Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Les rois en exil. Finnish - Kuninkaita maanpaossa I
Author: Daudet, Alphonse, 1840-1897
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Les rois en exil. Finnish - Kuninkaita maanpaossa I" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KUNINKAITA MAANPAOSSA I

Kirj.

Alphonse Daudet


Ranskasta ["Les rois en exil"] suomensi Kasimir Leino.

Kansan Romaanikirjasto 1.


Helsingissä 1907,
Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa.

Oulussa 1907,
Oulun Uudessa Kirjapainossa.



SISÄLLYS:

Alphonse Daudet
Tekijän esipuhe
   I. Ensimäinen päivä
  II. Eräs kuningasmielinen
 III. Hovi St. Mandéssa
  IV. Kuningas »juhlii»
   V. J. Tom Lewis, ulkolaisten asioitsija
  VI. Maanpakolaiset »mustalaiset»
 VII. Kansanhuveissa



ALPHONSE DAUDET.


Ranskan uusaikaisen, luonnonmukaisen eli naturalistisen
kirjailijakoulun johtajana on tavallisesti totuttu pitämään Les
Rougons-Maquart -sarjan ja muiden jättiromaanien realistista tekijää
_Emile Zolata_, joka sotaisalla julkaisullansa »Medanin iltamia» astui
kirjalliselle kilpatantereelle muutamien häntä nuorempien kirjailijain
kanssa ja jonka teoksista useat ovat suomenkielellekin käännetyt.

Löytyy kuitenkin arvostelijoita, joiden mielestä todellisin realisti
uudempien ranskalaisten kirjailijain joukossa on _Alphonse Daudet_.
Niinpä sanoo esim. Jules Lemaître, joka on käsitellyt Daudetin
tuotantoa pitemmässä arvostelusarjassa, että Daudet on »vilpittömin
realisti, mikä koskaan on kynää käyttänyt, juuri hän on tosirealisti
eikä Zola, sen todistaa jo Daudetin sommittelutapa: Zola tekee
ylimalkaisia havaintoja, mutta Daudet tekee havaintonsa yksityisten
impressionien avulla, jotka ovat mitä voimakkaimmat ja välittömimmät;
sielutieteellisiä partioretkiä tapaa hänellä harvoin, vaan esiytyvät
hänen henkilönsä enimmäkseen toimivina, eläen n.s. hetkielämää. Itse
sommittelu on rikasta ja kun havaintoja kannattaa mielikuvitus, syntyy
tästä yhteistoiminnasta mitä miellyttävin kokonaisuus, joka ei ole
tarpeellista romanttisuuden lentoakaan vailla». Lemaîtren mielestä on
viehätys Daudetin runouden pääominaisuus ja juuri tämä kohottaa ne
Zolan luomain rinnalle, jopa niiden yläpuolellekin; monen mielestä on
Daudetin viehättävä esitystapa pääsyynä siihen, että hän osasi vetää
puoleensa sekä Zolan että Victor Cherbuliezin lukijakunnan. Daudet
viehättää kaikkia, jatkaa hän, ja valloittaa kaikki sydämet, olkootpa
nämä uudenaikaisia, henkeviä ja hienostuneita lukijoita, naisia,
runoilijoita taikka naturalistisen tyylin ihailijoita. Kuitenkin
myöntää Lemaître, että Daudet moninaisen ja monivivahteisen
tunne-elämänsä vuoksi on sangen vaikea kuvata muutamilla pääviivoilla,
paljo vaikeampi kuin tuo voimakas pessimistinen kohtalorunoilija
Zola, jopa vaikeampi kuin aina hermostunut Goncourtkin. Tästä
monivaihteisesta tunnerikkaudesta huolimatta pitää sama arvostelija
häntä sopusointuisimpana ja tasaisimpana runoilijana, jonka melkein voi
lukea klassikkojen pyhitettyyn joukkoon.

Tunnettu ranskalainen kirjailija ja arvostelija Anatole France, joka
tunsi Daudetin jo nuoruudesta alkaen, kehuu häntä aina nuorekkaaksi,
pirteäksi, miellyttäväksi mieheksi; nuorempana oli hän usein
surumielinen ja haaveileva. Mutta vilpittömämpää ja hellempää luonnon
ja taiteen ihailijaa, kuin aina elämänhaluinen Daudet oli, ei hän sano
tietävänsä; luonnosta puhuessansa ja kesäisen luonnon keskellä
eläessänsä vaikutti hän kuin iloinen nuori, kiihkoisa fauni. Hän
rakasti ehkä liiaksi elämää ja luontoa; luonnon mukaan maalaaminen eli
oikeammin kuvaaminen oli hänen ainoa työohjeensa. Kukaan ei voinut
nähdä välittömämmin kuin hän, olkoonpa kysymys muodoista, väreistä tahi
mistä tahansa. »Minulla ei ole koskaan ollut muuta työtapaa kuin kuvata
luonnon mukaan», sanoo Daudet itsekin; »samoin kuin taiteilijat
huolella säilyttävät luonnonmukaiset luonnoksensa, olen minä jo 30
vuotta säilyttänyt ja työssäni käyttänyt pieniä vihkosia, joihin olen
tehnyt muistiinpanoja ja kirjoittanut välittömiä ajatuksia merkiten
muutamilla sanoilla jonkun äänilajin, kädenliikkeen, sanelman j.n.e.»
Anatole Francen mielestä on Daudet tässä sanonut vain totuuden:
hänen työtapansa oli todellakin tällainen rakenteleva ja kokoileva.
Ranskan kansaa hän rakasti sellaisena kuin se vikoineen ja
tietämättömyyksinensä oli ja eli köyhempänäkin, ja köyhälistönkin
keskuudessa liikkui hän havaintojansa tehden. Hän kohensi alakuloisia
elämänhalullansa ja rakasti pieniä; pahansuopaisuutta ei hänessä ollut
ensinkään; vaan sen sijaan myötätuntoa, intoa, osanottoa. Hänellä oli
naurun ja kyynelten lahja, ja kun hän nauroi keveää, sointuvaa
nauruansa, oli usein kuulevinansa nuoren metsäsatyyrin leikkisää huilun
soittoa, niin raikkaasti vaikutti jo hänen äänensä sointu. Sellaisissa
kansallisissa perikuvissa kuin esim. Tartarin on hän suorastansa
verrattava Cervantesin ikuiseen Don Quichotte-luomaan; Ranskan
kirjallisuudessa ei sille löydä paljo muita vastikkeita kuin Rabelaisin
Gargantua. Historiallisissa romaaneissansa, joihin »Numa Roumestan»,
»Nabob» ja »Kuninkaita maanpaossa» ovat luettavat, seuraa hän samaa
menettelytapaansa, piirtäen henkilönsä Pariisissa oleskelleiden
tunnettujen kuninkaallisten maanpakolaisten mukaan, joita hän on nähnyt
ja tutkinut useampia, esim. Hannoverin kuninkaan tyttärinensä,
Braunschweigin herttuan, Espanjan kuningattaren Isabellan
puolisoinensa, Don Carloksen, Napolin kuninkaan Fransin, Walesin
prinssin y.m. Näiden näkemiensä avulla on hän kyhännyt romaaninsa
»Kuninkaita maanpaossa», jonka päähenkilöt -- Illyrian ja Dalmatian
hallitsijaperhe -- muuten ovat mielikuvituksen luomia. Teoksen synnystä
tekee hän selkoa kirjansa laajahkossa esipuheessa, jonka vuoksi meidän
ei tarvinne siihen enempää kajota; itse romaani taas puhuu kyllä
puolestansa eikä suomentajan suositusta kaipaa.

Eräässä Ranskan vaateliaimpia aikakauskirjoja (Revue des deux Mondes
1898) käsittelee René Doumic Daudetin elämäntyötä, lausuen heti aluksi,
että Daudet kuuluu niihin runoilijoihin, joita mielellänsä kiittää,
sillä hän on itse pelkkää myötätuntoa niinkuin tapakuvaajain tuleekin
olla. Aihevalinta ja työtapa on samanlainen kuin Flaubertilla,
Goncourtilla, Zolalla y.m. realisteilla. Hieman ivaa tosin, mutta aina
tositaiteilija vaistonsa ja älynsä pakosta. Goncourtin hermostumista
toisinaan (Le petit chose), symbolismia toisinaan (Chèvre de M. Geguin,
Kirjeitä myllyltäni), ani harvoin mitään törkeyksiä (Käkelän
kirkkoherra, Veli Gaucherin elämänneste), joskus sairalloistakin
tunteellisuutta (Le petit chose), mutta tavallisesti tasainen,
sopusointuinen ja rikas sielunelämä todellisesta elämästä tehtyjen
havaintojen ytimenä silloinkin kun mieliaihe, pettyneet toiveet,
ovat käsittelyn alaiset, kuten esim. Sidoniessa, Jansouletissa,
Mérautissa y.m.

Daudet ei Doumicin mielestä luo perikuvia, vaan yksilöitä. Tämä ei
oikeastaan ole mikään puute, vaan se tulee siksi, jos runoilija
tietämättömyydestä syrjäyttää tapausten yleiset, johtavat lait, eikä
osoita, mikä yksilössä on lajia ja missä suhteessa yksilö on
perikuvaan. Silloin voi sanoa, ett'ei runoilija ole voinut kohoutua
perikuviin. Senvuoksi jäävät Daudetin yksilölliset henkilöt heikommiksi
kuin esim. Flaubertin perusluonteet. Verrattakoon vain Sidonie Chèbesiä
(Fromont nuorempi) Flaubertin kuuluisaan Rva Bovaryyn. Sapho taas, joka
on Daudetin tunnetuimpia mestariluomia, kalpenee Prévostin Manonin
rinnalla, joka ijäti säilyy klassillisesti kauniina, hienona ja
tuoreena ilmiönä. Ja kuitenkin on Sapho -- samoin kuin Nabob --
sellaisen arvostelijan mielestä kuin Georg Brandes on, Daudetin
mestarillisimpia, miehekkäimpiä te'elmiä, jopa suorastansa
mallikelpoisinta taidetta, mitä olla voi. Niin eriäviä mielipiteiltänsä
voivat arvostelijat olla!

Daudetin sommittelutavasta olemme jo ylempänä puhuneet. Senkin suhteen
ovat Brandes ja Doumic vallan vastakkaisella kannalla. Daudetin
sommittelu on tosilatinalainen, selvä ja täysin harkittu alusta
loppuun, sanoo Brandes, ihaillen juuri Saphon, Nabobin y.m. ankarasti
kaavamaista ja lujaa rakennetta; samalla kun hän väittää Daudetin
olevan tosiranskalaisen; pitää hän tämän tunnetapaa pohjoismaalaisena,
tehden vertauksia Kiellandin »Työmiesten» ja Daudetin »Nabobin»
välillä.

Doumic taas pitää kirjailijamme puutteina m.m. seuraavat kielteiset
ominaisuudet: häneltä puuttuu loogillisuutta, hän ei kykene täysin
hallitsemaan ainettansa, ei jaksa pitää koossa kokonaisuutta eikä voi
antaa yleiskatsausta ympäri näköpiirin. Tätä puutetta, joka olletikin
ranskalaisesta lukijasta tuntuu sellaiselta, ei huomaa hänen
rakastettavissa, täyskelpoisissa ja taiteellisissa novelleissansa ja
lyhemmissä kertomuksissansa (contes), jotka tyylinkin puolesta melkein
voi asettaa Mériméen ja Maupassantin novellien rinnalle. Mutta
laajemmissa romaaneissa ne jo ilmenevät, arvelee Doumic, joka muuten
kokoo loppulauseensa seuraavaan ponteen: »Daudet ehti toteuttaa, mitä
hän ylipäänsä voi toteuttaa. Vaikka hän ei ollutkaan mikään terävä,
läpikatsova äly ja vaikka häneltä puuttuikin syvempi maailman kokemus
ja käsitys tosielämästä, jätti hän meille, mitä kaunis, tunteellinen,
hermostunut ja hieno taiteilijasielu voi antaa.»

Muihin ihasteleviin arvostelijoihin verrattuna kuulustaa tämä arvostelu
jotenkin ankaralta, vaikka siinä voi olla paljo tottakin. Siltä
varalta, että suomalaista lukijakuntaa huvittaa kuulla, mitä
mielipidettä suomalaisissa kirjallisissa piireissä Daudetin runouden
suhteen ollaan, annamme lyhyen selostuksen nimimerkki H. A--n'in
piirtämästä, verrattain laajasta »kirjailija-muotokuvasta» Valvojassa
1884 ja Juhani Ahon muistokirjoituksesta Daudetin kuoltua.

Arvostelija jättää Daudetin draamallisen tuotannon aivan syrjään ja
käsittelee häntä ainoastaan romaanikirjailijana. Erityisesti ihailee
hän Maanantai-tarinoita, joiden lyhyt, ytimekäs sommittelu, sujuva,
sointuva kieli, huolellinen suunnitus ja hento tunne häntä viehättää,
samoin myöskin kirjailijan lapsuuden muistelmia [»Le petit chose»]
puhumattakaan niistä historiallisista romaaneista ja tapakuvauksista,
joiden kautta Daudet on kuuluisuuden saavuttanut. Muuten muistuttaa
Daudet arvostelijan mielestä monessa suhteessa Mussetiä. »Daudet on
runoilija hienon aistinsa, suorasanainen kirjailija kirjoitustapansa
kautta -- naturalisti havaintotapansa ja ihminen sen syvän tunteen
kautta, joka suo hänen kuvauksillensa lämpöä ja elämää. Hänen
viehätysvoimansa salaisuus -- -- -- on se, että hän itse kokonaan
antautuu ja sentähden myös voittaa muut. -- Daudet on syntynyt
runoilijaksi eikä milloinkaan runoilijaluontoansa kiellä. Että hän on
naturalisti, sen näemme siitä erinomaisesta taidosta, jolla hän kuvaa
esineitä, seutuja ja elämää sellaisina, jommoisina ne esiytyvät hänen
tarkalle silmällensä. -- Nämä kaikki edut vaikuttavat sen, että nuori
Ranska täydellä oikeudella katsoo Alphonse D:n taitavimmaksi kaikkien
romaanikirjoittajiensa joukossa.»

Juhani Aho taas näkee Daudetissa yhden aikamme miellyttävimmistä
kirjailijoista ja Ranskan hienoimmista ja terävimmistä kynistä. Hänen
kertomuksensa ovat pieniä, suorasanaisia runoelmia, hienoa, ihanaa
taidetta. Novelli, pikku kertomus, jonka tulee olla kekseliäs ja
hillitty, hienosti hiottu kuin helmi, sopii erinomaisesti Daudetin
herkälle älylle, joka pyrkii suorasanaisessa saavuttamaan runokielen
täydellisyyttä. -- Jokainen hänen kertomuksistansa on täysvalmis,
erinomaisella huolella kyhätty taideteos. Näkyy, että niiden aatteita
on mietitty ja kultavaa'alla punnittu, että muotoa on vuoltu, sorvattu
ja kiilloitettu. Eräät niistä ovat sisällyksen täyteläisyyteen ja
aatteiden kantavuuteen nähden kuin suuria romaaneja. Romaanikirjailija
Daudetista ei Aho muistokirjoituksessansa puhu mitään (Valvoja 1898).

Tämä kaikki ylläoleva riittänee yleisselitykseksi Daudetin
merkityksestä ja kirjailijaluonteesta sellaisena kuin hän lukijoille ja
arvostelijoille teoksissansa esiytyy.

       *       *       *       *       *

Alphonse Daudet syntyi 13 p. toukokuuta 1840 Nimesissa (Languedocin
maakunnassa), joka historiallisine muistoinensa, murattiköynnöksinensä,
olivi- ja viinitarhoinensa vaikuttaa kuin kappale muinaista Kreikkaa.
Näillä eteläisillä seuduilla olivat sekä hänen esi-isänsä että hänen
äitinsä suku Reynaud asuneet ja toimineet monta miespolvea joko
kuningasmielisinä käsityöläisinä ja tehtailijoina taikka hurskaina
pappeina. Alphonsen isä oli silkinkutoja, joka vararikon tehtyänsä
muutti suureen Lyonin tehdaskaupunkiin, jonka lyseoon poikanen joutui.
Runolliselle luonteelle ei tämä tehtaiden savustama ympäristö suinkaan
sovelias ollut. Mutta pian pääsi hän yliopistoon ja 17-vuotiaana saapui
hän Pariisiin, mukanansa ensimäinen runokokoelmansa »Rakastavaiset»,
jotka seuraavana vuonna jo ilmestyivätkin Tardieun kustannuksella.
Vanhempi veli Ernest Daudet, joka on tehnyt itsensä tunnetuksi
valtiollisena kirjailijana, historioitsijana, kymmenkunnan romaanin ja
veljensä elämäkerran (Mon frère et moi, 1882) kirjoittajana, oli
silloin parinkymmenen vanha nuorukainen ja palveli Napoleon III:n
kuuluisan ministerin ja Mériméen hyvän ystävän kreivi de Mornyn
kabinettikirjurina. Tämän toimen luovutti Ernest D. kolme vuotta
myöhemmin nuoremmalle veljellensä, joka sillä välin oli sangen
puutteellisesti elättänyt itseänsä kirjoittelemalla eri sanomalehtiin
(Monde illustré, Figaro y.m.), joita hän myöhemminkin on novelleilla
muistanut. Kreivi, sittemmin herttua de Mornyn kirjurina v. 1861-65
ollessa jäi hänelle kyllin aikaa kirjallisten taipumustensa
kehittämiseen, mihin hänen sujuvien rakkausrunojensa menestys häntä
muuten kehoitti. Kaksoiskääntymys (La double conversion), romaani
punaisesta päähineestä (Chaperon rouge) ja molemmat näytelmät
Viimeinen epäjumala ynnä Valkoneilikka, joista edellinen esitettiin
Odéon-teatterissa, jälkimäinen Théâtre françaisissa, syntyivät näinä
vuosina.

Viimemainitun teatterin eli Ranskan kansallisnäyttämön nykyinen johtaja
Jules Claretie, kirjailijamme nuoruuden ystäviä, kertoo pienen tarinan
Daudetin suhteesta Mornyyn. Daudet, joka on kuvannut puutteellisuudessa
ja köyhyydessä vietetyt ensimäiset vuotensa teoksessa Le petit chose
(Pikku asia), oli joutunut velkojain ahdisteltavaksi ja eräänä päivänä
ilmestyi oikeuden palvelija kansliahuoneeseen uloshakemuksen kanssa,
vaatien osuutta hänen palkastansa. Herttua kutsutti nuoren kirjailijan
puheillensa. »Mitä? Onko teillä siis velkoja?» sanoi hän nauraen. »Vai
on teillä velkoja! Miks'ette te heti sitä sanonut! Se sovittaa meidät,
sillä mielestäni te olitte liian viisas. Tästä uloshakemuksesta teidän
ei tarvitse huolehtia, siitä otan minä pitääkseni huolen!» Ja siitä
velasta Daudet lieneekin heti päässyt. Velkojensa vuoksi oli Daudet
pakotettu edelleen etsimään raha-ansioita kirjallisella alalla.
-- Veljensä toimittamaan Journal officieliin kirjoitti hän
teatteriarvostelut, Vaudeville-teatterille kyhäsi hän kappaleet
»Vanhempi veli» ja »Uhraus», julkaisi lapsuuden muistelmansa (Le petit
chose), joita verrattiin Dickensin kertomuksiin, sekä kokoelmat
»Kirjeitä poissaolevalle ystävälleni» ja »Kirjeitä myllyltäni» (1869),
joista hän muodosteli 5-näytöksisen näytelmän nimeltä »Arlesilainen
tyttö» (l'Arlesienne) Ambiguteatterin silloista primadonnaa nti
Bartetia varten. [Sama kappale on tunnettu myöskin Bizetin säveltämänä
operana ympäri maailmaa.]

Näillä teoksillansa oli hän jo saavuttanut jonkunlaisen maineen, jota
tuntuvasti lisäsi seuraavalla luomallansa »Fromont nuorempi ja Risler
vanhempi» joka on ehkä enemmän tunnettu romaanina kuin näytelmänä.

Ranskalaissaksalaisen sodan jälkeisinä vuosina 1872-74 kypsyi Daudetin
kyky jo kukkaansa. Tosin ei hänen näytelmänsä »Lise Tavernier»
saavuttanut suurempaa menestystä, mutta sellaiset luomat kuin
tehdaselämää kuvaava »Fromont nuorempi», Pariisin piiritystilaa
kuvaavat »Maanantai-tarinat» (Contes du Lundi), kokoelma luonne- ja
maisemakuvauksia nimeltä »Robert Helmont», ja ennen kaikkea ehkä
Rabelaisin ja Cervantesin ikuisiin mestariluomiin verrattu »Tarasconin
Tartarin», kohottivat kirjailijamme äkkiä ihailtujen kuuluisuuksien
joukkoon. Ja tällä asemallansa hän seuraavillakin luomillansa pysyi.
Romaanissansa »Jack» kuvasi hän Murgerin tapaan maailmankaupungin
kirjavaa sivistynyttä joutolaismaailmaa: taiteilijoita, joilta puuttui
tilauksia, runoilijoita, jotka eivät tahtoneet saada kustantajia,
professoreja, joilta puuttui oppilaita, lääkäreitä ilman potilaita,
asianajajia ilman juttuja j.n.e. »Nabobissa» antoi hän vilkkaan kuvan
valtiomiesten ja valtiollisten sanomalehtikirjailijain elämästä,
herättäen näiden leirissä ankaraa arvostelua; »Numa Roumestanissa»
(1880) katsotaan hänen kuvanneen Gambettaa, tunnettua Ranskan
tasavallan presidenttiä; »Kuninkaita maanpaossa», jossa Illyrian
kuviteltu kuningas Kristian II huvitteleikse kuin Pariisin suuren
»Seuraklubin» hurjimmat jäsenet, ovat eräät tahtoneet pitää
samanlaisena hyökkäyksenä kuningasvaltaa vastaan kuin on Björnsonin
näytelmä »Kuningas», vaikka teos mielestämme ei anna oikeutettua
aihetta tähän mielipiteeseen; kuningas on heikko ja huikenteleva
nautiskelija, mutta usko kuninkuuden merkitykseen on hänen
puolisollansa samoin kuin useilla nuorillakin, jotka Daudet muka on
kuvannut puolalaisen nuorison mukaan.

Tätä miesijän täyteläistä ja runsasta tuotantoa kesti vielä
kymmenkunnan vuotta. »Numa Roumestanin» jälkeen ilmestyi sarja
kelvollisia romaaneja, joista »Sapho» ja »Kuolematon» (l'Immortel) ehkä
ovat saavuttaneet enimmän huomiota. Sapho on kertomus naisesta, joka
sokeasti seuraa aistillisia halujansa, on aikoinansa ollut mallina
Sapho nimiselle kuvapatsaalle, istunut taiteilijain mallina, elostellut
ja jättää vihdoin maansa ja kaikki siirtyäksensä Amerikaan. Jo 1883
julkaistussa romaanissa »Evankelista», jonka päähenkilö Elise Ebsén on
nuori, Pariisissa asuva tanskalainen tyttö, on Doumic näkevinänsä
kirjailijan tyylin ja luonnonkuvauksen muuttuvan tuttavallisemmaksi ja
hellemmäksi, jommoinen se taiteellisempana on »Saphossa». Ja kuitenkin
on »Sapho» monen mielestä tekijänsä miehekkäintä ja mallikelpoisinta
taidetta!

»Evankelista» ei saavuttanut erityisempää menestystä vaikka siinä
tekijänsä tyylilliset ansiot esiytyvätkin kaikessa loistossansa; eikä
myöskään sitä seuraava teos »Haikarat» (1883) herättänyt suurempaa
huomiota. Sen sijaan otti arvostelu ja yleisö »Saphon» erittäin
ystävällisesti vastaan; saman suosion sai osaksensa myöskin samana
vuonna julkaistu kokoelma luonnekuvauksia »Taiteilijain puolisoja»,
jossa annetaan täysi tunnustus ja henkinen osuus kuuluisain
taiteilijain jokapäiväisille elämänkumppaneille. Tähän tunnustukseen
oli Daudetilla ehkä täysi syykin, sillä hänen oma vaimonsa Julia Allart
(s. 1857) oli sivistynyt, kirjallisuutta ja taiteita harrastava ja
ihmisenä mitä miellyttävin nainen; paitsi kirjallisia katsauksia
Ranskan viralliseen lehteen (Journal officiel), jonka toimitus vuodesta
1874 oli uskottu Alphonse Daudetille, on hän nimellä Karl Sten
julkaissut m.m. teokset »Vaikutelmia luonnosta ja taiteesta» (1879),
»Itsetunnustuksia eli pariisilaisen naisen lapsuus», »Katkelmia
painattamattomasta kirjasta» ja »Lapset ja äiti»; kaikki nämä
todistavat arvostelijain mielestä samaa hienoa sielunelämää ja samoja
sivistyneitä, kirjallisia näkökantoja, jotka -- kuten vakuutetaan --
ilmenevät myöskin hänen veljessänsä, kirjailija Leon Allartissa ja
Alphonse D:n ainoassa pojassa Leon Daudetissa, joka hänkin on
kotimaassansa luonut nimen kirjailijana.

Tehtyämme tämän pienen poikkeuksen runoilijamme omaisten keskuuteen, on
meidän ainakin nimeltä mainittava teokset »Tartarin alpeilla», »Kaunis
Nivernelaistyttö», ja »Pieni seurakunta», ennenkuin tulemme hänen paljo
puhuttuun romaaniinsa »Kuolematon», jossa eräät arvostelijat jo
tahtovat nähdä voipumisen alkavan. [Minä vuonna Daudet julkaisi
teoksensa »Arlatanin aarre» ja »Rummuttaja» (Tambourinaire), en
varmasti voi sanoa.] Millä syyllä esim. Doumic tämän päättää, ei käy
oikein selville, mutta näyttää siltä kuin romaanissa esiytyvät
maailmankaupungin tapakuvaukset eivät enää olisi olleet tehtyjä niillä
silmälaseilla, joiden läpi seuraelämä nuorempaan mielestä oli
katsottava. Ett'ei Lemaître ole samaa mieltä esim. »Kuolemassa» kuvatun
pyrkijän eli struggle-for-life-tyypin Paul Astierin suhteen, se käy
kyllä selville hänen laajahkosta arvostelustansa.

Muuten on Doumic oikeassa siinä, että »Kuolematon» ennustaa jo lopun
alkua. Sillä paitse »Tarasconin satamaa» ja »Perheen tukea» ei Daudet
enää julkaissut muita kuin muistelmia 30-vuotisen kirjailijaelämänsä
varrelta. Sellaisia ovat »Kolmekymmentä vuotta Pariisissa» ja »Erään
kirjailijan muistelmia», joista kirjallisen elämän tutkijat epäilemättä
saavat paljo aineksia uudempien ranskalaisten kirjailijain
elämäkertoihin ja luonnekuvauksiin.

Daudetista draamallisena kirjailijana on jo yllä ollut puhetta.
Edelliseen on meidän lisättävä, että useat hänen romaaneistansa ovat
ilmestyneet myöskin näytelmiksi muodostettuina. Näitä muodosteluja
suoritti hän toisinaan yksin, toisinaan jonkun apumiehen kanssa
yhdessä. Niinpä on hän itse tehnyt draamoja teoksistansa »Jack» ja
»Numa Roumestan», kirjailija A. Belotin kanssa muodosteli hän
näytelmiksi romaaninsa »Fromont nuorempi» ja »Sapho»; P. Elcéarin
kanssa »Nabobin», P. Delairen kanssa sen romaaninsa »Kuninkaita
maanpaossa», joka tässä tarjotaan suomalaiselle yleisölle jatkona jo
ennestänsä suomennetuille Daudetin teoksille; »Tartarinia alpeilla»
muokkasi kirjailija kahden nuoremman apulaisen -- Courcyn ja Bocagen --
kanssa eikä siitä sittenkään kelvollista draamaa tullut. Lopuksi on
meidän vielä muistettava vuosina 1889-90 esitetyt näytelmät »Este»
(Obstacle), jossa Daudet käy sotaa Ibsenin Haamuja vastaan, ja
Darwinismia kohtaan tähdätty draama »Elämän taistelu», jonka sattumalta
näin Sarah Bernhardtin ja hänen seurueensa esittämänä Lontoossa (Her
majesty-teatterissa) keväällä 1890; mallikelpoisesta esityksestä
huolimatta ei se tehnyt minuun mitään voimakkaampaa, draamallista
vaikutusta.

Näin olemme päässeet Daudetin runsaan kirjallisen tuotannon
loppuun. Vaikka hän draamallisena kirjailijana ei vedäkään
vertoja aikalaisillensa Augierille ja Sardoulle ja vaikka toiset
hänen romaaneistaan ehkä jäivätkin unhotukseen, tulee hän
kuitenkin klassikkona säilymään jälkimaailmalle sellaisten
mestarillisten luomiensa kautta kuin ovat esim. »Tarasconin
Tartarin», »Maanantaitarinat» [ilmestyvät suomeksi Kansan
Novellikirjasto-sarjassa], »Fromont nuorempi ja Risler vanhempi»,
»Nabob», »Kuninkaita maanpaossa», »Numa Roumestan» ja »Sapho».

Daudetin perhe-elämä oli muuten täydellisesti onnellinen, ell'emme ota
lukuun niitä huolten pilviä, joita heikko terveys viimeisten 15:n
vuoden kuluessa mahdollisesti tuotti hänen ympäristöllensä. Nuorempana
oli hän ollut ahkera kanoottimeloskelija, purjehtija ja metsämies,
mutta nämä urheilut jäivät häneltä unhotuksiin Pariisissa. Terveytensä
vuoksi matkusteli hän Algeriassa, Sveitsissä y.m. Kesänsä vietti hän
viime aikoina aina Champrosayssa; talvet asui hän Pariisissa, ensin
n.k. Hôtel de Marais'issa ja sitten Luxembourgin puutarhan luona
olevassa Lamoignonin palatsissa, missä hänen kotinsa oli Ranskan
kirjallisen ja taiteellisen elämän keskustoja; siellä nähtiin melkein
joka päivä provensaalilainen lyyrikko Emile Mariéton, kirjailijat
P. Hervieu ja Glaser, venäläinen Stepniak ja Gambettan ystävätär,
»Nouv. Revuen» tunnettu julkaisija rva Adam, mutta sitä paitse usein
myöskin Anatole France, Zola, Cherbuliez, Bourget, Barrés j.n.e. joiden
kanssa hän juuri oli muodostanut »seurusteluliiton», kun kuolema äkkiä
yllätti hänet perheensä keskuudessa illalla joulukuun 17 p. 1897.

Niinkuin Edelfeltin piirtämästä muotokuvasta selvästi näemme, oli
Daudet ulkomuodoltansa kauneimpia taiteilijatyyppejä, mitä koskaan
näemme: kihara, tumma ja pitkätukka, kauniit, sisältörikkaat ja eloisat
silmät, jalot ja hienot piirteet; hänen sointuvan kaunista ääntänsä
taas, joka Anatole Francen mielestä lauloi kuin faunin huilu, pitää
Brandeskin niin miellyttävänä, että hän jo yksistään sillä voitti
kaikki ystäviksensä.

Ja kun hänen etevämmillä teoksillansa on ollut sama viehättävä
ominaisuus, emme epäilekään, ettei »Kuninkaita maanpaossa» puolestansa
lisää sitä suomalaista ystäväpiiriä, jonka Daudet jo on täällä luonut
tätä ennen suomennetuilla teoksillansa »Fromont nuorempi», »Tarasconin
Tartarin», »Kirjeitä myllyltäni», »Kuvaelmia ja kertomuksia» ja
»Seinevirran laivuri».



TEKIJÄN ESIPUHE.


[Tämä esipuhe tavataan v. 1885 julaistussa painoksessa, joka kuuluu
sarjaan Alphonse Daudetin Teokset täydellisinä (Oeuvres complètes).]

Tämä teos on epäilemättä ollut minulle vaikein sommitella ja tätä olen
hautonut mielessäni enimmän aikaa sen nimisenä ja sen suunnitelman
mukaisena kuin aihe syntyi päässäni, eräänä lokakuun iltana seisoessani
Carrousel-torilla katselemassa Tuileries'in palatsin surullista
kukistumista ja hävitystä.

Joku erotettu ruhtinas, joka kukistumisensa jälkeen on paennut
Pariisiin, asettuu asumaan Rivolikadun varrelle, vetää herätessänsä
ylös hotellin parvekkeelle antavan akkunan varjostimet ja huomaa nämä
suistuneen palatsin rauniot, siinä näky, joka mielestäni oli
ensimäisenä kuvattava teoksessa »Kuninkaita maanpaossa». Tästä ei
tulisi mikään tavallinen romaani, vaan enemmän historiallinen tutkimus,
koskapa romaani on tavallisten ihmisten historiaa ja historia taas
kuninkaiden romaania. Kuitenkaan ei tästä tulisi sellainen
historiallinen tutkimus, jommoisena tätä alaa tavallisesti meillä
harjoitetaan, nimittäin tuollainen kolkon outo, tomuinen, haparoiva ja
paksu kokoelma, joista Ranskan akatemia pitää ja joita se vuosittain
palkitsee niitä ensinkään avaamatta, ja joiden kansilehdelle voisi
kirjoittaa: _ulkonaisesti käytettäväksi_, kuten apteekin sinisten
pullojen nimilipuissa luemme. Ei, vaan tästä piti tuleman nykyaikaista
historiaa käsittelevä elävä, huumaava kuvaus, joka vaikuttaisi niin
hirmuisen tulisella ja jyrkällä todistelulla, että se repisi elämän
sisälmykset ulos eikä suinkaan hautautuisi arkistojen tomukasoihin.

Työn vaikeus oli mielestäni juuri siinä, että se vaati todellisia
esikuvia, oikeita tietoja ja kaikellaista ikävää urkkimista, johon
minulle, ympäristölleni, aineellisille elämäntavoilleni ja henkisille
tottumuksilleni vieras ja outo aihe suorastansa pakotti tekijän.
Nuorena ollessani olin tosin hiipaissut erään »mustan kuolevaisen»,
nim. Braunschweigin herttuan tekotukkaa, joka laahasi yökahvilain
kaasulämpöä, höysteitä ja hajuvesiä löyhkäävissä kapeissa käytävissä;
samoin olin eräänä iltana nähnyt n.k. ruhtinas Citron-Harvapuheisen
istuvan Bignonin ravintolan perimäisellä sohvalla vastapäätä erästä
katutyttöä ja syövän rasvaista maksapalasta; niinikään näin kerran
konservatorion sunnuntai-iltamasta tullessani Hannoverin sokean
kuninkaan kookkaan ja ylvään vartalon haparoivan eteenpäin
pylväskäytävän pilarein välissä osanottoa herättävän prinsessa
Frédériquen taluttamana, jonka tehtävä oli ilmoittaa, keitä
vastaantulijoita kuninkaan oli tervehdittävä. Mutta nämä muistot olivat
sentään sangen ylimalkaisia ja hämäriä; mitään täsmällisiä
muistiinpanoja minulla ei ollut maanpaossa elävien ruhtinaiden
yksityisestä elämästä ja siitä tavasta, miten he kansansa epäsuosiossa
ollessansa aikansa kuluttivat, minkä verran maanpako ja Pariisin
ilmakehä oli heihin vaikuttanut ja minkä verran kultausta heidän
hoviviitoissansa ja juhlallisuutta heidän tilapäisissä asunnoissansa
oli säilynyt.

Tästä kaikesta oli minun otettava selko; se taas vei paljo aikaa, vaati
lukemattomia juoksuja ja pakotti minun käyttämään hyväkseni kaikki
mahdolliset tuttavuussuhteeni eri yhteiskunnallisilla asteilla elävien
vanhain pariisilaisten kanssa, alkaen verhoilijasta, joka kuntoonpani
Pressburgin kadun varrella olevan hotellin, aina niihin korkeihin
valtiomiehiin saakka, jotka kutsuttuina olivat olleet läsnä kuningatar
Isabellan luopuessa valtaistuimelta. Samoin oli minun niin sanoakseni
lennosta siepattava seuraelämän säilyttämiä tarinoita, selailtava
poliisikamarin päiväkirjoja, katseltava kuninkaallisten hankkijain
mielilauseita j.n.e. Saatuani vihdoinkin perinpohjaisen selon kaikista
Pariisissa oleskelleista kuninkaallisista henkilöistä, heidän ylpeästä
kieltäymyksestänsä, riutumisistansa, heidän kunniansa täplistä ja
omientuntojensa vioittumisista, seuloin kaikki tutkimusteni tulokset
säilyttäen ainoastaan sieltä täältä selville saamani tyypilliset
yksityisseikat, tapoja kuvaavat piirteet ja sen yleisen ilmakehän
näyttämölle sovituksen, jossa esitettävä draamani oli tapahtuva.

Eräs heikkous, jonka jo olen myöntänyt, nimittäin todellisuuden
kaipaus, joka aina rasittaa minua ja pakottaa minun ainaiseksi
jättämään elämän sovinnaisuuden huolellisimmin hävitettyjen
mielikuvitukseni keksintöjen juurelle, sai minut muuttamaan
alkuperäisen suunnitelmani. Sijoitettuani alussa kuninkaallisen perheen
Madridin herttuan pieneen palatsiin Pompe- (Loisto-) kadun varrella,
koska Illyrian kuningas Kristian monessa suhteessa muistutti häntä,
muutin hallitsijaperheen Herbillonin kadun varrelle, parin askeleen
päähän samannimisestä suuresta esikaupungista ja sen ulkomaisista
juhlallisuuksista, koska Mérautin oli siellä esitettävä kuningattarelle
kansa sellaisena kuin se todellisuudessa on ja opetettava hänelle,
ettei hänen tarvinnut sitä enää peljätä. Kun Napolin kuningas oli
puolisoinensa asunut pitemmän aikaa Herbillonin kadun varrella,
väitettiin julkisesti minun tahtoneen kuvata näitä; mutta vakuutan
vilpittömästi, ettei niin ole ollut laita, vaan olen minä itse teossa
esittänyt vain oman mielikuvitukseni luoman kuninkaallisen perheen.

Méraut sitä vastoin on elämästä otettu ja ainakin puoleksi
todellisuudessa elänyt henkilö; se tapa, miten jouduin kuvaamaan hänet
historiallisessa romaanissani, ansaitsee ehkä tulla tunnetuksi. Kun
varmasti olin päättänyt, ettei teoksestani saanut sukeutua mikään
häväistyskyhäelmä, vaan oli jonkun henkilöistäni edustettava
perustuslaillisuuden ja jumalallisen oikeuden asiaa, koetin kaikin
voimin innostua tästä aatteesta ja johtaa mieleeni nuoruuteni
vakaumukset, jotka olin muodostanut lukiessani Bonaldin, Joseph de
Maistren, Blanc Saint-Bonnetin ja kaikkien niiden valtiofilosofien
teoksia, joita Barbey d'Aurevilly kutsuu »menneisyyden profeetoiksi.»
Ostettuani rantakadun kirjakauppiailta antikvaarisen kappaleen teosta
»Taantumus Ranskassa» (Restauration française), keksin eräänä päivänä
lehtien väliin unhottuneen, entisen omistajan kyhäämän kirjeen, joka
päättyi sanasta sanaan näin kuuluvalla jälkikirjoituksella: »Jos
tiedätte jonkun tarvitsevan oppinutta ja kaunopuheista nuorta miestä,
niin kääntykää _minun puolestani_ hra Thérionin puoleen, jonka osoite
on Hôtel Luxembourg, Tournonin katu n:o 18.»

Heti johtui mieleeni eräs tumma- ja säihkyväsilmäinen nuorukainen,
jonka olin nähnyt Pariisiin tullessani ja jolla aina oli kirjoja
kainalossa, tulipa hän sitten jostakin lainastosta tai seisoi jossakin
kirjakaupassa nuuskien kirjoja; muuten oli hän pörhötukkainen, pitkä
hontelo, joka aina teki saman vakuuttavan, koneellisen kädenliikkeen ja
korjaili avosieraimisella, lihallisella ja eloisalla lättänenällänsä
istuvia kakkuloitansa. Epäilemättä oli hän kaunopuhelias, oppinut ja
sitä paitse n.k. joutolaisia. Mainitun kaupunginosan kaikki
luumukauppiaat olivat kuulleet hänen vakuuttavan monarkkisia
vakaumuksiansa ja suurentelevin liikkein ynnä vakuuttavin, kiihkein
äänin pitävän tarkkaavana piippujen savuun kiedotun kuulijakuntansa.
Olisipa hän nyt ollut elävänä edessäni! Mikä aarre hän olisikaan ollut
minulle! Hän olisi antanut kirjalleni tulisuutensa ja lojaalisuuden
tehovoiman; ja mitä tärkeitä tietoja olisinkaan voinut saada häneltä
Itävallan hovista, missä hän oli ollut pikku prinssien opettajana ja
mistä sittemmin palasi pettynein toivein ja sammunein unelmin. Mutta
hän oli jo aikoja sitten kadonnut ja kuollut kurjuudessa tämä sama
Constant Thérion, jonka sen pahempi olin vain nähnyt enkä koskaan
häneen tutustunut. Siihen aikaan eivät silmäni vielä olleet sekavan
selventäviä: silloin olin vielä liian nuori ja itse elämä huvitti
minua enemmän kuin havainnot siitä. Täydentääkseni hankkimiani
yksityistietoja hänestä, johtui mieleeni tehdä hänestä kotipuolen mies
ja Nimesin kaupunkilainen, jonka työteliääseen käsityöläisporvaristoon
kaikki isäni työmiehet olivat kuuluneet, ja asettaa hänen huoneeseensa
sama punainen sinetti kaiverruksinensa _Fides, Spes_, jonka olin nähnyt
vanhempieni luona samassa salissa, missä kaikkien perhejuhlien lopuksi
aina laulettiin laulu »Vive Henri IV (eläköön Henrik IV).» Päätin siis
ympäröidä miehen samoilla kuningasmielisillä sukumuistoilla, joiden
keskessä itse olin kasvanut ja jotka olin säilyttänyt niin sanoakseni
henkisen avautumiseni ja ajatukseni vapautumisen aikoihin. Sekottaen
siihen etelä-Ranskan tavat ja lapsuuteni muistot sain aiheen lähemmäs
itseäni. Näin olin löytänyt Mérautin taikka jos niin tahdotte
Thérionin; mutta kuinka oli hän saatettava kuninkaan luo? Täytyi keksiä
hänelle opastettava nuori prinssi; siitä prinssi Zara. Ja kun eräässä
tuttavassa perheessä juuri samaan aikaan sattui sellainen onnettomuus
että lapsi sai salonkikiväärin kuulan silmäänsä pälkähti päähäni tehdä
tästä »kuninkaan tekijästä» oman työnsä turmelija.

Unikuvat syntyvät usein todellisen elämän vaikutuksesta. Aikana,
jolloin usein näin unia, olin tottunut aamulla herättyäni merkitsemään
muistikirjaani nämä unennäöt ja varustamaan ne selityksillä: edellisenä
iltana olin tehnyt sitä ja sitä, puhunut niin ja niin, tavannut sen ja
sen henkilön j.n.e. Miksi en voisi pistää tällaisia muistiinpanoja
kirjaani »Kuninkaita maanpaossa?» Sen luvun lopussa, jossa m.m.
puhutaan höystetyistä markkinaleivistä ja jossa Méraut kantaa nuorta
prinssiä hartioillansa, kirjoittaisin näin:

»Eilen kävin Herbillonin kadulla -- kuljeskelin Mandén metsissä poikani
kanssa. -- Pääsiäispyhä. -- Juhlahälinää. -- Olimme keskellä meluavaa,
kuohuvaa väkijoukkoa. -- Pienokaista alkoi peloittaa. Nostin hänet
hartioilleni ja läksin tieheni markkinakentältä.» Sen luvun loppuun
taas, joka kuvaa sankaritanssijaisia Rosenin hotellissa, kirjoittaisin,
että minä maailmannäyttelyn aikana v. 1878 satuin kerran kuulemaan
mustalaissoittoa ja juomaan Tokaijeriviiniä, jolloin symbaalien ääni
johti mieleeni eräät puolalaiset jäähyväistanssijaiset kreivitär
Chodskon luona; tanssijaiset oli toimeenpantu niiden nuorten
puolalaisten ylimysten kunniaksi, jotka olivat poislähdössä eivätkä
enää aikoneet takaisin palata. Ja mitä kaikkia nautintoja, omituisia,
yht'aikaisia tapauksia ja ihmeellisiä sattumia voikaan huomata mies,
joka ei muuta mieti kuin tekeillä olevaa kirjaansa! Mainitsin jo
kirjeestä Blanc Saint-Bonnetin »Taantumuksen historian» lehtien
välissä. Samanlaisia olivat Madridin herttuan alkama oikeusjuttu
ajutanttiansa Boëtia vastaan, jalokivien panttaus, kultaisen taljan
myynti ja tuomitseminen Tattersallissa; samoin Braunschweigin herttuan
hovivaunujen osto sirkukseen, kuningatar Isabellan molempien
hohtokivillä koristettujen kruunujen myynti Drouotin salissa. Juuri
samana päivänä, jolloin menin »Hotelliin» katsomaan tätä huutokauppaa,
huusi eräs mainio ylimys-epatto pistäen kahden henkilön välistä esille
päänsä ja tuuppien minua: »missäs tänä iltana juhlitaan?» Tämä typerä
huudahdus, jonka pistin teokseeni, on julkisuudessa tullut huomatuksi
enemmän kuin mitkään muut typeryyteni. Erään toisen kerran seisoin
Uuden kirjakaupan luona katsellen Hannoverin vanhan kuninkaan
hautajaiskulkuetta, jonka etunenässä ajoi Walesin prinssi. Kaunis lisä
tuo maanpakolaisen kuninkaan hautajaiskulkue, ajattelin minä. Sen
pahempi olin jo entisissä teoksissani käyttänyt hautajaisaiheita, kuten
esim. Moran herttuan, Désiréen ja pienen kuninkaan Madou-Ohezon
hautajaisia. Mutta kaikki tämä vakuutti minua siinä uskossa, että
teoksestani tulisi nykyaikainen ja että se ilmestyi kuin ilmestyikin
oikealla ajalla ja hetkellä.


II.

»Kuninkaita maanpaossa» kirjoitin siinä pienessä, unhottuneessa ja
tuoreiden viiniköynnösten siimestämässä paviljongissa, joka on Vosgesin
torin varrella sijaitsevan Richelieun palatsin suuren pihan perällä,
missä vihreä, töyhtöpäinen nurmikko jakaa epätasaisen kivityksen
omituisiin neliöihin. Sisällä näette siellä vanhoja puuleikkauksia
Ludvig XIII:n ajoilta, melkein tyyten kuluneita kultauksia ja viisi
metriä plafondimaalausta; ulkopuolella on taotusta raudasta tehty ja
alhaalta ruosteen syömä parveke.

Se oli siis varsin sopiva ympäristö surulliselle historialle. Tässä
suuressa työhuoneessa löysin joka aamu uudelleen samat mielikuvitukseni
luomat henkilöt, jotka yhtä elävinä kuin todelliset ihmiset
ryhmittyivät kirjoituspöytäni ympärille. Tämä vimmattu työ hallitsi
minut aivan yksinvaltiaana. Ulos en mennyt muulloin kuin talvisten
päiväin aamuhämärissä, jolloin saatoin poikani Kaarle Suuren lukioon
sen kolkan likaisia solakatuja myöten, joka alkaa Eginhardin
solakadulta ja jatkuu läpi juutalaisten kaupunginosan eli ghetton,
missä isä Leemansin sälykauppatanko seisoo ja missä Pariisiin
päin kaltevalla vierteellä aina tapasin joukon hyvin su'ittuja,
kyömynenäisiä, nopsajalkaisia ja naureskelevia käsityöläis-tyttöjä.
Silloin tällöin täytyi minun kuitenkin lähteä kaupungille hankkimaan
jotakin puuttuvaa tietoa, katselemaan jotakin kirjassani kuvattavaa
taloa, Tom Lewisin luolaa tai mustain veljesten luostaria
Fourneaux-(Sysi-) kadun varrella.

Päästyäni keskelle teosta ja työskennellessäni täyttä vauhtia noina
julmasti kiduttavina iltahetkinä, jotka kirjailijasta ovat parhaita
koko hänen elämässänsä, tuli äkkikeskeytys, sillä liiallisesti
rasittunut koneisto alkoi natista kaikissa saumoissansa. Se alkoi
siten, että minun keskellä työtäni täytyi nukahtaa joku minuutti n.k.
linnunhorrosta, käteni vapisi ja häiritsevä, voittamaton raukeus
pakotti minun keskeyttämään aloitetun sivun. Joskus täytyi keskeyttää
työ ihan keskelle lausetta ja odottaa, kunnes väsymys meni ohitse.
Luotin hyvän lääkärin huolenpitoon ja lepoon maalla, joka antaisi
rasittuneelle hermostolleni takaisin joustavuutensa ja voimansa.
Oleskeltuani kuukauden päivät Champrosayssa ja huumautuneena Senartin
metsän raittiita tuoksuja hengitettyäni seurasikin, ihme kyllä, tavaton
hyvinvointi ja keuhkojen laajeneminen.

Kevät tuli ja suonissani kuohui jälleen vironnut mahla niinkuin
keväisessä luonnossakin, ja uudelleen puhkesivat kaikki nuoruuteni
liikutukset kukoistamaan. Unhottumattomana on muistissani säilynyt
puistokäytävä, jonka tiheän tammi- ja pähkinäpuulehvistön alla
kirjoitin kirjassani kuvatun parveke-kohtauksen. Sitten havahduin
äkillisestä ja ankarasta, mutta kivuttomasta verensyöksystä; suuni
tuntui kirpeältä ja veriseltä. Minä säikähdin kovin, luulin loppuni
olevan käsissä ja kuoleman tempaavan minut pois, ennen kuin ehdin
lopettaa työni. Hyvästijättökohtauksessa, joka tuntui minusta
viimeiseltä hetkeltä, sain vaivoin sanotuksi vaimolleni ja
kumppanilleni hyvinä ja huonoina hetkinä: »lopeta sinä tämä teos.»

Pysymällä liikkumattomana vuoteessani muutamia ikäviä päiviä, joiden
kuluessa kirjani jatko kauheasti vaivasi päätäni, sain vaaran
vältetyksi. Kaikki kelpaa. Hiukan ennen kuolemaansa täytyi Turgenjewin
kestää kipuja tuottava leikkaus, jonka aikana hän ylläpiti tajuntansa
merkiten muistoonsa kaikki kärsimystensä eri vivahdukset. Nämä hän
aikoi -- omien sanojensa mukaan -- kertoa myöhemmin niillä
päivällisillä, joita me siihen aikaan söimme yhdessä Turgenjew,
Goncourt, Zola ja minä. Samoin tutkistelin minäkin kipujani ja käytin
näitä ahdistuksen aikana saatuja kokemuksia hyväkseni Elysée Mérautin
kuolemaa kuvatessani.

Vähitellen aloin näet taas hiljallensa työskennellä. Kesken olevan
teokseni otin mukaani Allevardiin, jonne lääkäri lähetti minut. Eräässä
hengityksen vahvistamista varten järjestetyssä salissa tutustuin siellä
vanhan, sangen oppineen ja omituisen lääkärin, nim. tohtori Robertyn
kanssa Marseillesta, jolta sain aatteen kirjassani esiytyvälle
Bouchereaulle ja koko loppukohtaukseen. Aina urhean vaimoni avulla,
joka ohjasi vielä empivää kynääni, pääsin näin vihdoinkin teokseni
loppuun.

Mutta tunsin, että jotakin oli särkynyt minussa sittenkin. Huomasin,
etten enää voinut kohdella ruumistani kuin mitäkin riepua, en riistää
siltä liikkeen ja ilman tuottamaa vahvistusta enkä pitentää
yövalvokkiani aamuun saakka tehdäkseni näinä kuumeellisina hetkinä
uusia kauniita, kirjallisia keksintöjä.


III.

Romaanini ilmestyi ensin Le Temps (Aika-) lehdessä ja sitten
kirjakauppias Dentun kustannuksella. Sanomalehdistö ja yleisö
vastaanotti sen suosiollisesti; myöskin legitimistiset lehdet
hyväksyivät kantani. Niinpä kirjoitti Armand de Pontmartin Gazette de
France-lehdessä: »En tiedä, onko Alphonse Daudet kirjoittanut kirjansa
tasavaltalaisen innostuksen vallassa. Mutta sen huomaa paremmin ja se
sukeusi itsestänsä lopputulokseksi hänen teoksensa lukemisesta, että
juuri kuningasmielinen tunne on perustana kaikelle kauniille,
liikuttavalle, innostuttavalle ja lohduttavalle, mitä romaanissa on ja
mikä sovittaa siinä esitetyt julmuudet ja riistää teokselta kaikki
realismin aiheuttamat arkipäiväiset ja rumat piirteet. Se on jo
ylväiden ja korkeiden sielujen voimakkaalla vastustuksen tunteella
kuvattu tuo äkkiarvaamaton tapaus, että Vlabillen tanssijaiset,
teatterit, suuri klubi ja n.k. 'suuret 16' lopullisesti nielevät nuo
kukistuneet kuninkaalliset henkilöt.»

Muiden näin kirjaani ylistäessä esiytyi Vallès arvostelulla, jossa hän
väitti Tom Lewisin olevan Ponson du Terrailin tapaisen keksinnön. Tämä
oli selvä todistus siitä, minkä jo ennestään tiesin, nim. että »Kadun»
kirjailija ei tunne Pariisista muuta kuin etukaupunkien katuelämän,
nuorallatanssijain kulkupaikat ja katukäytävät; talojen sisällä hän ei
ole käynyt koskaan. Hän moitti minua m.m. siitä että olen väärentänyt
ja rumentanut Thérionin. Olenhan jo vastannut arvostelijoille, ettei
Méraut ole aivan täydellinen kopia Thérionista. Lisäksi voin esittää
seuraavat rivit kirjeestä, jonka heti kirjani ilmestyttyä sain
vastaanottaa myötäliitetyn valokuvan kanssa.

»Te olette nähtävästi pitänyt paljo rakkaasta Elyséestä, koska olette
antanut hänelle kunniasijan teoksessanne 'Kuninkaita maanpaossa'.
Teoksenne on oleva minulle ja omaisilleni ystävän kirjoittama
perhekirja.»

Kirje oli Thérionin veljeltä.

Sitten lakkasi hälinä. Pariisilaiset saivat muuta lukemista. Minä taas
olin tyytyväinen, kun olin saanut valmiiksi kirjan, jonka isäni,
innokas kuningasmielinen, voi pahastumatta lukea, ja että sain vielä
sanat ja lauseet kokoon enkä ollut aivan sortunut, kuten vihamieheni
olivat toivoneet.

Pian lausuivat useat näytelmäkirjailijat halunsa saada muodostaa
romaanini näytelmäksi. Viivyttelin jonkun aikaa lopullisen luvan
antamista, kun sain kuulla erään italialaisen luvattani suorittaneen
tämän tehtävän jotakin teatteria varten Roomassa. Tämä ratkaisi asian.
Kenelle uskoisin tehtävän tuosta italialaisesta huolimatta?
Gondinetilla oli halu tehdä se; myöskin Coquelin, jolle olin puhunut
asiasta, tiesi erään sopivan henkilön. Jos uskoisin kaikki hänen
huomaansa ja muuten suostuisin asiaan, saisin myöhemmin tietää
apulaiseni nimen. Coquelinista olen aina pitänyt ja häneen luotan. Sen
vuoksi annoin hänen tehdä niinkuin hän hyväksi näki. Sitä mukaa kuin
näytelmä valmistui luki hän minulle kappaleen näytös näytökseltä;
draama oli mielestäni kaunopuheliaasti kirjoitettu, kieli leveää ja
sointuvaa, vuoropuhelu hyvä ja pirteä. Pari sanaa ensi näytöksen
keskipalkoilta, jotka Méraut sanoo Hezetasta, (achevé d'imprimer)
ilmaisi minulle tekijän. »Se on joku Lemerren kustannettavista!»
Muutkin tiennevät, että Choiseulin solakadun kirjakauppa painattaa
tekijäin nimet julkaisemiensa kauniiden runokokoelmien loppuun. Näin
keksin kanssakirjailijani: se oli Paul Delair, kyvykäs, vaikkakin
joskus hieman epäselvä runoilija, jolla on sekä salamainvälähdyksiä
että suuruutta.

Kappale miellytti minua muuten, paitsi viime näytös, joka tuntui
liian ankaralta. Se tapahtui Mérautin kuolinvuoteella Monsieur-le
Prince- (Prinssi-) kadun varrella. Aivan lopulla ra'otti Kristian ovea
kysyen: »Asuuko neiti Clémence täällä?» Kun Coquelin luki Delairin
kyhäelmän pienessä salissani Observatoirekadun varrella, olivat muutkin
läsnäolijat samaa mielipidettä. Sinä iltana olivat kutsuani
noudattaneet Gambetta, Edmond de Goncourt, Zola, Banville, tri Charcot,
veljeni Ernest Daudet, Edward Drumont ja Henry Céard. Voi, kuinka siitä
onkin jo pitkä aika kulunut! Yleisesti oltiin sitä mielipidettä, että
viimeinen näytös oli kovin liioiteltu ja vaati muutosta. Delair kuuli
arvostelut, suostui muodostamaan lopun toisellaiseksi ja lievensikin
sen.

Mutta tämä kaikki oli turhaa: meidät oli jo ennakolta tuomittu. Sen
huomasin jo pääharjoituksessa. Kappale oli hyvin näyttämölle asetettu,
Vaudeville-teatterin parhaat voimat tulkitsivat sen eikä johtaja ollut
säästänyt vaivojansa; mutta sittenkin oli salonki jo alusta niin
vihamielinen, ett'en ikinä ole moista nähnyt. Seuraavana päivänä
toimeenpantiin vihellysnäytös ja samaa peliä jatkui sitten joka ilta,
kuten sen aikuisista Gauloisin numeroista voidaan nähdä. Eri
seurapiirit lähettivät joka ilta sinne miehensä meluamaan. Kokonaisia
kauniita ja liikuttavia kohtauksia meni niin, ett'ei niistä melun
vuoksi voitu kuulla sanaakaan. Semmoiset kohtaukset kuin se, missä
kuvattiin bourbonilainen prinssi juoksemassa raitiovaunun perässä,
olivat jo ennakolta tuomitut. Jospa meluajat olisivat tienneet, keneltä
tämän tarinan olin kuullut! Saman kohtelun alaiseksi oli merkitty
Dièudonnén mainio tulo mustassa puvussa Pugnon sankarimarssin
kaikuessa! Mennä Vaudeville-teatteriin meluamaan tuli muotiin: sinne
mentiin, kuin Taitboutin saliin! Tämän keinotekoisen vihamielisyyden
ohessa pysyi muu yleisö sangen välinpitämättömänä. Pariisin yleisö,
joka on vähemmän kuningasmielinen kuin minä, pysyi täydellisesti
kylmänä kuninkaallisten kurjuuksille, jotka olivat sen tavallisten
näkökantojen ulkopuolella ja yhtä kaukana sen säälistä kuin Chicagon
tulipalon uhrit tai Mississippijoen vedenpaisumuksesta kärsineet.
Muutamia itsenäisiä sanomalehtiä lukuunottamatta, noudattivat
arvostelijat yleisön esimerkkiä, kuten tavallisesti. Vaikka ohjelmassa
seisoikin ainoastaan Paul Delairin nimi, täytyi minun kuitenkin
useampien viikkojen kuluessa kestää kaikellaisia panetteluja ja
uhkauksia. Näille en tietystikään antanut sen suurempaa merkitystä.
Sanomalehtien ja uutistenurkkijain kautta on Pariisin yleinen mielipide
käynyt jonkunlaiseksi huumaavaksi vuoristokaiuksi, joka vain lisää
sanomalehtien juttukirjailijain merkitystä, heittelee heidän
lausuntonsa äärettömiin, laajentaa ne ja tukahduttaa oikeutetun
moitteen ja kiitoksen. Sattumalta olen muistossani säilyttänyt erään
panettelun, jonka tahdon mainita tässä.

Joku väitti minun tahtoneen kirjassani imarrella hallitusta, koska olin
alkanut kumarruksella »toukokuun 16:nen» kuningasvallalle, tehnyt
käännöksen marsalkan suistuttua ja avosylin tervehtinyt voittoisaa
tasavaltaa. Tämän mielipiteen esittäjä siis luulee, että tekijä, kerran
kirjansa suunniteltuaan, voi noin vain pelkästä oikusta tahi etunsa
vuoksi käännähtää oikealle ja vasemmalle. Moiset kynäilijät eivät ikinä
ole mitään teosta suunnitellet, muuten olisivat he epäilemättä myöskin
keksineet ja voineet ilmoittaa, missä tarkoituksessa olin tehnyt sen,
josta minua syytettiin. Minä en tarvitse mitään enkä ketään, elelen
yksikseni kumartelematta virkoja, arvonosoituksia ja ylennyksiä. Miksi
siis?

