Title: David Copperfield II - David Copperfield nuoremman elämäkerta ja kokemukset
Author: Dickens, Charles, 1812-1870
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "David Copperfield II - David Copperfield nuoremman elämäkerta ja kokemukset" ***


DAVID COPPERFIELD II

David Copperfield nuoremman elämäkerta ja kokemukset


Kirj.

CHARLES DICKENS


Englannin kielestä suomentanut

Waldemar Churberg


Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1880.



SISÄLLYS:

 1. Pitkän matkan alku.
 2. Autuaana.
 3. Tätini kummastuttaa minua.
 4. Alakuloisuutta.
 5. Innostusta.
 6. Vähän kylmää vettä.
 7. Eräs kumppani-kunta hajoo.
 8. Wickfield ja Heep.
 9. Matkamies.
10. Doran tädit.
11. Ilkeyttä.
12. Toinen takaisinkatsaus.
13. Taloutemme.
14. Mr. Dick toteuttaa tätini ennustuksen.
15. Uutisia.
16. Martha.
17. Perheellisiä oloja.
18. Minä kietounnun salaisiin seikkoihin.
19. Mr. Peggotyn uni käy toteen.
20. Vielä pidemmän matkan alku.
21. Minä olen läsnä eräässä räjähdyksessä.
22. Vielä yksi takaisinkatsaus.
23. Mr. Micawber'in raha-asiat.
24. Myrsky.
25. Uusi ja vanha haava.
26. Siirtolaiset.
27. Poissa-olo.
28. Takaisintulo.
29. Agnes.
30. Minulle näytetään kaksi omituista katumuksen tekiää.
31. Valkeus loistaa tielleni.
32. Eräs vieras.
33. Viimeinen takaisinkatsaus.



ENSIMÄINEN LUKU.

Pitkän matkan alku.


Mikä on luonnollista minussa, on luonnollista monessa muussa ihmisessä,
arvaan minä, enkä niin muodoin pelkää kirjoittamasta, etten ollut
koskaan rakastanut Steerforth'ia enemmän, kuin nyt, jolloin ne siteet,
jotka yhdistivät minut häneen, katkaistiin. Haikeassa tuskassani, kun
huomasin hänen kunnottomuutensa, ajattelin enemmän kaikkia, mitä
hänessä oli loistavaa, miellyin enemmän kaikkiin, mitä hänessä oli
hyvää, tein enemmän oikeutta niille ominaisuuksille, jotka olisivat
voineet saattaa hänet jaloksi ja kuuluisaksi mieheksi, kuin mitä ikinä
olin tehnyt silloin, kuin ihastukseni häneen oli ylimmillään. Vaikka
syvästi tunsin, että olin tietämättäni ollut osallinen, kun hän häväisi
kunniallisen perheen, luulen, että, jos olisin kohdannut hänet
kasvoista kasvoihin, en olisi kyennyt lausumaan yhtäkään moitteen
sanaa. Minä olisin rakastanut häntä niin paljon vielä -- vaikka hän ei
enää lumonnut minua -- minä olisin niin hellästi muistanut rakkauttani
häneen, että olisin, luullakseni, ollut yhtä heikko, kuin
sairasmielinen lapsi, kaikissa, paitsi semmoisen ajatuksen pitämisessä,
että me vielä keskenämme yhdistyisimme. Semmoista ajatusta minulla ei
koskaan ollut. Minä tunsin, niinkuin hän oli tuntenut, että meidän
välimme ijäksi oli rikkountunut. Mitkä hänen muistonsa minusta olivat,
en ole koskaan saanut tietää -- ne olivat ehkä keveät kyllä ja helposti
haihdutetut -- mutta minun muistoni hänestä olivat niinkuin muisto
hartaasta ystävästä, joka oli kuollut.

Niin, Steerforth, sinä olet aikoja sitten kadonnut tämän surkean
kertomuksen näkymöiltä! Suruni todistanee tahtomatta sinua vastaan
suuren tuomarin valta-istuimen edessä; mutta vihaiset ajatukseni taikka
moitteeni eivät koskaan todista, minä tiedän sen!

Sanoma siitä, mitä oli tapahtunut, levisi niin pian kaupungissa, että
kun seuraavana aamuna kuljin pitkin katuja, kuulin ihmisten puhuvan
siitä porteillansa. Useat olivat tylyt Em'lylle, muutamat harvat
Steerforth'ille, mutta Em'lyn toisen isän ja hänen sulhonsa suhteen
pitivät kaikki yhtä mieltä. Kaikensäätyiset ihmiset osoittivat heille
heidän surussaan semmoista kunnioitusta, joka oli täynnä hyvänsuontia
ja hienotuntoisuutta. Merimiehet pysyivät syrjässä, kun näitten
molempien nähtiin varhain kävelevän hitaisilla askelilla rannalla, ja
seisoivat ryhmissä, puhuen sääliväisesti keskenänsä.

Rannalla aivan likellä merta minä tapasin heidät. Olisi voinut helposti
huomata, että he eivät olleet nukkuneet koko viime yönä, vaikk'ei
Peggotty olisi kertonutkaan minulle, että he vielä, kun oli iso päivä,
istuivat juuri niinkuin minä olin jättänyt heidät. He näyttivät
väsyneiltä; ja minusta tuntui kuin Mr. Peggotyn pää olisi yhtenä yönä
painunut enemmän alaspäin, kuin kaikkina niinä vuosina, joina olin
tuntenut hänet. Mutta he olivat molemmat yhtä totiset ja vakavat, kuin
meri itse, joka silloin makasi aallotonna mustan taivaan alla -- vaikka
se verkalleen kuohui, niinkuin se olisi levätessään hengittänyt -- ja
ilmanrannalla välkkyen näkymättömän auringon hopeasäteistä.

"Me olemme puhuneet paljon, Sir", lausui Mr. Peggotty minulle, kun
olimme kaikki kolme kävelleet vähän aikaa äänettöminä, "siitä, mitä
meidän tulee ja mitä meidän ei tule tehdä. Mutta me näemme tiemme nyt".

Minä satuin luomaan silmäni Ham'iin, joka silloin katseli tuota
kaukaista valoa ulkona merellä, ja se kauhea ajatus joutui mieleeni --
ei sen vuoksi, että hänen kasvonsa olisivat olleet vihaiset, sillä sitä
ne eivät olleet; muistaakseni ei niissä ilmestynyt, kuin luja päätös --
että, jos hän kohtaisi Steerforth'in, hän tappaisi tämän.

"Velvollisuuteni täällä, Sir", lausui Mr. Peggotty, "on täytetty. Minä
menen hakemaan" -- hän pysähtyi ja jatkoi vahvemmalla äänellä -- "minä
menen hakemaan häntä. Se on tästälähin minun velvollisuuteni".

Hän pudisti päätänsä, kun kysyin häneltä, mistä hän aikoi hakea
sisarentytärtänsä, ja tiedusteli, aioinko seuraavana päivänä matkustaa.
Minä sanoin hänelle, etten ollut lähtenyt tänään, koska pelkäsin, että
minulta menisi hukkaan joku tilaisuus olla hyödyksi hänelle; mutta että
olin valmis lähtemään, milloin hän vaan tahtoi.

"Minä tulen huomenna teidän kanssanne, Sir", vastasi hän, "jos
suvaitsette".

Me astuimme taas hetken mitään puhumatta.

"Ham", jatkoi hän vähän ajan perästä, "hän jää nykyiseen työhönsä ja
muuttaa asumaan sisareni luoksi. Tuo vanha vene tuolla --".

"Hylkäättekö tuon vanhan veneen, Mr. Peggotty?" keskeytin hiljalleen.

"Minun paikkani, Mas'r Davy", vastasi hän, "ei ole enää siinä; ja jos
koskaan mikään vene on siitä asti hukkunut, kuin pimeys asettui
syvyyden kasvoille, on tämä pohjaan mennyt. Mutta ei, Sir, ei; minä en
tarkoita, että se jätettäisiin autioksi. Kaukana siitä".

Me astuimme taas tuokion, niinkuin ennen, siksi kuin hän selitti
tarkemmin:

"Minun tahtoni on, Sir, että se yöt päivät, suvet talvet näyttää
samanlaiselta, kuin se aina näytti siitä asti, kuin Em'ly ensin tunsi
sen. Jos hän joskus tulisi kuljeksien takaisin, en tahtoisi, että tuo
vanha paikka näyttäisi sysäävän häntä pois, te ymmärrätte, vaan
houkuttelisi häntä tulemaan likemmäksi ja ehkä haamun tavalla tuulesta
ja sateesta vanhan akkunan lävitse katsahtamaan tuota vanhaa paikkaa
pesän vieressä. Silloin hän ehkä, Mas'r Davy, nähdessään, ettei siellä
ole ketään muuta, kuin Mrs. Gummidge, uskaltaa väristen hiipiä sisään,
ja laskeuu ehkä vanhaan vuoteesensa ja levähyttää väsynyttä päätänsä
siinä paikassa, jossa ennen oli niin iloista".

Minun oli mahdoton vastata hänelle mitään, vaikka koetin.

"Joka ilta", sanoi Mr. Peggotty, "yhtä säännöllisesti, kuin ilta tulee,
täytyy kynttilän seisoa vanhan akkunanruudun vieressä, että, jos hän
joskus näkisi sen, se näyttäisi sanovan: 'tule takaisin, lapseni, tule
takaisin!' Jos joskus pimeän tultua kuuluu koputus tätisi ovelta, Ham,
(varsinkin hiljainen koputus); älä sinä lähesty. Sovita, että se on
tätisi, -- etkä sinä -- joka näkee langenneen lapseni!"

Hän astui vähän eteenpäin meistä ja käveli sillä tapaa edellämme hetken
aikaa. Tällä välin minä taas loin silmäni Ham'iin ja havaitessani, että
hänellä oli sama katse kasvoissaan ja että hän yhä tähysteli tuota
kaukaista valoa, koskin hänen kättänsä.

Kaksi kertaa kutsuin häntä nimeltä semmoisella äänellä, jolla olisin
koettanut nukkuvaa herättää, ennenkuin hän huomasi. Kun vihdoin kysyin,
mitä hän ajatteli, vastasi hän:

"Sitä, mikä on edessäni, Mas'r Davy; ja tuota tuolla puolen".

"Tarkoitatteko sitä elämää, joka on edessänne?" Hän oli hämmentyneenä
viitannut merelle päin.

"Niin, Mas'r Davy. Minä en oikein tiedä, kuinka laita on, mutta tuolta
toiselta puolen näytti minusta tulevan -- niinkuin tämän loppu",
katsellen minua, niinkuin hän olisi herännyt, mutta kasvot osoittaen
samaa lujaa päätöstä.

"Mikä loppu?" kysyin minä edellisen pelkoni hallussa.

"En tiedä", sanoi hän miettiväisesti; "minä muistelin, että kaikki sai
alkunsa täällä -- ja sitten tulee loppu. Mutta se on mennyt! Mas'r
Davy", lisäsi hän; vastaten, niinkuin minusta näytti, katseeseni;
"teidän ei tarvitse pelätä minua; mutta minä olen niin huumeissani;
minä en ole siinä tilassa, että tuntisin mitään" -- joka tarkoitti,
ettei hän tietänyt omaa mieltänsä, vaan että hänen ajatuksensa olivat
aivan sekaisin.

Kun Mr. Peggotty pysähtyi odottamaan meitä, yhdyimme häneen emmekä
puhuneet sen enempää. Muisto tästä ynnä edellinen ajatukseni vaivasivat
minua kuitenkin silloin tällöin, siksi kuin leppymätön loppu tuli
määrätyllä ajallansa.

Me lähestyimme huomaamatta vanhaa venettä ja astuimme sisään. Mrs.
Gummidge, joka ei enää nuhaellut erityisessä nurkassaan, valmisteli
ahkerasti aamiaista. Hän otti Mr. Peggotyn hatun ja asetti tuolin
hänelle ja puhui niin lohdullisesti ja ystävällisesti, että tuskin
tunsin hänet.

"Rakas Dan'l", sanoi hän, "teidän täytyy syödä ja juoda ja ylläpitää
voimianne, sillä muutoin ei teistä ole mihinkään. Koettakaatpa, hyvä
toveri! Ja jos häiritsen teitä kalkutuksellani", hän tarkoitti
lavertamistansa, "sanokaat minulle, Dan'l, ja minä heitän sen".

Kun hän oli tuonut meille kaikille ruokamme, vetäytyi hän akkunan
luo, jossa hän uutterasti paikkasi muutamia Mr. Peggotyn paitoja ja
muita vaatteita, pani ne sievästi kokoon ja sovitti ne vanhaan
vaksitahti-laukkuun, jommoisia merimiehet käyttävät. Tällä välin puhui
hän yhä samalla levollisella tavalla:

"Joka hetki ja aika, tiedättekö, Dan'l", lausui Mrs. Gummidge, "olen
täällä ja pidän kaikki semmoisessa tilassa, kuin tahdotte. Minulla ei
ole suuri oppi, mutta minä kirjoitan teille silloin tällöin, kun olette
poissa, ja lähetän kirjeeni Mas'r Davy'lle. Ehkä tekin kirjoitatte
minulle, Dan'l, jolloin kulloin ja kerrotte minulle, kuinka teidän käy
yksinäisellä, kolkolla matkallanne".

"Minä varon, että olonne täällä käy kovin yksinäiseksi!" lausui Mr.
Peggotty.

"Ei, ei, Dan'l", vastasi hän, "ei se käy. Älkäät minusta huoliko.
Minulla on kyllin tekemistä, kun pidän tätä oltavaa (Mrs. Gummidge
tarkoitti asuntoa) kunnossa teille, siksi kuin palajatte -- kun pidän
tätä oltavaa kunnossa jokaiselle, joka sattuu tulemaan takaisin, Dan'l.
Kun on kaunis sää, menen istumaan ulkopuolelle ovea, niinkuin tapani on
ollut. Jos muutamat tulisivat likipaikoille, saavat he pitkän matkan
päästä nähdä, että vanha leski on heille uskollinen".

Mikä muutos Mrs. Gummidge'ssä lyhyellä ajalla! Hän oli ihan toinen
ihminen. Hän oli niin harras ystävyydessään, hän käsitti niin nopeasti,
mitä oli hyvä sanoa ja mitä oli hyvä jättää sanomatta, hän unhotti niin
itsensä ja muisti niin sitä surua, joka oli hänen ympärillänsä, että
minä oikein kunnioitin häntä. Sitä työtä, jonka hän sinä päivänä teki!
Oli paljon tavaraa, jota piti tuoda rannasta ja koota ulkohuoneesen --
niinkuin airoja, verkkoja, purjeita, köysiä, raakoja, hummeri-astioita,
ballasti-säkkejä ja semmoista; ja vaikka apua yltäkyllin annettiin,
kosk'ei koko sillä rannalla löytynyt yhtäkään paria työ-kättä, joka ei
olisi pannut liikkeelle voimiansa Mr. Peggotyn hyväksi ja katsonut sitä
kylläiseksi palkinnoksi, että heitä avuksi pyydettiin, puuhasi Mrs.
Gummidge kuitenkin koko päivän pitkän semmoisten taakkojen alla, joihin
hänen voimansa eivät riittäneet, ja hääri edestakaisin kaikenlaisissa
tarpeettomissa askareissa. Mitä siihen tuli, että hän olisi valittanut
onnettomuuttansa, näytti hän kokonaan unhottaneen, että hänellä koskaan
oli ollut mitään semmoista. Sääliväisyytensä ohessa osoitti hän
tasaista iloa, ja tämäkin kummastutti minua suuresti siinä muutoksessa,
joka hänessä oli tapahtunut. Päivitteleminen ei tullut kysymykseenkään.
Minä en edes havainnut, että hänen äänensä olisi värissyt taikka mikään
kyynel vierähtänyt hänen silmistänsä koko päivän kuluessa hämärään
asti; jolloin, kun hän ja minä ja Mr. Peggotty olimme kolmen kesken
yhdessä, ja Mr. Peggotty oli perin uupuneena mennyt nukuksiin, hän
purskahti puoleksi pidätettyyn itkuun ja nyyhkytykseen ja, taluttaen
minua oven luo, sanoi: "Jumala siunatkoon teitä aina, Mas'r Davy,
olkaat ystävä hänelle, mies paralle!" Sitten hän kohta juoksi ulos
huoneesta pesemään kasvojansa, että hän istuisi levollisesti Mr.
Peggotyn vieressä ja nähtäisiin työskentelevän siinä, kun tämä heräisi.
Lyhyeltä, illalla lähtiessäni jätin hänet tueksi ja turvaksi Mr.
Peggotylle hänen surussaan; enkä saattanut kyllin miettiä sitä
opetusta, jonka Mrs. Gummidge oli antanut minulle, ja sitä uutta
kokemusta, jonka hänen kauttansa olin saanut.

Kello oli yhdeksän ja kymmenen välillä, kun minä synkkämielisenä
kaupunkia kävellessäni seisahduin Mr. Omer'in ovelle. Asia oli niin
kovasti koskenut Mr. Omer'in sydäntä, kertoi hänen tyttärensä minulle,
että hän oli ollut kovin alakuloinen ja huono ja pannut maata
piippuansa polttamatta.

"Viekas, paha-sydäminen tyttö", sanoi Mrs. Joram. "Hänessä ei ollut
koskaan mitään hyvää!"

"Älkäät sanoko niin", vastasin minä. "Se ei ole teidän ajatuksenne".

"Ajattelen minä!" huudahti Mrs. Joram vihaisesti.

"Ette suinkaan", sanoin minä.

Mrs. Joram heitähytti päätänsä, koettaen olla kovin ankara ja
suuttunut; mutta hän ei voinut hillitä luonnollista leppeyttänsä, vaan
alkoi itkeä. Minä tosin olin nuori, mutta minä pidin paljon enemmän
hänestä tämän sääliväisyyden tähden ja arvelin, että se sopi hänelle,
siveälle vaimolle ja äidille, erittäin hyvin.

"Mitä hän nyt tehnee!" nyyhkytti Minnie. "Mihin hän menee! Mihin hän
joutuu! Voi, kuinka hän saatti olla niin julma itseänsä ja häntä
vastaan!"

Minä muistin sitä aikaa, jolloin Minnie oli nuori ja sievä tyttö; ja
minua ilahutti, että hänkin muisti sitä niin hellästi.

"Pikku Minnie'ni", lausui Mrs. Joram, "on vast'ikään mennyt nukuksiin.
Unissaankin nihkuttaa hän Em'lyä. Koko päivän on pikku Minnie itkenyt
häntä ja kysynyt minulta monta monituista kertaa: 'onko Em'ly ollut
häijy?' Mitä saatan sanoa hänelle, kun Em'ly viimeisenä iltana, jona
hän oli täällä, pani nauhan omasta kaulastaan pikku Minnie'n kaulaan ja
laski päänsä tyynylle lapsen pään viereen, siksi kuin tämä oli
sitkeästi nukkunut! Nauha on vielä pikku Minnie'ni kaulassa. Sen ehkä
ei pitäisi olla, mutta mikä neuvokseni tulee? Em'ly on kovin huono
ihminen, mutta he pitävät niin toisistaan. Eikä lapsi ymmärrä mitään!"

Mrs. Joram oli niin onneton, että hänen puolisonsa tuli ulos pitämään
huolta hänestä. Jättäen heidät yksikseen, lähdin kotiin Peggotyn luo,
enemmän synkkämielisenä, jos mahdollista, kuin olin tähän saakka ollut.

Tämä hyvä olento -- minä tarkoitan Peggottya -- oli nykyisistä
vaivoistansa ja onnettomista öistään uupumatta mennyt veljensä luo,
jonne hän aikoi jäädä aamuksi. Eräs vanha eukko, joka muutamia viikkoja
oli toimittanut talon askareita, sillä aikaa kuin Peggotty itse ei
ollut ehtinyt niihin, oli huoneen ainoa asukas, paitsi minua. Kosk'en
tarvinnut hänen palvelustansa, lähetin hänet levolle (ei millään lailla
vastoin hänen tahtoansa); ja istuin kyökin valkean eteen vähäksi aikaa
ajattelemaan näitä kaikkia.

Minä ajattelin vaihetellen näitä ja Mr. Barkis vainajan kuolinvuodetta
ja liuvuin vuoksen kanssa sitä kaukaisuutta kohden, jota Ham aamulla
oli niin kummallisella tavalla katsellut, kun koputus ovelle herätti
minut haaveksimisestani. Ovessa oli kolkutin, mutta se ei tätä ääntä
aikaan saanut. Koputus oli ihmiskäden ja kuului alhaalta ovesta,
niinkuin lapsi olisi naputtanut.

Tämä säpsäytti minua yhtä paljon, kuin jos se olisi ollut jonkun
ylhäisen miehen palvelian koputus. Minä avasin oven enkä ihmeekseni
ensi aluksi nähnyt mitään muuta kuin ison paraplyyn, joka näytti
kävelevän itsestänsä. Mutta melkein kohta huomasin Miss Mowcher'in sen
alla.

Kenties en olisi ollut taipuvainen erittäin ystävällisesti
vastaan-ottamaan tätä pikkuista olentoa, jos hän, paraplyytä sivulle
päin asettaessaan, jota hänen kovimmat ponnistuksensa eivät olleet
saaneet alas lasketuksi, olisi näyttänyt minulle tuota "liehun" muotoa,
joka oli niin suuresti vaikuttanut minuun meidän ensimäisessä ja
viimeisessä yhtymyksessämme. Mutta kun hän käänsi kasvonsa minuun päin,
olivat ne niin totiset, ja kun minä päästin hänet paraplyystä (joka
olisi ollut Irlannin jättiläisenkin hankala pidellä), väänteli hän
vähäisiä käsiänsä niin surullisella tavalla, että minä oikein miellyin
häneen.

"Miss Mowcher!" sanoin minä, tyhjää katua ylös- ja alaspäin
katsottuani, vaikk'en tarkoin tietänyt, mitä odotin saavani lisäksi
nähdä; "kuinka te tänne tulette? Mikä nyt on?"

Lyhyellä oikealla käsivarrellansa viittasi hän minua laskemaan alas
paraplyytä ja, astuen kiivaasti ohitseni, meni kyökkiin. Kun olin
sulkenut oven ja, paraplyy kädessäni, seurasin häntä, tapasin hänet
kaminin-ristikon kulmalta istumasta -- se oli matala rautakehä, jossa
oli kaksi litteätä poikki-pienaa, johon sopi asettaa talrikkeja --
kattilan varjosta, jossa hän huojutti ruumistansa edestakaisin ja
hieroi käsiänsä polviinsa, niinkuin tuskissaan oleva ihminen.

Aivan levotonna siitä, että olin ainoa, joka vastaanotin tämän
myöhäisen käviäimen, ja ainoa, joka näin tämän pahan-enteisen
käytöksen, huudahdin taas: "tehkäät hyvin ja sanokaat minulle, Miss
Mowcher, mikä nyt on! Oletteko kipeä?"

"Kallis nuori sieluni", vastasi Miss Mowcher, laskien molempia käsiänsä
toistensa päälle sydämensä kohdalle. "Minä olen kipeä täältä, olen
kovin kipeä. Kun ajattelee, että näihin jouduttaisiin, vaikka minun
olisi ollut mahdollista tietää ja ehkä estää se, jollen olisi ollut
ajattelematon houkkio!"

Taas hänen iso hattunsa (jossa ei ollut mitään suhtaa hänen vartaloonsa
katsoen) liikkui edestakaisin, kun hän huojutti vähäistä ruumistansa;
samalla kuin oikea jättiläishattu myöskin edestakaisin heilui seinällä.

"Minua kummastuttaa", aloitin minä, "nähdä teitä niin surullisena ja
totisena" -- mutta hän keskeytti minut.

"Niin, sillä tapaa on aina laita!" sanoi hän. "Heitä kummastuttaa
kaikkia noita huolettomia nuoria ihmisiä, hyvä- ja täysikasvuisia,
nähdä luonnollisia tunteita niin vähäisessä olennossa, kuin minussa! He
pitävät minua leikkikalunansa, käyttävät minua huviksensa, heittävät
minut pois, kun ovat väsyneet, ja ihmettelevät, että minussa on enemmän
tunteita, kuin lelu-hevosessa taikka puu-soturissa! Niin, niin, se on
heidän tapansa. Heidän vanha tapansa!"

"Kenties muitten on niin laita", vastasin minä, "mutta ei minun,
vakuutan teille. Kenties minun ei olisi tullut ollenkaan kummastella,
että näin teidät semmoisena, kuin nyt olette: minä tunnen teitä niin
vähän. Minä sanoin arvelematta, mitä ajattelin".

"Mikä minun on neuvona?" vastasi pikku nainen, nousten seisoalle ja
ojentaen käsivarsiaan näyttääksensä itseään. "Katsokaat! Mikä minä
olen, oli isäni, on sisareni ja on veljeni. Minä olen monta vuotta
työskennellyt sisartani ja veljeäni varten -- kovasti, Mr. Copperfield
-- päiväkaudet. Minun täytyy elää. Minä en tee mitään pahaa. Jos löytyy
niin ajattelemattomia taikka niin julmia ihmisiä, että he tekevät
pilkkaa minusta, mitä jää minulle muuta, kuin tehdä pilkkaa itsestäni,
heistä ja kaikista? Jos teen niin eri tiloissa, kenen vika lienee?
Minunko?"

Ei. Ei Miss Mowcher'in, huomasin minä.

"Jos olisin ilmestynyt tuntehikkaana kääpiönä petollisen ystävänne
edessä", jatkoi pikku nainen, pudistaen päätänsä minulle nuhtelevalla
vakavuudella, "kuinka paljon apua taikka hyvän-suontia luulette, että
_minä_ olisin häneltä saanut? Jos pikku Mowcher (joka ei ole, nuori
gentlemani, luonut itseänsä) olisi puhutellut häntä taikka hänen
vertaisiansa vastustensa johdosta, milloin luulette, että hänen heikkoa
ääntänsä olisi kuultu? Pikku Mowcher'in olisi yhtä suuri tarve elää,
vaikka hän olisi ärein ja ikävin kääpiö; mutta hänen olisi ollut
mahdoton tehdä sitä. Ei. Hän saisi vikistä leipäänsä ja voitansa, siksi
kuin hän kuolisi ilmasta!"

Miss Mowcher istui taas kaminin-ristikolle, veti esiin nenäliinansa ja
pyyhki silmiänsä.

"Kiittäkäät Jumalaa minun puolestani, jos teillä on hyvä sydän,
niinkuin teillä, luullakseni, on", sanoi hän, "siitä, että, vaikka
hyvin tiedän, mikä olen, minä voin olla iloinen ja kestää kaikkia.
Kaikissa tapauksissa kiitän itse puolestani Jumalaa, että pääsen
vähäistä tietäni eteenpäin mailman läpi kiitollisuuden velassa
kenellekään olematta; ja että palkinnoksi kaikesta siitä, mitä
hulluudesta tai turhamielisyydestä heitetään minulle, kun kuljen
matkaani, voin laskea pilapuheita takaisin. Jos en sureksi kaikkia,
mitä kaipaan, on se parempi minulle eikä pahempi kenellekään. Jos minä
olen leikkikalu teidän, jättiläisten, käsissänne, olkaat lempeät minua
kohtaan".

Miss Mowcher pani nenäliinansa takaisin plakkariinsa, katsellen minua
hyvin tarkasti koko ajan, ja pitkitti:

"Minä näin teidät vast'ikään kadulla. Teidän on helppo ymmärtää, etten
lyhyillä jaloillani ja lyhyellä hengitykselläni pysty astumaan yhtä
nopeasti, kuin te, jonka vuoksi en myöskään voinut saavuttaa teitä;
mutta minä arvasin, mihin menitte ja seurasin teitä. Minä olen käynyt
täällä ennen tänään, mutta tuo hyväntahtoinen nainen ei ollut kotona".

"Tunnetteko häntä?" kysyin minä.

"Minä tunnen hänet", vastasi hän, "Omer ja Joram'in kautta. Minä olin
siellä kello seitsemän tänä aamuna. Muistatteko, mitä Steerforth sanoi
minulle tuosta onnettomasta tytöstä sillä kertaa, kuin näin teidät
molemmat hotellissa?"

Iso hattu Miss Mowcher'in päässä ja tuo vielä isompi hattu seinällä
alkoivat uudestaan liikkua edestakaisin, kun hän teki tämän kysymyksen.

Minä muistin sangen hyvin, mitä hän tarkoitti, koska se oli ollut
mielessäni monta kertaa tänä päivänä. Minä sanoin sitä hänelle.

"Kadottakoon kaiken pahuuden isä hänet", lausui pikku nainen, pitäen
ylöspäin etusormeansa minun ja säkenöivien silmiensä välissä, "ja
kymmentä kertaa pahemmin kadottakoon tuon ilkeän palvelian; mutta minä
luulin, että te se olitte, joka olitte lapsellisesti rakastuneet
tyttöön!"

"Minäkö?" toistin minä.

"Lapsi, lapsi!" huudahti Miss Mowcher kärsimättömästi
käsiänsä väännellen, tuossa kun hän taas kiikkui edestakaisin
kaminin-ristikolla, "miksi sokean onnettomuuden nimessä kiititte häntä
niin paljon ja punehduitte ja näytitte hämmentyneeltä?"

Minä en saattanut salata itseltäni, että olin tehnyt niin, vaikka aivan
toisenlaisesta syystä, kuin hän luuli.

"Mitä minä tiesin?" lausui Miss Mowcher, taas vetäen esiin
nenäliinaansa ja polkien lattiata joka kerta, kuin hän vähän väliä pani
sen silmiensä eteen molemmilla käsillään yhtä haavaa. "Hän vastusteli
teitä ja lepytti teitä, näin minä; ja te olitte pehmeä vaha hänen
käsissään, näin minä. Minä tuskin ehdin huoneesta, kun tuo palvelia jo
jutteli minulle, että 'nuori viaton' (siksi hän teitä nimitti ja teidän
sopii nimittää häntä 'vanhaksi vialliseksi', niin kauan kuin elätte)
oli iskenyt silmänsä tyttöön ja että tyttö oli huima ja rakasti teitä,
mutta hänen isäntänsä oli päättänyt, ettei mitään vahinkoa saisi
tapahtua -- enemmän teidän tähtenne, kuin tytön -- ja että se oli
heidän toimensa täällä, Kuinka minä _muuta_ voin, kuin uskoa häntä?
Minä näin, että se tyydytti ja miellytti teitä, kun Steerforth kiitti
tyttöä! Te olitte ensimäinen, joka mainitsitte tytön nimeä. Te
myönsitte olleenne hänen vanha ihasteliansa. Te olitte kuuma ja kylmä,
punainen ja valkoinen, kaikki yhtä haavaa, kun puhuin teille hänestä.
Mitä minä muuta voin ajatella -- mitä ajattelin muuta -- kuin, että te
olitte nuori aituri kaikissa, paitsi kokemuksessa, ja olitte joutuneet
semmoisiin käsiin, joilla oli tarpeeksi kokemusta ja voimaa hillitä
teitä (koska se oli juolahtanut hänen mieleensä) omaksi hyväksenne?
Voi! voi! voi! He pelkäsivät, että minä huomaisin asian oikean laidan",
huudahti Miss Mowcher, laskeutuen alas kaminin-ristikolta ja astuen
edestakaisin kyökissä, tuskissaan nostaen ylös molempia käsinysiänsä,
"koska minä olen teräväsilmäinen pikku olento -- minun täytyy olla
niin, mailmassa toimeen tullakseni! -- ja he pettivät minut kokonaan,
ja minä annoin onnettomalle tyttö-raukalle yhden kirjeen, jota varmaan
luulen ensimäiseksi syyksi siihen, että hän joutui puheesen Littimer'in
kanssa, joka varta vasten jätettiin jälelle!"

Minä seisoin hämmästyneenä, kun koko tämä petollisuus paljastettiin,
ja katselin Miss Mowcher'ia, joka käveli edestakaisin kyökissä,
siksi kuin hän oli kokonaan hengästyneenä, jolloin hän taas istui
kaminin-ristikolle ja kasvojansa pyyhkien kauan aikaa pudisti päätänsä
muulla tavalla liikkumatta tai äänettömyyttä keskeyttämättä.

"Matkoillani maakunnassa", lisäsi hän viimein, "jouduin tois-iltana
Norwich'iin, Mr. Copperfield. Mitä siellä satuin näkemään siitä
salaisesta tavasta, jolla he tulivat ja menivät ilman teitä -- joka
minusta näytti kummalliselta -- saatti minut siihen ajatukseen, että
jotakin oli väärällä kannalla. Minä astuin London'in vaunuihin
eilis-iltana, kun ne kulkivat Norwich'in läpi, ja olin täällä tänä
aamuna. Voi, voi, voi! liian myöhään!"

Pikku Mowcher paran oli kaikesta tästä itkusta ja riehumisesta tullut
niin vilu, että hän kääntyi kaminin-ristikolla, pisti vähäiset, märät
jalka-raukkansa tuhkaan, lämmittääksensä niitä, ja istui katsellen
valkeata, niinkuin iso vauva. Minä istuin tuolilla toisella puolella
liettä surullisiin mietteisin vaipuneena ja katsellen myöskin valkeata
ja toisinaan häntä.

"Minun täytyy mennä", sanoi hän viimein ja nousi puhuessaan. "On
myöhäistä. Ette suinkaan epäile minua?"

Kun kohtasin hänen terävän katseensa, joka oli tavallista terävämpi,
kun hän kysyi minulta, en saattanut tähän äkilliseen kysymykseen
suorastaan vastata: en.

"No!" lausui hän, vastaan-ottaen kättäni, jota tarjosin, auttaakseni
häntä ristikolta, ja katsellen totisesti kasvoihini, "te tiedätte,
ettette epäilisi minua, jos olisin täysikokoinen nainen!"

Minä tunsin, että oli paljon perää näissä sanoissa; ja minä melkein
häpesin itseäni.

"Te olette nuori mies", lausui hän päätänsä nyykäyttäen. "Ottakaat yksi
varoituksen sana myöskin kolmen jalan tyhjiköltä. Älkäät ajatelko
ruumiillisia vikoja sielun vioista eroamattomiksi, hyvä ystäväni,
jollei teillä ole täyttä syytä".

Hän oli nyt päässyt ristikolta ja minä epäilyksestäni. Minä sanoin
hänelle, että luulin hänen antaneen todenperäisen kertomuksen
itsestänsä ja meidän molempien olleen onnettomia välikappaleita
kavaltajien käsissä. Hän kiitti minua ja sanoi, että minä olin hyvä
toveri.

"Muistakaat nyt!" huudahti hän, matkallansa oven luo kääntyen takaisin
ja viekkaasti katsellen minua, etusormi ylöspäin nostettuna. "Sen
johdosta, mitä olen kuullut -- minun korvani ovat aina auki; minun ei
käy niitä voimia säästäminen, joita minulla on -- on minulla syytä
luulla, että he ovat lähteneet ulkomaille. Mutta, jos he koskaan
palajavat, jos koskaan jompikumpi heistä palajaa minun eläessäni, on
luultava, että minä, joka aina liikun siellä täällä, pikemmin, kuin
kukaan muu, kuulen siitä. Mitä hyvänsä minä tiedän, saatte tekin
tietää. Jos koskaan voin tehdä jotakin auttaakseni petettyä tyttö
parkaa, teen sen, Jumala suo, rehellisesti! Ja Littimer'in olisi
parempi, jos verikoira ajaisi häntä takaa, kuin pikku Mowcher!"

Minä uskoin ehdottomasti tätä viimeistä väitettä, kun näin sen katseen,
joka yhtyi siihen.

"Älkäät luottako minuun enemmän, mutta älkäät luottako minuun
vähemmänkään, kuin luottaisitte täysikokoiseen naiseen", lausui pikku
olento, rukoilevaisesti koskien minua kalvoisimeeni. "Jos joskus näette
minut taas toisenlaisena, kuin nyt olen, ja semmoisena, kuin olin, kun
ensin näitte minut, huomatkaat, missä seurassa minä olen. Johdattakaat
mieleenne, että minä olen kovin avuton ja turvaton pikku olento.
Ajatelkaat minua kodissani minun kaltaisen veljeni ja minun kaltaisen
sisareni kanssa, kun päivällinen työni on tehty. Kenties te ette
silloin ole niin ankara minulle ettekä kummastele, että minäkin voin
olla surullinen ja totinen. Hyvää yötä!"

Minä annoin Miss Mowcher'in kättä aivan toisenlaisella ajatuksella
hänestä, kuin mitä minulla oli tähän saakka ollut, ja avasin oven
päästääkseni häntä ulos. Ei ollut mikään leikki-asia saada hänen isoa
paraplyytänsä viritetyksi ja asetetuksi tasapainoon hänen käteensä;
mutta viimein tämä onnistui minulta, ja minä näin sen sateessa
hytkyttävän katua alaspäin, ilman että vähintäkään näkyi, että ketään
oli sen alla, paitsi kuin joku tavallista raskaampi rästäskourun
roikkaus pani sen kupertumaan toiselle puolelle ja asetti näkyviin Miss
Mowcher'in, joka kaikin voimin koetti saada sitä pystyyn jälleen. Pari
kertaa hyökättyäni ulos hänen avuksensa, joka kuitenkin oli turhaa
työtä, koska paraplyy taas harpasti eteenpäin, niinkuin suunnattoman
suuri lintu, ennenkuin ehdin sen luo, menin sisään, panin maata ja
nukuin aamuun asti.

Aamulla tulivat Mr. Peggotty ja vanha hoitajattareni luokseni, ja me
lähdimme hyvin varhain vaunukonttoriin, jossa Mrs. Gummidge ja Ham
odottivat, saadaksensa jättää meitä hyvästi.

"Mas'r Davy", kuiskasi Ham, vetäen minua syrjäpuoleen, sillä välin kuin
Mr. Peggotty sovitti laukkuansa muitten matkatavarain joukkoon, "hänen
elämänsä on aivan pilaantunut. Hän ei tiedä, mihin hän menee; hän ei
tiedä, mikä hänen edessään on; hän lähtee semmoiselle retkelle, joka
kestää hänen elämänsä loppuun saakka, sen takaan sanallani, jollei hän
löydä, mitä hän hakee. Minä olen varma, että pysytte hänen ystävänänsä,
Mas'r Davy?"

"Luottakaat minuun, minä pysyn", sanoin minä, vakaasti Ham'in kättä
pudistaen.

"Kiitoksia. Kiitoksia, te olette kovin hyvä, Sir. Yksi asia vielä. Minä
olen edullisessa työssä, tiedättehän, Mas'r Davy, eikä minulla ole
mitään, johon käyttäisin, mitä ansaitsen. Raha ei ole enää miksikään
hyödyksi minulle, paitsi että elän sillä. Jos teidän sopisi maksaa
hänen puolestansa, teen minä työtäni paremmalla mielellä. Vaikka, mitä
tähän tulee, Sir", ja hän puhui hyvin vakavasti ja lempeästi, "te ette
saa ajatella muuta, kuin että aina teen työtä, niinkuin mies, ja koetan
parastani!"

Minä lausuin hänelle, että olin hyvin varma siitä; ja minä viittasin
siihen, että toivoin senkin ajan tulevan, jolloin hän herkeisi elämästä
sitä yksinäistä elämää, jota hän nyt luonnollisesti ajatteli.

"Ei, Sir", sanoi hän, päätänsä pudistaen, "kaikki nuot ovat menneet
minulta, Sir. Ei kukaan voi milloinkaan täyttää sitä paikkaa, joka on
tyhjä. Mutta älkäät unhottako tuota rahaa, sillä hänen varallansa tulee
aina olla jotakin".

Minä muistutin häntä, että Mr. Peggotty sai varman, vaikka tosin
vähäisen tulon, lanko vainajansa testamentteeraamasta omaisuudesta,
mutta lupasin pitää asiaa mielessäni. Me sanoimme sitten hyvästi
toisillemme. Minä en saata edes nyt jättää häntä, mielihaikealla
muistamatta yhtä haavaa hänen ujoa urhoollisuuttansa ja hänen suurta
suruansa. Mitä Mrs. Gummidge'en tulee, jos koettaisin kuvailla, kuinka
hän juoksi katua alaspäin vaunujen vieressä, näkemättä ketään, paitsi
Mr. Peggottya katolla, niitten kyynelten takaa, joita hän koetti
pidättää, ja törmäten kaikkiin ihmisiin, jotka tulivat vastaan,
ryhtyisin jokseenkin vaikeaan toimeen. Sentähden on parempi, että jätän
hänet istumaan erään leipurin portaille hengästyneenä, hattu aivan
lytistyneenä ja toinen kenkä jääneenä kadulle jokseenkin kauas hänestä.

Kun pääsimme matkamme päähän, oli ensimäinen tehtävämme etsiä jotakin
vähäistä asuntoa Peggotylle, jossa hänen veljensä saisi yö-sijaa.
Meidän onnistuikin löytää sangen puhdas ja helppo asuinpaikka jonkun
rihkamakauppiaan puodin päällä ainoastaan kaksi katua minusta. Kun
olimme hyyränneet tämän paikan, ostin vähän kylmää lihaa jostakin
ravintolasta ja vein matkakumppanini kotiin teetä juomaan; jota
menetystä, minä sanon sitä surulla, Mrs. Crupp ei hyväksynyt, vaan
päinvastoin paheksi. Minun täytyy kuitenkin tämän ladyn mieli-alan
selitykseksi muistuttaa, että hän loukkaantui kovasti siitä, että
Peggotty tuskin oli ollut kymmentä minuutia siellä, kun hän jo sonnusti
leskihameensa ja alkoi tomuttaa makuuhuonettani. Tätä katsoi Mrs. Crupp
sopimattomaksi rohkeudeksi, ja sopimaton rohkeus, arveli hän, oli
semmoinen asia, jota hän ei koskaan sallinut.

Mr. Peggotty oli London'in matkallamme ilmoittanut minulle jotakin,
jota tiesin odottaa. Hän sanoi aikovansa ensiksi käydä Mrs.
Steerforth'in luona. Koska katsoin itseni velvolliseksi auttamaan häntä
tässä, niinkuin myöskin rupeamaan heidän välittäjäkseen (siinä
toivossa, että sen kautta säästäisin äidin tunteita niin paljon, kuin
mahdollista), kirjoitin Mrs. Steerforth'ille samana iltana. Minä
kerroin hänelle niin taitavasti, kuin voin, mitä vääryyttä Mr. Peggotty
oli kärsinyt ja millä tapaa itse olin ollut siinä osallinen. Minä
sanoin, että hän oli aivan alhainen mies, mutta että hänellä oli
erittäin säyseä ja rehellinen luonto; sekä että minä uskalsin toivoa,
ettei Mrs. Steerforth kieltäytyisi vastaan-ottamasta häntä hänen
raskaassa surussansa. Minä mainitsin, että meidän oli aikomus tulla
kello kaksi jälkeen puolen päivän, ja lähetin itse kirjeen ensimäisillä
vaunuilla aamulla.

Määrätyllä ajalla seisoimme ovella -- sen asunnon ovella, jossa minä
muutamia päiviä takaperin olin ollut niin onnellinen; jossa olin niin
alttiisti antanut nuorekkaan luottamukseni ja sydämen hellyyteni; joka
tästälähin oli ijäksi suljettu minulta; joka nyt oli autiona, rauniona.

Ei mitään Littimer'iä näkynyt. Ne hauskemmat kasvot, jotka olivat
tulleet niitten sijaan, kun viimein kävin siellä, avasivat oven meille
ja kävivät edellämme vierashuoneesen. Mrs. Steerforth istui siellä. Kun
astuimme sisään, luikahti Rosa Dartle esiin toisesta huoneen osasta ja
asettui hänen tuolinsa taa.

Minä näin kohta Mrs. Steerforth'in kasvoista, että hän oli pojaltansa
kuullut, mitä tämä oli tehnyt. Ne olivat kovin vaaleat; ja niissä näkyi
syvemmän liikutuksen jälkiä, kuin mitä minun kirjeeni yksistänsä,
heikkountuneena niitten epäilysten kautta, joita hänen rakkautensa
olisi luonut sitä vastaan, olisi voinut synnyttää. Hän oli minusta
enemmän Steerforth'in näköinen, kuin koskaan ennen olin huomannut; ja
minä tunsin enemmän kuin näin, ettei tämä yhtäläisyys jäänyt
kumppaniltanikaan havaitsematta.

Hän istui suorana nojatuolissaan komealla, liikkumattomalla, tyvenellä
muodolla, jota ei mikään näyttänyt voivan häiritä. Hän katseli hyvin
vakaasti Mr. Peggottya, kun tämä seisoi hänen edessään; ja Mr. Peggotty
katseli aivan yhtä vakaasti häntä. Rosa Dartle'n terävä katse käsitti
meidät kaikki. Tuokioon aikaan ei puhuttu yhtään sanaa. Mrs. Steerforth
viittasi Mr. Peggottya istumaan. Tämä vastasi matalalla äänellä:
"minusta ei tuntuisi luonnolliselta, Ma'am, että tässä huoneessa
kävisin istumaan. Minä seison mieluisammin". Ja tätä seurasi taas
äänettömyys, jota Mrs. Steerforth keskeytti näin:

"Minä tiedän suurella surulla, mikä on tuottanut teidät tänne. Mitä
minulta tahdotte? Mitä vaaditte minut tekemään?"

Mr. Peggotty pani hattunsa kainaloonsa ja, tavoitellen povestansa
Em'lyn kirjettä, veti sen esiin, avasi sen ja antoi sen hänelle.

"Tehkäät hyvin ja lukekaat tämä, Ma'am. Se on sisarentyttäreni
käsi-alaa!"

Mrs. Steerforth luki sen samalla komealla ja tyvenellä tavalla -- sen
sisältö ei minun nähdäkseni ensinkään vaikuttanut häneen -- ja antoi
sen takaisin Mr. Peggotylle.

"'Jollei hän tuo minua takaisin vaimonaan'", lausui Mr. Peggotty,
osoittaen sitä paikkaa sormellansa. "Minä tulen tiedustelemaan, Ma'am,
pitääkö hän puhettansa, vai ei!"

"Ei", vastasi Mrs. Steerforth.

"Miks'ei?" lausui Mr. Peggotty.

"Se on mahdotonta. Poikani häväisisi itsensä. Te ette voi olla
tietämättä, että tyttö on kovasti alhainen hänen rinnallansa".

"Koroittakaat hänet!" sanoi Mr. Peggotty.

"Hänellä ei ole mitään kasvatusta; hän on taitamaton".

"Kenties hän ei ole, kenties onkin", lausui Mr. Peggotty. "_Minä_ en
luule, että hän on, Ma'am; mutta minä en voi tämmöisiä asioita
ratkaista. Antakaat hänelle parempi oppi!"

"Koska pakoitatte minua puhumaan selvemmin, jota sangen vastahakoisesti
teen, saattaisivat hänen alhaiset sukulaisensa asian mahdottomaksi, jos
ei mikään muu".

"Kuulkaat tämä, Ma'am", vastasi hän pitkäänsä ja tyvenesti. "Te
tiedätte, mitä rakkaus omaan lapseen on. Minäkin tiedän sen. Vaikka
tyttö olisi sata kertaa lapseni, en voisi rakastaa häntä enemmän. Te
ette tiedä, mitä lapsensa kadottaminen on. Minä tiedän. Kaikki mailman
aarteet olisivat vähäpätöiset minulle (jos ne olisivat minun), kun vaan
saisin ostaa hänet takaisin! Mutta pelastakaat hänet tästä häpeästä,
emmekä me koskaan häväise häntä. Ei kukaan meistä, joitten kesken hän
on kasvanut, ei kukaan meistä, jotka olemme eläneet hänen kanssaan ja
pitäneet häntä silmäteränämme näinä monena vuotena, tule koskaan
katsomaan hänen sieviä kasvojaan jälleen. Mielellään jätämme hänet
rauhaan; mielellään ajattelemme häntä kaukaiseksi, niinkuin hän olisi
toisen auringon ja taivaan alla; mielellään uskomme hänet hänen
puolisollensa -- hänen pienille lapsillensa ehkä -- ja odotamme sitä
aikaa, jolloin kaikki olemme yhtäläiset Jumalamme edessä!"

Se yksinkertainen kaunopuheliaisuus, jolla hän tämän lausui, ei ollut
kokonaan vaikutusta vailla. Mrs. Steerforth tosin ei luopunut ylpeästä
käytöksestänsä, mutta hänen äänensä oli lempeän-puolinen, kun hän
vastasi:

"Minä en puollusta mitään. Minä en tee mitään vastasyytöksiä. Mutta
mielipahakseni toistan, että se on mahdotonta. Semmoinen naiminen
tekisi ikipäiviksi lopun poikani tulevaisuudesta ja hävittäisi hänen
toiveensa sen suhteen. Ei mikään ole varmempi, kuin ettei se koskaan
voi eikä koskaan saa tapahtua. Jos sopisi muulla lailla palkita --".

"Minä näen nyt", keskeytti Mr. Peggotty vakavalla, mutta syttyvällä
silmällä, "niitten kasvojen kuvan, jotka ovat katselleet minua
kodissani, valkeani ääressä, veneessäni -- missä ei? -- ystävällisinä
ja hymyilevinä, vaikka ne olivat niin petolliset, että puoleksi
vimmastun, kun ajattelen sitä. Jollei noitten kasvojen kuva muutu
palavaksi tuleksi aikoessaan tarjota rahaa minulle lapseni turmiosta
ja perikadosta, on tämä kuva yhtä paha, kuin nuot kasvot, kenties
pahempikin, koska se on ladyn".

Mrs. Steerforth muuttui nyt silmänräpäyksellä. Vihan puna levisi hänen
kasvoihinsa; ja hän sanoi, kärsimättömästi molemmin käsin tarttuen
nojatuoliinsa:

"Mitä palkintoa te saatatte tarjota _minulle_ siitä, että avaatte
semmoisen juovan minun ja poikani välille? Mitä teidän rakkautenne
minun rakkauteni rinnalla on? Mitä teidän eronne meidän eromme
rinnalla?"

Miss Dartle kosketti häntä hiljalleen ja notkisti alas päätänsä,
kuiskataksensa jotakin, mutta Mrs. Steerforth ei tahtonut kuulla
sanaakaan.

"Ei, Rosa, ei sanaakaan! Tuo mies kuulkoon, mitä minä sanon! Kun
poikani, joka on ollut elämäni tarkoitus, jolle olen pyhittänyt kaikki
ajatukseni, jonka jokaista mielihalua olen täyttänyt hänen
lapsuudestaan asti, jota ei mikään ole eroittanut minusta hänen
syntymisestään saakka -- yht'äkkiä tyytyy kurjaan tyttöön ja karttaa
minua! Kun hän palkitsee luottamukseni varsinaisella petoksella tuon
tytön tähden ja tämän vuoksi jättää minut! Kun hän asettaa tämän
viheliäisen oikun niitä vaatimuksia vastaan, jotka minulla on hänen
velvollisuutensa, hänen rakkautensa, hänen kunnioituksensa, hänen
kiitollisuutensa suhteen -- vaatimuksia, joita jokaisen päivän ja
hetken hänen elämässään olisi pitänyt vahvistaa semmoisiksi siteiksi,
joita ei mikään olisi vastustanut! Eikö tässä ole mitään vääryyttä?"

Taas Rosa Dartle koetti rauhoittaa häntä; taas turhaan.

"Minä sanon, Rosa, ei sanaakaan! Jos hän voi panna kaikki alttiiksi
halvimman esineen tähden, voin minäkin panna kaikki alttiiksi suuremman
tarkoituksen tähden. Menköön hän, mihin hän tahtoo, niillä varoilla,
joita rakkauteni on hankkinut hänelle! Luuleeko hän saattavansa
kukistaa minua pitkän pois-olon kautta? Hyvin vähän hän äitinsä tuntee,
jos hän semmoisia luulee. Heittäköön hän oikkunsa, ja hän on
tervetullut takaisin. Olkoon hän tyttöä hylkäämättä, eikä hän koskaan
saa lähestyä minua, ei elävänä eikä kuolleena, niin kauan kuin jaksan
nostaa kättäni, viitatakseni häntä pois, jollei hän, tytöstä erottuaan,
palaja nöyränä luokseni ja pyydä anteeksi minulta. Se on minun
oikeuteni. Se on se myönnytys, jota minä _tahdon itselleni_. Tämä on se
ero, joka on meidän välillämme! Eikö tässä", lisäsi hän, katsellen
vierastansa sillä ylpeällä, suvaitsemattomalla muodolla, jolla hän oli
aloittanut, "ole mitään vääryyttä?"

Kun kuulin ja näin äidin tämän puheen kestäessä, oli minusta, kuin
olisin kuullut pojan vastustavan sitä. Mitä ikinänsä olin taipumatonta,
itsepintaista henkeä Steerforth'issa nähnyt, näin äidissä. Minkä verran
ymmärsin pojan harhaantunutta jäntevyyttä, sen verran ymmärsin nyt
äidin luonnetta ja havaitsin, että molemmat olivat pää-lähteistänsä
samat.

Mrs. Steerforth lausui nyt, palaten entiseen kylmäkiskoisuuteensa,
minulle ääneen, että oli turha kuulla enemmän taikka puhua enemmän, ja
että hän pyysi, että tämä kohtaus päättyisi. Hän nousi arvokkaalla
muodolla, jättääksensä huonetta, kun Mr. Peggotty ilmoitti, että se oli
tarpeetonta.

"Älkäät peljätkö, että aion rasittaa teitä. Minulla ei ole enään mitään
sanomista, Ma'am", muistutti hän, kun hän astui ovea kohden. "Minä en
tullut tänne milläkään toivolla enkä vie muassani mitään toivoa. Minä
olen tehnyt, mitä mielestäni oli tehtävä, mutta minä en koskaan
odottanut, että mitään hyvää tulisi siitä, että seison, missä seison.
Tämä on ollut liian paha huone minulle ja omaisilleni, että täydellä
järjellä odottaisin sitä".

Tällä puheella lähdimme pois, jättäen Mrs. Steerforth'in seisomaan
nojatuolinsa viereen jalon ryhdin ja kauniitten kasvojen esikuvaksi.

Meidän tuli meno-matkallamme käydä kivitetyn, lasiseinillä ja -katolla
varustetun eteisen poikki, jonka ylitse viiniköynnös oli kasvatettu.
Tämän lehdet ja vesat olivat silloin viheriöinä ja, koska aurinko
paisti sinä päivänä, oli pari lasi-ovea, joista pääsi puutarhaan, auki.
Juuri kuin lähestyimme niitä, astui Rosa Dartle sisään kuulumattomilla
askelilla ja puhutteli minua.

"Te teitte kai mielestänne hyvin", sanoi hän, "kun toitte tämän toverin
tänne!"

Semmoista vihan ja ylenkatseen määrää, kuin se, joka pimitti hänen
kasvonsa ja leimusi hänen pikimustista silmistään, en olisi luullut
mahtuvan edes näihin kasvoihin. Vasaran tekemä arpi oli, niinkuin
ainakin, kun hänen kasvonjuonteensa kiihtyivät, kovasti näkyvissä. Kun
se värähdys, jonka ennen olin nähnyt, nyt ilmestyi siinä, minun
katsellessani häntä, nosti hän nopeasti ylös kättänsä ja löi sitä.
"Tämä on juuri sovelias toveri", sanoi hän, "suojella ja tuoda tänne,
eikö ole? Te olette oikea mies!"

"Miss Dartle", vastasin minä, "te ette suinkaan tee niin väärin, että
moititte _minua_!"

"Miksi synnytätte eripuraisuutta näitten molempain mielettömäin
olentojen välillä?" vastasi hän. "Ettekö tiedä, että he ovat molemmat
mielettömät itsepäisyydestään ja ylpeydestään?"

"Synnytänkö minä eripuraisuutta?" vastasin minä.

"Synnytätte te eripuraisuutta!" vastasi hän. "Miksi tuotte tämän miehen
tänne?"

"Hän on kärsinyt kovaa vääryyttä, tämä mies, Miss Dartle", vastasin
minä. "Te ehkä ette tiedä sitä".

"Minä tiedän, että James Steerforth'illa", lausui hän, käsi povellansa,
ikäänkuin estääksensä sitä myrskyä kuulumasta, joka riehui siinä, "on
viekas, turmeltunut sydän, ja että hän on petturi. Mutta mitä minun
tarvitsee tietää taikka huolia tästä toverista ja hänen yhteisestä
sisarentyttärestään?"

"Miss Dartle", sanoin minä, "te suurennatte tuota vääryyttä. Se on jo
kylläksi suuri. Minä tahdon vaan jäähyväisiksi sanoa, että pahasti
solvaisette häntä".

"Minä en solvaise häntä ollenkaan", vastasi hän. "He ovat alhaista,
huonoa joukkoa. Minä soisin, että tyttö saisi raippoja!"

Mr. Peggotty astui eteenpäin sanaakaan lausumatta ja meni ulos ovesta.

"Hävetkäät, Miss Dartle! hävetkäät!" sanoin minä suuttuneena. "Kuinka
kehtaatte polkea jalkojenne alle tämmöistä ansaitsematonta surua!"

"Minä tahtoisin polkea heitä kaikkia jalkojeni alle", vastasi hän.
"Minä tahtoisin tämän miehen huoneen hajotetuksi, tahtoisin merkin
poltetuksi tytön otsaan, tahtoisin hänet ryysyihin puetuksi ja kaduille
heitetyksi nälkään nääntymään. Jos minulla olisi oikeus laskea hänen
tuomionsa, pitäisin huolta siitä, että nämät tehtäisiin. Pitäisin
huolta siitä, että nämät tehtäisiin? Minä tekisin itse! Minä inhoon
häntä. Jos saisin joskus soimata häntä hänen kelvottomasta
käytöksestään, menisin sitä varten mihin hyvänsä. Jos voisin vainota
häntä hänen hautaansa asti, vainoisin. Jos löytyisi joku lohdutuksen
sana, josta hän saisi lievitystä kuolinhetkellänsä, ja se olisi
ainoastaan minulla, en hellittäisi siitä, vaikka henkeni menisi".

Sanojen kiivaus yksistään ei synnytä, sen huomaan, muuta kuin heikon
kuvan siitä intohimosta, joka vallitsi hänessä ja joka ilmestyi koko
hänen ruumiissaan, vaikka hänen äänensä ei ollut kovempi, vaan
päinvastoin matalampi, kuin tavallisesti. Ei mikään minun kertomukseni
vastaisi muistoani hänestä eikä sitä vihaa, johon hän kokonaan
heittäysi. Minä olen nähnyt intohimon moninaisissa muodoissa, mutta en
ole koskaan nähnyt sitä semmoisessa muodossa, kuin tässä.

Kun yhdyin Mr. Peggottyyn, käveli hän hitaasti ja miettiväisesti mäkeä
alaspäin. Kun pääsin hänen viereensä, kertoi hän minulle, että, koska
hän nyt oli tehnyt, mitä hänen oli määrä Londonissa tehdä, hän aikoi
lähteä matkalleen tänä iltana. Minä kysyin häneltä, mihin hän aikoi?
Hän vastasi vaan: "minä menen, Sir, hakemaan sisarentytärtäni".

Me palasimme tuohon vähäisen asuntoon rihkamakauppiaan puodin päällä,
ja siellä minun oli tilaisuus kertoa Peggotylle, mitä Mr. Peggotty oli
minulle sanonut. Hän ilmoitti minulle vastaukseksi, että Mr. Peggotty
aamulla oli sanonut hänelle samaa. Hän ei tietänyt enemmän, kuin minä,
mihin hän aikoi mennä, mutta luuli, että hänellä oli joku tuuma
mielessään.

Minä en tahtonut tämmöisissä oloissa jättää Mr. Peggottya, vaan me
söimme kaikki kolme yhdessä päivällisiksi biffipasteijaa -- joka oli
yksi niistä monesta herkusta, joista Peggotty oli kuuluisa -- ja jota
tässä tilaisuudessa kummallisella tavalla mausti, sen muistan hyvin,
joku sekanainen, puodista herkeämättä nouseva haju teestä, kahvista,
silavasta, juustosta, tuoreesta leivästä, polttopuista, kynttilöistä ja
saksanpähkinä-kastimesta. Päivällisten jälkeen istuimme tunnin verran
akkunan vieressä, vaikk'emme puhuneet juuri mitään; ja sitten Mr.
Peggotty nousi ylös, toi vaksitahtilaukkunsa ja tukevan sauvansa ja
laski ne pöydälle.

Sisarensa rahavaroista otti hän vähäisen summan testamentin johdosta;
töintuskin niin paljon, että niitä minun mielestäni riitti kuukaudeksi.
Hän lupasi ilmoittaa minulle, jos jotakin tapahtui hänelle; sitten hän
heitti laukkunsa selkäänsä, tarttui hattuunsa ja sauvaansa ja sanoi
meille molemmille: "Jumalan haltuun!"

"Kaikenlainen onni seuratkoon sinua, rakas, vanha sisar", sanoi hän,
Peggottya syleillen, "ja teitä myöskin, Mas'r Davy!" pudistaen kättäni.
"Minä menen hakemaan häntä laajalta ja lavealta. Jos hän tulisi kotiin,
kun minä olen poissa -- mutta voi, ei ole luultavaa, että niin käy! --
taikka, jos minä toisin hänet takaisin, on minun aikomukseni, että hän
ja minä elämme ja kuolemme, missä ei kukaan voi soimata häntä. Jos joku
vahinko tapahtuisi minulle, muistakaat, että viimeiset sanani, jotka
jätin jälkeeni hänelle, olivat: 'muuttumaton rakkauteni on aina
lemmityn lapseni kanssa, ja minä annan hänelle anteeksi!'"

Hän sanoi tämän juhlallisella tavalla ja paljastetulla päällä; sitten
pani hän hattunsa päähän ja lähti portaita alas ja pois. Me seurasimme
häntä portille. Oli lämmin, tomuinen ilta, juuri siihen aikaan, jolloin
tuo ikuinen jalkojen astunta sillä suurella valtakadulla, josta tälle
sivukadulle poikettiin, oli hetkeksi herjennyt. Aurinko paisti väkevänä
ja punertavana. Hän kääntyi yksinään varjokkaan katumme kulmasta
hohtavaan valoon, johon hän silmistämme katosi.

Harvoin tuli tämä illan tunti, harvoin heräsin yöllä, harvoin
tähystelin kuuta taikka tähtiä taikka katselin lankeevaa sadetta taikka
kuuntelin tuulta, ajattelematta, kuinka hän, pilgrimi raukka, yksinään
pyrki eteenpäin matkallansa, ja muistamatta sanoja:

"Minä menen hakemaan häntä laajalta ja lavealta. Jos joku vahinko
tapahtuisi minulle, muistakaat, että viimeiset sanani, jotka jätin
jälkeeni hänelle, olivat: 'muuttumaton rakkauteni on aina lemmityn
lapseni kanssa, ja minä annan hänelle anteeksi!'"



TOINEN LUKU.

Autuaana.


Koko tämän ajan olin yhä rakastanut Doraa enemmän, kuin ennen.
Pettyneissä toiveissani ja suruissani oli minun turvani ajatella häntä,
ja tämä palkitsi vähän ystävänikin kadon. Mitä enemmän säälin itseäni
taikka säälin muita, sitä enemmän etsin lohdutusta Doran kuvasta. Mitä
sakeammalta petoksia ja huolia mailmassa, sitä kirkkaammin ja
puhtaammin loisti Doran tähti korkealla mailman ylitse. Minä en luule,
että minulla oli mikään selvä käsitys, mistä Dora tuli taikka missä
määrässä hän kuului johonkin korkeampaan olentojen luokkaan; mutta minä
olen varma, että olisin suuttumuksella ja ylenkatseella hyljännyt sen
ajatuksen, että hän oli vaan inhimillinen olento, niinkuin kaikki muut
nuoret ladyt.

Minä olin uppoontunut Doraan, jos minun sopii niin sanoa. Minä en ollut
ainoastaan korvia myöden rakastunut häneen, vaan kokonaan likoontunut
hänestä. Olisi voitu, verrannollisesti puhuen, vääntää rakkautta
minusta kylläksi kenen hukuttamiseen hyvänsä; vaan kuitenkin olisi sitä
jäänyt niin tarpeeksi sisä- ja ulkopuolelle minua, että se olisi
tunkenut läpi koko olentoni.

Ensi työksi minä kotiin tultuani otin hämärässä kävelläkseni
Norwood'iin, jossa minä, niinkuin esine eräässä vanhassa lapsuuteni
arvoituksessa, 'kiersin ehtimiseen huoneen ympäri, sisään koskaan
pääsemättä', Doraa ajatellen. Minä luulen, että tämän käsittämättömän
arvoituksen selitys oli kuu. Vähät siitä, mikä se oli, minä, Doran
kuu-houreinen orja, kiertelin huonetta ja puutarhaa kaksi tuntia,
kurkistellen säle-aidakkeen raoista, ankaralla ponnistuksella nostaen
leukaani sen ruosteisten päällis-naulojen yli, heittäen sormi-suukkosia
kynttilöille akkuniin ja tuon tuostakin romantillisesti vannottaen
yötä suojelemaan Doraani -- en tiedä tarkoin mistä, arvatakseni
valkean-vaarasta. Kenties hiiristä, joita hän suuresti kammosi.

Rakkauteni oli niin paljon mielessäni ja minusta oli niin luonnollista
uskoa kaikki Peggotylle, että minä, kun hän taas iltaisin istui
vieressäni ja vanhoilla työkapineillansa ahkerasti paikkasi
vaatteitani, ilmoitin hänelle monen mutkan perästä suuren salaisuuteni.
Peggotty otti hartaasti osaa siihen, mutta minun oli mahdoton saada
häntä katsomaan asiaa minun kannaltani. Hän oli edeltäpäin rohkeasti
minun puolellani eikä voinut ensinkään ymmärtää, miksi minulla oli
mitään pahoja aavistuksia taikka olin alakuloinen sen asian tähden.
"Tuon nuoren ladyn sopi pitää itseänsä onnellisena", muistutti hän,
"kun hänellä oli semmoinen kosija. Ja mitä hänen isäänsä tulee", lausui
hän, "mitä Jumalan nimessä tämä gentlemani odotti!"

Minä huomasin kuitenkin, että Mr. Spenlow'in proktorin vaippa ja kankea
kaulahuivi vähän masensivat Peggottya ja vuodattivat häneen suurempaa
kunnioitusta sitä miestä kohtaan, joka vähitellen ja päivästä päivään
minun silmissäni muuttui yhä enemmän etherilliseksi ja jonka ympäri
kirkas sädekiehkura näytti hohtavan, kun hän suorana istui oikeustossa
paperien keskellä, niinkuin vähäinen tulitorni kirjoitustarpeitten
meressä. Ja sen ohessa oli minun, muistan, tavattoman kummallista
ajatella, oikeustossa itsekin istuessani, kuinka nuot vanhat, tylsät
tuomarit ja tohtorit eivät olisi huolineet Dorasta, jos olisivat
tunteneet hänet; kuinka he eivät olisi ihastuksesta menneet
järjeltänsä, jos heille olisi tarjottu avioliittoa Doran kanssa; kuinka
Dora olisi saanut laulaa ja soittaa tuolla taivaallisella gitarrilla,
siksi kuin hän olisi saattanut _minut_ hulluuden partaalle, eikä
kuitenkaan olisi houkutellut yhtäkään näistä hitureista tuumaakaan pois
heidän uraltaan!

Minä ylenkatsoin heitä jok'ikistä. Jäätyneet vanhat puutarhurit sydämen
kukkastarhoissa, te loukkasitte minua itseä! Tuomio-istuin oli minusta
täynnä tunnottomia houkkioita. Advokatin-aidakkeessa ei ollut enemmän
hellyyttä eikä runoutta, kuin ravintolan tiskissä.

Jommoisellakin ylpeydellä otin Peggotyn asiain hoidon omiin käsiini,
vein testamentin tutkittavaksi ja vahvistettavaksi, maksoin veron siitä
asian-omaisessa byroossa, saatin Peggotyn pankkiin ja laitin pian
kaikki seikat selville. Virvoitukseksi näissä lain-opillisissa puuhissa
menimme katsomaan muutamia hikoilevia vahakuvia Fleet-street'illä
(kuvat ovat luullakseni sulanneet jo parikymmentä vuotta takaperin);
kävimme Miss Linwood'in näyttelyssä, joka muistissani kangastaa
jonkunlaisena neuloma-töitten mausoleumina, varsin sovelias
itsetutkimusta ja katumusta synnyttämään; tarkastimme London'in
Tower'ia; ja nousimme St. Paul'in kirkon huippuun. Kaikki nämät ihmeet
tarjosivat Peggotylle niin paljon huvia, kuin hänen oli mahdollista
silloisissa oloissa nauttia; paitsi, luullakseni, St. Paulin kirkko,
joka sen vuoksi, että hän niin kauvan oli rakastanut työ-rasiaansa,
joutui kilpailemaan kannessa olevan kuvan kanssa eikä, arveli hän,
muutamissa kohden vetänyt vertoja tälle taideteokselle.

Kun Peggotyn asia, joka oli, mitä meidän Commons'issa oli tapa sanoa
"tavanmukaiseksi" (sangen helpot ja tuottavat nuot tavanmukaiset asiat
olivatkin), oli ratkaistu, vein hänet eräänä aamuna alas byroosen
rätinkiänsä maksamaan. Mr. Spenlow oli pistäynyt ulos, sanoi vanha
Tiffey, vannottaaksensa jotakuta gentlemania naimalupaa varten; mutta
kun tiesin, että hän pian palaisi, koska meidän paikkamme oli likellä
piispa-kanslerin edustajan ja generalivikariuksen virastoja, käskin
Peggotyn odottaa.

Testamentin tutkimisen ja vahvistamisen asioissa olimme Commons'issa
vähän niinkuin hautajaishankkijat, tavallisesti sääntönä pitäen, että
näytimme enemmän taikka vähemmän sortuneelta, kun meidän oli tekemistä
murehtivien kanssa. Samanlaisesta hienotuntoisuuden syystä olimme aina
iloiset ja hupaiset naimaluvan hakiain suhteen. Sentähden mainitsin
Peggotylle sitä mahdollisuutta, että hän havaitsisi Mr. Spenlow'in
suuresti tointuneeksi siitä surusta, jonka Mr. Barkis'in kuolema oli
tuottanut, ja tämä astuikin todella sisään hilpeänä kuin ylkämies.

Mutta ei Peggotyn eikä minun tehnyt mieli katsoa häntä, kun hänen
seurassaan näimme Mr. Murdstone'n. Tämä gentlemani oli hyvin vähän
muuttunut. Hänen hiuksensa näyttivät yhtä tuuhealta ja olivat varmaan
yhtä mustat, kuin koskaan; ja hänen katseensa oli yhtä vähän
luotettava, kuin ennen.

"Ah, Copperfield!" lausui Mr. Spenlow. "Te tunnette tämän gentlemanin,
luulen minä?"

Minä kumarsin kylmästi gentlemaniani ja Peggotty oli häntä tuskin
tuntevinaan. Mr. Murdstone oli ensin hiukan hämmennyksissään, kun näki
meidät molemmat yhdessä, mutta päätti nopeasti, mitä tehdä, ja tuli
minun luokseni.

"Minä toivon", lausui hän, "että teidän on hyvin laita?"

"Siitä te tuskin pidätte lukua", sanoin minä. "Hyvin. jos tahdotte
tietää".

Me katselimme toisiamme, ja hän puhutteli nyt Peggottya.

"Entä te", arveli hän. "Minä huomaan surulla, että teidän on miehenne
kuollut".

"Tämä ei ole ensimäinen, jonka kuolema on minulta eläessäni vienyt, Mr.
Murdstone", vastasi Peggotty, kiireestä kantapäähän vapisten. "Minä
toivon ilolla, ettei tarvitse soimata ketään tästä -- ettei kenenkään
tarvitse vastata siitä".

"Hoo!" lausui Mr. Murdstone; "se on lohduttava ajatus. Te olette siis
tehneet velvollisuutenne?"

"Minä en ole, kiitos Jumalan, vaivannut ketään kuoliaaksi", sanoi
Peggotty. "Ei, Mr. Murdstone, minä en ole pakoittanut ja peloittanut
mitään suloista olentoa ennenaikaiseen hautaan!"

Mr. Murdstone katseli hetken aikaa Peggottya synkästi -- katuvaisesti,
siltä minusta näytti -- ja sanoi sitten kääntäen päätänsä minua kohden,
mutta katsellen jalkojani eikä kasvojani:

"Ei ole luultavaa, että yhdymme pian jälleen; -- epäilemättä yksi ilon
lähde meille molemmille, sillä tämmöiset kohtaukset eivät koskaan voi
olla hupaiset. Minä en odota, että te, jotka aina kapinoitsitte minun
oikeata valtaani vastaan, jota harjoitin teidän eduksenne ja
parannukseksenne, nytkään osoittaisitte mitään hyvänsuontia minulle.
Meillä on molemmin-puolinen vastenmielisyys --".

"Vanha, luullakseni?" sanoin minä, keskeyttäen häntä. Hän hymyili ja
loi minuun niin vihaisen katseen, kuin ikinä saatti lähteä hänen
mustista silmistään.

"Se äityi rinnassanne jo lapsena", sanoi hän. "Se katkeroitti
äiti-raukkanne elämän. Te olette oikeassa. Minä toivon, että vielä
menettelette paremmin; minä toivon, että oikaisette käytöksenne".

Tähän hän päätti keskustelun, jota olimme matalalla äänellä pitäneet
yhdessä ulkopuolisen byroon nurkassa, sillä, että hän meni Mr.
Spenlow'in huoneesen ja ääneen sanoi lempeimmällä tavallansa:

"Mr. Spenlow'in ammatin gentlemanit ovat tottuneet perhe-riitoihin ja
tietävät, kuinka mutkikkaat ja vaikeat ne aina ovat!" Näin puhuen hän
maksoi rahat naimaluvasta, jonka Mr. Spenlow antoi hänelle sievästi
kokoon taitettuna, samalla pusertaen hänen kättänsä ja kohteliaasti
toivottaen hänelle ja morsiamelle onnea, ja lähti ulos byroosta.

Minun ehkä olisi ollut vaikeampi pidättää itseäni ja hänen puhuessaan
pysyä vaiti, jollei minun olisi ollut niin suuri vastus teroittaa
Peggottyyn (joka vaan minun puolestani oli vihoissaan, tuo
hyvänlaitainen olento!), ettemme olleet missään vastasyytösten
paikassa, jonka vuoksi pyysin häntä rauhoittumaan. Hän oli joutunut
niin tavattomaan mielenliikutukseen, että olin iloissani, kun pääsin
hellällä syleilyllä, johon tämä vanhojen vääryyksiemme muisto
houkutteli häntä ja jota koetin parhaan voimani mukaan pitää hyvänäni
Mr. Spenlow'in ja konttoristien läsnä ollessa.

Mr. Spenlow ei näyttänyt tietävän, minkälaisessa sukulaisuudessa Mr.
Murdstone ja minä olimme; josta olin iloinen, sillä minun oli mahdoton
tunnustaa häntä siksi, mikä hän oli, edes omassa rinnassani, niin kauan
kuin muistin, mitä muistin äiti raukkani kohtalosta. Mr. Spenlow näytti
ajattelevan, jos hän ollenkaan ajatteli asiaa, että tätini oli
hallituspuolueen johdattaja heimossamme ja että löytyi joku
vastustuspuolue, jota joku johdatti -- niin minä ainakin päätin siitä,
mitä hän sanoi, sillä aikaa kuin odotimme Mr. Tiffey'tä, joka kirjoitti
ulos Peggotyn rätinkiä.

"Miss Trotwood", muistutti hän, "on epäilemättä sangen luja, eikä ole
todenmukaista, että hän taipuisi minkään vastustuksen alle. Minä
ihmettelen hänen luonnettansa ja minun sopii toivottaa onnea teille,
Copperfield, että olette oikealla puolella. Sukulais-riidat ovat kovin
surkuteltavia -- mutta ne ovat hyvin tavallisia -- ja pää-asia on, että
on oikealla puolella", tarkoittaen, käsitän minä, rahallisella
puolella.

"Jotenkin edullinen naimakauppa tämä, luulen?" sanoi Mr. Spenlow.

Minä ilmoitin, etten tuntenut mitään siitä.

"Todella!" lausui hän. "Niistä muutamista sanoista päättäen, joita Mr.
Murdstone laski -- jotenka miehet usein tämmöisissä tiloissa tekevät --
ja sen johdosta, mitä Miss Murdstone tuli lausuneeksi, sanoisin, että
se on hyvänpuolinen naimakauppa".

"Tarkoitatteko, että hän saa rahaa, Sir?" kysyin minä.

"Tarkoitan", arveli Mr. Spenlow. "Minä ymmärsin, että hän saa rahaa.
Kauniin ladyn sen lisäksi, jutellaan minulle".

"Vai niin? Onko hänen morsiamensa nuori?"

"Äsken päässyt lailliseen ikään", lausui Mr. Spenlow. "Niin äsken
päässyt, että ovat, luullakseni, vaan odottaneet sitä".

"Jumala armahtakoon häntä!" sanoi Peggotty, niin pontevasti ja
äkki-arvaamatta, että kaikki kolme seisoimme hämmästyneenä; siksi kuin
Tiffey tuli sisään rätingin kanssa. Vanha Tiffey ilmestyi kuitenkin
pian ja ojensi sen Mr. Spenlowille katseltavaksi. Leukaansa
kaulahuiviinsa sovittaen ja hivuttaen sitä hiljalleen, luki Mr. Spenlow
eri kohdat anteeksi pyytävällä katsannolla -- niinkuin ne kaikki
olisivat olleet Jorkins'in tekoa -- ja antoi sitten lempeällä
huokauksella rätingin takaisin Tiffey'lle.

"Niin", hän sanoi. "Se on oikea. Aivan oikea. Minä olisin ollut
erittäin onnellinen, Copperfield, jos olisin voinut rajoittaa näitä
kulunkeja vaan niihin maksoihin, joita meillä on ollut hänen
puolestaan; mutta se on minun ammatillisessa elämässäni ikävä seikka,
etten ole oikeutettu noudattamaan omaa tahtoani. Minulla on
asiakumppani -- Mr. Jorkins".

Koska hän sanoi tätä semmoisella suopealla raskasmielisyydellä, joka
oli lähin askel ilmaiseksi antamiseen, lausuin kiitollisuuttani
Peggotyn puolesta ja maksoin Tiffey'n pankkiseteleissä. Peggotty lähti
nyt asuntoonsa, mutta Mr. Spenlow ja minä menimme oikeustoon, jossa
meillä oli käsiteltävänä joku avio-eron pyyntö, erään näppärän
asetuksen nojalle rakennettu (tämä asetus on, luullakseni, nyt
lakkautettu, mutta sen voimasta olen nähnyt monta avioliittoa
purettavan). Pyynnön perustukset olivat nämät. Mies, jonka nimi oli
Thomas Benjamin, oli ottanut ulos naimalupansa ainoastaan Thomaan
nimellään; jättäen pois Benjaminin nimensä sitä tapausta varten, ettei
hänen olonsa tulisi niin mukavaksi, kuin hän odotti. Koska hänen olonsa
_ei_ tullut niin mukavaksi, kuin hän oli odottanut, taikka hän oli
vähän kyllästynyt vaimoonsa, mies raukka, astui hän nyt vuoden parin
naimisissa oltuaan esiin erään ystävän kautta ja ilmoitti, että hänen
nimensä oli Thomas Benjamin ja ettei hän sentähden ollut naimisissa
ollenkaan. Jonka oikeusto hänen suureksi iloksensa vahvisti.

Minun täytyy sanoa, että minua epäilytti, oliko tämä aivan oikein, eikä
edes tuo vehnän busheli, joka suoritti kaikki säännöttömyydet, voinut
haihduttaa näitä epäilyksiäni. Mutta Mr. Spenlow puhui minun kanssani
tästä asiasta. Hän sanoi: "katsokaat mailmaa, siinä on hyvää ja pahaa;
katsokaat kirkollislakia, _siinäkin_ on hyvää ja pahaa; kaikki oli
saman järjestelmän osaa; hyvä; mitä muuta tarvitaan!"

Minulla ei ollut rohkeutta esitellä Doran isälle, että ehkä voisimme
parantaa mailmaakin vähän, jos nousisimme varhain aamuisin ja
heittäisimme takkimme yltämme työhön ryhtyessämme; mutta minä tunnustin
ajattelevani, että Commons'ia ehkä voisimme parantaa. Mr. Spenlow
vastasi, että hän tahtoi erittäin neuvoa minua karkoittamaan tuota
ajatusta aivoistani, kosk'ei se soveltunut minun gentlemanin luontooni;
mutta että hän tahtoisi ilolla kuulla minulta, mitä parannusta minä
arvelin Commons'issa mahdolliseksi.

Minä ryhdyin siihen Commons'in osaan, joka sattui olemaan lähinnä meitä
-- sillä puheen-alainen mies oli nyt vaimostansa eroitettu, ja me
olimme jättäneet tuomio-salin ja astuimme testamentin-oikeuston ohitse
-- ja arvelin, että testamentin-oikeusto oli jotenkin kummallisesti
hoidettu laitos. Mr. Spenlow kysyi, missä kohden? Minä vastasin
kaikella soveliaalla kunnioituksella hänen kokemuksensa suhteen (mutta
suuremmalla kunnioituksella, pelkään minä, sen asian vuoksi, että hän
oli Doran isä), että ehkä oli vähän järjetöntä, että tämän oikeuston
arkistoa, joka sisälsi kaikkien niitten ihmisten alkuperäiset
testamentit, jotka laveassa Canterbury'n maakunnassa kolmen kokonaisen
vuosisadan kuluessa olivat jättäneet jälkeensä omaisuutta, pidettiin
väliaikaisessa rakennuksessa, jota ei oltu koskaan aiottu tähän
tarkoitukseen, jota registratorit hyyräsivät ulos omaa, yksityistä
voittoansa varten, joka ei ollut turvallinen, joka ei ollut suojassa
valkean-vaaralta, joka oli läkähtymällänsä niistä tärkeistä
dokumenteista, joita siinä talletettiin, ja joka katosta lattiaan
suorastaan oli registratorien rahanhankkeen keinona, jotka
registratorit kiskoivat isoja palkkoja yleisöltä ja pistivät yleisön
testamentit pois millä tavalla hyvänsä ja mihin paikkaan hyvänsä ilman
mitään muuta tarkoitusta, kuin että he helposti pääsivät niistä; että
kenties oli vähän järjetöntä, etteivät nämät registratorit, joitten
tulot nousivat kahdeksaan taikka yhdeksään tuhanteen puntaan vuoteensa
(vararegistratorien ja ääntövaltaisten sihteerien tuloista puhumatta),
olleet velvolliset käyttämään edes osaa tästä rahasta ja etsimään
kohtuullisen turvallista paikkaa niitä kalliita dokumentteja varten,
joita kaikkien kansaluokkien täytyi uskoa heille, joko tahtoivat taikka
ei; että oli ehkä vähän väärin, että kaikki isot virat tässä suuressa
oikeustossa olivat uhkeita sinekyrejä, kun päinvastoin nuot onnettomat
työkonttoristit tuossa kylmässä, pimeässä huoneessa toisessa
kerroksessa olivat mitä huonoimmin palkittuja ja vähimmässä arvossa
pidettyjä ihmisiä kaikista niistä London'in virkamiehistä, joilla oli
tärkeä toimi; että ehkä oli vähän sopimatonta, että korkein
registratori, jonka velvollisuus oli katsoa, ettei se yleisö, joka
alinomaa kävi tässä paikassa, kaivannut mitään tarpeellista mukavuutta,
tämän virkansa kautta oli suunnattoman suuri sinekyristi (ja sai olla,
paitsi sitä, pappi, useitten kirkkoherranpaikkojen pitäjä, tuomiokirkon
penkkien vouraaja ja jos jotakin), -- sillä välin kuin yleisö kärsi
semmoista epämukavuutta, josta meillä oli esimerkki joka ilta, kun
byroo oli auki, ja jonka tiesimme kauhean isoksi; että, lyhyeltä
puhuen, tämä Canterbury'n hippakunnan testamentin-oikeusto ehkä oli
kokonaan semmoinen myrkyllinen laitos ja semmoinen turmiollinen
hulluus, että, jollei sitä olisi rutistettu kokoon St. Paul'in
kirkkotarhan nurkkaan, josta harvat ihmiset tiesivät, se varmaan kauan
aikaa sitten olisi täydellisesti käännetty nurin narin ja ylös alaisin.

Mr. Spenlow hymyili, kun ujosti innostuin tässä aineessa, ja keskusteli
sitten tästä kysymyksestä minun kanssani niinkuin hän oli keskustellut
toisestakin. Hän sanoi, mitä se viimeistä lukua oli? Se oli tunteen
kysymys. Jos yleisöstä tuntui siltä, kuin heidän testamenttinsa
olisivat turvallisessa paikassa, ja yleisö lisäksi piti varmana, ettei
oikeustoa voinut paremmaksi saattaa, kenellä siis siitä vahinkoa oli?
Ei kenelläkään? Kenellä hyötyä siitä? Kaikilla sinekyristeillä. No.
Niinmuodoin hyvä oli voittopuolella, Tässä kenties ei ollut mikään
täydellinen järjestelmä; _ei mikään_ maan päällä _ollut_ täydellistä;
mutta mitä hän kammoi, oli vaajan sisään-lyöminen. Niin kauan kuin
testamentin-oikeusto oli ollut olemassa, oli maa ollut kunniakas.
Lyötäköön vaaja testamentin-oikeustoon, ja maa lakkaa kunniakkaana
olemasta. Hän arveli gentlemanin perus-aatteen olevan sen, että hän
otti asiat semmoisina, kuin hän tapasi ne; eikä hän epäillyt, että
testamentin-oikeusto kestäisi meidän aikamme. Minä taivuin hänen
ajatukseensa, vaikka suuresti itse epäilin sitä. Minä huomaan
kuitenkin, että hän oli oikeassa; sillä se ei ole ainoastaan
kestänyt tähän aikaan saakka, vaan se on kestänyt erään suuren
parlamentinmietteen kiusallakin, joka miete laitettiin (ei erittäin
mielukkaasti) kahdeksantoista vuotta takaperin, jolloin kaikki nämät
minun muistutukseni esiteltiin perinpohjin ja jolloin senaikainen
testamenttien säilytyshuone ilmoitettiin riittävän vaan puoleksi
kolmatta vuotta siitä lähtien. Mitä he sen jälkeen ovat näitten
testamenttien tehneet, ovatko he hukanneet montakin vai myyvätkö he
niitä silloin tällöin voipuoteihin, sitä en tiedä. Minua ilahuttaa,
ettei minun testamenttini ole siellä, ja minä toivon myöskin, ettei se
vielä pitkään aikaan joudu sinne.

Minä olen kirjoittanut nämät kaikki tähän autuaalliseen lukuuni, koska
ne tässä joutuvat luonnolliseen paikkaansa. Kun Mr. Spenlow ja minä
rupesimme tähän keskusteluun, pitkitimme sitä ja kävelyämme
edestakaisin, siksi kuin haaraannuimme yleisiin puhe-aineisin. Ja niin
tapahtui lopulta, että Mr. Spenlow kertoi minulle, että tästä päivästä
viikko oli Doran syntymäpäivä ja että häntä ilahuttaisi, jos tulisin ja
ottaisin osaa vähäiseen piknikkiin sinä päivänä. Minun meni kohta
järkeni; minä kävin aivan houkkapäiseksi seuraavana päivänä, kun
vastaan-otin vähäisen koru-reunaisen kirjepaperi-arkin, jossa seisoi:
"Isä suosii. Älkäät unhottako"; ja vietin loma-ajan jonkunlaisessa
mielettömyyden tilassa.

Minä luulen, että rupesin kaikkiin mailmattomiin hullutuksiin,
valmistaessani itseäni tätä siunattua tilaisuutta varten. Minua
kuumottaa vielä, kun muistan sen kaulahuivin, jonka ostin. Saappaani
sopisi asettaa mihin kidutuskoneitten kokoelmaan hyvänsä. Iltaa ennen
hankin ja lähetin Norwood'in vaunuilla menemään sievän pikkuisen korin,
joka jo itsessänsä oli, arvelin, melkein koko rakkauden ilmoitus. Siinä
oli paukkukaramelleja mitä hellimmillä mielilauseilla vaan rahalla sai.
Kello kuusi aamulla olin Covent Garden'in torilla Doralle kukkakimppua
ostamassa. Kello kymmenen ratsastin (minä olin tätä tilaisuutta varten
hyyrännyt uljaan kimon) kukkakimppu hatussa, että se pysyisi tuoreena,
täyttä ravia Norwood'ia kohden.

Minä luulen, että, kun näin Doran puutarhassa, mutta en ollut häntä
näkevinäni, ja ratsastin rakennuksen ohitse, mutta en ollut millään
muotoa sitä tuntevinani, vaan tuskallisesti etsin sitä, minä tein kaksi
vähäistä narrin työtä, joita muut nuoret gentlemanit minun tilassani
ehkä myöskin olisivat tehneet -- koska ne minusta tuntuivat niin
luonnollisilta. Mutta voi! kun todella löysin rakennuksen ja astuin
maahan puutarhan portilla ja vaivalla vedin nuot kivisydämiset
saappaani nurmikon poikki Doran luo, joka istui puutarhan tuolilla
syrenipuun alla, mimmoiselta hän näytti tänä ihanana aamuna perhosten
keskellä valkoisella olkihatullaan ja taivaan-sinisellä hameellaan!

Hänen seurassaan oli eräs nuori lady -- häneen verraten vanhanpuolinen
-- melkein kahdenkymmenen vuotinen, sanoisin. Hänen nimensä oli Miss
Mills, ja Dora sanoi häntä Juliaksi. Hän oli Doran paras ystävä.
Onnellinen Miss Mills! Jip oli siellä, ja Jip yritti taas haukkumaan
minua. Kun tarjosin kukkakimppuani Doralle, kiristi se hampaitansa
mustasukkaisuudesta. Hyvällä syyllä. Hyvällä syyllä todellakin, jos se
olisi hiukankin aavistanut, kuinka minä jumaloitsin hänen emäntäänsä!

"Oh, kiitoksia, Mr. Copperfield! Mitkä kauniit kukat!" sanoi Dora.

Minun oli aikomus sanoa (ja minä olin kolme penikulmaa opiskellut
parasta lausetta sitä varten), että katsoin niitä kauniiksi, ennenkuin
näin ne niin likellä _häntä_. Mutta minä en saanut sitä tehdyksi. Hän
oli liian lumoava. Kun näin hänen panevan kukat vähäistä, kuoppaista
leukaansa vastaan, meni mieli ja kieli ja minä raukesin ihastukseen.
Minä kummastelen, etten sanonut: "tappakaat minut, jos teillä on mitään
sydäntä, Miss Mills. Sallikaat minun kuolla tähän!"

Sitten piti Dora kukkiani Jip'in edessä haistettavaksi. Mutta Jip
murisi eikä tahtonut haistaa niitä. Nyt Dora nauroi ja asetti ne hiukan
likemmäksi Jip'iä, pakoittaaksensa sitä. Mutta Jip tarttui johonkin
geraniumin varteen ja pureskeli sitä, niinkuin se olisi ollut kissa.
Silloin Dora löi sitä ja näytti nyreältä ja sanoi: "ihanat kukka
parkani!" yhtä sääliväisesti, ajattelin minä, kuin jos Jip olisi
iskenyt minuun. Minä toivoin, että se olisi!

"Te tulette hyvin iloiseksi, Mr. Copperfield, kun kuulette", lausui
Dora, "ettei tuo äreä Miss Murdstone ole täällä. Hän on lähtenyt
veljensä häihin ja jää pois ainakin kolmeksi viikoksi. Eikö se ole
hauskaa?"

Minä vastasin, että olin vakuutettu siitä, että se oli hauskaa hänelle,
ja että kaikki, mikä oli hauskaa hänelle, oli hauskaa minulle. Miss
Mills hymyili meille jonkunlaisella korkeamman viisauden ja
hyvänsuonnin katsannolla.

"Hän on mitä ikävin olento minä milloinkaan olen nähnyt", sanoi Dora.
"Sinä et saata uskoa, kuinka pahaluontoinen ja häijy hän on, Julia".

"Kyllä minä saatan, rakas ystäväni!" lausui Julia.

"_Sinä_ ehkä saatat, kultani", vastasi Dora, pitäen kättänsä Julian
käden päällä. "Anna minulle anteeksi, etten kohta eroittanut sinua
muista".

Minä opin tästä, että Miss Mills'illä oli ollut koetuksensa
vaiherikkaan elämän kuluessa; ja minun sopii ehkä lukea tätä syyksi
siihen viisaasen ja hyvänsuopaan käytökseen, jota jo olen maininnut.
Minä huomasin päivän kuluessa, että näin oli asian laita: Miss Mills
oli ollut onneton rakkaudessaan ja luultiin paenneen mailmasta
katkerasti kootulla kokemuksellansa, vaikka yhä ottavan tyvenesti osaa
nuoruuden eheään toivoon ja lempeen.

Mutta nyt tuli Mr. Spenlow ulos asunnosta, ja Dora meni hänen
luoksensa, sanoen: "katso, isä, niin ihania kukkia!" Ja Miss Mills
hymyili miettiväisesti, niinkuin hän olisi sanonut: "te päivänperhoset,
nauttikaat lyhyttä olemustanne elämän kirkkaana aamuna!" Ja nyt
astuimme kaikki nurmikolta vaunuja kohden, jotka seisoivat valmiina.
Minä en saa koskaan semmoista matkaa enää. Minulla ei ole koskaan ollut
toista semmoista. Vaunuissa ei ollut kuin nämät kolme, heidän korinsa,
minun korini ja gitarrikotelo; ja tietysti vaunut olivat avonaiset; ja
minä ratsastin niitten takana, ja Dora istui, selkä hevosia päin,
katsoen minua kohden. Hän piti kukkakimppua likellä itseänsä tyynyllä
eikä tahtonut sallia, että Jip ollenkaan istui sillä puolella häntä,
peläten, että se rusentaisi kukkia. Hän otti ne usein käteensä ja
virvoitti itseänsä usein niitten hajulla. Semmoisiin aikoihin meidän
silmämme usein kohtasivat toisensa, ja suuresti minua kummastuttaa,
etten lentänyt uljaan kimoni pään ylitse vaunuihin.

Tomutti, luullakseni. Tomutti kovin, luullakseni. Minulla on joku
heikko muisto, että Mr. Spenlow nuhteli minua siitä, että ratsastin
tomussa; mutta minä en tietänyt mistään tomusta. Minä näin jonkun
rakkauden ja ihanuuden pilven Doran ympäri, mutta ei mitään muuta
pilveä. Mr. Spenlow nousi välisti seisoalle ja kysyi minulta, mitä minä
näköalasta pidin. Minä sanoin, että se oli kaunis, ja niin se todella
olikin; mutta se oli kaikki Doraa minulle. Aurinko paisti Doraa, linnut
lauloivat Doraa. Etelätuuli puhalsi Doraa, ja metsäkukat pensastoissa
olivat kaikki Doria, joka umpu. Se on lohdutukseni, että Miss Mills
ymmärsi minut. Miss Mills yksin käsitti tunteeni kokonaan.

Minä en tiedä, kuinka kauas ajoimme; enkä tähän hetkeen saakka sen
paremmin tiedä, mihin ajoimme. Kenties olimme likellä Guildford'ia.
Kenties joku Tuhat-yhdenyön loihtija oli avannut paikan päiväksi ja
sulki sen ijäksi, kun olimme jättäneet sen. Se oli viheriäinen paikka
pehmeillä turpeilla peitetyllä kunnaalla. Siellä oli varjokkaita puita
ja kanervaa ja niin pitkältä, kuin silmä kannatti, viljavaa maisemaa.

Oli harmillista nähdä, että siellä oli ihmisiä, jotka odottivat meitä;
ja mustasukkaisuuteni ladyjenkin suhteen oli rajaton. Mutta kaikki oman
sukupuoleni jäsenet -- erittäin eräs ryökäle, kolme, neljä vuotta minua
vanhempi, punaisella poskiparralla, johon hän perusti niin paljon
röyhkeyttä, että oli mahdoton sitä kärsiä -- olivat veri-vihollisiani.

Kaikki purkasimme korimme ja puuhasimme päivällistemme valmistamisessa.
Punaparta kehui osaavansa laittaa erästä sallattia (jota minä en usko)
ja tungetteli yleisön huomioon. Muutamat nuoret ladyt pesivät kaalikset
hänelle ja leikkasivat ne palasiksi hänen johdollaan. Dora oli niitten
joukossa. Minä tunsin, että sallimus oli asettanut minut tätä miestä
vastaan ja että toisen meistä täytyi kuolla. Punaparta teki sallattinsa
(minä kummastelin, kuinka he saivat sitä syödyksi; vaikka mikä olisi
ollut, _minä_ en olisi siihen koskenut!) ja äänesti itsensä
viinikellarin päälliköksi. Viinikellarin oli hän, kekseliäs peto,
rakentanut ontelon puun tyveen. Vähän ajan perästä näin hänen, hummerin
enemmistö talrikillansa, syövän päivällistänsä Doran jalkojen juurella!

Minulla on vaan himmeä muisto siitä, mitä tapahtui jonkun ajan kuluessa
siitä, kuin tämä surkea esine ilmestyi silmieni eteen. Minä olin hyvin
iloinen, tiedän minä; mutta se oli onteva ilo. Minä lähestyin erästä
nuorta, pieni-silmäistä, vaalean-punaisiin puettua olentoa ja
mielittelin häntä hurjasti. Hän vastaan-otti kohteliaisuuteni
suosiolla; mutta oliko se ainoastaan minun tähteni, vai sentähden, että
hänellä oli jonkunlaisia tuumia Punaparran suhteen, en voi sanoa.
Juotiin Doran maljaa. Kun join sitä, olin siksi tarpeeksi
keskeyttävinäni puhettamme ja heti jälleen siihen ryhtyvinäni. Minä
kohtasin Doran silmää, kun kumarsin häntä, ja minusta tuntui, kuin se
olisi näyttänyt rukoilevalta. Mutta se katseli minua Punaparran pään
yli, ja minä olin kuin timantti.

Tuolla nuorella, vaalean-punaisiin puetulla olennolla oli viheriäisiin
puettu äiti; ja minä melkein luulen, että jälkimäinen valtiollisista
syistä eroitti meidät. Oli miten oli, koko seura hajosi, sillä välin
kuin päivällisten tähteet korjattiin pois; ja minä kävelin itsekseni
puitten välissä jonkunlaisessa riehuvassa ja katuvaisessa tilassa. Minä
mietin, pitikö minun sanoa syyksi, etten voinut hyvin, ja paeta -- en
tiedä mihin -- uljaalla kimollani, kun Dora ja Miss Mills kohtasivat
minut.

"Mr. Copperfield", sanoi Miss Mills, "te olette raskasmielinen".

Minä pyysin anteeksi. En ollenkaan.

"Ja Dora", sanoi Miss Mills, "_sinä_ olet raskasmielinen".

"En! En suinkaan!"

"Mr. Copperfield ja Dora", lausui Miss Mills melkein kunnian-arvoisalla
katsannolla. "Tässä on jo kylläksi. Älkäät salliko, että joutava
epä-ymmärrys kuihduttaa kevään kukat, joita, kun ne kerta ovat
puhjenneet ja lakastuneet, ei koskaan voi elvyttää. Minä puhun",
sanoi Miss Mills, "entisyyden -- kaukaisen, peräyttämättömän
entisyyden kokemuksesta. Niitä kuohuvia lähteitä, jotka kimaltelevat
päivänpaisteessa, ei saa pelkkä oikku seisauttaa; Saharan erämaan
kosteikkoa ei saa suotta autioksi muuttaa".

Minä tuskin tiesin, mitä tein; siinä määrässä kiehahti vereni kuumaksi;
mutta minä tartuin Doran pieneen käteen ja suutelin sitä -- ja hän
salli minun! Minä suutelin Miss Mills'in kättä; ja mielestäni tuntui,
kuin kaikki kolme olisimme suoraan menneet seitsemänteen taivaasen.

Me emme laskeneet alas takaisin. Me pysyimme siellä ylhäällä koko
illan. Ensiksi astuimme edestakaisin puitten välissä: minä, Doran ujo
käsivarsi kainalossani; ja sen Jumala tietää, että, vaikka tämä kaikki
oli hulluutta, se olisi ollut onnellinen kohtalo, jos kesken näitä
hullumaisia tunteita olisi muuttunut kuolemattomaksi ja ijäti saanut
astua puitten välissä!

Mutta liian pian kuulimme muitten nauravan ja haastelevan ja huutavan:
"missä Dora on?" Jonka vuoksi palasimme, ja he pyysivät Doraa
laulamaan. Punaparta olisi noutanut gitarrikotelon vaunuista, mutta
Dora sanoi hänelle, ettei kukaan tietänyt, missä se oli, paitsi minä.
Niin Punaparta silmänräpäyksellä sysättiin pois; ja minä sen toin, minä
sen avasin, minä gitarrin esiin otin, minä Doran viereen istuin, minä
hänen nenäliinaansa ja hansikkaitansa pidin, minä jokaisen sävelen
hänen suloisesta äänestään join, minulle hän lauloi, joka rakastin
häntä; ja taputtivat kaikki muut käsiänsä mitä taputtivat, heillä ei
ollut mitään tekemistä sen kanssa!

Minä olin päihtynyt ilosta. Minä pelkäsin, että tämä onni oli liian
suuri todellisena ollaksensa, ja että minä ennen pitkää heräisin
Buckingham Street'illä ja kuulisin Mrs. Crupp'in kilistelevän
tee-kuppeja, aamiaista valmistaessaan. Mutta Dora lauloi, ja muut
lauloivat, ja Miss Mills lauloi -- kuinka muistin onkaloissa kai'ut
nukkuvat; niinkuin hän olisi ollut sadan vuoden vanha -- ja ilta tuli;
ja me joimme teetä ja pidimme kattilaa kiehumassa mustalaisten tavalla;
ja minä olin yhä yhtä onnellinen, kuin ennen.

Minä olin onnellisempi, kuin koskaan, kun seura hajosi, ja toiset,
voitettu Punaparta ja kaikki, lähtivät kukin tahollensa, ja me lähdimme
meidän tahollemme. Ilta oli hiljainen, päivä alkoi himmetä ja suloiset
lemut nousivat maasta ympäriltämme. Koska Mr. Spenlow oli unissansa
champagnesta -- kunnia maalle, joka synnytti rypäleen, rypäleelle, joka
tuotti viinin, auringolle, joka kypsensi sen, ja kauppiaalle, joka
väärensi sen! -- ja nukkui sitkeästi yhdessä vaunun-nurkassa, ratsastin
minä vaunujen vieressä ja puhuttelin Doraa. Hän ihmetteli hevostani ja
taputti sitä -- voi kuinka kalliilta, pieneltä hänen kätensä näytti
hevosen kaulalla! eikä hänen shaalinsa tahtonut pysyä oikein
paikallansa, vaan minä sovitin sitä tuon tuostakin hänen ympärillensä
käsivarrellani; ja minusta tuntui vielä, kuin Jip olisi ruvennut
huomaamaan, kuinka asian laita oli, ja ymmärtämään, että sen täytyi
taipua ystävyyteen minun kanssani.

Tuo viisas Miss Mills myöskin; tuo rakastettava, vaikka mailmaan
kyllästynyt nunna; tuo pikkuinen, tuskin kahdenkymmenen täyttänyt
patriarkka, joka oli suorittanut välinsä mailman kanssa ja joka ei
millään lailla sallinut herättää nukkuvia kaikuja muistin onkaloissa;
minkä hyvän asian _hän_ teki!

"Mr. Copperfield", lausui Miss Mills, "tulkaat tälle puolelle vaunuja
hetkeksi -- jos teiltä liikenee yksi silmänräpäys. Minä tahtoisin puhua
teidän kanssanne".

Katsokaat minua uljaalla kimollani, kun nojaun Miss Mills'in puoleen,
käsi vaunujen ovella!

"Doran on määrä oleskella joku aika minun luonani. Hän lähtee
ylihuomenna kotiin minun kanssani. Jos teidän tekisi mieli käydä meitä
tervehtimässä, olen varma, että isä ilolla näkisi teidät".

Mitä minä muuta voin tehdä, kuin rukoilla hiljaista siunausta Miss
Mills'in pään päälle ja kätkeä Miss Mills'in adressin muistini
varmimpaan soppeen! Mitä minä muuta voin tehdä, kuin ilmoittaa Miss
Mills'ille kiitollisilla katseilla ja hehkuvilla sanoilla, kuinka
suuressa arvossa pidin hänen hyvänsuontiansa, ja kuinka sanomattoman
kallis hänen ystävyytensä oli minulle!

Silloin Miss Mills lempeästi laski minut pois sanoen: "menkäät takaisin
Doran luo!" ja minä menin; ja Dora kallistui ulos vaunuista,
puhutellaksensa minua, ja me haastelimme koko loppupuolen matkaa; ja
minä ratsastin uljaalla kimollani niin likellä pyörää, että hivutin sen
vasenta etujalkaa siihen ja "vein kuorta pois", niinkuin sen omistaja
sanoi minulle, "kolmen punnan ja seitsemän shillingin edestä" -- jotka
minä suoritin ja pidin erinomaisen halpaa maksona niin suuresta ilosta.
Jonka ajan kuluessa Miss Mills istui ja katseli kuuta, lausuen värssyjä
ja ajatellen, arvaan minä, niitä muinaisia päiviä, jolloin hänellä
vielä oli jotakin tekemistä mailman kanssa.

Norwood oli monta penikulmaa liian lähellä, ja me saavuimme siihen
monta tuntia liian pian; mutta Mr. Spenlow tointui vähän sitä ennen ja
sanoi: "teidän täytyy tulla sisään, Copperfield, ja levätä!" ja kun
minä suostuin, saimme voileipää, viiniä ja vettä. Valoisassa huoneessa
Dora punehtuessaan näytti niin armaalta, etten voinut riistää itseäni
pois, vaan istuin siinä tuijottaen unelmassani, siksi kuin Mr.
Spenlow'in kuorsaaminen sen verran herätti minua, että jätin hyvästi.
Niin erosimme toisistamme, minä ratsastaen London'iin, koko matkan
kädessäni tuntien Doran käden hienoa jäähyväis-koskemista,
kymmenen-tuhatta kertaa mieleeni johdattaen jokaista tapausta ja sanaa,
ja viimein laskeutuen omaan vuoteeseni yhtä ihastuneena, kuin mikä
nuori narri hyvänsä, jolta rakkaus ikinä vei kaikki viisi aistia.

Kun seuraavana aamuna heräsin, olin päättänyt ilmoittaa rakkauteni
Doralle ja saada tietoa kohtalostani. Onnesta tai onnettomuudesta oli
kysymys. Muuta kysymystä ei minun tietääkseni löytynyt mitään
mailmassa, ja ainoastaan Dora voi antaa vastausta siihen. Minä vietin
kolme päivää jonkunlaisessa uhkeassa kurjuudessa, kiduttaen itseäni
sillä, että selitin kaikenlaisella lannistuttavalla tavalla kaikki,
mitä oli tapahtunut Doran ja minun välilläni. Viimein suurilla
kustannuksilla yritykseeni hankittuani lähdin Miss Mills'in luo,
rakkauden ilmoituksen taakka hartioillani.

Kuinka monta kertaa kävelin katua edestakaisin ja neliskulmaisen
edustan ympäri -- tuskalla huomaten, että itse olin paljon parempi
selitys vanhaan arvoitukseen, kuin tuo alkuperäinen -- ennenkuin sain
astutuksi portaita ylös ja kolkutetuksi, on yhdentekevä asia nyt.
Silloinkin, kuin vihdoin olin kolkuttanut ja ovella odotin, aioin,
hädässäni vähän Barkis raukkaa ajatellen, kysyä Mr. Blackboy'ta, pyytää
anteeksi ja peräytyä. Mutta pysyin sentään paikallani.

Mr. Mills ei ollut kotona. Minä en odottanutkaan, että hän olisi. Häntä
ei kukaan kaivannut. Miss Mills oli kotona. Miss Mills'issä oli
kylläksi.

Minä saatettiin johonkin huoneesen toisessa kerroksessa, jossa Miss
Mills ja Dora olivat. Jip oli myöskin siellä. Miss Mills kopioitsi
nuotteja (minä muistan, että se oli uusi laulu nimeltä Rakkauden
ruumiinvirsi) ja Dora maalasi kukkia. Kuinka onnelliseksi kävin, kun
tunsin omat kukkani; juuri samat, jotka olin ostanut Covent Garden'in
torilta! Minun ei sovi sanoa, että ne olivat suuresti niitten näköiset
taikka ylimalkain muistuttivat mistäkään muista kukista, joita olin
nähnyt; mutta siitä paperista, joka ympäröitsi niitä ja joka oli
tarkasti kopioittu, tunsin, mitä tarkoitettiin.

Miss Mills'iä ilahutti suuresti nähdä minua ja hän oli kovin
pahoillansa, ettei hänen isänsä ollut kotona; vaikka minusta tuntui,
kuin kaikki olisimme mielilujuudella sitä kantaneet. Miss Mills
haasteli meidän kanssamme hetken aikaa, mutta laski sitten kynänsä alas
Rakkauden ruumiinvirren päälle, nousi ja jätti huoneen.

Minä rupesin ajattelemaan, että lykkäisin ilmoitukseni huomiseksi.

"Minä toivon, ettei teidän ratsu parkanne ollut väsynyt, kun se
tois-iltana tuli kotiin", lausui Dora, nostaen ylös ihania silmiänsä.
"Se oli pitkä matka sille".

Minä rupesin ajattelemaan, että suorittaisin sen tänään.

"Se oli pitkä matka _sille_", sanoin minä, "kosk'ei sillä ollut mitään,
joka voimistutti sitä matkalla".

"Eikö sitä ruokittu, luontokappale raukkaa?" kysyi Dora.

Minä rupesin ajattelemaan, että lykkäisin sen huomiseksi.

"Kyllä -- kyllä", vastasin minä, "siitä pidettiin hyvästi huolta. Minä
tarkoitan, ettei sillä ollut se sanomaton onni, joka minulla oli, kun
sain olla niin likellä teitä".

Dora painoi päätänsä maalauksensa puoleen ja sanoi tuokion perästä --
minä olin tällä välin istunut tulisessa kuumeessa, jalat kovasti
kankeassa asemassa --

"Te ette näyttäneet itsekään huomaavan tätä onnea yhteen aikaan
päivästä".

Minä näin nyt, että olin pahassa pulassa ja että minun täytyi suorittaa
se paikalla.

"Te ette huolineet vähintäkään siitä onnesta", lausui Dora, kohottaen
hiukan kulmakarvojansa ja pudistaen päätänsä, "kun istuitte Miss
Kitt'in vieressä".

Kitt, tulee minun muistuttaa, oli tuon pieni-silmäisen vaalean-punaisiin
puetun olennon nimi.

"Vaikk'en tosiaan tiedä, miksi te huolisitte siitä", sanoi Dora,
"taikka miksi te ensinkään sanoisitte sitä onneksi. Mutta tietysti te
ette tarkoita, mitä sanotte. Ja minä olen varma, ettei kukaan epäile,
että teillä on vapaus tehdä, mitä hyvänsä tahdotte. Jip, sinä häijy
poika, tule tänne!"

Minä en tiedä, kuinka suoritin sen. Minä suoritin sen; yhdellä
silmänräpäyksellä. Minä katkaisin Jip'in tien. Minä suljin Doran
syliini. Minä olin täynnä kaunopuheliaisuutta. Minä en hetkeksikään
pysähtynyt sanoja tavoittaakseni. Minä kerroin hänelle, kuinka rakastin
häntä. Kerroin hänelle, että kuolisin ilman häntä. Kerroin, että
jumaloitsin ja palvelin häntä. Jip haukkui, kuin hullu, koko ajan.

Kun Dora painoi alas päänsä, itki ja vapisi, karttui vaan
kaunopuheliaisuuteni. Jos hän tahtoi, että minä kuolisin hänen
jalkojensa eteen, ei hänen tarvinnut kuin sanoa sana, ja minä olin
valmis siihen. Elämä ilman Doran rakkautta oli jotakin, jota en millään
tavalla voinut elää. Minä en voinut kestää sitä enkä tahtonutkaan. Minä
olin rakastanut häntä joka hetki yöt päivät siitä saakka, kuin ensin
näin hänet. Minä rakastin häntä tänä hetkenä hulluuteen asti.
Rakastajat olivat ennen rakastaneet ja vasta rakastaisivat, mutta ei
yksikään rakastaja ollut koskaan rakastanut eikä vasta rakastaisi, ei
saattanut, taitanut, voinut ikinä rakastaa niin, kuin minä rakastin
Doraa. Mitä enemmän minä raivosin, sitä enemmän Jip haukkui. Me kävimme
kumpikin omalla tavallamme hetkestä hetkeen hullummaksi. Hyvä, hyvä!
Dora ja minä istuimme vähän ajan perästä sohvalla jotenkin
tyventyneinä, ja Jip makasi hänen sylissänsä, sovinnollisesti
vilkuttaen silmiänsä minulle. Taakka oli nyt poissa. Minä olin
jonkunlaisessa täydellisen hurmauksen tilassa. Dora ja minä olimme
kihloissa.

Minä arvaan, että meillä oli joku käsitys, että tämän tuli päättyä
naimisiin. Meillä oli epäilemättä joku semmoinen, koska Dora asetti sen
ehdon, ettemme koskaan menisi naimisiin ilman hänen isänsä suostumusta.
Mutta minä en luule, että me nuorekkaassa ihastuksessamme todella
katsoimme eteenpäin taikka taaksepäin taikka pyrimme mihinkään tuolle
puolen tiedotonta nykyisyyttä. Meidän oli määrä pitää asiamme salassa
Mr. Spenlow'ilta; mutta minä olen varma siitä, ettei se ajatus silloin
ensinkään tullut mieleeni, että tässä olisi jotakin kunniatonta.

Miss Mills oli tavallista miettiväisempi, kun Dora, joka oli lähtenyt
noutamaan häntä, toi hänet takaisin -- arvattavasti sen vuoksi, että
nykyinen tapahtuma oli omainen herättämään muistin onkaloissa nukkuvia
kaikuja. Mutta hän antoi meille siunauksensa ja vakuutti meitä
ijäisestä ystävyydestänsä ja puhutteli meitä yleensä, niinkuin sopi
luostarista lähtevälle äänelle.

Mikä joutava aika se oli! Mikä haaveellinen, onnellinen, narrimainen
aika se oli!

Kun otin mittaa Doran sormesta sormukseen, joka oli lemmikeistä
tehtävä, ja juvelikauppias, jolle vein mitan, huomasi asian ja nauroi
tilauskirjansa takana ja vaati minulta mielin määrin maksoa tuosta
sievästä, sinikivisestä, pienestä leikkikalusta -- joka muistissani on
niin likeisesti yhdistynyt Doran käteen, että eilen, kun sattumalta
näin toisen samanlaisen sormuksen oman tyttäreni sormessa, pikainen
liikutus tuntui sydämessäni, niinkuin tuskasta!

Kun kävelin ympäri, ylpeänä salaisuudestani ja omaa ettäni ajatellen,
ja tunsin, mikä arvokas asia se oli, että minä rakastin Doraa ja hän
minua, siinä määrässä, että, jos olisin kävellyt ylhäällä ilmassa, minä
en olisi saattanut olla enemmän koroitettu niitten ihmisten yli, jotka,
toisessa tilassa ollen, matelivat maan päällä!

Kun meidän oli tapa yhtyä neliskulmaisen talon-edustan puutarhassa ja
istuimme sen mustan-ruskeassa huvimajassa niin onnellisina, että minä
vaan tästä syystä vielä tänä hetkenä rakastan Londonin varpusia, ja
niitten savuttuneet höyhenet silmissäni muuttuvat tropikein kirjaviksi
suliksi!

Kun meillä oli ensimäinen suuri riitamme (ensi viikolla kihlauksen
jälkeen) ja Dora lähetti minulle takaisin sormuksen suljettuna
toivottomaan kolmikulmaiseen pilettiin, jossa hän käytti sitä kauheata
lausetta, että "rakkautemme oli alkanut narrimaisuudessa ja päättyi
hulluuteen!" jotka julmat sanat saivat minut repimään hiuksiani ja
itkien huutamaan, että kaikki oli ohitse!

Kun illan pimeässä pakenin Miss Mills'in luo, jonka varkain näin
takakyökissä, jossa mankeli oli, ja rukoilin Miss Mills'iä rupeamaan
välittäjäksemme ja estämään mieleni vikaantumista. Kun Miss Mills
ryhtyi tähän toimeen ja palasi Doran kanssa, oman katkeran nuoruutensa
saarnastuolista kehoittaen meitä keskinäisiin myönnytyksiin ja Saharan
erämaan karttamiseen!

Kun itkimme ja sovimme ja taas olimme niin autuaat, että takakyökki,
mankeli ja kaikki muuttuivat rakkauden omaksi temppeliksi, jossa
tuumimme Miss Mills'in kautta tapahtuvaa kirjeenvaihtoa, joka aina
käsittäisi vähintäänkin yhden kirjeen kummaltakin puolelta päiväänsä!

Mikä joutava aika! Mikä haaveellinen, onnellinen, narrimainen aika!
Kaikista niistä elämäni jaksoista, joita Aika pitää kourassansa, ei
löydy yhtäkään, jota, taaksepäin katsoessani, voin hymyillä
puoleksikaan niin paljon taikka ajatella puoleksikaan niin hellästi.



KOLMAS LUKU.

Tätini kummastuttaa minua.


Minä kirjoitin Agnes'ille heti kuin Dora ja minä olimme menneet
kihloihin. Minä kirjoitin hänelle pitkän kirjeen, jossa koetin saada
häntä ymmärtämään, kuinka onnellinen minä olin ja mikä suloinen
tyttö Dora oli. Minä pyysin, ettei hän pitäisi tätä minäkään
ajattelemattomana taipumuksena, joka kerta voisi peräytyä jonkun muun
edestä, taikka joka vähintäkään muistutti niistä poikamaisista
mielijohteista, joista meidän oli tapa laskea leikkiä. Minä vakuutin
hänelle, että sen syvyys oli aivan pohjaton, ja sanoin uskovani, ettei
mitään senkaltaista oltu ikinä mailmassa tiedetty.

Kun eräänä ihanana iltana avoimessa akkunassani kirjoitin Agnes'ille ja
hänen kirkkaitten, levollisten silmiensä ja lempeitten kasvojensa
muisto vähitellen virisi minussa, vuodatti se jollakin tapaa semmoista
rauhaa siihen hämmennykseen ja kiihtymykseen, jossa olin viime aikoina
elänyt ja joka jossakin määrässä vaikutti itse onnellisuuteenikin, että
sydämeni heltyi kyyneliin asti. Minä muistan, että, kun kirje oli
puoli-valmiina, istuin käsi poskellani ja että minusta tuntui, niinkuin
Agnes olisi välttämätön osa luonnollisesta kodistani. Niinkuin jos Dora
ja minä sen asunnon suojassa, jonka hänen läsnä-olonsa oli tehnyt
melkein pyhäksi minulle, olisimme onnellisemmat kuin missään muualla.
Niinkuin jos rakkaudessa, ilossa, surussa, toivon täyttyessä taikka
pettyessä, kaikissa mielenliikunnoissa sydämeni vaistomaisesti
kääntyisi häneen ja hänestä saisi turvansa ja parhaan ystävänsä.

Steerforth'ista minä en puhunut mitään. Minä kerroin hänelle vaan, että
oli ollut suuri suru Yarmouth'issa Emily'n pa'on tähden; ja että se
kaksinkertaisesti koski minuun siihen kuuluvien asianhaarojen vuoksi.
Minä tiesin, kuinka nopeasti hän aina arvasi totuuden ja ettei hän
suinkaan olisi ensimäinen, joka lausuisi Steerforth'in nimeä.

Tähän kirjeesen sain vastauksen ensi postilla. Kun luin sitä, tuntui
mielestäni, kuin Agnes olisi puhutellut minua. Oli niinkuin hänen
sydämellinen äänensä olisi soinut korvissani. Mitä minä muuta voin
sanoa!

Viime aikoina kun olin ollut poissa kotoa, oli Traddles pari kolme
kertaa käynyt minua hakemassa. Hän oli tavannut Peggotyn minun
asunnossani ja tältä saanut sen tiedon, että hän oli minun vanha
hoitajattareni (tämän tiedon oli Peggotty aina valmis antamaan kenelle
hyvänsä, joka vaan vastaan-otti sen), sekä ruvennut hyvänsävyiseen
tuttavuuteen hänen kanssansa ja jäänyt hetkeksi jaarittelemaan hänen
kanssaan minusta. Niin Peggotty sanoi, mutta minä varon, että jaaritus
oli kokonaan hänen omansa ja kohtuuttoman pitkä, koska häntä oli kovin
mahdoton hillitä, Jumala siunatkoon häntä! kun minä jouduin hänen
puheen-aineeksensa.

Tämä muistuttaa minua osittain siitä, että minä odotin Traddles'ia
eräänä iltana, jonka hän itse oli määrännyt ja joka nyt oli tullut,
osittain siitä, että Mrs. Crupp oli luopunut kaikista, mitä hänen
virkaansa kuului (paitsi palkasta), siksi kuin Peggotty lakkaisi
luonani käymästä. Mrs. Crupp oli kimeällä äänellä pitänyt useita
puheita portaissa -- ilmeisesti jonkun näkymättömän talon-tontun
kanssa, sillä, ruumiillisesti puhuen, oli hän aivan yksinään niissä
tiloissa -- ja lähetti sitten minulle kirjeen, jossa hän toi esiin
mielipiteitänsä. Aloittaen sitä sillä yhteiskäytöllisellä väitöksellä,
joka sopi jokaiseen kohtaukseen hänen elämässään, nimittäin, että hän
itse oli äiti, jatkoi hän ilmoittaen minulle, että hän oli kerta nähnyt
aivan toisenlaisia päiviä, mutta että hänellä oli koko elin-aikansa
ollut syntyperäinen viha urkkijoita, päälletunkioita ja ilmi-antajia
vastaan. Hän ei nimittänyt mitään nimeä, sanoi hän; se lakin pitäköön,
jolle se sopii; mutta urkkijoita, päälletunkioita ja ilmi-antajia,
erittäinkin leski-puvussa (näitten sanojen alle oli viiva vedetty), oli
hän aina tottunut ylenkatsomaan. Jos urkkijat, päälletunkiat ja
ilmi-antajat (mutta yhä nimiä nimittämättä) olivat saaneet jonkun
gentlemanin haltuunsa, olkoon se hänen oma huvinsa. Gentlemanin oli
oikeus huvittaa itseänsä; tehköön hän siis niin. Kaikki, mitä hän, Mrs.
Crupp, tahtoi, oli, ettei häntä "saatettaisi kontrahtiin" semmoisten
henkilöin kanssa. Sentähden pyysi hän, että hänelle annettaisiin
anteeksi, jollei hän enää tullut ylikerrokseen passaamaan, ennenkuin
kaikki oli niinkuin ennen ja niinkuin suotava oli; ja mainitsi lisäksi,
että hänen pikkuinen kirjansa löydettäisiin aamiaispöydältä joka
lauantai-aamu, jolloin hän heti vaati maksonsa siinä hyvänsuovassa
tarkoituksessa, että asianomaisilta säästettäisiin vaivaa ja
rettelöitä.

Tämän jälkeen rajoitti Mrs. Crupp toimensa siihen, että hän asetti
loukkaita portaisin, etupäässä vesi-ämpäreitä, ja koetti houkutella
Peggottya taittamaan poikki jalkansa. Minusta tuntui jotenkin ikävältä
elää tämmöisessä piiritystilassa, mutta minä pelkäsin liian paljon Mrs.
Crupp'ia, keksiäkseni mitään keinoa, millä siitä päästä.

"Rakas Copperfield'ini", huudahti Traddles, joka kaikista näistä
haitoista huolimatta säntilleen ilmestyi ovellani, "kuinka voit?"

"Rakas Traddles'ini", sanoin minä, "minua ilahuttaa saada viimeinkin
nähdä sinua ja minä olen kovin pahoillani, kun en ole ennen ollut
kotona. Mutta minulla on ollut niin paljon puuhaa --".

"Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän", lausui Traddles, "tietysti. Sinun
asuu kaiketi London'issa".

"Mitä tarkoitat?"

"Hän -- suo minulle anteeksi -- Miss D., tiedäthän", sanoi Traddles,
punehtuen suuressa hienotuntoisuudessaan, "asuu kaiketi London'issa?"

"Kyllä. Likellä London'ia".

"Minun, ehkä muistat", lausui Traddles totisella katsannolla, "asuu
alhaalla Devonshire'ssä -- yksi kymmenestä, minulla ei ole siis niin
paljon puuhaa, kuin sinulla -- tässä kohden".

"Minä ihmettelen, kuinka saat olluksi", vastasin minä, "häntä sen
useammin näkemättä".

"Oh!" sanoi Traddles miettiväisesti. "Se näyttää ihmeelliseltä. Minä
arvaan, että se tulee siitä, Copperfield, ettei voi auttaa sitä".

"Minä arvaan sen", vastasin minä hymyillen ja hiukan punehtuen. "Ja
myöskin siitä, että sinä olet niin kestäväinen ja kärsivällinen,
Traddles".

"Voi minua!" arveli Traddles, sitä ajatellen, "kummastuttaako sinua
tässä suhteessa, Copperfield? Minä en todella tietänyt, että olin
semmoinen. Mutta hän on itse niin erittäin suloinen tyttö, että hän
kenties on vähän istuttanut minuunkin näitä hyviä avuja. Kun nyt
mainitset sitä, Copperfield, en ihmettelisi sitä ollenkaan. Minä
vakuutan sinulle, että hän aina unhottaa itsensä ja pitää huolta noista
toisista yhdeksästä".

"Onko hän vanhin?" kysyin minä.

"Ei", sanoi Traddles. "Vanhin on oikea kaunotar".

Hän näki, luullakseni, etten minä voinut olla tämän vastauksen
suoruutta hymyilemättä; ja lisäsi, vähäinen hymy omilla avosydämisillä
kasvoillaan:

"Ei tietysti niin, ettei minun Sofiani -- sievä nimi, Copperfield, vai
kuinka?"

"Sangen sievä!" sanoin minä.

"Ei tietysti niin, ettei Sofia myöskin olisi kaunis minun silmissäni ja
jokaisen täytyisi, luullakseni, lukea häntä suloisinten tyttöjen
joukkoon, mitkä milloinkaan ovat eläneet. Mutta kun sanon, että vanhin
on oikea kaunotar, tarkoitan, että hän todella on --" hän näytti
kuvaavan pilviä ilmassa molemmilla käsillänsä -- "komea, näetkö",
lausui Traddles voimakkaasti.

"Todella!" sanoin minä.

"Niin, minä vakuutan sinulle", lausui Traddles, "todesti jotakin varsin
tavatonta! Koska hän, näetkö, on luotu seura-elämässä ihasteltavaksi,
mutta heidän vähien varojensa vuoksi ei paljon saa nauttia tätä iloa,
käy hän tietysti toisinaan hiukan närkkääksi ja vaativaiseksi. Sofia
saattaa hänet hyvälle tuulelle taas!"

"Onko Sofia nuorin?" kysyin minä koetteeksi.

"Ei!" sanoi Traddles, leukaansa sivellen. "Molemmat nuorimmat ovat vaan
yhdeksän ja kymmenen vuoden vanhat. Sofia kasvattaa heitä".

"Ehkä toinen järjestyksessä?" kysyin uudestaan.

"Ei", vastasi Traddles. "Sarah on toinen. Sarah on jollakin tapaa kipeä
selästänsä, tyttö parka. Tauti katoo vähitellen, sanovat lääkärit,
mutta sillä välin täytyy hänen maata vuoteen omana noin vuosi aikaa.
Sofia hoitaa häntä. Sofia on neljäs".

"Elääkö äiti?" kysyin minä.

"Kyllä", vastasi Traddles, "hän elää. Hän on hyvin etevä nainen, mutta
kostea paikkakunta ei ole sovelias hänen ruumiillensa ja -- totta
puhuen, hän ei voi enää käyttää jäseniänsä".

"Sepä onnetonta!" sanoin minä.

"Kovin surkeata, eikö ole?" vastasi Traddles. "Mutta, pelkältä
kodilliselta kannalta katsoen, se ei ole niin paha, kuin se voisi olla,
koska Sofia on astunut hänen sijaansa; Sofia on yhtä paljon äiti
äidillensä, kuin yhdeksälle sisarukselleen".

Minä ihmettelin suuresti tämän nuoren ladyn hyviä avuja; ja
rehellisesti tahtoen tehdä parastani estääkseni, että Traddles'in hyvää
luontoa käytettäisiin väärin ja heidän yhteisen tulevaisuutensa
vahingoksi, kysyin, kuinka Mr. Micawber jaksoi.

"Hän jaksaa varsin hyvin, Copperfield, kiitoksia paljon", lausui
Traddles. "Minä en asu hänen luonansa tätä nykyä".

"Etkö?"

"En. Asia on se", sanoi Traddles kuiskaten, "että hän satunnaisten
vastustensa vuoksi on muuttanut nimensä Mortimer'iksi eikä liiku ulkona
ennenkuin pimeän tultua -- ja silloin silmälaseilla. Kävivät
ryöstämässä meillä hyyryn tähden. Mrs. Micawber oli niin kauheassa
tilassa, etten todella juljennut olla nimeäni antamatta tuohon toiseen
vekseliin, josta täällä puhuimme. Sinun on helppo arvata, Copperfield,
kuinka hauskalta minusta tuntui, kun näin, että asia sen kautta
suoritettiin ja Mrs. Micawber jälleen tointui".

"Hm!" sanoin minä.

"Ei niin, että hänen onneansa kesti kauan", jatkoi Traddles, "sillä,
paha kyllä, kävivät viikon perästä uudestaan ryöstämässä. Se kukisti
koko laitoksen. Minun on siitä saakka asuntonani ollut kaluineen
hyyrätty huone, ja Mortimer'in on oltu hyvin piilossa. Minä toivon,
ettet katso sitä itsekkäisyydeksi, Copperfield, jos mainitsen, että
mäkläri vei pikkuisen, pyöreän, marmori-laikkaisen pöytäni ja Sofian
kukka-ruukun sekä alustan?"

"Mikä ikävä seikka!" huudahdin minä suuttuneena.

"Se oli kova kiusta", sanoi Traddles, ruumistansa rytkyttäen, niinkuin
ainakin, tätä lausetta käyttäessään. "Minä en kuitenkaan mainitse sitä
soimatakseni heitä, vaan eräässä tarkoituksessa. Asia on, Copperfield,
se, etten kyennyt ostamaan niitä takaisin siihen aikaan, kuin ne
vietiin; ensiksi, koska mäkläri, jota aavisti, että minä halasin saada
niitä, suunnattomasti koroitti niitten hintaa; ja toiseksi, koska
minulla -- ei ollut mitään rahaa. Nyt olen siitä asti pitänyt mäklärin
puotia silmällä", lausui Traddles, suuresti iloiten salaisuudestaan. --
"Se on Tottenham Court Road'in päässä, ja vihdoin olen tänään nähnyt,
että ne ovat asetetut esiin myytäväksi. Minä olen vaan katsellut niitä
kadun toiselta puolelta, sillä, jos hän näkisi _minut_, vaatisi hän
äärettömiä niistä! Minun on nyt johtunut mieleeni, että, koska minulla
tällä haavaa on rahaa, sinä ehkä suostuisit pyytämään, että sinun hyvä
hoitajattaresi lähtisi minun kanssani puotiin -- minun sopii näyttää se
hänelle toisen kadun kulman takaa -- ja ostaisi ne niin huokealla, kuin
mahdollista, ikäänkuin itseänsä varten!"

Se ilo, jolla Traddles esitteli tätä tuumaa minulle, ja se vakuutus,
joka hänellä oli sen tavattomasta sukkeluudesta, ovat mitä tuoreimpia
seikkoja muistissani.

Minä vastasin hänelle, että vanha hoitajattareni mielihyvällä auttaisi
häntä, ja että me kaikki kolme yhdessä astuisimme sotatanterelle, mutta
yhdellä ehdolla. Tämä ehto oli juhlallinen päätös hänen puoleltaan,
ettei hän enää lainaisi nimeänsä eikä mitään muuta Mr. Micawber'ille.

"Rakas Copperfield'ini", lausui Traddles, "minä olen jo tehnyt niin,
koska rupesin ymmärtämään, etten ole ainoastaan ollut varomaton, vaan
suorastaan tehnyt väärin Sofian suhteen. Jos kerta olen luvannut sen
itselleni, ei ole enää mitään pelkoa; mutta minä olen aivan taipuvainen
lupaamaan sitä sinullekin. Tuon ensimäisen onnettoman vekselin olen
maksanut. Minä en epäile, että Mr. Micawber olisi maksanut sen, jos hän
olisi voinut, mutta hän ei voinut. Yksi asia täytyy minun, Copperfield,
mainita, josta pidän hyvin paljon Mr. Micawber'issa. Se koskee tuota
toista vekseliä, joka ei vielä ole maksettavaksi langennut. Hän ei sano
minulle, että siitä _on_ pidetty huolta, vaan että hän _aikoo_ pitää
huolta siitä. Tuossa on mielestäni jotakin sangen rehellistä ja
kunnollista!"

Minä en tahtonut vähentää hyvän ystäväni luottamusta ja yhdyin
sentähden hänen ajatukseensa. Hiukan vielä keskusteltuamme lähdimme
rihkamakauppiaan puotia päin Peggottya pestaamaan, koska Traddles ei
suostunut viettämään iltaa minun kanssani osittain sentähden, että hän
suuresti pelkäsi, että joku muu ostaisi hänen omaisuutensa, ennenkuin
hän ehti ostaa sitä takaisin, ja osittain sentähden, että se oli se
ilta, jona hän aina kirjoitti suloisimmalle tytölle mailmassa.

Minä en koskaan unhota, kuinka hän kurkisteli kadun kulmasta Tottenham
Court Road'illa, sillä aikaa kuin Peggotty hieroi kauppaa noista
kalliista kaluista, eikä hänen levottomuuttansa, kun Peggotty jotakin
hintaa turhaan tarjottuaan verkalleen lähestyi meitä, mutta helpoittava
myymämies huusi häntä takaisin ja hän palasi. Kaupanteko päättyi niin,
että Peggotty osti tavaran jotenkin hyvillä ehdoilla, ja Traddles oli
sanomattomasti ihastunut.

"Minä olen todella hyvin kiitollinen teille", sanoi Traddles, kun hän
kuuli, että ne samana iltana lähetettäisiin hänen asuntoonsa. "Jos
lisäksi pyytäisin yhtä hyvää työtä sinulta, Copperfield, toivon, ettet
katsoisi sitä aivan narrimaiseksi?"

Minä sanoin edeltäpäin, etten suinkaan katsoisi.

"Jos siis tahtoisitte tehdä niin hyvin", lausui Traddles Peggotylle,
"ja hankkia minulle kukkaruukun, luulen, että minun tekisi mieli itse
(koska se oli Sofian, Copperfield) kantaa se kotiin!"

Peggotty hankki sen hänelle ilolla, ja hän lausui Peggotylle sulimmat
kiitoksensa sekä astui Tottenham Court Road'ia ylöspäin, hellästi
sylissään kantaen kukkaruukkua mitä iloisimmalla katsannolla minä
milloinkaan olen nähnyt.

Tuosta palasimme asuntooni. Koska puodit siinä määrässä viehättivät
Peggottya, etten koskaan ole moista nähnyt, kävelin verkalleen
eteenpäin, huvitettuna siitä, että hän tirkisteli sisään akkunoista, ja
odottaen häntä niin usein, kuin hän tahtoi. Meiltä meni niin muodoin
kappale aikaa, ennenkuin pääsimme Adelphi'in.

Portaita ylöspäin astuessamme, huomautin hänelle, että Mrs. Crupp'in
loukkaat äkkiä olivat kadonneet, niinkuin myöskin että näkyi jälkiä
äskeisistä askelista. Me olimme molemmat kovasti kummastuksissa, kun
korkeammalle tullessamme näimme, että ulko-ovi, jonka olin sulkenut,
oli auki ja kuulimme ääniä sisältäpäin.

Me katselimme toisiamme tietämättä, mitä tehdä, ja astuimme
arkihuoneesen. Kuinka suuresti hämmästyin, kun aivan odottamatta siellä
näin tätini ja Mr. Dick'in! Tätini istui niinkuin mikä naispuolinen
Robinson Crusoe tahansa ja joi teetä läjään kootulla matkatavarallaan,
molemmat lintunsa edessään ja kissa polvillansa. Mr. Dick nojautui
miettiväisesti isoon paperileijaan, jommoisia olimme usein yhdessä
laskeneet, Ja hänen ympärillänsä oli vielä enemmän kaluja kasattuna!

"Kallis täti!" huudahdin minä. "Mikä odottamaton ilo!"

Me syleilimme sydämellisesti toisiamme; Mr. Dick ja minä pudistimme
sydämellisesti kättä; ja Mrs. Crupp, joka ahkerasti jakeli teetä ja oli
ylenmäärin kohtelias, sanoi sydämellisesti, että hän hyvin tiesi, että
Mr. Copperfield'illä olisi sydän suussa, kun hän näkisi rakkaat
sukulaisensa.

"Halloo!" sanoi tätini Peggotylle, joka seisoi epäilevänä hänen
kammottavan olentonsa edessä. "Kuinka _te_ jaksatte?"

"Sinä muistat tätini, Peggotty?" sanoin minä.

"Älä Jumalan tähden, lapsi", huudahti tätini, "nimitä tätä naista
tuolla Etelämeren Saarien nimellä! Jos hän on mennyt naimisiin ja
päässyt siitä, joka oli mitä parasta hän voi tehdä, miks'et suo hänelle
voittoa tästä muutoksesta? Mikä nimenne nyt on, P.?" kysyi tätini,
lievittääksensä tuota vastenmielistä nimitystä.

"Barkis, Ma'am", lausui Peggotty niiaten.

"Hyvä! se on inhimillistä", sanoi tätini. "Se kuuluu vähemmän siltä,
kuin tarvitsisitte lähetys-saarnaajaa. Kuinka voitte, Barkis? Minä
toivon, että voitte hyvin?"

Näistä armollisista sanoista rohkaistuna sekä siitä, että tätini ojensi
kättänsä, tuli Barkis esiin, tarttui hänen käteensä ja niiasi
kiitokseksi.

"Me olemme, näen minä, vanhemmat, kuin olimme", sanoi tätini. "Me
olemme vaan kerran ennen kohdanneet toisemme, tiedättehän. Sievä toimi
meillä silloin oli! Rakas Trot, kupillinen lisäksi".

Minä ojensin sen nöyrästi tädilleni, jonka ryhti oli jäykkä, kuin
ainakin, ja uskalsin muistuttaa, että hän istui arkulla.

"Sallikaat minun vetää tänne sohva taikka nojatuoli, täti", sanoin
minä. "Miksi istutte niin epämukavasti?"

"Kiitoksia, Trot", vastasi tätini, "minä istun mieluisammin omaisuuteni
päällä". Tässä tätini terävästi katseli Mrs. Crupp'ia ja muistutti:
"meidän ei tarvitse enää vaivata teitä, Ma'am".

"Panenko hiukan enemmän teetä kannuun, ennenkuin menen, Ma'am", arveli
Mrs. Crupp.

"Ei, kiitoksia, Ma'am", vastasi tätini.

"Tahtoisitteko, että tuon kappaleen voita lisäksi, Ma'am?" kysyi Mrs.
Crupp. "Taikka suvaitsisitteko maistaa tuoreita munia? taikka paistanko
palasen silavaa? Eikö ole mitään, jota voisin tehdä rakkaan tätinne
hyväksi, Mr. Copperfull?"

"Ei mitään, Ma'am", vastasi tätini. "Minä tulen varsin hyvästi toimeen,
kiitoksia".

Mrs. Crupp, joka oli lakkaamatta hymyillyt, ilmoittaaksensa lempeätä
luontoansa, ja lakkaamatta pitänyt päätänsä kallella, ilmoittaaksensa
yleistä heikkoutta ruumiinrakennuksessaan, sekä lakkaamatta hieronut
käsiänsä, ilmoittaaksensa haluansa palvella kaikkia ansiollisia
olentoja, hymyili vähitellen itsensä, kallisti itsensä sekä hieroi
itsensä ulos huoneesta.

"Dick!" lausui tätini. "Te tiedätte, mitä sanoin teille
silmänpalvelioista ja kullankumartajista?"

Mr. Dick -- näyttäen jotenkin pelästyneeltä, niinkuin hän olisi
unhottanut sen -- vastasi nopeasti myöntämällä.

"Mrs. Crupp on yksi niistä", lausui tätini. "Barkis, tahdotteko nähdä
sitä vaivaa, että katsotte teetä ja annatte minulle kupillisen lisäksi,
sillä minun ei ole mieleeni, että tuo nainen kaataa sitä minulle!"

Minä tunsin tätini kylläksi hyvin, havaitakseni, että hänellä oli
jotakin tärkeätä sydämellänsä ja että hänen tulonsa tiesi paljon
enemmän, kuin mitä outo ehkä olisi ajatellut. Minä huomasin, kuinka
hänen silmänsä siirtyivät minun puoleeni, kun hän luuli minun
kääntäneen huomioni muuanne, ja kuinka joku omituinen epäneuvoisuus
näytti taistelevan hänessä, vaikka hän ulkonaisesti pysyi jäykkänä ja
tyvenenä. Minä rupesin miettimään, olinko tehnyt mitään, joka oli
loukannut häntä; ja omatuntoni kuiskasi minulle, etten ollut vielä
kertonut hänelle Dorasta. Lieneekö se tämä, ajattelin minä.

Koska tiesin, ettei hän ilmoittaisi mitään, ennenkuin hänen mielestään
aika oli tullut, istuin likelle häntä, puhuttelin lintuja, leikittelin
kissan kanssa ja olin niin levollinen, kuin suinkin mahdollista.
Mutta todella minä en likimainkaan ollut levollinen; enkä olisi
ollut levollinen, vaikka Mr. Dick, joka seisoi nojautuen isoon
paperileijaansa tätini takana, ei olisikaan käyttänyt jokaista salaista
tilaisuutta ja synkkämuotoisesti pudistanut päätänsä minulle, samalla
kuin hän osoitti tätiäni.

"Trot", lausui tätini viimein, kun hän oli juonut teensä, huolellisesti
silitellyt pukuansa ja pyhkinyt huuliansa -- "teidän ei tarvitse mennä,
Barkis! -- Trot, oletko sinä oppinut lujaksi ja itseesi luottavaksi?"

"Minä toivon sitä, täti".

"Mitä sinä pidät varmana?" kysyi miss Betsey.

"Sitä, mitä sanoin, täti".

"Miksi siis, lemmittyni", sanoi tätini, totisesti minua katsellen,
"miksi sinä luulet, että minä mieluisammin istun tänä iltana tämän
omaisuuteni päällä, kuin missään muualla?"

Minä pudistin päätäni kykenemätönnä arvaamaan.

"Koska", lausui tätini, "se on kaikki, mitä minulla on. Koska olen
kokonaan häviöön joutunut, rakas poikani!"

Jos rakennus ja me kaikki olisimme pyörähtäneet alas virtaan yhdessä,
olisin tuskin kovemmin säpsähtänyt.

"Dick tietää sen", sanoi tätini, laskien kättänsä levollisesti
olkapäälleni. "Minä olen kokonaan häviöön joutunut, rakas Trotini!
Kaikki, mitä minulla mailmassa on, löytyy tässä huoneessa, paitsi tuo
vähäinen taloni; ja sen olen käskenyt Janet'in hyyrätä muille. Barkis,
minä tarvitsisin vuodetta yöksi tälle gentlemanille. Kustannusten
karttamiseksi ehkä saatatte hankkia täällä vuoteen minulle itselle.
Kaikki kelpaa. Se on vaan täksi yöksi. Puhutaan tästä enemmän
huomenna".

Hämmästyksestäni ja huolestani hänen tähtensä -- todella hänen tähtensä
-- heräsin, kun hän hetkeksi lankesi kaulaani ja itkien sanoi, että
häntä suretti vaan minun puolestani. Seuraavana silmänräpäyksenä
tukahutti hän mielenliikutuksensa ja lausui pikemmin voittosalla, kuin
alakuloisella katsannolla:

"Meidän tulee kohdata vastuksia eikä sallia niitten peloittaa itseämme,
rakas poikani. Meidän tulee oppia näyttämään näytelmä loppuun asti.
Meidän tulee osoittaa, ettei onnettomuus voi kukistaa meitä, Trot!"



NELJÄS LUKU.

Alakuloisuutta.


Heti kuin jälleen saavutin mielenmalttini, joka kokonaan oli kadonnut
minusta, kun ensin kuulin tätini masentavan ilmoituksen, esittelin Mr.
Dick'ille, että hän tulisi rihkamakauppiaan puotiin ja ottaisi
haltuunsa sen vuoteen, jonka Mr. Peggotty tuonain oli jättänyt
tyhjäksi. Koska rihkamakauppiaan puoti oli Hungerford-torin vieressä ja
Hungerford-tori niihin aikoihin oli aivan toisenlainen paikka, kuin
nyt, oli oven edessä matala, puinen pylvästö (muistuttaen vähän siitä,
joka oli sen huoneen edessä, jossa pikku ukko ja akka elivät vanhassa
ilmapuntarissa), joka suuresti huvitti Mr. Dick'iä. Varmaan olisi se
kunnia, että hänen oli tilaisuus asua ylipuolella tämmöistä rakennusta,
saanut hänet unhottamaan monta ikävää asiaa; mutta koska niitä todella
oli vaan hyvin harva, paitsi tuo seka-haju, josta jo olen puhunut, ja
ehkä tilan puute, oli hän aivan mieltynyt asuntoonsa. Mrs. Crupp oli
suuttuneena vakuuttanut hänelle, ettei siellä ollut kylläksi tilaa
kissan hirttämiseenkään; mutta niinkuin Mr. Dick oikein huomautti
minulle, sänkynsä päähän istuen ja jalkaansa pidellen, "te tiedätte,
Trotwood, minä en tahdo hirttää mitään kissoja. Minä en koskaan hirtä
kissoja. Sentähden, mitä tämä _minun_ tekee!"

Minä koetin tutkia, tiesikö Mr. Dick ollenkaan syitä tähän äkkinäiseen
ja suureen muutokseen tätini asioissa. Niinkuin minun sopi odottaa, hän
ei tietänyt. Ainoa selitys, jonka hän voi antaa siihen, oli se, että
tätini toisena päivänä oli sanonut hänelle: "no, Dick, oletteko todella
ja totisesti se filosofi, jona pidän teitä?" että hän silloin oli
vastannut: "kyllä, minä toivon sitä"; että tätini silloin oli sanonut:
"Dick, minä olen häviöön joutunut"; että hän silloin oli sanonut: "vai
niin!" että tätini silloin oli kovasti kiittänyt häntä, josta hän oli
hyvin iloissaan; että he silloin olivat lähteneet minun luokseni ja
matkalla syöneet voileipää ja juoneet pullo-porteria.

Mr. Dick oli niin hyvillään, tuossa kun hän istui sängyn päässä,
pidellen jalkaansa ja kertoen minulle näitä, silmät pystyssä ja
kummastuksen hymy huulilla, että, minä sanon sitä mielipahalla, minä
suutuin ja selitin hänelle, että häviö oli sama kuin hätä, puute ja
nälkä; mutta minä rangaistiin pian tästä tylyydestä, kun näin, että
hänen kasvonsa kävivät vaaleiksi ja kyynelet juoksivat hänen
pidentyneille poskillensa, samalla kuin hän niin tuskastuneena katseli
minua, että paljon kovempi sydän, kuin minun, olisi heltynyt. Minulla
oli paljon enemmän vaivaa hänen reipastuttamisestaan, kuin hänen
surettamisestaan, ja minä huomasin pian (mitä minun kohta olisi pitänyt
huomata), että hän oli ollut niin levollinen vaan sen vuoksi, että hän
uskalsi kaikkein viisaimpaan ja ihmeellisimpään naiseen ja rajattomasti
luotti minun hengenvoimiini, joitten jälkimäisten hän, luullakseni,
arveli voittavan kaikenlaiset vaarat, jotka eivät suorastaan kuolemaa
tuottaneet.

