tytär,
jonka korviin jo lapsuuden ajoista saakka oli tuon tuostakin
tunkeutunut sekä kuninkaan että hänen kansansa toivomus miespuolisesta
perillisestä goottien raskasta kruunua kantamaan.

Lahjakkaaseen tyttöön koski kovasti se, että hänet vain sukupuolen
vuoksi syrjäytettäisiin mahdollisen veljen vuoksi, joka muka olisi
sopivampi, vieläpä arvokkaampikin hallitsijaksi kuin hän. Niinpä hän
itki usein lapsena katkerasti sitä, ettei ollut poika.

Kun hän oli tullut täysikasvuiseksi, kuuli hän tietysti vain isänsä
suusta tämän loukkaavan toivomuksen. Kaikki muut hovissa ylistivät
loistavan ruhtinattaren ihmeellisiä ominaisuuksia, miehekästä sielua ja
miehekästä rohkeutta.

Eikä se ollutkaan tyhjää imartelua. Amalasunta oli todellakin kaikin
puolin ihmeellinen henkilö. Hänen ajatuksensa ja tahtonsa voima ja
varsinkin hänen vallanhimonsa ja kylmä ankaruutensa menivät paljon
niiden rajojen ulkopuolelle, joiden sisällä viehkeän naisellisuuden
tavallisesti katsotaan liikkuvan.

Tietoisuus siitä, että hän kätensä mukana antaisi miehelleen ylimmän
sijan valtakunnassa, kenties kruununkin, ei suinkaan tehnyt häntä
nöyremmäksi. Hän ei enää syvimmässään tuntenut kiihkeätä halua olla
mies, vaan hän oli vakuuttunut siitä, että hän, nainen, oli yhtä
kykenevä kaikkiin elämän ja hallituksen toimiin kuin lahjakkain mies ja
kykenevämpi kuin useimmat miehet, että hän oli luotu loistavasti
todistamaan vääräksi yleisen mielipiteen naissukupuolen henkisestä
alempiarvoisuudesta.

Tämän kylmän naisen avioliitto Eutarikin kanssa, joka oli erästä toista
amalien haaraa ja suurilahjainen ja rohkea mies, ei ollut pitkäaikainen
-- Eutarik kuoli muutaman vuoden kuluttua ankaraa tautia sairastettuaan
-- eikä liioin onnellinenkaan. Vain vastenmielisesti Amalasunta oli
taipunut puolisonsa tahtoon. Leskeksi jäätyään hän tunsi itsensä
vapaaksi. Hehkuvan vallanhimoisena hän odotti sitä aikaa, jolloin hän
poikansa holhoojana, hallitsijattarena voisi toteuttaa lempituumansa.
Hän tahtoi hallita niin, että ylpeimpienkin miesten täytyisi tunnustaa
hänen etevämmyytensä.

Me olemme nähneet, kuinka tämä kylmä sielu vallanhimonsa vuoksi kesti
suuren isänsä kuolemankin hyvin tyynenä.

Hän ryhtyi hallitukseen mitä suurimmalla innolla ja uutteran
toimeliaana.

Hän tahtoi tehdä kaikki itse, kaikki yksin.

Kärsimättömästi hän sysäsi syrjään Cassiodorus-vanhuksen, kun tämä ei
kyllin nopeasti voinut seurata hänen ajatustensa lentoa.

Hän ei voinut kärsiä kenenkään miehen neuvoja eikä apua.

Mustasukkaisesti hän vartioi yksinvaltaansa. Vain yhtä
neuvonantajistaan hän kuunteli mielellään ja usein. Sitä nimittäin,
joka tuon tuostakin julkisesti ylisti hänen miehekästä itsenäisyyttään
ja joka vielä useammin tuntui hiljaisuudessa ihailevan sitä,
uskaltamatta edes ajatellakaan voivansa hallita häntä. Hän luotti vain
Cethegukseen.

Sillä tällä näytti olevan vain yksi kunnianhimo, nimittäin
huolellisesti ja innokkaasti toteuttaa kuningattaren kaikki ajatukset
ja suunnitelmat. Hän ei koskaan Cassiodoruksen ja goottilaisen puolueen
johtajien tavoin vastustanut kuningattaren lempipuuhia. Hän auttoi
pikemmin häntä niissä. Hän avusti kuningatarta, kun tämä kokosi
ympärilleen roomalaisia ja kreikkalaisia, koetti mahdollisuuden mukaan
sulkea nuoren kuninkaan pois hallituspuuhista, poisti vähitellen
hovista muka barbaareina isänsä vanhat goottilaiset ystävät, jotka
tuntien ansionsa vanhan tavan mukaan lausuivat monta rohkeata moitetta,
käytti sotalaivoja, hevosia ja goottilaisen sotajoukon varustamista
varten määrätyt rahat tieteitä ja taiteita varten tai Rooman
kaunistamiseen, ylläpitämiseen ja varustamiseen. -- Sanalla sanoen hän
avusti kuningatarta kaikessa, mikä voi vieroittaa tätä kansastaan,
tehdä hallituksen vihatuksi ja heikontaa goottien valtaa.

Jos hänellä oli jokin suunnitelma, niin hän osasi aina antaa
keskusteluille sen käänteen, että ruhtinatar piti itseään suunnitelman
keksijänä ja käski Cetheguksen panna se käytäntöön.



VIIDES LUKU.


Tietysti hänen täytyi saavuttaakseen sellaisen vaikutusvallan ja
säilyttääkseen sen olla usein hovissa ja siis kauan poissa Roomasta,
usein kauemminkin kuin hänen tuumansa olisivat sallineetkaan.

Sen vuoksi hän koetti saada kuningattaren läheisyyteen henkilöitä,
jotka voisivat siellä valvoa hänen etujaan, ilmoittaa hänelle kaikesta
ja tarpeen vaatiessa lämpimästi puolustaa hänen tuumiaan.

Niiden jalosukuisten goottilaisten naisten sijaan, jotka harmissaan
lähtivät Ravennasta, täytyi Amalasuntan läheisyyteen saada toisia.
Cetheguksen mieleen juolahti, että hänen pitäisi nyt saada hovinaiseksi
Rusticiana, Symmachuksen tytär ja Boëthiuksen leski.

Mutta tämä tehtävä ei ollut helppo.

Sillä näiden maankavaltajina mestattujen miesten perhekin oli
epäsuosiossa ja karkoitettu kuninkaankaupungista.

Ennen kaikkea täytyi kuningattaren mieli saada käännetyksi.

Tämä onnistuikin heti, sillä jalomielinen ruhtinatar tunsi syvää sääliä
tuota syvälle langennutta perhettä kohtaan.

Sitäpaitsi hän ei ollut koskaan sydämessään uskonut näiden jalojen
roomalaisten syyllisyyttä, jota ei koskaan saatu täysin
todistetuksikaan. Toista heistä, Rusticianan puolisoa, hän kunnioitti
oppineena miehenä ja monella alalla opettajanaankin.

Lopuksi Cethegus huomautti, että tällainen menettely, olipa se sitten
oikeutta tai armoa, liikuttaisi varmaan kaikkien roomalaisten
alamaisten sydämiä. Tällä tavoin saatiin hallitsijatar helposti
voitetuksi, ja armo annettiin.

Paljon vaikeampaa oli saada tuomitun ylpeä ja intohimoinen leski
taivutetuksi armoa vastaanottamaan.

Sillä koko hänen sielunsa oli niin täynnä raivoa ja kostonhimoa
kuningassukua kohtaan, että Cethegus pelkäsi hänen hillitsemättömän
vihansa voivan helposti puhjeta ilmi "tyrannin" läheisyydessä.

Rusticiana oli useita kertoja hylännyt armon, vaikka Cetheguksella
olikin kaikissa muissa asioissa suuri vaikutusvalta häneen.

Eräänä päivänä hän kuitenkin teki hyvin hämmästyttävän havainnon, joka
kaikesta päättäen auttoi prefektin toivomuksen täyttymistä.

Rusticianalla oli melkein kuusitoista-vuotias tytär, Camilla. Tällä oli
aito roomalaiset kasvot jalomuotoisine ohimoineen ja kaunismuotoisine
huulineen ja kauniit, tummat, säihkyvät silmät. Hänen vasta äsken
täydellisesti kehittynyt vartalonsa oli muodoltaan hieno, melkein liian
hoikka ja kaikki hänen liikkeensä olivat notkeat ja miellyttävät kuin
gasellin.

Tällä rakastettavalla tytöllä oli suuret luonnonlahjat ja vilkas
mielikuvitus.

Hän oli rakastanut isäänsä lapsellisen kunnioituksen hartaalla
lämmöllä. Tämän kohtalo koski syvästi kukoistukseensa puhkeavan tytön
herkkään mieleen. Lohduttamaton suru ja pyhä kaiho, johon lisäksi tuli
intohimoinen, isän Italian hyväksi kärsimän marttyyrikuoleman
jumaloiminen, täyttivät Camillan unelmat neitseellisen kehityksen
aikana.

Ennen perheensä kukistumista hän oli ollut mieluinen vieras kuninkaan
hovissa, mutta tuon tapauksen jälkeen hän oli paennut äitinsä kanssa
Galliaan, jossa eräs vanha kestiystävä antoi kovia kärsineille naisille
turvapaikan useiksi kuukausiksi. Anicius ja Severinus, Camillan veljet,
vangittiin ensin ja tuomittiin kuolemaan, mutta armahdettiin sitten ja
ajettiin maanpakoon. Heti vankeudesta päästyään he riensivät Bysantin
keisarin hoviin, jossa he panivat maan ja taivaan liikkeelle gootteja
vastaan.

Kun vainon myrsky oli tauonnut, palasivat naiset Italiaan ja elelivät
hiljaisessa surussaan Perusiassa erään vapautetun orjansa talossa.
Sieltä Rusticiana, kuten olemme nähneet, löysi tien salaliittolaisten
kokoukseen Roomassa.

Kesäkuu oli tullut, vuodenaika, jolloin ylhäisillä roomalaisilla nyt
samoin kuin Horatiuksen ja Tibulluksen aikana oli tapana paeta
kaupunkien tukahduttavasta ilmasta ja kätkeytyä viileihin huviloihinsa
sabinilaisvuorilla tai meren rannalla.

Hemmotellut aatelisnaiset kärsivät huokaillen ahtaan Perusian kuumia
katuja myrkyttävää tomua ja hellettä ja ajattelivat kaihomielin
ihanoita maatilojaan Florentian ja Napolin luona, jotka olivat yhdessä
heidän muun omaisuutensa kanssa joutuneet goottilaisen valtiorahaston
omaksi.

Eräänä päivänä tuli uskollinen Corbulo hyvin hämillään Rusticianan luo.

Hän oli jo kauan huomannut, kuinka "patrona" oli kärsinyt olostaan
hänen arvottoman kattonsa alla ja kuinka patronan oli täytynyt kärsiä
kaikenlaisia vaivoja hänen käsityönsä vuoksi, -- Corbulo oli
ammatiltaan kivenveistäjä -- minkätähden hän oli äsken ostanut
vuoristosta Tifernumin luona pienen, hyvin pienen maatilan sekä siihen
kuuluvan pienoisen talon.

Tietenkään heidän ei pitäisi ajatella sitä Florentian luona omistamansa
huvilan tapaiseksi, mutta siellä lirisi metsälähde, joka ei kuivanut
mätäkuun aikanakaan, siellä oli varjoisia tammia ja kornelleja;
rappeutuneen Janus-temppelin ympärillä kasvoi rehevä muratti, ja
puutarhaan hän oli istuttanut ruusuja, orvokeita ja liljoja, koska
"domna" Camilla niistä piti. He voisivat nousta muulien selkään tai
kantotuoleihin ja muuttaa huvilaansa kuten muutkin vallasnaiset.

Naiset ottivat kiitollisina tarjouksen vastaan liikutettuina vanhuksen
uskollisuudesta, ja Camilla, joka lapsellisen tyytyväisenä riemuitsi
tästä pienestäkin vaihtelusta, oli iloisempi kuin koskaan isänsä
kuoleman jälkeen.

Kärsimättömänä hän tahtoi matkalle heti paikalla. Jo samana päivänä hän
läksikin edeltäpäin Corbulon ja tämän tyttären Daphnidionin seurassa.
Rusticianan oli määrä tulla perästä orjien ja tavaroiden kanssa niin
pian kuin hän suinkin pääsi.

Aurinko painui jo Tifernumin kukkulain taakse, kun Corbulo taluttaen
ohjaksista Camillan muulia saapui metsäylänteeltä sille mäenrinteelle,
josta maatalon jo voi nähdä. Hän oli koko matkan iloinnut lapsen
hämmästykselle, kun hän sieltä näyttäisi hänelle tuon ihanalla paikalla
sijaitsevan talon.

Mutta hän seisahtui hämmästyneenä -- hän piti kättä silmiensä edessä
aivan kuin ilta-aurinko olisi ne häikäissyt. Hän katseli ympärilleen
nähdäkseen, oliko hän oikeassa paikassa. Ei epäilystäkään! Tuossa oli
piennar metsän ja niityn rajalla, tuossa harmaa rajakivi, joka kuvasi
vanhaa, suippupäistä rajajumalaa Terminusta. Paikka oli oikea,
mutta pientä taloa ei näkynyt missään, vaan sen sijalla tiheitä
ruokamänty- ja plataaniryhmiä. Muutenkin oli koko ympäristö muuttunut.
Siellä, missä ennen kasvoi kaalia ja nauriita, oli nyt viheriäisiä
pensas-aitoja ja kukkapenkereitä. Ja sinne, missä santakuopat ja
maantie olivat olleet hänen vaatimattoman maatilansa rajana, oli nyt
rakennettu siro huvila.

"Jumalan äiti ja kaikki taivaiset jumalat auttakoot minua", huusi
kivenhakkaaja. "Olenko minä loihdittu vai onko tämä seutu loihdittu.
Mutta taikatemppuja täällä on tapahtunut!"

Hänen tyttärensä ojensi hänelle nopeasti taikakalun vyöstään, mutta
mitään selitystä ei hän voinut antaa, sillä hän oli ensi kerran
paikalla. Niinpä ei ollut muuta neuvoa kuin panna muuli mahdollisimman
nopeaan liikkeeseen ja rientää paikalle. Juosten isä ja tytär
seurasivat ravaavaa "harmajaa" pitkin nurmikkomäkeä.

Kun he tulivat lähemmäksi, löysi Corbulo tosin puuryhmien takana
ostamansa talon, mutta niin uusittuna, korjattuna ja kaunistettuna,
että hän tuskin tunsi sitä.

Hänen hämmästyksensä seudun muuttumisesta yltyi taas taikauskoiseksi
peloksi. Hän jäi seisomaan suu auki, pudotti ohjakset käsistään ja
lateli sekä pakanallisia että kristillisiä huudahduksia minkä ennätti,
kunnes Camilla keskeytti hänet hämmästyneenä:

"Mutta tämähän on sama puutarha, jossa olemme ennenkin asuneet.
Honoriuksen Viridarium Ravennan luona. Samat puut, samat kukkasarat ja
tuon lammikon rannalla on samoin kuin Ravennassa meren rannalla
Venuksen temppeli! Oi kuinka kaunista! Oi, millaisia muistoja se
herättää! Corbulo, kuinka olet sinä saanut tämän kaiken aikaan?"

Ja iloisen liikutuksen kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

"Kaikki pahat henget piinatkoot minua ja kaikki lemurit, jos minä olen
tämän aikaansaanut. Mutta tuollahan tulee Cappadox kampurajalkoineen,
vaikka aivan loihtimattomana. Sanoppas nyt, kyklooppi, miten tämä on
tapahtunut?"

Jättiläismäinen Cappadox, leveähartiainen orja lönkytti toisten luo suu
naurusta leveänä ja kertoi useiden kysymysten ja useiden ihmetyksen
huudahdusten keskeyttämänä seuraavan ihmeellisen jutun:

Noin kolme viikkoa sen jälkeen kun Cappadox oli saapunut maatilalle
hoitaakseen sitä isäntänsä puolesta, joka oli lähtenyt pitemmälle
matkalle Lunan marmorilouhokselle, tuli Tifernumista sinne ylhäinen
roomalainen, mukanaan suuri joukko orjia ja työmiehiä sekä lastattuja
vaunuja.

Hän kysyi, oliko tämä se tila, jonka perusialainen kivenhakkaaja
Corbulo oli ostanut Boëthiuksen leskeä varten.

Kun tähän kysymykseen oli myöntäen vastattu, sanoi hän olevansa
hortulanus princeps, s.o. Ravennan puutarhojen ylihoitaja.

Eräs Boëthiuksen vanha ystävä, joka ei uskaltanut mainita nimeänsä
goottilaisen tyrannin pelosta, halusi salaa avustaa vainottuja ja antoi
senvuoksi hänen toimekseen koristaa taiteensa kaikilla keinoilla
naisten tulevan olinpaikan.

Orja ei saisi turmella aiottua ilahduttamista, minkä vuoksi ihmettelevä
Cappadox pidätettiin huvilassa puoleksi hyvyydellä, puoleksi
väkivallalla.

Mutta ylihoitaja teki nopeasti suunnitelmansa ja pani työmiehet
viipymättä työhön.

Useita läheisiä maa-aloja ostettiin kalliilla hinnalla ja nyt alkoi
sellainen repiminen ja rakentaminen, istuttaminen ja kaivaminen,
vasaroiminen ja jyskäminen, siistiminen ja maalaaminen, että kunnon
Cappadox oli menettää sekä näkönsä että kuulonsa.

Kun hän rupesi kyselemään tai puhumaan, nauroivat työmiehet hänelle
vasten silmiä.

Kun hän aikoi poistua paikalta, antoi ylihoitaja viittauksen, ja puolen
tusinaa käsiä tarttui heti häneen kiinni.

"Ja" -- päätti Cappadox kertomuksensa -- "sitä menoa kesti
toissapäivään saakka. Silloin he olivat saaneet työnsä valmiiksi ja
menivät tiehensä.

"Alussa olin huolissani ja peloissani, kun näin näiden kallisarvoisten
ihanuuksien ikäänkuin kasvavan maasta. Minä ajattelin: jos lopuksikin
mestari Corbulon täytyy maksaa kaikki nämä, niin surku tulee silloin
selkäparkaani! Ja minä tahdoin lähteä ilmoittamaan sinulle tästä.

"Mutta he eivät laskeneet minua minnekään, ja sitäpaitsi olit sinä
kaukana kotoasi matkoilla. Ja kun näin, kuinka määrättömästi
ylihoitajalla oli rahoja käytettävänään ja kuinka hän viskeli
ympärilleen kultakappaleita aivan kuin lapset piikiviä, rauhoituin
vähitellen ja annoin asioiden mennä menojaan.

"Nyt voit sinä, herra, -- sen kyllä tiedän -- panettaa minut
jalkapuuhun ja pieksättää minua vitsoilla, vaikkapa vielä
skorpioneillakin. Sinä voit tehdä niin. Ja miksi? Siksi, että sinä olet
herra ja Cappadox orja.

"Mutta oikein se tuskin lienee, herra, kautta kaikkien pyhimysten ja
jumalien! Sillä sinä olet asettanut minut parin kaalipellon hoitajaksi
ja katso, ne ovat muuttuneet minun kädessäni keisarilliseksi
puutarhaksi."

Camilla oli aikoja sitten laskeutunut muulin selästä ja hiipinyt
tiehensä kesken orjan kertomusta.

Ilosta sykkivin sydämin hän kiisi puutarhan, lehtokujien ja talon läpi.
Hän leijaili kuin siivillä, ja nopsa Daphnidion töin tuskin jaksoi
pysyä hänen mukanaan.

Häneltä pääsi tuon tuostakin iloisen hämmästyksen huudahdus. Joka kerta
kun hän pääsi jonkin tien mutkan ohi tai sivuutti jonkin puuryhmän,
tuli hänen ihastuneen katseensa eteen taas uusi kuva tuosta Ravennan
puutarhasta.

Mutta kun hän taas tuli taloon ja löysi siellä pienen huoneen, joka oli
maalattu, sisustettu ja koristettu aivan samalla tavalla kuin vastaava
huone keisarillisessa palatsissa, jossa hän oli leikkinyt lapsuutensa
viimeiset vuodet ja uneksinut neitosen ensimmäiset unelmat, kun hän
näki samat kuvat niinestä kudotuilla esiripuilla, samanlaiset maljakot
ja komeat seetripuurasiat ja löysi samanlaiselta, kilpikonnanluusta
tehdyltä pöydältä oman pienen, siron lempiharppunsa joutsenensiipineen,
silloin valtasivat hänet niin monet suloiset muistot ja vielä enemmän
niin suuri kiitollisuus tällaista lämmintä ystävyyttä kohtaan, että hän
ilosta itkien vaipui leposohvan pehmeille patjoille. Daphnidion sai
tuskin hänet rauhoitetuksi.

"Vielä on olemassa jaloja sydämiä, vielä on Boëthiuksen perheellä
ystäviä", sanoi hän kerran toisensa perästä.

Camilla kohotti hartaassa rukouksessa kiitoksensa taivaalle. --

Kun äiti seuraavana päivänä saapui, oli hän melkein yhtä hämmästynyt.

Heti hän kirjoitti Roomaan Cethegukselle ja kysyi, ketä miehensä
vanhoista ystävistä hän voisi pitää tänä salaisena hyväntekijänä. Hän
toivoi hiljaisuudessa, että Cethegus itse olisi tämän ilon heille
valmistanut.

Mutta prefekti pudisti miettiväisenä päätään kirjeen saatuaan ja
vastasi heti, ettei hän tuntenut ketään, joka olisi voinut menetellä
niin hienotunteisesti. Rusticianan tuli tarkasti ottaa huomioon kaikki
jäljet, joiden avulla arvoitus voitaisiin ratkaista.

Se selvisikin hyvin pian. --

Camilla ei väsynyt koskaan puutarhassa samoilemiseen eikä yhä uusien
yhtäläisyyksien keksimiseen rakastetun esikuvan kanssa.

Usein hän joutui näillä kävelymatkoillaan puistosta läheisille
metsäylänteille. Hänellä oli silloin tavallisesti mukanaan iloinen
Daphnidion, joka, samanikäinen kun oli ja ehdottoman uskollinen, pääsi
pian Camillan uskotuksi. Usein oli Daphnidion huomauttanut emännälleen,
että metsänhenki varmasti seurasi heidän kintereillään, sillä usein
kahahti pensaissa kuuluvasti, ja ruohikossa heidän takanaan tai
vieressään kuului hiipiviä askelia. Mutta he eivät nähneet ainoatakaan
ihmistä eikä eläintä.

Camilla nauroi hänen taikauskolleen ja sai hänet taas lähtemään ulos
jalavain ja plataanien viheriään siimekseen.

Eräänä päivänä, kun tytöt menivät kuumuutta pakoon yhä syvemmälle
metsään, löysivät he raikkaan lähteen, joka kirkkaana ja runsasvetisenä
pulppusi tummasta porfyyrikalliosta. Mutta sillä ei ollut mitään
vakinaista uomaa, jonka vuoksi janoiset tytöt saivat helmeilevää vettä
vain vaivalloisesti tipan sieltä toisen täältä.

"Vahinko, ettei tätä raikasta juomaa saa mukavammin", huudahti Camilla.
"Sinun olisi pitänyt nähdä Triton-lähde Pinetumissa Ravennan luona.
Vesisuihku syöksyi niin ihanasti esille pronssisen merenjumalan
pullistetuista poskista, ja vesipisarat putosivat ja kokoontuivat
ruskeasta marmorista tehtyyn suureen näkinkenkään. Vahinko, ettei se
ole täällä!"

Ja he jatkoivat matkaansa.

Muutaman päivän kuluttua he tulivat samalle paikalle.

Daphnidion, joka kulki edellä, seisahtui yht'äkkiä kovasti kiljaisten
ja osoitti ääneti sormellaan lähdettä.

Metsälähde oli muutettu taiteelliseksi suihkukaivoksi.

Pronssisesta Triton-päästä syöksyi suihku ruskeasta marmorista tehtyyn
siroon näkinkenkään. Daphnidion, joka nyt varmasti uskoi taikatemppuja
tapahtuneen, lähti suoraa päätä pakoon.

Hän juoksi pitäen käsiään silmiensä edessä -- metsähenkien näkemistä
pidettiin suurta onnettomuutta tuottavana -- kotiin päin ja huusi
emäntäänsä seuraamaan itseänsä.

Mutta Camillan päähän pisti heti eräs ajatus: kuuntelija, joka oli
heitä äskettäin seurannut, on varmaankin jossakin lähellä
huvitellakseen heidän hämmästyksellään.

Hän silmäsi terävästi ympärilleen. Erään villin ruusupensaan
kahisevista oksista putoili lehtiä maahan.

Hän meni nopeasti pensastoon.

Sieltä tuli todellakin häntä vastaan nuori metsästäjä, jolla oli
metsästyslaukku ja heittokeihäs.

"Minut on keksitty", sanoi tulija matalalla, ujolla äänellä.

Mutta Camilla peräytyi huudahtaen pelosta. "Atalarik" -- sammalsi hän
-- "kuningas!"

Kokonainen tulva ajatuksia ja tunteita syöksähti hänen päänsä ja
sydämensä läpi ja puoleksi taintuneena hän vaipui lähteen viereen
nurmelle.

Nuori kuningas seisoi muutamia silmänräpäyksiä pelästyksestä ja
ihastuksesta sanattomana maahan vaipuneen hennon olennon vieressä.
Hänen hehkuvat silmänsä nauttivat täysin siemauksin noiden kauniiden
kasvonpiirteiden ja kauniiden muotojen näkemisestä. Hehkuva puna
syöksähti salaman tavoin hänen kalpeille kasvoilleen.

"Oi, hän -- hän on minun kuolemani", huokasi hän painaen molemmat
kätensä sykkivälle sydämelleen -- "nyt tahtoisin kuolla, -- kuolla
hänen kanssaan".

Camilla liikautti kättään. Se saattoi Atalarikin taas järkiinsä. Hän
polvistui neitosen viereen ja valoi lähteestä kylmää vettä hänen
ohimoilleen.

Camilla aukaisi silmänsä. "Barbaari -- murhaaja", huusi hän, työnsi
Atalarikin käden pois, hypähti pystyyn ja juoksi kuin pelästynyt kauris
tiehensä.

Atalarik ei seurannut häntä.

"Barbaari -- murhaaja", huokasi hän surullisesti itsekseen ja kätki
polttavan otsansa käsiinsä.



KUUDES LUKU.


Camilla tuli kotiinsa niin liikutettuna, että Daphnidion oli
vakuuttunut siitä, että domna oli nähnyt ainakin metsänneitosia tai
mahdollisesti kunnianarvoisen metsänkuninkaan Picuksen itsensä.

Mutta tyttö heittäytyi rajusti pelästyneen äitinsä syliin.

Epäselvien tunteiden taistelu puhkesi kuumiin kyyneliin, jotka virtana
valuivat. Vasta pitkän ajan kuluttua voi hän antaa vastaukset ja
selitykset Rusticianan huolekkaisiin kysymyksiin.

Tämän lapsen sielun syvyydessä riehui ankara taistelu.

Kasvavalta tytöltä ei ollut Ravennan hovissa jäänyt kokonaan
huomaamatta se, että kaunis, kalpea nuorukainen usein loi häneen
merkillisiä, haaveilevia katseita tummista silmistään ja että hän
melkein hartaana kuunteli hänen äänensä sointua.

Mutta hän ei ollut koskaan saanut täyttä varmuutta aavistukselleen,
että prinssi salaisesti lempi häntä. Ujo ja umpimielinen nuorukainen
oli luonut silmänsä alas, kun Camilla tapasi hänet katselemassa itseään
ja katsoi häneen kysyvästi. Sitäpaitsi he olivat molemmat melkein
lapsia silloin.

Camilla ei voinut antaa nimeä Atalarikin tunteelle -- tämä tuskin sitä
itsekään tiesi -- eikä hän koskaan tullut ajatelleeksi, miksi hän
mielellään oli Atalarikin läheisyydessä, mielellään seurasi hänen
ajatustensa ja mielikuvituksensa lentoa, joka oli aivan erilainen kuin
muiden leikkitoverien, ja mielellään käveli vaieten hänen rinnallaan
hämyhetkinä rauhallisissa puistoissa, missä Atalarik puhui hänelle
unelmoivaa, mutta aina helposti käsitettävää kieltä, jonka
runollisuuden, unelmoivan nuoruuden runollisuuden, hän niin
täydellisesti käsitti ja tajusi.

Tämän puhkeavan molemminpuolisen mieltymyksen lopetti yht'äkkiä hänen
isänsä kamala kohtalo.

Intohimoinen roomalaisnainen ei vain surrut murhattua, hän vihasi
murhaajia tulisen sielunsa koko voimalla.

Boëthius oli alusta alkaen, ja sinäkin aikana, jolloin hän oli hovin
suurimmassa suosiossa, suhtautunut ylpeän ylenkatseellisesti
gootteihin, koska nämä olivat barbaareita. Hänen kuolemansa jälkeen
tietysti koko Camillan ympäristö, äiti, molemmat kostonhimoiset veljet
ja perheen ystävät hehkuivat vihaa ja ylenkatsetta ei vain veristä
tyrannia ja murhaajaa Teoderikia, vaan myös kaikkia gootteja ja ennen
kaikkea kuninkaan tytärtä ja tyttärenpoikaa kohtaan, joita pidettiin
kuninkaan rikostovereina, koska he eivät olleet estäneet murhaa.

Sen vuoksi neitonen oli tuskin enää ajatellutkaan Atalarikia.

Jos tämän nimeä mainittiin tai jos hän, kuten usein tapahtui, näki
hänet unissaan, niin kohdistui hänen barbaarivihansa ja -inhonsa
ennenkaikkea juuri häneen.

Tämän hän teki kenties senvuoksi, että hän vastahakoisesti aavisti
sydämensä salaisimmassa sopukassa vielä olevan jäännöksen
mieltymyksestä kauniiseen kuninkaanpoikaan.

Ja nyt -- nyt tuo hylkiö oli uskaltanut suunnata hänen pahaa
aavistamattomaan sydämeensä viekkaan iskun.

Heti kun hän oli nähnyt hänen tulevan esiin pensastosta ja tuntenut
hänet, käsitti hän, että Atalarik oli muuttanut lähteen uuteen muotoon
ja uudistanut koko huvilan.

Hän, inhoittava vihollinen, kirotun suvun jälkeläinen, jonka käsissä
oli hänen isänsä verta, barbaarien kuningas!

Ilo, jolla hän oli näinä päivinä tarkastanut taloa ja puutarhaa, poltti
nyt hehkuvan vasken tavoin hänen sieluansa. Hänen kansansa, hänen
sukunsa vihollinen oli uskaltanut antaa hänelle lahjan, ilahduttaa
häntä, tehdä hänet onnelliseksi. Sellaisen puolesta hän oli kohottanut
kiitosrukouksia taivaaseen. Tuo murhaaja oli rohjennut seurata hänen
askeleitaan, kuunnella hänen sanojaan, toteuttaa hänen pienemmätkin
toivomuksensa. Ja hänen sielunsa perimmässä sopukassa kohosi näitä
kaikkia kauheampana ajatus: miksi Atalarik oli tämän tehnyt? Barbaari
rakasti häntä, uskalsipa vielä näyttääkin sen. Italian tyranni uskalsi
toivoa, että Boëthiuksen tytär --. Se oli liikaa! Surkeasti nyyhkien
hän kätki päänsä vuoteensa pieluksiin, kunnes väsyneenä vaipui syvään
uneen.

Kiireesti saapui paikalle Cethegus, jota oli pyydetty heti tulemaan.

Rusticiana oli tahtonut samoin kuin Camillakin seurata ensimmäistä
päähänpistoaan, paeta huvilasta ja vihatun kuninkaan läheisyydestä ja
kätkeytyä lapsineen Alppien toiselle puolen.

Mutta Camillan tila oli tähän saakka estänyt matkalle lähtemistä ja kun
prefekti saapui huvilaan, tuntui hänen läsnäolonsa tyynnyttävän
kuumeista levottomuutta.

Hän otti Rusticianan mukaansa puutarhaan. Rauhallisesti ja
tarkkaavaisesti hän kuunteli, selkä laakeripuuta vasten ja pää vasemman
käden nojassa, intohimoista kertomusta.

"Ja sano nyt", päätti Rusticiana kertomuksensa, "mitä minun on tehtävä!
Kuinka saan lapsiraukkani pelastetuksi? Minne vien hänet?"

Cethegus avasi silmänsä, jotka hän nyt kuten tavallisesti miettiessään
piti puoleksi suljettuina.

"Minnekö Camilla pitäsi viedä", sanoi hän. "Ravennan hoviin."

Rusticiana hypähti ylös: "Mitä tuo myrkyllinen pila on olevinaan?"

Mutta Cethegus ojentautui nopeasti pystyyn.

"Totta minä sillä tarkoitan. Ole hiljaa -- kuuntele minua. Kohtalo,
joka nähtävästi tahtoo hävittää barbaarit, ei olisi voinut antaa
käsiimme parempaa tilaisuutta.

"Sinä tiedät, kuinka täydellisesti hallitsijatar on minun vallassani.
Mutta sinä et tiedä, kuinka voimaton olen tuon itsepäisen uneksijan
suhteen. Se on arvoituksentapaista. Tuo sairas nuorukainen on koko
goottien kansasta ainoa, joka, jollei perinpohjin tunne sieluani,
kuitenkin aavistaa puuhani. En tiedä, pelkääkö vai vihaako hän minua
enemmän. Se olisi minulle aivan yhdentekevää, jollei hän työskentelisi
puuhiani vastaan hyvin johdonmukaisesti ja menestyksellisesti. Hänen
sanansa vaikuttavat tietysti suuressa määrässä äitiin. Useinkin enemmän
kuin minun sanani. Ja hän tulee yhä vanhemmaksi, kehittyneemmäksi ja
vaarallisemmaksi. Hänen sielunsa kehittyy nopeammin kuin hänen
ruumiinsa. Hän ottaa vakavasti osaa hallitustoimiin. Joka kerta puhuu
hän minua vastaan ja usein voittaakin.

"Vasta äskettäin hän sai vastoin tahtoani toimeen sen, että
tummapintainen Teja tuli Roomassa, minun Roomassani olevien
goottilaisten joukkojen päälliköksi. Lyhyesti sanoen, nuori kuningas
käy hyvin vaaralliseksi. Ja tähän saakka ei minulla ole ollut mitään
keinoa, millä voisin häntä hallita. Omaksi turmiokseen hän rakastaa
Camillaa. Neitosen avulla me voimme hallita tuota itsepäistä."

"Ei koskaan", huusi Rusticiana. "Ei niin kauan kuin minä elän. Minäkö
tyrannin hoviin? Tyttärenikö Atalarikin rakastajattareksi? Boëthiuksen
tytär? Mieheni verinen varjo --"

"Tahdotko sinä kostaa tämän varjon puolesta? Tahdot tietysti. Tahdotko
sinä syöstä gootit perikatoon? Tietysti. Niinpä sinun on hyväksyttävä
ne keinotkin, joita kostosi toteuttamiseen tarvitaan."

"En koskaan, sen vannon."

"Nainen, älä ärsytä minua. Älä uhittele minua vastaan. Sinä tunnet
minut! Sinä vannot. Kuinka? Etkö sinä ole vannonut tottelevasi minua
sokeasti, ehdottomasti, jos minä sinulle hankin koston? Etkö sinä ole
pyhimysten luitten kautta vannonut, että kirous tulkoon sinun ja
lastesi päälle, jos valasi rikot? Katsokoon eteensä se, joka naisten
kanssa ryhtyy puuhiin. Tottele minua -- taikka varo sielusi autuutta."

"Hirviö! Täytyykö minun uhrata vihani sinun ja sinun puuhiesi vuoksi?"

"Minunko vuokseni? Onko nyt minusta kysymys? _Sinun_ asiaasi minä ajan.
_Sinun_ kostoasi minä valmistan. _Minulle_ eivät gootit ole tehneet
mitään pahaa. _Sinä_ olet saanut minut liikkeelle kirjojeni äärestä.
Sinä olet kutsunut minut kukistamaan näitä amaleja. Etkö enää sitä
halua? No hyvä. Minä palaan takaisin Horatiuksen ja Stoan ääreen. Voi
hyvin!"

"Älä mene, älä mene. Mutta täytyykö sitten Camilla uhrata?"

"Hullutuksia! Atalarik uhriksi joutuu. Eihän Camillan tarvitse häntä
rakastaa, hallita vain. Taikka", lisäsi hän katsoen Rusticianaa
silmiin, "pelkäätkö sinä hänen sydäntänsä?"

"Halpautukoon kielesi! Tyttäreni? Rakastaisiko hän _häntä_? Ennemmin
kuristan hänet kuoliaaksi omin käsin."

Mutta Cethegus tuli miettiväiseksi.

Mutta jos tyttö rakastuisi häneen, tuumi hän itsekseen. Atalarik on
kaunis, sielukas ja haaveellinen.

"Missä on tyttäresi?" kysyi hän ääneen.

"Naisten huoneessa. Mutta vaikka minä suostuisinkin, niin hän ei
koskaan suostu."

"Koettakaamme. Menen hänen luokseen."

He menivät taloon. Rusticiana aikoi mennä mukana Camillan luo, mutta
Cethegus esti sen.

"Tahdon puhua yksin hänen kanssaan", sanoi hän, siirsi esiripun syrjään
ja meni sisään.

Nähdessään Cetheguksen tulevan nousi neitonen vuoteelta, jossa hän oli
neuvottomana levännyt.

Koska hän oli tottunut aina saamaan neuvoja ja apua tältä viisaalta ja
voimakkaalta mieheltä, isänsä ystävältä, tervehti hän nytkin häntä
luottavaisesti, kuten sairas lääkäriään.

"Sinä tiedät, Cethegus?"

"Kaikki."

"Ja sinä tuot minulle avun."

"Koston minä sinulle tuon, Camilla."

Se oli uusi, mahtavasti vaikuttava ja elähdyttävä ajatus.

Hänen ajatuksissaan oli tähän saakka väikkynyt vain pako, pelastus
tästä kiduttavasta asemasta, korkeintaan kuninkaallisen lahjan
halveksiva hylkääminen.

Mutta nyt tarjottiin kostoa. Korvausta näiden hetkien tuskista. Kostoa
kärsitystä häväistyksestä. Kostoa hänen isänsä murhaajalle. Hänen
haavansa olivat verekset. Ja hänen suonissaan kiehui kuuma,
etelämaalainen veri.

Hänen sydämensä riemuitsi Cetheguksen sanoista.

"Kostoa? Kuka kostaisi minun puolestani? Sinäkö?"

"Sinä itse! Se on suloisempaa."

Hänen silmänsä salamoivat.

"Kenelle?"

"Hänelle. Hänen perheelleen. Kaikille meidän vihollisillemme."

"Kuinka minä, heikko tyttö, voin sen tehdä?"

"Kuule minua, Camilla. Vain sinulle jalon Boëthiuksen jalolle
tyttärelle uskon erään asian, jota muuten en voisi kenellekään muulle
naiselle maan päällä uskoa.

"On olemassa voimakas isänmaanystäväin liitto, joka tulee hävittämään
barbaarit jäljettömiin tästä maasta. Koston miekka heiluu tyrannien
päiden päällä. Isänmaa, isäsi varjo vaatii sinua pudottamaan sen."

"Minua? Minä -- voinko minä kostaa isäni puolesta? Puhu", huudahti
tyttö tulisesti ja pyyhkäisi mustat hiukset ohimoiltaan.

"Sinun on tehtävä uhraus. Rooma vaatii sitä."

"Vereni, elämäni uhraan. Minä kuolen Virginian tavoin."

"Sinä saat elää ja nauttia voitostasi. Kuningas rakastaa sinua. Sinun
täytyy lähteä Ravennaan. Lähteä hoviin. Sinun on kukistettava hänet.
Tämän rakkauden avulla. Meillä ei ole kellään vaikutusvaltaa häneen.
Sinulla on valta hänen sieluunsa. Sinun on kostettava hänelle ja
syöstävä hänet turmioon."

"Hänetkö syöstävä turmioon?" Omituinen tunne sai tytön vapisemaan hänen
tehdessään hiljaa tämän kysymyksen. Hänen povensa kohoili, hänen
äänensä värisi keskenään taistelevista tunteista. Kyyneleet pyrkivät
esiin hänen silmistään. Hän kätki kasvonsa käsiinsä. --

Cethegus nousi.

"Suo anteeksi", sanoi hän. "Minä menen. En tiennyt, että -- sinä
rakastat kuningasta."

Aivan kuin ruumiillisen tuskan aiheuttama vihan huudahdus puhkesi tytön
rinnasta.

Hän hypähti pystyyn ja tarttui Cetheguksen olkapäähän.

"Ihminen! Kuka uskaltaa sanoa niin? Minä vihaan häntä. Minä vihaan
häntä niin, etten ole koskaan luullut voivani niin vihatakaan."

"Todista se sitten. Muuten en usko sinua."

"Minä tahdon sen todistaa", huusi hän. "Hänen täytyy kuolla. Hän ei saa
elää."

Hän heitti päänsä taaksepäin. Säihkyvät silmät hehkuivat villisti.
Hänen musta tukkansa liehui valkoisten olkapäiden ympärillä.

Hän rakastaa Atalarikia, mietti Cethegus. Mutta se ei merkitse mitään,
sillä hän ei tiedä sitä vielä itsekään. Hän vihaa häntä samalla kertaa
ja sen hän tietää. Se onnistuu.

"Hän ei saa elää", uudisti Camilla. "Sinä saat nähdä", nauroi hän,
"kuinka minä häntä rakastan. Mitä minun on tehtävä."

"Seurattava kaikessa minun neuvojani."

"Ja mitä lupaat sinä minulle siitä? Mitä on hänen kärsittävä?"

"Riuduttavaa rakkautta kuolemaan saakka."

"Rakkautta minua kohtaan? Niin, niin. Sitä hän saa kärsiä."

"Hän, hänen perheensä ja valtakuntansa joutuvat perikatoon."

"Ja hän saa tietää, että minä sain sen aikaan --"

"Hän saa sen tehdä. Milloin matkustamme Ravennaan?"

"Huomenna! Ei, jo tänään." Hän pysähtyi ja tarttui prefektin käteen:
"Cethegus, sano, olenko kaunis?"

"Kauneimpia naisia maan päällä."

"Haa", huusi hän pudistellen irtipäässeitä kiharoitaan. "Hänen täytyy
rakastaa minua ja joutua perikatoon. Nopeasti Ravennaan. Minä tahdon
nähdä hänet, minun täytyy nähdä hänet."

Hän riensi huoneesta. Hän toivoi koko sielustaan Atalarikin luo.



SEITSEMÄS LUKU.


Mainittuna päivänä lähdettiin jo pienestä huvilasta matkalle
kuninkaankaupunkiin.

Cethegus hankki pikalähetin viemään edeltäpäin Rusticianan kirjettä
hallitsijattarelle.

Boëthiuksen leski selitti siinä, että hän Rooman prefektin
kehoituksesta nyt oli valmis ottamaan vastaan monesti tarjotun
tilaisuuden palata takaisin hoviin.

Hän ei ottanut sitä vastaan armona, vaan sovinnon ilmauksena, merkkinä
siitä, että Teoderikin sukulaiset tahtoivat korvata tämän väärinteon
vainajia kohtaan.

Tämä ylpeä puhetapa oli kuin Rusticianan syvimmästä sydämestä lähtenyt,
ja Cethegus tiesi, ettei sellainen esiintyminen vahingoittaisi,
päinvastoin se selittäisi äkillisen mielenmuutoksen ja poistaisi kaikki
epäluulot. Matkan varrella matkalaiset saivat kuningattaren vastauksen,
jossa heidät toivotettiin tervetulleiksi hoviin.

Kun he olivat saapuneet Ravennaan, otti ruhtinatar heidät mitä
kunnioittavimmin vastaan, antoi heille orjia ja orjattaria ja sijoitti
heidät samoihin huoneisiin palatsissa, joissa he olivat ennenkin
asuneet. Roomalaiset toivottivat heidät ilolla tervetulleiksi.

Mutta gootit vihastuivat tästä kovasti, sillä he halveksiva Boëthiusta
ja Symmachusta kiittämättöminä pettureina ja pitivät tätä toimenpidettä
epäsuorana häväistyksenä Teoderikin muistolle.

Suuren kuninkaan viimeisetkin ystävät lähtivät vihoissaan tiehensä
roomalaistuneesta hovista. --

Vähitellen olivat aika, matkan hauskuudet ja iloinen tulo Ravennaan
rauhoittaneet Camillan kiihtynyttä mieltä. Ja hänen vihansa ennätti
hyvinkin asettua, sillä hän oli ollut useita viikkoja Ravennassa,
ennenkuin tapasi Atalarikin.

Nuori kuningas oli nimittäin vaarallisesti sairaana.

Hovissa kerrottiin, että hän oleskellessaan Aretiumissa -- hän oli
siellä pienen seurueen kanssa nauttimassa vuori-ilmasta, kylvyistä ja
metsästyksestä -- oli Tifernumin metsissä metsästyksestä hikisenä
juonut erään kalliolähteen jääkylmää vettä ja saanut takaisin vanhan
tautinsa puuskan.

Se ainakin oli varmaa, että hänen seuralaisensa olivat löytäneet hänet
mainitun lähteen luota tainnoksissa.

Tämä kertomus vaikutti merkillisesti Camillaan.

Hänen vihaansa Atalarikia kohtaan sekoittui hiukan sääliäkin.

Vieläpä hän jossakin määrin syytti itseäänkin. Mutta toisaalta hän
kiitti taivasta siitä, että tämän sairastumisen vuoksi siirtyi
kauemmaksi kohtaus, jota hän täällä Ravennassa pelkäsi yhtä paljon kuin
oli sitä toivonut Tifernumissa, kaukana Atalarikista.

Ja kun hän nyt vaelteli yksin laajassa linnanpuistossa, täytyi yhä
uudestaan ihmetellä, miten huolellisesti Corbulon pieni tila oli
muodostettu aivan tämän esikuvan mukaisesti.

Päivät ja viikot vierivät.

Sairaasta ei saatu muita tietoja, kuin että hän oli paranemaan päin,
mutta että hänen täytyi vielä ehdottomasti pysytellä huoneissaan.

Lääkärit ja hovilaiset, jotka hoitivat häntä, ylistivät hänen
kärsivällisyyttään ja voimaansa ankaroiden tuskien aikana, hänen
kiitollisuuttaan jokaisesta pienestäkin ystävänpalveluksesta ja hänen
jaloa lempeyttään.

Mutta kun Camilla huomasi, miten mielellään hänen sydämensä kuunteli
näitä ylistyksiä, sanoi hän itsekseen:

"Mutta minun isäni murhaamista hän ei estänyt." Hänen kulmakarvansa
vetäytyivät kokoon ja hän laski salaa nyrkkiin puristetun kätensä
sykkivälle sydämelleen.

Eräänä kuumana heinäkuun yönä oli Camilla kauan ollut valveilla
ristiriitaisten ajatustensa ahdistamana. Vasta aamupuolella hän vaipui
levottomaan uneen.

Pahat unet vaivasivat häntä.

Hänestä tuntui, että hänen makuukammionsa katto korkokuvineen painui
hänen päällensä. Aivan hänen päänsä kohdalla oli helleniläisen
taiteilijan muovailema nuorekkaan kaunis Hypnos, unen lempeä jumala.

Hän uneksi, että unenjumala sai kalpean veljensä Thanatoksen
totisemmat, surulliset kasvonpiirteet.

Vitkalleen ja hiljaa laskeutui kuolemanjumala häntä kohti. -- Se tuli
yhä lähemmäksi. -- Sen piirteet tulivat yhä selvemmiksi. -- Hän tunsi
jo otsallaan sen henkäyksen. -- Sen ohuet huulet jo melkein koskettivat
hänen suutaan. -- Silloin hän tunsi kauhistuneena nuo kalpeat piirteet,
nuo tummat silmät. -- Tämä kuoleman jumala oli -- Atalarik. -- Hän
hypähti kiljaisten pystyyn.

Siro hopealamppu oli aikoja sitten sammunut. Kammion valaisi jo
aamusarastus.

Punainen valo tunkeutui himmeänä paksun lasiakkunan läpi. Hän nousi
vuoteeltaan ja avasi akkunan. Kukot lauloivat, auringon ensimmäiset
säteet nousivat juuri merestä, joka näkyi linnanpuiston toisella
puolella. Hän ei enää voinut olla tukahuttavassa makuukammiossaan.

Hän heitti sinisen vaipan hartioilleen ja riensi hiljaa, hyvin hiljaa
vielä uinuvasta palatsista marmoriportaita alas puutarhaan, jossa
läheiseltä mereltä puhaltava raitis aamutuuli löyhähti häntä vastaan.

Hän riensi aurinkoa ja merta kohti.

Sillä idässä ulottuivat kuninkaallisen puiston korkeat muurit aivan
Adrian sinisiin aaltoihin saakka.

Kullattu häkkiportti ja sen toisella puolen kymmenen valkoisesta
Hymetton marmorista tehtyä leveätä porrasta johtivat puiston pieneen
satamaan, jossa keinui siroja gondoleja keveine airoineen ja
purppurapellavasta tehtyine, kolmikulmaisine, latinalaisine purjeineen.
Ne olivat kiinnitetyt hopeaisilla ketjuilla komeisiin, kuparisiin
oinaanpäihin, joita oli marmorilaiturin sekä oikealla että vasemmalla
reunalla.

Puiston puolella häkkiporttia puutarhalaitteet päättyivät laajaan
pyörylään, jota joka taholta ympäröivät lähekkäin toisiansa istutetut,
varjoisat ruokamännyt.

Pyörylässä oli maa rehevän, huolellisesti hoidetun ruohon peitossa.
Siellä täällä oli hyvänhajuisia kukkaistutuksia ja ruohokentän poikki
kulki siroja, hiekoitettuja käytäviä. Aistikkaasti reunustettu lähde
laski solisten vetensä mereen.

Pyörylän keskellä oli pieni, vanhuuttaan harmaa Venuksen temppeli,
jonka täydellisesti varjosi korkea yksinäinen palmu. Temppelin
ulkoseinän tyhjissä seinäkomeroissa kukoisti tulipunainen kivirikko.

Temppelin vuosikymmeniä suljettuna olleen oven oikealla puolella oli
pronssinen Aeneaan kuvapatsas. Vasemmalla puolella sijainnut Julius
Caesarin patsas oli vuosisatoja sitten luhistunut. Teoderik oli sille
jalustalle pystyttänyt perheensä tarunaikaisen kantaisän, Amalan,
pronssisen kuvapatsaan.

Täältä, molempien patsaiden välistä, pienen temppelin oven edestä, oli
mitä ihanin näköala häkkiportin kautta merelle, sen pensaita kasvaville
laguunisaarille ja suippokärkiselle kauniille kallioryhmälle, jota
kutsuttiin "Amphitriten neuloiksi".

Se oli vanhastaan Camillan mielipaikka.

Sinne hän riensi nytkin joustavin askelin pitkin kapeaa hiekkakäytävää
lakaisten hameensa helmalla kastehelmiä, joita oli runsaasti molemmilla
puolin tietä. Hän halusi nähdä auringon nousevan merestä.

Hän tuli temppelin takaa, nousi sen vasemmalle sivukorokkeelle ja oli
juuri astumaisillaan sen etupuolelta häkkiportille päin johtavien
portaiden ensimmäiselle astuimelle, kun äkkiä huomasi toisella
astuimella oikealla puolellaan puolittain makaamassa valkoisen olennon,
joka nojaten päätään portaan käsipuuhun, katseli merelle päin.

Hän tunsi heti mustan, silkinkiiltävän tukan. Se oli nuori kuningas.

Tapaaminen oli niin arvaamaton, ettei poislähtemistä voinut
ajatellakaan. Neitonen seisoi kuin maahan juurtuneena ylimmällä
portaalla.

Mutta Atalarik hypähti nopeasti pystyyn ja kääntyi Camillaan päin.
Heleä puna valahti hänen marmorinkalpeille poskilleen. Hän tointui
kuitenkin ensin ja sanoi:

"Suo anteeksi, Camilla. En voinut odottaa näkeväni sinua täällä tähän
aikaan vuorokaudesta. Minä menen ja jätän sinut yksin auringonnousua
ihailemaan."

Ja hän heitti valkoisen vaippansa vasemmalle olalleen.

"Pysähdy, goottien kuningas. Minulla ei ole oikeutta karkoittaa sinua
täältä -- eikä se ole aikomuksenikaan", lisäsi hän.

Atalarik meni lähemmäksi.

"Minä kiitän sinua. Mutta pyydän sinulta yhtä seikkaa", lisäsi hän
nauraen. "Älä ilmaise minun karkumatkaani äidilleni eikä lääkäreilleni.
He pitävät minua päiväkaudet niin tarkasti vartioituna huoneissa, että
minun täytyy hiipiä heidän käsistään ennen päivän koittoa. Sillä raitis
ilma, meri-ilma tekee minulle hyvää. Tunnen sen. Se jäähdyttää. Lupaa,
ettet ilmaise minua."

Hän puhui niin levollisesti. Hän katseli niin teeskentelemättömästi.

Tämä levollisuus hämmästytti Camillaa. Hän olisi ollut paljon
rohkeampi, jos Atalarik olisi näyttänyt liikuttuneelta. Hän tunsi tämän
teeskentelemättömän levollisuuden tuottavan tuskaa itselleen, vaikka ei
suinkaan prefektin tuumien vuoksi. Hän nyökkäsi ääneti päätään
vastaukseksi ja painoi katseensa alas.

Nyt auringonsäteet ehtivät sille kukkulalle, jolla he seisoivat.

Vanha temppeli ja pronssiset kuvapatsaat hohtivat aamuauringon valossa.
Ja värisevästä kullasta muodostui idästä päin leveä silta meren
peilikirkkaaseen pintaan.

"Katso, kuinka kaunista", huusi Atalarik hetken lumoissa. "Katso tuota
valon ja loiston luomaa siltaa."

Camilla katseli merelle samanlaisten tunteiden valtaamana.

"Muistatko vielä, Camilla", jatkoi hän hitaammin, ikäänkuin
muistoihinsa vaipuneena ja neitoon katsomattakaan, "muistatko vielä,
kuinka täällä lapsina leikimme? Me sanoimme: auringonsäteiden
merenpintaan muodostama tie vie autuaiden saarelle."

"Autuaiden saarelle", toisti Camilla.

Hän ihmetteli mielessään, miten Atalarik hienotunteisesti ja jalosti
vältti millään tavalla viittaamasta heidän viimeiseen tapaamiseensa ja
kohteli häntä siten, että hän tunsi itsensä aivan aseettomaksi.

"Ja katso, kuinka tuolla nuo kuvapatsaat välkkyvät: tuo kummallinen
pari, Aeneas ja -- Amalat! Kuule, Camilla, minulla on sinulle pyyntö."

Neitosen sydän alkoi sykkiä nopeasti. Nyt Atalarik varmaankin muistelee
huvilan ja lähteen kaunistamista. Veri nousi hänen poskilleen ja hän
oli ääneti tuskallisena odottaen.

Mutta nuorukainen jatkoi levollisesti:

"Sinä muistat, kuinka usein me, sinä roomalaisnainen ja minä gootti
tällä paikalla kilvan kiittelimme kansojemme mainetta, loistoa ja
kuntoa. Sinulla oli silloin tapana seisoa Aeneaan vieressä ja puhua
minulle Brutuksesta, Camilluksesta, Marcelluksesta ja Scipioista. Minä
taas kanta-isäni Amalan kilpeen nojaten ylistin Hermanarikia, Alarikia
ja Teoderikia. Mutta sinä olit parempi puhuja kuin minä. Ja usein, kun
sankariesi loisto yritti voittaa minut, nauroin minä vainajillesi ja
huusin: nykyisyys ja elävä tulevaisuus kuuluu minun kansalleni!"

"Niin, ja entä nyt?"

"En sano enää mitään. Sinä olet voittanut, Camilla!"

Mutta puhuessaan näin hän oli ylpeämmän näköinen kuin koskaan ennen. Ja
tällainen etevämmyyden ilmaisu koski roomalaisnaiseen.

Hän oli muutenkin harmistunut siitä kylmästä levollisuudesta, millä
ruhtinas, jonka intohimoille he olivat suunnitelmansa perustaneet,
kohteli häntä. Hän ei käsittänyt sitä. Hän oli vihannut kuningasta
senvuoksi, että tämä oli osoittanut rakastavansa häntä. Nyt leimahti
tämä viha ilmiliekkiin siksi, että Atalarik osasi peittää rakkautensa.
Aikoen loukata hän sanoi senvuoksi:

"Myönnät siis, goottien kuningas, että barbaarisi ovat
sivistyskansoista jäljessä."

"Myönnän, Camilla", vastasi hän levollisesti, "mutta vain yhdessä
suhteessa: onnessa!

"Sallimuksen onnessa ja syntymisen onnessa.

"Katso noita kalastajaryhmiä, jotka ripustavat verkkojaan rannalla
oleviin oliivipuihin.

"Kuinka kauniita ovat nuo vartalot. Ryysyistään huolimatta he ovat sekä
liikkeessä että levossa kuin kuvapatsaita. Katso esimerkiksi tuota
tyttöä, jolla on vesiruukku päänsä päällä, tai tuota ukkoa, joka
nojaten päätään vasenta kättään vasten uinaillen katselee merelle.
Jokainen kerjäläinen teidän joukossanne on kuin valtaistuimelta syösty
kuningas. Häiritsemätön onnen loiste väikkyy heidän ympärillään. Kuten
lasten tai jalojen eläinten ympärillä. Se puuttuu meiltä barbaareilta."

"Eikö teiltä muuta puutu?"

"Meiltä puuttuu myöskin kohtalon sallima onni.

"Suloinen kansaparkani! Me olemme sijoittuneet tänne vieraaseen
maailmaan, jossa emme viihdy. Me olemme kuin korkeiden Alppien kukka
Edelweiss, jonka myrskytuuli on kuljettanut laakson kuumaan hiekkaan.
Me emme voi juurtua tänne. Me kuihdumme ja kuolemme."

Ja hän katseli kaihomielisesti pitkin sinisiä aaltoja.

Mutta Camilla ei ollut sellaisessa mielentilassa, että olisi voinut
käsittää kuninkaan ennustuksia omasta kansastaan.

"Miksi sitten tulitte", kysyi hän ankarasti. "Miksi tunkeuduitte niiden
vuorien yli, jotka Jumala on pystyttänyt ikuiseksi rajamerkiksi meidän
ja teidän välillenne. Sano, miksi?"

"Tiedätkö sinä", sanoi Atalarik katsomatta häneen ja ikäänkuin jatkaen
omaa ajatuksenjuoksuaan, "tiedätkö, miksi perhonen lentää kirkkaaseen
liekkiin? Uudestaan, yhä uudestaan. Se ei ota oppiakseen kivuista. Se
lentää liekkiin, kunnes kaunis, houkutteleva vihollinen on sen kokonaan
tuhonnut. Minkä vuoksi? Suloisesta mielettömyydestä!

"Samanlainen suloinen mielettömyys, aivan samanlainen on houkutellut
goottini mäntyjen ja tammien luota laakerien ja oliivien siimekseen.

"He polttavat täällä siipensä, nuo hullut sankarit. Mutta he eivät voi
pysyä poissa täältä. Kuka voi heitä siitä moittia? Katsele ympärillesi.
Katso, kuinka taivas on sininen, kuinka sininen meri, jossa kuvastuvat
ruokamäntyjen latvat ja marmorilta hohtavat pylvästemppelit. Tuolla
kaukana kohoavat siniset vuoret ja aalloilla uivat viheriät saaret,
joissa viinirypäleet kiertyvät jalavain ympärille. Ja kaikkea tätä
ympäröi pehmeä, lämmin, hyväilevä ilma. Millaisia ihmeellisiä muotoja
ja värejä silmä saakaan ihailla, mitä saavatkaan ihastuneet aistimet
nauttia! Se on se taika, joka iäti houkuttelee meitä ja saattaa meidät
turmioon."

Nuoren kuninkaan syvä ja jalo liikutus vaikutti Camillaankin. Näiden
ajatusten traagillinen voima koski hänen sydämeensä, mutta hän ei
tahtonut tulla liikutetuksi. Hän hillitsi tunteensa, jotka alkoivat
käydä herkemmiksi.

"Antaisiko koko kansa hurmata itsensä vastoin järkeä ja ymmärrystä?"
sanoi hän kylmästi ja katsoi epäillen Atalarikiin.

Mutta hän säikähti, sillä nuorukaisen tummista silmistä välähti salama
ja kauan pidätetty hehku murtautui äkkiä esille hänen sielunsa
syvyydestä.

"Antaa kyllä. Minä sanon sen sinulle, tyttö", huudahti hän
intohimoisesti. "Kokonaisen kansan voi vallata hullu rakkauden unelma,
suloinen turmioon johtava mielettömyys yhtä hyvin kuin -- yhtä hyvin
kuin yksityisen ihmisen. Niin, Camilla. Sydämessä on voima, joka on
väkevämpi kuin järki ja tahto ja joka vie meidät avoimin silmin
perikatoon. Mutta sinä et sitä tunne. Ja suotakoon, ettet tulisi sitä
koskaan tuntemaankaan. Hyvästi."

Hän kääntyi nopeasti ja poikkesi temppelin oikealle puolelle eräälle
viiniköynnösten kattamalle polulle, jolta Camilla ei voinut nähdä
häntä, eikä kukaan linnastakaan.

Ajatuksissaan tyttö jäi seisomaan paikalle.

Kuninkaan viimeiset sanat kaikuivat kummallisesti hänen korvissaan.
Kauan hän katseli uinaillen merelle ja palasi lopuksi linnaan sekavin
tuntein ja mieli muuttuneena.



KAHDEKSAS LUKU.


Samana päivänä Cethegus tuli käymään Rusticianan ja Camillan luona.

Hän oli saapunut tärkeiden asioiden vuoksi Roomasta ja tuli juuri
eräästä neuvostonkokouksesta, joka pidettiin sairaan kuninkaan
huoneessa. Hänen tarmokkaat piirteensä ilmaisivat pidätettyä vihaa.

"Toimeen, Camilla", sanoi hän kiivaasti. "Te viivyttelette liian kauan.
Tämä suurisuinen poika tulee liian mahtavaksi. Hän uhmailee minua,
Cassiodorusta ja heikkoa äitiänsäkin. Hän seurustelee vaarallisten
ihmisten kanssa. Vanhan Hildebrandin ja Vitigeksen ja heidän ystäviensä
kanssa. Hän lähettää ja saa kirjeitä meidän selkämme takana. Hän on
saanut aikaan sen, että holhoojahallituksen neuvotteluja saa pitää
ainoastaan hänen läsnäollessaan. Ja näissä neuvotteluissa hän kumoaa
aina meidän suunnitelmamme. Siitä täytyy tulla loppu tavalla tai
toisella."

"En enää toivo voivani vaikuttaa kuninkaaseen", sanoi Camilla totisena.

"Minkä vuoksi? Oletko sinä jo nähnyt hänet?"

Camilla muisti antaneensa Atalarikille lupauksen, ettei hän saattaisi
lääkärien tietoon tämän tottelemattomuutta.

Mutta muistakin syistä oli hänen tunteilleen vastenmielistä kertoa
muille tämän aamun tapahtumista ja siten ikäänkuin häväistä ne.

Hän jätti kysymyksen vastaamatta ja sanoi sen sijaan: "Jos kuningas
vastustaa äitiänsä, hallitsijatarta, niin kuinka hän sallii minun,
nuoren tytön, hallita itseään."

"Oi, pyhä yksinkertaisuus", sanoi Cethegus hymyillen, eikä puhunut enää
tästä asiasta Camillan läsnäollessa.

Mutta salaisesti hän neuvoi Rusticianaa järjestämään asiat niin, että
hänen tyttärensä saisi usein nähdä ja puhutella kuningasta.

Tämä kävikin mahdolliseksi, kun Atalarikin tila parani nopeasti.
Nuorukainen muuttui silminnähtävästi sekä ruumiillisesti että
henkisesti miehevämmäksi, väkevämmäksi ja kypsyneemmäksi. Tuntui siltä,
että taistelu Cethegusta vastaan vahvisti hänen sieluaan ja ruumistaan.

Vähitellen hän alkoi taas viettää tuntikausia laajassa puistossa.

Siellä tapasivat hänen äitinsä ja Boëthiuksen perhe hänet usein
iltaisin.

Ja sillä aikaa kun Rusticiana näytti korvaavan kuningattaren suosion
todellisella ystävyydellä ja kuunteli tarkasti Amalasuntan kertomuksia,
toistaakseen ne sana sanalta prefektille, kävelivät nuoret heidän
edellään pitkin puutarhan varjoisia käytäviä.

Usein pieni seurue astui johonkin gondoliin satamassa, jonka hyvin
tunnemme, ja Atalarik meloi silloin omin käsin aluksen kappaleen matkaa
merelle, johonkin pensaita kasvavista saarista, jotka olivat verraten
lähellä lahden suulla.

Mutta kotimatkalla nostettiin purppurapurje, ja auringon laskiessa
mereltä puhaltava vieno tuuli keinutteli aluksen hiljakseen takaisin
satamaan. --

Kuningas ja Camilla olivat usein kahdenkin, vain Daphnidionin
seuraamana, samoilemassa metsissä tai soutelemassa merellä.

Tosin Amalasunta pelkäsi, että tällaisilla retkillä hänen poikansa
mieltymys roomalaisneitoon, mitä hän ei voinut olla huomaamatta,
kasvaisi yhä ja tulisi voimakkaammaksi.

Mutta kaikista epäilyksistä huolimatta hän salli poikansa jatkaa
seurustelua huomatessaan sen silminnähtävästi edullisen vaikutuksen
kuninkaaseen, joka tuli Camillan läheisyydessä levollisemmaksi ja
iloisemmaksi, vieläpä myöntyväisemmäksi äidilleen, jota hän usein
kohteli kiivaasti ja tylysti.

Atalarik piti mieltymystään hyvin tarkoin salassa, mikä oli
kaksinverroin ihmeellisempää, kun otetaan huomioon hänen muuten herkkä
luonteensa. Sitäpaitsi ei kuningatar, jos tämä rakkaus olisi
osoittautunut vakavaksi, olisi ollut tätä liittoa vastaan, koska sillä
täydellisesti voitettaisiin Rooman aatelisto ja sovitettaisiin
viimeinenkin verityön muisto.

Mutta tytössä tapahtui merkillinen muutos.

Päivä päivältä hän tunsi vihansa ja vastenmielisyytensä yhä vähenevän
ja päivä päivältä hän huomasi yhä selvemmin, kuinka sielun jalo
puhtaus, hengen joustavuus ja syvä, runollinen tunteellisuus
kehittyivät nuoressa kuninkaassa. Yhä vaikeammaksi kävi hänelle joka
kerta vetää isän kuoleman muisto suojaksi lemmen kasvavaa taikavoimaa
vastaan. Yhä paremmin hän oppi tekemään eron goottien ja amalien
välillä, yhä useammin hän huomautti itselleen, kuinka kohtuutonta oli
vihata Atalarikia onnettomuuden vuoksi, jota tämä ei ollut estänyt ja
tuskin olisi voinutkaan estää.

Jo aikoja sitten hän olisi tahtonut puhua hänen kanssaan aivan
teeskentelemättömästi, mutta pelkäsi, että tällainen myöntyväisyys
olisi synti isää, isänmaata ja vapautta kohtaan.

Vavisten hän huomasi, kuinka tämän jalon nuorukaisen kuva tuli hänelle
välttämättömäksi, kuinka hän kaivaten halusi kuulla tuota soinnukasta
ääntä ja nähdä noita tummia, miettiväisiä silmiä. Hän pelkäsi tätä
rikollista rakkautta, jonka hän vain vaivoin sai salatuksi, ja ainoa
ase, jolla hän taisteli sitä vastaan -- Atalarikin osallisuus hänen
isänsä kuolemaan -- ei tahtonut enää oikein tepsiä.

Hän horjui ristiriitaisten tunteiden välillä sitä epävarmempana kuta
arvoituksellisemmilta Atalarikin umpimielisyys ja levollisuus hänestä
näyttivät. Hän ei tosin voinut kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut,
epäillä kuninkaan rakkautta -- mutta kuitenkin. --

Atalarik ei ilmaissut rakkauttaan ei sanoin eikä silmäyksinkään. Hänen
sanansa Venus-temppelin vieressä, kun hän nopeasti poistui Camillan
luota, olivat merkitsevimmät, melkeinpä ainoat, mitä hän siinä
suhteessa oli lausunut.

Neitonen ei aavistanut, kuinka nuorukaisen suuren sielun oli täytynyt
taistella ja kärsiä, kunnes hän oli saanut rakkautensa, jollei juuri
tukahdutetuksi, niin ainakin kukistetuksi. Vielä vähemmän hän aavisti
sitä uutta tunnetta, joka oli antanut Atalarikille voimia
miehuullisesti kestämään kieltäymyksensä.

Rusticiana, joka vihansa terävänäköisyydellä tarkasti kuningasta
unohtaen vartioida omaa lastaan, ihmetteli vielä enemmän hänen
kylmyyttään.

"Mutta kärsivällisyyttä", sanoi hän Cethegukselle, jonka kanssa hän
usein neuvotteli Camillan tietämättä, "kärsivällisyyttä. Pian, kolmen
päivän kuluessa sinä näet hänen muuttuvan."

"Jo olisikin aika", sanoi Cethegus. "Mutta mihin sinä perustat
olettamuksesi."

"Erääseen keinoon, joka ei ole vielä koskaan pettänyt."

"Et suinkaan sinä aio valmistaa hänelle lemmenjuomaa", sanoi Cethegus
hymyillen.

"Sen juuri aion tehdä. Olen jo tehnytkin sen."

Cethegus katsoi häneen ylenkatseellisesti ja sanoi:

"Oletko sinäkin niin taikauskoinen, sinä suuren filosofin Boëthiuksen
leski. Mutta teidät naisethan rakkaus tekee kaikki yhtä hulluiksi!"

"Se ei ole hulluutta eikä taikauskoa", sanoi Rusticiana levollisesti.
"Toista sataa vuotta on tätä salaisuutta säilytetty suvussamme. Eräs
egyptiläinen nainen opetti sen äidinäitini äidinäidille. Eikä keino ole
koskaan pettänyt. Ei yksikään nainen meidän suvussamme ole rakastanut
ilman vastarakkautta."

"Siihen ei tarvita mitään taikakeinoja", tuumi prefekti. "Te olette
kaikki kaunottaria."

"Säästä pilasi toistaiseksi. Juoma vaikuttaa ehdottomasti ja ettei se
ole tähän saakka vaikuttanut --"

"Sinä olet siis todellakin -- varomaton! Kuinka sinä olet voinut
huomaamatta?" --

"Joka ilta, kun hän palaa kanssamme kävelymatkoilta tai soutelemasta,
juo hän pikarillisen maustettua falernoviiniä. Lääkäri on hänelle sen
määrännyt. Viinin seassa on muutamia tippoja arabialaista palsamia.
Pikari on aina valmiina marmoripöydällä Venus-temppelin edessä.
Kolmasti on minun jo onnistunut kaataa siihen taikajuoma."

"Mutta", arveli Cethegus, "tähän saakka se ei ole erityisesti
vaikuttanut."

"Siihen on ollut sinun kärsimättömyytesi syynä. Yrtit ovat poimittavat
uuden kuun aikana -- sen kyllä tiesin. Mutta sinun yllytystesi
pakottamana koetin jo täysikuun aikana, mutta, kuten näet, se ei
vaikuttanut."

Cethegus kohautti olkapäitään.

"Mutta viime yönä alkoi uusi kuu. Kultainen sirppini ei suinkaan ollut
toimeton ja jos hän nyt juo, niin -- --"

"Toinen Locusta! No olkoon sitten, mutta minä luotan enemmän Camillan
kauniisiin silmiin. Tietääkö hän sinun vehkeistäsi?"

"Ei sanaakaan hänelle. Hän ei sitä sallisi. Hiljaa, hän tulee."

Tyttö tuli sisään kaikesta päättäen hyvin kuohuksissaan. Soikeat kasvot
olivat heleän punan peitossa, hänen pitkästä mustasta tukastaan oli
irtautunut suortuva ja valunut sirolle kaulalle.

"Sanokaa minulle, te, jotka olette viisaita ja tunnette ihmisiä,
sanokaa minulle, mitä minun on ajateltava? Tulen soutelemasta. Oi, hän
ei ole koskaan rakastanutkaan minua. Tuo kopea, hän on surkuttelevinaan
ja säälivinään minua. Ei, se ei ole oikea sana. En osaa sitä selittää."

Ja puhjeten itkuun hän kätki päänsä äidin rinnoille.

"Mitä on tapahtunut, Camilla?" kysyi Cethegus.

"Usein ennenkin", alkoi Camilla huokaisten syvään, "on hänen suunsa
ympärillä leikkinyt omituinen piirre ja hänen silmistään on kuvastunut
kaihomieli, ikäänkuin minä olisin häntä loukannut, ikäänkuin hän
antaisi meille jalomielisesti anteeksi, ikäänkuin hän olisi tehnyt
hyväkseni suuren uhrauksen --"

"Kehittymättömät pojat kuvittelevat, aina uhraukseksi sitä, että he
rakastavat."

Silloin säihkyivät Camillan silmät, hän heitti kauniin päänsä kenoon ja
kääntyi kiivaasti Cethegukseen päin: "Atalarik ei ole enää mikään
poika, ettekä te saa häntä pilkata."

Cethegus vaikeni laskien rauhallisesti katseensa maahan. Mutta
Rusticiana kysyi hämmästyneenä: "Etkö sinä enää vihaa kuningasta?"

"Kuolemaan saakka. Mutta hänet on tuhottava, eikä häntä pilkattava."

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Cethegus toistamiseen.

"Tänään kuvastui tuo arvoituksellinen, kylmä ja ylpeä piirre hänen
kasvoissaan selvemmin kuin koskaan ennen. Sattumalta hän purki sen
vielä sanoiksi.

"Olimme juuri päässeet maihin. Eräs hyönteinen, koppakuoriainen, oli
pudonnut veteen. Kuningas kumartui ja otti sen ylös. Mutta pikku eläin
koetti puolustautua auttavaa kättä vastaan ja iski saksimaisen suunsa
sormeen, joka oli sen pelastanut.

"Kiittämätön", sanoin minä.

"Entä sitten", sanoi Atalarik katkerasti hymyillen ja asetti
koppakuoriaisen eräälle lehdelle, "tavallisesti haavoitamme niitä
pahimmin, jotka ovat tehneet eniten hyvää meille."

Samalla hän loi minuun ylpeän, surullisen katseen ja lähti kylmästi
tervehtien nopeasti tiehensä, ikäänkuin peläten sanoneensa liikaa.

"Mutta minä" -- hänen rintansa kohoili ja ohuet huulet sulkeutuivat --
"minä en kärsi tätä enää. Tuo kopea! Hänen täytyy rakastaa minua tai --
kuolla."

"Niin hänen täytyy", sanoi Cethegus tuskin kuuluvasti. "Jompikumpi
hänen on tehtävä."



YHDEKSÄS LUKU.


Muutamia päiviä tämän jälkeen hovi sai hämmästyksekseen uuden
todistuksen nuoren kuninkaan pyrkimyksistä itsenäiseksi. Hän kutsui
itse kokoon holhoojaneuvoston. Tähän saakka tämä oikeus oli ollut
kuningattarella.

Hallitsijatar hämmästyi suuresti, kun sai pojaltaan kutsun saapua tämän
huoneeseen, jonne kuningas oli jo kutsunut kokoon joukon valtakuntansa
korkeimpia virkamiehiä sekä gootteja että roomalaisia, niiden joukossa
myöskin Cassiodoruksen ja Cetheguksen.

Viimemainittu oli ensin päättänyt jäädä pois kokouksesta, ettei hän
sinne saapumisellaan tunnustaisi sitä valtaa, jonka nuorukainen oli
itselleen anastanut. Hän aavisti, ettei tämä toimenpide ollut suinkaan
hyödyksi hänen tuumilleen.

Mutta samalla hänen mieleensä juolahti seikkoja, jotka saivat hänet
muuttamaan päätöksensä.

"En saa näyttää vaaralle selkääni, minun täytyy mennä sitä vastaan",
puheli hän itsekseen, valmistautuessaan noudattamaan vastenmielistä
kutsua.

Hänen saapuessaan kuninkaan huoneeseen, olivat jo kaikki kutsutut
läsnä. Hallitsijatar vain oli vielä poissa.

Kun Amalasunta astui sisään, nousi Atalarik -- hän oli puettuna
pitkäliepeiseen purppura-abollaan, Teoderikin kruunu loisti hänen
päässään ja vaipan alla kalisi miekka -- valtaistuimeltaan, joka oli
esiripulla peitetyn seinäkomeron edessä, meni äitiään vastaan ja
talutti hänet toisen korkeamman tuolin ääreen, joka kuitenkin oli
vasemmalla puolella. Kun Amalasunta oli istuutunut, sanoi kuningas:

"Kuninkaallinen äitini, urhoolliset gootit, jalot roomalaiset! Me
olemme kutsuneet teidät tänne, ilmoittaaksemme teille tahtomme. Tätä
valtakuntaa uhkaavat vaarat, jotka vain me, tämän valtakunnan kuningas,
voimme torjua."

Sellaista puhetta ei vielä tähän saakka ollut kuultu hänen suustaan.
Kaikki vaikenivat hämmästyksestä, Cetheguskin, ollen kyllin viisas. Hän
odotti sopivaa tilaisuutta. Lopuksi Cassiodorus alkoi:

"Viisas äitisi ja uskollinen palvelijasi Cassiodorus --"

"Uskollinen palvelijani Cassiodorus olkoon ääneti siksi, kunnes hänen
herransa ja kuninkaansa kysyy häneltä neuvoa. Me olemme tyytymätön,
hyvin tyytymätön siihen, mitä kuninkaallisen äitimme neuvonantajat ovat
tähän saakka tehneet ja tekemättä jättäneet. On jo aika meidän itsemme
ryhtyä hallitukseen.

"Olemme tähän saakka ollut siihen liian nuori ja sairas. Mutta nyt emme
me enää tunne olevamme liian nuori emmekä liian sairaskaan.

"Me ilmoitamme teille, että tästä hetkestä alkaen holhoojahallitus on
lakkautettava ja että me itse ryhdymme tämän valtakunnan hallitukseen."

Hän päätti puheensa. Kaikki vaikenivat. Kenelläkään ei ollut halua
ruveta Cassiodoruksen tavoin puhumaan ja saamaan nenälleen.

Vihdoin sai Amalasunta, jonka pojan äkillinen voimanilmaisu oli aivan
lamannut, takaisin puhekykynsä ja sanoi:

"Poikani, täysikäiseksi pääsemiseen vaaditaan keisarin lakien
mukaan --"

"Keisarien lakien mukaan, äiti hyvä, eläkööt roomalaiset. Me olemme
gootteja ja elämme goottilaisen oikeuden mukaan. Germaanilaiset
nuorukaiset tulevat täysikäisiksi silloin, kun kokoontuneet sotajoukot
ovat julistaneet heidät asekuntoisiksi.

"Me olemme sen vuoksi päättäneet kutsua kaikki sotapäälliköt ja kreivit
ja kaikki kansamme vapaat miehet, jotka haluavat kutsuamme totella,
kaikista valtakunnan ääristä yleiseen sotajoukkojen katselmukseen
Ravennaan. He saapuvat tänne ensi päivänseisauksen aikana."

Läsnäolijat olivat hämmästyksestä äänettöminä.

"Mutta siihenhän on vain neljätoista päivää", sanoi lopuksi
Cassiodorus. "Kuinka niin lyhyessä ajassa voi enää lähettää kutsuja
kaikkialle."

"Ne ovat jo lähetetyt. Hildebrand, vanha aseenkantajani, ja kreivi
Vitiges ovat pitäneet niistä huolen."

"Kuka on allekirjoittanut kutsut?" kysyi Amalasunta rohkaisten itsensä.

"Minä yksin, rakas äiti. Täytyihän minun osoittaa kutsutuille, että
olen kyllin kehittynyt toimiakseni oman pääni mukaan."

"Ja minun tietämättäni", sanoi hallitsijatar.

"Se tapahtui sinun tietämättäsi, koska sen muuten olisi täytynyt
tapahtua vastoin tahtoasi."

Hän vaikeni. Kaikki roomalaiset olivat neuvottomia ja ikäänkuin nuoren
kuninkaan äkkiä puhjenneen voiman lamauttamia.

Vain Cethegus oli vakaasti päättänyt estää kansankokouksen millä
keinoilla tahansa. Hän näki kaikkien suunnitelmiensa perustuksen
horjuvan. Hän olisi mielellään kaunopuheisuutensa koko voimalla
ryhtynyt puolustamaan holhoojahallitusta, joka vaipui olemattomiin
aivan hänen silmiensä edessä; mielellään hän olisi jo useita kertoja
kokouksen kuluessa tahtonut kukistaa nuorukaisen rohkean yrityksen
levollisella etevämmyydellään -- mutta omituinen seikka vangitsi kuin
taikavoimalla hänen ajatuksensa ja puhelahjansa.

Hän oli nimittäin ollut kuulevinaan pientä melua esiripun takana
olevasta seinäkomerosta ja rupesi senvuoksi tarkaten katsomaan sinne
päin. Silloin hän huomasi esiripun alapuolelta miehen jalat. Esirippu
ei nimittäin ulottunut aivan maahan saakka.

Jalat näkyivät tosin vain pohkeisiin saakka.

Mutta niiden pohkeiden peittona olivat teräksiset, omituisella tavalla
valmistetut säärivarukset.

Hän tunsi nämä säärivarukset. Hän tiesi, että niihin kuului samalla
tavalla valmistettu täydellinen sotapuku. Hän tiesi myöskin omituisten
ajatusyhtymäin kautta, että tämän varuksen kantaja vihasi häntä ja oli
hänelle vaarallinen. Mutta hän ei voinut saada selville, kuka tämä
vihollinen oli.

Jos hän olisi saanut nähdä säärivarukset edes polviin saakka.

Vastoin tahtoaankin täytyi hänen lakkaamatta katsella tuohon paikkaan
ja lakkaamatta arvailla.

Ja tämä seikka kahlehti hänen sielunsa nyt -- juuri nyt, jolloin kaikki
oli kysymyksessä. Hän suuttui itseensä, mutta ei voinut siirtää
silmiään seinäkomerosta.

Kuningas jatkoi kenenkään vastustamatta:

"Vielä olemme me kutsuneet takaisin jalot herttuat Thulunin, Ibban ja
Pitzan, jotka vihoissaan poistuivat hovista ja läksivät Galliaan ja
Espanjaan. Meidän mielestämme on lähimmässä ympäristössämme liian
paljon roomalaisia ja liian vähän gootteja. Nuo kolme urhoollista
soturia tarkastavat valtakuntamme puolustuslaitokset, linnoitukset ja
laivat sekä ottavat selville vauriot ja korjauttavat ne. He saapuvat
aivan pian tänne."

Ja heidän pitää taas pian poistua täältä, sanoi Cethegus nopeasti
itsekseen. Mutta hänen ajatuksensa siirtyivät taas komeroon.
Tarkoituksetta ei tuo mies ollut tuolla piilossa.

"Sitten", jatkoi kuninkaallinen nuorukainen puhettaan, "olemme me
kutsuneet takaisin hoviin Matasuntan, kauniin sisaremme. Hänet on
ajettu maanpakoon Tarentumiin senvuoksi, että hän kieltäytyi rupeamasta
erään iäkkään roomalaisen puolisoksi. Hänen täytyy palata takaisin
hoviamme kaunistamaan, hänen, kansamme ihanimman kukan."

"Mahdotonta!" huusi Amalasunta. "Sinä loukkaat sekä äidin että
kuningattaren oikeuksia."

"Minä olen sukuni päämies niin pian kuin tulen täysikäiseksi."

"Poikani, sinä tiedät kuinka heikko olit vielä muutamia viikkoja
sitten. Luuletko, että goottilaiset sotilaat julistavat sinut
asekuntoiseksi."

Kuningatar karahti tulipunaiseksi puoleksi häpeästä, puoleksi vihasta,
mutta ennenkuin hän ehti vastata, sanoi karkea ääni hänen viereltään:

"Älä siitä huolehdi, kuningatar. Minä olen häntä opettanut aseita
käyttämään. Minä sanon sinulle, että hän voi mitellä voimiaan minkä
vihollisen kanssa tahansa. Ja kenet vanha Hildebrand julistaa
asekuntoiseksi, sen kaikki gootit hyväksyvät."

Läsnäolevien goottien äänekäs myöntymys vahvisti hänen sanansa.

Cethegus aikoi nyt puuttua keskusteluun, mutta liikahdus esiripun
takana käänsi hänen huomionsa taas sinne päin: Siellä on eräs
vaarallisimpia vihollisiani, mutta kuka?

"Minulla on vielä tärkeä asia teille ilmoitettavana", alkoi taas
kuningas salaisesti silmäten komeroon. Vain prefekti huomasi
silmäyksen.

Onkohan jotakin tekeillä minua vastaan, ajatteli hän. Minut tahdotaan
hämmästyttää, mutta se ei onnistu! --

Hän hämmästyi sittenkin, kun kuningas yht'äkkiä huusi kovalla äänellä:

"Rooman prefekti, Cethegus Caesarius!"

Hän vavahti, mutta tointui pian ja sanoi päätään kumartaen:

"Herrani ja kuninkaani."

"Eikö sinulla ole mitään Roomasta kerrottavana? Millainen on mieliala
kviritien kesken? Mitä siellä ajatellaan gooteista?"

"Niitä kunnioitetaan Teoderikin kansana."

"Pelätäänkö niitä?"

"Roomalaisilla ei ole mitään syytä pelätä niitä."

"Rakastetaanko niitä?"

Cethegus olisi mielellään vastannut: Roomalaisilla ei ole mitään syytä
rakastaa niitä, mutta kuningas itse jatkoi:

"Siis ei tyytymättömyyden jälkeäkään? Ei mitään levottomuuden syytä? Ei
mitään erityistä ole huomattavissa?"

"Minulla ei ole mitään sinulle kerrottavana."

"Silloin on sinulla huonot tiedot, prefekti -- taikka sinulla on paha
mielessä.

"Täytyykö minun, joka olen täällä Ravennassa äsken sairasvuoteelta
noussut, kertoa sinulle, mitä sinun silmiesi edessä Roomassa tapahtuu?

"Työmiehet vallituksissasi laulavat häväistyslauluja gooteista,
hallitsijattaresta ja minusta. Legioonalaisesi pitävät harjoituksissaan
uhkaavia puheita. Hyvin todennäköistä on, että on olemassa hyvin
laajalle levinnyt salaliitto, jonka etunenässä ovat senaattorit ja
papit. He pitävät kokouksiaan öiseen aikaan tuntemattomissa paikoissa.
Eräs Boëthiuksen rikostovereista, maanpakoon ajettu Albinus on nähty
Roomassa. Ja tiedätkö missä? Sinun talosi puutarhassa."

Kuningas nousi pystyyn.

Kaikkien läsnäolevien katseet suuntautuivat hämmästyneinä, vihaa
uhkuvina tai pelästyneinä Cethegukseen. Amalasunta vapisi miehen
puolesta, johon hän oli luottanut. Mutta tämä oli pian taas oma
itsensä. Levollisesti, kylmästi ja äänettömänä katsoi hän kuningasta
silmiin.

"Todista itsesi syyttömäksi, jos voit", huusi kuningas hänelle.

"Minäkö todistaisin itseni syyttömäksi? Varjoako vastaan? Huhunko
vuoksi, syyttäjättömän syytöksenkö vuoksi? En koskaan."

"Sinut voidaan pakottaa."

Iva väreili prefektin kapeilla huulilla.

"Minut voidaan kyllä murhata pelkän epäluulon nojalla, -- meillä
italialaisilla on siitä kokemusta. Mutta minua ei saada todistetuksi
syylliseksi. Väkivaltaa vastaan ei voi puolustautua, vain oikeutta
vastaan."

"Sinua kohdellaan oikeudella, luota siihen. Me annamme täällä olevien
roomalaisten toimeksi tutkimuksen suorittamisen, Rooman senaatin
toimeksi päätöksen julistamisen. Valitse itsellesi puolustaja."

"Minä puolustan itse itseäni", sanoi Cethegus kylmästi. "Kuinka syytös
kuuluu? Kuka on syyttäjäni? Missä hän on?"

"Täällä", huudahti kuningas ja veti esiripun syrjään.

Kiireestä kantapäähän mustaan varukseen puettu goottilainen soturi
astui esiin.

Me tunnemme hänet. Hän oli Teja.

Prefektin silmät ummistuivat vihasta.

Mutta Teja sanoi:

"Minä Teja, Tagilan poika, syytän sinua, Cethegus Caesarius,
valtiopetoksesta goottien valtakuntaa vastaan. Minä syytän sinua siitä,
että olet kätkenyt ja suojellut talossasi Roomassa maanpakoon ajettua
petturia Albinusta. Siitä on määrätty kuolemanrangaistus. Sitä paitsi
tahdot saattaa tämän maan Bysantin keisarin valtaan."

"Sitä en tahdo", vastasi Cethegus levollisena, "todista syytöksesi."

"Olen omin silmin nähnyt Albinuksen neljänätoista yönä peräkkäin
menevän puutarhaasi", sanoi Teja kääntyen tuomarien puoleen. "Hän tuli
Via sacralta päin vaippaan kääriytyneenä ja lerppahattu päässään.
Kahtena yönä oli kulkija päässyt ohitseni, mutta lopuksi tunsin hänet.
Kun menin häntä kohti, pujahti hän, ennenkuin olin ehtinyt saada hänet
kiinni, pakoon erään oven kautta, joka suljettiin sisästä päin."

"Mistä alkaen on virkatoverini, Rooman urhoollinen komentaja näytellyt
yöllisen vakoilijan osaa?"

"Siitä alkaen, kun hänellä on ollut Cethegus rinnallaan. Mutta vaikka
pakolainen pääsikin minulta karkuun -- niin tämä käärö putosi hänen
vaipastaan. Siinä on ylhäisten roomalaisten nimiä ja nimien vieressä on
selittämättömällä salakirjoituksella tehtyjä merkkejä. Tässä on käärö."

Hän ojensi sen kuninkaalle.

Tämä luki: "Nimet ovat: Silverius, Cethegus, Licinius, Scaevola,
Calpurnius, Pomponius. -- Voitko vannoa, että naamioitu mies oli
Albinus?"

"Minä vannon sen."

"Hyvä on, prefekti. Kreivi Teja on vapaa, moitteeton ja hyvämaineinen.
Voitko sen kieltää?"

"Voin. Hän ei ole moitteeton. Hänen vanhempansa elivät laittomassa,
sukurutsaisessa avioliitossa. He olivat sisarusten lapsia. Kirkko on
kironnut heidän vuodeyhteytensä ja sen hedelmän. Hän on äpärä eikä voi
todistaa minua, jalosukuista, senaattorin arvoista roomalaista
vastaan."

Läsnäolevat gootit päästivät vihaisen murinan.

Tejan kalpeat kasvot muuttuivat vielä kalpeammiksi. Hän vavahti. Hänen
oikea kätensä tarttui miekan kahvaan.

"Niinpä todistan minä sanani miekallani", sanoi hän soinnuttomalla
äänellä. "Minä vaadin sinut taisteluun, jumalantuomioon elämästä ja
kuolemasta."

"Minä olen roomalainen enkä elä teidän verisen barbaarioikeutenne
mukaan. Mutta goottinakin -- kieltäytyisin taistelemasta äpärän
kanssa."

"Kärsivällisyyttä", sanoi Teja ja työnsi puoleksi paljastetun miekan
takaisin tuppeen. "Kärsivällisyyttä, miekkani. Vielä sinunkin aikasi
tulee."

Mutta salissa olevat roomalaiset alkoivat hengittää vapaammin.

Kuningas sanoi:

"Olkoon kuinka tahansa. Syytös on siksi hyvin perusteltu, että mainitut
roomalaiset voidaan vangita. Sinä, Cassiodorus, koetat saada selvän
salakirjoituksesta, sinä, kreivi Vitiges, riennät Roomaan ja vangitset
nuo viisi epäluulonalaista sekä tutkit tarkkaan heidän ja Cetheguksen
talot. Hildebrand, sinä vangitset syytetyn ja otat häneltä miekan
pois."

"Seis", sanoi Cethegus. "Minä annan koko omaisuuteni pantiksi siitä,
etten lähde Ravennasta, ennenkuin tämä riita on lopussa. Minä vaadin,
että tutkinnon kestäessä saan olla vapaalla jalalla. Se on senaattorin
oikeus."

"Älä suostu siihen, poikani", huudahti Hildebrand-vanhus astuen esille.
"Salli minun vangita hänet."

"Jätä hänet rauhaan", sanoi kuningas. "Häntä kohdeltakoon oikeudella,
ankaralla oikeudella, mutta ei väkivallalla. Älä koske häneen. Häntä on
syytös hämmästyttänyt. Hänen täytyy saada aikaa puolustautuakseen.
Huomenna samaan aikaan tapaamme toisemme täällä. Julistan kokouksen
päättyneeksi."

Kuningas viittasi valtikallaan. Amalasunta riensi syvästi liikuttuneena
ulos huoneesta.

Gootit menivät iloisina Tejaa tervehtimään.

Roomalaiset väistyivät nopeasti Cetheguksen tieltä rupeamatta puheisiin
hänen kanssansa.

Ainoastaan Cassiodorus meni vakavin askelin hänen luokseen, laski
kätensä hänen olkapäälleen, katsoi häntä silmiin ja sanoi:

"Cethegus, voinko sinua auttaa?"

"Et, minä autan itse itseäni", vastasi tämä ja lähti yksinään ylpein
askelin huoneesta.



KYMMENES LUKU.


Ankara isku, jonka nuori kuningas oli niin odottamatta suunnannut koko
holhoojahallituksen järjestelmää vastaan, herätti pian palatsissa ja
kaupungissa hämmästystä, pelkoa tai iloa. Boëthiuksen perheelle toi
ensimmäisen varman tiedon tapauksesta Cassiodorus, joka pyysi
Rusticianaa liikutetun kuningattaren luo, sillä tämä oli lohdutuksen
tarpeessa.

Rusticianan levottomiin kysymyksiin vastaillen hän kertoi tarkasti
kokouksen menon. Vaikka hän olikin vielä hämmennyksissään ja pahoillaan
tapauksen johdosta, kävi hänen puolueellisestakin kertomuksestaan
kuitenkin ilmi nuoren ruhtinaan osoittama voima ja rohkeus.

Camilla kuunteli mielellään jokaista sanaa. Ylpeys, ylpeys rakastetusta
-- rakkauden onnellisin tunne -- täytti valtavasti hänen sielunsa.

"Ei ole epäilemistäkään enää", päätti Cassiodorus huoaten
kertomuksensa. "Atalarik on katkerimpia vastustajiamme. Hän on kokonaan
goottilaisen puolueen, Hildebrandin ja hänen ystäväinsä puolella. Hän
saattaa prefektin turmioon. Kuka olisi sitä uskonut? Aina muistuu
mieleeni, kuinka toisenlainen hän oli oikeudenkäynnin aikana puolisoasi
vastaan, Rusticiana."

Camilla tuli tarkkaavaiseksi.

"Silloin saimme sen vakaumuksen, että hän tulisi koko ikänsä olemaan
roomalaisten hartain ystävä, innokkain puolustaja."

"Siitä minä en tiedä mitään", sanoi Rusticiana.

"Asia painettiin unholaan. Boëthius ja hänen molemmat poikansa olivat
tuomitut kuolemaan. Turhaan olimme me kaikki, Amalasunta etupäässä,
rukoilleet kuninkaalta armoa. Hänen vihansa oli lepyttämätön. Kun minä
kerran toisensa perästä olin koettanut taivuttaa häntä, hyppäsi hän
vihoissaan pystyyn ja vannoi kruununsa kautta, että se, joka vielä
kerran uskaltaisi rukoilla armoa pettureille, heitettäisiin syvimpään
vankilakomeroon. Silloin vaikenimme me kaikki.

"Paitsi yhtä. Vain Atalarik, lapsi, ei säikähtänyt siitä. Hän itki ja
rukoili ja riippui äidinisänsä polvissa kiinni."

Camilla vapisi. -- Tukahuttava tunne kuristi hänen kaulaansa.

"Eikä hän lakannut, ennenkuin Teoderik julman vihansa vimmassa karkasi
jaloilleen, tarttui poikaa niskasta, viskasi hänet pois luotaan ja
jätti hänet vanginvartijan käsiin. Julmistunut kuningas piti sanansa.
Atalarik vietiin linnan vankilaan ja Boëthius mestattiin heti."

Camilla horjui ja nojautui erääseen salin pylvääseen.

"Mutta Atalarik ei ollut rukoillut eikä kärsinyt turhaan.

"Seuraavana päivänä kuningas kaipasi aterian aikana lemmikkiään, jonka
hän oli karkoittanut luotaan.

"Hän muisti, kuinka jalosti ja rohkeasti poika oli rukoillut ystäviensä
puolesta silloin, kun aikamiehetkin mykistyivät pelosta. Hän nousi
vihdoin iltajuomansa äärestä, jota nauttiessaan hän oli kauan istunut
ja miettinyt, meni itse vankilaan, avasi ovet ja syleili
tyttärenpoikaansa sekä armahti hänen pyynnöstään molemmat poikasi,
Rusticiana."

"Pian, pian hänen luokseen!" sanoi Camilla hiljaa itsekseen ja riensi
ulos.

"Silloin", jatkoi Cassiodorus, "silloin oli roomalaisilla ja
roomalaisten ystävillä täysi syy olettaa, että tuleva kuningas oli
heidän paras turvansa ja nyt -- hallitsijatar-parkani, äiti raukka!"

Valittaen hän lähti ulos.

Rusticiana istui kauan kuin loihdittuna.

Hän näki kaiken, mille hän oli kostonsuunnitelmansa perustanut,
horjuvan. Hän vaipui synkkään velttouden tilaan.

Tornien varjot kasvoivat yhä pitemmäksi linnanpihalla, jonne hän
tuijotti.

Yht'äkkiä hän heräsi kuullessaan huoneesta reippaita miehen askeleita.
Pelästyneenä hän hypähti pystyyn ja katsahti taakseen. Tulija oli
Cethegus, jonka kasvot olivat kylmät ja synkät, mutta levolliset kuin
jää.

"Cethegus", huudahti huolestunut Rusticiana ja yritti ojentaa tälle
kätensä, mutta tämän kylmyys pelästytti häntä.

"Kaikki on hukassa", huokasi hän jääden seisomaan.

"Ei mitään ole hukassa. Nyt on vain toimittava levollisesti, mutta
nopeasti."

Cethegus istuutui ja silmäsi ympäri huonetta. Kun hän huomasi olevansa
kahden Rusticianan kanssa, pisti hän kätensä toogansa rintapoimuihin.

"Sinun lemmenjuomasi ei ole vaikuttanut, Rusticiana. Tässä on
toisenlaista, voimakkaampaa. Otahan tämä."

Nopeasti hän pisti hänen käteensä pienen, tummasta laavakivestä tehdyn
pullon.

Hirveän aavistuksen valtaamana Rusticiana katsoi häneen.

"Uskotko sinäkin taikakeinoihin ja lemmenjuomiin? Kuka tämän on
valmistanut?"

"Minä", sanoi Cethegus, "ja _minun_ lemmenjuomani vaikuttavat."

"Sinä!" -- Rusticiana tunsi jäätävää pelkoa.

"Älä kysele, älä urki, älä viivyttele", sanoi toinen käskevästi. "Sen
täytyy tapahtua tänään. Kuuletko? Vielä tänään!"

Mutta Rusticiana empi ja katseli epäillen kädessään olevaa pikku
pulloa.

Silloin Cethegus meni hänen luokseen ja kosketti hiljaa hänen
olkapäätään.

"Sinä epäilet", sanoi hän vitkalleen. "Tiedätkö sinä, mikä on
kysymyksessä? Ei vain koko suunnitelmamme, sokea äiti. Vielä
enemmänkin. Camilla _rakastaa_ barbaarikuningasta nuoren sielunsa koko
voimalla. Tuleeko Boëthiuksen tyttärestä tyrannin jalkavaimo?"

Kovasti kiljaisten hytkähti Rusticiana taaksepäin. Se, mikä oli viime
päivinä väikkynyt hänen mielessään pahana aavistuksena, muuttui nyt
varmuudeksi. Hän katsahti vielä kerran julmaan mieheen, joka oli
lausunut tuon hirveän sanan, ja riensi tiehensä puristaen nyrkkinsä
pullon ympäri.

Levollisena Cethegus katseli hänen jälkeensä.

"Nyt, prinssi, saamme nähdä. Sinä olit nopea, minä olin nopeampi. -- Se
on omituista", sanoi hän järjestäen toogansa poimuja. "En luullut enää
kokevani sellaisia äkillisiä mielenliikutuksia. Nyt on elämällä taas
viehätystä. Minä voin taas puuhata, toivoa, pelätä -- vieläpä
vihatakin. Niin, minä vihaan tuota poikaa, joka uskaltaa lapsellisella
kädellään sekautua minun suunnitelmiini. Hän tahtoo uhitella minua --
pysäyttää minun kulkuni; hän asettuu minun tielleni. Hän -- minun
tielleni. Hyvä! Kestäköön hän myöskin seuraukset."

Hän lähti hitaasti huoneesta ja meni hallitsijattaren
vastaanottosaliin, jossa hän tarkoituksellisesti näyttäytyi
kokoutuneelle väelle ja rohkaisi jonkin verran pelästyneitä hovilaisia
omalla levollisuudellaan.

Hän piti huolta siitä, että lukuisat todistajat voisivat tehdä tiliä
hänen jokaisesta askeleestaan tämän turmiollisen päivän kuluessa.

Auringon laskiessa hän meni Cassiodoruksen ja muutamien muiden
roomalaisten kanssa puutarhaan neuvotellen puolustuskeinoista seuraavaa
päivää varten. Turhaan hän silmäili puutarhan varjoisiin käytäviin
nähdäkseen siellä Camillaa.

Tämä oli kuultuaan Cassiodoruksen kertomuksen lopun rientänyt palatsin
pihalle toivoen tapaavansa kuninkaan siellä, sillä tämä oli
tavallisesti tähän aikaan päivästä siellä aseharjoituksissa muiden
hovissa olevien goottinuorukaisten kanssa.

Hän tahtoi vain nähdä hänet. Ei vielä puhutella häntä eikä polvillaan
rukoillen pyytää anteeksi vääryyttänsä.

Hän oli halveksinut häntä, sysännyt hänet pois luotaan ja vihannut
häntä muka isänsä veren saastuttamana -- häntä, joka oli uhrannut
itsensä hänen isänsä vuoksi ja pelastanut hänen veljensä.

Mutta hän ei löytänyt häntä pihalta. Päivän tärkeät tapahtumat pitivät
kuningasta työhuoneessaan. Hänen toverinsakaan eivät tänään pitäneet
tavallisia aseharjoituksia. He seisoivat tiheissä ryhmissä ääneensä
ylistäen nuoren kuninkaan rohkeutta.

Ihastuneena Camilla kuunteli näitä ylistyksiä. Ylpeydestä punastuen,
autuaallisissa mietteissä hän käveli puutarhassa etsien sieltä kaikista
lempipaikoista rakastettuaan.

Niin, hän rakasti häntä. Rohkeasti ja iloisesti hän tunnusti sen
itselleen. Tuhatkertaisesti oli Atalarik sen ansainnut. Mitä siitä,
että hän oli gootti, että hän oli barbaari. Hän oli jalo, ihana
nuorukainen, kuningas, hänen sielunsa kuningas.

Useita kertoja hän viittasi mukanaan olevan orjattaren pois läheltään,
ettei tämä kuulisi, kuinka hän yhä uudelleen lausui itsekseen
rakastettunsa nimeä.

Saavuttuaan vihdoin Venus-temppelin luo hän vaipui suloisiin
tulevaisuuden unelmiin, jotka kuvastuivat hänen sielussaan epäselvinä,
mutta kullalta hohtavina. Ennen kaikkea hän päätti ilmoittaa äidilleen
ja prefektille jo huomenna, ettei hän enää aio auttaa heidän tuumiaan
kuningasta vastaan. Sen jälkeen hän aikoi itse sydämellisin sanoin
pyytää kuninkaalta rikoksensa anteeksi ja sitten -- sitten? Hän ei
tiennyt itsekään, mitä sitten tulisi, mutta hän punastui ihanissa
unelmissaan.

Punaiset tuoksuvat mantelinkukat putoilivat tuulen heiluttamilta
oksilta. Tuuheassa oleanderissa hänen vierellään lauloi satakieli.
Kirkas lähde solisi hänen ohitsensa siniseen mereen, jonka aallot
hiljaa, hyväillen vyöryivät hänen jalkojensa juureen.



YHDESTOISTA LUKU.


Näistä ikävöivistä unelmista herättivät hänet hiekkakäytävältä kuuluvat
askeleet.

Ne olivat niin reippaat ja täsmälliset, ettei hän aavistanut tulijaa
Atalarikiksi.

Mutta kuningas se oli, vaikka ryhti ja ulkomuoto olivatkin muuttuneet
miehekkäämmiksi, voimakkaammiksi ja jäykemmiksi.

Ennen nuokkuva pää oli nyt korkealla ja Teoderikin miekka riippui hänen
kupeellaan.

"Terve, terve, Camilla", huudahti hän äänekkäästi ja reippaasti. "Sinun
näkemisesi on paras palkka tämän kuuman päivän jälkeen."

Siten hän ei ollut koskaan puhunut tytölle.

"Kuninkaani", kuiskasi Camilla punastuen. Hän loi vielä loistavan
katseen ruskeista silmistään häneen ja laski sitten silmäripsensä alas.

Kuninkaani! Siten ei hän ollut koskaan häntä kutsunut. Siten ei hän
ollut koskaan häneen katsonut.

"Kuninkaasiko?" sanoi Atalarik istuutuen hänen viereensä. "Minä
pelkään, ettet sinä minua enää siksi sano, kun olet kuullut, mitä
kaikkea tänään on tapahtunut."

"Minä tiedän kaiken."

"Tiedätkö sinä? Niinpä, Camilla, ole oikeudenmukainen. Älä tuomitse
minua. En ole mikään tyranni."

Tuo jalo, ajatteli Camilla, hän pyytää anteeksi jaloimpia tekojaan.

"En vihaa roomalaisia, taivas sen tietää, -- nehän ovat sinun kansaasi!
-- minä kunnioitan heitä ja heidän muinaista suuruuttaan, minä pidän
heidän oikeuksiaan kunniassa. Mutta valtakuntaani, Teoderikin luomaa,
täytyy minun suojella ankarasti ja lahjomattomasti. Voi sitä kättä,
joka nousee sitä vastaan. Kenties", jatkoi hän hitaammin ja
juhlallisesti, "kenties on tämän valtakunnan turmio jo tähdissä
määrätty -- mutta sittenkin, minun, tämän valtakunnan kuninkaan, täytyy
elää tai sortua sen kanssa."

"Totta puhut, Atalarik, ja kuninkaan tavoin."

"Kiitos, Camilla. Kuinka sinä olet tänään oikeudenmukainen tai -- hyvä.
Sellaista hyvyyttä osoittavalle voin kai kertoa millainen siunaus ja
onni on osakseni tullut.

"Olin sairas, hapuileva uneksija. Elämäni oli iloton ja tarkoitukseton.
Toivoin kuolemaa. Silloin opin ymmärtämään tämän valtakunnan vaaran ja
rupesin huolehtimaan kansani tähden. Ja huoleni kasvoi rinnassani
rakkaudeksi, voimakkaaksi rakkaudeksi goottejani kohtaan. Tämä ylpeä,
huolekas ja valpas rakkaus kansaani on vahvistanut ja lohduttanut
sydäntäni ... toisessa katkerassa, tuskallisessa kieltäytymisessä. Mitä
merkitsee minun onneni tämän kansan menestyksen rinnalla. Katso, se
ajatus on tehnyt minut terveeksi ja voimakkaaksi. Nyt tunnen itseni
kyllin vahvaksi voittamaan suurimmatkin vastukset."

Hän hypähti pystyyn heiluttaen käsiään.

"Oi, Camilla, tämä rauha kuluttaa minua. Oi, jos pääsisin raisun ratsun
selässä rautapukuista vihollista vastaan! Katso, tuolla laskee aurinko.
Peilikirkas meri kutsuu meitä. Tule, tule mukaan venheeseen!"

Camilla katseli epäröiden ympärilleen.

"Orjatarko? Anna hänen olla. Hän lepää tuolla palmun siimeksessä
lähteen reunalla, hän nukkuu. Tule, tule nopeasti, ennenkuin aurinko
laskee. Katso kultaista tietä ulapalla. Se viittoo meitä!"

"Autuaitten saareenko?" kysyi suloinen neito katsahtaen lemmekkäästi
Atalarikiin ja vienosti punastuen.

"Niin, tule onnellisten saareen", vastasi tämä onnellisena, nosti hänet
venheeseen, irroitti hopeaketjut laiturin oinaanpäästä, hypähti itsekin
venheeseen, tarttui siroon airoon ja työnsi aluksen vesille.

Hän pani airon vasemmanpuoliseen hankaan ja seisoen aluksen
peräteljolla ohjasi ja souti samalla kertaa aito germaanilaisella
tavalla.

Camilla istui keulapuolella diphroksella, kreikkalaisella,
kokoonlaskettavalla saranatuolilla ja katseli Atalarikin jaloja
kasvoja, joita punastuva ilta-aurinko valaisi. Tummat hiukset liehuivat
ilmassa ja sirorakenteisen soutajan nopeat ja voimakkaat liikkeet
olivat silmää hivelevän kauniit.

Molemmat olivat vaiti. Nuolennopeasti halkaisi keveä pursi sileätä
vedenpintaa.

Rusottavat iltapilvet ajelehtivat pienissä joukoissa taivaan laella,
hiljainen tuuli toi hyvänhajuista tuoksua rannan mantelipensaista.
Yltympärillä oli valoa, rauhaa ja sopusointua.

Vihdoin kuningas katkaisi äänettömyyden ja sanoi sysäten voimakkaalla
aironvedolla venettä eteenpäin:

"Tiedätkö, mitä ajattelen? Ihanaa mahtaisi olla ohjata väkevällä
kädellä myrskyjen ja aaltojen kautta valtakuntaa, kansaa, tuhansia
rakkaita olentoja onneen ja loistoon. -- Mutta mitä mietit, Camilla? --
Näytit niin lempeältä, ajatuksesi olivat varmaankin hyviä."

Neitonen punastui ja silmäsi sivulleen veteen.

"Oi, puhu toki! Ole avomielinen minulle tänä ihanana hetkenä!"

"Ajattelin", kuiskasi Camilla kuin itsekseen, hieno pää yhä sivulle
päin käännettynä, "kuinka ihanaa mahtaisi olla kulku elämän epävarmojen
aaltojen läpi uskollisen, rakkaan käden ohjaamana, käden, johon
täydellisesti luottaa."

"Oi, Camilla! Usko minua! Barbaarinkin haltuun voi uskoa itsensä."

"Sinä et ole barbaari! Se, jonka tunne on syvä, ajatukset jalot ja
ylevät ja joka voittaa oman itsensä palkiten kiittämättömyyden
lempeydellä, ei ole barbaari. Hän on yhtä jalo ihminen kuin konsanaan
joku Scipioista."

Ihastuneena kuningas lakkasi soutamasta, joten venhe seisahtui.

"Camilla! Näenkö unta? Puhutko sinä niin? Ja minulle?"

"Vielä enemmänkin, Atalarik, vielä enemmänkin. Minä pyydän sinulta
anteeksi sen, että sysäsin sinut niin julmasti luotani. Oi, se oli vain
häpeää ja pelkoa."

"Camilla, sieluni helmi --"

Neitonen, joka oli kääntänyt katseensa rannalle päin, huudahti äkkiä:

"Mitä tämä on? Meitä ajetaan takaa. Hovi, naiset, äitini?"

Niin olikin asianlaita. Rusticiana oli saatuaan prefektin viittauksen
lähtenyt etsimään tytärtään puutarhasta. Hän ei löytänyt tätä. Hän
riensi Venus-temppelin luo. Turhaan. Katsellessaan ympärilleen hän
huomasi molemmat, huomasi tyttärensä kahdenkesken kuninkaan kanssa
venheessä kaukana merellä.

Vihoissaan hän riensi marmoripöydän luo, jossa orjat parhaillaan
sekoittivat kuninkaan iltajuomaa, lähetti heidät irroittamaan gondolia
laiturista, sai siten kenenkään näkemättä tilaisuuden kaataa jotakin
pikariin ja lähti yhdessä Daphnidionin kanssa, jonka hänen suuttunut
huudahduksensa oli herättänyt, portaita pitkin laiturille.

Samalla ilmestyivät eräältä puutarhan käytävältä prefekti ja hänen
ystävänsä, jotka olivat sattuneet kävelyllään tulemaan sinne saakka.

Cethegus seurasi häntä portaita alas ja auttoi hänet gondoliin.

"Se on tapahtunut", kuiskasi Rusticiana hiljaa venheen liukuessa
rannasta.

Tällä hetkellä nuori pari huomasi rannalla syntyneen liikkeen. Camilla
nousi pystyyn ja pyysi odottamaan. Kuninkaan pitäisi kääntää alus
takaisin rantaan päin. Mutta tämä huusi:

"Ei koskaan, he eivät saa ryöstää minulta tätä hetkeä, elämäni
ihaninta. Minun täytyy saada kuulla enemmän näitä suloisia sanoja. Oi,
Camilla, sinun on sanottava minulle enemmän, sinun on sanottava minulle
kaikki. Menkäämme maihin tuolla saarella. Sieltä he löytäkööt meidät."

Voimakkaasti airoon tarttuen hän rupesi melomaan täysin voimin, niin
että alus kiiti kuin siivillä päämäärää kohti.

"Eikö sinulla ole enää mitään puhuttavaa?"

"Oi, ystäväni, kuninkaani -- älä kysele minulta enää mitään."

Atalarik katsoi vain edessään olevia suloisia kasvoja ja hehkuvia
silmiä, eikä pitänyt huolta suunnasta eikä päämäärästä.

"Odotahan -- tuolla saarella -- siellä täytyy sinun minulle --"

Voimakas aironvetäisy vielä -- silloin kuului kumea rätinä, alus sai
ankaran sysäyksen ja ponnahti taaksepäin.

"Taivas", huusi Camilla hypähtäen paikaltaan. Hän kääntyi katsomaan
veneen keulaan päin. Sieltä syöksyi häntä vastaan kokonainen vesivuori.

"Laiva on ajanut karille -- me hukumme", sanoi hän kalveten.

"Tule tänne minun luokseni, anna minun katsoa", huusi Atalarik juosten
keulaan. "Oh, me olemme ajaneet Amphitriten neuloihin -- me olemme
hukassa."

Amphitriten neulat -- me tiedämme, että ne voi nähdä Venus-temppelin
korokkeelta -- olivat kaksi kapeaa teräväsyrjäistä kalliota rannan ja
lähimmän lagunisaaren välillä. Ne tuskin kohosivat vedenpinnan
yläpuolelle ja pienemmälläkin tuulella aallot löivät niiden yli.

Atalarik tunsi hyvin tämän vaarallisen paikan ja oli aina osannut
väistää sen, mutta tällä kertaa katsoi hän vain rakastettunsa silmiin.

Yhdellä silmäyksellä hän käsitti heidän vaaranalaisen asemansa.

Ei ollut mitään pelastumisen mahdollisuutta.

Yksi heikosti rakennetun aluksen pohjalaudoista oli kalliota vastaan
törmätessään mennyt rikki ja vesi tulvasi aukosta virtana venheeseen.

Alus vajosi joka silmänräpäys yhä syvemmälle.

Hän ei voinut toivoakaan jaksavansa uida Camillan kanssa lähimpään
saareen tai lähtöpaikkaan. Kapealla kallionhuipulla olisi tuskin
merikotkan jalka saanut sijaa, ja Rusticianan soutuvenhe oli tuskin
lähtenyt rannasta.

Nuolennopeasti hän oli kaiken sen nähnyt ja laskenut kaikki
mahdollisuudet. Hän katsahti surullisena tyttöön.

"Rakkaani, sinä kuolet", vaikeroi hän epätoivoissaan, "ja minä, minä
olen siihen syypää".

Hän syleili häntä rajusti.

"Kuolenko?" huusi Camilla. "Ei. Olen niin nuori. En vielä tahdo kuolla.
Tahdon elää, elää sinun kanssasi."

Hän tarttui Atalarikin käsivarteen.

Äänenpaino ja sanat viilsivät tämän sydäntä.

Hän riistäytyi irti, hän katseli vielä ympärilleen keksiäkseen
pelastuskeinoa, mutta turhaan, turhaan -- yhä korkeammalle nousi vesi,
yhä nopeammin vajosi alus.

Hän heitti airon kädestään.

"Kaikki on lopussa, kaikki on lopussa, rakkaani. Sanokaamme
jäähyväiset."

"Ei, me emme koskaan enää eroa. Jos meidän täytyy kuolla -- pois
silloin kaikki ujous, joka sitoo eläviä" -- ja intohimoisesti painoi
hän päänsä Atalarikin rintaa vasten -- "salli minun sanoa sinulle,
salli minun tunnustaa, että minä rakastan sinua, että minä olen
rakastanut sinua jo kauan -- aina. Vihanikin oli vain rakkautta.
Jumalani, minä rakastin sinua jo silloin, kun luulin, että minun täytyi
halveksia sinua."

Hän peitti hänen silmänsä ja poskensa tulisilla suudelmilla.

"Oi, nyt tahdon minäkin kuolla -- mieluummin kuolen kanssasi kuin elän
ilman sinua. Mutta ei" -- ja hän riistäytyi hänestä irti -- "sinä et
saa kuolla -- jätä minut tänne, juokse, ui, koeta! Sinä pääset kyllä
yksin saarelle saakka -- koeta ja jätä minut."

"Ei", huudahti Atalarik onnellisena, "mieluummin kuolen kanssasi kuin
elän ilman sinua. Niin pitkän, pitkän odotuksen jälkeen on toivoni
täyttynyt. Me olemme toistemme omat tästä hetkestä alkaen ikuisesti.
Tule Camilla, rakkaani, hypätkäämme pois tästä aluksesta."

Rakkauden ja kuolemantuskan väristykset vaihtelivat keskenään.

Atalarik veti Camillan luokseen, kiersi vasemman kätensä hänen
vyötäisilleen ja nousi hänen kanssaan perävantaalle, joka oli enää
tuskin kädenleveyden vedenpinnan yläpuolella. Hän valmistautui jo
tuhoisaan hyppäykseen -- kun he molemmat päästivät ilohuudon.

He näkivät erään laivan kääntyvän täysin purjein kapean maakielekkeen
ympäri, joka pisti lähellä heitä mereen, ja laskevan nopeasti heitä
kohti.

Heidän huutonsa kuultiin laivaan, uppoavan veneen hädänalainen tila
huomattiin sieltä, kenties tunnettiin kuningas. Oli miten oli,
neljäkymmentä airoparia lensi samalla kertaa veteen lisäten nopean
aluksen vauhtia, aluksen, jonka kaikki purjeetkin olivat ylhäällä.
Kannella oleva väki huusi heille, että he kestäisivät vielä vähän aikaa
ja pian -- jo olikin aika -- seisahtui kaksisoutuisen aluksen kylki
gondolin luo, joka upposi heti, kun nuori pari oli saatu pelastetuksi
laivaan alemman airokerroksen luukusta.

Alus oli pieni goottilainen vartiolaiva. Pystyssä oleva kultainen
jalopeura, amelungien vaakuna, loisti sen sinisessä lipussa. Aligern,
eräs Tejan serkuista, oli laivan päällikkönä.

"Kiitos teille, hyvät ystävät", sanoi Atalarik hiukan toinnuttuaan. "Te
olette pelastaneet paitsi kuningastanne myöskin kuningattarenne."

Hämmästyneinä sotamiehet ja merimiehet kokoontuivat onnellisen
kuninkaansa ympärille, joka piti ääneen itkevää Camillaa rintaansa
vasten painettuna.

"Eläköön kaunis, nuori kuningattaremme", huusi iloissaan vaaleaverinen
Aligern, ja koko miehistö huusi huikeasti: "Eläköön, eläköön
kuningattaremme!"

Samassa silmänräpäyksessä kiiti purjelaiva Rusticianan venheen ohi.
Kaikuvat riemuhuudot herättivät onnettoman äidin tainnoksista ja
horrostilasta, johon hän oli vaipunut, kun pelästyneet soutajaorjat
olivat huomanneet nuoren parin vaaran uppoavassa venheessä ja samalla
selittäneet, että heidän oli mahdotonta ehtiä ajoissa perille
pelastaakseen onnettomat. Silloin hän kaatui taintuneena Daphnidionin
käsivarsille.

Nyt hän heräsi ja katseli epävarmasti ympärilleen. Hän hämmästyi. Oliko
se, minkä hän näki, vain unikuva? Vai oliko todellakin hänen tyttärensä
tuo neito, joka nojasi kuninkaan rintaan ylpeästi hänen ohitsensa
kiitävässä goottilaislaivassa? Huusivatko todellakin riemuitsevat
äänet: "Eläköön Camilla, kuningattaremme!"

Hän tuijotti ohi kiitävään laivaan aivan sanattomana.

Mutta nopeakulkuinen purjelaiva oli jo jättänyt hänen purtensa
jälkeensä ja oli lähellä rantaa. Se ankkuroi matalan puutarhalahden
ulkopuolelle, vene laskettiin alas, pelastettu pari, Aligern ja kolme
merimiestä astuivat siihen ja pian nousivat he sataman portaita ylös.
Sinne oli paitsi Cethegusta ja hänen seuruettaan kokoontunut suuri
ihmisjoukko, joka linnasta tai puutarhasta oli nähnyt pienen venheen
vaaran ja nyt riensi tervehtimään pelastettuja.

Onnentoivotusten ja ilonhuudahdusten kaikuessa Atalarik nousi portaita
ylös.

"Katsokaa tänne", hän puhui päästyään temppelin luo, "katsokaa, gootit
ja roomalaiset, kuningatartanne, morsiantani. Meidät on kuolemanjumala
liittänyt yhteen. Eikö niin, Camilla?"

Tämä katsahti kuninkaaseen, mutta säikähti hänen kasvojensa ilmettä.
Mielenliikutus ja äkillinen muutos kuoleman tuskasta iloon olivat
liiaksi koskeneet tuskin parantuneeseen nuorukaiseen. Hänen kasvonsa
olivat marmorinkalpeat, hän horjui ja painoi suonenvedontapaisesti
kättään rintaansa ikäänkuin ilmaa saadakseen.

"Jumalan tähden", huusi Camilla peläten kuninkaan saaneen uudestaan
vanhan tautinsa kohtauksen, "kuningas ei voi hyvin. Nopeasti viiniä,
lääkkeitä!"

Hän riensi pöydän luo, tarttui hopeapikariin, jossa kuninkaan iltajuoma
oli, ja painoi sen hänen käteensä.

Cethegus seisoi aivan vieressä ja seurasi tarkasti kuninkaan kaikkia
liikkeitä.

Tämä nosti jo pikarin huulilleen, mutta laski sen taas äkkiä alas ja
sanoi hymyillen:

"Sinun on juotava minun onnekseni, kuten goottien kuningattaren tulee."
Hän ojensi pikarin Camillalle.

Tämä otti sen hänen kädestään.

Silmänräpäyksen ajan prefekti tunsi polttavaa kuumetta suonissaan.

Hänen teki mieli syöksyä esiin, repäistä pikari Camillan kädestä ja
heittää se maahan.

Mutta hän ei tehnyt sitä.

Jos hän olisi tehnyt sen, olisi hän ollut auttamattomasti hukassa.

Huomenna tuomittaisiin hänet valtiopetoksesta, mutta nyt heti
rangaistaisiin häntä siinä tapauksessa myrkyttämisyrityksestä.

Hänen kanssansa kukistuisivat hänen suunnitelmansa ja Rooman
tulevaisuus.

Ja kenen vuoksi? -- Rakastuneen tytön, joka oli mennyt hänen
verivihollisensa puolelle.

Nyt on kysymyksessä, sanoi hän itsekseen puristaen kätensä nyrkkiin,
hän tai Rooma, siis -- hän!

Ja levollisena hän katsoi, kuinka tyttö joi hiukan punastuen pienen
kulauksen pikarista, jonka kuningas sitten tyhjensi pitkin siemauksin
pohjaan saakka.

Atalarik vavahti huomattavasti laskiessaan pikarin takaisin
marmoripöydälle.

"Tulkaa ylös linnaan", sanoi hän väristen ja heitti vaippansa vasemman
olkansa yli, "minua palelee".

Hän kääntyi ympäri.

Silloin hänen katseensa sattui Cethegukseen. Hän seisoi silmänräpäyksen
hiljaa ja katsoi tuikeasti prefektiä silmiin.

"Sinä täällä", sanoi hän synkästi ja astui askeleen häntä kohti.
Silloin hän vavahti toisen kerran ja kaatui kovasti kiljaisten suulleen
lähteen viereen.

"Atalarik", huusi Camilla ja heittäytyi horjuen hänen päälleen.

Vanha Corbulo juoksi ensimmäiseksi palvelijain joukosta esiin. "Apua",
huusi hän, "Camilla kuolee ja -- kuningaskin".

"Vettä, nopeasti vettä", huusi Cethegus.

Hän meni päättäväisesti pöydän luo, tarttui hopeapikariin, kumartui ja
huuhtoi sen nopeasti, mutta perusteellisesti lähteessä, kumartui
kuninkaan yli, joka makasi Cassiodoruksen sylissä, sillä aikaa kun
Corbulo piti Camillan päätä polvensa nojassa.

Neuvottomina ja kauhistuneina hovilaiset seisoivat näiden nähtävästi
hengettömien ruumiiden ympärillä.

"Mitä on tapahtunut? Lapseni!" huusi Rusticiana, joka juuri oli päässyt
maihin ja tunkeutui nyt tyttärensä luo. "Camilla", huusi hän
epätoivoisena, "mitä sinulle on tapahtunut?"

"Ei mitään", sanoi Cethegus tarkastaen molempia nuoria. "Hän on vain
tainnoksissa.

"Mutta kuningasta on kohdannut sydänhalvaus.

"Hän on kuollut."



KOLMAS KIRJA

AMALASUNTA



ENSIMMÄINEN LUKU.


Atalarikin kuolema tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta goottilaiselle
puolueelle, joka oli juuri tänä samana päivänä saanut niin paljon
toiveita.

Kaikki toimenpiteet, joihin kuningas oli ryhtynyt heidän hyväkseen,
olivat taas mitättömät. Gooteilla ei taaskaan ollut edustajaa
hallituksessa, jonka etunenässä oli kuningatar yksin.

Varhain seuraavan päivän aamuna Cassiodorus meni prefektin luo. Hän
löysi tämän rauhallisessa, syvässä unessa.

"Voitko sinä nukkua levollisena kuin lapsi sellaisen iskun jälkeen?"

"Minä nukuin", sanoi Cethegus kohottautuen vasemman käden nojaan,
"koska tunsin itseni taas turvalliseksi".

"Niin, sinä olet kyllä turvassa, mutta toisin on valtakunnan laita."

"Valtakunta oli tämän pojan vuoksi suuremmassa vaarassa kuin minä.
Mutta missä on kuningatar?"

"Poikansa avonaisen ruumisarkun ääressä hän on istunut sanattomana koko
yön."

Cethegus hypähti vuoteeltaan.

"Se ei käy päinsä", sanoi hän. "Se ei ole oikein. Hän kuuluu
valtakunnalle eikä tälle ruumiille. Vielä vähemmin senvuoksi, että minä
olen kuullut kuiskailtavan myrkystä. Nuorella tyrannilla oli paljon
vihollisia. Kuinka sen asian laita oikein on?"

"Se on hyvin epävarmaa. Kreikkalainen lääkäri Elpidios, joka tutki
ruumiin, puhui tosin muutamista epäilyttävistä asianhaaroista. Mutta,
jos myrkkyä oli käytetty, tuumi hän, täytyi sen olla jotakin hyvin
salaista, hänelle aivan tuntematonta. Pikarissa, josta kuningas raukka
joi viimeisen kerran, ei ollut pienintäkään epäilyttävää jälkeä. Niinpä
luullaan aivan yleisesti, että mielenliikutus oli palauttanut entisen
sydänvian, joka tappoi hänet. Olipa hyvä, että voidaan todistaa kaikki
sinun askeleesi siitä alkaen, kun lähdit kokouksesta, sillä tuska tekee
ihmiset epäluuloisiksi."

"Kuinka on Camillan laita?" kyseli prefekti edelleen.

"Hän ei ole vielä tointunut tainnoksistaan. Lääkärit pelkäävät pahinta.
-- Mutta minä tulin sinulta kysymään, mitä nyt on tehtävä? Kuningatar
sanoi, että tutkimus sinua vastaan pitäisi lopettaa."

"Se ei käy päinsä", sanoi Cethegus. "Minä vaadin jutun jatkamista.
Rientäkäämme kuningattaren luo."

"Tahdotko sinä häiritä häntä poikansa ruumisarkun ääressä?"

"Tahdon kyllä. Sinun hienotunteisuutesi ei sitä sallisi. Hyvä, tule
jäljestä sitten, kun minä olen jään puhkaissut."

Hän sanoi jäähyväiset Cassiodorukselle ja kutsui orjat pukemaan
itseään.

Hiukan myöhemmin hän meni tummanharmaaseen surupukuun puettuna siihen
holviin, jossa ruumis oli. Käskevästi hän viittasi tieltään vartijat ja
Amalasuntan hovinaiset, jotka vartioivat ovella, ja astui ääneti
sisään.

Se oli sama maanalainen, holvattu sali, jossa muinoin keisarien ruumiit
valmistettiin roviota varten voiteilla ja polttoaineilla.

Tähän hiljaiseen saliin, joka oli laskettu tummanviheriäisellä
serpentiinillä ja jota mustasta marmorista tehdyt doorilaiset pylväät
kannattivat, ei koskaan päässyt auringonvalo. Nytkin valaisi
seinälevyjen muodostamaa synkkää, bysanttilaista mosaiikkia vain neljä
pikisoihtua, jotka loivat himmeätä valoaan nuoren kuninkaan
kivisarkofagiin.

Siinä hän makasi tummanpunaisella purppuravaipalla kypärä, kilpi ja
miekka pääpuolessa.

Hildebrand-vanhus oli sitonut tammiseppeleen hänen tummien kutriensa
ympäri.

Jaloista piirteistä kuvastui totinen, kalpea kauneus.

Hänen jalkapuolellaan istui pitkän suruharson peittämänä
korkeavartaloinen hallitsijatar, pää sarkofagiin nojaavan vasemman
käden varassa. Oikea käsi riippui velttona sivulla. Kuningatar ei
voinut enää edes itkeä.

Pikisoihtujen rätinä yksin häiritsi täällä vallitsevaa
haudanhiljaisuutta.

Cethegus kulki äänettömänä eteenpäin. Paikan ja hetken synkkä
runollisuus ei ollut vaikuttamatta häneenkään.

Mutta kulmakarvojaan rypistäen hän karkoitti mielestään tämän tunteen,
koska se olisi voinut johtaa sääliinkin. Nyt tarvittiin selvää päätä,
tuumi hän itsekseen, ja rauhallista mieltä.

Hän meni hiljaa lähemmäksi ja tarttui Amalasuntan rentoon käteen.

"Nouse, ruhtinatar", sanoi hän. "Sinä kuulut eläville etkä kuolleille."

Pelästyneenä kuningatar hypähti pystyyn.

"Sinäkö täällä, Cethegus?" sanoi hän. "Mitä sinä täältä haet?"

"Kuningatarta."

"Oi, sinä löydät vain itkevän äidin", sanoi hän nyyhkien.

"Sitä en usko. Valtakunta on vaarassa ja Amalasunta varmaan näyttää,
että nainenkin voi uhrata oman tuskansa isänmaan vuoksi."

"Niin voi", sanoi kuningatar kohottautuen suoraksi. "Mutta katso häntä.
-- Niin nuori, niin kaunis --! Kuinka taivas voi olla niin julma."

"Nyt tai ei koskaan", ajatteli Cethegus.

"Taivas on oikeutta harrastava ja ankara, mutta ei julma."

"Mitä sinä sanot? Mitä oli jalo poikani rikkonut? Uskallatko sinä häntä
syyttää?"

"En minä! Mutta eräässä pyhän kirjan paikassa sanotaan: 'Kunnioita
isääsi ja äitiäsi, että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä.'
Tässä lupauksessa on samalla uhkaus. Eilen hän vastusti äitiänsä ja
häväisi häntä ylpeällä uhkamielisyydellään. Nyt makaa hän tuossa. Näen
siinä Jumalan sormen."

Amalasunta peitti kasvonsa. Hän oli poikansa paarin ääressä antanut
sydämestään anteeksi tämän omavaltaisen menettelyn. Mutta tämä
käsityskanta, nämä sanat vaikuttivat häneen valtavasti ja hänen surunsa
väistyi vallanhimon kiihoituksen tieltä.

"Kuningatar! Sinä olet tahtonut keskeyttää minua vastaan aletun
tutkimuksen ja kutsua Vitigeksen takaisin. Viimeksimainittu
tapahtukoon, mutta minä vaadin oikeutenani, että juttua jatketaan ja
että minut juhlallisesti julistetaan syyttömäksi."

"En ole koskaan epäillyt uskollisuuttasi. Voi minua, jos minun joskus
täytyisi se tehdä. Sano minulle: minä en tiedä mistään salaliitosta.
Silloin on kaikki selvillä."

Hän näytti odottavan Cethegukselta tätä vakuutusta.

Mutta tämä oli hetken aikaa vaiti. Sitten hän sanoi levollisesti:

"Kuningatar, minä tiedän yhden salaliiton."

"Mitä sanot?" huusi hallitsijatar ja katsoi häneen uhkaavasti.

"Olen valinnut tämän hetken ja tämän paikan", jatkoi Cethegus silmäten
ruumiiseen, "todistaakseni kerta kaikkiaan uskollisuuteni sinua kohtaan
niin, että se lähtemättömästi juurtuu sydämeesi. Kuule minua ja päätä
itse."

"Mitä sinulla on sanottavana?" virkkoi kuningatar varovaisesti ja
päätti itsekseen, ettei antaisi pettää itseänsä eikä vaikuttaa
itseensä.

"Olisin huono roomalainen, kuningatar, ja sinun pitäisi halveksia
minua, jollen minä ennen kaikkea rakastaisi omaa kansaani. Tätä ylpeätä
kansaa, jota sinäkin, muukalainen, rakastat. Minä tiesin, -- ja sinäkin
tiedät, että viha teitä vääräuskoisia ja barbaareita kohtaan kyti
roomalaisten sydämissä. Isäsi viimeisinä vuosinaan osoittama ankaruus
kiihoitti sitä. Minä aavistin, että salaliitto oli olemassa. Minä etsin
sitä ja minä keksin sen."

"Etkä sinä ole mitään ilmoittanut", sanoi kuningatar nousten vihoissaan
pystyyn.

"En ole mitään ilmoittanut. Tähän päivään saakka. Nuo sokeat tahtoivat
kutsua kreikkalaiset avukseen ja antautua goottien kukistuttua keisarin
alamaisiksi."

"Häpeämättömät", huusi Amalasunta kiivaasti.

"Hullut! He olivat jo menneet niin pitkälle, että oli olemassa vain
yksi keino, jolla heidät sai pidätetyiksi. Asetuin heidän etunenäänsä,
rupesin salaliiton johtajaksi."

"Cethegus!"