Yhtä väärä on se väite, että olisin päätöksestä kirjoittanut
häväistyskirjoituksen. Sekä romaani että näytelmä jäävät totuuden
alapuolelle. Kuningasvallalle olen myöntänyt varsin kauniin sijan,
kenen on syy, ell'ei se sen parempi ole? Kuningaskunta seisoi kuin
mallina edessäni. Minä kuvasin vain luonnon mukaan. Muuten en minä
ole ensimäinen, joka on tosiasiaksi merkinnyt maanpakolaisten
kuninkaallisten henkilöiden henkisen vajoamisen. Ihailtavissa
»Muistelmissansa haudan tuolta puolen», jotka minulla työn aikana aina
olivat pöydällä, on esim. Chateaubriand kuvannut paljo julmemmin kuin
minä Englannin kuninkaan Kaarle X:n kovin asteittaisen typertymisen ja
sokaistumisen. [Otteet Chateaubriandin teoksesta ja Fourneronin
Histoire des emigrés'ista olen jättänyt pois. _Suomentaja_.]
-- -- -- --

                                                   _Alphonse Daudet_.



I.

Ensimäinen päivä.


Kuningatar Frédérique nukkui yhä väsyneen kuumeellista unta ja
kaikki hänen unennäkönsä kiertelivät suistuneen, maanpakolaisen
kuningasperheen ympärillä, sillä pari kuukautta kestäneen piirityksen
melu ja kärsimykset vaivasivat häntä alinomaa; sitä paitse kiusasivat
häntä silloin tällöin veriset, sotaiset näyt, voihkeet, väristykset ja
omituinen hermoston herpautumistila, josta kauhun vavahdus hänet äkkiä
herätti.

»Zara! Zara! Missä hän on?» huusi kuningatar heti.

Eräs hänen kamarineitosistansa lähestyi vuodetta ja vastasi hiljaa:

»H. K. K. kreivi Zara nukkuu levollisesti kamarissansa. Rouva Eleonora
on hänen luonansa.»

»Entäs kuningas?»

Kuningas oli jo keskipäivän aikaan lähtenyt ajelemaan hotellin
vaunuissa.

»Yksinkö?»

Ei. Hänen majesteettinsa oli ottanut valtioneuvos Boscovitshin
seuraksensa.

Sitä mukaa kuin kamarineito puhui dalmatialaista murrettansa, joka
kuulusti kovalta ja sointuvalta kuin somerlaineen helke, tunsi
kuningatar kauhuntunteensa hälvenevän. Rauhallinen hotellihuone, jonka
hän tullessansa oli nähnyt ainoastaan hämärissä, esiintyi nyt
tavallisessa jokapäiväisessä loistossansa vaaleine seinäpaperinensa,
korkeine akkunoinensa, valkoisine villamattoinensa ja akuttiminensa,
joilla lenteli hiljainen ja eloisa pääskysparvi, leikitellen suurten
yöperhosten kanssa.

»Kas, kello on jo viisi! Petsha, laita pian tukkani... Minua oikein
hävettää, että olen nukkunut näin kauvan.»

Kello oli siis viisi ja päivä ihanin, mikä keväällä 1872 vielä oli
ihastuttanut pariisilaisia. Ihmetellen jäi kuningatar seisomaan
tultuansa Hôtel des Pyramidesin pitkälle balkongille, jonka
viisitoista, vaaleanpunaisilla akuttimilla varustettua akkunaa antoi
Rivolikadun kauneimmalle osalle. Alhaalla leveällä kadulla kuului
pyörien hurinaa ja kadunhuuhtojain hiljaista litinää; loppumaton jono
vaunuja ajoi Boulognen metsään päin niin että pyörät, valjaat ja
vaaleat puvut vilisivät ohi kuin nopeassa tuulessa. Kiireellisestä
ihmistulvasta Tuileriesin kullatun portin luona siirtyivät
kuningattaren ihastuneet silmät naisten valkoisilta hohtaviin hameihin,
vaaleihin suortuviin, välkkyvään silkkiin, lasten ulkoilmaleikkeihin ja
kaikkeen siihen pyhäiseen elämään ja lasten hyörinään, jota kirkkaina,
aurinkoisina kevätpäivinä näemme tuon suuren puiston hiekoitetuilla
tasangoilla, kunnes ne vihdoin mielihyvällä pysähtyivät puiston
keskellä kasvavain kastanjapuiden mahdottoman laajalle, täyteläiselle,
pyöristyneelle ja viheriöitsevälle lehväkatokselle, jonka siimeksessä
parast'aikaa soitteli sotilas-orkesteri ja pelmusi kirkuva, meluava
lapsiparvi.

Maanpakolaisen hallitsijattaren karvas mieliharmi lauhtui vähitellen
näin runsasta hilpeyttä katsellessa. Lämmin hyvinvointi kiehtoi hänet
kaikkialta kiertyen ruumiin ympärille pehmeänä kuin silkkinen verkko;
hänen valvomisesta ja kieltäymyksistä lakastuneille poskipäillensä
nousi jälleen heleä, eloisa puna.

»Hyvä Jumala, kuinka minun on hyvä olla», mietti hän itseksensä.

Suurimpia onnettomuuksia voi seurata äkilliset ja viattomat
lohdutuksensa, joihin eivät vaikuta niin paljo ihmiset kuin asiain
viehättävä kaunopuheisuus. Mitkään ihmisten keksimät sanamuodot eivät
olisi voineet suoda lohdutusta tälle kieltäymykseen pakotetulle ja
puolisoinensa, lapsinensa maanpakolaisuuteen karkoitetulle
kuningattarelle, jonka yksi ainoa kansan kuohahdus syviä maanrepeämiä,
säihkyviä salamoita ja tulivuoren purkauksia aiheuttavan
maanjäristyksen tavoin oli viskannut vieraalle maalle ja jonka hieman
matalalla ja sentään niin ylväällä otsalla aina näkyi juovat ikäänkuin
olisivat ne olleet Euroopan kauneimman kuningaskruunun painamat.

Ja nyt esiytyi luonto uudistuneena ja iloisena tämän ihmeteltävän
kauniin pariisilaisen kevään valaistuksessa, keväimen, jonka lempeä
raikkaus muistutti kasvihuoneen tai Rivieran ilmastoa ja herätti
ihmisessä viihdytystä ja toiveita jälleen virkoamisesta. Mutta samalla
kuin maanpakolaisen kuningattaren hermot höltyivät ja silmät täysin
terin ahmivat viheriöitsevää näköpiiriä, vavahti hän äkkiä. Vasemmalla
puolellansa äkkäsi hän alhaalla puiston sisäänkäytävän luona aavemaisen
muistomerkin, jonka muodostivat kalkitut muurit, ruskeat pylväät,
luhistuneet katot, ilmaa sinertävät akkuna-aukot, puoleksi sortunut
julkipuoli, jonka yli näkyi laajoja rauniokasoja ja perimäisenä näiden
takana -- Seineen päin -- melkein eheänä säilynyt, tulipalon
värittelemä ja kultaama suvihuone savustuneine rautaparvekkeinensa.
Muuta ei koko Tuileriesin palatsista tallella ollut.

Tämä näky teki häneen syvän vaikutuksen ja sydämessänsä hän vallan
kauhistui noita kivikasoja katsellessaan. Kymmenen vuotta sitten, eikä
siitä ollut kymmentäkään vuotta, -- voi kuinka surulliselta
ennustukselta se hänestä nyt tuntui! -- oli hän puolisonsa kanssa
asunut tuossa palatsissa, joka nyt oli raunioina. Se oli keväällä 1864.
Kolme vuotta avioliittonsa jälkeen matkusteli silloinen Zaran kreivitär
onnellisena puolisona ja perintöruhtinattarena liittohovista toiseen.
Kaikki pitivät hänestä ja vastaanottivat hänet ystävällisesti.
Olletikin juhlittiin häntä Tuileriesin palatsissa tanssijaisilla ja
muilla juhlallisuuksilla. Vieläkin voi hän kuvitella ne suojat tuolla
kukistuneiden muurien sisällä. Hän oli näkevinänsä siellä nuo
mahdottoman suuret ja komeat galleriat kivikoristeinensa häikäisevässä
valaistuksessa ja hovipukujen laahustinten aaltoilevan laajoissa
rappusissa välkkyvän kyrassierikujanteen välissä. Ja tuo näkymätön
soitto, joka silloin tällöin tuulen mukana kuului puistosta, muistutti
hänen mielestänsä Waldteufelin orkesteria silloisessa marsalkkain
salissa. Juuri tuon leikkivän ja vilkkaan säveleen mukaanhan hän
silloin oli tanssinut orpanansa Maksimilianin kanssa, viikkoa ennen
kuin tämä Meksikoon lähti. Aivan oikein, samat säveleethän nuo ovat!...
katrilliin ottivat silloin osaa keisarit ja kuninkaat, keisarinnat ja
kuningattaret; aihe siihen oli otettu »Ihanasta Helenasta» ja
luontevasti liiti silloin hänen ohitsensa loistava jono ylhäisiä
henkilöitä... Max huolestuneen näköisenä ja vaaleaa partaansa
pureskellen; häntä vastapäätä, Napoleonin läheisyydessä, Charlotte
säteilevänä ja ikäänkuin kirkastuneena ilosta olla keisarinnana...
Missähän nuo kauniin katrillin tanssijat nyt mahtoivat olla? Kaikki
haudassa, maanpaossa tai hulluinhuoneessa. Suru toisensa perästä!
Onnettomuus: onnettomuuden jälkeen! Jumala ei siis suojellut kuninkaita
enää!...

Sitten muisti hän kaikki, mitä oli kärsinyt sen jälkeen kuin vanha
Leopold oli laskenut hänen ohimoillensa Illyrian ja Dalmatian kruunun.
Ensiksi oli hänen esikoisensa, joka oli tytär, joutunut tuollaisen
oudon ja nimettömän sairauden uhriksi, jommoiset merkitsevät veren
heikontumista ja rodun loppua ... ja tämä oli tapahtunut juuri
juhlapyhinä, niin että ruumiin vieressä palavain kynttiläin valoon
yhtyi kaupungin ilotulitus eikä tuomiokirkosta hautajaispäivänä ehditty
viedä pois lippujakaan. Näiden suurten surujen ja niiden tuskain
ohella, joita hänen poikansa heikko terveys alinomaa hänelle tuotti,
täytyi hänen kärsiä muita murheita, joista muut eivät mitään tienneet,
sillä ne kätki hän naisylpeytensä salaisimpaan soppeen. Kansojen
sydämet eivät ole uskollisempia kuin kuninkaidenkaan. Eräänä päivänä
kylmeni äkkiä sama Illyrian kansa kuningasperheellensä, joka oli sitä
niin usein juhlinut. Oli syntynyt väärinkäsityksiä, erimielisyyksiä,
epäilyksiä, ja vihdoin kehittyi tästä kaikesta viha, tuollainen koko
maan hirvittävä viha, jonka hän tunsi ilmassa, huomasi katuelämän
hiljaisuudesta, ihmisten ivallisissa katseissa, rypistyneiden otsien
väristyksessä, jonka vuoksi hän tuskin uskalsi ilmestyä akkunaan, ja
lyhyvillä ajoretkillänsä painausi hän hovivaunujen nurkkaan, ettei
ensinkään näkyisi. Voi, noita kuolemanhuutoja Laibachin linnan
pengermäin alla, jotka hän taas oli kuulevinansa katsellessansa Ranskan
kuninkaiden suuren palatsin raunioita. Hän oli näkevinänsä
valtioneuvoston viimeisen istunnon ja ministerien kalpeat ja pelvosta
höpertyneet kasvot, kun nämä rukoilivat kuningasta luopumaan... Ja
sitten pako keskellä yötä ja talonpoikaisissa valhepuvuissa ylös
vuoristoon ... kylät ulvoen kapinallisina ja vapaudesta yhtä juopuneina
kuin kaupungitkin ... ilokokkoja kaikilla kukkuloilla... Ja hänen omat
hellät kyyneleensä keskellä tätä suurta onnettomuutta, jonka aikana hän
vaivoin sai pojallensa illallisen eräästä paimenmajasta vuoristossa ...
ja vihdoin se äkkipäätös, johon hän sai kuninkaan suostumaan, nim. että
sulkeuduttaisiin vielä hallitsijalle uskolliseen Ragusaan, missä sitten
vietettiin kaksi kieltäymyksen ja ahdistuksen kuukautta, kun kaupunkia
piiritettiin ja pommitettiin ... nuoren prinssin sairastuminen ... ja
nälässä riutuminen ... linnoituksen lopullinen antautuminen ...
kolkosti vaikuttava laivaan-nousu äänettömän ja väsyneen väkijoukon
katsellessa ... lähtö ranskalaisella laivalla muita kurjuuksia,
kolkkoutta ja outoa maanpakoa kohti ... sillä aikaa kuin Illyrian
tasavallan ihka uusi ja voittoisa lippu liehui valloitetun
kuninkaallisen linnan katolla... Tuileriesin rauniot johdattivat hänen
mieleensä kaiken tämän.

»Pariisi on kaunis, eikö totta?» kysyi joku äkkiä hänen vieressänsä
iloisella ja nuorekkaalla, vaikka vähän honottavalla äänellä.

Samassa tuli kuningas ulos parvekkeelle kantaen sylissänsä pientä
prinssiä, jolle hän näytti viheriöitsevää näköpiiriä, kattoja,
kupooleja ja tuota liikettä kaduilla iltapäivän kauniissa
valaistuksessa.

»Oi, kuinka kaunista!» huudahti lapsi -- noin 5-6 -vuotias poloinen,
jonka piirteet olivat pingoitetut ja tiukat, tukka vallan vaalea ja
lyhyeksi leikattu kuin taudin jälkeen; nytkin katseli hän ympärillensä
ikäänkuin kärsimystensä keskestä hieman hymyillen ja hämmästellen,
ett'ei enää kuulunut piiritysajan kanuunain pauketta ja iloiten
ympäristön viehkeydestä. Hänelle näytti maanpako olevan onneksi. Eikä
kuningaskaan näyttänyt juuri surulliselta. Ajeltuansa pari tuntia
bulevardeilla palasi hän hotelliin loistavan ja hilpeän näköisenä,
joten hänen kasvonsa olivat täydellinen vastakohta kuningattaren
huolestuneelle ulkomuodolle. Muutenkin olivat he kerrassaan toistensa
vastakohtia.

Kuningas oli hoikka, hento, tumma-ihoinen, tukka musta ja käherä,
viikset, joita hän alinomaa taivutteli valkoisella ja kovin hennolla
kädellä, taas olivat vaaleammat, silmät kauniit ja hieman hämmentyneet
ja katse hieman epäröivä ja lapsellinen, jonka vuoksi häntä voitiin
sanoa vallan nuorekkaaksi, vaikka hän olikin jo yli kolmenkymmenen
vanha.

Kuningatar taas oli vakava ja vartaloltansa tukeva dalmatialainen
nainen, joka ei tehnyt paljo käsiliikkeitä; oikeastaan oli hän näistä
kahdesta miehekkäämpi luonne, huolimatta ihonsa läpikuultavasta
kirkkaudesta ja kauniista, vaaleista venetsialaisista suortuvistansa,
joihin itämaat näyttivät sekoittaneen punertavia ja kellertäviä
hiuksia.

Häntä kohtaan esiytyi kuningas Kristian epävapaana ja vaivautuneena
puolisona ikäänkuin olisi hän omasta mielestänsä suostunut liiallisiin
nöyryytyksiin ja uhrauksiin. Lempeästi kyseli hän puolisonsa terveyden
tilaa tahtoen tietää, kuinka hän oli nukkunut ja kuinka hän matkan
jälkeen ylipäänsä voi. Kuningatar taas vastasi tavallisen hellästi ja
kaikella myöntyväisyydellä, vaikka hänen mielenkiintoaan itse teossa ei
herättänyt muu mikään kuin poikansa, jonka nenää ja poskia hän
tunnusteli ja jonka kaikkia liikkeitä hän seurasi hautovan kanan
tuskallisella huolella.

»Poika voi jo paremmin kuin siellä kotona», sanoi Kristian
puoli-ääneen.

»Niin, hänen poskensahan alkavat jo punoittaa», vastasi kuningatar yhtä
tuttavallisesti kuin heidän tapansa aina oli puhua, kun kysymys oli
heidän pojastansa.

Tämä taas nauroi milloin äitiinsä, milloin isäänsä päin ja veti
sievästi hyväillen heidän paitansa lähemmäs toisiansa ikäänkuin olisi
hän ymmärtänyt, että hänen pienet kätensä olivat ainoana todellisena
yhdyssiteenä näiden molempain erilaisten ihmisten välillä.

Alhaalle katukäytävälle oli äskettäin pysähtynyt muutamia uteliaita,
jotka olivat saaneet kuulla kuninkaallisten saapumisesta ja katsoa
töllöttelivät nyt Illyrian kuningasta ja kuningatarta, jotka Ragusan
sankarillisen puolustautumisen kautta olivat tulleet kuuluisiksi ja
joiden muotokuvat nähtiin kuvalehtien alkulehdillä. Vähitellen lisäytyi
töllistelijäin joukko, joka katseli heitä suut ammollansa, nenät
ylöspäin ja tietämättä, mistä on kysymys, aivan kuin ihmiset toisinaan
voivat keräytyä katsomaan kyyhkystä jonkun katon räystäällä tahi
tollottavat häkistänsä karannutta papukaijaa. Vastapäätä hotellia
keräytyi melkoinen väkijoukko, joka alinomaa lisäytyi, ja kaikki
katselivat he uteliaina nuorta, matkapukuista pariskuntaa, jota tuo
vaaleatukkainen lapsi näytti hallitsevan kohottaen suistuneiden toivoa
ja sitä iloa, jonka nämä tunsivat nähdessänsä pienokaisensa vielä
elävänä sellaisen hirmuisen myrskyn jälkeen.

»Tuletko pois, Frédérique?» kysyi kuningas, jota väkijoukon huomio
vaivasi.

Mutta siihen vastasi tämä oikaisten itsensä suoraksi kuin ainakin
kuningatar, joka on tottunut pelkäämättä kohtaamaan rahvaan epäsuosion
osoituksia:

»Miksi? Onhan täällä parvekkeella hyvä olla.»

»Niin, mutta ... näetkös, unhotin sanoa, että... Rosen on tuolla
sisällä poikansa ja miniänsä kanssa... Hän haluaisi tavata sinua.»

Rosenin nimen mainitseminen kirkasti kuningattaren silmät, sillä se
johdatti hänen mieleensä paljo hyviä, lainkuuliaan miehen palveluksia.

»Se hyvä herttuako? Minä olenkin jo odottanut häntä», sanoi hän
heittäen ennen poistumistansa ylhäisen katseen kadulle, missä eräs
mies ... juuri vastapäätä ... kapusi Tuileriesin rautaportin
kivijalustalle ja katseli tältä korkealta asemaltansa hetken aikaa
väkijoukkoa. Tuohan oli aivan kuin Laibachissa silloin, kun
väkijoukosta ammuttiin heidän akkunoihinsa! Kuningattarelle lensi äkkiä
päähän hämärä ajatus jostakin murhayrityksestä, jonka vuoksi hän
viskausi taapäin. Mies oli asettunut kunnianteko-asentoon, nosti
lakkiansa, jotta kiharat tuulessa häilyen välkähtelivät päivää vastaan,
ja huusi rauhallisella, mutta kovalla äänellä: »Eläköön kuningas!» Tämä
oli kaikki mitä kuningatar voi kuulla ja nähdä hälinässä tuosta
tuntemattomasta ystävästä, joka keskellä tasavaltalaista Pariisia ja
suistuneen Tuileriesin palatsin raunioiden edessä uskalsi huutaa
tervetuloa kruunuttomille hallitsijoille.

Tämä suosiollinen tervehdys, jota kuningatar ei ollut kuullut pitkään
aikaan, teki häneen saman vaikutuksen kuin lämmin, lieskaava liesi
ankarasta pakkasesta tulijaan. Se lämmitti häntä orvaskedesta sydämeen
asti ja vanhan Rosenin jälleen näkeminen täydensi tätä hyväntekevää ja
hilpeää virkistystä.

Kenraali, herttua de Rosen, sotalaitoksen entinen ylipäällikkö, oli
jättänyt Illyrian noin kolme vuotta sitten, kun kuningas oli riistänyt
häneltä tämän luottamustoimen uskoaksensa sen eräälle vapaamieliselle
tahtoen näin osoittaa myötätuntoisuuttansa niitä vastustuspuolueen
uusia aatteita kohtaan, jotka silloin kypsyivät ja kävivät Laibachin
hovissa kuningattaren puolueen nimellä. Tosin olisi hän voinut kantaa
kaunaa Kristiania kohtaan sen vuoksi, että tämä oli kylmästi uhrannut
hänet ja lähettänyt hänet pois ilman kaipausta ja ilman jäähyväisiä,
hänet, Mostarin ja Livnon taistelujen voittajan ja suurten
montenegrolaisten sotien sankarin. Myytyänsä linnansa, tiluksensa ja
irtaimistonsa, ja merkittyään lähtönsä loistavalla vastalauseella oli
vanha kenraali asettunut Pariisiin, missä hän naitti poikansa ja
turhaan odotteli kolme pitkää vuotta huomaten kuninkaan epäsuosioon
liittyvän kaikki maanpaosta ja toimettomasta elämästä aiheutuvat
alakuloisuudet ja surut. Ja kuitenkin riensi hän empimättä heidän
luoksensa niin pian kuin oli saanut vihiä ruhtinaallisten saapumisesta
Pariisiin. Nyt seisoi hän suorana keskellä salonkia, jonka
kynttiläkruunuun asti hänen jättiläismäinen vartalonsa ulottui, ja
odotteli hetkeä, jolloin hän saisi armollisen ja suosiollisen
vastaanoton, esiytyen niin liikutettuna, että hänen pitkät
sotilassäärensä nähtävästi vapisivat ja hänen laaja rintansa, tähdistön
suuren merkin alla läähätti; muuten oli hän puettu vartalon mukaiseen
ja sotilasmaisesti leikattuun siniseen takkiin. Ainoastaan hänen pieni
haukan päänsä teräskatseinensa ja petolinnun nokkinensa pysyi
järkkymättömänä samoin kuin nuo kolme valkoista piikintapaista hiusta
päälaella ja lukemattomat pienet rypyt hänen tulessa kovettuneilla
kasvoillansa. Kuningas, joka ei pitänyt suurellisista kohtauksista ja
jota tämä vieraskäynti hieman vaivasi, koetti päästä siitä lausumalla
hilpeästi ja sydämellisen kohteliaasti:

»Kas niin, kenraali», sanoi hän tullen kädet ojoina häntä vastaan, »te
olitte todellakin oikeassa ... minä laskin ohjakset liian höllälle...
Minua on ravistettu ja väkevästi.»

Nähdessänsä vanhan luottamusmiehensä notkistavan toisen polvensa nosti
hän tämän ylös sangen jalolla liikkeellä ja syleili häntä kauvan. Mutta
kukaan ei, hiisi vie, voinut estää herttuaa polvistumasta kuningattaren
edessä, johon hänen kunnioittavasti intomielinen suudelmansa ja
vanhanaikaisesti hoidettujen viiksiensä kosketus teki omituisen
vaikutuksen.

»Oi, poloinen herttuani, ... oi, poloinen hra Rosen!» sopersi
kuningatar.

Samassa sulki hän verkalleen silmänsä, ett'ei hänen kyyneliänsä
huomattaisi. Mutta kaikki ne kyyneleet, joita hän oli vuosien kuluessa
vuodattanut, olivat jättäneet jälkensä hänen sinisten silmiensä
kurtistuneelle ja hienolle silkille, mihin valvokit, ahdistukset,
levottomuudet ja kaikki ne kolhut olivat vaikuttaneet, jotka miesten
mielestä oikeastaan säilyvät ihmisen sisimmässä sopessa, mutta nousevat
sieltä kasvoille, niinkuin veden vähimmätkin liikkeet ryppyilevät
pinnalla huomattavissa juovissa. Muutaman sekunnin näkyi noilla
kauneilla, puhdaspiirteisillä kasvoilla väsymyksen ja surullisuuden
ilmettä, joka ei suinkaan jäänyt huomaamatta vanhalta sotilaalta. »Voi,
kuinka hän on mahtanut kärsiä!» ajatteli hän kuningatarta
katsellessansa. Liikutustansa peittääksensä nousi hän sitten äkkiä
ylös, kääntyi poikaansa ja miniäänsä, jotka olivat jääneet seisomaan
salongin toiseen päähän, ja samalla rajulla äänellä kuin hän oli
komentanut Laibachin kaduilla: »Miekat ojoon!... Rynnätkää
roistoväkeen!» huusi hän näille:

»Colette ja Herbert, tulkaa tervehtimään kuningatartanne!»

Ruhtinas Herbert de Rosen, melkein yhtä kookas mies kuin isänsäkin,
leuka kuin hevosella ja posket puhtoiset kuin keikarilla, lähestyi
nuoren vaimonsa kanssa. Hän astui vaivalloisesti ja keppiin nojaten,
sillä kahdeksan kuukautta sitten oli hän Chantillyn kilpa-ajoissa
pudonnut satulasta, taittaen jalkansa ja muutamia kylkiluita. Kenraali
de Rosen ei laiminlyönyt huomauttaa, että he molemmat olisivat
rientäneet sulkeutumaan kuninkaansa kanssa Ragusaan, ellei tätä
onnettomuutta olisi tapahtunut, joka oli saattanut hänen poikansa
hengen vaaranalaiseksi.

»Epäilemättä olisin minäkin seurannut sinne teidän mukananne, rakas
isäni!» sanoi ruhtinatarkin sankarillisella äänellä, joka huonosti
soveltui yhteen hänen nimensä, pienen ja elävän kissannenänsä ja
keveästi pörrötettyjen kiharainsa kanssa.

Kuningatar ei voinut olla hymyilemättä ojentaessaan hänelle kätensä.
Viiksiänsä punoen tutki Kristian asiantuntijan mielenkiinnolla ja
suurella uteliaisuudella tuota vilkasta pariisitarta ja kaunista,
miellyttävää ja pitkäsulkaista muotilintua rikkaine, liehuvine
hamereunuksineen, jonka siro ja suloinen käytös täydellisesti erosi
hänen entisen hovinsa juhlallisista nais-tyypeistä. »Mistä hiidestä oli
Herbert voinut löytää tuollaisen jalokiven?» mietti hän kadehtien
entistä lapsuuden toveriansa, tuota pitkää roikaletta pölysilminensä ja
venäläiseen tapaan jakaukselle sileiksi kammattuine suortuvinensa
varsin kapealla ja matalalla otsalla; kuningas mietti mielessänsä, että
tuollaisia naisia, joita Illyriassa ei tavattu ainoatakaan, taisikin
vilistä Pariisin kaduilla, jonka vuoksi maanpako näytti hänestä
siedettävältä. Muuten ei tämä maanpako voine kestääkään kovin kauan.
Illyrialaiset kyllästyvät ehkä piankin tasavaltaansa. Kaikki voi
supistua parin kolmen kuukauden oleskeluksi kaukaisessa maassa,
jonkunlaiseksi virkalomaksi, joka oli käytettävä mahdollisimman
hupaisella tavalla.

»Ymmärrättekö te moista kiirettä, hra kenraali», sanoi hän nauraen,
»että minulle on täällä jo kaupattu erästä taloa... Tänä aamuna saapui
näet luokseni muudan englantilainen, joka lupausi hankkimaan minulle
loistavan palatsin, valmiiksi kalustettuna ja verhottuna; samoin saisin
tallin ja ajohevoiset, vuokravaunut, makuuvaatteet ja pöytäliinat,
hopeakaluston, pöytäastiat ja palvelijat, kaikki neljänkymmenen
kahdeksan tunnin kuluessa ... ja siinä kaupunginosassa, mikä minua enin
miellytti.»

»Tunnen tuon englantilaisen, sire ... se on tietysti ulkolaisten
asioitsija Tom Lewis.»

»Aivan oikein, muistelen hänen nimensä olleen siihen suuntaan...
Oletteko tekin olleet tekemisissä hänen kanssansa?»

»Oh! kaikkien Pariisiin saapuvien ulkolaisten luokse Tom Lewis ilmestyy
kieseissänsä... Mutta toivoakseni ei teidän majesteettinne sitä
tuttavuutta halunne jatkaa.»

Se erityinen itsepintaisuus, millä ruhtinas Herbert heti Tom Lewisin
nimen kuultuansa alkoi katsella juovikkaiden silkkisukkiensa päälle
vedettyjen matalien kenkiensä nauharusettia, ja nuoren ruhtinattaren
salainen katsahdus puolisoonsa päin ilmaisivat Kristianille kyllin
selvään, että nuori pariskunta voisi antaa lisätietoja kuuluisasta
asioitsijasta Royale-kadun varrella. Mutta mitenpä asioimisliike Lewis
voisikaan olla hänelle hyödyllinen? Sillä hän ei halunnut taloa eikä
vaunuja, vaan aikoi asua vuokrahotellissa ne muutamat kuukaudet, jotka
hänen oli Pariisissa vietettävä.

»Eikös se ole sinunkin mielipiteesi, Frédérique?»

»Tietysti on se viisainta», vastasi kuningatar, vaikka hän ei suinkaan
ollut samaa mieltä puolisonsa toiveista eikä myöskään hänen aikeestansa
asettua tänne vain tilapäisesti asumaan.

Vanha Rosen rohkeni vuorostansa tehdä muutamia huomautuksia. Tällainen
hotellielämä ei hänen mielestänsä ollut oikein sopiva Illyrian
kuningashuoneen arvolle. Pariisi vilisi tähän aikaan maanpakolaisia
hallitsijoita. Kaikki elivät he täällä verrattain loistavaa elämää:
Westfalin kuningas asui Neubourgin kadun varrella komeassa palatsissa,
jonka sivupaviljonki oli varattu hallitusviranomaisia varten. Galitsian
kuningattaren asuntorakennus Champs-Elyséesin varrella oli todellakin
loistava ja kuninkaallinen palatsi. Palermon kuninkaalla taas oli
Saint-Mandéssa laaja rakennus, joukko ajohevosia ja kokonainen liuta
ajutantteja. Vieläpä Palman herttuallakin oli hovintapaisensa pienessä
rakennuksessa Passyn etukaupungissa, missä hän joka päivä näki viisi
kuusi kenraalia ruokapöydässänsä.

»Niin kyllä, niin kyllä», myönsi Kristian kärsimättömästi, »mutta se ei
ole samaa, näettekös. Nuo ruhtinaat eivät aiokaan enää muuttaa pois
Pariisista... He jäävät tietysti lopullisesti tänne, jota vastoin me...
Sitä paitse on minulla täysi syy olla ostamatta palatseja, ystäväni
Rosen. Meiltä riistettiin nimittäin kaikki omaisuus kotimaassamme.
Meille jäi ainoastaan muutamia satoja tuhansia Rotschildin
pankkiliikkeessä Napolissa ja poloiset diadeemimme, jotka rva de Silvis
pelasti meille hattukotelossa. Ajatelkaahan, että rva markiisitar tuon
pitkän maanpakolaismatkansa kestäessä aina piti kallisarvoista koteloa
käsissänsä, tehtiinpä matka sitten jalkaisin, meritse, junassa tai
vaunuissa. Se on todellakin hassua ja hullunkurista!...»

Lapsellisuus sai samassa vallan hänessä ja hänen täytyi nauraa heidän
hätätilallensa kuin hauskimmalle asialle maailmassa.

Mutta herttuaapa ei naurattanut.

»Sire», sanoi hän niin liikutettuna, että kaikki hänen vanhat ryppynsä
värisivät, »te teitte minulle äsken sen kunnian, että vakuutitte
katuvanne päätöstänne, joka niin pitkäksi aikaa karkoitti minut kauvas
neuvostostanne ja mielestänne... Sen vuoksi rohkenen jälleen pyytää
teiltä pientä armonosoitusta. Suokaa minulle maanpakonne aikana sama
luottamustoimi, mikä minulla aikoinaan teidän majesteettinne hovissa
Laibachissa oli, nimittäin kunnia olla siviili- ja sotilasasiainne
päällikkönä.»

»Katsokaas vain sitä itsetuntoa!» nauroi kuningas iloisena. Sitten
jatkoi hän ystävällisesti: »Mutta minullahan ei ole enää mitään
siviili- eikä sotilasasioita, hyvä kenraali!... Kuningattarella on
kappalaisensa ja kamarineitosensa... Zaralla on opettajattarensa...
Minä taas otin Boscovitshin kirjeenvaihtoani varten ja mestari Lebeaun
parturikseni... Siinä kaikki...»

»Siinä tapauksessa uskallan sentään anoa erästä toista armoa... Eikö
teidän majesteettinne suvaitsisi ottaa poikaani Herbertia
ajutantiksensa ja tässä läsnäolevaa ruhtinatarta kuningattaren
lukijattareksi ja seuranaiseksi?»

»Minun puolestani olkoon asia päätetty», sanoi kuningatar kääntyen
kauniisti hymyilevänä Coletteen päin, joka joutui vallan hämille
uudesta arvostansa.

Ruhtinas Herbert taas kiitteli hallitsijaansa, joka samassa sääsi
hänelle valtakirjan olla hänen ajutanttinsa ja teki tämän samalla
armollisella ja miellyttävällä hirnahduksella, jonka he tunsivat
Tattersallin elämän ajoilta.

»Minulla on siis kunnia esittää nuo kolme nimitystä
allekirjoitettavaksi huomenna», lisäsi kenraali kunnioittavasti,
mutta lyhyesti ... osoittaen täten, että hän katsoi jo astuneensa
virkatoimeensa.

Tuon äänen ja määrätyn sanamuodon kuultuansa, johon hän oli saanut
tottua kenraalin pitkän ja juhlallisen palvelusajan kuluessa, näytti
nuori kuningas hieman masentuneelta ja ikävystyneeltä, mutta hän
lohduttausi katselemalla onnen kaunistamaa ja kirkastamaa nuorta
ruhtinatarta, jonka suloiset, kaikkea luonteenomaista puuttuvat kasvot
muuten näyttivät olevan alinomaisen hämärän harson verhoamat.
Ajatelkaahan, että hän nyt oli kuningatar Frédériquen hovinainen, hän,
Colette Sauvadon, Bercyn viinikauppiaan hra Sauvadonin tytär! Mitähän
nyt sanotaan noissa suljetuissa salongeissa Varennes- (= Nummi-) ja
p. Dominiquen katujen varrella, joissa hänen avioliittonsa Herbert de
Rosenin kanssa oli tehnyt hänet huomatuksi, vaikka ei juuri
tuttavalliseksi! Hänen ylimyksellinen pikku mielikuvituksensa harhaili
jo oletetussa hovimaailmassa. Hän mietti jo painettavia käyntikortteja,
koko puvustonsa muutosta, Illyrian kansallisväristä hovipukua ja samaan
väriin teetettäviä päitsiä vaunuhevosia varten...

Samassa kuului kuninkaan ääni aivan hänen läheisyydessänsä:

»Tämä on ensimäinen rauhallinen ruokaveromme maanpaossamme», virkkoi
hän Rosenille puoleksi totisella ja juhlallisella äänellä... »Tahdon,
että päivälliset ovat hauskat ja että kaikki ystävät viihtyvät
luonani!»

Huomatessansa, kuinka kenraali peljästyi tämän äkkikutsun kuullessansa,
lisäsi hän:

»Ah niin, se on totta: hovisäännöt ja -puvut unohdin! Hitto vie,
Ragusan piirityksen aikana totuimme pois kaikista tuollaisista
tavoista ... ja hoviministerillämme Rosenilla on paljo korjattavaa
nykyisessä elämässämme... Toivon kuitenkin, että alamme nuo parannukset
vasta huomenna, hra kenraali!»

Samassa avausi suuri, kaksiosainen salin ovi ja hotellin isäntä
ilmoitti päivällispöydän olevan valmiina majesteetteja varten.
Ruhtinatar nousi jo ylös vallan korskeana valmistuen käymään
kuninkaan käsikoukkuun. Mutta tämä tarjosikin käsivartensa
kuningattarelle ja saattoi puolisonsa ruokasaliin välittämättä
ensinkään pöytävieraistansa. Aivan kokonansa ei hovimeno kuitenkaan
ollut jäänyt Ragusan muuriholvien sisälle!

Muutos päivän paisteesta ruokasaliin hämmästytti päivällisvieraita.
Kattokruunusta, kynttilähaarukoista ja tarjoilupöydällä palavasta
kahdesta lampusta huolimatta ei salissa kuitenkaan tahtonut nähdä;
ennen aikojansa karkoitettu päivä oli jättänyt epäilevän hämäränsä.
Tämän surullisen varjon lisäksi tuli vielä se, että päivällispöytä oli
ruokavieraiden lukumäärään nähden aivan liian pitkä, jommoista muista
etiketin vaatimuksia vastaavista hotelleista olisi turhaan saanut
etsiä; kuningas ja kuningatar istuutuivat pöydän toiseen päähän ilman
ketään vastapäätä tai sivuillansa. Tämä jo kummastutti pikku ruhtinatar
de Rosenia. Keisarikauden ensi aikoina muisti hän kuitenkin kerran
olleensa päivällisillä Tuileriesissä, missä keisari silloin istui
vastapäätä keisarinnaa aivan porvarillisesti niinkuin vastanaineet
hääaterialla ollessansa. »Niin, niin», mietti pikku sulotar sulkien
päättävästi löyhyttimensä ja laskien sen kupeellensa hansikkaiden
viereen, »parempia aikoja ei voi tulla kuin nuo legitimistien
(laillisuuden) ajat olivat!» Tämä muisto muutti hänen mielipiteensä
tämän vähälukuisen pöytäseuran suhteen, joka muuten johti hänen
mieleensä n.k. Italialaisen Kornissin upeat hotellit Monacon ja
San-Remon välillä seurakauden alussa, kun matkailijain tulva ei vielä
ole saapunut. Sama kirjava värien sekoitus puvuissakin: Kuningas
lyhyessä takissa, kuningatar matkapuvussa, Herbert ja hän puettuina »en
Watteau» niinkuin he bulevardeilla liikkuivat, kuningattaren kotipappi
isä Alphée mustain veljesten kauhtanassa ja kenraali de Rosen
kirjaillussa puoli-univormussa. Kokonaisuus ei siis tehnyt mitään
vaikutusta Colette de Roseniin. Ainoa, mikä sentään vaikutti
suuremmoisemmin, oli kotipapin pöytärukous, jossa hän rukoili jumalan
siunausta ruvettaessa tälle ensimäiselle maanpaossa syödylle aterialle:

»_Quae sumus sumpturi prima die in exilio_» ... lausui munkki
ojennetuin käsin; ja nämä verkalleen lausutut sanat näyttivät
pitentävän kaukaiseen tulevaisuuteen sen virkaloman, jonka kuningas
Kristian oli niin lyhyeksi arvioinut.

»Amen!» vastasi erotettu hallitsija vakavalla äänellä ikäänkuin hän
noissa kirkkolatinalaisissa sanoissa olisi tuntenut katkenneiksi ne
vielä elävät ja väräjävät siteet, jotka maaperästänsä irti raastettujen
puiden tuoreiden juurien tavoin aina ovat rasittaneet maanpakolaisia.

Mutta slavilaisten miellyttävään ja kohteliaaseen luonteeseen eivät
voimakkaimmatkaan liikutukset näytä voivan kauvan vaikuttaa. Tuskin oli
kuningas istuutunut pöytään, kun hän jo sai takaisin iloisen
mielialansa ja alkoi jutella vilkkaasti käyttäen -- kohteliaisuudesta
läsnäolevaa pariisitarta kohtaan -- ranskan kieltä, jota hän puhui
sangen hyvin, vaikka murtaen hieman italiaksi, mikä muuten sopikin
hyvin hänen nauruunsa. Naurettavalla sankarillisuudella kertoi hän
muutamia kohtauksia Ragusan piirityksestä: hovin sijoittautumisesta
muuriholveihin eli kasematteihin ja siitä omituisesta vaikutuksesta,
minkä opettajatar rva markisitar Eleonore de Silvis teki
vihreäsulkaisessa poimuhatussansa ja levätissänsä. Onneksi söi tämä
viaton naisparka päivällistä oppilaansa kamarissa eikä siis voinut
kuulla kuninkaan leikkipuheiden aiheuttamia nauruja. Sitten sai
Boscovitsh kasvistonsa kanssa olla hänen maalitaulunansa. Näyttipä
todellakin siltä kuin olisi hän poikamaisella tavalla tahtonut pitää
pilkkanansa olosuhteiden vakavuutta. Hovineuvos Boscovitsch, pieni,
pelonalainen ja hiljainen mies, jonka ikää oli mahdoton määrätä ja
jonka jäniksensilmät aina katsoivat sivulle päin, oli oppinut ja
kasvitieteeseen kovin innostunut lakimies. Kun virastot Ragusassa
suljettiin, kulutti hän aikansa tutkien kasveja linnoituksen
vallihaudoissa pommisateesta huolimatta; tätä verrattain naivia,
intohimoon vajonnutta sielua huoletti maan suuren hämmennyksen aikana
ainoastaan se seikka, että hänen rikas kasvistonsa oli jäänyt
vapaamielisten käsiin.

Häntä harmittaaksensa sanoi kuningas: »Ajattelehan, poloinen
Boscovitshini, kuinka kauniin ilotulituksen he saivat noista
kuivatuista kasvilajista, ellei köyhä tasavalta ehkä ole teettänyt
paksuista, harmaista imupaperiarkeistasi varapäähineitä sotaväelle.»

Hovineuvos nauroi niinkuin kaikki muutkin, mutta lapsellisesti
peljästyneen näköisenä.

»Kuinka hauska mies kuningas on!... Ja kuinka hilpeähenkinen ... ja
millaiset silmät hänellä on!» ajatteli pikku ruhtinatar, jonka puoleen
Kristian usein kääntyi koettaen vähentää sitä juopaa, minkä hovitavat
asettivat heidän välillensä.

Oli todellakin huvittavaista nähdä, kuinka hänen kasvonsa kirkastuivat
kuninkaan katseesta, kuinka hän leikitteli löyhyttimellänsä, huudahteli
hiukan silloin tällöin ja heitteli notkeaa vartaloansa, jota sointuvan
naurun läikky huomattavasti hytkäytteli. Juhlallisesta asennostaan
päättäen näytti kuningatar, joka oli antautunut ystävälliseen
keskusteluun naapurinsa, vanhan herttua de Rosenin kanssa,
eristäytyneen toisten tulvehtivasta ilosta. Pari kolme kertaa sanoi hän
jonkun sanan, kun kysymys oli piirityksestä, ja tahtoi aina huomauttaa
kuninkaan uljuudesta ja sotatieteellisestä taidosta; sitte hän taas
jatkoi erityiskeskusteluansa herttuan kanssa. Puoliääneen kyseli tämä
häneltä hovimiehistä ja entisistä tovereistansa, jotka olivat olleet
häntä onnellisempia siinä, että saivat seurata hallitsijoitansa
Ragusaan. Useat heistä olivat jääneet sinne ... ja jokaisen nimen
jälkeen, minkä Rosen mainitsi, kuului kuningattaren lyhyt ja vakava
lisäys: »kuollut!... kuollut!...» joka soi kuin yksitoikkoisten
kuolinkellojen ääni näiden äskeisten tappioiden muistolle. Kun seura
päivällisten jälkeen vetäytyi salonkiin, kävi kuningatarkin hiukan
iloisammaksi. Hän kutsui Colette de Rosenin istumaan viereensä sohvaan
ja keskusteli hänen kanssansa tuolla tuttavallisella ystävyydellä, jota
hän käytti tahtoessansa voittaa jonkun myötätuntoisuuden, samoin kuin
hän myöskin osasi siirtää toiseen hyväntekevän mielenlujuutensa
puristamalla hänen kättänsä kauniilla, hoikalla kätösellänsä, jonka
sormet olivat hyvin ohuet, mutta itse kämmen sangen voimakas.

Äkkiä sanoi hän:

»Ruhtinatar, tulkaa katsomaan, kun Zara käy levolle!»

Pitkän käytävän päässä, joka -- samoin kuin koko heidän asuntonsa --
oli täynnä kasattuja matka-arkkuja ja avoimia kirstuja, joista näkyi
liinavaatteita ja muita tavaroita täydellisessä epäjärjestyksessä, oli
pikku prinssin kamari, jota valaisi kaltolla akkunalla palava lamppu;
tästä lankeava valo taas ei ulottunut edemmäs kuin vuoteen sinertävien
verhojen tasalle. Muutamalla kirstulla nukkui palvelijatar
istuvassa asennossa, pää käärittynä valkoisen päähinevaatteensa ja
dalmatialaisten naisten pukuun kuuluvan suuren, ruusuilla päärmätyn
huntunsa sisään. Avonainen kirja sylissänsä ja kyynärpäätänsä pöytään
nojaten näytti opettajatarkin joutuneen luettavansa unisen vaikutuksen
alaiseksi ja säilyttävän nukahtaneenakin tuon romanttisen
alakuloisuuden ilmeen, josta kuningas laski niin ankaraa leikkiä. Eikä
hän herännyt kuningattaren tulostakaan; mutta pikku prinssi ojensi heti
pienet kätensä, kun hänen vuoteensa verhoihin koskettiin, ja alkoi
kömpiä istuallensa ... katse ylimalkaisena, mutta silmät suurina ja
avoimina. Muutamien kuukausien aikana oli hän tottunut siihen, että
hänet keskellä yötä herätettiin, puettiin pakoa tai lähtöä varten, ja
että hän aamulla herätessänsä näki ympärillänsä uusia maisemia ja uusia
naamoja, jonka vuoksi hänen unensa ei enää ollut sitä yhtenäistä ja
syvää kymmenen tunnin unta, mitä lapset nukkuvat hengittäen
säännöllisesti, rauhallisesti ja tuskin huomattavasti raollansa olevan
pikku suunsa kautta.

»Hyvää yötä, äiti!» sanoi lapsi vallan hiljaa. »Pitääkö meidän taas
lähteä pakoon?»

Tämä alistuvainen ja liikuttava kysymys osotti kyllä, kuinka paljo
poikanen oli saanut kärsiä, ja epäilemättä olikin onnettomuus ollut
liian suuri hänelle.

»Ei, ei, rakas lapseni, tällä kertaa olemme me turvassa... Nuku
vain ... uni vahvistaa sinua.»

»Kyllä, sitä parempi... Minä palaan takaisin pitkän Robistorin kanssa
jäiseen vuoristoon... Minun oli siellä niin hyvä olla.»

»Rouva Eleonoren tarinat ovat sekoittaneet hänen ajatuksensa», sanoi
kuningatar lempeästi... »Poloinen raukka! Maailma on hänelle liian
pimeä... Ainoastaan seikkailut huvittavat häntä. Kuitenkin pitäisi
hänen päähänsä piakkoin saada muutakin.»

Näin puhuessansa kohensi hän lapsen päänalustaa ja laittoi hänet
jälleen lepoasentoon hyväillen pienokaista niinkuin muutkin tavalliset
porvarinaiset, joten Colette de Rosenin suurelliset ajatukset
kuninkuudesta kerrassansa hävisivät. Kun hän sitten kumartui
suutelemaan lastansa, kuiskasi tämä hänelle korvaan kysyen oliko se
kanuuna vaiko meri, jonka hän kuuli kaukana jymisevän. Kuningatar
kuunteli ulkoa kuuluvaa lakkaamatonta ja epämääräistä pärinää, joka
toisinaan sai seinät ja akkunat tärisemään, ympäri talon alhaalta ylös
asti, laimeni, kuului uudelleen, koveni äkkiä ja kuoli jälleen pois
etäisyyteen.

»Ei se mitään ole... Se on vain Pariisin humua. Nuku edelleen,
poikaseni.»

Ja tuo valtaistuimelta sysätty pienokainen, jolle oli kerrottu Pariisin
olevan paon päämääränä, nukahti taas luottavaisena vallankumousten
pesäkaupungin humun tuudittamana.

Salonkiin takaisin palattuansa tapasivat kuningatar ja ruhtinatar
siellä nuoren ja ylhäisen näköisen naisen, joka seisoi kuninkaan edessä
keskustellen tuttavallisesti hänen kanssansa. Juuri tästä heidän
keskisestä tuttavallisuudestansa ja toisten kunnioittavasta loitommasta
asennosta päättäen oli nainen nähtävästi ylhäinen henkilö. Kuningatar
huudahti liikutettuna:

»Maria!»

»Frédérique!»

Ja hellästi sulkivat he sitten toisensa syliinsä. Colette kysyi
katseellansa Herbert de Rosenilta, kuka tuo nuori nainen oli. Palermon
kuningatar, kuiskasi hän. Hän oli hiukan pitempi ja hoikempi orpanaansa
Illyrian kuningatarta ja näytti muutamia vuosia vanhemmalta. Hänen
tummat silmänsä, mustat, otsalle su'itut hiuksensa ja himmeä ihovärinsä
tekivät hänet italialaisen naisen näköiseksi, vaikka hän olikin
Baijerin hovissa syntynyt. Saksalaista ei hänessä ollut muuta kuin
pitkähkö ja jäykkä vartalo, ylväs hymy ja jotakin naurettavan
epäsointuista puvussa, mistä saksalaiset naiset aina tuntee.
Frédérique, joka varhain oli jäänyt orvoksi, sai orpanansa kanssa
kasvatuksensa Münchenissä; vaikka maailma sitten olikin heidät
toisistansa erottanut, oli heidän välillänsä säilynyt hyvä ystävyys.

»Minä en voinut odottaa kauvemmin, kuten näet», sanoi Palermon
kuningatar pitäen häntä käsistä kiinni. »Cecco ei ehtinyt takaisin
kotiin... Minä tulin ilman häntä... Minä niin ikävöitsin teitä... Olen
näet niin usein muistanut teitä... Ihan olin öisin kuulevinani tuon
kanuunan paukkeen Ragusasta ja Vincennesistä saakka!...»

»Nuo molemmat olivat sentään vain kaikuja Caserten pommitukseen
verraten», puuttui kuningas puheeseen viitaten täten maanpakolaisen ja
suistuneen kuningattaren sankarilliseen käytökseen muutamia vuosia
aikaisemmin.

»Ah, niin ... Caserte!» huokasi kuningatar. »Nyt olemme me sangen
yksinäisiä ... mekin!... Mikä surkeus! Kaikkien hallitsijain olisi
pitänyt pysyä yhteistuntoisina... Mutta nyt on kaikki lopussa. Koko
maailma on tullut mielettömäksi...»

Kääntyen Kristianiin päin jatkoi Palermon kuningatar: »Yhtäkaikki!
Onnittelen teitä ... sillä te suistuitte sentään kuninkaallisina!»

49

»Ah niin», huudahti kuningas nyökäten puolisoonsa päin, »hän se meistä
kahdesta oikea kuningas oli!...»

Kädenliikkeellä sai tämä kuninkaan vaikenemaan... Hymyillen kumarsi hän
ja käännähti ajutanttiinsa de Roseniin päin:

»Kas niin, Herbert, menkäämme tupakoimaan.»

Molemmat hävisivät he sitten ulos balkongille.

Ilta oli lämmin ja ihana eikä päivä ollut vielä aivan sammunutkaan
sinertävien pilvien taa. Tuileriesin kastanjapuiden tummat varjot
heidän ympärillänsä huojuivat hiljalleen kuin löyhyttimet ja ylhäällä
taivaalla syttyi muutamia tuikkivia tähtösiä. Tuon tuoreen taustansa ja
ihmisvirran hälinälle kyllin avaran tilansa kautta menetti Rivolikatu
muuten tukahduttavan ulkonäkönsä Pariisin muiden katujen rinnalla;
kuitenkin tunsi tässä koko ajan kaupungin summattoman kiertoriennon
Elyséen kenttiä kohti ja kuulemaan tunnettuja konsertteja ulkoilmassa
... ilotulitusten valossa. Huvi, jonka talvi salpaa paksuilla verhoilla
suljettujen akkunain taa, oli vapautunut ja tulvehti lauluna ja nauruna
ilmassa; milloin viihtyi se kukkaishattujen alla, milloin hulmuavien
mantiljain tai pumpulipukujen sisällä, joiden pyöristettyjen
kaarileikkausten sisästä mustalla nauhalla sidotut, valkoiset kaulat
hohtivat heijastuspeilien valaistuksessa. Kahvilat ja jäätelömyymälät
tyhjensivät kukkuransa katukäytäville ja kaikkialta kuului rahojen
helinää, huutoa ja lasien kilinää.

»Pariisi on sentään ihana kaupunki», virkkoi Illyrian kuningas Kristian
puhaltaen savupilven ulos hämärään... »Ilma ei tunnu täällä samalta
kuin muualla ... siinä on jotakin juovuttavaa ja huumaavaa...
Ajatelkaahan, että Laibachissa on tällä tunnilla jo kaikki talot
suljetut, pimeät ... nukuksissa...» Sitten lisäsi hän iloisesti: »Ah,
rakas ajutanttini, toivon pian saavani tutustua Pariisin
huvituksiin!... Sinä näytät ne jo tuntevan ja olleen mukana, sinä...»

»Kyllä, sire!» myönsi Herbert hirnahtaen tyytyväisenä ylpeydestä...
»Klubilla, operassa ja kaikkialla kutsutaan minua kumikuninkaaksi.»

Sillä välin kuin Kristian kyseli tämän uuden sanan merkitystä, olivat
molemmat kuningattaret vetäytyneet Frédériquen kamariin voidaksensa
keskustella kaikessa vapaudessa ja kertoivat toisillensa laajalti
sydämensä surullisia salaisuuksia, joista ajoittain kuului kuiskeita
raollaan olevien säleakuttimien takaa. Salongissa keskustelivat isä
Alphée ja vanha herttua myöskin matalalla äänellä.

»Kuningas oli vallan oikeassa sanoessaan, että hänen puolisonsa ...
itse teossa ... on hallitsija», virkkoi kotipappi. »Olisittepas nähneet
hänen ratsain ... öin ja päivin ... käyvän tervehtimässä
etuvartijoita!... Pahimmassa kuulasateessa kiersi hän ylväänä ja
suorana pariin kertaan St. Angelon linnoituksen vierteiden ympäri,
rohkaistaksensa sotilaita ... kiersi ne levätti käsivarrella ja
ratsuruoska kädessä kuin ratsastusretkillänsä Laibachin puistossa. Ja
olisittepas nähneet meriväkemme silloin, kun hän saapui... Kuningas
taas piiloittelihe sillä aikaa, Jumala tiesi missä! Urhoollinen, yhtä
urhoollinen tosin hänkin oli, hiisi vie!... Mutta ei yhtä toivon tähteä
eikä uskoa!... Ja kuitenkin vaaditaan juuri uskoa siltä, joka tahtoo
taivaan voittaa tai kruununsa pelastaa, hra herttua!»

Munkki vallan innostui ja kasvoi pitkän kauhtanansa sisässä; Rosenin
täytyi rauhoittaa häntä:

»Hiljempaa, isä Alphée... Kas niin, isä Alphée...» varoitteli hän
peljäten, että Colette kuuli heidän puheensa.

Tämä oli joutunut kerrassansa hovineuvos Boscovitshin valtaan,
joka jutteli hänelle kasveistansa, käyttäen tieteellisiä nimityksiä
 ja kertoen yksityiskohtia kasviopillisista retkistänsä. Koko
hänen keskustelunsa haiskahti kuivaneilta kasveilta ja vanhan
maalaiskirjaston pölyltä. Ja kuitenkin voi sielunsuuruus olla voimakas
vetovoima ja sen levittämä ilmakehä olla niin väkevä, juovuttava ja
harvinaisen miellyttävä, että eräät pikku luonteet ihan ahmivat sitä;
niinpä säilytti nuori ruhtinatar Colettekin, joka muuten oli tottunut
olemaan mukana ylimystön tanssijaisissa, kilpa-ajoissa, teatterein
ensi-illoissa ja kaikkialla, missä Pariisi huvittelihe, suloisimman
hymynsä kuullessaan neuvoksen kuivia oppisanoja. Kun hän vain tiesi,
että tuolla akkunan takana istui kuningas tarinoiden ja että
vierushuoneessa kaksi kuningatarta vaihtoivat salaisuuksiansa,
tuntui tämä jokapäiväinen hotellisalonki, jossa hänen hienostunut
ilmiönsä teki aivan vieraan vaikutuksen, suuremmoiselta ja
surullisen majesteettiselta, kuten Versaillesin salit vahattuine
parkettipermantoineen, jotka välkkyvät kuin lasi. Hän olisi voinut
istua ihastuneena paikoillansa, vaikka koko yön hievahtamatta mihinkään
ja ikävystymättä ensinkään, ell'ei kuninkaan pitkä keskustelu hänen
puolisonsa kanssa olisi häntä hiukan hermostuttanut. Mitähän tärkeitä
kysymyksiä siellä mahdettiin käsitellä? Mitä laajaperäisiä suunnitelmia
kuningasvallan palauttamiseksi siellä lienee tekeillä? Hänen
uteliaisuutensa kasvoi kaksinkertaiseksi, kun hän vihdoin näki
molempain ilmestyvän salonkiin vilkkaina ja päättävin, loistavin
silmin.

»Minä lähden ulos armollisen herran kanssa», kuiskasi Herbert
puolisollensa, »isäni saattaa teidät kotiin.»

Kuningas lähestyi vuorostansa:

»Ettehän pahastune siitä, ruhtinatar, se kuuluu hänen alkavan
palveluksensa velvollisuuksiin.»

»Joka hetki elämästämme kuuluu teidän majesteeteillenne», vastasi
nuori rouva vakuutettuna siitä, että kysymys oli jostakin tärkeästä
ja salaperäisestä käynnistä, ehkäpä ensimäisestä yhtymästä
salaliittolaisten kanssa. Oi, jospa hän olisi voinut olla siellä mukana
hänkin!...

Kristian aikoi mennä kuningattaren kamariin, mutta pysähtyikin ovelle.

»Siellä itketään», sanoi hän Herbertille käännähtäen häneen päin;
»hyvää yötä, minä en menekään sisään!»

Kadulle tultua sai hän ilon ja helpoituksen purkauksen ja tarttui
ajutanttiansa käsivarteen, sytytettyänsä sitä ennen uuden sikaarin
hotellin pylväikössä:

»On sangen hauskaa, näettekös», virkkoi hän, »kävellä näin kahden
väkijoukossa ja liikkua samanarvoisena kuin muutkin, puhua mitä tahtoo,
tehdä mitä liikkeitä haluttaa ja kääntää päänsä katsomaan kauniin,
ohimenevän tytön jälkeen ilman että Europa siitä välittää... Se on
maanpaon hyvitys... Ollessani täällä kahdeksan vuotta sitten näin
Pariisin ainoastaan Tuileriesin akkunoista ja hovivaunuista... Mutta
tällä kertaa tahdon nähdä kaikki ... ja käydä kaikkialla... Sapristi!
nyt vasta huomaan, että ... kävelytän ja kävelytän sinua, Herbert, joka
olet ontuvainen poloinen!... Odotas, niin kutsumme ajurin.»

Ruhtinas aikoi panna vastaan. Ei hänen jalkaansa tehnyt ensinkään
kipeää. Hän jaksoi kyllä astua perillekin asti. Mutta sitä ei Kristian
sallinut:

»Ei, ei, minä en salli oppaani käydä kankeajalkaiseksi jo ensimäisenä
iltana.»

Hän huusi ajurin, joka ajoi Concorde-torille päin rämisevin rattain ja
läiskäytellen luisevaa koniansa selkäpiille, hyppäsi keveänä
ajopeleihin ja istahti mukavasti noille vanhoille sinipäällyksisille
tyynyille hykerrellen käsiänsä iloisena kuin lapsi.

»Mihin ajetaan, ruhtinas?» kysyi ajuri aavistamatta, että hän tällä
kertaa käytti oikeaa arvonimeä.

Illyrian Kristian vastasi vapautuneen lukiolaisen voittoisalla äänellä:

»Mabillen tanssijaisiin!»


II.

Eräs kuningasmielinen.