"Mitä voimme tehdä, Trotwood?" kysyi Mr. Dick. "Ensiksi meillä on
memoriali --".

"On kyllä", sanoin minä. "Mutta kaikki, mitä tätä nykyä voimme tehdä,
Mr. Dick, on se, että näytämme iloisilta emmekä anna tätini huomata,
että ajattelemme asiaa".

Hän suostui tähän mitä vakavimmalla tavalla ja käski minun, jos näkisin
hänen poikkeevan vaan tuuman verran oikealta suunnalta, muistuttaa
häntä jollakin semmoisella oivallisella keinolla, joka aina oli minun
tarjonani. Mutta mielipahalla kerron, että se pelko, jonka olin hänessä
herättänyt, oli niin suuri, ettei hän pystynyt millään lailla sitä
salaamaan. Koko illan kääntyivät hänen silmänsä tätini kasvoja kohden
semmoisella kammolla, kuin hän olisi nähnyt tätini paikalla laihaksi
muuttuvan. Mr. Dick tiesi kyllä tämän ja koetti pidättää päätänsä,
mutta asia ei ensinkään parantunut siitä, että hän istui pää
liikkumatonna ja pyöritti silmiänsä niinkuin hengetön kone.
Illallisella näin hänen katsovan leipäänsä (joka sattui olemaan
vähäinen), niinkuin tämä olisi ollut ainoa, joka varjeli meitä
nälänhädästä; ja kun tätini kehoitti häntä syömään niinkuin
tavallisesti, tapasivat silmäni hänet, kun hän juuri pisti palasia
leivästänsä ja juustostansa plakkariinsa, epäilemättä siinä
tarkoituksessa, että hän näillä säästöillä virvoittaisi meitä, kun
olimme jommoisessakin määrässä hoikenneet.

Tätini päinvastoin oli aivan levollisella mielellä, joka oli
opetukseksi meille kaikille -- varsinkin minulle. Hän oli erittäin
armollinen Peggottya kohtaan, paitsi kun minä huomaamatta nimitin häntä
tällä nimellä; ja vaikka tiesin että hän tunsi olonsa Londonissa
oudoksi, näytti hän olevan aivan kuin kotona. Hänen oli määrä saada
minun vuoteeni, ja minun tuli maata arkihuoneessa, vartioitakseni
häntä. Hän pani paljon arvoa siihen, että hän oli niin likellä virtaa,
jos tulipalo sattuisi; ja minä todella luulen, että hän suuresti
rauhottui tämän seikan kautta.

"Ei, Trot, rakas poikani", lausui tätini, kun hän näki, että minä
hankin sekoittamaan hänelle hänen tavallista iltajuomaansa.

"Eikö mitään, täti?"

"Ei viiniä, poikani. Olutta".

"Mutta täällä on viiniä, täti. Ja se tehtiin teille aina viinistä".

"Säästä viini tautia varten", lausui tätini. "Me emme saa varottomasti
kuluttaa sitä, Trot. Olutta minulle. Puoli mittaa".

Minä pelkäsin, että Mr. Dick pyörtyisi. Kun täti ei ottanut
taipuaksensa, menin itse olutta ostamaan. Koska ilta oli joutunut,
käyttivät Peggotty ja Mr. Dick tätä tilaisuutta ja lähtivät yhdessä
asuntoonsa. Minä erosin hänestä, mies raukasta, kadun kulmassa, jossa
hän seisoi, paperi-leija selässä, täydellisenä inhimillisen
onnettomuuden kuvapatsaana.

Tätini käveli edestakaisin huoneessa, kun palasin, sormillansa
laskostellen yölakkinsa reunuksia. Minä lämmitin oluen ja leikkasin
paahdettua leipää tavallisten, tarkasti pidettävien sääntöjen mukaan.
Kun se oli valmiina hänelle, oli hän valmiina sille, yölakki päässä ja
hameen liepeet polven kohdalta sonnustettuina.

"Rakas poikani", sanoi tätini, lusikallisen siitä juotuaan, "se on
monin verroin parempaa, kuin viini. Se ei vaivaa päätä puoleksikaan
niin paljon".

Minä arvaan, että näytin epäilevältä, sillä hän lisäsi:

"Hyi, hyi, lapseni. Jollei mikään pahempi, kuin täytymys juoda olutta,
tapahtuisi meille, olisi meidän hyvin laita"

"Niin itsekin ajattelisin, täti", sanoin minä.

"No, miks'et siis ajattele niin?" lausui tätini.

"Koska teillä ja minulla on suuri eroitus", vastasin minä.

"Joutavia, Trot!" sanoi tätini.

Levollisella tyytyväisyydellä, jossa ilmestyi varsin vähän, jos
mitäkään, teeskentelemistä, särpi tätini sitten lämmintä oluttansa
tee-lusikalla ja kasti siihen leivän liuskojansa.

"Trot", arveli hän. "Yleensä oudot kasvot eivät miellytä minua, mutta
Barkis'ia, tiedätkö, melkein rakastan!"

"Teidän sananne maksavat enemmän, kuin sata puntaa!" lausuin minä.

"Mailma on aivan kummallinen", muistutti tätini, nenäänsä hivuttaen;
"kuinka tuo vaimo joutui siihen tuommoisella nimellä, on minun mahdoton
ymmärtää. Luulisi, että olisi paljon helpompi syntyä Jackson'iksi
taikka joksikin semmoiseksi".

"Kenties hänkin ajattelee niin; eihän nimi ole hänen vikansa", sanoin
minä.

"Arvattavasti ei", vastasi tätini, melkein paheksien myöntymistänsä;
"mutta ikävä seikka se on. Kuitenkin hän nyt on Barkis. Siinä on
jotakin lohdutusta. Barkis pitää tavattoman paljon sinusta, Trot".

"Ei löydy mitään, jota hän ei tekisi osoittaaksensa sitä", sanoin minä.

"Niin minäkin luulen", vastasi tätini. "Tässä huppelo raukka on
pyytänyt ja rukoillut, että hän saisi antaa minulle vähän rahoistansa
-- koska hän on saanut liian paljon niitä! Se houkkio!"

Tätini silmistä tiukkuivat ilon kyynelet suorastansa lämpimään olueen.

"Hän on mitä naurettavimpia olentoja milloinkaan on löytynyt", lausui
tätini. "Ensi hetkestä, jolloin näin hänet rakkaan äiti vainajasi
luona, tiesin, että hän oli kaikkein naurettavin kuolevaisten joukosta.
Mutta Barkis'issa on paljon hyvää!"

Hän oli nauravinansa ja sai sillä tapaa tilaisuutta nostaa kättänsä
silmilleen. Tämän tehtyä alkoi hän taas syödä paahdettua leipäänsä ja
samalla puhua.

"Niin! Jumala armahtakoon meitä!" huokaili tätini. "Minä tiedän kaikki,
Trot! Barkis ja minä haastelimme vähän sillä aikaa, kuin sinä olit
poissa Dick'in kanssa. Minä tiedän kaikki. Minä en puolestani ymmärrä,
mihin nuot viheliäiset tytöt toivovat pääsevänsä. Minua kummastuttaa,
että he eivät särje aivojansa -- kaminin-reunuksiin", lausui tätini;
joka ajatus arvattavasti joutui hänen mieleensä, kun hän katseli minun
kaminin-reunustani.

"Em'ly parka!" sanoin minä.

"Voi, älä puhu minulle paroista", vastasi tätini. "Hänen olisi sopinut
ajatella sitä, ennenkuin hän aikaan-saatti niin paljon onnettomuutta!
Suutele minua, Trot. Sinun varhainen kokemuksesi surettaa minua".

Kun kallistuin eteenpäin, pani hän lasinsa polvelleni, pysyttääkseni
minua lähellään ja sanoi:

"Oi, Trot, Trot! Vai luulet sinäkin itsesi rakastuneeksi! Luuletko?"

"Luulen, täti!" huudahdin minä niin punaisena, kuin minun oli
mahdollinen olla. "Minä jumaloitsen häntä kaikesta sydämestäni!"

"Doraa, se on tietty!" vastasi tätini. "Ja sinä aiot kai sanoa, että
tuo pikku olento on aivan lumoava?"

"Rakas tätini!" vastasin minä, "ei kukaan voi arvatakaan, mimmoinen hän
on!"

"Vai ei! Eikö hän ole typerä?" sanoi tätini.

"Typerä, täti!"

Minä luulen täyttä totta, etten ollut koskaan hetkeksikään joutunut
ajattelemaan, oliko hän semmoinen, vai ei. Minä paheksin tietysti koko
tuota ajatusta; mutta se iski mieltäni jollakin tapaa, niinkuin ihan
uusi miete.

"Eikä huikentelevainen?" lausui tätini.

"Huikentelevainen, täti!" Minä en voinut muuta kuin toistaa tätä
rohkeata arvelua samanlaisella tunteella, kuin millä olin toistanut
edellisen kysymyksen.

"No, no!" sanoi tätini. "Minä kysyn vaan. Minä en halvenna häntä. Pikku
pariskunta raukka! Ja te luulette kai, että olette luodut toisianne
varten ja saatte viettää jonkunlaista pitopöydän elämää, niinkuin kaksi
sievää konfektia, vai kuinka, Trot?"

Hän kysyi minulta tätä niin ystävällisesti ja niin lempeällä
katsannolla, puoleksi leikillisellä ja puoleksi surullisella, että se
oikein koski sydäntäni.

"Me olemme nuoret ja kokemattomat, sen tiedän kyllä, täti", vastasin
minä; "ja totta puhuen sanomme ja ajattelemme paljon, joka on jotenkin
lapsellista. Mutta me rakastamme toisiamme vilpittömästi, siitä olen
varma. Jos ajattelisin, että Dora voisi rakastua johonkuhun muuhun
taikka lakata minua rakastamasta, taikka että minä voisin rakastua
johonkuhun muuhun taikka lakata häntä rakastamasta, en tiedä, mitä
tekisin -- tulisin hulluksi, luulen minä!"

"Voi, Trot!" lausui tätini, päätänsä pudistaen ja totisesti hymyillen;
"sokea, sokea, sokea!"

"Joku, jonka minä tunnen, Trot", jatkoi tätini, hetken vaiti oltuansa,
"on, vaikka sangen taipuvainen luonnoltansa, kuitenkin tunteiltansa
niin vakava, että tuo lapsi parka muistuu mieleeni. Vakavuutta, sitä
juuri tämän jonkun tulee tavottaa tueksensa ja paranteeksensa, Trot.
Syvää, suoraa, puhdasta vakavuutta".

"Jospa vaan tietäisitte Doran vakavuuden, täti!" huudahdin minä.

"Voi, Trot!" sanoi hän taas; "sokea, sokea!" ja, vaikk'en tietänyt
mistä syystä, tunsin jonkun epämääräisen, onnettoman kadon taikka
kaipauksen pimittävän itseäni, niinkuin pilvi.

"Minä en kuitenkaan tahdo", lausui tätini, "kyllästyttää kahta nuorta
olentoa toisiinsa taikka saattaa heitä onnettomiksi; ja vaikka
se on pikku tytön ja pikku pojan rakkaus, ja semmoiset lasten
rakkauden-liitot sangen usein -- huomaa! minä en sano aina! --
raukeavat tyhjään, katsokaamme kuitenkin asiaa totiselta kannalta ja
toivokaamme onnellista päätöstä jonakin päivänä. Asialla on kyllä aikaa
kypsyä!"

Tämä ei ylimalkain ollut erittäin lohdullista innostuneelle
rakastajalle; mutta minua ilahutti, että tätini tiesi asiani, ja minä
muistin, että hän oli väsynyt. Minä kiitin häntä sen vuoksi hartaasti
tästä hänen rakkautensa osoituksesta ja kaikesta muusta hyvyydestä
minua kohtaan; ja hellästi hyvää yötä toivotettuaan hän meni
yö-lakkineen makuuhuoneeseni.

Kuinka onneton olin maata pannessani! Kuinka ajattelemistani ajattelin,
että olin köyhä Mr. Spenlow'in silmissä; etten ollut, mitä luulin
olevani, kun kosin Doraa; että minun tuli ritarillisesti ilmoittaa
Doralle, mimmoinen maallinen tilani oli, ja päästää hänet hänen
lupauksestansa, jos hän katsoi sitä tarpeelliseksi; että minun täytyi
keksiä, kuinka elää pitkän oppi-aikani kuluessa, jolloin en ansainnut
mitään; että minun tuli tehdä jotakin, auttaakseni tätiäni, vaikk'en
ensinkään ymmärtänyt, millä keinoin; että minun täytyisi nöyrtyä
olemaan ilman rahaa plakkarissani, pitämään kulunutta takkia, käymään
Doran luona ilman vähäisiä lahjoja, olemaan uljailla kimoilla
ratsastamatta ja miellyttävässä valossa itseäni näyttämättä! Vaikka
tiesin, että oli häpeällistä ja itsekästä ajatella omaa suruani niin
paljon, ja vaikka vaivasin itseäni sillä tiedolla, että näin oli laita,
rakastin kuitenkin Doraa niin, etten voinut sitä auttaa. Minä tiesin,
että tein huonosti, kun en enemmän ajatellut tätiäni ja vähemmin
itseäni; mutta itsekkäisyyteni oli siinä määrässä Dorasta eroamaton,
enkä minä voinut ajatuksissani syrjäyttää Doraa kenenkään kuolevaisen
tähden. Kuinka peräti onneton sinä yönä olin!

Mitä nukkumiseeni tulee, näin unta kaikenmuotoisesta köyhyydestä, mutta
tuntui siltä, kuin olisin nähnyt unta ennen nukuksiin mentyäni. Minä
milloin olin ryysyissä, tahtoen myydä tulitikkuja Doralle, kuusi
kimppua puolesta pennystä; milloin olin byroossani puettuna vaan
yö-nuttuun ja saappaisin, ja sain nuhteita Mr. Spenlow'ilta sen vuoksi,
että ilmestyin siellä-käviäin edessä tässä ilmaisessa puvussa; milloin
ahneesti noukin niitä muruja, jotka putosivat vanhan Tiffey'n
jokapäiväisestä korpusta, jonka hän säännöllisesti söi, kun St. Paul'in
kirkonkello löi yksi; milloin turhaan koetin hankkia Doralle ja minulle
naimalupaa eikä minulla ollut maksoksi tarjota mitään muuta, kuin
toinen Uriah Heep'in hansikkaista, jonka koko Commons hylkäsi; ja
enemmän taikka vähemmän omaa huonettani tuntien, heiluin lakkaamatta
sinne tänne, niinkuin hätääntynyt laiva sänkyvaatteitten merellä.

Tätini oli myöskin levoton, sillä minä kuulin hänen usein kävelevän
edestakaisin. Pari kolme kertaa hän yön kuluessa ilmestyi, niinkuin
häiritty haamu, huoneessani, puettuna pitkään flanelli-vaippaan, jossa
hän näytti seitsemän jalan pitkältä, ja tuli sen sohvan viereen, jossa
minä makasin. Ensi kerralla kavahdin ylös ja sain tietää, että hän
jostakin omituisesta valosta taivaalla päätti Westminster Abbey'n
olevan tulessa; jonka ohessa hän keskusteli minun kanssani, oliko
luultavaa, että se sytyttäisi Buckingham Street'in siinä tapauksessa,
että tuuli kääntyisi. Kun sitten makasin alallani, huomasin, että
tätini oli käynyt istumaan likelle minua ja itseksensä kuiskasi:
"poika parka!" Ja silloin minä kohta kymmenen kertaa kovemmin tunsin
onnettomuuteni, kun tiesin, kuinka hän unhotti itsensä minua
muistaakseen, mutta kuinka minä itsekkäästi ajattelin vaan omaa oloani.

Vaikea oli uskoa, että semmoinen yö, joka oli niin pitkä minulle, voi
kenellekään muulle olla lyhyt. Tämä miete pani minut itsekseni
kuvailemaan pitoja, joissa ihmiset tanssivat pois tuntinsa, siksi kuin
sekin muuttui unelmaksi ja minä kuulin samaa nuottia lakkaamatta
soitettavan ja näin Doran lakkaamatta tanssivan samaa tanssia, minua
vähintäkään huomaamatta. Se mies, joka koko yön oli soittanut harppua,
koetti turhaan peittää tätä konettaan jollakin yölakilla, joka ei ollut
tavallista suurempi, kun vihdoin heräsin taikka, pikemmin sanoen,
herkesin unta tavottamasta, ja viimein näin päivän paistavan sisään
akkunasta.

Jonkun Strand'in poikkikadun päässä löytyi siihen aikaan eräs vanha
romalainen kylpyhuone -- se ehkä on siellä vielä -- jossa monta kertaa
olin sukeltanut kylmään veteen. Minä puin itseni niin hiljalleen, kuin
voin, jätin Peggotyn katsomaan tätiäni, syöksin päätähavin kylpyyn ja
lähdin sitten kävelemään Hampstead'ia päin. Minä toivoin, että tämä
vilpas temppu vähän virvoittaisi aivojani; ja minä luulen, että se teki
niitten hyvää, sillä minä tulin pian siihen päätökseen, että minun
tarvitsi ensi työkseni koettaa, saisinko kontrahtini puretuksi ja
sisäänkirjoitus-rahani takaisin. Minä söin aamiaista Heath'in
ravintolassa ja astuin, matkallani ajatellen tätä ensimäistä koetta,
jolla aioin parantaa kohtaloamme, takaisin Doctors Commons'iin pitkin
kastettuja katuja, jossa tuntui suloinen haju kesäkukista, jotka
kasvoivat puutarhoissa taikka joita myyjättäret päänsä päällä kantoivat
kaupunkiin.

Minä ehdin kuitenkin niin varhain byroosen, että kuljeksin puolen
tunnin aikaa Commons'in ympäri ennenkuin vanha Tiffey, joka aina oli
ensimäinen, ilmestyi avaiminensa. Sitten kävin istumaan varjokkaasen
nurkkaan, katselin päivänpaistetta vastapäisillä takantorvilla ja
ajattelin Doraa, siksi kuin Mr. Spenlow tuli sisään kireävaatteisena ja
kiharaisena.

"Kuinka jaksatte, Copperfield?" sanoi hän. "Kaunis aamu!"

"Ihana aamu, Sir", vastasin minä. "Saisinko puhua teille sanan,
ennenkuin menette oikeustoon?"

"Hyvin mielelläni", lausui hän. "Tulkaat huoneeseni".

Minä seurasin häntä hänen huoneesensa, ja hän alkoi pukea päällensä
vaippaansa ja hankkia itseänsä vähäisen peilin edessä, joka riippui
jonkun kaapin oven sisäpuolella.

"Minua surettaa ilmoittaa", sanoin minä, "että olen saanut pahoja
sanomia tädiltäni".

"Voi minua!" lausui hän. "Ei suinkaan halvattu, toivon minä".

"Asia ei koske hänen terveyttänsä, Sir", vastasin minä. "Hänelle on
tullut kova rahallinen häviö. Hänelle on jäänyt sangen vähän".

"Te kummastutatte minua, Copperfield!" huudahti Mr. Spenlow.

Minä pudistin päätäni. "Hänen tilansa, Sir", sanoin minä, "on
todella niin muuttunut, että minä tahtoisin kysyä teiltä, olisiko
mahdollista -- me puolestamme uhraisimme tietysti jonkun osan
sisäänkirjoitus-rahoistani", tämän pistin väliin hetken kehoituksesta
ja varoitettuna hänen kasvojensa hämmästyneestä muodosta -- "peräyttää
kontrahtini?"

Mitä tämän ehdoituksen tekeminen maksoi minulle, sitä ei kukaan tiedä.
Tuntui siltä, kuin suosion osoitukseksi olisin pyytänyt päästä
maanpakolaisuuteen pois Doran tyköä.

"Peräyttää kontrahtinne, Copperfield? Peräyttää?"

Minä selitin jotenkin levollisesti, etten todella tietänyt, mistä saada
elatukseni, jollen itse voinut sitä ansaita. Minulla ei ollut mitään
pelkoa tulevaisuuden suhteen, arvelin minä -- ja minä lausuin sitä
erittäin pontevasti niinkuin viittaukseksi vaan, että minut sopisi
varsin hyvin vielä jonakin päivänä valita vävyksi -- mutta tätä nykyä
täytyi minun tulla omin voimin toimeen.

"Minua surettaa kovasti kuulla tätä, Copperfield", lausui Mr. Spenlow.
"Surettaa kovasti. Ei ole tavallista peräyttää kontrahteja mistään
semmoisesta syystä. Se ei ole mikään ammatin-mukainen menetys. Se ei
ole mikään sovelias esimerkki. Kaukana siitä. Mutta" --

"Te olette sangen hyvä, Sir", sopersin minä, odottaen jotakin
myöntymistä.

"En ollenkaan. Älkäät puhuko siitä", lausui Mr. Spenlow. "Mutta minä
aioin sanoa, jos minun olisi sallittu vapaasti liikkua -- jos minulla
ei olisi asiakumppania -- Mr. Jorkins" --

Toivoni raukesi silmänräpäyksellä, mutta minä yritin uudestansa.

"Luuletteko, Sir", sanoin minä, "että jos mainitsisin asiaa Mr.
Jorkins'ille --"

Mr. Spenlow pudisti päätänsä peloittavaisesti. "Jumala varjelkoon,
Copperfield", vastasi hän, "että arvostelisin väärin ketään ihmistä,
saatikka Mr. Jorkins'ia. Mutta minä tunnen asiakumppanini, Copperfield.
Mr. Jorkins _ei_ ole se mies, joka suostuu tämmöiseen omituiseen
ehdoitukseen. Mr. Jorkins on varsin vastahakoinen poikkeemaan totutulta
tieltä. Te tiedätte, mimmoinen hän on!"

Minä en totta puhuen tietänyt hänestä mitään, paitsi että hän alusta
oli yksinään hoitanut tätä tointa ja nyt eli itseksensä likellä Montagu
Square'ä semmoisessa asunnossa, joka kovasti kaipasi maalausta; että
hän tuli sangen myöhään päivällä ja meni pois sangen varhain; että
näytti siltä, kuin ei hänen kanssaan koskaan neuvoteltaisi mistään; ja
että hänellä toisessa kerroksessa oli pimeä, vähäinen koppi, jossa ei
mitään asioita koskaan ajettu ja jossa hänen pulpetillansa alustana oli
keltaista, vanhaa kartuusi-paperia, joka ei ollut tahraantunut läkistä
ja sanottiin olevan kahdenkymmenen vuoden vanha.

"Olisiko teillä mitään sitä vastaan, että mainitsen asiaa hänelle,
Sir?" kysyin minä.

"Ei mitään", vastasi Mr. Spenlow. "Mutta minä tunnen hiukan Mr.
Jorkins'in, Copperfield. Minä soisin, että olisi toisin laita, sillä
minä olisin onnellinen, jos voisin täyttää teidän tahtonne jossakin
suhteessa. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että puhuttelette Mr.
Jorkins'ia, Copperfield, jos luulette, että se maksaa vaivan".

Käyttäen tätä lupaa, joka annettiin hartaalla käden puserruksella,
istuin ajatellen Doraa ja katsellen auringonpaistetta, joka hiipi
takantorvilta vastapäisen rakennuksen seiniä alaspäin, siksi kuin Mr.
Jorkins tuli. Minä menin nyt ylös Mr. Jorkins'in huoneesen ja
kummastutin häntä silminnähtävästi sangen paljon ilmestymiselläni.

"Astukaat sisään, Mr. Copperfield", lausui Mr. Jorkins. "Astukaat
sisään!"

Minä menin sisään, kävin istumaan ja esittelin asiaani Mr. Jorkins'ille
melkein samalla tavalla, kuin olin esitellyt sitä Mr. Spenlow'ille. Mr.
Jorkins ei ollut millään lailla se kammottava olento, jota olisi
sopinut odottaa, vaan iso, lempeä, ystävällinen mies seitsemännellä
kymmenellä, joka pani niin vahvasti nuuskaa, että Commons'issa hoettiin
hänen etupäässä elävän tästä kiihdykkeestä, koska hänellä oli varsin
vähän tilaa ruumiissansa muille elatus-aineille.

"Te olette puhuneet tästä Mr. Spenlow'ille, arvaan minä?" lausui Mr.
Jorkins, kun hän kovin levottomana oli kuunnellut minua loppuun saakka.

Minä vastasin: olen, ja ilmoitin hänelle, että Mr. Spenlow oli
maininnut hänen nimeänsä.

"Hän sanoi kaiketi, että minä vastustaisin?" kysyi Mr. Jorkins.

Minun täytyi myöntää, että Mr. Spenlow oli arvellut sitä
todennäköiseksi.

"Minä tunnustan mielipahalla, Mr. Copperfield, etten voi auttaa teitä
tässä asiassa", lausui Mr. Jorkins maltittomasti. "Asia on se -- mutta
minun on määrä tavata joku pankissa, jos tahdotte tehdä hyvin ja antaa
minulle anteeksi".

Tällä puheella nousi hän kiireesti ja oli huoneesta lähtemäisillänsä,
kun minä rohkenin sanoa, että pelkäsin, ettei siis saatu tätä seikkaa
millään lailla suoritetuksi.

"Ei!" vastasi Mr. Jorkins, pysähtyen oven eteen päätänsä
pudistaaksensa. "Ei! Minä panen sitä vastaan, tiedättehän sen", jota
hän sanoi hyvin nopeasti ja meni ulos. "Teidän tulee huomata, Mr.
Copperfield", lisäsi hän, levottomasti katsoen sisään ovesta, "että jos
Mr. Spenlow vastustaa -- ".

"Itse kohdaltansa hän ei vastusta, Sir", sanoin minä.

"Itse kohdaltansa!" toisti Mr. Jorkins maltittomalla tavalla. "Minä
vakuutan teille, että tässä on esteitä, Mr. Copperfield. Turhaan
yritätte. Mitä tahdotte tehdyksi, sitä ei voi tehdä. Minun -- minun on
todella määrä tavata joku pankissa". Näin puhuen hän suorastaan juoksi
pois; ja minun muistaakseni meni kolme päivää, ennenkuin hän ilmestyi
Commons'issa jälleen.

Kosk'en tahtonut jättää mitään keinoa käyttämättä, odotin siksi, kuin
Mr. Spenlow tuli sisään, ja kerroin silloin, mitä oli tapahtunut,
viitaten siihen toivoon, että hän voisi lepyttää tuota kovasydämistä
Jorkins'ia, jos hän tahtoisi käydä asiaan käsin.

"Copperfield", vastasi Mr. Spenlow viekkaalla hymyllä, "te ette ole
tunteneet asiakumppaniani, Mr. Jorkins'ia, niin kauan kuin minä.
Ei mikään ole kauempana minusta kuin syyttää Mr. Jorkins'ia
mutkallisuudesta. Mutta Mr. Jorkins'illa on semmoinen tapa laatia
vastalauseitansa, joka usein pettää ihmisiä. Ei, Copperfield!"
pudistaen päätänsä, "Mr. Jorkins'ia ei voi järkähyttää, uskokaat
minua!"

Minä olin kokonaan epätiedossa, kumpiko, Mr. Spenlow vai Mr. Jorkins,
todella oli tuo vastustava asiakumppani; mutta minä näin kyllin
selvästi, että oli jäykkyyttä firmassa jossakin ja ettei tätini
tuhannen punnan takaisin saaminen tullut kysymykseenkään. Alakuloisessa
mielentilassa, jota en suinkaan tyytyväisyydellä muista, koska tiedän,
että se yhä liian paljon koski minua itseä (vaikka aina yhteydessä
Doran kanssa), jätin byroon ja lähdin kotiinpäin. Minä koetin totuttaa
ajatuksiani kaikkein pahimpiin ja mitä synkeimmässä muodossa itselleni
esittää niitä muutoksia, joita meidän tulevaisuudessa täytyi tehdä, kun
puolikatteiset hyyryvaunut, jotka ajoivat minun perässäni ja
pysähtyivät aivan jalkaini viereen, saivat minut katsahtamaan ylös.
Kaunis käsi ojennettiin minulle akkunasta, ja minua kohden hymyili ne
kasvot, joita en koskaan ollut nähnyt levollisuutta ja onnea tuntematta
siitä hetkestä saakka, kuin ne ensiksi vanhoilla, isolla, leveällä
rintanojalla varustetuilla tammi-portailla kääntyivät takaisin ja minä
sovitin niitten lempeätä kauneutta yhteen maalatun kirkon-akkunan
kanssa. "Agnes!" huudahdin minä iloisesti. "Rakas Agnes, kuinka hauska
nähdä sinua!"

"Todesti?" lausui hän sydämellisellä äänellänsä.

"Minulla on niin paljon puhumista sinun kanssasi!" sanoin minä.
"Sydämeni huojentuu jo siitä, että vaan näen sinut! Jos minulla olisi
ollut joku taikalakki, en olisi halannut nähdä ketään muuta, kuin
sinua!"

"Kuinka?" vastasi Agnes.

"No! ehkä Doraa ensiksi", myönsin punehtuen.

"Niin, Doraa ennen kaikkia, tietysti", lausui Agnes nauraen.

"Mutta sinua hänen jälkeensä!" sanoin minä. "Mihin sinä aiot?"

Hän aikoi minun asuntooni, tätiäni tavataksensa. Koska ilma oli sangen
kaunis, tuli hän mielellään ulos vaunuista, jotka haisivat (minä pidin
päätäni niitten sisäpuolella koko ajan) niinkuin talli kurkkulavan
alla. Minä lähetin pois vaunut; Agnes pisti kätensä kainalooni, ja me
astuimme eteenpäin yhdessä. Hän oli minusta niinkuin toivo itse. Kuinka
toisenlaiseksi mieleni muuttui lyhyellä aikaa, kun Agnes oli
vieressäni!

Tätini oli kirjoittanut hänelle yhden noista kummallisista, lyhyistä
kirjeistä -- ne olivat tuskin pankinseteliä pidemmät -- joihin hänen
kirjeelliset ponnistuksensa tavallisesti rajoittuivat. Hän oli siinä
ilmoittanut, että häntä oli kohdannut vastoinkäyminen ja että hän aikoi
jättää Dover'in ijäksi, mutta että hän oli kokonaan mieltynyt tähän
päätökseen ja voi niin hyvin, ettei kenenkään tarvinnut olla levoton
hänen tähtensä. Agnes oli tullut London'iin tätiäni tervehtimään, sillä
heidän välillään oli näinä monena vuonna syntynyt keskinäinen ystävyys,
niin, se alkoi siihen aikaan, jolloin minä muutin Mr. Wickfield'ille.
Hän ei ollut tullut yksinään, sanoi hän. Hänen isänsä oli hänen
kanssaan -- ja Uriah Heep.

"Ja nyt he ovat asiakumppanit", sanoin minä. "Hiiteen koko mies!"

"Niin", vastasi Agnes. "Heillä on joku asia täällä; ja minä käytin
heidän lähtöänsä tullakseni minäkin. Sinun ei tarvitse ajatella, että
minä käyn täällä vaan ystävyydestä ja ilman tarkoituksetta, Trotwood,
sillä -- minä pelkään kuitenkin, että tuomitsen kovasti väärin -- minä
en tahdo päästää isää matkustamaan yksinään hänen kanssaan".

"Onko hänellä yhä sama vaikutus Mr. Wickfield'in suhteen, Agnes?"

Agnes pudisti päätänsä. "Kotona on tapahtunut niin suuret muutokset",
lausui hän, "että sinä tuskin tuntisit rakasta, vanhaa kotiamme. He
asuvat nyt meillä".

"Kutka?" kysyin minä.

"Mr. Heep ja hänen äitinsä. Mr. Heep makaa sinun vanhassa huoneessasi",
sanoi Agnes, katsoen ylös kasvoihini.

"Minä soisin, että saisin määrätä hänen unelmansa", arvelin minä. "Hän
ei makaisi siellä kauan".

"Minä asun omassa vähäisessä huoneessani", lausui Agnes, "jossa minun
oli tapa lukea läksyjäni. Kuinka aika menee! Muistatko sitä? Tuo
vähäinen paneli-seinäinen kammio, johon päästään vierashuoneesta?"

"Muistanko minä sitä, Agnes? Sitä, jonka ovesta näin sinun ensi kerran
tulevan ulos, tuo omituinen pikku avainkori riippuen vyötäisiltäsi?"

"Juuri se", sanoi Agnes hymyillen. "Minua ilahuttaa, että muistat sitä
niin hupaisesti. Me olimme sangen onnelliset".

"Olimme tosiaan", vastasin minä.

"Minä pidän yhä tätä huonetta itseäni varten; mutta minä en voi aina
jättää Mrs. Heep'iä yksin, tiedätkö. Ja niin", sanoi Agnes
levollisesti, "olen mielestäni velvoitettu olemaan hänen kanssansa,
milloin ehkä mieluisammin olisin itsekseni. Mutta minulla ei ole mitään
muuta syytä valittaa häntä vastaan. Jos hän välisti väsyttää minua
poikaansa kiittämällä, on se vaan luonnollista äidissä. Uriah on sangen
hyvä poika häntä kohtaan".

Minä katselin Agnes'ia, kun hän lausui nämät sanat, mutta en mielestäni
havainnut, että hän olisi tietänyt Uriah'n tarkoituksesta. Hänen
lempeät, mutta vakavat silmänsä kohtasivat minua ihanalla suoruudellaan
eikä hänen leppeissä kasvoissaan ollut mitään muutosta.

"Suurin haitta siitä, että he asuvat meillä", jatkoi Agnes, "on se,
etten voi olla niin likellä isääni, kuin soisin -- koska Uriah aina on
välissämme -- enkä voi vartioita häntä, jollei tämä ole liian rohkeasti
sanottu, niin tarkasti, kuin tahtoisin. Mutta jos jotakin vilppiä eli
petosta harjoitetaan häntä vastaan, toivon, että yksinkertainen rakkaus
ja rehellisyys lopulta voittavat. Minä toivon, että todellinen rakkaus
ja rehellisyys lopulta vievät voiton mistä pahuudesta taikka
onnettomuudesta tahansa mailmassa".

Jonkunlainen kirkas hymy, jota en ole koskaan nähnyt missään muissa
kasvoissa, kuoli pois jo sillä aikaa, kuin minä ajattelin, kuinka
suloinen se oli ja kuinka hyvin minä sen ennen olin tuntenut; ja hän
kysyi minulta, äkkiä muodoltansa muuttuen (me lähestyimme nyt minun
katuani), tiesinkö minä, mistä tämä kommelus tätini asioissa oli
tullut. Kun vastasin: "en, hän ei ole kertonut sitä minulle", kävi
Agnes miettiväiseksi ja minusta tuntui, kuin hänen käsivarttansa olisi
värisyttänyt kainalossani.

Me tapasimme tätini yksinään ja jotenkin kiivastuneena. Hän ja Mrs.
Crupp olivat riitaantuneet yhden yleisen kysymyksen johdosta (oliko
soveliasta, että hempeämpi sukupuoli asui hyyryhuoneissa); ja tätini,
joka huoli viisi Mrs Crupp'in värveistä, oli katkaissut keskustelun
sillä, että hän ilmoitti tälle ladylle, että hän haisi minun
konjakiltani, ja käski hänen tehdä hyvin ja mennä tiehensä. Molemmat
nämät lauseet sopivat Mrs. Crupp'in mielestä kanteen alle pantavaksi,
ja hän oli uhannut saattaa asian "brittiläisen juryn" eteen --
tarkoittaen, niinkuin arvelimme, yhtä kansallisten oikeuksiemme
pääturvaa.

Koska tätini kuitenkin oli ehtinyt tyyntyä, sillä välin kuin Peggotty
oli ulkona Mr. Dick'ille hevoskaartin sotamiehiä näyttämässä -- ja
koska hän paitsi sitä suuresti ihastui Agnes'in nähdessänsä -- ylpeili
hän pikemmin tästä kahakasta, kuin paheksi sitä, ja vastaan-otti meidät
aivan hyvällä tuulella. Kun Agnes oli asettanut hattunsa pöydälle ja
käynyt istumaan tätini viereen, en saattanut hänen lempeitä silmiänsä
ja kirkasta otsaansa katsellessani olla ajattelematta, kuinka
luonnolliselta näytti, että hän oli täällä; kuinka luottavaisesti
tätini turvasi häneen, vaikka hän oli niin nuori ja kokematon; kuinka
voimakas hän todella oli yksinkertaisessa rakkaudessaan ja
rehellisyydessään.

Me rupesimme puhumaan tätini tappiosta, ja minä kerroin heille, mitä
tänä aamuna olin koettanut tehdä.

"Joka oli järjetöntä, Trot", lausui tätini, "vaikka hyvässä
tarkoituksessa tehty. Sinä olet jalomielinen poika -- minä arvaan, että
minun nyt täytyy sanoa nuori mies -- ja minä olen ylpeä sinun
puolestasi, ystäväni. Tämä on kaikki hyvä. Nyt, Trot ja Agnes,
katsokaamme Betsey Trotwood'in asiaa kasvoihin ja oppikaamme tietämään,
millä kannalla se on".

Minä huomasin, että Agnes vaaleni tätiäni tarkasti katsellessaan.
Tätini, joka taputti kissaansa, katseli puolestaan hyvin tarkasti
Agnes'ia.

"Betsey Trotwood'illa", lausui tätini, joka ei koskaan ollut
ilmoittanut raha-asioitansa kenellekään: "-- minä en tarkoita
sisartasi, Trot, rakas poikani, vaan itseäni -- oli jommoinenkin
omaisuus. Vähät siitä, kuinka suuri; kylläksi suuri elättämään häntä.
Suurempikin, sillä hän oli säästänyt vähän ja kartutti sitä. Betsey
pani ajaksi rahansa valtiopapereihin ja lainasi ne sitten asiamiehensä
neuvosta takuuta vastaan maatiloissa. Tämä kannatti sangen hyvin ja
tuotti varsin edullisen koron, siksi kuin Betsey maksettiin. Minä puhun
Betsey'stä niinkuin sotalaivasta. Hyvä! Silloin tuli Betsey'n etsiä
jotakin paikkaa, mihin nyt tiloittaa rahansa. Hän luuli jo olevansa
viisaampi, kuin hänen asiamiehensä, joka ei ollut niin hyvä asiamies
siihen aikaan, kuin hän ennen oli -- minä tarkoitan teidän isäänne,
Agnes -- ja sai päähänsä, että hän itse tiloittaisi niitä. Niin hän vei
porsaansa", lausui tätini, "muille markkinoille; ja kovin huonot
markkinat ne havaittiin olevan. Ensiksi hävisi hän vuorityön toimissa,
sitten hävisi hän sukellus-hankkeissa -- oli määrä onkia aarteita
taikka muuta Tom Tidler'in tavaraa", selitti tätini, nenäänsä
hivuttaen; "ja sitten hävisi hän taas vuorityön toimissa, ja päälle
päätteeksi hävisi hän pankkitoimissa. Minä en tiedä, mikä pankin
osakkeitten hinta kappaleen aikaa olikaan", lausui tätini; "sata
prosenttia luvattiin vähintäin, luulen minä; mutta pankki oli toisessa
päässä mailmaa ja meni kuperinkeikkaa, en tiedä mistä syystä; tavalla
taikka toisella se hajosi eikä koskaan tahdo eikä koskaan voi maksaa
kuutta pennyä; mutta Betsey'n kuuden pennyn kappaleet olivat siinä
kaikki, ja sinne ne menivät. Mitä vähemmin puhutaan siitä, sitä
parempi!" Tätini päätti tämän filosofillisen katsauksen sillä, että hän
jonkunlaisella voitonriemulla loi silmänsä Agnes'iin, jonka kasvoihin
puna vähitellen palasi.

"Rakas Miss Trotwood, onko tässä koko kertomus?" lausui Agnes.

"Minä toivon, että siinä on kyllin, lapseni", sanoi tätini. "Jos olisi
löytynyt enemmän rahoja hukata, ei suinkaan kertomus vielä olisi
loppunut. Betsey olisi osannut heittää nekin toisten perästä ja
epäilemättä aloittanut uutta pääkappaletta. Mutta rahaa ei löytynyt
enemmän, ja sen vuoksi loppuu juttukin".

Agnes oli ensin kuunnellut pidätetyllä hengellä. Hänen kasvojensa puna
tuli ja meni yhä, mutta hän hengitti alttiimmin. Minä luulin tietäväni,
minkä vuoksi. Minä luulin hänen pelkäävän, että hänen isä raukkansa oli
jollakin tapaa syypää siihen, mitä oli tapahtunut. Tätini otti hänen
kätensä omaan käteensä ja nauroi.

"Onko tämä koko kertomus?" toisti tätini. "No, kyllä se on koko,
paitsi: 'Ja hän eli aina onnellisena sen jälkeen'. Ehkä minä saan
lisätä tämän Betsey'stä vielä jonakin päivänä. Nyt on teillä, Agnes,
terävä pää. Niin myöskin sinulla, Trot, muutamissa asioissa, vaikk'en
aina saata kehua sitä sinusta"; ja tässä tätini omituisella
jäntevyydellä pudisti päätänsä minulle. "Mikä on tehtävä? Taloni
tuottaa keskimäärin seitsemänkymmentä puntaa vuoteensa. Minä luulen,
että saamme varmuudella laskea tulon siksi. Hyvä! -- Siinä on kaikki,
mitä meillä on", lausui tätini, joka, niinkuin muutamat hevoset, oli
erinomainen siitä, että hän aivan äkkiä pysähtyi, kun hän näytti olevan
parhaassa vauhdissansa.

"Sitten", arveli tätini levättyänsä, "on meillä Dick. Hänen kauttansa
tulee sata puntaa vuoteensa, mutta tietysti täytyy käyttää ne häntä
varten. Minä lähettäisin hänet mieluisammin pois, vaikka tiedän, että
olen ainoa, joka panee arvoa häneen, kuin pitäisin häntä luonani
käyttämättä hänen rahaansa häntä itseä varten. Kuinka nyt Trot ja minä
vast'edes parhaiten tulemme toimeen varoillamme? Mitä te, Agnes,
sanotte?"

"_Minä_ sanon, täti", keskeytin minä, "että minun täytyy ruveta
johonkin!"

"Ruveta sotamieheksi kaiketi?" vastasi tätini levottomasti; "taikka
mennä merelle? Minä en tahdo kuulla semmoisia. Sinusta täytyy tulla
proktori. Me emme tahdo mitään särjetyitä päitä meidän suvussamme, jos
suvaitsette, Sir".

Minä yritin selittämään, etten tahtonut aloittaa tuommoista
elatuskeinoa suvussamme, kun Agnes kysyi, olivatko huoneeni hyyrätyt
pitkäksi ajaksi.

"Te osasitte oksaan, rakas tyttöni", lausui tätini. "Niistä ei pääse
ainakaan puoleen vuoteen, jollei niitä saa vouratuksi pois vähempään
hyyryyn, enkä minä sitä usko. Viimeinen asukas kuoli tänne. Viisi
henkeä kuudesta tappaisi -- tietysti -- tuo nankini-nainen villaisella
alushameella. Minulla on vielä vähän puhdasta rahaa; ja minä arvelen,
niinkuin te, että paras asia, jonka voimme tehdä, on se, että asumme
täällä, siksi kuin hyyry-aika loppuu, ja hankimme Dick'ille
makuuhuoneen jossakin likellä".

Minä katsoin velvollisuudekseni viitata siihen vaivaan, jota tätini
saisi nähdä, kun hänen olisi täytymys elää lakkaamattomassa
guerilla-sodassa Mrs. Crupp'in kanssa; mutta hän suoritti tämän aineen
lyhyesti sillä selityksellä, että hän kohta vihollisuuden ilmestyessä
oli valmis kummastuttamaan Mrs. Crupp'ia koko hänen loppu-elämäkseen.

"Minä olen ajatellut, Trotwood", lausui Agnes epäillen, "että jos
sinulla olisi aikaa --".

"Minulla on paljon aikaa, Agnes. Minä olen aina vapaa kello neljän
taikka viiden jälkeen, ja minulla on aikaa varhain aamulla. Tavalla
taikka toisella on minulla yltäkyllin aikaa", sanoin minä, tietäen,
että punehduin vähän, kun ajattelin niitä tunteja, joita olin
menettänyt kuljeksiessani ympäri kaupunkia taikka Norwood'in tiellä.

"Minä tiedän, ettet halpelisi sihteerin virkaa", arveli Agnes luokseni
tullen ja puhuen matalalla äänellä, joka oli niin täynnä suloa ja
toivokasta huolenpitoa, että vielä nytkin kuulen sen.

"Halpelisin, rakas Agnes'ini?"

"Sillä", jatkoi Agnes, "tohtori Strong on pannut toimeen aikomuksensa
luopua virastaan ja tullut London'iin asumaan; ja hän kysyi isältäni,
tiedän minä, voiko hän neuvoa hänelle ketään. Etkö luule, että hän
mieluisammin valitsisi vanhan lempi-oppilaansa, kuin kenenkään muun?"

"Rakas Agnes!" sanoin minä. "Mitä minä tekisin ilman sinutta? Sinä olet
aina minun hyvä enkelini. Minä olen sanonut sitä sinulle ennen. Minä en
koskaan katso sinua miksikään muuksi".

Agnes vastasi hupaisella naurullansa, että yhdessä hyvässä enkelissä
(tarkoittaen Doraa) oli kylläksi; ja muistutti lisäksi minulle, että
tohtorin oli ollut tapa työskennellä lukuhuoneessansa aamuisin ja
iltaisin -- ja että minun joutoaikani luultavasti sangen hyvästi sopisi
yhteen hänen vaatimustensa kanssa. Se toivo, että voisin ansaita oman
leipäni, tuskin ilahutti minua enemmän, kuin se todennäköisyys, että
saisin ansaita sitä vanhan opettajani johdolla; lyhyeltä, Agnes'in
neuvoa noudattaen istuin alas ja kirjoitin kirjeen tohtorille,
esitellen asiaani ja ilmoittaen, että kävisin hänen luonansa seuraavana
aamuna kello kymmenen. Kirjeen adresseerasin Highgate'en -- sillä tässä
minulle niin merkillisessä paikassa hän asui -- menin ulos ja vein sen
itse postikonttoriin hetkeäkään hukkaamatta.

Missä hyvänsä Agnes oli, näytti myöskin joku miellyttävä merkki hänen
hiljaisesta läsnä-olostaan ilmestyvän. Palatessani näin, että tätini
linnunhäkki riippui juuri niinkuin se oli riippunut niin kauan
vierashuoneen akkunassa hänen talossaan; että minun nojatuolini oli
asetettu avonaisen akkunan viereen samalla tapaa, kuin tätini paljon
mukavampi nojatuoli Dover'issa; ja että yksin tuo ympyriäinen, viheriä
varjostinkin, jonka tätini oli ottanut mukaansa, oli väännetty kiinni
akkunan lautaan. Minä tiesin, kuka kaikki nämät muutokset oli tehnyt,
siitä, että ne näyttivät hiljaisuudessa tapahtuneen itsestänsä; ja minä
olisin silmänräpäyksellä tietänyt, kuka oli asettanut laiminlyödyt
kirjani koulupäivieni vanhaan järjestykseen, vaikkapa olisin luullut
Agnes'in olevan penikulmien päässä sen sijaan, että näin hänen
puuhaavan niitten kanssa ja hymyilevän sitä epäjärjestystä, johon ne
olivat joutuneet.

Tätini oli hyvin mielissään Thems'in tähden (se näytti todella sangen
komealta, kun aurinko paisti siihen, vaikk'ei se ollut niinkuin meri
tätini talon edessä), mutta hän ei voinut sallia London'in savua, joka,
sanoi hän, "pippuroitsi kaikki". Täydellinen mullistus, jossa
Peggotylla oli etevä osa, tapahtui joka nurkassa huoneissani tämän
pippurin vuoksi; ja minä katselin sitä, ajatellen, kuinka vähän
Peggottykin näytti saavan aikaan häärinällänsä, ja kuinka paljon Agnes
sai aikaan ilman minkäänlaista häärinää, kun kuulimme ovea
koputettavan.

"Minä arvaan", lausui Agnes vaaleten, "että se on isä. Hän lupasi
tulla".

Minä avasin oven ja laskin sisään sekä Mr. Wickfield'in että Uriah
Heep'in. Minä en ollut moneen aikaan nähnyt Mr. Wickfield'iä. Sen
johdosta, mitä olin Agnes'ilta kuullut, tiesin odottaa suurta muutosta
hänessä, mutta kuitenkin hänen ulkomuotonsa säikäytti minua.

Se ei ollut se, että hän näytti monta vuotta vanhemmalta, vaikka hän
yhä oli puettu entisellä perin tarkalla puhtaudellaan; ei sekään, että
kivulloinen puna hehkui hänen kasvoissansa; ei sekään, että hänen
silmänsä olivat pullistuneet ja veristyneet; eikä sekään, että hänen
kätensä hermoja värisytti, johon tiesin syyn, koska olin muutamia
vuosia nähnyt sen vaikuttavan. Se ei ollut se, että hän oli kadottanut
komean katsantonsa ja vanhan gentlemanin ryhtinsä -- sillä hän ei ollut
kadottanut sitä -- vaan se minua kaikkein enimmän kummastutti, että,
vaikka hänen syntyperäisen etevyytensä todistukset vielä näkyivät
hänessä, hän antautui tuon huonouden matelevan perikuvan, Uriah Heep'in
alle. Noitten molempien luontojen keskinäisessä asemassa tapahtunut
muutos, Uriah'n valta ja Mr. Wickfield'in vallan-alaisuus, oli
tuskallisempi näky minulle, kuin voin ilmoittaa. Jos olisin nähnyt
apinan rupeavan ihmistä komentamaan, luulen tuskin, että se minusta
olisi näyttänyt häpeällisemmältä.

Mr. Wickfield näytti itse erittäin hyvin tietävän tämän. Sisään
tultuaan seisoi hän paikallansa ja painoi päänsä alaspäin, niinkuin hän
olisi tuntenut sen. Tätä kesti kuitenkin vaan silmänräpäys, sillä Agnes
sanoi lempeästi hänelle: "isä! tässä on Miss Trotwood -- ja Trotwood,
jota ette ole nähneet moneen aikaan!" Ja silloin hän lähestyi ja ojensi
kankeasti kättänsä tädilleni, mutta pudisti sydämellisesti minun
kättäni. Sen vähäisen seisahuksen aikana, jota mainitsin, näin Uriah'n
kasvojen kääntyvän mitä ilkeimpään hymyyn. Agnes näki sen myöskin,
luulen minä, sillä hän vetäytyi taaksepäin hänestä.

Mitä tätini näki taikka ei nähnyt, sitä ei mikään muodon tuntia olisi
voinut saada selville ilman hänen suostumustansa, rohkenen väittää.
Minä luulen, ettei koskaan ole löytynyt ketään, jolla oli semmoinen
järkähtämätön katsanto, kuin hänellä, kun hän tahtoi. Puheen-alaisessa
tilassa olisi hänen kasvojansa sopinut verrata akkunattomaan muuriin,
siihen vähäiseen valoon katsoen, joka niistä levisi hänen ajatuksiinsa,
siksi kuin hän tavallisella äkillisyydellään keskeytti äänettömyyden.

"No, Wickfield!" lausui tätini; ja Mr. Wickfield katsahti ylös häneen
ensi kerran. "Minä olen kertonut tyttärellenne, kuinka hyvin olen
käyttänyt rahani, kosk'en voinut uskoa niitä teille, joka rupeatte
ruostumaan raha-asioissa. Me olemme neuvotelleet yhdessä ja, kaikki
seikat lukuun otettuina, tulleet hyvään päätökseen. Agnes maksaa
mielestäni yhtä paljon kuin koko firma".

"Jos minä saisin nöyrästi tehdä yhden muistutuksen", sanoi Uriah Heep,
ruumistansa luikerruttaen, "pidän kaikin puolin Miss Betsey Trotwood'in
ajatusta ja olisin peräti onnellinen, jos Miss Agnes myöskin olisi
asiakumppani".

"Olettehan itse asiakumppani", vastasi tätini, "ja siinä on melkein
kylläksi teille, toivon minä. Kuinka voitte, Sir?"

Vastaukseksi tähän kysymykseen, joka asetettiin hänelle erinomaisen
lyhyesti, sanoi Mr. Heep, kömpelösti puserrellessaan sitä sinistä
laukkua, jota hän kantoi, että hän voi sangen hyvin, kiitti tätiäni ja
toivotti hänelle samaa.

"Ja te Master -- Mister Copperfield aioin sanoa", jatkoi Uriah, "minä
toivon, että tekin voitte hyvin! Minua ilahuttaa, että saan nähdä
teitä, Mister Copperfield, nykyisessäkin tilassa".

Tästä olin varma, sillä hän näytti olevan sydämestään mielissään siitä.
"Nykyinen tila ei ole semmoinen, kuin ystävänne soisivat teille, Mister
Copperfield, mutta raha se ei miestä tee; se on -- minä en todellakaan
halvoilla hengenlahjoillani pysty selittämään, mikä se on", lausui
Uriah imartelevasti väänneksien, "mutta raha se ei ole!"

Tässä hän pudisti kättäni; ei niinkuin tavallisesti, vaan seisoen
etäällä minusta ja nostaen kättäni ylös ja alas niinkuin pumpun tankoa,
jota hän hiukan pelkäsi.

"Ja miltä me mielestänne näytämme, Master Copperfield -- Mister aioin
sanoa?" liehitteli Uriah. "Eikö Mr. Wickfield ole mielestänne
kukoistava, Sir? Vuodet eivät vaikuta paljon meidän firmassamme, Master
Copperfield, paitsi että ne koroittavat halpoja, äitiäni ja itseäni --
ja kehittävät", lisäsi hän joksikin jälki-ajatukseksi, "kaunottaria,
nimittäin Miss Agnes'ia".

Tämän kohteliaisuuden lausuttuaan rytkytti hän ruumistansa niin
inhottavalla tavalla, että tädiltäni, joka oli istunut ja katsonut
häntä suorastansa kasvoihin, loppui kaikki kärsivällisyys.

"Hiisi vieköön miehen!" sanoi tätini vakavasti, "mikä häntä vaivaa?
Älkäät olko galvanillinen, Sir?"

"Minä pyydän anteeksi, Miss Trotwood", vastasi Uriah, "minä huomaan,
että olette heikkohermoinen".

"Menkäät järveen, Sir!" lausui tätini, joka ei suinkaan ollut leppynyt.
"Älkäät rohjetko laskea tuommoisia! Minä en ole ensinkään semmoinen.
Jos olette ankerias, Sir, käyttäkäät itseänne niinkuin ankerias. Jos
olette mies, hallitkaat jäseniänne, Sir! Hyvä Jumala!" huudahti tätini
kovasti suuttuneena, "minä en aio antaa tuommoisten kiemuroimisten ja
vääntelemisten saattaa itseäni järjeltä!"

Mr. Heep oli vähän häpeissänsä, niinkuin enimmät ihmiset olisivat
olleet, tästä räjähyksestä, jonka voima lisääntyi siitä suuttuneesta
tavasta, jolla tätini jälestäpäin liikahteli tuolillansa ja pudisti
päätänsä, niinkuin hän olisi hankkinut hypätä taikka karata Uriah'n
kimppuun. Mutta tämä sanoi minulle syrjään nöyrällä äänellä:

"Minä tiedän hyvin, Master Copperfield, että vaikka Miss Trotwood on
oivallinen lady, hän on äkkipikainen mielenlaadultaan (minä todella
luulen, että minun oli ilo halpana konttoristina tuntea hänet,
ennenkuin te, Master Copperfield), ja aivan luonnollista, totta puhuen,
on, että nykyiset asianhaarat ovat tehneet hänet vielä pikaisemmaksi.
Kummallista on, ettei hän ole käynyt paljon äreämmäksi! Minä tulin vaan
ilmoittamaan, että jos löytyi jotain, jota äiti ja minä itse, taikka
Wickfield ja Heep, voisimme tehdä nykyisessä tilassa, olisimme todella
iloiset. Minä saanen mennä niin pitkälle?" kysyi Uriah, kivulloisesti
hymyillen asiakumppanilleen."

"Uriah Heep", lausui Mr. Wickfield yksitoikkoisella, väkinäisellä
tavalla, "on se, joka toimii asiakumppanuudessamme, Trotwood. Siihen,
mitä hän sanoo, suostun täydellisesti. Te tiedätte, että minä ennen
pidin paljon väliä teillä. Mutta sitäkin katsomatta suostun
täydellisesti siihen, mitä Uriah sanoo!"

"Oh, mikä palkinto tämmöisen luottamuksen osoitus on", arveli Uriah,
nostaen ylös toista jalkaansa, että oli syy pelätä, että hän saisi
tätini uudestaan kimppuunsa, "mutta minä toivon voivani tehdä jotakin,
säästääkseni häneltä ammattimme vaivoja, Master Copperfield!"

"Uriah Heep'istä on minulla suuri helpoitus", lausui Mr. Wickfield
samalla unteloisella äänellä. "Minä olen päässyt raskaasta taakasta,
Trotwood, kun sain semmoisen asiakumppanin".

Tuo punainen kettu pani Mr. Wickfield'in sanomaan nämät kaikki, että
tämä ilmestyisi minun edessäni semmoisena, joksi hän oli kuvannut häntä
sinä iltana, jolloin hän myrkytti leponi. Minä näin taas saman ilkeän
hymyn hänen kasvoissansa ja huomasin, kuinka hän tarkasteli minua.

"Ettehän lähde vielä, isä?" kysyi Agnes tuskallisesti. "Ettekö tahdo
kävellä takaisin Trotwood'in ja minun kanssani?"

Hän olisi, luullakseni, katsonut Uriah'n puoleen, ennenkuin hän
vastasi, joll'ei tämä kunnon mies olisi ennättänyt häntä.

"Minulla on asioita ajettavana", lausui Uriah; "muutoin olisin ylen
mielelläni pysynyt ystävieni luona. Mutta minä jätän asiakumppanini
edustamaan firmaa. Miss Agnes, aina teidän palvelianne! Minä toivotan
teille hyvää päivää, Master Copperfield, ja lausun nöyrän
kunnioitukseni Miss Betsey Trotwood'ille".

Tällä puheella hän poistui, suudellen isoa kättänsä ja uskotellen
meitä, niinkuin naamarin takaa.

Me istuimme tuossa, puhuen tunnin taikka pari hupaisista, vanhoista
Canterbury'n ajoistamme. Agnes'in haltuun jätettynä kävi Mr. Wickfield
pian enemmän entisen itsensä näköiseksi, vaikka hänessä huomasi
jonkunlaista vakavaa alakuloisuutta, jota hän ei saanut luovutetuksi.
Kuitenkin hän kirkastui ja häntä huvitti silminnähtävästi kuulla meidän
johdattavan mieleemme pieniä tapauksia vanhasta elämästämme, joista hän
sangen hyvin muisti monta. Hän sanoi, että, kun hän taas oli kolmen
kesken Agnes'in ja minun kanssani, tuntui siltä, kuin entiset ajat
olisivat palanneet; ja hän soi Jumalan kautta, etteivät ne koskaan
olisi muuttuneet. Minä olen varma, että Agnes'in leppeissä kasvoissa ja
jo hänen kätensä herkässä kosketuksessa, kun se lepäsi isän
käsivarrella, oli joku voima, joka sai toimeen tämän ihmeen.

Tätini, joka melkein koko tämän ajan puuhasi Peggotyn kanssa
sisähuoneessa, ei tahtonut seurata meitä heidän asuntoonsa, vaan
kehoitti minua menemään; ja minä menin. Me söimme päivällistä yhdessä.
Päivällisen jälkeen istui Agnes Mr. Wickfield'in vieressä, niinkuin
ennen, ja kaatoi viiniä hänelle. Hän otti, mitä Agnes antoi hänelle,
eikä enempää -- niinkuin lapsi -- ja me istuimme kaikki kolme yhdessä
akkunan luona, siksi kuin ilta saapui. Kun oli melkein pimeä, laskeusi
Mr. Wickfield jollekin sohvalle. Agnes pani tyynyn hänen päänsä alle ja
kallistui hänen puoleensa vähäksi aikaa; ja kun hän palasi akkunan luo,
ei ollut niin pimeä, etten voinut nähdä, kuinka kyynelet kiilsivät
hänen silmissään.

Minä rukoilen Jumalaa, etten koskaan unhottaisi tätä kallista tyttöä
hänen rakkaudessaan ja vilpittömyydessään tähän elämäni aikaan; sillä,
jos sen tekisin, lähestyisin varmaan loppuani, ja silloin tahtoisin
muistaa häntä parhaiten! Hän täytti sydämeni semmoisilla hyvillä
päätöksillä, lujitti esimerkillänsä heikkouttani, johdatti -- en tiedä
kuinka; hän oli liian ujo ja hellä monilla sanoilla neuvomaan --
levotonta intoani ja epävakaisia aikomuksiani, että kaikki, mitä vähän
hyvää olen tehnyt, ja kaikki, mitä pahaa olen välttänyt, sai alkunsa
hänestä, siitä olen varma.

Ja kuinka hän puhui minulle Dorasta, akkunani luona pimeässä
istuessamme; kuunteli, kun minä ylistin tätä; ylisti itse; ja vuodatti
tämän feen-kaltaisen olennon ympäri muutamia säteitä omasta puhtaasta
valostansa, jotka saattivat sen vielä kalliimmaksi ja viattomammaksi
minun silmissäni! Voi, Agnes, lapsuuteni sisar, jos minä silloin olisin
tietänyt, mitä kauan aikaa perästäpäin tiesin! --

Ulos tullessani oli joku kerjäläinen kadulla; ja kun käänsin kasvojani
akkunaa kohden, ajatellen Agnes'in levollisia, serafin-kaltaisia
silmiä, sai hän minut hypähtämään sillä, että hän, niinkuin aamullisen
puheemme kaikku, hiljalleen lausui:

"Sokea! sokea! sokea!"



VIIDES LUKU.

Innostusta.


Minä aloitin seuraavan päivän toistamiseen romalaiseen kylpyyn
sukeltamalla ja lähdin sitten Highgate'en. Minä en ollut enää
alakuloinen. Minä en pelännyt kulunutta takkia enkä halannut uljaita
kimoja. Koko se tapa, jolla ajattelin viimeistä onnettomuuttamme, oli
muuttunut. Minun oli velvollisuus osoittaa tädilleni, ettei hänen
entinen hyvyytensä ollut tuhlattu pois mihinkään tunnottomaan,
kiittämättömään esineesen. Minun tuli hyödykseni käyttää nuorempien
päivieni kovaa opetusta ja ryhtyä työhön lujalla ja vakavalla
sydämellä. Minun tuli tarttua puunhakkaajan kirveesen ja raivata
itselleni tietä vastusten metsän läpi, kaataen puita, siksi kuin pääsin
Doran luo. Ja minä astuin kelpo vauhtia, niinkuin kaikki olisi saatu
aikaan vaan kävelemällä.

Kun havaitsin itseni olevan tutulla Highgate'n tiellä, vieläpä ihan
toisenlaisessa toimessa, kuin entisillä huviretkilläni, joista se
muistutti, tuntui siltä, kuin täydellinen muutos olisi tapahtunut koko
elämässäni. Mutta tämä ei lannistanut minua. Uusi elämä tuotti uuden
tarkoituksen, uuden aikomuksen. Suuri oli työ; palkinto arvaamattoman
kallis. Dora oli palkinto, ja Dora täytyi minun voittaa.

Minä jouduin semmoiseen intoon, että olin pahoillani, kun ei takkini jo
ollut vähän kulunut. Minä tahdoin päästä kaatamaan noita puita
vastusten metsässä semmoisilla oloilla, jotka osoittaisivat voimaani.
Minun teki suuresti mieli pyytää erästä vanhaa miestä, joka,
rautalankaiset silmälasit päässä, rouhensi kiviä tiellä, lainaamaan
itselleni vasaraansa hetkeksi ja antamaan minun rakentaa itselleni
kivinen silta Doran luo. Minä kiihoitin itseäni semmoiseen lämpimän
määrään ja tulin niin hengästyneeksi, että minusta tuntui, kuin olisin
ansainnut tiesi kuinka paljon rahaa. Tässä tilassa astuin vähäiseen
asuntoon, jonka näin olevan hyyrättävänä, ja tutkin sitä tarkasti --
sillä minä huomasin tarpeelliseksi, että olin käytöllinen. Se sopi
ihmeen hyvin Doralle ja minulle: siinä oli edustalla vähäinen puutarha,
jossa Jip'in kelpaisi juosta ympäri ja aidakkeen takaa haukkua
käsityöläisiä, ja oivallinen huone ylikerroksessa tätiäni varten. Minä
tulin ulos jälleen kuumempana ja hätäisempänä, kuin koskaan, ja riensin
Highgate'en semmoisella kiiruulla, että tulin sinne tuntia varemmin,
kuin tarvitsi; ja vaikk'en olisi tullutkaan, olisi minun täytynyt
kävellä jähdyttääkseni itseäni, ennenkuin olin ensinkään mahdollinen
ilmestymään. Tämän tarpeellisen valmistustyön suoritettuani, oli
ensimäinen huoleni etsiä tohtorin asuntoa. Se ei ollut siinä Highgate'n
osassa, jossa Mrs. Steerforth asui, vaan vastapäisellä puolella tässä
vähäisessä kaupungissa. Tämän havaittuani palasin minä jonkunlaisesta
viehätyksestä, jota en voinut vastustaa, eräälle syrjäkadulle lähelle
Mrs. Steerforth'in kartanoa ja tähystelin puutarhan muurin ylitse.
Steerforth'in huone oli tarkasti suljettu. Kasvihuoneen ovet olivat
auki, ja Rosa Dartle käveli avopäin nopeilla, kiivailla askelilla
edestakaisin somer-käytävällä nurmikon vieressä. Hän johdatti mieleeni
villi-eläintä, joka tallatulla tiellä laahaa kahleitansa ja näännyttää
sydäntänsä.

Minä poistuin hiljaisesti tähysteliän paikaltani ja karttaen
tämänpuolista seutua sekä suoden, etten olisi mennyt likelle sitä,
käyskelin siellä täällä, siksi kuin kello oli kymmenen. Hoikka-torninen
kirkko, joka nyt seisoo ylinnä mäellä, ei ollut silloin siellä
ilmoittamassa, mikä aika oli. Vanha, punatiilinen rakennus, jota
käytettiin kouluksi, oli sen asemalla; ja kaunis vanha kouluhuone se
lienee ollut, sitä myöden kuin minä muistan sitä.

Kun lähestyin tohtorin taloa -- sievää, vanhaa paikkaa, johon hän
näytti panneen vähän rahaa, niistä korjauksista ja koristuksista
päättäen, jotka näyttivät äskettäin valmistuneen -- näin hänen
säärystimineen kaikkineen jaloittelevan viereisessä puutarhassa,
niinkuin hän ei koskaan olisi laannut jaloittelemasta siitä ajasta,
kuin olin hänen oppilaansa. Hänellä oli myöskin vanhat kumppaninsa
ympärillään; sillä siellä oli paljon korkeita puita lähellä, ja pari
kolme peltovaresta astuskeli ruohossa häntä katsastellen, niinkuin
Canterbury'n peltovarekset olisivat kirjoittaneet heille hänestä ja he
sen johdosta tyystisti tarkastelleet häntä.

Koska tiesin, että oli mahdoton saada häntä mitään huomaamaan näin
kaukaa, uskalsin avata veräjän ja kävellä hänen jälkeensä, että
kohtaisin hänet, kun hän kääntäisi takaisin. Kun hän käänsi ja tuli
minua kohden, katseli hän minua tuokion miettiväisesti, ilmeisesti
minua ollenkaan ajattelematta; mutta sitten hänen hyvänsuovat kasvonsa
osoittivat erinomaista mieltymistä, ja hän tarttui minuun molemmin
käsin.

"No, rakas Copperfieldini", lausui tohtori; "olettehan nyt aika mies!
Kuinka voitte? Minua ilahuttaa nähdä teitä. Rakas Copperfieldini,
kuinka suuresti olette varttuneet! Te olette -- niin -- voi sentään!"

Minä toivoin, että hän voi hyvin, ja Mrs. Strong myöskin.

"Kyllä!" vastasi tohtori; "Annie voi varsin hyvin ja käy varmaan
iloiseksi, kun hän saa nähdä teidät. Te olitte aina hänen lemmittynsä.
Hän sanoi niin eilen illalla, kun näytin hänelle kirjeenne. Ja -- niin
tosiaan -- te muistatte Mr. Jack Maldon'in, Copperfield?"

"Täydellisesti, Sir".

"Tietysti", sanoi tohtori. "_Hänkin_ voi sangen hyvin".

"Onko hän tullut kotiin, Sir?" kysyin minä.

"Indiastako?" arveli tohtori. "On. Mr. Jack Maldon ei sietänyt
ilman-alaa siellä, ystäväni. Mrs. Markleham -- te ette ole unhottaneet
Mrs. Markleham'ia?"

"Unhottaneet 'vanhaa soturia!' Ja niin lyhyellä aikaa!"

"Mrs. Markleham raukka", lausui tohtori, "oli kovin pahoillansa hänen
tähtensä; sentähden toimitimme hänet takaisin jälleen ja ostimme
hänelle vähäisen patentti-paikan, joka soveltuu hänelle paljon
paremmin".

Minä tunsin kylläksi Mr. Jack Maldon'in, tästä kertomuksesta
arvatakseni, että se oli semmoinen paikka, jossa ei ollut paljon työtä,
mutta hyvä palkka. Tohtori, joka tällä välin käveli edestakaisin, käsi
olkapäälläni ja nuot lempeät kasvot rohkaisevaisesti minua kohden
käännettyinä, jatkoi:

"Mitä nyt, rakas Copperfieldini, teidän ehdoitukseenne tulee, se on,
totta puhuen, sangen ilahuttava ja mieluisa minulle; mutta ettekö luule
voivanne muulla lailla ansaita paremmin? Te pääsitte, tiedättehän,
hyvin eteväksi meillä ollessanne. Te pystytte moneen hyvään asiaan. Te
olette laskeneet semmoisen perustuksen, että siihen sopii asettaa mikä
rakennus hyvänsä; ja eikö ole vahinko, että panisitte elämänne kevään
niin halpaan toimeen, kuin minä voin tarjota?"

Minä hehkaannuin taas ja puhuen, niinkuin pelkään, jotenkin
katkonaisella tavalla, puollustin pyyntöäni lujasti; muistuttaen
tohtorille, että minulla jo oli virka.

"Hyvä, hyvä", vastasi tohtori, "se on totta. Tosin se asia, että teillä
on virka ja että ahkerasti opettelette sitä harjoittamaan, muuttaa
paljon. Mutta, hyvä, nuori ystäväni, mitä seitsemänkymmentä puntaa
vuoteensa on?"

"Se saattaa tulomme kahta suuremmaksi, tohtori Strong", sanoin minä.

"Hyvä Jumala!" vastasi tohtori. "Kun ajattelee sitä! Ei sen vuoksi,
että tahtoisin sanoa, että palkka välttämättömästi on rajoitettu
seitsemäänkymmeneen puntaan vuoteensa, koska aina olen aikonut antaa
sille nuorelle ystävälle, jota näin käyttäisin, lahjan lisäksi. Aivan
varmaan", lausui tohtori, yhä kuljettaen minua edestakaisin, käsi
olkapäälläni, "olen aina ottanut lukuun vuotuisen lahjan".

"Rakas opettajani", lausuin minä (tällä kertaa tyvenesti), "jolle jo
olen suuremmassa velassa, kuin mitä ikinä voin maksaa --".

"Ei, ei", keskeytti tohtori. "Älkäät millään muotoa!"

"Jos tahdotte hyväksyä sitä aikaa, joka minulta liikenee, nimittäin
aamu- ja iltakaudet, ja katsotte työtäni seitsemänkymmenen punnan
arvoiseksi vuoteensa, teette minulle niin suuren hyvän työn, etten voi
sitä sanoa".

"Voi minua!" lausui tohtori viattomasti. "Kun ajattelee, että näin
vähällä saa aikaan niin paljon! Voi, voi! Mutta jos saatatte ansaita
muualla paremmin, ettekö mene sinne? Lupaatteko sanallanne?" kysyi
tohtori -- tämä oli aina suuri vetoaminen meidän, poikien,
kunniantuntoomme.

"Sanallani, Sir!" vastasin minä, noudattaen vanhaa koulutapaamme.

"Olkoon siis menneeksi!" arveli tohtori, taputtaen minua olkapäälleni
ja yhä pitäen kättänsä siinä, kun vielä kävelimme edestakaisin.

"Ja minä tulen kahtakymmentä kertaa onnellisemmaksi, Sir", sanoin minä
vähäisellä -- minä toivon viattomalla -- imartelevaisuudella, "jos
minua käytetään sanakirjan työhön".

Tohtori pysähtyi, taputti hymyillen minua olkapäälleni jälleen ja
huudahti semmoisella voitonriemulla, joka oli erittäin hauska katsella
ja josta olisi sopinut päättää, että olin tunkenut inhimillisen
viisauden syvimpään pohjaan: "rakas, nuori ystäväni, te olette arvannut
oikein. Se _on_ sanakirjan työhön!"

Kuinka se saattikaan olla mitään muuta! Hänen plakkarinsa olivat yhtä
täynnä sanakirjaa, kuin hänen päänsäkin. Se pisti ulos hänestä joka
taholta. Hän kertoi minulle, että hän, koulu-elämästään luovuttuaan,
kummallisessa määrässä oli edistynyt siinä; sekä ettei mikään sopinut
hänelle paremmin, kuin esitetty aamu- ja iltatyön aika, sentähden, että
hänen oli tapa päivällä kävellä miete-lakki päässä. Hänen paperinsa
olivat vähän sekaannuksissa, koska Mr. Jack Maldon nykyisin oli
tarjounut toimittamaan hänelle amanuensin virkaa eikä ollut tottunut
tähän työhön; mutta pian me oikealle kannalle asettaisimme, mitä oli
väärin, ja menestyisimme mainiosti. Jälestäpäin, kun olimme ryhtyneet
työhömme, huomasin Mr. Jack Maldon'in kokeet itselleni vaikeammiksi,
kuin olin odottanut, sillä hän ei ollut tyytynyt siihen, että hän laski
summalta virheitä, vaan oli lisäksi piirtänyt niin monta sotamiestä ja
naispäätä tohtorin käsikirjoitukseen, että usein eksyin täydellisiin
epätiedon labyrinteihin.

Tohtori oli varsin onnellinen, kun hän ajatteli, että yhdessä
rupeisimme työskentelemään tässä ihmeellisessä teoksessa, ja me
päätimme ruveta seuraavana aamuna kello seitsemän. Meidän oli määrä
tehdä työtä kaksi tuntia joka aamu, ja kaksi, kolme tuntia joka ilta,
paitsi lauantaisin, jolloin minä saisin levätä. Sunnuntaisin saisin
tietysti myöskin olla jouten, ja minä katsoin näitä ehtoja sangen
helpoiksi.

Kun näin olimme keskinäiseksi mielihyväksi järjestäneet toimemme, vei
tohtori minut sisään, esitelläksensä minua Mrs. Strong'ille, jonka
tapasimme tohtorin uudesta lukuhuoneesta hänen kirjojansa tomuttamasta
-- jota vapautta noitten pyhien suosikkiensa suhteen hän ei koskaan
sallinut kenellekään muulle.

He olivat minun tähteni viivyttäneet aamiaistansa, ja me istuimme
pöytään yhdessä. Me emme olleet kauan istuneet, ennenkuin Mrs.
Strong'in kasvoista näin, että joku lähestyi taloa, vaikk'en kuullut
mitään ääntä. Joku ratsastava gentlemani tuli portille, talutti,
ohjakset käsivarrellaan, hevosensa vähäiseen pihaan, niinkuin hän olisi
ollut kokonaan kotona, sitoi sen renkaasen tyhjän vaunu-vajan seinään
ja astui aamiais-huoneesen, ratsu-vitsa kädessä. Se oli Mr. Jack
Maldon; eikä Mr. Jack Maldon ollut ensinkään parantunut Indiassa,
siltä minusta näytti. Mutta minä arvostelin silloin niin ankaran
siveellisesti nuoria miehiä, jotka eivät kaataneet puita vastusten
metsässä, että tulee soveliaalla varovaisuudella vastaan-ottaa minun
muistutukseni.

"Mr. Jack!" lausui tohtori, "Copperfield!"

Mr. Jack Maldon pudisti kättäni, mutta mielestäni jotenkin penseästi ja
jollakin välinpitämättömällä suojelian katsannolla, josta salaisesti
suutuin. Mutta hänen välinpitämättömyytensä oli kummallinen näky,
paitsi kun hän puhutteli serkkuansa Annie'ta.

"Oletteko syöneet aamiaista tänäpänä, Mr. Jack?" kysyi tohtori.

"Minä syön tuskin milloinkaan aamiaista, Sir", vastasi hän, heittäen
päätänsä taaksepäin nojatuolissaan. "Minä huomaan, että se haittaa
minua".

"Onko mitään uutisia tänään?" kysyi tohtori.

"Ei mitään, Sir", vastasi Mr. Maldon. "Puhutaan ihmisistä, jotka ovat
nälissään ja suutuksissaan Pohjois-Englannissa, mutta aina niitä on
nälkäisiä ja suuttuneita jossakin".

Tohtori näytti totiselta ja sanoi, niinkuin hän olisi tahtonut vaihtaa
puhe-ainetta, "ei ole siis mitään uutisia; joka on sama, sanotaan, kuin
hyvät uutiset".

"Sanomalehdissä on pitkä juttu, Sir, jostakin murhasta", jatkoi Mr.
Maldon. "Mutta aina joku murhataan, enkä minä lukenut sitä".

Siihen aikaan ei, luullakseni, katsottu penseyden osoitusta kaikkien
ihmiskunnan tekojen ja intohimojen suhteen niin erinomaiseksi
ominaisuudeksi, kuin olen huomannut sitä jälestäpäin katsottavan. Minä
olen havainnut tuommoisen penseyden hyvin muodinmukaiseksi. Minä olen
nähnyt sitä tuotavan esiin semmoisella menestyksellä, että olen
kohdannut muutamia hienoja ladyjä ja gentlemaneja, joitten olisi
sopinut yhtä hyvin syntyä kaalimadoiksi. Se ehkä vaikutti enemmän
minuun silloin, koska se oli jotakin uutta minulle, mutta ei se
suinkaan puolestansa koroittanut ajatustani Mr. Jack Maldon'ista eikä
lujittanut luottamustani häneen.

"Minä tulin kysymään, tekeekö Annie'n mieli mennä operaan tänä iltana",
lausui Mr. Maldon, kääntyen Mrs. Strong'in puoleen. "Se on viimeinen
hyvä ilta tällä näytäntökaudella; ja siellä on eräs laulajatar, jota
hänen todella pitäisi kuulla. Hän on aivan erinomainen. Paitsi sitä
on hän niin viehättävän ruma", ja Mr. Maldon vaipui entiseen
välinpitämättömyyteensä.

Tohtori, jota aina kaikki huvitti, mikä, hänen luullaksensa, huvitti
hänen nuorta vaimoansa, kääntyi nyt tämän puoleen ja sanoi:

"Sinun tarvitsee mennä, Annie. Sinun tarvitsee mennä".

"Minä en juuri huolisi", sanoi tämä tohtorille. "Minä jään mieluisammin
kotiin. Minä jäisin paljon mieluisammin kotiin".

Serkkuunsa katsahtamatta puhutteli Mrs. Strong sitten minua ja kysyi
minulta Agnes'ista, saisiko hän nähdä tätä ja oliko luultavaa, että
Agnes tulisi tänään. Mrs. Strong oli niin hämmentynyt, että minua
kummastutti, kuinka tohtorikaan, joka levitti voita paahdetulle
leivällensä, saatti olla niin ilmeistä asiaa näkemättä.

Mutta tohtori ei nähnyt mitään. Hän sanoi hyvänsävyisesti vaimollensa,
että hän oli nuori, että hänen täytyi huvitella ja hauskutella eikä
saanut sallia, että hänen ikävä, vanha toverinsa ikävystytti hänen
elämänsä. Paitsi sitä, lausui hän, tahtoi hän kuulla vaimonsa laulavan
kaikkia tuon uuden laulajattaren lauluja; ja kuinka tämä siihen
pystyi, jollei hän mennyt? Niin tohtori yhä pyysi sopia asiasta
hänen puolestaan, ja Mr. Jack Maldon'in oli määrä tulla takaisin
päivällisiksi. Kun tämä oli päättynyt, lähti hän, arvaan minä,
patentti-paikkaansa; oli kuinka tahansa, hän lähti pois ratsullansa,
kovin joutilaalta näyttäen.

Seuraavana aamuna olin utelias tietämään, oliko Mrs. Strong käynyt
operassa. Hän ei ollut käynyt, vaan oli lähettänyt sanan London'iin ja
päästänyt serkkunsa hänen lupauksestaan. Hän oli illalla mennyt ulos
tapaamaan Agnes'ia ja oli saanut tohtorin seuraamaan itseänsä; ja he
olivat palanneet kotiin ketojen poikki, jutteli tohtori minulle, koska
ilta oli ollut kaunis. Minä tuumailin silloin, olisiko Mrs. Strong
mennyt operaan, jollei Agnes olisi ollut kaupungissa, ja vaikuttiko
Agnes hyvää hänenkin suhteensa!

Mrs. Strong ei näyttänyt erittäin onnelliselta, ajattelin minä; mutta
hänen kasvonsa olivat hyvät taikka kovin viekkaat. Minä katselin niitä
usein, sillä hän istui akkunan vieressä koko ajan, kuin teimme työtä,
ja laitti aamiaistamme, jota söimme palasittain, koska olimme
toimessamme kiinni. Kun kello yhdeksältä lähdin, oli hän polvillansa
lattialla tohtorin edessä, vetäen kenkiä ja säärystimiä tämän jalkaan.
Muutamat viheriät lehvät, jotka riippuivat matalan huoneen avonaisen
akkunan edessä, loivat jonkunlaista lientynyttä varjoa hänen
kasvoillensa; ja Doctors' Commons'iin mennessäni ajattelin koko matkan
sitä iltaa, jona olin nähnyt niitten katselevan tohtoria, tämän
lukiessa.

Minä olin nyt kovin ahkera: ylhäällä kello viisi aamuisin ja kotona
kello yhdeksän taikka kymmenen illalla. Mutta minä olin sanomattoman
tyytyväinen, kun minulla oli niin paljon työtä, enkä koskaan kävellyt
verkalleen mistään syystä, vaan tunsin innokkaasti, että mitä enemmän
väsytin itseäni, sitä enemmän ansaitsin Doraa. Minä en ollut vielä
Doralle ilmoittanut muuttunutta tilaani, koska hän muutamien päivien
perästä aikoi käydä Miss Mills'in luona, ja minä siksi lykkäsin kaikki,
mitä minulla oli hänelle puhuttavaa; minä kerroin vaan hänelle
kirjeissäni (kaikki meidän keskinäiset tiedon-antomme toimitti
salaisesti Miss Mills), että minulla oli paljon sanottavaa hänelle.
Tällä välin rupesin yhä vähemmin käyttämään karhun-ihraa, heitin
kokonaan hyvähajuisen saipuan ja lavendeli-veden sekä myin suurella
tappiolla pois kolme liiviä, koska ne olivat liian koreat nykyisellä,
vakavalla elämänradallani.

Minä en tyytynyt näihin ponnistuksiin, vaan hartaasti tahtoen tehdä
jotakin lisäksi, lähdin tapaamaan Traddles'ia, joka nyt asui
ylikerroksessa rintavarustimen takana jossakin rakennuksessa Castle
Street'illä, Holborn'issa. Minä otin mukaani Mr. Dick'in, joka jo oli
kahdesti ollut minun kanssani Highgate'ssa ja uudestaan aloittanut
tuttavuuttansa tohtorin kanssa.

Minä otin Mr. Dick'in mukaani, sillä kovasti pahaksensa pannen tätini
vastoinkäymisiä ja täyttä totta uskoen, ettei mikään kaleri-orja taikka
pahan-tekiä tehnyt työtä niinkuin minä, oli hän ruvennut kiusaamaan ja
vaivaamaan itseänsä alakuloiseksi ja nujoksi, kosk'ei hänellä ollut
mitään hyödyllistä tehtävää. Tässä tilassa hän vielä vähemmin, kuin
muutoin, kykeni päättämään memorialiansa; ja mitä kovemmin hän puuhasi
siinä, sitä useammin kuningas Kaarlo Ensimäisen onneton pää pujahti
siihen. Toden takaa pelätessäni, että hänen tautinsa pahentuisi,
jollemme jollakin viattomalla tavalla voisi viekoitella häntä uskomaan,
että hänestä oli hyötyä, taikka todella saisi häntä tekemään jotakin
hyötyä (joka olisi parempi), päätin koettaa, voisiko Traddles auttaa
meitä. Ennenkuin lähdimme, kirjoitin Traddles'ille ja kerroin
täydellisesti kaikki, mitä oli tapahtunut, ja Traddles kirjoitti
minulle takaisin oivallisen vastauksen, jossa hän ilmoitti
osan-ottoansa ja ystävyyttänsä.

Me tapasimme hänet ahkerassa työssä läkki-tolpponsa ja paperiensa
ääressä, jossa hän välisti virvoituksekseen katseli kukkaruukun alustaa
ja tuota pikkuista, pyöreätä pöytää, jotka seisoivat jossakin nurkassa
vähäisessä huoneessa. Hän vastaan-otti meidät sydämellisesti ja rupesi
kohta hyväksi ystäväksi Mr. Dick'in kanssa. Mr. Dick väitti varmaan
nähneensä häntä ennen, ja me sanoimme molemmat: "hyvin luultavaa".

Ensimäinen asia, josta aioin neuvotella Traddles'in kanssa, oli tämä:
-- minä olin kuullut, että moni eri toimissa mainio mies oli ensi
aluksi laatinut kertomuksia parlamentin keskusteluista. Koska Traddles
oli minulle maininnut sanomalehtiä yhdeksi toiveistansa, olin minä
sovittanut yhteen nämät molemmat asiat ja ilmoitin hänelle kirjeessäni,
että tahdoin tietää, kuinka minä pääsisin tämmöiseen virkaan. Traddles
esitteli nyt minulle, mitä hän oli kysymällä saanut tietää, nimittäin,
että, paitsi harvoissa tapauksissa, jo yksistään se mekanillinen taito,
jota vaadittiin, jos mieli tulla eteväksi siinä, se on, jos mieli
täydellisesti ja kokonaan oppia pikakirjoituksen keinon, oli yhtä
vaikea, kuin kuuden kielen oppiminen; ja että sitä voi saavuttaa, jos
oli kestäväinen, vaan muutamien vuosien kuluessa. Traddles tietysti
luuli, että tämä ratkaisi asian; mutta minä, jonka mielestä tässä vaan
oli muutamia pitkiä puita kaadettavana, päätin kohta kirves kädessä
avata itselleni tietä Doran luo tämän tiheikön lävitse.

"Minä olen kovasti kiitollinen sinulle, rakas Traddles'ini!" sanoin
minä. "Minä aloitan huomenna".

Traddles näytti kummastuneelta, niinkuin hänen hyvin sopi; mutta
hänellä ei ollut vielä mitään käsitystä innostuneesta tilastani.

"Minä ostan kirjan", lausuin minä, "joka sisältää hyvän opastuksen
tähän taitoon; minä tutkin sitä Commons'issa, jossa minulla ei ole
puoleksikaan kyllin työtä; harjoitukseksi kirjoitan ylös, mitä
oikeustossamme puhutaan -- Traddles, rakas toverini, minä opin sen!"

"No, voi", sanoi Traddles, silmät selällään, "minulla ei ollut mitään
aavistusta, että sinulla oli niin luja luonto, Copperfield!"

Minä en tiedä, kuinka hänellä olisi voinutkaan olla, sillä se oli
jotenkin uutta minullekin. Minä jätin tämän sikseen ja rupesin puhumaan
Mr. Dick'istä.

"Jos, näettekö, Mr. Traddles", lausui Mr. Dick miettiväisesti, "minä
voisin ryhtyä johonkin -- jos osaisin lyödä rumpua taikka puhaltaa!"

Mies raukka! Minä en epäile, että hän sydämessänsä olisi pitänyt
semmoista työtä kaikkein mieluisimpana. Traddles, joka ei olisi
tahtonut nauraa, vaikka mikä olisi ollut, vastasi tyvenesti:

"Mutta olettehan sangen hyvä kynämies, Sir. Sinä kerroit minulle siitä,
Copperfield?"

"Oivallinen!" sanoin minä. Ja hän olikin todella. Hän kirjoitti
erinomaisen sievästi.

"Ettekö luule", kysyi Traddles, "että voisitte kopioita asiakirjoja,
Sir, jos minä hankkisin niitä teille?"

Mr. Dick katseli minua epäileväisesti. "Kuinka teen, Trotvood?"

Minä pudistin päätäni. Mr. Dick pudisti myös päätänsä ja huokaili.
"Kertokaat hänelle memorialista", lausui Mr. Dick.

Minä selitin Traddles'ille, että oli vastus pitää kuningas Kaarlo
Ensimäistä poissa Mr. Dick'in käsikirjoituksista; jolla aikaa Mr. Dick
sangen kunnioittavaisesti ja vakavasti katseli Traddles'ia ja imi
peukaloansa.

"Mutta ne asiakirjat, joista minä puhun, ovat jo paperille piirretyt ja
päätetyt", lausui Traddles vähän mietittyänsä. "Mr. Dick'in ei tarvitse
lisätä mitään niihin. Eikö tämä muuttaisi asiaa, Copperfield? Eikö
kaikissa tapauksissa olisi hyvä koettaa?"

Tämä antoi meille uutta toivoa. Sillä aikaa kuin Mr. Dick huolestuneena
katseli meitä tuoliltansa, laskimme Traddles ja minä syrjässä päämme
yhteen ja sepitimme semmoisen tuuman, jonka johdosta saimme hänet
seuraavana päivänä suurella menestyksellä ryhtymään työhön.

Yhdelle pöydälle akkunani viereen Buckingham Streett'illä asetimme sen
työn, jonka Traddles hankki hänelle -- joka oli semmoinen, että hän
tekisi en muista kuinka monta kopiaa eräästä oikeudenkirjasta, joka
koski jotakin tietä -- ja toiselle pöydälle levitimme viimeisen suuren
memorialin keskentekoisen alkukirjoituksen. Me teroitimme Mr. Dick'iin,
että hän kopioitsisi tarkkaan sitä, joka oli hänen edessään,
originalista vähintäkään poikkeamatta; ja että, kun hän katsoi
tarpeelliseksi hiukankin viitata kuningas Kaarlo Ensimäiseen, hän
turvaisi memorialiin. Me kehoitimme häntä olemaan lujana tässä kohden
ja jätimme hänet tätini valvottavaksi. Tätini kertoi meille
jälestäpäin, että Mr. Dick ensiksi menetteli niinkuin mies, joka lyö
vaskirumpuja, ja ehtimiseen jakoi huomiotansa molempain asiakirjain
välille, mutta että hän, huomattuansa, että se hämmensi ja vaivasi
häntä sekä että hänen kopiansa oli suoraan hänen silmiensä edessä, pian
kävi siihen säännöllisellä asiamiehen tavalla käsiksi ja lykkäsi
memorialinsa soveliaammaksi ajaksi. Sanalla sanoen, vaikka me tarkasti
katsoimme, ettei hänellä olisi enemmän työtä, kuin oli hyvä hänelle,
ja vaikk'ei hän aloittanut viikon alusta, oli hän seuraavana
lauvantai-iltana ansainnut kymmenen shillingiä ja yhdeksän pennyä; enkä
minä eläissäni unhota, kuinka hän kävi kaikissa puodeissa naapuristossa
vaihtamassa tätä aarrettansa kuuden pennyn kappaleiksi, taikka kuinka
hän ilon ja ylpeyden kyynelet silmissä toi ne tädilleni tarjottimella,
johon hän oli järjestänyt ne sydämen muotoon. Oli niinkuin joku
hyvänsuopa henki tenhovoimallaan olisi vaikuttanut häneen siitä
hetkestä saakka, kuin häntä hyödyksi käytettiin; ja jos mailmassa
ketään onnellista sinä lauvantai-iltana löytyi, oli se se kiitollinen
olento, joka ajatteli tätiäni ihmeellisimmäksi naiseksi ja minua
ihmeellisimmäksi nuoreksi mieheksi koko maan päällä.

"Nyt ei enää kuolla nälkään, Trotwood", lausui Mr. Dick, pudistaen
kättäni jossakin nurkassa. "Minä pidän huolta hänestä, Sir!" ja hän
heilutti kymmentä sormeansa ilmassa, niinkuin ne olisivat olleet
kymmenen pankkia.

Minä tuskin tiedän, kumpi oli iloisempi, Traddles vai minä. "Se on,
totta puhuen", sanoi Traddles samalla kuin hän veti esiin yhden kirjeen
plakkaristansa ja ojensi sen minulle, "kokonaan karkoittanut Mr.
Micawber'in päästäni!"

Kirje (Mr. Micawber ei laiminlyönyt mitään tilaisuutta kirjeitten
kirjoittamiseen) oli adresseerattu minulle "Inner Temple'n jäsenen
T. Traddles'in, Esquire'n, hyvyyden kautta". Se kuului näin:

"_Rakas Copperfieldini_!"

"Luultavasti se tieto, että jotakin on ilmaantunut, ei äkki-arvaamatta
kohtaa teitä. Minä olen ehkä maininnut teille jossakin edellisessä
tilaisuudessa, että olen odottanut jotakin semmoista tapausta".

"Minä olen asettumallani erääsen siunatun saaremme maaseutu-kaupunkiin
(jonka vallasväessä sopii sanoa maanviljeliäin ja pappien onnellisesti
sulanneen toisiinsa) suoraan yhteyteen erään oppineen ammatin kanssa.
Mrs. Micawber ja lapsemme seuraavat minua. Jonakin tulevana aikana
löydetään varmaan meidän kaikkien tuhkamme sen kunnianarvoisen
rakennuksen hautausmaassa, josta se paikka, jota tarkoitan, on
saavuttanut mainetta, sanonko Kiinasta Peruun saakka?"

"Kun jätämme hyvästi tämän uuden-aikaisen Babelin, jossa olemme nähneet
niin monta muutosta, minä toivon aivan kunniallista, emme, Mrs.
Micawber ja minä, voi salata itseltämme, että eroamme kenties vuosiksi
ja kenties ijäksi eräästä henkilöstä, joka on lujilla siteillä liitetty
kodillisen elämämme alttariin. Jos te semmoisen lähdön aattona tahdotte
seurata yhteistä ystäväämme, Mr. Thomas Traddles'ia, nykyiseen
asuntoomme ja siellä vaihtaa toivotuksia, jotka ovat luonnollisia
semmoisessa tilaisuudessa, osoitatte paljon

                                 hyvyyttä
                                   yhdelle,
                                     joka
                                       aina
                                         on
                                           teidän
                                             _Wilkins Micawber_".

Minua ilahutti kuulla, että Mr. Micawber oli päässyt tomustaan ja
tuhastaan, ja että jotakin todella viimein oli ilmaantunut. Kun sain
Traddles'ilta kuulla, että kutsumus tarkoitti paraikaa kuluvaa iltaa,
sanoin olevani valmis noudattamaan sitä; ja me lähdimme pois yhdessä
siihen taloon, jossa Mr. Micawber asui Mr. Mortimer'ina ja joka oli
likellä Gray's Inn Road'in päätä.

Tässä asunnossa oli niin vähän tilaa, että tapasimme kaksoiset, jotka
nyt olivat noin kahdeksan taikka yhdeksän vuoden vanhat, makaavina
kokoon lykättävässä sängyssä perheen arkihuoneessa, jossa Mr. Micawber
oli pesukannuun laittanut, niinkuin hän sanoi, "panoksen" sitä
miellyttävää juomaa, josta hän oli mainio. Minulla oli ilo tässä
tilaisuudessa uudistaa tuttavuuteni Master Micawber'in kanssa, joka oli
hyvätoiveinen poika kahden- tai kolmentoista vuoden ijällä ja hyvin
taipusa siihen jäsenten levottomuuteen, joka on jotenkin tavallinen
ilmauma hänen ikäisissä nuorukaisissa. Minä tulin myöskin kerran vielä
tuttavaksi hänen sisarensa, Miss Micawber'in kanssa, jossa, niinkuin Mr.
Micawber sanoi meille, "hänen äitinsä uudisti nuoruutensa, niinkuin
Phoenix".

"Rakas Copperfieldini", lausui Mr. Micawber, "te ja Mr. Traddles
tapaatte meidät lähdön liepeillä ja antanette anteeksi ne vähäiset
hankaluuden kohdat, jotka kuuluvat semmoiseen tilaan".

Soveliaalla tavalla vastattuani katselin ympärilleni ja huomasin, että
perheen kalut jo olivat kokoon säälityt sekä ettei tavaraa ollut
erittäin kauhistavassa määrässä. Minä onnittelin Mrs. Micawber'ia
lähestyvän muutoksen suhteen.

"Rakas Copperfieldini", sanoi Mrs. Micawber, "teidän ystävällisestä
osan-otostanne kaikkiin meidän asioihimme olen hyvin varma. Heimoni
katsokoon tätä maanpakolaisuudeksi, jos heitä haluttaa; mutta minä olen
vaimo ja äiti enkä minä koskaan jätä Mr. Micawber'ia".

Traddles, johon Mrs. Micawber'in silmä vetosi, myönsi hellätunteisesti.

"Tämä", lausui Mrs. Micawber, "tämä on ainakin minun käsitykseni, rakas
Mr. Copperfieldini ja Mr. Traddles, siitä velvollisuudesta, johon
sitouduin, kun toistin nuot peräyttämättömät sanat: 'minä, Emma, otan
sinut, Wilkins'in'. Minä luin eilen illalla yökynttilän ääressä
vihkisanat ja se päätös, johon siitä tulin, oli se, etten koskaan voisi
jättää Mr. Micawber'ia. Ja", jatkoi Mrs. Micawber, "vaikka on
mahdollista, että käsitykseni vihkisanoista on väärä, en minä ikänä
sitä tee!"

"Rakas ystäväni", arveli Mr. Micawber vähän maltittomasti, "minä en
tiedä, että kukaan luulee sinun tekevän mitään semmoista".

"Minä näen, rakas Mr. Copperfield", jatkoi Mrs. Micawber, "että nyt
lähden koettamaan onneani vieraitten joukossa, ja näen myöskin,
etteivät ne erinäiset heimoni jäsenet, joille Mr. Micawber on mitä
gentlemanin-kaltaisimmilla lauseilla kirjoittanut ja ilmoittanut tämän,
ole pitänyt vähintäkään väliä Mr. Micawber'in sanomalla. Minä ehkä olen
taika-uskoinen", lausui Mrs. Micawber, "mutta minusta näyttää, kuin Mr.
Micawber'in ei olisi suotu koskaan saada minkäänlaista vastausta
useimpiin niihin kirjeisin, joita hän kirjoittaa. Heimoni vaiti-olosta
saan ehkä ennustaa, että he moittivat sitä päätöstä, jonka olen tehnyt;
mutta minä en sallisi, Mr. Copperfield, kenenkään, ei edes isäni ja
äitini, jos he vielä eläisivät, työntää itseäni velvollisuuden tieltä".

Minä lausuin ajattelevani, että tämä kävi oikeaa suuntaa.

"Monesta edusta luopuu", sanoi Mrs. Micawber, "kun menee sulkeumaan
vähäiseen tuomiokirkko-kaupunkiin; mutta totta puhuen, Mr. Copperfield,
jos minä eduista luovun, luopuu Mr. Micawber'in lahjainen mies paljon
suuremmista".

"Vai niin! Te lähdette siis johonkin tuomiokirkkokaupunkiin?" arvelin
minä.

Mr. Micawber, joka oli jaellut meille kaikille pesu-kannusta, vastasi;

"Canterbury'yn. Minä olen todella, rakas Copperfieldini, suostunut
semmoiseen sopimukseen, jonka johdosta olen velvoitettu ja kontrahdilla
sidottu auttamaan ja palvelemaan ystäväämme Heep'iä hänen uskottuna
konttoristinaan".

Minä tuijotin Mr. Micawber'iin, jota hämmästykseni suuresti miellytti.

"Minun tulee kertoa teille", sanoi Mr. Micawber varsinaisella
virkamiehen katsannolla, "että Mrs. Micawber'in asioitsian kokemus ja
viisaat tuumat suureksi osaksi ovat aikaan saaneet tämän seikan. Sen
haastokintaan, johon Mrs. Micawber eräässä edellisessä tilaisuudessa
viittasi ja joka heitettiin ulos sanomalehti-ilmoituksen muodossa, otti
ystävämme Heep ylös, ja me tunsimme toisemme jälleen. Ystävästäni
Heep'istä", lausui Mr. Micawber, "joka on erinomaisen terävä mies,
tahdon puhua kaikenlaisella kunnioituksella. Ystäväni Heep ei ole
määrännyt oikeata palkkaani erittäin korkean laskun mukaan, mutta hän
on pääasiallisesti luvannut auttaa minua rahallisten vastusteni
kuormasta sitä myöden kuin palveluksellani on arvoa; ja juuri tämän
palveluksen arvoon perustan minä toivoni! Mitä sukevuutta ja tietoa
minulla sattuu olemaan", sanoi Mr. Micawber vanhalla gentilillä
katsannollansa kehuvaisesti alentaen itseänsä, "pannaan ystävälleni
Heep'ille alttiiksi. Minä tunnen jo vähän lakia -- vastaajana
sivili-asioissa -- ja minä aion heti ryhtyä yhden mitä etevimmän ja
mainioimman englantilaisen lakimiehemme kommentareihin. Minä katson
tarpeettomaksi lisätä, että tarkoitan tuomaria Mr. Blackstonea".

Näitä selityksiä niinkuin useimpia niistä selityksistä, joita tuotiin
esiin tänä iltana, keskeytti Mrs. Micawber, kun hän huomasi, että
Master Micawber milloin istui saappaillansa, milloin tuki päätänsä
molemmilla käsivarsillansa, niinkuin hän olisi pelännyt, että se oli
irti, milloin vahingossa potkaisi Traddles'ia pöydän alla, milloin
viskeli jalkojansa toinen toisensa päälle, milloin siirsi niitä
luonnottoman kauas luotansa, milloin kallisteli itseänsä, että hiukset
menivät viini-laseihin, milloin osoitti jäsentensä levottomuutta
jollakin muulla lailla, joka ei soveltunut yhteen seuran yleisen edun
kanssa; samoin ikään Master Micawber, joka suuttumuksella vastaan-otti
nämät muistutukset. Minä istuin koko ajan kummastellen Mr. Micawber'in
ilmoitusta ja ihmetellen, mitä se tiesi; siksi kuin Mrs. Micawber taas
jatkoi keskustelua ja kiinnitti huomiotani.

"Mitä minä erittäin käsken Mr. Micawber'in varoa, on se", lausui Mrs.
Micawber, "ettei hän, rakas Mr. Copperfieldini, tähän alhaiseen
lain-opin haaraan ruvetessaan saata itseänsä kykenemättömäksi
lopullisesti nousemaan puun latvaan. Minä olen vakuutettu, että, jos
Mr. Micawber kääntyy tämmöiseen ammattiin, joka niin soveltuu hänen
uhkeihin taidonlahjoihinsa ja sujuvaan kieleensä, hän _varmaan_
tulee eteväksi. Pannaan nyt, Mr. Traddles", sanoi Mrs. Micawber,
syvämietteiseltä näyttäen, "esimerkiksi tuomari taikka vaikka
kanslerikin. Asettuuko joku ulkopuolelle näitä ylhäisiä paikkoja,
jos rupeaa semmoiseen virkaan, johon Mr. Micawber on suostunut?"

"Rakas ystäväni", muistutti Mr. Micawber -- mutta samalla myöskin
kysyväisesti katsellen Traddles'ia; "meillä on kylläksi aikaa vast'edes
ajatella näitä kysymyksiä".

"Ei, Micawber!" vastasi hän. "Sinun erehdyksesi elämässä on se, ettet
katso kyllin kauas eteenpäin. Sinä olet velvollinen perheesi tähden,
jollet itsesi tähden, luomaan silmäsi kaukaisimpaan kohtaan
ilman-rannalla, johon luonnonlahjasi ehkä johdattavat sinua".

Mr. Micawber yski ja joi punssiansa erinomaisen tyytyväisellä muodolla
-- yhä katsellen Traddles'ia, niinkuin hän tahtoisi kuulla hänen
ajatustansa.

"No, asian laita, Mrs. Micawber", sanoi Traddles, lempeästi ilmoittaen
totuutta hänelle, "minä tarkoitan oikeata, prosallista tosi-asiaa,
tiedättekö --".

"Juuri niin", lausui Mrs. Micawber, "rakas Mr. Traddles'ini, minä
tahdon olla niin prosallinen ja kirjaimenmukainen, kuin mahdollista
näin tärkeässä seikassa".

"-- on yksinkertaisesti se", sanoi Traddles, "että tällä lain-opin
haaralla, vaikkapa Mr. Micawber olisi oikea asianajaja", --

"Aivan niin", vastasi Mrs. Micawber ("Wilkins, sinä karsastelet etkä
saa silmiäsi kohdalleen jälleen".)

"-- ei ole mitään", jatkoi Traddles, "tekemistä tämän kanssa.
Ainoastaan advokati kelpaa valittavaksi semmoisiin virkoihin; eikä Mr.
Micawber'ista voi tulla advokatia, jollei hän ole viisi vuotta ollut
oppilaana jossakin lakitieteellisessä kollegiumissa".

"Ymmärränkö teitä?" kysyi Mrs. Micawber ystävällisimmällä asiamiehen
katsannollansa. "Saanko päättää, rakas Mr. Traddles'ini, että Mr.
Micawber tämän ajan kuluttua kelpaisi tuomarin tai kanslerin virkaan
valittavaksi?"

"Hän _kelpaisi valittavaksi_", vastasi Traddles, pannen suurta painoa
näihin sanoihin.

"Kiitoksia", lausui Mrs. Micawber. "Tässä on aivan kylläksi. Jos asia
on semmoinen eikä Mr. Micawber kadota mitään etu-oikeuksia, vaikka hän
rupeaa tähän ammattiin, ovat huoleni menneet. Minä puhun", sanoi Mrs.
Micawber, "tietysti niinkuin nainen; mutta minulla on aina ollut se
ajatus, että Mr. Micawber'illa on, miksi kuulin isäni sitä sanovan, kun
asuin kotona, lakimiehen äly; ja minä toivon, että Mr. Micawber nyt
astuu semmoiselle kentälle, jossa tämä äly saa kehittyä ja pääsee
valtavaan asemaan".

Minä olen ihan varma, että Mr. Micawber lakimiehen älynsä silmällä jo
näki itsensä istuvan villasäkillä. [Villasäkiksi nimitetään suurta,
neliskulmaista, punaisella veralla päällistettyä tyynyä, jolla
lordkansleri istuu Englannin parlamentin ylihuoneessa.] Hän siveli
tyytyväisesti kaljua päätänsä kädellään ja sanoi kerskaavalla
nöyryydellä:

"Rakas ystäväni, meidän ei tule pyrkiä sallimuksen ennalle. Jos olen
määrätty kantamaan perukia, olen ainakin ulkonaisesti valmis",
paljaspäisyyttänsä tarkoittaen, "tähän kunniaan. Minä en", lausui Mr.
Micawber, "sure hiuksiani, ja ehkä ne vietiin minulta jossakin
erityisessä tarkoituksessa. Sitä on vaikea sanoa. Minun on aikomus,
rakas Copperfieldini, kasvattaa poikani kirkon palvelukseen; minä en
kiellä, että minua hänen tähtensä ilahuttaisi, jos pääsisin eteväksi".

"Kirkon palvelukseen?" sanoin minä, vielä vähän väliä muistellen Uriah
Heep'iä.

"Niin", lausui Mr. Micawber. "Hänellä on mainio tenori-ääni,
ja hän saa alkaa kuorilaulajana. Canterbury'ssä olomme ja
paikkakunnallinen tuttavuutemme tuottavat epäilemättä hänelle
tilaisuutta hyödyksi käyttää jokaista avointa paikkaa, joka ehkä
ilmestyy tuomiokirkollisessa virkamiehistössä".

Kun taas katselin Master Micawber'ia, huomasin, että hänen kasvonsa
jollakin lailla näyttivät siltä, kuin hänen äänensä olisi ollut hänen
kulmakarvojensa takana; jossa se heti havaittiinkin olevan, kun hän
lauloi meille (hänen oli toinen ehdolla, laulaminen tai maatapano)
"Nokkivan tikan". Useita kertoja kiitettyämme sitä tapaa, jolla hän
tehtävänsä toimitti, ryhdyimme yleiseen keskusteluun; ja koska hurjat
tuumani siinä määrässä pyörivät päässäni, etten voinut salata
muuttunutta tilaani, annoin siitä tiedon Mr. ja Mrs. Micawber'ille.
Minun on mahdoton kuvata, kuinka se ajatus, että tätini oli joutunut
pahaan pulaan, erinomaisesti huvitti heitä molempia, ja kuinka
hauskaksi ja ystävälliseksi se teki heidät.

Kun lähestyimme sitä aikaa, jolloin punssi viimeisen kerran kiertelisi,
käännyin Traddles'in puoleen ja muistutin hänelle, ettemme saisi
erota ystävillemme terveyttä, onnea ja menestystä heidän uudella
elämänradallaan toivottamatta. Minä käskin Mr. Micawber'in täyttää
lasimme ja esittelin maljan asianmukaisella tavalla: pudistaen hänen
kättänsä pöydän poikki ja suudellen Mrs. Micawber'ia tämän tärkeän
kohtauksen muistoksi. Traddles teki niinkuin minä ensimäisen tempun
suhteen, mutta hän ei katsonut itseänsä kyllin vanhaksi ystäväksi
uskaltamaan ruveta toiseen.

"Rakas Copperfieldini", lausui Mr. Micawber nousten, peukalot
liivinplakkareissaan, "nuoruuteni kumppani -- jos minun sallitaan
käyttää tätä lausetta -- ja kunnioitettu ystäväni Traddles -- jos minun
sallitaan nimittää häntä siksi -- suvainnevat minun Mrs. Micawber'in,
omasta ja lastemme puolesta hartaimmilla ja vakavimmilla sanoilla
kiittää heitä heidän hyvistä toivotuksistaan. Sopii odottaa, että minä
semmoiselle matkalle hankkiessani, joka saattaa meidät aivan uuteen
elämään", Mr. Micawber puhui, niinkuin olisivat aikoneet lähteä
viiden sadan tuhannen penikulman päähän, "omistaisin muutamia
jäähyväis-lauseita kahdelle semmoiselle ystävälle, kuin nyt näen
edessäni. Mutta kaikki, mitä minulla on sanomista tässä suhteen, olen
sanonut. Mihin yhteiskunnalliseen asemaan hyvänsä minä pääsnen sen
oppineen ammatin kautta, jonka halvaksi jäseneksi olen joutumallani,
koetan olla sitä häväisemättä, ja Mrs. Micawber on puoleltansa varmaan
sitä kaunistava. Semmoisten rahallisten sitoumusten satunnaisen taakan
alla, joihin menin siinä toivossa, että ne kohta suoritettaisiin,
vaikka ne moninaisten asianhaarain vuoksi ovat jääneet suorittamatta,
olen ollut pakoitettu rupeamaan tämmöiseen valepukuun, jota luontoni
inhoo -- minä tarkoitan silmälaseja -- ja ottamaan semmoista
liikanimeä, johon en voi tuoda esiin mitään laillista vaatimusta.
Kaikki, mitä minun tulee sanoa tämän johdosta, on, että pilvi on
siirtynyt pois kolkolta näkymöltä ja että päivän jumala kerran vielä on
kohonnut korkealle vuorten huippujen ylitse. Ensi maanantaina, kun
neljän-vaunut saapuvat Canterbury'yn, on jalkani kotiseutuni nummella
-- on nimeni Micawber!"

Mr. Micawber istui takaisin paikallensa näitten muistutusten lopulla ja
joi vakaasti kaksi lasillista punssia perätysten, jonka tehtyänsä hän
juhlallisesti sanoi:

"Yksi seikka lisäksi tulee minun suorittaa, ennenkuin tämä ero on
täydellinen, ja se on eräs oikeuden osoitus. Ystäväni Mr. Thomas
Traddles on kahdessa eri tilaisuudessa 'pistänyt nimensä', jos saan
käyttää tätä jokapäiväistä lausetta, vekseleihin minun hyväkseni.
Ensimäisessä tilaisuudessa jätettiin Mr. Thomas Traddles -- sallikaat
minun lyhyeltä sanoa -- pulaan. Toinen vekseli ei ole vielä langennut.
Ensimäinen vekseli tekee", tässä Mr. Micawber huolellisesti katsoi
papereihinsa, "luullakseni, kolmekolmatta puntaa, neljä shillingiä
ja yhdeksän ja puoli pennyä; toinen, minun kirjojeni mukaan,
kahdeksantoista puntaa, kuusi shillingiä ja kaksi pennyä. Nämät summat
tekevät yhteen laskettuina, jos lukuni ovat oikeat, yksiviidettä
puntaa, kymmenen shillingiä ja yksitoista ja puoli pennyä. Ystäväni
Copperfield on ehkä hyvä ja tarkastaa tätä laskua!"

Minä tein niin ja huomasin sen oikeaksi.

"Jos jättäisin tämän metropolin", lausui Mr. Micawber, "ja ystäväni Mr.
Thomas Traddles'in, tämän sitoumuksen rahallista osaa suorittamatta,
rasittaisi se mieltäni sanomattomasti. Minä olen sentähden laatinut
ystävälleni Mr. Thomas Traddles'ille ja pidän nyt kädessäni semmoisen
dokumentin, joka toimittaa tämän asian. Minä pyydän saadakseni ojentaa
ystävälleni Thomas Traddles'ille yhdenviidettä punnan, kymmenen
shillingin ja yhdentoista ja puolen pennyn velkasetelin; ja minä tunnen
itseni onnelliseksi, kun saan takaisin siveellisen arvoni ja tiedän,
että voin kerran vielä käydä pää pystyssä kanssa-ihmisteni vieressä!"

Tämän johdannon jälkeen (joka suuresti liikutti häntä) antoi Mr.
Micawber velkasetelinsä Traddles'ille käteen ja sanoi, että hän
toivotti hänelle hyvää kaikissa elämän oloissa. Minä en ole ainoastaan
varma siitä, että tämä Mr. Micawber'in mielestä oli aivan sama, kuin
makso, vaan myöskin siitä, että Traddles itse tuskin tiesi eroitusta,
ennenkuin hänellä oli ollut aikaa ajatella sitä.

Mr. Micawber käveli tämän kunnon työn johdosta pää niin pystyssä
kanssa-ihmistensä vieressä, että hänen rintansa taas näytti puolta
leveämmältä, kun hän, kynttilä kädessä, saatti meitä portaita alas. Me
erosimme suurella sydämellisyydellä kummaltakin puolelta; ja kun minä
olin seurannut Traddles'ia hänen portillensa ja yksinään astuin kotiin,
ajattelin muitten kummallisten ja vastakkaisten asiain joukossa, että,
vaikka Mr. Micawber oli löyhä, minä arvattavasti sain kiittää jotakin
hellämielistä muistoa, jota hän oli säilyttänyt minusta niiltä ajoilta,
jolloin poikana olin hänen hyyryläisensä, siitä, ettei hän koskaan
pyytänyt minulta rahaa. Minulla ei tosiaankaan olisi ollut siveellistä
voimaa kieltää sitä; enkä minä epäile, että hän (olkoon se kirjoitettu
hänen kunniaksensa) tiesi tämän yhtä hyvin, kuin minä.



KUUDES LUKU.

Vähän kylmää vettä.


Uutta elämääni oli kestänyt toista viikkoa, ja minä olin jäykempi kuin
koskaan noissa kauhean käytöllisissä päätöksissä, joita muutos
mielestäni vaati. Minä astuin yhä erinomaisen nopeasti ja luulin
yleensä, että edistyin. Minä määräsin säännöksi, että ponnistaisin
itseäni niin paljon, kuin mahdollista, kaikissa toimissa, joihin
ryhdyin. Minä tein itseni täydelliseksi uhriksi. Jopa puolimmiten
päätin ruveta elämään vaan kasviruoalla, himmeästi ajatellen, että
kantaisin Doralle uhrin, jos näin muuttuisin ruohonsyöjäksi eläimeksi.

Tähän saakka pikku Dora ei ollenkaan tietänyt hurjasta lujuudestani,
paitsi mitä kirjeissäni hämärästi heijasti. Mutta toinen lauantai tuli,
ja sinä lauantai-iltana oli hänen määrä olla Miss Mills'in luona; ja
kun Mr. Mills oli lähtenyt whisti-klubiinsa (joka telegrafeerattiin
minulle kadulle linnunhäkin avulla, joka asetettiin vierashuoneen
keski-akkunaan), tuli minun mennä sinne teetä juomaan.

Tähän aikaan olimme saaneet taloutemme täyteen järjestykseen Buckingham
Street'illä, jossa Mr. Dick ihan onnellisena jatkoi kopioimistaan.
Tätini oli saanut suuren voiton Mrs. Crupp'ista sillä, että hän maksoi
hänet pois, viskasi ensimäisen ruukun, jonka hän oli asettanut
portaisin, ulos akkunasta, ja itse suojellen saatti portaita ylös ja
alas erään varapalvelian, jonka hän pestasi ulkonaisesta mailmasta.
Nämät ankarat keinot synnyttivät semmoista kammoa Mrs. Crupp'in
povessa, että hän peräytyi omaan kyökkiinsä siinä vakuutuksessa, että
tätini oli hullu. Koska tätini piti yhtä vähän väliä Mrs. Crupp'in kuin
muitten ajatuksella ja pikemmin vahvisti kuin vähensi tuota vakuutusta,
muuttui Mrs. Crupp, joka äskettäin oli niin rohkea, muutaman päivän
perästä semmoiseksi pelkuriksi, että hän ennemmin, kuin kohtasi tätini
portaissa, koetti kätkeä kookasta ruumistansa ovien taa -- josta
kuitenkin leveä päärme hänen villaisesta alushameestaan pisti näkyviin
-- taikka pakeni pimeihin nurkkiin. Tämä miellytti tätiäni niin
sanomattomasti, että hän semmoisiin aikoihin, kuin sopi arvata, että
Mrs. Crupp oli tulossa, pelkäksi huviksensa, niinkuin minä luulen,
kulki portaita ylös ja alas, hattu mielettömän tavalla orsitettuna pään
laelle.

Tätini, joka oli tavattoman siisti ja keksiväinen, teki niin monta
pientä parannusta huoneellisissa laitoksissamme, että minusta tuntui
siltä, kuin olisin ollut rikkaampi eikä köyhempi. Muun muassa muutti
hän ruokakammion pukiaishuoneeksi minulle ja osti minulle sängyn ja
koristi sen, että se päivällä näytti niin paljon kirjakaapilta, kuin
sänky voi näyttää. Minusta hän lakkaamatta piti huolta; eikä oma äiti
raukkani olisi voinut rakastaa minua enemmän taikka hartaammin
koettanut tehdä minua onnelliseksi.

Peggotty oli katsonut itseänsä suuresti kunnioitetuksi, kun hän sai
ottaa osaa näihin töihin; ja vaikka hän yhä niinkuin ennenkin vähän
pelkäsi tätiäni, oli hän vastaanottanut niin monta kehoituksen ja
luottamuksen osoitusta, että he olivat mitä parhaat ystävät mailmassa.
Mutta se aika oli nyt tullut (minä puhun siitä lauantaista, jona minun
oli määrä juoda teetä Miss Mills'in luona), jolloin hänen täytyi palata
kotiin ja ruveta toimittamaan niitä velvollisuuksia, joihin hän oli
sitounut Ham'in suhteen. "Jumalan haltuun siis, Barkis", lausui tätini,
"ja pitäkäät huolta itsestänne! Minä en todella koskaan luullut, että
voisin sureksia teidän lähtöänne!"

Minä vein Peggotyn vaunukonttoriin ja näin hänen lähtevän pois. Hän
itki, kun erosimme, ja sulki veljensä minun ystävyyteeni, niinkuin Ham
oli tehnyt. Me emme olleet kuulleet Mr. Peggotysta siitä kuin hän lähti
pois tuona päivänpaisteisena iltana.

"Ja nyt oma, rakas Davyni", lausui Peggotty, "jos opissa ollessanne
tarvitsisitte rahaa taikka jos opista päästyänne, rakas poikani,
tarvitsisitte jotakin oman taloutenne asettamiseksi (ja jompikumpi
taikka molemmat, lemmittyni, tapahtuu varmaan), kuka on enemmän
oikeutettu pyytämään saadaksensa lainata sitä teille, kuin suloisen
tyttöni oma, vanha, typerä minä!"

Minä en ollut niin kauhean itsenäinen, että olisin vastannut mitään
muuta, kuin että, jos koskaan lainaisin rahaa keneltäkään, minä
lainaisin häneltä. Paitsi jos paikalla olisin vastaan-ottanut suuren
summan, luulen, että tämä tuotti enemmän lohdutusta Peggotylle, kuin
mikään muu asia, jonka olisin voinut tehdä.

"Ja, kultani!" kuiskasi Peggotty, "kertokaat tuolle sievälle pikku
enkelille, että minä olisin niin mielellään tahtonut nähdä hänet,
vaikka vaan pikimmältä. Ja sanokaat hänelle, että, ennenkuin hän menee
naimisiin poikani kanssa, minä tulen ja teen asuntonne niin ihanaksi
teille, jos sallitte minun!"

Minä vakuutin, ettei kukaan muu saisi koskea siihen; ja tämä teki
Peggotyn niin iloiseksi, että hän lähtiessään oli varsin hyvällä
tuulella.

Koko päivän vaivasin itseäni Commons'issa niin paljon, kuin
mahdollista, kaikenlaisilla tuumilla, ja menin määrättyyn aikaan
illalla Mr. Mills'in kadulle. Mr. Mills, joka oli koko kauhea nukkumaan
jälkeen päivällisen, ei ollut vielä lähtenyt ulos eikä ollut mitään
linnunhäkkiä keski-akkunassa. Hän odotutti minua niin kauan, että minä
hartaasti toivoin, että klubi sakoittaisi hänet myöhästymisestä.
Viimein hän tuli ulos, ja silloin minä näin oman Dorani ripustavan ylös
linnunhäkin, kurkistelevan balkongille, etsiäksensä minua, ja juoksevan
sisään taas, kun hän näki minun olevan siellä, samalla kuin Jip jäi
jälelle ja hävyttömästi haukkui julman isoa teurastajan koiraa, joka
oli kadulla ja olisi voinut nielaista sen, niinkuin pillerin.

Dora tuli minua vastaan vierashuoneen ovessa; ja Jip syöksi ulos ja
tupertui omaan murinaansa, epäilemättä luullen, että minä olin rosvo;
ja sen jälkeen menimme kaikki kolme sisään niin onnellisina ja
rakastavaisina, kuin mahdollista. Minä tuotin ennen pitkää surua
iloomme -- ei sen vuoksi, että aioin tehdä sitä, vaan sen vuoksi, että
asiani oli täyttänyt kaikki ajatukseni -- kun ilman vähintäkään
valmistusta kysyin Doralta, voiko hän rakastaa kerjäläistä?

Sievä, pikkuinen, hämmästynyt Dora! Muuta ei tämän sanan johdosta
tullut hänen mieleensä, kuin keltaiset kasvot ja yölakki taikka pari
kainalo-sauvoja taikka puujalka taikka koira, karaffin-tarjotin suussa,
taikka jotakin sellaista; ja hän tuijotti minuun mitä hupaisimmalla
kummastuksella.

"Kuinka saatat kysyä minulta niin hullunkurisia!" sanoi Dora vähän
närkästyneenä. "Rakastaa kerjäläistä!"

"Dora, oma kultani!" lausuin minä. "_Minä_ olen kerjäläinen!"

"Kuinka saatat olla niin typerä", vastasi Dora, vähän napaisten
kättäni, "että istut tässä ja lasket semmoisia juttuja? Minä panen
Jip'in puremaan sinua!"

Hänen lapsellinen käytöksensä oli minusta mitä suloisin käytös
mailmassa, mutta nyt oli tarpeellista puhua selvästi, ja minä toistin
juhlallisesti:

"Dora, oma henkeni, minä olen sinun häviöön joutunut David'isi!"

"Minä sanon, että panen Jip'in puremaan sinua!" lausui Dora,
kiharoitansa pudistaen, "jos yhä olet niin naurettava".

Mutta minä näytin niin totiselta, että Dora herkesi kiharoitansa
pudistamasta, pani vapisevan pikku kätensä olkapäälleni ja näytti
ensiksi pelästyneeltä ja tuskastuneelta, mutta alkoi sitten itkeä. Tämä
oli kauheata. Minä lankesin polvilleni sohvan eteen, hyväilin häntä ja
rukoilin, ettei hän musertaisi sydäntäni; mutta isoon aikaan pikku Dora
parka ei tehnyt muuta, kuin huusi: voi minua! voi minua! Oi, hän oli
niin pelästynyt! Missä Julia Mills oli! Oi! Minun tuli viedä hänet
Julia Mills'in luo ja olla hyvä ja mennä pois, siksi kuin itse olin
melkein mieleltä mennyt.

Viimein minä, tuskissani paljon rukoiltuani ja vakuutettuani, sain
Doran katsomaan itseeni kauhistuneella muodolla, jota vähitellen
lievitin, siksi kuin se kävi lempeäksi ja hänen hieno, sievä poskensa
taas nojausi minun poskeani vastaan. Silloin minä kiersin käsivarteni
hänen ympärillensä ja kerroin hänelle, kuinka hellästi, ylen hellästi
rakastin häntä; kuinka katsoin oikeaksi esitellä, että hän olisi vapaa
lupauksestaan, koska minä nyt olin köyhä; kuinka en kuitenkaan voinut
kestää hänen katoansa taikka tointua siitä; kuinka en pelännyt
köyhyyttä, jos ei hän pelännyt, sillä hän terästi käsivarttani ja
innostutti sydäntäni; kuinka jo työskentelin semmoisella rohkeudella,
jota ei kukaan, paitsi rakastaja, tuntenut; kuinka olin ruvennut
olemaan käytöllinen ja ajattelemaan tulevaisuutta; kuinka rehellisesti
ansaittu leivänkannikka maistui makeammalta, kuin peritty ateria;
ja paljon muuta senlaatuista, jota lausuin niin hehkuvalla
kaunopuheliaisuudella, että se kummastutti itseänikin, vaikka olin
ajatellut asiaa yöt päivät siitä saakka, kuin tätini oli kummastuttanut
minua.

"Onko sydämesi vielä minun, rakas Dora?" sanoin minä ihastuneena, sillä
siitä, että hän painui puoleeni, tiesin, että se oli.

"Voi, on!" huudahti Dora. "Voi, on; se on kokonaan sinun. Mutta älä ole
julma!"

_Minä_ julma! Doralle!

"Älä puhu köyhyydestä ja kovasta työstä!" sanoi Dora vielä enemmän
lähestyen minua. "Voi, älä, älä!"

"Kallis sydänkäpyni", lausuin minä, "rehellisesti ansaittu
leivänkannikka --".

"Niin kyllä; mutta minä en tahdo kuulla mitään enää leivänkannikoista!"
arveli Dora. "Ja Jip'in täytyy saada lammaskotlettinsa joka päivä kello
kaksitoista, muutoin se kuolee!"

Hänen lapsellinen, viehättävä käytöksensä lumosi minut. Minä
selitin lempeästi Doralle, että Jip saisi lammaskotlettinsa yhtä
säännöllisesti, kuin ennen. Minä kuvasin yksinkertaista kotiamme, jonka
oma työni oli tekevä itsenäiseksi -- ja piirsin hänen eteensä sen
vähäisen huoneuksen, jonka olin nähnyt Highgate'ssa ja jossa tätini oli
asuva kammiossansa ylikerroksessa.

"Olenko nytkin julma, Dora?" kysyin minä hellästi.

"Voi, ei, ei!" huudahti Dora. "Mutta minä toivon, että tätisi enimmiten
pysyy omassa huoneessansa! Ja minä toivon, ettei hän ole mikään toruva,
vanha tonttu!"

Jos minun olisi ollut mahdollinen rakastaa Doraa enemmän, kuin ennen,
olen varma, että nyt rakastin. Mutta minä havaitsin, että hän oli
hiukan taipumaton. Se jähdytti vasta syntynyttä intoani, kun näin, että
oli niin vaikea vuodattaa tätä intoa häneen. Minä koetin uudestaan. Kun
hän jälleen oli entisellään ja kiverteli sylissään makaavan Jip'in
korvia, kävin vakavaksi ja lausuin:

"Dorani! Saanko sanoa sinulle jotakin?"

"Voi, mutta älä ole käytöllinen!" vastasi Dora hyväillen. "Sillä se
peloittaa minua niin kovasti!"

"Suloinen sydämeni!" vastasin minä; "ei näissä ole mitään huolettavaa.
Minä soisin, että katsoisit asiaa aivan toiselta kannalta. Minä soisin,
että se terästäisi ja innostuttaisi sinua, Dora!"

"Voi, se on niin kauheata!" huudahti Dora.

"Ei, armaani. Kestäväisyys ja lujaluontoisuus tekevät, että kykenemme
kantamaan paljon pahempia asioita".

"Mutta minussa ei ole mitään lujuutta ensinkään", lausui Dora,
kiharoitansa pudistaen. "Onko minussa, Jip? Kas niin, suutele Jip'iä ja
ole kiltti!"

Minun oli mahdoton olla Jip'iä suutelematta, kun hän nosti sitä
ylöspäin minua kohden tätä tarkoitusta varten, sovittaen omaa heleätä,
ruusuista suutansa suutelon asentoon, samalla kuin hän johdatti minun
tointani, joka oli tehtävä niin, että täsmälleen kosketin kuonon
keskipalkkaa. Minä tein, niinkuin hän käski -- palkiten itseäni
jälestäpäin kuuliaisuudestani -- ja niin hän tenhosi minut pois
vakavammasta mieli-alastani, en tiedä kuinka pitkäksi ajaksi.

"Mutta, rakas Dora!" lausuin minä vihdoin, jälleen palaten siihen;
"minä aioin sanoa jotakin".

Itse prerogativi-oikeuston tuomarikin olisi rakastunut Doraan, jos hän
olisi nähnyt, kuinka tämä pani pikkuiset kätensä ristiin ja nosti niitä
ylöspäin, pyytäen ja rukoillen, etten taas rupeisi julmaksi.

"Sitä en suinkaan aio, lemmittyni!" vakuutin hänelle. "Mutta, Dora,
silmäteräni, jos joskus tahtoisit ajatella -- ei epätoivossa; kaukana
siitä -- mutta jos joskus tahtoisit ajatella -- ainoastaan
rohkaistaksesi itseäsi -- että olet kihlattu köyhälle miehelle --".

"Älä, älä!" huudahti Dora. "Se on niin kauheata!"

"Ei ollenkaan, Dora kultani!" sanoin minä iloisesti. "Jos joskus
ajattelisit tätä ja silloin tällöin loisit silmäsi isäsi talouteen ja
koettaisit vähän harjaantua -- esimerkiksi kirjanpitoon --".

Pikku Dora raukka vastaan-otti tämän ehdoituksen jollakin puoleksi
huokauksen- ja puoleksi huudontapaisella äänellä.

"-- hyödyttäisi se meitä jälestäpäin", jatkoin minä. "Ja jos tahtoisit
luvata minulle, että luet pikkuista -- pikkuista kokkikirjaa, jonka
aion lähettää sinulle, olisi se mainion hyvä meille molemmille. Sillä
elämämme tie, Dorani", sanoin minä aineestani kiihtyen, "on nyt kivinen
ja karkea, ja meistä itse riippuu sen tasoittaminen. Meidän täytyy
taistellen pyrkiä eteenpäin. Meidän täytyy olla urhoollisia. Esteitä
on, jotka kohtaavat meitä, mutta meidän täytyy kohdata ja kukistaa ne!"

Minä puhuin hyvin nopeasti, käsi kokoon puristettuna ja kasvot aivan
hehkuvina, mutta oli ihan tarpeetonta jatkaa. Minä olin puhunut
kylläksi. Kaikki oli taas hullusti. Oi, hän oli pelästynyt! Missä Julia
Mills oli! Oi, minun tuli viedä hänet Julia Mills'in luo ja olla hyvä
ja mennä pois! Niin että minä, lyhyeltä puhuen, nyt olin kokonaan
suunniltani ja riehuin sinne tänne vierashuoneessa.

Tällä kertaa luulin, että olin tappanut hänet. Minä parskutin vettä
hänen kasvoillensa. Minä lankesin polvilleni. Minä revin hiuksiani.
Minä julistin itseni luonnottomaksi hirviöksi ja säälittömäksi pedoksi.
Minä rukoilin häneltä anteeksi. Minä pyysin häntä avaamaan silmiänsä.
Minä myljäsin Miss Mills'in ompelurasian, hajuveden-pulloa tavatakseni,
sieppasin sen sijasta tuskissani elfen-luisen neulakotelon ja kaasin
kaikki neulat Doran ylitse. Minä pudistin nyrkkiä Jip'ille, joka oli
yhtä raivosa, kuin minä itse. Minä tein kaikki hurjat mielettömyyden
työt, joita ikinä voi tehdä, ja olin aikaa kadottanut järkeni, kun Miss
Mills astui sisään.

"Kuka tämän on tehnyt!" huudahti Miss Mills, juosten ystävänsä avuksi.

Minä vastasin: "_minä_, Miss Mills! _Minä_ sen olen tehnyt! Katsokaat
surmaajaa!" -- taikka jotakin semmoista -- ja kätkin kasvoni sohvan
tyynyyn.

Ensiksi Miss Mills luuli, että olimme riitaantuneet ja lähestyimme
Saharan erämaata, mutta huomasi pian, kuinka asian laita oli, sillä,
häntä syleillen, alkoi rakas, säälivä pikku Dorani huudahdella, että
minä olin "köyhä työmies", käski minun sitten itkien luoksensa, syleili
minua ja kysyi, sallisinko, että hän antoi kaikki rahansa minulle,
jonka jälkeen hän lankesi Miss Mills'in kaulaan, nyyhkien, niinkuin
hänen hellä sydämensä olisi ollut pakahtumallaan.

Miss Mills näytti oikein syntyneen siunaukseksi meille. Hän tiedusteli
muutamilla sanoilla minulta, mitä oli tapahtunut, lohdutti Doraa ja sai
hänet vähitellen uskomaan, etten minä ollut mikään työmies -- siitä
tavasta, jolla olin asiaa esitellyt, päätti Dora, että minä olin
merimies, joka päiväkaudet viippuen lykkäsin kärryjä ylös ja alas
plankkua myöden -- ja tällä tapaa sovitti meidät. Kun olimme kokonaan
tyyntyneet, ja Dora oli mennyt ylikerrokseen vähän hautomaan silmiänsä
ruusuvedellä, soitti Miss Mills sisään teetä. Tällä välin vakuutin minä
Miss Mills'ille, että hän ijäti oli minun ystäväni, ja että minun
sydämeni täytyi laata sykkimästä, ennenkuin unhotin hänen osan-ottonsa.

Tuosta minä selitin Miss Mills'ille, mitä niin vähällä menestyksellä
olin koettanut selittää Doralle. Miss Mills vastasi yleisillä
lauseilla, että tyytyväisyyden maja oli parempi, kuin kylmän komeuden
palatsi, ja että missä rakkaus oli, siinä oli kaikki.

Minä sanoin Miss Mills'ille, että tämä oli aivan totta, ja kuka sen
paremmin tiesi, kuin minä, joka rakastin Doraa semmoisella rakkaudella,
jota ei kukaan kuolevainen tähän saakka ollut koettanut. Mutta kun Miss
Mills alakuloisesti huomautti, että todella olisi hyvä muutamille
sydämille, jos niin laita olisi, lisäsin, että pyysin saada supistaa
väitöstäni miespuolisiin kuolevaisiin.

Minä kehoitin sitten Miss Mills'iä sanomaan, oliko vai ei, hänen
mielestänsä, mitään käytöllistä ansiota siinä ehdoituksessa, jonka minä
niin kiivaasti olin tehnyt kirjanpidosta, taloudesta ja kokkikirjasta?

Vähän mietittyään vastasi Miss Mills näin:

"Mr. Copperfield, minä aion olla suora teitä kohtaan. Sielun vaivat ja
koetukset täyttävät muutamissa luonnoissa vuosien sijan, ja minä aion
olla yhtä suora teitä kohtaan, kuin jos olisin luostarin abedissa. Ei.
Ehdoitus ei ole sovelias Doralle. Rakas Doramme on luonnon lempilapsia.
Hänen koko olentonsa on valoa, ilmaa ja iloa. Minä olen valmis
tunnustamaan, että, jos sitä voisi tehdä, se olisi hyvä, mutta --".

Ja Miss Mills pudisti päätänsä.

Tämän viimeisen Miss Mills'in myönnytyksen johdosta rohkaisin mieltäni
ja kysyin häneltä, tahtoiko hän, jos hänellä olisi jotakin tilaisuutta
johdattaa Doran huomiota tämmöisiin totisen elämän valmistuksiin, Doran
tähden käyttää sitä? Miss Mills vastasi suostuvaisesti, jopa niin
alttiisti, että minä lisäksi kysyin häneltä, tahtoiko hän ottaa
tuota kokkikirjaa huostaansa sekä, jos hän joskus saisi Doran
vastaan-ottamaan sitä, häntä peloittamatta, tehdä minulle tämän suuren
hyvän työn. Miss Mills vastaan-otti tämänkin toimen, mutta hän ei
toivonut suuria siitä.

Ja Dora palasi, näyttäen niin armaalta pikku olennolta, että todella
epäilin, sopiko vaivata häntä milläkään niin jokapäiväisellä asialla.
Ja hän osoitti rakkauttansa minua kohtaan niin paljon ja oli niin
viehättävä (erittäin, kun hän pani Jip'in seisomaan takajaloillaan
paahdettua leipää varten ja oli pitävinään sen kuonoa päin kuumaa
tee-kannua rangaistukseksi, kun se ei ottanut totellaksensa), että
minä, kun ajattelin, että olin peloittanut ja itkettänyt häntä,
mielestäni olin niinkuin jonkunlainen hirviö, joka oli joutunut feen
lehtoon.

Teen jälkeen soitettiin gitarria ja Dora lauloi nuot samat rakkaat,
vanhat franskalaiset laulut, kuinka oli mahdoton mistäkään syystä
herjetä tanssimasta, tra-la-ra, trala-ra, siksi kuin pidin itseäni
paljon suurempana hirviönä, kuin ennen.

Ilomme häirittyi vaan kerran, ja se tapahtui vähän ennenkuin jätin
hyvästi, kun Miss Mills sattui viittaamaan huomis-aamuun ja minä, paha
kyllä, ilmoitin, että, koska minun nyt täytyi ponnistaa voimiani, minä
nousin kello viisi. Luuliko Dora, että minä olin jonkunlainen
yksityinen yövartia, sitä en saata sanoa, mutta se koski kipeästi
häneen ja sitten hän ei soittanut eikä laulanut mitään enää.

Se oli vielä hänen mielessänsä, kun sanoin hyvästi hänelle; ja hän
lausui minulle sievällä, hyväilevällä tavallansa -- niinkuin olisin
ollut joku nukki, siltä minusta näytti:

"Älä nyt nouse kello viisi, sinä häijy poika. Se on niin julmaa!"

"Lemmittyni", sanoin minä, "minun täytyy tehdä työtä".

"Mutta älä huoli siitä!" vastasi Dora. "Miksi sinä siitä huolisit?"

Oli mahdoton sanoa näille suloisille pikku hämmästyneille kasvoille
muulla lailla, kuin iloisesti ja leikillisesti, että meidän täytyi
tehdä työtä, voidaksemme elää.

"Voi! Kuinka naurettavaa!" huudahti Dora.

"Kuinka voimme elää työtä tekemättä, Dora?" arvelin minä.

"Kuinka? Millä lailla hyvänsä!" lausui Dora.

Hän näytti ajattelevan, että hän tällä oli kokonaan ratkaissut asian ja
antoi minulle semmoisen voittosan, pikkuisen suudelman suoraan
viattomasta sydämestänsä, että tuskin olisin tahtonut osoittaa hänen
erehdystänsä, vaikka olisin saanut koko mailman.

Niin! Minä rakastin häntä, ja minä yhä rakastin häntä aivan
yksinomaisesti, täydellisesti ja kokonaan. Mutta kovasti
työskennellessäni ja ahkerasti pitäessäni tulikuumina kaikkia rautoja,
jotka minulla oli ahjossa, istuin välisti iltaisin vastapäätä tätiäni
ja ajattelin, kuinka sillä kertaa olin peloittanut Doraa, ja kuinka,
gitarrikotelo kädessä, parhaiten voisin raivata itselleni tietä
vastusten metsän läpi, siksi kuin rupesin luulemaan, että pääni kävi
aivan harmaaksi.



SEITSEMÄS LUKU.

Eräs kumppani-kunta hajoo.


Minä en antanut päätökseni parlamentin keskustelujen suhteen jähtyä.
Se oli yksi niistä raudoista, joita rupesin heti lämmittämään, ja
yksi niistä raudoista, joita pidin kuumana ja taoin semmoisella
kestäväisyydellä, jota minun syystä sopii ihmetellä. Minä ostin hyväksi
katsotun oppikirjan pikakirjoituksen jalossa, salamyhkäisessä taidossa
(se maksoi minulle kymmenen shillingiä ja kuusi pennyä); ja sukelsin
semmoiseen hämmennysten mereen, joka muutamien viikkojen perästä saatti
minut hulluuden partaalle. Ne muutokset, jotka syntyivät pisteistä,
jotka tiesivät missä sitä, missä tätä; ne kummalliset oikut, joita
ympyrät osoittivat; ne arvaamattomat seuraukset, jotka lähtivät
kärpäsjalan kaltaisista merkeistä; ne kauheat vaikutukset, joita joku
koukero-viiva väärässä paikassa tuotti, ne eivät ainoastaan rasittaneet
minua, kun olin valveilla, vaan ilmestyivät jälleen edessäni, kun
nukuin. Kun olin hapuillut tietäni eteenpäin näitten vastusten läpi ja
olin oppinut aapiston, joka jo itsessään oli kokonainen Egyptin
temppeli, astui eteeni joukko uusia kauhuja, joita nimitettiin
mielivaltaisiksi kirjaimiksi; mitä puolettomimpia olentoja minä
milloinkaan olen nähnyt, jotka esimerkiksi vaativat, että
hämähäkin-siiman kaltainen saikura merkitsi "toivomusta", ja että
läkki- ja pännäraketti oli sama kuin "eduton". Kun olin kiinnittänyt
nämät pahukset muistiini, huomasin, että ne olivat karkoittaneet pois
kaikki muut siitä, ja kun aloitin uudestaan, unhottuivat ne itse pois;
kun taas poimin niitä ylös, pudotin muita järjestelmän kappalia;
lyhyeltä, se oli melkein kuolettavaa.

Se olisikin tappanut minut, jollei Doraa olisi ollut. Hän oli minun
myrskyn-alaisen haahteni tuki ja ankkuri. Jokainen oppikirjan piirto
oli oksainen tammi vastusten metsässä, ja minä kaasin niitä toinen
toisensa perästä semmoisella voimalla, että minun oli kolmen taikka
neljän kuukauden perästä tilaisuus tehdä yksi koe, kun joku meidän
korupuhujistamme Commons'issa käytti sanavaltaansa. Unhottanenko
koskaan, kuinka korupuhuja juoksi luotani, ennenkuin pääsin alkuun, ja
jätti heikon kynäni hoipertelemaan paperilla, niinkuin se olisi ollut
jossakin taudin setkessä!

Tämä ei käynyt laatuun; se oli aivan selvää. Minä lensin liian
korkealle enkä koskaan edistyisi tällä tapaa. Minä pyysin neuvoa
Traddles'ilta, joka esitteli, että hän lukisi ääneen puheita minulle
niin pitkäänsä ja semmoisilla satunnaisilla pysäyksillä, jotka
soveltuivat heikkoudelleni. Hyvin kiitollisena tästä ystävällisestä
avusta suostuin ehdoitukseen, ja ilta toisensa perästä, melkein
jok'ikinen ilta, pidimme monta aikaa jonkunlaista yksityistä
parlamenttia Buckingham Street'illä, kun olin tullut kotiin tohtorin
tyköä. Minä tahtoisin nähdä semmoista parlamenttia muualla! Tätini ja
Mr. Dick edustivat hallitusta taikka vastustajakuntaa (kuinka
kulloinkin sopi) ja Traddles paiskeli Enfield'in Puhujan taikka
vihkollisen parlamentin-puheitten avulla mitä kummastuttavimpia
soimauksia heitä vastaan. Seisoen pöydän ääressä, sormi kirjan sivulla,
paikkaa tietääksensä, ja heiluttaen oikeata kättänsä päänsä yli,
kiihoitti Traddles, niinkuin Mr. Pitt, Mr. Fox, Mr. Sheridan, Mr.
Burke, Lord Castlereagh, Viscount Sidmouth taikka Mr. Canning, itseänsä
mitä tulisimpaan intoon ja syytti mitä myrkyllisimmällä tavalla tätiäni
ja Mr. Dick'iä kelvottomuudesta ja lahjan-alaisuudesta, sillä välin
kuin minä istuin vähän matkan päässä, muistoonpanokirjani polvellani,
ja voimani takaa pyrin hänen jälessään. Ei mikään todellinen
valtiomies olisi voittanut Traddles'ia ristiriitaisuudessa ja
välinpitämättömyydessä. Hän puollusti jos jonkunlaista valtiollista
menetystä saman viikon kuluessa ja veti vaikka mimmoisen lipun
mimmoiseen mastoon tahansa. Tätini, joka näytti yhtä jäykältä, kuin
mikä lordkansleri hyvänsä, keskeytti silloin tällöin, kun teksti näytti
sitä vaativan, sanoilla: "kuulkaat!" taikka "ei!" taikka "oh!"; jonka
merkin kuullessa Mr. Dick (joka oli täydellinen maakunnan gentlemani)
lujasti huusi samalla tavalla. Mutta Mr. Dick'iä moitittiin parlamentin
jäsenenä semmoisista asioista ja tehtiin vastuun-alaiseksi semmoisista
kauheista seurauksista, että hän välisti rupesi hätääntymään. Minä
luulen, että hän alkoi pelätä todella tehneensä jotakin, joka tarkoitti
brittiläisen perustuslain kumoamista ja maan häviötä.

Usein jatkoimme näitä keskusteluita siksi kuin kello osoitti keski-yötä
ja kynttilät paloivat loppuun. Seuraus niin paljosta hyvästä
harjoituksesta oli, että minä ennen pitkää rupesin pysymään sangen
hyvin Traddles'in rinnalla ja olisin ollut oikein riemuissani, jos
minulla vaan olisi ollut vähintäkään aavistusta, mitä kirjoitukseni
merkitsivät. Mutta mitä kirjoitetun lukemiseen tulee, olisin yhtä
hyvin voinut ymmärtää suunnattoman teerasia-joukon kiinalaiset
päällekirjoitukset taikka nuot kullatut kirjaimet kaikissa suurissa
punaisissa ja viheriöissä apteeki-pulloissa!