"Niin voitin aikaa ja sain nuo jalot, mutta sokaistuneet miehet
palautetuiksi turmion tieltä. Rauhallisesti sain sitten heidän silmänsä
avatuiksi näkemään, että jos heidän suunnitelmansa onnistuisi, he
saisivat lempeän hallituksen vaihdetuksi tyrannimaiseen. He käsittivät
sen, he seurasivat minun neuvoani eikä nyt yksikään bysanttilainen astu
jalkaansa tälle mantereelle, ennenkuin minä heidät kutsun, minä tai --
sinä."

"Minäkö? Oletko hullu?"

"Ihmisen ei pidä mitään vannoa, sanoo mielikirjailijasi Sofokles. Salli
minun varoittaa itseäsi, kuningatar. Sinä et näe uhkaavaa vaaraa. Eräs
toinen salaliitto, paljon vaarallisempi kuin roomalaisten haaveilema,
uhkaa lähimmässä tulevaisuudessa sinua, vapauttasi, amalien
hallitusoikeutta -- goottien salaliitto."

Amalasunta kalpeni.

"Eilen näit pelästyen, ettei sinun kätesi enää ohjaa tätä valtakuntaa.
Yhtä vähän tämä jalo vainajakaan, joka oli vain vihollisten
välikappale. Sinä tiedät, kuningatar, että useat kansastasi ovat
verenhimoisia raakalaisia, ryöstönhaluisia ja raakoja. He tahtoisivat
ottaa pakkoveroa tästä maasta, jossa Vergilius ja Tullius ovat eläneet.
Sinä tiedät, että ylpeä aateli vihaa kuningassuvun ylivaltaa ja
haluaisi taas päästä sen kanssa yhdenarvoiseksi. Sinä tiedät, että
raa'at gootit eivät pidä naista erittäin sopivana hallitsijaksi."

"Minä tiedän sen", sanoi hän ylpeänä ja vihoissaan.

"Mutta sinä et vielä tiedä, että kaikki goottien eri puolueet ovat
yhtyneet. Ne ovat yhtyneet sinua ja sinun roomalaisystäväliistä
hallitustasi vastaan. Ne aikovat syöstä sinut valtaistuimelta tai
pakottaa menettelemään heidän tahtonsa mukaan. Cassiodoruksen ja minun
täytyy poistua luotasi. Senaattimme hävitetään, oikeutemme riistetään
ja kuninkaan-arvo muuttuu vain varjoksi. Keisaria vastaan aletaan sota
ja meitä roomalaisia kohtaan ruvetaan harjoittamaan väkivaltaa,
kiristystä ja ryöstöä."

"Sinä loihdit esille turhia hirmukuvia."

"Oliko eilinenkin tapaus vain turha hirmukuva? Jollei taivaan käsi
olisi ryhtynyt asiaan, eikö sinulta itseltäsikin -- kuten minulta --
olisi riistetty valta? Olitko sinä enää hallitsijatar valtakunnassasi,
kodissasi? Eivätkö he jo ole niin mahtavia, että pakanallinen
Hildebrand, talonpoikaismainen Vitiges ja synkkä Teja uhmailivat sinun
tahtoasi harhaan johdetun poikasi nimessä? Eivätkö he ole kutsuneet
takaisin noita kolmea kapinallista herttuaa? Ja tottelematon tyttäresi
ja --"

"Se on totta. Se on liiankin totta", huokasi kuningatar.

"Sinä kai vaadit todistuksia? Pelkään, että saat niitä liiankin pian.
Huomaat kai jo nytkin, ettet voi turvautua gootteihin, jos tahdot estää
nuo hirmutyöt. Heitä vastaan voimme vain me suojella sinua, me, joihin
sinä epäilemättä kuulutkin hengeltäsi ja sivistykseltäsi, me
roomalaiset. Jos siis nuo raakalaiset rähisten ahdistavat
valtaistuintasi, salli silloin minun lähettää turvaksesi miehiä, jotka
kerran tekivät salaliiton sinua vastaan, roomalaisia isänmaanystäviä.
He suojelevat sinua ja samalla itseäänkin."

"Cethegus", sanoi ahdistettu kuningatar, "sinä hallitset ihmisiä
helposti. Mutta kuka, sano se, kuka takaa minulle isänmaanystävien ja
sinun uskollisuutesi?"

"Tämä luettelo, kuningatar, ja tämä. Edellinen sisältää tarkan
selonteon roomalaisista salaliittolaisista -- sinä näet, että siinä on
useita satoja nimiä. Jälkimmäinen on luettelo goottilaisen salaliiton
jäsenistä, jotka tosin olen vain arvannut, mutta minä arvaan hyvin.

"Nämä luettelot luovuttamalla annan molemmat puolueet, annan itsenikin
täydellisesti sinun käsiisi. Sinä voit millä hetkellä tahansa ilmoittaa
minut omalle puolueelleni petturiksi, joka on ennen kaikkea hakenut
_sinun_ suosiotasi, sinä voit paljastaa minut goottien vihalle --
minulla ei ole enää ainoatakaan puoluelaista, jos sinä niin tahdot.
Olen kokonaan riippuvainen sinun suosiostasi."

Kuningatar oli hehkuvin silmin lukenut molemmat luettelot.

"Cethegus", huudahti hän, "minä muistan aina sinun uskollisuutesi ja
tämän hetken."

Hän ojensi tälle liikutettuna kätensä.

Cethegus kumarsi hiukan päätään.

"Vielä yksi seikka, kuningatar. Isänmaanystävät, vastaisuudessa sinun
ystäväsi niin kuin nyt minun, tietävät, että turmion miekka, barbaarien
vihan miekka heiluu heidän päittensä päällä. Pelästyneet tarvitsevat
kehoitusta ja lohdutusta. Salli minun vakuuttaa heille sinun
suojeluksesi. Piirrä nimesi tämän luettelon alkuun ja salli minun siten
viedä heille näkyväinen merkki armostasi."

Amalasunta otti kultaisen kirjoituspuikon ja vahataulun, jonka hän
ojensi hänelle.

Silmänräpäyksen hän mietti epäröiden, mutta sitten hän kirjoitti
nopeasti nimensä ja antoi Cethegukselle takaisin taulun ja
kirjoituspuikon.

"Tässä on! Pysykööt he yhtä uskollisina minulle kuin sinä."

Silloin Cassiodorus astui sisään ja sanoi: "Kuningatar, ylhäiset gootit
odottavat sinua. He pyytävät päästä puheillesi."

"Minä tulen! He saavat tietää tahtoni", sanoi hän kiivaasti. "Sinä,
Cassiodorus, saat olla päätökseni ensimmäinen todistaja, päätökseni,
joka on kypsynyt minussa tänä vakavana hetkenä ja jonka pian koko
valtakuntani saa tietää. Rooman prefekti on tästä lähtien ylin
palvelijoistani samoin kuin hän on uskollisin. Hänellä on kunniapaikka
luottamuksessani ja valtaistuimeni ääressä."

Hämmästyneenä Cassiodorus talutti hallitsijattaren pimeitä portaita
ylös.

Cethegus seurasi hitaasti. Hän nosti vahataulun ylös ja sanoi
itsekseen:

"Nyt olet sinä vallassani, Teoderikin tytär. Sinun nimesi tässä
luettelossa erottaa sinut ikuisesti kansastasi." -- -- --



TOINEN LUKU.


Kun Cethegus oli tullut maanpinnalle palatsin maanalaisesta holvista ja
aikoi seurata hallitsijatarta, kuuli hän juhlallisia, valittavia
huilunääniä, jotka saivat hänet pysähtymään. Hän arvasi, mitä ne
merkitsivät.

Ensin hän aikoi vetäytyä syrjään, mutta päätti kuitenkin jäädä
paikoilleen.

Kerran se täytyy kuitenkin tapahtua, siis parasta antaa sen tapahtua
heti, ajatteli hän. Täytyy ottaa selville, kuinka tarkat tiedot
Rusticianalla on.

Yhä lähemmäksi tulivat huilut, joiden soitto vaihteli yksitoikkoisten
valituslaulujen kanssa. Cethegus painautui leveään seinäkomeroon
pimeässä käytävässä, johon pienen saattueen alkupää jo kääntyi.

Edellä käveli parittain kuusi roomalaista aatelisneitoa harmaiden
suruharsojen verhoamina, tulisoihdut käsissään. Heidän jäljessään tuli
pappi, jonka edellä kannettiin korkeata, pitkillä kielekkeillä
varustettua ristilippua. Hänen jäljessään kulki joukko vapautettuja
orjia Corbulon johdolla ja huilunsoittajat. Sitten seurasi neljän
roomalaisneidon kantamana avonainen, kukkien peittämä arkku. Siinä
makasi valkoisella liinalla Camillan ruumis morsiameksi puettuna ja
seppele mustalla tukallaan. Hymyilevä, rauhallinen piirre väreili
hiukan auenneen suun tienoilla.

Arkun jäljessä hoiperteli hiukset hajallaan ja jäykästi eteensä
tuijottaen onneton äiti jalosukuisten rouvien ympäröimänä ja tukemana.

Joukko orjattaria päätti kulkueen, joka vähitellen katosi hautaholviin.

Cethegus tunsi nyyhkivän Daphnidionin ja pysäytti hänet.

"Milloin hän kuoli?" kysyi hän levollisena.

"Ah, herra, muutama hetki sitten. Hyvä, kaunis, emäntäni."

"Tuliko hän kertaakaan ennen kuolemaansa täysin tajuihinsa?"

"Ei, herra, ei kertaakaan. Ainoastaan hiukan ennen viimeistä
hengenvetoaan hän avasi suuret silmänsä ja katseli ympärilleen
ikäänkuin jotakin etsien:

"Missä hän on? kysyi hän äidiltään. Ah, minä näen hänet, huusi hän
sitten ja nousi vuoteeltaan.

"Lapseni, lapseni minne sinä menet? kysyi hänen äitinsä itkien.

"Tuonne, sanoi hän kirkastettu hymy huulillaan, autuaitten saareen.

"Sitten hän sulki silmänsä ja vaipui takaisin vuoteelleen. Tuo
autuaallinen hymy jäi hänen huulilleen -- ja hän oli lähtenyt
autuaitten saareen, iäksi!"

"Kuka on tuottanut hänet tänne?"

"Kuningatar. Kun hän sai tietää Camillan kuolleen, määräsi hän, että
vainaja on vietävä sulhasensa rinnalle ja haudattava hänen viereensä."

"Mutta mitä lääkäri sanoo? Kuinka Camilla saattoi niin äkkiä kuolla?"

"Lääkäri silmäsi häntä vain pikimmittäin. Hän ajatteli vain kuningasta
eikä emäntäni sitäpaitsi sallinut vieraan miehen koskea tytärtään.
Emäntäni sydän on murtunut, hänkin kuolee kai pian! Mutta hiljaa, he
tulevat takaisin."

Kulkue palasi samassa järjestyksessä, mutta ilman arkkua. Daphnidion
liittyi siihen. Rusticianakin oli poistunut kulkueesta.

Levollisesti Cethegus käveli edestakaisin yksinäisessä käytävässä
odotellen häntä.

Vihdoin tuli murtunut nainen portaita ylös. Hän hoiperteli ja oli
kaatua.

Cethegus tarttui nopeasti hänen käsivarteensa.

"Rusticiana! Toinnuhan toki!"

"Sinäkö täällä? Hyvä Jumala! Rakastithan sinäkin häntä? Ja me, molemmat
olemme hänet murhanneet." Hän nojasi päänsä Cetheguksen olkapäähän.

"Vaiti, onneton", kuiskasi tämä silmäten ympärilleen.

"Oi, minä, hänen äitinsä olen murhannut hänet. Sekoitin juoman, joka
tappoi Atalarikin."

Hyvä on, ajatteli Cethegus, hän ei siis aavistakaan, että tytär joi
samasta pikarista eikä tiedä, että minä näin hänen juovan.

"Se oli julma kohtalon isku", sanoi hän ääneen, "mutta ajattele, mitä
olisi tapahtunut, jos Camilla eläisi? Hän rakasti Atalarikia?" --

"Mitäkö olisi tapahtunut?" huusi Rusticiana vetäytyen hänestä erilleen.

"Oi, jospa Camilla vielä eläisi! Kuka voisi vastustaa rakkautta? Hän
olisi saanut tulla Atalarikin omaksi, hänen vaimokseen -- hänen
rakastajattarekseen, kunpahan hän eläisi!"

"Mutta sinä unohdat, että Atalarikin täytyi kuolla."

"Täytyikö? Miksi hänen olisi täytynyt kuolla? Siksi, että sinä saisit
kunnianhimoiset suunnitelmasi toteutetuiksi. Oi verratonta
itsekkyyttä!"

"Sinun suunnitelmiasi minä toteutin, enkä omiani. Kuinka usein minun
täytyy se sinulle sanoa! Sinä olet loihtinut esiin kostonjumalan enkä
minä. Miksi syytät minua siitä, että kostosi vaatii uhria sinultakin.
Malta toki mielesi! Hyvästi!"

Mutta Rusticiana tarttui kiivaasti hänen käsivarteensa.

"Onko tässä kaikki? Eikö sinulla enää ole sanaakaan sanottavana? Eikö
sinulla ole ainoatakaan kyyneltä lapseni muistolle? Ja sinä tahdot
uskotella minulle, että sinä olet toiminut kostaaksesi hänen puolestaan
ja minun puolestani. Sinulla ei ole koskaan ollut sydäntä. Sinä et ole
koskaan häntäkään rakastanut -- kylmäverisesti katselet sinä hänen
kuolemaansa -- haa, ollos kirottu -- ollos kirottu!"

"Vaiti, mieletön!"

"Vaitiko? En vaikene. Minä tahdon puhua ja kirota sinut. Oi, jos
tietäisin jotakin, joka olisi sinulle sama kuin Camilla minulle. Oi,
jospa saisit, kuten minä, nähdä elämäsi viimeisen, ainoan ilon
sortuvan! Jos taivaassa on Jumala, niin sinä saatkin sen kokea."

Cethegus hymyili.

"Sinä et usko taivaan kostavaan voimaan. Niinpä usko surevan äidin
kostoon. Vapise! Minä riennän hallitsijattaren luo ja ilmaisen kaikki.
Sinun täytyy silloin kuolla."

"Ja sinä kuolet mukana."

"Ilolla kuolenkin, kun vain saan samalla nähdä sinun turmiosi."

Hän aikoi rientää tiehensä.

Mutta Cethegus tarttui häneen tiukoin ottein.

"Pysähdy, vaimo! Luuletko, etten ole ryhtynyt turvakeinoihin sinun
varaltasi?

"Poikasi Anicius ja Severinus, maasta karkoitetut, ovat salaa
Italiassa, Roomassa, minun talossani.

"Sinä tiedät, että heidän paluunsa rangaistaan kuolemalla.

"Jos sanot sanaakaan, niin -- he kuolevat meidän kanssamme. Silloin
voit viedä puolisosi luo poikasikin syöksemällä heidät turmioon, kuten
jo olet tyttäresi syössyt. Heidän verensä tulkoon sinun päällesi."

Hän poistui nopeasti käytävän kulmauksen taa.

"Poikani", huusi Rusticiana ja vaipui murtuneena marmorilattialle.

Muutamia päiviä sen jälkeen Boëthiuksen leski lähti Corbulon ja
Daphnidionin kanssa iäksi kuninkaanhovista. Turhaan hallitsijatar
koetti pidättää häntä.

Uskollinen Corbulo saattoi hänet takaisin yksinäiseen huvilaan
Tifernumin luona. Hän katui katkerasti sitä, että oli koskaan sieltä
lähtenyt. Hän rakennutti pienen Venus-temppelin paikalle basilikan,
jonka kuorikellariin pantiin uurna, missä molempien rakastavaisten
sydämet olivat.

Rukoillessaan lapsensa autuuden puolesta rukoili hän samalla
intohimoisesti kostoa Cethegukselle, jonka osallisuutta Camillan
kuolemaan hän ei edes aavistanutkaan. Sen hän huomasi, että Cethegus
oli käyttänyt sekä äitiä että tytärtä välikappaleina omien päämääriensä
saavuttamiseksi ja sydämettömästi pannut vaaraan tytön onnen ja elämän.

Lakkaamatta kohosivat yksinäisen äidin rukoukset ja kiroukset
taivaaseen.

Vielä tuli päivä, jolloin hän sai tietää prefektin syyllisyyden
kokonaisuudessaan ja tuli sekin päivä, jolloin hänen rukoilemansa kosto
kohtasi prefektiä.



KOLMAS LUKU.


Mutta Ravennan hovissa kamppailtiin ankara ja katkera taistelu.

Goottilaiset isänmaanystävät, joille nuoren kuninkaan äkillinen kuolema
oli ollut ankara isku ja jotka hetkeksi ainakin joutuivat alakynteen,
kokoontuivat taas pian väsymättömien johtajiensa ympärille.

Hildebrand-vanhuksen suuri maine, Roomasta takaisin kutsutun Vitigeksen
levollinen voima ja Tejan valpas into saivat paljon aikaan.

Me olemme nähneet, kuinka näiden miesten oli onnistunut riistää ylin
valta Amalasuntalta ja siirtää se hänen pojalleen. Nyt onnistui heidän
helposti koota goottien keskuudesta suuri puolue hallitusta vastaan,
jonka mahtavimmaksi mieheksi valtionpettäjänä vihattu Cethegus
vähitellen muuttui.

Sotajoukkojen ja Ravennan germaanisen väestön keskuudessa vallitseva
mieliala oli tarpeeksi valmisteltu ratkaisevaa iskua varten.

Vaivoin vanha aseenkantaja sai tyytymättömimmät odottamaan siksi,
kunnes muutamia tärkeimpiä liittolaisia oli saapunut puoluetta
vahvistamaan.

Nämä liittolaiset olivat herttuat Thulun, Ibba ja Pitza, jotka
Amalasunta oli karkoittanut hovistaan, mutta Atalarik kutsunut
takaisin. Thulun ja Ibba olivat veljekset, Pitza heidän serkkunsa.

Ensinmainittujen kolmas veli, herttua Alarik, oli useita vuosia sitten
tuomittu kuolemaan erään luulotellun salaliiton vuoksi, mutta pääsi
pakoon eikä hänestä senjälkeen kuultu mitään.

He polveutuivat baltien mainehikkaasta suvusta, joka oli ollut
länsigoottien hallitsijasukuna eikä juuri antanut amelungeille perää
iässä eikä maineessa. Heidän sukupuunsa ulottui, samoin kuin
kuningassuvunkin, jumaliin saakka. Heidän rikkautensa ja suunnattomat
maatilansa sekä heidän sotaisten urotöittensä maine lisäsivät heidän
sukunsa valtaa ja loistoa.

Kansa kertoi yleisesti Teoderikin usein ajatelleen, että valtakunnan
etujen vuoksi hänen olisi viisainta nimittää jälkeläisekseen voimakas
Thulunin herttua ja syrjäyttää tyttärensä ja tämän alaikäinen poika.

Isänmaanystävät olivat nyt Atalarikin kuoltua päättäneet hätätilassa,
s.o. jollei hallitsijatar muuttaisi hallitusjärjestelmäänsä, toteuttaa
tämän ajatuksen.

Cethegus huomasi rajuilman lähestyvän. Hän näki, että goottilaisen
kansan itsetietoisuus Hildebrandin ja hänen ystäviensä lietsomana nousi
yhä kiihkeämpänä roomalaistunutta hallitusta vastaan.

Vastenmielisesti hänen täytyi myöntää itselleen, ettei hänellä
todellakaan ollut voimia tämän tyytymättömyyden kukistamiseen. Ravenna
ei ollut hänen Roomansa, jossa hän vallitsi linnoituksia, jossa hän oli
uudestaan harjoittanut porvarit aseita käyttämään ja kiinnittänyt
heidät itseensä kiitollisuuden siteillä. Täällä olivat kaikki
sotajoukot goottilaisia ja hän pelkäsi, että ne nousisivat kapinaan,
jos Hildebrand tai Viteges vangittaisiin.

Silloin hän teki rohkean päätöksen vapauttaakseen yhdellä iskulla
itsensä siitä verkosta, joka häntä ympäröi Ravennassa. Hän päätti viedä
hallitsijattaren Roomaan, omaan Roomaansa, hätätilassa vaikka
väkivalloin. Siellä oli hänellä aseita, puoluelaisia ja valtaa. Siellä
oli Amalasunta ehdottomasti hänen vallassaan ja siten gootitkin.

Ilokseen hän huomasi, että kuningatar suostui mielellään hänen
tuumiinsa. Amalasunta ikävöi pois näiden muurien sisästä, missä hän
tunsi olevansa pikemmin vanki kuin hallitsijatar. Hän ikävöi Roomaan,
vapauteen ja valtaan.

Cethegus ryhtyi tapansa mukaan nopeasti toimeen. Hänen täytyi luopua
lyhemmästä maamatkasta, sillä sekä suurta Via flaminiaa että muitakin
Ravennasta Roomaan vieviä teitä vartioivat goottilaiset sotajoukot,
joita Vitiges komensi. Senvuoksi oli pelättävissä, että heidän pakonsa
huomattaisiin liian aikaisin ja mahdollisesti keskeytettäisiinkin.

Hän päätti siis kulkea ainakin osan matkaa meritse. Mutta Ravennan
satamassa oleskelevia goottilaisia laivoja ei sitä tarkoitusta varten
voitaisi käyttää.

Onneksi prefekti muisti, että navarkki Pomponius, eräs
salaliittolaisista, risteili kolmella kolmisoudulla, joissa oli
luotettava s.o. roomalainen miehistö, Adrian meren länsirannalla
Anconan ja Teaten välillä ajellen merirosvoja.

Hän lähetti Pomponiukselle käskyn saapua Epifaniasjuhlan jälkeisenä
yönä Ravennan edustalle. Hän toivoi pääsevänsä palatsin puutarhan
kautta onnellisesti laivaan yön pimeyden suojassa ja ihmisten
viettäessä kirkollista ja maallista juhlaa. Laivalla he pujahtaisivat
goottien asemien ohi Teateen, josta pääsisi vaaratta ja nopeasti
Roomaan.

Tämän suunnitelman rohkaisemana -- lähettiläs oli saapunut onnellisesti
Pomponiuksen luo ja tuonut häneltä lupauksen saapua täsmällisesti
sovitulle paikalle -- prefekti hymyili goottien päivä päivältä
kasvavalle, uhmailevalle vihalle, joka kohdistui häneen, kuningattaren
suosikkiin.

Hän kehoitti Amalasuntaa kärsivällisyyteen, ettei tämä
kuninkaallisen vihansa raivossa "kapinoitsijoita" kohtaan turmelisi
pelastussuunnitelmaa.

Epifaniasjuhla oli tullut. Kansa aaltoili sankoin joukoin kaupungin
kirkoissa ja toreilla. Aarrekammion kalleudet olivat asetetut valmiiksi
kääröihin, samoin arkiston tärkeimmät paperit. Oli puolenpäivän aika.

Amalasunta ja prefekti olivat ilmoittaneet ystävälleen Cassiodorukselle
suunnitelmansa, jonka rohkeutta tämä ensin pelästyi, mutta jonka
viisauden hän pian myönsi.

He aikoivat juuri lähteä neuvottelusalista, kun palatsin edustalla
edestakaisin aaltoilevan ihmisjoukon melu kävi yhä äänekkäämmäksi ja
kiivaammaksi. Sieltä kaikui suurena sekasortona uhkauksia, riemuhuutoja
ja aseiden kalsketta.

Cethegus siirsi syrjään suuren kaariakkunan uutimen, mutta hän näki
vain avonaisesta palatsin portista sisään tunkeutuneen väkijoukon
jälkipään.

Metelin syytä hän ei voinut keksiä.

Mutta pian läheni meteli portaita, väkijoukon ja linnan palvelijoiden
välinen kiista kävi äänekkäämmäksi, muutamia miekaniskuja kuului ja
sitten aivan läheltä raskaita askeleita.

Amalasunta ei vavissut. Hän piteli kiinni valtaistuimesta, jonka luo
Cassiodorus oli hänet saattanut.

Cethegus meni sillä välin sisään tunkeutuvia gootteja vastaan.

"Pysähtykää", huusi hän salin ovelta, "kuningatar ei ota ketään
vastaan."

Silmänräpäyksen ajan vallitsi hiljaisuus.

Sitten voimakas ääni huusi: "Jos hän ottaa vastaan sinut, roomalaisen,
ottanee hän vastaan meidätkin, goottilaiset veljensä."

Taas meteli kiihtyi ja sisään tuleva joukko työnsi kuin vastustamaton
hyökyaalto Cetheguksen kauas salin toiseen nurkkaan. Joukon etumaiset
saapuivat aivan valtaistuimen ääreen.

Nämä olivat Hildebrand, Vitiges, jättiläismäinen gootti, jota Cethegus
ei tuntenut, ja heidän vieressään -- siitä ei ollut epäilystäkään --
herttuat Thulun, Ibba ja Pitza täysissä varusteissa, kolme komeata
sotilasta.

Tulijat kumarsivat valtaistuimen edessä. Sitten herttua Thulun huusi
kääntyen väkijoukkoon ja hallitsijan tavoin kädellään viitaten:

"Te, gootit, odottakaa vielä vähän aikaa tuolla ulkona. Me koetamme
teidän nimessänne päästä sovintoon kuningattaren kanssa. Jollei se
onnistu -- niin huudamme teidät toimeen -- te tiedätte mihin."

Nöyrästi ja riemuhuudoin joukko poistui salista ja katosi vähitellen
linnan käytäviin ja saleihin.

"Teoderikin tytär", alkoi herttua Thulun, "me olemme tulleet, koska
poikasi, kuningas, kutsui meidät takaisin. Valitamme, ettei hän enää
ole elävien joukossa. Me tiedämme, ettet mielelläsi näe meitä täällä."

"Kun sen tiedätte", vastasi Amalasunta ylpeästi, "kuinka sittenkin
uskalsitte tulla silmiemme eteen. Kuka on antanut teille luvan
tunkeutua tänne ilman meidän suostumustamme?"

"Hätä käskee meitä, ylhäinen rouva, hätä, joka on murtanut vankemmatkin
salvat kuin naisen oikun. Me olemme tulleet esittämään kansasi
vaatimukset, jotka sinun on täytettävä."

"Millaista puhetta. Tiedätkö, herttua Thulun, kenen edessä seisot?"

"Amelungien tyttären, amelungien, joiden lasta rakastan, vaikkakin hän
tekee erehdyksiä ja rikoksia."

"Kapinoitsija", huusi Amalasunta nousten majesteetillisesti
seisoalleen, "kuninkaasi on edessäsi."

Mutta Thulun hymyili ja sanoi:

"Tekisit viisaimmin, Amalasunta, jos vaikenisit siitä seikasta.

"Kuningas Teoderik on uskonut sinulle, naiselle, poikasi holhoojatoimen
-- se oli vastoin asetuksia, mutta me gootit emme tahtoneet vastustaa
hänen toivomustaan.

"Hän toivoi perillisekseen tätä poikaa, lasta -- se ei ollut oikein.

"Mutta goottien aatelisto ja kansa ovat kunnioittaneet amelungien sukua
ja kuninkaan tahtoa, kuninkaan, joka muutoin oli niin viisas.

"Hän ei olisi koskaan toivonut emmekä me olisi koskaan suostuneet
siihen, että tämän pojan jälkeen nainen tulisi meitä hallitsemaan, että
värttinä tulisi keihästen hallitsijaksi."

"Siis te ette enää tahdo tunnustaa minua kuningattareksenne", huusi
Amalasunta hämmästyneenä. "Sinäkin, Hildebrand, Teoderikin vanha
ystävä, sinäkin nouset hänen tytärtänsä vastaan."

"Kuningatar", sanoi vanhus, "poista syyt, joiden vuoksi olen nyt
vastustajasi."

Thulun jatkoi:

"Me emme ole vastustajiasi -- emme vielä. Koska vetoat oikeuteesi,
ilmoitin vain ajatuksemme osoittaakseni, ettei sinulla ole oikeutta
valtaistuimeen.

"Mutta koska kunnioitamme syntyperäistä aatelia -- me kunnioitamme
samalla itseämme -- ja koska tällä hetkellä syntyisi suuria
eripuraisuuksia valtakunnassa, jos pakottaisimme sinut luopumaan
kruunusta, niin tahdon lausua sinulle ne ehdot, joilla saat edelleen
sitä kantaa."

Amalasunta kärsi sanomattomasti. Mieluimmin hän olisi heittänyt tuon
ylpeän miehen teloittajan käsiin. Mutta voimattomana täytyi hänen nyt
kärsiä kaikki. Kyyneleet tahtoivat väkisin nousta silmiin, hän pakotti
ne takaisin, mutta vaipui väsyneenä valtaistuimelle Cassiodoruksen
tukemana.

Cethegus oli sillä aikaa mennyt hänen toiselle puolelleen.

"Myönny kaikkeen", kuiskasi hän hänelle. "Roomassa voit peruuttaa
sanasi. Ensi yönä Pomponius saapuu."

"Puhukaa", sanoi Cassiodorus, "mutta säälikää naista, raakalaiset."

"Mutta", nauroi herttua Pitza, "eihän hän tahdo, että häntä
kohdeltaisiin naisena; hänhän on kuninkaamme."

"Vaiti, serkku", torui häntä herttua Thulun, "hän on jalosukuinen,
kuten mekin."

"Ensiksi", jatkoi hän, "on sinun karkoitettava läheisyydestäsi Rooman
prefekti. Hän kuuluu olevan goottien vihollinen. Hän ei sovellu
goottikuningattaren neuvonantajaksi. Hänen sijaansa tulee
neuvonantajaksi kreivi Vitiges."

"Suostutaan!" vastasi Cethegus itse Amalasuntan sijasta.

"Toiseksi selität julistuskirjassa, ettei tästä lähtien ainoakaan
käskyistäsi ole pätevä, jollei Hildebrand tai Vitiges ole sitä myöskin
allekirjoittanut, eikä ainoakaan laki astu voimaan ilman
kansankokouksen hyväksymistä."

Hallitsijatar hypähti suuttuneena pystyyn, mutta Cethegus painoi hänet
takaisin istumaan.

"Ensi yönä Pomponius saapuu", kuiskasi hän hänelle. Sitten huusi hän
ääneen: "Siihenkin suostutaan."

"Kolmanteen ehtoon", jatkoi taas Thulun, "suostut varmaan yhtä
mielelläsi kuin mekin. Me kolme baltia emme ole oppineet hoveissa
kumartelemaan. Katot ovat täällä meistä liian matalat.

"Amalit ja baltit elävät mieluimmin erillään toisistaan kuten kotka ja
haukka.

"Ja valtakunta tarvitsee meidän käsivarsiamme rajamaillaan.

"Naapurit arvelevat, että maamme puolustusvoima on heikentynyt sen
jälkeen, kun suuri isäsi kuoli. Avarit, gepidit ja sklavenit tekevät
rankaisematta partioretkiä meidän puolellemme. Näiden kolmen kansan
kukistamista varten pitäisi sinun varustaa kolme sotajoukkoa, joissa
kussakin on kolmekymmentä tuhatta miestä. Me kolme baltia johdamme
niitä sotapäällikköinäsi pohjoista ja itää kohti."

Koko sotavoima sitäpaitsi heidän käsiinsä -- se ei ole huono
suunnitelma! ajatteli Cethegus.

"Suostutaan", huusi hän hymyillen.

"Mitä sitten jää minulle", kysyi Amalasunta, "kun olen tähän kaikkeen
suostunut?"

"Kultainen kruunu valkoiselle otsallesi", sanoi herttua Ibba.

"Sinähän osaat kirjoittaa kuin kreikkalainen", sanoi taas Thulun.
"Sellaisia tietoja ei opita turhaan. Tähän pergamenttipalaseen on
kirjoitettu -- orjani on tämän laatinut -- vaatimuksemme."

Hän ojensi pergamentin Vitigeksen tarkastettavaksi.

"Onko se oikein kirjoitettu? Hyvä. Tämä on sinun allekirjoitettava,
ruhtinatar. Hyvä, olemme siis valmiit. Nyt saat sinä, Hildebad, puhua
roomalaisen kanssa."

Mutta Teja ehti ennen Hildebadia, vihasta vavisten, oikea käsi miekan
kahvassa.

"Rooman prefekti", sanoi hän. "Verta on vuotanut, jaloa, kallista
goottilaista verta. Se on suuren sodan alku, sodan, joka pian puhkee
ilmiliekkiin. Veri, josta sinä saat maksaa" -- viha tukahdutti hänen
äänensä.

"Rauhoitu", huusi Hildebad siirtäen hänet tieltään -- tuo
jättiläismäinen gootti oli näet Hildebad -- "älä nosta niin suurta
melua pienestä asiasta. Vaalealla veljelläni on kyllä varaa jonkin
verran vuodattaa liikaa vertaan. Ja tuo toinen menetti paljon enemmän
verta. Kuule, sinä musta piru", huusi hän Cethegukselle ja piti aivan
tämän silmien edessä leveätä miekkaa, "tunnetko tämän?"

"Pomponiuksen miekka", huusi tämä kalveten ja peräytyen askeleen.

Amalasunta ja Cassiodorus kysyivät pelästyneinä. "Pomponiuksenko?"

"Kas vain", sanoi Hildebad, "taisi sattua arkaan kohtaan. Niin, siitä
laivamatkasta ei nyt tule mitään."

"Missä on navarkkini Pomponius?" kysyi Amalasunta kiivaasti.

"Haikalojen ruokana, kuningattareni, syvällä meressä."

"Kuolema ja kadotus!" huusi Cethegus, joka ei enää voinut hillitä
vihaansa. "Kuinka se on tapahtunut?"

"Hyvin hauskasti. Veljeni Totila, näetkös -- sinä kai tunnet hänet --
oli Anconan satamassa kahden pienen laivan kanssa.

"Ystäväsi Pomponius oli viime päivinä ollut häntä kohtaan kovin ylpeä
ja lasketellut suustaan niin hävyttömiä sanoja, että rauhallinen
veljenikin lopuksi suuttui.

"Eräänä aamuna hän ja hänen kolme kolmisoutuaan olivat äkkiä kadonneet
satamasta. Totila alkoi aavistaa, etteivät asiat olleet oikealla
tolallaan, nostatti kaikki purjeet, kiiti hänen jälkeensä, tavoitti
hänet Pisaurumin kohdalla, laski Pomponiuksen laivan rinnalle, meni
minun ja muutamien muiden kanssa hänen laivaansa ja kysyi matkan
määrää."

"Hänellä ei ollut oikeutta kysyä mitään. Pomponius ei ollut muka
velvollinen vastaamaan."

"Mutta, paras ystäväni, hän vastasi. Kun hän näki, että meikäläisiä oli
hänen laivallaan vain muutamia, nauroi hän ja huusi: 'Minnekö
purjehdin? Ravennaan, maitoparta, pelastamaan ruhtinattaren teidän
käsistänne Roomaan.' Ja samassa hän antoi miehilleen viittauksen. Mutta
silloin mekin sieppasimme kilpemme käsiimme ja pian olivat miekatkin
esillä. Se oli kova taistelu, kymmenen neljääkymmentä vastaan. Mutta
onneksi uljaat poikamme toisessa laivassa kuulivat miekkojen kalskeen
ja pian he olivat laivoineen Pomponiuksen laivan vieressä ja kiipesivät
notkeina kuin kissat siihen. Nyt oli meillä ylivalta, mutta navarkki --
se olkoon hänen kunniaksensa mainittu -- ei antautunut, vaan taisteli
kuin hullu ja iski miekkansa veljeni kilven läpi ja haavoitti häntä
vasempaan käsivarteen niin, että veri lensi suihkuna ilmaan. Mutta
silloin veljeni suuttui ja paiskasi keihäänsä hänen lävitsensä, jolloin
hän kaatui kuin teurashärkä. 'Viekää terveiseni prefektille', sanoi hän
kuollessaan, 'antakaa hänelle tämä miekka, hänen lahjansa, takaisin ja
sanokaa hänelle, ettei kuolemaa vastaan voi taistella. Muuten olisin
pitänyt sanani.' Lupasin täyttää hänen toivomuksensa. Hän oli
urhoollinen mies. Tässä on miekka."

Ääneti Cethegus otti sen vastaan.

"Laivat antautuivat ja veljeni vei ne takaisin Anconaan. Mutta minä
purjehdin tänne nopeimmalla laivallamme ja tapasin satamassa nämä kolme
baltia juuri parhaaseen aikaan."

Syntyi hiljaisuus, jonka aikana voitetut miettivät vaikeata asemaansa.

Cethegus oli vastustamatta myöntynyt kaikkeen varmassa pakenemisen
toivossa, mutta pako olikin käynyt mahdottomaksi.

Hänen parhaan suunnitelmansa oli Totila turmellut. Prefekti vannoi
ikuisen vihan tätä miestä kohtaan. Hänen julmat kostonhimoiset tuumansa
keskeytti Thulunin huudahdus: "No, Amalasunta, kirjoitatko nimesi, vai
ryhtyvätkö gootit kuninkaanvaaliin?"

Nämä sanat kuullessaan Cethegus sai taas entisen tarmonsa takaisin. Hän
otti vahataulun kreivin kädestä ja ojensi sen kuningattarelle.

"Sinun täytyy, kuningatar", sanoi hän hiljaa. "Ei ole muuta keinoa."

Cassiodorus ojensi kirjoituspuikon, kuningatar kirjoitti nimensä, ja
Thulun otti taulun takaisin.

"Hyvä", sanoi viimemainittu, "me menemme ilmoittamaan gooteille, että
valtakunta on pelastettu. Sinä, Cassiodorus, tulet mukaan todistamaan,
että kaikki on tapahtunut ilman väkivaltaa."

Amalasuntan viittausta totellen senaattori lähti goottilaisten
ylimysten kanssa linnan edustalla olevalle torille.

Kun ruhtinatar ja Cethegus olivat jääneet kahden kesken, hypähti
edellinen pystyyn. Hän ei pidättänyt enää kyyneliään. Intohimojensa
raivossa hän löi kädellään otsaansa. Hänen ylpeyttänsä oli syvästi
loukattu. Tämän hetken tapahtumat koskivat hänen sydämeensä kipeämmin
kuin puolison ja isän kuolema, vieläpä kipeämmin kuin Atalarikin
kadottaminen.

"Tällaista on siis miesten etevämmyys", huusi hän ääneensä itkien.
"Raakaa, törkeätä väkivaltaa! Oi, Cethegus, kaikki on hukassa."

"Ei kaikki, kuningatar, vain yksi suunnitelma. Pyydän sulkeutua
suosioosi", lisäsi hän kylmästi. "Minä lähden Roomaan."

"Kuinka? Jätätkö sinä minut tällaisella hetkellä? Sinä, sinä olet
houkutellut minulta kaikki nämä lupaukset, jotka minulta riistävät
kruunun, ja nyt sinä jätät minut. Parempi olisi ollut, että olisin
vastustanut. Silloin olisin ollut kuningatar, vaikka he olisivat
antaneetkin kruunun jollekin kapinallisista herttuoista."

Olet oikeassa, ajatteli Cethegus, se olisi ollut parempi sinulle, mutta
pahempi minulle. Ei, tätä kruunua ei saa enää ainoakaan sankari ottaa
päähänsä.

Cethegus oli nopeasti huomannut, ettei kuningattaresta enää ollut
hänelle mitään hyötyä -- ja nopeasti hän hylkäsikin hänet. Hän katseli
jo uutta välikappaletta suunnitelmiensa toteuttamiselle. Hän päätti
kuitenkin kertoa kuningattarelle osan tuumiaan, ettei tämä rupeaisi
menettelemään omin päin ja peruuttaisi antamiaan lupauksia sekä siten
jouduttaisi kruunun siirtymistä Thulunille.

"Minä menen, hallitsijattareni", sanoi hän, "mutta en silti hylkää
sinua. Täällä en voi sinua enää hyödyttää. Minut on karkoitettu sinun
läheisyydestäsi ja sinua vartioidaan mustasukkaisesti kuin
rakastajatarta."

"Mutta miten minun on suhtauduttava herttuoille antamiini lupauksiin?"

"Odotettava ja mukauduttava lupauksiisi. Ja nuo kolme herttuaa", lisäsi
hän epäröiden, "he menevät sotaan. Kenties he eivät palaakaan sieltä
koskaan."

"Kenties!" huokasi hallitsijatar. "Mitä meitä hyödyttää tuo kenties?"

Cethegus meni hänen luokseen: "He eivät palaa -- jos niin tahdot."

Amalasunta vavahti pelästyneenä.

"Murhaako? Onneton, mitä ajattelet?"

"Sitä, mikä on välttämätöntä. Murha on tässä kohden väärä sana. Se
olisi vain hätäpuolustus. Tai rangaistus. Jos sinulla olisi tällä
hetkellä valta, niin olisi sinulla täysi oikeus mestauttaa heidät. He
ovat kapinoitsijoita. He pakottivat sinun kuninkaallista tahtoasi. He
ovat tappaneet navarkkisi, kuoleman ovat he ansainneet."

"Ja se heidät kohtaakin", kuiskasi Amalasunta itsekseen puristaen
kätensä nyrkkiin. "He eivät saa elää, nuo raa'at miehet, jotka ovat
käyttäneet väkivaltaa kuningatartaan kohtaan. Olet oikeassa -- heidän
täytyy kuolla."

"Heidän täytyy kuolla -- heidän ja", lisäsi hän vihoissaan, "ja -- tuon
nuoren merisankarin myös".

"Miksi Totilankin? Hän on koko kansani kaunein nuorukainen."

"Hän kuolee", sanoi Cethegus hampaitaan kiristäen. "Jospa voisin tappaa
hänet kymmenen kertaa."

Hänen silmistään välähti sellainen vihan salama, että Amalasunta, joka
oli tottunut aina näkemään hänet levollisena, kauhistui.

"Minä lähetän sinulle Roomasta", lisäsi hän nopeasti ja hiljaisella
äänellä, "kolme luotettavaa miestä, isaurilaisia palkkasotureita.
Ne lähetät sinä baltien luo niin pian, kun he ovat päässeet
sotajoukkojensa leiripaikkoihin. Kuuletko, _sinä_, kuningatar, lähetät
heidät, sillä he ovat pyöveleitä eivätkä murhaajia. Kaikkien kolmen
täytyy kuolla samana päivänä. -- Kauniista Totilasta pidän itse huolen.
-- Isku pelästyttää kaikki. Kun gootit ovat vielä hämmennyksen
vallassa, riennän Roomasta tänne avuksesi asevoimin. Voi hyvin!"

Hän lähti nopeasti avuttoman ruhtinattaren luota, jonka korviin tällä
hetkellä kajahti palatsin edessä olevalta torilta goottien riemuhuuto.
He iloitsivat johtajiensa voitosta ja kuningattaren häviöstä.

Hän tunsi olevansa aivan yksin.

Hän aavisti jo, ettei prefektin viimeinen lupaus ollut muuta kuin
turhaa lohdutusta ja lähdön todellisen syyn kaunistelemista.

Alakuloisena ja neuvottomana hän nojasi päätänsä kauniiseen käteensä ja
vaipui synkkiin mietteisiin.

Salin ovelta kuului pientä rapinaa. Eräs palatsin palvelijoista tuli
sisään.

"Bysantista saapuneet lähettiläät pyrkivät puheille. Justinus on
kuollut ja hänen veljensäpoika Justinianus on tullut keisariksi. Hän
lähettää veljellisen tervehdyksensä ja tarjoaa ystävyyttään."

"Justinianus", huusi hän äänellä, joka tuntui lähtevän hänen sisimmästä
sielustaan.

Hän oli menettänyt poikansa, kansa uhkasi häntä, Cethegus oli jättänyt
hänet. Turhaan hän oli hakenut ympäristöstään apua ja lohdutusta. Nyt
hän tuntui taas hengittävän vapaammin, ja syvällä äänellä hän toisti:

"Bysantti -- Justinianus!"



NELJÄS LUKU.


Fiesolen metsäisten vuorten välissä näkee vaeltaja näinä päivinäkin
Firenzestä päin tullessaan oikealla puolen tietä laajan, huvilamaisen
rakennuksen jäännöksen.

Muratti, kivirikko ja metsäruusut kasvavat kilpaa raunioilla, joista
läheisen kylän talonpojat ovat vuosisatoja vetäneet kiviä aidatakseen
vuorenrinteillä olevat viinitarhansa, ettei sadevesi mennessään
huuhtelisi niistä ruokamultaa.

Mutta vielä nytkin näkee jäännöksistä selvästi, missä talon edustalla
oleva pylväskäytävä, missä päärakennus ja missä talon muuri ovat
olleet.

Rehevä rikkaruoho rehoittaa siinä, missä muinoin kukoisti ihana ja
hyvin järjestetty puutarha. Siitä ei ole jäljellä muuta kuin aikoja
sitten kuivaneen kaivon marmorinen vesiallas, jossa nykyjään vain
sisiliskot lämmittelevät itseään auringonpaisteessa.

Mutta niinä aikoina, joista tässä kertomuksessa puhutaan, oli siellä
kaikki toisenlaista. "Faesulaen mesenaatin huvilassa", kuten rakennusta
siihen aikaan jotenkin syyttä kutsuttiin, asui onnellisia ihmisiä.
Taloa hoitivat huolelliset naisenkädet, ja puutarhasta kuului iloista
lapsennaurua.

Metsäköynnös kierteli siroja korinttilaisia pylväitä talon edustalla ja
viiniköynnös koristi talon tasaista kattoa.

Puutarhan mutkaiset käytävät olivat valkealla hiekalla peitetyt ja
läheisistä asuinrakennuksista loisti puhtaus ja niissä vallitsi
suloinen järjestys. Huomasi selvästi, ettei talossa ollut roomalaista
orjakomentoa. Oli juuri auringonlaskun aika.

Rengit ja piiat palasivat pelloilta. Heinillä lastatut rattaat tulivat
hiljalleen taloa kohti. Niiden eteen valjastetut hevoset eivät olleet
italialaista rotua. Paimenet ajoivat suurten takkukarvaisten koirien
avulla vuohensa ja lampaansa kukkuloilta.

Mutta aivan takaportin ääressä tapahtui tämän kirjavan näytelmän
vilkkain kohtaus. Pari roomalaista orjaa ajoi vihaisin elein ja
kimeästi huutaen läähättäviä hevosia, jotka olivat valjastetut liian
suureksi kasatun kuorman eteen. He eivät lyöneet hevosia piiskalla,
vaan pistivät eläinraukkoja rautapäisillä seipäillä ja aina samaan
haavaan. Siitä huolimatta päästiin vain nykimällä eteenpäin.

Nyt oli vasemman etupyörän tielle sattunut suuri kivi, jonka yli oli
mahdoton päästä. Mutta raivostunut italialainen ei sitä huomannut.

"Eteenpäin, elukka ja elukan pentu", kiljui hän vapisevalle hevoselle,
"eteenpäin, goottilais-laiskuri." Uusi pistos seipäällä ja uusi
epätoivoinen nykäisy, mutta pyörä ei mennyt kiven yli. Rääkätty eläin
kaatui polvilleen ja oli kaataa koko kuorman.

Tästä ajomies vasta oikein suuttui:

"Odota, senkin heittiö", huusi hän ja löi vapisevaa hevosta päähän.

Mutta hän löi vain kerran. Seuraavana silmänräpäyksenä hän syöksyi kuin
salaman iskemänä itse maahan väkevän iskun kaatamana.

"Davus, ilkeä koira", murahti karhumainen ääni ja eläinrääkkääjän
ääreen ilmestyi häntä melkein toista vertaa pitempi ja ainakin toista
vertaa leveämpi mies, jättiläismäinen gootti, joka rupesi tanssittamaan
paksua keppiä huutavan orjan selässä.

"Sinä kurja konna", sanoi gootti lopuksi potkaisten orjaa. "Minä opetan
sinua kohtelemaan eläintä, joka on kuusi kertaa parempi kuin sinä.
Taidatpa sinä hylkiö rääkätä hevosta senvuoksi, että se on kotoisin
vuorten tuolta puolen. Jos vielä kerran näen sinun sellaista tekevän,
niin muserran joka luun ruumiistasi. Nouse kuormaa purkamaan -- sinä
saat kantaa kaikki liiat ruot omassa selässäsi latoon. Eteenpäin!"

Kuritettu nousi silmissä myrkyllinen katse ja rupesi pahasti ontuen
täyttämään käskyä.

Gootti nosti sillä aikaa vapisevan hevosen jaloilleen ja pesi
huolellisesti haavoittuneet jalat omalla iltajuomallaan, jona oli
vedensekaista viiniä.

Tuskin hän oli saanut sen tehdyksi, kun läheisestä tallista kuului
heleä pojanääni, joka huusi: "Vakis, tule tänne, Vakis!"

"Tulen heti, Atalvin, poikani. Mikä hätänä?"

Hän meni hevostallin avonaiselle ovelle kauniin seitsemän- tai
kahdeksanvuotiaan pojan luo, joka kiivaasti pyyhki pitkää, keltaista
tukkaansa hehkuvilta poskiltaan ja sai töintuskin pidätetyksi
taivaansinisistä silmistään esille pyrkivät vihan kyyneleet. Hänellä
oli sirosti koristeltu puumiekka kädessään ja hän kohotti sen
uhkaavasti päin tummaihoista orjaa, joka niska kyyryssä ja kädet
nyrkissä seisoi uhkamielisenä hänen edessään.

"Mikä hätänä?" kysyi Vakis uudestaan astuen kynnyksen yli.

"Päistärikkö ei ole taaskaan saanut juotavaa ja katsos vain, kaksi
paarmaa on imeytynyt sen lavan yläosaan, minne se ei ulotu harjallaan
enkä minä kädelläni. Tuo ilkeä Cacus ei totellut minua, vaikka sanoin
siitä hänelle. Ja varmaankin hän on haukkunut minua latinankielellä,
jota en ymmärrä."

Vakis meni uhkaavasti Cacusta kohti.

"Sanoin vain", virkkoi Cacus vetäytyen hitaasti taaksepäin, "että minä
syön ensin hirssini ja että elukka saa odottaa. Meidän maassamme
pidetään ihminen elukkaa parempana."

"Vai niin, tyhmeliini", sanoi Vakis ja löi paarmat kuoliaaksi, "meillä
saa ratsu ruoan ennen kuin mies; mene ja tee niinkuin sinua on
käsketty."

Mutta Cacus oli vahva ja uhkamielinen; hän nakkasi niskojaan ja sanoi:
"Me olemme nyt meidän maassamme -- siis on tehtävä meidän maan tavoin."

"Kirottu mustapää, aiotko totella?" kysyi Vakis kohottaen keppiään.

"Totellako? En ainakaan sinua. Sinä olet vain orja kuten minäkin. Minun
vanhempani asuivat tässä talossa jo silloin, kun sinun kaltaisesi vielä
varastelivat lehmiä ja lampaita vuorten tuolla puolen."

Vakis pudotti kepin maahan ja alkoi heilutella käsivarsiaan.

"Kuule, Cacus. Minulla on jo ennestään eräs asia selvittämättä
kanssasi, sinä tiedät, mikä. Menköön se nyt yhdellä kertaa."

"Vai niin", nauroi Cacus pilkallisesti. "Koskeeko se tuota
pellavatukkaista lutkaa? En enää hänestä välitä, tuosta barbaarista.
Hän tanssiikin kuin lehmä."

"Nyt on loppusi tullut", sanoi Vakis levollisesti ja meni
vastustajaansa kohti.

Mutta tämä pujahti vikkelänä kuin kissa gootin käsistä, sieppasi
villatakkinsa rintapoimusta terävän veitsen ja heitti sen Vakista
kohti. Tämä kumartui sivulle päin ja veitsi suhahti aivan hänen päänsä
vierestä upoten syvälle oven pieleen.

"Odota, murhamies", huusi germaani ja aikoi hyökätä Cacuksen kimppuun.
Silloin hän tunsi, että joku oli tarttunut häneen takaa päin.

Siellä oli Davus, joka oli odottanut sopivaa kostotilaisuutta.

Mutta nyt Vakis suuttui.

Hän ravisti Davuksen irti itsestään, tarttui vasemmalla kädellä tämän
niskaan ja oikealla Cacuksen rintaan ja alkoi takoa molempien
vastustajiensa päitä yhteen päästäen joka iskun aikana jonkin
huudahduksen: "Kas niin, poikaseni -- tämä on veitsestä -- tämä
salakavalasta hyökkäyksestä -- ja tämä lehmästä" -- ja kuka tietää
kuinka kauan hän olisi lukenut litaniaansa, jollei äänekäs huuto olisi
häntä keskeyttänyt.

"Vakis -- Cacus -- lopetatteko te", huusi täyteläinen, voimakas naisen
ääni ja ovelle ilmestyi siniseen goottilaispukuun puettu komea nainen.

Hän ei ollut pitkä, mutta kuitenkin muhkea. Hänen kaunis vartalonsa oli
pikemmin roteva kuin hoikka.

Kullanruskea tukka oli kiinnitetty pään ympäri paksuina, mutta
yksinkertaisina palmikkoina. Piirteet olivat säännölliset, mutta
pikemmin voimakkaat kuin hienot.

Harmaansinisistä, melkein liian suurista silmistä kuvastui
rehellisyyttä, toimeliaisuutta ja luottavaisuutta. Paljaat, täyteläiset
käsivarret todistivat, ettei työ ollut niille vierasta.

Leveässä vyössä helisi suuri avainkimppu. Vasemman kätensä hän piti
levollisesti lanteilla ojentaen oikean kätensä käskevästi orjia kohti.

"Eijaa, Rautgundis, ankara rouva", sanoi Vakis päästäen toiset irti.
"Silmäsi ehtivät kaikkialle."

"Kaikkialle, missä palvelusväkeni tekee pahojaan.

"Milloinhan te opitte elämään sovinnossa?

"Te, italialaiset, kaipaatte isäntää. Mutta sinun, Vakis, ei pitäisi
tehdä vastoin emäntäsikään tahtoa. Atalvin, tule kanssani."

Hän tarttui poikansa käteen ja vei hänet mukanaan.

Hän meni aittaan ja otti eräästä laarista ohria ruokkiakseen niillä
kanoja ja kyyhkysiä, jotka heti alkoivatkin kokoontua hänen
ympärilleen.

Atalvin katseli ruokkimista hetken aikaa ääneti. Sitten hän kysyi:

"Äiti, onko totta? Onko minun isäni ryöväri?"

Rautgundis keskeytti puuhansa ja katsoi lapseen.

"Kuka niin on sanonut?"

"Kukako? Naapuri Calpurniuksen veljenpoika.

"Me leikimme suuressa heinäkasassa hänen niityllään tuolla aidan
toisella puolen ja minä näytin hänelle, kuinka pitkälle meidän
tiluksemme ulottui aidan tälle puolen -- laajalle ja pitkälle -- niin
laajalle kuin meidän renkimme niittävät heiniä ja niin pitkälle kuin
puro lirisee. Silloin hän suuttui ja sanoi:

"'Niin, kaikki tämä maa kuului ennen meille, mutta sinun isäsi tai
sinun iso-isäsi, senkin ryövärit, ovat sen varastaneet.'"

"No, ja mitä siihen sanoit?"

"En kerrassaan mitään, äiti.

"Heitin hänet vain pää edellä heinäkasalta alas.

"Mutta nyt, jälkeenpäin, haluaisin kuitenkin tietää, onko se totta."

"Ei, lapseni, se ei ole totta.

"Isäsi ei ole varastanut.

"Mutta hän otti julkisesti, koska hän oli parempi ja väkevämpi kuin
nämä italialaiset. Kaikki väkevät sankarit ovat menetelleet niin
kaikkina aikoina.

"Ja eniten italialaiset silloin, kun he olivat väkeviä ja heidän
naapurinsa heikkoja. Mutta tule nyt, menkäämme katsomaan
pellavakankaita, jotka ovat niityllä valkenemassa."

Kun he olivat nousemassa läheiselle, talosta vasempaan kohoavalle
ruohomäelle, kuulivat he vanhalta roomalaiselta sotilastieltä nopeaa
kavionkapsetta.

Nopeasti Atalvin juoksi kukkulan huipulle ja silmäsi tielle päin.

Tiellä ajaa karautti ratsumies komealla, ruskealla hevosella
metsäiseltä mäeltä huvilaan päin. Kirkkaasti loisti kypärä sekä
vinottain selässä olevan keihään kärki.

"Isä, äiti, isä", huusi poika ja juoksi nuolennopeasti kukkulaa alas
ratsastajaa vastaan.

Rautgundis oli juuri päässyt kukkulalle.

Hänen sydämensä sykki kiivaasti.

Hän varjosti kädellään silmänsä nähdäkseen punertavaan iltaruskoon
päin. Sitten hän sanoi hiljaisen onnellisuuden kuvastuessa kasvoista:

"Hän se todellakin on. Mieheni!"



VIIDES LUKU.


Sillä välin Atalvin oli päässyt ratsastajan luo ja kiipesi pitkin tämän
jalkaa ylöspäin.

Ratsastaja nosti hänet hellästi satulaan, asetti hänet eteensä ja lähti
ajamaan täyttä laukkaa. Vallada, jalo eläin, joka oli aikoinaan ollut
Teoderikin sotaratsuna, hirnahti iloissaan tuntiessaan kotinsa ja
emäntänsä ja pieksi hyvillään kylkiään pitkällä, tuuhealla hännällään.

Ratsastaja oli nyt perillä, hän nousi ratsun selästä ja nosti poikansa
maahan.

"Rakas vaimoni", sanoi hän syleillen hellästi Rautgundista.

"Oma Vitigekseni", kuiskasi tämä nojautuen hänen rintaansa vasten,
"terve tuloa omaistesi luo."

"Olin luvannut tulla ennen uutta kuuta -- vaikeata kyllä oli --"

"Mutta pidät sanasi kuten ainakin."

"Sydämeni veti minua tänne", sanoi hän laskien käsivartensa vaimonsa
vyötäisille.

He menivät hitaasti taloon päin.

"Sinusta, Atalvin, näyttää Vallada olevan tärkeämpi kuin isä", sanoi
Vitiges hymyillen pienokaiselle, joka toimessaan talutti ratsua
suitsista.

"Ei, isä, mutta anna nyt minulle keihäskin -- tällaista tilaisuutta on
minulla harvoin täällä maaseudulla --." Vaivalloisesti laahaten
perässään raskasta keihästä hän huusi: "Hoi, Vakis, Ansbrand, isä on
täällä. -- Tuokaa heti falerno-säkki kellarista. Isä on janoissaan
kovan ratsastuksen jälkeen."

Hymyillen Vitiges siveli pojan pellavaista tukkaa. Atalvin riensi
edelle.

"No, kuinka täällä oikein jaksetaan", kysyi hän Rautgundikseen
katsellen.

"Hyvin, Vitiges, sato on saatu onnellisesti korjatuksi, viini on jo
puserrettu, lyhteet keoissa."

"En sitä kysynyt", sanoi hän puristaen hellästi vaimoaan, -- "kuinka
sinä voit?"

"Kuten vaimo raukka voi", vastasi hän katsellen miestään silmiin, "joka
kaipaa rakastettua miestään. Vain kova työ, ystäväni, ja alinomainen
puuha kykenevät poistamaan sydämen kaihon. Usein olen ajatellut, kuinka
olet mahtanut rasittua siellä vieraiden ihmisten parissa leirissä ja
hovissa eikä kukaan ole pitänyt sinusta huolta.

"Kun hän tulee kotiin, ajattelin minä, täytyy ainakin hänen talonsa
olla hyvässä kunnossa ja kodikkaana.

"Tällaiset ajatukset ovat tehneet ikävän työn mieluisaksi."

"Sinä olet kelpo vaimo. Mutta etköhän vain rasita itseäsi liiaksi?"

"Työ on terveellistä, mutta palvelusväen ilkeys saa usein mieleni
apeaksi."

Vitiges seisahtui.

"Kuka uskaltaa pahoittaa mieltäsi?"

"Italialaiset palvelijamme ja italialaiset naapurimme.

"He vihaavat meitä kaikkia. Voi meitä, jolleivät he enää meitä pelkää.
Calpurnius, naapurimme, on röyhkeä aina, kun hän tietää sinun olevan
poissa. Ja italialaiset palvelijamme ovat uppiniskaisia ja petollisia.
Vain goottilaiset palvelijamme käyttäytyvät hyvin."

Vitiges huokasi. He olivat saapuneet talon edustalle ja istuutuivat
pylväskäytävään erään marmoripöydän ääreen.

"Sinun on muistettava", sanoi Vitiges, "että naapurimme on täytynyt
luovuttaa meille kolmasosan maistaan ja kolmasosan orjistaan."

"Mutta hän on saanut pitää kaksi kolmasosaa omaisuudestaan ja sen
lisäksi henkensä -- kiittäköön hän Jumalaa", huomautti Rautgundis
ylenkatseellisesti.

Silloin Atalvin juoksi sisään kädessään korillinen omenia, jotka hän
oli poiminut puusta. Hänen perässään tulivat Vakis ja muut
germaanilaiset palvelijat tuoden viiniä, lihaa ja juustoa. He
tervehtivät isäntäänsä reippaalla kädenlyönnillä.

"Hyvä on, lapseni, terve teille. Vaimoni on kiittänyt teitä. Mutta
missä piilehtivät Davus, Cacus ja kaikki muut italialaiset?"

"Anteeksi, herra", sanoi Vakis hymyillen, "heillä on paha omatunto."

"Miksi? Mistä syystä?"

"Hm -- minä luulen -- he ovat hiukan häpeissään -- sillä kuritin heitä
hiukan."

Toiset palvelijat nauroivat.

"No, eipä se taida olla heille vahingoksi", arveli Vitiges. "Menkää nyt
illalliselle. Huomenna käyn tarkastelemassa töitänne."

Palvelijat menivät.

"Kuinka Calpurniuksen laita on", kysyi Vitiges kaataen viiniä.

Rautgundis punastui ja näytti olevan hiukan ymmällä.

"Vuoriniityllä kasvaneet heinät, jotka renkimme niittivät, hän vedätti
yöllä omaan latoonsa eikä tahdo antaa niitä takaisin", sanoi
Rautgundis.

"Kyllä kai hän ne takaisin antaa", sanoi Vitiges levollisesti juoden
viiniään.

"Niin minäkin luulen", sanoi Atalvin vilkkaasti. "Ja jollei hän anna
niitä hyvällä -- niin sen parempi minusta! Silloin julistamme häntä
vastaan ilmisodan ja minä menen sinne Vakiksen ja muiden suurten
renkien kanssa aseilla ja kilvillä varustettuina. Hän katselee minua
aina niin myrkyllisesti, tuo musta liukastelija."

Rautgundis rauhoitti häntä ja käski hänet nukkumaan.

"Minä menen", sanoi hän, "mutta, isä, kun sinä ensi kerran tulet tänne,
niin tuo minulle oikea miekka tämän puikon sijaan. Tuothan?"

Ja hän juoksi sisään.

"Taistelu näiden italialaisten kanssa ei lopu koskaan", sanoi Vitiges.
"Se menee perintönä lapsille. Sinulla on täällä liian paljon ikävyyksiä
kestettävänä.

"Mielelläsi suostut kai senvuoksi ehdotukseeni. Tule mukanani
Ravennaan, hoviin."

Vaimo katseli häntä hämmästyneenä.

"Sinä lasket leikkiä", sanoi hän epäluuloisesti. "Et ole koskaan ennen
sitä tahtonut. Niinä yhdeksänä vuotena, jolloin olen ollut vaimosi, ei
ole koskaan juolahtanut mieleesikään viedä minua hoviin. Minä luulen,
ettei ainoakaan ihminen tiedä, että Rautgundista on edes olemassa.
Sinähän olet pitänyt avioliittoamme salassa", lisäsi hän hymyillen,
"kuin rikosta".

"Kuin aarretta", sanoi Vitiges syleillen vaimoaan.

"En ole koskaan kysellyt sinulta, miksi olet niin tehnyt. Olin ja olen
onnellinen ja ajattelin ja ajattelen: hänellä on kai syynsä."

"Minulla oli pätevä syy, mutta sitä ei enää ole. Nyt saat tietää
kaiken.

"Muutamia kuukausia sen jälkeen, kun olin löytänyt sinut yksinäisten
kallioittesi keskeltä ja rakastunut sinuun, sai kuningas Teoderik
omituisen päähänpiston. Hän aikoi naittaa minut sisarellensa
Amalabergalle, tyyringien kuninkaan leskelle, joka tarvitsi miehen apua
levottomia naapureitaan, frankkeja vastaan."

"Sinä olisit silloin päässyt kuninkaaksi", sanoi Rautgundis loistavin
silmin.

"Mutta minulle oli Rautgundis rakkaampi kuin kruunu ja kuningatar ja
senvuoksi kieltäydyin.

"Kuningas pahastui siitä ja antoi minulle anteeksi vain sillä ehdolla,
että lupasin olla koskaan menemättä naimisiin.

"Enhän silloin voinut toivoakaan, että saisin sinut omakseni.
Muistathan, kuinka kauan isäsi kohteli minua epäluuloisesti ja kylmästi
eikä tahtonut antaa sinua minulle.

"Kun vihdoinkin tulit omakseni, en pitänyt viisaana näyttää sinua
kuninkaalle vaimonani, koska olin hylännyt hänen sisarensa."

"Mutta miksi olet salannut minulta tämän yhdeksän pitkää vuotta?"

"Koska", sanoi hän katsoen vaimoaan hellästi silmiin, "koska minä
tunsin Rautgundikseni.

"Sinä olisit alituisesti miettinyt, mitä olin menettänyt hylätessäni
kruunun.

"Mutta nyt on kuningas kuollut ja minun täytyy alinomaa olla hovissa.
Ken tietää, milloin ensi kerran saan levätä näiden pylväiden varjossa
ja tämän rauhallisen katon alla."

Lyhyin piirtein hän kertoi vaimolleen prefektin kukistumisesta sekä
uudesta asemastaan Amalasuntan luona.

Rautgundis kuunteli tarkkaavaisesti kertomusta. Sitten hän puristi
miehensä kättä.

"Hyvä on, Vitiges, että gootit vähitellen huomaavat etevyytesi. Ja sinä
olet luullakseni iloisempi kuin tavallisesti", sanoi hän.

"Niin, tunnen itseni onnelliseksi saadessani minäkin kantaa osan siitä
kuormasta, jonka tämä aika aiheuttaa. Paljon vaikeampaa oli seisoa
toimettomana ja katsella, kuinka ankarat ajat painoivat kansaani.
Kuningatarta vain käy sääli. Hän on vankina omassa linnassaan."

"Mitä hän on ryhtynyt miesten toimiin. Minulle ei sellainen koskaan
johtuisi mieleenikään."

"Sinä et olekaan kuningatar, Rautgundis. Ja Amalasunta on ylpeä."

"Olen kymmenen kertaa ylpeämpi kuin hän.

"Mutta niin turhamainen en ole.

"Hän ei ole koskaan rakastanut miestä eikä ymmärtänyt miehen arvoa eikä
luonnetta.

"Muuten hän ei olisi tahtonut astua miesten tilalle."

"Hovissa katsotaan asiaa toiselta kannalta. Mutta tule nyt mukaani
hoviin."

"Ei, Vitiges", sanoi Rautgundis levollisesti nousten seisoalleen. "Hovi
ei sovi minulle enkä minä hoviin. Olen salokyläläisen tytär, enkä ole
tottunut hovielämään. Katso tätä ruskeata niskaa", sanoi hän nauraen,
"ja näitä karkeita käsiä. En osaa soittaa lyyraa enkä lausua runoja. En
olisi kyllin hyvä noille hienoille roomalaisnaisille etkä sinä saisi
minusta kunniaa."

"Et siis pidä itseäsi tarpeeksi hyvänä lähteäksesi hoviin."

"Päinvastoin pidän itseäni liian hyvänä."

"Sinun täytyisi vähitellen oppia suvaitsemaan ja kunnioittamaan
toisia."

"Sitä en koskaan tekisi. He kenties sietäisivät minua sinua peläten,
mutta minä en koskaan sietäisi heitä. Minä sanoisin heille joka päivä
päin silmiä, että he ovat pintapuolisia, petollisia ja huonoja
ihmisiä."

"Olet siis ennemmin kuukausimääriä ilman miestäsi."

"Mieluummin olen hänestä erossa kuin hänen vuoksensa kierossa, ikävässä
asemassa.

"Oi, Vitigekseni", sanoi hän kietoen kätensä miehensä kaulaan.
"Muistele vain, kuinka sinä minut löysit ja kuka olen.

"Siellä, missä goottien viimeiset uudisasutukset ympäröivät Alppien
harjanteita, korkealla Scaranzian vuorijyrkänteiden välissä, siellä,
missä hento Isara kuohuen murtautuu kivirotkoista bajuvarien
laaksoihin, siellä oli isäni yksinäinen talo.

"Minulla ei ollut muuta huvia kuin ankara työ, kesällä yksinäisillä
vuoristolaitumilla, talvella savun mustuttamassa tuvassa värttinän
ääressä.

"Äitini kuoli aikaisin ja veljeni olivat italialaiset tappaneet.

"Niin kasvoin yksinäni, yksin isäni kanssa, joka oli kova ja
umpimielinen kuin häntä ympäröivät kalliot, mutta myöskin yhtä
uskollinen kuin ne.

"En tietänyt mitään maailmasta, jota oli sekä vuortemme oikealla että
vasemmalla puolella.

"Ylhäältä käsin katselin vain usein uteliaana, kuinka kuormahevoset
taivalsivat viini- tai suolakuormat selässään kalliolaaksoissa
kiertelevää tietä pitkin.

"Monena ihanana kesäiltana istuin korkean Arnin ryhmyisellä laella.
Katselin aurinkoa, joka ihanana laski mailleen kaukana Licuksen
toisella puolen. Ja ajattelin, mitä kaikkea se oli nähnyt pitkänä
kesäpäivänä siitä alkaen, kun se nousi taivaalle leveän Oenuksen takaa.
Olisin mielelläni tahtonut tietää, miltä Karvändelin toisella puolen
näytti, tai tuolla puolen Brennus-vuorta, jonka yli veljeni meni eikä
koskaan palannut.

"Ja kuitenkin tunsin, kuinka kaunista oli olo siellä ylhäällä
viheriäisessä yksinäisyydessä, jossa kuulin kotkan kiljuvan läheisessä
pesässään, jossa poimin kukkia niin komeita, ettei niiden vertaisia
ollut alhaalla tasangoilla, ja jossa kerran yöllä kuulin tunturisuden
ulvovan navettani oven edessä ja minun täytyi ajaa se pakoon
tervassoihdulla.

"Aikaisen syksyn ja pitkän talven kuluessa oli minulla tilaisuus
miettiä ja tehdä havaintoja. Minä näin, kuinka valkoiset sumuharsot
kääriytyivät korkeiden mäntyjen ympärille, kuinka vuoristotuuli repi
kivet olkikattomme päältä ja kuinka lumivyöryt syöksyivät vuorilta
laaksoihin.

"Niin kasvoin minä tuntematta elämää meitä ympäröivien metsäin toisella
puolen. Olin aina kotosalla ajatusteni hiljaisessa maailmassa ja elin
vaatimatonta talonpoikaiselämääni.

"Silloin tulit sinä -- muistan sen yhtä hyvin kuin tämänpäiväiset
tapahtumat --"

Hän vaikeni vaipuen muistoihinsa.

"Minäkin muistan sen hyvin", sanoi Vitiges. "Minä komensin satamiehistä
joukkoa ja olin menossa Augusta-kaupunkiin Licuksen varrella päästämään
Juvaviaa vahdista. -- Olin eksynyt tieltä ja joutunut pois joukostani.
Kauan olin harhaillut tukahuttavana kesäpäivänä löytämättä tietä. --
Silloin näin savun nousevan mäntymetsän takaa ja pian löysinkin
yksinäisen talon ja astuin portista sisään. Kaivolla oli komea tyttö
parhaillaan nostamassa vettä." --

"Ja minä pelästyin ja tunsin ensi kerran elämässäni veren nousevan
poskiini, kun suuri, ruskettunut, kiharapartainen mies kiiltävä kypärä
päässään tuli esille talon nurkan takaa."

"Niin, sinä punastuit hiusmartoon saakka ja minä pyysin sinulta
juomista. Silmäni eivät olleet koskaan nähneet kauniimpaa kuvaa kuin
silloin, kun sinä kumarruit, nostit voimakkaalla kädellä ämpärin
kaivon reunalle ja kaasit siitä vettä kurpitsiastiaan. Paksut,
keltaisenruskeat palmikot ulottuivat polviin saakka ja poskesi olivat
kuin persikat. -- Oi, kuinka reippaalta, terveeltä ja kukoistavalta
sinä näytit. Ja reippaalta, terveeltä ja kukoistavalta sinä olet
minusta aina näyttänyt."

"Ja senvuoksi, Vitiges, älä ota minua mukaasi hoviin, että yhä pysyisin
kukoistavana.

"Täälläkin, Alppien eteläpuolella olevassa laaksossa, tuntuu minusta
ilma usein tukahduttavalta ja minä tahtoisin edes kerran hengittää
metsävuorieni raitista, männyiltä tuoksuavaa ilmaa.

"Mutta hovin ahtaissa kultakammioissa -- siellä menehtyisin.

"Jätä minut tänne -- kai tulen toimeen Calpurnius-naapurin kanssa.

"Ja sinä -- sen kyllä tiedän -- ajattelet kuninkaan palatsissakin
vaimoasi ja lastasi."

"Ajattelen totisesti, Jumala sen tietää, ajattelen teitä kalvavalla
kaiholla. Niinpä jää tänne ja Jumala sinua varjelkoon, rakas
vaimoni." --

Seuraavana päivänä Vitiges ratsasti taas tiehensä metsäisiä ylänteitä
ylös. Jäähyväiset olivat tehneet hänet melkein helläksi. Hän tarvitsi
kaiken voimansa tukahduttaakseen tunteensa, joita hän häpesi näyttää.

Tämä urhoollinen mies oli kaikesta sydämestään kiintynyt toimeliaaseen
vaimoonsa ja reippaaseen poikaansa.

Hänen perässään ratsasti Vakis, joka ei tahtonut luopua isännästään,
ainakaan saattamatta häntä jonkin matkaa.

Yht'äkkiä Vakis ratsasti isäntänsä rinnalle.

"Herra", sanoi hän, "minulla on sinulle hiukan kerrottavaa."

"Miksi et ole siitä ennen puhunut?"

"Koska minulta ei ole tähän saakka kysytty."

"No, nyt kysyn sinulta."

"Kun minulta kysytään, niin minä rehellisesti vastaan. -- Emäntä on kai
sanonut sinulle, että Calpurnius on huono naapuri."

"On kyllä. Mitä sitten?"

"Hän ei ole kai sanonut sinulle, mistä alkaen Calpurnius on ollut huono
naapuri."

"Ei. Tiedätkö sinä sen?"

"Tiedän. Lähes puoli vuotta sitten välit rikkoutuivat. Silloin
Calpurnius tapasi kerran vaimosi yksin metsässä, kuten he molemmat
luulivat.

"Mutta he eivät olleet kahden kesken.

"Eräs henkilö makasi läheisessä kuopassa päivällislevollaan."

"Se laiskuri olit sinä."

"Oikein arvattu. Ja Calpurnius puhui jotakin vaimollesi."

"Mitä hän sanoi?"

"Sitä en ymmärtänyt. Mutta emäntä ei ollut hidas. Hän kohotti kätensä
ja iski Calpurnius-naapuria päin kasvoja niin että läiskähti.

"Sen ymmärsin.

"Ja siitä alkaen on naapurimme ollut huono naapuri. Minä sanoin tämän
sinulle, koska arvasin, ettei vaimosi tahtonut pahoittaa mieltäsi
tällä.

"Mutta parempi on, että tiedät sen.

"Katso, tuolla seisoo Calpurnius talonsa portilla -- näetkö, tuolla --
ja nyt, voi hyvin, rakas isäntä."

Hän käänsi hevosensa ja lähti täyttä laukkaa kotia kohti.

Vitigekselle nousi veri päähän.

Hän ratsasti naapurinsa ovelle. Tämä aikoi mennä sisään taloonsa, mutta
Vitiges käski vastustusta sietämättömällä äänellä hänen pysähtyä.

"Mitä sinä minusta tahdot, naapuri Vitiges", sanoi hän arasti
katsellen.

Vitiges tarttui ohjaksiin ja pysähdytti hevosensa aivan naapurinsa
viereen.

Sitten hän ojensi nyrkkiin puristetun, kuparilla panssaroidun kätensä
aivan toisen silmien eteen.

"Naapuri Calpurnius", sanoi hän levollisesti. "Jos _minä_ kerran lyön
sinua kasvoihin, niin et sinä enää koskaan nouse."

Calpurnius hätkähti pelästyneenä taaksepäin.

Mutta Vitiges iski kannukset ratsunsa kylkiin ja ajoi ylpeästi
tiehensä.



KUUDES LUKU.


Prefekti Cethegus makasi Roomassa työhuoneessaan ojennellen
mielihyvästä jäseniään vuoteen pehmeillä patjoilla.

Hän oli hyvällä tuulella.

Oikeuden käynti häntä vastaan oli päättynyt siten, että hänet
julistettiin syyttömäksi. Vain siinä tapauksessa, että hänen talonsa
olisi äkkiarvaamatta perinpohjin tutkittu, kuten nuori kuningas oli
määrännyt, -- hänen äkillinen kuolemansa oli tehnyt mitättömäksi tuon
määräyksen -- olisi häntä vastaan voitu saada todistuksia.

Hän oli saanut aikaan sen, että Rooman varustustöitä jatkettiin hänen
yksityisillä varoillaan, mikä seikka yhä lisäsi hänen vaikutusvaltaansa
kaupungissa.

Viime yönä hän oli pitänyt katakombeissa kokouksen. Kaikki tiedot
olivat ilahduttavia. Isänmaanystävien luku kasvoi ja varat
lisääntyivät.

Ankarampi menettely italialaisia kohtaan, mihin oli ryhdytty viimeisen
Ravennassa tapahtuneen vallankumouksen jälkeen, lisäsi vain
tyytymättömien lukua ja -- mikä olikin pääasia -- Cetheguksella oli nyt
salaliiton kaikki langat käsissään. Vastustamatta kateellisimmat
tasavaltalaisetkin myönsivät tarpeelliseksi sen, että lahjakkain olisi
johtajana siksi kunnes vapauden päivä koitti.

Kaikkien italialaisten mieliala oli niin kiihoittunut barbaareita
vastaan, että Cethegus täydellä syyllä toivoi voivansa ryhtyä
taisteluun ilman bysanttilaisten apuakin, niin pian kuin Rooman
varustustyöt olivat valmiit.

Sillä, hän sanoi yhä uudelleen itsekseen, vapauttajia on helppo kutsua,
mutta niitä on vaikea saada lähtemään takaisin. Hänen lempiajatuksensa
olikin saada Italia vapautetuksi omin voimin.

Kuten sanottu, prefekti makasi vuoteellaan. Hän laski käsistään
Caesarin teoksen "Kansalaissodasta", jota hän oli lukenut, nojasi
päänsä vasempaan käteensä ja sanoi itsekseen:

Jumalat aikovat sinusta varmaankin jotakin suurta, Cethegus.

Joka kerta kun kukistut, putoat kissan tavoin varmasti seisoallesi.

Ah, jos meille hyvin käy, tulemme hiukan avomielisemmiksi.

Mutta luottavaisuus on vaarallinen huvi ja vaitiolo ainoa uskollinen
jumala. Ihminen on kuitenkin ihminen ja tahtoisi mielellään --

Silloin astui sisään orja, vanha ostiarius Fidus, ojensi ääneti kirjeen
laakeassa, kultaisessa maljassa ja lähti.

"Sanansaattaja odottaa", sanoi hän ovella.

Välinpitämättömänä Cethegus otti kirjeen.

Mutta niin pian kuin hän huomasi vahassa, joka kiinnitti taulujen
sidenauhoja, sinetin -- Dioskurit -- hän huudahti iloisesti:

"Juliukselta! Tämäpä tuli sopivaan aikaan!"

Hän katkaisi nopeasti nauhat, otti vahataulut erilleen ja luki --
kylmille, kalpeille kasvoille ilmestyi hiven iloista lämpöä, joka
muuten oli niille niin vierasta.

"Prefekti Cethegukselle Julius Montanus.

"Kuinkahan kauan siitä on, isällinen opettajani" (-- kautta Jupiterin,
tämä tuntuu verraten kylmältä --) "kun sain tervehdyksesi, johon en ole
vielä vastannut.

"Viime kerralla kirjoitin sinulle Ilisson viheriällä rannalla, missä
minä hain Akademoksen rappeutuneesta lehdosta Platon jälkiä -- enkä
löytänyt.

"Tiedän kyllä, ettei kirjeeni ollut iloinen.

"Sikäläiset synkät filosofit, jotka käyskentelevät hyljätyissä
kouluissaan ja joita keisari vainoaa, papit vihaavat ja kansa kohtelee
välinpitämättömyydellä, eivät voineet herättää minussa muuta kuin
sääliä.

"Sieluni oli synkkä, en tietänyt miksi.

"Sadattelin kiittämättömyyttäni sinua kohtaan -- jalointa kaikista
hyväntekijöistä -- --" (tuota sietämätöntä nimeä hän ei ole minulle
koskaan ennen antanut, Cethegus huomautti itsekseen).

"Kaksi vuotta olen matkustanut kuin Syyrian kuningas sinun varoillasi
ja sinun vapautettujesi ja orjiesi saattamana ympäri Aasiaa ja
Hellasta, nauttinut kaikkea kauneutta ja vanhojen viisautta -- ja
sydämeni tuntuu tyytymättömältä ja elämäni tyhjältä.

"Ei Platon uneksiva viisaus, ei Feidiaan kullalla silattu norsunluu, ei
Homeros eikä Thukydides ole tarjonneet sitä, mitä minulta puuttui.

"Vihdoin, vihdoin täällä Napolissa, tässä jumalain siunaamassa
kaupungissa olen löytänyt sen, mitä aina olen tietämättäni kaivannut ja
kaikkialta etsinyt.

"Ei kuollutta viisautta, vaan lämmintä, elävää onnea" (-- hänellä on
rakastettu! No vihdoinkin, sinä kylmäsydäminen Hippolytos, kiitos
teille, jumalaiset Eros ja Anteros! --) "oi, opettajani, isäni!
Tiedätkö, millaiselta tuntuu onni saada kerrankin sanoa omakseen
sydäntä, joka sinut täydellisesti ymmärtää?" (-- ah, Julius, prefekti
huokasi harvinaisen hentomielisesti, jospa sen tietäisin! --) "Sydäntä,
jolle voit täydellisesti avata sielusi. Oi, jos olet kokenut sellaista
onnea, niin onnittele minua ja uhraa Zeukselle. Ensi kerran on minulla
ystävä."

"Mitä tämä on?" huudahti Cethegus hypäten pystyyn katseessaan
mustasukkaisen tuskan ilmaus. "Kiittämätön!"

"Sillä, kuten hyvin tiedät, minulta puuttui tähän saakka ystävää,
sydämen uskottua. Sinä, isällinen opettajani" --

Cethegus heitti taulut kilpikonnanluusta tehdylle pöydälle ja rupesi
kiivaasti kävelemään edestakaisin huoneessa.

Hullutusta! sanoi hän sitten levollisesti, otti kirjeen ja luki
edelleen. --

"Sinä, niin paljon vanhempi, viisaampi, parempi ja suurempi kuin
minä -- sinä olet pannut nuoren sieluni kannettavaksi sellaisen
kiitollisuuden ja kunnioituksen kuorman, että vain peläten uskalsin
avata sinulle sydämeni.

"Usein kuuntelin arkana, kuinka sinä purevilla sukkeluuksilla pilkkasit
sellaista tunteellisuutta ja heikkoutta. Eräs ankara piirre ylpeän,
lujasti suljetun suusi ympärillä on aina tappanut kaikki sellaiset
tunteet läheisyydessäsi, kuten yöhalla ensimmäiset orvokit" (-- ainakin
hän on suorasukainen! -- --).

"Mutta nyt olen löytänyt ystävän, avomielisen, lämminsydämisen, nuoren
ja vilkkaan, kuten itsekin, ja onneni on sanomaton.

"Meillä on vain yksi sielu kahdessa ruumiissa. Auringonpaisteiset
päivät ja hopeaisen kuun valaisemat yöt kävelemme yhdessä näillä onnen
kentillä, eivätkä lennokkaat puheemme koskaan lopu. -- Mutta minun
täytyy saada tämä kirje loppumaan. Hän on gootti" (-- se vielä puuttui,
sanoi Cethegus suutuksissaan --) "ja on nimeltään Totila." --

Cethegus laski hetkeksi alas kätensä, jossa kirje oli. Hän ei sanonut
mitään, mutta silmänsä hän sulki muutamaksi sekunniksi. -- Sitten hän
luki levollisena eteenpäin:

"Ja on nimeltään Totila.

"Kun Napoliin tuloni jälkeisenä päivänä kävelin Neptunuksen torin yli
ja jäin erään talon porttikäytävään ihailemaan kuvapatsaita, jotka
muuan kuvanveistäjä oli sinne asettanut myytäväksi, hyökkäsi äkkiä
luokseni harmaahapsinen mies, jolla oli edessään villainen esiliina ja
kädessään terävä työase ja joka oli yltä päältä kipsin peitossa. Hän
löi minua olkapäähän ja huusi: Pollux, Pollux, vihdoinkin olet tullut.

"Luulin vanhusta mielenvikaiseksi ja sanoin:

"Sinä erehdyt, hyvä mies. Nimeni on Julius ja minä tulen Atenasta.

"Ei, huusi vanhus, nimesi on Pollux ja sinä tulet Olymposta.

"Ennenkuin tiesin, mistä oli kysymyskään, hän oli työntänyt minut
ovelle.

"Silloin aloin vähitellen aavistaa, mitä vanhus minusta tahtoi. Hän oli
kuvanveistäjä, joka oli asettanut kuvapatsaat näytteille.

"Hänen työhuoneessaan oli siellä täällä useita puolivalmiita teoksia.
Hän selitti, että jo useita vuosia oli hänellä ollut suunniteltu
Dioskuri-ryhmä.

"Kastoria varten hän oli äskettäin saanut malliksi erään nuoren gootin.

"Mutta tähän saakka olen minä turhaan -- jatkoi hän -- taivaalta
rukoillut mallia Polluxia varten.

"Hänen täytyy olla Kastorin näköinen, hänen täytyy olla Helenan veli,
Zeun poika samoin kuin toinenkin sekä aivan samanlainen kasvoiltaan ja
vartaloltaan.

"Mutta toisaalta heidän erilaisuutensa täytyy olla yhtä suuri kuin
heidän yhdennäköisyytensä. Heidän täytyy kuulua yhteen ja kuitenkin
olla aivan erilaiset.

"Turhaan kävin Napolin kaikissa kylpypaikoissa ja voimistelusaleissa.
En löytänyt Ledan kaksoista.

"Mutta sinä tulit tänne jumalan, Jupiterin itsensä lähettämänä aivan
akkunani eteen. Salaman tavoin iski päähäni ajatus: tuossa on Pollux
ilmielävänä. Enkä minä laske sinua elävänä tästä talosta, jollet lupaa
minulle päätäsi ja ruumistasi.

"Mielelläni lupasin vanhalle narrille saapua hänen luokseen seuraavana
päivänä.

"Lupaukseni täytin sitäkin suuremmalla mielihyvällä, kun kuulin, että
raju ystäväni oli Xenarchos, suurin kuvanveistäjä, mitä Italiassa on
pitkiin aikoihin elänyt.

"Seuraavana päivänä palasin siis hänen luokseen ja tapasin siellä
veljeni Kastorin -- hän oli Totila -- ja minun täytyy myöntää, että
itseänikin kummastutti meidän suuri yhdennäköisyytemme, vaikka Totila
on vanhempi, pitempi, voimakkaampi ja verrattomasti kauniimpi kuin
minä.

"Xenarchos sanoo, että me olemme sitruunapuu ja oranssipuu.

"Sillä Totilan iho ja tukka ovat vaaleammat, ja mestarimme vannoo, että
juuri siinä suhteessa olivat Dioskurit yhdennäköiset ja erinäköiset.

"Siten opimme me Xenarchoksen jumalankuvien luona tuntemaan toisemme ja
rakastamaan toisiamme. Meistä tuli todellisuudessa Kastor ja Pollux,
eroamattomat ystävät. Napolin iloinen kansa kutsuukin meitä jo niillä
nimillä, kun me käsi kädessä kävelemme pitkin katuja.

"Nuoren ystävyytemme kypsytti erittäin pian eräs uhkaava vaara, joka
oli katkaista sen nupussaan.

"Eräänä iltana olimme tavallisuuden mukaan menneet Porta nolanalle
hakemaan Tiberiuksen kylpylaitoksessa virkistystä päivän kuumuutta
vastaan.

"Kylvyn jälkeen heitin leikilläni -- sinä olisit torunut minua siitä --
ystäväni valkean levätin hartioilleni ja panin päähäni hänen
joutsenensiivillä koristetun kypäränsä. Hymyillen hän suostui
vaihtokauppaan pukien ylleen minun vaippani. Ystävällisesti
keskustellen kävelimme ruokamäntylehdon kautta kaupunkiin heti pimeän
tultua.

"Silloin hyökkäsi pensaikosta takaani mies minua kohti ja minä tunsin
kylmän raudan kaulallani.

"Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän makasi jaloissani Totilan
miekan lävistämänä.

"Olin vain hiukan haavoittunut. Minä kumarruin kuolemaisillaan olevan
murhamiehen puoleen kysyen häneltä, miksi hän oli aikonut murhata
minut.

"Mutta hän tuijotti minua kasvoihin ja kuiskasi:

"En minä sinua -- Totilaa, goottia -- ja hän veti viimeisen
henkäyksensä. Me katselimme pukua ja aseita. -- Hän oli isaurilainen
palkkasoturi."

Cethegus laski kirjeen alas ja painoi vasenta kättään otsaansa.

"Mieletön sattuma", sanoi hän. "Mihin se olisi voinut johtaa."

Ja hän luki kirjeen loppuun.

"Totila sanoi, että hänellä on Ravennan hovissa paljon vihollisia.

"Me kerroimme tapauksen kreivi Uliarikselle, Napolissa olevien goottien
päällikölle. Hän tarkastutti ruumiin ja pani toimeen tutkimuksen --
tuloksetta.

"Mutta tämä vakava seikkailu on lujentanut nuorta ystävyyttämme ja
vahvistanut sen verellä.

"Ystävyysliittomme on nyt totinen ja pyhä.

"Dioskurien kuvalla varustettu sinetti, jonka annoit minulle
lähtiessäni oli ystävyyden merkki, joka on päättynyt ystävyyteen.

"Usein sanon itselleni, ketä minun on kiittäminen kaikesta tästä
onnesta.

"Sinua, yksin sinua, joka lähetit minut tänne Napoliin, missä löysin
onneni.

"Kaikki jumalat ja jumalattaret korvatkoon sinulle hyvät työsi.

"Mutta minä huomaan, että tässä kirjeessä puhutaan vain minusta ja
tästä ystävyydestä. -- Kirjoita pian ja ilmoita miten voit. Vale!"

Katkera hymy väreili prefektin ilmeikkään suun ympärillä.

Taas hän rupesi kävelemään edestakaisin huoneessaan hiukan levottomin
askelin.

Lopuksi hän seisahtui nojaten poskeaan vasempaan käteensä.

"Kuinka voinkin olla niin -- lapsellinen suuttuakseni tuollaisesta
seikasta. Onhan tämä kaikki niin luonnollista, vaikkakin hyvin typerää.

"Sinä olet sairas, Julius.

"Odota, minä kirjoitan sinulle lääkemääräyksen."

Hänen kasvoissaan kuvastui vahingonilo, kun hän istuutui
kirjoitussohvalleen, otti pronssimaljasta papyruskäärön, tarttui
sulkakynään, kastoi sen punaiseen musteeseen, jota oli sohvan laitaan
kiinnitetyssä, agatista kaiverretussa, jalopeuranpään muotoisessa
pullossa, ja kirjoitti:

"Julius Montanus Cethegukselle

"Rooman prefekti.

"Napolista lähettämäsi liikuttava kirje on minua suuresti huvittanut.

"Se todistaa, ettet vielä ole kokonaan päässyt lastentaudeista. Kun
olet tämän kestänyt, tulee sinusta aikamies.

"Jouduttaakseni taudin kulkua määrään sinulle parhaita lääkkeitä.

"Sinä haet heti käsiisi purppurakauppias Valerius Procilluksen,
vanhimman kestiystäväni Napolissa.

"Hän on Länsi-Rooman rikkain kauppias ja Bysantin keisarin katkerin
vihamies, koska tämä oli tapattanut hänen isänsä ja veljensä. Hän on
tasavaltalainen kuin Cato ja jo senkin vuoksi uskottu ystäväni.

"Hänen tyttärensä Valeria Procilla on aikamme kaunein roomalaisnainen
ja vanhan pakanallisen maailman aimo tytär.

"Antigone tai Virginia kiittäisivät onneaan, jos heillä olisi sellainen
ystävätär.

"Hän on vain kolme vuotta nuorempi ja siis kymmenen kertaa
kehittyneempi kuin sinä.

"Siitä huolimatta ei isä kiellä häntä sinulta, jos sinä sanot, että
Cethegus on puhemiehesi.

"Mutta rakastut häneen kuolettavasti heti ensi kerran, kun hänet näet.

"Sinä rakastut häneen, vaikka sen sinulle jo edeltäpäin sanon ja vaikka
tiedät, että minä toivon sitä.

"Hänen sylissään unohdat kaikki ystäväsi. Kun aurinko nousee, kalpenee
kuu.

"Tiedätkö sinä sitäpaitsi, että ystäväsi Kastor on hyvin vaarallinen
roomalaisvihollinen?

"Olen kerran tuntenut erään Juliuksen, joka vannoi: Rooma ennen
kaikkea. Vale!"

Cethegus kääri papyrus-lehdet kokoon, sitoi ne punaisiksi värjätyillä
niininauhoilla ja peitti nauhojen päät vahalla, johon hän painoi
kauniilla Jupiter-päällä varustetun ametistisormuksensa.

Sitten hän kosketti marmoripaneelista ulkonevaa hopeakotkaa -- ulkona
eteisen seinässä löi kuparinen vasama hopeakilpeen, jota kukistettu
titaani piteli.

Orja tuli sisään.

"Anna sanansaattajan peseytyä kylpylaitoksessani, anna hänelle ruokaa
ja viiniä, kultasolidi ja tämä kirje. Huomenna auringon noustessa hän
palaa se mukanaan Napoliin."



SEITSEMÄS LUKU.


Useita viikkoja edellä kerrotun tapauksen jälkeen tapaamme totisen
prefektin seurassa, joka ei näytä oikein soveliaalta, kun otetaan
huomioon hänen ylhäinen asemansa ja hänen ikänsä.

Ensimmäisinä vuosisatoina Konstantinuksen kääntymisen jälkeen synnytti
murrosaika, jona Rooman valtakunnan asukkaat vähitellen kääntyivät
pakanuudesta kristinuskoon, räikeitä vastakohtia sen aikaisessa
elämässä ja tavoissa. Varsinkin näyttelivät niinä aikoina huomattavaa
osaa rauhalliset juhlat, joita pidettiin milloin vanhan milloin uuden
uskonnon kunniaksi.

Kristillisen kirkkovuoden suurten juhlapäivien ohella vietettiin vielä
melkein kaikkialla vanhojen jumalien iloisia juhlia, vaikka ne
olivatkin suurimmaksi osaksi menettäneet alkuperäisen merkityksensä ja
uskonnollisen leimansa.

Kansa saatiin kyllä luopumaan uskostaan Jupiteriin ja Junoon ja
lopettamaan pakanalliset juhlamenot ja uhrit, mutta sitä ei saatu
luopumaan leikeistä, juhlista, tansseista ja juomingeista, jotka
kuuluivat noihin juhlamenoihin. Ja kristillinen kirkko oli alussa
tarpeeksi viisas ja suvaitsevainen salliakseen sellaista, mitä se ei
voinut helposti muuttaa.

Niinpä vasta vuonna neljäsataa yhdeksänkymmentä kuusi saatiin töin
tuskin poistetuksi aito pakanalliset luperkaliat, joihin liittyi
raakoja taikauskoisia menoja ja kaikenlaista vallattomuutta.

Paljon kauemmin olivat tietysti käytännössä viattomammat juhlat, kuten
florialiat ja paliliat. Useat näistä ovat säilyneet meidän päiviimme
saakka Italian kaupungeissa ja kylissä, vaikka niiden merkitys on
tietysti kokonaan muuttunut.

Florialia-juhlan päivä oli käsissä. Sitä oli aikaisemmin vietetty
kaikkialla niemimaassa leikkien ja tanssien erityisesti iloisen,
vilkkaan nuorison juhlana. Näinäkin aikoina vietettiin sitä vielä
ainakin vieraskäynnein ja juomingein.

Niinpä molemmat Liciniukset ja heidän seurapiiriinsä kuuluvat nuoret
ritarit ja patriisit olivat kokoontuneet florialiain pääjuhlapäivänä
pitoihin, joita varten kukin vieraista oli hankkinut osansa ruokaa tai
viiniä, kuten nykyaikaisissa n.s. piknikeissä.

Iloinen seurue kokoontui nuoren Kallistratoksen, erään Korintosta
kotoisin olevan miellyttävän ja rikkaan kreikkalaisen luo. Tämä oli
asettunut asumaan Roomaan nauttiakseen siellä taiteilijaelämästä. Hän
oli rakennuttanut lähelle Sallustiuksen puutarhoja aistikkaan talon,
josta oli tullut iloisten, elämänhaluisten ja hienosti sivistyneiden
roomalaisten kokouspaikka.

Paitsi Rooman rikasta ylhäisöä seurustelivat siellä parhaasta päästä
taiteilijat ja oppineet sekä sitäpaitsi se osa roomalaista nuorisoa,
joka ei halunnut uhrata aikaa valtion asioihin hevostensa, vaunujensa
ja koiriensa vuoksi ja joka tähän saakka oli ollut prefektin
vaikutusvallan ulkopuolella.

Hän tuli senvuoksi hyvin iloiseksi, kun nuori Lucius Licinius, muuan
hänen innokkaimpia puoluelaisiaan, kutsui hänetkin mukaan.

"Tiedän kyllä", sanoi nuorukainen arasti, "ettemme voi tarjota sinun
hengellesi täysiarvoista seuraa ja jolleivät sinua houkuttele vanhat
kyprolaiset ja falernoviinit, joita Kallistratos on luvannut tarjota,
lienee parasta, ettet tulekaan sinne."

"Ei, poikani. Minä tulen", sanoi Cethegus. "Minua eivät sinne
houkuttele vanhat kyprolaiset eikä falernoviinit, vaan nuoret
roomalaiset." --

Kallistratos, joka oli ylpeä helleeniläisestä sukuperästään, oli
rakennuttanut kreikkalaistyylisen talonsa Rooman keskukseen.

Talo ei ollut sen aikaisen kreikkalaisen tyylin mukainen, vaan siinä
vallitsi Perikleen Kreikan vapaa ja puhdas maku. Sen vuoksi hänen
talonsa olikin jalon yksinkertaisuutensa vuoksi vastakohtana ajan
mauttomuudelle ja ylellisyydelle.

Kapean käytävän kautta tultiin peristyliumiin, pylväskäytävien
ympäröimään avonaiseen pihaan. Tämän keskellä oli soliseva suihkukaivo,
jonka vesiallas oli tehty ruskeasta marmorista.

Pohjoiseen päin avautuvassa pylväskäytävässä oli paitsi muita huoneita
myöskin ruokasali, jossa tämänpäiväinen pieni seura oli koolla.

Cethegus oli pidättänyt itselleen oikeuden olla saapumatta coenaan,
varsinaiseen juhla-ateriaan. Hän oli luvannut tulla vasta
commissatioon, päivällisten jälkeen alkavaan, koko yön kestävään
juominkiin.

Niinpä hän tapasikin taloon tullessaan ystävykset kauniissa
juomasalissa, jossa kilpikonnanluulla peitettyihin seiniin kiinnitetyt
sirot pronssilamput olivat jo kauan palaneet. Vieraat makailivat
hevosenkengän muotoisen trikliniumin patjoilla ruusu- tai
murattiseppeleet päässä.

Ovella löyhähti tulijaa vastaan huumaava viinin ja kukkien tuoksun
sekoitus. Kirkas soihtujen valo ja iloiset värit häikäisivät silmiä.

"Terve, Cethegus", sanoi isäntä mennen tulijaa vastaan. "Kuten näet on
täällä vain pieni seura koolla."

Cethegus käski orjansa, jonka hän oli tuonut mukanaan, riisua sandaalit
jaloistaan. Orja oli kaunis, hoikkavartaloinen maurilainen, jonka
hentojen jäsenien kauneuden keveän tunikan helakanpunainen harso
pikemmin toi esille kuin peitti. Sillä aikaa kun orja irroitti
sandaaleja, Cethegus laski vieraitten lukumäärän ja sanoi hymyillen:

"Meitä on vähemmän kuin sulottaria, mutta enemmän kuin runottaria."

"Riennä, valitse itsellesi seppele", kehoitti Kallistratos, "ja asetu
paikallesi, kunniapaikalle tuonne keskimmäiselle sohvalle."

"Olemme valinneet sinut jo edeltäpäin symposiarkiksi, juhlan
kuninkaaksi."

Prefekti oli jo ennakolta päättänyt hurmata nämä nuoret miehet.

Hän tiesi siihen pystyvänsä ja tällä kertaa hän tahtoikin tehdä sen.

Hän valitsi ruususeppeleen ja tarttui norsunluiseen valtikkaan, jonka
syyrialainen orja polvistuen ojensi hänelle.

Asettaen ruusudiadeemin otsalleen hän heilutti arvokkaasti sauvaansa.

"Siis teen lopun teidän vapaudestanne", sanoi hän.

"Sinä olet kuin syntynyt hallitsijaksi", huusi Kallistratos puoleksi
leikillä, puoleksi tosissaan.

"Mutta tahdon olla lempeä tyranni. Ensimmäinen säätämäni laki olkoon:
yksi kolmasosa vettä -- kaksi kolmasosaa viiniä."

"Kas vain", huudahti Lucius Licinius juoden hänen onnekseen, "bene te!
Sinun hallituksesihan on erinomainen. Sellainen sekoitus on
tavallisesti väkevintä, mitä me nautimme ja sitäkin vasta juominkien
loppupuolella."

"Niin, ystäväni", sanoi Cethegus hymyillen ja heittäytyen pitkälleen
keskimmäisen sohvan kulmapaikalle -- konsulinpaikalle -- "olen
harjoittanut juomaopintoja Egyptissä ja juon vain puhdasta viiniä.

"Hei juomanlaskija -- mikä hänen nimensä on?"

"Ganymedes -- hän on Frygiasta kotoisin. Kaunis vartalo, vai mitä?"

"Siis, Ganymedes, tottele Jupiteriasi ja aseta jokaisen viereen patera
mamertinilaista viiniä -- mutta Balbuksen viereen kaksi, koska he ovat
samasta maasta kotoisin."

Nuoret miehet nauroivat.

Balbus oli rikas tilanomistaja Siciliasta. Hän oli hyvin nuori, mutta
hyvin lihava.

"Puh", sanoi nuori juomari nauraen, "kun päässäni on murattiseppele ja
sormessani ametistisormus -- uhmailen Bakkuksen valtaa."

"No, kuinka pitkälle olette päässeet viinin juonnissa?" kysyi Cethegus
ja viittasi maurilaiselle, joka nyt seisoi hänen takanaan. Tämä antoi
hänelle toisen ruususeppeleen, jonka hän tällä kertaa asetti kaulaansa.

"Viimeksi saimme settiläistä viiniä ja hymettolaista hunajaa. Maistele
itse!"

Puhuja oli Piso, veitikkamainen runoilija, jonka epigrammit ja
anakreonilaiset laulut olivat niin kysyttyjä, että kirjakauppiaat töin
tuskin ennättivät saada tarpeeksi jäljennöksiä. Mutta runoilijan
raha-asiat olivat siitä huolimatta aina runollisessa epäjärjestyksessä.

Hän ojensi prefektille omituisen muotoisen pikarin, pronssisen
käärmeenpään, joka oli niin tehty, että juoja sai siitä voimakkaan
viinisuihkun suoraan kurkkuunsa, jollei hän hoidellut pikaria hyvin
varovaisesti.

Mutta Cethegus tunsi metkun, jonka vuoksi hän joi varovaisesti ja
ojensi pikarin takaisin.

"Pidän enemmän kuivista sukkeluuksistasi, Piso", nauroi hän ja sieppasi
tämän rintapoimuista täyteen kirjoitetun vahataulun.

"Anna se takaisin", sanoi Piso, "ei siinä ole runoja -- vaan
päinvastoin -- siinä on vain viinin ja hevosten aiheuttamien velkojeni
summa."

"Mutta minä olen ne nyt anastanut", väitti Cethegus, "siis -- ne ovat
minun. Saat käydä huomenna perimässä kuitin luotani. Mutta et sinä sitä
ilmaiseksi saa. Korvaukseksi on sinun tuotava pureva epigrammi
hurskaasta Silverius-ystävästäni."

"Oi, Cethegus", huusi iloinen runoilija, jota Cetheguksen menettely
imarteli, "vähemmästäkin kuin neljästäkymmenestä tuhannesta solidista
ihminen voi olla pureva! Varokoon nahkansa tuo pyhä Jumalan mies."



KAHDEKSAS LUKU.


"Entä syöminen -- kuinka pitkälle olette siinä päässeet?" kysyi
Cethegus. "Joko olette ehtineet omeniin? Ovatko nämä niitä?"

Ja hän viittasi kahteen palmunniinestä kudottuun hedelmäkoriin, jotka
kukkuroillaan hedelmiä sijaitsivat norsunluisilla jaloilla varustetulla
pronssipöydällä.

"Haa, voitto", huusi nauraen Marcus Licinius, Luciuksen nuorempi veli,
joka luuli olevansa taiteilija sen ajan muodin mukaisessa
vahanmuovailussa. "Siinä näet, Kallistratos, kuinka taitava olen.
Prefekti luuli oikeiksi vahaomeniani, jotka sinulle eilen lähetin."

"Oh, todellakin", huusi Cethegus teeskennellen hämmästystä, vaikka
aikoja sitten oli tuntenut epämiellyttävän vahanhajun. "Niin, taide
pettää parhaatkin. Kenen johdolla olet opiskellut? Tilaisin mielelläni
sellaisia cyzigeniläiseen saliini."

"Olen oma mestarini", sanoi Marcus ylpeänä, "ja huomenna lähetän
sinulle uusia persialaisia omeniani -- koska näyt pitävän taidettani
arvossa."

"Onko päivällinen jo päättynyt?" kysyi prefekti nojaten vasemman
kyynärpäänsä sohvan patjoihin.

"Ei", huudahti isäntä, "minulla on eräs tunnustus tehtävänä. Kun
tiesin, että juhlakuninkaamme saapuisi tänne vasta juominkien aikana,
olen varannut juomisen lomaan vielä hiukan syötävääkin."

"Oi, sinä kurja petturi", huudahti Balbus pyyhkien lihavia, kiiltäviä
huuliaan purppuranvärisellä samettihihallaan, "ja minä kun söin niin
hirmuisen paljon viikunoilla täytettyjä rastaitasi."

"Se on vastoin sopimustamme", huusi Marcus Licinius.

"Se turmelee minun tapani", sanoi iloinen Piso totisena.

"Sano, onko tämä helleenistä yksinkertaisuutta?" kysyi Lucius Licinius.

"Rauhoittukaa, ystäväni", sanoi Cethegus lohduttaen toisia
sananparrella: "Roomalainen kestää levollisena odottamattomatkin
onnettomuudet."

"Helleenisen isännän täytyy mukautua vieraittensa tapoihin", sanoi
Kallistratos anteeksi pyytäen, "pelkäsin, ettette te enää toiste tulisi
talooni, jos kestitsisin teitä maratonilaisella ruoalla."

"No, mutta tunnusta ainakin, mikä meitä vielä uhkaa", käski Cethegus,
"sinä, nomeclator, luettele minulle ruokalajit. Sitten määrään, mitä
viinejä minkin ruokalajin kanssa juodaan."

Orja, kaunis lyydialainen poika puettuna pelusialaisesta
pellavakankaasta tehtyyn, polviin asti ulottuvaan takkiin, nousi aivan
Cetheguksen vieressä olevalle kypressipuiselle pöydälle ja luki
pienestä taulusta, jota hän kantoi kaulassaan kultaisissa vitjoissa:

"Tuoreita britannialaisia ostereita, toonikalakastiketta ja
vihanneksia."

"Sen kanssa juodaan fundilaista falerno-viiniä", sanoi Cethegus
miettimättä. "Mutta missä on tarjoilupöytä pikareineen? Oikeata juomaa
pitää juoda oikeista astioista."

"Tuolla", sanoi isäntä ja hänen viittauksestaan vedettiin syrjään
esirippu, joka oli peittänyt vastapäätä vieraita olevan huoneen nurkan.

Hämmästyksen huutoja kuului joka suunnalta pöytien äärestä.

Pöydällä näytteillä olevien kallisarvoisten ja aistikkaasti
järjestettyjen koruastioiden näkeminen hämmästytti näidenkin,
kaikenlaiseen komeuteen tottuneiden miesten silmiä.

Pöydän marmorilevyllä oli avara hopeainen vaunu, jonka pyörät olivat
kullasta ja aisat ja valjaat vaskesta. Se oli roomalaisissa
voittokulkueissa käytettyjen saalisvaunujen kaltainen. Vaunussa olikin
nyt arvokkaana saaliina kaikenmuotoisia ja kaikenlaisista aineista
tehtyjä pikareja, laseja ja maljoja näköjään aivan epäjärjestyksessä,
mutta todellisuudessa ne olivat taiteellisen käden järjestämät.

"Kautta Marsin, voitonjumalan", huusi prefekti nauraen. "Ensimmäinen
roomalainen triumfi kahteensataan vuoteen. Harvinainen tapaus! Saanko
tämän voittokulun hajoittaa?"

"Sinä olet mies paikallasi palauttamaan voittokulut", sanoi Lucius
Licinius tulisesti.

"Niinkö luulet? Koettakaamme sitten. Siis falernoviiniin käytämme tuota
terebinti-puusta tehtyä kupposta."

"Tagulaisia rastaita ja tarentumilaista parsaa", luki lyydialainen
edelleen.

"Sen päälle juomme punaista sinuessalaista massikoa tästä
ametisti-pikarista."

"Nuoria trapezuntilaisia kilpikonnia ja flamingonkieliä --"

"Pysähdy, pysähdy, pyhän Bakkuksen nimessä", huusi Balbus. "Minä kärsin
Tantaluksen tuskia. Minulle on aivan samantekevää mistä juon,
terebinti- tai ametisti-maljasta, mutta en jaksa enää kuivin suin
kuunnella näiden jumalaisten ruokalajien luettelemista.

"Alas, tyranni Cethegus, hän kuolkoon, jos hän aikoo antaa meidän nähdä
nälkää."

"Minusta tuntuu kuin olisin imperator ja kuulisin uskollisen Rooman
kansan ääniä. Pelastan henkeni myöntymällä. Kattakaa pöytä, orjat."

Silloin kuului etuhuoneesta huilujen ääni ja sisään astui soiton
tahdissa kuusi punaisiin vaippoihin ja valkoisiin tunikoihin puettua
orjaa murattiseppeleet kiiltävillä kiharoillaan, jotka olivat
hajuvesillä voidellut.

He antoivat vieraille puhtaita pyyhinliinoja, jotka olivat tehdyt
hienoimmasta sidonilaisesta pellavasta ja purppurareunuksilla
koristetut.

"Oh", huudahti Massurius, nuori kauppias, joka etupäässä kaupitteli
kauniita orjia ja orjattaria ja josta kaksimielisesti sanottiin, että
hän oli sellaisen tavaran hienoin tuntija -- "pehmein pyyhinliina on
kaunis tukka" -- ja hän kampasi sormillaan viereensä polvistuneen
Ganymedeen pitkiä kiharoita.

"Mutta, Kallistratos, nämä huilunsoittajat ovat toivottavasti
naispuolisia -- nostata ylös esirippu -- laske tytöt sisään."

"Ei vielä", komensi Cethegus. "Ensin juodaan, sitten suudellaan. Ilman
Bakkusta ja Cerestä -- tiedäthän sinä --"

"Palelee Venus, mutta ei Massurius."

Silloin kajahtivat sivuhuoneesta lyyran ja kitaran säveleet soimaan ja
sieltä marssi juhlallisesti sisään kahdeksan viheriäisiin,
kimalteleviin silkkihameisiin puettua nuorukaista, etumaisena
"järjestäjä" ja "leikkaaja". Kuusi muuta kantoi päänsä päällä eri
ruokalajeja sisältäviä vateja. He marssivat ryhdikkäästi ja
täsmällisesti vieraita kohti ja pysähtyivät sitruunapuusta tehdyn
ruokapöydän ääreen.

Sillä aikaa kun he puuhailivat ruoan kanssa, kajahti erään seinän takaa
kastanjettien ja symbaalien ääni. Suuret kaksoisovet kääntyivät
kiiltävällä kuparilla vuorattujen, pylväsmäisten pieliensä ympäri ja
huoneeseen virtasi parvi orjia, joiden kauniit puvut olivat samanlaisia
kuin korinttolaiset efebit käyttivät.

Muutamat ojensivat vieraille leipää siroissa, silmustamalla tehdyissä
pronssikoreissa; toiset ajelivat hyttysiä leveillä, kamelikurjen
sulista tai palmunlehdistä laadituilla viuhkoilla; muutamat kaatoivat
miellyttävin liikkein seinälamppuihin öljyä kaksikorvaisista ruukuista;
muutamat taas lakaisivat egyptiläisestä kaislasta punotuilla, siroilla
vastoilla leivänmurut mosaiikkilattialta ja loput olivat Ganymedeen
apuna täyttämässä pikareita, jotka ahkerasti kiertelivät vieraiden
joukossa.

Keskustelu vilkastui ja lämpeni sitä mukaa kuin miehet päihtyivät, ja
Cetheguskin näytti olevan täydellisesti hetken vaikutelman vallassa
hurmaten nuorekkuudellaan juhlijat, mutta pysytellen kuitenkin tapansa
mukaan aivan selvänä.

"Mitä vieraat arvelevat?" kysyi talon isäntä. "Emmeköhän pelaisi
noppapeliä ruokalajien väliaikoina? Tuolla Pison vieressä on pikari
noppineen."

"No, Massurius", tuumi Cethegus katsahtaen ivallisesti
orjakauppiaaseen, "tahdotko vielä koettaa onneasi? Tahdotko pelata
kanssani? Anna hänelle pikari, Syphax", lisäsi hän antaen maurilaiselle
viittauksen.

"Mercurius varjelkoon minua siitä", vastasi Massurius ollen
kauhistuvinaan. "Älkää ryhtykö peliin prefektin kanssa -- hän on
perinyt kantaisänsä Julius Caesarin onnen."

"Omen accipio!" sanoi Cethegus nauraen. "Otan sen vastaan Brutuksen
tikarikin mukaan luettuna."

"Hän on loihtija, sen sanon teille! Aivan äsken hän voitti aivan
mahdottoman vedon, jonka löi kanssani tuosta ruskeasta hirtehisestä."

Ja hän yritti heittää orjaa viikunalla kasvoihin, mutta tämä sieppasi
sen taitavasti ilmasta kiiltävän valkoisilla hampaillaan ja söi sen
levollisesti.

"Hyvä, Syphax", kiitteli Cethegus. "Sinä poimit ruusuja vihollisen
okaista. Sinä voit ruveta ilveilijäksi, kun vapautan sinut."

"Syphax ei tahdo päästä vapaaksi, hän tahtoo olla sinun Syphaxisi ja
pelastaa henkesi, kuten sinä pelastit minun henkeni."

"Mitä hän tarkoittaa -- henkesi?" kysyi Lucius Licinius pelästynein
katsein..

"Oletko sinä armahtanut hänet?" sanoi Marius.

"Vielä enemmän, olen ostanut hänet vapaaksi."

"Niin kyllä, mutta minun rahoillani", murisi Massurius.

"Sinä tiedät, että annoin hänelle heti sinulta vedossa voittamani
rahat."

"Mitä se veto koski? Kertokaa! Kenties saan siitä aiheen epigrammiin."

"Antakaamme maurilaisen itsensä kertoa -- puhu, Syphax, minä annan
luvan."



YHDEKSÄS LUKU.


Arvelematta nuori orja asettui pöytien muodostaman hevosenkengän
sisäpuolelle selkä oveen päin käännettynä. Säihkyvin silmin hän katseli
juhlavieraita ja lopuksi hänen katseensa pysähtyi hänen isäntäänsä.
Kaikki katselivat ihaillen solakoiden jäsenien voimaa ja kauneutta.
Tumman pronssin väristä ruumista peitti vain lanteiden ympärillä
heleänpunainen vyöhyt.

"Helppoa on kertoa sen, joka on kovia kokenut. Olen kotoisin auringon
lempimaasta, missä sadat palmut varjostavat iäti vihertäviä
kosteikkoja, jotka paitsi meitä, vain jalopeura ja pilkukas pantteri
tunsi.

"Mutta eräänä onnettomuudenyönä viholliset löysivät vanhan
piilopaikkamme.

"Ne olivat vandaalilaisia ratsumiehiä eikä pelastusta tullut mistään.

"Mustana ja punaisena nousi teltoistamme savu seetrien latvojen yli,
huutaen pakenivat naiset ja lapset. Silloin suhahtava keihäs osui
minuun.

"Tulin tajuihini kreikkalaisella orjalaivalla, joka oli meidät ostanut,
minut sekä useat muut heimoni miehistä ja vaimoista. En saanut muuta
pelastetuksi kuin jumalani, valkoisen käärmekuninkaan, jota pidin
vyöhöni kätkettynä. He veivät meidät Roomaan ja minut osti eräs, jonka
nimi olkoon kirottu."

"Se oli ystävämme Calpurnius", selitti Cethegus toisille.

"Älköön ainoakaan tähti valaisko hänen öistä vaellustaan, hän
menehtyköön janoon kuumalla hiekalla", huusi maurilainen vihasta
hampaitaan kiristäen.

"Hän pieksi usein minua aivan syyttä ja antoi minun nähdä nälkää. En
sanonut mitään, rukoilin vain jumalaltani hänelle kostoa.

"Häntä suututti, että niin levollisena kärsin hänen raivonsa.

"Hän ei tietänyt, että Syphax kantoi vyössään jumalaansa käärmeen
muodossa.

"Hän tuli eräänä aamuna vuoteeni luo ja näki käärmeen kaulassani.

"Hän pelästyi. Sanoin, ettei sen purema ollut kuolettava, mutta kenties
sen kosto.

"Silloin hän vihastui, löi minua ja huusi: 'Tapa heti tuo mato!'

"Turhaan rukoilin häntä ja anoin polvillani armoa käärmeelle.

"Hän löi minua ja yritti lyödä jumalaanikin, ja kun suojelin sitä
ruumiillani, huusi hän yhä kiivaammin: 'Tapa tuo eläin!' Mutta kuinka
olisin voinut totella.

"Silloin hän huusi orjiansa ja sanoi:

"'Ottakaa hänen petonsa kiinni ja keittäkää se elävänä. Hänen täytyy
syödä jumalansa.'

"Minä pelästyin sellaista julmuutta.

"Ja orjat tarttuivat minuun kiinni ja koettivat saada käärmeenikin
käsiinsä. Mutta jumala antoi minulle raivon voimat, nuolen haavoittaman
tiikerin voimat. Ja minä karkasin huutaen heidän kimppuunsa.

"Iskin tuon kirotun maahan tällä nyrkilläni ja pääsin huoneen ovelle
sekä sieltä ulkoilmaan, perässäni kolmekymmentä orjaa.

"Nyt oli kysymys hengestäni."

Vieraat kuuntelivat jännittyneinä kertomusta. Balbuskin laski pöydälle
pikarin, josta hän juuri oli aikonut juoda.

"Juoksen jokseenkin hyvin. Usein olimme me, kolme serkkuani ja minä,
ajaneet tuulennopean gasellin väsyksiin.

"Ja orjat olivat hitaat ja raskasjalkaiset.

"Mutta he tunsivat kaupungin ja sen kadut, joita minä en tuntenut.

"Niin tuli kilpailu epätasaiseksi.

"Takaa-ajajat jakautuivat kolme- tai nelimiehisiin ryhmiin ja pääsivät
aina edelleni juoksemalla sivukatuja myöten ja pihojen läpi.

"Kaikeksi onneksi olin erään pajan ohi juostessani siepannut raskaan
palohaan. Pari kolme kertaa käytin sitä peloittaakseni ja iskeäkseni
vainoojiani, jotka tulivat vastaani edestäpäin.

"Tunsin, etten enää jaksaisi kauan paeta. Vaikka olinkin nopea ja he
hitaat, täytyisi minun kuitenkin lopuksi joutua heidän käsiinsä.

"Silloin lähetti jumala, jota yhä pidin vasemmalla kädelläni rintaani
vasten painettuna, hänet -- ja orjan kauniit silmät säkenöivät --
herrani, tuon voimakkaan, joka on mahtava kuin Abaritanan jalopeura ja
viisas kuin elefantti, hyvä kuin vieno sade pitkän poudan jälkeen ja
suloinen kuin --"

"Nyt kerrot huonosti, Syphax. Minä kerron tapauksen lopun. Olin juuri
tulossa vallituksilta Aureliuksen portin ja Hadrianuksen haudan luota."

"Kauniista, jumalain kuvilla kaunistetusta lempipaikastasi", keskeytti
Kallistratos.

"Ja käännyin Kapitoliumin juurella Trajanuksen torille päin. Siellä
seisoi töllöttävä, hoilaava kansanjoukko, joka uteliaana katseli
ihmismetsästystä. Maurilainen lensi kuin nuoli Nervan torilta päin
paljon edellä takaa-ajajiaan.

"Mutta silloin tuli torille aivan minun viereeni vasemmalta viisi ja
oikealta seitsemän Calpurniuksen orjaa, valmiina ottamaan hänet kiinni
niin pian kuin hän saapuisi sinne.

"Hän on hukassa", sanoi vieressäni tuttu ääni. Se oli Massurius, joka
oli juuri tulossa Augustuksen kylpylaitoksesta.

"Kenen oma hän on?" kysyin minä.

"Calpurnius on isäntämme", vastasi vieressäni seisova orja.

"Voi häntä silloin", sanoi Massurius minulle. "Calpurnius rankaisee
orjiaan upottamalla ne kaulaa myöten kalalammikkoonsa, jossa hänen
ankeriaansa ja haukensa syövät ne elävältä."

"Niin", sanoi orja, "Syphax iski hänet maahan ja herrani huusi pystyyn
päästyään: viekää tuo koira ankeriaiden ruoaksi. Joka saa hänet kiinni,
on vapaa."

Katsoin torille päin maurilaista, joka oli tullut aivan lähelle meitä.

"Tuo on liian hyvä kalojen ruoaksi", sanoin minä, "millainen vartalo!
Lyön vetoa siitä, että hän pääsee karkuun."

Pakolainen oli juuri murtautunut sen orjajoukon läpi, joka oli häntä
vastassa Via Julian suulla, ja juoksi suoraan meitä kohti.

"Ja minä lyön tuhannesta solidista vetoa, ettei hän pääse karkuun.
Katso noita peitsiä tuolla", sanoi Massurius.

Aivan meidän edessämme oli viisi peitsillä ja heittokeihäillä
varustettua orjaa.

"'Olkoon menneeksi', huusin minä, 'tuhat solidia.'

"Hän oli jo aivan edessämme.

"Kolme keihästä suhahti yht'aikaa häntä kohti. Mutta notkeana kuin
pantteri nuorukainen kumartui niiden alle ja hyppäsi taas korkealle
jäljellä olevien kahden keihään ylitse.

"Hengästyneenä hän putosi maahan aivan minun viereeni. Kivien ja
nuolien haavoista vuoti verta, ja Forum Juliumilta päin tuli koko
orjajoukko.

"Epätoivoisena hän katseli ympärilleen ja aikoi juuri lähteä
Rauhantemppelinkatua pitkin, joka olisi vienyt hänet suoraan hänen
isäntänsä taloon.

"Silloin huomasin, että aivan edessämme olevan Pyhän Laurentiuksen
pienen basilikan portti oli auki.

"'Juokse tuonne!' huusin hänelle."

"Omalla kielelläni! Hän osaa minun kieltäni", huudahti Syphax.

"Minun luullakseni hän osaa kaikkia kieliä", arveli Marcus Licinius.

"'Tuonne päin, siellä on turvapaikka.'

"Nuolen nopeudella hän riensi portaita ylös. Hän oli jo päässyt
viimeiselle portaalle, kun häntä kohti heitetty kivi kaatoi hänet
maahan. Lähin takaa-ajajista oli myös perillä ja tarttui häneen kiinni.

"Mutta liukkaana kuin ankerias riistäytyi hän orjan käsistä, paiskasi
tämän portaita alas ja juoksi kirkon ovesta sisään."

"Sinä olit siis voittanut", sanoi Kallistratos.

"Minä kyllä, mutta ei hän.

"Sillä Pyhän Laurentiuksen papit, jotka muuten niin kiivaasti
puolustavat turvapaikka-oikeuttaan eivät ollenkaan sääli pakanaa.

"Yhden päivän he pitivät häntä kätkössä, mutta kun he kuulivat, että
hän oli käärmeen vuoksi lyönyt isäntäänsä, antoivat he hänen
valittavakseen joko kristityksi rupeamisen ja epäjumalasta luopumisen
tai Calpurniuksen ja ankeriasten luo palaamisen.

"Syphax valitsi kuoleman.

"Kun sain sen tietää ostin hänet hänen isännältään ja pelastin näin
tämän hoikan pojan, Rooman kauneimman orjan hengen."

"Se ei ollut huono kauppa", tuumi Marcus. "Maurilainen on sinulle
uskollinen."

"Niin minäkin luulen", sanoi Cethegus. "Syphax, mene paikoillesi.

"Tuolta näkyy keittäjä tuovan meille mestariteoksensa maistettavaksi."



KYMMENES LUKU.


Se oli kuusi naulaa painava kampela, jota jo vuosikausia oli syötetty
hanhenmaksalla Kallistratoksen merivesisäiliössä. Ylistetty "rhombus"
tuotiin sisään hopeaisella vadilla, päässään pieni kultainen kruunu.

"Kaikki hyvät jumalat ja sinä, profeetta Joonas", lallatteli Balbus
vaipuen pitkälleen patjoille, "kala on arvokkaampi kuin minä itse."

"Hiljaa, ystäväiseni", varoitteli Piso, "ettei Cato meitä kuule. Hän on
sanonut: voi sitä kaupunkia, jossa kala on arvokkaampi kuin nauta."

Kaikuvat naurunhohotukset ja äänekkäät huudot Euge belle! tukahduttivat
puoleksi humaltuneen Balbuksen vihanpurkaukset.

Kala leikeltiin ja huomattiin erinomaiseksi.

"Hei, orjat, viekää pois mieto massiko, jalo kala tahtoo uida jalossa
nesteessä.

"Ylös, Syphax. Nyt on sopiva aika nauttia sitä, minkä minä olen tuonut
juhlaa varten. Mene ja tuota sisään amfora, jonka orjat ovat ulkona
asettaneet lumeen. Sitä juodaan keltaisista merenpihkapikareista."

"Mitä harvinaista viinilajia se on ja mistä maasta?" kysyi
Kallistratos.

"Kysy tältä paljon matkustaneelta Odysseukselta mistä maanosasta?"
sanoi Piso.

"Teidän täytyy arvata. Ja sille, joka sen arvaa ja joka on ennen tätä
viiniä maistanut, annan minä sitä yhtä suuren amforan kuin tämä."

Kaksi muratilla seppelöityä orjaa raahasi sisään valtavaa,
omituisenmuotoista, tummaa ruukkua. Se oli kaiverrettu tummanruskeasta
porfyyristä ja koristettu kaikenlaisilla hieroglyfeillä. Suu oli
huolellisesti peitetty kipsikerroksella.

"Kautta Styxin. Tuleeko se Tartaruksesta? Se on musta peijakas", nauroi
Marcus.

"Mutta sillä on valkoinen sielu", sanoi prefekti. "Näytä se, Syphax."

Nuubialainen kalkutteli huolellisesti kipsin irti mustapuisella
vasaralla, jonka Ganymedes hänelle antoi, veti pronssitangolla
palmunsyistä tehdyn korkin ulos, kaatoi päällimmäisenä uivan
öljykerroksen pois ja täytti pikarit.

Voimakas, huumaava tuoksu levisi tästä valkeasta tahmeasta nesteestä.

Kaikki joivat tunnustellen.

"Jumalien juomaa", huudahti Balbus laskien pikarin kädestään.

"Mutta voimakasta kuin sula tuli", sanoi Kallistratos.

"Ei, minä en tunne tätä viiniä", sanoi Lucius Licinius.

"En minäkään", vakuutti Marcus Licinius.

"Mutta minä olen iloinen, että olen oppinut sen tuntemaan", huusi Piso
ja ojensi Syphaxille tyhjän pikarinsa täytettäväksi.

"No", sanoi isäntä kääntyen viimeisen, oikealla puolellaan olevan
vieraan puoleen, joka tähän saakka oli ollut ääneti, "no, Furius, suuri
merenkulkija, seikkailija, Intian tutkija, maailman ympäri purjehtija,
joutuuko sinun viisautesi häpeään?"

Puhuteltu kohottautui hiukan sohvaltaan. Hän oli kaunis,
atleettimainen, noin kolmikymmen-vuotias mies. Hänen auringonpaahtamat
kasvonsa olivat pronssinväriset, pikimustat silmät olivat syvällä pään
sisässä, hampaat hohtavan valkoiset ja täysiparta itämaiseen tapaan
leikattu.

Mutta ennenkuin hän ehti sanoa mitään, huudahti Kallistratos:

"Mutta, Zeus Xenioksen kautta, minä luulen, ettette te tunne
toisianne."

Cethegus katseli tätä huomiota ansaitsevaa miestä tutkivasti.

"Minä tunnen Rooman prefektin", sanoi Furius.

"No, Cethegus, ja tämä on tulinen ystäväni Furius Ahalla Korsikasta,
Länsi-Rooman rikkain laivanomistaja, tutkimaton kuin yö ja kuuma kuin
tuli, hänellä on neljäkymmentä taloa, huviloita ja palatseja kaikilla
Europan, Aasian ja Afrikan rannikoilla, kaksikymmentä laivaa, pari
tuhatta orjaa ja merimiestä ja --"

"Eräs hyvin kielevä ystävä", keskeytti korsikalainen. "Prefekti, minun
käy sinua sääli, mutta amfora on minun. Minä tunnen viinin." --

Ja hän otti hyypänmunan ja löi sen rikki hopealusikalla.

"Tuskin vain", sanoi Cethegus ivallisesti hymyillen.

"Varmasti. Se on isis-viiniä. Egyptistä Memfiistä." Ja hän joi
levollisesti keltaisenruskean munan.

Hämmästyneenä Cethegus katseli häntä. "Oikein arvattu", sanoi hän
sitten. "Missä sinä olet sitä juonut?"

"Luonnollisesti samassa paikassa kuin sinäkin. Sitä juoksee vain
yhdestä lähteestä", sanoi korsikalainen nauraen.

"Te olette ladelleet kylliksi salaisuuksia. Ei mitään arvoituksia
ruusujen keskellä", huusi Piso.

"Missä olette te kaksi näätää joutuneet samalle pesälle?" kysyi
Kallistratos.

"Saatte sen pian tietää", sanoi Cethegus.

"Vanhassa Egyptissä, pyhän Memfiin edustalla oleskelee vielä näinä
päivinä aivan kristillisten erakkojen ja munkkien naapurina erämaassa
lujauskoisia miehiä ja varsinkin naisia, jotka eivät tahdo luopua
Apiksesta eikä Osiriksesta, jotka uskollisesti säilyttävät etenkin
suloisen Isiksen palvelemisen.

"He pakenevat maan päältä, mihin kirkko on voitokkaasti pystyttänyt
lihankiduttamisen ristin, syvyyteen, suuren maa-äidin salaiseen poveen,
jossa he harjoittavat pyhää, kallista jumalanpalvelustaan.

"Erääseen Keopsin pyramidin alla olevaan labyrinttiin he ovat kätkeneet
muutamia satoja ruukkuja tätä voimakasta viiniä, jolla aikoinaan
Isiksen palvelijat huumasivat itsensä ilon ja rakkauden orgioihin.

"Säilytyspaikan salaisuus kulkee suvusta sukuun. Yksi papitar
kerrallaan tietää kellarin paikan ja säilyttää sen avainta.

"Minä suutelin papitarta ja hän vei minut sisään -- hän oli villi
kissa, mutta hänen viininsä oli hyvää -- ja hän antoi minulle
lähtiessäni viisi ruukkua viiniä eväiksi.

"Niin pitkälle en minä päässyt Smerdan kanssa", sanoi korsikalainen.
"Hän antoi minun juoda kellarissa, muistoksi hän antoi vain tämän" --
ja hän paljasti ruskean kaulansa.

"Mustasukkaisuuden tikarin pistos", nauroi Cethegus. "Olen iloinen
kuullessani, ettei tyttärestä tullut äitiään huonompi. Minun aikanani,
silloin kun äiti minua juotti, juoksi pikku Smerda vielä
lapsenvaatteissa. Eläkööt siis pyhä Niili ja suloinen Isis."

Molemmat joivat toistensa maljan.

Mutta molempia suututti se, että toinenkin tiesi salaisuuden, jonka
kumpainenkin luuli yksin tietävänsä.

Mutta muut olivat hurmaantuneet jäisen prefektin hyvästä tuulesta. Hän
laverteli heidän kanssansa iloisesti kuin nuorukainen. Lopuksi kun
päästiin aiheeseen, joka on nuorille miehille pikarin ääressä mieluisin
-- rakkausseikkailuihin ja naisjuttuihin -- oli hänellä tyhjentymätön
varasto leikillisiä ja rivoja kertomuksia, joissa hän itse useimmiten
näytteli pääosaa. Hänelle sateli kysymyksiä joka puolelta.
Korsikalainen vain oli ääneti ja näytti kylmältä.

"Sano", huudahti isäntä viitaten juomanlaskijalle, kun sellaisen
kertomuksen johdosta syntynyt naurunremakka oli tauonnut, "sano, sinä
monia kokenut mies -- sinä, joka tunnet egyptiläiset Isis-neidot,
gallialaiset druidinaiset, Syyrian mustakutriset tyttäret ja
sulavaliikkeiset helleeniläiset sisareni -- ja osaat niille antaa
arvon, sano, oletko koskaan rakastanut germaanilaista naista?"

"En", sanoi Cethegus maistellen isis-viiniään. "Ne ovat aina olleet
mielestäni ikäviä."

"Ohoh", tuumi Kallistratos, "se oli liian rohkeasti sanottu. Minä sanon
teille, että viime Calendaena minä mielettömästi rakastuin erääseen
germaanilaisnaiseen, joka ei suinkaan ollut ikävä."

"Kuinka, sinä, korintolainen Kallistratos, Aspasian ja Helenan kotimaan
mies, voit rakastua barbaarinaiseen? Oi, sinua, viekas Eros, miesten
viekoittelija, mielten kiihoittaja!"

"Niin, olkoon mielen kiihoitusta, jos haluat -- sellaista en ole ennen
kokenut."

"Kerro, kerro", pyytelivät toiset.



YHDESTOISTA LUKU.


"Olkoon menneeksi", sanoi isäntä, "vaikken seikkailussa näytellytkään
kovin loistavaa osaa.

"Viime Calendaena tulin kahdeksannella hetkellä kotiin Abaskantoksen
kylpylaitoksesta.

"Kadulla taloni lähellä oli maahan laskettuna naisen kantotuoli ja sen
vieressä neljä orjaa, luullakseni sodassa vangittuja gepidejä.