Pää ajettuna ja ilman päähinettä laskeusi kaksi nuoravyöllä vyötettyyn,
mustain veljesten pyöristettyyn kaapuun puettua munkkia joulukuun
kirpeässä sateessa, joka huurteella peitti heidän ruskean
munkkiviittansa, pitkin askelin alas viettävää Monsieur-le-Princen
katua. Keskellä alinomaa muuttuvaa, »latinalaista» kaupunginosaa,
keskellä niitä laajoja aukeita, joilta vanhan Pariisin alkuperäiset
muistot häviävät tomuksi, on Monsieur-le-Prince-katu säilyttänyt
ulkonäkönsä koulukatuna. Kirjakauppiaiden myymälät, maitokaupat,
lihapaistimot, vaatekaupitsijat, kulta- ja hopeaseppäin puodit
vuorottelevat sen varrella aina Saint-Genevièven ja Pantheonin
kukkulalle asti. Kaikkina aikoina vuorokaudesta mittailevat ylioppilaat
samaa katua: ei enää sellaisina kuin Gavarni ne piirsi pitkätukkaisina
ja baretti päässä, vaan säädylliset ja siistit nuorukaiset, kädessä
hansikkaat, yllä pitkät viitat, kainalossa suuret sahviaanisalkut ja
muuten jo niin kylmäverisinä ja viekkaina kuin ainakin asioitsijat;
taikka näette täällä tulevia lääkärejä, käytökseltänsä hiukan vapaampia
ehkä sen vuoksi, että heidän opintonsa ovat ihmisellisempiä ja
aineellisempia johtaen alinomaa näiden nuorten miesten ajatukset
kuolemaan, jota peljäten he paremmin hoitavat ja kehittävät
ruumiillista olemustansa.

Varhaisen aamutunnin vuoksi vielä yöröijyissä ja tohveleissa
kiiruhtivat nuoret tytöt sukimattomin hiuksin ja silmät yövalvokista
paisuneina kadun toisella puolen olevista maitokaupoista aamiaismaitoa
noutamaan; toiset hyppivät nauraen lumisohjussa, toiset taas
heiluttivat jonkunlaisella arvokkaisuudella läkkilevystä tehtyä pientä
maitoastiaansa kantaen kenkärajansa ja kuluneet hempupukunsa yhtä
juhlallisina ja väliäpitämättöminä kuin mitkäkin satunäytelmäin
kuningattaret. Ja kun kaksikymmenvuotisilla nuorukaisilla,
virkamiesnaamoistansa ja salkuistansa huolimatta, sentään on nuori
sydän povessansa, niin tapahtui usein, että ylioppilaat hymyilivät
näille ohimeneville kaunottarille. »Kas, Leahan se on!» huudahti joku.
»Hyvää huomenta, Clemence!» tervehti toinen. Ja sitten huudettiin ja
juteltiin kadun yli ja sovittiin yhtymästä vielä samana iltana
»Medicillä» tai »Ludvig XIII:lla». Mutta sattuipa niinkin, että joku
liian rohkea tai muusta syystä epämieluinen tunteenpurkaus herätti
kaunottaressa hämmästyttävää paheksumista ja harmia, joka tavallisesti
pukeutui muotoon: »menkää tiehenne, te hävytön mies!»

Voipa melkein kuvitella, että nukka munkkien kaapuissa nousi pystyyn --
tukkaahan näillä herroilla ei ollut -- nähdessä tällaista kevytmielistä
nuorisoa, joka kääntyi katsomaan ja tirkisteli tirskuen heidän
jälkeensä, mutta tirskui salaa, sillä toinen mustista veljeksistä ei
juuri näyttänyt olevan leikkisällä päällä; sitä paitsi oli hän musta,
laiha, kuiva kuin pippuri ja tuuheine kulmakarvoinensa hirvittävän
näköinen kuin ryöväri, jonka mahtava sankarivartalo selvästi esiintyi
suurille laskoksille nuoralla vyötetyn kaapunkin sisästä. Mutta tämä ei
näyttänyt välittävän katuelämästä eikä myöskään hänen toverinsa, vaan
halkaisivat he usvaista aamuilmaa nopealla vauhdilla, tuijottaen vain
eteensä ja miettien ainoastaan omia ajatuksiansa ynnä matkansa
päämäärää. He olivat jo tulleet melkein niiden rappusten kohdalle,
jotka johtavat alas lääketieteellisen tiedekunnan rakennuksiin, kun
vanhempi heistä viittasi nuorempaa toveriansa seisahtumaan sanoen:

»Tässä se on.»

»Se» tarkoitti huonon näköistä hotellia, jonka sisäänkäytävä oli
varustettu viheriällä ristikkoportilla; kun se avattiin, alkoi kello
soida sisäpuolella. Oven toisella puolen oli sanomalehtimyymälä;
sisältä ja ulkoa päin oli se verhottu lentokirjasilla, kymmenen
sentimin arkkiveisuilla ja -värikuvilla, joiden joukossa Basilen
ilvehattu nähtiin monenmoisissa eri asennoissa; toisella puolen taas
oli maakerroksessa oluttupa kylttikirjoituksinensa »Brasserie du
Rialto», jossa olutta, kahvia ja väkijuomia tarjoilivat nuoret tytöt,
hiukset venetsialaiseen tapaan laitettuina.

»Onko hra Elysée jo mennyt ulos?» kysyi toinen munkeista ensi
kerroksessa olevaan hotellikonttoriin tultua.

Lihava nainen, joka näytti palvelleen monessa hotellissa ennen kuin hän
oman sai, vastasi häiriytymättä mukavassa istuvassa asennossansa ja
katsahtamattakaan taululle, jolla avaimet riippuivat surullisina
vierekkäin:

»Mennyt ulos? Tähän aikaan?... Kysykää ennen, onko hän jo tullut
kotiin?»

Huomattuansa kysyjäin villakaaput muutti hän äänensä ja osoitti
nähtävästi nolostuneena, mikä Elysée Mérautin kamari oli:

»N:o 36, viidennessä kerroksessa, käytävän päässä.»

Munkit kapusivat ylös, harhailivat pitkin kapeita käytäviä, joissa
kaikissa näkyi kasottain harjattavia kenkiä ja saappaita,
korkeakorkoisia, harmaita, punaisenruskeita, muodolta omituisempia,
huonoja ja komeita, jotka olisivat tienneet kertoa kaikellaista näiden
»asujain» elämäntavoista. Mutta näitä munkit tuskin huomasivatkaan,
vaan lakaisivat pitkillä kaapuillansa ja suurilla rukousnauhoillansa
niitä ohimennessään kumoon; eikä heitä alussa paljo liikuttanut sekään,
että eräs kaunis tyttö punaisessa alushameessa ja miehen päällystakki
huolettomasti avoimen kaulan ja paljaiden olkapäiden yli heitettynä
kulki käytävää pitkin rappusiin asti huutaen edeskäypää sellaisella
äänellä ja naurulla, joka vaikutti kovin raa'asti.

Munkit eivät enää voineet olla katsahtamatta toisiinsa.

»Jos hän on se mies, joksi te olette hänet kuvannut minulle», sanoi
ulkomaisella murteella merirosvon näköinen, »niin on hän valinnut
sangen omituisen ympäristön.»

Vanhempi mies, jonka kasvot olivat älykkäät ja hienot, hymyili tähän
silkin pehmeää pappismiehen hymyä, joka tosin oli ivallista, mutta
ihmisten heikkouksille suopeampaa:

»Pyhä Paavali pakanain seassa!» huomautti hän hiljaa.

Tultuansa viidenteen kerrokseen pysähtyivät munkit hetkeksi eperoiden,
mihin päin heidän oli mentävä, sillä matala ja hämärä porras-aukko ei
päästänyt kyllin valoa, jotta olisi nähnyt selvästi numerot kaikilla
ovilla, joista eräillä oli käyntikortit; niinpä lukivat he muutamalla
»Neiti Alice» ilman yhteiskunnallista asemaa tahi ammattia ilmaisevaa
nimitystä, jota lienee pidetty sitä tarpeettomampana, kun nti Alicella
oli useampia ammattisisaria samassa talossa. Kuvitelkaahan pyhät isät
erehdyksestä koputtamassa jonkun tällaisen naikkosen ovelle!

»Lienee parasta huutaa hänen nimeänsä!» sanoi tuuheakulmainen, musta
mies ja samassa kuului käytävässä huuto: »Hra Méraut!» kaikuen kuin
mikäkin komentohuuto.

Yhtä voimakas vastaus kuului nyt aivan käytävän päässä olevasta
kamarista. Ja kun tulijat avasivat oven, kuulivat he saman äänen
jatkavan iloisesti:

»Kas, tekö isä Melkior? Tänään ei minulla siis ole onnea ... toivoin
näet, että kirjeenkantaja toisi minulle rahakirjeen ... mutta
yhtäkaikki, olkaa tervetulleita, arvoisat isät, ja painakaa puuta, jos
vain täällä istuinpaikkoja löydätte.»

Kaikilla huonekaluilla olikin kasoittain kirjoja, sanomalehtiä ja
aikakauskirjoja, jotka tavallansa verhoivat ne ja estivät vieraan
näkemästä sitä puutteellista tilaa, missä tämä 18:nnen luokan
hotellin huone kuluneine, valjenneine tiilipermantoinensa,
rikkonaisine sohvinensa, keisarikauden tyylisine kaappinensa ja
kolmine välttämättömine samettituolinensa oli. Sängyllä nähtiin,
paitse vaatteita ja kapeaa ruskeaa peitettä, painopaperia ja
korjauslukuarkkeja, joita kamarin asukas juuri oli vuoteella maaten
pahoin pidellyt värikynällä tehdyillä koukeroilla. Tämä kurja työhuone
kylmine uuninensa ja alastomine, tomuisine seininensä, sai valonsa
heijastuksena vastapäätä olevan rakennuksen liuskakivikatosta ja tällä
kertaa oli se verrattain hämärä, kun taivas oli pilvinen ja sateinen.

Sellainen oli se ympäristö, josta hra Mérautin korkea otsa ja
kellertävät, luonteenomaiset kasvot saivat sen omituisen alakuloisuuden
ja älyn sekaisen ilmeen, mikä on erikoinen muutamille erityisesti
pariisilaisille tyypeille.

»Aina vain sama kurja asunto, kuten näette, isä Melkior!... Mutta mitä
tehdä?... Kahdeksantoista vuotta sitten Pariisiin tultuani eksyin tähän
hotelliin ... enkä ole sen koommin viitsinyt muuttaa asuntoa. Tosin
olen välillä ollut täältä poissakin, kuten tiedätte, mutta huone oli
senkin aikaa varattuna minua varten. Jokainen nurkka ja soppi kätkee
täällä aatteita ja toiveita, ja olenpa varma siitä, että menettäisin
parhaimman osan itseäni, jos täältä muuttaisin. Siellä taas...»

»Niin, kuinka matkanne onnistui?» kysyi isä Melkior iskien silmää
toverillensa. »Luulin teidän matkustaneen kauvaksi aikaa ... ja
kuitenkin! Mitä on siis tapahtunut? Paikka ei miellyttänyt teitä vai?»

»Oh, mitä paikkaan semmoisenaan tulee», sanoi Méraut ravistaen paksua
tukkaansa, »niin ei parempaa voi toivoakaan. Palkka oli melkein yhtä
hyvä kuin kaikkivaltiaan ministerin, asunto hovirakennuksessa ja samoin
hovin ajopelit, hevoset ja palvelusväki... Kaikki ihmiset olivat
myöskin ystävällisiä minua kohtaan, alkaen keisarista, keisarinnasta ja
arkkiherttuoista... Mutta sittenkin oli minun ikävä... Kaipasin
Pariisia ja eniten kaikkea tätä latinalaista ylioppilaskorttelia
keveine, nuorekkaine ilmakehinensä ... kaipasin Odéonin holvimyymälöitä
kirjoinensa ... siellä näet kun voi seisoalta katsella kaikkea vasta
ilmestynyttä kirjallisuutta... Kaipasin kaikkia noita vanhoja lunttia,
joilla Seinen vasemmanpuolinen kivikaide on lastattu kuin mikäkin
opiskelevan Pariisin varusmuuri toisella puolen jokea viihtyvää
ylellisyyttä ja itsekkäisyyttä vastaan. Mutta tämä ei kuitenkaan ollut
pääsyynä», jatkoi hän totisemmin, »vaan ... niin, tunnettehan
mielipiteeni, isä Melkior, ja tiedätte, millainen tarkoitukseni oli
silloin, kun vastaanotin tuon paikan. Aioin tehdä tuosta lapsesta,
jonka johto oli minulle uskottu, todellisen hallitsijan sitä lajia,
jota ei enää juuri tavata, kasvattaa, muodostaa ja veistellä häntä sitä
korkeaa kutsumusta varten, mihin toiset eivät kykene, koska se rasittaa
heitä ja musertaa heidät kuin nuo vanhat keskiajan rautavarukset, joita
näemme museoissamme nykyaikaisten, kapeaolkaisten ja ahdasrintaisten
ihmisten nöyryytyksinä... Vielä mitä!... Vapaamielisiä, parannusten
huutajia, tulevaisuuden miehiä, uusien aatteiden lipunkantajia ja
kuinka he kaikki itseään nimittänevätkään ... tapasin minä W:n hovissa,
poroporvareita, jotka eivät ymmärrä, että monarkkisen periaatteen on
parempi kaatua avonaisessa taistelussa, jos sen kerran suistua täytyy,
kuin päättää päivänsä surkeudessa ja jonkunlaisen eduskunnan
lykkäämässä rullatuolissa... Jo ensi opetustuntini jälkeen kuului
huutoja hovissa: kuka on tämä muukalainen? mistä hän on tullut tänne?
mitä hän tarkoittaa? Näin kyselivät he toisiltansa ja vihdoin
pyydettiin minua pysymään yksinkertaisesti tavallisten kouluaineiden
rajoissa. Minun tehtäväni olisi siis ollut kuulustella vain prinssin
läksyjä ja tanssia muiden viulun mukaan! Paljo kiitoksia! Tuon
huomattuani otin hattuni ja sanoin herrasväelleni jäähyväiset.»

Tämän kertoi hän korkealla, voimakkaalla äänellä, hänen
eteläranskalainen murteensa tulvi suristen huulten yli kuin surisee
soittokoneen ääni, jonka kaikkia metallikieliä yhtä aikaa lyödään;
samassa määrässä kuin hän innostui muuttuivat myöskin hänen kasvojensa
piirteet.

Tosin olivat ne oikeastansa rumat: otsa ulkoneva, tukka sankka ja
kapinallinen, jonka keskestä pisti esille joku yksinäinen harmaa
hiustukku, nenä paksu ja litteä, suu kiivaan luonteen selvä todistus,
ilman ainoatakaan parranhaiventa, joka peittäisi suun ilmettä,
ikäänkuin hänen kärventynyt, rosoinen ihonsa maaperä olisi ollut liian
hedelmätön kaikelle kasvullisuudelle. Mutta hänen kasvonsa muuttuivat
ihmeellisesti, kun intohimon tuli häntä innosti. Tätä muutosta voi
verrata kätkettyyn lieteen, jonka edessä oleva tumma esirippu äkkiä
reväistään pois, niin että iloisesti lämmittävä lieska paljastuu; hänen
piirteillensä ilmestyi kaunopuheisuuden ilme, joka siirtyi silmistä
nenälle ja huulille ja joka sydämestä pulppuavan veren mukana levisi
yli koko hänen yövalvokista ja kohtuuttomasta elämästä kalvenneiden
kasvojensa. Samoin tapahtuu toisinaan myöskin Mérautin kotiseudulla
Languedocissa, että kuiva, tomuinen ja pölyisten öljypuiden lailla
harmaja seutu paahteisen päivän laskeutuessa muuttuu ihastuttavien
valovivahdusten loistavaksi näytelmäksi, jonka muodostaa näköpiiriin
häipyvät päivänsäteet tai sateenkaaren hitainen riutumus ja kuolema.

»Vai niin pian te maailman suuruuksiin kyllästyitte?» arveli vanhempi
munkeista miellyttävällä, hiljaisella äänellä, joka vaikutti melkein
vastakohtana Mérautin meluavalle kaunopuheisuudelle.

»Niin tein!» lisäsi tämä painavasti.

»Mutta kaikki kuninkaalliset eivät ole samanlaisia. Tunnen
sellaisiakin, joista mielipiteenne...»

»Ei, ei! Se saa riittää jo! Toista kertaa en tahdo koettani
uudistaa!... Pelkään, että jos minun jälleen täytyisi nähdä joku
hovi läheltä, vaikuttaisi se vahingollisesti monarkkisiin
mielipiteisiini...»

Hetkisen vaitiolon jälkeen otti viekas isä jälleen saman asian
puheeksi, mutta kiersi siihen toisaalta ja mutkan kautta:

»Puolen vuoden poissaolo tuotti teille ehkä taloudellisia tappioita,
hra Méraut?»

»Eikö mitä, sitä en voi sanoa... Ensistäänkin on ukko Sauvadon pysynyt
minulle uskollisena... Tunnettehan hra Sauvadonin ... tuon rikkaan
viinikauppiaan Bercystä. Veljensä tyttären luona tapaa hän paljo hienoa
väkeä ja voidaksensa ottaa osaa keskusteluun käyttää hän apuani siten,
että käyn kolme kertaa viikossa antamassa hänelle 'ajatuksia asioista
ja oloista', kuten hänen on tapansa sanoa. Tuo kunnon ukko onkin mainio
sokeassa uskossansa minuun! 'Mitä on minun ajateltava siitä ja siitä
kirjasta, hra Méraut?' kysyy hän. 'Se on mitätön sepustus', sanon
hänelle... 'Mutta', inttää hän toisinaan vastaan, 'tuonnottain olin
ruhtinaan luona kuulevinani siitä toisellaisia mielipiteitä...' 'Vai
niin, no, jos teillä siitä on omat mielipiteenne, niin olen minä täällä
tarpeeton', vastaan minä... 'Ei, ei, ei suinkaan, ystäväni, ...
tiedättehän hyvin kyllä, ettei minulla ole omia mielipiteitä'. Tässä
ukko onkin oikeassa: hänellä ei tosiaankaan ole mielipiteitä, jonka
vuoksi hän sokeasti suostuukin siihen, mitä minä hänelle sanon ... minä
olen hänen olemuksensa ajatteleva osa. Mielipiteiden puutteessa ei hän
minun poissaollessani kuulu virkkaneenkaan mitään ruhtinattaren luona.
Mutta olisittepas nähneet, kuinka suurella innolla hän minut valtasi
niin pian kuin olin täällä jälleen!... Sitä paitse annan tunteja
kansainoikeudessa parille rumanialaiselle... Ja onhan minulla tietysti
muitakin lisäkeinotteluja... Nyt esim. lopettelen luotettavien
lähteiden nojalla kyhättyä 'Kertomusta Ragusan piirityksestä' ... jonka
suurin osa tosin on vain otteita, mutta jonka viimeisen luvun olen itse
kirjoittanut ... ja se miellyttää minua. Tuolla on korjaus-arkki
siihen. Tahdotteko ehkä kuulla sen? Luvun otsikko kuuluu _Europa ilman
kuninkaita_.»

Sitten alkoi hän lukea kuningasmielistä kyhäystänsä kyyneliin asti
intoutuvalla lämmöllä ja liikutuksella. Sillä välin heräsivät
vähitellen hotellin muutkin asukkaat virkeyteen ja liikkeeseen. Heidän
ympärillänsä naurettiin ja juteltiin, iloisten nuorten äänet
sekoittuivat lasien ja porslinien kilinään ja vanhan pianorämän
rämiseviin säveleihin, jotka kuulustivat olevan korttelin
tanssijaisrenkutuksia. Mutta tätä vastakkaisuutta eivät »mustat
veljekset» huomanneet, sillä he kuuntelivat mielihyvällä tuota heidän
mielestänsä mainiota kuningasvallan puolustusta. Olletikin huvitti se
pitempää munkkia: hän koputti permantoon ja polki jalkaa, värisi
mielihyvästä ja tukahdutti silloin tällöin ihastuksen huudahduksia,
jotka väkisellä pyrkivät hänen huultensa yli, huitoi käsillänsä ja löi
toisinansa niin lujasti rintaansa, että melkein pelkäsi hänen iskeneen
rikki jonkun tai joitakuita kylkiluita. Kun Méraut lakkasi lukemasta,
oikaisihe hän suoraksi, mittaili pitkin askelin kamarin lattiaa ja
sanoi vilkkaasti huitoen:

»Jahah! Jahah! Juuri niin se on. Siinä juuri on totuus ...
jumalallinen, legitiminen, absoluuttinen totuus!» (Viimeiset sanat
lausui hän: lesitiminen, assoluuttinen totuus.) »Ei mitään eduskuntia
eikä asianajajia enää!.. Hiiteen koko se joukkokunta!»

Ja tässä säkenöivät ja leimahtivat hänen silmänsä kuin risukimppu pyhän
Hermandadin roviolla. Toinen munkeista, joka oli rauhallisempi
luonteeltansa, sanoi vain kohteliaisuuden Mérautin kirjan johdosta:

»Kaiketipa te tällä kertaa julkaisette teoksen omalla nimellänne!»

»En, kuten isä Melkior tietää, en minä ylipäänsä ole teoksiani
nimelläni varustanut. Itse asia on minulle ollut tärkeä ... omaksi
hyväkseni ei minulla ole ollut minkäänlaisia kunniaa tavoittelevia
pyyteitä. Kuitenkin saan minä tekijäpalkkion kirjoistani. Siitä saan
kiittää ystävääni Sauvadonia. Mutta muuten kirjoittaisin ne yhtä
mielelläni ilmaiseksikin. On näet hauskaa poimia otteita noista
kuolevan kuninkuuden päiväkirjoista ja kuunnella tuon poistuvan
aikakauden heikkoja, laimenevia tykytyksiä, jotka ennustavat
voimattomien monarkkiain häviämistä. Mutta tässä on meillä toki
edessämme kunnialla kukistunut kuningas, joka suistuessansa on antanut
kaikille muille hyvän opetuksen... Tämä Kristian on todellakin
sankari!.. Teoksessa luetaan m.m. kertomus käynnistä St. Angelon
linnoituksella pahimman pommituksen aikana. Mikä rohkeus, mikä uljuus
ilmeneekään moisessa teossa!...»

Toinen munkeista painoi päänsä alas. Hän tiesi paremmin kuin muut,
kenelle kunnia tuosta suuremmoisesta teosta oikeastaan oli tuleva, ja
kuka vielä suuremmoisemman valheen avulla oli toisen hyväksi
kieltäytynyt tätä kunniaa omaksumasta itsellensä. Mutta hänen tahtoansa
korkeampi voima sitoi hänen kielensä, jonka vuoksi hän vain antoi
merkin kumppanillensa; tämä nousikin heti ylös sanoen Mérautille:

»Juuri tämän sankarin poika on syynä siihen, että minä isä Alphéen
kanssa, joka on Illyrian hovin kotipappina, olen tullut luoksenne...
Tahtoisitteko te ottaa huoleksenne pikku prinssin kasvatuksen?»

»Mutta meillä ei ole tarjota teille asuntoa palatsissa, ei komeita
hevosia eikä ajopelejä», sanoi isä Alphée surullisella äänellä; »emmekä
me voi osoittaa teille sellaista vierasvaraisuutta kuin te W:n hovissa
osaksenne saitte. Tässä olisi teidän palveltava suistunutta
ruhtinashuonetta, joka elää murheessa ja maanpaossa ... on elänyt tässä
tilassa jo vuosikauden ja lienee pakotettu jatkamaan tätä elämäänsä.
Mutta mielipiteenne ovat samat kuin meidänkin. Kuningas on tosin viime
aikoina kallistunut vapaamielisyyteen päin, mutta suistumuksensa
jälkeen on hän huomannut erehdyksensä. Mitä taas kuningattareen tulee,
on hän erinomainen nainen ... kuten aikanansa kyllä huomaatte.»

»Milloin?» kysyi haaveksija, joka äkkipikaa oli innostunut ajatuksesta
saada vielä kerran mielensä mukaan muodostaa ja kehittää kuninkaan
samoin kuin kirjailija tekee muovatessansa aatteitansa teokseksi.

Ja heti paikalla oli hän valmis sopimaan vieraittensa kanssa yhtymästä,
jossa asiasta lähemmin neuvoteltaisiin.

Kun Elysée Méraut mietti lapsuuttansa, jota hän muuten usein muisteli,
sillä niiltä ajoilta oli hän mielestänsä saanut voimakkaimmat
vaikutuksensa, näki hän tavallisesti edessänsä suuren huoneen, mihin
runsas valo tulvasi kolmesta akkunasta; kunkin akkunan edessä oli
Jacquardin malliin tehdyt kangaspuut silkinkutomista varten korkeine
pielinensä. Ulkona taas näkyi joukko rakennuksia, jotka amfiteatterin
tavoin kohosivat toinen toistansa ylempänä; kunkin akkunan edessä
seisoivat kangaspuut ja jokaisten ääressä hääri pari miestä
paitahihasillaan, jotka etäämpää katsoen liikuttelivat käsiänsä kankaan
yli kuin kaksi nelikätisesti soittavaa pianistia.

Huoneiden välisissä, kapeissa solu-aukoissa näkyi mäen rinteellä pieniä
auringon paahtamia ja valjentamia puutarhoja, joissa kasvoi
kaktuspensaita ja mahtavan suuria päivänruusuja; paahteisessa ilmassa
olivat nämä nyökistyneet suurine, kohta varisevine kukkinensa mailleen
painuvan auringon valoa kohti ja par'aikaa kypsyvät siemenet levittivät
ympärillensä ellostavan hajun, jonka Elysée vielä kolmekymmentä vuotta
myöhemmin oli tuntevinansa aina kun hän vain ajatteli pientä
syntymäkaupunkiansa. Näköalaa tämän kaupunginosan ylitse, joka tiheine
työläisasutuksinensa muistutti surisevaa ja hurisevaa mehiläispesää,
hallitsivat eräät keskellä kaupunginosaa olevalla hietamäellä
sijaitsevat tuulimyllyt, joita ei enää käytetty, mutta jotka kaupungin
entisen elinkeinon muistoksi ja uskollisten palvelustensa palkkioksi
olivat saaneet seisoa paikoillansa ja kohottivat korkeuteen korskeat
siipensä, joissa tosin enää ainoastaan rungot olivat tallella, jota
vastoin perusrakennus etelän auringon ja tomuisen tuulen vaikutuksesta
päivä päivältä mureni ja rapistui luhistuaksensa vihdoin täydellisesti
soraksi.

Näiden kunnianarvoisten muistomerkkien suojassa säilyi täkäläisen
väestön keskuudessa paljo muinaisia tapoja ja tarinoita esi-isäin
ajoilta. Koko kauppala, joksi tätä pientä etukaupunkia kutsuttiin,
ell'ei siitä käytetty nimitystä _Reyn haka_, oli silloin ja on vieläkin
lämmin kuningasvallan kannattaja eikä siellä siihen aikaan ollut
ainoatakaan työpajaa, jonka seinältä olisi puuttunut muotokuva esittävä
nuorta, turpea- ja punakkakasvoista miestä, jonka pitkillä, vaaleilla
ja voidelluilla hiuksilla kaunis valaistus läikkyi; tämä 1840-luvun
muotiin puettu muotokuva esitti prinssiä, joka kauppalan väestön
keskuudessa kävi nimellä _lou Goi_ (= ontuva). Kotona Mérautin isän
luona riippui tämän yläpuolella toinen pienempi taulu, sisältävä
raameihin kehätyn paperin, johon oli painettu suuri lakkasinetti, missä
pyhän Antreanristin ympärille oli kaiverrettu sanat "_Fides, Spes_".
Ukko Méraut voi kangaspuiden ääressä istuessansa ja sukkulainta
käsitellessänsä nähdä muotokuvan ja lukea mainitut valiosanat _uskosta_
ja _toivosta_; ja aina kun hän näihin katsahti virkistyi hänen mielensä
ja punastuivat hänen kasvonsa, jotka esittivät Antoninein aikakauden
mitaleista tutun sivukuvan, ja kotkannenänsä ynnä pyöreiden
poskipäittensä kautta muistuttivat hänen sydämellensä rakkaiden
Bourbonien pysyvistä sukupiirteistä.

Muuten oli ukko Méraut tuima, kiivas ja yksinvaltias mies, jonka ääni
kaikui kuin ukkosen jylinä, sillä se oli kehittynyt kovaksi
kangaspuiden alinomaisessa ryskeessä ja rynkytyksessä.

Miehensä täydellinen vastakohta oli sen sijaan rva Méraut. Ollen
luonteeltansa sävyisä ja tavattoman ujo ja saatuansa kasvatuksen
siihen hiljaiseen alistuvaisuuteen, joka kaikille eteläranskalaisille
entis-ajan naisille on niin ominaista ja asettaa heidät melkein
itämaiden orjattarien rinnalle, oli hän jo aikoja sitten tottunut pois
lausumasta mitään omintakeista mielipidettä.

Sellaisessa kodissa oli Elysée kasvanut nuorimpana ja ruumiillisesti
heikoimpana kolmesta veljeksestä, jonka vuoksi häntä olikin kohdeltu
sävyisemmin kuin molempia toisia. Hänen ei siis tarvinnut vielä
8-vuotiaana ottaa sukkulaa käteensä, kuten vanhempien veljien, vaan sai
hän sen sijaan nauttia lapsille niin terveellistä vapautta, jota hän
käytti juoksennellaksensa päiväkaudet ympäri Reynhakaa ja ottaaksensa
muiden poikain kanssa osaa niihin taisteluihin myllymäellä, joissa
valkoiset taistelivat mustia ja katolilaiset hugenotteja vastaan.
»Vanha kauna ei hevillä haihdu» sanotaan ja niin näyttääkin olevan
laita tässä osassa Languedocia! Pojat jakautuivat kahteen eri leiriin
ja molemmat puolueet valitsivat itsellensä omat tuulimyllynsä, jonka
ympärille taistelijat ryhmittyivät käyttäen myllyn perustuksesta
irtautuvia kiviä heitto-aseinansa. Sitten alkoivat he haukkua
toisiansa, minkä taisivat, kivet vinkuivat ilmassa ja niin vajosivat he
näihin sankarileikkeihinsä, että niitä saattoi usein kestää monta
tuntia, kunnes kamppailu tavallisesti päättyi siten, että joku
10-vuotias nulikka sai aika kuhmun otsaansa tahi tihkui verta
tuuheiden, silkin pehmeiden suortuvien välistä, kaikki lapsuuden
muistoja, joiden jäljet ikipäiviksi jäävät näkyväisiksi hienoon ihoon;
niin oli käynyt myöskin Elyséelle, joka vielä miehuuden ikään tultuansa
voi näyttää pari tuollaista arpea, ohimoilla ja suupielessä.

Oi kuinka hänen äitinsä kirosi noita tuulimyllyjä, kun poikanen hämärän
tullen palasi kotiinsa verisenä ja ryysyisenä! Tosin voi isäkin näyttää
hänelle mielipahaansa, mutta se tapahtui ainoastaan muodon vuoksi tai
vanhasta tottumuksesta taikka tahtoi hän käyttää tilaisuutta
harjoittaaksensa jylisevää ääntänsä; perheen yhteiselle aterialle
kokouduttua osoittausi hän kuitenkin sangen vilkkaaksi kuunnellessansa
niitä selityksiä taistelun menosta ja osanottajien nimistä, jotka poika
kysyttäessä vanhemmillensa luetteli. »Vai niin!» huudahti hän, »vai
Tholozan ... sen nimisiä elää siis vielä! Ahaa, vai se veitikka sen
teki! Vuonna 1815 seisoi hänen isänsä pyssynpiippuni edessä!... Olisipa
tainnut olla parasta, jos silloin olisin näpsäyttänyt miehen!»

Ja sitten alkoi hän itse kertoa Languedocin asukkaiden omituisella,
kuvarikkaalla murteella, joka armotta katkoo sanoja ja lauseita,
jotakin tarinaa niiltä ajoilta, jolloin hän astui Angoulêmen herttuan
sotaurhojen riviin, tuon suuren kenraalin ja melkeinpä pyhän ihmisen
väkeen...

Nämä tarinat, jotka hän oli sata kertaa kuullut, vaikka aina hieman eri
tavalla taitavasti uusittuina, olivat painuneet Elyséen mieleen yhtä
syvästi kuin kivenheitot myllymäellä uurtuivat hänen kasvoihinsa. Hänen
mielikuvituksensa oli kehittynyt erään kuningasmielisen legendan
kautta, jonka merkkipäiviä olivat pyhän Henrikin päivä ja tammikuun
21:nen eli Ludvig XVI:n kuolinpäivä, ja joka muuten käsitteli
marttiirakuolemaan käyneitä prinssejä, kun nämä piispain lailla
ojensivat kätensä siunaukseksi ympärillä seisovalle väkijoukolle, tahi
uljaita prinsessoja (Berryn herttuatarta), jotka hyvän asian vuoksi
kestivät kaikki vaivat ja vaarat paeten ratsun seljässä ahdistajainsa
ja kavaltajainsa tieltä, kunnes nämä vihdoin löysivät heidät
kätkeytyneinä vanhan bretagnelais-majatalon uunin mustan laskuluukun
alta.

Hauskoina lisinä tähän kuolemaa ja maanpakoa käsittelevien tarinoiden
sarjaan, joka semmoisenaan muuten vanhempain mielestä olisi masentanut
herkkää lapsen mieltä, sai hän tutustua sellaisiin aiheisiin muinaisen
Ranskan iloisten ja kunniakkaiden päivien ajoilta kuin ovat kertomukset
»Kanasta ja ruukusta», laulu Vert-Galantista j.n.e. Tämä laulu
Vert-Galantista oli Reynhakalaisten marseljeesi ja joutui ukko Mérautin
talossa aina käytäntöön, kun perhe suvisunnuntaisin iltamessun jälkeen
keräytyi pieneen, viettävään puutarhaan vaivoin pönkityn ruokapöydän
ympärille syödäksensä »raittiissa ilmassa», kuten sanottiin, vaikka
ilma tässä valkeiksi rapattujen rakennusten ja kesäpäivän paahtaman
maaperän uhossa illan tullen oli epäterveellisempi ja tukahduttavampi
kuin päivemmällä, jolloin aurinko vielä paistoi korkealla. Kun perheen
isä näissä tilaisuuksissa koroitti lähellä ja kaukana kuuluisaksi
tulleen äänensä ja aloitti laulun sanoilla: »Kuningas Henrik
neljäs, tuo uljas sankari...», niin vaikeni kaikki koko Reynha'an
kauppalassa... Ell'emme ota lukuun kuumuudesta äänekkäästi halkeilevia
ruokoja puutarhoissa tai vielä valveilla olevain koppakuoriaisten ja
sirkkain surinaa, ei kuulunut hiiskahdusta missään niin kauvan kuin
kuningasmielisen laulun juhlallisen komeat säveleet kaikuivat niin
kankeassa tahdissa kuin olisi tuo vanha aika jäykissä puhvihousuissa ja
lonkkatyynyillä varustetuissa hameissa marssinut ohitse. Värssyn
loppusäveleihin yhtyi koko perhe laulaen kuorossa:

    "Siis malja kuninkaan, tuon kunnon ruhtinaan,
    ken hyvää tahtoo sun ja mun".

Nuo tahdikkaat ja lennokkaat sanat »sun ja mun» huvittivat erityisesti
Elyséetä ja hänen veljiänsä, jotka aina lauloivat sen kohdan survien ja
tuuppien toisiansa, niin että isän täytyi kolhaisten asettaa heitä;
mutta laulu jatkui sentään iskuista, nauruista ja vaikerruksista
huolimatta kuin riivattujen virsi kirkollisen Pariisin haudalla.

Kun kuninkaan nimi aina sekoitettiin perhejuhliin, loisti se Elyséen
mielikuvituksessa tutumpana ja läheisempänä kuin mitä se satujen ja
historiallisten kertomusten kautta olisi tehnyt. Siihen vaikuttivat
sitä paitse ne ohuelle paperille hienolla käsialalla painetut ja
laillisen kuninkaan omakätisellä nimikirjoituksella varustetut
salaperäiset kiertokirjeet, joita joka vuosi saapui Frohsdorfista pari,
kolme kertaa kaikille pienen etukaupungin asukkaille ja joissa
kirjeissä kuningas kehoitti kansaansa kärsivällisesti odottamaan
tapausten ratkaisua... Noina päivinä heitti mestari Méraut sukkulaansa
tavallista vakavampana ja kun ilta tuli ja ovet suljettiin, alkoi hän
lukea perheellensä tuota aina samaan sävyisään kaavaan laadittua ja
epämääräisiä toivon sanoja sisältävää kiertokirjettä: »Ranskalaiset, te
petätte itsenne ja teitä petetään»... Ja alla luettiin aina sama
muuttumaton vaalilause: _Fides, Spes_. Uskoa ja toivoa ei siis ainakaan
noilta poloisilta puuttunut.

»Kun kuningas palaa takaisin», oli isä Mérautin tapa sanoa, »ostan
itselleni hyvän nojatuolin...» Taikka: »kun kuningas palaa takaisin,
panemme kamariin uudet seinäpaperit...»

Kun hän sitten oli tehnyt matkan Frohsdorfiin (Itävallassa, missä
Chambordin kreivi tavallisesti oleksi), muuttui kaava toisellaiseksi:

»Kun minulla oli kunnia saada nähdä kuningas», sanoi hän sen jälkeen
alinomaa.

Tuo kunnon mies oli todellakin tehnyt tämän pitkällisen ja kalliin
pyhiinvaelluksen, jonka menoihin koko kauppalan työväki uhrasi roponsa,
eikä muhamettilainen hadji ole ikinä palannut Mekasta niin häikäistynä
kuin ukko Méraut tältä retkeltänsä. Ja kuitenkin oli audienssi ollut
sangen lyhyt. Uskollisille alamaisillensa oli vallanpyytäjä sanonut
hänen läsnäollessansa: »Ah, te olette siis täällä», mutta tähän
ystävälliseen vastaanottoon ei kenelläkään heistä ollut mitään
vastattavaa ja Mérautilla vielä vähemmän kuin muilla, sillä hän oli
tukehtua liikutuksesta, joka sitä paitsi nosti kyyneleet hänen
silmiinsä, ettei hän voinut erottaa epäjumalansa piirteitäkään. Vasta
lähtiessä oli prinssin käsikirjuri, Athisin herttua, jutellut pitemmän
aikaa hänen kanssansa tiedustellen kansan mielialaa Ranskassa. Voitte
kuvitella, minkä verran kiihkoisa silkinkutojamme voi tähän vastata,
sillä Reynha'an ulkopuolella ei hän ollut koskaan liikkunut.

»Tulkoon vain, se hyvän onnen veitikka! tulkoon pian meidän
Henrikimme... Kaikki kaipaavat häntä...» sanoi Méraut.

Sangen tyytyväisenä tiedustelujensa tuloksiin kiitti herttua häntä
erityisesti ja kysyi sitten äkkiä:

»Onko teillä lapsia, mestari Méraut?»

»On kolme, hra herttua.»

»Poikiako?»

»Niin, kolme ... lasta», vastasi vanha kauppalan mies (Reynha'an
seuduilla ei tyttöjä näet luettu lasten joukkoon).

»Hyvä, sen merkitsen muistikirjaani, että armollinen herramme muistaa
sen sitten kun hänen aikansa on tullut.»

Samassa veti herttua esille muistikirjansa ja kra-kra-krapisi kynä...
Tällä luonnonäänellä tarkoitti kunnon mies jäljitellä hetkeä, jolloin
suojelija merkitsi kirjaan Mérautin kolmen pojan nimet. Tätä
luonnonääntä ei ukko unhottanut koskaan jäljitellä, kun nuo ajat
tulivat puheeksi perheen keskuudessa, jonka aikakirjat muuten olivat
niin liikuttavan muuttumattomat ja yksinkertaiset pienimmissäkin
yksityisseikoissaan. Ja kun työajat sattuivat huononemaan ja vaimo
joskus uskalsi miehensä vanhenemista ja vähien säästöjen hupenemista
muistellen esittää pelkonsa perheen tulevaisuudesta, oli tämä sama
kra-kra-ääni hänen vastauksenansa:

»Ole huoletta, eukko! Athisin herttua kirjoitti ne tarkasti
muistikirjaansa.»

Vanha silkinkutoja oli äkkiä käynyt kunnianhimoiseksi poikiensa vuoksi,
mutta kun molemmat vanhimmat jo olivat ehtineet antautua isänsä
suppealle työalalle, joutui nuorimman pojan tulevaisuus hänen
kunnianhimonsa ja toiveittensa päämääräksi. Tämä lähetettiin n.k.
Papelin oppilaitokseen, jonka eräs espanjalainen oli perustanut, ollen
noita Marotton antauduttua kaikkiin Etelä-Ranskan kaupunkeihin tulvivia
pakolaisia. Se sijaitsi »teurastajakorttelin» toisessa päässä olevassa
rappeutuneessa talossa (tuomiokirkon vieressä), jonka vanhentumista
todistivat niin hyvin pienet, vihertävät akkunat kuin halkeamat
seinissä. Tie sinne vei rapattujen lihamyymäläin ohitse, joiden
rautaristikkojen takana riippui mahtavan suuria lihamöhkäleitä
alituisen kärpäsparven surinassa, ja sitten kapeita katuja myöten,
joiden kivitys oli liukas ja kaikenlaisista jätteistä punertava. Kun
Elysée myöhemmin muisteli tätä kouluaikaansa tuntui se hänestä vallan
keskiaikaiselta, ja olipa kuin olisi hän itse joutunut jonkun hirveän
intoilijan julman kurituksen alaiseksi; kämmenpatukka, solmuruoska ja
latinankieli vaihtelivat tuossa likaisessa ja pimeässä kouluhuoneessa
vuoroin lempeiltä, vuoroin vihaisilta kuulustavien kellojen kanssa,
joiden ääni kiiri vanhan kirkon ylikuoria, muurikerroksia, kivisiä
koristeita ja omituisten päiden muotoisia kattokouruja myöten.

Papel itse oli leveä, loistava ja karvainen naamaltansa, ja kasvultansa
pieni mies, joka käytti valkeaa leveälaiteista hattua alas korviin
painettuna, ett'ei näkyisi paisunutta, sinistä suonta, joka
hiusmarrosta alkaen kulki otsan yli ja päättyi vasta silmäkulmain
väliin. Lyhyesti sanoen: mies muistutti Velasquezin tauluista tuttuja
kääpiöitä, jos luemme pois näiden kirjavat puvut ja sen tumman
pronssivärin, jonka maalaaja ajan tapaan on heille antanut.

Kiivas ja ankara hän sitä paitse oli, mutta hänen suuri pääkallonsa
sisälsi tavattoman määrän aatteita ollen jonkunlainen elävä,
valoisa tietosanakirja; kuitenkin kohtasi tämä aaterikkaus hänen
kiihoittuneessa, kuningasmielisessä itsepintaisuudessaan esteensä, jota
tuo luonnottomasti paisunut suoni keskellä otsaa varsin hyvin kuvasi.

Kauppalassa liikkuvan huhun mukaan piili Papelin nimen alla toinen
tunnetumpi mies, joka oli ollut Don Carloksen julmimpia kätyrejä, ja
voittanut maineensa hurjana sotilaana ja uusien murhatapojen keksijänä.
Näin lähellä Espanjan rajaa tunsi hän itsensä vaivatuksi häpeällisen
kunniansa vuoksi ja eli muka sentähden salanimisenä. Minkä verran oli
huhussa perää? Niiden monien vuosien kuluessa, jotka Elysée vietti
opettajansa läheisyydessä nauttien tämän erityistä suosiota, ei hän
ikinä kuullut tuon hirmuisen kääpiön lausuvan sanaakaan, ei
vastaanottavan ainoatakaan vieraskäyntiä tai kirjettä, joka olisi
todistanut oikeiksi mokomat epäilykset Kun poikanen vähitellen
miehistyi ja koulunkäynnin päätyttyä huomasi Reynha'an kauppalan liian
ahtaaksi alaksi laakereillensa, diploomeillensa ja isänsä
kunnianhimolle, heräsi kysymys hänen lähettämisestänsä Pariisiin. Hra
Papel antoi hänelle useampia suosituskirjeitä legitimisen puolueen
johtajille, raskaita ja salaperäisillä vaakunasineteillä suljettuja
kirjeitä, jotka näyttivät todistavan oikeaksi tuon huhun naamioidusta
kätyristä.

Mestari Méraut oli itse kiirehtinyt poikaansa matkaan, sillä hänen
mielestänsä näytti kuningas viivyttelevän tuloansa aivan liiaksi.
Matkan kustannuksia varten uhrasi hän yksinkertaisesti ja
sankarillisesti, mitä ikinä voi: möi kultakellonsa, äidiltänsä perityn,
hopeisen avainsoljen ja vieläpä senkin viinitarhan, jommoisen hän
omisti niinkuin kauppalan muutkin porvarit.

»Lähdehän katselemaan hieman, mitä ne siellä puuhaavat», sanoi hän
nuorimmalle pojallensa, »ja mitä ne siellä oikeastaan vartovat? Täällä
Reynha'assakin me alamme jo vihdoin ikävystyä.»

Elysée Méraut tuli Pariisiin 20-vuotiaana ja kiihkeät vakaumukset
kiehuivat hänen mielessänsä, joka oli kehittynyt isän sokean
kuningasmielisyyden siimeksessä ja johon tuo hurja espanjalainen oli
lietsonut terästä ja tulta. Puolueen johtajat vastaanottivat hänet kuin
olisi hän puolimatkalla ja keskellä yötä noussut ensiluokan
rautatievaunuun, missä muut matkustajat jo olivat valmistautuneet
levolle, kukin sopessansa. Uusi tulokas saapuu ulkoa raittiista ilmasta
ja jalkamatkasta virkistyneenä, haluaa antautua vilkkaaseen
keskusteluun ja valvomalla karkoittaa matkan ikävyydet; mutta täällä
tapaakin hän joukon pahantuulisia, uneliaita ihmisiä, jotka
turkkeihinsa ja saaleihinsa kääriytyneinä mieluummin tuudittautuvat
suloiseen uneen sinisellä varjostimella varustetun lampun hämärässä
valaistuksessa ja pitävät sangen ikävänä, että tuo tungettelija
kosteine pukuinensa ja vetoisine ilmoinensa häiritsee heidän untansa.
Tällaiselta näytti legitimistinen puolue rappeutuneessa vaunussansa
muuten autiolla tiellä.

Tuo laiha, mustasilmäinen, leijonapäinen intoilija, joka kiihkeästi
puhuesssansa katkoi joka tavun ja säesti huitovalla liikkeellä jokaisen
lauseen, näytti omaavan Suleaun kaikkeen toimintaan valmiin neron ja
Cadoudalin rohkeuden, jonka vuoksi hän herätti puolueessa hämmästystä
ja kauhua. Hän oli heistä sanalla sanoen vaarallinen ja levoton luonne.
Selvänäköisenä niinkuin kaikki eteläranskalaiset kiihkoisuutensa ohessa
ovat, huomasi Elysée pian, kuinka itsekäs ja masentunut tuo joukkokunta
kaikessa kohteliaisuudessansa ja hyvän kasvatuksen muovaamassa,
teennäisessä osanotossansa oli. Heidän mielestänsä ei nykyään ollut
mitään tehtävää; paras oli vartoa, rauhoittua ja ennen kaikkea karttaa
kaikkia nuoruuden innostuksia ja erehdyksiä. »Katsokaa vain prinssiä,
millaisen esimerkin hän meille antaa», sanoivat he. Ja nämä viisaat ja
maltilliset neuvot soveltuivat hyvin yhteen St. Germainin hienon
etukaupungin vanhojen talojen kanssa, jotka ulkoapäin murateilla
verhottuina ja sisältä kaikellaisella, laiskuutta palvelevalla
mukavuudella varustettuina seisoivat suurten ja vuosisataisista
vanhoista sukumuistoistaan raskaiden porttiensa takana, kuuroina
kaikelle muulle maailmalle. Kohteliaisuudesta kutsuttiin hän pariin
kolmeen valtiolliseen kokoukseen, joita pidettiin kaikessa
salaperäisyydessä, pelonalaisuudessa ja varovaisuudessa muutamassa
vanhassa vehkeilypesässä. Näissä hän näki nuo Vendée-sotien ja
Qviberonin veristen taistelujen ajoilta kuuluisain miesten jälkeläiset,
miesten, joiden nimet ovat säilyneet Marttiirakentän muistolaulussa;
noiden suurten nimien nykyiset kantajat olivat sileiksi ajeltuja,
hienopukuisia, pappismaisia vanhoja herroja, joiden puhekin oli niin
imelää kuin olisi heillä aina ollut joku makea sylttimarja suussansa.
Kokoukseen saapuivat he vehkeilijäin näköisinä melkein vaatien, että
poliisin piti ymmärtää yllättää heidät niinkuin se muuten itse teossa
taisi huvitellakin itseänsä näiden viattomien yhtymäin kustannuksella.
Korttipöytien ääressä nähtiin pian -- varjostimilla varovasti
peitettyjen, korkeiden kynttiläin valossa -- joukko kaljupäitä,
kiiltäviä kuin pelissä käytetyt pelimarkat; kumartuneina kuiskailtiin
ja kuunneltiin siinä sitten uutisia Frohsdorfista, ylistettiin
maanpakolaisten kärsivällisyyttä ja kehoitettiin toisiansa seuraamaan
hänen antamaansa, korkeaa esimerkkiä. Hiljaa, hiljaa! Vaiti, vaiti!
Joku kertoo sukkeluuden, jonka hra Barentin aikoinansa oli lausunut
keisarinnasta! Hampaittensa välistä hyräilee joku toinen näin alkavaa
häväistyslaulua:

    "Kun kerran Napoleon
    vain ehtinyt on
    hyvin suomia selkiänne,
    niin laukee jousen jänne..."

Sitten lähtevät kaikki, kauhistuneina tuollaisesta rohkeudesta,
yksitellen hiipimään leveän ja aution Varennes-kadun seinävieruksia,
jotka heittävät peloittavan kai'un heidän askelistansa.

Elysée huomasi heti olevansa liian nuori ja toimintahaluinen
liittyäksensä näiden vanhan Ranskan haamujen seuraan. Muuten oli
keisarikausi juuri kohonnut täyteen kukoistukseensa; keisarilliset
kotkaliput olivat sodan päätyttyä palanneet Italiasta ja kulkivat nyt
riemusaatossa bulevardein liputettujen akkunain ohitse. Pikkukaupungin
porvarin pojan ei siis ollut vaikea käsittää, että Reynha'an kauppalan
valtiollinen kanta ei ollut yleinen ja että laillisen kuninkaan
palaus oli epätietoisempi kuin siellä aavistettiinkaan. Hänen
kuningasmielisyyteensä tämä ei kuitenkaan masentavasti vaikuttanut,
vaan sai se päinvastoin vauhtia siitä ja laajeni hengessä juuri sen
vuoksi, ett'ei enää voitu toimia. Pian selvisi hänelle, että hänen oli
kirjoitettava teos, jossa hän esittäisi koko Pariisille sen, mitä
hänellä oli sanottavaa, mitä hän uskoi ja mistä hän tahtoi muita
vakuuttaa. Eikä aikaakaan, niin oli hänen elämänuransa suunniteltu:
jokapäiväisen leipänsä aikoi hän ansaita antamalla tunteja;
joutohetkinänsä kirjoittaisi hän taas teostansa. Tuntioppilaita hän
heti saikin, mutta teos vaati sen sijaan paljo työtä.

Niinkuin kaikki kotipuolensa miehet oli Elysée Méraut ennen kaikkea
puhuja ja näyttelijä. Seisoessansa ja oman äänensä kuullessansa syntyi
hänessä aatteita aivan kuin kellojen värähdykset vetävät salaman
puoleensa. Lukemisen, tapahtumain ja alituisten mietiskelyjen kautta
oli hän kehittänyt ajatuksensa, niin että sanat tulivat vuolaana
virtana hänen huultensa yli, milloin innostaen, milloin sointuvan
kaunopuheliaisuuden kannattamina; mutta kirjoittaessa tulivat ne aivan
hiljallensa, sana sanalta, ikäänkuin säiliö, josta ne tippuivat, olisi
ollut liian laaja sellaista maltillista siivilöitymistä varten, jota
kirjailijatoimi kielellisine hienouksinensa vaatii. Vakaumuksensa julki
lausuminen tuotti hänelle helpoituksen, kun hän ei keksinyt muuta
keinoa päästä niistä. Sen vuoksi puhui hän ylioppilaskokouksissa,
neuvotteluissa, kahviloissa, olletikin »latinalaisen» korttelin
kahviloissa, jotka melkein yksinänsä tekivät vastarintaa toisen
keisarikauden kutistuneessa Pariisissa, missä kirjat ja sanomalehdet
tähän aikaan olivat kuonokopalla varustettuja. Jokaisessa kahvilassa
oli tähän aikaan oma puhujansa ja suur'miehensä. »Pesquidoux
_Voltairessa_ on tosin hyvä puhuja, mutta Larminat _Procopessa_ on
sentään paljo parempi», sanoivat ihmiset. Näissä kokoutui todellakin
koko oppinut ja kaunopuheinen nuoriso, jonka mieltä korkeammat asiat
pitivät vireillä ja joka tulisemmin uusi Bonnin ja Heidelbergin
oluttupien kauniita valtiollisfilosofisia keskusteluja.

Näissä savuisissa ja meluavissa aatepajoissa, joissa huudettiin
aikalailla ja juotiin vielä enemmän, huomattiin pian tuon pitkän ja
aina innokkaan gascognelaisen puhetaito. Vaikka hän ei polttanut eikä
juonut, näytti hän sittenkin huumautuvan käyttämästänsä kuvarikkaasta
ja kiivaasta kielestä, jolla hän esitti nykyajan näkökannalta yhtä
vanhentuneet mielipiteensä kuin ovat jauhoitetut tekotukat ja
vannehameet, ja yhtä vähän ympäristöön soveltuvaiset kuin
muinaistieteilijän kauneudenaisti soveltuu Pariisin muotitavarain
laatuun. Kaikki tämä vaikutti siihen, että Elysée ennen pitkää oli
voittanut sekä mainetta että kuulijoita. Kun kaasuliekit olivat
sytytetyt noissa ahdinkoon asti täysissä kahviloissa ja ihmiset näkivät
hänen pitkän ja hoikan vartalonsa ilmestyvän ovelle, hattu niskassa,
tukka tuulessa hulmuavana ja kainalossa joku teos tahi aikakauskirja,
jonka välistä tavattoman suuri paperiveitsi pisti esille, nousivat he
katsomaan tuota likinäköistä ja vauhkoa miestä huutaen toisillensa:
»Kas, tuossa tulee Méraut!» Ja sitten siirtyivät he syrjään
valmistaaksensa kyllin tilaa, että hän voisi vapaasti huitoa käsillänsä
ja potkia jaloillansa.

Jo se meluava tapa, millä nuoriso hänet vastaanotti, sai hänet
kiihoittuneelle tuulelle, jota lisäsivät kuumuus ja kaasuvalaistuksen
tukahduttavat ja huumaavat liekit. Ja pian alkoi hän puhua milloin
yhdestä, milloin toisesta aineesta, jonka aiheen hän oli ottanut päivän
sanomalehdestä tahi valinnut selaillessaan jotakin Odéonteatterin
kirjamyymälöissä esillä ollutta teosta, puhui seisoalta, puhui istualta
halliten äänellänsä koko kahvilan ja saaden kädenliikkeillään
kuulijakunnan milloin väistymään edemmäs, milloin ryhmittymään hänen
ympärillensä. Dominonpelaajat lakkasivat pelistänsä, biljaardin
pelaajat keskikerroksessa kumartuivat, biljaardikeppi kädessä ja piippu
suussa, katsomaan yli porras-aukon, akkunat, lasit ja tarjottimet
helisivät ikäänkuin olisivat postivaunut ohi ajaneet, ja tiskin luona
seisova tarjoilijaneiti sanoi kaikille tulijoille: »Joutukaa sisään,
tänään puhuu hra Méraut.»

Olivatpa Pesquidoux ja Larminat millaisia tahansa, löi hän ne kaikki
laudalta. Hänestä tuli koko korttelin kaunopuhuja. Tämä kunnia, jota
hän ei ollut etsinyt, riitti hänelle niin hyvin, että hän ijäksensä
näytti kiintyneen tähän kaupunginosaan. Niin kävi siihen aikaan monelle
muulle Larminatille, monelle todelliselle kyvylle, joka menetti kauniit
virittävät ja kyvykkäät lahjansa laskemalla meluavasti ulos hyödyttömän
höyryvoimansa joko huonon järjestyksen tai koneenkäyttäjän
huolimattomuuden ja ajattelemattomuuden takia. Elyséen suhteen oli
vielä eräs toinenkin seikka lukuunotettava: ilman vehkeilyä ja
kunnianhimoa tuli tästä eteläranskalaisesta, joka kotiseudultansa oli
tuonut mukanansa ainoastaan kiivauden, oman uskonsa lähetyssaarnaaja ja
sellaisen lannistumatonta intoa hän todella osoittikin lahkolaisten
hankinnassa, lähetyssaarnaajan voimakasta ja vapaata luonnetta
sellaisen epäitsekkyyden yhteydessä, joka lisätuloista ja lihavista
papinpuustelleista välittämättä uhrautuu kovalle ja seikkailuperäiselle
kutsumuksellensa.

Kahdeksantoista vuotta oli hän lakkaamatta työskennellyt kylväen
aatteitansa opiskelevaan nuorisoon ja moni korkeaan virkaan kavunnut
mies, joka nykyään ylhäisellä välinpitämättömyydellä sanoi: »vai niin,
Méraut, se vanha ylioppilas!» sai menestyksestänsä etupäässä kiittää
tätä nerokasta nuorukaista, jonka runsaalta tietopöydältä hän oli
älynmurusia poimiskellut. Elysée tiesi sen, ja kun hän joskus
kirjallisen suuruuden palmunlehvillä koristetun, vihreän virkatakin
suojassa keksi omia kauneihin, akatemisiin korulauseisiin puettuja
ajatuksiansa, iloitsi hän kuin isä, joka näkee rakkaiden tyttäriensä
joutuneen varallisiin ja onnellisiin naimisiin vaatimatta heiltä mitään
kiitollisuutta. Hänessä oli siis Reynha'an vanhan silkinkutojan
ritarillisuutta, mutta vielä korkeammassa muodossa, sillä Elyséellä ei
ollut sitä järkkymätöntä luottamusta menestykseen, jonka isä Méraut
säilytti viimeiseen hengenvetoonsa. Vielä päivää ennen kuolemaansa --
hän kuoli äkkiä saatuansa auringonpiston »ulkona raittiissa ilmassa»
syödyn aterian jälkeen -- oli hän kovalla äänellä laulanut laulun
»Kuningas Henrik IV:stä». Ja henkitoreissa maatessansa sammuvin silmin
ja kangistunein kielin, sanoi hän änkyttäen vaimollensa: »Ole huoletta
lasten suhteen ... Athisin herttua ... kirjoitti heiden nimensä
kirjaan...» Kuolinhetkellänsä koetti hän vapisevin käsin kirjoittaa
vuoteensa lakanalle: kra-kra...

Kun Elysée, äkillisestä kuolintapauksesta tiedon saatuansa, seuraavan
päivän aamuna saapui Pariisista, lepäsi vanhus liikkumattomana,
kalpeana ja kasvot päin seinää, joka yhä turhaan odotti uutta
paperiverhoansa. Ovi työhuoneeseen seisoi avoinna ikäänkuin olisi
kuolemalle valmistettu tietä, kuolemalle, joka kaikki erottaa,
irroittaa ja laajentaa ympärillänsä; avonaisesta ovesta näkyivät lepoon
jätetyt kangaspuut ... ja isän kangaspuut muistuttivat Elyséestä
haaksirikkoutuneen laivan mastoja, joiden purjeita tuuli ei enää täytä;
samoin näkyi kuninkaan muotokuva ja tuo punaisella sinetillä varustettu
taulu, joka oli ollut työteliään, uskollisen vainajan johtotähtenä.
Tuolla ylhäällä, pienen kauppalan hälinää korkeammalla, kohosivat
vanhat tuulimyllyt, jotka epätoivonsa merkiksi näyttivät kököttävän
käsivartensa taivaan sineä kohti.

Elysée ei ikinä unhottanut tuota rauhallisena lepäävää vainajaa, joka
oli saanut sulkea silmänsä jokapäiväisessä toimipiirissänsä. Hän
kadehti isäänsä, hän, joka oikeastaan olisi ollut toiminnan ja
uhkarohkeiden yritysten mies ja kaikkien niiden taru-unelmain
toteuttaja, joita tuolla kauniilla, ijäisesti nukahtaneella vanhuksella
oli ollut.