Tässä ei ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin ja aloittaa aivan
uudestaan. Se oli kovin ikävää, mutta minä palasin, vaikka raskaalla
sydämellä, ja rupesin ahkerasti ja säännöllisesti etanan hitaisuudella
tarsimaan samaa väsyttävää tietäni, pysähtyen tyystisti kaikilta
tahoilta tutkimaan jokaista pilkkua matkalla ja vimmatun tavalla
koettaen kohta nähdessäni tuntea näitä petollisia merkkejä, missä
hyvänsä kohtasin niitä. Minä olin aina säntillinen byroossa; tohtorin
luona myöskin; ja minä tein todella työtä, tavallista puheenpartta
käyttääkseni, niinkuin juhta.

Kun eräänä päivänä tapani mukaan lähdin Commons'iin, näin Mr.
Spenlow'in erittäin totisena seisovan käytävässä ja puhuvan itseksensä.
Koska hänen oli tapa valittaa päänkipua -- hän oli luonnosta
lyhytkaulainen ja minä luulen vakaasti, että hän käytti liiaksi
tärkkelystä -- kävin ensin levottomaksi, kun ajattelin, ettei hänen
ollut oikein hyvin laita tässä kohden; mutta hän päästi minut pian
huolistani.

Hän ei vastannut tavallisella ystävyydellänsä "hyvään huomeneeni", vaan
katseli minua vieraalla, juhlallisella lailla ja kylmäkiskoisesti käski
minun seurata itseään erääsen kahvilaan, joka siihen aikaan oli
vähäisessä St. Paul'in kirkkomaan holvikäytävässä ja josta ovi kävi
Commons'iin. Minä tottelin jotenkin alakuloisena, ja koko ruumistani
pisteli ja kuumotti, niinkuin pelkoni olisi puhjennut kukkiin. Kun
soukan tien vuoksi väistyin hänen edestään, laskeakseni häntä ohitseni,
huomasin, että hän piti päätänsä pystyssä ylpeällä katsannolla, joka ei
ennustanut mitään hyvää; ja minua aavisti, että hän oli saanut tietää
jotakin minun ja lemmityn Dorani keskinäisestä välistä.

Jollen matkalla kahvilaan olisi arvannut tätä, olisin tuskin voinut
olla asian laitaa huomaamatta, kun seurasin häntä johonkin huoneesen
ylikerrokseen ja siellä näin Miss Murdstone'n selin nojaavan pöytään,
jolla oli useita ylös alaisin käännettyjä laseja, sitruuneja pohjalla,
ja kaksi tuommoista kummallista, pelkkiä syrjiä ja uurteita täynnä
olevaa laatikkoa, joihin veitsiä ja kahveleita pistettiin, mutta jotka
ihmiskunnan onneksi nyt ovat vanhan-aikaisia.

Miss Murdstone ojensi minulle kylmät kyntensä ja istui tuossa kovasti
tylyn-näköisenä. Mr. Spenlow sulki oven, osoitti minulle yhtä tuolia ja
asettui matolle kaminin eteen seisomaan.

"Tehkäät hyvin ja näyttäkäät Mr. Copperfieldille", lausui Mr. Spenlow,
"mitä teillä on väskyssänne, Miss Murdstone".

Minä luulen, että se oli tuo vanha teräslukkoinen lapsuuteni väsky,
joka meni kiinni kuin pihti. Ummistaen huuliansa sopusointuun lukon
kanssa, avasi Miss Murdstone sen -- avaten suutansa vähän samalla
kertaa -- ja veti esiin viimeisen kirjeeni Doralle, joka oli täynnä
hartaan rakkauden lauseita.

"Minä luulen, että tämä on teidän käsi-alaanne, Mr. Copperfield?"
lausui Mr. Spenlow.

Minua kuumotti kovasti, ja se ääni, jonka kuulin, kun sanoin: "niin on,
Sir!" oli aivan toisenlainen, kuin minun ääneni.

"Jollen erehdy", sanoi Mr. Spenlow, kun Miss Murdstone väskystänsä otti
esiin kimpun kirjeitä, joka oli sidottu kiinni mitä sievimmällä,
sinisellä nauhan-palasella, "ovat nuotkin siis teidän kynästänne
lähteneet, Mr. Copperfield?"

Minä otin ne häneltä syvän alakuloisuuden tunteella, ja nähden
semmoisia lauseita kirjeitten alussa, kuin: "0ma, kallis Dorani",
"Hartaasti rakastettu enkelini", "Ijäti lemmitty" ja samanlaisia,
punehduin kovasti ja painoin alas pääni.

"Ei, kiitoksia!" vastasi Mr. Spenlow kylmästi, kun minä
koneentapaisesti tarjosin näitä takaisin hänelle. "Minä en tahdo
ryöstää niitä teiltä. Miss Murdstone, tehkäät hyvin ja jatkakaat!"

Tuokion miettiväisesti mattoon katsottuaan, puhui tämä lempeä olento
kuivakiskoisella tekoliikutuksella niinkuin seuraa:

"Minun täytyy myöntää, että kappaleen aikaa olen epäillyt Miss
Spenlow'ia David Copperfieldin suhteen. Minä katselin Miss Spenlow'ia
ja David Copperfieldia, kun he ensi kerran kohtasivat toinen toisensa;
eikä se vaikutus, jonka tämä kohtaus teki minuun, ollut miellyttävä.
Ihmissydämen huonous on semmoinen --".

"Minä olen kiitollinen teille, Ma'am", keskeytti Mr. Spenlow, "jos
pysytte teko-asioissa".

Miss Murdstone loi silmänsä maahan, pudisti päätänsä, niinkuin hän
olisi pannut vastaväitteensä tähän sopimattomaan keskeyttämiseen, ja
jatkoi sitten synkkämuotoisella arvokkaisuudella:

"Koska minun täytyy pysyä teko-asioissa, esittelen niitä niin
koristelematta, kuin mahdollista. Tätä ehkä katsotaan mieluisaksi
menetykseksi. Minä olen jo sanonut, Sir, että jonkun aikaa olen
epäillyt Miss Spenlow'ia David Copperfieldin suhteen. Minä olen usein
koettanut löytää jotain ratkaisevaa vahvistusta näihin luuloihin, mutta
ilman menestyksettä. Minä en ole sen vuoksi maininnut niitä Miss
Spenlow'in isälle", tätä ankarasti katsellen, "koska tiedän, kuinka
vähän taipusat semmoisissa asioissa ollaan hyväksymään tunnollista
velvollisuuksien täyttämistä".

Mr. Spenlow näytti kovasti pelästyvän Miss Murdstone'n käytöksen
miehen-tapaista vakavuutta ja koetti luovuttaa hänen ankaruuttansa
vähäisellä, lepyttävällä käden liikunnolla.

"Kun palasin Norwood'iin, veljeni häitten tähden poissa oltuani",
jatkoi Miss Murdstone välinpitämättömällä äänellä, "ja Miss Spenlow
palasi, ystävänsä Miss Mills'in luona käytyänsä, oli mielestäni kuin
Miss Spenlow'in käytös olisi antanut minulle enemmän syytä epäluuloon,
kuin ennen. Sentähden pidin tarkkaa vaaria Miss Spenlow'ista".

Kallis, hellä, pikku Dora, joka niin vähän aavistit tämän lohikäärmeen
silmää!

"Minä en kuitenkaan", pitkitti Miss Murdstone, "löytänyt mitään
todistusta, ennenkuin eilen illalla. Minusta tuntui siltä, kuin Miss
Spenlow olisi saanut liian paljon kirjeitä ystävältänsä Miss
Mills'iltä; mutta koska Miss Mills oli hänen ystävänsä hänen isänsä
täydellisellä suostumuksella", toinen sattuva kolhaus Mr. Spenlow'ille,
"ei minun tullut siihen ryhtyä. Jollei minun sallita viitata
ihmissydämen luonnolliseen huonouteen, saanen ainakin -- minun täytyy
saada -- huomauttaa tästä väärin sijoitetusta luottamuksesta".

Mr. Spenlow sopersi jotakin puollustukseksi ja suostumukseksi.

"Eilen illalla teen jälkeen", jatkoi Miss Murdstone, "näin pikku koiran
hyppelevän vierashuoneen lattialla, murisevan ja repivän jotakin. Minä
sanoin Miss Spenlow'ille: 'Dora, mikä se on, joka koiralla on suussaan?
Se on joku paperi'. Miss Spenlow pisti kohta kätensä hameesensa,
huudahti ja juoksi koiran luo. Minä astuin väliin ja sanoin: 'rakas
Dorani, teidän täytyy sallia minun katsoa'".

Voi Jip, pahanpäiväinen pentu, sinä siis tämän surkeuden synnytit!

"Miss Spenlow koetti", lausui Miss Murdstone, "lahjoa minua
suudelmilla, ompelu-rasioilla ja vähäisillä hempukaluilla -- mutta
tämän jätän tietysti mainitsematta. Pikku koira pakeni, minun
lähestyessäni, sohvan alle ja saatiin vaan suurella vastuksella
ajetuksi pois sieltä hiilihangon avulla. Sieltä karkoitettunakin se yhä
piti kirjettä suussaan; ja kun minä yritin ottamaan sitä pois ja oli
suuri vaara, että se purisi minua, kiristi se hampaansa kiinni niin
lujasti, että saatti nostaa sen paperista ilmaan. Viimein sain
kuitenkin paperin käsiini. Sen luettuani väitin minä, että Miss
Spenlow'illa oli monta semmoista kirjettä hallussansa; ja sain
lopullisesti häneltä sen kimpun, joka nyt on David Copperfieldin
kädessä".

Tähän hän päätti ja näytti, väskyänsä jälleen lukiten ja suutansa
ummistaen, semmoiselta, kuin hänet ehkä olisi saanut murtumaan, mutta
ei koskaan mukaantumaan.

"Te olette varmaan kuulleet, mitä Miss Murdstone on lausunut", sanoi
Mr. Spenlow, kääntyen minun puoleeni. "Minä tahdon kysyä, Mr.
Copperfield, onko teillä mitään vastata tähän?"

Se kuva, joka oli edessäni, kuinka tuo sievä pikku sydämeni aarre
koko yön oli nyyhkinyt ja itkenyt -- kuinka hän oli ollut yksinään,
peloissaan ja huolissaan -- kuinka hän oli niin surkeasti pyytänyt
ja rukoillut tätä kivisydämistä naista antamaan itselleen anteeksi
-- kuinka hän turhaan oli tarjonnut hänelle noita suudelmia,
ompelu-rasioita ja hempukaluja --- kuinka hän oli kovin suuressa
tuskassa, ja kaikki minun tähteni -- heikonsi sangen paljon, mitä vähän
arvokkaisuutta olisin kyennyt osoittamaan. Minä pelkään, että olin
tuokion aikaa jonkunlaisessa vapisevassa tilassa, vaikka tein
parastani, sitä salatakseni.

"Minulla ei ole mitään sanomista tähän, Sir", vastasin minä, "paitsi,
että koko vika on minun. Doran --".

"Miss Spenlow'in, jos suvaitsette", lausui hänen isänsä
majesteetillisesti.

"-- minä houkuttelin ja suostutin", jatkoin minä, nielaisten tuon
kylmemmän nimen, "myöntymään tähän salaamiseen, ja minä kadun sitä
katkerasti".

"Te olette kovasti moitittava, Sir", lausui Mr. Spenlow, kävellen
edestakaisin kaminin matolla ja kaulahuivinsa ja selkänsä kankeuden
tähden pannen pontta sanoihinsa koko ruumiillansa eikä päällään. "Te
olette tehneet salaisen ja sopimattoman teon, Mr. Copperfield. Kun
lasken gentlemanin huoneeseni, vähät siitä, onko hän yhdeksäntoista,
yhdeksänkolmatta vai yhdeksänkymmenen vuoden vanha, lasken hänet
luokseni täydellä luottamuksella. Jos hän väärinkäyttää luottamustani,
tekee hän kunniattoman työn, Mr. Copperfield".

"Minä ymmärrän sen, Sir, vakuutan teille", vastasin minä. "Mutta minä
en ole koskaan ennen sitä ajatellut. Suoraan, rehellisesti sanottuna,
minä en, Mr. Spenlow, ajatellut sitä ennen. Minä rakastan Miss
Spenlow'ia siinä määrässä --".

"Pah! Joutavia!" sanoi Mr. Spenlow punehtuen. "Älkäät sanoko vasten
kasvojani, että rakastatte tytärtäni, Mr. Copperfield!"

"Voisinko puollustaa käytöstäni, jollen sitä tekisi, Sir?" vastasin
minä kaikella nöyryydellä.

"Voitteko puollustaa käytöstänne, jos teette sen, Sir?" kysyi Mr.
Spenlow, yht'äkkiä pysähtyen kaminin matolla. "Oletteko ajatelleet omaa
ikäänne ja tyttäreni ikää, Mr. Copperfield? Oletteko ajatelleet, mikä
asia se on, kun hävitätte sen luottamuksen, jonka pitäisi olla
tyttäreni ja minun välilläni? Oletteko ajatelleet tyttäreni asemaa
elämässä, niitä tuumia, joita minä ehkä mietin hänen eduksensa, niitä
testamentin aikomuksia, joita minulla ehkä on hänen suhteensa? Oletteko
ajatelleet mitään, Mr. Copperfield?"

"Sangen vähän, Sir, varon minä", vastasin minä, puhuen hänelle sillä
kunnioituksella ja surulla, jota tunsin; "mutta olkaat hyvä ja uskokaat
minua, minä olen ajatellut omaa maallista tilaani. Kun selitin sitä
teille, olimme jo kihloissa --".

"Minä _pyydän_", lausui Mr. Spenlow, enemmän Punch'in näköinen, kuin
olin ikinä nähnyt hänet, samalla kuin hän toisella kädellä lujasti löi
toista kättänsä selkään -- jota en edes tuskassani voinut olla
huomaamatta; "ett'ette puhu minulle kihlauksista, Mr. Copperfield!"

Tuo muutoin liikahtamaton Miss Murdstone naurahti halveksien yhdellä
lyhyellä tavulla.

"Kun selitin muuttunutta tilaani teille, Sir", rupesin uudestaan,
pannen toisia sanoja niitten sijaan, jotka olivat niin vastenmieliset
hänelle, "oli tämä salaaminen, johon, paha kyllä, olen johdattanut Miss
Spenlow'in, alkanut. Siitä asti, kuin jouduin muuttuneesen tilaani,
olen jännittänyt jokaista hermoa, olen ponnistanut kaikkia voimiani,
parantaakseni sitä. Minä olen varma, että voin parantaa sitä aikaa
myöden. Tahdotteko sallia minulle aikaa -- kuinka pitkän tahansa? Me
olemme molemmat niin nuoret, Sir --".

"Te olette oikeassa", keskeytti Mr. Spenlow, nyykäyttäen päätänsä
useita kertoja ja kovasti rypistäen otsaansa, "te olette molemmat hyvin
nuoret. Pelkkää hulluutta. Tehkäät loppu siitä. Ottakaat pois nämät
kirjeet ja heittäkäät ne tuleen. Antakaat minulle Miss Spenlow'in
kirjeet tuleen heitettäväksi; ja vaikka meidän yhteytemme vast'edes
täytyy, te ymmärrätte, supistua Commons'iin, suostukaamme, ettemme sen
koommin menneitä mainitse. No niin, Mr. Copperfield, teiltä ei puutu
järkeä; ja tämä on järjellinen meno".

Ei! Minä en voinut ajatella mitään tämmöistä suostumusta. Minä olin
kovin pahoillani, mutta tässä oli eräs korkeampi arvostelukanta, kuin
järki. Rakkaus oli kaikkia maallisia arvostelukantoja korkeampi, ja
minä rakastin Doraa niinkuin epäjumalaani, ja Dora rakasti minua. Minä
en juuri sanonut niin; minä lievitin sanojani niin paljon, kuin voin;
mutta minä viittasin selvästi siihen, ja minä olin luja siinä.

"Hyvä, Mr. Copperfield", lausui Mr. Spenlow, "minun täytyy koettaa,
mitä valtaa minulla on tyttäreni suhteen".

Selvästi kuvailevalla äänellä, pitkäveteisellä henkäyksellä, joka ei
ollut huokaus eikä voihkaus, vaan molempien kaltainen, ilmoitti Miss
Murdstone, että tämä olisi ollut ennen tehtävä.

"Minun täytyy koettaa", arveli Mr. Spenlow, jota tämä apu vahvisti,
"valtaani tyttäreni suhteen. Ettekö suostu ottamaan näitä kirjeitä, Mr.
Copperfield?" Sillä minä olin laskenut ne pöydälle.

Ei. Minä sanoin hänelle, että toivoin, ettei hän katsoisi sitä
vääräksi, mutta minä en voinut millään lailla ottaa niitä Miss
Murdstone'n kädestä.

"Eikö minunkaan?" kysyi Mr. Spenlow.

Ei, vastasin minä syvimmällä kunnioituksella; ei hänenkään.

"Hyvä!" sanoi Mr. Spenlow.

Tuosta oltiin vaiti, enkä minä tietänyt, tuliko minun mennä vai jäädä.
Viimein minä verkan astuin ovea kohden, aikoen sanoa, että ehkä
parhaiten tekisin hänen mieltänsä myöden, jos menisin; jolloin hän,
kädet takinplakkareissaan, joihin hän töin tuskin sai ne pistetyksi, ja
semmoisella katsannolla, jota minä ylimalkain sanoisin suoraan
hurskaaksi, lausui:

"Arvattavasti tiedätte, Mr. Copperfield, etten minä ole maallista
omaisuutta aivan vailla, ja että tyttäreni on lähin ja kalliin
sukulaiseni?"

Minä kiirehdin vastaamaan hänelle, että toivoin, ettei se erehdys,
johon hurjaluontoinen rakkauteni oli houkutellut minua, saattanut häntä
ajattelemaan minua myöskin rahanhimoiseksi?

"Minä en maininnut asiaa siitä syystä", lausui Mr. Spenlow. "Se
olisi parempi teille itselle ja meille kaikille, jos _olisitte_
rahanhimoinen, Mr. Copperfield -- minä tarkoitan, jos olisitte
älykkäämpi ja vähemmän altis kaikkiin noihin nuoruuden hullutuksiin.
Ei. Minä sanon vaan toisenlaisessa aikomuksessa, että arvattavasti
tiedätte, että minulla on omaisuutta testamenteerata lapselleni?"

Minä arvelin, että niin oli laita.

"Ja koska olette nähneet, mitä joka päivä Commons'issa näemme ihmisten
anteeksi antamattomasta ja huolimattomasta menetyksestä testamenttiensä
suhteen -- jotka kaikista asioista ovat ne, joissa ehkä kummallisimmat
todistukset ihmisten epämukaisuudesta tavataan, te tuskin voitte
ajatella muuta, kuin että minä olen testamenttini säännökset tehnyt?"

Minä notkistin päätäni myönnytykseksi.

"Minä en sallisi", sanoi Mr. Spenlow, jonka hurskaat tunteet ilmeisesti
enenivät ja joka pitkäänsä pudisti päätänsä, kun hän viippui
vuorotellen varpaillansa ja kantapäillään, "että joku nuoruuden
hulluus, niinkuin tämä, vaikuttaisi niihin soveliaisin keinoihin,
joihin olen ryhtynyt lastani varten. Sillä se on hulluutta. Pelkkää
mielettömyyttä. Lyhyen ajan perästä se on köykäisempi, kuin höyhen.
Mutta kenties minä -- kenties minä -- jollei tätä tyhmää tointa
kokonaan heitetä, jonakin tuskan hetkenä saatettaisiin varjelemaan ja
suojelemaan häntä niistä seurauksista, jotka lähtisivät järjettömästä
naimishankkeesta. Minä toivon nyt, Mr. Copperfield, ettette pakoita
minua avaamaan, edes neljänneksen tunnin ajaksi, tätä suljettua sivua
elämän kirjassa ja kumoamaan, edes neljänneksen tunnin ajaksi, vakaita
määräyksiä, joita kauan sitten asetettiin".

Häntä ympäröitsi joku levollisuus, joku tyvenyys, joku hiljaisen
päivänlaskun ilma, joka suuresti koski minuun. Hän oli niin rauhallinen
ja tyytyväinen -- hänen asiansa olivat ilmeisesti niin hyvässä kunnossa
ja niin täydellisessä järjestyksessä -- että hän oli mies, jonka sopi
tulla liikutetuksi, kun hän ajatteli itseänsä. Minä todella luulen,
että näin kyynelten puhkeavan hänen silmiinsä niitten tunteitten
syvyydestä, joita tämä kaikki synnytti.

Mutta mitä minä voin tehdä? Minä en voinut kieltää Doraa ja omaa
sydäntäni. Kun hän sanoi minulle, että olisi paras, jos viikon aikaa
miettisin, mitä hän oli lausunut, kuinka voin vastata, etten tahtonut
miettiä viikon aikaa, mutta kuinka voin toiselta puolelta olla
tietämättä, ettei mikään viikkojen määrä voinut vaikuttaa semmoiseen
rakkauteen, kuin minun?

"Tällä välin neuvotelkaat Miss Trotwood'in taikka kenenkä hyvänsä
kanssa, jolla on joku kokemus elämästä", lausui Mr. Spenlow, molemmin
käsin korjaten kaulahuiviansa. "Miettikäät viikko aikaa, Mr.
Copperfield".

Minä mukaannuin ja astuin ulos huoneesta semmoisilla kasvoilla, jotka
osoittivat niin paljon alakuloista ja toivotonta kestäväisyyttä, kuin
voin saada niitä osoittamaan. Miss Murdstone'n synkät kulmakarvat
seurasivat minua oven luo -- minä sanon hänen kulmakarvansa ennemmin,
kuin hänen silmänsä, koska ne olivat paljon tärkeämmät hänen
kasvoissaan -- ja hän näytti niin samanlaiselta, kuin hänen oli
tapa näyttää juuri tähän aikaan aamuisin vierashuoneessamme
Blunderstone'ssa, että helposti olisin luullut, että jälleen hämmennyin
läksyissäni ja että se paino, joka rasitti sydäntäni, tuli tuon kauhean
vanhan aapiskirjan soikeista puupiirroksista, jotka lapsellisen
mielikuvitukseni mukaan olivat muodoltaan niinkuin silmälasit.

Kun tulin byroosen ja, käsilläni sulkien vanhaa Tiffey'tä ja heitä
kaikkia näkyvistäni, istuin pulpettini vieressä omassa erityisessä
nurkassani, ajatellen tätä niin äkkiä tapahtunutta maanjäristystä sekä
katkerassa mielentilassani kiroten Jip'iä, jouduin semmoiseen tuskaan
Doran vuoksi, että minua kummastuttaa, etten siepannut hattuani käteeni
ja mielettömän tavalla rientänyt Norwood'iin. Se ajatus, että he
peloittaisivat ja itkettäisivät häntä ja etten minä ollut siellä häntä
lohduttamassa, vaivasi minua niin, että se pakoitti minua kirjoittamaan
hurjan kirjeen Mr. Spenlow'ille, jossa rukoilin häntä, ettei hän
rankaisisi Doraa minun kovan onneni tähden. Minä pyysin, että hän
armahtaisi hänen lempeätä luontoansa -- ettei hän murtaisi hentoa
kukkaa -- ja puhuttelin häntä, muistaakseni, yleisesti, niinkuin hän
olisi ollut joku petolintu taikka lohikäärme eikä hänen isänsä. Tämän
kirjeen panin sinettiin ja laskin sen Mr. Spenlow'in pulpetille,
ennenkuin hän palasi, ja kun hän tuli sisään, näin minä hänen huoneensa
puoleksi avatusta ovesta, että hän otti ylös ja luki sen.

Hän ei puhunut siitä koko aamun kuluessa, mutta ennenkuin hän illalla
lähti pois, käski hän minut sisään ja ilmoitti minulle, ettei minun
tarvinnut ollenkaan pitää murhetta hänen tyttärensä onnesta. Hän oli
vakuuttanut tyttärellensä, lausui hän, että kaikki oli vaan joutavaa;
eikä hänellä ollut tyttärelleen mitään muuta sanomista. Hän luuli
olevansa hellä isä (niinkuin hän todella oli), ja minun sopi säästää
huoliani hänen tyttärensä puolesta.

"Jos yhä olette järjetön taikka itsepintainen, Mr. Copperfield",
muistutti hän, "ehkä pakoitatte minut lähettämään tyttäreni joksikin
aikaa ulkomaille jälleen; mutta minulla on parempi ajatus teistä. Minä
toivon, että tulette viisaammaksi jo muutamien päivien perästä. Mitä
Miss Murdstone'en koskee", sillä minä olin kirjeessäni viitannut
häneen, "kunnioitan tämän ladyn valppautta ja tunnen itseni
kiitolliseksi hänelle; mutta minä olen ankarasti käskenyt hänen karttaa
tätä ainetta. Minä en pyydä mitään muuta, Mr. Copperfield, kuin että se
unhotetaan. Teidän ei tarvitse tehdä muuta, Mr. Copperfield, kuin
unhottaa se".

Ei muuta! Siinä kirjeessä, jonka kirjoitin Miss Mills'ille, toistin
katkerasti tämän lauseen. Minun ei tarvinnut tehdä mitään muuta, sanoin
minä synkällä ivalla, kuin unhottaa Dora. Ei siis mitään muuta, ja
kuinka helppo tämä oli! Minä pyysin saadakseni tavata Miss Mills'iä
sinä iltana. Jollei se voinut tapahtua Mr. Mills'in luvalla ja
suostumuksella, anoin salaista yhtymystä takakyökissä, jossa mankeli
oli. Minä ilmoitin hänelle, että järkeni horjui valta-istuimellansa ja
että ainoastaan hän, Miss Mills, voi estää sitä kukistumasta. Minä
kirjoitin kirjeen alle: "hänen mielimennyt palveliansa"; ja kun luin
tätä kynäelmääni, ennenkuin lähetin sen, en voinut itseltäni salata,
että se oli vähän Mr. Micawber'in laatuun.

Kuitenkin panin sen menemään. Illalla lähdin Miss Mills'in kadulle ja
kävelin edestakaisin, siksi kuin Miss Mills'in neitsyt varkain vei
minut sisään ja saatti minut piha-tietä takakyökkiin. Minä olen
jälestäpäin saanut syytä siihen luuloon, ettei mikään mailmassa olisi
estänyt minua katuovesta sisään menemästä ja vierashuoneesen
pääsemästä, paitsi Miss Mills'in taipuvaisuus kaikkiin, mitä oli
romantillista taikka salamyhkäistä.

Takakyökissä raivosin niinkuin tilani vaati. Minä olin, arvatakseni,
lähtenyt sinne, tehdäkseni itseäni narriksi, ja minä olen varma siitä,
että se onnistui minulta. Miss Mills oli saanut hätäisen kirjeen
Doralta, jossa tämä kertoi, että kaikki oli saatu ilmi, ja sanoi: "Oi,
tee hyvin ja tule luokseni, Julia, tule, tule!" Mutta Miss Mills, joka
epäili, olisiko hänen läsnä-olonsa korkeille asianomaisille otollinen,
ei ollut vielä lähtenyt; ja me yövyimme kaikki Saharan erämaahan.

Miss Mills'in varalla oli kummallinen sanantulva, ja hän laski sitä
mielellään liikkeelle. Vaikka hän yhdisti kyynelensä minun kyyneliini,
en voinut olla ajattelematta, että meidän surumme tuottivat hänelle
hirveätä hekumaa. Hän hyväili niitä, sopisi minun sanoa, ja teki niistä
niin paljon, kuin hän voi. Syvä juopa, arveli hän, oli auennut Doran
ja minun välilläni, ja ainoastaan rakkaus saatti silloittaa sen
taivaankaarellansa. Rakkaus sai kärsiä tässä tylyssä mailmassa; niin
oli aina ollut, niin oli aina oleva. Vähät siitä, muistutti Miss Mills.
Hämähäkin verkkoihin kiedotut sydämet pakahtuvat viimein, ja silloin
rakkaus on kostettu.

Tässä ei ollut paljon lohdutusta, mutta Miss Mills ei tahtonut
kehoittaa petollisiin toiveisin. Hän saatti minut paljon kurjemmaksi,
kuin ennen olin, mutta minä tunsin (ja sanoinkin sitä hänelle
syvimmällä kiitollisuudella), että hän oli tosi-ystävä. Me päätimme,
että hän ensimäiseksi työksensä aamulla menisi Doran luo ja jollakin
tavalla, katseilla taikka sanoilla, koettaisi vakuuttaa hänelle minun
rakkauttani ja surkeata tilaani. Me erosimme kokonaan surun vallassa,
ja minä luulen, että Miss Mills'in nautinto oli täydellinen.

Kotiin tultuani uskoin kaikki tädilleni, ja mistäkään hänen puheestaan
huolimatta panin epätoivossa maata. Minä nousin epätoivossa ja lähdin
ulos epätoivossa. Oli lauvantaiaamu, ja minä menin suoraan Commons'iin.

Byroon ovea lähestyessäni näin ihmeekseni, että palvelusmiehemme
seisoivat ulkopuolella, keskinäisesti puhuen, samalla kuin kymmenkunta
ohitse meneviä katseli akkuniin, jotka olivat suljetut. Minä joudutin
askeliani ja, käyden heidän välitsensä, kummastelin heidän katseitansa
ja menin nopeasti sisään.

Konttoristit olivat siellä, mutta ei kukaan tehnyt mitään. Vanha Tiffey
istui ensi kerran eläessänsä, luulen minä, jonkun muun tuolilla eikä
ollut ripustanut ylös hattuansa.

"Se on kauhea onnettomuus, Mr. Copperfield". lausui hän, kun minä
astuin sisään.

"Mikä on?" huudahdin minä. "Mitä on tapahtunut?"

"Ettekö tiedä?" huusi vanha Tiffey, ja koko muu joukko kerääntyi minun
ympärilleni.

"En!" vastasin minä, katsellen heitä toinen toisensa perästä.

"Mr. Spenlow", sanoi Tiffey.

"Mitä hänestä?"

"Kuollut!"

Minä luulin, että se oli byroo, joka horjui, enkä minä, kun joku
konttoristi tarttui minuun. He asettivat minut jollekin tuolille,
päästivät auki kaulahuivini ja toivat minulle vettä. Minulla ei ole
mitään käsitystä, veikö tämä mitään aikaa.

"Kuollut?" sanoin minä.

"Hän söi päivällistä eilen kaupungissa ja ajoi Norwood'iin
faetonillansa yksinään", lausui Tiffey, "lähetettyänsä oman palveliansa
kotiin postivaunuilla, niinkuin hänen toisinaan oli tapa tehdä,
tiedättehän --".

"No?"

"Faetoni tuli kotiin ilman häntä. Hevoset pysähtyivät tallin ovelle.
Palvelia meni ulos lyhdyllä. Ei ketään faetonissa".

"Olivatko hevoset vauhkoontuneet?"

"Ne eivät olleet hiessä", lausui Tiffey, pannen silmälasinsa päähän;
"ei enemmän hiessä, kuulen ma, kuin ne olisivat olleet, jos olisivat
menneet Norwood'iin tavallista kulkuansa. Ohjakset olivat katkenneet,
mutta ne olivat laahanneet pitkin maata. Koko talonväki herätettiin
heti, ja kolme heistä lähti liikkeelle tietä myöden. He löysivät hänet
penikulman päästä".

"Enemmän, kuin penikulman päästä, Mr. Tiffey", keskeytti joku nuorempi
konttoristi.

"Oliko se niin? Minä luulen, että olette oikeassa", lausui Tiffey, --
"_enemmän_, kuin penikulman päästä -- likeltä kirkkoa -- silmillänsä
makaamasta puoleksi ajo- ja puoleksi kävelytiellä. Oliko hän jossakin
taudin kohtauksessa pudonnut vaunuista vai astunut maahan sen vuoksi,
että hän tunsi itsensä pahoinvoivaksi, ennenkuin tauti kohtasi häntä --
vai oliko hän edes oikein kuollut silloin, vaikka siitä ei ole mitään
epäilystä, että hän oli kokonaan tainnoksissa -- sitä ei kukaan näytä
tietävän. Jos hän hengittikin, ei hän ainakaan puhunut mitään. Lääkärin
apua hankittiin niin pian, kuin mahdollista, mutta siitä ei ollut
mitään hyötyä".

Minä en voi kuvailla sitä mielentilaa, johon tämä sanoma saatti minut.
Kauhistus tästä tapauksesta, joka tuli niin äkkiä ja kohtasi semmoista,
jonka kanssa minä olin ollut kaikin päin riidassa -- kammottava tyhjyys
siinä huoneessa, jossa hän oli niin nykyisin oleskellut, jossa hänen
tuolinsa ja pöytänsä näyttivät odottavan häntä ja hänen eilispäiväinen
käsi-alansa oli niinkuin aave -- sanomaton mahdottomuus ajatella häntä
paikasta eronneeksi ja se tunto, joka kerta kuin ovi avattiin, että hän
astuisi sisään -- joutilas hiljaisuus ja rauha, joka vallitsi byroossa,
ja se ääretön halu, jolla meidän väki puhui siitä ja muut tulivat ja
menivät koko päivän, ahdaten itseänsä täyteen tällä aineella -- nämät
kaikki jokainen helposti ymmärtää. Mitä en voi kuvata, se on se, kuinka
oman sydämeni sisimmissä sopukoissa olin mustasukkainen itse
kuolemallekin; kuinka tuntui siltä, kuin sen voima sysäisi minut
sijaltani Doran ajatuksissa; kuinka minä jollakin nureksivalla tavalla,
jota en voi sanoiksi saattaa, kadehdin hänen suruansa; kuinka kävin
levottomaksi, kun ajattelin, että hän itki muitten edessä taikka muut
lohduttivat häntä; kuinka minulla oli joku kiihkeä halu sulkea pois
kaikki hänen yhteydestään, paitsi itseni, ja olla kaikki kaikissa
hänelle tähän perin sopimattomaan aikaan.

Tässä tuskallisessa mieli-alassa -- joka ei liene, toivon minä,
yksin-omaisesti minun, vaan jota muutkin tuntevat -- lähdin samana
iltana Norwood'iin; ja kun, ovella tiedusteltuani, sain joltakin
palvelialta tietää, että Miss Mills oli siellä, pyysin tätini
adresseeraamaan hänelle yhden kirjeen, jonka minä kirjoitin. Minä
surkuttelin vilpittömästi Mr. Spenlow'in ennen-aikaista kuolemaa ja
vuodatin kyyneliä sitä tehdessäni. Jos Dora oli semmoisessa tilassa,
että hän saatti kuulla sitä, pyysin häntä kertomaan Doralle, että Mr.
Spenlow oli puhutellut minua suurimmalla ystävyydellä ja arvon-annolla
ja maininnut Doran nimeä vaan hellyydellä ilman yhtäkään ainoata
nuhtelevaa sanaa. Minä tiedän, että tein tämän itsekkäisyydestä, että
nimeni tuotaisiin hänen eteensä, mutta minä koetin uskoa, että siinä
tein vaan oikeutta Mr. Spenlow'in muistolle. Kenties uskoinkin sitä.

Tätini sai seuraavana päivänä muutamia rivejä vastaukseksi,
adresseerattuina päältäpäin hänelle, sisältäpäin minulle. Dora oli
surusta sortunut, ja kun hänen ystävänsä oli kysynyt häneltä, saisiko
hän lähettää terveisiä häneltä minulle, oli hän vaan huutanut, niinkuin
hän aina huusi: "voi kallista isääni! voi isä raukkaa!" Mutta hän ei
ollut sanonut: "ei!" ja sitä minä pidin hyvänä enteenä.

Mr. Jorkins, joka siitä asti, kuin onnettomuus tapahtui, oli ollut
Norwood'issa, tuli byroosen muutamia päiviä jälestäpäin. Hän ja Tiffey
neuvottelivat vähän aikaa eri huoneessa, ja sitten Tiffey katsoi ulos
ovesta ja viittasi minua sisään.

"Mr. Tiffey ja minä, Mr. Copperfield", arveli Mr. Jorkins, "aiomme
tutkia pulpettia, laatikoita ja muita semmoisia vainajan kätköjä,
pannaksemme hänen yksityisiä papereitansa sinettiin ja etsiäksemme
testamenttia. Semmoisesta ei näy mitään jälkiä missään. Kenties teette
hyvin ja autatte meitä".

Minä olin halannut saada tietää, mimmoisiin oloihin Dorani joutuisi --
esimerkiksi, kenenkä holhottavaksi ja niin edespäin -- ja tämä johdatti
vähän sinnepäin. Me rupesimme heti etsimään, Mr. Jorkins avaten
laatikoita ja pulpetteja, ja me kaikki kolmen vetäen esiin papereita
niistä. Virkaan koskevat paperit panimme toiselle puolelle ja hänen
yksityiset paperinsa (joita ei ollut paljon) toiselle. Me olimme kovin
totiset, ja kun tapasimme jonkun sinetin taikka lyijyspiirtimen taikka
sormuksen taikka jonkun muun samankaltaisen pikku kapineen, joka
sattumalta oli tullut sinne ja joka erittäin muistutti hänestä,
puhuimme hyvin matalalla äänellä.

Me olimme jo lakanneet useita paketteja ja jatkoimme yhä tomussa ja
rauhassa, kun Mr. Jorkins sanoi meille, käyttäen juuri samoja sanoja
kumppani vainajansa suhteen, kuin hänen kumppani vainajansa oli
käyttänyt hänen suhteensa:

"Mr. Spenlow oli sangen vastahakoinen poikkeemaan totutulta tieltä. Te
tiedätte, mimmoinen hän oli! Minä olen taipuvainen uskomaan, ettei hän
ole tehnyt mitään testamenttia".

"Oh, minä tiedän, että hän on!" sanoin minä.

He pysähtyivät molemmat ja katselivat minua.

"Juuri sinä päivänä, kuin minä viimein näin hänet", lausuin minä,
"kertoi hän minulle, että hän oli tehnyt testamenttinsa, ja että hänen
asiansa olivat kanan sitten järjestetyt".

Mr. Jorkins ja vanha Tiffey pudistivat yhtä haavaa päätänsä.

"Se ei merkitse paljon", sanoi Tiffey.

"Varsin vähän", arveli Mr. Jorkins.

"Te ette suinkaan epäile --", aloitin minä.

"Hyvä Mr. Copperfieldini!" lausui Tiffey, laskien kättänsä minun
käsivarrelleni ja ummistaen molempia silmiänsä, samalla kuin hän
pudisti päätänsä: "Jos olisitte olleet Commons'issa niin kauan, kuin
minä, tietäisitte, ettei löydy mitään asiaa, jossa ihmiset ovat niin
epämukaiset ja jossa voi luottaa heihin niin vähän".

"No, siunatkoon sieluani, hän teki itse juuri tämän muistutuksen!"
vastasin minä, väitöksessäni kiinni pysyen.

"Minä sanoisin tätä melkein ratkaisevaksi", muistutti Tiffey. "Minun
ajatukseni on -- ei löydy mitään testamenttia".

Tämä näytti kummalliselta minusta, mutta havaittiin, ettei löytynyt
mitään testamenttia. Hän ei ollut edes sen vertaa kuin ajatellut
tämmöistä, sitä myöden kuin hänen paperinsa todistivat; sillä niissä ei
ollut vähintäkään viittausta, suunnitelmaa taikka aihelmaa mihinkään
testamenttiin. Se, mikä melkein yhtä paljon kummastutti minua, oli,
että hänen asiansa olivat kokonaan epäjärjestyksessä. Oli erittäin
vaikea, kuulin minä, saada selville, mitä hän oli velkaa taikka mitä
hän oli maksanut taikka mitä omaisuutta hänellä oli kuollessaan.
Todennäköiseksi arveltiin, ettei hänellä itselläkään vuosikausiin ollut
mitään varmaa tietoa näissä asioissa. Vähitellen huomattiin, että hän,
pyytäessään kaikin puolin kannattaa sitä komeutta ja ylellisyyttä, joka
silloin kuului hyvään tapaan Commons'issa, oli kuluttanut enemmän, kuin
virkatulonsa, jotka eivät olleet erittäin isot, ja mitättömiin
vähentänyt yksityiset varansa, jos ne koskaan olivat olleet suuret,
joka oli erittäin epäiltävää. Norwood'issa huonekalut myytiin ja talo
vourattiin pois, ja Tiffey jutteli minulle, varsin vähän ajatellen,
kuinka suuresti asia koski minuun, että, kun kaikki vainajan velat
olivat maksetut ja hänen osansa ulkona olevista huonoista ja
epävarmoista firman saatavista otettiin pois, hän ei antaisi tuhatta
puntaa kaikesta jälelle jääneestä omaisuudesta.

Tämä tapahtui noin kuusi viikkoa kuoleman kohtauksen jälkeen. Minä olin
kärsinyt kauheita vaivoja koko ajan ja luulin, että minun täytyi
menettää itseni, kun Miss Mills lisäksi ilmoitti minulle, että
sydämestä sortunut pikku Dorani, joka kerta kuin minua mainittiin,
huudahti vaan: "voi isä raukkaa! voi kallista isää!" Sen ohessa sain
tietää, ettei hänellä ollut mitään muita sukulaisia, kuin kaksi tätiä,
Mr. Spenlow'in naimattomia sisaria, jotka asuivat Putney'ssa ja jotka
eivät olleet moneen vuoteen olleet kuin satunnaisessa yhteydessä
veljensä kanssa. Ei sen vuoksi, että he koskaan olisivat riidelleet
(kertoi Miss Mills minulle); vaan sen vuoksi, että, kun heitä
kutsuttiin Doran ristiäisiin teetä juomaan, vaikka he mielestänsä
olivat oikeutetut päivällisiin, he olivat kirjallisesti lausuneet
ajatuksensa, että "oli parempi kaikkien puolten onnelle", että he
pysyivät poissa. Jonka jälkeen he olivat astuneet omaa tietänsä, ja
heidän veljensä omaa.

Nämät molemmat ladyt tulivat nyt esiin turvapaikastansa ja esittelivät,
että Dora muuttaisi asumaan heidän luoksensa Putney'hin. Dora syleili
heitä molempia ja huudahti itkien: "Voi, niin, tädit! Tehkäät hyvin ja
ottakaat Julia Mills ja minut ja Jip Putney'hin!" Sinne he lähtivätkin
pian hautajaisten jälkeen.

Kuinka sain aikaa käydä Putney'ssa, minä en suinkaan tiedä,
mutta minä keksin tavalla taikka toisella keinoja sangen usein
liikkua likiseuduilla. Voidaksensa tarkemmin täyttää ystävyyden
velvollisuuksia, piti Miss Mills päiväkirjaa, ja hän tuli välistä
tapaamaan minua yhteismaalla ja luki sitä taikka (jos hänellä ei ollut
aikaa siihen) lainasi sen minulle. Kuinka paljon arvoa panin näihin
muistelmiin, joista liitän tähän yhden esimerkin!

"Maanantaina. Suloinen D:ni yhä kovasti alakuloinen. Päänkivistystä.
Johdatin hänen huomionsa J:iin, koska se oli niin hienon sileä. D.
hyväili J:iä. Muistot näin herätettyinä avasivat surun sulkuportit.
Tuska laskettiin tulvaamaan. (Ovatko kyynelet sydämen kastepisaroita?
J. M.)"

"Tiistaina. D. heikko ja hermoton. Ihana vaaleudessansa. (Emmekö huomaa
tätä myöskin kuusta? J. M.) D., J. M. ja J. kävimme vaunuilla
ilmailemassa. Akkunasta katsellen ja rajusti lakaisijaa haukkuen sai J.
hymyn leviämään D:n kasvoille. (Semmoisista vähäpätöisistä renkaista on
elämän jakso kokoon pantu! J. M.)"

"Keskiviikkona. D. verraten iloinen. Lauloin hänelle Iltakellot,
mielestäni soveliaat sävelet. Vaikutus ei viihdyttävä, vaan
päinvastainen. D. sanomattomasti liikutettu. Tavattiin jälestäpäin
omasta huoneestansa nyyhkimästä. Lausuin värssyjä hänestä itsestä ja
nuoresta gazellista. Turhaan. Viittasin myöskin Kärsivällisyyteen
hautapatsaalla. (Kysytään: miksi hautapatsaalla? J. M.)"

"Tuorstaina. D. ilmeisesti vaurastuneena. Hyvänpuolinen yö. Vieno
ruusun puna taas poskella. Päätin mainita D. C:n nimeä. Lausuin sitä
varovaisesti, kun olimme ilmailemassa. D. heti surun vallassa. 'Voi,
rakas, rakas Julia! Oh, minä olen ollut häijy ja tottelematon lapsi!'
Viihdytin ja hyväilin. Kuvasin ihanteellisesti D. C:ia haudan reunalla.
D. taas surun vallassa. 'Voi mitä minun tulee tehdä, mitä minun tulee
tehdä? Oi, vie minut johonkin!' Minä kovasti levotonna. D. tainnoksissa
ja lasillinen vettä ravintolasta. (Runollinen heimolaisuus: kirjava
nimitaulu portinpielessä; ihmis-elämä myöskin kirjava. Ah! J. M.)"

"Perjantaina. Tapauksista rikas päivä. Mies ilmestyy kyökissä, sininen
pussi kädessä ja siinä 'ladyjen korkotettavaksi annetut kengät'. Kokki
vastaa: 'ei täältä'. Mies väittää vastaan. Kokki menee sisältä
kysymään, jättäen miehen kahden kesken J:n kanssa. Kun kokki palajaa,
väittää mies yhä vastaan, mutta lähtee viimein. J:iä kaivataan. D.
suunniltansa. Ilmoitus lähetetty polisille. Miehen tunnusmerkit: leveä
nenä ja jalat niinkuin siltapylväät. Etsitään joka haaralta. Ei mitään
J:iä. D. itkee katkerasti eikä ota lohdutusta. Uudistin viittausta
nuoreen gazelliin. Soveliasta, mutta hyödytöntä. Iltapuolella käy outo
poika meillä. Tuodaan vierashuoneesen. Leveä nenä, mutta ei mitään
siltapylväitä. Sanoo tahtovansa yhden punnan ja tietävänsä erään
koiran. Ei taivu enempiin selityksiin, vaikka kovasti ahdistetaan. Kun
D. on tuonut esiin punnan, vie poika kokin vähäiseen majaan, jossa Jip
seisoo yksinään sidottuna pöydänjalkaan. D. iloitsee. Tanssii J:n
ympäri, joka syö illallistansa. Tästä onnellisesta muutoksesta
rohkaistuneena mainitsen ylikerroksessa D. C:ia. D. itkee uudestaan ja
huutaa surkeasti: 'Voi, älä, älä, älä. On niin häijyä ajatella mitään
muuta, kuin isä parkaa!' -- syleilee J:iä ja nyyhkyttää itsensä
nukuksiin. (Eikö D. C:n tule luottaa Ajan leveihin siipiin? J. M.)"

Miss Mills ja hänen päiväkirjansa olivat ainoa lohdutukseni tähän
aikaan. Kun näin hänet, joka vaan vähäistä ennen oli nähnyt Doran --
kun vainusin Doran nimen alkukirjaimia hänen myötätunteisilla
lehdillänsä -- kun mieleni tila hänen kauttansa kävi yhä kurjemmaksi --
se oli minun ainoa lievitykseni. Minusta tuntui, kuin olisin asunut
korttilinnassa, joka oli luhistunut kokoon, jättäen ainoastaan Miss
Mills'in ja minut raunioin joukkoon; kuin joku julma loihtija olisi
vetänyt tenho-piirinsä sydämeni viattoman jumalattaren ympäri, jonka
piirin sisäpuolelle minä en pääsisi muulla keinolla, kuin noitten
samojen lujien siipien avulla, jotka kantavat niin monta ihmistä niin
moninaisten ylitse!



KAHDEKSAS LUKU.

Wickfield ja Heep.


Tätini, jota, arvaan minä, pitkällinen alakuloisuuteni rupesi toden
perästä pelottamaan, oli hartaasti tahtovinaan, että lähtisin Dover'iin
katsomaan, että kaikki oli hyvällä kannalla hänen talossaan, joka oli
hyyrätty pois, sekä sopimaan nykyisen asukkaan kanssa voura-ajan
pidentämisestä. Janet oli muuttanut Mrs. Strong'in palvelukseen,
jossa näin hänet joka päivä. Dover'ista lähtiessään oli hän ollut
kahdenvaiheella, tokko hän tekisi sen miespuolten kieltämisen, jossa
häntä oli kasvatettu, täydelliseksi ja menisi vaimoksi eräälle
luotsille, vai ei; mutta hän päätti karttaa tätä vaarallista yritystä.
Ei niin paljon perus-aatteen tähden, luulen minä, kuin sen tähden,
ettei hän sattunut rakastamaan tätä.

Vaikka minun oli vaikea jättää Miss Mills, olin jotenkin taipuvainen
tätini tuumaan, koska sen kautta sain viettää muutamia rauhallisia
hetkiä Agnesin kanssa. Minä pyysin hyvältä tohtorilta lupaa olla poissa
kolme päivää; ja kun tohtori kehoitti minua levähtämään tämän ajan --
hän olisi suonut minulle vielä pidemmän ajan, mutta intoni ei sallinut
sitä -- päätin lähteä.

Mitä Commons'iin tulee, ei minulla ollut mitään syytä olla erittäin
tarkka velvollisuuksieni suhteen sillä taholla. Totta puhuen rupesivat
etevämmät proktorit saamaan huononlaisen ajatuksen meistä, ja me
livuimme nopeasti alas johonkin arveluttavaan asemaan. Toimi oli käynyt
laimeasti Mr. Jorkins'in johdattaessa ennen Mr. Spenlow'in aikaa; ja
vaikka uusi, lisäksi tullut veri sekä se komeus, jota Mr. Spenlow
kannatti, olivat virkistyttäneet sitä, ei se kuitenkaan ollut niin
lujalle pohjalle perustettu, että se olisi järkkymättä kestänyt
semmoista kohtausta, kuin sen uutteran johtajan äkillistä poismenoa. Se
huononi huononemistaan. Vaikka Mr. Jorkins'illa firmassa oli hyvä
maine, oli hän hidas, kykenemätön mies, jonka arvo ulkopuolella firmaa
ei ollut semmoinen, josta olisi ollut jotakin tukea. Minä jouduin nyt
hänen haltuunsa ja kun näin hänen panevan nuuskaansa ja antavan asiain
mennä menoansa, surin tätini tuhatta puntaa enemmän, kuin koskaan.

Mutta tämä ei ollut pahin seikka. Commons'issa hyöri joukko
liikavieraita ja syrjäläisiä, jotka, vaikk'eivät itse olleet
proktoreita, askaroitsivat tavallisissa laki-asioissa ja saivat niitä
toimitetuksi todellisten proktorein avulla, jotka lainasivat nimensä
sitä vastaan, että heille annettiin osa ryöstöstä; -- ja tämmöisiä oli
päälliseksi sangen paljon. Koska meidän firmamme nyt tahtoi työtä
vaikka mimmoisilla ehdoilla, rupesimme liittoon tämän kunnon joukkion
kanssa ja heitimme ulos syöttejämme näille liikavieraille ja
syrjäläisille, että he toisivat työtänsä meille. Naimaluvat ja
vähäisten testamenttien vahvistamiset, niitä me kaikki halusimme ja
niistä saimme parhaimman makson, jonka vuoksi niistä myöskin kiihkeästi
kilpailtiin. Kaappareita ja houkuttelioita asetettiin kaikille
Commons'in oville ja heidän käskettiin voimiensa mukaan katkaista tie
kaikilta suruvaatteisin puetuilta ja kaikilta ujomuotoisilta
gentlemaneilta sekä viekoitella näitä niihin byroisin, joita heidän
itsekunkin isäntäänsä hallitsivat; ja noita käskyjä noudatettiin niin
hyvin, että minä itse, ennenkuin olin tunnettu ulkomuodoltani, kaksi
kertaa sysättiin päävastustajamme huoneesen. Koska näitten onkijain
ristiriitaiset pyrinnöt oman luontonsa kautta ärsyttivät tunteita,
joutuivat he itse usein kahakkaan; ja Commons sai senkin häpeän, että
paras houkutteliamme (joka ennen oli ollut viinikaupassa, ja
jälestäpäin vannotettu mäkläri) muutamia päiviä kävi silmä
mustansinisenä. Ei kukaan näistä vakojista pitänyt sitä minään, jos hän
kohteliaasti auttoi vanhaa, mustiin puettua ladyä ulos vaunuista,
tappoi jokaisen proktorin, jota tämä kysyi, esitteli isäntäänsä saman
proktorin lailliseksi jälkeläiseksi ja edustajaksi sekä kantoi tämän
ladyn (joka välisti oli kovasti säikähtynyt) mainitun isäntänsä
byroosen. Monta vangittua tuotiin tällä tapaa minun luokseni. Mitä
naimalupiin tulee, kohosi kilvoitus niin suureksi, että ujo gentlemani,
joka tahtoi semmoista, ei voinut muuta, kuin antautua ensimäiselle
houkuttelialle taikka sallia heidän tapella hänestä itsestä ja joutua
väkevimmän saaliiksi. Tuimimman tappelun aikana istui eräs meidän
konttoristimme, joka oli tuota ukittajan joukkoa, tavallisesti hattu
päässä, että hän olisi valmis ryntäämään ulos ja asian-omaisen tuomarin
edessä vannottamaan jokaista uhria, joka tuotiin sisään. Tätä
houkuttelemisen tapaa kestää vielä tänä päivänä, luulen minä. Kun
viimeisen kerran olin Commons'issa, karkasi kohtelias mies valkoisella
esiliinalla kimppuuni jostakin käytävästä, kuiskasi "naimaluvan" sanan
korvaani, ja minä sain vaan suurella vastuksella häntä estetyksi
sivumasta itseäni syliinsä ja kantamasta itseäni jonkun proktorin luo.

Sallikaat minun tämän poikkeuksen perästä jatkaa matkaani Dover'iin.

Tätini talossa havaitsin kaikki olevan hyvässä kunnossa, ja minun oli
tilaisuus suuresti ilahuttaa häntä, kun kirjoitin hänelle, että hänen
hyyryläisensä oli perinyt hänen riitansa ja lakkaamatta kävi sotaa
aaseja vastaan. Kun olin toimittanut vähäisen asiani ja maannut yön
siellä, lähdin varhain aamulla Canterbury'yn. Nyt oli taas talvi, ja
vilpas, kylmä, tuulinen päivä ja avara tasanko saattivat toiveeni vähän
kirkkaammiksi.

Kun tulin Canterbury'yn, kävelin pitkin vanhoja katuja jonkunlaisella
vakavalla ilolla, joka rauhoitti mieltäni ja tyynnytti sydäntäni.
Tuossa olivat vanhat nimi-taulut, vanhat kirjoitukset puotien ovissa,
vanhat palveliat puodeissa. Siitä, kuin olin koulupoikana täällä,
tuntui niin pitkä aika kuluneen, että minua kummastutti, että paikka
oli niin vähän muuttunut, siksi kuin tulin ajatelleeksi, kuinka vähän
itse olin muuttunut. Kumma kyllä, sama levollinen vaikutus, jota aina
ajattelin Agnes'iin yhdistyneeksi, näytti vallitsevan joka paikassa
yksin siinä kaupungissakin, jossa hän asui. Kunnian-arvoiset
tuomiokirkon tornit ja vanhat naakat ja peltovarekset, joitten ilmasta
kuuluvat äänet tekivät nämät yksinäisemmiksi, kuin täydellinen
äänettömyys olisi tehnyt; vanhentuneet holviportit, muinoin täytetyt
kuvapatsailla, jotka aikaa sitten olivat kukistuneet ja tomuksi
muuttuneet niinkuin ne kunnian-arvoiset pilgrimit, jotka olivat
katselleet niitä; hiljaiset sopet, joissa vuosisatojen muuri vehreä
suikerteli pitkin päätyjä ja hajoavia seiniä; vanhanaikuiset
rakennukset; maaseudun kaltainen kaupungin ympäristö, jossa pellot,
puutarhat ja kryytimaat vaihtelivat; kaikkialla -- kaikissa -- tunsin
saman puhtaan ilman, saman rauhallisen, miettivän, lievittävän hengen.

Kun saavuin Mr. Wickfield'in asuntoon, näin siinä vähäisessä huoneessa
alikerroksessa, jossa Uriah Heep'in ennen oli tapa istua, Mr.
Micawber'in suurella ahkeruudella juoksuttavan kynäänsä. Hän oli puettu
lakimiehen tapaisiin, mustiin vaatteisin ja häämötti isona ja kookkaana
tässä vähäisessä byroossa.

Mr. Micawber kävi erittäin iloiseksi minut nähdessään, mutta oli
myöskin vähän hämmentynyt. Hän tahtoi heti saattaa minut Uriah'n luo,
mutta minä kielsin.

"Minä tunnen tämän talon vanhastansa, niinkuin muistatte", lausuin
minä, "ja osaan kyllä ylikerrokseen. Mitä lakitieteestä pidätte, Mr.
Micawber?"

"Rakas Copperfieldini", vastasi hän, "semmoiselle miehelle, joka
on varustettu mielikuvituksen korkeammilla lahjoilla, on
lakitieteellisissä tutkimuksissa paha vastus niissä monilukuisissa
erityis-seikoissa, joita ne käsittävät. Ei edes ammatillisessa
kirjeenvaihdossamme", lausui Mr. Micawber, katsellen muutamia kirjeitä,
joita hän paraikaa suoritti, "mieli saa kohota mihinkään ylevämpään
lauselaatuun. Kuitenkin on se jalo harrastus. Jalo harrastus!"

Hän kertoi sitten minulle, että hän oli hyyrännyt Uriah Heep'in vanhan
asunnon, ja että Mrs. Micawber ihastuksella vastaan-ottaisi minut oman
kattonsa alla.

"Se on halpa", sanoi Mr. Micawber -- "käyttääkseni ystäväni Heep'in
mielilausetta, mutta se kenties on astuin komeampaan taloudelliseen
asemaan".

Minä kysyin häneltä, oliko hänellä tähän saakka ollut syytä olla
tyytyväinen siihen tapaan, jolla hänen ystävänsä Heep kohteli häntä.
Hän nousi katsoaksensa, oliko ovi oikein kiinni, ennenkuin hän
matalammalla äänellä vastasi:

"Rakas Copperfieldini, mies, joka ponnistaa rahallisten vastusten
taakan alla, on useimpien ihmisten suhteen eduttomassa asemassa. Tämä
eduton asema ei parane, jos tuo taakka pakoittaa häntä pyytämään
palkkaansa ennen määrättyä makso-aikaa. Kaikki, mitä minä voin sanoa,
on, että ystäväni Heep on vastannut anomuksiini, joita minun ei
tarvitse tarkemmin selittää, semmoisella tavalla, joka on omainen
lisäämään kunniaa yhtä paljon hänen järjellensä kuin hänen
sydämellensä".

"Minä en olisi luullut hänen olevan aivan auliin rahoillensa",
muistutin minä.

"Antakaat anteeksi minulle!" lausui Mr. Micawber, muotoansa teeskellen,
"minä puhun ystävästäni Heep'istä minun kokemukseni mukaan".

"Minua ilahuttaa, että teidän kokemuksenne on niin hyvä", vastasin
minä.

"Te olette hyvin ystävällinen, rakas Copperfieldini", sanoi Mr.
Micawber ja hyräili jotakin nuottia.

"Näettekö Mr. Wickfield'iä usein?" kysyin minä, puheainetta
muuttaakseni.

"En usein", vastasi Mr. Micawber halveksivaisesti. "Mr. Wickfield on,
rohkenen sanoa, mies, jolla on sangen oivalliset aikomukset, mutta hän
on -- lyhyeltä, hän on vanhan-aikainen".

"Minä pelkään, että hänen asiakumppaninsa koettaa saattaa häntä siksi",
sanoin minä.

"Rakas Copperfieldini!" vastasi Mr. Micawber, levottomasti ruumistansa
tuolillaan väänneltyään, "sallikaat minun tehdä yksi muistutus! Minä
olen täällä luottamus-virassa. Minä olen täällä uskotun asemassa.
Muutamien aineitten keskusteleminen, vaikka itse Mrs. Micawber'in
kanssa (joka niin kauan on ottanut osaa erinäisiin vaiheisini ja on
erinomaisen selväjärkinen nainen), on, minun täytyy ajatella niin,
soveltumaton niihin toimiin, jotka nyt ovat jätetyt minulle. Minä
rohkenisin sentähden esitellä, että me ystävällisessä keskuudessamme,
joka, toivoakseni, ei koskaan häirity! -- vedämme viivan. Toisella
puolen tätä viivaa", lausui Mr. Micawber, byroon linjaalilla osoittaen
sitä pulpetillansa, "on kaikki, mitä ihmisjärki käsittää vähäisellä
poikkeuksella; toisella on tämä vähäinen poikkeus, se on: Messrs.
Wickfield ja Heep'in asiat ynnä kaikki, mitä kuuluu ja koskee niihin.
Minä toivon, etten loukkaa nuoruuteni kumppania, kun panen tämän
ehdoituksen hänen kylmemmän ymmärryksensä ratkaistavaksi?"

Vaikka Mr. Micawber'issa näin jonkun levottoman muutoksen, joka vaivasi
häntä, niinkuin hänen uudet velvollisuutensa olisivat olleet
sopimattomat hänelle, tunsin, ettei minulla ollut mitään oikeutta
katsoa itseäni loukatuksi. Kun sanoin sitä hänelle, näytti se
lievittävän häntä, ja hän pusersi kättäni.

"Minä olen ihastunut, Copperfield", lausui Mr. Micawber, "antakaat
minun vakuuttaa sitä teille, Miss Wickfield'iin. Hän on sangen etevä
nuori lady; hänellä on tavattoman viehättävät ominaisuudet, sulot ja
hyvät avut. Totta tosiaan", sanoi Mr. Micawber, lukemattomia kertoja
suudellen kättänsä ja kumartaen gentilimmalla ryhdillänsä, "minä
kunnioitan Miss Wickfield'iä! Hem!"

"Siitä ainakin olen iloinen", arvelin minä.

"Jollette, rakas Copperfieldini, tuona hauskana iltana, jota meidän oli
onni viettää teidän kanssanne, olisi vakuuttanut meille, että D. oli
teidän lempikirjaimenne", sanoi Mr. Micawber, "olisin epäilemättä
luullut A:ta siksi".

Meillä on kaikilla joku kokemus eräästä tunteesta, joka satunnaisesti
valloittaa meidät, että mitä sanomme ja teemme, on sanottu ja tehty
ennen jonakin kaukaisena aikana -- että samat kasvot, esineet ja
asianhaarat ovat ympäröinneet meitä hämäriä ikäkausia sitten -- että
täydellisesti tiedämme, mitä ensiksi tämän jälkeen sanotaan, niinkuin
yhtäkkiä muistaisimme sen! Minä en koskaan ollut havainnut tätä
salamyhkäistä tuntoa voimakkaammin eläessäni, kuin hänen lausuessaan
näitä sanoja.

Minä sanoin siksi kertaa hyvästi Mr. Micawber'ille, käskien hänen
viedä parhaita terveisiäni kaikille kotona oleville. Kun jätin hänet
ja hän jälleen ryhtyi tuoliinsa ja kynäänsä ja sovitti päätänsä
kaulahuiviinsa, mukavaan kirjoitus-asemaan päästäksensä, huomasin
selvästi, että siitä, kuin hän oli ruvennut uuteen virkaansa, jotakin
oli tullut hänen ja minun väliini, joka esti meitä lähestymästä
toisiamme, niinkuin meidän oli tapa lähestyä, ja kokonaan muutti
keskuutemme luonteen.

Tuossa omituisessa, vanhassa vierashuoneessa ei ollut ketään, vaikka
siinä näkyi jälkiä Mrs. Heep'in läsnä-olosta. Minä katsoin siihen
huoneesen, joka vielä oli Agnesin, ja näin tämän istuvan valkean
vieressä, vanhan-aikuisen pulpettinsa ääressä, ja kirjoittavan.

Varjoni saatti hänet katsomaan ylös. Mikä ilo, kun sai olla syynä
tuommoiseen kirkkaasen muutokseen hänen huomiokkaissa kasvoissaan ja
tulla kunnioitetuksi semmoisella suloisella tervehdyksellä!

"Voi Agnes!" sanoin minä, kun istuimme toinen toisemme vieressä; "minä
olen kaivannut sinua niin paljon viime aikoina!"

"Todella?" vastasi hän. "Taas! Ja niin pian!"

Minä pudistin päätäni.

"Minä en tiedä, kuinka laita on, Agnes; minä kaipaan mielestäni jotakin
hengen-avua, joka pitäisi olla minulla. Sinä olit niin tottunut
ajattelemaan minun puolestani noina onnellisina vanhoina päivinä
täällä, ja minä käännyin niin luonnollisesti sinuun, neuvoa ja turvaa
etsiäkseni, että todella luulen, etten ole tuota avua saavuttanut".

"Ja mikä se on?" kysyi Agnes iloisesti.

"Minä en tiedä, miksi sanon sitä", vastasin minä. "Minä luulen, että
olen vakava ja kestäväinen?"

"Minä olen varma siitä", arveli Agnes.

"Ja kärsivällinen, Agnes?" kysyin vähäisellä epäilyksellä.

"Niin", vastasi Agnes nauraen. "Jotenkin".

"Vaan kuitenkin", lausuin minä, "käyn niin onnettomaksi ja
kiusaantuneeksi, ja olen niin horjuva ja epäneuvoinen, kun koetan
lujittaa itseäni, että varmaan tiedän kaipaavani jonkunlaista --
sanonko sitä siksi? -- luottamusta".

"Sano sitä siksi, jos niin tahdot", arveli Agnes.

"Hyvä!" vastasin minä. "Kuule siis! Sinä tulet London'iin, minä luotan
sinuun, ja minulla on kohta joku tarkoitus ja elämänsuunta. Ne katoovat
minulta, minä tulen tänne ja tunnen itseni silmänräpäyksellä
toisenlaiseksi ihmiseksi. Asianhaarat, jotka vaivaavat minua, eivät ole
muuttuneet, siitä kuin tulin tähän huoneesen, mutta lyhyellä aikaa
valloittaa minut joku vaikutus, joka muuttaa minut, voi, kuinka paljon
paremmaksi! Mikä se on? Missä sinun salaisuutesi on, Agnes?"

Hän oli painanut päänsä alaspäin ja katseli valkeaan.

"Se on se vanha juttu", sanoin minä. "Älä naura, kun sanon, että ennen
kävi vähissä asioissa aina samalla tapaa, kuin nyt suurissa. Entiset
huoleni olivat joutavia, ja nykyiset ovat totisia, mutta milloin
hyvänsä olen lähtenyt pois kasvatus-sisareni luota --".

Agnes katsahti ylös -- kuinka taivaallisilla kasvoilla! -- ja ojensi
minulle kätensä, jota minä suutelin.

"Joka kerta, jolloin sinä, Agnes, et ole ollut minua neuvomassa ja
hyväksymässä jossakin hankkeessa, olen mielestäni käynyt epävakaiseksi
ja joutunut kaikenlaisiin vastuksiin. Kun lopulta olen tullut sinun
luoksesi (niinkuin aina olen tullut), olen muuttunut levolliseksi ja
onnelliseksi. Nyt palajan kotiin, niinkuin väsynyt matkustaja, ja
löydän semmoisen siunatun rauhan!"

Minä tunsin syvästi, mitä sanoin, se koski minuun niin suoraan, että
ääneni petti minut; minä peitin kasvoni kädelläni ja puhkesin
kyyneliin. Minä kirjoitan totuuden. Mitä ristiriitaisuutta ja
epämukaisuutta tahansa minussa oli, niinkuin sitä on meissä niin
monessa; mikä hyvänsä olisi voinut olla aivan toisenlaista ja paljon
parempaa; mitä hyvänsä olin tehnyt, jossa itsepäisesti käännyin pois
oman sydämeni äärestä, sitä en tietänyt. Minä tiesin vaan, että täyttä
totta tunsin rauhaa ja lepoa Agnesin läheisyydessä. Leppeällä,
sisarellisella käytöksellänsä, sädehtivillä silmillänsä, hellällä
äänellänsä ja tuolla suloisella tyvenyydellä, joka oli aikoja sitten
tehnyt sen asunnon, jossa hän oleskeli, pyhäksi paikaksi minulle,
toinnutti hän minut pian tästä heikkoudesta ja sai minut kertomaan
kaikki, mitä oli tapahtunut siitä asti, kuin viimein tapasimme
toisemme.

"Eikä minulla ole sanaakaan lisätä, Agnes", lausuin minä, kun olin
päättänyt kertomukseni. "Nyt luotan sinuun".

"Mutta minuun sinä et saa luottaa, Trotwood", vastasi Agnes, iloisesti
hymyillen. "Sinun täytyy luottaa toiseen".

"Doraanko?" sanoin minä.

"Tietysti".

"No, minä en ole maininnut, Agnes", lausuin vähän hämmentyneenä, "että
Doraan on jotenkin vaikea -- minä en tahtoisi millään muotoa sanoa
luottaa, koska hän on itse puhtaus ja totuus -- vaan jotenkin vaikea --
minä todella tuskin tiedän, mitä sanaa käyttäisin, Agnes. Hän on arka
pikku olento ja helposti häirittynyt ja peloitettu. Kun vähäistä ennen
hänen isänsä kuolemaa katsoin velvollisuudekseni mainita hänelle --
mutta minä kerron sinulle, jos maltat kuunnella, kuinka se oli".

Minä juttelin siis Agnesille, kuinka olin puhunut köyhyydestäni,
kokkikirjasta, kirjanpidosta ja kaikista muista.

"Voi Trotwood!" nuhteli hän hymyillen. "Juuri sinun vanhaa,
äkkipikaista käytöstäsi! Olisihan sinun kyllä sopinut vakaasti pyrkiä
eteenpäin mailmassa eikä kuitenkaan tarvinnut olla niin raju arkaa,
hellää, kokematonta tyttöä vastaan. Dora raukka!"

Minä en ole koskaan kuullut semmoista suloista, kärsivällistä hyvyyttä
lausuttavan, kuin se, jota hän osoitti, tätä vastatessaan. Oli niinkuin
olisin nähnyt hänen ihmetellen ja hellästi syleilevän Doraa sekä sillä
huolenpidolla, jolla hän puollusti tätä, äänettömästi moittivan minua
siitä hätäisyydestä, jolla olin säikähyttänyt tätä pikkuista sydäntä.
Oli niinkuin olisin nähnyt Doran koko lumoavassa luonnollisuudessaan
hyväilevän Agnesia ja kiittävän häntä sekä miellytellen vetoavan hänen
puoleensa minua vastaan, mutta kuitenkin rakastavan minua koko
lapsellisella viattomuudellansa.

Minä tunsin itseni niin kiitolliseksi Agnesille ja ihmettelin häntä
niin suuresti! Minä näin, ikäänkuin valoisassa tulevaisuudessa, nämät
kaksi yhdessä, pari soveliaita ystäviä, toinen toistansa kaunistaen!

"Mitä minun siis tulee tehdä, Agnes?" kysyin minä, vähän aikaa valkeaan
katseltuani. "Mikä olisi oikein tehty?"

"Minä arvaan", lausui Agnes, "että menettelisit kunniallisesti, jos
kirjoittaisit noille molemmille ladyille. Eikö omasta mielestäsi
kaikenlaiset salaiset toimet ole sopimattomat?"

"Kyllä. Jos niin on sinun mielestäsi", sanoin minä.

"Varsin vähän pystyn päättämään tämmöisistä asioista", vastasi Agnes
ujolla epäilyksellä, "mutta minä tunnen varmaan -- lyhyeltä, minä
tunnen, että, jos peität ja salaat asiaa, se ei ole sinun tapaistasi".

"Ei minun tapaistani sen liika hyvän ajatuksen mukaan, jota sinä,
Agnes, pelkään minä, pidät minusta", lausuin minä.

"Sinun tapaistasi suoran luonteesi puolesta", vastasi hän; "ja
sentähden minä kirjoittaisin noille molemmille ladyille. Minä kertoisin
niin selvästi ja avosydämisesti, kuin mahdollista, kaikki, mitä on
tapahtunut, ja kysyisin heiltä lupaa saada välisti käydä heidän
luonansa. Siihen katsoen, että olet nuori ja vasta pyrit johonkin
asemaan elämässä, luulen, että olisi hyvä, jos sanoisit, että
mielellään tyydyt niihin ehtoihin, joita he ehkä asettavat sinulle.
Minä pyytäisin, että he eivät hylkäisi anomustani Doran puoleen
kääntymättä, vaan keskustelisivat siitä hänen kanssaan, kun katsoivat
aikaa sopivaksi. Minä en olisi liian kiivas", lausui Agnes lempeästi,
"enkä vaatisi liian paljon. Minä luottaisin uskollisuuteeni ja
kestäväisyyteeni -- ja Doraan".

"Mutta jos he taas tällä ilmoituksella peljättäisivät Doran, Agnes",
sanoin minä. "Ja jos Dora itkisi eikä sanoisi mitään minusta!"

"Lieneekö se luultavaa?" kysyi Agnes samalla suloisella
huolenpitäväisyydellä kasvoissaan.

"Jumala siunatkoon häntä, hän on arka, kuin lintu", lausuin minä.
"Olisipa tuo mahdollista. Taikka jos molemmat Miss Spenlow'it
(tämänlaatuiset vanhanpuoliset ladyt ovat toisinaan hyvin kummallisia)
eivät olisi semmoisia, joihin sopisi tällä tapaa kääntyä!"

"Minä en luule, Trotwood", vastasi Agnes, nostaen lempeitä silmiänsä
minun silmiäni kohden, "että minä katsoisin tuota. Olisi kenties
parempi vaan katsoa, onko oikein tehdä näin; ja, jos on, tehdä".

Minulla ei ollut enää mitään epäilystä tässä asiassa. Huojentuneella
mielellä, vaikka tyyni tietäen, kuinka ylen tärkeä toimeni oli, pyhitin
koko iltapuolen tämän kirjeen suunnittelemiseen, jota suurta
tarkoitusta varten Agnes jätti pulpettinsa minulle. Mutta ensiksi menin
alikerrokseen kohtaamaan Mr. Wickfield'iä ja Uriah Heep'iä.

Minä tapasin Uriah'n uudessa, muurisavelta haisevassa byroossa, joka
oli rakennettu ulos puutarhaan päin ja jossa hän keskellä kirjoja ja
papereita istuessaan näytti erinomaisen ilkeältä. Hän vastaan-otti
minut tavallisella imarruksellaan ja oli olevinaan, niinkuin hän ei
olisi Mr. Micawber'ilta kuullut mitään tulostani, jota väitöstä minä
suorastaan en uskonut. Hän saatti minut Mr. Wickfield'in huoneesen,
joka oli entisestä kovasti muuttunut -- sieltä oli uuden asiakumppanin
eduksi viety koko joukko mukavia huonekaluja -- ja seisoi valkean
edessä, lämmittäen selkäänsä ja hivuttaen leukaansa laihalla
kädellänsä, sillä välin kuin Mr. Wickfield ja minä tervehdimme
toisiamme.

"Totta kai jäätte meille, Trotwood, siksi aikaa, kuin olette
Canterbury'ssä?" sanoi Mr. Wickfield, pikimmältä katsahtaen Uriah'an
tämän suostumusta varten.

"Onko täällä sijaa minulla?" kysyin minä.

"Minä muutan mielelläni, Master Copperfield -- Mister aioin sanoa,
mutta tuo toinen tuntuu niin luonnolliselta", lausui Uriah -- "vanhasta
huoneestanne, jos se olisi hauskaa teille".

"Ei, ei", arveli Mr. Wickfield. "Miksi _teitä_ häirittäisiin? Löytyy
toinen huone. Löytyy toinen huone".

"Niin, mutta te tiedätte", vastasi Uriah irvistellen, "minua todella
ilahuttaisi!"

Asiaa ratkaistakseni sanoin, että tahdoin tuota toista huonetta taikka
ei mitään, ja niin päätettiin, että minä saisin sen. Minä jätin firman
hyvästi päivällisiksi ja menin jälleen ylikerrokseen.

Minä olin toivonut, etten saisi muuta seuraa, kuin Agnesin. Mutta Mrs.
Heep oli pyytänyt lupaa saada kutiminensa istua pesän vieressä samassa
huoneessa sillä nimellä, että se tällä tuulella oli soveliaampi hänen
luuvalollensa, kuin vieras- taikka päivällishuone. Vaikka olisin ilman
mitään omantunnon vaivaa juljennut asettaa hänet tuomiokirkon
korkeimmalle harjalle tuulen armoille, taivuin pakon alle ja tervehdin
häntä ystävällisesti.

"Minä kiitän teitä nöyrästi, Sir", vastasi Mrs. Heep, kun kysyin hänen
terveyttänsä, "mutta minä en voi oikein hyvin. Minulla ei ole paljon,
josta sopii kerskata. Jos saisin nähdä Uriah'ni toimeen-tulon taatuksi
mailmassa, ei minulla ole mielestäni juuri mitään lisäksi toivottavaa.
Miltä Ury'ni teistä näyttää, Sir?"

Minusta hän näytti yhtä konnamaiselta, kuin ennen, ja minä vastasin,
etten huomannut mitään muutosta hänessä.

"Vai ei hän teistä ole muuttunut?" kysyi Mrs. Heep. "Tässä minun täytyy
nöyrästi pyytää lupaa ajatella toisin. Ettekö näe, että hän on laiha?"

"Ei laihempi, kuin tavallisesti", vastasin minä.

"_Ettekö_ tosiaan!" sanoi Mrs. Heep. "Mutta te ette tarkasta häntä
äidin silmällä!"

Uriah'n äidin silmä oli paha silmä koko muulle mailmalle, ajattelin
minä, kun se kohtasi minut, olipa se kuinka hellä hyvänsä Uriah'lle, ja
minä luulen, että hän ja hänen poikansa rakastivat toisiansa. Se
siirtyi nyt minusta Agnes'iin.

"Ettekö _te_ näe, että hän riutuu ja hiukenee, Miss Wickfield?" kysyi
Mrs. Heep.

"En", lausui Agnes, tyvenesti jatkaen työtänsä. "Te olette liiaksi
huolissanne hänen puolestaan. Hän voi varsin hyvin".

Paha-enteisellä nuhistuksella ryhtyi Mrs. Heep jälleen kutimeensa.

Tästä hän ei hiukkaakaan luopunut eikä jättänyt meitä hetkeksikään.
Minä olin tullut varhain aamulla, ja meillä oli vielä kolme, neljä
tuntia päivällisiin, mutta hän istui tuossa, liikuttaen vartaitansa
yhtä yksitoikkoisesti, kuin tuntilasi hiekkaansa juoksuttaa. Hän istui
toisella puolella valkeata: minä pulpetin vieressä vastapäätä sitä;
vähän tuolla puolen minua ja syrjempänä Agnes. Joka kerta kuin minä,
kirjeeni ääressä miettien, nostin ylös silmäni ja katseeni kohtasi
Agnes'in ajattelevaiset kasvot sekä minä näin niitten kirkkaina ja
enkelinkaltaisina hohtavan rohkeutta itselleni, huomasin kohta, että
paha silmä siirtyi minusta Agnes'iin päin, palasi takaisin minuun ja
lopulta taas varkain kutimeen. Mitä hän kutoi, sitä en tiedä, kosk'en
ole perehtynyt siihen taitoon; mutta verkolta se näytti; ja kun hän
työskenteli kiinalaisten syömäpuikkojen muotoisilla vartaillansa,
näytti hän valkean valossa häijyn-ilkiseltä noidalta, jota vastapäätä
istuva, hohtava hyvyys vielä piti kurissa, mutta joka hankki ensi
tilaisuudessa heittämään verkkoansa. Päivällisillä hän samalla tapaa
pitkitti vartioimistansa silmiään räpyttämättä. Päivällisten jälkeen
tuli hänen poikansa vuoro, ja kun Mr. Wickfield, hän ja minä jäimme
yksikseen, karsasteli hän minua ja luikerrutti ruumistansa, siksi kuin
tuskin saatin kestää sitä. Vierashuoneessa oli äiti taas kutomassa ja
vartioimassa. Koko ajan, kuin Agnes lauloi ja soitti, istui äiti pianon
ääressä. Kerran hän pyysi jotakin erityistä balladia, johon, sanoi hän,
hänen Ury'nsa (joka haukotellen istui jossakin nojatuolissa) oli kovin
mieltynyt, ja tuon tuostakin katsahti hän poikaansa ja kertoi
Agnesille, että Ury oli ihastuksissaan hänen soitostaan. Mutta hän
puhui tuskin koskaan -- minä epäilen, josko kertaakaan -- poikaansa
jollakin tavalla mainitsematta. Minä näin selvästi, että tämä oli se
tehtävä, joka oli hänelle annettu.

Tätä kesti maata-panon aikaan saakka. Kun olin nähnyt äidin ja pojan,
niinkuin kaksi isoa yö-lepakkoa, liehuvan koko asunnon ympäri ja
pimittävän sitä rumalla ruumiillansa, kävin niin alakuloiseksi, että
olisin mieluisammin jäänyt alikerrokseen, kutimista ja kaikista
huolimatta, kuin mennyt levolle. Minä en saanut paljon mitään unta.
Seuraavana päivänä alkoi kutominen ja vartioiminen taas ja sitä kesti
koko päivän.

Minulla ei ollut mitään tilaisuutta puhua Agnesin kanssa edes kymmentä
minutia. Minä tuskin sain hänelle kirjettäni näytetyksi. Minä esittelin
hänelle, että hän tulisi kävelemään kanssani, mutta kun Mrs. Heep
useita kertoja valitti, että hän voi huonommin, jäi Agnes armeliaisesti
hänen luoksensa pitämään hänelle seuraa. Kun rupesi hämärtämään, lähdin
ulos yksinään, miettien, mitä minun piti tehdä ja olinko oikeutettu
kauemmin Agnesilta salaamaan, mitä Uriah Heep London'issa oli kertonut
minulle; sillä tämä rupesi taas kovasti huolettamaan minua.

Minä en ollut vielä astunut niin pitkälle, että olisin ehtinyt
ulkopuolelle kaupunkia Ramsgate'n tiellä, jossa löytyi hyvä polku, kun
joku pimeässä takaapäin huusi minua. Hoikan ruumiin ja kapean
päällystakin suhteen oli mahdoton erehtyä. Minä pysähdyin ja Uriah Heep
saavutti minut.

"No?" sanoin minä.

"Kuinka nopeasti te astutte!" lausui hän. "Minulla on sangen pitkät
jalat, mutta te annoitte niille täyden työn".

"Mihin olette menossa?" kysyin minä.

"Minä aion seurata teitä, Master Copperfield, jos suotte minulle huvin
kävellä vanhan tuttavan kanssa". Hän lausui tätä jonkunlaisella
ruumiinsa rytkytyksellä, jota sopi katsoa joko anovaksi taikka
pilkkaavaksi, ja alkoi astua rinnallani.

"Uriah!" sanoin minä niin kohteliaasti, kuin voin, vähän vaiti-olon
perästä.

"Master Copperfield!" vastasi Uriah.

"Totta puhuakseni (te ette saa paheksia sitä) lähdin ulos kävelemään
yksinään, koska minulla on ollut niin paljon seuraa".

Hän katseli minua sivultapäin ja sanoi inhottavimmalla irvillänsä: "te
tarkoitatte äitiäni?"

"Niin tarkoitan", arvelin minä.

"Ah! Mutta te tiedätte, että me olemme niin halpoja", vastasi hän. "Ja
koska me tiedämme oman halpuutemme, täytyy meidän todella pitää huolta,
etteivät ne, jotka eivät ole halpoja, sysää meitä syrjälle. Rakkaudessa
ovat kaikki sotakeinot luvallisia, Sir".

Hän nosti isot kätensä, että ne koskivat hänen leukaansa, hieroi niitä
hiljalleen toisiinsa ja nauroi leppeästi, näyttäen niin häijyltä
babianilta, kuin mikään inhimillinen olento voi näyttää.

"Te olette, näettekö, Master Copperfield", lausui hän, yhä hyväillen
itseänsä samalla ilkeällä tavalla ja pudistaen päätänsä minulle, "te
olette kovin vaarallinen kilpakosija. Niin olette aina olleet, sen
tiedätte".

"Minunko tähteni Miss Wickfield'iä vartioitsette ja teette, ettei hänen
kotinsa ole mikään koti?" kysyin minä.

"Oh! Master Copperfield! Nuot ovat kovin ankaria sanoja", vastasi hän.

"Pukekaat ajatukseni mihin sanoihin tahdotte", arvelin minä. "Te
tiedätte, mikä se on, Uriah, yhtä hyvin, kuin minä".

"Voi, ei! Teidän täytyy itse pukea se sanoihin", lausui hän. "Oi,
todella! Minä en saata sitä tehdä".

"Luuletteko", sanoin minä, Agnesin tähden pakoittaen itseäni hyvin
maltilliseksi ja tyveneksi häntä kohtaan, "että minä pidän Miss
Wickfield'iä minäkään muuna, kuin varsin kalliina sisarena?"

"Hyvä, Master Copperfield", vastasi hän, "te havaitsette, etten ole
velvollinen vastaamaan tähän kysymykseen. Te ette ehkä pidä,
tiedättehän. Mutta te, näettekö, ehkä pidättekin!"

Minä en ole koskaan nähnyt mitään semmoista, kuin hänen kasvojensa ja
varjottomien silmiensä alhaisen viekkauden, noitten silmien, joissa ei
ollut ripsen haamuakaan.

"No siis!" sanoin minä. "Miss Wickfield'in tähden --".

"Minun Agnesini tähden!" huudahti hän jollakin vavahtelevalla, jyrkällä
ruumiinsa vääntelyllä. "Tahtoisitteko olla niin hyvä ja nimittää häntä
Agnesiksi, Master Copperfield!"

"Agnes Wickfield'in tähden -- Jumala siunatkoon häntä!"

"Kiitoksia tästä siunauksesta, Master Copperfield", keskeytti hän.

"Minä kerron teille, mitä olisin, asiain toisin ollen, yhtä pian
kertonut -- Jack Ketch'ille". [S.o. pyövelille.]

"Kenelle, Sir?" sanoi Uriah, kaulaansa kurottaen ja pitäen kättänsä
korvan takana.

"Pyövelille", vastasin minä. "Sille, joka kaikkein vähimmin olisi
tullut mieleeni" -- vaikka hänen omat kasvonsa olivat aivan itsealtansa
synnyttäneet tämän viittauksen. "Minä olen kihloissa toisen nuoren
ladyn kanssa. Minä toivon, että tämä tyydyttää teitä".

"Kunnianne kautta?" lausui Uriah.

Minä aioin suuttuneena antaa sanoilleni sitä vahvistusta, jota hän
pyysi, kun hän tarttui käteeni ja likisti sitä.

"Voi Master Copperfield!" sanoi hän. "Jos olisitte vaan alentaneet
itseänne ja vastanneet luottamukseeni, kun vuodatin sydämeni kyllyyden
teidän eteenne sinä iltana, jona häiritsin teitä niin paljon ja nukuin
arkihuoneenne pesän edessä, en olisi koskaan epäillyt teitä. Asiain
nykykannalla käsken heti pois äitini, jopa aivan halustakin. Minä
tiedän, että annatte anteeksi rakkauden varokeinot, ettekö anna? Mikä
onnettomuus, Master Copperfield, ettette alentaneet itseänne ja
vastanneet luottamukseeni! Minä olen varma, että annoin teille monta
tilaisuutta. Mutta te ette ole koskaan alentaneet itseänne minun
suhteeni niin paljon, kuin minä olisin suonut. Minä tiedän, ettette ole
koskaan rakastaneet minua, niinkuin minä olen rakastanut teitä!"

Koko tämän ajan likisti hän kättäni kosteilla, kalankaltaisilla
käsillänsä, sillä välin kuin minä kaikenlaisilla tempuilla, joita
häveliäisyys salli, koetin saada sitä pois. Mutta se ei onnistunut
minulta. Hän veti käsivarteni silkkiäismarjan-karvaisen päällystakkinsa
hian alle, ja minä astuin eteenpäin, melkein pakosta, käsitysten hänen
kanssaan.

"Joko palataan?" kysyi Uriah, samalla kääntäen minut ympäri, että
kasvoni tulivat kaupunkia kohden, johon nouseva kuu nyt paisti,
kaukaisia akkunoita hopioiten.

"Ennenkuin jätämme tämän aineen, täytyy teidän saada tietää", sanoin
minä, keskeyttäen jokseenkin pitkää äänettömyyttä, "että Agnes
Wickfield, minun luullakseni, on niin paljon teitä ja kaikkia teidän
toiveitanne ylempänä, kuin itse tuo kuu!"

"Niin levollinen! Eikö hän ole!" lausui Uriah. "Sangen levollinen!
Tunnustakaat nyt, Master Copperfield, ettette ole rakastaneet minua
aivan niinkuin minä olen rakastanut teitä. Koko ajan olette ajatelleet
minua liian halvaksi. Minä en ihmettele sitä!"

"Minua ei miellytä halpuuden vakuutukset", vastasin minä, "eikä minkään
muunlaisetkaan vakuutukset".

"Kas niin!" lausui Uriah, kuutamossa näyttäen kovin lakastuneelta ja
lyijynkarvaiselta. "Enkö minä sitä tietänyt! Mutta kuinka vähän te
ajattelette, että minun kaltaiseni hyvällä syyllä on nöyrä, Master
Copperfield! Isä ja minä kasvatettiin eräässä köyhäin koulussa poikia
varten; ja äitini kasvatettiin samaten eräässä armeliaisuuden
laitoksessa. Meille opetettiin kaikille nöyryyttä -- aamusta iltaan
saakka ei paljon muuta, tietääkseni. Meidän tuli olla nöyrät tälle
henkilölle, ja nöyrät tuolle, nostaa lakkiamme täällä ja kumartaa
tuolla, aina tietää paikkamme ja alentaa itseämme niitten edessä, jotka
olivat meitä paremmat. Ja kuinka suuri joukko tämmöisiä oli! Isä sai
monitorin metalin nöyryytensä tähden. Häntä mainittiin ylhäisten
joukossa hyvän käytöksensä puolesta, ja he päättivät auttaa häntä. 'Ole
nöyrä, Uriah', sanoo isä minua, 'ja sinun käy hyvin'. Se se oli, jota
aina soitettiin sinulle ja minulle koulussa; se se on, joka parhaiten
miellyttää. 'Ole nöyrä', sanoo isä, 'ja sinä menestyt!' Eikä, totta
puhuen, minun ole huonosti käynyt!"

Se oli ensimäinen kerta, kuin mieleeni johtui, että tuo inhottava
väärän nöyryyden jahkina oli peritty Heep'in perheessä. Minä olin
nähnyt sadon, mutta en ollut koskaan siementä ajatellut.

"Kun vielä olin pieni poika", lausui Uriah, "opin tietämään, mitä
nöyryys aikaan sai, ja minä rupesin nöyräksi. Minä söin maukkaasti
nöyryyden leipää. Minä pysähdyin alhaiselle opin asteelle ja sanoin:
'jää tähän!' Kun te lupasitte opettaa minulle latinaa, tiesin paremmin.
'Ihmiset tahtovat olla sinua ylempänä', sanoo isä, 'pysy sen vuoksi
alipuolella'. Minä olen hyvin nöyrä vieläkin, Master Copperfield, mutta
minä olen saanut hiukan valtaa!"

Ja hän sanoi kaikki nämät -- minä tiesin sen, kun näin hänen kasvonsa
kuutamossa -- että minä ymmärtäisin, että hän aikoi palkita itseänsä
valtaansa käyttämällä. Minä en ollut koskaan epäillyt hänen
huonouttansa, viekkauttansa ja häijyyttänsä, mutta nyt ensi kerran
täydellisesti käsitin, mikä kurja, tunnoton ja kostonhimoinen luonto
oli syntynyt tämmöisen varhaisen ja pitkällisen sorron kautta.

Hänen kertomuksellaan oli sillä tapaa hyvä seuraus, että hän veti pois
kätensä, leukaansa uudestaan sivelläksensä. Kerran irti hänestä
päästyäni päätin pysyä erinään hänestä, ja me palasimme vieretysten
monta sanaa matkallamme puhumatta.

Oliko minun ilmoitukseni vai hänen takaisinkatsahduksensa innostuttanut
häntä, sitä en tiedä, mutta innostunut hän oli jostakin syystä. Hän
puhui enemmän päivällisillä, kuin hänen oli tapa, kysyi äidiltänsä
(joka pääsi vahdinpidostaan samalla hetkellä, kuin jälleen astuimme
huoneesen), eikö hän alkanut käydä liian vanhaksi nuorena miehenä
ollaksensa, ja katseli kerta Agnesia semmoisella tavalla, että olisin
tahtonut antaa kaikki, mitä minulla oli, kun vaan olisin saanut lyödä
hänet maahan.

Kun me kolme miespuolta olimme jääneet yksiksemme päivällisten jälkeen,
kävi hän vielä uskaliaammaksi. Hän oli juonut vähän taikka ei ensinkään
viiniä, ja minä arvaan, että syy hänen menetykseensä oli pelkkä voiton
uhkamielisyys, jota ehkä läsnä-oloni houkutteli näkyviin.

Edellisenä päivänä olin huomannut, että hän oli koettanut viekoitella
Mr. Wickfield'iä juomaan, ja hyvin ymmärtäen sitä katsetta, jonka Agnes
mennessään oli luonut minuun, olin tyytynyt yhteen lasiin ja sitten
esitellyt, että me seuraisimme häntä. Minä olisin tehnyt niin tänään
taas, mutta Uriah oli minua nopeampi.

"Me näemme harvoin nykyisen vieraamme, Sir", sanoi hän, puhutellen Mr.
Wickfield'iä, joka hänen täydellisenä vastakohtanaan istui pöydän
päässä, "ja minä ehdottaisin, että toivottaisimme häntä tervetulleeksi
vielä yhdellä taikka parilla lasilla viiniä, jos ei teillä ole mitään
sitä vastaan. Mr. Copperfield, teidän terveydeksenne ja onneksenne!"

Minun täytyi olla likistävinäni sitä kättä, jota hän ojensi pöydän
poikki minulle, ja tartuin sitten aivan toisenlaisilla tunteilla
onnettoman gentlemanin, hänen asiakumppaninsa käteen.

"No asiakumppani", lausui Uriah, "jos saan anastaa itselleni sen
vapauden -- mitähän jos nyt esittelisitte meille jotakin maljaa, joka
sopisi Copperfield'in puolesta!"

Minä jätän kertomatta, kuinka Mr. Wickfield esitteli tädilleni,
esitteli Mr. Dick'ille, esitteli Doctors Commons'ille, esitteli
Uriah'lle, esitteli jokaista maljaa kaksi kertaa; kuinka hän tiesi oman
heikkoutensa; kuinka hän turhaan ponnisti sitä vastaan; kuinka hänen
häpeänsä Uriah'n käytöksestä ja hänen halunsa lepyttää tätä taistelivat
keskenänsä; kuinka Uriah ilmeisellä riemulla kierteli ja väänteli ja
asetti Mr. Wickfield'iä minun katsottavakseni. Sydäntäni viilsi, kun
näin tämän, ja käteni kammoo sitä kirjoittamasta.

"No asiakumppani!" lausui Uriah viimein, "_minä_ tahdon esitellä teille
toista maljaa ja pyydän nöyrästi täysiä laseja, koska aion esitellä
sitä sukupuolensa oivallisimmalle".

Agnesin isällä oli tyhjä lasi kädessään. Minä näin hänen asettavan sen
pois, katsovan sitä kuvaa, jonka näköinen Agnes niin suuresti oli,
nostavan kättänsä otsalleen ja heittäytyvän taaksepäin nojatuolissaan.

"Minä olen kovin halpa esittelemään Agnes'in maljaa", jatkoi Uriah,
"mutta minä ihmettelen -- jumaloitsen häntä".

Ei mikään ruumiillinen kipu, joka olisi voinut kohdata hänen isänsä
harmaata päätä, olisi, luullakseni, ollut minun kauheampi nähdä, kuin
se sielun tuska, jonka nyt näin pusertuneena hänen molempien käsiensä
välissä.

"Agnes", sanoi Uriah, joka ei katsellut Mr. Wickfield'iä taikka ei
ymmärtänyt hänen liikuntonsa luontoa, "Agnes Wickfield on, sitä
uskallan väittää, sukupuolensa oivallisin. Saanko puhua suuni puhtaaksi
ystävien joukossa? Suuri kunnia on olla hänen isänsä, mutta olla hänen
puolisonsa --".

Säästyköön minulta ijäksi toinen semmoinen huuto, kuin se, jolla hänen
isänsä nousi pöydästä!

"Mikä nyt on?" lausui Uriah ja kävi kalmankarvaiseksi. "Ette suinkaan
ole tulleet hulluksi, Mr. Wickfield, toivon minä? Jos sanon, että minun
kunnianhimoni on, että teidän Agnes'inne joutuu minun Agnesikseni, on
minulla yhtä hyvä oikeus siihen, kuin kenelläkään muulla. On minulla
parempikin oikeus siihen, kuin kenelläkään muulla!"

Minä kiersin käsivarteni Mr. Wickfield'in ympärille ja rukoilin häntä
kaikkien kautta, mitä voin ajatella, erittäin hänen rakkautensa kautta
Agnesiin, että hän vähän tyyntyisi. Hän oli sillä hetkellä kokonansa
mieleltään mennyt, repi hiuksiansa, löi päätänsä, koetti työntää minua
luotansa, riisti itsensä irti minusta, ei vastannut sanaakaan, ei
katsellut ketään eikä nähnyt ketään, reutoi umpimähkään itsekään
tietämättä mitä varten, silmät tuijottain ja kasvot hurjistuneina --
kamala näky.

Minä vannotin häntä katkonaisilla sanoilla, mutta mitä innokkaimmalla
tavalla, vastustamaan tätä vimmaa ja kuuntelemaan minua. Minä käskin
hänen ajatella Agnesia, Agnesia ja minua yhdessä, kuinka Agnes ja minä
olimme kasvaneet toinen toisemme vieressä, kuinka minä kunnioitin ja
rakastin Agnesia, kuinka Agnes oli hänen ylpeytensä ja ilonsa. Minä
koetin saattaa Agnesin kuvaa hänen eteensä jos jossakin muodossa, jopa
nuhtelinkin häntä, ettei hän ollut kyllä luja säästämään Agnesilta
tietoa tämmöisestä kohtauksesta. Minä ehkä vaikutin jotakin häneen
taikka kukaties hänen vimmansa itsestään raukeni, sillä vähitellen
riehui hän vähemmin ja alkoi katsella minua -- oudosti ensiksi, sitten
tuntevilla silmillä. Viimein hän sanoi: "minä tiedän sen, Trotwood!
Lemmitty lapseni ja te -- minä tiedän sen! Mutta katsokaat tuota!"

Hän osoitti Uriah'ta, joka vaaleana ja synkkämuotoisena seisoi nurkassa
ilmeisesti suuresti erehtyneenä laskuissansa ja aivan hämillään.

"Katsokaat kiusaajaani", vastasi hän. "Hänen kauttansa minulta
vähitellen on mennyt nimeni ja maineeni, leponi ja rauhani, kotini ja
kartanoni".

"Minä olen teille säilyttänyt nimenne ja maineenne, ja leponne ja
rauhanne, ja kotinne ja kartanonne myöskin", lausui Uriah suuttuneella,
hätääntyneellä, lannistuneella sovituksen katsannolla. "Älkäät olko
narrimainen, Mr. Wickfield. Jos olen mennyt vähän kauemmaksi, kuin
tiesitte odottaa, arvaan, että voin palata takaisin. Ei mitään vahinkoa
ole tapahtunut".

"Minä tutkin, mitkä erinäiset johdattavat syyt jokaisella oli", sanoi
Mr. Wickfield, "ja minä olin varma siitä, että olin kiinnittänyt hänet
itseeni oman edun siteillä. Mutta katsokaat, mikä hän on -- voi,
katsokaat, mikä hän on!"

"Olisi paras hillitä häntä, Copperfield, jos voitte", huudahti Uriah,
osoittaen pitkällä etusormellansa minua kohden. "Hän sanoo pian jotakin
-- huomatkaat! -- hän katuu jälestäpäin, että hän on sanonut, ja te
kadutte, että olette kuulleet!"

"Minä sanon vaikka mitä!" huudahti Mr. Wickfield hurjistuneella
muodolla. "Miks'en olisi koko mailman vallassa, jos olen teidän!"

"Huomatkaat! Minä sanon teille", lausui Uriah, yhä varoittaen minua.
"Jollette tuki hänen suutansa, ette ole hänen ystävänsä! Miks'ette
olisi koko mailman vallassa, Mr. Wickfield? Siksi, että teillä on
tytär. Te ja minä tiedämme, mitä tiedämme, eikö niin? Antakaat nukkuvan
koiran maata -- kuka sitä tahtoisi herättää? Minä en tahdo. Ettekö näe,
että minä olen niin nöyrä, kuin olla voin? Minä sanon teille, että olen
pahoillani, jos olen mennyt liian pitkälle. Mitä lisäksi pyydätte,
Sir?"

"Voi, Trotwood, Trotwood!" huudahti Mr. Wickfield, käsiänsä väännellen.
"Mimmoiseksi olen tullut siitä, kuin ensin näin teidät tässä huoneessa!
Jo silloin olin matkalla alaspäin, mutta se kauhea, kauhea tie, jonka
olen kulkenut sen jälkeen! Heikko myöntyväisyys on tehnyt lopun
minusta. Minä olen antanut liian paljon valtaa muistolle, ja liian
paljon valtaa unhotukselle. Luonnollinen suruni lapseni äidin
kuolemasta muuttui taudiksi; luonnollinen rakkauteni lastani kohtaan
muuttui taudiksi. Minä olen saastuttanut kaikki, mihin olen koskenut.
Minä olen saattanut kurjuuteen sen, jota hellästi rakastan, minä tiedän
sen -- te tiedätte sen! Minä luulin mahdolliseksi totisesti rakastaa
yhtä olentoa maailmassa, kaikkia muita rakastamatta; minä luulin
mahdolliseksi totisesti murehtia yhtä olentoa, joka oli mennyt
maailmasta, osaa ottamatta kaikkien muitten murehtivien suruun. Näin
ovat elämäni opetukset tulleet nurin käännetyksi! Minä olen kalvanut
omaa kivulloista, pelkurimaista sydäntäni, ja se on kalvanut minua.
Kurja olen ollut surussani, kurja rakkaudessani, kurja viheliäisessä
paossani kummankin pimeältä puolelta. Oi, katsokaa, mikä raunio minä
olen, ja vihatkaat minua, kammotkaat minua!"

Hän vaipui tuoliinsa ja nyyhkytti heikosti. Se kiihtymys, johon hän oli
joutunut, laantui. Uriah tuli esiin nurkastansa.

"Minä en tiedä kaikkia, mitä järjettömyydessäni olen tehnyt," lausui
Mr. Wickfield, kurottaen käsiänsä, niinkuin minun tuomiotani
torjuaksensa. "_Hän_ sen parhaiten tietää", tarkoittaen Uriah Heep'iä,
"sillä hän on aina seisonut vieressäni. Te näette, mikä myllynkivi hän
on kaulassani. Te tapaatte hänet huoneessani, te tapaatte hänet
toimessani. Te kuulitte hänen puhuvan vaan vähä aika sitten. Mitä muuta
minun tarvitsee sanoa!"

"Teidän ei tarvitse sanoa niin paljon eikä puoltakaan sen vertaa eikä
mitään ollenkaan", muistutti Uriah, puoleksi uljaillen ja puoleksi
imarrellen. "Te ette olisi panneet sitä niin pahaksenne, jollette olisi
juoneet. Te ajattelette siitä toisin huomenna, Sir. Jos minä olen
sanonut liian paljon taikka enemmän, kuin aioin, entä sitten? Minä en
pidä kiinni siitä!"

Ovi aukeni ja Agnes astui, kasvot aivan vaaleana, sisään, pani
käsivartensa Mr. Wickfield'in kaulaan ja sanoi tyvenesti: "isä, te ette
voi hyvin. Tulkaat minun kanssani!" Mr. Wickfield laski päänsä hänen
olallensa, niinkuin haikea häpeä olisi rasittanut häntä ja lähti ulos
hänen kanssaan. Agnesin silmät kohtasivat minut vaan vilaukselta, mutta
kuitenkin minä näin, kuinka hyvin hän tiesi, mitä oli tapahtunut.

"Minä en olisi uskonut, että hän olisi näin närkästynyt, Master
Copperfield", lausui Uriah. "Mutta sillä ei ole mitään väliä. Minä olen
ystävä hänen kanssaan huomenna. Se on hänen hyväksensä. Minä olen
nöyrästi huolissani hänen hyvästänsä".

Minä en vastannut hänelle mitään, vaan menin ylikerrokseen siihen
hiljaiseen huoneesen, jossa Agnes niin usein oli istunut vieressäni,
kun luin kirjaani. Ei kukaan lähestynyt minua ennenkuin myöhään
illalla. Minä tartuin johonkin kirjaan ja koetin lukea. Minä kuulin
kellojen lyövän kaksitoista ja luin yhä tietämättä, mitä luin, kun
Agnesin käsi koski minua.

"Sinä lähdet varhain aamulla, Trotwood. Jättäkäämme nyt toinen toisemme
hyvästi!"

Hän oli itkenyt, mutta nyt hänen kasvonsa olivat niin levolliset ja
ihanat!

"Jumala siunatkoon sinua!" sanoi hän, ojentaen minulle kättänsä.

"Rakas Agnes!" vastasin minä, "minä näen, että käsket minun olla
puhumatta tänä iltana -- mutta eikö ole mitään neuvoa?"

"On Jumala, johon luottaa!" vastasi hän.

"Enkö _minä_ voi tehdä mitään -- _minä_, joka tulen sinun luoksesi
_minun_ vähillä suruillani?"

"Ja teet minun suruni niin paljon keveämmäksi", vastasi hän. "Rakas
Trotwood, ei!"

"Rakas Agnes", lausuin minä, "se on rohkeata, että minä, joka olen niin
köyhä kaikista, joista sinä olet niin rikas -- hyvyydestä, lujuudesta,
kaikista jaloista avuista, epäilen taikka neuvon sinua; mutta sinä
tiedät, kuinka paljon minä rakastan sinua, ja kuinka suuressa
kiitollisuuden velassa olen sinulle. Ethän sinä koskaan rupee minkään
väärän velvollisuuden tunteen uhriksi, Agnes?"

Hän kiihtyi tuokioksi enemmän, kuin koskaan olin nähnyt, irroitti
kätensä minun kädestäni ja astui askeleen taaksepäin.

"Sano, ettei sinulla ole mitään semmoista ajatusta, rakas Agnes. Sinä
sisarta enempi! Ajattele, mikä arvaamattoman kallis lahja semmoinen
sydän, kuin sinun, semmoinen rakkaus, kuin sinun, on!"

Voi! kauan, kauan jälestäpäin näin näitten kasvojen ilmestyvän eteeni
silloisella katseellansa, joka ei kummastellut, ei syyttänyt, ei
murehtinut. Voi, kauan, kauan jälestäpäin näin tämän katseen muuttuvan,
niinkuin se nyt muuttui, siksi armaaksi hymyksi, jolla hän vakuutti
minulle, ettei hän itse puolestansa pelännyt mitään -- ettei minunkaan
tarvinnut pelätä hänen puolestansa -- ja erosi minusta, veljestänsä, ja
oli kadonnut!

Hämärsi jo aamulla, kun nousin postivaunuihin ravintolan ovella. Päivä
koitti juuri, kun meidän oli määrä lähteä, ja kun tuossa istuin,
Agnesia ajatellen, pyrki Uriah'n pää ylöspäin sekaantuneen päivän ja
yön lävitse pitkin vaunujen kylkeä.

"Copperfield!" sanoi hän käheällä kuiskauksella, pitäen kiinni
vaununkaton raudasta, "minä ajattelin, että teitä ilahuttaisi ennen
lähtöänne kuulla, että välimme taas on hyvä. Minä olen jo käynyt hänen
huoneessansa, ja me olemme sovittaneet kaikki. No, vaikka minä olen
halpa, olen hyödyllinen hänelle, niinkuin tiedätte; ja hän ymmärtää
etunsa, kun hän ei ole päissänsä! Mikä miellyttävä mies hän sentään on,
Master Copperfield!"

Minä pakoitin itseäni sanomaan, että olin mielissäni siitä, että hän
oli pyytänyt anteeksi.

"No niin!" sanoi Uriah. "Kun on nöyrä, mikä on anteeksi pyytäessä? Se
käy niin helposti! Kuulkaat! Oletteko koskaan", lisäsi hän nytkähtäen,
"poiminut päärynää, ennenkuin se oli kypsä, Master Copperfield?"

"Olen, luullakseni", vastasin minä.

"Minä tein niin eilen illalla", lausui Uriah; "mutta se kypsyy vielä!
Täytyy vaan malttaa mieltänsä vähän. Minä voin odottaa!"

Yltäkylläisen hyvästi-jätön jälkeen astui hän maahan taas, kun
vaunun-ajaja nousi ylös. Hyvin mahdollista, että hän söi jotakin,
sulkeaksensa pois raakaa aamu-ilmaa; mutta hän liikutti suutansa,
niinkuin päärynä jo olisi ollut kypsä ja hän olisi siitä maiskuttanut
huuliaan.



YHDEKSÄS LUKU.

Matkamies.


Meillä oli sinä iltana varsin totinen keskustelu Buckingham Street'illä
niistä perheellisistä kohtauksista, joista viimeisessä luvussa
laveammalta puhuin. Tätini otti sydämestään osaa niihin ja käveli
jälestäpäin, kädet ristissä, edestakaisin huoneessa enemmän, kuin kaksi
tuntia. Milloin hyvänsä hän oli erittäin huolestuneena, suoritti hän
aina jonkun tämmöisen kilpakäynnin; ja hänen huoltensa suuruus näkyi
aina hänen kävelynsä pitkällisyydestä. Tässä tilaisuudessa oli hän niin
levoton, että hän katsoi tarpeelliseksi avata makuuhuoneen oven ja
tehdä itselleen radan, joka käsitti makuuhuoneitten koko pituuden
seinästä seinään; ja sillä välin kuin Mr. Dick ja minä rauhallisesti
istuimme valkean edessä, astui hän sisään ja ulos pitkin tätä mitattua
polkua samanlaisilla askelilla ja yhtä säännöllisesti kuin kellonlekku.

Kun tätini ja minä, Mr. Dick'in levolle mentyä, olimme jääneet kahden
kesken, istuin kirjoittamaan kirjettäni noille kahdelle vanhalle
ladylle. Tähän aikaan väsyi tätini kävelemästä ja asettui valkean
ääreen, puku sonnustettuna, niinkuin tavallisesti. Mutta hän ei
istunut, niinkuin muutoin, pitäen lasiansa polvellaan, vaan tämä seisoi
laiminlyötynä kaminin-reunuksella; ja hän katseli miettiväisesti minua,
nojaten vasenta kyynäspäätänsä oikeaan käsivarteensa ja leukaansa
vasempaan käteensä. Joka kerta, kuin nostin silmäni työstäni, kohtasin
hänen silmänsä. "Minä olen mitä lempeimmällä tuulella, rakas poikani",
vakuutti hän minulle pään nyykkäyksellä, "mutta minä olen levoton ja
suruissani!"

Minä olin ollut niin harras työssäni, etten huomannut, ennenkuin tätini
oli pannut maata, että hän oli jättänyt ilta-mixturinsa, joksi hän aina
nimitti sitä, koskematta kaminin-reunukselle. Kun koputin hänen
oveansa, ilmoittaakseni hänelle tätä havaintoani, tuli hän vielä
suuremmalla hellyydellä käytöksessään, kuin tavallisesti, minua
vastaan, mutta sanoi vaan: "minä en saa sitä tänä iltana juoduksi,
Trot", pudisti päätänsä ja meni sisään taas.

Seuraavana aamuna luki hän, mitä olin kirjoittanut noille kahdelle
ladylle, ja hyväksyi sitä. Minä panin kirjeen postiin, eikä minulla
sitten ollut muuta tekemistä, kuin odottaa vastausta niin
kärsivällisesti, kuin voin. Minä olin yhä tässä vartovassa tilassa ja
olin ollut niin melkein viikon aikaa, kun eräänä lumisena iltana lähdin
tohtorilta ja astuin kotiin.

Oli ollut kylmä päivä, ja viukka koillistuuli oli puhaltanut jonkun
aikaa. Illan tullen oli tuuli laantunut, ja sitten oli alkanut sataa
lunta. Sitä satoi raskaasti, pitkäänsä ja suurissa hahtuvissa, muistan
minä; ja maa peittyi siihen paksulta. Pyöräin ja ihmisjalkojen kopina
oli niin hiljentynyt, kuin olisi höyheniä yhtä paksulta kaduille
levitetty.

Lyhyin matkani kotiin -- ja tietysti semmoisena iltana valitsin
lyhyimmän matkan -- kävi Saint Martins' Lane'n kautta. Se kirkko, josta
tämä soukka katu on saanut nimensä, ei siihen aikaan sijainnut niin
erinänsä muista rakennuksista, kuin nyt, koska ei ollut mitään
avonaista paikkaa sen edustalla ja katu suikerteli alas Strand'ia päin.
Kun menin pylväs-käytävän astuinten ohitse, kohtasin nurkassa naisen
kasvot. Nämät katsoivat minun kasvoihini, astuivat kapean kadun poikki
ja katosivat. Minä tunsin ne. Minä olin nähnyt ne jossakin. Mutta minä
en voinut muistaa, missä. Minussa virisi joku tunto, joka heti iski
sydämeeni, mutta kun se ensiksi tuli, ajattelin jotakin muuta ja olin
vähän hämmentynyt.

Kirkon portailla istui maahan notkistunut mies, joka oli sileälle
lumelle käsistään laskenut jonkun taakan, sitä järjestääksensä. Minä
näin kasvot ja minä näin hänet yhtä haavaa. Minä en luule, että olin
kummastuksissani pysähtynyt; mutta oli miten oli, hän nousi, kun astuin
eteenpäin, kääntyi ja tuli minua kohden. Minä seisoin kasvoista
kasvoihin Mr. Peggotyn kanssa.

Silloin minä muistin, kuka nainen oli. Se oli Martha, jolle Em'ly tuona
iltana oli antanut rahaa kyökissä. Martha Endell -- jonka vieressä,
niinkuin Ham oli sanonut minulle, Mr. Peggotty ei olisi tahtonut nähdä
kallista sisarentytärtänsä, vaikka hän olisi saanut kaikki aarteet,
jotka olivat mereen hukkuneet.

Me pudistimme kättä sydämellisesti. Ensiksi ei kumpikaan meistä voinut
puhua sanaakaan.

"Mas'r Davy!" lausui hän, tukevasti tarttuen minuun, "se tekee sydämeni
hyvää, kun näen teidät, Sir. Onnellinen yhtymys. Onnellinen yhtymys!"

"Onnellinen yhtymys, rakas, vanha ystäväni!" sanoin minä.

"Minä aioin vähän tulla kysymään teitä tänä iltana, Sir", arveli hän,
"mutta tietäen, että tätinne asui luonanne -- sillä minä olen käynyt
tuolla alhaalla -- Yarmouth'in puolella -- pelkäsin, että oli liian
myöhäistä. Minä olisin tullut huomenna varhain, Sir, ennenkuin lähdin",

"Taas?" sanoin minä.

"Niin, Sir", vastasi hän, kärsivällisesti pudistaen päätänsä, "minä
olen poissa huomenna".

"Mihin nyt aiotte mennä?" kysyin minä.

"No!" vastasi hän, varistaen lunta pitkistä hiuksistaan, "minä aion
poiketa sisään johonkin".

Tähän aikaan löytyi melkein vastapäätä sitä paikkaa, jossa seisoimme,
eräs syrjä-pääsy "Kultaisen Ristin" tallipihalle, tämän ravintolan,
jonka hyvin muistin sen yhteyden tähden, joka sillä oli hänen
onnettomuutensa kanssa. Minä osoitin porttia, pistin käteni hänen
kainaloonsa, ja me astuimme kadun poikki. Tallipihasta pääsi pariin,
kolmeen ravintolan huoneesen; ja katsoen yhteen niistä ja havaiten,
että se oli tyhjä sekä että hyvä valkea paloi siinä, vein hänet sisään
siihen.

Kun näin hänet kynttilän valossa, huomasin, ettei ainoastaan hänen
hiuksensa olleet pitkät ja pörröiset, vaan myöskin että aurinko oli
paahtanut hänen kasvonsa mustaksi. Hän oli harmaampi, vaot hänen
kasvoissaan ja otsassaan olivat syvemmät, ja näytti kaikin puolin
siltä, kuin hän olisi ponnistellut ja kuljeskellut kaikenlaisissa
säissä; mutta hän oli muodoltaan voimallinen, semmoisen miehen
kaltainen, jota luja tarkoitus tukee ja jota ei mikään voi uuvuttaa.
Hän karisti lumen hatustansa ja vaatteistansa ja pyyhki sitä pois
kasvoistansa, sillä aikaa kuin minä ajattelin näitä. Kun hän oli käynyt
istumaan vastapäätä minua jonkun pöydän viereen, selkä päin sitä ovea,
jonka kautta olimme tulleet, ojensi hän jälleen minulle karkean kätensä
ja tavoitti lempeästi minun kättäni.

"Minä kerron teille, Mas'r Davy", sanoi hän -- "missä kaikkialla minä
olen ollut ja mitä kaikkia olemme kuulleet. Minä olen käynyt kaukana,
ja vähän olemme kuulleet; mutta minä kerron teille!"

Minä soitin kelloa, että saisimme jotakin lämmintä juoda. Hän ei
tahtonut mitään väkevämpää, kuin olutta; ja sillä välin kuin se tuotiin
sisään ja lämmitettiin valkean edessä, istui hän itsekseen ajatellen.
Hänen kasvoissaan kuvautui kaunis, kiinteä vakavuus, jota en uskaltanut
häiritä.

"Kun Em'ly oli lapsi", lausui hän, nostaen ylös päätänsä heti, kuin
olimme jääneet kahden kesken, "oli hänen usein tapa puhua minulle
merestä ja niistä rannikoista, joissa meri oli tumman sininen ja aina
kimalteli auringonpaisteessa. Minä tuumin välisti, että hänen isänsä
hukkuminen saatti hänet ajattelemaan sitä niin paljon. Minä en tiedä,
mutta ehkä hän luuli -- taikka toivoi -- että hänen isänsä oli
ajaantunut niille seuduille, jossa kukat alati kukkivat ja maa on
heleä".

"Hyvin luultavaa, että semmoiset kuvittelivat hänen lapsellisessa
mielessään", vastasin minä.

"Kun hän oli kadonnut", lausui Mr. Peggotty, "tiesin sydämessäni, että
tuo mies veisi hänet näille maille. Minä tiesin sydämessäni, että tuo
oli kertonut hänelle kummia niistä ja kuinka hän pääsisi ladyksi
siellä, ja kuinka hän ensiksi tämmöisten kautta sai hänet kallistamaan
korvaansa. Kun näimme tuon miehen äidin, tiesin aivan hyvin, että olin
oikeassa. Minä lähdin kanavan poikki Franskaan ja rantauduin sinne,
niinkuin olisin taivaasta pudonnut".

Minä näin oven liikkuvan ja lumen vierähtävän sisään. Minä näin sen
liikkuvan vähän enemmän ja käden pistäyvän väliin, pitääksensä sitä
auki.

"Minä tapasin erään englantilaisen gentlemanin, jolla oli joku virka
siellä", lausui Mr. Peggotty, "ja kerroin hänelle, että mielin hakea
sisarentytärtäni. Hän hankki minulle ne paperit, joita välttämättömästi
tarvitsin eteenpäin päästäkseni -- minä en oikein tiedä, miksi niitä
nimitetään -- ja hän olisi myöskin antanut minulle rahaa, mutta minä
en, Jumalan kiitos, tarvinnut sitä. Minä kiitin häntä sydämestäni
kaikista, mitä hän teki! 'Minä olen edeltäpäin kirjoittanut teitä
varten', sanoo hän minulle, 'ja minä aion puhutella monta, jotka
matkustavat samaa tietä, ja moni on tunteva teidät kaukana täältä
yksinäisellä vaelluksellanne'. Minä ilmoitin hänelle parhaan kykyni
mukaan, kuinka kiitollinen olin, ja lähdin Franskan maata astumaan".

"Yksin ja jalkaisin?"

"Enimmiten jalkaisin", vastasi hän; "välisti torille lähtevien
maalaisten rattailla, välisti tyhjissä vaunuissa. Monta penikulmaa
päiväänsä jalkaisin ja usein sotamies raukan taikka jonkun muun kanssa,
joka lähti ystäväänsä tervehtimään. Minä en osannut puhua hänen
kanssaan", sanoi Mr. Peggotty, "eikä hän minun kanssani, mutta meistä
oli kuitenkin seuraa toisillemme pölyisillä teillä".

Minä olisin arvannut sen hänen ystävällisestä äänestään.

"Kun tulin johonkin kaupunkiin", jatkoi hän, "hain ylös ravintolan
ja varroin pihalla, siksi kuin joku ilmestyi (useimmiten joku
ilmestyikin), joka osasi Englannin kieltä. Sitten kerroin, kuinka olin
lähtenyt etsimään sisarentytärtäni, ja he ilmoittivat minulle, mitä
vallasväkeä talossa oli, ja minä odotin nähdäkseni, josko joku Em'lyn
muotoinen tuli taikka meni. Kun se ei ollut hän, lähdin taas
liikkeelle. Vähitellen, kun tulin johonkin kylään eli talonryhmään
köyhiin ihmisiin, huomasin, että he tiesivät minusta. He käskivät minua
istumaan majansa oven eteen ja antoivat minulle kaikenlaista syötävää
ja juotavaa ja neuvoivat minulle makuupaikan; ja monta vaimoa, Mas'r
Davy, jolla oli ollut Em'lyn ikäinen tytär, olen tavannut itseäni
odottamassa Vapahtajan ristin luona ulkopuolella kylää, että hän saisi
osoittaa minulle samanlaista ystävällisyyttä. Muutamilla oli ollut
tyttäriä, jotka olivat kuolleet. Mutta Jumala yksin tietää, kuinka
hyvät nämät äidit minulle olivat!"

Se oli Martha, joka seisoi ovella. Minä näin selvästi hänen laihat,
kuuntelevat kasvonsa. Minä pelkäsin, että Mr. Peggotty kääntäisi
päätänsä ja myöskin näkisi hänet.

"He asettivat usein lapsensa -- erittäin pikku tyttönsä", lausui Mr.
Peggotty, "polvelleni, ja monta kertaa olisitte nähneet minun yön
saapuessa istuvan heidän ovellansa, melkein niinkuin lapset olisivat
olleet lemmittyni lapset. Voi lemmittyäni!"

Äkillisen surun vallassa nyyhkytti hän ääneen. Minä laskin vapisevan
käteni sen käden päälle, jota hän piti kasvojensa edessä. "Kiitoksia,
Sir", sanoi hän, "älkäät pitäkö sillä väliä".

Vähän ajan perästä veti hän kätensä pois, pisti sen poveensa ja jatkoi
kertomustansa.

"He saattivat minua usein aamuisin", sanoi hän, "noin penikulman tai
parin matkallani; ja kun erosimme ja minä sanoin: 'minä olen kovin
kiitollinen teille! Jumala siunatkoon teitä!' näyttivät he aina
ymmärtävän ja vastasivat iloisesti. Viimein tulin meren-rannikolle.
Minun, merimiehen, ei ollut, niinkuin arvaatte, vaikea päästä sen
poikki Italiaan. Kun olin päässyt sinne, lähdin taas kävelemään,
niinkuin olin tehnyt ennen. Ihmiset olivat aivan yhtä hyvät minulle, ja
minä olisin kulkenut kaupungista kaupunkiin ehkä koko maan halki,
jollen olisi saanut kuulla, että olivat nähneet hänet Schweitzin
vuoristossa. Joku, joka tunsi tuon miehen palvelian, oli nähnyt heidät
kaikki kolme siellä ja kertoi minulle, kuinka he matkustivat ja missä
olivat. Minä pyrin noita vuoria kohden, Mas'r Davy, yöt päivät. Mitä
kauemmaksi kuljin, sitä kauemmaksi näyttivät vuoret siirtyvän minusta.
Mutta minä saavutin ne ja astuin niitten yli. Kun lähestyin sitä
paikkaa, josta minulle oli puhuttu, rupesin itsekseni ajattelemaan:
'mitä teen, kun tapaan Em'lyn?'"

Kalseasta ilta-ilmasta huolimatta pysyivät kuuntelevat kasvot yhä
notkistuneina ovella, ja kädet pyysivät -- rukoilivat minua -- etten
sysäisi niitä pois.

"Minä en koskaan epäillyt Em'lyä", lausui Mr. Peggotty. "Ei! ei
yhtäkään! Jahka hän vaan näkisi minun kasvoni -- jahka hän vaan kuulisi
ääneni -- jahka vaan seisoisin hänen edessään ja palauttaisin hänen
ajatuksensa siihen kotiin, josta hän oli paennut, ja siihen lapseen,
jona hän oli ollut -- ja vaikka hän olisi tullut ruhtinattareksi,
lankeisi hän jalkojeni juureen! Minä tiesin sen hyvin! Usein olin
unissani kuullut hänen huutavan: 'eno!' ja nähnyt hänen lankeevan
eteeni, niinkuin kuollut. Usein olin unissani nostanut hänet ylös ja
kuiskannut hänelle: 'rakas Em'lyni, minä olen tullut antamaan sinulle
anteeksi ja viemään sinua kotiin!'"

Hän vaikeni, pudisti päätänsä ja jatkoi huoaten:

"Tuo mies ei ollut mitään minulle nyt. Em'ly oli kaikki. Minä ostin
maatytön puvun häntä varten; ja minä tiesin, että, jos hän kerta
löydettiin, hän kulkisi minun vieressäni noita kivisiä teitä, menisi,
mihin minä tahtoisin, eikä jättäisi minua koskaan, ei koskaan enää.
Että saisin pukea tämän puvun hänen päällensä ja heittää pois sen, joka
hänellä oli yllään -- että saisin jälleen tukea häntä käsivarrellani ja
astua kotia päin -- että saisin välisti pysähtyä tiellä ja parantaa
hänen loukkaantuneita jalkojansa ja vielä pahemmin loukkaantunutta
sydäntänsä -- siinä oli kaikki, mitä nyt ajattelin. Minä en luule, että
olisin edes sen verran kuin katsellut tuota toista. Mutta, Mas'r Davy,
se ei saanut vielä tapahtua -- ei vielä! Minä myöhästyin, ja he olivat
lähteneet. Mihin, siitä en saanut selkoa. Muutamat sanoivat sinne,
toiset tänne. Minä matkustin sinne, ja matkustin tänne, mutta en
löytänyt mitään Em'lyä, ja silloin matkustin kotiin".

"Kauanko sitten palasitte?" kysyin minä.

"Ainoastaan muutamia päiviä sitten", vastasi Mr. Peggotty. "Pimeän
tultua keksin vanhan veneen ja valon, joka loisti akkunasta. Kun
lähestyin ja katsahdin akkunan ruudun takaa sisään, näin tuon
uskollisen olennon Missis Gummidge'n yksinään istuvan valkean vieressä,
niinkuin puhe oli ollut. Minä huusin: 'älkäät pelästykö! Se on Dan'l!'
ja menin sisään. Minä en olisi voinut koskaan ajatella, että vanha vene
olisi tuntunut niin oudolta!"

Jostakin poviplakkarista veti hän hyvin varovaisella kädellä esiin
vähäisen paperikääryn, joka sisälsi pari kolme kirjettä elikkä pientä
pakettia, jotka hän laski pöydälle.

"Tämä ensimäinen tuli", sanoi hän, etsien sitä muitten joukosta,
"ennenkuin olin ollut viikon poissa. Se oli viidenkymmenen punnan
pankkiseteli, joka paperiin pantuna ja minulle adresseerattuna yöllä
oli pistetty oven alle. Em'ly oli koettanut tehdä käsi-alaansa
toisenlaiseksi, mutta hän ei voinut eksyttää minua!"

Hän taitti suurella maltilla ja huolella setelin kokoon jälleen, aivan
niinkuin se oli ollut ennen, ja asetti sen syrjälle.

"Tämä tuli Missis Gummidge'lle", sanoi hän, avaten toista paperia,
"pari kolme kuukautta takaperin". Katseltuaan tätä tuokion aikaa, antoi
hän sen minulle ja lisäsi matalalla äänellä: "olkaat hyvä ja lukekaat
se, Sir".

Minä luin, niinkuin seuraa:

"Voi, mitkä tunteenne lienevät, kun näette tämän kirjoituksen ja
tiedätte, että se lähtee minun rikollisesta kädestäni! Mutta
koettakaat, koettakaat -- ei minun tähteni, vaan enoni hyvyyden tähden,
koettakaat antaa teidän sydämenne lauhtua minua kohtaan ainoastaan
vähäksi, vähäksi aikaa! Koettakaat leppyä kurjaa tyttöä kohtaan ja
kirjoittakaat paperilipulle, voiko eno hyvin ja mitä hän sanoi minusta,
ennenkuin lakkasitte koskaan minua keskenänne mainitsemasta -- ja
havaitsetteko milloinkaan iltaisin, kun on vanha kotiin-tuloni aika,
hänen näyttävän, niinkuin hän ajattelisi jotakuta, jota hän rakasti
niin kalliisti. Oi, sydämeni pakahtuu, kun ajattelen sitä! Minä olen
polvillani teidän edessänne, minä pyydän ja rukoilen teitä, ettette ole
niin kova minua vastaan, kuin ansaitsen -- kuin hyvin, hyvin tiedän
ansaitsevani -- vaan olette niin lempeä ja hyvä ja kirjoitatte jotakin
hänestä ja lähetätte sen minulle. Teidän ei tarvitse sanoa minua pikku
Em'lyksi, teidän ei tarvitse nimittää minua sillä nimellä, jota olen
häväissyt; mutta, voi, kuulkaat tuskani ja armahtakaat minua niin
paljon, että panette minulle jonkun sanan enosta, jota minun silmäni
eivät koskaan, koskaan enää näe tässä mailmassa!"

"Rakkaani, jos sydämenne on kova minua vastaan -- syystä kova, minä
tiedän sen -- mutta kuulkaat, jos se on kova, kysykäät häneltä, jolle
olen tehnyt suurimman vääryyden -- häneltä, jonka vaimoksi minä olisin
tullut -- ennenkuin kokonaan ummistatte sydämenne rukous-raukaltani!
Jos hän olisi niin sääliväinen ja sanoisi, että saatte kirjoittaa
jotakin minulle luettavaksi -- minä luulen, että hän olisi, oi, minä
luulen, että hän olisi, jos vaan kysyisitte häneltä, sillä hän oli aina
niin hyvä ja anteeksi antava -- kertokaat hänelle silloin (mutta ei
muutoin), että, kun kuulen tuulen iltaisin puhaltavan, tuntuu minusta,
kuin se, hänet ja enon nähtyään, vihaisena kulkisi ohitseni ja nousisi
ylös Jumalan luo minua syyttämään. Kertokaat hänelle, että jos kuolisin
huomenna (ja, voi, kuinka mielelläni kuolisin, jos vaan olisin valmis
siihen!), minä siunaisin häntä ja enoa viimeisillä sanoillani ja
rukoilisin hänen onnellisen kotinsa puolesta viimeisellä
henkäykselläni!"

Vähän rahaa oli myöskin tähän kirjeesen suljettu. Viiden punnan seteli.
Se oli koskematta, niinkuin edellinen summa, ja hän taitti sen kokoon
samalla tavalla. Täydelliset osoitukset, mihin vastaus oli lähetettävä,
olivat kirjoitukseen liitetyt ja vaikka ne ilmaisivat monen käden
välityksen ja tekivät vaikeaksi päästä aivan tarkkaan päätökseen, missä
paikalla Em'ly piileskeli, eivät ne ainakaan kieltäneet mahdottomaksi,
että hän oli kirjoittanut siitä paikasta, jossa väitettiin hänen
olleen.

"Mimmoinen vastaus lähetettiin?" kysyin Mr. Peggotylta.

"Kosk'ei Missis Gummidge", vastasi hän, "ole erittäin oppinut, Sir,
pani Ham hyväntahtoisesti kokoon vastauksen ja hän kopioitsi sen
sitten. He kertoivat Em'lylle, että minä olin lähtenyt etsimään häntä,
ja mitkä minun jäähyväissanani olivat".

"Onko tuokin kirje, joka teillä on kädessänne?" kysyin minä.

"Se on rahaa, Sir", sanoi Peggotty, avaten sitä vähän. "Kymmenen
puntaa, niinkuin näette. Ja sisäpuolella seisoo kirjoitettuna:
'totiselta ystävältä', niinkuin ensimäisessäkin. Mutta ensimäinen
pistettiin oven alle, ja tämä tuli toispäivänä postin kautta. Minä
menen etsimään häntä postimerkin johdolla".

Hän näytti sen minulle. Se oli joku kaupunki ylisen Rhein'in varrella.
Hän oli tavannut Yarmouth'issa muutamia muukalaisia kauppiaita, jotka
tunsivat tämän maan, ja he olivat piirtäneet hänelle paperille
yksinkertaisen kartan, jota hän ymmärsi aivan hyvin. Hän levitti sen
pöydälle meidän väliimme, ja, tukien leukaansa toisella kädellä,
osoitti hän tietänsä toisella.

Minä kysyin häneltä, kuinka Ham jaksoi. Hän pudisti päätänsä.

"Hän tekee työtä", lausui hän, "niin rotevasti, kuin kukaan ihminen
voi. Hänen maineensa on koko siinä paikkakunnassa niin hyvä, kuin
kenenkään muun ihmisen missään mailmassa. Jokaisen käsi on valmis
auttamaan häntä, ja hänen kätensä on valmis auttamaan heitä. Hänen ei
ole koskaan kuultu valittavan. Mutta sisareni luulo on (meidän kesken
puhuen), että asia on kovasti koskenut häneen".

"Mies raukka, sen kyllä uskon!"

"Hän ei huoli, Mas'r Davy", lausui Mr. Peggotty juhlallisella
kuiskauksella -- "hän ei huoli yhtään hengestänsä. Kun miestä tarvitaan
kovaan paikkaan kovassa säässä, on hän saapuvilla. Kun on jotain
vaikeata ja vaarallista tehtävää, astuu hän esiin ennen kaikkia
kumppaneitansa. Vaan kuitenkin hän on lempeä, kuin lapsi. Yarmouth'issa
ei löydy sitä lasta, joka ei tunne häntä".

Hän keräsi miettiväisesti kokoon kirjeet, silittäen niitä kädellänsä,
pani ne vähäiseen kääryynsä ja kätki tämän hellästi poveensa jälleen.
Kasvot olivat nyt kadonneet ovelta. Minä yhä näin lumen tunkevan
sisään, mutta siellä ei ollut mitään muuta.

"Hyvä!" sanoi hän, katsellen laukkuansa, "koska olen tavannut teidät
tänä iltana, Mas'r Davy (ja tämä tekee minun hyvää!), lähden huomenna
varhain pois. Te olette nähneet, mitä olen saanut tänne", laskien
kättänsä sille paikalle, jossa pieni kääry oli; "ainoa asia, joka
huolettaa minua, on se ajatus, että joku vahinko tapahtuu minulle,
ennenkuin nämät rahat ovat takaisin annetut. Jos minä kuolisin, ja ne
hukkaantuisivat taikka varastettaisiin taikka muulla lailla joutuisivat
pois, eikä tuo mies koskaan saisi tietää muuta, kuin että minä olen
pitänyt ne, luulen, etten saisi lepoa toisessa mailmassa! Minä luulen,
että minun täytyisi palata takaisin!"

Hän nousi, ja minä nousin myöskin; me tartuimme taas toistemme käteen,
ennenkuin lähdimme ulos.

"Minä astuisin kymmenen tuhatta penikulmaa", lausui hän, "minä astuisin
siksi, kuin kuolleena kaatuisin maahan, kun vaan saisin laskea nämät
rahat alas tuon miehen eteen. Jos saan tehdä sen ja löydän Em'lyn, olen
tyytyväinen. Jollen löydä häntä, ehkä hän kerran kuulee, että hänen
rakas enonsa lakkasi häntä etsimästä vasta, kuin hän lakkasi elämästä;
ja jos tunnen hänet, tuottaa tämäkin hänet viimein kotiin!"

Kun lähdimme ulos kylmään yöhön, näin tuon yksinäisen haamun poistuvan
edestämme. Jollakin verukkeella käännähytin Mr. Peggotyn toisaalle ja
pidätin häntä puheellani, siksi kuin haamu oli kadonnut.

Hän puhui jostakin ravintolasta Dover'in tiellä, jossa hän tiesi
saavansa puhtaan, yksinkertaisen yö-majan. Minä saatin hänet
Westminster Bridge'n yli ja erosin hänestä Surrey'n rannalla. Tuntui
siltä, kuin kaikki olisi hiljentynyt kunnioituksesta häntä kohtaan, kun
hän jälleen aloitti yksinäistä vaellustansa lumessa.

Minä palasin ravintolan pihalle ja muistaen noita kasvoja, etsin niitä,
kammolla katsoen ympärilleni. Ne eivät olleet siellä. Lumi oli
peittänyt äskeiset jälkemme; minun viimeiset jälkeni olivat ainoat,
jotka näkyivät, ja nekin alkoivat hävitä (niin vahvasti satoi lunta),
kun katsoin taaksepäin olkapääni ylitse.



KYMMENES LUKU.

Doran tädit.


Viimein tuli vastaus noilta kahdelta vanhalta ladyltä. He lähettivät
tervehdyksensä Mr. Copperfield'ille ja ilmoittivat hänelle, että he
olivat tarkoin miettineet hänen kirjettänsä, "silmällä pitäen molempien
puolten onnea" -- jota lausetta minä katsoin jotenkin huolettavaksi, ei
ainoastaan sen tähden, että he olivat käyttäneet sitä tuossa ennen
mainitussa perhe-riidassa, vaan myöskin sen tähden, että olin (ja olen
koko elin-aikani) huomannut, että tuommoiset tavanmukaiset lauseet ovat
jonkunlaisia leikkitulitus-kapineita, jotka ovat helpot laukaista ja
taipusat kääntymään kaikenlaisiin muotoihin ja väreihin, joita
alkuperäinen rakennus ei ollenkaan ennustanut. Missit Spenlow
lisäsivät, että he pyysivät saada olla kirjeenvaihdon kautta
ajatustansa Mr. Copperfield'in ilmoituksesta lausumatta; mutta että,
jos Mr. Copperfield osoittaisi heille sitä kunniaa, että hän kävisi
heidän luonansa jonakin määrättynä päivänä (jonkun hyvän ystävän
seurassa, jos hän katsoi soveliaaksi), keskustelisivat he mielellään
vähän asiasta.

Tähän suosion-osoitukseen vastasi Mr. Copperfield viipymättä, nöyrästi
tervehtien ja ilmoittaen, että hänellä olisi kunnia käydä Missien
Spenlow'in luona määrätyllä ajalla, ja että hänen ystävänsä Mr. Thomas
Traddles, Inner Temple'n jäsen, heidän hyväntahtoisella luvallansa
seuraisi häntä. Jonka kirjeen lähetettyään Mr. Copperfield joutui
kovaan tuskaan, jota kesti, siksi kuin määräpäivä oli tullut.

Levottomuuteni karttui suuresti siitä, etten tässä tärkeässä elämäni
kääntökohdassa saanut käyttää Miss Mills'in arvaamattoman kallista
apua. Mutta Mr. Mills, joka aina teki sitä taikka tätä minua
harmittaaksensa -- taikka minusta näytti, niinkuin hän olisi tehnyt,
joka oli sama asia -- oli saattanut menetyksensä pahimmillensa ja
saanut päähänsä, että hänen piti lähteä Indiaan. Miksi hän Indiaan
lähtisi, jollei minua kiusataksensa? Hänellä ei suinkaan ollut mitään
tekemistä missään muussa mailman osassa, mutta hänellä oli paljon
tekemistä tuossa; koska hän harjoitti suurta Indian kauppaa, mitä se
lienee ollutkaan (mielessäni kuvitteli kulta-kuteiset shaalit ja
elefantin hampaat); koska hän nuoruudessaan oli oleskellut
Calcutta'ssa; ja koska hän nyt aikoi muuttaa sinne firman päämieheksi.
Mutta mitä tämä minuun koski! Häneen se kuitenkin koski niin paljon,
että Indiaan hän hankki matkustaaksensa, ja Julia hänen kanssaan; ja
Julia lähti maalle jättämään sukulaisiansa hyvästi; ja talo pantiin
täydelliseen plakati-pukuun, joka ilmoitti, että se oli hyyrättävänä
tai myytävänä, ja että huonekalut (mankeli ja kaikki) saataisiin ostaa
määrättyyn hintaan. Näin tapahtui täällä toinen maanjäristys, jonka
alaiseksi minä jouduin, ennenkuin olin toipunut edellisenkään
täräyksestä!

Minä olin kahdella päällä, kuinka pukisin itseni sinä tärkeänä päivänä;
sillä toiselta puolen tahdoin näyttää hyvin miellyttävältä, mutta
toiselta puolen pelkäsin panemasta päälleni jotakin, joka Missien
Spenlow'in silmissä heikontaisi minun kovin käytännöllistä luontoani.
Minä koetin soveliaalla tavalla karttaa liiallisuutta kummaltakin
puolen; tätini hyväksyi lopullisen päätökseni, ja Mr. Dick heitti hyvää
onnea varten toisen kenkänsä Traddles'in ja minun jälkeeni, kun menimme
portaita alas.

Vaikka tiesin, että Traddles oli oivallinen toveri, ja vaikka olin
sydämestäni mieltynyt häneen, en voinut tässä arkaluontoisessa
tilaisuudessa olla toivomatta, ettei hän koskaan olisi ruvennut
harjaamaan hiuksiansa niin peräti pystyyn. Se antoi hänelle
jonkunlaisen hämmästyneen, jopa luudantapaisen muodon, joka, niin
pelkoni kuiskasi, ehkä olisi turmiollinen meille.

Minä mainitsin sitä Traddles'ille, kun astuimme Putney'hin, ja sanoin,
että, jos hän tahtoisi silittää niitä vähän --.

"Rakas Copperfield", vastasi Traddles, ottaen hattuansa päästään ja
tokaisten hiuksiansa kaikille tahoille, "ei mikään ilahuttaisi minua
enemmän. Mutta ne eivät ota laskeaksensa".

"Eivätkö ota?" sanoin minä.

"Ei", arveli Traddles. "Ei mikään saa niitä taipumaan. Vaikka koko
Putney'n matkan kantaisin kolmen leiviskän painon niitten päällä,
nousisivat ne taas pystyyn samalla hetkellä, kuin paino olisi poissa.
Sinä et voi uskoa, kuinka itsepintainen tukka minulla on, Copperfield.
Minä olen oikein äkäinen piikkisika".

Minä petyin toiveissani, se täytyy minun tunnustaa, mutta ihastuin
myöskin täydellisesti hänen hyvänluontoisuuteensa. Minä sanoin hänelle,
kuinka panin arvoa siihen, ja arvelin, että hänen hiuksensa varmaan
olivat ottaneet kaiken itsepintaisuuden hänen luonteestaan, sillä
hänessä itsessä ei ollut mitään semmoista.

"Oh!" vastasi Traddles nauraen, "minä vakuutan sinulle, että tästä
onnettomasta tukastani on pitkä juttu. Setäni vaimo ei sietänyt sitä.
Hän sanoi, että se ärsytti häntä. Kovasti se haittasi minua myöskin,
kun ensin rakastuin Sofiaan. Kovasti!"

"Paheksiko hän sitä?"

"Ei hän", vastasi Traddles; "mutta hänen vanhin sisarensa -- se, joka
on kaunotar -- oikein pilkkasi sitä, ymmärtääkseni. Totta puhuen,
kaikki sisaret nauravat sitä".

"Varsin hauskaa!" sanoin minä.

"Niin", vastasi Traddles aivan viattomasti, "me laskemme kaikki leikkiä
siitä. He väittävät, että Sofialla on suortuva siitä pulpetissansa, ja
että hänen täytyy sulkea se hakasilla varustettuun kirjaan, pitääksensä
sitä alallaan. Me nauramme kaikki asiaa".

"Kesken puheen, rakas Traddles'ini", lausuin minä, "sinun
kokemuksestasi ehkä on minulla joku neuvo. Kun ensin menit kihloihin
tuon nuoren ladyn kanssa, jota juuri mainitsit, pyysitkö häntä
säännön-mukaisesti omaksesi hänen perheeltänsä? Täytyikö sinun
esimerkiksi tehdä jotakin semmoista, jota me tänään aiomme tehdä?"
lisäsin minä levottomasti.

"No", vastasi Traddles, jonka tarkkaavaiset kasvot vähän synkistyivät,
"minun asiassani oli jotenkin tuskalliset temput, Copperfield. Koska,
näetkö, Sofia oli niin tuiki tarpeellinen perheessä, ei kukaan heistä
kärsinyt sitä ajatusta, että hän koskaan menisi naimisiin. He olivat
keskenänsä suoraan päättäneet, ettei hän milloinkaan saisi mennä
naimisiin, ja he nimittivät häntä vanhaksi piiaksi. Kun minä siis
suurimmalla varovaisuudella ilmoitin asian Mrs. Crewler'ille --".

"Äidille?" kysyin minä.

"Niin äidille", lausui Traddles -- "kunnian-arvoisa Horace Crewler on
tytön isä -- kun kaikenlaisella varovaisuudella ilmoitin asian Mrs.
Crewler'ille, vaikutti se häneen niin, että hän kirkasi ja pyörtyi.
Minä en uskaltanut moneen kuukauteen uudestansa koskea tähän aineesen".

"Mutta viimein koskit?" sanoin minä.

"Kunnian-arvoisa Horace koski", vastasi Traddles. "Hän on oivallinen
mies, kaikin puolin esikuvaksi kelpaava, ja hän teroitti vaimoonsa,
että tämän tuli kristittynä taipua tähän uhraukseen (erittäin koska se
oli niin epätietoinen) eikä saisi pitää nurjaa mieltä minua vastaan.
Mitä minuun itseen tulee, Copperfield, takaan sinulle, että minusta
tuntui juuri kuin olisin ollut joku petolintu perheen suhteen".

"Sisaret pitivät kai sinun puoltasi, toivon minä, Traddles?"

"No, sitä minun ei juuri sovi sanoa", vastasi hän. "Kun olimme johonkin
määrään lepyttäneet Mrs. Crewler'in, tuli meidän ilmoittaa asia
Sarah'lle. Sinä muistat, että mainitsin Sarah'ta siksi, joka on kipeä
selästään?"

"Täydellisesti!"

"Hän puristi kiinni molempia käsiänsä", lausui Traddles, katsellen
minua kauhulla, "ummisti silmänsä, kävi lyijynkarvaiseksi, tuli aivan
kankeaksi eikä syönyt mitään kahteen päivään, paitsi paahdettua leipää
ja vettä, jota annettiin hänelle tee-lusikalla".

"Sepä oli ilkeä tyttö, Traddles", muistutin minä.

"Oh, anna anteeksi, Copperfield!" lausui Traddles. "Hän on sangen
viehättävä tyttö, mutta hän on kovin tuntehikas. Totta puhuen, he ovat
kaikki tuntehikkaita. Sofia kertoi minulle jälestäpäin, etteivät
mitkään sanat voi kuvata niitä syytöksiä, joita hän, Sarah'ta
hoitaessaan, teki itse suhteensa. Minä tiedän, että ne olivat ankarat,
Copperfield, omista tunteistani päättäen, jotka olivat niinkuin
pahantekiän. Kun Sarah oli toipunut, täytyi meidän vielä ilmoittaa asia
toisille kahdeksalle; ja se vaikutti eri lailla heihin, mutta kaikkiin
mitä syvimmällä tavalla. Nuot kaksi vähintä, joita Sofia kasvattaa,
ovat vast'ikään lakanneet minua inhoamasta".