"Aivan taloni oven ääressä seisoi kaksi hunnutettua naista, calantica
yli pään heitettynä.

"Toisella oli slaavilainen puku, mutta toinen oli hyvin komeasti ja
aistikkaasti puettu ja se hitunen, minkä voin vartalosta ja
ruumiinmuodoista nähdä, oli kerrassaan jumalallista. Millainen notkuva
käynti, millaiset sirot sääret, millainen korkea, kaareva jalka.

"Kun tulin lähemmäksi nostattivat he itsensä kantotuoliin ja lähtivät
pois.

"Mutta minä -- te tiedätte, että kaikissa helleeneissä on
kuvanveistäjän verta -- minä näin koko yön unta siroista sääristä ja
notkuvasta käynnistä.

"Kun seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan avasin oven mennäkseni
tapani mukaan torin yli kirjakauppiaan luo, näin saman kantotuolin
tulevan taloani kohti.

"Minä myönnän, olematta sanottavasti turhamainen, että tällä kertaa
luulin todella tehneeni valloituksen, -- ainakin toivoin tehneeni.

"Ja epäilykseni haihtuivat kokonaan, kun tullessani kahdeksannella
tunnilla kotiin, taas näin kauniin tuntemattomani, tällä kertaa ilman
seuraa, rientävän ohitseni kantotuoliinsa. Koska en jaksanut kulkea
nopsajalkaisten orjien perässä, menin talooni pää täynnä iloisia
ajatuksia.

"Silloin sanoi ostiarius: 'Herra, hunnutettu orjatar odottaa sinua
kirjastossa.'

"Sykkivin sydämin riensin kirjastohuoneeseen. Aivan oikein! Siellä oli
orjatar, jonka olin eilen nähnyt. Hän heitti poimuisen vaipan hilkan
kasvoiltaan. Hän oli kaunis, älykäs maurilainen tai kartagolainen --
minä tunnen sen rodun -- ja katsoi minua viekkaasti.

"'Minä pyydän sanansaattajan palkkiota', sanoi hän. 'Kallistratos, tuon
sinulle hyvän sanoman.'

"Minä tartuin hänen käteensä ja yritin silittää hänen ruskeita poskiaan
-- sillä sen, joka mielii emäntää, on suudeltava orjatarta --, mutta
hän sanoi nauraen:

"'Ei, minut lähettää Hermes eikä Eros.'

"'Hallitsijattareni' -- minä rupesin kuuntelemaan tarkkaavaisemmin --
'hallitsijattareni on taiteen intohimoinen ystävätär. Hän tarjoaa kolme
tuhatta solidia Ares-patsaasta, joka on talosi oven viereisessä
seinäkomerossa.'"

Nuoret miehet nauroivat ääneen, Cethegus ylinnä muita.

"Niin, naurakaa te vain", jatkoi Kallistratos itsekin siihen yhtyen,
"mutta silloin minua ei naurattanut. Kaikki unelmani olivat kuin
poispyyhkäistyt ja harmistuneena sanoin minä: patsas ei ole kaupan.

"Orjatar tarjosi viisi tuhatta, tarjosi kymmenen tuhatta solidia.
Käänsin hänelle selkäni ja lähdin menemään ovea kohti.

"Silloin tuo kavala käärme sanoi:

"'Minä tiedän. Korinttolainen Kallistratos ei tahdo suostua
ehdotukseen, sillä hän toivoi seikkailua, mutta huomasikin, että nyt on
kysymys vain raha-asiasta.'

"'Hän on helleeni, hän rakastaa kauneutta ja hän on utelias näkemään
emäntäni.'

"Tämä oli aivan totta enkä voinut muuta kuin hymyillä.

"'Hyvä', sanoi hän, 'sinä saat nähdä hänet.'

"'Ja silloin uudistan viimeisen tarjoukseni.'

"'Jos sinä silloinkin hylkäät sen, olet ainakin saanut uteliaisuutesi
tyydytetyksi.'

"'Huomenna kahdeksannella tunnilla tulee kantotuoli taas tänne.'

"'Pidä silloin Ares käsillä.'

"Hän riensi tiehensä. Minä jäin levottomana paikalleni.

"Myönnän, että uteliaisuuteni oli suuri.

"Olin vakavasti päättänyt, etten antaisi Arestani, mutta taiteen
ystävättären halusin sittenkin nähdä. Malttamattomana odotin määrättyä
hetkeä.

"Hetki tuli, kantotuoli saapui.

"Minä odotin ovella.

"Orjatar ilmestyi sieltä.

"'Tule', huusi hän, 'sinä saat nähdä hänet.'

"Mielenliikutuksesta vavisten menin minä kantotuolin luo,
purppura-esirippu vedettiin puoleksi syrjään ja minä näin --"

"No?" huudahti Marcus kumartuen eteenpäin pikari kädessä.

"Jotakin, jota en koskaan unhota.

"Aavistamattoman kauniit kasvot, ystäväni. Kypris ja Artemis
yhdistettyinä.

"Silmiäni häikäisi. En osaa kuvailla häntä.

"Esirippu laskettiin alas.

"Mutta minä juoksin ovelle, otin Ares-kuvan seinäkomerosta, ojensin sen
orjattarelle, en ottanut rahoja vastaan, vaan hoipertelin talooni
huumaantuneena ikään kuin olisin nähnyt metsänneidon."

"Tämä on jo liikaa", nauroi Massurius. "Eipä sinun pitäisi olla
vasta-alkaja Eroksen ammatissa?"

"Mutta", kysyi Cethegus, "mistä tiedät, että tenhottaresi oli gootti?"

"Hänellä oli tummanpunainen tukka, maidonkarvainen iho ja mustat
silmäripset."

"Kaikki jumalat!" ajatteli Cethegus.

Mutta hän oli vaiti ja odotti.

Ei kukaan läsnäolijoista maininnut nimeä.

"He eivät tunne häntä", tuumi Cethegus itsekseen. "Milloin tämä
tapahtui?" kysyi hän isännältä.

"Viime Calendaena."

"Aivan oikein", laski Cethegus. "Hän oli silloin matkalla Tarentumista
Rooman kautta Ravennaan. Hän lepäsi täällä kolme päivää."

"Ja sinä olet siis", nauroi Piso, "myynyt Areksesi yhdestä ainoasta
katseesta. Huono kauppa! Tällä kertaa olivat Mercurius ja Venus
liittolaisia. Kallistratos parka."

"Ah", sanoi tämä; "tämä kuvapatsas ei ollut paljon arvoinen. Se oli
nykyaikaista työtä. Napolilainen Ion teki sen kolme vuotta sitten.
Mutta, sen minä sanon, että olisin antanut siitä katseesta vaikka
Feidiaan veistämän kuvan."

"Oliko se ihannepää?" kysyi Cethegus näköjään välinpitämättömänä ja
katseli ihaillen edessään seisovaa kuparista sekoitusastiaa.

"Ei, mallina oli eräs barbaari -- joku goottilainen kreivi -- Vatigis
tai Vitigas -- kukapa noita napaseutulaisten nimiä muistaisi", sanoi
Kallistratos päättäen kertomuksensa ja alkaen kuoria persikkaa.

Miettiväisenä Cethegus ryyppi viiniään merenpihkapikaristaan.



KAHDESTOISTA LUKU.


"Niin, barbaarinaisiin voi kyllä mieltyä", huusi Marcus Licinius,
"mutta manala nielköön heidän veljensä." Ja hän riuhtaisi kuihtuneen
ruususeppeleen päästään -- kukat eivät kestäneet huoneen ummehtunutta
ilmaa -- ottaen sijaan vereksen.

"He eivät ainoastaan ole riistäneet vapauttamme -- he lyövät meidät
laudalta silloinkin, kun on kysymys Hesperian tytärten rakkaudesta.

"Aivan äsken kaunis Lavinia sulki ovensa veljeltäni, mutta laski sisään
ketunkarvaisen Aligerin."

"Barbaarien maku", tuumi halveksittu olkapäitään kohauttaen ja otti
kulauksen isis-viiniä kuin lohduttaakseen itseään. "Sinähän tunnet
hänet myöskin, Furius -- eikö olekin huono maku?"

"En tunne kilpailijaasi", sanoi korsikalainen. "Mutta goottien joukossa
on sellaisia poikia, jotka voivat käydä naisille vaarallisiksi.

"Nyt johtuu mieleeni eräs seikkailu, jonka todistajana äskettäin olin,
vaikka en vielä ole saanut siihen lopullista selvitystä."

"Kerro, kerro", kehoitti Kallistratos pistäen kätensä haaleaan
pesuveteen, jota juhlavieraille kannettiin korinttolaisissa
kuparivadeissa. "Kenties me keksimme siihen selvityksen."

"Kertomukseni sankari on", jatkoi Furius, "goottien kaunein
nuorukainen."

"Ah, nuori Totila", keskeytti Piso ja antoi täyttää pikarinsa
jääviinillä.

"Sama mies. Olen tuntenut hänet jo useita vuosia ja pidän hänestä
paljon, kuten kaikkien, jotka ovat nähneet hänen päivänpaisteiset
kasvonsa, täytyy tehdä, sitäpaitsi" -- ja korsikalaisen kasvoille
ilmestyi vakavien muistojen varjo ja hän huokasi -- "olen häneen
suhteissa muullakin tavalla."

"Näyttää siltä, että olet rakastunut tuohon pellavapäähän", keskeytti
Massurius ivallisesti heittäen samalla mukanaan tuomalleen orjalle
nyytillisen picentiläisiä korppuja kotiin vietäväksi.

"En, mutta hän on osoittanut ystävällisyyttä minulle ja kaikille
muillekin, joiden kanssa hän on tekemisissä, ja sitäpaitsi hän on hyvin
usein ollut sataman vartijana niissä italialaisissa satamakaupungeissa,
joissa olen sattunut käymään."

"Hän kuuluu suuressa määrässä parantaneen barbaarien
meri-sotalaitoksia", sanoi Lucius Licinius.

"Entä heidän ratsuväkeään", puuttui Marcus Licinius puheeseen. "Tuo
solakka poika on kansansa paras ratsastaja."

"No, tapasin hänet viimeiseksi Napolissa. Olimme kumpikin iloisia
siitä, että olimme tavanneet toisemme, mutta turhaan koetin taivuttaa
häntä tulemaan jonakin iltana laivalleni hupaiseen illanviettoon."

"Nuo hupaiset illanvietot laivallasi ovat jo kuuluisat", arveli Balbus,
"sinä tarjoat aina tulisimpia viinejä."

"Ja siellä kuuluu aina olevan tulisimmat tytöt", lisäsi Massurius.

"Oli miten oli. Totila syytti joka kerta tärkeitä asioita eikä tullut.

"Ottakaa huomioon. Asioita Napolissa päivän kahdeksannen hetken
jälkeen.

"Napolissa, jossa ahkerimmatkin ovat laiskoja. Ne olivat tietysti
verukkeita.

"Päätin ottaa selvää hänen todellisista syistään ja rupesin iltaisin
vartioimaan hänen Via latan varrella olevaa taloaan. Aivan oikein. Heti
ensimmäisenä iltana hän tuli talostaan katsellen ympärilleen ja --
ajatelkaas hämmästystäni -- valepuvussa. Hänellä oli päällään
puutarhurin puku, matkahattu syvälle silmille painettuna ja vaippa
hartioillaan.

"Hiivin hänen jäljessään.

"Hän meni vinoon läpi kaupungin Porta capuanalle päin.

"Aivan portin vieressä on paksu torni. Siinä asuu portinvartija, vanha
patriarkallinen juutalainen, jolle kuningas Teoderik oli hänen
ehdottoman uskollisuutensa vuoksi uskonut portin vartioimisen.

"Gootti seisahtui tornin edustalle ja löi hiljaa käsiään yhteen.
Silloin aukeni äänettömästi kapea, rautainen sivuovi, jota en ollut
ennen huomannutkaan, ja Totila pujahti sisään notkeana kuin ankerias."

"Ahaa, ahaa", tarttui runoilija Piso vilkkaasti puheeseen. "Minä tunnen
juutalaisen ja Mirjamin, hänen suloisen, kaunissilmäisen tyttärensä.
Israelin kaunein tytär, auringonnousun maan helmi. Hänen huulensa ovat
kuin granaatit, hänen silmänsä tummansiniset kuin meri ja hänen
poskensa ovat punaiset ja pehmeät kuin kirsikka."

"Hyvä, hyvä, Piso", huusi Cethegus hymyillen -- "runosi on kaunis."

"Ei", huudahti tämä. "Mirjam itse on runo, hän on elävää runoutta."

"Tuo juutalaisletukka on ylpeä", murahti Massurius, "hän on halveksinut
minua ja kultaani sellaisin silmäyksin, että -- ikäänkuin en olisi
koskaan ennen naisen rakkautta rahalla ostanut."

"Kas vain", sanoi Lucius Licinius. "Siis on tämä ylpeä gootti, joka
esiintyy joka paikassa niin kuin hän kantaisi kaikkia taivaan tähtiä
kiharaisella päälaellaan, alentunut kosiskelemaan juutalaistyttöä."

"Niin arvelin ja päätin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ivata
nuorukaista hänen mieltymyksestään myskin hajuun, mutta en saanut
tilaisuutta.

"Pari päivää myöhemmin täytyi minun mennä asioilleni Capuaan.

"Lähdin kuumuutta välttääkseni liikkeelle jo ennen auringonnousua.
Ajoin ulos kaupungista Porta capuanan läpi ensimmäisten
auringonsäteiden näkyessä taivaalla. Ja kun matkavaununi kolisivat
juutalaistornin kohdalla olevilla kovilla kivillä, ajattelin
kateellisena Totilaa ja sanoin itsekseni: siellä hän nukkuu parhaallaan
pehmeillä käsivarsilla.

"Mutta toisen penikulmakiven kohdalla portilta päin tuli vastaani --
Totila matkalla kaupunkiin, puutarhurin puvussa ja kantaen sekä
rinnallaan että selässään kukkakoreja, kuten silloinkin.

"Hän ei siis maannut Mirjamin käsivarsilla.

"Juutalaistyttö ei siis ollut hänen rakastajattarensa, vaan kenties
hänen uskottunsa. Kuka tietää, missä se kukka kukoistaa, jota tämä
puutarhuri vaalii. Hän on todella onnenpoika.

"Ajatelkaa vain! Via Capuanan varrella sijaitsevat kaikki Napolin
ylhäisimpien perheiden huvilat ja kesäpalatsit. Niiden puutarhoissa
kukoistavat ja loistavat kauneimmat naiset."

"Kautta kotijumalani", huusi Lucius Licinius kohottaen kukilla
seppelöidyn pikarinsa, "siellä elävät Italian kauneimmat naiset. --
Kirottu olkoon tuo gootti."

"Ei", huusi viinin kiihoittama Massurius. "Kirotut olkoot Kallistratos
ja korsikalainen, jotka syöttävät meitä vierasten ihmisten
rakkaustarinoilla aivan kuin kurki syötti kettua kirnusta.

"Anna, isäntä, vihdoinkin tyttöjesi tulla, jos olet niitä tilannutkaan.
Ei sinun enää tarvitse tehdä odotustamme pitemmäksi."

"Niin", huusivat nuoret miehet yhteen ääneen, "tyttöjä, tanssijattaria,
soittajia!"

"Seis", huudahti isäntä, "siellä, minne Afrodite saapuu vieraisille,
täytyy hänen saada kukilla vaeltaa. Tämän lasin uhraan sinun
kunniaksesi, Flora!"

Hän hypähti pystyyn ja paiskasi paneelikattoon kallisarvoisen
kristallilasin, niin että se särkyi helisten pieniksi palasiksi.

Kun lasi oli koskettanut kattopalkkeja, nousi koko välikatto ylös ja
hämmästyneiden vierasten päälle valahti runsas kukkassade. Paestumin
ruusut, Thuriin orvokit, Tarentumin myrtit sekä mantelikukat peittivät
tiheän lumipilven lailla tuoksuvina ryhminä mosaiikkilattian, pöydät,
patjat ja vierasten päät.

"Venuksen tulo Pafokseen ei voinut olla kauniimpi", sanoi Cethegus.

Kallistratos löi kätensä yhteen.

Silloin aukeni lyyran ja huilujen soidessa se huoneen seinä, joka oli
trikliniumia vastapäätä. Neljä tanssijatarta, valitun kauniita tyttöjä
persialaisissa puvuissa, s.o. vain läpinäkyvä ruusunpunainen harso
ruumiinsa verhona, juoksi symbaalejansa lyöden kukkivien oleanderien
muodostamasta pensastosta.

Heidän jäljessään lähestyivät suuret näkinkengän muotoiset vaunut,
joiden kultaisia pyöriä kahdeksan nuorta orjatarta työnsi. Neljä
huilunpuhaltajatarta, lyydialaisissa puvuissa -- purppuraa, valkoista
ja kultakirjontaa -- astui edellä. Ja vaunun pohjalla lepäsi ruusujen
peittämänä puoliksi makaavassa asennossa Afrodite itse, jota erittäin
kaunis, kiihoittava ja kukkea tyttö esitti. Hänen melkein ainoana
pukunaan oli Afroditen vyö.

"Haa, pyhän Eroksen ja Anteroksen kautta!" huusi Massurius ja hypähti
sohvaltaan mennen hoipertelevin askelin ryhmää kohti.

"Arvommeko tytöt?" huusi Piso, "minulla on aivan uudet gasellinluusta
tehdyt arpanappulat. Vihkikäämme ne nyt."

"Antakaamme juhlan kuninkaan määrätä", ehdotti Marcus Licinius.

"Ei, vapaus, vapaus ainakin rakkaudessa", huudahti Massurius ja tarttui
kiivaasti jumalatarta käsivarteen, "soittoa, hoi, soittoa -- --"

"Soittoa", käski Kallistratos.

Mutta ennenkuin symbaalinsoittajattaret ehtivät laittautua kuntoon,
repäistiin ulko-ovi kiivaasti auki ja sysäten syrjälle orjat, jotka
yrittivät häntä pidättää, syöksyi sisään Scaevola kalmankalpeana.

"Täältä siis sinut vihdoinkin löydän, Cethegus, tällaisena hetkenä."

"Mitä on tapahtunut?" sanoi prefekti ja otti levollisesti
ruususeppeleen päästään.

"Mitäkö on tapahtunut? Isänmaa horjuu Skyllan ja Karybdiin välillä.
Goottilaiset herttuat Thulun, Ibba ja Pitza --"

"Mitä heistä?" kysyi Lucius Licinius.

"Ovat murhatut."

"Voitto on meidän!" huusi nuori roomalainen jättäen tanssijattaren,
jonka hän oli siepannut kiinni.

"Kaunis voitto", sanoi lainoppinut vihoissaan. "Kun tieto tästä saapui
Ravennaan, syytti koko kansa kuningatarta ja hyökkäsi palatsia vastaan,
mutta -- Amalasunta oli päässyt pakoon."

"Minne?" kysyi Cethegus hypäten nopeasti pystyyn.

"Minnekö? Eräällä kreikkalaisella laivalla -- Bysanttiin."

Cethegus asetti ääneti pikarin takaisin pöydälle ja rypisti otsaansa.

"Mutta kaikkein pahinta on, että gootit aikovat erottaa hänet ja valita
kuninkaan."

"Kuninkaanko?" kysyi Cethegus. "Hyvä, minä kutsun senaatin kokoon.
Roomalaisetkin valitsevat."

"Kenet, mitä me valitsemme?" kysyi Scaevola ihmeissään.

Mutta Cetheguksen ei tarvinnut vastata.

Lucinius huusi hänen sijastaan: "Diktaattorin! Pian, pian senaattiin!"

"Senaattiin!" toisti Cethegus majesteetillisesti. "Syphax, vaippani."

"Tässä, herra, ja miekkasikin", kuiskasi maurilainen. "Minä kuljetan
sen aina mukana mahdollisuuksien varalta."

Ja isäntä ja vieraat seurasivat puoleksi hoiperrellen prefektiä, joka
yksin täydellisesti selvänä lähti heidän edellään talosta kadulle.



KOLMASTOISTA LUKU.


Eräässä Bysantin keisaripalatsin kapeassa kammiossa seisoi muutamia
päiviä florialia-juhlien jälkeen pieni, vaatimattoman näköinen mies
vaipuneena surumielisiin ajatuksiin.

Hänen ympärillään oli hiljaista ja yksinäistä.

Vaikka ulkona oli vielä kirkas päivä, peittivät raskaat, kullalla
kirjaellut uutimet tarkoin pyöreäkaarista akkunaa, joka oli laajan
palatsirakennuksen pihalle päin. Kamarin mosaiikkilattiaa verhosi
samanlaisesta kallisarvoisesta kankaasta tehty matto, joka kokonaan
esti hitaasti edestakaisin kävelevän miehen askeleet kuulumasta.

Huoneeseen tuli himmeä valo.

Kullalla peitettyjen seinien vieressä oli pitkä jono pieniä
marmoripatsaita -- kristittyjen keisarien kuvia Konstantinuksesta
alkaen --. Vastapäätä kirjoitussohvaa kohosi suuri, miehenkorkuinen,
puhtaasta kullasta tehty risti.

Joka kerta, kun kävelijä tuli ristin kohdalle, hän kumarsi päätään,
sillä ristin keskellä oli lasin sisään pantu palanen, vakuutusten
mukaan, oikeata Vapahtajan ristiä.

Lopuksi hän pysähtyi katselemaan maailmankarttaa, joka oli kiinnitetty
purppurareunaiselle pergamentille ja asetettu kamarin seinälle. Se
esitti Rooman maailmanvaltaa.

Katseltuaan kauan ja tarkasti karttaa mies huokasi ja peitti oikealla
kädellään silmänsä.

Ne eivät olleet kauniit eivätkä kasvot jalot, mutta niissä ilmeni
paljon sekä hyvää että pahaa.

Syvällä pään sisässä olevien silmien levoton katse ilmaisi valppautta,
epäluuloa ja viekkautta. Ulkonevaa otsaa ja laihoja kasvoja uursivat
syvät rypyt, jotka olivat syntyneet pikemmin huolten kuin iän
vaikutuksesta.

"Kun vain tietäisin, miten se päättyy!" huokasi hän väännellen luisia
käsiään. "Se ajatus ei suo minulle rauhaa. Minussa puhuu henki, joka
alituisesti kehoittaa, kehoittaa.

"Mutta onko se Herran enkeli vai paha henki? Kuka selittäisi uneni?

"Anna anteeksi, kolmiyhteinen Jumala, anna anteeksi innokkaimmalle
palvelijallesi.

"Sinä olet kironnut unenselittäjät.

"Mutta näkihän faarao unta ja Joosef selitti hänelle sen. Ja Jaakob
näki unissaan taivaan avoinna ja hänen unensa tulivat sinulta.

"Uskallanko minä?"

Ja yhä hän käveli neuvottomana edestakaisin. Hän olisi kenties kävellyt
kauankin, jollei oven purppuraverho olisi hiljaa auennut.

Velarius, ovenvartija, jolla oli yllään kullalla kirjaeltu puku,
heittäytyi polvilleen maahan pienen miehen eteen kädet ristissä
rinnalla.

"Imperator, ne patriisit, jotka kutsuit, odottavat puheille pääsyä."

"Kärsivällisyyttä", sanoi tämä ja istuutui sohvalle, jonka selkänoja
oli kultaa ja norsunluuta. "Tuo pian hopeakenkäni ja vaippani."

Palatsipalvelija asetti hänen jalkaansa paksuilla pohjilla ja korkeilla
koroilla varustetut sandaalit, jotka tekivät hänet pari tuumaa
pitemmäksi, ja heitti hänen hartioilleen poimullisen, kultatähdillä
runsaasti koristetun vaipan suudellen jokaista liikuttamaansa esinettä.
Heittäydyttyään taas maahan keisarin jalkojen juureen, ovenvartija
poistui. Tämä orjallinen, itämainen tervehdystapa oli aivan äskettäin
otettu valtakunnassa käytäntöön kaikessa ankaruudessaan.

Ja keisari Justinianus asettui vastapäätä ovea vastaanottoasentoon
nojaten vasenta kättään Jerusalemin temppelistä lohkaistuun
porfyyripatsaaseen, joka oli katkaistu sopivaksi hänen pituudelleen.

Esirippu vedettiin syrjään ja huoneeseen astui kolme miestä, jotka
tervehtivät keisaria samalla tavalla kuin orjakin. He olivat kuitenkin
keisarikunnan etevimmät miehet, kuten heidän komeasti koristellut
pukunsa, mutta vielä selvemmin heidän älykkäät kasvonpiirteensä
ilmaisivat.

"Olemme kutsuttaneet teidät", alkoi keisari edes vastaamatta heidän
nöyrään tervehdykseensä, "kysyäksemme teidän neuvojanne Italian
suhteen.

"Olen hankkinut teille kaikki tarpeelliset tiedot sikäläisistä oloista.
Hallitsijattaren kirjeet ja isänmaanystäväin puolueen asiakirjat olivat
tutkittavinanne; teillä oli kolme päivää aikaa. Puhu sinä ensin,
magister militum."

Ja hän viittasi kookkaimmalle noista kolmesta, komealle, upeaan
kullattuun varukseen puetulle sankarivartalolle.

Suuret, avomieliset, vaaleanruskeat silmät ilmaisivat uskollisuutta ja
rehellisyyttä, voimakas, suora nenä ja täyteläiset posket antoivat
hänen kasvoilleen terveen voiman leiman. Leveä rinta ja lihaksiset
jalat ja kädet olivat herkulesmaiset, mutta suu todisti,
rumasta, pyöreäksi leikatusta parrasta huolimatta, lempeyttä ja
hyväsydämisyyttä.

"Herra", sanoi hän täyteläisellä, syvällä äänellä, "Belisariuksen neuvo
on aina: hyökkää barbaarien kimppuun. Äskettäin olen käskystäsi
kukistanut vandaalien valtakunnan Afrikassa viidellätoista tuhannella
miehellä. Anna minulle kolmekymmentä tuhatta, niin lasken goottien
kruunun jalkojesi juureen."

"Hyvä on", sanoi keisari iloissaan, "puheesi miellyttää minua suuresti.

"Mitä sanot sinä, Tribonianus, helmi lainoppineitteni joukossa?"

Puhuteltu oli jokseenkin yhtä pitkä kuin Belisarius, mutta hän ei ollut
niin leveähartiainen eikä alituinen harjoitus ollut siinämäärin
kehittänyt hänen jäseniään. Korkea, totinen otsa, levolliset silmät ja
lujapiirteinen suu todistivat voimakasta sielua.

"Imperator", sanoi hän kylmästi, "minä varoitan sinua tästä sodasta. Se
on väärä teko."

Justinianus huudahti pahastuneena: "Onko väärin ottaa takaisin, mitä
Rooman valtakunnalle kuuluu?"

"On kuulunut. Esi-isäsi Zeno luovutti sopimuksen mukaan Länsi-Rooman
Teoderikille ja hänen gooteilleen, jos he saisivat vallananastaja
Odovakarin kukistetuksi."

"Teoderikin piti olla keisarin käskynhaltija eikä Italian kuningas."

"Myönnetään. Mutta kun hän oli tullut kuninkaaksi -- joksi hänen täytyi
tulla, sillä Teoderik ei voinut olla itseään pienempien palvelija -- on
keisari Anastasius, setäsi Justinus ja sinä itsekin olet tunnustanut
hänet ja hänen kuningaskuntansa."

"Niin, pakosta. Mutta kun he nyt ovat hädässä ja minä olen väkevämpi,
otan tunnustukseni takaisin."

"Sitä juuri sanonkin vääryydeksi."

"Sinä olet itsepäinen ja auttamaton, Tribonianus, ja ankara oikeuden
puolustaja. Sinä sovit erinomaisesti kokoamaan pandektejani. Mutta
politiikassa en enää koskaan kysy neuvoasi. Mitä on oikeamielisyydellä
politiikan kanssa tekemistä."

"Oikeamielisyys, oi Justinianus, on paras politiikka."

"Mitä vielä, toisin ajattelivat Aleksanteri Suuri ja Caesar."

"Ensiksikään he eivät ennättäneet lopettaa suunnitelmiaan ja toiseksi"
-- hän pysähtyi.

"No toiseksi."

"Toiseksi et sinä ole Caesar etkä Aleksanteri." --

Kaikki vaikenivat. Hetken kuluttua keisari sanoi levollisesti: "Sinä
olet hyvin suorasukainen, Tribonianus."

"Aina, Justinianus."

Nopeasti keisari kääntyi kolmannen puoleen. "No, mikä on sinun
ajatuksesi, patriisi."



NELJÄSTOISTA LUKU.


Puhuteltu salasi hymyilyn, jonka lainoppineen siveyssaarna oli nostanut
hänen huulilleen, ja kohottautui pystyyn.

Hän oli viallinen, pieni mies, vielä huomattavasti pienempi kuin
Justinianus, jonka vuoksi tämä puhellessaan hänen kanssaan tavallisesti
kumarsi päätään alemmaksi kuin olisi tarvinnutkaan.

Hän oli paljaspäinen, poskilla oli sairaalloinen vahankeltainen väri,
oikea olkapää oli alempana kuin vasen ja hän ontui hiukan vasemmalla
jalallaan, jonka vuoksi hän nojasi kultaisella kädensijalla
varustettuun mustaan kainalokeppiin.

Mutta läpitunkeva katse oli niin kotkamainen, että se poisti tästä
vähäpätöisestä vartalosta kaiken vastenmielisen ja antoi melkein
rumille kasvoille henkisen suuruuden jalostavan leiman. Ja tuskallisen
alistuvaisuuden ja kylmän etevämmyyden piirre hienomuotoisen suun
ympärillä oli oikein miellyttäväkin.

"Imperator", sanoi hän terävällä, varmalla äänellä, "minä vastustan
tätä sotaa -- tällä kertaa."

Keisari rypisti harmistuneena kulmakarvojaan.

"Oikeudellisista syistäkö sinäkin?" kysyi hän melkein ivallisesti.

"Minä sanoin: tällä kertaa."

"Miksi?"

"Koska välttämätön on asetettava mieluisan edelle. Älköön se, jonka
täytyy puolustaa omaa taloaan, hyökätkö toisten talojen kimppuun."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Tarkoitan sillä tätä: lännestä, goottien taholta ei tätä valtakuntaa
uhkaa vaara. Se vihollinen, joka voi hävittää tämän valtakunnan ja
kenties hävittääkin sen, tulee idästä."

"Persialaiset", huudahti Justinianus ylenkatseellisesti.

"Mistä alkaen", keskeytti Belisarius, "mistä alkaen on Narses, suuri
vastustajani, pelännyt persialaisia?"

"Narses ei pelkää ketään", sanoi tämä katsomattakaan vastustajaansa.
"Ei persialaisia, jotka hän on voittanut, eikä sinua, jonka
persialaiset ovat voittaneet. Mutta hän tuntee itämaat.

"Jolleivät ne ole persialaisia, niin ovat ne muita, jotka tulevat
heidän jälkeensä. Se ukonilma, joka uhkaa Bysanttia, tulee Tigrikseltä
eikä Tiberiltä."

"No, ja mitä se sitten merkitsee?"

"Se merkitsee sitä, että sinulle, oi keisari, ja roomalaisnimelle, jota
me yhä käytämme, on häpeällistä vuosi vuodelta ostaa Kosroëkselta,
persialaisten kaanilta, rauha kultasentnereillä."

Hehkuva puna peitti keisarin kasvot: "Kuinka sinä voit sillä tavalla
tulkita lahjat ja apurahat?"

"Lahjat! Jos ne jäävät maksamatta viikkoakaan yli määräpäivän, rupeaa
Kosroës, Kabadeksen poika, polttamaan kyliäsi. Apurahat! Niillä hän
palkkaa hunnit ja saraseenit, rajojesi vaarallisimmat viholliset."

Justinianus käveli kerran edes takaisin huoneen poikki.

"Minkä neuvon sinä sitten annat?" kysyi hän seisahtuen Narseksen eteen.

"Ettei ilman syytä eikä pakkoa hyökätä goottien kimppuun, kun tuskin
voidaan puolustaa omia rajoja persialaisia vastaan.

"Minun neuvoni on, että käytät kaikki valtakunnan voimat poistaaksesi
tämän häpeällisen pakkoveron ja suojellaksesi valtakuntasi rajamaita
häpeällisiltä ryöstöiltä, että uudelleen rakennutat poltetut Antiokian,
Daran ja Edessan kaupungit, että pakotat taas valtasi alaisuuteen
itäiset maakunnat, jotka ovat menetetyt Belisariuksen urhoollisesta
miekasta huolimatta, ja että rakennutat rajojesi suojaksi
seitsemänkertaisen linnoitusrivin Eufratilta Araxeen saakka.

"Vasta sitten, kun olet tehnyt tämän välttämättömän -- ja pelkään,
ettet sinä saa sitä edes aikaan -- sitten voit seurata kunnianhimosi
kehoitusta."

Justinianus pudisti hiljaa päätään.

"Et ilahduta minua puheellasi, Narses", sanoi hän katkerasti.

"Sen kyllä arvaan", sanoi tämä levollisesti.

"Sinä et ole enää välttämätön", huudahti Belisarius ylpeästi. "Suuri
keisarini, älä käänny noiden pienten epäilijöiden puoleen. Anna minulle
kolmekymmentätuhatta miestä ja minä takaan oikealla kädelläni, että
valloitan Italian."

"Ja minä panen pääni pantiksi", sanoi Narses -- "mikä on
hiukan arvokkaampi --, ettei Belisarius valloita Italiaa, ei
kolmellakymmennellä, ei kuudellakymmenellä, ei edes sadallatuhannella
miehellä."

"Kuka sen sitten valloittaa ja kuinka suurella joukolla?" kysyi
Justinianus.

"Minä", sanoi Narses, "kahdeksallakymmenellä tuhannella miehellä."

Belisarius punastui vihasta; hän oli vaiti, sillä hän ei löytänyt
sanoja.

"Vaikka oletkin itsetietoinen, et vielä koskaan ennen ole asettunut
niin paljon yläpuolelle vastustajaasi," sanoi lainoppinut.

"Enkä sitä nytkään tee, Tribonianus. Katso, ero on vain se, että
Belisarius on suuri sankari, jota minä en ole.

"Mutta minä olen taitava sotapäällikkö -- jota Belisarius ei ole. Ja
gootit voi vain taitava sotapäällikkö voittaa."

Belisarius ojentautui täyteen pituuteensa ja puristi
suonenvedontapaisesti miekkansa kahvaa.

Hän olisi ilmeisesti mielellään musertanut vieressään seisovan
raajarikon pään. Keisari puhui hänen sijastaan:

"Eikö Belisarius ole taitava sotapäällikkö? Kateus sokaisee sinut,
Narses."

"En kadehdi Belisariukselta mitään, en edes", huokasi hän hiljaa,
"hänen terveyttään.

"Hän olisi taitava sotapäällikkö, jollei hän olisi niin suuri sankari.

"Kaikki taistelut, joissa hän on hävinnyt, on hän hävinnyt liiallisen
sankaruutensa vuoksi."

"Sitä ei sinusta voi sanoa, Narses", huomautti Belisarius katkerasti.

"Ei, Belisarius, sillä minä en ole vielä hävinnyt ainoassakaan
taistelussa."

Belisariuksen kiivaan vastauksen keskeytti ovenvartija, joka nosti
esirippua ja ilmoitti:

"Aleksandros, jonka lähetit Ravennaan, herra, laski hetki sitten maihin
ja kysyy --"

"Sisään, tuo hänet sisään!" huusi keisari hypähtäen sohvaltaan.

Malttamattomasti hän viittasi lähettilästä nousemaan proskynesiksestään
ja kysyi: "No, Aleksandros, palaatko yksin?"

Lähettiläs, kaunis, vielä nuori mies, vastasi: "Yksin."

"Mutta kerrottiin -- viimeiset tietosi -- kuinka oli goottien
valtakunnan laita lähtiessäsi?"

"Kaikki on sekasortoista.

"Ilmoitin sinulle viime kirjeessäni, että kuningatar oli päättänyt
vapautua kolmesta ylpeimmästä vihollisestaan. Jollei se onnistu, ei hän
enää olisi turvassa Italiassa ja pyysi sen tapauksen varalta luvan
saada paeta laivallani Epidamnukseen ja sieltä tänne Bysanttiin."

"Johon ilolla suostuinkin. No, entä yritys?"

"Onnistui. Nuo kolme herttuaa eivät enää ole elossa. Mutta Ravennaan
saapui tieto, että vaarallisin heistä, herttua Thulun oli vain
haavoittunut. Tämä sai hallitsijattaren pakenemaan laivalle, kun
sitäpaitsi kaupungissa olevat gootit piirittivät palatsin.

"Me nostimme ankkurin, mutta aivan heti, kun olimme lähteneet
satamasta, Ariminiumin kohdalla kreivi Vitiges saavutti meidät
ylivoimaisena, tuli laivalle ja vaati Amalasuntaa palaamaan taaten
hänelle turvallisuuden siksi, kunnes kansankokous oli asian
juhlallisesti tutkinut.

"Kun hän sai tietää Vitigekseltä, että herttua Thulunkin oli
haavoistaan kuollut ja kun hän huomasi Vitigeksen käytöksestä, ettei
tämä eivätkä tämän mahtavat ystävät epäilleet häntä syylliseksi ja kun
hän pelkäsi väkivaltaa käytettävän, päätti hän palata Ravennaan. Sitä
ennen hän kirjoitti 'Sofiassa' tämän kirjeen sinulle ja lähettää
samalla aarreaitastaan nämä lahjat."

"Siitä myöhemmin. Kerro edelleen! Kuinka Italiassa nykyjään asiat
ovat?"

"Hyvin sinulle, suuri keisari. Liioiteltuna huhu kiersi ympäri maata
goottien kapinasta Ravennassa ja kuningattaren pakenemisesta
Bysanttiin.

"Useissa paikoissa syntyi taisteluita roomalaisten ja goottien välillä.

"Roomassa isänmaanystävät tahtoivat toimeenpanna vallankumouksen,
valita senaatissa diktaattorin ja pyytää sinulta apua.

"Mutta se olisi ollut suuri tyhmyys, kun hallitsijatar joutuikin
Vitigeksen käsiin. Katakombimiesten nerokas johtaja sai vallankumouksen
estetyksi."

"Rooman prefektikö?" kysyi Justinianus.

"Cethegus. Hän epäili huhun todenperäisyyttä.

"Salaliittolaiset tahtoivat hyökätä goottien kimppuun, valita sinut
Italian keisariksi ja hänet sillä välin diktaattoriksi.

"Mutta vaikka häntä kuuriassa sanan mukaan uhattiin tikarilla, hän
kieltäytyi."

"Rohkea mies", huusi Belisarius.

"Vaarallinen mies", sanoi Narses.

"Heti senjälkeen saapui tieto Amalasuntan palaamisesta ja kaikki jäi
entiselleen.

"Mutta musta Teja oli vannonut, että hän, jos pisaraakaan goottiverta
vuodatettaisiin, muuttaisi Rooman karjaha'aksi.

"Kaiken tämän olen saanut tietää tahallani viivyttelemällä ja
kulkemalla pitkin rannikkoa Brundusiumiin saakka. Mutta minulla on
vielä iloisempiakin uutisia.

"Bysantilla on innokkaita ystäviä ei ainoastaan roomalaisten vaan myös
goottien joukossa, kuningassuvun jäsenissä."

"Sepä jotain olisi", huusi Justinianus. "Ketä sinä tarkoitat?"

"Tusciassa asuu Amalasuntan serkku, ruhtinas Teodahad, rikas
tilanomistaja."

"Aivan oikein. Amelungien suvun viimeinen miespuolinen jäsen, eikö
niin?"

"Viimeinen. Hän ja varsinkin Gotelindis, hänen viisas, mutta
pahanilkinen puolisonsa, ylpeä baltien tytär, vihaavat sydämestään
hallitsijatarta -- Teodahad siitä syystä, että Amalasunta on
vastustanut hänen rajatonta haluaan anastaa kaikkien naapuriensa
tilukset, Gotelindiksen syitä en voinut saada selville. Luulen, että
heidän vihansa on peruisin heidän nuoruuden-ajoiltaan -- joka
tapauksessa, Gotelindin viha on sammumaton.

"Nämä molemmat ovat luvanneet minulle, että he kaikin tavoin auttavat
sinua Italian takaisin valloittamisessa. Vaimo tyytyy siihen, että saa
syöstyksi verivihollisensa valtaistuimelta; mies vaatii runsasta
palkintoa."

"Sen hän saa."

"Hänen apunsa on sitäkin välttämättömämpi, kun hänen hallussaan on
puolet Tusciaa -- toisen puolen omistaa völsungien aatelissuku -- jonka
hän voi saattaa käsiimme, sitäpaitsi on hänellä toivo päästä
valtaistuimelle, kun Amalasunta kukistuu.

"Tässä on hänen ja Gotelindiksen kirjeet.

"Mutta lue ensin kuningattaren kirje -- se on luullakseni hyvin
tärkeä."



VIIDESTOISTA LUKU.


Keisari katkaisi vahataulujen purppuranauhat ja luki:
"Justinianukselle, roomalaisten keisarille Amalasunta, goottien ja
italialaisten kuningatar!"

"Italialaisten kuningatar", nauroi Justinianus, "sepä omituinen
arvonimi!"

"Aleksandrokselta, lähettiläältäsi saat kuulla, kuinka Eris ja Ate
riehuvat tässä maassa.

"Olen yksinäisen palmun kaltainen, jota rajutuulet repivät.

"Barbaarit tulevat päivä päivältä vihamielisemmiksi minua kohtaan ja
minä puolestani vieraannun heistä. Roomalaiset taas, vaikka koetankin
lähestyä heitä, eivät koskaan unohda, että olen germaanilaista
sukuperää.

"Tähän saakka olen päättäväisesti uhmaillut kaikkia vaaroja, mutta nyt
en enää voi, kun ei edes palatsini eikä ruhtinaallinen persoonani ole
turvassa äkillisiltä, väkivaltaisilta hyökkäyksiltä.

"Minä en voi ehdottomasti luottaa mihinkään puolueeseen tässä maassa.

"Niinpä pyydänkin sinua, kuninkaallista veljeäni avukseni. Nyt on
suojeltava kaikkien kuninkaiden arvoa ja Italian rauhaa.

"Lähetä minulle, minä pyydän, luotettava joukko, henkivartiosto --
keisari loi merkitsevän silmäyksen Belisariukseen -- muutaman tuhannen
miehen suuruinen joukko, jonka komentajana on minulle ehdottomasti
uskollinen mies. He suojelisivat Ravennan palatsia, joka on itsessään
vahva linnoitus.

"Mitä Roomaan tulee, niin on joukon ennen kaikkea pidettävä
tarpeellisen matkan päässä ja hätätilassa tuhottava prefekti Cethegus,
joka on yhtä mahtava kuin salaperäinen mies ja joka jätti minut vaaran
hetkellä, johon hän itse oli minut saattanut.

"Kun olen voittanut viholliseni ja vahvistanut valtakuntani, kuten
taivaan avulla ja omin voimineni toivon tekeväni, lähetän joukon ja
päällikön sinulle takaisin mukanaan kalliita lahjoja ja suuret
kiitokset. Vale."

Justinianus puristi suonenvedontapaisesti vahatauluja käsissään ja
katseli säihkyvin silmin eteensä. Hänen rumia piirteitään ikäänkuin
jalosti suuri sisäinen voima. Tämä silmänräpäys osoitti, että tässä
miehessä asui useiden heikkouksien ja pikkumaisuuksien ohessa suuri,
voimakas sielu, nerokkaan valtiomiehen sielu.

"Tämä kirje", huusi hän loistavin silmin, "antaa käsiini Italian ja
goottien valtakunnan."

Voimakkaan liikutuksen valtaamana hän mitteli pitkin askelin huoneen
lattiaa unohtaen pään kumartamisenkin ristin kohdalla.

"Henkivartiasto -- sen hän saa. -- Mutta ei paria tuhatta miestä, vaan
monta tuhatta, enemmän kuin hän ottaisi vastaan. Sinä, Belisarius,
johdat niitä."

"Katso lahjojakin", kehoitti Aleksandros ja osoitti kallisarvoista
kypressipuista, kullalla kirjottua rasiaa, jonka ovenvartija oli tuonut
sisään. "Tässä on avain."

Hän ojensi keisarille pienen, kilpikonnanluisen rasian, joka oli
suljettu kuningattaren sinetillä.

"Siinä on hänen muotokuvansa", sanoi hän ikäänkuin sattumalta,
tavallista äänekkäämmin.

Samalla hetkellä, jolloin lähettiläs koroitti äänensä, pistäytyi hiljaa
ja muiden, paitsi Aleksandroksen huomaamatta naisen pää esiripun
lomasta ja kaksi hehkuvaa, mustaa silmää tuijotti keisariin.

Tämä avasi rasian, sysäsi syrjään kaikki kalleudet ja tarttui nopeasti
pieneen, yksinkertaiseen, kiillotetusta pyökkipuusta tehtyyn tauluun,
joka oli pantu kapeaan kultakehykseen.

Hämmästyksen huudahdus pääsi tahdottomasti hänen huuliltaan, hänen
silmänsä säkenöivät ja hän näytti kuvaa Belisariukselle sanoen: "Ihana
nainen! Millainen majesteetillinen otsa! Tässä näkee syntyperäisen
hallitsijattaren, kuninkaantyttären!"

Hän katseli ihastuneena jaloja piirteitä.

Silloin oviverhot kahisivat ja kuuntelija tuli sisään.

Se oli keisarinna Teodora, hurmaavan kaunis nainen.

Kaikkia naisellisen keksimiskyvyn keinoja, joita tämän ajan hienostunut
ylellisyys ja keisarikunta saattoivat hankkia, käytettiin joka päivä
tuntikausia tämän itsessään erinomaisen, mutta hillittömän,
epäsiveellisen elämän aikaisin kalventaman kauneuden säilyttämiseksi
tuoreena ja hurmaavana.

Kultahiekka antoi hänen sinisenmustalle tukalleen metalliloiston. Se
oli huolellisesti kammattu takaapäin ylös päälaelle, että niskan
kauneus ja kaulan hieno kaarevuus paremmin näkyisivät.

Silmäripset ja kulmakarvat olivat maalatut kiiltävän mustiksi
arabialaisella silmillä. Ja huulten puna oli maalattu niin taitavasti,
ettei itse Justinianuskaan, joka niitä suuteli, voinut aavistaa
foinikialaisen purppuran olleen luonnon apuna.

Alabasterinvalkoisista käsivarsista oli joka karva huolellisesti
nypitty pois ja sormien ruusunpunaisista kynsistä oli erityisellä
orjattarella joka päivä suuri puuha.

Ja kuitenkin olisi Teodoraa, joka ei silloin vielä ollut
neljääkymmentä täyttänyt, pidetty huomattavan kauniina naisena ilman
kaunistuskeinojakin.

Mutta jalot nämä kasvot eivät olleet. Rasittuneista, luonnottoman
loistavista silmistä ei kuvastunut suuria, ei edes ylpeitä ajatuksia.
Huulilla väreili kaavamainen hymy, josta voi aavistaa, mihin
ensimmäiset rypyt tulisivat. Posket silmien lähistöllä osoittivat
väsymystä.

Mutta kun hän nyt, sirosti kannattaen vasemmalla kädellään
tummankeltaisesta silkistä tehtyä raskasta, poimuteltua silkkihamettaan
ja mitä suloisimmin hymyillen liiteli Justinianusta kohti, säteili koko
hänen olennostaan huumaava tenho, jolla oli samanlainen suloinen,
unettava vaikutus kuin hänen käyttämällään intialaisella palsamilla.

"Mikä tekee keisarillisen herrani niin iloiseksi? Saanko ottaa osaa
hänen iloonsa?" kysyi hän suloisella, mielistelevällä äänellä.

Läsnäolijat heittäytyivät maahan keisarinnan eteen tervehtien häntä
yhtä nöyrästi kuin Justinianustakin.

Mutta tämä säikähti keisarinnan nähdessään kuin rikollinen, joka on
tavattu itse teossa, ja yritti kätkeä kuvan vaippansa poimuihin.

Se oli liian myöhäistä.

Keisarinna oli jo luonut siihen terävän katseensa.

"Me ihailemme", sanoi keisari hämillään, "puitteiden kauneutta."

Ja hän ojensi punastuen kuvan hänelle.

"Puitteissa", hymyili Teodora, "ei parhaalla tahdollakaan ole paljon
ihailemista.

"Mutta kuva ei ole huono.

"Varmaankin goottiruhtinatar?"

Lähettiläs nyökäytti päätään.

"Ei ole huono, kuten sanottu. Mutta barbaarinen, ankara,
epänaisellinen. Kuinka vanha hän lienee, Aleksandros?"

"Noin neljänkymmenen viiden."

Justinianus katsoi kysyvästi kuvaan ja sitten lähettilääseen.

"Kuva on tehty viisitoista vuotta sitten", selitti Aleksandros.

"Ei", sanoi keisari, "sinä erehdyt; tässä on vuosiluku, se on tänä
vuonna tehty."

Syntyi kiusallinen hiljaisuus.

"No", änkytti lähettiläs, "silloin imartelevat maalarit kuten --"

"Kuten hovilaiset", täydensi keisari.

Mutta Teodora tuli hänen avukseen.

"Miksi tuhlaamme aikaa puhelemalla kuvista ja vierasten naisten iästä,
kun on neuvoteltava oman valtakuntamme asioista. Mitä tietoja
Aleksandros tuo? Oletko jo päätöksesi tehnyt, Justinianus?"

"Melkeinpä. Tahdoin vain vielä kuulla sinun mielipiteesi ja sinähän,
sen tiedän vanhastaan, puolustat sotaa."

Silloin Narses sanoi levollisesti:

"Miksi, herra, et heti sanonut, että keisarinna tahtoo sotaa. Me
olisimme voineet silloin säästää sanamme."

"Mitä? Tahdotko sillä sanoa, että olen vaimoni orja?"

"Pidä paremmin kieltäsi kurissa", sanoi Teodora vihoissaan. "Moni, joka
on pitänyt itseään haavoittumattomana, on saanut omasta terävästä
kielestään kuolinhaavan."

"Olet hyvin varomaton, Narses."

"Imperator", sanoi tämä levollisesti, "minä olen jo aikoja sitten
luopunut varovaisuudesta.

"Me elämme sellaisena aikana, sellaisessa valtakunnassa ja sellaisessa
hovissa, että jokaisesta mahdollisesta sanasta, jonka on puhunut tai
puhumatta jättänyt, voi joutua epäsuosioon ja turmioon.

"Kun minulle mikä sana tahansa voi tuottaa kuoleman, tahdon ainakin
kuolla sellaisten sanojen vuoksi, jotka itseäni miellyttävät."

Keisari hymyili:

"Sinun täytyy tunnustaa, patriisi, että olen hyvin suvaitsevainen."

Narses meni hänen luoksensa.

"Sinä olet suuri luonne, Justinianus", sanoi hän, "ja syntynyt
hallitsijaksi. Muuten ei Narses olisikaan palveluksessasi. Mutta Omfale
on tehnyt Herkuleenkin heikoksi."

Keisarinnan silmistä säihkyi leimuava viha. Justinianus pelästyi.

"Menkää", sanoi hän. "Minä tahdon neuvotella kahden kesken keisarinnan
kanssa. Huomenna saatte kuulla päätökseni."



KUUDESTOISTA LUKU.


Niin pian kun patriisit olivat menneet, astui Justinianus puolisonsa
luo ja painoi suudelman tämän valkoiselle, matalalle otsalle.

"Anna hänelle anteeksi", sanoi hän. "Hän tarkoittaa hyvää."

"Minä tiedän sen", sanoi keisarinna vastaten puolisonsa suudelmaan.
"Senvuoksi ja koska hän on välttämätön Belisariuksen vastapainoksi,
elää hän vielä."

"Sinä olet oikeassa, kuten ainakin." Hän otti häntä vyötäisiltä kiinni.

"Mitä hänellä nyt on mielessä", ajatteli Teodora. "Tuo hellyys todistaa
pahaa omaatuntoa."

"Sinä olet oikeassa", sanoi keisari kävellen hänen kanssaan
edestakaisin lattialla.

"Jumala ei ole antanut minulle henkeä, joka johdattaa sotajoukkoja
taisteluun, mutta sen sijaan on hän antanut minulle nämä molemmat
voitokkaat urhot -- ja onneksi heitä on kaksi.

"Nuo molemmat kadehtivat toinen toistaan ja se tukee valtaani varmemmin
kuin heidän uskollisuutensa. Kumpikin näistä sotapäälliköistä olisi
alituinen vaara valtakunnalleni ja sinä päivänä, jolloin nämä tulevat
ystäväksi, horjuu valtaistuimeni. Sinä kai lietsot heidän vihaansa?"

"Se on helposti lietsottavissa. Heidän välillään on olemassa
luonnollinen vihollisuus, kuten tulen ja veden välillä. Kerron
kaikki pikku kuohilaan ilkeydet ystävättärelleni Antoninalle,
Belisarius-sankarin vaimolle ja valtiattarelle."

"Ja kaikki Belisarius-sankarin raakuudet kerron minä uskollisesti
helposti kiivastuvalle raajarikolle. Mutta nyt neuvotteluihin. Minä
olen Aleksandroksen tuomien sanomien jälkeen melkein päättänyt alkaa
sodan Italiaa vastaan."

"Kenet sinne lähetät?"

"Tietysti Belisariuksen. Hän on luvannut kolmellakymmenellä tuhannella
miehellä suorittaa sen, mitä Narses tuskin otti tehdäkseen
kahdeksallakymmenellä tuhannella."

"Luuletko sinä, että niin pieni joukko riittää siihen työhön?"

"En. Mutta Belisarius on antanut kunniansa pantiksi. Hän panee kaikki
voimansa ja kaiken kykynsä liikkeelle eikä hän sittenkään kokonaan
onnistu." --

"Ja se on hänelle hyvin terveellistä. Sillä sen jälkeen, kun hän palasi
voittoretkeltään vandaaleja vastaan on hänen ylpeytensä käynyt
sietämättömäksi."

"Mutta hän tekee kolme neljäsosaa työstä. Sitten kutsun minä hänet
takaisin, lähden itse kuudenkymmenen tuhannen miehen kanssa, otan
Narseksen mukaani, suoritan helposti viimeisen neljäsosan ja olen
silloin itsekin sotapäällikkö ja voittaja."

"Hienosti ajateltu", sanoi Teodora todella ihaillen keisarin
viekkautta, "sinun suunnitelmasi on hyvin harkittu."

"Ja kuitenkin", sanoi Justinianus huoaten ja jääden seisomaan, "on
Narses oikeassa, sydämeni salaisimmassa sopukassa täytyy minun se
myöntää. Valtakunnan turvallisuudelle olisi edullisempaa, että minä
kukistaisin persialaiset sensijaan, että hyökkään goottien kimppuun.

"Se olisi varmempaa, viisaampaa politiikkaa. Sillä idästä tulee kerran
turmio."

"Antaa sen tulla. Se voi vielä viipyä vuosisatoja ja silloin jää
jälkimaailmalle Justinianuksesta maine, että hän valloitti takaisin
Afrikan ja Italian.

"Onko sinun huolehdittava tulevistakin ajoista? Ne, jotka tulevat
jälkeemme, pitäkööt huolta nykyisyydestään; pidä sinä huoli omastasi."

"Mutta jos sitten sanotaan: jos Justinianus olisi puolustanut
valtakuntaansa eikä miettinyt valloitussotia, olisivat olot nyt
paremmat. Jos sanotaan: Justinianuksen voitot syöksivät valtakunnan
perikatoon."

"Kukaan ei niin sano. Maineen loisto häikäisee ihmiset.

"Ja vielä eräs asia" -- nyt väistyi hänen kasvoiltansa imartelevan
viekkauden piirre syvimmän vakaumuksen ilmeen tieltä.

"Minä aavistan, mutta puhu."

"Sinä et ole ainoastaan keisari, sinä olet myöskin ihminen.

"Korkeammaksi kuin valtakuntasi täytyy sinun arvioida sielusi autuus.
Sinun täytyi astua monta veristäkin askelta meidän tiellämme valtaan ja
herruuden loistoon. Usein täytyi käyttää ankaruutta, usean vaarallisen
vihollisen henki ja aarteet täytyi -- mutta tiedäthän sinä.

"Tosin rakennutamme osalla näitä aarteita pyhälle kristilliselle
viisaudelle tuon voitontemppelin, joka yksin tekee nimemme
kuolemattomiksi ikuisiksi ajoiksi.

"Mutta onko taivas siitä tyydytetty -- kuka tietää?

"Hävittäkäämme" -- ja hänen silmänsä hehkuivat omituista tulta --
"hävittäkäämme juurineen vääräuskoiset ja etsikäämme Kristuksen
vihollisten ruumiiden yli tie armoon ja autuuteen."

Justinianus puristi hänen kättään.

"Persialaisetkin ovat Kristuksen vihollisia, sillä he ovat pakanoita."

"Etkö enää muista, mitä patriarkka on opettanut: kerettiläiset ovat
seitsemän kertaa pahemmat kuin pakanat. Heille on saarnattu oikeata
uskoa, mutta he ovat sitä halveksineet. Se on synti pyhää henkeä
vastaan eikä sitä anneta anteeksi -- ei maan päällä eikä taivaassa.

"Mutta sinä olet se miekka, joka kukistaa nämä Jumalan kiroamat
areiolaiset. He ovat Kristuksen katkerimpia vihollisia; he tuntevat
hänet ja kuitenkin kieltävät hänen jumaluutensa.

"Sinä olet jo Afrikassa kukistanut vääräuskoiset vandaalit ja
hävittänyt harhaopin tulella ja miekalla; nyt kutsuu sinua Italia,
Rooma, se paikka, jossa apostoliruhtinasten veri on vuotanut, pyhä
kaupunki. He eivät saa enää kauemmin palvella noita kerettiläisiä.
Justinianus, anna heille takaisin oikea usko."

Hän vaikeni. Keisari katsoi syvästi huoaten kultaristiin.

"Sinä keksit sydämen syvimmät salaisuudet. Se juuri on kiihoittanut
minua tähän sotaan enemmän kuin maine ja sotakunnia. Mutta olen
epätietoinen siitä, olenko kykenevä, olenko arvokas niin suureen, niin
pyhään työhön Jumalan kunniaksi?

"Tahtooko hän saada aikaan niin suuria minun syntisten käsieni avulla?
Minä epäilen, olen kahden vaiheilla.

"Ja se uni, jonka viime yönä näin, oliko se Jumalan lähettämä? Ja mitä
se merkitsee? Kehoittaako se hyökkäykseen vai neuvooko siitä luopumaan?

"Äidilläsi Komitolla, kyprolaisella tietäjänaisella, oli ihmeellinen
kyky selittää aavistuksia ja unia."

"Ja, kuten tiedät, lahja on perinnöllinen. Enkö minä unesi johdosta
selittänyt, kuinka vandaalisota päättyisi?"

"Sinä saat selittää tämänkin unen.

"Sinä tiedät, että minä epäilen parhaankin suunnitelmani
toimeenpanemista, jos yksikään ennusmerkki on sitä vastaan. Kuule siis.
Mutta" -- hän katsahti huolestuneena vaimoonsa -- "mutta muista, että
se oli uni ja että ihminen ei voi mitään unilleen."

"Tietysti! Ne lähettää Jumala. -- Mitähän saan kuulla", sanoi hän
itsekseen.

"Vaivuin viime yönä uneen ajatellen Amala -- Italiaa.

"Silloin uneksin käveleväni paikalla, jossa oli seitsemän kukkulaa.

"Laakeripuun varjossa nukkui kaunein nainen, minkä koskaan elämässäni
olen nähnyt. Seisahduin hänen ääreensä ja katselin häntä mielihyvän
tuntein.

"Yht'äkkiä syöksyi oikealla olevasta pensaasta mörisevä karhu ja
vasemmalla olevasta rauniosta sähisevä käärme, jotka molemmat menivät
nukkuvaa kohti.

"Hän heräsi ja huusi nimeäni.

"Tartuin nopeasti häneen kiinni, painoin hänet rintaani vasten ja
pakenin hänen kanssaan. Katsoessani taakseni näin, että karhu repi
käärmeen rikki ja käärme pisti karhun kuoliaaksi."

"Entä nainen?"

"Nainen painoi keveän suudelman otsalleni ja katosi yht'äkkiä. Minä
heräsin ojennellen turhaan käsiäni häntä tavoittaakseni. Nainen",
jatkoi hän nopeasti, ennenkuin Teodora ehti mitään vastata, "on
tietysti Italia."

"Niin kyllä", sanoi keisarinna levollisesti. Mutta hänen rintansa
aaltoili.

"Unesi on hyvin onnellinen.

"Karhu ja käärme ovat barbaarit ja roomalaiset, jotka taistelevat
keskenään seitsemän kukkulan kaupungista.

"Sinä sieppaat Italian heidän käsistään ja annat heidän tuhota
toisensa."

"Mutta Italia karkaa taas käsistäni. Minä en saa sitä pitää."

"Ei suinkaan. Hän suuteli sinua ja hupeni käsiisi. Siten sulaa
Italiakin täydellisesti valtakuntaasi."

"Olet oikeassa", huusi Justinianus hypähtäen pystyyn. "Kiitos, kiitos,
viisas vaimoni. Sinä olet sieluni valo. Minä uskallan -- Belisarius
lähteköön."

Hän aikoi huutaa ovenvartijaa. Mutta yht'äkkiä hän seisahtui.

"Vielä yksi asia."

Ja luoden silmänsä alas hän tarttui keisarinnan käteen.

"Ahaa", ajatteli Teodora, "nyt se tulee".

"Kun olemme kukistaneet goottien valtakunnan ja kuningattaren avulla
päässeet Ravennan kuninkaalliseen linnaan -- mitä -- mitä minun on
silloin tehtävä ruhtinattarelle?"

"Ruhtinattarelleko?" sanoi Teodora teeskentelemättömästi.
"Mitäkö hänelle teemme? Saman kuin valtaistuimeltaan syöstylle
vandaalikuninkaalle. Hänet tuodaan tänne Bysanttiin."

Justinianus hengitti vapaammin.

"Olen hyvilläni siitä, että keksit oikean ratkaisun."

Ja vilpittömän iloisena hän puristi Tedoran kapeata, valkoista, ihmeen
kaunista kättä.

"Vielä enemmänkin", jatkoi Teodora. "Hän suostuu sitä helpommin
suunnitelmiimme kuta varmempi hän on juhlallisesta vastaanotosta
täällä. Minä itse kirjoitan hänelle sisarellisen kirjeen pyytäen häntä
tulemaan tänne. Hätätilassa hän saa turvapaikan minun luonani."

"Sinä et tiedä", sanoi Justinianus innokkaasti, "kuinka suuresti tällä
helpotat voittoamme. Teoderikin tytär täytyy saada kokonaan eroon
kansastaan ja meidän puolellemme. Hänen on itsensä vietävä meidät
Ravennaan."

"Mutta silloin et voi heti lähettää sinne Belisariusta sotajoukon
kanssa. Se saisi hänet vain epäluuloiseksi ja vastahakoiseksi. Hänen
täytyy täydellisesti olla käsissämme ja goottien valtakunnan täytyy
olla sisällisesti hajaannustilassa, ennenkuin Belisariuksen miekka
vedetään tupesta."

"Mutta hänen täytyy ainakin olla läheisyydessä."

"Niin kyllä. Esimerkiksi Sisiliassa. Afrikassa syntyneet levottomuudet
antavat hyvän tekosyyn laivaston lähettämiseen niille vesille. Ja kun
verkko on viritetty, ryhtyy Belisarius toimeen."

"Mutta kuka virittää verkon?"

Teodora mietti hetkisen ja sanoi:

"Länsi-Rooman nerokkain mies, Cethegus Caesarius, Rooman prefekti,
nuoruudenystäväni."

"Aivan oikein, mutta ei hän yksin. Hän on roomalainen eikä alamaiseni.
Hän ei ole minulle täysin uskollinen. Kenenkä minä lähettäisin? Kenties
taas Aleksandroksen."

"Ei", huudahti Teodora. "Hän on tähän toimeen liian nuori. Ei."

Hän mietti kauan.

"Justinianus", sanoi hän vihdoin. "Osoittaakseni sinulle, että voin
unohtaa henkilökohtaisen vihan, kun valtakunnan etu on kysymyksessä, ja
saadaksemme oikean miehen siihen toimeen ehdotan siihen erään
vihollisistani: Petroksen, Narseksen serkun, prefektin opintotoverin,
viekkaan kaunopuhujan -- lähetä hänet."

"Teodora", huusi keisari iloissaan syleillen puolisoaan, "sinä olet
todella Jumalan lähettämä. Cethegus -- Petros -- Belisarius. Barbaarit,
te olette hukassa!"



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Seuraavana aamuna kaunis keisarinna heräsi hyvällä tuulella hyllyvällä
vuoteellaan, jonka pehmeät silkkipäällyksiset patjat olivat täytetyt
pontilaisen haikaran pehmeillä kaulauntuvilla.

Vuoteen vieressä oli kolmijalalla Okeanosta esittävä hopeamalja, jossa
oli puhtaasta kullasta tehty kuula.

Keisarinna otti laiskasti kuulan kauniiseen käteensä ja pudotti sen
hopeamaljaan. Siitä syntynyt kirkas ääni kutsui makuuhuoneeseen
syyrialaisen orjattaren, joka oli nukkunut etuhuoneessa.

Kädet ristissä rinnalla hän tuli vuoteen viereen ja veti syrjään sen
raskaat, sinipunertavasta kiinalaisesta silkistä tehdyt verhot.

Sitten hän tarttui pehmeään iberialaiseen pesusieneen, joka oli
aasinmaidolla täytetyssä kristallimaljassa, ja poisti sillä
huolellisesti öljymäisen taikinan, joka yöllä peitti keisarinnan
kasvoja ja kaulaa.

Sitten hän polvistui vuoteen ääreen, painoi päänsä maahan ja ojensi
oikean kätensä ylös.

Teodora tarttui tähän käteen, asetti hitaasti pienen jalkansa
polvistuneen niskaan ja hypähti notkeasti maahan.

Hän istahti sitten palmupuisen vuoteensa laidalle vain hienoimmasta
pellavasta ommeltuun alus-tunikaan puettuna. Orjatar nousi ja heitti
hallitsijattarensa hartioille hienon, ruusunpunaisen aamuvaipan.

Hän kumarsi, kääntyi oveen päin, huusi: "Agave" ja katosi.

Agave, nuori, kaunis tessalialaistyttö, tuli sisään. Hän siirsi aivan
keisarinnan viereen sitruunapuiden pesupöydän, jolla oli lukematon
joukko pieniä pulloja ja purkkeja, ja rupesi hieromaan hänen kasvojaan,
niskaansa ja käsiään hienoilla, kaikenlaisiin viineihin ja seoksiin
kastetuilla liinoilla.

Teodora nousi sitten vuoteen laidalta ja siirtyi pantterinnahkalla
päällystetylle tuolille, katedralle.

"Suuri kylpy vasta puolenpäivän tienoissa", sanoi hän.

Agave toi esille soikean, terebinti-puusta tehdyn, ulkopuolelta
kilpikonnanluulla päällystetyn kylpyammeen, joka oli täynnä suloiselta
tuoksuvaa vettä, ja siirsi hallitsijattarensa hohtavan valkoiset jalat
siihen.

Sitten hän irroitti kultalankaverkon, joka oli yöllä pitänyt koossa
keisarinnan siniseltä kimaltelevaa tukkaa, joka nyt valahti hartioille
ja rinnalle mustina, pehmeänä aaltoina.

Hän sitoi vielä leveän purppuraisen rintavyön keisarinnan ympärille,
kumarsi ja meni tiehensä huutaen: "Galatea!"

Hänen sijaansa tuli iäkäs orjatar, Teodoran imettäjä ja hoitajatar ja,
ikävä sanoa, Teodoran parittaja niinä aikoina, jolloin tämä oli vain
Akaciuksen, sirkuksen jalopeuran vartijan kiemaileva tytär ja, vaikka
olikin vielä lapsi, suuren sirkuksen syvälle langennut ilotyttö.

Galatea oli uskollisesti ollut mukana seikkailijattaren kaikissa
vastoinkäymisissä ja voitoissa, kaikissa rikoksissa ja petoksissa tämän
vaiherikkaalla uralla keisarinkruunuun saakka.

"Kuinka olet nukkunut, kyyhkyseni?" kysyi hän ojentaen Teodoralle
merenpihkapikarissa hyvänhajuista seosta, jota Kilikiassa sijaitsevan
Adanan kaupungin täytyi lähettää vuotuisena verona suuret määrät
keisarinnaa varten.

"Hyvin. Minä näin unta hänestä."

"Aleksandroksestako?"

"En, narri. Kauniista Aniciuksesta."

"Mutta kutsuttu on jo kauan odottanut tuolla salaisessa komerossa."

"Hän on kärsimätön", hymyili pieni suu. "No, laske hänet sisään."

Hän heittäytyi pitkälleen sohvalle vetäen purppurasilkkisen peitteen
päälleen, mutta jättäen kauniiden jalkojen hienot terät näkyviin.

Galatea veti salvan pääoven eteen, josta hän itse oli tullut sisään ja
meni sitten vinoon kamarin yli siihen nurkkaan, jossa oli suunnattoman
suuri, vaskinen Justinianuksen kuvapatsas.

Patsas, joka näytti mahdottomalta liikutella, kääntyi syrjään, kun
Galatea painoi erästä jousta, ja sen takana seinässä oli kapea aukko,
jonka patsas tavallisissa oloissa täydellisesti peitti ja jonka edessä
oli tumma verho.

Galatea nosti verhon syrjään ja Aleksandros, nuori lähettiläs, riensi
sisään.

Hän heittäytyi polvilleen keisarinnan eteen, tarttui hänen kapeaan
käteensä ja peitti sen tulisilla suudelmilla.

Teodora veti sen hiljaa pois.

"On hyvin varomatonta, Aleksandros", sanoi hän nojaten kaunista päätään
taaksepäin, "laskea rakastaja sisään pukeutumisen aikana. Kuinka
runoilija sanookaan: 'Kaikki kelpaa kauneuden lisäämiseen. Mutta ei ole
hauska katsella sen syntymistä, joka vasta täydellisesti valmiina
miellyttää.'

"Mutta lupasin sinulle ennen Ravennaan lähtöäsi, että saisit kerran
tulla luokseni vieraisille aamulla.

"Ja sinä olet hyvin ansainnut tämän palkkion. Olet uskaltanut paljon
vuokseni.

"Kiinnitä palmikot lujemmalle!" huudahti hän Galatealle, joka oli
alkanut erikoistyönsä, keisarinnan komean tukan järjestämisen.

"Sinä olet pannut alttiiksi henkesi minun vuokseni." -- Ja hän ojensi
hänelle kaksi oikean kätensä sormea.

"Oi, Teodora", huusi nuorukainen, "tämän hetken vuoksi kuolisin
kymmenesti."

"Mutta", jatkoi keisarinna, "miksi et ole hankkinut minulle jäljennöstä
viimeisestäkin Amalasuntan Justinianukselle lähettämästä kirjeestä?"

"Se oli aivan mahdotonta. Kaikki kävi niin nopeasti. En voinut enää
lähettää sanansaattajaa laivaltani. Töin tuskin sain eilen rantaan
saavuttuani lähetetyksi sinulle sanoman, että lahjojen joukossa oli
Amalasuntan kuva. Tulit sisään oikealla hetkellä."

"Mihin joutuisinkaan, jollen maksaisi Justinianuksen ovenvartijalle
kahta kertaa suurempaa palkkaa kuin hän itse. Mutta sinä, varomattomin
kaikista lähettiläistä, mitä hulluttelit Amalasuntan iästä."

"Oi, kaunein Kypron tyttäristä! En ollut kuukausimääriin nähnyt sinua.
En ajatellut muuta kuin sinua ja sinun hurmaavaa kauneuttasi."

"Täytynee kai sinulle antaa anteeksi.

"Musta otsanauhani, Galatea!

"Sinä olet parempi rakastaja kuin valtiomies. Senvuoksi pidänkin sinut
täällä.

"Sinun olisi taas pitänyt lähteä Ravennaan.

"Mutta minä mietin: minä lähetän vanhemman lähettilään Ravennaan ja
pidän nuoremman itseäni varten. Oliko se oikein?" sanoi hän hymyillen
ja sulki silmänsä puoleksi.

Aleksandros, jonka nämä sanat olivat hurmanneet ja tehneet
rohkeammaksi, hypähti pystyyn ja painoi suudelman Teodoran punaisille
huulille.

"Seis, majesteetinrikkoja", torui tämä ja löi häntä hiljaa
flamingonsulalla poskelle. "Nyt riittää jo tämän päivän osalle.

"Huomenna saat taas tulla kertomaan minulle tuosta
barbaarikaunottaresta. Ei, sinun täytyy mennä. Minun on vielä tänä
aamuna otettava toinenkin vastaan."

"Toinenkin!" huusi Aleksandros peräytyen. "On siis totta, mitä Bysantin
kylpypaikoissa ja voimistelusaleissa hiljaa kuiskaillaan. Sinulla iäti
uskottomalla on --"

"Teodoran ystävä ei saa olla mustasukkainen", nauroi keisarinna.

Hänen naurunsa ei ollut kaunista.

"Mutta tällä kertaa voit olla huoletta -- hän tulee vastaasi. Mene!"

Galatea tarttui Aleksandrokseen, vei hänet vastustelemisista huolimatta
patsaan luo ja työnsi salaovesta ulos.

Teodora nousi istumaan kiinnittäen vyöllä poimullisen alushameensa.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Samassa Galatea tuli sisään tuoden mukanaan pienen, kumaraharteisen
miehen, joka oli neljäkymmentä vuotta vanha, mutta näytti paljon
vanhemmalta.

Viisaat, mutta liian terävät piirteet, tuijottavat silmät, parrattomat,
yhteen puristetut huulet -- kaikki todistivat epämiellyttävää
viekkautta.

Teodora vastasi päätään nyökäyttäen tulijan matelevaan tervehdykseen.
Galatea alkoi maalata hänen kulmakarvojaan.

"Keisarinna", sanoi mies peloissaan, "minä ihmettelen sinun
rohkeuttasi. Jos minut täällä nähtäisiin! Yksi ainoa silmänräpäys
turmelisi yhdeksän vuoden viisauden hedelmät."

"Mutta sinua ei kukaan näe täällä", sanoi Teodora levollisesti.

"Tämä hetki on ainoa, jolloin olen rauhassa Justinianuksen
tunkeilevalta hellyydeltä.

"Nyt on hänen rukoushetkensä.

"Minun täytyy käyttää sitä parhaani mukaan hyväkseni.

"Jumala varjelkoon hänen hurskauttaan.

"Galatea! Aamuviinini. Mitä? Pelkäätkö jättää minut kahden kesken tuon
vaarallisen viettelijän kanssa?"

Vanhus meni pahasti irvistäen ja palasi heti takaisin kantaen toisessa
kädessään tuopillisen lämmitettyä kios-viiniä ja toisessa vesi- ja
hunajapikareita.

"En voinut tavallisuuden mukaan keskustella kanssasi kirkossa, jonka
pimeässä rippituolissa sinä olet erehdyttävästi papin näköinen. Keisari
tahtoo puhua kanssasi jo ennen kirkkoaikaa ja sinun täytyy olla
selvillä asioista sitä ennen."

"Mitä on tekeillä?"

"Petros", sanoi Teodora mukavasti nojautuen sohvan selustaan ja
hitaasti ryyppien Galatean sekoittamaa makeata juomaa, "tänään on se
päivä, joka palkitsee monivuotisen vaivamme ja viisautemme ja joka
tekee sinusta suuren miehen."

"Jo olisikin aika", arveli Petros.

"Ole kärsivällinen, ystäväni.

"Galatea, hiukan enemmän hunajaa.

"Valmistaakseni sinua tämän päivän tehtäviin pidän tarpeellisena
muistuttaa sinua menneistä ajoista, muistuttaa siitä kuinka --
ystävyytemme alkoi."

"Mitä varten? Miksi se olisi tarpeellista?" sanoi Petros
vastenmielisesti.

"Monesta syystä.

"Sinä olit veriviholliseni Narseksen serkku ja puoluelainen.

"Siis myöskin minun viholliseni.

"Vuosikausia olet sinä serkkusi palveluksessa työskennellyt minua
vastaan, mutta se ei ole minua paljon vahingoittanut eikä liioin sinua
hyödyttänyt.

"Sillä Narses, siveellinen ystäväsi, oli päättänyt oman kunniansa
vuoksi, viekkaasti kyllä, olla tekemättä mitään sukulaistensa hyväksi,
ettei häntä, kuten tämän valtakunnan muita hovilaisia, voitaisi syyttää
sukulaisten suosimisesta.

"Pelkästä varovaisuudesta ja maineensa vuoksi hän jätti sinut
koroittamatta.

"Sinä elit suuressa puutteessa ja pysyit halpana kirjurina.

"Mutta niin teräväpäinen mies kuin sinä osasi auttaa itseään.

"Sinä väärensit keisarin veroluettelot tekemällä ne kaksinkertaisiksi.

"Maakuntalaisten täytyi Justinianukselle tulevan veron ohella maksaa
toinenkin vero, jonka Petros ja veronkantajat tasasivat keskenään.

"Jonkin aikaa kävi kaikki erinomaisesti. Mutta kerran --"

"Keisarinna, minä rukoilen --"

"Kertomukseni on pian lopussa, ystäväiseni. Mutta kerran sinun
onnettomuudeksesi eräs uusista veronkantajista piti tärkeämpänä
keisarinnan suosiota kuin sinun tarjoamaasi osaa saaliista.

"Hän oli suostuvinaan ehdotukseesi, antoi sinun väärentää luettelot ja
-- toi ne minulle."

"Tuo heittiö", murisi Petros.

"Niin, se oli tietysti sinusta pahasti tehty", hymyili Teodora asettaen
pikarin pöydälle.

"Minä olisin nyt voinut saattaa ilkeän viholliseni, vihatun kuohilaan
uskotun, päätä lyhemmäksi ja minun täytyy tunnustaa: minun tekikin jo
mieleni.

"Mutta minä uhrasin lyhytaikaisen kostonilon pysyväisemmän edun vuoksi.

"Kutsuin sinut luokseni. Sinä sait itse valita, tahdoitko kuolla vai
ruveta minun uskolliseksi palvelijakseni.

"Olit kyllin järkevä valitaksesi viimemainitun vaihtoehdon, ja niin
olemme me, jotka maailman nähden olemme katkerimpia vihamiehiä,
salaisuudessa toimineet yhdessä vuosikausia. Olet edeltäpäin kertonut
minulle suuren Narseksen kaikki suunnitelmat ja minä olen sinua
palkinnut runsaasti. Sinä olet nyt rikas mies."

"Eipä siitä juuri kannata puhua."

"Ole vaiti, kiittämätön. Rahastonhoitajani sen parhaiten tietää. Sinä
olet hyvin rikas."

"Olkoon niin, mutta minulla ei ole arvonimiä eikä yhteiskunnallista
asemaa. Opintotoverini ovat patriiseja, prefektejä, ylhäisiä herroja
Itä- tai Länsi-Roomassa, kuten Cethegus Roomassa ja Prokopius
Bysantissa.

"Kärsivällisyyttä. Tästä päivästä alkaen kiipeät nopeasti kunnian
portaita ylöspäin. Kuule: huomenna matkustat sinä lähettiläänä
Ravennaan."

"Keisarillisena lähettiläänäkö?" kysyi Petros iloissaan.

"Niin, minun välitykselläni. Mutta siinä ei vielä ole kaikki.

"Sinä saat Justinianukselta tarkat ohjeet goottien valtakunnan
hävittämiseksi ja tien raivaamiseksi Belisariukselle Italiaan."

"Toiminko minä näiden ohjeiden mukaan, vai niitä vastaan?"

"Niiden mukaan.

"Mutta sinä saat vielä erään toimen, jonka Justinianus erityisesti
panee sydämellesi, nimittäin että Teoderikin tytär on millä tavalla
tahansa pelastettava vihollistensa käsistä ja tuotava Bysanttiin.

"Tässä on minulta kirje, jossa häntä kutsutaan tänne ja hänelle
tarjotaan turvapaikka luonani."

"Hyvä on", sanoi Petros aikoen pistää kirjeen povelleen. "Minä siis
tuon hänet tänne."

Silloin hypähti Teodora sohvalta kuin hyökkäävä käärme. Galateakin
peräytyi pelästyneenä.

"Vihani uhalla, Petros, et tuo. Sinut lähetän aivan toista tarkoitusta
varten. Hän ei saa tulla Bysanttiin, hän ei saa elää."

Hämmästyksissään Petros pudotti kirjeen lattialle. "Oi, keisarinna",
kuiskasi hän, "-- murha".

"Hiljaa, Petros", sanoi Teodora käheällä äänellä, silmissä hurja ilme.
"Hänen täytyy kuolla."

"Kuolla! Miksi?"

"Miksi? Sitä ei sinun tarvitse kysellä. Mutta sama se -- ehkä sinun on
hyvä se tietää, että pelkuruutesi saisi hiukan kannustusta -- tiedä
siis --", hän tarttui kiivaasti Petroksen käsivarteen ja kuiskasi hänen
korvaansa: "Justinianus, petturi, on rakastumaisillaan häneen."

"Teodora!" huusi kaunopuhuja pelästyneenä ja peräytyi pari askelta.

Keisarinna vaipui takaisin sohvalle. "Mutta eihän keisari ole
nähnytkään häntä", änkytti Petros toipuen pelästyksestään.

"Hän on nähnyt hänen kuvansa. Hän näkee jo hänestä unta."

"Sinulla ei ole tähän saakka ollut kilpailijatarta."

"Senvuoksi pidän huolta, etten saakaan sellaista."

"Sinä olet niin kaunis."

"Amalasunta on nuorempi."

"Sinä olet niin viisas, sinä olet hänen neuvonantajansa, hänen
uskottunsa."

"Siksi juuri olen hänelle vaivaksi. Ja" -- hän tarttui taas Petroksen
käsivarteen -- "ota huomioon: hän on kuninkaantytär, syntyperäinen
hallitsijatar, minä taas olen jalopeurojen vartijan halpasäätyinen
tytär.

"Ja -- niin mielettömän naurettavalta kuin se kuuluukin -- Justinianus
unohtaa purppurakaavussaan olevansa dardanilaisen vuohipaimenen poika.

"Hän on perinyt kuningasten mielettömyyden, vaikka itse onkin
seikkailija. Hän uneksii syntyperäisestä majesteetillisuudesta ja
kuninkaallisen veren mysteereistä.

"Sellaisia päähänpistoja vastaan ei ole mitään keinoa. Ketään muuta
naista en pelkäisi, mutta tuo kuninkaantytär -- --"

Hän hypähti vihoissaan pystyyn ja puristi pienen kätensä nyrkkiin.

"Varo itseäsi, Justinianus!" sanoi hän kävellen edestakaisin.

"Teodora on näillä silmillään kesyttänyt ja tällä kädellään hallinnut
jalopeuroja ja tiikereitä. Saa nähdä, kykeneekö hän pitämään tuota
purppuraan puettua kettua uskollisena itselleen."

Hän istuutui taas.

"Lyhyesti, Amalasunta kuolee", sanoi hän äkkiä taas tyyntyen.

"Olkoon niin", vastasi kaunopuhuja, "mutta minun käteni ei häntä
surmaa. Sinulla on kyllin paljon veritöihin tottuneita palvelijoita.
Lähetä ne. Minä olen kaunopuhuja --"

"Sinä olet pian vainaja, jollet tottele minua. Juuri sinun,
viholliseni, täytyy se tehdä. Jos joku ystävistäni sen tekisi,
herättäisi se epäluuloja."

"Teodora", suostutteli Petros varomattomasti, "suuren Teoderikin
tyttären, syntyperäisen kuningattaren murhaaminen olisi --"

"Haa", nauroi Teodora pirullisesti, "syntyperäinen kuningatar häikäisee
sinutkin, kurjan.

"Kaikki miehet ovat enemmän narreja kuin heittiöitä.

"Kuule, Petros, sinä päivänä, jolloin kuolinsanoma saapuu Ravennaan,
tulee sinusta senaattori ja patriisi."

Petroksen silmät välähtivät.

Mutta pelkuruus tai omantunnon ääni olivat voimakkaampia kuin
kunnianhimo.

"Ei", sanoi hän päättäväisesti, "mieluummin luovun hovista ja
tulevaisuudentoiveistani".

"Elämästäsi sinä luovut, kurja!" huudahti Teodora raivoissaan. "Sinä
luulit olevasi vapaa ja vaaratta siksi, että silloin silmiesi edessä
poltin väärennetyt asiakirjat.

"Hullu! Ne eivät olleet oikeat.

"Katso -- tässä on henkesi."

Hän sieppasi eräästä asiapapereita sisältävästä kotelosta kellastuneen
pergamentin.

Hän näytti sitä pelästyneelle Petrokselle, joka vaipui masentuneena
polvilleen.

"Käske", änkytti hän, "minä tottelen".

Kamarin pääovelle koputettiin.

"Mene tiehesi", huusi keisarinna. "Ota goottiruhtinattarelle menevä
kirje lattialta ja mieti tarkoin: Patriisi, jos hän kuolee, kidutus ja
kuolema, jos hän elää. Tiehesi!"

Ja Galatea työnsi puolipyörryksissä olevan miehen salaovesta ulos,
käänsi pronssisen Justinianuksen paikoilleen ja meni avaamaan pääovea.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


Sieltä tuli komea nainen, suurempi ja vankempirakenteinen kuin pieni,
hento keisarinna, ei niin hurmaavan kaunis kuin tämä, mutta nuorempi ja
kukoistavampi. Hänen ihonvärinsä oli terve ja hänen käytöksensä
teeskentelemätön.

"Terve tuloa, Antonina, rakkahin sisar! Tule luokseni!" huudahti
keisarinna käyden syvästi kumartavaa tulijaa vastaan.

Belisariuksen puoliso totteli ääneti.

"Kylläpä silmänalukset ovat kuopalla", ajatteli hän ojentautuessaan
ylös.

"Kylläpä tuolla sotamiehen vaimolla on jykevät jalat", sanoi siro
keisarinna itsekseen silmäillessään ystävätärtään.

"Sinä olet kukoistava kuin Hebe", sanoi hän ääneen Antoninalle. "Kuinka
lisääkään valkea silkki raikkaiden poskiesi kauneutta.

"Onko sinulla mitään uutta kerrottavana -- hänestä?" kysyi hän ottaen
välinpitämättömän näköisenä käteensä pesupöydältä hirmuisen esineen,
teräväkärkisen, norsunluiseen sauvaan kiinnitetyn lansetin. Tällä
vihastunut hallitsijatar pisti usein tuumankin syvyisiä haavoja
orjattarensa hartioihin ja käsivarsiin tämän taitamattomuuden, vieläpä
tälle sattuneen tapaturmankin vuoksi.

"Ei tänään", kuiskasi Antonina punastuen, "en nähnyt häntä eilenkään".

"Sen kyllä uskon", tuumi Teodora itsekseen salaperäisesti hymyillen.

"Oi, kuinka katkerasti minä tulen sinua pian kaipaamaan", sanoi hän
sivellen Antoninan täyteläistä käsivartta. "Kenties jo ensi viikolla
lähtee Belisarius merille ja sinä, vaimoista uskollisin, tietysti
seuraat häntä. Kuka ystävistänne tulee mukaanne?"

"Prokopius", sanoi Antonina, "ja -- ja Boëthiuksen molemmat pojat",
lisäsi hän luoden silmänsä maahan.

"Vai niin", sanoi keisarinna hymyillen, "kyllä ymmärrän.

"Leirielämän vapaudessa toivot saavasi häiritsemättä iloita kauniin
nuorukaisen kanssa, sillä aikaa kun Belisarius-sankari taistelee
voitokkaasti ja valloittaa kaupunkeja --"

"Oikein arvasit. Mutta minulla on sinulle eräs pyyntö.

"Sinulla on hyvät olot. Aleksandros, kaunis ystäväsi on tullut
takaisin. Hän jää luoksesi ja on oma herransa ja kypsynyt mies.

"Mutta Anicius on vielä nuorukainen ja on, kuten tiedät, vanhemman
veljensä Severinuksen ankaran komennon alaisena.

"Tämä, joka ajattelee vain kostoa barbaareille ja vapaudentaistelua, ei
koskaan suvaitsisi tätä hellää -- ystävyyttä. Hän häiritsisi
seurusteluamme tuhansin keinoin.

"Tee minulle senvuoksi hyvä työ: älä salli Severinuksen tulla mukaan.
Kun Anicius ja minä olemme päässeet laivaan, pidätä vanhempi veli
Bysanttiin viekkaudella tai väkivallalla -- sinähän voit sen helposti
tehdä -- sinä, keisarinna."

"Ei hullumpaa", sanoi Teodora hymyillen. "Millaisia sotajuonia. Huomaa
sinun olleen Belisariuksen oppilaana."

Silloin karahti Antonina tulipunaiseksi.

"Älä mainitse hänen nimeään, äläkä ivaa! Sinä itse tiedät parhaiten,
kuka minua on opettanut tekemään sellaista, jonka vuoksi tarvitsee
punastua."

Teodora loi leimuavan katseen ystävättäreensä.

"Taivas tietää", jatkoi tämä välittämättä keisarinnasta, "ettei
Belisarius ollut uskollisempi kuin minä siihen saakka, kun tulin
hoviin.

"Sinä, keisarinna, olet minulle opettanut, että nuo itsekkäät miehet,
jotka puuhaavat sota- tai valtion toimissa ja työskentelevät oman
kunnianhimonsa vuoksi, laiminlyövät meidät aviomiehiksi päästyään,
eivätkä enää anna meille arvoa, kun olemme heidän omikseen joutuneet.

"Sinä olet opettanut minulle, ettei ole synti eikä väärinkään ottaa
vastaan toivovan ja senvuoksi vielä nöyrän ystävän viaton kunnioitus ja
imarteleva ihailu, jota tyrannimaiset aviomiehet eivät meille enää suo.

"Jumala on todistajani, etten Aniciukselta tahdo muuta kuin tuollaista
ihailun suloista uhrisavua, jota Belisarius ei minulle suitsuta, mutta
jota heikko, turhamainen sydämeni ehdottomasti vaatii."

"Onnekseni se muuttuu minusta vähitellen ikäväksi", sanoi Teodora
itsekseen.

"Ja kuitenkin -- minä pelkään, että tämäkin on jo rikos Belisariusta
vastaan. Oi, kuinka hän on suuri ja jalo ja ihana. Kunpahan hän vain ei
olisi liian suuri tälle pienelle sydämelle."

-- Hän peitti kasvonsa käsiinsä.

"Surkuteltava ihminen", ajatteli keisarinna, "hän on liian heikko
nauttiakseen elämästään ja voidakseen olla siveä."

Silloin tuli huoneeseen Agave, kaunis, nuori tessalialaistyttö, tuoden
suuren ruusukimpun.

"Häneltä!" kuiskasi hän keisarinnalle.

"Keneltä?" kysyi tämä.

Antonina katsahti juuri heihin, ja Agave teki merkin silmillään.

Keisarinna ojensi ruusukimpun Antoninalle kääntääkseen hänen huomionsa
muualle.

"Ole hyvä ja vie tämä tuonne marmorimaljakkoon", sanoi hän.

Sillä aikaa, kun Belisariuksen puoliso täyttäessään keisarinnan käskyä,
käänsi heille selkänsä, kuiskasi Agave:

"No häneltä, joka oli eilen koko päivän täällä luonasi kätkössä --
kauniilta Aniciukselta --" lisäsi rakastettava lapsi punastuen.

Mutta tuskin hän oli sanonut nämä varomattomat sanat, kun hän kovasti
kiljaisten tarttui vasempaan käsivarteensa.

Keisarinna löi häntä vielä verisellä lansetilla kasvoihin.

"Minä opetan sinua katselemaan ovatko miehet rumia vai kauniita",
kuiskasi hän vimmastuneena.

"Sinut suljetaan neljäksi viikoksi kehruuhuoneeseen -- heti -- etkä saa
enää koskaan tulla etuhuoneeseeni. Tiehesi!"

Tyttö meni ulos itkien ja pitäen käsiään kasvojensa edessä.

"Mitä hän on tehnyt?" kysyi Antonina kääntyen toisiin päin.

"Hän pudotti pienen hajuvesipullon lattialle", sanoi Galatea nopeasti
ottaen ylös matolle pudonneen pullon. -- "Hallitsijatar, tukkasi on
valmis."

"Laske pukijanaiset sisään ja kaikki muutkin etuhuoneessa olijat. Ole
hyvä ja silmäile sillä aikaa näitä runoja, Antonina. Ne ovat Aratorin
uusimmat runot apostolien elämästä. Se on hyvin mieltä ylentävä kirja.
Varsinkin tämä kohta pyhän Stefanuksen kivittämisestä. Mutta lue itse
ja sano sitten arvostelusi."

Galatea avasi pääovet selko selälleen ja etuhuoneesta virtasi sisään
kokonainen parvi orjattaria ja vapautettuja.

Muutamat siirsivät pois huoneesta jo käytetyt pukeutumistarpeet, toiset
suitsuttivat hyvää hajua pienistä hehkuvista hiilipannuista tai
pirskoittelivat ympäri huonetta palsamia kapeakulmaisista pulloista.

Mutta useimmat puuhasivat keisarinnan ympärillä, joka nyt pukeutui
täydellisesti.

Galatea otti keisarinnan päältä ruusunpunaisen aamuvaipan.

"Berenike", huusi hän, "tuo tänne purppurareunuksilla ja
kultakoristeilla somistettu milesiläinen tunika. Tänään on sunnuntai."

Sillä aikaa kun näppärä vanhus, joka yksin sai koskea keisarinnan
tukkaan, kiinnitti erittäin taitavasti siihen kultaneulan, jonka
nuppina oli jalokivinen Venus, kysyi Teodora:

"Mitä uutta kuuluu kaupungilta, Delfine?"

"Sinä olet voittanut, hallitsijatar", vastasi kysytty polvistuen
asettamaan kultasandaaleja keisarinnan jalkoihin. "Sinun värisi,
siniset, ovat eilen sirkuksen kilpa-ajoissa voittaneet viheriäiset."

"Mainiota", riemuitsi Teodora. "Olen voittanut vedossa kaksi sentneriä
kultaa.

"Onko tietoja? Mitä? Italiastako?" huusi hän kirjeitä tuovalle
palvelijattarelle.

"Italiasta juuri, hallitsijatar, Florentiasta goottiruhtinatar
Gotelindikselta -- minä tunnen Gorgon-sinetin -- ja diakoni
Silveriukselta."

"Anna tänne", sanoi Teodora, "minä otan ne mukaani kirkkoon. Peili,
Elpis."

Nuori orjatar tuli esille kantaen soikeata, kolmen jalan pituista,
sileäksi kiilloitetusta hopeasta tehtyä levyä, jota reunustivat
runsaasti helmillä koristetut kultakehykset. Levyä kannatti vahva
norsunluinen jalka.

Elpis raukalla oli kova työ.

Hänen täytyi pukeutumisen kestäessä kääntää raskasta levyä levottoman
hallitsijattarensa liikkeiden mukaan niin, että tämä aina voi nähdä
kuvansa siinä. Jollei hän ehtinyt tarpeeksi nopeasti seurata jokaista
liikettä, rangaistiin häntä.

"Mitä on kaupan, Zefyris?" kysyi keisarinna tummaihoiselta
libyalaiselta vapautetulta tämän ojentaessa hänelle aamuhyväilyä varten
kesyn kotikäärmeen, joka makasi pienessä korissa pehmeällä sammalella.

"Ei mitään erikoista", vastasi libylialainen, -- "tule, Glauke", jatkoi
hän ottaen vaatearkusta hohtavan valkoisen, kullalla kirjaillun vaipan
ja piti sitä huolellisesti käsivarsillaan, kunnes kutsuttu otti sen
vastaan ja heitti keisarinnan hartioille siten, että se heti laskeutui
kauniisiin poimuihin. Sitten hän sitoi vaipan kiinni valkoisella vyöllä
kiinnittäen sen toisen pään valkoisen olan yli kultasoljella, joka
ennen oli esittänyt Venuksen kyyhkystä, mutta kuvasi nyt pyhää henkeä.

Glauke, erään ateenalaisen kuvanveistäjän tytär, oli useita vuosia
tutkinut poimuttamistaitoa, jonka vuoksi keisarinna maksoi hänestä
monta tuhatta solidia. Hänellä ei ollut päivän mittaan muuta tekemistä
kuin keisarinnan pukujen poimujen järjesteleminen.

"Hyvänhajuista espanjalaista saippuaa on taas saapunut", kertoi
Zefyris.

"Uusi milesiläinen satu on taas ilmestynyt ja vanha egyptiläinen on
taas täällä", jatkoi hän hiljaa, "kaupaten Niilinvettään. Hän sanoo,
että se auttaa ehdottomasti. Persialaisten kuningatar, joka jo
kahdeksan vuotta oli ollut lapseton -- --"

Huoaten kääntyi Teodora pois päin ja hänen kasvoilleen ilmestyi varjo.

"Käske hänen mennä pois", sanoi hän, "minulla ei ole enää toivoa --"

Tämä näytti olevan arka kohta. Hetken aikaa hän oli kovin synkän
näköinen.

Mutta hän toipui pian, meni Galatealle viitaten vuoteensa luo, otti
päänalaiselta rutistuneen murattiseppeleen ja antoi sen vanhukselle.

"Lähetä tämä Aniciukselle", kuiskasi hän vanhukselle. "Erigone,
koristeeni!"

Erigone laahasi kahden muun orjattaren avulla esille raskaan pronssisen
arkun, jonka kansi, johon oli pakotetusta kuparista tehty Vulkanuksen
työpajoja esittävä kuva, oli lukittu keisarinnan sinetillä.

Erigone näytti, että sinetti oli rikkomaton, ja avasi kannen. Uteliaina
orjatytöt nousivat varpailleen saadakseen edes heittää silmäyksen
noihin kimalteleviin aarteisiin.

"Tahdotko vielä kesäsormuksesi, hallitsijatar?" kysyi Erigone.

"En", sanoi Teodora valiten, "niiden käyttämisaika on jo lopussa. Anna
minulle raskaammat, smaragdeilla koristetut."

Erigone ojensi hänelle korvarenkaita, sormuksia ja rannerenkaita.

"Kuinka hyvin", sanoi Antonina jättäen sikseen hurskasten runojen
lukemisen, "helmien valkoinen ja jalokivien viheriä väri sopivat
yhteen."

"Se on eräs Kleopatran koristeista", sanoi keisarinna
välinpitämättömästi. "Juutalainen on valalla vakuuttanut helmien
sukupuun oikeaksi."

"Mutta sinä viivyttelet kovin kauan", huomautti Antonina.
"Justinianuksen kultainen kantotuoli oli jo odottamassa, kun tulin
tänne."

"Niin, hallitsijatar", huudahti eräs nuori orjatar peloissaan,
"aurinkokellon luona seisova orja huusi jo neljännen hetken. Kiiruhda,
hallitsijatar."

Lansetin pistos oli vastauksena.

"Neuvotko sinä keisarinnaa?"

Mutta Antoninalle hän kuiskasi:

"Miehiä ei pidä opettaa pahoille tavoille. Heidän pitää aina odottaa
meitä, me emme saa koskaan odottaa heitä.

"Kamelikurjen sulkainen viuhkani, Thais. Mene, Ione, sanomaan, että
tahdon kappadokialaiset orjat kantotuolia kantamaan."

Hän yritti lähteä.

"Oi, Teodora", huusi Antonina hänelle, "älä unohda pyyntöäni".

"En", sanoi tämä äkkiä seisahtuen, "en tietystikään. Ja sinä saat itse
nähdä määräykseni, että olisit aivan varma asiastasi", jatkoi hän
hymyillen.

"Vahatauluni ja kirjoituspuikko!"

Galatea toi ne nopeasti.

Teodora kirjoitti ja kuiskasi sitten ystävättärelleen: "Sataman
prefekti on vanha ystäväni, hän tottelee minua sokeasti. Lue, mitä olen
kirjoittanut."

Prefekti Aristarkokselle keisarinna Teodora.

Jos Severinus, Boëthiuksen poika, tahtoo nousta Belisariuksen laivaan,
niin pidätä hänet -- hätätilassa väkivalloin -- ja lähetä hänet minun
huoneisiini. Hänet on nimitetty kamariherrakseni.

"Oletko tyytyväinen, rakas sisko", kuiskasi hän.

"Tuhannet kiitokset", sanoi tämä loistavin silmin.

"Mutta", huudahti keisarinna koetellen äkkiä kaulaansa, "pääasian
olimme unohtaa. Taikakaluni, Mercuriukseni. Antonina, ole hyvä ja anna
se minulle. Se on tuolla."

Tämä meni nopeasti noutamaan parasta matkatoveria, pientä kultaista
Mercuriusta, joka riippui silkkinauhassa keisarinnan vuoteen vieressä.

Mutta sillä aikaa pyyhkäisi Teodora nopeasti kultaisella
kirjoituspuikollaan pois sanan "Severinus" ja kirjoitti sen sijaan
"Anicius". Hän pani taulut vastakkain, sitoi ne nauhalla ja painoi
niiden päälle sinettisormuksellaan merkin.

"Tässä on taikakalu", sanoi Antonina tullen keisarinnan luo.

"Ja tässä käsky", sanoi Teodora hymyillen. "Anna se lähtöhetkellä
Aristarkokselle.

"Ja nyt", huudahti hän, "kirkkoon".



KAHDESKYMMENES LUKU.


Napolissa, siinä Italian kaupungissa, jota vastaan Bysantista päin
nousevat ukkospilvet ensin purkautuisivat, ei aavistettukaan uhkaavaa
vaaraa.

Tuttavallisessa keskustelussa, nauttien nuorekkaan ystävyyden kaikkia
riemuja, nähtiin siellä näihin aikoihin melkein joka päivä kahden
herttaisen nuorukaisen, joista toisella oli ruskeat, toisella
kullankeltaiset kiharat, Dioskurien, Juliuksen ja Totilan, retkeilevän
ihanilla, Polisippoon vievillä jyrkänteillä tai kaupungin
kaakkoispuolella olevilla rannikkoylänteillä.

Lhana aika, jolloin puhdas sielu elämän raikkaan aamuilman ympäröimänä,
vielä väsymättömänä ja masentumattomana, ylpeiden unelmain täyttämänä
haluaa valaa sisältönsä yhtä nuoreen, yhtä aaterikkaaseen, yhtä täyteen
sydämeen.

Silloin katse väkisinkin suuntautuu jaloihin päämääriin, silloin
uskaltaa antaa ajatustensa liitää korkeimpiin asioihin, aina jumalien
valoisiin avaruuksiin asti, sillä silloin varmasti tietää, että on
olemassa henkilö, joka ymmärtää.

Kun kukkakiehkurat kiharoillamme kuihtuvat ja elämämme sadonaika alkaa,
hymyilemme noille nuoruusajan ja nuoruudenystävyyden unelmille. Mutta
se ei ole ivahymyä, siinä ilmenee samanlaista kaihoa, jota tunnemme
muistellessamme raittiissa syysilmassa ensimmäisten kevätpäivien
suloisia, hurmaavia hengähdyksiä.

Nuori gootti ja nuori roomalainen olivat löytäneet toisensa sellaisen
liiton solmiamiselle onnellisena ajankohtana ja he täydensivät toisiaan
ihmeellisesti.

Totilan aurinkoinen sielu oli täydellisesti säilyttänyt nuoruuden
tuoreuden. Hymyillen hän katseli hymyilevää maailmaa. Hän rakasti
ihmisiä, ja hänen hyväntahtoisuutensa ja rakastettavuutensa voitti
helposti ihmisten sydämet puolelleen.

Hän uskoi vain hyvään ja hyvän voittoon. Jos hän tiellään tapasi
alhaista ja pahaa, polki hän sen tomuun arkkienkelin pyhällä vihalla.
Hänen lempeästä luonteestaan huolimatta puhkesi silloin ilmoille
hänessä uinaileva raju voima -- sankarimieltä kertova -- joka ei
tyyntynyt, ennenkuin vihattu esine oli poistettu hänen läheisyydestään.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä nuo häiritsevät seikat olivat
voitetut ja unohdetut ja hän tunsi taas sielunsa olevan sopusoinnussa
häntä ympäröivän maailman ja elämän kanssa. Hän tunsi ylpeän iloisena
olevansa nuori ja voimakas ja riemuiten hän painoi kultaisen
nykyisyyden rintaansa vasten.

Laulellen hän kuljeskeli Napolin katujen ihmisvilinässä kuin ilon
jumala onnellisena ja onnelliseksi tekevänä, tyttöjen jumaloimana,
goottilaisten asetoveriensa ylpeytenä.

Hänen olemuksensa iloisuus ja tenhovoima tarttui hänen hiljaisempaan
ystäväänsäkin.

Julius Montanuksella oli hellä ja tunteellinen, melkein naisellinen
luonne. Aikaisin orvoksi jääneenä hän oli joutunut Cetheguksen hoitoon.
Tämän paljon lahjakkaampi henkilöllisyys oli painostanut häntä ja
tehnyt hänet hiukan araksi. Yksinäisyydessä kirjojensa ääressä
kasvaneena ja aikansa uskottoman tieteen enemmän painamana kuin
kohottamana hän oli tottunut katsomaan elämää totiselta, melkein
synkältä kannalta.

Hänen surumielisyytensä ja vaatimuksensa sovittaa olevaisuus
yli-inhimillisen täydellisyyden mittakaavaan, voi helposti muuttua
synkkämielisyydeksi.

Onnellisella hetkellä Totilan päivänpaisteinen ystävyys virtasi hänen
sieluunsa ja valaisi sen syvimpiä soppia myöten niin kirkkaasti, että
hänen jalo luonteensa sai voimia ja joustavuutta toipuakseen siitä
ankarasta iskusta, jonka hän juuri tämän ystävyyden vuoksi sai.

Kuunnelkaamme hänen omaa kertomustaan prefektille.

"Prefekti Cethegukselle Julius Montanus.

"Kylmäkiskoinen vastauksesi, jonka lähetit lämminsydämiseen
kertomukseeni uudesta ystävyyden onnestani, vaikutti minuun ensin --
varmaankin vastoin sinun tarkoitustasi -- hyvin pahasti, mutta
sittemmin vahvisti se vain tämän ystävyyden onnea, tosin tavalla, jota
et ole voinut toivoa etkä aavistaakaan.

"Tuska, jonka tuotit minulle, on vähitellen muuttunut huoleksi sinun
vuoksesi.

"Vaikka minua alussa loukkasikin se, että pidit syvimpiä tunteitani
sairaan pojan unelmina ja tahdoit katkeralla ivallasi painaa lokaan
sieluni pyhäköt -- vain tahdoit, sillä ne ovat loukkaamattomat --
rupesin vähitellen säälimään sinua.

"Kurjaa on, että sinunlaiseltasi mieheltä, jolla on niin tavattoman
suuret sielun lahjat, kokonaan puuttuu sydämen hyvyys.

"Kurjaa on, ettet tunne alttiuden riemuja etkä uhrautuvaa rakkautta.
Uskonto, jota sinä enemmän pilkkaat kuin ymmärrät ja johon tuskani
minua yhä enemmän lähentää, kutsuu sitä lähimmäisenrakkaudeksi. Kurjaa
on, ettet tajua tätä ihaninta tunnetta.

"Anna anteeksi suorapuheisuuteni. Tiedän, etten ole koskaan sinulle
sellaisia sanoja sanonut. Mutta vasta vähän aikaa olenkin ollut se,
mikä olen.

"Kenties et aivan syyttä ruoskinut viime kirjeessäsi poikamaisuuteni
jäännöksiä.

"Mutta nyt minä luulen, että ne ovat hävinneet ja muuttuneena puhun nyt
sinulle.

"Kirjeesi, neuvosi ja lääkkeesi ovat kypsyttäneet minut mieheksi, mutta
ei sellaiseksi kuin sinä toivoit.

"Se on tuottanut minulle tuskan, pyhän, puhdistavan tuskan, se on
pannut tämän ystävyyden, jonka se aikoi lopettaa, kovalle koetukselle,
mutta Jumalan kiitos, se ei palanut tulessa, vaan vahvistui ikuisesti.

"Kuule, mitä taivas on suunnitelmistasi tehnyt, ja hämmästy.

"Vaikka kirjeesi surettikin minua, seurasin heti määräystäsi -- olin
vanhastaan tottunut kuuliaisuuteen -- ja hain käsiini vanhan
kestiystäväsi, purppurakauppias Valerius Procilluksen.

"Hän oli jo lähtenyt kaupungista viettämään kesää ihanaan huvilaansa.
Huomasin hänet paljon kokeneeksi mieheksi ja innokkaaksi vapauden ja
isänmaan ystäväksi.

"Mutta hänen tyttärensä on helmi.

"Olit ennustanut oikein.

"Aikomukseni pysyä kylmänä häntä kohtaan suli hänet nähtyäni kuin sumu
auringon noustessa. Minusta tuntui kuin Elektra tai Kassandra, Cloelia
tai Virginia olisi ollut edessäni.

"Mutta vielä enemmän kuin hänen kauneutensa hurmasi minut hänen
kuolemattoman sielunsa lennokkuus, sielunsa, jonka pian opin tuntemaan.

"Hänen isänsä pyysi minua jäämään vieraana luokseen. Hänen kattonsa
alla elinkin Valerian seurassa elämäni ihanimmat päivät.

"Vanhojen mestarien runot ovat Valerian sielulle samaa kuin ilma
ruumiille.

"Kuinka kauniisti kohisivat Aiskyloksen kuorot, kuinka liikuttavalta
kaikui Antigonen valitus hänen kauniin äänensä lausumana. Tuntikausia
lausuimme me vuorotellen ja ihana oli hän, kun hän innostuksensa
valtaamana nousi ylös, kun hänen tumma tukkansa pääsi vapaana
aaltoilemaan ja kun hänen suurista, mustista silmistään säteili
ylimaailmallinen tuli.

"Hänen suurin viehätyksensä on ristiriita, joka täyttää koko hänen
elämänsä ja joka kenties tuottaa hänelle vielä monta syvää surua. Sinä
kai aavistat, mitä tarkoitan, koska olet useita vuosia tuntenut perheen
kohtalot.

"Tiedät kai tarkemmin kuin minä, mistä johtui, että Valerian äiti oli
hänet jo syntymästä saakka vihkinyt aviottomaan, yksinäiseen elämään ja
hartauden töihin, mutta että Valerian enemmän roomalais- kuin
kirkollismielinen isä oli ostanut hänet vapaaksi rakennuttamalla kirkon
ja luostarin.

"Mutta Valeria uskoo, ettei taivas ota elävän sielun maksuksi kuollutta
kultaa. Hän ei tunne itseään vapautuneeksi äidin lupauksesta, jota hän
alituisesti ajattelee, mutta pelolla eikä rakkaudella.

"Olit oikeassa kirjoittaessasi, että hän on läpeensä vanhan,
pakanallisen maailman lapsi.

"Hän on isänsä tytär, mutta kuitenkaan hän ei voi vapautua hurskaan
äidin kieltäytyvästä kristillisyydestä. Se ei ole hänelle kuitenkaan
siunauksena, vaan pikemmin kirouksena, tuon lupauksen rikkomattomana
pakkona.

"Jalo neito kärsii nöyrästi tuon ristiriidan, tuon ankaran
sieluntaistelun; se kiduttaa häntä, mutta samalla jalostaa.

"Kuka tietää, mikä tämän ratkaisu on? Taivas yksin, joka kohtalot
määrää.

"Minua tämä taistelu on järkyttänyt sydänjuuria myöten. Sinä tiedät,
että minun sielussani kristinusko ja filosofia myllertävät
selittämättömänä sekasortona.

"Hämmästyksekseni on näinä tuskan päivinä uskoni vahvistunut ja olen
melkein valmis uskomaan, että ilo johtaa pakanalliseen viisauteen,
mutta surut ja onnettomuudet Kristuksen luo.

"Kuule siis, miten tuska on päässyt sielussani vallalle.

"Aluksi, kun näin rakkauteni alkavan juurtua, olin täynnä iloista
toivoa.

"Valerius, jonka sinä luultavasti jo edeltäpäin olit voittanut
puolelleni, ei nähtävästi ollut pahoillaan huomatessaan rakkauteni
tulevan voimakkaammaksi. Hänellä ei luultavasti ollut muuta minua
vastaan kuin se, etten kyllin innokkaasti ottanut osaa hänen unelmiinsa
roomalaisen tasavallan pikaisesta uudistamisesta tai hänen vihaansa
bysanttilaisia vastaan, joita hän piti sekä perheensä että Italian
verivihollisina.

"Valeriakin oli pian muuttunut ystävälliseksi minulle, ja kenties
olisivat isän tahdon kunnioittaminen ja tämä ystävyys saattaneet hänet
suostumaan avioliittoon kanssani.

"Mutta minä kiitän, -- sanonko Jumalaa vai sallimusta -- ettei niin
käynyt. Olisi ollut rikos uhrata Valeria aviomiehelle, josta hän ei
juuri välittänyt --

"En tiedä, mikä omituinen tunne pidätti minua lausumasta sanaa, joka
noina päivinä varmasti olisi saattanut hänet omakseni.

"Rakastin häntä syvästi, -- mutta joka kerta, kun aioin pyytää häntä
hänen isältään, oli minulla omituinen tunne kuin aikoisin vääryydellä
anastaa itselleni toisen omaisuutta, kuin en olisi kyllin arvokas
hänelle tai että kohtalo ei olisi määrännyt minua hänelle. Minä olin
vaiti ja tyynnytin sykkivää sydäntäni.

"Kerran kuudennella hetkellä -- aurinko paistoi tukahduttavasti --
lähdin hakemaan varjoa puutarhan viileästä marmoriluolasta.

"Kuljin oleander-pensaikon läpi. Siellä hän nukkui ruohopenkillä oikea
käsi hiukan kohoilevalla povella, vasen jalomuotoisen pään alla, jota
vielä koristi aamiaispöydässä otettu asfodelos-seppele.

"Seisoin vavisten hänen edessään. Niin kaunis ei hän ollut koskaan
ollut. Kumarruin hänen puoleensa ja katselin ihastuneena hänen jaloja,
kuin marmoriin veistettyjä piirteitään. Sydämeni sykki kiivaasti, minä
kumarruin suutelemaan noita punaisia, kaunismuotoisia huulia.

"Silloin tuli sydämeeni lyijynraskaana tunne: sinä aiot ryöstää toisen
oman.

"Totila! huusi ehdottomasti koko sieluni ja minä hiivin tieheni yhtä
hiljaa kuin olin tullutkin.

"Totila! Kuinka se ei ollut ennen juolahtanut mieleenikään.

"Nuhtelin itseäni siitä, että olin unohtanut sydämeni veljen uuden
onneni vuoksi.

"Ennustuksesi, Cethegus, ei toteudu, ajattelin. Tämä rakkaus ei saa
vieroittaa minua ystävästäni.

"Hänen täytyy saada nähdä Valeria, ihailla häntä samoin kuin minäkin,
kiittää valintaani ja sitten, sitten tahdon kosia ja Totila on
onnellinen kanssamme.

"Seuraavana päivänä palasin Napoliin noutamaan häntä.

"Ylistin hänelle tytön kauneutta, mutta en voinut puhua hänelle
rakkaudestani.

"Hän saisi nähdä hänet ja itse arvata asian.

"Tullessamme huvilaan emme löytäneet Valeriaa sisältä.

"Vein Totilan puutarhaan -- Valeria on mitä innokkain kukkien hoitaja
-- me tulimme, Totila edellä, tiheästä taksuskäytävästä aukealle
paikalle ja silloin yht'äkkiä näimme hänen suloisen olentonsa
edessämme. Hän seisoi isänsä kuvapatsaan edessä koristellen sitä
tuoreilla ruusuilla, joita hän piti tunikan rintapoimuissa kannattaen
niitä vasemmalla kädellään.

"Kuva oli hämmästyttävän kaunis: ihana neito viheriän pensaikon
muodostamissa puitteissa, valkoisen marmorin edessä, oikea käsi
kauniisti kohollaan. Totilaankin näky vaikutti valtavasti.
Hämmästyksestä huudahtaen hän jäi liikkumattomana seisomaan tytön
eteen.

"Valeria silmäsi meihin päin ja vavahti kuin salaman iskemänä; ruusut
putosivat tiheänä ryhmänä maahan. Hän ei huomannut sitä. Heidän
katseensa olivat kohdanneet, heidän poskensa hohtivat. -- Tajusin
nuolennopeasti heidän kohtalonsa ja oman kohtaloni.

"He rakastuivat toisiinsa ensi näkemältä.

"Tuskallisena kuin palava nuoli tämä varmuus lensi läpi sieluni.

"Mutta vain silmänräpäyksen oli tuska ainoana tunteena rinnassani.

"Sillä katsellessani noita ihania olentoja tunsin iloa siitä, että he
olivat löytäneet toisensa. Tunsin, että se voima, joka muodostaa
kuolevaisten ruumiit ja sielut, oli luonut heidät toisiaan varten
samasta aineesta. Kuin nouseva aurinko ja aamurusko he sulautuivat
toisiinsa. Nyt käsitin tunteen, joka ankarana oli estänyt minua
lähestymästä Valeriaa ja saanut huuleni lausumaan Totilan nimen. Hänen
omakseen piti Valerian tulla Jumalan päätöksen tai tähtien määräyksen
mukaan. Enkä aikonut mennä väliin.

"Säästä minua jatkamasta kertomustani.

"Sillä niin itsekäs on luonteeni, niin vähän valtaa on pyhä
kieltäytymisen oppi saanut minussa, että -- häpeän tunnustaa sitä --
sydämeni nytkin monesti vavahtaa tuskasta, vaikka sen pitäisi sykkiä
ilosta ystäväni onnen tähden.

"Nopeasti ja erottamattomasti kuin kaksi liekkiä heidän sielunsa
sulautuivat toisiinsa.

"He rakastivat toisiaan ja ovat onnelliset kuin autuaat jumalat. Minun
iloni on katsella heidän onneaan ja auttaa heitä sen salaamisessa
isältä, joka tuskin antaisi lastaan barbaarille, niin kauan kun hän
pitää Totilaa vain barbaarina.

"Mutta rakkauteni ja sen uhrikuoleman salaan visusti ystävältäni. Hän
ei aavista sitä eikä saakaan sitä koskaan tietää. Se vain himmentäisi
hänen rajatonta onneaan.

"Siitä näet, Cethegus, kuinka Jumala käytti suunnitelmaasi aivan
toiseen tarkoitukseen.

"Tahdoit antaa minulle tuon Italian ihanan neidon, mutta saatoitkin
hänet Totilan omaksi.

"Tahdoit hävittää ystävyyteni, mutta oletkin saanut sen pyhän
kieltäymyksen tulessa vapautetuksi kaikesta maallisesta ja tehnyt sen
kuolemattomaksi.

"Tahdoit tehdä minusta miehen rakkauden onnen avulla -- rakkauden tuska
on tehnyt minusta miehen.

"Voi hyvin ja kunnioita taivaan sallimusta."



KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.


Jätämme kertomatta tämän kirjeen vaikutuksen prefektiin ja seuraamme
mieluummin molempia Dioskureja eräälle heidän iltakävelylleen Napolin
ihanilla rannoilla.

He lähtivät aikaisin päättyneen coenan jälkeen kaupungista Porta
nolanan kautta, jonka jo puoleksi rapautuneet korkokuvat kuvasivat
erään roomalaisen imperaattorin voittoa hänen taisteltuaan muutamaa
germaaniheimoa vastaan.

Totila jäi seisomaan ja ihailemaan kaunista työtä.

"Kuka on tuo keisari", kysyi hän ystävältään, "tuolla voittovaunuissa,
siivitetty salama kädessään kuin Jupiter Tonans."

"Hän on Marcus Aurelius", vastasi Julius aikoen jatkaa matkaa.

"Odota vielä hiukan. Ja ketä ovat nuo kahleissa olevat pitkätukkaiset
miehet, jotka vetävät vaunuja?"

"Ne ovat germaanikuninkaita."

"Mutta mitä heimoa?" kysyi Totila edelleen. -- "Kas, siinähän onkin
kirjoitus: 'Gothi extincti', 'Kukistetut gootit'."

Ääneensä nauraen nuori gootti läimäytti kämmenellään marmoripatsasta ja
meni sitten nopeasti portin läpi.

"Marmoriin hakattu valhe", huudahti hän katsellen taakseen. "Tuo
imperator ei varmaan voinut kuvitellakaan, että kerran goottilainen
merikreivi Napolissa todistaisi hänen valehdelleen ja liioitelleen!"

"Niin, kansat ovat kuin joka vuosi vaihtelevat lehdet puun rungossa",
sanoi Julius miettiväisesti. "Kukahan tässä maassa teidän jälkeenne
hallitsee?"

Totila pysähtyi.

"_Meidän jälkeemmekö_?" kysyi hän ihmeissään.

"Niin, et kai sinä usko, että sinun goottisi ikuisesti pysyisivät
hallitsevana kansana."

"En tiedä", sanoi Totila lähtien hitaasti matkaa jatkamaan.

"Ystäväni, babylonialaisilla ja persialaisilla, kreikkalaisilla ja
makedonialaisilla ja, kuten näyttää, meillä roomalaisillakin on
kullakin ollut loistoaikansa: ne kukoistivat, kypsyivät ja sortuivat.
Luuletko gooteille käyvän toisin?"

"En tiedä", sanoi Totila, "en ole koskaan ajatellut asiaa.

"Ei ole koskaan johtunut mieleenikään, että sellainen aika voisi tulla,
jolloin kansani" -- hän pysähtyi, ikäänkuin olisi ollut rikos ajatella
tuota ajatusta loppuun saakka.

"Kuinka sellaista voi kuvitellakaan. Olen ajatellut sitä yhtä vähän
kuin -- kuin kuolemaa."

"Se on sinun tapaistasi, Totila!"

"Ja sinun tapaistasi on kiusata itseäsi ja muita sellaisilla
unelmilla."

"Unelmilla! Sinä unohdat, että ne ovat minulle, kansalleni muuttuneet
todellisuudeksi.

"Sinä unohdat, että olen roomalainen. En voi pettää itseäni, kuten
useimmat muut. Meidän aikamme on ollut ja mennyt.

"Valtikka on siirtynyt meiltä teille. Luuletko sinä, että voin ilman
tuskaa ja sisällistä taistelua unohtaa, että sinä, sydämeni ystävä,
olet barbaari, kansani vihollinen?"

"Se ei ole totta, kautta auringon valon", huudahti Totila innokkaasti.
"Onko sinunkin lempeässä sielussasi ollut sellainen kurja ennakkoluulo?
Katsele toki ympärillesi.

"Milloin, sano minulle, milloin on Italia kauniimmin kukoistanut kuin
meidän aikanamme. Tuskin Augustuksenkaan hallitessa.

"Te opetatte meille viisautta ja taiteita, me tarjoamme teille rauhaa
ja suojelusta.

"Voiko sen kauniimpaa vuorovaikutusta ajatellakaan. Sopusointu
roomalaisten ja germaanien välillä voi luoda aivan uuden ajan,
ihanamman kuin koskaan on ollut."

"Sopusointu! Sellaistahan ei ole olemassa. Te olette meistä vieras
kansa. Meitä erottaa toisistamme kieli ja usko, sukuperä ja
maailmankatsomus sekä puolituhatvuotinen viha.

"Me sorrimme kerran teidän vapauttanne, te nyt meidän; meidän
välillämme on ikuisesti ylipääsemätön juopa."

"Sinä kumoat lempiajatukseni."

"Se on unelma."

"Ei, se on tosi, tunnen sen. Kenties tulee vielä aika, jolloin saan sen
sinulle todistetuksi. Minä rakennan koko elämäntyöni sille."

"Niinpä se on rakennettu jalolle mielettömyydelle. Roomalaisten ja
barbaarien välille ei voida rakentaa siltaa."

"Silloin", sanoi Totila kiivaasti, "en ymmärrä, kuinka voit elää,
kuinka sinä minua --"

"Älä puhu loppuun", sanoi Julius totisena. "Se ei ollut helppoa, se oli
suuri kieltäymys. Vasta ankarasti taisteltuani itserakkauttani vastaan
se onnistui minulle. Lopulta lakkasin elämästä yksinomaan vain kansani
hyväksi.

"Pyhä usko, joka jo nyt -- ja vain se voi sen tehdä -- yhdistää
roomalaisia ja germaaneja ja jolle tuska on avannut vastahakoisen
sieluni -- tuska, joka on nyt muuttunut ilokseni -- on saanut nämä
ristiriidat lopetetuksi ja antanut minulle rauhan.

"Yhdestä ainoasta seikasta enää uskallan olla varma, siitä, että olen
kristitty. Elän nyt koko ihmiskunnan enkä ainoastaan oman kansani
hyväksi, elän ihmisenä enkä vain roomalaisena.

"Senvuoksi voin rakastaa sinua, barbaaria, veljenäni. Olemmehan me
kaikki saman valtakunnan, ihmiskunnan kansalaisia.

"Senvuoksi voin itse vielä elää, vaikka näen kansani kuolleen.

"Elän ihmiskunnan hyväksi, se on kansani."

"Ei", huudahti Totila vilkkaasti, "sitä en koskaan voisi tehdä.

"Kansani vuoksi yksin voin ja tahdon elää. Kansani on ainoa ilma, jota
sieluni voi hengittää.

"Miksi emme voisi kestää ikuisesti tai niin kauan kuin maa on olemassa.

"Mitäpä persialaisista ja kreikkalaisista. Me olemme parempaa ainesta.

"Täytyykö meidänkin kuihtua ja kadota sen vuoksi, että heille on niin
käynyt.

"Me kukoistamme vielä täysissä nuoruudenvoimissa.

"Ei, jos se päivä tulee, jolloin gootit kukistuvat, niin älköön silmäni
sitä nähkö.

"Oi, kaikki jumalat, älkää salliko meidän kuihtua vuosisatojen
kuluessa, kuten nuo kreikkalaiset, jotka eivät voi elää eivätkä kuolla.

"Ei, jos meidän täytyy kukistua, niin lähettäkää hirmuinen, raju
taistelu ja sallikaa meidän nopeasti ja kauniisti kaatua, kaikkien,
kaikkien ja minun ensimmäiseksi."

Nuorukainen oli puhunut lämpimästi ja innostuneesti.

Hän hypähti pystyyn tien vieressä olevalta marmoripenkiltä, jolle he
olivat istuutuneet, ja ojensi keihäänsä kärjen taivasta kohti.

"Ystäväni", sanoi Julius katsellen häntä lämpimästi, "kuinka tuo
innostus sinua kaunistaa. Mutta ajattele, jos sellainen taistelu syntyy
meidän kanssamme, minun kansani kanssa, silloin täytyy minun --"

"Olla kansasi puolella sieluinesi, ruumiinesi. Tietysti, se on selvää.
Jos sellainen taistelu puhkeaa.

"Sinä luulet, että se vaikuttaisi lamauttavasti ystävyyteemme. Eikö
mitä.

"Kaksi sankaria voi iskeä toisiinsa syviä haavoja, mutta samalla olla
ystäviä.

"Minusta olisi hauskaa nähdä sinun tulevan vastaani taistelussa
täysissä aseissa."

Julius hymyili.

"Minun ystävyyteni ei ole niin julmaa laatua, sinä villi gootti. --

"Nuo kysymykset ja epäilykset ovat kauan kiusanneet minua katkerasti
eikä koko minun filosofiani ole voinut antaa minulle rauhaa.

"Vasta sitten, kun tuskat ovat minulle opettaneet, että minun on
palveltava vain taivaan Jumalaa ja maan päällä ihmiskuntaa eikä
ainoastaan yhtä kansaa --"

"Vaiti, ystäväni", huudahti Totila, "missä on ihmiskunta, josta
uneksit.

"En näe sitä. Näen vain gootteja, roomalaisia, bysanttilaisia.

"Jossain yläilmoissa todellisten kansojen yläpuolella olevaa
ihmiskuntaa en tunne.

"Minä palvelen ihmiskuntaa siten, että elän kansani hyväksi.

"En voi muuta. En voi vetää päältäni nahkaa, jonka sisässä olen
syntynyt.

"Ajattelen goottien kielellä ja puhun goottien kieltä enkä ihmiskunnan
yleistä kieltä. Sitä ei ole olemassakaan.

"Ja kun minä ajattelen goottien kielellä, on minulla myöskin
goottilaiset tunteet.

"Minä voin antaa tunnustukseni muukalaisille, voin kyllä.

"Ihailen teidän taiteitanne ja tieteitänne, osittain teidän
valtiomuotoannekin, jossa kaikki on erittäin hyvin järjestetty.

"Meillä on teiltä paljon oppimista -- mutta minä en vaihtaisi gootteja
toiseen kansaan, vaikka sen jäsenet olisivat pelkkiä enkeleitä.

"Ah te gootit! Sydämeni syvyydessä ihailen heidän vikojaan enemmän kuin
heidän hyveitään."

"Minun tunteeni ovat aivan toisenlaiset, vaikka olenkin roomalainen."

"Sinä et ole roomalainen! Suo anteeksi, ystäväni, roomalaisia ei enää
ole olemassa.

"Muuten en olisi Napolin merikreivi.

"Sellaisia tunteita kuin sinulla, ei voi olla muilla kuin sellaisilla,
joilla ei enää ole omaa kansaa.

"Jokaisen, joka on elävän kansan jäsen, täytyy ajatella samoin kuin
minä."

Julius oli hetken aikaa vaiti.

"Ja jos niinkin on, -- olen onnellinen.

"Ehkä kadotan maani, periäkseni taivaan.

"Mitä ovat kansat, mitä on maa? Kuolemattoman sieluni koti ei ole
täällä alhaalla.

"Se ikävöi siihen valtakuntaan, jossa kaikki on toisin kuin täällä."

"Pysähdy, Julius", sanoi Totila jääden seisomaan keihääseensä nojaten.

"Täällä maan päällä on minulla varma jalansija. Salli minun seisoa ja
elää täällä, nauttia täällä kauneudesta voimieni mukaan ja tehdä hyvää
voimieni mukaan.

"Sinun taivaaseesi en voi enkä tahdokaan seurata sinua.

"Kunnioitan unelmiasi, kunnioitan pyhää kaipaustasi -- mutta minulla ei
ole niissä osaa.

"Sinä tiedät", lisäsi hän hymyillen, "että olen pakana -- parantumaton
pakana, kuten Valeriani -- Valeriamme.

"Oikeaan aikaan muistinkin hänet.

"Sinun korkealentoiset unelmasi saavat meidät unohtamaan rakkaimman
olennon maan päällä.

"Katso, me olemme palanneet kaupunkiin, aurinko laskeutuu nopeasti
etelään ja minun on vietävä ennen yön tuloa tilatut siemenet
Valeriuksen puutarhaan.

"Se olisi huono puutarhuri", sanoi hän hymyillen, "joka unohtaisi
kukkansa. Voi hyvin -- minä poikkean oikealle."

"Kerro minulta Valerialle terveisiä. Lähden kotiin lukemaan."

"Mitä sinä nykyjään luet? Platoako vielä!"

"Ei, Augustinusta. Voi hyvin!"



KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.


Nopeasti Totila riensi välttääkseen keskikaupungin vilkasliikkeisiä
katuja esikaupunkien kautta Porta capuanalle päin ja juutalaisen
portinvartijan Iisakin tornille.

Torni, joka oli heti portin oikealla puolella, oli varustettu paksuilla
muureilla ja vahvalla kaarevalla katolla. Siinä oli useita kerroksia.

Ylimmässä kerroksessa, aivan tornihuippujen alapuolella oli kaksi
matalaa, mutta muuten avaraa huonetta torninvartijaa varten.

Siellä asui vanha juutalainen kauniin, tumman tyttärensä kanssa.

Suuremmassa huoneessa, jonka seinillä riippui hyvässä järjestyksessä
tärkeän pääportin ja sivuporttien suuret, raskaat avaimet, käyrä
vartijan torvi sekä torninvartijan leveä, pertuskan tapainen keihäs,
istui jalat ristissä kaislamatolla Iisak, vanha torninvartija. Hänellä
oli pitkä, luiseva vartalo sekä rotunsa ominaisuudet, kotkannenä ja
pensasmaiset, kaarevat kulmakarvat.

Hänellä oli pitkä sauva polvien välissä. Hän kuunteli tarkkaavaisesti
nuoren, mitättömän näköisen miehen puhetta. Tämä oli nähtävästi myöskin
juutalainen, jonka kovista piirteistä juutalaisen heimon viekas
laskemiskyky kuvastui.

"Katso, isä Iisak", päätti hän puheensa rumalla, soinnuttomalla
äänellä, "sanani eivät ole turhaa lorua, eivätkä ne tule ainoastaan
sydämestä, joka on sokea, vaan myös päästä, jossa silmät ovat.

"Ja tässä olen tuonut mukanani kirjeet ja asiapaperit, jotka todistavat
sanani. Tässä on nimitykseni Italian kaikkien vesijohtotöiden
rakennusmestariksi. Saan palkkaa neljäkymmentä kultasolidia vuodessa ja
sitäpaitsi jokaisesta uudesta laitoksesta kymmenen solidia.

"Aivan äsken olen pannut kuntoon Napolin kaupungin rappeutuneen
vesijohdon ja tässä kukkarossa ovat ne kymmenen kultarahaa, jotka siitä
sain.

"Sinä näet, että voin elättää vaimoni. Sitäpaitsi olen minä tätisi
Rakelin poika.

"Toivon, ettei sinulla ole mitään puhettani vastaan ja että annat
lapsesi Mirjamin taloni hoitajaksi."

Mutta vanhus siveli pitkää harmaata leukapartaansa ja pudisti hiljaa
päätänsä.

"Jochem, Rakelin poika, poikani -- minä sanon sinulle, luovu
kosinnastasi."

"Miksi? Mitä sinulla on minua vastaan? Kuka koko Israelissa voi sanoa
sanaakaan Jochemia vastaan?"

"Ei kukaan. Olet rehellinen, hiljainen ja ahkera, sinä lisäät
omaisuuttasi ja Jumala siunaa työsi.

"Mutta oletko koskaan nähnyt, että satakieli rupeaa varpusen pariksi
tai notkea gaselli kuormajuhdan pariksi? Ne eivät sovi yhteen. Katso
tuonne ja sano itse, sovitko sinä lapselleni Mirjamille."

Ja hän työnsi pitkällä sauvallaan syrjään viheriäisen, villaisen
esiripun, joka oli huoneiden välillä.

Hiljaisia, hopealta helähtäviä ääniä oli jo miesten puhelun aikana
kuulunut esiripun toiselta puolen. Nyt he voivat nähdä yksinkertaisesti
sisustettuun, mutta miellyttävään huoneeseen.

Laajan kaariakkunan ääressä, josta oli vapaa näköala ihanan Napolin yli
siniselle merelle ja kaukaisille vuorille, seisoi nuori tyttö
oudonnäköinen, harpun tapainen kielisoitin käsissään.

Näky oli hurmaavan kaunis.

Laskevan auringon säteet hyväilivät hehkuvan punaisina korkealla
olevaa huonetta, valoivat tytön valkeaan, poimulliseen pukuun ja
jalopiirteisiin kasvoihin purppurahohdetta ja leikkivät hänen kiiltävän
mustassa tukassaan, joka oli kammattu kaunismuotoisilta ohimoilta
korvien taakse.

Tuon auringonhohteen tavoin näytti koko hänen olemuksestaan säteilevän
runollisuutta, jota ilmeni jokaisessa hänen liikkeessään ja
tummansinisten silmien uneksivassa katseessa, kun ne surumielisinä
harhailivat kaupungin ja meren yli.

"Tummansinisiksi kuin meri" oli runoilija Piso noita silmiä sanonut. --

Kuin puoleksi unessa koskettelivat sormet hiljaa, hiljaa soittimen
kieliä samalla kun puoleksi avatuilta huulilta kaikui pikemmin
kuiskattuna kuin laulettuna vanha, surumielinen sävel:

    "Vierellä virtain Baabelin
    valitti Israel.
    Oi milloin saapuu päivä, mi
    sen itkut lopettaa?"