Palattuansa takaisin tältä surulliselta hautajaismatkalta sai hän
tarjouksen saapua W:n hoviin prinssien opettajaksi. Hänen pettymyksensä
oli niin suuri, kaikellaiset pikkumaisuudet, kilpailijat ja kateelliset
panettelijat, joiden kielenpieksemisen esineeksi hän oli joutunut,
monarkkisen suuren loiston näkeminen läheltä, kulissien takaa -- kaikki
tämä oli masentanut hänen mielensä siinä määrässä, että niin pian kuin
munkit olivat poistuneet ja ensimäinen vilkas vaikutus heidän
käynnistänsä oli hävinnyt, tuntui hänestä tuo suostumus tehtyyn
ehdotukseen ennenaikaiselta, vaikka hän muuten ihailikin Illyrian
kuningasta. Nyt muisti hän näet kaikki kokemansa ikävyydet ja hänestä
tuntui uhrautumiselta jättää nykyinen vapaa elämänsä kaikkine
tottumuksinensa. Sitten mietti hän myöskin kirjaansa, tuota merkillistä
teosta, joka yhäti kummitteli hänen aivoissansa. Sanalla sanoen: kotvan
mieliskeltyänsä ja tuumailtuansa tuli hän siihen päätökseen, että hän
epuuttaa antamansa lupauksen. Jouluaattona, hieman ennen kuin sovittu
yhtymys muuten olisi ollut, kirjoitti hän kirjeen isä Melkiorille
ilmoittaen hänelle, mitä oli päättänyt.

Isä Melkior vastasi hänelle heti paikalla. Hän ei tehnyt mitään
vastaväitteitä, vaan kirjoitti lyhyesti näin:

»Tänä iltana ... iltakirkon aikana ... Fourneaux-kadun varrella. Toivon
vieläkin voivani vaikuttaa teihin.»

Mustain veljesten luostari Fourneaux-kadun varrella, jossa isä Melkior
oli taloudenhoitajana, on katolisen Pariisin omituisimpia ja vähimmän
tunnettuja ilmiöitä. Tämä kuuluisan munkkikunnan emäluostari sijaitsee
keskellä sitä likaista etukaupunkia, joka on Montparnassen
rautatieaseman takana salaperäisessä piilossansa ja jota myöskin
kutsutaan »pyhän haudan kommissariaatiksi». Läpi tämän korttelin mustan
kurjuuden saapuu tänne oudosti puettuja munkkeja villaisissa
matkakaapuissansa tuoden kaikellaisia pyhiä esineitä myytäväksi kuten
esim. palasia todellisesta Kristuksen rististä, öljypuun hedelmäkivistä
valmistettuja rukousnauhoja pyhältä öljymäeltä, kuivattuja ja kovia
Jerikon ruusuja, jotka odottavat virkistävää kostuttamista
vihkivedellä, sanalla sanoen mitä omituisimman kokoelman esineitä,
joiden arvo raskaiden, mykkien rahakukkaroiden muodossa sitten palaa
munkkikaapujen suurissa taskuissa takaisin Jerusalemiin pyhän haudan
ylläpitoa varten.

Fourneaux-kadun varrella olevan luostarin veljeksille oli Elyséen
esittänyt eräs hänen ystävänsä, köyhä kuvanveistäjä nimeltä Dreux, joka
oli veistänyt luostarille ossunalaisen pyhän Margaretan pystykuvan,
jota katsomaan hän kutsui kaikki tuttavansa. Paikka tuntui Elyséestä
niin merkilliseltä, ihanalta ja hänen muinaisajan muistoille altista
mieltänsä valtaavalta, että hän myöhemminkin usein kävi katselemassa
luostarin runsaita muinaismuistoja suureksi iloksi ystävällensä
Dreuxille, joka otaksui hänen käyvän ihailemassa hänen veistämäänsä
p. Margaretaa.

Ilta oli jo kulunut liki puoliyötä, kun Elysée Méraut jätti taaksensa
latinalaisen korttelin meluavat kadut ja kaikki nuo leikkelekaupat ja
muut ruokatavarain myymälät, kahvilat naispalvelijoinensa,
liköörianniskelut Racinen ja »Boul Michin» (ylioppilasnimitys St.
Michelin bulevardille) varrella ja kaikki ylioppilaskasarmit, jotka
joululiikkeen vuoksi näyttivät elävän yhtä vilkkaina läpi yön. Aivan
äkkiä huomasi hän siirtyneensä tästä vilkkaasta liikkeestä suurille,
autioille puistokaduille, joilla tuo yksinäinen vaeltaja, kaasulyhtyjen
valon pienentämänä, näytti pikemmin matavan kuin kävelevän tietänsä
eteenpäin.

Matalien muurien rajoittamien luostarirakennusten välillä, joista
kellojen helinä kuului bulevardein alastomain puiden ylitse, jatkui se
heinältä ja oljilta haiskahtavia navetta-aitauksia kiertelevä tie, jota
myöten Elysée likaisessa lumisohjussa tarpoi eteenpäin katsellen
taivaan kaarella koleassa yössä kimmeltäviä tähtösiä, joiden joukossa
haaveksivainen eteläranskalainen oli näkevinänsä senkin, joka kerran
saattoi paimenet Betlehemiin. Taivaan tähtösiä tarkastaessansa
muistuivat hänen mieleensä lapsuusajan jouluaatot Reynha'assa, jolloin
hänen oli tapana käydä kuulemassa jumalanpalvelusta tuomiokirkossa,
mistä hän -- läpi teurastajakorttelin kummallisten ja kuutamossa
omituisen taruperäisiltä näyttävien rakennushahmojen -- palasi takaisin
vanhempiensa kotiin juhlallisesti katetun ruokapöydän, murateilla
koristettujen haarakynttiläin, tuoreiden, lämpimien joululeipien ja
paistin luo. Ja niin elävinä olivat nuo lapsuuden muistot hänen
mielikuvituksessansa että hän -- nähdessänsä lumpunkokoilijan lyhdyllä
vaaniskelevan kaikellaisia tähteitä katukäytävältä -- oli näkevinänsä
isänsä, joka lyhdyllä valaisi perheellensä tien joulumessusta kotiin
palattaessa.

»Oi, ett'en koskaan enää saa nähdä vanhaa, rakasta isääni!» ajatteli
hän.

Näin menneitä aikoja muistellen ja itseksensä rakkaita vainajia
miettien saapui Elysée heikosti valaistulle Fourneaux-kadulle keskellä
vielä epävalmista etukaupunkia pitkine tehdasrakennuksinensa, joiden
yli korkeat savutorvet kohosivat vanhojen aitausten ja lankkujen
välillä. Vinha tuuli tuntui olletikin kaupungin laiteilla olevilla
avoimilla kentillä, ja läheisestä teurastuslaitoksesta kuului
vaikeroivaa vinkumista, kumeita iskuja ja inhoittava läskin ja veren
haju. Siellä teurastettiin lukemattomia jouluporsaita aivan kuin
gallialaisten uhrijuhlain aattopäivinä entis-aikaan.

Melkein keskellä katua sijaitsevan luostarin portti seisoi avoinna ja
pihalla näkyi kahdet vaunut, joiden kallisarvoinen komeus hämmästytti
Elyséetä. Jumalanpalvelus oli jo alkanut, kuorolaulun ja urkujen
säveleet kuuluivat kirkosta, joka muuten näytti verrattain autiolta ja
pimeältä siinä heikossa valaistuksessa, jonka alttarilla palavat pienet
lamput levittivät ympärillensä taittuen tarumaisesti kirkon akkunain
maalattuihin ruutuihin. Kirkon laiva oli melkein ympyräinen ja
koristettu punaristisillä lipuilla, joita riippui ympäri seinämiä, ja
useilla maalatuilla, kömpelösti veistetyillä kuvilla; näiden keskessä
kohosi Dreuxin marmoriin hakattu ossunalainen p. Margareta, joka
säälimättä ruoski valkoisia olkapäitänsä. »Margareta», oli
munkkien tapa tyytyväisesti sanoa, »kuului aikoinansa meidän
luostarijärjestöömme, mutta hän oli -- suurimpia syntisiämme.» Katto
oli puusta, pienten ristikkoparrujen tuella kokoonpantu ja sitten
maalattu; yli korkeankuoron kaartui pylväiden kannattama taivaskatos;
kuorissa nähtiin seinässä kiinni olevat kuorituolit, ja keskellä näiden
muodostamaa ympyrää kuun säteen valaisema messukirja kateederinensa.
Kaiken tämän voi tuossa hämärässä valaistuksessa vain aavistaa. Kuoron
taakse piiloitettuja, leveitä rappusia laskeuduttiin maanalaiseen
kirkkoon, missä yleinen jumalanpalvelus pidettiin, ehkäpä vanhain
katakombein muistoksi. Tämän holvihuoneen perällä, mahtavain
romaanilaisten pylväiden kannattamassa, valkaistussa kaariaukossa oli
jäljennös Kristuksen haudasta Jerusalemissa mataline porttinensa ja
kapeine hautakammioinensa, jota joukko pieniä, kivikoristeisissa
jaloissansa vilkkuvia hautalamppuja valaisi; tässä valaistuksessa
nähtiin maalattu vahakuva luonnollisessa koossa, esittävä Kristusta,
jonka ruusunpunaiset veriset haavat näkyivät paljaiksi jätetyissä
jäsenissä. Toisessa päässä holvihuonetta nähtiin tuollainen lapsellinen
esitys Kristuksen syntymästä seimessänsä, kapaloituna lapsena, jota
eläimetkin töllistelivät ja jota ympäröivät kaunisväriset
paperikukkaiset ja köynnökset muodoltansa sellaisina kuin ne
uskonkiihkoisen aivoissa olivat syntyneet, vaikka kooltansa pienempinä
ja tekotavaltansa paremmin uusittuina. Niinkuin silloinkin ympäröi
nytkin seimeä lapsijoukko ja parvi hurskaita, liikutettuja ja
ihmetteleviä eukkoja, parvi noita poloisia, jotka todella rakastivat
Jesusta; näiden joukossa huomasi Elysée suuresti hämmästyen myöskin
pari ylhäisen näköistä herrasmiestä ja kaksi mustiinpuettua, kivisellä
permannolla polvistuvaa hienoa naista. Toinen naisista oli suojelevan
näköisenä kiertänyt kätensä pienen pojan ympäri ja näytti tässä
asennossa rukoilevan.

»Ne ovat kuningattaria!» sanoi hiljaa eräs ämmä Elyséelle ihmettelystä
tukahtuvalla äänellä.

Elysée säpsähti, lähestyi heitä ja tunsi Illyrian Kristianin hienon
sivukuvan ja ylhäisen ryhdin ja hänen vieressänsä seisovan ruskettuneet
ja ulkoutuvat, mutta vielä nuorekkaat Palermon kuninkaan kasvot.
Naisista ei hän nähnyt muuta kuin että toisella oli tumma, toisella
kullankiiltävä tukka ja että toinen seisoi siinä rakastavaisen äidin
asennossa. Voi, kuinka hyvin tunsi Mérautin tuo viisas munkki,
joka niin sanoaksemme oli toimeenpannut nuoren prinssin yhtymyksen
tulevan opettajansa kanssa. Nämä suistuneet kuninkaat, jotka olivat
tulleet tänne palvelemaan näkymätöntä Jumalaa, lapsi seimessä
kuninkaallisten ympäröimänä tässä vanhuuttaan luhistuvassa luostarissa,
maanpakolaisuuden surullinen tähti, joka johti tähän etukaupungin
Betlehemiin nämä ilman saattuetta ja lahjoja saapuneet viisaat, kaikki
tämä vaikutti häneen sydämellisesti. Olletikin vaikutti häneen tuo
pikku lapsi, joka seisoi siinä avuttomana ja pää kallellansa katsellen
seimen ympärillä kuvattuja eläimiä, kasvoillansa lapsen uteliaisuus,
jolle kärsimykset ja kieltäymykset sentään olivat antaneet hillitsevän
leimansa.

Katsellessansa tuota pientä, 6-vuotiasta päätä, jossa tulevaisuus vielä
kätkeytyi kuin perhonen kotelossansa, mietti Elysée kuinka paljon
tietoa ja hellää huolta tarvittiin ennen kuin tuollaisesta kotelosta
loistava perhonen lentoon lehahtaisi.



III.

Hovi St. Mandéssa.


Tilapäistä oleskelua _Hôtel de Pyramidesissa_ oli kestänyt ensin kolme,
sitten kuusi kuukautta lisäksi; matkakirstuja ei purettu, matkalaukkuja
tuskin avattiin ja kaikki oli sellaisessa epäjärjestyksessä kuin
epävarman kenttäelämän kestäessä. Joka päivä saapui suosiollisia
uutisia Illyriasta. Tasavalta, joka oli istutettu valmistamattomaan
maaperään ja jolta puuttui entisyyteen sitovia juuria ja sankareja, ei
tahtonut ottaa menestyäkseen. Kansa oli ikävystynyt ja kaipasi
kuningasperhettänsä. Varmoja ja erehtymättömiä johtopäätöksiä
saatettiin maanpakolaisten tietoon: »Olkaa valmiina ... huomenna on
aika ehkä jo tullut.»

Ja seuraus oli, että kun kuninkaan asunnossa oli lyötävä seinään joku
naula tai muutettava joku huonekalu, niin lisättiin aina muistutus:
»tuskinpa sitä enää kannattaa tehdä.» Maanpakoa kesti kuitenkin
edelleen eikä aikaakaan, ennenkuin kuningattarelle selvisi, että tämä
oleskelu muukalaisvilinässä ja mitä erilaisimpain muuttolintujen
parissa näytti maailman silmissä sopimattomalta kuninkaalliselle
arvokkaisuudelle. Ja sen vuoksi päätettiin muuttaa pois hotellista ja
asettua asumaan oman katon alle; entinen siirtolaismaanpako kävi näin
pysyväiseksi.

Sopiva asunto saatiin Saint-Mandéssa, Daumesnilin puistokadun varrella
ja Herbillonin kadun kulmassa eli niillä seutuvilla missä katu menee
(Vincennesin) metsää pitkin ja missä kahden puolen katua jo tähän
aikaan kohosi uljaita, puutarhain ympäröimiä, palatsimaisia
rakennuksia, jotka kauniine pyörämäisine rappukäytävinensä ja
englantilaiseen malliin järjestettyine, ulos kadullekin aistikkaiden
rautaristikkojen läpi näkyvine ruohopenkereinensä muistuttivat
Boulognen metsään vievää puistokatua. Ennen heitä oli sinne jo
asettunut Palermon kuningasperhe, jolta puuttui suurempia
yksityisvaroja ja joka sen vuoksi katsoi täytyvänsä väistää suuren
maailman ja n.k. _high-lifen_ varsinaisia pesäpaikkoja. Malinesin
herttuatar, Palermon kuningattaren sisar, oli niinikään muuttanut sinne
asuaksensa omaistensa läheisyydessä, ja Illyrian kuningatar, heidän
orpanansa, oli mielellänsä noudattanut ystävätärtensä kehoitusta valita
niinikään Saint-Mandé pysyväksi olinpaikaksensa maanpaon aikana.

Sitä paitse oli kuningattarella ollut muitakin syitä. Hän halusi pysyä
loitolla huvittelevasta Pariisista ja täten panna hiljaisen
vastalauseensa tämän ajan väärää suuntaa vastaan, se kun riemuitsi
tasavallan menestyksestä; sitä paitsi koetti hän karttaa sitä
uteliaiden tungettelevaisuutta, jonka esineiksi yleisesti tunnetut
henkilöt tavallisesti joutuvat, sillä se oli hänen mielestänsä
kuninkaallisen arvon loukkaamista. Alussa oli kuningas kovasti
vastustanut, että asetuttaisiin niin etäiseen kaupungin osaan, mutta
vihdoin hän siihen kuitenkin suostui keksittyänsä sen, että hän siinä
tapauksessa voi syyttää matkan pituutta, jos sattui viipymään kauvemman
aikaa ulkona kaupungilla. Muita syitä tärkeämpi oli vielä se, että
elintarpeet olivat siellä huokeammat, jonka vuoksi siellä verrattain
halvasta voi ylläpitää kyllin loistavaa hovielämää.

Kuninkaalliset järjestivät siellä itsellensä niin mukavasti kuin
suinkin mahdollista oli.

Tuo kolmikerroksinen, valkea rakennus kahden pienen torninsa ja
vähäisen puistonsa kanssa oli rakennettu niin, että julkipuolelta oli
näköala Vincennesin metsään päin. Sillä puolen rakennusta, joka oli
Herbillonin kadulle päin, levisi suuri hiekoitettu piha, jonka
rajoittivat rakennukset palvelusväkeä varten, kasvi- ja ulkohuoneet, ja
joka ulottui aina rappukäytävään asti; sen yläpuolella taas riippui
pari toisiinsa päin nojallaan olevan peitsen varaan viritetty
telttakatos. Tallissa seisoi kymmenen vaunu- ja ratsuhevosta,
sillä kuningatar ratsasti joka päivä; palvelusväki esiytyi
allonge-tekotukassa ja illyrialaisvärisissä puvuissa; ovenvartijana
seisova »sveitsiläinen» pitkän hilporinsa ja leveän kultavyönsä kanssa
oli pian yhtä tunnettu St. Mandéssa ja Vincennesissä kuin ukko
Daumesnil aikoinaan oli puujalkoinensa. Kaikki näytti uudelta ja
upealta. Ainoastaan vuosi oli kulunut siitä, kun Tomas Lewis kaikin
tavoin ruhtinaallisesti varusti sen näyttämön, missä kuvattavamme
historiallinen näytelmä tapahtui.

Niin, tosiaankin... Tom Lewis! Huolimatta kaikesta vastenmielisyydestä
ja epäilyksistä hänen suhteensa oli heidän kuitenkin täytynyt
turvautua hänen apuunsa. Tuo pieni ja paksu mies osoittausikin
ihmeellisen sitkeäksi, luontevaksi ja toimeliaaksi kaikessa, mitä hän
suorittaaksensa otti. Kukaan ei voinut keksiä parempia keinoja
kaikenlaatuisten esteiden poistamiseksi, kukaan ei ovelammin päässyt
määränsä päähän eikä tuntenut paremmin kuin hän, miten hankkijain,
käsityöläisten, palvelijain ja kamarineitien sydämet voitettiin. Alussa
sanoivat kuninkaalliset kyllä: »ennen teemme mitä tahansa, kuin
turvaudumme Tom Lewisiin!» Mutta mikään ei ottanut menestyäkseen ilman
häntä. Kauppiaat eivät toimittaneet täsmällisesti tavaroita,
käsityöläiset valhettelivat, palvelusväki niskoitteli ja kaikki pysyi
ennallansa, kunnes Tom Lewis kultasankaisissa silmälaseissansa saapui
»cabissänsä» ajaen. Silloin näyttivät seinäpaperit ja matotkin
virkoavan eloon: ikäänkuin itsestään kiinnittyivät ne kattolistaan,
seinille ja permannoille; oviverhot, akuttimet ja esiriput järjestyivät
niin rikkaasti ja aistikkaasti kuin toivoa voi. Samoin tulivat
lämpöjohdot paikoilleen, kasvihuoneeseen ilmestyi kukoistavia
kamelioita j.n.e. eikä uusien omistajain tarvinnut tehdä mitään muuta
kuin istua -- ja vastaanottaa kaikkialta virtaavaa laskujen tulvaa.

Vanha herttua ja hoviministeri Rosen se oli, joka Herbillonin kadun
varrella sijaitsevassa sivurakennuksessa vastaanotti virkahuoneessansa
kaikki laskut ja maksoi ne, muuten osasi hän menetellä niin taitavasti
kuninkaan vähäisen omaisuuden hoidossa, että rahat -- huolimatta tästä
ulkonaisesta loistosta ja kultauksesta, millä luhistunutta suuruutta
koetettiin peittää -- kuitenkin riittivät kuninkaan ja kuningattaren
yksityisiin menoihin. Ollen molemmat kruunattuja hallitsijoita ja
kuninkaiden lapsia, eivät he itse ymmärtäneet vähääkään tavarain
hinnoista. Kun kumpikin olivat tottuneet näkemään kuvansa jokaisella
kultarahalla ja lyöttämään rahaa mielensä mukaan, ei tämä ympäröivä
ylellisyys suinkaan tuntunut heistä mitenkään tavattomalta; päinvastoin
tunsivat he ainoastaan sen, mitä heiltä puuttui nykyisessä asemassa,
kun kruunut olivat pudonneet heidän päästänsä, jättäen kylmät jäljet
ohimoille.

Vaikka talo ulkonaisesti näyttikin vaatimattomalta, olivat sen suojat
nyt kuitenkin melkein yhtä loistavasti sisustetut kuin kuninkaallinen
linna Laibachissa, jota sisustus muistutti. Kuningattaren huoneessa oli
samallaiset, siniset brüggeläiset silkkiset seinäverhot kuin hänellä
ennen oli ollut, ja niinikään oli kuningas saanut samanlaiset kuin
hänen kamarissansa oli Laibachissa, rappusissa näkivät he jäljennöksinä
samat pystykuvat, jotka siellä koristivat kuninkaallista linnaa, ja
kasvihuoneessa oli heillä samanlainen pieni apinahuonekin muutamia
suosittuja elukoita varten varattuine köynnöskasvinensa. Mutta mitä
merkitsivät nämä vähäiset yksityisseikat, joiden järjestämisessä oli
koettu olla mahdollisimman hienotunteisia ja hyvänsuopaisia, mitä
merkitsivätkään nämä vähäpätöisyydet ihmisille, jotka ennen olivat
omistaneet neljä historiallista linnaa ja näiden lisäksi komeita
kesäpalatseja, jotka kohosivat taivaan ja vetten välillä »Adrian meren
puutarhoiksi» kutsutuilla, viheröitsevillä saarilla! St. Mandéssa sai
Adrian merenä olla pieni metsälampi, joka sijaitsi juuri kuningattaren
akkunain alla ja jota hän usein katseli suruissansa kuin Andromakhe
maanpaossansa katseli väärää Simois-jokea. [Andromakhe oli maanpaossa
Pyrhon hovissa, jonka läheisyydessä virtasi Troijan, Andromakhen
kotikaupungin, luona olevan Simoisjoen mukaan kutsuttu joki. Suoment.]
Kuitenkin sattui, että Kristian, joka käytännöllisissäkin asioissa oli
puolisoansa hieman perehtyneempi, kerran ihmetteli, kuinka heidän
kannatti asua näin loistoisasti, vaikka heidän omaisuutensa ei
vastannut sitä.

»Tuo Rosen on mahdoton käsittää», sanoi hän. »En ymmärrä, kuinka hän
menettelee, että vähäinen omaisuutemme riittää kaikkeen tähän!»

Sitten lisäsi hän nauraen:

»Mutta siitä voinemme kuitenkin olla varmat, ett'ei hän omistansa lisää
talouskassaamme!»

Itse teossa oli Rosen ollut Illyrian hovissa todellinen Harpagon.
Pariisiinkin asti oli tämä pilkkanimi herttuaa seurannut ja tämä hänen
personaansa liittyvä saiturin maine näyttäysikin todeksi, kun hänen
poikansa välittäjäin kautta solmi avioliiton pikku nti Sauvadonin
kanssa, jonka sievä ulkomuoto ei suinkaan vielä oikeuttanut herttuaa
tuollaiseen alhaisempaan liittoon. Rosen oli rikas. Tuo vanha sotaurho,
jonka linnunnaamassa kuvastui saaliin- ja ryöstönhimo, ei ollut käynyt
sotiansa turkkilaisia ja montenegrolaisia vastaan pelkästään kunnian
vuoksi. Jokaiselta sotaretkeltänsä palasi hän kuormavankkurit täynnä
tavaraa ja se komea palatsi, joka hänellä Pyhän Ludvigin saarella
Pariisissa oli St. Lambertin hotellin vieressä, sisälsi paljo
kalleuksia. Itämaisia seinäverhoja, keskiaikaisia huonekaluja, raskaita
kulta-triptykoneja, kuvanveistoksia, pyhiä lippaita, kullalla ja
hopealla ommeltuja kankaita, jotka kaikki olivat luostareista tahi
turkkilaisista haaremeista ryöstettyjä saaliita, nähtiin hänen suurissa
salongeissaan kosolta. Vieraita ei hänen luonansa kuitenkaan ollut
enemmältä ollut kuin yhden ainoan kerran, nim. Herbertin häissä, jotka
ukko Sauvadon muuten kustansi. Sen jälkeen olivat Rosenin salongit
pysyneet täydellisesti suljettuina ja nuo aarteet säilytettiin siellä
alaslaskettujen akuttimien ja suljettujen akkunaluukkujen takana niin
hyvin, ettei kukaan, ei edes aurinkokaan saanut pilkistää sisälle.
Miesparka eli näet täydellistä erakkoelämää: asui ainoastaan yhdessä
kerroksessa, piti vain kahta palvelijaa ja aterioitsi niin
vaatimattomasti kuin mikäkin saita maalainen, jonka vuoksi
maakerroksessa olevat uunit paistinvartainensa saivat olla kylmillänsä,
koskemattomina ja suljettuina niinkuin toiset loistokerroksetkin.

Kun kuninkaallinen pariskunta saapui Pariisiin ja Rosenin perheen
jäsenet astuivat pienen hovin palvelukseen, muuttui vanhan herttuan
elämänjärjestys. Ensistäänkin muutti poika nuoren puolisonsa kanssa
taloon asumaan, sillä heidän entinen asuntonsa Monceauxin puistossa,
joka kullattuine rautaristikkoinensa muistutti pientä, uus'aikasta
lintuhäkkiä, oli liian kaukana St. Mandéhen siirtyneestä hovista. Joka
aamu klo 9 oli ruhtinatar Clotilden tapa ilmasta huolimatta saapua
kuningattaren luo, jonka jälkeen hän isänsä kanssa nousi vaunuihin
lähteäkseen ajelemaan tuossa joesta nousevassa aamuisessa usvassa, joka
kesällä ja talvella leijui saaren yllä aina klo 12:een päivällä
peittäen ihanan luonnonnäyn kuin mikäkin harso. Tähän aikaan nukkui
näet ruhtinas Herbert tavallisesti vielä sikeää unta, leväten ankarasta
yöpalveluksestansa kuninkaan luona, joka huvitteli parhaimpansa mukaan
ottaaksensa takaisin mitä hän oli menettänyt eläessänsä kymmenen vuotta
kotilieden ääressä kaukaisessa maassansa. Öiseen Pariisiin oli hän
erityisesti mieltynyt. Vaikka hän usein lähtikin klubilta niin myöhään,
että kaikki teaatterit ja kahvilat jo olivat suljetut, täytyi hänen
vielä saada käyskennellä loppumattoman pitkien kaasulyhtyrivien
hohtavassa valossa pitkin autioita bulevardeja huolimatta siitä,
olivatko nämä kuivat tai sateen lioittelemat.

St. Mandéhen tultuansa oli Coletten tapana mennä suoraan kuningattaren
luo, herttua taas meni pieneen sivurakennukseen, missä hänellä oli
vastaanottokansliansa talousasioita varten. Tätä siipirakennusta
kutsuttiin intendenttirakennukseksi, koska vanha herttua siellä joka
päivä hoiti tehtäviänsä. Oli liikuttavaa nähdä tuo kookas vanhus
nahkatuolillansa paperikasojen ja kartonkien keskessä, maksaen
tavallisia puotilaskuja ja puuhaten muissa yhtä arkipäiväisissä
askareissa, joiden selvittämistä varten hänellä ennen Laibachissa oli
ollut joukottain kultanauhoilla koristeltuja virkamiehiä.

Niin saita hän nytkin toisen puolesta maksaessansa oli, että hänen
kasvonsa vetäysivät kokoon kuin nauhalla kiristettynä, joka kerran kun
hänen tuli rahalla maksaa jotakin. Koko hänen suora ja jäykkä ruumiinsa
ja koneellinen kädenliikkeensä näytti panevan vastaan aina kun seinään
muurattu kassa oli avattava.

Aina osasi hän järjestää niin, että hänellä kuningasperheen niukoista
varoista huolimatta oli varalla rahat niitä suuria menoja varten, joita
hovin talous vaati ja joihin kuningattaren hyväntekeväisyys sekä
kuninkaan anteliaisuus ja tilitettävä huvitteluhalu antoi aihetta.
Kuningas Kristian, joka oli päättänyt iloisesti viettää aikansa
maanpaossa, piti näet sanansa tässä suhteessa. Ahkerasti otti hän osaa
kaikkiin juhliin Pariisissa samoin kuin suurten klubien elämään;
salongeissa oli hän odotettu vieras ja niin usein näkyi hän teatterein
ensimäisten aitioiden vilkkaassa hälinässä ja kilpa-ajojen kiihtyneessä
melussa, että hänen veitikkamainen ja hieno sivukuvansa aina tavattiin
»koko Pariisin» tunnettujen medaljonkipiirustusten joukossa, toisella
puolen joku kuuluisa, rohkeasti sirostautunut näyttelijätär, toisella
eräs epäsuosioon joutunut veltostunut perintöprinssi, joka
odotellessansa hallitusvuoroansa kulutti aikansa vetelehtimällä
bulevardikahviloissa.

Kristian eli nuoren kumipään toimetonta ja kuitenkin muka täyteläistä
elämää. Jälkeen päivällisen pelattiin pallopeliä ja istuttiin
_skating-pöydän_ ympärillä, sitten tehtiin ajoretki Boulognen metsään
ja kun ilta tuli, pistäytyi hän johonkin vierashuoneeseen, joka oli
»chic» ja jonka ylellisyyttä ja suurta puhevapautta hän rakasti.
Myöhemmin mentiin pikku teaattereihin, juteltiin tanssijattarien
lämpiössä ja eri seurapiireissä, kunnes jouduttiin pelipöydän
ääreen, missä hän käsitteli kortteja tavalla, joka ilmaisi hänen
mustalaistaipumustansa uhkarohkeaan peliin ja sen aiheuttamiin
yllätyksiin. Kuningattaren kanssa ei häntä nähty paljo koskaan
liikkeellä muulloin kuin sunnuntaisin, jolloin hän saattoi puolisonsa
St. Mandén kirkkoon. Eivätkä he muutenkaan juuri tavanneet toisiansa
muulloin kuin aterioilla. Kuningas näet hieman pelkäsi puolisonsa
totista, järkevää ja aina velvollisuuksia tarkkaavaa luonnetta, sillä
tämän halveksiva kylmyys vaivasi häntä kuin aina valvova omatunto. Se
näytti alinomaa muistuttavan häntä kuninkaallisista tehtävistä ja
niistä korkeammista velvoituksista, jotka hän tahtoi unhottaa. Ollen
liian heikko nousemaan avonaisesti tätä mykkää ylivaltaa vastaan piti
hän viisaampana paeta, valhetella ja piiloutua.

Kuningatar Frédérique taas tunsi paremmin tuon häilyvän ja heikon,
kiihkeän ja sentään velton slavilaisen mielenlaadun; niin usein oli
hänen täytynyt antaa anteeksi tuon lapsimaisen miehen erehdykset, joka
oli säilyttänyt lapsen koko miellyttäväisyyden, heleän naurun ja julmat
oikut; niin usein oli hän nähnyt hänet polvillaan edessänsä jonkun
erehdyksen jälkeen, jonka kautta hän oli pannut alttiiksi onnensa ja
arvonsa, ettei hän enää toivonutkaan mitään muutosta miehessä ja
puolisossa, vaikka hän vielä säilytti hiukan kunnioitusta _kuningas_
Kristiania kohtaan. Tätä erimielisyyttä oli kestänyt jo kymmenen
vuotta, vaikka avioliitto näennäisesti olikin ollut sangen
sopusointuinen. Yhteiskunnan kukkuloilla, suurissa palatseissa,
lukuisain palvelijain ympäröimille, etäisyyteen tuomitsevain ja
tunteita hillitseväin hovitapojen orjistamille ihmisille käy tällaisten
valheiden peittäminen mahdolliseksi. Mutta täällä maanpaossa tuli
totuus ilmi.

Frédérique oli ensin toivonut, että tämä kova koetus kypsyttäisi
kuninkaan mielen, herättäisi hänessä sellaisen kauniin kapinan, joka
kykenee luomaan sankareja ja voittajia. Päin vastoin näki hän omilla
silmillänsä, kuinka hänen puolisossansa vain kasvoi tuo huvinhalu ja
villitys, jota Pariisissa oleskelu pirullisine huumauksinensa,
tuntemattomana eläminen, kaikellaiset houkutukset ja nautinnot yhä
kiihoittivat. Jos hän olisi tahtonut seurata puolisoansa näille
hulluille retkille, olla mukana suurkaupungin pyörteessä, saattaa
kauneutensa, hevosensa ja pukunsa huomatuiksi, ja jos hän olisi
alentunut kaikilla naisen veikeyden keksimillä tavoilla imartelemaan
puolisonsa turhamaisia taipumuksia, niin olisi keskinäinen sopusointu
ehkä ollut voitettavissa.

Mutta hän pysyi täällä enemmän kuningattarena kuin koskaan ennen, eikä
voinut luopua ylväistä pyrkimyksistänsä ja kunnianhimoisista
toiveistansa. Se seikka, että hän nyt oli kaukana näiden vaikeiden
kärsimysten sotanäyttämöltä, vain lisäsi hänen intoansa: kirjeen
toisensa perästä lähetti hän milloin yhteen, milloin toiseen Euroopan
hoviin tehden vastalauseita, vehkeillen ja valittaen sitä kovaa ja
armotonta kohtaloa, jonka alaiseksi hän ja hänen puolisonsa olivat
joutuneet. Hovineuvos Boscovitsh kirjoitti hänen sanelunsa mukaan, ja
kun kuningas ilmestyi heidän luoksensa klo 12 päivällä, jätti hän nämä
hänen allekirjoitettavaksensa.

Kuningas allekirjoitti tietysti kaikki, mitä toinen vain tahtoi, vaikka
ivallinen hymy silloin aina kierteli hänen huulillansa. Se epäilys,
joka oli ominainen hänen kylmäverisesti ivailevalle seurapiirillensä,
oli vallannut hänetkin, ja ne kauniit luulottelut, joita hänellä alussa
vielä oli ollut, olivat pian haihtuneet vastakkaisten mielipiteiden
tieltä, niinkuin tuollaisille äärimmäisyyksiin taipuville luonteille
tavallisesti käy. Nyt oli hän vallan vakuutettu siitä, että maanpako
oli ainainen.

Sen vuoksi voimme helposti kuvitella, kuinka ikävystyneenä ja väsyneenä
hän kuunteli puolisonsa esityksiä, kun tämä turhaan koetti saada
häneltä silmäyksen ja voittaa hänen huomionsa. Kuningas istui siinä
välinpitämättömänä ja hajamielisenä hyräillen jotakin äsken kuulemaansa
tuhmaa operettisäveltä tai hautoen mielessänsä kuvia edellisen yön
huvituksista. Ja kun hän vihdoin pääsi ulos vapauteensa, puhkaili hän
helpoituksesta ja antautui jälleen uudistuvalla innolla iloisen nuoren
miehen elämän hyörinään jättäen puolisonsa aina surullisemmaksi ja
yksinäisemmäksi jokaisen tällaisen keskustelun jälkeen.

Paitse kirjoitettavia ja lähetettäviä lyhyitä, vilkkaasti
kaunopuheisia kirjeitä ja kirjelmiä, jotka veivät kuningattarelta koko
aamupäivän, kulutti hän aikansa lukemalla kirjastossansa löytyviä
uskonnollisfilosofisia ja historiallisia teoksia, kirje- ja
muistelmakokoelmia, seurasi poikansa leikkejä puutarhassa ja ratsasteli
Vincennesin metsässä. Harvoin ratsasti hän sinne päin, missä
suurkaupungin kurjat laiteet alkavat, eikä koskaan niin lähellekään,
että hälinä sieltä olisi voinut häntä häiritä. Pariisi vaikutti häneen
kauhistavasti ja vastenmielisesti, ja ainoastaan kerran kuukaudessa
ajoi hän komeiden livreepukuisten palvelijainsa vartioimana
tervehtimään muita maanpaossa eläviä ruhtinasperheitä. Ikävystyneenä
hän näille retkillensä läksi ja alakuloisena hän niiltä palasi.
Kaikkialla tapasi hän vain nöyrää alistuvaisuutta. Kukaan ei näyttänyt
toivovan mitään: kaikki olivat he tottuneet pitämään maanpakoa
välttämättömänä ja väistämättömänä pahana, jonka toiset kantoivat
jalolla alistuvaisuudella, toiset taas lohduttausivat kaikellaisilla
hullutuksilla ja lapsellisuuksilla tai vieläkin pahemmalla.

Arvokkain ja ylhäisin noista suistuneista majesteeteista oli Westfalin
kuningas, sokea, poloinen vanhus, joka tyttärensä, vaaleaverisen
Antigonen kanssa eli maanpaossa ja vaikutti sangen liikuttavasti, mutta
muuten ylläpiti asemansa mukaisen ulkonaisen loiston. Nyttemmin kokoili
hän ainoastaan nuuskarasioita ja muita merkillisyyksiä; nämä hän
järjesti lasin alle salonkeihinsa ikäänkuin ivaksi poloiselle
omistajalle itsellensä, joka ei kuitenkaan voinut näistä silmillänsä
nauttia. Palermon kuningas näytti tuhmistuvan melkein yhtä
välinpitämättömäksi, lienee tähän lamautumiseen sitten ollut syynä
perhesurut, huolet, rahanpuute, onneton avioliitto tahi ainoan lapsen
kuolema. Kuningas oli melkein aina ulkona kaupungilla, sillä välin kuin
hänen puolisonsa istui kotona maanpakolaisuuden ja »leskeyden»
yksinäisyydessä.

Galitsian kuningatar taas oli turhamielinen, loiston- ja huvinhaluinen
nainen, joka menetettyään kruununsa murehtimatta jatkoi edelleen
itämaisen hallitsijattaren riihotonta elämäntapaa, jota vastoin Palman
herttua silloin tällöin turvautui kivääriinsä, koettaen päästä
isänmaansa rajojen sisälle, mutta joka kerran lykkäsi se ankarana hänet
takaisin surkuteltavan toimettomaan elämään. Viimemainittu oli
oikeastaan enemmän roisto kuin vallantavoittelija, sillä hänen
sotayrityksensä tarkoittivat ainoastaan rahan hankkimista
rakastajattarien ylläpitoa varten; hänen poloinen herttuattarensa sai
täten kokea onnettoman aviopuolison tunteita, jotka lienevät olleet
yhtä kiusallisia kuin on jonkun pyrenealaisen ryövärin vaimon
sieluntila silloin, kun mies on partioretkillänsä ja vaimo valmistuu
yön tullen vastaanottamaan hänet haavoitettuna tahi kuolleena. Kaikki
nämä karkoitetut hallitsijat käyttivät enää vain yhtä ainoaa
mielilausetta, joka ei juuri soveltunut yhteen heidän ruhtinaallisten
sukujensa entisten, komeiden sukutunnustuksiensa kanssa: »miksi tehdä
mitään? ... mitä varten?»

Kuningatar Frédériquen intoisiin ja kiihoittaviin mielenpurkauksiin
vastasivat kohteliaimmat miehet hymyllä; naiset taas puhuivat
teatterista, uskonnosta, veikeilystä ja muodeista. Vähitellen voitti
tuo periaatteiden hiljainen masentuminen ja henkisten voimain
väsähtyminen myöskin ylvään dalmatialaisen naisen mielen. Eläessänsä
kuninkaan kanssa, joka ei välittänyt enää koko kuninkuudesta, ja kovin
hidaskasvuisen ja heikon pikku Zaran kanssa, alkoi hänenkin joustava
mielensä lannistua. Vanhasta Rosenista oli vähän seuraa, sillä hän
istui päiväkaudet kansliassansa. Ruhtinatar Colette taas oli keveä
lintunen, joka alinomaa siisti höyheniänsä; Boscovitsh tuntui hänestä
lapsimaiselta ja markisitar vanhalta hupsulta. Tosin oli talossa vielä
isä Alphée, mutta tuo kömpelö ja kuiva munkki ei ymmärtänyt
viittauksia, ei kuningattaren salaisia kärsimyksiä eikä hänen
povessansa asuvia pelkoja ja epäilyksiä. Näihin vaikutti ehkä myöskin
alkavan talven kolkkous. St. Mandén metsä, joka kesäkauden oli
kukoistanut vihreänä ja kukkeana ja hiljaisuudellansa tarjonnut hänelle
maalaislepoa ja virkistystä viikon kuluessa, iloista, kirjavaa
kansanelämää sunnuntaisin, seisoi nyt talven saapuessa autiona ja
surullisen synkkänä taivaan pilveillessä ja usvien alinomaa
metsälammesta uhotessa. Korppilaumat lentelivät mustien pensaiden yllä,
harakat valmistelivat pesiänsä korkeiden puiden koukkuisille oksille ja
alastomissa latvoissa häilyi omituisia naavamuodostuksia.

Tämä oli jo toinen talvi, jonka kuningatar vietti Pariisissa. Miksi
tuntui tämä niin paljoa ikävämmältä ja surullisemmalta kuin edellinen?
Hotellielämän meluahan ei voinut kaivata eikä myöskään mahtavan
suurkaupungin hälinää. Ei, vaan samassa määrässä kuin kuningatar
hänessä kuoleutui, paljastui hänessä nainen kaikkine heikkouksinensa,
hyljätyn puolison tunteinensa ja kaipauksinensa päästä takaisin
syntymämaahansa, josta hän oli karkoitettu.

Suuren salongin viereisessä lasigalleriassa oli hän antanut valmistaa
itsellensä pienen, vilpoisen talvipuutarhan, mihin hän voi vetäytyä,
kun tahtoi olla kaukana kaikesta kotihälinästä. Täällä vaaleilla
seinäpapereilla verhotussa huoneessa, jonka kaikissa nurkissa nähtiin
viheriöitseviä kasveja, voi hän istua päiväkauden katsellen ulos
puutarhaan, jonka musta, syyssateiden uurtama maa ja lukuisat puut,
alastomat ja ohuet oksat muodostivat harmajassa ilmassa epätasaisia,
ääriviivaisia kuvioita näköpiiriin ikäänkuin vaskipiirros laatallensa;
siellä täällä näkyi tummaa taustaa vastaan viheriöitseviä puksipuita ja
rautatammia, jotka lumenkin alla säilyttivät värinsä puhkaisten
valkovaipan terävillä oksillansa. Suihkukaivon kolmeen säiliöön
virtaava vesi välkkyi kylmän hopean väriseltä; Daumesnilin puistotietä
vastaan olevan korkean rauta-aidan tuolla puolen kulki raitiovaunuja
häiriten vihellyksellänsä silloin tällöin metsäisen seudun hiljaisuutta
ja yksinäisyyttä ja heittäen taaksensa pitkän, raskaan savujuovan, joka
kellertävän kuulakassa ilmassa häipyi niin vitkaan, että kuningatar voi
seurata sitä kauvan aikaa ja nähdä sen vähitellen hälvenevän yhtä
verkalleen kuin kului hänen oma elämänsä.

Oli sateinen talvinen aamu. Elysée Mérautin piti antaman ensimäinen
opetustuntinsa kuninkaalliselle prinssille tässä kuningattaren
haaveiden surullisessa pyhätössä, joka sinä päivänä muuttui oppihuoneen
näköiseksi: työpöydällä lepäsi kirjoja ja vihkoja, kamari oli valaistu
atelierin tai luokkahuoneen tapaan, vartalon mukaiseen mustaan pukuun
puettuna istui äiti pienen kiilloitetun ompelupöydän ääressä katsellen
tätä opettajan ja oppilaan ensimäistä yhtymystä, jonka alkaessa
molemmat näyttivät yhtä kainoilta ja liikutetuilta. Pieni prinssi
muisti hämärästi opettajansa suuren ja salamoivan pään, josta häntä oli
huomautettu jouluaattona kappelin salaperäisessä hämärässä; hänen
mielikuvituksessansa, jota rva de Silvis oli kehittänyt kertomillansa
saduilla, esiytyi Elysée jonakin sellaisena omituisena ilmiönä kuin
jättiläinen Robistor tai taikuri Merliu. Yhtä kummallisesti vaikutti
pikku prinssi myöskin Elyséehen: tuossa sairalloisessa lapsessa, joka
todellakin näytti paljo vanhemmalta kuin hän itse teossa oli, -- sillä
hänen otsajuovansa olivat niin syvät kuin olisi hänen harteillansa
levännyt ne kuusi vuosisataa, joiden alusta hän sukupuunsa johti --
näki Elysée valta- ja kansakuntain valitun herran ja hallitsijan.
Vapisevin äänin ja vakavana puhutteli hän prinssiä näin:

»Armollinen prinssi», sanoi hän, »teistä on kerran tuleva kuningas...
Sen vuoksi täytyy teidän oppia tietämään, mitä merkitsee olla
kuningas... Kuunnelkaa siis tarkkaan sanojani ja katsokaa samalla
minuun päin, niin saatte kunnioittavasta katseestani selvityksen
sanoilleni, ell'eivät ne aina sattuisi olemaan kyllin selviä...»

Koettaen laskeutua lapsen käsityskannan tasalle selitti opettaja nyt
hänelle sanoin ja vertauskuvin jumalallisen oikeuden dogmia,
hallitsijain korkeaa kutsumusta maan päällä, he kun olivat välittäjiä
Jumalan ja kansojen välillä, sitä edesvastausta, joka -- raskaampana
kuin muilla ihmisillä -- lepäsi jo varhaisesta lapsuudesta asti heidän
hartioillansa... Pikku prinssi ei luultavasti ymmärtänyt täydellisesti,
mitä hänelle sanottiin, mutta ehkäpä tunsi hän hiukan sitä samaa
virkistävää lämpöä, millä huolekas puutarhuri, harvinaista kasvia
hoitaessansa, suojelee sen hentoa taimea ja hienoja juuria.
Kuningattaresta taas, joka istui kumartuneena koruompeluksensa ylitse,
tuntui se mieluisalta yllätykseltä, kun hän -- vuosia turhaan
varrottuansa -- kuuli mielipiteitä ja ajatuksia, joita hän oli kätkenyt
sielunsa syvimpään soppeen.

Kuinka kauvan olikaan hän uneksinut yksinänsä! Nyt sai hän mielestänsä
selvityksen niin paljolle sellaiselle, minkä hän ennen oli tuntenut
voimatta sitä itsellensä selittää. Hänen hämärämmät käsitteensä
kuningasvallasta selvenivät ja saivat niin kauniin ja yksinkertaisen
selityksen, että lapsikin melkein voi sen ymmärtää niinkuin opettajan
tarkoitus olikin. Katsahtaessansa ylös ja tarkastaessaan noita karkeita
piirteitä, jotka usko ja kaunopuheisuus teki niin eloisiksi, ei hän
voinut olla vertaamatta häntä Kristianin kauniisiin, vaan
välinpitämättömiin kasvoihin epäilevine ivahymyinensä.

Eikä hän voinut olla Mérautin sanoihin vertaamatta tuota ijankaikkista
kysymystä: »mitä turhaa varten?» jonka hän oli kuullut kuninkaiden
suusta, ruhtinattarien joutavia lörpötellessä. Nyt oli rahvaan
keskuudesta kohonnut mies, kutojan poika, jonka elämäntarinan hän
tunsi, koonnut katoavat kuninkaalliset muinaistarut: hän oli pelastanut
tabernakelin pyhine esineinensä ja säilyttänyt pyhän tulen, joka
leimusi hänen katseessansa ja vaikutti hänen innokkaissa sanoissansa.
Oi, jospa Kristian olisi ollut tuollainen mies! Silloin he joko
istuisivat vielä valtaistuimillansa taikka lepäisivät haudattuina
niiden raunioiden alla! Ja kuinka omituista! Hänestä tuntui kuin olisi
hän ennenkin kuullut tuon äänen ja nähnyt nuo kasvot! Mutta missä?
Mistä muiston hämärästä kätköstä esiytyvätkään nuo sielukkaat piirteet
ja nuo äänenpainot, jotka vaikuttavat hänen olemuksensa syvyyteen ja
sydämensä salaiseen onkeloon?...

Sitten siirtyi opettaja kuulustelemaan oppilastansa ... ei juuri siitä,
mitä tämä taisi (sillä se ei kauvaksi aikaa olisi riittänyt), mutta
opettaaksensa hänelle lisää kysymystenkin muodossa. »Kyllä, herra!...
Ei, herra» olivat melkein ainoat vastaukset, jotka pikku prinssi voi
antaa ja joiden ääntämiseen hän pani kaiken voimansa. Tämän teki hän
niin kainon rakastettavasti kuin hamasta varhaisemmasta lapsuudesta
aina naisten kasvattamat pojat usein tekevät. Kuitenkin koetti hän, tuo
poloinen lapsukainen, etsiä kaikesta niistä keijukaisia ja kääpiöitä
käsittelevistä saduista, joilla rva de Silvis oli täyttänyt hänen
satunäyttämön tapaan työskentelevän mielikuvituksensa, etsiä muutamia
piirteitä yleisestä historiastakin. Paikallansa istuen avusteli äiti
häntä rohkaisevin, varmistavin ja kehoittavin sanoin. Sielunsa siivillä
nosti hän lapsensa kuin pääskynen pesänsä lopullisesti jättäessänsä
tekee ottaen mukaansa nuorimman poikasensa, jonka siivet eivät vielä
ole lentokykyiset. Kun poikanen näytti epävarmalta, laskeutui äidin
kirkas katse kuin laine oljenkorren ylimennessä laskeutuu; jos hän taas
vastasi oikein, nosti hän voitonriemuisella hymyllä silmänsä opettajaa
kohti. Kuukausiin ei hän ollut tuntenut tällaista hyvinvointia ja iloa.
Pikku Zaran vahankarvainen iho ja sairalloisen raukeat lapsenkasvot
näyttivät nyt purppuroivan terveyttä. Tuntui siltä kuin maisemakin
olisi puhujan taikasanan voimasta menettänyt yksitoikkoisuutensa ja
näyttänyt ainoastaan suuremmoisuutensa ja mahtavuutensa. Sillä välin
kun kuningatar kyynärpäänsä varassa kuunteli opetusta ikäänkuin
kumartuneena sitä koittavaa tulevaisuutta kohti, jolloin poika
voitollisena palaisi esi-isiensä valtaistuimelle Laibachissa, tunsi
Elysée ihailun väreitä katsellessansa hänen kasvojensa kirkastettua
ihanuutta aavistamatta olevansa itse tuon ilmeen herättäjä. Tuolla
kauniilla, agatinvärisellä otsalla näki hän kuninkaalliseksi
diadeemiksi kiertyväin sankkojen kiharain risteilevät heijastukset.

Opetustuntia kesti vielä kellon lyödessä 12. Siinä suurehkossa
salongissa, jossa pieni hoviseura joka aamu yhdessä söi aamiaista,
alettiin jo kuiskaillen ihmetellä kuninkaan ja kuningattaren
poissa-oloa. Hyvä ruokahalu ja ikävä odotus vaikuttivat, että näihin
kuiskauksiin sekoittui hieman pahan tuulenkin tunteita. Boscovitsh,
joka oli kuljeksinut pari tuntia valleilla katsellaksensa olisiko joku
merkillisempi kasvi vielä säästynyt kylmältä vuodenajalta, seisoi nyt
vilusta ja nälästä kalpeana valkoisen, muodoltansa alttarimaisen
marmoriuunin edessä, jota toisinaan alttarina myöskin käytettiin, kun
isä Alphée sunnuntaisin sen edessä luki kotimessuja.

Jäykkänä, suorana ja majesteetillisena istui markiisitar de Silvis
sohvan nurkassa, vihreä samettipuku yllänsä, puuhka laihan kaulansa
ympäri kierrettynä, ja nyökkäili surullisesti päällänsä
kuiskaillessansa ruhtinatar Coletten kanssa. Rouva parka oli vallan
epätoivoissaan, että hänen oppilaansa oli uskottu tuollaiselle ...
todellakin »mokomalle», jonka hän samana aamuna oli nähnyt harppaavan
pihan poikki.

»Te olisitte epäilemättä säikähtänyt häntä, ystävättäreni!... Tukka
näin pitkä... Ja ulkonäkö kuin mielipuolen... Mokomaa eivät muut
löytäisikään kuin isä Alphée!...»

»Häntä sanotaan kovin oppineeksi», arveli ruhtinatar hajamielisenä.

Tästä toinen vain kiihtyi:

»Kovin oppineeksi!... kovin oppineeksi!... Tarvitseeko kuninkaan pojan
rasittaa päätänsä kreikalla ja latinalla ollaksensa joku kuollut
sanakirja!... Ei, ei, tiedättekös, pikku ruhtinatar, tuollaisten
kasvatus vaatii erityisiä tietoja, jotka hän olisi saanut minulta. Minä
olin toimeeni valmistaunut. Olen tutkinut tarkkaan apotti Diguetin
teoksen 'Prinssien kasvatuksesta' ja tunnen täsmällensä hänen
sääntönsä, joiden avulla prinssien on opittava tuntemaan ihmisiä ja
pääsemään imartelijoista. Edellistä varten on hänellä kuusi,
jälkimäistä varten seitsemän sääntöä. Näin ne järjestyksessänsä
kuuluvat:...»

Ja sitten alkoi markiisitar lukea niitä nuorelle ruhtinattarelle, joka
istui pyöreällä ja pehmeällä istuimella n.k. »puhvilla»
vaaleansinisessä hameessansa, jonka laahus ulottui kauas lattialle.
Markiisittaren puheesta ei hän välittänyt, vaan tähysteli kuninkaan
suojiin vievää ovea ärtyisänä ja huomattavasti tyytymättömänä niinkuin
kaunottaret ovat, ell'ei tule se henkilö, jonka vuoksi he ovat
erityisesti pukeutuneet.

Päälletysten napitetussa pitkässä takissansa käveli vanha herttua Rosen
edestakaisin huoneessa jäykkänä kuin automaatti ja säännöllisin askelin
kuin heilarin käynti. Silloin tällöin seisahtui hän jonkun akkunan
eteen ja katseli ulos pihalle tai puutarhaan otsa rypyissä kuin
laivanupseerin, jonka on vastattava aluksesta.

Ja laiva näyttikin olevan hänelle kunniaksi: tiilestä muuratut,
punaiset piharakennukset ja intendenttipaviljonki seisoivat siinä
sievinä ja välkkyvinä sateesta, joka tulvasi taivaalta hienosti
hiekoitetulle, kovalle pihamaalle ja uusille, puhtaiksi lakaistuille
rappusille. Juuri tämä kaikkialla vallitseva järjestys ja
sopusuhtaisuus se epäilemättä levitti -- pilveilevästä taivaasta
huolimatta -- ympärillensä miellyttävän valaistuksen, joka heittyi
myöskin lämpimään, matoilla varustettuun suureen salonkiin, missä
kaikki näytti iloiselta ja hauskalta, alkaen valkoisista, kullatuista
huonekaluista Ludvig XVI:n tyyliin aina vanhoilla koristeilla
kaunisteltuihin seinäpanelauksiin, suuriin, upeihin peileihin ja
pieneen kullattuun heilarikelloon saakka, joka aistikkailla
silkkinauhoilla oli kiinnitetty erääseen peiliin.

Eräässä suuren salongin nurkassa oli muuan kaluston tyylinen hylly,
jolla kapinallisten hävityksen tieltä pelastettu kuninkaallinen kruunu
lepäsi lasilippaassansa. Kuningatar oli määrännyt, että sen piti olla
jossakin nähtävänä »muistutukseksi kaikille», kuten hänen sanansa
kuuluivat. Ja vaikka Kristian laskikin sen johdosta leikkiä arvellen,
että diadeemi vaikutti kuin rococo ja antoi salille museomaisen leiman,
niin täytyi kuitenkin myöntää, että tuo komea, keskiaikainen koristus
läpimurrettuun kultakehykseen juotettuine jalokivinensä muistutti
muinaisajan aatelista ja ritarillisuudesta keskellä edellisen sataluvun
veikeilevää ja nykyajan monivivahteista kaunoaistia.

Pihalta kuului vaunujen jyrinää ja tulija tunnettiin heti kuninkaan
ajutantiksi. Siis vihdoinkin joku edes!

»Myöhäänpä sinä tulet virantekoosi, Herbert!» sanoi herttua vakavasti.

Vaikka ruhtinas olikin jo aika mies, vapisi hän aina isänsä edessä,
punastui ja sopersi jotakin anteeksipyynnön tapaista. Myöhästys oli
tosin ikävää, mutta syytön hän oli ... virantekoa oli kestänyt melkein
koko yön.

»Sen vuoksi ei kuningas siis ole vielä tullut aamiaiselle?» sanoi
ruhtinatar lähestyen heitä pienine neninensä.

Herttuan tuima katse sulki häneltä suun. Kuninkaan käytös ei
liikuttanut ketään.

»Rientäkää heti ... luultavasti odottaa kuningas teitä huoneessansa.»

Tehtyänsä yrityksen saada rakkahan Coletten hymyilemään, totteli
Herbert isänsä käskyä, mutta ruhtinatar, jonka pahatuuli ei puolison
tulosta suinkaan vähennyt, meni nyrpeissään sohvaan, kauniit kiharat
epäjärjestyksessä ja sininen hame rutisteltuna hänen omalla
lapsenkätösellänsä. Viimeisinä kuukausina oli ruhtinas Herbert
pulskistunut todellakin kauniiksi mieheksi. Colette, oli saanut hänet
kasvattamaan viiksensä, jotka muka sopivat ajutantille ja antoivat
sotaisemman ulkonäön miesparan yövalvomisesta ja viranteosta kuninkaan
palveluksessa laihtuneille, kalpeille ja väsyneille kasvoille. Muuten
ontui hän vielä hieman ja astui keppiinsä nojautuen kuin todellinen
Ragusan sankari; tämän linnoituksen piirityksestä oli hän laatinut
kertomuksen, joka oli kuuluisa jo ennen kuin se ehti ilmestyä
painostakaan ja jonka hän tuonoin oli lukenut julki Palermon
kuningattaren luona sillä seurauksella että ylhäinen kuulijakunta
osoitti mitä suurinta mieltymystä ja ennusti hänelle akatemian
palkintoa. Ajatelkaas, mihin asemaan ja kunniaan Coletten puoliso näin
tulisi! Siitä huolimatta säilytti hän lapsellisen katseensa esiytyen
vaatimattomana ja arkana olletikin ruhtinattarensa edessä, joka yhä
kohteli häntä miellyttävimmällä ylenkatseella. Puolisonsa silmissä ei
kukaan ole suuri mies, se näkyi tässäkin toteutuvan.

»No! Mitä nyt?» kysyi hän hieman nenäkkäästi nähdessänsä ruhtinas
Herbertin palaavan takaisin kummastuneena ja hämillänsä.

»Kuningas ei ole palannutkaan kotiin!»

Nämä Herbertin sanat vaikuttivat salongissa vartojiin kuin salama.
Kalveten ja kyyneleet silmissä sai Colette ensimäisenä sanotuksi:

»Onko se mahdollista?»

Lyhyesti murahti herttua:

»Ei palannut kotiin!... Mutta kuinka ei siitä ole ilmoitettu minulle?»

Rva de Silvis kierteli ja hypisteli hermostuneena puuhkaansa.

»Eihän kuninkaalle vain liene tapahtunut jotakin tapaturmaa?» huudahti
ruhtinatar tavattoman kiihtyneenä.

Mutta Herbert rauhoitti häntä. Kamaripalvelija Lebeau oli tunti sitten
poistunut talosta matkalaukun kanssa. Hän tiesi epäilemättä, kuinka
asian laita oli.

Seurasi vaitiolo, jonka kestäessä kaikkia vaivasi sama levoton ajatus.
Herttua sen äkkiä lausui julki:

»Mitähän kuningatar tästä sanonee?»

»Ehkä on hänen majesteetinsa ilmoittanut siitä hänelle», arveli
Boscovitsh vavisten.

»Olenpa varma, ett'ei hän sitä ole tehnyt», sanoi Colette, »sillä juuri
äsken aikoi kuningatar aamiaisella esittää uuden opettajan
kuninkaalle.»

Väristen lisäsi hän hampaittensa välistä kyllin kovasti, että kaikki
sen kuulivat:

»Tietäisinpä totisesti, mitä kuningattaren sijassa tekisin!»

Harmistuneena kääntyi herttua tuikein silmin pikku porvaristyttöön,
jota hän ei siis saanut talttumaan ja aikoi juuri antaa hänelle
vereksen opetuksen hallitsijain kunnioittamisessa, kun kuningatar
samassa ilmestyi Elyséen kanssa, joka talutti pikku prinssiä kädestä.