"Totta he nyt kaikki ovat suostuneet siihen, toivoakseni?" arvelin
minä.

"O-ovat; minä sanoisin, että he ylipäänsä ovat mukaantuneet siihen",
vastasi Traddles epäileväisesti. "Tosi asia on, että kartamme siitä
puhumasta; ja minun epävakaiset tulevaisuuden toiveeni ja vähäiset
varani lohduttavat heitä suuresti. Syntyy surkea meno, milloin hyvänsä
me menemme naimisiin. Ne häät tulevat enemmän hautajaisten kuin häitten
kaltaiseksi. Ja he vihaavat minua varmaan kaikki sen vuoksi, että vien
hänet pois!"

Hänen rehelliset kasvonsa, kun hän katseli minua puoleksi totisella ja
puoleksi naurettavalla pään pudistuksella, vaikuttavat muistissani
enemmän minuun, kuin silloin todellisuudessa, sillä minä olin siihen
aikaan semmoisessa erinomaisen tuskan ja hajamielisyyden tilassa, että
olin aivan kykenemätön kiinnittämään huomiotani mihinkään. Kun
lähestyimme sitä kartanoa, jossa Missit Spenlow asuivat, olin
katsannoltani ja ryhdiltäni niin huono, että Traddles esitteli jotakin
lienteätä kiihdykettä olut-lasin muodossa. Kun olimme läheisessä
ravintolassa nauttineet tämän, talutti hän minut horjuvilla askelilla
Missien Spenlow'in ovelle.

Kun palvelusneitsyt avasi oven, oli minussa joku himmeä tunto, että
olin niinkuin näyteltäväksi asetettu; että jollakin tapaa eteisen
poikki, jossa oli ilmapuntari, hoipertelin vähäiseen vierashuoneesen
ensi kerrokseen, joka antoi sievään puutarhaan päin; että siellä kävin
sohvaan istumaan ja näin Traddles'in hiusten, kun hattu oli otettu
pois, kimmahtavan ilmaan, niinkuin joku tuommoinen vähäinen, nenäkäs
vieterivauva, joka hyppää ylös valhe-tekoisesta nuuskarasiasta, kun
kansi vedetään pois; että kuulin vanhan-aikaisen kellon tikittävän
kaminin-reunuksella ja koetin saada sitä pitämään samaa tahtia, kuin
sykkivä sydämeni -- johon se ei taipunut; että katselin ympäri huonetta
nähdäkseni jotain merkkiä Dorasta, mutta mitään näkemättä; ja että
luulin kuulevani Jip'in kerran etäällä haukkuvan, mutta että joku kohta
tyystytti sitä. Viimein huomasin itseni sysäävän Traddles'ia pesään ja
kovassa hämmennyksessä kumartavan kahta kuivaa, pientä, vanhanpuolista
ladyä, jotka olivat puetut mustiin ja kumpikin muodoltaan ihmeen
tavalla yhtäläinen kuin joku puusta tai parkista tehty Spenlow vainajan
kuva.

"Tehkäät hyvin", sanoi toinen pienistä ladyistä, "ja käykäät istumaan".

Kun olin kompastellut Traddles'in yli ja istahtanut jollekin esineelle,
joka ei ollut mikään kissa -- ensimäinen istuimeni oli kissa -- sain
sen verran näköni takaisin, että havaitsin, että Mr. Spenlow ilmeisesti
oli ollut nuorin perheessä; että oli kuuden tai kahdeksan vuoden
eroitus molempien sisarten välillä, ja että nuorempi nähtävästi
johdattaisi keskustelua, koska hänellä oli kirjeeni kädessä -- kuinka
tuttavalta se minusta näytti, vaan kuitenkin niin oudolta! -- ja hän
tuon tuostakin katsahti siihen lorgnetillansa. He olivat puetut samalla
tavalla, mutta toinen kantoi pukuansa nuorekkaammalla ryhdillä, kuin
toinen, ja hänellä oli ehkä hiukan suurempi rintaröyhelö tai kaulaharso
tai joku solki tai rannerengas tai muu semmoinen pikku kapine, joka
teki, että hän näytti virkeämmältä. He olivat molemmat suorat
käytökseltään, jäykät, vakavat ja tyvenet. Se sisar, jolla minun
kirjeeni ei ollut, piti käsivartensa ristissä rinnan ylitse kiinni
toinen toisessaan, niinkuin epäjumalan kuva.

"Mr. Copperfield, arvaan minä", sanoi se sisar, jolla kirjeeni oli,
Traddles'ia puhutellen.

Tämä oli kauhea alku. Traddles'in tuli ilmoittaa, että minä olin Mr.
Copperfield, minun tuli vakuuttaa itseni itsekseni, heidän tuli poistaa
itsestänsä se luulo, että Traddles oli Mr. Copperfield, ja, kaikki
lukuun otettuna, olimme sangen tukalassa tilassa. Päälle päätteeksi
kuulimme kaikki selvästi Jip'in kahdesti urahtavan ja jonkun taas
tyystyttävän sitä.

"Mr. Copperfield!" lausui se sisar, jolla kirje oli.

Minä tein jotakin -- kumarsin, arvaan minä -- ja olin kokonaan korvana,
kun toinen keskeytti.

"Sisareni Lavinia", lausui hän, "jolla on kokemus tämmöisissä asioissa,
on selittävä, mikä meidän mielestämme soveliaimmin edistää molempien
puolten onnea".

Minä havaitsin jälestäpäin, että Miss Laviniaa pidettiin valtatuomarina
sydämen asioissa, koska oli muinoin löytynyt eräs Mr. Pidger, joka
pelasi lyhyttä whistiä ja luultiin olevan rakastunut häneen. Minun
yksityinen ajatukseni on se, että tämä oli kokonaan mielivaltainen
päätös ja että Pidger oli aivan syytön tämmöisiin tunteisin -- joita
hän ei milloinkaan ollut lausunut, sitä myöden kuin minä sain
tietoihini. Sekä Miss Lavinia että Miss Clarissa uskoivat kuitenkin,
että hän olisi ilmoittanut rakkautensa, jollei hän äkkiä nuoruudessaan
(noin kuuden kymmenen ijällä) olisi kuollut sen kautta, että hän
ryyppäsi liiaksi ja terveytensä parantamiseksi liiaksi joi Bath'in
vettä. Heillä oli joku sisällinen tunto, että hän riutui salaisesta
rakkaudesta; vaikka minun täytyy sanoa, että talossa oli eräs hänen
kuvansa, jonka tummanpunaista nenää salainen rakkaus ei näyttänyt
koskaan kalvaneen.

"Me emme ryhdy", lausui Miss Lavinia, "tämän asian entisiin vaiheisin.
Veljemme Francis vainajan kuolema on pyyhkäissyt pois ne".

"Meillä ei ollut tapa", arveli Miss Clarissa, "usein olla yhteydessä
veljemme Francis'in kanssa; mutta meillä ei ollut keskenämme mitään
suoraa eripuraisuutta elikkä riitaa. Francis astui omaa tietänsä; me
astuimme omaa tietämme. Me ajattelimme, että se edistäisi kaikkien
puolten onnea, että niin oli. Ja se edistikin".

Kumpikin sisar nojasi puhuessaan vähän eteenpäin, pudisti puhuttuaan
päätänsä ja oikaisi vaietessaan selkänsä. Miss Clarissa ei koskaan
liikuttanut käsivarsiansa. Välisti hän näpytteli sormillansa niihin --
minuetteja ja marsseja, luullakseni -- mutta ei liikuttanut niitä
koskaan.

"Veljentyttäremme tila taikka luultu tila on paljon muuttunut veljemme
Francis'in kuoleman kautta", lausui Miss Lavinia; "ja sentähden
arvelemme, että veljemme ajatukset hänen tilansa suhteen myöskin ovat
muuttuneet. Meillä ei ole mitään syytä epäillä, Mr. Copperfield, että
te olette nuori gentlemani, jolla on hyvät avut ja kunniallinen luonto,
taikka että rakastatte -- taikka olette täydellisesti vakuutetut siitä,
että rakastatte -- veljentytärtämme".

Minä vastasin, niinkuin tavallisesti tein, milloin hyvänsä minulla oli
siihen tilaisuutta, ettei kukaan koskaan ollut rakastanut ketään,
niinkuin minä rakastin Doraa. Traddles tuli avukseni vahvistavalla
muminalla.

Miss Lavinia yritti vastaamaan jotakin, kun Miss Clarissa, joka näytti
ehtimiseen haluavan mainita veljeänsä Francis'ia, taas keskeytti:

"Jos Doran äiti", sanoi hän, "kun hän meni naimisiin veljemme
Francis'in kanssa, kerrallaan olisi sanonut, ettei sukulaisilla ollut
tilaa päivällispöydässä, olisi se ollut parempi kaikkien puolten
onnelle".

"Sisar Clarissa", sanoi Miss Lavinia. "Ehkä meidän ei tarvitse huolia
siitä nyt".

"Sisar Lavinia", vastasi Miss Clarissa, "se kuuluu aineesen. Siihen
aineen osaan, jossa sinä yksin pystyt puhumaan, en tahtoisi ensinkään
sekaantua. Tässä aineen osassa on minulla ääni ja ajatus. Olisi ollut
parempi kaikkien puolten onnelle, jos Doran äiti, kun hän meni
naimisiin veljemme Francis'in kanssa, olisi sanonut, mitkä hänen
aikomuksensa olivat. Me olisimme silloin tietäneet, mitä saimme
odottaa. Me olisimme sanoneet: 'älkäät kutsuko meitä milloinkaan'; eikä
olisi ollut mitään epäsovun aihettakaan".

Kun Miss Clarissa oli pudistanut päätänsä, jatkoi Miss Lavinia,
lorgnetillansa taas katsoen kirjeeseni. Heillä oli, sivumennen,
molemmilla pienet, kirkkaat, pyöreät, vilkkuvat silmät, jotka olivat
niinkuin lintujen silmät. He olivat itse vähän lintujen näköiset, sillä
heillä oli pikainen, vilpas, äkillinen käytös ja hiukan nopea, sievä
tapa järjestää pukuansa, niinkuin kanarilinnut.

Niinkuin olen sanonut, jatkoi Miss Lavinia:

"Te pyydätte lupaa sisareltani Clarissalta ja minulta itseltä, Mr.
Copperfield, käydä täällä veljentyttäremme hyväksyttynä kosijana".

"Jos veljemme Francis", arveli Miss Clarissa, hyökäten esiin taas, jos
sopii nimittää niin tyventä menetystä hyökkäämiseksi, "tahtoi elää
jonkunlaisessa Doctors' Commons'in ilmassa ja ainoastaan Doctors'
Commons'in ilmassa, mikä oikeus taikka halu meillä on paheksia sitä? Ei
mikään tosiaan. Me olemme aina olleet viimeiset tunkemaan kenenkään
pariin. Mutta miks'ei sitä sanota suoraan? Pitäköön veljemme Francis ja
hänen vaimonsa oman seuransa. Pitäköön sisareni Lavinia ja minä meidän
seuramme. Me voimme, toivon minä, itse valita seuramme!"

Koska tämä näytti olevan aiottu Traddles'ille ja minulle, vastasimme
sekä Traddles että minä jotakin. Traddles'in sanat eivät kuuluneet.
Minä puolestani luulen muistuttaneeni, että se suuresti kunnioitti
kaikkia asian-omaisia. Minä en tiedä vähintäkään, mitä tällä tarkoitin.

"Sisar Lavinia", lausui Miss Clarissa näin sydämeltänsä huojentuneena,
"sinä saat jatkaa, rakkaani".

Miss Lavinia jatkoi:

"Mr. Copperfield, sisareni Clarissa ja minä olemme hyvin huolellisesti
punninneet tätä kirjettä, emmekä ole punninneet sitä lopullisesti, sitä
veljentyttärellemme näyttämättä ja veljentyttäremme kanssa siitä
keskustelematta. Me emme epäile ollenkaan, että luulette rakastavanne
häntä suuresti".

"Luulen, Ma'am", aloitin minä innokkaasti, "voi!" --

Mutta kun Miss Clarissa loi minuun katseen (juuri niinkuin hilpeä
kanarilintu), joka vaati, etten keskeyttäisi orakelia, pyysin anteeksi.

"Rakkaus", lausui Miss Lavinia, katsellen sisartansa, että tämä
vahvistaisi hänen sanojansa, jota tämä tekikin, vähän nyykäyttäen
päätänsä jokaiseen lauseesen, "kypsynyt rakkaus, sydämen kunnioitus,
hellyys ei helposti ilmoita itseänsä. Sen ääni on matala. Se on ujo ja
arka, se on väijyksissä, se odottaa ja vartoo. Semmoinen kypsynyt
hedelmä on. Välisti kokonainen elämä liukuu pois ja tapaa sen yhä
kypsymästä varjossa".

Tietysti minä en silloin ymmärtänyt, että tämä oli viittaus hänen
luultuun kokemukseensa surustansa sortuneen Pidger'in suhteen, mutta
siitä vakavasta tavasta, jolla Miss Clarissa nyykäytti päätänsä, näin,
että näihin sanoihin pantiin suuri arvo.

"Kovin nuorten ihmisten herkät taipumukset -- sillä minä sanon niitä
herkiksi tuommoisten tunteitten rinnalla --" jatkoi Miss Lavinia, "ovat
kuin pöly kallion rinnalla. Siitä syystä, että on niin vaikea tietää,
onko luultavaa, että ne kestävät taikka että niillä on joku todellinen
perustus, olemme sisareni Clarissa ja minä kovasti epäilleet, kuinka
menetellä, Mr. Copperfield ja Mr. --"

"Traddles", sanoi ystäväni, havaiten, että häneen katsottiin.

"Minä pyydän anteeksi. Inner Temple'n jäsen, luullakseni?" lausui Miss
Clarissa, taas kirjettäni silmäillen.

Traddles sanoi: "niin oikein", ja kävi tulipunaiseksi.

Vaikka en vielä ollut saanut mitään selvää kehoitusta, luulin
molemmissa pienissä sisarissa ja erittäin Miss Laviniassa havaitsevani
jonkunlaista harrasta iloa tästä uudesta, hedelmällisestä kodillisen
elämän aineesta, jonkunlaista aikomusta tehdä siitä, mitä suinkin voi,
jonkunlaista taipumusta hoimia sitä, josta kirkas toivon säde lähti
minulle. Minä luulin huomaavani, että Miss Lavinia tavattomalla
tyytyväisyydellä vartioitaisi kahta semmoista nuorta rakastavaista,
kuin Dora ja minä; ja että Miss Clarissa tuskin vähemmällä
tyytyväisyydellä näkisi, että hänen sisarensa vartioitsi meitä, sekä
itse ryhtyisi omaan, erityiseen osaansa tästä toimesta, milloin hyvänsä
hän sai halun siihen. Tämä rohkaisi minua mitä kiihkeimmällä tavalla
väittämään, että minä rakastin Doraa enemmän, kuin saatin sanoa taikka
kukaan uskoi; että kaikki ystäväni tiesivät, kuinka rakastin häntä;
että tätini, Agnes, Traddles, jokainen, joka tunsi minut, tiesi, kuinka
rakastin häntä ja kuinka vakavaksi rakkauteni oli tehnyt minut. Minä
vetosin Traddles'iin, että hän vakuuttaisi näitä todeksi. Ja innostuen,
niinkuin hän olisi syösnyt johonkin parlamentin väittelyyn, puhui
Traddles oikein jalosti, puollustaen minua sopivilla, suorilla
lauseilla ja yksinkertaisella, käytöllisellä tavalla, joka nähtävästi
teki hyvän vaikutuksen.

"Minä puhun, jos niin uskallan sanoa, semmoisen tavalla, jolla on vähän
kokemusta tämmöisissä asioissa", lausui Traddles, "koska itse olen
kihloissa nuoren ladyn kanssa -- hän on yksi kymmenestä alhaalla
Devonshire'ssä -- enkä tätä nykyä näe, kuinka olisi mahdollista, että
kihlauksestamme lopulta jotakin syntyisi".

"Te ehkä, Mr. Traddles, voitte vahvistaa, mitä minä olen puhunut",
muistutti Miss Lavinia, ilmeisesti vielä enemmän mieltyen häneen,
"siitä rakkaudesta, joka on ujo ja arka, joka odottaa ja vartoo?"

"Täydellisesti, Ma'am", vastasi Traddles.

Miss Clarissa katsahti Miss Laviniaan ja pudisti totisesti päätänsä.
Miss Lavinia katsahti ymmärtävän tavalla Miss Clarissaan ja huoahti
vähän.

"Sisar Lavinia", lausui Miss Clarissa, "ota minun hajupulloni".

Virvoitukseksi Miss Lavinia muutamia kertoja vähän haisti aromatillista
etikkaa -- Traddles ja minä katselimme sitä suurella huolella; ja Miss
Lavinia jatkoi puhettansa jotenkin heikolla äänellä:

"Sisareni ja minä olemme, Mr. Traddles, suuresti epäilleet, mitä meidän
tulee tehdä niin nuorten ihmisten, kuin ystävänne, Mr. Copperfieldin,
ja veljentyttäremme taipumusten taikka luultujen taipumusten suhteen".

"Veljemme Francis'in tyttären", muistutti Miss Clarissa. "Jos veljemme
Francis'in vaimo eläessänsä olisi katsonut soveliaaksi (vaikka hänellä
oli kieltämätön oikeus menetellä, niinkuin hän parhaiten tahtoi) kutsua
sukulaisensa päivällispöytäänsä, olisimme ehkä paremmin tunteneet
veljemme Francis'in lapsen tänä hetkenä. Sisar Lavinia, jatka".

Miss Lavinia käänsi kirjeeni niin, että päällekirjoitus tuli häneen
päin ja katseli lorgnetillansa muutamia säännöllisiltä näyttäviä
muistutuksia, joita hän oli piirtänyt sille puolelle kirjettä.

"Meistä näyttää viisaalta, Mr. Traddles", sanoi hän, "laskea nuot
tunteet oman vaarin-ottomme koetuskivelle. Tätä nykyä emme tiedä niistä
mitään emmekä ole tilaisuudessa päättää, kuinka paljo todellisuutta
niissä lienee. Sentähden olemme taipuvaiset siinä määrässä suostumaan
Mr. Copperfieldin ehdoitukseen, että sallimme hänen käydä täällä".

"Minä en koskaan, kalliit ladyt, unhota teidän hyvyyttänne", huudahdin
minä, ankarasta pelon taakasta pääsneenä.

"Mutta, Mr. Traddles", jatkoi Miss Lavinia -- "mutta me soisimme
mielellään, että näitä käyntejä toistaiseksi ajateltaisiin meitä
tarkoittaviksi. Meidän täytyy varoa, ettemme tunnusta mitään oikeata
kihlausta Mr. Copperfieldin ja veljentyttäremme välillä, ennenkuin
meillä on ollut tilaisuus" --

"Ennenkuin _sinulla_ on ollut tilaisuus, sisar Lavinia", sanoi Miss
Clarissa.

"Olkoon niin", suostui Miss Lavinia huoahtaen -- "ennenkuin minulla on
ollut tilaisuus tarkastaa heitä".

"Copperfield", lausui Traddles, kääntyen minun puoleeni, "sinä huomaat
varmaan, ettei mikään voisi olla järkevämpää ja kohtuullisempaa".

"Ei mikään!" huudahdin minä. "Minä tunnen sen sydämessäni".

"Koska asiat nyt ovat tällä kannalla", lausui Miss Lavinia, katsoen
taas muistoonpanoihinsa, "ja me sallimme hänen ainoastaan näillä
ehdoilla käydä täällä, täytyy meidän Mr. Copperfieldilta vaatia tarkka
lupaus hänen kunniansanallansa, ettei hän ja veljentyttäremme pidä
minkäänlaista keskuutta meidän tietämättä, sekä ettei ryhdytä mihinkään
tuumaan veljentyttäremme suhteen, ilman että sitä ensiksi esitellään
meille --".

"Sinulle, sisar Lavinia", keskeytti Miss Clarissa.

"Olkoon niin, Clarissa!" myönsi Miss Lavinia nöyrästi -- "minulle, ja
me siihen suostumme. Meidän tulee katsoa tätä nimen-omaiseksi ja
vakavaksi määräykseksi, jota ei millään tavalla käy purkaminen. Me
tahdoimme, että joku hyvä ystävä tänään seuraisi Mr. Copperfieldia",
notkistaen päätänsä Traddles'ille, joka kumarsi, "ettei olisi mitään
epäilystä eikä väärää käsitystä tässä kohden. Jos Mr. Copperfieldia
taikka teitä, Mr. Traddles, vähänkin arveluttaa antaa tätä lupausta,
pyydän, että olette hyvä ja otatte mietintö-aikaa".

Minä huudahdin innoissani, ettei meidän tarvinnut hetkeäkään miettiä.
Minä sidoin itseni mitä hartaimmalla tavalla vaadittuun lupaukseen,
pyysin Traddles'ia todistamaan sitä ja julistin itseni mitä julmimmaksi
ihmiseksi, jos milloinkaan vähintäkään poikkeisin siitä.

"Malttakaat!" sanoi Miss Lavinia, nostaen ylös kättänsä; "ennenkuin
meidän oli ilo nähdä teitä, gentlemanit, päätimme jättää teidät kahden
kesken neljänneksen tunnin ajaksi, että saisitte ajatella tätä kohtaa.
Te suvainnette meidän poistua".

Turhaan vakuutin, ettei mitään mietintö-aikaa tarvittu. He tahtoivat
välttämättömästi poistua mainituksi ajaksi. Nuot kaksi pientä lintua
hyppäsivät siis suurella arvokkaisuudella ulos, jättäen minut
vastaan-ottamaan Traddles'in onnentoivotuksia ja tuntemaan itseäni
muutetuksi ikuisen onnen maille. Juuri neljänneksen kuluttua
ilmestyivät he jälleen samalla arvokkaisuudella, kuin millä olivat
kadonneet. He olivat menneet kahisten pois, niinkuin heidän pienet
pukunsa olisivat olleet syksyn lehdistä tehdyt; ja he tulivat kahisten
takaisin samalla tavalla.

Minä sitouduin silloin kerran vielä määrättyihin ehtoihin.

"Sisar Clarissa", lausui Miss Lavinia, "loppu-asiat kuuluvat sinulle".

Miss Clarissa irroitti ensi kerran käsivartensa, tarttui
muistoonpanoihin ja katseli niitä.

"Meitä ilahuttaisi", sanoi Miss Clarissa, "saada nähdä Mr.
Copperfieldia päivällisillä joka sunnuntai, jos hänen sopii. Me
aterioitsemme kello kolme".

Minä kumarsin.

"Meitä ilahuttaisi", jatkoi Miss Clarissa, "saada viikon kuluessa nähdä
Mr. Copperfieldia teellä. Me juomme teetä puoli seitsemän".

Minä kumarsin taas.

"Kaksi kertaa viikkoonsa", sanoi Miss Clarissa, "mutta ylipäänsä ei
useammin".

Minä kumarsin uudestaan.

"Miss Trotwood", sanoi Miss Clarissa, "jota mainitaan Mr. Copperfieldin
kirjeessä, ehkä tulee meitä tervehtimään. Jos toistensa luona käyminen
on parempi kaikkien puolten onnelle, vastaan-otamme mielellään käviät
ja käymme itse. Jos päinvastoin on parempi kaikkien puolten onnelle,
ettei mitään kanssakäymistä pidetä (niinkuin veljemme Francis'in ja
hänen perheensä asiassa), se on aivan toista".

Minä viittasin siihen, että tätini olisi sekä ylpeä että iloinen, jos
hän saisi tutustua heidän kanssansa; vaikka minun täytyy sanoa, etten
aivan varmaan tietänyt, kuinka he yhdessä menestyisivät. Koska kaikista
ehdoista nyt oli sovittu, lausuin sulimmat kiitokseni, tartuin ensiksi
Miss Clarissan ja sitten Miss Lavinian käteen ja suutelin niitä
kumpaakin vuorostansa.

Miss Lavinia nousi silloin ja, pyytäen Mr. Traddles'ilta anteeksi
hetkeksi, käski minun seurata itseänsä. Minä tottelin, kovasti
vapisten, ja johdatettiin toiseen huoneesen. Siellä minä näin kalliin
lemmittyni oven takana pitävän käsiään korviensa edessä, suloiset pikku
kasvot seinää vastaan, ja Jip'in seisovan talrikin-lämmittäjässä, pää
sidottuna käsiliinaan.

Voi kuinka kaunis hän oli mustassa hameessansa ja kuinka hän
ensiksi nyyhki ja itki eikä tahtonut tulla esiin oven takaa!
Kuinka hellät olimme toisillemme, kun hän viimein tuli sieltä, ja
missä autuaallisessa tilassa minä olin, kun otimme Jip'in ulos
talrikin-lämmittäjästä ja päästimme hänet jälleen päivän valoon,
ja Jip aivasteli, ja me kaikki kolme taas olimme yhdistetyt!

"Kallis Dorani! Nyt ijäti minun!"

"Voi, älä!" vastasi Dora. "Voi, älä, älä!"

"Etkö sinä ole ijäti minun, Dora?"

"Voi, kyllä, tietysti minä olen!" huudahti Dora, "mutta minä olen niin
peloissani!"

"Peloissasi, kultani?"

"Niin. Minä en kärsi häntä", lausui Dora. "Miksi hän ei mene pois?"

"Kuka, henkeni?"

"Sinun ystäväsi", sanoi Dora. "Asia ei koske häneen yhtään. Kuinka
typerä hän lienee!"

"Armaani!" (Tuskin löytyi mitään niin mielittelevää, kuin hänen
lapsellinen käytöksensä). "Hän on mitä kunnollisimpia ihmisiä!"

"Oh, mutta emme tarvitse mitään kunnollisia ihmisiä!" nureksi Dora.

"Rakas Dorani", väitin minä, "sinä opit pian tuntemaan hänet hyvin ja
pitämään hänestä paljon. Tätini tulee pian tänne, ja hänestäkin sinä
varmaan pidät paljon, kun opit tuntemaan häntä".

"Ei, ole kiltti äläkä tuo häntä tänne!" sanoi Dora, antaen minulle
pelästyneen pienen suudelman ja pannen käsiänsä ristiin. "Älä. Minä
tiedän, että hän on vanha, häijy olento, joka aikaan-saattaa vaan
pahaa! Älä päästä häntä tänne, Doady!" joka oli väännös David'ista.

Selityksistä ei ollut mitään apua silloin, jonka vuoksi minä nauroin ja
ihmettelin ja olin kovasti rakastunut ja onnellinen; ja Dora näytti
minulle, kuinka Jip viimeiseksi oli oppinut seisomaan takajaloillaan
nurkassa -- jota se pystyi tekemään vaan leimauksen aikaa ja putosi
alas taas -- enkä tiedä, kuinka kauaksi olisin jäänyt sinne,
Traddles'ia muistamatta, jollei Miss Lavinia olisi tullut ja vienyt
minua pois. Miss Lavinia piti hyvin paljon Dorasta (hän jutteli
minulle, että Dora oli aivan niinkuin hän itse oli ollut hänen
ijällänsä -- hän oli varmaan paljon muuttunut) ja kohteli Doraa juuri
niinkuin tämä olisi ollut joku leikkikalu. Minä houkuttelin Doraa
tulemaan Traddles'ia katsomaan, mutta kun esittelin sitä, juoksi hän
pois omaan huoneesensa ja lukitsi oven perästään; minä menin siis
Traddles'in luo ilman häntä ja astuin ihastuneena pois tämän kanssa.

"Paremmin ei olisi voinut käydä", lausui Traddles; "he ovat hyvin
miellyttäviä vanhoja ladyjä. Minä en kummastelisi ollenkaan, vaikka
sinä menisit naimisiin vuosikausia ennen minua, Copperfield".

"Osaako sinun Sofiasi soittaa mitään, Traddles?"

"Hän soittaa sen verran pianoa, että hän voi opettaa vähäisiä
sisariansa", vastasi Traddles.

"Laulaako hän?" kysyin minä.

"No, hän laulaa välisti balladeja virvoittaaksensa vähän toisia, kun
ovat huonolla tuulella", vastasi Traddles. "Ei mitään taiteellista".

"Hän ei laula ja säestä itseään gitarrilla?" sanoin minä.

"Oh, rakas ystäväni, ei!" lausui Traddles.

"Maalaako hän?"

"Ei ollenkaan", arveli Traddles.

Minä lupasin Traddles'ille, että hän saisi kuulla Doran laulavan ja
nähdä muutamia hänen kukan-maalauksistaan. Hän sanoi, että hän tahtoisi
hyvin mielellään, ja me astuimme kotiin käsitysten, kovasti hilpeinä ja
iloisina. Minä kehoitin häntä matkalla puhumaan Sofiasta; jota hän teki
niin herttaisella luottamuksella morsiameensa, että minä olin suuresti
ihmeissäni. Ajatuksissani minä melkoisella sisällisellä
tyytyväisyydellä vertasin Sofiaa Doraan, mutta myönsin rehellisesti
itsekseni, että hän kuitenkin oivallisesti sopi Traddles'ille.

Tietysti tätini heti sai tietää neuvottelun onnellisen päätöksen ja
kaikki, mitä siinä oli sanottu ja tehty. Häntä ilahutti, kun hän näki
minut niin onnellisena, ja hän lupasi viipymättä käydä Doran tätien
luona. Mutta hän käveli sinä iltana niin kauan edestakaisin
huoneissamme, sillä välin kuin minä kirjoitin Agnesille, että rupesin
pelkäämään, että hän aikoi kävellä aamuun asti.

Kirjeeni Agnesille oli innokas ja kiitollinen ja kertoi kaikki ne hyvät
seuraukset, jotka olivat lähteneet siitä, että noudatin hänen
neuvoansa. Hän vastasi ensi postilla minulle. Hänen kirjeensä oli
toivokas, sydämellinen ja iloinen. Tästä silmänräpäyksestä saakka hän
aina oli iloinen.

Minulla oli nyt enemmän tekemistä, kuin koskaan. Jos ottaa lukuun
jokapäiväisiä matkojani Highgate'en, oli Putney kaukana poissa, ja
tietysti tahdoin käydä siellä niin usein, kuin suinkin mahdollista.
Koska esiteltyt teen-juomiset olivat aivan epäkäytölliset, sovin Miss
Lavinian kanssa, että saisin käydä heillä joka lauantai-ilta, ilman
että se haittaisi etu-oikeutettuja sunnuntaitani. Sillä tapaa jokaisen
viikon loppu oli suloinen aika minulle, ja minä kestin viikon muut
päivät sillä, että muistelin sitä.

Mieleni huojentui ihmeellisesti, kun huomasin, että tätini ja Doran
tädit ylimalkain tulivat paljon paremmin toimeen yhdessä, kuin olisin
voinut toivoa. Tätini suoritti luvatun käyntinsä pari päivää
neuvottelun jälkeen; ja toisten parin päivän perästä kävivät Doran
tädit soveliaalla komeudella ja kaavanmukaisuudella hänen luonansa.
Samanlaisia, mutta enemmän ystävällisiä vuoro-vierailuita tapahtui
jälestäpäin ja tavallisesti kolmen tai neljän viikon väli-ajan perästä.
Minä tiedän, että tätini sangen usein tuskastutti Doran tätejä, kun hän
kokonaan halveksi sitä arvokkaisuutta, jota hyyry-vaunut antoivat, ja
astui Putney'hin eriskummallisiin aikoihin, niinkuin kohta aamullisen
jälkeen taikka juuri ennen teetä; samaten, kun hän piti hattuansa,
millä tavalla milloinkin vaan hänen päällensä sopi, eikä ollenkaan
taipunut sivistyneen mailman ennakkoluuloihin tässä kohden. Mutta Doran
tädit yhdistyivät pian siihen ajatukseen, että tätini oli omituinen ja
vähän miehentapainen lady, jolla oli terävä järki; ja vaikka tätini
tuon tuostakin pöyristytti Doran tätien höyheniä sillä, että hän lausui
väärä-uskoisia ajatuksia useissa kohteliaisuuden kysymyksissä, rakasti
hän minua niin paljon, että hän mielellään luopui muutamista vähistä
omituisuuksistaan yhteisen sopusoinnun vuoksi.

Ainoa vähäisen seurapiirimme jäsen, joka suorastansa kieltäysi oleviin
oloihin mukaantumasta, oli Jip. Sen ei tarvinnut kuin nähdä tätini, kun
se jo näytti jokaisen hampaan suussansa, peräytyi jonkun tuolin alle ja
murisi lakkaamatta, silloin tällöin surkeasti ulvoen, niinkuin
tädissäni todella olisi ollut liikaa sen tunteille. Kaikkia keinoja
koetettiin: sitä hyväiltiin, nuhdeltiin, lyötiin, tuotiin Buckingham
Street'ille (jossa se heti kaikkein katseliain kauhuksi karkasi
molempien kissojen kimppuun), mutta sen oli mahdoton sietää tätini
seuraa. Välisti se jo luuli voittaneensa vastenmielisyytensä ja oli
hetken aikaa ystävällinen. Mutta sitten se kohotti tylpeän kuononsa
ilmaan ja vonkui hirveästi, ettei ollut muuta neuvoa, kuin sitoa sen
silmät ja pistää se talrikin-lämmittäjään. Viimein Dora säännöllisesti
peitti sen käsiliinalla ja sulki sen siihen, milloin hyvänsä vaan
tätini ilmoitettiin tulleen.

Yksi seikka huoletti minua paljon sen jälkeen, kuin asiat olivat
tulleet tähän tasaiseen menoon. Se oli se, että näytti siltä, kuin
yhteisestä suostumuksesta Doraa olisi katsottu joksikin sieväksi
nukeksi tai muuksi leikkikaluksi. Tätini, jota hän yhä enemmän
lähestyi, nimitti häntä aina Pikku Kukaksi, ja Miss Lavinian elämän ilo
oli, että hän sai palvella Doraa, kähertää hänen hiuksiansa, tehdä
koristuksia hänelle ja pidellä häntä niinkuin hempu-lasta. Mitä Miss
Lavinia teki, teki tietysti myöskin hänen sisarensa. Se oli hyvin
kummallista minusta, mutta he näyttivät kaikki kohtelevan Doraa hänen
asemassaan melkein niinkuin Dora kohteli Jip'iä sen asemassa.

Minä päätin puhua tästä Doralle; ja eräänä päivänä, kun olimme
kävelemässä (sillä Miss Lavinia oli vähän ajan perästä antanut meille
luvan mennä kahden kesken kävelemään), sanoin hänelle, että soisin,
että hän pyytäisi heitä kohtelemaan häntä toisella tavalla.

"Koska, niinkuin tiedät, lemmittyni, et ole mikään lapsi", muistutin
minä.

"Kas niin!" lausui Dora. "Nyt sinä käyt häijyksi!"

"Häijyksi, armaani?"

"Ovathan he niin hyvät minua kohtaan", sanoi Dora, "ja minä olen varsin
onnellinen".

"No mutta rakkain Dorani!" arvelin minä, "sinä saatat olla varsin
onnellinen ja heidän sopii kuitenkin kohdella sinua järkevällä
tavalla".

Dora loi minuun nuhtelevan katseen -- mitä sievimmän katseen! -- ja
alkoi sitten nyyhkiä, sanoen, että, jollen rakastanut häntä, miksi olin
niin hartaasti pyrkinyt kihloihin hänen kanssaan? Ja miks'en nyt mennyt
tieheni, jollen voinut sietää häntä?

Mitä minä muuta voin tämän jälkeen tehdä, kuin suudella pois hänen
kyynelensä ja kertoa hänelle, kuinka rakas hän oli minulle!

"Minä pidän todella sinut kovin hyvänä", lausui Dora; "sinä et saa olla
julma minua vastaan, Doady!"

"Julma, kallis Dorani! Niinkuin minä tahtoisin -- taikka voisin -- olla
julma sinua vastaan, vaikka saisin koko mailman!"

"Älä siis etsi vikoja minussa", sanoi Dora, sovittaen suutansa
ruusun-ummuksi; "ja minä olen kiltti".

Minä ihastuin, kun hän heti sen jälkeen itse-altansa käski minun antaa
hänelle sen kokki-kirjan, josta kerta olin puhunut, ja opettaa hänelle
kirjanpitoa, niinkuin kerta olin luvannut. Kun taas tulin, toin kirjan
myötäni (minä sidotin sen ensiksi kauniisti, ettei se näyttäisi niin
kuivalta ja miellyttäisi enemmän); ja kun kävelimme kedolla, näytin
hänelle tätini vanhan talouskirjan ja annoin hänelle joukon vähäisiä
tauluja, sievän, pienen lyijyspitimen ja rasian lyijyspuikkoja, että
hän saisi harjoitella kirjanpitoa.

Mutta kokkikirja pani Doran pään kivistämään, ja numerot saivat hänet
itkemään. Ne eivät tahtoneet lyödä yhteen, sanoi hän. Sen vuoksi hän
pyyhki pois ne ja piirsi taulun täyteen pieniä kukkaskimppuja ja minun
ja Jip'in kuvia.

Nyt minä lauvantai-iltaisin, kun olimme kävelemässä, leikillä yritin
suullista opetusta talouden asioissa. Välisti esimerkiksi, kun kuljimme
jonkun teurastajan-puodin ohitse, sanoin:

"Otaksukaamme nyt, sydänkäpyni, että olisimme naimisissa ja sinä
menisit ostamaan lampaanlapaa päivällisiksi, tietäisitkö, kuinka
ostaisit sen?"

Sievän pikku Dorani kasvot synkistyivät ja hän sovitti taas suunsa
ruusun-ummuksi, niinkuin hän olisi paljon mieluisammin tukkinut suuni
suudelmalla.

"Tietäisitkö, kuinka ostaisit sen, lemmittyni?" toistin, jos olin hyvin
taipumaton.

Dora ajatteli vähän ja vastasi sitten suurella riemulla:

"No, teurastaja tietäisi kyllä, kuinka myydä se, ja mitä minun siis
tarvitsee tietää sitä? Voi, sinä tyhmä poika!"

Samalla tapaa, kun kerta, kokkikirjaa tarkoittaen, Doralta kysyin, mitä
hän tekisi, jos olisimme naimisissa ja minä sanoisin, että tahtoisin
hyvää irlantilaista ragout'ia, vastasi hän, että hän käskisi piian
laittaa sitä, ja pusersi sitten pienet kätensä käsivarteni ympäri ja
nauroi niin viehättävällä tavalla, että hän oli suloisempi, kuin
koskaan.

Päätapa, jolla kokkikirjaa siis käytettiin, oli, että se pantiin
lattialle nurkkaan, Jip päälle seisomaan. Mutta kun Dora oli opettanut
Jip'in liikahtamatta seisomaan kirjan päällä ja samalla pitämään
lyijyspiirrintä suussansa, huvitti se häntä niin suuresti, että minä
olin oikein iloinen, että olin ostanut sen.

Ja me ryhdyimme taas gitarrinkoteloon, kukan-maalaukseen ja noihin
lauluihin, kuinka ei koskaan saisi lakata tanssimasta, tra-la-ra! ja
olimme yhtä onnelliset, kuin viikko pitkä. Minä toivoin toisinaan, että
olisin uskaltanut viitata siihen, että Miss Lavinia kohteli sydämeni
lemmittyä liian paljon niinkuin leikkikalua; ja minä heräsin toisinaan
niinkuin unesta, ihmeekseni havaiten, että minullekin oli tullut sama
yleinen vika ja minäkin kohdellut häntä niinkuin leikkikalua -- mutta
en usein.



YHDESTOISTA LUKU.

Ilkeyttä.


Vaikk'ei tätä käsikirjoitusta ole aiottu kenenkään muun silmille, kuin
minun, tuntuu minusta, niinkuin minun ei tulisi kertoa, kuinka
ahkerasti minä, hyvin tuntien, missä edesvastauksessa olin Doralle
ja hänen tädeillensä, tein työtä, oppiakseni tuota kauheata
pikakirjoitusta ja kaikkia siihen kuuluvia parannuksia. Siihen, mitä jo
olen kirjoittanut kestäväisyydestäni tähän elämäni aikaan sekä siitä
kärsivällisestä ja hellittämättömästä jäntevyydestä, joka silloin alkoi
kypsyä minussa ja joka, minä tiedän sen, on luonteeni voimakkain osa,
jos siinä yleensä on mitään voimaa, tahdon vaan lisätä, että,
taaksepäin katsoessani, pidän juuri niitä menestykseni lähteenä. Minä
olen ollut hyvin onnellinen maallisissa asioissa; moni mies on tehnyt
paljon kovemmin työtä eikä ole onnistunut puoleksikaan niin hyvin;
mutta minä en olisi koskaan saanut aikaan, mitä olen saanut, jollen
olisi tottunut säännöllisyyteen, tarkkuuteen ja ahkeruuteen sekä
päättänyt yhdistää kaikkia voimiani yhteen asiaan kerrallaan,
kysymättä, kuinka pian toinen seuraisi sitä kantapäillä. Jumala tietää,
etten kirjoita tätä missään oman kiitoksen hengessä. Se mies, joka
tarkastaa omaa elämäänsä, niinkuin minä, sivusta sivuun jatkaen, saa
todella olla eheä ihminen, jos hän välttää katkeria omantunnon vaivoja
siitä, että hän on laiminlyönyt monta luonnonlahjaa, että hän on
jättänyt monta tilaisuutta käyttämättä, että monta hairastelevaa ja
väärää tunnetta taukoamatta on taistellut hänen rinnassaan ja voittanut
hänet. Minulla ei suinkaan ole yhtäkään luonnonlahjaa, jota en ole
väärin käyttänyt. Tarkoitukseni on yksinkertaisesti se, että mitä
tahansa olen elämässä koettanut tehdä, sitä olen kaikesta sydämestä
koettanut tehdä hyvin; että mihin tahansa olen antaunut, siihen olen
täydellisesti antaunut; että suurissa aikeissa niinkuin vähäisissäkin
aina olen täydellä todella käynyt asiaan käsiksi. Minä en ole koskaan
luullut mahdolliseksi, että mikään syntyperäinen tai saavutettu
taito voi toivoa pääsevänsä tarkoituksensa perille, jollei siihen
yhdy vakavuus, suoruus ja uutteruus. Ei tässä mailmassa löydy
mitään päämäärää, johon päästään ilman näitä hyviä avuja. Mainio
luontoperäinen kyky ja onnellinen sattumus saattavat ehkä olla niitten
tikapuitten molempina kylkinä, joita myöden muutamat ihmiset nousevat
ylöspäin, mutta näitten tikapuitten puolapuina täytyy olla semmoinen
aine, jota kestää kuluttaa; eikä löydy mitään, joka palkitsee
perinpohjaista, harrasta ja vilpitöntä todentekoa. Etten koskaan pannut
vaan kättäni mihinkään, johon sopi panna koko ruumis, ja etten koskaan
halveksinut työtäni, olipa se mikä hyvänsä, ne, huomaan minä nyt,
olivat minun kultaiset sääntöni.

Kuinka paljon niistä tavoista, joita vast'ikään olen säännöiksi
muodostanut, olen saanut Agnesilta, en tahdo uudestaan tässä selittää.
Kertomukseni kääntyy nyt kiitollisella rakkaudella hänen puoleensa.

Hän tuli kahdeksi viikoksi vieraisille tohtorille. Mr. Wickfield oli
tohtorin vanha ystävä, ja tohtori tahtoi haastella hänen kanssaan ja
virkistyttää häntä. Tästä oli puhuttu Agnesin kanssa, kun tämä viimein
oli kaupungissa, ja mainittu vieraisilla käynti oli seuraus siitä.
Agnes ja hänen isänsä tulivat yhdessä. Minä en kummastellut paljon, kun
kuulin häneltä, että hän oli luvannut hankkia jotakin asuntoa
lähitteellä Mrs. Heep'ille, jonka luuvalo vaati ilman muutosta ja joka
mielellään tahtoi nauttia sitä tämmöisessä seurassa. Enkä sitäkään
kummastellut, kun seuraavana päivänä Uriah, niinkuin kuuliainen poika,
tuotti arvokkaan äitinsä uuteen asuntoon.

"Näettekö, Master Copperfield", lausui hän, kun hän minun pyytämättäni
tuli kävelemään kanssani tohtorin puutarhassa, "kun on rakastunut, on
aina vähän mustasukkainen -- kumminkin tahtoo pitää armastansa
silmällä".

"Ketä te nyt epäilette?" kysyin minä.

"Kiitos teidän, Master Copperfield", vastasi hän, "ei ketään
erityisesti juuri tätä nykyä -- ei mitään miespuolta kumminkaan".

"Tarkoitatteko siis, että epäilette jotakin naispuolta".

Hän loi minuun syrjäisen katseen paha-enteisistä, punaisista
silmistänsä ja nauroi.

"Todella, Master Copperfield", sanoi hän. -- "Mister aioin sanoa, mutta
minä tiedän, että annatte anteeksi vanhan tapani -- te ahdistatte minua
niin, että vedätte minut ylös niinkuin korkkiruuvi! Hyvä, minä en
huoli, vaikka juttelen teille", pannen kalankaltaisen kätensä minun
käteni päälle, "minä en ylipäänsä ole mikään naisten ihastelia, Sir,
enkä ole koskaan ollut Mrs. Strong'in".

Hänen silmänsä näyttivät viheriäisiltä nyt, kun ne konnamaisella
kavaluudella katselivat minua.

"Mitä tarkoitatte?" sanoin minä.

"No, vaikka minä olen lakimies, Master Copperfield", vastasi hän,
kuivasti irvistellen, "tarkoitan tällä kertaa juuri, mitä sanon".

"Ja mitä katseellanne tarkoitatte?" vastasin tyvenesti.

"Katseellani? No, Copperfield, ankarastipa tarkastattekin minua! Mitäkö
katseellani tarkoitan?"

"Niin", sanoin minä. "Katseellanne".

Häntä näytti kovasti huvittavan, ja hän nauroi niin sydämellisesti,
kuin hänen luontonsa salli hänen nauraa. Leukaansa vähän kädellään
raapittuaan, sanoi hän, silmät maahan luotuina -- yhä pitkäänsä
raappien:

"Kun olin vaan halpa konttoristi, ei Mrs. Strong pitänyt minua
minäkään. Agnesia hän aina tahtoi jos jollakin tapaa käyttäyttää
edestakaisin tykönänsä, ja teille, Master Copperfield, tahtoi hän aina
olla ystävä, mutta minä olin häntä niin paljon huonompi, ettei hän
minua huomannutkaan".

"No?" sanoin minä; "olkoon, että todella olitte!"

"-- Ja myöskin _häntä_ huonompi", jatkoi Uriah hyvin pontevasti ja
jonkunlaisella miettivällä äänellä, samalla kuin hän yhä raappi
leukaansa.

"Ettekö te tohtoria niin hyvin tunne", arvelin minä, "että olette varma
siitä, ettei hän edes tietänyt teidän olevan olemassa, jollette
seisoneet juuri hänen edessään?"

Hän loi minuun taas tuommoisen syrjäisen katseen ja pani kasvonsa kovin
kaidaksi, että hänen olisi mukavampi raappia, kun hän vastasi:

"Oh, ystäväni, minä en puhu tohtorista! Ei hänestä, mies raukasta. Minä
tarkoitan Mr. Maldon'ia!"

Sydämeni melkein seisahtui minussa. Minä näin kaikki vanhat epäilykseni
ja pelkoni tässä suhteen, koko tohtorin onnen ja rauhan, koko sen
mahdollisen viattomuuden tai syyllisyyden sykkyrän, jota minä en voinut
selvittää, silmänräpäyksellä joutuneen tämän vääristelevän konnan
käsiin.

"Hän ei voinut koskaan tulla byroosen, minua johonkin käskemättä ja
lähettämättä", lausui Uriah. "Juuri yksi teidän oivallisia
gentlemaneja! Minä olin hyvin suopea ja nöyrä -- ja olen vieläkin.
Mutta minä en pitänyt tuommoisesta -- enkä pidä nytkään!"

Hän herkesi leukaansa raappimasta, mutta imi poskiansa sisäänpäin,
siksi kuin ne näyttivät yhtyvän, koko ajan katsellen minua syrjältä.

"Mrs. Strong on yksi noita armaita naisianne, on kyllä", jatkoi hän,
kun hän verkalleen oli laskenut kasvonsa entisellensä; "eikä suinkaan
halullinen olemaan ystävä semmoiselle, kuin minulle, sen tiedän _minä_.
Hän on juuri se henkilö, joka tahtoisi opettaa Agnesilleni korkeampia
säveliä. Niinkuin sanoin, minä en ole mikään teidän naisten
ihastelioitanne, Master Copperfield; mutta minulla on ollut silmät
päässä kauan aikaa. Me halvat ihmiset olemme ylipäänsä saaneet silmät
päähämme -- ja me katsomme niillä".

Minä koetin näyttää siltä, kuin en olisi ymmärtänyt ja olisin ollut
levollinen, mutta huonolla menestyksellä, sen näin hänen kasvoistaan.

"Minä en aio antaa juosta itseäni kumoon, Copperfield", pitkitti hän,
häijyllä riemulla kohottaen sitä kasvojensa osaa, jossa hänen punaiset
kulmakarvansa olisivat olleet, jos hänellä olisi ollut mitään
semmoisia, "ja minä koetan, mitä voin, tehdäkseni loppua tästä
ystävyydestä. Minä en hyväksy sitä. Minä en huoli, vaikka myönnän
teille, että minulla on jotenkin nureksivainen luonto ja että tahdon
torjua pois kaikkia päälletunkioita. Minä en mene tieten taiten
semmoiseen paikkaan, jossa voidaan juonitella minua vastaan".

"Te juonittelette aina itse ja luulette, että kaikki muut tekevät
samoin", sanoin minä.

"Ehkä niin, Master Copperfield", vastasi hän. "Mutta minä olen saanut
yhden johdattavan syyn, niinkuin asiakumppanini oli tapa sanoa, ja minä
pidän kiinni siitä kynsin hampain. Minua ei saa polkea peräti paljon,
vaikka olen halpa henkilö. Minä en siedä ihmisiä tielläni. Heidän
täytyy todella väistyä edestäni, Master Copperfield!"

"Minä en ymmärrä teitä", arvelin minä.

"Vai ette ymmärrä?" vastasi hän, ruumistansa rytkyttäen. "Minä
kummastelen sitä, Master Copperfield, koska tavallisesti olette niin
terävä! Minä koetan toisten olla selvempi. -- Onko tuo ratsastaja, joka
soittaa portilla, Mr. Maldon, Sir?"

"Siltä näyttää", vastasin minä niin huolimattomasti kuin voin.

Uriah pysähtyi heti kesken puhettansa, pisti kätensä isojen
polvi-lumpioinsa väliin ja meni täyteen mutkaan naurusta. Aivan
äänettömästä naurusta. Ei tikahustakaan kuulunut hänestä. Hänen ilkeä
käytöksensä ja erittäin tämä loppukohta inhotti minua niin, että
käännyin pois ilman sen enempää ja jätin hänet puutarhaan mutkistuneena
seisomaan, niinkuin linnunpeloituksen, jolla ei ole mitään tukea.

Se ei ollut sinä iltana, vaan niinkuin hyvin muistan, toisena iltana
siitä, eräänä lauantai-päivänä, kuin vein Agnesin Doraa tervehtimään.
Minä olin edeltäpäin puhunut tästä käynnistä Miss Lavinian kanssa, ja
Agnesia odotettiin teen ajaksi.

Minä olin hämmennyksissä ylpeydestä ja levottomuudesta; ylpeä olin
rakkaan pikku morsiameni puolesta ja levoton, kun ajattelin, pitäisikö
Agnes hänestä vai ei. Koko Putney'n matkalla, jolloin Agnes istui
postivaunujen sisäpuolella ja minä ulkopuolella, kuvasin Doraa
itsekseni jokaisessa niissä sievissä muodoissa, jotka niin hyvin
tunsin, milloin päättäen, että soisin hänen näyttävän juuri
semmoiselta, kuin hän näytti sillä tai sillä erällä, milloin epäillen,
enkö mieluisammin soisi, että hän näyttäisi semmoiselta, kuin hän
näytti jollakin muulla erällä, ja melkein kiduttaen itseäni kuumeesen
näillä ajatuksilla.

Minä en epäillyt, että hän kaikissa tapauksissa olisi hyvin kaunis;
mutta kävi niin, ettei hän koskaan minun silmissäni ollut näyttänyt
niin kauniilta. Hän ei ollut vierashuoneessa, kun esittelin Agnesia
hänen pienille tädeillensä, vaan pysyi ujosti jossakin syrjäpuolella.
Minä tiesin nyt, mistä etsiä häntä, ja löysin kuin löysinkin hänet taas
käsillänsä korviaan peittämästä saman raskaan, vanhan oven takaa.

Ensiksi hän ei tahtonut ollenkaan tulla esiin, mutta sitten hän pyysi
viisi minutia aikaa minun kelloni mukaan. Kun hän viimein pisti
käsivartensa kainalooni, että veisin hänet vierashuoneesen, punottivat
hänen viehättävät pikku kasvonsa eivätkä ne olleet koskaan olleet niin
sievät. Mutta kun tulimme sisään vierashuoneesen ja ne kävivät
vaaleiksi, olivat ne kymmentä tuhatta kertaa sievemmät.

Dora pelkäsi Agnesia. Hän oli sanonut minulle, että hän tiesi, että
Agnes oli "niin kovasti järkevä". Mutta kun hän havaitsi, että Agnes
näytti yhtä haavaa niin iloiselta ja totiselta, niin miettivältä ja
niin hyvältä, huudahti hän vähän iloisesta hämmästyksestä, syleili
ystävällisesti Agnesia ja nojasi viatonta poskeansa hänen kasvojansa
vastaan.

Minä en ollut koskaan ollut niin onnellinen. Minä en ollut koskaan
ollut niin tyytyväinen kuin nyt, kun näin näitten molempien istuvan
vieretysten; kun näin pikku lemmittyni niin luonnollisesti katsovan
ylös noihin sydämellisiin silmiin; kun näin sen hellän, ihanan katseen,
jonka Agnes loi häneen.

Miss Lavinia ja Miss Clarissa ottivat omalla tavallansa osaa ilooni. Se
oli kaikkein hupaisin teepöytä mailmassa. Miss Clarissa emännöitsi.
Minä leikkasin ja jakelin makeaa anis-kakkua -- pienet sisarukset
olivat, niinkuin linnut, halukkaat noukkimaan ylös siemeniä ja
tökkimään sokuria; Miss Lavinia katseli meitä hyvän-suovalla suojelian
muodolla, niinkuin meidän onnellinen rakkautemme olisi ollut kokonaan
hänen tekonsa; ja me olimme täydellisesti tyytyväiset itseemme ja
toinen toiseemme.

Agnesin leppeä iloisuus voitti kaikkein sydämet. Hänen levollinen
osan-ottonsa kaikkiin, mikä huvitti Doraa; hänen tapansa tutustua
Jip'in kanssa (joka kohta taipui); hänen hauska menetyksensä, kun Dora
häpesi tulemasta tavalliseen paikkaansa minun viereeni; hänen ujo
armautensa ja luonteva käytöksensä, joka houkutteli esiin joukon
punehtuvia pieniä luottamuksen osoituksia Doran puolelta, kaikki nämät
näyttivät saattavan seuramme mielihyvän korkeimmillensa.

"Minä olen niin iloissani", sanoi Dora teen jälkeen, "että pidät minut
hyvänä. Minä en luullut, että pitäisit; ja minä kaipaan enemmän, kuin
koskaan, rakkautta nyt, kun Julia Mills on lähtenyt".

Tätä en, ohimennen, ole muistanut mainita. Miss Mills oli purjehtinut
pois, ja Dora ja minä olimme käyneet isossa Itä-Indian kulkiassa
Gravesand'issa häntä saattamassa; ja meille oli murkinaksi tarjottu
sokuroittua inkivääriä ja guavaa ja muita semmoisia herkkuja; ja me
olimme jättäneet Miss Mills'in saranatuolille peräkannelle itkemään,
iso, uusi päiväkirja kainalossa, jossa ne omantakeiset ajatukset, joita
valtameren miettiminen herätti, olivat säilytettävät lukon ja avaimen
takana.

Agnes vastasi, että hän pelkäsi, etten minä ollut kuvannut häntä
hyvältä puolelta, mutta Dora oikaisi tämän heti.

"Voi, ei!" sanoi hän, pudistaen kiharoitansa minulle; "se oli pelkkää
ylistystä. Hän panee niin suurta arvoa sinun ajatukseesi, että minä
oikein pelkäsin sitä".

"Minun hyvä ajatukseni ei voi enentää hänen rakkauttansa muutamiin
henkilöihin, joita hän tuntee", lausui Agnes hymyillen; "minun
ajatustani ei maksa vaivaa kuulustella".

"Mutta suo minulle hyvä ajatuksesi, jos voit", sanoi Dora hyväilevällä
tavallansa.

Meitä nauratti, että Dora kaipasi rakkautta, ja Dora sanoi, että minä
olin tyhmä, kuin hanhi, ja ettei hän pitänyt minusta ollenkaan, ja
lyhyt ilta lensi pois köykäisillä siivillä. Se aika oli käsillä,
jolloin vaunujen oli määrä noutaa meitä. Minä seisoin yksinään kaminin
edessä, kun Dora tuli hiljaa hiipien sisään, antaaksensa minulle tuota
tavallista, kallista pikku suudelmaa, ennenkuin lähdin.

"Etkö luule, Doady, että, jos Agnes kauan olisi ollut minun ystäväni,
minä ehkä olisin ollut paljon järkevämpi?" lausui Dora, samalla kuin
hänen kirkkaat silmänsä loistivat hyvin kirkkaasti ja hänen pikku oikea
kätensä ilman aikojaan piteli yhtä takkini nappia.

"Mitä joutavia, lemmittyni!" sanoin minä.

"Pidätkö sinä sitä joutavana?" vastasi Dora, minua katselematta.
"Oletko varma, että se on joutavaa?"

"Tietysti olen!"

"Minä olen unhottanut", arveli Dora, yhä sormien nappia, "kuinka Agnes
ja sinä olette sukua, sinä rakas, häijy poika".

"Ei mitään likeistä sukua", vastasin minä; "mutta me kasvatettiin
yhdessä, niinkuin veli ja sisar".

"Minua kummastuttaa, minkä vuoksi sinä milloinkaan rakastuit minuun?"
lausui Dora, ryhtyen toiseen takkini nappiin.

"Kenties sen vuoksi, etten voinut nähdä sinua, sinua rakastamatta,
Dora!"

"Entä, jollet koskaan olisi nähnyt minua", sanoi Dora, siirtyen toiseen
nappiin.

"Entä, jollemme koskaan olisi syntyneet!" vastasin minä iloisesti.

Minä mietiskelin, mitä hän ajatteli, sillä välin kuin ihmettelevällä
äänettömyydellä katselin sitä pientä, lauheata kättä, joka kulki
takkini nappiriviä ylös, ja sitä kiharaa tukkaa, joka tulvasi rintaani
vastaan, ja ripsiä hänen maahan luotujen silmiensä ympäri, jotka hiukan
kohosivat hänen leikkiviä sormiansa seuratessaan. Viimein hän oli
kokonaan nostanut silmänsä ylös minun silmiäni kohden ja seisoi
varpaillaan, antaaksensa, enemmän miettiväisenä, kuin tavallisesti,
minulle tuota kallista pikku suudelmaa -- kerran, kahdesti, kolmesti --
ja kiirehti ulos huoneesta.

He tulivat kaikki yhdessä takaisin viiden minutin perästä, ja Doran
outo miettiväisyys oli silloin kokonaan mennyt. Hän päätti nauraen,
että Jip näyttäisi kaikki opitut temppunsa, ennenkuin vaunut tulivat.
Ne veivät jonkun aikaa (ei niin paljon moninaisuutensa vuoksi, kuin
päinvastoin Jip'in vastahakoisuuden tähden) eivätkä olleet vielä
päättyneet, kun vaunut kuuluivat portilta. Agnes ja hän erosivat
nopeasti, mutta hellästi toisistaan; ja Doran oli määrä kirjoittaa
Agnes'ille (joka ei saisi huolia, vaikka hänen kirjeensä olivat vähän
hullunkuriset, sanoi hän) ja Agnes'in oli määrä kirjoittaa Doralle.
Toistamiseen he erosivat vaunun ovella ja kolmannen erän, kun Dora,
Miss Lavinian nuhteista huolimatta, kerran vielä tuli juosten ulos
vaununakkunan luo muistuttamaan Agnesia kirjeistä ja pudistamaan
kiharoitansa minulle, tuolla kun istuin kuskinlaudalla. Meidän oli
määrä astua postivaunuista likellä Covent Garden'ia, josta meidän
toisilla vaunuilla tuli lähteä Highgate'en. Tällä väli-aikaisella,
lyhyellä kävelyllä odotin levottomasti, että Agnes kiittäisi Doraa.
Voi, mikä ylistys se oli! Kuinka hartaasti ja innokkaasti hän
hellimpään huostaani uskoi sen sievän olennon, jonka olin voittanut ja
jonka kaikki teeskentelemättömät sulot hän asetti parhaasen valoon
eteeni! Kuinka vakavasti, vaikka hyvänsävyisesti hän muistutti minulle,
minä kalliina talletuksena tuo orpolapsi oli minulle annettu!

Minä en ollut milloinkaan rakastanut Doraa niin syvästi ja totisesti,
kuin sinä iltana rakastin häntä. Kun taas olimme astuneet maahan ja
tähtien valossa kävelimme pitkin sitä levollista tietä, joka johdatti
tohtorin asuntoon, sanoin Agnesille, että sain kiittää häntä siitä.

"Kun istuit hänen vieressänsä", sanoin minä, "näytit olevan yhtä paljon
hänen suojelus-enkelinsä, kuin minun; ja sinä näytät semmoiselta
nytkin, Agnes".

"Huono enkeli", vastasi hän, "mutta uskollinen".

Hänen heleä äänensä tunki niin suorastaan sydämeeni, että minusta
tuntui luonnolliselta vastata:

"Se iloisuus, joka on sinussa, Agnes (eikä kenessäkään muussa, jonka
minä koskaan olen nähnyt), on niin palannut, minä olen huomannut sen
tänään, että rupeen toivomaan, että olet onnellisempi kodissasi?"

"Minä olen onnellisempi omassa sydämessäni", lausui hän; "mieleni
tuntuu niin iloiselta ja huokealta".

Minä katselin noita levollisia, ylöspäin käännettyjä kasvoja ja
ajattelin, että tähdet ne niin jaloiksi saattivat.

"Kotona ei ole mitään muutosta tapahtunut", lausui Agnes tuokion
perästä.

"Ei mitään uutta viittausta", sanoin minä -- "minä en tahtoisi surettaa
sinua, Agnes, mutta en voi olla kysymättä -- viittausta siihen, josta
viimein erotessamme puhuimme?"

"Ei, ei mitään", vastasi hän.

"Minä olen ajatellut sitä niin paljon".

"Sinun tulee vähemmin ajatella sitä. Muista, että minä lopuksi luotan
yksinkertaiseen rakkauteen ja rehellisyyteen. Älä ollenkaan pelkää
minun puolestani, Trotwood", lisäsi hän hetken perästä; "sitä askelta,
jota varot minun ottavan, en koskaan ota".

Vaikka luulen, etten koskaan ollut todella pelännyt sitä, kun tyvenesti
pystyin sitä ajattelemaan, lohdutti se minua sanomattomasti, kun kuulin
tämän vakuutuksen hänen omilta, totisilta huuliltaan. Minä sanoin sen
hänelle vakavasti.

"Ja kun täällä-käyntisi on ohitse", sanoin minä -- "sillä me ehkä emme
saa toista kertaa olla kahden kesken -- onko luultavaa, että menee
pitkä aika, rakas Agnesini, ennenkuin jälleen tulet London'iin?"

"Arvattavasti hyvin pitkä", vastasi hän; "minä luulen, että on paras --
isäni tähden -- pysyä kotona. Ei ole todennäköistä, että kohtaamme
toisiamme usein ensi aikoina, mutta minä aion kirjoittaa ahkerasti
Doralle, ja me saamme usein kuulla toisistamme sitä tietä".

Me olimme nyt tohtorin talon pihalla. Alkoi jo käydä myöhäiseksi. Mr.
Strong'in huoneen akkunasta näkyi valkeata ja, sitä osoittaen, sanoi
Agnes minulle hyvää yötä.

"Älä sure", hän arveli, minulle kättänsä antaessaan, "huoliamme ja
vastuksiamme. Minä en voi olla onnellisempi mistään, kuin sinun
onnestasi. Jos sinä joskus voit olla avuksi minulle, luota siihen, että
anon sitä sinulta. Jumala siunatkoon sinua aina!"

Hänen hohtavassa hymyssään ja näissä viimeisissä hänen iloisen äänensä
sävelissä tuntui minusta taas, kuin olisin nähnyt ja kuullut pikku
Dorani hänen seurassaan. Minä seisoin hetken portinkäytävässä ja
katselin tähtiä, sydän täynnä rakkautta ja kiitollisuutta, ja astuin
sitten verkalleen pois. Minä olin tilannut yö-sijaa läheisessä
ravintolassa ja olin juuri portista menemälläni, kun sattumalta
käännyin ja näin valkeata tohtorin lukuhuoneessa. Päähäni tuli se
puoleksi moittiva ajatus, että hän oli työskennellyt sanakirjassansa
ilman minun avuttani. Saadakseni nähdä, oliko laita niin, ja kaikissa
tapauksissa toivottaakseni hänelle hyvää yötä, jos hän vielä istuisi
kirjojensa vieressä, palasin minä ja, astuen hiljaisesti eteishuoneen
läpi ja varovasti avaten ovea, katsoin sisään.

Ensimäinen henkilö, jonka varjostetun lampun himmeässä valossa
ihmeekseni näin, oli Uriah. Hän seisoi aivan likellä lamppua, toinen
luurangon-käsi suun edessä ja toinen nojaten tohtorin pöytään. Tohtori
istui lukutuolissansa, peittäen kasvojansa käsillään. Kovasti
huolestuneena ja hämmentyneenä kumartui Mr. Wickfield eteenpäin,
epäileväisesti koskien tohtorin käsivartta.

Silmänräpäyksen aikaa arvelin, että tohtori oli kipeä. Minä astuin
nopeasti askeleen eteenpäin tässä luulossa, kun kohtasin Uriah'n silmän
ja näin, kuinka asian laita oli. Minä olisin peräytynyt, mutta tohtori
viittasi minulle, etten menisi, ja minä jäin.

"Kaikissa tapauksissa", muistutti Uriah, luikerruttaen ilkeätä
ruumistansa, "sopii meidän pitää ovea kiinni. Meidän ei tarvitse
levittää tätä _kaikille_ kaupungissa".

Jonka sanottuaan hän varpaillansa meni oven luo, jonka minä olin
jättänyt auki, ja sulki sen tarkasti. Hän palasi sitten takaisin ja
rupesi entiseen asemaansa. Hänen äänessään ja käytöksessään ilmestyi
jonkunlainen sääliväinen into, jota hän oli kiihkeä osoittamaan ja joka
-- ainakin minun silmissäni -- inhotti enemmän, kuin mikään muu hänen
menetyksensä.

"Minä olen, Master Copperfield, katsonut velvollisuudekseni", lausui
Uriah, "ilmoittaa tohtori Strong'ille, mitä te ja minä jo olemme
keskustelleet. Te ette ymmärtäneet minua kokonaan, eikö niin?"

Minä katsahdin häneen, mutta en vastannut mitään, ja, astuen hyvän
vanhan opettajani viereen, lausuin muutamia sanoja, joilla koetin
lohduttaa ja rohkaista häntä. Hän laski kätensä olkapäälleni, niinkuin
hänen oli ollut tapa tehdä, kun olin pieni poika, mutta ei nostanut
ylös harmaata päätänsä.

"Kosk'ette ymmärtäneet minua, Master Copperfield", jatkoi Uriah samalla
palveliaalla käytöksellä, "uskallan tässä ystävien kesken nöyrästi
mainita, että olen huomauttanut tohtori Strong'ia Mrs. Strong'in
menetyksestä. Minusta on kovasti vastahakoista, vakuutan teille,
Copperfield, sekaantua näin ikävään seikkaan, mutta niinkuin nyt on,
otamme kaikki osaa semmoiseen asiaan, joka ei saisi olla. Tätä minä
tarkoitin, Sir, sillä kertaa, kuin ette ymmärtäneet minua".

Minä kummastelen nyt, kun muistan hänen katsantonsa, etten tarttunut
hänen kaulukseensa ja koettanut pudistaa henkeä hänen ruumiistansa.

"Minä tosin en silloin puhunut oikein selvästi", jatkoi hän, "ettekä
tekään. Tietysti olimme molemmat taipusat karttamaan semmoista asiaa.
Minä olen kuitenkin viimein päättänyt puhua suoraan; ja minä olen
maininnut tohtori Strong'ille, että -- sanoitteko mitään, Sir?"

Se oli tohtori, joka oli voihkaissut. Tämän äänen olisi pitänyt
liikuttaa jokaisen sydäntä, ajattelin minä, mutta se ei vaikuttanut
ollenkaan Uriahan.

"-- olen maininnut tohtori Strong'ille", jatkoi hän, "mitä jokainen voi
nähdä, että Mr. Maldon ja se suloinen ja miellyttävä lady, joka on
tohtori Strong'in vaimo, ovat liian hellät toisillensa. Se aika on
todella tullut (koska me kaikki tätä nykyä otamme osaa semmoiseen
asiaan, joka ei saisi olla), jolloin täytyy kertoa tohtori Strong'ille,
että tämä oli selvän selvä asia kaikille, ennenkuin Mr. Maldon lähti
Indiaan; että Mr. Maldon pyysi päästäksensä takaisin ainoastaan tämän
vuoksi; ja että hän ainoastaan tämän vuoksi yhä on täällä. Kun te
tulitte sisään, Sir, vetosin asiakumppaniini", jota kohden hän nyt
kääntyi, "että hän sanoisi tohtori Strong'ille kunniansanalla, onko
hänellä kauan aikaa ollut tämä ajatus, vai ei. No, Mr. Wickfield, Sir!
Olisitteko niin hyvä ja sanoisitte meille? Niin tai ei, Sir? No,
kumppani!"

"Jumalan tähden, rakas tohtori", lausui Mr. Wickfield, taas laskien
epäilevän kätensä tohtorin käsivarrelle, "älkäät panko liian paljon
arvoa mihinkään epäluuloihin, joita minulla ehkä on ollut".

"Kas niin!" huudahti Uriah, pudistaen päätänsä. "Mikä surullinen
vahvistus, eikö niin? Häneltä! Semmoiselta vanhalta ystävältä!
Siunatkoon sieluanne, Copperfield, kun minä en ollut muuta, kuin
konttoristi hänen byroossaan, olen nähnyt hänen monta kymmentä kertaa
kovasti paheksivan suuresti surevan (sangen soveliasta hänen, isän,
puolelta; _minä_ en suinkaan voi moittia häntä), kun hän ajatteli, että
Miss Agnes otti osaa semmoiseen asiaan, joka ei saisi olla".

"Rakas Strong", lausui Mr. Wickfield vapisevalla äänellä, "hyvä
ystäväni, minun ei tarvitse kertoa teille, että minussa on ollut se
vika, että olen etsinyt jotakin johdattavaa syytä jokaisessa ihmisessä
ja tutkinut kaikkia tekoja ahtaan koetuskaavani mukaan. Tämän
erehdyksen kautta ehkä olen joutunut semmoisiin epäilyksiin, kuin
minulla on ollut".

"Teillä on ollut epäilyksiä, Wickfield", lausui tohtori, päätänsä ylös
nostamatta. "Teillä on ollut epäilyksiä".

"Puhukaat suunne puhtaaksi, asiakumppani", kehoitti Uriah.

"Minulla oli tosiaan kerta", lausui Mr. Wickfield. "Minä -- Jumala
suokoon minulle anteeksi -- minä luulin, että teillä itsellä oli".

"Ei, ei, ei!" vastasi tohtori, jonka äänessä mitä syvin suru ilmestyi.

"Minä luulin kerta", lausui Mr. Wickfield, "että tahdoitte lähettää
Maldon'in ulkomaille, suotuisaa eroa aikaan saadaksenne".

"Ei, ei, ei!" vastasi tohtori. "Ilahuttaakseni Annie'ta ja hankkiakseni
jotakin tointa hänen lapsuutensa kumppanille. Ei mistään muusta
syystä".

"Sen minä jälestäpäin huomasin", sanoi Mr. Wickfield. "Minä en voinut
epäillä sitä, kun sanoitte sitä minulle. Mutta minä luulin -- minä
pyydän teitä muistamaan sitä ahdasmielistä käsitystapaa, joka on ollut
valtasyntini -- että tämmöisessä tapauksessa, jossa oli niin suuri
eroitus ijässä --".

"Sillä tapaa tulee asiaa esitellä, Master Copperfield!" muistutti Uriah
imartelevalla ja loukkaavalla sääliväisyydellä.

"-- niin nuori ja viehättävä lady, vaikka hän olisi kuinka
vilpittömästi tahansa kunnioittanut teitä, kenties ainoastaan
maallisten etujen vuoksi suostui naimisiin. Minä en ajatellut niitä
lukemattomia tunteita ja asianhaaroja, jotka ehkä kaikki tarkoittivat
hyvää. Muistakaat se Jumalan tähden!"

"Kuinka kauniisti hän esittelee asiaa!" arveli Uriah, päätänsä
pudistaen.

"Koska aina katsoin Mrs. Strong'ia yhdeltä kannalta", lausui Mr.
Wickfield; "mutta kaikkien kautta, mikä on teille kallista, vanha
ystäväni, pyydän teitä ajattelemaan, mimmoinen se oli; täytyy minun
nyt, kun ei ole mitään pakoa, tunnustaa --".

"Ei! Ei tästä mihinkään pääse, Mr. Wickfield", huomautti Uriah, "kun on
näin pitkälle jouduttu".

"-- että minä", sanoi Mr. Wickfield, avuttomasti ja hajamielisesti
katsellen asiakumppaniansa, "että minä epäilin Mrs. Strong'ia ja
luulin, että hän vilpisteli velvollisuudessansa teitä kohtaan; ja että
välisti, jos minun täytyy sanoa kaikki, pelkäsin, että Agnes oli niin
likeisessä tuttavuudessa hänen kanssaan, että hän näki, mitä minä näin
taikka kivulloisessa teoriassani luulin näkeväni. Minä en koskaan
maininnut tätä kenellekään. Minä en koskaan tahtonut, että kukaan saisi
tietää sitä. Ja vaikka teidän on kauhea kuulla tätä", lausui Mr.
Wickfield aivan sortuneena, "säälisitte varmaan minua, jos tietäisitte,
kuinka minun on kauhea kertoa sitä!"

Täydellisessä luontonsa hyvyydessä ojensi tohtori kättänsä, jota Mr.
Wickfield hetken aikaa piti kädessään, pää alas painettuna.

"Minä olen varma", lausui Uriah, joka oli nyt seuraavan vaiti-olon
aikana väännellyt ruumistansa, niinkuin meri-ankerias, "että tämä aine
on kovin vastenmielinen jokaiselle. Mutta koska olemme menneet näin
pitkälle, täytyy minun nöyrästi mainita, että Copperfield myöskin on
huomannut sen".

Minä käännyin hänen puoleensa ja kysyin häneltä, kuinka hän rohkeni
vedota minuun!

"Oh! siinä teette varsin kauniisti, Copperfield", vastasi Uriah, ja
hänen koko ruumiinsa liikkui aallontapaisesti, "ja me tunnemme kaikki,
mikä rakastettava luonto teillä on; mutta te tiedätte, että sinä
hetkenä, kuin minä tois-iltana puhuin teidän kanssanne, te ymmärsitte,
mitä minä tarkoitin, Copperfield. Älkäät kieltäkö sitä! Te kiellätte
sitä hyvässä aikomuksessa, mutta älkäät tehkö sitä, Copperfield!"

Minä näin hyvin vanhan tohtorin lempeän silmän hetkeksi kääntyvän
minuun, ja minä tunsin, että vanhojen, pahojen aavistusteni ja
muistojeni tunnustus oli niin selvästi kirjoitettu kasvoihini, että ne
täytyi huomata. Raivoamisesta ei ollut mitään hyötyä. Minä en voinut
peräyttää niitä. Sanoin, mitä sanoin, en voinut epäyttää niitä.

Me olimme taas ääneti ja pysyimme niin, siksi kuin tohtori nousi ja
kävi pari kolme kertaa edestakaisin huoneessa. Hän palasi pian siihen
paikkaan, jossa hänen tuolinsa seisoi; ja nojaten sen selkään ja
tuontuostakin nostaen nenäliinaansa silmillensä semmoisella
suoruudella, joka minun mielestäni tuotti hänelle enemmän kunniaa, kuin
mikään salaaminen tahansa, sanoi:

"Minua on sopinut kovasti moittia. Minä luulen, että minua on sopinut
kovasti moittia. Minä olen asettanut yhden semmoisen, jota sydämestäni
hellin, alttiiksi koetuksille ja parjauksille -- minä nimitän niitä
parjauksiksi, vaikk'ei niitä olisi lausuttu kuin jonkun sisimmissä
ajatuksissa -- joitten alaiseksi hän ei koskaan ilman minua olisi
joutunut".

Uriah Heep honisti nenäänsä, arvattavasti osan-ottonsa ilmoittamiseksi.

"Joitten alaiseksi Annie'ni", lausui tohtori, "ei koskaan ilman minua
olisi joutunut. Gentlemanit, minä olen vanha nyt, niinkuin tiedätte;
minä tunnen tänä iltana, ettei minulla ole paljon, jota varten elän.
Mutta henkeni -- henkeni -- sen kalliin ladyn uskollisuuden ja kunnian
puolesta, joka on ollut tämän keskustelun esineenä!"

Vaikka kaikkein paras ritarillisuuden perikuva, kaikkein kauniin ja
romantillisin maalarin ihanne olisi eläväksi olennoksi muuttunut,
ei se olisi voinut sanoa tätä suuremmalla ja liikuttavammalla
arvokkaisuudella, kuin suora, vanha tohtori sanoi.

"Mutta minä en ole valmis", jatkoi hän, "kieltämään -- ehkä olisin
itsekään tietämättä jossakin määrässä ollut valmis myöntämään -- että
olen vastoin tahtoani houkutellut tämän ladyn onnettomaan avioliittoon.
Minä olen itse kokonaan tottumaton mitään havaitsemaan, enkä voi muuta
kuin uskoa, että useitten eri-ikäisten ja eri asemissa olevien ihmisten
havainnot, jotka kaikki aivan selvästi viittaavat samaan suuntaan
(vieläpä niin luonnollisesti), ovat tarkemmat, kuin minun".

Niinkuin toisessa paikassa olen sanonut, olin usein ihmetellyt
tohtorin lempeätä käytöstä nuorekasta vaimoansa kohtaan, mutta se
kunnioittavainen hellyys, jota hän koko ajan tässä tilaisuudessa
osoitti vaimonsa suhteen, ja se arvoisa tapa, jolla hän torjui luotansa
vähintäkin epäilystä tämän viattomuudesta, koroittivat häntä
sanomattomasti minun silmissäni.

"Minä näin tämän ladyn", lausui tohtori, "kun hän oli varsin nuori.
Minä otin hänet puolisokseni, kun hänen luonteensa tuskin oli
täydellisesti muodostunut. Minkä verran se oli kehkeynyt, oli minun
ollut onni kehittää sitä. Minä tunsin hänen isänsä hyvin. Minä tunsin
tytönkin hyvin. Rakkaudesta kaikkiin hänen ihaniin ja hyviin
ominaisuuksiinsa olin opettanut hänelle, mitä voin. Jos tein hänelle
vääryyttä, niinkuin pelkään tehneeni, edukseni käyttäen (mutta minä en
koskaan aikonut sitä) hänen kiitollisuuttansa ja harrasta
mieltymystään, pyydän sydämessäni anteeksi tältä ladyltä!"

Hän astui huoneen poikki, ja tultuaan takaisin samaan paikkaan piti hän
kiinni tuolista kädellään, joka vapisi, niinkuin hänen matala, totinen
äänensäkin.

"Hänellä oli minusta, luulin minä, jonkunlainen turva elämän vaaroja ja
vaiheita vastaan. Minä olin siinä uskossa, että, vaikka olimme
erilaiset vuosien suhteen, hän voisi elää tyvenesti ja tyytyväisesti
minun kanssani. Minä en sulkenut pois ajatuksistani sitä aikaa, jolloin
minä jättäisin hänet vapaaksi ja hän vielä oli nuori ja kaunis, mutta
hänen järkensä enemmän kypsynyt -- en, gentlemanit -- kunniani kautta!"

Hänen vaatimaton ulkomuotonsa näytti kirkastavan hänen
uskollisuudestansa ja jaloudestaan. Jokaisella sanalla, jonka hän
lausui, oli semmoinen voima, jota ei mikään muu sulo olisi voinut sille
antaa.

"Elämäni tämän ladyn kanssa on ollut hyvin onnellinen. Tähän iltaan
saakka on minulla ollut ainainen tilaisuus siunata sitä päivää, jona
tein niin suuren vääryyden hänelle".

Hänen äänensä, joka vapisi yhä enemmän, kun hän lausui näitä sanoja,
seisahtui tuokioksi; sitten hän jatkoi:

"Kerran unelmastani herätettynä -- minä olen tavalla taikka toisella
koko elin-aikani ollut jonkunlainen uneksija raukka -- näen, kuinka
luonnollista on, että vaimoni jonkunlaisella ikävällä muistaisi vanhaa
lapsuuden ystäväänsä ja ikä-kumppaniansa. Että hän katselee häntä
jonkunlaisella viattomalla kaipauksella, jonkunlaisilla nuhteettomilla
ajatuksilla siitä, mikä olisi voinut olla ilman minua, se on, pelkään
minä, liian totta. Paljon semmoista, jota olen nähnyt, mutta en pannut
mieleeni, on tänä viimeisenä, koettavana tuntina palannut eteeni
uudella merkityksellä. Mutta ulkopuolella sitä, gentlemanit, ei saa
koskaan yhdistää yhtä epäilyksen sanaa, ei yhtä henkäystäkään tämän
kalliin ladyn nimeen".

Vähäksi aikaa hänen silmänsä syttyi ja hänen äänensä oli luja; vähän
aikaa oli hän vaiti jälleen. Sitten hän jatkoi taas, niinkuin ennen:

"Minun ei nyt ole jälellä muuta, kuin niin nöyrästi, kuin mahdollista,
kantaa tietoa siitä onnettomuudesta, jonka olen aikaan saanut. Vaimoni
se on, jonka tulee syytöksiä tehdä; ei minun. Minun on velvollisuus
suojella häntä vääriä ajatuksia vastaan, julman vääriä ajatuksia
vastaan, joita eivät edes ystäväni ole voineet välttää. Mitä enemmän
itseksemme elämme, sitä paremmin voin sitä tehdä. Ja kun se aika tulee
-- tulkoon se pian, jos se on Hänen armollinen tahtonsa! -- jolloin
kuolemani vapauttaa hänet pakosta, silloin minä rajattomalla
luottamuksella ja rakkaudella ummistan silmäni hänen kunnioitetuilta
kasvoiltaan ja jätän hänet surutonna kohtaamaan onnellisempia ja
kirkkaampia päiviä".

Minä en saattanut nähdä häntä niiltä kyyneliltä, joita hänen
vakavuutensa ja hyvyytensä, niin suuresti kaunistuen hänen
yksinkertaisesta käytöksestään ja niin suuresti tätä kaunistaen,
tuottivat silmiini. Hän oli astunut oven luo ja lisäsi:

"Gentlemanit, minä olen näyttänyt teille sydämeni. Minä olen varma,
että pidätte sitä kunniassa. Mitä tänä iltana olemme puhuneet, siitä ei
saa koskaan enää puhua. Wickfield, tukekaat minua vanhan ystävän
käsivarrella toiseen kerrokseen!"

Mr. Wickfield kiirehti hänen luoksensa. Sanaakaan vaihtamatta menivät
he verkalleen ulos huoneesta yhdessä, sillä välin kuin Uriah katseli
heitä.

"No, Master Copperfield!" lausui Uriah, leppeästi kääntyen minun
puoleeni. "Asia ei ole kokonaan muodostunut semmoiseksi, kuin olisi
sopinut toivoa, sillä tuo vanha opinmies -- mikä oivallinen mies! -- on
yhtä sokea kuin tiilikivi; mutta _se_ perhe on nyt toimitettu pois
tieltä, luulen minä!"

Minun ei tarvinnut muuta, kuin kuulla hänen äänensä, kun jo vimmastuin
niin mielettömästi, etten ole koskaan ennen enkä jälestäpäin siinä
määrässä vimmastunut.

"Te konna", sanoin minä, "mitä tarkoitatte, kun sekoitatte minut
juoniinne? Kuinka rohkenette, petollinen koira, vedota minuun juuri
nyt, niinkuin olisimme yhdessä keskustelleet siitä?"

Kun sillä tapaa seisoimme vastakkain, näin minä niin selvästi hänen
kasvojensa salaisesta riemusta, mitä jo ennen täydellisesti tiesin
(minä tarkoitan, että hän oli tyrkyttänyt luottamuksensa minulle, varta
vasten minua pahoittaaksensa, sekä juuri tässä asiassa virittänyt ansan
eteeni), etten voinut kauemmin hillitä itseäni. Koko hänen laiha
poskensa oli tuossa houkutellen edessäni, ja minä löin häntä
kämmenelläni semmoisella voimalla, että sormiani pisteli, niinkuin
olisin polttanut ne.

Hän tarttui käteeni, ja me seisoimme tässä asemassa, katsellen
toisiamme. Me seisoimme tällä tapaa kauan; kylläksi kauan, että minä
näin sormieni valkoisten jälkien katoavan hänen tulipunaisesta
poskestaan ja jättävän sen vielä punaisemmaksi.

"Copperfield", sanoi hän viimein, huohottaen, "oletteko jättäneet
järkenne hyvästi?"

"Minä olen jättänyt teidät hyvästi", vastasin minä, temmaten irti
käteni. "Te viheliäinen, minä en tahdo tietää teistä enää".

"Ettekö tahdo?" sanoi hän, poskensa tuskasta pakoitettuna nostamaan
ylös kättänsä. "Ehkä teidän on mahdoton välttää sitä. Eikö tämä nyt ole
kiittämättömästi tehty teiltä?"

"Minä olen kylläksi usein osoittanut teille", arvelin minä, "että
ylenkatson teitä. Minä olen nyt osoittanut sitä vielä selvemmin.
Miksi minä pelkäisin, että teette pahinta, mitä voitte, kaikille
ympärillänne? Mitä muuta olette koskaan tehneet?"

Hän ymmärsi täydellisesti tämän viittauksen niihin syihin, jotka tähän
saakka olivat ehkäisseet minua keskusteluissani hänen kanssansa. Minä
melkein luulen, etten olisi tullut lyöneeksi eikä viitanneeksi, jollen
sinä iltana olisi kuullut tuota vakuutusta Agnesilta. Mutta se on
vähäpätöinen asia.

Oltiin taas kauan vaiti. Kun hänen silmänsä katselivat minua, näyttivät
ne vivahtelevan jokaisella tavalla, joka voi tehdä silmät rumaksi.

"Copperfield", lausui hän, ottaen pois kätensä poskeltaan, "te olette
aina vastustaneet minua. Minä tiedän, että aina vastustitte minua Mr.
Wickfield'in luona".

"Te saatte ajatella, mitä tahdotte", sanoin minä, yhä kiehuen vihasta.
"Jollei se ole totta, sitä soveliaampi teille".

"Vaan kuitenkin minä aina pidin teistä, Copperfield!" vastasi hän.

Minä en viitsinyt vastata hänelle mitään, ja hattuuni tarttuen aioin
lähteä yö-majaani, kun hän astui minun ja oven väliin.

"Copperfield", lausui hän, "jokaisessa riidassa täytyy olla kaksi
puoluetta. Minä en tahdo olla toinen".

"Te saatte mennä hiiteen!" arvelin minä.

"Älkäät sanoko niin!" vastasi hän. "Minä tiedän, että jälestäpäin
olette pahoillanne. Kuinka voitte saattaa itsenne niin paljon alemmaksi
minua, että näytätte näin pahaa sisua? Mutta minä annan anteeksi
teille".

"Te annatte anteeksi minulle!" toistin minä halveksien.

"Niin annan, ettekä te voi välttää sitä", vastasi Uriah. "Kun
ajattelee, että karkaatte _minuun_, joka aina olen ollut teidän
ystävänne! Mutta ei voi olla mitään riitaa ilman kaksi puoluetta, enkä
minä tahdo olla toinen. Minä aion olla ystävä teille vastoin tahtoanne.
Niin, nyt tiedätte, mitä teidän tulee odottaa".

Tarpeellista oli pitää tätä keskustelua (hänen osansa siinä oli kovin
verkkainen, minun kovin nopea) matalalla äänellä, ettei talon väki
häirittyisi tähän sopimattomaan aikaan, eikä se mielentilaani
parantanut, vaikka kiivauteni alkoi jähtyä. Sanoen hänelle vaan, että
häneltä odotin, mitä aina olin odottanut koskaan pettymättä, avasin
oven päin häntä, niinkuin hän olisi ollut iso pähkinä, joka oli
asetettu siihen rikottavaksi, ja menin ulos huoneesta. Mutta ei hänkään
maannut siellä, vaan äitinsä asunnossa; ja ennenkuin minä olin astunut
monta sataa kyynärää, saavutti hän minut.

"Te tiedätte, Copperfield", lausui hän korvaani (minä en kääntänyt
päätäni), "että olette aivan väärässä asemassa"; jonka asian minä
tunsin todeksi ja joka ärsytti minua vielä enemmän; "te ette voi tehdä
tätä miksikään hyväksi työksi ettekä voi välttää, että minä annan
teille anteeksi. Minä en aio mainita sitä äidille eikä kenellekään
elävälle hengelle. Minä olen päättänyt antaa anteeksi teille. Mutta
minä kummastelen, että nostitte kättänne semmoista vastaan, jonka
tiesitte niin halvaksi!"

Minusta tuntui, kuin olisin ollut melkein yhtä kurja, kuin hän. Hän
tunsi minut paremmin, kuin minä itse. Jos hän olisi lyönyt takaisin
taikka suoraan suututtanut minua, olisi se lohduttanut minua ja
oikeuttanut käytöstäni; mutta hän oli laskenut minut hiljaiselle
tulelle, jolla makasin vaivoissani puolen yötä.

Aamulla, kun lähdin ulos, soivat aamukellot kirkkoon, ja Uriah käveli
edestakaisin äitinsä kanssa. Hän puhutteli minua, niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut, enkä minä voinut muuta, kuin vastata. Minä olin
lyönyt häntä kylläksi kovasti, että hänen hampaitansa oli ruvennut
särkemään, arvaan minä. Ainakin olivat hänen kasvonsa sidotut mustalla,
silkkisellä nenäliinalla, joka, kun hattu oli asetettu sen päälle, ei
suinkaan parantanut hänen ulkomuotoansa. Minä kuulin, että hän
maanantai-aamuna meni erään hammaslääkärin luo Londoniin ja otatti pois
yhden hampaan. Minä toivon, että se oli kaksinkertainen.

Tohtori ilmoitti, ettei hän voinut oikein hyvin, ja pysyi itsekseen
melkoisen osan jokaisesta päivästä niin kauan, kuin vieraat viipyivät.
Agnes ja hänen isänsä olivat olleet poissa viikon aikaa, ennenkuin
rupesimme tavalliseen työhömme. Päivää ennen kuin se uudestaan alkoi,
antoi tohtori omin käsin minulle kokoon-taitetun kirjeen, joka ei ollut
kiinni lakattu. Se oli adresseerattu minulle ja teroitti muutamilla
lempeillä sanoilla minuun, etten milloinkaan enää koskisi tuon illan
puheisin. Minä olin uskonut asian tädilleni, mutta ei kenellekään
muulle. Se ei ollut semmoinen asia, josta minun olisi sopinut Agnesin
kanssa keskustella, eikä Agnesilla suinkaan ollut vähintäkään
aavistusta siitä, mitä oli tapahtunut.

Eikä liioin Mrs. Strong'illakaan silloin, siitä olin vakuutettu. Monta
viikkoa kului, ennenkuin näin vähintäkään muutosta hänessä. Se tuli
vitkalleen, niinkuin pilvi tyvenellä ilmalla. Ensiksi hän näytti
kummastelevan sitä lempeätä sääliä, jolla tohtori puhutteli häntä, ja
tämän tahtoa, että hänen äitinsä tulisi asumaan heille, virkistääksensä
hänen elämänsä kolkkoa yksitoikkoisuutta. Usein kun olimme työssä ja
Mrs. Strong istui tohtorin vieressä, näin hänen pysähtyvän ja
katselevan tohtoria noilla muistettavilla kasvoilla. Sittemmin näin
hänen välisti nousevan, silmät täynnänsä kyyneliä, ja astuvan ulos
huoneesta. Vähitellen jonkunlainen onneton varjo laskeusi hänen
ihanille kasvoillensa ja synkkeni päivästä päivään. Mrs. Markleham oli
nyt ainainen asukas talossa; mutta hän puhui vaan puhumistaan eikä
nähnyt mitään.

Sitä myöden kuin tämä muutos verkalleen valloitti Annie'n, joka ennen
oli niinkuin päivänpaiste tohtorin huoneessa, kävi tohtorikin
ulkomuodoltaan vanhemmaksi ja totisemmaksi; mutta hänen suopea
luontonsa, hänen levollinen, ystävällinen käytöksensä ja hänen hellä
huolenpitonsa Mrs. Strong'ista lisääntyivät, jos niitten oli
mahdollinen lisääntyä. Minä näin hänen kerta varhain aamulla, kun oli
Mrs. Strong'in syntymäpäivä ja tämä tuli istumaan akkunan viereen sillä
aikaa kuin me olimme työssä (jota hän aina oli tehnyt, mutta nyt alkoi
tehdä aralla ja epäilevällä katsannolla, joka minusta tuntui hyvin
liikuttavalta), ottavan vaimonsa otsan käsiensä väliin, suutelevan sitä
ja hätäisesti menevän pois niin heltyneenä, ettei hän voinut jäädä
huoneesen. Minä näin Mrs. Strong'in seisovan, niinkuin kuvapatsas, kun
tohtori oli mennyt, ja sitten painavan alas päätänsä, panevan kätensä
ristiin ja itkevän, en saata sanoa, kuinka katkerasti.

Tämän tapauksen jälkeen näytti minusta toisinaan, kuin Mrs. Strong
olisi koettanut puhutella myöskin minua, kun lomahetkinä olimme jääneet
itseksemme. Mutta hän ei koskaan lausunut sanaakaan. Tohtorilla
oli aina joku uusi tuuma, kuinka hänen vaimonsa kävisi ulkona
huvittelemassa äitinsä kanssa; ja Mrs. Markleham, joka oli hyvin
mieltynyt huveihin ja kovin pian väsyi kaikkiin muihin toimiin, ryhtyi
niihin sangen halukkaasti ja puhui äänekkäästi ylistyksiänsä. Mutta
Annie itse meni vaan vastahakoisesti ja alakuloisesti, mihin häntä
johdatettiin, eikä näyttänyt huolivan mistään.

Minä en tietänyt, mitä ajatella. Eikä myöskään tätini, joka eri aikoina
epätietoisuudessaan varmaan astui runsaasti sata penikulmaa.
Kummallisinta kaikista oli se, että ainoa todellinen lohdutus, joka
näytti tunkevan tämän perheellisen onnettomuuden salamyhkäiselle
alalle, tunki siihen Mr. Dick'in kautta.

Mitä hän tästä asiasta ajatteli taikka mitä hän oli huomannut, sitä
minä yhtä vähän pystyn selittämään, kuin hän olisi pystynyt auttamaan
minua selityskokeissani. Mutta niinkuin koulupäivistäni kertoessani
olen maininnut, kunnioitti hän tohtoria rajattomasti; ja todellisessa
mieltymyksessä, alhaisen eläimenkin mieltymyksessä ihmiseen, löytyy
jonkunlainen havaintokyky, joka voittaa terävimmänkin järjen. Tähän
sydämen ymmärrykseen, jos minun sopii nimittää sitä siksi, sattui
suorastaan, mitä Mr. Dick'iin tulee, kirkas totuuden säde.

Hän oli, uljaasti etu-oikeuteensa palaten, ruvennut monina
joutohetkinänsä kävelemään edestakaisin tohtorin kanssa niinkuin hän
oli tottunut astumaan edestakaisin tohtorin käynti-radalla
Canterbury'ssä. Mutta tuskin olivat asiat joutuneet tähän tilaan, kun
hän jo uhrasi kaiken loma-aikansa (ja hän nousi varemmin, saadaksensa
enemmän aikaa) näihin kävelyihin. Jos hän ennen oli ollut ylen
onnellinen, kun tohtori luki tuota ihmeellistä teosta, sanakirjaa,
hänelle, oli hän nyt aivan onneton, jollei tohtori ottanut sitä esiin
plakkaristansa ja aloittanut lukemistaan. Kun tohtori ja minä
työskentelimme, rupesi hän nyt kävelemään edestakaisin Mrs. Strong'in
kanssa ja auttamaan tätä, kun hän hoiti lempikukkiansa taikka perkasi
lavoja. Minä rohkenen väittää, ettei hän puhunut enempää kuin kymmenen
sanaa tuntiinsa; mutta hänen levollinen mielihartautensa ja hänen
miettivät kasvonsa suostuttivat molempien sydäntä; kumpikin tiesi
rakastavansa häntä ja hänen rakastavan heitä molempia; ja hänestä tuli,
mitä ei kenestäkään muusta olisi voinut tulla -- yhdistys-side heidän
välillään.

Kun ajattelen, kuinka hän tutkimattoman viisailla kasvoillansa käveli
edestakaisin tohtorin kanssa ja oli ihastuksissaan, kun sanakirjan
kovat sanat satelivat hänen päällensä; kun ajattelen, kuinka hän kantoi
isoja kastin-kannuja Annie'n perässä; kuinka hän, pedon-käpälän
kaltaiset hansikkaat kädessä, laskeusi polvillensa kärsivälliseen,
mikroskopilliseen työhön pienten lehtien väliin; kuinka hän paremmin,
kuin mikään filosofi, jokaisessa toimessaan osoitti hienotunteista
halua olla hänen ystävänsä; kuinka hän jokaisesta kastinkannun lävestä
vihmoi hellyyttä, luottamusta ja rohkeutta; kun ajattelen, kuinka hän
tässä valoisammassa järjen tilassa, johon onnettomuus vetosi, ei
koskaan hairaantunut, ei koskaan tuonut kova-osaista kuningas
Kaarloa muassaan puutarhaan, ei koskaan horjunut kiitollisessa
palveliaisuudessaan, ei koskaan luopunut tiedostansa, että jotakin oli
väärällä kannalla, taikka toivostaan sovittaa sitä entiselleen -- minua
melkein hävettää, että olen tietänyt, ettei hän ollut täydellä
järjellänsä, erittäinkin kun muistan, kuinka huonosti olen omaa
järkeäni käyttänyt.

"Ei kukaan, paitsi minä itse, Trot, tiedä, mikä mies hän on!" oli
tätini välisti tapa ylpeästi huomauttaa, kun keskustelimme tästä.
"Kyllä Dick vielä kunnostaa itsensä!"

Ennenkuin päätän tämän luvun, täytyy minun vielä poiketa toiseen
asiaan. Sillä aikaa kuin vieraat vielä olivat tohtorilla, huomasin,
että postimies joka aamu toi pari kolme kirjettä Uriah Heep'ille, joka,
koska nyt oli loma-aika, jäi Highgate'en, siksi kuin toisetkin
lähtivät; ja että Mr. Micawber, joka nyt oli ruvennut kirjoittamaan
sujuvalla lakimiehen kädellä, aina oli asia-miehen tapaan ne
suorittanut. Minä päätin ilolla näistä vähistä asioista, että Mr.
Micawber menestyi hyvin, ja hämmästyin siis kovasti, kun tähän aikaan
sain seuraavan kirjeen hänen rakastettavalta puolisoltaan.

"_Canterbury'ssä_, Maanantai-iltana".

"Epäilemättä kummastelette, rakas Mr. Copperfield, tätä kirjettäni.
Vielä enemmän sen sisältöä. Vielä enemmän pyyntöäni saada täydellisesti
luottaa teihin. Mutta minun, vaimon ja äidin, tunteeni kaipaavat
huojennusta; ja koska en tahdo keskustella heimoni kanssa (jota Mr.
Micawber jo vanhastaan ei salli), en tiedä ketään, jolta minun paremmin
sopisi kysyä neuvoa, kuin ystävältäni ja entiseltä hyyryläiseltäni".

"Te olette kenties huomanneet, rakas Mr. Coppelfield, että minun ja Mr.
Micawber'in välillä (jota minä en aio koskaan jättää) aina on säilynyt
joku keskinäisen luottamuksen henki. Mr. Micawber ehkä joskus on
asettanut vekselin minun kanssani puhumatta, taikka eksyttänyt minua
sen ajan suhteen, jolloin tämä velkakirja oli lunastettava. Tämmöistä
on todella tapahtunut. Mutta ylipäänsä Mr. Micawber ei ole salannut
mitään hellyyden povelta -- minä tarkoitan hänen vaimoansa -- vaan on
aina, levolle mennessämme, kertonut päivän tapaukset".

"Teidän on helppo mielessänne kuvata, rakas Mr. Copperfield, kuinka
tuikeat tunteeni ovat, kun ilmoitan teille, että Mr. Micawber kokonaan
on muuttunut. Hän on harvapuheinen. Hän on umpimielinen. Hänen elämänsä
on mysteri, aivan salassa hänen ilojensa ja surujensa kumppanilta --
minä tarkoitan taas hänen vaimoansa -- ja jos vakuutan teille, että
paitsi sitä tietoani, että tuota elämää vietetään aamusta iltaan saakka
byroossa, minä nyt tiedän siitä vähemmän, kuin siitä Etelän miehestä,
jonka suusta ja kylmästä pluumuliemestä ajattelemattomat lapset
kertovat joutavan tarinan, käytän tunnettua temppua, oikeata teko-asiaa
ilmoittaakseni".

"Mutta tässä ei ole kaikki. Mr. Micawber on äreä. Hän on tyly. Hän on
vieraantunut vanhimmasta pojastamme ja tyttärestämme, hän ei ylpeile
kaksoisistaan, hän katselee kylmällä silmällä yksin sitä viatonta
vierastakin, joka viimein tuli perheemme jäseneksi. Vaikka menomme ovat
supistetut kaikkein vähimpään, saan rahalliset välikappaleet häneltä
vaan suurella vastuksella, vieläpä saan kuulla kauheita uhkauksia, että
hän aikoo 'asettaa asiansa toisin' (juuri hänen sanansa); eikä hän
tahdo milläkään tavalla selittää tätä menetystä, joka vie minulta
järjen".

"Tätä on vaikea kestää. Tämä on sydäntä särkevää. Jos te, joka
tunnette, kuinka heikot voimani tätä nykyä ovat, tahtoisitte neuvoa
minua, kuinka teidän luulonne mukaan olisi paras käyttää niitä näin
tavattomassa ahdingossa, lisäisitte taas yhden ystävällisen työn niihin
moneen, joita jo olette tehneet minulle. Lähettäen terveisiä lapsilta
ja hymyn tuolta onneksensa vielä ymmärtämättömältä vieraalta, olen minä
alati, rakas Mr. Copperfield,

                                         teidän koeteltu
                                         _Emma Micawber_".

Minä en ollut mielestäni oikeutettu antamaan semmoiselle vaimolle,
jolla oli Mrs. Micawber'in kokemus, muuta neuvoa, kuin että hän
kärsivällisyydellä ja hyvyydellä koettaisi suostuttaa Mr. Micawber'ia
(niinkuin tiesin, että hän kaikissa tapauksissa tekisikin); mutta kirje
saatti minut sangen paljon ajattelemaan Mr. Micawber'ia.



KAHDESTOISTA LUKU.

Toinen takaisinkatsaus.


Sallikaat minun kerran vielä seisahtua erääsen muistettavaan
aikakauteen elämästäni. Sallikaat minun astua syrjään ja nähdä näitten
päivien haamut himmeässä kulkueessa liikkuvan sivutseni, omaa varjoani
seuraten.

Viikkoja, kuukausia, vuosia vierii ohitse. Ne näyttävät tuskin
pidemmältä, kuin suvinen päivä tai talvinen ilta. Milloin on
yhteismaa, jossa kävelen Doran kanssa, kokonaan kukassa, heleänä
kultaketona. Milloin kanervan penkeret peittyvät lumiseen vaippaan.
Silmänräpäyksellä joki, jonka vieressä sunnuntaisin astumme, säteilee
kesän auringossa, kiihtyy talvituulesta tai sakenee ajelevista
jääkappaleista. Nopeammin, kuin koskaan virta juoksi merta kohden, se
välähtää, mustenee ja vyöryy pois.

Ei mitään muutosta tapahdu molempien pienten, linnun-kaltaisten ladyjen
huoneessa. Kello tikittää kaminin ylipuolella, ilmapuntari riippuu
eteisessä. Ei kello eikä ilmapuntari koskaan ole oikeassa; mutta me
uskomme hartaasti molempia.

Minä olen päässyt miehen-ikään. Minä olen saavuttanut yhdenkolmatta
vuoden arvon. Mutta tämä on semmoinen arvo, joka annetaan jokaiselle.
Sallikaat minun ajatella, mitä olen toimittanut.

Minä olen kesyttänyt tuon huiman pikakirjoituksen mysterin. Minulla on
melkoiset tulot siitä. Minä olen suuressa maineessa näppäryydestäni
kaikissa tähän taiteesen koskevissa asioissa ja laadin yhdentoista
kumppanin kanssa kertomuksia parlamentin-keskusteluista erääsen
aamulehteen. Ilta toisensa perästä kirjoitan ennustuksia, jotka eivät
koskaan toteudu, lupauksia, joita ei koskaan pidetä, selityksiä, jotka
tarkoittavat vaan asiain hämmentämistä. Minä ryven sanoissa. Britannia,
tuo onneton nainen, on aina edessäni niinkuin paahdettavaksi kääritty
lintu: pistetty läpi ministeristön kirjoituskynillä ja sidottu käsistä
ja jaloista hallituksen punaisella langalla. Minä olen kylläksi
kulissien takana, tietääkseni valtiollisen elämän arvoa. Minä olen
aivan vääräuskoinen sen suhteen, eikä minua koskaan voi kääntää.

Rakas, vanha Traddles'ini on koettanut kättänsä samassa työssä, mutta
se ei sovellu Traddles'in luontoon. Hän mukaantuu täydellisesti huonoon
menestykseensä ja muistuttaa minulle, että hän aina piti itseänsä
hitaisena. Hänellä on satunnainen virka samassa sanomalehdessä ja hän
kerää kuivia tietoja, joita kekseliäämmät henget kirjoittavat
valmiiksi ja kaunistavat. Hän on nimitetty asianajajaksi; ja hän on
ihmeteltävällä ahkeruudella ja alttiiksi antamisella koonnut toiset
sata puntaa maksoksi eräälle julkiselle notariukselle, jolta hän kysyy
neuvoja. Paljon kuumennettua portviiniä juotiin hänen nimityksensä
johdosta; ja makson suuruuteen katsoen luulen, että Inner Temple
varmaan hyötyi siitä.

Minä olen astunut esiin toisella tavalla. Minä olen pelolla ja
vapistuksella ryhtynyt kirjailian toimeen. Minä panin salaisesti kokoon
vähäisen kirjoituksen ja lähetin sen johonkin aikakauslehteen, joka
julkaisi sen, Sen jälkeen olen uskaltanut kirjoittaa useita pieniä
kappalia. Nyt saan säännöllisen makson niistä. Ylipäänsä olen hyvissä
varoissa; kun luen tulojani vasemman käteni sormilla, sivun kolmannen
sormen ja pääsen neljännen keski-niveleen.

Me olemme muuttaneet Buckingham Street'iltä hauskaan, pieneen
huoneukseen juuri likelle sitä, jota katselin, kun intoni ensin tuli
minuun. Tätini (joka on edullisesti myynyt talonsa Dover'issa) ei
kuitenkaan jää tänne, vaan aikoo muuttaa vielä pienempään asuntoon
kohta viereen. Mitä tämä ennustaa? Naimistaniko! Niin!

Niin! Minä hankin naimisiin Doran kanssa! Miss Lavinia ja Miss Clarissa
ovat antaneet suostumuksensa; ja jos koskaan kanarilinnut ovat
hyörineet, niin he hyörivät. Miss Lavinia, joka vapaa-ehtoisesti on
ruvennut lemmittyni vaattehiston katsastajaksi, leikkaa lakkaamatta
käärepaperin haarniskoita ja pitää toista mieltä, kuin eräs kovasti
arvokas, nuori mies, jolla on pitkä kangaspankko ja kyynärämitta
kainalossaan. Joku ompeliatar, jonka rinta on lävistetty neulalla ja
langalla, saa sekä asunnon että ravinnon talossa; ja minusta näyttää
siltä, kuin hän ei koskaan, joko hän syö, juo taikka nukkuu, luopuisi
sormistimestaan. He tekevät täydellisen puetti-kuvan armaastani. He
lähettävät aina noutamaan häntä milloin mitäkin koettamaan. Me emme saa
olla onnelliset yhdessä viittä minutiakaan illalla ilman että joku
tungettelevainen nais-ihminen koputtaa ovea ja sanoo: "jos suvaitsette,
Miss Dora, tulla ylikerrokseen!"

Miss Clarissa ja tätini käyvät koko Londonin, etsiäksensä huonekaluja
Doran ja minun nähtäväkseni. Olisi parempi, jos he kohta ostaisivat
tavaran ilman tätä tutkimisen menoa; sillä, kun me lähdemme katsomaan
jotakin takanristikkoa tai ruokakaappia, huomaa Dora kiinalaisen,
Jip'ille sopivan huoneen, jossa on pienet kulkuset katolla, ja pitää
enemmän siitä. Ja menee monta aikaa, ennenkuin Jip tottuu uuteen
asuntoonsa, siitä kuin ostimme sen; sillä joka kerta, kuin se menee
sisään tai ulos, panee se kaikki kulkuset helisemään ja pelästyy
kovasti.

Peggotty tulee Londoniin auttamaan ja ryhtyy heti työhön. Hänen
tehtävänsä näyttää olevan se, että hän ehtimiseen puhdistaa kaikkia
esineitä. Hän tahkoo jokaista kalua, jota tahkoa voi, siksi kuin se
alituisesta hivutuksesta hohtaa niinkuin hänen oma, rehellinen otsansa.
Ja nyt minä rupean näkemään hänen yksinäisen veljensä iltaisin
kävelevän pitkin pimeitä katuja ja kulkiessaan katselevan ohitse
menevien kasvoja. Semmoisissa tiloissa minä en koskaan puhuttele häntä.
Minä tiedän liian hyvin, kun hänen vakava haamunsa liikkuu eteenpäin,
mitä hän etsii ja mitä hän pelkää.

Miksi Traddles näyttää niin juhlalliselta, kun hän tulee luokseni
Commons'iin -- jossa vielä toisinaan muodon vuoksi käyn, kun joudan?
Nuoruuteni unelmat ovat toteen käymällänsä. Minä aion mennä ottamaan
naimalupaa.

Se on pikkuinen dokumentti siihen katsoen, mitä se toimittaa; ja
Traddles katselee sitä, kun se makaa pulpetillani, puoleksi ihmetellen,
puoleksi kammoten. Siinä ovat suloisessa, vanhastaan uneksitussa
yhteydessä nimet David Copperfield ja Dora Spenlow; ja tuolta kulmasta
katselee tuo isällinen laitos, karttapaperi-virasto, joka niin
hartaasti ottaa osaa ihmis-elämän erinäisiin vaiheisin, meidän
yhdistystämme; ja tuolta lausuu Canterbury'n arkkipiispa painettua
siunaustansa meille ja tekee sitä niin halvalla hinnalla, kuin suinkin
sopii odottaa.

Kuitenkin olen niinkuin unelmassa, hurmaavassa, onnellisessa,
joutusassa unelmassa. Minä en voi uskoa, että se tapahtuu; enkä
kuitenkaan saata uskoa muuta, kuin että jokaisella, joka kulkee
ohitseni kadulla, on jonkunlainen tieto, että ylihuomenna menen
naimisiin. Sijaiskansleri tuntee minut, kun tulen hänen luoksensa
vannotettavaksi, ja suorittaa asiani niin helposti, kuin olisi joku
salamuurarin liitto meidän välillämme. Traddles'ia ei tarvita
ollenkaan, mutta hän seuraa minua yleisenä apumiehenäni kaikkialla.

"Minä toivon, että, kun ensi kerran tulet tänne, rakas toverini", sanon
minä Traddles'ille, "puuhaat samaa itseäsi varten. Ja minä toivon, että
se tapahtuu pian".

"Kiitoksia hyvistä toivotuksistasi, rakas Copperfieldini", vastaa hän.
"Sitä minäkin toivon. Se lohduttaa, kun tiedän, että Sofia odottaa
minua, vaikka kuinka kauan, ja että hän todella on suloisin tyttö --".

"Koska sinun on määrä tavata häntä postivaunujen luona?" kysyn minä.

"Kello seitsemän", sanoo Traddles, katsoen yksinkertaista, vanhaa
hopeakelloansa -- ihan samaa kelloa, josta hän kerta koulussa otti
yhden rattaan, vesimyllyä rakentaaksensa. "Samaan aikaan, kuin Miss
Wickfield, eikö niin?"

"Vähän varemmin. Agnes tulee puolivälissä yhdeksän".

"Minä vakuutan sinulle, rakas poikani", lausuu Traddles, "että olen
melkein yhtä iloinen, kuin jos itse menisin naimisiin, kun ajattelen,
että tämä asia on näin hyvin päättynyt. Ja se suuri ystävyys ja
kohteliaisuus, kun asetat niin, että Sofia ottaa osaa tähän iloiseen
tilaisuuteen, ja kutsut hänet morsiuspiiaksi yhdessä Miss Wickfield'in
kanssa, vaatii todella sulimpia kiitoksiani. Minä tunnen sen sydämeni
pohjassa".

Minä kuuntelen häntä ja pudistan hänen kättänsä; ja me puhumme ja
kävelemme ja syömme päivällistä ja niin edespäin; mutta minä en usko
sitä. Ei mikään ole todellista.

Sofia saapuu aikanansa Doran tätien asuntoon. Hänellä on hyvin suloiset
kasvot -- ei suorastaan kauniit, mutta erinomaisen miellyttävät -- ja
hän on mitä hilpeimpiä, luonnollisimpia, suorimpia ja viehättävimpiä
olentoja, mitä minä milloinkaan olen nähnyt. Traddles esittelee häntä
meille suurella ylpeydellä ja hieroo käsiänsä kymmenen minutia kellon
mukaan, ja jok'ikinen hius hänen päässään seisoo varpaillansa, kun minä
jossakin nurkassa toivotan onnea hänelle hänen vaaliinsa.

Minä olen noutanut Agnesin Canterbury'n postivaunuista, ja hänen
iloiset ja ihanat kasvonsa ovat uudestaan meidän joukossamme. Agnes on
suuresti mieltynyt Traddles'iin, ja on oikein hauska nähdä heidän
kohtaavan toisiansa ja katsoa Traddles'in riemua, kun hän sulkee
suloisimman tytön mailmassa Agnesin tuttavuuteen.

En minä kuitenkaan usko sitä. Meillä on hupainen ilta, ja me olemme
erittäin onnelliset; mutta minä en usko sitä kuitenkaan. Minä en voi
koota ajatuksiani. Minä en voi hallita onneani, kun se on tullut.
Minusta on, kuin olisin jossakin sumuisessa ja sekanaisessa tilassa;
kuin olisin nousnut hyvin varhain aamulla pari viikkoa takaperin enkä
sen jälkeen ollenkaan maannut. Minä en voi päästä selville, milloin
eilispäivä oli. Tuntuu siltä, kuin olisin kantanut naimalupaani
plakkarissani useita kuukausia.

Seuraavana päivänä, kun kaikki yhdessä menemme katsomaan asuntoa --
meidän -- Doran ja minun asuntoamme -- on minun myöskin aivan mahdoton
pitää itseäni sen isäntänä. Minusta tuntuu, kuin olisin siellä jonkun
muun luvalla. Minä puoleksi odotan, että oikea isäntä äkkiä tulee
kotiin ja sanoo, että häntä ilahuttaa nähdä minua siellä. Mikä kaunis,
pikkuinen asunto, kuinka kirkasta ja uutta kaikki siinä on; mattojen
kukat näyttävät, kuin ne olisivat vast'ikään poimitut, ja tapettien
viheriät lehdet, kuin ne juuri olisivat puhjenneet; musliini-kartiinit
ovat niin puhtaat, ja ruusunväriset huonekalut niin punertavat, ja
Doran puutarhan-hattu sinisine nauhoineen -- enkö vieläkin muista,
kuinka ihastuin häneen, kun ensi kerran näin hänet tuommoisella
hatulla! -- riippuu jo vähäisellä vaarnallansa; gitarri-kotelo on aivan
niinkuin kotona kannoillansa nurkassa, ja jokainen kompastuu Jip'in
pagodiin, joka on liian iso tähän asuntoon.

Toinen onnellinen ilta, juuri yhtä olematon, kuin kaikki muut sen
tapahtumat, ja minä hiivin tavalliseen huoneesen, ennenkuin lähden
pois. Dora ei ole siellä. Minä arvaan, etteivät ole päättäneet
koettamisiaan vielä. Miss Lavinia katsahtaa sisään ja kertoo minulle
salamyhkäisesti, ettei Dora viivy kauan. Hän viipyy kuitenkin jotenkin
kauan; mutta vihdoin kuulen kolinan ovelta, ja joku koputtaa.

Minä huudan: "tulkaat sisääni" mutta joku koputtaa uudestaan.

Minä menen oven luo, kummastellen, kuka se on; siinä kohtaan kaksi
kirkasta silmää ja punehtuvat kasvot; ne ovat Doran silmät ja kasvot,
ja Miss Lavinia on pukenut hänet huomispäivän pukuun, hattuun ja
kaikkiin, minun katsottavakseni. Minä suljen pikku vaimoni syliini; ja
Miss Lavinia huudahtaa, koska rusennan hattua, ja Dora nauraa ja itkee
yhtä haavaa, koska minä olen niin tyytyväinen; ja minä uskon sitä
vähemmän, kuin milloinkaan.

"Onko se kaunis mielestäsi, Doady?" sanoo Dora.

"Kaunis! Epäilemättä".

"Ja oletko varma, että rakastat minua oikein paljon?" kysyy Dora.

Tämä aine on niin vaarallinen Doran hatulle, että Miss Lavinia taas
huudahtaa ja käskee minun ymmärtää, että Doraa saa ainoastaan katsoa
eikä millään lailla koskea. Sillä tapaa Dora ihastuttavan kainona ja
hämmentyneenä pari kolme minutia seisoo ja antaa katsella itseänsä; ja
sitten hän ottaa hattunsa päästään -- näyttäen niin luonnolliselta
ilman sitä! -- ja juoksee pois, hattu kädessään; ja tulee hyppien taas
sisään omassa tavallisessa puvussansa ja kysyy Jip'iltä, olenko minä
saanut kauniin pikku vaimon ja antaako se hänelle anteeksi, että hän
menee naimisiin, ja laskeuu polvillensa ja panee viimeisen kerran
tyttö-elämässään sen seisomaan kokkikirjan päälle.

Heikko-uskoisempana, kuin koskaan, lähden erääsen yö-majaan, jonka olen
hyyrännyt likitteellä, ja nousen hyvin varhain aamulla, ajaakseni
Highgate'en tätiäni noutamaan.

Minä en ole koskaan nähnyt tätiäni niin komeana. Hän on puettu
lavendeli-väriseen silkkiin, hänellä on valkoinen hattu päässä ja hän
on hämmästyttävä. Janet on pukenut hänet ja on siellä minua katsomassa.
Peggotty on valmis menemään kirkkoon ja aikoo katsoa juhlamenoja
parvelta. Mr. Dick, jonka on määrä alttarin edessä antaa minulle
morsiameni, on käherryttänyt hiuksensa. Traddles, jonka minä puheemme
mukaan kohtaan korkotiellä, ilmestyy häikäisevän keltaisena ja
vaalean-sinisenä; ja sekä hän että Mr. Dick näyttävät siltä, kuin he
olisivat pelkkiä hansikkaita.

Epäilemättä näen nämät kaikki, koska tiedän, että niin on laita; mutta
minä olen kokonaan hämmennyksissä enkä mielestäni näe mitään. Enkä minä
usko mitään. Kuitenkin nämät feen-kaltaiset häät ovat kylläksi
todelliset täyttämään minua, avonaisissa vaunuissa ajaessamme,
jonkunlaisella kummastelevalla säälillä kaikkien niitten onnettomien
ihmisten suhteen, joilla ei ole mitään osaa niissä, vaan tulevat ulos
puodeista ja lähtevät jokapäiväisiin töihinsä.

Tätini istuu koko matkan pitäen minun kättäni omassa kädessään. Kun
vähän ennen kirkolle tultuamme pysähdymme, laskeaksemme alas Peggottya,
jonka olemme tuoneet muassamme kuskinlaudalla, pusertaa tätini kättäni
ja suutelee minua.

"Jumala siunatkoon sinua, Trot! Oma poikani ei voisi olla minulle
kalliimpi. Minä olen koko aamukauden ajatellut tuota lapsi raukkaa,
äiti vainajaasi".

"Niin minäkin olen ajatellut. Ja kaikkia, mistä olen velassa teille,
kallis täti".

"Älä, lapseni!" sanoo tätini ja ojentaa yltäkylläisessä
sydämellisyydessään kättänsä Traddles'ille, joka sitten ojentaa
kättänsä Mr. Dick'ille, joka sitten ojentaa kättänsä minulle, joka
sitten ojennan kättäni Traddles'ille, ja niin tulemme kirkon ovelle.

Kirkko on kylläksi levollinen, mutta mitä sen rauhoittavaan
vaikutukseen minun suhteeni tulee, saisi se yhtä hyvin olla höyryn
käyttämä kutouskone täydessä työssä. Minä olen liiaksi kiihtynyt.

Loppu on enemmän tai vähemmän katkonainen unelma.

Unelma, kuinka he tulevat sisään Doran kanssa; kuinka kirkonpenkkien
avaaja, niinkuin harjoituskersantti, järjestää meitä alttaritarhan
edessä; kuinka myöskin silloin kummastelen, miksi penkkien avaajat aina
ovat mitä rumimpia naisia vaan löytyy, ja onko se joku uskonnollinen
pelko, että iloisuus turmiollisesti tarttuu, joka tekee tarpeelliseksi
asettaa tämmöisiä etikka-astioita taivaan tielle.

Kuinka pappi ja lukkari ilmestyvät; kuinka joukko venemiehiä ja muita
ihmisiä pyrkii sisään; kuinka eräästä vanhasta merisoturista minun
takaani kovasti löyhkää rommin-hajua kirkkoon; kuinka menot alkavat
syvällä äänellä, ja me kaikki hyvin tarkasti kuuntelemme.

Kuinka Miss Lavinia, joka on jonkunlaisena morsiuspiian apulaisena, on
ensimäinen, joka itkee, ja kuinka hän (niinkuin minä luulen)
nyyhkytyksillä osoittaa kunnioitustaan Pidger'in muistolle; kuinka Miss
Clarissa antaa hänelle hajupullonsa; kuinka Agnes pitää huolta Dorasta;
kuinka tätini koettaa ilmestyä jonakin vakavuuden esikuvana, mutta
kyynelet valuvat hänen poskillensa; kuinka pikku Dora vapisee kovasti
ja vastaa heikoilla kuiskauksilla.

Kuinka lankeemme polvillemme vieretysten; kuinka Dora vapisee yhä
vähemmän, mutta aina pitää lujasti kiinni Agnesin kädestä; kuinka
toimitus käy levollisesti ja vakavasti; kuinka kaikki, kun se on
ohitse, katsomme toisiamme jonkunlaisessa hymyjen ja kyynelten
Huhtikuun tilassa; kuinka nuori vaimoni sakaristossa käy
hysterilliseksi ja huutaa isä raukkaansa, kallista isäänsä.

Kuinka hän ennen pitkää jälleen tointuu ja kaikki kirjoitamme nimemme
kirkonkirjaan. Kuinka minä menen parvelta tuomaan Peggottya, että
hänkin kirjoittaisi; kuinka Peggotty syrjäpuolella syleilee minua ja
kertoo, että hän näki oman, kalliin äitini vihkimyksen; kuinka kaikki
on ohitse, ja me lähdemme pois.

Kuinka minä ylpeästi ja hellästi astun kuorinkäytävää alas, suloinen
vaimoni kainalossani, jonkunlaisen puoleksi nähtyjen ihmisten,
saarnastuolien, muistopatsaitten, penkkien, ristinmaljojen, urkujen ja
kirkon-akkunain sumun lävitse, jossa väreilee hienoja muiston säveliä
vanhasta lapsuuteni kirkosta.

Kuinka ohitse mennessämme kuiskataan, mikä nuori pariskunta me olemme,
ja mikä sievä pikku vaimo hän on. Kuinka kaikki palatessamme olemme
niin iloiset ja puheliaat vaunuissa. Kuinka Sofia kertoo meille, että,
kun hän näki, että naimalupaa pyydettiin Traddles'ilta (jolle minä olin
antanut sen), hän melkein pyörtyi, sillä hän oli varma siitä, että
Traddles oli hukannut sen tai antanut varastaa sen plakkaristansa.
Kuinka Agnes nauraa iloisesti; ja kuinka Dora on niin mieltynyt
Agnesiin, ettei hän tahdo erota hänestä, vaan yhä pitää kiinni hänen
kädestään.

Kuinka aterioitsemme aamiaista, jossa on yltäkyllin koreita ja
mehukkaita aineita syödä ja juoda ja jota nautin, niinkuin missäkin
muussa unelmassa, vähintäkään huomaamatta niitten hyvyyttä; sillä minä
syön ja juon, niin sanoakseni, ainoastaan rakkautta ja häitä ja uskon
yhtä vähän liharuokia, kuin mitään muuta.

Kuinka minä samanlaisella uneksivalla tavalla pidän puhetta ilman
vähintäkään muuta käsitystä siitä, mitä mielin sanoa, paitsi sitä, että
olen varma, etten sanonut sitä. Kuinka olemme erittäin ystävälliset ja
sydämestä onnelliset (kaikki kuitenkin niinkuin unelmassa); ja kuinka
Jip'ille annetaan hääkakkua, joka jälkeenpäin tekee sen pahaa.

Kuinka postihevospari on valmiina ja Dora menee muuttamaan pukuansa.
Kuinka tätini ja Miss Clarissa jäävät meidän luoksemme; kuinka
kävelemme puutarhassa; kuinka tätiäni suuresti huvittaa, että hän
aamiaisella piti puheen Doran tädeille, vaikka hän myöskin on vähän
ylpeä siitä.

Kuinka Dora on valmis, ja kuinka Miss Lavinia pyörii hänen ympärillänsä
ja on vastahakoinen hellittämään sievästä leikkikalustansa, joka on
tuottanut hänelle niin paljon hupaista puuhaa. Kuinka Dora ihmeeksensä
huomaa, että hän on unhottanut koko pitkän sarjan kaikenlaisia pikku
kaluja; ja kuinka kaikki juoksevat sinne tänne noutamaan niitä!

Kuinka he kaikki kokoontuvat Doran ympärille, kun hän viimein rupee
jättämään hyvästi, ja he loistavissa väreissänsä ja nauhoissansa
näyttävät niinkuin kukkaslava. Kuinka lemmittyni melkein tukeutetaan
kukkien väliin ja yhtä haavaa nauraen ja itkien tulee ulos kadehtivaan
syliini.

Kuinka minä tahdon kantaa Jip'iä (jonka on määrä tulla meidän
kanssamme), mutta Dora sanoo: ei, sillä hänen täytyy itse kantaa sitä,
muutoin se ajattelee, ettei hän naimisiin jouduttuaan rakasta sitä, ja
särkee sydämensä. Kuinka me käsitysten astumme pois, ja Dora seisahtuu,
katsoo taaksensa ja sanoo: "Jos joskus olen ollut paha taikka
kiittämätön jollekulle, älkäät muistako sitä!" ja purskahtaa kyyneliin.

Kuinka hän viittaa pikkuisella kädellänsä, ja me taas astumme
eteenpäin. Kuinka hän kerran vielä seisahtuu, katsoo taaksensa ja
juoksee Agnesin luo ja antaa Agnesille, ennen kaikkia muita, viimeiset
suudelmansa ja hyvästijättönsä.

Me ajamme pois yhdessä, ja minä herään unelmastani. Vihdoin uskon sitä
todeksi. Se on kallis, kallis pikku vaimoni, joka on vieressäni ja jota
niin hellästi rakastan!

"Oletko onnellinen nyt, sinä tyhmä poika?" sanoo Dora. "Ja oletko
varma, ettet kadu?"

Minä olen seisonut syrjässä, nähdäkseni noitten päivien haamujen
liikkuvan ohitseni. He ovat liikkuneet, ja minä jatkan kertomustani.



KOLMASTOISTA LUKU.

Taloutemme.


Oli kummallinen asiain laita, kun lempiviikot olivat ohitse,
morsiuspiiat lähteneet kotiin ja minä istuin omassa vähäisessä
kodissani yhdessä Doran kanssa, kokonaan työnnettynä pois työstäni,
joksi minun sopii sanoa vanhaa, suloista armastelemisen tointani.

Tuntui niin erinomaiselta, kun Dora aina oli luonani. Oli niin outoa,
kun ei tarvinnut lähteä ulos häntä tapaamaan, kun ei ollut mitään syytä
kiduttaa itseänsä hänen tähtensä, kun ei enää tarvinnut kirjoittaa
hänelle, ei juonitella ja keinotella, saadaksensa tilaisuutta olla
kahden kesken hänen kanssansa. Kun välisti iltaisin katsoin ylös
kirjoituksestani ja näin hänen istuvan vastapäätä itseäni, nojausin
taaksepäin tuolissani ja ajattelin, kuinka kummallista oli, että täällä
olimme yksinään toistemme kanssa, vieläpä niinkuin asia olisi ollut
aivan luonnollinen -- ei kenenkään huolena enää -- koko kihlauksemme
romanssi pistettynä hyllylle ruostumaan -- ei ketään huvitettavana
enää, paitsi meitä itseä -- paitsi meitä itseä elinkaudeksi.

Kun oli joku pitkä parlamentin-keskustelu ja minun täytyi jäädä pois
hyvin myöhäiseen, tuntui minusta kotimatkalla ihmeelliseltä ajatella,
että Dora oli kotona! Oli ensiksi niin kummallista, kun hän hiljalleen
tuli alas puhumaan kanssani sillä aikaa, kuin söin illallistani. Oli
niin outoa taatusti tietää, että hän pani hiuksensa paperruksiin.
Oikein hämmästytti nähdä hänen tekevän sitä!

Minä epäilen, että kaksi nuorta lintua olisi vähemmän ymmärtänyt
taloudenpitoa, kuin minä ja sievä Dorani. Tietysti meillä oli
palvelustyttö. Hän emännöitsi meillä. Minulla on vieläkin se salainen
luulo, että hän oli Mrs. Crupp'in tytär valepuvussa; niin hirveän
paljon vastusta meillä Mary Anne'sta oli!

Hänen nimensä oli Paragon. Kun pestasimme hänet, kuvasivat häntä meille
paljon paremmaksikin luontonsa puolesta, kuin hänen nimensä oli
[paragon = esikuva]. Hänen pääsinkirjansa oli pitkä kuin kuninkaallinen
julistus; ja tämän dokumentin mukaan hän osasi toimittaa kaikkia
talossa tarvittavia askareita, mitä minä milloinkaan olen kuullut, ja
koko joukon semmoisia, joista en koskaan ole kuullut mitään. Hän oli
elämänsä keväässä; hänellä oli ankarat kasvot; ja häntä vaivasi
(erittäinkin käsivarsista) jonkunlainen ainainen rupuli eli
tulimaahinen. Hänellä oli kaartissa serkku, jolla oli niin pitkät
koivet, että ne vetivät vertoja toisen ihmisen iltapäivän varjolle.
Tämän miehen arki-takki oli yhtä lyhyt hänelle, kuin hän pitkä meidän
asunnolle. Hän teki koko huoneuksen vähemmäksi, kuin sen todella olisi
tarvinnut olla, koska hän oli niin suunnaton sen suhteen. Paitsi sitä
seinät eivät olleet paksut ja joka kerta kuin hän vietti iltansa
meillä, tiesimme sen aina siitä alituisesta muminasta, joka kyökistä
kuului.

Mary Anne'amme oli taattu raittiiksi ja rehelliseksi. Sen vuoksi
mielelläni uskon, että joku tauti oli kohdannut häntä, kun tapasimme
hänet kattilan alta, ja että tuli syyttää lakaisiaa kaivatuista
tee-lusikoista.

Mutta hän rasitti meitä kauheasti. Me tunsimme kokemattomuutemme,
emmekä kyenneet auttamaan itseämme. Me olisimme olleet hänen armonsa
alla, jos hänessä olisi ollut mitään semmoista; mutta hän oli sydämetön
nainen, eikä tietänyt armosta mitään. Hän oli syypää ensimaiseen pikku
riitaamme.

"Lemmittyni", sanoin minä eräänä päivänä Doralle, "luuletko, että Mary
Anne'lla on mitään käsitystä ajasta?"

"Miksi sitä kysyt, Doady?" vastasi Dora, viattomasti katsoen ylös
piirrostyöstään.

"Siksi, kultani, että kello on viisi, ja meidän olisi pitänyt syödä
päivällistä kello neljä".

Dora katseli miettiväisesti kelloa ja arveli, että se hänen
luullaksensa kävi liian nopeasti.

"Päinvastoin, ystäväni", lausuin minä, omaa kelloani katsoen, "se on
viisi minutia perässä".

Pikku vaimoni tuli ja istui polvelleni, hyväilläksensä minua
levolliseksi, ja veti lyijyskynällänsä viivan nenävarttani myöden
alaspäin; mutta siitä ei ollut mitään päivälliseksi, vaikka se oli
sangen hupaista.

"Etkö luule, rakas Dora", sanoin minä, "että olisi parempi, jos
nuhtelisit Mary Anne'a?"

"Voi! Minä en voisi, Doady!" sanoi Dora.

"Miks'ei, sydänkäpyni?" kysyin lempeästi.

"Oi, koska olen semmoinen pikkuinen hanhi", vastasi Dora, "ja hän
tietää, että olen!"

Minun mielestäni tämmöinen käsitys niin peräti poisti kaiken
mahdollisuuden pitää Mary Anne'a silmällä, että vähän rypistin otsaani.

"Oh, mitkä rumat rypyt häijyn poikani otsassa!" sanoi Dora, ja yhä
istuen polvellani jälitteli hän niitä kynällänsä, kastellen tätä
ruusuisilla huulillansa, piirteitä mustemmaksi tehdäkseen, ja
parannellen otsaani semmoisella leikillisellä ahkeruudella, että minua
oikein huvitti vasten tahtoani.

"Kas se oli kiltti lapsi", lausui Dora, "ja sinun kasvosi ovat niin
paljon kauniimmat, kun naurat".

"Mutta, armaani", sanoin minä.

"Ei, ei! älä nyt!" huudahti Dora, suudellen minua, "älä ole mikään paha
Siniparta! Älä ole totinen!"

"Kallis vaimoni", arvelin minä, "meidän täytyy joskus olla totisia.
Tule! Istu tälle tuolille minun viereeni! Anna minulle lyijyskynä!
Niin! Puhutaan nyt järkevästi. Sinä tiedät, rakas ystäväni" -- mikä
pikkuinen käsi pidellä ja mikä vähäinen vihkisormus katsella! -- "sinä
tiedät, rakas ystäväni, ettei ole erittäin hauska mennä ulos
päivällistä syömättä, vai kuinka?"

"E-e-ei!" vastasi Dora heikosti.

"Kuinka sinä vapiset, lemmittyni!"

"Koska _tiedän_, että aiot torua minua", huudahti Dora surkealla
äänellä.

"Silmäteräni, minä aion vaan puhua järkevästi kanssasi".

"Niin, mutta järkevästi puhuminen on pahempi kuin toruminen!" huudahti
Dora tuskissaan. "Minä en mennyt naimisiin, että minun kanssani
järkevästi puhuttaisiin. Jos aioit puhua järkevästi semmoisen pikkuisen
raukan kanssa, kuin minun, olisi sinun pitänyt sanoa se, sinä julma
poika!"

Minä koetin rauhoittaa Doraa, mutta hän käänsi pois kasvonsa ja pudisti
kiharoitansa toiselta puolelta toiselle ja sanoi: "sinä julma, julma
poika!" niin monta kertaa, etten tosiaan oikein tietänyt, mitä tehdä;
sen vuoksi minä neuvottomuudessani astuin pari kolme kertaa
edestakaisin huoneessa ja palasin jälleen samaan paikkaan.

"Rakastettu Dorani!"

"Ei, minä en ole sinun rakastettu Dorasi. Sinä varmaan kadut, että nait
minut, muutoin et puhuisi järkevästi minun kanssani!" vastasi Dora.

Tämän syytöksen perättömyys loukkasi minua niin paljon, että sain siitä
rohkeutta olla totinen.

"No, oma Dorani", lausuin minä, "nyt olet kovin lapsellinen ja puhut
joutavia. Sinun tulee muistaa, että minun eilen täytyi lähteä ulos
kesken päivällistäni; ja että toispäivänä voin oikein pahoin, kun piti
hätäisesti syödä puolikypsää vasikanpaistia; tänään en saa päivällistä
ollenkaan -- enkä tohdi sanoakaan, kuinka kauan aamiaista odotimme --
ja silloin vesi ei kiehunut. Minä en aio moittia sinua, rakas ystäväni,
mutta tämä ei ole hauskaa".

"Oh, sinä julma, julma poika, kun sanot, että minä olen ikävä vaimo!"
huudahti Dora.

"Mutta, rakas Dorani, tiedäthän, etten koskaan ole sitä sanonut!"

"Sinä sanoit, etten ollut hauska!" arveli Dora.

"Minä sanoin, ettei talouden-pitomme ollut hauska".

"Se on aivan sama asia!" huudahti Dora. Ja hän ajatteli ilmeisesti
niin, sillä hän itki katkerasti.

Minä astuin taas muutamia kertoja huoneen poikki täynnä rakkautta
sievää vaimoani kohtaan ja mieletönnä itsesyytöksistä ja halusta särkeä
pääni oveen. Minä kävin taas istumaan ja sanoin:

"Minä en moiti sinua, Dora. Meillä on molemmilla paljon oppimista. Minä
koetan vaan näyttää sinulle, ystäväni, että sinun täytyy -- sinun
todella täytyy" (minä olin päättänyt, etten luopuisi tästä) "tottua
katsomaan Mary Anne'a ja samoin toimittamaan jotakin itseäsi ja minua
varten".

"Minua kummastuttaa, että puhut näin kiittämättömästi", nyyhkytti Dora.
"Vaikka tiedät, että minä nykyisin, kun sanoit tahtovasi vähän kalaa,
itse kuljin pitkät matkat ja toimitin sitä, ilahuttaakseni sinua".

"Ja siinä teit oikein kauniisti, oma lemmittyni", lausuin minä. "Minä
tunsinkin sen sydämessäni niin, etten olisi millään lailla tahtonut
edes mainita, että ostit lohen -- jossa oli liiaksi kahdelle. Taikka
että se maksoi punnan ja kuusi shillingiä -- joka oli enemmän, kuin
meidän varamme sallivat".

"Sinä olit niin mielissäsi siitä", nyyhkytti Dora. "Ja sanoit, että
minä olin pikku hiiri".

"Samaa sanon taas, kultani", vastasin minä, "ja tuhat kertaa!"

Mutta minä olin haavoittanut Doran hellää pikku sydäntä eikä häntä
saanut lohdutetuksi. Hän nyyhkytti ja vaikeroitsi niin lujasti, että
minusta tuntui, kuin olisin sanonut, en tiedä mitä, häntä loukatakseni.
Minun täytyi kiiruhtaa pois; minun oli pakko olla poissa myöhäiseen
saakka, ja minä tunsin koko illan semmoisia omantunnon vaivoja, että
olin aivan kurja. Minä olin mielestäni kuin murhamies, ja minua rasitti
hämärä tieto äärettömästä häijyydestä.

Oli kulunut pari kolme tuntia puoli-yöstä, kun tulin kotiin. Minä
tapasin tätini meillä. Hän istui minua odottamassa.

"Onko jotain tapahtunut, täti?" sanoin minä levottomana.

"Ei mitään, Trot", vastasi hän. "Käy istumaan, käy istumaan. Pikku
Kukka on ollut vähän alakuloinen, ja minä olen ollut hänen
hupilaisenansa. Siinä kaikki".

Minä nojasin päätäni kättäni vastaan ja tunsin itseni, tuossa kun
istuin ja tuijotin valkeaan, enemmän surulliseksi ja sortuneeksi, kuin
olisin luullut mahdolliseksi niin pian sen jälkeen, kuin kirkkaimmat
toiveeni olivat toteutuneet. Näin istuessani ja ajatellessani kohtasin
sattumalta tätini silmät, jotka olivat minuun kääntyneet. Niissä oli
joku tuskallinen katsanto, mutta se katosi kohta.

"Minä vakuutan teille, täti", lausuin minä, "että olen koko illan ollut
onneton, kun ajattelin, että Dora oli onneton. Mutta minä en aikonut
muuta, kuin hellästi ja ystävällisesti puhua koti-asioistamme".

Tätini nyykäytti rohkaisevaisesti päätänsä minulle.

"Sinun täytyy olla kärsivällinen, Trot", sanoi hän.

"Epäilemättä. Jumala tietää, etten tahdo olla järjetön, täti!"

"Ei, ei", sanoi tätini. "Mutta Pikku Kukka on hyvin hento pikku kukka,
ja tuulen täytyy olla lempeä häntä kohtaan".

Minä kiitin sydämestäni hyvää tätiäni hänen hellyydestään vaimoani
kohtaan; ja minä olin varma, että hän tiesi sen.

"Luuletteko, täti", arvelin minä, vähän taas valkeaan katsottuani,
"että te voisitte silloin tällöin neuvoa ja oikaista Doraa yhteiseksi
eduksemme?"

"En, Trot!" vastasi tätini jonkunlaisella mielenliikutuksella. "Älä
pyydä minulta mitään semmoista!"

Hänen äänensä oli niin peräti vakava, että kummastuneena nostin ylös
silmäni.

"Minä katson taaksepäin menneesen elämääni, lapseni", lausui tätini,
"ja ajattelen muutamia, jotka nyt lepäävät haudassansa ja joitten
kanssa minä olisin voinut olla ystävällisemmällä kannalla. Jos
tuomitsin ankarasti muitten ihmisten erehdyksiä heidän avioliitoissaan,
lienee se tullut siitä, että minulla oli katkera syy ankarasti tuomita
omia erehdyksiäni. Jätetään se asia. Minä olen monta monituista vuotta
ollut äreä, näreä, itsepäinen nainen. Minä olen semmoinen vielä ja aina
vastedeskin. Mutta sinä ja minä olemme tehneet toisillemme vähän hyvää,
Trot -- ainakin sinä olet tehnyt minulle, rakas poikani; eikä mitään
eripuraisuutta saa syntyä meidän välillemme tällä ijällä".

"Eripuraisuutta _meidän_ välillemme!" huudahdin minä.

"Lapsi, lapsi!" lausui tätini, pukuansa silitellen, "kuinka pian se
syntyisi meidän välillemme taikka kuinka onnettomaksi se tekisi Pikku
Kukkamme, jos minä sekaantuisin johonkin, sitä ei mikään profeta voisi
sanoa. Minä tahdon, että lempilapsemme rakastaa minua ja on iloinen,
kuin perhonen. Muista omaa kotiasi tuon toisen avioliiton aikana; äläkä
koskaan tee minulle eikä hänelle sitä vääryyttä, johon viittasit!"

Minä käsitin kohta, että tätini oli oikeassa, ja ymmärsin kokonaan
hänen jalot tunteensa kallista vaimoani kohtaan.

"Nyt olette vasta alussa, Trot", jatkoi hän, "eikä Romaa rakennettu
yhtenä päivänä ei vuonnakaan. Sinä olet valinnut omaa mieltäsi myöden"
-- minusta näytti, kuin joku pilvi pikimmältä olisi vierähtänyt hänen
kasvojensa yli -- "valinnut hyvin sievän ja herttaisen olennon. Sinun
on velvollisuus, ja se on oleva sinun ilosi myöskin -- sen tiedän; minä
en pidä mitään luentoa -- arvostella häntä (koska valitsit hänet)
niitten ominaisuuksien mukaan, jotka hänellä on, eikä niitten
ominaisuuksien mukaan, joita hänellä ehkä ei ole. Jälkimäisiä tulee
sinun kasvattaa hänessä, jos voit. Jollet voi, lapsi", tässä tätini
hivutti nenäänsä, "täytyy sinun tottua tulemaan toimeen ilman niitä.
Mutta muista, rakas poikani, tulevaisuutenne riippuu teistä molemmista.
Ei kukaan voi auttaa teitä; teidän täytyy itse luoda se. Semmoinen
avioliitto on, Trot; ja Jumala siunatkoon teitä molempia siinä, koska
olette niinkuin pari pientä lasta metsässä!"

Tätini sanoi tämän hilpeällä tavalla ja antoi minulle suudelman,
siunaustansa vahvistaakseen.

"Nyt", sanoi hän, "sytytä pikku lyhtyni ja saata minut hattu-rasiaani
puutarhan polkua myöden"; sillä tällä taholla olivat asuntomme
keskinäisessä yhteydessä. "Sano Kukalle terveisiä Betsey Trotwood'ilta,
kun palaat; ja mitä hyvänsä tehnet. Trot, älä koskaan aseta Betsey'tä
miksikään linnunpelottimeksi, sillä niin totta kuin olen hänet peilissä
nähnyt, on hän kylläksi julma ja laiha jo ennaltakin!"

Näin sanoen sitoi tätini päänsä nenäliinaan, jolla hän tämmöisissä
tiloissa oli tottunut sitä mytyksi muodostamaan; ja minä seurasin häntä
kotiin. Kun hän seisoi puutarhassaan, pitäen ylöspäin pikku lyhtyänsä,
näyttääksensä minua, kun palasin, oli minusta, kuin hän taas olisi
tarkastanut minua tuskallisella katsannolla; mutta minä en pannut sitä
erittäin mieleeni, sillä minä olin ruvennut syvästi miettimään, mitä
hän oli sanonut, ja olin vakuutettu -- oikeastaan ensimäisen kerran --
siitä, että Doran ja minun todellakin itse täytyi luoda tulevaisuutemme
ja ettei kukaan voinut auttaa meitä.

Dora tuli hiipien alas vähäisillä tohveleillansa, kohdataksensa minua
nyt, kun olin yksinäni, ja itki olkapääni nojalla ja sanoi, että minä
olin ollut kovasydäminen ja hän oli ollut häijy; ja minä sanoin melkein
samaa, luullakseni; ja me sovimme ja suostuimme, että ensimäinen pikku
riitamme olisi viimeinen ja ettemme koskaan rakentaisi mitään uutta,
vaikka eläisimme sata vuotta.