"Sen itkut lopettaa?" hän toisti uneksien ja nojasi päätänsä käteensä,
joka piteli harppua akkunalla.

"Katso", sanoi vanhus hiljaa, "eikö hän ole rakastettava kuin ruusu
Saaronin lehdoissa tai kuin naarashirvi Hiramin vuorilla. Hänen
ruumiissaan ei ole mitään vikaa."

Ennenkuin Jochem ehti vastata, kuului kapealta rautaportilta kolme
hiljaista koputusta.

Mirjam heräsi unelmistaan, pyyhkäisi kädellään silmiään ja riensi
ahtaita kiertoportaita alaspäin.

Jochem meni akkunan luo ja hänen kasvoilleen ilmestyi kiukun ryppyjä.

"Haa, kristitty, Jumalan kiroama", sähisi hän ja puristi kätensä
nyrkkiin.

"Siellä on taas tuo vaaleaverinen, hillittömän ylpeä gootti.

"Isä Iisak! Onko hän se kruunuhirvi, joka sopii sinun
naarashirvellesi?"

"Poikani, älä puhu pilkallisesti Iisakille!

"Tiedäthän itsekin, että hänen sydämessään on roomalaistytön kuva.
Hänen sielunsa ei ajattelekaan Juudan helmeä."

"Mutta kenties Juudan helmi ajattelee häntä."

"Kiitollisena ja iloisena, kuten karitsa ajattelee väkevää paimentansa,
joka on pelastanut hänet suden kidasta.

"Oletko unohtanut, kuinka viimeisen ajojahdin aikana, jonka kirotut
roomalaiset toimeenpanivat löytääkseen Israelin aarteita ja
kultakasoja, polttaen samalla pyhän synagoogan riettaalla tulella,
joukko näitä vihaisia roistoja ajoi kadulla takaa tytärtäni, kuten
susilauma valkoista karitsaa, kuinka he repivät hunnun hänen päästään
ja rintaliinan hänen hartioiltaan -- missä oli silloin Jochem, tätini
poika, joka häntä saattoi?

"Hän pakeni nopeasti vaaraa ja jätti kyyhkysen korppikotkien kynsiin."

"Minä olen rauhan mies", selitti Jochem häpeissään, "käteni ei käyttele
väkivallan miekkaa."

"Mutta Totila käyttelee sitä kuin Juudan jalopeura ja Herra on hänen
kanssansa.

"Yksin hän hyökkäsi rohkeiden ryövärien kimppuun, iski hävyttömintä
miekkansa terällä, hajoitti muut, kuten tornihaukka varikset, pani
huolellisesti hunnun vapisevan lapseni kasvoille, tuki hänen horjuvia
askeleitaan ja toi hänet vahingoittumattomana kotiin, hänen vanhan
isänsä syliin.

"Antakoon Herra Jehova hänelle pitkän iän ja siunatkoon kaikkia hänen
askeleitaan."

"Hyvä on", sanoi Jochem pistäen asiapaperit povelleen, "minä menen,
tällä kertaa pitkäksi aikaa. Matkustan suuren veden yli suuria
liikeasioita hoitamaan."

"Suuria liikeasioita? Kenen kanssa?"

"Justinianuksen, itämaiden keisarin kanssa.

"Osa suurta kirkkoa, jonka hän on rakennuttanut kristillisen viisauden
kunniaksi Konstantinuksen kultaiseen kaupunkiin, on sortunut.

"Olen laatinut suunnitelman kirkon uudestaan rakentamista varten."

Kiivaasti hypähti vanhus pystyyn ja iski sauvansa lattiaan.

"Kuinka, Jochem, Rakelin poika, tahdotko sinä palvella roomalaisia?
Keisaria, jonka edeltäjät hävittivät pyhän Siionin ja polttivat poroksi
Herran temppelin.

"Ja sinä, hurskaan Manassen poika, aiot rakennuttaa epäuskon temppelin.
Voi, voi sinua."

"Miksi voivottelet tietämättäsi ollenkaan syytä? Voitko sinä rahoista
haistaa, ovatko ne lähteneet juutalaisen vai kristityn kädestä?

"Eivätkö ne paina yhtä paljon ja eivätkö ne kiillä yhtä kauniisti?"

"Manassen poika, et voi samalla kertaa palvella Jumalaa ja mammonaa."

"Entä sinä itse! Etkö sinäkin ole uskottomien palveluksessa?

"Näenhän minä vartijantorven talosi seinällä. Etkö vartioi noita
avaimia goottien hyväksi, etkö sinä avaa ja sulje näitä portteja heidän
mennessään ja tullessaan ja etkö sinä suojele heidän väkevyytensä
linnaa?"

"Sen teen", vastasi vanhus ylpeästi, "ja uskollisesti aionkin vartioida
yöt ja päivät, kuten koira isäntänsä omaisuutta. Niin kauan kuin Iisak,
Rubenin poika, on hengissä ei yksikään tämän kansan vihollisista tule
tämän portin läpi.

"Sillä Israelin lapset ovat kiitollisuuden velassa heille ja heidän
suurelle kuninkaalleen, joka oli viisas kuin Salomo ja jonka miekka oli
Gideonin miekan kaltainen, kiitollisuuden velassa, kuten esi-isämme
suurelle kuninkaalleen Kyyrokselle, joka vapautti heidät Babylonin
vankeudesta.

"Roomalaiset ovat hävittäneet Herran temppelin ja hajoittaneet hänen
kansansa kaikkiin maan ääriin.

"He ovat meitä halveksineet ja piesseet ja polttaneet kauniit
kaupunkimme ja ryöstäneet pyhättömme ja häväisseet talomme ja
raiskanneet naisemme kaikkialla maissaan ja säätäneet meitä vastaan
useita julmia lakeja.

"Silloin tuli yön maista tuo suuri kuningas, jonka siemenen Herramme
Jehova siunatkoon, ja rakennutti uudestaan synagoogamme. Ja jos
roomalaiset repivät ne alas, täytyi heidän omin käsin ja omilla
varoillaan ne taas rakennuttaa. Hän on suojellut kotiemme rauhaa, ja
sen, joka loukkasi Israelin lasta, täytyi maksaa siitä yhtä suuret
sakot kuin jos hän olisi kristittyä loukannut.

"Hän on sallinut meidän pitää Jumalamme ja uskomme ja hän on suojellut
askelemme kaupan teillä. Me vietimme pääsiäistämme rauhassa, minkä
viimeksi olimme saaneet tehdä silloin, kun Temppeli vielä seisoi
Siionin kukkuloilla.

"Ja kun eräs roomalainen ylimys ryösti väkivalloin vaimoni Saaran,
hakkautti kuningas Teoderik häneltä pään poikki vielä samana päivänä ja
palautti vaimoni takaisin loukkaamattomana.

"Sen muistan niin kauan kuin minulla elonpäiviä riittää ja minä tahdon
palvella hänen kansaansa uskollisesti kuolemaani saakka, että laajalla
kaikissa maissa voidaan taas sanoa: uskollinen ja kiitollinen kuin
juutalainen."

"Kumpahan et koskaan saisi goottien taholta kiittämättömyyttä
uskollisuudestasi", sanoi Jochem lähtöä tehden. "Minusta tuntuu, että
se päivä vielä tulee, jolloin minä tulen taas pyytämään Mirjamia
vaimokseni -- viimeisen kerran.

"Kenties, isä Iisak, olet silloin hiukan nöyrempi."

Hän meni Mirjamin huoneen läpi portaille, missä hän alas mennessään
tapasi Totilan.

Ivallisesti kumartaen ja vihaisesti silmäten pikku juutalainen hiipi
solakan gootin ohi, jonka täytyi kumartua päästäkseen torninvartijan
huoneeseen.

Mirjam tuli aivan hänen jäljessään.

"Tuolla ovat puutarhurinvaatteesi", sanoi Mirjam kohottamalla pitkiä
silmäripsiään, "ja tässä ikkunalla ovat kukat valmiiksi järjestettyinä.

"Hän rakastaa valkoisia narsisseja, sanoit äskettäin.

"Olen hankkinut valkoisia narsisseja.

"Niiden tuoksu on suloinen."

Hän vaikeni.

"Sinä olet hyvä tyttö, Mirjam", sanoi Totila ottaen päästään
hopeanvalkoisilla joutsenensiivillä koristetun kypäränsä ja asettaen
sen pöydälle. "Missä on isäsi?"

"Herran siunaus levätköön kultakutreillasi", sanoi vanhus tullen
huoneeseen.

"Terve, uskollinen Iisak", huudahti Totila, heitti hohtavan valkoisen
vaippansa hartioiltaan ja kääriytyi ruskeaan vaippaan, jonka Mirjam
otti seinältä.

"Te, hyvät ihmiset! Ilman teitä ja teidän uskollista vaiteliaisuuttanne
tietäisi koko Napoli salaisuuteni. Kuinka voin teitä kiittää?"

"Kiittääkö?" sanoi Mirjam kohottaen tummansiniset silmänsä ja katsoen
häneen tulisesti. "Sinä olet edeltäpäin ikuisiksi ajoiksi maksanut
kiitollisuuden velkasi."

"Ei, Mirjam", sanoi gootti painaen leveäreunaisen, ruskean huopahatun
syvälle silmillensä. "Toivon teille hyvää kaikesta sydämestäni.

"Sano, isä Iisak, kuka on tuo pieni mies, jonka olen usein täällä
nähnyt ja joka äsken tuli vastaani. Minusta näyttää, että hän on
iskenyt silmänsä Mirjamiin.

"Sanokaa suoraan, jos teiltä vain puuttuu rahaa -- minä autan
mielelläni."

"Mirjamilta puuttuu rakkautta, herra", vastasi vanhus levollisesti.

"Siinä tapauksessa en voi auttaa. Mutta jos hänen sydämensä valitsee
jonkun toisen, niin tekisin mielelläni jotain Mirjamin hyväksi."

Hän laski kätensä ystävällisesti tytön kiiltävän mustalle tukalle.

Kosketus oli hyvin hiljainen.

Mutta kuin tulisen salaman iskemänä Mirjam lyyhistyi äkkiä polvilleen,
pannen kätensä ristiin rinnalleen ja kumartaen syvälle kauniin päänsä.
Hän vaipui kasteenpainaman kukan tavoin maahan Totilan jalkojen
juureen.

Tämä peräytyi hämmästyneenä.

Mutta silmänräpäyksen perästä tyttö oli taas ylhäällä. "Anteeksi, --
ruusu vain putosi jalkoihisi."

Hän laski kukan pöydälle ja sai niin täydellisesti mielenmalttinsa
takaisin, ettei Iisak eikä nuorukainenkaan kiinnittänyt tapaukseen
suurempaa huomiota.

"Alkaa jo hämärtää, kiiruhda, herra", sanoi Mirjam levollisesti
ojentaen Totilalle kukkakorin.

"Minä menen. Valeriakin on sinulle suuressa kiitollisuuden velassa.
Olen kertonut sinusta usein hänelle ja hän kyselee sinusta. Hän
haluaisi mielellään nähdä sinut. No, se kai tapahtuu piankin. Tänään
käytän luultavasti viimeisen kerran tätä valepukua."

"Aiotko ryöstää tuon Edomin tyttären?" huusi vanhus. "Tuo hänet tänne.
Täällä hän on hyvässä kätkössä."

"Ei", huusi Mirjam, "ei tänne, ei, ei".

"Miksi ei, kummallinen lapsi?" kysyi vanhus nyreissään.

"Tämä ei ole sopiva paikka hänen morsiamelleen -- tällainen huone -- se
ei käy päinsä."

"Rauhoittukaa", sanoi Totila ovella mennessään. "Aion tehdä
salaisuudesta lopun kosimalla tyttöä julkisesti. Hyvästi."

Hän lähti. Iisak otti keihään, torven ja muutamia avaimia seinältä.
Hän meni avatakseen Totilalle portin ja toimittaakseen sitten
iltatarkastuksen suuren tornirakennuksen kaikilla porteilla. Mirjam jäi
yksin.

Kauan aikaa hän seisoi liikkumattomana ja silmät ummessa samalla
paikalla.

Vihdoin hän pyyhkäisi käsillään ohimoitaan ja poskiaan ja avasi
silmänsä.

Huoneessa oli hiljaista. Avonaisesta akkunasta hiipivät sisään kuun
ensimmäiset säteet.

Ne leikkivät Totilan valkoisella vaipalla, joka oli heitetty tuolin
selustalle.

Mirjam riensi sen luo ja peitti vaipan helman kuumin suudelmin.

Sitten hän tarttui viereisellä pöydällä olevaan joutsensulkaiseen
kypärään, syleili sitä molemmin käsin ja painoi sitä hellästi rintaansa
vasten.

Hän piti sitä hetken aikaa uneksien käsissään, vihdoin hän ei voinut
vastustaa haluaan -- hän nosti sen nopeasti ja pani päähänsä. Hän
vavahti, kun kypärä koski hänen otsaansa. Sitten hän pyyhkäisi mustat
kiharat ohimoiltaan ja painoi kovaa, kylmää terästä molemmin käsin
hehkuvaan otsaansa.

Vähän ajan perästä hän laski sen takaisin vaipan viereen arasti
katsellen ympärilleen.

Sitten hän meni akkunan ääreen ja katseli yön helmoissa lepäävää
kaupunkia ja hurmaavaa kuutamoa.

Hänen huulensa liikkuivat. Hän aikoi rukoilla, mutta sen sijaan kaikui
vanha laulu:

    "Vierellä virtain Baabelin
    valitti Israel.
    Oi milloin, tytär Siionin,
    sun vaivas vaimenee?"



KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.


Sillä aikaa kun Mirjam ääneti katseli ensimmäisiä taivaalle ilmestyviä
tähtiä, oli Totila nopein, kaipauksen kannustamin askelin jo ehtinyt
rikkaan purppurakauppiaan huvilaan, joka oli lähes tunnin matkan päässä
Porta capuanasta.

Portinvartijaorja neuvoi hänet vanhan Hortulariuksen, Valerian
vapautetun luo, jolle oli uskottu puutarhan hoito.

Tämä, joka oli rakastuneitten uskottu, otti puutarhuripojalta kukat
ja siemenet, jotka tämä muka oli tuonut Napolin parhailta
kukkakauppiailta, ja saattoi hänet hänen tavalliseen, alakerrassa
olevaan makuuhuoneeseensa, jonka akkunat olivat puutarhaan päin.
Seuraavana aamuna ennen auringonnousua -- niin neuvoi vanhanaikaisen
puutarhataidon salaoppi -- olivat kukat istutettavat, että ensimmäinen
auringonvalo, joka niihin uudessa paikassa sattui, olisi siunausta
tuottava aamuaurinko.

Kärsimättömänä nuori gootti odotteli ahtaassa huoneessaan viinipikarin
ääressä hetkeä, jolloin Valeria voisi sanoa isälleen jäähyväiset
illallisen jälkeen.

Tuon tuostakin hän katsoi taivaalle nähdäkseen tähtien noususta ja kuun
asemasta, kuinka pitkälle yö oli kulunut.

Hän veti syrjään akkuna-aukossa olleen verhon. Laajassa puutarhassa
vallitsi hiljaisuus.

Kaukana suihkulähteet loistivat ja heinäsirkat sirisivät
myrttipensaissa. Lämmin, pehmeä etelätuuli henkäili läpi yön tuoden
joskus tullessaan kokonaisen pilven ruusujen tuoksua. Puutarhan
toisessa päässä kukkivasta lehdosta kaikui houkuttelevana satakielen
hurmaava laulu.

Totila ei enää jaksanut kauemmin odottaa.

Hiljaa hän kiipesi akkunalaudalle ja siitä ulos puutarhaan. Kapeain
teiden valkoinen hiekka tuskin äännähtikään hänen keveiden askeltensa
alla, kun hän välttäen kuutamoa riensi pensaston varjoon.

Hän riensi tummia taksuskäytäviä ja tiheälatvaisten olivien varjostamia
teitä pitkin korkean Florapatsaan ohi, jonka valkea marmori loisti
aavemaisesti kirkkaassa kuutamossa, laajan suihkulähteen ohi, jossa
kuusi delfiiniä puhalsi korkealle vesisuihkuja sieraimistaan, poikkesi
nopeasti käytävälle, joka vei tuuheiden laakeripuuryhmien ja
tamarindipensastojen kautta, tunkeutui oleander-aidan läpi ja saapui
vuotokiviluolalle, jossa vedenneito nojasi suureen tummaan uurnaan.

Kun hän pääsi luolaan, hiipi vaalea haamu esille patsaan takaa.

"Valeria, kaunis ruusuni", huudahti Totila syleillen tulisesti
rakastettuaan, joka hiljaa vastusteli hänen kiivaita mielenilmauksiaan.

"Päästä, päästä, rakkaani", kuiskasi Valeria koettaen irroittautua
hänen syleilystään.

"En, armaani, en päästä sinua. Kuinka kauan, kuinka tuskallisesti olen
sinua kaivannut. Kuuletko, kuinka houkuttelevasti ja haikeasti
satakieli laulelee, tunnetko, kuinka kesäyön lämmin henkäys ja
kuusamain huumaava tuoksu henkivät rakkautta? Ne kaikki kehoittavat
meitä olemaan onnellisia.

"Nauttikaamme näistä kultaisista hetkistä. Sieluni ei ole tarpeeksi
suuri käsittääkseen kokonaisuudessaan onneaan, sinun kauneuttasi,
nuoruuttamme ja tätä hehkuvaa, suloista kesäyötä. Elämänvoima kuohuu
mahtavina aaltoina sydämessäni, joka on haljeta onnestaan."

"Ystäväiseni! Mielelläni tahtoisin, kuten sinäkin, täydellisesti
antautua tämän hetken riemulle, mutta en voi. En luota tähän hurmaavaan
tuoksuun, näiden kesäöiden viileihin henkäyksiin. Ne eivät kestä kauan,
ne ennustavat onnettomuutta. En voi luottaa rakkautemme onneen."

"Miksi et, rakas hullu?"

"En tiedä; onneton ristiriita, joka on imeytynyt läpi koko olemukseni,
vaikuttaa taas turmiollisesti. Mielellään minunkin sydämeni, kuten
sinun, nauttisi tästä onnesta. Mutta sisäinen ääni varoittaa: se ei
kestä kauan -- sinä et tule onnelliseksi."

"Etkö siis ole onnellinen levätessäsi rinnoillani?"

"Olen ja en! Salaperäisyys jaloa isääni kohtaan painaa minua kuin jokin
rikos tai vääryys.

"Katso, Totila. Nuorekkaan kaunis voimasi ja tulinen rakkautesi eivät
eniten vedä minua puoleesi.

"Eniten kiinnittää minua sielusi, avomielinen, päivänpaisteinen, jalo
sielusi, josta sydämeni on ylpeä.

"Sinä vaellat tämän synkän maailman läpi kirkkaana ja valoisana kuin
valon jumala. Voitonvarman voimasi jalo rohkeus, olentosi lennokkuus ja
iloinen suoruus ovat ylpeyteni. Ja suurin onneni on, että kaikki
pikkumaisuus, välinpitämättömyys ja halpamaisuus katoavat sinun
läheisyydestäsi.

"Rakastan sinua kuin kuolevainen auringonjumalaa, joka on lähestynyt
häntä valonsa täydessä loistossa.

"Ja senvuoksi en voi sinussa suvaita mitään salaperäistä tai
teeskenneltyä.

"En voi nauttia tämän hetken onneakaan -- se on vääryydellä hankittu
eikä siis voi kauan kestää."

"Ei, Valeria, eikä niin saa ollakaan.

"Olen aivan samaa mieltä kuin sinä.

"Minäkin vihaan tätä valheellisuutta ja naamioimista enkä enää kestä
sitä kauemmin.

"Olen tullutkin lopettaakseni sen.

"Huomenna, huomenna heitän valepukuni ja kerron isällesi asian
suoraan."

"Tämä päätös on paras, sillä --"

"Sillä se pelastaa henkesi, nuorukainen!" keskeytti äkkiä syvä ääni ja
luolan pimeästä takaosasta tuli esille mies pistäen kirkkaan miekan
takaisin tuppeen.

"Isäni!" huudahti Valeria hämmästyneenä, mutta rohkealla mielellä.

Totila pani käsivartensa hänen vyötäisilleen puolustaakseen aarrettaan.

"Pois, Valeria, irti barbaarista", sanoi Valerius viitaten käskevästi
kädellään.

"Ei, Valerius", sanoi Totila painaen rakastettuaan kovemmin rintaansa
vasten. "Hänen paikkansa on tästä lähtien tällä rinnalla."

"Röyhkeä gootti!"

"Kuule minua, Valerius, äläkä ole meille vihoissasi tämän
salaperäisyyden vuoksi. Kuten itse kuulit, olisi se jo huomenna
loppunut."

"Onneksesi kuulin sen.

"Vaikka vanhin ystävistäni oli minua varoittanut, en kuitenkaan
tahtonut uskoa, että tyttäreni toimii selkäni takana.

"Kun minun täytyi se lopuksikin uskoa, päätin, että saisit verelläsi
maksaa viekkautesi.

"Päätöksesi pelasti henkesi.

"Mutta pakene nyt, sillä sinä et saa enää koskaan häntä nähdä." --

Totila aikoi vastata kiivaasti, mutta Valeria ehti ennen häntä.

"Isä", sanoi hän levollisesti mennen miesten väliin, "kuule lastasi.

"En tahdo puolustaa rakkauttani, sillä se ei tarvitse puolustamista. Se
on jumalallinen ja välttämätön kuin tähdet. Rakkauteni tähän mieheen on
elämäni elämä.

"Sinä tunnet sieluni. Totuus on sille yhtä välttämätön kuin ruumiille
ilma. Ja minä sanon sinulle kautta sieluni: en koskaan luovu tästä
miehestä."

"Enkä minä koskaan hänestä", huusi Totila tarttuen Valerian oikeaan
käteen.

Nuoret seisoivat siinä kuun kirkkaassa valossa vanhuksen edessä
pystypäisinä ja päättäväisinä. Heidän jaloista piirteistään ja
vartaloistaan kuvastui tällä hetkellä pyhä innostus. Ryhmä oli niin
kaunis, että vihastuneen isän sydän alkoi heltyä.

"Valeria, lapseni!"

"Oi, isäni! Sinä olet niin hellästi ja uskollisesti valvonut jokaista
askeltani, että vaikka tähän saakka tosin olen valittanut äitini
menetystä, tuskin koskaan olen häntä kaivannut.

"Nyt, tällä hetkellä kaipaan häntä ensimmäisen kerran. Nyt tunnen, että
tarvitsisin häntä puhumaan puolestani.

"Salli ainakin hänen muistonsa nyt tehdä se.

"Salli minun palauttaa hänen kuvansa sieluusi ja muistuttaa sinulle
hetkeä, jolloin kuoleva kutsui sinut viimeisen kerran vuoteensa ääreen
ja laski sydämellesi -- kuten itse olet usein sanonut -- onneni
arvokkaimpana testamenttinaan." --

Valerius painoi vasemmalla kädellään otsaansa. Tytär rohkaisi mielensä
ja tarttui toiseen. Isä ei vetänyt sitä pois. Nähtävästi oli vanhuksen
rinnassa kiivas taistelu käynnissä.

Vihdoin hän sanoi:

"Valeria, olet tietämättäsi lausunut tärkeitä sanoja.

"Tekisin väärin, jos salaisin sinulta sen, mitä aavistaen mainitsit.

"Kuule siis, mitä äitisi minulle kuolinhetkellään puhui.

"Hänen mieltään painoi yhä tuo lupaus, josta kuitenkin olemme sinut
aikoja sitten vapauttaneet.

"'Jollei lapsestamme tule taivaan morsianta', sanoi hän, 'niin lupaa
minulle ainakin, että hän saa vapaasti valita puolisonsa.'

"'Minä tiedän, kuinka roomalaisia tyttöjä, usein meidänkin säätymme
tyttäriä, naitetaan kysymättä ollenkaan heidän mielipidettään tai
rakkauttaan. Sellainen liitto on kurjuus maan päällä ja kauhistus
Herralle.'

"'Valeriani valitsee jalosti -- lupaa minulle, että annat hänet
miehelle, jonka hän valitsee, etkä kellekään muulle.'

"Lupasin sen pitäen hänen vapisevaa kättään omassani. --

"Mutta en koskaan anna tytärtäni barbaarille, Italian viholliselle, en,
en!"

Ja heilauttaen kiivaasti kättään hän riistäytyi irti tyttärestään.

"Kenties en olekaan kokonaan barbaari, Valerius", sanoi Totila.

"Ainakin olen minä lämpimin roomalaisystävä koko kansastani.

"Usko minua, en teitä vihaa. Ne, joita inhoan, ovat teidän samoin kuin
meidänkin vaarallisimmat viholliset -- bysanttilaiset."

Se oli sana paikallaan.

Sillä vanha tasavaltalainen vihasi yhtä tulisesti ja sydämensä pohjasta
Bysanttia kuin hän rakasti vapautta ja Italiaa.

Hän oli ääneti, mutta hänen silmänsä katselivat tutkien nuorukaista.

"Isäni", sanoi Valeria, "lapsesi ei koskaan rakastaisi barbaaria.

"Opi tuntemaan hänet ja jos vielä sittenkin pidät häntä barbaarina --
niin en koskaan tahdo hänen omakseen tulla.

"Kaikki jumalat rakastavat häntä ja kaikkien ihmisten täytyy pitää
hänestä -- sinä et myöskään voi häntä hyleksiä.

"En vaadi sinulta muuta kuin että opit hänet tuntemaan. Päätä sitten
itse, onko valintani ollut jalo vai ei."

Hän tarttui isänsä käteen.

"Opi tuntemaan minut, Valerius", pyysi Totila tarttuen sydämellisesti
hänen toiseen käteensä.

Vanhus huokasi.

Lopuksi hän sanoi: "Tulkaa kanssani äidin haudalle, joka on tuolla
sypressien varjossa.

"Siellä lepää hänen sydämensä uurnassa.

"Muistelkaamme siellä häntä, jalointa naisista, ja rukoilkaamme hänen
varjoaan.

"Ja jos rakkautenne on todellista ja valinta on jalo, niin täytän
lupaukseni."



KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.


Muutamia viikkoja myöhemmin tapaamme Roomassa, Caesar-patsaan
kaunistamassa, hyvin tutussa kirjoitushuoneessa prefekti Cetheguksen ja
uuden tuttavamme Petroksen, keisarin tai pikemmin keisarinnan
lähettilään.

Molemmat miehet olivat vilkkaasti puhellen ja vuorotellen muistellen
menneiden aikojen tapahtumia -- he olivat opintotovereita, kuten ennen
on mainittu -- syöneet yksinkertaisen aterian ja tyhjentäneet sen
päälle ruukullisen vanhaa massiko-viiniä. Ruokasalista he olivat
siirtyneet tähän syrjäiseen työhuoneeseen voidakseen palvelevia orjia
pelkäämättä puhella salaisemmistakin asioista.

"Heti, kun olin tullut vakuuttuneeksi siitä", päätti Cethegus
kertomuksensa viime aikojen tapahtumista, "että kauheat kertomukset
Ravennan rettelöistä olivat vain turhia huhuja, mahdollisesti
keksittyjä, joka tapauksessa liioiteltuja, koetin mahdollisuuden mukaan
rauhoittaa ystävieni levottomuutta ja innostusta.

"Yltiöpää Lucius Licinius, joka ihailee minua mielettömästi, oli
turmella kaiken.

"Herkeämättä hän vaati, että minut valittaisiin diktaattoriksi. Hän
pani aivan sananmukaisesti miekan rintaani vasten ja huusi, että minut
pitäisi pakottaa pelastamaan isänmaa.

"Hän lörpötteli niin paljon salaisuuksiamme, että onneksi tumma
korsikalainen -- joka näyttää olevan barbaarien ystävä, kenenkään
aavistamatta, mistä syystä -- luuli häntä päihtyneemmäksi kuin hän
olikaan.

"Vihdoin saapui tieto Amalasuntan palaamisesta ja sitten rauhoittui
vähitellen kansa ja senaatti."

"Mutta sinä", sanoi Petros, "olit toisen kerran pelastanut Rooman
barbaarien kostolta -- unohtumaton ansiotyö, josta koko maailman,
etupäässä hallitsijattaren, täytyy sinua kiittää."

"Hallitsijatar, -- naisparka!" sanoi Cethegus olkapäitään kohauttaen.
"Kuka tietää, kuinka kauan gootit tai Bysantin hallitsija sallivat
hänen olla valtaistuimella."

"Mitä sanot? Olet suuresti erehtynyt", huudahti Petros innokkaasti.
"Minun lähettilästoimeni tarkoitus on etupäässä tukea hänen
valtaistuintaan. Aioin juuri kysyä sinulta neuvoa, miten sen parhaiten
voisin tehdä", lisäsi hän viekkaasti.

Mutta Cethegus nojasi päätään takanaan olevaan marmoriseinään ja katsoi
lähettilääseen hymyillen. "Oi, Petros, Petros", sanoi hän, "miksi
teeskentelet? Luulin, että tunnemme toisemme paremmin."

"Mitä tarkoitat?" kysyi bysanttilainen hämillään.

"Tarkoitan, ettemme turhaan tutkineet yhdessä historiaa ja lakitiedettä
Berytuksessa ja Ateenassa.

"Tarkoitan, että jo silloin nuorukaisina, kun huviksemme kävelimme tai
keskustelimme tieteistä lukemattomia kertoja, tulimme siihen
johtopäätökseen, että keisarin olisi karkoitettava barbaarit Italiasta
ja taas hallittava sekä Roomaa että Bysanttia.

"Ja kun vieläkin ajattelen samalla lailla, et liene sinäkään mieltäsi
muuttanut."

"Minun mielipiteeni täytyy tietysti olla sama kuin hallitsijanikin ja
Justinianus --"

"Tahtoo tietysti kaikin mokomin säilyttää barbaarien vallan Italiassa."

"Se on totta", sanoi kaunopuhuja hämillään, "mutta voi sattua
tapauksia --"

"Petros", huudahti Cethegus ojentautuen pystyyn, "älä viitsi enää
syöttää minua lauseparsilla ja valheilla. Ne eivät pysty minuun.

"Näetkö, Petros, sinä teet taas vanhan virheesi: olet liian viekas
ollaksesi viisas. Sinä arvelet, että aina täytyy valehdella eikä
sinulla ole koskaan rohkeutta puhua totta.

"Mutta valehdella pitää vain silloin, kun on varma valheestaan. Kuinka
luulet voivasi uskotella minulle, ettei keisari halua Italiaa tekaisin.

"Hänen aikomuksensa kukistaa hallitsijatar tai antaa hänen olla
valtaistuimella, riippuu vain siitä, luuleeko hän parhaiten pääsevänsä
päämääräänsä ilman häntä, vai hänen avullaan.

"Minun ei tietenkään pitäisi saada tietää, mitä keisari aikoo.

"Mutta tiedätkö, kaikista kieroilemisistasi huolimatta voin nyt, kun
kerran olemme yhdessä, sanoa sinulle päin silmiä, mitä keisari aikoo."

Ilkeä ja katkera hymy väreili lähettilään huulilla.

"Keskustelutaitosi on yhtä osuva kuin Ateenassa", sanoi hän
myrkyllisesti.

"Niin on ja sinä tiedät, että Ateenassa olin minä aina ensimmäinen,
Prokopius toinen ja sinä vasta kolmas."

Silloin Syphax astui sisään.

"Hunnutettu nainen", ilmoitti hän, "odottaa sinua Zeus-salissa."

Iloissaan siitä, että tämä keskustelu keskeytyi, sillä hän tunsi
prefektin itseään etevämmäksi, irvisteli Petros:

"No, toivotan onnea sellaisen keskeytyksen vuoksi."

"Niin, mutta itsellesi", sanoi Cethegus hymyillen ja meni ulos.

"Saat vielä katua pilkkaasi, kopea mies", ajatteli bysanttilainen.

Cethegus tapasi salissa, joka oli saanut nimensä ateenalaisen Glykonin
veistämän kauniin Zeus-patsaan mukaan, komeaan goottilaiseen pukuun
puetun naisen. Prefektin astuessa sisään hän heitti taaksepäin ruskean
vaippansa hilkan.

"Ruhtinatar Gotelindis", sanoi Cethegus hämmästyneenä, "mikä tuo teidät
luokseni?"

"Kosto", vastasi käheä, ruma ääni ja ruhtinatar meni hänen luokseen.

Ruhtinattaren kasvonpiirteet olivat terävät, mutta eivät silti rumat.
Häntä olisi voitu sanoa kauniiksikin, jollei vasen silmä olisi ollut
poissa ja koko vasen poski suuren arven rumentama. Haava näytti
vuotavan joka kerta, kun tämän intohimoisen naisen poskiin nousi puna.
Hän puhui kiihkeästi ja takoi nyrkkiä joka sanalleen.

Jäljellä olevasta harmaasta silmästä hehkui sellainen leppymätön viha,
että Cethegus astui ehdottomasti askeleen taaksepäin.

"Kostoko?" kysyi hän. "Kenelle?"

"Sen saat sittemmin tietää.

"Suo anteeksi", sanoi hän koettaen tyyntyä, "että häiritsen teitä.

"Ystäväsi Petros, bysanttilainen kaunopuhuja, on luonasi, eikö olekin?"

"On. Mistä sinä --"

"Näin hänen ennen coenaa tulevan portistasi sisään", sanoi hän
välinpitämättömän näköisenä.

"Se ei ole totta", sanoi Cethegus itsekseen. "Minähän laskin hänet
sisään puutarhaportin kautta.

"Nuo molemmat ovat siis päättäneet tavata toisensa täällä.

"Minun ei pitäisi aavistaa sitä.

"Mutta mitä asiaa heillä on minulle?"

"En tahdo kauan vaivata sinua", jatkoi Gotelindis. "Minulla on vain
yksi kysymys tehtävänä sinulle. Vastaa aivan lyhyesti.

"Voin kukistaa tuon naisen -- Teoderikin tyttären -- ja minä tahdon sen
tehdä. Oletko minun puolellani vai minua vastaan?"

"Ahaa, Petros-ystävä", ajatteli prefekti, "nyt tiedän jo, mitä sinulla
on Amalasuntan kanssa tekemistä.

"Mutta katsokaamme, kuinka pitkällä he jo ovat."

"Gotelindis", sanoi hän arvellen, "sinä tahdot kukistaa
hallitsijattaren -- sen kyllä uskon -- mutta epäilen, voitko sen
todella tehdä."

"Kuule ja päätä sitten, voinko sen tehdä.

"Hän on murhauttanut nuo kolme herttuaa."

Cethegus kohautti olkapäitään: "Monihan sitä epäilee."

"Mutta minä voin sen todistaa."

"Tuskin", arveli Cethegus epäillen.

"Herttua Thulun ei kuollut heti, kuten tiedät.

"Hänen kimppuunsa hyökättiin aemiläisellä tiellä lähellä minun
huvilaani Tannetumissa. Uudisasukkaani löysivät hänet ja toivat hänet
talooni.

"Kuten tiedät, oli hän serkkuni -- minähän olen baltien sukua. -- Hän
kuoli käsiini."

"No, mitä sairas houraili haavakuumeessaan."

"Ei hänellä ollut haavakuumetta.

"Herttua Thulun sai kaatuessaan isketyksi murhaajaa miekallaan. Tämä ei
päässyt pitkälle pakoon. Uudisasukkaani hakivat häntä ja löysivät hänet
kuoleman kielissä läheisestä metsästä. Hän tunnusti minulle kaikki."

Cethegus puristi hiukan huuliaan yhteen. "No, mitä hän sanoi?"

"Murhaaja oli", sanoi Gotelindis terävästi, "isaurilainen palkkasoturi,
eräs Rooman vallitustöiden työpäälliköitä. Hän sanoi: prefekti Cethegus
lähetti minut hallitsijattaren luo, hallitsijatar herttua Thulunin
luo."

"Kuka paitsi sinua kuuli tunnustuksen?" kysyi Cethegus vaanivasti.

"Ei kukaan. Eikä kukaan saa siitä tietää mitään, jos autat minua. Mutta
jollet --"

"Gotelindis", keskeytti prefekti, "älä viitsi uhkailla. Se ei sinua
auta.

"Saat nähdä, että sinä vain sillä ärsytät minua, mutta et voi pakottaa.

"Hätätilassa voin laskea asian julkisen oikeuden käsiteltäväksi. Sinä
olet tunnettu Amalasuntan katkerana vihollisena. Sinun todistuksesi
yksin -- olit kyllin varomaton myöntämään, ettei tunnustusta kukaan muu
kuullut -- ei saa kukistetuksi häntä eikä minua.

"Sinä et voi minua pakottaa taisteluun hallitsijatarta vastaan.
Korkeintaan voit hyvällä saada minut puolellesi, jos pystyt
todistamaan, että minulle on siitä hyötyä.

"Ja sitäpaitsi hankin sinulle erään liittolaisen.

"Tunnethan sinä Petroksen, ystäväni."

"Hyvin, jo useita vuosia."

"Sallitko, että kutsun hänet osalliseksi keskusteluumme?"

Hän palasi työhuoneeseensa.

"Petros, nainen on ruhtinatar Gotelindis, Teodahadin puoliso.

"Hän tahtoo puhua meidän molempien kanssa.

"Tunnetko hänet?"

"Minäkö? En. En ole koskaan nähnytkään häntä", vastasi kaunopuhuja
nopeasti.

"Hyvä on! Tule mukanani."

Kun he olivat saapuneet Zeus-saliin, huusi Gotelindis Petrokselle:

"Terve tuloa, vanha ystävä. Hauska nähdä sinua pitkistä ajoista."

Petros oli ääneti.

Cethegus seisoi kädet selän takana ja nautti bysanttilaisen
valtiomiehen ällistyksestä.

Kiusallisen vaitiolon jälkeen hän sanoi:

"Siinä näet, Petros, että olet liian viekas, sinulla on tarpeettomia
metkuja.

"Mutta älä nyt ole noin alakuloinen, vaikka viekkautesi tulikin ilmi.

"Te molemmat olette siis tehneet liiton kukistaaksenne
hallitsijattaren.

"Te tahdotte saada minut apulaiseksenne.

"Minun täytyy sitävarten saada tarkat tiedot aikomuksestanne.

"Kenet aiotte asettaa Amalasuntan valtaistuimelle?

"Sillä tie ei ole vielä Justinianukselle vapaa."

Molemmat olivat vaiti. He ihmettelivät itsekseen sitä, että prefekti
oli niin nopeasti tajunnut asiaintilan. Vihdoin Gotelindis sanoi:

"Teodahadin, puolisoni, viimeisen amelungin."

"Teodahadin, viimeisen amelungin", toisti Cethegus hitaasti.

Sillä aikaa hän punnitsi mielessään kaikkia mahdollisuuksia.

Hän mietti, että Teodahad, josta gootit eivät erityisesti pitäneet ja
jonka Petros koroittaisi valtaistuimelle, joutuisi pian kokonaan
bysanttilaisten valtaan ja kun keisari oli puuttunut asiaan; tulisi
loppuisku aikaisemmin kuin hän tahtoisi.

Hän mietti, että hänen täytyisi joka tapauksessa koettaa pitää
itäroomalaiset sotajoukot mahdollisimman kauan poissa Italiasta ja hän
päätti saadakseen aikaa valmistuksiaan varten tukea nykyistä
asiaintilaa ja samalla Amalasuntaa.

Kaiken tämän hän oli silmänräpäyksessä ajatellut, punninnut ja
päättänyt.

"Kuinka aioitte panna suunnitelmanne toimeen?" kysyi hän levollisesti.

"Me vaadimme tuon naisen luopumaan kruunustaan puolisoni hyväksi uhaten
muutoin syyttää häntä murhasta."

"Ja jos hän kieltäytyy?"

"Niin täytämme uhkauksemme", sanoi Petros, "ja lietsomme goottien
keskuuteen myrskyn, joka --"

"Maksaa hänelle hengen", huudahti Gotelindis.

"Kenties maksaa kruunun", sanoi Cethegus.

"Mutta se ei silloin joudu Teodahadille.

"Sillä jos gootit valitsevat kuninkaan, ei sen nimi ole Teodahad."

"Se on totta", sanoi Gotelindis hampaitaan kiristellen.

"Silloin voisi helposti tulla kuningas, joka meille kaikille olisi
paljon vastenmielisempi kuin Amalasunta.

"Ja senvuoksi sanon teille suoraan: en rupea teidän puolellenne,
kannatan Amalasuntaa."

"Hyvä on", sanoi Gotelindis vimmastuneena ja meni ovelle, "siis
taistelu meidän välillämme alkaa. Tule, Petros."

"Hiljaa, ystäväni", varoitti bysanttilainen.

"Kenties Cethegus muuttaa mielensä luettuaan tämän kirjeen."

Hän ojensi prefektille kirjeen, jonka Aleksandros oli tuonut
Amalasuntalta Justinianukselle.

Cethegus luki. Hänen piirteensä synkistyivät.

"No", tuumi Petros ivallisesti, "vieläkö aiot puolustaa kuningatarta,
joka on määrännyt sinut itsesi tuhottavaksi.

"Mitä sinusta tulisi, jos hän saisi suunnitelmansa täytäntöön, eivätkä
ystäväsi pitäisi sinusta huolta."

Cethegus tuskin kuuli hänen sanojaan.

"Kurja", mietti hän. "Ikäänkuin se minua huolestuttaisi.

"Ikäänkuin hallitsijatar ei olisi oikeassa.

"Ikäänkuin voisin hänelle siitä suuttua.

"Mutta hän on varomattomuudessaan tehnyt sen, mitä minä vasta
Teodahadin taholta pelkäsin. Hän on tuhonnut itse itsensä ja uhkaa
suunnitelmiani. Hän on pyytänyt bysanttilaisia tulemaan maahan ja ne
tulevat, tahtoi hän tai ei.

"Niin kauan kuin Amalasunta on kuningattarena, näyttelee keisari
suojelijan osaa."

Hän kääntyi näköjään hyvin liikutettuna lähettilään puoleen ja antoi
kirjeen takaisin.

"Ja jos hän panisi päätöksensä täytäntöön, jos hän jäisi
valtaistuimelle -- kuinka pian voisivat joukkonne ehtiä tänne?"

"Belisarius on jo matkalla Sisiliaan", sanoi Petros ylpeänä siitä, että
oli saanut kopean roomalaisen masennetuksi, "viikon kuluttua hän voi jo
olla Rooman edustalla."

"Mahdotonta", huudahti Cethegus tosissaan hämmästyneenä.

"Siinä näet", sanoi Gotelindis, jolle Petros oli sillä välin antanut
kirjeen, "että se, jota aioit suojella, tahtoo kukistaa sinut. Joudu
sinä ennen häntä."

"Ja herrani ja keisarini nimessä pyydän minä sinua auttamaan itseäni
goottivaltakunnan kukistamisessa ja Italian vapauttamisessa.

"Keisarin hovissa osataan antaa arvo sinulle ja viisaudellesi. Kun
voitto on saavutettu, lupaa Justinianus sinulle -- senaattorin arvon
Bysantissa."

"Onko se mahdollista?" huusi Cethegus.

"Mutta teidän liittoonne ei tämä suuri kunnia houkuttele minua niin
paljon kuin vihani kiittämätöntä kohtaan, joka palkaksi hyvistä
töistäni uhkaa elämääni. --

"Oletko varma siitä", kysyi hän huolissaan, "ettei Belisarius heti
laske maihin?"

"Rauhoitu, ystäväni", hymyili Petros, "minä hänet tänne kutsun silloin,
kun aika on tullut.

"Mutta ensin on Teodahad saatava Amalasuntan sijalle."

"Hyvä on", ajatteli Cethegus, "kun voitetaan aikaa, voitetaan kaikki.

"Eikä bysanttilainen laske maihin, ennen kuin voin sen ottaa vastaan
aseissa olevan Italian etunenässä."

"Olen liittolaisenne", sanoi hän, "ja luulen saavani hallitsijattaren
taipumaan omin käsin panemaan kruunun puolisosi päähän.

"Amalasunta luopuu valtikasta."

"Sitä hän ei koskaan tee", huusi Gotelindis.

"Kenties. Hänen jalomielisyytensä on suurempi kuin hänen vallanhimonsa.

"Vihollisensa voi tuhota heidän hyveidensäkin avulla", sanoi Cethegus
miettiväisenä.

"Olen varma asiastani ja tervehdin sinua, goottien kuningatar", sanoi
hän lopuksi hiukan kumartaen.



KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.


Hallitsijatar Amalasunta oli kolmen herttuan murhaamisen jälkeen
odottavalla kannalla.

Hän oli tosin toivonut aatelisen vastustuspuolueen päämiesten kuoltua
saavansa hiukan vapaammat kädet, mutta aivan tuossa tuokiossa
kutsuttiin Regetaan Rooman lähelle kansankokous, jossa hänen piti
puhdistautua täydellisesti epäluulosta tai luopua kruunusta, kenties
hän menettäisi henkensäkin.

Vain siihen saakka olivat Vitiges ja hänen puoluelaisensa luvanneet
hänelle suojaa.

Hän ponnisti sen vuoksi kaikki voimansa vahvistaakseen valtaansa kaikin
puolin ennen ratkaisevaa hetkeä.

Cetheguksen taholta hän ei enää toivonut apua. Hän oli huomannut tämän
kylmän itsekkyyden. Hän luotti kuitenkin siihen, että italialaiset ja
katakombien salaliittolaiset, joiden etunenässä hänen nimensä oli,
pitäisivät hänen roomalaisystävällistä hallitustaan raa'an
goottipuolueen valitseman kuninkaan hallitusta parempana.

Hän odotti jännittyneenä keisarin lähettämän henkivartioston
saapumista, että hänellä olisi vaaran hetkellä suojelijoita. Hän koetti
sitäpaitsi innokkaasti hankkia goottienkin joukosta itselleen enemmän
ystäviä.

Hän kutsui luoksensa Ravennaan useita isänsä vanhoja seuralaisia,
amalien suvun innokkaita puoltajia, kansansa harmaantuneita,
kuuluisia sankareita, vanhan Hildebrandin asetovereita, melkeinpä
nuoruudentovereita. Kutsuttujen joukossa oli erittäin huomattava
valkopartainen Grippa, Teoderikin juomanlaskija, joka oli melkein
Hildebrandin veroinen arvossa ja maineessa. Kuningatar tuhlasi
Grippalle ja hänen ystävilleen kunnianosoituksia ja uskoi heidän
vartioitavakseen Ravennan linnan, otettuaan heiltä valallisen
lupauksen, että säilyttäisivät linnan amaleille.

Tämä ystävyysliitto kansan suosiossa olevien henkilöiden kanssa oli
jonkinlaisena vastapainona Hildebrandia, Vitigestä ja heidän ystäviään
vastaan -- eikä Vitiges voinut estää Teoderikin ystävien suosimista
muka valtiolle vaarallisina -- mutta kuningattaren täytyi hankkia
itselleen turvaa myöskin baltien aatelispuoluetta ja heidän
verikostoaan vastaan.

Hän huomasi saavansa sen völsungien jalosta suvusta, joka oli amalien
ja baltien jälkeen ylhäisin goottien aatelissuvuista. Völsungeilla oli
laajoja tiluksia Keski-Italiassa ja muutenkin paljon vaikutusvaltaa.
Heidän päämiehinään olivat veljekset, herttua Guntaris ja kreivi
Arahad.

Hän oli keksinyt hyvin tepsivän keinon saadakseen nämä puolelleen. Hän
tarjosi völsungien ystävyyden maksuksi kauniin tyttärensä käden. --

Eräässä Ravennan palatsin ylellisesti koristetussa huoneessa äiti ja
tytär keskustelivat vakavasti, mutta ei erittäin ystävällisesti.

Kiivain askelin, jotka olivat niin vieraita hänen tavalliselle
levollisuudelleen, käveli vartaloltaan junomainen hallitsijatar
edestakaisin pienessä huoneessa tuon tuostakin vihaisesti katsahtaen
ihanaa tytärtään, joka rauhallisena ja silmät maahan luotuina seisoi
hänen edessään, vasen käsi lanteilla ja oikea marmoripöydän varassa.

"Mieti tarkkaan", sanoi Amalasunta kiivaasti yht'äkkiä seisahtuen.
"Mieti tarkkaan. Annan sinulle vielä kolme päivää miettimisaikaa."

"Se on aivan tarpeetonta. Annan aina saman vastauksen kuin tänäänkin",
sanoi Matasunta silmät yhä maahan luotuina.

"No, sano edes, mitä sinulla on muistutettavaa kreivi Arahadia
vastaan."

"Ei mitään muuta kuin etten häntä rakasta."

Kuningatar ei näyttänyt kuulevan hänen vastaustaan.

"Nyt on asianlaita aivan toinen kuin silloin, kun sinun piti mennä
naimisiin Cyprianuksen kanssa. Hän oli vanha ja -- mikä sinun
silmissäsi oli luultavasti huono puoli" -- hän lisäsi katkerasti --
"roomalainen".

"Ja siitä huolimatta ajettiin minut vastustukseni vuoksi Tarentumiin."

"Minä toivoin, että ankaruus lannistaisi sinut. Kuukausimääriä pidin
sinut poissa hovistani ja äidinsydämeni luota."

Matasuntan kauniit huulet vetäytyivät katkeraan hymyyn.

"Turhaan! Minä kutsuin sinut takaisin --"

"Sinä erehdyt. Veljeni Atalarik kutsui minut takaisin!"

"Sinulle on ehdotettu toinen kosija. Hän on nuori, kukoistavan kaunis,
jalosukuinen gootti. Hänen sukunsa on nyt valtakunnan toiseksi
ylhäisin.

"Sinä tiedät, ainakin aavistat, että joka puolelta uhattu
valtaistuimeni tarvitsee tukea. Hän ja hänen sotainen veljensä lupaavat
auttaa meitä kaikin voimin. Kreivi Arahad rakastaa sinua ja sinä --
sinä hylkäät hänet. Miksi? Sano miksi?"

"Siksi, etten häntä rakasta."

"Lapsellista tyttöjen lörpötystä. Sinä olet kuninkaan tytär -- sinun on
uhrauduttava sukusi, valtakuntasi vuoksi."

"Olen nainen", sanoi Matasunta kohottaen ylös säkenöivät silmänsä,
"eikä mikään taivaallinen tai maallinen voima saa minua uhraamaan
sydäntäni." --

"Niinkö minun tyttäreni puhuu?

"Katso minua, hullu lapsi.

"Olen tavoitellut suuruutta ja olen sen saavuttanutkin.

"Niin kauan kuin ihmiset ihailevat ylhäistä, mainitsevat he minun
nimeni.

"Olen saavuttanut ihanimman, mitä elämä voi tarjota, enkä ole --"

"Koskaan rakastanut. Tiedän sen", sanoi hänen tyttärensä huoaten.

"Tiedätkö sen?"

"Tiedän, se oli lapsuuteni kirous.

"Olin vain lapsi silloin, kun rakas isäni kuoli. En osannut antaa hänen
tunteelleen nimeä, mutta huomasin jo silloinkin, että hänen sydämensä
kaipasi jotain, kun hän huoaten syleili ja suuteli Atalarikia ja minua
tuskaisen rakkaasti ja taas huokasi.

"Rakastin häntä sitäkin sydämellisemmin, kun huomasin hänen etsivän
rakkautta, jota häneltä puuttui.

"Nyt olen jo kauan tietänyt sen, mikä minua silloin selittämättömästi
kiusasi. Sinä rupesit isämme vaimoksi sen vuoksi, että hän oli
Teoderikin valtaistuimen lähin perillinen. Vallanhimosta sinä rupesit
hänen puolisokseen etkä rakkaudesta. Kylmä ylpeytesi särki hänen
lämpimän sydämensä."

Amalasunta seisahtui hämmästyneenä:

"Sinä olet hyvin rohkea."

"Olen tyttäresi."

"Sinä puhut rakkaudesta asiantuntijan tavoin -- näyt tuntevan sen
paremmin kahdenkymmenen kuin minä neljänkymmenen vuoden vanhana -- sinä
rakastat", huudahti hän äkkiä, "ja siitä sinun uppiniskaisuutesi
johtuu."

Matasunta punastui ja oli ääneti.

"Puhu", huusi vihastunut äiti, "tunnusta tai kiellä se!"

Matasunta painoi katseensa alas ja oli yhä vaiti. Näin kaunis ei hän
ollut koskaan ollut.

"Tahdotko sinä kieltää totuuden? Oletko sinä pelkuri, amelungien
tytär?"

Ylpeästi tyttö kohotti katseensa. "En ole pelkuri enkä kiellä totuutta.
Niin, minä rakastan."

"Ketä, onneton?"

"Sitä ei Jumalakaan saa minua ilmaisemaan."

Hän näytti niin päättäväiseltä, ettei Amalasunta yrittänytkään enää
urkkia.

"Hyvä on", sanoi hän, "tyttäreni ei ole tavallinen olento. Senvuoksi
vaadinkin sinulta tavatonta. Uhraa kaikkesi korkeimmalle hyvälle."

"Uhraan kyllä, äiti. Sydämessäni asuu ylpeä unelma. Se on korkein
hyväni. Sille tahdon minä uhrata."

"Matasunta", sanoi hallitsijatar. "Puheesi on epäkuninkaallista. Katso,
sinulle on Jumala antanut ylevämmän ruumiin ja sielun kauneuden kuin
tuhansille muille. Sinä olet syntynyt kuningattareksi."

"Tahdon tulla rakkauden kuningattareksi. Kaikki ylistävät minun
naisellista kauneuttani. Hyvä! Olen päättänyt olla nainen, joka
rakastaa ja on rakastettu, joka antaa onnea ja on itse onnellinen."

"Nainen! Onko se sinun ainoa kunnianhimosi?"

"Se on ainoani. Jospa se olisi ollut sinunkin ainoa kunnianhimosi."

"Teoderikin tyttärentyttärestä eivät siis valtakunta ja kruunu ole
minkään arvoiset. Etkö välitä kansastasikaan, gooteista?"

"En, äiti", vastasi Matasunta vakavasti. "Olen pahoillani siitä,
melkein häpeänkin sitä, mutta en voi pakottaa tunteitani. Sana 'gootit'
ei herätä minussa mitään erityisiä tunteita. Kenties se ei ole kokonaan
minun syyni. Sinä olet aina halveksinut gootteja ja pitänyt näitä
barbaareja aivan arvottomina. Sinulta sain ensimmäiset vaikutelmani,
jotka ovat sitten säilyneetkin.

"Vihaan tätä kruunua ja tätä goottien valtakuntaa. Se on vallannut
sydämessäsi isäni, veljeni ja minun paikkani. Goottien kruunu on
minusta aina ollut ja tulee olemaankin vihamielinen, vihattu mahti."

"Oi lapseni, voi minua, jos olen ollut siihen syypää.

"Ja jos et tee sitä valtakunnan vuoksi, niin tee se minun tähteni. Olen
hukassa ilman näiden völsungien apua. Tee se rakkauteni tähden."

Hän tarttui tyttärensä käteen.

Matasunta veti kätensä pois katkerasti hymyillen.

"Äiti, älä käytä väärin tätä pyhää sanaa. Sinun rakkautesi!

"Et ole koskaan rakastanut.

"Et minua, et veljeäni, et isääni."

"Lapseni! Mitä olisin sitten rakastanut, jollen teitä!"

"Kruunua, äiti, ja tuota kirottua valtaa. Kuinka usein sysäsit minut
luotasi ennen Atalarikin syntymistä, koska minä olin tyttö ja sinä
toivoit valtaistuimen perillistä.

"Ajattele isäni hautaa ja --"

"Lopeta jo", käski Amalasunta.

"Ja Atalarikia. Et sinä häntä rakastanut, ainakaan et hänen oikeuttaan
kruunuun.

"Kuinka usein me lapsirukat itkimmekään, kun etsimme äitiä ja
löysimmekin kuningattaren."

"Sinä et ole koskaan ennen valittanut. Nyt vasta sen teet, kun sinun
olisi uhrauduttava puolestani."

"Äiti, eihän nytkään uhraus koske sinua vaan kruunuasi, valtaasi.

"Luovu tästä kruunusta, niin pääset vapaaksi kaikista huolista. Tämä
kruunu ei ole tuottanut sinulle eikä meillekään onnea, tuskia vain.

"Ei sinua itseäsi ole uhattu -- sinun puolestasi uhraisin kaikki --
valtaistuintasi vain, tuon goottien valtakunnan kultaista ruoskaa,
sydämesi epäjumalaa, elämäni kirousta. Sen kruunun vuoksi en koskaan
uhraa rakkauttani, en, en, en!"

Hän pani valkoiset käsivartensa ristiin rinnoilleen ikäänkuin
suojellakseen rakkauttaan.

"Voi sinua!" sanoi kuningatar kiukuissaan, "sinä itsekäs, sydämetön
lapsi!

"Sinä myönnät, ettet vähääkään välitä kansastasi, etkä suurten
esi-isiesi kruunusta -- sinä et vapaaehtoisesti tottele kunnian ääntä
etkä äitisi kehoitusta -- hyvä, sinun on sitten toteltava pakkoa!

"Et kuule rakkauteni sanoja. Tulkoon kovuuteni osaksesi.

"Tällä hetkellä lähdet sinä seurueinesi Ravennasta.

"Sinä menet vieraana Florentiaan herttua Guntariksen kotiin. Hänen
puolisonsa on pyytänyt sinua tulemaan.

"Kreivi Arahad saattaa sinut sinne.

"Pois luotani. Aika taltuttaa sinut."

"Minutko", huudahti Matasunta kohottautuen pystyyn, "ei iäisyyskään!"

Ääneti kuningatar katsoi hänen jälkeensä. Tyttären syytökset olivat
koskeneet häneen kovemmin kuin hän tahtoi näyttääkään.

"Vallanhimo", sanoi hän itsekseen. "Ei, vallitseva tunteeni ei ole
vallanhimo.

"Luulin voivani suojella ja hyödyttää valtakuntaa. Senvuoksi rakastin
kruunua.

"Tunnen voivani uhrata elämäni, kruununikin, jos kansani onni sitä
vaatii.

"Voisitkohan sen tehdä, Amalasunta?" kysyi hän itseltään pannen
vasemman kätensä epäillen sydämelleen.

Hänen mietteitään häiritsi Cassiodorus, joka hitaasti ja alla päin tuli
huoneeseen.

"No", huudahti Amalasunta säikähtäen hänen kasvojensa ilmettä, "tuotko
huonoja uutisia?"

"En, tekisin vain yhden kysymyksen."

"Minkä kysymyksen?"

"Kuningatar", alkoi hän juhlallisesti, "olen palvellut isääsi ja sinua
kolmekymmentä vuotta uskollisesti ja innokkaasti, minä, roomalainen,
barbaareita, koska kunnioitan hyveitänne ja koska luulin, että Italia,
joka ei enää voi olla vapaana valtiona, olisi parhaiten turvassa teidän
hallitessanne, sillä teidän hallituksenne oli oikeudenmukainen ja
lempeä.

"Olen palvellut edelleen, vaikka näinkin ystävieni Boëthiuksen ja
Symmachuksen -- kuten luulen viattoman -- veren vuotavan. Mutta he
kuolivat julkisen tuomioistuimen päätöksestä, eivätkä murhattuina.
Minun täytyi kunnioittaa isääsi, vaikken häntä aina kiittänytkään.
Mutta nyt --"

"Entä nyt?" kysyi kuningatar ylpeästi.

"Nyt tulen pyytämään monivuotiselta ystävättäreltäni, uskaltanenko
sanoa, oppilaaltani --"

"Kyllä sen voit sanoa", huudahti Amalasunta lempeämmin.

"Suuren Teoderikin jalolta tyttäreltä pientä sanaa, myöntävää
vastausta.

"Jos sinä voit myöntävästi vastata -- minä rukoilen Jumalaa, että
voisit -- niin tahdon palvella sinua yhtä uskollisesti kuin tähänkin
saakka ja niin kauan kuin tämä harmaa pää jaksaa."

"Ja jollen minä voi?"

"Jollet voi, kuningatar", huudahti vanhus tuskallisesti, "silloin sanon
jäähyväiset sinulle ja koko tämän maailman riemuille."

"Mitä aioit kysyä?"

"Amalasunta, sinä tiedät, että olin kaukana valtakunnan pohjoisrajalla,
kun täällä syntyi kapina, kun sinne saapui tuo kamala tieto, kun sinua
vastaan tehtiin tuo kamala syytös.

"En uskonut tietoa -- minä riensin tänne Tridentumista. --

"Kaksi päivää sitten saavuin tänne. Joka hetki, joka kerta kun olen
puhutellut jotain goottia, on tämä syytös täyttänyt sydämeni kauhulla.

"Sinäkin olet muuttunut. Et ole entisesi kaltainen, olet epävakainen ja
levoton -- enkä sittenkään tahdo sitä uskoa. -- Sana sinun huuliltasi
poistaa kaikki nämä sumut."

"Mitä pitkistä puheista", sanoi kuningatar nojaten kättään tuolin
selustaan, "sano lyhyesti, mitä sinulla on minulta kysyttävää."

"Sano vain lyhyesti 'olen'. Oletko sinä syytön kolmen herttuan
kuolemaan?"

"Ja ellen olisi -- eivätkö he ole kuolemaa hyvin ansainneet?"

"Amalasunta, minä pyydän sinua sanomaan: olen."

"Otat hartaasti osaa goottilaisten kapinoitsijain kohtaloon."

"Minä vannotan sinua", huudahti vanhus laskeutuen polvilleen,
"Teoderikin tytär, jos voit, niin sano: olen."

"Nouse", sanoi Amalasunta kääntyen synkkänä poispäin, "sinulla ei ole
oikeutta tehdä tuota kysymystä."

"Ei", sanoi vanhus levollisesti nousten seisomaan, "ei, ei enää.

"Sillä tästä hetkestä alkaen en enää kuulu tähän maailmaan."

"Cassiodorus!" huudahti kuningatar säikähtyneenä.

"Tässä on kuninkaan linnassa olevien huoneitteni avaimet. Siellä ovat
lahjat, jotka olen saanut sinulta ja Teoderikilta, siellä ovat
arvonimiäni koskevat asiapaperit ja virkojeni merkit. Minä menen."

"Minne, vanha ystävä, minne?"

"Luostariin, jonka olen perustanut Apulian Squillaciumiin.

"Tästä alkaen hoidan, kaukana kuninkaiden toimista, vain Jumalan toimia
maan päällä. Kauan on sieluni kaivannut rauhaa eikä minulla enää ole
maan päällä mitään, joka minua pidättäisi.

"Lähtiessäni tahdon vielä antaa sinulle neuvon. Laske valtikka
verentahraamasta kädestäsi. Se ei enää tuota tälle valtakunnalle
siunausta, vaan kirousta.

"Ajattele sielusi autuutta, Teoderikin tytär. Jumala olkoon sinulle
armollinen."

Ennenkuin kuningatar ehti toipua hämmästyksestään, hän oli kadonnut.

Amalasunta aikoi mennä hänen jälkeensä ja huutaa hänet takaisin, mutta
ovessa tuli häntä vastaan Petros, bysanttilainen lähettiläs.

"Kuningatar", sanoi hän nopeasti ja hiljaa, "jää tänne ja kuule minua.
Minulla on sinulle tärkeitä asioita. Vainoojat ovat aivan jäljessäni."

"Ketkä sinua vainoovat?"

"Ihmiset, joilla ei ole sinuun nähden yhtä hyviä aikomuksia kuin
minulla. Älä enää petä itseäsi. Tämän valtakunnan kohtalo on lähellä
ratkaisuaan. Sinä et voi sitä pelastaa. Niinpä pelasta itseäsi varten,
minkä voit. Minä uudistan ehdotukseni."

"Minkä ehdotuksen?"

"Eilisen."

"Häpeällisen, petollisen ehdotuksesi. En koskaan siihen suostu.

"Minä ilmoitan loukkaavan vastauksesi herrallesi keisarille ja pyydän,
että sinut kutsutaan takaisin.

"En ryhdy keskusteluihin kanssasi."

"Kuningatar, sinua ei aiota enää kauemmin säästää. Seuraavan
lähettilään nimi on Belisarius ja hän tuo sotajoukon tullessaan."

"Mahdotonta", huusi hyljätty ruhtinatar. "Minä peruutan pyyntöni."

"Liian myöhään! Belisariuksen laivasto on jo Sisilian luona.

"Ehdotuksen, jonka sinulle eilen tein omanani, sinä hylkäsit.

"Kuule nyt: keisari Justinianus itse on sen ehdotuksen tehnyt suosionsa
viimeisenä todistuksena."

"Justinianus, ystäväni, suojelijani tahtoo syöstä minut ja valtakuntani
perikatoon", huudahti Amalasunta, joka alkoi vähitellen kauhukseen
tajuta asemansa.

"Ei hän tahdo syöstä sinua perikatoon. Hän tahtoo pelastaa sinut.

"Hän tahtoo valloittaa takaisin Italian, Rooman valtakunnan kehdon.
Tämä luonnoton, mahdoton goottien valtakunta on tuomittu turmioon.

"Pelasta itsesi uppoavasta aluksesta.

"Justinianus ojentaa sinulle ystävänkäden, keisarinna tarjoaa sinulle
turvapaikan luonaan, jos toimitat Napolin, Rooman, Ravennan ja kaikki
linnoitukset Belisariuksen käsiin ja saat sen aikaan, että gootit
lähtevät aseettomina Alppien yli."

"Hylkiö! Pitäisikö minun pettää kansani kuten te minut? Liian myöhään
huomaan minä petollisuutenne.

"Minä pyydän apuanne ja te tahdotte tuhota minut."

"Ei sinua, barbaarit vain."

"Nämä barbaarit ovat kansaani ja ainoat ystäväni. Huomaan sen nyt ja
heidän puolellaan olen elämässä ja kuolemassa."

"Mutta he eivät ole enää sinun puolellasi."

"Konna! Pois näkyvistäni! Pois hovistani!"

"Et tahdo kuulla minua.

"Pane mieleesi! Vain mainitsemallani ehdolla vastaan hengestäsi."

"Hengestäni vastaa aseistettu kansani."

"Tuskin. Viimeisen kerran kysyn sinulta --"

"Vaiti! Taistelutta en luovuta Justinianukselle kruunuani."

"Hyvä on", sanoi Petros itsekseen. "Silloin täytyy jonkun muun se
tehdä. --

"Tulkaa sisään, ystäväni", huusi hän seuraavaan huoneeseen. --

Mutta esiripun takaa tulikin Cethegus yksinään, kädet ristissä
rinnalla.

"Missä on Gotelindis? Missä on Teodahad?" kuiskasi Petros. --

Ruhtinatar huomasi hänen hämmästyksensä.

"Jätin heidät palatsin edustalle.

"Nämä naiset vihaavat toisiaan liian kiihkeästi.

"Heidän intohimonsa turmelisi asiat."

"Sinä et ole hyvä enkelini, Rooman prefekti", sanoi Amalasunta synkästi
ja vetäytyi hänestä kauemmaksi.

"Kenties tällä kertaa", kuiskasi Cethegus mennen hänen luokseen.

"Sinä olet hylännyt bysanttilaisen ehdotukset. Sitä odotinkin.

"Käske tuo viekas kreikkalainen pois."

Kuningattaren viittauksesta Petros meni viereiseen huoneeseen.

"Mitä asiaa sinulla on minulle, Cethegus? En luota sinuun enää."

"Sinä olet sen sijaan luottanut keisariin ja nyt näet seuraukset."

"Näen kyllä", vastasi hän surullisesti.

"Kuningatar, en ollut koskaan sinulta salannut sitä, että rakastan
Italiaa ja Roomaa enemmän kuin goottejasi. Muistat kai, että sen sanoin
sinulle usein."

"Muistan, enkä voi sinua siitä moittia."

"Mieluisinta minusta olisi, että Italia olisi aivan vapaa.

"Mutta jos sen täytyy olla toisen vallan alaisena, niin ennemmin
alistun teidän, goottien lempeään hallitukseen kuin Bysantin
tyranniuteen.

"Se on aina ollut ajatukseni, kuten nytkin.

"Estääkseni bysanttilaiset tulemasta Italiaan olen koettanut pitää
pystyssä teidän valtakuntaanne. Mutta sinun valtaistuintasi ei enää voi
tukea, sen sanon sinulle suoraan.

"Jos ryhdyt taisteluun Bysanttia vastaan, eivät gootit sinua seuraa
eivätkä italialaiset sinuun luota."

"Miksi ei? Mikä erottaa minut italialaisista ja omasta kansastani?"

"Omat tekosi.

"Kaksi onnettomuutta tuottavaa asiakirjaa, jotka ovat Justinianuksen
käsissä.

"Sinä itse olet kutsunut hänet Italiaan pyytämällä henkivartioston
Bysantista."

Amalasunta kalpeni.

"Sinä tiedät --"

"Ikävä kyllä en ainoastaan minä, vaan myös ystäväni katakombien
salaliittolaiset. Petros on antanut heille kirjeesi. He kiroavat
sinua."

"Onhan minulla gootit jäljellä."

"Ei enää.

"Koko baltien puolue tavoittelee henkeäsi. -- Mutta sitäpaitsi ovat
roomalaiset salaliittolaiset vihoissaan päättäneet julistaa koko
maailmalle heti, kun taistelu alkaa, että sinun nimesi on ollut
ensimmäisenä heidän joukossaan gootteja vastaan, kansaasi vastaan.

"Tuo lehti, jossa nimesi oli, ei enää ole minun hallussani. Se on
salaliittolaisten arkistossa."

"Uskoton!"

"Kuinka voin tietää, että vehkeilit selkäni takana Bysantin kanssa ja
siten saatoit ystäväni vihollisiksesi.

"Sinä huomaat, että Bysantti, gootit, Italia, kaikki ovat sinua
vastaan.

"Jos taistelu Bysanttia vastaan alkaa sinun johdollasi, syntyy
eripuraisuuksia italialaisten ja barbaarien välillä, kukaan ei tottele
sinua ja valtakunta joutuu ehdottomasti Belisariuksen käsiin.

"Amalasunta! Sinun on tehtävä uhraus. Minä vaadin sitä Italian nimessä,
sinun kansasi ja minun kansani nimessä."

"Minkä uhrin sinä vaadit?"

"Korkeimman: kruunusi.

"Siirrä se miehelle, joka voi yhdistää gootit ja italialaiset
taisteluun Bysanttia vastaan ja pelastaa molemmat kansat perikadosta."

Amalasunta katsoi häneen tutkivasti. Rinnassa riehui kiivas taistelu.

"Kruununi! Se on minusta niin kallis."

"Olen aina pitänyt Amalasuntaa valmiina suurimpiinkin uhrauksiin."

"Voinko luottaa neuvoosi?"

"Jos se olisi sinusta -- mieluista, niin voisit epäillä.

"Jos imartelisin ylpeyttäsi, niin voisit epäillä, mutta minä määrään
sinulle kieltäymyksen karvaita lääkkeitä.

"Vetoan jalomielisyyteesi, uhraavaisuuteesi. Älä salli minun joutua
häpeään."

"Viimeinen neuvosi oli rikos", sanoi Amalasunta epäillen.

"Koetin tukea valtaistuintasi kaikilla keinoilla niin kauan kuin sitä
voi tukea, niin kauan kuin se hyödytti Italiaa. Nyt on valtikkasi
Italialle vahingoksi ja minä toivon, että sinä rakastat enemmän
kansaasi kuin valtikkaasi."

"Kautta Jumalan! Sinä et siinä erehdykään. Kansani vuoksi en ole
kammonut uhrata toisten henkiäkään" -- hän tuuditti mielellään
omantuntonsa uneen tällä vakuutuksella -- "enkä kieltäydy nytkään --
mutta kuka tulee jälkeläisekseni?"

"Perillisesi, jolle kruunu oikeuden mukaan kuuluu, viimeinen amali."

"Mitä? Heikko Teodahadko?"

"Hän ei tosin ole sankari.

"Mutta sankarit tottelevat häntä, Teoderikin sisarenpoikaa, jos sinä
asetat hänet valtaistuimelle.

"Muistele vielä erästä seikkaa. Hän on saanut roomalaiset puolelleen
roomalaisen sivistyksensä vuoksi. Häntä he kannattavat. Vanhan
Hildebrandin ja Tejan mieleistä kuningasta he vihaisivat ja
pelkäisivät."

"Syystä kyllä", sanoi hallitsijatar miettiväisenä. "Mutta Gotelindis
kuningattarena."

Silloin Cethegus meni aivan hänen luokseen ja katsoi häntä terävästi
silmiin.

"Niin pikkumainen ei Amalasunta ole, että hän muistelee naisten
keskisiä riitoja, kun jalompia päätöksiä on tehtävä.

"Olen aina pitänyt sinua sukupuoltasi ylevämpänä. Todista se nytkin.

"Luovu kruunusta!"

"Ei nyt", vastasi Amalasunta, "otsaani polttaa ja sydämeni sykkii
kiivaasti.

"Salli minun miettiä ensi yö.

"Sinä olet luullut minua kyllin vahvaksi luopumaan kruunusta. Kiitos
siitä!

"Huomenna ilmoitan päätökseni."



NELJÄS KIRJA

TEODAHAD



ENSIMMÄINEN LUKU.


Seuraavana aamuna ilmoitti hämmästyneelle Ravennalle julistuskirja,
että Teoderikin tytär oli luopunut kruunusta serkkunsa Teodahadin
hyväksi ja että tämä, amelungien viimeinen miespuolinen jälkeläinen jo
oli noussut valtaistuimelle!

Italialaisia ja gootteja vaadittiin vannomaan uskollisuudenvala uudelle
hallitsijalle.

Cetheguksen suunnitelmat olivat siis onnistuneet.

Onnettoman naisen omaatuntoa painoivat raskaasti monet ajattelemattomat
teot, vieläpä muutamat verityötkin. Jalot luonteet etsivät sovitusta ja
lohdutusta uhrauksissa ja kieltäymyksissä. Tyttärensä Matasuntan ja
Cassiodoruksen syytökset olivat voimakkaasti koskeneet hänen
sydämeensä, prefekti oli tavannut hänet tarkoituksilleen sopivassa
mielentilassa.

Ruhtinatar seurasi Cetheguksen neuvoja senvuoksi, että ne olivat
epämieluisia ja katkeria. Hän olisi pelastaakseen kansansa ja
sovittaakseen rikoksensa ollut valmis suurempiinkin nöyryytyksiin.

Hallitsijanvaihdos tapahtui suuremmitta vaikeuksitta.

Ravennassa olevat italialaiset eivät olleet ollenkaan varustautuneet
kapinaan ja Cethegus lohdutteli heitä soveliaamman ajankohdan toivolla.

Uusi kuningas oli sitäpaitsi tunnettu roomalaisen sivistyksen ystävänä.

Gootit sitävastoin eivät näyttäneet niin vain tyytyvän vaihtokauppaan.

Ruhtinas Teodahad oli tosin mies -- mikä oli hänelle eduksi
Amalasuntaan nähden -- ja amali. Se painoi suuressa määrässä vaa'an
hänen puolelleen muiden kruunun tavoittelijain rinnalla.

Mutta muuten ei hän ollut erittäin kunnioitettu goottien keskuudessa.

Hän oli rauhaa rakastava, pelkuri ja veltostunut sekä ruumiin että
sielun puolesta. Hänellä ei ollut mitään sellaisia ominaisuuksia, joita
germaanit vaativat kuninkaaltaan.

Yksi intohimo täytti hänen sielunsa: ahneus, rajaton kullanhimo.

Siitä huolimatta, että hänellä oli tavattoman laajat tilukset
Tusciassa, oli hänellä alinomaa oikeusjuttuja naapuriensa kanssa. Hän
käytti viekkautta ja väkivaltaa sekä vaikutusvaltaansa kuninkaallisen
suvun jäsenenä laajentaakseen tiluksiaan joka suunnalle ja anastaakseen
maatiloja joka puolelta. "Sillä" -- sanoo eräs sen aikainen kirjailija
-- "Teodahad piti jonkinlaisena onnettomuutena sitä, että hänellä oli
naapureita."

Sen ohessa hänen heikko sielunsa oli täydellisesti riippuvainen hänen
vaimonsa pahanilkisestä, mutta voimakkaasta luonteesta.

Sellaista kuningasta eivät etevimmät gootit tietystikään olisi
tahtoneet Teoderikin valtaistuimelle.

Tuskin oli Amalasuntan julistuskirja tullut tiedoksi, kun kreivi Teja,
joka oli hiukan aikaisemmin saapunut Ravennaan Hildebadin kanssa,
kutsui tämän sekä vanhan asemestarin ja kreivi Vitigeksen luokseen ja
vaati heitä kiihoittamaan kansan tyytymättömyyttä, rupeamaan
kansanjohtajaksi ja asettamaan valtaistuimelle arvokkaamman miehen
Teodahadin sijaan.

"Te tiedätte", päätti hän puheensa, "millainen kansan mieliala on.

"Siitä alkaen, kun teimme yöllisen liittomme Merkuriuksen temppelin
luona, olemme lakkaamatta valmistelleet kansan mielialaa, ja suuria
olemme jo saaneetkin aikaan. Atalarikin miehekkään esiintymisen, voiton
Epifanias-juhlana, Amalasuntan palauttamisen olemme aiheuttaneet.

"Nytkin on sopiva tilaisuus.

"Saako naisen tilalle tulla mies, joka on heikompi naista?

"Eikö meillä ole goottien joukossa arvokkaampaa miestä kuin Teodahad?"

"Hän on oikeassa kautta salaman ja jyrinän", huusi Hildebad.

"Pois nämä kuivettuneet amalit! Nostakaamme kilpien päälle
sankarikuningas ja alkakaamme iskeä joka puolelle. Pois amalit."

"Ei", sanoi Vitiges silmäillen rauhallisesti puhujia, "ei vielä.

"Kenties se täytyy kerran tehdäkin, mutta vasta sitten, kun täytyy.

"Amaleilla on paljon puoltajia kansamme keskuudessa. Vain väkivallalla
saataisiin Teodahad luopumaan kruunun rikkauksista ja Gotelindis
kruunun vallasta. He ovat tarpeeksi voimakkaat ryhtymään taisteluun,
kenties voittamaankin.

"Taistelu kansan omien poikien kesken on kamalaa, vain välttämättömyys
sen oikeuttaa.

"Mutta nyt se ei ole vielä välttämätöntä.

"Teodahad olkoon varuillaan. Hän on heikko, hän sallii johtaa itseään.

"Jos hän osoittautuu kelvottomaksi, on meidän aika toimia."

"Kuka tietää, onko meillä enää silloin tilaisuutta", varoitteli Teja.

"Minkä neuvon sinä annat, vanhus?" kysyi Hildebad, johon kreivi
Vitigeksen lausumat syyt olivat jonkin verran vaikuttaneet.

"Veljet", sanoi vanha asemestari sivellen pitkää partaansa, "te
epäröitte.

"Minä en, sillä olen sidottu.

"Suuren kuninkaan vanhat seuralaiset ovat valalla luvanneet, etteivät
anna goottien kruunua vieraille, niin kauan kuin yksikään hänen
suvustaan elää."

"Hullu vala", huusi Hildebad.

"Olen vanha enkä sano sitä hulluksi.

"Minä tiedän, mitä siunausta tuottaa perimyksen luja, pyhä järjestys.

"Ja amalit ovat jumalien poikia", lisäsi hän salaperäisesti.

"Kaunis jumalien poika on Teodahad", sanoi Hildebad nauraen.

"Vaikene", huudahti vanhus vihoissaan. "Te uudet ihmiset ette sitä
käsitä.

"Te tahdotte käsittää ja ymmärtää kaikki pienen ymmärryksenne mukaan.

"Veren arvoituksesta, salaisuudesta, ihmeestä, taikavoimasta te ette
välitä mitään.

"Sen vuoksi en minä puhukaan teille sellaisista asioista.

"Mutta te ette saa minua, lähes satavuotiasta, toisenlaiseksi.

"Tehkää te, kuten itse tahdotte, minä teen, kuten minä hyväksi näen."

"Hyvä on", sanoi Teja myöntyen, "tulkoon syy teidän niskoillenne. Mutta
kun tuo viimeinen amali on poissa --"

"Silloin ovat Teoderikin seuralaiset vapautetut valastaan."

"Kenties", sanoi Vitiges, "on onni, että sinun valasi säästää meiltäkin
päättämisen vaivan, sillä varmaa on, ettemme tahdo sellaista
hallitsijaa, jota sinä et voi tunnustaa. Menkäämme siis rauhoittamaan
kansaa ja sietäkäämme tätä kuningasta -- niin kauan kuin häntä voi
sietää."

"Mutta ei hetkeäkään kauempaa", sanoi Teja lähtien vihoissaan ulos. --



TOINEN LUKU.


Jo samana päivänä kruunattiin Teodahad ja Gotelindis goottien
kuninkaiden vanhalla kruunulla.

Suurenmoinen juhla-ateria, johon ottivat osaa kaikki hovissa ja
kaupungissa olevat ylhäiset gootit ja roomalaiset, aiheutti eloa ja
liikettä Teoderikin laajassa palatsissa ja tavallisesti hiljaisessa
puutarhassa, jonka opimme tuntemaan Atalarikin ja Camillan rakkauden
näyttämönä.

Mieluinen juhla kesti myöhään yöhön. Uusi kuningas, joka ei ollut
pikarin eikä barbaarisen juhla-ilon ystävä, lähti aikaisin pois.

Gotelindis sitävastoin nautti uuden valtansa loistosta. Ylpeänä hän
istui purppuraistuimellaan kultainen kruunu mustilla hiuksillaan.

Hän tuntui mielellään kuuntelevan äänekkäitä riemuhuutoja, joilla häntä
ja hänen puolisoansa lakkaamatta kunnioitettiin.

Mutta hänen sydämensä täytti vain se iloinen ajatus, että näiden
riemuhuutojen täytyi kuulua kuninkaalliseen hautaholviin saakka, jossa
Amalasunta, hänen voitettu vihollisensa, suri poikansa sarkofagin
ääressä.

Sellaisten vierasten ohessa, jotka aina ovat iloisia täyden pikarin
ääressä, näkyi juhlassa useita synkempiäkin kasvoja. Useat roomalaiset
olisivat tällä hetkellä tyhjällä valtaistuimella nähneet mieluummin
keisarin. Useat gootit eivät mielellään olisi pitäneet Teodahadia
kuninkaanaan tällaisena vaarallisena aikana.

Viimemainittuihin kuului Vitigeskin, jonka ajatukset eivät näyttäneet
viihtyvän juomasalin seppelin koristetun pylväskaton alla.

Koskemattomana seisoi kultainen malja hänen edessään ja hän tuskin
tajusi vastapäätä istuvan Hildebadin äänekkäitä huomautuksia.

Vihdoin -- salissa olivat jo lamput kauan palaneet ja taivaalla tähdet
loistaneet -- hän nousi paikaltaan ja poistui pimeään puutarhaan.

Verkalleen hän käveli pitkin taksuskäytäviä ja katseli tuikkivia
tähtiä.

Hänen sydämensä oli vaimon ja pojan luona, joita hän ei ollut nähnyt
kuukausmääriin.

Ajatuksissaan kulkiessaan hän tuli lahden pohjassa olevan tutun
Venus-temppelin luo.

Hän katseli kimaltelevalle merelle -- silloin välähti heikossa
kuutamossa jotakin aivan hänen edessään. Se oli varustus ja sen vieressä
pieni, goottilainen harppu. Hänen edessään ruohossa makasi mies, joka
käänsi kalpeat kasvonsa häneen päin.

"Sinäkö täällä, Teja? Et ollut juhlassa."

"En. Olin kuolleiden luona."

"Ei minunkaan sydämeni juhlassa viihtynyt, se oli kotona vaimon ja
pojan luona", sanoi Vitiges istuutuen hänen viereensä.

"Vaimon ja pojan luona", toisti Teja huoaten.

"Useat kaipasivat sinua, Teja."

"Minua! Pitäisikö minun istua Cetheguksen vieressä, joka on riistänyt
kunniani, ja Teodahadin vieressä, joka on riistänyt isänperintöni."

"Riistänyt isänperintösi?"

"Ainakin se on hänen hallussaan. Sillä paikalla, jossa kätkyeni seisoi,
piirtävät nyt hänen auransa vakoja."

Ääneti hän katsoi eteensä.

"Harppusi on ääneti. Sinua kiitetään kansamme parhaaksi
harpunsoittajaksi ja laulajaksi."

"Kuten Gelimer, vandaalien viimeinen kuningas oli kansansa paras
harpunsoittaja. -- -- -- Mutta minua eivät he vie voittokulkueessaan
Bysanttiin."

"Sinä laulat enää hyvin harvoin."

"Tuskin koskaan. Mutta minusta tuntuu, että tulee aika, jolloin taas
laulan."

"Ilonko aika?"

"Suurimman, viimeisen surun aika."

Molemmat olivat kauan ääneti. --

"Teja", sanoi vihdoin Vitiges, "kaikissa sodan ja rauhan vaaroissa olen
huomannut sinut uskolliseksi kuin miekkani.

"Ja vaikka olet paljon nuorempi kuin minä ja vaikka vanhemmat miehet
eivät tavallisesti ole nuorukaisten ystäviä, olet sinä sydämeni paras
ystävä.

"Ja tiedän, että sinunkin sydämesi on kiintynyt minuun enemmän kuin
nuoruudentovereihisi."

Teja puristi hänen kättään.

"Sinä ymmärrät minua ja kunnioitat luonnettani, vaikka et aina
ymmärtäisikään. Nuo toiset --! Ja kuitenkin rakastan minä yhtä heistä."

"Ketä?"

"Häntä, jota kaikki rakastavat."

"Totilaako?"

"Rakastan häntä kuin yö aamutähteä. Mutta hän on niin valoisa. En voi
ymmärtää, miksi toiset ovat synkkiä ja miksi heidän täytyy jäädä
synkiksi."

"Täytyy jäädä! Miksi?

"Sinä tiedät, etten ole utelias. Ja kun sinulta pyydän tänä vakavana
hetkenä: nosta harsoa, joka verhoaa synkän surusi, niin pyydän vain
senvuoksi, että voisin sinua auttaa. Ja senvuoksi, että ystävän silmä
näkee usein paremmin kuin oma."

"Auttaako? Minuako auttaa? Voitko herättää kuolleet takaisin eloon?

"Tuskani on yhtä peräytymätön kuin menneisyys.

"Sillä, joka, kuten minä, on kerran joutunut kohtalon armottoman pyörän
eteen, pyörän, joka on sokea ja kuuro kaikelle hellälle ja ylhäiselle
ja polkee rautaisella, välinpitämättömällä väkivallalla maahan sen,
mikä sen tielle sattuu, vieläpä mieluummin ja helpommin musertaa jalon,
koska sen on hienoa ja arkaa, kuin alhaisen ja pahan; -- joka kerran on
huomannut, että synkkä välttämättömyys, jota hullut kutsuvat viisaaksi
kaitselmukseksi, hallitsee elämää, maailmaa ja ihmisiä, hänellä ei ole
apua eikä lohdutusta. Hän kuuntelee ikuisesti -- jos hän on sen kerran
kuullut -- epätoivon tarkistamalla korvalla tuon tunnottoman pyörän
aina yhtä täsmällistä kulkua maailman keskipisteessä, joka
välinpitämättömästi joka silmänräpäys synnyttää elämää ja kuolettaa
elämää.

"Se, joka on kerran tuon kuullut ja kokenut, luopuu kaikesta. Mikään ei
voi enää häntä säikäyttää.

"Mutta -- hymyilemisen taidon hän on kokonaan unohtanut."

"Kauheata.

"Jumala varjelkoon minua sellaisesta.

"Kuinka sinulla on niin nuorena ollut niin kauheita kokemuksia?"

"Ystäväni, järjelläsi yksin et pääse totuuden perille, sinun täytyy
oppia kokemuksen tietä.

"Ja vasta sitten, kun tunnet ihmisen entisyyden, voit käsittää hänen
ajatuksensa.

"Ja ettet pitäisi minua enää houkkamaisena, ventomielisenä uneksijana,
joka mielellään tuudittaa itsensä tuskiinsa -- ja että näkisit, kuinka
kunnioitan ystävyyttäsi ja luotan sinuun -- kerron muutamia palasia
surullisesta elämästäni.

"Suuremmat, ehdottomasti suuremmat tuskat jätän vielä omaksi
salaisuudekseni", sanoi hän tuskallisesti painaen kätensä rintaansa
vasten -- "kenties kerron vielä joskus nekin.

"Tänään kerron sinulle vain sen verran, että huomaat onnettomuuden
tähden loistaneen minuun jo syntymähetkelläni. --

"Ja tuhansista tuolla ylhäällä kimaltelevista tähdistä on vain se
uskollinen.

"Sinä olit läsnä -- sinä muistat -- kun petollinen prefekti haukkui
minua kaikkien läsnä ollessa äpäräksi ja kieltäytyi rupeamasta
kaksintaisteluun kanssani. -- Minun täytyi se kärsiä: minä olen pahempi
kuin äpärä. -- --

"Isäni Tagila oli suuri sotasankari, mutta hän ei ollut jalosukuinen,
vain tavallinen vapaa mies, joka eleli köyhissä oloissa.

"Hän rakasti siitä ajasta alkaen, jolloin hän sai ensimmäiset
partahaivenet leukaansa, Gisaa, setänsä tytärtä.

"He elivät kaukana, kaukana valtakunnan itärajalla, kylmän Isterin
varrella, missä alinomaa riehui taistelu gepidejä ja rosvoavia
sarmaatteja vastaan. Siellä oli liian vähän aikaa ajatella kirkkoa ja
kirkolliskokousten vaihtelevia päätöksiä.

"Vuosia kului, ennenkuin isä voi viedä Gisansa kotiinsa. Hänellä ei
ollut muuta omaisuutta kuin kypäränsä ja keihäänsä. Hän ei kyennyt
suorittamaan naittajalle vaadittua maksua eikä perustamaan omaa kotia.

"Vihdoin onni hymyili hänelle.

"Sodassa erästä sarmaattien kuningasta vastaan hänen onnistui
valloittaa tämän luja aarrelinna Alutan varrella.

"Runsaat aarteet, jotka sarmaatit olivat vuosisatojen kuluessa
ryöstöretkiltään tuoneet ja joita he täällä säilyttivät, joutuivat
hänen saaliikseen.

"Palkinnoksi tästä urotyöstä Teoderik koroitti hänet kreiviksi ja
kutsui Italiaan.

"Isäni otti aarteensa ja Gisansa, joka nyt jo oli hänen vaimonsa,
Alppien tälle puolen ja osti itselleen kauniita, laajoja tiluksia
Tusciasta, Florentian ja Lucan väliltä. -- Mutta hänen onnensa ei ollut
pitkäaikainen.

"Heti kun olin syntynyt, syytti eräs heittiö, eräs pelkuri-raukka
vanhempiani Florentian piispan edessä sukurutsauksesta.

"He olivat katolilaisia -- eivät areolaisia -- ja sisarusten lapsia.
Heidän avioliittonsa oli mitätön kirkkolain mukaan ja kirkko -- määräsi
heidät eroamaan.

"Isäni painoi vaimoaan rintaansa vasten ja nauroi määräykselle.

"Mutta salainen syyttäjä ei levännyt --"

"Kuka tuo heittiö oli?"

"Jospa sen tietäisinkin. Hakisin hänet käsiini, vaikka kaikki
Vesuviuksen kauhut häntä suojelisivat. Hän ei levännyt.

"Yhtämittaa papit ahdistivat äitiraukkaani ja yrittivät peloitella
hänen sieluaan omantunnontuskilla.

"Turhaan. Hän piti kiinni Jumalastaan ja puolisostaan ja uhitteli
piispaa ja hänen lähettiläitään.

"Ja isäni antoi eräälle papille, jonka hän kerran tapasi talossaan,
sellaisen kyydin, ettei tämä enää toiste tullut.

"Mutta kuka voi taistella niitä vastaan, jotka puhuvat Jumalan nimessä.

"Tottelemattomille oli annettu viimeinen armonaika. Jolleivät he siihen
mennessä olisi erossa, julistettaisiin heidät kirkonkiroukseen ja
heidän omaisuutensa joutuisi kirkolle.

"Epätoivoissaan isäni riensi kuninkaan hoviin rukoilemaan julman käskyn
peräyttämistä.

"Kirkolliskokouksen päätös oli liian selvä, eikä Teoderik uskaltanut
loukata oikeauskoisen kirkon oikeutta.

"Kun isäni palasi Ravennasta paetakseen Gisan kanssa, tapasi hän
kauhukseen tyhjänä sen paikan, jossa hänen talonsa oli ollut. Määräaika
oli päättynyt ja uhkaus pantu täytäntöön. Hänen talonsa oli hävitetty,
vaimonsa ja poikansa kadonneet.

"Raivoissaan hän kuljeksi läpi Italian meitä etsien. Vihdoin hän
papiksi puettuna löysi Gisansa eräästä luostarista Ticinumin luota.
Poika oli riistetty äitinsä käsistä ja viety Roomaan.

"Isäni oli valmistanut kaikki pakoa varten. He hiipivät eräänä yönä
luostarista puutarhan muurin ylitse.

"Mutta seuraavana aamuna oli katumuksentekijätär poissa rukouksesta.
Häntä kaivattiin, hänen koppinsa oli tyhjä.

"Luostarin palvelijat seurasivat hevosen jälkiä, -- he tapasivat
pakolaiset. Isäni kaatui taistelussa, äitini vietiin takaisin
koppiinsa.

"Ja niin kamalasti rasittivat tuskat ja ankara luostarikuri hänen
heikontuneita sielunvoimiaan, että hän tuli mielipuoleksi ja kuoli.

"Sellainen oli vanhempieni kohtalo."

"Entä sinä?"

"Minut löysi Roomassa Hildebrand-vanhus, isäni ja isoisäni asetoveri --
hän riisti minut kuninkaan luvalla pappien käsistä ja kasvatti minut
omien lastenlastensa kanssa Regiumissa."

"Entä perintösi, tiluksesi?"

"Joutuivat kirkon omiksi, joka ne puoleksi lahjoitti Teodahadille. Hän
oli silloin isäni naapuri ja on nyt kuninkaani."

"Ystävä parka!

"Mutta miten sinulle sittemmin kävi?

"Kerrotaan kaikenlaisia juttuja -- olit kerran Kreikassa vankina --"

Teja nousi.

"Salli minun pitää se salaisuutenani. Kenties kerron siitä toiste.

"Olin hullu kerran uskoakseni onneen ja rakastavan jumalan hyvyyteen.

"Olen saanut katkerasti katua sitä.

"En enää koskaan usko.

"Hyvästi, Vitiges, älä nuhtele Tejaa, vaikka hän onkin toisenlainen
kuin muut."

Hän puristi toverinsa kättä ja katosi pimeisiin lehtokäytäviin.

Vitiges katseli kauan ääneti eteensä.

Sitten hän katseli taivaalle saadakseen kirkkaista tähdistä lohdutusta
synkille ajatuksilleen, jotka Tejan sanat olivat herättäneet.

Hän kaipasi tähtien kirkasta, rauhallista valoa.

Mutta keskustelun aikana oli laguuneista noussut sumupilvi, joka peitti
taivaan. Kaikkialla oli pimeää.

Huoaten Vitiges nousi ja lähti mietteissään yksinäiseen asuntoonsa.



KOLMAS LUKU.


Italialaiset ja gootit eivät voineet aavistaakaan, että sillä aikaa,
kun he söivät ja joivat linnan juomasalissa, heidän yläpuolellaan
kuninkaan huoneissa oli parhaillaan käynnissä keskustelu, jossa
ratkaistiin heidän ja heidän valtakuntansa kohtalo.

Bysanttilainen lähettiläs oli huomaamatta lähtenyt heti kuninkaan
jäljessä, jonka kanssa hän sitten kauan salaa keskusteli ja kirjoitti.

Vihdoin he näyttivät sopineen kaupoistaan ja Petros aikoi vielä kerran
lukea sen, mitä he olivat yhdessä päättäneet ja kirjoittaneet. Mutta
kuningas keskeytti hänet. "Seis", sanoi pieni mies, joka näytti aivan
hukkuvan laajaan purppuravaippaansa, "seis -- vielä eräs seikka." Hän
nousi taiteellisesti tehdyltä tuoliltaan, hiipi huoneen läpi ja nosti
oviverhon syrjään nähdäkseen, oliko siellä kuuntelijoita.

Sitten hän palasi rauhoittuneena takaisin ja tarttui hiljaa
bysanttilaisen käsivarteen.

Pronssinen lamppu loi vedossa lepattavaa valoaan ruman miehen
keltaiselle, kuivaneelle iholle ja hänen siristeleviin silmiinsä.

"Vielä eräs seikka. Jos nämä hyödylliset muutokset saadaan aikaan, --
on hyvä, vieläpä tarpeellista muutosten aikaansaamiseksi, että muutamia
ylpeimmistä barbaareistani tehdään vaarattomiksi."

"Olen sitä jo miettinyt", sanoi Petros.

"Ensiksi vanha, puoleksi pakanallinen asemestari, raju Hildebad, kylmä
Vitiges --"

"Sinä tunnet hyvin väkesi", irvisteli Teodahad, "sinä olet katsellut
tarkoin ympärillesi.

"Mutta", kuiskasi hän Petroksen korvaan, "on eräs, jota et ole
maininnut, ja joka on ensimmäiseksi saatava tieltä."

"Kuka?"

"Kreivi Teja, Tagilan poika."

"Onko tuo surumielinen uneksija niin vaarallinen?"

"Vaarallisin kaikista.

"Ja minun mieskohtainen viholliseni. Hänen isänsä oli jo viholliseni."

"Mistä se johtui?"

"Hän oli naapurini Florentiassa.

"Tahdoin välttämättömästi hänen maatilansa -- turhaan pyysin häntä
luopumaan niistä.

"Ja", hän hymyili viekkaasti, "lopuksi ne sittenkin joutuivat omikseni.

"Pyhä kirkko tuomitsi hänen rikollisen avioliittonsa, riisti häneltä
tilukset ja antoi ne minulle halvalla.

"Olin hiukan avustanut kirkkoa oikeusjutussa -- ystäväsi, Florentian
piispa voi kertoa sinulle asian tarkemmin."

"Ymmärrän", sanoi Petros, "miksi barbaari ei antanut sinulle tiluksiaan
hyvällä? Tietääkö Teja --?"

"Ei hän tiedä.

"Mutta hän vihaa minua jo senkin vuoksi, että minä -- ostin tilukset.

"Hän katselee minua aina karsaasti.

"Tuo musta uneksija on mies, joka voi tappaa vihollisensa vaikka
Jumalan jalkojen juuressa."

"Vai niin?" sanoi Petros tullen yhtäkkiä hyvin miettiväiseksi.

"No, hänestä on tarpeeksi juteltu. Ei hän sinua vahingoita.

"Salli minun vielä kerran lukea sopimus kohta kohdalta. Sitten saat sen
allekirjoittaa.

"Ensiksi. Kuningas Theodahad luopuu vallastaan Italiaan ja siihen
kuuluviin saariin ja seuraaviin goottilaisen valtakunnan maakuntiin,
nimittäin Dalmatiaan, Liburniaan, Istriaan, toiseen Pannoniaan,
Saviaan, Noricumiin, Rhaetiaan ja Gallian goottilaisiin alueihin,
keisari Justinianuksen ja hänen jälkeläistensä hyväksi Bysantin
valtaistuimella. Hän sitoutuu luovuttamaan Ravennan, Rooman, Napolin ja
kaikki muut valtakunnan linnoitukset vastustuksetta keisarin käsiin."

Teodahad nyökäytti päätään.

"Toiseksi. Kuningas Teodahad vaikuttaa kaikin voimin siihen suuntaan,
että koko goottien sotajoukko viedään aseitta ja pienissä erissä
Alppien yli. Vaimot ja lapset saavat keisarillisen sotapäällikön
harkinnan mukaan seurata joukkoa tai mennä orjiksi Bysanttiin. Kuningas
pitää huolen siitä, että goottien vastustus tulee tehottomaksi.

"Kolmanneksi. Korvaukseksi keisari Justinianus sallii kuningas
Theodahadin ja hänen puolisonsa pitää kuninkaallisen arvonsa ja
neljänneksi --"

"Tämän kohdan tahdon lukea omin silmin", keskeytti Teodahad ottaen
asiapaperit käsiinsä.

"Neljänneksi keisari antaa goottien kuninkaalle ei ainoastaan kaikkia
tiluksia ja aarteita, jotka tämä voi yksityisomaisuudekseen todistaa,
vaan myös koko goottien valtakunnanrahaston, jossa on yksistään rahaksi
lyötyä kultaa neljäkymmentätuhatta naulaa. Hän antaa sitäpaitsi hänelle
perinnölliseksi omaisuudeksi koko Tuscian Pistoriasta Caereen ja
Populoniasta Clusiumiin saakka sekä lopuksi luovuttaa hänelle puolet
kaikista tämän sopimuksen nojalla oikealle hallitsijalleen siirtyneen
valtakunnan valtion-tuloista. -- Sano, Petros, luuletko minun voivan
vaatia kolmea neljäsosaa valtiontuloista?" -- --

"Voithan sinä vaatia, mutta epäilen, suostuuko Justinianus siihen. Olen
jo mennyt paljon yli valtuuksieni."

"Sanelen ainakin vaatimukseni", sanoi kuningas, muuttaen luvun.
"Justinianuksen täytyy suostua siihen tai myöntää minulle muita etuja."

Petroksen huulilla leikitteli petollinen hymy.

"Sinä olet viisas kaupantekijä, kuningas. --

"Mutta nyt sinä ainakin lasket väärin", sanoi hän itsekseen.

Silloin kuului hameenlaahuksen kahinaa marmorikäytävästä ulkopuolelta
ja huoneeseen tuli Amalasunta, pitkä musta vaippa päällään ja musta,
hopeaisilla tähdillä koristettu harso silmillään, kasvoiltaan kalpeana,
mutta jaloryhtisenä. Hän oli kuningatar kruununsa menettämisestä
huolimatta. Surun jalostava ylevyys kuvastui hänen kalpeista
piirteistään.

"Goottien kuningas", sanoi hän, "suo anteeksi, että ilojuhlanasi vielä
kerran ilmestyy eteesi synkkä varjo kuolleitten valtakunnasta. Tämä on
viimeinen kerta."

Molemmat miehet hämmästyivät nähdessään hänet.

"Kuningatar", -- änkytti Teodahad.

"Kuningatar. Jospa en koskaan olisi ollut kuningatar.

"Serkku, minä tulen jalon poikani sarkofagin äärestä, jossa olen
katunut sokeuttani ja kaikkia pahoja tekojani.

"Tulin sinun luoksesi, goottien kuningas, varoittaakseni sinua
samanlaisesta sokeudesta ja samanlaisista pahoista töistä."

Teodahadin epävarmat silmät väistivät hänen vakavaa, tutkivaa
katsettaan.

"Huono vieras on mies", jatkoi Amalasunta, "jonka näen täällä keskiyön
aikana uskottunasi.

"Ruhtinas ei löydä onneaan muualta kuin kansansa keskuudesta. Liian
myöhään sen huomasin, liian myöhään itseeni nähden, mutta toivoakseni
en liian myöhään kansaani nähden.

"Älä luota Bysanttiin. Se on kilpi, joka painaa suojeltavansa maahan."

"Sinä teet puheellasi vääryyttä", sanoi Petros, "ja olet kiittämätön."

"Kuninkaallinen serkkuni, älä suostu tämän miehen vaatimuksiin.

"Älä myönnä sitä, minkä minä kielsin.

"Meidän pitäisi luovuttaa Sisilia ja antaa kolme tuhatta sotilasta
keisarin käytettäväksi hänen sotiaan varten -- minä hylkäsin sen
inhoten.

"Minä näen", sanoi hän osoittaen pergamenttia, "että olet jo tehnyt
sopimuksen hänen kanssaan.

"Peruuta se, bysanttilainen pettää sinua."

Huolestuneena Teodahad otti asiapaperit käteensä ja katsahti
epäluuloisesti Petrosta.

Tämä meni Amalasuntan luo ja sanoi:

"Mitä sinulla on täällä tekemistä, eilinen kuningatar?

"Tahdotko puolustaa tämän valtakunnan hallitsijaa?

"Sinun aikasi ja valtasi ovat olleet ja menneet."

"Jätä meidät", sanoi Teodahad rohkaistuneena.

"Minä teen, mitä hyväksi näen.

"Sinä et voi saada minua erotetuksi bysanttilaisista ystävistäni.

"Katso näitä papereita. Silmiesi edessä liittomme päätetään."

Hän näytti nimeään sopimuksen alla.

"Sinä tuletkin parhaaseen aikaan voidaksesi panna nimesi tähän
todistajaksi", sanoi Petros.

"Ei", sanoi Amalasunta katsellen uhkaavasti molempia miehiä, "tulin
parhaaseen aikaan voidakseni tehdä tyhjäksi suunnitelmanne.

"Lähden täältä suoraa päätä sotajoukon luo, kansankokoukseen, joka
piakkoin pidetään Regetassa.

"Siellä ilmoitan koko kansalle sinun salahankkeesi, Bysantin juonet ja
tuon heikon ruhtinaan petollisuuden."

"Sitä et voi tehdä", sanoi Petros rauhallisesti, "syyttämättä itseäsi."

"Minä aionkin syyttää itseäni.

"Tunnustan kaikki hulluuteni, verisen rikoksenikin ja tahdon mielelläni
kärsiä ansaitsemani kuoleman.

"Mutta tämä itsesyytökseni varoittaa kansaani ja säikäyttää sen
valveille Etnasta Alpeille saakka. Teitä vastaan asettuu kokonainen
maailma aseita, ja minä pelastan kuolemallani gootit vaarasta, johon
heidät eläessäni syöksin."

Jalo innostus kasvoillaan hän riensi huoneesta.

Teodahad katseli masentuneena lähettilästä saamatta sanaakaan suustaan.

"Neuvo, auta --", änkytti hän vihdoin.

"On olemassa vain yksi neuvo.

"Raivostunut ruhtinatar syöksee itsensä ja meidät turmioon, jos hänen
annetaan toimia vapaasti.

"Hän ei saa täyttää uhkaustaan.

"Siitä on sinun pidettävä huoli."

"Minunko?" huusi Teodahad kauhuissaan. "En minä mitään voi.

"Missä on Gotelindis?

"Hän yksin voi auttaa."

"Entä prefekti", sanoi Petros -- "lähetä häntä noutamaan."

Heti kutsuttiinkin mainitut henkilöt juomasalista heidän luokseen.
Petros kertoi heille ruhtinattaren sanat, mainitsematta kuitenkaan
prefektille, että sopimus oli ollut varsinaisena syynä Amalasuntan
päätökseen.

Tuskin Petros oli saanut asian kerrotuksi, kun kuningatar huudahti:

"Hyvä on! Hän ei saa täyttää uhkaustaan.

"Hänen joka askeltaan täytyy vartioida, hän ei saa Ravennassa puhua
kenenkään gootin kanssa -- hän ei saa lähteä palatsista. Se ennen
kaikkea."

Hän riensi ulos lähettääkseen uskollisimmat orjansa vartioiksi
Amalasuntan oven eteen.

Pian hän palasi takaisin.

"Hän rukoilee ääneen huoneessaan", sanoi hän ylenkatseellisesti. "Ylös,
Cethegus, tehkäämme hänen rukouksensa turhiksi."

Oven vieressä marmoripatsaaseen nojaten, kädet ristissä rinnalla
Cethegus oli kuunnellut keskustelua ääneti ja miettien.

Hän huomasi välttämättömäksi taas koota tapahtumien langat käteensä ja
vetää ne tiukemmalle.

Hän huomasi Bysantin siirtyvän etusijalle -- niin ei saisi käydä.

"Puhu, Cethegus", sanoi Gotelindis. "Mikä nyt on kaikista tärkeintä?"

"Selvyys", vastasi tämä kohottautuen pystyyn.

"Jokaisessa liitossa täytyy olla selvillä tarkoitusperä, jokaisen
liittolaisen erityinen tarkoitusperä, muuten liittolaiset epäilevät
toinen toistaan.

"Teillä on omat tarkoitusperänne -- niin on minullakin.

"Teidän tarkoitusperänne ovat selvillä. Olen ne äskettäin teille
maininnut. Sinä, Petros, tahdot, että keisari Justinianus hallitsisi
Italiaa goottien asemesta. Te, Gotelindis ja Teodahad, hyväksytte sen,
kun saatte korvaukseksi koston, rahaa ja arvonimiä.

"Mutta minulla -- minulla on myöskin tarkoitusperäni. Mitäpä sitä
salaisin.

"Viekas ystäväni Petros, et kai toki usko, että ainoana kunnianhimonani
olisi sinun välikappaleenasi oleminen ja senaattorinarvon saaminen
Bysantissa.

"Minulla on siis tarkoitusperä. Teidän kolmen yhteinen viekkaus ei sitä
koskaan keksisi, koska se on niin yksinkertainen.

"Minun itseni on se teille ilmoitettava.

"Kivettyneellä Cetheguksellakin on vielä rakastettu, se on Italia.

"Senvuoksi haluaa hän, kuten tekin, saada gootit karkoitetuiksi tästä
maasta.

"Mutta hän ei, kuten te, tahdo keisari Justinianusta ehdottomasti
heidän sijalleen. Hän ei tahdo pisaraa sateen sijaan.

"Kaikista mieluimmin tahtoisin minä, parantumaton tasavaltalainen,
karkoittaa barbaarit päästämättä teitä heidän sijalleen. -- Sinä tiedät
Petros, että olimme molemmat tasavaltalaisia kahdeksantoista vuotta
sitten Ateenan koulussa ja se olen vieläkin, mutta sinun ei tarvitse
sitä kertoa herrallesi keisarille, sillä olen itse siitä hänelle
kirjoittanut.

"Ikävä kyllä se ei käy päinsä; me tarvitsemme teidän apuanne. Mutta
minä tahdon supistaa apunne mahdollisimman vähään.

"Bysanttilainen sotajoukko ei saa tulla tänne kuin aivan hätätilassa,
ja silloinkin saa se tämän maan vain italialaisten kädestä.

"Italia on oleva pikemmin italialaisten lahjoittama kuin Justinianuksen
valloittama maa. Me emme välitä siunauksesta, jonka Bysantti lähettää
vapauttamiinsa maihin veronkantajain ja sotapäällikköjen muodossa.
Tahdomme teiltä suojaa emmekä hirmuvaltaa."

Petroksen suupieliin ilmestyi hymy, jota Cethegus ei näyttänyt
huomaavan. Hän jatkoi:

"Kuulkaa ehtoni!

"Minä tiedän, että Belisarius on mukanaan sotajoukko ja laivasto
Sisilian luona.

"Hän ei saa laskea maihin.

"Hänen on palattava kotiin.

"En tarvitse Belisariusta Italiassa.

"En ainakaan, ennenkuin itse hänet kutsun.

"Ja jollet sinä, Petros, lähetä hänelle palaamiskäskyä, eroavat tiemme.

"Minä tunnen Belisariuksen ja Narseksen ja heidän sotilasvaltansa ja
tiedän kuinka lempeitä isäntiä gootit ovat.

"Minä säälin Amalasuntaa. Hän oli kuin äiti kansalleni.

"Valitkaa siis, valitkaa joko Belisarius tai Cethegus.

"Jos Belisarius laskee maihin, on Cethegus ja koko Italia Amalasuntan
ja goottien puolella. Sittenpähän nähdään, saatteko valloitetuksi
tuumaakaan tästä maasta.

"Jos valitsette Cetheguksen, niin hän musertaa barbaarian vallan ja
Italia antautuu keisarin alamaiseksi hänen vapaana puolisonaan, vaan ei
orjattarenaan. Valitse, Petros."

"Kopea mies", sanoi Gotelindis, "sinä uskallat asettaa ehtoja meille,
kuningattarellesi." Hän kohotti kätensä uhkaavasti. Mutta Cethegus
tarttui siihen rautakädellä ja painoi sen levollisesti alas.

"Leikki pois, yhden päivän kuningatar.

"Täällä tekevät Italia ja Bysantti sopimusta.

"Jos sinä unohdat voimattomuutesi, täytyy sinua siitä muistuttaa.

"Sinä istut valtaistuimella vain niin kauan kuin sinua pidetään."

Hän seisoi vihastuneen naisen edessä niin majesteetillisena, ettei tämä
kyennyt vastaamaan mitään.

Mutta katseesta välähti sammumaton viha.

"Cethegus", sanoi Petros, joka sillä välin oli tehnyt päätöksensä,
"olet oikeassa.

"Bysantin täytyy tällä hetkellä etupäässä saada sinut puolelleen, sillä
ilman sinun apuasi ei se pysty mihinkään.

"Jos Belisarius palaa, rupeatko kokonaan ja ehdottomasti puolellemme?"

"Ehdottomasti."

"Entä Amalasunta?"

"Hänet jätän teidän käsiinne."

"Hyvä", sanoi bysanttilainen, "minä suostun."

Hän kirjoitti vahataululle lyhyesti määräyksen Belisariuksen kotiin
palaamisesta ja antoi sitten taulun prefektille.

"Saat itse toimittaa määräyksen perille."

Cethegus luki sen tarkoin.

"Hyvä on", sanoi hän pistäen taulun povelleen, "asia on siis päätetty."

"Milloin Italia ryhtyy taisteluun barbaareita vastaan?" kysyi Petros.

"Ensi kuun alkupäivinä. Minä menen Roomaan. Voikaa hyvin."

"Sinä menet etkä auta meitä tuon naisen -- Teoderikin tyttären
tuhoamisessa", sanoi kuningatar katkerasti. "Säälitkö sinä taas häntä?"

"Hänen tuomionsa on julistettu", sanoi Cethegus ovella mennessään.
"Tuomari lähtee -- pyöveli alkakoon työnsä."

Hän meni ylpein askelin ulos.

Silloin tarttui Teodahad, joka oli hämmästyksestä äänettömänä
kuunnellut bysanttilaisen kaupantekoa, huolestuneena tämän käteen.

"Petros", huusi hän, "kautta jumalan ja kaikkien pyhimysten, mitä olet
tehnyt?

"Meidän sopimuksemme riippuu kokonaan Belisariuksesta, jonka sinä nyt
palautat kotiin."

"Ja annat tuon kopean riemuita", sanoi Gotelindis hampaitaan
kiristellen.

Mutta Petros hymyili. Viekas voitonvarmuus loisti hänen kasvoistaan.

"Olkaa huoletta", sanoi hän, "tällä kertaa on hän voitettu. Pilkattu
Petros voitti tällä kertaa voittamattoman Cetheguksen."

Hän tarttui Teodahadin ja Gotelindiksen käsiin, veti heidät luokseen,
katsahti ympärilleen ja kuiskasi sitten:

"Tuon Belisariukselle lähetetyn kirjeen alussa oli pieni piste. Se
merkitsee: kirje ei ole pätevä, se on vain olosuhteiden pakosta
kirjoitettu.

"Niin, niin. Bysantin hovissa oppii kirjoitustaidon."



NELJÄS LUKU.


Kaksi Teodahadin ja Petroksen yöllisen keskustelun jälkeistä päivää
Amalasunta vietti jonkinlaisessa todellisessa tai luulotellussa
vankeudessa.

Joka kerta kun hän lähti huoneestaan tai kääntyi johonkin palatsin
käytävään, luuli hän huomaavansa, että hänen taakseen tai viereensä
ilmestyi ja taas hiipien katosi haamuja, joiden tarkoituksena näytti
olevan vartioida häntä, mutta samalla pysytelläitse huomaamattomina.
Hän pääsi tuskin poikansa haudallekaan vartioimatta.

Turhaan hän kyseli Vitigestä ja Tejaa. Näiden sanottiin kruunausjuhlan
jälkeisenä päivänä lähteneen kaupungista kuninkaan asioille.

Hänen sieluaan painoi yksinäisyyden sekä samalla vaarallisten
vihollisten läheisyyden tunne.

Tummat ja synkät syksyiset sadepilvet peittivät taivaan Ravennan
kohdalla, kun Amalasunta kolmannen päivän aamuna nousi unettomalta
vuoteeltaan.

Kammottava tunne hiipi hänen sieluunsa, kun hän mentyään himmeästä
lasista tehdyn akkunan luo, näki korpin lähtevän lentoon akkunalaudalta
ja käheästi rääkkyen katoavan puiston toiselle puolen.

Ruhtinatar tunsi, että hänen sielunsa oli murtunut viime päivien
tuskasta, pelosta ja katumuksesta. Hän ei voinut poistaa sielustaan
kolkkoa tunnelmaa, jota merikaupungin edustalla olevista laguuneista
nouseva aikainen syyssumu lisäsi.

Huoaten hän katseli silmiensä edessä avautuvaa harmaata suomaisemaa.

Hänen sydäntään raskauttivat katumus ja suru.

Hänen ainoana lohduttavana ajatuksenaan oli, että hän vapaaehtoisesti
syyttämällä itseään ja nöyrtymällä koko kansan edessä voisi uhraamalla
henkensä pelastaa valtakunnan.

Sillä hän oli aivan varma siitä, että kolmen herttuan sukulaiset ja
verikostajat täyttäisivät velvollisuutensa.

Tällaisiin ajatuksiin vaipuneena hän kulki palatsin autioiden salien ja
käytävien läpi -- tällä kertaa vartioimatta, kuten hän luuli -- alas
poikansa hautaholviin vahvistaakseen siellä päätöstään katumuksesta ja
sovituksesta kansan edessä.

Kun hän palasi holvista ja poikkesi erääseen pimeähköön holvikäytävään,
ilmestyi äkkiä eräästä seinäkomerosta mies orjanpuvussa -- hän luuli
usein ennenkin nähneensä nuo kasvot -- pisti hänen käteensä pienen
vahataulun ja katosi.

Hän tunsi heti -- Cassiodoruksen käsialan --.

Hän arvasi myöskin heti, kuka kirjeentuoja oli. Se oli Dolios, hänen
uskollisen ministerinsä kirjuriorja.

Kätkien nopeasti taulun hän riensi huoneeseensa. Siellä hän luki:

"Minä erosin sinusta tuskaisin mielin, mutta en vihoissani.

"En tahdo, että lähdet täältä katumusta tekemättä ja että kuolematon
sielusi joutuu kadotukseen.

"Pakene tästä palatsista, tästä kaupungista. Henkesi on vaarassa.

"Sinä tunnet Gotelindiksen ja hänen vihansa.

"Älä luota kehenkään muuhun kuin kirjuriini ja mene päivän laskiessa
Venus-temppelin luo puutarhaan.

"Siellä odottaa sinua kantotuolini, joka saattaa sinut turvaan
huvilaani Bolsena-järven saarella. Seuraa neuvoani ja luota siihen."

Liikuttuneena Amalasunta antoi kätensä vaipua alas. "Uskollinen
Cassiodorus", kuiskasi hän.

Hän ei ollut kokonaan hylännyt häntä.

Hän huolehti yhä edelleen ystävänsä elämästä.

Ja tuo ihana huvila sinisen Bolsena-järven yksinäisellä saarella.

Siellä hän oli monta, monta vuotta sitten Cassiodoruksen vieraana
nuoruutensa kukoistuksessa viettänyt häänsä Eutarikin, jalon amelungin
kanssa. Siellä hän oli viettänyt nuoruutensa ylpeimmät päivät vallan ja
kunnian loisteen ympäröimänä.

Hänen kova, mutta nyt onnettomuuksien pehmentämä mielensä ikävöi
paikkoja, joissa hän oli elämänsä iloisimmat hetket viettänyt.

Tämäkin tunne kehoitti häntä seuraamaan Cassiodoruksen neuvoa, mutta
vielä enemmän pelko -- ei hengestään, sillä hän tahtoi kuolla, vaan --
siitä, että vihollisten nopea toiminta estäisi häntä varoittamasta
kansaansa ja pelastamasta valtakuntaa turmiosta.

Lopuksi hän otti huomioon senkin, että tie Regetaan Rooman luona, missä
piakkoin pidettäisiin tavanmukainen goottien syys-kansankokous, kulki
Bolsena-järven ohi.

Siihen suuntaan matkustaminen jouduttaisi siis vain hänen
suunnitelmansa toimeenpanoa.

Mutta ollakseen varma kaikkien tapauksien varalta, ollakseen varma
siitä, että hänen varoituksensa tulisi kansan kuuluviin, vaikkei hän
itse pääsisikään matkansa perille, hän päätti kirjeellisesti
ripittäytyä Cassiodorukselle, jonka tapaamista huvilassa hän ei pitänyt
ollenkaan varmana, ja paljastaa hänelle kaikki bysanttilaisten ja
Teodahadin suunnitelmat.

Lukittujen ovien takana hän kirjoitti tuskallisen tunnustuksensa.
Kuumia kiitollisuuden ja katumuksen kyyneliä tippui pergamentille,
jonka hän huolellisesti sulki sinetillä ja antoi uskollisimmalle
orjalleen vietäväksi Squillaciumin luostariin Apuliassa, missä
Cassiodorus tavallisesti oleskeli.

       *       *       *       *       *

Hitaasti kuluivat odottavan ruhtinattaren mielestä päivän hetket.

Hän oli koko sielustaan ottanut vastaan ystävänsä tarjoaman käden.

Muistot ja toivo kuvasivat hänelle kilpaa Bolsena-järven saarta
suloiseksi turvapaikaksi, siellä hän toivoi saavansa levon ja rauhan.

Hän pysytteli huolellisesti huoneessaan, etteivät hänen vartijansa
rupeaisi epäilemään ja mahdollisesti estäisi hänen pakoaan.

Vihdoin aurinko laski.

Kevein askelin Amalasunta riensi, viitaten orjattarensa pois luotaan ja
kätkien valkoisen vaippansa alle vain muutamia koruja ja asiapapereita,
makuuhuoneestaan leveään pylväskäytävään, joka johti puutarhan
portaille.

Hän vapisi pelosta luullen täällä tavallisuuden mukaan kohtaavansa
hiipivän vakoilijan, joka mahdollisesti pysäyttäisi hänet.

Hän katseli tuon tuostakin ympärilleen, hän silmäili varovaisesti
kuvapatsaiden komeroihinkin -- kaikkialla oli tyhjää, ei ainoakaan
vakoilija seurannut hänen askeleitaan.

Huomaamatta hän pääsi palatsista puutarhaan johtavien portaiden
ylimmälle astuimelle, josta oli vapaa näköala puutarhaan.

Hän katseli tarkoin lyhintä Venus-temppelin luo vievää tietä.

Se oli vapaa.

Ainoastaan kuihtuneet lehdet putoilivat huokailevista plataaneista
karisten hiekkakäytävälle ja tuuli, joka ajeli toiselta puolen
puutarhanmuuria sumua ja pilviä aavemaisina joukkoina, pyöritteli
niitä. Autiossa puutarhassa ja sen harmaassa hämärässä tuntui
kammottavalta.

Ruhtinatarta puistatti. Kylmä iltatuuli repi hänen harsoaan ja
vaippaansa. Hän katsahti vielä arasti taakseen palatsin synkkiin,
raskaisiin kivikasoihin, palatsin, jossa hän oli ylpeänä hallinnut ja
josta hän pakeni yksin, arkana ja vainottuna kuin pahantekijä.

Hän ajatteli poikaansa, joka lepäsi tuon palatsin holvissa. --

Hän ajatteli tytärtään, jonka hän oli karkoittanut läheisyydestään.

Tuska yritti hetkeksi vallata hylätyn naisen. Hän horjui ja pysytteli
vain vaivoin pystyssä portaiden marmorikaiteen varassa. Kuumeenväristys
vavautti hänen ruumistaan ja yksinäisyyden tunne ahdisti hänen
sieluaan.

"Mutta kansani", sanoi hän itsekseen, "ja katumukseni -- se minun on
täytettävä".

Tämän ajatuksen vahvistamana hän riensi portaita alas ja poikkesi
murattiköynnösten kattamaan käytävään, joka vei läpi puutarhan
Venus-temppelille.

Hän käveli nopeasti kuitenkin vavahtaen joka kerta, kun tuuli puhalsi
kahisevia lehtiä sivukäytäviltä.

Hengästyneenä hän saapui pienen temppelin luo ja silmäili ympärilleen.

Mutta ei missään näkynyt kantotuolia eikä orjia. Kaikkialla oli
hiljaista. Plataanien oksat vain huokailivat tuulen käsissä.

Äkkiä kajahti hänen korvaansa aivan läheltä hevosen hirnunta.

Hän kääntyi ympäri. -- Temppelin varjosta tuli nopeasti esille mies.

Tämä oli Dolios, joka antoi hänelle merkin silmäillen varovasti
ympärilleen.

Nopeasti ruhtinatar meni hänen luokseen ja seurasi häntä kulman ympäri.
Siellä oli Cassiodoruksen tuttu gallialainen matkavaunu, mukava ja siro
carruca, jonka kaikilla neljällä sivulla oli hienoilla puuveistoksilla
koristetut, syrjälle vedettävät ristikkoluukut. Rattaiden eteen oli
valjastettu kolme nopeata belgialaista hevosta.

"Meidän täytyy kiiruhtaa, ruhtinatar", kuiskasi Dolios nostaen hänet
pehmeille patjoille.

"Kantotuoli on liian hidaskulkuinen paetessasi vihollisiasi.

"Hiljaa ja nopeasti, ettei kukaan huomaa meitä."

Amalasunta katsahti vielä kerran ympärilleen.

Dolios avasi puutarhan portin ja ajoi vaunut siitä ulos.

Silloin ilmestyi pensastosta kaksi miestä. Toinen nousi ajajan paikalle
ja toinen portin luona seisovan satuloidun hevosen selkään. Amalasunta
tunsi miehet Cassiodoruksen uskollisiksi orjiksi. Ne olivat, samoin
kuin Dolioskin, aseilla varustetut.

Dolios sulki huolellisesti puutarhan portin ja laski vaunun luukut
alas.

Sitten hän hyppäsi oman ratsunsa selkään ja paljasti miekkansa.

"Eteenpäin", huusi hän.

Ja pieni joukko lähti kiitämään kuin kuolemaa pakoon.



VIIDES LUKU.


Ruhtinatar tuuditteli itseään kiitollisuuden, vapauden ja
turvallisuuden unelmiin.

Hän teki kauniita sovitussuunnitelmia.

Hän näki kansansa, jonka hänen varoittava äänensä oli pelastanut
Bysantin juonista ja oman kuninkaansa petoksesta, hän kuuli jo
urhoollisen sotajoukon riemuhuudot, jotka julistivat vihollisen häviötä
ja anteeksiantoa hänelle.

Sellaisissa unelmissa kuluivat hetket, kuluivat päivät ja yöt.

Lakkaamatta kulkue kiiti eteenpäin. Kolmasti tai neljästi päivässä
vaihdettiin vaunu- ja ratsuhevosia, joten peninkulma toisensa perästä
mentiin kuin lentäen.

Huolellisesti Dolios vartioi haltuunsa uskottua ruhtinatarta. Paljain
miekoin hän suojeli vaunun ovea sillä aikaa, kun hänen seuralaisensa
nauttivat pysähdyspaikoissa ruokaa ja juomaa.

Nopea vauhti ja tarkka vartioiminen rauhoittivat Amalasuntaa, joka
aluksi oli ollut suuresti huolissaan. Hän näet pelkäsi, että heitä
ajettiin takaa.

Kaksi kertaa, nimittäin Perusiassa ja Clusiumissa luuli hän vaunujen
pysähtyessä kuulevansa aivan läheltä heidän takaansa pyöräin ratinaa ja
ravaavien hevosten kavionkapsetta. Clusiumissa hän luuli katsellessaan
alaslasketun ristikkoluukun läpi nähneensä toistenkin vaunujen,
niinikään ratsumiesten saattamina, ajavan kaupungin portista sisään.

Mutta kun hän mainitsi tästä Doliokselle, ajoi tämä täyttä laukkaa
portille takaisin ja palasi heti, sanoen, ettei hän ollut mitään
huomannut. Siitä hetkestä alkaen ei ruhtinatarkaan enää mitään
erikoista nähnyt eikä kuullut. Lennontapainen nopeus, jolla hän läheni
kaivattua saarta, saattoi hänet toivomaan, että hänen vihollisensa
olivat väsyneinä jääneet jälkeen, vaikka hänen pakonsa olisikin
huomattu ja vaikka häntä olisi ajettukin takaa jonkin matkaa.

Äkkiä synkensi pakenevan ruhtinattaren iloisen mielialan onnettomuus,
joka oli itsessään vähäpätöinen, mutta jonka aiheuttamat seikat olivat
onnettomuutta ennustavia.

He olivat juuri lähteneet pienestä Martulan kaupungista.

Autio, puuton erämaa ulottui joka puolelle niin kauas kuin silmä
kantoi. Vain kaislat ja pitkät suokasvit kohottivat päitään molemmin
puolin roomalaista maantietä ja nuokkuivat ja kuiskailivat aavemaisesti
yötuulessa.

Tien molemmilla puolin oli matala, viiniköynnösten peittämä muuri sekä
vanhan roomalaistavan mukaan hautapatsaita, jotka enimmäkseen olivat
rappeutuneet ja joista irtautuneet kivilohkareet vaikeuttivat kulkua
tiellä.

Äkkiä vaunut pysähtyivät kiivaaseen nykäykseen ja Dolios kiskaisi
oikeanpuolisen vaununoven auki.

"Mitä on tapahtunut?" huusi ruhtinatar peloissaan. "Olemmeko joutuneet
vihollisten käsiin."

"Emme", sanoi Dolios, jonka hän ennestäänkin tiesi umpimieliseksi ja
synkäksi mieheksi ja joka tällä matkalla oli ollut vielä
salaperäisempi, "mutta pyörä on särkynyt. Sinun on noustava pois
vaunusta siksi, kun se on korjattu."

Kiivas tuulenpuuska sammutti samassa tulisoihdut, ja kylmä sade pieksi
pelästyneen ruhtinattaren kasvoja.

"Noustako pois? Täälläkö? Minne minä menen? Täällä ei ole taloa, ei
puuta eikä minkäännäköistä suojaa sadetta ja myrskyä vastaan. Minä jään
vaunuun."

"Pyörä on otettava pois. Tuolla hautapatsaan luona saat suojaa."

Pelosta vapisten totteli Amalasunta ja meni huiskin haiskin olevien
kivilohkareiden yli oikealle puolen tietä, missä maantienojan toisella
puolen häämöitti pimeästä hautapatsas. Dolios auttoi hänet ojan yli.

Silloin kuului heidän takaansa tieltä hevosen hirnumista.

"Se on ratsastaja, joka suojaa meitä takaa päin mahdollisesti tulevilta
hyökkäyksiltä. Tule."

Hän johti hänet kostean ruohon läpi kukkulalle, jolla hautapatsas
sijaitsi.

Päästyään ylös Amalasunta istuutui erään sarkofagin leveälle kivelle.

Dolios katosi äkkiä pimeään. Turhaan hän huusi häntä takaisin. Pian hän
näki taas alapuolellaan tiellä tulisoihdun palavan. Punertavana hohti
se suon sumujen läpi. Myrskytuuli toi hänen korviinsa orjien vasarain
kalskeen, kun nämä korjasivat pyörää.

Siinä istui suuren Teoderikin tytär yksin kuolemaa paossa maantien
varrella kamalassa yössä. Myrsky repi hänen vaippaansa ja harsoansa,
kylmä tihkusade kasteli hänet läpeensä. Hautapatsaan vieressä olevissa
sypresseissä tuuli huokaili surumielisesti. Taivaalla tuuli ajeli
repaleisia pilviä, joiden lomasta kuu joskus valaisi. Siitä oli vain se
seurauksena, että seuraava pilvi teki pimeyden yhä synkemmäksi.

Turruttava tuska täytti hänen sydämensä ja sai hänet vapisemaan.

Vähitellen hänen silmänsä tottuivat pimeyteen ja hän voi tarkemmin
erottaa lähimpien esineiden piirteet. Silloin -- hänen hiuksensa
nousivat pelosta pystyyn -- silloin tuntui hänestä, että aivan hänen
takanaan sarkofagin korkeammalla takaosalla istui toinen henkilö --
hänen oma varjonsa se ei ollut -- pieni ihminen laajassa, poimullisessa
vaipassa, kädet polvilla, pää käsien varassa tuijottaen häneen.

Hänen henkeään salpasi, hän luuli kuulevansa kuisketta. Hän jännitti
aistimiaan nähdäkseen ja kuullakseen. Taas kuului kuiskaus: "Ei, ei; ei
vielä." Niin hän luuli kuulleensa.

Hän nousi hiljaa, toinen näytti tekevän samalla tavalla. Selvästi
kuului teräksen kilahdus kiveen.

Hän huusi kauhuissaan: "Dolios! Valoa! Apua! Valoa!"

Hän aikoi lähteä kukkulaa alaspäin tielle, mutta jalat eivät
kannattaneet. Hän vaipui polvilleen ja haavoitti poskensa teräviin
kiviin.

Pian oli Dolioskin tulisoihtuineen paikalla. Hän nosti haavoittuneen
ruhtinattaren sanaakaan sanomatta pystyyn.

"Dolios", huusi Amalasunta tointuen, "anna tänne tulisoihtu. Minun
täytyy saada nähdä, mitä siellä oli, mitä siellä on."

Hän otti tulisoihdun ja meni päättäväisesti sarkofagin kulman ympäri,
mutta ei nähnyt mitään. Sen sijaan hän näki soihdun valossa, että
hautapatsas ei ollut, kuten muut, vanha, vaan nähtävästi aivan äsken
tehty, sillä valkoinen marmori oli aivan rapautumaton ja
hautakirjoituksen mustat kirjaimet aivan selvät. --

Omituinen uteliaisuus, jonka sieluntuskat usein aiheuttavat, veti häntä
vastustamattomasti eteenpäin, hän ojensi soihdun aivan patsaan viereen
ja luki sen lepattavassa valossa sanat:

"Ikuinen kunnia kolmelle baltille Thulunille, Ibballe ja Pitzalle.
Ikuisesti kirottu olkoon heidän murhaajansa."

Kiljaisten Amalasunta horjahti taaksepäin.

Dolios vei hänet puoleksi tainnoksissa vaunuun. Melkein tunnottomana
hän istui loppumatkan siinä.

Hän tunsi olevansa sairas ruumiin ja sielun puolesta.

Kuta lähemmäksi saarta hän tuli, sitä enemmän väistyi kuumeentapainen
ilo, jolla hän oli sitä odottanut, tuskallisen aavistuksen tieltä.
Peloissaan hän katseli, kuinka tien vieressä kasvavat pensaat ja puut
kiitivät yhä nopeammin hänen ohitsensa.

Vihdoin vaahtoavat hevoset seisahtuivat.

Amalasunta nosti luukun ja silmäili ulos. Oli parhaillaan se kylmä,
kolea vuorokauden hetki, jolloin ensimmäinen päivänsarastus taistelee
vallitsevaa yötä vastaan. He olivat nähtävästi saapuneet järven
rantaan. Mutta sen sinisistä aalloista ei näkynyt merkkiäkään. Synkän
harmaa sumu ympäröi häntä läpinäkymättömänä kuin tulevaisuus. Huvilaa
ei näkynyt ollenkaan, ei edes saartakaan.

Vaunujen oikealla puolella oli matala kalastajamaja melkein kokonaan
tiheän, pitkän kaislan peitossa, jonka läpi aamutuuli huokaillen
puhalsi ja heilutti korsien huojuvia päitä.

Merkillistä! Hänestä tuntui, että ne varoittivat häntä ja viittasivat
häntä poistumaan niiden takana olevan järven tienoilta.

Dolios oli mennyt majaan. Hän palasi sieltä pian takaisin, nosti
ruhtinattaren vaunuista ja kuljetti hänet kosteata niittyä pitkin
kaislikkoon.

Rannalla oli pieni venhe, joka näytti uivan pikemmin sumussa kuin
vedessä.