Kaikki nousivat ylös. Onnellisen naisen kaunis hymy huulillansa, jota
ei ollut näkynyt pitkään aikaan, esitti kuningatar seurueelle hra
Mérautin. Markisittaren tervehdys oli ylhäinen ja vähän
ylenkatseellinen niinkuin se jo viikon päivät oli ollut. Ruhtinatar ei
voinut liikauttaa jäsentäkään tervehdykseksi, vaan kalpeni ja punastui
huomatessansa, että prinssin uusi opettaja oli sama omituinen, kookas
mies, jonka vieressä hän oli syönyt aamiaista setänsä luona ja joka
muuten oli Herbertin kirjan oikea tekijä. Sattumako hänet oli tänne
tuonut vai oliko piru pelin sotkenut? Mikä häpeä hänen puolisollensa ja
kuinka naurettavaksi hän joutuisi, jos tämä hänen kirjallinen
petoksensa tulisi ilmi! Hän rauhoittui hiukan nähdessänsä, kuinka
kylmästi Elysée häntä tervehti, vaikka hän epäilemättä tunsi
ruhtinattaren. »Hän ei ole mikään tuhma mies», ajatteli tämä.

Sen pahempi turmeli Herbert koko näytelmän naivisuudellansa: ensin hän
hämmästyi nähdessänsä Mérautin, mutta sitten ojensi hän tälle
tuttavallisesti kätensä sanoen:

»Hyvää päivää, mitäs kuuluu?»

»Te tunnette siis ennestänsä hra Mérautin?» kysyi kuningatar häneltä
hieman veitikkamaisesti hymyillen. Kotipapiltansa, isä Alphéelta, oli
hän näet jo kuullut jutun Ragusan piiritystä koskevasta kuvauksesta.

Mutta hän oli liian hyvä huvitellaksensa moisella julmalla leikillä.

»Kuningas on todellakin unhottanut meidät», sanoi hän, »menkää toki hra
de Rosen ilmoittamaan hänelle, että varromme häntä.»

Ruhtinaan täytyi tunnustaa hänelle totuus: kuningas ei ollut kotona,
oli viettänyt yönsä ulkona ja kutsuttanut matkalaukun luoksensa
palvelijan mukana. Tämä tapaus oli ensimäinen laatuansa ja kaikki
odottivat jotakin kiihkeää mielenpurkausta ylpeän kuningattaren
puolelta ... olletikin kun oudon vieraan läsnäolo teki tapahtuman vielä
ikävämmäksi. Mutta sitä ei tullut. Kuningatar pysyi rauhallisena.
Vaihtoi vain muutamia sanoja ajutantin kanssa kysyen, milloin hän oli
eronnut kuninkaasta.

»Noin klo 3 aamulla!... Hänen majesteettinsa oli prinssi Axelin kanssa
lähtenyt jalkaisin kävelemään bulevardeja pitkin.»

»Ah niin, todellakin... Nyt minä muistan ... heillä oli jotakin
yhteistä keskusteltavaa...»

Nämä rauhalliset sanat sanottuansa esiytyi kuningatar jälleen
säteilevänä kuin äskenkin. Mutta ketään läsnäolevista hän ei saanut
petetyksi. Kaikki tunsivat he Axelin prinssin ja tiesivät mitä
juteltavaa tuolla rappiolle joutuneella, surullisesti kuuluisalla
elostelijalla voi olla.

»Käykäämme siis pöytään!» sanoi Frédérique miellyttävän sirolla ja
ylhäisellä kädenliikkeellä, joka palautti pienen hoviseuran
kuningattaren omaan mielen tasapainoon.

Hän tarvitsi jonkun saattajan ruokasaliin mentäessä, kun kuningas oli
poissa. Hetkisen eperoi hän, mutta teki pian päätöksensä ja kääntyi
Zaran pikku kreiviin, joka suurin silmin ja sairalloisen, varhaisvanhan
lapsen tarkkaavaisuudella seurasi tapahtumia. Syvällä hellyydellä,
melkein kunnioittava, vakava hymy huulillansa, jota lapsi näytti
oudostelevan, sanoi hän prinssille:

»Tulkaa, sire!»



IV.

Kuningas »juhlii».


Kello löi kolme Pyhän Ludvigin kirkon tornissa samannimisellä saarella.

Hiljaisuus ja pimeys vallitsi Rosenin herttuaallisen palatsin
ympärillä; kaikki nukkui oman painonsa raskauttamien, vanhojen
kivimuurien sisällä, jotka olivat hieman laskeutuneet holvattuine,
suljettuine porttinensa ja vanhanaikuisine portinkolkuttiminensa.
Tuolla sisällä ... suljettujen akkunaluukkujen takana ... heijastivat
himmeät peilit ainoastaan vuossataista unta, jonka unelmia keveät
kattomaalaukset näyttivät olevan niinkuin läheisen virran solina tuntui
epäsäännölliseltä, pakenevalta hengitykseltä.

Mutta syvintä unta koko palatsissa nukkui ruhtinas Herbert, joka
väsyneenä, runneltuna ja uupuneena vasta neljännestunti sitten oli
palannut kotiinsa kiroillen tätä hänelle vastenmielistä elostelijan
väsyttävää elämää, joka vieroitti hänet siitä, mikä hänelle oli
rakkainta maailmassa, nim. hevoset ja pikku Colette. Hevosista vierausi
hän siksi, ett'ei kuningas ensinkään välittänyt urheilijan
virkistävästä ulkoilma-elämästä, puolisostansa Colettesta taas
sentähden, että kuningas ja kuningatar elivät vallan erillänsä
toisistansa ja tapaavat toisensa ainoastaan ruokapöydässä, jonka vuoksi
heitä palvelevan ajutantin ja seuranaisen täytyy aina olla eri tahoilla
ja elää erillänsä kuin jonkun murhenäytelmän henkilöiden. Ruhtinatar
rientää »hoviin» jo ennen kuin puoliso on herännytkään, ja kun tämä
yöllä palaa kotiin, nukkuu ruhtinatar jo kaksinkertaisesti suljettujen
ovien takana. Ja jos hän valittaa kohtaloansa, vastaa Colette hänelle
juhlallisena:

»Sen uhrauksen olemme me kuninkaallemme ja kuningattarellemme
velkapäät.»

Kaunis lohdutus rakastuneelle Herbertille, joka saa nukkua yksin ensi
kerroksen suuressa makuusuojassa, neljä metriä katosta, ihailla
Boucherin maalauksia ovien yläpuolella ja katsella seiniin sovitettuja
korkeita peilejä, joissa hänen muotonsa näkyi lukemattomissa eri
etäisyyksissä!

Toisinaan, kun hän oli vallan murtunut, niinkuin hän tänä iltana oli
ollut, tunsi Coletten puoliso jonkunlaista itsekästä tyytyväisyyttä
siitä, että hän sai viskautua vuoteellensa tarvitsematta antaa
minkäänlaisia selvityksiä puolisollensa, noudattaa entisiä nuoren
miehen mukavia tapojansa ja kääriä suuren silkkiliinan päänsä ympäri,
sillä näin naurettavasti ei hän kauniin pariisittaren ivallisten
silmien edessä koskaan uskaltanut pukeutua levolle ruvetessansa. Tuskin
oli hän ehtinyt sänkyynsä ja laskenut päänsä koruompeluksilla ja
ruhtinaallisella vaakunalla koristellulle päänalustalle, kun
laskuluukku avautui ja uupunut, öitsevä kuninkaan ajutantti vajosi
unhotuksen ja unen syvään kuiluun.

Mutta sieltä vedetään hänet jälleen ylös, koskapa hän unissansa tuntee
jonkun valon liikkuvan edestakaisin silmiensä ohi ja kuulee ohuen
terävän äänen vihlaisevan korvaansa:

»Herbert!... Herbert!...»

»Häh! Mitä nyt?... Kuka se on?...»

»Hyvä jumala, elkää toki huutako!... Minä se olen, Colette vain.»

Se oli todellakin Colette. Hän seisoi siinä vuoteen ääressä pitseillä
koristetussa yöröijyssänsä, joka jätti kaulan avoimeksi ja jonka hihat
riippuivat laajoina; vaaleat suortuvat ylös su'ittuina, kierrettyinä ja
pöyryiselle kerälle käärittyinä seisoi hän siinä pienen lyhdyn
vaaleassa valaistuksessa juhlallisesti ja totisesti katsoen heräävää
puolisoansa. Mutta kun Colette oikein selvästi erotti Herbertin
peljästyneen ja tuhman naaman tuon suuren silkkihuivin sisästä, jonka
päät pitkien korvien lailla pistivät esille, ja kun vielä huomasi,
kuinka naurettavalta tuo sankkaviiksinen mies näytti pääenkeli Mikaelin
pukua muistuttavine yöpaitoinensa täytyi hänen hymyillä tuolle
sankarille, joka vaikutti kuin huonosta unestansa herätetty
porvarillinen kerskuri.

Mutta tämä Coletten hilpeys ei kauvan kestänyt. Vakavana laski hän
yölampun pöydälle ja naisen ulkonäöllä, joka etsii riitaa, laski hän
käsivartensa ristiin rinnalle, niin että pienet kädet lepäsivät
pyöreillä kyynärpäillä, ja alkoi puhua välittämättä siitä, oliko
ruhtinas ehtinyt oikein valveutuakaan:

»Onko tämä teidän mielestänne oikeaa elämää, tämä!... Joka päivä
palataan kotiin vasta klo 4 aamulla!... Soveltuuko se mielestänne --
naineelle miehelle?»

»No, mutta rakkahin ystävättäreni! (Tässä hän äkkiä keskeytti puheensa
viskaten pois silkkihuivin päänsä ympäriltä)... Syytön minä siihen
olen!... Minä en toivoisi muuta kuin päästä mitä pikemmin takaisin
pikku Coletteni, oman rakkaan vaimoni luo, jota...»

Näin sanoessaan koetti hän tavoitella lumivalkoisen yöröijyn
houkuttelevaa helmaa, mutta Colette sysäsi hänen kätensä kylmästi pois.

»Teistä tässä ei olekaan oikeastaan kysymys!... Tunnenhan minä
teidät ... te olette tietysti sama suuri, viaton lapsi, joka ei kykene
mihinkään... Melkeinpä haluaisin teidät toisellaiseksi... Mutta kysymys
on kuninkaasta ja hänen arvostansa!... Millainen häväistys tuollainen
elämä on koko...! Niin, jos hän olisi vapaa ja naimaton... Nuoret,
naimattomat miehet huvitelkoot mielellänsä ... vaikka kuninkaan korkea
asema ja arvo maanpaossakin sentään vaatii, että ... (voi, kuinka
korkeille kannoille pikku Colette juhlallisesti asettuikin puhuessansa
arvokkaisuudesta maanpaossa!) Mutta nyt on hän nainut mies. Enkä
todellakaan ymmärrä, että kuningatar... Sillä naisella ei siis ole
mitään suonissansa!...»

»Colette!»

»Niin, niin, tiedän teidän olevan isänne kaltaisen siinä suhteessa...
Kaikki, mitä kuningatar tekee, oh! Mutta minun mielestäni on hän yhtä
syyllinen kuin kuningaskin. Hän juuri on tämän pakottanut tuollaiseen
elämään ... välinpitämättömyydellänsä ja kylmyydellänsä, niin...»

»Kuningatarpa ei ole kylmä. Vaan korskea hän on.»

»Olkoonpa niin... Voiko rakastavainen nainen olla korskea?... Jos
kuningatar rakastaisi puolisoansa, olisi hän pitänyt huolen siitä, että
ensimäinen ulkona vietetty yö olisi ollut viimeinen. Voihan puhua,
uhkailla, esiytyä. Mutta sen sijaan vaikenee hän veltosti, vaikka näkee
vikoja, jotka tekevät teistä lopun... Kuningashan viettää nyttemmin
kaikki yönsä ulkona, bulevardeilla, klubeissa, Axelin prinssin luona ja
Jumala tiesi, millaisessa seurassa!»

»Colette, Colette!»

Mutta Coletteapa ei saatukaan hevillä vaikenemaan, kun hän kerran oli
päässyt alkuun, sillä hänellä oli hyvä »ulostuonti» niinkuin kaikilla
porvarillisilla naisilla kiihkoisassa Pariisissa on, missä nuketkin
puhua päpättävät.

»Se nainen ei rakasta mitään, sanon minä, ei edes omaa poikaansa!...
Jos hän rakastaisi pikku prinssiä, ei hän tätä tuollaiselle
raakimukselle uskoisi!... Hän ihan menehtyy rasituksesta, tuo pikku
poloinen!... Yölläkin ... nukkuessansa lukee hän ulkoa latinaa ja
kaikellaista ... unissansa, kertoi markisitar minulle... Kuningatar on
aina läsnä oppitunnilla... Kahden peittovat he nyt tuota poloista ...
tehdäksensä hänestä kuninkaan! Mutta sitä ennen ottavat he häneltä
hengen, olkaa varma siitä!... Minä inhoan tuota Mérautia.»

»Méraut on kuitenkin kunnon mies... Hän olisi voinut toimeenpanna
ikävän näytelmän tuon 'Ragusan piirityksen' kanssa... Mutta hän ei ole
virkkanut sanaakaan.»

»Todellakin? Vakuutan teille hänen katselevan teitä erityisellä
ivahymyllä, kun ihmiset kiittelevät teostanne kuningattaren kuullen.
Mutta te olette kovin yksinkertainen, Herbert poloiseni.»

Nyt näytti Herbert harmistuvan, hänen kasvonsa lensivät punaisiksi ja
huulensa paisuivat kuin tyytymättömällä lapsella. Ruhtinatar alkoi
peljätä käyttäneensä liian ankaraa kieltä eikä saavansa tietää, mitä
hän oikeastansa oli tullut utelemaan.

Mutta kuka olisi voinut olla kauvemmin suutuksissa katsellessaan tuota
sängyn laidalla istuvaa kaunista naista, joka niin miellyttävän
veikeästi käänsi päänsä sivulle, että nuoren, joustavan vartalon muodot
näkyi keveän pukineen alla, -- tai ihaillessaan täyteläistä,
sileäihoista kaulaa, noita veitikkamaisia, kiihoittavia ja ilkamoivia
silmiä! Ruhtinaan kiltti muoto muuttui pian jälleen rakastettavaksi ja
alkoi kohta käydä tavattomaan eloisaksi, kun hän tarttui tuohon
lämpimään kätöseen ja piteli sitä omassansa ... hengittäen rakastetun
naisen viehkeää tuoksua...

Kas niin, mitä pikku Colette siis tahtoo tietää?... Eipä paljo
mitään ... varman tiedon vain yhdestä ainoasta asiasta... Oliko
kuninkaalla rakastajattaria vai ei?... Oliko hänet vallannut
pelihimo ... vai huvinhalu vaiko hurjemmat intohimot?...

Ruhtinas mietti jonkun aikaa ennen kuin vastasi. Kuninkaan toverina oli
hän ollut mukana kaikissa otteluissa, mutta pelkäsi kavaltavansa
virkasalaisuuden, jos kertoi kenellekään, mitä hän tiesi. Mutta tuo
pikku kätönen tuntui niin hyväilevältä, se puristi hänen kättänsä niin
lämpimästi ja uteliaasti, ettei Kristian II:n ajutantti voinut häntä
vastustaa:

»No, olkoon menneeksi, kuninkaalla on rakastajatar tällä haavaa.»

Nyt tunsi hän, että Coletten pikku käsi kävi kosteaksi ja kylmäksi.

»Ja kuka se on?» kysyi nuori nainen huohottavalla, lyhyellä äänellä.

»Eräs näyttelijätär Bouffes-teatterissa nimeltä Ami Férat.»

Colette tunsi hyvin Ami Fératin; hänestä oli tuo nainen kamalan ruma.

»Oh!» sanoi Herbert puolustellen, »senpä vuoksi ei hänen majesteettinsa
häntä kauvan pitänekään.»

»Todellako?» kysyi Colette huomattavan tyytyväisenä. Ihastuneena
menestyksestänsä uskalsi Herbert leikitellä niillä silkkinauhoilla,
joilla hänen puolisonsa yöröijy oli sidottu kiinni kaulan kohdalta, ja
jatkoi keveästi:

»Niin, pelkään poloisen Ami Fératin eräänä päivänä saavan luoksensa
pienen 'satakieli-apinan'.»

»Satakieli-apinan? Mitä ihmeitä?»

»Niin, näetkös, kaikki, jotka ovat saaneet nähdä kuninkaamme läheltä,
tietävät yhtä hyvin kuin minäkin, että kun joku suhde alkaa
ikävystyttää häntä, lähettää hän asianomaiselle pienen satakieli- eli
bisamiapinan aivan kuin jonkun käyntikortin otsakirjoituksella
P. P. C...»

»Oh, mikä hävyttömyys!» huudahti ruhtinatar harmistuneena.

»Ihan totta!... Suurella seuraklubilla ei enää käytetäkään puheenpartta
'vapautua' rakastajattarestansa, vaan sanotaan: 'lähetin hänelle apinan
penikan'.»

Tässä keskeytyi hänen puheensa, sillä ruhtinatar nousi äkkiä ylös, otti
lyhtynsä ja suuntasi askeleensa suoraan ovelle:

»No, mutta Colette... Colette!...»

Poistuessansa kääntyi tämä takaisin ja sanoi ylenkatseellisesti ja
harmista tukahtuvalla äänellä:

»Teidän hävyttömistä jutuistanne olen saanut kylläksi ... ne
inhoittavat minua.»

Ja sitten veti hän oviverhot sivulle ja jätti poloisen »kumikuninkaan»
yksin katsomatta edes, kuinka tämä ojennetuin käsin ja sydän liekissä
typertyneenä tuijotti hänen jälkeensä käsittämättä miksi Colette tähän
tavattomaan aikaan tuli luo ja taas hävisi kuin tuulessa.

Nopein askelin kuin näyttämöltä poistuva jatkoi Colette, yöviitan
laahus käsivarrellansa, tietänsä rakennuksen toisessa päässä olevaan
makuusuojaansa. Sohvalla nukkui itämaisilla koruompeluksilla
varustetulla tyynyllä ... kaikessa viattomuudessa ... mitä sievin pikku
elukka ... harmaja, silkinpehmoinen ja untuvakarvainen pitkähäntäinen
penikka, jonka kaulaan oli punaisella silkkinauhalla sidottu pienet
hopeakulkuset. Se oli varsin näppärä bisami-apina, jonka kuningas
italialaisessa olkikorissa oli lähettänyt hänelle muutamia päiviä
sitten. Lahjan oli hän kiitollisuudella vastaanottanut. Oi, jospa hän
olisi tiennyt sen merkityksen! Vimmastuneena kaappasi hän tuon elävän
ja kynsimään valmiin silkkimytyn, josta katseli pari äkkiherännyttä
ihmissilmää, avasi rantasillalle antavan akkunan ja viskasi sen
hurjalla liikkeellä ulos:

»Pois, sinä inhoittava elukka!» huusi hän.

Pikku apina putosi rantakivitykselle ja murskautui kuoliaaksi. Niin
musertuivat nuoren, oikullisen naisen kauniit toiveet ja onnen unelmat.
Colette heittäysi vuoteellensa, kätki päänsä pielukseen ja itkeä
nyyhkytti.

Tuota onnen unelmaa oli nyt kestänyt noin vuoden ajan, joka oli
tuntunut ijankaikkisuudelta tuosta perhoismaisesta lapsesta. Kuninkaan
oli tarvinnut vain antaa pieni viittaus, niin viskautui häikäisty ja
tenhottu Colette de Rosen hänen rinnoillensa, hän, joka siihen saakka
oli pysynyt kunniallisena aviopuolisona, eipä juuri rakkaudesta
ruhtinas Herbertiin ja hyveihin, vaan koska hänen linnunaivoissansa
asui jonkunlainen huolenpidon vaisto höyheniensä suhteen, vaisto, joka
juuri oli säilyttänyt hänet tahraavista lankeemuksista, ja olletikin
sen vuoksi, että hän oli tosipariisitar ja niitä samoja naisia,
joita Molière kuvaa luonnetta puuttuviksi, mielikuvituksensa ja
turhamielisyytensä orjattariksi.

Pikku Colette Sauvadon ei ollut antautunut Kristianille, vaan Illyrian
kuninkaalle. Hän uhrautui sille ihanteelliselle diadeemille, jonka hän
tarujen ja romanttisten kertomusten kautta kehittyneessä
mielikuvituksessansa näki väikkyvän itsekkään ja intohimoisen
rakastajansa pään yllä kauniina kunniakehänä. Colette miellytti
kuningasta niinkauvan kuin tämä näki hänessä vain uuden, hienovärisen
ja tosipariisilaisen leikkikalun, joka valmistaisi hänet kiihkoisempiin
nautintoihin.

Mutta nuori ruhtinatar otti, sen pahempi, todeksi tämän asemansa
»kuninkaan rakastajattarena». Kaikki nuo puolihistorialliset naiset,
kaikki nuo tekotimantit kuninkaallisen kruunun ympärillä, jotka
kimaltelevat paremmin kuin todelliset jalokivet, välkkyivät
houkuttelevina hänen kunnianhimoisissa unelmissansa. Rva Dubarry hän ei
halunnut olla, mutta jonkunlainen rva Chateauroux voisi hän olla tämän
Ludvig XV:n sivulla. Seikkailuperäiset yritykset Illyrian kruunun
takaisin voittamiseksi, salaliitot, joiden johtava sielu hän olisi,
uhkarohkeat maihinnousut y.m.s. olivat keskusteluaineita kuninkaan ja
hänen välillä. Hän kuvitteli itsensä jo nostattamassa Illyrian kansaa,
piileksimässä viljavainioissa ja talonpoikaistaloissa kuin joku
kuuluisa Vendée-ryöväri, joista hän oli lukenut seikkailujuttuja
Sacré-Coeurin luostarissa. Olipa hän jo miettinyt itsellensä erityisen
hovipojan puvunkin -- puvuissa liikkui hänen ajatuksensa näet
pääasiallisesti -- ja keksinyt kauniin renessansikuosin, joka tekisi
hänelle mahdolliseksi lähestyä kuningasta mihin aikaan tahansa ja
seurata häntä kaikkialle.

Kristiania eivät nämä intoilevat unelmat paljo huvittaneet. Hänen
älynsä keksi pian, mitä niissä oli mahdotonta ja typerää. Muuten ei hän
ollut halunnut rakastajatarta keskustellaksensa tämän kanssa
politikasta; sattuipa näet, että kun hän piti tätä sylissänsä rakkauden
tunteen täydellisesti valtaamana, niin ryhtyi pehmeäkäsinen ja
ruusuhuulinen pikku Colette keskellä kaikkea puhumaan Laibachin
valtiopäiväin viimeisistä päätöksistä ja siitä vaikutuksesta, minkä
joku kuningasmielinen julistus oli tehnyt Illyrian kansaan. Onko
kummaa, että rakastaja sielussansa silloin tunsi äkillisen kylmyyden
ikäänkuin ilma olisi samassa muuttunut koleaksi ja huhtikuun pakkanen
ahdistellut hentoja hedelmäpuiden kukkia?

Hänet valtasi silloin tuska ja katumus, tosislavilaisen ja katolilaisen
monimutkaiset ja naivit omantunnon vaivat. Saatuansa tyydytetyksi
oikkunsa heräsi hänessä vastenmielisyys tätä kuningattaren
läheisyydessä, melkeinpä hänen nähtensä ylläpidettyä luvatonta
rakkauden suhdetta kohtaan; sitä paitse tuntuivat nämä salaiset, lyhyet
yhtymät liian vaarallisilta hotelleissa, joissa heidät koska tahansa
voitiin pettää ja ilmi antaa; myöskin tuntui se hänestä sydämettömältä
niin hyväluontoista ja avomielistä miespoloista kohtaan kuin Herbert
Rosen oli, joka puhui puolisostansa niin kaihoavan hellästi
aavistamatta, että kuningas saapui klubille säteilevin silmin, hohtavin
poskin ja sellainen lemmen tuoksu ympärillänsä, joka todisti hänen
tulevan suoraan Coletten syleilyistä.

Enin vaivasi häntä sentään se, että herttua de Rosen kovin epäili
miniänsä siveellisiä periaatteita -- sen vuoksi, että tämä oli
alhaissyntyinen -- ja näytti levottomalta poikansa suhteen, joka muka
oli niin aisankannattajan näköinen, kuten hän vanhan sotilaan
suoranaisella tavalla joskus muidenkin kuullen sanoi; hän tunsi näet
olevansa vähän vastuussa tästä alhaissäätyisestä avioliitosta, johon
hän oman itaruutensa kautta oli ollut syynä. Hän suorastaan vartioi
Colettea, saattoi hänet aamuisin hoviin, nouti hänet sieltä illoin pois
ja olisi luultavasti aina ollut hänen vartijansa, ell'ei Colette
kuitenkin olisi alinomaa livahtanut hänen kömpelöiden kättensä läpi.
Heidän välillänsä kesti alinomaa hiljaista sodankäyntiä.
Intendenttirakennuksen akkunasta sai herttua surulla nähdä kauniin
miniänsä viehättävissä puvuissansa, jotka hän oli miettinyt
hoviompelijattarensa kanssa, ilkamoivan vaunujen himmeiden akkunain
takana ruusunpunaisena, kun ilma oli kolea, tai rimsuisen
päivänvarjostimen alla, kun sää selkeäksi kirkastui.

»Te lähdette ajelemaan?» kysyi herttua.

»Niin, kuningattaren asioissa!» vastasi voitonriemulla pikku Sauvadon
hattuharsonsa takaa. Ja siinä hän ei valhetellutkaan. Kuningatar ei
näet välittänyt Pariisin melusta, vaan jätti mielellänsä kaikki asiansa
seuranaisensa huoleksi, sillä sellaista turhamielisyyttä ei hän koskaan
ollut tuntenut, että jonkun hovihankkijan myymälässä ilmoittaa nimensä
ja kuninkaallisen arvonsa kumartelevien puotipalvelijain ja sattumalta
läsnäolevain, uteliaiden naisten kuullen. Senpä vuoksi ei hän
muotimaailmassa ollutkaan tunnettu. Missään salongissa ei kukaan
kuullut keskusteluja hänen tukkansa ja silmiensä värivivahduksista, ei
hänen vartalonsa kankean juhlallisesta ylhäisyydestä ja tavasta kantaa
pariisilaisia muotipukuja.

Eräänä aamuna huomasi herttua, että Colette St. Mandésta
lähtiessänsä oli kovin vakavan näköinen ja että hänen pienillä
ompelijatarkasvoillansa oli sangen kiihtynyt ilme, jonka vuoksi hän --
pahaa aavistaen -- päätti seurata häntä. Sen hän tekikin seuraten häntä
kauvan, kunnes näki Coletten vaunujen pysähtyvän erään tunnetun
ravintolan eteen Orsayn rantakadun varrella. Kekseliäisyytensä ja
viekkautensa avulla oli ruhtinatar päässyt ottamasta osaa kuningattaren
juhlallisen vakaviin aamiaisiin rientääksensä sovittuun paikkaan
aterioitsemaan rakastajansa kanssa erityisessä huoneessa.

He istuutuivat pöytään mitä ihanin näköala edessänsä. Auringon
paisteessa välkkyen virtasi Seinejoki heidän ohitsensa ja vastapäätä
taas näkyivät Tuileriesin kiviröykkiöt ja viheriät puut, mutta vallan
edessä oli heillä tuo ristimastoinen »koulufregatti» nostaen mastojensa
huiput aina rantakadulla kasvavain puiden oksiin saakka, joita
kivisellä suojamuurilla lepäävät, kaupaksi olevat optilliset värilasit
heijastelivat.

Ilma oli kuin luotu lemmenkohtauksia varten: oikea ihana päivä, jota
raittiit tuulenpuuskat toisinaan virkistivät.

Niin sydämellisesti kuin tänään ei Colette vielä koskaan ollut nauranut
ja tuossa naurussa kuulusti koko hänen viehkeä hempeytensä
riemuitsevan. Sellainen hänen pitikin olla miellyttääksensä Kristiania,
joka nyt iloisena söi hänen kanssansa erittäin hienon aamiaisen. Mutta
yht'äkkiä huomasi Colette appi-ukkonsa, joka mittaili katukäytävää
vahtisotilaan tahdikkailla askelilla päätettyänsä odottaa tässä vaikka
kuinka kauvan. Ravintolassa oli ainoastaan yksi sisäänkäytävä, sen hän
näet tiesi, jonka vuoksi hän näki kaikkien ruokavieraiden tulevan ja
menevän; pääasiallisesti olivat ne kauniita, pulskia ja hoikiksi
tiukattuja ratsuväen upseereja vastapäätä olevasta kasarmista. Vanhana
kenraalina tietäen aseelliset keikarit vastustamattomiksi
kavaljeereiksi oli hän varma siitä, että Colette vehkeili tuolla
sisällä näiden kannus- ja miekkajunkkarien kanssa.

Sekä Colette että kuningas kävivät levottomiksi. Asema muistutti
entisen oppineen hätä-tilaa, joka -- kertomuksen mukaan -- oli kavunnut
palmupuun latvaan ja näki puun alla hirmuisen krokodilin mulkoilevan
ylöspäin; erotus oli vain siinä, että rakastavaiset varmasti voivat
luottaa ravintolan väkeen, joka kyllä pitäisi huolen siitä, ett'ei
krokodili heitä häiritsisi. Mutta miten päästä ulos, siinä oli pulma.

Kuningas kyllä voi pelastua. Mutta Colette! Kuningatar vartosi häntä ja
alkoi epäillä niinkuin vanha herttuakin. Ravintolan isäntä, jonka
Kristian kutsui saapuville ilmoittaen ikävän asianlaidan, ei alussa
keksinyt muuta neuvoa kuin iskeä aukko vastakkaiseen seinään kuten
vallankumouksen aikana oli tehty. Vihdoin selvisi hänelle asia vallan
yksinkertaiseksi. Ruhtinatar voi pukeutua sokurileipurin valhepukuun,
panna omat vaatteensa koriin, jonka hän ottaisi päälaellensa, ja
pukeutua uudelleen omaan pukuunsa tarjoiluneidin asunnossa lähikadun
varrella. Alussa pani Colette ankarasti vastaan: kuinka hän voisi
kuninkaan nähden pukeutua tuollaiseksi »liemipojaksi!» Mutta hätä ei
kysy lakia: hänen täytyi alistua tähän päästäkseen pahemmasta. Ja
tuokiossa muuttui ylhäinen ruhtinatar Colette Sauvadon-Rosen --
14-vuotiaalta pojalta lainatun siistin ja valkoisen puvun avulla --
mitä näppärimmäksi sokurileipuripojaksi, joka koskaan tavaroinensa on
Pariisin katuja ruoka-aikoina kepsutellut. Mutta kaikissa tapauksissa
oli erotus suuri, jos vertasi tällaista valkeaa myssyä, lastenkenkiä ja
suuritaskuista nuttua siihen Coletten uneksimaan ritarilliseen
hovipojan pukuun kiiltonahkasaappainensa ja norsunluisine tikarinensa,
jossa hän oli aikonut seurata Byronin Laraan vertaamaansa sankaria
kaikkialle.

Vanha herttua näki kahden sokurileipuri-pojan, korit päälaella,
tulevan ulos ravintolasta, eikä aavistanut mitään petosta. Mutta
lämpimäin leivosten mieluinen tuoksu muistutti hänelle ankarasti
alkavasta nälästä, sillä miesparka ei ollut syönyt vielä aamiaistansa!
Ylhäällä ravintolassa istui kuningas vankina, vaikka sydämeltänsä
melkoisesti keventyneenä lueskellen sanomalehtiä ja ryypiskellen
Roederer-samppanjaa; silloin tällöin vilkasi hän akkunaverhon välistä,
vieläkö krokodili oli paikallansa. Hänen palatessansa ehtoopäivällä St.
Mandén hoviin takaisin istui Colette jo siellä vastaanottaen hänet mitä
viattomammalla hymyllä. Herttua ymmärsi tulleensa petetyksi eikä ikinä
virkkanut mitään koko tapahtumasta. Mutta huhu siitä levisi sittenkin
kaupungilla. Kukaan ei voi tietää, tapahtuuko se jonkun salongin tai
eteisen avaimen rei'ästä tai nopeasti ohi vieriväin vaunujen
akkunaverhojen takaa tai ehkä mykkäin, suljettujen ovien lävitse, mutta
salaperäisellä tavalla se Pariisissa tuollainen ikävä juoru vain hiipii
kaikkialle, kunnes esiytyy julkisesti jossakin suuressa sanomalehdessä
koko yleisön nähden ja yksityisiä piirejä hauskuttavasta pilapuheesta
muuttuu julkiseksi häväistykseksi.

Koko Pariisi nauroi viikon päivät tuolle tarinalle pienestä
sokurileipuripojasta. Mutta asianomaisten nimet kuiskattiin juorutessa
niin hiljaa kuin hyvä tapa vaati, kun kysymys oli niin ylhäisistä
henkilöistä, eikä ruhtinas Herbertin paksut kuulokalvot niitä ensinkään
erottaneet. Että kuningatar oli saanut vihiä asiasta, tuli pian ilmi.
Hän, joka erään kiihkoisen selvityksen jälkeen Laibachissa ei koskaan
ollut muistuttanut kuningasta ollenkaan mistään, mikä koski tämän
elämäntapoja, pyysi kerran aterian jälkeen hänet sivulle sanoen
vakavasti ja puolisoonsa katsahtamatta:

»Olen kuullut paljo juteltavan eräästä sopimattomasta tapahtumasta,
jonka yhteydessä teidän nimenne mainitaan! Oh! Ei teidän tarvitse
puolustautua, sillä asiasta en tahdo mitään kuulla. Mutta ajatelkaa
teille kerran uskottua kruunua (hän osotti lasin alla kimaltelevaa
diadeemia) ja pitäkää huoli siitä, ettei häpeä ja iva sitä tahraa
Poikanne on kerran sitä kantava.»

Tunsiko hän jutun kokonaisuudessansa ja tiesikö hän ehkä sen naisen
nimenkin, jonka kasvot juorujen kautta olivat puoleksi paljastetut?
Kukaan kuningattaren seuralaisista ei voinut sitä aavistaa: oman
sielunlujuutensa ja maltillisuutensa hän nytkin säilytti. Kristianista
tuntui tämä kuitenkin varoitukselta. Epämiellyttävien kohtausten ja
ikävien huhujen pelko ynnä se tarve, jota hänen heikko luonteensa tunsi
-- nimittäin että ympärillä olevat jollakin tavoin vastasivat hänen
huolettomaan hymyynsä -- kypsyttivät hänessä päätöksen valita
apinahuoneesta sievin ja näppärin apinanpentu lahjaksi ruhtinatar
Colettelle.

Ruhtinatar kirjoitti hänelle kirjeitä, mutta kuningas ei niihin
vastannut. Eikä hän myöskään näyttänyt tahtovan ymmärtää hänen
huokauksiansa ja kaihoista katsettansa, vaan jutteli aina hänen
kanssansa luontevan kohteliaalla tavallansa, jolla hän pian voitti
naisten mielet. Näin kevensi hän omantunnon vaivojansa, jotka
rasittivat häntä sikäli enemmän, mikäli hänen rakkauskiihkonsa
ruhtinattareen laimeni. Ja kun tämän suhteen i'es ja huonot välit
kuningattareen vaivasivat häntä, vaikkakin eri tavalla, viskausi hän --
ruhtinattaresta vapauduttuansa -- riihottomana huvitusten pyörteeseen
eikä miettinyt mitään muuta kuin »mässäystä», käyttääkseni hienojen
keikarien huikentelevan raukeaa sananpartta. Tämä oli sinä vuonna
suurissa klubeissa muotisanana.

Nykyään käy tällainen hurjastelu epäilemättä jollakin muulla nimellä.
Nimitykset vaihtuvat; mutta muuttumattomina ja yhtäläisinä pysyvät ne
kuuluisat ravintolat, joissa asiat tapahtuvat, nuo kultauksilla ja
kukkasilla koristellut ravintolat, joissa hienoimmat naiset käyvät
kutsuvieraina taikka joihin he vievät seuralaisiansa, kemuillaksensa
alhaisella, joskus hurjuuteen asti kiihtyneellä tavalla, kunnes
nautintoa ei enää uusia voi. Yhtäläisenä pysyy myöskin näiden keikarien
ja naikkosten klassillinen typeryys, heidän aina samat puheenpartensa
ja naurunsa, joissa ei koskaan ole mitään alkuperäistä, vaan on tämä
näennäisesti hurja seuraelämä pohjaltansa yhtä poroporvarillinen ja
sovinnainen kuin muutkin seurapiirit. Se on vain jonkunlaista
järjestettyä epäjärjestystä ja ohjelmanmukaista kiihkoilua, jota seuraa
haukotuttavan kuluttava ikävyys.

Kuningas sitä vastoin huvittelihe tulisesti kuin parinkymmenen vuotias
nuorukainen. Hän toi aina mukanansa sen elämänhalun, joka jo
ensimäisenä iltana oli vienyt hänet Mabillen tanssijaisiin, ja hän
osasi tyydyttää näitä pyyteitä, joita hän jo kauvan oli loitompana
tuntenut ja vireillä pitänyt lukemalla eräitä pariisilaisia lehtiä,
joissa huvittelevan maailman houkutteleva ruokalista tavattiin,
katselemalla näytäntöjä ja ahmimalla romaaneja, jotka maaseutulaisille
ja ulkolaisille niistä kertovat ihannoivalla tavallansa.

Hänen solmimansa lemmensuhde rva de Roseniin pidätti hänet jonkun aikaa
lipumasta alas huvitusten liukkaalla vierteellä, joka muistuttaa
yöravintolain kirkkaasti valaistuja ja hyvillä matoilla varustettuja
pikku rappusia, joita myöten humaltuva mukavasti voi laskeutua alas,
kunnes hän -- avonaisten ovien vedosta -- alhaalla humaltuu enemmän
kompastuaksensa katuojaan kadunlakaisijain ja lumpunkokoilijain
luvatuilla tunneilla. Kristian antausi nyt tälle luisuvalle vierteelle,
jota seuraa jyrkkä putous, eivätkä häntä tähän kehoittaneet ja
kiihoittaneet niin paljo huumaavat jälkiruokaviinit, vaan enemmän se
pieni aina alistava seurue köyhtyneitä aatelismiehiä, jotka väijyivät
kuninkaallisia houkkioita, -- elostelevia sanomalehtimiehiä, joiden
maksetut uutiset häntä huvittivat ja jotka -- ylpeinä kuuluisan
maanpakolaisen tuttavuudesta -- saattoivat hänet teatterein kulissein
ta'a, missä naiset ahmivat häntä silmillänsä ja kiemailivat hänelle
punastuen mielihyvästä niin, että luonnolliset ruusut hohtivat
poskipäillä maalattujen kanssa kilpaa.

Pian perehtyi Kristian myöskin bulevardikielen naurettaviin
sanansutkauksiin, liioitteluihin ja velttouksiin, käyttäen todellisten
kumipäiden sananparsia: »Hienoa, erittäin hienoa... Se on haisevaa ...
ihan sykertyy, jos...», mutta hänen tavallista puhetta jalostava
muukalaiskorkonsa saa hänet lausumaan nuo omituiset sananparret
vähemmän jokapäiväisesti ja jonkunlaisella kompailevan joutolaisen
tavalla. Erästä sanaa käytti hän alinomaa mielellänsä: »iloisa»
(rigolo). Sitä käytti hän kaikesta, mitä hän arvosteli. Näytelmät,
romaanit, julkiset tai yksityiset tapahtumat olivat taikka eivät olleet
»rigolo». Ja niin pääsi hän kaikesta enemmästä arvostelemisesta.
Eräiden myöhäisten illallisten jälkeen huudahti hänelle humaltunut Amy
Férat, jota tuo sana harmitti:

»Sanopas minulle, Rigolo!...»

Tämä tuttavallisuus miellytti kuningasta. Tuo ei ainakaan kohdellut
häntä kuin kuningasta. Amy Fératista tuli hänen rakastajattarensa. Kun
tämä suhde sitten päättyi, kutsuttiin kuningasta vielä kauvan aikaa
samalla liikanimellä aivan samalla tapaa kuin Axelin prinssiä
kutsuttiin Kukonpyrstöksi, vaikka kukaan ei tiennyt miksi tämä oli sen
saanut.

Rigolo ja Kukonpyrstö olivat hyviä ja eroamattomia ystävyksiä,
jotka metsästivät yhdessä kaikellaista riistaa ja yhdistivät
vierashuoneissakin melkein yhtäläiset kohtalonsa, sillä perintöprinssin
epäsuosio oli tavallansa sekin todellista maanpakolaisuutta. Sen hän
muuten kulutti parhaimman ymmärryksensä mukaan »mässäten» edelleen
niinkuin hän oli tehnyt jo kymmenisen vuotta ja liikkuen kaikkialla
ruumisajurin hitaudella.

Illyrian kuninkaalla oli omat asuntosuojansa Axelin prinssin palatsissa
Elyséen kenttien varrella. Alussa oli hän siellä yötä ainoastaan
silloin tällöin, mutta sitten nukkui hän siellä yhtä usein kuin St.
Mandéssakin. Kun kuninkaan poissaolo näin sai selityksensä ja voitiin
ainakin muodollisesti perustella, ei kuningatar siitä sen enempää
välittänyt, jota vastoin ruhtinatar joutui mustan murheen valtaan.
Hänen kylmä turhamielisyytensä ei luopunut toivosta voittaa takaisin
tuon huikentelevaisen rakastajan sydän. Hän käyttikin siihen tuhat
mielistelevää keksintöä, uusia koristuksia ja hiuslaitteita,
muotipukuja ja värivivahduksia, jotka parhaiten soveltuivat hänen
vaihtelevaan ihanuuteensa. Mikä pettymys sitten, kun kello löi 7
illalla eikä kuningasta kuulunut, vaan kuningatar järkkymättömän
rauhallisena muutatti pikku Zaran korkean tuolin kunniasijalle sanoen:
»Hänen majesteettinsa ei syö päivällistä.»

Ollen pakotettu vaikenemaan ja tukahduttamaan harminsa olisi
hermostunut Colette toivonut, että kuningatar joskus olisi suuttunut ja
näin kostanut heidän molempien puolesta. Mutta Frédérique ei juuri
kalvennutkaan enää, vaan säilytti kuninkaallisen tyyneyden, vaikka
ruhtinatar naisten julmalla taitavuudella ja lihan ja nahan väliin
tähdätyillä pistosanoilla koetti tehdä hänelle muutamia paljastuksia
Pariisin klubielämästä, herrojen puheiden törkeydestä siellä ja
vielä törkeämmistä huvituksista, yövalvokeista y.m. syistä, jotka
vieroittivat klubeissa kävijät kotielämästä, samoin kuin heidän
hurjasta peli-innostansa, joka nieli kokonaisia omaisuuksia; klubin
pelikirja, johon hulluimmat vedonlyönnit erityisesti merkittiin, kuului
olevan hauska tutkittava ihmisellisen eksymyksen kultaisena kirjana.
Mutta näistä jutuista ja muista pistosanoista ei kuningatar välittänyt
ensinkään: joko hän niitä ei ymmärtänyt taikka ei tahtonut ymmärtää.

Yhden ainoan kerran menetti hän mielenmalttinsa oltaessa eräänä aamuna
ratsastusretkellä St. Mandén puistossa.

Oli hieman kirpeä maaliskuun pakkanen ja tuuli velloi aikalailla lammen
pintaa ajaen veden vielä kolkoille ja alastomille rannoille. Muutamia
lehden alkuja pisti siellä täällä esille puiden paljailla oksilla,
joissa talven aikana kypsyneet marjat vielä riippuivat. Kun
ratsuhevoset vierekkäin juoksivat erästä kuivilla, alasvarisseilla
risuilla peitettyä tietä myöten, syntyi tästä ritinä, joka upeiden
uusien silojen ja leu'analus-vitjojen helkkeen kanssa oli ainoa
hiljaisuutta häiritsevä ääni koko metsässä.

Molemmat naiset olivat yhtä hyviä ratsastajia; nyt ratsastivat he
verkallensa nauttien vuodenajan hiljaisuudesta luonnossa, joka tähän
aikaan ikäänkuin valmistaa uudistusta taivaan synkästi pilveillessä
lumisateidenkin jälkeen mustaksi sulaneen maiseman yli. Niinkuin aina
ollessansa kahden kesken kuningattaren kanssa, ryhtyi Colette taas
puhumaan mieliaineestansa. Aivan suoraan hän ei uskaltanut käydä
kuninkaan kimppuun, vaan puhui hänen ympäristöstänsä eli suuren klubin
ylimyksistä, jotka kaikki hän tunsi Herbertin ja Pariisin juorupuheiden
kautta ja jotka kaikki hän myöskin työläisen taitavalla kädellä riisui
paljaiksi puhumattakaan Axelin prinssistä. Hän ei todellakaan
ymmärtänyt, kuinka sellaisen miehen kanssa voi seurustella, joka ei
muuta tee kuin juo ja mässää, seurustelee ainoastaan huonoissa
seurapiireissä, istuu iltaisin »tuollaisten naikkosten» kanssa
bulevardikahviloissa, ryypiskelee kuin kuorma-ajuri melkein kenen
kanssa tahansa ja sinuttelee renttumaisia näyttelijöitä. Ja tämä on
sitten muka perintöprinssi!... Hän siis nauttii siitä, että näin saa
omassa personassansa vetää kuninkuuden lokaan.

Näin jatkoi hän harmistuneena ja kiihoittuneena edelleen sillä välin
kuin kuningatar tahallisesti hajamieliseksi tekeytyen ja katse sisään
päin taputteli hevostansa kaulalle ja kiirehti sitä eteenpäin ikäänkuin
päästäksensä kuulemasta seuralaisnaisensa juttuja.

Mutta Colette pysyi hänen rinnallansa. »Mutta Axelin prinssi on
tullutkin sukuunsa, hän. Hänen enonsa oli vallan samanlainen. Kuningas,
joka niin häpeämättömästi esiytyy rakastajattariensa kanssa hovinsa,
jopa puolisonsakin edessä... Täytyy tosiaankin ihmetellä tuollaisen
kuningattaren orjamaista luonnetta, joka suvaitsee moisia solvauksia.»

Tällä kertaa sattui pistosana oikeaan paikkaan. Kuningatar vavahti,
hänen katseensa sumeni ja noille mietteisille kasvoille ilmestyi niin
murheellinen vanhuuden ilme, että Colette tunsi itsensä liikutetuksi
nähdessänsä, miten tämä ylväs kuningatar, jonka sydämestä hän ei
koskaan ollut nähnyt vähintäkään merkkiä, vihdoinkin laskeusi muiden
naisten kärsimysten tasalle. Mutta hetken kuluttua oli Frédérique
jälleen saavuttanut kaiken entisen ylpeytensä.

»Henkilö, josta puhutte, on kuningatar», sanoi hän vilkkaasti; »tuomita
häntä niinkuin muita naisia olisi suuri vääryys. Muut naiset voivat
avonaisesti olla onnellisia tahi onnettomia, itkeä niin paljo kuin
tahtovat ja huutaakin, jos suru on liian suuri. Mutta kuningattaret
eivät. Puolison ja äidin surut tulee heidän peittää ja salata. Voiko
kuningatar piiloittautua, jos häntä loukataan? Voiko hän vaatia
laillista eroa ja antaa tällaisen ilonaiheen valtaistuimen
vihollisille?... Ei, vaikka häntä syytettäisiinkin julmaksi ja
sokaistuksi, pitää hänen kantaa päänsä pystyssä kruununsa vuoksi. Meitä
ei ylläpidä ylpeys, vaan tunne kutsumuksemme suuruudesta. Se juuri saa
meidät puolison ja lasten kanssa ajelemaan kaduilla avonaisissa
vaunuissa, vaikka ilmassa voi tuntua jonkun salaliiton pommihankkeita;
se tekee meille maanpaon ja vieraan, samean taivaan siedettävämmäksi ja
antaa meille voimia kantaa eräitä pahimpiakin loukkauksia, joista
teidän ainakaan ei pitäisi minua muistuttaa, ruhtinatar de Rosen.»

Puhuessaan hän kiihtyi saadaksensa sanotuksi, mitä hänellä sydämellänsä
oli; sitten rapsautti hän hevostansa ratsupiiskalla -- niin kovasti,
että tämä hurjaa vauhtia nelisti metsän halki ja tuuli hulmusi
ratsupuvun ja hänen sinisen amatsoniharsonsa poimuissa.

Sen jälkeen ei Colette enää kuningatarta kiusannut. Mutta kun hänen
hermostonsa kuitenkin kaipasi kiihoituksen aihetta, niin käänsi hän
helpoitukseksensa vihansa nuolet ja pistävät keihäät Elysée Mérautia
vastaan. Hän asettui jyrkästi markisitar de Silvisin puolelle;
hoviseura näet jakausi kahteen eri puolueeseen. Méraut'illa ei ollut
muita puolustajia kuin isä Alphée, jonka järeä käytöstapa ja terävä
puhe aina sentään vaikutti läsnäoleviin. Mutta munkki oli usein
matkoilla Illyriassa toimittaen muka Fourneaux-kadun varrella olevan
emäluostarin ja Ragusan ynnä Zaran tytärluostarien välisiä asioita.
Ainakin ilmoitettiin nämä syyksi hänen alinomaisiin salaperäisiin
matkoihinsa, joilta hän aina palasi entistänsä kiihtyneempänä harpaten
rappusia pitkin hurjin askelin, hypistellen rukousnauhaansa ja muristen
jotakin rukousta kuin olisi jotakin pikku palloa pureskellut.
Istuttuansa pitkät ajat lukon takana kuningattaren luona suoriusi hän
aina matkalle, jättäen markisittaren puolueelle täyden vapauden sättiä
uutta opettaja-parkaa. Tätä vastaan olivatkin liittoutuneet kaikki
alkaen vanhasta herttuasta, jota Mérautin laiminlyöty puku ja pörhöinen
tukka loukkasi sekä sotilaallisten että seuraelämän tapojen kannalta,
aina kamaripalvelija Lebeauhin saakka, joka vaistomaisesti vihasi
kaikkea itsenäisyyttä saaden kannatusta sekä nöyriltä tallirengeiltä
että kyökkipiioilta, puhumattakaan rauhallisesta Boscovitshista, joka
pelkuruudesta seurasi enemmistöä. Mutta minkäänlaiseen toimintaan ei
tämä epäsuosiollinen mieliala kuitenkaan puhjennut, vaan ilmestyi se
sanoissa, katseissa, asennoissa ja sellaisissa pienissä, hermostuneissa
kahakoissa, joita saman katon alla elävät, toisillensa vihamieliset
ihmiset eivät voi välttää. Ylenkatseelliset eleet ne olivat rva de
Silvisin erityisalana. Milloin halveksivana, milloin ylpeänä, milloin
ivallisena, milloin vallan happamena väänteli hän kasvojansa
istuessansa vastapäätä Elyséetä ja usein saattoi hän huokaustansa
pidättäen ja silmänsä kunnioittavan hellästi kattoon luoden kysyä pikku
prinssiltä: »eihän teidän armonne vain ole sairas?» Sitten tunnusteli
hän poikaista pitkillä, laihoilla sormillansa tai uuvutti häntä
värisevillä hymyilyillänsä. Silloin oli kuningattaren tapa sanoa
iloisesti:

»Kas niin, rva markisitar, elkää koettakokaan luulotella Zaralle, että
hän on sairas.»

»Mutta mielestäni tuntuvat hänen kätensä ja otsansa hieman kuumilta.»

»Hän tuli juuri ulkoa... Raitis ilma sen vaikuttaa.»

Ja sitten hän vei lapsen mennessänsä, hieman pahastuneena siitä, että
tuota juttua prinssin rasittamisesta liiallisella työllä alinomaan
uudistettiin hänen läsnäollessansa. Tätä liiallista rasitusta eivät
pariisilaiset palvelijat uskoneetkaan, vaan sitä enemmän Illyriasta
tuodut pitkä kamarineiti Petska ja vanha ukko Greb, jotka heittivät
kovin karsaita silmäyksiä uuteen opettajaan ja osoittivat hänelle
tuollaista palvelusväen mykkää vihamielisyyttä, jolla helposti voi
kiusata hajamielisiä ja jostakin riippuvaisia ihmisiä. Méraut tunsi
pian joutuneensa saman vainon, pikkumaisuuden ja kateuden alaiseksi,
joka oli karkoittanut hänet pois W:n hovista, ja huomasi, että
valtaistuimien ympärillä aina viihtyvä matelevaisuus seuraa
kuninkaallisia vielä sortumukseen ja maanpakoonkin. Mérautin
tunteellinen ja hyväntahtoinen luonne kärsi tietysti siitä
vastenmielisestä tavasta, jolla häntä persoonallisesti talossa
kohdeltiin; sitä paitse vaivasi tämän ympäristön kankea, teeskennelty
seurustelutapa hänen vaatimattomia, luontevia ylioppilastottumuksiansa.
Häntä vaivasi jokapäiväinen aterioitseminen haarukkakynttiläin valossa,
juhlapukuisten herrojen ja naisten seurassa, jotka istuivat kaukana
toisistansa tuon pitkän ruokapöydän ääressä uskaltamatta syödä tai
puhua, ell'ei kuningas ja kuningatar ensin sitä tehnyt, ja nähdä
näidenkin muiden pöytävieraiden lailla huokaavan »hoviministerin» ikeen
alla, joka taas valvoi sovinnaisuutta sitä ankarammin, mitä kauvemmin
maanpakoa kesti.

Siitä huolimatta tapahtui joskus, että vanha ylioppilas
Monsieur-le-Prince-kadulta tuli ruokapöytään värillinen kaulaliina
yllänsä, puhui vuoroansa odottamatta ja kiihtyi äkkiä samaan
kaunopuheliaisuuteen, jolla hän usein oli saanut Voltaire-kahvilan
muurit kaikumaan. Mutta silloin kohtasivat häntä karsaat katseet,
joilla pienintäkin poikkeusta pienen hoviseuran sovinnaisuudesta
rangaistiin, jonka vuoksi hänessä jo heräsi halu jättää äkkiä kaikki
siksensä ja palata takaisin latinalaiseen kortteliinsa niinkuin hän oli
jo kerran tehnyt.

Mutta kuningatarta hän ei hennonut jättää. Eläessään alinomaan hänen
tuttavallisessa seurassansa, lapsi kolmantena, oli hänessä syntynyt
tavaton uskollisuus häntä kohtaan, uskollisuus, jota kannatti
kunnioitus, ihailu ja taikausko. Kuningatar yhdisti ja edusti Mérautin
mielestä monarkkian koko uskoa ja ihannetta aivan samalla tapaa kuin
jollekin kansanmiehelle Rooman Trasteveressä pyhä neitsyt on koko
uskonto. Kuningattaren vuoksi hän jäi paikoillensa ja uskalsi pyrkiä
raskaan tehtävänsä päämäärään. Ah, kuinka raskaalta ja suurta
kärsimystä kysyvältä se toisinaan tuntuikin! Ja kuinka vaikeaa sentään
oli ahtaa vähempiarvoisiakin tietoja pienen kuninkaanpojan päähän!
Muuten oli hän viehättävä lapsi, tuo herttainen kiltti Zara raukka.
Hyvää tahtoa ei häneltä suinkaan puuttunut. Äidin vakavan ja rehellisen
luonteen näytti hän perineen, mutta sen ohessa oli hänessä jotakin
keveää ja huikentelevaista; ikäänsä lapsellisempi hän myöskin oli.
Näytti siltä kuin olisi tuon hennon, heikkoruumiisen ja ennen aikaansa
vanhan näköisen lapsen henkinen kehitys myöhästynyt; mitään halua
lasten leikkeihin ei hänellä myöskään ollut, vaan näytti hänen uneksiva
olentonsa vaipuvan jonkunlaiseen horrostilaan. Lapsuutensa ensimäisinä
vuosina, jotka olivat olleet hänelle vain vitkallista toipumista
sairaudesta, olivat opettajattaren tarut ja sadut olleet hänen ainoa
henkinen ravintonsa, jonka vuoksi hän todellisenkin elämän aina
sekoitti taruihin ja keijukaisiin; kuninkaat ja kuningattaret
seurustelivat hänen mielikuvituksessansa hyvien henkien kanssa, jotka
auttoivat nämä ulos torneista ja vankilaholveista, ja hyväntahtoiset
keijut vapauttivat kultasauvoillansa heidät vainoojien ja väijyjäin
käsistä, särkien lasimuureja, murtaen korkeita, terävillä piikeillä
varustettuja rintasuojuksia, tuhoten tulta syökseviä lohikäärmeitä ja
karkoittaen noitia, jotka voivat muuttaa ihmiset eläimiksi.

Keskellä lukutuntia ja juuri kun jotakin tärkeää ainetta käsiteltiin,
voi pikku prinssi äkkiä huudahtaa: »niin, tuohan on aivan kuin sadussa
pikku räätälistä kerrotaan», taikka huomautti hän jostakin suuremmasta
taistelusta lukiessansa: »mutta, äiti, jättiläinen Robistorhan tappoi
paljo enemmän ihmisiä.» Yliluonnolliset käsitteet olivat hänessä
saaneet sellaisen vallan, että hän voi tuntikausia istua hajamielisenä
säilyttäen mielessänsä omituisia ja epämääräisiä tarukuvia ja sellaisia
muistoja, joita »Rothomagon» tahi muiden samanlaisten näytelmäin
näkeminen lapsissa synnyttää. Tämä kaikki juuri vaikeutti melkoisesti
sitä tarkempaa, vakavampaa ajatustyötä, jota häneltä nyt olisi
vaadittu.

Kuningatar oli läsnä kaikilla oppitunneilla, sylissänsä aina sama
koruompelus, joka ei ottanut edistyäksensä, ja kauniissa katseessansa
aina tuo tarkkaavaisuus, jolle opettaja pani niin suuren arvon,
jonka hän tunsi kaikissa hänen sanoissansa ja vieläpä hänen
julkilausumattomissa ajatuksissansakin. Juuri ajatusmaailmassa,
unelmissa ja haaveissa, jotka väikkyvät vakaumusten yläpuolella,
yhtyivät heidän sielunsa. Kuningatar kysyi häneltä neuvoa kuin
ystävältänsä, puhuen silloin kuitenkin aina kuninkaan nimessä.

»Hra Méraut, kuningas haluaisi kuulla mielipiteenne tästä» j.n.e.

Elysée kummasteli suuresti, ett'ei kuningas koskaan itse keskustellut
noista asioista, jotka häntä siis kuitenkin huvittivat. Kristian II
kohteli häntä kunnioittavasti, puhui hänen kanssansa tuttavallisesti,
melkeinpä toverillisesti, erittäin hauskalla, mutta sangen
pintapuolisella tavalla. Joskus mennessään salin läpi pysähtyi hän
muutamaksi minuutiksi kuuntelemaan opetusta, laski kätensä prinssin
olkapäälle ja sanoi puoliääneen ja tavalla, joka muistutti hieman muun
talonväen kohtelua:

»Elkää kovin kiusatko poloista!... Varsinaista oppinutta hänestä ei
tarvitse tulla...»

»Ei, mutta kuninkaaksi hänet kasvatan», vastasi Frédérique ylpeästi.

Kun kuningas tämän johdosta teki keveän kädenliikkeen, kysyi hän:

»Vai eikö hän kerran ole hallitseva?»

»Tietysti!... tietysti!...»

Ja näin sanoen kumarsi hän syvään, sulki oven jälkeensä, ett'ei
keskustelu siitä asiasta jatkuisi, ja alkoi hyräillä erästä
operettinuottia: »Se hallitsee ... se hallitsee ... ken mies on
Espanjan!»

Elysée ei päässyt oikein selville tuosta kohteliaasta, pintapuolisesta,
hajuvesiä lemuavasta, oikullisesta ja keikarimaisesta hallitsijasta,
jonka hän joskus näki väsynein katsein ja muutenkin velttona nuokkuvan
jollakin sohvalla. Mérautin mielikuvituksessa oli hän oikeastaan
vieläkin se lujatahtoinen ja urhoollinen Ragusan sankari, jonka hän oli
kuvannut »Kertomuksessa Ragusan piirityksestä». Huolimatta Frédériquen
taidosta salata tuon kruunatun pään tyhjyys ja nokkeluudesta aina
esiytyä kuninkaan nimissä, ilmaantui kuitenkin odottamattomia sattumia,
joissa heidän todelliset luonteensa paljastuivat.

Kun hoviseura eräiden aamiaisten jälkeen siirtyi salonkiin ja
kuningatar avasi sanomalehden -- »Illyrian viestin», jonka hän aina
luki ensimäisenä -- huudahti hän äkkiä niin voimakkaasti ja
murheellisesti, että pois aikova kuningas samassa pysähtyi ja kaikki
riensivät nopeasti hänen ympärillensä. Hän ojensi lehden
Boscovitshille:

»Lukekaa te.»

Uutinen koski Laibachin valtiopäivien istuntoa ja sen päätöstä, että
maanpakolaiselle kuningasperheelle luovutettaisiin takaisin kaikki sen
pidätetty omaisuus, arviolta kaksisataa miljonaa, ja tapahtuisi tämä
sillä nimenomaisella ehdolla...

»Bravo!...» huusi Kristian nenä-äänellänsä. »Sepä mainiota se...»