Seuraava kotoinen kiusaus, johon jouduimme, oli palkollisten tuottama
kiirastuli. Mary Anne'n serkku karkasi sotaväestä alas meidän
hiilikellariimme, josta piketti aseellisia kumppaneita suureksi
ihmeeksemme veti esiin hänet, pani hänet käsirautoihin ja vei hänet
pois, semmoinen saattojoukko perässä, joka tuotti häväistystä talomme
edustan puutarhalle. Tästä sain rohkeutta laskea palveluksesta pois
Mary Anne'n, joka, palkkansa saatuaan, meni matkoihinsa niin siivosti,
että se kummastutti minua, siksi kuin huomasin jotakin tee-lusikkain ja
myöskin muutamien vähäisten rahasummain suhteen, joita hän minun
nimessäni ja ilman minun luvattani oli lainannut kauppiailta. Kun
kappaleen aikaa olimme pitäneet Mrs. Kidgerbury'ä -- vanhin Kentish
Town'in asukas, luullakseni, joka kävi muilla lattioita pesemässä,
mutta nyt oli liian heikko toteuttamaan aatteitansa tämän taiteen
suhteen -- löysimme toisen hyvän, joka oli mitä säyseimpiä naisia,
mutta tavallisesti katsoi velvollisuudekseen kyökin portaissa kompastua
tarjottimineen ja melkein aina sukelsi teekapineitten kanssa
vierashuoneesen, niinkuin kylpy-ammeesen. Ne vahingot, joita tämä
onneton aikaan saatti, pakoittivat meitä antamaan hänelle eron, jolloin
häntä seurasi (Mrs. Kidgerbury oli aina väli-ajat meillä) pitkä sarja
kelvottomia, päättyen erääsen nuoreen, gentililtä näyttävään henkilöön,
joka lähti Greenwich'in markkinoille Doran hatulla. Tämän jälkeen minä
en muista muuta, kuin samanlaista, yhtämittaista huonoa menestystä.

Jokainen, jonka kanssa meillä oli jotakin tekemistä, näytti pettävän
meitä. Meidän ei tarvinnut kuin tulla johonkin puotiin, kun jo kaikki
pahentuneet tavarat tuotiin esiin. Jos ostimme hummerin, oli se vettä
täynnä. Lihamme oli aina sitkeätä, ja pehmeässä leivässämme oli tuskin
mitään kuorta. Sitä peri-aatetta etsiessäni, jonka mukaan liha oli
paistettava kypsäksi, mutta ei palaneeksi, tutkin itse kokkikirjaa ja
näin siinä neljänneksen tuntia määrätyksi jokaiselta naulalta, johon
ehkä neljännes oli lisättävä. Mutta jonkun kummallisen onnettomuuden
kautta tämä perus-aate aina petti meidät emmekä koskaan keksineet
mitään keskikohtaa raakuuden ja tuhan välillä.

Minulla oli syytä luulla, että nämät vastoinkäymiset maksoivat meille
paljon enemmän, kuin jos olisimme viettäneet koko joukon suuria juhlia.
Kun katselin kontrakirjojamme, näytti minusta, kuin olisimme voineet
laskea alikerroksen lattian voilla, niin summalta tätä tavaraa
kulutimme. En tiedä, osoittivatko tullikertomukset siihen aikaan
enentynyttä pippurin tarvetta; mutta jollei meidän menetyksemme
vaikuttanut kauppaan, väittäisin, että useat perheet varmaan olivat
laanneet tätä kryytiä käyttämästä. Mutta kaikkein kummallisin asia oli
se, että meillä ei kuitenkaan koskaan ollut sitä talossamme.

Mitä siihen tulee, että pesu-akka vei vaatteemme pantiksi ja
päihdyksissään katuvaisena tuli pyytämään anteeksi, arvaan, että
semmoista on tapahtunut monta kertaa jokaiselle. Samaa sopii sanoa
nokivalkeasta, piirikunnan ruiskun kelvottomuudesta ja kirkonpalvelian
väärästä valasta. Mutta itsen-omaiseksi onnettomuudeksi katson sitä
seikkaa, että tulimme pestanneeksi palvelus-tytön, jolla oli taipumus
väkeviin juomiin ja joka kartutti juoksevaa porteri-rätinkiämme
ravintolassa semmoisilla selittämättömillä posteilla, kuin "kortteli
rommi-punssia (Mrs. C.)", "puoli korttelia giniä ja kryytineiliköitä
(Mrs. C.)", "lasillinen rommia ja piparminttua (Mrs. C.)" --
sulkumerkit tarkoittivat aina Doraa, joka, niinkuin tiedusteltaessa
huomattiin, luultiin nauttineen kaikkia näitä virvoituksia.

Ensimäisiä urotekojamme taloudellisella alalla oli vähäiset päivälliset
Traddles'ille. Minä kohtasin hänet kaupungissa ja pyysin häntä astumaan
ulos minun kanssani iltapuolella. Kun hän mielellään suostui, kirjoitin
Doralle ja ilmoitin, että toisin hänet kotiin. Ilma oli kaunis, ja
matkallamme keskustelimme minun perheellisestä onnestani. Traddles oli
varsin ihastuksissaan siitä ja sanoi, että, kun hän mielessänsä kuvasi
semmoista kotia, jossa Sofia vartoisi häntä ja valmistelisi kaikkia
hänelle, hän ei voinut ajatella, että mitään puuttui hänen
autuudessaan.

Minä en olisi voinut toivoa itselleni sievempää pikku emäntää pöydän
toiseen päähän, mutta todella olisi minun sopinut toivoa itsellemme
hiukan enemmän tilaa, kun kävimme istumaan. En tiedä, kuinka laita oli,
mutta vaikka meitä oli vaan kaksi, olimme aina yhteen sullotut tilan
puutteesta, samalla kuin meillä aina oli kylläksi tilaa, johon hukata
kaikki. Minä pelkään, että se tuli siitä, ettei milläkään kalulla ollut
oma paikkansa, paitsi Jip'in pagodilla, joka alinomaa sulki
pääkäytävän. Tässä tilaisuudessa saarsivat pagodi ja gitarrikotelo,
Doran kukanmaalaus-kapineet ja minun kirjoituspöytäni Traddles'ia niin,
että minua syystä epäilytti, sopiko hänen ollenkaan käyttää veistänsä
ja kahveliansa; mutta hyvänluontoisena, kuin ainakin, hän väitti
vastaan: "tilaa kuin valtamerta, Copperfield! Kuin valtamerta, vakuutan
sinulle!"

Oli toinenkin asia, jota olisin suonut, nimittäin ettei Jip'iä koskaan
olisi kehoitettu kävelemään pöytäliinalla päivällisten aikana. Minä
rupesin ajattelemaan, että oli jonkunlaista huonoa järjestystä jo
siinäkin, että se oli siinä ollenkaan, vaikk'ei sen olisi ollutkaan
tapa pistää jalkojansa suolaan tai sulattuun voihin. Tällä kertaa se
näytti luulevan itsensä sisään tuoduksi varta vasten pitämään
Traddles'ia alallansa; ja se haukkui vanhaa ystävääni ja hyökkäili
hänen talrikkiansa vastaan niin rohkealla itsepintaisuudella, että sopi
sanoa sen anastaneen koko keskustelun.

En minä kuitenkaan lausunut mitään moitetta, koska tiesin, kuinka
helläsydäminen rakas Dorani oli ja kuinka hän panisi pahaksensa
vähimmänkin loukkauksen suosikkiansa vastaan. Samanlaisista syistä minä
en myöskään puhunut sanaakaan lattialla kahakoitsevista talrikeista; ei
kryytikopaston sopimattomasta ilmestymisestä, jonka osat olivat vinossa
ja väärässä ja joka näytti päihtyneeltä; eikä siitäkään, kuinka
sallatti-astiat ja -pullot lisäksi saarsivat Traddles'ia. Kun katselin
edessäni olevaa keitettyä lampaanreittä, ennenkuin rupesin leikkaamaan
sitä, en voinut olla itsekseni kummastelematta, mistä se tuli, että
kaikilla meidän lihakappalillamme oli niin eriskummainen muoto -- ja
ostiko meidän teurastaja kaikki rumat lampaat, jotka syntyivät
mailmaan; mutta minä pidin nämät mietteet takanani.

"Armaani", sanoin minä Doralle, "mitä sinulla tuossa vadissa on?"

Minä en voinut ymmärtää, miksi Dora oli muhostellut suutansa minulle
niin viehättävällä tavalla, kuin hän olisi tahtonut suudella minua.

"Ostroneita, ystäväni", sanoi Dora ujosti.

"Sinunko mieleesi tämä johtui?" kysyin minä iloisesti.

"Ni-i-n, Doady", vastasi Dora.

"Parempaa et olisi voinut keksiä!" huudahdin minä, laskien pois
jakaajan-veitseni ja kahvelin. "Traddles ei pidä mistään niin paljon!"

"Ni-i-n, Doady", lausui Dora, "ja sentähden minä ostin kauniin, pienen
tynnyrin niitä, ja mies sanoi, että ne olivat erittäin hyviä. Mutta
minä -- minä pelkään, että niissä on joku vika. Ne eivät näytä
oikeilta". Tässä Dora pudisti päätänsä ja timantteja välkkyi hänen
silmissään.

"Ne ovat avatut, mutta molemmat kuoret jätetyt paikallensa", arvelin
minä. "Ota päällinen kuori pois, kultani".

"Mutta se ei lähde pois", sanoi Dora, koettaen kaikin voimin ja
näyttäen sangen huolestuneelta.

"Tiedätkö, Copperfield", lausui Traddles, iloisesti tutkien vatia,
"minä luulen, että syy on se -- ne ovat mainioita ostroneita, mutta
minä luulen, että syy on se -- ettei niitä ensinkään ole avattu".

Niitä ei oltu ensinkään avattu; eikä meillä ollut mitään
ostroni-veitsiä -- emmekä olisi osanneet käyttääkään näitä, vaikka
meillä olisi ollutkin; sentähden katselimme ostroneita ja söimme
lampaanlihaa. Söimme ainakin sen verran, kuin oli kypsää, ja maustimme
sitä kaprisilla. Jos olisin sallinut, olen varma, että Traddles olisi
ruvennut varsinaiseksi villi-ihmiseksi ja syönyt talrikin täyden raakaa
lihaa, osoittaaksensa, kuinka ihastunut hän oli ateriaan; mutta minä en
tahtonut kuulla mistään semmoisesta uhrista ystävyyden alttarilla, ja
me söimme sen sijaan vähän kylmää sian-lihaa, jota onneksi sattui
löytymään ruokakammiossamme.

Pikku vaimo raukkani oli niin suruissaan, kun hän ajatteli, että minä
olisin suuttunut, ja niin iloissaan, kun huomasi, etten ollut, että se
mielipaha, jonka olin tukeuttanut, sangen pian katosi ja me hupaisesti
vietimme iltaa; sillä välin kuin Traddles ja minä keskustelimme
viini-lasin ääressä, istui Dora, käsivarsi tuolillani, ja käytti
jokaista tilaisuutta kuiskataksensa korvaani, että olin oikein kiltti,
kun en ollut mikään kova-sydäminen, äreä vanha poika. Vähitellen hän
laitti teetä meille, ja oli niin hauska nähdä häntä tässä toimessa --
oli niinkuin hän olisi askaroinnut nuken teekalujen kanssa -- etten
pitänyt sillä niin suurta väliä, mimmoinen juoma oli. Sitten Traddles
ja minä pelasimme pari, kolme peliä cribbage'a; ja kun Dora sillä aikaa
lauloi ja soitti gitarria, tuntui minusta, kuin kosimiseni ja naimiseni
olisi vaan suloinen unelma ja se ilta, jona ensin kuuntelin hänen
ääntänsä, ei vielä olisi ollut ohitse.

Kun Traddles lähti pois ja minä, häntä saatettuaan, palasin
vierashuoneesen, muutti vaimoni tuolinsa likelle minun tuoliani ja
istui viereeni.

"Minä olen hyvin suruissani", sanoi hän. "Tahdotko koettaa opettaa
minua, Doady?"

"Minun täytyy ensin itse oppia, Dora", sanoin minä. "Minä en ole
parempi, kuin sinäkään, armaani".

"Voi! Mutta sinä kykenet oppimaan", vastasi hän; "ja sinä olet taitava,
taitava mies!"

"Joutavia, pikku hiireni!" arvelin minä.

"Minä soisin", jatkoi vaimoni, kauan vaiti oltuaan, "että olisin saanut
lähteä maalle vuodeksi aikaa ja asua Agnesin kanssa!"

Hänen kätensä olivat ristissä olkapäälläni, hänen leukansa nojasi
siihen, ja hänen siniset silmänsä katsoivat vakavasti minun silmiini.

"Miksi niin?" kysyin minä.

"Minä luulen, että hän olisi voinut parantaa minua, ja minä luulen,
että olisin voinut oppia _hänestä_", sanoi Dora.

"Aikansa kullakin, lemmittyni. Agnesilla on monta vuotta ollut isä
hoidettavana, täytyy sinun muistaa. Silloinkin kuin hän oli vaan lapsi,
oli hän se Agnes, jonka me tunnemme", arvelin minä.

"Tahdotko nimittää minua eräällä nimellä, jota tahtoisin saada
sinulta?" kysyi Dora liikahtamatta.

"Mikä se on?" kysyin minä hymyillen.

"Se on tyhmä nimi", sanoi hän, hetken kiharoitansa pudistaen.
"Vaimo-lapsukainen".

Nauraen kysyin minä vaimo-lapsukaiseltani, mitä hän sillä tarkoitti,
kun hän tahtoi, että häntä nimitettäisiin niin. Hän liikahti vaan niin
paljon, kuin se käsivarsi, jonka kiersin hänen ympärillensä, ehkä
siirsi hänen siniset silmänsä likemmäksi minua, ja vastasi:

"Minä en tarkoita, sinä typerä toveri, että käyttäisit tätä nimeä Doran
sijasta. Minä tarkoitan vaan, että ajattelisit minua semmoiseksi. Kun
aiot suuttua minuun, sano itseksesi: 'se on vaan vaimo-lapsukaiseni!'
Kun minun tähteni kovasti petyt toiveissasi, sano: 'tiesinhän jo aikoja
sitten, että hänestä tulisi vaan vaimo-lapsukainen!' Kun kaipaat, mitä
minä tahtoisin olla, mutta en koskaan, luullakseni, voi olla, sano:
'kuitenkin vaimo-lapsukaiseni rakastaa minua!' Sillä minä todella
rakastan sinua".

Minä en ollut ollut totinen hänen suhteensa, kosk'ei minulla ollut,
ennenkuin nyt, mitään aavistusta siitä, että hän itse oli totinen.
Mutta hänen luonnosta hellä mielensä kävi niin onnelliseksi siitä, mitä
nyt koko sydämestäni sanoin hänelle, että hänen kasvonsa alkoivat
hymyillä, ennenkuin hänen kyyneltyneet silmänsä olivat kuivat. Hän
olikin ennen pitkää tosiaan vaimo-lapsukaiseni, sillä hän istui
lattialle tuon kiinalaisen huoneen eteen ja soitti kaikkia pikku
kelloja järjestänsä, rangaistaksensa Jip'iä äskeisestä pahasta
käytöksestä; mutta Jip makasi ovessa, pää ulkopuolella, ja vilkutti
silmiänsä liian laiskana edes suuttumaan.

Tämä Doran vetoaminen minun puoleeni vaikutti minuun syvästi. Minä
katson taaksepäin siihen aikaan, josta kirjoitan; minä rukoilen sitä
viatonta olentoa, jota kalliisti rakastin, tulemaan esiin entisyyden
sumuista ja varjoista, ja vielä kerran kääntämään lempeätä päätänsä
minua kohden; ja minä voin vielä vakuuttaa, että tämä hänen pikkuinen
puheensa alinomaa on pysynyt muistissani. Minä ehkä en käyttänyt sitä
niin hyvin, kuin olisin voinut; minä olin nuori ja kokematon; mutta
minä en koskaan sulkenut korvaani sen yksinkertaisilta sanoilta.

Dora kertoi minulle vähän aikaa sen jälkeen, että hän aikoi ruveta
oikein mainioksi taloudenpitäjäksi. Hän siivosi siis taulunsa, teroitti
kynänsä, osti summattoman suuren konttokirjan, pisti huolellisesti
neulalla ja langalla kiinni kaikki ne kokkikirjan lehdet, joita Jip oli
repinyt rikki, ja teki oikein ankaran pikku ponnistuksen "tulla
hyväksi", joksi hän nimitti sitä. Mutta numeroilla oli vanha itsepäinen
taipumuksensa -- ne eivät tahtoneet lyödä yhteen. Kun hän suurella
vaivalla oli kirjoittanut pari kolme postia konttokirjaan, Jip ehkä
astui sivun ylitse, heilutti häntäänsä ja tahrasi kaikki. Hänen oma
pikkuinen oikean käden keskisormensa lioitettiin luuhun saakka läkillä;
ja minä luulen, että tämä oli ainoa varma seuraus hänen yrityksestään.

Välisti iltaisin, kun olin kotona ja työssä -- sillä minä kirjoitin nyt
paljon ja aloin saada vähän kirjailian mainetta -- laskin pois kynäni
ja katselin vaimo-lapsukaistani, kuinka hän koetti olla hyvä. Kaikkein
ensimäiseksi otti hän esiin tuon ison konttokirjan ja pani sen
raskaalla huokauksella pöydälle. Sitten avasi hän sen siitä paikasta,
josta Jip edellisenä iltana oli tehnyt sen ihan epäselväksi, ja käski
Jip'in tulla ylös katsomaan pahoja tekojansa. Näin keskeytyi työ Jip'iä
varten ja sen nenää ehkä mustattiin läkillä rangaistukseksi. Sitten
käski hän Jip'in heti laskeuta alas pöydälle "leijonaksi" -- joka oli
yksi sen opituista tempuista, vaikka en juuri voi kehua, että
yhtäläisyys oli suuri -- ja, jos se oli tottelevaisella tuulella, se
totteli. Nyt tarttui Dora kynään ja alkoi kirjoittaa, mutta löysi
hiuksen siinä. Tuosta tarttui hän toiseen kynään, alkoi kirjoittaa,
mutta huomasi, että se pärskytti. Sitten hän tarttui kolmanteen kynään
ja alkoi kirjoittaa, mutta sanoi matalalla äänellä: "voi, se on
kirskuva kynä ja se häiritsee Doadya!" Ja nyt hän jätti koko toimen,
kosk'ei se ottanut menestyäksensä, ja pani konttokirjan pois, kun hän
ensiksi oli ollut leijonan sillä musertavinaan.

Taikka jos hän oli hyvin levollisessa ja vakavassa mielentilassa, istui
hän taulujensa ja erään vähäisen korin ääreen, jossa oli rätinkejä ja
muita dokumentteja, jotka näyttivät enemmän hiuspaperruksilta, kuin
miltään muulta, ja koetti saada jotakin selkoa niistä. Kun hän oli
tarkasti verrannut niitä toinen toiseensa ja joka kerta kirjoittanut
niistä jotakin tauluillensa ja taas pyyhkinyt sen pois ja lukenut
kaikilla vasemman kätensä sormilla monta kertaa edestakaisin, suuttui
hän niin ja kävi niin alakuloiseksi ja näytti niin onnettomalta, että
minua tuskastutti, kun näin hänen kirkasten kasvojensa pilvettyvän --
vieläpä minun tähteni! -- ja minä menin hiljalleen hänen luoksensa ja
sanoin:

"Kuinka laita on, Dora?"

Dora katsahti nyt ylös toivottomana ja vastasi: "ne eivät lyö yhteen.
Ne panevat pääni kivistämään niin kovasti. Eivätkä ne tahdo tehdä
mitään, mitä minä tahdon!"

Sitten minä ehkä sanoin: "koettakaamme yhdessä. Anna minun näyttää
sinua, Dora".

Silloin minä aloitin jotakin käytöllistä selitystä, jota Dora kuunteli
hartaasti kenties viiden minutin ajan, jolloin hän alkoi kauheasti
väsyä ja tahtoi helpoittaa asiaa hiuksiani kähertämällä taikka sillä
tapaa, että hän koetti, miltä kasvoni näyttivät, kun paidan-kaulukseni
taitettiin alas. Jos äänettömyydellä pidätin tätä leikillisyyttä ja yhä
jatkoin, hän ehkä, samalla kuin hän yhä enemmän hämmentyi, näytti niin
pelästyneeltä ja lohduttomalta, että muisto hänen luonnollisesta
iloisuudestaan siihen aikaan, kuin ensin jouduin hänen tiellensä, ja
siitä, että hän oli minun vaimo-lapsukaiseni, nuhdellen heräsi minussa;
ja minä laskin kynän pois ja käskin hänen ottaa esiin gitarrin.

Minulla oli paljon työtä ja monta huolta, mutta samoista syistä pidin
niitä takanani. Minä en suinkaan nyt ole varma, että tein oikein siinä,
mutta minä tein niin vaimo-lapsukaiseni tähden. Minä tutkin sydäntäni
ja uskon sen salaisuudet, sitä myöden kuin tunnen ne, ilman mitään
epäilystä tälle paperille. Sillä vanhalla onnettomalla tunteella, että
olin kadottanut jotakin taikka kaipasin jotakin, oli, minä huomaan sen,
joku sija sydämessäni; mutta ei niin, että se elämääni katkeroitti. Kun
kauniilla ilmalla kävelin yksinään ja ajattelin niitä kesäpäiviä,
jolloin koko ilma oli ollut täynnä lapsimaista ihastustani, puuttui
mielestäni jotakin unelmieni toteen käymisessä; mutta minä ajattelin,
että se oli joku lientynyt entisyyden loisto, jota ei mikään olisi
voinut luoda nykyisiin oloihin. Minusta tosin aiottain tuntui, kuin
olisin suonut, että olisin voinut neuvotella vaimoni kanssa; että
hänellä olisi ollut enemmän voimaa ja tahtoa auttaa minua ja parantaa
minua; että hänellä olisi ollut kyky täyttää se tyhjä paikka, joka
näytti olevan jossakin minussa; mutta minusta tuntui, kuin tämä olisi
ollut joku taivaallinen onnen täydellisyys, jonka ei koskaan ollut
määrä olla ja joka ei koskaan olisi voinut olla.

Ikä-vuosien puolesta olin hyvin nuori isäntä. Minä en ollut tuntenut
minkään muun surun tai kokemuksen hillitsevää vaikutusta, kuin niitten,
jotka ovat kuvatut näillä lehdillä. Jos tein jotakin, mikä ei ollut
oikein, niinkuin ehkä tein paljonkin, tein sen väärin ymmärretystä
rakkaudesta ja puuttuvasta viisaudesta. Minä kirjoitan suoran totuuden.
Sen kaunistaminen ei hyödyttäisi minua ollenkaan nyt.

Näin tapahtui, että otin omakseni elämämme toimet ja huolet ilman
ketään osallista. Me elimme jotenkin niinkuin ennen, mitä huonoon
taloutemme kuntoon tulee, mutta minä olin tottunut siihen, ja Dora,
minä näin sen mielihyvällä, oli nyt harvoin pahoillansa. Hän oli hilpeä
ja iloinen vanhalla, lapsellisella tavallaan, rakasti minua hellästi ja
oli onnellinen vanhoissa pikku puuhissansa.

Kun parlamentin-keskustelut olivat rasittavia -- minä tarkoitan
pituuden puolesta, eikä sisällön, sillä jälkimäisessä suhteessa ne
enimmiten olivat niin -- ja minä tulin myöhään kotiin, ei Dora koskaan
tahtonut levätä, kun kuuli askeleeni, vaan tuli aina portaita alas
kohtaamaan minua. Kun välisti iltaisin olin vapaa siitä työstä, johon
niin suurella vaivalla olin harjoittanut itseäni, ja kirjoitin kotona,
istui hän toisinaan hiljalleen vieressäni, olipa kuinka myöhäistä
tahansa, ja oli niin ääneti, että usein luulin hänen vaipuneen uneen.
Mutta tavallisesti, kun nostin päätäni, näin hänen sinisten silmiensä
katselevan itseäni sillä levollisella vaarinpidolla, josta jo olen
puhunut.

"Oi, mikä väsynyt poika!" sanoi Dora eräänä iltana kun kohtasin hänen
silmänsä, pulpettiani sulkiessani.

"Mikä väsynyt tyttö!" sanoin minä. "Sitä sopii vielä paremmin sanoa.
Sinun täytyy vast'edes panna maata, lemmittyni. Tämä on liian myöhäistä
sinulle".

"Ei, älä lähetä minua makaamaan!" rukoili Dora, viereeni tullen. "Älä
tee sitä!"

"Dora!"

Kummastuksekseni nyyhkytti hän kaulassani.

"Sinä et voi hyvin, ystäväni! et ole onnellinen!"

"Kyllä! Minä voin varsin hyvin ja olen aivan onnellinen!" lausui Dora.
"Mutta lupaa, että saan jäädä ja katsella, kuinka sinä kirjoitat".

"No, mitä katsottavaa siinä on parilla niin kirkkaalla silmällä
yö-sydännä!" vastasin minä.

"Ovatko ne todella kirkkaat?" kysyi Dora, hymyillen. "Minua ilahuttaa,
että ne ovat kirkkaat".

"Pikku Turhamieli!" lausuin minä.

Mutta se ei ollut turhamielisyyttä; se oli vaan viatonta iloa minun
ihmettelemisestäni. Minä tiesin sen sangen hyvin, ennenkuin hän sanoi
sitä minulle.

"Jos pidät niitä kauniina, niin lupaa, että aina saan jäädä ja
katsella, kuinka sinä kirjoitat!" arveli Dora. "Pidätkö todella niitä
kauniina?"

"Hyvin kauniina".

"Anna minun siis aina jäädä ja katsella, kuinka sinä kirjoitat".

"Minä pelkään, ettei se paranna niitten kirkkautta, Dora".

"Kyllä se parantaa! Sillä, sinä taitava poika, sinä et unhota minua
silloin, kun pääsi on täynnä äänettömiä mielikuvituksia. Suututko, jos
sanon jotakin hyvin, hyvin tyhmää? -- tavallista tyhmempää?" kysyi
Dora, tähystellen olkapääni yli kasvoihini.

"Mikä kummallinen asia se lienee?" arvelin minä.

"Anna minun pitää kynäsi kädessäni", lausui Dora. "Minä tahdon saada
jotakin tekemistä niitten monien tuntien kuluessa, joina sinä olet niin
ahkera. Saanko minä pitää kynäsi?"

Muisto hänen sievästä ilostaan, kun minä sanoin: kyllä, saattaa
kyyneliä silmiini. Kun ensi kerran istuin kirjoitustyöhöni, ja aina
jälestäpäin, istui Dora vanhalla paikallansa, pieni kimppu kyniä
vieressänsä. Hänen riemunsa, kun hän näin otti osaa minun työhöni,
ja hänen ilonsa, kun minä tarvitsin uutta kynää -- jota sangen
usein olin tarvitsevinani -- tuotti minulle uuden keinon huvittaa
vaimo-lapsukaistani. Minä olin toisinaan tahtovinani kahta, kolmea
sivua käsikirjoituksestani kopioituksi. Silloin Dora oli varsin mainio.
Ne hankkeet, joihin hän rupesi tätä suurta työtä varten, ne esiliinat,
joita hän pani päällensä, ne rintatilkut, joita hän lainasi kyökistä,
läkkiä torjuaksensa, se aika, jonka hän kulutti, ne lukemattomat
pysähdykset, jolloin hänen täytyi nauraa Jip'in kanssa, niinkuin se
olisi ymmärtänyt nämät kaikki, hänen vakuutuksensa, ettei hänen työnsä
ollut täydellinen, jollei hän kirjoittanut nimeänsä alle, ja se tapa,
jolla hän näytti sitä minulle, niinkuin jotakin kouluvihkoa, ja sitten,
kun kiitin sitä, halasi minua -- niissä on liikuttavia muistoja
minulle, vaikka ne ehkä muista näyttävät yksinkertaisilta.

Hän otti vähä aika tämän jälkeen avaimet haltuunsa ja astui kilistellen
kaikkialla asunnossamme, koko kimppu pienessä korissa, joka oli sidottu
hänen hoikkaan vyötäimeensä. Harvoin huomasin, että ne paikat, joihin
ne kuuluivat, olivat lukossa, taikka että avaimia käytettiin mihinkään
muuhun tarpeesen, kuin leikkikaluksi Jip'ille -- mutta Dora oli
iloinen, ja se ilahutti minua. Hän oli aivan varma, että paljon oli
aikaan saatu tämän teko-taloudenpidon kautta; ja asia huvitti
häntä yhtä paljon, kuin jos olisimme leikillä pitäneet jotakin
nukki-huonetta.

Sillä tapaa jatkoimme. Dora oli melkein yhtä hellä tädilleni, kuin
minulle, ja kertoi tälle usein siitä ajasta, jolloin hän pelkäsi, että
hän olisi häijy, vanha olento. Minä en koskaan nähnyt tätini
säännöllisemmin mukaantuvan kenenkään mieltä myöden. Hän hyväili
Jip'iä, vaikka Jip ei koskaan vastannut; kuunteli päivän toisensa
perästä gitarria, vaikka minä varon, ettei hän pitänyt mitään soitosta;
ei torunut koskaan kelvottomia palvelioitamme, vaikka epäilemättä mieli
kyllä teki; kävi kummallisen pitkät matkat jalkaisin, odottamattomaksi
lahjaksi ostaaksensa jotakin pientä kalua, jota hän huomasi Doran
tarvitsevan, eikä koskaan tullut sisään puutarhasta ja kaivannut häntä
huoneissa, alhaalta portailta huutamatta semmoisella äänellä, joka
iloisesti kaikkui koko asunnossa:

"Missä Pikku Kukka on?"



NELJÄSTOISTA LUKU.

Mr. Dick toteuttaa tätini ennustuksen.


Oli nyt joku aika kulunut siitä, kuin olin jättänyt tohtorin. Mutta
koska asuin lähellä häntä, näin hänet usein; ja me kävimme kaikki
kahdessa, kolmessa tilaisuudessa hänen luonansa päivällisillä tai
teellä. Vanha soturi oli ainaiseksi majoittunut hänen kattonsa alle.
Hän oli ihan yhtäläinen, kuin ennen, ja samat ijankaikkiset perhoset
liehuivat hänen lakkinsa yli.

Niinkuin muutamat muut äidit, joita eläessäni olen tuntenut, oli Mrs.
Markleham paljon enemmän mieltynyt huveihiu, kuin hänen tyttärensä. Hän
tarvitsi paljon hauskutusta; ja niinkuin viisas, vanha soturi, oli hän
uhraavinaan itsensä lapsensa tähden, vaikka hän vaan noudatti omia
taipumuksiansa. Tohtorin tahto, että Annie huvittelisi, oli sentähden
erittäin otollinen tälle oivalliselle vanhemmalle, joka lausui
ehdotonta hyväksymistään tohtorin huolenpitoon.

Minä olen varma, että hän tietämättä koetti tohtorin haavan syvyyttä.
Ilman mitään muuta tarkoitusta, ainoastaan jonkunlaisen kypsyneen
kevytmielisyyden ja itsekkäisyyden johdosta, joka toisinaan yhtyy
isoonkin ikään, suurensi hän luullakseni sitä tohtorin pelkoa, että
tämä oli vastuksena nuorelle vaimollensa sekä etteivät missäkään olleet
samantunteisia, sillä, että hän niin hartaasti ylisti häntä, kun hän
koetti keventää Annie'n kuormaa.

"Rakas tohtori", sanoi hän tälle eräänä päivänä, kun minä olin läsnä,
"epäilemättä tiedätte, että Annie'n olisi vähän ikävä aina olla täällä
sisään suljettuna".

Tohtori nyykäytti hyväntahtoisesti päätänsä.

"Kun Annie pääsee äitinsä ijälle", lausui Mrs. Markleham, viuhkaansa
heiluttaen, "silloin on toinen asia. Minut saisi panna vankeuteen enkä
minä koskaan pitäisi väliä sillä, pääsisinkö sieltä, jos vaan olisi
hyvä seura ja vähän korttipeliä. Mutta minä en ole Annie, eikä Annie
ole Annien äiti.

"Tietysti, tietysti", arveli tohtori.

"Te olette ihmisten parhaita -- ei, minä pyydän anteeksi teiltä!" sillä
tohtori teki kieltävän liikenteen, "minun täytyy sanoa kasvojenne
edessä, mitä aina sanon selkänne takana, että olette ihmisten parhaita;
mutta arvattavasti teillä ei ole -- ei suinkaan? -- samat harrastukset
ja mieliteot, kuin Annie'lla?"

"Ei", vastasi tohtori murheellisella äänellä.

"Ei, tietysti ei", vastasi vanha soturi. "Ottakaamme esimerkiksi
sanakirjanne. Mikä hyödyllinen teos sanakirja on! Mikä tarpeellinen
kirja! Sanojen merkitys! Ilman tohtori Johnson'ia taikka jotakuta
senlaatuista ehkä tänä hetkenä sanoisimme käherrysrautaa sängyksi.
Mutta me emme voi toivoa, että mikään sanakirja -- varsinkaan kun se on
tekeillä -- huvittaisi Annie'ta, voimmeko?"

Tohtori pudisti päätänsä.

"Ja juuri tämän vuoksi minä", lausui Mrs. Markleham, kokoon lasketulla
viuhkallansa taputtaen tohtoria olkapäälle, "niin suuresti hyväksyn
teidän huolenpitoanne. Se osoittaa, että te ette odota, niinkuin moni
vanhanpuolinen ihminen, vanhaa päätä nuorilla hartioilla. Te olette
tutkineet Annie'n luonnetta ja te ymmärrätte sen. _Tämä_ se on, joka
minusta on niin kauniisti tehty!"

Yksin tohtori Strong'inkin levollisissa ja kärsivällisissä kasvoissa
ilmestyi mielestäni jonkunlainen vähäinen tuskan tunne näitten
kohteliaisuuden lausetten johdosta.

"Sentähden, rakas tohtorini", lausui soturi, useita kertoja
ystävällisesti häntä taputellen, "saatte joka hetki ja aika käyttää
minua. Tietäkäät siis, että minä olen kokonaan teidän käskettävissänne.
Minä olen valmis Annie'n kanssa käymään operoissa, konserteissa,
näyttelyissä, kaikkialla; ettekä te koskaan saa huomata, että minä olen
väsynyt. Velvollisuus, rakas tohtorini, ennen kaikkia mailmassa".

Hän piti puheensa. Hän oli yksi niistä ihmisistä, jotka sietävät paljon
huvia, eikä hän koskaan järkähtänyt kestäväisyydessään tässä suhteen.
Hän sai harvoin käsiinsä mitäkään sanomalehteä (hän asettui joka päivä
pariksi tunniksi talon hempeimpään tuoliin lorgnetillaan sitä lukemaan)
jotakin havaitsematta, jota Annie, hän oli vakuutettu siitä, tahtoisi
nähdä. Turhaan väitti Annie, että hän oli väsynyt semmoisiin asioihin.
Hänen äitinsä muistutti aina: "rakas Annie'ni, minä olen varma, että
ymmärrät paremmin; ja minun täytyy sanoa sinulle, lapseni, ettet
soveliaasti palkitse tohtori Strong'in hyvyyttä".

Tämä lausuttiin tavallisesti tohtorin läsnä-ollessa ja näytti minusta
olevan Annie'n pääsyy, kun hän luopui vastustamasta, jos hän oli
vastustanut. Mutta useimmiten taipui hän heti äitinsä tahtoon ja meni,
mihin vanha soturi käski.

Harvoin tapahtui nyt, että Mr. Maldon seurasi heitä. Välisti pyydettiin
tätini ja Dora mukaan, ja he vastaanottivat kutsumuksen. Välisti
pyydettiin vaan Dora. Semmoinen aika oli ollut, jolloin minä olisin
ollut levoton siitä, että hän seurasi heitä; mutta, kun olin ajatellut,
mitä tuona iltana tohtorin lukuhuoneessa oli tapahtunut, oli ajatukseni
muuttunut. Minä uskoin, että tohtori oli oikeassa, enkä pitänyt mitään
pahempaa epäluuloa.

Tätini hivutti välisti nenäänsä, kun hän sattui olemaan yksinään minun
kanssani, ja sanoi, ettei hän voinut ymmärtää asiaa; hän soi, että he
olisivat onnellisemmat; hän ei luullut, että soturi ystävämme (joksi
hän aina nimitti vanhaa soturia) vähintäkään paransi asiaa. Lisäksi
sanoi tätini ajattelevansa, "että, jos soturi ystävämme leikkaisi pois
perhosensa ja antaisi ne nokikolareille heidän Vapun-päivän
juhlaksensa, se näyttäisi vähäiseltä järjen alulta hänessä".

Mutta ennen kaikkia tätini luotti Mr. Dick'iin. Tällä miehellä oli
ilmeisesti joku aate päässänsä, sanoi hän; ja jos hän vaan saisi sen
saarretuksi johonkin soppeen, joka oli hänen pää-vastuksensa,
kunnostaisi hän itseänsä jollakin erinomaisella tavalla.

Tästä ennustuksesta mitään tietämättä piti Mr. Dick yhä aivan samaa
asemaa tohtorin ja Mrs. Strong'in suhteen. Hän ei näyttänyt astuvan
eteenpäin eikä taaksepäin. Hän näytti, niinkuin joku rakennus,
painuneen alkuperäiseen perustukseensa, ja minun täytyy tunnustaa, että
uskoni hänen liikkeelle lähtemisestään ei ollut paljon suurempi, kuin
jos hän olisi ollut oikea rakennus.

Mutta eräänä iltana, kun olin ollut naimisissa muutamia kuukausia,
pisti Mr. Dick päänsä vierashuoneesen, jossa yksinäni kirjoitin (Dora
oli mennyt tätini kanssa juomaan teetä molempien pikku lintujen luo),
ja sanoi, omituisella tavalla yskäisten:

"Saisinko hetken aikaa puhua kanssanne, Trotwood, teitä vaivaamatta?"

"Kyllä, Mr. Dick", vastasin minä; "tulkaat sisään!"

"Trotwood", lausui Mr. Dick ja pani sormensa nenälleen kättäni
pudistettuaan. "Ennenkuin käyn istumaan, tahtoisin lausua jotakin. Te
tunnette tätinne?"

"Vähän", vastasin minä.

"Hän on kaikkein ihmeellisin nainen mailmassa, Sir!"

Tämän ilmoituksen jälkeen, jonka hän laukaisi itsestänsä, niinkuin hän
olisi ollut ladattu sillä, istui Mr. Dick alas tavallista suuremmalla
vakavuudella ja katseli minua.

"Nyt, poikani", sanoi Mr. Dick, "aion asettaa yhden kysymyksen teille".

"Niin monta, kuin haluttaa", vastasin minä.

"Miksi katsotte minua, Sir?" kysyi Mr. Dick, pannen käsivartensa
ristiin.

"Rakkaaksi vanhaksi ystäväksi", sanoin minä.

"Kiitoksia, Trotwood", vastasi Mr. Dick nauraen ja kallistui
riemastuneena minua kohden, kättäni pusertaaksensa. "Mutta", vakavaksi
jälleen ruveten, "miksi katsotte minua tältä puolelta?" otsaansa
koskien.

Minä en tietänyt, kuinka vastata, mutta hän autti minua yhdellä
sanalla.

"Heikoksi?" lausui Mr. Dick.

"No", vastasin minä epäileväisesti. "Vähän".

"Aivan oikein!" huudahti Mr. Dick, joka näytti suuresti ihastuneen
vastauksestani. "Näettekö, Trotwood, kun ottivat osan huolista, te
tiedätte, kenenkä päästä, ja panivat ne, te tiedätte, mihin, niin
syntyi" -- Mr. Dick pyöritti molempia käsiänsä useita kertoja hyvin
nopeasti toinen toisensa ympäri, sovitti ne sitten yhteen ja kieritteli
niitä taas ehtimiseen toistensa ympäri, sekaannusta osoittaaksensa.
"Niin minun kävi tavalla taikka toisella. Eikö niin?"

Minä nyykäytin päätäni hänelle, ja hän takaisin minulle.

"Lyhyeltä, poikani", lausui Mr. Dick, hiljentäen ääntänsä
kuiskaukseksi, "minä olen vähämielinen".

Minä olisin tahtonut lievittää tätä päätöstä, mutta hän pidätti minua.

"Niin minä olen! Teidän tätinne on väittävinään, etten ole. Hän ei
tahdo kuulla siitä; mutta minä olen. Minä tiedän, että olen. Jollei hän
olisi ollut minun ystäväni, Sir, olisivat sulkeneet minut viettämään
kauheata elämää näinä monena vuonna. Mutta minä aion pitää huolta
hänestä! Minä en koskaan kuluta kopioimis-rahojani. Minä kätken ne
yhteen laatikkoon. Minä olen tehnyt testamenttini. Minä jätän ne kaikki
hänelle. Hän tulee rikkaaksi -- ylhäiseksi!"

Mr. Dick otti esiin nenäliinansa ja pyyhki sillä silmiänsä. Hän kääri
sen sitten kokoon suurella huolella, likisti sen sileäksi molempien
käsiensä välissä, pani sen plakkariinsa ja näytti samalla panevan
tätini syrjäpuoleen.

"Te olette nyt lukenut mies, Trotwood", lausui Mr. Dick. "Te olette
hyvin lukenut. Te tiedätte, mikä oppinut mies, mikä suuri mies tohtori
on. Te tiedätte, mitä kunniaa hän aina on osoittanut minulle. Ei ylpeä
viisaudestaan. Nöyrä, nöyrä, alentuvainen yksin Dick raukallekin, joka
on vähämielinen eikä tiedä mitään. Minä olen lähettänyt hänen nimensä
paperilipulla pitkin nuoraa leijalle, kun se on ollut ilmassa leivosten
parissa. Leija on ilolla vastaanottanut sen, Sir, ja taivas on käynyt
kirkkaammaksi siitä".

Häntä ilahutti, kun mitä sydämellisimmällä tavalla sanoin, että tohtori
ansaitsi meidän parasta ja korkeinta kunnioitustamme.

"Ja hänen ihana vaimonsa on tähti", lausui Mr. Dick. "Loistava tähti.
Minä olen nähnyt hänen loistavan, Sir. Mutta", siirtäen tuoliansa
likemmäksi ja laskien toista kättänsä polvelleni -- "pilviä, Sir --
pilviä".

Minä vastasin siihen tuskaan, jota hänen kasvonsa osoittivat, sillä,
että osoitin samanlaista tuskaa omissa kasvoissani ja pudistin päätäni.

"Mimmoisia pilviä?" kysyi Mr. Dick.

Hän katsoi niin tarkasti kasvoihini ja tahtoi niin hartaasti ymmärtää,
että minä koetin vastata hänelle pitkäänsä ja vakavasti, niinkuin
olisin selittänyt jotakin lapselle.

"Heidän välillään on joku onneton eripuraisuus", vastasin minä.
"Joku onneton vieraantumisen syy. Joku salaisuus. Se ehkä riippuu
eri-ikäisyydestä. Se on kenties syntynyt melkein tyhjästä".

Mr. Dick, joka merkitsi jokaisen lauseen loppua miettiväisellä pään
nyykkäyksellä, pysähtyi, kun olin päättänyt, ja istui ajatellen, silmät
kääntyneinä kasvoihini ja käsi polvellani.

"Tohtori ei ole suuttunut häneen, Trotwood?" sanoi hän jonkun ajan
perästä.

"Ei. Rakastunut häneen".

"Siinä tapauksessa on asia selvä minulle, poikani!" lausui Mr. Dick.

Se äkillinen riemu, jolla hän taputti minua polvelle ja nojausi
taaksepäin tuolissansa, kulmakarvat nostettuina niin korkealle ylös,
kuin suinkin mahdollista, saatti minut siihen luuloon, että hän oli
enemmän järjeltänsä, kuin koskaan. Hän kävi yhtä äkillisesti totiseksi
jälleen ja, kallistuen eteenpäin, niinkuin ennen, sanoi -- ensiksi
kunnioittavaisesti ottaen esiin nenäliinansa, niinkuin se todella olisi
edustanut tätiäni:

"Kaikkein ihmeellisin nainen mailmassa, Trotwood. Miks'ei _hän_ ole
tehnyt mitään, asettaaksensa asioita oikealle kannalle?"

"Liian arka ja vaikea asia sillä tapaa välittää", vastasin minä.

"Lukenut mies", lausui Mr. Dick, koskien minua sormellansa, "miks'ei
_hän_ ole tehnyt mitään?"

"Samasta syystä", vastasin minä.

"Siinä tapauksessa on asia selvä minulle, poikani!" arveli Mr. Dick. Ja
hän nousi seisoalle eteeni vielä suuremmalla riemulla, kuin äsken,
nyykäyttäen päätänsä ja lyöden useita kertoja rintaansa, siksi kuin
olisi luullut, että hän oli melkein nyykäyttänyt ja lyönyt kaiken
hengen ruumiistansa.

"Kurja, seka-aivoinen toveri, Sir", lausui Mr. Dick, "vähämielinen,
heikkopäinen olento -- nykyinen puhuttelianne!" lyöden itseänsä
jälleen, "ehkä tekee, mitä ihmeelliset ihmiset eivät voi tehdä. Minä
aion saattaa heidät yhteen, poikani. Minä aion koettaa. He eivät moiti
_minua_. He eivät suutu _minuun_. He eivät huoli siitä, mitä _minä_
teen, jos se olisikin väärin. Minä olen vaan Mr. Dick. Ja kuka
Dick'istä huolii! Dick ei ole kukaan! Huh!" Hän puhalsi lyhyesti ja
halveksien, niinkuin hän olisi puhaltanut pois itsensä.

Hyvä oli, että hän oli päässyt niin pitkälle salaisuudessaan, sillä nyt
kuulimme vaunujen, jotka toivat kotiin tätini ja Doran, seisahtuvan
vähäiselle puutarhan-portille.

"Ei sanaakaan, poikani!" jatkoi hän kuiskauksella; "syyttäkäät Dick'iä
koko asiasta -- vähämielistä -- hullua Dick'iä. Minä olen kappaleen
aikaa ajatellut, Sir, että saisin selkoa asiasta, ja nyt olen saanut.
Sen johdosta, mitä olette sanoneet minulle, olen varma, että olen
saanut selkoa. Kaikki hyvin!"

Mr. Dick ei puhunut enään sanaakaan tästä asiasta; mutta seuraavana
puolena tuntina hän (tätini suureksi huoleksi) teki itsestänsä
täydellisen telegrafin, rikkomatonta vaiti-oloa minuun teroittaaksensa.

Kummastuksekseni en pariin, kolmeen viikkoon kuullut sen enempää tästä,
vaikka olin kyllä halukas tietämään, kuinka hänen yrityksensä
menestyisi; semminkin kuin olin huomannut oudon vilauksen selvää järkeä
-- minä en sano hyvää sydäntä, sillä sitä hän aina oli osoittanut --
siinä johtopäätöksessä, johon hän oli tullut. Viimein rupesin
ajattelemaan, että hän häilyväisessä ja vaihtelevassa mielentilassaan
oli joko unhottanut aikomuksensa taikka kokonaan siitä luopunut.

Eräänä kauniina iltana, jona Doraa ei haluttanut lähteä ulos, menimme
tätini ja minä kävellen tohtorille. Oli syksy, jolloin ei ollut mitään
parlamentin-keskusteluita iltailmaa vaivaamassa; ja minä muistan,
kuinka lehdet hajahtelivat, niinkuin puutarhamme Blunderstone'ssa, kun
poljimme niitä jaloillamme, ja kuinka tuo vanha onnettomuuden tunne
näytti liikkuvan ohitse huokailevan tuulen siivillä.

Oli hämärä, kun pääsimme perille. Mrs. Strong tuli juuri ulos
puutarhasta, jossa Mr. Dick vielä viipyi, puuhaten veitsellänsä ja
auttaen puutarhuria, kun tämä teroitti muutamia paaluja. Tohtori puhui
jonkun kanssa lukuhuoneessaan; mutta vieraan oli määrä kohta lähteä,
sanoi Mrs. Strong ja käski meidän jäädä odottamaan tohtoria. Me menimme
vierashuoneesen hänen kanssansa ja istuimme pimenevän akkunan viereen.
Niin vanhojen ystävien ja naapurien, kuin meidän, tullessa, ei pidetty
koskaan mitään eri menoja.

Me emme olleet istuneet siellä monta minutia, kun Mrs. Markleham, joka
aina keksi jotakin syytä häärinään, tuli pauhaten sisään, sanomalehti
kädessä, ja sanoi hengästyneenä: "hyvä Jumala, Annie, miks'et sanonut
minulle, että oli joku lukuhuoneessa!"

"Rakas äitini", vastasi tämä tyvenesti, "mistä saatin arvata, että
tahdoitte tietää sitä!"

"Tahdoin tietää!" lausui Mrs. Markleham, vaipuen alas sohvaan. "Minä en
ole eläessäni niin hämmästynyt!"

"Oletteko siis olleet lukuhuoneessa, äiti?" kysyi Annie.

"_Olleet_ lukuhuoneessa, rakas lapseni!" vastasi hän pontevasti. "Olen
kyllä! Minä tapasin sen rakastettavan olennon -- jos voisitte
mielessänne kuvailla minun tunteitani, Miss Trotwood ja David -- juuri
kun hän teki testamenttiansa".

Hänen tyttärensä kääntyi äkkiä pois akkunasta.

"Juuri kun hän, rakas Annie'ni", toisti Mrs. Markleham, levittäen
sanomalehteä syliinsä niinkuin pöytäliinaa ja taputtaen sitä
käsillänsä, "kirjoitutti viimeistä tahtoansa ja testamenttiansa. Mikä
huolenpito ja hellyys tuon rakkaan tohtorin puolelta! Minun täytyy
kertoa teille, kuinka tässä kävi. Minun täytyy todella oikeuden ja
kohtuuden vuoksi tuota oivallista miestä kohtaan -- sillä oivallinen
hän on! -- kertoa teille, kuinka tässä kävi. Ehkä tiedätte, Miss
Trotwood, ettei tässä talossa koskaan mitään kynttilää sytytetä,
ennenkuin silmät suorastaan putoavat ihmisen päästä, kun ponnistaa
niitä sanomalehtiä lukiessaan. Ja ettei tässä talossa löydy yhtään
tuolia, jossa sopii, niinkuin _minä_ sanon sitä, lukea sanomalehteä,
paitsi yhtä tuolla lukuhuoneessa. Tämä saatti minut lukuhuoneesen,
jossa näin valkeata. Minä avasin oven. Rakkaan tohtorin seurassa oli
kaksi virkamiestä, nähtävästi lakimiehiä, ja he seisoivat kaikki kolme
pöydän ääressä, rakas tohtori kynä kädessä. 'Tämä ilmoittaa siis
suorastansa', lausui tohtori -- kuule, Annie kultani, tarkkaan näitä
sanoja -- 'tämä ilmoittaa siis suorastansa, gentlemanit, minun
luottamustani Mrs. Strong'iin ja jättää ehdottomasti hänelle kaikki?'
Toinen virkamies vastasi: 'ja jättää ehdottomasti hänelle kaikki'.
Johon minä äidin luonnollisilla tunteilla sanoin: 'hyvä Jumala,
antakaat anteeksi!' kompastuin kynnykseen ja kiiruhdin pois tuon
pikkuisen käytävän kautta ruokakammion ohitse".

Mrs. Strong avasi akkunan ja astui ulos verandalle, jossa hän asettui
jonkun pylvään nojalle.

"Mutta eikö se virkistä, Miss Trotwood, eikö virkistä, David", lausui
Mrs. Markleham, koneentapaisesti seuraten tytärtänsä silmillään, "kun
tapaa tohtori Strong'in ikäisen miehen, jolla on kylläksi
mielenlujuutta tämmöiseen toimeen? Se osoittaa vaan, kuinka oikeassa
minä olin. Minä sanoin Annie'lle, kun tohtori Strong suureksi
kunniakseni kävi luonani ja teki Annie'ta koskevan selityksen ja
tarjomuksen, minä sanoin: 'rakas lapseni, minun mielestäni ei tarvitse
ollenkaan epäillä, kun puhumme soveliaasta toimeen-tulostasi, että
tohtori Strong tekee enemmän, kuin hän sitoutuu tekemään'".

Tässä kello soitti, ja me kuulimme vieraitten jalankopinan, kun he
astuivat ulos.

"Kaikki on epäilemättä ohitse", arveli vanha soturi kuunneltuaan; "se
rakas olento on allekirjoittanut, sinetillä vahvistanut ja heidän
haltuunsa jättänyt asiakirjan, ja hänen mielensä on levollinen. Se
saakin syystä olla! Mikä sydän! Annie, rakas lapseni, minä menen
lukuhuoneesen sanomalehtineni, sillä minusta ei ole mitään, jollen saa
uutisia kuulla. Miss Trotwood, David, tehkäät hyvin ja tulkaat tohtoria
katsomaan".

Kun seurasimme Mrs. Markleham'ia lukuhuoneesen, huomasin, että Mr. Dick
seisoi varjopuolella huoneessa ja laski kokoon veitsensä; ja että
tätini pikimmältä kovasti hivutti nenäänsä, niinkuin vähän
liennyttääksensä kärsimättömyyttänsä soturi ystävämme suhteen; mutta
kuka ensin tuli lukuhuoneesen taikka kuinka Mrs. Markleham
silmänräpäyksellä asettui nojatuoliinsa taikka kuinka tätini ja minä
jouduimme jäämään vieretysten oven luo (jollei siitä syystä, että
tätini silmät olivat nopeammat, kuin minun, ja hän pidätti minua), sen
olen unhottanut. Jos olen koskaan sitä tietänytkään. Mutta sen tiedän
-- että, ennenkuin tohtori näki meidät, me näimme hänen miettivän
pöytänsä ääressä niitten folianttein keskellä, jotka olivat hänen
ilonsa, ja levollisesti nojaavan päätään kättänsä vastaan; että samalla
silmänräpäyksellä näimme Mrs. Strong'in tulevan sisään vaaleana ja
vapisevana; että Mr. Dick käsivarrellansa tuki häntä; että hän pani
toisen kätensä tohtorin käsivarrelle, saattaen häntä katsomaan ylös
hajamielisellä muodolla; että kun tohtori liikutti päätänsä, hänen
vaimonsa laskeusi alas polvilleen hänen jalkojensa juureen,
rukoilevaisesti nosti ylös kätensä ja loi hänen kasvoihinsa sen
muistettavan katseen, jota en koskaan ollut unhottanut; että Mrs.
Markleham, tämän nähdessään, pudotti sanomalehden ja tuijotti kuin
kokkakuva, joka on aiottu Hämmästys-nimiseen laivaan.

Tohtorin lempeä käytös ja kummastus, se arvokkaisuus, joka ilmestyi
hänen vaimonsa rukoilevassa asemassa, Mr. Dick'in ystävällinen
huolenpito ja se vakavuus, jolla tätini itsekseen sanoi: "_tuoko_ mies
hullu!" (riemullisesti viitaten siihen kurjuuteen, josta hän oli
pelastanut hänet), sen näen ja kuulen pikemmin, kuin muistan nyt, kun
siitä kirjoitan.

"Tohtori!" lausui Mr. Dick. "Mikä ei ole laidallansa? Katsokaat tänne!"

"Annie!" huudahti tohtori. "Ei jalkaini juuressa, armaani!"

"Kyllä!" vastasi hän. "Minä pyydän ja rukoilen, ettei kukaan lähde
huoneesta! Oi, puoliso ja isä, keskeytä tämä pitkä äänettömyys.
Oppikaamme molemmat, mikä se on, joka on tunkenut väliimme!"

Mrs. Markleham, joka tällä välin oli saanut puhekykynsä jälleen ja
näytti paisuvan perhe-ylpeydestä ja äidillisestä harmista, huudahti
nyt: "nouse heti ylös, Annie, äläkä häväise jokaista omaistasi, kun
tuolla tapaa alennat itsesi, jollet tahdo nähdä, että paikalla kadotan
järkeni!"

"Äiti!" vastasi Annie, "älkäät tuhlatko mitään sanoja minun tähteni,
sillä minä vetoon puolisooni ettekä tekään ole mitään täällä".

"En mitään!" huudahti Mrs. Markleham. "Minä en mitään! Lapsi on mennyt
mieleltänsä. Tuokaat minulle lasillinen vettä!"

Minun huomioni oli niin kiintynyt tohtoriin ja hänen vaimoonsa, etten
pitänyt lukua tästä pyynnöstä; eikä se vaikuttanut keneenkään
muuhunkaan, niin että Mrs. Markleham sai mieltänsä myöden läähöttää,
tuijottaa ja viuhkoittaa itseänsä.

"Annie!" lausui tohtori, hellästi sulkien häntä syliinsä. "Armaani! Jos
ajan kuluessa joku välttämätön muutos on syntynyt avio-elämässämme, ei
sinua saa siitä syyttää. Vika on minun, ja ainoastaan minun.
Rakkaudessani, ihmettelemisessäni ja kunnioituksessani ei ole mitään
muutosta. Minä tahdon tehdä sinut onnelliseksi. Minä rakastan ja
kunnioitan sinua vilpittömästi. Nouse, Annie, minä pyydän!"

Mutta hän ei nousnut. Tohtoria vähän aikaa katseltuaan vaipui hän alas
vielä likemmäksi häntä, pani käsivartensa hänen polvensa poikki ja,
nojaten päätänsä siihen, sanoi:

"Jos minulla on joku ystävä täällä, joka voi puhua sanan minun taikka
puolisoni hyväksi tässä asiassa; jos minulla on joku ystävä täällä,
joka voi ääneksi saattaa sen luulon, jonka sydämeni välisti on
kuiskannut minulle; jos minulla on joku ystävä täällä, joka kunnioittaa
puolisoani taikka joskus on huolinut minusta, ja jolla on jotakin
tiedossansa, olipa mitä tahansa, joka voi sovittaa meidän väliämme,
rukoilen tätä ystävää puhumaan!"

Syntyi syvä äänettömyys. Muutamien minutien tuskallisen epäilyksen
jälkeen minä katkaisin sen.

"Mrs. Strong", sanoin minä, "minulla on jotakin tiedossani, jota
tohtori Strong vakaasti on pyytänyt minut salaamaan ja jota olen
salannut tähän iltaan saakka. Mutta minä luulen, että se aika on
tullut, jolloin sen pidempi salaaminen olisi väärää uskollisuutta ja
arkuutta, ja teidän vetoomisenne vapauttaa minut lupauksestani".

Mrs. Strong käänsi hetkeksi kasvonsa minua kohden, ja minä tiesin, että
olin oikeassa. Minä en olisi voinut vastustaa näitten kasvojen pyyntöä,
vaikka se vakuutus, jonka ne antoivat minulle, ei olisi ollutkaan niin
todistavainen.

"Tuleva rauhamme", lausui Mrs. Strong, "ehkä on teidän käsissänne. Minä
luotan täydellisesti siihen, ettette peitä mitään. Minä tiedän
edeltäpäin, ettei mikään, jota te taikka kukaan muu voi kertoa minulle,
aseta puolisoni jaloa sydäntä mihinkään muuhun valoon, kuin yhteen.
Vaikka se kuinka näyttäisi loukkaavan minua, älkäät huoliko siitä. Minä
vastaan itse puolestani hänen edessänsä ja Jumalan edessä jälestäpäin".

Näin totisesti pyydettynä en kääntynyt tohtorin puoleen, häneltä lupaa
saadakseni, vaan, ilman milläkään muulla tavalla totuudesta
poikkeamatta, kuin niin, että vähän lievitin Uriah Heep'in raakaa
puhetta, kerroin suoraan, mitä tuona iltana samassa huoneessa oli
tapahtunut. Mahdoton on kuvata Mrs. Markleham'in tuijottelevia katseita
kertomukseni aikana ja niitä kirkahuksia, joilla hän tuon tuostakin
sitä keskeytti.

Kun olin päättänyt, pysyi Annie muutamia minuteja äänettömänä, pää alas
painettuna, niinkuin olen kertonut. Sitten hän tarttui tohtorin käteen
(tämä istui samassa asemassa, kuin meidän sisään tullessamme), likisti
sitä rintaansa vastaan ja suuteli sitä. Mr. Dick nosti hänet lempeästi
ylös; ja Mrs. Strong seisoi, puhetta aloittaessaan, häneen nojaten ja
katsoen alas tohtorin puoleen -- josta hän ei ensinkään kääntänyt pois
silmiänsä.

"Kaikki, mitä ikinä on ollut ajatuksissani, siitä kuin menin
naimisiin", lausui hän matalalla, nöyrällä, hellällä äänellä, "tahdon
ilmoittaa sinulle. Kun olen saanut tietää, mitä nyt tiedän, en voisi
elää ja pitää jotakin takanani".

"Ei, Annie", lausui tohtori leppeästi, "minä en ole koskaan epäillyt
sinua, lapseni. Se ei ole ensinkään tarpeellista; se ei ole tosiaan
ollenkaan tarpeellista, ystäväni".

"Se on hyvin tarpeellista", vastasi Mrs. Strong samalla tavalla, "että
avaan koko sydämeni itse jalomielisyyden ja totuuden esikuvalle, jota
vuodesta vuoteen ja päivästä päivään olen rakastanut ja kunnioittanut
yhä enemmän, niinkuin Jumala tietää!"

"Totta puhuen", keskeytti Mrs. Markleham, "jos minulla on mitään
älyä" --.

("Jota teillä ei ole, te rauhan-häiritsiä", lausui tätini suuttuneella
kuiskauksella.)

-- "täytyy minun saada muistuttaa, ettei liene tarpeellista ryhtyä
näihin syrjä-asioihin".

"Tästä ei kukaan, paitsi puolisoni, voi päättää, äiti", sanoi Annie,
silmiänsä tohtorin kasvoista siirtämättä, "ja hän on minua kuunteleva.
Jos sanon jotakin, joka tuskastuttaa teitä, äiti, antakaat anteeksi
minulle. Minä olen itse ensin kärsinyt tuskaa, usein ja kauan".

"Voi ijankaikkinen!" huohotti Mrs. Markleham.

"Kun olin ihan nuori", lausui Annie, "lapsi vaan, yhdistyivät
ensimäiset tiedon aiheeni erääsen kärsivälliseen ystävään ja opettajaan
-- isä vainajani ystävään -- joka aina oli rakas minulle. Siitä, mitä
tiedän, en voi muistaa mitään, häntä muistamatta. Hän sydämeeni laski
sen ensimäiset aarteet ja painoi luonteensa niihin kaikkiin. En olisi,
luullakseni, koskaan hyötynyt niistä niin paljon, kuin olen, jos olisin
saanut ne jonkun muun kädestä".

"Tekee äitinsä ihan mitättömäksi!" huudahti Mrs. Markleham.

"Ei niin, äiti", lausui Annie; "mutta minä teen puolisoni siksi, mikä
hän oli. Minun täytyy tehdä se. Kun kasvoin suuremmaksi, oli hänellä
vielä sama sija. Minä olin ylpeä hänen osan-otostaan, syvästi,
hartaasti, kiitollisesti liittynyt häneen. Minä katsoin ylös häneen,
tuskin voin kuvata, millä tavalla -- niinkuin isään, niinkuin
johdattajaan, niinkuin semmoiseen, jonka kiitos oli peräti toista
laatua, kuin kenenkään muun, niinkuin semmoiseen, johon olisin voinut
luottaa ja turvata, jos olisin epäillyt koko mailmaa. Te tiedätte,
äiti, kuinka nuori ja kokematon minä olin, kun yhtäkkiä esittelitte
häntä kosijakseni".

"Sitä asiaa olen vähintäänkin viisikymmentä kertaa jutellut jokaiselle
täällä!" sanoi Mrs. Markleham.

("Pitäkäät siis Jumalan nimessä suunne kiinni ja älkäät puhuko siitä
enää!" mutisi tätini).

"Se oli niin suuri muutos; se oli minusta ensiksi niin suuri kato",
lausui Annie, jatkaen samalla katsannolla ja äänellä, "että olin
levoton ja huolestunut. Minä olin vaan nuori tyttö; ja kun niin suuri
muutos tuli siinä asemassa, jossa olin niin kauan katsonut ylös hänen
puoleensa, luulen, että minua suretti. Mutta ei mikään olisi voinut
muuttaa häntä jälleen siksi, mikä hän ennen oli ollut minun silmissäni;
ja minä olin ylpeä, että hän katsoi minua itsensä arvoiseksi, ja niin
me rupesimme avioliittoon".

"St. Alphage'ssa Canterbury'ssä", muistutti Mrs. Markleham.

("Hiiteen tuo nainen!" lausui tätini, "hän ei saa suutansa tukituksi!")

"Minä en koskaan ajatellut", jatkoi Annie, heleämpi puna poskissansa,
"mitään maallista etua, jonka puolisoni voisi tuottaa minulle. Nuori
sydämeni ei kunnioituksessaan suvainnut minkäänlaisia semmoisia
viheliäisiä mietteitä".

Äiti, antakaat minulle anteeksi, kun sanon, että _te_ se olitte, joka
ensiksi esittelitte minulle sitä ajatusta, että joku voisi loukata
minua ja häntä semmoisella julmalla luulolla".

"Minä!" huudahti Mrs. Markleham.

("Niin! Te, juuri te!" muistutti tätini, "ettekä saa sitä pois
viuhkoitetuksi, soturi ystäväni!")

"Se oli ensimäinen onnettomuus uudessa elämässäni", lausui Annie. "Se
oli ensimäinen syy jokaiseen onnettomaan hetkeen, jonka olen nähnyt.
Näitä hetkiä on viime aikoina ollut enemmän, kuin mitä olen voinut
lukea; mutta ei -- jalo puolisoni -- ei siitä syystä, kuin sinä luulet;
sillä minun sydämessäni ei löydy yhtäkään ajatusta, yhtäkään muistoa
eikä toivoa, jota mikään voima saattaisi sinusta eroittaa!"

Mrs. Strong nosti ylös silmänsä, pani kätensä ristiin ja näytti
mielestäni niin ihanalta ja totiselta, kuin enkeli. Tästä alkaen
katseli tohtori vaimoansa yhtä vakaasti, kuin tämä häntä.

"Äitiäni ei saa syyttää siitä", jatkoi hän, "että hän koskaan on
vaivannut sinua itseänsä varten, ja hänen aikomuksensa ovat epäilemättä
olleet moitteettomat -- mutta kun näin, kuinka monta kohtuutonta
vaatimusta asetettiin sinun suhteesi minun nimessäni; kuinka koetettiin
hyötyä sinusta minun nimessäni; kuinka jalomielinen sinä olit ja kuinka
Mr. Wickfield, joka piti tarkkaa huolta hyvästäsi, paheksi sitä;
silloin kohtasi minua, niinkuin ansaitsematon häväistys, johon pakoitin
sinua ottamaan osaa, ensi kerran se tunto, että kurjasti epäiltiin,
että hellyyteni oli ostettu ja myyty sinulle. Minä en voi kertoa
sinulle, miltä tuntui -- äitini ei saata ajatella, miltä tuntui -- kun
tämä pelko ja huoli aina oli mielessäni, vaan minä kuitenkin omassa
sydämessäni tiesin, että hääpäiväni saatti elämäni rakkauden ja kunnian
korkeimmilleen!"

"Siinä nähdään, mitä kiitosta saa", huudahti Mrs. Markleham itkien,
"kun pitää huolta omaisistaan! Minä soisin, että olisin Turkkilainen!"

("Sitä minäkin kaikesta sydämestäni soisin -- ja että olisitte omassa
maassanne taas!" lausui tätini.)

"Siihen aikaan äitini niin hartaasti ajatteli serkkuni Maldon'in asiaa.
Minä olin rakastanut häntä", hän puhui hiljaa, mutta epäröimättä,
"hyvin paljon. Me olimme lapsina olleet sulho ja morsian. Jolleivät
asianhaarat olisi muuttuneet toisenlaisiksi, olisin ehkä tullut siihen
luuloon, että todella rakastin häntä, olisin kenties mennyt naimisiin
hänen kanssaan ja joutunut peräti onnettomaksi. Avioliitossa ei ole
mitään pahempaa erilaisuutta, kuin erilaisuus mieli-alassa ja
taipumuksissa".

Vaikka tarkasti kuuntelin, mitä seurasi, mietin näitä sanoja,
niinkuin niillä olisi ollut joku erinäinen arvo ja ne semmoisella
kummallisella tavalla, jota en voinut käsittää, sopineet minun
oloihini. "Avioliitossa ei ole mitään pahempaa erilaisuutta, kuin
erilaisuus mieli-alassa ja taipumuksissa" -- "ei mitään pahempaa
erilaisuutta, kuin erilaisuus mieli-alassa ja taipumuksissa".

"Meillä ei ole mitään yhteistä", lausui Annie. "Sen olen jo kauan aikaa
sitten nähnyt. Jollen olisi puolisolleni kiitollinen mistään muusta sen
sijaan, että olen kiitollinen niin monesta asiasta, olisin hänelle
kiitollinen siitä, että hän pelasti minut harjaantumattoman sydämeni
ensimäisestä väärästä taipumuksesta".

Mrs. Strong seisoi aivan liikahtamatta tohtorin edessä ja puhui
semmoisella vakavuudella, joka värähytti sydäntäni. Kuitenkin oli hänen
äänensä yhtä tyven, kuin ennen.

"Kun hän odotti saadaksensa nauttia sitä anteliaisuutta, jota
niin alttiisti tuhlattiin minun tähteni, ja kun minua suretti se
kaupan-alainen tila, jota olin määrätty kantamaan, olisi mielestäni
hänen paremmin sopinut itse raivata tietä itsellensä. Minä ajattelin,
että minä hänen sijassaan olisin koettanut tehdä sitä, maksoi se kuinka
paljon vaivaa tahansa. Mutta minä en luullut sen pahempaa hänestä,
ennenkuin sinä iltana, jona hän lähti Indiaan. Sinä iltana minä
havaitsin, että hänellä oli petollinen ja kiittämätön sydän. Minä näin
silloin kaksinkertaisen merkityksen Mr. Wickfield'in tutkivissa
katseissa. Minä havaitsin ensimäisen kerran sen pimeän epäluulon, joka
synkistytti elämääni".

"Epäluulo, Annie!" sanoi tohtori. "Ei, ei, ei!"

"Sinun sydämessäsi ei ollut mitään semmoista, sen tiedän, puolisoni!"
vastasi hän. "Ja kun sinä iltana tulin luoksesi purkamaan koko häpeän
ja surun taakkaani ja tiesin, että minun tuli kertoa, että sinun
kattosi alla yksi minun sukulaisistani, jolle sinä rakkaudesta minuun
olit tehnyt hyvää, oli minulle puhunut sanoja, joita ei milloinkaan
olisi sopinut laskea, vaikka olisin ollutkin semmoinen heikko ja altis
raukka, joksi hän luuli minua -- kammosi mieleni sitä häpeää, jota jo
yksistään tunnustus tuottaisi. Kertomus kuoli huulillani eikä se siitä
hetkestä saakka tähän asti ole päässyt niitten yli".

Lyhyellä voihkinalla painui Mrs. Markleham taaksepäin nojatuolissaan ja
kätkeytyi viuhkansa taa, niinkuin hän ei koskaan enään aikoisi tulla
esiin.

"Siitä ajasta lähtien minä en koskaan, paitsi sinun läsnä-ollessasi,
ole vaihtanut sanaakaan hänen kanssansa, ja silloinkin vaan, kun se on
ollut tarpeellista tämän selityksen karttamiseksi. Vuosia on kulunut
siitä, kuin hän minulta kuuli, mimmoinen hänen asemansa täällä oli. Ne
hyvät työt, joita sinä salaisesti olet tehnyt, häntä eteenpäin
auttaaksesi, ja sitten ilmoittanut minulle, iloisesti kummastuttaaksesi
ja huvittaaksesi minua, ovat vaan, usko sanojani, lisänneet
onnettomuuttani ja tehneet salaisuuteni raskaammaksi".

Vaikka tohtori kaikin tavoin koetti estää sitä, vaipui Mrs. Strong
hiljaa hänen jalkainsa juureen ja sanoi, katsoen, kyyneleet silmissä,
ylös hänen kasvoihinsa:

"Älä puhu minulle vielä! Anna minun sanoa vähäisen lisäksi. Olipa
oikein taikka väärin, jos täytyisi tehdä se uudestaan, luulen, että
tekisin aivan samalla tavalla. Sinun on mahdoton ajatella, miltä
tuntui, kun olin niin liittynyt sinuun noitten vanhojen muistojen
kautta ja havaitsin, että joku julkeni olla kylläksi kova luulemaan,
että sydämeni oli myyty, vieläpä lisäksi havaitsin, että kaikki, mitä
ympärilläni oli, näytti vahvistavan semmoista luuloa. Minä olin hyvin
nuori eikä minulla ollut mitään neuvon-antajaa. Kaikissa asioissa,
jotka koskivat sinuun, oli suuri juopa äitini ja minun välilläni. Jos
peräydyin omaan itseeni ja salasin sitä häväistystä, jota olin
kärsinyt, tapahtui se sentähden, että minä niin suuresti kunnioitin
sinua ja niin hartaasti tahdoin, että sinäkin kunnioittaisit minua!"

"Annie, sinä puhdas sydämeni!" lausui tohtori, "sinä kallis tyttöni!"

"Vähäisen lisäksi! muutamia sanoja vaan! Minä ajattelin usein, että
löytyi niin monta, joitten kanssa olisit voinut mennä naimisiin, jotka
eivät olisi tuottaneet semmoista vaivaa ja huolta sinulle, ja jotka
olisivat tehneet kotisi soveliaammaksi kodiksi. Minä varoin, että olisi
ollut parempi, jos olisin pysynyt sinun oppilaisenasi ja melkein
lapsenasi. Minä varoin, etten ollut mahdollinen sinun opillesi ja
viisaudellesi. Jos sillä kertaa, kuin olin tuota tunnustusta
lausumallani, kaikki nämät saivat minut peräytymään omaan itseeni
(niinkuin ne todella saivat), se oli yhä sentähden, että kunnioitin
sinua niin suuresti ja toivoin, että sinä jonakin päivänä
kunnioittaisit minua".

"Se päivä on paistanut koko tämän pitkän ajan, Annie", sanoi tohtori,
"eikä sitä voi seurata, kuin yksi pitkä yö, armaani".

"Vielä sananen! Minun oli sitten aikomus -- vakava, luja aikomus --
kantaa koko tuo rasittava tieto sen miehen huonoudesta, jolle sinä olit
ollut niin hyvä. Ja nyt yksi viimeinen sana, rakkain ja paras ystäväni!
Syy siihen nykyiseen muutokseen sinussa, jonka olen niin suurella
tuskalla ja surulla havainnut ja jota välisti olen selitellyt vanhan
pelkoni mukaan -- välisti häilyvien arveluitten mukaan, jotka olivat
totuutta likempänä -- on tullut ilmi tänä iltana; ja sattumuksen kautta
olen myöskin tänä iltana saanut tietää, kuinka sinä kokonaan ja jalosti
luotit minuun myöskin tässä epä-ymmärryksessä. Minä en toivo, että
mikään rakkaus ja velvollisuus, jota voin palkinnoksi osoittaa, koskaan
saattaa minua ansaitsemaan sinun arvaamattoman kallista luottamustasi;
mutta vasta saadun tietoni johdosta voin minä nostaa silmäni näitten
kalliitten kasvojen puoleen, joita kunnioitan, niinkuin isän, rakastan,
niinkuin puolison, ja jotka lapsuudessani olivat pyhät minulle,
niinkuin ystävän, ja juhlallisesti vakuuttaa, etten ole vähimmässäkään
ajatuksessani tehnyt mitään vääryyttä sinulle enkä koskaan horjunut
siinä rakkaudessa ja uskollisuudessa, jota minun tulee sinulle
osoittaa!"

Hän kiersi käsivartensa tohtorin kaulan ympäri ja tohtori kallisti
päätänsä hänen puoleensa, sekoittaen harmaita hiuksiansa hänen
tumman-ruskeihin palmikkoihinsa.

"Oi, anna minun lähestyä sydäntäsi, puolisoni! Älä koskaan sysää minua
pois! Älä ajattele äläkä puhu erilaisuudestamme, sillä semmoista ei
löydy, paitsi kaikessa minun moninaisessa vaillinaisuudessani. Joka
seuraava vuosi olen yhä paremmin tietänyt tämän ja yhä enemmän
kunnioittanut sinua. Oi, suo minulle sija likellä sydäntäsi, puolisoni,
sillä rakkauteni oli kalliolle perustettu ja se on pysyväinen!"

Sen äänettömyyden aikana, joka nyt alkoi, astui tätini vakavasti ja
ollenkaan hätimättä Mr. Dick'in luo, syleili häntä ja antoi hänelle
aika suudelman. Ja Mr. Dick'in arvoa varten oli oikein onni, että
tätini teki niin; sillä minä olen varma, että näin, kuinka hän tällä
hetkellä hankki seisomaan yhdellä jalalla soveliaaksi ilonsa
ilmoitukseksi.

"Te olette merkillinen mies, Dick!" lausui tätini ehdottoman
hyväksymisen muodolla; "älkäätkä koskaan olko olevinanne mitään muuta,
sillä minä tiedän asian paremmin!"

Näin sanoen tätini nykäisi Mr. Dick'iä takin-hiasta ja nyykäytti
minulle; ja me hiivimme kaikki kolme hiljaisesti ulos huoneesta ja
lähdimme pois.

"Masensi tämä sentään soturi-ystäväämme", lausui tätini kotimatkalla.
"Minä nukkuisin paremmin tämän vuoksi, jollei olisikaan mitään muuta,
josta sopisi iloita!"

"Hän oli kokonaan kukistunut, pelkään minä", sanoi Mr. Dick
sääliväisesti.

"Kuinka! Oletteko koskaan nähneet krokotiilin kukistuvan?" kysyi
tätini.

"Minä en, luullakseni, koskaan ole nähnyt mitään krokotiilia", vastasi
Mr. Dick suopeasti.

"Ei olisi syntynyt mitään selkkauksia, jollei tuo vanha peto olisi
ollut", lausui tätini ankarasti. "Olisi erittäin suotavaa, että
muutamat äidit jättäisivät tyttärensä rauhaan naimisen jälkeen eivätkä
olisi niin kauhean hellät. He näyttävät ajattelevan, että ainoa
palkinto, jonka voi antaa heille siitä, että ovat saattaneet onnettoman
tyttölapsen mailmaan -- siunatkoon sieluani, niinkuin tämä olisi
pyytänyt taikka tahtonut päästä mailmaan! -- on täysi vapaus vaivata
hänet pois siitä jälleen. Mutta mitä sinä ajattelet, Trot?"

Minä ajattelin kaikkia, mitä oli lausuttu. Mielessäni pysyi vielä
muutamia lauseita, joita oli laskettu. "Avioliitossa ei ole mitään
pahempaa erilaisuutta, kuin erilaisuus mieli-alassa ja taipumuksissa".
"Harjaantumattoman sydämen ensimäinen, väärä taipumus". "Rakkauteni oli
kalliolle perustettu". Mutta me olimme nyt kotona; tallatut lehdet
makasivat jalkojemme alla, ja syksyinen tuuli puhalsi.



VIIDESTOISTA LUKU.

Uutisia.


Jos saan luottaa vaillinaiseen ajan-muistiini, lienen ollut naimisissa
vuoden taikka niillä vaiheilla, kun eräänä iltana yksinäiseltä
kävelyltä palatessani ja sitä kirjaa ajatellessani, jota silloin
kirjoitin -- sillä menestykseni oli vakaasti enentynyt, koska olin
kovasti ahkera, ja minä puuhasin siihen aikaan ensimäistä romaniani --
astuin Mrs. Steerforth'in kartanon ohitse. Minä olin usein kulkenut sen
sivutse ennen, kun asuin sen likiseuduilla, vaikkei koskaan, kun minun
vaan sopi valita joku muu tie. Kuitenkin sattui välisti, ettei ollut
juuri helppo löytää toista tietä, suurta kiertoa tekemättä; ja sillä
tapaa olin ylimalkain sangen usein käynyt tätä tietä.

Minä en ollut koskaan muuta kuin katsahtanut kartanoon, kun joudutin
askeliani sen ohitse. Se oli alinomaa ollut kolkko ja autio. Ei
mikään sen parhaista huoneista ollut tien puolella; ja kapeat,
jykeä-puitteiset, vanhan-aikaiset akkunat, jotka eivät koskaan missään
tilaisuudessa olleet iloiset, näyttivät kovin surullisilta, kun olivat
tiveästi suljetut ja kartiinit aina alas lasketut. Vähäisen, kivitetyn
pihan poikki johdatti katettu tie sisäänpääsy-portille, jota ei koskaan
käytetty; ja siellä oli kaikista muista eriävä porrasakkuna, ainoa
akkuna, jota ei mikään kartiini varjostanut, mutta joka kuitenkin
näytti yhtä joutilaalta ja tyhjältä, kuin muutkin. Minä en muista
koskaan nähneeni mitään valkeata koko talossa. Jos olisin ollut
satunnainen ohitse-kulkia, olisin arvattavasti luullut, että joku
lapseton henkilö makasi kuolleena siellä. Jos onneksi en olisi tietänyt
mitään tästä paikasta, mutta usein nähnyt sen tässä muuttumattomassa
tilassa, olisin kai huvitellut mielikuvitustani kaikenlaisilla
älykkäillä mietteillä.

Niinkuin laita nyt oli, ajattelin tätä asuntoa niin vähän, kuin
mahdollista. Mutta sieluni ei voinut mennä sen ohitse ja jättää sitä,
niinkuin ruumiini; ja se synnytti tavallisesti pitkän sarjan ajatuksia.
Kun se mainittuna iltana astui eteeni, samalla haavaa tuoden
esiin lapsuuden muistoja ja myöhempiä mielenkuvituksia, puoleksi
muodostuneitten toivojen haamuja, hämärästi nähtyjen ja yhtä hämärästi
ymmärrettyjen harhaluulojen liehuvia varjoja, yhteen sekaantunutta
todellisuutta ja haaveellisuutta, joka syntyi siitä työstä, jossa
ajatukseni olivat puuhanneet, herätti se tavallista enemmän mietteitä
minussa. Minä vaivuin, eteenpäin astuessani, syviin ajatuksiin, kun
joku ääni vieressäni sai minut säpsähtämään.

Se oli lisäksi naisen ääni. Ei kestänyt kauan, ennenkuin muistin Mrs.
Steerforth'in nuoren kamarineitsyen, jolla ennen oli ollut siniset
nauhat lakissaan. Hän oli luultavasti talon muuttunutta luontoa
noudattaaksensa ottanut ne pois ja niitten sijaan pannut vaan pari
toivotonta, siivon ruskeata nauha-ruusua.

"Ettekö tahtoisi tehdä hyvin, Sir, ja astua sisään puhumaan Miss
Dartle'n kanssa?"

"Onko Miss Dartle lähettänyt teidät noutamaan minua?" kysyin minä.

"Ei tänä iltana, Sir, mutta se ei tee mitään. Miss Dartle näki teidän
kulkevan ohitse pari kolme iltaa sitten; ja sen vuoksi täytyi minun
istua portaissa neulomuksineni, että käskisin teidän tulla sisään
puhumaan hänen kanssaan, kun jälleen astuisitte ohitse".

Minä käännyin ja kysyin johdattajaltani, kuinka Mrs. Steerforth jaksoi.
Hän sanoi, että hänen emäntänsä oli vaan huono ja pysyi enimmiten
omassa huoneessansa.

Kun saavuimme taloon, saatettiin minä Miss Dartle'n luo puutarhaan ja
jäin itse ilmoittamaan läsnä-oloani hänelle. Hän istui jollakin
penkillä sen pengermän toisessa päässä, josta näki suuren kaupungin.
Oli kolkko ilta, taivas näytti vaalean-harmaalta, ja kun näin
ilman-rannan synkistyvän kaukaisuudessa, josta siellä täällä joku
korkeampi esine kohosi himmeässä valossa, tuntui minusta, kuin nämät
kaikki olisivat hyvin sopineet yhteen muistoni kanssa tästä kiihkeästä
naisesta.

Hän näki minut, kun astuin eteenpäin, ja nousi hetkeksi,
vastaan-ottamaan minua. Hän oli mielestäni nyt vielä vaaleampi ja
laihempi, kuin milloin viimein näin hänet; hänen leimuavat silmänsä
olivat vielä kirkkaammat ja arpi selvempi.

Meidän yhtymisemme ei ollut sydämellinen. Me olimme eronneet vihoissa,
kun viimein kohtasimme toisemme, ja hänen kasvonsa osoittivat
halveksimista, jota hän ei huolinut salata.

"Minulle ilmoitettiin, että tahdotte puhua kanssani, Miss Dartle",
lausuin minä, seisoen likellä häntä, käsi penkin selkä-nojalla ja sitä
liikennettä noudattamatta, jolla hän käski minua istumaan.

"Jos suvaitsette", sanoi hän. "Onko tuota tyttöä löydetty?"

"Ei".

"Vaan kuitenkin on hän karannut matkoihinsa!"

Sillä välin kuin hän katseli minua, näin hänen ohueitten huultensa
liikkuvan, niinkuin ne olisivat tahtoneet syytää soimauksia tyttöä
vastaan.

"Karannut matkoihinsa?" toistin minä.

"Niin! Hänen luotansa", sanoi Miss Dartle naurulla. "Jollei tyttöä ole
löydetty, ehkä häntä ei koskaan löydetä. Hän on kenties kuollut!"

Niin ylpeilevää julmuutta, kuin sen, jolla hän kohtasi minun
katsettani, en ole koskaan nähnyt kenenkään kasvoissa.

"Se toivo, että hän on kuollut", lausuin minä, "lienee paras toivo,
mitä mikään hänen sukupuolensa jäsen voisi pitää hänen suhteensa. Minua
ilahuttaa, että aika on lepyttänyt teitä niin paljon, Miss Dartle".

Hän ei suvainnut vastata mitään, vaan, kääntyen minun puoleeni toisella
ylenkatseellisella naurulla, sanoi:

"Tämän oivallisen ja kovasti loukatun nuoren ladyn ystävät ovat teidän
ystävänne. Te olette heidän ritarinsa ja puollustatte heidän
oikeuksiansa. Tahdotteko tietää, mitä hänestä tiedetään?"

"Tahdon", vastasin minä.

Hän nousi paha-enteisellä hymyllä, astui muutamia askelia erästä
rautatammi-aitaa kohden, joka oli likellä ja eroitti nurmikon
kryytimaasta, ja lausui, ääntänsä koroittaen: "tulkaat tänne!" --
niinkuin hän olisi huutanut saastaista eläintä.

"Tietysti ette tässä paikassa rupee mihinkään ritariuden taikka
kostonhimon osoituksiin, Mr. Copperfield?" sanoi hän, katsoen
olkapäänsä yli minun puoleeni samalla kasvojen muodolla.

Minä notkistin päätäni, käsittämättä, mitä hän tarkoitti; ja hän sanoi
taas: "tulkaat tänne!" ja palasi arvokkaan Mr. Littimer'in kanssa, joka
vähentymättömällä arvokkaisuudella kumarsi minua ja asettui Miss
Dartle'n taa. Se häijynilkisen sulon ja voitonriemun muoto, jossa,
kumma kyllä, kuitenkin ilmestyi jotakin naisellista ja viehättävää ja
jolla hän nojausi taaksepäin penkillään meidän välillämme ja katseli
minua, olisi sopinut jollekulle sadun julmalle prinsessalle.

"No", sanoi Miss Dartle käskeväisesti, häntä katselematta ja
kosketellen vanhaa arpea, kun se värähteli, ehkä tällä kertaa enemmän
mielihyvästä, kuin tuskasta. "Kertokaat Mr. Copperfieldille tuosta
paosta".

"Mr. James ja minä, Ma'am --".

"Älkäät puhutelko minua!" keskeytti Miss Dartle, otsaansa rypistäen.

"Mr. James ja minä, Sir" --.

"Eikä minuakaan, jos suvaitsette", lausuin minä.

Vähintäkään hämmentymättä osoitti Mr. Littimer vähäisellä
kumarruksella, että kaikki, mikä oli mieluisaa meille, oli hänellekin
mieluisaa, ja alkoi taas:

"Mr. James ja minä olemme olleet ulkomailla tuon nuoren naisen kanssa
siitä saakka kuin hän jätti Yarmouth'in Mr. James'in turvissa. Me
olemme käyneet monessa paikassa ja nähneet koko joukon vieraita maita.
Me olemme olleet Franskassa, Schweitzissä, Italiassa, lyhyeltä melkein
kaikkialla".

Hän katseli penkin selkä-nojaa, niinkuin hän olisi puhutellut sitä, ja
liikutti hiljaa sormiansa sen päällä, niinkuin hän olisi näpähyttänyt
mykän pianon kieliä.

"Mr. James mieltyi tavattomasti tähän nuoreen naiseen ja oli jonkun
aikaa vakavampi, kuin olen nähnyt hänen olleen siitä saakka, kuin
rupesin hänen palvelukseensa. Nuori nainen oli hyvin oppivainen ja
puhui pian vieraita kieliä; eikä kukaan olisi tuntenut häntä entiseksi
maatytöksi. Minä huomasin, että häntä paljon ihmeteltiin, mihin hyvänsä
hän tuli".

Miss Dartle pani kätensä kupeesen. Minä näin, että Mr. Littimer salaa
katseli häntä ja hymyili hiukan itseksensä.

"Niin, nuorta naista ihmeteltiin todella paljon. Milloin puvun tähden,
milloin ilman ja auringon tähden, milloin sen vuoksi, että pidettiin
niin suurta menoa hänen tähtensä, milloin mistäkin syystä synnyttivät
hänen ansionsa yleistä huomiota".

Hän pysähtyi tuokioksi. Miss Dartle'n silmät liikkuivat levottomasti
kaukaisen näky-alan ylitse Ja hän puri alihuultansa, hillitäkseen
vireätä suutansa.

Mr. Littimer nosti nyt kätensä pois penkiltä, laski toisen niistä
toiseen ja asettui yhdelle jalalle, pitkittäen, silmät alaspäin
luotuina ja arvokas pää hiukan ojennettuna eteenpäin ja vähän
kallelleen käännettynä:

"Tällä tapaa nuori nainen jatkoi kappaleen aikaa, toisinaan ollen
alakuloisena, siksi kuin hän alakuloisuudellaan ja tämäntapaisella
mieli-alalla, luullakseni, alkoi väsyttää Mr. James'ia; eikä asiat
olleet enää niin hyvin päin. Mr. James muuttui jälleen levottomaksi.
Mitä levottomammaksi hän tuli, sitä pahemmaksi nuori nainen kävi; ja
minun täytyy myöntää, että minulla tosiaan oli sangen paljon vastusta
heistä. Kuitenkin asiat paikattiin täällä ja parannettiin siellä useita
kertoja perästyksin; ja sitä kesti kauemman aikaa, kuin kukaan olisi
voinut odottaa".

Miss Dartle peräytti silmänsä kaukaisuudesta ja katseli minua taas
entisellä muodollansa. Selvittäen kurkkuansa kätensä takana
arvokkaalla, lyhyellä yskäyksellä, vaihetti Mr. Littimer jalkaa ja
jatkoi:

"Lopulta, kun monta sanaa ja soimausta ylipäänsä oli lausuttu, lähti
Mr. James eräänä aamuna Neapelin seuduilta, jossa meillä oli villa
(koska nuori nainen oli erittäin ihastunut mereen), ja, ollen päivän
taikka parin perästä palaavinaan, jätti minulle toimeksi ilmoittaa,
että hän, kaikkien asianomaisten yhteiseksi eduksi oli" -- tässä lyhyt
yskä keskeytti -- "mennyt matkaansa. Mutta Mr. James, täytyy minun
tunnustaa, menetteli erittäin kunniallisesti; sillä hän esitteli, että
nuori nainen menisi naimisiin erään sangen arvokkaan henkilön kanssa,
joka oli kokonaan valmis unhottamaan kaikki entiset tapaukset ja
joka ainakin oli yhtä hyvä, kuin kukaan, jota nuori nainen asiain
tavallisessa menossa olisi voinut toivoa, koska hänen sukulaisensa
olivat hyvin alhaista väkeä".

Hän vaihetti taas jalkaa ja kostutti huuliansa. Minä olin vakuutettu,
että tuo konna puhui itsestänsä, ja minä näin vakuutukseni
heijastelevan Miss Dartle'n kasvoissa.

"Tämä oli minun käsky myöskin ilmoittaa. Minä tahdoin mielelläni tehdä
kaikki, päästääkseni Mr. James'iä pulasta ja rakentaakseni jälleen
sopusointua hänen ja hellän äidin välillä, joka oli kärsinyt niin
paljon hänen tähtensä. Sen vuoksi minä ryhdyin toimeen. Nuoren naisen
rajuus, kun hän tointui, sitten kuin olin ilmoittanut Mr. James'in
lähdön, oli suurempi, kuin olisi odottanut. Hän oli aivan hullu, ja
häntä täytyi pitää alallansa väki voimalla; sillä hän olisi särkenyt
päänsä marmorilattiaan, jollei hän olisi saanut veistä käteensä tai
hukuttanut itseänsä".

Nojautuen taaksepäin penkillänsä ja kasvot riemusta hohtaen, näytti
Miss Dartle melkein hyväilevän niitä sanoja, joita tuo ilkiö oli
lausunut.

"Mutta kun tulin sen asian jälkimäiseen puoleen, joka oli toimekseni
uskottu", lausui Mr. Littimer, levottomasti käsiänsä hieroen, "ja jota,
niinkuin olisi luullut, kaikissa tapauksissa olisi sopinut katsoa
hyväksi aikomukseksi, silloin ilmestyi nuori nainen oikeassa
luonnossaan. Hurjempaa ihmistä en ole koskaan nähnyt. Hänen käytöksensä
oli kummastuttavan paha. Hänessä ei ollut enemmän kiitollisuutta,
enemmän tuntoa, enemmän kärsivällisyyttä, enemmän järkeä, kuin kannossa
tai kivessä. Jollen olisi ollut varoillani, olen vakuutettu, että hän
olisi vuodattanut vereni".

"Sitä parempana minä pidän häntä", arvelin minä harmistuneena.

Mr. Littimer notkisti päätänsä, niinkuin sanoaksensa: "Todella, Sir?
Mutta te olette kovin nuori!" ja jatkoi kertomustansa.

"Täytyi, lyhyeltä puhuen, joksikin aikaa poistaa hänen saataviltaan
kaikki, millä hän olisi voinut vahingoittaa itseänsä taikka muita, ja
sulkea hänet sisään. Vaan kuitenkin hän yöllä pääsi ulos; hän avasi
akkunan-ristikon, jonka itse olin naulannut kiinni, laskeusi alas
viiniköynnöstä myöden, joka oli kasvatettu akkunan alitse; eikä häntä
sitten, minun tietääkseni, ole nähty eikä kuultu".

"Hän on ehkä kuollut", lausui Miss Dartle hymyillen, niinkuin hän olisi
juljennut potkaista onnettoman tytön ruumista.

"Hän on ehkä hukuttanut itsensä, Miss", vastasi Mr. Littimer, käyttäen
tätä syytä, puhutellaksensa jotakuta. "Se on sangen mahdollista. Taikka
hän kenties sai apua venemiehiltä ja venemiesten vaimoilta ja lapsilta.
Koska hän oli taipuvainen alhaiseen seuraan, oli hänen usein tapa
puhutella heitä rannalla, Miss Dartle, ja istua heidän veneittensä
vieressä. Minä tiedän, että hän on tehnyt niin päiväkaudet, kun Mr.
James on ollut poissa. Mr. James ei ollut juuri mielissään, kun hän
kerta sai tietää, että hän oli jutellut lapsille, kuinka hän oli
venemiehen tytär ja kuinka hän oli pitkiä aikoja sitten omassa maassaan
juoksennellut rannalla, niinkuin he".

Voi Em'ly! Onneton kaunotar! Mikä kuva nousi eteeni! Minä näin hänen
istuvan kaukaisella rannikolla lasten parissa, jotka olivat niinkuin
hän itse, kun hän oli viaton, ja kuuntelevan vienoja ääniä, jommoiset
olisivat voineet sanoa häntä äidiksi, jos hän olisi ollut köyhän miehen
vaimo, ja meren suurta ääntä ja sen ijankaikkista "ei koskaan enää!"

"Kun selvästi havaittiin, ettei mitään voitu tehdä, Miss Dartle --".

"Enkö kieltänyt teitä puhuttelemasta minua?" kysyi Miss Dartle
vakavalla ylenkatseella.

"Te puhuttelitte minua, Miss", vastasi hän. "Minä pyydän anteeksi.
Mutta minun tulee totella".

"Toimittakaat asianne", vastasi Miss Dartle. "Päättäkäät kertomuksenne
ja menkäät!"

"Kun selvästi havaittiin", lausui hän äärettömällä arvokkaisuudella ja
kuuliaisella kumarruksella, "ettei häntä voitu löytää, lähdin Mr.
James'in luo siihen paikkaan, johon minun oli määrä kirjoittaa, ja
ilmoitin hänelle, mitä oli tapahtunut. Ankaria sanoja vaihdettiin
meidän keskenämme tämän johdosta, ja minä luulin kunniani vaativan,
että jätin hänet. Minä siesin, ja minä olen sietänyt paljon Mr.
James'in puolelta, mutta hän loukkasi minua liiaksi. Hän löi minua.
Koska tiesin tuon onnettoman eripuraisuuden hänen ja hänen äitinsä
välillä, ja mimmoinen äidin mielentila luultavasti oli, tulin omin päin
kotiin Englantiin ja kerroin --".

"Rahaa vastaan, jonka minä maksoin hänelle", sanoi Miss Dartle minulle.

"Juuri niin, Ma'am -- ja kerroin, mitä tiesin. Minä en luule", arveli
Mr. Littimer hetken mietittyään, "että on mitään lisättävää. Minä olen
tätä nykyä ilman virkaa ja olisin onnellinen, jos saisin jonkun
kunniallisen paikan".

Miss Dartle katsahti minuun, niinkuin kysyäksensä, oliko muutoin
mitään, jota minä tahdoin tiedustella. Koska eräs asia oli joutunut
mieleeni, vastasin:

"Minä ehkä tahtoisin kuulla tältä -- luontokappaleelta", minä en saanut
ystävällisempää sanaa sanotuksi, "sieppasivatko salaa pois jonkun
kirjeen, joka kirjoitettiin hänelle kotoa, vai luuleeko hän tytön
koskaan saaneen sitä".

Hän pysyi tyvenenä ja äänettömänä, silmät maassa, ja asetti jokaisen
oikean käden sormenpään tarkasti jokaista vasemman käden sormenpäätä
vastaan.

Miss Dartle käänsi halveksien kasvonsa häntä kohden.

"Minä pyydän anteeksi teiltä, Miss", lausui hän, hajamielisyydestään
heräten, "mutta olinpa teille kuinka alamainen tahansa, on minulla
kuitenkin asemani, vaikka en ole muuta, kuin palvelia. Mr. Copperfield
ja te, Miss, olette kaksi eri ihmistä. Jos Mr. Copperfield tahtoo
kuulla jotakin minulta, uskallan muistuttaa Mr. Copperfield'ille, että
hänen sopii asettaa kysymyksensä minulle. Minun tulee säilyttää
arvoani".

Hetken taisteltuani itse kanssani, käänsin silmäni häntä kohden ja
sanoin: "te olette kuulleet kysymykseni. Pitäkäät sitä teille itselle
tehtynä, jos niin tahdotte. Mitä vastaatte?"

"Sir", lausui hän, tuon tuostakin eroittaen ja jälleen yhdistäen
hienoja sormenpäitänsä, "minun vastaukseni täytyy olla rajoitettu,
sillä eri asia on ilmoittaa Mr. James'in äidille, mitä Mr. James on
uskonut minulle, ja ilmoittaa sitä teille. Ei ole luultavaa, arvaan
minä, että Mr. James olisi auttanut tuommoisten kirjeitten tuloa, jotka
nähtävästi vaan olisivat kartuttaneet nuoren naisen alakuloisuutta ja
ikävää; mutta kauemmaksi kuin tähän, Sir, en tahtoisi mennä".

"Siinäkö kaikki?" kysyi Miss Dartle minulta.

Minä ilmoitin, ettei minulla ollut mitään muuta sanomista, "Paitsi",
lisäsin minä, kun näin Mr. Littimer'in tekevän lähtöä, "että ymmärrän
tämän ystävän osan tuossa häijyssä asiassa, ja että minä, koska aion
antaa siitä tiedon sille rehelliselle miehelle, joka on ollut tytölle
isän sijassa hänen lapsuudestaan saakka, neuvoisin häntä jotenkin
karttamaan julkista ilmestymistä".

Mr. Littimer oli seisahtunut samalla silmänräpäyksellä, kuin aloitin,
ja kuunnellut ainaisella, levollisella tavallaan.

"Kiitoksia, Sir. Mutta te suotte minulle anteeksi, jos sanon, Sir,
ettei tässä maassa löydy orjia eikä orjanpäälliköitä, ja ettei ihmisten
ole lupa omin käsin lakia laskea. Jos niin tekevät, on se vaarallisempi
heille itselle, luulen minä, kuin muille. Niin muodoin minä en
ollenkaan pelkää menemästä, mihin vaan haluttaa, Sir".

Tällä puheella kumarsi hän minua kohteliaasti, ja kumarrettuaan myöskin
Miss Dartle'a lähti hän pois sen rautatammi-aidan aukon kautta, josta
hän oli tullut. Miss Dartle ja minä katsoimme vähän aikaa ääneti
toisiimme; hänen käytöksensä oli aivan samanlainen, kuin se oli ollut,
kun hän ensiksi toi esiin miehen.

"Tuo mies sanoo paitsi sitä", muistutti Miss Dartle, verkalleen
huultansa koukistaen, "että hänen isäntänsä, niinkuin hän on kuullut,
purjehtii pitkin Espanjan rannikkoa ja tämän tehtyänsä jää tyydyttämään
haluansa meri-elämään, siksi kuin hän väsyy. Mutta tästä te tuskin
pidätte lukua. Noitten molempien ylpeitten henkilöin, äidin ja pojan,
välillä on suurempi eripuraisuus, kuin koskaan, ja on vähempi toivo
saada sitä poistetuksi, sillä heillä on samanlainen sydän, ja aika
tekee kummankin itsepäisemmäksi ja käskevämmäksi. Te ette pidä
tästäkään mitään lukua; mutta se johdattaa minua siihen, mitä aion
sanoa. Se perkele, josta te teette enkelin, minä tarkoitan tuota
alhaista tyttöä, jonka hän onki ylös rannan mudasta" -- hän kiinnitti
nyt mustat silmänsä kokonaan minuun ja nosti kiihkeästi ylös sormensa,
"ehkä on elossa -- sillä minä luulen, että muutamat yhteiset olennot
ovat sitkeä-henkisiä. Jos hän on, tahdotte kai, että niin arvaamattoman
kallis helmi pyydetään ja talletetaan. Sitä mekin soisimme, jottei
James millään lailla jälleen joutuisi hänen saaliiksensa. Siinä
määrässä on meillä yhteinen asia; ja sen vuoksi minä, joka tahtoisin
tehdä hänelle mitä pahaa ikänänsä, jota semmoinen hylky voi tuntea,
olen tuottanut teidät kuulemaan, mitä olette kuulleet".

Hänen kasvojensa muutoksesta näin, että joku lähestyi minun takaani.
Se oli Mrs. Steerforth, joka ojensi minulle kättänsä enemmän
kylmäkiskoisesti ja komeasti kuin ennen; mutta kuitenkin -- minä
huomasin sen, ja se liikutti minua -- sammumattomalla muistilla
vanhasta rakkaudestani hänen poikaansa kohtaan. Hän oli suuresti
muuttunut. Hänen pulskea vartalonsa ei ollut enään niin suora, hänen
kauniissa kasvoissaan oli syvät vaot, ja hänen hiuksensa olivat melkein
valkoiset. Mutta kun hän istui penkille, oli hän vielä kaunis lady; ja
hyvin minä tunsin tuon kirkkaan, uljas-katseisen silmän, joka oli
loistanut edessäni yksin unelmissanikin koulussa.

"Onko Mr. Copperfield saanut tietää kaikki, Rosa?"

"On".

"Ja onko hän kuullut Littimer'iä itseä?"

"On; minä kerroin hänelle, miksi te tahdoitte sitä".

"Te olette hyvä tyttö. Minulla on ollut joku vähäinen kirjeenvaihto
teidän entisen ystävänne kanssa, Sir", puhutellen minua, "mutta se ei
ole palauttanut häntä velvollisuutensa tai luonnollisen tehtävänsä
tuntoon. Sentähden minulla ei ole mitään muuta tarkoitusta tässä, kuin
mitä Rosa on maininnut. Jos tämän menetyksen kautta, joka ehkä
huojentaa sen kunniallisen miehen mieltä, jonka te toitte tänne (jota
minun tulee sääli -- enempää en saata sanoa), poikani estetään
joutumasta juonittelevan vihollisen pauloihin, hyvä!"

Hän oikaisi ruumistansa ja istui, katsellen suoraan eteensä
kaukaisuuteen.

"Madam", sanoin minä kunnioittavaisesti, "minä ymmärrän. Minä vakuutan
teille, ettei ole mitään vaaraa, että erehtyisin teidän syittenne
suhteen. Mutta, koska lapsuudestani asti olen tuntenut tämän loukatun
perheen, täytyy minun sanoa yksin teillekin, että, jos luulette, ettei
tyttöä, joka on suurta vääryyttä kärsinyt, ole julmasti vietelty ja
ettei hän mieluisammin kuolisi sataa kuolemaa, kuin nyt ottaisi
maljallista vettä teidän poikanne kädestä, petytte kauheasti".

"Älä huoli, Rosa!" lausui Mrs. Steerforth, kun Miss Dartle aikoi
keskeyttää, "vähät siitä, jätä se silleen. Te olette naimisissa, Sir,
olen kuullut?"

Minä vastasin, että olin jonkun ajan ollut naimisissa.

"Ja teidän on käynyt hyvin? Minä kuulen varsin vähän siinä hiljaisessa
elämässä, jota elän, mutta tiedän kuitenkin, että rupeatte saamaan
mainetta".

"Minulla on ollut hyvä onni", vastasin minä, "ja minä näen nimeäni
mainittavan jonkunlaisella kiitoksella".

"Teillä ei ole mitään äitiä?" -- lauhkeammalla äänellä.

"Ei".

"Se on vahinko", vastasi hän. "Hän olisi ollut ylpeä teistä. Hyvää
yötä!"

Minä tartuin siihen käteen, jota hän arvokkaalla, kukistumattomalla
katsannolla ojensi minulle, ja se oli yhtä levollisena minun kädessäni,
kuin jos hänen rintansa olisi ollut rauhassa. Hänen ylpeytensä osasi
hillitä suonen tykytystäkin, siltä näytti, ja vetää sen tyvenen verhon
hänen kasvojensa eteen, jonka takaa hän istuessaan katsoi suoraan
eteensä kaukaisuuteen.

Kun astuin pois heidän luotansa pitkin pengertä, en voinut olla
huomaamatta, kuinka vakaasti he molemmat istuivat ja katselivat
ilman-rantaa ja kuinka tämä tummeni ja taajeni heidän ympärillään.
Sieltä täältä näkyi joku varhainen lamppu vilkkuvan etäisestä
kaupungista; ja taivaan itäisellä puolella väikkyi yhä tuo
vaalean-harmaa valo. Mutta suuremmasta osasta välillä olevasta,
leveästä laaksosta nousi sumu, niinkuin meri, ja kun se yhtyi pimeään,
näytti siltä, kuin kokoontuvat vedet olisivat saartaneet heidät.
Minulla on hyvä syy muistaa tätä ja ajatella sitä kauhulla, sillä,
ennenkuin taas näin nämät kaksi, oli myrskyinen meri kohonnut heidän
jalkoihinsa asti.

Miettiessäni, mitä oli kerrottu minulle, katsoin oikeaksi, että se
ilmoitettaisiin Mr. Peggotylle. Seuraavana iltana lähdin London'iin
häntä etsimään. Hän kulki alinomaa paikasta paikkaan, ja
sisarentyttären pelastaminen oli hänen ainoa pää-määränsä; mutta hän
oleskeli enemmän Londonissa, kuin missään muualla. Monta monituista
kertaa olin nyt nähnyt hänen sydän-yönä kävelevän pitkin katuja,
niitten kasvojen joukosta, jotka liikkuivat ulkona tähän ajattomaan
aikaan, hakien, mitä hän pelkäsi löytämästä.

Hän asui sen vähäisen rihkamakauppiaan puodin ylipuolella
Hungerford-torilla, jota minun on ollut syy monta kertaa mainita ja
josta hän ensin lähti armeliaisuuden asiallensa. Sinne suunnitin
askeleeni. Häntä kysyessäni kuulin talonväeltä, ettei hän vielä ollut
mennyt ulos ja että minä tapaisin hänet hänen huoneessansa
ylikerroksessa.

Hän istui ja luki akkunan vieressä, jossa hänellä oli muutamia kukkia.
Huone oli hyvin sievä ja siisti. Minä näin silmänräpäyksellä, että se
aina oli varustettu hänen sisarentyttärensä vastaan-ottoa varten ja
ettei hän koskaan mennyt ulos sitä mahdollisuutta ajattelematta, että
hän toisi tämän muassaan kotiin. Hän ei ollut kuullut, kun koputin
ovea, vaan nosti silmänsä vasta, kun laskin käteni hänen olkapäällensä.

"Mas'r Davy! Kiitoksia, Sir! sydämellisiä kiitoksia tänne tulostanne!
Käykäät istumaan. Te olette suuresti tervetullut, Sir!"

"Mr. Peggotty", sanoin minä, ottaen sitä tuolia, jota hän tarjosi
minulle, "älkäät odottako suuria! Minä olen kuullut vähän uutisia".

"Em'lystäkö?"

Hän pani levottomasti kätensä suunsa eteen ja vaaleni, samalla kuin hän
kiinnitti silmänsä minuun.

"Ei tiedetä mitään, missä hän on; mutta hän ei ole enää tuon miehen
luona".

Hän istahti, katseli minua tarkasti ja kuunteli aivan ääneti kaikkia,
mitä minulla oli kerrottavaa. Minä muistan hyvin, kuinka arvokkaalta,
vieläpä ihanalta hänen kasvojensa kärsivällinen vakavuus minusta
näytti, kun hän, vähitellen siirrettyään silmänsä pois minun
silmistäni, istui ja katsoi alaspäin, käsi poskella. Hän ei pyytänyt
keskeyttää, vaan istui koko ajan mitään puhumatta. Hän näytti seuraavan
ainoastaan Emilyn kuvaa koko kertomuksessa ja antavan jokaisen muun
haamun vierähtää ohitse, niinkuin se ei olisi ollut mitään.

Kun olin päättänyt, peitti hän kasvonsa käsillään ja pysyi ääneti. Minä
katselin vähän aikaa ulos akkunasta ja askaroitsin kukkien kanssa.

"Mitä te tästä luulette, Mas'r Davy?" kysyi hän viimein.

"Minä luulen, että hän elää", vastasin minä.

"En tiedä. Ensimäinen isku ehkä oli liian ankara, ja sydämensä
kurjuudessa --! Nuot siniset vedet, joista hänen oli tapa puhua.
Olisiko hän ajatellut niitä niin monta vuotta sentähden, että niitten
oli määrä tulla hänen haudaksensa!"

Hän sanoi tätä miettiväisesti matalalla, vapisevalla äänellä, ja astui
vähäisen huoneen poikki.

"Vaan kuitenkin, Mas'r Davy", lisäsi hän, "olen niin varmaan tuntenut,
että hän elää -- olen valveilla ollessani ja nukkuessani varmaan
tietänyt, että löytäisin hänet -- se on niin paljon johdattanut ja
tukenut minua -- etten luule pettyneeni. Ei. Em'ly elää!"

Hän laski vakaasti kätensä pöydälle, ja hänen päivettyneet kasvonsa
saivat erittäin lujan katsannon.

"Sisarentyttäreni Em'ly elää, Sir!" lausui hän vakaasti. "Minä en
tiedä, mistä se tulee taikka kuinka laita on, mutta _minulle on
sanottu_, että hän elää!"

Hän näytti tätä sanoessaan melkein sisällisen ilmoituksen saaneelta.
Minä odotin muutamia silmänräpäyksiä, siksi kuin hän käänsi huomionsa
kokonaan puoleeni, ja rupesin selittämään sitä varokeinoa, johon -- se
oli joutunut, mieleeni edellisenä iltana -- olisi viisainta ryhtyä.

"Kuulkaat nyt, rakas ystäväni" -- aloitin minä.

"Kiitoksia, kiitoksia, hyvä Sir", lausui hän, molemmin käsin tarttuen
minun käteeni.

"Jos hän pyrkisi Londoniin, joka on luultavaa -- sillä missä hän niin
helposti voisi piilotella, kuin tässä äärettömässä kaupungissa, ja mitä
hän muuta tahtoisi tehdä, kuin piilotella ja kätkeä itseänsä, jollei
hän tule kotiin?" --

"Eikä hän tule kotiin", keskeytti hän, pudistaen päätänsä surullisesti.
"Jos hän olisi itse-altansa eronnut tuosta miehestä, ehkä hän olisi
tullut; mutta ei, niinkuin asian laita nyt on, Sir".

"Jos hän tulisi tänne", arvelin minä, "löytyy, luullakseni, täällä
yksi, joka varmaan helpommin, kuin kukaan muu mailmassa, huomaa hänet.
Muistatteko -- kuulkaat miehuullisesti, mitä sanon -- ajatelkaat suurta
päämääräänne! -- muistatteko Marthaa?"

"Meidän kaupungista?"

Minä en tarvinnut muuta vastausta, kuin hänen kasvonsa.

"Tiedättekö, että hän on Londonissa?"

"Minä olen nähnyt hänet kaduilla", vastasi hän ja häntä värisytti.

"Mutta te ette tiedä", sanoin minä, "että Em'ly Ham'in avulla teki
hyvää hänelle kauan ennenkuin hän katosi kotoa. Eikä myöskään, että,
kun eräänä iltana kohtasimme toisemme ja yhdessä puhuimme tuossa
huoneessa kadun toisella puolella, hän kuunteli ovella".

"Mas'r Davy!" vastasi hän kummastuksella. "Sinäkö iltana, kuin satoi
lunta niin vahvasti?"

"Sinä iltana. Minä en ole kertaakaan nähnyt häntä sen jälkeen. Teistä
erottuani palasin puhumaan hänen kanssansa, mutta hän oli mennyt. Minä
en tahtonut mainita häntä teille silloin enkä tahtoisi nytkään; mutta
hän on se, jota tarkoitan ja jonka kanssa meidän tulee neuvotella.
Ymmärrättekö?"

"Liian hyvin, Sir", vastasi hän. Me olimme alentaneet äänemme melkein
kuiskaukseksi ja jatkoimme puhettamme yhtä hiljaa.

"Te sanotte nähneenne hänet. Luuletteko voivanne löytää häntä? Minulla
ei ole toivoakaan kuin sattumalta löytää häntä".

"Minä luulen, Mas'r Davy, että tiedän, mistä etsiä häntä".

"Siellä on pimeä. Lähdetäänkö ulos, koska nyt olemme yhdessä, ja
koetetaan tavata häntä tänä iltana?"

Hän suostui ja hankki seuratakseen minua. Vaikk'en näyttänyt pitävän
vaaria siitä, mitä hän teki, näin, kuinka hän huolellisesti siivosi
vähäistä huonetta, asetti kynttilän ja sytytys-neuvot valmiiksi,
järjesti vuodetta ja otti lopullisesti jostakin laatikosta yhden Em'lyn
puvun (minä muistin nähneeni tämän käyvän sillä), joka oli sievästi
pantu kokoon muutamien muitten vaatteitten kanssa, ynnä hatun, ja pani
ne tuolille. Hän ei puhunut mitään näistä vaatteista enkä minäkään.
Epäilemättä ne monta monituista iltaa olivat olleet siellä Emilyä
vartomassa.

"Oli semmoinen aika, Mas'r Davy", lausui hän, kun tulimme portaita
alas, "jolloin en pitänyt tätä tyttöä, Marthaa, parempana, kuin tomua
minun Em'lyni jalkojen alla. Jumala antakoon minulle anteeksi, nyt on
toisin!"

Matkalla minä osittain puhetta vireillä pitääkseni, osittain itseäni
tyydyttääkseni kyselin häneltä Ham'ista. Hän vastasi melkein samoilla
sanoilla, kuin ennen, että Ham oli samanlainen, "viettää elämäänsä,
hengestänsä yhtäkään huolimatta; ei nureksi koskaan, ja kaikki
rakastavat häntä".

Minä kysyin häneltä, mimmoiseksi hän luuli Ham'in mieli-alaa heidän
onnettomuutensa syyn suhteen? Katsoiko hän sitä vaaralliseksi? Mitä hän
esimerkiksi luuli Ham'in tekevän, jos hän ja Steerforth joskus
kohtaisivat toisensa?

"Sitä en tiedä, Sir", vastasi hän. "Minä olen usein ajatellut sitä,
mutta en pääse selville siitä".

Minä johdatin hänen mieleensä tuon aamun Emilyn lähdön jälkeen, jona
olimme kaikki kolme rannalla.

"Muistatteko", sanoin minä, "sitä hurjaa tapaa, jolla hän katsoi ulos
merelle ja puhui 'lopusta'".

"Muistan kyllä!" lausui hän.

"Mitä luulette hänen tarkoittaneen?"

"Mas'r Davy", vastasi hän, "minä olen useita kertoja asettanut tämän
kysymyksen eteeni enkä ole koskaan löytänyt mitään vastausta. Ja siinä
on yksi outo asia -- että, vaikka hän on niin ystävällinen, minä en
kuitenkaan mielelläni tahtoisi johdattaa hänen ajatuksiansa siihen. Hän
ei ole koskaan puhunut sanaakaan minulle, joka ei ole ollut niin
kuuliainen, kuin kuuliainen voi olla, eikä ole luultavaa, että hän nyt
rupeisi puhumaan jollakin muulla lailla; mutta hänen mielessään, jossa
nämät ajatukset makaavat, ei ole läheskään matalaa vettä. Siinä on
syvä, Sir, enkä minä selitä pohjaa".

"Te olette oikeassa", sanoin minä, "ja tämä on välisti tehnyt minut
levottomaksi".

"Ja minut myöskin, Mas'r Davy", vastasi hän. "Vielä enemmän, vakuutan
teille, kuin hänen uskalias käytöksensä, vaikka molemmat ovat lähteneet
siitä muutoksesta, joka on tapahtunut hänessä. Minä en tiedä, rupeisiko
hän missään tapauksessa väkivaltaan, mutta minä toivon, että nämät
kaksi eivät koskaan yhdy".

Me olimme tulleet Temple Bar'in kautta City'yn. Hän ei puhunut sen
enempää, vaan, vieressäni kävellen, antausi ainoaan hartaan elämänsä
päämäärään ja astui eteenpäin siinä äärettömässä mielen-jännityksessä,
joka olisi tehnyt hänet yksinäiseksi olennoksi ihmisjoukossakin. Me
emme olleet kaukana Blackfriars Bridge'stä, kun hän käänsi päätänsä ja
osoitti yhtä yksinäistä naishaamua, joka liikkui eteenpäin toisella
puolella katua. Minä huomasin tämän heti siksi, jota etsimme.

Me astuimme kadun poikki ja pyrimme häntä kohden, kun mieleeni
joutui, että hän ehkä paremmin tuntisi naisen sääliä kadonneen tytön
suhteen, jos puhuttelisimme häntä syrjässä ihmistungosta jossakin
levollisemmassa paikassa, jossa meitä ei huomattaisi niin paljon. Minä
neuvoin sentähden kumppaniani, ettemme vielä puhuttelisi häntä, vaan
seuraisimme häntä, samalla tässä totellen jotakin epäselvää halua
nähdä, mihin hän aikoi.

Kun Mr. Peggotty suostui tähän, seurasimme tyttöä kappaleen matkan
päässä. Me emme koskaan päästäneet häntä näkyvistämme, mutta emme
myöskään huolineet tulla aivan likelle, koska hän usein katsoi
ympärillensä. Kerran hän pysähtyi kuuntelemaan jotakin soittokuntaa, ja
silloin mekin pysähdyimme.

Hän astui pitkän matkan, ja yhä mekin astuimme. Siitä tavasta, jolla
hän noudatti suuntaansa, näki selvästi, että hän mieli johonkin
määrättyyn paikkaan; ja tämä seikka sekä hänen pysymisensä vireimmillä
kaduilla niinkuin myöskin, arvatakseni, se outo viehätys, joka lähti
siitä salamyhkäisestä tavasta, jolla seurasimme jotakuta, saivat minut
pysymään kiinni ensimäisessä aikomuksessani. Viimein hän poikkesi
ikävälle, kolkolle kadulle, jossa hälinä ja ihmishyörinä loppui; ja
minä sanoin: "puhutellaan häntä nyt"; ja, jouduttaen askeliamme,
seurasimme häntä.



KUUDESTOISTA LUKU.

Martha.


Me olimme nyt Westminster'issä. Me olimme kääntäneet, häntä
seurataksemme, koska olimme kohdanneet hänet meitä vastaan tulemasta;
ja Westminster Abbey oli se paikka, jossa hän jätti pääkatujen valon ja
melskeen. Kun hän selvisi niistä molemmista ihmis-virroista, jotka
kulkivat sillalle ja sillalta, liikkui hän niin nopeasti, että me,
ennenkuin olimme tästä suorittaneet sen ennakko-matkan, joka hänellä
poiketessaan oli meidän suhteemme, olimme kapealla, virranviereisellä
Millbank'in kadulla ja vasta siellä saavutimme hänet. Tällä hetkellä
astui hän kadun poikki, niinkuin välttääksensä niitä askelia, joita hän
kuuli niin likeltä takaansa; ja taaksensa katsomatta kulki hän
eteenpäin vielä nopeammin.

Erään pimeän porttikäytävän kautta, johon muutamia vaunuja yöksi oli
majoitettu, vilahti virta silmiini, ja tämä näytti seisauttavan
jalkaani. Minä koskin kumppaniani mitään puhumatta emmekä menneetkään
kadun poikki hänen jälkeensä, vaan seurasimme häntä vastapäisellä
puolella, pysyen niin hiljaa, kuin mahdollista, rakennusten varjossa,
mutta pyrkien hyvin likelle häntä.

Tämän matalan kadun päässä seisoi ja seisoo vieläkin, kun kirjoitan
tätä, rappeutunut, vähäinen puurakennus, arvattavasti vanha
lauttahuone, jota ei enää käytetty. Se sijaitsee juuri siinä paikassa,
jossa katu päättyy ja tie alkaa käydä rakennusrivien ja virran välillä.
Heti kuin hän tuli sinne ja näki veden, pysähtyi hän, niinkuin hän
olisi päässyt määräpaikkaansa, ja astui nyt verkalleen pitkin virran
reunaa, tarkasti vettä katsellen.

Sinne mennessämme olin koko matkan luullut, että hän koki johonkin
asuntoon; minulla oli todella ollut joku epämääräinen toivo, että tämä
asunto jollakin tapaa olisi yhteydessä kadonneen tytön kanssa. Mutta
tuo musta vilaus virrasta porttikäytävän kautta oli vaistomaisesti
ilmoittanut minulle, ettei hän menisi kauemmaksi.

Koko seutu oli siihen aikaan kolkko ja iltaisin niin raukaiseva,
surullinen ja yksinäinen, kuin mikään Londonissa. Ei ollut varveja eikä
rakennuksia tällä alakuloisella, autiolla tiellä likellä isoa, tyhjää
vankihuonetta. Sakea viemäri purkasi rataansa vankihuoneen valleille.
Karheata ruohoa ja uhkeata ruhkaheinää kasvoi joka paikassa vetelällä
maalla läheisyydessä. Yhdessä paikassa paha-enteisesti aljettujen,
mutta kesken jätettyjen rakennusten raadot mätänivät. Toisessa maa oli
peitetty ruosteisilla, kauhean isoilla, rautaisilla höyrypannuilla,
rattailla, kammeilla, putkilla, uuneilla, lastoilla, ankkureilla,
sukelluskelloilla, tuulimyllyn-siivillä ja tiesi mimmoisilla oudoilla
esineillä, joita joku ostaja oli koonnut, mutta jotka makasivat
pitkällänsä mudassa, johon -- koska olivat omasta painostaan sateisilla
säiliä vajonneet maahan -- ne näyttivät turhaan koettavan kätkeä
itseänsä. Useitten virran-ääreisten tehtaitten kolina ja hohto nousi
öisin häiritsemään kaikkia, paitsi sitä paksua, yhtäjaksoista savua,
joka tulvasi ulos niitten kattotorvista. Limaiset kuopat ja polut,
kierrellen vanhojen paalujen välitse, joihin jotakin kivulloista
ainetta oli tarttunut, niinkuin viheriäiset hius-suortuvat, ja joissa
viime-vuotiset ilmoituspaperit repaleisina löyhyivät ylipuolella
korkeanvedenmerkkiä, luvaten palkintoja hukkuneista ihmisistä,
johdattivat ruopan ja loan läpi pakoveden kohdalle. Hoettiin, että yksi
niistä kuopista, joita Ison ruton aikana kaivettiin kuolleita varten,
oli näillä paikoilla; ja joku turmeleva vaikutus näytti levinneen siitä
koko seudun yli. Taikka myöskin näytti siltä, kuin se saastaisen virran
tulvista vähitellen olisi ränstynyt tähän painajaistilaan.

Niinkuin hän olisi ollut osa siitä ryönästä, jonka virta oli hylännyt
ja jättänyt lahoamaan ja häviämään, pyrki se tyttö, jota olimme
seuranneet, virran rannalle ja seisoi yksinään ja ääneti keskellä tätä
yötistä näkymöä, vettä katsellen.

Rannalla mudassa oli muutamia veneitä ja aluksia, joitten avulla
pääsimme parin kyynärän päähän hänestä, ilman että hän näki meidät.
Minä viittasin nyt Mr. Peggottya jäämään siihen, missä hän oli, ja
astuin esiin varjosta tyttöä puhuttelemaan. Minua vapistutti vähän, kun
lähestyin yksinäistä haamua, sillä hänen lujan astuntansa synkkä
päämäärä ja se tapa, jolla hän seisoi melkein sisäpuolella rautaisen
sillan luolan-kaltaista varjoa ja katseli valonsäteitä, jotka
taittuneina heijastelivat väkevästä virrasta, kauhistutti minua. Minä
luulen, että hän puhui itseksensä. Minä olen varma, että, vaikka hän
kiinteästi katseli vettä, hän oli heittänyt shaalinsa olkapäiltään ja
käärinyt kätensä siihen jollakin tajuttomalla, sekamielisellä tavalla,
joka enemmän osoitti unissa-käviää, kuin hereillä olevaa. Minä tiedän
enkä voi koskaan unhottaa, että hänen hurjassa käytöksessään oli
jotakin, joka melkein vakuutti minua siitä, että hän uppoisi silmieni
edessä, jollen sieppaisi kiinni hänen käsivarteensa.

Samalla silmänräpäyksellä sanoin minä: "Martha!"

Säikähtyneenä huudahti hän ja ponnisti minua vastaan semmoisella
voimalla, että epäilen, olisinko yksinäni jaksanut pidättää häntä.
Mutta vahvempi käsi, kuin minun, laskeusi hänen päällensä; ja kun hän
nosti ylös pelästyneet silmänsä ja näki, kenenkä se oli, yritti hän
vaan kerran vielä ja vaipui alas meidän väliimme. Me kannoimme hänet
pois veden luota semmoiseen paikkaan, jossa oli muutamia kuivia kiviä,
ja siihen panimme hänet alas itkevänä ja vaikeroivana. Vähän ajan
perästä kohosi hän istualle kivien välissä, tukien pää-raukkaansa
molemmilla käsillänsä.

"Voi, virta!" huusi hän kiihkeästi. "Voi, virta!"

"Hiljaa, hiljaa!" sanoin minä. "Rauhoittukaat".

Mutta hän toisti yhä samoja sanoja, ehtimiseen huutaen: "voi, virta!"

"Minä tiedän, että se on niinkuin minä!" huudahti hän. "Minä tiedän,
että olen sen oma. Minä tiedän, että se on minunlaisen luonnollinen
seura! Se tulee maaseuduilta, jossa se ennen oli puhtaana, ja se hiipii
tahrattuna ja viheliäisenä poikki näitä kauheita katuja -- ja se
vierii, niinkuin elämäni, pois isoon mereen, joka alati riehuu -- ja
minä tunnen, että minun täytyy seurata sitä!"

Minä en ole koskaan tietänyt, mitä epätoivo on, ennenkuin näitten
sanojen äänessä!

"Minä en voi pysyä poissa siitä. Minä en voi unhottaa sitä. Se vaivaa
minua yöt päivät. Se on ainoa koko mailmassa, jolle minä sovin, taikka
joka sopii minulle. Voi, tuo julma virta!"

Minussa syntyi se ajatus, että, kun kumppanini puhumatta tai
liikahtamatta katseli tyttöä, minä olisin voinut hänen kasvoistaan
lukea hänen sisarentyttärensä vaiheet, vaikk'en ennen olisi tietänyt
niistä mitään. Minä en ole koskaan nähnyt, ei missään maalauksessa eikä
todellisuudessa, kauhua ja sääliä niin liikuttavalla tavalla
yhdistyneenä. Häntä värisytti niin, että hän oli kaatumallaan; ja hänen
kätensä -- minä koskin sitä omalla kädelläni, sillä hänen ulkomuotonsa
huoletti minua -- oli kylmä, kuin kuolema.

"Tyttö on kokonaan suunniltansa", kuiskasin hänelle. "Vähän ajan
perästä hän puhuu toisella tavalla".

Minä en tiedä, mitä Mr. Peggotty aikoi vastaukseksi sanoa. Hän liikutti
vähän huuliansa ja näytti luulevan, että hän oli puhunut; mutta hän oli
vaan osoittanut tyttöä ojennetulla kädellänsä.

Tyttö purskahti nyt uudestansa itkuun, kätki kerran vielä kasvonsa
kivien väliin ja makasi meidän edessämme matelevana häpeän ja perikadon
kuvana. Tietäen, että tämän kohtauksen täytyi mennä ohitse, ennenkuin
milläkään toivolla voimme puhutella häntä, uskalsin pidättää Mr.
Peggottya, kun tämä tahtoi nostaa ylös tyttöä, ja me seisoimme ääneti
hänen vieressään, siksi kuin hän kävi tyvenemmäksi.

"Martha", sanoin minä nyt, kallistuen alaspäin ja auttaen häntä
nousemaan -- hän näytti tahtovan nousta, niinkuin mennäksensä pois,
mutta hän oli liian heikko ja nojautui jotakin venettä vastaan.
"Tiedättekö, kuka se on, joka on kanssani?"

Hän vastasi heikosti: "kyllä".

"Tiedättekö, että olemme seuranneet teitä pitkän matkaa tänä iltana?"

Hän pudisti päätänsä. Hän ei katsonut Mr. Peggottya eikä minua, vaan
seisoi alas painuneena, pitäen hattuaan ja shaaliaan toisessa kädessä,
silminnähtävästi siitä tietämättä, ja painaen toista, puristettuna,
otsaansa vastaan.

"Oletteko nyt kylläksi tointuneet", kysyin minä, "puhuaksenne siitä
asiasta, johon -- minä toivon, että Jumala muistaa sen! -- otitte niin
hartaasti osaa tuona lumisena iltana?"

Hän alkoi uudestaan nyyhkiä ja sopersi muutamia epäselviä kiitoksen
sanoja minulle siitä, etten ollut karkoittanut häntä pois ovelta.

"Minä en pyydä puhua mitään itse puolestani", sanoi Martha tuokion
perästä, "minä olen huono, minä olen kadotettu. Minulla ei ole mitään
toivoa. Mutta sanokaat hänelle, Sir", hän oli vetäynyt pois Mr.
Peggotyn luota, "jollette halveksi minua liian paljon, sitä
tehdäksenne, etten minä koskaan millään lailla ole ollut vikapää hänen
onnettomuuteensa".

"Teitä ei ole koskaan syytetty siitä", vastasin minä, vakavasti
vastaten hänen vakavuuteensa.

"Te se olitte, jollen erehdy", lausui Martha sortuneella äänellä, "joka
tulitte kyökkiin sinä iltana, jolloin _hän_ armahti minua, oli niin
lempeä minulle, ei kammonnut minua, niinkuin kaikki muut, vaan antoi
minulle niin hyvän avun! Tekö se olitte, Sir?"

"Minä", vastasin minä.

"Minä olisin kauan aikaa sitten syössyt virtaan", arveli Martha,
katsellen sitä kauhistuneella muodolla, "jos joku rikos hänen suhteensa
olisi rasittanut mieltäni. Minä en olisi yhtäkään talvi-yötä päässyt
sen ohitse, jollen olisi vapaa kaikenlaisesta osallisuudesta siinä!"

"Syy hänen pakoonsa on liian hyvin tunnettu", sanoin minä. "Te olette
kokonaan syytön siihen, sen uskomme täydellisesti -- sen tiedämme".

"Oi, minä olisin voinut olla paljon parempi hänen kauttansa, jos
minulla olisi ollut parempi sydän!" huudahti tyttö katkeralla
katumuksella; "sillä hän oli aina hyvä minulle! Hän ei koskaan puhunut
sanaakaan minulle, joka ei ollut ystävällinen ja oikea. Onko luultavaa,
että minä olisin tahtonut koettaa tehdä häntä siksi, mikä itse olen,
koska niin hyvin tiedän, mikä olen! Kun kadotin kaikki, mikä tekee
elämän kalliiksi, oli se kaikkein haikein ajatukseni, että olin ijäksi
hänestä eroitettu!"

Mr. Peggotty, joka seisoi, toinen käsi veneen partaalla ja silmät
maassa, pani toisen kätensä kasvojensa eteen.

"Ja kun muutamilta meidän kaupungista kuulin, mitä oli tapahtunut ennen
tuota lumista iltaa", nyyhkytti Martha, "oli se kaikkein katkerin
ajatukseni, että ihmiset muistaisivat, että hän kerta oli seurustellut
minun kanssani, ja sanoisivat, että minä olin turmellut hänet! Vaikka,
Jumala sen tietää, minä mielelläni olisin kuollut, jos olisin voinut
tuottaa hänen hyvän nimensä takaisin!"

Hän oli kauan ollut tottumaton kaikenlaiseen itsehillintöön, ja hänen
omantunnon soimaustensa ja surunsa tuikea tuska oli kauhea.

"Olisin kuollut! Se ei olisi ollut paljon -- mitä sanon? -- minä olisin
elänyt!" huudahti hän. "Minä olisin elänyt, vanhentuakseni näillä
viheliäisillä kaduilla -- kammottuna liikkuakseni pimeässä --
nähdäkseni päivän koittavan aaveentapaisille rakennusriveille ja
muistaakseni, kuinka sama aurinko kerta paisti minun huoneeseni ja
herätti minut -- minä olisin tehnyt senkin, häntä pelastaakseni!"

Kiville vaipuen otti hän muutamia kumpaankin käteensä ja puserteli
niitä, niinkuin hän olisi tahtonut rusentaa rikki niitä. Hän väänteli
lakkaamatta ruumistansa sinne tänne, jännitti käsivarsiansa, kiersi
niitä toinen toisensa ympäri kasvojensa edessä, niinkuin sulkeaksensa
pois silmistään sitä vähäistä valoa, jota löytyi, ja painoi alas
päänsä, niinkuin se olisi ollut liian raskas kärsimättömistä
muistoista.

"Mitä minun tulee tehdä?" lausui hän, näin epätoivoansa vastaan
taistellen. "Kuinka saatan elää semmoisena, kuin olen, kirouksena
itselleni yksinäisyydessäni, elävänä häväistyksenä jokaiselle, jota
lähestyn!" Yhtäkkiä hän kääntyi kumppanini puoleen. "Polkekaat minut
jalkojenne alle, tappakaat minut! Silloin kuin hän oli teidän
ylpeytenne, olisitte arvelleet, että minä olisin loukannut häntä, jos
olisin, ohitse mennessäni, koskettanut häntä kadulla. Te ette voi --
kuinka voisittekaan? -- uskoa tavuakaan, joka lähtee minun huuliltani.
Se olisi polttava häpeä teille nytkin, jos hän ja minä vaihtaisimme
vaan sanasen keskenämme. Minä en valita. Minä en sano, että hän ja minä
olemme yhtäläiset -- minä tiedän, että on pitkä, pitkä matka meidän
välillämme. Minä sanon vaan, että, vaikka koko rikokseni ja kurjuuteni
painavat päätäni, minä olen kiitollinen hänelle sydämestäni ja rakastan
häntä. Voi, älkäät luulko, että koko se rakkauden voima, joka minussa
oli, tykkönään on kulunut pois! Sysätkäät minut luotanne, niinkuin koko
mailma sysää. Tappakaat minut siitä, että olen, mikä olen, ja että olen
koskaan tuntenut häntä; mutta älkäät luulko sitä minusta!"

Sillä välin kuin Martha rukoili näin, katseli Mr. Peggotty häntä
hurjalla, hajamielisellä tavalla; ja kun tyttö oli vaiennut, nosti hän
hänet lempeästi ylös.

"Martha", lausui Mr. Peggotty, "Jumala varjelkoon, että minä teitä
tuomitsisin. Varjelkoon, että minä, vielä vähemmän, kuin kukaan muu,
tekisin sitä, tyttöni! Te ette tunne puoleksikaan sitä muutosta, joka
ajan kuluessa on tapahtunut minussa, koska luulette sitä mahdolliseksi.
Ei!" hän pysähtyi hetkeksi, sitten hän jatkoi. "Te ette ymmärrä, mistä
syystä tämä gentlemani tässä ja minä olemme tahtoneet puhua teidän
kanssanne. Te ette ymmärrä, mikä aikomus meillä on. Kuulkaat nyt!"

Mr. Peggotyn vaikutus häneen oli täydellinen. Tyttö seisoi väristen
hänen edessään, niinkuin peläten nyt kohtaamasta hänen silmiänsä; mutta
hänen kiihkeä surunsa oli kokonaan hiljentynyt ja äänetönnä.

"Jos kuulitte", lausui Mr. Peggotty, "jotakin siitä, mitä tapahtui
Mas'r Davyn ja minun välilläni sinä iltana, kuin satoi lunta niin
vahvasti, tiedätte, että minä olen ollut -- missä en? -- etsimässä
rakasta sisarentytärtäni. Rakasta sisarentytärtäni", toisti hän
vakavasti. "Sillä hän on rakkaampi minulle nyt, Martha, kuin hän
koskaan on ollut".

Martha pani kätensä kasvojensa eteen, mutta pysyi muutoin levollisena.

"Minä olen kuullut hänen kertovan", sanoi Peggotty, "että te varhain
jäitte orvoksi ja ettei ollut ketään ystävää, joka olisi karkealla
merimiehen tavalla astunut vanhempienne sijaan. Te ehkä voitte
ajatella, että, jos teillä olisi ollut joku semmoinen ystävä, te aikaa
voittain olisitte ruvenneet pitämään hänestä, ja että sisarentyttäreni
oli niinkuin tytär minulle".

Koska Martha seisoi väristen ja ääneti, kääri Mr. Peggotty
huolellisesti shaalin hänen ympärillensä, tätä varten otettuaan sen
ylös maasta.

"Jonka vuoksi", lausui hän, "minä tiedän, että hän seuraisi minua
mailman viimeisiin ääriin, jos hän voisi kerran nähdä minut jälleen,
sekä että hän pakenisi mailman viimeisiin ääriin, minua karttaaksensa.
Sillä vaikka hänellä ei ole mitään syytä epäillä rakkauttani eikä
epäile -- eikä epäile", toisti hän, tyvenesti vakuutettuna sanojensa
totuudesta, "on häpeä astunut meidän väliimme ja eroittaa meidät".

Jokaisessa hänen yksinkertaisen, liikuttavan kertomuksensa sanassa
havaitsin uuden todistuksen siitä, että hän oli ajatellut tätä ainoata
ainetta jok'ikiseltä puolelta.

"Meidän, Mas'r Davyn ja minun, ajatuksemme mukaan", jatkoi hän, "on
luultava, että hän jonakin päivänä kääntää yksinäisen, kurjan matkansa
Londoniin. Me uskomme -- Mas'r Davy, minä ja me kaikki -- että te
olette niin syytön kaikkiin, mitä hänelle on tapahtunut, kuin
syntymätön lapsi. Te olette puhuneet, että hän oli ystävällinen, hyvä
ja lempeä teille. Jumala siunatkoon häntä, minä tiedän, että hän oli!
Minä tiedän, että hän aina oli semmoinen kaikille. Te olette
kiitollinen hänelle ja rakastatte häntä. Auttakaat meitä parhaitten
voimienne mukaan löytämään häntä, ja palkitkoon Jumala teitä!"

Martha katsahti häneen pikaisesti ja ensi kerran, niinkuin hän olisi
epäillyt hänen sanojaan.

"Tahdotteko luottaa minuun?" kysyi hän matalalla, kummastuneella
äänellä.

"Täydellisesti ja alttiisti!" vastasi Mr. Peggotty.

"Luottaa minuun, että saan puhutella häntä, jos joskus löytäisin hänet,
suojella häntä, jos minulla olisi joku suoja, jota voisin tarjota
hänelle, ja sitten hänen tietämättänsä tulla teidän luoksenne ja
saattaa teidät hänen luoksensa?" kysyi hän hitaisesti.

Me vastasimme molemmat yhdessä: "kyllä!"

Hän nosti ylös silmänsä ja vakuutti juhlallisesti, että hän antautuisi
tähän toimeen innokkaasti ja vilpittömästi; ettei hän koskaan horjuisi
siinä, ei koskaan viehättyisi siitä, ei koskaan luopuisi siitä, niin
kauan kuin jotakin toivoa löytyi. Jollei hän uskollisesti pysyisi
tässä, jättäköön se tarkoitus, joka hänellä nyt oli elämässä ja joka
sitoi hänet johonkin, joka ei ollut pahaa, poistuessaan hänet
suurempaan viheliäisyyteen ja epätoivoon, jos oli mahdollista, kuin
missä hän oli ollut virran reunalla sinä iltana; ja hyljätköön sitten
kaikki apu, inhimillinen ja jumalallinen, hänet ijäksi!

Hän ei kohottanut ääntänsä kuiskausta korkeammaksi eikä puhutellut
meitä, vaan sanoi nämät yötiselle taivaalle ja seisoi sitten syvässä
äänettömyydessä, katsellen synkkää vettä.

Me katsoimme nyt soveliaaksi ilmoittaa hänelle kaikki, mitä tiesimme;
ja minä kerroin sen hänelle perinpohjin. Hän kuunteli suurella
tarkkuudella, ja hänen kasvonsa muuttuivat usein, vaikka kaikissa
niitten vaihtelevissa muodoissa kuvautui sama tarkoitus. Hänen silmänsä
täyttyivät välisti kyynelillä, mutta hän pidätti niitä. Näytti siltä,
kuin hänen mielensä olisi kokonaan muuttunut ja niinkuin hän ei olisi
voinut olla kylläksi tyven.

Kun kaikki oli kerrottu, kysyi hän, missä hän voisi tavata meitä, jos
tarve vaatisi. Himmeän katulampun valossa kirjoitin minä meidän
molempien adressit yhdelle taskukirjani lehdelle, jonka reväisin irti
ja annoin hänelle ja jonka hän kätki povi-raukkaansa. Minä kysyin,
missä hän itse asui. Hän vastasi, hetken vaiti oltuaan, ettei hän
asunut missään paikassa pitkää aikaa. Olisi parempi, ettemme tietäisi.

Kun Mr. Peggotty kuiskasi minulle, mitä jo oli tullut mieleeni, vedin
esiin kukkaroni, mutta en voinut saada häntä vastaan-ottamaan mitään
rahaa eikä myöskään lupaamaan, että hän vast'edes ottaisi. Minä selitin
hänelle, ettei sopinut sanoa Mr. Peggottya köyhäksi, jos ajatteli hänen
ammattiansa, sekä että se ajatus, että toinen ryhtyisi tähän etsimiseen
ainoastaan omien varojensa nojalla, oli vastenmielinen meille
molemmille. Mutta Martha pysyi lujana. Tässä asiassa oli Mr. Peggotyn
vaikutus häneen yhtä vähäinen, kuin minun. Hän kiitti Mr. Peggottya
nöyrästi, mutta oli taipumaton.

"Ehkä voin saada jonkunlaista työtä", lausui hän. "Minä aion koettaa".

"Ottakaat ainakin vastaan jotakin apua", vastasin minä, "siksi kuin
olette koettaneet".

"Minä en voisi rahasta tehdä, mitä olen luvannut", arveli hän. "Minä en
voisi ottaa sitä, vaikka nääntyisin nälkään. Jos antaisitte minulle
rahaa, riistäisitte samalla pois luottamuksenne, riistäisitte pois sen
päämäärän, jonka olette antaneet minulle, riistäisitte pois sen ainoan
varman asian, joka varjelee minut virrasta".

"Sen suuren tuomarin nimessä", sanoin minä, "jonka edessä teidän ja
meidän kaikkein täytyy Hänen kauhealla ajallansa seisoa, karkoittakaat
tuo julma ajatus mielestänne! Me voimme kaikki tehdä jotakin hyvää, jos
tahdomme".

Martha vapisi, hänen huultansa vavahti, ja hänen kasvonsa olivat
kalpeammat, kun hän vastasi:

"Se on ehkä johdatettu sydämeenne, että teidän tulee pelastaa kurja
olento katumusta varten. Minä pelkään ajattelemasta niin; se näyttää
liian rohkealta. Jos jotakin hyvää voisi lähteä minusta, sopii minun
kenties ruveta toivomaan; sillä ei mitään, paitsi pahaa, ole koskaan
tähän saakka teoistani lähtenyt. Pitkästä ajasta uskotaan minulle
ensimäinen kerta viheliäinen elämäni, koska olette antaneet minulle
tämän toimitettavaksi. Minä en tiedä sen enempää enkä voi sanoa sen
enempää".

Taas hän pidätti kyyneleitänsä, jotka olivat alkaneet vuotaa, ja
ojentaen vapisevaa kättänsä ja koskien Mr. Peggottyyn, niinkuin hänessä
olisi ollut joku parantava voima, lähti pois pitkin autiota tietä. Hän
oli sairastanut, arvattavasti kauan aikaa. Kun nyt sopi likemmältä
katsella häntä, huomasin, että hän oli riutunut ja laiha ja että hänen
sisään vajonneet silmänsä ilmoittivat puutetta ja kärsimistä.

Me seurasimme häntä vähän matkaa, koska tiemme kävi samaan suuntaan,
siksi kuin palasimme valoisille ja väekkäille kaduille. Minä luotin
niin täydellisesti Marthan lupaukseen, että kysyin Mr. Peggotylta, eikö
näyttäisi jo alusta, niinkuin epäilisimme häntä, jos seuraisimme häntä
kauemmaksi. Koska hänellä oli sama ajatus ja yhtäläinen luottamus
Marthaan, annoimme tämän astua omaa tietänsä ja menimme itse
Highgate'en päin. Mr. Peggotty saatti minua melkoisen matkan; ja kun
erosimme, rukoillen menestystä tälle uudelle yritykselle, ilmestyi
hänessä jonkunlainen uusi ja miettiväinen sääli, jonka luontoa minun ei
ollut vaikea ymmärtää.

Oli keski-yö, kun saavuin kotiin. Minä olin päässyt omalle portilleni
ja seisoin kuunnellen Saint Paul'in syvä-äänistä kelloa, jonka huminan
luulin saattavani eroittaa monesta muusta lyövästä kellosta, kun
ihmeekseni näin, että tätini huoneen ovi oli auki ja että heikko valo
eteisestä loisti kadun poikki.