Peräsintä hoiti harmaaseen, risaiseen vaippaan puettu vanha mies, jonka
pitkä valkoinen tukka riippui takkuisena silmillä.

Hän näytti vaipuneen unelmiinsa ja piti silmiänsä suljettuina. Hän ei
avannut niitä edes silloinkaan, kun ruhtinatar astui vaapperaan
venheeseen ja istuutui sen keskelle saranatuolille.

Dolios meni venheen keulaan ja tarttui airoihin. Orjat jäivät vaunun
luo.

"Dolios", huudahti Amalasunta huolissaan. "Nyt on hyvin pimeä vielä.
Osaako vanhus ohjata tällaisessa sumussa, kun rannoilla ei ole edes
tulia?"

"Valo ei häntä hyödyttäisi, kuningatar. Hän on sokea."

"Sokeako?" huudahti pelästynyt ruhtinatar. "Laskekaa maihin!
Kääntäkää!"

"Olen kulkenut näitä vesiä kohta kaksikymmentä vuotta", sanoi vanha
lautturi.

"Kukaan näkevistä ei osaa tietä niin hyvin."

"Oletko sinä sokeana syntynyt?"

"En, amali Teoderik antoi puhkaista silmäni, koska muka balti-herttua
Alarik, Thulunin veli, oli palkannut minut murhaamaan hänet.

"Olen baltien palvelija ja olin Marikin seuralainen, mutta olin yhtä
viaton kuin isäntäni, maanpakoon ajettu Alarik.

"Kirous amelungeille!" huusi, hän nykäisten kiukkuisesti peräsintä.

"Vaiti, vanhus", sanoi Dolios.

"Miksi en saisi tänään sanoa sitä, mitä olen hokenut joka aironvedolla
kahdenkymmenen vuoden aikana. Se on tahtisanani. -- Kirous
amelungeille."

Kauhuissaan pakolais-raukka katsoi vanhusta, joka todellakin ohjasi
venhettä varmasti ja suoraan.

Amalasuntasta tuntui, että Karon vei häntä Styxin yli varjojen
harmaaseen valtakuntaan. -- Hän kääri poimullisen vaippansa tiukasti
ympärilleen.

Muutamien aironvetojen perästä olivat he perillä.

Dolios nosti vapisevan ruhtinattaren venheestä. Vanhus käänsi sen
ääneti ja lähti soutamaan takaisin nopeasti ja varmasti.

Jonkinlaisella kauhulla Amalasunta katseli häntä, kunnes hän katosi
sakean sumun sekaan.

Silloin hän oli kuulevinaan aironloisketta toisesta aluksesta, joka
nopeasti läheni saarta.

Hän kysyi Doliokselta tämän äänen syytä.

"Minä en kuule mitään", sanoi tämä. "Olet liian kiihoittunut, tule
huvilaan."

Dolioksen käsivarteen nojaten hän hoiperteli kallioon hakattuja
portaita ylös, jotka veivät linnamaiseen, korkeatorniseen huvilaan.
Puutarhasta, joka -- kuten hän elävästi muisti -- sijaitsi molemmin
puolin tätä kapeata tietä, näkyi sumun läpi vain puurivien piirteet.

Vihdoin he pääsivät korkeaan portaikkoon, marmoripielissä olevan
kuparioven eteen.

Vapautettu iski miekkansa kahvalla ovea. -- Lyönti kaikui kumeasti
holvikäytävissä. -- Ovi lensi auki.

Amalasunta muisti, kuinka hän oli muinoin puolisonsa rinnalla mennyt
tästä ovesta, joka silloin oli kukkakiehkuroilla koristettu. Hän
muisti, kuinka ystävällisesti silloinen portinvartija, joka myöskin oli
äsken mennyt naimisiin, toivotti heidät tervetulleiksi.

Synkkäkatseinen orja, jolla oli harmaa, takkuinen tukka ja joka nyt
tuli heitä vastaan lyhty ja avainkimppu kädessään, oli aivan vieras.

"Missä on Fuscina, entisen ostiariuksen vaimo? Eikö hän enää ole tässä
talossa?" kysyi hän.

"Hän hukkui aikoja sitten järveen", vastasi ovenvartija
välinpitämättömän näköisenä ja kulki heidän edellään lyhtyä kantaen.

Väristen ruhtinatar seurasi miestä. Hän ei voinut olla ajattelematta
kylmiä, synkkiä aaltoja, jotka olivat niin salaperäisesti loiskineet
venheen laitoja vasten.

He kulkivat holvipihojen ja pylväskäytävien läpi. -- Kaikkialla oli
tyhjää ja kuollutta. Askeleet kaikuivat omituisesti tyhjissä saleissa.
--- Koko huvila näytti suurelta hautaholvilta.

"Onko talo asumaton? Tarvitsen orjattaren."

"Vaimoni palvelee sinua."

"Eikö muita ole koko huvilassa?"

"On eräs toinen orja. Kreikkalainen lääkäri."

"Lääkäri -- minä tahdon --"

Mutta samalla hetkellä kuului ulko-ovelta kiivaita iskuja. Ne kaikuivat
kovina tyhjissä huoneissa.

Kauhuissaan Amalasunta lysähti kokoon.

"Mitä se oli!" kysyi hän tarttuen Dolioksen käsivarteen.

Hän kuuli raskaiden ovien sulkeutuvan.

"Joku kai pyrkii sisään", vastasi ovenvartija ja avasi pakolaiselle
varatun huoneen oven.

Kauan käyttämättömänä olleen huoneen ummehtunut ilma virtasi
tukahduttavana häntä vastaan. Mutta liikutettuna hän tunsi seinien
kilpikonnanluisen päällystyksen. Tämä oli sama huone, jossa hän
kaksikymmentä vuotta sitten oli asunut. Muistojensa valtaamana hän meni
pienen leposohvan luo, joka oli peitetty tummilla patjoilla.

Hän viittasi molemmat miehet poistumaan, veti vuoteen verhot eteen ja
vaipui heti levottomaan uneen.



KUUDES LUKU.


Siinä hän nukkui itsekään tietämättä kuinka kauan, puoleksi valveilla,
puoleksi uneksien. Kuva toisensa perästä lensi hänen silmiensä ohi.

Eutarik tuskan piirre huulillaan -- Atalarik sellaisena kuin hän oli
arkussaan, hän näytti viittovan häntä luokseen -- Matasuntan moittivat
kasvot -- sitten sumua ja pilviä ja lehdettömiä puita -- kolme vihaista
soturihaahmoa kalpeine kasvoineen ja verisine vaatteineen -- sokea
lautturi varjojen valtakunnassa.

Ja hänestä tuntui, että hän taas makasi autiossa erämaassa baltien
hautapatsaan portailla, että hänen takaansa kuului taas kahinaa ja että
kivien suojasta tuli vaippaan puettu vartalo yhä lähemmäksi häntä.
Hänen kurkkuaan ahdisti, hän oli tukehtumaisillaan.

Tuska puristi hänen sydämensä kokoon, kauhuissaan hän heräsi unestaan
ja nousi istumaan vuoteelleen katsellen ympärilleen. Tuolla -- ei, se
ei ollut mikään unikuva -- tuolla vuoteen verhojen takana kahisi ja
pitkin paneeliseinää liukui hunnutettu varjo.

Kiljaisten Amalasunta repäsi vuoteen verhot syrjään -- ei mitään
näkynyt.

Oliko hän vain nähnyt unta?

Mutta hän ei voinut enää olla yksin surullisine ajatuksineen. Hän
painoi seinässä olevaa agaattinappia, joka pani eteisessä erään vasaran
liikkeeseen.

Heti tulikin sisään orja, jonka piirteet ja puku ilmaisivat suurempaa
sivistystä.

Hän sanoi olevansa kreikkalainen lääkäri. Ruhtinatar kertoi hänelle
viime hetkien kauheat tapaukset ja kuumehoureet. Lääkäri selitti, että
nämä olivat johtuneet mielenliikutuksesta tai kenties vilustumisesta
matkan varrella, määräsi hänelle lämpimän kylvyn ja riensi sitä
valmistamaan.

Amalasunta muisti ihanan kylpyhuoneen, joka oli koko kylkirakennuksen
laajuinen ja kahden kerroksen korkuinen.

Suuren kahdeksankulmaisen tornin alakerta, joka oli aiottu kylmiä
kylpyjä varten, oli välittömässä yhteydessä järveen. Sieltä laskettiin
vesi hienon verkon läpi, joka täydellisesti puhdisti sen.

Ylempi kerros oli rakennettu jälkeenpäin kylpyhuoneen päälle, lämpimiä
kylpyjä varten. Sen lattiana sekä samalla alakerroksen kattona oli
suuri ympyränmuotoinen metallilevy, jonka voi, jos halusi, työntää
kahtena puoliympyränä oikealle ja vasemmalle muurin sisään, jolloin
molemmat kerrokset muodostivat yhtenäisen torninkorkuisen huoneen. Se
voitiin puhdistamista tai uima- ja sukellusharjoituksia varten ääriään
myöten täyttää järvivedellä.

Mutta tavallisesti käytettiin ylempää kahdeksankulmaista huonetta
lämpimiin kylpyihin. Siellä oli sadoittain kaikenlaisia vesiputkia sekä
pronssisia ja marmorisia delfiinejä, tritoneja ja medusanpäitä, joista
tuli huoneeseen hyvänhajuisia, öljyillä ja voiteilla sekoitettuja
vesisuihkuja. Parvekkeelta, jossa riisuuduttiin, veivät sirot portaat
varsinaisen kylpyhuoneen näkinkengän muotoiseen porfyyrialtaaseen.

Ruhtinattaren muistellessa kylpyhuonetta eri laitoksineen tuli
huoneeseen ovenvartijaorjan vaimo viedäkseen hänet kylpyyn.

He kulkivat avaroiden pylvässalien ja kirjastohuoneiden läpi puutarhaan
päin. Amalasunta ihmetteli itsekseen, mihin viimemainituista
Cassiodoruksen kotelot ja papyrus-kääröt olivat joutuneet. Orjatar
kantoi hienoja kylpyliinoja, öljypulloja ja voideastiaa.

Vihdoin he saapuivat kylpylaitoksen kahdeksankulmaiseen torniin, jonka
kaikkien huoneiden lattiat, seinät ja katot olivat lasketut
vaaleanharmailla marmorilevyillä.

He riensivät salien ja käytävien läpi, joita ennen kylpyä ja sen
jälkeen käytettiin voimistelua ja palloleikkejä varten,
hiostamishuoneen, riisuutumis- ja voiteluhuoneen ohi caldariumiin,
lämpimäin kylpyjen huoneeseen.

Orjatar avasi ääneti oven.

Amalasunta meni sisään ja joutui kapealle parvekkeelle, joka ympäröi
kylpylaitosta. Aivan hänen edestään läksivät mukavat portaat ammeeseen,
josta jo nousi lämmintä, hyvää hajua.

Valo tuli sisään ylhäältä päin taiteellisesti hiotusta lasista tehdyn
kahdeksankulmaisen kuvun läpi. Oven vierestä nousi kaksitoista
seetripuista porrasta ponnahduslaudalle. Pitkin parvekkeen ja altaan
marmoriseiniä oli korkokuvia vesijohto- ja lämminilmaputkien suiden
peittona.

Sanaakaan sanomatta nainen asetti kylpytarpeet parvekkeen lattiaa
peittäville, pehmeille patjoille ja kääntyi ovelle päin.

"Missä olen sinut ennen nähnyt?" kysyi ruhtinatar katsellen häntä
miettiväisesti. "Kuinka kauan olet ollut täällä?"

"Kahdeksan päivää."

Nainen tarttui ovenripaan.

"Kuinka kauan olet ollut Cassiodoruksen palveluksessa?"

"Olen nykyjään ruhtinatar Gotelindiksen palveluksessa."

Tuskallisesti kiljahtaen Amalasunta hypähti tämän nimen kuullessaan
pystyyn, kääntyi ja yritti tarttua naisen hameen helmaan -- liian
myöhään. Tämä oli jo päässyt ulos. Ovi oli suljettu ja Amalasunta
kuuli, että avain vedettiin ulkoapäin lukosta.

Turhaan hän katseli ympärilleen löytääkseen toisen oven.

Silloin kuningatar joutui musertavan, selittämättömän tuskan valtaan.
Hänestä tuntui, että hänet oli kamalasti petetty, että täällä piili
jokin turmiota tuottava salaisuus. Hätä, sanomaton hätä täytti hänen
sydämensä. Hänen ainoana ajatuksenaan oli päästä pakoon, pakoon tästä
huoneesta.

Mutta mitään paon mahdollisuutta ei ollut olemassa. Ovesta ei
sisäpuolelta näkynyt muuta kuin paksu marmorilevy, samanlainen kuin sen
oikealla ja vasemmalla puolella olevat levyt. Niiden liitoksiin ei
olisi saanut neulaakaan mahtumaan. Epätoivoisena hän silmäili
parvekkeen seiniä, mutta vain delfiinit ja tritonit tuijottivat häneen.
Viimeksi kiintyivät hänen silmänsä vastapäisellä seinällä olevaan
käärmehiuksiseen medusanpäähän ja -- hän kiljahti pelosta.

Medusan kasvot olivat työnnetyt sivulle ja soikeassa aukossa
käärmetukan alla oli elävät ihmiskasvot.

Olivatko ne ihmiskasvot?

Vapiseva Amalasunta tarttui kiinni parvekkeen marmorikaiteeseen ja
katseli eteenpäin kumartuen medusanpäätä. Ei epäilystäkään, ne olivat
Gotelindiksen rumat kasvot. Silmistä leimusi viha ja iva.

Amalasunta vaipui polvilleen ja kätki kasvonsa käsiinsä.

"Sinä -- sinä täällä!"

Käheä nauru oli vastauksena.

"Niin, amelunginainen, olen täällä sinun turmioksesi.

"Tämä saari on minun, talo on minun -- siitä tulee hautasi --. Dolios
ja kaikki Cassiodoruksen orjat ovat minun, ostin heidät kahdeksan
päivää sitten.

"Olen houkutellut sinut tänne. Olen hiipinyt tänne jäljessäsi kuin
varjo. Pitkät päivät ja pitkät yöt olen hautonut palavaa vihaa
povessani. Nyt saan täydellisesti sinulle kostaa.

"Tuntikausia tahdon hekumoida kuolemantuskallasi. Tahdon nähdä, kuinka
raukkamainen, kurja pelko vapisuttaa kuumeen tavoin ylpeätä ruumistasi
ja vääristää kopeat kasvonpiirteesi -- oi, minä tahdon juoda kokonaisen
meren kostoa."

Amalasunta nousi käsiään väännellen.

"Kostoako? Miksi? Mistä sinun sammumaton vihasi johtuu?"

"Haa, vieläkö sinä kysyt?

"Tosin siitä on kulunut muutamia vuosikymmeniä ja onnellisen sydän
unohtaa helposti.

"Mutta vihalla on hyvä muisti.

"Oletko unohtanut, että muinoin kaksi nuorta tyttöä usein leikki
plataanien varjossa Ravennan edustalla olevalla niityllä.

"He olivat etevimmät ikätovereistaan, molemmat nuoria, kauniita ja
rakastettavia. Toinen oli kuninkaanlapsi, toinen baltien tytär.

"Tyttöjen oli valittava leikin kuningatar. He valitsivat Gotelindiksen,
sillä hän oli vielä kauniimpi kuin sinä eikä niin käskevä. He
valitsivat hänet kerran, valitsivat kahdesti.

"Mutta kuninkaantytär seisoi vieressä villin, hillittömän vihan ja
kateuden kalvamana, ja kun minut valittiin kolmas kerta
kuningattareksi, tarttui hän teräviin puutarhasaksiin --"

"Lopeta, vaikene, Gotelindis."

-- "Ja heitti ne minua kohti.

"Ne sattuivat minuun ja huutaen, verisenä, vaivuin maahan koko kasvot
ammottavana haavana ja silmäni, silmäni puhkaistuna.

"Haa, siihen koskee vielä tänäpäivänäkin."

"Anna anteeksi, anna anteeksi, Gotelindis", vaikeroi vankina oleva
ruhtinatar. "Kai sinä oletkin jo aikoja sitten antanut anteeksi."

"Antanutko anteeksi? Minäkö antanut sinulle anteeksi? Pitäisikö minun
antaa anteeksi sinulle, joka olet ryöstänyt silmän kasvoistani ja
ikipäiviksi hävittänyt kauneuteni?

"Sinä olit voittanut koko elämäsi ajaksi.

"Gotelindis ei enää ollut vaarallinen. Hän suri hiljaisuudessa.
Silmäpuoli pakeni ihmisten näkyvistä.

"Vuodet kuluivat.

"Silloin tuli Ravennan hoviin Espanjasta jalo Eutarik, tummasilmäinen
ja lempeämielinen amali. Ja hän, joka itse oli sairas, sääli sairasta,
puolisokeaa tyttöä. Hän puheli säälin sanoja rumalle olennolle, jota
kaikki väistivät.

"Oi, kuinka se virkisti janoavaa sieluani.

"Silloin päätettiin, että molempien sukujen välisen ikivanhan vihan
sekä vanhojen ja uusien rikosten sovittamiseksi -- balti-herttua Alarik
oli tuomittu salaisen, todistamattoman syytöksen vuoksi -- pahoin
pidelty baltien tytär tulisi jaloimman amalin vaimoksi.

"Mutta kun sinä, joka olit minut rumentanut, sait tietää sen, päätit
sinä ryöstää rakastettunikin. Et mustasukkaisuudesta, sillä sinä et
häntä rakastanut, vaan ylpeydestä. Tahdoit saada omaksesi goottien
valtakunnan jaloimman miehen, kruunun lähimmän miespuolisen perijän.

"Olit sen päättänyt ja saitkin sen aikaan, sillä isäsi ei voinut
vastustaa ainoatakaan toivomustasi. Ja Eutarik unohti pian säälinsä
silmäpuolta kohtaan, kun hänelle tarjottiin kauniin kuninkaantyttären
käsi.

"Korvaukseksi -- tai kenties pilkalla -- annettiin minulle kuitenkin
mieheksi amali -- Teodahad, tuo kurja raukka."

"Gotelindis, minä vannon, etten koskaan aavistanutkaan sinun rakastavan
Eutarikia. Kuinka voin --"

"Tietysti! Kuinka voit uskoakaan, että tuo rumilas kohottaisi
ajatuksensa niin korkealle.

"Oi, sinä kirottu. Jos edes olisit rakastanut häntä ja tehnyt hänet
onnelliseksi, niin -- minä olisin antanut sinulle anteeksi.

"Mutta sinä et rakastanut häntä. Sinä rakastit vain valtikkaa. Sinä
teit hänet onnettomaksi.

"Vuosien vieriessä näin hänen kuihtuvan rinnallasi sorrettuna ja ilman
rakkautta. Sydänjuuria myöten oli kylmyytesi hänet jäätänyt.

"Jääkylmän ylpeytesi aiheuttama suru surmasi hänet ennen aikojaan.
Sinä, sinä olet ryöstänyt minulta rakastettuni ja saattanut hänet
hautaan -- kostoa, kostoa hänen puolestaan."

Ja laajassa, korkeassa holvissa kaiku vastasi: "Kostoa, kostoa".

"Apua", huusi Amalasunta ja juoksi, takoen epätoivoisesti käsillään
marmorilevyjä, ympäri huoneen parveketta.

"Niin, huuda vain, täällä ei ääntäsi kuule muu kuin koston jumala.

"Luuletko, että olen turhaan vihaani hillinnyt kuukausimääriä.

"Hyvin usein ja helposti olisin voinut Ravennassa tuhota sinut myrkyllä
tai tikarilla, mutta minä houkuttelin sinut tänne.

"Serkkujeni hautapatsaan luona ja äsken vuoteesi ääressä oli minulla
täysi työ saada jo koholla oleva käsivarteni estetyksi antamasta
sinulle kuoliniskua. -- Sinun täytyy kuolla tuuma tuumalta ja minä
tahdon nauttia nähdessäni kuolemantuskan kasvavan hetki hetkeltä."

"Hirviö!"

"Mitä ovatkaan nämä hetket niihin vuosikymmeniin verrattuina, joiden
kuluessa olet kiduttanut minua rumentamalla kasvoni, ryöstämällä
rakastettuni ja itse säilyvän kauniina. Mitä ovat hetket vuosikymmeniin
verrattuina. Mutta nyt saat siitä rangaistuksen."

"Mitä aiot tehdä?" huudahti kiusattu ruhtinatar kulkien kerran toisensa
perästä parvekkeen ympäri löytääkseen pakotien.

"Aion hukuttaa sinut hitaasti, hitaasti tämän kylpytornin
vesilaitoksiin, jonka ystäväsi Cassiodorus on rakennuttanut.

"Sinä et tiedä, millaisia mustasukkaisuuden ja voimattoman raivon
tuskia olen saanut tässä talossa kärsiä, kun sinä vietit täällä hääsi
Eutarikin kanssa ja minun täytyi olla mukana palvelijanasi.

"Tässä kylpyhuoneessa, sinä kopea, olen päästänyt sandaalit jaloistasi
ja kuivannut jäsenesi -- tässä huoneessa sinä kuolet."

Hän painoi erästä jousta.

Ylemmän kerroksen lattia, pyöreä metallilaatta, jakautui kahteen
puoliympyrään, jotka katosivat vasemmalle ja oikealle muurin sisään.
Kauhistuneena Amalasunta katseli kapealta parvekkeelta torninkorkuiseen
aukkoon jalkojensa juuressa.

"Muista silmääni", huusi Gotelindis.

Yht'äkkiä avautuivat pohjakerroksen sulkuportit, ja järven vesi syöksyi
sisään pauhaten ja sähisten ja kohoten ylemmäksi peloittavan nopeasti.

Amalasunta näki varman kuoleman edessään. Hän huomasi mahdottomaksi
päästä pakoon ja vielä mahdottomammaksi taivuttaa pirullisen
vihollisensa armoa antamaan. Silloin hän sai takaisin amelungien
vanhan, ylpeän rohkeuden. Hän tuli levolliseksi ja mukautui
kohtaloonsa.

Hän huomasi helleeniläisaiheisten korkokuvien joukossa aivan lähellä
oven oikealla puolella Kristuksen kuolemaa esittävän kuvan. Tämä
virkisti hänen sieluaan. Hän lankesi polvilleen marmoriin hakatun
ristin eteen, tarttui siihen molemmin käsin ja rukoili rauhallisesti
suljetuin silmin. Vesi nousi sillä välin ylemmäksi ja huuhteli jo
parvekkeen portaita.

"Aiotko sinä rukoilla, murhaaja?

"Pois ristin luota", huusi Gotelindis vimmoissaan. "Muista kolmea
herttuaa!"

Äkkiä kahdeksankulmion oikealla puolella olevat delfiinit ja tritonit
alkoivat pursuttaa kuumaa vettä. Valkea savu kumpusi torvista.

Amalasunta hypähti ylös ja riensi parvekkeen vasemmalle reunalle.

"Gotelindis, minä annan sinulle anteeksi! Tapa minut, mutta anna
sinäkin sielulleni anteeksi."

Ja vesi nousi yhä ylemmä. Se aaltoili jo ylimmällä portaalla ja
lainehti vähitellen parvekkeen lattialle.

"Minäkö antaisin sinulle anteeksi? En koskaan. Ajattele Eutarikia!" --

Sihisten räiskähtivät vasemmalta tulikuumat suihkut Amalasuntan päälle.

Hän pakeni nyt keskelle huonetta, vastapäätä medusanpäätä, ainoaan
paikkaan, mihin vesisuihkut eivät vielä ulottuneet.

Jos hän nousisi tämän lähellä olevalle ponnahdussillalle, voisi hän
suojella henkeänsä vielä muutaman hetken. Gotelindis näytti odottavan
sitä ja aikoi nauttia toisen tuskista. Vesi kohisi jo parvekkeen
marmorilattialla ja huuhteli Amalasuntan jalkoja. Tämä riensi
kiiltävänruskeita portaita ylös ja nojasi sillan marmorikaiteeseen.

"Kuule, Gotelindis, viimeinen pyyntöni. Se ei koske minua -- kansani,
kansamme puolesta rukoilen -- Petros aikoo tuhota sen ja Teodahad --"

"Niin, minä tiesin, että tämä valtakunta on sielusi viimeinen huoli.

"Kuule! Se on hukassa!

"Nuo hullut gootit, jotka vuosisatoja ovat pitäneet amaleja balteja
parempina, on nyt amalien suku myynyt ja pettänyt. Belisarius lähenee
sotajoukkoineen, eikä kukaan ole heitä varoittanut."

"Sinä erehdyt, paholainen, he ovat saaneet varoituksen.

"Minä, heidän kuningattarensa, olen varoittanut heitä.

"Eläköön kansani!

"Turmio goottien vihollisille! Jumala armahtakoon sieluani!"

Nopeasti hän hyppäsi korkealta sillan kaiteelta kuohuviin aaltoihin,
jotka kohisten sulkivat hänet syliinsä.

Gotelindis tuijotti yhä siihen paikkaan, jossa hänen uhrinsa oli
seisonut.

"Hän on kadonnut", sanoi hän.

Sitten hän katsoi veteen. Pinnalla ui Amalasuntan rintaliina.

"Kuollessaankin tämä nainen voitti minut", sanoi hän hitaasti. "Kuinka
pitkä oli vihani ja kuinka lyhytaikainen koston ilo."



SEITSEMÄS LUKU.


Muutamia päiviä edellä kerrottujen tapausten jälkeen tapaamme
Ravennassa bysanttilaisen lähettilään huoneessa joukon ylhäisiä
roomalaisia sekä maallikkoja että kirkonmiehiä. Myöskin itä-roomalaiset
piispat Hypatius ja Demetrius olivat läsnä.

Kaikkien kasvoilla näkyi ankara mielenliikutus, sekä vihan että pelon
aiheuttama, kun tottunut kaunopuhuja päätti kertomuksensa seuraavin
sanoin:

"Senvuoksi olen kutsunut teidät tänne, te arvoisat Länsi- ja Itä-Rooman
piispat ja te jalot roomalaiset.

"Julkisesti ja juhlallisesti panen teidän läsnäollessanne keisarini
nimessä vastalauseen kaikenlaisia viekkauden ja väkivallan tekoja
vastaan, joita salaisuudessa harjoitetaan tuota ylhäistä naista
kohtaan.

"Yhdeksän päivää sitten hän katosi Ravennasta. Hänet on varmaankin
väkivallalla viety pois keskeltämme, hänet, joka on aina ollut
ystävättärenne ja italialaisten innokas suojelija.

"Samana päivänä katosi kuningatar, hänen katkerin vihollisensa.

"Olen lähettänyt pikalähettejä kaikille ilmansuunnille, mutta en ole
vielä saanut mitään tietoja. Mutta, voi, jos --"

Hän ei saanut sanottavaansa loppuun.

Herkuleen torilta kuului kumeaa jyrinää, pian kaikui eteisestä nopeita
askeleita, oviverho kiskaistiin syrjään ja huoneeseen riensi tomuisena
eräs lähettilään bysanttilaisista orjista.

"Herra", huusi orja. "Hän on kuollut! Hänet on murhattu!"

"Murhattu", toistivat läsnäolijat.

"Kuka on murhaaja?" kysyi Petros.

"Gotelindis murhasi hänet huvilassaan Bolsena-järven saarella."

"Missä on Amalasuntan ruumis? Missä on murhaaja?"

"Gotelindis sanoo, että ruhtinatar oli hukkunut kylpyhuoneeseen
leikkiessään vesisuihkuilla, joita hän ei osannut hoitaa.

"Mutta hän kuuluu seuranneen uhriaan täältä saakka.

"Roomalaisia ja gootteja rientää sadoittain huvilaan, josta ruumis
aiotaan tuoda tänne juhlallisessa saatossa.

"Kuningatar pakeni kansan raivoa lujaan linnaansa Feretrin luona."

"Riittää jo", sanoi Petros suutuksissaan. "Minä riennän kuninkaan luo
ja vaadin teitäkin, jalosukuiset roomalaiset, tulemaan mukanani. Minä
pyydän teitä todistajikseni keisari Justinianusta varten."

Hän riensi heti kokoontuneiden etunenässä palatsiin.

Kaduilla he näkivät kiihtyneen ja hämmästyneen ihmisjoukon aaltoilevan
edestakaisin. Tieto oli saapunut kaupunkiin ja levisi kulovalkean
tavoin talosta taloon. Kun väkijoukko tunsi keisarin lähettilään ja
kaupungissa asuvat ylhäiset roomalaiset, antoi se heille tietä, mutta
sulkeutui taas heidän jälkeensä ja riensi hyökyaallon tavoin palatsia
kohti. Töin tuskin se saatiin pysymään palatsin porttien ulkopuolella.

Joka silmänräpäys kasvoi kansan luku ja melu. Honoriuksen torilla
tunkeilivat ravennalaiset, jotka samalla kun surivat suojelijatartaan
toivoivat, että tämän tapauksen johdosta barbaarivalta kukistuisi.
Keisarillisen lähettilään näkeminen vahvisti tätä toivoa ja palatsin
edustalle kokoontunut väkijoukko tuntui uhkaavan muutakin kuin
Gotelindista ja Teodahadia.

Sillä välin Petros riensi seurueineen avuttoman kuninkaan huoneeseen.
Teodahad oli kadottanut kaiken vastustusvoimansa puolisonsa lähdettyä.
Hän vapisi akkunoidensa alla aaltoilevan väkijoukon vihan ilmauksia ja
lähetti noutamaan Petrosta saadakseen tältä apua ja neuvoja, koska tämä
oli yhdessä Gotelindiksen kanssa päättänyt ruhtinattaren surmaamisen,
vieläpä tehnyt sitä varten suunnitelmankin. Petroksen pitäisi nyt olla
mukana teon seurauksiakin kestämässä.

Kun bysanttilainen ilmestyi huoneen kynnykselle, riensi kuningas kädet
levällään häntä vastaan, mutta seisahtui hämmästyneenä. Hän hämmästyi
Petroksen seuruetta, mutta vielä enemmän lähettilään synkkiä, uhkaavia
kasvonpiirteitä.

"Minä vaadin sinut tilille, goottien kuningas", huusi Petros jo ovelta,
"tilille Bysantin nimessä Teoderikin tyttären vuoksi.

"Sinä tiedät, että keisari Justinianus on erityisesti luvannut hänelle
suojelusta. Jokainen hänen hiuksistaan on sen vuoksi pyhä ja jokainen
hänen veripisaransa on pyhä.

"Missä on Amalasunta?"

Kuningas katseli häntä hämmästyneenä.

Hän ihmetteli toisen teeskentelemistaitoa.

Mutta hän ei käsittänyt hänen tarkoitustaan.

Hän oli ääneti.

"Missä on Amalasunta?" kysyi Petros toistamiseen lähestyen kuningasta
uhkaavasti. Hänen seuralaisensa tekivät samoin.

"Hän on kuollut", sanoi Teodahad, joka alkoi pelätä pahinta.

"Murhattu hän on", huusi Petros, "niin huutaa koko Italia. Sinä olet
vaimoinesi hänet murhannut.

"Justinianus, korkea keisarini, oli tämän rouvan suojelija. Hän
kostaakin hänen puolestaan. Minä julistan hänen nimessään sodan, sodan
teitä vastaan, veriset barbaarit, sodan teitä ja koko teidän sukuanne
vastaan."

"Sodan teitä ja koko teidän sukuanne vastaan", toistivat italialaiset
antaen hetken tunteen hurmaamina vapaan vallan vanhalle, kauan
kyteneelle vihalleen. Uhkaavina he ryntäsivät vapisevaa kuningasta
kohti.

"Petros", änkytti tämä hämmästyneenä, "muistele sopimustamme,
muistele --"

Mutta lähettiläs sieppasi papyruskäärön vaippansa alta ja repi sen
palasiksi.

"Nyt ovat kaikki siteet katkaistut keisarini ja tämän verentahraaman
suvun välillä.

"Te olette itse hirveällä rikoksellanne saaneet aikaan sen, ettei teitä
kohtaan voi enää osoittaa sääliä. Sopimukset ovat mitättömät. Sota!"

"Jumalan tähden", vaikeroi Teodahad, "ei sotaa eikä taistelua. Mitä
sinä vaadit, Petros?"

"Antautumista! Italian vapauttamista barbaareista!

"Sinut itsesi ja Gotelindiksen haastan oikeuteen Bysanttiin
Justinianuksen eteen, siellä --"

Mutta hänen puheensa keskeytti goottilaisen sotatorven räikyvä ääni ja
huoneeseen syöksähti paljain miekoin vankka joukko goottisotureita
kreivi Vitigeksen johdolla.

Goottilaiset päälliköt olivat heti saatuaan tiedon Amalasuntan
kuolemasta kutsuneet kansansa kelvollisimmat miehet neuvotteluun
Ravennaan Porta romanan luo ja keskustelleet siellä, mihin
toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä yleisen turvallisuuden ja heidän
oikeuksiensa säilyttämiseksi.

Oikeaan aikaan he ilmestyivät Honoriuksen torille, jossa ravennalaisten
käytös oli muuttunut yhä uhkaavammaksi. Siellä täällä välähti jo tikari
ja tuon tuostakin kuului huuto: "voi, barbaareita!"

Mutta julkisen väkivallan merkit ja huudahdukset lakkasivat heti, kun
vihatut gootit marssivat hyvässä järjestyksessä Herkuleen torilta Via
palatinaa myöten Honoriuksen torille. Vastustusta kohtaamatta sotilaat
marssivat kiihtyneen kansanjoukon läpi. Sillä aikaa, kun kreivi Teja ja
Hildebad valtasivat palatsin ovet ja korokkeet, olivat kreivi Vitiges
ja Hildebrand saapuneet kuninkaan huoneeseen parhaiksi kuulemaan
lähettilään viimeiset sanat.

Heidän seurueensa asettui riviin oikealle puolelle kuninkaan
valtaistuinta, jolle tämä oli peräytynyt. Vitiges meni pitkään
miekkaansa nojaten aivan kreikkalaisen eteen ja katsoi häntä terävästi
silmiin.

Syntyi hiljaisuus.

"Kuka uskaltaa", kysyi Vitiges lopuksi levollisesti, "näytellä täällä,
goottien kuninkaanpalatsissa, herraa ja mestaria?"

Vähitellen toipuen hämmästyksestään vastasi Petros hänelle:

"Kreivi Vitiges! Sinun ei sovi ruveta murhaajaa puolustamaan. Olen
haastanut hänet bysanttilaisen tuomioistuimen eteen."

"Etkö sinä siihen voi mitään vastata, amelungi?" kysyi
Hildebrand-vanhus vimmastuneena.

Mutta kuninkaan paha omatunto esti häntä vastaamasta.

"Niinpä meidän on puhuttava hänen sijastaan", sanoi Vitiges. "Tiedä se,
kreikkalainen, ja ottakaa huomioon tekin petolliset ja kiittämättömät
ravennalaiset, että goottien kansa on vapaa, eikä tunnusta tämän maan
päällä ketään herrakseen eikä tuomarikseen."

"Eikö murhan tai verenrikoksenkaan vuoksi?"

"Jos meidän seassamme tapahtuu rikoksia, tuomitsemme ja rankaisemme ne
itse. Me emme jätä sitä vieraan, kaikkein vähiten vihollisemme,
bysantin keisarin tehtäväksi."

"Keisarini kostaa tämän jalon naisen puolesta, kun hän ei voinut häntä
pelastaa. Antakaa murhaaja Bysantin tuomittavaksi."

"Me emme anna goottilaista palvelijaakaan Bysantin tuomittavaksi, vielä
vähemmän kuningastamme."

"Siinä tapauksessa saatte tekin rangaistuksen hänen rikoksestaan.
Julistan teille sodan hallitsijani nimessä. Vaviskaa Justinianuksen ja
Belisariuksen edessä."

Iloinen liikehtiminen goottisoturien joukossa oli vastauksena.

Hildebrand-vanhus meni akkunan ääreen ja huusi ulkona oleville
gooteille:

"Kuulkaa, gootit! Ilmoitan ilosanoman. Sota, sota Bysanttia vastaan
alkaa."

Silloin kuului ulkoa jyrinä ikäänkuin meri olisi särkenyt sulkunsa ja
päässyt virtaamaan viljavainioille. Aseiden kalinaa kuului ja tuhannet
äänet huusivat riemuissaan:

"Sota, sota Bysanttia vastaan."

Tällainen vastaus sodanjulistukseen vaikutti masentavasti Petrokseen ja
italialaisiin. Tuo hurja innostus säikäytti heitä. Ääneti he katselivat
eteensä lattiaan.

Sillä aikaa kun gootit kättä puristaen onnittelivat toisiaan, meni
Vitiges totisena aivan Petroksen viereen ja sanoi juhlallisesti:

"Siis sota!

"Me emme sitä pelkää -- itse olet kuullut.

"Parempi julkinen sota kuin monivuotinen, salainen, vaaniva
vihollisuus.

"Sota on hyvä, mutta voi sitä roistoa, joka ilman oikeutta ja syytä
alkaa sodan.

"Minä näen hengessäni useita vuosia eteenpäin, veren, murhan ja palon
vuosia, minä näen tallattuja viljapeltoja, savuavia kaupunkeja,
lukemattomia ruumiita, joita virrat kuljettavat mukanaan.

"Kuulkaa sanamme: teidän syyksenne tulkoon tuo veri, tuo kurjuus!

"Te olette tuoneet vihollisuutta ja ärsyttäneet meitä monta vuotta --
me olemme sen kaiken levollisesti kärsineet.

"Ja nyt olette te tuoneet sodan maahamme tunkeutumalla tuomariksi
sellaisessa asiassa, joka ei ole teidän tuomittavanne. Te olette suotta
sekautuneet sellaisen kansan elämään, joka on yhtä vapaa kuin tekin.
Syylliset olette te!

"Tämä on vastauksemme Bysantille."

Ääneti Petros kuunteli näitä sanoja, ääneti hän kääntyi poistuen
italialaisten ystäviensä kanssa.

Muutamat näistä saattoivat häntä hänen asunnolleen saakka, niiden
joukossa Florentian piispa.

"Kunnioitettava ystäväni", sanoi Petros tälle heidän hyvästellessään,
"kaikki Teodahadin kirjeet siinä jutussa, jonka jätitte minun
valvottavakseni, täytyy teidän antaa minulle. Minä tarvitsen niitä,
mutta kirkollenne ovat ne aivan tarpeettomat."

"Oikeusjuttu on aikoja sitten päättynyt", vastasi piispa, "ja tilukset
ovat peruuttamattomasti hallussamme. Sinä saat asiakirjat." --

Sitten lähettiläs sanoi jäähyväiset ystävilleen, jotka toivoivat pian
näkevänsä hänet taas Ravennassa mukanaan keisarillinen sotajoukko, ja
riensi huoneeseensa. Ensiksi hän lähetti Belisariukselle käskyn ryhtyä
heti hyökkäykseen.

Sitten hän kirjoitti keisarille laajan kertomuksen, joka päättyi
seuraavasti:

"Ja kuten huomaat, hallitsijani, on sinulla täysi syy olla tyytyväinen
uskollisimman palvelijasi toimiin ja nykyiseen asiain tilaan.

"Barbaarien kansa on jakautunut useihin puolueihin. Valtaistuimella on
vihattu, toimeton ja epäluulonalainen ruhtinas. Viholliset ovat
varustautumattomat hyökkäykseen. Italialainen väestö on kaikkialla
sinun puolellasi. Jollei ihmettä tapahdu, kukistuvat barbaarit melkein
ilman vastarintaa.

"Ja kuten usein ennenkin, esiintyy suuri keisarini, jonka ylpeytenä on
oikeudellisuus, nytkin oikeuden suojelijana ja kostajana. -- Omituinen
sattuma muuten on, että kolmisoudulla, joka on käytettävänäni, on
nimenä 'Nemesis'.

"Yksi seikka minua huolettaa suuresti, nimittäin se, etten
ponnistuksistani huolimatta saanut pelastetuksi Teoderikin onnetonta
tytärtä.

"Minä rukoilen sinua, että ainakin vakuuttaisit ylhäiselle
hallitsijattarelleni, keisarinnalle, joka ei ole kovin suosiollinen
minulle, että koetin mitä tarkimmin noudattaa hänen käskyjään
ruhtinattareen nähden, jonka suojelemisen hän vielä viimeiseksi
tavatessamme erityisesti laski sydämelleni.

"Korkean keisarinnan kysymykseen Teodahadista ja Gotelindiksesta,
joiden avulla goottien valtakunta joutuu käsiimme, tahtoisin vastata
viisauden ensimmäisellä säännöllä: on vaarallista pitää hovissa
henkilöitä, jotka tuntevat syvimmät salaisuutemme."

Tämän kirjeen Petros lähetti edeltäpäin piispojen Hypatiuksen ja
Demetriuksen mukana.

Näiden piti rientää Brundusiumiin, sieltä yli Epidamnukseen ja sitten
maata myöten Bysanttiin.

Itse hän aikoi lähteä vasta muutaman päivän perästä kulkien hitaasti
pitkin Joonian meren goottilaista rantaa tutkiakseen kaikkialla
satamakaupungeissa väestön mielialaa ja kiihoittaakseen sitä.

Sitten hän purjehtisi Peloponneson ja Euboean ympäri, sillä keisarinna
oli määrännyt hänen palaamaan meritietä ja antanut hänen
toimitettavakseen muutamia asioita Ateenassa ja Lampsakossa.

Hän muisteli jo ennen Ravennasta lähtöään usein mielihyvin toimiaan
Italiassa ja ajatteli sitä palkintoa, jonka hän Bysanttiin palattuaan
varmasti saisi.

Hän palasi Bysanttiin toista vertaa rikkaampana kuin oli sieltä
lähtenyt.

Sillä hän ei ollut ilmaissut kuningatar Gotelindikselle sitä, että
hänen varsinainen tehtävänsä oli Amalasuntan tuhoaminen.

Päinvastoin hän oli useita kertoja vastustanut sitä huomauttamalla,
että hän voisi joutua keisarin ja keisarinnan epäsuosioon. Suurella
rahasummalla oli Gotelindis saanut vihdoin ostetuksi puolelleen
Petroksen, joka itse asiassa käytti häntä välikappaleenaan.

Petros odotti varmasti saavansa Bysantissa luvatun patriisiarvon ja
iloitsi jo pääsevänsä samanarvoiseksi kuin ylpeä serkkunsa Narses, joka
ei ollut auttanut häntä ylenemään.

"Kaikki on siis onnistunut toivon mukaan", sanoi hän tyytyväisenä
itsekseen järjestäessään asiapapereitaan, "ja tällä kertaa, ylpeä
ystäväni Cethegus, on viekkaus ollut suureksi hyödyksi.

"Pieni Tessaloniken kaunopuhuja on päässyt pitemmälle lyhyillä,
hiljaisilla askeleillaan kuin sinä ylpeillä, ärsyttävillä
harppauksillasi.

"Nyt on huolehdittava siitä, etteivät Teodahad ja Gotelindis pääse
Bysantin hoviin. Kuten sanottu, se olisi vaarallista. Kenties oli
keisarinnan viisaan kysymyksen tarkoituksena varoittaa häntä tässä
suhteessa.

"Ei, tämän kuningasparin täytyy kadota pois tieltämme."

Hän kutsui luokseen kestiystävänsä, jonka luona hän oli asunut, ja
sanoi hänelle jäähyväiset.

Samalla hän antoi hänelle tumman, kapean, omituisenmuotoisen maljakon,
jollaisia tavallisesti käytettiin asiapaperien säilyttämiseen. Hän
lukitsi kannen sinettisormuksellaan, joka esitti hienosti tehtyä
skorpionia, ja kirjoitti nimen maljakkoon kiinnitettyyn vahatauluun.

"Hae tämä mies käsiisi", sanoi hän kestiystävälleen, "goottien
kansankokouksesta, joka piakkoin pidetään Regetan luona, ja anna
hänelle tämä maljakko. Sen sisässä olevat paperit kuuluvat hänelle. Voi
hyvin, toivottavasti näemme pian toisemme täällä Ravennassa."

Hän lähti orjineen talosta ja meni suoraan lähettilään laivaan.
Ylpeisiin unelmiin vaipuneena hän lähti Ravennasta "Nemesiksellä". --

Ja kun hänen laivansa lähestyi Bysantin lahtea, -- Lampsakosta hän oli
keisarinnan toivomuksen mukaan lähettänyt keisarillisen
pikapurjehtijan, joka lähti samaan aikaan kuin "Nemesiskin",
ilmoittamaan tulostaan -- silmäili lähettiläs ilomielin kauniita
maataloja, jotka marmorinvalkeina loistivat aina viheriöivien
puutarhojen lomasta.

"Täällä minäkin asun vastaisuudessa valtakunnan senaattorien joukossa",
tuumi Petros itsekseen.

Sataman suulla tuli heitä vastaan keisarinnan upea huvialus "Thetis".
Heti, kun se tunsi lähettilään kolmisoudun, se nosti purppuralippunsa
ja käski heitä pysähtymään.

Pian saapui kolmisoudun kannelle keisarinnan lähettiläs. Hän oli
Aleksandros, joka ennen oli ollut lähettiläänä Ravennan hovissa.

Hän antoi kolmisoudun päällikölle keisarin kirjelmän, johon tämä
säikähtyneenä silmäsi, ja kääntyi sitten Petroksen puoleen.

"Keisari Justinianuksen nimessä!

"Sinut on useita vuosia harjoittamasi asiakirjojen väärentämisen ja
väärän veronkannon vuoksi tuomittu elinkautiseen pakkotyöhön Kersonin
vuorikaivoksiin ultziagirilaisten hunnien alueella.

"Sinä olit jättänyt Teoderikin tyttären hänen vihollistensa käsiin.

"Keisari olisi pitänyt sinua kirjeesi johdosta syyttömänä, mutta
keisarinna, joka on aivan lohduton kuninkaallisen sisarensa
kadottamisesta, on ilmaissut keisarille entiset rikoksesi.

"Ja Rooman prefekti ilmoittaa kirjeessään, että olit yhdessä
Gotelindiksen kanssa laatinut suunnitelman kuningattaren surmaamiseksi.

"Keisarinna on siten saanut todistetuksi syyllisyytesi siinäkin
suhteessa. Omaisuutesi on siirretty valtion omaksi. Keisarinna käskee
sanoa sinulle", -- kuiskasi lähettiläs murtuneen miehen korvaan --
"että olit itse viisaassa kirjeessäsi antanut neuvon, että ne henkilöt,
jotka tietävät syvimmät salaisuutemme, ovat tuhottavat.

"Päällikkö, sinä saat heti viedä tuomitun rangaistuspaikkaansa."

Aleksandros meni takaisin alukseensa.

Mutta "Nemesis" muutti suuntansa, käänsi Bysantin satamalle selkänsä ja
vei pakkotyöhön tuomitun pois ihmisten ilmoilta.



KAHDEKSAS LUKU.


Cethegusta emme ole nähneet sen jälkeen, kun hän lähti Ravennasta
Roomaan.

Viimeksi kerrottujen tapausten jälkeisinä viikkoina hän oli ollut
innokkaassa puuhassa, sillä hän huomasi, että ratkaisu oli nyt lähellä.
Hän voi sen levollisesti vastaanottaa.

Koko Italia vihasi yksimielisesti barbaareita. Ja kukapa muu kuin
katakombien salaliiton päämies ja Rooman hallitsija, voi lietsoa tämän
vihan voimaa ja antaa sille päämäärän.

Hän oli nykyjään Rooman hallitsija täydellisesti harjoitettujen ja
hyvillä aseilla varustettujen legioonalaisten sekä kaupungin melkein
valmiiden varustusten tukemana, joita hän oli viime kuukausina
rakennuttanut yötä päivää.

Ja nyt viimeksi oli hänen onnistunut, kuten hän itse luuli, estää
bysanttilaisen sotajoukon äkillinen tulo Italiaan, suurin vaara, mikä
hänen suunnitelmiaan uhkasi. Luotettavan tiedustelijan avulla hän oli
saanut tietää, että bysanttilainen laivasto, joka tähän saakka oli
ollut ankkurissa Sisilian luona, todellakin oli lähtenyt Italiasta ja
mennyt Afrikan rannikolle, jossa se muka ahdisteli merirosvoja.

Tosin Cetheguksen oli pakko myöntää, että kreikkalaisten täytyisi
lopuksikin laskea maihin Italiassa, mutta hän tarvitsi heitä
satunnaisina avustajina.

Hänestä oli tärkeätä saada asiat sille kannalle, että keisarin
esiintyminen oli luettava vain satunnaiseksi avuksi. Senvuoksi oli
välttämätöntä saada italialaiset nousemaan kapinaan omin voimin,
ennenkuin ainoakaan bysanttilainen saisi tulla Italian mantereelle,
joten kreikkalaisten avustus olisi vain sivuasia, joka voitaisiin
palkita siten, että keisarille nimellisesti myönnettäisiin Italian
yliherruus.

Tätä tarkoitusta varten hän oli laatinut huolellisesti suunnitelmansa.

Niin pian kuin viimeinen Rooman varustuksista oli saatu katon alle,
hyökättäisiin samana päivänä koko Italiassa goottien kimppuun ja
koetettaisiin saada yhdellä iskulla vallatuiksi kaikki varustetut
paikat, linnat ja kaupungit, Rooma, Ravenna ja Napoli ennen kaikkea.

Ja jos barbaarit kerran karkotettaisiin linnoituksista avoimelle
kentälle, ei tarvitsisi enää pelätä -- kun otetaan huomioon heidän
huono piiritystaitonsa sekä italialaisten linnojen lukumäärä ja lujuus
-- että he pystyisivät valloittamaan niitä takaisin ja ottaisivat taas
valtaansa niemimaan.

Bysanttilaisen sotajoukon oli aika tulla auttamaan vasta kun gootit
lopullisesti karkoitettaisiin Alppien toiselle puolen. Cethegus aikoi
pitää siitäkin huolen, etteivät nämä vapauttajat saisi jalallaankaan
astua vahvimpiin linnoituksiin, sillä siten voitaisiin heidät helpommin
saada maasta ajetuiksi.

Mutta tämä suunnitelma edellytti sen, että italialaiset nousisivat
kapinaan gootteja vastaan ja yllättäisivät heidät.

Jos sota Bysantille oli tiedossa tai jo julistettu, silloin eivät
barbaarit tietysti antaisi äkkiarvaamatta riistää itseltään sotakuntoon
asetettuja kaupunkeja.

Mutta kun Cethegus oli aavistanut Petroksen Italiaan saapumisen
tarkoituksen, pelkäsi hän joka hetki, että keisari Justinianus alkaisi
ilmisodan, ja senvuoksi hän päätti heti ryhtyä toimeen, kun hänen
tuskin oli onnistunut saada Belisarius lähtemään Italiasta.

Rooman varustusten valmistumispäiväksi hän oli kutsunut kaikki
katakombien salaliittolaiset kokoukseen, jossa juhlittaisiin tämän
vaivalloisen, mutta onnistuneen työn päättymistä, päätettäisiin kapinan
alkamisesta ja valittaisiin Cethegus tämän puhtaasti italialaisen
vapaussodan johtajaksi.

Hän toivoi varmasti, että Bysantin apua haluavien lahjottujen ja
epäröivien vastarinnan murtaisi nuorten salaliittolaisten innostus, jos
hän lupaisi heti alkaa heidän etunenässään taistelun.

Ennen määräpäivää saapui Roomaan tieto Amalasuntan kuolemasta ja
goottien hämmästyksestä ja hajautumisesta. Prefekti toivoi
kärsimättömänä ratkaisun hetkeä.

Viimein oli ainoa keskentekoinen torni Aureliuksen portilla katon alla.
Cethegus itse löi viimeiset naulat. Hän oli silloin kuulevinaan Rooman
ja Italian kohtalon jymisevät iskut.

Juhlassa, jonka hän sen jälkeen piti tuhansille työmiehille Pompejuksen
teatterissa, olivat useimmat salaliittolaiset läsnä ja prefekti käytti
tilaisuutta hyväkseen näyttääkseen rajatonta kansan suosiotaan.

Nuorempiin salaliittolaisiin tämä teki toivotun vaikutuksen, mutta
pieni joukko, jonka keskipisteenä oli Silverius, poistui synkällä
mielellä juhlapaikalta.

Pappi oli jo aikoja sitten huomannut, että Cethegus ei tahtonut olla
yksinomaan hänen välikappaleenaan, vaan että hänellä oli omia
suunnitelmia, jotka saattoivat käydä vaarallisiksi kirkolle ja hänen,
Silveriuksen, omille puuhilleen.

Hän oli päättänyt kukistaa rohkean liittolaisensa heti, kun ei enää
häntä tarvinnut. Hän sai helposti salaa lietsotuksi useiden
roomalaisten mielissä kytevän kateuden vihaksi etevää Cethegusta
kohtaan.

Hiukan aikaisemmin olivat itäroomalaiset piispat Hypatius Efesosta ja
Demetrius Filippistä olleet Roomassa neuvottelemassa paavin kanssa
uskonriidoista, mutta samalla he olivat salaisesti keskustelleet
Teodahadin kanssa valtiollisista asioista Petrosta auttaakseen. Viisas
päädiakoni oli käyttänyt hyväkseen heidän käyntiään tehdäkseen omaksi
edukseen salaisen liiton Teodahadin ja Bysantin kanssa.

"Olet oikeassa, Silverius", murahti Scaevola lähtiessään teatterista,
"prefekti on samalla kertaa Marius ja Caesar."

"Hän ei ilman tarkoitusta tuhlaa suunnattomia rahasummia. Häneen ei saa
liiaksi luottaa", varoitteli ahnas Albinus.

"Rakkaat veljet", sanoi pappi, "älkää tuomitko veljeänne kovin.

"Joka sen tekee, on helvetin tulen ansainnut.

"Tosin ystävämme hallitsee käsityöläisten nyrkkejä yhtä varmasti kuin
nuorien 'ritarien' sydämiä, mutta hän voi sillä tavalla poistaa
hirmuvallan --"

"Mutta voi myöskin saada sijaan uuden hirmuvallan", tuumi Calpurnius.

"Sitä hän ei pysty, jos tikari tappaa yhtä hyvin kuin Brutuksen
aikana", sanoi Scaevola.

"Verta ei pidä vuodattaa.

"Muistakaa kuitenkin aina", sanoi Silverius, "että kuta lähempänä
tyranni on, sitä ankarampi hänen hallituksensa on, mutta kuta kauempana
hallitsija on, sitä siedettävämpi on hallituskin.

"Cetheguksen vaikutuksen vastapainoksi on asetettava keisarin
vaikutusvalta."

"Niin kyllä", sanoi Albinus, joka oli saanut Bysantista suuria
rahasummia, "keisarin täytyy päästä Italian herraksi."

"Tavallaan", sanoi Silverius tyynnyttääkseen kiihtynyttä Scaevolaa,
"meidän täytyy hillitä prefektiä keisarin avulla ja keisaria prefektin
avulla.

"Kas, johan olemmekin taloni kynnyksellä. Menkäämme sisään.

"Ilmoitan siellä jo teille sen, minkä aion julaista tänä iltana
kokouksessa. Se hämmästyttää teitä. Mutta eräitä muita vielä enemmän."

Sillä välin oli prefektikin rientänyt juhlasta kotiinsa
valmistautuakseen yksinäisyydessä tärkeään tehtäväänsä.

Hän ei miettinyt puhettaan, sillä hän tiesi, mitä aikoi sanoa ja kun
hän oli loistava puhuja, jolle sanat tulivat suuhun yhtä nopeasti kuin
ajatukset aivoihin, jätti hän sanat hetken innostuksen varaan. Hän
tiesi, että ne suoraan sielusta pulpunneina vaikuttavat innostavimmin.

Mutta hän koetti tyyntyä, sillä intohimot aaltoilivat hänen sielussaan.

Hän muisteli niitä askeleita, jotka hän oli jo kulkenut päämääräänsä
kohti siitä alkaen, kun tämä pirullisella voimalla oli ruvennut
houkuttelemaan häntä. Hän tarkasti lyhyttä matkaa, joka enää oli
jäljellä. Hän punnitsi niitä vaikutteita ja esteitä, jotka hänen vielä
tuli voittaa, ja vertaili niihin henkensä voimaa. Tämän vertailun tulos
aiheutti hänessä voiton riemun, joka tempasi hänet mukaansa kuin
innostuneen nuorukaisen.

Pitkin askelin hän käveli edestakaisin huoneessaan.

Käsivarsien lihakset jännittyivät kuten taistelun edellä.

Hän sitoi vyölleen leveän, voitokkaan miekkansa, joka hänellä oli ollut
sotaretkillä mukana, ja puristi suonenvedontapaisesti sen kotkanpäätä
esittävää kahvaa ikäänkuin hänen olisi nyt taisteltava Roomansa
puolesta kahta maailmaa, Bysanttia ja barbaareita vastaan.

Sitten hän meni Caesar-kuvan luo ja katseli kauan sen äänettömiä
marmorikasvoja.

Lopuksi hän tarttui molemmin käsin imperaattorin lanteisiin ja
pudisteli tätä.

"Voi hyvin", sanoi hän, "ja anna minulle onnesi matkalleni. -- Muuta en
tarvitsekaan."

Nopeasti hän kääntyi ja riensi huoneestaan atriumin läpi kadulle, jossa
ensimmäiset tähdet tervehtivät häntä.

Lukuisempina kuin koskaan ennen olivat salaliittolaiset saapuneet tänä
iltana katakombeihin. Mutta kutsuja olikin lähetetty kautta koko
Italian tähän kokoukseen, joka oli ratkaiseva.

Varsinkin olivat prefektin erityisestä toivomuksesta sodan kannalta
tärkeimmät paikkakunnat edustettuina. Vahvoista rajalinnoista
Tridentumista, Tarvisiumista ja Veronasta alkaen, jotka ovat
lumipeitteisten Alppien juurella, Otorantumiin ja Consentiaan saakka
Ausonian meren lempeiden laineiden äärellä oli saapunut edustajia.
Edustettuina olivat myöskin Sisilian ja Italian kuuluisat kaupungit,
joilla oli ylpeät, kauniit, historiassa tunnetut nimet, kuten Syrakuusa
ja Catana, Panormus ja Messana, Regium, Napoli ja Cumae, Capua ja
Beneventum, Antium ja Ostia, Reate ja Narnia, Volsinii, Urbsvetus ja
Spoletum, Clusium ja Perusia, Auxium ja Ancona, Florentia ja Faesulae,
Pisa, Luca, Luna ja Genua, Ariminum, Caesena, Faventia ja Ravenna,
Parma, Dertona ja Placentia, Mantua, Cremona ja Ticinum (Pavia),
Mediolanum, Comum ja Perganum, Asta ja Pollentia sekä paitsi Jonian
meren pohjois- ja itärannalla olevia kaupunkeja Concordia, Aquileja,
Jadera, Scardona ja Salona.

Siellä oli vakavia senaattoreja ja dekuriooneja, harmaantuneita
kaupunkiensa neuvostoissa, joiden johtomiehiä heidän esi-isänsä olivat
jo vuosisatoja olleet, viisaita kauppiaita, leveäharteisia
tilanomistajia, itsepäisiä lainoppineita, ivallisia kaunopuhujia ja
varsinkin suuri joukko kaikenarvoisia ja kaikenikäisiä hengelliseen
säätyyn kuuluvia miehiä, jotka muodostivat ainoan täydellisesti
järjestyneen luokan ja olivat ehdottomasti kuuliaisia Silveriukselle.

Kun Cethegus kapean sivukäytävän varjosta katseli luolan puoliympyrään
kokoontunutta joukkoa, ilmestyi hänen huulilleen ylenkatseellinen hymy,
joka kuitenkin häipyi huokaukseen.

Paitsi heidän kaikkien barbaareita kohtaan tuntemaansa
vastenmielisyyttä, joka ei kuitenkaan ollut kyllin voimakas saamaan
aikaan valtiollista mullistusta ja kestämään sen aiheuttamia uhrauksia
ja kieltäymyksiä, olivat hyvin erilaiset ja usein hyvin vähäpätöiset
syyt saattaneet nämä miehet kokoon.

Cethegus tunsi tarkoin kunkin yksityisen syyt ja tiesi kunkin
heikoimman kohdan kyeten sen avulla kutakin hallitsemaan.

Hänen täytyi olla siitä mielissään, sillä hän ei olisi koskaan saanut
vaikutusvaltansa alaisiksi oikeita roomalaisia, kuten hän oli saanut
nämä salaliittolaiset.

Mutta kun hän nyt näki koolla kaikki nuo isänmaanystävät ja tiesi, että
joku heistä oli liittynyt tyytymättömiin bysanttilaisen arvonimen
toivossa, toinen lahjottuna, kolmas kostonhimosta tai mieskohtaisen
loukkauksen vuoksi tai muun työn puutteessa, muutama suorastaan jonkin
rikoksen tai velkojen tähden, ja kun hän sitten ajatteli, että hänen
pitäisi tällaisten liittolaisten etunenässä lähteä goottisotureita
vastaan -- pelästyi hän melkein suunnitelmansa rohkeutta.

Hän tunsi mielensä virkistyvän, kun Lucius Liciniuksen heleä ääni
käänsi hänen huomionsa "ritarien" ryhmään, joiden silmistä loisti
todellakin sotainen rohkeus ja kansallinen innostus. Siinä oli hänellä
ainakin muutamia luotettavia miekkoja. --

"Terve, Lucius Licinius", sanoi hän astuen esille käytävän varjosta.
"Sinähän olet aseissa aivan kuin täältä lähdettäisiin barbaareita
vastaan."

"Olen tuskin voinut hillitä vihani ja iloni tunteita", sanoi kaunis
nuorukainen. "Katso, nämä kaikki olen saanut sinun puolellesi ja
isänmaan puolelle."

Cethegus silmäili tervehtien ympärilleen.

"Sinäkin täällä, Kallistratos -- sinä rauhan iloinen poika."

"Hellas ei hylkää sisartaan Italiaa vaaran hetkellä", vastasi helleeni
pannen valkoisen kätensä siron miekkansa norsunluiselle kahvalle.

Cethegus nyökäytti hänelle päätään ja kääntyi muiden puoleen.
Siellä oli Marcus Licinius, Piso, Massurius ja Balbus, jotka
florialia-juhlasta alkaen olivat olleet prefektin ihailijoita ja
jotka olivat tuoneet mukanaan veljensä, serkkunsa ja ystävänsä.

Tutkien Cethegus silmäili joukkoa ikäänkuin jotakin kaivaten.

Lucius Licinius arvasi hänen ajatuksensa.

"Sinä haet tummaa korsikalaista, Furius Ahallaa.

"Häneen et voi luottaa.

"Hain hänet käsiini, mutta hän sanoi: 'Olen korsikalainen enkä
italialainen, minun kauppani kukoistaa goottien hallituksen aikana. En
ryhdy teidän puuhiinne.' Ja kun yhä kiusasin häntä -- sillä tahdoin
saada puolellemme hänen rohkean sydämensä ja ne tuhannet käsivarret,
joita hän voi käskeä --- vastasi hän lyhyesti: 'Minä en taistele
Totilaa vastaan.'

"Jumalat yksin tietävät, mikä kiinnittää tiikerintapaisen korsikalaisen
tuohon maitopartaan", tuumi Piso.

Cethegus hymyili, vaikka hänen otsalleen ilmestyi ryppyjä.

"Minun luullakseni tulemme me roomalaiset yksinkin toimeen", sanoi hän
ääneen. Nuorukaisten sydämet sykkivät ylpeydestä.

"Aloita kokous", sanoi Scaevola suutuksissaan päädiakonille. "Etkö näe,
kuinka hän tekeytyy nuorten miesten ystäväksi. Keskeytä hänet, puhu!"

"Heti paikalla. Oletko varma siitä, että Albinus tulee?"

"Hän tulee. Hän odottaa vain sanansaattajaa appialaisella portilla."

"Hyvä", sanoi pappi. "Jumala olkoon kanssamme."

Hän meni keskelle luolaa, kohotti mustan ristin ja alkoi:

"Kolmiyhteisen Jumalan nimeen!

"Taas olemme kokoontuneet yön pimeydessä valon töitä tekemään.

"Kenties viimeisen kerran, sillä ihmeellisesti on Jumalan poika, jolta
kerettiläiset tahtovat kieltää kunnian, siunannut työmme hänen
ylistyksekseen ja hänen vihollistensa kukistamiseksi.

"Mutta lähinnä Herraa Jumalaa on meidän kiittäminen jaloa keisaria
Justinianusta ja hänen hurskasta puolisoaan, jotka ovat ruvenneet
säälimään kärsivän kirkon huokauksia, sekä myöskin ystäväämme ja
johtajaamme prefektiä, joka uupumattomasti toimii hallitsijamme
keisarin --"

"Seis, pappi", huusi Lucius Licinius lomaan, "kuka täällä sanoo
Bysantin keisaria meidän hallitsijaksemme? Me emme tahdo herroiksemme
kreikkalaisia goottien sijaan. Me tahdomme päästä vapaiksi!"

"Me tahdomme päästä vapaiksi", toisti Liciniuksen ystävien kuoro.

"Tietysti tahdomme päästä vapaiksi", jatkoi Silverius. "Se on
luonnollista! Mutta me emme pysty siihen omin voimin, vaan ainoastaan
keisarin avulla.

"Älkää luulko, rakkaat nuorukaiset, että sekään mies, jota te pidätte
johtajananne, Cethegus, ajattelisi toisin kuin minä.

"Justinianus on lähettänyt hänelle kallisarvoisen sormuksen -- oman
kuvansa karneoliin piirrettynä -- merkiksi, että hän hyväksyy kaiken,
mitä prefekti tekee hänen hyväkseen. Ja prefekti on ottanut sormuksen
vastaan, se on nytkin hänen sormessaan."

Hämmästyneinä ja tyytymättöminä nuorukaiset katsoivat Cethegusta.

Tämä astui vaieten joukosta esille.

Syntyi kiusallinen hiljaisuus.

"Puhu, päällikkö", huusi Lucius, "väitä valheeksi. Sormuksen laita ei
tietenkään ole, kuten pappi sanoo."

Mutta Cethegus veti päätään pudistaen sormuksen sormestaan.

"Hän puhuu totta. Sormus on keisarin lähettämä ja olen ottanut sen
vastaan."

Lucius Licinius peräytyi.

"Merkiksikö?" kysyi Silverius.

"Merkiksi siitä", sanoi Cethegus uhkaavalla äänellä, "etten ole
vallanhimoinen omanvoitonpyytäjä, jona muutamat minua pitävät, merkiksi
siitä, että rakastan Italiaa enemmän kuin kunnianhimoani.

"Niin, minä olen luottanut Bysanttiin ja aioin luovuttaa johtajanpaikan
keisarille. -- Siksi otin tämän sormuksen.

"En enää luota Bysanttiin, joka viivyttelee niin kauan. Sen vuoksi olen
tuonut tämän sormuksen tänään mukanani lähettääkseni sen takaisin
keisarille.

"Sinä, Silverius, näyt olevan Bysantin edustaja. Anna tämä sormus
hallitsijallesi takaisin. Hän hidastelee liiaksi. Sano hänelle, että
Italia auttaa itse itseään."

"Italia auttaa itse itseään", huusivat nuoret ritarit riemuiten.

"Ajatelkaa, mitä teette", varoitteli pappi pidättäen vihaansa.

"Nuorukaisten tulisen vihan minä kyllä ymmärrän, -- mutta että
ystäväni, kypsyneen miehen käsi tavoittelee mahdottomia, -- sitä en
käsitä.

"Ajatelkaa barbaarien lukumäärää ja raakaa voimaa! Ajatelkaa, että
Italian miehet eivät ole vuosikymmeniin käytelleet aseita! Ajatelkaa,
että maan kaikki linnoitetut paikat ovat --"

"Vaikene, pappi", ärjäisi Cethegus. "Näitä asioita et sinä ymmärrä.

"Puhu sinä silloin, kun on selitettävä virsiä ja käännytettävä sieluja
taivaan puoleen, se on sinun ammattiasi. Mutta kun on puhe sodasta ja
miesten taistelusta, niin anna niiden puhua, jotka ymmärtävät asian.

"Me annamme sinulle koko taivaan -- jätä meille maa.

"Roomalaiset nuorukaiset! Te saatte valita.

"Tahdotteko odottaa, kunnes epäröivä Bysantti armahtaa Italiaa --
ennätätte sitä ennen kenties muuttua harmaahapsisiksi vanhuksiksi --
vai tahdotteko vanhan roomalaistavan mukaan hankkia vapauden omilla
miekoillanne?

"Te tahdotte taistella, näen sen silmienne säihkystä.

"Mitä? Meille sanotaan, että olemme liian heikkoja Italiaa
vapauttamaan.

"Haa, ettekö te ole niiden roomalaisten jälkeläisiä, jotka hallitsivat
koko maailmaa?

"Jos huudan teitä mies mieheltä, niin ei joukossanne ole ketään, jonka
nimellä ei olisi sankarimainetta. Decius, Cornelius, Corvinus,
Valerius, Licinius -- tahdotteko vapauttaa kanssani isänmaan?"

"Tahdomme! Johda meitä, Cethegus", huusivat nuorukaiset innoissaan.

Lyhyen vaitiolon jälkeen lainoppinut alkoi:

"Minun nimeni on Scaevola.

"Kun roomalaisia sankarinimiä mainittiin, olisi pitänyt muistaa sekin
suku, jossa kylmäverinen sankaruus on perinnöllistä.

"Minä kysyn sinulta, tulinen sankari Cethegus, onko sinulla muuta kuin
unelmia ja toiveita, kuten näillä nuorukaisilla, vai onko sinulla
suunnitelmaa?" --

"Enemmän kuin suunnitelma, Scaevola. Minulla on voitto käsissäni.

"Minulla on tässä luettelo kaikista Italian linnoituksista. Ensi
Iduksena, siis kolmenkymmenen päivän kuluttua, ovat ne kaikki yhdellä
iskulla käsissäni."

"Mitä? Pitäisikö meidän odottaa kolmekymmentä päivää?" kysyi Lucius.

"Vain niin kauan, että tämän kokouksen osanottajat ovat ehtineet
kaupunkeihinsa, että pikalähettini ovat ennättäneet kaikkiin Italian
kaupunkeihin.

"Teidän on täytynyt jo odottaa viidettäkymmentä vuotta."

Mutta nuorukaisten levoton into, jota hän itse oli lietsonut, ei
ruvennut rauhoittumaan. He olivat pahoillaan lykkäyksestä -- he
murisivat.

Nuolennopeasti pappi huomasi tämän mielenmuutoksen.

"Ei, Cethegus", huusi hän. "Niin kauan ei saa enää hidastella.

"Jaloille miehille on hirmuhallitus sietämätön. Häpeä sille, joka
kärsii sitä kauemmin kuin on tarpeellista.

"Voin lohduttaa teitä paremmin, roomalaiset!

"Jo näinä päivinä voivat Belisariuksen aseet välkkyä Italiassa."

"Tai eikö meidän pitäisi seurata Belisariusta", kysyi Scaevola, "koska
hän ei ole Cethegus?"

"Te puhutte toiveista", sanoi tämä hymyillen, "ettekä todellisuudesta.

"Jos Belisarius laskee maihin, olen minä ensimmäinen liittymään häneen.

"Mutta hän ei laske maihin.

"En luota Bysanttiin. Keisari ei pidä sanaansa."

Cethegus pelasi rohkeata peliä.

Mutta hän ei voinut muuta.

"Sinä erehdyt. Kenties keisari täyttää lupauksensa, ennenkuin
luulettekaan. Belisarius on laivastoineen Sisilian luona."

"Ei enää. Hän on mennyt Afrikaan ja aikoo palata kotiin. Älkää luottako
Belisariukseen."

Silloin kaikui sivukäytävästä askeleita ja Albinus syöksyi sisään.

"Voitonsanoma", huusi hän. "Vapaus, vapaus!"

"Mitä tiedät?" kysyi pappi iloissaan.

"Sota! Pelastus! Bysantti on julistanut sodan gootteja vastaan."

"Vapaus! Sota!" huusivat nuorukaiset.

"Se on mahdotonta", sanoi Cethegus soinnuttomalla äänellä.

"Se on varma", huusi toinen ääni käytävästä -- sieltä tuli Calpurninus,
joka oli rientänyt Albinuksen jäljessä -- "sota on alkanut.

"Belisarius on laskenut maihin Sisiliassa Catanan luona. Syrakuusa ja
Messena ovat joutuneet hänen valtaansa, Panormuksen valloitti hänen
laivastonsa. Hän on mennyt Messenasta Regiumiin Italian puolella. Hän
on jo meidän maassamme."

"Vapaus!" huusi Marcus Licinius.

"Kaikkialla väestö liittyy häneen. Apuliasta ja Calabriasta pakenevat
hämmästyneet gootit. Vastustamatta hän tunkeutuu Bruttian ja Lucanian
kautta Napolia kohti."

"Kaikki on valhetta!" sanoi Cethegus enemmän itsekseen kuin muille.

"Et näy olevan kovinkaan iloinen hyvän asian voitosta. Mutta
sanansaattaja ratsasti kolme hevosta kuoliaaksi. Belisarius on laskenut
maihin kolmenkymmenen tuhannen miehen kanssa."

"Petturi hän, joka vielä epäilee", sanoi Scaevola.

"No, nyt nähdään", ivaili Silverius, "pidätkö sanasi, oletko sinä
meistä ensimmäinen, joka liittyy Belisariukseen?"

Cetheguksen silmien edessä tuhoutui tällä hetkellä kokonainen maailma,
hänen maailmansa.

Hän oli siis puuhannut turhaan. Vielä pahempaa. Hän oli puuhannut
vihollisen hyväksi.

Belisarius Italiassa sotajoukkoineen ja hänet oli petetty, hän oli
voimaton ja voitettu.

Joku toinen olisi jo väsyneenä jättänyt puuhansa sikseen.

Mutta prefektin sieluun ei tullut toivottomuuden varjoakaan.

Koko hänen jättiläisrakennuksensa oli luhistunut kokoon. Jyminä kaikui
vielä hänen korvissaan. Mutta samassa silmänräpäyksessä hän päätti
ryhtyä rakentamaan uutta. Hänen maailmansa oli sortunut, eikä hän
voinut edes huoatakaan sen muistoksi, sillä kaikki katselivat häntä.
Hän päätti luoda uuden maailman.

"No, mitä teet?" kysyi Silverius uudestaan.

Cethegus ei katsonutkaan häneen.

Kokoontuneihin päin kääntyen sanoi prefekti rauhallisesti:

"Belisarius on laskenut maihin. Hän on nyt päällikkömme. Minä menen
hänen leiriinsä."

Sitten hän lähti levollisin askelin ja tyynen näköisenä Silveriuksen ja
hänen ystäviensä ohi ovelle päin.

Silverius aikoi kuiskata hänelle jonkin pilkkasanan, mutta mykistyi
nähdessään prefektin synkän katseen.

"Älä ilku, pappi", näytti se sanovan, "tästä hetkestä saat vielä
rangaistuksen."

Ja Silverius, voittaja, jäi pelästyneenä paikalleen. --



YHDEKSÄS LUKU.


Bysanttilaisten maihinnousu oli yhtä odottamaton gooteille kuin
italialaisillekin.

Sillä Belisariuksen lähtö keisarillisen laivaston kanssa kaakkoon päin
erehdytti kaikki.

Goottilaisista ystävistämme oli vain Totila Ala-Italiassa. Turhaan hän
oli Napolin merikreivinä lähettänyt hallitukselle Ravennaan varoituksen
toisensa jälkeen ja pyytänyt joukkoja ja varoja Sisilian puolustamista
varten.

Myöhempänä saamme nähdä, kuinka häneltä riistettiin kaikki apukeinot
sen kohtalon torjumiseen, joka uhkasi hänen kansaansa ja joka heitti
synkkiä varjoja hänen omaan päivänpaisteiseen elämäänsä sekä särki ne
onnen siteet, joilla ystävällinen kohtalo oli tähän saakka ympäröinyt
tuota jumalien suosikkia.

Sillä pian oli hänen onnistunut vastustamattomalla olemuksellaan
voittaa puolelleen jalon, vaikka ankaran Valeriuksen sydän.

Olemme nähneet, kuinka järkyttävästi tyttären rukoukset, puolison
jäähyväissanojen muisto ja Totilan avomielisyys olivat vaikuttaneet
arvoisaan vanhukseen aikaisemmin kerrotussa yöllisessä kohtauksessa.

Totila jäi vieraaksi huvilaan, hyväntahtoinen Julius kutsuttiin
rakastuneitten avuksi ja heidän yhteiset ponnistuksensa saivat isän
vähitellen myöntymään.

Tämä oli kuitenkin, vanhuksen ankaraan roomalaishenkeen katsoen,
mahdollista vain senvuoksi, että Totila luonteeltaan ja sivistykseltään
oli kaikista gooteista roomalaisia lähinnä, joten Valerius heti
huomasi, ettei hän voinut kutsua barbaariksi nuorukaista, joka paremmin
kuin moni italialainen tunsi helleenisen ja roomalaisen kirjallisuuden
kielen, viisauden ja kauneuden ja osasi antaa sille arvon sekä ihaili
vanhan maailman sivistystä yhtä paljon kuin rakasti goottejaan.

Sen ohessa yhdisti valtiollisissa asioissa vanhaa roomalaista ja
nuorta germaania se seikka, että he molemmat tulisesti vihasivat
bysanttilaisia.

Totilan avomielinen sankarisielu inhosi kansansa verivihollisten
keskuudessa vallitsevan matelemisen ja hirmuvallan sekoitusta kuten
valo vihaa yötä. Valeriuksen sukuperintönä taas oli viha yksinvaltiutta
ja Bysanttia kohtaan.

Valeriukset olivat keisarikunnan muodostamisesta alkaen kuuluneet
ylimysmielis-tasavaltalaiseen vastustuspuolueeseen.

Ja moni tämän suvun jäsenistä oli Tiberiuksen ajoista saakka saanut
verellään maksaa tasavaltalaiset mielipiteensä.

Tämä suku ei ollut koskaan sydämessään tunnustanut maailmanvallan
siirtämistä Tiberin kaupungista Bysanttiin. Valeriuksen mielestä
bysanttilainen keisarikunta oli kehittänyt hirmuhallituksen huippuunsa.
Kaikin voimin hän tahtoi estää näiden keisarien ahneuden,
uskonvainoamisen ja itämaisen hirmuvallan pääsemistä valtaan
Latiumissaan.

Sen lisäksi sattui, että Justinianuksen ahne edeltäjä oli vanginnut
Valeriuksen isän ja veljen, jotka olivat kauppamatkalla Bysantissa,
mestauttanut heidät muka erään salaliiton jäseninä sekä anastanut
heidän itämailla olevan omaisuutensa. Isänmaanystävän valtiollisen
vihan lisäksi tuli siis vielä mieskohtainen viha.

Kun Cethegus otti hänet osalliseksi katakombien salaliittoon, oli hän
innokkaasti kannattanut ajatusta Italian itsenäistymisestä, mutta
vastustanut kaikkea lähentelemistä keisarillisen puolueen kanssa
sanoen: "Mieluummin kuolema kuin Bysantti!"

Molemmat miehet vakaantuivat siis yhä päätöksessään, etteivät he
suvaitse ainoatakaan bysanttilaista kauniissa maassaan, jota gootti
rakasti melkein yhtä paljon kuin roomalainenkin.

Rakastavaiset eivät tahtoneet vielä pakottaa vanhusta ratkaisevan
vastauksen antamiseen. He tyytyivät toistaiseksi vapaaseen
seurusteluun, jonka Valerius salli, ja odottivat rauhallisesti, kunnes
jokapäiväinen yhdessäolo opettaisi hänet huomaamaan heidän täydellisen
yhdistymisensä mahdolliseksi.

Siten elelivät nuoret ystävämme onnellisina.

Rakastuneet iloitsivat paitsi oman rakkautensa onnesta myöskin siitä,
että isä rupesi yhä enemmän suosimaan Totilaa. Julius puolestaan sai
kokea uhrautuvaisuuden iloa, jonka jaloille sieluille tuottaa omien
tuskien voittaminen rakastetun henkilön onni.

Hänen kaipaava sielunsa, joka ei saanut tyydytystä vanhan filosofian
viisaudesta, kääntyi yhä enemmän sen opin puoleen, joka löytää
korkeimman rauhan kieltäymyksissä.

Valerian luonne oli aivan päinvastainen.

Hän oli isänsä aito roomalaisen ihanteen perikuva. Kun äiti oli
aikaisin kuollut, oli isä kokonaan johtanut hänen kasvatustaan ja
istuttanut hänen sieluunsa sekä henkisesti että siveellisesti vanhan
pakanallisen katsantokannan.

Kristinusko, johon hänet syntyessään oli pakotettu ja josta hän
niinikään ulkonaisilla keinoilla oli vapautettu, oli hänelle enemmän
peloittava kuin rakastettu voima, jota hän ei kuitenkaan voinut poistaa
ajatustensa ja tunteittensa piiristä.

Oikeana roomalaisnaisena ei hän katsellut peläten, vaan iloisen ylpeänä
Totilan sielussa välähtelevää sotaista innostusta, joka ennusti tulevaa
sankaria, kun tämä keskusteli hänen isänsä kanssa Bysantista ja sen
sotapäälliköistä.

Senvuoksi hän kestikin jalosti sen, että Totilan täytyi äkkiä
riistäytyä lemmittynsä ja ystäviensä seurasta ja ryhtyä sotatoimiin.

Sillä heti, kun bysanttilainen laivasto ilmestyi Syrakuusan kohdalle,
alkoivat sotaiset ajatukset ja sodan toivo hehkua nuoren gootin
mielessä.

Etelä-italialaisen laivaston päällikkönä hänen oli pidettävä silmällä
vihollista ja suojeltava rannikkoja.

Hän pani nopeasti laivaston kuntoon ja purjehti kreikkalaisen laivaston
luokse, vaatien heiltä selitystä näille vesille tuloon.

Belisarius, joka oli saanut käskyn alkaa vihollisuudet vasta Petroksen
määräyksestä, vastasi saapuneensa tänne senvuoksi, että maurilaiset
merirosvot olivat ruvenneet hätyyttelemään kauppalaivoja ja että
Afrikassa oli syntynyt levottomuuksia.

Totilan täytyi tyytyä tähän vastaukseen, mutta hän oli varma sodan
syttymisestä. Kenties senkin vuoksi, että hän sitä toivoi.

Hän ryhtyi senvuoksi kaikkiin varokeinoihin, lähetti varoitussanomia
Ravennaan ja koetti kaikin tavoin turvata tärkeän Napolin ainakin meren
puolelta, sillä kaupungin maanpuoleiset varustukset olivat pitkällisen
rauhan aikana joutuneet aivan rappiotilaan, ja vanha Uliaris, Napolin
komentaja, halveksi siinä määrin kreikkalaisia, ettei häntä saatu
luopumaan ylpeästä turvallisuudentunteestaan.

Gootit yleensäkin tuudittivat itsensä siihen vaaralliseen luuloon,
etteivät bysanttilaiset uskaltaisi hyökätä heidän kimppuunsa. Heidän
petollinen kuninkaansa tietysti vahvisti heitä tässä uskossa.

Totilan varoitukset jätettiin siis huomioon ottamatta, vieläpä
riistettiin innokkaalta merikreiviltä koko hänen laivastonsa, joka
määrättiin Ravennan satamaan muka siellä olevaa laivastoa
vartiopalveluksesta päästämään. Mutta niitä laivoja, joiden piti tulla
sijaan, ei näkynyt eikä kuulunut.

Totilalla oli käytettävänään vain pari vartiolaivaa, joilla hän, kuten
hän ystävilleen selitti, ei voinut edes pitää silmällä lukuisan
kreikkalaisen laivaston liikkeitä, vielä vähemmin estää sen toimia.

Nämä tiedot saivat kauppiaan jättämään huvilansa Napolin luona ja
lähtemään niemimaan eteläkärjessä olevia suuria tiluksiaan ja
kauppavarastojaan katsomaan Regiumin lähelle. Hän aikoi siirtää
Napoliin arvokkaimman omaisuutensa näiltä tienoilta, joita vastaan
Totila luuli ensimmäisen hyökkäyksen suunnattavan, sekä muutenkin
ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin pitkällisen sodan varalta.

Juliuksen piti lähteä hänen kanssaan tälle matkalle. Valeriakaan ei
suostunut jäämään yksin tyhjään huvilaan. Aivan heti ei Totilan
vakuutusten mukaan vaara vielä uhkaisi.

He lähtivät siis kaikki kolme muutamien orjien saattamina Jugumin solan
luona Regiumin pohjoispuolella sijaitsevaan päähuvilaan. Huvila oli
aivan meren rannalla, vieläpä osittain "rohkeasti uhmaillen" rakennettu
mereen, ylellisyys, jota jo Horatius aikoinaan oli moittinut.

Valerius tapasi kaikki mitä suurimmassa epäjärjestyksessä.

Hänen palvelijansa olivat, isäntänsä pitkäaikaisen poissaolon
veltostuttamina, hoitaneet huonosti taloutta. Valerius huomasi, että
hänen tarkastavaa, järjestävää ja rankaisevaa toimeliaisuuttaan
tarvittiin täällä useiden viikkojen aikana.

Sillä välin sodan vaara kävi yhä uhkaavammaksi.

Totila lähetti varoittavia merkkejä, mutta Valeria selitti, ettei hän
voinut lähteä isänsä luota vaaran hetkellä. Valerius piti taas
häpeällisenä lähteä pakoon "pikku kreikkalaisia", joita hän halveksi
vielä enemmän kuin vihasi.

Eräänä päivänä he hämmästyivät nähdessään kahden laivan melkein
yht'aikaa laskevan huvilan pieneen satamaan. Toisella tuli Totila,
toisella korsikalainen Furius Ahalla.

Molemmat olivat hiukan ihmeissään nähdessään toinen toisensa, mutta he
tervehtivät iloisina kuten ainakin hyvät ystävät ja menivät yhdessä
pitkin puutarhan taksus- ja laakerikäytäviä huvilaan.

Täällä he erosivat. Totila sanoi menevänsä hakemaan ystäväänsä
Juliusta, jota vastoin korsikalainen lähti asioilleen kauppiaan luo,
jonka kanssa hän oli jo useita vuosia ollut molemmille yhtä edullisissa
kauppa-asioissa. Iloisesti ja sydämellisesti lausui Valerius viisaan,
rohkean ja kauniin merenkulkijan tervetulleeksi, jonka jälkeen molemmat
ystävykset ryhtyivät katselemaan kirjojaan ja tilejään.

Hiukan niitä silmäiltyään jätti korsikalainen laskutaulut käsistään ja
sanoi:

"Kuten näet, Valerius, on Mercurius taas siunannut liittomme.

"Laivani ovat tuoneet sinulle purppuraa ja arvokkaita villakankaita
Foinikiasta ja Espanjasta ja vieneet kallisarvoiset valmisteesi
Bysanttiin ja Aleksandriaan, Massinaan ja Antiokiaan. Viime vuonna
voitimme sentnerin kultaa enemmän kuin edellisenä vuonna. Siten
voittomme kasvaa vuosi vuodelta niin kauan kuin urhoolliset gootit
suojelevat Länsi-Rooman rauhaa ja oikeutta."

Hän vaikeni.

"Niin kauan kuin he voivat suojella", huokasi Valerius. "Niin kauan
kuin kreikkalaiset sallivat meidän olla rauhassa. Kuka takaa, eikö jo
tänä yönä merituuli tuo Belisariuksen laivastoa näille rannoille."

"Odotatko sinäkin siis sotaa? Näin meidän kesken sanoen sota on enemmän
kuin luultava, se on varma."

"Furius", huudahti roomalainen, "mistä sen tiedät?"

"Tulen Afrikasta, Sisiliasta.

"Olen nähnyt keisarin laivaston. Sillä tavalla ei varustauduta
merirosvoja vastaan.

"Olen puhutellut Belisariuksen alipäälliköltä. He uneksivat yöt ja
päivät Italian aarteista.

"Sisilia on valmis luopumaan gooteista heti, kun Belisarius laskee
maihin."

Valerius kalpeni mielenliikutuksesta.

Furius huomasi sen ja jatkoi:

"Ja ennen kaikkea olen rientänyt tänne varoittamaan sinua. Vihollinen
aikoo laskea maihin näillä tienoilla ja minä tiesin, että -- tyttäresi
oli mukanasi."

"Valeria on roomalaisnainen."

"Niin on, mutta nämä viholliset ovat villeimpiä raakalaisia, sillä
roomalaisten keisari on lähettänyt Italiaan hunneja, massageteja,
skyyttejä, avareja, sklaveneja ja saraseeneja. Voi, jos Minervan
kaltainen lapsesi joutuu heidän käsiinsä."

"Hän ei joudu", sanoi Valerius tikaria puristaen. "Mutta olet oikeassa
-- hänen täytyy lähteä täältä -- turvalliseen paikkaan." -- --

"Missä on Italiassa turvallinen paikka? Pian hyökyvät tämän sodan
laineet Napolin yli -- Rooman yli ja tuskin murtuvat Ravennan
muureihinkaan."

"Onko sinulla niin suuret ajatukset kreikkalaisista? Onko
Kreikasta tullut Italiaan muuta kuin näyttelijöitä, merirosvoja
ja vaatekauppiaita?"

"Mutta Belisarius on voiton kultapoika. Joka tapauksessa syntyy
sellainen taistelu, ettei moni teistä elä sen loppuun saakka."

"Sinä sanot _teistä_. Etkö sinä aio ryhtyä taistelemaan puolestamme?"

"En, Valerius!

"Sinä tiedät, että suonissani virtaa puhdas korsikalainen veri
roomalaisesta nimestäni huolimatta. En ole roomalainen, en
kreikkalainen enkä gootti. Minä toivon voittoa gooteille, koska he
ylläpitävät järjestystä maalla ja merellä ja koska kauppani kukoistaa
heidän hallitessaan. Mutta jos julkisesti taistelisin heidän
puolestaan, takavarikoisivat bysanttilaiset kaikki alueellaan olevat
tavarani ja laivani, kolme neljäsosaa koko omaisuudestani.

"Ei, aion varustaa saareni niin -- kuten tiedät omistan puolet Korsikaa
-- ettei yksikään sotivista valloista voi sanottavasti vahingoittaa
minua. Minun saareni täytyy olla rauhan saari, vaikka läheisiltä mailta
ja meriltä kaikuu taistelun melske.

"Minä suojelen turvapaikkaani kuten kuningas kruunuaan, kuten sulhanen
morsiantaan -- ja senvuoksi" -- hänen silmänsä salamoivat ja hänen
äänensä vapisi liikutuksesta -- "senvuoksi aioin -- tänään sanoa sanan,
joka on vuosikausia ollut sydämelläni." --

Hän vaikeni.

Valerius huomasi, mitä oli tekeillä, ja oli hyvin pahoillaan.
Vuosikausia oli hänen mielessään kytenyt ajatus antaa tyttärensä tälle
mahtavalle kauppiaalle, vanhan ystävänsä ottopojalle, jonka
mieltymyksen Valeriaan hän oli aikoja sitten huomannut.

Vaikka nuori gootti olikin viime aikoina muuttunut hänelle rakkaaksi,
olisi hän mieluummin ottanut vävykseen monivuotisen kauppatoverinsa.

Hän tunsi korsikalaisen hillittömän ylpeyden ja kiukkuisen kostonhimon.
Hän pelkäsi, että kieltävä vastaus muuttaisi vanhan rakkauden ja
ystävyyden vihaksi. Tuon miehen rajusta hurjapäisyydestä kerrottiin
kummia juttuja. Valerius olisi mielellään säästänyt tältä ja itseltään
kieltävän vastauksen tuskan.

Mutta Furius jatkoi:

"Luullakseni olemme molemmat miehiä, jotka voimme sopia asiasta kuten
kaupasta.

"Ja minä puhun vanhan tavan mukaan ensin isälle enkä tyttärelle.

"Anna tyttäresi minulle vaimoksi, Valerius. Sinä tiedät osittain
omaisuuteni suuruuden -- vain osittain -- sillä se on suurempi kuin
aavistatkaan. Korvaukseksi myötäjäisistä annan minä -- olkoot ne kuinka
suuret tahansa -- kaksinkertaisen summan -- --"

"Furius!" keskeytti Valerius.

"Luulen olevani mies, joka voi tehdä vaimonsa onnelliseksi.

"Joka tapauksessa voin häntä suojella paremmin kuin kukaan muu näinä
uhkaavina aikoina. Jos Korsikaa uhataan, vien hänet laivoillani Aasiaan
tai Afrikaan. Joka rannalla on häntä odottamassa palatsi. Hänen ei
tarvitse kadehtia ketään kuningatartakaan. Rakastaisin häntä -- enemmän
kuin omaa sieluani."

Hän vaikeni liikuttuneena ja odotti pikaista vastausta.

Valerius oli vaiti ja mietti jotakin keinoa. -- Se kesti vain
silmänräpäyksen, mutta jo pelkkä ajatuskin, että isä voisi ruveta
punnitsemaan hänen tarjoustaan, kiihdytti Furiusta.

Hänen verensä kuohahti. Hänen kauniille, pronssinvärisille kasvoilleen,
jotka äsken olivat olleet melkein lempeän näköiset, tuli peloittava
ilme ja ruskeille poskille ilmestyi tumma puna.

"Furius Ahalla", puhui hän nopeasti ja kiivaasti, "ei ole tottunut
tekemään tarjoustaan kahdesti.

"Minun tavaroihini tartutaan tavallisesti jo ensi tarjouksella molemmin
käsin. -- Nyt tarjoan minä itseäni -- enkä, kautta jumalien, ole
huonompi kuin purppuranikaan --"

"Ystäväni", alkoi vanhus. "Me emme elä enää vanhojen ankarain
roomalaistapojen aikoina.

"Uusi uskonto on melkein kokonaan riistänyt isiltä tytärten
naittamisoikeuden. Tahtoisin antaa hänet sinulle enkä kellekään muulle,
mutta hänen sydämensä --"

"Hän rakastaa toista", vastasi korsikalainen hampaitaan kiristellen.
"Ketä?"

Hän tarttui tikariinsa ikäänkuin tahtoisi heti tappaa kilpakosijansa.

Tuo liike ja pyörivien silmien välkähdys muistutti suuresti tiikeriä.

Valerius tajusi tuon vihan voiman eikä uskaltanut sanoa nimeä.

"Kukahan hän lienee?" sanoi raivostunut Furius puoliääneen. "Joku
roomalainenko? Montanusko? Ei! Oi, ettei vain -- ei vain hän -- sano
ei, vanhus, ei hän --"

Hän tarttui Valeriuksen vaatteisiin.

"Kuka? Ketä tarkoitat?"

"Häntä, joka laski maihin yht'aikaa kanssani -- gootti. Hän se
varmaankin on. Häntähän kaikki rakastavat -- Totila!"

"Hän se on", vastasi Valerius ja yritti tarttua korsikalaisen käteen.

Mutta pelästyneenä hän laski sen irti. Voimakas kouristuskohtaus
puistatti väkevän korsikalaisen ruumista. Hän ojensi kätensä jäykästi
eteensä ikäänkuin torjuakseen tukahduttavaa tuskaa.

Sitten hän heitti päänsä taaksepäin, takoi molemmilla nyrkeillä kovasti
otsaansa, pudisti päätään ja nauroi ääneen.

Kauhistuneena Valerius katseli tuota hurjaa tunteiden purkausta.
Vihdoin nyrkissä olevat kädet vaipuivat hitaasti alas ja Furiuksen
tuhkanharmaat kasvot tulivat näkyviin.

"Kaikki on lopussa", sanoi hän sitten vapisevalla äänellä. "Minua
seuraa kirous. En saa nauttia avioliiton onnea.

"Kerran ennen -- juuri ennen häitä --! Ja nyt -- minä tiedän --
Valerian sielunlujuus ja kirkas levollisuus olisivat tuoneet pelastavan
rauhan rajusti aaltoilevaan elämääni -- olisin muuttunut
toisenlaiseksi, paremmaksi.

"Ja jollen olisi häntä saanut", -- hänen silmänsä välähtivät taas --
"niin olisi ollut melkein yhtä suuri onni murhata tuo onnen ryöstäjä.

"Niin, olisin kierinyt hänen veressään ja riistänyt morsiamen hänen
ruumiinsa äärestä -- mutta nyt se on _hän_!

"Hän, ainoa, jolle Ahalla on kiitollisuudenvelassa -- ja niin suuressa
kiitollisuudenvelassa." -- --

Hän vaikeni päätään nyökäyttäen ja vaipui muistoihinsa.

"Valerius", huudahti hän sitten äkkiä ajatuksistaan heräten, "en väistä
ketään miestä maan päällä -- en olisi sietänyt, että minut olisi
syrjäytetty toisen vuoksi -- mutta kun se oli Totila! -- Annan
Valerialle anteeksi, vaikka hän hylkäsi minut, kun hän valitsi Totilan.

"Voi hyvin, Valerius! Lähden merille, Persiaan, Intiaan -- en itsekään
tiedä minne -- joka paikassa muistan tämän hetken."

Hän riensi nopeasti ulos ja pian hänen pikku venheensä lähti kiitämään
nuolen nopeudella huvilan pienestä satamasta. --

Huoaten lähti Valerius huoneesta ja meni hakemaan tytärtään.

Hän tapasi atriumissa Totilan, joka niinikään oli lähtöpuuhissa.

Totila oli tullut sanomaan, että heidän pitäisi heti matkustaa takaisin
Napoliin.

Sillä Belisarius oli palannut Afrikasta ja risteili Panormuksen
edustalla. Milloin tahansa hän saattoi laskea maihin Sisiliassa ja
tulla Italiaankin, sillä kuningas ei ollut kiivaista kehoituksista
huolimatta lähettänyt laivoja. Näinä päivinä Totila aikoi itse lähteä
Sisiliaan ottamaan selkoa vihollisen puuhista.

Täällä he olisivat aivan turvattomat. Hän pyysi Valerian isää heti
lähtemään maata myöten takaisin Napoliin.

Mutta vanha sotilas piti häpeällisenä paeta kreikkalaisia. Kolmeen
päivään ei hän vielä pääsisi asioidensa vuoksi täältä eikä hänellä
ollut haluakaan poistua. Töin tuskin Totila sai hänet taivutetuksi
ottamaan suojelusjoukoksi kaksikymmentä goottia.

Raskain mielin Totila nousi venheeseen ja soudatti itsensä laivalleen.

Kun hän saapui sinne, oli jo pimeä ja sumuvaippa peitti kaikki esineet
laivan välittömässä läheisyydessäkin.

Silloin kuului lännestä päin aironloisketta ja laiva, jonka
tunnusmerkkinä oli mastonlatvaan asetettu punainen lyhty, tuli näkyviin
kallionkielekkeen takaa.

Totila kuunteli ja sanoi vahdissa oleville miehille:

"Alus vasemmalla! Mikä laiva se on? Kenen se on?"

"Mastokorissa on jo merkki" -- vastattiin. -- "Kauppalaiva -- Furius
Ahalla -- oli täällä ankkurissa."

"Minne matka?"

"Itään -- Intiaan."



KYMMENES LUKU.


Kolmantena päivänä sen jälkeen, kun Totila oli lähettänyt goottilaisen
vartiojoukon, oli Valerius viimeinkin saanut asiansa valmiiksi ja
päättänyt lähteä paluumatkalle seuraavana aamuna.

Hän istui Valerian ja Juliuksen kanssa illallispöydässä ja keskusteli
rauhan säilyttämisen toiveista, joita nuori sankari taisteluinnoissaan
oli pitänyt turhina. Roomalaisesta oli vaikeata ajatellakaan, että
"kreikkalaiset" tulisivat asestettuina hänen kalliiseen
synnyinmaahansa.

"Minäkin toivon rauhaa", sanoi Valeria miettiväisenä, "vaikkakin --"

"Mitä tarkoitat?" kysyi Valerius.

"Olen varma", jatkoi tytär, "että vasta sodassa oppisit rakastamaan
Totilaa. Hän taistelisi minun ja Italian puolesta."

"Niin", sanoi Julius, "hänessä uinuu sankari ja vielä suurempaakin."

"Enkä tiedä suurempaa kuin sankarimieli", sanoi Valerius.

Silloin kuului atriumin marmorilattialta kiivaita askeleita ja nuori
Torismut, goottilaisen vartiojoukon johtaja ja Totilan kilvenkantaja,
syöksyi kiivaasti sisään.

"Valerius", sanoi hän nopeasti, "käske valjastamaan vaunut ja tuomaan
kantotuolit esille -- teidän täytyy lähteä."

Huoneessa olijat hypähtivät ylös.

"Mitä on tapahtunut -- ovatko bysanttilaiset jo laskeneet maihin?"

"Puhu", sanoi Julius. "Mikä sinua huolettaa?"

"Ei mikään omasta puolestani", vastasi gootti nauraen, "enkä tahtoisi
teitäkään peloittaa, ennenkuin on välttämätöntä. Mutta en voi enää olla
vaiti -- eilisaamuna laineet ajoivat rantaan ruumiin --"

"Ruumiin?"

"Erään laivamiehistämme, Albin, Totilan laivan perämiehen."

Valeria kalpeni, mutta ei vavissut.

"Se saattoi olla sattuma -- kenties hän on hukkunut."

"Ei", vastasi gootti vakavasti, "hän ei ole hukkunut. Hänellä oli nuoli
rinnassa."

"Se todistaa merisotaa, eikä muuta", arveli Valerius.

"Mutta tänään --"

"Tänään?" kysyi Julius.

"Tänään ei ole tästä kulkenut ohi ainoatakaan maalaista, joita
tavallisesti joka päivä menee Regiumista Columiin. Ratsumies,
jonka lähetin Regiumiin päin tiedusteluretkelle, ei myöskään ole
palannut." --

"Se ei todista mitään", väitti Valerius itsepäisesti. -- Hänen
sydämensä epäili niin kauan kuin mahdollista vihattujen kreikkalaisten
maallenousua. -- "Usein hyökyaallot tukkivat tien."

"Mutta kun äsken itse menin Regiumiin päin vievää tietä ja panin
korvani maata vasten, kuulin maan tärisevän ratsujoukon alla, joka
nopeasti lähenee tännepäin. Teidän täytyy lähteä."

Valerius ja Julius tarttuivat aseihin, jotka riippuivat huoneen
pylväissä. Valeria laski raskaasti hengittäen käden sydämelleen.

"Mitä on tehtävä?" kysyi hän.

"Miehittäkää Jugumin sola, jonka kautta rantatie kulkee", käski
Valerius. "Se on kapea, sitä voimme kauan puolustaa."

"Kahdeksan goottia on jo sitä vartioimassa. Menen sinne myös niin pian
kuin te olette lähteneet matkalle. Puolet joukostani lähtee saattamaan
teitä. Rientäkää!"

Mutta ennenkuin he ehtivät lähteä huoneesta, syöksyi sisään tomuinen ja
verinen goottisoturi.

"Paetkaa", huusi hän. "Ne ovat täällä!"

"Ketkä ovat täällä, Gelaris?" kysyi Torismut.

"Kreikkalaiset! Belisarius! Piru!"

"Puhu!" käski Torismut.

"Olin päässyt Regiumin tällä puolen olevan pinjametsän luo huomaamatta
mitään epäiltävää. Tiellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.

"Kun ratsastin paksun puunrungon ohi tähystäen eteeni, tunsin nykäyksen
kaulassani ikäänkuin salama olisi repäissyt pääni irti hartioista ja
putosin maahan hevoseni alle --"

"Sinä istuit huonosti satulassa, Gelaris", moitti Torismut.

"Niin kai, mutta kun saa jouhinuoran kaulaansa ja lyijykuulan päähänsä,
niin putoaa siinä parempikin ratsastaja kuin Gelaris, Genzon poika.

"Kaksi noitaa -- metsänhaltijan tai menninkäisten näköisiä he olivat --
hyökkäsi pensastosta ojan toiselta puolen kimppuuni. He sitoivat minut
hevoseni selkään, ottivat sen pienien, takkuisten kaakkiensa väliin --
ja hei vain --"

"Ne olivat Belisariuksen hunneja", huudahti Valerius.

"He kiidättivät minua Regiumia kohti. -- Kun olin taas tullut
täydellisesti tajuihini, huomasin olevani Regiumissa keskellä
vihollisia. Siellä sain tietää kaikki.

"Hallitsijatar on murhattu, sota julistettu, viholliset ovat
valloittaneet Sisilian, koko saari on joutunut keisarin käsiin --"

"Entä luja Panormus?"

"Valloitettiin laivaston avulla, joka tuli satamaan. Mastokorit olivat
korkeammalla kuin kaupungin muurit. Niistä he ampuivat ja ryntäsivät
kaupunkiin."

"Entä Syrakuusa?" kysyi Valerius.

"Joutui sisilialaisten petollisuuden vuoksi bysanttilaisten käsiin --
goottilainen vartioväki on murhattu. Syrakuusaan ratsasti Belisarius
kukkasateessa kuten ainakin eroava vuoden konsuli -- sillä hänen
konsulivirkansa päättyi sinä päivänä -- kultarahoja ympärilleen
siroitellen ja koko kansan kättentaputusten kaikuessa."

"Missä on merikreivi? Missä on Totila?"

"Kolmisoutujen terävät kärjet puhkaisivat kaksi hänen kolmesta
laivastaan.

"Sen, jossa hän oli, ja erään toisen. Hän hyppäsi mereen täysissä
varusteissa -- eikä hänen ruumistaan -- ole vielä -- saatu ylös."

Valeria vaipui sohvalle.

"Kreikkalainen sotapäällikkö", jatkoi mies, "laski toissa yönä pimeän
ja myrskyn suojassa maihin Regiumin luona. Kaupunki otti hänet
riemuiten vastaan. Hän järjestää joukkonsa ja lähtee suoraan Napolia
kohti. Hänen etujoukkonsa, johon kuuluu keltanaamaisia ratsumiehiä --
he juuri vangitsivat minutkin, piti heti lähteä valtaamaan tätä solaa.

"Minun piti opastaa heitä.

"Vein heidät harhaan -- kauaksi länteen päin -- merenrantasuohon ja --
pakenin -- illalla pimeässä -- mutta he -- ampuivat -- jälkeeni --
nuolia -- joista -- yksi sattui -- en jaksa enää." --

Mies kaatui maahan.

"Hän on kuoleman oma", sanoi Valerius. "Hunnit käyttävät myrkytettyjä
nuolia.

"Liikkeelle, Julius ja Torismut! Te saatatte lapseni Napoliin. Minä
menen solaan ja suojelen teidän pakomatkaanne."

Turhaan Valeria rukoili. Vanhuksen kasvot ja asento todistivat
järkähtämätöntä päätöstä.

"Totelkaa", huusi hän vastahakoisille. "Minä olen tämän talon isäntä ja
minä tahdon kysyä Belisariuksen hunneilta, mitä heillä on isänmaassani
tekemistä. Ei, Julius! Minun täytyy tietää, että sinä olet Valerian
luona -- voikaa hyvin!"

Sillä aikaa kun Valeria goottilaisen saattojoukon ja useimpien orjien
kanssa ajoi täyttä laukkaa Napoliin vievää tietä pitkin, riensi
Valerius kilvellä ja miekalla varustettuna sekä puolikymmentä orjaa
mukanaan huvilan puutarhan kautta solalle, joka oli aivan lähellä hänen
tilustensa rajaa.

Vasemmalla puolen tietä sijaitsevat kalliot olivat ylipääsemättömät ja
oikealla puolella laskeutui vuoren rinne jyrkkänä kuin seinä mereen,
jonka aallot usein loiskivat tielle saakka.

Solan suu oli niin ahdas, että kaksi vierekkäin seisovaa miestä saattoi
sen sulkea kilvillään. Valerius toivoi voivansa puolustaa solaa sangen
kauan suurtakin ylivoimaa vastaan hankkiakseen pakenevien nopeille
hevosille mahdollisimman pitkän etumatkan.

Rientäessään pimeässä kapeata polkua pitkin, joka kulki hänen
viinimäkiensä ja meren välitse solalle, vanhus huomasi oikealla
puolella merellä jokseenkin kaukana rannasta pienen valon kirkkaan
tuikkeen, nähtävästi jonkin laivan merkkilyhdyn.

Valerius pelästyi. Aikovatko bysanttilaiset rynnätä meritse Napolia
vastaan? Aikoivatko he laskea väkeä maihin solan pohjoispuolelta? Mutta
silloin tietysti näkyisi useampia tulia.

Hän aikoi kysyä, mitä arvelivat asiasta orjat, jotka olivat seuranneet
hänen käskystään, vaikka nähtävästi vastenmielisesti.

Turhaan. Orjat olivat pötkineet tiehensä yön pimeyden turvissa.

He olivat jättäneet isäntänsä heti, kun tämä käänsi huomionsa muualle.

Valerius tuli siis yksin solalle, jonka huvilanpuoleista suuta kaksi
goottisoturia vartioi. Kaksi oli vihollisen puoleisen suun puolella ja
loput solan sisässä.

Tuskin Valerius oli kulkenut lähimpien vahtien ohi, kun aivan läheltä
kuului kavion kopsetta ja pian tuli viimeisestä solan Regiumin puolella
olevasta tienmutkasta näkyviin kaksi ratsastajaa, jotka ajoivat täyttä
karkua.

Kummallakin oli oikeassa kädessään tulisoihtu. Öistä seutua valaisivat
vain nämä soihdut, sillä gootit välttivät kaikkea, mikä olisi voinut
ilmaista heidän vähälukuisuutensa.

"Belisariuksen parran kautta", kiroili etumainen ratsastaja hiljentäen
vauhtiaan, "tämä kissanpolku muuttuu niin kapeaksi, että kunniallinen
ratsumies tuskin voi sitä myöten kulkea, -- ja tuolla tulee vielä
lisäksi sola -- seis, mitä siellä liikkuu?"

Hän pysähdytti hevosensa ja kumartui soihtuaan ojentaen varovasti
eteenpäin. Tässä asennossa hän oli tervassoihdun valossa sopivana
maalitauluna solassa oleville.

"Kuka siellä on?" huusi hän vielä kerran perässä tulevalle toverilleen.

Silloin goottilainen heittokeihäs lensi leveiden panssarilevyjen läpi
hänen rintaansa.

"Vihollisia, voi!" huusi kuoleva ja putosi taaksepäin satulastaan.

"Vihollisia, vihollisia", huusi toinen mies, heitti turmiota tuottavan
tulisoihdun kädestään kauas mereen, pyöräytti nopeasti hevosensa ja
ajoi tiehensä. Kaatuneen hevonen seisoi levollisena isäntänsä ruumiin
ääressä.

Yön hiljaisuudessa kuului vain poispäin kiitävän ratsun kavioiden kopse
ja solan oikealla puolen aaltojen hiljainen loiske kallioseinää
vastaan.

Solassa olevien miesten sydämet sykkivät nopeasti odotuksesta.

"Pysykää nyt levollisina, miehet", varoitteli Valerius. "Älkääkä antako
houkutella itseänne solasta ulos. Te, jotka seisotte ensimmäisessä
rivissä, pankaa kilpenne aivan vierekkäin ja ojentakaa keihäänne. Me
keskellä olevat heitämme. Te kolme takana olevaa ojennatte meille
keihäitä ja pidätte silmällä kaikkea."

"Herra", huusi goottisotilas, joka seisoi solan ulkopuolella rannalla,
"valoa näkyy! Laiva tulee yhä lähemmäksi rantaa."

"Pitäkää sitä silmällä ja antakaa meille merkki, jos --"

Mutta samassa saapuivat viholliset, joiden etujoukkona molemmat
vakoilijat olivat olleet. Joukossa oli viisikymmentä hunnilaista
ratsumiestä, muutamat niistä tulisoihduilla varustettuja.

Kun he tulivat esille tien mutkasta, loivat soihdut kirkasta valoa
pimeään ympäristöön.

"Tässä se oli, herra", sanoi pakoon päässyt ratsumies, "katsokaa
eteenne".

"Viekää pois ruumis ja ratsu", sanoi karkea ääni, ja joukon johtaja
ratsasti hitaasti soihtu kädessään solan suuta kohti.

"Seis!" huusi Valerius hänelle latinankielellä. "Keitä olette ja mitä
tahdotte?"

"Samaa voin teiltä kysyä", vastasi johtaja samalla kielellä.

"Olen roomalainen ja puolustan isänmaatani rosvoja vastaan."

Johtaja oli sillävälin soihtunsa valossa tarkastanut seudun. Hänen
harjaantunut silmänsä näki mahdottomaksi solan kiertämisen oikealta tai
vasemmalta puolen ja hän huomasi myöskin solan suun kapeuden.

"Ystävä", sanoi hän vetäytyen hiukan taaksepäin. "Me olemme siis
liittolaisia. Mekin olemme roomalaisia ja tahdomme vapauttaa Italian
ryöväreistä. Väisty siis ja salli meidän päästä läpi."

Valerius, joka tahtoi kaikin tavoin voittaa aikaa, sanoi:

"Kuka sinä olet ja kuka sinut lähettää?"

"Nimeni on Johannes. Justinianuksen viholliset sanovat minua
'veriseksi'. Olen Belisariuksen keveiden ratsumiesten päällikkö.

"Koko maa Regiumista tänne saakka on ottanut meidät riemuiten vastaan.
Tässä on ensimmäinen este. Olisin jo ollut pitkien matkojen päässä,
jollei eräs goottikoira olisi vienyt meitä vetelälle suolle, jonne
monta hyvää hevosta hukkui. Me olemme hukanneet tärkeätä aikaa. Älä
viivytä enää meitä! Saat pitää henkesi ja omaisuutesi ja sinulle
annetaan sen lisäksi runsas palkinto, jos lähdet meitä opastamaan.
Nopeus tuottaa meille voiton. Viholliset ovat hämmästyksissään. He
eivät saa toipua, ennenkuin olemme Napolin, vieläpä Rooman edustalla.
'Johannes', sanoi Belisarius minulle, 'kun en voi käskeä myrskytuulta
lakaisemaan maata puhtaaksi edeltäni, lähetän sinut.'"

"Siis tieltä pois!" --

Hän kannusti hevostaan.

"Sano Belisariukselle, että niin kauan kuin Cnejus Valerius elää, ei
hän pääse askeltakaan eteenpäin Italian mantereella. Takaisin, rosvot!"

"Hullu ihminen! Sinä taistelet goottien puolella meitä vastaan."

"Vaikka helvetin puolella -- kun teitä vastaan on taisteltava."

Johtaja silmäili vielä kerran tutkivasti oikealle ja vasemmalle.

"Kuule", sanoi hän, "sinä voit todellakin pidättää meitä tässä
hetkisen. Mutta et kauan. Jos väistyt, saat pitää henkesi. Jollet
väisty, annan ensin nylkeä sinut elävältä ja sitten seivästää."

Hän nosti tulisoihtua koettaen keksiä jotakin heikkoa kohtaa.

"Takaisin", huusi Valerius. "Ammu, ystävä!"

Jousen jänne helähti, ja nuoli napsahti ratsumiehen kypärään.

"Odotahan", huusi tämä peräytyen.

"Ratsailta joka mies", komensi hän. Mutta hunnit eivät mielellään
laskeudu hevosen selästä.

"Mitä, herra? Ratsailtako?" kysyi eräs etumaisista ratsumiehistä.

Silloin Johannes iski miestä päin naamaa nyrkillään.

Mies ei liikahtanutkaan.

"Ratsailta!" ärjäsi johtaja vielä kerran. "Aiotteko te hevosen selässä
mennä tuohon rotanloukkuun?"

Hän hyppäsi itse pois ratsultaan.

"Kuusi teistä kiipeää puihin ja ampuu ylhäältäpäin.

"Kuusi heittäytyy maahan, ryömii eteenpäin pitkin tien sivuja ja ampuu
pitkältään. Kymmenen ampuu seisoaltaan rinnan korkeudelta. Kymmenen
vartioi hevosia. Loput tulevat minun jäljestän! keihäät ojossa heti,
kun on ammuttu. Eteenpäin."

Hän antoi soihtunsa eräälle miehelle ja tarttui keihääseensä.

Sillä aikaa, kun hunnit täyttivät hänen käskyjään, silmäili hän vielä
solaa.

"Antautukaa!" sanoi hän.

"Tulkaa", huusivat gootit.

Johannes antoi merkin, ja kolmattakymmentä nuolta suhahti yht'aikaa.

Kiljaisten kaatui oikeanpuoleinen eturivin gootti. Eräs puuhun
kiivenneistä hunneista oli ampunut häntä otsaan. Nopeasti Valerius
hyppäsi kilpineen hänen tilalleen.

Hän joutui parahiksi ottamaan vastaan Johanneksen raivoisan
hyökkäyksen, kun tämä peitsi ojossa syöksyi solaan. Valerius torjui
peitsen kilvellään ja iski bysanttilaista, joka horjahti taaksepäin,
hoiperteli ja kaatui lähelle solan suuta. Hänen takanaan olevat hunnit
peräytyivät hiukan.

Silloin ei Valeriuksen vieressä oleva gootti voinut vastustaa haluaan
ottaa vihollisten johtaja hengiltä. Hän syöksyi peitsi ojossa muutamia
askelia eteenpäin asennostaan.

Mutta Johannes oli sitä odottanutkin. Nuolennopeasti hän hypähti
pystyyn, työnsi hämmästyneen gootin solasta, pääsi samassa itse
Valeriuksen suojaamattomalle puolelle ja tämän torjuessa uudestaan
ryntääviä hunneja, pisti pitkän persialaisen veitsensä hänen kylkeensä.

Valerius kaatui, mutta kolmen hänen takanaan seisovan gootin onnistui
kilpiensä piikeillä karkoittaa Johannes, joka jo oli tunkeutunut solan
sisään. Hän riensi hunniensa luo käskien heidän uudestaan ampua.

Ääneti asettui kaksi goottia taas kilpineen solan suulle. Kolmas piti
veristä Valeriusta sylissään.

Silloin syöksyi takapuolella ollut vahti solaan huutaen:

"Laiva! Herra -- laiva! Ne ovat laskeneet maihin.

"Ne hyökkäävät meitä vastaan takaapäin. Paetkaa, me kannamme teitä --
piilopaikkaan kallioiden lomassa." --

"Ei", sanoi Valerius nousten pystyyn, "tahdon kuolla täällä; aseta
miekkani kahva tuota kallioseinää vasten ja --"

Mutta silloin kajahti huvilan puolelta goottilaisen sotatorven ääni.
Tulisoihdut välkkyivät, ja kolmekymmentä goottia syöksyi solaan, Totila
etunenässä. Hän katsahti ensin Valeriusta.

"Liian myöhään, liian myöhään", huusi hän tuskallisesti. "Mutta
seuratkaa minua! Kostoa! Ulos!"

Raivoisana hän hyökkäsi keihäillä varustetun jalkaväkensä kanssa
solasta ulos. Yhteentörmäys kapealla tiellä meren ja kallion välillä
oli kamala.

Tulisoihdut sammuivat mellakassa, eikä valkeneva aamukaan vielä antanut
tarpeeksi valoa.

Hunnit, vaikka heitä olikin enemmän kuin rohkeita hyökkääjiä, olivat
äkillisen rynnäkön vuoksi aivan hämmennyksissään. He luulivat, että
kokonainen goottilainen sotajoukko oli tulossa. He riensivät hevostensa
luo päästäkseen pakoon. Mutta gootit pääsivät melkein yht'aikaa
paikalle, jossa maahan laskeutuneiden hunnien hevoset olivat, ja sekä
miehet että hevoset syöksyivät nurin niskoin kalliolta alas.

Turhaan Johannes iski itse pakenevia miehiään. He juoksivat hänet
kumoon, mutta hän nousi ylös ja syöksyi lähintä goottia vastaan.

Mutta hän joutui pahaan paikkaan. Hän tunsi vastassaan olevan Totilan.

"Kirottu pellavapää", huusi hän. "Sinä et siis hukkunutkaan?"

"En, kuten näet", huusi tämä ja iski häntä miekalla niin, että kypärä
halkesi ja miekka upposi syvälle päähän. Bysanttilainen kaatui maahan.

Silloin oli vastustus lopussa.

Hädin tuskin saivat lähimmät ratsumiehet vedetyksi johtajansa hevosen
selkään ja viedyksi hänet pois. Taistelupaikka oli goottien käsissä.

Totila riensi takaisin solaan. Hän tapasi Valeriuksen kalpeana, silmät
kiinni ja pää kilven varassa. Hän heittäytyi polvilleen hänen viereensä
ja painoi jäykistyneen käden rintaansa vasten.

"Valerius", huusi hän, "isä! Älä lähde! Älä lähde luotamme! Vielä
jäähyväissanat."

Kuoleva avasi väsyneesti silmänsä.

"Missä he ovat?" kysyi hän.

"Voitetut, pakenivat."

"Voitto", huudahti Valerius, "saan siis kuolla voittajana. Ja Valeria
-- lapseni -- onko hän pelastunut?"

"On, hän on pelastunut.

"Pelastuttuani meritaistelusta ja merestä riensin tänne varoittamaan
Napolia ja pelastamaan teitä.

"Laskin maihin lähellä Napolin ja talosi välistä tietä. Siellä tapasin
hänet ja sain tietää vaarasi. Eräs laivaveneistäni vie hänet Napoliin.
Toisella riensin tänne pelastaakseni sinut -- mutta jouduinkin vain --
kostamaan puolestasi."

Hän painoi päänsä kuolevan rintaa vasten.

"Älä sure minua, minähän kuolin voittajana. Ja sinua, poikani, sinua
saan siitä kiittää."

Hän siveli hellästi nuorukaisen pitkiä kutreja.

"Ja Valerian pelastuksesta. Sinua, sinua saan toivoakseni kiittää
Italiankin pelastuksesta. Sinä olet sankari, joka tämän maan voi
pelastaa, -- huolimatta Belisariuksesta ja Narseksesta. Sinä voit sen,
-- sinä teet sen, -- ja palkkanasi on rakas lapseni."

"Valerius! Isäni!"

"Hän on omasi! Mutta vanno minulle" -- ja hän kohottautui viimeisillä
voimillaan pystyyn ja katsoi häntä terävästi silmiin, -- "vanno minulle
Valerian kotijumalan nimessä, ettet ota häntä vaimoksesi, ennenkuin
Italia on vapaa eikä tuumaakaan sen pyhästä maasta ole bysanttilaisten
hallussa."

"Minä vannon sen sinulle", huusi Totila riemastuneena tarttuen hänen
käteensä, "minä vannon sen Valerian kotijumalan nimessä."

"Kiitos, kiitos, poikani! Nyt kuolen huolettomana -- kerro terveiseni
hänelle ja sano, että olen uskonut hänet sinun hoitoosi ja
suojeltavaksesi -- hänet ja Italian."

Hän laski päänsä kilvelleen, pani kätensä ristiin rinnalleen -- ja
kuoli.

Kauan piti Totila kättään sydäntään vasten painettuna.

Loistava valo herätti hänet äkkiä unelmista. Se oli aamuaurinko, jonka
kultainen kehrä kohosi loistavana kalliovuorten harjan yli. Hän
ponnahti pystyyn ja katseli nousevaa taivaankappaletta.

Kirkas paiste heijastui meren aaltoihin ja levisi ympäri seutua.

"Valerian kotijumalan nimessä", toisti hän hiljaa syvästi liikutettuna
ja kohotti kätensä vannoen aamuaurinkoon päin.

Samoin kuin vainajakin, sai hän voimaa, lohdutusta ja innostusta
ankarasta lupauksestaan. Korkea velvollisuus kohotti häntä.

Levollisena hän lähti solasta ja käski kantaa ruumiin laivaansa, jolla
se sitten vietäisiin Valeriusten perhehautaan Napoliin.



YHDESTOISTA LUKU.


Näiden uhkaavien tapausten aikana eivät tietysti gootitkaan olleet
aivan toimettomina. Mutta heidän kuninkaansa pelkurimainen petollisuus
oli lamauttanut, vieläpä tarkoituksella tehnyt turhiksi toimenpiteet
voimakkaamman vastarinnan hyväksi.

Teodahad oli pian toipunut hämmästyksestään, jonka bysanttilaisen
lähettilään sodanjulistus oli aiheuttanut, sillä hän ei voinut eikä
tahtonut luopua siitä vakaumuksesta, että häntä uhkailtiin etupäässä
keisarillisen hovin kunnian säilyttämisen vuoksi.

Hänhän oli viimeksi puhunut vierasten miesten läsnäollessa Petroksen
kanssa, jolla tietysti goottien ja roomalaisten vuoksi täytyi olla
jonkinlainen syy komentaa Belisarius Italiaan. Viime mainitun
saapuminenhan oli kauan edeltäpäin sovittu keino salaisten
suunnitelmain toteuttamiseksi.

Sotaan ryhtyminen oli hänestä mitä vastenmielisintä, -- eikä siihen
hänen mielestään ollut pakkokaan, koska hän, viisaasti kyllä, harkitsi
sodankäyntiin tarvittavan kaksi riitapuolta.

"Jollen puolusta itseäni", ajatteli hän, "on hyökkäys pian ohi.
Belisarius tulkoon -- minä pidän voimieni mukaan huolta siitä, ettei
hän kohtaa vastarintaa, joka vain yllyttäisi keisarin yhä enemmän
suuttumaan minuun. Mutta jos sotapäällikkö sitävastoin ilmoittaa
Bysanttiin, että olen häntä kaikin tavoin avustanut, täytyy
Justinianuksen täyttää alkuperäinen sopimus ainakin suurimmaksi osaksi,
jollei kokonaankin."

Hän toimikin tässä mielessä, kutsui kaikki goottien maa- ja merivoimat
Ala-Italiasta, jossa Belisariuksen odotettiin nousevan maihin, ja
lähetti niitä joukottain valtakunnan itärajoille Liburniaan, Dalmatiaan
ja Istriaan sekä länteen päin Etelä-Galliaan. Nämä käskynsä hän
perusteli sillä, että Bysantista oli lähetetty Dalmatiaan Salonan
kaupunkia vastaan pienempi joukko ja että keisari oli vaihtanut
lähettiläitä frankkien kuninkaan kanssa, joten bysanttilaisten
päähyökkäystä voitiin odottaa Istriassa, kun taas heidän liittolaisensa
frankit hyökkäisivät Rodanuksen ja Paduksen tienoilla.

Belisariuksen valeliike Afrikaan päin tuntui vahvistavan tätä luuloa.
Niinpä sattuikin sellainen ennenkuulumaton tapaus, että goottien
sotajoukot, laivat, aseet ja sotatarpeet kuljetettiin pois juuri niiltä
seuduilta, joita vastaan ensimmäinen hyökkäys todella kohdistuisi, että
Etelä-Italia Roomaan, melkeinpä Ravennaan saakka oli suojaton
vihollisen hyökkäystä vastaan ja että kaikki puolustustoimet niillä
tienoilla, mihin vihollinen pian suuntaisi ensimmäisen iskunsa,
laiminlyötiin.

Dravuksen, Rodanuksen ja Paduksen seuduilla vilisi goottilaisia aseita
ja laivoja, kun sitävastoin Sisiliasta puuttui, kuten olemme nähneet,
vartioimiseenkin tarvittavat laivat.

Goottilaisten isänmaanystävien voimakas esiintyminen ei paljon
parantanut asioita.

Kuningas oli poistanut läheisyydestään Vitigeksen ja Hildebadin
lähettämällä heidät sotajoukon mukana asioille Istriaan ja Galliaan, ja
kiukkuista Tejaa vastusti kaikin voimin Hildebrand-vanhus, joka ei
tahtonut kokonaan heretä luottamasta viimeiseen amaliin.

Teodahad sai puuhissaan voimakasta apua, kun hänen päättäväinen
puolisonsa saapui takaisin.

Vitiges oli heti bysanttilaisten sodanjulistuksen jälkeen vienyt
goottilaisen sotajoukon Feretrin linnaa vastaan, jonne Gotelindis
oli paennut pannonilaisine palkkasotureineen ja saanut tämän
vapaaehtoisesti lähtemään Ravennaan taaten hänelle suojelustaan siihen
saakka, kun piakkoin Rooman läheisyydessä pidettävä kansan- ja
sotajoukkojen käräjät kaikkien lain säädösten mukaan olivat tutkineet
ja ratkaisseet asian.

Molemmat asianomaiset hyväksyivät nämä ehdot, sillä goottilaiset
isänmaanystävät pitivät tärkeänä, ettei nyt, kun ankara sota uhkasi
valtakuntaa, ylin johto hajautuisi puolueriitojen vuoksi.

Rehellinen ja oikeudentuntoinen kreivi Vitiges oli sitä mieltä, että
jokaisella syytetyllä täytyi olla täydellinen puolustautumisoikeus.
Tejakin huomasi, että kun vihollinen oli syyttänyt kuningasmurhasta
koko goottien kansaa, voi ainoastaan ankara ja juhlallinen menettely,
jolloin kaikkia muodollisuuksia tarkoin noudatettaisiin, pelastaa
kansan kunnian eikä suinkaan sokeaan epäluuloon perustuva, rähisevä
roistoväen tuomio.

Mutta Gotelindis sai tästä menettelytavasta uutta luottamusta. Vaikka
hän siveellisen vakaumuksen mukaan olikin menetellyt väärin, luuli hän
melkein varmasti, ettei häntä vastaan voitaisi saada mitään päteviä
todistuksia.

-- Vain hän yksin oli nähnyt vihollisensa kuoleman. --

Ja hän tiesi, ettei häntä tuomittaisi ilman täydellisiä todistuksia.

Niinpä hän tulikin vapaaehtoisesti Ravennaan, lietsoi puolisonsa arkaan
sieluun uutta rohkeutta ja toivoi voivansa, kun käräjäpäivä oli ohi,
esteettä mennä Belisariuksen leiriin päästäkseen lepoon Bysantin hoviin
sekä turvaan vastaiselta vainolta.

Kuningasparin luottamus onnistumiseensa käräjillä kasvoi, kun frankkien
varustukset antoivat heille tekosyyn lähettää paitsi Vitigestä ja
Hildebadia vaarallinen kreivi Tejakin kolmannen sotajoukon mukana
niemimaan luoteisosaan. -- Heidän kanssaan meni useita tuhansia
goottipuolueen innokkaimpia kannattajia. -- Niinpä he luulivat, ettei
tuona päivänä olisi Rooman lähistöllä kovinkaan monta heidän
vastustajiaan. -- Ja he toimivat uutterasti saadakseen ratkaisevana
päivänä kokoukseen mahdollisimman suuren määrän henkilökohtaisia
puoluelaisiaan ja Amalasuntan vanhoja vastustajia, baltien mahtavan,
monihaaraisen suvun jäseniä.

Kuningaspari oli levollinen ja varma asiastaan. Olipa Gotelindis
suostuttanut Teodahadin esiintymään puolisonsa puoltajanakin kaikkia
goottien syytöksiä vastaan tällä tavoin jo edeltäpäin peloittaen kaikki
vastustajat rohkeudellaan ja kuninkaallisella arvollaan.

Puoluelaistensa ja pienen henkivartiaston seuraamana he lähtivät
Ravennasta Roomaan, jonne he saapuivat useita päiviä ennen kokouksen
alkua. He asettuivat asumaan vanhaan keisarinpalatsiin.

Kokousta ei aiottu pitää aivan Rooman muurien edustalla, vaan sen
lähistöllä, avonaisella, Regeta-nimisellä kentällä Anagnin ja
Terracinan välillä.

Aikaisin sen päivän aamuna, jolloin Teodahad oli juuri käräjäpaikalle
lähdössä ja otti Gotelindikselta jäähyväisiä, ilmoitettiin odottamaton
ja epämieluisa vieras, nimittäin Cethegus, joka ei ollut vielä
näyttäytynyt heidän Roomassa ollessaan. Hänellä oli ollut täysi puuha
varustusten valmistamisessa.

Kun hän tuli sisään, huudahti Gotelindis säikähtäneenä hänen kasvojensa
ilmeestä:

"Jumalan tähden, Cethegus! Minkä onnettomuuden sanoman sinä tuot?"

Mutta prefekti rypisti vain hetkeksi otsaansa hänet nähdessään ja sanoi
sitten levollisesti:

"Onnettomuuden sanoman kai sille, jota se kohtaa.

"Tulen eräästä ystävieni kokouksesta, jossa vasta sain tietää sen,
minkä heti koko Rooma tietää, Belisarius on laskenut maihin."

"Vihdoinkin", huudahti Teodahad. -- Kuningatarkaan ei saanut salatuksi
voitoniloaan.

"Älkää riemuitko liian aikaisin!

"Kenties kadutte vielä.

"En tule vaatimaan teitä enkä ystäväänne Petrosta tilille. Sen, joka
ryhtyy asioihin petturin kanssa, täytyy olla valmis valheen satoon.

"Tulen vain teidän vuoksenne ilmoittamaan, että te olette aivan
varmasti hukassa."

"Hukassako?"

"Me olemme turvassa nyt."

"Ei, kuningatar. Belisarius on maihin noustuaan julistuskirjassa
ilmoittanut tulleensa rankaisemaan Amalasuntan murhaajia. Hän on
luvannut suuren palkinnon ja suosion sille, joka tuo teidät hänelle
elävinä tai kuolleina."

Teodahad kalpeni.

"Mahdotonta", huusi Gotelindis.

"Gootit taas saavat pian tietää, kenen toimesta maa on vastustuksetta
joutunut vihollisten käsiin.

"Vieläkin enemmän.

"Olen saanut Rooman kaupungilta toimeksi pitää sen eduista huolta näinä
myrskyisinä aikoina.

"Minä vangitsen teidät Rooman nimessä ja jätän Belisariuksen käsiin."

"Sinä et uskalla", sanoi Gotelindis tarttuen tikariinsa.

"Hiljaa, Gotelindis. Nyt ei murhatakaan avuttomia naisia kylvyssä.

"Minä sallin teidän paeta -- mitäpä minua teidän elämänne tai
kuolemanne liikuttaa -- halvasta hinnasta."

"Suostun mihin tahansa", änkytti Teodahad.

"Sinä luovutat minulle Silveriuksen kanssa tekemäsi sopimuksen
asiapaperit -- vaiti! Älä valehtele! Minä tiedän, että te olette kauan
salassa hieroneet kauppoja.

"Olet taas tehnyt kauniita kauppoja! Minä haluan kauppakirjan."

"Kauppa on nyt mitätön ja asiapaperit arvottomat. Sinä saat ne. Ne ovat
kätkössä pyhän Martinuksen basilikassa, sarkofagissa, vasemmalla
kuorikellarissa!"

Hänen pelkonsa todisti hänen sanansa tosiksi.

"Hyvä on", sanoi Cethegus. Legioonalaiseni vartioivat kaikkia palatsin
ovia.

"Noudan ensin asiapaperit.

"Jos löydän ne sieltä, annan käskyn, että teidät lasketaan vapaiksi.
Jos sitten tahdotte paeta, niin menkää Marcus Aureliuksen portille ja
sanokaa nimeni vartiaston sotatribuunille Pisolle. Hän sallii teidän
mennä."

Hän lähti jättäen kuningasparin neuvottomuuden ja tuskan valtaan.

"Mitä meidän on tehtävä?" sanoi Gotelindis enemmän itsekseen kuin
puolisolleen. "Väistyäkö vai uhmaillako?"

"Mitäkö on tehtävä?" toisti Teodahad katkerasti. "Uhmaillako? Siis
jäädä! Mielettömyyttä! Pois täältä niin pian kuin suinkin. Pako on
ainoa pelastuksemme!

"Ensin Ravennaan -- se on selvä. Sieltä anastan valtakunnan rahaston.
Sieltä pakenemme frankkien luo, jos tarve vaatii. Ikävä vain, että
minun täytyy jättää tänne kätketyt rahat. Monta miljoonaa solidia."

"Täälläkö? Onko sinulla aarteita kätkössä täällä Roomassakin", kysyi
Gotelindis. "Missä? Ovatko ne varmassa kätkössä?"

"Liiankin varmassa! Katakombeissa!