»Jatkakaa!» käski kuningatar ankaralla äänellä.

-- »Sillä nimenomaisella ehdolla, että Kristian II itsensä ja
jälkeläistensä puolesta luopuu kaikista vaatimuksista Illyrian
kruunuun.»

Yleinen harmin purkaus valtasi koko seurueen. Vanha herttua Rosen oli
tukehtumaisillansa ja isä Alphéen posket vaalenivat palttinan
karvaisiksi samalla kun hänen partansa näytti entistä mustemmalta.

»Siihen täytyy vastata ... tuollaista loukkausta ei voi jättää
sillensä», sanoi kuningatar etsien vihasta säihkyvin silmin Mérautia,
joka jo lyijykynällä teki muistoonpanojansa pöydän päässä.

»Mielestäni voitaisiin siihen vastata tähän tapaan», sanoi tämä
lähestyen hoviseuraa ja lukien julki jollekin edustajalle osoitetun
julistuksen Illyrian kansalle, jossa kuningas -- hylkäämällä tehdyn
tarjouksen -- lohduttaa ja perheisän hellällä tavalla rohkaisee
kansaansa, jonka toistaiseksi täytyy kaivata kuninkaallista
huonettansa.

Kuningatar taputti käsiänsä ihastuneena ja ojensi kirjelmän
Boscovitshille.

»Pian, pian! kääntäkää se ja lähettäkää se hetipaikalla! Onhan se
teidänkin ajatuksenne, sire!» jatkoi hän muistaen samassa, että
kuningas oli itse läsnä ja että kaikkien silmät olivat luodut heihin.

»Tietysti, tietysti!» vastasi kuningas hämmästyneenä ja kynsiänsä
pureskellen. »Tuo kaikki on sangen kaunista, mutta ... tarkoitan,
että ... tulemmeko toimeen ilman noita...»

»Tulemmeko toimeen?... Tulemmeko toimeen ilman noita miljonia... Onko
tuo kuninkaan puhetta vai?»

Kuningas vastasi rauhallisesti:

»Niin, vaikka olimmekin päättäneet tulla vähimmällä toimeen, täytyi
meidän kuitenkin vihdoin antautua Ragusassa, kun leipä loppui!...»

»Entä sitten? Jos meiltä toistamiseen loppuisi leipä, niin voimmehan
ottaa pussit selkäämme ja -- kerjätä muiden ovilla!... (Tavallinen
dalmatialainen puheenparsi; sanasta sanaan: 'käydä ovilla.'). Mutta
kuningas ei antaudu...»

Tämä eripuraisuus suistuneiden ruhtinaallisten puolisojen välillä
Pariisin laiteilla sijaitsevan salongin näyttämöllä oli tavallansa
varsin omituinen tapaus. Erotus taistelusta väsyneen, rohkeutta ja
kaikkea voimaa puuttuvan kuninkaan ja vakaumuksen intoisaa tulta
palavan kuningattaren välillä oli todellakin silmäänpistävä: toisella
puolella tuo hento ja luonteva kuningas, jonka naisellinen
tunteellisuus ilmestyi koko olennossa ja tavassa käyttää hienoja,
valkeita käsiänsä, kantaa avaraa, häilyvää pukuansa, kosteasti
kiiltävää, kiharaista otsatukkaansa, toisella taas tuo hoikka ja pitkä
kuningatar leveällä kauluksella varustetussa ratsupuvussaan, johon
kuului pystykaulus ja vakavaa tummaa pukua keventävät kapeat, valkoiset
kalvostimet, poskipäiltänsä sisäistä lämpöä punoittavana,
tulisilmäisenä ja kultakutrisena kaunottarena.

Nyt vasta selvisi äkkiä Mérautille, millainen tämä kuninkaallinen
parikunta itse teossa oli.

Kristian käännähti äkkiä herttua Roseniin, joka tämän kohtauksen aikana
oli alla päin seisonut uunia vastaan nojautuneena.

»Rosen!»

»Teidän majesteettinne käskee?»

»Annapas meille oikea vastaus tässä asiassa. Tulemmeko me vielä
nykyisillä varoillamme toimeen?»

Hoviministeri teki ylpeän liikkeen ja sanoi:

»Aivan varmasti!»

»Mutta voitko sanoa suunnilleen, kuinka kauvan...?»

»Ainakin viisi vuotta: sen olen laskenut!»

»Ilman että kukaan siitä kärsii? Ilman että se tuottaa mitään vahinkoa
ystävillemme?»

»Aivan niin, sire!»

»Oletko varma siitä?»

»Vallan varma», selitti vanhus oikaisten itsensä suoraksi.

»No, silloin on kaikki hyvin!... Hra Méraut, saanko kirjelmänne ...
voidakseni allekirjoittaa sen, ennenkuin lähden ulos.»

Kirjelmää allekirjoittaessansa kuiskasi hän Mérautille:

»Katsokaapas rva de Silvistä!... Eikös hän näytä siltä kuin aikoisi hän
pian alottaa laulun: oi, tumma metsä j.n.e.»

Pikku prinssin kanssa puutarhasta palaava markisitar toi todellakin
tullessansa dramallisen ilmakehän; sellaisena kuin hän nyt seisoi
salissa viheriällä sulkatöyhdöllä varustetussa hatussansa, samettisissa
nyöriliiveissänsä ja käsi sydämellä näytti hän -- taapäin nojaavasta,
romanttisesta asennostakin päättäen -- aikovan aloittaa cavatinan
jostakin operasta.

Julistusta, joka luettiin julki Illyrian eduskunnassa ja julkaistiin
kaikissa sanomalehdissä, levitettiin Elyséen kehotuksesta sitä paitse,
kuninkaan omakätisella nimikirjoituksella varustettuna, tuhansittain
ympäri koko Illyrian valtakuntaa, minne isä Alphée sai ne salaa
kuljetetuiksi tullirajan ohi »hartaus-esineiden» nimellä, öljypuisten
rukousnauhaan ja Jerikon ruusujen kanssa. Kuningasmieliseen puolueeseen
vaikutti tämä teko sangen kannustavasti. Olletikin vastaanotettiin tämä
kuninkaallisen kaunopuheisuuden tuote suurella innostuksella
Dalmatiassa, jonka väestön keskuudessa tasavaltalaiset periaatteet
eivät olleet saavuttaneet menestystä. Papisto luki sen useissa
pitäjissä julki saarnatuolista ja kerjäläismunkit, jotka kiertelivät
maaseudulla talosta taloon keräten pusseihinsa voi- ja muna-almuja,
lahjoittivat näiden palkkioksi kansalle kappaleen tuota painettua
kirjelmää. Eikä aikaakaan sai kuningas vastaanottaa lukemattomilla
nimikirjoituksilla ja -- kirjoitustaidon puutteessa -- liikuttavilla
»puumerkeillä» varustettuja adresseja erityisesti valittujen
pyhiinvaeltajain kautta.

St. Mandén pieneen palatsiin saapui joka päivä kalastajia ja kantajia
Ragusasta, musta kaapu komean turkkilaisen pukunsa yli heitettynä, ja
sivistymättömiä talonpoikia Morlachista, lammasnahkaiset, olkinauhoilla
nilkoista sidotut _opanke-kengät_ jaloissa. Joukottain tulivat he
Pariisista raitiovaunuissa, joissa näiden muukalaisten tulipunaiset
kaaput, rimsuiset koreat vyöt ja välkkyvillä metallinapeilla
varustetut, lyhyet takit räikeästi poikkesivat muiden ihmisten
pariisilaisista kuoseista. Nopein askelin astuivat he pihan poikki
pysähtyen ujoina aliseen eteiseen, missä he kuiskaillen keskustelivat
toistensa kanssa, kunnes kuningas laski heidät puheillensa.

Méraut oli läsnä kaikissa näissä tilaisuuksissa ja tunsi itsensä kovin
liikutetuksi noita kaukalaisia katsellessansa. Tällaisen innostuksen
vaikutuksesta heräsi hänen lapsuutensa tarina uuteen eloon. Reynha'an
pikku porvarein vaellukset Frohsdorfiin, kotiseudun väestön uhraukset
näitä matkoja varten, niiden vaatimat valmistukset ja palaus kotiin,
missä kukaan heistä ei tahtonut myöntää pettymystänsä matkan suhteen,
kaikki tämä muistui elävästi Mérautin mieleen, samalla kun hän surulla
huomasi, kuinka hajamielisenä ja välinpitämättömänä kuningas Kristian
esiytyi näitä vaeltajia kohtaan, huokaisten helpoituksesta, kun oli
heistä päässyt.

Itse teossa oli kuningas näet kerrassansa ikävystynyt näihin
käynteihin, jotka häiritsivät häntä huvituksissansa ja pakottivat hänet
viettämään kotona kokonaisia pitkiä iltapäiviä. Kuningattaren vuoksi
hän kuitenkin alistui tähän; mutta niin pian kuin hän muutamilla
jokapäiväisillä loruilla oli vastannut kaukalaisten poloisten
kyyneleisiin uskollisuuden ja alamaisuuden osoituksiin ja päässyt
heistä vapaaksi, teki hän heistä pilkkaa piirustellen pöydän päässä
ivakuvia heistä, ylenkatseellinen hymy huulillansa. Niinpä oli hän
kerran piirustanut Branizzan kalastajakunnan vanhimman, leveänaamaisen,
italialaisen ukon, jonka paksut posket riippuivat leukapieliä alempana
ja jonka pyöreistä, säikähtyneen höperösti mulkoilevista silmistä
kyyneleet tippuivat leu'alle. Tämä mestariteos kierteli seuraavana
päivänä ympäri aamiaispöydässä, jolloin kaikki nauroivat sille ja
säestivät toisiansa leikkisillä ihmettelyhuudahduksilla.

Vanhan herttuankin linnunnokka kurtistui tavattoman hyvän tuulen
merkiksi eikä hän muuten mikään kansanystävä ollutkaan. Boscovitsh
nauroi äänekkäästi alamaisinta hyväksymistänsä ja ojensi piirustuksen
sitten Mérautille. Tämä katseli sitä hetkisen ja antoi sen
naapurillensa sanaa sanomatta. Kuningas, joka istui pöydän päässä,
huomautti silloin julkealla nenä-äänellänsä:

»Teitä ei naurata, Méraut ... ja kuitenkin on ukko sangen hauskan
näköinen vai mitä?»

»Minua ei tosiaankaan naurata, armollinen herra ... sillä tuo on kuin
isäni muotokuva.»

Vähän myöhemmin sai Elysée tahtomattansa olla todistajana kohtauksessa,
joka täydellisesti valaisi Kristianin luonteen ja hänen suhteensa
kuningattareen.

Oli eräs sunnuntai. Iltamessu oli päättynyt. Kuninkaallinen palatsi oli
pukeutunut juhla-asuun: rautaiset ristikkoportit Herbillonin kadulle
päin olivat avatut ja kaikki livreepukuiset lakeijat ja palvelijat
seisoivat kuin paraatissa viheriöitsevillä kasveilla koristetussa
porraskäytävässä. Tänään odotettiin tärkeitä vieraita: Illyrian
valtiopäivien kuningasmielisen puolueen lähetystö, johon kuuluivat
ryhmän etevimmät ja vaikuttavimmat miehet, olivat ilmoittaneet
saapuvansa vakuuttamaan kuninkaallensa uskollisuutta ja alamaisuutta ja
neuvottelemaan hänen kanssansa, mihin toimenpiteisiin heidän oli
ryhdyttävä lähimmässä tulevaisuudessa kuninkaan eduksi ehkä
toimeenpantavan valtiokeikauksen suhteen. Tapaus oli siis sangen
tärkeä, kaivattu ja asianomaisessa järjestyksessä kuninkaallisille
ilmoitettu.

Juhlatilaisuutta suosi ihana talvinen päivänpaiste, joka säteillänsä
kultasi suuren, tyhjän vastaanottosalin, kuningasta varten
valtaistuimeksi asetetun korkeaselkäisen nojatuolin ja kimaltavia
säkeniä välkkyvät hallitsijan kruunun rubinit, safirit ja topasit.

Sillä välin kuin kaikkialla oltiin alinomaan liikkeessä ja
silkkilaahukset kahisivat eri kerrosten porraskäytävissä, puettiin
pikku prinssi pitkiin punaisiin sukkiin, samettipukuun ja
venetialaisilla pitseillä koristettuun kaulukseen, toimitus, jonka
aikana hän muistutteli itsellensä viikon kuluessa opetettua
juhlapuhettansa. Herttua Rosen seisoi täydessä univormussa, rinta
kunniamerkeillä melkein peitettynä ja asennolta suorempana ja
jäykempänä kuin koskaan ennen odottaen hetkeä, jolloin hänen oli
saatettava lähetystö sisään. Méraut, joka tahallisesti pysyi
loitompana tästä komeudesta, istui tällä välin työhuoneessa miettien
lähestyvän vastaanoton seurauksia. Vilkkaassa, etelämaalaisessa
mielikuvituksessansa näki hän kuninkaallisen perheen juhlasaatossa
palaavan Laibachiin kanuunain paukkuessa, kellojen soidessa ja katujen
kukitettuina iloitessa. Hän näki kuninkaan tulevan kuningattarensa
kanssa ja heidän edessänsä pikku Zaran, hänen miettivän, vakavan,
rakkaan oppilaansa, jota tämä hänen lapselliselle ijällensä liian
mahtava tapaus ajattelutti, tämän kansakunnalle annetun tulevaisuuden
toivon tieltä, joka kohotti vanhempainkin suuruutta, väistyivät nämä jo
nuorina syrjään esi-isiensä joukkoon. Ihanan kaunis sunnuntaipäivä
ja iloiset kellot, joiden ääni väristen kaikui kirkkaassa
päivänpaisteessa, lisäsivät hänen toiveitansa tästä juhlatilaisuudesta,
joka ehkä saisi Frédériquen äidillisestä ylpeydestä tyytyväisenä
lähettämään hänellekin jonkun hymyilyn lapsukaisen pään ylitse.

Pian kuului suurelta hiekoitetulta pihalta, missä kellojen kilinällä
ilmoitettiin vieraiden tulo, hovivaunujen raskas kolina: lähetystöä
hotellista noutamaan lähetetyt vaunut palasivat takaisin. Sitten
lyötiin vaunujen ovet kiinni ja pylväs-eteisen ja salin matoilla kuului
askelia, joihin sekausi kunnioittavan puheen humua. Seurasi pitkä
vaitiolo. Méraut ihmetteli, sillä hän odotti saavansa kuulla kuninkaan
nenä-äänellänsä pitävän tervehdyspuheen. Mitä siellä siis tapahtui? Ja
miksi tämä keskeytys juhlamenojen määrätyssä kulussa?

Samassa näki hän miehen, jonka hän otaksui olevan vierashuoneessa
virallisessa vastaanottopuuhissa, tulevan jäykin, väsynein askelin
vilunkirkkaan puutarhan tummaa puistokujannetta ikäänkuin muurin
seinämiä varaten. Nähtävästi oli hän hiipinyt sisään Daumesnilin kadun
puolella kasvavain murattiköynnösten peittämän takaportin kautta ja
lähestyi nyt verkallensa ja vaivalloisesti taloa. Elysée otaksui ensin
hänen joutuneen tähän tilaan jonkun kaksintaistelun tai muun
onnettomuuden kautta. Hetkisen kuluttua kuuli hän jonkun yläkerroksessa
kaatuvan maahan kolistellen kotvan huonekaluja ja viistellen
seinäverhoja, kunnes tuo »joku» vaipui lattialle vetäen pudotessansa
alas joitakin esineitä. Tämä vakuutti Mérautin äskeisessä
otaksumisessa.

Hän riensi nopeasti ylös kuninkaan luo. Kristianin kamari, joka oli
puoliympyränmuotoinen ja sijaitsi palatsin päärakennuksessa, oli
lämmin, tivistetty silkkikankailla ja verhottu purppuraisilla
tapeteilla; pitkin seiniä, joilla riippui vanhoja aseita, nähtiin
divanisohvia ja matalia tuoleja, joiden edessä leijonan ja
karhunnahkoja. Tämän melkein itämaisesti veltostuttavan ylellisyyden
keskessä nähtiin yksinkertainen, pieni telttasänky. Kuningas seurasi
tässä vanhaa, spartalaisen yksinkertaista perheen tapaa, jota
miljonanomistajat ja hallitsijat mielellänsä noudattavat.

Ovi oli auki.

Hattu takaraivolla, turkiksilla päärmätty päällystakki puoleksi
avattuna, niin että rutistunut, tahrautunut paidanedus ja avautuneen
kaulaliinan riippuvat päät näkyivät, seisoi kuningas Kristian seinää
vastaan nojautuen, niin täydellisesti ryvettyneen näköisenä kuin yönsä
hummannut mies olla voi. Suorana ja ankarana seisoi kuningatar hänen
edessänsä ja hänen matala, toruva ja kovin vapiseva äänensä osoitti,
kuinka kovasti hän ponnisteli säilyttääksensä mielenmalttinsa:

»Sen täytyy ... sen täytyy tapahtua... Tulkaa nyt!»

Hiljaa ja häpeisen näköisena vastasi Kristian:

»Minä en voi... Näettehän, ett'en voi... Myöhemmin ... minä vannon...»

Sitten soperteli hän lapsen äänellä jotakin anteeksi pyynnöksi, ja
hymyili hupsun typerää hymyä... Juonut hän ei ollut... Oh! Ei suinkaan,
vaan ... ilma ja kylmä vaikuttivat pahoin ... päivällisen jälkeen.

»Niin, niin... Tiedän kyllä... Mutta sama se! Teidän täytyy tulla
alas... Kunhan he vain saavat nähdä teidät!... Kyllä minä puhun
heille ... ja tiedän myöskin, mitä heille on puhuttava.»

Mutta kun kuningas pysyi hievahtamatta paikallansa ja vaikeni unen
painosta, joka alkoi vetää harsonsa noille hirmuisen raukeille
kasvoille, ei kuningatar voinut enää hallita itseänsä:

»Mutta ettekö te ymmärrä, että tässä on kysymyksessä koko teidän
tulevaisuutenne?... Kristian, tällä hetkellä pelaat sinä pois sekä oman
että poikasi kruunun!... Kas niin, tule nyt ... minä pyydän ... minä
tahdon sen.»

Kuningatar oli mainio tuossa voimakkaassa asennossaan ja hänen
säihkyvät silmänsä tenhosivat ihan kuninkaan. Hän hallitsi tämän
pelkällä katseellansa, jolla hän koetti voimistaa puolisonsa, auttoi
hatun hänen päästänsä ja riisui hänen yltänsä tuon viiniltä ja sikarin
sauhulta tuoksahtavan päällystakin. Kuninkaan onnistuikin nousta
raukeille jaloillensa ja astua muutamia horjuvia askelia eteenpäin
kuningattaren avulla, jonka marmorikylmiin käsiin hän tarttui omilla
kuumeisillansa.

Yht'äkkiä tunsi kuningatar hänen sittenkin alkavan vajota permannolle,
jolloin taluttajatar peljästyneenä peräysi taapäin ja tyrkkäsi hänet
voimakkaasti inholla luotansa, niin että hän vaipui pitkällensä
sohvalle. Heittämättä sen koommin silmäystäkään tuohon liikkumattomaksi
mykertyneeseen ja jo kuorsaavaan möhkäleeseen, poistui hän kamarista
kulkien suorana ja puoleksi suljetuin silmin aivan Elyséen ohitse, tätä
kuitenkaan huomaamatta, ja mutisten unissakävijän tajuttomalla,
surullisella äänellä:

"_Alla fine sono stanca de fare i gesti de questo monarcaccio_..."
[Minä olen jo väsynyt tekemään tuonlaisen kuningasrentun liikkeitä...]



V.

J. Tom Lewis, ulkolaisten asioitsija.


Pariisin kaikista luolista ja Ali-Baban salaperäisiä onkaloita
muistuttavista holvirakennuksista, joita suurkaupunki kätkee, on
Lewisin asioitsijatoimisto epäilemättä omituisin ja huvittavin.

Tietysti tunnette te sen, sillä senhän tuntevat kaikki ainakin
ulkoapäin. Se on Royalekadun varrella, Faubourg-Saint-Honorén
puistokadun kulmassa ja siis juuri sillä tiellä, jota kaikki Boulognen
metsään päin aikovaiset tai sieltä tulevat käyttävät; kaikkien huomion
vetää tämä kalliiksi sisustettu alakerros puoleensa jo yksistään upean
porraskäytävänsä, ja korkeiden, kokonaisten akkunainsa kautta, joissa
näemme Europan tunnetuimpain valtakuntain vaakunat kotkinensa,
leopardinensa, ykssarviaisinensa ja muine vaakunatieteen salaperäisestä
kokoelmasta kopituine eläiminensä.

Noin kolmenkymmenen metrin pituudelta eli toisin sanoen koko tuon
puistokatuun verrattavan kadun leveydeltä loistaa Lewisin asioimisto
vähimminkin uteliaan ja katseluhaluisen ohikulkijan silmiin. Jokaisen
täytyy pysähtyä ihmettelemään: »mitähän kaikkea tässä myydään?» Mutta
pikemmin saatte kysyä: »mitä tässä ei myydä?» Sillä kultaisilla
kirjaimilla luemme eräässä akkunaruudussa: »viinejä, liköörejä,
ruokatavaroita, pale-alea, rakia, kiimmel-viinaa, kaviaria, Provencen
kabeljoa», toisessa taas ilmoitetaan: »vanhan- ja uudenaikuisia
huonekaluja, lehtikoristeilla koristettuja tapetteja, Smyrnan ja
Ispahanin mattoja», kolmannessa: »mestarien tauluja, pystykuvia
marmorista tai terrakottasta, koruaseita, mitaleja ja haarniskoita»,
neljännessä: »rahanvaihto- ja diskontto-konttori», viidennessä:
»kirjakauppa kaikenkielistä kirjallisuutta ja kaikkien maiden
sanomalehtiä varten», heti vieressä taas: »myydään ja vuokrataan
metsästysmaita, rannikkoseutuja ja maatiloja» sekä vihdoin lopuksi:
»kaikenlaisia tiedusteluja toimitetaan nopeasti ja hienotuntoisesti.»

Tämä ilmoituskirjoitusten ja loistavien vaakunoiden vilisevä paljous
häiritsi rakennuksen julkipuolta ja esti katselijaa näkemästä
tarkempaan akkunoihin asetettuja tavaroita. Epäselvästi nähdään näissä
muodoltansa ja väriltänsä oudompia pulloja, koristeleikkauksilla
varustettuja tuoleja, tauluja, eläinten nahkoja, kultaraha-pötkyjä ja
paperirahanippuja. Mutta kirjava päävarasto on kuitenkin oikeastaan
n.k. maakerroksessa, jonka ristikkoakkunat ovat kadun tasalla ja joka
tavallansa muistuttaa Lontoon keskikaupungin eli Cityn luotettavia
myymälöitä samalla kun ne ovat yhtä taitavasti ja sirosti järjestetyt
kuin myymäläin akkunat Madeleinen bulevardin varrella. Täällä
maakerroksessa nähdään kaikellaisia tavaroita: rivittäin
viinitynnöreitä, vaatepakkoja, päällekkäin ladottuja arkkuja, kirstuja
ja ruokasäilykelaatikkoja oli kasattu sinne summattoman paljo, jonka
vuoksi se muistutti lähtövalmiin rahtilaivan avonaista ruumaa
sellaisena kuin se kannelta katsoen lastauksen päättyessä näyttää.

Kaikki on siis järjestetty sekä suurten että pienten kalojen pyyntiä
varten ja niin hyvin on haavi Pariisin parhaimpaan väenvirtaukseen
viritetty, että siihen käyvät Seinejoen vähäpätöisimmätkin kalansikiöt.
Jos kuljette siitä ohi noin kolmen aikana iltapäivällä, niin näette sen
olevan väkeä täpöisen täynnä.

Lasiovilla varustetun, korkean ja valoisan portin edessä Royale-kadun
puoleila, jonka yläpuolella näemme puuleikkauksilla koristetun
frontonin, on sisäänkäytävä muoti- ja »uutuus»-osastolle; portin edessä
seisoo talon sotilaallisesti puettu »metsästäjä», joka painaa ovinappia
teidät nähtyänne ja tarjoo ajopeleistä myymälään aikoville
ostajattarille sateenvarjon suojaa, jos tarvis vaatii. Astuttuanne
sisään tulette tavattoman suureen saliin, joka salpa-aitauksilla ja
pienahäkeillä on jaettu useampiin osastoihin eli neliömäisiin,
säännöllisiin »box'eihin». Häikäisevä valo läikkyy vahatuilla
parkettipermannoilla, puuleikkauksilla ja sirojen, kaunismuotoisten
puotipalvelijain moitteettomilla, pitkillä takeilla ja käherretyillä
suortuvilla; viimemainitut ovat kuitenkin ulkolaisten näköisiä ja
puhuvat murtaen ranskaa. Näiden joukossa näette öljypuun karvaisia
kasvoja, suippoja pääkalloja, kapeita, aasialaisia olkapäitä, pitkillä
poskiparroilla varustettuja, sinisilmäisiä amerikalaisia ja
punakkanaamaisia saksalaisia, niin että puhukoonpa ostaja mitä kieltä
tahansa, ymmärtää joku näistä hänen puheensa, sillä asioimistossa
puhutaan kaikkia kieliä, paitse venäjää, joka muuten onkin joutava
taito Pariisissa, koskapa venäläiset puhuvat siellä kaikkia muita
kieliä, paitse omaansa.

Eri osastojen häkkiaukkojen ympärillä kiertää alinomainen ostajain
jono, keveillä tuoleilla istuu matkapukuisia herroja ja naisia
odotellen, astrakanilaiset tai skotlantilaiset päähineet päässä,
pölyviitat tai muut molemmille sukupuolille yhtäläiset, mukavat kaaput
yllä ja matkalaukut käsissä -- sanalla sanoen yleisö on täällä
samanlainen kuin rautatieasemain odotussaleissa; kaikki puhuvat ääneen
ja huitoen niinkuin oudot ihmiset vieraassa maassa tekevät, ja tästä
syntyy sellainen eri kielten surina, ettei sitä osaa juuri verrata
muuhun kuin lintujen seka-ääniseen kuoroon Gèvresin rantasillalla
tavattavissa häkeissä. Olut- ja viinipullon korkit paukkuvat ja
kultarahat helisevät pienillä kassapöydillä. Alinomaa soivat
sähkökellot ja huudetaan puhetorviin. Tuossa läiskäytetään auki kartta
talon kaikista kerroksista, tässä lyödään koetettavan pianon
koskettimia, tuolla seisoo joukko samojeedeja töllistellen ja ääneensä
ihmetellen summattoman suurta valokuvaa j.n.e.

Puotipalvelijat juoksentelevat hymyilevinä ja kiireellisinä toisesta
osastosta toiseen, kysellen milloin hintoja, milloin jonkun henkilön
tai kadun nimeä käydäksensä taas äkkiä juhlallisiksi, kolkoiksi,
välinpitämättömiksi ikäänkuin ei heitä liikuttaisi ollenkaan
minkäänlaiset liikeasiat, kun joku hämmentynyt ja toiselta luukulta
toiselle sysätty poloinen kumartuu heihin päin kuiskataksensa heille
jotakin salaperäistä, jota he eivät voi olla ihmettelemättä.
Harmistuneena siitä, että häntä töllistellään kuin mitäkin vesipatsasta
tai maahan pudonnutta meteoria, voi levottomaksi käynyt ostaja äkkiä
vaatia saada puhutella J. Tom Lewista itseänsä, koska hän epäilemättä
tietää, mistä kysymys on. Mutta ylevästi hymyillen vastataan hänelle
että se ei käy laatuun... Tom Lewisilla on par'aikaa ylhäisiä
vieraita!... Ei hän välitä tuollaisista joutavista asioista kuin teidän
on ... eikä mokomasta pikkuväestä kuin te olette, miesparka!... Mutta
katsokaas tuonne perälle! Ovi avataan juuri ja Tom Lewis itse ilmestyi
hetkeksi kynnykselle majesteetillisempana kuin koko hänen
palvelijakuntansa yhdessä. Tähän vaikutti hänen juhlallinen pyöreä
pönkömahansa ja kalju päänsä, joka kiilsi kuin parkettilattia, hänen
taapäin nojautuva asentonsa, viidentoista askeleen päähän viskaava
katseensa, lyhkäisten käsivarsien käskevät liikkeet ja tuo juhlallinen
ääni, jolla hän -- englanniksi murtaen -- huutaa niin kovaa, että koko
sali kaikuu: »joko tavarat hänen kuninkaalliselle korkeudellensa
Walesin prinssille on lähetetty?» samalla kuin hän vapaalla kädellänsä
pitää kiinni vastaanottohuoneensa ovea osoittaaksensa että tuolla
sisällä olevaa ylhäistä vierasta ei sopinut häiritä millään tekosyyllä.

Meidän tarvinnee tuskin lisätä, ett'ei Walesin prinssi ikinä ollut
käynyt koko asioimistossa eikä hänelle mitään lähetettävää ollut. Mutta
myymälässä sattumalta olevaan väkijoukkoon teki tämän nimen julkinen
mainitseminen vaikutuksensa samoin kuin vastaanottohuoneessa vartovaan
vieraaseen, jolle Tom ulospistäytyessänsä oli sanonut: »anteeksi ...
hetkinen vain ... kysäisen vain pientä asiaa tuolla ulkona.»

Silmänlumeiksi! Yhtä vähän kuin Walesin prinssi kunnioittaa liikettä
käynneillänsä löytyy mitään rakia tai kummelia akkunoihin asetetuissa,
omituisissa pulloissa, englantilaista ja wieniläistä olutta
maakerrokseen sälytetyissä tynnyreissä. Eikä noissa komeissa,
vaakunoilla ja kultauksilla koristetuissa vaunuissa, jotka kirjaimilla
J. T. L. varustettuina nopeasti kiitävät Pariisin hienoimmilla
kaduilla, ole ollenkaan mitään, vaan ovat ne vain »puhveja» Tom Lewisin
liikkeelle ja hoidetaan niitä sillä innolla ja nokkeluudella, joka on
ominainen kaikille Tom Lewisin liikkeen palvelijoille ja kätyreille. Ja
jos joku köyhä raukka, kullanhimon valtaamana, keksisi lyödä akkunan
rikki, jossa näemme kulta- ja paperirahoja, ja ahnaasti kurottaa noihin
aarteihin, niin mitä hän saisi? Pelimarkkoja ja sen kahdenkymmenen
viiden frangin setelin, joka on liimattu kirjepaperista tehdyn
»setelitukon» päällykseksi. Ei mitään akkunoissa, ei mitään
maakerroksessa, ei mitään, ei mitään, ei sitä... Entäs tuo porteri,
jota englantilaiset tuolla juovat? Entäs rahat, jotka tuo venäläinen
ylimys vaihtaa ruplillansa? Entäpä pronssinen pystykuva, joka juuri on
pakattu tätä naista varten Kreikan saaristosta? Hyvä Jumala, asia on
varsin yksinkertainen selittää. Englantilainen olut tuodaan
lähimmäisestä kapakasta; kultarahat rahanvaihtajalta bulevardeilla ja
pystykuva taidekauppiaalta Quatre-Septembren kadun varrella. Kaikki
toimitetaan muutamassa tuokiossa parin kolmen hankkijan avulla, jotka
maakerroksen huoneustossa odottavat käskyjä puhetorvien kautta.
Kaupungille pujahtavat nämä lähimäisen talon pihan kautta, palaavat
muutamien minuuttien kuluttua takaisin, kiiruhtavat rappusia yläkertaan
varaten sievästi koristeltuihin kristallinupulla päättyviin käsipuihin,
ja silmänräpäyksessä on vaadittu esine taatusti pakattu ja varustettu
alkukirjaimilla J. T. L. Elkääkä suinkaan ujostelko lähettää tavaraa
takaisin, jos se ei teitä miellytä. Se vaihdetaan tuokiossa. »Tavaramme
ovat hyvin lajiteltuja.» Tosin saatte täällä maksaa pari kolme kertaa
kalliimmin kuin muualla missään. Mutta onhan kuitenkin parempi saada ne
täältä kuin juosta kyselemässä myymälöistä, joissa kukaan ei ymmärrä
puhettanne, vaikka ilmoituksessa luetaankin »english spoken»
(puhutaan englantia) tai »man spricht deutsch» (puhutaan saksaa).
Bulevardimyymälöissä ei puijattava ja piiritetty ulkolainen saa koskaan
muuta kuin tähteitä kotelojen pohjalta, hylkytavaraa tai vanhanmuotisia
ja pilautuneita esineitä, jotka pitkät ajat ovat olleet akkunoissa
päivän ja pölyn raiskattavina. Voi noita pariisilaisia kauppiaita!
Toisinaan ollaan matelevaisen kohteliaita, toisinaan taas röyhkeitä
kuin mitkäkin!... Ei, niiden kanssa eivät ulkolaiset enää tahdo olla
tekemisissä. Nämä ovat vihdoinkin kyllästyneet siihen, että heitä noin
julkeasti nyljetään, eikä ainoastaan myymälöissä, vaan hotellissa,
missä he asuvat, ravintolassa, missä he syövät, ajurein käsissä
kadulla ja välittäväin piletinmyyjäin luukuilla, joissa heidät
petkutetaan haukottelemaan tyhjissä teattereissa. Lewisin kekseliäässä
ulkolaistoimistossa, missä saatte kaikki mitä vain haluatte, voitte
ainakin luottaa siihen, ett'ei teitä petetä, sillä J. Tom Lewis on
englantilainen ja englantilaisten luotettavuus kauppa-asioissa on
tunnettu molemmissa maanosissa.

Ja englantilainen J. Tom Lewis olikin, siinä määrässä kuin koskaan on
ollut luvallista olla, englantilainen kvekarikenkiensä leveistä päistä
alkaen pitkään takkiinsa ja viheriäruutuisiin housuihinsa ja
kapealaitaiseen, pyramidinmuotoiseen hattuunsa saakka, jonka alta
paistoi hänen punakka ja sävyisä naamansa. Englantilainen rehellisyys
näkyi jo pihvipaisteilla rakennetusta, paksusta ihonahasta, korviin
saakka levenneestä suusta, vaaleanpunaisista, pitkistä ja pehmeistä
poskiparroista, joista toinen oli kulunut lyhemmäksi alituisesta
hypistelemisestä jonkun selkkauksen sattuessa; se näkyi myöskin hänen
lyhyistä käsistänsä, punakarvaisista, sormuksilla koristelluista
sormistansa. Rehelliseltä näytti katsekin suurten, kultakehyksisten
silmälasien läpi, rehelliseltä vielä silloinkin, kun J. Tom Lewis
sattui valhettelemaan -- mikä muuten voi tapahtua parhaimmallekin --
jolloin hänen silmäteränsä pyörivät hermostuneesti kuin pienet,
gyroskopin perspektivissä kiihtyvät pyörät. [Gyroskopi on kone, joka
näyttää maan pyörimisen napansa ympäri. Suoment. muist.]

J. Tom Lewisin englantilaisen leiman täydensi hänen lontoolaiset
kiessinsä eli »cabinsa», joka oli ensimäinen laatuansa Pariisissa; se
olikin tämän omituisen ilmiön luonnollinen kuori kuin näkinkenkä. Jos
sattui joku sotkuisempi asia, joita liikealalla ei voi välttää ja
joissa ihminen tuntee itsensä ahdistuneeksi ja alakuloiseksi, niin oli
Tomin tapa sanoa: »minäpä lähden ajelemaan cabillani, niin keksin
jonkun varman keinon.» Ja tässä istuessansa hän harkitsee, miettii ja
punnitsee asian pariisilaisten katsellessa tuota matalien pyörien
päälle asetetussa, läpinäkyvässä kotelossansa kiitävää miestä, joka
alinomaan tiukasti punoo oikeanpuolista poskipartaansa. Tässä
»cabissansa» mietti Tom parhaimmat liikekeinottelunsa keisarikauden
loppuaikoina. Oi, noita hyviä aikoja! Pariisi vilisi ulkolaisia, eikä
ainoastaan läpimatkustavia, vaan tänne asettuneita pohattoja, jotka
toivat tarumaisia rahasummia haluten rakastella ja mässätä.

Silloin asuivat täällä turkkilainen Hussein-Bey ja Mehemed pasha
Egyptistä, kaksi kuuluisaa fezi-herraa Boulognen metsälammikon
rannoilta, samoin ruhtinatar Verkatshev, joka heitti kaikki
Uralivuorten rikkaudet bulevardi Malesherbesin varrella sijaitsevan
asuntonsa neljästätoista akkunasta, ja amerikalainen Bergson, jolta
Pariisi nieli kaikki ne äärettömät summat, jotka petroleumiöljylähteet
hänelle tuottivat.

Ja entäs kaikki nuo eriväriset, itä-intialaiset ruhtinaat, joita saapui
laivoilla, kelta-, ruskea- ja punaihoisia ylimyksiä, jotka rehentelivät
kävelypaikoilla ja teattereissa ja joilla näytti olevan erityinen kiire
menettää ja hurvitella rahansa ikäänkuin olisivat he aavistaneet, että
tuon suuren ja touhuavan ravintolan eli maailmankaupungin varastot
olivat tyhjennettävät, ennen kuin kauhea räjähdys ehti rikkoa sen
katot, seinät ja akkunat.

Huomatkaamme, että Tom Lewis oli kaikkien näiden huvitusten välttämätön
välittäjä ja että hän soukensi jok'ikisen kultarahan, minkä nämä
itsellensä vaihtoivat. Paitse näitä ulkolaisia liikeystäviä oli hänellä
useita pariisilaisiakin ystäviä, jotka elivät kallista elämää,
rakastivat harvinaista metsänriistaa, metsästelivät mielellänsä
luvattomilla mailla ja kääntyivät Tom Lewisin puoleen pitäen tätä
hienoimpana, taitavimpana ja luotettavimpana auttajana, sillä hänen
englantilais-ranskalainen sekamelskansa ja vaikeatajuinen puhetapansa
säilyttivät parhaiten heidän salaisuutensa. Melkein kaikki
häväistysjutut keisarikauden lopulla kävivät sinettimerkillä J. T. L.
Juuri Tom Lewisin nimessä tilattiin aina suljettu aitio n:o 9 Opera
Comiquessa, missä paronitar Mills joka ilta istui tuntikauden
kuuntelemassa tenori-rakastajaansa, jonka hikinen ja lyijyvedelle
haiseva nenäliina kerran erehdyksestä joutui hänen hameensa pitsien
sekaan. Tom Lewisin nimessä vuokrasivat veljekset Sismondo -- samaa
naista varten -- tuon tunnetun pikku palatsin Clichyn bulevardin
varrella, veljesten ja pankkirikumppanusten, jotka eivät koskaan
voineet yht'aikaa poistua konttorista, tietämättä mitään toisistansa,
vaikka kumpikin sai maksaa puolet vuokrasummasta. Asioimiston sen
aikuiset konttorikirjat kertovatkin kauniita romaneja muutamilla
riveillä:

»Kahdella sisäänkäytävällä varustettu asuntorakennus Saint-Cloudin
tiellä. -- Vuokra, huonekalusto ja hyvitys omistajalle» ... tekee ...
niin ja niin paljo.

Alempana luettiin:

»Kenraalin välitys hyvitetään» ... sillä ja sillä summalla. Toisessa
paikassa taas:

»Maatalo Petit-Valtinin luona, lähellä Plombièresia. -- Puutarha,
vaunuvaja, kaksi sisäänkäytävää, hyvitys entiselle vuokralaiselle, joka
suostuu heti muuttamaan pois, tekee...»

Ja aina sama lisäys: »kenraalin vaivannäkö tekee» ... sen ja sen
summan. Tämä kenraali mainitaan lukemattomissa asioimiston laskuissa.

Jos Tom silloin ansaitsikin paljo rahaa, niin menetti hän myös paljo,
ell'ei juuri peliin, hevosiin ja naisiin, niin muiden hullujen ja
lapsellisten oikkujen tyydyttämiseksi, hurjan mielikuvituksen
kujeellisimpien keksintöjen toteuttamiseksi, sillä tie unelmasta
toteutukseen oli hänen aivoissansa kovin lyhyt. Kerran halusi hän
akasia-kujannetta maatalonsa kulkutien varteen. Kun nämä puut ovat
kovin hidaskasvuisia, niin ei tuota Tomin päähänpistoa voitu heti
toteuttaa muuten kuin hankkimalla täys-kasvaneita puita; sen vuoksi
kulki pitkä jono suuria kuormakärryjä viikkokauden pitkin Seinen
alastonta ja ainoastaan tehtaanpiipuilla koristettua rantaa kuljettaen
yksitellen noita kauniita puita, joiden vihreät latvat kärryjen
liikkeestä häilyvine oksinensa heittivät väräjäviä varjojansa veden
pinnalle. Englantilaisten pörssiylimysten tapaa noudattaen asui Tom
Lewis kaupungin ulkopuolella olevalla maatilallansa koko vuoden;
maatalo oli alussa muuten ainoastaan pieni, yksikerroksinen ja vinnillä
varustettu rakennus, mutta komistui vähitellen suuremmoiseksi ja vaati
vuosittain hirmuisia kustannuksia. Sikäli kuin asiat laajenivat ja
menestyivät laajentui maatilakin, toinen rakennus ostettiin lisää
toisensa jälkeen, erityinen puisto istutettiin uusille tiluksille,
joita pian taas lisättiin ostoilla puistosta alkavia peltoviljelyksiä
varten. Koko maatila sai hänen personallista kauneusaistiansa,
turhamielisyyttänsä ja englantilaista taipumustansa liioitteluun, johon
sekausi myöskin poroporvarillisuutta ja taiteellisia haaveita.
Oikeastaan oli talo rakennettu tavalliseen tyyliin ja niin että
jäljestä päin koroitettujen lisäkerrosten päälle oli tehty
marmorikäsipuilla ja nurkissa götiläisillä torneilla varustettu
tasakatto italialaiseen tyyliin. Tältä tasakatolta vei silta
toiseen sveitsiläistyyliseen, parvekkeilla, puuveistoksilla ja
murattiköynnöksillä koristeltuun rakennukseen, joka oli tiilimuureiksi
laastittu; muuten oli rakennus runsaasti koristeltu pikku torneilla,
hammasharjanteilla, tuuliviireillä y.m. Puistossa taas vilisi
paviljonkeja, näköalatorneja, kasvihuoneita ja vesisäiliöitä, joita
paitse vesinostolaitosta varten rakennetun suuren ja tumman
linnoituksen yllä kohosi tuulimylly, jonka ohuet, heikommallekin
tuulenpuuskalle alttiit siivet alinomaa läiskyivät ilkeästi vikisten
pyöriessänsä.

Sillä kapealla kaistaleella, jota myöten Pariisin laiteita kiertelevät
junat kulkevat, näette rautatievaunujen akkunasta joukon omituisia
huviloita vilisevän ohitsenne harhanäkyinä ja haavekuvina, jotka
alkuaan olivat syntyneet jonkun kauppiaan vallattomissa ja sekavissa
aivoissa. Näiden joukossa oli yksi, joka kilpaili Tom Lewisin huvilan
kanssa: sen omistaja oli Lewisin naapuri Spricht, tunnettu naisräätäli
Spricht. Hänkin oleskeli Pariisissa ainoastaan sen aikaa, minkä
liikeasiat välttämättä vaativat s.o. kolme tuntia ehtoopäivällä,
jolloin hän suuressa huoneistossansa bulevardilla vastaanotti
pukuasioista neuvottelevia liikeystäviänsä palataksensa heti sen
jälkeen takaisin Courbevoieen. Salaperäiset syyt tähän syrjään
vetäytymiseen kävivät esille siitä kirjekokoelmasta, jonka tämä
kaikkein naisten »rakas» tai »kallis» hra Spricht säilytti lyonilaisten
tehtaittensa silkkikangas-näytteiden seassa laatikoissansa; tämä
huolellisella käsialalla ja suurkaupungin hienoimmin hansikoiduilla
kätösillä hoidettu kirjeenvaihto osoitti selvästi onnellisella
naisräätälillä olevan hyviä tuttavuuksia, joiden laatu kuitenkin
katkaisee kaikki suhteet hänen ja toisten ammattiveljien välillä.
Täällä maalla elääkin hän vallan yksin lukuunottamatta muutamia köyhiä
omaisia, joita hänelläkin nousukkaana oli ja jotka täällä vapaasti
nauttivat hänen sukulaisrakkaudestansa. Ainoa huvitus hänen
maalaiselämässänsä, joka muistutti eläkkeelle asetetun teloittajan
vanhuuden lepoa, oli kilpailu naapurin J. Tom Lewisin kanssa; toisiansa
kohtaan tunsivat nämä naapurukset muuten ylenkatsetta ja vihaa
tietämättä oikein syytä tähän poistamattomaan epäsopuun.

Kun Spricht rakentaa jonkun tornin -- Spricht on saksalainen ja
rakastaa kaikkea romantista, kuten keskiaikaisia linnoja, torneja ja
raunioita -- niin rakentaa Tom Lewis jonkun lasiverannan. Kun Tom
revittää maahan jonkun muurin, tekee Spricht samoin kaikille
aituuksillensa. Kerran rakensi Tom sivupaviljongin, joka riisti
Sprichtiltä näköalan St. Cloudiin päin. Heti paikalla kohotti Spricht
saman verran kyyhkyslakkansa yläosaa. Tom vastasi koroittamalla koko
asuntorakennustansa lisäkerroksella. Spricht ei sillä ollut nolattu.
Molemmat jatkoivat talojensa asteittaista koroittamista hankkien lisää
työväkeä ja tiiliä, kunnes myrsky eräänä yönä vaivatta kaatoi kumoon
kummankin omistamat rakennukset, jotka olivat liian huonokuntoista
tekoa. Toisen kerran iaas oli Spricht tuonut Italiasta palatessa
mukanansa oikean venetialaisen gondolivenheen, joka sai sijansa sitä
varten kartanon läheisyyteen tehdyssä venhevajassa. Viikkoa myöhemmin
kuului ankara puhkutus Tomin puolelta ja savua tupruttava höyryalus
lähti liikkeelle hänen laiturinsa nenästä piesten potkureillansa veteen
heijastuvia kartanon kattoja, torneja ja hammasharjannetta.

Tällaista loistoa ylläpitämään tarvittiin juuri keisarikauden
liike-aika; mutta se ei, sen pahempi, ijäinen ollut, vaan loisti ja
hävisi. Sota, piiritys ja ulkolaisten poistuminen aikaansai mahdottomia
vaurioita molemmille kauppiaille. Olletikin kärsi Tom Lewis siitä;
saksalainen sotaväki hävitti hänen maakartanonsa, jota vastoin Spricht
säästyi kaikilta onnettomuuksilta. Rauhanteon jälkeen jatkui kilpailu
naapurusten välillä sentään edelleen, vaikka heidän varallisuutensa ei
enää ollutkaan yhtä suuri. Naisräätäli voitti liikeystävänsä takaisin,
mutta Tomin rikastuttajat olivat ainaiseksi hävinneet. Kukaan ei juuri
välittänyt enää Tomin »nopeudella ja vaiteliaalla hienotunteisuudella
toimitetuista tiedusteluista» eikä tuota salaperäistä kenraalia enää
nähty asioimistossa nostamassa epäiltäviä osinkojansa. Muut olisivat
Lewisin sijassa jo supistaneet menopuolta. Mutta tällä peevelin
miehellä oli voittamaton tottumus menettää paljo ja näyttipä siltä kuin
ei hän olisi voinut pitää rahoja kädessänsä.

Ja sitä paitse oli Spricht yllyttämässä, vaikka hän sotatapahtumain
jälkeen olikin synkkä kuin maailman lopun ennustus ja rakennutti
puistonsa perälle Pariisin kaupungintalon tulipalossa mustuneita
muureja jäljittelevän raunion. Sunnuntai-illoin valaistiin tämä torni
bengalitulella ja kaikki Sprichtiläiset kertyivät vaikeroimaan sen
ympärille. Se vasta synkkää oli! J. Tom Lewis taas, joka vihasta
kilpailijaansa kohtaan oli liittynyt tasavaltalaisiin, juhli
uudesta syntyneen Ranskan kunniaksi toimeenpanemalla kilpa-ajoja,
kilpapurjehduksia ja ruusukuningatarten seppelöimisjuhlallisuuksia.
Erästä tällaista tilaisuutta varten noudatti hän muutamana suviehtoona
iloisen mielialansa puuskauksessa soittokunnan Elyséen kentiltä, missä
par'aikaa oli konttoritunti, kotiinsa Courbevoieen, minne se saapui
hänen laivallansa täysissä purjeissa ja iloisesti matkalla soitellen.

Tämä elämä kartutti Tomin velkoja, mutta englantilainenpa ei näistä
välittänyt. Kukaan ei ymmärtänyt paremmin, juhlallisemmin ja
hävyttömämmin vaimentaa ärtyviä velkojia kuin hän. -- Ei edes
asioimiston hyvin opetetut kauppapalvelutkaan voineet uteliaammin
tutkia heille lähetettyjä laskuja kuin Tom, joka sitten viskasi ne
ylevällä kädenliikkeellä laatikkoon. Kukaan ei ollut niin nokkela kuin
hän keksimään maksuhetkellä verukkeita ajan voittamiseksi. Juuri ajan
voittaminen oli Tom Lewisin menettelyn tarkoitus, sillä hän toivoi
yhäti jotakin tuottavaa tilausta, jotakin »suurta kaappausta» niinkuin
sitä »rahajoutolaisten» kuvakielellä nimitetään. Mutta turhaan
valjastutti hän »cabinsa» eteen ja ajeli avoimin silmin ja suu
ammollansa ympäri Pariisin katuja vainuten ja vakoillen kenen hän
kitaansa niellä voisi: vuodet vierivät, eikä tuota onnen potkausta
kuulunut.

Kun asioimisto eräänä iltana surisi väkeä täynnä tuli pääluukulle eräs
pitkä, velton ja ylhäisen näköinen nuori mies, jonka katse oli
ivallinen, kasvot kalpeat ja vähän turvonneet ja ohuet viikset sirosti
kierretyt. Hän tahtoi puhutella Tom Lewista. Erehtyen ylvään kysyjän
tarkoituksesta luuli kauppapalvelija häntä joksikin saamamieheksi,
koska hän esiytyi niin mahtavasti, ja koetti vuorostansa vääntää
kasvonsa niin ylenkatseelliseen hymyyn kuin mahdollista. Mutta
terävällä äänellä, jonka nenäsointu vaikutti melkein hävyttömästi,
käski herrasmies silloin »mokoman pöyhön» heti paikalla rientää
ilmoittamaan isännällensä, että Illyrian kuningas halusi puhutella
häntä. »Ooh! anteeksi, sire...» Sisällä olevan, eri kansallisuuksiin
kuuluvan väkijoukon keskuudessa syntyi huomattava uteliaisuus nähdä
Ragusan sankari. Kaikista avonaisista osastoista syöksi parvi
liikeapulaisia saattamaan hänen majesteettiansa Tom Lewisin luo; tämä
ei ollut vielä saapunut, mutta tuokiossa täytyi hänen olla täällä.

Tämä oli ensimäinen kerta, kun Kristian itse kunnioitti asioimistoa
käynnillänsä. Muuten oli näet herttua de Rosen toimittanut pikku
hovitalouden kaikki asiat. Mutta tällä kertaa oli kysymys niin
tuttavallista ja arkaluontoista laatua, ettei kuningas uskaltanut uskoa
sitä edes hidasveriselle ja vaiteliaalle ajutantillensakaan... Hän
aikoi vuokrata pienen huoneiston erästä sirkusratsastajatarta varten,
jonka hän oli koroittanut Amy Fératin sijalle, ja tarvitsi kalustetun
asunnon, palvelijat, tallin ja helpon sisäänpääsyn -- kaikki
vuorokauden kuluessa. Kysymys oli siis voimanponnistus, josta
ainoastaan Lewisin asioimisto voi kunnialla suoriutua.

Odotussalissa oli ainoastaan pari nahalla päällystettyä nojatuolia,
kapea kaasu-uuni, jonka hiljainen tuli näyttää heittävän heijastuksensa
loitompaa, sinisellä pöytäliinalla peitetty pieni pöytä ja sillä
Bottinin osoitekalenteri. Toinen puolisko huoneesta, joka oli eristetty
korkealla ristikkoseinällä ja sinisillä verhoilla, oli kalustettu
pulpetilla, jolla hiekkarasiain, viivottimien, kääntöveitsien
ja kynänpyyhkeiden vieressä oli kirjahylly samankokoisine,
viheriäkantisine konttorikirjoinensa, jotka seisoivat siinä
säännöllisessä rivissä kuin preussilaiset sotilaat paraatissa. Tässä
pikku huoneessa vallitseva järjestys ja huonekaluston siisteys tuotti
kaikkea kunniaa tilapäisesti poissaolevalle, vanhalle kasörille, joka
täällä vietti pelonalaiset päivänsä.

Kuningas istuutui odottelemaan ja venyttelihe turkki yllä nojatuolissa,
nenä pystyssä taivastellen korkeuteen, kun hän äkkiä kuuli kynän
rapinaa väliseinän takaa. Joku oli siis tullut pulpetin ääreen muita
teitä, sillä myymälöihin vievä ovi ei ollut käynyt eikä esiripun
tapaisiin oviverhoihin oltu koskettu. Konttoripulpetti näytti varta
vasten tehdyn vanhaa harmaapäätä kasöriä varten, mutta ... kas,
siellähän istui ihanin nainen, joka koskaan on konttorikirjoja
selaillut. Kristian ei voinut olla äännähtämättä hämmästyksestä,
jolloin nainen samassa katsahti ylös työstänsä suloisella ja hitaalla
silmäyksellä. Koko huone näytti iloisemmalta tuon katseen kirkkaasti
tuikkivassa valossa, ja nainen sanoi hieman väräjävää soittoa
muistuttavalla äänellänsä: »Anteeksi, sire, että mieheni odotuttaa
itseänsä näin kauvan!...»

Mieheni! Tom Lewis hänen puolisonsa! Sellainen aviomies tuolla
suloisella, kalpealla ja hienopiirteisellä naisella, jonka kauniit ja
täyteläiset muodot muistuttivat tanagralaista pystykuvaa!... Kuinka oli
hän joutunut tänne yksinäiseen häkkiin selailemaan noita paksuja
konttorikirjoja, joiden valkeat lehdet näyttivät lainanneen värinsä
naisen kalpeilta poskilta?... Eihän hänen ohuet sormensa jaksaneet
käännellä kirjan lehtiäkään, saatikka...! Täällä täytyi siis tuon
poloisen istua yksin, kun ulkona paistoi ihana helmikuun päivä,
heloitti pitkin bulevardeja, jotka vilisivät vilkkaita sulottaria,
siroja pukuja ja hymyileviä kävelijöitä. Nämä tunteet liikkuivat
kuninkaan mielessä, kun hän naista lähestyen sanoi tälle pienen
kohteliaisuuden; mutta enempää puhua hän ei voinut, sillä sydän löi
niin ankarasti hänen povessansa, jossa syttyi niin raju ja voimakas
kiihko omistaa tuo nainen, ettei tuo hemmoiteltu ja voipunut lapsi
muistanut koskaan ennen moista tunteneensa. Tuo kahdenkymmenen viiden
tai korkeintaan kolmenkymmenen vuotias nainen oli näet hänelle vallan
uusi tyyppi, joka täydellisesti erosi pikku Colette de Rosenin
vallattomasta olennosta, Amy Férat'in julkeasta käytöksestä,
maalatuista ruusuista ja rohkeista silmäyksistä samoin kuin
kuningattarenkin vaivaavasta juhlallisuudesta ja surullisesta
ylhäisyydestä. Ei mitään veikeilyä, ei julkeutta, ei hillittyä ylpeyttä
eikä rahtuakaan niistä ikävistä ominaisuuksista, joita hän oli tavannut
ylhäisemmässä seuraelämässä ja hienomman »puolimaailman» keskuudessa.
Tuo ihana olento oli rauhallisen ja kotoisen näköinen; välkkyvän
mustasta, sileäksi kammatusta tukasta ja vaatimattomasta
violettivärisestä villahameesta päättäen olisi jokainen otaksunut hänen
olevan tavallisen myymäläneidin, ellei hänen korvissansa olisi
säteillyt suuret jalokiviset korvarenkaat. Sellaisena kuin hän nyt
istui tuossa pulpettinsa ääressä näytti hän luostariristikon takana
istuvalta karmelitalaisnunnalta taikka joltakin itämaiselta
orjattarelta, joka anojan katsannolla tähystelee kullatulta
parvekkeeltansa. Orjatarta muistuttivat hänen alistuvainen katseensa ja
nöyrä asentonsa samalla kuin tuo hiusmarrolta bernsteinin karvainen
ihoväri, suoraviivaiset kulmakarvat ja hieman avonainen suu taas
vihjaili aasialaista syntyperää. Häntä katsellessa muisti Kristian
hänen kaljupäisen ja apinamaisen aviopuolisonsa. Kuinka oli tuollainen
nainen joutunut mokoman ivakuvan valtaan? Sehän oli ilmeinen varkaus ja
julkein hävyttömyys!

Suloisella äänellänsä jatkoi nainen anteeksipyyntöjänsä:

»Sangen ikävää... Tom ei tule... Mutta jos teidän majesteettinne
suvaitsisi sanoa minulle asian, joka tuottaa meille kunnian ... ehkä
voisin minä...»

Kuningas punastui hieman häveten asiaansa. Kuinka voisi hän noin
avomielisen näköiselle naiselle ilmaista arveluttavan huoneiston
vuokra-asiansa?

Mutta nainen kehoitti häntä yhä hymyillen:

»Teidän majesteettinne voi olla huoletta ... minä hoidan asioimiston
kaiken kirjanpidon.»

Hänen merkityksensä talossa näkyikin selvään: joka hetki ilmestyi joku
konttoristi sen »häränsilmän» aukolle, joka välitti puhelua kasörin
pulpetin ja asioimishuoneistojen kanssa, ja selitti kuiskaamalla mitä
kummallisimpia tilauksia.

»Täällä on asiamies, joka kysyy rva Karitidesin flygelipianoa... Se
mies hôtel de Bristolista on taas täällä» j.n.e.

Hän näytti olevan täydellisesti perehtynyt talon liikeasioihin ja
vastaili mitä erilaatuisimpiin kysymyksiin, niin että kuningas alkoi
vihdoin kummastella olikohan tämä eterinen »puoti-enkeli» ehkä perillä
englantilaisen kaikista salakujeista ja vehkeistä.

»Ei, rva Lewis, asiani ei ole niin kiireellistä laatua ... taikka
oikeammin, sillä ei enää ole niin kiire... Tämän tunnin kuluessa ovat
mielipiteeni melkoisesti muuttuneet...»

Tämän sopersi hän ristikkoon nojautuen ja liikutettuna, mutta enempää
ei hän saanut sanotuksi, sillä hän soimasi rohkeuttansa tämän hiljaisen
ja toimeliaan naisen suhteen, jonka pitkät silmäripset melkein
koskettivat kirjan lehtiä, kun hän antoi kynän lentää säännöllisiä
riviä myöten. Oi, kuinka mielellänsä kuningas olisi vapauttanut hänet
vankeudestansa, temmannut hänet syliinsä ja vienyt kauvas pois
viihdyttäen häntä hellillä kuiskeilla niinkuin pikku lapsia
viihdytetään! Houkutus kävi niin voimakkaaksi, että hänen täytyi paeta
ja äkkiä sanoa jäähyväiset näkemättä vilahdustakaan J. Tom Lewis'ista.

Ilta hämärtyi usvaisena ja kolkkona. Vaikka kuningas muuten oli
viluinen, ei hän sitä tällä kertaa muistanutkaan, vaan lähetti pois
vaununsa ja lähti jalkaisin kävelemään suurelle klubille niitä leveitä
katuja pitkin, jotka johtavat Madeleinen bulevardilta Vendôme-torille.
Hän tunsi itsensä niin innostuneeksi ja iloiseksi, että hänen täytyi
puhua ääneen itseksensä ... tuossa kun hän käveli kiharat valahtaneina
silmille, joiden edessä liekit näyttivät karkeloivan.

Joskus lienette kai tekin tavanneet kadulla noita ylenpalttisen
onnellisia ihmisiä, jotka kävelevät kevein askelin ja pää pystyssä ja
sivu mennessänsä melkein heittävät fosforia puvullenne. Tällainen
onnellinen mielentila oli Kristianilla vielä klubille tullessakin,
vaikka nuo suuret salongit muuten olivat kolkon tyhjiä, sillä
toistaiseksi oli tänne kokoutunut ainoastaan muutamia. Kaikki täällä
näytti vielä niin epämääräiseltä ja kuolleelta ja kaikkialla
väikkyi alakuloisuuden varjo, joka on niin ominainen tällaisille
puolijulkisille huvihuoneistoille, joissa ei ketään asu ja joilta sen
vuoksi puuttuu kaikkea kodikkaisuutta.