Siinä uskossa, että tätini jälleen oli joutunut vanhaan pelkoonsa ja
kenties katseli, kuinka luultu tulipalo kaukana levisi, menin puhumaan
hänen kanssansa, mutta näin suureksi hämmästyksekseni, että eräs mies
seisoi hänen vähäisessä puutarhassaan.

Miehellä oli lasi ja pullo kädessään, ja hän joi paraikaa. Minä
seisahduin äkkiä tiheän lehdikön varjoon ulkopuolelle, sillä kuu oli
nyt nousnut, vaikka himmennettynä, ja minä tunsin sen miehen, jonka
olin kerta luullut Mr. Dick'in mielikuvituksen luomaksi ja jonka kerran
tätini seurassa olin tavannut City'n kaduilla.

Mies sekä söi että joi, ja näytti syövän nälkäisen halulla. Hän näytti
myöskin uteliaasti katselevan asuntoa, niinkuin hän nyt ensi kerran
olisi nähnyt sen. Kumarrettuaan alas, asettaaksensa pulloa maahan, loi
hän silmänsä akkuniin ja katseli ympärillensä, vaikka salaisella ja
levottomalla muodolla, niinkuin häntä olisi haluttanut pian lähteä.

Eteisen valo pimeni hetkeksi, ja tätini tuli ulos. Hän oli kiihtynyt ja
luki rahoja miehen käteen. Minä kuulin niitten kilisevän.

"Mitä hyvää näistä on?" kysyi hän.

"Minä en voi antaa sen enempää", vastasi tätini.

"Siinä tapauksessa minä en voi lähteä", lausui hän. "Tuossa! Te saatte
ottaa ne takaisin!"

"Te häijy mies", vastasi tätini suurella mielen-liikutuksella; "kuinka
voitte kohdella minua näin? Mutta miksi tätä kysyn? Se tulee siitä,
että tiedätte, kuinka heikko olen! Mitä minä muuta voin tehdä,
ainaiseksi estääkseni teitä luonani käymästä, kuin sallia, että teidän
käy ansionne mukaan?"

"Ja miks'ette salli sitä?" arveli hän.

"Te kysytte minulta, miksi!" vastasi tätini. "Mikä sydän teillä
onkaan!"

Mies seisoi nurpeasti kalistellen rahoja ja pudistaen päätänsä, siksi
kuin hän viimein sanoi:

"Tässäkö siis kaikki, mitä aiotte antaa minulle?"

"Siinä on kaikki, mitä _voin_ antaa teille", lausui tätini. "Te
tiedätte, että olen joutunut vahinkoon, ja että olen köyhempi, kuin
olin ennen. Minä olen kertonut sen teille. Kun olette saaneet nuot,
miksi pakoitatte minua kauemmin katselemaan itseänne ja näkemään,
mimmoiseksi olette käyneet?"

"Minä olen käynyt jotenkin repaleiseksi, jos sitä tarkoitatte", sanoi
hän. "Minä vietän huuhkan elämää".

"Te ryöstitte minulta suuremman osan varoistani", lausui tätini. "Te
suljitte vuosikausiksi sydämeni koko mailmalta. Te kohtelitte minua
petollisesti, laittamattomasti ja julmasti. Menkäät ja katukaat sitä.
Älkäät lisätkö uusia vääryyksiä niitten vääryyksien pitkään, pitkään
sarjaan, joita olette tehneet minulle!"

"Kyllä kait" vastasi hän. "Tuo kuuluu varsin kauniilta! -- No niin!
Minun täytyy tulla toimeen niin hyvin, kuin voin, tällä kertaa, arvaan
minä".

Vasten omaa tahtoansa näytti hän häpeävän tätini suuttumuksen kyyneliä
ja tuli rahjustellen ulos puutarhasta. Parilla, kolmella nopealla
askeleella, niinkuin vast'ikään olisin paikalle saapunut, kohtasin
häntä portilla ja astuin sisään, kun hän meni ulos. Ohitse kulkiessamme
katselimme toisiamme tarkasti eikä juuri suosiollisesti.

"Täti", sanoin minä kiireesti. "Tämä mies häiritsee teitä taas!
Antakaat minun puhua hänen kanssaan. Kuka se on?"

"Lapsi", vastasi tätini, käsivarteeni tarttuen, "tule sisään äläkä puhu
minun kanssani kymmeneen minutiin".

Me kävimme istumaan hänen vähäiseen vierashuoneesensa. Tätini peräytyi
entisten päivien ympyriäisen, viheriäisen viuhkan taa, joka oli
väännetty kiinni jonkun tuolin selkään, ja pyyhki tuon tuostakin
silmiänsä neljänneksen tunnin aikaa. Sitten hän tuli esiin ja istui
viereeni.

"Trot", lausui tätini levollisesti, "se on puolisoni".

"Teidän puolisonne, täti? Minä luulin, että hän oli kuollut!"

"Kuollut minulle", vastasi tätini, "mutta kuitenkin elossa".

Minä istuin, hiljalleen kummastellen.

"Betzey Trotwood ei näytä erittäin taipuvaiselta rakkauden hellään
tunteesen", lausui tätini tyvenesti, "mutta semmoinen aika oli, Trot,
jolloin hän täydellisesti uskoi tuota miestä; jolloin hän lempi häntä,
Trot, sydämestänsä; jolloin ei löytynyt mitään hartaan rakkauden
osoitusta, jota hän ei olisi tarjonnut hänelle. Palkinnoksi tämä mies
hävitti hänen omaisuutensa ja melkein särki hänen sydämensä. Siitä
syystä Betzey Trotwood laski kaikki semmoiset tunteet kerrallaan ja
ijäksi hautaan, täytti sen ja tasoitti sen".

"Rakas, hyvä tätini!"

"Minä kohtelin häntä jalomielisesti", jatkoi tätini, asettaen kättänsä,
niinkuin tavallisesti, minun käteni selälle. "Minun sopii näin pitkän
ajan perästä sanoa, Trot, että kohtelin häntä jalomielisesti. Hän oli
ollut niin julma minulle, että helposti olisin saanut edullisen eron
hänestä; mutta minä en tahtonut. Hän tuhlasi pian kaikki, mitä annoin
hänelle, huonontui huonontumistaan, nai toisen naisen, luulen minä,
muuttui seikkailiaksi, kortinlyöjäksi ja petturiksi. Itse näet, mikä
hän nyt on. Mutta hän oli kauniinnäköinen mies, kun minä menin
naimisiin hänen kanssansa", lausui tätini, ja hänen äänessään kuului
joku kaikku hänen vanhasta ylpeydestänsä ja ihmettelemisestään; "ja
minä luulin häntä -- minä narri! -- itse kunniaksi!"

Hän likisti kättäni ja pudisti päätänsä.

"Nyt hän ei ole mitään minulle, Trot, -- ei edes sitä. Mutta ennenkuin
sallin, että hän rangaistaan rikoksistansa (niinkuin tapahtuisi, jos
hän kuljeksisi tässä maassa), annan hänelle, kun hän ilmestyy, enemmän
rahaa, kuin minun kannattaisi, että hän lähtisi pois. Minä olin narri,
kun menin naimisiin hänen kanssansa; ja minä olen siinä määrässä
parantumaton narri tässä kohden, että sen johdosta, miksi kerran
katsoin häntä, minä en soisi, että edes tämän joutavan mielijohteeni
varjoa kohdeltaisiin kovasti. Sillä tosi minun oli sydämessäni, Trot,
jos minkään naisen".

Tätini päätti tämän aineen raskaalla huokauksella ja silitti pukuansa.

"Kas niin, rakas lapseni!" sanoi hän. "Nyt tunnet alun, keskikohdan ja
lopun ja kaikki. Me emme puhu tästä asiasta toisillemme enää; etkä
tietysti puhu siitä kenellekään muulle. Tämä on minun äreä, näreä
kertomukseni, ja me pidämme sen itse omanamme, Trot!"



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Perheellisiä oloja.


Minä sepittelin ahkerasti kirjaani enkä kuitenkaan sallinut sen estää
sanomalehti-velvollisuuksieni säännöllistä täyttämistä; ja se ilmestyi
ja saavutti suurta suosiota. Se ylistys, joka soi korvissani, ei
huumannut minua, vaikka olin hyvin herkkä tuntemaan sitä ja epäilemättä
pidin omaa teostani parempana, kuin kukaan muu. Minä olen ihmisluontoa
tarkastellessani havainnut, että semmoinen mies, jolla on hyvä syy
uskoa itseensä, ei koskaan pöyhistele, saadaksensa muita uskomaan
häneen. Tästä syystä pysyin häveliäänä pelkästä itse-kunnioituksesta;
ja mitä enemmän kiitoksia sain, sitä enemmän koetin ansaita niitä.

Minun ei ole aikomus tässä kertomuksessa, vaikka se kaikissa muissa
tärkeämmissä kohdissa tuo esiin elämäni muistot, laatia omien teoksieni
historiaa. Ne esittelevät itsensä, ja minä jätän ne itseksensä. Kun
satunnaisesti käännyn niitten puoleen, tapahtuu se vaan sen vuoksi,
että niissä ilmestyy osa omasta edistymisestäni.

Koska minulla siihen aikaan oli syytä uskoa, että luonto ja sattumus
olivat tehneet minut kirjailiaksi, noudatin luottamuksella
kutsumustani. Ilman semmoista vakuutusta olisin varmaan luopunut siitä
ja käyttänyt jäntevyyttäni johonkin muuhun yritykseen. Minä olisin
koettanut päästä selville, miksi luonto ja sattumus todella olivat
aikoneet minua, ja ruveta siksi eikä miksikään muuksi.

Minä olin kirjoittanut tuohon sanomalehteen ja muualle niin suurella
menestyksellä, että, kun uusi voittoni saavutettiin, katsoin itseäni
oikeutetuksi jättämään nuot ikävät parlamentin-keskustelut. Eräänä
iloisena iltana panin sentähden viimeisen kerran parlamentin
säkkipillien nuotit paperille enkä ole koskaan sen jälkeen kuullut
niitä; vaikka aina koko pitkän istunto-ajan yhä tunnen tuon vanhan
huminan sanomalehdissä ilman mitään varsinaista muutosta, paitsi ehkä
siinä, että sitä nyt ilmestyy runsaammalta.

Minä kirjoitan nyt siitä ajasta, jolloin olin ollut naimisissa noin
puolentoista vuotta. Monen erilaisen kokeen jälkeen olimme luopuneet
taloudenpidosta, niinkuin jostakin pahasta puuhasta. Talo piti itse
itseänsä, ja me pidimme pagia. Tämän palvelian päätoimi oli
riiteleminen kyökkipiian kanssa; jossa suhteessa hän oli täydellinen
Whittington, mutta ilman tämän kissaa taikka kaukaisinta toivoa päästä
Lord Mayor'iksi.

Minusta näyttää, kuin hän olisi elänyt ainaisessa kattilan-kansien
sateessa. Hänen koko olemisensa oli ijankaikkinen kahakka. Hänen oli
tapa huutaa apua kaikkein sopimattomimpiin aikoihin -- esimerkiksi,
kun meillä oli päivällisvieraita taikka muutamia ystäviä iltaa
viettämässä -- ja tulla tupertuen ulos kyökistä, samalla kuin rautaiset
heitto-aseet lensivät hänen perässään. Me tahdoimme saada eroa hänestä,
mutta hän riippui niin kiinni meissä, ettei häntä haluttanut lähteä.
Hän oli herkkä-itkuinen nuorukainen ja purskahti semmoisiin surkeihin
vaikerruksiin, kun viitattiin yhteytemme lakkauttamiseen, että meidän
täytyi pitää häntä. Hänellä ei ollut mitään äitiä -- eikä mitään
sukulaisen tapaista, sitä myöden kuin minun oli tilaisuus huomata,
paitsi yksi sisar, joka pujahti Amerikaan samalla hetkellä, kuin me
olimme ottaneet pojan hänen niskoiltaan; ja tämä majoitettiin meille,
niinkuin kauhea nuori vaihdokas. Hänellä oli elävä tunto omasta
onnettomasta asemastaan ja hän hieroi aina silmiään jakkunsa hialla
taikka kumartui niistämään nenäänsä vähäisen nenäliinansa viimeisellä
nipulla, jota nenäliinaa hän ei koskaan kokonansa vetänyt ulos
plakkaristaan, vaan aina säästi ja salasi.

Tämä onneton pagi, joka pahalla hetkellä pestattiin kuuden punnan ja
kymmenen shillingin vuotuista palkkaa vastaan, aikaan saatti alituisia
huolia minulle. Minä katselin häntä, sitä myöden kuin hän kasvoi -- ja
hän kasvoi kuin salkopapu -- tuskalla peläten sitä aikaa, jolloin hän
rupeisi ajamaan partaansa, vieläpä niitä aikoja, jolloin hän tulisi
kalju- tai harmaapäiseksi. Minä en nähnyt mitään mahdollisuutta koskaan
päästä hänestä; ja tulevaisuutta mietiskellessäni oli minun tapa
ajatella, mikä vastus hänestä olisi, kun hän kävisi vanhaksi mieheksi.

Ei mikään asia ollut minulle niin odottamaton, kuin että tämän poloisen
oma käytös päästäisi minut pulastani. Hän varasti Doran kellon, jolla
ei enemmän, kuin milläkään muulla meidän kapineellamme, ollut mitään
määrättyä paikkaa, muutti sen rahaksi ja kulutti saaliin (hän oli aina
vähäjärkinen poika) sillä tapaa, että hän herkeämättä ajoi edestakaisin
Londonin ja Uxbridge'n väliä postivaunujen katolla. Hän vietiin Bow
Street'in polisikonttoriin, kun hän oli, minun muistaakseni, päättänyt
viidennentoista matkansa, jolloin neljä shillingiä ja kuusi pennyä ynnä
vanha huilu, jota hän ei osannut puhaltaa, löydettiin hänen
taskuistaan.

Ilmi-saanti ja sen seuraukset eivät olisi olleet likimainkaan niin
ikävät minulle, jollei hän olisi ollut katuvainen. Mutta hän oli hyvin
katuvainen, jopa omituisella tavalla -- ei tukulta, vaan vähitellen.
Esimerkiksi: toisena päivänä sen jälkeen, kuin minun täytyi ilmestyä
oikeuden edessä häntä vastaan, toi hän esiin muutamia seikkoja eräästä
isosta, kellarissa talletetusta korista, jonka luulimme olevan viiniä
täynnä, mutta jossa ei ollut mitään muuta, kuin tyhjiä pulloja ja
korkkeja. Me arvelimme, että hän nyt oli huojentanut sydäntänsä ja
kertonut pahimpia, mitä hän kyökkipiiasta tiesi; mutta pari, kolme
päivää sen perästä tunsi hänen omatuntonsa uuden pistoksen, ja hän
kertoi, kuinka kyökkipiialla oli pikkuinen tyttö, joka varhain joka
aamu vei leipämme; niinkuin myöskin, kuinka häntä itseä oli houkuteltu
varustamaan maidontuojaa hiilillä. Kun taas muutamia päiviä oli
kulunut, ilmoittivat virkakunnat, että hän oli jutellut häränpaisteista
kyökin-töryissä ja lakanoista rääsy-pussissa. Vähä aika sen jälkeen
poikkesi hän kokonaan toisaalle ja tunnusti tietävänsä yötisistä
varkaudenhankkeista meitä vastaan oluentuojan puolelta, joka heti
otettiin kiinni. Minua rupesi niin hävettämään, että olin ollut
semmoinen uhri, että olisin antanut vaikka kuinka paljon rahaa, kun hän
vaan olisi pitänyt suunsa kiinni, taikka olisin tarjonnut runsaat
lahjat, jos olisivat päästäneet hänet karkaamaan. Se oli vaikea seikka
tässä jutussa, ettei hänellä ollut mitään käsitystä tästä, vaan hän
luuli hyvittävänsä minua jokaisella uudella ilmoituksellaan, jopa
saattavansa minut kiitollisuuden velkaan.

Lopulta lähdin itse karkuun joka kerta, kuin näin polisilähettilään
tulevan jollakin uudella sanomalla, ja elin jonkunlaista sala-elämää,
siksi kuin hänen asiansa oli tutkittu ja hän tuomittu maasta
vietäväksi. Ei hän edes silloinkaan pysynyt hiljalleen, vaan kirjoitti
aina kirjeitä meille ja halasi niin paljon nähdä Doraa, ennenkuin hän
lähti, että Dora meni hänen luoksensa ja pyörtyi, kun havaitsi olevansa
rautasalpojen takana. Lyhyeltä, minulla ei ollut tään taivaallista
rauhaa, ennenkuin hän oli toimitettu pois maasta ja (niinkuin
jälestäpäin kuulin) tehty lampuriksi jossakin "ylämaassa"; minulla ei
ole mitään maatieteellistä käsitystä, missä.

Kaikki nämät johdattivat minua muutamiin totisiin mietteisin ja
asettivat erhetyksemme uuteen valoon, jota en voinut olla eräänä iltana
Doralle ilmoittamatta, vaikka kyllä hellin häntä.

"Armaani", sanoin minä, "minua tuskastuttaa kovin ajatella, että
puuttuva järjestyksemme ja hallinnon-kykymme saattaa sekä meidät itse
(johon jo olemme tottuneet) että muutkin ihmiset pulaan".

"Sinä et ole pitkään aikaan puhunut mitään, mutta nyt aiot ruveta
häijyksi!" lausui Dora.

"Ei suinkaan, rakas Dorani! Anna minun selittää sinulle, mitä
tarkoitan".

"Minä luulen, etten tahdo tietää", arveli Dora.

"Mutta minä tahdon, että tiedät, lemmittyni. Laske pois Jip".

Dora pani Jip'in kuonon minun nenääni vastaan ja sanoi: "puh!"
haihduttaaksensa totisuuttani; mutta kun se ei onnistunut häneltä,
käski hän Jip'in pagodiinsa ja istui silmäillen minua ristiin
lasketuilla käsillä ja mitä kärsivällisimmällä pikku katsannolla.

"Tosi-asia on se, rakas ystäväni", aloitin minä, "että meissä on
jotakin tarttuvaista. Me saastutamme kaikki ympärillämme".

Minä olisin ehkä jatkanut tällä kuvannollisella tavalla, jolleivät
Doran kasvot olisi ilmoittaneet minulle, että hän kaikesta sydämestänsä
kummasteli, aioinko ehdoitella jotakin uuden-aikaista rokon-istutusta
taikka muuta lääketieteellistä parannuskeinoa tähän kivulloiseen
tilaamme. Sentähden pidätin itseäni ja esittelin selvemmin, mitä olin
tarkoittanut.

"Ei siinä kyllin, kultani", lausuin minä, "että meiltä menee raha ja
mukavuus, vieläpä toisinaan iloinen mielikin, kun emme opi olemaan
huolellisempia, vaan me joudumme myöskin ankaraan edesvastaukseen
siitä, että turmelemme kaikki, jotka tulevat palvelukseemme taikka ovat
asioissa meidän kanssamme. Minä rupeen pelkäämään, ettei vika ole
kokonaan yhdellä puolella, vaan että nämät ihmiset kaikki kääntyvät
kipeiksi sentähden, ettemme itse näytä olevan aivan terveet".

"Voi, mikä syytös", huudahti Dora, avaten silmänsä selälleen, "kun
sanot, että olet nähnyt minun varastavan kultakelloja! Voi!"

"Rakas Dorani", muistutin minä, "älä laske tyhjiä! Kuka on
vähimmälläkään tavalla viitannut kultakelloihin?"

"Sinä", vastasi Dora. "Sinä tiedät, että viittasit. Sinä sanoit, etten
näyttänyt terveeltä ja vertasit minua häneen".

"Keneen?" kysyin minä.

"Pagiin", nyyhkytti Dora. "Oi, sinä julma toveri, kun vertaat
hellää vaimoasi maasta vietyyn pagiin! Miks'et sanonut, mitä ajattelit
minusta, ennenkuin menimme naimisiin? Miks'et sanonut, sinä
kova-sydäminen olento, että olit vakuutettu, että minä olin pahempi,
kuin maasta viety pagi? Oi, kun pitää semmoista kauheata ajatusta
minusta! Voi minua!"

"Mutta, Dora kultani", vastasin minä, lempeästi koettaen vetää pois
nenäliinaa, jota hän painoi silmiänsä vastaan, "tämä ei ole ainoastaan
naurettavaa sinun puoleltasi, vaan kovin väärää. Kaikkein ensimäiseksi
se ei ole totta".

"Sinä sanoit aina, että hän valehteli", huokasi Dora. "Ja nyt sanot
samaa minusta! Voi, mitä tehnen! Mitä tehnen!"

"Rakas tyttöni!" vastasin minä, "minun täytyy todella pyytää, että olet
järkevä ja kuulet, mitä sanoin ja sanon. Hyvä Dora, jollemme opi
tekemään velvollisuuttamme niitä kohtaan, joita otamme palvelukseemme,
eivät hekään koskaan opi tekemään velvollisuuttansa meitä kohtaan. Minä
varon, että tarjoomme ihmisille semmoisia tilaisuuksia pahantekoon,
joita ei koskaan tulisi tarjota. Vaikkapa olisimme tahallamme -- jota
emme ole -- kaikissa toimissamme niin huolimattomat, kuin todella
olemme, vaikkapa rakastaisimme semmoista oloa ja pitäisimme sitä
hauskana -- jota emme pidä -- olen vakuutettu, ettei meidän olisi
oikeus jatkaa tällä tapaa. Me suorastaan pahennamme ihmisiä. Meidän
täytyy ajatella tätä. Minä en voi olla sitä ajattelematta, Dora. Se on
semmoinen ajatus, jota en kykene poistamaan, ja se tekee minut välisti
kovin levottomaksi. Siinä, rakas Dora, on kaikki. Tule nyt! Älä ole
lapsellinen!"

Dora ei sallinut minun pitkään aikaan vetää pois nenäliinaa. Hän istui
ja nyyhki sen takana, sopertaen, että, jos minä olin levoton, miksi
olin koskaan mennyt naimisiin? Miks'en ollut sanonut, vaikka vaan
päivää ennen kuin lähdimme kirkkoon, että tunsin, että kävisin
levottomaksi, ja etten tahtoisi mennä naimisiin? Jollen minä voinut
sietää häntä, miks'en lähettänyt häntä pois hänen tätiensä luo
Putney'hin taikka Julia Mills'in luo Indiaan? Julia näkisi hänet ilolla
eikä sanoisi häntä maasta viedyksi pagiksi; Julia ei ollut koskaan
nimittänyt häntä miksikään semmoiseksi. Lyhyeltä, Dora oli niin
suruissaan ja huoletti tällä mieli-alallansa minuakin niin, että
huomasin, ettei ensinkään hyödyttänyt, vaikka kuinka lempeästi, toistaa
tätä keinoa, vaan että minun täytyi ruveta johonkin muuhun menetykseen.
Mikä muu menetys jäi minulle! "Kehittää hänen järkeänsä?" Tämä oli
tavallinen puheenparsi, joka soi hyvältä ja toivokkaalta, ja minä
päätin kehittää Doran järkeä.

Minä aloitin heti. Kun Dora oli kovin lapsellinen, ja minä paljon
mieluisammin olisin noudattanut hänen mieltänsä, koetin olla totinen --
ja nyreytin sekä häntä että itseäni. Minä puhuin hänelle niistä
asioista, jotka olivat ajatuksissani, ja luin Shakespeare'a hänelle ja
väsytin häntä sanomattomasti. Minä otin tavakseni jaella hänelle,
niinkuin ihan sattumalta, pieniä kappaleita hyödyllistä opetusta taikka
ymmärtäväistä katsantotapaa -- mutta, kun laukaisin ne, säpsähti hän
niitä, niinkuin ne olisivat olleet sähikäisiä. Vaikka kuinka sattumalta
taikka luonnollisesti olisin koettanut kehittää pikku vaimoni järkeä,
en voinut olla näkemättä, että hän aina vaistomaisesti tiesi
tarkoitukseni ja joutui kovimman pelon haltuun. Erittäin selvästi
havaitsin, että hän katsoi Shakespeare'a oikeaksi kauhistukseksi.
Kehittäminen kävi sangen hitaasti.

Minä pakoitin Traddles'ia palvelukseeni, ilman että hän itse tiesi
siitä; ja joka kerta, kuin hän tuli tervehtimään meitä, räjähytin
jonkun miinan häntä vastaan, tällä tapaa välittäen Doran kasvatusta.
Sen käytöllisen viisauden määrä, jonka näin istutin Traddles'iin, oli
arvaamattoman suuri ja parasta laatua; mutta sillä ei ollut mitään
muuta vaikutusta Doraan, kuin että se teki hänet alakuloiseksi ja aina
araksi siitä pelosta, että hänen vuoronsa nyt tulisi. Minä huomasin,
että minusta oli tullut koulumestari, ansa, salakuoppa; ja minusta
näytti siltä, kuin Dora olisi ollut kärpänen ja minä hämähäkki, joka
lakkaamatta hyökkäsin esiin pesästäni hänen rajattomaksi hämmingikseen.

Kuitenkin minä kuukausia jatkoin, katsoen eteenpäin tämän välitilan
ylitse siihen aikaan, jolloin Dora ja minä olimme käyneet ihan
saman-tunteisiksi ja minä olin täydellisesti itse tyytynyt hänen
järkensä kehittämiseen. Kun kuitenkin viimein huomasin, että, vaikka
koko tämän ajan olin ollut oikea piikki-sika taikka siili, jyrkkyydestä
kauttaaltani pöyristyen, minä en ollut saanut aikaan mitään, rupesin
arvelemaan, että Doran järki ehkä jo oli kehitetty.

Tarkemman miettimisen perästä näytti tämä niin todenmukaiselta, että
luovuin tuumastani, joka olikin luvannut menestystä enemmän sanoissa,
kuin todellisuudessa, ja päätin tästälähin tyytyä vaimo-lapsukaiseeni
eikä minkään menetyksen kautta koettaa muuttaa häntä miksikään muuksi.
Minä olin itse sydämestäni väsynyt olemasta viisaana ja varovaisena ja
näkemästä lemmittyäni tämän pakon alla; sen vuoksi ostin parin kauniita
korvarenkaita hänelle ja kaulavyön Jip'ille, ja menin kotiin eräänä
päivänä, tehdäkseni itseäni miellyttäväksi.

Dora oli ihastuksissaan pikku lahjoistani ja suuteli minua iloisesti;
mutta välissämme oli joku varjo, vaikka vaan vähäinen, ja minä olin
päättänyt, ettei sitä saisi olla. Jos tämmöinen varjo täytyi löytyä
jossakin, tahdoin tästälähin pitää sitä omassa rinnassani.

Minä istuin vaimoni viereen sohvalle ja panin korvarenkaat hänen
korviinsa; ja sitten sanoin hänelle, että pelkäsin, ettei meillä viime
aikoina ollut ollut juuri niin hauskaa yhdessä, kuin tavallisesti, ja
että vika oli minun. Tämän minä vilpittömästi tunsin, ja niin laita
olikin.

"Totuus on, rakas Dorani", sanoin minä, "että minä olen koettanut olla
viisas".

"Ja tehdä minutkin viisaaksi", lausui Dora arasti. "Eikö niin, Doady?"

Minä nyykäytin suostumustani kohotettujen kulmakarvojen sievään
kysymykseen ja suutelin puoleksi auenneita huulia.

"Siitä ei ole vähintäkään hyötyä", arveli Dora, pudistaen päätänsä,
että korvarenkaat jälleen helisivät. "Sinä tiedät, mikä vähäpätöinen
olento minä olen ja miksi alusta tahdoin, että nimittäisit minua.
Jollet voi tehdä sitä, pelkään, ettet koskaan voi rakastaa minua.
Oletko varma, ettet välisti ajattele, että olisi ollut parempi, jollet
olisi" --.

"Tehnyt mitä, lemmittyni?" Sillä hän ei yrittänyt jatkamaan.

"Ei mitään!" sanoi Dora.

"Ei mitään?" toistin minä.

Hän kiersi käsivartensa kaulani ympäri, nauroi, nimitti itseänsä
mielinimellään hanheksi ja kätki kasvonsa olkapäätäni vastaan
semmoiseen uhkeaan kiharain tulvaan, että oli oikein vastus hajottaa
sitä ja nähdä niitä.

"Enkö ajattele, että olisi ollut parempi olla mitään tekemättä, kuin
koettaa kehittää pikku vaimoni järkeä?" sanoin minä, itseäni nauraen.
"Tätäkö aioit kysyä? Kyllä, niin todella ajattelen".

"Sitäkö sinä olet koettanut?" huudahti Dora. "Oi, mikä hirmuinen
poika!"

"Mutta minä en koskaan enää koeta sitä", arvelin minä. "Sillä minä
rakastan häntä kalliisti semmoisena, kuin hän on".

"Onko se oikein totta?" kysyi Dora, hiipien likemmäksi minua.

"Miksi koettaisin muuttaa sitä", lausuin minä, "mikä on ollut niin
kallista minulle niin kauan aikaa! Sinä et voi koskaan ilmestyä
parempana, kuin omana, luonnollisena itsenäsi, suloinen Dorani; emmekä
enää rupea minkäänlaisiin tekokokeisin, vaan palaamme entiseen tapaamme
ja olemme onnelliset".

"Ja olemme onnelliset!" vastasi Dora. "Niin! Päiväkaudet! Etkä sinä
huoli, vaikka toisinaan käy vähän hullusti?"

"En minä, en minä", sanoin minä. "Meidän täytyy tulla toimeen niin
hyvin, kuin voimme".

"Etkä sinä kerro minulle koskaan enää, että me teemme muita ihmisiä
pahaksi", hyväili Dora; "et suinkaan? Koska tiedät, että se on niin
julman ikävää".

"En minä", sanoin minä.

"Minun on parempi olla typerä, kuin onneton, eikö niin?" kysyi Dora.

"Parempi on, että olet luonnollinen, Dora, kuin mitään muuta
mailmassa".

"'Mailmassa!' Oi Doady, se on avara paikka".

Hän pudisti päätänsä, käänsi ihastuneet, kirkkaat silmänsä ylös minun
silmiäni kohden, suuteli minua, purskahti iloiseen nauruun ja juoksi
pois panemaan uutta vyötä Jip'in kaulaan.

Niin päättyi viimeinen yritykseni muuttaa Doraa. Minä olin ollut
onneton sitä tehdessäni; minä en voinut sietää omaa, yksinäistä
viisauttani; minä en saattanut yhdistää sitä Doran entiseen pyyntöön,
että pitäisin häntä vaimo-lapsukaisenani. Minä päätin kaikessa
hiljaisuudessa tehdä, mitä voin, itse parantaakseni koti-olojamme,
mutta näin edeltäpäin, että parhaat ponnistukseni aikaan saisivat
sangen vähän, jollen taas muuttuisi pahaksi hämähäkiksi ja alati olisi
väijyksissä.

Entä tuo äsken mainittu varjo, joka ei enää saisi olla meidän
välissämme, vaan painaa yksistään minun sydäntäni? Kuinka se kääntyi?

Tuo vanha onnettomuuden tunto tunki elämäni läpi. Se oli syvempi, jos
se ensinkään oli muuttunut; mutta se oli yhtä epämääräinen, kuin
koskaan, ja puhutteli minua niinkuin jonkun surullisen soiton sävel,
joka heikosti kuuluu yöllä. Minä rakastin vaimoani hellästi ja olin
onnellinen; mutta se onni, jota kerta himmeästi olin ajatellut, ei
ollut se onni, jota nautin, ja aina oli jotakin, joka puuttui.

Sitä lupausta suorittaakseni, jonka olen tehnyt itselleni, että nämät
lehdet saisivat kuvastella mieltäni, tutkin sitä taas tarkasti ja tuon
ilmi sen salaisuudet. Mitä kaipasin, katsoin yhä -- olin aina katsonut
-- nuoruuden unelmaksi, joka ei koskaan toteutuisi ja jonka nyt
luonnollisella tuskalla, niinkuin kaikki ihmiset, semmoiseksi huomasin.
Mutta että olisi ollut parempi minulle, jos vaimoni olisi voinut
enemmän auttaa minua ja ottaa osaa niihin moniin ajatuksiin, joissa
minulla ei ollut mitään kumppania, ja että tämä olisi käynyt laatuun,
sen minä tiesin.

Näitten molempien yhteen soveltumattomien päätösten välillä: toinen se,
että, mitä tunsin, oli yleistä ja välttämätöntä; toinen se, että se oli
omituista minulle ja olisi voinut olla toisin, heiluin kummallisella
tavalla ilman mitään selvää tietoa, että ne olivat vastakkaiset
toisillensa. Kun ajattelin nuoruuden ilmaisia unelmia, jotka eivät voi
toteutua, ajattelin sitä parempaa tilaa, joka käy miehen ijän edellä ja
josta olin kasvanut pois; ja silloin nuot onnelliset päivät Agnesin
seurassa tuossa rakkaassa, vanhassa talossa nousivat eteeni, niinkuin
kuolleitten haamut, joilla ehkä on uusi elämä toisessa mailmassa, mutta
jotka eivät koskaan, koskaan enää voi virvota täällä.

Välisti tuli mieleeni tämä ajatus: mikä olisi voinut tapahtua taikka
mikä olisi tapahtunut, jollemme, Dora ja minä, koskaan olisi tunteneet
toisiamme? Mutta Dora oli niin yhdistynyt olemiseeni, että se oli
joutavin kaikista mietteistäni ja nousi pian saatavistani ja
näkyvistäni, niinkuin ilmassa uivat kylvylangat.

Minä rakastin yhä Doraa. Mitä kerron, se nukkui, heräsi puoleksi ja
meni taas nukuksiin sydämeni sisimmissä sopissa. Siitä ei ollut mitään
näkyväistä todistusta minussa; enkä tiedä, että se milläkään tapaa
olisi vaikuttanut mihinkään, mitä sanoin taikka tein. Minä kannoin
kaikkien pikku huoltemme ja kaikkien tuumieni taakan; Dora piti kyniäni
kädessään, ja me tunsimme molemmat, että meidän kummankin osa oli
sovitettu niinkuin asianhaarat vaativat. Hän oli sydämestä rakastunut
minuun ja uljasteli minusta; ja kun Agnes kirjeissänsä Doralle
kirjoitti muutamia vakavia sanoja siitä ylpeydestä ja osan-otosta,
jolla vanhat ystäväni kuulivat maineeni kasvavan ja lukivat kirjaani,
niinkuin olisivat kuulleet minun lausuvan sen sisältöä, luki Dora niitä
minulle, ilon kyynelet kirkkaissa silmissään, ja sanoi, että minä olin
rakas vanha, taitava, kuuluisa poika.

"Harjaantumattoman sydämen ensimäinen, väärä taipumus". Nämät Mrs.
Strong'in sanat joutuivat lakkaamatta tähän aikaan mieleeni, olivat
melkein aina läsnä ajatuksissani. Minä heräsin usein niihin öisin; minä
muistan lukeneeni niitä unissanikin rakennusten seiniin kirjoitettuina.
Sillä minä tiesin nyt, että oma sydämeni oli harjaantumaton, kun se
ensin rakastui Doraan, ja että, jos se olisi ollut harjaantunut, se ei
koskaan, kun olimme naimisissa, olisi tuntenut, mitä se oli tuntenut
salaisessa kokemuksessaan.

"Avio-liitossa ei ole pahempaa erilaisuutta, kuin erilaisuus
mieli-alassa ja taipumuksissa". Näitä sanoja minä myöskin muistin.
Minä olin koettanut muodostaa Doraa itseni mukaan ja huomannut sen
mahdottomaksi. Minun ei ollut nyt muuta neuvoa kuin muodostaa itseäni
Doran mukaan; jakaa hänen kanssansa, mitä voin, ja olla onnellinen;
omilla hartioillani kantaa, mitä täytyi kantaa, ja kuitenkin olla
onnellinen. Tämä se kuri oli, johon koetin pakoittaa sydäntäni, kun
rupesin miettimään. Se teki toisen vuoteni paljon onnellisemmaksi,
kuin ensimäisen, ja, mikä parempi oli, teki Doran elämän pelkäksi
päivänpaisteeksi.

Mutta tämän vuoden kuluessa Dora ei enää ollut voimissaan. Minä olin
toivonut, että köykäisemmät kädet, kuin minun, auttaisivat muodostamaan
hänen luonnettansa ja että pikku lapsen hymy hänen povellansa muuttaisi
vaimo-lapsukaiseni naiseksi. Se ei ollut tapahtuva. Henki väikkyi
hetken aikaa vähäisen vankihuoneensa kynnyksellä ja vankeudesta mitään
tietämättä lähti lentoon.

"Kun taas jaksan juosta ympäri, niinkuin ennen, täti", lausui Dora,
"opetan Jip'in juoksemaan kilpaa. Se käy niin hitaiseksi ja laiskaksi".

"Minä pelkään, rakas lapseni", lausui tätini, tyvenesti työskennellen
hänen vieressänsä, "että sitä vaivaa pahempi tauti, kuin tämä. Ikä,
Dora".

"Luuletteko, että se on vanha?" kysyi Dora kummastellen. "Voi, kuinka
oudolta tuntuu, että Jip olisi vanha!"

"Se on semmoinen tauti, jonka alaiseksi kaikki, pikkuiseni, joudumme,
mitä enemmän edistymme elämässä", sanoi tätini iloisesti; "minä en
tunne itseäni siitä vapaammaksi nyt, kuin ennen, vakuutan sinulle".

"Mutta Jip", lausui Dora, sääliväisesti katsellen sitä, "pikku Jip'kin!
Voi toveri raukkaa!"

"Se kestää varmaan vielä monta aikaa, Kukkani", lausui tätini,
taputtaen Doraa poskelle, kun hän kallistui vuoteestansa
katsomaan Jip'iä, joka vastaukseksi asettui takajaloillensa ja
ahdas-henkisyydessään turhaan ponnisti päätänsä ja hartioitansa, ylös
kiivetäkseen. "Sen täytyy saada kappale flanellia tänä talvena, eikä
minua kummastuttaisi, vaikka se ilmestyisi ihan vilppaana jälleen
keväällä kukkien kanssa. Siunatkoon tuota pikkuista koiraa!" huudahti
tätini, "jos sillä olisi yhtä monta henkeä, kuin kissalla, ja olisi ne
kaikki menettämällänsä, haukkuisi se minua viimeisessä henkäyksessään,
luulen minä!"

Dora oli auttanut Jip'in ylös sohvalle, jossa se todella ynsisteli
tätiäni vastaan niin rajusti, ettei se pysynyt suorana, vaan haukkui
itsensä koukkuun. Mitä enemmän tätini katseli sitä, sitä enemmän se
suuttui häneen, sillä tätini oli nykyisin ruvennut käyttämään
silmälaseja, ja jostakin tutkimattomasta syystä katsoi Jip niitä
personalliseksi loukkaukseksi.

Kauan suostutettuaan sai Dora Jip'in viereensä makaamaan, ja kun se
taas oli rauhoittunut, veti hän ehtimiseen toista sen pitkistä korvista
kätensä lävitse, kertoen miettiväisesti: "pikku Jip'kin! Voi toveri
raukkaa!"

"Sen keuhkot ovat sangen hyvät", lausui tätini iloisesti, "eikä sen
vihatkaan ensinkään ole heikontuneet. Sillä on epäilemättä vielä monta
vuotta edessään. Mutta jos tahdot koiraa, jonka kanssa sopii juosta
kilpaa, Pikku Kukkani, on Jip siksi elänyt liian hyvin, ja minä annan
sinulle toisen".

"Kiitoksia, täti", sanoi Dora heikosti. "Mutta älkäät kuitenkaan!"

"Eikö?" kysyi tätini ja otti pois silmälasinsa.

"Minä en voisi pitää mitään muuta koiraa, kuin Jip'iä", lausui Dora.
"Se olisi niin tylyä Jip'in suhteen. Paitsi sitä en voisi ruveta niin
hyväksi ystäväksi minkään muun koiran kanssa, kuin Jip'in, sillä toinen
ei olisi tuntenut minua ennen naimistani eikä olisi haukkunut Doady'a,
kun hän ensi kerran tuli meille. Minä varon, täti, etten voisi huolia
mistäkään muusta koirasta, kuin Jip'istä".

"Tosiaan!" sanoi tätini, taputtaen häntä poskelle jälleen. "Sinä olet
oikeassa".

"Te ette pane pahaksi", lausui Dora. "Panetteko?"

"Voi sinä hellätunteinen pikku hempukka!" huudahti tätini, lempeästi
kumartuen hänen puoleensa. "Kun luulet, että minä panisin pahakseni!"

"En minä luule, minä en todella ajatellut sitä", vastasi Dora; "mutta
minä olen hiukan väsyksissä ja tästä kävin hetkeksi typeräksi -- minä
olen aina pikku typerä olento, niinkuin tiedätte, mutta minä kävin
vielä typerämmäksi -- kun puhuin Jip'istä. Se on tuntenut minut
kaikissa, mitä minulle on tapahtunut, etkö ole, Jip? Enkä minä voisi
halveksia sitä sentähden, että se on vähän muuttunut -- voisinko, Jip?"

Jip painui likemmäksi emäntäänsä ja nuoli hitaasti hänen kättänsä.

"Sinä et ole niin vanha, Jip, oletko, että jo jätät emäntäsi", lausui
Dora. "Me saamme vielä jonkun aikaa seurustella toinen toisemme
kanssa!"

Sievä Dorani! Kun hän seuraavana sunnuntaina tuli alas päivällisille ja
häntä niin suuresti ilahutti nähdä vanhaa Traddles'ia (joka aina söi
päivällistä meillä sunnuntaisin), luulimme, että hän muutamien päivien
perästä juoksisi ympäri, niinkuin ennen. Mutta sanoivat: "odottakaat
vielä muutamia päiviä", ja sitten: "odottakaat muutamia päiviä
lisäksi"; eikä hän kuitenkaan juosnut eikä kävellyt. Hän näytti hyvin
kauniilta ja oli erittäin iloinen, mutta nuot vähäiset jalat, jotka
olivat niin nopsaat, kun ne tanssivat Jip'in ympärillä, olivat raskaat
ja kankeat.

Minä rupesin kantamaan häntä portaita alas joka aamu ja portaita ylös
joka ilta. Hän laski silloin tavallisesti käsivartensa kaulani ympäri
ja nauroi, niinkuin minä olisin tehnyt sitä veikalla. Jip haukkui ja
hyppi ympärillämme, juoksi edellä ja katsoi huohottaen taaksepäin
porraslavalla, nähdäksensä, tulimmeko perässä. Täti, joka oli paras ja
iloisin hoitajatar mailmassa, tuli meidän jälessämme, liikkuva kasa
shaaleja ja tyynyjä. Mr. Dick ei olisi jättänyt kynttilänkantajan
virkaansa kenellekään ihmiselle. Traddles seisoi usein portaitten
alipäässä, katsellen ja vastaan-ottaen hupaisia terveisiä Doralta
suloisimmalle tytölle mailmassa. Me teimme tästä oikein iloisen
saattoretken, ja vaimo-lapsukaiseni oli meistä kaikista iloisin.

Mutta välisti, kun nostin ylös hänet ja huomasin, että hän oli keveämpi
sylissäni, valloitti jonkunlainen kuollut, tyhjä tunne minut, niinkuin
olisin lähestynyt jotakin vielä näkymätöntä jääseutua, joka jähmetytti
elämääni. Minä kartin nimittämästä tätä tunnetta milläkään nimellä enkä
keskustellut siitä itseni kanssa; siksi kuin eräänä iltana, jona se oli
erittäin voimakas minussa ja tätini oli jättänyt Doran, jääbyväisiksi
huutaen: "hyvää yötä, Pikku Kukka", istuin yksin pulpettini viereen ja
itkin ajatellessani: voi, mikä paha-enteinen nimi se oli, ja kuinka
kukka kesken kukkimistaan lakastui puussa!



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Minä kietounnun salaisiin seikkoihin.


Eräänä aamuna sain postin kautta Canterbury'ssä dateeratun ja minulle
Doctors Commons'iin adresseeratun kirjeen, jota luin jonkunlaisella
kummastuksella:

"Rakas Sir!"

"Semmoiset asianhaarat, jotka ovat ulkopuolella omaa valtaani, ovat
melkoisen ajan kuluessa keskeyttäneet sitä likeistä ystävyyttä, joka
niinä harvoina hetkinä, jolloin minun on virkatoimieni tähden ollut
tilaisuus miettiä muiston prismatillisessa valossa läikkyvän entisyyden
kohtauksia ja tapauksia, aina on tuottanut minulle, niinkuin se varmaan
vast'edeskin tuottaa, suloisia tunteita, jotka eivät ole tavallista
laatua. Tämä tosi-asia, rakas Sir, ynnä se etevä sija, johon
luonnonkirjanne ovat kohottaneet teidät, estää minua anastamasta
itselleni vapautta puhutella nuoruuteni kumppania tuolla
tuttavallisella Copperfield'in nimellä! Siinä on kyllin, kun tietää,
että se nimi, johon minun on kunnia viitata, aina säilytetään perheemme
asiakirjoissa (minä tarkoitan sitä entisten hyyryläistemme arkistoa,
jota Mrs. Micawber tallettaa) personallisella, rakkauteen vivahtavalla
kunnioituksella".

"Sen, joka alkuperäisten erehdystensä ja eduttomien asianhaarain
satunnaisen yhtymyksen kautta on joutunut semmoiseen asemaan, kuin se
haaksirikkoinen parkki-laiva (jos minun suvaitaan omistaa tämmöistä
meriliikkeesen kuuluvaa nimitystä), joka nyt tarttuu kynään, teille
kirjoittaaksensa -- sen, sanon toistamiseen, joka on joutunut
semmoiseen asemaan, ei tule käyttää kohteliaisuuksien eikä
onnentoivotusten kieltä. Sen hän jättää kykenevämmille ja puhtaammille
käsille".

"Jos tärkeämmät toimenne sallisivat teidän seurata näitä vaillinaisia
kirjaimia näin kauas -- joka suittaa tapahtua taikka suittaa olla
tapahtumatta, sen mukaan kuin asianhaarat muodostuvat -- kysytte
tietysti, missä tarkoituksessa sepitän tämän kirjeen? Suokaat minun
sanoa, että täydellisesti tunnustan tämän kysymyksen järjen-mukaiseksi
ja nyt lähden vastaamaan siihen, lausuen edeltäpäin, että aine _ei_ ole
rahallista luontoa".

"Minä en selvemmin viittaa mihinkään salaiseen voimaan, joka minulla
ehkä on, ukon-nuolen ohjaamiseen taikka hävittävän ja kostavan liekin
suunnittamiseen sinne taikka tänne, mutta saanen sivumennen huomauttaa,
että valoisimmat näkyni ijäti ovat haihtuneet -- että leponi on
häiritty ja ilon kykyni kukistettu -- ettei sydämeni ole enää oikealla
paikalla -- ja etten enää käy pää pystyssä kanssa-ihmisteni vieressä.
Kukka on vikaantunut. Sen kupu on katkera reunoja myöden. Mato tekee
työtänsä ja tuhoo pian uhrinsa. Mitä pikemmin, sitä parempi. Mutta minä
en tahdo poiketa aineestani".

"Semmoisessa kovassa mielentuskassa ollessani, jota ei edes Mrs.
Micawber'in vaikutus pysty lievittämään, vaikka sitä harjoitetaan
kolminaisessa vaimon, puolison ja äidin ominaisuudessa, aion paeta
itseäni vähäksi aikaa ja pyhittää kahdeksanviidettä tuntia muutamien
entisten huvitusten näkymöin katsomiseen pääkaupungissa. Muitten
kodillisen levon ja mielenrauhan satamien joukossa vetää tietysti
King's Bench'in vankihuone jalkojani luoksensa. Kun sanon, että minä,
jos Jumala suo, juuri kello seitsemän illalla aion olla ulkopuolella
tämän sivili-asiain vankihuoneen eteläis-muuria, on tämän kirjeellisen
ilmoitukseni tarkoitus täytetty".

"Minä en tunne itseäni oikeutetuksi pyytämään entistä ystävääni Mr.
Copperfieldia eikä entistä ystävääni Mr. Thomas Traddles'ia, Inner
Temple'n jäsentä, jos tämä gentlemani vielä elää ja on voimissa,
suosiollisesti kohtaamaan minua ja uudistamaan (niin paljon kuin sopii)
menneitten päivien keskinäisiä oloja. Minä rajoitan itseni siihen
muistutukseen, että siihen aikaan ja sillä paikalla, jota olen
maininnut, tavattaneen semmoisia hävityksen jälkiä, jotka vielä
                                  löytyvät
                                    eräästä
                                      kukistuneesta
                                        tornista
                                          _Wilkins Micawber'ista_.

"P. S. Lienee hyödyllistä yllä seisovaan lisätä se sanoma, että Mrs.
Micawber'ille _ei_ ole uskottu näitä tuumia".

Minä luin tämän kirjeen useita kertoja. Vaikka kyllä muistin Mr.
Micawber'in korkeapontisen kirjoitustavan ja sen erinomaisen
mielihyvän, jolla hän kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa
tilaisuuksissa istui pitkiä kirjeitä kirjoittamaan, luulin kuitenkin,
että jotakin tärkeätä piili tämän kiertelevän ilmoituksen takana. Minä
laskin kirjeen kädestäni, sitä ajatellakseni, ja tartuin siihen
jälleen, sitä kerran vielä lukeakseni, ja luin sitä par'aikaa, kun
Traddles tapasi minut suurimmassa epätietoisuuden tilassa.

"Rakas toverini", sanoin minä, "minä en ole koskaan nähyt sinua
halukkaammin. Sinä tulet juuri parhaasen aikaan auttamaan minua
terveellä järjelläsi. Minä olen saanut hyvin omituisen kirjeen,
Traddles, Mr. Micawber'ilta".

"Vai niin!" huudahti Traddles. "Todella? Ja minä olen saanut Mrs.
Micawber'ilta!"

Näin puhuen Traddies, joka oli punastunut kävelystä ja jonka hiukset
ruumiin- ja sielun-liikunnon yhteisestä vaikutuksesta seisoivat
pystyssä, niinkuin hän olisi nähnyt jonkun iloisen aaveen, otti esiin
kirjeensä ja vaihtoi sen minun kirjeeseni. Minä seurasin häntä
silmilläni Mr. Micawber'in kirjeen keskipalkoille ja vastasin siihen
kulmakarvojen kohotukseen, jolla hän sanoi: "'ukon-nuolen ohjaamiseen
taikka hävittävän ja kostavan liekin suunnittamiseen!' Siunatkoon
minua, Copperfield!" -- ja rupesin sitten lukemaan Mrs. Micawber'in
kirjettä. Se kuului näin:

"Parhaat terveiseni Mr. Thomas Traddles'ille, ja, jos hän vielä muistaa
erästä, jonka ennen oli onni tuntea hänet hyvin, tohdinko pyytää
muutamia hetkiä hänen jouto-ajastaan? Minä vakuutan Mr. T. T:ille,
ett'en koettaisi käyttää hänen hyvyyttänsä, jos olisin jossakin muussa
asemassa, kuin hulluuden partaalla".

"Vaikka minun on katkera sitä sanoa, on ennen niin kodillisen Mr.
Micawber'in vieraantuminen vaimostaan ja perheestään syy, että näin
onnettomasti käännyn Mr. Traddles'in puoleen ja anon itselleni hänen
suosiollista kärsivällisyyttänsä. Mr. T:in on mahdoton täydellisesti
käsittää Mr. Micawber'in muuttunutta käytöstä, hänen hurjuuttansa,
hänen rajuuttansa. Se on vähitellen enentynyt, siksi kuin se on
ruvennut näyttämään mielen vialta. Tuskin päivääkään kuluu, vakuutan
Mr. Traddles'ille, ilman jonkunlaista puuskaa. Mr. T. ei vaadi, että
minä kuvaan tunteitani, kun kerron hänelle, että olen saanut tottua
kuulemaan, kuinka Mr. Micawber väittää myyneensä itsensä p--lle.
Salamyhkäisyys ja umpimielisyys ovat kauan aikaa olleet hänen
päätunnusmerkkinsä, ovat kauan aikaa sitten astuneet rajattoman
luottamuksen sijaan. Vähinkin syy, vaikk'ei muuta kuin kysyisi,
löytyykö mitään, jota hän suvaitsisi päivällisiksi, saattaa hänet
sanomaan, että hän tahtoo avio-eroa. Viime iltana, kun lapset pyysivät
häneltä kahta pennyä sitruna-karamelleihin -- eräänlaisia tämän
paikkakunnan makiaisia -- näytti hän ostroni-veistä kaksoisille!"

"Minä rukoilen teitä, Mr. Traddles, antamaan minulle anteeksi, vaikka
ryhdyn näihin pikku-seikkoihin. Ilman niitä Mr. T:in todella olisi
vaikea saada vähintäkään aavistusta sydäntä musertavasta tilastani".

"Rohkenenko nyt uskoa Mr. T:lle kirjeeni tarkoituksen? Salliiko hän
minun nyt turvata ystävälliseen huolenpitoonsa? Oi kyllä, sillä minä
tunnen hänen sydämensä!"

"Rakkauden nopeaa silmää ei ole helposti sokaistu, jos se on naisen.
Mr. Micawber lähtee Londoniin. Vaikka hän tarkasti salasi käsi-alaansa
tänä aamuna ennen suurusta, kun hän kirjoitti adressikortin, jonka hän
kiinnitti tuohon vähäiseen, ruskeaan onnellisten päivien matkalaukkuun,
näki aviollisen huolen kotkan-silmä selvästi kirjaimet d-o-n.
Postivaunujen West-End'in määräpaikka on Kultainen Risti. Uskallanko
hartaasti pyytää Mr. T:ia käymään hairaantuneen puolisoni luona ja
puhuttelemaan häntä? Uskallanko pyytää Mr. T:ia rupeamaan Mr.
Micawber'in ja hänen vaivaantuneen perheensä välittäjäksi? Oi ei, sillä
siinä olisi liian paljon!"

"Jos Mr. Copperfield vielä muistaisi yhtä maineettomaksi jäänyttä,
tahtoisiko Mr. T. toimittaa hänelle muuttumattoman kunnioitukseni ja
samat pyyntöni? Kaikissa tapauksissa lienee hän niin ystävällinen,
_että hän pitää tätä ilmoitusta kokonaan yksityisenä eikä missään
tapauksessa viittaa, vaikka kuinka vähän, siihen, Mr. Micawber'in läsnä
ollessa_. Jos Mr. T. joskus vastaisi tähän (jota en voi katsoa
milläkään lailla todenmukaiseksi), tuottaisi semmoinen kirje, joka on
adresseerattu M. E:lle Canterbury'n postikonttoriin, vähemmän
tuskallisia seurauksia, kuin jokainen muu kirje, joka olisi suorastaan
adresseerattu eräälle, joka syvimmässä surussa kirjoittaa itsensä

                             Mr. Thomas Traddles'in kunnioittavaiseksi
                                     ystäväksi ja avun-anojaksi
                                       _Emma Micawber'iksi_".

"Mitä arvelet tuosta kirjeestä?" sanoi Traddles, minuun katsahtaen, kun
olin kahdesti lukenut sen.

"Mitä sinä tuosta toisesta arvelet?" vastasin minä. Sillä hän luki sitä
vielä rypistyneellä otsalla.

"Minä arvelen, että ne molemmat, Copperfield", vastasi Traddles,
"merkitsevät enemmän, kuin tavallisesti Mr. ja Mrs. Micawber'in
kirjoitukset -- mutta mitä, sitä en tiedä. Epäilemättä ovat molemmat
kirjoitetut rehellisessä aikomuksessa ja ilman keskinäistä suostumusta.
Ihmisparka!" hän tarkoitti nyt Mrs. Micawber'in kirjettä, ja me
seisoimme vieretysten molempia verraten; "kaikissa tapauksissa tekee
hyvän työn, kun kirjoittaa hänelle ja ilmoittaa hänelle, että aiomme
käydä Mr. Micawber'in luona".

Minä suostuin tähän sitä halukkaammin, kuin nyt nuhtelin itseäni siitä,
että olin ollut hänen edellisen kirjeensä suhteen jotenkin huolimaton.
Se oli tosin siihen aikaan suuresti ajatteluttanut minua, niinkuin olen
paikallansa maininnut; mutta kiintymiseni omiin asioihini, kokemukseni
Mr. Micawber'in perheestä ja se seikka, etten sen koommin kuullut
tästä, oli vähitellen vaikuttanut, että unhotin koko asian. Minä olin
usein ajatellut Micawber'ilaisia, mutta etupäässä kummastellakseni,
mihin rahallisiin sitoumuksiin he Canterbury'ssä olivat ruvenneet, ja
muistaakseni, kuinka Mr. Micawber kartti minua, kun hän oli päässyt
Uriah Heep'in konttoristiksi.

Kuitenkin minä nyt yhteisessä nimessämme kirjoitin lohduttavan kirjeen
Mrs. Micawber'ille, ja me allekirjoitimme sen molemmat. Kun astuimme
kaupunkiin, toimittaaksemme sitä postiin, pidimme, Traddles ja minä,
pitkän keskustelun ja laskimme monenlaisia arveluita, joita minun ei
tarvitse toistaa. Iltapuolella otimme tätini neuvon-antajaksi; mutta
ainoa varma päätöksemme oli se, että hyvin tarkasti noudattaisimme Mr.
Micawber'in määräystä.

Vaikka ilmestyimme yhtymäpaikassa neljänneksen ennen aikaamme,
tapasimme jo Mr. Micawber'in siellä. Hän seisoi, käsivarret ristissä,
vastapäätä muuria ja katseli rautapiikkejä sen ylisyrjässä
hellätunteisella muodolla, niinkuin ne olisivat olleet ne yhteen
pujottuneet lehvät, jotka olivat suojelleet häntä hänen nuoruudessaan.

Kun tervehdimme häntä, oli hänen käytöksensä hiukan enemmän hämmentynyt
ja hiukan vähemmän gentili, kuin ennen. Hän oli tämän pikku retken
johdosta heittänyt mustan lakimiehen-pukunsa ja kävi nyt vanhalla
takillaan ja vanhoilla kapeilla housuillaan, mutta ei kokonaan vanhalla
katsannollaan. Se palasi tosin vähitellen yhä enemmän, kun puhuimme
hänen kanssaan; mutta yksin hänen lorgnettinsakin näytti heiluvan
raskaammin ja hänen paidankauluksensa, vaikka sillä yhä oli vanha,
pelottava kokonsa, oli jotenkin lerpullansa.

"Gentlemanit!" lausui Mr. Micawber ensimäisten tervehdysten jälkeen,
"hädässä ystävä tutaan. Sallikaat minun esitellä kysymyksiäni, kuinka
Mrs. Copperfield _in esse_ ja Mrs. Traddles _in posse_ ruumiillisesti
jaksavat -- edellytettynä nimittäin, että ystäväni Traddles ei vielä
ole yhdistetty rakkautensa esineesen myötä- ja vastoinkäymisessä".

Me kiitimme häntä hänen kohteliaisuudestansa ja vastasimme siihen
soveliaalla tavalla. Hän johdatti sitten huomiotamme muurin puoleen ja
aloitti: "minä vakuutan teille, gentlemanit", kun minä uskalsin panna
tätä juhlallista lausumistapaa vastaan ja pyytää, että hän puhuttelisi
meitä, niinkuin ennen.

"Rakas Copperfieldini", vastasi hän, kättäni likistäen,
"sydämellisyytenne liikuttaa minua kovasti. Kun näin vastaanottaa
särkynyttä katkelmaa siitä temppelistä, jota kerta sanottiin ihmiseksi
-- jos minun suvaitaan käyttää semmoista lausetta -- osoittaa se
sydäntä, josta on kunnia yhteiselle luonnollemme. Minä yritin sanomaan,
että taas näen sen levollisen paikan, jossa muutamat elämäni
onnellisimmista hetkistä soluivat ohitse".

"Jommoiseksi epäilemättä Mrs. Micawber sen teki", lausuin minä. "Minä
toivon, että hän voi hyvin?"

"Kiitoksia", vastasi Mr. Micawber, jonka kasvot synkistyivät tästä
viittauksesta, "hän voi vaan niin ja näin. Ja tämä", lausui Mr.
Micawber, murheellisesti päätänsä nyykäyttäen, "on Kings Bench! Täällä
ensi kerran vuosien vieriessä rahallisten sitoumusten rasittavaa painoa
ei päivästä päivään julistettu rohkeilta ääniltä, jotka eivät ottaneet
poistuaksensa käytävästä; täällä ei ollut ovessa mitään kolkutinta,
johon velkojien sopi tarttua; täällä ei päässyt antamaan kenellekään
itselle haastoa, sillä haasteet jätettiin portinvartialle!
Gentlemanit!" sanoi Mr. Micawber, "kun varjo noista rautapiikeistä
tiilimuurin harjalta kuvasteli kävelypaikan hiekalla, olen nähnyt
lasteni astelevan monimutkaisia kaavoja myöden, karttaen pimeitä
kohtia. Minä olen tuntenut jokaisen tämän paikan kiven. Jos minussa
näkyy jotakin heikkoutta, tiedätte antaa sen anteeksi minulle".

"Me olemme kaikki kulkeneet eteenpäin elämässä sen jälkeen, Mr.
Micawber", arvelin minä.

"Mr. Copperfield", vastasi Mr. Micawber katkerasti, "kun olin tämän
turvapaikan asukkaana, saatin katsoa kanssa-ihmistäni kasvoihin ja
lyödä häntä päähän, jos hän loukkasi minua. Kanssa-ihmiseni ja minä
emme enää ole tällä kunniakkaalla kannalla keskenämme!"

Synkkämuotoisesti kääntyen pois rakennuksesta, vastaanotti Mr. Micawber
minun tarjotun käsivarteni toiselta puolelta ja Traddles'in tarjotun
käsivarren toiselta puolelta ja astui eteenpäin meidän välissämme.

"Löytyy muutamia rajamerkkejä", huomautti Mr. Micawber, lempeästi
katsoen taaksensa olkapäänsä ylitse, "matkallamme hautaan, joita,
jollei semmoinen toivo olisi jumalatonta, ihminen ei soisi koskaan
jättäneensä. Semmoinen rajamerkki on King's Bench minun kirjavalla
elämänradallani".

"Voi, te olette alakuloinen, Mr. Micawber", lausui Traddles.

"Niin olen, Sir", keskeytti Mr. Micawber.

"Minä toivon", arveli Traddles, "ettei se tule siitä, että olette
ikävystyneet lakitieteesen -- sillä minäkin olen lakimies, niinkuin
tiedätte".

Mr. Micawber ei vastannut sanaakaan.

"Kuinka ystävämme Heep jaksaa, Mr. Micawber?" sanoin minä vähäisen
vaiti-olon perästä.

"Rakas Copperfieldini", vastasi Mr. Micawber, kovasti kiihtyen ja
vaaleten, "jos kysytte isäntääni _teidän_ ystävänänne, olen pahoillani
siitä; jos kysytte häntä _minun_ ystävänäni, hymyilen sitä
sardonillisesti. Joko kysytte isäntääni semmoisena taikka tämmöisenä,
pyydän saadakseni, teitä loukkaamatta, rajoittaa vastaustani tähän --
että, mikä hyvänsä hänen terveydentilansa lienee, hänen ulkomuotonsa on
kettumainen, etten sanoisi: pirullinen. Te sallinette, että minä
yksityisenä ihmisenä en suostu jatkamaan semmoista ainetta, joka on
saattanut minut lakimiehenä epätoivon äärimmäiselle reunalle".

Minä ilmoitin mielipahaani siitä, että olin vasten tahtoani koskenut
semmoiseen aineesen, joka närkästytti häntä niin paljon. "Saanko",
lausuin minä, "äskeisen hairauksen vaaraan joutumatta, kysyä, kuinka
vanhat ystäväni Mr. ja Miss Wickfield voivat?"

"Miss Wickfield", vastasi Mr. Micawber, nyt punaiseksi kääntyen, "on,
niinkuin ainakin, malli ja loistava esikuva. Rakas Copperfieldini, hän
on aina kirkastähtinen kohta kurjassa olemisessani. Minä kunnioitan
tätä nuorta ladyä, minä ihmettelen hänen luonnettansa, minä olen
ihastunut häneen hänen rakkautensa, rehellisyytensä ja hyvyytensä
tähden. -- Viekäät minua", lausui Mr. Micawber, "jotakin syrjäkatua
myöden, sillä, sieluni kautta, minä en nykyisessä mielentilassani kestä
tätä!"

Me talutimme hänet kapealle kadulle, jossa hän otti esiin nenäliinansa
ja asettui seisomaan, selkä jotakin seinää vastaan. Jos minä katselin
häntä yhtä totisesti, kuin Traddles, hän ei suinkaan pitänyt seuraamme
juuri virkistävänä.

"Se on minun osani", sanoi Mr. Micawber ja nyyhki teeskentelemättä,
mutta teki sitäkin jonkunlaisella vivahduksella tuohon vanhaan
katsantoon, jolla hän teki kaikki, niinkuin hän olisi tehnyt jotakin
gentiliä; "se on minun osani, gentlemanit, että luontomme kauniimmat
tunteet ovat muuttuneet soimaukseksi minua vastaan. Se kunnioitus,
jolla katselen miss Wickfield'iä, on parvi nuolia rinnassani. Teidän
olisi parempi jättää minut, jos suvaitsette, kulkiaimena kiertelemään
maata. Mato on kahta pikemmin suorittava _minun_ asiani".

Tätä kehoitusta noudattamatta seisoimme hänen vieressään, siksi
kuin hän oli pistänyt nenäliinansa plakkariinsa, kohottanut
paidankaulustansa ja, pettääksensä niitä läheisiä, jotka ehkä olivat
katselleet häntä, ruvennut, hattu kovasti kallellaan, hyräilemään
jotakin nuottia. Kosk'en tietänyt, mitä ehkä menisi hukkaan meiltä, jos
nyt jättäisimme hänet näkyvistämme, mainitsin hänelle, että suurella
mielihyvällä esittelisin häntä tädilleni, jos häntä haluttaisi tulla
Highgate'en, jossa yö-sija oli hänen tarjonansa.

"Te laitatte meille lasillisen omaa punssianne, Mr. Micawber", sanoin
minä, "ja hauskempia muistaessamme unhotatte kaikki, mikä painaa
mieltänne".

"Taikka", arveli Traddles varovaisesti, "jos jonkun asian ystäville
uskominen paremmin huojentaa sydäntänne, ilmoitatte sen meille, Mr.
Micawber".

"Gentlemanit", vastasi Mr. Micawber. "tehkäät minun, mitä tahdotte!
Minä olen ruoko merellä, ja elefantit -- pyydän anteeksi: minä aioin
sanoa elementit -- ja elementit heittelevät minua kaikille ilman
suunnille".

Me astuimme taas eteenpäin käsitysten, tapasimme postivaunut, kun ne
juuri olivat lähtemällänsä, ja saavuimme Highgate'en ilman mitään
vastuksia matkalla. Minä olin kovin levoton ja epätietoinen, mitä
parhaiten sanoa taikka tehdä -- ja niin oli ilmeisesti myöskin
Traddles. Mr. Micawber oli enimmäksi osaksi vaipunut syvään
surumielisyyteen. Hän koetti tuon tuostakin reipastuttaa itseänsä ja
hyräillä jotakin sävelen pätkää; mutta hän vaipui jälleen synkkään
alakuloisuuteen, ja tämä pisti vielä enemmän silmään, koska kallellaan
oleva hattu ja silmiin asti ylös vedetty paidankaulus pilkallisesti
sitä vastustivat.

Me menimme tätini luo ennemmin, kuin minun luokseni, koska Dora ei
ollut terve. Tätini tuli, kun lähetin noutamaan häntä, ja tervehti Mr.
Micawber'ia miellyttävällä sydämellisyydellä. Mr. Micawber suuteli
hänen kättänsä, peräytyi akkunan luo ja, vetäen ulos nenäliinaansa,
taisteli jotakin sisällistä taistelua itse kanssaan.

Mr. Dick oli kotona. Hän oli luonnostaan niin erinomaisen hellä
jokaiselle, joka näytti murheelliselta, ja huomasi niin nopeasti
semmoisen henkilön, että hän pudisti Mr. Micawber'in kättä ainakin
kymmenkunnan kertoja viidessä minutissa. Tämmöinen lempeys vieraan
puolelta liikutti niin suuresti Mr. Micawber'ia hänen surussaan, ettei
hän voinut muuta kuin jokaiseen semmoiseen kädenpudistukseen sanoa:
"rakas Sir, te valloitatte kokonaan sydämeni!" Joka ilahutti Mr.
Dick'iä niin paljon, että hän ryhtyi kädenpudistamiseensa jälleen
suuremmalla innolla, kuin ennen.

"Tämän gentlemanin ystävällisyys", lausui Mr. Micawber tädilleni,
"paiskaa minut maahan, jos sallitte minun, Ma'am, lainata tätä
puheenpartta raa'anpuolisten kansallishuviemme sanakirjasta.
Semmoiselle miehelle, joka ponnistaa hämmennyksen ja levottomuuden
monimutkaista painoa vastaan, on tämmöinen kohtelu oikea koetus,
vakuutan teille".

"Ystäväni Mr. Dick", vastasi tätini ylpeästi, "ei olekaan mikään
tavallinen mies".

"Siitä olen vakuutettu", lausui Mr. Micawber. "Rakas Sir!" sillä Mr.
Dick pudisti taas hänen kättänsä; "minä tunnen syvästi teidän
sydämellisyytenne!"

"Kuinka voitte?" kysyi Mr. Dick huolellisella katsannolla.

"Keskinkertaisesti, rakas Sir", vastasi Mr. Micawber huokaillen.

"Teidän täytyy reipastua", sanoi Mr. Dick, "ja tehdä olonne niin
mukavaksi, kuin mahdollista".

Nämät ystävälliset sanat ja se asia, että hän taas huomasi Mr. Dick'in
käden omassa kädessään, valloittivat kokonaan Mr. Micawber'in sydämen.
"Kohtaloni on sallinut minun", huomautti hän, "silloin tällöin
ihmis-elämän vaihtelevassa panoramassa tavata kosteikon, mutta ei
koskaan niin vihantaa, niin uhkuvaa, kuin tämän!"

Toisessa tilaisuudessa olisi tämä huvittanut minua; mutta minä tunsin,
että meidän oli kaikkien tukala ja vaikea olla, ja minä katselin Mr.
Micawber'ia, joka ilmeisesti tahtoi ilmoittaa jotakin, mutta samalla
kertaa ei tahtonut ilmoittaa mitään, niin tuskastuneena, että olin
täydellisessä kuumeessa. Traddles, joka istui tuolinsa syrjällä, silmät
selällään ja hiukset vielä hartaammin pystyssä, kuin ennen, tuijotteli
vuorotellen maahan ja Mr. Micawber'iin eikä edes koettanut hiiskahtaa
sanaakaan. Vaikka näin, että tätini terävimmällä tavallansa
yksin-omaisesti tutkisteli uutta vierastansa, hallitsi hän kuitenkin
paremmin mieltänsä, kuin kukaan meistä; sillä hän piti voimassa
keskustelua tämän kanssa ja pakoitti hänet puhumaan, joko hän tahtoi
taikka ei.

"Te olette sangen vanha ystävä veljenpojalleni, Mr. Micawber", lausui
tätini. "Minä soisin, että minun olisi ollut ilo nähdä teitä ennen".

"Madam", vastasi Mr. Micawber, "minä soisin, että minun olisi ollut
kunnia tuntea teidät varhemmin. Minä en ollut aina se hylky, jonka nyt
näette".

"Minä toivon, että Mrs. Micawber ja perheenne voivat hyvin, Sir",
arveli tätini.

Mr. Micawber painoi alas päänsä. "He voivat niin hyvin, Ma'am", sanoi
hän hetken ääneti oltuaan ja epätoivoisen tavalla, "kuin muukalaisten
ja maanpakolaisten sopii toivoa".

"Herra siunatkoon teitä, Sir!" huudahti tätini jyrkällä tavallansa.
"Mitä sanotte?".

"Perheeni toimeentulo, Ma'am", vastasi Mr. Micawber, "tutisee vaa'assa.
Isäntäni --"

Tässä Mr. Micawber, ikävä kyllä, katkaisi puheensa ja alkoi kuoria
sitruneja, joita, niinkuin kaikkia muita punssin-laitoksen tarpeita,
oli minun käskystäni asetettu hänen eteensä.

"Isäntänne, sanoitte", lausui Mr. Dick, nykäisten häntä käsivarresta
ystävälliseksi muistutukseksi.

"Hyvä, Sir", vastasi Mr. Micawber, "te saatatte minut takaisin
kertomukseeni, Minä olen kiitollinen teille". He pudistivat taas kättä.
"Isäntäni, Ma'am -- Mr. Heep -- huomautti minulle kerta suosiollisesti,
että, jollen nauttisi niitä palkallisia etuja, jotka lähtevät virastani
hänen luonansa, minusta luultavasti tulisi kuljeksiva silmänkääntäjä,
joka nielee sapeleita ja syö hävittävää elementtiä. Ja totta puhuen,
sitä myöden kuin minä ymmärrän, on vielä luultavaa, että lasteni on
täytymys etsiä elatustansa ruumiinsa vääntelemisellä, samalla kuin Mrs.
Micawber positivia soittamalla kehoittaa heitä noissa luonnottomissa
tempuissa".

Umpimähkäisellä, mutta osoittavalla veitsensä heilahuttamisella
ilmoitti Mr. Micawber, että näitä näytäntöjä sopi odottaa tapahtuviksi
vasta silloin, kuin hän ei enään ollut; sitten jatkoi hän kuorimistaan
epätoivoisella muodolla.

Tätini nojasi kyynärpäätänsä siihen pieneen, pyöreään pöytään, jota hän
tavallisesti piti vieressänsä, ja katseli Mr. Micawber'ia tarkasti.
Vaikka minusta tuntui vastenmieliseltä houkutella tätä paljastamaan
jotakin, jota hän ei ollut valmis itse-altansa paljastamaan, olisin nyt
käynyt hänen kimppuunsa, jollen olisi nähnyt niitä kummallisia toimia,
joihin hän oli ryhtynyt ja joista etevimmät olivat ne, että hän pisti
sitrunan-kuoret kattilaan, pani sokurin niistinlautaselle, vuodatti
rommin tyhjään ruukkuun ja aivan varmana asian menestyksestä koetti
kaataa kiehuvaa vettä kynttilänjalasta. Minä näin, että käännepää oli
tulossa, ja se tulikin. Hän kaappasi kokoon kaikki aineet ja astiat,
nousi tuoliltansa, veti ulos nenäliinansa ja purskahti kyyneliin.

"Rakas Copperfieldini", lausui Mr. Micawber nenäliinansa takaa, "tämä
on semmoinen toimi, joka enemmän, kuin kaikki muut toimet, vaatii
levollista mieltä ja oman arvon tietoa. Minä en saa aikaan tätä. Se on
ihan mahdotointa".

"Mikä nyt on, Mr. Micawber?" sanoin minä. "Puhukaat suunne puhtaaksi.
Te olette ystävien parissa".

"Ystävien parissa, Sir!" toisti Mr. Micawber, ja kaikki, mitä hän oli
pidättänyt, puhkesi esiin hänestä. "Hyvä Jumala, etupäässä sentähden,
että _olen_ ystävien parissa, on mielentilani semmoinen, kuin se on.
Mikä nyt on, gentlemanit? Mikä nyt _ei_ ole? Konnamaisuus on; huonous
on; petos, vilppi, kavallus on; ja koko tuon kauhean joukon nimi on --
_Heep_."

Tätini löi käsiänsä yhteen, ja me kavahdimme kaikki hämmästyneinä ylös.

"Taistelo on ohitse!" sanoi Mr. Micawber, rajusti heiluttaen
nenäliinaansa ja tuon tuostakin heittäen molempia käsivarsiansa
taaksepäin, niinkuin hän olisi uinut yliluonnollisissa vastuksissa.
"Minä en tahdo elää tätä elämää enää. Minä olen kurja olento, olen
suljettu kaikista, mikä tekee elämän elettäväksi. Minä olen ollut
kirouksen alaisena tuon helvetillisen konnan palveluksessa, Antakaat
minulle takaisin vaimoni, antakaat minulle takaisin perheeni,
asettakaat Micawber sen viheliäisen ryökäleen sijaan, joka käy niillä
saappailla, jotka nyt ovat jalassani, ja käskekäät minun niellä sapeli
huomenna ja minä teen sen -- halukkaasti;"

Minä en ole eläissäni nähnyt kenenkään kiivastuvan, niinkuin hän. Minä
koetin rauhoittaa häntä, että pääsisimme johonkin järkevään päätökseen,
mutta hän kävi yhä kiivaammaksi eikä tahtonut kuulla sanaakaan.

"Minä en laske kättäni kenenkään ihmisen käteen", lausui Mr. Micawber,
huohottaen, puhkaten ja nyyhkien siinä määrässä, että hän oli niinkuin
mies, joka rehkii kylmässä vedessä, "ennenkuin olen -- lyönyt
pirstaleiksi -- tuon -- inhottavan -- käärmeen -- _Heep'in!_ Minä en
nauti kenenkään vieraanvaraisuutta, ennenkuin olen -- pannut --
Vesuviuksen -- syöksemään tultansa -- tuon -- viheliäisen roiston --
_Heep'in_ päälle! Kaikenlainen virvoitus -- tämän katon -- alla --
varsinkin punssi -- tukehuttaisi minut -- jollen ole -- ensiksi --
pusertanut silmiä -- tuon äärettömän petturin ja valehtelian --
_Heep'in_ -- päästä! Minä --e-e-n -- tahdo tuntea ketään -- enkä sanoa
-- mitään -- enkä asua -- missään -- ennenkuin olen musertanut --
mäsäksi -- tuon -- pahanpäiväisen ja ijankaikkisen teeskenteliän ja
valapatturin -- _Heep'in_!"

Minä pelkäsin todella, että Mr. Micawber kuolisi siihen paikkaan. Se
tapa, jolla hän ponnisti näitten katkonaisten lauseitten lävitse ja
joka kerta, kuin hän havaitsi lähestyvänsä Heep'in nimeä, raivasi
itselleen tietä sen luo, kävi sen kimppuun, niinkuin pyörryksissä, ja
sysäsi sen suustansa ihmeteltävällä vimmalla -- oikein kauhistutti;
mutta kun hän höyryen vaipui alas tuolille ja katseli meitä, kasvot
hohtaen kaikenlaisista värivivahduksista, joilla ei ollut mitään
tekemistä niissä, ja loppumaton jono tönkäleitä kiireesti ja peräkkäin
nousi ylös hänen kurkkuansa myöden, josta ne näyttivät putkahtavan
hänen otsaansa, näytti siltä, kuin hän olisi henkitoreissa. Minä olisin
tahtonut mennä hänen avuksensa, mutta hän viittasi minua pois eikä
tahtonut kuulla sanaakaan.

"Ei, Copperfleld! -- ei mitään ilmoitusta -- ennenkuin -- Miss
Wickfield -- korvaus vääryyksistä, joita tuo -- pääkonna -- _Heep_ --
on tehnyt!" (Minä olen aivan varma, ettei hän olisi voinut lausua
kolmea sanaa ilman sitä kummastuttavaa intoa, jota tämä sana hänessä
herätti, kun hän tunsi sen tulevan.) "Täydellinen salaisuus -- koko
mailmalta -- ei mitään poikkeusta -- tästä päivästä viikko -- aamiaisen
aikana -- kaikki läsnä -- täti siihen luettuna -- ja erittäin
ystävällinen gentlemani -- Canterbury'n hotellissa -- jossa -- Mrs.
Micawber ja minä -- 'Vanha, mennyt aika' köörissä -- ja -- aikomus
paljastaa ilkeä rosvo -- _Heep!_ Ei mitään muuta sanomista -- taikka
kehoitusten kuuntelemista -- menen heti -- kykenemätönnä -- kestämään
muitten seuraa -- olen kirotun ja tuomitun petturin -- _Heep'in_ --
jäljillä!"

Viimeistä kertaa toistaessaan tätä taika-sanaa, joka oli saanut
hänet ensinkään puhumaan, vieläpä toistaessaan sitä semmoisella
ponnistuksella, joka voitti kaikki edelliset, hyökkäsi Mr. Micawber
ulos huoneesta, jättäen meidät semmoiseen kiihtymyksen, toivon ja
hämmästyksen tilaan, että meidän tuskin oli paremmin laita, kuin hänen.
Mutta nytkin oli hänen halunsa kirjeitten kirjoittamiseen niin suuri,
ettei hän voinut vastustaa sitä, sillä me emme olleet vielä pääsneet
kiihtymyksestämme, toivostamme ja hämmästyksestämme, kun jo minulle
tuotiin seuraava paimenkirje läheisestä ravintolasta, johon hän oli
poikennut kirjoittamaan sitä:

"Suurimmassa salaisuudessa ja kokonaan meidän kesken.

_Rakas Sir!_

Minä pyydän saadakseni teidän kauttanne oivalliselle tädillenne
toimittaa anteeksi pyyntöäni viimeisestä kiivaudestani. Kauan
pidätetyn, suitsevan tulivuoren ilmi puhkeaminen oli seuraus
sisällisestä taistelusta, jota on helpompi käsittää, kuin kuvata.

Minä toivon, että jotenkin selvästi puhuin aamukokouksestamme tästä
päivästä viikko Canterbury'n hotellissa, jossa Mrs. Micawber'in ja
minun kerta oli kunnia yhdistää äänemme teidän kanssanne tuossa hyvin
tunnetussa laulussa, jonka ikimuistettava, tuolla puolen Tweed'iä
kasvatettu tullimies on sepittänyt.

Kun velvollisuuteni on suoritettu ja se hyvitys toimitettu, joka
yksistään voi saattaa minut katsomaan kanssaihmisiäni kasvoihin, ei
minusta enää tiedetä. Minä pyydän vaan, että minä lasketaan siihen
yhteiseen lepopaikkaan, jossa

    'Ahtaissa iki-kammioissaan lepäävät
    He kukin, karkeat es'isämme',

    [Skotlantilainen runoilia _Robert Burns_.]

                    -- tällä yksinkertaisella päällekirjoituksella
                                   _Wilkim Micawber_".



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Mr. Peggotyn uni käy toteen.


Tällä välin oli muutamia kuukausia kulunut siitä kuin tapasimme Marthan
virran partaalla. Minä en ollut ensinkään nähnyt häntä sen jälkeen,
mutta hän oli useita kertoja keskustellut Mr. Peggotyn kanssa. Hänen
innokkaasta välityksestään ei ollut lähtenyt mitään, enkä minä siitä,
mitä Mr. Peggoty kertoi minulle, voinut päättää, että mitään johtoa
olisi hetkeksikään saatu Emilyn kohtalon ilmisaantiin. Minä tunnustan,
että rupesin epäilemään hänen löytämistään ja vähitellen vaipumaan yhä
syvemmin siihen uskoon, että hän oli kuollut.

Mr. Peggotyn vakuutus pysyi lujana. Sitä myöden, kuin minä tiedän -- ja
minä luulen, että voin nähdä hänen rehellisen sydämensä sisimpiin -- ei
hän koskaan järkähtänyt juhlallisessa varmuudessaan, että hän löytäisi
sisarentyttärensä. Hänen kärsivällisyytensä ei loppunut koskaan ja
vaikka minä pelkäsin sitä tuskaa, jolla hän jonakin päivänä huomaisi
vahvan uskonsa yht'äkkiä särkyvän, oli tässä hänen uskossaan jotakin
niin harrasta, jotakin, joka niin liikuttavalla tavalla ilmoitti, että
sen ankkuri oli hänen jalon luontonsa puhtaimmissa syvänteissä, että se
kunnioitus ja arvo, jolla katselin häntä, päivästä päivään eneni.

Hänen luottavaisuutensa ei ollut mikään joutilas luottavaisuus, joka
toivoi eikä tehnyt sen enempää. Hän oli koko elinkautensa tehnyt
kovasti työtä ja hän tiesi, että kaikissa asioissa, joissa hän kaipasi
apua, hänen tuli uskollisesti toimittaa oma osansa ja auttaa itseänsä.
Minä tiedän, että hän oli lähtenyt matkalle yötistä aikaa, kun häntä
aavisti, että tapaturmasta kynttilä ei ollut vanhan veneen akkunassa,
ja kävellyt Yarmouth'iin asti. Minä tiedän, että, sanomalehdistä
jotakin luettuaan, jota voi sovittaa hänen sisarentyttäreensä, hän
tarttui sauvaansa ja ryhtyi kuuden- tai kahdeksankymmenen penikulman
retkeen. Hän kulki meritse Neapeliin ja takaisin, kun hän oli kuullut
sen kertomuksen, jonka Miss Dartle oli toimittanut minulle. Hän
suoritti kaikki matkansa yksinkertaisella tavalla; sillä hän oli aina
luja päätöksessään säästää rahaa Emilyä varten, kun tämä löydettäisiin.
Koko tässä pitkässä pyrinnössä minä en koskaan kuullut hänen
valittavan, en koskaan kuullut hänen sanovan, että hän oli väsynyt
taikka alakuloinen.

Dora oli usein nähnyt hänet naimisemme jälkeen ja oli suuresti
mieltynyt häneen. Minä näen vielä Mr. Peggotyn kuvan, kun hän seisoo
likellä Doran sohvaa, pitäen karkeata lakkiansa kädessään, samalla kuin
vaimo-lapsukaiseni siniset silmät ujolla kummastuksella ovat käännetyt
hänen kasvojansa kohden. Välisti iltaisin, kan hän hämärän aikana tuli
puhumaan kanssani, sain hänet polttamaan piippunsa puutarhassa, sillä
aikaa kuin verkalleen kävelimme edestakaisin yhdessä; ja silloin hänen
autio kotinsa ja se hauska muoto, joka tällä oli lapsellisissa
silmissäni, kun valkea iltaisin paloi ja tuuli vonkui sen ympärillä,
astui ihan elävästi mieleni eteen.

Eräänä iltana juuri tähän aikaan kertoi hän minulle, että hän
edellisenä ehtoona ulos lähtiessään oli nähnyt Marthan odottavan
itseään likellä asuntoansa, ja että tämä oli pyytänyt, ettei hän
millään muotoa jättäisi Londonia, ennenkuin hän oli nähnyt hänet
jälleen.

"Sanoiko hän teille, miksi?" kysyin minä.

"Minä kysyin häneltä, Mas'r Davy", vastasi hän, "mutta hän ei puhu
koskaan kuin muutamia sanoja, ja hän sai vaan lupaukseni ja meni pois".

"Sanoiko hän, milloin teidän olisi tilaisuus nähdä hauet jälleen?"
kysyin minä.

"Ei, Mas'r Davy", vastasi hän, miettiväisesti vetäen kättänsä
kasvojensa ylitse. "Minä kysyin sitä myöskin; mutta siinä oli enemmän
(lausui Martha), kuin hän voi sanoa".

Koska olin jo kauan aikaa sitten herjennyt kehoittamasta häntä
heikoilla toiveilla, en tehnyt muuta muistutusta tähän ilmoitukseen,
kuin että arvelin, että hän ehkä pian saisi nähdä Marthan. Ne mietteet,
joita asia minussa synnytti, pidin takanani, ja ne olivat hyvin
vähäpätöiset.

Noin neljätoista päivää sen jälkeen kävelin eräänä iltana yksinään
puutarhassa. Minä muistan hyvin sen illan. Se oli toinen Mr.
Micawber'in määräämässä odotusviikossa. Oli satanut koko päivän, ja
ilma tuntui kostealta. Lehdet olivat turpeat puissa ja raskaat vedestä;
mutta sade oli lakannut, vaikka taivas vielä oli synkkä, ja toivokkaat
linnut lauloivat iloisesti. Kun kävelin edestakaisin puutarhassa, ja
hämärä alkoi taajeta ympärilläni, vaikenivat heidän vienot äänensä, ja
tuo kummallinen hiljaisuus vallitsi, joka on omituinen semmoiselle
illalle maalla, jona hennoimmatkin puut ovat aivan liikahtamatta ja
vaan oksat satunnaisesti tiukkuvat.

Asuntoni vieressä oli vähäinen, viheriä, säleistä ja muurivehreästä
rakennettu kaarikäytävä, jonka kautta minun sopi puutarhasta, jossa
kävelin, nähdä tielle ulkopuolelle huonetta. Moninaisia eri asioita
miettiessäni satuin kääntämään silmäni tätä paikkaa kohden ja näin
siellä ihmishaamun, joka oli puettu yksinkertaiseen vaippaan. Se
notkistui kiihkeästi minua kohden ja viittasi minua.

"Martha!" lausuin minä, astuen sen luo.

"Sopiiko teidän seurata minua?" kysyi hän levottomalla kuiskauksella.
"Minä olen käynyt Mr. Peggotyn luona eikä hän ole kotona. Minä
kirjoitin hänelle, mihin hänen piti tulla, ja laskin omin käsin kirjeen
hänen pöydälleen. He sanoivat, ettei hän viipyisi kauan ulkona. Minulla
on uutisia hänelle. Sopiiko teidän kohta seurata minua?"

Vastaukseksi lähdin heti ulos portista. Hän teki nopean liikenteen
kädellänsä, ikäänkuin pyytääksensä minua olemaan kärsivällinen ja
ääneti, ja kääntyi Londoniin päin, josta, niinkuin hänen pukunsa
osoitti, hän oli jalkaisin kiireesti tullut.

Minä kysyin häneltä, eikö se ollut määräpaikkamme? Kun hän
samanlaisella nopealla liikenteellä, kuin ennen, myönsi, pysäytin
tyhjät vaunut, jotka ajoivat ohitse, ja me nousimme niihin. Kun kysyin
häneltä, mihin ajettaisiin, vastasi hän: "mihin hyvänsä likelle Golden
Square'a! Ja joutuin!" -- vetäytyi sitten yhteen nurkkaan, pitäen
toista vapisevaa kättänsä kasvojensa edessä, samalla kuin toinen
toimitti äskeisen liikenteen, niinkuin hän ei olisi voinut sietää
mitään puhetta.

Hämmennyksissäni ja levotonna ristiriitaisista toivon ja pelon
vilauksista katselin Marthaa, jonkunlaista selitystä saadakseni. Mutta
kun näin, kuinka kovasti hän halusi pysyä ääneti, ja tunsin, että se
oli minunkin luonnollinen taipumukseni tällä hetkellä, en yrittänyt
vaiti-oloa keskeyttämään. Me kuljimme eteenpäin sanaakaan puhumatta.
Välisti hän katsoi ulos akkunasta, niinkuin hänen mielestään olisimme
ajaneet hitaasti, vaikka todella ajoimme nopeasti; mutta muutoin hän
pysyi samassa asemassa, kuin alusta.

Me astuimme maahan eräässä kadun suussa sen torin vieressä, jota hän
oli maininnut, ja minä käskin vaunujen odottaa, kosk'en tietänyt
muuta, kuin että ehkä tarvitsisimme niitä. Hän pani kätensä minun
käsivarrelleni ja vei minut pikaisesti yhdelle tuommoiselle kolkolle
kadulle, joita löytyi monta sillä puolella ja joissa rakennukset kerta
olivat rehellisiä yksityisten perheitten asuntoja, mutta ovat ja olivat
kauan aikaa sitten huonontuneet kurjiksi oltaviksi, joissa yksityisiä
huoneita hyyrättiin. Hän astui yhden tämmöisen rakennuksen avoimesta
ovesta ja hellittäen käsivarrestani viittasi minua seuraamaan itseään
ylöspäin yhteisiä portaita, jotka olivat niinkuin kadulla johdattava
syrjäkanava.

Rakennus kuohui asukkaista. Kun menimme ylös, avattiin huoneitten ovia
ja ihmispäitä pistäysi ulos, ja portaissa kuljimme toisten ihmisten
ohitse, jotka tulivat alas. Katsahtaen ylös ulkopuolelta, ennenkuin
astuimme sisään, olin nähnyt naisten ja lasten kallistuvan ulos
akkunoista kukkaruukkujen ylitse; ja me näytimme vetäneen niitten
huomiota puoleemme, sillä nämät olivat etupäässä ne katseliat, jotka
kurkistelivat ovistaan. Portaat olivat leveät ja paneloitut, rintanojat
tukevat ja tummasta puusta tehdyt; ovet, joihin oli leikattu hedelmiä
ja kukkia, olivat varustetut karniseilla, ja akkunoissa oli väljät
istumapaikat. Mutta kaikki nämät entisen suuruuden merkit olivat
kovasti lahonneet ja likaantuneet; mätä, kosteus ja ikä olivat
heikontaneet permannon, joka monesta kohden notkui, jopa tahtoi pettää.
Oli, huomasin, koetettu vuodattaa tuoretta verta tähän riutuvaan
rnumiisen ja siellä täällä paikata kalliita, vanhoja puu-aineita
tavallisilla honkalaudoilla; mutta se oli niinkuin köyhtyneen, vanhan
aatelismiehen naiminen plebejisen kerjäläisen kanssa; ja kumpikin
osakas tässä sopimattomassa liitossa kammoi toista. Useita portaitten
taka-akkunoita oli pimitetty taikka kokonaan tukittu. Jälellä olevissa
oli tuskin mitään lasia; ja hajoavista kehistä, joista huono ilma
näytti lakkaamatta tulvaavan sisään, mutta ei koskaan lähtevän ulos,
näin muitten lasittomien akkunain kautta toisiin samanlaisiin
huoneisin, ja minua huimasi, kun katsahdin alas viheliäiselle pihalle,
joka oli kartanon yhteinen rikkaläjä.

Me jatkoimme rakennuksen ylimmäiseen kerrokseen. Pari, kolme kertaa
luulin matkalla himmeässä valossa näkeväni jonkun nais-olennon liepeet,
joka kävi edellämme. Kun käänsimme noustaksemme viimeistä porrasjaksoa
meidän ja katon välillä, näimme täydellisesti tämän olennon hetkeksi
pysähtyvän ulkopuolelle yhtä ovea. Sitten se väänsi avainta ja meni
sisään.

"Mitä tämä on!" lausui Martha kuiskaten. "Hän meni minun huoneeseni.
Minä en tunne häntä!"'

_Minä_ tunsin hänet. Minä olin kummastuksella tuntenut hänet Miss
Dartle'ksi.

Minä sanoin parilla sanalla oppaalleni jotakin sentapaista, että se oli
eräs lady, jonka olin ennen nähnyt, ja olin tuskin lausunut tämän, kun
kuulimme hänen äänensä huoneessa, vaikk'emme siitä paikasta, jossa
seisoimme, erottaneet, mitä hän sanoi. Hämmästyneellä katsannolla
toisti Martha entistä viittaustaan ja vei minut hiljaa portaita ylös ja
sitten vähäisen perä-oven kautta, jossa ei näyttänyt olevan mitään
lukkoa, vaan jonka hän lykkäsi auki kädellänsä, vähäiseen tyhjään
vinttikamariin, jossa oli matala, kaltava katto ja joka ei ollut
suurempi, kuin kaappi. Tämän kamarin ja sen huoneen välillä, jota hän
sanoi omakseen, oli vähäinen ovi, joka oli raollaan. Tähän me
pysähdyimme hengästyneinä ylös nousemisestamme, ja hän pani kätensä
keveästi huulilleni. Minä näin vaan sen verran toisella puolella
olevasta huoneesta, että se oli sangen iso ja että siellä oli vuode ja
muutamia yksinkertaisia laivankuvia seinillä. Minä en voinut nähdä Miss
Dartle'a eikä sitä henkilöä, jota olimme kuulleet hänen puhuttelevan.
Eikä kumppaninikaan suinkaan voinut, sillä minulla oli paras paikka.

Täydellinen äänettömyys vallitsi muutamia hetkiä. Martha piti yhä
toista kättä huulillani ja nosti ylös toista kuuntelevassa asemassa.

"Se ei koske minuun, joko hän on kotona taikka ei", lausui Rosa Dartle
ylpeästi; "minä en tiedä mitään hänestä. Teitä minä olen tullut
katsomaan".

"Minua?" kysyi joku lempeä ääni.

Kun kuulin tämän, värisytti koko ruumistani. Sillä ääni oli Emilyn!

"Niin", lausui Miss Dartle. "Minä olen tullut katsomaan teitä. Kuinka?
Te ette häpeä näyttämästä niitä kasvoja, jotka ovat olleet syynä niin
paljoon?"

Hänen äänensä luja ja leppymätön viha, sen kylmä, tyly tuikeus ja sen
hillitty vimma esittelivät häntä eteeni, niinkuin hän olisi seisonut
päivän valossa. Minä näin nuot leimuavat, mustat silmät ja himosta
hiuenneen ruumiin; ja minä näin arven ja sen valkoisen jäljen, joka
kävi hänen huultensa poikki, vapisevan ja värvehtivän, kun hän puhui.

"Minä olen tullut katsomaan", sanoi hän, "James Steerforth'in
mielitiettyä; sitä tyttöä, joka karkasi pois hänen kanssaan ja nyt on
kotikaupunkinsa alhaisimpien juorupuheena; tuota rohkeata, hersuvaa,
oppinutta kumppania James Steerforth'in kaltaisille. Minä tahdon
tietää, miltä semmoinen olento näyttää".

Kuului kahina, niinkuin se onneton tyttö, jota vastaan hän syyti näitä
herjauksia, olisi juosnut ovea kohden ja puhuja nopeasti asettunut sen
eteen. Sitä seurasi lyhyt vaiti-olo.

Kun Miss Dartle taas keskeytti, puhui hän kiristetyillä hampailla ja
lattiata polkien.

"Pysykäät paikallanne!" sanoi hän, "taikka minä annan teidät ilmi talon
väestölle ja koko kadulle! Jos koetatte päästä käsistäni, pidätän teitä
vaikka hiuksista ja nostan itse kivetkin teitä vastaan!"

Pelästynyt mumina oli ainoa vastaus, joka kohtasi korviani. Oltiin taas
hiljaa. Minä en tietänyt, miten menetellä. Vaikka kovasti halusin tehdä
loppua tästä kohtauksesta, tunsin kuitenkin, ettei minulla ollut mitään
oikeutta astua esiin; että yksistään Mr. Peggotyn tuli nähdä ja
pelastaa Emily. Eikö hän perästäkään tule? ajattelin maltittomasti.

"Vai niin!" sanoi Rosa Dartle ylenkatseellisella naurulla, "minä näen
siis vihdoin tuon tytön! Mikä viheliäinen raukka James Steerforth oli,
kun antoi tämän hienon valheujouden ja kallistuneen pään kietoa
itsensä!"

"Voi, säästäkäät minua Jumalan tähden!" huudahti Emily. "Kuka hyvänsä
lienette, te tunnette surkean elämäni, ja säästäkäät minua Jumalan
tähden, jos tahdotte itse tulla säästetyksi!"

"Jos _minä_ tahdon tulla säästetyksi!" vastasi toinen kiivaasti; "mitä
yhteistä meillä, luulette, on?"

"Ei mitään, paitsi sukupuolemme", lausui Emily, kyyneliin purskahtaen.

"Ja tämä", sanoi Rosa Dartle, "on niin rohkea vaatimus semmoisen
kelvottoman olennon puolelta, että, jos minulla rinnassani olisi joku
muu tunne teitä kohtaan, kuin ylenkatse ja inho, tämä tunne muuttuisi
jääksi. Meidän sukupuolemme! Teistä on juuri kunnia meidän
sukupuolellemme!"

"Minä olen ansainnut tämän", huudahti Emily, "mutta se on kauheata!
Rakas, rakas lady, ajatelkaat, mitä olen kärsinyt ja kuinka langennut!
Oi, Martha, tule takaisin! Oi, koti, koti!"

Miss Dartle istuutui tuolille, joka oli näkyvissä oven takaa, ja katsoi
alaspäin, niinkuin Emily olisi kyykistynyt lattialle hänen eteensä. Hän
oli nyt minun ja valon välissä, ja minun sopi nähdä hänen koukistunut
huulensa ja julmat silmänsä, jotka ahneella voiton riemulla tuijottivat
yhteen paikkaan.

"Kuulkaat, mitä sanon!" lausui hän; Ja säästäkäät viekkaat temppunne
petettäviänne varten. Luuletteko, että voitte _minua_ kyynelillänne
liikuttaa? Ei enemmän, kuin voisitte lumoa minua hymyillänne, te
ostettu orja".

"Voi, armahtakaat minua vähän!" huudahti Emily. "Osoittakaat minulle
jotakin sääliä taikka kuolen hulluuteen!"

"Se ei olisi iso rangaistus", lausui Rosa Dartle, "teidän
rikoksistanne. Tiedättekö, mitä olette tehneet? Ajatteletteko koskaan
sitä kotia, jonka olette tehneet autioksi?"

"Oi, onko yhtäkään yötä taikka päivää, jona en sitä ajattele!" huudahti
Emily; ja nyt minun juuri sopi nähdä hänet, tuossa kun hän makasi
polvillansa, pää heitettynä taaksepäin, vaaleat kasvot ylöspäin
kääntyneinä, kädet hurjasti ristiin puserrettuina ja ojennettuina ja
hiukset valuen hänen ympärillänsä. "Onko ainoatakaan hetkeä ollut, joko
valvoin taikka nukuin, jona se ei ole ollut edessäni juuri niinkuin sen
oli tapa olla niinä onnettomina päivinä, jolloin käänsin selkäni sitä
päin ijäksi! Voi, koti, koti! Voi, kallis, kallis eno, jos olisitte
joskus arvanneet, mitä tuskaa rakkautenne tuottaisi minulle, kun
poikkesin hyvyyden tieltä, ette olisi osoittaneet sitä minulle niin
alinomaa, vaikka se oli niin suuri teissä, vaan olisitte edes kerran
eläissäni suuttuneet minuun, että minulla olisi ollut joku lohdutus!
Nyt minulla ei ole mitään, ei mitään, ei mitään lohdutusta maan päällä,
sillä he olivat kaikki aina hyvät minulle!" Hän vaipui kasvoillensa
tuon käskevaisen, tuolilla istuvan olennon eteen ja koetti
rukoilevaisesti tarttua hänen pukunsa liepeisin.

Taipumatonna kuin vaskikuva istui Rosa Dartle ja katsoi alas hänen
puoleensa. Hänen huulensa olivat tiveästi ummistetut, niinkuin hän
olisi tietänyt, että hänen tuli pitää tarkkaa vaaria itsestänsä -- minä
kirjoitan, mitä totisesti uskon -- taikka hän viehättyisi jalallansa
potkaisemaan tuota ihanata vartaloa. Minä näin selvästi Miss Dartle'n,
ja koko hänen kasvojensa ja luonteensa voima näytti yhtyvän tähän
katsantoon. -- Eikö hän vihdoinkaan ollut tuleva?

"Näitten matojen kurja turhamaisuus!" lausui hän, kun hän oli sen
verran hillinnyt rintansa vihaista kuohua, että hän uskalsi ruveta
puhumaan. "_Teidän_ kotinne! Luuletteko, että minä viitsin edes
ajatella sitä, taikka luuletteko voivanne tehdä tuolle alhaiselle
paikalle jotakin pahaa, jota ei rahalla saa sovitetuksi, yltäkyllin
sovitetuksi? _Teidän_ kotinne! Te olitte osa kotinne tavarasta ja
myytiin ja ostettiin, niinkuin mikä muu käypä kalu, jota omaisenne
pitävät kaupan".

"Älkäät sanoko niin!" huudahti Emily. "Sanokaat mitä hyvänsä minusta,
mutta älkäät häväistykselläni ja häpeälläni rangaisko enemmän, kuin
minä olen rangaissut, ihmisiä, jotka ovat yhtä kunniallisia, kuin te!
Pitäkäät heitä arvossa, koska olette lady, jollette voi minua sääliä".

"Minä puhun", lausui Miss Dartle eikä alentunut pitämään minkäänlaista
väliä tällä kehoituksella, vaan veti pois hameensa, ettei Emilyn
koskeminen tahraisi sitä, "minä puhun James Steerforth'in kodista
-- jossa minä asun. Tässä", sanoi hän, ojentaen ulos kättänsä
ylenkatseellisella naurulla ja katsoen alas maassa makaavaan tyttöön,
"on sovelias syy eripuraisuuteen lady-äidin ja gentlemani-pojan
välillä; syy suruun semmoisessa huonekunnassa, johon häntä ei olisi
päästetty edes kyökkipiiaksi; syy vihaan, murheesen ja soimauksiin.
Tämä saastan kappale, joka pyydettiin meren rannalta hetkeksi aikaa
hyväiltäväksi ja sitten alkupaikkaansa heitettäväksi!"

"Ei! ei!" huudahti Emily, pannen käsiänsä ristiin. "Kun hän ensi kerran
tapasi minut -- jospa se päivä ei koskaan olisi koittanut minulle, vaan
hän olisi kohdannut minut, kun minä kannettiin hautaani! -- olin
kasvatettu yhtä siveäksi, kuin te taikka kukaan muu lady, ja aioin
ruveta niin hyvän miehen vaimoksi, kuin te taikka kukaan muu lady
koskaan voitte puolisoksi saada. Jos asutte hänen kodissaan ja tunnette
hänet, ehkä tiedätte, mikä voima hänellä on heikon, turhamaisen tytön
suhteen. Minä en puollusta itseäni, mutta minä tiedän hyvin ja hän
tietää hyvin taikka hän on sen tietävä, kun hän kerran kuolee ja hänen
tuntonsa on tuskissaan, että hän käytti koko voimansa minua
pettääksensä, ja että minä uskoin häntä, luotin häneen ja rakastin
häntä!"

Rosa Dartle kavahti ylös istuimeltansa, astahti taaksepäin ja heristi
samalla kättänsä hänelle niin pahansuovilla kasvoilla, niin himosta
mustuneilla ja rumiksi vääntyneillä, että olin melkein syöksähtämälläni
heidän väliinsä. Mutta lyönti, jolla ei ollut mitään tarkoitusta,
tapasi vaan ilmaa. Kun hän nyt seisoi siinä huohottaen, katsellen
Emilyä suurimmalla inholla, mitä hän pystyi osoittamaan, ja vihasta ja
ylenkatseesta vavisten kiireestä kantapäähän, tuntui siltä, kuin en
olisi ikinä nähnyt enkä ikinä saisi nähdä mitään semmoista.

"_Tekö_ rakastitte häntä? _Te_?" huusi hän, ja hänen kokoon puristettu
kätensä vapisi, niinkuin se vaan olisi kaivannut asetta, surmatakseen
vihansa esinettä.

Emily oli väistynyt, etten enää nähnyt häntä. Ei tullut mitään
vastausta.

"Ja te kerrotte sitä _minulle_", lisäsi Miss Dartle, "ilkeillä
huulillanne? Miks'ei piestä tämmöisiä olentoja! Jos minä saisin käskeä,
antaisin piestä tämän tytön kuoliaaksi".

Ja niin hän olisi tehnyt, sitä en ollenkaan epäile. Minä en olisi
uskonut hänelle itse kidutus-lavaakaan sillä aikaa, kuin tätä hurjaa
katsetta kesti.

Hän rupesi pitkäänsä, aivan pitkäänsä jonkunlaiseen nauruun ja osoitti
Emilyä kädellänsä, niinkuin tämä olisi ollut häväistys Jumalan ja
ihmisten edessä.

"_Tuoko_ rakastaa!" sanoi hän. "Tuo haaska! Ja hän väittää minulle,
että James Steerforth on huolinut hänestä! Hah, hah! Mitä valehtelioita
ne ovat, nämät alttiit tytöt!"

Hänen ivansa oli pahempi, kuin hänen julkinen vimmansa. Näistä kahdesta
olisin paljon mieluisammin ollut jälkimäisen esineenä. Mutta kun hän
salli vimmansa ilmestyä, tapahtui se vaan hetkeksi. Hän oli kahlettanut
sen jälleen, ja vaikka se kuinka olisi sisällisesti raadellut häntä,
hillitsi hän sitä.

"Minä tulin tänne, te puhdas rakkauden-lähde", lausui hän, "katsomaan
-- niinkuin aloin kertoa teille, miltä semmoinen olento, kuin te,
näyttäisi. Minä olin utelias. Uteliaisuuteni on nyt tyydytetty. Minä
tulin myöskin sanomaan teille, että teidän olisi paras kiiruimman
kautta etsiä tuota kotianne ja kätkeä itsenne noitten oivallisten
ihmisten joukkoon, jotka odottavat teitä ja joita rahanne varmaan
lohduttavat. Kun ne ovat loppuneet, sopiihan teidän taas uskoa ja
luottaa ja rakastaa! Minä luulin teitä särkyneeksi leikkikaluksi, joka
oli kestänyt aikansa; arvottomaksi kiiltokoruksi, joka oli tummentunut
ja heitetty pois. Mutta koska huomaan, että olette lujaa kultaa, oikea
lady ja loukattu viattomuus, jolla on tuore sydän täynnänsä rakkautta
ja luottavaisuutta -- jommoiselta näytätte ja joka täydellisesti
soveltuu vaiheisinne! -- on minulla jotakin lisäksi sanottavaa.
Pitäkäät vaaria siitä; sillä mitä minä sanon, sen myöskin teen.
Kuuletteko minua, te hennotar? Mitä minä sanon, sen aion tehdä!"

Hänen vimmansa voitti hänet jälleen hetkeksi; mutta se vierähti hänen
kasvojensa yli, niinkuin vainos, ja jätti hymyn jälkeensä.

"Menkäät piiloon", jatkoi hän, "jollei kotiin, niin johonkin
muuanne. Olkoon se jossakin saavuttamattomassa paikassa, jossakin
tuntemattomassa elämässä -- taikka, vielä parempi, jossakin
tuntemattomassa kuolemassa. Kosk'ei rakastava sydämenne ota
pakahtuaksensa, kummastuttaa minua, ettette ole keksineet mitään
keinoa, joka rauhoittaa sitä! Minä olen välisti kuullut semmoisista
keinoista. Minä luulen, että niitä on helppo tavata".

Matala huuto Emilyn puolelta keskeytti häntä tässä. Miss Dartle vaikeni
ja kuunteli sitä, niinkuin se olisi ollut suloinen soitto.

"Minulla on kukaties kummallinen luonto", jatkoi hän; "mutta minä en
voi hengittää vapaasti siinä ilmassa, jota te hengitätte. Minusta se on
taudillinen. Sentähden tahdon saada sitä raitistetuksi, tahdon saada
sitä teistä puhdistetuksi. Jos asutte täällä huomenna, annan yhteisissä
portaissa julkaista maineenne ja virkanne. Tässä kartanossa löytyy
kunniallisia naisia, niin on minulle juteltu; ja olisipa oikein paha,
että semmoinen valonkappale, kuin te, olisi heidän joukossaan ja
salattaisiin. Jos tästä asunnosta lähdettyänne etsitte tässä
kaupungissa turvapaikkaa jonkunlaisessa muussa virassa, kuin teidän
oikeassa (jota mielellään saatte pitää ilman mitään estettä minun
puoleltani), käy teidän samalla tapaa, heti kuin minä saan tiedon
teidän olopaikastanne. Koska eräs gentlemani auttaa minua, joka
nykyisin pyysi kunniaa saada teitä vaimoksensa, olen varma tässä
kohden".

Eikö Mr. Peggotty siis vihdoinkaan, vihdoinkaan ollut tuleva? Kuinka
kauan täytyi minun kestää tätä? Kuinka kauan voin kestää?

"Voi minua, voi minua!" huudahti Emily raukka semmoisella äänellä, joka
minun mielestäni olisi liikuttanut kovinta sydäntä; mutta Rosa Dartle'n
hymy ei osoittanut mitään leppeyttä. "Mitä, mitä tulee minun tehdä!"

"Tehdä?" vastasi toinen. "Elää onnellisena omissa ajatuksissanne!
Pyhittää elämänne James Steerforth'in hellyyden muistolle -- hän tahtoi
tehdä teidät palveliansa vaimoksi, eikö niin? -- taikka kiitollisuuden
tunnolle sitä rehellistä ja ansiokasia miestä kohtaan, joka olisi
vastaanottanut teidät lahjaksi häneltä. Taikka jolleivät nämät uljaat
muistot ja omien hyvien avujenne tieto ja se kunniallinen asema, johon
ne ovat koroittaneet teidät kaikkien ihmisten silmissä, pidä teitä
pystyssä, menkäät naimisiin tämän hyvän miehen kanssa ja olkaat
onnellinen hänen alentumisestaan. Jollei kumpikaan näistä kelpaa, niin
kuolkaat! Löytyypä portin käytäviä ja rikkaläjiä semmoista kuolemaa ja
semmoista epätoivoa varten -- hakekaat itsellenne joku semmoinen ja
lentäkäät taivaasen!"

Minä kuulin kaukaisen astunnan portailta. Minä tunsin sen, minä olin
varma siitä. Se oli Mr. Peggotyn, kiitos Jumalan.

Miss Dartle astui tätä sanoessaan verkalleen oven ohitse ja katosi pois
näkyvistäni.

"Mutta muistakaat!" lisäsi hän pitkäänsä ja vakavasti, samalla kuin hän
avasi toista ovea ulos lähteäksensä, "että minä erinäisistä syistä,
joita minulla on, ja sen vihan vuoksi, jota minä pidän, olen päättänyt
karkoittaa teidät pois, jollette kokonaan väisty saatavistani taikka
heitä sievää valenaamaanne. Tämä on, mitä minulla oli sanottavaa; ja
mitä sanon, sen aion myöskin tehdä!"

Askeleet portailla lähestyivät lähestymistään, kulkivat Miss Dartle'n
ohitse, kun hän meni alas -- syöksivät huoneesen!

"Eno!"

Kauhea huuto seurasi tätä sanaa. Minä odotin silmänräpäyksen aikaa ja,
katsoen sisään, näin Mr. Peggotyn kannattavan Emilyn taintunutta
ruumista käsivarsillaan. Hän katseli tuokion tyttöä kasvoihin, kumartui
sitten suudellaksensa niitä -- voi, kuinka hellästi! -- ja peitti ne
nenäliinallansa.

"Mas'r Davy", lausui hän matalalla, vapisevalla äänellä, kun ne olivat
peitetyt, "minä kiitän taivaallista isääni, että uneni on käynyt
toteen! Minä kiitän häntä, sydämestäni, että Hän omilla teillänsä on
johdattanut minut lemmittyni luo!"

Näin puhuen otti hän Emilyn syliinsä ja kantoi tämän, verhotut kasvot
nojaantuen hänen rintaansa vastaan ja käännetyt hänen omia kasvojansa
kohden, liikkumatonna ja taidotonna, portaita myöden alas.



KAHDESKYMMENES LUKU.

Vielä pidemmän matkan alku.


Varhain aamulla seuraavana päivänä kävelin puutarhassani tätini kanssa
(jolla nyt oli varsin vähän muuta ruumiinliikuntoa, koska hän niin
ahkerasti hoiti rakasta Doraani), kun minulle ilmoitettiin, että Mr.
Peggotty tahtoi puhutella minua. Hän tuli puutarhaan ja kohtasi minua
puolitiessä, kun lähestyin porttia, ja paljasti päänsä, niinkuin hänen
tapansa aina oli, kun hän näki tätini, jota hän suuresti kunnioitti.
Minä olin juuri kertonut tädilleni kaikki, mitä edellisenä iltana oli
tapahtunut. Sanaakaan lausumatta astui hän sydämellisellä muodolla Mr.
Peggotyn luokse, pudisti hänen kättänsä ja taputti häntä käsivarrelle.
Hän teki tämän niin tuntehikkaasti, ettei hänen tarvinnut lausua
yhtäkään sanaa. Mr. Peggotty ymmärsikin hänet yhtä hyvin, kuin jos hän
olisi lausunut tuhansia sanoja.

"Minä menen nyt sisään, Trot", sanoi tätini, Ja katson pikku Kukkaa,
joka kohdakkoin nousee ylös".

"Ei suinkaan sen vuoksi, että minä olen täällä, Ma'am, toivon minä?"
sanoi Mr. Peggotty. "Jollei järkeni tänä aamuna kokonaan ole tylstynyt,
jätätte meidät minun tähteni".

"Teillä on jotakin sanottavaa, hyvä ystäväni", vastasi tätini, "ja te
menestytte paremmin ilman minua".

"Teidän luvallanne, Ma'am", vastasi Mr. Peggotty, "olisi mieleeni, jos
tahtoisitte jäädä tänne ettekä muutoin pane jaaritustani pahaksi".

"Olisiko se mieleenne?" kysyi tätini lyhyesti ja suopeasti. "Siinä
tapauksessa kyllä jään!"

Niin hän pisti käsivartensa Mr. Peggotyn kainaloon ja astui hänen
kanssaan pikkuiseen lehtimajaan, joka oli puutarhan päässä. Siihen hän
istui penkille ja minä hänen viereensä. Löytyi myöskin paikka Mr.
Peggotylle, mutta hän tahtoi mieluisammin seisoa ja nojata kättänsä
vähäiseen, yksinkertaiseen pöytään. Kun hän siinä seisoi ja vähän aikaa
katseli lakkiansa, ennenkuin hän alkoi puhua, en voinut olla
huomaamatta, mikä luonteen voima ja väkevyys kuvautui hänen
suonikkaassa kädessään, ja mikä hyvä ja turvallinen kumppani tämä oli
hänen rehelliselle otsallensa ja rautaharmaille hiuksilleen.

"Minä vein rakkaan lapseni eilen illalla", aloitti Mr. Peggotty,
nostaen silmiänsä meitä kohden, "asuntooni, jossa kauan olen odottanut
häntä ja hankkinut kaikki, häntä vastaan-ottaakseni. Meni iso aika,
ennenkuin hän oikein tunsi minut; ja kun hän tunsi, lankesi hän
polvillensa jalkojeni juureen ja kertoi minulle, niinkuin hän olisi
lausunut rukouksensa, kuinka kaikki oli tapahtunut. Te saatte uskoa
minua, että, kun kuulin hänen äänensä, jonka olin kuullut kotona niin
iloisena -- ja näin hänet masentuneena ikäänkuin siihen tomuun, johon
Vapahtajamme kirjoitti siunatulla kädellänsä -- tunsin sydäntäni
viiltävän kesken sen kiitollisuutta".

Hän pyyhkäisi kasvojansa hiallaan, koettamattakaan salata, miksi, ja
yskäisi.

"Minä en tuntenut sitä kauan, sillä hän oli löydetty. Minun tarvitsi
vaan ajatella, että hän oli löydetty, ja se oli mennyt. Minä en tiedä,
miksi edes sen verran kuin mainitsen sitä nyt. Minä en aikonut hetki
sitten lausua sanaakaan itsestäni; mutta se tuli niin luonnollisesti,
että taivuin siihen, ennenkuin itsekään huomasin".

"Teissä on itsensäkieltävä sydän", lausui tätini, "ja te saatte kerta
palkintonne".

Mr. Peggotty, jonka kasvoilla lehtien varjot leikkivät, notkisti hiukan
hämmentyneenä päätänsä tädilleni, niinkuin kiitokseksi tämän hyvästä
ajatuksesta, ja jatkoi sitten katkaistua kertomustansa.

"Kun Em'lyni pakeni", lausui hän, hetkeksi katkerasti vihastuen, "siitä
huoneesta, jonka vangiksi tuo kirjava käärme, jonka Mas'r Davy tuntee,
oli tehnyt hänet -- tämän käärmeen kertomus on tosi, ja paha hänet
periköön! -- pakeni hän yöllä. Oli pimeä yö, ja monta tähteä loisti.
Hän oli vimmassa. Hän juoksi pitkin meren rantaa siinä luulossa, että
vanha vene oli siellä, ja huusi meille, että kääntäisimme pois
kasvomme, sillä nyt hän tuli. Hän kuuli itsensä huutavan, niinkuin se
olisi ollut joku muu; ja teräväkärkiset kivet ja kalliot haavoittivat
häntä eikä hän tuntenut sitä enemmän, kuin jos hän itse olisi ollut
kallionkappale. Yhä kauemmaksi hän vaan juoksi, ja hänen silmissään
leimusi ja hänen korvissaan kohisi. Yht'äkkiä -- elikkä niin hänestä
tuntui, te ymmärrätte -- päivä koitti kosteana ja tuulisena, ja hän
makasi kiviläjän vieressä rannalla, ja joku nainen puhutteli häntä,
kysyen maan kielellä, mikä kova onni häntä oli kohdannut".

Mr. Peggotty näki kaikki, mitä hän kertoi. Se ilmestyi hänen edessään,
kun hän puhui, niin elävältä, että hän syvässä totisuudessaan esitteli,
mitä hän kertoi, suuremmalla selvyydellä, kuin minun on mahdollinen
osoittaa. Nytkin, kun kauan jälestäpäin panen sen paperille, voin
tuskin uskoa muuta, kuin että todella olin läsnä näissä kohtauksissa;
niin kummastuttavan tarkasti ne ovat mieleeni painuneet.

"Kun Em'lyn silmät -- jotka olivat raskaat -- näkivät tämän naisen
paremmin", jatkoi Mr. Peggotty, "tunsi hän, että se oli yksi niistä,
joita hän usein oli puhutellut rannalla. Sillä, vaikka hän (niinkuin
kerroin) oli juosnut pitkän matkan yöllä, oli hän usein käynyt sangen
kaukana milloin jalkaisin, milloin veneillä tai vaunuilla, ja tunsi
koko tuon rantaseudun monta, monta penikulmaa. Tuolla naisella ei ollut
vielä mitään lasta, sillä hän oli nuori vaimo; mutta näytti siltä, kuin
hän pian saisi. Ja saapukoot rukoukseni taivaasen, että siitä lapsesta
tulisi hänelle onnea ja lohdutusta ja kunniaa koko hänen elin-ajakseen!
Rakastakoon se häntä ja olkoon se kuuliainen hänelle hänen vanhoilla
päivillänsä, avullinen hänelle viimeisiin saakka, enkeli hänelle täällä
ja tämän jälkeen!"

"Amen!" lausui tätini.

"Vaimo oli ollut vähän peloissaan ja ujona", lausui Mr. Peggotty, "ja
oli ensiksi istunut hiukan syrjässä, kehräten taikka muuta työtä
tehden, kun Emily puhutteli lapsia. Mutta Em'ly oli kääntänyt huomionsa
häneen, mennyt hänen luoksensa ja puhutellut häntä; ja koska nuori
vaimo itse piti paljon lapsista, oli heistä pian tullut hyvät ystävät.
Siinä määrässä, että kun Em'ly kulki tätä tietä, hän aina antoi
Em'lylle kukkia. Tämä se nyt oli, joka kysyi, mikä kova onni oli Em'lyä
kohdannut. Em'ly kertoi hänelle, ja tämä -- vei hänet kotiinsa. Hän
teki todella niin. Hän vei hänet kotiinsa", lausui Mr. Peggotty,
kasvojansa peittäen.

Hän oli enemmän liikutettu tästä armeliaisuuden teosta, kuin olin
koskaan nähnyt hänen olevan mistään sen yön jälkeen, jona Emily
karkasi. Tätini ja minä emme koettaneet häiritä häntä.

"Se oli vaan vähäinen mökki, niinkuin ymmärrätte", sanoi hän kohta sen
perästä, "mutta hän hankki sijaa Em'lylle siinä -- hänen puolisonsa oli
poissa merillä -- ja piti asiaa salassa ja vaikutti niihin naapureihin,
jotka hänellä olivat (niitä ei ollut monta likellä), että hekin pitivät
sen salassa. Em'ly sairastui kuumeesen ja, mikä minusta on hyvin
kummallista -- kenties se ei oppineista ole niin kummallista -- tuon
maan kieli meni hänen muististaan, ja hän osasi puhua ainoastaan omaa
kieltänsä, jota ei kukaan ymmärtänyt. Hän muistaa, niinkuin unen-näköä,
että hän makasi siellä, aina puhuen omaa kieltänsä, aina luullen, että
vanha vene oli lahdessa lähimmäisen niemen takana, ja pyytäen ja
rukoillen heitä lähettämään sinne ilmoittamaan, että hän oli
kuolemallansa, ja tuomaan takaisin jotakin anteeksi-antamuksen sanomaa,
vaikk'ei sitä olisikaan, kuin yksi sana. Melkein koko ajan luuli hän --
milloin, että se mies, jonka äsken mainitsin, väijyi häntä akkunan
alla; milloin, että se, joka oli syypää kaikkiin, oli huoneessa -- ja
hän huusi hyvälle nuorelle vaimolle, ettei tämä luopuisi hänestä, ja
tiesi samalla haavaa, ettei häntä ymmärretty, ja pelkäsi, että hän
vietäisiin pois. Samoin leimusi taas hänen silmissään ja kohisi hänen
korvissaan; eikä ollut mitään nykypäivää, ei eilispäivää eikä
huomispäivää, vaan kaikki hänen elämässään, mitä ikinä oli ollut taikka
ikinä voisi olla, ja kaikki, mitä ei ikinä ollut ollut ja mitä ei ikinä
voisi olla, tunki yht'aikaa hänen päällensä eikä mikään ollut selvää
eikä mieluisaa, mutta kuitenkin hän lauloi ja nauroi sitä! Kuinka kauan
tätä kesti, en tiedä; mutta sitten meni hän nukuksiin; ja tässä unessa
hän, joka oli ollut monta kertaa väkevämpi, kuin koskaan ennen, kävi
niin heikoksi; kuin pienin lapsi".

Tähän hän pysähtyi, ikäänkuin lievitykseksi oman kertomuksensa
kauhuista. Tuokion ääneti oltuaan, jatkoi hän:

"Oli kaunis iltapäivä, kun hän heräsi, ja niin tyyni, ettei mitään
ääntä kuulunut, paitsi aaltojen litinä sen sinisen meren rannalla,
jolla ei ollut mitään luodetta ja vuosta. Hän luuli ensin, että hän oli
kotona ja oli sunnuntai-aamu; mutta viiniköynnökset, joita hän näki
akkunasta, ja kunnaat ta'ampana eivät olleet koti, vaan vastustivat
hänen luuloansa. Silloin tuli hänen ystävänsä sisään valvomaan hänen
vuoteensa vieressä; ja nyt hän tiesi, ettei vanha vene ollut
lähimmäisen niemen takana, vaan kaukana poissa, ja huomasi, missä hän
oli ja miksi, ja purskahti itkuun tämän nuoren vaimon rinnalla, jossa,
minä toivon sitä, pieni lapsi nyt lepää ja ilahuttaa häntä kauniilla
silmillänsä!"

Hän ei saanut puhutuksi tästä Emilyn hyvästä ystävästä, kyyneliä
vuodattamatta. Hän koetti turhaan. Hän sortui uudestaan, kun hän yritti
siunaamaan häntä!

"Tämä teki Em'lyni hyvää", jatkoi hän jälleen semmoisen liikunnon
perästä, jota en voinut osaa ottamatta nähdä; ja, mitä tätiini tulee,
hän itki kaikesta sydämestänsä; "tämä teki Em'lyn hyvää, ja hän alkoi
parantua. Mutta tuon maan kieli oli kokonaan mennyt hänen muististaan,
ja hänen täytyi puhua viittaamalla. Näin hän edistyi, päivästä päivään
tointuen hitaasti, mutta vakaasti, ja koettaen oppia tavallisten
kalujen nimiä -- nimiä, joita hän mielestänsä ei eläissään ollut
kuullut -- siksi kuin eräs ilta tuli, jona hän istui akkunassaan,
katsellen pikkuista tyttöä, joka leikitteli rannalla. Ja yhtäkkiä
ojensi tämä lapsi kättänsä ja sanoi, mitä Englannin kielellä olisi yhtä
kuin: 'kalastajan-tytär, tässä on näkinkenkä!' -- sillä teidän tulee
ymmärtää, että heidän ensin oli tapa nimittää häntä 'kauniiksi
ladyksi', niinkuin yleinen tapa siinä maassa on, mutta hän oli
opettanut heitä sen sijaan sanomaan 'kalastajan-tytär'. Lapsi sanoo
yhtäkkiä: 'kalastajan-tytär, tässä on näkinkenkä!' Silloin Em'ly
ymmärtää hänet ja vastaa, itkuun purskahtaen; ja sillä tapaa tulee
kaikki takaisin!"

"Kun Em'ly taas pääsi voimiinsa", lausui Mr. Peggotty toisen vaiti-olon
jälkeen, "päätti hän jättää tämän hyvän, nuoren olennon ja lähteä omaan
kotiinsa. Vaimon mies oli sillä välin tullut kotiin; ja nämät molemmat
toimittivat hänet vähäiseen kauppalaivaan, jonka oli määrä purjehtia
Livorno'on ja sieltä Franskaan. Hänellä oli vaan vähän rahaa, mutta
tuskin ottivat mitään kaikista, mitä olivat tehneet. Minä olen melkein
iloinen siitä, vaikka he olivat niin köyhät! Mitä he ovat tehneet, on
talletettu siellä, jossa ei koi syö eikä ruoste raiskaa ja jossa eivät
varkaat kaiva eikä varasta. Mas'r Davy, se kestää kauemmin, kuin kaikki
mailman aarteet".

"Em'ly pääsi Franskaan ja rupesi matkustavien ladyjen palvelukseen
jossakin ravintolassa satamassa. Sinne, sinne tuli eräänä päivänä tuo
käärme. -- Älköön hän koskaan lähestykö minua. Minä en tiedä, mitä
pahaa kenties teen hänelle! -- Heti kuin Em'ly näkee tämän, ja vaikk'ei
tämä nähnyt Em'lyä, palasi koko hänen pelkonsa ja tuskansa, ja hän
pakeni jo sitä ilmaa, jota tuo hengitti. Hän saapui Englantiin ja
laskettiin maalle Dover'iin".

"Minä en tiedä varmaan", lausui Mr. Pegotty, "milloin hänen rohkeutensa
alkoi höltyä, mutta koko matkan Englantiin oli hän aikonut tulla
rakkaasen kotiinsa. Kohta kuin hän saapui Englantiin, käänsi hän
kasvonsa sitä kohden. Mutta peläten, ettei hänelle annettaisi anteeksi,
peläten, että häntä osoitettaisiin sormella, peläten, että joku meistä
olisi kuollut hänen tähtensä, peläten monta asiaa, kääntyi hän melkein
väkisin pois siitä maantielle. 'Eno, eno', sanoo hän minulle, 'se
pelko, etten ollut mahdollinen tekemään, mitä raadeltu ja verta vuotava
sydämeni niin hartaasti halusi tehdä, oli kauhein pelko kaikista! Minä
käänsin takaisin, vaikka sydämeni oli täynnä rukouksia, että saisin
illalla madella vanhan kynnyksen luo, suudella sitä, nojata rikollisia
kasvojani siihen ja aamulla tulla löydetyksi kuolleena sieltä'".

"Hän tuli", lausui Mr. Peggotty, alentaen ääntänsä säikähtyneeksi
kuiskaukseksi, "Londoniin. Hän -- joka ei koskaan eläissään ollut
nähnyt sitä -- yksinään -- ilman pennyäkään -- nuorena -- niin kauniina
-- tuli Londoniin. Melkein samalla silmänräpäyksellä, kuin hän saapui
tänne niin peräti hyljättynä, tapasi hän (niinkuin hän luuli) ystävän,
erään kunnialliselta näyttävän naisen, joka puhui hänelle siitä
ompelutyöstä, jota hän oli kasvatettu tekemään, kuinka hän voisi
hankkia yltäkyllin semmoista hänelle, kuinka hän toimittaisi yösijaa
hänelle ja seuraavana päivänä salaisesti tiedustelisi minua ja
kaikkia kotona olevia. Kun lapseni", sanoi Mr. Peggotty ääneen ja
semmoisella voimakkaalla kiitollisuudella, joka pudisti häntä kiireestä
kantapäähän, "seisoi semmoisen vaaran liepeillä, jota en voi sanoa eikä
ajatella -- pelasti Martha, uskollisesti lupaustansa pitäen, hänet!"

Minä en voinut pidättää yhtä ilon huudahusta.

"Mas'r Davy!" lausui hän, lujalla kädellänsä tarttuen minun käteeni,
"te se olitte, joka ensin puhuitte hänestä minun kanssani. Minä
kiitän teitä, Sir! Tyttö oli harras. Hän tiesi omasta, katkerasta
kokemuksestaan, missä vartioida ja miten menetellä. Hän on tehnyt sen.
Ja Jumala johdatti kaikki. Martha tuli vaaleana ja hätäisenä Em'lyn luo
tämän nukkuessa. Hän sanoo hänelle: 'nouse ylös tästä kuolemaa
pahemmasta paikasta ja tule minun kanssani!' Talon asukkaat tahtoivat
pidättää häntä, mutta yhtä hyvin olisivat saaneet meren pidätetyksi.
'Pysykäät kaukana minusta', sanoo hän, 'minä olen haamu, joka kutsun
hänet pois hänen avonaisen hautansa partaalta!' Hän kertoi Emilylle
nähneensä minut ja tietävänsä, että minä rakastin häntä ja annoin
hänelle anteeksi. Martha puki kiireesti Em'lyn päälle ja talutti tätä
heikkona ja vapisevana vieressään. Hän ei huolinut enemmän siitä, mitä
he sanoivat, kuin jos hänellä ei olisi ollut korvia ollenkaan. Hän
liikkui heidän joukossaan lapseni kanssa, ajatellen ainoastaan häntä;
ja vei hänet keskellä yötä eheänä pois tuosta mustasta perikadon
luolasta!"

"Hän hoiteli Em'lyä", sanoi Mr. Peggotty, joka oli päästänyt minun
käteni ja pannut oman kätensä kuohuvalle rinnalleen; "hän hoiteli
Em'lyäni, joka makasi uupuneena ja vähän väliä houraili, koko seuraavan
päivän myöhäiseen iltaan asti. Silloin hän lähti etsimään minua; sitten
etsimään teitä, Mas'r Davy. Hän ei ilmoittanut Em'lylle, mitä varten
hän lähti, ettei tämä kävisi alakuloiseksi ja tahtoisi mennä piiloon.
Kuinka tuo julma lady oli saanut tietää, että Em'ly oli siellä, sitä en
voi sanoa. Oliko tuo, josta olen puhunut niin paljon, sattunut näkemään
heitä, kun he menivät sinne, vai oliko (joka on mielestäni enemmän
todenmukaista) hän kuullut sen tuolta naiselta, siitä en pidä suurta
lukua. Sisarentyttäreni on löydetty".

"Koko yön", lausui Mr. Peggotty, "olemme olleet yhdessä, Em'ly ja minä.
Aikaan katsoen se on vähän, mitä hän sanoilla on särkyneen sydämensä
kyyneliltä saanut puhutuksi; se on vielä vähemmän, mitä olen nähnyt
hänen kalliista kasvoistaan, jotka muodostuivat naisen kasvoiksi minun
lieteni luona. Mutta koko yön ovat hänen käsivartensa olleet kaulassani
ja hänen päänsä on maannut tässä, ja me tiedämme hyvin, että ijäti
voimme luottaa toisiimme".

Hän herkesi puhumasta, ja hänen kätensä nojasi pöytään semmoisella
levollisuudella ja lujuudella, joka olisi kyennyt leijonia voittamaan.

"Se oli valon säde minulle, Trot", arveli tätini, silmiänsä pyyhkien,
"kun päätin ruveta risti-äidiksi sisarellesi Betsey Trotwood'ille, joka
petti minut; mutta lähinnä sitä tuskin mikään olisi voinut tuottaa
minulle suurempaa iloa, kuin olla risti-äiti tälle hyvälle, nuorelle
pikku lapselle!"

Mr. Peggotty nyykäytti päätänsä osoitukseksi, että hän ymmärsi tätini
tunteet, mutta hän ei tahtonut sanallakaan viitata tätini suosion
esineesen. Me pysyimme kaikki ääneti ja omiin ajatuksiimme kiintyneinä
(tätini pyyhki silmiänsä, milloin vavahdellen nyyhkytyksestä, milloin
nauraen ja nimittäen itseänsä narriksi), siksi kuin minä ryhdyin
puheesen.

"Te olette siis tehneet täydellisen päätöksen", sanoin minä Mr.
Peggotylle, "tulevaisuuden suhteen, hyvä ystävä? Minun tuskin tarvitsee
kysyä sitä teiltä".

"Täydellisen, Mas'r Davy", vastasi hän, "ja kertonut sen Em'lylle.
Tuolla on suuria maita kaukana täältä. Tuleva elämämme on toisella
puolella merta".

"He muuttavat pois maasta yhdessä, täti", sanoin minä.

"Niin!" vastasi Mr. Peggotty toivokkaalla hymyllä.

"Ei kukaan voi soimata lemmittyäni Australiassa. Me aloitamme uutta
elämää siellä!"

Minä kysyin häneltä, oliko hän jo ajatellut mitään lähdön aikaa.

"Minä olin varhain tänä aamuna alhaalla laivatokkien luona, Sir",
vastasi hän, "laivaa kuulustelemassa. Noin kuuden viikon tai kahden
kuukauden perästä purjehtii yksi sinne -- minä näin sen tänä aamuna --
nousin siihen -- ja sillä me lähdemme".

"Aivan yksinännekö?" kysyin minä.

"Niin, Mas'r Davy!" vastasi hän. "Sisareni, näettekö, pitää niin paljon
teistä ja omaisistanne, ja on niin tottunut ajattelemaan ainoastaan
omaa maatansa, että olisi tuskin rehellistä päästää häntä matkalla. Ja
paitsi sitä, Mas'r Davy, on siellä yksi, jota hän hoitaa ja jota ei
tule unhottaa".

"Ham parka!" sanoin minä.

"Minun hyvä sisareni pitää huolta hänen taloudestaan, näettekö, Ma'am,
ja Ham on kokonaan suostunut häneen", selitti Mr. Peggotty tätini
paremmaksi tiedoksi. "Ham istuu usein ja haastelee tyvenesti hänen
kanssaan, vaikka on luultavaa, ettei hän taipuisi avaamaan suutansa
kenellekään muulle. Poika raukka!" lausui Mr. Peggotty, päätänsä
pudistaen, "hänelle ei ole jäänyt niin paljon, että hän saattaisi olla
sitä vähäistä vailla, mitä hänellä on!"

"Entä Mrs. Gummidge?" sanoin minä.

"Niin, minulla on ollut paljon tuumia Missis Gummidge'n suhteen,
vakuutan teille", vastasi Mr. Peggotty hämmentyneellä katsannolla, joka
vähitellen selkeni, kun hän jatkoi. "Kun Missis Gummidge, näettekö,
alkaa ajatella tuota vanhaa, ei hän juuri ole, mitä sopii sanoa
hupaiseksi seuralaiseksi. Teidän ja minun kesken, Mas'r Davy -- ja
teidän myöskin, Ma'am -- kun Mrs. Gummidge rupeaa itkemään, on
arvattava, että ne, jotka eivät ole tunteneet tuota vanhaa, pitävät
häntä äreänä. Mutta _minä_ tunsin tuon vanhan", sanoi Mr. Peggotty, "ja
tunsin hänen ansionsa, että ymmärrän hänen vaimonsa; mutta niin ei ole,
näettekö, muitten laita -- eikä tietysti saata olla!"

Tätini ja minä pidimme molemmat samaa mieltä.

"Jonka vuoksi", lausui Mr. Peggotty, "sisareni ehkä arvelee -- minä en
sano, että hän arvelee, vaan että hän ehkä arvelee -- että Missis
Gummidge tuottaa hänelle vähän vaivaa silloin tällöin. Sentähden en ole
aikonut majoittaa Missis Gummidge'a heidän luoksensa, vaan etsiä
hänelle jotakin asuntoa, jossa hän voi itseksensä tulla toimeen, ja
tätä varten", jatkoi Mr. Peggotty, "määrään hänelle vuotuisen summan,
ennenkuin lähden, jotta hän voi elää mukavasti. Hän on mitä
uskollisimpia olentoja. Ei sovi tietysti pyytää, että vanha, hyvä eukko
sillä ijällä ja ollen yksinäinen ja hyljätty, tahtoisi keikutella
laivankannella ja oudon ja kaukaisen maan metsissä ja erämaissa. Tämä
siis on, mitä olen päättänyt tehdä hänen suhteensa".

Hän ei unhottanut ketään. Hän ajatteli kaikkien vaatimuksia ja
tarpeita, paitsi omia.

"Em'ly", jatkoi hän, "pysyy minun luonani -- lapsi parka, hän kaipaa
suuresti rauhaa ja lepoa! -- siksi kuin lähdemme matkallemme. Hän saa
laittaa vaatteita, joita tarvitaan; ja minä toivon, että hänen surunsa
rupeavat tuntumaan kaukaisemmalta, kuin ne olivat, kun hän taas on
karkean, mutta rakastavan enonsa luona".

Tätini nyykäytti päätänsä tämän toiveen vahvistamiseksi, ja tästä Mr.
Peggotty oli hyvin mielissään.

"On vielä yksi asia, Mas'r Davy", lausui hän, pistäen kättänsä
poviplakkariinsa ja vakaasti ottaen esiin sitä vähäistä paperikääryä,
jonka olin ennen nähnyt. Hän avasi sen pöydällä. "Tässä ovat nuot
pankin-setelit -- toinen viidenkymmenen punnan ja toinen kymmenen.
Niihin tahdon lisätä ne rahat, jotka Em'lyllä oli paetessaan. Minä olen
kysynyt häneltä, paljonko niitä oli (kuitenkaan sanomatta, miksi), ja
olen laskenut ne yhteen. Minä en ole mikään oppinut mies. Tahtoisitteko
tehdä hyvin ja katsoa, mitä summa tekee?"

Pyytäen anteeksi vähä-oppisuuttansa, ojensi hän minulle paperiliuskan
ja katseli minua, sillä välin kuin luin sitä. Lasku oli aivan oikea.

"Kiitoksia, Sir", sanoi hän, ottaen takaisin paperinsa. "Nämät rahat
minä, jollei teillä ole mitään sitä vastaan, Mas'r Davy, ennen lähtöäni
panen kirjeesen ja adresseeraan sen hänelle, ja suljen tämän toiseen,
jonka adresseeraan hänen äidillensä. Useampaa sanaa käyttämättä, kuin
nyt teitä puhutellessani, kerron tälle, minkä hinta ne ovat, ja että
minä olen mennyt sekä että on mahdoton toimittaa niitä minulle
takaisin".

Minä sanoin hänelle, että minun mielestäni oli oikein tehdä näin --
että minä olin kokonaan vakuutettu, että niin oli, koska hänen
tuntoansa myöden se oli oikein.

"Minä arvelin, että oli vaan yksi asia lisäksi", jatkoi hän vakavasti
hymyillen, kun hän oli pannut kokoon vähäisen käärynsä jälleen ja
pistänyt sen plakkariinsa; "mutta oikeastaan niitä oli kaksi. Minä en
ollut varma mielessäni, kun lähdin ulos tänä aamuna, että voin itse
mennä ja ilmoittaa Ham'ille, mitä oli niin onnellisesti tapahtunut. Sen
vuoksi ulkona ollessani kirjoitin kirjeen ja panin sen postiin, kertoen
heille, kuinka kaikki oli käynyt, niinkuin oli käynyt, ja että minä
huomenna tulisin sinne suorittamaan sitä vähäistä, mitä minun siellä
tulee tehdä, ja arvattavasti Yarmouth'ia hyvästi jättämään".

"Ja tahdotteko, että tulen kanssanne?" sanoin minä nähdessäni, että hän
jätti jotakin mainitsematta.

"Jos voisitte osoittaa minulle sitä ystävyyttä, Mas'r Davy", vastasi
hän, "tiedän, että teidän näkönne ilahuttaisi heitä hiukan".

Koska pikku Dorani oli hyvin virkeänä ja mielellään soi, että minä
lähdin -- niinkuin hänen kanssansa asiasta puhuessani huomasin --
sitouduin alttiisti seuraamaan häntä, niinkuin hän tahtoi. Seuraavana
aamuna istuimme siis Yarmouth'in vaunuissa ja matkustimme taas vanhoja
seutuja.

Kun illalla astuimme tuota tuttua katua myöden -- kiellostani
huolimatta kantoi Mr. Peggotty laukkuni -- katsahdin Omer ja Joram'in
puotiin ja näin vanhan ystäväni Mr. Omer'in polttavan piippuansa
siellä. Minusta tuntui vastenmieliseltä olla läsnä, kun Mr. Peggotty
ensin kohtasi sisarensa ja Ham'in, jonka vuoksi pysähdyin sillä
nimellä, että tahdoin hetken aikaa puhutella Mr. Omer'ia.

"Kuinka jaksatte, Mr. Omer, tämän pitkän ajan perästä?" lausuin minä,
sisään astuen.

Hän löyhäytti pois piippunsa savun, että hän näkisi minut paremmin, ja
tunsikin minut pian suureksi iloksensa.

"Minä nousisin, Sir, kiittämään semmoisesta kunniasta, kuin tästä
käynnistä", arveli hän, "mutta jalkani ovat huononlaiset ja minua
lykätään ympäri pyörillä. Kuitenkin, jollei ota lukuun jalkojani ja
henkeäni, olen, Jumalan kiitos, niin terve mies, kuin olla voi".

Minä toivotin hänelle onnea hänen tyytyväiseen katsantoonsa ja hilpeään
mieleensä ja näin nyt, että hänen nojatuolinsa liikkui pyörillä.

"Eikö tämä ole näppärä kalu?" kysyi hän, seuraten katseeni suuntaa ja
käsivarrellansa hivuttaen tuolin käsipieltä. "Se käy keveästi, kuin
höyhen, ja pysyy radalla yhtä tarkasti, kuin rautatien vaunut. Pikku
Minnie'ni, näettekö -- tyttärentyttäreni, niinkuin tiedätte, Minnie'n
lapsi -- panee pikku voimansa selkää vastaan, sysäisee sitä ja me
lähdemme menemään yhtä taitavasti ja iloisesti, kuin mikä hyvänsä! Ja
minä juttelen teille jotakin -- siinä on varsin erinomainen istua, jos
mielii polttaa piippuansa siinä".

Minä en ole koskaan nähnyt tämmöistä hyvää, vanhaa toveria, kuin Mr.
Omer'in, joka osasi käyttää kaikki hyväksensä ja saada iloa siitä. Hän
hohti, ikäänkuin hänen tuolinsa, hänen ahdashenkisyytensä ja hänen
jalkojensa kankeus olisivat olleet eri osia jossakin suuressa
keksinnössä, joka enensi piipun hekumaa.

"Minä näen enemmän mailmaa tästä tuolista, voin vakuuttaa teille",
lausui Mr. Omer, "kuin milloinkaan ennen sen saatuani. Te
kummastelisitte sitä ihmisten paljoutta, joka päivän kuluessa poikkee
sisään juttelemaan. Te todella kummastelisitte! Sanomalehdissä on kahta
vertaa enemmän, kuin ennen, siitä asti, kuin turvasin tähän tuoliin.
Mitä lukemiseen yleensä tulee, voi minua, kuinka kosolta minä sitä
suoritan! Tämä se on, josta olen niin kiitollinen! Jos vika olisi ollut
silmissäni, mikä olisi tullut neuvokseni? Jos vika olisi ollut
korvissani, mitä olisin tehnyt? Koska se vaan on jaloissani, vähät
siitä. No, jalkani tekivät vaan hengitykseni lyhyemmäksi, kun käytin
niitä. Mutta jos nyt tahdon mennä ulos kadulle taikka alas rantaan, ei
minun tarvitse muuta kuin huutaa Dick'iä, Joram'in nuorinta oppipoikaa,
ja liikkeelle lähden omissa vaunuissani, niinkuin London'in Lord
Mayor".

Hän puoleksi tukehutti itsensä naurullaan.

"Hyvä Jumala!" sanoi Mr. Omer, tarttuen jälleen piippuunsa, "ihmisen
tulee ottaa vastaan lihavat niinkuin laihatkin; tähän tämmöiseen
hänen täytyy tässä elämässä taipua. Joram'in toimi menestyy hyvin.
Oivallisesti!"