"Minä itsekin tarvitsisin tuntikausia löytääkseni ne pimeistä
sokkeloista. Ja nyt riippuu elämä tai kuolema minuuteista. Elämä on
sittenkin tärkeämpi kuin solidit. Tule mukaani, Gotelindis. Minä
riennän Marcus Aureliuksen portille, ettemme kadottaisi
silmänräpäystäkään."

Hän lähti huoneesta.

Mutta Gotelindis jäi seisomaan mietteissään.

Hän oli miehensä sanojen johdosta saanut ajatuksen, suunnitelman. Hän
punnitsi vastustuksen mahdollisuuksia.

Hänen ylpeytensä ei olisi sallinut hänen luopua vallasta.

"Raha on valtaa", sanoi hän itsekseen, "ja vain valta on elämää."

Hänen päätöksensä oli varma.

Hän ajatteli kappadokialaisia palkkasotureita, jotka kuningas oli
ahneudessaan erottanut palveluksestaan. Ne olivat vielä isännättöminä
Roomassa odotellen laivaa.

Hän kuuli Teodahadin menevän nopeasti portaita alas ja huutavan
kantotuoliaan.

"Niin, pakene vain, raukka", sanoi hän, "minä jään tänne." --



KAHDESTOISTA LUKU.


Ihanana nousi aurinko seuraavana aamuna merestä. Sen säteet
kimaltelivat tuhansien goottisoturien kirkkaissa aseissa Regetan
laajalla tasangolla.

Avaran valtakunnan kaikista maakunnista olivat nämä joukot tänne
virranneet, ryhmittäin, suvuttain, useat vaimoineen ja lapsineen,
joutuakseen suureen katselmukseen, joka syksyisin pidettiin.

Tällainen kansankokous oli samalla kertaa kansakunnan kaunein juhla ja
vakavin neuvottelu.

Se oli peräisin pakanalliselta ajalta ja sen huippukohtana oli ollut
suuri uhrijuhla, joka kahdesti vuodessa talvi- ja kesäpäivänseisauksen
aikana yhdisti kansan kaikki suvut yhteisiä jumalia palvelemaan. Sen
yhteydessä oli markkinat ja vaihtokauppa, aseleikkejä ja sotajoukkojen
katselmus. Kokouksella oli myöskin ylin tuomiovalta, ja valtiollisena
tekijänä se ratkaisi niinikään lopullisesti sodasta ja rauhasta sekä
suhteesta muihin valtioihin.

Ja yhä vielä kristityssäkin goottivaltiossa, jossa kuningas oli ottanut
itselleen useita oikeuksia, jotka alkujaan kuuluivat kansalle, oli
kansankokouksella erittäin juhlallinen leima, vaikkakin sen vanha
pakanallinen merkitys oli unohtunut. Ja nuo entiset kansanvapauden
jäännökset, joita ei edes voimakas Teoderik ollut loukannut, heräsivät
taas voimakkaammin eloon hänen heikkojen jälkeläistensä aikana.

Vapaiden goottien kokouksella oli yhä oikeus julistaa tuomioita ja
rangaistuksia, vaikkakin kuninkaan kreivi hänen nimessään johti
oikeudenkäyntiä ja pani toimeen tuomion.

Ennen olivat germaanilaiset kansat usein julkisessa kansankokouksessa
syyttäneet, tuominneet ja mestanneet kuninkaansakin petoksesta,
murhasta ja muista suurista rikoksista.

Ylpeänä ja itsetietoisena siitä, että oli oma herransa tarvitsematta
olla kenenkään palvelija, ei edes kuninkaan, mikäli vapautta liikaa
rajoitettiin, meni germaani kaikkine aseineen "käräjiin", jossa hän
tovereihinsa liittoutuneena tunsi itsensä turvalliseksi ja vahvaksi ja
näki elävästi edessään oman ja kansansa vapauden, voiman ja kunnian.

Mutta tällä kertaa gootit saapuivat kansankokoukseen erittäin tärkeistä
syistä.

Sota Bysanttia vastaan oli odotettavissa, mahdollisesti jo alkanutkin,
kun kutsut Regetaan saapumisesta lähetettiin ympäri maata. Kansa
iloitsi saadessaan taistella vihatun vihollisensa kanssa ja tarkastaa
sotajoukkoaan, sillä tällä kertaa varsinkin olisi kansankokous samalla
tärkeä sotajoukkojen katselmus.

Sen lisäksi ainakin läheisimpien maakuntien gootit tiesivät, että
Regetassa tuomittaisiin Teoderikin tyttären murhaajat. Murha oli
herättänyt suurta suuttumusta, ja jo senkin vuoksi saapui Regetaan
paljon väkeä.

Osa tänne rientäneestä kansasta majoittui läheisiin kyliin ystävien ja
sukulaisten luo, mutta suuret joukot olivat jo useita päiviä ennen
kokouksen juhlallista avaamista leiriytyneet ohuihin telttoihin,
vajoihin tai paljaan taivaan alle laajalle kokouskentälle, joka on
kahdensadan kahdeksankymmenen stadion päässä Roomasta.

He olivat jo varhain kokouspäivän aamuna reippaassa liikkeessä ja
käyttivät vähäisen ajan, jonka he vielä olivat paikan ainoina isäntinä,
kaikenlaisiin leikkeihin ja huvituksiin.

Muutamat uivat tai peseytyivät virtavan Ufenjoen (eli "Decemnoviuksen",
koska se yhdeksäntoista milliariota juostuaan laskee mereen Terracinan
luona) kirkkaissa aalloissa.

Toiset näyttivät taitoaan hypäten keihäiden yli tai melkein alastomina
tanssien tahdissa heilutettujen miekkojen alla. Jaloiltaan nopsimmat
juoksivat hevostensa harjoista kiinni pitäen yhtä rintaa näiden kanssa
ja hyppäsivät perille päästyään varmasti satuloimattoman hevosen
selkään.

"Mikä vahinko", huudahti nuori Oudila, joka oli tässä kilpailussa
saapunut ensimmäisenä perille ja nyt pyyhki keltaisia kiharoitaan pois
otsalta, "vahinko, ettei Totila ole täällä! Hän on kansamme paras
ratsastaja ja on tähän saakka aina voittanut minut, mutta nyt tahtoisin
koettaa hänen kanssaan, kun minulla on tämä hevonen."

"Olen hyvilläni, ettei hän ole täällä", sanoi nauraen Guntamund, joka
oli saapunut toisena, "sillä silloin tuskin olisin eilen saanut
ensimmäistä palkintoa keihäänheitossa."

"Niin", sanoi Hilderik, komea nuori soturi, jolla oli päällään
kilahteleva rengaspanssari, "Totila heittää hyvin keihästä, mutta
varmemmin heittää musta Teja.

"Hän sanoo jo edeltäpäin, mihin kylkiluuhun hän heittää."

"Mitäpä noista", murahti Hunibad, vanhempi mies, joka oli katsellut
tutkivasti nuorukaisten puuhia, "tuo tuollainen on vain leikkiä.

"Kun verinen totuus on kysymyksessä, on miekka sittenkin viimeinen ase,
jota voi käyttää, kun kuolema uhkaa joka puolelta eikä enää ole niin
paljon tilaa, että voisi ojentaa kätensä heittoon.

"Miekan käyttäjänä kiitän minä parhaaksi kreivi Vitigestä Faesulaesta.

"Hän on minun miehiäni! Kuinka hän halkoikaan kalloja gepidisodassa!
Hän iski teräksen ja nahan läpi aivan kuin se olisi ollut kuivaa
ruohoa. Hän käyttelee miekkaa paremmin kuin oma herttuani völsungi
Guntaris Florentiasta. Mutta mitäpä te tästä tiedätte, poikaset! --
Katsokaa, ensimmäiset tulijat laskeutuvat kukkuloilta, lähtekäämme
heitä vastaan!"

Joka puolelta rupesi nyt virtaamaan kansaa jalkaisin, hevosilla ja
vaunuilla.

Laajan kentän täytti yhä enemmän kuohuva, aaltoileva elämä.

Joen rannalla, missä useimmat teltat olivat, riisuttiin hevoset ja
ajokalut liitettiin yhteen vaunulinnaksi. Telttakatuja myöten virtasi
yhä kasvava väkijoukko.

Ystävät ja aseveljet, jotka eivät olleet vuosikausiin toisiaan nähneet,
etsivät ja, löydettyään, tervehtivät toisiaan.

Taulu oli kirjava ja vaihteleva. Vanha germaaninen tasa-arvoisuus oli
aikoja sitten hävinnyt tästä valtakunnasta.

Jalosukuisen ylimyksen vieressä, joka oli asettunut johonkin Italian
rikkaaseen kaupunkiin vanhan senaattorisuvun palatsiin ja omistanut
italialaisten hienommat, ylellisemmät tavat, tai Mediolanumista tai
Ticinumista olevan herttuan tai kreivin rinnalla, jolla oli runsaasti
kullatun panssarin päällä purppurasilkkinen miekankannin, -- seisoi
raaka, kookas goottilainen talonpoika, jonka kotipaikka oli synkissä
tammimetsissä Marguksen luona Moesiassa, tai joka kuohuvan Oenuksen
läheisissä männiköissä oli pakottanut suden luovuttamaan pörhöisen
turkkinsa ja heittänyt sen karhumaisille hartioilleen ja jonka raaka
vanhanaikainen kieli kaikui vieraalta puoleksi roomalaistuneen naapurin
korvassa.

Tuolta tuli voimakkaita, taistelussa karastuneita miehiä Augusta
Vindelicorumista Licuksen varrelta, joiden oli yötä päivää suojeltava
tämän goottien valtakunnan pohjoisimman varustuksen rappeutuneita
muureja villejä svaaveja vastaan.

Vielä tuli rauhallisia lammaspaimenia Daciasta, joilla ei ole peltoa
eikä taloa, vaan jotka vaeltavat karjoineen laitumelta laitumelle aivan
samoin kuin heidän esi-isänsä tekivät tuhat vuotta sitten Aasiassa.

Tuolta lähestyi rikas gootti, joka oli Ravennassa tai Roomassa nainut
roomalaisen rahanvaihtajan tyttären ja pian oppinut roomalaisen appensa
tavoin harjoittamaan kauppaa ja laskemaan voittonsa tuhansissa.

Ja vieressä seisoi köyhä paimenpoika, joka kuohuvan Isarcuksen varrella
paimensi laihoja vuohiaan laihalla laitumella ja oli rakentanut aivan
karhunpesän viereen lautavajansa.

Niin erilaiseksi oli tänne kokoontuneiden tuhansien kohtalo muodostunut
siitä alkaen, kun heidän isänsä olivat Teoderikin kutsua totellen
lähteneet länteen päin Haemuksen laaksoista.

Mutta he tunsivat kuitenkin olevansa veljiä, saman kansan poikia, he
puhuivat samaa, ylpeältä kajahtavaa kieltä, heillä oli samanlaiset
kultakiharat, samanlainen lumenvalkoinen iho, samanlaiset kirkkaat,
loistavat silmät ja -- ennen kaikkea -- samanlainen tunne rinnassa:
voittajina olemme tässä maassa, jonka isämme ovat erottaneet
roomalaisesta maailmanvallasta ja jossa tahdomme asua elävinä tai
kuolleina.

Suunnattoman suuren mehiläisparven tavoin liikkui tämä tuhansiin
nouseva ihmisjoukko soristen kentällä. Siellä tervehdittiin, haettiin
vanhoja ystäviä, tehtiin uusia tuttavuuksia, eikä tämä hirmuinen
sekamelska näyttänyt loppuvankaan.

Mutta yht'äkkiä kajahti kukkulan harjalta goottilaisen sotatorven
omituinen, juhlallinen, pitkäveteinen soitto ja silmänräpäyksessä
vaikeni tuhansien äänten sorina.

Tarkkaavaisina kaikki kääntyivät katsomaan kukkulalle päin, josta
läheni juhlallisena kulkueena joukko arvokkaan näköisiä vanhuksia.

Kulkueessa oli puolen sataa vanhusta valkoisissa, laajoissa vaipoissa,
päät tammiseppeleillä koristettuina ja käsissä valkoiset sauvat ja
vanhanaikaiset kivikirveet. Nämä olivat tuomioistuimen sajoneja ja
palvelijoita, joiden toimena oli käräjien juhlallinen avaaminen ja
päättäminen sekä käräjäpaikan aitaaminen.

Saavuttuaan tasangolle he tervehtivät kolminkertaisella,
pitkäveteisellä torventoitotuksella vapaiden soturien kokousta. Nämä
vastasivat juhlallisen hiljaisuuden jälkeen kalistelemalla äänekkäästi
aseitaan.

Heti sen jälkeen oikeudenpalvelijat ryhtyivät toimeensa.

He jakautuivat kahteen joukkoon, joista toinen lähti oikealle,
toinen vasemmalle ja ympäröivät koko laajan tasangon punaisilla
villalangoilla. Ne olivat joka kahdenkymmenen askeleen päässä kierretyt
pähkinäpuiseen keppiin, jonka he pistivät maahan. Työtä tehdessään he
lausuivat vanhanaikaisia runoja ja sananlaskuja.

Idässä ja etelässä olivat langat jännitetyt miehenkorkuisten keihäiden
päihin ja muodostivat siten kauttaaltaan aidattuun käräjäkenttään kaksi
porttia, joiden luona oikeudenpalvelijat kirveet käsissä vartioivat,
ettei orjia, muukalaisia eikä naisia päässyt kentälle.

Kun työ oli saatu valmiiksi, meni kaksi sajonien vanhinta
keihäsporteille ja huusi kuuluvalla äänellä:

"Kenttä on aidattu muinaisgoottilaisen tavan mukaan. Alkakaamme nyt
Jumalan avulla ja julistakaamme oikeita tuomioita."

Lyhyen hiljaisuuden perästä rupesi kokoontuneen joukon keskuudesta
kuulumaan alussa hiljaisena, mutta vähitellen äänekkäämpänä ja lopuksi
melkein huumaavana sekamelskana kysymyksiä, väittelyä ja napinaa.
Kaikki olivat nimittäin jo sajonien saapuessa huomanneet, ettei heitä
tavallisuuden mukaan johtanut kreivi, jolla oli tapana kuninkaan
nimessä ja sijasta alkaa käräjät ja johtaa keskusteluja.

Ainakin oli odotettu, että tämä kuninkaan edusmies olisi saapunut
paikalle kentän aitaamisen aikana.

Mutta kun työ oli suoritettu ja vanhusten sanat kehoittivat alkamaan
käräjiä eikä sittenkään ilmestynyt kreiviä eikä virkamiestä, joka olisi
lausunut avajaissanat, kääntyi kaikkien huomio tähän arveluttavaan
epäkohtaan. Kuninkaan kreiviä tai muuta edustajaa odotellessa
muistettiinkin, että kuningas oli luvannut saapua itse kansansa eteen
puolustamaan itseään ja kuningatartaan raskauttavia syytöksiä vastaan.

Ja kun kuninkaan ystäviltä ja puoluelaisilta ruvettiin kyselemään
asiasta, huomattiin vasta nyt, kun hiukan oli järjestytty, ettei
käräjissä ollut ainoatakaan kuningasperheen lukuisista sukulaisista,
ystävistä eikä palvelijoista, joiden oikeus ja velvollisuus olisi ollut
saapua puolustamaan syytettyjä. Asia oli sitäkin arveluttavampi, kun
heitä oli viime päivinä nähty suuret joukot Rooman kaduilla ja
tienoilla.

Tämä herätti hämmästystä ja epäluuloa. Näytti siltä, että käräjien
virallinen avaaminen jäisi kokonaan suorittamatta siinä metelissä, joka
johtui näistä omituisista seikoista ja kuninkaankreivin poisjäämisestä.

Useat puhujat olivat turhaan koettaneet saada ääntänsä kuuluviin.

Silloin kajahti äkkiä kokoontuneiden keskeltä kaiken yli kuuluva
raikuva ääni, kuin peloittavan hirviön sotahuuto.

Kaikki katselivat sinne päin, mistä ääni tuli. He näkivät keskellä
käräjäkenttää pitkään rautatammeen nojautuneen jättiläismäisen miehen,
joka pitäen onttoa kuparikilpeä suunsa edessä puhalsi sen läpi
kaikuvalla äänellä goottien sotahuudon.

Kun hän laski kilven, tunnettiin Hildebrand-vanhuksen arvokkaat kasvot.
Hänen silmänsä näyttivät säihkyvän tulta.

Raikuvin riemuhuudoin tervehdittiin suuren kuninkaan asemestaria, jonka
samoinkuin kuninkaankin laulu ja satu olivat jo eläessä tehneet
tarumaiseksi henkilöksi.

Kun huudot olivat vaienneet, alkoi vanhus:

"Hyvät gootit, urhoolliset miehet! Te olette levottomat ja hämmästyneet
sen johdosta, ettette näe täällä kruunuanne kantavan miehen kreiviä
ettekä muuta edustajaa.

"Älkää tästä pelästykö!

"Jos kuningas luulee sillä tekevänsä käräjät tyhjiksi, erehtyy hän.

"Minä muistelen vanhoja aikoja ja sanon teille: kansa voi saada
oikeutta ilman kuningastakin ja pitää käräjiä ilman kuninkaankreiviä.

"Te kaikki olette kasvaneet uusissa oloissa ja uusien tapojen
vallitessa, mutta tuolla on Hadusvint-vanhus, joka on vain paria talvea
minua nuorempi. Hän voi todistaa oikeaksi sen, että kansa on
päämahtimme. Goottien kansa on vapaa."

"Niin, me olemme vapaat", huusi tuhatääninen kuoro.

"Me valitsemme käräjäkreivimme itse, jollei kuningas lähetä kreiviään",
huusi Hadusvint-vanhus. "Oikeus ja tuomio oli olemassa, ennenkuin
kuningas ja kreivi.

"Kukapa tuntee oikeuden käytännön paremmin kuin Hildebrand, Hildungin
poika?

"Hildebrand olkoon käräjäkreivimme!"

"Niin", kaikui joka taholta, "Hildebrand olkoon käräjäkreivimme."

"Minä olen käräjäkreivi teidän päätöksenne nojalla ja pidän nimitystäni
yhtä pätevänä kuin jos kuningas Teodahad olisi antanut minulle siihen
valtakirjan paperilla ja pergamentilla.

"Esi-isäni ovat johtaneet goottien käräjiä vuosisatoja.

"Tulkaa, sajonit, auttakaa minua käräjien avaamisessa."

Kaksitoista oikeudenpalvelijaa riensi paikalle. Tammen luona oli vielä
metsänjumala Picukselle pyhitetyn temppelin jäännöksiä. Sajonit
puhdistivat paikan, nostivat leveimmät kivet pystyyn ja asettivat kaksi
neliskulmaista kivilevyä tammen nojaan, joten muodostui komea
tuomarinistuin.

Goottilainen kreivi piti siten käräjiä muinaisitalialaisen metsän- ja
paimenjumalan alttarilta.

Toiset sajonit heittivät Hildebrandin hartioille sinisen,
laajapoimuisen villavaipan, jossa oli leveä, valkoinen kaulus, antoivat
hänen käteensä käyräpäisen saarnisauvan ja ripustivat hänen vasemmalle
puolelleen tammen oksaan kiiltävän teräskilven.

Sitten he asettuivat kahteen ryhmään yksi oikealle, toinen vasemmalle
puolelle Hildebrandia. Vanhus löi sauvalla kilpeen, joka helähti
kirkkaasti, istuutui sitten kasvot itäänpäin käännettyinä ja lausui:

"Minä vaadin hiljaisuutta ja rauhaa!

"Minä vaadin oikeutta ja kiellän vääryyden, pikaisuuden ja
haukkumasanat, aseiden helistelemisen ja kaiken, mikä voi häiritä
käräjärauhaa. Ja minä kysyn nyt: onko oikea vuodenaika ja päivä, tunti
ja paikka vapaiden goottien käräjien pitoon?"

Silloin lähinnä seisovat gootit astuivat esille ja sanoivat kuorossa:

"Täällä on oikea paikka korkean taivaan, suhisevan tammen alla, tämä on
oikea aika päivästä nousevan auringon valossa, miekoin valloitetulla
goottilaisella tantereella vapaiden goottien käräjien pitoon."

"Hyvä", sanoi Hildebrand-vanhus, "me olemme kokoontuneet langettamaan
tuomion kahdessa jutussa. Kuningatar Gotelindista syytetään murhasta ja
kuningastamme Teodahadia pelkuruudesta ja laiminlyönneistä suuren
vaaran aikana. Minä kysyn --"

Hänen puheensa keskeytti kova, kaikuva torventoitotus, joka lännestä
päin tuli yhä lähemmäksi.



KOLMASTOISTA LUKU.


Hämmästyneinä gootit katselivat ympärilleen ja huomasivat
ratsastajajoukon, joka tuli kukkulalta käräjäpaikkaa kohti.

Auringon valo kuvastui häikäisevänä miesjoukon aseista. Ihmisiä ei
voinut tuntea, vaikka he lähestyivätkin täyttä karkua.

Silloin Hildebrand nousi seisoalleen korkealle istuimelleen, varjosti
kädellään haukansilmiään ja huudahti äkkiä:

"Ne ovat goottilaisia aseita! -- Hulmuavassa lipussa on kuvattuna vaaka
-- se on kreivi Vitigeksen vaakuna. Tuolla on hän itsekin! Joukkueen
etunenässä.

"Pitkä mies hänen vasemmalla puolellaan on väkevä Hildebad!

"Mikä on saattanut sotapäälliköt palaamaan takaisin? Heidän joukkonsa
pitäisi olla kaukana matkalla Galliaan ja Dalmatiaan."

Nyt syntyi yleinen hälinä, kyseltiin, ihmeteltiin ja tervehdittiin.

Samassa ratsastajatkin saapuivat perille ja laskeutuivat vaahtoavien
hevostensa selästä.

Riemuhuutojen kaikuessa päälliköt Vitiges ja Hildebad menivät joukon
läpi kukkulalle aivan Hildebrandin tuomioistuimen ääreen.

"Kuinka?" huudahti Hildebad hengästyneenä. "Te istutte täällä ja
pidätte käräjiä aivan kuin maassa olisi täysi rauha. Belisarius,
vihollinen on laskenut maihin!"

"Me tiedämme sen", vastasi Hildebrand levollisesti, "ja tahdomme
neuvotella kuninkaan kanssa puolustuskeinoista."

"Kuninkaan kanssa", sanoi Hildebad katkerasti.

"Hän ei ole täällä", sanoi Vitiges katsellen ympärilleen. "Se vahvistaa
epäluuloamme.

"Me palasimme takaisin, kun epäilimme, etteivät asiat olleet aivan
paikallaan.

"Mutta siitä myöhemmin. Jatkakaa siitä, mihin jäitte.

"Kaiken tulee mennä oikeassa järjestyksessä. Hiljaa, ystäväni!"

Työnnettyään kärsimättömän Hildebadin syrjään hän asettui
vaatimattomasti tuomarintuolin vasemmalle puolelle muiden joukkoon.

Kun meteli oli hiukan hiljentynyt, jatkoi vanhus:

"Kuningatartamme Gotelindista syytetään Amalasuntan, Teoderikin
tyttären murhaamisesta.

"Minä kysyn: Olemmeko oikeat tuomarit sellaista asiaa tuomitsemaan?"

Hadusvint-vanhus astui esille pitkään nuijaansa nojaten ja sanoi:

"Punaiset ovat langat tämän käräjäpaikan ympärillä.

"Kansantuomioistuimella on oikeus tuomita punaisesta verityöstä ja
kalpeasta kuolemasta, sillä on valta lämpimään elämään.

"Jos viime aikoina on toisella tavalla tehty, on se ollut väkivaltaa
eikä oikeutta.

"Me olemme oikeat tuomarit sellaista asiaa tuomitsemaan."

"Koko kansan keskuudessa", jatkoi Hildebrand, "liikkuu huhu
Gotelindiksen raskaasta rikoksesta. Sydämissämme syytämme me kaikki
häntä siitä.

"Mutta kuka tahtoo täällä julkisessa kansankokouksessa ääneen syyttää
häntä murhasta?"

"Minä", sanoi heleä ääni, ja kaunis, nuori gootti kirkkaissa
varusteissa astui oikealta tuomarin eteen laskien oikean kätensä
rinnalleen.

Suosion murinaa kuului joka puolelta.

"Hän rakastaa kaunista Matasuntaa."

"Hän on herttua Guntariksen veli, Guntariksen, jolla on Florentia
hallussaan."

"Hän kosii Matasuntaa."

"Rakastettunsa äidin kostajana hän esiintyy!"

"Minä, Arahad, Astan kreivi, Aramutin poika völsungien jalosta
suvusta", jatkoi nuori gootti kauniin punan noustessa poskille.

"Tosin en ole sukua murhatun kanssa, mutta hänen sukunsa miehet --
hänen serkkunsa, kuningas Teodahad etupäässä -- eivät täytä verikoston
käskyä; vieläpä on kuningas itsekin ollut osallisena murhaan, ainakin
tietänyt siitä.

"Niinpä minä vapaa, jalosukuinen, moitteeton gootti, onnettoman
ruhtinattaren ystävä, olen syyttäjänä hänen tyttärensä Matasuntan
sijasta.

"Syytän kuningatarta murhasta ja verityöstä!"

Kansan riemuhuutojen kaikuessa komea, kaunis nuorukainen veti miekkansa
ja ojensi sen eteensä tuomarintuolia kohti.

"Ja todistuksesi? Sano --"

"Seis, käräjäkreivi", kajahti vakava ääni.

Vitiges tuli esille ja asettui syyttäjää vastapäätä.

"Sinä olet vanha mies, mestari Hildebrand, ja tunnet hyvin kaikki
oikeudenmuodot, mutta sallit sittenkin väkijoukon villien intohimojen
vaikuttaa itseesi.

"Täytyykö minun, nuoremman miehen, muistuttaa sinulle oikeuden
ensimmäistä käskyä? Syyttäjä on täällä, syytetty ei."

"Nainen ei saa olla läsnä goottien käräjissä", sanoi Hildebrand
levollisesti.

"Minä tiedän sen, mutta missä on Teodahad, hänen puolisonsa ja
edustajansa."

"Häntä ei ole näkynyt."

"Onko hänet kutsuttu?"

"On. Minä voin tehdä valan, samoin nämä oikeudenpalvelijat", sanoi
Arahad. "Sajonit, tulkaa esiin."

Kaksi oikeudenpalvelijaa tuli esiin ja kosketti sauvoillaan
tuomarintuolia.

"Mutta", jatkoi Vitiges, "älköön sanottako, että goottinainen on
tuomittu kuulustamatta ja puolustamatta. Vaikka häntä vihataankin, on
hän oikeutettu puolustautumaan oikeuden edessä. Minä rupean hänen
edustajakseen ja puoltajakseen."

Hän astui levollisesti nuorekkaan syyttäjän luo ja veti miekkansa kuten
tämäkin.

Syntyi hiljaisuus.

"Kiellätkö sinä siis murhan?" kysyi tuomari.

"Minä sanon: se ei ole todistettu."

"Todista se", sanoi tuomari kääntyen Arahadiin päin.

Tämä, joka ei ollut odottanut muotojen mukaista menettelytapaa eikä
vastustajakseen niin arvokasta ja levollista miestä kuin Vitiges,
hämmästyi.

"Pitäisikö se todistaa?" huusi hän kärsimättömänä.

"Tarvitaanko tässä todistuksia?

"Sinä, minä, kaikki gootit tietävät, että Gotelindis on kauan ollut
ruhtinattaren verivihollinen.

"Ruhtinatar katoaa Ravennasta, samaan aikaan murhaaja. Hänen uhrinsa
tavataan eräästä Gotelindiksen talosta -- kuolleena. -- Murhaaja
pakenee vahvaan linnaan. Tarvitaanko enemmän todistuksia?"

Hän silmäsi kärsimättömänä ympärillään olevia gootteja.

"Ja sellaisilla perusteilla syytät sinä murhasta julkisissa käräjissä",
sanoi Vitiges levollisesti.

"Olkoon gooteista kaukana päivä, jona tuollaisten epäluulojen nojalla
tuomitaan.

"Oikeudenmukaisuus, miehet, on kansan valo ja ilma.

"Voi, voi sitä kansaa, joka koroittaa vihansa oikeudekseen.

"Minäkin vihaan tuota naista ja hänen puolisoaan, mutta sen vuoksi,
että vihaan, olen kaksinverroin ankarampi itseäni kohtaan."

Hän lausui nämä sanat niin jalosti ja teeskentelemättömästi, että hän
voitti puolelleen kaikkien goottien sydämet.

"Missä ovat todistukset?" kysyi nyt Hildebrand. "Onko hänet tavattu
itse teossa? Onko sinulla silminnäkijöitä todistajina? Onko sinulla
luotettavia valallisia todistajia? Voitko vaatia syytettyä
puhdistusvalalle?"

"Todistukset", toisti Arahad kiukuissaan. "Minulla ei ole muita
todistuksia kuin sydämeni luja usko."

"Silloin", sanoi Hildebrand --

Mutta samalla hetkellä tuli portilla seissyt sajoni hänen luokseen ja
sanoi:

"Roomalaisia miehiä on portilla. He pyytävät päästä käräjiin. He
sanovat tietävänsä ruhtinattaren kuolemasta."

"Vaadin, että heitä kuulustellaan", huusi Arahad innokkaasti, "ei
syyttäjinä, vaan syyttäjän todistajina."

Hildebrand viittasi, ja sajoni riensi tuomaan miehiä uteliaan joukon
keskitse.

Edellä kulki vuosien koukistama iäkäs mies jouhikaavussa, köysi
vyötäisillä. Kaavun päähine esti kasvonpiirteitä näkymästä. Hänen
jäljessään tuli kaksi orjapukuista miestä.

Uteliaasti katseltiin vanhusta, joka huolimatta yksinkertaisesta,
melkeinpä puutteellisesta puvustaan oli erittäin arvokkaan näköinen.

Kun hän oli saapunut aivan Hildebrandin tuomarinistuimen ääreen, katsoi
Arahad häntä suoraan silmiin, mutta peräytyi hämmästyneenä.

"Kenenkä olet kutsunut sanojesi todistajaksi?" kysyi tuomari.
"Tuntemattoman muukalaisenko?"

"Ei", huudahti Arahad ja vetäisi todistajan kaavun päähineen pois.
"Hänen nimensä te kaikki tunnette ja kaikki te häntä kunnioitatte. Hän
on Marcus Aurelius Cassiodorus."

Hämmästyksen huutoja kuului joka puolelta käräjäkenttää.

"Se oli nimeni maailmallisen elämäni aikana", sanoi todistaja, "nyt on
nimeni veli Marcus."

Hänen piirteistään kuvastui juhlallinen kieltäytymisen leima.

"No, veli Marcus", kysyi Hildebrand, "mitä sinulla on kerrottavana
Amalasuntan kuolemasta? Sano meille täysi totuus, mutta vain totuus."

"Minä sanon sen.

"Mutta ensin sanon teille, ettei minua ole tänne tuonut inhimillisen
hyvityksen halu, en ole tullut murhaa kostamaan -- kosto on minun,
sanoo Herra! -- Ei, olen saapunut täyttämään suuren kuninkaani
onnettoman tyttären viimeistä pyyntöä."

Hän otti papyruskäärön poveltaan.

"Vähän ennen Ravennasta lähtöään hän kirjoitti minulle nämä rivit,
jotka minun on ilmoitettava hänen testamenttinaan goottien kansalle:

"Ota vastaan musertuneen sielun kiitollisuus ystävyydestäsi.

"Tieto pysyvästä uskollisuudestasi lohduttaa minua enemmän kuin
pelastuksen toivo.

"Niin, minä riennän huvilaasi Bolsena-järven saarella. Sieltähän menee
tie Roomaan, Regataan, jossa tunnustan gooteilleni kaikki rikokseni ja
kärsin rangaistukseni.

"Olen valmis kuolemaan, jos niin vaaditaan, mutta älköön tuomiotani
langettako viholliseni vääryydellinen käsi, vaan kansani, kansani,
jonka sokeudessani vein perikatoon.

"Olen ansainnut kuoleman en ainoastaan kolmen herttuan veren vuoksi,
jonka vuotamiseen -- kaikki saakoot sen tietää -- olin minä syypää,
vaan enemmän senvuoksi, että olin kyllin mieletön vielä syrjäyttämään
kansani Bysantin tähden.

"Jos saavun elävänä Regataan varoitan minä kansaani elämäni viimeisillä
voimilla: pelätkää Bysanttia.

"Bysantti on petollinen kuin helvetti eikä meidän välillämme voi rauha
tulla kysymykseen. Mutta minä tahdon varoittaa sisällisistäkin
vihollisista. Kuningas Teodahad miettii petosta. Hän on myynyt
Petrokselle, Bysantin lähettiläälle Italian ja goottien kruunun. Hän on
tehnyt sen, mitä minä kieltäydyin tekemästä.

"Varokaa, olkaa väkevät ja yksimieliset. Oi, jos voisin kuollessani
sovittaa sen, mitä eläessäni olen rikkonut."

Hiljaa kansa kuunteli näitä sanoja, jotka Cassiodorus oli lausunut
vapisevalla äänellä ja jotka tuntuivat kaikuvan haudan toiselta puolen.

Vielä sen jälkeenkin, kun hän oli lopettanut, vallitsi säälin ja surun
aiheuttama hiljaisuus.

Vihdoin Hildebrand-vanhus nousi ja sanoi: "Hän on rikkonut, hän on
sovittanut.

"Teoderikin tytär, goottien kansa antaa rikoksesi anteeksi ja kiittää
sinua uskollisuudestasi."

"Antakoon Jumalakin hänelle samoin anteeksi, amen!" sanoi Cassiodorus.

"En ollut kutsunut ruhtinatarta Bolsena-järven huvilaan. En voinutkaan
sitä tehdä, sillä neljätoista päivää aikaisemmin olin myynyt kaikki
maatilani Gotelindikselle."

"Gotelindis oli siis houkutellut vihollisensa", sanoi Arahad, "tuohon
taloon väärentämällä Cassiodoruksen nimen. Voitko sen kieltää, kreivi
Vitiges?"

"En", sanoi tämä levollisesti, "mutta", jatkoi hän kääntyen
Cassiodorukseen päin, "onko sinulla todistuksia siitä, ettei ruhtinatar
kuollut tapaturmaisesti, vaan että Gotelindis aiheutti hänen
kuolemansa?"

"Astu esiin, Syrus, ja puhu", sanoi Cassiodorus. "Minä takaan tämän
miehen uskollisuuden."

Orja astui esiin, kumarsi ja puhui:

"Olen kaksikymmentä vuotta hoitanut järven sulkuja ja kylpytornin
vesilaitoksia Bolsena-järven huvilassa. Minä yksin tunsin niiden
salaisuudet.

"Kun kuningatar Gotelindis osti tilukset poistettiin kaikki
Cassiodoruksen orjat ja niiden sijalle tuli muutamia kuningattaren
palvelijoita. Minä yksin sain käskyn jäädä sinne.

"Silloin saapui saarelle eräänä varhaisena aamuna ruhtinatar Amalasunta
ja kohta hänen jäljessään kuningatar.

"Tämä kutsui minut heti luokseen, sanoi tahtovansa kylpeä ja käski
minun antaa kaikkien sulkujen ja kaikkien kylpylaitoksen putkien
avaimet sekä selittää kaikki laitoksen salaisuudet.

"Minä tottelin, annoin hänelle avaimet sekä pergamentille piirretyn
kylpylaitoksen putkien kaavan, mutta varoitin häntä erityisesti, ettei
hänen pitäisi avata kaikkia järven sulkuja eikä panna kaikkia putkia
yht'aikaa käyntiin, sillä se voisi maksaa ihmishenkiä.

"Hän käski minut vihaisin sanoin luotaan. Minä kuulin, että hän käski
kylpyorjattaren täyttämään kattilat kuumalla eikä tavallisuuden
mukaan lämpimällä vedellä. Menin matkoihini peloissani hänen
turvallisuudestaan ja pysyttelin kylpylaitoksen läheisyydessä.

"Vähän ajan perästä kuulin minä mahtavasta pauhusta ja kohinasta, että
kuningatar oli sittenkin vasten neuvoani avannut kaikki sulut, samalla
kuulin kuuman veden sihisten nousevan pitkin seiniä. Kun samalla olin
kuulevinani tuskallisia, marmoriseinäin heikentämiä hätähuutoja,
riensin kylpylaitoksen ulko-ovelle pelastaakseni kuningattaren.

"Mutta hämmästyin suuresti nähdessäni vesilaitoksien hoitamispaikassa
Medusan pään luona täysissä vaatteissa kuningattaren, jonka luulin
olevan hengenvaarassa kylpytornissa.

"Hän painoi jousia ja vaihtoi kiivaita sanoja jonkun kanssa, joka huusi
kylpytornissa apua.

"Kauhistuneena ja hämärästi aavistaen tapahtuman hiivin tieheni,
onneksi hänen huomaamattaan."

"Mitä, kurja raukka", sanoi Vitiges, "sinä aavistit, mitä siellä
tapahtui ja hiivit pakoon."

"Olen vain orja, herra, enkä mikään sankari. Ja jos julma kuningatar
olisi minut huomannut, niin en olisi nyt täällä häntä syyttämässä.

"Heti sen jälkeen kuului huuto, että ruhtinatar Amalasunta oli hukkunut
kylpytorniin."

Uhkauksia, nurinaa ja huutoja kuului kokoontuneen kansan seasta.

Riemuiten Arahad huusi: "No, kreivi Vitiges, vieläkö aiot häntä
puolustaa?"

"En", sanoi tämä pistäen miekkansa levollisesti tuppeen, "en puolusta
murhaajaa. Toimeni on päättynyt."

Näin sanoen hän meni vasemmalta puolelta oikealle ja asettui syyttäjien
joukkoon.

"Teidän, vapaiden goottien, on tuomittava lain mukaan", sanoi
Hildebrand, "minun tehtäväni on vain teidän tuomionne täytäntöönpano.

"Kysyn senvuoksi teiltä, tuomarit, mitä mieltä olette völsungien sukuun
kuuluvan kreivi Arahadin, Aramutin pojan, syytöksestä kuningatar
Gotelindista vastaan. Sanokaa, onko hän syyllinen murhaan?"

"Syyllinen, syyllinen", kaikui tuhansista suista, kukaan ei
vastustanut.

"Hän on syyllinen", sanoi vanhus nousten seisoalleen. "Sano, syyttäjä,
mitä rangaistusta sinä vaadit tästä rikoksesta?"

Arahad kohotti miekkansa taivasta kohti ja sanoi: "Minä syytin
murhasta. Minä syytin verityöstä. Hän on kuolemalla kuoleva."

Ja ennenkuin Hildebrand ehti tehdä kansalle kysymyksensä, oli joukon
viha kiihtynyt äärimmilleen. Kaikki miekat lensivät esille ja
välähtelivät auringon valossa. Kaikki huusivat: Hän on kuolemalla
kuoleva! --

Peloittavan ukkosjyrinän tavoin vierivät nämä sanat laajan kentän yli
todistaen kansanoikeuden majesteettia, ja kaukainen ilmakin vielä siitä
kajahteli.

"Hän on kuoleva", sanoi Hildebrand nousten ylös, "kirveen iskusta.

"Ylös sajonit ja hakekaa hänet mistä löydätte."

"Seis", sanoi väkevä Hildebad tullen esille. "On vaikea panna
tuomiotamme täytäntöön niin kauan kuin tämä nainen on kuninkaamme
puoliso.

"Minä vaadin sen vuoksi, että kansankokous tutkii nekin syytökset,
jotka aiomme tehdä Teodahadia vastaan, joka epäsankarillisesti
hallitsee sankarikansaa.

"Minä lausun nämä syytökset.

"Huomatkaa tarkoin! Syytän häntä petoksesta enkä ainoastaan
kykenemättömyydestä meitä pelastamaan ja johtamaan.

"Jätän koskettelematta sen seikan, että kuningatar tuskin olisi voinut
hänen tietämättään tyydyttää kostonhimoaan Amalasuntaan nähden, ja
senkin, että Amalasuntan viimeiset sanat varoittivat meitä Teodahadin
petoksesta.

"Mutta eikö ole totta, että hän on siirtänyt valtakunnan eteläosasta
pois miehet, aseet, ratsut ja laivat, että hän on lähettänyt kaikki
sotavoimat Alppien tienoille, joten kurjat pikku kreikkalaiset ovat
ilman miekan iskua saaneet Sisilian haltuunsa ja päässeet Italian
mantereelle.

"Totila, veliparkani, vastustaa yksin heitä apunaan kourallinen väkeä.

"Sen sijaan, että koettaisi turvata hänen selkäpuoltaan, lähettää
kuningas Vitigeksen, Tejan ja minut pohjoiseen. Raskain sydämin
tottelimme, sillä me aavistimme, missä Belisarius laskee maihin.

"Hitaasti kuljimme eteenpäin odottaen joka hetki palauskäskyä. Turhaan.

"Maakunnissa, joiden läpi kuljimme, kierteli jo epämääräisiä huhuja
siitä, että Sisilia oli menetetty, ja italialaiset, jotka näkivät
meidän vetäytyvän pohjoiseen päin, pilkkasivat meitä.

"Kun olimme kulkeneet pari päivämarssia pitkin rannikkoa, sain
veljeltäni Totilalta kirjeen, joka oli näin kuuluva:

"Onko koko goottien kansa ja veljenikin hylännyt minut samoin kuin
kuningas on tehnyt?

"Belisarius on valloittanut Sisilian.

"Hän on laskenut maihin.

"Koko kansa menee hänen puolelleen.

"Vastustuksetta rientää hän Napolia kohti.

"Neljä kirjettä olen lähettänyt kuningas Teodahadille pyytäen apua.

"Kaikki turhaan.

"En ole saanut laivaakaan.

"Napoli on mitä suurimmassa vaarassa.

"Pelastakaa, pelastakaa Napoli ja valtakunta."

Gootit päästivät tuhatäänisen tuskan ja kiukun huudon.

"Minä tahdoin", jatkoi Hildebad, "heti kääntyä legioonineni, mutta
ylipäällikköni, kreivi Vitiges, ei sitä sallinut.

"Sen kuitenkin sain aikaan, että annoimme joukkojen pysähtyä ja
muutamain ratsumiesten kanssa riensimme tänne varoittamaan,
pelastamaan, kostamaan.

"Sillä kostoa, kostoa vaadin minä kuningas Teodahadille. Hän jätti
valtakunnan eteläpuolen vihollisten käsiin petollisessa mielessä, ei
tyhmyydestä eikä heikkoudesta.

"Tämä kirje sen todistaa.

"Neljästi on veljeni häntä kehoittanut, rukoillut.

"Kaikki turhaan.

"Hän jätti hänet ja valtakunnan vihollisten käsiin.

"Voi meitä, jos Napoli joutuu tai on joutunut vihollisille.

"Hän, hän, joka on tämän aikaan saanut, ei saa enää hallita, ei saa
enää elää.

"Riistäkää hänen päästään goottien kruunu, jonka hän on häväissyt; alas
Teodahad!

"Hän kuolkoon!"

"Alas Teodahad! Hän kuolkoon!" jyrisi mahtavana kaikuna kansan huuto.

Vastustamattomana näytti heidän vihansa aaltoilevan tuhoten kaikki,
jotka tahtoivat panna sen tielle esteitä.

Yksi ainoa mies pysyi tyynenä raivoavan kansan keskellä.

Tämä mies oli kreivi Vitiges.

Hän hyppäsi eräälle kivelle tammen juurella ja odotti, kunnes meteli
oli hiukan asettunut.

Sitten hän koroitti äänensä ja sanoi hänelle omituisella
vaatimattomuudella ja selvyydellä:

"Kansalaiset, toverit! Kuulkaa minua!

"Teidän tuomionne on väärä.

"Kurjaa on, jos goottien heimo, jonka kunniana ja ylpeytenä isien
ajoista asti on ollut oikeudenmukaisuus, koroittaa vihan ja väkivallan
oikeuden istuimelle.

"Teodahad on heikko, veltto kuningas.

"Hän ei saa enää yksin hallita valtakuntaa. Asettakaa hänet alaikäisen
tavoin holhouksen alaiseksi.

"Erottakaa hänet ennemmin.

"Mutta hänen kuolemaansa, hänen vertaan te ette voi vaatia.

"Missä ovat todistukset siitä, että hän on meidät pettänyt, että
Totilan kirjeet ovat hänelle saapuneet?

"Nähkää, te vaikenette, älkää tehkö vasten oikeutta, sellainen hävittää
valtakunnat ja kansat."

Suurena ja jalona hän seisoi korkealla paikallaan, auringon loisteessa,
voimakkaana ja arvokkaana.

Ihaillen tuhannet miehet katselivat häntä, joka näytti olevan kaikkia
suurempi, ylhäisempi, arvokkaampi ja levollisempi. Juhlallinen
hiljaisuus syntyi.

Ja ennenkuin Hildebad ja muu kansa ehti keksiä vastauksen miehelle,
joka näytti olevan pelkkää oikeamielisyyttä, ikääntyi yleinen huomio
tiheään metsään, joka etelässä rajoitti näköalan ja joka nyt äkkiä
näytti rupeavan elämään.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Sieltä kuului lähestyvien hevosten nopeata kavionkopsetta ja aseiden
helinää. Pian tuli metsästä esille pieni ratsastajajoukko, mutta hyvän
matkaa sen edellä ajoi pikimustalla hevosella mies, joka näytti
kilpailevan myrskytuulen kanssa.

Tuuli liehutti hänen kypärätöyhtöään, pitkää, mustaa hevosenhäntää ja
hänen pitkiä, mustia hiuksiaan. Eteenpäin kumartuneena hän pakotti
vaahtoavan hevosensa tuliseen vauhtiin ja hyppäsi nopeasti käräjäkentän
eteläportilla ratsunsa selästä.

Kuin siivillä hän riensi mäkeä ylöspäin, hyppäsi kivelle Vitigeksen
viereen, ojensi paperikäärön ylös, huusi viimeisillä voimillaan:
"Petos, petos!" ja kaatui kuin ukkosen iskemänä maahan.

Pelästyneinä Vitiges ja Hildebad riensivät hänen luokseen. He olivat
tuskin tunteneet ystäväänsä.

"Teja, Teja", huusivat he. "Mitä on tapahtunut? Puhu?"

"Puhu", toisti Vitiges, "nyt on goottien valtakunnan olemassaolo
kysymyksessä".

Ylenluonnollisilla ponnistuksilla kohottautui teräksinen mies nämä
sanat kuullessaan pystyyn, katseli vähän aikaa ympärilleen ja puhui
sitten kolkolla äänellä:

"Meidät on petetty.

"Gootit, kuninkaamme on meidät pettänyt.

"Kuusi päivää sitten sain käskyn lähteä Istriaan eikä Napoliin, kuten
olin pyytänyt.

"Epäilin petosta, mutta tottelin kuitenkin ja lähdin purjehtimaan
joukkoineni.

"Ankara länsimyrsky alkoi riehua ja ajoi lukemattomia pieniä aluksia
lännestä päin luoksemme.

"Niiden joukossa oli nopeakulkuinen 'Mercurius', Teodahadin pieni
postialus.

"Tunsin aluksen hyvin, sillä se oli kerran isäni omaisuutta.

"Kun se oli nähnyt meidän laivamme, yritti se paeta.

"Aavistaen joitakin konnankoukkuja olevan tekeillä ajoin sitä takaa ja
sain sen kiinni.

"Alus oli viemässä kuninkaalta Belisariukselle näin kuuluvaa kirjettä:

"Saat olla minuun tyytyväinen, suuri sotapäällikkö.

"Kaikki goottijoukot ovat tällä hetkellä Rooman koillispuolella, joten
voit vaaratta laskea maihin.

"Neljä Napolin merikreivin kirjettä olen minä hävittänyt ja hänen
lähettiläänsä heittänyt vankeuteen.

"Kiitokseksi odotan, että täytät sopimuksen tarkoin ja ensi tilassa
suoritat kauppasumman."

Tejan käsi vaipui alas, ääni petti hänet.

Joka puolelta kuului vihan voihketta, huokauksia ja huudahduksia.

"Minä käskin heti kääntyä takaisin ja laskea maihin. Kolme päivää ja
kolme yötä olen lepäämättä rientänyt ehtiäkseni tänne.

"En jaksa enää."

Hoiperrellen hän vaipui Vitigeksen syliin.

Silloin Hildebrand-vanhus hypähti seisomaan tuolinsa korkeimmalle
kivelle. Hän oli paljon korkeammalla kuin kukaan muu käräjäkansasta.
Hän sieppasi kuninkaan pienen, marmorisen rintakuvan, jota eräs mies
tavan mukaan piti keihään nenässä, ja otti sen vasempaan käteensä.
Oikeassa kädessä oli hänellä kivikirves.

"Hän on myynyt ja pettänyt kansansa keltaisen kullan vuoksi.

"Kuolkoon hän, kuolkoon, kuolkoon!"

Kirveeniskulla hän musersi patsaan.

Tämä teko oli kuin ensimmäinen ukkosen isku, joka päästää uhkaavan
rajuilman valloilleen.

Vain kiihtyneiden luonnonvoimain raivoon voidaan verrata myrskyä, joka
puhkesi ilmi sydänjuuria myöten järkytetyssä kansanjoukossa.

"Kuolkoon! Kuolkoon! Hän kuolkoon!" huusivat tuhannet äänet ja tuhannet
aseet rämisivät huumaavasti.

Vanha asemestari koroitti taas mahtavan äänensä ja sanoi juhlallisesti:

"Tietäkää, Jumala taivaassa ja ihmiset maassa, paistava aurinko ja
suhiseva tuuli, tietäkää, että goottien kansa, joka on vapaa, jolla on
kunniakkaita muistoja ja joka on syntynyt aseita kantamaan, on pannut
viralta entisen kuninkaansa Teodahadin, Teodin pojan, koska hän on
pettänyt kansansa ja valtakuntansa.

"Me otamme sinulta, Teodahad, kultaisen kruunusi ja goottien
valtakunnan, tuomitsemisoikeuden goottien keskuudessa ja henkesi.

"Emmekä tee sitä vääryydellä, vaan oikeuden päätöksen nojalla.

"Sillä me olemme olleet vapaita kaikkien kuninkaittemme aikana ja
tahdomme mieluummin menettää kuninkaamme kuin vapautemme.

"Eikä yksikään kuningas ole niin korkealla, ettei häntä voitaisi
haastaa kansansa eteen vastaamaan murhasta, petoksesta tai väärästä
valasta.

"Niinpä otamme sinulta kruunun ja valtakunnan, oikeuden ja henkesi.

"Maanpakolainen olet, suojaton, kunniaton, oikeutesi menettänyt.

"Joka paikassa, missä kristityt menevät kirkkoon ja pakanat
uhrikivilleen.

"Joka paikassa, missä tuli palaa ja maa viheriöitsee.

"Joka paikassa, missä laiva liikkuu ja kilpi kiiltää.

"Joka paikassa, missä taivas kaareutuu ja maailma avartuu.

"Joka paikassa, missä haukka lentää pitkänä kevätpäivänä, kun tuuli
puhaltaa sen leveisiin siipiin.

"Sinulta kielletään koti ja hyvien ihmisten yhteys ja kaikenlaiset
asumukset, paitsi helvetti. Perintösi ja tiluksesi ja'an gooteille.
Lihasi ja veresi ilman korpeille. Ja kuka tahansa sinut tapaa talossa
tai kartanolla tai maantiellä, tappaa sinut rankaisematta. Häntä
kiittää Jumala ja hyvät gootit.

"Minä kysyn teiltä, onko tämä hänen kohtalonsa?"

"Se on hänen kohtalonsa!" vastasivat tuhannet miehet lyöden miekoillaan
kilpiin.

Tuskin Hildebrand-vanhus oli laskeutunut alas, kun Hadusvint nousi
hänen sijaansa, heitti takkuisen karhunnahan pois ja sanoi:

"Heittiökuninkaasta olemme siis päässeet. Hänet kyllä kostaja
tavoittaa.

"Mutta nyt, hyvät miehet, on valittava uusi kuningas. Sillä ilman
kuningasta emme ole koskaan olleet. Niin kauaksi kuin satumme ja
sananpartemme muistavat, ovat esi-isämme kohottaneet kilpien päälle
miehen, joka edustaa hyvien goottien voimaa, loistoa ja onnea.

"Niin kauan kuin gootteja on olemassa, on heillä kuningaskin, ja niin
kauan kuin on kuningas, on hänellä kansakin.

"Nyt on meidän ennen kaikkea saatava itsellemme päällikkö, johtaja.

"Amelungien suku on noussut kunniakkaasti kuin aurinko, kauan on sen
kirkkain tähti, Teoderik, loistanut, mutta häpeällisesti on suku
sammunut Teodahadiin.

"Ylös, goottien kansa! Sinä olet vapaa! Valitse vapaasti itsellesi
oikea kuningas, joka vie sinut voittoon ja kunniaan.

"Valtaistuimesi on tyhjä. Kansani, minä kutsun sinut kuninkaanvaaliin!"

"Kuninkaanvaaliin!" toisti juhlallisesti ja voimakkaasti tuhansien
kuoro.

Silloin Vitiges nousi käräjätuoliin, otti kypärän päästään ja kohotti
oikean kätensä taivasta kohti.

"Sinä, Jumala, joka oleskelet tähtien tarhoissa, tiedät, ettei meitä
tähän tekoon johda tottelemattomuus eikä ylpeys, vaan hädän pyhä
oikeus.

"Me kunnioitamme kuninkuuden oikeutta ja kruunusta säteilevää loistoa.
Mutta tämä loisto on häväisty, ja valtakunnan suurimmassa hädässä
ryhdymme käyttämään kansan suurinta oikeutta.

"Airueet menevät kaikkien maan kansojen luo ja julistavat: me olemme
sen tehneet, koska kunnioitimme, emmekä suinkaan halveksineet kruunua.
Mutta kenet me valitsemme?

"Monta on kansassamme uljasta urhoa, suvultaan suurta, urhoollista ja
viisasta. Useat ovat kruunun ansainneet. Helposti saattaa käydä niin,
että yksi pitää yhtä, toinen toista parempana.

"Mutta, Jumalan tähden, nyt ei riitaa eikä taistelua, nyt kun
vihollinen on maassa.

"Senvuoksi vannokaamme jo edeltä päin juhlallisesti, että sitä, joka
saa enimmät äänet, vaikka vain yhden äänen enemmistön, tahdomme kaikki
vilpittömästi kuninkaanamme kunnioittaa, emmekä ketään muuta. Minä
vannon -- vannokaa kanssani!"

"Me vannomme", huusivat gootit.

Mutta nuori Arahad ei yhtynyt huutoon.

Kunnianhimo ja rakkaus riehuivat hänen sydämessään. Hän muisteli, että
hänen sukunsa oli nyt amalien ja baltien kukistuttua valtakunnan
ylhäisin. Hän toivoi voittavansa Matasuntan käden, jos hän voisi
tarjota hänelle kruunun. Tuskin oli vala kajahtanut, kun hän astui
esille ja huusi:

"Kenet me valitsemme, gootit? Miettikäämme tarkoin.

"Ennen kaikkea, se on selvää, täytyy meidän saada nuori, voimakas käsi
johtamaan meitä vihollista vastaan.

"Mutta se ei riitä.

"Miksi koroittivat esi-isämme amalit valtaistuimelle?

"Koska nämä olivat jalointa, vanhinta, jumalista polveutuvaa sukua.

"Ensimmäinen tähti on sammunut, ajatelkaa toista, ajatelkaa balteja!"

Baltien suvusta oli elossa vain yksi miespuolinen jäsen, herttua Pitzan
poika, joka ei vielä ollut asekuntoinen -- sillä Alarik, Thulun ja
Ibba-herttuoiden veli oli ajettu maanpakoon ja jäljettömästi kadonnut.
-- Arahad oli varma, ettei tuota baltipoikaa valittaisi, vaan
ajateltaisiin kolmatta tähteä. Mutta hän erehtyi.

Hadusvint-vanhus astui vihoissaan esille ja huusi:

"Mitä on aateli? Mitä on sukuperä? Olemmeko me aatelisten orjia vai
vapaita miehiä?

"Kautta jyrinän! Rupeammeko me laskemaan esi-isiä, kun Belisarius on
Italiassa.

"Minä sanon sinulle, poika, mitä kuninkaalta vaaditaan. Urhoollista
kättä, totta kyllä, mutta siinä ei ole vielä kaikki.

"Kuninkaan on oltava lain suojelija ja rauhan turvaaja, ei vain paras
mies taistelussa.

"Kuninkaalla täytyy olla mieli, joka on aina levollinen ja aina kirkas
kuin sininen taivas, ja oikeamielisten ajatusten tulee siinä nousta ja
laskea kirkkaiden tähtien tavoin.

"Kuninkaan täytyy olla voimakas, mutta etenkin mielenlaadultaan vakava
ja tyyni. Hän ei saa unohtaa itseään eikä antaa vihan eikä rakkauden
hallita, kuten me suureen kansanjoukkoon kuuluvat.

"Hänen tulee olla lempeä ystävilleen, mutta samalla oikeudenmukainen
vihollisiaankin kohtaan.

"Hänen rinnassaan asukoon levollinen rauha ja uljas rohkeus, jalo
tyyneys ja uskollinen voima. -- Sellainen mies, Arahad, on kuninkaaksi
luotu, vaikka hän olisi halvan talonpojan poika."

Äänekkäät hyväksymishuudot kaikuivat, ja Arahad vetäytyi häpeissään
taaksepäin.

Mutta vanhus jatkoi:

"Hyvät gootit! Luullakseni onkin joukossamme sellainen mies.

"En tahdo häntä mainita, mainitkaa hänet itse.

"Saavuin tänne kaukaisilta vuorilta, karantanein ja meidän rajamailta,
missä raisu Turbidus kohisten pirstoo kallioita.

"Siellä olen elänyt kauemmin kuin tavallisen ihmisiän ylpeänä, vapaana
ja yksinäisenä.

"Vähän tiesin ihmisten puuhista, vähän oman kansanikin urotöistä.
Silloin tällöin vain joku suolankuljettaja eksyi talooni.

"Ja kuitenkin tunkeutui yksinäiselle vuorellenikin erään sankarimme
maine, miehen, joka ei ollut koskaan vetänyt miekkaansa väärän asian
puolesta ja joka aina oli voittajana pistänyt miekkansa tuppeen.

"Hänen nimensä kuulin aina, kun kysyin: 'Kuka meitä suojelee, kun
Teoderik on kaatunut?'

"Hänen nimensä kuulin jokaisen voiton yhteydessä, jonka saavutimme,
jokaisen viisaan rauhantyön yhteydessä, joka oli saatu aikaan.

"En ollut häntä koskaan nähnyt.

"Halusin nähdä häntä.

"Tänään olen nähnyt hänet ja kuullut hänen puhuvan.

"Olen nähnyt hänen silmänsä, jotka ovat kirkkaat ja lempeät kuin
aurinko.

"Olen kuullut hänen sanansa, olen kuullut, kuinka hän puolusti
vihollistaankin ja vaati sille oikeutta.

"Olen kuullut, miten hän yksin, kun sokea viha sieppasi meidät kaikki
mustan siipensä alle, pysyi levollisena ja oikeudenmukaisena.

"Silloin ajattelin itsekseni: 'tuo mies on kuninkaaksi luotu, hän on
väkevä taistelussa ja oikeamielinen rauhassa, kova kuin teräs ja kirkas
kuin kulta.'

"Gootit! Tämä mies olkoon kuninkaamme.

"Mainitkaa hänen nimensä!"

"Kreivi Vitiges, niin Vitiges! Terve, kuningas Vitiges!"

Sillä aikaa, kun tämä voimakas riemuhuuto kaikui kautta kentän, oli
vapisuttava pelko vallannut ujon miehen, joka jännitettynä ja
tarkkaavaisena oli kuunnellut vanhuksen puhetta ja vasta aivan lopussa
aavisti, että hän itse oli tuo ylistetty.

Mutta kun hän nyt kuuli tämän tuhatäänisen riemuhuudon nimeään
julistavan, tuli hänen rintaansa ennen kaikkea tunne:

"Ei, se ei voi, se ei saa tapahtua."

Hän riuhtautui irti Tejasta ja Hildebadista, jotka riemuissaan
puristivat hänen käsiään, syöksyi muutamia askelia eteenpäin, pudisti
päätään ja heilautti käsiään estääkseen huutoja.

"Älkää", huusi hän, "älkää, ystäväni! Älkää minua valitko! Minä olen
yksinkertainen sotilas, ei minusta ole kuninkaaksi.

"Olen kenties hyvä työntekijä, mutta työnjohtaja en ole.

"Valitkaa joku toinen, arvokkaampi!"

Ikäänkuin rukoillen hän ojensi kätensä kansan puoleen.

Mutta jylisevä huuto: "Terve, kuningas Vitiges!" oli vastauksena.

Ja nyt Hildebrand-vanhus tuli esille, tarttui hänen käteensä ja sanoi:

"Ole vaiti, Vitiges! Kuka ensimmäisenä vannoi tunnustavansa
kuninkaakseen sen, joka saisi yhdenkään äänen enemmistön!

"Sinä olet nyt saanut kaikki äänet ja tahdot sittenkin tehdä
vastaväitteitä."

Mutta Vitiges pudisti päätään ja painoi kättään otsaansa vasten.

Silloin vanhus meni aivan hänen viereensä ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Mitä? Täytyykö minun muistuttaa sinua tärkeimmistä
velvollisuuksistasi?

"Täytyykö minun muistuttaa tuota yöllistä valaa ja liittoa, jolloin
lupasit: 'Kaikki kansani hyväksi.'

"Minä tiedän, -- tunnen puhtaan sielusi -- että kruunu on sinulle
enemmän taakaksi kuin koristukseksi. Minä aavistan, että tämä kruunu
tuottaa sinulle suuria, katkeria suruja. Kenties enemmän kuin riemuja.
Senvuoksi juuri vaadin sinua ottamaan sen."

Vitiges ei puhunut mitään, vaan painoi toisenkin kätensä silmilleen.

Riemastuneen kansan mielestä tämä välinäytös oli kestänyt liian kauan.

Miehet jo varustivat leveää kilpeä, jolle hänet aiottiin nostaa, ja
riensivät kukkulalle päin päästäkseen puristamaan hänen kättään.
Melkein kärsimättöminä jo kaikuivat huudot: "Terve, kuningas Vitiges!"

"Minä vaadin tätä sinulta verenvalasi nimessä! Aiotko pitää, vai rikkoa
sen?" kysyi Hildebrand hiljaa.

"Pitää", vastasi Vitiges ja ojentautui päättäväisenä pystyyn.

Hän astui nyt väärästä häveliäisyydestä vapautuneena ja ilman
turhamaisuutta askeleen eteenpäin ja lausui:

"Sinä olet valinnut, kansani! Hyvä! Ottakaa minut sitten!

"Minä tahdon olla kuninkaanne!"

Silloin kaikki miekat välähtivät ilmassa ja entistä äänekkäämpänä
kaikui huuto: "Terve, kuningas Vitiges!"

Nyt astui Hildebrand-vanhus kokonaan pois käräjätuolistaan ja sanoi:

"Minä luovun tästä ylhäisestä istuimesta.

"Se kuuluu nyt kuninkaallemme.

"Mutta sallikaa minun vielä kerran hoitaa kreivinvirkaa.

"Kun en voi pukea sinua purppuraan, jota amalit ovat pitäneet, enkä
antaa sinulle heidän kultaista valtikkaansa -- niin ota tuomarinkaapuni
ja valtikaksesi tuomarinsauvani, joka olkoon myöskin merkkinä siitä,
että olet tullut kuninkaaksemme oikeamielisyytesi vuoksi.

"En voi panna otsallesi vanhaa goottien kruunua. Teoderikin kultaista
vannetta.

"Siksipä salli kruunata itsesi tammen vihreillä lehvillä, sillä sinä
olet voimakas ja uskollinen kuin tammi."

Näin sanoen hän taittoi hennon tammenoksan ja kiersi sen seppeleeksi
Vitigeksen pään ympärille.

"Tänne, goottisoturit, kilpi esiin!"

Silloin Hadusvint, Teja ja Hildebad tarttuivat vanhanaikaiseen leveään
sajonien käräjäkilpeen, nostivat sille kuninkaan, joka nyt oli
koristettu seppeleellä, sauvalla ja vaipalla, ja näyttivät häntä
kansalle.

"Katsokaa, gootit, valitsemaanne kuningasta ja vannokaa hänelle
uskollisuutta."

Ja he vannoivat seisoaltaan -- ei polviltaan -- kätensä taivasta kohti
kohottaen hänelle uskollisuutta kuolemaan saakka.

Silloin Vitiges hyppäsi pois kilveltä, nousi käräjätuoliin ja sanoi:

"Samoin kuin te olette vannoneet minulle uskollisuutta, vannon minä
teille lempeyttä.

"Tahdon olla lempeä ja oikeamielinen kuningas. Tahdon edistää oikeutta
ja vastustaa vääryyttä. Lupaan aina muistaa, että te olette vapaita,
kuten minäkin, ettekä orjia. Pyhitän elämäni, onneni, kaikkeni rakkaan
goottikansan hyväksi.

"Sen vannon kautta taivaan Jumalan ja oman uskollisuuteni."

Hän otti sitten käräjäkilven puusta ja sanoi:

"Käräjät ovat lopussa. Minä hajoitan kokouksen."

Sajonit löivät pähkinäpuukepit ja niissä olevat langat maahan.
Väkijoukko virtasi ulos käräjäpaikalta sikin sokin ilman järjestystä.

Roomalaisetkin, jotka uteliaina, mutta arkoina olivat kaukaa katselleet
tätä kansanvapauden ilmausta, jollaista Italiassa ei ollut nähty
viiteensataan vuoteen, tulivat nyt rohkeasti goottien joukkoon myymään
näille viiniä ja ruokaa.

Vitiges oli lähdössä ystäviensä ja sotajoukkojen päällikköjen kanssa
erääseen joen rannalle pystytettyyn telttaan.

Silloin tuli esille roomalaispukuinen mies, näköjään hyvinvoipa
porvari, ja kyseli innokkaasti kreivi Tejaa, Tagilan poikaa.

"Minä olen Teja. Mitä sinulla on asiaa, roomalainen?" kysyi tämä.

"Tahdon vain jättää sinulle tämän maljakon. Kuten näet, on sinetti
aivan eheä."

"Mitä se minulle kuuluu? En minä tuollaisia osta."

"Maljakko on omanne, herra.

"Eräs kestiystäväni on antanut toimekseni tuoda se teille.

"Ottakaa se, olkaa hyvä."

Hän pisti maljakon Tejan käteen ja pujahti väkijoukkoon.

Välinpitämättömänä Teja avasi sinetin ja otti maljakosta asiapaperit
ruveten niitä silmäilemään.

Mutta äkkiä polttava puna syöksähti hänen kalpeille kasvoilleen, silmät
säihkyivät tulta ja hän pureksi suonenvedontapaisesti huuliaan.

Maljakko putosi hänen kädestään, kuumeentapaisella kiireellä hän
tunkeutui Vitigeksen luo ja sanoi soinnuttomalla äänellä:

"Kuninkaani! -- Kuningas Vitiges -- minä pyydän armonosoitusta!"

"Mikä sinulla on, Teja? Jumalan tähden! Mitä haluat?"

"Lomaa!

"Lomaa kuudeksi -- kolmeksi päiväksi!

"Minun täytyy lähteä."

"Lähteä! Minne?"

"Kostamaan!

"Lue -- paholainen, joka syytti vanhempiani, saattaen heidät
epätoivoon, kuolemaan ja mielipuoliksi, -- on hän -- hän, jota olen jo
kauan epäillyt: tässä on hänen omakätinen syytöskirjansa Florentian
piispalle -- on Teodahad! --"

"Todellakin, Teodahad", sanoi Vitiges silmäten kirjettä. "Mene vain.

"Mutta et sinä enää häntä Roomasta löydä. Hän on varmaankin paennut
aikoja sitten.

"Hän on päässyt paljon edelle.

"Sinä et enää saavuta häntä."

"Minä saavutan hänet, vaikka hän pakenisi myrskykotkan siivillä."

"Sinä et löydä häntä."

"Minä löydän hänet, vaikka minun pitäisi hakea häntä helvetin
syvimmästä onkalosta tai taivaan Jumalan helmasta."

"Hänellä on suuri suojelusjoukko mukanaan", varoitteli kuningas.

"Minä riistän hänet vaikka tuhannen paholaisen käsistä.

"Hildebad, hevosesi!

"Voi hyvin, goottien kuningas!

"Minä panen tuomion täytäntöön."



VIIDES KIRJA

VITIGES I



ENSIMMÄINEN LUKU.


Aurinko laskeutui verkalleen Faesulaen viheriöivien kukkulain taakse
kullaten sen pienen maatalon pylväitä, jossa Rautgundis oli emäntänä.

Goottilaiset palvelijat ja roomalaiset orjat lopettivat parhaillaan
töitään.

Tallirenki toi nuoret hevoset laitumelta.

Kaksi muuta palvelijaa ajoi komeita raavaseläimiä ruohopeitteisiltä
kukkuloilta navettaan. Vuohipaimen komensi, roomalaisia haukkumasanoja
lasketellen, hoidokkaitaan, jotka jäivät tuontuostakin syömään
suolaista kivirikkoa, jota kasvoi rappeutuneen muurin raoissa tien
vieressä.

Muutamat germaanilaisista palvelijoista puhdistivat pellolla käytettyjä
ajokaluja takapihalla. Roomalainen vapautettu, oppinut ja ylhäinen
herra, itse ylipuutarhuri lähti tyytyväisesti ympärilleen katsellen
kukkivalta ja tuoksuvalta työmaaltaan.

Silloin pikku ystävämme Atalvin tuli tallista keltaiset kutrit
seppelöityinä.

"Cacus! Muista panna ruosteinen naula vesiammeeseen.

"Vakis muistutti siitä erityisesti. Jollet sinä sitä tee, niin Vakis
antaa taas kotiin tultuaan sinulle selkään."

Hän paiskasi oven kiinni.

"Nuo italialaiset orjat ovat oikeita kiusankappaleita", sanoi nuori
isäntä mahtavan näköisenä.

"Sen jälkeen kun isä lähti ja Vakis meni hänen mukanaan leirille, on
kaikki ollut minun hoidettavanani. Äiti, Jumala paratkoon, voi pitää
palvelustytöt kurissa, mutta miespalvelijat vaativat miestä
käskijäkseen."

Totisena ja arvokkaana pikku isäntä meni pihan yli.

"Mutta eivät ne oikein kunnioita minua", sanoi hän muikistaen
kirsikanpunaisia huuliaan ja rypistäen otsaansa.

"Mistähän se johtuu?

"Ensi päivänseisauksen aikana täytän jo yhdeksän vuotta, ja sittenkin
täytyy minun pitää tätä asetta, joka muistuttaa kauhaa."

Ja hän liikautti ylenkatseellisesti pientä puista miekkaansa.

"Minun pitäisi saada metsästyspuukko, oikea ase.

"Nyt en voi mitään tehdä, eikä minulla ole haluakaan."

Suuttumuksestaan huolimatta hän oli niin suloinen, aivan kuin
vihastunut Eros, polviin ulottuvassa, hihattomassa, valkoisesta
pellavasta tehdyssä takissaan, jonka rakas äiti oli kutonut, ommellut
ja koristanut punaisella reunuksella.

"Mielelläni juoksisin vielä niitylle ja poimisin äidille illaksi
metsäkukkia, joita hän rakastaa enemmän kuin puutarhamme komeimpia
kukkia.

"Mutta minun täytyy vielä pitää iltatarkastus, ennenkuin äiti sulkee
ovet.

"'Atalvin', sanoi nimittäin isä ennen lähtöään, 'tarkasta taloa ja
suojele äitiä. Jätän hänet sinun käsiisi!' Ja minä lupasin kättä
lyöden. Siksipä minun täytyy pitää sanani."

Hän meni yli pihan pitkin asuinrakennuksen etusivustaa, tarkasti
vasemmalla olevat ulkohuoneet ja oli juuri menossa nelikulmaisen
asuinrakennuksen taakse, kun nuoret koirat saivat kovaäänisellä
haukunnallaan hänen huomionsa kääntymään vasemmalta, taloa ympäröivän
puuaidan luota kuuluvaan meteliin.

Hän meni kulman ohi, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan, sillä aidalla
istui tai pikemmin sen yli tuli omituisennäköinen ihminen.

Tulija oli suuri, vanha, laiha mies, joka oli puettuna vuoripaimenien
käyttämään karkeaan nukkavieruun takkiin. Vaipan asemesta oli
hartioilla suuri parkitsematon sudennahka. Kädessä oli hänellä suuri,
terävällä teräskärjellä varustettu vuorisauva, jolla hän ajeli pois
kiukkuisesti haukkuvia koiria.

Nopeasti poika juoksi paikalle.

"Seis, muukalainen, mitä sinulla on aidallani tekemistä? Mene heti
tiehesi."

Vanhus hämmästyi ja katseli tutkivasti kaunista poikaa.

"Mene tiehesi, sanon minä", toisti Atalvin.

"Sillä tavallako tässä talossa tervehditään väsynyttä matkalaista?"

"Niin, jos väsynyt matkalainen tulee taloon takateitä.

"Jos olet kunnon mies ja kuljet oikeilla asioilla, niin tuolla on
pääportti aivan selkiselällään. Tule sitä tietä sisään."

"Sen olisin tiennyt, jos olisin tahtonut tietää."

Hän aikoi nousta aidan yli pihalle.

"Seis", huusi poika suutuksissaan. "Sitä tietä et tule tänne.

"Käy kiinni, Griffo! Käy kiinni Wulfo!

"Ja jollet sinä pelkää näitä kahta nuorta, niin huudan minä vanhan.

"Varo silloin itseäsi!

"Tursa, Tursa, käy päälle!"

Tämän huudon kuultuaan syöksyi raivoisasti haukkuen paikalle tallin
nurkan takaa tavattoman suuri, harmaa, takkukarvainen susikoira, joka
näytti aikovan pitemmittä mutkitta karata rauhanhäiritsijän kurkkuun
kiinni.

Mutta tuskin oli raivoisa eläin ehtinyt aidan luo vastapäätä vanhusta,
kun sen kiukku muuttui ystävyydeksi. Haukunta vaikeni ja häntäänsä
heiluttaen se juoksi vanhuksen luo, joka nyt levollisesti tuli yli
aidan.

"Niin, Tursa, uskollinen eläin. Mehän sentään olemme ystäviä", sanoi
hän. "No, sanoppa nyt, pikku mies, mikä sinun nimesi on."

"Nimeni on Atalvin", sanoi tämä peräytyen arasti, "mutta -- minä
luulen, että sinä olet noitunut koiran -- mikä on sinun nimesi?"

"Sama kuin sinunkin", sanoi vanhus ystävällisemmin. "Oikein on, että
sinun nimesi on sama kuin minunkin.

"Älä pelkää. En ole mikään ryöväri. Saata minut äitisi luo, niin kerron
hänelle, kuinka urhoollisesti sinä olet taloasi suojellut."

Molemmat riitaveljet menivät nyt asuinrakennukseen. Tursa juoksi edellä
iloisesti haukahdellen.

Goottilainen emäntä oli tehnyt roomalaishuvilan atriumista pienillä
muutoksilla germaanilaistyylisen ison salin.

Talon isännän poissa ollessa ei Rautgundis suuresti välittänyt
vieraspidoista ja olikin sen vuoksi siirtynyt siksi ajaksi
naistenhuoneesta tänne palvelijattarineen.

Oikealla istui pitkä rivi goottilaisia palvelijattaria värttinöidensä
ääressä. Toisella puolen huonetta istui muutamia roomalaisia
orjattaria, jotka tekivät hienompia käsitöitä. Keskellä lattiaa seisoi
Rautgundis itse kangaspuiden ääressä nopeasti sukkulaa käytellen, mutta
samalla pitäen silmällä käskyläisiään.

Sininen, kotikutoisesta kankaasta ommeltu hame oli nostettu polvien
yläpuolelle teräsrenkaiselle vyölle, johon hänen ainoa korunsa --
avainkimppu -- oli kiinnitetty.

Tummankeltainen tukka oli sileäksi kammattu ja sidottu yksinkertaiseksi
sykeröksi niskaan.

Hänen olennostaan kuvastui vaatimaton arvokkuus.

Hän meni nuorimman goottilaisen palvelijattaren luo, joka istui rivin
alapäässä, ja kumartui hänen puoleensa.

"Hyvä, Liuta", sanoi hän, "lankasi on tasaista etkä ole tänään katsonut
niin usein ovelle kuin tavallisesti. Vaikka", lisäsi hän hymyillen,
"turhaapa se olisi ollutkin, sillä ei sieltä Vakis kuitenkaan tulisi."

Nuori tyttö punastui.

Rautgundis laski kätensä hänen sileälle tukalleen.

"Minä tiedän", sanoi hän, "että sinä olet itseksesi soimannut minua
siitä, että olen antanut sinun, kihlatun morsiamen, tämän vuoden ajan
istua kehräämässä sekä aamuin että illoin tuntia kauemmin kuin muiden.
Mutta se ei ollut julmuutta.

"Näetkö: se oli omaksi hyödyksesi.

"Kaikki, mitä olet tänä vuonna kehrännyt parhaista langoistani, on
sinun. Lahjoitan sen myötäjäiseksesi. Niinpä ei sinun tarvitsekaan ensi
vuonna, ensimmäisenä aviovuotenasi, ollenkaan kehrätä."

Tyttö tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä itkien silmiin.

"Ja sinua sanotaan ankaraksi ja kovaksi", sai hän vain sanotuksi.

"Olen lempeä hyville, ankara pahoille, Liuta. Hoidossani olevat tavarat
ovat herrani omaisuutta ja poikani perintöä. Sen vuoksi minun on oltava
ankara."

Vanhus ja Atalvin ilmestyivät ovelle. Poika aikoi heti huutaa, mutta
hänen seuralaisensa pani kätensä hänen suunsa eteen ja tarkasteli vähän
aikaa sisässä olijain huomaamatta Rautgundiksen puuhia, kuinka tämä
tarkasti tyttöjen töitä, kiitti ja moitti ja antoi heille uutta työtä.

"Komealta hän näyttää", sanoi vanhus vihdoin itsekseen, "ja
hallitsijatar hän tuntuu olevan talossaan -- mutta kukapa kaikki
tietää."

Silloin Atalvin ei enää voinut pidättää itseään.

"Äiti", huusi hän, "täällä on muukalainen, joka noitui Tursan, tuli
taloon yli aidan ja tahtoo puhutella sinua. En voi sitä käsittää."

Komea emäntä kääntyi silloin arvokkaana ovelle päin ja pani kätensä
silmilleen suojellakseen niitä häikäisevältä ilta-auringon loisteelta,
joka virtasi sisään avonaisesta ovesta.

"Miksi tuot vieraan tänne?

"Tiedäthän sinä, ettei isä ole kotona.

"Vie hänet vierassaliin.

"Hänen paikkansa ei ole minun luonani."

"Eiköhän sittenkin, Rautgundis! Täällä, luonasi on paikkani", sanoi
vanhus tullen esille.

"Isä!" -- huudahti emäntä ja juoksi muukalaisen syliin.

Ihmeissään ja hiukan tyytymättömänä Atalvin katseli ryhmää.

"Sinä olet siis isoisä, joka asuu kaukana pohjoisvuorilla.

"Jumalan rauha, isoisä!

"Mutta miksi et sitä heti sanonut?

"Ja miksi et tullut portista, kuten muut rehelliset ihmiset?"

Vanhus tarttui molemmin käsin tyttäreensä ja katsoi häntä tarkasti
silmiin.

"Hän näyttää tyytyväiseltä ja iloiselta", murisi hän itsekseen.

Silloin Rautgundis tointui. Hän silmäsi nopeasti ympäri salia.

Kaikki värttinät seisoivat -- paitsi Liutan. Kaikki katsoivat uteliaana
vanhusta.

"Miksi te ette kehrää, laiskat harakat", huudahti emäntä ankarasti.

"Sinä, Marcia, olet töllistellessäsi antanut kehruuksesi pudota --
tiedät säännön, sinä kehräät yhden käämin lisää -- te muut saatte
vapaaillan. Tule, isä!

"Liuta, valmista haalea kylpy ja hanki lihaa ja viiniä."

"Ei", sanoi isä. "Vanha talonpoika on tottunut peseytymään
vuorikoskessa ja juomaankin siitä.

"Ja mitä ruokaan tulee -- tuolla ulkona aidan takana rajapaalun luona
on reppuni. Tuokaa se minulle. Siellä on ohraleipää ja lampaan maidosta
tehtyä juustoa. Ne kelpaavat minulle. --

"Kuinka monta lehmää teillä on navetassa ja kuinka monta hevosta
laitumella?"

Tämä oli hänen ensimmäinen kysymyksensä.

Vähän myöhemmin -- ilta oli jo pimennyt ja pikku Atalvin mennyt
nukkumaan pudistellen päätään isoisän käytökselle -- isä ja tytär
kävelivät nousevan kuun valossa ulkona.

"En saanut tarpeeksi ilmaa sisällä", oli vanhus sanonut.

He puhelivat kauan vakavista asioista kävellessään pihalla ja
puutarhassa.

Vanhus kyseli kaikenlaista talousasioista sitä mukaa kuin hänen
silmänsä kiintyivät työkaluihin tai rakennuksiin. Hänen äänensä ei
ilmaissut sydämellisyyttä. Silmissä se vain joskus välähti, kun hän
salavihkaa katseli tytärtään.

"Lopeta nyt vihdoinkin juttusi rukiista ja hevosista", sanoi Rautgundis
hymyillen, "ja sano minulle, miten olet näinä vuosina voinut?

"Ja mikä sinut on vihdoinkin saattanut vuorilta lapsesi luo?"

"Kuinkako olen voinut. No, yksinäni olen ollut. Ja talvet ovat kylmiä.

"Niin, meillä ei ole niin suloisen lämmintä kuin täällä Italian
laaksoissa."

Hän sanoi sen ikäänkuin moittien.

"Miksikö olen tänne tullut?

"Näetkö, viime vuonna putosi sonnini Firn-Jochilta ja kuoli. Olen
tullut täältä etelästä ostamaan uutta sonnia."

Nyt ei Rautgundis voinut enää hillitä itseään. Hän heittäytyi vanhuksen
rinnoille ja sanoi:

"Etkö ole löytänyt sonnia lähempää kuin täältä? Älä valehtele,
vuoritilallinen, omalle sydämellesi ja omalle lapsellesi.

"Sinä olet tullut tänne, koska sinun täytyi, koska et enää jaksanut
vastustaa haluasi nähdä lastasi."

Vanhus seisahtui ja siveli hänen tukkaansa.

"Mistä sen tiedät?

"No niin! Täytyihän minun kerrankin tulla katsomaan, kuinka sinä voit
ja kuinka hän, tuo gootti-kreivi, sinua kohtelee."

"Kuten silmäteräänsä", vastasi Rautgundis innoissaan.

"Vai niin? Miksi hän ei sitten ole kotona vaimonsa ja lapsensa luona?"

"Hän on leirissä kuninkaan palveluksessa."

"Sepä se onkin.

"Mitä hänen tarvitsee palvella kuningasta?

"Mutta -- sano, miksi sinulla ei ole kultaisia rannerenkaita käsissäsi?

"Kerran, noin viisi vuotta takaperin kulki ohitsemme eräs goottivaimo
Italian laaksoista. Hänellä oli kädenlevyisiä kultakoristeita. Silloin
ajattelin: sellaisia tyttärelläsikin on ja minä iloitsin, mutta nyt --"

Rautgundis sanoi hymyillen.

"Pitäisikö minun koreilla kultahelyillä palvelijattarieni silmäin
edessä! Koristelen itseäni vain silloin, kun Vitiges näkee?"

"Vai niin? Ansaitseeko hän sen?

"Mutta onko sinulla kultasolkia ja -rannerenkaita kuten muilla
ylhäisillä goottinaisilla täällä etelässä?"

"Enemmän kuin muilla, laatikoittain. Vitiges toi suuret saaliit
gepidisodasta."

"Sinä olet siis onnellinen."

"Olen, isä, mutta en rannerenkaiden vuoksi."

"Eikö sinulla ole mitään valittamista? Sano nyt, lapseni! Sano vanhalle
isällesi, olipa se mitä tahansa. Hän puoltaa oikeuttasi."

Rautgundis seisahtui.

"Isä, älä puhu tuollaista.

"Sinulla ei ole oikeutta puhua tuolla tavalla eikä minulla oikeutta
kuunnella sinua.

"Luovu toki vihdoinkin onnettomasta luulostasi, että olen muka onneton
senvuoksi, että olen siirtynyt tänne laaksoon. Alan luulla, että vain
tämä pelkosi on saattanut sinut tänne."

"Vain pelkoni", huudahti vanhus äkkiä sysäten sauvansa maahan.

"Ja sinä sanot luulotteluksi isäsi sydämen sisintä vakaumusta.

"Luulottelua! Onko luulottelua, että minun on vaikea hengittää täällä
laaksossa?

"Onko luulottelua, että rotevakasvuiset, vaaleat goottimme muuttuvat
täällä laaksossa pieniksi ja ruskeiksi?

"Onko se luulottelua, että kaikki vääryys aina tulee etelästä, tästä
veltostuneesta, petollisesta laaksosta?

"Mistä tulivat lumivyöryt, jotka hautasivat majamme? Etelästä.

"Mistä tulee myrkyllinen tuuli, joka turmelee ihmiset ja eläimet?
Etelästä.

"Miksi syöksyvät lehmäni ja lampaani rotkoihin, kun ne ovat laitumella
vuoren eteläpuolella?

"Miksi kuoli äitisi, kun hän ensimmäisen kerran tuli vuoriltamme
Bohanumiin, tuohon tukahduttavaan kaupunkiin?

"Eräs veljistäni tuli tänne etelään ja liittyi Teoderikin sotajoukkoon.
Italialaiset pistivät hänet juomingeissa kuoliaaksi.

"Miksi renki, joka vain talvenkin on ollut täällä etelässä, ei kelpaa
enää mihinkään?

"Missä on suuri sankari Teoderik oppinut kirotun hallitusmuotonsa
veroineen, kidutuksineen, vankiloineen ja kirjoitustaitoineen?

"Mitä ovat isämme siitä kaikesta tienneet?

"Mistä tulee kaikki petollisuus, kaikki orjamaisuus, kaikki ylellisyys,
kaikki velttous, kaikki viekkaus?

"Täältä, Italian laaksosta, etelästä, jossa ihmiset kasautuvat kuin
syöpäläiset samoihin paikkoihin ja myrkyttävät ilman toisiltaan.

"Ja niinpä tulee eräs mies vuorelleni ja vie terveen lapseni tähän
kirouksen maahan.

"Miehesi olennossa on jotakin hyvää ja kirkasta, en sitä kiellä. Jos
hän olisi rakentanut majansa sinne vuorille, olisin mielelläni antanut
hänelle lapseni ja parin parhaita härkiäni.

"Mutta ei! Hän toi hänet tänne etelän kuumaan suomaahan.

"Ja hän itse kumartelee Rooman ja Korppikaupungin kultaisissa saleissa.

"Kauan minä vastustin --"

"Mutta myönnyit lopuksi."

"Mitäpä minä voin?

"Raikas, reipas tyttöni sai sydänsuruja onnettoman miehen vuoksi."

"Ja kymmenen vuoden ajan on tuo onneton mies tehnyt lapsesi
onnelliseksi."

"Jos se vain olisi totta."

"Isä!"

"Kumpahan se sellainen kestäisi.

"Ensimmäisen kerran tulisi onni etelästä päin.

"Näetkö, vastenmielisyyteni tätä tasankoa kohtaan on niin suuri, etten
ole täällä käynyt seitsemään vuoteen, enkä ole ollenkaan nähnyt
tyttärenpoikaani.

"Kun siitä huolimatta tänne tulin, oli minulla siihen tärkeät syyni."

"Siis et tullut rakkautesi vuoksi etkä sydämesi pakottamana."

"Kyllä, surullisen sydämeni pakottamana. Paha enne on sattunut.

"Sinä kai muistat vielä komean pyökin, joka oli kalliolla talostamme
oikealla.

"Istutin sen vanhan tavan mukaan heti synnyttyäsi. Ja se menestyi
hyvin, kuten sinä itsekin! Sinä vuonna, jolloin lähdit kotoa, näytti se
minusta sairaalta ja surulliselta.

"Mutta toiset eivät sitä huomanneet ja he nauroivat minulle.

"No, se virkistyi taas ja näytti terveeltä ja kukoistavalta.

"Mutta eräänä yönä viime viikolla nousi niin ankara rajuilma, etten ole
sellaista usein vuorilla nähnyt ja kun aamulla menin ovesta ulos --
näin, että ukkonen oli iskenyt puunrungon aivan palasiksi ja että
tulviva puro oli vienyt latvan mukanaan -- etelään."

"Sääli rakasta puuta! Mutta miten se voi sinua huolestuttaa?"

"En ole vielä kaikkea kertonut.

"Surullisena kaivoin illalla päivätyön päätyttyä rungon maasta ja
heitin tuleen, ettei se -- tyttäreni nimikkopuu -- viruisi tiellä
halveksittuna.

"Tapaus koski kovasti sydämeeni ja minä mietin ja mietin. Surulla
ajattelin miestäsi ja epäluuloni häntä kohtaan kasvoi kasvamistaan.

"Ja minä katselin tuleen, jossa puunrunko parhaillaan hiiltyi.

"Silloin nukahdin siihen ja näin unissani sinut ja Vitigeksen.

"Hän aterioi kultaisessa salissa ylhäisten herrojen ja kauniiden,
komeapukuisten naisten kanssa.

"Mutta sinä seisoit ovella kerjäläisen vaatteissa, itkit katkerasti ja
huusit hänen nimeään.

"Mutta hän sanoi:

"'Kuka on tuo vaimo? En tunne häntä.'

"Tämä näky ei sallinut minun enää jäädä vuorelleni.

"Minun täytyi tulla tänne. Minun täytyi saada nähdä, kuinka lapseni voi
täällä laaksossa. Aioin yllättää hänet. -- Sen vuoksi en tullut taloon
portista."

"Isä", sanoi Rautgundis vihaisena, "sellaista ei saa unessakaan
ajatella. Epäluulosi --"

"Epäluuloni! En luota kehenkään muuhun kuin itseeni.

"Ja ukkosen iskusta ja unestani olen tullut vakuutetuksi siitä, että
sinua uhkaa vaara.

"Luovu hänestä!

"Ota poikasi mukaasi ja lähde kanssani vuorille!

"Vain vähäksi aikaa.

"Usko minua, sinä alat taas viihtyä hyvin vapaassa ilmassa vuorilla,
joilla asumme kaikkien maailman herrojen yläpuolella."

"Pitäisikö minun luopua miehestäni?

"Ei koskaan."

"Eikö hän ole sinua hylännyt?

"Hänelle merkitsevät hovi ja kuninkaan palvelus enemmän kuin vaimo ja
lapsi.

"Anna hänen tehdä mielensä mukaan."

"Isä", sanoi Rautgundis tarttuen kiivaasti hänen käteensä, "ei
sanaakaan enää!

"Etkö rakastanut äitiäsi, koska voit noin puhua aviopuolisoista?

"Vitiges on kaikkeni, elämäni ilma ja valo.

"Ja hän rakastaa minua uskollisen sielunsa koko voimalla.

"Me kaksi olemme yksi.

"Ja jos hän pitää oikeana toimia erillään minusta, niin se on oikein.

"Hän toimii kansansa hyväksi.

"Meidän välillemme ei saa tulla sanaa, ei henkäystä, ei varjoakaan.

"Ei edes isäkään."

Vanhus vaikeni.

Mutta hänen epäluulonsa kyti vielä.

"Miksi hän ei", alkoi hän hetken kuluttua, "kun hänellä on hovissa niin
tärkeitä asioita, miksi hän ei ota vaimoaan mukaansa?

"Häpeääkö hän talonpojan tytärtä?" ärähti vanhus ja iski vihoissaan
sauvansa maahan.

"Vihasi vie sinut harhaan.

"Olet vihoissasi senvuoksi, että hän on tuonut minut vuorilta
italialaisten laaksoihin -- ja nyt olet vihoissasi siitä, ettei hän ole
vienyt minua Roomaan heidän joukkoonsa."

"Ei hänen tarvitse sitä tehdäkään.

"Mutta hänen pitäisi tahtoa sitä.

"Hänen ei pitäisi tulla toimeen ilman sinua.

"Mutta kuninkaan sotapäällikkö häpeää talonpojan tytärtä."

Silloin, ennenkuin Rautgundis ehti vastata mitään, saapui ratsumies
suljetulle pääportille, jonka luona he nyt olivat.

"Auki, portti auki", huusi hän lyöden nuijalla porttiin.

"Kuka siellä on?" kysyi vanhus varovaisesti.

"Portti auki! Kuninkaan lähetin ei saa antaa odottaa niin kauan."

"Vakishan se on", sanoi Rautgundis vetäen raskaan salvan portilta.
"Mikä sinut on näin äkkiä tuonut takaisin?"

"Sinä itsekö minulle avaatkin", huusi uskollinen palvelija. "Terve,
goottien kuningatar!

"Herra on valittu kansamme kuninkaaksi.

"Omin silmin näin hänet kilvellä. Hän lähettää sinulle terveisensä ja
kutsuu sinut ja Atalvinin Roomaan.

"Kymmenen päivän kuluessa on sinun lähdettävä matkalle."

Vaikka Rautgundis olikin hämmästynyt, pelästynyt ja iloissaan ja vaikka
paljon olikin kyseltävää, ei hän malttanut olla silmäämättä isäänsä
iloisen ylpeästi. Sitten hän riensi tämän syliin ja alkoi itkeä.

"No", sanoi hän vihdoinkin irtautuen vanhuksesta, "isä, mitä nyt
sanot?"

"Mitäkö sanon?

"Tämä on aavistamaton onnettomuus. Palaan jo tänä yönä takaisin
vuorelleni."



TOINEN LUKU.


Sillä aikaa kun gootit pitivät käräjiä Regetassa, vetäytyi
Belisariuksen mahtava sotajoukko laajana puoliympyränä yhä tiiviimmin
kovasti ahdistetun Napolin ympäri.

Nopeasti, levähtämättä kuin tuli aron kuivassa heinässä oli
bysanttilainen sotajoukko vyörynyt Italian eteläkärjestä
partenopealaisen kaupungin muureille saakka ilman vastustusta.

Sillä Teodahad oli saanut aikaan sen, ettei näillä seuduilla ollut
sataakaan goottisoturia.

Lyhyt etuvartiotaistelu Jugumin solan luona oli ainoa este
kreikkalaisten tiellä. Bruttian maakunnan ja sen kaupunkien Regiumin,
Vibon ja Squillaciumin, Tempsan ja Crotonin, Ruscian ja Thuriin,
Calabrian maakunnan ja Gallipoliksen, Tarentumin ja Brundusiumin
kaupunkien, Apulian maakunnan, Acheruntian ja Canusiumin, Salernumin,
Nuserian ja Campsaen ynnä useiden muiden kaupunkien roomalainen väestö
otti riemuiten vastaan Belisariuksen, joka oikeauskoisen keisarin
Justinianuksen nimessä julisti vapautusta kerettiläisten ja barbaarien
ikeestä.

Aufidukseen saakka idässä ja Sarnukseen saakka lounaassa oli Italia
joutunut pois goottien käsistä ja vihollisten hyökyaalto pysähtyi
Napolin valleihin.

Belisariuksen leiri muodosti komean sotaisen kuvan.

Pohjoisessa Porta nolanan edustalla sijaitsi verisen Johanneksen leiri.

Tämän urhoollisen päällikön haltuun oli uskottu Via nolanan
vartioiminen ja hänen piti samalla ottaa haltuunsa Roomaan vievä tie.

Laajoilla niityillä ja ahkerain goottien pelloilla temmelsivät nyt
massagetit ja keltaiset hunnit pienillä, rumilla hevosillaan.

Heidän vieressään oleilivat kevytaseiset persialaiset palkkasoturit,
joilla oli varustuksena pellavapanssari sekä aseina jousi ja nuolet;
näiden vieressä raskasaseiset armenialaiset kilvenkantajat,
makedonialaiset kymmenen jalkaa pitkine sarisseineen (keihäineen) ja
suuret joukot tessalialaisia ja trakialaisia, vieläpä sarasenilaisiakin
ratsumiehiä, jotka piirityksen aikana olivat pakotetut toimettomuuteen
ja jotka mahdollisuuden mukaan käyttivät joutilaisuuttaan hyväkseen
tehdäkseen ryöstöretkiä sisämaahan.

Leirin keskiosa kaupungin itäpuolella oli pääjoukon hallussa. Sen
keskellä sijaitsi Belisariuksen suuri, sinisestä sidonilaisesta
silkistä tehty päällikköteltta.

Täällä komeili henkivartiosto, jonka Belisarius oli itse palkannut ja
aseistanut. Siihen otettiin vain valituinta väkeä, miehiä, jotka olivat
kolmasti taistelussa osoittaneet kuoleman halveksimista. Näihin
kuuluivat Belisariuksen oppilaat ja parhaat sotapäälliköt.
Henkivartioston pukuna oli runsaasti kullattu, punaisista
hevosenjouhista tehdyllä töyhdöllä varustettu kypärä, upeat
rinta- ja säärihaarniskat, kuparikilpi, leveä miekka sekä pitkä,
pertuskantapainen keihäs.

Jalkaväen parhaana joukkona oli täällä kahdeksan tuhatta illyrialaista
-- ainoa hyvä sotajoukko, jonka itse Kreikasta enää sai. Täällä oli
myöskin omien heimoruhtinasten johtamina joukottain avareja, bulgareja,
sarmaatteja, vieläpä germaanisiakin kansoja, kuten heruleja ja
gepidejä, jotka Bysantti oli suurilla rahasummilla värvännyt,
poistaakseen sotakykyisten miesten puutteen. Täällä olivat
leiriytyneinä tuhannet italialaisetkin, jotka olivat aikaisemmin
muuttaneet Itä-Roomaan tai äsken menneet Belisariuksen puolelle.

Lounaista leiriä, joka oli asettunut pitkin rantaa, komensi Martinus,
piirityskoneiden päällikkö. Täällä olivat varastossa katapultit ja
ballistit, muurinmurtajat ja heittokoneet. Täällä liikkuivat sekaisin
isaurilaiset ja äsken vandaaleilta valloitetun Afrikan lähettämät
apujoukot, maurilaiset ja numidialaiset ratsumiehet sekä libyalaiset
linkomiehet.

Sitä paitsi oli yksinäisiä seikkailijoita ja palkkasotureita melkein
kaikista kolmen maanosan raakalaisheimoista: bajuvareja Tonavan
varrelta, allemaneja Reinin, frankkeja Maasin, burgundeja Rhonen,
anteja Dnjesterin ja laziereja Phasiksen varrelta, ampumataidostaan
kuuluisia abasgeja, sabireja, lebanteja ja lykaoneja Aasiasta ja
Afrikasta.

Niin sekalainen ja monista raakalaisjoukoista kokoonpantu oli
sotavoima, jolla Justinianus aikoi kartoittaa goottibarbaarit ja
vapauttaa Italian.

Etujoukkojen päällikkönä oli aina ja joka paikassa joku Belisariuksen
henkivartioista. Näiden joukkojen muodostama ketju ulottui ympäri
kaupungin Porta capuanasta alkaen melkein mereen saakka.

Napoli oli huonosti varustettu ja sillä oli heikko puolustusjoukko.

Tuhattakaan goottia ei ollut suojelemassa laajoja varustuksia
neljääkymmentä tuhatta bysanttilaista ja italialaista vastaan.

Kreivi Uliaris, kaupungin puolustaja, oli urhoollinen mies. Hän oli
vannonut partansa kautta, ettei luovuttaisi linnoitusta. Mutta hän ei
olisi voinut kauan vastustaa ylivoimaa ja Belisariuksen sotataitoa,
jollei onnellinen sattuma olisi tullut hänelle avuksi.

Se oli kreikkalaisen laivaston liian aikainen palaaminen Bysanttiin.

Kun Belisarius nimittäin, sallittuaan Italian mantereelle nousseen
sotajoukon levähtää yhden yön Regiumissa ja tarkastettuaan sen, käski
koko maa- ja merivoiman lähteä Napolia kohti, lähetti hänen navarkkinsa
Konon hänelle tähän saakka salassa pidetyn keisarillisen käskykirjeen,
jonka mukaan laivaston oli heti maihinnoustuaan palattava Nikopolikseen
Kreikan rannikolle muka noutamaan apuväkeä, mutta todellisuudessa
tuomaan prinssi Germanusta, Justinianuksen veljenpoikaa ja
keisarillisia peitsimiehiä Italiaan. Prinssin tehtävänä oli tarkastaa
ja vartioida Belisariuksen voittokulkua ja hätätilassa ehkäistä se sekä
ylisotapäällikkönä valvoa epäluuloisen keisarin etuja alapäällikköä
Belisariusta vastaan.

Hampaitaan kiristellen Belisarius katseli, kuinka laivasto lähti pois
juuri hetkellä, jolloin hän olisi sitä kipeimmin tarvinnut. Vasta
pitkien pyyntöjen jälkeen navarkki lupasi lähettää hänelle neljä
sotakolmisoutua, jotka vielä risteilivät Sisilian tienoilla.

Belisarius oli siis ryhdyttyään Napolia piirittämään saanut
maajoukoillaan suljetuksi pääsyn kaupunkiin koillisesta, idästä ja
kaakosta -- läntisen, Roomaan vievän tien, jota Tiberiuksen linnoitus
suojeli, sai Uliaris vaivoin pidetyksi avoinna -- mutta Napolin satamaa
hän ei ollut voinut sulkea eikä sen yhteyttä mereen.

Alussa hän lohdutteli itseään sillä, ettei piiritetyillä ollut
minkäänlaista laivastoa eikä heillä siis voinut olla paljon hyötyä
yhteydestään meren kanssa.

Mutta nyt hän sai ensi kerran tuntea erään vastustajansa kykyä ja
rohkeutta, vastustajan, jota hän myöhemmin oppi vielä enemmän
pelkäämään. Tämä oli Totila.

Tuskin Totila oli saapunut Napoliin, osoittanut Juliuksen kanssa vanhan
Valeriuksen ruumiille viimeisen kunnioituksen ja kuivannut Valerian
ensimmäiset kyyneleet, kun hän jo masentumattomalla tarmolla ryhtyi
luomaan laivastoa tyhjästä.

Hän oli Napolin laivaston päällikkö, mutta koko tämän laivaston
kuningas Teodahad oli jo useita viikkoja sitten huolimatta Totilan
varoituksista siirtänyt Belisariuksen tieltä Pisaan vartioimaan
Arnuksen suuta.

Niinpä ei Totilalla aluksi ollut muuta kuin kolme pientä vartiolaivaa,
joista hän oli menettänyt kaksi taistelussa Sisilian luona. Hän palasi
Napoliin pitäen melkein mahdottomana sen suojelemista meren puolelta.
Mutta kun hän ihmeekseen näki uskomattomia tapahtuvan, nimittäin
bysanttilaisen laivaston lähtevän kotiinsa, alkoi hänen toivonsa elpyä.

Hän puuhasi puuhaamistaan, kunnes sai suurista kalastajavenheistä,
kauppalaivoista, satamalaivoista ja laivaveistämöillä viruvista
kiireimmiten jollakin tavoin merikuntoisiksi saatetuista hylyistä
muodostetuksi pienen laivaston, johon kuului noin kaksitoista alusta.
Tämä laivasto ei olisi tosin voinut kestää myrskyssä merellä eikä
ryhtyä taisteluun ainoankaan sotalaivan kanssa, mutta se teki kuitenkin
suuria palveluksia hankkimalla muilta tahoilta piiritettyyn kaupunkiin
ruokavaroja Bajaen, Cumaen ynnä muista Napolin luoteispuolella olevista
kaupungeista, pitämällä silmällä vihollisen liikkeitä rannikolla ja
kiusaamalla bysanttilaisia alinomaisilla hyökkäyksillä.

Totila nimittäin hiipi pienen joukon kanssa tuon tuostakin maihin
etelässä, kreikkalaisten leirin selkäpuolella, hyökkäsi milloin siellä,
milloin täällä pienempien vihollisjoukkojen kimppuun ja ajoi ne
pakosalle. Hän peloitteli viholliset niin, etteivät nämä uskaltaneet
liikkua leirin ulkopuolella kuin suurissa joukoissa eivätkä silloinkaan
kovin kauas leiristä. Toisaalta nämä pienet myötäkäymiset sitäpaitsi
virkistivät Uliariksen vartiopalveluksesta ja sodasta väsyneen
miehistön mieliä.

Kaikesta huolimatta Totilan täytyi myöntää itsekseen, että
heidän asemansa oli nytkin arveluttava ja että se tulisi yhä
sietämättömämmäksi, jos ainoakaan kreikkalainen laiva saapuisi
kaupungin edustalle.

Hän käytti senvuoksi osan laivoistaan kuljettaakseen joka päivä joukon
aseettomia kaupunkilaisia Napolista Bajaen ja Cumaen kaupunkeihin. Hän
hylkäsi inhoten rikkaiden ehdotuksen, että laivat kuljettaisivat väkeä
vain maksusta, ja otti pelastuslaivoihinsa erotuksetta köyhiä ja
rikkaita.

Turhaan Totila oli useampia kertoja hartaasti pyytänyt Valeriaa
pakenemaan näillä laivoilla Juliuksen suojassa. Mutta Valeria ei vielä
tahtonut lähteä isänsä haudalta eikä luopua rakastetustaan, jonka
ylistystä kaupungin suojelijana hän riemuiten kuuli kaikkien ihmisten
julistavan.

Levollisena hän pysyi edelleen kodissaan eläen surulleen ja
rakkaudelleen.



KOLMAS LUKU.


Piirityksen ensimmäisinä päivinä koki Mirjamkin rakkautensa suurimmat
riemut ja suurimmat surut.

Useammin kuin koskaan ennen hän sai nauttia rakastamansa henkilön
näkemisestä, sillä Porta capuana oli tärkeä osa linnoituksista ja
merikreivin täytyi usein käydä siellä.

Vanhan Iisakin tornikamarissa hän ja kreivi Uliaris joka päivä pitivät
surullisen sotaneuvottelun.

Silloin oli Mirjamilla tapana, tervehdittyään heitä ja pantuaan heidän
eteensä pöydälle hedelmiä ja viiniä, hiipiä pieneen puutarhaan, joka
oli aivan tornin vieressä.

Paikka oli alkujaan ollut Minervalle, muurien suojelijattarelle,
pyhitetyn temppelin piha. Tälle jumalattarelle nimittäin rakennettiin
usein temppeleitä kaupunkien pääporteille.

Vuosisatoja sitten alttari oli kadonnut, mutta vielä oli pystyssä
vanha, komea oliivipuu, jonka varjossa kerran oli seisonut
jumalattarelle omistettu kuvapatsas. Puun ympärillä tuoksuivat kukat,
joita Mirjamin hellä käsi hoiteli ja joita hän usein oli taittanut
rakkaimpansa morsianta varten.

Vastapäätä jättiläismäistä öljypuuta, jonka ryhmyiset juuret nousivat
maanpinnan yläpuolelle ja muodostivat synkän aukon vanhan temppelin
muuria vasten, oli kristinusko pystyttänyt suuren, mustan puuristin
rukousjakkaran yläpuolelle, jonka eräs Minervan temppelin marmoriastuin
muodosti. Vanhojen jumalien palveluspaikat muutettiin mielellään uuden
uskon tyyssijoiksi ja vanhat jumalat, jotka julistettiin pahoiksi
hengiksi, karkoitettiin voittavan uskonnon tunnusmerkkien tieltä.

Tämän ristin juurella kaunis juutalaistyttö istui usein tuntikausia
vanhan Arrian, alaportinvartijan puolisokean lesken kanssa. Tämä oli
Iisakin vaimon aikaisen kuoleman jälkeen äidin tavoin hoitanut
Mirjamia, joka kilpaa kukkien kanssa kukoisti vanhan muurin autiolla
kivipihalla.

Siellä hän oli vuosien vieriessä usein hiljaa kuunnellut, kuinka
hurskas vaimo hartain rukouksin kääntyi kristittyjen Jumalan puoleen.
Vastustamattomasti oli silloin moni säde Natsarealaisen lempeästä,
suloisesta rakkausopista tunkeutunut kasvavan lapsen sydämeen.

Nyt kun vanhuus ja huononäköisyys olivat tehneet vanhuksen avuttomaksi,
korvasi Mirjam lemmekkäällä uskollisuudella lapsuudenaikaisen
hoitajattarensa vaivat.

Liikutettuna Arria otti tuon uskollisuuden ilmaukset vastaan. Hänen
vanhaa sydäntään hellytti ja säälitti tuo suloinen olento, jonka suuren
rakkauden nuoreen goottiin hän jo aikoja sitten oli surren huomannut,
vaikka ei ollut milloinkaan kosketellut tuota seikkaa ujon neitosen
kanssa puhellessaan.

Kolmannen piirityspäivän iltana Mirjam käveli ajatuksissaan pitkin
leveitä muurinportaita, jotka johtivat tornin ovelta puutarhaan. Hänen
kauniiden, sielukkaiden silmiensä katse harhaili miettiväisenä pitkin
kukkasarkoja. Hän pysähtyi viimeiselle portaalle ajatuksissaan nojaten
vasenta kättään muurin reunaan.

Arria oli polvillaan rukousjakkaralla selkä Mirjamiin päin ja rukoili
ääneen.

Hän olisi tuskin huomannut tulijaa, jollei hiljaisella pihalla olisi
äkkiä ruvennut kuulumaan siipien suhinaa.

Oliivipuun oksilla pesivät nimittäin Mirjamin ainoat leikkitoverit,
kauniit valkoiset kyyhkyset.

Kun nämä näkivät tutun olennon tulevan portaita alas, lensivät kaikki
vastaan kierrellen nopeassa lennossa hänen kauniin päänsä ympärillä.
Yksi istuutui tytön vasemmalle olkapäälle ja toiset hänen oikealle
kädelleen, jonka hän unelmistaan heräten hymyillen ojensi.

"Mirjamhan sieltä tulee! Kyyhkysesi ilmaisevat sinut", sanoi Arria
kääntyen neitoon päin.

Kaunis tyttö astui viimeiseltä portaalta varovaisesti, ettei
pelästyttäisi lintuja. Ilta-aurinko valaisi oliivin lehtien lomitse
hänen kirsikanpunaisia poskiaan. Kuva oli ihana.

"Minä täällä olen, äiti!" sanoi Mirjam istuutuen. "Minulla on eräs
pyyntö.

"Kuinka kuuluu", hän kysyi hiljentäen ääntään, "tuo kohta elämästä
kuoleman jälkeen, uskonkappaleesi? -- 'minä uskon pyhäin
ihmisten -- --'"

"Pyhäin ihmisten yhteyteen, ruumiin ylösnousemiseen ja iankaikkiseen
elämään.

"Kuinka olet tullut sitä ajatelleeksi?"

"Keskellä elämää", virkkoi Mirjam, "olemme kuolemassa, sanoo Siionin
laulaja.

"Kuten me nyt.

"Eikö joka päivä sada nuolia ja kiviä kaduille.

"Mutta -- minä poimin vielä hiukan kukkia", sanoi hän nousten ylös.

Arria oli hetken ääneti.

"Eikö merikreivi ole vielä täällä? Luulin kuulleeni hänen kirkkaan
äänensä."

Mirjam punastui hiukan.

"Nämä eivät ole Totilalle", sanoi hän sitten levollisesti, "vaan
hänelle".

"Kenelle?"

"Totilan morsiamelle. Näin hänet tänään ensi kerran. Hän on hyvin
kaunis. Minä annan hänelle ruusuja."

"Oletko puhunut hänen kanssaan? Millainen hän on?"

"Olen vain nähnyt hänet. Hän ei huomannut minua. Olen usein hiipinyt
Valeriusten palatsin tienoilla sen jälkeen, kun hän tuli tänne.

"Tänään hän nousi kantotuoliin ja kannatti itsensä basilikaan.

"Piileksin hänen talonsa pylvään takana."

"Onko hän Totilan arvoinen?"

"Hän on hyvin kaunis.

"Ja ylhäinen.

"Viisaalta näyttää hän myös ja hyvältä.

"Mutta", huokasi Mirjam, "ei onnelliselta.

"Minä annan hänelle ruusuja.

"Äiti", sanoi hän vähän ajan kuluttua istahtaen Arrian viereen
tuoksuavat kukat käsissään, "mitä merkitsee 'pyhäin ihmisten yhteys'.

"Kuuluvatko siihen vain kristityt?

"Ei, ei", jatkoi hän odottamatta vastausta, "niin ei voi olla.

"Joko kaikki, kaikki hyvät tai" -- hän huokasi.

"Äiti, Mooseksen kirjoissa ei puhuta mitään siitä, että ihmiset
heräävät kuoleman jälkeen.

"Eikä olisikaan kovin kamalaa", sanoi hän kietoen ruusuja yhteen,
"saada vihdoin levätä.

"Täydellisesti levätä!

"Suloisessa, hiljaisessa, unettomassa yössä.

"Levätä elämästä.

"Sillä onko elämää ilman suruja, ilman kaipausta, ilman hiljaisia,
koskaan toteutumattomia toiveita?

"Ei minun luullakseni."

Hän lopetti seppeleen sitomisen ja nojasi päänsä käteensä.

Kyyhkyset lensivät pois, kun heidän emäntänsä ei heistä enää
välittänyt.

"Herra on valmistanut omillensa", sanoi Arria juhlallisesti, "ihanat
asuinsijat. He eivät enää isoo eivätkä janoo.

"Heidän päällensä ei aurinko paista eikä heitä kuumuus vaivaa.

"Sillä Herra Jumala johtaa heidät elävien vesilähteiden luo ja pyyhkii
kaikki kyyneleet heidän silmistään."

"Kaikki kyyneleet heidän silmistään", toisti Mirjam.

"Puhu vielä. Tuntuu niin hyvältä."

"Siellä he elävät ilman toivomuksia enkelien tapaisina. He saavat nähdä
Jumalan ja hänen rauhansa varjoaa heitä palmun tavoin. He unohtavat
vihan ja rakkauden ja tuskan ja kaiken, mikä heidän sydämiään on maan
päällä liikuttanut.

"Olen hyvin usein rukoillut puolestasi, Mirjam. Herra armahtaa sinuakin
ja vie sinut omiensa joukkoon."

Mirjam pudisti hiljaa päätään.

"Ei, Arria, silloin on ikuinen uni melkein parempi lohdutus.

"Sillä kuinka voi sielu irtautua siitä, mikä on sen elämä?

"Kuinka voit luopua syvimmästä olemuksestasi ja sittenkin pysyä samana?

"Kuinka voisin olla autuas ja unohtaa sittenkin rakkaani.

"Oi, vain se, että rakastamme, tekee elämän jonkin arvoiseksi.

"Jos minun olisi valittava taivaan koko autuus luopumalla sydämeni
ainoasta omaisuudesta tai sydämeni rakkaus iäisine tuskineen -- niin en
kadehtisi autuaita heidän taivaastaan. Minä valitsisin rakkauteni ja
tuskani."

"Lapseni! Älä puhu noin! Älä herjaa!

"Sano, onko olemassa äidinrakkautta suurempaa? Ei maan päällä!

"Mutta sitäkään ei ole taivaassa.

"Rakkaus, joka kutsuu naista miehen luo, on kultainen uni.

"Äidinrakkaus on rautainen kahle, joka tuskan voimalla sitoo
ikipäiviksi.

"Oi, Jucundukseni, Jucundukseni!

"Jospa pian palaisit, että saisin vielä kerran nähdä sinut tässä
elämässä, ennenkuin täydellinen yö peittää silmäni.

"Sillä tuolla ylhäällä taivaanvaltakunnassa sulautuu äidinrakkauskin
ikuiseen Jumalan ja pyhimysten rakkauteen.

"Tahtoisin vielä kerran syleillä häntä ja sivellä käsilläni hänen
rakasta päätään.

"Kuule minua, Mirjam! Minä toivon ja uskon varmasti: pian, pian saan
minä hänet nähdä."

"Sinä et saa kuolla luotani, Arria!"

"Ei, en sitä tarkoittanut. Täällä maan päällä näen hänet vielä.

"Näen hänen vielä tulevan samaa tietä, jota hän lähtikin."

"Äiti", sanoi Mirjam lempeästi, kuten lapselle, jonka päästä koetetaan
poistaa turhia houreita, "kuinka voit sellaista uskoa?

"Jucunduksesi on ollut kadoksissa jo kolmekymmentä vuotta."

"Mutta hän palaa sittenkin.

"On aivan mahdotonta, että Jumala hylkäisi rukoukseni ja kyyneleeni.

"Hän oli hyvä poika.

"Hän elätti minua kättensä työllä, kunnes sairastui eikä voinut enää
käytellä kirvestä eikä lapiota. Silloin jouduimme me hätään.

"Silloin hän sanoi:

"'Äiti, en voi kauemmin kärsiä sitä, että olet puutteessa.'

"'Sinä tiedät, että vanhan temppelin käytävissä, tuolla öljypuun rungon
juurella on kätkössä pakanallisten pappien aarteet. Isä tunkeutui sinne
kerran ja toi tullessaan kultaisen soljen.'

"'Minä menen sinne niin pitkälle kuin pääsen. Ehkäpä löydän kätketyn
kullan. Jumala auttaa minua varmasti.'

"Ja minä sanoin amen.

"Sillä hätä oli suuri, ja minä tiesin, että Herra suojelisi lesken
hurskasta poikaa.

"Me rukoilimme kahden tässä ristin juurella kauan aikaa.

"Sitten Jucundus nousi ja tunkeutui tuonne öljypuun juurien alla
olevaan luolaan.

"Kuuntelin hänen askeltensa ääntä niin kauan kuin sen voi erottaa.

"Hän ei ole vielä tullut takaisin.

"Mutta hän ei ole kuollut.

"Ei! Joka päivä ajattelen minä: tänään saattaa Jumala hänet takaisin.

"Eikö Joosefkin ollut vuosikausia Egyptissä ja sittenkin Jaakobin
silmät näkivät hänet vielä.

"Minusta tuntuu, että näen hänet tänään tai huomenna.

"Sillä näin hänet viime yönä unissani. Hän nousi tuolta luolasta
valkoisiin vaatteisiin puettuna ja levitti käsivartensa. Huusin hänen
nimeään, ja me yhdyimme ikuisesti.

"Ja niin käykin, sillä Herra kuulee raskautetun rukouksen eikä salli
sen, joka häneen luottaa, häpeään tulla."

Vanhus nousi, puristi Mirjamin kättä ja poistui huoneeseensa.

Kuu oli vähitellen noussut taivaan laelle ja valaisi tarumaisesti
pientä puutarhaa, johon torni loi synkän varjonsa. Ruusujen tuoksu oli
voimakas.

Mirjam nousi seisoalleen ja katseli ristiä.

"Kuinka mahtava usko! Kuinka elävä lohdutus! Kuinka lempeä oppi!

"Onko se totta?

"Onko mies, joka tuolla ristillä taivuttaa päänsä kuolemantuskissa,
onko hän Messias?

"Onko hän mennyt taivaaseen ja hoitaako hän omiaan, kuten paimen, joka
kaitsee lampaitaan? -- Mutta minä en kuulu hänen laumaansa.

"Mirjamilla ei ole tuossa lohdutuksessa osaa.

"Lohdutukseni on rakkauteni kaikkine tuskineen. Se on muuttunut
sielukseni.

"Pitäisikö minun kerran leijailla tähtien toisella puolen ilman
rakkauttani?

"Silloin en olisi enää Mirjam.

"Tai ottaisinko rakkauteni sinne mukaani? Ja tulisin taas
syrjäytetyksi. Pitäisikö minun nähdä tuo roomalaisnainen koko
iäisyyskin hänen rinnallaan?

"Asuisivatko he siellä ja vaeltaisivat valon kirkkaudessa ja
seuraisinko heitä yksin pimeässä pilvessä ja vain kaukaa näkisin hänen
valkoisen vaippansa helman loistavan?

"Ei, oi ei. Paljon parempi on silloin kukkieni lailla kukoistaa
rakkauden auringonvalossa, tuoksua ja hehkua hetken aikaa, kunnes
aurinko, joka ne on kasvattanut, polttaa ne. Parempi on kuihtua
ikuiseen lepoon, kun vieno, suloinen, onneton valonkaipuu on
sammunut" --

"Hyvää yötä, Mirjam! Voi hyvin!" huusi soinnukas ääni.

Tyttö katsahti melkein säikähtyneenä ääntä kohti. Hän näki gootin
valkoisen vaipan katoavan portaiden edessä olevan kulman taa.

Uliaris meni päinvastaiselle taholle.

Mirjam juoksi nopeasti portaita ylös ja katseli kuutamossa hopealta
loistavaa valkoista vaippaa kauan, kauan -- -- kunnes se häipyi
kaukaisten varjojen joukkoon.



NELJÄS LUKU.


Kahdesti päivässä Uliaris ja Totila tapasivat toisensa, kertoivat
menestyksensä ja tappionsa sekä punnitsivat kaupungin pelastamisen
toiveita.

Piirityksen kymmenentenä päivänä Uliaris saapui jo ennen päivännousua
Totilan "amiraalilaivan", erään lahonneen kalastajalaivan etukannelle,
jossa Napolin merikreivi nukkui repaleisen purjeen peitossa.

"Mikä hätänä?" huudahti Totila hypäten unisena pystyyn. "Vihollinenko?
Missä?"

"Ei, poikani. Tällä kertaa herättää sinut Uliaris eikä Belisarius.
Mutta sekään aika ei liene kaukana, kautta salaman."

"Uliaris, sinusta vuotaa verta. Sinulla on haava päässäsi."

"Mitä vielä, nuoli vain hipaisi.

"Onneksi se ei ollut myrkytetty.

"Sain sen yöllä.

"Tiedätkö, että asiat ovat huonosti, vielä huonommin kuin eilen.

"Verinen Johannes, Jumala hänet tuhotkoon, kaivautuu kuin myyrä
Tiberiuksen linnoituksen alle. Jos hän saa sen käsiinsä, niin hyvää
yötä, Napoli!

"Eilisiltana hän sai valmiiksi varustuksen yläpuolellamme olevalle
kukkulalle ja heitättää nyt tulinuolia päällemme.

"Koetin viime yönä karkoittaa hänet sieltä, mutta en onnistunut.

"Heitä oli seitsemän yhtä vastaan, enkä saanut muuta kuin tämän haavan
harmaaseen päähäni."

"Varustus täytyy hävittää", sanoi Totila miettiväisenä.

"Se on selvää, mutta eipä se ota lähteäkseen. Eikä tässä vielä kaikki.
Kaupunkilaisia on vaikea enää pitää kurissa.

"Joka päivä ammuttaa Belisarius kaupunkiin sadottain tylsiä nuolia,
joihin on kiinnitetty 'kehoituksia vapauteen'.

"Ne vaikuttavat enemmän kuin tuhannet terävät nuolet. -- Siellä täällä
heitetään jo katoilta sotilasparkojani kivillä.

"Jos tämä yltyy -- --! -- Me emme voi tuhannella miehellä vastustaa
neljääkymmentä tuhatta kreikkalaista muurien ulkopuolella ja
kolmeakymmentä tuhatta napolilaista muurien sisäpuolella. Senvuoksi
aion minä" -- hänen kasvonsa synkistyivät --

"Mitä aiot?"

"Me poltamme poroksi osan kaupunkia! Etukaupungin ainakin" --

"Saadaksemmeko kaupunkilaiset suosiollisemmiksi? Ei, Uliaris. He eivät
saa meitä syystä sanoa barbaareiksi.

"Tiedän paremman keinon. -- He näkevät nälkää. Toin eilen neljä
laivalastia öljyä, viljaa ja viiniä. Ja'an ne kansalle."

"Öljyn ja viljan saat minun puolestani jakaa, mutta et viiniä. Sen
vaadin minä goottisotureilleni, jotka ovat jo kauan saaneet juoda
vesijohtovettä, hyi helkkari!"

"Hyvä on, janoinen sankari! Tekin saatte osanne viinistä!"

"Entä vielä? Eikö ole tullut mitään tietoja Ravennasta tai Roomasta?"

"Ei mitään. Viides lähettilääni lähti eilen."

"Jumala tuhotkoon kuninkaamme.

"Kuule, Totila! Minä luulen, ettemme pääse elossa näiden madonsyömien
muurien piiristä."

"Niin minäkin luulen", vastasi Totila levollisesti ja tarjosi
vieraalleen pikarin viiniä.

Uliaris katsoi häntä. Sitten hän joi ja virkkoi:

"Kultapoika! Sinä olet oikeaa ainetta ja viinisi myös.

"Jos minun täytyy kuolla täällä kuten karhun neljänkymmenen koiran
keskelle, niin olen hyvilläni, että olen oppinut niin hyvin tuntemaan
sinut, sinut ja viinisi."

Ja ystävällistä karkeaa pilaansa laskien vanha gootti lähti laivasta.

Totila lähetti sotamiehille linnoitukseen viiniä ja viljaa. Miehet
viettivät hauskan illan.

Mutta kun Uliaris seuraavana aamuna katsoi linnoituksen tornista,
rupesi hän hieromaan silmiään.

Sillä kukkulalla olevan varustuksen harjalla liehui sininen
goottilainen lippu.

Totila oli yöllä laskenut maihin vihollisten selkäpuolella ja
valloittanut varustuksen rohkealla hyökkäyksellä.

Mutta tämä uusi urotyö saattoi Belisariuksen raivoon. Hän vannoi
tuhoavansa nuo laivapahaset millä keinoilla tahansa.

Oikealla hetkellä odotetut neljä sotalaivaa saapuivat Sisilian luota
Napolin edustalle.

Belisarius määräsi, että niiden oli heti laskettava Napolin satamaan ja
tehtävä loppu merirosvouksista.

Jo saman päivän iltana nuo neljä komeaa kolmisoutua lähtivät liikkeelle
ja laskivat ankkurin sataman suulle.

Belisarius itsekin riensi seurueineen rannalle ja katseli iloisena
laivojen purjeita, joita ilta-aurinko kultasi.

"Nouseva aurinko näkee niiden laskevan satamaan tuosta yltiöpäästä
huolimatta", sanoi hän mukanaan olevalle Antonialle ja käänsi kimonsa
leiriin päin.

Seuraavana aamuna ei sotapäällikkö vielä ollut noussut vuoteeltaan, --
hänen oikeusneuvoksensa Prokopius seisoi hänen edessään ja luki
Justinianukselle lähetettävän kertomuksen suunnitelmaa -- kun
henkivartioston päällikkö, persialainen Chanaranges syöksyi telttaan ja
huusi:

"Laivat, päällikkö, laivat on vallattu."

Raivoissaan Belisarius hypähti vuoteeltaan ja huusi:

"Sen sanoman tuoja kuolkoon!"

"Parempi olisi", arveli Prokopius, "jos laivojen valloittaja kuolisi."

"Kuka se oli?"

"Ah, herra, se nuori, loistavasilmäinen ja kiiltävätukkainen gootti."

"Totila", sanoi Belisarius, "taas Totila."

"Miehistö oleili osaksi rannalla etuvartioitteni luona, osaksi nukkui
laivoissa kannen alla. Äkkiä puoliyön tienoissa syntyi ympärillä vilkas
elämä ikäänkuin meren pohjasta olisi sukeltanut esiin sata laivaa."

"Sata laivaa! Kymmenen pähkinänkuorta hänellä on."

"Silmänräpäyksessä, jo paljon ennen kuin me ehdimme tulla rannalta
apuun, olivat laivat vallatut ja miehet vangitut. Yksi kolmisouduista,
jonka ankkuriketjua ei saatu tarpeeksi nopeasti katkaistuksi,
sytytettiin tuleen; muut kolme vietiin Napoliin."

"Ne pääsivät satamaan aikaisemmin kuin luulitkaan, Belisarius", sanoi
Prokopius.

Mutta Belisarius oli jo päässyt täydellisesti itsensä herraksi.

"Nyt on tuolla rohkealla pojalla sotalaivoja. Tämän jälkeen hän käy
sietämättömäksi.

"Nyt tästä täytyy tulla loppu."

Hän pani komean kypärän majesteetilliseen päähänsä ja sanoi:

"Aioin säästää kaupunkia ja roomalaista väestöä, mutta se ei enää käy
päinsä.

"Prokopius, mene kutsumaan tänne päälliköt Magnus, Demetrius,
Constantianus, Bessas ja Ennes sekä ampumamestarini Martinus. Annan
heille tarpeeksi tekemistä.

"Barbaarit eivät ehdi iloita voitostaan. He saavat oppia tuntemaan
Belisariuksen."

Heti saapui ylipäällikön telttaan mies, joka rintapanssaristaan
huolimatta näytti pikemmin oppineelta kuin sotilaalta.

Martinus, suuri matemaatikko, oli rauhallinen, sävyisä luonteeltaan.
Hänen suurin nautintonsa oli aina ollut tutkia Euklidesta.

Hän ei voinut nähdäkään verta eikä taittaa kukkaakaan.

Matemaattisten ja koneopillisten tutkimustensa innostamana hän oli
eräänä päivänä kuin sivumennen keksinyt uuden heittokoneen, jonka voima
oli hirmuinen. Hän esitti suunnitelmansa Belisariukselle. Tämä ihastui
siihen eikä laskenutkaan enää Martinusta takaisin opintokammioon, vaan
raahasi hänet keisarin luo ja pakotti hänet rupeamaan "Itä-Rooman
Magister militumin (s.o. Belisariuksen) ampumamestariksi." Hän sai
suurenmoisen palkan ja oli sopimuskirjan mukaan velvollinen laatimaan
joka vuosi uuden heittokoneen.

Vastenmielisesti sävyisä matemaatikko suunnitteli hirmuisia
hävityskoneita, jotka musersivat linnoitusten vallit ja kaupunkien
tornit, heittivät sammumatonta tulta Justinianuksen vihollisten
kaupunkeihin ja tuhosivat tuhansittain ihmisiä.

Tosin hän joka vuosi iloitsi saadessaan ratkaistuksi matemaattisen
tehtävänsä, jota hän väsymättömästi harkitsi, mutta kun tehtävä oli
suoritettu, ajatteli hän kauhulla keksintöjensä vaikutusta.

Surullisen näköisenä hän nytkin saapui Belisariuksen luo.

"Martinus, harpinkäyttelijä", huudahti tämä hänelle, "näytä nyt
taitoasi.

"Kuinka monta katapulttia, ballistia ja heittokonetta meillä kaikkiaan
on?"

"Kolmesataa viisikymmentä, herra!"

"Hyvä! Ja'a ne tasaisesti pitkin koko piirityslinjaamme.

"Pohjoiseen, Porta capuanan luo ja linnoituksen edustalle.

"Muurinmurtajat on asetettava vallien kohdalle.

"Niiden täytyy särkyä, vaikka ne olisivat timanttia.

"Leirin keskikohdalta on ammuttava keihäitä kaupungin kaduille.

"Pane kaikki voimasi liikkeelle. Älä hellitä hetkeksikään ensi
vuorokauden aikana.

"Anna joukkojen vuorotella.

"Pane kaikki koneet käyntiin."

"Kaikkiko, herra?" kysyi Martinus. "Uudetkin? Pyrobalistit,
tulenheittäjät?"

"Nekin! Ne etupäässä."

"Herra, ne ovat kamaloita! Sinä et tunne niiden vaikutusta."

"Niinpä tahdon sen oppia tuntemaan. Tahdon koetella niitä."

"Tätä ihanaa kaupunkiako vastaan?

"Keisarin kaupunkia.

"Aiotko valloittaa Justinianukselle sorakasan?"

Belisarius oli sielultaan suuri ja jalo.

Häh oli tyytymätön itseensä, tyytymätön Martinukseen, tyytymätön
gootteihin.

"En voi muuta", tuskitteli hän. "Nuo rautakalloiset barbaarit, tuo
hurjanrohkea Totila pakottavat minut sellaiseen tekoon.

"Viidesti olen tarjonnut heille hyviä antautumisehtoja.

"Tämähän on sulaa hulluutta!

"Gooteilla ei ole kolmea tuhatta miestä käytettävänään.

"Justinianuksen pään kautta! Miksi nuo neljäkymmentä tuhatta
napolilaista eivät tee kapinaa ja ota gootteja vangeiksi."

"He kai pelkäävät sinun hunnejasi enemmän kuin goottejaan", arveli
Prokopius.

"He ovat huonoja isänmaanystäviä.

"Työhön, Martinus!

"Tunnin päästä täytyy Napolissa palaa."

"Pikemminkin", huokasi ampumamestari, "jos se on välttämätöntä.

"Olen tuonut mukanani taitavan miehen, joka voi paljon auttaa ja
helpottaa työtänne. Hän on elävä Napolin asemakaava.

"Tuonko hänet tänne?"

Belisariuksen viittauksesta vahti huusi sisään pienen, juutalaisen
näköisen miehen.

"Ahaa, rakennusmestari Jochem", sanoi Belisarius.

"Tunnen sinut hyvin Bysantin ajoista asti.

"Sinunhan piti rakentaa Viisauden kirkko.

"Mitä siitä tuli?"

"Luvallanne, herra, ei mitään."

"Miksi?"

"Minun suunnitelmani mukaan olisi se tullut maksamaan vain miljoona
centenaaria kultaa. Se oli liian halpa hinta hänen keisarilliselle
pyhyydelleen.

"Sillä mitä enemmän kristittyjen kirkko maksaa, sitä pyhempi ja
Jumalalle otollisempi se on.

"Eräs kristitty vaati kaksi kertaa suuremman summan ja sai urakan."

"Mutta näinhän sinut rakennushommissa Bysantissa."

"Kyllä, herra! Suunnitelmani miellytti keisaria.

"Muutin sitä hiukan, poistin alttarin tienoot ja teetin sen mukaan
ratsastushuoneen."

"Sinä kai tunnet Napolin tarkasti? Sekä sisältä että ulkoa."

"Sekä sisältä että ulkoa. Yhtä hyvin kuin rahapussini."

"Hyvä, sinä autat sotamiehiä tähtäämään valleja ja kaupunkia.

"Mars matkaan! Tee hyvin tehtäväsi, muuten sinut seivästetään. Menkää!"

"Kaupunki-parka", huokasi Martinus.

"Mutta sinä saat nähdä pyrobalistit, Jochem. Ne ovat hyvin tarkkoja --
ne laukeavat helposti -- lapsikin voi niitä hoitaa."

Nyt alkoi kautta koko leirin väsymätön ja turmiota uhkaava puuha.

Goottisoturit näkivät muurien harjoilta, kuinka raskaita, suunnattoman
suuria koneita vedettiin muurien edustalle parikymmentä jopa
kolmekymmentäkin hevosta, kameelia, aasia tai härkää edessä. Koneet
sijoitettiin tasaisesti pitkin linjaa.

Huolissaan Totila ja Uliaris riensivät muureille ja ryhtyivät
puolustuspuuhiin.

Multasäkkejä kannettiin muurinmurtajien uhkaamiin paikkoihin.
Tulikekäleitä oli valmiina koneiden sytyttämistä varten, jos ne
tulisivat liian lähelle. Kiehuvaa vettä, nuolia ja kiviä oli varattu
vetoeläimiä ja miehistöä varten. Gootit nauroivat jo aralle
viholliselle, kun he huomasivat, että koneet pysäytettiin paljon
ulommaksi tavallista ampumamatkaa.

Mutta Totila ei nauranut.

Hän kauhistui nähdessään bysanttilaisten riisuvan vetoeläimet ja
rupeavan tähtäämään.

Ainoatakaan laukausta ei vielä ollut ammuttu.

"No", ivaili nuori Agila Totilan vieressä, "aikovatko ne tuolta saakka
ampua?

"Miksi ei suoraan Bysantista meren yli.

"Se olisi turvallisempaa."

Hän oli tuskin saanut sen sanotuksi, kun nelikymmennaulainen kivi
musersi hänet ja sen muurinharjan, jolla hän seisoi. Martinus oli
saanut heittokoneiden kantomatkan kolminkertaiseksi.