Lamput tuotiin juuri sytytettyinä paikoillensa. Hiljaisuutta häiritsi
silloin tällöin jonkun biljardipelin norsunluisten pallojen kalke
ilmoittaen, että muutamat välinpitämättömät olivat jo alkaneet pelinsä,
tuolla kuului joku iltalehden lukija lyövän auki sanomalehtensä,
suuressa salongissa taas kuorsasi joku sohvalla kaikessa rauhassa,
kunnes hän heräsi kuninkaan saapuessa, ojenteli kauvan laihtuneita
käsivarsiansa haukotellen hampaattomalla suullansa ja kysyen raukealla
äänellä:

»Mässätäänkös tänä iltana vai --?»

Kristian huudahti ilosta sanoen:

»Ah, teitä minä juuri etsin, prinssi...»

Haukottelija oli Axelin prinssi, tutulta nimeltänsä »Kukonpyrstö», joka
kymmenisen vuotta oli vetelehtinyt Pariisin katukäytävillä, tunsi ne
alusta loppuun, pitkin ja poikki, Tortonin rappusilta aina Seinejokeen
asti, ja voi siis epäilemättä antaa kuninkaalle ne tiedot, joita tämä
nyt halusi. Kristian tunsi muuten luotettavimman keinon saada hänet
puhetuulelle ja keventää tuota raskautettua sielua, joka huokaili
sitehissänsä ja kahleissansa saamatta niitä auki viineillä yhtä vähän
kuin ne käydessänsä jaksavat räjäyttää auki raskaita, rautavanteilla
kiristettyjä tynnyrejänsä: hän ehdotti korttipeliä. Samoin kuin
Molièren sankarittaret elpyivät eloon löyhyttimen saatuansa virkosi
Axelin prinssikin hilpeäksi vasta korttipakan ääressä. Suistunut
majesteetti ja epäsuosioon joutunut kruununperillinen alkoivat siis jo
ennen päivällisiä pelata »bezigueä», joka parhaiten sopii »kumipäille»,
sillä se ei henkisesti rasita ketään, mutta antaa taitamattomalle
pelaajalle tilaisuuden menettää suurimmankin omaisuuden.

»Tom Lewis on siis naimisissa?» kysyi Kristian välinpitämättömän
näköisenä, sekoittaen kortit ja jakaen. Prinssi tuijotti häneen
ilmeettömillä punareunaisilla silmillänsä:

»Ettekö te sitä ole ennen tiennyt?»

»En ... kuka hänen vaimonsa on?»

»Señora Leemans, eräs kuuluisuus, joka...»

Kuningas vavahti Señora-nimen kuullessansa ja kysyi:

»Hän on siis juutalainen?...»

»Luultavasti...»

Seurasi lyhyt vaitiolo. Tarvittiin todellakin Señoran tekemä voimakas
vaikutus, hänen soikeat, himmeät ja itämaisesti kauniit kasvonsa,
säteilevät ja viehkeät silmänsä, sileä tukkansa kukistamaan sitä
ennakkoluuloa, jota kuninkaalla slavilaisena ja katolilaisena oli ollut
juutalaisia kohtaan aina lapsuudesta saakka, jolloin hän oli kuullut
tämän rodun rosvouksista ja pirullisista ilkitöistä Illyriassa. Hän
jatkoi tiedustelujansa.

Onnettomuudeksi menetti prinssi pelissä, jonka vuoksi hän kiintyi
siihen kokonaan ja murisi harmistuneena pitkään kellertävään partaansa:

»Mutta tosiaankin!... Minä typerryn, minä ... minä typerryn...»

Mahdotonta oli saada häntä sen koommin juttelemaan.

»Sepä hyvä! ... tuolla tulee Wattelet... Tulehan tänne, Wattelet!»
huudahti kuningas pitkälle herrasmiehelle, joka juuri tuli sisään
rattoisana ja meluavasti sääriänsä oikoen kuin mikäkin koiran pentu.

Wattelet oli Suuren klubin ja hienoston suosima taidemaalaaja, joka
kaukaa katsoen näytti jotenkin pulskalta, mutta jonka kasvoissa
lähemmältä tarkastaessa näkyi rasittavain elämäntapojen liian selvät
jäljet. Hän oli uusiaikaisen taiteilijan perikuva, joka ei juuri ollut
heinäkuun monarkian (1830) loistavien esikuvain mukainen. Ollen
puvussansa ja tukkansa hoidossa erittäin huolellinen seurusteli hän
ahkerasti salongeissa ja teatteripiireissä, joissa hän oli menettänyt
ulkonaiset ammattityypilliset ominaisuutensa ja esiytyi hoikkana ja
ryhdikkäänä kuin moitteettomin maailmanmies. Hänen puhetavassansa ja
äänessänsä oli jotakin salonkimaista huolettomuutta, ja suun muoto
todisti veltostunutta leikinlaskijaa. Kerran oli hänelle uskottu
klubin ruokasalin koristaminen ja silloin osasi hän esiytyä niin
miellyttävästi ja osavasti kaikkien jäsenten kanssa, että hän
pian kodistui talossa, järjesti klubin erityishuvit ja suuret
juhlallisuudet, jotka ennen olivat olleet kovin yksitoikkoisia, mutta
joihin hän omituisella mielikuvituksellansa ja kaikkiin seurapiireihin
tottuneella käytöksellänsä loi uutta elämää. Kaikkialta kuului: »Rakas
hra Wattelet ... hyvä hra Wattelet...» Kaikki häntä tarvitsivat. Hän
oli hyvä tuttava kaikkien klubin jäsenten, heidän vaimojensa ja
rakastajattariensa kanssa. Kerran piirusti hän kortin selkäpuolelle
mallin herttuatar de W:n puvulle lähettilästanssijaisia varten ja
toisen kerran hän taas piirsi herttuan pienen vesirotan nti Alziren
vaaleanpunaisen tanssijatarpuvun nurealle puolelle.

Torstaisin vastaanotti hän atelierissansa ylhäiset tuttavansa, joita
miellytti täällä vallitseva vapaus, luontevuus ja puheliaisuus samoin
kuin tapettien, kokoelmain ja kiilloitettujen huonekalujen
värähtelevät, vienot värit, mutta enin huvitti heitä tietysti katsella
hänen taulujansa, joiden tekotapa selvästi muistutti tekijää: se oli
sievä, vaan samalla hieman julkea. Hänen nais-muotokuvansa olivat
enimmäksensä suoritetut pariisilaisella veikeydellä: iho kaunistettu,
tukka vallattomasti laitettu ja puku loistava, kallisarvoinen,
monivärinen, »puhvitettu» ja laahuksella varustettu, jonka vuoksi
Spricht kerran sanoikin nousukaskauppiaan alentuvaisella ylpeydellä
maalaajalle itsellensä:

»Tuo nuori mies on ainoa, joka osaa oikein maalata naiset, jotka käyvät
minun tekemissäni puvuissa!»

Kuningas oli tuskin ehtinyt sanoa sanaakaan, kun Wattelet alkoi nauraa:

»Monseigneur tarkoittaa siis pikku Señoraa...»

»Tunnetko hänet?»

»Perinpohjaisesti.»

»No, annas kuulua!...»

Sillä välin kuin peli jatkui edelleen, istahti Wattelet kahareisin
tuolille, sangen mielissänsä kahden niin ylhäisen herran
tuttavallisuudesta, ojentausi mukavaan asentoon, yskäsi ja alkoi
äänellä, joka muistutti jonkun markkinakojun taideselittäjää:

»Señora Leemans on syntynyt Pariisissa kahdeksantoista sataa
neljäkymmentä viisi, kuusi tai seitsemän... Hänen vanhemmillansa on
puku-, taide- ja antikviteettikauppa Eginhardin kadulla, se vähäinen ja
pahanpäiväinen katu Marais-korttelissa, joka kulkee Charlemagnen solan
ja P. Paavalinkirkon välitse; tämä seutu vilisee juutalaisia ... kuten
teidän majesteettinne voi huomata, jos joskus käskee ajurinsa ajaa
St. Mandésta niitä kapeita, risteileviä katuja, jotka mutkittelevat
tässä kaupunginosassa. Silloin saisi teidän majesteettinne tutustua
sellaiseen osaan suurkaupunkiamme, joka todellakin herättää
kummastustamme: eriskummallisia taloja, omituisia naamoja ja
kielellinen sekamelska, jossa elsassilainen murre ja heprean kieli
kaikuu suloisessa sopusoinnussa! Myymälät eli paremmin sanoen luolat
ovat täynnä kaikenmoista roskatavaraa ja jokaisen portin edessä näette
suuria lumppukasoja, joita kyömynenäiset ämmät tutkivat ja penkovat
vanhoilla sateenvarjoilla, kaikkialla koiria, syöpäläisiä ja paha haju,
sanalla sanoen todellinen keskiaikainen 'ghetto' eli juutalaiskortteli
senaikuisine rakennuksinensa, rautaparvekkeinensa ja korkeine,
ulkonevine akkunoinensa.

»Ukko Leemans ei kuitenkaan ole juutalainen, vaan belgialainen Gentistä
ja uskonnoltansa katolilainen. Señoralla on tosin juutalainen nimi,
sillä äiti on juutalainen, ja näin on hän saanut sekarotuisen
juutalaisen ihovärin ja silmät, mutta hänen nenänsä ei ole petolinnun
nokan näköinen, vaan päinvastoin mitä sievin suora nenä. Luoja ties,
kuinka hän sen lieneekin saanut, sillä ukko Leemansilla on oikea
palleroinen naama. Mutta juuri hänen palleroisella naamallansa voitin
minä ensimäisen näyttelymitalini...

»Ihan totta, ukko voi pahanpäiväisessä hökkelissä Eginhardin kadun
varrella, jota hän nimittää taidekaupaksensa, näyttää vielä tänäkin
päivänä Watteletin nimellä merkityn kokokuvan itsestänsä ... eikä se
minun huonoimpiani olekaan. Tämän keksin minä päästäkseni sillä tavoin
talon tuttavaksi ja voidakseni mielistellä Señoraa, jota kohtaan olin
tuntenut 'imevän' viettiä...»

»Mitä?» kysyi kuningas, jonka mielestä tämän pariisilaisen sanasto
toisinaan tuntui oudolta... »Ah, niin ... ymmärrän ... jatka!»

»Pientä rakkauden taipumusta, tarkoitan. Enkä minä suinkaan ollut ainoa
liekehtivä, sen minä näin. Joka päivä keräytyi la Paix-kadun myymälään
kokonainen liuta hänen ihailijoitansa; ukko Leemansilla oli näet siihen
aikaa mainitulla kadulla toinen myymälä. Ukko oli kyllin viisas
käsittämään, että yleisön maku viimeisten kahdenkymmenen vuoden
kuluessa oli muuttunut. Tuo romanttinen 'mustan kaupunginosan'
taidekauppias Hoffmannin, jopa Balzacin henkeen oli ollut pakotettu
muuttumaan uusiaikaiseksi 'harvinaisten esineiden' kauppiaaksi, jolla
täytyi olla valaistu myymälänsä ja näyttelyakkunansa jollekin Pariisin
hienommalle kadulle päin. Itseänsä ja taiteenharrastajia varten
säilytti ukko kuitenkin vanhan ja lahon myymälänsä Eginhardin kadulla
avaten sitä paitse suurta yleisöä varten, joka pysyttelekse yleisillä
valtakaduilla, komean antikviteettikaupan la Paix-kadun varrella, jossa
vanhain kulta- ja hopeaesineiden ja vanhanaikaisten jalokivikoristeiden
loisto ja hienot, ajan ruskettamat pitsit melkein veivät voiton muilta
uusiaikaisilta ja loistavilta jalokivikaupoilta.

»Señora oli silloin vain viisitoista vuotias. Noiden muinaismuistojen
rinnalla vaikutti hänen nuorekas kauneutensa sangen eduksensa. Ollen
hyväpäinen tyttö perehtyi hän nopeasti tähän alaan ja pian oli hän yhtä
tarkka kuin isänsäkin arvioimaan vähäpätöisenkin esineen todelliseen
arvoonsa. Ostajia kävi joukottain ja useita huvitti kai kumartua
yhdessä hänen kanssansa katselemaan tiskillä olevia lasilaatikoita ja
tulla johonkin kosketukseen noiden hienojen sormien ja hänen kauniiden
suortuviensa kanssa. Äiti oli jo verrattain ijäkäs iliminen, jonka
silmien ympärillä näkyi jokseenkin selvä, tumma reunus ikäänkuin olisi
hän käyttänyt mustakehyksisiä silmälaseja, muuten hän ei ollut
ostajille miksikään rasitukseksi, vaan istui tavallisesti syrjässä
parsien vanhoja pitsejä, muinaisaikaista pöytäliinaa tahi mattoa,
välittämättä mitään tyttärestänsä. Ja mitäpä varten hän tätä olisikaan
vartioinut? Señora oli niin tasainen ja vakainen tyttö, ettei mikään
juuri voinut houkutella häntä pois oikealta tieltä.»

»Todellakin?» huudahti kuningas tyytyväisenä.

»Tuomitkoon teidän majesteettinne siitä itse. Äiti nukkui yönsä tässä
myymälässä, jota vastoin tytär joka ilta klo 10 palasi kotiinsa
Eginhardin kadulle, ettei ukko Leemansin olisi kovin ikävä. Tuon
ihaillun impyen, jonka kauneus oli yleisesti tunnettu ja kaikissa
sanomalehdissä mainittu, olisi tarvinnut vain sanoa sananen taikka
nyökäyttää myöntymystä, niin olisi hänen eteensä maan povesta
ilmestynyt Cendrillonin vaunut, mutta hän odotti joka ilta
raitiovaunuja Madeleinen bulevardin kulmassa ja palasi suoraan isänsä
yökkömajaan. Kun raitiovaunut eivät vielä kulkeneet hänen
uloslähtiessänsä, niin käveli hän myymälään jalkaisin, huolimatta
ilmasta ja vedenpitävä kauhtana mustan pukunsa suojana. Ja kuitenkin
uskallan vakuuttaa, ett'ei ainoakaan niistä monista kalvakoista ja
sievistä myyjätärneideistä, jotka hattu päässä tai paljain päin
tepsuttelevat tähän aikaan St. Antoinen tai Rivolin katuja, nauraen tai
yskien aamuvilussa ja aina joku ihailija kintereillä, ett'ei ainoakaan
näistä, sanon minä, voinut kilpailla hänen kanssansa ihanuudessa».

»Mihin aikaan aamulla oli hänen tapansa mennä ulos?» kysyi prinssi,
joka näkyi jo alkavan virota.

Kristian kävi levottomaksi.

»Sallikaahan hänen lopettaa... Entä sitten?»

»Minun onnistui päästä talon tuttavaksi ja siellä työskentelin kaikessa
rauhassa voittaakseni päämääräni. Sunnuntaisin panin minä toimeen
pieniä arpajaisia muutamien romukauppiaiden kanssa Charlemagnen
pasaasista... Kaunista seuraa!... Joka kerran palasin minä sieltä
kirppuja vaatteissani. Näissä tilaisuuksissa istuin aina Señoran
vieressä painaen häntä pöydän alla polveen, jolloin hän aina katsoi
minuun sellaisella enkelimäisen kirkkaalla silmäyksellä, että minun
olisi heti pitänyt ymmärtää hänen viattomuutensa ja tosihyveeseen
perustuva vilpittömyytensä... Eräänä päivänäpä sattui kuitenkin, että
koko talo oli mullin mallin minun tullessani, äiti itki ja isä raivosi
puhdistaessaan vanhaa kivääriä, jolla hän aikoi tehdä lopun
hävyttömästä naisen ryöväristä. Señora oli nimittäin karannut paroni
Salan, ukko Leemansin rikkaimpaan ostajapiiriin kuuluvan herrasmiehen
kanssa; myöhemmin sain kuitenkin tietää, että isä itse oli kaupannut
tytön pois kuin minkäkin kauppatavaran... Pari kolme vuotta osasi
Señora kätkeä onnellisen olinpaikkansa ja rakkautensa oleskellen tuon
seitsemättäkymmentä käyvän ukon kanssa milloin Sveitsissä, milloin
Skotlannissa n.k. sinisten järvien rannoilla. Sitten sain äkkiä kuulla,
että hän oli palannut takaisin Pariisiin ja piti 'perhehotellia'
Antinin puistokadun varrella. Minä riensin sinne. Tapasin entisen
rakkauteni esineen yhäti ihastuttavana ja rauhallisena istumassa
omituisen ruokapöydän päässä, seuranansa brasilialaisia, englantilaisia
ja 'naikkosia'. Sillä aikaa kun ruokavieraat toisessa päässä pöytää
söivät sallaatia, sysäsivät toiset pöytäliinan pois ja aloittivat
baccarat-pelin toisessa päässä. Täällä tutustui Señora Tom Lewisiin,
joka ei juuri ole kaunis eikä nuori mies ja silloin jo oli köyhä kuin
rotta. Millä hän siis Señoran mielen voitti? Ilmeinen arvoitus. Totta
vain on, että Señora hänen vuoksensa möi hotellinsa, meni Tomin kanssa
naimisiin ja oli hänelle avuliaana asioimisliikkeen perustamisessa,
joka aluksi menikin mainiosti, mutta sittemmin joutui rappiolle;
seuraus tästä oli että Señora, joka jonkun aikaa oli kätkössä muulta
maailmalta Tom Lewisin rakentamassa omituisessa palatsissa, sukelsi
jälleen esille viehättävimmän pikku kirjanpitäjättären muodossa.

»Hiisi vie, mikä vaikutus tällä oli! Klubien parhaimmisto alkoi käyttää
tätä asioimistoa Royale-kadun varrella. Kassahäkillä mielistellään nyt
aivan samoin kuin ennen taidekaupassa ja 'perhehotellin' numeroiduissa
suojissa. Mitä minuun tulee, en minä enää hänestä välitä, vaan
päinvastoin pelkään jo häntä. Aina sama, vallan sama kuin kymmenen
vuotta sitten, ilman vähintäkään kurttua tai juovaa kasvoissa, aina
sama kiilto silmissä, aina yhtä uusi ja nuorekas ... ja kaikki tuota
naurettavaa Tom Lewista varten, jota hän, ihme kyllä, yhä rakastaa.
Sellainen voi karkoittaa hänen sulojensa rakastuneimmankin ihailijan
loitolle!»

Kuningas hieroi rajusti kortteja huudahtaen:

»Vai niin! Onko se mahdollista?...»

»Mokoma ruma apina ja hupelo kuin Tom Lewis!... Sitä paitse
kaljupää ... viisitoista vuotta vanhempi ... ja taskuvaras
mongertaja!...»

»Sellaisiakin ihmisiä näkyy löytyvän, sire.»

Uneliaalla roistonäänellänsä sanoi kruununprinssi:

»Sille naiselle ei kukaan voi mitään. Minäkin olen kyllin kauvan
puhaltanut sille kiekolle... Ei syty ... tie on tukossa...»

»Te niin, hiisi vie, kyllä minä jo tunnen teidän tapanne 'puhaltaa
kiekolle'», sanoi Kristian niin pian kun hän käsitti tämän
puheenparren, jonka ylhäiset kumipäät olivat mekanikoilta lainanneet.
»Teiltä puuttuu kärsivällisyyttä!... Teille pitää olla avonaiset
paikat... 'Suuren 16:n' sohva... Tynnyri, nuori oksa ja sitten
harpatkaamme, hahahaa! Mutta minä otaksun, että mies, joka todella
näkee vaivan rakastua Señoraan eikä pelkää hänen hiljaista, ylevää
tapaansa ... voi suorittaa asian kuukauden kuluessa. Enempää en
tarvitse.»

»Lyönpä vetoa, ett'ei se onnistu», sanoi Axelin prinssi.

»Paljostako?

»Neljästäkymmenestä tuhannesta frangista.»

»Sovittu!... Wattelet, tuo vetokirja!»

Kirja, johon Suuren klubin vedonlyönnit merkittiin, oli yhtä omituinen
laatuansa kuin Tom Lewisin kirjanpito alallansa oli. Ranskan jaloimmat
nimet tavataan siinä omituisimpien ja tuhmimpien vedonlyöntien
yhteydessä; niinpä sitoutui esim. herttua Courson-Launy ajamaan pois
jokaikisen karvan kaikkialta ruumiissansa, josta seuraus oli se, ettei
hän pariin viikkoon voinut käydä eikä istua. Muita vieläkin hullumpia
vedonlyöntejä siinä mainittiin.

Korkeiden vedonlyöjäin ympärille keräytyi useita klubin jäseniä seisoen
kunnioittavina, vaiteliaina ja juhlallisina todistajina tälle
tapahtumalle. Tällainen veto olisi ehkä vielä ollut ymmärrettävissä
nuorten, humaltuneiden pilkkakirvesten seurassa, mutta tässä
ympäristössä tuntui se säälittävän naurettavalta, olletikin kun
vanhempia, yhteiskunnalliselta asemaltansa korkeita virkamiehiä oli
läsnä. Vedon allekirjoittajain suuret, ikivanhat, historialliset nimet
antoivat tälle tapahtumalle kansainvälisen sopimuksen leiman, josta
Europan kohtalo voi riippua.

Veto kirjoitettiin seuraavaan muotoon:

»Helmikuun 3 p. 1875 löi hänen majesteettinsa Kristian II vetoa
kahdesta tuhannesta louisdorista, että, hän kuukauden kuluessa nukkuu
Sefora L:n kanssa.

»Hänen kunink. korkeutensa, monseigneur Axelin prinssi hyväksyi vedon.»

»Tässä tapauksessa olisivat he voineet käyttää liikanimiänsä Rigoloa ja
Kukonpyrstöä», arveli Wattelet viedessään takaisin vetokirjan. Ja
hienoston huvittelijan kasvoilla värähteli ilkeä hymy.



VI.

Maanpakolaiset »mustalaiset».


»Niin! Niin! Tuon nuotin me jo tunnemme!... _'Oh! Yes!... Goddam...
Shocking!...'_ Tuota rahaa käytätte te, kun ette tahdo maksaa ettekä
vastata mitään... Mutta Bibin kanssa se ei enää käy laatuun...
Tehkäämme välit selviksi, vanha veijari...»

»Mutta, mestari Lebeau, te puhutte todellakin minulle niin kiivaasti,
että...» intti toinen englanniksi murtaen.

Sanoaksensa tuon sanan »kiivaasti», jonka hän ylpeydellä säilytti
sanavarastossansa, käyttäen sitä pari kolme kertaa peräkkäin,
ojentautui J. Tom Lewis ta'apain, että rintapitsistö vetäysi ylös
suurta, valkoista kaulaliinaa kohti, joka hänellä aina oli kierrettynä
kaulan ympärille kuin milläkin englantilaisella papilla. Samalla
alkoivat hänen avonaisten silmiensä terät pyöriä tehden mahdottomaksi
lukea hänen ajatuksiansa; peittäen luihun ja luikertelevan katseensa
puoleksi suljettujen silmäluomiensa ta'a vastasi vastustaja
englantilaisen veijarin kaunopuheliaisuuteen kujeillen leukansa
kapeaksi ja sileäksi kärpänkuonoksi. Vaaleine, käherrettyine ja hyvin
kammattuine tukkinensa ja vakavine, mustine pukuinensa muistutti
kamaripalvelija Lebeau kaikissa suhteissa huolellisen asunsa takia
jotakin tuomaria vanhasta Chateletista. Mutta kun ihmisen todellinen
luonne juuri riitaisuuksissa ja vihan purkauksissa parhaiten
ilmenee, näytti tämä hyvin kasvatettu ja kynsiltäänkin siisti
entinen hovilakeija, joka oli ollut niin suosittu mies Tuileriesin
kuninkaallisissa eteishuoneissa, pian tapansa osoittautuen kauhean
ahneeksi, saaliinhimoiseksi ja omanvoitonpyyteiseksi veitikaksi.

Ollaksensa suojassa keväiseltä sateelta, joka pieksäen huuhtoi
pihamaata, olivat nämä kaksi veijaria vetäytyneet suureen, valkeaksi
laastittuun vaunuvajaan, joka sisäpuolelta oli vuorattu paksuilla
olkimatoilla, jotta paremmin säilyisivät kosteudelta sinne sysätyt
upeat ajopelit alkaen kullatuista ja useilla lasiakkunoilla
varustetuista loistovaunuista aina keveihin metsästysvaunuihin ja
kuningattaren pikku rekeen saakka, jossa hän -- järven joskus jäätyessä
-- teki aamuiset ajoretkensä.

Kaikki täällä oli komeaa ja upeaa kuten viereisessä tallissakin, josta
kuului hevosten korskuntaa ja kavioiden kopsetta puulattiaa ja
seinälaudoitusta vastaan. Ylellisyyden ja ylhäisyyden leiman antoi
kokonaisuudelle siisti satulakammio, jonka kiiltävän puhtaalla
permannolla seisoivat satulatelineet ja jonka seinillä sopivassa
järjestyksessä riippui ruoskia ja uusia, teräkseltä välkkyviä siloja,
suitsia ja päitsiä.

Satulakamarin ovi oli jäänyt ra'ollensa.

Tom ja Lebeau riitelivät eräässä vaunuvajan kolkassa. Molemmat
olivat he kovaäänisiä, olletikin talossa kodistunut kamaripalvelija,
joka huusi täyttä kurkkua. »Voiko kukaan käsittää tuollaista
roistomaisuutta?» huusi hän Tomille vasten naamaa. »Ja kuka olisi
voinut uskoa asiain näin kääntyvän? Kun heidän majesteettinsa päättivät
jättää Hôtel des Pyramidesin ja muuttaa tänne, niin kuka tämän asian
ennakolta valmisti? Teinkö sen minä, Lebeau, teinkö sen vai en, häh?
Minä tein sen, vaikka kaikki muut olivat vastaan ja selvästi osoittivat
vastenmielisyytensä teitä kohtaan... Ja paljoko piti minun saada
vaivoistani Tom Lewisilta? Eikö meidän pitänyt jakaa tasan voitto
kaikista tilauksista ja viinitynnöreistä, jotka te tähän taloon
hankitte? Oliko sopimus sellainen vai mitä?»

»_Oh, yes_... Niin se oli...»

»No, miksikäs te petätte minut?»

»No, no, ... minä en petä koskaan», tenäsi Tom Lewis käsi
rintapitsistöllä.

»Vai niin, vanha lurjus!... Kaikki hankkijat maksavat teille
neljäkymmentä prosenttia, siitä olen hankkinut todistukset... Ja
kuitenkin olette te sanonut minulle saavanne ainoastaan kymmenen...
Siitä miljonasta, jonka muutto hotellista tänne maksoi, olen minä
saanut ainoastaan viisi prosenttia eli viisikymmentätuhatta,
silloin kun te olette nylkenyt kolmekymmentäviisi, te! Siis olette
te pistänyt taskuunne seitsemänkertaisesti sen summan, minkä minä
sain, eli kolmesataaviisikymmentätuhatta frangia! Ymmärrättekö:
kolmesataaviisikymmentätuhatta frangia?»

Tässä oli Lebeau vallan läkähtyä, sillä tuo pitkä luku tuntui tarttuvan
hänen kurkkuunsa kuin kalanruoto. Tom koetti rauhoittaa häntä.
Ensiksikin on joku liioitellut summan ... ja sitä paitsi olivat
muuttokustannukset todellakin tavattoman suuret... Vuokraa Royale-kadun
varrella oli juuri kohotettu ... hänellä oli ylen paljo saamisia, joita
hän ei tahtonut saada perityksi... Sitä paitse tuotti tuo muutto
hänelle voittoa vain yhden ainoan kerran, jota vastoin Lebeaulla oli
tilaisuus ottaa osinkonsa kaikesta, mitä pitkin vuotta ostettiin
tähän kuninkaalliseen talouteen, joka tiettävästi maksaa yli
kaksisataatuhatta frangia vuodessa...

Mutta kamaripalvelija ei näyttänyt tyytyvän tähän Tomin käsitykseen
asiasta. Hänen yksityiset asiansa eivät ketään liikuta, intti hän, eikä
hän missään tapauksessa aikonut antaa tuollaisen ruokottoman
englantilaisen nylkeä itseänsä, se oli varma!

»Herra Lebeau, te olette hävytön mies ... teidän kanssanne minä en
tahdo enempää keskustella», sanoi Tom omituisella englantilaisella
murteellansa.

Ja sitten näytti Tom Lewis aikovan ovelle. Mutta toinenpa salpasi
häneltä tien.

»Vai aikoisitte te livahtaa tiehenne mitään maksamatta? Ohoh, sepä ei
käy laatuun, ystäväni...»

Lebeaun huulet olivat käyneet kalpeiksi. Hänen kärppämäinen kuononsa
ikäänkuin piteni kiihtymyksestä ja vavisten astui hän yhäti vallan
rauhallisen englantilaisen eteen, jonka häiriytymätön kylmäverisyys
harmitti kamaripalvelijaa niin, että hän vihdoin, kaiken malttinsa
menettäen, ärjäsi törkeän haukkumasanan heristäessään nyrkkiänsä aivan
hänen nenänsä edessä. Mestarimiekkailijan nopealla kädenliikkeellä,
joka enemmän muistutti rajasuutaria kuin englantilaista »boksaria», löi
Tom heristetyn nyrkin alas ja sanoi leveällä ja puhtaalla Antoinen
etukaupungin murteella:

»Ei sitä, Liisa kulta ... taikka täältä läiskähtää!»

Näillä sanoilla oli ihmeellinen vaikutus. Ällistyneenä katseli Lebeau
ympärillensä ikäänkuin vakiutuaksensa siitä, ett'eivät nuo sanat
muualta tulleet kuin Tomin suusta, sitten katsoi hän sangen pitkään
englantilaista, jonka kasvot olivat sävähtäneet tulipunaisiksi ja jonka
silmäterät mulkoilivat pahemmin kuin koskaan ennen, ja vihdoin rähähti
hän ihan hulluun nauruun, johon sekoittui hänen äskeisen vihansa
väristykset; pian tarttui tämä hilpeys Tomiinkin, jonka täytyi nauraa
mukana.

»Voi, mikä veijari ... mikä kirottu veijari ... te olette!... Olisihan
minun pitänyt arvata se heti... Sitä parempi englantilainen te siis
ette ole!»

Tätä naurua nauroivat he yhä vallan hengästyneinä, kun satulakammion
ovi heidän takanansa äkkiä avautui ja kuningatar astui sieltä ulos.

Hän oli palannut ratsastusretkeltä ja vienyt itse mielihevosensa
talliin pilttuuseensa. Näin oli hän kuullut keskustelusta jok'ikisen
sanan. Itse petoksesta ei hän välittänyt, sillä se tuli liian alhaalta.
Hän tiesi jo aikoja sitten, millainen veitikka tuo ulkokullattu
kamaripalvelija oli, joka oli ollut todistajana kaikille hänen
nöyryytyksillensä ja kurjuuksillensa. Tuota toista »cabissänsä»
ajelijaa hän tuskin tunsi: Tom oli hänelle vain urakkamies, ei muuta.
Mutta nämä miehet olivat antaneet hänelle vakavan opetuksen. Muutto
hotellista tänne oli siis maksanut kokonaisen miljonan! Heidän
elämänsä, joka kuningattaren mielestä oli niin supistettu ja
vaatimaton, maksoi siis kaksisataatuhatta frangia vuosittain, vaikka
heillä tuskin oli neljääkymmentätuhatta menettää! Kuinka oli hän voinut
näin kauvan pysyä tietämättömänä hovin menoista ja heidän omien
tulojensa riittämättömyydestä? Kuka oli siis avustanut heitä
tuollaisten menojen mahdollisuuteen? Kuka maksoi siis heidän
puolestansa tämän ylellisyyden, talouden, hevoset, vaunut, jopa hänen
pukunsa ja yksityiset hyväntekeväisyyslahjoituksensa?... Nämä ajatukset
nostivat häpeän punan hänen poskillensa ja tällaisena kiiruhti hän
sateessa suoraan pihan yli intendenttirakennuksen rappusia kohti.

Herttua Rosen, joka juuri lajitteli kultarahakasoja erinäisten laskujen
viereen, hämmästyi kuningattaren äkkitulosta ja nousi paikalla
seisoallensa.

»Ei, istukaa vain», sanoi kuningatar lyhyesti; nojautuen sitten
herttuan työpöydän ylitse vielä hansikoidun oikean kätensä varaan
jatkoi hän päättävästi, nopeasti ja käskevästi:

»Rosen, mistä me olemme nämä kaksi viimeistä vuotta eläneet?... Oh, ei
mitään verukkeita!... Minä tiedän, että kaikki täällä, mitä olen
pitänyt vain vuokrattuna, onkin ostettu meidän nimissämme ja maksettu
rahalla... St. Mandé yksistään kuuluu maksaneen yli miljonan, vaikka
meillä tiettävästi ei ollut enempää Illyriasta lähtiessämmekään...
Olkaa siis hyvä ja sanokaa minulle, kuka meitä jo alusta alkaen on
auttanut ja kenenkä almuista me elämme?...»

Vanhuksen hämmentynyt ulkomuoto ja noiden lukemattomien kurttujen
väristys ilmaisi Frédériquelle totuuden:

»Teidän siis!... Te olette siis...?»

Sitä ei kuningatar olisi voinut ikinä uskoa. Herttua pyyteli anteeksi
sopertaen jotakin »velvollisuudesta ... kiitollisuudesta ... ja entisen
takaisin maksamisesta...»

»Hra herttua», sanoi kuningatar kiihoittuneena, »kuningas ei ota
takaisin, mitä hän kerran antanut on ... eikä kuningatarta ylläpidetä
niinkuin jotakin tanssijatarta.»

Pari kyyneltä herahti hänen säteilevistä silmistänsä, pari ylpeyden
kyyneltä, jotka eivät poskille tipahtaneet.

»Oi, anteeksi ... anteeksi, kuningatar...» Herttua parka näytti niin
nöyrältä ja suuteli hänen sormiensa päitä niin surullisena ja
katuvaisen ilme kasvoillansa, että kuningatar jatkoi hieman lauhtuen:

»Tehkää luettelo kaikesta, mitä olette omistanne maksanut, rakas Rosen.
Te saatte velkakirjan siitä summasta ... ja kuningas on sen maksava
ensi tilassa... Mitä taas tulee vastaisiin menoihimme, otan minä
pitääkseni niistä huolen. Ne eivät saa nousta yli vuotuisten tulojemme,
siitä vastaan minä. Hevoset ja vaunut me myymme pois. Palvelijakuntaa
me taas voimme vähentää. Maanpaossa olevien hallitsijaan tulee tyytyä
vähään.»

Nyt oli herttuan vuoro kiihtyä.

»Nyt te erehdytte, armollinen rouva... Juuri maanpaossa on
kuninkuuttansa kaikilla tavoin ylläpidettävä. Oi, jospa minun neuvoani
olisi noudatettu, eivät teidän majesteettinne asuisi täällä
etukaupungissa ja tavalla, joka käy laatuun ainoastaan kylpypaikoissa.
Minä olisin halunnut nähdä teidät jossakin Pariisin ylimystön keskellä
sijaitsevassa palatsissa, sillä tiedänhän, että valtaistuimensa
menettäneiden kuninkaallisten tulee etusijassa olla varuillansa sitä
välinpitämättömyyttä vastaan, joka syntyy, jos hallitsijat vedetään
heille sopimattomaan tasa-arvoon muiden kanssa. Tiedän kyllä, että
minua on usein pidetty naurettavana sen täsmällisyyden takia, millä
olen vaatinut hovitapoja noudatettavaksi: minä olen muka liian
vanhanaikainen ja pikkumainen. Mutta nämä muodollisuudet ovat nyt
tärkeämpiä kuin ennen, sillä niiden avulla säilyy se ylväs ryhti, joka
vastoinkäymisessä muuten häviää. Se on kuin sotilaan jäykkä varustus,
joka voi pitää hänet pystyssä vielä kuolettavasti haavoitettunakin.»

Kuningatar viivytti hetken vastausta ja mietti. Sitten kohotti hän
päänsä pystyyn sanoen:

»Mahdotonta!... Löytyy ylpeys, joka on tuota korkeampi... Toivon, että
asiat jo tänä iltana muuttuvat niinkuin sanoin.»

Yhä kiivaammin ja melkein rukoillen vastasi herttua:

»Mutta teidän majesteettinne arvaa, mitä hevosten ja vaunujen myynti jo
merkitsee... Se olisi jo tavallansa kuninkaallinen vararikko... Mikä
isku ja häväistys!»

»Nykyinen asiain meno on vielä suurempi häväistys.»

»Ken siitä tietää! Kuka edes epäilee jotakin? Kuka aavistaisi, että tuo
vanha saituri Rosen...? Tehän ette tahtonut itsekään sitä uskoa
äsken!... Oi, armollinen rouva, minä rukoilen teitä vastaanottamaan
tämän todistuksen uskollisuudestani ja alttiudestani... Sitä paitse
olisi tahtonne ehkä mahdoton toteuttaa. Niin, jospa te vain
tietäisitte... Teidän koko vuositulonne riittäisi tuskin kuninkaan
pelimenoihin.»

»Kuningas ei saa enää pelata, hra herttua.»

Tämän sanoi hän sellaisella äänellä ja katseella, että...! Rosen
lakkasi inttämästä vastaan. Kuitenkin uskalsi hän vielä lisätä:

»No, minä teen niinkuin teidän majesteettinne tahtoo. Mutta minä pyydän
teidän majesteettianne pitämään mielessänne, että kaikki omaisuuteni on
teidän käytettävänänne ja että te onnettomuuden ja tarpeen vaatiessa
ensi sijassa käännytte minun puoleeni. Sen olen minä mielestäni
ansainnut.»

Hän tiesi näet, ettei siihen kauvan aikaa kuluisi.

Seuraavasta päivästä pantiin sovitut uudistukset toimeen. Puolet
palvelijakunnasta sai eronsa ja kaikki tarpeettomat ajopelit
lähetettiin Tattersallin huutokauppaan, missä kaikki muut myytiin
jokseenkin edullisesti paitsi loistovaunut, jotka liiallisen komeutensa
vuoksi eivät soveltuneet yksityisille ihmisille. Myydyiksi saatiin
sentään nekin. Äskettäin Pariisiin saapunut amerikalainen sirkusseurue,
joka levitti mitä suurellisimpia ilmoituksia, osti nuo upeat vaunut,
jotka Rosen oli teettänyt säilyttääksensä hallitsijoillensa jonkun
verran loiston varjoa ja kaukaista toivoa Laibachiin palaamisesta;
niitä käytettiin historiallisia kulkueita ja juhla-ajoja varten à la
Franconi taikka myöskin kiinalaisten kääpiöiden, kesytettyjen apinain
y.m. esiytyessä. Näytäntöesitysten lopulla nähtiin näiden vaunujen,
joista kuninkaalliset vaakunatkaan eivät olleet aivan poistetut,
orkesterin soittaessa kiertelevän kolme kertaa ympäri hiekoitettua
sirkus-tannerta irvisteleväin apinain tai jonkun lyhyttukkaisen,
punaiseen silkkipukuun puetun, kuuluisan voimistelijan hiestä sekä
tukkarasvasta kiiltävänä tervehtiessä yleisöä vaunun akkunoista. Niin
vedettiin nämä kuninkuuden komeat perinnöt alas todistamaan
kukistuvasta suuruudesta elefanteille ja kouluutetuille hevosille! Mikä
varoittava enne kuninkuudelle!

Tietysti herätti tämä vaunujen myynti Tattersallissa jonkun verran
huomiota samoin kuin yht'aikaa nurkissa ilmoitettu Galizian
kuningattaren jalokivien myynti Drouotin kadun varrella olevissa
suurissa, julkisissa huutokauppahuoneistoissa.

Mutta kauvaksi aikaa ei Pariisi jää samoja asioita miettimään: sen
ajatukset seuraavat sanomalehtien rientävää lentoa. Näistä molemmista
merkillisistä huutokaupoista puhuttiin joku vuorokausi. Seuraavana
päivänä olivat ne jo unhottuneet. Vastustelematta suostui Kristian II
kuningattaren vaatimiin supistuksiin. Edellisen, surkean kohtauksen
jälkeen esiytyi kuningas nyttemmin hänen edessänsä aina hieman
hämmentyneenä ja ikäänkuin olisi hän tahtonut vihjata tuonoisen tekonsa
tahallista lapsellisuutta, jonka nimiin hänen poikamainen elämänsä muka
oli luettava. Mitä häntä muuten liikuttivat nämä taloutta koskevat
supistukset? Ulkona kaupungillahan hän eli, oleskeli ja huvittelihe.
Ihmeellistä kyllä ei hän kuuteen kuukauteen turvautunut ensinkään
Rosenin rahakukkaroon. Se kohensi häntä jonkun verran kuningattaren
silmissä, joka tunsi itsensä erityisesti tyytyväiseksi siitä, ettei
tuon englantilaisen omituiset ajopelit enää seisoskelleet heidän
pihansa nurkissa ja ettei hänen enää tarvinnut nähdä rappusissa tuon
imartelevan velkojan matelevaista hymyä.

Tästä huolimatta menetti kuningas edelleen paljo rahaa, »juhlien»
enemmän kuin koskaan ennen. Mistä mahtoikaan hän saada varoja tähän?
Elysée sai sen tietää omituisella tavalla ukko Sauvadonilta, tuolta
kunnon mieheltä, jolle hän ennen oli käynyt antamassa »ajatuksia eri
asioista». Tämä tuttavuus oli näet ainoa, jonka Méraut entisistä
tuttavapiiristänsä säilytti vielä senkin jälkeen, kun hän oli alkanut
toimensa Herbillonin kadun varrella. Silloin tällöin kävi hän syömässä
ukon kanssa aamiaista Bercyssä kertoaksensa hänelle uutisia Colettesta,
jota ukko valitti ei enää ensinkään tapaavansa.

Colette oli näet hänen ottolapsensa ja samalla rakastetun, mutta köyhän
veljen tytär, jota veljeänsä ukko Sauvadon oli autellut tämän kuolemaan
saakka. Myöhemmin oli hän aina pitänyt huolta Colettesta, kustantanut
hänen elämänsä ristiäisistä alkaen samoin kuin koulunkäynnin aikana
eräässä Pariisin parhaimmassa luostarilaitoksessa. Colette oli hänen
heikkoutensa ja elävä turhamielisyytensä, ja tätä kaunista nukkea hän
koristeli kaikella mahdollisella tavalla nousukkaan miljonanomistajan
sivistymättömässä mielikuvituksessansa. Ja kun pikku Colette aivan
hiljaa kuiskasi sedällensä tähän tapaan:

»Tuon tytön äiti on paronitar ... tuon herttuatar ... ja tämän taas
markisitar», niin vastasi upporikas setä, leveitä hartioitansa
kohauttaen: »Tehdään sinusta vieläkin ylhäisempi!»

Ja kahdeksantoista vuotiaana pikku Colette olikin ruhtinatar.
Myötäjäisiä vaanivia ylimyksiä ei Pariisissa puutu. Tom Lewisin
asioimistossa oli näitä kokonainen valikoima; tarvitsi ainoastaan
hinnoittaa tämä kokoelma. Sauvadonin mielestä ei kaksi miljonaa ollut
liian korkea hinta siitä nautinnosta, mikä hänellä voi olla
nurkkapaikasta nuoren ruhtinatar Colette Rosenin vierassalongissa,
missä hänellä sen nojalla oli oikeus näytellä puurovadin kokoisia,
leveästi hymyileviä poskiansa ja vanhanaikaisia poskipartojansa
kuningas Louis Philippen malliin. Pienet, harmajat, vilkkaat ja
nokkelat silmät -- Coletten silmät -- lievensivät jossakin määrin sitä
teeskentelemätöntä, vaan samalla kömpelöä ja vasenkätistä vaikutusta,
jonka ukko Sauvadon muuten teki paksuine huulinensa ja leveine,
hevosenkengän muotoisine suu-aukkoinensa; sitä paitse todistivat hänen
turpeat, neliskulmaiset kämmenensä hienosti hansikoituinakin selvästi
miehen entisestä toiminnasta tynnyrien vierittäjänä Bercyn
laivarannassa. Alussa oli hän varovainen eikä puhunut paljo mitään,
jonka vuoksi hänen mykkä olentonsa kummastutti, melkeinpä pelotti
ihmisiä. Hitto vie, kaunista salonkikieltä ei juuri opita Bercyn
varastohuoneella, missä ukko Sauvadon oli ollut sekoittamassa
eteläranskalaisiin viineihin punaväriä ja kampeshepuun väriä. Kiitos
olkoon Mérautille, sai hän vähitellen muutamia täysvalmiita
mielipiteitä asioista, rohkeita väitelmiä päivän tapahtumista ja
suosituimmasta kirjallisuudesta. Ukko alkoi ottaa osaa keskusteluihin
ja suoriusi tästä yrityksestänsä verrattain hyvin, lukuunottamatta
muutamia kamalia ja mahdottomia kielivirheitä; niinikään hämmästytti
tämä entinen vesitynnörein kantaja valkoliiveissänsä koko salonkia
esittämällä liian omituisella tavalla eräitä de Maistren tapaisia
mielipiteitä.

Mutta sitten riisti Illyrian kuningaspari häneltä sekä »ajatusten
antajan» että keinon esiytyä niillä seuraelämässä. Colette ei näet
hovin seuranaiseksi jouduttuansa liikkunut enää paljo mihinkään St.
Mandésta. Ja hovin »talous- ja sotaministerin», vanhan herttua Rosenin
hän taas tunsi kyllin hyvin luopuaksensa kaikista toiveista tulla
esitetyksi Illyrian hoville. Eikä hän ollut rohjennut siitä edes
mainitakaan. Kuvitelkaahan vain herttuaa saattamassa ukkoa ylpeän
kuningatar Frédériquen puheille! Tavallista viinikauppiasta Bercystä!
Eikä edes liikkeensä lopettanutta kauppiasta, vaan päin vastoin yhäti
täydessä toimessansa olevaa. Sillä miljonistansa huolimatta työskenteli
ukko Sauvadon vielä päiväkaudet ulkona varastohuoneella tai
laivasillalla käyskellen avopäin, kynä korvan takana ja valkea tukka
pörröllänsä ajurein ja rantajätkäin keskessä, jotka lastasivat ja
tyhjensivät laivoja, taikka kuljeskeli hän silvotun ja raiskatun
puistonsa suurten ja ikivanhojen puiden alla, missä hänen runsaat
varastonsa olivat sijoitettuina lukemattomiin viinivajoihin.

»Jos lopettaisin liikkeeni, niin minä epäilemättä kuolisin», sanoi hän.
Itse teossa tunsikin hän elävänsä vasta pyörivien viinitynnyrien
melussa ja siinä kirpeässä hajussa, jota uhosivat hänen suuret
varastohuoneensa ja kosteat kellarinsa, joissa hän -- neljäkymmentä
viisi vuotta sitten -- oli alkanut elämänsä tynnyrisepän oppipoikana.

Tänne saapui Elysée toisinaan tapaamaan entistä oppilastansa ja syömään
aamiaisen, jonka veroista ei saa paljo muualla kuin Bercyssä, puiston
suurten puiden alla tai jossakin kellariholvissa, missä tuores
pöytäviini lasketaan suoraan tynnyristä, kalat hyppivät säiliössä ja
kalamuhennos valmistetaan merimiesten tapaan yhtä hyvin kuin
Languedocin etäisimmässä kolkassa tai Vosgesissa.

Nyt ei enää ollut kysymys »ajatuksista ja erinäisistä asioista», kun
hän ei enää esiytynyt Coletten salongissa; mutta ukko kuuli mielellänsä
Mérautin keskustelua ja nautti, kun näki ruo'an ja juoman hänelle
maistavan. Ukon mielestä oli hän yhäti vain nälkäinen ylioppilas
Monsieur-le-Prince-kadun varrelta ja hän kohtelikin Mérautia kuin
todellisen haaksirikon kärsinyttä poloista. Tämä oli liikuttavaa
osanottoa miehen puolelta, joka itse oli nähnyt nälkää, toista poloista
kohtaan, jonka hän tiesi köyhäksi.

Méraut kertoi hänelle uutisia Colette Rosenista, hänen elämästänsä St.
Mandéssa, ja toi hänelle heijastuksen tuosta suurellisesta menosta,
jonka ukko sai maksaa niin kalliisti pääsemättä koskaan sitä omin
silmin näkemään. Tietysti oli hän ylpeä veljensä tyttärestä, joka hovin
seuranaisena söi päivällistä kruunattujen hallitsijain ja kuningattaren
kanssa, mistä kaikesta hän sydämessänsä iloitsi. Mutta hän ikävöi pikku
Colettea ja tyhjensi pahan tuulensa ja vihansa maljan vanhan Rosenin
ylitse, joka oli hänet sedästänsä vieroittanut.

»Mistä on hän muka niin hiiden ylpeä? Nimestänsä ja
herttua-arvostansako? Minähän ne olen rahallani maksanut...
Risteistänsä, nauhoistansa ja kunniamerkeistänsäkö?... Saisin niitä
minäkin, jos haluaisin... Te ette todellakaan tiedä, rakas hra Méraut,
te ette vielä tiedä mikä onni minua on kohdannut sen jälkeen kun
viimeksi tapasimme!...»

»No, mikä, setä?»

Elysée kutsui häntä »sedäksi», kuten Etelä-Ranskassa on tuttavain
tapana sanoa, jos tahtoo osoittaa erityisempää ystävyyttä vanhempaa
miestä kohtaan; Méraut tunsi näet todellista myötätuntoisuutta tuota
kömpelöä kauppiasta kohtaan.

»Niin, rakas ystäväni, minä olen saanut Illyrian leijonaritariston
komentajan ristin... Ja herttua, joka on niin hiivatin ylpeä suuresta
kunnianauhastansa!... Kun minä ensi uudenvuoden päivänä menen häntä
onnittelemaan, niin istutan minä tuon kunniamerkin rinnalleni ... ja
opetan sen vietävän kunnioittamaan...»

Elysée ei ottanut uskoaksensa tuota. Leijonaritariston kunniamerkin!
Europan vanhimpia ja halutuimpia ritarimerkkejä ... annettu ukko
Sauvadonille, 'setä-ukolle'!... Mistä hyvästä?... Siitäkö, että hän on
myynyt värjättyä viiniä Bercyssä?

»Asia on varsin yksinkertainen», selitti ukko räpytellen pieniä,
harmaita silmiänsä. »Minä maksoin komentajaritarin arvon rahalla samoin
kuin ostin pikku Colettelle ruhtinaan... Jos olisin summaa lisännyt
hieman, olisin saanut leijonaritariston suuren nauhankin, sillä
kaupaksi se oli sekin...»

»Missä sitten?» kysyi Elysée kalveten.

»Tom Lewisin asioimistossa, Royale-kadun varrella... Sen paholaisen
englantilaisen kautta voitte saada, mitä tahansa... Minun kunniaristini
maksoi kymmenen tuhatta frangia... Suuri nauha olisi maksanut
viisitoista tuhatta... Ja tunnenpa erään, joka sen summan maksoi...
Arvatkaas kuka?... Biscarat, se tunnettu tukankähertäjä Capucines'in
bulevardin varrella... Niin, hyvä Méraut, sen salaisuuden tuntee koko
Pariisi... Menkäähän Biscaratin luo, niin saatte nähdä sen suuren
salongin perällä, missä hän kolmenkymmenen apulaisensa kanssa näyttelee
mahdottoman suurta valokuvaakin itsestänsä Figarona, partaveitsi
kädessä ja suurkomentajan nauha olkapään yli sidottuna. Tämä kuva
tavataan pienoiskoossa liikkeen kaikkien pullojen nimilipuissa. Jos
kenraali Rosen sen näkisi, niin kivertäisi hän viiksensä nenään asti,
olettehan huomannut hänen näin tekevän, jos...»

Ja sitten koetti ukko matkia herttuan menettelyä, vaikka tämä
jäljittely jäikin verrattain epäonnistuneeksi, kun ukkoparalla ei ollut
ensinkään mitään viiksiä.

»Teillä on siis myöskin merkkiä seuraava ritarivaltakirja, setä?
Tahtoisitteko ehkä näyttää sitä minulle?...» Elysée toivoi tässä olevan
jotakin väärennystä ja petosta, jota Lewisin asioimisto häikäilemättä
harjoitti asianomaisten tietämättä. Mutta ei! Kaikki oli täydessä
järjestyksessä: valtakirja oli kyhätty tavallisen kaavan mukaan,
varustettu Illyrian vaakunalla, Boscovitshin allekirjoituksella ja
kuningas Kristian II:n omakätisellä nimimerkillä. Mitään väärennystä ei
tässä voinut epäillä. Kauppaa kunniaristeillä ja -nauhoilla
harjoitettiin siis nähtävästi kuninkaan suostumuksella. Paremmaksi
vakuudeksi meni Méraut -- Pariisiin palattuansa -- heti tapaamaan
hovineuvosta hänen virkahuoneeseensa.

Suuren salin nurkassa, palatsin ylimmäisessä kerroksessa, joka
samalla oli myöskin kuningas Kristianin työhuone, vaikka tämä ei siellä
koskaan työskennellyt, ja joka myös oli tarkoitettu käytettäväksi
miekkailu- ja voimistelusalina ynnä kirjastona, istui Boscovitsh
kaikellaisten lippaiden ja paksujen paperikasojen ympäröimänä
kuivaillen keräilemiänsä kasveja. Tänne asetuttuansa oli hovineuvos
näet alkanut puuhata uutta herbariota kokoillen kasveja Vincennesin ja
Boulognen metsistä sekä muista Pariisin ympäristöistä, joiden kasvisto
tiettävästi on Ranskan rikkaimpia. Tämän herbarionsa lisäksi oli hän
ostanut erään äskettäin kuolleen kuuluisan kasvientutkijan
jälkeenjättämät kokoelmat, joita tutkimaan hän nyt oli kerrassaan
vajonnut. Hänen kalpeat kasvonsa, joista oli vallan mahdoton
päättää mitään hänen ijästänsä, kumartuivat pöydän yli, kun hän
suurennuslasilla tutkisteli noita varovaisesti avattuja paperi-arkkeja,
joiden väliin kuivatut ja reunoilta vaalenneet kasvit olivat liimatut.
Hän huudahti ilosta ja ihastuksesta huomatessansa jonkun kasvin olevan
runtelemattoman ja hyvin säilyneen, ja katseli sitä sitten kauvan aikaa
lukien kostuneita terälehtiä, lausuen ääneen kasvien latinalaisen nimen
ja alareunaan liimatulle lipulle kirjoitetun selityksen. Toisin
vuoroin hän taas murahti suuttumuksesta huomatessansa jonkun kasvin
vahingoittuneeksi ja sen pienen madon syömäksi, jonka kasvientuntijat
hyvin kyllä tuntevat: se syntyy kasvien tomusta ja elää siitä ollen
muuten kasvikokoelmain pahana vaarana, useinpa ihan täydellisen
tuhonaiheena. Varsi pysyy kyllä koossa, mutta paperiarkkia
liikutellessa karisee ja varisee kaikki, kukat, lehdet ja juuret
hienoksi pölyksi.

»Kas, mato se on ... mato se on», huudahti Boscovitsh suurennuslasi
silmässä epätoivoisen näköisenä, vaikka samalla keksinnöstänsä ylpeänä;
samalla näytti hän pienen puumadon syömän läventapaisen rei'än, jonka
hirviö oli aikaansaanut.

Elyséeltä katosi kaikki epäilys. Tuo kiihkosielu oli mahdoton kaikkeen
alhaisuuteen, mutta myöskin kaikkeen vastusteluun.

Miesparka alkoi vavista heti paikalla, kun Méraut otti kunniamerkit
puheeksi, ja vilkuili pelonalaisena ja arkana sivulle suurennuslasinsa
ylitse... Mitä tuo utelija oikeastaan tarkoitti?... Totta kyllä, että
kuningas viime aikoina oli kirjoituttanut hänellä joukon erilaisia
kunniamerkki-kirjelmiä ja käskenyt jättää nimen kohdat täyttämättä;
mutta muuta ei hän näistä tiennyt eikä olisi ikinä katsonut
sopivaksikaan niistä enempää tiedustella.

»Vai niin, no silloin voin minä ilmoittaa teille, hra hovineuvos»,
sanoi Elysée vakavasti, »että hänen majesteettinsa näyttää kauppaavan
kunniamerkkejänsä Lewisin toimiston kautta.»

Sitten kertoi hän jutun kerskuvan parturin kunnianauhasta, jolle koko
Pariisi nauroi. Boscovitsh päästi pienen, naismaisen huudahduksen.
Mutta itse teossa ei asia näyttänyt häntä kovinkaan kummastuttavan;
häntä ei oikeastansa huvittanut mikään muu kuin kasvikunta. Isänmaa oli
hänelle melkein sama kuin Laibachiin jäänyt kasvikokoelma ja maanpakoa
Ranskassa edusti hänen uusi kasvionsa.

»Mutta onhan arvotonta», huudahti Méraut, »että ... teidän kaltaisenne
mies lainaa kätensä noin alhaisiin kujeihin.»

Boscovitsh joutui pahalle tuulelle siitä, että häneltä väkisin
tahdottiin avata silmät sellaisiin asioihin nähden, joita hän ei
halunnut huomata:

»_Ma che_ ... _ma che_... mitä minä sille voin, hyvä hra Méraut?
Kuningas on kuningas... Kun hän sanoo: Boscovitsh, kirjoita niin ja
niin, tottelee käteni arvelematta ... semminkin kun hänen
majesteettinsa on niin hyvä ja antelias minua kohtaan. Nähtyänsä,
kuinka epätoivoinen minä olin menetettyäni entisen herbarioni,
lahjoitti hän minulle tämän... Sattumalta sai hän sen tuhannesta
viidestä sadasta frangista... Kasviota seurasi sitä paitse loistopainos
Linnén teosta _Hortus Cliffortianus_.»

Näin paljasti tuo kurja raukka sisäisen ihmisensä vallan naivisti ja
kyynillisesti. Kaikki oli hänessä kuivaa ja kuollutta kuin vanhassa
kasviossa. Hänen ainoa intohimonsa, joka oli yhtä julma kuin kasveja
tuhoava, näkymätön mato, oli kaiken jyrsinyt ja nakertanut muru
muruselta. Asia ei häntä liikuttanut ennen kuin Méraut uhkasi kertoa
sen kuningattarelle. Vasta silloin pudotti hän suurennuslasinsa ja
alkoi matalalla äänellä ja ripitettävän uskovaisen huokauksilla
tunnustaa kaikellaista. Täällä tapahtui paljo asioita, sanoi hän, joita
hän ei voinut estää, vaikka ne häntä suuresti surettivat... Kuninkaan
seurakumppalit eivät olleet mallikelpoista väkeä... _E poi che voleté?_
Hänellä ei ollut hallitsijan kutsumusta ... eikä taipumusta istua
valtaistuimella... Eikä hänellä ollut koskaan ennenkään sitä ollut...
»Niinpä esimerkiksi, odottakaas ... muistan erään tapauksen ... siitä
on jo kauvan aikaa ... vanhan kuningas Leopoldin ajoilta... Tällä oli
jo ollut ensimäinen halvauskohtauksensa heti aterialta noustua... Kun
Kristianille, joka silloin oli tuskin kaksitoistavuotias poikanen ja
joka sattui pelaamaan pallopeliä kuninkaallisen linnan pihalla, tuotiin
sanoma että hän luultavasti piankin saisi astua isänsä valtailtuimelle,
alkoi lapsi itkeä ja sai todellisen hermokohtauksen.

»'Minä en tahdo olla kuningas, minä en tahdo hallita', huusi hän,
'valitkaa orpanani Stanislaus minun sijalleni'. Myöhemmin olen usein
muistanut tämän tapahtuman nähdessäni Kristianin silmissä saman
pelokkaan ja ahdistuneen ilmeen, joka hänellä tuona samaisena aamuna
oli, jolloin hän todellisen ahdistuksen vallassa puristi pallonuijansa
vartta ikäänkuin olisi hän peljännyt, että hänet saatetaan
valtaistuinsaliin, ja huusi: 'Minäpä en tahdo olla kuningas'.»