"Minua ilahuttaa suuresti kuulla sitä", sanoin minä.

"Minä tiesin, että niin olisi", vastasi Mr. Omer. "Ja Joram ja Minnie
ovat vielä niinkuin kaksi vasta rakastunutta. Mitä ihminen parempaa voi
toivoa? Mitä sääret sen rinnalla maksavat!"

Hänen kova ylenkatseensa omien säärtensä suhteen, tuossa kun hän istui
ja poltti, oli mitä hupaisinta ja omituisinta ikinä olen nähnyt.

"Ja siitä lähtien kuin minä olen ruvennut lukemaan yleensä, olette te
ruvenneet kirjoittamaan yleensä, kuinka, Sir?" sanoi Mr. Omer ja
katseli minua ihmetellen. "Mikä herttainen kirja tuo kirjanne oli!
Mitkä lauseet siinä! Minä luin jok'ikisen sanan siinä -- jok'ikisen
sanan. Ja mitä siihen tulee, että unittaisi! Ei ollenkaan!"

Minä ilmoitin nauraen mielihyvääni, mutta minun täytyy tunnustaa, että
katsoin tätä ajatuksen johtoa omituiseksi.

"Minä vakuutan teille kunnian sanallani, Sir", lausui Mr. Omer, "että,
kun lasken tämän kirjan pöydälleni ja katselen sen kolmea eri sidettä
-- ensimäistä, toista, kolmatta -- olen ylpeä, kuin Punch, kun
ajattelen, että minulla kerran oli kunnia olla yhteydessä teidän
perheenne kanssa. Ja, voi minua, siitä on pitkä aika nyt, eikö ole?
Tuolla Blunderstone'ssa. Sievä, pikkuinen henki toisen hengen viereen
pantuna. Ja itsekin olitte silloin vähäinen. Hyvä Jumala sentään!"

Minä muutin puheen ainetta, Em'lyä mainiten. Vakuutettuani hänelle,
etten ollut unhottanut, kuinka hän aina oli ottanut osaa Emilyn
kohtaloon ja kuinka hyvästi hän aina oli tyttöä kohdellut, kerroin
hänelle yleisesti, kuinka hänen enonsa oli saanut hänet takaisin
Marthan avulla; joka, niinkuin tiesin, miellyttäisi vanhaa miestä. Hän
kuunteli suurimmalla tarkkuudella ja sanoi hellästi, kun olin
päättänyt:

"Se ilahuttaa minua, Sir! Nämät ovat parhaat uutiset, joita olen moneen
aikaan kuullut. Voi, voi, voi! Ja mitä nyt aiotaan toimittaa tämän
onnettoman nuoren naisen, Marthan, hyväksi?"

"Te koskette semmoiseen asiaan, jota minä olen eilispäivästä asti
ajatellut", lausuin minä, "mutta johon en voi vielä antaa teille mitään
vastausta, Mr. Omer. Mr. Peggotty ei ole viitannut siihen, ja minusta
se on liian arka asia minun viitattavakseni. Minä olen varma, ettei Mr.
Peggotty ole unhottanut sitä. Hän ei unhota mitään, joka on jaloa ja
hyvää".

"Minä kysyn sen vuoksi", arveli Mr. Omer, jatkaen, missä hän oli
päättänyt, "että mitä hyvänsä tehdään, minä tahtoisin ottaa osaa
siihen. Kirjoittakaat minun maksettavakseni minkä summan hyvänsä
katsotte oikeaksi ja antakaat minun tietää se. Minä en koskaan voinut
ajatella, että tyttö oli perin-juurin paha, ja ilolla näen, ettei hän
ollutkaan. Niin on tyttäreni Minnie'nkin laita. Nuoret naiset ovat
risti-riitaiset itse suhteensa muutamissa asioissa -- hänen äitinsä oli
aivan samanlainen, kuin hän -- mutta heidän sydämensä ovat leppeät ja
hyvät. Minnie vaan teeskelee, kun hän on suutuksissa Marthalle. Miksi
hän katsoo tarpeelliseksi teeskellä, en koeta kertoa teille. Mutta
pelkkää teeskelemistä se on. Hän olisi valmis yksityisesti osoittamaan
Marthalle mitä hyvää tahansa. Niin, tehkäät hyvin ja kirjoittakaat
minun maksettavakseni, mitä tahansa oikeaksi katsotte, ja pankaat
sitten minulle joku rivi, mihin lähettää se. Hyvä Jumala!" lausui Omer,
"kun ihminen lähestyy sitä aikaa, jossa elämän molemmat päät yhtyvät;
kun hän näkee, että vaikka hän on kuinka virkeä hyvänsä, häntä toinen
kerta lykellään, niin sanoakseni, käymä-tuolissa, sopii hänen
sydämellisellä ilolla tehdä joku hyvä työ, jos hän voi. Hän on valmis
moneen hyvään työhön. Enkä minä puhu erittäin itsestäni", sanoi Mr.
Omer, "sillä minun katsantotapani mukaan, Sir, me kaikki kuljemme mäkeä
alaspäin, olimmepa millä ijällä hyvänsä, koska aika ei milloinkaan
seiso hetkeäkään alallansa. Tehkäämme siis aina joku hyvä työ ja
olkaamme sydämestämme iloiset. Totta totisesti!"

Hän koputti tuhan piipustansa ja laski tämän hyllylle, joka erittäin
sitä varten oli laitettu tuolin selkään.

"Esimerkiksi Em'lyn serkku, hän, jonka vaimoksi tämän oli määrä tulla",
lausui Mr. Omer, hiljalleen hieroen käsiänsä, "on niin oivallinen
toveri, ettei vertaistakaan Yarmouth'issa! Hän tulee välisti iltaisin
tunniksi aikaa puhumaan kanssani taikka lukemaan minulle jotakin. Sekin
on hyvä työ, sanoisin minä! Koko hänen elämänsä on yksi hyvä työ".

"Minä aion juuri mennä tervehtimään häntä", sanoin minä.

"Vai niin!" lausui Mr. Omer. "Sanokaat hänelle, että minä olen
roveillani ja lähetän terveisiä. Minnie ja Joram ovat poissa pidoissa.
Heitä ilahuttaisi yhtä paljon, kuin minua, saada nähdä teitä, jos
olisivat kotona. Minnie tahtoo tuskin ollenkaan käydä ulkona 'isän
tähden', niinkuin hän sanoo. Sen vuoksi tänä iltana vannoin, että,
jollei hän menisi, minä panisin maata kello kuusi. Ja sillä tapaa", Mr.
Omer nauroi oman tuumansa menestymistä niin, että hän pudistutti
itseänsä ja tuoliansa, "hän ja Joram ovat pidoissa".

Minä pusersin hänen kättänsä ja toivotin hänelle hyvää yötä.

"Puoli minutia, Sir", sanoi Mr. Omer. "Jos menisitte pois pikku
elefanttiani näkemättä, jäisi teiltä kaikkein paras näky näkemättä.
Tämmöistä ei ole koskaan ollut teidän tarjonanne! Minnie!"

Sointusa, vähäinen ääni vastasi ylikerroksesta jostakin: "minä tulen,
iso-isä!" ja pieni, sievä tyttö pitkällä, kiharalla liinatukalla tuli
kohta sen jälkeen juosten puotiin.

"Tässä on pikku elefanttini, Sir", lausui Mr. Omer, hyväillen lasta.
"Siamin rotua, Sir. No, pikku elefantti!"

Pikku elefantti pani auki vierashuoneen oven, jolloin minun oli
tilaisuus huomata, että se näihin aikoihin oli muutettu makuuhuoneeksi
Mr. Omer'ille, jota ei ollut helppo kuljettaa ylikerrokseen; sitten
asetti hän sievän otsansa Mr. Omer'in tuolinselkää vastaan, niin että
hänen pitkät hiuksensa valuivat hänen kasvojensa yli.

"Elefantti tuuppaa päällänsä, niinkuin tiedätte, Sir", lausui Mr. Omer,
silmiänsä vilkuttaen, "kun se käy jotakin vastaan. Yksi, elefantti.
Kaksi. Kolme!"

Tällä merkillä pyörähytti pikku elefantti semmoisella taidolla, joka
oli melkein ihmeellinen niin vähäisessä eläimessä, tuolin ja Mr.
Omer'in ja lykkäsi ratistaen molemmat tuota hätää vierashuoneesen
ovenpieltä satuttamatta, samalla kuin Mr. Omer sanomattomasti ihasteli
tätä toimintaa ja matkalla katsoi taaksensa minuun, niinkuin tämä olisi
ollut hänen elämänsä ponnistusten riemuisa päätös.

Siellä täällä kaupungissa käveltyäni lähdin Ham'in asuntoon. Peggotty
oli nyt muuttanut sinne ainaiseksi ja oli hyyrännyt oman huoneensa Mr.
Barkis'in jälkeiselle ajomiehelle, joka oli kunnollisesti maksanut
hänelle oikeudesta, kärryistä ja hevosesta. Minä luulen, että aivan
sama, laiska hevonen, jota Mr. Barkis aikanansa ajoi, yhä oli toimesta
liikkeellä.

Minä tapasin heidät tuossa sievässä kyökissä yhdessä Mrs. Gummidge'n
kanssa, jonka Mr. Peggotty itse oli noutanut vanhasta veneestä.
Minä epäilen, olisiko kukaan muu voinut saada häntä luopumaan
vahdinpidostaan. Mr. Peggotty oli nähtävästi kertonut heille kaikki.
Sekä Peggotty että Mrs. Gummidge pitivät esiliinaansa silmiensä edessä,
ja Ham oli juuri lähtenyt ulos kävelemään rannalla. Hän tuli pian
kotiin ja oli hyvin iloissaan, kun hän näki minut; ja minä luulen, että
heidän oli kaikkien parempi, kun minä olin siellä. Me puhuimme
jonkunlaisella iloisuudella Mr. Peggotyn rikastumisesta tuossa uudessa
maassa ja niistä kummista, joista hän oli kirjeissänsä kertova. Me emme
ollenkaan maininneet Em'lyä nimeltä, mutta viittasimme häneen kaukaa
useampia kertoja. Ham oli iloisin kaikista.

Mutta kun Peggotty näytti minua vähäiseen huoneesen, jossa
krokotiili-kirja oli valmiina minua varten pöydällä, jutteli hän, että
Ham yhä oli samanlainen. Hän luuli (kertoi hän minulle itkien), että
Ham'in sydän oli särkynyt, vaikka hänessä oli yhtä paljon uskallusta
kuin ystävällisyyttä ja hän työskenteli ahkerammin ja paremmin, kuin
mikään veneen-rakentaja millä veistämöllä tahansa näillä paikoin. Oli,
sanoi hän, iltaisin semmoisia aikoja, jolloin Ham puhui heidän vanhasta
elämästään venehuoneessa; ja silloin hän mainitsi Emilyä lapsena. Mutta
hän ei koskaan maininnut häntä naisena.

Minä luulin Ham'in kasvoista huomanneeni, että hän tahtoi puhua kahden
kesken minun kanssani. Minä päätin sentähden mennä häntä vastaan
seuraavana iltana, kun hän tuli kotiin työstänsä. Tästä sovittuani
itse kanssani vaivuin uneen. Tänä iltana kynttilä ensi kerta näinä
monena iltana otettiin pois akkunasta. Mr. Peggotty makasi vanhassa
riippu-matossaan vanhassa veneessä, ja tuuli vonkui vanhalla äänellänsä
hänen päänsä ympärillä.

Koko seuraava päivä meni Mr. Peggotylta siihen, että hän myi
kalaveneensä ja pyydyksensä, sääli kokoon ja lähetti Londoniin
vaunuilla semmoista vähäistä tavaraa, jota hän ajatteli hyödylliseksi
itsellensä, ja antoi pois loput tai lahjoitti ne Mrs. Gummidge'lle.
Tämä oli hänen luonansa koko päivän. Koska minulla oli jonkunlainen
surun-sekainen halu vielä kerta nähdä tuota vanhaa paikkaa, ennenkuin
se suljettiin, määräsin, että illalla siellä yhtyisin heihin, mutta
sovitin niin, että ensin kohtaisin Ham'in.

Minun oli helppo tavata häntä, koska tiesin, missä hän työskenteli.
Minä menin häntä vastaan yksinäisellä paikalla ranta-särkällä, jonka
poikki tiesin hänen astuvan, ja käänsin takaisin hänen seurassaan, että
hänellä olisi tilaisuus puhua kanssani, jos hän todella halusi. Minä en
ollut erehtynyt hänen katsantonsa suhteen. Me emme olleet astuneet,
kuin vähän matkan yhdessä, kun hän minuun katsomatta sanoi:

"Mas'r Davy, oletteko nähneet _häntä_?"

"Hetken vaan, kun hän oli tainnoksissa", vastasin hiljaa.

Me kävelimme hiukan eteenpäin, ja hän sanoi:

"Mas'r Davy, luuletteko, että joudutte näkemään häntä?"

"Se olisi kenties liian tuskallista hänelle", arvelin minä.

"Minä olen ajatellut sitä", vastasi hän. "Niin se olisi, Sir, niin se
olisi".

"Mutta, Ham", sanoin minä ystävällisesti, "jos on jotakin, jota minun
sopisi kirjoittaa hänelle teidän puolestanne, siinä tapauksessa, etten
voisi sanoa sitä hänelle; jos on jotakin, jota tahtoisitte saattaa
hänen tietoonsa minun kauttani, katsoisin sitä pyhäksi luottamukseksi".

"Siitä olen varma. Minä kiitän teitä, Sir! Te olette kovasti hyvä! Minä
luulen, että on jotakin, jota tahtoisin sanotuksi tai kirjoitetuksi".

"Mitä se on?"

Me astuimme taas hiukan eteenpäin ääneti, ja sitten hän puhui.

"Ei sitä, että minä annan hänelle anteeksi. Ei niin paljon sitä, vaan
pikemmin, että minä pyydän häneltä anteeksi, että minä tyrkytin
rakkauttani hänelle. Välisti ajattelen, että, jollei hän olisi luvannut
ruveta naimisiin minun kanssani, Sir, hän olisi ystävällisellä tavalla
luottanut minuun, kertonut minulle, mitä hänen mielessään oli, ja
neuvotellut minun kanssani, ja minä olisin ehkä voinut pelastaa hänet".

Minä likistin hänen kättänsä. "Onko siinä kaikki?"

"On sitä vähän muutakin", vastasi hän, "jos voin sanoa sitä, Mas'r
Davy".

Me kävelimme eteenpäin kauemmaksi, kuin tähän saakka olimme kävelleet,
ennenkuin hän taas puhui. Hän ei itkenyt niissä kohdin pysähtyessään,
joita aion viivalla osoittaa. Hän kokosi vaan ajatuksiansa, oikein
selvästi puhuakseen."

"Minä rakastin häntä -- ja minä rakastan hänen muistoansa -- niin
paljon -- että minun on mahdoton uskotella häntä, että minä olen
onnellinen. Minä voisin olla onnellinen ainoastaan -- jos unhottaisin
hänet -- ja minä varon, että tuskin kestäisin sitä, että hänelle
kerrottaisiin, että olen hänet unhottanut. Mutta jos te, Mas'r Davy,
jolla on niin suuri oppi, keksisitte jotakin, joka hänelle sanottuna
saisi hänet uskomaan, etten ole peräti onneton, vaikka yhä rakastan ja
suren häntä; jotakin, joka saisi hänet uskomaan, etten ole kyllästynyt
elämääni, vaan vielä toivon saavani nähdä häntä viatonna siellä, missä
pahat eivät enää vahingoita ja väsyneet pääsevät lepoon -- jotakin,
joka huojentaisi hänen murheellista mieltänsä eikä kuitenkaan saattaisi
häntä ajattelemaan, että minä koskaan voisin mennä naimisiin taikka
että olisi mahdollista, että kukaan koskaan voisi olla minulle, mitä
hän oli -- pyytäisin teitä sanomaan hänelle sitä -- ja myöskin että
minä rukoilen hänen puolestansa -- joka oli minulle niin kallis".

Minä pusersin hänen miehuullista kättänsä jälleen ja sanoin hänelle,
että sitouduin tekemään tätä niin hyvin, kuin minun oli mahdollinen.

"Minä kiitän teitä, Sir", vastasi hän. "Siinä teitte ystävällisesti,
että kohtasitte minua. Siinäkin teitte ystävällisesti, että seurasitte
setääni tänne. Mas'r Davy, minä ymmärrän aivan hyvin, että, vaikka
tätini aikoo lähteä Londoniin, ennenkuin he purjehtivat, ja he vielä
kerran yhtyvät, minä en luultavasti enää näe setääni. Minä olen varma
siitä asiasta. Me emme puhu siitä, mutta niin käy, ja parasta se onkin.
Kun viimeisen -- kaikkein viimeisen kerran -- näette hänet, tahdotteko
sanoa hänelle mitä hartaimpia terveisiä ja kiitoksia sen orvon
puolesta, jolle hän aina oli enemmän, kuin isä?"

Tämänkin lupasin uskollisesti toimittaa.

"Minä kiitän teitä vielä, Sir", sanoi hän, sydämellisesti pudistaen
kättäni. "Minä tiedän, mihin menette. Jumalan haltuun!"

Vähäisellä kätensä viittauksella, ikäänkuin selittääksensä minulle,
ettei hän voinut tulla tuohon vanhaan paikkaan, kääntyi hän pois. Minä
seurasin häntä silmilläni, kun hän astui aution poikki kuutamassa, ja
näin hänen kääntävän kasvonsa hopeista, merellä väikkyvää valo-juovaa
kohden ja kulkevan, yhä sitä katsellen, siksi kuin hän oli vaan varjo
kaukana poissa.

Vene-huoneen ovi oli auki, kun lähestyin, ja sisään astuessani
huomasin, että kaikki huonekalut olivat muutetut pois, paitsi yksi
noista vanhoista arkuista, jolla Mrs. Gummidge istui, joku kori
polvillansa, ja katseli Mr. Peggottya. Mr. Peggotty nojasi
kyynäspäätänsä jyrkeään kaminin-reunukseen ja tuijotti muutamiin
sammuviin kekäleisin ristikon taa; mutta hän nosti päätänsä
toivokkaasti, kuin minä tulin sisään, ja puhui iloisella tavalla.

"Te tulette tänne lupauksenne mukaan hyvästi-jätölle, Mas'r Davy!"
sanoi hän, tarttuen kynttilä-jalkaan. "Jotenkin tyhjää, eikö niin?"

"Te olette todella käyttäneet aikaanne hyvästi", arvelin minä.

"No, me emme ole olleet joutilaina, Sir. Missis Gummidge on
työskennellyt, niinkuin -- minä en tiedä ketään, jonka tavalla hän ei
olisi työskennellyt", lausui Mr. Peggotty, katsellen häntä ja ollen
ymmällänsä sopivan vertauksen puutteessa.

Mrs. Gummidge kallistui korinsa puoleen eikä sanonut mitään.

"Tuossa on sama arkku, jolla teidän oli tapa istua Em'lyn vieressä!"
sanoi Mr. Peggotty kuiskaten. "Minä aion viedä sen muassani täältä
kaikkein viimeiseksi. Ja tässä on vanha, pikkuinen makuuhuoneenne,
näettekö, Mas'r Davy! On melkein niin kolkko ilta, kuin suinkin sopii
toivoa!"

Vaikka tuuli oli heikko, oli sillä jonkunlainen juhlallinen ääni, ja se
hiipi hyljätyn huoneen ympäri kuiskaavalla voihkinalla, joka oli hyvin
surullinen. Kaikki oli poissa, yksin tuo pikkuinen, simpsukankuorilla
varustettu peilikin. Minä muistin, kuinka olin maannut siellä, kun tuo
ensimäinen suuri muutos kodissani tapahtui. Minä muistin tuon
sinisilmäisen lapsen, joka oli ihastuttanut minua. Minä muistin
Steerforth'in; ja joku joutava, kammottava ajatus tuli mieleeni, että
hän oli likellä jossakin, ja että me ehkä kohtaisimme hänet mikä
silmänräpäys hyvänsä.

"Kestää arvattavasti kauan", arveli Mr. Peggotty matalalla äänellä,
"ennenkuin vene saa uusia asukkaita. Täälläpäin pitävät sitä nyt
onnettomuutta tuottavana!"

"Onko se kenenkään oma näillä seuduin?" kysyin minä.

"Erään kaupungissa asuvan maston-tekiän", vastasi Mr. Peggotty. "Minä
vien hänelle avaimen tänä iltana".

Me katsahdimme toiseen vähäiseen huoneesen ja palasimme Mrs. Gummidge'n
luo. Hän istui arkulla, ja, asettaen kynttilää kaminin-reunukselle,
käski Mr. Peggotty hänen nousta, että hän saisi kantaa ulos arkun,
ennenkuin kynttilä sammutettiin.

"Dan'l", lausui Mrs. Gummidge, yht'äkkiä jättäen korinsa ja tarttuen
Mr. Peggotyn käsivarteen, "rakas Dan'lini, ne erosanat, joita lausun
tässä huoneessa, ovat, ettette saa jättää minua jälelle. Älkäät tuumiko
jättää minua tänne, Dan'l! Oi, älkäät millään muotoa tehkö sitä!"

Hämmentyneenä käänsi Mr. Peggotty silmänsä Mrs. Gummidge'sta minuun ja
minusta Mrs. Gummidge'en, niinkuin hän olisi unesta herännyt.

"Älkäät, rakas Dan'l, älkäät!" huusi Mrs. Gummidge innokkaasti.
"Ottakaat minut mukaanne, Dan'l, ottakaat minut teidän ja Em'lyn
mukaan! Minä tahdon olla teidän alinomainen ja uskollinen palvelianne.
Jos löytyy orjia noissa maissa, joihin hankitte, rupean minä, vieläpä
mielellänikin, siihen virkaan, mutta älkäät jättäkö minua tänne,
kunnollinen, rakas Dan'l!"

"Oi hyvänen", lausui Mr. Peggotty, pudistaen päätänsä, "te ette tiedä,
mikä pitkä matka ja mikä kova elämä se on!"

"Kyllä minä tiedän, Dan'l! Minä voin arvata!" huusi Mrs. Gummidge.
"Mutta ero-sanani tämän katon alla ovat: minä menen tähän huoneesen ja
kuolen, jollei minua oteta mukaan. Minä osaan kaivaa, Dan'l. Minä osaan
tehdä työtä. Minä osaan elää vaivaloista elämää. Minä osaan olla
iloinen ja kärsivällinen nyt -- enemmän, kuin luulette, Dan'l, jos vaan
tahdotte koettaa minua. Minä en pitelisi noita rahoja, en, vaikka
puutteesen kuolisin, Dan'l Peggotty mutta minä tahdon seurata teitä ja
Em'lyä, jos vaan sallitte, mailman ääriin asti! Minä tiedän, kuinka
laita on; minä tiedän, että arvelette minun olevan yksinäisen ja
hyljätyn, mutta, rakas Dan'l, niin ei ole enää! Minä en ole istunut
täällä niin kauan vartioimassa ja ajattelemassa teidän koetuksianne,
ilman että siitä on ollut mitään hyvää minulle. Mas'r Davy, puhutelkaat
häntä minun puolestani! Minä tiedän hänen tapansa ja Em'lyn, ja minä
tiedän heidän surunsa ja voisin toisinaan olla lohdutukseksi heille ja
tehdä työtä heidän kaikkein eteensä! Dan'l, rakas Dan'l, antakaat minun
seurata teitä!"

Ja Mrs. Gummidge tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä
yksinkertaisella hellyydellä ja rakkaudella teeskelemättömässä
ystävyyden ja kiitollisuuden innossa, jota Mr. Peggotty hyvin ansaitsi.

Me nostimme ulos arkun, sammutimme kynttilän, lukitsimme oven
ulkopuolelta, ja tarkasti suljettu, vanha vene jäi meiltä mustaksi
pilkuksi pilviseen yöhön. Kun seuraavana päivänä palasimme Londoniin
postivaunujen ulkopuolella, olivat Mrs. Gummidge ja hänen korinsa
taka-istuimella, ja Mrs. Gummidge oli onnellinen.



YHDESKOLMATTA LUKU.

Minä olen läsnä eräässä räjähdyksessä.


Kun siihen aikaan, jonka Mr. Micawber niin salamyhkäisesti oli
määrännyt, oli vaan neljäkolmatta tuntia, neuvottelimme tätini ja minä,
kuinka menettelisimme; sillä tätini oli kovin vastahakoinen jättämään
Doraa. Voi! kuinka helposti minä Doran nyt kannoin portaita ylös ja
alas!

Vaikka Mr. Micawber oli tahtonut, että tätini olisi läsnä, teki meidän
mieli sovittaa niin, että tätini jäisi kotiin ja edustettaisiin Mr.
Dick'in ja minun kauttani. Lyhyeltä, me olimme päättäneet asettaa asian
näin, kun Dora taas saatti meidät horjumaan päätöksessämme, vakuuttaen,
ettei hän koskaan antaisi anteeksi itsellensä eikä häijylle pojallensa,
jos tätini jostakin syystä pysyisi kotona.

"Minä en aio puhua teidän kanssanne", sanoi Dora, pudistaen
kiharoitansa tätiäni kohden. "Minä aion olla ikävä. Minä panen Jip'in
koko päiväksi haukkumaan teitä. Minä olen varma, että todella olette
äreä, vanha olento, jollette lähde!"

"No mutta, Kukka!" nauroi tätini. "Tiedäthän, ettet voi tulla toimeen
ilman minua!"

"Voin kyllä", vastasi Dora. "Teistä ei ole minulla mitään hyötyä. Te
ette koskaan päiväkausia juokse portaita ylös ja alas minun tähteni. Te
ette koskaan istu ja kerro minulle Doady'sta, kuinka hänen kenkänsä
olivat kuluneet ja hän oli kokonaan pölyssä -- oi, mikä pikkuinen
toveri raukka! Te ette koskaan tee mitään, huvittaaksenne minua,
teettekö, rakas täti?" Dora suuteli kiireesti tätiäni ja sanoi: "kyllä
te teette! Minä lasken vaan leikkiä!" -- ettei tätini luulisi, että hän
todella tarkoitti, mitä hän sanoi.

"Mutta, täti", lausui Dora hyväileväisesti, "kuulkaat nyt. Teidän
täytyy lähteä. Minä aion kiusata teitä, siksi kuin annatte minun
tahtoni tapahtua tässä asiassa. Minä aion toimittaa _semmoisen_ elämän
häijylle pojalleni, jollei hän saata teitä lähtemään. Minä teen itseni
_niin_ ikäväksi -- ja niin tekee Jip myöskin! Te suotte vielä, että
olisitte hyvällä lähteneet jo aikoja sitten, jollette nyt mene. Paitsi
sitä", arveli Dora, heittäen hiuksensa taaksepäin ja kummastuneena
katsellen tätiäni ja minua, "miks'ette molemmat lähtisi? Enhän minä ole
niin kovasti kipeä. Olenko?"

"No, mikä kysymys!" lausui tätini.

"Mikä mielijohde!" sanoin minä.

"Niin! minä tiedän, että olen typerä pieni olento!" lausui Dora,
pitkäänsä katsellen meitä vuorottain ja sitten tarjoten sieviä
huuliansa suudeltavaksi, kun hän makasi sohvallansa. "Hyvä, teidän
täytyy siis molempien lähteä taikka minä en usko teitä; ja sitten minä
rupeen itkemään!"

Minä näin tätini kasvoista, että hän nyt alkoi taipua, ja Dora
kirkastui jälleen, kun hänkin näki sen.

"Kun tulette takaisin, on teillä niin paljon kerrottavaa minulle, että
menee ainakin viikko, ennenkuin ymmärrän kaikki!" sanoi Dora. "Sillä
_minä_ tiedän, etten hevin ymmärrä, jos se on joku kauppa-asia. Ja se
on varmaan joku kauppa-asia! Jos siinä lisäksi on jotakin yhteen
laskettavaa, en tiedä, kuinka siitä suoriun; ja silloin häijy poikani
näyttää _niin_ onnettomalta koko ajan. Kas niin! Nyt lähdette, ettekö
lähde? Te olette vaan poissa yhden yön, ja Jip pitää huolta minusta,
niin kauan kuin te olette poissa. Doady kantaa minut portaita ylös,
ennenkuin lähdette, enkä minä tule alas jälleen, ennenkuin palaatte; ja
te saatte viedä Agnesille kauhean nuhdekirjeen minulta, koska hän ei
kertaakaan ole käynyt meitä katsomassa!"

Me päätimme ilman pidempää keskustelua, että molemmat lähtisimme ja
että Dora oli pikkuinen petturi, joka oli olevinansa kipeä, koska hän
tahtoi, että häntä hemmoteltaisiin. Hän oli kovasti mielissänsä ja
hyvin iloinen; ja me neljä, se on: tätini, Mr. Dick, Traddles ja minä,
lähdimme samana iltana Dover'in vaunuilla Canterbury'yn.

Siinä hotellissa, jossa Mr. Micawber oli pyytänyt meitä odottamaan
häntä ja johon jonkunlaisella vaivalla pääsimme yö-sydännä, annettiin
minulle kirje, joka sisälsi, että hän ilmestyisi aamulla juuri kello
puolivälissä kymmenen. Jonka jälkeen me, matkasta ryytyneinä tähän
kolkkoon aikaan vuorokaudesta, menimme erinäisiin makuuhuoneisimme
kapeita käytäviä myöden, jotka haisivat, niinkuin niitä olisi
vuosisadat kastettu johonkin lihaliemen ja hevostallin liuvokseen.

Varhain aamulla astuskelin noilla rakkailla, vanhoilla, hiljaisilla
kaduilla ja painuin taas noitten arvoisien portinkäytävien ja kirkkojen
varjoihin. Peltovarekset liitelivät tuomiokirkon tornien ympäri, ja
tornit itse, jotka penikulman määrät katselivat tätä uhkeata,
yhdenmuotoista maisemaa ja sen hupaisia virtoja, kohosivat kirkkaasen
aamuilmaan, niinkuin ei olisi löytynyt mitään semmoista asiaa, kuin
muutosta mailmassa. Kuitenkin kellot soidessaan surullisesti puhuivat
minulle muutoksista joka paikassa; puhuivat minulle omasta ijästäni ja
sievän Dorani nuoruudesta; ja noista monesta iki nuorista, jotka olivat
eläneet ja rakastaneet ja kuolleet, sillä aikaa kuin kellojen kaikku
oli humistuttanut Mustan Prinssin ruosteisia haarniskoita, jotka
riippuivat sisäpuolella, ja tomu-hiukkoina ajan syvyyden ylitse
kadonnut ilmaan, niinkuin pyöröt katoavat veden pinnalla.

Minä katselin tuota vanhaa asuntoa kadun kulmasta, mutta en mennyt
likemmäksi sitä, etten, jos minut huomattaisiin, tietämättä tekisi
mitään vahinkoa sille asialle, jota olin tullut auttamaan. Aikainen
aurinko kohtasi syrjältä sen päätyjä ja ristikko-akkunoita, kullaten
niitä; ja muutamat säteet sen vanhasta rauhasta näyttivät tapaavan
sydäntäni.

Minä astuskelin parin tunnin ajan ulkopuolella kaupunkia ja palasin
sitten pääkatua myöden, joka tällä välin oli pudistanut pois viime yön
unensa. Niitten joukossa, jotka häärivät puodeissaan, näin entisen
vihamieheni, teurastajan, joka nyt oli edistynyt siinä määrässä, että
hänellä oli kaulus-saappaat, pieni lapsi ja omantakeinen asialiike. Hän
hointeli lastansa ja näytti olevan hyvänsävyinen jäsen yhteiskunnassa.

Me kävimme kaikki kovin levottomiksi ja maltittomiksi, kun istuimme
aamiaista syömään. Mitä lähemmäksi kello tuli puoli kymmentä, sitä
tuskallisemmaksi muuttui odottamisemme. Viimein me emme enää koettaneet
salata, ettemme huolineet aterioimisesta, joka meille muille, paitsi
Mr. Dick'ille, oli alusta aikain ollut pelkkä muodon asia, vaan tätini
käveli edestakaisin huoneessa, Traddles istui sohvalla ja oli
lukevinansa sanomalehteä, silmät katossa, ja minä katsoin ulos
akkunasta, että saisin niin pian kuin mahdollista ilmoittaa Mr.
Micawber'in tulon. Eikä minun tarvinnut kauan odottaa, sillä
ensimäisellä puolen tunnin lyömällä ilmestyi hän kadulla.

"Tuossa hän tulee", sanoin minä, "eikä lakimiehenpuvussaan!"

Tätini sitoi kiinni hattunsa nauhat (hän oli tullut alas aamiaista
syömään, hattu päässä) ja pani shaalinsa yllensä, ikäänkuin hän olisi
ollut valmis mihin uskaliaasen ja ankaraan toimeen hyvänsä. Traddles
pani takkinsa nappiin jyrkällä katsannolla. Mr. Dick, joka hämmentyi
näistä pelottavista hankkeista, mutta katsoi tarpeelliseksi jälitellä
niitä, veti molemmin käsin hattunsa niin lujaan korviensa yli, kuin
suinkin mahdollista, mutta otti kohta taas pois sen Mr. Micawber'ia
tervehtiäksensä.

"Gentlemanit ja Madam", lausui Mr. Micawber, "hyvää huomenta! Rakas
Sir", Mr. Dick'ille, joka rajusti pudisti hänen kättänsä, "te olette
erinomaisen hyvä".

"Oletteko syöneet aamiaista?" kysyi Mr. Dick. "Suvaitsetteko yhtä
kotlettia?"

"Ei, vaikka saisin koko mailman, hyvä Sir!" huudahti Mr. Micawber,
pysäyttäen häntä hänen matkallansa kellon luo; "ruokahalu ja minä
olemme, Mr. Dixon, kauan aikaa olleet vieraat toisillemme".

Mr. Dixon oli niin hyvillään uudesta nimestänsä ja näytti ajattelevan,
että Mr. Micawber oli niin erittäin kohtelias, kun hän antoi hänelle
tämän nimen, että hän taas pudisti tämän kättä ja nauroi jotenkin
lapsellisesti.

"Dick!" sanoi tätini, "pitäkäät vaaria itsestänne!"

Mr. Dick maltti mielensä punehtuen.

"Nyt, Sir", lausui tätini Mr. Micawber'ille, hansikkaitaan käteensä
vetäen, "olemme valmiit Vesuviuksen vuorta tai mitä varten hyvänsä,
heti kuin vaan _te_ suvaitsette".

"Madam", vastasi Mr. Micawber, "minä toivon, että ennen pitkää saatte
nähdä vuoren puhkeavan. Mr. Traddles, minulla on, luullakseni, teidän
lupanne tässä mainita, että olemme neuvotelleet keskenämme?"

"Niin on todella laita, Copperfield", vastasi Traddles, jota minä
suurella kummastuksella katselin. "Mr. Micawber on keskustellut minun
kanssani siitä, mitä hän aikoo tehdä, ja minä olen kehoittanut häntä
parhaan ymmärrykseni mukaan".

"Jollen pety, Mr. Traddles", jatkoi Mr. Micawber, "on se, jota aion
tehdä, tärkeä ilmi-saanti".

"Kovasti tärkeä", lausui Traddles.

"Kenties asiain näin ollen, Madam ja gentlemanit", arveli Mr. Micawber,
"olette suosiolliset ja hetkeksi taivutte erään semmoisen
johdatettaviksi, joka tosin ei ansaitse tulla katsotuksi miksikään
muuksi, kuin haaksi-hylyksi inhimillisen luonnon rannalla, mutta
kuitenkin yhä on teidän kanssa-ihmisenne, vaikka omat erehdykset ja
yhtyneitten asianhaarain kokoontunut voima ovat pusertaneet hänet ulos
alkuperäisestä muodosta".

"Me luotamme täydellisesti teihin, Mr. Micawber", sanoin minä, "ja
teemme, mitä tahdotte".

"Mr. Copperfield", vastasi Mr. Micawber, "teidän luottamuksenne ei ole
nykyisessä tilaisuudessa väärin sijoitettu. Minä pyydän, että minun
sallitaan lähteä pois viideksi minutiksi kellon mukaan ja sitten
vastaanottaa tämä seura, joka kysyy Miss Wickfield'iä Wickfleld ja
Heep'in byroossa, jossa minä olen palkkalaisena".

Tätini ja minä katsoimme Traddles'iin, joka nyykäytti suostumustansa.

"Tällä hetkellä minulla ei ole mitään muuta sanottavaa", muistutti Mr.
Micawber.

Jonka jälkeen hän suureksi kummastuksekseni sulki meidät kaikki
avaraan kumarrukseen ja katosi, samalla kuin hänen käytöksensä oli
erittäin vakava ja hänen kasvonsa erittäin vaaleat.

Traddles hymyili vaan ja pudisti päätänsä (hänen hiuksensa seisoivat
pystyssä sen laella), kun katselin häntä, saadakseni jonkunlaista
selitystä; jonka vuoksi minä otin esiin kelloni ja viimeiseksi
apukeinoksi luin noita viittä minutia. Tätini teki samoin, oma kello
kädessään. Kun mainittu aika oli kulunut, tarjosi Traddles hänelle
käsivarttansa, ja me kävimme kaikki yhdessä vanhaan asuntoon, sanaakaan
matkalla puhumatta.

Me tapasimme Mr. Micawber'in hänen pulpettinsa vieressä torni-byroossa
ensi kerroksessa. Hän joko kirjoitti taikka oli kirjoittavinansa
nopeasti. Iso byroo-linjaali oli pistetty hänen liivinsä alle, mutta
niin huonosti kätketty, että jalan verta taikka enemmän tästä
kapineesta pyrki esiin hänen povestaan, niinkuin uudenlaatuinen paidan
röyhelö.

Koska mielestäni näytti siltä, kuin olisi odotettu, että minä puhuisin,
sanoin ääneen:

"Kuinka voitte, Mr. Micawber?"

"Mr. Copperfield", lausui Mr. Micawber vakaasti, "minä toivon, että
jaksatte hyvin".

"Onko Miss Wickfield kotona?" kysyin minä.

"Mr. Wickfield sairastaa luuvaloa ja makaa vuoteen omana, Sir", vastasi
hän; "mutta Miss Wickfield käy epäilemättä iloiseksi, kun hän saa nähdä
vanhoja ystäviä. Tahdotteko astua sisään, Sir?"

Hän meni meidän edellämme vierashuoneesen -- ensimäinen huone, johon
minä tässä talossa olin astunut -- avasi Mr. Wickfield'in entisen
byroon oven ja sanoi sointuvalla äänellä:

"Miss Trotwood, Mr. David Copperfield, Mr. Thomas Traddles ja Mr.
Dixon!"

Minä en ollut nähnyt Uriah Heep'iä siitä lähtien, kuin löin häntä.
Meidän tulomme kummastutti häntä ilmeisesti, eikä vähemmän,
luullakseni, sen vuoksi, että se kummastutti meitä itseä. Hän ei
vetänyt kulmakarvojansa kokoon, sillä hänellä ei ollut mitään
semmoisia, ainakaan mainittavia; mutta hän rypisti otsaansa siinä
määrässä, että hän melkein kätki vähäiset silmänsä, samalla kuin se
hätäisyys, jolla hän nosti rystöisen kätensä leualleen, osoitti
jonkunlaista tuskaa taikka hämmästystä. Tätä kesti vaan niin kauan kuin
astuimme hänen huoneesensa ja minä katsahdin häneen tätini olkapään
takaa. Silmänräpäys jälestäpäin oli hän yhtä imarteleva ja nöyrä, kuin
koskaan.

"Hyvä, todella", lausui hän. "Tämä on odottamaton ilo! Kun saa,
niinkuin minun sopii sanoa, yhtä haavaa nähdä kaikki ystävänsä Saint
Paul'in seuduilta, on se odottamaton juhla! Mr. Copperfield, minä
toivon, että olette terve ja jos saan nöyrästi lausua niin --
ystävällinen niitä kohtaan, jotka kaikissa tapauksissa aina ovat teidän
ystävänne. Mrs. Copperfield, Sir, on paranemaan päin, toivon. Me olemme
viime aikoina käyneet aivan levottomiksi niitten ikävien tietojen
vuoksi, joita olemme saaneet hänen tilastaan, vakuutan teille".

Minua hävetti antaa hänen tarttua käteeni, mutta en tietänyt vielä,
kuinka muutoin menetellä.

"Asiat ovat muuttuneet täällä byroossa, Miss Trotwood, siitä kuin minä
olin halpa konttoristi ja pidin kiinni teidän pony-hevosestanne, eikö
ole?" kysyi Uriah kivulloisimmalla hymyllänsä. "Mutta _minä_ en ole
muuttunut, Miss Trotwood".

"Hyvä, Sir", vastasi tätini, "totta puhuen luulen, että olette hyvin
uskollinen nuoruutenne lupauksille, jos se jollakin tapaa tyydyttää
teitä".

"Kiitoksia, Miss Trotwood, hyvästä ajatuksestanne", lausui Uriah,
luikerruttaen ruumistaan inhottavalla tavallansa. "Micawber,
toimittakaat Miss Agnesille tieto vieraista -- ja äidille. Äitini
ihastuu varmaan, kun hän saa nähdä täällä olevan seuran!" lausui Uriah,
asettaen esiin tuoleja.

"Ette suinkaan ole missään työssä, Mr. Heep?" lausui Traddles, jonka
silmän tuo viekas, punainen silmä satunnaisesti kohtasi, kun se yhtä
haavaa tutki ja kartti meitä.

"Ei, Mr. Traddles", vastasi Uriah, jälleen istuen virkatuolillensa ja
pusertaen laihoja käsiänsä, joitten kämmenet hän oli asettanut
vastatusten laihojen polviensa väliin. "Ei niin paljon, kuin soisin.
Mutta lakimiehiä, hai-kaloja ja imi-matoja ei ole helppo kyllästyttää,
niinkuin tiedätte! Ei niin, ettei minulla itsellä ja Micawber'illa
ylimalkain olisi ollut kylläksi tekemistä, koska Mr. Wickfield tuskin
ollenkaan pystyy työhön, Sir. Mutta minun on yhtä suuri ilo kuin
velvollisuus työskennellä _hänen_ puolestaan. Te ette ole, luullakseni,
tutustuneet Mr. Wickfield'in kanssa, Mr. Traddles? Tietääkseni minun on
itse ollut ainoastaan kerta kunnia nähdä teitä?"

"En, minä en ole tutustunut Mr. Wickfield'in kanssa", vastasi Traddles;
"muutoin olisin ehkä jo kauan aikaa sitten käynyt teidän luonanne, Mr.
Heep".

Tämän vastauksen äänessä oli jotakin, joka sai Uriah'n jälleen
tarkastamaan puhujaa kovin paha-enteisellä ja epäilevällä katsannolla.
Mutta kun hän näki vaan Traddles'in ja hänen hyvänluontoiset kasvonsa,
hänen yksinkertaisen käytöksensä ja pysty-tukkansa, karkoitti hän tämän
katsannon ja vastasi rytkyttäen koko ruumistansa, mutta erittäin
kurkkuansa:

"Minä olen pahoillani siitä, Mr. Traddles. Te olisitte ihmetelleet
häntä yhtä paljon, kuin me kaikki. Hänen vähäiset vikansa olisivat vaan
tehneet hänet rakkaammaksi teille. Mutta jos tahdotte kuulla
asiakumppanini ylistystä, pyydän teitä kääntymään Copperfield'in
puoleen. Tämä perhe on semmoinen aine, jossa hän on hyvin taitava,
jollette vielä ole kuulleet häntä".

Agnes'in tulo esti minua tätä kohteliaisuutta torjumasta (jos missään
tapauksessa olisin torjunutkaan sitä). Mr. Micawber talutti hänet
sisään. Hän ei ollut mielestäni juuri niin levollinen, kuin
tavallisesti, ja oli ilmeisesti kärsinyt tuskaa ja vaivaa. Mutta hänen
vakava sydämellisyytensä ja hänen tyven kauneutensa loistivat sitä
lempeämmällä loistolla.

Minä näin Uriah'n tarkastelevan Agnesia, sillä välin kuin tämä tervehti
meitä, ja Uriah johdatti mieleeni rumaa ja kapinallista paholaista,
joka vartioitsi enkeliä. Tällä aikaa vaihtoivat Mr. Micawber ja
Traddles keskenään jotakin merkkiä; ja kenenkään huomaamatta, paitsi
minun, lähti Traddles ulos.

"Teidän ei tarvitse jäädä tänne, Micawber", sanoi Uriah.

Käsi kiinni poveen pistetyssä linjaalissa seisoi Mr. Micawber suorana
oven edessä, aivan selvästi katsellen jotakin kanssa-ihmistänsä, ja
tämä kanssa-ihminen oli hänen isäntänsä.

"Mitä odotatte?" kysyi Uriah. "Micawber! Ettekö kuulleet, kun sanoin,
ettei teidän tarvinnut jäädä tänne?"

"Kyllä!" vastasi Mr. Micawber liikahtamatta.

"Miksi siis odotatte?" arveli Uriah.

"Sentähden, että minä -- lyhyeltä, tahdon", vastasi Mr. Micawber
yhdellä vanhalla puuskauksellaan.

Uriah'n muoto muuttui, ja kivulloinen vaaleus, josta hänen ihonsa puna
heikosti pisti esiin, levisi hänen poskillensa. Hän katseli tarkasti
Mr. Micawber'ia, samalla kuin koko hänen kasvonsa hengittivät lyhyesti
ja nopeasti jokaisen juonteen kautta.

"Te olette irstainen toveri, niinkuin koko mailma tietää", lausui hän
ja koetti hymyillä, "ja minä pelkään, että minun on täytymys antaa
teille ero. Menkäät tiehenne! Minä puhun pian teidän kanssanne".

"Jos löytyy ketään konnaa tässä mailmassa", lausui Mr. Micawber
uudella, äkillisellä, mitä ankarimmalla puuskauksella, "jonka kanssa
minä jo olen puhunut liian paljon, on tämän konnan nimi -- _Heep_!"

Uriah astahti taaksepäin, niinkuin häntä olisi lyöty taikka pistetty.
Katsoen pitkäänsä ympäri meidän puoleemme synkimmällä ja häijyimmällä
katsannolla, mihin hänen kasvonsa pystyivät, sanoi hän hiljennetyllä
äänellä:

"Vai niin! Tämä on siis salaliitto! Te olette kokoontuneet tänne
yhteisen suostumuksen johdosta! Te puhallatte yhteen hiileen
konttoristini kanssa, eikö niin, Copperfield! Mutta varokaat. Siitä
ette mitään hyödy. Me ymmärrämme toinen toisemme, te ja minä.
Meillä ei ole mitään ystävyyttä keskenämme. Te olette aina olleet
pöyhkeä-vatsainen penikka siitä asti, kuin tänne tulitte; ja te
kadehditte minua siitä, että olen päässyt eteenpäin, kuinka? Mutta pois
kaikki sala-vehkeenne minua vastaan; minä aion myöskin puolestani
vehkeillä! Suorikaat tiehenne, Micawber. Minä puhun pian teidän
kanssanne".

"Mr. Micawber", lausuin minä, "tässä miehessä on tapahtunut äkillinen
muutos muissakin kohdin, kuin siinä erinomaisessa, että hän kerran
puhuu totuutta, ja tästä tulen siihen vakuutukseen, että hän on pulaan
saatettu. Menetelkäät hänen suhteensa, niinkuin hän ansaitsee!"

"Te olette uhkeata väkeä", sanoi Uriah samalla hiljennetyllä äänellä ja
pyyhki pitkällä, laihalla kädellänsä pois sitä tahmaista hikeä, joka
puhkesi hänen otsastansa, "kun lahjoitatte konttoristini, joka on
yhteiskunnan viimeistä rojua -- niinkuin itse olitte, Copperfield,
kuten tiedätte, ennenkuin joku armahti teitä -- että hän häväisisi
minua valheillansa! Miss Trotwood, teidän olisi paras tehdä loput
tästä, sillä muutoin minä teen lopun teidän aviopuolestanne pikemmin,
kuin ehkä suotavaksi katsotte. Minä en ole turhan vuoksi ammattini
kannalta ottanut selkoa teidän elämänne vaiheista, vanha lady! Miss
Wickfield, jos rakastatte isäänne, olisi parempi teille, jollette yhdy
tuohon joukkoon. Minä saatan hänet perikatoon, jos yhdytte. Noh,
tulkaat tänne! Minä olen saanut muutamat heistä äkeeni alle. Ajatelkaat
kahdesti, ennenkuin se menee teidän ylitsenne. Ajatelkaat kahdesti, te,
Micawber, jollette tahdo tulla muserretuksi. Minä neuvon teitä
lähtemään tiehenne, te narri! ja tulemaan puheilleni, niin kauan kuin
teillä vielä on aikaa peräytyä. Missä äiti on!" sanoi hän, yht'äkkiä
näyttäen levottomuudella huomaavan, että Traddles oli poissa, ja
nykäisten kellon nuoraa. "Menettelettepä siivosti toisen omassa
huoneessa!"

"Mrs. Heep on täällä, Sir", vastasi Traddles, palaten arvokkaan pojan
arvokkaan äidin kanssa. "Minä olen uskaltanut esitellä itseni hänelle".

"Kuka te olette, että esittelette itsenne?" vastasi Uriah. "Ja mitä te
täältä tahdotte?"

"Minä olen Mr. Wickfield'in asiamies ja ystävä, Sir", lausui Traddles
tyvenellä, asiamiehen kaltaisella tavalla. "Ja minun on plakkarissani
valtuuskirja häneltä, että saan kaikissa edustaa häntä".

"Se vanha aasi on juonut itsensä höperöksi", sanoi Uriah, käyden vielä
rumemmaksi, kuin ennen. "Ja valtuuskirja on petollisesti houkuteltu
häneltä!"

"Jotakin on petollisesti houkuteltu häneltä, sen tiedän minä", vastasi
Traddles levollisesti; "ja sen tiedätte tekin, Mr. Heep. Me lykkäämme
tämän kysymyksen Mr. Micawber'in päätettäväksi".

"Ury --!" aloitti Mrs. Heep tuskastuneella liikenteellä.

"Olkaat vaiti, äiti", vastasi hän; "mitä vähemmin puhuttu, sitä
pikemmin korjattu".

"Mutta Ury'ni --".

"Tahdotteko olla vaiti, äiti, ja jättää asian minulle?"

Vaikka kauan olin tietänyt, että Uriah'n nöyryys oli teeskennelty ja
kaikki hänen koristelemisensa konnamaiset ja tyhjäntäpöiset, ei
minulla kuitenkaan ollut ollut mitään oikeata käsitystä hänen
ulkokultaisuutensa määrästä, ennenkuin nyt näin hänen valhenaamansa
riisutuksi. Se pikaisuus, jolla hän heitti sen, kun hän huomasi, ettei
se hyödyttänyt häntä; se pahansuonti, röyhkeys ja viha, jota hän
osoitti; se pilkallinen ilo, jolla hän tälläkin hetkellä riemuitsi
siitä pahasta, jota hän oli tehnyt -- samalla kuin hän myös koko tämän
ajan oli epätoivossa ja ymmällään, kuinka saada meistä voittoa --
hämmästyttivät, vaikka ne täydellisesti sopivat yhteen sen kokemuksen
kanssa, joka minulla oli hänestä, ensiksi minuakin, joka olin tuntenut
hänet niin kauvan ja niin sydämestäni inhonnut häntä.

Minä en sano mitään siitä katseesta, jonka hän loi minuun, kun hän
seisoi ja tarkasteli meitä järjestänsä; sillä minä olin aina
ymmärtänyt, että hän vihasi minua, ja minä muistin käteni merkit hänen
poskessaan. Mutta kun hän käänsi silmänsä Agnesiin, ja minä näin sen
vimman, jolla hän tunsi valtansa tämän suhteen luiskahtavan käsistään,
ja millä tavalla ne ilettävät intohimot, jotka olivat saattaneet hänet
tavottamaan semmoista, jonka hyviä avuja hän ei koskaan voinut ymmärtää
eikä arvossa pitää, ilmestyivät pettyneissä toiveissaan, säpsähdin
yksin sitä ajatustakin, että Agnes oli elänyt tunninkaan semmoisen
miehen näkyvissä.

Hetken hierottuaan kasvojensa alipuolta ja katseltuaan meitä noilla
pahoilla silmillänsä rystöisten sormiensa ylitse, puhutteli hän kerran
vielä minua, puoleksi vaikeroiden ja puoleksi soimaten.

"Vai katsotte te, Copperfield, joka ylpeilette niin paljon kunniastanne
ja kaikista tuommoisista, oikeaksi hiiviskellä huoneeni ympäri ja
kuunnella konttoristini kanssa? Jos se olisin ollut _minä_, en olisi
kummastellut, sillä minä en kehu itseäni miksikään gentlemaniksi
(vaikken koskaan ole kuljeksinut pitkin katuja, niinkuin te Mr.
Micawber'in kertomuksen mukaan), mutta kun se olette _te!_ -- Ettekä
pelkää tätä tekemistä? Te ette ollenkaan ajattele, mitä minä
korvaukseksi teen, taikka että itse joudutte ahdinkoon salaliitosta ja
semmoisesta? Hyvä. Saadaan nähdä! Mr. Mikä-teidän-nimenne-lieneekään,
te aiotte lykätä jonkun kysymyksen Mr. Micawber'in päätettäväksi.
Tuossa on arviotuomarinne. Miks'ette pane häntä puhumaan? Hän on
oppinut läksynsä, näen minä".

Kun Mr. Heep näki, etteivät hänen sanansa ensinkään vaikuttaneet minuun
eikä keneenkään meistä, istui hän pöytänsä reunalle, kädet plakkarissa
ja toinen vääristä jaloistaan kierrettynä toisen ympäri, ynseästi
odottaen, mitä tulossa oli.

Mr. Micawber, jonka kiivautta olin tähän asti suurimmalla vaikeudella
pidättänyt ja joka oli ehtimiseen laskenut suustaan _kon_-nan
ensimäisen tavun toiseen tavuun ehtimättä, puuskahti nyt esiin, veti
linjaalin povestaan (nähtävästi puollustus-aseeksi) ja otti taskustaan
propatria-paperin dokumentin, joka oli taitettu kokoon suuren kirjan
muotoon. Hän avasi tämän paketin vanhalla komeudellansa, katseli
sisällystä, niinkuin hän olisi taiteelliselta kannalta ihmetellyt
lausetapaa, ja alkoi lukea, niinkuin seuraa:

"'Hyvä Miss Trotwood, hyvät gentlemanit'".

"Siunatkoon ja varjelkoon miestä!" huudahti tätini matalalla äänellä.
"Hän kirjoittaisi kirjeitä riisittäin, vaikka henki kaupalla olisi!"

Häntä kuulematta jatkoi Mr. Micawber:

"'Kun astun eteenne, paljastaakseni arvattavasti suurinta konnaa, mikä
milloinkaan on löytynyt'", silmiään paperista nostamatta osoitti Mr.
Micawber linjaalillansa, niinkuin haamun komento-sauvalla, Uriah
Heep'iä, "'en pyydä mitään armoa itselleni. Kehdosta asti oltuani
semmoisten rahallisten sitoumusten uhrina, joista en voinut vastata,
olen aina ollut alentavien asianhaarain heittelynä ja leikki-kaluna.
Häpeä, puute, epätoivo ja mielettömyys ovat yhdessä taikka kukin
erinänsä olleet seurakumppaneina elämänradallani'".

Sitä ihastusta, jolla Mr. Micawber kuvasi itseänsä näitten kauheitten
onnettomuuksien saaliiksi, sopi vaan verrata siihen korkeapontisuuteen,
jolla hän luki kirjettänsä, ja siihen kunnian-osoitukseen, jonka hän
suoritti tälle päänsä keikahuttamisella joka kerta kuin hän luuli
osaavasti valinneensa jonkun lauseen.

"'Karttuneen häpeän, puutteen, epätoivon ja mielettömyyden taakan alla
tulin tähän konttoriin -- elikkä niinkuin meidän vilkas naapuri,
Gallialainen, sanoisi, byroosen -- sen firman palvelukseen, jota
nimellisesti Wickfield ja -- _Heep_ johdattavat, mutta jota todella --
_Heep_ yksin hallitsee. _Heep_ ja ainoastaan _Heep_ on päävipu tässä
koneessa. _Heep_ ja ainoastaan _Heep_ on väärentäjä ja pettäjä'".

Enemmän sinisenä, kuin valkoisena näistä sanoista syöksähti Uriah
kirjettä kohden, niinkuin repiäksensä sitä kappaleiksi, mutta
ihmeellisellä taidolla taikka onnella osasi Mr. Micawber linjaalillansa
lyödä häntä lähestyviin rystöihin ja teki hänen oikean kätensä
hermottomaksi. Se vaipui alas, niinkuin se olisi mennyt poikki
ranteimesta. Kuului semmoinen ääni, kuin olisi puuta lyöty.

"Piru vieköön teidät!" huusi Uriah, väänneksien tuskasta ihan uudella
tavalla. "Minä aion maksaa teille samalla mitalla takaisin".

"Lähestykäät minua vielä, te -- te -- te häpeän _Heep_", huohotti Mr.
Micawber, "ja, jos teidän päänne on niinkuin muitten ihmisten, rusennan
sen. Tulkaat tänne vaan!"

Minä luulen, etten ole koskaan nähnyt mitään niin naurettavaa -- jo
silloinkin huomasin sen -- kuin Mr. Micawber'in, kun hän linjaaleinensa
seisoi sapelin-taistelian asemassa ja huusi: "tulkaat tänne vaan!"
samalla kuin Traddles ja minä sysäsimme häntä nurkkaan, josta hän joka
kerta, kuin olimme saaneet hänet sinne, lakkaamatta jälleen pyrki
esiin.

Hänen vastustajansa mutisi muutamia sanoja itsekseen, väänteli hetken
aikaa satutettua kättänsä, riisui verkalleen kaulahuivinsa ja sitoi
sillä kätensä, piti sitä sitten toisessa kädessään ja istui
pöydällensä, katsoen maahan synkistyneellä muodolla.

Kun Mr. Micawber oli kylläksi tyyntynyt, jatkoi hän kirjettänsä.

"'Ne palkalliset edut, joitten vuoksi minä tulin -- _Heep'in_
palvelukseen'", hän pysähtyi aina tämän sanan eteen ja lausui sitä
kummastuttavalla voimalla, "'eivät olleet määrätyt paitsi mitättömät
kaksikolmatta shillingiä ja kuusi pennyä viikkoonsa. Loput jätettiin
riippuvaksi ammatillisten tointeni arvosta elikkä toisin ja selvemmin
sanoen luontoni huonoudesta, aikomusteni ahneudesta, perheeni
köyhyydestä ja siitä yleisestä siveellisestä taikka pikemmin
epäsiveellisestä yhtäläisyydestä, joka oli minulla ja -- _Heep'illä_.
Tarvitseeko minun sanoa, että minun pian oli täytymys pyytää --
_Heepiltä_ etumaksoja Mrs. Micawber'in ja meidän hävinneen, mutta
karttuvan perheemme elatukseksi? Tarvitseeko minun sanoa, että --
_Heep_ -- oli edeltäpäin arvannut tämän täytymyksen? että näitä
etumaksoja annettiin vekseleitä ja muita samanlaisia sitoumuksia
vastaan, joista tämän maan lain-säännöissä puhutaan? ja että minä näin
kietounnuin siihen verkkoon, jonka hän oli kutonut minua varten?'"

Mr. Micawber'in mielihyvä siitä taidosta, jolla hän kirjeen tapaan
kuvasi tätä onnetonta asiain laitaa, näytti voittavan jokaisen tuskan
taikka huolen, jonka tosi-olot olisivat voineet tuottaa hänelle. Hän
luki eteenpäin:

"'Silloin se oli, kuin -- _Heep_ -- alkoi suosia minua juuri niin
suurella luottamuksella, kuin oli tarpeellista hänen kirotun hankkeensa
toimeenpanoksi. Silloin se oli, kuin hän alkoi, jos saan käyttää
Shakespeare'n lausetta, kitua, potea ja hiueta. Minä huomasin, että
apuani lakkaamatta vaadittiin väärennys-asioihin ja erään henkilön
peijaamiseen, jota nimitän Mr. W:ksi. Tämä Mr. W. eksytettiin,
pidettiin tietämättömyydessä ja petettiin jos jollakin tavalla; vaan
kuitenkin oli tuo rosvo -- _Heep_ -- koko tämän ajan tunnustavinaan
rajatonta kiitollisuutta ja ystävyyttä tälle kovaa vääryyttä
kärsineelle gentlemanille. Tämä oli kyllä paha; mutta, niinkuin tuo
filosofinen Tanskalainen [Hamlet] muistuttaa sillä yleisellä
käytöllisyydellä, joka on omituinen Elisabetin aikakauden kuuluisalle
kaunistukselle, _pahempia tulee vielä_!'"

Mr. Micawber oli niin ihastuksissaan siitä, että hän tällä citatilla
sai lauseensa näin luontevasti päätetyksi, että hän omaksi ja meidän
nautinnoksemme toisti saman lauseen sillä nimellä, että hän oli
lukiessaan sekaantunut.

"'Minun ei ole aikomus'", jatkoi hän, "'tässä kirjoituksessa ruveta
perinjuuriseen luetteloon (vaikka semmoinen on valmiina toisessa
paikassa) niistä monesta vähemmästä juonesta, joita on harjoitettu Mr.
W:ksi nimittämääni henkilöä vastaan ja joihin minä äänettömällä
suostumuksella olen ottanut osaa. Kun taistelo rinnassani palkan ja
palkattomuuden, leipurin ja leipurittomuuden, olemisen ja
olemattomuuden välillä lakkasi, päätin käyttää jokaista tilaisuutta
saattaakseni ilmi ja asettaakseni näkyviin ne isommat juonet, joita --
_Heep_ -- tämän gentlemanin kovaksi vääryydeksi ja vahingoksi oli
nivonut. Sisällisesti kehoitettuna hiljaiselta varottajalta ja
ulkonaisesti yhtä liikuttavalta ja voimalliselta varottajalta -- jota
lyhyeltä sanon Miss W:ksi -- rupesin jokseenkin töisevään salaiseen
tutkimiseen, jota nyt on kestänyt parhaan tietoni, taitoni ja
vakuutukseni mukaan enemmän kuin kaksitoista kalenteri-kuukautta'".

Hän luki tätä paikkaa, niinkuin se olisi seisonut jossakin parlamentin
päätöksessä, ja näytti saavan juhlallista virvoitusta sanojen
soinnusta.

"'Kanteeni -- _Heep'iä_ -- vastaan'", luki hän, katsellen tätä, ja pani
hätävaraksi linjaalinsa soveliaasen asemaan vasempaan kainaloonsa,
"'ovat seuraavat:'"

Me pidätimme kaikki henkeämme. Varma on, että Uriah teki niin.

"'Ensiksi'", lausui Mr. Micawber. "'Kun Mr. W:in kyky ja muisto
virka-asioissa muutamista syistä, joihin minun ei ole tarpeellista eikä
soveliasta ryhtyä, kävivät heikoiksi ja himmeiksi, sekoitti ja selkkasi
-- _Heep_ -- tahallaan kaikki ammatti-toimet. Kun Mr. W. kaikkein
vähimmin kelpasi työhön, oli -- _Heep_ -- aina käsillä ja kehoitti
häntä rupeamaan siihen. Tämmöisissä tiloissa sai hän Mr. W:in
nimikirjoituksen tärkeihin dokumentteihin, joita hän väitti toisiksi,
vähäpätöisiksi. Näin viekoiteltuna Mr. W. valtuutti hänet ottamaan ulos
erityisen talletus-summan, joka nousi kahteentoista tuhanteen kuuteen
sataan ja neljääntoista puntaan, kahteen shillingiin ja yhdeksään
pennyyn, ja käytti sen valheteltujen kustannusten ja vajausten
suorittamiseksi, joista joko oli jo huolta pidetty taikka joita ei
koskaan ollut löytynyt. Hän antoi tälle menetykselleen kokonaan
semmoisen muodon, kuin se olisi lähtenyt Mr. W:in omista,
epärehellisistä aikomuksista ja kuin se olisi tapahtunut Mr. W:in
epärehellisen toimen kautta; ja hän on käyttänyt sitä aina sen jälkeen
kiduttaaksensa ja pitääksensä toista vallassaan'".

"Te saatte näyttää tämän todeksi, te Copperfield!" sanoi Uriah
uhkaavalla pään pudistuksella. "Kaikki aikanansa!"

"Kysykäät -- _Heep'iltä_ -- Mr. Traddles, kuka asui hänen huoneessansa
hänen jälkeensä", lausui Mr. Micawber, katsahtaen ylös kirjeestänsä;
"tehkäät hyvin".

"Tuo narri itse -- ja hän asuu siellä nytkin", vastasi Uriah
halveksien.

"Kysykäät -- _Heep'iltä_ -- pitikö hän koskaan mitään päiväkirjaa
tuossa huoneessa", sanoi Mr. Micawber; "tehkäät hyvin".

Minä näin Uriah'n laihan käden tahtomatta pysähtyvän hänen poskeansa
raappimasta.

"Taikka kysykäät häneltä", lausui Mr. Micawber, "polttiko hän koskaan
mitään päiväkirjaa. Jos hän sanoo polttaneensa ja kysyy teiltä, missä
tuhka on, käskekäät hänen kääntyä Wilkins Micawber'in puoleen ja hän
saa kuulla jotakin, joka ei ollenkaan ole hänelle eduksi!"

Se voitonriemuinen komeus, jolla Mr. Micawber laski nämät sanat,
huolestutti suuresti Uriah'n äitiä, joka kovasti pelästyneenä huusi:

"Ury, Ury! Ole nöyrä ja sovi pois, rakas poikani!"

"Äiti!" vastasi hän, "tahdotteko olla vaiti? Te olette säikähtyneet
ettekä tiedä, mitä sanotte taikka tarkoitatte. Nöyrä!" toisti hän,
muristen katsellen minua; "nöyränäkin olen kauan aikaa nöyryyttänyt
muutamia heistä!"

Gentilisti sovittaen leukaansa paidankaulukseensa, jatkoi Mr. Micawber
nyt lukemistansa.

"'Toiseksi. On -- _Heep_ useissa tiloissa, parhaan tietoni, taitoni ja
vakuutukseni mukaan'" --.

"Mutta _tämä_ ei kelpaa", mutisi Uriah tointuneena. "Äiti, te olette
vaiti".

"Me koetamme ennen pitkää hankkia teille jotakin, joka kelpaa, kelpaa
täydellisesti, Sir", vastasi Mr. Micawber.

"'Toiseksi. On -- _Heep_ -- useissa tiloissa parhaan tietoni, taitoni
ja vakuutukseni mukaan säännöllisesti useissa laskuissa, kirjoissa ja
dokumenteissä vääristänyt Mr. W:in nimen; ja on selvästi tehnyt niin
eräässä tapauksessa, jonka minä voin näyttää todeksi. Asian laita on
tämä tämmöinen:'"

Mr. Micawber ihasteli taas tätä muodon-mukaista sanojen kasaamista,
joka tosin tuntui hyvin naurettavalta hänessä, mutta ei suinkaan,
täytyy minun myöntää, ole hänelle yksistään omituinen. Minä olen
eläissäni huomannut sen monessa ihmisessä. Minusta näyttää, kuin se
olisi yleinen sääntö. Esimerkiksi, kun todistaja vannoo laissa määrätyn
valan, näyttää hän suuresti iloitsevan, kun häntä kohtaa pitkä jono
tukevia sanoja, jotka ilmoittavat samaa asiaa; niinkuin, että he
inhoovat, kammovat, kieltävät taikka niin edespäin; ja vanhat
kirkonpannat laitettiin maukkaiksi saman perus-aatteen mukaan. Me
puhumme sanojen hirmuvallasta, mutta tahdomme myöskin harjoittaa
hirmu-valtaa niitten suhteen; me suomme mielellään, että meillä on iso
liika vara sanoja tarjona suurissa tiloissa; me luulemme, että se
näyttää arvokkaalta ja soi hyvältä. Niinkuin emme erittäin huoli
livreaimme merkityksestä juhlatiloissa, jahka ne vaan ovat kylläksi
kauniit ja lukuisat, niin on myöskin sanojemme tarkoitus taikka
tarpeellisuus vähäpätöinen asia, jahka niitä vaan ilmestyy komea rivi.
Ja niinkuin yksityiset joutuvat pulaan, kun liiaksi komeilevat
livreoillansa, taikka niinkuin orjat, kun ne ovat liian lukuisat,
nousevat kapinaan herrojansa vastaan, niin luulen voivani mainita erään
kansakunnan, joka on joutunut moneen suureen vastukseen ja joutuu
varmaan vielä suurempiin sen vuoksi, että se pitää liian suurta sanojen
saattoa.

Mr. Micawber luki eteenpäin, melkein maiskuttaen huuliansa:

"'Asian laita on nimittäin tämä tämmöinen. Koska Mr. W. oli heikko ja
mahdollisuuden piirissä oli, että hänen kuolemansa johdosta
tulisi ilmi muutamia seikkoja ja, niinkuin minä, Wilkins Micawber,
allekirjoittanut, otaksun, se valta kukistuisi, joka -- _Heep'illä_ --
oli W:n perheen suhteen, jollei voisi salaisesti taivuttaa hänen
tytärtänsä lapsellisesta rakkaudesta suostumaan siihen, ettei mihinkään
tutkintoon firman asioista koskaan ruvettaisi, katsoi sanottu -- _Heep_
-- hyödylliseksi pitää varalla velkaseteliä, jonka Mr. W. muka oli
antanut hänelle ennen mainituista kahdestatoistatuhannesta kuudesta
sadasta ja neljästätoista punnasta, kahdesta shillingistä ja yhdeksästä
pennystä ynnä koroista, ja jossa sanottiin, että -- _Heep_ --
edeltäpäin oli maksanut rahat Mr. W:lle, Mr. W:iä häpeästä
pelastaaksensa; vaikka hän todella ei koskaan ollut tätä summaa
antanut, vaan se jo aikaa sitten oli takaisin maksettu. Tämän
dokumentin allekirjoitukset, joita muka Mr. W. on kirjoittanut ja
Wilkins Micawber todistanut, on -- _Heep_ -- vääristänyt. Minulla on
hallussani hänen käsi- ja päiväkirjansa, jossa tavataan monta
samanlaista Mr. W:in nimen mukailemaa; tuli on sieltä täältä
vahingoittanut niitä, mutta jokainen voi lukea niitä. Minä en ole
koskaan todistanut mitään semmoista dokumenttia. Ja minulla on itse
dokumentti hallussani'".

Ylös hypähtäen otti Uriah Heep plakkaristansa avainkimpun ja avasi
erään laatikon, rupesi sitten yht'äkkiä miettimään, mitä hän aikoi
tehdä, ja kääntyi taas meitä kohden laatikkoon katsomatta.

"'Ja minulla on itse dokumentti hallussani'", luki Mr. Micawber
uudestaan, katsoen ympärillensä, niinkuin se olisi ollut teksti hänen
saarnassansa -- "se on: se oli minulla varhain tänä aamuna, kun tämä
kirjoitettiin, mutta minä olen sitten jättänyt sen Mr. Traddles'ille".

"Se on aivan oikein", myönsi Traddles.

"Ury, Ury!" huusi äiti, "ole nöyrä ja sovi pois. Minä tiedän, että
poikani tahtoo olla nöyrä, gentlemanit, jos annatte hänelle
mietintö-aikaa. Mr. Copperfield, te tiedätte varmaan, että hän aina
oli hyvin nöyrä, Sir!"

Oli omituista nähdä, kuinka äiti yhä piti kiinni vanhasta tempusta, kun
poika jo oli heittänyt sen hyödyttömänä.

"Äiti", lausui hän, maltittomasti purren siihen nenäliinaan, joka oli
kääritty hänen kätensä ympäri, "tekisitte paremmin, jos ottaisitte
ladatun pyssyn ja ampuisitte minut".

"Mutta minä rakastan sinua, Ury", huusi Mrs. Heep. Enkä minä epäile,
että hän teki niin taikka että Uriah rakasti häntä, näyttipä se kuinka
kummalliselta hyvänsä; vaikka, totta puhuen, he olivat yhtäläinen pari!
"Enkä minä voi kuulla, kuinka sinä yllytät gentlemaneja ja saatat
itsesi vielä suurempaan vaaraan. Minä sanoin ensiksi tuolle
gentlemanille, kun hän ilmoitti minulle ylikerroksessa, että asia oli
tullut ilmi, että tahdoin vastata siitä, että sinä olisit nöyrä ja
taipuisit antamaan hyvitystä. Oi, katsokaat, kuinka nöyrä _minä_ olen,
gentlemanit, älkäätkä huoliko hänestä!"

"Tuossa seisoo Copperfield, äiti", vastasi Uriah vihaisesti, laihalla
sormellansa osoittaen minua, jota vastaan koko hänen suuttumuksensa oli
kääntynyt, koska olin muka päämies asian ilmi tuonnissa; enkä minä
poistanut hänestä tätä harhaluuloa; "tuossa seisoo Copperfield, joka
olisi maksanut teille sata puntaa, vaikk'ette olisi sanoneet niinkään
paljon, kuin mitä olette sanoneet".

"Minä en voi auttaa sitä, Ury", huusi hänen äitinsä. "Minä en voi
nähdä, että menet vaaraan sen kautta, että pidät päätäsi niin pystyssä.
Parempi on, että olet nöyrä, niinkuin aina olit".

Uriah puri vähän aikaa nenäliinaansa ja sanoi sitten minulle, otsaansa
rypistäen:

"Mitä muuta aiotte tuoda esiin? Jos teillä on jotakin, ilmoittakaat se.
Miksi katselette minua tuolla tapaa?"

Mr. Micawber ryhtyi nopeasti jälleen kirjeesensä, suuresti iloissaan,
kun hän sai palata semmoiseen toimeen, joka tyydytti häntä niin paljon.

"'Kolmanneksi. Ja viimeiseksi. Minun on nyt tilaisuus -- _Heep'in_ --
väärien kirjojen ja -- _Heep'in_ -- oikeitten muistoonpanojen avulla,
jotka alkavat tuolla osaksi hävitetyllä päiväkirjalla (jota minä en
pystynyt ymmärtämään siihen aikaan, kuin muutimme nykyiseen asuntoomme
ja Mrs. Micawber satunnaisesti löysi sen siitä arkusta elikkä
laatikosta, jonka on määrä vastaan-ottaa kodillisella liedellämme
poltettu tuhka), todistaa, että onnettoman Mr. W:in heikkoja puolia,
vikoja, jopa hyviä avujakin, isällistä rakkautta ja kunniantuntoa on
vuosikaudet käytetty ja pinnistetty -- _Heep'in_ -- huonoja
tarkoituksia varten; että Mr. W:iä on monta vuotta petetty ja ryöstetty
jos jollakin tavalla tuon ahneen, viekkaan ja kiskovan -- _Heep'in_ --
rikastumiseksi; että -- _Heep'in_ -- päätarkoitus oli, paitsi
voiton-toivonsa tyydyttämistä, Mr. W:in ja Miss W:in periujuurinen
kukistaminen oman valtansa alle (mitä hän lisäksi tämän jälkimäisen
suhteen tavotteli, siitä en puhu mitään); että hänen viimeinen,
ainoastaan muutamia kuukausia sitten toimitettu tekonsa oli se, että
hän houkutteli Mr. W:in kirjallisesti luopumaan osastansa firmassa
niinkuin myöskin jättämään yksin huonekalunsakin määrättyä vuotuista
maksoa vastaan, jonka -- _Heep_ -- oikein ja rehellisesti oli
suorittava joka vuosi noina neljänä kvarttali-päivänä; että nämät
paulat, jotka alkoivat huolestuttavilla ja väärennetyillä kertomuksilla
niistä tiluksista, jotka olivat Mr. W:in hallussa siihen aikaan, kuin
Mr. W. oli ryhtynyt varomattomiin ja huonosti suunniteltuihin
asiahankkeisin eikä hänellä ollut takanansa niitä rahoja, joista hänen
tuli siveelliseltä ja lailliselta kannalta vastata; -- jatkaantuivat
valheteltuilla rahalainoilla suunnatonta korkoa vastaan, jotka lainat
todella tulivat -- _Heep'iltä_ -- ja joihin -- _Heep_ -- ensin oli
vilpillisesti saanut taikka vienyt rahat Mr. W:iltä itseltä sillä
varjolla, että niitä tarvittiin kauppatuumiin tai muihin yrityksiin;
-- ja lisääntyivät useilla erilaisilla tunnottomilla juonilla --
vähitellen kiristyivät siinä määrässä, ettei tuo onneton Mr. W.
tietänyt, mikä neuvoksi. Hävinneenä, jommoiseksi hän katsoi itseään
yhtä paljon varojen kuin kaikkien muitten toivojen ja kunnian puolesta,
luotti hän kokonaan tuohon hirviöön ihmishaamussa'" -- Mr. Micawber
pani erinäistä pontta tähän, koska se oli uusi lausetavan muodostus --
"'joka oli tehnyt itsensä tarpeelliseksi hänelle ja näin aikaan-saanut
hänen perikatonsa. Kaikki nämät lupaan näyttää todeksi. Arvattavasti
paljon enemmänkin!'"

Minä kuiskasin muutamia sanoja Agnesille, joka itki minun vieressäni
puoleksi ilosta, puoleksi surusta; ja jonkunlainen liikunto syntyi
meidän joukossamme, niinkuin Mr. Micawber olisi päättänyt. Mutta hän
sanoi erinomaisella vakavuudella: "antakaat minulle anteeksi", ja
ryhtyi kirjoituksensa loppu-osaan syvimmällä alakuloisuudella, johon
sydämellinen mielihyvä yhdistyi.

"'Minä olen päättänyt. Minun tulee nyt vaan näyttää nämät syytökset
todeksi ja sitten kova-osaisen perheeni kanssa kadota siitä
maakunnasta, jolle näytämme olevan rasitukseksi. Tämä on pian tehty.
Sopii hyvällä syyllä arvata, että pikku lapsemme ensiksi nääntyy
ruoan-puutteesen, koska se on heikoin jäsen joukossamme, ja että
kaksoisemme lähinnä seuraavat. Olkoon niin! Mitä minuun tulee, on
pilgrimi-retkeni tänne Canterbury'yn tehnyt paljon; velkavankeus ja
puute tekevät pian enemmän. Minä toivon, että tämän tutkimukseni vaiva
ja vaara -- sen vähimmät tuotteet ovat verkalleen poimitut kokoon
kiireisten virkatointen päälle tunkiessa, painavissa rahallisissa
huolissa, aamun valjetessa, kasteisina iltoina, yön varjoissa, erään
semmoisen miehen silmän helteessä, jota olisi tarpeeton nimittää
pahaksi hengeksi -- ynnä minun, köyhän perheen-isän, ponnistus saada
tämä tutkimus, kun se päättyy, kantamaan hyviä hedelmiä -- ovat
niinkuin muutamat pisarat viiniä sirotettuna hauta-roviolleni. Muuta en
pyydä. Puollustuksekseni sanottakoon vaan, niinkuin on sanottu eräästä
miehuullisesta ja etevästä merisankarista, johon en tahdo ensinkään
verrata itseäni, että mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt ilman mitään
ahneita ja itsekkäitä tarkoituksia

    Englannin e'estä, kodin ja kauneuden.
    Pysyen aina &c. &c.
                               _Wilkins Micawber_".

Kovasti liikutettuna, mutta samalla myös suuresti ihastuneena taitti
Mr. Micawber kokoon kirjeensä ja antoi sen kumartaen tädilleni niinkuin
jotakin, jota tämä mielellään tallettaisi.

Niinkuin jo ensi kerralla kauan aikaa sitten täällä käydessäni olin
huomannut, löytyi tässä huoneessa rautainen raha-arkku. Avain oli
suulla. Äkillinen epäilys näytti syntyvän Uriah'ssa. Mr. Micawber'iin
katsahtaen meni hän sen luo ja kimmahutti auki ovet. Se oli tyhjä.

"Missä kirjat ovat?" huusi hän kauhistuneilla kasvoilla. "Varas on
vienyt kirjat!"

Mr. Micawber taputti itseänsä linjaalilla. "_Minä_ ne vein, kun sain
avaimen teiltä, niinkuin tavallisesti -- mutta hiukan varemmin -- ja
avasin sen tänä aamuna".

"Älkäät olko levoton", lausui Traddles. "Ne ovat joutuneet minun
haltuuni. Minä pidän huolta niistä sen oikeuden nojassa, jota olen
maininnut".

"Te talletatte siis varkaankalua, vai kuinka?" huusi Uriah.

"Talletan tämmöisessä tilassa", vastasi Traddles.

Kuinka suuresti kummastuin, kun näin tätini, joka oli tyvenesti
kuunnellut, syöksähtävän Uriah Heep'iä vastaan ja molemmin käsin
tarttuvan hänen kaulukseensa!

"Tiedättekö, mitä _minä_ tahdon?" sanoi tätini.

"Pakkotröijyä", vastasi hän.

"Ei. Omaisuuttani!" vastasi tätini. "Agnes, rakas lapseni, niin kauan
kuin luulin, että isänne todella oli hukannut sen, en tahtonut sanoa
sanaakaan -- niinkuin en sanonutkaan, ei edes Trot'ille, sen hän tietää
-- siitä, että se oli jätetty tänne talletettavaksi. Mutta nyt tiedän,
että tämän toverin tulee vastata siitä, ja tahdon sitä! Trot, tule
ottamaan pois se häneltä!"

Luuliko tätini sinä hetkenä, että Uriah Heep piti hänen omaisuuttansa
kaulahuivissaan, sitä en suinkaan tiedä; mutta varma on, että hän rytki
siitä, niinkuin hänellä todella olisi ollut semmoinen luulo. Minä
kiirehdin asettumaan heidän väliinsä ja vakuuttamaan tädilleni, että
yhdessä pitäisimme huolta, että Uriah toimittaisi takaisin kaikki, mitä
hän oli vääryydellä ottanut. Tämä ja muutamien minutien mietintö
rauhoitti tätiäni; mutta hän ei ollut ollenkaan hämmennyksissä siitä,
mitä hän oli tehnyt (jota minun ei sentään sovi sanoa hänen hatustaan),
vaan kävi levollisesti istumaan entiselle paikallensa.

Viimeisinä parina minutina oli Mrs. Heep lakkaamatta kehoittanut
poikaansa olemaan "nöyränä", ja oli langennut polvillensa meidän
jokaisen eteen järjestänsä, tehden mitä hurjimpia lupauksia. Poika
asetti hänet nyt tuolille, seisoi äreänä hänen vieressään ja piti
kiinni hänen käsivarrestaan, vaikk'ei raa'asti, sanoen minulle julmalla
katseella:

"Mitä vaaditte minut tekemään?"

"Minä sanon teille, mikä on tehtävä", lausui Traddles.

"Eikö tuolla Copperfield'illa ole mitään kieltä?" mutisi Uriah. "Minä
tekisin teille sangen paljon, jos valehtelematta saattaisitte kertoa
minulle, että joku on leikannut sen hänen suustaan".

"Uriah'ni aikoo olla nöyrä!" huusi hänen äitinsä. "Älkäät huoliko
siitä, mitä hän sanoo, hyvät gentlemanit!"

"Tämä se on tehtävä", arveli Traddles. "Ensiksi on se luopumuskirja,
josta olemme kuulleet, jätettävä minulle tuossa paikkaa".

"Otaksutaan, etten ole saanut sitä", keskeytti Uriah.

"Mutta te olette saaneet sen", lausui Traddles; "sentähden emme
otaksu sitä". Enkä minä voi olla tunnustamatta, että tämä oli
ensimäinen tilaisuus, jolloin todella itsekseni myönsin, että vanhalla
koulukumppanillani oli selvä pää ja hyvä, tasainen, käytöllinen järki.
"Sitten", sanoi Traddles, "täytyy teidän olla valmiina tuomaan esiin
kaikki, mitä saaliinhimonne on anastanut, ja antaa se takaisin
viimeiseen äyriin asti. Kaikki firman paperit ja kirjat jäävät meidän
haltuumme, kaikki omat kirjanne ja paperinne, kaikki tilin-laskut ja
takuut kumpaakin laatua. Lyhyeltä, kaikki, mitä täällä on".

"Täytyy? Sitä en juuri tiedä", lausui Uriah. "Minun täytyy saada aikaa
ajatella sitä".

"Kyllä", vastasi Traddles; "mutta sillä välin ja siksi kuin kaikki on
tehty meidän mieltämme myöden, pidämme nämät kaikki hallussamme; ja
pyydämme teitä -- lyhyeltä, pakoitamme teidät -- pysymään omassa
huoneessanne eikä rupeamaan yhteyteen kenenkään muun kanssa".

"Sitä en tee!" sanoi Uriah, kiroten.

"Maidstone'n vankihuone on luotettavampi säilytyspaikka", huomautti
Traddles; "ja vaikka laki ei niin nopeasti toimita oikeutta meille eikä
ehkä pysty toimittamaan oikeutta meille niin täydellisesti, kuin te, ei
ole mitään epäilystä, että se rankaisee _teitä_. Te tiedätte sen yhtä
hyvin kuin minä! Copperfield, tahdotko mennä raastuvasta noutamaan pari
polisia?"

Tässä Mrs. Heep taas keskeytti, polvillansa pyytäen Agnesia välittämään
heidän puolestaan ja huudahtaen, että Uriah oli kovin nöyrä ja että
kaikki oli totta ja että, joll'ei Uriah tekisi, mitä me tahdoimme, hän
tekisi, ja paljon samanlaista, ollen puoleksi mieletönnä pelosta
lemmittynsä vuoksi. Se kysymys, mitä Uriah olisi tehnyt, jos hänellä
olisi ollut jotakin rohkeutta, olisi ollut samanlainen, kuin se
kysymys, mitä sekasikiö-koira tekisi, jos sillä olisi tiikerin rohkeus.
Hän oli pelkuri kiireestä kantapäähän ja osoitti vihaisuudellansa ja
äreydellänsä pelkurin luontoansa yhtä paljon nyt, kuin ainakin kurjassa
elämässään.

"Odottakaat!" tiuskaisi hän minulle ja pyyhki kuumia kasvojansa
kädellään. "Äiti, olkaat hiljaa. Hyvä! Saakoot he tuon dokumentin.
Menkäät noutamaan sitä!"

"Tehkäät hyvin ja auttakaat häntä, Mr. Dick", lausui Traddles.

Ylpeänä annetusta toimesta ja ymmärtäen sen arvoa, seurasi Mr. Dick
häntä, niinkuin paimenkoira seuraa lammasta. Mutta Mrs. Heep ei
tuottanut hänelle paljon murhetta, sillä hän ei ainoastaan palannut
dokumentin kanssa, vaan toi myöskin lippaan, jossa se oli ja josta
löysimme erään pankkikirjan ynnä muutamia muita papereita, jotka
jälestäpäin olivat meille hyödyksi.

"Hyvä!" arveli Traddles, kun nämät olivat tuodut. "Nyt saatte, Mr.
Heep, peräytyä ajattelemaan, mutta muistakaat erittäin, jos
suvaitsette, että minä kaikkien läsnä olevien puolesta ilmoitan teille,
että on ainoastaan yksi asia tehtävä, nimittäin se, jonka jo olen
maininnut; ja että se on viipymättä tehtävä".

Silmiänsä maasta nostamatta astui Uriah huoneen poikki, käsi
kuvallansa, ja sanoi, pysähtyen oven suuhun:

"Copperfield, minä olen aina vihannut teitä. Te olette aina olleet
onnen-onkija ja te olette aina vastustaneet minua".

"Itse te, niinkuin, luullakseni, olen sanonut teille kerran ennen",
lausuin minä, "olette ahneudellanne ja kavaluudellanne koko mailmaa
vastustaneet. Teidän lienee täst'edes hyödyllinen miettiä, ettei
koskaan vielä mailmassa ole ollut mitään ahneutta eikä kavaluutta, joka
ei ole mennyt liikoihin ja pettänyt itseänsä. Se on yhtä varma, kuin
kuolema".

"Taikka yhtä varma, kuin heidän oli tapa koulussa opettaa (samassa
koulussa, jossa minä harjaannuin niin suureen nöyryyteen) kello
yhdeksästä yhteentoista, että työ oli kirous, ja yhdestätoista yhteen,
että se oli siunaus, ilo, kunnia, tiesi mitä kaikkia", sanoi hän
ivallisesti. "Te saarnaatte melkein yhtä johdonmukaisesti, kuin he.
Eikö nöyryys miellytä? Ilman sitä minä en, luullakseni, olisi voinut
peijata tuota gentlemani-kumppaniani. -- Micawber, te vanha lörppö,
minä aion maksaa _teille_!"

Mr. Micawber, joka suuresti halveksi Uriah'ta ja hänen ojennettua
sormeansa ja kovasti pöyhisti rintaansa, siksi kuin Uriah oli
luikahtanut ulos ovesta, kääntyi nyt minun puoleeni ja tarjosi minulle
iloa "todistaa keskinäisen luottamuksen uudestaan rakentamista hänen ja
Mrs. Micawber'in kesken". Jonka perästä hän kutsui koko seuran tulemaan
saapuville tähän liikuttavaan kohtaukseen.

"Se verho, joka kauan aikaa on eroittanut Mrs. Micawber'in ja minun, on
nyt vedetty pois", lausui Mr. Micawber, "ja lapseni ja heidän
olemisensa alku voivat vielä kerran yhtyä tasakannalla".

Koska kaikki olimme hyvin kiitolliset hänelle ja tahdoimme näyttää sitä
niin paljon, kuin levottomuutemme ja hämmennyksemme salli, uskallan
sanoa, että olisimme kaikki menneet, jollei olisi ollut tarpeellista,
että Agnes palaisi isänsä luo, joka ei vielä kestänyt muuta kuin
heikkoa toivon valoa, ja että joku muu vartioitsisi Uriah'ta. Traddles
jäi siis sinne jälkimäistä tarkoitusta varten; Mr. Dick'in oli määrä
jonkun ajan perästä tulla hänen sijaansa; ja Mr. Dick, tätini ja minä
menimme kotiin Mr. Micawber'in luo. Kun kiireisesti erosin siitä
kalliista tytöstä, jolle olin niin suuressa kiitollisuuden velassa, ja
ajattelin, mistä hän ehkä tänä aamuna oli pelastettu -- vaikka hän
olikin tehnyt järkevän päätöksen -- tunsin itseni sydämestäni
kiitolliseksi lapsuuteni kurjuudesta, joka oli saattanut minut
tuttavuuteen Mr. Micawber'in kanssa.

Mr. Micawber'in asunto ei ollut kaukana, ja koska kadulta tuli
suoraan arkihuoneesen ja Mr. Micawber omituisella hätäisyydellään
syöksähti sisään, olimme yht'äkkiä keskellä perhettä. Huudahtaen:
"Emma, kulta-henkeni!" riensi Mr. Micawber Mrs. Micawber'in syliin.
Mrs. Micawber kirkaisi ja halasi Mr. Micawber'ia. Miss Micawber, joka
hoiteli sitä ymmärtämätöntä vierasta, josta Mr. Micawber oli puhunut
viimeisessä kirjeessänsä minulle, oli syvästi liikutettu. Vieras
hypiskeli. Kaksoiset ilmoittivat iloansa muutamilla vähän
sopimattomilla, mutta viattomilla tempuilla. Master Micawber, jonka
mieli näytti käyneen katkeraksi varhaisista vastuksista ja jonka
katsanto oli muuttunut nyreäksi, joutui parempien tunteittensa valtaan
ja itki.

"Emma!" lausui Mr. Micawber. "Pilvi on poistunut sielustani.
Keskinäinen luottamus, joka niin kauan oli säilynyt meidän välillämme,
on nyt palannut, eikä sitä mikään enää keskeytä. Terve tultua nyt
köyhyys!" huusi Mr. Micawber, kyyneliä vuodattaen. "Terve tultua
kurjuus, terve tultua kodittomuus, terve tultua nälkä, ryysyt,
raju-ilma ja kerjuu! Keskinäinen luottamus on meitä loppuun saakka
tukeva!"

Näillä lauseilla asetti Mr. Micawber Mrs. Micawber'in istumaan tuolille
ja syleili perhettänsä järjestään, tervetulleeksi toivottaen koko
joukkoa kolkkoja tulevaisuuden oloja, jotka parhaan ymmärrykseni mukaan
eivät suinkaan heistä näyttäneet tervetulleilta, ja kehoittaen heitä
lähtemään liikkeelle Canterbury'ssä ja laulamaan kööri-lauluja, kosk'ei
mitään muuta ollut jäänyt heidän elinkeinokseen.

Mutta koska Mrs. Micawber oli ankarasta mielenliikutuksestaan mennyt
pyörryksiin, tuli ensiksi, jopa ennenkuin sopi katsoa kööriä
täydelliseksi, toinnuttaa häntä. Tämän tätini ja Mr. Micawber
toimittivat; jonka jälkeen tätini esiteltiin, ja Mrs. Micawber tunsi
minut jälleen.

"Suokaat minulle anteeksi, rakas Mr. Copperfield", lausui tämä lady
raukka, ojentaen minulle kättänsä, "mutta minulla ei ole suurin voimia,
ja Mr. Micawber'in ja minun nykyisen väärin-ymmärryksemme poistuminen
koski minuun liian paljon".

"Onko tämä koko perheenne, Ma'am?" kysyi tätini.

"Tätä nykyä sitä ei ole enemmän", vastasi Mrs. Micawber.

"Hyvä Jumala, minä en tarkoittanut sitä, Ma'am", lausui tätini. "Minä
tarkoitin, ovatko kaikki nämät lapset teidän?"

"Madam", vastasi Mr. Micawber, "se lasku pitää paikkansa".

"Ja tuo vanhin nuori gentlemani tuossa", arveli tätini miettiväisesti.
"Miksi häntä on kasvatettu?"

"Minun oli toivo, kun tulin tänne", lausui Mr. Micawber, "saada Wilkins
kirkon palvelukseen; taikka kenties lausun ajatukseni tarkemmin, jos
sanon kööriin. Mutta ei löytynyt mitään avointa tenori-laulajan paikkaa
siinä kunnian-arvoisassa temppelissä, josta tämä kaupunki niin suurella
syyllä on mainio, vaan hän on -- lyhyeltä, hän on ruvennut laulamaan
ravintoloissa pyhien rakennusten sijasta".

"Mutta hänellä on hyvät aikomukset", väitti Mrs Micawber hellästi.

"Minä uskallan sanoa, lemmittyni", vastasi Mr. Micawber, "että hänellä
on erittäin hyvät aikomukset; mutta minä en ole vielä huomannut, että
hän toteuttaa aikomuksiansa milläkään erinäisellä taholla".

Master Micawber'in nyreä katsanto palasi jälleen ja hän kysyi
jonkunlaisella kiivaudella, mitä hänen tuli tehdä? Oliko hän syntynyt
kirvesmieheksi taikka vaunun-maalariksi enemmän, kuin linnuksikaan?
Saattiko hän mennä ensimäisen kadun varrelle ja avata apteekin?
Saattiko hän rientää lähimmäiseen tuomio-istuimeen ja julistaa itsensä
lakimieheksi? Voiko hän rynnäköllä ilmestyä operassa ja väkisin
menestyä? Pystyikö hän tekemään mitään, kun ei hänelle oltu opetettu
mitään?

Tätini mietti hiukan aikaa ja sanoi sitten:

"Mr. Micawber, minä kummastelen, ettei mieleenne ole tullut muuttaa
pois maasta".

"Madam", vastasi Mr. Micawber, "se oli nuoruuteni unelma ja kypsemmän
ikäni petollinen pyrintö".

Ohi mennen sanottuna, olen täydellisesti vakuutettu, ettei hän
kertaakaan eläissään ollut ajatellut sitä.

"Oliko?" sanoi tätini, katsellen minua. "No, mikä hyvä asia se olisi
teille ja teidän perheellenne, Mr. ja Mrs. Micawber, jos nyt
muuttaisitte maasta".

"Pää-omaa, Madam, paä-omaa", arveli Mr. Micawber synkästi.

"Tämä on suurin, minun sopii sanoa ainoa vastus rakas Mr. Copperfield",
myönsi hänen vaimonsa.

"Pää-omako?" huudahti tätini. "Mutta olettehan meille suuren hyvän työn
tekemällänne -- olette jo tehneet meille suuren hyvän työn, sopii minun
sanoa, sillä varmaan saamme paljon tästä tulesta pelastetuksi -- ja
mitä voisimme tehdä teille, joka olisi puoleksikaan niin hyvä, kuin
tuon pää-oman hankkiminen?"

"Minä en voisi vastaan-ottaa sitä lahjaksi", lausui Mr. Micawber
innokkaasti, "mutta jos olisi mahdollista, että kylläksi suuri summa
lainattaisiin minulle viiden prosentin vuotuista korkoa ja
personallista sitoumustani vastaan -- se on reverssejä vastaan, joita
asetan kahdeksitoista, kakdeksaksitoista ja neljäksikolmatta
kuukaudeksi, saadakseni aikaa, että jotakin ilmaantuisi" --.

"Olisi mahdollista? Se on mahdollista ja on oleva mahdollista teidän
omilla ehdoillanne heti kuin asiaan suostutte. Ajatelkaat nyt tätä, te
molemmat. David tuntee muutamia henkilöitä, jotka ennen pitkää lähtevät
Australiaan. Jos päätätte matkustaa, miks'ette matkustaisi samalla
laivalla? Te voitte auttaa toisianne. Ajatelkaat nyt tätä, Mr. ja Mrs.
Micawber. Ottakaat aikaa itsellenne ja punnitkaat sitä hyvin".

"On vaan yksi kysymys, rakas Ma'am, jonka tahtoisin tehdä", sanoi Mrs.
Micawber. "Ilman-ala on, luulen minä, hyvä".

"Mitä paras mailmassa!" lausui tätini.

"Juuri niin", vastasi Mrs. Micawber. "Nyt tulee kysymykseni. _Ovatko_
sen maan olot semmoiset, että Mr. Micawber'in lahjaisen miehen olisi
mahdollinen nousta ylöspäin yhteiskunnallisella vaa'alla? Minä en
tarkoita, sopiiko hänen heti pyrkiä kuvernöriksi taikka joksikin
semmoiseksi, vaan olisiko hänen luonnonkirjoillansa tilaisuus siellä
kehkeytyä -- siinä olisi kyllin -- ja päästä täyteen voimaan?"

"Parempaa tilaisuutta ei ole missään", vastasi tätini, "semmoisella
miehellä, joka käyttää itsensä hyvin ja on ahkera".

"Miehellä, joka käyttää itsensä hyvin ja on ahkera", toisti Mrs.
Micawber selvimmällä asian-miehen tavallansa. "Aivan niin. Ilmeisesti
Australia on Mr. Micawber'in oikea vaikutus-ala!"

"Minulla on se vahva luulo, rakas Madam", sanoi Mr. Micawber, "että
se on nykyisessä tilassa oikea maa, ainoa oikea maa minulle ja
perheelleni, ja että jotakin erinomaista sillä rannikolla ilmaantuu.
Matka sinne ei ole juuri mitään -- verrannollisesti puhuen; ja vaikka
tulee ystävällistä ehdoitustanne miettiä, voin vakuuttaa teille, että
tämä miettiminen ei ole muuta, kuin muodon asia".

Unhottanenko koskaan, kuinka Mr. Micawber silmänräpäyksellä täyttyi
toivolla ja katsoi eteenpäin onneansa kohden, taikka kuinka Mrs.
Micawber kohta keskusteli kängurun tavoista! Muistanenko koskaan tuota
Canterbury'n katua eräänä markkinapäivänä, Mr. Micawber'ia
ajattelematta, kun hän seurasi meitä takaisin, sillä rohkealla,
huolimattomalla käytöksellä, johon hän rupesi, osoittaen semmoisen
epävakaista oloa, joka vaan satunnaisesti oleskelee manterella, sekä
Australian farmerin silmillä katsellen ohitse astuvia härkiä!



KAHDESKOLMATTA LUKU.

Vielä yksi takaisinkatsaus.


Minun täytyy kerta vielä pysähtyä. Voi, vaimo-lapsukaiseni! muistini
edessä seisoo liikkuvassa joukossa tyvenenä ja hiljaisena haamu, joka
viattomassa rakkaudessaan ja lapsellisessa kauneudessaan sanoo:
seisahdu ja muista minua -- käänny ja katsele Pikku Kukkaa, kun se
vaipuu maahan! Minä seisahdun. Kaikki muut esineet käyvät himmeäksi ja
katoavat pois. Minä olen taas Doran kanssa asunnossamme. En tiedä,
kuinka kauan hän on ollut kipeä. Olen niin tottunut ajattelemaan sitä,
etten voi lukea aikaa. Se ei ole pitkä aika viikoissa ja kuukausissa;
mutta käytöksessäni ja kokemuksessani se on raskas, raskas aika.

He ovat herjenneet sanomasta minulle: "odottakaat vielä muutamia
päiviä". Minä olen ruvennut hämärästi pelkäämään, ettei se päivä
koskaan enää koita, jona saan nähdä vaimo-lapsukaiseni juoksentelevan
auringonpaisteessa vanhan ystävänsä Jip'in kanssa.

Jip on, niinkuin yht'äkkiä, käynyt kovin vanhaksi. Ehkä se emännässään
kaipaa jotakin, joka vilpastutti sitä ja teki sen nuoremmaksi; mutta se
on nuopea, sen näky on heikko, sen jalat ovat voimattomat, ja täti on
pahoillansa, kun ei se enää vihaa häntä, vaan silloin, kuin se makaa
Doran vuoteella ja tätini istuu vieressä, hiipii likelle häntä ja
leppeästi nuolee hänen kättänsä.

Dora makaa ja hymyilee meille ja on ihana eikä laske yhtään
kärsimätöntä eikä valittavaa sanaa. Hän sanoo, että me olemme sangen
hyvät hänelle; että hänen rakas, vanha, huolikas poikansa väsyttää
itsensä; ettei tätini yhtään nuku, vaan aina on valveilla, toimelias ja
ystävällinen. Välisti nuot pienet linnun-kaltaiset ladyt tulevat
katsomaan häntä; ja silloin me puhumme hääpäivästämme ja koko siitä
onnellisesta ajasta.

Mikä kummallinen rauha ja seisaus näyttää olevan elämässäni -- ja
kaikessa elämässä sekä sisällä että ulkona -- kun istun hiljaisessa,
puoli-pimeässä, siivotussa huoneessa, samalla kuin vaimo-lapsukaiseni
siniset silmät ovat käännetyt minua kohden ja hänen pikkuiset sormensa
kiertyvät käteni ympäri! Monta, monta tuntia istun niin; mutta kaikista
noista kerroista pysyy kolme tuoreimpana muistissani.

       *       *       *       *       *

On aamu; ja Dora, jonka tätini kädet ovat sievistäneet, näyttää
minulle, kuinka hänen kauniit hiuksensa vielä kähertyvät pään-aluksella
ja kuinka pitkät ja kiiltävät ne ovat ja kuinka hän tahtoo, että ne
ovat höllällänsä siinä verkossa, jota hän pitää päässään.

"Ei sen vuoksi, että olisin ylpeä niistä nyt, sinä pilkkaava poika",
sanoo hän, kun minä hymyilen, "vaan sen vuoksi, että sinun oli tapa
sanoa, että ne sinusta olivat kauniit, ja sen vuoksi, että, kun rupesin
ensiksi ajattelemaan sinua, minun oli tapa katsoa peiliin ja
kummastella, tahtoisitko mielellään saada kiharan niistä. Voi, kuinka
narrimainen sinä olit, Doady, kun annoin sinulle yhden!"

"Se oli samana päivänä, jona maalasit noita kukkia, joita olin antanut
sinulle, Dora, ja minä ilmoitin sinulle, kuinka kovasti rakastunut
olin".

"Voi! mutta _silloin_ minä en tahtonut ilmoittaa _sinulle_", sanoo
Dora, "kuinka olin itkenyt niitten ääressä, koska luulin, että todella
rakastit minua! Kun taas jaksan juosta ympäri, niinkuin minun oli tapa
tehdä, Doady, menkäämme katsomaan noita paikkoja, joissa olimme
semmoinen typerä pari, mennäänkö? Ja kävelemme jälleen noita vanhoja
kävelyitämme? Emmekä unhota isä raukkaa?"

"Niin, me menemme ja vietämme muutamia onnellisia päiviä. Sen vuoksi
sinun täytyy nyt nopeasti tulla terveeksi, lemmittyni".

"Oi, minä tulen pian terveeksi! Sinä et tiedä, kuinka paljon parempi
olen!"

       *       *       *       *       *

On ilta; ja minä istun samalla tuolilla saman vuoteen luona, samat
kasvot käännettyinä minua kohden. Me olemme olleet ääneti, ja Doran
kasvot hymyilevät. Minä olen nyt lakannut kantamasta keveätä taakkaani
portaita ylös ja alas. Hän makaa täällä koko päivän.

"Doady!"

"Rakas Dorani!"

"Ethän sinä katso järjettömäksi, mitä aion sanoa, vaikka tuonain
kerroit minulle, että Mr. Wickfield ei voi hyvin? Minä tahtoisin nähdä
Agnesia. Tahtoisin hyvin mielelläni nähdä häntä".

"Minä kirjoitan hänelle, rakas ystäväni".

"Kirjoitatko?"

"Kohta".

"Mikä hyvä, kiltti poika! Doady, ota minut käsivarrellesi. Se ei ole,
rakas poikani, mikään oikku. Se ei ole mikään tyhjä mielijohde. Minä
tahtoisin todella hyvin mielelläni nähdä häntä!"

"Minä olen varma siitä. Minun tarvitsee vaan ilmoittaa se hänelle, ja
hän tulee epäilemättä".

"Sinä olet kai nyt hyvin yksinään, kun istut tuolla alhaalla?" kuiskaa
Dora, käsivarsi kaulassani.

"Kuinka voin olla muuta, oma kultani, kun näen sinun tyhjän tuolisi?"

"Minun tyhjän tuolini!" Hän nojauu nyt ääneti vähäksi aikaa minuun. "Ja
kaipaatko sinä todella minua, Doady?" katsoen ylös ja hymyillen
kirkkaasti. "Semmoista lyhytmielistä, typerää raukkaakin, kuin minä
olen?"

"Oma Dorani, ketä koko mailmassa kaipaisin niin paljon?"

"Voi puoliso! Minä olen niin iloissani, vaan kuitenkin niin
suruissani!" painuen likemmäksi minua ja kiertäen molemmat käsivartensa
ympärilleni. Hän nauraa ja nyyhkii, ja sitten hän on tyven ja aivan
onnellinen.

"Aivan!" sanoo hän. "Sano vaan Agnesille hartaimmat terveiseni ja
ilmoita hänelle, että minä tahtoisin hyvin, hyvin mielelläni nähdä
häntä; eikä minulla ole lisäksi mitään toivottavaa".

"Paitsi, että tulet terveeksi taas, Dora".

"Voi, Doady! Välisti minä ajattelen -- sinä tiedät, että minä aina olin
tyhmä, pikkuinen olento! -- ettei se koskaan tapahdu!"

"Älä sano niin, Dora! Kallis vaimoni, älä ajattele niin!"

"Minä en tee niin, jos voin jättää sen, Doady. Mutta minä olen hyvin
onnellinen; vaikka rakas poikani on niin yksinään vaimo-lapsukaisensa
tyhjän tuolin edessä!"

       *       *       *       *       *

On yö; ja minä olen vielä hänen luonansa. Agnes on tullut, on ollut
tykönämme kokonaisen päivän ja yhden illan. Hän, tätini ja minä olemme
istuneet Doran vieressä aamusta asti kaikki yhdessä. Me emme ole
puhuneet paljon, mutta Dora on ollut täydellisesti tyytyväinen ja
iloinen. Nyt olemme kahden kesken.

Tiedänkö nyt, että vaimo-lapsukaiseni pian jättää minut? He ovat
sanoneet minulle niin; he eivät ole sanoneet mitään, joka olisi uutta
ajatuksilleni; mutta minä en ole likimainkaan varma, että olen
omistanut tämän totuuden. Minä en voi käsittää sitä. Minä olen monta
kertaa tänä päivänä mennyt itsekseni itkemään. Minä olen muistanut
Häntä, joka itki elävien ja kuolleitten eroa. Minä olen ajatellut koko
tuota kaunista ja liikuttavaa kertomusta. Minä olen koettanut taivuttaa
ja lohduttaa itseäni ja toivon, että se on menestynyt, vaikka
vaillinaisesti; mutta mahdotonta on minun ollut uskoa, että loppu
välttämättömästi tulee. Minä pidän hänen kättänsä omassa kädessäni,
hänen sydämensä omassa sydämessäni, minä näen hänen rakkautensa
edessäni elävän kaikessa voimassaan. Minä en voi sulkea pois yhtä
vaaleata, viipyvää uskon sädettä, että hän vielä säästetään minulle.

"Minä aion puhua kanssasi, Doady. Minä aion sanoa jotakin, jota olen
usein viime aikoina tuuminut sanoa. Ethän sinä paheksi sitä?" lempeällä
katsannolla.

"Paheksi, armaani?"

"Niin, sillä minä en tiedä, mitä vasta ajattelet taikka mitä lienet
välisti ajatellut. Kenties usein olet ajatellut samaa. Rakas Doady,
minä pelkään, että olin liian nuori".

Minä lasken kasvoni pään-alukselle hänen viereensä, ja hän katsoo minun
silmiini ja puhuu hyvin hiljaa. Vähitellen, kun hän jatkaa, huomaan
pakahtuvalla sydämellä, että hän puhuu itsestänsä niinkuin menneestä.

"Minä pelkään, ystäväni, että olin liian nuori. Minä en tarkoita
vuosien puolesta ainoastaan, vaan kokemuksen, ajatusten, kaikkien
puolesta. Minä olin semmoinen tyhmä, pikkuinen olento! Minä luulen,
että olisi ollut parempi, jos olisimme vaan rakastaneet toisiamme,
niinkuin poika ja tyttö, ja unhottaneet sen. Minä olen ruvennut
ajattelemaan, etten ollut sovelias vaimoksi".

Minä koetan pysäyttää kyyneliäni ja vastata: "oi, rakas Dora, yhtä
sovelias kuin minä mieheksi!"

"Minä en tiedä", vastaa hän ja pudistaa kiharoitansa vanhalla tavalla.
"Ehkä! Mutta, jos minä olisin ollut enemmän sovelias naimisiin, olisin
kenties voinut tehdä sinutkin soveliaammaksi siihen. Paitsi sitä sinä
olet kovin taitava, mutta en minä".

"Me olemme olleet hyvin onnelliset, suloinen Dorani".

"Minä olen hyvin onnellinen, hyvin. Mutta vuosien kuluessa olisi rakas
poikani väsynyt vaimo-lapsukaiseensa, joka yhä vähemmän olisi sopinut
kumppaniksi hänelle. Poikani olisi yhä enemmän huomannut, mitä hänen
kodissaan puuttui. Hänen vaimo-lapsukaisensa ei olisi muuttunut.
Parempi näin".

"Voi, kalliin, kalliin Dorani, älä puhu minulle tällä tapaa. Jokainen
sana tuntuu moitteelta!"

"Ei, ei tavukaan!" vastaa hän, suudellen minua. "Voi, ystäväni, sinä et
koskaan ansainnut sitä, ja minä rakastin sinua liian paljon, mitään
moittivaa sanaa sinulle todella sanoakseni -- se oli ainoa ansio, joka
minulla oli, paitsi että olin kaunis -- taikka että sinusta näytin
siltä. Onko kyllä kolkko tuolla alhaalla, Doady?"

"Kovin! Kovin!"

"Älä itke! Onko minun tuolini siellä?"

"Se on vanhalla paikallansa".

"Voi, kuinka poika raukkani itkee. Hiljaa, hiljaa! Anna minulle nyt
yksi lupaus. Minä tahdon puhua Agnesin kanssa. Kun menet alikerrokseen,
sano se Agnesille ja lähetä hänet ylös luokseni; ja sillä aikaa, kuin
minä puhun hänen kanssaan, älä anna kenenkään -- ei edes tädin --
tulla. Minä tahdon puhua kahden kesken Agnes'in kanssa. Minä tahdon
puhua Agnesin kanssa aivan yksin".

Minä lupaan, että hän tulee kohta; mutta surulta en voi jättää häntä.

"Minä sanoin, että on parempi näin!" kuiskaa Dora, minua syleillessään.
"Oi, Doady, vielä muutama vuosi etkä koskaan olisi voinut rakastaa
vaimo-lapsukaistasi hellemmin, kuin nyt; ja lisäksi vielä muutama
vuosi, ja hän olisi niin koettanut ja kiusannut sinua, ettet ehkä olisi
voinut rakastaa häntä puoleksikaan niin paljon! Minä tiedän, että olin
liian nuori ja lapsellinen. Paljon parempi näin!"

       *       *       *       *       *

Agnes on alikerroksessa, kun tulen vierashuoneesen, ja minä toimitan
hänelle sanoman. Hän katoo, jättäen minut yksin Jip'in kanssa.

Jip'in kiinalainen huone on pesän edessä; itse se makaa siinä
flanelli-vuoteellansa ja koettaa vaikeroiden nukkua. Kirkas kuu kumottaa
korkealta. Kun katson ulos yöhön, vuotavat kyyneleni nopeasti, ja
harjaantumaton sydämeni kuritetaan kovasti -- kovasti.

Minä istun valkean viereen, ajatellen sokealla omantunnon soimauksella
kaikkia niitä salaisia tunteita, joita olen tuntenut naimiseni jälkeen.
Minä ajattelen jokaista pikku asiaa minun ja Doran välillä ja tunnen
sen totuuden, että pikku asiat ne elämän tekevät. Alati kohoo
muistojeni merestä tämän kalliin lapsen kuva semmoisena, kuin hän oli,
kun ensiksi opin tuntemaan hänet, kaunistettuna nuoren rakkauteni ja
hänen oman rakkautensa kautta kaikilla ihanteilla, joista semmoinen
rakkaus on niin rikas. Olisiko todella ollut parempi, jos olisimme
rakastaneet toisiamme, niinkuin poika ja tyttö, ja unhottaneet sen?
Harjaantumaton sydän, vastaa!

Kuinka aika kuluu, en tiedä, ennenkuin vaimo-lapsukaiseni vanha
kumppani herättää minut. Tavallista levottomampana pyrkii se ulos
huoneestansa, katselee minua, astuu oven luo ja inisee päästäksensä
ylikerrokseen.

"Ei tänä yönä, Jip! Ei tänä yönä!"

Se tulee verkalleen takaisin luokseni, nuolee kättäni ja nostaa himmeät
silmänsä kasvojani kohden.

"Oi Jip! Kenties se ei tapahdu koskaan enää!"

Se laskeuu alas jalkojeni juureen, oikaisee itsensä, ikäänkuin
nukkuakseen, ja vaikeroivalla huudolla kuolee.

"Voi Agnes! Katso, katso tänne!"

-- Nuot kasvot, niin täynnänsä sääliä ja surua, tuo kyynel-sade, tuo
kammottavan mykkä ilmoitus minulle, tuo juhlallinen taivaasen päin
nostettu käsi!

"Agnes?"

Se on ohitse. Pimeys ympäröitsee minua; ja ajaksi on kaikki kadonnut
muististani.



KOLMASKOLMATTA LUKU.

Mr. Micawber'in raha-asiat.


Tämä ei ole se aika, jolloin aion kuvata mieleni tilaa surun taakan
alla. Minusta tuntui kuin tulevaisuus olisi suljettu minulta, kuin
elämäni jäntevyys ja toimi olisivat loppuneet, kuin en voisi koskaan
löytää mitään turvapaikkaa, paitsi haudassa. Minusta tuntui niin, sanon
minä, mutta ei suruni ensimmäisessä puuskauksessa. Minä jouduin
verkalleen niin pitkälle. Joll'eivät ne tapaukset, joitten kertomiseen
nyt ryhdyn, olisi taajenneet ympärilläni, aluksi hämmentääkseen ja
lopuksi enentääkseen suruani, on mahdollista (vaikk'en luule sitä
todennäköiseksi), että olisin kerrallaan vaipunut tähän tilaan.
Niinkuin asian laita nyt oli, tuli väli-aika, ennenkuin täydellisesti
tiesin oman tuskani; väli-aika, jolloin pidin sitäkin luuloa, että sen
tuikeimmat kivut olivat ohitse, ja jona sydämeni sai lohdutusta
muistellessaan kaikkia, mitä oli viattominta ja ihaninta siinä hellässä
sadussa, joka nyt oli ijäksi päättynyt.

Milloin ensiksi esiteltiin, että lähtisin ulkomaille, taikka kuinka
tapahtui, että me sovimme siitä, että etsisin rauhaa muutoksessa ja
matkustuksessa, sitä en edes nyt selvästi tiedä. Agnesin henki vallitsi
niin täydellisesti kaikissa, mitä ajattelimme ja sanoimme ja teimme
sinä surun aikana, että luulen saavani päättää, että tämä ehdoitus
lähti hänen vaikutuksestansa. Mutta hänen vaikutuksensa oli niin
hiljainen, etten tiedä sen enempää.

Ja nyt rupesin todella ajattelemaan, että vanhassa muistossani hänestä
ja tuosta maalatusta kirkon-akkunasta mieleeni oli tunkenut joku
profeetallinen ennustus siitä, mitä hän oli oleva minulle siinä
onnettomuudessa, joka ajan täyttyessä oli minua kohtaava. Koko tässä
surussa siitä ijäti muistettavasta hetkestä saakka, jolloin hän seisoi
edessäni, käsi ylöspäin nostettuna, oli hän niinkuin pyhä olento
yksinäisessä asunnossani. Kun kuoleman enkeli laskeusi siihen, nukkui
vaimo-lapsukaiseni hymyillen -- he kertoivat sen minulle, kun kykenin
kuulemaan sitä -- uneen Agnesin rinnalle. Tainnoksistani heräsin,
ensiksi havaitakseni hänen sääliväisiä kyyneleitänsä, hänen toivon ja
rauhan sanojansa, hänen leppeitä kasvojansa, jotka kallistuivat
niinkuin jostakin puhtaammasta, lähempänä taivasta olevasta seudusta
harjaantumattoman sydämeni puoleen ja lievittivät sen tuskaa. Sallikaat
minun jatkaa.

Minun oli määrä lähteä ulkomaille. Tämä näyttää olleen alusta päätetty
keskenämme. Koska maa nyt peitti kaikki, mitä katoavaista oli
eronneesta vaimostani, odotin ainoastaan sitä, mitä Mr. Micawber
nimitti "Heep'in lopulliseksi murentamiseksi", ja siirtolaisten lähtöä.

Traddles'in, tämän surussani hellän ja uskollisen ystäväni
kehoituksesta palasimme Canterbury'yn: minä tarkoitan tätini, Agnes ja
minä. Me menimme yhteisestä suostumuksesta suoraan Mr. Micawber'in
asuntoon, jossa, niinkuin myöskin Mr. Wickfield'in luona, ystäväni yhä
oli työskennellyt räjähdys-kokouksestamme asti. Kun Mrs. Micawber
raukka näki minun tulevan sisään mustissa vaatteissani, tuli hän
kovasti liikutetuksi. Mrs. Micawber'in sydämessä löytyi paljon hyvää,
jota ei mikään ollut tunkenut pois siitä kaikkina näinä monena vuonna.

"No, Mr. ja Mrs. Micawber", oli tätini ensimäinen tervehdys, kun olimme
käyneet istumaan. "Oletteko ajatelleet tuota ehdoitustani maasta
muuttamisesta?"

"Rakas Madam", vastasi Mr. Micawber, "kenties minä en voi paremmin
ilmoittaa sitä päätöstä, johon Mrs. Micawber, teidän nöyrä palvelianne
ja, minun sopii lisätä, lapsemme yhteisesti ja yksityisesti olemme
tulleet, kuin niin, että vastaukseksi lainaan erään mainion runoilian
sanat:

    'Ruuhemme rannassa kiikkuu,
    Laivamme laineilla liikkuu'".

"Se on oikein", arveli tätini. "Minä ennustan teille kaikenlaista hyvää
järkevästä päätöksestänne".

"Madam, te teette meille suuren kunnian", vastasi Mr. Micawber ja veti
samalla esiin jonkun muistokirjan. "Mitä siihen rahalliseen apuun
tulee, jonka kautta meidän on mahdollinen lykätä heikko kanotimme
yrityksen valtamerelle, olen tyyni ajatellut tuota tärkeätä asianhaaraa
ja pyydän saadakseni esitellä reverssejäni -- varustettuina, sitä
on tarpeeton lisätä, semmoisilla karttamerkeillä, kuin eri
parlamentin-päätökset tämmöisiä vakuutuspapereita varten määräävät --
kahdeksaksitoista, neljäksikolmatta ja kolmeksikymmeneksi kuukaudeksi.
Siinä ehdoituksessa, jonka ensiksi toin esiin, puhuttiin
kahdestatoista, kahdeksastatoista ja neljästäkolmatta kuukaudesta;
mutta minä pelkään, ettei semmoinen sopimus sallisi kylläksi aikaa,
että -- jotakin -- ilmaantuisi. Ehk'emme ole", lausui Mr. Micawber,
katsoen ympäri huonetta, niinkuin se olisi edustanut useita satoja
tynnyrin-aloja oivasti viljeltyä maata, "kun ensimäinen reverssi on
lunastettava, olleet onnelliset sadon puolesta taikka ehk'emme ole
saaneet satoamme korjatuksi. Työntekiöitä on, luullakseni, välisti
vaikea saada siinä osassa meidän siirtokunnallisista alueistamme, johon
kohtalo heittää meidät taistelemaan viljavan maan kanssa".

"Sovittakaat asia kokonaan mieltänne myöden, Sir", vastasi tätini.

"Madam", vastasi hän, "Mrs. Micawber ja minä itse olemme syvästi
kiitolliset ystäviemme ja suojeliaimme huolellisesta hyvyydestä. Mitä
minä tahdon, on se, että olen täydellisesti asianmiehen kaltainen ja
aivan säntillinen. Kun käännämme, niinkuin nyt aikomuksemme on, ihan
uutta lehteä, ja peräydymme, niinkuin nyt peräydymme, semmoista
harppausta varten, jossa ei ole tavallinen mitta, on se tärkeätä
itsekunnioitukselleni ja lisäksi esimerkkinä pojalleni, että nämät
määräykset tehdään niinkuin miehen ja miehen kesken".

Minä en tiedä, paniko Mr. Micawber mitään merkitystä tähän viimeiseen
sananparteen; minä en tiedä, paneeko kukaan taikka onko kukaan koskaan
pannut, mutta hän näytti tavattomasti ihastelevan sitä ja toisti
osoittavalla yskällä: "niinkuin miehen ja miehen kesken".

"Minä ehdottelen", lausui Mr. Micawber, "vekseleitä -- mukava keksintö
kauppaa harjoittavassa mailmassa, josta, luullakseni, alkuansa saamme
kiittää Juutalaisia, joilla minusta näyttää olleen pirun paljon
tekemistä niitten kanssa aina siitä saakka -- koska niitä sopii
diskonteerata. Mutta jos reverssejä taikka jotakin muuta vakuutta
katsottaisiin paremmaksi, olen valmis ilolla laittamaan semmoisia
asiakirjoja. Niinkuin miehen ja miehen kesken".

Tätini huomautti, että semmoisessa asiassa, jossa molemmat puolueet
olivat taipusat suostumaan vaikka mihin, hän piti varmana, ettei olisi
vaikea sopia tästä kohdasta. Mr. Micawber'illa oli sama ajatus.

"Mitä niihin kotoisiin hankkeisin tulee, Madam", lausui Mr. Micawber
jonkunlaisella ylpeydellä, "joilla varustamme itseämme sen kohtalon
vastaan-ottamiseen, johon nyt saa arvella meidän ruvenneen, pyydän
saadakseni kertoa niitä. Vanhin tyttäreni käy joka aamu kello viisi
eräässä läheisessä laitoksessa oppimassa sitä processia -- jos sitä
processiksi sopii nimittää -- jolla lehmiä lypsetään. Nuoremmat lapseni
ovat saaneet käskyn tutkia niin tarkasti, kuin asianhaarat sallivat,
niitten sikojen ja kanojen tapoja, joita pidetään tämän kaupungin
köyhemmissä osissa, josta toimesta he kahdesti ovat tuodut kotiin ja
tuskin on tuumaa puuttunut, että olisivat joutuneet hevosten jalkoihin.
Itse olen viime viikon kuluessa kääntänyt huomiotani leipomisen
taitoon; ja poikani Wilkins on lähtenyt liikkeelle, sauva kädessä,
ajamaan kotiin karjaa, kun ne raa'at palkkalaiset, jotka sitä hoitavat,
ovat suvainneet hänen tehdä jotakin tämäntapaista vapaa-ehtoista
palvelusta -- joka, minä sanon; sitä surulla ihmisluontomme puolesta,
ei kuitenkaan usein ole tapahtunut, sillä tavallisesti häntä
sadatuksilla käskettiin korjaamaan luunsa".

"Kaikki aivan oikein", lausui tätini kehoittavaisesti. "Mrs. Micawber
on epäilemättä myös ollut ahkera".

"Rakas Madam", vastasi Mrs. Micawber asianmiehen kaltaisella
muodollansa, "minä olen valmis tunnustamaan, etten ole puuhannut
semmoisissa askareissa, jotka suorastaan koskevat maanviljelykseen
taikka karjanhoitoon, vaikka hyvin havaitsen, että molemmat vast'edes
vaativat huomiotani vieraalla rannikolla. Ne joutohetket, joita olen
voinut säästää perheellisiltä velvollisuuksiltani, olen pyhittänyt
lavealäntäiseen kirjeenvaihtoon heimoni kanssa. Sillä minä tunnustan,
rakas Mr. Copperfield", lausui Mrs. Micawber, joka, luullakseni,
vanhasta totutusta tavasta aina palasi minuun, "että minusta näyttää
kuin se aika olisi tullut, jolloin entisyys on haudattava unhotukseen;
jolloin heimoni tulee ojentaa kättänsä Mr. Micawber'ille ja Mr.
Micawber'in tulee ojentaa kättänsä heimolleni; jolloin leijonan tulee
laskeutua lampaan viereen ja heimoni olla ystävällisellä kannalla Mr.
Micawber'in kanssa".

Minä vastasin, että myöskin ajattelin niin.

"Tämä on ainakin se kanta, rakas Mr. Copperfield", jatkoi Mrs.
Micawber, "jolta _minä_ katselen asiaa. Kun asuin kotona isän ja äidin
luona, oli isän tapa kysyä, kun joku asia oli keskusteltava vähäisessä
piirissämme: 'miltä kannalta Emma tätä asiaa katsoo?' Että isäni
liiaksi suosi minua, tiedän kyllä; mutta semmoisesta asiasta, kuin
tuosta jäisestä kylmyydestä, joka aina on ollut Mr. Micawber'in ja
heimoni välillä, olen tietysti tehnyt itselleni jonkun päätöksen, oli
se kuinka perätön tahansa".

"Epäilemättä. Olette kaiketi, Ma'am", arveli tätini.

"Juuri niin", yhtyi häneen Mrs. Micawber. "No, minä olen ehkä
erhettynyt päätöksissäni; on hyvin todennäköistä, että olen; mutta
yksityinen mielipiteeni on, että juopa heimoni ja Mr. Micawber'in
välillä on saanut alkunsa jostakin semmoisesta luulosta heimoni
puolelta, että Mr. Micawber pyytäisi rahallista apua heiltä. Minä en
voi olla ajattelematta", lausui Mrs. Micawber syvän viisauden muodolla,
"että löytyy niitä heimossani, jotka ovat pelänneet, että Mr. Micawber
ahdistaisi heitä, saadaksensa heidän nimeänsä -- minä en tarkoita
lapsillemme kasteessa annettavaksi, vaan vekseleihin kirjoitettavaksi
ja rahamarkkinoilla myytäväksi".

Se teräväjärkisyyden katse, jolla Mrs. Micawber ilmoitti tämän
havaintonsa, ikäänkuin ei kukaan muu olisi koskaan ennen huomannut
sitä, näytti kummastuttavan tätiäni, joka äkkiä vastasi: "Noh, Ma'am,
ylimalkain en kummastelisi, vaikka olisitte oikeassa!"

"Koska Mr. Micawber nyt aikoo katkaista ne rahalliset kahleet, jotka
niin kauan ovat kytkeneet häntä", lausui Mrs. Micawber, "ja aloittaa
uutta elämää semmoisessa maassa, jossa on kylläksi tilaa hänen
luonnonlahjoillensa -- joka minun ajatukseni mukaan on erittäin tärkeä
asia, koska Mr. Micawber'in luonnonlahjat nimen-omaan kaipaavat avaraa
vaikutus-alaa -- näyttää minusta, kuin heimoni tulisi ottaa vaaria
tästä tilaisuudesta ja astua esiin. Mitä minä soisin näkeväni, on Mr.
Micawber'in ja heimoni kokoontuminen juhlallisiin pitoihin, jotka
heimoni saisi kustantaa ja joissa, kun joku johdattava heimokuntani
jäsen olisi esitellyt onnea ja menestystä Mr. Micawber'ille, Mr.
Micawber saisi tilaisuutta selittää mielipiteitänsä".

"Rakas ystäväni", vastasi Mr. Micawber vähän kiivaasti, "lienee
paras, että sanon kohta suoraan, että, jos joutuisin selittämään
mielipiteitäni tuolle kokoontuneelle joukolle, ne ehkä huomattaisiin
olevan loukkaavaa laatua, koska minun ajatukseni on se, että sinun
heimolaisesi yleisesti ovat hävyttömiä snobbeja ja yksityisesti aika
veijareita".

"Ei, Micawber!" lausui Mrs. Micawber, päätänsä pudistaen. "Sinä et ole
koskaan ymmärtänyt heitä eivätkä he ole koskaan ymmärtäneet sinua".

Mr. Micawber yski.

"He eivät ole koskaan ymmärtäneet sinua, Micawber", sanoi hänen
vaimonsa. "He ehkä eivät pysty siihen. Jos niin on laita, on se heidän
onnettomuutensa. Minä voin surkutella heidän onnettomuuttansa".

"Minä olen erittäin pahoillani, rakas Emmani", lausui Mr. Micawber
leppyen, "että tulin laskeneeksi semmoisia lauseita, jotka vaan
vähänkin näyttävät ankaralta. Muuta en mielinyt sanoa, kuin sitä, että
minä pääsen lähtemään ulkomaille ilman että heimolaisesi astuvat esiin
kunnioittamaan minua -- lyhyeltä, kylmiä olkapäitänsä jäähyväisiksi
kohottamaan, ja että minä ylimalkain mieluisammin tahtoisin jättää
Englannin sillä vauhdilla, joka minulla itsellä on, kuin saada mitään
lisää siihen siltä taholta. Samalla sanon, rakas ystäväni, että, jos he
alentuisivat vastaamaan sinun kirjeisisi -- jonka asian yhteinen
kokemuksemme tekee kovasti epäiltäväksi -- olkoon se kaukana minusta,
että estäisin mieli-haluasi".

Kun asia oli tällä ystävällisellä tavalla ratkaistu, tarjosi Mr.
Micawber käsivartensa Mrs. Micawber'ille ja, luoden silmäyksen siihen
kirjojen ja paperien läjään, joka makasi Traddles'in edessä pöydällä,
sanoi, että he tahtoivat jättää meidät itseksemme; jonka he
juhlallisesti tekivätkin.

"Rakas Copperfield", lausui Traddles, nojautuen taaksepäin tuolissansa,
kun he olivat menneet, ja katsellen minua semmoisella hellyydellä, joka
saatti hänen silmänsä punaiseksi ja hänen hiuksensa vääntymään kaikille
tahoille, "minä en pyydä anteeksi, että aion vaivata sinua työllä,
koska tiedän, että otat hartaasti osaa siihen ja se ehkä haihduttaa
ajatuksiasi. Rakas poikani, minä toivon, ettet ole kokonaan uupunut?"

"Minä olen täysissä voimissa", sanoin minä vähäisen vaiti-olon perästä.
"Meillä on enemmän syytä ajatella tätiäni, kuin ketään muuta. Sinä
tiedät, kuinka paljon hän on tehnyt".

"Varmaan, varmaan", vastasi Traddles. "Kukapa sitä unhottaisi!"

"Mutta ei siinäkään ole kaikki", sanoin minä. "Viimeisinä parina
viikkona ovat jonkunlaiset uudet huolet vaivanneet häntä; ja hän on
joka päivä ollut sisä- ja ulkopuolella Londonia. Monta kertaa on hän
lähtenyt kotoa varhain aamulla ja jäänyt pois iltaan saakka. Eilen,
Traddles, oli melkein sydän-yö, ennenkuin hän tuli kotiin, vaikka tämä
matka oli hänen edessään. Sinä tiedät, kuinka paljon hän pitää lukua
muista. Hän ei tahdo kertoa minulle, mikä ikävä asia on kohdannut
häntä".

Kovin vaaleana ja syvät va'ot kasvoissansa istui tätini liikahtamatta,
siksi kuin olin päättänyt; jolloin muutamat kyynelet eksyivät hänen
poskillensa ja hän laski kätensä minun kädelleni.

"Se ei ole mitään, Trot; se ei ole mitään. Se menee pian ohitse. Sinä
saat aikanansa tietää sen. Nyt Agnes, rakas tyttöni, tarkatkaamme näitä
asioita".

"Mr. Micawber'in kunniaksi tulee minun myöntää", aloitti Traddles,
"että, vaikk'ei hän näytä milläkään menestyksellä työskennelleen omaksi
hyväkseen, hän on aivan väsymätön, kun hän työskentelee muita varten.
Minä en ole hänen vertaistaan nähnyt. Jos hän aina menettelee samalla
tapaa, on hän tätä nykyä oikeastaan parin sadan vuoden vanha. Se into,
johon hän ehtimiseen on kiihoittanut itseänsä, ja se kaikki unhottava
ja kiivas tapa, jolla hän yöt päivät on sukeltanut paperein ja kirjojen
kasaan, niistä lukemattomista kirjeistä puhumatta, joita hän on
kirjoittanut minulle tämän ja Mr. Wickfield'in asunnon välillä, vieläpä
usein pöydän poikki, kun hän on istunut vastapäätä minua ja hänen olisi
ollut paljon mukavampi puhua -- kaikki tämä on varsin erinomaista".

"Kirjeitä!" huudahti tätini. "Minä luulen, että hän näkee unta kirjeen
muodossa!"

"Mr. Dick on myöskin", lausui Traddles, "tehnyt ihmeitä! Heti kuin hän
pääsi Uriah Heep'iä vartioimasta, jota hän piti silmällä semmoisella
tavalla, että minä en koskaan ole parempaa nähnyt, alkoi hän palvella
Mr. Wickfield'iä. Ja hänen harras tahtonsa olla hyödyksi niissä
tutkinnoissa, joita olemme tehneet, ja se tehokas apu, joka hänestä on
ollut, kun hän teki otteita, kopioitsi, toi ja vei, on todella
innostuttanut meitä".

"Dick on hyvin merkillinen mies", huudahti tätini. "Sitä olen aina
sanonut. Sinä tiedät sen, Trot!"

"Minä voin ilolla sanoa, Miss Wickfield", jatkoi Mr. Traddles yhtä
suurella hienotunteisuudella, kuin vakavuudella, "että Mr. Wickfield on
teidän poissa ollessanne melkoisesti vaurastunut. Siitä painajaisesta
päästyänsä, joka niin kauan aikaa oli kiusannut häntä, ja siitä
pelosta, jossa hän oli elänyt, on hän tuskin sama ihminen enää. Jopa
hän toisinaan taas kykenee kiinnittämään muistiansa ja huomiotansa
erinäisiin asioihin, joka kyky viime aikoina on ollut heikontuneena
hänessä; ja hän on pystynyt auttamaan meitä ja selittämään
kaikenlaisia, joita olisimme havainneet kovin vaikeaksi, jollei
mahdottomaksi, suorittaa ilman häntä. Mutta minun tehtäväni on kertoa,
mihin päätöksiin olemme tulleet, olkootkin vähäpätöiset, eikä puhua
niistä kaikista toivokkaista asioista, joita olen huomannut, sillä
muutoin minusta ei koskaan tule mitään valmista".

Hänen suora käytöksensä ja miellyttävä luontevuutensa osoittivat
selvästi, että hän oli sanonut nämät, saattaaksensa meitä hyvälle
tuulelle ja Agnesia siihen tilaan, että hän vähemmällä levottomuudella
kuulisi isäänsä mainittavan; mutta asia tuntui yhtä hyvältä sen vuoksi.

"No, malttakaat, minä katson", sanoi Traddles, silmäillen papereita
pöydällä. "Kun olemme laskeneet varamme ja tehneet suoran melkoisesta
ehdottomasta sekasohrosta ensimäisessä sijassa ja ehdollisesta
selkkauksesta ja väärennyksestä toisessa sijassa, pidämme varmana, että
Mr. Wickfield nyt voi lakkauttaa asiamiehen toimensa niin, ettei
minkäänlaista rahanpuutetta eli haaskausta tule ilmi".

"Oi, kiitos Jumalan!" huudahti Agnes hartaasti.

"Mutta", lausui Traddles, "ne loppuvarat, jotka jäisivät hänen
elatuksekseen -- ja minä otan silloin lukuun, että talo myydään --
olisivat niin pienet, koska ne eivät suinkaan nousisi enempään, kuin
muutamaan sataan puntaan, että olisi ehkä paras, Miss Wickfield,
ajatella, eikö hänen vielä tulisi hoitaa niitä tiluksia, jotka niin
kauan ovat olleet hänen hallussaan. Hänen ystävänsä saattavat nyt
neuvoa häntä, kun hän on vapaa. Te itse, Miss Wickfield -- Copperfield
-- minä --".

"Minä olen ajatellut sitä, Trotwood", sanoi Agnes, katsellen minua,
"ja minä tunnen, ettei tule olla niin eikä saa olla niin, vaikka
semmoinenkin ystävä kehoittaa siihen, jolle olen niin kiitollinen ja
niin suuressa velassa".

"Minä en pyydä sanoa, että kehoitan siihen", muistutti Traddles. "Minä
katson oikeaksi esitellä sitä. Ei muuta".

"Minä kuulen ilolla teidän sanovan niin", vastasi Agnes vakaasti,
"sillä se synnyttää minussa toivoa, melkein varmaa tietoa, että me
ajattelemme samalla tavalla. Rakas Mr. Traddles ja rakas Trotwood, mitä
lisäksi voisin toivoa, kun isä nyt on kunnialla vapaa! Minä olen aina
sydämestäni halannut, että, jos voisin päästää hänet niistä vaivoista,
joissa hän on ollut, saisin antaa takaisin vähäisen osan siitä
rakkaudesta ja huolesta, josta olen kiitollisuuden velassa hänelle, ja
pyhittää elämäni hänelle. Se on vuosikaudet ollut korkein toivoni. Kun
saan omin neuvoin pitää huolta tulevaisuudestamme, on se oleva suurin
onni -- suurin onni lähinnä sitä, että tiedän hänen pääsneen
kaikenlaisesta tilistä ja edesvastauksesta -- minkä voin tuntea".

"Oletko ajatellut, millä tavalla, Agnes?"

"Usein! Minä en pelkää, rakas Trotwood. Minä olen varma menestyksestä.
Niin moni ihminen tuntee minut täällä ja suo minulle hyvää, että olen
varma. Ole huoleti minun puolestani. Me emme tarvitse suuria. Jos
hyyrään ulos rakkaan, vanhan asuntomme ja pidän koulua, hyödytän muita
ja olen itse onnellinen".

Hänen iloisen äänensä levollinen hartaus palautti jälleen ensiksi
rakkaan, vanhan asunnon ja sitten oman, yksinäisen kotini niin elävästi
mieleeni, että sydämeni oli aivan täynnä enkä minä voinut lausua
sanaakaan. Traddles oli vähän aikaa ahkerasti papereita katsovinaan.

"Nyt seuraa, Miss Trotwood", lausui Traddles, "teidän omaisuutenne".

"Hyvä, Sir", huokaili tätini. "Minulla ei ole muuta sanottavaa siitä,
kuin että, jos se on mennyt, minä tyydyn siihen, mutta, jos se ei ole
mennyt, minä ilolla otan sen takaisin".

"Sitä oli alusta, luullakseni, kahdeksan-tuhatta puntaa
obligationeissa?" sanoi Traddles.

"Oikein!" vastasi tätini.

"Minä en voi saada selkoa enemmästä, kuin viidestä", lausui Traddles
hämmentyneellä muodolla.

"-- tuhannesta, niinkö tarkoitatte?" kysyi tätini tavattomalla
tyvenyydellä, "vaiko vaan viidestä punnasta?"

"Viidestä tuhannesta punnasta", lausui Traddles.

"Muuta sitä ei ollutkaan", vastasi tätini. "Itse myin kolme tuhatta.
Yhden tuhannen maksoin sinun kontrahdistasi, Trot, rakas poikani; ja
toiset kaksi on minulla itsellä. Kun loput menivät minulta, katsoin
viisaaksi olla mitään tästä summasta puhumatta, vaan pidin sitä
tallella hätävaraksi. Minä tahdoin nähdä, kuinka sinä suoriuisit
koetuksesta, Trot; ja sinä suoriusit jalosti -- kestäväisenä,
itseluottavaisena, itsekieltäväisenä! Niin myöskin Dick. Älkäät
puhutelko minua, sillä minä huomaan, että hermoni ovat hiukan
kiihdyksissä!"

Sitä ei kukaan olisi uskonut, kun näki hänen istuvan suorana,
käsivarret ristissä; mutta hän osasi kummallisella tavalla hillitä
itseänsä.

"Siinä tapauksessa minua ilahuttaa sanoa", huudahti Traddles,
mielihyvästä hohtaen, "että olemme pelastaneet koko summan!"

"Älkäät onnitelko minua kukaan!" huudahti tätini. "Kuinka niin on
käynyt, Sir?"

"Te luulitte, että Mr. Wickfield oli hukannut ne?" kysyi Traddles.

"Tietysti tein niin", lausui tätini, "ja sentähden minun oli helppo
olla vaiti. Ei sanaakaan, Agnes!"

"Arvopaperinne myytiinkin todella", sanoi Traddles, "sen valtuus-kirjan
nojalla, jonka Mr. Wickfield oli saanut teiltä; mutta minun ei tarvitse
sanoa, kuka ne myi taikka kenenkä allekirjoitus oli. Tuo konna
uskotteli jälestäpäin Mr. Wickfield'iä -- näytti myöskin todeksi
numeroilla -- että hän, Heep, oli ottanut nämät rahat (yleisen käskyn
johdosta, sanoi _hän_), estääksensä muita puutteita ja vastuksia
näkymästä. Koska Mr. Wickfield oli niin heikko ja avuton hänen
käsissään, että hän teille jälestäpäin maksoi useita korkosummia
semmoisesta nimellisestä pää-omasta, jonka hän tiesi olemattomaksi,
saatti hän, paha kyllä, itsensä osalliseksi petokseen".

"Ja otti viimein koko syyn omaksensa", lisäsi tätini; "ja kirjoitti
minulle mielettömän kirjeen, jossa hän syytti itseänsä varkaudesta ja
äärettömistä rikoksista. Tämän johdosta minä kävin hänen luonansa
varhain eräänä aamuna, käskin tuoda kynttilän, poltin kirjeen ja pyysin
häntä tekemään minulle ja itsellensä oikeutta, jos hän suinkin voi;
mutta, jollei, pitämään asiaa salassa tyttärensä tähden. -- Jos kukaan
sanoo sanan minulle, menen pois täältä!"

Me pysyimme kaikki ääneti; Agnes kasvojansa peittäen.

"No, rakas ystäväni", lausui tätini tuokion perästä, "te olette siis
todella kiristäneet ulos rahat häneltä?"

"Niin, asia on semmoinen", vastasi Traddles, "että Mr. Micawber oli
niin täydellisesti kietonut hänet ja piti aina, kun joku vanha petti,
niin monta uutta solmua varalla, että hänen oli mahdoton välttää meitä.
Aivan omituinen seikka on, että todella luulen hänen vieneen tämän
summan pikemmin vihaansa Copperfieldiin tyydyttääksensä, kuin
ahneuttansa, vaikka se oli suunnaton. Sen hän sanoi minulle suoraan.
Hän sanoi, että hän olisi vaikka kuluttanut yhtä paljon lisäksi,
jotakin kiusaa taikka vahinkoa Copperfieldille tehdäksensä".

"Haa!" lausui tätini, otsaansa miettiväisesti rypistäen ja katsellen
Agnesia. "Ja mihin hän nyt on joutunut?"

"Minä en tiedä. Hän lähti täältä", lausui Traddles, "äitinsä kanssa,
joka koko ajan parkui, rukoili ja tunnusteli kaikenlaisia. He lähtivät
Londonin yö-vaunuilla, enkä minä tiedä sen koommin Heep'istä, paitsi
että hän oli kovasti kiukuissaan minulle, kun erosimme. Hän näyttää
katsovan velkaansa minulle melkein yhtä suureksi, kuin Mr.
Micawber'ille, jota minä (niinkuin hänelle sanoinkin) pidän oikein
kohteliaisuuden lauseena".

"Luuletko, että hänellä on mitään rahaa, Traddles?" lausuin minä.

"Kyllä, ystäväni, niin minä luulisin", vastasi hän, pudistaen päätänsä
totisesti. "Minä sanoisin, että hän on tavalla tai toisella pistänyt
paljon plakkariinsa. Mutta minä luulen sinun huomaavan, Copperfield,
jos sinun olisi tilaisuus tarkastaa hänen elämäänsä, ettei raha koskaan
pidätä tätä miestä konnamaisuudesta. Hän on niin teeskelemiseen
piitynyt, että ajoi hän mitä asiaa hyvänsä, hänen täytyy ajaa sitä
koukuilla. Se on hänen ainoa palkintonsa siitä ulkonaisesta pakosta,
jolla hän vaivaa itseänsä. Aina madellen pitkin maata milloin mitäkin
pientä tarkoitusta varten, suurentaa hän alati jokaista esinettä, jota
hän kohtaa tiellänsä, ja vihaa siis ja epäilee jokaista, joka
viattomimmalla tavalla tulee hänen ja hänen tarkoitusperänsä väliin.
Niin nuot koukut joka hetki käyvät yhä koukkuisemmaksi vähimmästäkin
syystä taikka ilman mitään syytä. Ei tarvitse kuin katsoa hänen
menetystänsä tässä", sanoi Traddles, "sitä tietääksensä".

"Hän on koko huonouden hirviö!" lausui tätini.

"Sitä en, totta puhuen, tiedä", huomautti Traddles miettiväisesti.
"Moni ihminen voi olla hyvinkin huono, kun hän siihen rupee".

"Mutta nyt Mr. Micawber'in asioihin", sanoi tätini.

"Hyvä", lausui Traddles iloisesti, "minun täytyy kuin täytyykin kerta
vielä lujasti kiittää Mr. Micawber'ia. Jollei hän olisi ollut niin
kärsivällinen ja sitkeä niin kauan aikaa, emme koskaan olisi voineet
toivoakaan mitään mainittavia seurauksia. Ja minun mielestäni täytyy
meidän huomata, että Mr. Micawber teki oikein vaan oikean tähden, kun
ajattelemme, mitä etuja hän vaiti-olostansa olisi voinut saada Uriah
Heep'iltä".

"Niin minunkin mielestäni täytyy", arvelin minä.

"No, mitä antaisitte hänelle?" kysyi tätini.