Totila huomasi, että heidän täytyi sallia vihollisten vastustamatta
ampua.

Kauhistuneina gootit hyppäsivät valleilta ja hakivat suojaa kaduilla,
taloissa ja kirkoissa.

Turhaan!

Tuhansia ja taas tuhansia nuolia, keihäitä, raskaita palkkeja, kiviä ja
kivikuulia sateli tarkoin tähdätyistä koneista heidän päälleen.
Kokonaisia kallionlohkareita lensi ilmassa ja iski jyristen
vahvimpainkin kattojen tiili- ja puukerrosten läpi. Pohjoispuolella
muurinmurtaja iski kumeasti linnoituksen valleihin.

Sillä aikaa kun ammutut esineet sananmukaisesti pimensivät auringon,
huumasi kuulon hirmuinen melu, mikä johtui maahan putoavien kivien
räiskeestä, luhistuvien hirsikerrosten ja katonharjojen rytinästä sekä
haavoittuneiden valitushuudoista.

Kauhistuneena ja vavisten väestö pakeni talojensa kellareihin tai
holveihin sadatellen kilvan sekä Belisariusta että gootteja.

Mutta vapiseva kaupunki ei ollut vielä nähnyt pahinta.

Trajanuksen torilla lähellä satamaa oli katoton talo, jonkinlainen
laiva-arsenaali, joka oli aivan täynnä vanhaa, hyvin kuivaa puutavaraa,
rimoja, pellavaa ja tervaa y.m.

Silloin lensi sähisten ja savuten harvinainen ammus ja sattui
puukasaan. Samalla hetkellä, kun se putosi alas, leimahti kirkas
tulenliekki, joka levisi nuolennopeudella tulenaroissa aineissa.

Riemuhuudoin piirittäjät tervehtivät taivasta kohti nousevaa paksua
savua ja ampuivat kiivaasti tähän paikkaan estääkseen sammutustöitä.

Belisarius ratsasti Martinuksen luo.

"Hyvä on, harppiherra, hyvä on", huusi hän. "Kuka tuon laukauksen
tähtäsi?"

"Minä", sanoi Jochem. "Te voitte olla minuun tyytyväinen, herra.

"Huomatkaa!

"Näettekö tuolla, palopaikasta oikealla korkean talon, jonka tasaisella
katolla on kuvapatsaita.

"Se on Valeriusten, Edomin kansan hartaimpain ystäväin talo.

"Katsokaa!

"Se palaa pian."

Sihisten tulinuoli lensi ilman läpi ja heti sen jälkeen toinen liekki
kohosi kaupungista taivasta kohti.

Samassa Prokopius riensi paikalle ja huusi:

"Belisarius, sotapäällikkösi Johannes tervehtää sinua ja käskee
ilmoittaa, että Tiberiuksen linnoitus palaa ja että ensimmäinen valli
on jo maan tasalla."

Niin olikin asian laita ja pian oli neljä, kuusi, kymmenen taloa mikä
missäkin kaupunginosassa ilmitulessa.

"Vettä", huusi Totila ratsastaen palavien talojen lomitse satamaan
päin. "Tulkaa ulos, Napolin porvarit!

"Sammuttakaa talonne!

"En voi laskea muureilta ainoatakaan goottia.

"Hankkikaa satamasta vesiammeita joka kadulle.

"Naiset sisään! -- mitä sinulla on minulle asiaa, tyttö? Anna minun --

"Sinäkö, Mirjan?

"Sinäkö täällä?

"Nuolien ja liekkien keskellä.

"Tiehesi, mitä sinä haet?"

"Sinua", sanoi tyttö.

"Älä pelästy.

"Hänen talonsa palaa.

"Mutta hän itse on pelastunut."

"Valeria? Jumalan tähden! Missä hän on?"

"Minun luonani.

"Paksumuurisessa tornissamme. Siellä hän on varmasti suojassa.

"Minä näin liekin nousevan.

"Minä riensin paikalle.

"Lempeä-ääninen ystäväsi toi hänet raunioiden seasta. Hän aikoi viedä
hänet kirkkoon.

"Huusin hänelle ja kuljetin heidät kattomme alle.

"Neitonen on haavoittunut.

"Kivi on sattunut hänen olkapäähänsä.

"Mutta haava on aivan vaaraton.

"Hän tahtoo nähdä sinua.

"Lähdin sinua etsimään."

"Kiitos, lapsi. Mutta tule, tule pois täältä!"

Hän tarttui nopeasti Mirjamiin ja nosti hänet eteensä hevosen selkään.

Vavisten tyttö pani kätensä hänen kaulaansa. Totila piti vasemmalla
kädellään leveätä kilpeä suojana tytön edessä ja ajaa karautti pitkin
savuavia katuja Porta capuanalle päin.

"Oi, jos nyt -- jos nyt saisin kuolla -- kuolla hänen rinnoillaan,
vaikkakaan ei hänen kanssansa", rukoili Mirjam.

Tornissa Totila tapasi Valerian Mirjamin vuoteella Juliuksen ja
orjatarten hoidossa.

Valeria oli kalpea ja heikontunut verenvuodosta, mutta totinen ja
tyyni.

Totila riensi hänen luokseen. Sykkivin sydämin Mirjam seisoi akkunan
ääressä ja katseli ääneti palavaa kaupunkia. -- --

Heti kun Totila oli huomannut, ettei haava ollut vaarallinen, huusi
hän:

"Sinun on lähdettävä pois tällä hetkellä! Tunnin perästä kenties
Belisarius tekee rynnäkön näitä muureja vastaan.

"Kaikki laivani ovat täynnä pakolaisia. Laivani vievät sinut Cajetaan
ja sieltä edelleen Roomaan. Riennä sitten Taginaehen, missä teillä on
tiluksia. Sinun on lähdettävä. Julius saattaa sinua."

"Sen teen", sanoi tämä, "sillä meillä on sama matka".

"Sama matka? Minne sinä sitten aiot?"

"Kotiini Galliaan.

"En voi kauemmin katsella tätä kamalaa taistelua. Sinä tiedät itsekin,
että koko Italia nousee Bysantin puolesta teitä vastaan.

"Kansalaiseni sotivat Belisariuksen johdolla. Pitäisikö minun sotia
heitä vai sinua vastaan? Minä lähden."

Ääneti Totila kääntyi Valeriaan päin.

"Ystäväni", sanoi tämä, "minusta tuntuu, että rakkautemme onnentähti on
sammunut iäksi.

"Tuskin on isäni astunut Jumalan valtaistuimen ääreen valalleen
uskollisena, kun Napoli, valtakunnan kolmas kaupunki, joutuu
vihollisten käsiin."

"Etkö sinä siis luota miekkoihimme?"

"Minä luotan miekkoihinne -- mutta en onneenne! Isäni talon palkkien
romahtaessa näin onnenikin perustan horjuvan.

"Hyvästi -- pitkiksi ajoiksi.

"Tottelen sinua ja lähden Taginaehen."

Totila ja Julius riensivät orjat mukanaan varaamaan itseään varten
yhden kolmisoudun.

Valeria nousi vuoteelta. Silloin riensi Mirjam hänen luokseen
sitoakseen hänelle kiiltävät sandaalit jalkoihin.

"Anna olla, tyttö! Sinä et saa palvella minua", sanoi Valeria.

"Teen sen mielelläni", kuiskasi tämä.

"Mutta salli minun tehdä yksi kysymys."

Ja hänen säihkyvät silmänsä katsoivat intohimoisesti Valerian
levollisia kasvoja.

"Sinä olet kaunis ja viisas ja ylevä -- mutta sano minulle, rakastatko
häntä -- nyt sinä voit hänet hylätä -- rakastatko häntä kuumalla,
kaikki kuluttavalla, iki-mahtavalla hehkulla, rakastatko sinä häntä
niinkuin --"

Silloin Valeria painoi tytön kauniin, hehkuvan pään rintaansa vasten:

"Rakastanko häntä niinkuin sinä?

"En, suloinen sisareni!

"Älä pelästy!

"Olen aavistanut sen siitä, mitä Totila on sinusta kertonut.

"Ja huomasin sen selvästi nähdessäni ensikerran teidät yhdessä. Mutta
ole huoletta! Salaisuutesi on hyvässä kätkössä. Ainoakaan ihminen ei
saa sitä tietää.

"Älä itke, älä vapise, suloinen lapsi!

"Rakastan sinua rakkautesi vuoksi.

"Ymmärrän sinua.

"Onnellinen se, joka sinun tavallasi kokonaan voi antautua hetken
surulle.

"Minulle on vihamielinen Jumala antanut mielen, joka tahtoo aina
katsella nykyisyydestä tulevaisuuteen.

"Niinpä näen edessämme synkkää surua ja pitkän, synkän polun, jolla ei
näy valonpilkahdustakaan.

"Mutta en voi jättää sinua siihen ylpeään luuloon, että rakkautesi
olisi jalompi kuin minun senvuoksi, että se on toivoton.

"Minunkin toiveeni ovat rauenneet.

"Kenties olisi ollut hänen onnensa, jos hän olisi keksinyt ihanan
rakkautesi tuoksuvan ruusun -- sillä Valeria, niin pelkään -- ei tule
koskaan hänen omakseen.

"Voi hyvin, Mirjam!

"He tulevat.

"Muista tätä hetkeä.

"Muistele minua sisarena. Kiitos, kiitos sinulle ihanasta
rakkaudestasi."

Mirjam vapisi pahanteosta keksityn lapsen tavoin ja aikoi paeta
Valerian luota.

Mutta tämän jalot sanat kartoittivat hänen sydämestään ujouden ja
pelon. Kyyneleet vierivät virtoina pitkin hehkuvan punaisia poskia.
Ujoudesta, häpeästä ja itkusta vavisten hän painoi kiihkeästi päätään
ystävättärensä rintaa vasten.

Silloin Julius kuului tulevan ja huutavan Valeriaa. Heidän täytyi
erota. Yhden ainoan ujon katseen Mirjam uskalsi luoda suloisista
silmistään kauniiseen roomalaisnaiseen.

Sitten hän nopeasti vaipui hänen eteensä, syleili hänen polviaan,
painoi polttavan suudelman hänen kylmälle kädelleen ja katosi
viereiseen huoneeseen.

Valeria nousi kuin unesta heräten seisomaan ja katseli ympärilleen.

Akkunalla oli maljakossa tuoksuva, tummanpunainen ruusu.

Hän suuteli sitä, kätki sen povelleen, siunasi nopealla kädenliikkeellä
huonetta, joka oli ollut hänen turvapaikkanaan ja lähti sitten
päättäväisesti Juliuksen mukana katetussa kantotuolissa satamaan, jossa
hän vielä sanoi Totilalle lyhyet jäähyväiset, ennenkuin nousi Juliuksen
kanssa laivaan.

Tämä käänsi vähitellen keulansa merelle päin ja eteni sitten nopeasti
satamasta.

Totila katseli unelmoiden laivaa.

Hän näki Valerian valkoisen käden viittovan jäähyväisiä. Hän jäi
katselemaan kauas häipyvää purjetta välittämättä laukauksista, joita
rupesi yhä enemmän satelemaan satamaan.

Hän nojautui erääseen patsaaseen ja unohti hetkeksi palavan kaupungin,
itsensä ja kaiken.

Silloin uskollinen Torismut herätti hänet unelmista,

"Tule, päällikkö", huusi tämä hänelle. "Olen hakenut sinua kaikkialta.
Uliaris tahtoo puhua kanssasi. -- Tule! Mitä tuijotat merelle
suhisevien nuolten sataessa?"

Totila ojentautui vähitellen pystyyn.

"Näetkö sinä", sanoi hän, "näetkö sinä tuota laivaa? -- Siellä ne
pakenevat! --"

"Kutka?" kysyi Torismut.

"Onneni ja nuoruuteni", vastasi Totila ja läksi etsimään Uliarista.

Tämä ilmoitti hänelle hyväksyneensä aikaa voittaakseen kolmen tunnin
aselevon, jonka Belisarius oli tarjonnut sovinnon hieromista varten.

"En antaudu koskaan!

"Mutta meidän on saatava aikaa muurien korjaamista varten.

"Eikö apua tule? Etkö ole meritse saanut minkäänlaisia tietoja
kuninkaalta?"

"En mitään."

"Kirottua! Helvetillinen ammunta on kaatanut yli kuusisataa goottia.

"En voi enää miehittää tärkeimpiäkään paikkoja, jospa minulla olisi
edes neljäsataa miestä."

"Kenties voin ne sinulle hankkia", sanoi Totila hetken mietittyään.

"Aurelianuksen linnoituksessa Roomaan vievän tien varrella on
neljäsataa viisikymmentä goottia.

"He ovat tähän saakka selittäneet, että heitä pidättää Teodahadin
mieletön, mutta ankara käsky tulemasta Napolin avuksi.

"Mutta nyt hädän suurimmillaan ollessa -- menen itse sinne aselevon
kestäessä ja panen kaikki voimani liikkeelle saadakseni heidät tänne."

"Älä mene! Et ehdi takaisin ennen aselevon loppua eikä tie ole sitten
enää auki. Sinä et pääse saarroksen läpi."

"Minä pääsen läpi väkivallalla tai viekkaudella. Koeta puolustautua
siksi, kunnes tulen takaisin. Ratsaille, Torismut!"

Sillä aikaa kun Totila Torismutin ja parin muun ratsumiehen seuraamana
ajoi Porta capuanaa kohden, oli vanha Iisak, joka oli koko ajan ollut
valleilla, käyttänyt hyväkseen aselepoa palatakseen huoneisiinsa
katsomaan tytärtään ja saamaan ruokaa.

Mirjam toi leipää ja viiniä ja kyseli huolestuneena Iisakilta
vihollisten edistymisestä. Silloin rupesi portailta kuulumaan nopeita,
epävarmoja askelia ja hämmästyneen parin eteen ilmestyi Jochem.

"Rakelin poika, mistä tulet tällaisena hetkenä, kuten korppi
onnettomuuden edellä. Kuinka olet päässyt kaupunkiin? Mistä portista?"

"Se on minun asiani.

"Minä tulen, isä Iisak, vielä kerran pyytämään tyttäresi kättä --
viimeisen kerran tässä elämässä."

"Onko nyt mielestäsi sopiva aika kosimiseen ja häiden viettämiseen",
kysyi Iisak nyreissään. "Kaupunki palaa ja kadut ovat ruumiita täynnä."

"Miksi kaupunki palaa? Miksi kadut ovat täynnä ruumiita?

"Koska Napolin miehet pitävät Edomin kansan puolta. Nyt on sopiva
kosimisaika.

"Anna minulle lapsesi, isä Iisak, niin minä pelastan sinut ja hänet.

"Minä yksin voin teidät pelastaa."

Hän tarttui Mirjamin käsivarteen.

"Sinäkö pelastaisit minut?" huusi tämä peräytyen. "Mieluummin kuolen."

"Haa, kopea", huusi kiukkuinen kosija hampaitaan kiristellen, "sinä
sallisit tietenkin mieluummin tuon vaaleatukkaisen kristityn pelastaa
itsesi.

"Saadaan nähdä, pelastaako tuo kirottu sinut Belisariuksen ja minun
käsistäni.

"Haa, minä vedän häntä pitkistä, keltaisista hiuksista pitkin katuja ja
syljen hänen kalpeaan naamaansa."

"Mene täältä tiehesi, Rakelin poika", sanoi Iisak tarttuen keihääseen.

"Minä huomaan, että sinä pidät tuolla ulkopuolella olevien puolta.

"Mutta torvi kaikuu, minun täytyy lähteä. Erään asian sentään sanon
sinulle: moni teistä vielä kaatuu selälleen, ennenkuin pääsette näiden
rappeutuneiden muurien yli."

"Kenties", irvisteli Jochem, "me lennämme lintujen tavoin niiden yli.

"Viimeisen kerran sanon sinulle, Mirjam: luovu vanhuksesta, luovu
tuosta kirotusta kristitystä. Nämä vallit -- sen sanon sinulle --
hautaavat heidät raunioihinsa.

"Minä tiedän, että olet kantanut hänen kuvaansa sydämessäsi -- annanhan
sinulle anteeksi -- kun vain tulet vaimokseni."

Hän tavoitteli Mirjamin kättä.

"Sinäkö annat minulle anteeksi? Senkö annat anteeksi, että hän on sinua
niin paljon korkeammalla kuin loistava aurinko maan matoa.

"En olisi ansainnut koskaan nähdäkään häntä, jos tulisin vaimoksesi.

"Lähde tiehesi!"

"Haa", huusi Jochem, "tuo on jo liikaa -- vaimokseni et koskaan tule.

"Mutta sinä saat kiemurrella näillä käsivarsilla, ja kristityn kuvan
minä riistän verta vuotavasta sydämestäsi.

"Näkemiin!"

Hän katosi äkkiä huoneesta ja yhtä salaperäisesti koko kaupungistakin.

Pahojen aavistusten ahdistamana Mirjam riensi ulkoilmaan. Ne pakottivat
häntä rukoilemaan, mutta ei ummehtuneessa synagogassa; hän rukoili
hänen Jumalaansa.

Epäröivin askelin hän meni läheiseen Sancta Marian basilikaan, josta
juutalaistyttö oli rauhan aikana usein sadatellen ajettu pois.

Mutta nyt ei kristityillä ollut aikaa sadatella häntä. Hän hiipi
erääseen pimeään pylväskäytävän kulmaan ja unohti pian palavasti
rukoillessaan itsensä, kaupungin ja koko maailman. Hän oli hänen
luonaan ja hänen Jumalansa luona.

Tällä välin kului aselevon viimeinen tunti. Aurinko kallistui jo merta
kohti.

Gootit paikkailivat ja täyttivät parhaan kykynsä mukaan rikkonaisia
paikkoja muureissa, kuljettivat soran ja kuolleet pois ja sammuttivat
tulipalot.

Silloin hiekkakello tyhjentyi kolmannen kerran. Belisarius seisoi
telttansa edustalla päällikköjensä ympäröimänä ja odotti Tiberiuksen
linnoituksesta antautumismerkkiä.

"En minä sitä usko", kuiskasi Johannes Prokopiukselle.

"Tuo vanhus, joka on tehnyt meille niin monta kepposta, ei antaudu.

"Parempi onkin. Silloin saadaan kunnollinen rynnäkkö ja sitten
kunnollinen ryöstö."

Kreivi Uliaris nousi linnoituksen harjalle ja heitti kopeasti keihäänsä
odottavia etujoukkoja vastaan.

Belisarius hypähti pystyyn.

"Nuo päättömät haluavat omaa turmiotaan, niinpä saakoot sen.

"Päälliköt, rynnäkköön!

"Sille, joka ensin pystyttää lippumme vallille, annan kymmenennen osan
saaliista."

Päälliköt riensivät eri tahoille. Kaikkia kiihoitti kunnian- ja
voitonhimo.

Johannes kääntyi juuri vesijohdon hävitetyn kaaren ympäri -- Belisarius
oli antanut puhkaista vesijohdon estääkseen veden saannin kaupunkiin --
kun joku kutsui häntä hiljaa.

Hämärä alkoi jo laskeutua, joten hän vaivoin tunsi huutajan.

"Mitä tahdot, juutalainen", huusi Johannes kiireesti.

"Minulla ei ole aikaa!

"Kova työ on edessä!

"Minun on päästävä ensimmäisenä kaupunkiin."

"Sinne pääsette vähällä vaivalla, herra, kun vain seuraatte minua."

"Seuraan sinua? Tiedätkö sinä tien yli muurien ilmojen kautta?"

"En, mutta muurien alitse, maan läpi.

"Näytän sen teille, jos lahjoitatte minulle tuhat solidia ja lupaatte
minulle saaliiksi sen tytön, jota vaadin."

Johannes seisahtui.

"Saat, mitä pyydät. Missä on tie?"

"Täällä", sanoi Jochem lyöden kädellään kiviin.

"Mitä? Vesijohto? Mistä sen tiedät?"

"Minä olen sen rakennuttanut.

"Mies voi kumarassa kävellä sitä pitkin. Siinä ei ole nyt vettä.

"Tulin juuri tätä tietä kaupungista.

"Johto päättyy vanhaan temppelipihaan Porta capuanan luona. Ota mukaasi
kolmekymmentä miestä ja seuraa minua."

Johannes katsoi häntä tiukasti silmiin.

"Ja jos sinä petät minut?"

"Minä kuljen miekkojenne välissä.

"Jos valehtelen, niin pistäkää minut kuoliaaksi."

"Odota", huusi Johannes ja riensi pois.



VIIDES LUKU.


Hän palasi heti takaisin mukanaan veljensä Perseus ja kolmisenkymmentä
rohkeaa armenialaista palkkasoturia, joilla oli aseina paitsi miekkoja,
lyhyet käsikirveet.

"Kun olemme päässeet kaupunkiin", sanoi Johannes, "repäiset sinä,
Perseus, Porta capuanan oikealla puolella olevan ryntäysportin auki.
Samalla hetkellä toiset pystyttävät lippumme vallille.

"Tämä on merkkinä hunneilleni, jotka silloin ulkoapäin rientävät
rynnäkköportille.

"Mutta kuka suojelee portin tornia.

"Hänet meidän täytyy saada käsiimme."

"Iisak, eräs edomealaisten harras ystävä. Hänen täytyy kuolla."

"Hän kuolee", sanoi Johannes vetäen miekkansa esille. "Eteenpäin."

Hän meni ensimmäisenä vesijohdon holvikäytävään.

"Paukaris ja Gubazes, ottakaa juutalainen väliinne ja jos vähänkin
häntä epäilette, pistäkää kuoliaaksi."

Milloin nelinkontin, milloin kyyryksissä hapuilivat armenialaiset
pilkkopimeässä hänen jäljessään huolellisesti välttäen aseittensa
kolistelemista. Ääneti he ryömivät eteenpäin.

Äkkiä huusi Johannes puoliääneen: "Ottakaa juutalainen kiinni!

"Pistäkää hänet kuoliaaksi!

"Vihollisia! Aseita!

"Ei, antakaa hänen olla", huusi hän nopeasti, "se olikin vain käärme,
joka kiemurteli ohi. Eteenpäin!"

"Nyt oikealle", sanoi juutalainen. "Tässä päättyy vesijohto
temppeliholviin."

"Mitä täällä on? -- Luita. -- Luuranko!"

"En jaksa enää! Kalmanhaju tukahduttaa minut. Apua!" vaikeroi eräs
miehistä.

"Antakaa hänen jäädä! Eteenpäin!" komensi Johannes.

"Minä näen tähden."

"Se on päivän valo Napolista", sanoi Jochem. "Vielä muutamia
askeleita."

Johanneksen kypärä töksähti pitkän, temppelin pihalla olevan öljypuun
juuriin.

Me tunnemme puun.

Juurta väistäessään hän iski kypäränsä sivuseinään, niin että helähdys
kuului. Hän seisahtui pelästyneenä.

Mutta hän kuuli vain lukuisain kyyhkysten siipien suhinaa, kun nämä
pelästyneinä lähtivät lentoon puun oksilta.

"Mitä se oli?" sanoi hiljainen ääni heidän yläpuolellaan. "Tuuli
kummittelee omituisesti vanhassa holvissa."

Puhuja oli Arria.

"Oi Jumalani", sanoi hän langeten taas polvilleen ristin eteen, "päästä
meitä pahasta, äläkä salli kaupungin kukistua, ennenkuin Jucundukseni
tulee takaisin.

"Voi, jollei hän löydä enää jälkiään eikä äitiään.

"Salli hänen tulla takaisin samaa tietä, jota hän menikin. Näytä hänet
minulle taas sellaisena kuin hänet viime yönä näin."

Hän kääntyi aukkoon päin.

"Oi, synkkä käytävä! Sinne on onneni kadonnut, Anna se minulle
takaisin! Jumalani, tuo hänet takaisin tätä samaa tietä."

Hän seisoi aivan aukon edessä kädet ristissä ja katse taivaaseen
luotuna. Johannes vavahti.

"Hän rukoilee", sanoi hän. "Täytyykö minun tappaa hänet kesken
rukoustaan?"

Hän pysähtyi. Hän toivoi, että Arria kääntyisi. "Tämä kestää liian
kauan. En voi sille mitään, kautta Jumalan."

Hän tuli nopeasti esille juurten varjosta.

Silloin rukoileva loi puolisokeat silmänsä alaspäin. Hän näki komean
miehen nousevan maasta.

Autuuden tunne kuvastui hänen piirteissään.

Hän levitti kätensä.

"Jucundus!" huusi hän.

Tämä oli hänen viimeinen sanansa.

Bysanttilaisen miekka tunkeutui hänen sydämeensä.

Huudahtamattakaan, hymy huulilla hän kaatui kukkien -- Mirjamin kukkien
päälle.

Johannes kääntyi ja auttoi nopeasti ensin veljensä Perseuksen, sitten
juutalaisen ja lopuksi kolme etumaista sotilastaan aukosta ylös.

"Missä on portti?"

"Täällä vasemmalla, minä menen avaamaan."

Perseus näytti sotamiehille tietä.

"Missä ovat tornin portaat?"

"Täällä oikealla", sanoi Jochem -- nämä olivat ne portaat, jotka veivät
Mirjamin huoneeseen ja joita myöten Totila oli niin usein kulkenut --
"hiljaa! Vanhus on tänne tulossa."

Iisak sieltä tulikin.

Hän oli kuullut ylös melua. Hän tuli soihtu ja keihäs kädessä
portaille.

"Kuka siellä on? Mirjamko? Kuka tulee?" kysyi hän.

"Minä, isä Iisak", vastasi Jochem. "Aioin vielä kerran kysyä." -- Hän
hiipi samalla kissan tavoin yhden portaan ylöspäin.

Mutta Iisak kuuli aseiden kalinaa.

"Keitä sinulla on mukanasi?" huusi hän ja meni kulman ohi valaisten
soihdullaan.

Silloin hän huomasi Jochemin takana piilottelevat sotamiehet.

"Petturi, petturi", huusi hän. "Kuole, sinä hebrealaisten häpeäpilkku."

Raivoissaan hän iski Jochemia, joka ei voinut peräytyä, pertuskalla
rintaan. Tämä kaatui kuolleena taaksepäin.

"Petturi!" huusi Iisak vielä kerran.

Mutta samassa Johannes iski hänet kuoliaaksi, hyppäsi ruumiiden yli,
riensi tornin huippuun ja pystytti sinne Bysantin lipun.

Alhaalta kuului kirveeniskuja. Hyökkäysportti kaatui ulospäin ja
riemuhuutojen kaikuessa -- oli tullut jo aivan pimeä -- tuhannet hunnit
ajoivat kaupunkiin. Kaikki oli lopussa.

Osa hyökkäsi murhaten kaduille, osa riensi lähimmille porteille ja löi
ne rikki avaten siten tien ulkopuolella oleville tovereilleen.

Nopeasti Uliaris riensi pienen joukkonsa kanssa Tiberiuksen
linnoituksesta. Hän toivoi saavansa kaupunkiin päässeet ajetuiksi
takaisin. Turhaan! Heittokeihäs kaatoi hänet maahan.

Hänen ruumiistaan taistellen kaatui kaksi sataa uskollista goottia,
jotka vielä olivat jäljellä.

Silloin, nähdessään keisarillisen lipun liehuvan vallilla, Napolin
porvaritkin rupesivat taistelemaan gootteja vastaan vanhojen
roomalaisystävien Stephanoksen ja syyrialaisen Antiochoksen johdolla --
asianajaja Kastor, goottien innokas ystävä, joka koetti tätä estellä,
lyötiin kuoliaaksi --. He riistivät aseet viimeisten kaduilla olevien
goottien käsistä ja lähettivät lähetystön onnittelemaan ja kiittämään
Belisariusta, joka loistavan esikuntansa ympäröimänä ajoi Porta
capuanan kautta Napoliin, sekä pyytämään häneltä armoa kaupungille.

Mutta hän rypisti majesteetillista otsaansa ja sanoi edes hevostaan
pysäyttämättä:

"Viisitoista päivää on Napoli minua pidättänyt.

"Muuten olisin aikoja sitten ollut Rooman, jopa Ravennan edustalla.

"Tämä on suuresti vahingoittanut keisarin aikeita ja minun mainettani.

"Viisitoista päivää on teitä pelkureita ja ilkeämielisiä raukkoja
kourallinen barbaareita saanut vallita.

"Rangaistuksena näistä viidestätoista päivästä on viidentoista tunnin
-- ryöstö.

"Ilman murhaa -- sillä asukkaat ovat keisarin sotavankeja -- ilman
murhapolttoja -- sillä kaupunki on nyt Bysantin linnoitus.

"Missä on goottien johtaja? Kuollutko?"

"Kuollut", vastasi Johannes. "Tässä on hänen miekkansa. Kreivi Uliaris
kaatui."

"En minä häntä tarkoittanut", sanoi Belisarius.

"Tarkoitan nuorukaista, Totilaa. Kuinka hänen on käynyt?

"Minun täytyy saada hänet käsiini."

"Herra", sanoi eräs napolilainen rikas kauppias Asklepiodot, "jos
säästätte taloni ja tavaravarastoni ryöstöltä, niin sanon teille, mihin
hän on joutunut."

Belisariuksen viittauksesta kaksi maurilaista ratsumiestä tarttui
vapisevaan kauppiaaseen.

"Kapinoitsija, aiotko asettaa minulle ehtoja? Puhu tai kidutuspenkissä
kyllä puhut."

"Armoa! Armoa!" parkui Asklepiodot.

"Merikreivi riensi aselevon aikana muutamain ratsumiesten seuraamana
Aurelianuksen linnoitukseen hakemaan sieltä apuväkeä. Hän voi palata
millä hetkellä tahansa."

"Johannes", sanoi Belisarius, "Totila on yhtä tärkeä kuin koko Napoli.

"Meidän täytyy saada hänet vangiksi.

"Oletko käskyni mukaan vallannut Roomaan vievän tien ja miehittänyt
portin?"

"Siihen suuntaan ei kaupungista ole kukaan päässyt", sanoi Johannes.

"Liikkeelle! Nuolennopeasti! Meidän täytyy houkutella hänet kaupunkiin.

"Nosta nopeasti goottilainen sotalippu takaisin Tiberiuksen
linnoituksen ja Porta capuanan harjalle.

"Aseta vangitut napolilaiset taas aseissa valleille. Se, joka häntä
varoittaa, tapetaan heti. Pue muutamia henkivartijoitani goottien
asepukuun.

"Tahdon itse olla mukana! Hanki kolmesataa miestä portin läheisyyteen.

"Heti, kun hän on ratsastanut laskuristikon ohi, pudotetaan se alas.

"Tahdon saada hänet elävänä kiinni.

"Hänen täytyy kaunistaa riemukulkuani Bysanttiin."

"Anna tämä minun huolekseni, päällikkö", pyysi Johannes. "Olen hänelle
velkaa ankaran iskun."

Hän riensi takaisin Porta capuanalle, käski viedä pois ruumiit ja
kaikki taistelun merkit sekä ryhtyi muihinkin tarpeellisiin
toimenpiteisiin.

Silloin saapui paikalle hunnutettu nainen.

"Jumalan hyvyyden tähden", rukoili suloinen ääni, "antakaa minun mennä,
miehet! Minä tahdon vain hänen ruumiinsa -- oi, varokaa! Hänen
valkoinen partansa! Oi, isäni!"

Tulija oli Mirjam, jonka ryöstävien hunnien melu oli pelästyttänyt
kirkosta.

Epätoivon voimalla hän työnsi keihäät syrjään ja otti Iisakin kalpean
pään syliinsä.

"Tiehesi, tyttö", huusi lähin sotilas, hyvin pitkä bajuvari. -- Garizo
oli hänen nimensä. Hän oli palkkasoturina Bysantin armeijassa.

"Älä pidätä meitä! Meidän on saatava paikka puhtaaksi.

"Juutalainen hautaan!"

"Ei, ei", huusi Mirjam ja työnsi miestä taaksepäin.

"Nainen", huusi tämä vimmoissaan ja kohotti kirveensä. --

Mutta Mirjam seisoi pelottomana suojaten isänsä ruumista käsillään ja
katsellen loistavin silmin miestä. -- Garizolta vaipui käsi alas.

"Sinä olet rohkea", sanoi hän.

"Ja kaunis sinä olet kuin Liusachan metsänhaltijatar. Mitä voin tehdä
hyväksesi? Sinä olet ihmeellisen näköinen."

"Jos isieni Jumala on saanut sydämesi taivutetuksi", pyysi Mirjam
sydäntäliikuttavalla äänellä, "niin auta minua tämän ruumiin
hautaamisessa tuonne puutarhaan. -- Haudan hän on itse aikoja sitten
kaivanut -- Saaran, äitini viereen, pää itäänpäin."

"Olkoon menneeksi", sanoi bajuvari ja seurasi häntä.

Hän kantoi päätä, Garizo tarttui ruumiin alaosaan. Muutaman askeleen
perästä he olivat pienessä puutarhassa. Itkuraidan alla oli kivi. Mies
vieritti sen syrjään, ja he laskivat ruumiin hautaan asettaen kasvot
itäänpäin.

Sanaakaan sanomatta, kyyneltäkään vuodattamatta Mirjam tuijotti
hautaan. Hän tunsi itsensä nyt niin turvattomaksi, niin yksinäiseksi.
Bajuvari siirsi hiljaa kivilaatan paikoilleen.

"Tule", sanoi hän sitten.

"Minne?" kysyi Mirjam soinnuttomalla äänellä.

"Niin, minne sinä haluat?"

"En tiedä itsekään. -- Kiitos sinulle," sanoi tyttö, otti taikakalun
kaulastaan ja ojensi sen hänelle. Se oli kultainen muistoraha
Jordanista, temppelistä.

"Ei", sanoi mies pudistaen päätään.

Hän tarttui Mirjamin käteen ja asetti sen silmilleen.

"Kas näin", sanoi hän, "tämä tuottaa minulle onnea koko elämäni ajan.

"Nyt minun on lähdettävä. Meidän on saatava kreivi Totila vangiksi. Voi
hyvin!"

Tämä nimi sai Mirjamin tarkkaavaiseksi. -- Hän silmäsi vielä kerran
hiljaista hautaa ja pujahti sitten nopeasti ulos puutarhasta.

Hän pyrki portista maantielle, mutta laskuristikko oli alhaalla ja
portilla seisoi miehiä goottilaisissa varustuksissa. Hän katseli
ihmeissään ympärilleen.

"Onko kaikki kunnossa, Chanaranges?"

"On, hän on melkein vankimme."

"Kuulkaa, vallin ulkopuolella, -- kavion kopsetta -- siinä ne ovatkin.
Tiehesi nainen!"

Ulkopuolella ajoi joukko ratsastajia täyttä karkua porttia kohti.

"Auki, portti auki", huusi Totila jo kaukaa.

Silloin ajoi Torismut etumaiseksi.

"En oikein luota tähän", sanoi hän. "Maantiellä oli hiljaa kuin
haudassa, samoin vihollisten leirissä. Vain pari vartiotulta palaa
siellä."

Silloin goottilaisen sotatorven ääni kajahti tornin huipulta.

"Se poika puhaltaa kamalasti", sanoi Torismut kiukuissaan.

"Se oli varmaankin italialainen", arveli Totila.

"Mikä on tunnussana", huudettiin sisäpuolelta latinankielellä.

"Napoli", vastasi Totila.

"Kuuletko? Uliariksen on täytynyt aseistaa kaupungin porvarit.

"Portti auki! Minä tuon iloisia sanomia", jatkoi hän puhettaan
sisäpuolella oleville. "Neljäsataa goottia saapuu tuossa tuokiossa.
Italialla on uusi kuningas."

"Kuka?" kysyttiin sisäpuolelta hiljaa.

"Valkoisen hevosen ratsastaja, etevin."

Portit avattiin, holviin ilmestyi goottilaisiin varustuksiin puettuja
sotilaita, tulisoihdut loistivat ja kuiskuttavia ääniä kuului.

"Laskuristikko ylös", huusi Totila ratsastaen aivan sen ääreen.

Torismut katseli joukkoa varjostaen silmiään kädellään.

"Eilen oli heillä Regetan luona kokous", jatkoi Totila. "Teodahad on
erotettu virasta ja kreivi Vitiges --"

Samassa ristikko nousi hitaasti ja Totila aikoi ajaa täyttä karkua
kaupunkiin, kun hänen hevosensa eteen syöksähti soturien joukosta
nainen.

"Pakene", huusi hän, "viholliset ovat kimpussasi. Kaupunki on joutunut
vihollisten käsiin."

Hän ei saanut enempää sanotuksi. Keihäs lävisti hänen rintansa.

"Mirjam", kiljaisi Totila kauhistuneena ja kiskaisi hevostaan
taaksepäin.

Mutta Torismut, joka oli alkanut aavistaa petosta, löi miekallaan
ristikkojen lomasta poikki köyden, jolla laskuristikko nostettiin ja
laskettiin. Rämähtäen se putosi Totilan edessä maahan.

Sateena lensi keihäitä ja nuolia ristikkojen läpi portin sisäpuolelta.

"Ristikko ylös! Heidän kimppuunsa!" huusi Johannes miehilleen.

Totila ei liikahtanutkaan paikaltaan.

"Mirjam! Mirjam!" huusi hän syvän surun valtaamana.

Silloin Mirjam avasi vielä kerran silmänsä ja loi häneen raukeavan,
rakkauden ja tuskan kirkastaman katseen. Tämä katse ilmaisi kaikki. Se
tunkeutui Totilan sydämeen.

"Sinun vuoksesi", huokasi tyttö ja kaatui kuolleena maahan.

Silloin Totila unohti Napolin ja kuolemanvaaran.

"Mirjam", huudahti hän vielä kerran ojentaen molemmat kätensä tyttöä
kohti.

Samassa nuoli sattui hänen hevosensa lapaan. Jalo eläin hypähti
taaksepäin ja nousi pystyyn.

Laskuristikko alkoi jo nousta. Silloin Torismut tarttui Totilan
ohjaksiin, käänsi hevosen ja löi sitä miekan lappeella. Hurjaa vauhtia
he lähtivät pakoon.

"Pois täältä, herra", huusi Torismut. "No, nopsia heidän täytyy olla,
jos mielivät meidät kiinni saada."

Tuulen tavoin he ajoivat takaisin päin pitkin Via capuanaa. Johannes ei
uskaltanut ajaa heitä pitkälle takaa, sillä yö oli pimeä ja tie hänelle
tuntematon.

Totila ja Torismut tapasivat pian Aurelianuksen linnoituksen miehistön.
Pysähdyttiin eräälle kukkulalle, jonne näkyi kaupunki torneineen
valleille tehtyjen bysanttilaisten vahtitulien loisteessa.

Nyt vasta toipui Totila huumaavasta tuskastaan.

"Uliaris!" huokasi hän. "Mirjam!

"Napoli -- me näemme vielä toisemme."

Hän käski lähteä Roomaan päin.

Mutta tästä hetkestä alkaen varjo peitti nuoren gootin sielun. Tuskan
pyhällä oikeudella Mirjam oli saanut iäksi sijan hänen sydämessään.

Kun Johannes palasi ratsumiehineen turhalta retkeltään, hyppäsi hän
hevosen selästä ja huusi vihaisella äänellä: "Missä on tyttö, joka
häntä varoitti!

"Heittäkää hänen ruumiinsa koirille."

Ja hän riensi Belisariuksen luo kertomaan tapahtumasta.

Mutta kukaan ei tiennyt, minne kauniin tytön ruumis oli joutunut.

Hevoset olivat polkeneet hänet mäsäksi, arvelivat ihmiset.

Mutta eräs tiesi asian paremmin, bajuvari Garizo.

Hän oli metelin aikana nostanut Mirjamin kuin nukkuvan lapsen vahvoille
käsivarsilleen ja kantanut hänet puutarhaan, vierittänyt kivilevyn
aivan äsken suljetun haudan päältä ja asettanut tyttären isän viereen.
Sitten hän oli katsellut häntä kauan.

Kaukaa kuului meteliä, kaupunkia ryöstettiin. Belisariuksen massagetit
polttivat ja murhasivat kiellosta huolimatta. Kirkkojakaan ei
säästetty. Lopuksi sotapäällikön täytyi itse tulla paljain miekoin
pitämään järjestystä. --

Mirjamin piirteissä kuvastui ihana jalous. Garizo olisi suudellut häntä
mielellään, mutta ei uskaltanut.

Sitten hän käänsi tytön kasvot itään päin, taittoi haudan vieressä
kasvavan ruusun ja kiinnitti sen hänen rintaansa.

Hänkin aikoi lähteä ryöstämään.

Mutta hän ei hennonut lähteä, hän kääntyi takaisin.

Ja hän seisoi keihääseensä nojaten koko yön kunniavahtina kauniin tytön
haudan ääressä.

Hän katseli tähtiä ja luki ikivanhan pakanallisen kuolinrukouksen,
jonka hänen äitinsä oli hänelle opettanut kotona Liusachan luona.

Mutta se ei hänen mielestään riittänyt. Hän rukoili sen lisäksi
hartaasti kristillisen Isämeidän.

Ja kun aurinko nousi, hän siirsi huolellisesti kiven haudalle ja lähti.

Niin oli Mirjam jäljettömästi kadonnut.

Mutta Napolin kansa, joka sydämestään rakasti Totilaa, kertoi, että
hänen suojelusenkelinsä oli tullut maan päälle ihanan immen muodossa
pelastamaan häntä ja sitten noussut takaisin taivaaseen.



KUUDES LUKU.


Napoli oli joutunut vihollisten käsiin Regetan kokouksen jälkeisenä
päivänä.

Totila tuli Formiaen luona veljeään Hildebadia vastaan, jonka Vitiges
oli heti lähettänyt Napolin varusväen lisäksi muutamien tuhansien
miesten kanssa, kunnes hän itse ehtisi apuun suuremman joukon mukana.

Asiain näin ollen eivät veljekset voineet muuta kuin palata pääjoukon
luo Regetaan, jossa Totila teki selkoa Napolin viimeisistä,
surullisista hetkistä.

Valtakunnan kolmannen kaupungin, Italian kolmannen linnoituksen
menetyksen vuoksi täytyi goottien muuttaa koko sotasuunnitelmansa.

Vitiges oli tarkastanut Regetaan saapuneet joukot. Niitä oli noin
kaksikymmentä tuhatta miestä.

Tämä ynnä se pieni joukko, jonka kreivi Teja oli omin lupinsa
palauttanut, oli ainoa käytettävissä oleva sotavoima. Koko Italia
saattoi joutua vihollisen käsiin, ennenkuin ne suuret sotajoukot, jotka
Teodahad oli lähettänyt kauas Etelä-Galliaan ja Noricumiin, Istriaan ja
Dalmatiaan, ehtisivät palata, vaikka paluukäsky lähetettäisiin
kuinkakin nopeasti.

Siitä huolimatta kuningas oli päättänyt murtautua noiden
kahdenkymmenentuhannen miehen kanssa Napolin avuksi ja vastustaa siellä
vihollista, joka italialaisten avulla oli kasvanut kolme kertaa
suuremmaksi kuin hänen sotajoukkonsa, kunnes goottien joukot ehtisivät
apuun.

Mutta nyt, kun tuo linnoitettu kaupunki oli joutunut Belisariuksen
käsiin, luopui Vitiges aikeestaan lähteä häntä vastaan.

Hänen tyyni rohkeutensa oli yhtä etäällä uhkarohkeudesta kuin
pelkuruudestakin.

Mutta hänen täytyi tehdä toinen, vielä tuskallisempi päätös.

Sillä välin kun gootit ensimmäisinä päivinä Totilan leiriin saapumisen
jälkeen purkivat tuskaansa ja vimmaansa kiroamalla Teodahadia,
Belisariusta ja italialaisia, sillä aikaa kun reipas nuoriso alkoi
siellä täällä murista kuninkaan viivyttelemisestä, kun tämä ei vienyt
heitä vähäisiä kreikkalaisia vastaan, joita tarvittiin neljä yhtä
goottia kohden, sillä aikaa kun sotajoukko jo ääneen murisi
toimettomuuttaan, täytyi kuninkaan raskain sydämin myöntää itselleen,
että oli välttämätöntä peräytyä vielä kauemmas, toistaiseksi luopua
itse Roomastakin.

Joka päivä saapui tietoja Belisariuksen sotajoukon kasvamisesta.
Yksinomaan Napolista hän vei kymmenen tuhatta miestä -- osittain
panttivankeina, osittain liittolaisina. -- Joka puolelta italialaisia
virtasi hänen sotajoukkoihinsa. Napolin ja Rooman välillä ei ollut
kyllin vahvaa paikkaa vastustamaan sellaista ylivoimaa, ja pienemmät
rannikkokaupungit avasivat riemuiten porttinsa viholliselle.

Goottiperheet pakenivat näiltä tienoilta kuninkaan leiriin ja
kertoivat, että Napolin valloituksen jälkeisenä päivänä Cumae ja Atella
antautuivat ja heti sen jälkeen Capua ja Cajeta, vieläpä vahva
Beneventumkin.

Belisariuksen etujoukot, hunnilaiset, saraseenilaiset ja maurilaiset
ratsumiehet olivat jo Formiaen luona.

Goottien sotajoukko odotteli Rooman edustalla. Se halusi taistelua.

Mutta Vitiges oli aikoja sitten huomannut mahdottomaksi taistella
avonaisella kentällä Belisariusta vastaan, jonka joukko nousi jo sataan
tuhanteen mieheen.

Jonkin aikaa hän toivoi voivansa puolustaa Rooman vahvoja linnoituksia,
Cetheguksen neron luomaa, bysanttilaisia vastaan, mutta pian hänen
täytyi luopua tästäkin ajatuksesta.

Prefektin puuhista johtui, että Rooman väestön joukossa nyt oli enemmän
asekuntoisia ja aseiden käyttämiseen tottuneita miehiä kuin useihin
vuosisatoihin, ja kuningas tuli hetki hetkeltä yhä varmemmaksi siitä,
miten he suhtautuivat gootteihin.

Roomalaiset voivat tuskin enää salata vihaansa barbaareita kohtaan. He
eivät tyytyneet pilkallisiin katseihin. Gootit eivät uskaltaneet enää
liikkua kaduilla muuten kuin aseilla varustettuina ja joukoissa. Joka
päivä löydettiin yksinäisiä goottilaisia vahtisotamiehiä takaapäin
kuoliaaksi pistettyinä.

Vitiges tiesi, että tällaisia mielenilmauksia johtivat viekkaat ja
mahtavat päämiehet, ylhäisimmät roomalaiset aatelismiehet ja
roomalainen papisto.

Hänen täytyi myöntää itsekseen, että heti kun Belisarius ilmestyisi
muurien edustalle, nousisi Rooman väestö kapinaan ja tuhoaisi pienen
goottilaisen varusväen yksissä neuvoin piirittäjäin kanssa. Niinpä
Vitiges teki vaikean päätöksen. Hän päätti uhrata Rooman, vieläpä koko
Keski-Italiankin, vetäytyä vahvaan, luotettavaan Ravennaan, täydentää
sen varustukset, koota sinne kaikki goottien sotavoimat ja hakea
vihollisen käsiinsä vasta sitten, kun sotajoukot olisivat tasaväkiset.
Tämä päätös oli uhraus.

Sillä Vitigeksenkin mielessä hehkui germaanilainen sodanhalu ja hänen
urhoollisuudellensa oli kova kolaus, kun hänen itseään puolustaakseen
täytyi peräytyä taistelun asemesta.

Mutta siinä ei ollut vielä kaikki.

Kuninkaalle, joka urhoollisuutensa vuoksi koroitettiin heikon
Teodahadin valtaistuimelle, ei ollut kunniaksi alkaa hallituksensa
häpeällisellä paolla. Hänen hallituksensa ensimmäisinä päivinä Napoli
oli joutunut vihollisten käsiin. Pitäisikö hänen nyt vapaaehtoisesti
luopua Roomasta, tuosta ihanasta kaupungista ja suurimmasta osasta
Italiaa?

Vaikka hän kukistaisikin oman ylpeytensä kansansa vuoksi, niin mitä
sanoisi kansa itse?

Mitä sanoisivat gootit, jotka olivat niin hillittömiä luonteeltaan ja
jotka niin suuresti halveksivat kreikkalaisia.

Voisiko hän saada heidät tottelemaan käskyään?

Sillä germaanilainen kuningas oli enemmän neuvojen antaja ja ehdotusten
tekijä kuin käskijä ja hallitsija.

Germaanilainen sotajoukko oli niin usein pakottanut kuninkaansa vasten
omaa tahtoaan taisteluun ja tappioon.

Hän pelkäsi samaa. Raskain mielin hän käveli eräänä yönä edestakaisin
teltassaan Regetan leirillä.

Silloin kuului ulkopuolelta askeleita. Oviverho riuhtaistiin syrjään.

"Ylös, goottien kuningas", huusi kiihkoisa ääni, "nyt ei ole aikaa
maata."

"En makaa, Teja", vastasi Vitiges. "Milloin palasit? Mitä tietoja
tuot?"

"He eivät ole enää elossa."

"Ketkä?"

"Petturi ja murhaajatar."

"Kuinka? Oletko tappanut heidät molemmat?"

"En tapa naisia. Teodahad heittiötä ajoin takaa kaksi yötä ja kaksi
päivää.

"Hän oli matkalla Ravennaan. Hän oli minua paljon edellä.

"Mutta minun vihani oli vielä nopeampi kuin hänen kuolemanpelkonsa.

"Jo Narnian luona saavutin hänet. Kaksitoista orjaa saattoi hänen
kantotuoliaan. Mutta heillä ei ollut halua kuolla tuon kurjan edestä.
He heittivät tulisoihdut käsistään ja pakenivat.

"Kiskaisin hänet kantotuolista ja annoin hänelle oman miekkansa käteen,
mutta hän lankesi maahan polvilleen ja rukoili armoa. Samalla hän
kuitenkin tähtäsi salakavalan iskun minua vastaan.

"Silloin tapoin hänet kuin uhrihärän kolmella iskulla.

"Yksi isku oli valtakunnan puolesta, kaksi vanhempieni puolesta.

"Ripustin hänet kultaisesta vyöstään kuivaan marjakuuseen maantien
vieressä. Riippukoon hän siinä taivaan lintujen ruokana sekä
varoituksena maan kuninkaille."

"Kuinka Gotelindiksen kävi?"

"Hän sai kamalan lopun", sanoi Teja väristen. "Kun lähdin täältä
Roomaan, tiedettiin vain, ettei hän ollut viitsinyt lähteä tuon
pelkurin mukaan. Teodahad pakeni yksin.

"Mutta Gotelindis kutsui kappadokialaisen henkivartiastonsa kokoon ja
lupasi miehille suuria rahasummia, jos he seuraisivat häntä ja
sulkeutuisivat hänen kanssaan lujaan Salonaan.

"Palkkasoturit epäilivät ja tahtoivat ensin nähdä kultakasat.

"Silloin Gotelindis lupasi noutaa ne. Hän lähtikin, mutta ei tullut
takaisin.

"Kun taas palasin Rooman kautta, oli hänet löydetty."

"Mistä sitten?"

"Hän oli mennyt katakombeihin yksinään, ilman opasta, etsimään sinne
kätkettyä aarretta.

"Hän eksyi varmaankin tuossa labyrintissa eikä löytänyt enää tietä
ihmisten ilmoille.

"Palkkasoturit, jotka lähtivät häntä hakemaan, löysivät hänet elävänä.
Hänen tulisoihtunsa oli melkein käyttämätön. Se oli luultavasti
sammunut heti, kun hän meni luoliin.

"Hän oli tullut mielipuoleksi. Pitkä kuolemantuska ja epätoivo olivat
tuhonneet tuon ilkeän naisen. Hän kuoli heti, kun hänet oli saatettu
päivän valoon."

"Hirmuista", huudahti Vitiges.

"Se oli oikein", sanoi Teja. "Mutta minulla on vielä muutakin
kerrottavaa."

Mutta ennenkuin hän ehti jatkaa, riensivät Totila, Hildebad, Hildebrand
ja muut goottilaiset päälliköt telttaan.

"Joko hän tietää sen?" huusi Totila.

"Ei vielä", sanoi Teja.

"On syttynyt kapina", huusi Hildebad. "Kapina! Nyt, kuningas Vitiges,
lähde puolustamaan kruunuasi!

"Tee se kopea poika päätään lyhemmäksi!"

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Vitiges levollisesti.

"Arahad, Astan kreivi, se turhamainen narri, on noussut kapinaan.

"Hän riensi, kun sinut oli valittu, suoraa päätä Florentiaan, jossa
hänen vanhempi veljensä Guntaris, Tuscian ylpeä herttua hallitsee.

"Siellä saivat völsungit paljon puoluelaisia. He ovat kaikkialla
kiihoittaneet gootteja sinua vastaan 'kuninkaanliljan' puolesta, kuten
he sanovat. Matasunta on muka kruunun perillinen.

"He ovat valinneet hänet kuningattareksi.

"Hän oleskeli Florentiassa ja joutui tietysti heidän valtaansa.

"Ei ollenkaan tiedetä, onko hän Guntariksen vanki vai Arahadin vaimo.

"Se vain tiedetään, että he ovat pestanneet avareja ja gepidejä
palkkasotureiksi ja aseistaneet völsungien suuren joukkueen lisäksi
koko amalien suvun ja kaikki sen kannattajat.

"He haukkuvat sinua talonpoikaiskuninkaaksi.

"He aikovat saada Ravennan haltuunsa."

"Lähetä minut Florentiaan kolmen tuhannen miehen mukana", huusi
Hildebad kiukuissaan.

"Minä tuon tämän goottien kuningattaren ja hänen aatelisen ihailijansa
luoksesi vankeina lintuhäkissä."

Mutta muut olivat hyvin huolestuneen näköisiä.

"Synkältä näyttää", sanoi Hildebrand.

"Belisarius on sadantuhannen miehen kanssa edessämme. Selkämme takana
on käärmemäinen Rooma -- kaikki sotajoukkomme ovat vielä viidenkymmenen
penikulman päässä -- ja kaiken lisäksi veljessota ja kapina valtakunnan
sydämessä. Ukkonen on iskenyt tähän maahan."

Mutta Vitiges pysyi yhtä levollisena ja vakavana kuin ennenkin.

Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa.

"Kenties se olikin hyväksi", sanoi hän sitten.

"Nyt ei ole valitsemisen varaa.

"Nyt meidän _täytyy_ peräytyä."

"Peräytyäkö", kysyi Hildebad synkkänä.

"Niin! Me emme saa jättää selkäpuolelle vihollisia. Huomenna lähdemme
liikkeelle --"

"Napolia kohti", sanoi Hildebad.

"Ei! Takaisin Roomaan.

"Ja sitten Florentiaan ja Ravennaan.

"Kapinan liekki on sammutettava, ennenkuin se pääsee oikein
leimuamaan."

"Kuinka? Aiotko sinä lähteä Belisariusta pakoon?"

"Aion, voidakseni sitä vahvempana kääntyä takaisin.

"Jousenjännekin taipuu taaksepäin voidakseen sinkauttaa tappavan
nuolen."

"Ei koskaan", sanoi Hildebad, "sinä et saa, sinä et uskalla sitä
tehdä".

Mutta Vitiges meni levollisesti hänen luokseen ja laski kätensä hänen
olalleen.

"Minä olen kuninkaasi.

"Sinä itse olet valinnut.

"Kuuluvampana muiden huutoa kaikui sinun huutosi: 'Terve, kuningas
Vitiges.'

"Sinä tiedät ja Jumala tietää, etten ole kruunua tavoitellut.

"Te olette sen päähäni painaneet. Ottakaa se pois, jollette tahdo sitä
enää minulle uskoa.

"Mutta niin kauan kuin minä sitä kannan, luottakaa minuun ja totelkaa
minua. Muuten olette hukassa ja minä samoin."

"Olet oikeassa", sanoi pitkä Hildebad taivuttaen päätään. "Anna
anteeksi! Koetan korvata tämän ensi taistelussa."

"Nyt työhön, sotapäälliköt", sanoi Vitiges pannen kypärän päähänsä.
"Sinä, Totila, menet tärkeille asioille frankkien kuninkaan luo
Galliaan. Te toiset lähdette joukkojenne luo. Purattakaa leiri.
Auringon noustessa lähdemme Roomaan."



SEITSEMÄS LUKU.


Muutamia päiviä tämän jälkeen, sen päivän iltana, jolloin gootit
saapuivat Roomaan, tapaamme nuoret "ritarit" Lucius ja Marcus
Liciniuksen, runoilija Pison, lihavan Balbuksen ja nuoren lainoppineen
Julianuksen prefekti Cetheguksen luona tuttavallisesti keskustelemassa.

"Tässä on siis luettelo tulevan paavi Silveriuksen hartaimmista
puoluelaisista, minun vähäisimmistä vastustajistani.

"Onko se täydellinen?"

"On.

"Suuren uhrauksen olen saanut tehdä tähtesi, päällikkö", sanoi Lucius
Licinius.

"Jos olisin, kuten sydämeni kehoitti, heti hakenut Belisariuksen
käsiini, olisin jo ollut mukana piirittämässä ja valloittamassa Napolia
sen sijasta, että nyt saan täällä urkkia pappien vehkeitä ja opettaa
plebeijejä marssimaan ja muodostamaan manipeleita."

"Jota he eivät kuitenkaan koskaan opi", tuumi Marcus.

"Olkaa kärsivälliset", sanoi Cethegus levollisesti kohottamatta
silmiään papyruskääröstä, jota hän piti kädessään.

"Te saatte pian ja aivan tarpeeksenne taistella goottilaisten karhujen
kanssa.

"Muistakaa aina, että taistelu on vain keino eikä päämäärä."

"Miten lienee", epäili Lucius.

"Vapaus on päämäärä ja vapaus vaatii voimaa", sanoi Cethegus. "Meidän
täytyy totuttaa roomalaiset uudelleen käyttelemään kilpeä ja miekkaa,
muuten --"

Ostiarius ilmoitti erään goottisotilaan.

Nuoret miehet silmäilivät toisiaan kummastellen.

"Antakaa hänen tulla sisään", sanoi Cethegus kätkien kirjoituksen
erääseen koteloon.

Silloin riensi sisään nuori mies, yllään goottisoturin ruskea vaippa,
päässä goottilainen kypärä ja heittäytyi Cetheguksen syliin.

"Julius", sanoi tämä vetäytyen kylmästi taaksepäin.

"Mikä sinut on tänne tuonut?

"Oletko muuttunut kokonaan barbaariksi? Miksi tulit Roomaan?"

"Isäni! Saatoin Valerian tänne goottilaisen suojelusjoukon turvissa.
Tulen palavasta Napolista."

"Vai niin", sanoi Cethegus. "Olet taistellut vaaleaverisen ystäväsi
puolesta Italiaa vastaan. Se sopii roomalaiselle. Vai mitä, Lucius?"

"En ole taistellut enkä aio taistellakaan tässä turmiota tuottavassa
sodassa. Voi niitä, jotka ovat sen sytyttäneet."

Cethegus silmäili häntä kylmästi.

"Arvolleni on alentavaa eikä minulla ole kärsivällisyyttäkään selittää
roomalaiselle tuollaisen ajatuksen häpeällisyyttä.

"Voi, että Juliuksestani on tullut sellainen luopio. Etkö häpeä näitä
ikätovereitasi? Katsokaa, roomalaiset ritarit. Tässä on roomalainen,
joka ei halua vapautta eikä vihaa barbaareita."

Mutta Julius pudisti levollisena päätään.

"Sinä et ole vielä nähnyt Belisariuksen hunneja etkä massageetteja,
joiden pitäisi tuoda teille vapaus.

"Missä ovat ne roomalaiset, joista puhut? Onko Italia noussut kapinaan
katkaistakseen ikeensä? Voiko se nousta kapinaan?

"Justinianus taistelee gootteja vastaan, emmekä me.

"Voi sitä kansaa, jonka tyranni vapauttaa."

Cethegus myönsi itsekseen, että Julius oli oikeassa, mutta vierasten
läsnä ollessa ei hän tahtonut sitä myöntää.

"Minun täytyy puhua kahden kesken tämän filosofin kanssa.

"Ilmoittakaa minulle, jos pyhän miehen luona jotakin tapahtuu."

Sotatribuunit lähtivät katsellen halveksivasti Juliusta.

"En haluaisi kuulla heidän arvosteluaan sinusta", sanoi Cethegus.

"Minusta on yhdentekevää, miten he minua arvostelevat. Noudatan omia
mielipiteitäni enkä muiden."

"Hänestä on tullut mies", sanoi Cethegus itsekseen.

"Ja syvimmät ja puhtaimmat ajatukseni, jotka kiroavat tätä sotaa, ovat
saattaneet minut tänne.

"Tulen pelastamaan sinua ja noutamaan sinut pois tästä tukahduttavasta
ilmasta, tästä petollisuuden ja valheen maailmasta. Minä pyydän sinua,
ystäväni, isäni: lähde mukanani Galliaan."

"Etpä pyydäkään vähää", vastasi Cethegus hymyillen. "Minun pitäisi
lähteä Italiasta hetkellä, jolloin vapauttajat saapuvat. Tiedätkö sinä,
että minä olen heidät kutsunut, että minä olen sytyttänyt tämän sodan,
jota sinä kiroat?"

"Olen sitä aavistanut", vastasi Julius alakuloisena. "Mutta kuka
vapauttaa meidät vapauttajista? Kuka lopettaa tämän taistelun?"

"Minä", sanoi Cethegus levollisena ja majesteetillisena.

"Ja sinä, poikani, autat minua siinä.

"Niin, Julius, isällisellä ystävällä, jota sinä olet aina pitänyt niin
kylmänä ja tunteettomana, on korkealle tähtäävät unelmansa, mutta ne
eivät koske kauniita tyttöjä eivätkä goottilaisia ystäviä.

"Lopeta nuo lapsenleikit nyt. Sinä olet jo aikamies.

"Suo minun tyhjälle elämälleni viimeinen ilo. Ole toverinani
taisteluissa ja rupea voittoni perijäksi.

"Nyt on kysymyksessä Rooma, vapaus, valta.

"Nuorukainen, eivätkö nämä sanat voi sinua liikuttaa? Ajattele", jatkoi
hän lämpimämmin, "ajattele, että gootit ja nämä bysanttilaiset --
vihaan heitä kuten sinäkin -- väsyttävät ja silpovat toinen toisensa ja
että heidän valtansa pirstaleille kohoaa Italia, Rooma entisessä
loistossaan.

"Kapitolin kukkulalla istuu taas Länsi- ja Itä-Rooman hallitsija. Uusi
roomalainen maailmanvalta, komeampi kuin mitä kaimasi Caesar osasi
uneksiakaan, levittää järjestystä, siunausta ja pelkoa ympäri koko maan
piirin --"

"Ja tämän maailmanvallan hallitsija on nimeltään -- Cethegus
Caesarius!"

"Niin -- ja hänen jälkeensä Julius Montanus! Herää, Julius! Sinä et ole
mies, jollei tämä päämäärä sinua houkuttele."

Julius sanoi ihaillen:

"Minua pyörryttää. Tuo päämäärä on korkealla kuin tähdet. Mutta sinun
tiesi -- ne eivät ole suorat!

"Jos ne olisivat suorat, niin, kautta Jumalan, lähtisin mukaasi.

"Kutsu roomalainen nuoriso aseisiin, sano molemmille barbaarijoukoille:
'Lähtekää tiehenne pyhästä Latiumista', aloita julkinen sota barbaareja
ja tyranneja vastaan, niin rinnallasi seison ja kaadun."

"Sinä tiedät itsekin hyvin, että se tie on mahdoton."

"Kuten siis -- päämääräsikin."

"Hullu! Kai sinä tunnustat, että hyvin tavallista on valmistaa kuvia
hyvästä aineesta, mutta että on jumalallista luoda uusi maailma
tyhjästä vain oman luovan työnsä avulla."

"Jumalallista! Viekkauden ja valheen avulla! Ei koskaan!"

"Julius!"

"Salli minun puhua suoraan, sillä sitä varten minä olen tänne tullut.

"Jospa voisin palauttaa sinut tältä tieltä, joka varmasti vie yöhön ja
turmioon.

"Sinä tiedät, kuinka kunnioitan ja rakastan sinua.

"Tähän kunnioitukseen ei tahdo oikein soveltua se, mitä kreikkalaiset,
gootit ja roomalaiset sinusta kuiskailevat."

"Mitä he kuiskailevat?" kysyi Cethegus ylpeästi.

"Minun ei pitäisi sitä ajatellakaan, mutta kaiken yhteydessä mitä on
tapahtunut -- Atalarikin, Camillan ja Amalasuntan tuho, bysanttilaisten
maihinnousu -- mainitaan sinun nimeäsi paholaisena, joka on kaiken
tämän saanut aikaan. Sano minulle suoraan ja rehellisesti, että olet
syytön näihin synkkiin --"

"Poika", huudahti Cethegus, "aiotko pyrkiä rippi-isäkseni ja
tuomarikseni?

"Opi ensin tuntemaan päämäärä, ennenkuin tuomitset keinot.

"Luuletko sinä, että maailmanhistoriaa tehdään ruusuista ja liljoista?

"Joka tavoittaa suurta, hänen täytyy tehdä suuria tekoja, sanokoot
pikkumaiset ihmiset niitä hyviksi tai pahoiksi."

"Ei, kolme kertaa ei, huutaa koko sydämeni vastaan.

"Kirottu olkoon päämäärä, johon täytyy kulkea rikosten polkuja.

"Tässä eroavat tiemme."

"Julius, älä mene! Sinä halveksit osaa, jota tuskin kellekään
kuolevaiselle on tarjottu.

"Rupea pojakseni, jonka edestä voin taistella, jolle jätän perinnöksi
elämän työni."

"Johon liittyy kirouksia, valhetta ja verta. Vaikka saisin sen heti --
niin en sittenkään sitä ottaisi.

"Minä lähden, ettei kuvasi sydämessäni himmentyisi enempää.

"Mutta minä rukoilen sinulta yhtä: kun se päivä tulee, ja se tulee
varmasti, jolloin sinä alat inhota verenvuodatusta ja rikoksellista
himoasi, vieläpä päämäärääsikin, joka vaatii sellaisia tekoja -- --
niin kutsu silloin minua. Minä riennän luoksesi olinpa missä tahansa,
ja taistelen, kunnes olet vapautunut noista hornan voimista, vaikka
menettäisin henkeni taistelussa."

Prefektin huulilla väreili ensin pilkkahymy, mutta sitten hän ajatteli:

"Hän rakastaa vielä minua. -- Hyvä on, minä kutsun hänet, kun työ on
päättynyt. Sitten saadaan nähdä, voiko hän silloinkin vastustaa, voiko
hän hylätä maailmanvallan."

"Hyvä on", sanoi hän, "minä kutsun sinut tarvittaessa. Voi hyvin."

Välinpitämättömästi hän viittasi kädellään jäähyväiset liikutetulle
Juliukselle.

Mutta kun ovi hänen jälkeensä oli sulkeutunut, otti jäinen prefekti
eräästä kotelosta kuparista pakotetun korkokuvan, jota hän katseli
kauan. --

Sitten hän aikoi suudella sitä.

Mutta äkkiä pilkallinen piirre taas ilmestyi suun ympärille.

"Häpeä Caesaria, Cethegus", sanoi hän ja pani kuvan takaisin koteloon.

Kuva oli naisenpää, joka oli hyvin Juliuksen näköinen.



KAHDEKSAS LUKU.


Sillä välin oli tullut pimeä.

Orja toi siron korinttilaisen pronssilampun, jonka muodosti aurinkoa
nokassaan kantava kotka. Lamppu oli täynnä hyvänhajuista persialaista
öljyä.

"Herra, ulkona on goottisoturi, joka tahtoo puhutella sinua kahden
kesken. Hän näyttää hyvin vaatimattomalta. Onko hänen riisuttava
aseensa?"

"Ei tarvitse", vastasi Cethegus, "me emme pelkää barbaareita. Tuo hänet
sisään."

Orja meni. Cethegus pani oikean kätensä tunikan rintapoimuun, jossa
hänellä oli tikari.

Sisään tuli komea gootti vaipan hilkka pään päällä. Hän heitti sen
syrjään.

Cethegus astui hämmästyneenä askeleen eteenpäin.

"Mikä tuo goottien kuninkaan luokseni?"

"Hiljaa", sanoi Vitiges. "Kenenkään ei tarvitse tietää, mistä
keskustelemme.

"Sinä tiedät, että eilen ja tänään siirtyi joukkoni Regetasta Roomaan.

"Mutta sinä et tiedä, että lähdemme huomenna Roomasta."

Cethegus vavahti.

"Ihmetyttääkö se sinua?"

"Kaupunki on luja", sanoi Cethegus levollisesti.

"Mutta roomalaisten uskollisuus ei ole luja. Beneventum on jo joutunut
Belisariuksen käsiin.

"En halua joutua Belisariuksen ja teidän väliinne musertumaan."

Cethegus oli varovaisuudesta ääneti. Hän ei tietänyt, mitä toinen
aikoi.

"Miksi olet tullut luokseni, goottien kuningas?"

"En ainakaan kysymään, missä määrin roomalaisiin voi luottaa.

"En tullut myöskään pahoittelemaan sitä, ettemme voi ollenkaan luottaa
teihin, joita Teoderik ja hänen tyttärensä niin suuresti suosivat. Olen
tullut neuvottelemaan ja päättämään kanssasi avomielisesti ja
rehellisesti muutamista asioista molempien kansojen eduksi."

Cethegus hämmästyi.

Tämän miehen ylpeässä avomielisyydessä oli jotakin, jota Cethegus
kadehti.

Hän olisi mielellään halveksinut sitä.

"Me lähdemme Roomasta ja roomalaiset laskevat pian Belisariuksen
kaupunkiin.

"Niin käy varmasti.

"En voi sitä estää.

"Minua on neuvottu viemään ylhäisimmät aatelismiehet mukanani
panttivankeina."

Cethegus pelästyi ja sai sen vain vaivoin salatuksi.

"Sinut kaikkein ensiksi, princeps senatus."

"Minut", sanoi Cethegus hymyillen.

"Minä jätän sinut tänne.

"Tiedän aivan hyvin, että sinä olet Rooman sielu."

Cethegus loi katseensa maahan.

"Tuo on kuin ennustus", ajatteli hän.

"Mutta juuri sen vuoksi jätän sinut tänne", sanoi Vitiges.

"Sadat, jotka sanovat itseään roomalaisiksi, haluavat bysanttilaisia
herroikseen -- sinä et sitä tahdo."

Cethegus katsoi häneen kysyvästi.

"Älä koetakaan pettää minua.

"Siihen et pysty.

"Minä en ole teeskentelijä.

"Mutta silmäni näkee ihmisten luonteen.

"Sinä olet liian ylpeä palvellaksesi Justinianusta.

"Minä tiedän, että sinä vihaat meitä.

"Mutta sinä et rakasta kreikkalaisiakaan etkä siedä heitä täällä
kauemmin kuin välttämätöntä on.

"Sen vuoksi jätän sinut tänne. Puolusta kaupunkia tyranneja vastaan.
Minä tiedän, että sinä rakastat tätä kaupunkia."

Tässä miehessä oli jotakin, joka ihmetytti Cethegusta.

"Goottien kuningas", sanoi hän, "sinä puhut selvästi ja jalosti kuin
kuningas. Minä kiitän sinua.

"Cetheguksesta ei pidä sanottaman, ettei hän ymmärrä jaloa puhetta.

"On, kuten sanoit. Minä koetan voimieni mukaan säilyttää Roomani
roomalaisena."

"Hyvä on", sanoi Vitiges. "Tiedätkö, että minua on varoitettu
viekkaudestasi. Minä tiedän useita viekkaista suunnitelmistasi.
Aavistan vielä useampia ja tiedän, ettei minulla ole aseita
petollisuutta vastaan. Mutta sinä et ole valehtelija.

"Minä tiesin, että sinä pidät miehen sanaa peruuttamattomana.

"Ja luottamus riistää aseet viholliselta, jos hän on mies."

"Sinä kunnioitat minua, goottien kuningas.

"Ansaitakseni sen varoitan sinua. Tiedätkö, ketkä ovat Belisariuksen
hartaimmat ystävät?"

"Tiedän, Silverius ja papit."

"Aivan oikein. Ja tiedätkö, että Silverius nousee paavinistuimelle
heti, kun vanha paavi Agapetus on kuollut?"

"Niin kerrotaan.

"Minua neuvottiin viemään hänetkin panttivankina.

"Mutta sitä en tee.

"Italialaiset vihaavat meitä kyllin katkerasti muutenkin.

"En aio koskea paavien vaapsahaispesään. Minä pelkään marttyyrejä."

Mutta Cethegus olisi mielellään tahtonut päästä papista eroon.

"Hän tulee vaarallisemmaksi Pietarin istuimella", varoitteli hän.

"Anna hänen olla. Tämän maan omistusoikeutta eivät papit ratkaise."

"Olkoon sitten", vastasi Cethegus ottaen esille papyruskäärön, "mutta
olen sattumalta saanut luettelon hänen hartaimmista ystävistään. He
ovat mahtavia miehiä."

Hän aikoi tunkea Vitigekselle väkisin tämän luettelon toivoen, että
gootit veisivät hänen vaarallisimmat vihollisensa mukanaan
panttivangeiksi.

Mutta Vitiges ei ottanut sitä.

"Jätä tämä juttu! En ota ollenkaan panttivankeja.

"Mitä hyötyä siitä on, että heidät mestautan. Sinä, sinun sanasi saa
taata Rooman minulle."

"Mitä tarkoitat? En voi estää Belisariusta tulemasta."

"Ei sinun tarvitsekaan.

"Belisarius tulee, mutta saat olla vakuutettu siitä, että hän meneekin.

"Silloin on ratkaistava toinen taistelu Roomasta."

"Toinenko taistelu?" kysyi Cethegus levollisena. "Kenen kanssa?"

Vitiges laski kätensä hänen olkapäälleen ja katsoi häntä terävästi
silmiin.

"Sinun kanssasi, Rooman prefekti."

"Minun kanssani!"

Hän aikoi hymyillä, mutta ei voinut.

"Älä kiellä lempituumaasi, mies! Se ei sovi sinun arvollesi.

"Minä tiedän, ketä varten sinä olet rakennuttanut tämän kaupungin
tornit ja varustukset. Et meitä etkä kreikkalaisiakaan varten, vaan
itseäsi varten. Ole levollinen! Minä tiedän, mitä aiot. Ainakin
aavistan. Mutta ei sanaakaan siitä.

"Taistelevatko kreikkalaiset ja gootit Roomasta ilman roomalaisia?

"Mutta kuule!

"Älä salli toisen vuosia kestävän taistelun raastaa kansojamme.

"Kun olemme voittaneet bysanttilaiset ja karkoittaneet heidät
Italiastamme -- silloin, Cethegus, odotan sinua Rooman muurien
ulkopuolella. En tule vaatimaan kansojamme taisteluun, vaan sinua
kaksintaisteluun. Sinä ja minä, mies miestä vastaan, me ratkaisemme
sitten Rooman kohtalon."

Ja kuninkaan katseessa ja äänessä ilmeni sellainen suuruus, arvokkuus
ja ylevyys, että prefekti joutui aivan hämilleen.

Hän olisi mielellään salaa nauranut barbaarin yksinkertaisuudelle.

Mutta hänestä tuntui, ettei hän voisi enää kunnioittaa itseään, jollei
hän kykenisi tajuamaan, kunnioittamaan eikä vastaamaan tätä jaloutta.

Niinpä hän sanoikin ilman pilkkaa:

"Vitiges, sinä uneksit kuin goottipoikanen."

"En, minä ajattelen ja menettelen kuin goottilainen mies.

"Cethegus, sinä olet ainoa roomalainen, jota kunnioitan voidakseni
puhua näin.

"Olen nähnyt sinun taistelevan gepidisodassa. Sinä olet miekkani
arvoinen.

"Sinä olet minua vanhempi. Niinpä minä annan sinulle kilven etua."

"Te, germaanit, olette omituista väkeä", sanoi Cethegus tahtomattaan.
"Millaisia kuvitelmia!"

Mutta nyt ilmestyi Vitigeksen sileälle otsalle ryppyjä.

"Kuvitelmiako? Voi sinua, jollet sinä kykene tajuamaan tunteitani.

"Voi, sinua, jos Teja on oikeassa.

"Hän nauroi suunnitelmalleni ja sanoi: 'Tuota ei roomalainen ymmärrä'.

"Ja hän neuvoi minua viemään sinutkin panttivangiksi.

"Minulla on paremmat käsitykset sinusta ja Roomasta.

"Tiedätkö, että Teja on piirittänyt talosi. Jos sinä olet liian
halpamielinen tai arka käsittääksesi minua, -- niin viemme sinut
kahleissa pois Roomastasi.

"Saat hävetä, jos sinut täytyy pakottaa kunniaan ja jalouteen."

Tämä suututti Cethegusta.

Hän häpesi.

Tuollainen ritarillisuus oli hänelle vierasta, ja häntä suututti, ettei
hän voinut sitä ivatakaan.

Häntä suututti, että häntä aiottiin pakottaa väkivalloin, että hänen
vapaata valitsemistaan epäiltiin. Häntä vimmastutti sekä Tejan
halveksuminen että kuninkaan raaka avomielisyys.

Kaikki nuo vaikutelmat taistelivat hänen sielussaan. Hän olisi
mielellään iskenyt tikarin germaanin leveään rintaan.

Hänen sotilaallinen kunniantuntonsa oli ollut vähällä saada hänet
antamaan sanansa.

Nyt hän tunsi päinvastoin alhaista vahingoniloa.

Barbaarit eivät olleet luottaneet häneen, he olivat halveksineet häntä.
Nyt hän heidät varmasti pettäisi.

Katsoen terävästi kuningasta silmiin hän tarttui tämän käteen.

"Päätetty", huusi hän.

"Päätetty", toisti Vitiges puristaen lujasti hänen kättään.

"Mieleni on hyvä, että olin oikeassa, eikä Teja.

"Voi hyvin! Suojele Roomaamme!

"Vaadin sen sinulta takaisin tasapäässä taistelussa."

Hän lähti.

"Miten on", kysyi Teja tullen muiden goottien kanssa esille, "ryntäänkö
taloon?"

"Et", sanoi Vitiges, "hän on antanut sanansa".

"Kunpahan hän sen pitäisikin."

Vitiges peräytyi kiivaasti.

"Teja! Synkkä luonteesi tekee sinut epäoikeudenmukaiseksi.

"Sinulla ei ole oikeutta epäillä sankarin sanaa. Cethegus on sankari."

"Hän on roomalainen. Hyvää yötä!" sanoi Teja pistäen miekkansa tuppeen.

Hän lähti goottiensa kanssa omia teitään.

Mutta Cethegus heittelehti sinä yönä levottomasti vuoteellaan.

Hän oli tyytymätön itseensä.

Hän oli vihainen Juliukselle.

Hän oli katkera Vitigekselle, mutta vielä enemmän Tejalle.

Mutta eniten itselleen.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä Vitiges vielä kerran kutsui kaupungin kansan,
senaatin ja papiston kokoon Tituksen termeihin.

Tämä komea rakennus oli täynnä sotapäälliköitä. Sen marmoriportaiden
ylimmältä astuimelta kuningas piti yksinkertaisen puheen roomalaisille.

Hän selitti luopuvansa vähäksi aikaa kaupungista ja peräytyvänsä.

Mutta hän sanoi pian palaavansa.

Hän muistutti goottilaisen hallituksen lempeyttä, Teoderikin ja
Amalasuntan hyviä töitä ja vaati heitä vastustamaan miehuullisesti
Belisariusta, kunnes gootit ehtisivät avuksi. Roomalaisten aseiden
käyttämiseen tottuneet legioonat ja kaupungin vahvat muurit tekivät
pitkällisenkin vastarinnan mahdolliseksi.

Viimeksi hän vaati uskollisuusvalan ja antoi heidän vielä juhlallisesti
vannoa, että he puolustaisivat henkeen ja vereen asti kaupunkia
Belisariusta vastaan.

Roomalaiset epäilivät, sillä heidän ajatuksensa olivat jo nyt
Belisariuksen leirissä eivätkä he tahtoneet tehdä väärää valaa.

Silloin kaikui kumea, juhlallinen laulu Via sacralta päin ja Flaviuksen
amfiteatterin ohi kulki suuri saattue pappeja, jotka veisasivat virsiä
ja suitsuttivat pyhää savua.

Edellisenä yönä paavi Agapetus oli kuollut ja hänen seuraajakseen oli
heti valittu päädiakoni Silverius.

Hitaasti ja juhlallisesti pappien saatto aaltoili eteenpäin.
Etumaisina kannettiin Rooman piispan arvomerkkejä. Pojat lauloivat
hopeankirkkailla äänillään kauniita, vaikka valittavia lauluja.

Vihdoin paavin avonainen, leveä, runsaasti kullattu, laivaa muistuttava
kantotuoli saapui.

Kantajat kulkivat hitaasti askel askeleelta soiton tahdissa.
Kantotuolin ympärillä tunkeilivat suunnattomat kansanjoukot, jotka
tahtoivat uuden piispansa siunausta. Silverius luki lakkaamatta
siunauksia nyökäten päätään oikealle ja vasemmalle.

Iso pappisaattue ja joukko keihäillä varustettuja palkkasotureita
päättivät kulkueen.

Kulkue pysähtyi keskelle toria.

Ääneti, uhmailevina katselivat areiolaiset goottisoturit, jotka
vartioivat kaikkia torille vieviä katuja, heille vihamielisen kirkon
ylpeää, loisteliasta esiintymistä. Roomalaiset sitä vastoin tervehtivät
piispansa saapumista sitäkin iloisemmin, kun hänen sanansa vapauttaisi
heidät omantunnon vaivoista, joita kohta tehtävä vala aiheutti.

Silverius aikoi juuri alkaa puheensa kokoutuneelle kansalle, kun
jättiläiskokoinen gootti pisti kätensä kantotuolin eturistikon läpi ja
nykäisi paavin kullalla kirjaillusta vaipasta.

Vihoissaan tästä epäkunnioittavasta häiriöstä Silverius katsahti
taakseen, mutta gootti nykäisi huolettomana toistamiseen ja sanoi:

"Pappi, tule kuninkaan luo!"

Silverius olisi mieluummin suonut, että kuningas olisi saapunut hänen
luokseen. Hildebad näytti aavistavan sen hänen kasvoistaan.

Mutta hän huudahti: "Ei tässä muu auta. Taivu vain, pappi."

Samalla hän laski kätensä erään kantotuolia kantavan papin olkapäälle.
Kantajat laskeutuivat polvilleen ja huoaten Silverius nousi maahan
lähtien Hildebadin mukana portaita ylös.

Kun Silverius oli saapunut Vitigeksen luo, tarttui tämä hänen käteensä,
kulki hänen kanssaan portaiden reunalle ja sanoi:

"Rooman miehet! Tämän ovat papit valinneet piispaksenne.

"Minä vahvistan vaalin. Hän nouskoon paavin istuimelle heti, kun on
vannonut minulle kuuliaisuutta ja vannottanut teillä minulle
uskollisuudenvalan. Vanno, pappi!"

Hetken aikaa Silverius näytti hämmästyneeltä.

Mutta pian hän toipui ja kääntyi kansan puoleen tekopyhästi hymyillen.

"Sinä käsket", sanoi hän.

"Vanno", huusi Vitiges, "että sinä poissa ollessamme teet kaiken
voitavasi säilyttääksesi Rooman kaupungin uskollisena gooteille, joille
se on niin suuressa kiitollisuuden velassa. Vanno valvovasi meidän
etujamme kaikin tavoin ja vastustavasi vihollisiamme. Vanno
uskollisuutta gooteille."

"Minä vannon", sanoi Silverius kääntyen kansan puoleen.

"Ja minä, jolla on valta sitoa teidän sielunne, roomalaiset, vaadin
teitä, jotka olette goottilaisten aseiden ympäröimät, vannomaan samassa
mielessä kuin minäkin olen vannonut."

Papit ja muutamat aatelisista näyttivät käsittävän hänet ja kohottivat
epäröimättä kätensä vannoakseen.

Silloin ei kansanjoukkokaan enää kauempaa miettinyt ja torilta kajahti
äänekäs huuto: "Me vannomme uskollisuutta gooteille."

"Hyvä on, Rooman piispa", sanoi kuningas. "Me luotamme valaanne. Voikaa
hyvin, roomalaiset. Pian näemme taas toisemme."

Hän asteli leveitä portaita alas.

Teja ja Hildebad tulivat hänen jäljessään.

"Nyt olen utelias", sanoi kreivi Teja.

"Nähdäksesi, aikovatko he pitää valansa", tuumi Hildebad.

"En. En ollenkaan. Vaan nähdäkseni, kuinka he rikkovat sen. No, kyllä
kai pappi keinot keksii."

Liehuvin lipuin gootit marssivat Porta flaminian kautta Roomasta
jättäen sen paavin ja prefektin haltuun. Belisarius läheni sitä
pikamarssissa pitkin Via latinaa.



YHDEKSÄS LUKU.


Florentian kaupungissa vallitsi vilkas, sotainen elämä.

Portit olivat suljetut. Muureilla ja torneissa oli lukuisia
vartiostoja. Kaduilla näkyi joukottain jättiläiskokoisia gootteja ja
asestettuja palkkasotureita. Völsungit Guntaris ja Arahad olivat
nimittäin leiriytyneet kaupunkiin ja toistaiseksi määränneet sen
pääkortteerikseen Vitigestä vastaan nostetun kapinan kestäessä.

Veljekset asuivat kauniissa huvilassa, jonka Teoderik oli rakennuttanut
Arnus-joen rannalle. Huvila oli etukaupungissa, mutta kuitenkin
kaupungin muurien sisäpuolella.

Vanhempi veli, Tuscian herttua Guntaris, oli pelätty sotilas. Hän oli
jo vuosikausia ollut Florentian kreivinä. Kaupungin lähimmässä
ympäristössä olivat tämän mahtavan aatelissuvun tilukset, joita
tuhannet uudisasukkaat ja maamiehet viljelivät. Heillä oli rajaton
valta kaupunkiin ja sen ympäristöön, ja herttua Guntaris oli päättänyt
nyt sitä käyttääkin.

Täysissä varusteissa, kypärä päässä tämä komea mies käveli
tyytymättömänä erään huvilan huoneen marmorilattialla edestakaisin.
Nuorempi veli oli sitä vastoin puettuna komeaan juhlapukuun ja oli
aseeton. Äänetönnä ja mietteissään hän nojasi pöytää vasten, joka oli
täynnä kirjeitä ja pergamentteja.

"Tee vihdoinkin päätös, poikani", sanoi Guntaris. "Tämä on viimeinen
sanani.

"Tänään on sinun tuotava myöntävä vastaus tuolta itsepäiseltä tytöltä
tai minä -- kuuletko -- minä itse menen sitä noutamaan.

"Mutta varokoon hän silloin itseään.

"Osaan paremmin kuin sinä kohdella oikullista tyttöä."

"Veljeni, älä tee sitä!"

"Teen kyllä, kautta salaman.

"Luuletko, että minä panen pääni alttiiksi ja sallin sukumme onnen
luistaa käsistäni sinun riutuvan rakkautesi ja hellämielisyytesi
vuoksi.

"Nyt on tilaisuus saada völsungeille ensimmäinen sija kansamme
keskuudessa. Tämä paikka kuuluu meille, vaikka amalit ja baltit ovat
vuosituhansia syrjäyttäneet meidät siltä.

"Jos viimeinen naispuolinen amelungi tulee vaimoksesi, ei kukaan voi
riidellä sinulta kruunua, ja minun miekkani suojelee sitä päässäsi
talonpoikaiskuningasta Vitigestä vastaan.

"Mutta emme saa enää viivytellä. Minulla ei ole vielä mitään tietoja
Ravennasta, mutta pelkään, että kaupunki antautuu vain Matasuntalle
eikä meille, toisin sanoen ei meille yksin. Sillä, jonka hallussa on
Ravenna, on koko Italiakin, kun Napoli ja Rooma ovat joutuneet
viholliselle. _Meidän_ täytyy saada haltuumme tämä mahtava linnoitus.

"Senvuoksi täytyy hänen tulla vaimoksesi, ennenkuin lähdemme
korppikaupungin muurien edustalle, muuten leviää pian huhu, että hän on
pikemmin vankimme kuin kuningattaremme."

"Kuka sitä toivoo hartaammin ja tulisemmin kuin minä, mutta en voi
häntä pakottaa."

"Miksi et?

"Hae hänet käsiisi ja taivuta hänet hyvällä tai pahalla. Minä menen
valleille vartioita lisäämään.

"Palatessani tahdon vastauksen."

Herttua Guntaris poistui, ja huoaten Arahadkin lähti puutarhaan
hakemaan Matasuntaa käsiinsä.

Puutarha oli Vähästä Aasiasta kotoisin olevan vapautetun orjan laatima.

Puutarhan takaosa oli metsäntapainen eikä siellä ollut penkereitä eikä
kukkasarkoja, vaan rehevä, ihmeen kaunis ruohokko.

Kirkas puro virtasi hauskasti solisten näiden kukkaisten ruohokenttien
ja tiheäin oleanderpensastojen läpi.

Aivan puron rannalla pehmeässä ruohossa loikoili nuori nainen.

Hän oli paljastanut oikean käsivartensa ja leikitteli vuoroin
solisevien aaltojen, vuoroin puron rannalla nuokkuvien kukkien kanssa.

Mietteissään hän katseli eteensä ja heitti silloin tällöin
hajamielisenä orvokin tai krokuksen veteen sekä katseli sitten uneksien
suu puoliavoinna kukkia, joita kirkkaat aallot nopeasti kuljettivat.

Aivan hänen selkänsä takana oli polvillaan nuori, pienikasvuinen tyttö
maurilaisessa orjanpuvussa punoen ahkerasti seppelettä, josta puuttui
enää vain viimeinen side. Siro pienokainen katseli tarkkaavaisesti
huomaisiko uneksiva tyttö hänen salaista työtään.

Mutta tämä näytti kokonaan olevan mielikuvituksensa vallassa.

Vihdoin kaunis seppele oli valmis. Hymyilevin silmin pienokainen painoi
sen hallitsijattarensa komealle, tulenväriselle tukalle ja kumartui
hänen olkapäänsä yli nähdäkseen hänen katseensa.

Mutta tämä ei edes huomannut kukkain kosketusta päähänsä.

Silloin pieni orjatar pahastui ja huusi nyrpeissään:

"Mitä, kautta Auran palmujen, sinä taas mietit, hallitsijattareni?
Kenen luona ovat ajatuksesi?"

Matasunta avasi hehkuvat silmänsä ja kuiskasi:

"Hänen luonaan."

"Valkoinen jumalatar, tätä en enää kestä kauemmin", huudahti tyttönen
hypähtäen ylös. "Tämä on liikaa. Mustasukkaisuus tappaa minut.

"Sinä unohdat sekä minut, pienen gasellisi, että oman kauneutesi --
miehen vuoksi, jota et saa nähdäkään. Luo silmäsi aaltoihin ja katso,
kuinka tukkasi ihanuutta lisäävät tummat orvokit ja valkovuokot."

"Seppeleesi on kaunis", sanoi Matasunta ja heitti sen huolettomasti
aaltoihin. "Kukat olivat todella kauniita! Kertokaa hänelle minulta
terveisiä."

"Voi, kukkaraukkani", huudahti orjatar katsellen niitä. Hän ei
uskaltanut jatkaa torumistaan.

"Sano", huudahti hän taas istuutuen, "kuinka tämä kaikki päättyy?

"Olemme olleet täällä useita päiviä, mutta emme oikein tiedä, oletko
sinä kuningatar vai vanki.

"Joka tapauksessa olemme vieraan vallassa. Me emme ole astuneet
askeltakaan kamaristasi muuanne kuin tähän korkeiden muurien
ympäröimään puutarhaan. Me emme tiedä mitään koko maailmasta.

"Mutta sinä olet hiljainen ja tyytyväinen ikäänkuin niin pitäisi
ollakin."

"Niin pitääkin olla."

"Vai niin! Ja mitenkä tämä päättyy?"

"Hän tulee vapauttamaan meidät."

"Oi, valkolilja! Sinulla on vahva usko.

"Jos olisimme kotonani maurilaisten maassa ja jos näkisin sinun yöllä
katselevan tähtiä, niin sanoisin: sinä olet lukenut kaiken tuon
tähdistä. Mutta nyt! En sitä ymmärrä" -- ja hän pudisteli mustia
kiharoitaan -- "enkä koskaan tule ymmärtämäänkään."

"Aspa! Sinä voit ja sinun täytyykin ymmärtää", sanoi Matasunta
kohottautuen pystyyn ja pannen valkean kätensä tytön ruskealle
kaulalle. "Uskollinen rakkautesi ansaitsee tämän palkinnon, parhaan,
mitä minulla on antaa."

Orjattaren tummaan silmään kohosi kyynel.

"Palkinnonko", sanoi hän.

"Aspan ryöstivät villit miehet, joilla oli punaiset, liehuvat kiharat.

"Aspa on orjatar.

"Kaikki ovat haukkuneet ja lyöneet häntä.

"Sinä olet ostanut minut kuin kukan.

"Ja sinä olet sivellyt poskiani ja hiuksiani.

"Ja sinä olet kaunis kuin auringon jumalatar ja puhut palkinnosta."

Hän painoi pienen päänsä hallitsijattarensa povelle.

"Sinä olet gasellini", sanoi tämä, "ja sinulla on sydän kullasta.

"Sinä saat tietää kaiken, mitä eivät muut tiedä kuin minä.

"Kuule siis.

"Lapsuuteni oli iloton ja lemmetön.

"Nuori sieluni kaipasi kuitenkin lempeyttä ja rakkautta.

"Äiti-raukkani oli hartaasti toivonut ja varmasti odottanut
poikaa, valtaistuimen perillistä. -- Hän kohteli minua, tyttöä,
vastenmielisyydellä, kylmyydellä ja kovuudella.

"Kun Atalarik oli syntynyt, ei hän enää ollut kova, mutta sensijaan
kylmä. Valtaistuimen perillinen sai osakseen hänen rakkautensa ja
huolenpitonsa.

"Olisin tuskin ymmärtänytkään sitä, jollen olisi huomannut lempeässä
isässäni täyttä vastakohtaa. Tunsin, kuinka hänkin kärsi puolisonsa
kylmyydestä. Usein tuo sairas mies painoi minut huoaten ja kyyneleitä
vuodattaen rintaansa vasten.

"Kun hän oli kuollut ja haudattu, kuoli minulta kaikki maallinen
rakkaus.

"Hyvin harvoin näin Atalarikia, jota toiset opettajat kasvattivat
palatsin toisessa osassa. Vielä harvemmin näin äitiäni. Tuskinpa
muulloin kuin silloin, kun hänen oli rangaistava minua jostakin.

"Rakastin häntä sittenkin kovasti. Näin, kuinka hoitajattareni ja
opettajattareni rakastivat, syleilivät ja suutelivat omia lapsiaan.
Samanlaista hellyyttä minunkin sydämeni hartaasti kaipasi.

"Näin kasvoin ja vartuin kuin kukka ilman auringonpaistetta.

"Rakkain paikka maailmassa oli minulle isäni Eutarikin hauta
hiljaisessa kuninkaallisessa puutarhassa Ravennassa.

"Siellä hain kuolleelta rakkautta, jota en eläviltä saanut. Joka kerta,
kun pääsin vartioiltani karkuun, riensin sinne kaipaamaan ja itkemään.

"Kaipaukseni kasvoi yhä suuremmaksi kuta vanhemmaksi tulin. Äitini
läsnäollessa täytyi minun huolellisesti salata tunteeni. Hän halveksi
minua, jos niitä näytin.

"Ja kehittyessäni lapsesta tytöksi huomasin hyvin, kuinka ihmiset aina
katselivat minua ihaillen, mutta luulin, että he surkuttelivat minua,
ja se tuotti minulle tuskia.

"Yhä useammin pakenin isäni haudalle. Vihdoin ilmoitettiin asiasta
äidilleni. Hänelle kerrottiin, että itkin siellä ja palasin aina
menehtyneenä.

"Vihoissaan äitini sanoi, etten saisi käydä haudalla kuin hänen
kanssaan. Ja sitten hän puhui jotakin halveksittavasta heikkoudesta.

"Mutta koko sydämeni nousi kieltoa vastaan ja kävin haudalla siitä
huolimatta.

"Kerran hän itse tapasi minut siellä. Hän löi minua -- vaikka en enää
ollut lapsi -- ja vei minut takaisin palatsiin. Hän nuhteli minua
ankarasti ja uhkasi ajaa minut iäksi pois luotaan. Lähtiessään hän
kysyi kiukuissaan taivaalta, miksi hänelle oli annettu sellainen lapsi
rangaistukseksi.

"Tämä oli liikaa.

"Rajattomasti onnettomana päätin paeta äitini luota, jolle olin vain
rangaistukseksi, ja muuttaa sellaiseen paikkaan, missä ei kukaan minua
tuntisi. Mutta en itsekään tiennyt, minne olisin lähtenyt. Mieluimmin
olisin mennyt isäni haudalle.

"Kun ilta oli tullut, hiivin salaa palatsista ja riensin vielä kerran
haudalle, jolta otin itkien haikeat jäähyväiset.

"Tähdet ilmestyivät jo taivaalle. Silloin hiivin puutarhasta ja
palatsista ja riensin pitkin kaupungin pimeitä katuja faventiniläiselle
portille.

"Onnellisesti pääsin vartioiden ohi kaupungin ulkopuolelle ja lähdin
juoksemaan pitkin tietä yötä ja kurjuutta kohti.

"Mutta tiellä tuli minua vastaan sotilaspukuinen mies.

"Kun aioin mennä hänen ohitsensa, tuli hän äkkiä minua päin, katsoi
minua silmiin ja laski kätensä hartioilleni.

"'Minne Matasunta-neito menee yksin tähän aikaan vuorokaudesta?'

"Hänen kosketuksensa sai minut vapisemaan. Kyyneleet vierivät
silmistäni ja nyyhkien minä huusin:

"'Epätoivoa kohden!'

"Silloin mies tarttui molempiin käsiini ja katsoi minua niin
ystävällisesti, lempeästi ja osanottavasti.

"Sitten hän kuivasi kyyneleeni viitallaan ja sanoi lempeällä, suurinta
hyvyyttä ilmaisevalla äänellä:

"'Miksi? Mikä sinua niin vaivaa?'

"Sydämelleni teki sekä hyvää että pahaa hänen äänensä.

"Ja kun katsoin hänen lempeisiin silmiinsä, en voinut enää hillitä
itseäni.

"'Koska minua oma äitini vihaa, koska en saa rakkautta maan päällä.'

"'Lapsi! Lapsi! Sinä olet sairas', sanoi hän, 'ja hourit. Tule, tule
kanssani takaisin. Sinusta -- odotahan vain -- sinusta tulee rakkauden
kuningatar.'

"En ymmärtänyt häntä. Mutta minä rakastin häntä noiden sanojen, tuon
lempeyden vuoksi.

"Kysyen, ihmetellen, avuttomana katsoin häntä silmiin.

"Minä vapisin.

"Tämä liikutti häntä. Hän luuli kenties, että minua paleli.

"Hän otti lämpimän viittansa, kääri sen ympärilleni ja toi minut
hitaasti takaisin portista ja kuljetti minut pitkin autioita katuja
palatsiin.

"Tahdottomana, avuttomana, hoiperrellen kuin sairas lapsi seurasin
häntä nojaten päätäni, jonka hän huolellisesti peitti, hänen rintaansa
vasten.

"Hän oli ääneti ja kuivasi tuon tuostakin kyyneleeni.

"Kenenkään huomaamatta -- kuten luulin -- onnistuimme pääsemään
palatsin portaille. Hän avasi oven ja työnsi minut hiljaa sisään.
Sitten hän pudisti kättäni.

"'Ole hyvä', sanoi hän, 'ja levollinen.'

"'Onnesi tulee kyllä aikanaan. Ja rakkautta aivan tarpeeksi.'

"Hän pani hiljaa kätensä pääni päälle, sulki oven ja astui portaita
alas.

"Mutta minä nojasin puoleksi avonaiseen oveen enkä voinut liikkua
minnekään. Jalkani eivät kannattaneet minua. Sydämeni sykki rajusti.

"Silloin kuulin karkean äänen sanovan hänelle:

"'Kenet sinä näin yöaikaan keinottelit palatsiin, ystäväni?'

"Mutta hän vastasi:

"'Sinäkö, Hildebrand?'

"'Sinä et häntä ilmaise.'

"'Hän oli Matasunta-lapsi. Hän oli eksynyt yön pimeydessä kaupungille
ja pelkäsi äitinsä vihaa.'

"'Matasunta', sanoi toinen, 'tulee päivä päivältä kauniimmaksi.'

"Ja saattajani sanoi" -- hän vaikeni ja poskille lensi heleä puna.

"No", kysyi Aspa katsellen häntä ihmeissään, "mitä hän sanoi?"

Mutta Matasunta painoi Aspan pään rintaansa vasten.

"Hän sanoi", kuiskasi hän, "hän sanoi: -- 'hänestä tulee maailman
kaunein nainen.'"

"Silloin hän sanoi aivan oikein", tuumi pieni orjatar. "Miksi siitä
punastut? Onhan se totta! Jatka! Mitä sinä teit?"

"Hiivin vuoteelleni ja vuodatin samalla kertaa surun, ilon ja rakkauden
kyyneliä.

"Tuona yönä ilmestyi minulle uusi maailma, taivas. Hän oli hyvä
minulle. Tunsin sen. Ja hän sanoi minua kauniiksi.

"Niin, silloin sen tiesin: olin kaunis ja olin siitä onnellinen.
Tahdoin olla kaunis: hänen vuokseen.

"Oi, kuinka onnellinen olinkaan. Hänen kohtaamisensa toi valoa
pimeyteeni, siunausta elämääni.

"Nyt tiesin, että minullekin voitiin olla hyviä, että minuakin voitiin
rakastaa.

"Huolellisesti hoidin ruumista, jota hän oli kiittänyt.

"Suloinen voima sydämessäni levitti lempeää lämpöä koko olemukseeni,
muutuin lempeämmäksi ja sydämellisemmäksi. Ankara äitikin muuttui nyt
hellemmäksi minua kohtaan, kun vastasin hänen kovuuteensa vain
lempeällä rakkaudella. Ja päivä päivältä kaikkien sydämet muuttuivat
suopeammiksi minulle, kuten minäkin muutuin lempeämmäksi
ympäristölleni.

"Tästä kaikesta saan kiittää häntä. Hän esti minua pakenemasta häpeään
ja kurjuuteen, hän antoi minulle kokonaisen maailman rakkautta.

"Siitä alkaen olen elänyt ja yhä elän hänen vuokseen."

Hän vaikeni ja painoi vasemman kätensä aaltoilevalle povelleen.

"Mutta hallitsijattareni, oletko nähnyt häntä tämän jälkeen? Oletko
puhutellut häntä? Elääkö rakkautesi niin laihasta ravinnosta?"

"En ole häntä senjälkeen puhutellut. Kerran näin hänet. Teoderikin
kuolinpäivänä hän komensi palatsin vartiostoa. Silloin Atalarik sanoi
hänen nimensä. En ollut koskaan uskaltanut kysellä hänestä peläten
saattavani julkisuuteen pakoni ja -- salaisuuteni. Hän ei ollut
hovissa. Ja kun hän mahdollisesti oli siellä, olin minä jossakin
huvilassa."

"Siis et tiedä sen enempää hänestä, hänen elämästään, hänen
entisyydestään."

"Miten olisin voinut sitä kysellä? Hehkuva puna olisi ilmaissut minut.

"Rakkaus on äänettömyyden ja kaipauksen tytär. Mutta hänen
tulevaisuudestaan, meidän tulevaisuudestamme tiedän jotakin."

"Hänen tulevaisuudestaan", sanoi Aspa hymyillen.

"Hoviin tuli joka vuosi kesäpäivänseisauksen aikana vanha Radrun ja sai
kuningas Teoderikilta harvinaisia kasveja ja juuria, joita tämä oli
tuottanut Aasiasta ja Niilin luota.

"Tämän hän oli pyytänyt itselleen jonkinlaiseksi palkkioksi siitä, että
hän oli Teoderikin poikasena ollessa ennustanut koko hänen kohtalonsa.
Kaikki oli käynyt toteen aivan hiuskarvalleen. Radrun valmisti voiteita
ja juomia. 'Metsänhaltijattareksi' kutsuttiin häntä julkisesti, mutta
salaisuudessa sanottiin häntä 'valaksi', ennustajattareksi.

"Kaikki me hovilaiset -- paitsi pappeja, jotka olisivat sen estäneet --
tiesimme, että kuningas antoi joka kesäpäivänseisauksen aikana Radrunin
ennustaa seuraavan vuoden tapahtumat.

"Ja kun hän palasi kuninkaan luota, kutsuivat -- sen tiesin aivan
varmasti -- äitini, Teodahad ja Gotelindis hänet luokseen ja
ennustuttivat hänellä. Ja aina tapahtui hänen sanojensa mukaan.

"Seuraavana kesäpäivänseisauksena minäkin rohkaisin mieleni, hain
vanhuksen käsiini, houkuttelin hänet huoneeseeni ja tarjosin hänelle
kultaa ja kalliita kiviä, jos hän ennustaisi minulle.

"Mutta hän nauroi, otti merenpihkaisen pullon esille ja sanoi:

"'Ei kullalla, vaan verellä!'

"'Puhtaan kuninkaanlapsen väkevällä verellä.'

"Hän iski vasemmasta kädestäni suonta ja sai hiukan vertani pulloonsa.

"Sitten hän katsoi tutkivasti molempia käsiäni ja sanoi soinnuttomalla
äänellä:

"'Se, jota sydämessäsi korkeimpana pidät, antaa sinulle suurimman
loiston ja suurimman onnen.'

"'Hän tuottaa sinulle suurimmat surut. Hänestä tulee puolisosi, vaan ei
miehesi.'

"Samassa hän riensi ulos."

"Ennustus oli verraten lohduton -- ainakin minun käsittääkseni."

"Sinä et tunne vanhuksen sananparsia. Ne ovat kaikki niin hämäriä ja
synkkiä. Jokaiseen lupaukseen hän liittää aina uhkauksen. Mutta minä
puolestani luotan enemmän valoisaan kuin synkkään.

"Ennustus toteutuu, käsittipä sen kuinka tahansa. Minä tiedän, että hän
tulee omakseni ja saattaa minut loistoon ja onneen. Sitä seuraavat
surut kärsin mielelläni. Tuska hänen vuoksensa on suloinen onni."

"Ihailen sinua ja uskoasi, hallitsijattareni. Olet siis noidan
ennustuksen tähden hylännyt kaikkien vandaalien, länsigoottien,
frankkien ja burgundilaisten maista saapuneiden kuningasten ja
ruhtinasten kosinnat. Olet hylännyt Bysantin keisarillisen prinssin
Germanuksenkin. Sinä odotat vain häntä!"

"Minä odotan häntä. Mutta en yksinomaan ennustuksen vuoksi.

"Sydämessäni asuu pikku lintu, joka laulaa minulle joka päivä: hän
tulee omaksesi, hänen täytyy tulla omaksesi.

"Se on varmaa kuin tähdet", sanoi hän lopuksi luoden silmänsä taivasta
kohti ja vaipuen taas äskeisiin unelmiinsa.

Huvilasta päin kuului askeleita.

"Ah", huudahti Aspa, "komea kosijasi tulee.

"Arahad raukka, turhaa on vaivasi."

"Teen jo tänään siitä leikistä lopun", sanoi Matasunta nousten ylös.
Hänen otsaltaan, hänen silmistään kuvastui nyt viha ja ankaruus, mikä
ilmaisi amalien veren virtaavan hänen suonissaan. Tässä tytössä
hehkuvat intohimot ja suloinen lempeys sulautuivat omituisesti yhteen.

Aspa hämmästyi hallitsijattarensa itsehillitsemiskykyä.

"Olet kuin jumalien vuori kotimaassani", sanoi hän. "Lunta päälaella,
ruusuja vyötäisillä, mutta sisimmässä sydämessä kuluttava tuli, joka
usein virtaa lumelle ja ruusuille."

Samassa kreivi Arahad ilmestyi pensaiden reunustamalta käytävältä ja
kumarsi punastuen kauniille neitoselle.

"Minä tulen", sanoi hän, "kuningatar --"

Mutta tämä keskeytti hänet.

"Toivoakseni, Astan kreivi, tulet vihdoinkin lopettamaan tämän
väkivallan ja valheen sekaisen ilveilyn.

"En suvaitse sitä enää kauemmin.

"Reipas veljesi hyökkää äkkiä asunnossani minun, turvattoman, äitiään
syvästi surevan orvon kimppuun, sanoo minua samassa hengenvedossa
kuningattarekseen ja vangikseen ja pitää minua viikkokausia arvolleni
sopimattomassa vankeudessa.

"Hän lupaa minulle kuninkuuden purppuran, mutta riistää minulta
vapauden.

"Sitten tulet sinä ja ahdistat minua turhalla kosinnallasi, joka ei
johda mihinkään tulokseen.

"Olen väheksynyt sinua vapaana ollessani. Luuletko sinä, hullu, että
amalien tytär suostuu väkisin, vankinasi ollessaan?

"Sinä vannot rakastavasi minua.

"Niinpä kunnioita minua myöskin.

"Kunnioita tahtoani, laske minut vapaaksi.

"Muuten vapise, kun vapauttaja tulee."

Uhkaavan näköisenä hän meni Arahadia kohti, joka ei voinut lausua
sanaakaan.

Silloin herttua Guntaris saapui paikalle kiivain askelin ja säihkyvin
silmin.

"Nyt, Arahad", huusi hän, "tee asiasta vihdoinkin selvä.

"Meidän on heti lähdettävä liikkeelle. Hän lähestyy sotajoukkoineen."

"Kuka", kysyi Arahad nopeasti.

"Hän sanoo tulevansa vapauttamaan.

"Talonpoikaiskuningas on voittanut etujoukkomme Castrum Siviumin
luona."

"Kuka", kysyi nyt Matasunta puolestaan kiihkeästi.

"Olkoon menneeksi", sanoi Guntaris, "nyt saat sen tietää, eihän sitä
kuitenkaan voi enää salata. Faesulaen kreivi Vitiges."

"Vitiges", kuiskasi Matasunta loistavin silmin ja veti syvään henkeään.

"Niin, hänet ovat kapinalliset valinneet Regetan luona goottien
kuninkaaksi unohtaen aatelisten oikeudet."

"Hän, hän on kuninkaani", sanoi Matasunta puoleksi unelmissaan.

"Olisin sen sanonut jo silloin, kun tervehdin sinua kuningattarenani,
mutta sinun huoneessasi oli hänen marmoripatsaansa seppelöitynä. Se
tuntui minusta epäilyttävältä.

"Myöhemmin huomasin sen sattumaksi. Patsashan olikin Ares-pää."

Matasunta oli ääneti ja koetti salata poskillensa ilmestynyttä hehkuvaa
punaa.

"Mitä on tehtävä?" huudahti Arahad.

"Meidän täytyy lähteä.

"Meidän täytyy ehtiä ennen häntä Ravennan edustalle.

"Vahva Florentia pidättää häntä jonkin aikaa. Sillä välin saamme
Ravennan käsiimme ja kun sinä olet viettänyt hääsi Teoderikin linnassa
hänen tyttärentyttärensä kanssa, on koko goottien kansa puolellamme.

"Tule, kuningatar! Minä valjastutan vaunusi. Hetken perästä lähdet
joukkojeni suojaamana Ravennaan."

Molemmat veljekset riensivät tiehensä.

Säihkyvin silmin Matasunta katseli heidän jälkeensä.

"Niin, viekää minut vankina ja sidottuna. Ilmojen kotkan tavoin
kuninkaani syöksyy kimppuunne ja pelastaa minut.

"Tule, Aspa, vapauttaja lähestyy."



KYMMENES LUKU.


Tuskin olivat gootit poistuneet Rooman muurien piiristä, kun paavi
Silverius -- tämä tapahtui valanteon jälkeisenä päivänä -- kutsui
kaupungin papiston, aateliston, virkamiesten ja porvariston päämiehet
Caracallan termeihin neuvottelemaan pyhän Pietarin kaupungin asioista.

Cetheguskin oli kutsusta saapuvilla. Julkisesti Silverius ehdotti, että
nyt, kun oli tullut aika poistaa barbaarien ies, lähetettäisiin
lähetystö oikeauskoisen keisarin Justinianuksen, Italian ainoan
oikeudenmukaisen hallitsijan sotapäällikön Belisariuksen luo, jolle
annettaisiin ikuisen kaupungin avaimet ja jota pyydettäisiin
joukkoineen kirkon ja oikeauskoisten suojaksi barbaarien kostoa
vastaan.

Erään aivan nuoren papin ja rehellisen sepän omantunnon vaivat
edellisenä päivänä tehdyn valan rikkomisesta hän poisti naurussa suin
vetoamalla apostoliseen sitomis- ja päästämisvaltaansa sekä
huomauttamalla, että vala oli tehty goottien aseiden pakotuksesta.

Sitten hyväksyttiin ehdotus yksimielisesti. Lähetystöön valittiin paavi
itse, Scaevola, Albinus ja Cethegus. Mutta Cethegus vastusti päätöstä.
Ääneti hän oli kuunnellut keskusteluja ja pysynyt erillään
äänestyksestä. Nyt hän nousi puhumaan:

"Minä vastustan päätöstä.

"En valan tähden.

"En tarvitse apostolista päästämisvaltaa.

"En ole vannonutkaan.

"Mutta kaupungin tähden.

"Tämä päätös nimittäin panisi ilman pakottavaa syytä kaupungin
alttiiksi goottien oikeutetulle vihalle, kun he taas kerran palaavat.
Silloin emme voi puolustaa julkista siirtymistämme vihollisen puolelle
apostolisella päästämisvallalla.

"Antakaamme Belisariuksen rukoilla meitä tai pakottaa meidät
puolelleen. Se, joka heittäytyy maahan, joutuu tallattavaksi."

Silverius ja Scaevola katsahtivat toisiinsa merkitsevästi.

"Sellainen ajatustapa", sanoi lainoppinut, "epäilemättä miellyttäisi
keisarin sotapäällikköä, mutta me emme voi muuttaa päätöstämme. Sinä et
siis lähde mukanamme Belisariuksen luo!"

Cethegus nousi seisomaan.

"Minä menen Belisariuksen luo, mutta en teidän kanssanne!"

Tämän sanottuaan hän lähti.

Kun muutkin olivat poistuneet termeistä, sanoi paavi Scaevolalle:

"Nyt on hänen mittansa täysi. Hän on todistajien läsnäollessa
vastustanut Belisariuksen käsiin antautumista."

"Ja hän menee itse jalopeuran luolaan."

"Hän ei palaa enää sieltä. Oletko kirjoittanut syytöskirjan?"

"Aikoja sitten. Pelkäsin, että hän pakenisi täällä sotaväen turviin,
mutta hän lähteekin Belisariuksen luo. Hän on hukassa, tuo kopea."

"Amen", sanoi Silverius. "Niin kukistukoon jokainen, joka maallisten
etujen vuoksi ryhtyy vastustamaan pyhää Pietaria. Huomenna, neljännellä
hetkellä, lähdemme matkalle."

Mutta pyhä isä erehtyi. Tuo kopea mies ei joutunut tällä kertaa
perikatoon.

Cethegus oli heti rientänyt kotiinsa, jossa gallialainen matkavaunu jo
odotti häntä.

"Me lähdemme heti matkalle", huusi hän orjalle, joka istui etumaisen
hevosen selässä. "Noudan vain miekkani."

Eteisessä hän tapasi Liciniukset, jotka levottomina odottivat häntä.

"Tänään on päivä, jolla olet kauan meitä lohduttanut", huusi Lucius.

"Miten olet osoittanut luottamustasi urhoollisuuteemme,
kelvollisuuteemme ja uskollisuuteemme", kysyi Marcus.

"Kärsivällisyyttä", sanoi Cethegus kohottaen etusormensa ja riensi
sisähuoneisiin.

Pian hän tuli takaisin miekka ja useita pergamentteja vasemmassa
kainalossa, sinetillä suljettu käärö oikeassa kädessä. Hänen silmänsä
säihkyivät.

"Onko Hadrianuksen haudan ulommainen rautaportti valmis", kysyi hän.

"On", vastasi Lucius Licinius.

"Onko Sisiliasta tuotu vilja kätketty Kapitoliumin varustuksiin?"

"Kätkössä on."

"Onko aseita jaettu ja ovatko Kapitoliumin kaivokset valmiit, kuten
käskin?"

"Valmiit ovat", vastasi Marcus.

"Hyvä! Ottakaa tämä käärö.

"Avatkaa se huomenna heti, kun Silverius on lähtenyt kaupungista ja
totelkaa tarkoin siinä annettuja määräyksiä.

"Nyt ei ole kysymys ainoastaan minun hengestäni ja teidän hengestänne
-- vaan koko Roomasta.

"Caesarin kaupunki näkee tekonne.

"Menkää! Näkemiin!"

Hänen silmistään hehkuva tuli loi rohkeutta nuorten roomalaisten
sydämiin.

"Sinä tulet olemaan meihin tyytyväinen.

"Sinä ja Caesar", huusivat nuorukaiset rientäen tiehensä.

Cetheguksen huulilla väreili ystävällinen hymy, kun hän hyppäsi
vaunuun.

"Pyhä isä", sanoi hän sitten itsekseen, "olen sinulle velkaa
viimeisestä katakombeissa pidetystä kokouksesta. Aion maksaa sen."

"Via latinaa pitkin", huusi hän nopeasti orjalle, "ja anna hevosten
juosta minkä ne suinkin jaksavat."

Prefekti oli toista päivää edellä hitaammin kulkevasta lähetystöstä.
Hän käytti aikansa hyvin.

Hänen väsymätön henkensä oli keksinyt keinon, jonka avulla hän pysyisi
Rooman herrana Belisariuksen Italiaan saapumisesta huolimatta.

Ja nyt hän ryhtyi hänelle ominaisella huolellisuudella toimeen.

Tulisella kiireellä jatkettiin matkaa, kunnes hän Capuan luona tapasi
Belisariuksen etuvartijat, joiden päällikkö Johannes antoi veljensä
Perseuksen ja muutamain ratsumiesten saattaa hänet majaan.

Tultuaan leiriin ei Cethegus kysynyt sotapäällikköä, vaan saatatti
itsensä Belisariuksen oikeusneuvoksen, caesarealaisen Prokopiuksen
telttaan.

Prokopius oli ollut hänen opintotoverinsa Berytuksen lainopillisessa
koulussa ja nuo molemmat nerokkaat miehet olivat suuresti kiintyneet
toisiinsa.

Mutta prefektiä ei nyt saattanut tämän miehen luo yksinomaan lämmin
ystävyys, vaan pikemminkin se seikka, että tämä mies tunsi parhaiten
Belisariuksen valtiollisen menneisyyden ja tiesi luultavasti myöskin
hänen tulevaisuussuunnitelmansa.

Prokopius ihastui ikihyväksi nähdessään nuoruudentoverinsa.

Hänellä oli raitis, terve järjenjuoksu ja hän oli muuan niitä harvoja
sen aikakauden oppineita, joiden selvää käsityskykyä ja luonnollista
tunnetta ei puhujakoulujen teeskentelevä sivistys eikä Bysantin
oppineiden hiustenhalkominen ollut saanut tukahdutetuksi.

Hänen avomielinen otsansa ilmaisi selvää järkeä, ja nuorekkaasta
säihkyvistä silmistä loisti vielä raikas elämänhalu.

Kun Cethegus oli kylvyssä huuhdellut ruumiistaan matkan tomut ja
väsymyksen, lähti hän isäntänsä kanssa ennen illallista kiertämään
leiriä. Prokopius näytti hänelle tärkeimpien joukko-osastojen ja
kuuluisimpien päällikköjen leiripaikat ja kertoi muutamalla sanalla
niiden ominaisuudet, ansiot ja useinkin hyvin kirjavan menneisyyden.

Siellä oli Trakian raa'at pojat Konstantinus ja Bessas, jotka olivat
vähitellen kohonneet halvoista sotamiehistä. He olivat urhoollisia
sotilaita, mutta sivistymättömiä ja, kuten ainakin nousukkaat,
itserakkaita. -- He pitivät itseään Belisariuksen välttämättöminä
tukipylväinä ja hänen tasa-arvoisina seuraajinaan.

Näiden viereen oli sijoittunut iberialainen Peranius, joka polveutui
iberialaisten -- persialaisten vihollisten -- kuningassuvusta. Kun
persialaiset olivat valloittaneet hänen kansansa, lähti hän
isänmaastaan, luopui toiveistaan valtaistuimeen ja rupesi keisarin
palvelukseen.

Vielä Prokopius mainitsi Valentinuksen, Magnuksen ja Innocentiuksen,
ratsuväen pelottomat päälliköt, Pauluksen, Demetriuksen ja
Ursicinuksen, jalkaväen johtajat, isaurilaisen ylimyksen ja
Belisariuksen isaurien päällikön Enneksen, massageettien päälliköt
Aiganin ja Askanin, saraseenien päälliköt Alamundaruksen ja kuningas
Abokarabuksen, hunnit Ambazukin ja Bledan, armenialaiset Arsakeen,
Amazaspeen ja Artabaneen, -- Arsakeen poika Faza oli jäänyt muiden
armenialaisten kanssa Napoliin -- persialaiset Azaretaan ja Barasmaneen
ja maurilaiset Antallaan ja Cabaonin.

Kaikki nämä Prokopius tunsi ja mainitsi, harvoja kiittäen, useimpia
terävästi ja sukkelasti moittien.

He olivat juuri menossa rauhallisen kaupunkien polttajan Martinuksen
leiriosaan, kun Cethegus seisahtui ja kysyi:

"Kenenkä on tuolla kukkulalla sijaitseva silkkiteltta, joka on
koristettu kultaisilla tähdillä, jonka harjalla purppuralippu liehuu ja
jonka edustalla seisovilla vahdeilla on kultakilvet?"

"Siellä asuu", sanoi Prokopius, "hänen voittamaton ylevyytensä, Rooman
valtakunnan ylipurppurasimpukkaintendentti, prinssi Areobindos, jonka
järkeä Jumala valaiskoon."

"Keisarin veljenpoikako?"

"Tavallaan, sillä hän on nainut keisarin veljentyttären, Projektan,
mikä muuten on hänen suurin ja ainoa ansionsa.

"Hänet on lähetetty tänne keisarillisen henkivartioston kanssa meitä
ärsyttämään ja pitämään huolta siitä, ettemme liian helposti voita.

"Hänellä on sama valta kuin Belisariuksella, vaikkei hän ymmärrä
sodasta enemmän kuin Belisarius purppurasimpukoista. Hänestä tulee
Italian hallitsija."

"Vai niin", tuumi Cethegus.

"Kun me laadimme leirin, tahtoi hän välttämättömästi telttansa oikealle
puolelle Belisariuksen telttaa.

"Me emme siihen suostuneet.

"Onneksi on Jumala kaikkiviisaudessaan jo vuosituhansia sitten pannut
tuon kukkulan arvoriidan ratkaisijaksi. Nyt on prinssin teltta
vasemmalla, mutta korkeammalla kuin Belisariuksen."

"Ja kenen ovat nuo kirjavat teltat Belisariuksen osaston takana? Kuka
siellä asuu?"

"Siellä", huokasi Prokopius, "asuu eräs hyvin onneton nainen, Antonina,
Belisariuksen puoliso."

"Hänkö onneton? Hän, jota niin ylistetään, vieläpä sanotaan toiseksi
keisarinnaksi. Kuinka se on mahdollista?"

"Siitä ei ole hyvä puhua avonaisella leirikadulla. Lähtekäämme
telttaani. Viini lienee jo tarpeeksi jäähtynyttä."



YHDESTOISTA LUKU.


Kun he tulivat telttaan, olivat kenttävuoteiden pehmeät patjat asetetut
matalan pronssipöydän ympärille, jonka kauneutta Cethegus kiitteli.

"Se on saalis vandaalisodasta. Otin sen Kartagosta mukaani.

"Ja nämä pehmeät patjat olivat kerran Persian kuninkaan vuoteessa. Sain
ne saaliikseni Daran taistelusta."

"Sinä olet käytännöllinen oppinut", sanoi Cethegus hymyillen. "Olet
muuttunut paljon sen jälkeen, kun olimme yhdessä Ateenassa."

"Niin minäkin luulen", vastasi Prokopius ja leikkasi itse höyryävää
hirvenpaistia -- hän oli lähettänyt palvelusvuorolla olevat orjat pois.

"Kuten muistat, tutkin viisaustiedettä ja tahdoin hankkia itselleni
kokemusta.

"Kolme vuotta kuuntelin Platon oppilaita, stoalaisia ja akateemikkoja
Ateenassa -- ja luin niin, että tulin sairaaksi. Mutta en pysähtynyt
viisaustieteeseen.

"Hurskaan vuosisatamme tavan mukaan täytyi minun tutkia
jumaluusoppiakin ja runsaan vuoden tutkia kysymystä, oliki Kristus Isä
Jumalana ja samalla oman neitseellisen äitinsä isänä, siis oma
isoisänsä.

"Kaikki nuo opinnot ja mietiskelyt yrittivät tehdä lopun luonnon
minulle antamasta jokseenkin hyvästä ymmärryksestä.

"Onneksi tulin kuolemansairaaksi ja lääkärit kielsivät minulta Ateenan
ja kaikki kirjat. He lähettivät minut Vähään-Aasiaan.

"Yhden Tukydideen sain pelastetuksi matkareppuuni. Tämä Tukydides
pelasti minut.

"Ikävissäni matkalla luin ja lukemasta päästyäni luin hänen ihania
kertomuksiaan helleenien teoista sodassa ja rauhassa. Huomasin nyt
ihmeekseni, että ihmisten teot ja puuhat, heidän intohimonsa, heidän
hyveensä ja rikoksensa ovatkin itse asiassa paljon hauskempia ja
mielenkiintoisempia kuin pakanallisen logiikan kaikki määritelmät ja
kuviot -- kristillisestä logiikasta puhumattakaan.

"Ja kun Efesoon saavuttuani kuljeksin pitkin katuja, sain äkkiä päähäni
oivallisen ajatuksen.

"Kävelin juuri suuren torin yli. Edessäni oli pyhän hengen kirkko, joka
oli rakennettu vanhan Diana-temppelin raunioille.

"Vasemmalla oli rappeutunut Isiksen alttari ja oikealla juutalaisten
rukoushuone.

"Silloin juolahti äkkiä mieleeni: Kaikki nuo uskoivat ja uskovat
lujasti ja horjumattomasti, että heillä yksin on oikea käsitys
korkeimmasta olennosta.

"Mutta sehän on aivan mahdotonta. Korkein olento -- kuten näyttää -- ei
kaipaa eikä tarvitse sitä, että tunnemme hänet -- minä ainakaan en
hänen sijassaan siitä välittäisi -- ja hän on luonut ihmiset elämään
sekä kunnollisesti että hyödyllisesti ja oikeudenmukaisesti toimimaan
maan päällä.

"Ja tämä eläminen, toimiminen, nauttiminen ja oleminen ovatkin
oikeastaan ainoat seikat, mitkä ihmistä liikuttavat.

"Jos joku tahtoo tutkia, on hänen tutkittava ihmisten elämää ja puuhia.

"Siinä seisoessani ja miettiessäni kuulin äkkiä torvien ratisevan
äänen. Komea ratsastajajoukko ajoi esille. Sen edessä ratsasti komea
mies kimolla, mies kaunis ja väkevä kuin sodanjumala.

"Heidän aseensa kimaltelivat, liput liehuivat, ja ratsut teiskuivat.

"Minä mietin:

"Nuo tietävät elämänsä tarkoituksen eivätkä tarvitse filosofiaa sitä
ratkaistakseen.

"Kun ihailevin katsein tarkastin ratsastajia, löi eräs Efeson porvari
minua olalle ja sanoi:

"'Te ette näy tietävän, keitä nuo olivat ja minne he menevät.'

"'Johtaja oli sankari Belisarius. He menevät sotaan persialaisia
vastaan.'

"'Kiitos, ystäväni', sanoin minä. 'Minä lähden hänen mukaansa.'

"Ja niin kävikin.

"Belisarius valitsi minut heti oikeusneuvoksekseen ja salakirjurikseen.

"Siitä alkaen on minulla ollut kaksinainen tehtävä. Päivällä luon itse
tai autan maailmanhistorian luomisessa ja yöllä kirjoitan sitä."

"Kumpaa työtä pidät parempana?"

"Ikävä sanoa, ystävä hyvä, kirjoittamisesta.

"Ja kirjoittaminen olisi vielä parempaa, jos itse historia olisi
parempaa.

"Sillä useimmiten en ollenkaan tajua, mitä teemme. Menen mukana, koska
se sittenkin on parempaa kuin joutenoleminen ja tieteileminen.

"Tuo tänne Tacitusta, orja", huusi hän teltan ovesta ulos.

"Tacitusta?"

"Niin, ystäväiseni. Liviusta olemme jo aivan tarpeeksi juoneet.

"Selitykseksi mainitsen, että olen antanut viineilleni nimet niiden
historiallisen luonteen mukaan.

"Esimerkiksi tämä meluava kappale maailmanhistoriaa, jota nyt täällä
teemme, tämä goottisota on aivan vastoin makuani. Narses oli oikeassa.
Meidän olisi pitänyt ensin turvata valtakuntamme persialaisia vastaan,
ennenkuin kävimme goottien kimppuun."

"Narses! Mitä viisas ystäväni nykyjään puuhaa?"

"Hän kadehtii Belisariusta, vaikkei tahdo sitä myöntää itselleenkään.

"Sitäpaitsi hän tekee sota- ja taistelusuunnitelmia. Uskallan vaikka
lyödä vetoa, että hän oli valloittanut Italian jo ennenkuin laskimme
maihinkaan."

"Sinä et ole hänen ystävänsä. Mutta hän on nero. Miksi pidät
Belisariusta parempana?"

"Sen sanon sinulle heti", virkkoi Prokopius kaataen Tacitusta
pikareihin.

"Onnettomuuteni on, etten sattunut Aleksanteri Suuren tai Scipioiden
historiankirjoittajaksi.

"Parannuttuani filosofiasta ja jumaluusopista halusin koko sydämestäni
saada käsiini täydellisen, kokonaisen ihmisen lihasta ja verestä. Minua
suututti nuo hämähäkin tapaiset keisarit, piispat ja sotapäälliköt,
jotka tekevät kaikki järjellänsä. Me olemme muuttuneet kääpiösuvuksi.
Sankarien aika on ollut ja mennyt.

"Vain Belisarius, tuo rehti mies, on vielä sankari, muinaisten
arvoinen.

"Hän olisi voinut olla Agamemnonin kanssa Troijan edustalla.

"Hän ei ole tyhmä. Hänellä on järkeä, mutta vain jalojen, villien
eläinten luonnonjärkeä saaliin pyyntiä varten, ammattiaan varten.

"Mutta Belisariuksen ammatti onkin sankaruus.

"Suurin iloni on katsella hänen leveätä rintaansa, hänen säihkyviä
silmiään ja hänen voimakkaita jalkojaan, joilla hän pitää kurissa
väkevimmänkin oriin.

"Iloitsen nähdessäni, kuinka sokea halu lyödä kaikki säpäleiksi monesti
ilmenee hänen taistelusuunnitelmissaan.

"Iloitsen nähdessäni hänen taistelussa ajaa karauttavan vihollisten
keskelle ja taistelevan siellä raivoisan villisian tavoin.

"Mutta en uskalla hänelle sanoa, että se miellyttää minua, sillä sitten
häntä ei voisi enää mikään pidättää. Kolmen päivän kuluessa hän olisi
kappaleiksi hakattuna.

"Minä päin vastoin hillitsen häntä. Hän sanoo minua järjekseen.

"Ja järkevyyteni miellyttää häntä, koska hän tietää, ettei se ole
heikkoutta.

"Monesti olen saanut maallikonjärjelläni auttaa hänet pulasta, johon
hän on uhkamielisyytensä ja sankarillisuutensa vuoksi joutunut.

"Hauskin tapaus on sentään tarina torvesta ja tuubasta."

"Kumpaa sinä puhallat, ystäväni?"

"En kumpaakaan, vain maineen pasuunaa ja ivan huilua."

"Mutta mitä puhuit torvesta ja tuubasta?"

"Niin, me olimme Persiassa erään vuorilinnoituksen edustalla, joka
meidän täytyi saada käsiimme, koska se hallitsi maantietä.

"Mutta me olimme jo useita kertoja lyöneet sankarilliset päämme pahasti
linnoituksen muureja vasten, ja kiukustunut päällikköni vannoi 'kautta
Justinianuksen unen' -- se on hänen pyhin valansa -- ettei hän
puhaltaisi koskaan peräytymismerkkiä tämän Anglon-linnan edustalla.

"Asiat olivat sillä kannalla, että linnoituksesta tehtiin usein
hyökkäyksiä etuvartioitamme vastaan. Me voimme kukkulalla olevasta
leiristämme nähdä hyökkääjäin lähtevän linnoituksesta, mutta vuoren
juurella olevat etuvartijamme eivät voineet sitä nähdä.

"Neuvoin, että antaisimme leiristä miehillemme peräytymiskäskyn joka
kerta, kun näimme vaaran heitä uhkaavan.

"Mutta siinäpä tulikin pulma.

"Justinianuksen uni oli sellainen pyhyys, ettei sen kautta vannottua
valaa uskaltanut peruuttaa.

"Niinpä meidän täytyi sallia persialaisten teurastaa sotilasparkojamme.

"Lopuksi keksin nerokkaan välityskeinon. Ehdotin sankarilleni, että hän
soittaisi hyökkäysmerkin torvella eikä tuuballa ja että tämä olisi
meikäläisille peräytymismerkkinä.

"Tämä ehdotus miellytti Belisariusta. Ja kun me iloisesti soitimme
torvilla hyökkäysmerkin, pötkivät vuoren juurella taistelevat miehemme
pakoon niin nopeasti kuin suinkin pääsivät.

"Olimme nauraa itsemme kuoliaiksi nähdessämme uljaiden säveleiden
vaikuttavan tällä tavalla.

"Mutta se auttoi. Justinianuksen uni ja Belisariuksen vala jäivät
loukkaamattomiksi, etuvartioitamme ei enää teurastettu ja linnoitus
antautui vihdoin.

"Annan hänelle aina leikillisiä letkauksia hänen urotöistään.

"Mutta sydämessäni niitä ihailen. Hän on viimeinen sankari."

"Goottien joukosta tapaat monta tuollaista tappelupukaria", arveli
Cethegus.

Prokopius nyökäytti päätään mietteissään.

"Minun täytyy myöntää, että gootit miellyttävät minua suuresti. Mutta
he ovat liian tyhmiä."

"Kuinka? Miksi?"

"He ovat tyhmiä siinä, että he sen sijaan, että olisivat tulleet meitä
vastaan hitaasti ja varovaisesti, askel askeleelta, yhdessä
keltatukkaisten veljiensä kanssa, -- silloin olisivat he olleet
vastustamattomat -- ovat ajattelemattomasti tunkeutuneet yksitellen
Italiaan kuten puukappale leimuavaan valkeaan.

"He joutuvat perikatoon. He palavat täällä, kuten saat nähdä."

"Toivon näkeväni sen. Entä sitten?" kysyi Cethegus levollisesti.

"Niin", sanoi Prokopius nyreissään. "Sitten tulee pahin seikka.

"Sitten tulee Belisariuksesta Italian valtionhoitaja -- sillä
simpukkaprinssi ei täällä viivy vuottakaan -- ja hän turmelee parhaat
voimansa maleksien täällä, kun persialaiset antaisivat hänelle yllin
kyllin työtä.

"Ja minä, hänen hovihistorioitsijansa, voin kirjoittaa vain, kuinka
monta viinileiliä olemme vuoden kuluessa juoneet."