Tämä pieni tarina selitti koko Kristian II:n luonteen. Mikään ilkeä
mies ei hän tietysti ollut, vaan lapsekas mies, joka liian nuorena oli
joutunut naimisiin ja jolla muuten oli voimakkaat intohimot ja
perinnölliset viat. Se elämä, jota hän eli viettäen yönsä klubilla,
juhlaillallisilla ja naikkosten seurassa, on eräissä piireissä
aviomiesten tavallista menoa. Mutta Kristianin suhteen oli
kaikki sitä raskauttavampaa, kun hänen olisi ollut ylläpidettävä
kuninkaan arvokkaisuutta, jota hän ei voinut tehdä, sillä siihen
edesvastaukselliseen asemaan puuttui häneltä tarpeellista voimaa;
seuraus oli, että maanpako saattoi hänet vähitellen rappiolle.
Voimakkaammatkaan luonteet kuin mitä hänen oli eivät usein jaksa kantaa
elämäntapojen täydellistä äkkimuutosta, alinomaista epävarmuutta,
mielettömiä toiveita ja tuskia sekä hermostuttavaa odotusta. Maanpaolla
on horroksensa samoin kuin merellä tyynensä: se heikontaa ja uuvuttaa.
Se on jonkunlaista ylimenon tilaa. Pitkällisten merimatkojen ikävyyttä
ei voi vastustaa muuten kuin järjestetyllä työllä ja säännöllisillä
lukutunneilla. Mutta millaisella työllä voi aikansa kuluttaa kuningas,
joka on menettänyt alamaisensa, ministerinsä ja neuvostonsa, jolla ei
enää ole mitään päätettäviä ja allekirjoitettavia asioita ja joka
lisäksi on liian älykäs ja epäilevä tyytyäksensä näiden tehtävien
valheelliseen apinoimiseen samoin kuin hän myöskin voi olla liian
oppimaton kuluttaaksensa aikansa jollakin henkisellä ahkeroimisella?
Maanpako, joka voidaan verrata mereen, voi siten muodostua myöskin
haaksirikoksi, joka viskaa etuoikeutetut ensi luokan matkustajat
sekaisin toisten kannella ja tähtitaivaan alla matkustavaisten ihmisten
kanssa. Siihen tarvitaan ylväs kunniantunto ja oikea kuninkaan
mielenlaatu, ettei maanpakoon tuomittu hallitsija tuttavallisemman ja
alentavan sekasorron aikana tee itseänsä syypääksi tekoihin, joita
hänen myöhemmin täytyy punastua tai katua, vaan pysyy mieleltänsä
kuninkaana puutteissansa, hädässänsä ja sanoisimmeko niissä
lokaisemmissa sieluntiloissa, jotka tässä kurjassa ihmiskunnassa
sekoittavat ja hämmentävät yhteiskunnallista luokitusta.

Se rappeutumuksen »mustalaistila», jota herttua de Rosen suurilla
uhkauksilla oli niin kauvan jaksanut vastustaa tämän maanpaon aikana,
alkoi nyt olla Illyrian kuningasperheen ovella. Kuningas oli pakotettu
turvautumaan kaikellaisiin keinoihin hankkiaksensa rahaa
»mässäykseensä». Hän alkoi kirjoittaa personallisia velkakirjoja kuin
rikkaan perheen perillinen pitäen tätä tapaa, jossa J. Tom Lewis oli
hänelle avulias, yhtä yksinkertaisena, jopa mukavampanakin kuin
»käsikassastamme maksettavia määräyksiä», jotka hän ennen osoitti
hovinsa talous- ja sotilasasian ministerille. Kun nämä velkasitoumukset
lankesivat maksettaviksi ja kasvoivat nopeasti useiden uudistusten
kautta, keksi Tom Lewis rahattomuudessansa tuon kauniin kunniamerkkien
kauppaamisen, koska alamaisia ja sivililistaa puuttuvalla kuninkaalla
ei juuri muitakaan apukeinoja ollut.

Niinkuin muukin alempi karja tuli Illyrian poloinen jalopeura nyt
silvotuksi ja neliömuotoisiksi kappaleiksi hakatuksi, huutokaupassa tai
teurastuspöydällä myydyksi harjoinensa ja risoinensa, kylkinensä ja
käpälinensä.

Tämä oli vasta alkua tämä. Jouduttuansa kerran J. Tom Lewisin keveään
»cabiin» ei kuningas enää hevillä siitä päässyt. Se juuri selvisi
Mérautille laskeutuessa alas Boscovitshin luota. Hän oivalsi varsin
hyvin, ett'ei häneen ollut luottamista missään suhteessa, vaan oli hän
helposti taivutettavissa niinkuin jonkun kiihkon riivaamat ihmiset aina
ovat. Itse hän taas oli liian vastatullut ja outo mies talossa
voidaksensa millään lailla vaikuttaa Kristianin tekoihin. Entä jos hän
kääntyisi vanhan Rosenin puoleen? Mutta jo ensimäisen viittauksen
johdosta heitti tämä häneen sellaisen silmäyksen kuin olisi hän
loukannut uskonnonpyhyyttä. Olkoonpa kuningas vajonnut kuinka syvälle
tahansa, pysyi tämä hänen silmissänsä aina kuninkaana. Munkin -- isä
Alphéen -- puolelta ei myöskään ollut mitään kannatusta odotettavissa;
hänen kalpeat kasvonsa ilmestyivät nyttemmin hovissa ainoastaan pitkien
väliaikojen jälkeen ... hieman ennen tai jälkeen jonkun matkan ... ja
aina entistänsä ahavoittuneempina ja laihempina...

Entä kuningatar? Jo muutamia kuukausia oli hän aina ollut kovin
surullisen ja kuumeisen näköinen, ja aina oli hänen kaunis otsansa
huolten pilvissä, kun hän saapui oppitunneille, joita hän enää kuunteli
vain hajamielisenä, mietteisiinsä vajonneena ja käsi hervottomana
työnsä yli riippuen. Oudot, vakavat ajatukset vaivasivat häntä,
rahahuolet ja nöyryytys olla varoja vailla eikä voida millään täyttää
alhaalta häntä kohti kohotettuja, anovia käsiä. Tarvitsevaiset ja
hankkijat, heidän kumppalinsa maanpaossa ja onnettomuudessa, pitivät
heitä yhäti hallitsijoina, vaikka heillä ei mitään oikeuksia enää
ollut. Kaikki ne, jotka onnellisempina aikoina olivat tottuneet
tulemaan anojina »hoviin», odottivat nyttemmin tuntikausia etuhuoneissa
mennäksensä vihdoin tiehensä väsyneinä odotukseen ja muristen
tyytymättömiä sanoja, joiden sisällyksen kuningatar kuulemattakin
arvasi, sillä nämä poloiset olivat jo kolmannen kerran täällä.

Tosin koetti hän toden teolla saada järjestystä talon uuteen elämän
menoon, mutta onnettomuudeksi oli rahoja huonosti sijoitettu ja
arvopaperit olivat laskeutuneet. Täytyi odottaa tai menettää kaikki.
Poloinen kuningatar luuli jo tunteneensa kaikki maailman kärsimykset,
mutta vielä ei hän tiennyt niistä personallisuutta kuolettavista
ahdistuksista, joilla jokapäiväinen ja ankara arkielämä voi ihmistä
kiusata ja haavoittaa. Olipa öitä kuukausien lopulla, jolloin hän
väristen valvoi ja mietti talousasioita kuin mikäkin kauppahuoneen
päämies. Kun palvelijat joskus eivät olleet saaneet palkkojansa ja
jotakin käskyä ei heti paikalla täytetty, oli hän jo huomaavinansa
heidän silmissänsä röyhkeämmän katseen tai tyytymättömyyden ilmeen.
Vihdoin sai hän tutustua velkautumiseen, vähitellen hätyyttäviin ja
hävyttömiksi käypiin velkojiin, jotka rynnistävät korkeimpia ja
parhaimminkin kullattuja ovia vastaan.

Vakavana ja mykkänä vakoili vanha herttua kaikkia kuningattarensa
tuskia pyörien hänen ympärillänsä aivan kuin olisi hän tahtonut sanoa:
»olenhan minä käytettävänänne». Mutta hän oli vakavasti päättänyt
käyttää kaikki muut mahdollisuudet ennenkuin suostuisi peruuttamaan
sanansa ja kääntymään miehen puoleen, jonka hän oli masentanut niin
ylpeällä läksytyksellä.

Eräänä iltana valvoi hoviseura suuressa salongissa; aika kului kovin
yksitoikkoisesti ja kuningas oli tietysti poissa, kuten tavallisesti.
Pelipöytä järjestettiin, hopeaiset kynttiläjalat asetettiin pöydälle ja
niin alettiin whistipeli, jota seurue oli ruvennut kutsumaan
»kuningattaren peliksi»: herttua vastapäätä kuningatarta ja rva
Eleonore vastapäätä Boscovitshia. Ruhtinatar istui pianon ääressä
soitellen hiljaa muutamia »illyrialaisia kaikuja», joita kuningatar ei
koskaan erityisesti halunnut kuulla; pienimmänkin suosionosoituksen
johdosta oli ruhtinatar valmis muuttamaan soittonsa sotalauluiksi ja
suorittamaan ne kaikella taidollansa. Nämä muistutukset kotimaasta,
jotka nostivat pelaajain kasvoille kyyneleisen hymyn ja sankarillisen
ilmeen, olivat muuten ainoat »soraäänet», jotka häiritsivät maanpakoon
alistuneiden totuttuja tapoja tässä majesteettien rikkaalta
näyttävässä, vaikka porvarillisessa salongissa.

Kello löi kymmenen.

Tavallisesti nousi kuningatar tällä hetkellä aina ylös ja hävisi
huoneistoonsa antaen näin muillekin lähtömerkin; nyt katseli hän
hajamielisenä ympärillensä sanoen:

»Te voitte jo poistua levolle. Minun pitäisi työskennellä hiukan teidän
kanssanne, hra Méraut.»

Elysée, joka oli selaillut ja lukenut erästä lentokirjasta uunin luona,
sulki kumartaen kirjasensa ja hävisi heti lukuhuoneeseen noutaaksensa
kynän, mustetta ja paperia.

Hänen palatessansa takaisin istui kuningatar jo yksin kuunnellen,
kuinka vaunut poistuivat pihalta, suuri portti suljettiin ja palatsin
käytävissä ja portaissa juostiin ylös ja alas niinkuin suuressa
hotellissa aina ennen maatapanoa tehdään. Vihdoin hiljeni hälinä;
kahden lieun pituinen metsä oli myöskin tuulen vaimentuessa vaiennut,
mutta sen verran lehdet kuitenkin ääntä pitivät, ettei Pariisin
kaukaista humua juuri kuulunut. Tuo tyhjä salonki, joka vielä oli
täydellisesti valaistu, näytti autiossa rauhallisuudessansa olevan kuin
valmistettu murhenäytelmällistä kohtausta varten. Kuningatar istui
pöydän ääressä käsivarassa ja sanoi lykäten luotansa Mérautin tuomat
kirjoitusvehkeet:

»Ei, ei... Ei minulla ole mitään kirjoitettavaa tänä iltana ... se oli
vain tekosyy... Istuutukaa, niin voimme sen sijaan jutella...»

Sitten lisäsi hän hiljempaa:

»Minulla olisi jotakin kysyttävää teiltä...»

Kuningattaren näytti olevan sangen vaikea saada sanottavaansa
sanotuksi, sillä hetkisen aikaa istui hän suu ja silmät puoleksi
suljettuina kokoillen ajatuksiansa kovin vanhentuneen ja surullisen
näköisenä, jommoisena Elysée oli nähnyt hänet toisinaan; hänen
mielestänsä oli kuningatar silloin entistänsä kauniimpi, kun hänen
puhdaspiirteisillä kasvoillansa kuvastuivat kaikki uhraukset,
kieltäymykset ja hallitsijattaren sekä naisen jaloimmat tunteet.
Tällaisena herätti hän Mérautissa vallan uskonnollisen kunnioituksen...
Kooten kaiken rohkeutensa kysyi Frédérique vihdoin hiljaa, arasti ja
verkkaan lausutuin sanoin kuin pelonalaisin askelin hiipivä poloinen,
tiesikö Méraut ehkä jonkun sellaisen paikan Pariisissa ... sellaisen
laitoksen, jossa rahoja voi lainata panttia vastaan...

Olipa sekin kysymys vanhalle ylioppilaalle, joka tunsi kaikki
suurkaupungin panttilaitokset ja oli niitä käyttänyt ainakin
parikymmentä vuotta hätäapunansa! Sinnehän hän aina oli vienyt
kesävaatteensa talven ajaksi ja talvivaatteensa kesän ajaksi! Josko hän
siis tunsi »le clou» ja »ma tante» nimiset panttilainauskonttorit? Kun
hänelle äkkiä johtui mieleen nämä nuoruuden muistot ja sen aikuiset
nimitykset, täytyi hänen hymyillä kuningattarelle vastaukseksi.
Koettaen varmistaa ääntänsä jatkoi tämä edelleen:

»Haluaisin näet jättää teidän tehtäväksenne viedä sinne jotakin ...
esim. jalokiviä... Sattuu näet joskus vaikeitakin hetkiä ja...»

Samalla loi hän ylös ihanat silmänsä, joissa heijastui rauhallisen,
yliluonnollisen surumielisyyden syvä kuilu.

Voi, kuinka paljon nöyryytettyä suuruutta tämä kuninkaallinen kurjuus
näytti sisältävän! Oliko se ensinkään mahdollista?...

Méraut nyökkäsi päällänsä merkiksi siitä, että hän oli heti paikalla
valmis täyttämään kuningattaren toivomuksen.

Jos hän olisi yrittänyt sanoa sanankaan, olisi hänen täytynyt itkeä, ja
jos hän olisi hiukankaan liikahtanut, olisi hänen täytynyt heittäytyä
tuon ylhäisen ja huolestuneen naisen jalkoihin. Pian heltyi hänen
ihailunsa sentään jo sääliksi. Kuningatar näytti hänestä nyt
menettäneen hieman suuruudestansa vaipuessansa tavallisten
elämänhuolien tasalle; tuntui kuin olisi hänen surullisessa
tunnustuksessansa ollut jotakin »joutolaismaista», mikä näytti olevan
lankeemuksen alkua ja toi hänet Elyséetä lähemmäksi.

Äkkiä nousi kuningatar ylös ja meni noutamaan vuorikristallisessa
laatikossa säilytettyä vanhaa ja unohduksiin joutunutta kruunua, jonka
hän laski pöydälle kuin ainakin kaikkialle säteilevän kalliin
koristeen.

Elysée vavahti... Kruunu?

»Niin, kruunu», sanoi kuningatar, »kuusisataa vuotta ovat Illyrian
kuningassuvun jäsenet sitä kantaneet... Kuninkaita on kaatunut ja paljo
ylimysten verta vuotanut tuota kruunua puolustaessa... Nyt täytyy sen
pelastaa meidät taloushädästä. Muita kalleuksia meillä ei enää ole...»

Se oli erittäin kaunis, suljettu kruunu, taottu vanhasta kullasta;
ulkopuolelta jalokivillä koristetusta vanteestä lähti päälaelle
kaartuva ristikko, jonka sulki tulipunainen, silkkinen kalotti.
Vanteessa ja hiipassa nähtiin jäljennettyjä kultaisia apilanlehtiä,
joiden keskessä -- samoin kuin näitä kannattavissa, läpipistellyissä
kultareunoissa -- loisti kaikenlaatuisia tunnettuja jalokiviä: kuulakan
sinisiä safireja, himmeänsinisiä turkoseja, aamunkoitonvärisiä
topaseja, tulipunaisia itämaisia rubineja, lehtysille pirskotettujen
kastehelmien lailla hohtavia smaragdeja, kabbalistisia opaleja ja
vaaleampia iris-helmiä. Mutta näitä kirkkaammin loistivat kaikkialle
siroitellut timantit heijastaen särmissänsä tuhansia eri vivahduksia
kuin säteilevä pöly päivän paisteessa melkein lieventäen tämän
vuossataisen kruunun loistoa, joka hohti kuin kullatun hopealampun
lempeä valo pyhätön perältä.

Vapisevalla sormellansa kosketti kuningatar sitä sieltä täältä:

»Siitä pitäisi irroittaa joitakuita jalokiviä ... ainakin suurimmat...»

»Mutta millä?»

Molemmat puhuivat hiljaisella äänellä kuin pahantekijät. Vaan kun
salongissa ei näkynyt mitään sopivaa työesinettä, sanoi kuningatar:

»Valaiskaa minulle tietä...»

He menivät sitten lasiverannalle, missä Elyséen kantaman lampun
satumaiset varjot häilyivät ja pitkä, häipyvä valojuova viskausi öiseen
viheriöitsevään puutarhaan.

»Ei ... ei, ei saksilla», kuiskasi kuningatar nähdessänsa Elyséen
aikovan hänen ompelukorinsa luo... »Ne eivät kestä ... niillä olen jo
koettanut sitä tehdä.»

Vihdoin keksivät he erään hieno-oksaisen, kuutamon huolittaman
granatipuun ruukun luona pienehköt puutarhasaksit, joiden kanssa he
palasivat salonkiin. Kuningatar osoitti erästä tavattoman suurta,
soikeamuotoista safiria, jota Elysée ryhtyi saksien kärjellä
irroittamaan. Mutta juotos oli hyvää ja vankkaa työtä, niin että se
piti puolensa: rautasaksit eivät siihen pystyneet. Sitä paitse ei
Elyséen käsikään ollut kyllin voimakas eikä varma, sillä koko ajan
pelkäsi hän vahingoittavansa itse kiveä ja turmelevansa kultaisen
kehyksen, jossa näkyi selvät jäljet edellisestä yrityksestä. Lopuksi
kärsi hänen kuningasmielisyytensä siitä, että hänen näin täytyi
turmella kuninkaallista kruunua. Hänen tunteensa nousi tätä tekoa
vastaan: kruunuhan ihan vapisi, teki vastarintaa ja puolustausi!...

»Minä en voi ... minä en voi», huokasi hän pyyhkien hikeä otsaltansa.

Mutta kuningatar penäsi vastaan:

»Se täytyy saada irti...»

»Niin, mutta sen huomaa jokainen...»

Kuningatar hymyili ivallisesti:

»Huomaa! Eihän sitä kukaan viitsi katsellakaan! Kuka sitä muistaisi ja
kuka muu siitä edes välittäisi paitsi ehkä minä?...»

Elysée kävi jälleen työhön käsiksi; pää kumarruksissa, pitkät suortuvat
silmille valahtaneina ja kalpeana puristi hän kuninkaallista kruunua
polviensa välissä naarmuten ja murrellen sitä voimainsa takaa, sillä
välin kun kuningatar, lamppua pitäen, tarkasti hänen yritystänsä
kylmänä kuin nuo kivet, jotka välkkyivät pöydällä kultamurujen keskellä
säilyttäen eheytensä ja loistonsa tuon väkivallan uhallakin.

Koko seuraavan aamupäivän viipyi Elysée ulkona kaupungilla. Vasta kun
aamiaiselle jo oli soitettu, saapui hän liikutetun näköisenä ja istahti
hämmentyneenä pöytään voimatta ensinkään ottaa osaa keskusteluun, jonka
sielu ja sisällys hän muuten aina oli. Tämä hänen mielentilansa siirtyi
kuningattareenkin, vaikka tämä muuten istuikin hymyilevänä ja säilytti
kirkkaan kontra-altoäänensä.

Vielä aterian päätyttyä istuivat he kotvan aikaa voimatta lähestyä
toisiansa ja keskustella vapaasti toistensa kanssa, kun sovinnaisuus ja
talon tavalliset hovitavat, joita seuranainen rva de Silvis epäilevin
silmin aina tarkkasi, olivat säntillensä noudatettavat. Vihdoin piti
oppitunnin alkaman. Sillä välin kun pikku prinssi valmistausi tuntiansa
varten noutaen kirjansa, kysyi kuningatar:

»Mikä teidän on?... Tapahtuuko minulle jälleen joku ikävyys?...»

»Oi, armollinen rouva, kaikki jalokivet olivat vääriä.»

»Vääriä?»

»Niin, mutta erittäin huolellisesti jäljiteltyjä... Kuinka on se
mahdollista?... Miten ja milloin on se tapahtunut?... Ja kuka sen on
tehnyt?... Talossa on siis joku pahantekijä vai?»

Kuningatar kalpeni hirmuisesti kuullessansa sanan pahantekijä.

Hammasta purren ja vihan sekä epätoivon välähdys silmissänsä sanoi hän
sitten äkkiä:

»Niin, se on totta. Täällä on eräs rikoksellinen. Me tunnemme hänet
kumpikin vallan hyvin.»

Kuumeellisella liikkeellä tarttui hän samassa Mérautin käteen ikäänkuin
vahvistaaksensa salaisen sopimuksen, josta muut eivät tietäisi mitään:

»Mutta emmehän me koskaan häntä ilmianna ... emmehän?»

»Emme ikinä», sanoi Elysée kääntäen kasvonsa pois, sillä he olivat jo
ymmärtäneet toisensa.



VII.

Kansanhuveissa.


Oli toukokuun ensimäisen sunnuntain iltapäivä, niin ihana ja valoisa
kuin tavallisesti on vasta kuukautta myöhemmin. Ilma tuntui niin
lämpimältä, että kuningatar Frédérique, pikku prinssi ja hänen
opettajansa Méraut ajelivat avonaisissa vaunuissa ympäri St. Mandén
metsää. Kevään ensimäiset lempeät tuulahdukset, jotka humisivat
uudesta-verhoutuneissa puissa, lämmittivät kuningattaren sydäntä ja
nostivat eloisat ruusut hänen kasvoillensa, joita hän sinisellä,
silkkisellä päivänvarjostimella päivältä suojeli. Hän tunsi itsensä
onnelliseksi ilman mitään syytä ja unhotti tämän yleisen lempeyden
keskessä joksikin aikaa kärsimyksensä kovina päivinä; nojautuen
raskaiden vaunujen nurkkaan piteli hän lasta vierellänsä ja antautui
turvallisesti tuttavalliseen, jopa ystävälliseen keskusteluun
vastapäätä istuvan Elysée Mérautin kanssa.

»Omituista», sanoi hän, »mutta minusta tuntuu siltä kuin olisimme me
nähneet toisemme jo ennen kuin tulimme tuttaviksi. Äänenne ja kasvonne
herättivät minussa hetipaikalla muiston jostakin näkemästä... Mutta
missä olemme me toisemme nähneet ensimäisen kerran?»

Pikku Zara oli muistavinansa sen varsin hyin, missä se tapahtui. Se oli
siellä luostarissa ... siinä maanalaisessa kirkossa, jossa hän oli niin
kovin peljästynyt nähdessänsä hra Mérautin. Eikä tämä taikauskoinen
pelko ollut vieläkään aivan hävinnyt, se näkyi siitä arkailevasta ja
vienosta katseesta, millä lapsi vilkasi opettajaansa... Mutta ei, ei se
ollut ensimäinen kerta! Jo ennen joulua oli kuningatar ihan varmasti
hänet nähnyt.

»Ell'ei se ehkä ole ollut jossakin toisessa, edellisessä elämässä»,
lisäsi hän melkein vakavasti.

Elysée nauroi.

»Teidän majesteettinne on todellakin oikeassa. Te olette ehkä suvainnut
huomata minut, ei juuri toisessa maailmassa, vaan täällä pahassa
Pariisissamme ... ja juuri samana päivänä, jolloin te tänne saavuitte.
Kapusin näet Tuileriesin portin korkealle jalustalle ... vastapäätä
_Hôtel des Pyramidesia_ ja ja...»

»Juuri niin ... ja siitä huusitte te: eläköön kuningas! Nyt minä
muistan... Te se siis olitte. Oi, kuinka se huvittaa minua... Te siis
olitte ensimäinen, joka toivotitte meidät tervetulleiksi... Jospa te
tietäisitte, kuinka hyvästi tuo huutonne minuun silloin vaikutti...»

»Entäpäs minuun sitten!» naurahti Méraut. »Siitä oli niin kauvan aikaa
kulunut, kun olin saanut tilaisuutta huutaa: eläköön kuningas!... Niin,
siitä oli niin kauvan kulunut, että se ihan pyöri huulillani... Se on
näet perhemuisto, joka liittyy kaikkiin lapsuuteni ja nuoruuteni
iloihin, kotitunteisiini ja uskonoppeihini. Tuo huuto suo minulle aina
-- sivumennen sanoen -- eteläranskalaisen ääntämistapani ja
isävainajani äänen ja liikkeet; se tuo aina silmiini saman innostuksen,
jonka niin usein isässäni huomasin... Miespoloisessa oli se näet vallan
vaistomaista tai, sanalla sanoen, se oli hänen uskontonsa. --
Kuljeskellessansa eräänä päivänä -- palausmatkalla Frohsdorfista --
ympäri Pariisia sattui hän olemaan Carrousel-torilla, Tuileriespalatsin
muurien sisällä, kun kuningas Louis Philippe lähti ajelemaan. Väkeä oli
keräytynyt odottamaan lähtöhetkeä ja kapuellut portinpieliin, vaikka
kansa muuten oli välinpitämätön ja melkeinpä vihamielinen, niinkuin se
hänen hallituskautensa lopulla jo alkoi olla. Kuultuansa, että kuningas
piakkoin aikoi ulos, pujottelihe hän toisia pois tieltä tyrkkimällä
väkijoukon ensi riviin nähdäksensä ja tarkastellaksensa läheltä ja
voidaksensa ylenkatseella loukata ryöväriä ja konnaa, joka oli
varastanut laillisesti toiselle kuuluvan kruunun... Äkkiä astui
kuningas Louis Philippe ulos, käveli jalkaisin tyhjän pihan poikki
raskaan kuolemanhiljaisuuden vallitessa, joka näytti musertavan koko
palatsin ja jonka aikana isäni jo oli kuulevinansa selvästi
kapinallisten lataavan pyssyjä ja lautojen rasahtelevan vialle
valtaistuimen alla... Louis Philippe oli jo silloin vanha ja
ulkomuodoltansa porvarillinen mies, joka lyhvin askelin astua töpösteli
sateenvarjo kädessä porttia kohti. Ei mitään kuninkaallista eikä
ylhäistä koko miehessä! Mutta tuota porvarillista hänessä ei isäni
nähnyt, vaan oli sen sijaan huomaavinansa, että hallitsijan pyhää
persoonaa ei kohdeltu kyllin kunnioittavasti tämän astuessa ulos
Ranskan kunniakkaasta kuninkaallisesta linnasta, vaan näytti tuo
hiljaisuus päinvastoin tietävän kansan vihamielisyyttä, jonka vuoksi
kuningasmielinen tunne sai hänessä vallan: unhottaen äskeiset aikeensa,
paljasti hän päänsä ja huusi liikutettuna: eläköön kuningas! niin
voimakkaasti ja vakavassa tarkoituksessa, että vanhus tunsi itsensä
liikutetuksi ja katsahti häneen varsin kiitollisena.»

»Niin olisi minunkin pitänyt kiittää teitä», sanoi kuningatar ja siinä
katseessa, jolla hän nyt Mérautia tarkasti, oli todellakin niin
liikutettu kiitollisuuden ilme, että Elysée tunsi veren pakenevan
poskiltansa. Samalla hetkellä lausui kuningatar, jonka ajatukset
näyttivät yhäti kiintyneiltä Mérautin äskeiseen kertomukseen:

»Isänne ei kuitenkaan ollut aatelismies?»

»Ei suinkaan ... päinvastoin niin halpasukuinen ja pikkuporvarillinen
kuin suinkin ... kankuri vain.»

»Sepä omituista», sanoi kuningatar ajatuksissansa.

Kun Méraut taas vastasi nokkelalla tavallansa, alkoi heidän alituinen
väittelynsä uudelleen. Kuningatar ei rakastanut eikä ymmärtänyt
kansaa, jota kohtaan hän tunsi jonkunlaista fyysillistä kauhua. Rahvas
oli hänen mielestänsä raakaa ja törkeää sekä iloitessansa että
kostaessansa. Kruunausjuhlansa ja kuherruskuukautensakin aikana oli hän
peljännyt noita tuhansia käsiä, jotka huitoivat hänelle suosiota ja
kuitenkin ikäänkuin uhkasivat häntä vankeudella. Eikä kansakaan ollut
koskaan häntä ymmärtänyt. Armon- ja suosionosoituksia sekä lahjoja oli
hän kyllä jaellut, mutta ne eivät mitään kansassa vaikuttaneet, vaikka
syynä ei suinkaan ollut maanlaadun kovuus ja kylvösiementen
hedelmättömyys.

Niiden satujen ja tarinoiden joukossa, joilla rva de Silvis pikku
prinssin mielikuvitusta kiusasi, oli eräs kertomus nuoresta
syrialaisesta tytöstä, joka naitettiin -- jalopeuralle ja joka
hirmuisesti pelkäsi hurjaa puolisoansa, tämän kiljuntaa ja rajua tapaa
ravistella harjaansa. Ja kuitenkin oli tämä jalopeura sangen kohtelias
ja hellä rakkaudessansa nuorta tyttöä eli vaimoansa kohtaan; niinpä toi
se hänelle mitä harvinaisimpia saaliita ja parhainta mettä, valvoen
vartijana hänen nukkuessansa, joksi aikaa se pakotti meren, metsän ja
eläinkunnan vaikenemaan. Mutta se ei auttanut! Hän säilytti sittenkin
vastenmielisyytensä ja loukkaavan pelkonsa jalopeuraa kohtaan, kunnes
tämä suuttui ja kiljasi hänelle kauhealla äänellä: »mene sitten
tiehesi!» avaten kitansa ja ravistaen harjaansa ikäänkuin aikoisi se
nielaista hänet sen sijaan että hänelle suotiin vapaus mennä tiehensä.

Tämä tarina muistutti hieman Frédériquen suhdetta kansaan. Turhaan oli
Elysée, heti hänen läheisyyteensä tultuansa, koettanut opettaa häntä
ymmärtämään sitä hyväntahtoisuutta, ritarillista alttiutta ja -- ehkä
vähän sivistymätöntä -- hienotunteisuutta, jota kansa niin usein oli
kiljumisellansa osoittanut ennen kuin se todellakin ilmaisi sillä
ankaran suuttumuksensa... Oi, jospa kuninkaat vain olisivat
tahtoneet... Niin, jospa he vain olisivat osoittautuneet vähemmän
epäileviksi!

Kun Frédérique epäuskoisena pyöritteli päivänvarjoansa, jatkoi Méraut:

»Niin, minä tiedän kyllä teidän pelkäävän kansaa... Te ette sitä
rakasta tai oikeammin te ette sitä tunne... Mutta suvaitkoon teidän
majesteettinne silmäillä ympärillensä ja luoda katseensa noiden puiden
juurelle tai noille puistokäytäville... Siellä käyskentelevät ja
huvittelevat Pariisin 'peloittavimman' etukaupungin asukkaat, joista
vallankumoukset juuri saavat alkunsa, kun nämä lähtevät katukivityksiä
suluiksi rakentamaan. Ja kuinka vaatimattomilta, hyväluontoisilta,
luonnollisilta ja naiveilta nuo kaikki sentään näyttävät!... Ja kuinka
he täydestä sydämestänsä nauttivat lepopäivästä ja auringon
paisteesta!...»

Suurelta puistotieltä, jota vaunut nyt aivan verkallensa vierivät, voi
todellakin nähdä lukemattomia aamiaiselle ryhmittyneitä seurueita
ohutlehtisten pensaiden alla, missä kevään ensimäiset villit hyasintit
sinipunervina heloittivat. Sinne tänne siroitellut lautaset loistivat
valkeina täplinä viheriöitsevällä nurmikolla avattujen kansiniekkain
eväskorien vieressä, ja paksut, täytetyt viinilasit hohtivat punaisina
pionikukkaisina vihreiden taimien hentojen lehtien välistä. Puitten
oksilla taas riippui erivärisiä saaleja ja puseroita ja kaikkialla
vilkkui naisia liiveissänsä ja miehiä paitahihaisillansa; missä
luettiin, missä levättiin, missä istuttiin puunrunkoon nojautuneena ja
ahkeroitiin ompeluksen ääressä j.n.e. Avonaisilla paikoilla taas vilisi
iloisia, kirjavia, huokeahintaisia pukuja: täällä oltiin pallosilla,
tuolla leikittiin sokkosilla ja tuossa pistettiin äkkiä katrilliksi
pensaston ta'a kätkeytyneen ja näkymättömän orkesterin soiton mukaan.
Ruokakuntain ja huvittelevain aikaisten ihmisten välillä taas
juoksenteli lukuisia lapsiparvia siirtyen toisen perheen luota toisen
luo, tepastellen, huudellen ja meluten niin että koko kajava metsä
visersi kuin tuhansien pääskyisten livertäessä, joiden nopeita
liikkeitä heidän alinomainen oikullinen juoksentelunsa ja puihin
kiipeilynsä muistuttikin. Ollen täydellinen vastakohta siistitylle,
hoidetulle ja pienillä aitauksilla suljetulle Boulognen metsälle näytti
Vincennesin metsä vapaine puistoteinensä, vihreine, tallattuine
ruohokenttinensä, taipuisine ja kestävine puuistutuksinensa olevan
aiottukin juhlivan kansan temmellyspaikaksi; muuten oli itse luontokin
täällä ikäänkuin eloisampi ja lauhkeampi. Puistotien mutkassa lehahti
äkkiä raittiimpi ilma ajajia vastaan ja välkähti heihin päivän
heijastus lammen pinnalta, jonka pengertyneiltä rantaäyräiltä metsä oli
pois raivattu; pikku prinssi ihan huudahti ihastuksesta. Maisema
olikin ihana katsoa! Vaikutus oli melkein sama, minkä saamme, kun
bretagnelaisen kylän kivitöllien välitse luikertelevia kapeita ja
sotkuisia katuja kierreltyämme saavumme viimeiselle solakadulle ja
äkkiä näemme aavan meren vallan edessämme. Kaikkialla näkyi risteileviä
liputettuja venheitä, joissa reippaat, sini- ja punapukuiset soutajat
välkyttivät hopealta hohtavia airojansa pirskoittaen ilmaan tuhansia
kimaltelevia vesipisaroita. Kaakattavia ankkoja souteli pitkissä
jonoissa ulos järvelle, jota vastoin juhlallisemmat ja hiljaisemmat
joutsenet purjehtivat myötätuulessa rantoja pitkin keveät siivet
hajallansa. Järven toiseen päähän, vihertävän saaren suojaan oli
soittokunta asettunut kajahuttaen ilmaan iloisia säveliä, joille järven
pinta sai olla kaikupohjana.

Yli kaiken tämän väikkyi iloisen epäjärjestyksen leima, tuulen ja
laineiden virkeä leikki, hulmuavien lippujen lepatus, venemiesten
huudahdukset, iloiset ryhmät siellä täällä mäkirinteillä, sikin sokin
juoksentelevat lapsiparvet, hyörinä ja pyörinä kahden, rinnakkain
melkeinpä veden päälle rakennetun vähäisen ravintolan ympärille, joiden
siltapalkit alinomaa lonkkuivat kävelijäin jalkojen alla.

Parempia ajopelejä ei näkynyt ainoatakaan; joskus ajoi kuitenkin joku
ajuri ohitse sulhaisparin kanssa, joksi sen voi päättää miehen uudesta
juhlatakista ja naisen kirkasvärisestä saalista; myöskin sattui, että
jotkut noista välkkyvillä kylteillä varustetuista liikevaunuista, jotka
viikon kuluessa ajelevat pitkin Pariisin katuja kuljetellen
tavaramakasinein lähetyksiä, eksyivät tänne lihavien, kukitettujen ja
hattupäisten muijien kanssa, jotka ylevällä säälillä katselivat
jalkaisin tallustelevia väkiryhmiä. Mutta enin näkyi täällä noita
pieniä lastenvaunuja, jotka ovat naineen työmiesperheen ensimäinen
ylellisyystavara, noita kuljetettavia kehtoja, joissa sieviin myssyihin
puetut, pienet lasten päät häilyivät onnellisina hymyillen ja
»nukkumattia» turhaan odotellessansa avosilmin tähystellen puitten
oksien välistä vilkkuvaa sinitaivasta.

Kaikkien näiden pikkuporvarien ohitse eivät Illyrian vaakunalla
koristetut komeat vaunut valjakkoinensa ja livreeajurinensa voineet
päästä herättämättä jonkun verran hämmästystä; kuningatar ei näet
muuten koskaan ajanut tätä tietä sunnuntaisin. Ihmiset tyrkkivät
toisiansa kyynärpäällä ja kun vaunujen kolina alkoi kuulua kävelijäin
takana vetäytyivät nämä sivulle hiljaisina ja pyhävaatteistansa
vaivautuneina katsellaksensa kuitenkin ohiajavien jälkeen, jolloin
myöskin kuului ihastuksen ja ihailun huudahduksia kuningattaren
ylevästä kauneudesta ja pikku Zaran ylimyksellisestä ulkomuodosta;
joskus tapahtui myöskin, että joku pikku veitikka rohkaisi itsensä ja
astui vaunujen luo huudahtaen kuningattarelle: »hyvää päivää, rouva!»
Oliko se Elyséen äskeisten sanojen, ihanan ilman vaiko ehkä vapaan ja
kirkkaan näköpiirin vaikutusta, jota tehtaiden savupilvet eivät tänään
sumentaneet, vai olisiko ohikulkijain ystävällisesti hymyilevät
kasvot sen tehneet? Kuningatar tunsi kuin tunsikin jonkunlaista
myötätuntoisuutta _tätä_ pyhäistä liikuttavan siististi pukeutunutta
työkansaa kohtaan, jonka käytös sentään todisti työn alinomaista
ankaruutta ja lepohetkien harvinaisuutta. Pikku Zara taas ei ottanut
pysyäksensä paikoillansa, vaan tömisteli jaloillansa vaunujen pohjaa ja
vapisi halusta saada hypätä alas, pehtaroida ruohikossa toisten kanssa
ja soudella venheessä vesillä.

Vaunut saapuivat nyt vähemmän mieluisille teille, joiden varsille
asettuneet sunnuntaiviettäjät lueskelivat, loikoivat penkeillä tai
kävelivät hellinä pariskuntina metsänlaiteita. Maisema oli täällä
varjoisampi ja saiaperäisempi, raittiit lähdesuonet pulppusivat ja
todellisia metsätuoksuja tuulahteli vastaan. Lintuset visertelivät
puiden oksilla. Mutta sikäli kuin vaunut loittonivat järven luota,
jonka ympärillä melu oli suurin, alkoi toiselta juhlakentältä kuulua
selvä hälinä: pyssyjen pauketta, rumpujen ja tamburinien pärinää,
trumpettien ääntä ja kellojen soittoa kuului suuren melun seasta, joka
nousi taivaalle kuin mahtava humupilvi. Kuulusti kuin olisi joku
kaupunki ollut ryöstönalainen.

»Mitä se on?... Mitä kummaa tuolta kuuluu?» kysyi pikku prinssi.

»Piparikakkumarkkinat, armollinen herra», vastasi vanha ajuri kääntyen
istuimellansa kysyjään päin. Ja kun kuningatar suostui siihen, että
ajettaisiin lähemmäs juhlakenttää, jättivät vaunut puiston taaksensa
ja poikkesivat pienille katukujille ja vielä keskeneräisille
puistokaduille, joiden varsilla kohosi uusia kuusikerroksisia
kivimuureja kurjien hökkelien rinnalla taikka oli kuljettava avonaisten
navettapihojen ja keittiöpuutarhojen ohitse. Kaikkialla pieniä
ulkoravintoloita tynnyripöytinensä ja tuolinensa, hyppylautoinensa ja
samanlaisine vihreine keinupylväinensä. Kaikkialla kuhisi kansaa,
joukottain sotilaita, tykkiväkeä sotilaslakeissansa ja valkeissa
hansikkaissa. Mutta hälinä ei ollut niin äänekästä. Ihmiset kuuntelivat
kuljeskelevaa harpunsoittajaa, joka oli saanut luvan asettua
ravintolapöytien keskeen ja rämpytti jotakin ariaa _Favoritesta_ tai
_Trubadurista_; pariisilainen kansanmies ihailee näet alakuloista
soittoa ja uhraa siihen mielellään roposen huvitusretkellä ollessansa.

Äkkiä vaunut pysähtyivät. Niillä ei näet voinut päästä edemmäs kuin
missä n.k. Cours de Vincennes alkaa; tämän leveän huviajokentän
laidalla juuri olivat nuo piparikakkumarkkinat, joiden taustana
Pariisiin päin kohoavat pölyistä etukaupungin ilmaa vastaan
»Valta-istuintorin» molemmat korkeat pylväät. Tämä näky -- tavattoman
suuri ihmislauma kuljeskellen kaikessa vapaudessansa suurten, kaduiksi
ryhmitettyjen markkinakojujen välillä -- herätti pikku Zarassa
sellaisen uteliaisuuden, ettei kuningatar voinut vastustaa hänen
pyytävää katsettansa, vaan suostui laskeutumaan alas vaunuista. Tämä
kehoitus muuten niin ylpeän kuningattaren puolelta, että pyhäpäivänä
lähdettäisiin jalkaisin tuollaiseen ihmisjoukkoon, hämmästytti Elyséetä
siinä määrässä, että hän näytti empivän.

»Olisiko se teistä siis vaarallista?»

»Ei suinkaan, rouva. Mutta jos lähdemme markkinapaikalle, on parasta,
ett'ei palvelija meitä seuraa. Hänen livreepukunsa vuoksi joutuisimme
ehkä liiallisen huomion alaisiksi.»

Kuningattaren käskystä kapusi pitkä kamaripalvelija, joka jo oli
aikeissa lähteä heitä seuraamaan, takaisin ajurin viereen; vaunujen oli
näet odotettava tässä hänen majesteettinsa palaamista. Tietysti eivät
he aikoneetkaan kiertää ympäri koko markkinapaikkaa, vaan ottaa
muutatamia askelia katsellaksensa ensimäisiä kojuja.

Aivan kujanteen suussa oli jo pieniä siirrettäviä telineitä ja
valkealla liinalla katettu pöytä ja kaikki, mitä maaliin-ampumista
varten tarvittiin. Ihmiset menivät välinpitämättöminä sen ohitse.
Sitten seurasi paljaan taivaan alle tehty paistimo, josta levisi väkevä
kärvennetyn rasvan katku ja näkyi suuria, punaisia liekkejä nousevan
korkeuteen; ympärillä hääräsi valkopukuisia kyökkipoikia paistaen
kasoittain sokeroituja omenaviipaleita. Vierellä seisoi altea-leivosten
tekijä venyttäen ja kiertäen valkeaa, mantelilta tuoksuvaa taikinaa
jonkunlaisissa jättiläisrenkaissa!... Pikku prinssi katseli tätä
kaikkea hämmästyneenä. Se oli näet kuin uutta hänelle, poloiselle
häkkilintuselle, joka oli kasvatettu palatsin korkeissa suojissa ja sen
puiston kullattujen ristikkoporttien takana ja joka oli kasvanut
keskellä kauhuja ja kapinoita, aina liikkunut seurueen paimentamana
näkemättä kansanelämää sen lähempää kuin mitä hän palatsin parvekkeelta
tahi sotilassaaton ympäröimistä vaunuista oli nähnyt. Alussa oli hän
pelonalainen, pitäen kävellessänsä lujasti kiinni äitinsä kädestä;
mutta vähitellen huumausi hän hälinästä ja juhla-ilmasta. Posetivien
yhtäläinen vingutus häntä niinikään kiihoitti. Hän näytti saaneen
hurjan juoksuhalun, sillä hän veti äitiänsä eteenpäin ihan väkisellä
pysähtyen alinomaa katselemaan jotakin, mutta sitten taas lähtien
taivaltamaan yhä kauvemmas ja kauvemmas sinnepäin, missä melu oli
suurin ja väkijoukko taajin.

Huomaamattansa loittonivat he näin lähtöpaikalta aivan kuin uimari,
jota virta työntää eteenpäin. Osaksi lienee siihen vaikuttanut myöskin
se, ettei heitä väkijoukossa paljon huomattu, sillä näiden kirjavien
pukujen vilinässä ei kuningattaren puku -- hänen hameensa, kappansa ja
hattunsa olivat kellertävät -- pistänyt silmiin enemmän kuin pikku
prinssinkään; Zaran suuri, alaskäännetty paidankaulus, paljaat nilkat
ja lyhyt takki saivat kuitenkin jonkun sävyisän eukon huomauttamaan
vierustoverillensa: »tuo on englantilainen, tuo...» Zara käveli äitinsä
ja Elyséen välillä, jotka hymyilivät hänen ilollensa.

»Kas, äiti, katsokaapa tuota!... Mitä ne nuo tuolla tekevät, hra
Méraut?... Mennään katsomaan!...»

Ja heidän täytyi seurata häntä toiselta puolen kenttää toiselle
omituisesti viistoillen, joten he joutuivat yhä kauvemmas taajenevan
väkijoukon keskeen ollen vihdoin pakotettuja seuraamaan ihmisvirran
mukana.

»Entäpä jos palaisimme jo takaisin?» ehdotti Elysée.

Mutta lapsi oli vallan haltioissaan. Hän rukoili ja veti äitiänsä
kädestä ja tämä taas oli niin onnellinen nähdessänsä pienen, uneliaan
poikansa kerrankin heräävän horrostilastansa... Ja sitä paitse oli
yleinen kansan-ilo saanut kuningattarenkin vilkkaammalle tuulelle,
jonka vuoksi he kävelivät yhä edelleen ... ja edelleen.

Päivä kävi yhä helteisemmäksi, ikäänkuin olisi laskeva päivä
säteillänsä houkutellut myrskyn esille. Ja mikäli taivas muutti
valaistustansa, sikäli sai tuo tuhatvärinen juhla satumaisemman leiman.
Näytännöt alkoivat. Kaikki sirkustaiteilijat ja muiden kojujen taiturit
astuivat nyt telttakatoksen alle, kylteiksi maalattujen esirippujen
eteen, joille kuvatut eläimet -- petoeläimet -- voimistelijat ja
painijat näyttivät kaikki virkoavan eloon ja liikkeeseen, kun tuuli
alkoi kangasta hulmuttaa. Nyt alkaa suuri sotilaskulkue, joka tapahtuu
Kaarle IX:n ja Ludvig XV:n aikakausien puvuissa. Mikä kiväärien ja
pyssyjen vilinä, mikä paljous kankipalmikkoja ja häilyviä töyhtösulkia!
Torvisoittokunta puhalsi marseljeesia saattosoitoksi. Vastapäätä taas
oli sirkus, jonka edessä olevalla lavalla näytellään nuoria, valkeilla
suitsilla ohjattavia hevosia, jotka esittävät kaikellaisia temppuja,
laskevat kavioillansa ja tervehtivät katselijakuntaa harjaansa
heilauttamalla. Sen vieressä on toinen markkinakoju, jossa esiytyy
nuoralla tanssijoita ruutuiseen puseroon ja muotojanoudattaviin
sääryksiin puetun pajazzon johdolla. Hänen kanssansa esiytyy
pitkä-kasvuinen, ruusunpunaiseen tanssijapukuun puettu, ahavoittunut
tyttö, joka esittää jonglöritemppuja kullatuilla ja hopeoiduilla
kuulilla, pulloilla ja tinaveitsillä, jotka välkkyvät ja kalisevat
ilmassa hänen lasinuppuisilla tukkaneuloilla ylöskiinnitetyn
hiuslaitteensa yläpuolella.

Pikku prinssi vaipui täydellisesti katselemaan tätä kaunista naista,
jolle äkkiä esiytyi kumppali, todellinen satukuningatar välkkyvä
kruunu päässä ja hopealta hohtavasta harsokankaasta tehty, lyhyt
liivihame yllä; jalat toistensa yli heitettynä istui hän siinä
käsipuihin nojautuneena, kun Zara hänet huomasi. Hän olisi vaipunut
taas tätä tarkastamaan, ell'ei hänen huomionsa olisi kiintynyt
tavallista omituisempaan orkesteriin, joka ei ollut kokoonpantu
ranskalaisista kaartilaisista eikä ruusunvärisiin trikoihin puetuista
voimistelijoista, vaan todellisista ylimyksistä; niinpä suvaitsi eräs
pehmeitä kenkiä käyttävä, lyhytpartainen ja voidetukkainen herrasmies
soittaa varsikornettia eli vetopasunaa samalla kun eräs hieno nainen --
melkein yhtä juhlallinen kuin rva de Silvis -- seisoi silkkimantilja
yllä ja häilyvillä kukkasilla koristeltu hattu päässä katsellen
hajamielisenä ympärillensä ja lyöden suurta rumpua niin voimakkailla
käsiliikkeillä, että mantiljan rimsut heilahtelivat aina hattukukkasiin
saakka. Mitä mahtoivat nuo olla? mietti Zara. Ehkä olivat nekin jonkun
karkoitetun ja onnettoman kuningasperheen jäseniä?...

Mutta markkinakentällä oli paljo muutakin ihmeteltävää.

Loppumattomassa ja alituisesti vaihtuvassa panoramassa nähtiin
tanssivia ketjukarhuja, melkein alastomia neekerejä, piruja ja
piruttaria purppuraiset päähineet päässä, huitovia painijoita ja
mainioita voimataiteilijoita, jotka käsi lanteilla tarjosivat
trikoosääryksiä sille, joka halusi mittailla voimiansa heidän
kanssansa; täällä esiytyi miekkaileva, naamioitu sankaritar, haarniska
yllänsä, jaloissa punaiset, kultajuovaiset sukat ja käsissä pitkät
nahkahansikkaat, tuolla taas Kolumbusta tai Kopernikusta esittävä,
mustaan samettipukuun puettu herrasmies, joka timanttinuppuisella
ratsuruoskalla piirusteli ilmaan salaperäisiä ihmeympyröitä.
Kaikki nämä esiytyivät samalla tavalla. Lavan takana taas
sijaitsi Garelin eläinhuone, jonka heti tunsi sieltä leviävästä
inhoittavasta tallihajusta ja petoeläinten kiljunnasta. Näiden
elävien merkillisyyksien ohessa nähtiin kaikellaisia kuvia, esim.
jättiläisnaisia tanssijaispuvussa, olkapäät paljaina, käsivarret
vaaleanpunaisella untuvalla ja käsissä tiukasti napitetut hansikkaat,
tulevaisuuteen näkeviä unissaennustajia istuen side silmillänsä
mustapartaisen ihmelääkärin vieressä, hirviöitä, epäsikiöitä,
kaikellaisia eriskummallisuuksia ja luonnon omituisia sattumia, joiden
edessä toisinaan riippui nuoralla ylös kiinnitetyt verhot ja näiden
eteen asetetulla tuolilla säästölaatikko.

Ja kaikkialla, jokaikisellä askeleella kaikenlaatuisia ja
kaikenmuotoisia piparikakkuja, jotka näiden markkinain varsinainen
kauppatavara olivat ja joita myytiin punaisiksi verhotuissa
ja kultahetaleilla koristetuissa myymälöissä; näissä löytyi
maalatuilla kuvilla koristettuun satini-paperiin käärittyjä
piparikakkuja, silkkinauhoilla sidottuja piparikakkuja, erityisesti
suosittuja sokerileivoskuvioilla ja kärvennetyillä manteleilla
koristeltuja kakkuja, kaikellaisia ukkoja ja Pariisin kuuluisuuksia
piparikakkutaikinasta, »Amandan» rakastajan kuva, prinssi Kukonpyrstö
ja hänen ainainen kumppalinsa Rigolo; piparikakkuja nähtiin myytävän
koreissa ja siirrettävissä kojuissa, joista kaikista levisi miellyttävä
meden ja paistettujen hedelmäin tuoksu verkallensa kuljeskelevaan
väkijoukkoon, joka muutamin paikoin oli niin laaja, että se melkein
salpasi tien.

Palata takaisin omia jälkiänsä oli mahdoton. Täytyi seurata tätä
oikullista ihmisvirtaa, astua eteenpäin, peräytyä, kulkea milloin
yhdelle, milloin toiselle kojulle, sillä väkijoukko koettaa turhaan
keksiä jotakin ulospääsyä sivulle päin tästä yleisestä valtaväylästä.
Kuuluu naurua ja leikkipuheita tässä loppumattomassa ja eteenpäin
sysätyssä ihmistulvassa. Näin läheltä ei kuningatar ollut koskaan
kansaa nähnyt. Vaikka työmiesten hengitys melkein sattui häneen ja
vankat hartiat koskettivat toisinaan kovasti hänen olkapäitänsä, ei hän
-- ihme kyllä -- tuntenut pelkoa eikä vastenmielisyyttä, vaan lipui
toisten mukana eteenpäin empivin, verkkaisin askelin, joissa hänestä
oli jotakin juhlamarssin tapaista, olletikin kun ainoitakaan ajoneuvoja
ei näillä teillä nähty.

Ihmisten hauska käytös saattoi kuningattaren rauhalliselle tuulelle ja
häntä huvitti pikku Zaran ylenpalttinen riemu sekä nuo lukuisat
lastenvaunut, jotka liikkuivat tämän sullotun väkijoukon keskessä.
»Elkää tyrkkikö ... näettehän, että siinä on lapsi», varoitettiin
toisiansa. Eikä tässä ollut kysymys yhdestä pienokaisesta, vaan oli
niitä täällä kymmenittäin ja sadoittain äitien sylissä tai isäin
voimakkailla hartioilla. Kuningatar hymyili ystävällisesti
huomatessansa noiden monien lasten joukossa jonkun samanikäisen kuin
hänen omansa oli. Mutta niin levollinen kuin kuningatar ei Elysée
ollut, sillä hän tiesi tämän saman kansan, joka nyt oli rauhallinen ja
hiljainen, äkkiä voivan muuttaa hahmoansa. Tarvitsi vain tuon paksun
pilvenlongan taivaalla purkautua äkkisateeksi, niin syntyisi tässä ehkä
jo mitä pahin epäjärjestys. Vilkkaassa mielikuvituksessansa johtui hän
jo ajattelemaan onnettomuutta Karusellitorilla, jota siihen aikaan
vielä kutsuttiin Ludvig XV:n toriksi, missä useita ihmisiä tukehtui ja
rutistui kuoliaaksi, vaikka leveille, tyhjille kaduille oli ainoastaan
muutamia askelia; niille eivät nuo poloiset sillä hetkellä näet voineet
päästä.

Pikku prinssi, joka käveli edelleen äitinsä ja opettajansa välissä,
alkoi nyt valittaa, että hänen tuli liian kuuma ja ett'ei hän voinut
nähdä mitään. Elysée keksi silloin seurata työmiesten esimerkkiä: hän
nosti prinssin olallensa; ja nytkös tämä ihastuneena riemuitsi!
Ylhäiseltä asemaltansa näki hän niin laajalti ja kauvas eteenpäin! Hän
voi erottaa pylväät »Valtaistuintorilla» ja koko markkinakentän
kirjavine väkijoukkoinensa, iltapäivän hohteessa hulmuavat liput pitkin
kojukujanteita ja koreiden koju-esirippujen tuulessa häilyvät liepeet.
Suurissa keinuissa, jotka aina olivat väkeä täynnä, lensivät istujat
korkealle ilmaan ja kiiltäväksi maalattu jättikaruselli pyöri ympäri
jalopeuroinensa, leopardinensa ja lohikäärmeinensä, joiden seljissä
ratsasteli poikia ja tyttöjä jäykkinä kuin pahvinuket. Yhteensidottuja
punaisia ilmapalloja väikkyi ilmassa lukemattomien kullalta välkkyvien
pahvilelujen kerällä ja yli väkijoukon näkyi sadottain pikku päitä,
joiden ympärillä hulmusi vaaleat kiharat niinkuin pikku prinssinkin
suortuvat olivat.

Tämän näyn eloisuutta lisäsi osaltansa mailleen laskeutuvan auringon
vaaleanpunainen säteikkö taittuen tummia pilviä vastaan ja vuoroin
valaisten, vuoroin varjostaen esineitä. Valaistus lankeaa myöskin
Pierrotille ja Colombinelle, jotka valkeina, vastakkain liehuvina
täplinä kuvastuvat lavan mustaa taustaa vastaan; alempana seisoo pitkä
ja kumara näytäntöjen toimeenpanija, kreikkalaisen paimenen suippolakki
päässä, ja liikuttelee käsiänsä kuin leipuri leipiänsä uuniin pannessa,
koettaen näin häätää kojuunsa markkinakansaa, jota portaat vilisevät
mustanaan. Hänellä on suu ammollansa; varmaankin hän huutaa ja mölisee,
mutta hänen ääntänsä ei voi kuulla. Yhtä vähän voi Zara kuulla lavan
sivulla riippuvan kellonkaan ääntä, vaikka joku näkyi sitä hurjasti
läikyttävän, ja kiväärien pauketta, vaikka hän näki kuinka niillä
tähdättiin ja kuinka savu pelmahti ilmaan. Kaikki näet häviää
yleiseksi, suureksi, epäsointuiseksi markkinahumuksi, johon yhtyy
raikkujen rätinä, ruokopillien vihellys, rumpujen pärinä, kiinalaisten
»gongien» kumea ääni, torvien toitotus, posetivien soitto, petoeläinten
kiljunta ja höyrykoneiden vihellykset. Samoin kuin mehiläisiä
pyydettäessä melutaan niin paljo kuin mahdollista, koettivat kaikki
täällä olla toisiansa kovaäänisempiä vetääksensä näin yleisön huomion
puoleensa; korkealle ilmaan heiluvista keinuista kuului kimeitä huutoja
ja joka kymmenes minuutti huhkasi juna ohitse niin läheltä, että sen
aikaansaama ankara vinkuminen hetken aikaa kuului yli muun
markkinamelun.

Äkkiä tunsi kuningatar, joka oli kävelystä väsynyt ja väkijoukon
hikiuhosta tukehtumaisillansa ja johon mailleen painuvan, lukemattomiin
kimmeltäviin esineihin heijastuvan ilta-auringon paiste oli
painostavasti vaikuttanut, itsensä niin kovin voimattomaksi, että hän
kerralla yritti vaipumaan maahan. Tämän huomatessansa tarttui hän
samassa silmänräpäyksessä kovasti kiinni Elyséen käsivarteen ja
nojautui suorana, vaikka kalvenneena häneen sopertaen: »ei se ole
mitään ... ei ollenkaan mitään...» Mutta samassa vaipui hänen päänsä
Mérautin olkapäätä vastaan ja vallan hervotonna lyyhistyi hän
saattajansa varaan. Tätä ei tosin kestänyt kuin muutaman minuutin ...
mutta tätä tuokiota ei Méraut koskaan unhottanut.

Se menikin jo ohi. Frédérique toipui jo. Tuulahdus, joka vilvoitti
hänen otsaansa, virkisti myöskin hänen voimansa. Elyséen käsivarteen
hän sentään edelleenkin nojausi ja kun tämä nyt käveli kuningattaren
kanssa käsikoukussa tuntien tuon pienen kätösen keveän ja lämpimän
painalluksen, joutui miespoloinen vallan hämmennyksiinsä. Hän unhotti
vaaran, väkijoukon, markkinat ja koko Pariisin. Hän oli joutunut
unelmain valtakuntaan, jossa nämä tenhollansa hallitsivat koko
mielikuvituksen. Hän käveli ihmisjoukon läpi näkemättä ja kuulematta
mitään; olipa kuin vaeltaisi hän pilven keskessä, joka hänet ympäröi,
varasi ja kuljetti eteenpäin, kunnes huomaamatta oli saavuttu
puistotielle.

Vasta sille tultua heräsi hän täyteen tajuntaansa. Kuningattaren
vaunuja ei näkynyt ... ja päästä takaisin sinne, mihin ne olivat
jääneet odottamaan, oli vallan mahdoton. Heidän täytyi siis lähteä
jalkaisin palausmatkalle Herbillonin kadulle päin ja kulkea -- jo
alkavassa hämärässä -- pitkin leveitä puistoteitä ja katuja, joiden
varsilla olevat kapakat kuhisivat väkeä. Elämä täällä alkoi tosin jo
olla vallatonta, mutta kukaan ei näyttänyt huomaavan tätä heidän outoa
palausmatkaansa. Niinkuin muutkin lapset, jotka ovat saaneet nähdä ja
kuulla paljo uutta, oli pikku prinssikin tavattoman puhelias koettaen
lakkaamatta pukea sanoihin kaiken, mitä hän oli nähnyt ja miettinyt.
Kuningatar ja Elysée sitä vastoin kulkivat äänettöminä rinnatusten.
Elysée tunsi olevansa liikutettuna ja koetti vuoroin muistella, vuoroin
muistostansa karkoittaa sitä suloista hetkeä, jolloin hänelle selvisi
tuo ikuiseksi onnettomuudeksi koituva salaisuus; kuningatar taas mietti
mitä kaikkea outoa ja uutta hän oli nähnyt. Ensi kerran elämässänsä oli
hän tuntenut »kansan sydämen sykintää»; hän oli nojannut päänsä tuon
väkevän jalopeuran olkapäätä vastaan ja säilytti sisässänsä valtavan ja
samalla suloisen tunteen: oli kuin voimakkaat käsivarret olisivat
hellästi ympäröineet hänet ja samalla suojelleet häntä.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Les rois en exil. Finnish - Kuninkaita maanpaossa I" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home