"Sinä tahtoisit siis goottien kukistuttua Belisariuksen pois
Italiasta."

"Tietysti. Persiassa kasvavat hänen laakerinsa ja minunkin.

"Olen jo kauan miettinyt keinoa saadakseni hänet sitten täältä pois."

Cethegus oli vaiti.

Hän iloitsi saadessaan näin mahtavan apulaisen tuumansa
toteuttamiseksi.

"Hallitseeko jalopeura Belisariusta hänen järkensä Prokopius", sanoi
hän ääneen.

"Ei", huokasi Prokopius, "pikemminkin hänen järjettömyytensä, hänen
vaimonsa."

"Antonina! Sano nyt, miksi äsken sanoit häntä onnettomaksi."

"Koska hän on puolinainen luonne ja vastustushaluinen.

"Luonto on aikonut tehdä hänestä hyvän, uskollisen vaimon. Ja
Belisarius rakastaa häntä sankarisielunsa koko voimalla.

"Mutta Antonina tuli keisarinnan hoviin.

"Teodora, tuo ihana paholainen, on luonnostaan yhtä taipuvainen
irstaisuuteen kuin Antonina hyveeseen.

"Sirkuslutka lienee tuskin koskaan tuntenut omantunnonvaivoja.

"Mutta luullakseni hän ei suvaitse kunniallista vaimoa lähimmässä
ympäristössään, koska tämä voisi halveksia häntä.

"Hän pani kaikki voimansa liikkeelle saadakseen pirullisella
esimerkillään Antoninan mielistelyhalun heräämään. Hän onnistuikin.

"Antoninalla on kovat omantunnontuskat leikitellessään ihailijoittensa
kanssa, sillä hän rakastaa miestään, jumaloi häntä."

"Ja sittenkin.

"Miksi häntä ei tyydytä sankari Belisarius?"

"Siksi, että tämä on sankari.

"Belisarius ei imartele häntä, vaikka hän rakastaakin. Antonina ei
voinut sietää sitä, että keisarinnan ihailijat lähettivät tälle runoja,
kukkia ja lahjoja, kun hän ei saanut mitään.

"Turhamaisuus oli hänen loukkauskivensä. Mutta hän ei ole sittenkään
tyytyväinen tähän lemmenleikkiinsä."

"Aavistaako Belisarius?"

"Ei vähääkään.

"Hän on koko Itä-Rooman keisarikunnassa ainoa ihminen, joka ei tiedä
sitä, mikä koskee lähimmin häntä. Tämä tieto kai olisi hänen surmansa.

"Sekin on eräs syy, jonka vuoksi Belisarius ei saa jäädä Italiaan.

"Leirissä, sodan melskeessä ei mielistelyä kaipaavalla naisella ole
imartelijoita eikä hänellä ole tilaisuutta kuunnella niitä. Sillä
ikäänkuin vapaaehtoisena hyvityksenä noista suloisista rikoksista,
joina on runojen ja kukkien vastaanottaminen salaisuudessa, --
törkeämpiin rikoksiin ei hän luullakseni kykene -- Antonina voittaa
kaikki naiset ankarasti täyttämällä velvollisuutensa. Hän on
Belisariuksen ystävä ja sotapäällikkö, hän jakaa meren, erämaan ja
sodan vaarat hänen kanssaan. Hän työskentelee yöt ja päivät hänen
rinnallaan. Hän on usein pelastanut puolisonsa vihollisten ansoista
Bysantin hovissa.

"Lyhyesti sanoen, vain leirissä, sodassa hän on hyvä vaimo ja siellä on
Belisariuksenkin oikea paikka."

"Nyt tiedän jo tarpeeksi hyvin, kuinka asiat täällä ovat", sanoi
Cethegus.

"Puhun sinulle siis avomielisesti. Sinä tahdot Belisariuksen pois
Italiasta, kun hän on voittanut gootit. Niin minäkin. Sinä
Belisariuksen, minä Italian tähden. Sinä tiedät, että olen aina ollut
tasavaltalainen."

Silloin Prokopius siirsi pikarinsa syrjään ja katsoi omituisesti
vierastaan.

"Kaikki miehet ovat tasavaltalaisia neljäntoista ja kahdenkymmenen
yhden vuoden välillä.

"Mutta sinun tasavaltaisuutesi -- on minusta -- hyvin -- hyvin
epähistoriallista.

"Tästäkö italialaisesta roskaväestä, näistä erittäin rakastettavista
liittolaisistamme gootteja vastaan, aiot tehdä tasavallan kansalaisia.

"He eivät kelpaa kuin hirmuvaltiaan hallittaviksi."

"Sitä en kielläkään", vastasi Cethegus hymyillen.

"Mutta teidän hirmuvallastanne tahtoisin suojella isänmaatani."

"Siitä en voi sinua moittia", vastasi Prokopius myös hymyillen, "sillä
meidän hallituksemme siunaus -- tukahduttaa."

"Aluksi Italia tarvitsee kotimaisen valtionhoitajan, joka on Bysantin
suojeluksen alainen."

"Niin kai! Ja valtionhoitaja olisi nimeltään Cethegus."

"Vaikkapa niinkin -- jos välttämätöntä on."

"Kuule", sanoi Prokopius totisena, "yhdestä seikasta tahdon sinua
varoittaa.

"Rooman ilma näkyy synnyttävän suurenmoisia suunnitelmia.

"Rooman herra ei tahdo mielellään olla toisena maan päällä.

"Mutta usko historioitsijaa. Roomasta ei tule enää maailmanvaltiasta."

Cethegus tuli pahalle tuulelle. Hän muisti kuningas Teoderikin
varoituksen.

"Bysanttilainen historiankirjoittaja, Rooman olot tunnen minä paremmin
kuin sinä.

"Salli minun paljastaa muutamia roomalaisia salaisuuksia. Sitten saat
hankkia minulle huomisaamuna, ennenkuin roomalainen lähetystö saapuu,
pääsyn Belisariuksen puheille -- voit olla varma siitä, että tulos on
suurenmoinen."

Sitten hän rupesi tekemään hämmästyneelle Prokopiukselle yleisin
piirtein selkoa viime aikojen salaisista tapahtumista ja omista
tulevaisuudensuunnitelmistaan, tietenkin salaten lopullisen
päämääränsä.

"Kautta Romuluksen muurien", sanoi Prokopius toisen vaiettua. "Te
teette yhä maailmanhistoriaa täällä Tiberin rannalla.

"Tässä on käteni.

"Avustani voit olla varma.

"Belisarius voittaa Italian, mutta hän ei saa sitä hallita. Tämän asian
menestykseksi juomme vielä toisen ruukun hapanta Sallustiusta."

Varhain seuraavana aamuna Prokopius hankki ystävälleen pääsyn
Belisariuksen puheille. Cethegus palasi sieltä tyytyväisenä.

"Puhuitko suusi puhtaaksi", kysyi Prokopius.

"En ihan", vastasi Cethegus hymähtäen.

"Täytyy aina jättää hiukan omaksi tiedokseenkin."



KAHDESTOISTA LUKU.


Heti sen jälkeen syntyi leirissä harvinaisen vilkas elämä.

Huhu pyhän isän tulosta lensi hänen runsaasti kullatun kantotuolinsa
edellä ja sai tuhannet sotamiehet osittain hartaudesta tai
kunnioituksesta, osittain taikauskosta tai uteliaisuudesta lähtemään
liikkeelle teltoistaan nukkumasta, juomasta tai pelaamasta.

Päälliköt saivat tuskin pidätetyksi ne miehet, jotka olivat
palvelus- ja vahtivuorolla. Peninkulmien päästä uskovaisia oli saapunut
paavia vastaan ja saattoivat nyt yhdessä lähiseudun asukasten kanssa
hänen seuruettaan Belisariuksen leirille saakka.

Aikoja sitten talonpojat ja sotamiehet olivat riisuneet paavin
kantotuolia kuljettavat aasintammat ja ruvenneet itse sitä kantamaan --
turhaan vaatimaton paavi oli vastustanut sitä -- ja lakkaamatta huutaen
"Eläköön Rooman piispa, siunattu olkoon pyhän Pietarin muisto" vyöryi
tuhatlukuinen väkijoukko eteenpäin. Väsymättömästi Silverius luki
siunauksiaan.

Hänen mukanaan olevaa Scaevolaa ja Albinusta ei kukaan ajatellut.

Belisarius katseli totisena mahtavaa näytelmää telttansa ovelta.

"Prefekti on oikeassa", sanoi hän. "Tuo pappi on vaarallisempi kuin
gootit.

"Tämähän on riemukulku.

"Prokopius, päästä bysanttilainen henkivartiosto vahtivuorosta telttani
ympäriltä heti, kun keskustelut alkavat. He ovat liian hyviä
kristittyjä.

"Aseta heidän sijaansa hunneja ja pakanallisia gepidejä."

Sitten hän meni telttaansa, jossa hän sotapäällikköjensä ympäröimänä
otti vastaan roomalaisen lähetystön.

Prokopius oli huomauttanut prinssi Areobindokselle, kuinka tärkeätä nyt
olisi lähteä tiedustelumatkalle ja vakuuttanut, että vain prinssi voisi
sen kunnollisesti suorittaa.

Loistavan pappijoukon seuraamana paavi lähestyi päälliköntelttaa.

Suuri väkijoukko seurasi perässä. Mutta heti kun paavi, Scaevola ja
Albinus olivat päässeet kapealle leirikadulle, sulkivat vahdit
keihäillään tien eivätkä sallineet pappien eikä sotamiesten seurata
näitä.

Hymyillen Silverius kääntyi vartiajoukon johtajan puoleen ja piti tälle
kauniin puheen, jonka tekstinä oli "sallikaa lasten tulla tyköni,
älkääkä heitä kieltäkö."

Mutta germaani pudisti vain takkuista päätään ja käänsi paaville
selkänsä. Hän ei ymmärtänyt latinankielestä muuta kuin komennussanat.

Silverius hymyili, siunasi vielä kerran uskollisia seuralaisiaan ja
meni sitten levollisesti telttaan.

Belisarius istui saranatuolilla, jolle oli levitetty jalopeuran talja.
Hänen vasemmalla puolellaan oli kaunis Antonina leopardin taljalla
peitetyllä istuimellaan.

Antoninan sairas sielu oli toivonut pyhän Pietarin jälkeläisestä
lääkäriä ja auttajaa itselleen.

Mutta nähdessään Silveriuksen viekkaat kasvonpiirteet hän pelästyi.

Belisarius nousi paavin sisään tullessa seisomaan.

Tämä astui kumartamatta suoraan hänen luokseen ja pani --
vaivalloisesti kurottautuen varpailleen -- molemmat kätensä hänen
olkapäilleen ikäänkuin siunatakseen häntä.

Silverius aikoi painaa hänet hiljaa polvilleen, mutta sotapäällikkö
seisoi tammen tavoin paikallaan. Paavin täytyi lukea siunauksensa
Belisariuksen seisoessa.

"Te tulette roomalaisten lähettiläinä", alkoi Belisarius.

"Minä tulen", keskeytti Silverius, "pyhän Pietarin nimessä ja Rooman
piispana jättääkseni kaupunkini sinun ja keisari Justinianuksen käsiin.

"Nuo hyvät miehet", jatkoi hän viitaten Scaevolaan ja Albinukseen,
"ovat liittyneet minuun kuten jäsenet päähän."

Tyytymättömänä Scaevola aikoi sekautua puheeseen. Hän oli käsittänyt
liittonsa kirkon kanssa hiukan toisin -- mutta vaikeni Belisariuksen
viittauksesta.

"Lausun sinut Herran nimessä tervetulleeksi Italiaan ja Roomaan.

"Tule ikuisen kaupungin muurien sisälle kirkon ja uskovaisten suojaksi
kerettiläisiä vastaan.

"Kohota siellä Herran nimi ja Jeesuksen Kristuksen risti, äläkä koskaan
unohda, että pyhä kirkko rakensi tiesi ja tasoitti polkusi.

"Minä olen se, jonka Jumala on valinnut välikappaleekseen tuudittamaan
gootteja varomattomaan itseluottamukseen ja viemään heidät soaistuin
silmin pois kaupungista. Minä olen voittanut epäröivän kaupungin ja sen
asukkaat puolellesi ja kukistanut vihollistesi vehkeet. Pyhä Pietari
jättää minun käteni kautta sinulle kaupunkinsa avaimet, että suojelisit
sitä. Älä koskaan unohda näitä sanoja."

Hän ojensi Belisariukselle asinarisen portin avaimen.

"En unohda niitä koskaan", vakuutti Belisarius ja antoi merkin
Prokopiukselle, joka otti avaimen paavin kädestä.

"Sinä puhuit vihollisteni vehkeistä.

"Onko keisarilla Roomassa vihollisia?"

Silverius huokasi ja sanoi:

"Älä kysele, päällikkö.

"Heidän verkkonsa ovat rikkirevityt. He ovat nyt vaarattomia eikä
kirkon sovi ruveta syyttäjäksi. Sen on annettava anteeksi ja kaikki
parhain päin käännettävä."

"Pyhä isä, sinun velvollisuutesi on ilmaista oikeauskoiselle keisarille
ne kavaltajat, joita hänen roomalaisien alamaistensa joukossa on.
Vaadin sinua luettelemaan keisarin viholliset."

Silverius huokasi.

"Kirkko ei himoa verta", sanoi hän.

"Mutta se ei saa ehkäistä maallista oikeutta", sanoi Scaevola.

Lainoppinut astui esille ja antoi Belisariukselle papyruskäärön.

"Minä syytän Cornelius Cethegus Caesariusta, Rooman prefektiä
majesteetinrikoksesta ja kapinasta keisari Justinianusta vastaan.

"Tämä kirjelmä sisältää syytöksen eri kohdat sekä todistukset.

"Hän on haukkunut keisarin hallitusta hirmuhallitukseksi.

"Hän on kaikin voimin vastustanut keisarillisen sotajoukon
maihinnousua.

"Lopuksi hän on muutamia päiviä sitten yksin äänestänyt sen ehdotuksen
puolesta, ettei Rooma avaisi porttejansa sinulle."

"Mitä rangaistusta vaaditte", kysyi Belisarius silmäten kirjelmää.

"Lakien mukaan kuolemaa", sanoi Scaevola.

"Ja hänen omaisuudestaan lankeaa lain mukaan toinen puoli syyttäjälle",
sanoi Albinus.

"Ja hänen sielunsa joutuu laupeuden Jumalan käsiin", lisäsi Rooman
piispa.

"Missä on syytetty", kysyi Belisarius.

"Hän lupasi tulla sinun luoksesi, mutta minä luulen, että hänen paha
omatuntonsa estää häntä tänne tulemasta", sanoi Silverius.

"Erehdyt, Rooman piispa", sanoi Belisarius, "hän on jo täällä."

Näin sanoen hän työnsi syrjään teltan takaosan edessä olleen verhon ja
hämmästyneiden syyttäjien näkyviin tuli prefekti Cethegus.

Syyttäjät vavahtivat pelosta. Ääneti, musertavasta heitä silmäillen
Cethegus astui muutamia askeleita eteenpäin ja seisahtui Belisariuksen
rinnalle.

"Cethegus on käynyt luonani aikaisemmin kuin sinä", jatkoi päällikkö
vähän ajan perästä, "ja hän on ehtinyt ennen -- syyttääkin.

"Sinua kohtaan, Silverius, on minulle tehty raskauttavia syytöksiä.

"Puolusta itseäsi, ennenkuin rupeat muita syyttämään."

"Minuako syytetään?" kysyi paavi hymyillen.

"Missä on pyhän Pietarin jälkeläisen syyttäjä tai tuomari?"

"Tuomari olen minä herrasi, keisari Justinianuksen sijaisena."

"Missä on syyttäjä?" kysyi Silverius.

Cethegus kääntyi puoleksi Belisariukseen päin ja sanoi:

"Minä olen syyttäjä.

"Minä syytän Silveriusta, Rooman piispaa, majesteetinrikoksesta
keisaria kohtaan ja valtiopetoksesta Rooman valtakuntaa kohtaan.

"Minä todistan heti syytökseni.

"Silverius aikoo riistää keisari Justinianukselta hallinto-oikeuden
Rooman kaupunkiin ja suureen osaan Italiaa ja -- niin naurettavalta
kuin se tuntuukin -- perustaa pappisvaltakunnan Caesarien isänmaahan.

"Hän on jo ottanut ensimmäisen askeleen tämän -- sanoisinko
hullutuksensa tai petoksensa toimeenpanemiseksi.

"Tässä on sopimus, -- tässä on hänen omakätinen allekirjoituksensa --
jonka hän on tehnyt Teodahadin, goottien viimeisen ruhtinaan kanssa.

"Kuningas myy siinä tuhannesta kultanaulasta ikuisiksi ajoiksi pyhälle
Pietarille ja hänen jälkeläisilleen siinä tapauksessa, että Silverius
tulee Rooman piispaksi, Rooman kaupungin ja kihlakunnan sekä kaiken
maan kolmenkymmenen penikulman piirissä siitä.

"Valtaoikeuksina on sopimuskirjassa lueteltu tuomio- ja
lainlaadintavalta, hallinnon, verojen, tullien määrääminen, vieläpä
sodan julistaminen.

"Tämä sopimus on tänään päivälleen kolmen kuukauden vanha.

"Siis samalla hetkellä, kun hurskas päädiakoni Teodahadin selän takana
kutsui Italiaan keisarillisen sotajoukon, hän teki keisarin selän
takana sopimuksen, joka riistäisi tältä kaikki ponnistusten hedelmät ja
turvaisi joka tapauksessa paavin aseman.

"Jätän keisarin edustajan ratkaistavaksi, miten tällaista viisautta on
arvosteltava.

"Herran valittujen joukossa pidetään käärmeiden siveysoppia suurena
viisautena -- me maallikot pidämme sellaista tekoa --"

"Mitä häpeällisimpänä petoksena", huusi Belisarius jyrisevällä äänellä
ja otti asiapaperit prefektin kädestä.

"Tässä on sinun omakätinen allekirjoituksesi, pappi. Voitko vielä
kieltää?"

Tämä syytös, tämä todistus vaikutti järkyttävästi kaikkiin
läsnäoleviin.

Kaikkien kasvoilla kuvastui hämmästystä ja vastenmielisyyttä ja kaikki
odottivat paavin puolustuspuhetta. Eniten hämmästynyt näistä
vaarallisen liittolaisensa hallitsijasuunnitelmista oli Scaevola, tuo
lyhytnäköinen tasavaltalainen.

Hän toivoi, että Silverius todistaisi vääräksi tämän häpäisevän
syytöksen.

Paavin asema oli todella vaarallinen. Syytös näytti eittämättömältä ja
Belisariuksen vihasta hehkuvat kasvot olisivat pelästyttäneet monen
urhoollisen sotilaankin.

Mutta Silverius näytti tällä hetkellä, että hän oli prefektin ja
Bysantin sankarin täysin arvokas vastustaja.

Hän ei kadottanut mielenmalttiaan silmänräpäykseksikään. Vain silloin,
kun Cethegus otti asiakirjat viittansa poimuista, hän loi silmänsä
hetkeksi maahan kuin olisi saanut tuskallisen iskun.

Mutta Belisariuksen jyrisevän huudon ja säihkyvän katseen hän kesti
levollisesti kasvonvärettäkään muuttamatta.

Hän tunsi, että hänen oli tällä hetkellä taisteltava elämänsä aatteen
puolesta. Tämä antoi hänelle voimaa ja rohkeutta.

"Kuinka kauan aiot vaieta?" jatkoi Belisarius.

"Siksi, kunnes kykenet kuulemaan minua. Tällä hetkellä vallitsee
mieltäsi Urchitophel, vihan henki."

"Puhu, puolusta itseäsi", sanoi Belisarius istuutuen paikalleen.

"Tuon jumalattoman miehen syytös", sanoi Silverius, "saattaa vain erään
pyhän kirkon oikeuden päivän valoon aikaisemmin kuin kirkko itse olisi
näinä rauhattomina aikoina tahtonut.

"Totta on, että tein sopimuksen barbaarikuninkaan kanssa."

Bysanttilaisten joukossa syntyi uhkaava levottomuus.

"En ryhtynyt goottien kuninkaan, kaupungin silloisen haltijan kanssa
keskusteluihin maallisesta vallanhimosta enkä saadakseni uusia
oikeuksia.

"En, kautta pyhimysten.

"Sen tein vain suojellakseni erästä pyhän Pietarin ikivanhaa oikeutta."

"Erästä ikivanhaa oikeutta?" kysyi Belisarius harmistuneena.

"Erästä ikivanhaa oikeutta", toisti Silverius, "jota kirkko ei ole
tähän saakka tahtonut saada voimaan.

"Sen viholliset pakottavat sen tällä hetkellä toimimaan.

"Kuule siis, keisarin edustaja, kuulkaa, sotapäälliköt ja miekkamiehet!
Se, minkä kirkko lunasti Teodahadilta, on ollut sen omaisuutta jo kaksi
vuosisataa. Gootti on vain vahvistanut tämän omistusoikeuden.

"Samasta paikasta, mistä prefektin temppelin häväissyt käsi on tämän
sopimuskirjan varastanut, olisi hän voinut saada käsiinsä senkin
asiakirjan, johon oikeutemme alkuperäisesti nojautuu.

"Hurskas keisari Konstantinus, joka ensimmäisenä keisari Justinianuksen
edeltäjistä kääntyi ainoaan autuaaksi tekevään oppiin, on autuaan
äitinsä Helenan rukouksesta ja voitettuaan kaikki vihollisensa
pyhimysten ja erittäinkin pyhän Pietarin silminnähtävällä avulla
tunnustaakseen kiitollisuudella tämän avustuksen ja todistaakseen koko
maailmalle, että kruunun ja miekan on kumarruttava kirkon ristin
edessä, juhlallisella lahjoituskirjalla antanut ikuisiksi ajoiksi pyhän
Pietarin omaisuudeksi Rooman kaupungin ja kihlakunnan läheisine
kaupunkeineen ja maakuntineen sekä sen oikeus- ja poliisivallan,
tullien ja verojen määräämisen ja kaikki maallisen hallituksen
valtaoikeudet, että kirkolla olisi maallistakin valtaa voidakseen
helpommin täyttää maailmallisia tarkoituksiaan.

"Tämä lahjoitus on vahvistettu kaikkia muotoseikkoja noudattaen
laaditulla asiakirjalla. Gehennan kirouksella uhataan jokaista, joka
sitä vastustaa.

"Ja minä kysyn kolmiyhteisen Jumalan nimessä keisari Justinianukselta
aikooko hän tunnustaa tämän edeltäjänsä, Herrassa kuolleen keisari
Konstantinuksen toimenpiteen vai aikooko hän maallisesta vallanhimosta
kumota sen ja siten vetää päänsä päälle Gehennan kirouksen ja ikuisen
kadotuksen?"

Nämä Rooman piispan sanat lausuttuina hengellisen arvokkuuden voimalla
ja maailmallisen puhetaidon sääntöjen mukaan tekivät valtavan
vaikutuksen.

Belisarius, Prokopius ja sotapäälliköt, jotka äsken aikoivat ryhtyä
ankarasti tuomitsemaan petollista pappia, olivat nyt itse kuin.
syytettynä tuon äkkiä esille tuodun oikeusvaatimuksen nojalla.

Keisari näytti auttamattomasti menettäneen Italian sydämen, joka
joutuisi kirkon hallinnon alaiseksi.

Äsken vielä niin röyhkeät bysanttilaiset olivat aivan ääneti. Voiton
hymy huulilla paavi seisoi heidän keskellään.

Lopuksi kysyi Belisarius, joka tahtoi siirtää toisen hartioille paavin
kukistamisen tai tappion häpeän:

"Rooman prefekti, mitä sinulla on tähän sanottavaa?"

Tuskin huomattava ivanhymy huulillaan Cethegus kumarsi ja sanoi:

"Syytetty on puolustautunut erään asiakirjan perustalla.

"Luullakseni saattaisin hänet pahaan ahdinkoon, jos kieltäisin sen
olemassa olon ja vaatisin häntä heti esittämään meille alkuperäisen
asiakirjan.

"Mutta en tahdo käyttäytyä saivartelevan asianajajan tavoin miestä
kohtaan, joka nimittää itseään kristikunnan pääksi.

"Myönnän, että asiakirja on olemassa."

Belisarius liikahti paikallaan voimattomasta kiukusta.

"Vielä enemmän.

"Olen säästänyt pyhältä isältä vaivan hankkia asiakirjan tänne -- mikä
muuten olisi hänelle ollut vaikea tehtävä -- ja olen sen tuonut itse
temppelin häväisseessä kädessäni."

Hän otti vaippansa poimusta esille kellastuneen pergamentin ja katseli
hymyillen vuoroin sitä, vuoroin paavia ja Belisariusta nauttien näiden
kasvoista kuvastuvasta jännityksestä.

"Niin, vielä enemmän.

"Olen päiväkausia tutkinut asiakirjaa niin tarkoin kuin vihollinen voi
ja tarkastuttanut sen muodollisen kelpoisuuden joka kirjainta myöten
terävimmillä lainoppineilla kuin itse, ikävä kyllä, olen. Muun muassa
on nuori ystäväni Salvius Julianus sen tutkinut.

"Turhaan.

"Kunnioitettavan ja oppineen ystäväni Scaevolankaan tarkkanäköisyys ei
voisi keksiä siinä mitään virhettä eikä vaillinaisuutta.

"Kaikki oikeudelliset muodot, kaikki asiakirjan kumoamattomuudelle
välttämättömät väliehdot ovat lahjoituskirjaan hiuskarvalleen merkityt.
Olisin halunnut tutustua keisari Konstantinuksen protonotariukseen,
sillä hän on ollut ensi luokan lainoppinut."

Hän vaikeni katsellen ivallisesti Silveriusta, joka pyyhki hikeä
ohimoiltaan.

"Siis", sanoi Belisarius kuohuksissaan, "asiakirja on muodollisesti
aivan oikea -- ja niin muodoin oikeudellisesti pätevä."

"Niin on", huokasi Cethegus. "Lahjoituskirja on oikein tehty.

"Ikävä vain, että --"

"No", sanoi Belisarius.

"Ikävä vain, että se on väärennetty."

Kaikki huudahtivat.

Belisarius ja Antonina hypähtivät pystyyn, muut läsnäolijat astuivat
askeleen prefektiin päin.

Silverius vain peräytyi hiukan.

"Vääräkö", kysyi Belisarius. Ääni kajahti kuin riemuhuuto.

"Prefekti -- ystävä -- voitko sen todistaa?"

"Olisin kai muuten varonut sellaista väittämästä. Pergamentissa, jolle
lahjoituskirja on kirjoitettu, on kaikki vanhuuden merkit, poimut,
madonsyömät ja kaikenlaiset pilkut -- kaikki mitä niin iäkkäältä
pergamentilta voi vaatiakin. Onpa monin paikoin vaikea saada
kirjaimista selvääkin.

"Mutta sittenkin on asiakirja vain olevinaan niin vanha. Yhtä
taitavasti kuin useat naiset pysyttäytyvät nuoren näköisinä on tämä
pyhyys laadittu vanhaksi.

"Se on oikeata pergamenttia vanhasta, Konstantinuksen perustamasta,
vieläkin toimessa olevasta keisarillisesta pergamenttitehtaasta
Bysantissa."

"Asiaan", huusi Belisarius.

"Mutta kaikki eivät tietäne -- ja ikävä kyllä näyttää pyhä piispakin
jättäneen sen huomioonottamatta -- että näissä pergamenteissa merkitään
valmistamisvuosi vasempaan alakulmaan leimaamalla tuskin huomattavilla
kirjaimilla sen vuoden konsulien nimet.

"Katso nyt, päällikkö.

"Tämä asiakirja pitäisi olla laadittu, kuten sisällyksestä käy
selville, Konstantinuksen hallituksen kuudentenatoista vuotena, samana
vuonna, jona hän antoi sulkea pakanalliset temppelit, kuten tässä
hurskaassa pergamentissa sanotaan, ja vuosi sen jälkeen kun
Konstantinopoli koroitettiin pääkaupungiksi. Siinä mainitaankin oikeat
sen vuoden konsulit, Dalmatias ja Xenofilos.

"Mutta nyt on vain ihmeen kautta selitettävissä, -- mutta tässä kai
Jumala on tehnyt ihmeen kirkkonsa hyväksi -- että tuona vuonna, siis
vuonna kolmesataa kolmekymmentä viisi jälkeen Kristuksen syntymän jo
voitiin varmasti tietää, kuka olisi konsulina keisari Justinianuksen ja
kuningas Teoderikin kuoleman jälkeisenä vuonna. Sillä katsokaa, täällä
reunan alla on mainitsemani leima. Kirjoittaja ei ole sitä huomannut,
-- sitä onkin vaikea huomata, jollei pergamenttia pidetä tulta vasten
-- jokseenkin noin, näetkö Belisarius -- vaan maalannut päälle kolme
ristiä. Olen pessyt pois nämä ristit -- kuinka se taas olikaan --
'temppelin häväisseellä', mutta taitavalla kädelläni. Siinä on, kuten
näet: 'VI Indictio: Justinianus Augustus, yksin konsuli hallituksensa
ensimmäisenä vuonna'."

Silverius hoiperteli ja tarttui tuoliin, joka oli häntä varten tuotu.

"Pergamentti, jolle keisari Konstantinuksen protonotarius pari
vuosisataa sitten kirjoitti lahjoituskirjan, on siis vasta vuosi sitten
nyletty Bysantissa aasin selästä.

"Myönnä päällikkö, että tähän päättyy käsitettävän piiri ja
yliluonnollisen alkaa, että tässä ovat pyhimykset saaneet aikaan
ihmeen. Kunnioita taivaan tekoja."

Hän ojensi asiakirjan Belisariukselle.

"Tällä hetkellä olemme eläneet hyvän kappaleen maailmanhistoriaa sekä
pyhää että epäpyhää", tuumi Prokopius itsekseen.

"Oikeassa olet, kautta Justinianuksen unen", huudahti Belisarius
iloissaan.

"Rooman piispa, mitä sinulla on tähän sanomista?"

Suurella vaivalla Silverius oli saanut itsensä levolliseksi. Hän näki
elämäntyönsä vaipuvan maahan silmiensä edessä.

Masentuneella äänellä hän vastasi:

"Löysin asiakirjan muutamia kuukausia sitten kirkon arkistosta.

"Jos niin on, kuten on sanottu, olen pettynyt samoin kuin tekin."

"Mutta me emme ole pettyneet", väitti Cethegus hymyillen.

"En tiennyt mitään leimasta, sen vannon Kristuksen haavojen kautta."

"Sen uskon vannomattasikin, pyhä isä", vastasi Cethegus.

"Sinä kai ymmärrät, pappi", sanoi Belisarius nousten seisomaan, "että
tämän asian johdosta toimeenpannaan mitä ankarin --"

"Sitä toivonkin", sanoi Silverius, "oikeutenani."

"Sitä ei sinulta kielletä, ole varma siitä!

"Mutta minä en voi tuomita tässä asiassa. Vain keisarin viisaus voi
tämän ratkaista.

"Vulkaris, uskollinen herulini, sinun haltuusi uskon minä piispan.

"Sinä saatat hänet heti laivaan ja viet Bysanttiin."

"Minä panen vastalauseeni", sanoi Silverius.

"Minua ei voi maan päällä tuomita muu kuin oikeauskoisen kirkon
edustajain kokous.

"Minut on saatettava takaisin Roomaan."

"Roomaa et enää koskaan näe.

"Vastalauseestasi saa keisari Justinianus, oikeuden keisari, päättää
yhdessä Tribonianuksen kanssa.

"Mutta seuralaisesikin, Scaevola ja Albinus, prefektin väärät syyttäjät
ovat kovin epäluulonalaiset, koska prefekti on osoittautunut keisarin
uskollisimmaksi ystäväksi.

"Justinianus päättäköön, missä määrin he ovat syylliset.

"Viekää heidätkin kahleissa Bysanttiin.

"Laivoille.

"Menkää takaoven kautta, ei leirin läpi.

"Vulkaris, tämä pappi on keisarin vaarallisin vihollinen.

"Sinä vastaat hänestä hengelläsi."

"Minä vastaan", sanoi jättiläiskokoinen heruli laskien kätensä piispan
olkapäälle.

"Laivalle, pappi!

"Hän pääsee vain kuolleena käsistäni."

Silverius näki, että vastustus olisi vain aiheuttanut hänen arvoaan
alentavaa väkivaltaa.

Hän taipui ja lähti germaanin mukana, joka piti koko ajan kättään hänen
olallaan, teltan peräovelle, jonka vahtisotilas avasi.

Hänen täytyi kulkea Cetheguksen ohi.

Hän painoi päänsä alas eikä katsonutkaan tähän, mutta kuuli tämän
kuiskaavan:

"Silverius, tämä hetki on korvauksena voitostasi katakombeissa. -- Nyt
olemme kuitit."



KOLMASTOISTA LUKU.


Heti kun piispa oli poistunut teltasta, nousi Belisarius iloisena
istuimeltaan, riensi prefektin luo sekä syleili ja suuteli tätä.

"Suuret kiitokset sinulle, Cethegus Caesarius", sanoi hän.

"Minä kerron keisarille, että olet tänään pelastanut Rooman hänelle.
Hän on palkitseva sinua runsaasti."

Mutta Cethegus vastasi hymyillen:

"Tekoni palkitsevat itse itsensä."

Belisarius-sankaria oli näiden hetkien henkinen taistelu, jonka
kuluessa nopeasti vaihtelivat viha, pelko, jännitys ja voitonriemu,
väsyttänyt ja rasittanut enemmän kuin puolen päivää kestänyt taistelu
kypärä päässä ja kilpi kädessä.

Hän toivoi virkistystä ja lepoa ja antoi sotapäälliköilleen luvan
lähteä. Näistä ei yksikään poistunut teltasta, ennenkuin oli lausunut
prefektille tunnustuksensa ja kiitollisuutensa.

Tämä huomasi, että kaikki, yksin Belisariuskin, tunnustivat hänen
etevämmyytensä. Hänestä tuntui hyvältä, kun hän oli saanut muutamassa
hetkessä viekkaan piispan kukistetuksi ja ylpeät bysanttilaiset
nöyryytetyiksi.

Mutta hän ei ruvennut nauttimaan toimetonta voitoniloa.

Hän tiesi laakereilla lepäämisen vaarallisuuden. Laakeri huumaa.

Hän päätti heti täydentää voittoansa, käyttää parhaansa mukaan
hyväkseen henkistä ylivaltaansa, joka hänellä tällä hetkellä
kieltämättä oli Bysantin sankariin nähden, ja nyt vaikutelman
tuoreimmillaan ollen suunnata kauan valmistetun, ratkaisevan iskun.

Kun hän näitä miettien tarkasti päällikköjen jonoa näiden poistuessa
teltasta, ei hän huomannut, että kaksi silmää katseli häntä
omituisesti.

Nämä olivat Antoninan silmät.

Edellisten hetkien tapahtumat, joiden todistajana Antonina oli ollut,
olivat tehneet häneen omituisen vaikutuksen ja herättäneet sekavia
tunteita.

Ensi kerran elämässään hän oli nähnyt ihaillun puolijumalansa,
puolisonsa, olevan viisaan papin pauloissa kykenemättä auttamaan ja
puolustamaan itseään. Vain tämän pirullisen roomalaisen etevämmyys oli
pelastanut Belisariuksen.

Alussa hän oli tuntenut katkeraa vihaa tuota mahtavaa miestä kohtaan,
joka oli nöyryyttänyt hänen puolisoaan ja loukannut siten hänen
ylpeyttään.

Mutta tämä viha ei kestänyt kauan, ja kuta voimakkaammin Cetheguksen
etevämmyys keskustelujen aikana ilmeni, sitä mukaa muuttui hänen
vihastumisensa ihailuksi, peloksi ja alemmuuden tunteeksi. Hän käsitti
vain yhden seikan. Kirkko oli nöyryyttänyt hänen Belisariuksensa, mutta
Cethegus oli nöyryyttänyt sekä hänen Belisariuksensa että kirkon.

Hänen tunteisiinsa yhtyi erottamattomasti tuskallinen toivo, että tuo
mies pysyisi hänen puolisonsa liittolaisena eikä koskaan tulisi tämän
viholliseksi.

Lyhyesti sanoen, Cethegus oli Belisariuksen puolisossa tehnyt tärkeän
henkisen valloituksen, jonka hän itsekin pian huomasi.

Silmät maahan luotuina tuo kaunis, muuten niin itseensä luottava nainen
tuli hänen luokseen. Hän katsahti Antoninaan. Silloin tämä punastui ja
ojensi hänelle vapisevan kätensä.

"Rooman prefekti", sanoi tämä, "Antonina kiittää sinua sydämestään.

"Sinä olet tehnyt Belisariukselle ja keisarille suuren palveluksen.

"Olkaamme ystäviä."

Ihmetellen katseli Prokopius, joka oli jäänyt telttaan, tätä kohtausta.

"Odysseukseni taikoo itse Kirkenkin", ajatteli hän.

Mutta Cethegus huomasi heti, kuinka Antoninan henki taipui hänen
edessään ja millaisen vaikutusvoiman hän näin sai Belisariukseen.

"Kaunis magistra militum", sanoi hän kohottautuen pystyyn, "ystävyytesi
on voittoni kaunein laakeri.

"Panen sen heti koetukselle.

"Minä pyydän sinua ja Prokopiusta todistajikseni, liittolaisikseni
neuvotteluun, jonka nyt aion alkaa Belisariuksen kanssa."

"Nytkö?" kysyi Belisarius tyytymättömänä.

"Tulkaa, viettäkäämme ensin ruoan ja cekubaviinin ääressä papin
kukistumista."

Hän meni ovelle päin.

Mutta Cethegus jäi levollisesti seisomaan keskelle telttaa ja Antonina
ja Prokopius olivat niin täydellisesti hänen vaikutusvaltansa alaisia,
etteivät uskaltaneet seurata Belisariusta.

Tämä kääntyi takaisin ja kysyi:

"Täytyykö tuo neuvottelu välttämättömästi pitää tänään?"

"Täytyy", vastasi Cethegus taluttaen Antoninan takaisin istumaan.

Belisariuskin palasi takaisin.

"No, puhu siis, mutta lyhyesti."

"Niin lyhyesti kuin suinkin.

"Olen aina huomannut, että hyville ystäville ja suurille vihollisille
täytyy olla avomielinen, avomielisyys on varmin side tai paras ase.

"Sen periaatteen mukaan toimin minä tälläkin hetkellä.

"Kun sanoin, että tekoni palkitsee itsensä, niin tahdoin
sillä huomauttaa, etten riistänyt petolliselta papilta Rooman
hallinto-oikeutta yksinomaan keisarin vuoksi ja hyväksi."

Belisarius tuli tarkkaavaisemmaksi.

Prokopius antoi säikähtäen ystävänsä liian rohkeaa avomielisyyttä tälle
varoittavan merkin.

Antoninan tarkka silmä huomasi sen. Hän säpsähti ja rupesi katselemaan
heitä molempia epäluuloisesti.

Cethegus tajusi tämän.

"Ei, Prokopius", sanoi hän Belisariuksen ihmeeksi, "ystävämme täällä
huomaavat kuitenkin pian, että Cethegus on mies, jonka kunnianhimoa ei
tyydytä Justinianuksen armollinen hymy.

"En ole pelastanut Roomaa keisarin vuoksi."

"Kenen vuoksi olet sen pelastanut", kysyi Belisarius totisena.

"Ensi sijassa Rooman vuoksi.

"Olen roomalainen. Rakastan ikuista Roomaani.

"Siitä ei saanut tulla pappien palvelija.

"Mutta se ei saa joutua keisarin orjattareksikaan.

"Olen tasavaltalainen", sanoi hän heilauttaen ylpeästi päätään.

Belisarius hymyili. Prefekti tuntui hänestä nyt vähäpätöisemmältä kuin
tähän saakka.

Prokopius kohautti olkapäitään ja sanoi: "Käsittämätöntä."

Mutta Antoninaa miellytti tällainen avomielisyys suuresti.

"Olen kyllä tiennyt sen, että vain Belisariuksen miekan avulla voimme
päästä vapaaksi barbaarien vallasta.

"Ikävä kyllä, ei aikamme ole vielä niin kypsynyt, että unelmani
tasavaltalaisesta vapaudesta voitaisiin toteuttaa.

"Roomalaisten täytyy ensin taas muuttua Catoiksi, tämän sukupolven
täytyy kuolla ja minä tunnustan, että Rooma toistaiseksi vain
Justinianuksen kilven suojassa saa turvan barbaareita vastaan.

"Sen vuoksi kumarrumme tämän kilven edessä toistaiseksi."

"Ei hullumpaa", ajatteli Prokopius. "Keisarin on suojeltava heitä
siksi, kunnes he ovat tarpeeksi vahvoja ajaakseen hänet pois Roomasta."

"Nämä ovat unelmia, prefekti", sanoi Belisarius sääliväisesti. "Mitä
käytännöllisiä seurauksia niistä on?"

"Niistä on se käytännöllinen seuraus, ettei Rooman tarvitse antautua
keisarille sidotuin käsin eikä ilman ehtoja.

"Justinianuksella on muitakin palvelijoita kuin Belisarius.

"Ajattele, jos sydämetön Narses tulee seuraajaksesi."

Sankarin otsa synkistyi.

"Senvuoksi mainitsen sinulle ehdot, joilla Caesarin kaupunki laskee
sinut ja sotajoukkosi muuriensa sisään."

Tämä oli Belisariuksesta liikaa.

Kiukuissaan hän hypähti ylös, hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä
salamoivat.

"Rooman prefekti", huusi hän leijonan karjumista muistuttavalla
äänellä, "sinä unohdat itsesi ja asemasi.

"Huomenna vien Roomaa vastaan seitsemänkymmentä tuhatta miestä.

"Kuka minua estää tulemasta kaupunkiin ilman ehtoja?"

"Minä", vastasi Cethegus levollisesti. "Minä en houri, Belisarius.

"Katso tätä kaupungin ja sen varustusten asemakaavaa.

"Päällikönsilmäsi käsittää sen vahvuuden nopeammin kuin minun silmäni."

Hän otti esille pergamenttilevyn ja asetti sen telttapöydälle.

Belisarius silmäsi sitä välinpitämättömästi ja huudahti heti:

"Tämä asemakaava on väärä.

"Prokopius, anna meidän asemakaavamme tuolta kotelosta.

"Katsos nyt! Nuo haudat ovat täyttyneet, nuo tornit kaatuneet, nuo
muurit revityt rikki, nuo portit ovat turvattomat.

"Sinun asemakaavasi esittää Rooman varustuksia niiden muinaisessa,
peloittavassa kunnossa.

"Se on vanhentunut, Rooman prefekti."

"Ei, Belisarius, sinun asemakaavasi on vanhentunut. Nämä muurit,
haudat, tornit ja portit ovat taas kunnossa."

"Mistä alkaen?"

"Viime vuodesta."

"Kuka ne on pannut kuntoon?"

"Minä."

Belisarius katsoi pelästyneenä asemakaavaa.

Antonina katseli huolestuneena puolisonsa kasvojen ilmettä.

"Prefekti", sanoi Belisarius vihdoin, "jos asiat ovat niin kuin sanot,
olet sinä perillä sodasta, varsinkin linnoitussodasta.

"Mutta sotaan tarvitaan sotajoukkokin. Tyhjät vallisi eivät minua
pidätä."

"Ne eivät ole tyhjät.

"Sinun täytyy myöntää, että kaksikymmentä tuhatta miestä voi puolustaa
Roomaa, nimittäin tätä minun Roomaani, joka on kuvattu tähän
asemakaavaan, toista vuotta Belisariustakin vastaan.

"Ja kun sen myönnät, niin voin ilmoittaa sinulle, että näissä
varustuksissa on tällä hetkellä kolmekymmentäviisi tuhatta aseellista
miestä."

"Ovatko gootit palanneet takaisin", huudahti Belisarius.

Prokopius tuli hämmästyneenä lähemmäksi.

"Ei, nuo kolmekymmentäviisi tuhatta miestä ovat minun käskettävinäni.

"Olen jo vuosikausia opettanut veltostuneita roomalaisia aseiden
käyttöön ja herättänyt heissä sotaisen harrastuksen.

"Siten on minulla tällä hetkellä käytettävänäni kolmekymmentä
taistelukuntoista kohorttia, joissa kussakin on lähes tuhat miestä."

Belisarius koetti salata vihastustaan ja kohautti olkapäitään.

"Minä myönnän", -- jatkoi Cethegus -- "etteivät nämä joukot voisi
avonaisella kentällä vastustaa Belisariuksen sotajoukkoa.

"Mutta minä vakuutan, että he puolustavat uljaasti näitä muureja.

"Sitäpaitsi olen omilla varoillani pestannut seitsemän tuhatta
isaurilaista ja abasgilaista palkkasoturia -- kaikki valioväkeä -- ja
kuljettanut ne vähitellen kenenkään huomaamatta pienissä joukoissa
Ostiaan, Roomaan ja Rooman ympäristölle.

"Epäiletkö sitä? Tässä on luettelo noihin kolmeenkymmeneen kohorttiin
kuuluvista miehistä ja tässä on isaurilaisten kanssa tehty sopimus.

"Nyt näet selvästi, millä kannalla asiat ovat.

"Jos suostut ehtoihini, niin ovat nuo kolmekymmentäviisi tuhatta
miestä puolellasi, Rooma, minun Roomani, tämä Rooma, joka on tässä
asemakaavassa kuvattuna ja jota sinä sanoit peloittavan vahvaksi, on
puolellasi ja Cethegus on puolellasi.

"Mutta jollet sinä hyväksy ehtojani, niin estyy koko voittokulkusi,
jonka onnistuminen riippuu suuressa määrässä nopeudestasi.

"Sinun on piiritettävä Roomaa kuukausmääriä.

"Gooteilla on runsaasti aikaa kokoontuakseen.

"Me itse kutsumme heidät takaisin. He saapuvat kolme kertaa sinua
voimakkaampina kaupungin avuksi, eikä sinua voi pelastaa varmasta
perikadosta muu kuin ihme."

"Tai sinun kuolemasi tällä hetkellä, paholainen", huusi Belisarius
kykenemättä enää hillitsemään vihaansa ja veti miekkansa tupesta.

"Keisarin nimessä, Prokopius! Ota tuo petturi vangiksi. Hänen täytyy
kuolla tällä hetkellä."

Hämmästyneenä, epäröiden Prokopius meni molempien miesten väliin.
Antonina riensi puolisonsa luo ja koetti tarttua hänen oikeaan
käteensä.

"Oletteko te yhdessä juonessa hänen kanssaan", huusi Belisarius
vimmoissaan.

"Vartijat tänne!"

Kummankin oven kautta tuli sisään kaksi keihäsmiestä telttaan. Sillä
välin Belisarius oli riistäytynyt irti Antoninasta ja paiskannut
vasemmalla kädellään väkevän Prokopiuksen syrjään ikäänkuin tämä olisi
ollut pieni lapsi. Kohottaen miekkansa hirvittävään iskuun hän hyökkäsi
Cethegusta kohti.

Mutta äkkiä hän pysähtyi ja antoi aseen, joka jo hipaisi uhatun rintaa,
vaipua.

Sillä Cethegus seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas ja
kasvonvärettäkään muuttamatta katsoi kylmästi raivoavaan Belisariukseen
hymyillen äärettömän ylenkatseellisesti.

"Mitä tuo katse ja tuo hymy tarkoittaa", kysyi Belisarius.

Prokopius viittasi ääneti vartijoita poistumaan.

"Säälin sotapäällikön mainettasi, jonka silmänräpäyksen vihastuminen
olisi ikuisiksi ajoiksi turmellut.

"Jos iskusi olisi sattunut, olisit sinä ollut hukassa."

"Minä", sanoi Belisarius nauraen. "Sinä olisit luullakseni ollut
hukassa."

"Ja sinä myös.

"Luuletko sinä, että minä tyhmänrohkeasti pistän pääni jalopeuran
kitaan?

"Ei ollut vaikeata arvata, että sinunlaisesi sankari tahtoisi
ensikädessä ratkaista pulman hyvällä miekaniskulla.

"Sen vuoksi ryhdyinkin varokeinoihin.

"Eilisestä alkaen on Rooma jälkeen jättämäni kirjallisen käskyn mukaan
sokeasti minua tottelevien miesten käsissä.

"Hadrianuksen hauta, Kapitolium ja kaikki portit ja tornit ovat
isaurilaisteni ja legioonalaisteni vartioimat.

"Sotatribuneilleni, kuolemaa halveksiville nuorukaisille olen antanut
seuraavan käskyn siltä varalta, että sinä saapuisit Rooman edustalle
ilman minua."

Hän ojensi Prokopiukselle papyruskäärön.

Tämä luki:

"Lucius ja Marcus Liciniukselle Cethegus, Rooman prefekti.

"Olen joutunut bysanttilaisten hirmuvallan uhriksi.

"Kostakaa minun puolestani. Kutsukaa gootit takaisin.

"Minä vaadin sitä valanne nimessä.

"Barbaarit ovat siedettävämmät kuin Justinianuksen voudit.

"Pitäkää puolianne viimeiseen mieheen saakka.

"Uhratkaa kaupunki liekeille, ennenkuin luovutatte sen tyrannin
sotajoukolle."

"Sinä näet siis", sanoi Cethegus, "ettei kuolemani avaa sinulle Rooman
portteja, vaan päinvastoin sulkee ne iäksi.

"Sinun täytyy ryhtyä piirittämään kaupunkia tai suostua sovintoon
kanssani."

Belisarius katsahti vihaisesti, mutta samalla ihaillen rohkeaa miestä,
joka määräsi hänelle ehtoja hänen sotajoukkonsa keskellä.

Hän pisti miekkansa tuppeen, istuutui tuolilleen ja sanoi:

"Mitkä ovat luovuttamisehdot?"

"Niitä on vain kaksi.

"Ensiksi annat komennettavakseni pienen osan joukostasi.

"En liene tuntematon bysanttilaisille."

"Myönnän. Sinä saat arkonina komennettavaksesi kaksi tuhatta miestä
illyrialaista jalkaväkeä ja tuhat saraseenilaista ja maurilaista
ratsumiestä. Tyydytkö siihen?"

"Täydellisesti.

"Toiseksi.

"Riippumattomuuden keisarista ja sinusta takaa minulle vain se, että
Rooma on täydellisesti vallassani.

"Tämä koskee myöskin sinun Roomassa oloaikaasi.

"Sen vuoksi jää koko oikea Tiberin ranta ja Hadrianuksen hauta sekä
vasemmalta puolelta Kapitolium ja kaikki vallitukset pyhän Paavalin
porttiin saakka etelässä koko sodan ajaksi isaurilaisteni ja
roomalaisteni käsiin. Sinä saat sen sijaan haltuusi muun osan
vasemmalla Tiberin rannalla olevasta kaupungista, flaminilaisesta
portista pohjoisessa appilaiseen porttiin saakka etelässä."

Belisarius silmäsi asemakaavaa.

"Ei ole hullummin ajateltu. Näistä paikoista voit sinä karkoittaa minut
kaupungista millä hetkellä tahansa tai teljetä joen. Se ei käy päinsä."

"Varustaudu sitten taisteluun gootteja ja Cethegusta vastaan Rooman
muurien edustalla."

Belisarius hypähti pystyyn.

"Menkää! Jättäkää minut kahden kesken Prokopiuksen kanssa.

"Cethegus, odota päätöstäni!"

"Huomiseen saakka", sanoi tämä.

"Auringon noustessa lähden Roomaan joukkosi etunenässä tai -- yksin."

Muutamia päiviä myöhemmin Belisariuksen sotajoukko marssi ikuiseen
kaupunkiin asinarisen portin kautta.

Rajattomalla riemulla tervehdittiin vapauttajaa. Hän ja hänen
puolisonsa, joka ratsasti sirolla hevosella hänen rinnallaan, melkein
peittyivät kukkiin.

Kaikki talot olivat koristetut matoilla ja seppeleillä.

Mutta juhlimisen esine ei näyttänyt iloiselta. Hän oli alla päin ja
silmäili synkästi Kapitoliumia ja valleja, joilla liehuivat vanhoja
roomalaisia kotkia mukailemalla tehdyt kaupunkilais-legioonien merkit
eivätkä Bysantin lohikäärmeliput.

Asinarisella portilla oli nuori Lucius Licinius peräyttänyt
keisarillisen sotajoukon etujoukon. Raskas ristikko ei kohonnut,
ennenkuin prefekti Cethegus ilmestyi komean mustan hevosensa selässä
Belisariuksen rinnalle.

Lucius ihmetteli ihaillussa ystävässään tapahtunutta muutosta.

Kylmä, ankara umpimielisyys oli kadonnut. Hän näytti suuremmalta,
nuoremmalta. Voitonilo ilmeni hänen kasvoistaan, ryhdistään ja koko
olemuksestaan.

Hänellä oli päässään korkea, runsaasti kullattu kypärä, josta
purppuranvärinen hevosenhäntä aaltoili panssariin saakka. Tämä oli
kallisarvoinen ateenalainen taideteos. Jokaisessa sen levyistä oli
hienosti tehty korkokuva pakotetusta hopeasta. Kaikki kuvat esittivät
roomalaisten voittoja.

Hänen voitonriemuiset kasvonsa, hänen ylpeä ryhtinsä ja loistava
varuksensa saattoivat varjoon sekä Belisariuksen että koko tämän
alipäällikköjen komean seurueen, joka Johanneksen johdolla kulki heidän
jäljessään.

Ja tämä hänen esiintymisensä oli niin silmiinpistävää, että se vaikutti
kansanjoukkoon, kun saattue oli kulkenut jonkin matkaa. Vähitellen
alkoikin huuto "Cethegus" kuulua yhtä voimakkaana, jollei
voimakkaampanakin kuin "Belisarius".

Antoninan hieno korva huomasi tämän. Levottomana hän rupesi joka kerta
saattueen seisahtuessa kuuntelemaan väkijoukon huutoja ja puheita.

Kun he olivat kulkeneet Tiituksen termien ohi ja päässeet Flaviuksen
amfiteatterin luona Via sacralle, täytyi heidän pysähtyä suuren
väkijoukon vuoksi. Kadulle oli laadittu kapea riemuportti, jonka läpi
päästiin vain hyvin hitaasti.

"Voitto keisari Justinianukselle ja hänen sotapäällikölleen
Belisariukselle", oli portissa kirjoitettuna.

Sillä aikaa kun Antonina luki tätä, kuuli hän erään vanhuksen, joka ei
juuri tuntunut olevan perillä asioista, tekevän kaikenlaisia kysymyksiä
pojalleen, eräälle Cetheguksen legioonalaiselle.

"Siis, Cajus, tuo synkkä mies kimon selässä on --"

"Niin, hän on Belisarius, kuten sanoin", vastasi poika.

"Vai niin! No -- entä tuo komea, riemuitsevan näköinen sankari hänen
vasemmalla puolellaan -- tuo, joka ajaa mustalla hevosella -- hän on
varmaankin Justinianus itse, hänen herransa ja keisarinsa."

"Ei sinne päinkään, isä! Keisari istuu rauhallisesti kultaisessa
hovissaan Bysantissa ja kirjoittaa lakeja.

"Ei, hänhän on Cethegus, _meidän_ Cetheguksemme, minun Cethegukseni,
prefekti, joka lahjoitti minulle tämän miekan.

"Niin, hän on miesten mies.

"Tribunini Licinius sanoi nimittäin: 'Jos hän tahtoisi, ei Belisarius
koskaan näkisi Rooman portteja sisältäpäin'."

Antonina löi hevostaan kiivaasti pienellä hopeasauvalla ja ajaa
karautti nopeasti riemuportin läpi.

Cethegus saattoi Belisariusta ja tämän puolisoa Pincioiden palatsille
saakka, joka oli pantu kuntoon heidän asunnokseen.

Täällä hän lausui jäähyväiset ja lähti auttamaan bysanttilaisia
sotapäällikköjä joukkojen majoittamisessa. Nämä sijoitettiin osittain
kaupungin asukkaiden luo ja yleisiin rakennuksiin, osittain telttoihin
kaupungin ulkopuolelle.

"Kun olet virkistynyt tämän päivän väsymyksestä, Belisarius, pyydän
sinua ja Antoninaa sekä etevimpiä päälliköitäsi luokseni illalliselle",
sanoi Cethegus lähtiessään.

Muutaman tunnin kuluttua Marcus Licinius, Piso ja Balbus tulivat
noutamaan kutsuttuja.

He saattoivat kantotuolia, jossa Antonina ja Belisarius istuivat.
Päälliköt kulkivat jalkaisin.

"Missä prefekti asuu", kysyi Belisarius noustessaan kantotuoliin.

"Sinun täällä ollessasi päivisin Hadrianuksen haudalla, öisin
Kapitoliumissa."

Belisarius säpsähti.

Kulkue lähestyi Kapitoliumia.

Ihmetellen Belisarius katseli varustuksia ja valleja, jotka kaksisataa
vuotta kestäneen rappiotilan jälkeen oli kunnostettu peloittavan
vahvoiksi.

Kuljettuaan pitkän, kapean, pimeän, kiemurtelevan käytävän läpi he
saapuivat vahvalle rautaportille, joka oli suljettuna kuten
sota-aikana.

Marcus Licinius antoi vartijoille merkin.

"Mikä on tunnussana", kysyttiin sisäpuolelta.

"Caesar ja Cethegus", vastasi Marcus.

Silloin ovet aukenivat. Sisäpuolella näkyi kaksinkertainen rivi
roomalaisia legioonalaisia ja isaurilaisia palkkasotureita. Viime
mainitut olivat silmiin saakka puetut rautaan ja aseina heillä oli
kaksoiskirveet.

Lucius Licinius seisoi roomalaisten etunenässä paljas miekka kädessä.
Isaurilaisten päällikkönä oli heidän ruhtinaansa Sandil.

Bysanttilaiset pysähtyivät hetkeksi. Heihin tekivät nämä graniitti- ja
rautajoukkiot mahtavan vaikutuksen.

Äkkiä käytävä tuli valoisaksi. Sen takaosasta rupesi kuulumaan soittoa,
ja soihdunkantajaan ja huilunpuhaltajain seuraamana astui esille
Cethegus aseettomana, päässään seppele, jollaisia juhlien isännät
tavallisesti pitävät, ja puettuna kallisarvoiseen, purppurasilkkiseen
pukuun.

Hän sanoi hymyillen:

"Tervetuloa! Huilut ja tuubat julistakoot: tämä on elämäni ihanin
hetki, sillä Belisarius on _minun_ vieraanani Kapitoliumissa."

Torvien raikuessa hän vei vieraansa linnoitukseen.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Näiden tapausten sattuessa bysanttilaisten ja roomalaisten kesken
tapahtui goottienkin joukossa yhtä ja toista ratkaisevaa.

Pikamarssissa herttua Guntaris ja kreivi Arahad olivat rientäneet
Florentiasta, jonne olivat jättäneet pienen varusväen, kuningatar
mukanaan Ravennan edustalle.

Jos he pääsisivät tämän linnoituksen luo, jota pidettiin
valloittamattomana, ja saisivat sen haltuunsa, ennenkuin Vitiges ehtisi
sinne, voisivat he määrätä kuninkaalle ehdot.

He olivat paljon edellä ja toivoivat, että kuninkaalta menisi pitkä
aika Florentian piirittämiseen.

Mutta he menettivät melkein kokonaan etumatkansa sen vuoksi, että
lähimmät, Ravennaan vievän tien varrella olevat kaupungit ja
linnoitukset ilmoittivat olevansa Vitigeksen puolella. Kapinoitsijoiden
oli pakko tehdä suuri mutka ensin pohjoiseen Bononiaehen (Bolognaan)
päin, joka oli ruvennut heidän puolelleen, ja vasta sieltä he
pääsisivät marssimaan Ravennaa kohti.

Kun he saapuivat merilinnoitusta ympäröiviin suoseutuihin noin puolen
päivänmatkan päähän kaupungista, ei kuninkaan joukkoja vielä näkynyt
eikä kuulunut.

Guntaris salli väsyneiden miestensä ruveta lepäämään, varsinkin kun jo
oli iltapäivä. Hän lähetti vain pienen ratsastajaparven veljensä
johdolla ilmoittamaan heidän tulostaan linnoituksessa oleville
gooteille.

Mutta jo varhain seuraavana aamuna kreivi Arahad saapui paeten takaisin
leiriin kovin harventuneen joukkonsa kanssa.

"Jumalan miekan nimessä", huusi Guntaris, "mistä tulet?"

"Ravennasta tulemme.

"Saavuimme kaupungin uloimpien varustusten luo ja pyysimme päästä
sisäpuolelle. Mutta meitä ei laskettu, vaikka itse menin esille ja
pyysin puheilleni Ravennan kreiviä, Grippa-vanhusta.

"Tämä selitti, että saisimme huomenna hänen ja Ravennassa olevien
goottien vastauksen, -- sekä me että kuninkaan sotajoukko, jonka
etujoukot jo lähenivät kaupunkia kaakosta päin."

"Mahdotonta", huusi Guntaris kiukuissaan.

"En voinut muuta kuin peräytyä, vaikka en käsittänytkään tätä ystävämme
Grippan menettelyä.

"Ilmoituksen kuninkaan sotajoukon saapumisesta pidin niinikään
vanhuksen turhana peloitteluna, kunnes äkkiä vihollisen ratsumiehet
Tarentumin kreivin, mustan Tejan johdolla ja huutaen: 'Eläköön,
kuningas Vitiges' hyökkäsivät miesteni kimppuun, jotka ratsastelivat
kaupungin eteläpuolella hakien kuivaa leiripaikkaa, ja ajoivat heidät
kiivaan taistelun perästä pakosalle."

"Sinä hourit", huudahti Guntaris. "Onko heillä siivet? Onko Florentia
pyyhkäisty pois heidän tieltään?"

"Ei, mutta eräs picentiniläinen talonpoika kertoi, että Vitiges rientää
Ravennaan rantatietä Auximumin ja Ariminumin kautta."

"Ja Florentian on hän jättänyt selkänsä taa. Sen tyhmyyden hän saa
maksaa."

"Florentia on joutunut hänen käsiinsä. Hän lähetti kaupunkia vastaan
Hildebadin, joka otti sen väkirynnäköllä.

"Hän -- tuo raivoisa härkä -- iski omin käsin Mars-portin rikki."

Synkän näköisenä herttua Guntaris kuunteli näitä onnettomuuden sanomia.
Mutta hän teki nopeasti päätöksensä.

Hän lähti heti kaikkine joukkoineen kaupunkia vastaan aikoen vallata
sen äkkirynnäköllä.

Yritys epäonnistui.

Mutta kapinalliset huomasivat tyytyväisyydekseen, että linnoitus, jonka
omistaminen olisi ratkaissut tämän kansalaissodan, ei ollut avannut
porttejaan kuninkaallekaan.

Tämä oli leiriytynyt Ravennasta kaakkoon merikaupungin Classiksen
edustalle.

Herttua Guntaris huomasi heti, että rämemaat Ravennan luoteispuolella
tarjosivat myöskin varman turvapaikan, ja hän rakennutti sinne nopeasti
hyvin vallitetun leirin.

Molemmat puolueet olivat siten vastakkaisilta tahoilta tunkeutuneet
kuninkaankaupungin luo ja ahdistivat sitä kuin kaksi kiivasta kosijaa
kainoa neitoa, joka ei näyttänyt kummastakaan oikein välittävän.

Seuraavana aamuna lähti linnoituksen luoteisesta -- Honoriuksen -- ja
kaakkoisesta -- Teoderikin -- portista kummastakin lähetystö, johon
kuului ravennalaisia ja gootteja. Toinen lähetystö vei kapinallisten,
toinen kuninkaan leiriin tärkeitä sanomia Ravennasta.

Nämä lienevät olleet omituisia.

Molemmat sotapäälliköt, Guntaris ja Vitiges, olivat nimittäin
merkillisen yksimielisiä siinä, että he salasivat ne tarkasti ja
pitivät huolta siitä, etteivät sotajoukot saisi niistä vihiä.

Lähettiläät vietiin heti molempien leirien päällikönteltoista
sotapäällikköjen ympäröiminä takaisin kaupungin portille. Päälliköt
katsoivat, etteivät lähettiläät saaneet puhutella sotamiehiä.

Mutta sanomien seuraus huomattiin selvästi kummassakin leirissä.

Molempien kapinallisten päällikköjen välillä syntyi kiivas riita.
Sitten keskusteli herttua Guntaris vilkkaasti kauniin vankinsa kanssa,
jonka vain kreivi Arahadin väliintulo -- niin kerrottiin -- pelasti
vanhemman veljen vihanpurkauksilta.

Sitten vaipui kapinallisten leiri neuvottomuuden lepoon.

Ravennalaisen lähetystön käynti vastakkaisessa leirissä aiheutti
vakavampia seurauksia.

Ensimmäinen vastaus, jonka kuningas Vitiges lähetystön viesteihin
antoi, oli käsky yleiseen hyökkäykseen kaupunkia vastaan.

Ihmeissään Hildebrand ja Teja, sekä koko sotajoukko tottelivat tätä
käskyä.

Oli toivottu, että vahvan linnoituksen portit pian vapaaehtoisesti
avautuisivat kuninkaalle.

Vastoin goottilaisten tapaa ja vastoin omaa, muuten niin avomielistä
luonnettaan kuningas salasi kaikilta -- läheisimmiltä ystäviltäänkin --
lähettilästen tuomat sanomat ja tämän epätoivoisen teon syyt.

Äänettöminä, päätään pudistellen ja jotenkin toivottomina sotamiehet
varustautuivat odottamattomaan rynnäkköön.

Se lyötiin takaisin.

Turhaan kuningas ajoi goottejaan kerran toisensa perästä jyrkkiä
kalliovalleja vastaan.

Turhaan hän nousi kolmasti ensimmäisenä miehenä rynnäkköportaille.
Aamusta varhain auringon laskuun saakka hyökkääjät olivat tehneet
ryntäyksiä pääsemättä askeltakaan eteenpäin. Linnoitus vahvisti taas
vanhan maineensa valloittamattomuudesta.

Ja kun heitetty kivi lopuksi iski kuninkaan tainnoksiin, joten hänet
täytyi kantaa pois sodan melskeestä, veivät Teja ja Hildebrand väsyneet
joukot takaisin leiriin.

Sotajoukon mieliala oli seuraavana yönä synkkä ja painostava.

Edellisenä päivänä oli kärsitty tuntuvia vahinkoja voittamatta mitään.
Se oli vain huomattu, ettei kaupunkia voida väkivallalla saada.

Ravennan goottilainen varusväki oli taistellut valleilla
Ravennan porvarien rinnalla. Goottien kuningas piiritti omaa
hallituskaupunkiaan, valtakunnan vahvinta linnoitusta, jonka sisällä
oli toivottu turvaa Belisariusta vastaan sekä siten voitettu aikaa
sotajoukkojen kokoamista varten.

Mutta pahinta oli, että sotajoukko syytti kuningasta tästä onnettomasta
taistelusta ja veljessodan välttämättömyydestä.

Miksi olivat keskustelut kaupungin kanssa niin äkkiä lopetetut?

Miksi ei sotajoukolle ilmoitettu edes keskustelujen lopettamisen syytä,
että olisi saatu tietää, oliko se pätevä.

Miksi kuningas pelkäsi valoa?

Sotamiehet istuivat alla päin vartiotuliensa ääressä tai venyivät
teltoissaan hoitaen haavojaan ja korjaillen aseitaan. Nyt eivät
tavallisuuden mukaan vanhat sankarilaulut kaikuneet leiripöytien
ääressä. Kun päälliköt kulkivat pitkin leirinkatuja, kuulivat he
kuningasta sadateltavan.

Aamupuolella yötä saapui leiriin Hildebad, joka tuli joukkoineen
Florentiasta.

Suru ja raivo kiehuivat hänessä hänen saadessaan tiedon tästä
verisestä, onnettomasta taistelusta. Hän aikoi heti mennä kuninkaan
luo. Mutta kun tämä vielä oli tiedottomana Hildebrandin hoidossa, vei
kreivi Teja hänet telttaansa ja vastaili hänen kysymyksiinsä.

Vähän ajan perästä vanha asemestarikin saapui sinne. Hänen kasvoissaan
oli niin omituinen ilme, että Hildebad hyppäsi pelästyneenä
karhuntaljalta, joka oli hänen vuoteenaan, ja että Tejakin kysyi
kiivaasti:

"Kuinka on kuninkaan laita? Kuinka hänen haavansa ovat? Kuoleeko hän?"

Vanhus pudisti surullisena päätään.

"Ei, mutta jos oikein arvaan, niin olisi parempi, että hän kuolisi.
Sillä minä tunnen hänet ja hänen jalon sydämensä."

"Mitä arvaat? Mitä tarkoitat?"

"Hiljaa, hiljaa", sanoi Hildebrand surullisesti ja istuutui. "Vitiges
parka! Asia luullakseni tulee liiankin pian ilmi."

Hän vaikeni.

"Millaisessa tilassa hän oli lähtiessäsi?" kysyi Teja.

"Haavakuume oli jo lakannut yrttieni vaikutuksesta. Hän voi huomenna
nousta hevosen selkään. Mutta hän puhui kuumehoureissaan omituisia
asioita -- toivoakseni ne olivat vain unia, mutta jos ne ovat totta,
niin surkuttelen häntä."

Enempää ei saatu umpimieliseltä vanhukselta tietää. Vähän ajan perästä
Vitiges kutsui nämä kolme päällikköä luokseen.

He tapasivat hänet ihmeekseen täysissä varusteissa, vaikkakin hänen
täytyi nojata miekkaansa pysyäkseen pystyssä. Pöydällä oli hänen
kuninkaallinen kruunukypäränsä ja pyhä, kultanuppinen kuninkaan sauva
valkoisesta saarnipuusta.

Ystävykset pelästyivät nähdessään, millaisiksi nämä tavallisesti niin
miehekkään kauniit kasvot olivat muuttuneet.

Hän oli varmaankin juuri päättänyt ankaran sisällisen taistelun.

Tämä vaatimaton, täydellinen luonne ei voinut kestää taistelua
velvollisuudentunteensa ja sydämensä välillä.

"Olen kutsunut teidät", sanoi hän vaivalloisesti, "kuulemaan
päätöstäni, jonka täyttämisessä luotan teihin.

"Kuinka suuret olivat tappiomme eilisessä taistelussa?"

"Kolmetuhatta kuollutta", vastasi kreivi Teja hyvin totisena.

"Ja yli kuusituhatta haavoitettua", lisäsi Hildebrand.

Vitiges painoi silmänsä kiinni.

Sitten hän sanoi:

"Ei ole muuta keinoa.

"Teja, käske heti sotajoukko uuteen rynnäkköön."

"Kuinka? Mitä?" huusivat nuo kolme päällikköä kuin yhdestä suusta.

"Ei ole muuta keinoa", toisti kuningas.

"Kuinka monta miestä toit tänne mukanasi, Hildebad?"

"Kolme tuhatta, mutta he ovat väsyneitä marssista. He eivät voi
taistella tänään."

"Niinpä siis ryntäämme taas yksin", sanoi Vitiges tarttuen
keihääseensä.

"Kuningas", sanoi Teja, "eilen emme voittaneet kiveäkään linnoituksesta
ja tänään on meitä yhdeksän tuhatta vähemmän."

"Ja haavoittumattomat ovat väsyneet ja kovin alakuloiset."

"Meidän täytyy saada Ravenna käsiimme."

"Me emme koskaan saa sitä rynnäköllä", sanoi kreivi Teja.

"Sepähän nähdään", arveli Vitiges.

"Olin tätä kaupunkia piirittämässä suuren kuninkaani kanssa",
varoitteli Hildebrand. "Hän teki seitsemäntoista turhaa rynnäkköä. Me
saimme kaupungin käsiimme nälän avulla -- kolmen vuoden perästä."

"Meidän on tehtävä rynnäkkö", sanoi Vitiges. "Käskekää miehet
liikkeelle."

Teja aikoi lähteä teltasta.

Hildebrand pysäytti hänet.

"Jää tänne", sanoi vanhus. "Me emme voi sitä enää salata. Kuningas!
Gootit nurisevat. He eivät tottelisi tänään. Rynnäkkö on mahdoton."

"Ovatko asiat sillä kannalla", sanoi Vitiges katkerasti. "Onko rynnäkkö
mahdoton?

"Silloin on vain yksi tie mahdollinen. Minun olisi pitänyt ehdottaa
sitä jo eilen -- silloin eläisivät vielä nuo kolme tuhatta goottia.

"Hildebad, ota tuolta kruunu ja sauva.

"Mene kapinallisten leiriin ja laske ne nuoren Arahadin jalkojen
juureen. Hän naikoon Matasuntan. Minä sotajoukkoineni tunnustan hänet
kuninkaaksi."

Ja hän heittäytyi väsyneenä vuoteelleen.

"Sinä puhut taas kuumehoureessa", sanoi Hildebrand.

"Mahdotonta", sanoi Teja.

"Mahdotonta! Onko siis kaikki mahdotonta? Taistelu on mahdotonta ja
kruunusta luopuminen näyttää myös olevan mahdotonta.

"Ravennasta saapuneen sanoman jälkeen ei ole muuta keinoa, vanhus."

Hän vaikeni.

Muut katselivat toisiaan omituisesti.

Lopuksi sanoi vanhus:

"Millainen se sanoma on? Kenties keksimme jonkin keinon.

"Kahdeksan silmää näkee paremmin kuin kaksi."

"Ei", vastasi Vitiges, "ei tässä, sillä tässä ei ole mitään nähtävää.
Olisin sen siinä tapauksessa jo aikoja sitten ilmoittanut teille. Mutta
siitä ei olisi ollut mitään hyötyä.

"Olen toiminut omalla vastuullani.

"Tuolla on Ravennasta saapunut kirje. Älkää ilmaisko sitä
sotajoukolle."

Vanhus otti pergamenttikäärön ja luki:

"Goottisoturit ja Ravennan asukkaat Faesulaen kreiville --"

"Hävyttömät", huusi Hildebad.

"Tuscian herttualle Guntarikselle ja Astan kreiville Arahadille.

"Tämän kaupungin gootit ja porvarit selittävät molemmille porttiensa
ulkopuolella oleville sotajoukoille, että he uskollisina amelungien
kuuluisalle suvulle ja muistaen suuren Teoderik-kuninkaan
unohtumattomia hyviä töitä ovat päättäneet totella tätä hallitsijasukua
niin kauan kuin siitä on yksikään jäsen jäljellä. Me tunnustamme sen
vuoksi vain Matasuntan goottien ja italialaisten hallitsijattareksi.
Vain kuningatar Matasuntalle avaamme nämä vahvat portit. Kaikkia muita
vastaan puolustamme kaupunkiamme viimeiseen saakka."

"Hurjat", sanoi kreivi Teja.

"Käsittämätöntä", sanoi Hildebad.

Mutta Hildebrand taittoi pergamentin kokoon ja sanoi:

"Minä käsitän sen hyvin.

"Gootteihin nähden tiedätte, että kaupungin varustusväkenä ovat kaikki
Teoderikin seuralaiset, jotka ovat vannoneet kuninkaalle, etteivät he
koskaan salli syrjäyttää hänen sukuaan valtaistuimelta. Minäkin olen
tämän valan vannonut, mutta olen aina ajatellut suvun miespuolisia
jäseniä enkä värttinäväkeä. Sen vuoksi täytyi minun silloin puoltaa
Teodahadia, mutta hänen petoksensa ilmitultua voin hyväksyä Vitigeksen
kuninkaakseni.

"Ravennan kreivi, Grippa-vanhus ja hänen puoluelaisensa luulevat, että
tuo vala on sitova suvun naispuolisiinkin jäseniin nähden. Saatte olla
varmat siitä, että nuo harmaantuneet sankarit, goottien valtakunnan
vanhimmat ja Teoderikin asetoverit antavat ennemmin hakata itsensä mies
mieheltä palasiksi kuin luopuvat tällä tavalla käsittämästään valasta.
Ja, kautta Teoderikin, he ovat oikeassa. Mutta ravennalaiset ovat sekä
kiitollisia että viekkaita. He toivovat, että gootit ja bysanttilaiset
joutuvat taisteluun heidän muuriensa edustalla.

"Jos Belisarius, joka sanoo tulleensa kostamaan Amalasuntan puolesta,
voittaa, ei hän voi rangaista kaupunkia, joka on pitänyt tämän tyttären
puolta. Jos me voitamme, niin on linnan varusväki pakottanut sulkemaan
portit."

"Olkoon kuinka tahansa", sanoi kuningas, "niin te ymmärrätte
menettelyni.

"Jos sotamiehet saavat tietää ravennalaisten ehdon, niin moni heistä
tulee toivottomaksi ja menee kapinallisten puolelle, joiden hallussa
ruhtinatar on.

"Minulla on vain kaksi tietä valittavana. Minun on joko vallattava
kaupunki tai -- luovuttava kruunusta. Edellistä olemme turhaan
koettaneet ja te sanotte, että yritystä on turha uudistaa.

"Siis on jäljellä vain toinen tie -- kruunusta luopuminen.

"Arahad ottakoon neidon vaimokseen ja saakoon kruunun. Minä vannon
hänelle ensimmäisenä uskollisuutta ja puolustan yhdessä hänen
urhoollisen veljensä kanssa valtakuntaa."

"Ei koskaan", huusi Hildebad. "Sinä jäät kuninkaaksemme.

"Minä en koskaan taivuta päätäni tuon nulikan edessä.

"Salli meidän huomenna hyökätä kapinoitsijan kimppuun. Minä yksin
karkoitan heidät leiristä ja kannan kuninkaallisen neitosen, jonka
edessä nuo vahvat portit aukenevat kuin taikavoimalla, _meidän_
telttoihimme."

"Mitä hyötyä meillä on siitä, että hän on käsissämme", sanoi kreivi
Teja. "Se ei hyödytä meitä, jollemme julista häntä kuningattareksemme.

"Haluatko sinä sitä?

"Etkö ole saanut jo tarpeeksi Amalasuntasta ja Gotelindiksesta?

"Haluatko vielä naisvaltaa?"

"Jumala meitä siitä varjelkoon", vastasi Hildebad nauraen.

"Niin minäkin arvelen", sanoi kuningas, "muuten olisin jo aikoja sitten
käyttänyt sitä keinoa."

"Maatkaamme siis täällä, kunnes kaupunki mätänee."

"Älkää menkö", sanoi Vitiges. "Me emme voi odottaa. Muutaman päivän
perästä voi Belisarius tulla sotajoukkoineen noita kukkuloita alas ja
voittaa minut, herttua Guntariksen ja kaupungin toisen toisensa
jälkeen. Silloin goottien valtakunta ja kansa ovat hukassa.

"Kaksi tietä vain on olemassa: Rynnäkkö --"

"Mahdoton", sanoi Hildebrand.

"Tai kruunusta luopuminen.

"Teja, ota kruunu. En keksi muuta keinoa."

Nuoret miehet olivat kahden vaiheilla.

Silloin Hildebrand-vanhus lausui katsahtaen kuningasta surullisesti ja
hellästi:

"Minä tiedän keinon, tuskallisen, mutta ainoan. Sinun on valittava se,
Vitiges, vaikka se musertaakin sydämesi."

Vitiges katsoi häntä kysyvästi. Teja ja Hildebad ihmettelivät muuten
kivikovan vanhuksen lempeyttä.

"Menkää te ulos", jatkoi tämä, "minun on puhuttava kahden kesken
kuninkaan kanssa."



VIIDESTOISTA LUKU.


Ääneti Teja ja Hildebad lähtivät teltasta ja kävelivät päätöstä
odottaessaan leirikatua edestakaisin.

Teltasta kuului silloin tällöin Hildebrandin ääni. Hän kaiketikin
koetti taivuttaa kuningasta johonkin. Joskus kuului kuninkaan
huudahdus.

"Mitä vanhuksella on mielessä", kysyi Hildebad pysähtyen. "Tiedätkö
sinä?"

"Minä aavistan", sanoi Teja huoaten. "Vitiges parka."

"Perhana, mitä sinä tarkoitat?"

"Ole vaiti", sanoi Teja. "Aikanaan kyllä saat sen tietää."

Taas kului pitkä aika.

Kuninkaan ääni kuului kiivaalta ja tuskalliselta. Hän tuntui
puolustautuvan Hildebrandia vastaan.

"Miksi tuo halliparta kiusaa uljasta kuningastamme", huusi Hildebad
kärsimättömänä.

"Aikooko hän murhata hänet?

"Minä menen kuninkaan avuksi."

Mutta Teja tarttui häneen kiinni.

"Jää tänne", sanoi hän. "Ei kai ole muuta keinoa."

Kun Hildebad koetti irroittautua hänestä, rupesi leirikadun yläpäästä
kuulumaan melua.

Kaksi vahtia koetti turhaan pidättää väkevää goottia, joka aikoi
tunkeutua kuninkaan teltalle. Mies oli nähtävästi saapunut pitkältä
ratsastusmatkalta.

"Päästä minut, hyvä ystävä", huusi hän, "tai lyön sinut kuoliaaksi."

Hän kohotti uhkaavasti raskasta nuijaansa.

"Ei käy laatuun.

"Sinun täytyy odottaa.

"Ylimmät päälliköt ovat parhaillaan hänen teltassaan."

"Vaikka Valhallan kaikki suuret jumalat olisivat yhdessä Herran
Kristuksen kanssa hänen teltassaan, niin täytyy minun päästä hänen
luokseen.

"Ensin on ihminen isä ja puoliso ja sitten vasta kuningas. Päästä minut
hyvällä."

"Tuon äänen tunnen", sanoi Teja mennen sinne päin, "ja miehen myös.

"Vakis, mitä sinulla on täällä tekemistä?"

"Oi herra", huusi uskollinen palvelija, "olipa hyvä, että tapasin
teidät.

"Sanokaa näille miehille, että he antavat minun mennä. Silloin ei minun
tarvitse heitä tappaa. Minun täytyy heti päästä isäntäparkani luo."

"Antakaa hänen mennä, muuten hän täyttää uhkauksensa. Minä tunnen
hänet. Mitä sinulla on kuninkaalle asiaa?"

"Saattakaa minut heti hänen luokseen. Minulla on surullisia sanomia
vaimolta ja lapselta."

"Vaimolta ja lapselta", toisti Hildebad hämmästyneenä. "Vitigeksellä on
siis vaimo."

"Harvat sen tietävät", sanoi Teja.

"Hän ei koskaan lähtenyt tilaltaan, ei koskaan tullut hoviin.

"Tuskin kukaan tuntee häntä. Mutta kaikki, jotka hänet tuntevat,
kunnioittavat häntä.

"Minä en tunne hänen vertaistaan."

"Te olette oikeassa, herra, kuten ainakin", sanoi Vakis surullisesti.

"Äiti parka, isä parka.

"Mutta saattakaa minut sisään.

"Kuningatar Rautgundis saapuu heti tänne. Minun täytyy valmistaa
herraani."

Teja työnsi ääneti miehen telttaan ja meni Hildebadin kanssa hänen
perässään.

He tapasivat Hildebrandin istumassa kuninkaan vuoteella levollisena
kuin välttämättömyys, nojaten leukaansa käteen ja kättään
kivikirveeseen.

Hän istui liikkumattomana ja katsoi tarkasti kuningasta, joka
kuohuksissaan, kiivain askelin käveli edestakaisin eikä huomannut edes
telttaan tulijoitakaan.

"Ei, ei, ei koskaan", huusi hän. "Se on julmaa, häpeällistä,
mahdotonta."

"Niin täytyy tehdä", sanoi Hildebrand aivan levollisena.

"Ei, sanon minä", huusi kuningas kääntyen ovelle päin.

Vakis oli hänen edessään.

Hän tuijotti tähän. Silloin uskollinen palvelija heittäytyi itkien
polvilleen.

"Vakis", huudahti kuningas pelästyneenä, "mitä tietoja sinä tuot?

"Tuletko sinä hänen luotaan?

"Nouse -- mitä on tapahtunut?"

"Oi, kuninkaani", vaikeroi Vakis yhä polvistuneena. "Sydämeeni koskee
nähdessäni teidät.

"En voinut sille mitään. Olen voimieni mukaan kostanut."

Silloin tarttui Vitiges häntä hartioihin.

"Puhu, ihminen! Mitä oli kostettava? Vaimoni --"

"Hän elää, hän tulee tänne, mutta lapsenne --"

"Lapseni", sanoi Vitiges kalveten, "Atalvin! Mitä hänelle on
tapahtunut?"

"Kuollut, herra, -- murhattu."

Kiusattu isä parkaisi.

Hän peitti kasvonsa käsiinsä. Teja ja Hildebad lähestyivät osanottavina
häntä.

Vain Hildebrand pysyi liikkumattomana ja katsoa tuijotti ryhmää.

Vakis ei kestänyt äänettömyyttä.

Hän koetti tarttua herransa käsiin.

Silloin nämä vaipuivat itsestään.

Kaksi suurta kyyneltä ilmestyi sankarin ruskeille poskille. Hän ei
hävennyt niitä.

"Murhattu", sanoi hän. "Roomalaiset ovat murhanneet viattoman lapseni."

"Pelkurit paholaiset", huusi Hildebad.

Teja puristi kätensä nyrkkiin ja hänen huulensa liikkuivat
äänettömästi.

"Calpurnius", sanoi Vitiges katsoen Vakista.

"Niin, Calpurnius.

"Tieto kuninkaan vaalista oli saapunut tilallesi ja vaimosi ja poikasi
olivat saaneet kutsusi saapua leiriin.

"Atalvin iloitsi tavattomasti, koska hänkin oli nyt kuninkaanpoika,
kuten Sigfrid, joka tappoi lohikäärmeen.

"Hän tahtoi heti lähteä seikkailumatkoille tappamaan lohikäärmeitä ja
julmia jättiläisiä.

"Silloin naapurikin saapui Roomasta.

"Minä huomasin, että hän näytti entistä synkemmältä ja
kateellisemmalta. Minä vartioin sen vuoksi huolellisesti taloasi.

"Mutta suojella lasta -- kuka osasi ajatellakaan, että lapsia pitäisi
vartioida."

Vitiges pudisti surullisena päätään.

"Poika ei olisi mitenkään malttanut odottaa hetkeä, jolloin hän saisi
nähdä isänsä sotaleirissä ja tuhannet goottisoturit ja jolloin hän
saisi katsella taistelua läheltä.

"Hän viskasi heti pois puumiekkansa ja sanoi, että kuninkaanpojalla
täytyy olla rautamiekka, varsinkin sota-aikana.

"Minun täytyi hankkia hänelle metsästyspuukko, vieläpä teroittaakin se.

"Tämä miekka mukanaan hän lähti varhain joka aamu äitinsä luota.

"Ja kun äiti kysyi: 'Minne?' sanoi hän nauraen: 'Seikkailulle, rakas
äiti' ja juoksi metsään.

"Eräänä päivänä hän tuli kotiin väsyneenä ja vaatteet repaleina, mutta
ylpeän näköisenä. Hän ei kertonut mitään, mainitsi vain leikkineensä
Sigfridiä.

"Mutta minulla oli omat ajatukseni.

"Ja kun kerran näin veripilkkuja hänen miekassaan, hiivin hänen
jälkeensä metsään.

"Luuloni oli oikea.

"Olin kerran näyttänyt hänelle luolan kalliossa, joka on aivan puron
äyräällä, ja varoittanut häntä sinne menemästä, koska siellä oli
kymmenittäin myrkyllisiä kyykäärmeitä.

"Hän kyseli silloin minulta tarkoin kaiken, mitä tiesin käärmeistä. Kun
sanoin, että yksi ainoa purema oli hengenvaarallinen ja että eräs
marjanpoimija, jota käärme oli purrut paljaaseen jalkaan, oli heti
kuollut, veti hän puumiekkansa esille ja aikoi hyökätä luolaan.

"Minä pelästyin ja sain suurella vaivalla hänet pidätetyksi.

"Nyt muistin heti käärmeet ja kaduin, että olin antanut hänelle
rauta-aseen.

"Löysin hänet pian metsästä kivilouhoksesta orjantappuroiden ja risujen
seasta. Hän otti sieltä suuren puukilven, jonka hän itse oli veistänyt
ja sinne kätkenyt.

"Siihen oli äsken maalattu kruunu.

"Hän veti miekkansa esille ja juoksi ilosta huutaen luolaan.

"Minä katselin ympärilleni. Maassa oli kappaleiksi hakattuina viisi
kuusi suurta käärmettä. Minä menin luolaan, mutta en hennonut häntä
häiritä, vaikka olinkin huolissani hänen vuokseen, sillä hän taisteli
niin uljaasti.

"Hän heitteli kivillä paksua kyytä ja ajoi sen ulos kolostaan, jolloin
se tuli kieli pitkällä häntä vastaan. Juuri kun se aikoi hyökätä hänen
päälleen, pisti hän nuolennopeasti kilpensä eteen ja iski sen samassa
poikki.

"Silloin huusin minä hänet sieltä pois ja toruin häntä ankarasti.

"Mutta hän katseli uhkamielisesti luolaa ja sanoi:

"'Älä vain kerro äidille mitään. Minä tapan ne kuitenkin viimeiseen
saakka.'

"Minä sanoin ottavani häneltä miekan.

"'Silloin taistelen puisella, jos se on sinusta mieluisempaa', huusi
hän.

"'Mutta se on häpeäksi kuninkaanpojalle.'

"Seuraavina päivinä otin hänet mukaani niitylle ja näytin, kuinka
hevosia otetaan kiinni.

"Se miellytti häntä suuresti.

"Muutaman päivän perästä lähdemme matkalle, arvelin itsekseni.

"Mutta eräänä aamuna hän pääsi pujahtamaan käsistäni ja minä lähdin
työhön.

"Kuljin kiertotietä puron kautta luullen tapaavani hänet luolalla.

"Mutta en nähnyt häntä.

"Hänen miekankantimensa löysin revittynä orjantappurapensaasta ja
puukilpensä rikkinäisenä maasta.

"Pelästyneenä katselin ympärilleni, mutta--"

"Kerro nopeammin", huusi kuningas.

"Mutta", sanoi Hildebad.

"Mutta kalliolla ei näkynyt mitään.

"Silloin huomasin pehmeässä hiekassa suuret miehen jäljet.

"Seurasin niitä.

"Ne veivät kallion äkkijyrkälle reunalle.

"Minä katson alas.

"Siellä --"

Vitiges horjui.

"Herra parka!

"Siellä oli pieni ruumis puron rannalla.

"En tiedä, kuinka tulin kalliorinnettä alas, mutta pian olin
alhaalla --

"Siellä hän makasi, pieni miekka lujasti kädessä, kallioiden ruhjomana,
valkoinen tukka veren tahraamana."

"Vaikene", sanoi Teja pannen kätensä Vakiksen olkapäälle. Hildebad
tarttui voihkien vuoteelle kaatuneen isän käteen.

"Lapseni, suloinen lapseni, vaimoni", vaikeroi tämä.

"Minä tunsin hänen sydämensä vielä lyövän.

"Hän tuli tuntoihinsa, kun olin valellut hänen päätään vedellä.

"Hän avasi silmänsä ja tunsi minut.

"'Sinä olet pudonnut, lapseni', valittelin minä.

"'En', sanoi hän. 'En ole pudonnut. Minut heitettiin.'

"Olin jäykkänä kauhusta.

"'Calpurnius', kuiskasi hän, 'tuli äkkiä kallionkulman takaa, kun
tapoin käärmeitä.'

"'Tule mukaani', sanoi hän ja koetti tarttua kiinni minuun.

"'Mutta hän näytti ilkeältä ja viekkaalta.'

"'Minä juoksin taaksepäin.'

"'Tule', sanoi hän, 'tai sidon sinut.'

"'Minutko', huusin minä. 'Isäni on goottien ja sinun kuninkaasi'.

"'Koetahan koskeakaan minuun.'

"'Silloin hän raivostui, koetti lyödä minua kepillään ja tuli
lähemmäksi. Mutta minä tiesin, että renkimme olivat lähellä puita
hakkaamassa ja huusin apua. Samalla peräydyin kallion reunalle saakka.'

"'Hän katseli pelästyneenä ympärilleen.'

"'Väkemme oli varmaankin kuullut huutoni, sillä kirveiden kalske
taukosi.'

"'Silloin hän hyökkäsi äkkiä minua kohti ja työnsi minut kalliolta alas
huutaen: 'Kuole, pikku kyykäärme'."

Teja puri huuliaan.

"Konna", huusi Hildebad.

Vitiges riistäytyi tuskasta huutaen ystäviensä käsistä.

"Kerro lyhyesti", sanoi Teja.

"Hän meni taas tainnoksiin.

"Minä kannoin hänet kotiin äidin luo.

"Hän avasi vielä kerran silmänsä.

"Tervehdys sinulle oli hänen viimeinen sanansa."

"Ja vaimoni -- onko hän epätoivoinen?"

"Ei, herra. Hän on kultaa, mutta samalla myös terästä.

"Kun poika oli sulkenut silmänsä, näytti hän ääneti akkunasta ulos
oikealle.

"Minä ymmärsin. Siellä oli murhaajan talo.

"Varustin kaikki palvelijasi aseilla ja johdin heidät kostoon. Me
panimme murhatun pojan kilvellesi ja kannoimme häntä keskellämme.

"Ja Rautgundis kulki miekka kädessä ruumiin jäljessä.

"Huvilan portilla laskimme me pojan maahan.

"Calpurnius itse oli paennut nopeimmalla hevosellaan Belisariuksen
leiriin.

"Mutta hänen veljensä ja poikansa ja kaksikymmentä orjaa oli pihalla.
He aikoivat juuri nousta hevosten selkään lähteäkseen hänen jälkeensä.

"Me kohotimme kolminkertaisen sotahuudon.

"Sitten hyökkäsimme heidän kimppuunsa.

"Me tapoimme heidät _kaikki_ ja poltimme sitten talonkin.

"Kuningatar Rautgundis katsoi puuhiamme seisoen miekkaansa nojaten
vartijana ruumiin ääressä eikä lausunut sanaakaan.

"Minut hän lähetti seuraavana päivänä luoksesi.

"Hänen piti lähteä perässä heti, kun hän oli polttanut ruumiin.

"Ja kun menetin yhden päivän sen vuoksi, että kapinalliset olivat
sulkeneet lyhimmän tien, voi hän olla täällä aivan heti."

"Lapseni, lapseni, vaimo-raukkani.

"Tämä on ensimmäinen kruunun tuottama siunaus.

"Ja", huusi hän tuskan aiheuttamalla kiivaudella vanhukselle, "vieläkö
sinä, julmuri, aiot nytkin vaatia minulta tätä sietämätöntä uhrausta?"

Vanhus nousi hitaasti ylös.

"Ei mikään ole sietämätöntä, mikä on välttämätöntä.

"Talvikin on siedettävä.

"Ja vanhuus.

"Ja kuolema!

"Ne tulevat kysymättä, suvaitaanko niitä.

"Ne tulevat.

"Ja me siedämme ne.

"Koska meidän täytyy.

"Mutta minä kuulen naisen ääntä ja hameiden kahinaa.

"Me lähdemme."

Vitiges kääntyi oveen päin.

Teltan ovella seisoi harmaassa puvussa ja musta harso silmillä hänen
vaimonsa Rautgundis painaen pientä marmoriuurnaa rintaansa vasten.

Lemmekkään tuskan ja tuskallisen hellä huudahdus -- -- ja puolisot
syleilivät toisiaan.

Ääneti miehet lähtivät teltasta.



KUUDESTOISTA LUKU.


Ulkona Teja seisahdutti vanhuksen.

"Sinä kiusaat kuningasta turhaan", sanoi hän.

"Hän ei suostu siihen.

"Hän ei voikaan.

"Nyt kaikkein vähiten."

"Mistä sinä tiedät --", keskeytti vanhus.

"Hiljaa! Minä aavistan sen, kuten kaikki onnettomuudet."

"Silloin kai myönnät, että hänen täytyy."

"Hän -- _hän_ ei koskaan sitä tee."

"Mutta -- sinä luulet, että vaimo itse tekee."

"Kenties."

"Varmasti hän tekee", sanoi Hildebrand.

"Niin, hän on ihmeellinen nainen", sanoi Teja.

Sillä aikaa kun lähinnä seuraavina päivinä tämä nyt lapseton pariskunta
antautui hiljaiselle surulleen ja Vitiges tuskin lähti teltastaan,
sattui usein, että kuninkaallisen piiritysjoukon etuvartijat ja
Ravennan goottilaisen varusväen uloimmat vartijastot joutuivat
sanasotaan itsestään syntyneen aselevon aikana.

He haukkuivat toisiaan ja syyttivät toista puoluetta kansalaissodasta.

Piirittäjät valittivat, että varusväki oli valtakunnan ollessa suuressa
hädässä sulkenut valitulta kuninkaalta hallituskaupungin portit.

Ravennalaiset moittivat, ettei Vitiges osoittanut amalien tyttärelle
tarpeellista kunnioitusta.

Vanha kreivi Grippa itse kuuli kerran vartijoita tarkastaessaan miesten
huomaamatta tällaisen keskustelun.

Äkkiä hän tuli esille ja huusi Vitigeksen miehille, jotka kehuivat
kuningastaan:

"Vai niin? Onko sekin jaloa ja kuninkaallista, että hän vastaamatta
kohteliaaseen kirjeeseemme ryntää kuin hurja kaupungin kimppuun?

"Me tahdomme vain Matasuntan kuningattareksi.

"No, miksi hän ei voi samalla olla kuningas.

"Onko uhraus jakaa kruunu ja vuode maailman kauneimman naisen,
ruhtinatar Kaunotukan kanssa, jonka sulosta laulajat kaduilla laulavat?

"Pitikö ennemmin niin monen tuhannen urhoollisen gootin kaatua?

"No, rynnätköön hän vain.

"Sittenpähän nähdään, kumpi ensin murtuu, hänen itsepäisyytensä vaiko
nämä kalliot."

Vanhuksen sanat vaikuttivat valtavasti muurin edustalla oleviin
gootteihin.

He eivät löytäneet sanaakaan kuninkaansa puolustukseksi.

Hänen avioliitostaan he eivät tienneet enempää kuin muukaan joukko.
Rautgundiksen leirissä olo ei ollenkaan muuttanut asioita, sillä hän ei
ollut suinkaan saapunut kuningattaren tavoin.

Kuohuksissaan miehet riensivät takaisin leiriin ja kertoivat kuulemansa
sekä huomauttivat, että kuningas oli itsekkyydessään uhrannut veljiensä
veren.

"Sen vuoksi on siis kaupungista tullut sanoma salattu", huusivat he.

Pian ilmestyi leirikaduille joukkoja, jotka alussa hiljempaa, mutta
vähitellen yhä äänekkäämmin keskustelivat asiasta ja haukkuivat
kuningasta.

Sen aikaiset germaanit käyttäytyivät kuninkaitaan kohtaan niin
suorasukaisesti, että bysanttilaiset sitä kauhistuen kuuntelivat.

Lähtö Roomasta, Ravennan luona kärsityn tappion häpeä, suru kaatuneiden
veljien puolesta ja kiukku kuninkaan salaperäisyyden johdosta nostivat
nyt tyytymättömyyden myrskyn häntä vastaan. Se oli sitäkin
vaarallisempi, kun se ei ollut puhjennut ilmi.

Sotapäälliköt huomasivat kyllä joukossa vallitsevan mielialan, sillä
uhkaussanat eivät sanottavasti vaienneet heidänkään lähestyessään.

Mutta rankaisemalla uhkaajia he olisivat vain pahentaneet asiaa.

Ja usein, kun kreivi Teja ja Hildebad aikoivat ryhtyä nuhtelemaan
miehiä, pidätti vanha asemestari heitä.

"Antakaa kuohua", sanoi hän. "Minä lopetan, kun on tarpeeksi kuohunut.

"Ainoa vaara on", mutisi hän puoliääneen itsekseen --

"Että kapinallisten johtajat ehtisivät ennen meitä", sanoi Teja.

"Oikein, kaikki arvaava.

"Mutta eipä siltä näytä.

"Karkulaiset kertovat, että ruhtinatar kieltäytyy tiukasti.

"Hän uhkaa ennen tappaa itsensä kuin ruveta Arahadin vaimoksi."

"Se ei paljoa merkitse", arveli Hildebad.

"Sinä et tunne tämän amelungien vesan intohimoista luonnetta.

"Hänellä on Teoderikin verta suonissaan sekä tämän tulinen sielu ja hän
voi lopuksi tehdä meillekin pahan kolttosen."

"Vitiges on toisenlainen kosija kuin tuo Astan poikanen", kuiskasi
Teja.

"Siihen minäkin luotan", tuumi Hildebad.

"Antakaamme hänen olla muutamia päiviä rauhassa", sanoi vanhus.

"Sallikaamme surun saada osansa. Ennen emme voi häntä taivuttaa.

"Älkää sitä häiritkö. Antakaa hänen olla teltassaan vaimonsa luona.

"Minun täytyy pian häiritä häntä."

Mutta vanhuksen täytyi ennen aikomustaan ja aivan odottamattomasta
syystä häiritä kuninkaansa suruaikaa.

Regetan kokous oli niiden goottien varalta, jotka menisivät
bysanttilaisten puolelle säätänyt lain, joka uhkasi näitä häpeällisellä
kuolemalla.

Sellaisia tapauksia sattui tosin hyvin harvoin. Vain niissä seuduissa,
joissa harvalukuiset gootit olivat joutuneet tiheän roomalaisväestön
keskuuteen ja menneet naimisiin roomalaisten kanssa, olivat tällaiset
tapaukset tavallisempia.

Vanha asemestari vihasi erityisesti näitä roistoja, jotka häpäisivät
itsensä ja kansansa.

Hän oli myöskin saanut aikaan tämän karkulaisia koskevan lain.

Sitä ei ollut vielä tarvittu ja se oli jo melkein unohdettukin.

Äkkiä sattui tapaus, joka saattoi lain käytäntöön. --

Belisarius oli itse pääjoukkoineen vielä Roomassa.

Useammista syistä hän tahtoi ensin tehdä tämän kaupungin
sotaliikkeittensä tukikohdaksi Italiassa.

Mutta hän oli lähettänyt peräytyvien goottien jälkeen useita
partiojoukkoja ahdistamaan ja häiritsemään näitä sekä etenkin
valtaamaan lukemattomia linnoituksia, linnoja ja kaupunkeja, joista
italialaiset olivat tappaneet tai karkoittaneet goottilaisen
varusväen tai jotka, jollei niissä ollut varusväkeä, olivat hyvin
yksinkertaisesti menneet "roomalaisten keisarin" puolelle.

Sellaisia tapauksia sattui melkein joka päivä, varsinkin kun goottien
kuningas peräytyi ja kun goottien valtakunta näytti kapinan synnyttyä
olevan hukassa.

Monet linnat ja kaupungit menivät Belisariuksen puolelle -- joko
pakosta tai vapaasta tahdosta -- heti bysanttilaisten joukkojen
ilmestyttyä niiden edustalle.

Mutta kun useimmat kaupungit tahtoivat, että ne ainakin näennäisesti
pakotettaisiin antautumaan -- siltä varalta, että he voisivat
puolustautua tällä, jos gootit vastoin luuloa sittenkin voittaisivat --
täytyi Belisariuksen sitäkin suuremmalla syyllä lähettää pieniä,
etupäässä italialaisista ja bysanttilaisista kokoonpantuja joukkoja,
luopioiden johdolla, jotka tunsivat paikat ja olot.

Nämä joukot tekivät goottien yhtämittaisen peräytymisen rohkaisemina
retkiä hyvin kauas sisämaahan. Jokainen valloitettu linnoitus oli
lähtökohtana yhä kauemmas ulottuville retkeilyille.

Eräs sellainen partiojoukko oli äskettäin vallannut Castellum
Marcianum-nimisen linnoituksen Caesenan luona. Linnoitus oli lähellä
kuninkaallista leiriä korkealla kukkulalla pinjametsän keskellä.

Hildebrand-vanhus, jolle ylipäällikkyys oli kuninkaan haavoittumisen
jälkeen uskottu, katseli karsaasti vihollisten edistymistä ja
italialaisten petollisuutta. Kun hän ei tahtonut käyttää joukkoaan
herttua Guntarista eikä Ravennaa vastaan, -- hän toivoi selkkausten
selviävän rauhallisesti -- päätti hän antaa partiojoukoille hyvän
läksytyksen.

Vakoilijat olivat ilmoittaneet Rautgundiksen saapumisen jälkeisenä
päivänä, että Castellum Marcianumin bysanttilainen varusväki uhkasi jo
Caesenaa, goottilaisen leirin selkäpuolella olevaa tärkeää kaupunkia.

Kiukuissaan vanha asemestari vannoi saattavansa nuo uskalikot
perikatoon.

Hän johti itse tuhatta ratsumiestä, jotka yön hiljaisuudessa, hevosten
kaviot olkitukoilla käärittyinä, lähtivät Caesenaan päin.

Hyökkäys onnistui täydellisesti.

Huomaamatta he pääsivät linnoituksen juurella olevaan metsään saakka.

Täällä sijoitti Hildebrand puolet miehistään ympäri linnaa. Toinen
puoli astui hevosten selästä ja seurasi hiljaa vanhusta kalliopolkua
pitkin linnalle.

Porteilla olevat vahdit yllätettiin ja bysanttilaiset pakenivat
vihollisen ylivoimaa pelästyen pitkin vuorenrinnettä metsään, jossa he
melkein kaikki joutuivat goottien vangeiksi.

Palavan linnan liekit loivat valoa yöhön.

Pieni joukko bysanttilaisia vetäytyi taistellen kallion juurella olevan
joen yli, jonka poikki vei vain kapea silta.

Täällä pidätti Hildebrandin ratsumiehiä yksi ainoa mies, varuksen
komeudesta päättäen joukon johtaja.

Tämä pitkä, notkea ja näköjään nuori mies -- hänen kypäränsä silmikko
oli laskettu alas -- taisteli epätoivon vimmalla ja suojeli miestensä
pakotietä. Hän oli jo tappanut neljä goottia.

Silloin vanha asemestari saapui paikalle ja katseli vähän aikaa tätä
epätasaista taistelua.

"Antaudu, urhoollinen mies", huusi hän yksinäiselle soturille, "minä
takaan henkesi".

Tämän huudon kuullessaan bysanttilainen vavahti. Silmänräpäykseksi hän
laski miekkansa ja katseli vanhusta.

Mutta heti sen jälkeen hän hyökkäsi eteenpäin ja sitten takaisin. Hän
oli lyönyt lähimmältä mieheltä käden irti ruumiista.

Hämmästyneinä gootit peräytyivät.

Hildebrand kiukustui.

"Eteenpäin", huusi hän. "Ei enää armoa! Heittäkää häntä keihäillä!"

"Hän on noiduttu rautaa vastaan", huusi eräs gooteista, Tejan serkku.
"Kolmesti olen häntä heittänyt, mutta häneen ei ole tullut
piirtoakaan."

"Niinkö luulet, Aligern", sanoi vanhus hurjasti nauraen. "Katsotaan,
onko hän noiduttu kiveäkin vastaan."

Hän sinkautti kivisen heittovasaransa -- hän oli melkein ainoa, joka
enää käytti tätä pakana-ajan asetta -- bysanttilaista vastaan.

Raskas kivivasara sattui kiiltävään, joutsenensiipien koristamaan
kypärään. Urho kaatui kuin ukkosen iskemänä.

Kaksi miestä juoksi heti esille ja avasi hänen kypäränsä.

"Mestari Hildebrand", huusi Aligern hämmästyneenä, "hän ei ole
bysanttilainen".

"Eikä italialainen", sanoi Guntamund.

"Katsokaa noita kultakiharoita -- hän on gootti", tuumi Hunibad.

Hildebrand saapui paikalle -- -- ja vavahti.

"Soihtuja tänne", huusi hän. -- "Valoa. -- -- Niin", hän sanoi synkkänä
ottaen kivivasaransa, "hän on gootti.

"Ja minä -- minä olen hänet tappanut", lisäsi hän jäisen levollisesti.

Mutta hänen kätensä vapisi.

"Ei, herra", huusi Aligern, "hän elää.

"Hän oli vain tainnoksissa.

"Hän avaa silmänsä."

"Elääkö hän", kysyi vanhus kauhistuen. "Jumala varjelkoon."

"Hän elää", sanoivat gootit nostaen vankinsa pystyyn.

"Voi silloin häntä ja minua! Mutta ei! Goottien jumalat ovat antaneet
hänet käsiini. Sido hänet hevosesi selkään, Guntamund, ja sido
vahvasti. Jos hän pääsee pakoon, vastaat sinä päälläsi. Ratsaille!
Leiriin!"

Leiriin päästyä miehet kysyivät vanhukselta, mitä vangille piti
tehtämän.

"Yöksi kupo olkia", vastasi vanhus, "ja huomisaamuna varhain --
hirsipuu".

Sitten hän meni kuninkaan telttaan ja kertoi retken tapahtumat.

"Meillä on vankien joukossa goottilainen karkulainen", sanoi hän
lopuksi synkästi. "Hänet on hirtettävä huomenna."

"Se on hyvin ikävää", sanoi Vitiges huoaten.

"Niin, mutta välttämätöntä. Kutsun sotaoikeuden kokoon huomisaamuksi.
Tuletko sinä johtamaan keskusteluja?"

"En", vastasi Vitiges, "säästä minua siitä. Määrään Hildebadin
sijaani." --

"Ei käy laatuun", sanoi vanhus. "Olen ylin sotapäällikkö niin kauan
kuin sinä olet sairaana. Minä vaadin tuomitsemisoikeuttakin."

Vitiges katsoi häneen ja sanoi:

"Sinä näytät julmalta. Onko hän sukusi vanha vihollinen?"

"Ei", sanoi Hildebrand.

"Mikä on vangin nimi?"

"Hildebrand."

"Kuule, sinä näyt vihaavan tätä Hildebrandia. Sinä saat tuomita hänet,
mutta varo tuomitsemasta liian ankarasti. Muista, että minä armahdan
mielelläni."

"Goottien etu vaatii hänen kuolemaansa", vastasi Hildebrand
levollisesti, "ja hän kuolee".



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Varhain seuraavana aamuna vietiin vanki peitetyin päin eräälle niitylle
leirin pohjoisosassa, "kylmässä kulmassa". Sinne olivat saapuneet
päälliköt sekä suuri joukko sotamiehiä.

"Kuule", sanoi vanki eräälle saattajistaan, "onko Hildebrand-vanhus
käräjäpaikalla?"

"Hän on tuomarina."

"Te olette barbaareita ja pysytte barbaareina.

"Mutta tee mielikseni, ystävä, -- lahjoitan sinulle tämän purppuravyön
-- ja mene vanhuksen luo.

"Sano hänelle minun tietävän, että minun täytyy kuolla.

"Mutta hänen pitäisi säästää minulta -- ja varsinkin suvultani --
kuuletko -- suvultani -- hirsipuun tuottama häpeä.

"Lähettäköön hän minulle salaa jonkin aseen."

Gootti, Guntamund, meni Hildebrandin luo, joka juuri alkoi
oikeudenistunnon.

Menettely oli hyvin yksinkertaista.

Vanhus luki ensin Regetan luona hyväksytyn lain ja kutsui todistajat,
jotka kertoivat asiain kulun, sekä käski sitten tuoda vangin esille.

Villasäkki peitti vielä vangin päätä ja hartioita.

Juuri kun se piti poistettaman, kuiskasi Guntamund sanoman vanhukselle.

"Ei", sanoi tämä rypistäen otsaansa. "Minä sanon, että hänen rikoksensa
häpäisee hänen sukunsa eikä rangaistus."

Sitten hän jatkoi ääneen:

"Näyttäkää petturin kasvot. Hän on Hildebrand, Hildegin poika."

Joukko päästi hämmästyksen ja pelästyksen huudon.

"Hänen pojanpoikansa."

"Vanhus, sinä et saa enää tuomita. Sinä olet julma omaa lihaasi ja
vertasi vastaan", huusi Hildebad rientäen hänen luokseen.

"Minä olen oikeudenmukainen kaikkia kohtaan", sanoi Hildebrand iskien
sauvansa maahan.

"Vitiges parka", kuiskasi Teja.

Mutta Hildebad riensi leiriin päin.

"Mitä sinulla on sanottavaa puolustukseksesi, Hildegin poika?" kysyi
Hildebrand.

Nuori mies tuli nopeasti esille. Hänen poskillensa ilmestyi vihan, ei
suinkaan häpeän puna. Hänen kasvoissaan ei näkynyt pelon jälkeäkään.
Hänen pitkä, keltainen tukkansa liehui tuulessa.

Joukon valtasi myötätunto häntä kohtaan.

Ensin kertomus hänen urhoollisesta puolustautumisestaan, sitten tieto
hänen nimestään ja lopuksi hänen nuoruutensa ja kauneutensa puhuivat
hänen puolestaan.

Hän silmäsi tulisesti joukkoa sekä lopuksi ylpeästi vanhusta.

"En hyväksy tätä tuomioistuinta.

"Teidän lakinne ei liikuta minua.

"Isäni kuoli ennen syntymistäni ja äitini, jalo Cloelia, oli
roomalainen.

"Tuota raakaa vanhusta en ole koskaan tunnustanut sukulaisekseni.

"Hänen ankaruuttaan olen halveksinut, samoin hänen rakkauttaan.

"Hän pakotti minut lapsena ottamaan nimensä ja riisti minut äitini
luota.

"Mutta minä pakenin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Siitä alkaen
olen kutsunut itseäni Flavus Cloeliukseksi enkä Hildebrandiksi.

"Ystäväni ja ajatukseni olivat roomalaisia, elintapani myös
roomalainen.

"Kaikki ystäväni menivät Belisariuksen ja Cetheguksen joukkoihin.
Olisiko minun pitänyt jäädä pois?

"Tappakaa minut, sen te voitte ja teettekin.

"Mutta myöntäkää, että se on murha eikä laillinen tuomio.

"Te ette tuomitse goottia, te murhaatte vangiksi joutuneen roomalaisen.

"Sillä sieluni on roomalainen."

Ääneti, sekavin tuntein joukko kuunteli puhetta.

Silloin vihainen vanhus kohotti sauvansa. Hänen silmänsä säihkyivät,
hänen kätensä vapisi.

"Kurja", huusi hän, "sinä olet goottilaisen miehen poika, kuten itse
tunnustat.

"Olet siis gootti. Ja vaikka sinä tunnetkin itsesi roomalaiseksi, niin
ansaitset juuri siitä syystä kuoleman.

"Sajonit, viekää hänet pian hirteen."

Silloin vanki astui vielä kerran tuomarin istuimen luo.

"Ole siis kirottu", huusi hän, "sinä eläimellisen raaka kansa.

"Olkaa kirotut, kaikki raakalaiset, ja eniten sinä, vanhus, jolla on
suden sydän. Älkää uskoko, että teidän villeytenne ja julmuutenne teitä
auttaa.

"Teidät karkoitetaan tästä ihanasta maasta eikä teistä jää tänne
jälkeäkään."

Vanhuksen viittauksesta käräjäpalvelijat heittivät taas peiton hänen
päähänsä ja veivät hänet kukkulalle, jossa vahvasta tammesta oli
poistettu kaikki oksat ja lehdet.

Joukon katseet kääntyivät leiriin päin, sillä siltä suunnalta rupesi
kuulumaan melua ja kavionkopsetta.

Sieltä tuli ratsastajajoukko Vitiges ja Hildebad etunenässä.

"Seis", huusi kuningas jo kaukaa, "säästäkää Hildebrandin pojanpoikaa,
armoa, armoa."

Mutta vanhus viittasi kukkulaa kohti.

"Liian myöhäistä, herra kuningas", huusi hän, "petturi on saanut
palkkansa.

"Ensin on valtakunta, kuningas Vitiges, ja sitten vaimo, lapset ja
lapsenlapset."

Hildebrandin teko vaikutti valtavasti sotajoukkoon ja vielä valtavammin
kuninkaaseen.

Vitiges tunsi, että vanhus oli uhrauksellaan saanut pontta
vaatimuksilleen.

Hän tunsi, että vastustus hänen puoleltaan kävisi paljon vaikeammaksi.

Hildebrand käytti hyväkseen etuaan ja kuninkaan mielialaa.

Hän meni samana iltana Tejan kanssa kuninkaan telttaan.

Ääneti, käsitysten puolisot istuivat vuoteen reunalla. Heidän edessään
pöydällä oli musta uurna ja sen vieressä amuletintapainen kultakotelo
sinisessä nauhassa. Pieni roomalainen pronssilamppu valaisi himmeästi
telttaa.

Kun Hildebrand ojensi kätensä kuninkaalle, katsoi hän tätä silmiin.
Vitiges huomasi, että vanhus oli nyt tullut ajamaan vaatimuksensa
perille millä hinnalla tahansa.

Kaikki olivat ääneti vavisten alkavan sieluntaistelun odotuksesta.

"Kuningatar Rautgundis", sanoi vanhus, "minun on puhuttava
arkaluontoisista asioista kuninkaan kanssa.

"Teitä voisi niiden kuuleminen loukata."

Rautgundis nousi seisoalleen, mutta ei näyttänyt aikovan lähteä.

Syvän surun ja syvän rakkauden ilme loivat hänen säännöllisiin
piirteisiinsä jalon ja juhlallisen leiman.

Hän pani vasemman kätensä hiljaa puolisonsa olkapäälle. Oikea oli yhä
tämän kädessä.

"Puhu vain, Hildebrand, olen hänen vaimonsa ja vaadin puolet kuormasta
kannettavakseni."

"Kuningatar", -- sanoi vanhus vielä kerran.

"Anna hänen jäädä", sanoi kuningas. "Vai pelkäätkö sinä sanoa hänelle
ajatuksesi suoraan?"

"En pelkää. Vaikka minun olisi sanottava suoraan Jumalalle, että
goottien kansa on minulle kalliimpi kuin sinä -- niin tekisin sen
pelotta. Tiedä siis --"

"Kuinka? Sinä aiot siis? Säästä, säästä häntä", sanoi Vitiges pannen
kätensä vaimonsa vyötäisille. Mutta Rautgundis katsoi häntä vakavasti
silmiin.

"Minä tiedän kaikki, Vitiges.

"Kun eilen illan hämyssä kävelin tuntemattomana leiritietä, kuulin
sotamiesten nuotioiden ääressä haukkuvan sinua ja kiittävän tätä
vanhusta.

"Kuulin, mitä tämä vaatii ja ettet sinä siihen suostu."

"Etkä sinä ole minulle mitään sanonut."

"Eihän se ollut tarpeen. Tiedänhän minä, ettet sinä hylkää vaimoasi. Et
kruunun etkä tuon tarumaisen kauniin tytön vuoksi.

"Kuka meidät erottaa?

"Anna vanhuksen uhata. Minä tiedän, etteivät tähdet taivaalla ole niin
lujassa kuin minä sinun sydämessäsi."

Hänen varmuutensa vaikutti vanhukseen.

Hän rypisti otsaansa ja sanoi:

"En ole tullut sinun kanssasi väittelemään.

"Vitiges, minä kysyn sinulta Tejan läsnäollessa: -- sinä tiedät asiain
laidan.

"Ilman Ravennaa olemme hukassa.

"Ravennan portit avaa vain Matasuntan käsi --.

"Aiotko tarttua tähän käteen?"

Vitiges hypähti pystyyn.

"Niin, vihollisemme ovat oikeassa.

"Me olemme barbaareita.

"Tuossa on tämän tunteettoman vanhuksen edessä ihana nainen, verraton
uskollisuudessa, hänen edessään on murhatun lapsemme tuhka ja hän
tahtoo riistää minut vaimoni ja tämän tuhkan äärestä uuteen
avioliittoon. Ei, ei koskaan!"

"Vähän aikaa sitten sotajoukkosi eri osastojen edustajat olivat tulossa
telttaasi", sanoi vanhus.

"He aikoivat pakottaa sinut suostumaan.

"Sain heidät vaivoin pysäytetyksi."

"Anna heidän tulla", huusi Vitiges, "he voivat ottaa minulta kruunun,
mutta ei vaimoani."

"Se, jolla on kruunu, on kansansa oma."

"Tässä", -- Vitiges tarttui kruunukypäräänsä ja pani sen Hildebrandin
eteen pöydälle -- "tarjoan kruunun viimeisen kerran takaisin. --

"En ole sitä halunnut, kautta Jumalan. --

"Se on tuottanut minulle vain tämän tuhkauurnan.

"Ottakaa se pois -- tulkoon kuninkaaksi kuka tahansa ja kosikoon hän
Matasuntaa."

Mutta Hildebrand pudisti päätään.

"Sinä tiedät, että silloin joudumme varmaan perikatoon.

"Nyt jo olemme jakautuneet kolmeen eri puolueeseen.

"Tuhansia on, jotka eivät tunnustaisi Arahadia kuninkaaksi.

"Vain sinä ainoa voit pitää meidät koossa.

"Jos luovut, niin hajaudumme kuin särkynyt risukimppu, jonka Belisarius
helposti katkoo. Tahdotko sinä sitä?"

"Kuningatar, etkö voi antaa uhria kansallesi", sanoi Teja läheten tätä.

"Sinäkin, yleväluonteinen Teja, olet minua vastaan. Onko se
ystävyyttä?"

"Rautgundis", sanoi tämä levollisesti, "minä kunnioitan sinua enemmän
kuin muita naisia. Sen vuoksi vaadin sinulta enemmän kuin muilta." --

Hildebrand keskeytti hänet sanoen:

"Sinä olet tämän kansan kuningatar.

"Minä tiedän tarinan eräästä pakanuudenaikaisesta
goottikuningattaresta.

"Nälkä ja rutto kaatoivat kansaa.

"Goottien miekat eivät voittaneet.

"Jumalat olivat vihastuneet heihin.

"Silloin Svanhild kysyi neuvoa metsän tammilta ja meren aalloilta. Ne
vastasivat:

"'Jos Svanhild kuolee, elävät gootit.'

"'Jos Svanhild elää, kuolee hänen kansansa.'

"Svanhild ei palannut enää kotiin.

"Hän kiitti jumalia ja syöksyi aaltoihin.

"Mutta tämä tapahtui pakanuuden aikana."

Kertomus koski Rautgundikseen.

"Minä rakastan kansaani", vastasi hän, "ja kun Atalvinista on jäljellä
vain tämä kihara" -- hän osoitti koteloa -- "luulen voivani uhrautua
kansani vuoksi.

"Kuolla minä voin", huudahti hän, "mutta en elää tietäessäni, että
tällä sydämeni epäjumalalla on toinen rakastettu."

"Toinen rakastettu", huusi Vitiges. "Kuinka voit noin puhua?

"Tiedätkö sinä, että tämä kiusattu sydän sykkii vain sinun vuoksesi?

"Etkö sinä ole tämän uurnan ääressäkään huomannut, että sydämemme
kuuluvat ikuisesti toisilleen?

"Mitä olen ilman rakkauttasi?

"Repäiskää sydämeni rinnastani ja pankaa sinne toinen, silloin kenties
voin luopua tästä naisesta.

"Te ette todellakaan tiedä, mitä teette", sanoi hän Tejalle ja
Hildebrandille.

"Te ette tiedä, että rakkauteni tähän naiseen ja tämän naisen rakkaus
on parasta Vitiges raukassa.

"Hän on hyvä tähteni.

"Te ette tiedä, että saatte kiittää häntä, yksin häntä siitä, mitä
olette huomanneet minussa miellyttävää.

"Häntä ajattelen taistelun tuoksinassa ja hänen kuvansa vahvistaa
kättäni.

"Kun neuvotteluissa on keksittävä parhaat keinot, ajattelen häntä,
hänen kirkasta ja levollista sieluaan, hänen verratonta
uskollisuuttaan. --

"Oi, tämä nainen on elämäni sielu. Jos riistätte hänet minulta, niin on
kuninkaanne onneton, voimaton varjo vain."

Hän sulki kiihkeästi vaimonsa syliinsä.

Rautgundis oli hämmästynyt ja ilostunut.

Tämä levollinen mies, joka tavallisesti salasi ujosti tunteensa, ei
ollut koskaan puhunut siten hänestä eikä rakkaudestaan.

Ei silloinkaan, kun hän häntä kosi.

Liikutettuna hän vaipui hänen rinnoilleen.

"Kiitos, kiitos, Jumala, tästä tuskan hetkestä", kuiskasi hän. "Nyt
tiedän, että sydämesi ja sielusi ovat ikuisesti omani."

"Ja pysyvät ominasi", sanoi Teja hiljaa, "vaikka toinen olisi
kuningattarena.

"Hän jakaa hänen kruununsa, ei hänen sydäntään."

Tämä vaikutti Rautgundikseen.

Suurin silmin hän katseli Tejaa.

Hildebrand huomasi tämän ja päätti antaa pääiskunsa.

"Kuka voi ja kuka tahtoo kääntää sydämiänne", sanoi hän.

"Onneton, voimaton varjo -- siksi muutut vain, jos hylkäät vaatimukseni
ja rikot pyhän, pyhän valasi.

"Sillä valapatto on tyhjempi kuin varjo."

"Valansa", sanoi Rautgundis. "Mitä olet vannonut?"

Vitiges vaipui vuoteelle ja peitti kasvonsa käsillään.

"Mitä hän on vannonut?" kysyi Rautgundis toistamiseen.

Silloin puhui Hildebrand lausuen hitaasti joka sanan:

"Siitä on muutamia vuosia.

"Silloin eräs mies teki keskiyöllä mahtavan liiton neljän ystävänsä
kanssa.

"Pyhän tammen juurelta leikattiin turve ja hän vannoi valansa vanhan
maan, läikkyvän veden, leimuavan liekin ja keveän ilman kautta.

"He sekoittivat verensä veljesliiton vahvistukseksi ikuiseksi.

"He valan vannoen lupasivat:

"Oman kaiken uhriksi antaa.

"Kodin, karjan ja kalleudet. Ja vaimon, lapsen ja lemmen.

"Ja voiman, veren ja hengen eestä onnen ja loiston goottien suvun.

"Ja ken heistä pettää kerran tään valan, kieltäen uhrejansa, sen
sydänveri juoskoon kostamatta kuin vesi alle ruohoturpeen.

"Sen päälle salama taivon syösköön, sen jymystä hän maahan sortukoon.

"Ja ken unohtaa tämän valan ja kieltäytyy kaikkea uhraamasta goottien
hyväksi, kun hätä on suuri ja joku veljistä häntä uhraukseen kehoittaa,
häntä kiusatkoot maanalaiset, ikuiset, hävittävät voimat.

"Hyvät ihmiset polkevat hylkiön päätä ja hänen muistonsa katoaa
jäljettömiin. Tai jos joku häntä muistaa, muistaa kirouksella. Hänen
sielunsa on tuomittu ikuiseen kadotukseen. Ja hänen nimensä on
kunniaton kaikkialla, missä kristittyjen kellot kaikuvat ja
pakanakansat jumalilleen uhraavat, kaikkialla missä tuuli puhaltaa yli
avaran maailman.

"Niin vannoivat tuona yönä viisi miestä: Hildebrand ja Hildebad, Totila
ja Teja.

"Mutta kuka oli viides? Vitiges, Valtarin poika."

Hän paljasti nopeasti kuninkaan vasemman ranteen.

"Katso, Rautgundis. Veriliiton arpi ei ole vielä kadonnut.

"Mutta vala on kadonnut hänen sielustaan. Hän vannoi tällä tavalla
silloin, kun hän ei vielä ollut kuningas.

"Ja kun tuhannet soturit kohottivat hänet Regetan kentällä kilvelle,
hän teki vielä toisen, näin kuuluvan valan: 'Minä omistan sinulle,
goottien kansa, elämäni, onneni, kaikkeni. Sen vannon kautta korkeimman
Jumalan ja oman uskollisuuteni.'

"Nyt, Vitiges, Valtarin poika, goottien kuningas, muistutan sinua tällä
hetkellä kaksinkertaisesta valastasi.

"Minä kysyn sinulta, aiotko valasi mukaan uhrata kaikkesi, onnesi ja
vaimosi goottien kansan hyväksi?

"Katso, minäkin olen kadottanut kolme poikaa tämän kansan vuoksi.

"Ja minä olen uhrannut pojanpoikani, sukuni viimeisen vesan, tuominnut
hänet goottien tähden silmääkään räpäyttämättä.

"Sano, aiotko tehdä samalla tavalla? Aiotko pitää valasi? Vai aiotko
rikkoa sen ja kulkea kunniattomana eläessäsi, kirottuna kuoltuasi?"

Vitiges heittelehti tuskasta vanhuksen julmia sanoja kuullessaan.

Silloin Rautgundis nousi seisomaan.

Pannen vasemman kätensä miehensä sydämelle ja viitaten oikealla
Hildebrandille hän lausui:

"Vaikene. Älä kiusaa häntä enää.

"Olet jo tarpeeksi kiusannut.

"Hän tekee, kuten tahdot.

"Hänestä ei tule vaimonsa vuoksi valapattoa."

Mutta Vitiges hypähti pystyyn ja tarttui vaimoonsa ikäänkuin tämä
aiottaisiin heti riistää häneltä.

"Menkää nyt", sanoi Rautgundis miehille. "Jättäkää meidät kahden
kesken."

Teja kääntyi ovelle päin, Hildebrand vitkasteli.

"Mene sinäkin, minä lupaan sinulle", sanoi Rautgundis käsi uurnalla,
"lapseni tuhkan kautta: auringon noustessa hän on vapaa."

"Ei", sanoi Vitiges, "en luovu vaimostani, en koskaan."

"Ei sinun tarvitsekaan.

"Minä luovun sinusta.

"Rautgundis lähtee pelastaakseen kansansa ja miehensä kunnian.

"Sinä et voi riistää sydäntäsi minusta. Minä tiedän, että se pysyy
omanani. Nyt varmemmin kuin ennen.

"Menkää! Se, mitä nyt välillämme tapahtuu, ei siedä todistajia."

Ääneti miehet lähtivät teltasta, ääneti he kulkivat pitkin leirikatua.
Kulmassa vanhus pysähtyi.

"Hyvää yötä, Teja", sanoi hän. "Nyt se on tehty."

"Niin on. Mutta oliko se oikein tehty?

"Jalo, jalo uhri -- useita samanlaisia tehdään vielä. Ja minusta
tuntuu, että tähtiin on kirjoitettu: turhaan.

"Mutta kunnia on ainakin meidän, jollei voitto olekaan. Hyvästi."

Hän kääri mustan vaippansa ympärilleen ja katosi varjon tavoin yöhön.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Seuraavana aamuna ennen kukon laulua hunnutettu nainen ratsasti
goottien leiristä.

Ruskeavaippainen sotilas käveli hänen vieressään taluttaen hevosta ja
katsahtaen tuon tuostakin hunnutettuihin kasvoihin.

Nuolen kantaman päässä heidän jäljessään ratsasti palvelija mytty
takanaan. Satulasta riippui iso nuija.

Kauan he kulkivat ääneti.

Vihdoin he saapuivat eräälle metsäylänteelle. Heidän takanaan oli laaja
tasanko, jolla sijaitsi goottien leiri ja Ravennan kaupunki, ja heidän
edessään tie, joka yhtyi Via aemiliaan luoteessa.

Täällä vaimo pysähdytti hevosensa.

"Aurinko nousee juuri. Olen sitä ennen luvannut päästää sinut vapaaksi.
Voi hyvin, Vitigekseni."

"Älä riennä noin luotani", sanoi Vitiges pudistaen hänen kättään.

"Sanassaan täytyy pysyä, ystäväni, vaikka sydän halkeaisi.

"Ei ole muuta keinoa."

"Sinä lähdet helpommalla mielellä kuin minä jään."

Rautgundis hymyili surullisesti.

"Minä jätän elämäni tämän metsäylänteen taa. Sinulla on elämä
edessäsi."

"Millainen elämä!"

"Kuninkaan elämä kansansa hyväksi valasi mukaan."

"Onneton vala."

"Olit oikeassa vannoessasi sen, siis olet velvollinen pitämään sen.

"Ja sinä muistelet minua Rooman kultasateissa samoin kuin minä sinua
majassani vuorten keskellä.

"Sinä muistelet aina näitä kymmentä onnen vuotta ja suloista
poikaamme."

"Oi, vaimoni, vaimoni", huusi kiusaantunut mies, kietoi kätensä
vaimonsa vyötäisille ja painoi päänsä satulanuppiin.

Rautgundis kumartui hänen puoleensa ja siveli hänen ruskeaa tukkaansa.

Samassa Vakis saapui paikalle. Hän katseli ryhmää vähän aikaa eikä
voinut enää pidättää itseään.

Hän nykäisi isäntäänsä hiljaa vaipasta: "Herra, minä tiedän hyvän
keinon".

"Mikähän se olisi?"

"Lähtekää mukaan! Hypätkää hevoseni selkään ja ratsastakaa tiehenne
Rautgundis-rouvan kanssa. Minä tulen perästä.

"Jättäkää kruunu ja valtakunta niille, jotka teitä niin kiusaavat, että
teillä on kirkkaat kyyneleet silmissä.

"Teille se ei ole tuottanut onnea. He eivät tarkoita teille hyvää. Kuka
tahtoo erottaa miehen ja vaimon kuolleen kruunun tähden?

"Matkalle, sanon minä.

"Minä tiedän erään kalliolinnan, josta vain kotka tai vuorikauris
teidät löytävät."

"Pitäisikö herrasi karata valtakunnastaan, kuten orjan myllystä?

"Hyvästi, Vitiges! Ota tämä kotelo. Siinä on lapsesi kiharat ja",
kuiskasi hän suudellen häntä otsalle, "yksi Rautgundiksen kihara.

"Voi hyvin, elämäni!"

Vitiges kohottautui katsoakseen häntä silmiin.

Rautgundis nykäisi silloin hevosta suitsista, huudahti: "Eteenpäin,
Vallada!" ja riensi tiehensä. Vakis lähti jäljestä. Vitiges seisoi
liikkumattomana ja katseli heitä.

Rautgundis pysähdytti tien mutkassa hevosensa ja katsoi taakseen --
vielä kerran viittasi hän kädellään ja katosi sitten.

Vitiges kuunteli kuin unessa poiskiitävien hevosten kavionkopsetta.

Hän kääntyi vasta sitten, kun se oli vaiennut.

Mutta hän ei lähtenyt minnekään paikalta.

Hän meni tien viereen. Siellä oli suuri, sammaleinen kivi. Goottien
kuningas istuutui sille ja nojasi päätänsä käsiinsä.

Hän painoi sormensa lujasti silmiään vasten ikäänkuin erottautuakseen
koko maailmasta ja kaikesta, mikä häiritsi hänen tuskaansa.

Kyyneleet juoksivat sormien lomitse, mutta hän ei huomannut sitä.

Ratsastajia riensi ohi, hän ei huomannut niitä.

Siinä hän istui tuntikausia niin liikkumatta, että metsän linnut
rupesivat laulamaan aivan hänen vieressään.

Aurinko osoitti jo puolipäivää.

Silloin hän kuuli nimeään mainittavan.

Hän katsahti ylös. Hänen edessään seisoi kreivi Teja.

"Minä tiesin kyllä", sanoi Teja, "ettet ollut lähtenyt pakoon.

"Tule pelastamaan valtakunta.

"Kun sinua ei tänä aamuna löydetty teltastasi, levisi heti leirissä
huhu, että sinä olit epätoivoissasi paennut kruunua.

"Heti tieto levisi myöskin kaupunkiin ja Guntariksen leiriin.
Ravennalaiset aikovat hyökätä kimppuumme. He sanovat menevänsä
Belisariuksen puolelle.

"Arahad kärkkyy kruunua leiristämme.

"Pari, kolme vastakuningasta on ilmestynyt.

"Kaikki särkyy palasiksi, jollet sinä lähde pelastajaksi."

"Minä lähden", vastasi kuningas. "Varokoot he itseään.

"Kruunun vuoksi murtui jaloin sydän. Se on sentähden pyhä. Varokoot
häpäisemästä sitä.

"Tule, Teja, takaisin leiriin."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ein Kampf um Rom. Finnish - Taistelu Roomasta I - Historiallinen romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.