"Oh! Ennenkuin tullaan siihen kohtaan", lausui Traddles, hiukan
hämmentyneenä, "täytyy minun tunnustaa, että minä (kosk'en voinut
saavuttaa kaikkia, mitä tahdoin), katsoin viisaaksi jättää pois kaksi
seikkaa, kun laittomalla tavalla -- sillä kokonaan laiton se on alusta
loppuun saakka -- sovitimme tämän vaikean asian. Nuot velkasetelit ja
niin edespäin, joita Mr. Micawber antoi hänelle niistä etumaksoista,
joita hän sai --".

"Hyvä! Ne ovat lunastettavat", arveli tätini.

"Niin, mutta minä en tiedä, milloin ne tuodaan esiin, eikä missä ne
ovat", vastasi Traddles, avaten silmiänsä; "ja minua aavistaa, että Mr.
Micawber nykyhetken ja lähtönsä välillä varmaan joutuu vankeuden tai
ryöstön alaiseksi".

"Siinä tapauksessa täytyy kaiketi yhtä usein vapauttaa hänet
vankeudesta ja ryöstön-alaisuudesta", lausui tätini. "Kuinka suuri koko
summa on?"

"No, Mr. Micawber on kirjoittanut raha-asiansa -- siksi hän niitä
nimittää -- suurella säännöllisyydellä yhteen kirjaan", vastasi
Traddles hymyillen; "ja hänen mukaansa nousee summa sataan kolmeen
puntaan ja viiteen shillingiin".

"Paljonko annamme hänelle, tämä summa siihen luettuna?" kysyi tätini.
"Rakas Agnes, jälestäpäin sopii meidän kahden puhua sen jakamisesta.
Paljonko pitäisi antaa hänelle? Viisi sataa puntaa?"

Tässä Traddles ja minä vastasimme molemmat yhtä haavaa. Me esittelimme,
että tätini antaisi vähäisen summan rahassa ja ilman mitään eri
suostumusta Mr. Micawber'in kanssa maksaisi Uriah Heep'in vaatimukset
sitä myöden, kuin ne tuotiin esiin. Me arvelimme, että perheelle
kustannettaisiin matka ja tamineet sekä maksettaisiin sata puntaa,
niinkuin myöskin, että vakaasti keskusteltaisiin siitä tavasta, jolla
Mr. Micawber suorittaisi lainansa, koska se varmaan oli terveellistä
hänelle, että hän katsoi itsensä velvolliseksi vastaamaan siitä. Tähän
lisäsin sen tuuman, että minä antaisin muutamia tietoja hänen
luonteestaan ja elämästään Mr. Peggotylle, johon, niinkuin tiesin, sopi
luottaa, sekä että Mr. Peggottya salaisesti pyydettäisiin ennalta
hänelle jättämään toiset sata puntaa. Minä esittelin vielä, että
koetettaisiin saada Mr. Micawber'ia pitämään väliä Mr. Peggotylla sen
kautta, että hänelle kerrottaisiin niin paljon Mr. Peggotyn
tapauksista, kuin katsoin itselläni olevan oikeutta taikka muutoin
olevan viisasta ilmoittaa, yleensä koetettaisiin saada heitä
keskinäisesti auttamaan toisiansa yhteisen hyvän vuoksi. Me suostuimme
kaikki hartaasti näihin tuumiin; ja minun sopii kerrallaan mainita,
että puheen-alaiset henkilöt kohta jälestäpäin tekivät samoin
täydellisellä taipuvaisuudella ja sovulla.

Kun näin, että Traddles taas huolestuneena katseli tätiäni, muistutin
häntä toisesta ja viimeisestä kohdasta, johon hän oli kääntänyt
huomionsa.

"Sinä ja tätisi annatte minulle anteeksi, Copperfield, jos otan
puheeksi ikävän aineen, niinkuin suuresti varon tekeväni", lausui
Traddles epäillen; "mutta minä katson tarpeelliseksi johdattaa sitä
mieleenne. Sinä päivänä, kuin Mr. Micawber teki muistettavan kanteensa,
viittasi Uriah Heep uhkaavaisesti sinun tätisi -- puolisoon".

Tätini, joka istui yhtä kankeana ja ulkonaisesti näytti yhtä
levolliselta, kuin ennen, nyykäytti suostumukseksi.

"Kenties", huomautti Traddles, "se oli vaan tyhjää hävyttömyyttä?"

"Ei", vastasi tätini.

"Löytyi siis -- antakaat minulle anteeksi -- todella semmoinen henkilö,
vieläpä kokonaan hänen vallassansa?" kysyi Traddles.

"Löytyi, hyvä ystäväni", vastasi tätini.

Traddles ilmoitti nyt ja hänen kasvonsa pidentyivät nähtävästi, ettei
hän ollut voinut ryhtyä siihen asiaan; että sillä oli ollut sama
kohtalo, kuin Mr. Micawber'in sitoumuksilla, nimittäin, ettei sitä
käsitetty niihin ehtoihin, joita hän oli asettanut; ettei meillä enää
ollut mitään valtaa Uriah Heep'in suhteen, ja että, jos tämä voisi
tehdä meille taikka jollekulle meistä vahinkoa tai kiusaa, hän
epäilemättä tekisi.

Tätini pysyi tyvenenä, siksi kuin taas muutamat kyynelet eksyivät hänen
poskillensa.

"Te olette aivan oikeassa", lausui hän. "Te teitte hyvin
ajattelevaisesti, kun mainitsitte sitä".

"Voinko minä -- tai Copperfield -- tehdä jotakin tässä asiassa?" kysyi
Traddles lempeästi.

"Ei mitään", lausui tätini. "Minä kiitän teitä monta kertaa. Se oli,
rakas Trot, turha uhkaus! Kutsukaamme Mr. ja Mrs. Micawber takaisin.
Älköönkä kukaan teistä puhutelko minua!" Näin sanoen hän silitti
pukuansa ja istui suorana, ovea katsellen.

"No, Mr. ja Mrs. Micawber!" lausui tätini, kun he astuivat sisään. "Me
olemme keskustelleet teidän lähdöstänne ja pyydämme nöyrästi anteeksi,
että olemme pitäneet teitä niin kauan poissa tästä huoneesta. Minä
ilmoitan nyt teille, mitä ehdotuksia meillä on ollut".

Näitä tätini nyt selitti perheen rajattomaksi mielihyväksi -- lapset ja
kaikki olivat silloin läsnä -- ja vireytti siinä määrässä sitä
säännöllisyyttä, jota Mr. Micawber osoitti jokaisen vekseli-asian
alku-näytöksessä, ettei auttanut kieltää häntä mitä iloisimmalla
tuulella rientämästä ulos ostamaan karttapaperia velkaseteleihinsä.
Mutta hänen ilonsa sai äkillisen kolauksen, sillä viiden minutin
perästä palasi hän sheriffin seurassa, vedet silmissä ilmoittaen
meille, että kaikki oli hukassa. Koska tiesimme odottaa tämmöistä
tapausta, joka epäilemättä oli saanut alkunsa Uriah Heep'in pajasta,
maksoimme kohta rahat; ja toisten viiden minutin perästä istui Mr.
Micawber pöydän ääressä, täyttäen karttablanketteja semmoisen
ylenpaltisen ilon muodolla, jota vaan tämmöinen toimi taikka punssin
pano pystyi niin suuresti antamaan hänen paistaville kasvoillensa. Kun
näki hänen taiteilian ihastuksella askaroitsevan karttablankettien
kanssa, viimistellen niitä niinkuin maalauksia, katsellen niitä
syrjältä, kirjoittaen ylös taskukirjaansa tärkeitä muistutuksia
päivistä ja summien suuruudesta ja tarkastellen niitä, kun hän oli
päättänyt, syvästi tuntien niitten arvon -- näki jotakin todella
nähtävää.

"Paras asia, jonka voitte tehdä, Sir, jos sallitte minun neuvoa teitä",
lausui tätini, ääneti häntä tarkasteltuaan, "on se, että ijäksi
luovutte tämmöisestä toimesta".

"Madam", vastasi Mr. Micawber, "minun on aikomus piirtää semmoinen
lupaus tulevaisuuden neitseelliselle lehdelle. Mrs. Micawber
todistakoon sen. Minä toivon", sanoi Mr. Micawber juhlallisesti, "että
poikani Wilkins aina muistaa, että hänen olisi sanomattoman paljon
parempi pistää kätensä tuleen, kuin käyttää sitä niitten käärmeitten
pitelemiseen, jotka ovat myrkyttäneet hänen onnettoman isänsä
sydän-veren!" Syvästi liikutettuna ja silmänräpäyksellä epätoivon
kuvaksi muuttuneena katseli Mr. Micawber noita käärmeitä synkällä
kammolla (johon hänen äskeinen ihastuksensa ei kuitenkaan kokonaan
ollut tukehtunut), taitti ne kokoon ja pisti ne plakkariinsa.

Tähän päättyivät illan toimet. Me olimme väsyneet suruista ja
vaivoista, ja tätini ja minun oli määrä palata Londoniin seuraavana
aamuna. Sovittiin niin, että Micawber'ilaiset tulisivat perästäpäin,
kun ensin olivat myyneet tavaransa jollekulle mäklärille; että Mr.
Wickfleld'in asiat niin pian kuin mahdollista suoritettaisiin
Traddles'in johdolla, ja että myöskin Agnes näitten toimitusten
kestäessä oleskelisi Londonissa. Me vietimme yön tuossa vanhassa
talossa, joka, vapaana Heep'in läsnä-olosta, tuntui niinkuin se olisi
puhdistunut jostakin taudista; ja minä makasin vanhassa huoneessani,
niinkuin haaksirikkoinen matkustaja, joka on päässyt kotiin.

Me palasimme seuraavana päivänä tätini asuntoon -- ei minun; ja kun hän
ja minä niinkuin menneinä päivinä istuimme yksinään ennen levolle
mentyämme, sanoi hän:

"Trot, haluatko todella tietää, mikä nykyisin on painanut mieltäni?"

"Haluan totisesti, täti. Jos milloinkaan löytyi mitään aikaa, jolloin
en suonut, että teillä olisi mitään surua tai tuskaa, johon en voisi
ottaa osaa, se on tämä".

"Sinulla on ollut suruja kylläksi, lapsi", sanoi tätini hellästi,
"ilman että lisään niihin _minun_ pikku huoliani. Muuta syytä minulla
ei olisi voinut olla, Trot, salata sinulta mitään".

"Minä tiedän sen hyvin", lausuin minä. "Mutta kertokaat minulle nyt".

"Tahtoisitko ajaa minun kanssani vähän matkaa huomen-aamulla?" kysyi
tätini.

"Kyllä".

"Kello yhdeksän", arveli hän. "Minä kerron sinulle silloin kaikki,
rakas poikani".

Kello yhdeksän lähdimme liikkeelle vähäisillä vaunuilla ja ajoimme
Londoniin. Me ajoimme pitkän matkan katuja myöden, ennenkuin tulimme
yhden noitten suurten sairashuoneitten luo. Rakennuksen edustalla
seisoi yksinkertaiset ruumiinvaunut. Ajaja tunsi tätini ja, noudattaen
hänen viittaustansa akkunasta, ajoi verkalleen pois; me seurasimme.

"Nyt ymmärrät asian, Trot", lausui tätini. "Hän on mennyt!"

"Kuoliko hän sairashuoneesen?"

Tätini istui liikahtamatta vieressäni; mutta taas minä näin nuot
eksyneet kyynelet hänen kasvoillansa.

"Hän oli siellä kerran ennen", lausui tätini vähän ajan perästä. "Hän
kitui kauan aikaa -- hän oli jo monta vuotta ollut heikkona ja huonona,
hävinnyt mies. Kun hän tunsi tilansa tässä viimeisessä taudissa, käski
hän noutaa minua. Hän oli kovin surullinen silloin. Kovin surullinen".

"Te lähditte, täti, sen tiedän".

"Minä lähdin. Minä kävin sittemmin usein hänen luonansa".

"Hän kuoli yötä ennen kuin lähdimme Canterbury'yn?" kysyin minä.

Tätini nyykäytti päätänsä. "Häntä ei kukaan enää voi vahingoittaa",
lausui hän. "Se oli turha uhkaus".

Me ajoimme eteenpäin ulos kaupungista Hornsey'n kirkkomaalle. "Parempi
täällä kuin kadulla", sanoi tätini. "Hän oli syntynyt täällä".

Me astuimme maahan ja seurasimme yksinkertaista ruumiin-arkkua yhteen
kulmaan, jonka hyvin muistan; ja siellä siunattiin hänen tomunsa
multaan.

"Kuusineljättä vuotta takaperin minä tänä päivänä, rakas poikani",
lausui tätini, kun kävelimme takaisin vaunujen luo, "menin naimisiin.
Jumala antakoon meille kaikille anteeksi!"

Me asetuimme ääneti taas paikallemme vaunuihin; ja hän istui
vieressäni, kauan aikaa pitäen kiinni kädestäni. Viimein hän yht'äkkiä
purskahti itkuun ja sanoi:

"Hän oli kauniin-näköinen mies, kun menin naimisiin hänen kanssaan,
Trot -- mutta kuinka surkeasti hän sitten muuttui!"

Sitä ei kestänyt kauan. Kyynelet huojensivat häntä, ja hän kävi pian
levolliseksi, jopa iloiseksikin. "Hänen hermonsa olivat vähän
kiihdyksissä", sanoi hän, "muutoin hän ei olisi niin sortunut. Jumala
antakoon meille kaikille anteeksi!"

Tällä tapaa ajoimme takaisin hänen vähäiseen asuntoonsa Highgate'en,
jossa tapasimme seuraavan lyhyen kirjeen, jonka saman aamun posti oli
tuonut Mr. Micawber'ilta:

                                               "Canterbury'ssä,
                                                     Perjantaina".

"Rakas Madam ja Copperfield!"

"Tuo ihana, luvattu maa, joka nykyisin kangasti ilmanrannalla, on taas
peittynyt sakeaan sumuun ja ijäksi poistunut sen haaksirikkoisen
silmistä, jonka tuomio on vahvistettu!"

"Toinen haasto on lähetetty (Hänen Majesteettinsa korkean King's
Bench'in oikeuden toimesta Westminsterissä) toisessa Heep'in jutussa
contra Micawber, ja vastaaja tässä jutussa on sen sheriffin saalis,
joka käyttää lakia tässä piirikunnassa.

    'Aika on jo joutununna,
    Edvard saapuu joukkoineen,
    Vapaus on kadonnunna,
    Orjuus tulee ikeineen!'"

"Näihin tuomittuna ja samoin pikaiseen loppuun (sillä sielun tuskien
kestämisessä on raja ja tämän rajan tunnen saavuttaneeni), olen nyt
päättänyt kilpajuoksuni. Jääkäät hyvästi! Jääkäät hyvästi! Joku
vastainen vaeltaja, joka uteliaisuudesta, johon, toivokaamme niin,
sääli yhtyy, käy sitä vankihuonetta katsomassa, jossa velan-alaisia
tässä kaupungissa pidetään, lienee, niin, minä luotan siihen,
on varmaan vaipuva mietteisin, kun hän lukee seinässä ne
maineettomat alkukirjaimet, jotka ruosteisella naulalla

                                                    siihen piirsi

                                                      _W. M._"

P. S.

"Minä avaan tämän kirjeen jälleen, sanoakseni, että yhteinen ystävämme
Mr. Thomas Traddles (joka ei vielä ole lähtenyt luotamme ja näyttää
erittäin terveeltä) on maksanut velan ja kustannukset Miss Trotwood'in
jalossa nimessä; sekä että minä ja perheeni olemme maallisen autuuden
kukkuloilla".



NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Myrsky.


Minä lähestyn nyt semmoista kohtausta elämässäni, joka on niin
häviämätön, niin kauhistava ja lukemattoman erilaisilla siteillä niin
liittynyt kaikkiin, mitä on käynyt sen edellä näillä sivuilla, että
olen kertomukseni alusta saakka koko ajan nähnyt sen kohoavan yhä
suuremmaksi, niinkuin korkean tornin lakealla, ja edeltäpäin luovan
varjonsa yksin lapsuutenikin päivien tapauksiin.

Sillä vuosikausia perästäpäin näin usein unta siitä. Minä olen
kavahtanut ylös, kun se on ollut niin elävästi painettuna mieleeni,
että se näytti vielä riehuvan tyvenessä huoneessani yön hiljaisuudessa.
Vielä nytkin näen toisinaan unta siitä, vaikka pidemmillä ja
epämääräisillä väli-ajoilla. Ankara tuuli taikka vähin meren rannikon
mainitseminen muistuttaa minua siitä yhtä paljon, kuin ikinä mikään
asia muistuttaa minua mistään. Yhtä selvästi, kuin näin, mitä tapahtui,
koetan sitä kirjoittaa. Minä en johdata sitä mieleeni, vaan näen sen;
sillä se tapahtuu silmieni edessä.

Koska se aika nopeasti likeni, jolloin siirtolaisten oli määrä
purjehtia pois, tuli hyvä, vanha hoitajattareni (jonka sydän melkein
pakahtui minun tähteni, kun ensin kohtasimme toinen toisemme)
Londoniin. Minä olin alinomaa hänen ja hänen veljensä ja
Micawber'ilaisten seurassa (sillä nämät olivat nyt paljon yhdessä);
mutta Emilyä en nähnyt koskaan.

Eräänä iltana, kun lähdön aika juuri oli käsissä, olin yksinäni
Peggotyn ja hänen veljensä kanssa. Keskustelumme koski Ham'ia. Peggotty
kertoi, kuinka hellästi Ham oli jättänyt hänet hyvästi ja kuinka
miehuullisesti ja levollisesti hän oli käyttänyt itsensä, varsinkin
viime aikoina, jolloin hänen luullaksensa Ham'ia oli kovimmin koetettu.
Se oli semmoinen aine, johon tämä harras olento ei koskaan väsynyt; ja
se halu, jolla me kuulimme niitä useita esimerkkejä, joita hän, joka
oli niin paljon Ham'in kanssa, tiesi jutella, oli yhtä suuri, kuin
hänen halunsa jutella niitä.

Tätini ja minä tyhjensimme tähän aikaan kumpikin huoneemme
Highgate'ssa, koska minä aioin lähteä ulkomaille ja hän palata taloonsa
Dover'iin. Meillä oli väliaikainen asunto Covent Garden'issa. Kun tämän
illan keskustelun perästä astuin kotiin, ajatellen, mitä oli tapahtunut
Ham'in ja minun kesken, kun viimein olin Yarmouth'issa, horjuin
ensimäisessä päätöksessäni, jonka olin tehnyt, että antaisin kirjeen
Emilylle samalla kuin jättäisin hänen enonsa hyvästi laivalla, ja
arvelin, että olisi parempi heti kirjoittaa hänelle. Emily ehkä
tahtoisi, ajattelin, kirjoituksen vastaanotettuansa, lähettää jonkun
jäähyväis-sanan onnettomalle rakastajallensa. Minun tuli antaa hänelle
tilaisuutta siihen.

Minä istuin sen vuoksi huoneeseni kirjoittamaan hänelle, ennenkuin
menin levolle. Minä kerroin hänelle, että olin tavannut Ham'in ja että
tämä oli käskenyt minun kertoa hänelle, mitä olen jo paikallansa
kirjoittanut näille lehdille. Minä toistin sen sanasta sanaan. Minun ei
tarvinnut liioittaa sitä, vaikka minulla olisi ollutkin oikeus siihen.
Noissa sanoissa ilmestyvää sydämellistä uskollisuutta ja hyvyyttä ei
tarvinnut minun eikä kenenkään muun kaunistaa. Minä vein ulos kirjeen,
että aamulla lähettäisivät sen menemään, ynnä pari riviä Mr.
Peggotylle, jossa pyysin häntä antamaan sitä Emilylle, ja panin maata
päivän koittaessa. Minä olin heikompi, kuin itsekään silloin tiesin, ja
kosk'en saanut unta ennenkuin auringon noustua, makasin isoon päivään
enkä kuitenkaan tuntenut itseäni virkistyneeksi. Minä heräsin siihen,
että tätini aivan hiljalleen seisoi vuoteeni vieressä. Minä tunsin sen
unessani, niinkuin luulen, että kaikki semmoisia tunnemme.

"Rakas Trot", lausui hän, kun avasin silmäni, "minä en malttanut
herättää sinua. Mr. Peggotty on täällä; saako hän tulla sisään?"

Minä vastasin: kyllä, ja hän ilmestyi pian.

"Mas'r Davy", lausui hän, kun olimme pudistaneet kättä, "minä annoin
Em'lylle kirjeenne, Sir, ja hän kirjoittaa tämän tässä ja käski minun
pyytää teitä lukemaan sitä ja, jollette näe mitään pahaa siinä,
tekemään hyvin ja pitämään huolta siitä".

"Oletteko lukeneet sen?" kysyin minä.

Hän nyykäytti päätänsä suruisesti. Minä avasin sen ja luin, niinkuin
seuraa:

"Minä olen saanut sanomasi. Voi, mitä saatan kirjoittaa kiitokseksi
sinulle sinun hyvästä ja siunatusta ystävyydestäsi minua kohtaan!"

"Minä olen kätkenyt sanat syvältä sydämeeni. Minä aion pitää niitä
siellä, siksi kuin kuolen. Ne ovat teräviä okaita, mutta niissä on
samalla suuri lohdutus. Minä olen rukoillut niitten johdosta, oi, minä
olen paljon rukoillut. Kun näen, mimmoinen sinä olet ja mimmoinen eno
on, ajattelen, mimmoinen Jumala varmaan on, ja minä voin itkeä Hänen
edessään".

"Jää hyvästi ijäksi. Jää nyt, rakas ystäväni, hyvästi ijäksi tässä
mailmassa. Toisessa mailmassa, jos minulle on anteeksi annettu, saan
kenties herätä lapsena ja tulla luoksesi. Tuhansia kiitoksia ja
siunauksia. Jää hyvästi ainaiseksi!"

Näin kuului kyynelistä kastunut kirje.

"Saanko sanoa Em'lylle, ett'ette näe mitään pahaa siinä ja että teette
hyvin ja pidätte huolta siitä, Mas'r Davy?" kysyi Mr. Peggotty, kun
olin lukenut sen.

"Saatte kyllä", vastasin minä -- "mutta minä tuumin -- ".

"Mitä, Mas'r Davy?"

"Minä tuumin"', sanoin minä, "itse taas lähteä alas Yarmouth'iin. On
aikaa, vieläpä yltäkyllin, mennä ja tulla, ennenkuin laiva purjehtii
pois. Minä muistan lakkaamatta Ham'ia hänen yksinäisyydessään; jos nyt
antaa tämän Emilyn kirjeen hänen käteensä ja sovittaa niin, että teidän
on tilaisuus eron hetkenä kertoa Emilylle, että Ham on saanut sen, on
se ystävällisesti tehty heitä molempia kohtaan. Minä vastaan-otin
juhlallisesti Ham'in käskyn, rakas, vanha toveri, enkä voi toimittaa
sitä kyllin täydellisesti. Matka ei tee minun mitään. Minä olen levoton
ja voin varmaan paremmin, jos liikun. Minä lähden tänä iltana".

Vaikka hän koetti hartaasti kieltää minua, näin, että hän ajatteli,
niinkuin minä; ja jos olisin tarvinnut jotakin vahvistusta aikeeseni,
olisi tämä tuottanut sitä.

Hän meni minun pyynnöstäni vaunukonttoriin ja osti minulle kuskinlaudan
sijan postivaunuissa. Illalla lähdin näillä kulkuneuvoilla sitä tietä,
jota olin matkustanut niin monenlaisissa vaiheissa.

"Eikö mielestänne", kysyin ajajalta ensimäisellä taipaleella
Londonista, "taivas ole kovin omituinen? Minä en muista nähneeni mitään
tämänkaltaista ennen".

"En minäkään -- en tämmöistä", vastasi hän. "Se tietää tuulta, Sir.
Kyllä vaan tapahtuu onnettomuutta merellä ennen pitkää".

Synkässä sekaseurassa -- joka sieltä täältä oli tahraantunut ikäänkuin
kosteitten poltto-aineitten savusta -- pakenivat pilvet kasaantuneina
aivan kummallisiin joukkoihin, joista päättäen suurempia ylänteitä oli
pilvissä, kuin alanteita niistä lähtien maan syvimpiin rotkoihin
saakka, ja keskellä tätä sekaseuraa hurja kuu näytti syöksevän
päätähavin, ikäänkuin se olisi jossakin kauheassa luonnonlakien
epäjärjestyksessä eksynyt tieltänsä ja ollut peloissaan. Tuuli oli
käynyt koko päivän, mutta se kiihtyi nyt tavattoman suurella kohinalla.
Toisen tunnin perästä se oli kasvanut paljon, taivas oli enemmän
pilvessä, ja puhalsi pahasti.

Mutta kun ilta edistyi, ja pilvet tihenivät, tarkasti täyttäen koko
taivasta, joka silloin oli aivan musta, alkoi tuuli käydä yhä kovemmin.
Se karttui karttumistaan, siksi kuin hevosemme tuskin pystyivät
kulkemaan sitä vastaan. Monta kertaa etuhevoset pimeällä puolella yötä
(oli syyskuun loppupuoli, jolloin yöt eivät olleet lyhyet) käänsivät
taikka pysähtyivät yht'äkkiä; ja me pelkäsimme usein toden takaa, että
tuuli veisi vaunut kumoon. Kiitäviä sateen puuskia ajoi tämän myrskyn
edessä, niinkuin teräs-kuurot; ja kun semmoisina hetkinä saimme suojaa
puista taikka muureista, seisahduimme mielellään, koska oli ihan
mahdoton jatkaa ponnistusta.

Kun päivä valkeni, puhalsi vielä pahemmin. Minä olin ollut
Yarmouth'issa, kun merimiehet sanoivat, että puhalsi isoja kanunia,
mutta en ollut milloinkaan nähnyt mitään tämmöistä eikä mitään
likimainkaan tähän verrattavaa. Me saavuimme Ipswich'iin -- kovin
myöhään, koska meidän oli täytynyt taistellen valloittaa jokainen tuuma
maata, siitä kuin olimme kymmenen penikulman päässä Londonista, ja
tapasimme torilla ihmisjoukon, jotka olivat yöllä nousneet
vuoteiltansa, peläten kukistuvia takantorvia. Muutamat heistä
kokoontuivat ravintolan pihalle, sillä aikaa kuin me muutimme hevosia,
ja kertoivat meille, kuinka tuuli oli kiskonut isoja lyijy-laattoja
korkeasta kirkon-tornista ja viskannut ne jollekin sivukadulle, joka
nyt oli tukossa niistä. Toiset tiesivät jutella maalaisista, jotka
läheisistä kylistä tullessaan olivat nähneet vahvojen puitten makaavan
temmattuina ylös maasta ja kokonaisia heinäsuovia hajoitettuina pitkin
teitä ja ketoja. Eipä myrsky kuitenkaan asettunut, vaan puhalsi
kovemmin.

Kun pyrimme yhä lähemmäksi merta, josta tämä mahtava tuuli puhalsi
suorastaan rantaa kohden, kävi sen voima vielä hirveämmäksi. Kauan
aikaa, ennenkuin näimmekään meren, tuntui sen räiske huulillamme, ja se
vihmoi suolaista sadetta päällemme. Vesi oli tulvannut penikulman
määriä sen laakean maan yli, joka oli Yarmouth'in likitienoilla; ja
jokainen lampi ja allikko pieksi rantojansa ja vieritti hurjasti pikku
hyökyänsä meitä vastaan. Kun pääsimme niin pitkälle, että meri näkyi,
olivat aallot taivaan-rannalla, joka toisinaan häämötti arjuvan
syvänteen yli, niinkuin vilaukset jostakin muusta rannikosta, tämän
torneista ja rakennuksista. Kun viimein jouduimme kaupunkiin, tulivat
ihmiset ulos ovistansa, kaikki koukussa, hiukset hajallaan, ja
ihmetellen postivaunuja, jotka olivat semmoisena yönä kulkeneet.

Minä menin vanhaan ravintolaan ja lähdin alas katsomaan merta,
hoiperrellen pitkin katua, joka oli peitetty hiekalla, meri-ruoholla ja
lentävillä vaahdon hahtuvilla, peläten putoavia liuska-kiviä ja tiiliä,
ja tarttuen kiinni ihmisiin, joita kohtasin vihaisissa kadun-kulmissa.
Rantaa lähestyessäni näin sekä venemiesten että myöskin puolen
kaupungin asukkaista väijyvän rakennusten takana, josta muutamat
silloin tällöin uljaasti astuivat myrskyn vimmaan katsomaan merelle
päin, vaan sysättiin kokonaan suunnaltansa, kun koettivat vinkkuroiden
päästä takaisin.

Näihin parviin yhtyen näin vaikeroivia vaimoja, joitten miehet olivat
poissa silli- tai ostroni-veneillä, joista sopi liian hyvällä syyllä
päättää, että ne olivat hukkuneet, ennenkuin ehtivät pistää johonkin
turvalliseen paikkaan. Harmaapäisiä vanhoja purjehtijoita oli joukossa,
jotka ravistivat päätänsä, kun katsoivat vedestä ylös taivasta päin, ja
mutisivat toisillensa; laivan-omistajia, huolestuneina ja levottomina;
lapsia, tunkeuten kokoon ja kurkistellen vanhempia ihmisiä kasvoihin;
myöskin tyrnevää sotalaivaston väkeä, hämmentyneenä ja tuskastuneena,
kääntäen kiikareitansa merta kohden suojapaikkojensa takaa, niinkuin
olisivat vihollista tähystelleet.

Kammottava meri itse huumasi minua, kun sain kylläksi aikaa katsella
sitä keskeltä sokaisevaa myrskyä, satelevia kiviä, soraa ja kauheata
melua. Kun korkeat vesipenkeret vyöryen tulivat ja korkeimmillansa
ollen puhkesivat tyrskyksi, luuli vähimmänkin voivan upottaa kaupungin.
Kun peräytyvä aalto käheästi ärjyen syöksi takaisin, näytti se
kovertavan syviä kuoppia, niinkuin se olisi aikonut uurtaa maan
perustukset. Kun siellä täällä lakkipää laine jyskien ryntäsi esiin ja
paiskausi kappaleiksi, ennenkuin se saapui rannalle, näytti jokainen
katkelma viimeisestä kokonaisesta laineesta omistavan tämän täyden
vihan ja rientävän kerättäväksi uuden hirviön siittämiseen. Läikkyvät
vuoret muuttuivat laaksoiksi, läikkyvät laaksot (joku yksinäinen
myrskylintu ammahti välisti niitten poikki) nousivat vuoriksi; isot
vesi-joukot vapisivat ja järisyttivät kohisten rantaa; jokainen veden
luoma hyökkäsi heti, kuin se oli syntynyt, rajusti eteenpäin,
muuttaaksensa muotoa ja sijaa ja työntääkseen pois toista muotoa ja
sijaa; valheranta taivaanrannalla nousi ja laski torneineen huoneineen;
pilvet samosivat nopeina ja paksuina; minusta oli kuin olisin nähnyt
koko luonnon hajoavan ja heitettävän ylös alaisin.

Kosk'en tavannut Ham'ia noitten ihmisten parissa, joita tämä
muistettava tuuli -- sillä sitä muistetaan vielä niillä paikoilla
kaikkein kovimmaksi, mitä ikinä tiedettiin tällä rannikolla puhaltaneen
-- oli saattanut kokoon, lähdin astumaan hänen asuntonsa luo. Se oli
suljettu, ja kun ei kukaan vastannut koputukseeni, menin takateitä ja
sivukujia myöden sille veistämölle, jossa hän työskenteli. Minä kuulin
siellä, että hän oli mennyt Lowestoft'iin jotakin kiireistä
laivankorjausta varten, jossa hänen taitoansa tarvittiin; mutta että
hän hyvään aikaan seuraavana aamuna tulisi takaisin.

Minä palasin ravintolaan, ja kun olin pessyt ja pukenut itseni ja
koettanut saada unta, vaikka turhaan, oli kello viisi jälkeen puolen
päivän. Minä en ollut istunut viittä minutia kahvihuoneen valkean
edessä, kuin kyyppäri, joka tuli sisään muodoksi sitä kohentamaan,
mutta toden teolla haastelemaan kanssani, kertoi minulle, että kaksi
hiililaivaa oli mennyt pohjaan miehineen kaikkineen parin penikulman
päässä, ja että muutamien muitten laivojen oli nähty taistelevan
kovasti ulkosatamassa ja hengen perästä koettavan pysyä poissa
rannasta. Jumala olkoon heille armollinen ja kaikille purjehtija
raukoille, jos meillä on toinen samanlainen yö, kuin viimeinen!

Oloni tuntui kovin kolkolta ja yksinäiseltä, ja minä olin Ham'in
poissa-olosta enemmän levoton, kuin asianhaarain johdosta olisi
odottanut. Minä olin viimeisistä tapauksista syvästi liikutettu, oikein
tietämättä, missä määrässä; ja pitkä olemiseni kiivaassa tuulessa oli
kokonaan hämmentänyt minut. Oli semmoinen sekavuus ajatuksissani ja
muistoissani, että olin kadottanut selvän tiedon ajasta ja paikasta.
Niinmuodoin, jos olisin lähtenyt ulos kaupunkiin, en olisi,
luullakseni, kummastellut, vaikka olisin kohdannut jonkun, jonka tiesin
varmaan silloin olevan Londonissa. Jonkunlainen kummallinen tylsyys
valloitti tässä kohden minut. Kuitenkin mieleni myöskin oli terävä
kaikissa muistoissaan, joita tämä paikka aivan itsealtaan herätti; ja
ne olivat erittäin tarkat ja elävät.

Tässä tilassa yhdistyi kyyppärin kauhea sanoma noista laivoista kohta
ja ilman mitään minun tahtoni ponnistusta levottomuuteeni Ham'in
puolesta. Minä olin vakuutettu, että minua aavisti, että hän oli
palannut Lowestoft'ista merta myöden ja hukkunut. Tämä aavistus kasvoi
niin voimakkaaksi minussa, että päätin mennä takaisin veistämölle,
ennenkuin söin päivällistäni, ja kysyä veneen-rakentajalta, pitikö hän
ollenkaan luultavana, että Ham yrittäisi palaamaan merta myöden. Jos
hän antoi minulle vähintäkään syytä ajatella niin, oli minun aikomus
heti lähteä Lowestoft'iin estämään sitä sillä, että otin hänet mukaani
sieltä.

Minä tilasin kiireesti päivällistä ja menin takaisin veistämölle. Minä
tulin viimeisellä hetkellä, sillä veneen-rakentaja sulki juuri, lyhty
kädessä, veistämön porttia. Hän nauroi suorastaan, kun tein hänelle
tämän kysymyksen, ja sanoi, ettei semmoista tarvinnut pelätä; ei
yksikään ihminen, oli hän järjellänsä tai järjeltänsä, lähtisi ulos
semmoisen puhurin käsiin, saatikka Ham Peggotty, joka oli syntynyt
merimieheksi.

Minä olin edeltäpäin tietänyt tämän niin hyvin, että minua oikein oli
hävettänyt tehdä sitä, jota minun kuitenkin oli ollut sisällinen pakko
tehdä, ja palasin nyt ravintolaan. Jos semmoinen tuuli voi enentyä,
luulen, että se enentyi. Vonkuna ja viuluna, ovien ja akkunain pauke,
takantorvien humina, yksin sen rakennuksenkin näennäinen hetkuminen,
joka suojeli minua, sekä meren kamala pauhina olivat vielä
hirmuisemmat, kuin aamulla. Mutta nyt oli lisäksi pilkkoisen pimeä; ja
tämä tuotti myrskylle uusia kauhuja, todellisia ja luultuja.

Minä en voinut syödä, en voinut istua alallani, en voinut ryhtyä
mihinkään. Minussa oli sisällisesti jotakin, joka heikosti vastasi
ulkonaiseen myrskyyn, myljäsi muistini syvänteet ja kuohutti niitä.
Keskellä tätä häiriötä ajatuksissani, jotka hyllyivät huimasti, kuin
rönkyvä meri -- olivat kuitenkin myrsky ja tuskani Ham'in puolesta aina
edessäni.

Päivälliseni vietiin pois melkein koskematta, ja minä koetin virvoittaa
itseäni lasillisella viinillä tai parilla. Turhaan. Minä vaivuin
jonkunlaiseen raskaasen puoli-uneen valkean edessä enkä kuitenkaan
ollut tietämätönnä rajuilmasta ulkona eikä siitä paikasta, jossa olin.
Uusi ja rajaton kammo valloitti molemmat, ja kun heräsin taikka
oikeammin, kun heitin pois sen horroksen, joka sitoi minut tuoliini --
värisi koko ruumiini tyhjäntäpöisestä ja käsittämättömästä pelosta.

Minä kävelin edestakaisin, koetin lukea vanhaa maatieteellistä
sanakirjaa, kuuntelin kauhistavaa melua, katselin kasvoja, maisemia ja
henkilöitä valkeassa. Viimein häirittymättömän seinäkellon lakkaamaton
tikitys vaivasi minua siinä määrässä, että päätin mennä levolle.

Semmoisena iltana suuresti rauhoitti, kun kerrottiin, että muutamat
ravintolan palveliat olivat keskenänsä suostuneet istumaan ylhäällä
aamuun saakka. Minä panin maata erittäin väsyneenä ja unisena; mutta
kun laskeusin pitkäkseni, katosivat kaikki semmoiset tunteet ikäänkuin
loihtovoiman kautta, ja minä olin ihan valveilla, ja jokainen aisti oli
käynyt tavallista terävämmäksi.

Tuntikausia minä makasin, kuunnellen tuulta ja vettä; mielessäni
kuvaillen, milloin, että kuulin huutoja mereltä; milloin, että selvästi
eroitin hätä-laukauksia taikka rytinän raukeavista kaupungin
rakennuksista. Minä nousin ylös useita kertoja ja katsoin ulos, mutta
en voinut nähdä muuta, kuin akkunan ruuduista heijastuvan, himmeän
kynttilän, jonka olin jättänyt palamaan, ja omat, laihat kasvoni, jotka
tuijottivat minua vastaan mustasta tyhjyydestä.

Viimein kävi levottomuuteni niin suureksi, että puin kiireisesti
päälleni ja menin alikerrokseen. Isossa kyökissä, jossa hämärästi näin
sian-reitten ja sipuli-kimppujen riippuvan orsissa, olivat palveliat
sullouneet kokoon eri asemiin pöydän ympäri, joka vartavasten oli
siirretty pois ison takan luota ja muutettu likelle ovea. Sievä tyttö,
joka oli tukkinut korvansa esiliinallaan ja katseli ovea päin,
kirkaisi, kun minä ilmestyin, luullen minua aaveeksi; mutta toisilla
oli enemmän malttia, ja he olivat iloiset, että tuli lisää heidän
seuraansa. Palaten siihen aineesen, jota olivat keskustelleet, kysyi
muuan mies, luulinko minä, että hukkuneitten hiili-laivojen miesten
sielut olivat ulkona myrskyssä.

Minä jäin sinne pariksi tunniksi. Kerran avasin pihan portin ja
katsahdin tyhjälle kadulle. Hiekka, meriruoho ja vaahdon hahtuvat
pyörivät ohitse, ja minun täytyi pyytää apua, ennenkuin sain sen
suljetuksi ja lujasti kiinnitetyksi tuulta vastaan.

Ikävä hämäryys vallitsi yksinäisessä huoneessani, kun viimein palasin
siihen; mutta minä olin nyt uupunut ja taas levolle laskettuani vaivuin
-- tornista jyrkkään alaspäin -- unen syvyyteen. Vaikka näin unta, että
olin muualla ja toisenlaisissa oloissa, tuntui kuitenkin minusta, kuin
olisin kuullut tuulen käyvän. Viimein tämä heikko side todellisuuden ja
minun välilläni katkesi, ja minä piiritin kanunain jymytessä jotakin
kaupunkia kahden rakkaan ystävän kanssa, mutta mitkä ne olivat, sitä en
tiedä.

Kanunat kajahtelivat niin kovasti ja taukoamatta, etten voinut kuulla
jotakin, jota suuresti halusin kuulla, ennenkuin tein ankaran
ponnistuksen ja heräsin. Oli iso päivä -- kello kahdeksan tai yhdeksän
aamulla; myrsky raivosi patteriain asemesta, ja joku kolkutti oveani ja
huusi minua.

"Mikä nyt on?" kysyin minä.

"Haaksirikkoinen laiva! Aivan likellä!"

Minä hypähdin ylös vuoteestani ja kysyin, mimmoinen laiva se oli.

"Skuunari Espanjasta taikka Portugalista, lastattu hedelmillä ja
viinillä. Joutukaat, Sir, jos tahdotte nähdä sitä! Rannalla arvellaan,
että se mikä silmänräpäys tahansa särkyy kappaleiksi".

Kiihkeä ääni katosi meluten portaita alas; ja minä heitin vaatteet
ylleni niin nopeasti, kuin voin, ja kiiruhdin ulos kadulle.

Siellä oli ennen minua kosolta väkeä, kaikki juosten yhteen suuntaan
rantaan päin. Minä riensin samaa tietä, ennättäin useitten sivutse, ja
seisoin pian kasvoista kasvoihin hurjan meren edessä.

Tuuli oli tähän aikaan ehkä vähän helpottanut, vaikkei tuntuvammin,
kuin jos se kanunain jylinä, josta olin nähnyt unta, olisi vähentynyt
sen verran, että puoli tusinaa sadasta olisi vaiennut. Mutta meri, jota
koko edellinen yö lisäksi oli kiihdyttänyt, oli sanomattoman paljon
kauheampi, kuin milloin viimein näin sen. Jokainen muoto, jonka se
silloin oli luonut, näytti _paisuneen_; ja se korkeus, johon aallot
nousivat ja josta ne, katsoen toinen toisensa yli, painoivat toisiansa
alas ja vyöryivät eteenpäin loppumattomissa laumoissa, oli pelottava.

Se vastus, jolla kuulin mitään muuta, kuin tuulen ja laineet,
väentunko, ääretön sekasorto ja ensimäiset ponnistukset, joilla koetin
pitää paikkaani ilmaa vastaan, hämmensivät minua niin, että katsoin
ulos merelle päin laivaa havaitakseni, mutta en nähnyt muuta, kuin
isojen aaltojen vaahtoiset päät. Puoleksi puettu venemies, joka seisoi
vieressäni, osoitti paljaalla käsivarrellaan (sen ihoon piirretty nuoli
osoitti samaan suuntaan) vasemmalle. Silloin, suuri Jumala, näin sen
aivan likellä meitä!

Toinen masto oli katkennut kuuden tai kahdeksan jalan korkealta
kannesta ja makasi laivan kyljen poikki takertuneena niinkuin johonkin
purjeitten ja köytten labyrinttiin; ja kun laiva kiikkui ja töyssyi --
kuten se ehtimiseen ja aivan käsittämättömällä voimalla teki --
jyskytti tämä roukkio sen kylkeä, ikäänkuin sitä puhkaistaksensa. Vielä
silloin koetettiin hakata pois tätä osaa hylystä, sillä kun laiva, joka
oli sivu meitä päin, heiluessaan kääntyi meitä kohden, näin selvästi,
että sen väestö reutosi kirveinensä, semminkin yksi vilkas henkilö,
jolla oli pitkä, kihara tukka ja joka hyvin eroitettiin muista. Mutta
kova huuto, joka kuului lujemmalta, kuin tuuli ja vesi, nousi tällä
hetkellä rannalta; kallistuvan laivan ylitse holvaisten meri lakaisi
kannen tyhjäksi, vieden miehet, piirat, tynnyrit, laahkot, reelingit,
kokonaiset läjät semmoisia kaluja kiehuvaan tyrskyyn.

Toinen masto seisoi vielä. Rikki kiskotun purjeen rievut ja katkenneet
köydet pieksivät sitä hurjasti. Laiva oli törmännyt karille, sanoi sama
venemies käheällä äänellä korvaani, ja sitten irtaantunut, vaan
törmännyt uudestaan. Minä ymmärsin hänen lisäävän, että se paraikaa
hajosi keskeltä, ja minun sopi hyvin uskoa sitä, sillä kiikkuminen ja
töyssyminen oli niin kauhea, ettei mikään ihmiskäden tekemä kauan olisi
kestänyt sitä. Hänen puhuessaan kuului toinen säälin huuto rannalta;
neljä miestä kohosi laivan kanssa syvyydestä, pitäen kiinni jälellä
olevan maston taklauksesta; ylinnä oli tuo vilkas, kihara-tukkainen
henkilö. Laivassa oli kello, ja kun laiva pyörähteli ja heitähytteli
niinkuin vimmattu luontokappale, milloin näyttäen koko laveaa
kanttansa, kun se kohosi suorastansa pystyyn, rantaa päin, milloin vaan
köliänsä, kun se rajusti meni nurin niskoin ja kääntyi merta päin, soi
tämä kello; ja sen ääni, noitten onnettomien miesten ruumiinsoitto,
kannettiin kuuluvamme tuulen muassa. Taas katosi laiva näkyvistämme ja
taas se nousi ilmaan. Kaksi miestä oli mennyt. Tuska rannalla kasvoi.
Miehet voihkivat ja pusersivat käsiänsä ristiin, naiset parkuivat ja
käänsivät pois kasvonsa. Muutamat juoksivat hurjasti edestakaisin
rannalla, huutaen apua, missä ei mitään apua löytynyt. Minä olin itse
yksi niistä, mielettömästi rukoillen joitakuita merimiehiä, joita
tunsin, etteivät antaisi hätääntyneitten hukkua silmiemme edessä.

Kiihtyneellä tavalla he paraikaa selittivät minulle -- en tiedä kuinka,
sillä mitä vähän saatin kuulla, sitä tuskin kykenin ymmärtämään -- että
pelastusvene oli reippaasti miehitetty tunti takaperin, mutta ei saanut
mitään aikaan, ja että, kun ei kukaan mies olisi kyllä mieletön
yrittämään kaalata ulos köyttä viemään ja sillä tapaa rakentaa yhteyttä
rannan kanssa, ei jäänyt mitään keinoa koetettavaksi -- kun huomasin,
että jostakin uudesta asiasta ihmiset rannalla joutuivat liikkeelle, ja
näin heidän väistyvän ja Ham'in astuvan esiin heidän keskeltään.

Minä juoksin hänen luoksensa -- sitä myöden, kuin tiedän --
toistaakseni avun pyyntöäni. Mutta vaikka olin hämmentynyt tästä
näystä, joka oli niin uusi minulle ja hirmuinen, saatti hänen
kasvojensa päättäväisyys ja hänen katseensa merta päin -- aivan sama
katse, jonka muistin havainneeni päivää jälkeen Emilyn paon -- minut
ymmärtämään hänen vaaransa. Minä pidätin häntä molemmilla käsilläni ja
rukoilin niitä miehiä, joitten kanssa olin puhunut, etteivät kuulisi
häntä, etteivät tekisi murhaa, eivät päästäisi häntä mihinkään
paikaltaan!

Taas nousi huuto rannalta; ja kun katsahdimme laivaan, näimme julman
purjeen lakkaamattomilla lyömillänsä pyyhkäisevän pois alemman noista
molemmista miehistä ja voitonriemulla lennähtävän ylös sen vilkkaan
henkilön ympärille, joka oli yksinään jäänyt mastoon.

Vastapäätä semmoista näkyä ja vastapäätä semmoista päättäväisyyttä,
joka asui tässä tyvenen rohkeassa miehessä, joka jo oli tottunut
johdattamaan puolta läsnäolevain joukosta, olisin voinut yhtä suurella
toivolla koettaa hillitä tuulta. "Mas'r Davy", sanoi hän, hilpeästi
tarttuen minuun molemmilla käsillään, "jos aikani on tullut, on se
tullut. Jollei se ole tullut, tahdon odottaa sitä. Siunatkoon Herra
ylhäällä teitä, ja siunatkoon Hän kaikkia! Kumppanit, laittakaat minut
valmiiksi! Minä lähden!"

Minä vietiin, vaikka ei tylysti, pois vähän matkan päähän, jossa
ympärillä olevat pakottivat minut seisomaan, muistuttaen minulle,
niinkuin hämäräisesti ymmärsin, että Ham oli päättänyt mennä, joko
häntä autettiin taikka ei, ja että minä vaan haittaisin noita
varovaisuuden keinoja, joihin hänen turvakseen ryhdyttiin, jos
häiritsin niitten toimeenpanioita. Minä en tiedä, mitä vastasin taikka
mitä he arvelivat; mutta minä näin, että pidettiin kiirettä rannalla ja
että miehet juosten veivät köysiä jostakin siellä olevasta kinnungista
ja tunkivat ihmisparveen, joka peitti hänet minun silmistäni. Sitten
näin hänen seisovan yksinään merimiehen jakussa ja housuissa: toinen
köysi kädessään taikka kierretty hänen ranteimeensa, toinen hänen
ruumiinsa ympärillä, ja joukon tukevia miehiä vähän matkan päässä
pitävän kiinni jälkimäisestä, jonka hän itse laski höllällensä rannalle
jalkainsa juurelle.

Yksin minunkin harjaantumattomissa silmissäni laiva nyt oli
hajoamallansa. Minä näin, että se halkesi keskeltä ja että ainoa,
mastossa kiikkuva mies nyt oli kuoleman kynsissä. Yhä hän piti kiinni
siitä. Hänellä oli päässään omituinen, punainen lakki -- ei merimiehen
lakin kaltainen, vaan hienompi-värinen; ja kun nuot harvat, notkuvat
laahkot, jotka olivat hänen ja turmion välillä, kierivät ja
pullistuivat, ja hänen ennen-aikainen ruumiinkellonsa soi, näimme
kaikki hänen heiluttavan lakkiansa. Minä havaitsin hänen nyt tekevän
sitä ja luulin järkeni menevän, kun tämä hänen liikuntonsa johdatti
mieleeni vanhan muiston ennen niin rakkaasta ystävästä.

Ham katseli merta, seisoen yksinään, semmoinen äänettömyys takana,
ettei kukaan henkeänsä vetänyt, myrsky edessä, siksi kuin joku iso
aalto peräytyi, jolloin hän, katsottuansa taaksepäin niihin, jotka
pitivät kiinni hänen ruumiinsa ympäri sidotusta köydestä, syöksähti sen
perästä ja taisteli samalla silmänräpäyksellä vettä vastaan, nousten
vuorten kanssa, laskeuten laaksojen kanssa, kadoten vaahtoon; sitten
hän vedettiin rantaan jälleen. He lappoivat nopeasti köyttä sisään.

Hän oli loukkaantunut. Minä näin, siitä paikasta, jossa seisoin, verta
hänen kasvoissansa, mutta hän ei pitänyt sillä mitään väliä. Hän näytti
joutuisasti antavan heille muutamia käskyjä, että he laskisivat hänet
enemmän vapaaksi -- taikka niin ainakin päätin hänen kätensä
viittauksesta -- ja heittäysi taas veteen.

Ja nyt hän uudestaan pyrki laivaa päin, nousten vuorten kanssa,
laskeuten laaksojen kanssa, kadoten kauheaan vaahtoon, viskattuna
rantaa kohden, viskattuna laivaa kohden, ponnistaen kovasti ja
urhoollisesti. Matka ei ollut pitkä, mutta meren ja tuulen voima teki
taistelun hirveäksi. Viimein hän lähestyi laiva-hylkyä. Hän oli niin
lähellä, ettei hänen olisi tarvinnut sitä saavuttaaksensa muuta kuin
kerta vielä lujasti vetäistä -- kun korkea, viheriä, ääretön vesi-rinne
tuli vierien rantaa päin laivan takaa; hän näytti vahvalla hyppäyksellä
syöksähtävän ylöspäin sitä, ja laiva oli kadonnut.

Kun juoksin siihen paikkaan, jossa lappoivat köyttä sisään, näin
muutamia pyöriviä jäännöksiä vedessä, niinkuin vaan joku tynnyri olisi
rikkountunut. Kauhu ilmestyi jokaisen kasvoissa. He vetivät hänet ihan
jalkojeni juurelle -- taidotonna -- kuolleena. Hän kannettiin
lähimmäiseen asuntoon; ja koska ei kukaan nyt estänyt minua, jäin hänen
luoksensa auttamaan, kun kaikkia toinnuttamisen keinoja koetettiin;
mutta tuo iso aalto oli lyönyt hänet kuoliaaksi, ja hänen jalo
sydämensä oli ijäksi hiljentynyt.

Kun istuin vuoteen vieressä, ja kaikki toiveet olivat heitetyt, ja
kaikkia oli koetettu, kuiskasi eräs kalastaja, joka oli tuntenut minut
siitä saakka, kuin Emily ja minä olimme lapset, nimeni ovesta.

"Sir", sanoi hän, ja kyynelet vuotivat hänen ahvettuneille
kasvoillensa, jotka, niinkuin hänen vapisevat huulensakin, olivat
tuhka-vaaleat, "tahtoisitteko tulla kanssani tuonne?"

Se vanha muisto, joka oli johdatettu mieleeni, oli hänen katseessaan.
Minä kysyin häneltä kauhistuneena, nojautuen siihen käsivarteen, jota
hän ojensi minulle, tukeaksensa minua:

"Onko joku ruumis ajaantunut rannalle?"

Hän sanoi: "on".

"Tunnenko minä sitä?" kysyin silloin.

Hän ei vastannut mitään.

Mutta hän saatti minut rantaan. Ja siinä, missä Emily ja minä lapsina
olimme etsineet näkinkenkiä -- siinä, mihin tuuli oli sirottanut
muutamia köykäisempiä palasia tuosta vanhasta veneestä, jonka myrsky
edellisenä yönä oli hajottanut -- keskellä sen kodin raunioita, jolle
hän oli tehnyt niin suuren vääryyden -- näin hänen makaavan, pää
käsivarrella, niinkuin koulun-aikanamme usein olin nähnyt hänen
makaavan.



VIIDESKOLMATTA LUKU.

Uusi ja vanha haava.


Sinun ei olisi tarvinnut, oi Steerforth, sanoa, kun viimein puhuimme
yhdessä tuona hetkenä, jota niin vähän luulin erohetkeksemme -- sinun
ei olisi tarvinnut sanoa: "muista, mimmoinen parhaimpana olin!" Minä
olin tehnyt niin aina; ja voinko minä nyt muuttua, tätä näkyä
katsellessani!

He toivat käsipaaret, laskivat hänet niille, peittivät hänet jollakin
laivan lipulla, nostivat hänet ylös ja kantoivat häntä asuntoja kohden.
Kaikki kantajat olivat tunteneet hänet, olivat olleet purjehtimassa
hänen kanssaan ja nähneet hänet hauskana ja reippaana. He kantoivat
häntä tässä hurjassa tohinassa -- hiljaisuus keskellä koko melskettä;
ja veivät hänet siihen majaan, jossa kuolema jo asui. Mutta, kun
laskivat paaret alas kynnykselle, katselivat he toisiansa ja minua ja
kuiskailivat keskenään. Minä tiesin, miksi. Heistä tuntui niinkuin ei
olisi ollut oikein tuoda häntä samaan hiljaiseen huoneesen.

Me lähdimme kaupunkiin ja kuljetimme taakkamme ravintolaan. Heti kuin
sain ajatukseni kootuksi, lähetin noutamaan Joram'ia ja käskin hänen
toimittaa itselleni kulkuneuvoja, joilla sopi viedä se Londoniin samana
iltana. Minä tiesin, ettei kenenkään muun, kuin minun, tullut pitää
huolta siitä, niinkuin myös, että minun, vaikka kuinka kovalta
tämä velvollisuus tuntui, tuli valmistaa hänen äitiänsä sen
vastaanottamiseen; ja minä halusin suorittaa tätä velvollisuutta niin
hyvin, kuin suinkin mahdollista.

Minä matkustin mieluisammin yöllä, että olisi vähemmän uteliaita, kun
jätin kaupungin. Mutta vaikka oli melkein sydän-yö, kun ajoin ulos
pihasta kääsyillä, joita haltuun ottamani seurasi, oli paljon ihmisiä
odottamassa. Tuon tuostakin kaupungissa ja myöskin kappaleen matkan
päässä maantiellä näin vielä katselioita; mutta vihdoin oli vaan kylmä
yö ja lakea seutu ympärilläni, ja nuoruuden ystäväni tuhka.

Eräänä leutona syyspäivänä lounaan aikaan, kun maa hajahti varisneista
lehdistä ja toiset lehdet kauniin keltaisina, punaisina ja ruskeina
vielä riippuivat puissa, joitten välitse aurinko paisti, saavuin
Highgate'en. Minä kävin jalkaisin viimeisen penikulman, astuessani
ajatellen tehtävääni, ja jätin vaunut, jotka olivat seuranneet minua
koko yön, odottamaan käskyä ajaa eteenpäin.

Kun lähestyin asuntoa, näytti se aivan samanlaiselta, kuin ennen. Ei
yhtäkään kartiinia oltu nostettu, ei mitäkään elämän merkkiä näkynyt
untelolla, kivitetyllä pihalla ja sillä katetulla tiellä, joka johdatti
alati suljetulle ovelle. Tuuli oli nyt kokonaan tyyntynyt eikä mikään
liikkunut.

Ensin en uskaltanut soittaa ovella; ja kun soitin, näytti minusta, kuin
asiani olisi ilmoittanut itsensä yksin kellon äänessäkin. Tuo vähäinen
kamari-neitsyt tuli ulos, avain kädessään, ja totisesti katsellen
minua, kun hän avasi portin, sanoi:

"Pyydän anteeksi, Sir. Voitteko pahasti?"

"Mieleni on ollut kovin liikutettu, ja minä olen väsynyt".

"Onko jotakin tapahtunut, Sir? -- Mr. James? --"

"Hiljaa!" sanoin minä. "Niin, jotakin on tapahtunut, jota minun tulee
ilmoittaa Mrs. Steerforth'ille. Onko hän kotona?"

Tyttö vastasi huolestuneena, että hänen emäntänsä nyt hyvin harvoin
kävi ulkona edes vaunuilla; että hän pysyi vaan huoneessansa; ettei hän
laskenut mitään vieraita luoksensa, mutta minua hän kyllä tahtoisi
tavata. Hänen emäntänsä oli ylhäällä, sanoi hän, ja Miss Dartle oli
hänen luonansa. Mitä sanomaa hän saisi viedä ylikerrokseen?

Minä annoin hänelle tarkan käskyn, että hän olisi varovainen
käytöksessään ja vaan veisi korttini sekä sanoisi, että minä odotin, ja
istuin vierashuoneesen (johon nyt olimme tulleet), siksi kuin hän
palaisi. Sen entinen hauska, asuttu muoto oli mennyt, ja akkunan luukut
olivat puoleksi suljetut. Harppua ei oltu koskettu moneen, moneen
päivään. Steerforth'in kuva hänen pojan-ijältänsä riippui seinässä. Se
pikku kaappi, jossa äiti oli pitänyt hänen kirjeitänsä, oli myöskin
huoneessa. Minä kummastelin, lukiko hän nyt koskaan niitä; oliko hän
niitä koskaan enää lukeva!

Rakennuksessa vallitsi semmoinen hiljaisuus, että kuulin tytön keveät
askeleet portailta. Palatessaan toi hän minulle sen sanoman, että Mrs.
Steerforth oli heikko eikä voinut tulla alas; mutta että, jos minä
antaisin hänelle anteeksi, että hän jäi huoneesensa, hän mielellään
tahtoisi nähdä minua. Muutamien minutien perästä seisoin hänen
edessään.

Hän oli Steerforth'in huoneessa eikä omassa. Minä ymmärsin tietysti,
että hän oli ruvennut asumaan siellä poikansa muistoksi, ja että ne
monet merkit tämän entisistä harjoituksista ja taidoista, jotka
ympäröivät häntä, samasta syystä olivat siellä aivan semmoisina, kuin
Steerforth oli jättänyt ne. Hän sanoi kuitenkin, kun hän vastaan-otti
minua, ettei hän ollut omassa huoneessaan, koskei se sijainnut oikein
hyvin hänen sairauteensa katsoen, ja poisti komealla katsannollansa
vähimmänkin epäilyksen sanojensa totuuden suhteen.

Hänen tuolinsa vieressä seisoi, niinkuin tavallisesti, Rosa Dartle.
Ensi hetkestä asti, kuin hänen mustat silmänsä kohtasivat minua, näin,
että hän tunsi, että minä toin pahoja uutisia. Arpi juoksi näkyviin
samalla silmänräpäyksellä. Hän peräytyi askeleen tuolin taa,
kätkeäksensä omia kasvojansa Mrs. Steerforth'in silmiltä, ja tarkasteli
minua semmoisella terävällä katseella, joka ei koskaan järkähtänyt, ei
koskaan siirtynyt pois.

"Minä näen surulla, että olette murhe-vaatteissa, Sir", lausui Mrs.
Steerforth.

"Minä olen, onnetonta kyllä, leskimies", sanoin minä.

"Te olette kovin nuori ja kuitenkin semmoisen tappion kokeneet",
vastasi hän. "Minua pahoittaa kuulla sitä. Minua pahoittaa kuulla sitä.
Minä toivon, että aika lohduttaa teitä".

"Minä toivon, että aika", arvelin minä, katsellen häntä, "lohduttaa
meitä kaikkia. Rakas Mrs. Steerforth, meidän tulee kaikkien luottaa
siihen raskaimmissa vastoinkäymisissämme".

Minun vakava käytökseni ja kyynelet silmissäni huolestuttivat häntä.
Koko hänen ajatustensa juoksu näytti pysähtyvän ja muuttuvan.

Minä koetin hallita ääntäni ja hiljalleen lausua Steerforth'in nimeä,
mutta ääni vapisi. Hän toisti sitä itseksensä pari, kolme kertaa
matalalla äänellä. Sitten, kääntyen minun puoleeni, sanoi hän
väkinäisellä lujuudella:

"Poikani on kipeä?"

"Kovin kipeä".

"Te olette nähneet hänet?"

"Olen".

"Te olette sopineet?"

Minun oli mahdoton myöntää, oli mahdoton kieltää. Mrs. Steerforth
käänsi hiukan päätänsä sitä paikkaa kohden, jossa Rosa Dartle oli
seisonut hänen vieressään, ja samalla minä huuliani liikuttamalla
Rosalle sanoin: "kuollut!"

Ettei Mrs. Steerforth joutuisi katsomaan taaksensa ja lukisi selvästi
kirjoitettuna, mitä hän ei vielä ollut kylläksi valmis tietämään,
kohtasin nopeasti hänen katsettansa; mutta minä olin nähnyt Rosa
Dartle'n ojentavan kätensä ilmaan epätoivon ja kauhun rajuudella ja
sitten pusertavan niitä ristiin kasvoillensa.

Tuo kaunis lady -- niin poikansa näköinen, voi niin kovasti hänen
näköisensä! -- tutkisteli minua kiinteällä katseella ja nosti sitten
kätensä otsalleen. Minä pyysin häntä olemaan tyvennä ja varustamaan
itseänsä kuulemaan sitä, mitä minulla oli kerrottavaa; mutta minun
olisi sopinut pikemmin pyytää häntä itkemään, sillä hän istui niinkuin
kivinen kuva.

"Kun viimein kävin täällä", puhuin minä katkonaisesti, "kertoi Miss
Dartle minulle, että hän purjehti eri tahoilla milloin missäkin. Toinen
yö tästä oli kauhea yö merellä. Jos hän oli merillä silloin ja likellä
jotakin vaarallista rannikkoa, niinkuin hänen sanottiin olleen; ja jos
se laiva, joka nähtiin, todella oli se, jossa --"

"Rosa!" lausui Mrs. Steerforth, "tulkaat luokseni!"

Hän tuli, mutta ilman mitään hellyyttä taikka sääliä. Hänen silmänsä
hehkuivat, kuin tuli, kun hän seisoi kasvoista kasvoihin Mrs.
Steerforth'in kanssa, ja hän purskahti hirveään nauruun.

"Onko ylpeytenne nyt", sanoi hän, "tyydytetty, te mieletön nainen? Nyt
on hän sovittanut teidät -- hengellänsä! Kuuletteko? -- hengellänsä!"

Mrs. Steerforth vaipui kankeana taaksepäin tuolillensa, hänen suustaan
ei kuulunut mitään muuta ääntä, kuin voikerrus, ja hän loi ällistellen
silmänsä Miss Dartle'en.

"Niin!" huusi Rosa, rajusti lyöden rintaansa, "katsokaat minuun!
Voikertakaat ja vaikertakaat ja katsokaat minuun! Katsokaat tätä!"
koskien arpea, "kuolleen poikanne sievää tekoa!"

Se voikerrus, joka tuon tuostakin kuului äidin suusta, viilsi
sydäntäni. Se oli aina sama. Aina epäselvä ja tukehutettu. Aina yhtyi
siihen hermoton pään liikunto, mutta kasvot olivat muuttumatta. Aina se
lähti jäykästä suusta ja puristetuista hampaista, ikäänkuin leuvat
olisivat olleet lukitut ja kasvot jäätyneet tuskasta.

"Muistatteko, koska hän teki tämän?" jatkoi hän. "Muistatteko,
koska hän, teidän luontonne perittyään ja teiltä ylpeydessään ja
kiivaudessaan mielitettynä, teki tämän ja rumensi minut elinkaudeksi?
Katselkaat minua, joka kuolin-päivääni asti olen merkitty hänen
korkealla epäsuosiollaan, ja voikertakaat ja vaikertakaat sitä, miksi
teitte hänet!"

"Miss Dartle", rukoilin minä. "Jumalan tähden" --

"Minä _tahdon_ puhua!" lausui hän, kääntyen minuun päin leimuavilla
silmillänsä. "Olkaat vaiti te! Katselkaat minua, sanon minä, te ylpeän,
petollisen pojan ylpeä äiti! Voikertakaat sitä tapaa, jolla kasvatitte
häntä, voikertakaat sitä tapaa, jolla turmelitte hänet, voikertakaat
sitä, että kadotitte hänet, sitä, että minä kadotin hänet!"

Hän puristi kokoon kättänsä, ja hänen laihaa, hiutunutta ruumistansa
värisytti, niinkuin hänen himonsa olisi kuolettanut häntä tuuma
tuumalta.

"Te paheksitte hänen itsepäisyyttänsä!" hän huudahti. "Te olette
loukkaantuneet hänen ylpeästä luonnostaan! _Te_, jotka harmaapäisenä
vastustitte näitä molempia niillä ominaisuuksilla, jotka kasvattivat
niitä, kun olitte synnyttäneet hänet! _Te_, jotka hänen kehdostaan
saakka muodostitte häntä siksi, mikä hän oli, ja estitte häntä
tulemasta siksi, miksi hän olisi tullut! Oletteko _nyt_ saaneet
palkinnon monivuotisesta murheestanne?"

"Oi, Miss Dartle, hävetkäät julmuuttanne!"

"Minä sanon teille", vastasi hän, "minä _tahdon_ puhua hänelle. Ei
mikään valta mailmassa voisi pidättää minua, niin kauan kuin seison
tässä! Olenko ollut ääneti kaikkina näinä vuosina enkä nyt saa puhua?
Minä rakastin häntä enemmän, kuin te koskaan rakastitte häntä!"
kääntyen kiivaasti Mrs. Steerforth'in puoleen. "Minä olisin voinut
rakastaa häntä, mitään rakkautta takaisin pyytämättä. Jos olisin ollut
hänen vaimonsa, olisin voinut olla hänen oikkujensa orja, kun olisin
vaan kerran vuoteensa saanut yhden ainoan lemmen sanan. Sitä olisin
voinut. Kuka sen paremmin tietää, kuin minä? Te olitte vaativa, ylpeä,
turhan tarkka, itsekäs. Minun rakkauteni olisi ollut altiiksi antava --
olisi tallannut teidän viheliäisen vinkunanne jalkojensa alle!"

Säihkyvin silmin polki hän lattiaa, niinkuin hän todella olisi tehnyt,
mitä hän oli sanonut.

"Katsokaat tänne!" lausui hän, taas koskien arpea säälimättömällä
kädellänsä. "Kun hän rupesi paremmin ymmärtämään, mitä hän oli tehnyt,
näki hän sen ja katui sitä! Minä osasin laulaa hänelle ja puhua hänen
kanssansa ja näyttää, kuinka mieltynyt olin kaikkiin, mitä hän teki,
ja vaivan-näöllä hankkia itselleni ne tiedot, jotka parhaiten
huvittivat häntä; ja minä viehätin häntä. Kun hän oli viattominna ja
vilpittöminnä, rakasti hän _minua_. Niin, hän rakasti! Monta kertaa,
kun hän laski teidät menemään halveksivalla sanalla, sulki hän minut
syliinsä!"

Hän sanoi tätä ivallisella kopeudella kesken hourupäisyyttänsä -- sillä
hourupäisyyttä tämä oli, tuskin sen vähempää -- mutta kuitenkin
halukkaalla muistilla, josta hellemmän tunteen kypenet hetkeksi
vilahtivat ilmi.

"Minä alennuin -- ja alentumiseni olisin varmaan huomannut, jollei hän
olisi lumonnut minua lapsellisella hyväilemisellänsä -- nukeksi,
joutohetkien leikki-kaluksi, joka heitettiin pois, otettiin ylös,
hemmoteltiin sen mukaan kuin hänen huikentelevainen mielensä käski. Kun
hän väsyi, väsyin minäkin. Kun hänen mieltymyksensä loppui, olisin yhtä
vähän koettanut lujittaa sitä valtaa, joka minulla ehkä oli, kuin
olisin mennyt naimisiin hänen kanssansa, jos häntä olisi pakoitettu
ottamaan minua vaimoksensa. Me erosimme toisistamme sanaakaan
sanomatta. Kenties te näitte sen ettekä paheksineet sitä. Siitä saakka
olen teidän molempien edessä ollut vaan rumenettu huonekalu, semmoinen,
jolla ei ollut mitään silmiä, ei mitään korvia, ei mitään tunteita, ei
mitään muistoja. Te voikerratte? Voikertakaat sitä, miksi teitte hänet,
ei rakkauttanne. Minä sanon teille, että oli semmoinen aika, jolloin
minä rakastin häntä enemmän, kuin te koskaan!"

Hän seisoi säkenöivillä, vihaisilla silmillänsä vastapäätä äidin
tuijottavia, liikkumattomia kasvoja, ja kun tämä taas voikersi, ei se
vaikuttanut häneen enemmän, kuin jos nämät kasvot olisivat olleet
maalattu kuva.

"Miss Dartle", lausuin minä, Jos julkenette olla niin kova, ettette
helli tätä koetettua äitiä --".

"Kuka hellii minua?" vastasi hän tuikeasti. "Hän on kylvänyt tämän.
Voikertakoon sitä satoa, jota hän tänään korjaa!"

"Vaan jos James Steerforth'in viat --" minä aloitin.

"Viat!" huudahti hän, purskahtaen kiivaasen itkuun. "Kuka rohkenee
panetella häntä? Hänen sielunsa oli parempi, kuin miljonien semmoisten
ystävien, joitten seuraan hän alentui!"

"Ei kukaan ole voinut rakastaa häntä enemmän, ei kukaan voi pitää häntä
kalliimmassa muistossa, kuin minä", vastasin minä. "Minä aioin sanoa,
jollette sääli hänen äitiänsä taikka jos hänen vikansa -- te olette
olleet katkera niitten suhteen --"

"Se ei ole totta", huudahti hän, repien mustia hiuksiansa; "minä
rakastin häntä!"

"-- eivät voi", jatkoin, "lähteä teidän muististanne tämmöisenä
hetkenä, pitäkäät tätä henkilöä edes semmoisena, kuin jotakuta, jota
ette ennen ole nähneet, ja antakaat hänelle jonkunlaista apua!"

Koko tämän ajan oli Mrs. Steerforth ollut muuttumatta, ja näytti siltä,
kuin hän ei olisi voinut muuttua. Hän istui liikkumatonna, jäykkänä,
tuijottavana; voikeroi tuon tuostakin samalla mykällä tavalla ja
samalla avuttomalla pään liikunnolla, mutta ilman mitään muuta elon
merkkiä. Miss Dartle laskeusi yht'äkkiä polvilleen hänen eteensä ja
alkoi höllittää hänen pukuansa.

"Olkaat kirottu!" lausui hän ja loi silmänsä minuun vimman sekaisella
surulla. "Se oli onneton hetki, jona tulitte tänne! Olkaat kirottu!
Menkäät!"

Huoneesta astuttuani kiirehdin takaisin soittamaan kelloa, sitä
pikemmin saadakseni palvelioita liikkeelle. Miss Dartle oli silloin
ottanut tunnottoman ruumiin syliinsä ja yhä polvillansa itki sen
vieressä, huusi sitä nimeltä, tuuditti sitä edestakaisin povellansa,
niinkuin lasta, ja koetti kaikkia helliä keinoja, toinnuttaaksensa
nukkuvia aisteja. Kosk'en nyt enää pelännyt häntä jättämästä, käänsin
hiljaa takaisin jälleen ja panin lähteissäni talonväen liikkeelle.

Myöhempänä päivällä palasin, ja me asetimme ruumiin äidin huoneesen.
Äidin laita oli aivan sama, juteltiin minulle; Miss Dartle ei
silmänräpäykseksikään jättänyt häntä; lääkärit olivat saapuvilla ja
useita keinoja oli koetettu; mutta hän makasi niinkuin kuvapatsas,
paitsi että hän silloin tällöin heikosti voikersi.

Minä astuin kolkon rakennuksen lävitse ja laskin alas kartiinit,
viimeiseksi siinä huoneessa, jossa vanha koulukumppanini makasi. Minä
nostin ylös hänen raskaan kätensä ja pidin sitä sydäntäni vastaan; ja
koko mailma näytti minusta olevan pelkkää kuolemaa ja äänettömyyttä,
jota ainoastaan hänen äitinsä voikertaminen keskeytti.



KUUDESKOLMATTA LUKU.

Siirtolaiset.


Yksi asia minun vielä tuli toimittaa, ennenkuin jättäysin näitten
ankarain mielenliikutusten valtaan. Minun tuli salata, mitä oli
tapahtunut, niiltä, jotka olivat pois lähtemällänsä, ja saattaa heidät
heidän matkallensa onnellisessa tietämättömyydessä. Tässä kohden ei
käynyt mitään aikaa hukkaaminen.

Minä puhuttelin samana iltana Mr. Micawber'ia kahden kesken ja käskin
hänen estää Mr. Peggottya saamasta tietoa viimeisestä surkeasta
tapauksesta. Hän lupasi innokkaasti tehdä niin ja siepata pois jokaisen
sanomalehden, jonka kautta sanoma ilman semmoista varokeinoa ehkä
joutuisi tämän näkyviin.

"Jos se tunkee hänen luoksensa, Sir", lausui Mr. Micawber, rintaansa
lyöden, "täytyy sen ensiksi mennä tämän ruumiin läpi!"

Mr. Micawber, minun tulee huomauttaa siitä, oli, sovittaessaan
itseänsä uuden yhteiskunnan mukaan, omistanut jonkunlaisen rohkean
merisissin-katsannon, joka ei suorastaan loukannut lakia, mutta oli
puoltansa pitävä ja reipas. Olisi luullut hänet erämaan lapseksi, joka
oli kauan tottunut elämään ulkopuolella sivistyneen mailman rajoja ja
nyt aikoi palata syntymämaansa korpiin.

Hän oli muun muassa hankkinut itsellensä täydellisen öljy-nahkaisen
puvun ja matala-koppaisen olkihatun, joka oli pietty tai voideltu
ulkopuolelta. Tässä karkeassa asussa, tavallinen merimiehen kiikari
kainalossa ja silmät viekkaasti taivaasen päin luotuina, niinkuin hän
olisi tähystellyt, tulisiko paha sää, näytti hän tavallansa paljon
enemmän merimieheltä, kuin Mr. Peggotty. Koko hänen perheensä oli, jos
saan niin sanoa, asetettu sotakuntoon. Mrs. Micawber'illa oli hyvin
piukea ja jäykkä hattu, leuvan alta sidottuna, sekä semmoinen shaali,
johon hän oli kääritty mytyksi (samalla tapaa kuin minä, kun tätini
ensin vastaan-otti minut) ja joka oli lujalla solmulla takaa vyötäisten
kohdalta kiinnitetty. Miss Micawber oli samalla lailla varustettu
myrskyistä ilmaa vastaan; eikä hänellä ollut yllänsä mitään liikaa.
Master Micawber melkein katosi näkymättömiin Guernsey'n paitaansa ja
mitä pörröisimpiin merimiehen housuihin minä milloinkaan olen nähnyt;
ja lapset olivat, niinkuin konservit, sovitetut umpinaisiin koteloihin.
Sekä Mr. Micawber että hänen vanhin poikansa olivat ranteimista
höllästi kivertäneet ylös hiansa, niinkuin ollaksensa valmiina ensi
käskyllä käymään käsiksi mihin hyvänsä ja kiiruhtamaan esiin tai
laulamaan: "hoi, nostakaat -- hoi!"

Tämmöisinä Traddles ja minä yön tullessa tapasimme heidät yhdessä
niillä puisilla astuimilla, jotka siihen aikaan olivat tunnetut
Hungerford'in portaitten nimellä. He katselivat paraikaa jonkun veneen
lähtöä, joka vei osan heidän omaisuudestaan laivaan. Minä olin kertonut
Traddles'ille tuon kauhean tapauksen, ja se oli kovasti liikuttanut
häntä; mutta ei ollut epäilemistäkään, että oli hyvä salata asia, ja
hän oli tullut auttamaan minua tässä viimeisessä toimessani. Täällä
puhuttelinkin Mr. Micawber'ia kahden kesken ja sain hänen lupauksensa.

Micawber'ilaiset olivat majoittuneet vähäiseen, likaiseen,
rappeutuneesen ravintolaan, joka siihen aikaan oli lähellä portaita ja
jonka ulkoneva, puinen huonekerta riippui virran yli. Siirtolaisina he
olivat jonkunlaisen uteliaisuuden esineenä Hungerford'issa ja
likitienoilla ja vetivät niin paljon katsojia puoleensa, että me ilolla
turvasimme heidän huoneesensa. Se oli yksi noista puisista kamareista,
joitten alta virta juoksi. Tätini ja Agnes olivat siellä, ahkerasti
valmistaen muutamia vähäisiä lisävaatteita lasten mukavuudeksi.
Peggotty oli tyvenesti auttamassa, ja hänen edessään oli tuo vanha
tunnoton ompelu-rasia, kyynärä-mitta ja vahakynttilän palanen, jotka
nyt olivat nähneet niin paljon. Ei ollut helppo vastata Peggotyn
kysymyksiin, saatikka kuiskata Mr. Peggotylle, kun Mr. Micawber toi
hänet sisään, että minä olin vienyt kirjeen perille ja että kaikki oli
hyvin. Mutta minä toimitin molemmat asiat ja tein heidät iloisiksi. Jos
näytin jotakin jälkiä tunteistani, oli omissa suruissani kylläksi
selitystä siihen.

"Ja milloin laiva lähtee, Mr. Micawber?" kysyi tätini. Mr. Micawber
katsoi tarpeelliseksi vähitellen valmistaa joko tätiäni taikka
vaimoansa ja sanoi, että sen oli määrä lähteä pikemmin, kuin hän eilen
luuli.

"Vene toi teille jonkun sanan, arvaan minä?" lausui tätini.

"Niin teki, Ma'am", vastasi hän.

"No?" sanoi tätini. "Ja se lähtee".

"Madam", vastasi hän, "minulle on ilmoitettu, että meidän täytyy
varmaan olla laivassa ennen kello seitsemän huomen-aamulla".

"Hei vaan!" sanoi tätini, "se on pian. Onko se meriliikkeellinen
tosi-asia, Mr. Peggotty?"

"On se, Ma'am. Se laskee virtaa alas sillä luoteella. Jos Mas'r Davy ja
sisareni tulevat laivaan Gravesend'issa huomenna jälkeen puolen päivän,
saavat he nähdä meidät viimeisen kerran".

"Ja niin teemme", lausuin minä; "olkaat varma siitä!"

"Siksi ja kunnes olemme merellä", huomautti Mr. Micawber, luoden
salaisen tiedon katseen minuun, "pidämme Mr. Peggotty ja minä
lakkaamatta kaksinkertaista vaaria tavarastamme ja kaluistamme. Rakas
Emmani", sanoi Mr. Micawber, puhdistaen kurkkuansa komealla tavallansa,
"ystäväni Mr. Thomas Traddles on niin kohtelias ja kuiskaa korvaani sen
pyynnön, että hän saisi luvan tilata tarpeelliset ainekset, jotta saisi
laittaa kohtuullisen määrän sitä juomaa, joka mielessämme erittäin on
yhdistynyt vanhan Englannin biffi-paistiin. Minä tarkoitan -- lyhyeltä,
punssia. Tavallisissa oloissa epäilisin anoessani Miss Trotwood'in ja
Miss Wickfield'in suosiollista myöntymistä, mutta --"

"Minä voin vaan vastata omasta puolestani", lausui tätini, "että minä
suurimmalla mielihyvällä juon kaikenlaiseksi onneksi ja menestykseksi
teille".

"Ja minä myöskin!" arveli Agnes hymyillen.

Mr. Micawber meni heti alas tiski-huoneesen, jossa hän näytti olevan
aivan niinkuin kotona, ja palasi soveliaan ajan perästä, höyryvä malja
käsissä. Minä en voinut olla huomaamatta, että hän oli kuorinut
sitruunit omalla sarana-veitsellänsä, joka, niinkuin käytöllisen
uutis-asukkaan veitsen sopi, oli noin jalan pituinen ja jota hän
jommoisellakin ylpeydellä pyyhki takkinsa hiaan. Mrs. Micawber'in
ja molempien vanhempien perheen jäsenten huomasin nyt olevan
varustettuina samanlaisilla pelottavilla aseilla, mutta jokaisella
vähemmällä lapsella oli oma puu-lusikkansa vahvalla nuoralla uumille
sidottu. Samalla tapaa Mr. Micawber, edeltäpäin tavotellen meri- ja
metsä-elämää, ei jaellut Mrs. Micawber'ille ja vanhimmalle pojallensa
ja tyttärellensä punssia viini-laseissa, jota hän helposti olisi voinut
tehdä, sillä siellä oli koko hyllyn täysi niitä huoneessa, vaan kaasi
sitä heille surkean pieniin pikareihin; enkä minä koskaan ollut nähnyt
hänen ihastelevan mitään niin paljon, kuin sitä, että hän sai juoda
omasta erityisestä, korttelin vetävästä pikaristaan ja illan päättyessä
pistää sen plakkariinsa.

"Vanhan maan ylellisyyden hylkäämme nyt", lausui Mr. Micawber, suuresti
tyytyväisenä tästä luopumisestaan. "Metsien asukkaiksi ruvenneet eivät
voi toivoa saavansa ottaa osaa etu-oikeutettujen maan hienoihin
tapoihin".

Tässä joku poika tuli sisään sanomaan, että Mr. Micawber'ia tarvittiin
alakerroksessa.

"Minua aavistaa", lausui Mrs. Micawber ja asetti pois tina-pikarinsa,
"että se on joku heimoni jäsen!"

"Jos niin on laita, rakas ystäväni", muistutti Mr. Micawber pikastuen,
niinkuin ainakin, kun tämä aine puheeksi tuli, "niin, koska tuo heimosi
jäsen -- kuka hyvänsä se lienee, mies tai nainen -- on antanut _meidän_
odottaa näin kauan, tämä jäsen ehkä nyt odottaa _minua_, siksi kuin
minulla on sovelias aika".

"Micawber", lausui hänen vaimonsa, "semmoisessa tilaisuudessa, kuin
tässä --"

"Ei ole soveliasta", arveli Mr. Micawber nousten, "että jokaisesta
vähäisestä loukkauksesta lukua pidetään! Emma, sinä nuhtelet syystä".

"Vahinko, Micawber", muistutti hänen vaimonsa, "on ollut heimoni eikä
sinun. Jos heimolaiseni vihdoin huomaavat, mitä heiltä on mennyt
hukkaan heidän entisen menetyksensä kautta, ja nyt tahtovat ojentaa
ystävyyden kättä, älä hylkää sitä".

"Rakas vaimoni", vastasi hän, "olkoon niin!"

"Jollei heidän tähtensä, niin minun, Micawber", arveli hänen vaimonsa.

"Emma", vastasi hän, "sitä asian käsitystä on mahdoton tämmöisellä
hetkellä vastustaa. Enpä kuitenkaan edes nytkään saata suorastaan
luvata langeta heimolaistesi kaulaan; mutta sen heimosi jäsenen, joka
nyt odottaa, ei tarvitse pelätä, että minä hänen luonnollisen lämpönsä
jähdytän".

Mr. Micawber meni ulos ja oli poissa vähän aikaa, jonka kuluessa Mrs.
Micawber ei ollut kokonaan vapaa siitä pelosta, että sanasota oli
syntynyt Mr. Micawber'in ja tuon jäsenen välillä. Viimein sama poika
ilmestyi jälleen ja antoi minulle kirjeen, joka oli kirjoitettu
lyijyskynällä ja jonka ylin rivi lakikielen tapaan kuului: "Heep contra
Micawber". Tästä dokumentista opin, että Mr. Micawber'ia, joka taas oli
vangittu, oli kohdannut kova epätoivon puuska; ja että hän pyysi minua
lähettämään hänelle kirjeentuojan kanssa hänen veitsensä ja korttelin
vetävän pikarinsa, koska ne ehkä olisivat joksikin hyödyksi hänen
lyhyen, jälellä olevan elämänsä aikana vankihuoneessa. Hän pyysi
myöskin, että minä viimeiseksi ystävyyden osoitukseksi saattaisin hänen
perheensä vaivaishuoneesen ja unhottaisin, että semmoinen olento, kuin
hän, koskaan oli löytynyt.

Tietysti vastasin tähän kirjeesen sillä tapaa, että menin alas pojan
kanssa maksamaan rahat ja tapasin Mr. Micawber'in istumasta jossakin
nurkassa, josta hän synkästi tuijotti sheriffin palveliaan, joka oli
ottanut hänet kiinni. Irti päästyänsä syleili hän minua suurimmalla
hartaudella ja kirjoitti ylös tämän velan taskukirjaansa -- ollen
erittäin tarkka, muistan minä, jostakin puolesta pennystä, jonka
huomaamatta jätin pois, kun mainitsin koko summan.

Tämä tärkeä taskukirja muistutti häntä oikeaan aikaan toisestakin
raha-seikasta. Kun palasimme ylikerroksen huoneesen (jossa hän selitti
poissa-oloansa sanomalla, että syynä siihen oli asianhaarat, joihin hän
ei voinut mitään), veti hän ulos siitä ison paperi-arkin, joka oli
taitettu vähäiseen kokoon ja ihan täyteen kirjoitettu pitkiä,
huolellisesti suoritettuja summia. Minä näin ne vaan vilaukselta, mutta
luulen, etten ole koskaan nähnyt semmoisia summia missäkään koulupojan
luvunlasku-kirjassa. Nämät, siltä näytti, osoittivat, kuinka suuret
kasvut tuli maksaa eri ajoista, jos laskettiin korkoa korosta
yhdenviidettä punnan, kymmenen shillingin ja yhdentoista ja puolen
pennyn pää-omasta. Tarkasti näitä mietittyään ja perinpohjin varansa
harkittuaan oli hän päättänyt valita sen summan, joka edusti pääomaa
ynnä kasvuja kahdesta vuodesta, viidestätoista kalenteri-kuukaudesta ja
neljästätoista päivästä, kun laskettiin korkoa korosta anto-päivästä
lukien. Tästä summasta oli hän suurimmalla sievyydellä kirjoittanut
velkakirjan, jonka hän monella kiitoksella paikalla ojensi
Traddles'ille, niinkuin täydeksi velkansa maksoksi miehen ja miehen
kesken.

"Minua aavistaa vielä", lausui Mrs. Micawber, miettiväisesti pudistaen
päätänsä, "että heimoni ilmestyy laivalla, ennenkuin lopullisesti
lähdemme".

Mr. Micawber'illa oli nähtävästi myöskin aavistuksensa tässä asiassa,
mutta hän laski ne tinapikariinsa ja nielaisi alas ne.

"Jos teillä on tilaisuutta matkallanne lähettää kirjeitä kotiin, Mrs.
Micawber", lausui tätini, "täytyy teidän antaa meille tietoa
itsestänne".

"Rakas Miss Trotwood", vastasi hän, "minua suuresti ilahuttaa
ajatella, että joku tahtoo kuulla meistä. Minä en suinkaan laimin-lyö
kirjoittamasta. Mr. Copperfield, joka on vanha ja likeinen ystävä, ei
paheksi, toivon minä, jos hän saa satunnaisen sanoman eräältä, joka
tunsi hänet, kun kaksoiset eivät vielä ymmärtäneet mitään?"

Minä vastasin, että toivoin saavani kuulla, milloin hyvänsä hänellä oli
tilaisuus kirjoittaa.

"Kiitos Jumalan, meillä on varmaan monta semmoista tilaisuutta", arveli
Mr. Micawber. "Valtameri on tähän aikaan yksi suuri laivasto; ja
epäilemättä tapaamme monta laivaa, kun kuljemme sen poikki. Se on vaan
lysti-retki", sanoi Mr. Micawber, leikkien lorgnettinsa kanssa, "vaan
lysti-retki. Matkan pituus on aivan mitätön".

Minä ajattelin nyt, kuinka kummallista, mutta kuinka ihan Mr.
Micawber'in kaltaista se oli, että hän, Londonista Canterbury'yn
lähtiessään, oli puhunut, niinkuin hän olisi lähtenyt mailman
kaukaisimpiin ääriin, mutta nyt, kun hän hankki Englannista
Australiaan, puhui, niinkuin hän olisi lähtenyt jollekin huvimatkalle
toiselle puolelle kanavaa.

"Matkalla aion koettaa", lausui Mr. Micawber, "silloin tällöin jutella
heille tarinan; ja poikani Wilkins'in säveliä, toivon minä, suositaan
kapyysin valkean ääressä. Kun Mrs. Micawber'illa on merimiehen-jalkansa
-- jossa lauseessa ei liene mitään sopimatonta -- pistää hän kaiketi
Pikku Tafflin'in heille. Pyöriäisiä ja merisikoja havaitaan,
luullakseni, usein keula-laitojemme takaa, ja sekä yli- että alihangan
puolelta keksimme ehtimiseen huvittavia esineitä. Lyhyeltä", lausui Mr.
Micawber vanhalla gentililla katsannollansa, "arvattavasti kaikki sekä
ylhäällä että alhaalla huomataan niin hauskaksi, että, kun tähysteliä
korkeimman maston latvasta huutaa: maata, ohoi! me suuresti
hämmästymme!"

Tämän sanottuaan hän heilahutti pikkuisen tinapikarinsa sisällön
suuhunsa, niinkuin hän jo olisi päässyt matkansa perille ja suorittanut
ensi luokan tutkinnon korkeinten meritoimistoin edessä.

"Mitä _minä_ etupäässä toivon, rakas Mr. Copperfield", sanoi Mrs.
Micawber, "on se, että me muutamien perheemme haarojen kautta saamme
uudestaan elää vanhassa syntymämaassa. Älä rypistä otsaasi, Micawber!
Minä en tarkoita nyt omaa perhettäni, vaan lastemme lapsia. Olipa vesa
kuinka vahva tahansa", lausui Mrs. Micawber, pudistaen päätänsä, "en
voi unhottaa emä-puuta; ja kun sukumme nousee kunniaan ja rikkauteen,
tunnustan suovani, että tämä rikkaus vuotaisi Britannian arkkuihin".

"Rakas ystäväni", lausui Mr. Micawber. "Britannia vastatkoon itse
puolestaan. Minun täytyy sanoa, ettei se koskaan ole tehnyt suuria
minun edukseni ja etten minä siinä kohden suo erittäin mitään".

"Micawber", vastasi Mrs. Micawber, "siinä sinä olet väärässä. Sinä
lähdet, Micawber, tuohon kaukaiseen ilmanalaan lujittaaksesi eikä
höllittääksesi yhteyttä itsesi ja Albionin välillä".

"Puheen-alainen yhteys ei ole, lemmittyni", vastasi Mr. Micawber,
"asettanut minua, toistan minä, semmoisen personallisen velvollisuuden
taakan alle, että minä pitäisin jonkunlaista väliä, vaikkapa rupeisin
toiseen yhteyteen".

"Micawber", vastasi Mrs. Micawber. "Siinä, sanon taas, olet väärässä.
Sinä et tunne kykyäsi, Micawber. Tämä se on, joka tässäkin askeleessa,
jonka aiot astua, lujittaa yhteyden sinun ja Albionin välillä".

Mr. Micawber istui nojatuolissaan kohotetuilla kulmakarvoilla, puoleksi
hyväksyen ja puoleksi paheksien Mrs. Micawber'in mielipiteitä, kun
niitä esiteltiin, mutta hyvin tuntien, että niissä oli joku ennustus.

"Rakas Mr. Copperfield", lausui Mrs. Micawber, "minä soisin, että Mr.
Micawber ymmärtäisi asemansa. Minusta on kovin tärkeä, että Mr.
Micawber siitä hetkestä asti, kuin hän nousee laivaan, ymmärtää
asemansa. Teidän vanha kokemuksenne minusta, rakas Mr. Copperfield, on
varmaan sanonut teille, ettei minulla ole Mr. Micawber'in herkkäverinen
luonto. Minun luontoni on, jos minun niin sopii sanoa, suuressa
määrässä käytöllinen. Minä tiedän, että tämä on pitkä matka. Minä
tiedän, että se tuo muassaan monta puutetta ja hankaluutta. Minä en voi
ummistaa silmiäni näiltä tosi-asioilta. Mutta minä tiedän myöskin, mikä
mies Mr. Micawber on. Minä tunnen Mr. Micawber'in salaisen ky'yn. Ja
sentähden katson erittäin tärkeäksi, että Mr. Micawber ymmärtää
asemansa".

"Lemmittyni", muistutti Mr. Micawber, "kenties sallit minun huomauttaa,
että kuitenkin ehkä on mahdollista, että minä nyky-hetkellä ymmärrän
asemani".

"Sitä minä en usko, Micawber", vastasi hänen vaimonsa. "Et
täydellisesti. Rakas Mr. Copperfield, Mr. Micawber'in asia ei ole
mikään tavallinen asia. Mr. Micawber lähtee kaukaiseen maahan erittäin
sitä varten, että häntä ensimäinen kerta täydellisesti ymmärrettäisiin
ja oikein arvosteltaisiin. Minä soisin, että Mr. Micawber asettuisi
seisomaan laivamme kokkaan ja vakavasti sanoisi: 'tämän maan olen
tullut valloittamaan! Onko teillä kunniapaikkoja? Onko teillä
rikkautta? Onko teillä isopalkkaisia virkoja? Tuokaat tänne ne. Ne ovat
minun!'"

Mr. Micawber katseli meitä kaikkia ja näytti arvelevan, että tämä
ajatus sisälsi paljon.

"Minä soisin, että Mr. Micawber, jos puhun selvästi", lausui Mrs.
Micawber todistavalla äänellänsä, "olisi oman onnensa Caesar. Tämä,
rakas Mr. Copperfield, näyttää minusta olevan hänen oikea asemansa.
Tämän matkan ensimäisestä hetkestä saakka soisin Mr. Micawber'in
seisovan laivamme kokassa ja sanovan: 'kylläksi odotuksia; kylläksi
pettyneitä toiveita; kylläksi varattomuutta. Niin oli vanhassa maassa.
Tämä on uusi maa. Toimittakaat minulle korvaus. Tuokaat se tänne!'"

Mr. Micawber pani käsivartensa ristiin rohkealla muodolla, niinkuin hän
jo olisi seisonut ylipuolella laivan kokkakuvaa.

"Ja jos hän tekee niin", sanoi Mrs. Micawber -- "jos hän ymmärtää
asemansa -- enkö ole oikeassa, kun sanon, että Mr. Micawber lujittaa
eikä höllitä yhteyttänsä Britannian kanssa? Jos mahtava julkinen mies
ilmestyy tuolla maanpuoliskolla, sanotaanko minulle, ettei hänen
vaikutustansa huomata kotona? Lienenkö minä kylläksi yksinkertainen
luulemaan että, jos Mr. Micawber pitää neron ja vallan taika-sauvaa
Australiassa, hän ei ole mitään Englannissa? Minä olen vaan nainen,
mutta minä en olisi itseni ja isäni arvoinen, jos saattaisin itseni
vikapääksi semmoiseen yksinkertaisuuteen".

Siitä Mrs. Micawber'in vakuutuksesta, että hänen todistuksensa olivat
kumoomattomat, sai hänen äänensä semmoisen ylevyyden, jota en ollut,
luullakseni, koskaan ennen siinä kuullut.

"Ja juuri sen vuoksi", lausui Mrs. Micawber, "minä vielä
hartaammin soisin, että jonakin tulevana aikana taas saamme asua
syntymä-maassamme. Mr. Micawber'ista ehkä tulee -- minä en voi salata
itseltäni, että mahdollista on, että Mr. Micawber'ista tulee -- lehti
historiaan; ja hänen täytyy silloin jälleen ilmestyä siinä maassa, joka
antoi hänelle hengen, mutta ei antanut hänelle mitään elin-keinoa!"

"Lemmittyni", huomautti Mr. Micawber, "on mahdotonta, ettei sinun
rakkautesi liikuttaisi minua. Minä olen aina taipusa turvaamaan sinun
hyvään ymmärrykseesi. Mikä on tapahtuva -- on tapahtuva. Jumala
varjelkoon, että minä kadehtisin syntymä-maaltani mitään osaa siitä
rikkaudesta, jonka jälkeisemme ehkä kokoovat!"

"Se on hyvä", lausui tätini, nyykäyttäen päätänsä Mr. Peggotylle, "minä
juon teidän kaikkien muistoksi ja seuratkoon kaikenlainen siunaus ja
menestys teitä!"

Mr. Peggotty laski alas molemmat lapset, joita hän oli pitänyt yhtä
kummallakin polvellaan, yhtyäkseen Mr. ja Mrs. Micawber'iin, kun
vastaukseksi juotiin meidän kaikkien maljaa; ja kun hän ja Mr. Micawber
sydämellisesti pudistivat kumppanuuden kättä, ja hänen ruskeat kasvonsa
kirkastuivat hymyilemään, tunsin minä, että hän raivaisi tietä
itsellensä, saavuttaisi hyvän nimen ja tulisi rakastetuksi mihin
ikinänsä hän kääntyi.

Lapsiakin neuvottiin itsekutakin puolestaan pistämään puulusikkansa Mr.
Micawber'in pikariin ja meidän onneksemme maistamaan sen sisällystä.
Kun tämä oli tehty, nousivat tätini ja Agnes ja jättivät siirtolaiset
hyvästi. Oli surullinen ero. He itkivät kaikki; lapset häärivät Agnesin
ympäri viimeiseen hetkeen saakka; ja me jätimme Mrs. Micawber raukan
sangen surkeaan tilaan nyyhkimään ja itkemään himmeän kynttilän
viereen, josta huone virran puolelta varmaan sai kurjan majakan muodon.

Minä lähdin seuraavana aamuna taas alas katsomaan, olivatko he poissa.
He olivat lähteneet veneellä varhain, noin kello viisi aamulla. Se oli
kummallinen esimerkki minulle siitä tyhjyydestä, jota tämmöiset
eroamiset synnyttävät, sillä vaikka muistoni heistä ja rappeutuneesta
ravintolasta ja puu-portaista oli vaan yhden yön vanha, näyttivät
molemmat kolkolta ja autiolta nyt, kun he olivat menneet.

Iltapuolella seuraavana päivänä lähdimme, vanha hoitajattareni ja minä,
alas Gravesend'iin. Me tapasimme laivan virralla ja sen ympäri koko
joukon veneitä. Sovelias tuuli puhalsi, ja lähdön merkki näkyi maston
latvasta. Minä hyyräsin heti veneen ja me laskimme ulos sen luo; ja
siitä vähäisestä sekasohron pyörteestä päästyämme, jonka keskikohta se
oli, nousimme sen kannelle.

Mr. Peggotty odotti meitä siellä. Hän kertoi minulle, että Mr. Micawber
vast'ikään oli uudestaan vangittu (nyt viimeinen kerta) Heep'in haaston
johdosta, ja että hän oli pyyntöni mukaan maksanut rahat, jotka minä
nyt maksoin takaisin hänelle. Hän vei meidät sitten alas välikannelle;
ja siellä jokainen pelko, joka minulla oli, että hän olisi saanut
kuulla jotakin huhua siitä, mitä oli tapahtunut, haihtui, kun Mr.
Micawber hämärästä astui esiin, tarttui hänen käsivarteensa ystävän ja
suojelian muodolla ja kertoi minulle, että he tuskin hetkeäkään olivat
olleet erinänsä edellisestä yöstä saakka.

Näkymö oli niin outo minulle, niin ahdas ja pimeä, että alusta tuskin
selitin mitään; mutta kun silmäni tottuivat pimeään, eroitin vähitellen
kaikki paremmin, ja minusta oli kuin olisin seisonut keskellä jotakin
_Östaden_ maalausta. Laivan isojen palkkien, laipioin ja rengaspulttien
välissä, niinkuin myöskin siirtolaisten makuu-kojujen, arkkujen,
myttyjen, tynnyrein ja kaikenlaisten tavara-kasojen lomassa --
joita heiluvat lyhdyt sieltä täältä valaisivat ja paikottain
taas se keltainen päivän-kajastus, joka hairahtui alas jotakin
tuulitus-purjetta tai laivan-luukkua myöden -- oli taajaan tungettuina
ihmisjoukkoja, jotka rupesivat keskinäiseen tuttavuuteen, jättivät
toisensa hyvästi, puhuivat, nauroivat, itkivät, söivät ja joivat.
Muutamat olivat jo asettuneet sille parin jalan avaralle tilalle, joka
tuli heidän osaksensa; heidän pikkuinen taloutensa oli järjestetty ja
heidän vähäiset lapsensa nostetut palleille taikka kääpiön-kokoisille
nojatuoleille; toiset eivät enää toivoneetkaan löytävänsä lepopaikkaa
ja liikkuivat ympäri alakuloisina. Sylilapsista asti, joilla oli vaan
viikko tai kaksi elämästä takanansa, kymäräselkäisiin vanhoihin miehiin
ja naisiin, joilla näytti olevan vaan viikko tai kaksi elämästä
edessään; peltomiehistä alkaen, jotka toden perään veivät myötänsä
Englannin multaa saappaittensa alla, seppiin saakka, jotka ihossaan
ottivat mukaansa näytteitä sen noesta ja savusta -- näytti jokainen ikä
ja elin-keino olevan sullottu kokoon välikannen kapealle alalle.

Kun loin silmäni ympäri tätä paikkaa, luulin näkeväni jonkun Emilyn
muotoisen henkilön istuvan erään avonaisen portin luona, yksi
Micawber'in lapsista vieressään; se herätti ensin huomiotani, kun
toinen henkilö suudellen erosi siitä ja, levollisesti astuen hyörivän
joukon lävitse, muistutti minua -- Agnesista! Mutta suuressa liikkeessä
ja hämmingissä ja omien ajatuksieni epävakaisuudessa katosi se jälleen
näkyvistäni, ja minä tiesin vaan, että se aika oli läsnä, jolloin
kaikki vieraat kehoitettaisiin lähtemään laivasta; että hoitajattareni
itki arkulla vieressäni; ja että Mrs. Gummidge, jota joku nuorempi,
alaspäin notkistunut nainen mustissa vaatteissa auttoi, ahkerasti
järjesti Mr. Peggotyn tavaraa.

"Onko teillä mitään viimeistä sanaa, Mas'r Davy?" kysyi hän. "Onko
mitään unhottunut, ennenkuin eroamme?"

"Yksi asia!" lausuin minä. "Martha!" --

Hän koski sen nuoremman naisen olkapäätä, jota olen maininnut, ja
Martha seisoi edessäni.

"Jumala siunatkoon teitä, te kunnon mies!" huudahdin minä. "Te otatte
hänet mukaanne!"

Martha vastasi hänen puolestaan kyyneliin purskahtamalla. Minä en
voinut sillä haavaa puhua mitään, minä likistin vaan hänen kättänsä, ja
jos minä koskaan olen rakastanut ja kunnioittanut ketään miestä,
rakastin ja kunnioitin tätä miestä kaikesta sydämestäni.

Laiva tyhjentyi pian vieraista. Kovin koetukseni oli vielä jälillä.
Minä kerroin Mr. Peggotylle, mitä hänen jalo, täältä mennyt
veljenpoikansa oli käskenyt minun sanoa hänelle eron-hetkellä. Se
liikutti häntä syvästi. Mutta kun hän käski minun vastaukseksi lausua
monta hellyyden ja kaipauksen sanaa noille kuuroille korville, liikutti
hän minua vielä enemmän.

Aika oli tullut. Minä syleilin häntä, otin itkevän hoitajattareni
kainalooni ja kiirehdin pois. Kannella jätin Mrs. Micawber raukan
hyvästi. Silloinkin hän hajamielisesti katseli, heimolaisiansa
nähdäkseen, ja hänen viimeiset sanansa minulle olivat, ettei hän
koskaan jättäisi Mr. Micawber'ia.

Me menimme laivan-kyljestä alas veneesemme ja asetuimme vähän matkan
päähän, että saisimme nähdä, kun laiva aloitti kulkuansa. Oli tyven,
loistava päivänlasku. Laiva makasi meidän ja punertavan valon välissä,
ja jokainen hoikka köysi ja raaka eroitettiin selvästi hohteessa. En
ole koskaan nähnyt mitään semmoista näkyä, samalla niin ihanaa, niin
surullista ja niin toivokasta, kuin tämän komean laivan, kun se vielä
makasi liikkumatonna ruskottavalla vedellä ja kaikki ihmiset sen
kannella olivat tunkeneet partaalle ja hetken aikaa seisoivat siinä
avopäisinä ja äänettöminä.

Hetken aikaa vaan äänettöminä. Kun purjeet pullistuivat tuulesta ja
laiva rupesi liikkumaan, kohosi kaikista veneistä kolme kaikkuvaa
hurraa-huutoa, joihin kannella oliat vastasivat ja joita sitten
molemmin puolin kerrottiin ja uudestaan kerrottiin. Sydämeni purskahti
itkuun, kun kuulin huudot ja näin heiluvat hatut ja nenäliinat -- ja
silloin minä eroitin Emilyn!

Silloin minä eroitin Emilyn, joka seisoi enonsa vieressä ja vapisi
hänen olkapäänsä nojalla. Mr. Peggotty osoitti meitä kiihkeällä
kädellä, ja silloin Emily näki meidät ja viittasi viimeistä
hyvästi-jättöänsä minulle. Niin, Emily, ihana, surun sortama tyttö,
nojau häneen koko haavoitetun sydämesi luottamuksella, sillä hän on
nojaunut sinuun suuren rakkautensa koko voimalla!

Keskellä ruusuista valoa ja seisoen yhdessä erinänsä muista ylhäällä
kannella, Emily nojautuen enoonsa ja tämä pitäen kiinni hänestä,
katosivat he juhlallisesti näkyvistämme. Yö oli laskeunut alas Kent'in
kunnaille, kun sousivat meidät rantaan -- laskeunut pimeänä minun
ylitseni.



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Poissa-olo.


Pitkä, synkkä yö kokoutui nyt ympärilleni täynnänsä monen toivon, monen
rakkaan muiston, monen erehdyksen, monen turhan surun ja kaipauksen
haamuja.

Minä lähdin Englannista edes silloinkaan tietämättä, kuinka kova se
isku oli, jota minun tuli kestää. Minä jätin kaikki, jotka olivat
rakkaat minulle, ja lähdin pois siinä luulossa, että olin iskun
kestänyt ja että kaikki oli ohitse. Niinkuin mies sotatanterella saa
kuolinhaavan, vaan tuskin tietää, että hän on satutettu, niin en
minäkään, kun jäin yksikseni harjaantumattoman sydämeni kanssa,
likimainkaan aavistanut sitä haavaa, jota vastaan sydämeni täytyi
taistella.

Tämä tieto ei kohdannut minua äkisti, vaan vähitellen ja askel
askeleelta. Se yksinäisyyden tunne, jolla lähdin ulkomaalle, syveni ja
kasvoi joka hetki. Ensiksi se oli raskas kadon ja surun tunne, jossa en
voinut eroittaa paljon muuta. Huomaamatta muuttui se toivottomaksi
tiedoksi kaikista, mitä oli minulta mennyt -- rakkaus, ystävyys,
hellyys; kaikista, mitä oli rauennut -- ensimäinen luottamukseni,
ensimäinen mielitaipumukseni, koko elämäni ihana unelma; kaikista, mitä
nyt oli jälellä -- kolkko, tyhjä erämaa, joka katkeamatta ulottui
laajalta ympärilleni synkkään taivaan-rantaan saakka.

Jos suruni oli itsekäs, en tietänyt, että se oli. Minä murehdin
vaimo-lapsukaistani, joka niin nuorena temmattiin pois kukoistavasta
mailmastaan. Minä murehdin nuoruuden ystävääni, joka olisi voinut
saavuttaa tuhansien rakkauden ja ihmetyksen, niinkuin hän aikaa sitten
oli saavuttanut minun. Minä murehdin sitä rakastavaa, särkynyttä
sydäntä, joka oli saanut levon myrskyisessä meressä, ja noita maasta
lähteneitä jäännöksiä siitä yksinkertaisesta kodista, jossa lapsena
kuulin yö-tuulen puhaltavan.

Siitä karttuneesta raskasmielisyydestä, johon vaivuin, ei minulla
viimein ollut mitään toivoakaan koskaan päästä. Minä kuljin paikasta
paikkaan, kaikkialla kantaen taakkaani muassani. Minä tunsin nyt koko
sen painon; ja minä näännyin sen alla ja sanoin sydämessäni, ettei se
milloinkaan enää voisi keventyä.

Kun tämä epätoivo oli pahimmillansa, luulin, että kuolisin. Välisti
ajattelin, että tahdoin kuolla kotona ja käänsin todella takaisin
matkallani, että joutuisin sinne pian. Toisin aioin lähdin yhä
kauemmaksi pois kaupungista kaupunkiin, etsien, en tiedä mitä, ja
koettaen jättää, en tiedä mitä, taakseni.

Minä en pysty seuraamaan yksittäin niitä kaikkia vaikeita surun
vaiheita, joita koin. Semmoisia unelmia löytyy, joita voi vaan
vaillinaisesti ja epämääräisesti kuvata; ja kun pakoitan itseäni
katsomaan takaisin tähän elämäni jaksoon, tuntuu siltä, kuin
muistuttaisin mieleeni semmoista unelmaa. Minä näen itseni uneksijan
tavalla liikkuvan eteenpäin keskellä kaikkea sitä uutta, joka
tarjousi minulle muukalaisissa kaupungeissa, palatseissa,
tuomiokirkoissa, temppeleissä, maalauksissa, linnoissa, hautaholveissa,
eriskummallisissa kaduissa -- historian ja fantasian vanhoissa
olopaikoissa -- kantaen tuskallista kuormaani joka paikassa ja tuskin
huomaten esineitä, kun katoovat edestäni. Haluttomuus kaikkiin, paitsi
kalvavaan suruuni, oli se yö, joka peitti harjaantumattoman sydämeni.
Sallikaat minun katsoa ylös siitä -- niinkuin, kiitos Jumalan! viimein
tein -- ja sen pitkästä, kolkosta, kurjasta unelmasta koittavan valon
puoleen.

Monta kuukautta matkustin, tämä yhä pimenevä pilvi väikkyen mieleni
ylitse. Eräät salaiset syyt, joitten vuoksi en tahtonut lähteä kotiin
-- semmoiset syyt, jotka silloin turhaan taistelivat minussa,
selvempinä ilmestyäksensä -- saivat minut jatkamaan pilgrimi-retkeäni.
Välisti olin rauhattomasti muuttanut paikasta paikkaan mihinkään
pysähtymättä; välisti olin viipynyt kauan yhdessä kohden. Minulla ei
ollut mitään tarkoitusta, ei mitään kannattavaa sielua itsessäni, missä
ikänänsä olin.

Minä olin Schweizissä. Minä olin tullut sinne Italiasta jotakin noita
suuria Alpin-solia myöden ja olin sen jälkeen oppaani kanssa
astuskellut tunturi-polkuja. Jos nämät kammottavat erämaat olivat
vaikuttaneet sydämeeni, en ainakaan tietänyt siitä mitään. Minun
mielestäni oli kyllä ylevyyttä ja ihmeellisyyttä hirveän korkeissa
vuorissa ja äkki-jyrkissä syvänteissä, kohisevissa koskissa ja lumi- ja
jääkentissä, mutta tähän saakka ne eivät olleet opettaneet minulle
mitään muuta.

Eräänä iltana tulin ennen päivänlaskua johonkin laaksoon, jossa minun
oli määrä levätä. Kun astuin alas siihen pitkin suikertelevaa polkua
sillä vuorenvietoksella, josta näin sen kumottavan kaukaa alhaalta,
luulen, että joku kauan aikaa poissa ollut kauneuden ja tyvenyyden
tunto, joku laakson rauhasta syntynyt, lievittävä vaikutus heikosti
virisi rinnassani. Minä muistan, että kerran seisahduin jonkunlaisella
semmoisella surulla, joka ei ollut kokonaan masentava, ei aivan
toivoton. Minä muistan melkein luulleeni, että joku muutos parempaan
päin oli mahdollinen minussa.

Minä saavuin laaksoon, kun ilta-aurinko paisti niille kaukaisille
lumi-harjanteille, jotka yli-ympäriltä sulkivat sitä niinkuin ikuiset
pilvet. Ne vuoret, joitten rotkossa vähäinen kylä sijaitsi, olivat
juureltaan muhkean viheriät; ja ylipuolella tätä hempeämpää
kasvillisuutta kohosi tummia honkametsiä, jotka, niinkuin vaajat,
halkaisivat talviset hanget ja suojelivat lavineilta. Vielä
korkeammalla näkyi rivittäin rousteisia rinteitä, harmaita kallioita,
jää-iljanteita ja tasaisia pälvipaikkoja, jotka kaikki vähitellen
yhtyivät ylinnä vallitsevaan lumeen. Sinne tänne vuorten vieremille
tiplotettuina, jokainen pikku tipla yksi koti, häämötti yksinäisiä
puisia huoneita, jotka tunturien korkeuden vuoksi näyttivät niin
vähäisiltä, kuin tuskin olisivat kelvanneet leikkikaluiksi.
Samanlaiselta näytti myöskin tiheästi rakennettu laakson kylä ja sen
puinen silta, jonka alitse virta vieri jylseitten kallioin yli ja
sitten pauhaten katosi metsään. Tyvenessä ilmassa kuului kaukainen
laulu -- paimenten ääniä -- mutta kun joku heleä iltapilvi väikkyi
vuoren kyljen keskikohdalla, olisin melkein ollut valmis luulemaan,
että sävelet tulivat siitä eivätkä olleet mitään maallista laatua.
Tässä levollisuudessa suuri luonto yht'äkkiä puhui minulle ja lievitti
sydäntäni niin, että laskin väsyneen pääni ruohoon ja itkin, niinkuin
en ollut itkenyt vielä siitä saakka, kuin Dora kuoli!

Minä olin hiukkaa ennen saanut kirjepaketin, joka odotti minua, ja olin
lähtenyt ulos kylästä lukemaan sitä, sillä välin kuin illallistani
valmistettiin. Oli muita kirjeitä, jotka olivat eksyneet tiellä, enkä
minä ollut moneen aikaan saanut mitään. Paitsi pari, kolme riviä,
joilla ilmoitin, että voin hyvin ja olin tullut semmoiseen ja
semmoiseen paikkaan, ei minulla ollut ollut kylläksi miehuutta eikä
voimaa kirjoittaa yhtäkään kirjettä, siitä kuin lähdin kotoa.

Paketti oli kädessäni. Minä avasin sen ja näin Agnesin käsi-alan.

Hän oli onnellinen ja hyödyllinen ja menestyi, niinkuin hän oli
toivonut. Siinä kaikki, mitä hän itsestänsä minulle kertoi. Koko muu
sisältö koski minua.

Hän ei antanut minulle mitään neuvoa; hän ei teroittanut mitään
velvollisuutta minuun; hän sanoi vaan minulle omalla hartaalla
tavallansa, mikä hänen luottamuksensa minuun oli. Hän tiesi (sanoi
hän), että semmoinen luonto, kuin minun, kääntäisi kärsimisen
hyväkseen. Hän tiesi, että koetus ja mielen-liikutus ylentäisi ja
voimistaisi sitä. Hän oli varma, että minä kaikkiin yrityksiini panisin
enemmän lujuutta ja pyrkisin korkeammalle sen surun johdosta, jota olin
kärsinyt. Hän, joka niin riemuitsi maineestani ja vartoi sen
kasvamista, siksi kuin minua siunattaisiin, rakastettaisiin ja
kunnioitettaisiin työni tähden, tiesi hyvin, että jatkaisin työtäni.
Hän tiesi, että minun sydämessäni, niinkuin kaikissa suurissa ja
hyvissä sydämissä, suru ei voinut muuttua heikkoudeksi, vaan varmaan
oli voimaksi kääntyvä. Niinkuin lapsuuden aikojeni kärsimiset olivat
suorittaneet osansa ja tehneet minut siksi, mikä olin, niin suuremmat
onnettomuudet terästäisivät minua, että tulisin vielä paremmaksi, kuin
olin; ja niinkuin ne olivat opettaneet minua, opettaisin minä muita.
Hän uskoi minut Jumalan haltuun, joka oli ottanut viattoman lemmittyni
rauhaansa, piti minua sisarellisessa rakkaudessaan aina hyvänä ja oli
alati minun vieressäni, menin mihin menin, ylpeänä siitä, mitä olin
tehnyt, mutta äärettömän paljon ylpeämpänä siitä, mitä minun oli suotu
vielä tehdä.

Minä panin tämän kirjeen poveeni ja ajattelin, mimmoinen olin ollut
tunti takaperin! Kun kuulin äänten sammuvan ja näin tyvenen iltapilven
himmentyvän, laakson värien vaalenevan ja kultaisen lumen vuorten
huipuilla muuttuvan etäiseksi osaksi halevasta yö-taivaasta, vaan
kuitenkin tunsin, että yö poistui mielestäni ja kaikki sen sumut
suoltuivat, en tietänyt miksi nimittää rakkauttani häntä kohtaan, joka
tästä lähin oli kalliimpi minulle, kuin ikinä ennen.

Minä luin hänen kirjeensä moneen kertaan. Minä kirjoitin hänelle,
ennenkuin menin levolle. Minä kerroin hänelle, että olin suuresti
kaivannut hänen apuansa, että ilman häntä en ollut mitään enkä koskaan
ollut ollut se, miksi hän ajatteli minua; mutta että hän innostutti
minua rupeemaan siksi ja että aioin koettaa.

Minä koetin. Vielä kolme kuukautta ja jo olisi vuosi kulunut suruni
alusta. Minä päätin jättää kaikki päätökset sikseen, ennenkuin nämät
kolme kuukautta olivat ohitse, ja ainoastaan koettaa. Koko tämän ajan
oleskelin laaksossa ja sen lähiseuduilla.

Kun nämät kolme kuukautta olivat menneet, päätin jäädä pois kotoa vielä
kauemmaksi aikaa; toistaiseksi asettua Schweiziin, joka oli käynyt
rakkaaksi minulle tämän illan muiston kautta; tarttua jälleen kynään;
työskennellä.

Minä turvasin nöyrästi Häneen, jonka puoleen Agnes oli neuvonut minua;
minä etsin luontoa, jota ei koskaan turhaan etsitä; ja minä laskin
rintaani sen inhimillisen hellyyden, jota viime aikoina olin väistänyt.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin minulla oli melkein yhtä monta ystävää
laaksossa, kuin Yarmouth'issa; ja kun ennen talven tultua jätin sen,
Geneve'en matkustaakseni, ja keväällä palasin, oli heidän
sydämellisissä tervehdyksissään jonkunlainen kodillinen sointu,
vaikk'ei niitä tuotu esiin englantilaisilla sanoilla.

Minä tein työtä myöhään, varhain, kärsivällisesti ja ahkerasti. Minä
kirjoitin romanin, jonka aine yhtyi omaan kokemukseeni, ja lähetin sen
Traddles'ille, joka toimitti, että se julkaistiin hyvin edullisilla
ehdoilla; ja sanomat enentyvästä maineestani alkoivat ennättää
korviini matkustavien kautta, joita sattumalta kohtasin. Vähäisen levon
ja muutteen perästä rupesin taas vanhalla, uutteralla tavallani
kirjoittamaan uutta teosta, joka kokonaan veti huomioni puoleensa. Mitä
enemmän edistyin aineeni suorittamisessa, sitä enemmän miellyin siihen
ja koetin kaikin voimin toimittaa työtäni hyvin. Tämä oli kolmas
kirjailian tuotteeni. Se ei ollut vielä puoleksi valmis, kun eräänä
jouto-aikana päätin palata kotiin.

Vaikka luin ja työskentelin hellittämättä, olin kauan aikaa totuttanut
itseäni vahvaan ruumiin liikuntoon. Terveyteni, joka oli kovasti
heikontunut, kun Englannista lähdin, oli suuresti varmistunut. Minä
olin nähnyt paljon. Minä olin käynyt monessa maassa ja toivoakseni
kartuttanut tiedon varojani.

Minä olen nyt johdattanut mieleeni kaikki, mitä katson tarpeelliseksi
tässä puhua poissa-oloni ajasta -- yhdellä poikkeuksella. Tätä
poikkeusta en kuitenkaan ole tehnyt sillä aikeella, että salaisin
mitään ajatustani, sillä, niinkuin toisessa paikassa olen sanonut, tämä
kertomus on paperille pantu muistini. Olen vaan tahtonut jättää sieluni
sisimmän ajatuksen koskematta aivan viimeiseksi. Minä ryhdyn siihen
nyt.

Minä en voi niin täydellisesti tunkea oman sydämeni salaisuuteen, että
tietäisin, milloin rupesin ajattelemaan, että olisi sopinut panna sen
varhaisimmat ja valoisimmat toiveet Agnesiin. Minä en saata sanoa,
millä suruni asteella siinä ensiksi syntyi se miete, että olin
oikullisessa poikamaisuudessani heittänyt pois hänen rakkautensa
aarteen. Minä luulen, että olin ehkä kuullut jonkun kuiskauksen tästä
kaukaisesta ajatuksesta tuossa vanhassa, onnettomassa tunteessani, että
olin kadottanut tai kaipasin jotakin, jota ei koskaan voinut toteuttaa.
Mutta tämä ajatus heräsi mielessäni uutena nuhteena ja uutena
katumuksena, kun olin jäänyt niin murheelliseksi ja yksinäiseksi
mailmaan.

Jos siihen aikaan olisin ollut paljon Agnesin kanssa, olisin
raskasmielisyyteni heikkoudessa ilmoittanut tunteeni. Tätä minä
himmeästi pelkäsin, kun ensin tunsin, että minun täytyi olla Englantiin
palaamatta. Minuun olisi sanomattomasti koskenut, jos olisin menettänyt
vaan vähänkin hänen sisarellisesta rakkaudestaan; ja kuitenkin olisin
tunteitani ilmoittamalla tuottanut meille semmoista hankaluutta, josta
emme tähän asti olleet tietäneet mitään.

Minun oli mahdoton unhottaa, että se tunne, jolla hän nyt katseli
minua, perustui minun omaan ehtooni ja käytökseeni, ja että minä, jos
hän koskaan oli rakastanut minua toisenlaisella rakkaudella -- ja
välisti luulin, että semmoinen aika oli, jolloin hän ehkä oli tehnyt
niin -- olin heittänyt pois sen. Se ei ollut nyt minkään arvoinen asia,
että, kun molemmat olimme vaan lapset, minä olin totuttanut itseäni
ajattelemaan häntä semmoiseksi, joka oli kaukana tuolla puolen minun
lapsellisia mielikuvituksiani. Minä olin toiselle tarjonnut hehkuvan
hellyyteni; ja mitä olisin voinut tehdä, en ollut tehnyt; ja mitä Agnes
oli minulle, siksi olin minä ja hänen oma, jalo sydämensä tehnyt hänet.

Sen muutoksen alussa, joka vähitellen tapahtui minussa, kun koetin
tarkemmin ymmärtää itseäni ja ruveta paremmaksi ihmiseksi, loin
jonkunlaisen epämääräisen koetus-ajan lävitse silmäni semmoiseen
hetkeen, jona ehkä voisin toivoa peräyttäväni erehtyneen entisyyden ja
päästä niin onnelliseksi, että menisin naimisiin hänen kanssaan. Mutta
kun aika kului, hälveni tämä hämärä toivo ja katosi vihdoin kokonaan.
Jos hän koskaan oli rakastanut minua, tuli minun pitää häntä vielä
enemmän pyhänä, muistaen sitä luottamusta, jota olin pannut häneen,
hänen tietoansa harhailevasta sydämestäni, sitä uhrausta, jonka hän
varmaan oli tehnyt, ollaksensa ystävänäni ja sisarenani, ja sitä
voittoa, jonka hän oli saanut. Jollei toiselta puolen hän milloinkaan
ollut rakastanut minua, sopiko minun uskoa, että hän nyt rakastaisi
minua?

Minä olin aina tuntenut oman heikkouteni hänen kestäväisyytensä ja
mielenlujuutensa rinnalla, mutta nyt tunsin sen yhä enemmän. Vaikka
minä olisin ollut mitä hyvänsä hänelle, taikka hän minulle, jos olisin
kauan aikaa sitten ollut hänelle mahdollisempi, minä en ollut sitä nyt
eikä hänkään ollut. Se aika oli mennyt. Minä olin antanut sen mennä
ohitse, ja olin syystä kadottanut hänet.

Että nämät taistelot vaivasivat minua paljon, että ne täyttivät minut
onnettomuudella ja omantunnon soimauksella, mutta että minua kuitenkin
kannatti joku tunne, että minun tuli oikeuden ja kunnian nimessä
häveten luovuttaa mielestäni se ajatus, että nyt, toiveeni rauettua,
kääntyisin kalliin tytön puoleen, josta olin kevytmielisesti kääntynyt
pois, kun nämät toiveeni olivat valoisat ja tuoreet -- ja tämä miete
ilmestyi sisinnä minussa joka kerta kuin ajattelin häntä -- se on
kaikki yhtä totta. Minä en ensinkään koettanut salata itseltäni, että
rakastin häntä sydämestäni; mutta minä saatin itseni siihen
vakuutukseen, että se nyt oli myöhäistä ja ettei kauan kestänyttä
keskinäistä väliämme käynyt häiritseminen.

Minä olin paljon ja usein ajatellut, mitä Dora oli viitannut minulle
ehkä tapahtuvaksi niinä vuosina, joita sallimus ei ollut määrännyt
meille koetus-ajaksi; minä olin miettinyt, kuinka semmoiset asiat,
jotka eivät koskaan tapahdu, usein vaikutuksissaan ovat yhtä todellisia
meille, kuin ne, jotka tapahtuvat. Juuri ne vuodet, joista hän oli
puhunut, olivat nyt käyneet todellisiksi parannuksessani, ja olisivat
kerran, ehkä hiukan myöhemmin, siksi käyneet, vaikka olisimme
eronneetkin aikaisimmassa lapsellisuudessamme. Minä koetin kääntää sitä
väliä, joka olisi voinut olla minun ja Agnesin kesken, keinoksi, jonka
avulla saatin paremmin kieltää itseni, ruveta enemmän luja-aikeiseksi,
tarkemmin tuntea itseni, puutteeni ja erehdykseni. Kun mietin, että
asia olisi voinut olla, tulin siihen vakuutukseen, ettei se koskaan
voisi olla.

Nämät ajatukset, niitten sekanaisuus ja ristiriitaisuus olivat mieleni
vaihetteleva juoksu-hiekka lähtöni ajasta alkaen siksi, kuin kolme
vuotta jälestäpäin palasin kotiin. Siitä, kuin siirtolaiset olivat
purjehtineet pois, oli kolme vuotta kulunut, kun minä samaan
päivänlaskun aikaan ja samassa paikassa seisoin sen paketti-aluksen
kannella, joka toi minut kotiin, ja katselin sitä ruusuista vettä,
jossa olin nähnyt heidän laivansa kuvan heijastelevan.

Kolme vuotta. Pitkät, kun ajatteli niitä kokonaisuudessaan, vaikka
lyhyet ohitse vieriessään. Ja koti oli sangen kallis minulle, ja Agnes
myöskin -- mutta hän ei ollut minun -- hän ei koskaan ollut oleva minun
-- hän ehkä olisi voinut olla, mutta tämä oli mennyt!



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Takaisintulo.


Minä nousin maalle Londonissa eräänä talvisena syysiltana. Oli pimeä ja
satoi, ja minä näin yhtenä minutina enemmän sumua ja lokaa, kuin mitä
olin nähnyt kokonaisena vuonna. Minä kävelin tullihuoneesta
Muistopatsaan luo, ennenkuin tapasin mitään vaunuja; ja vaikka itse
rakennusten etupuolet, jotka katselivat paisuneita kadun-ojia, minusta
tuntuivat vanhoilta ystäviltä, en voinut olla myöntämättä, että ne
olivat kovasti likaisia ystäviä.

Minä olen usein huomannut -- minä arvaan, että jokainen on -- että
lähtö pois tutusta paikasta näyttää olevan merkki, että muutoksia
tapahtuu siinä. Kun katsoin ulos vaunujen akkunasta ja näin, että joku
vanha rakennus Fishstreet Hill'illä, johon ei mikään maalari, salvumies
eikä muurari sataan vuoteen ollut koskenut, minun poissa ollessani oli
hajotettu sekä että läheinen katu, joka oli tullut kunnian-arvoiseksi
pitkällisen taudillisuutensa ja kauneutensa tähden, oli kuivattu ja
lavennettu, odotin puoleksi saavani nähdä, että St. Paul'in
tuomiokirkkokin näyttäisi vanhemmalta.

Edeltäpäin tiesin, että muutamia muutoksia oli tapahtunut ystävieni
oloissa. Tätini oli kauan aikaa sitten muuttanut takaisin Dover'iin ja
Traddles oli heti minun lähdettyäni ruvennut saamaan vähän asian-ajajan
tointa. Hänellä oli nyt virkahuoneensa Gray's Inn'issä, ja hän oli
viimeisissä kirjeissänsä kertonut minulle, ettei hän nyt ollut ihan
ilman toivoa pian päästä naimisiin kaikkein suloisimman tytön kanssa
mailmassa.

He odottivat minua kotiin ennen joulua; mutta heillä ei ollut mitään
aavistusta, että näin pian palaisin. Minä olin tahallani eksyttänyt
heitä, että saisin huvin äkki-arvaamatta tulla heidän luoksensa. Vaan
kuitenkin olin häijy kyllä tuntemaan jonkunlaista kylmyyttä ja
pettymystä, kun ei kukaan toivottanut minua tervetulleeksi, vaan minun
täytyi yksinään ja ääneti ajaa ratistaa pitkin sumuisia katuja.

Hyvin tunnetut puodit ja niitten iloinen valo paransivat kuitenkin
jossakin määrässä asian; ja kun astuin maahan Gray's Inn'in kahvilan
ovella, olin jälleen virkistynyt. Tämä paikka muistutti minua aluksi
tuosta niin toisenlaisesta ajasta, jona olin poikennut asumaan
Kultaiseen Ristiin, ja sai minut ajattelemaan niitä muutoksia, jotka
olivat tapahtuneet sen jälkeen; mutta tämä oli luonnollista.

"Tiedättekö, missä päin Gray's Inn'issä Mr. Traddles asuu?" kysyin
kyyppäriltä sillä aikaa kuin lämmittelin kahvihuoneen valkean edessä.

"Holborn Court'issa, Sir. Numero kaksi".

"Mr. Traddles'in nimi saa, luulen, yhä paremman maineen lakimiesten
joukossa?" arvelin minä.

"Niin, Sir", vastasi kyyppäri, "arvattavasti, Sir; mutta minä en
ainakaan tiedä siitä mitään".

Tämä kyyppäri, joka oli keski-ikäinen, vähäläntäinen mies, katsoi
ympärilleen, saadaksensa apua eräältä arvokkaammalta kyyppäriltä --
kookkaalta, mahtavalta, vanhalta mieheltä, jolla oli kaksinkertainen
leuka, mustat housut ja sukat, ja joka tuli ulos jostakin suntionpenkin
kaltaisesta paikasta kahvihuoneen päästä, jossa hän seurusteli
kassalaatikon, adressikalenterin, lakimiesluettelon ja muitten kirjojen
ja paperein kanssa.

"Mr. Traddles", lausui vähäläntäinen kyyppäri. "Numero kaksi
Court'issa".

Mahtava kyyppäri viittasi hänet pois ja kääntyi juhlallisesti minun
puoleeni.

"Minä kysyin", sanoin minä, "eikö Mr. Traddles, joka asuu numero
kahdessa Court'issa, ole saanut yhä suurempaa mainetta lakimiesten
joukossa?"

"Minä en ole koskaan kuullut hänen nimeänsä", vastasi kyyppäri
paksulla, käheällä äänellä.

Minusta tuntui, kuin minun olisi tullut puolustaa Traddles'ia.

"Hän on kai nuori mies?" arveli mahtava kyyppäri, ankarasti kiinnittäen
silmäänsä minuun. "Kuinka kauan hän on asunut Gray's Inn'issä?"

"Ei muuta, kuin kolme vuotta", sanoin minä.

Kyyppäri, joka luultavasti oli elänyt neljäkymmentä vuotta
suntionpenkissään, ei voinut jatkaa näin vähäpätöistä ainetta. Hän
kysyi minulta, mitä tahdoin päivällisiksi.

Minä tunsin, että taas olin Englannissa, ja olin todella aivan
alakuloinen Traddles'in puolesta. Hänelle ei näyttänyt löytyvän mitään
toivoa. Minä käskin nöyrästi vähän kalaa ja paistia ja seisoin valkean
edessä, miettien hänen maineettomuuttansa.

Kun seurasin pääkyyppäriä silmilläni, en voinut olla ajattelematta,
että se puutarha, jossa hän vähitellen oli kasvanut siksi kukaksi, mikä
hän oli, oli vaikea paikka, jos mieli yletä. Semmoinen vanhan-aikainen,
kankea-niskainen, tukeva, juhlallinen, ijäkäs muoto sillä oli. Minä
katselin ympäri huonetta, jonka sannoitettua lattiaa epäilemättä
sannoitettiin aivan samalla tavalla, kun pääkyyppäri oli poikana -- jos
hän koskaan oli ollut poikana, joka ei näyttänyt todenmukaiselta;
kiiltäviä pöytiä, joissa näin kuvani heijastelevan vanhan mahognyn
sileistä syvänteistä; lamppuja, joita oli niistetty ja siivottu,
ettei mitään vikaa huomannut; mukavia, viheriöitä, kirkkailla
messinki-tangoilla varustettuja kartiineja, jotka sievästi verhosivat
väli-seiniä; molempia isoja, iloisesti palavia hiili-valkeita; riviin
asetettuja karaffeja, pullistuneita, niinkuin olisivat tietäneet, että
löytyi kalliita, vanhoja portviinin tynnyreitä kellarissa; ja näytti
siltä, kuin ei kumpaakaan, ei Englantia eikä lakitiedettä, olisi voinut
helposti väkirynnäköllä valloittaa. Minä menin ylös makuu-huoneeseni
märkiä vaatteitani muuttamaan, ja tämän vanhan paneli-seinäisen huoneen
avaruus (se oli ylipuolella sitä portinkäytävää, joka johdatti
ravintolaan, muistan minä), nelitolppaisen sängyn tyven äärettömyys ja
piirongin kukistumaton vakavuus, kaikki näyttivät yhtyvän ja synkästi
rypistävän otsaansa Traddles'in taikka jokaisen samanlaisen uskaliaan
nuorukaisen toiveille. Minä tulin jälleen alas päivällistäni syömään;
ja myöskin aterian verkkainen mukavuus ja paikan säännöllinen
hiljaisuus -- sillä se oli tyhjä vieraista, koska tuota pitkää
lakimiesten loma-aikaa vielä kesti -- puhuivat sujuvasti Traddles'in
rohkeudesta ja kuinka vähän hänen sopi toivoa vielä kahteen kymmeneen
vuoteen saada elatustaan.

Minä en ollut nähnyt mitään tämmöistä siitä saakka, kuin lähdin
ulkomaille, ja se kukisti kokonaan toiveeni ystäväni puolesta.
Pääkyyppäri oli saanut kylläksi minusta. Hän ei lähestynyt minua
enää, vaan tarjosi palvelustansa eräälle vanhalle, pitkiin
säärystimiin puetulle gentlemanille, jonka vastaan-ottamiseksi pintti
[englantilainen mittaa noin 3 1/2 korttelia] erinomaista portviiniä
näytti itse-altaan tulevan ulos kellarista, sillä hän ei antanut mitään
käskyä. Toinen kyyppäri ilmoitti kuiskaten minulle, että tämä vanha
gentlemani oli yksinäisyyteen paennut notarius, joka asui torin
partaalla ja jolla oli kokonainen aarre-aitta, jonka hän luultiin
testamentteeraavan pesiättärensä tyttärelle; samoin, että puheen mukaan
hänellä oli kaapissansa hopeinen pöytäserviisi, joka oli kokonaan
tummentunut makaamisesta, vaikk'ei mikään ihmis-silmä koskaan vielä
ollut nähnyt muuta, kuin yhden lusikan ja yhden kahvelin hänen
huoneissaan. Nyt pidin Traddles'ia aivan perikadon omana ja päätin
itsekseni, ettei hänellä ollut mitään toivoa.

Koska kuitenkin hartaasti halusin nähdä rakasta, vanhaa toveria,
suoritin päivälliseni semmoisella tavalla, joka ei ollenkaan ollut
omainen koroittamaan minua pääkyyppärin ajatuksissa, ja kiirehdin ulos
takatietä. Numero kaksi Court'issa oli pian löydetty, ja koska
ovipielen päällekirjoitus ilmoitti minulle, että Mr. Traddles asui
jossakin huoneistossa ylimmäisessä kerroksessa, astuin portaita ylös.
Rapistuneiksi ja vanhoiksi huomasin nämät portaat, ja jokaisen jakson
päästä niitä valaisi nuija-pää lampun-sydän, joka teki kuolemaa
vähäisessä, likaisessa lasivangitossa.

Kun kommin portaita ylös, luulin kuulevani hupaisen naurun, mutta ei
minkään advokatin eikä lakimiehen, ei advokatin kirjurin eikä
lakimiehen kirjurin naurua, vaan parin, kolmen iloisen tytön. Kun
pysähdyin kuuntelemaan, pistin sattumalta jalkani johonkin reikään,
jonka kunnianarvoisa Gray's Inn'in jäsenistö oli jättänyt tukkimatta,
ja putosin kolisten alas, ja kun taas pääsin jaloilleni, oli kaikki
hiljaa.

Hapuillen kuljin nyt varovammin loppupuolen matkaa, ja sydämeni sykki
kovasti, kun näin ulkopuolisen oven, johon oli maalattu _Mr. Traddles_,
avoinna. Minä koputin. Jommoinenkin kahina seurasi sisäpuolella, mutta
ei mitään muuta. Minä koputin sentähden uudestaan.

Vähäinen takkela poika, puoleksi juoksupoika, puoleksi kirjuri, joka
oli kovasti hengästynyt, mutta katseli minua, niinkuin hän olisi ollut
varma siitä, etten minä voisi laillisesti todistaa sitä, tuli näkyviin.

"Onko Mr. Traddles kotona?" lausuin minä.

"On, Sir, mutta hänellä on työtä".

"Minä pyytäisin saada tavata häntä".

Tuokion minua tarkasteltuaan päätti takkela poika päästää minut
sisään, jonka vuoksi hän avasi ovea vähän avarammalta ja laski minut
ensiksi pikkuiseen, kaapinkokoiseen eteiseen ja sitten vähäiseen
arki-huoneesen, jossa tapasin vanhan ystäväni, joka (hänkin
hengästyneenä) istui pöydän ääressä paperiensa puoleen kallistuneena.

"Hyvä Jumala!" huudahti Traddles, ylös katsahtaen, "se on Copperfield!"
ja syöksi minun syliini, johon minä lujasti suljin hänet.

"Kaikki hyvin, rakas Traddles'ini?"

"Kaikki hyvin, rakas, rakas Copperfieldini eikä muuta, kuin hyviä
uutisia!"

Me itkimme ilosta molemmat.

"Rakas toverini", lausui Traddles, innossansa pörröttäen tukkaansa,
joka oli kokonaan tarpeeton toimi, "rakkain Copperfield'ini, kauan
kadoksissa ollut ja sydämellisesti tervetullut ystäväni, kuinka minua
ilahuttaa nähdä sinua! Kuinka sinä olet ruskoittunut! Kuinka iloinen
minä olen! Henkeni ja kunniani kautta, en ole koskaan ollut niin
iloinen, rakas Copperfield'ini, en koskaan!"

Minun oli yhtä vaikea ilmoittaa tunteitani. Minä en ensiksi kyennyt
puhumaan mitään.

"Rakas toverini!" lausui Traddles. "Ja tullut niin kuuluisaksi!
Kunniakas Copperfield'ini! Hyvä Jumala, _milloin_ tulit, _mistä_ tulet,
_mitä_ olet toimittanut?"

Mitään vastausta kysymyksiinsä odottamatta kohensi Traddles, joka oli
työntänyt minut nojatuoliin kaminin viereen, koko ajan valkeaa toisella
kädellään ja nyki minua toisella kaulahuivistani siinä hurjassa
luulossa, että se oli päällystakki. Hiilihangosta hellittämättä syleili
hän minua uudestaan, ja minä syleilin häntä, siksi kuin molemmat
nauraen ja silmiämme pyyhkien kävimme istumaan ja pudistimme kättä
lieden ylitse.

"Kun ajattelee", sanoi Traddles, "että olit niin kotiin tulemallasi,
kuin epäilemättä olit, rakas, vanha poikani, etkä ollut läsnä
juhlamenoissa!"

"Missä juhlamenoissa, rakas Traddles?"

"Hyvä Jumala!" huudahti Traddles, avaten silmiänsä vanhalla tavallaan.
"Etkö ole saanut viimeistä kirjettäni?"

"En suinkaan, jos siinä puhuttiin juhlamenoista".

"No, rakas Copperfieldini", lausui Traddles, tokaisten tukkaansa
pystyyn molemmilla käsillänsä, jotka hän sitten laski polvilleni, "minä
olen naimisissa!"

"Naimisissa!" huudahdin minä iloisesti.

"Totta totisesti!" lausui Traddles -- "kunnian-arvoisa Horace vihki
minut -- ja Sofian yhteen -- alhaalla Devonshire'ssä. No, rakas
poikani, hän on tuolla kartiinein takana! Katso tuonne!"

Kummastuksekseni tuli kaikkein suloisin tyttö mailmassa samalla
silmänräpäyksellä nauraen ja punehtuen esiin piilopaikastaan. Ja
iloisempaa, armaampaa, viattomampaa, onnellisempaa, tyytyväisempää
nuorta vaimoa ei ole koskaan mailmassa nähty, jota minun myöskin täytyi
paikalla sanoa. Minä suutelin häntä, niinkuin vanha tuttava suutelisi,
ja toivotin heille onnea kaikesta sydämestäni.

"Mikä hauska jälleen-yhtyminen tämä on!" sanoi Traddles. "Sinä olet
niin erittäin ruskoittunut, rakas Copperfield! Voi, kuinka onnellinen
minä olen!"

"Niin olen minäkin!" arvelin minä.

"Ja minä myöskin!" lausui punehtuva ja hymyilevä Sofia.

"Me olemme kaikki niin onnelliset, kuin mahdollista!" sanoi Traddles.
"Tytötkin ovat onnelliset. Voi sentään, minä totta puhuen olin kokonaan
unhottaa heidät!"

"Unhottaa?" kysyin minä.

"Tytöt", vastasi Traddles. "Sofian sisaret. He ovat meidän luonamme. He
ovat tulleet Londonia katsomaan. Asia on se, että, kun -- sinäkö se
olit, joka kompastuit portaissa, Copperfield?"

"Minä se olin", sanoin minä nauraen.

"Hyvä, kun sinä kompastuit portaissa", lausui Traddles, "peuhasin
tyttöjen kanssa. Totta puhuen me kävimme 'kissaa nurkassa'. Mutta koska
tämmöinen ei oikein sovi Westminster Hall'issa ja kosk'ei se näyttäisi
juuri ammatilliselta, jos joku neuvon-pyytäjä näkisi heidät, juoksivat
he tiehensä. Ja par'aikaa he -- kuuntelevat, sitä en epäile", arveli
Traddles, katsellen toisen huoneen ovea.

"Minä olen pahoillani", sanoin minä, nauraen uudestaan, "että tulin
häiritsemään".

"Sanani kautta", vastasi Traddles, suuresti iloiten, "jos olisit
nähnyt heidän juoksevan pois ja, sinun koputettuasi, taas juoksevan
takaisin noukkimaan pudonneita kampojansa ja menettelevän mitä
hullunkurisimmalla tavalla, et olisi sanonut niin. Lemmittyni, menetkö
noutamaan tyttöjä?"

Sofia kiiruhti pois ja me kuulimme, että hän läheisessä huoneessa
vastaan-otettiin kaikkuvalla naurulla.

"Oikein kuin soitettaisiin, eikö niin, rakas Copperfield?" arveli
Traddles. "Sitä on erittäin hauska kuulla. Se kokonaan valaisee näitä
vanhoja huoneita. Onnettomalle vanhalle pojalle, joka on elänyt kaiken
aikansa yksinään, on se suorastaan suloista. Se on viehättävää. Tyttö
raukoilta meni paljon hukkaan Sofian kanssa -- joka, minä vakuutan sen
sinulle, Copperfield, nyt on ja aina on ollut suloisin tyttö mailmassa!
-- ja se ilahuttaa minua sanomattomasti, kun havaitsen heidän olevan
semmoisella hyvällä tuulella. Tyttö-seura on sangen hupainen asia,
Copperfield. Se ei ole ammatillista, mutta se on hyvin hupaista".

Huomaten, että hänen äänensä hiukan vapisi, ja käsittäen, että hän
sydämensä hyvyydessä pelkäsi puheensa kautta tuottaneensa minulle
jonkunlaista tuskaa, myönnyin siihen semmoisella hartaudella, joka
ilmeisesti rauhoitti ja ilahutti häntä suuresti.

"Mutta lisäksi", lausui Traddles, "ovat kotilaitoksemmekin, totta
puhuakseni, kokonaan epä-ammatillisia, rakas Copperfield. Yksin
Sofiankin oleminen täällä on epä-ammatillinen. Mutta meillä ei ole
mitään muuta asuntopaikkaa. Me olemme laskeneet ruuhella merille,
mutta me olemme valmiit kestämään kaikkia. Ja Sofia on tavaton
taloudenpitäjä! Sinä kummastelet, kun näet, kuinka hän sijoittaa näitä
tyttöjä. Tuskin tiedän, kuinka se käy".

"Onko noita nuoria ladyjä montakin teillä?" kysyin minä.

"Vanhin, kaunotar, on täällä", vastasi Traddles matalalla,
tuttavallisella äänellä -- "Carolina ja Sarah on täällä -- se, joka,
niinkuin mainitsin sinulle, on jollakin tapaa kipeä selästään.
Sanomattoman paljon parempana! Ja molemmat nuoremmat, joita Sofia
kasvatti, ovat luonamme. Ja Louisa on täällä".

"Todella!" huudahdin minä.

"Niin", vastasi Traddles. "Nyt ei ole koko sarjassa -- minä tarkoitan
huonettemme sarjassa -- kuin kolme, mutta Sofia on tyttöjä varten
sovittanut kaikki mitä kummallisimmalla tavalla, ja he makaavat niin
mukavasti, kuin mahdollista. Kolme tuossa huoneessa", sanoi Traddles,
osoittaen sormellaan. "Kaksi tässä".

Minä en voinut olla ympärilleni katsomatta, nähdäkseni, mikä oltava jäi
jälille Mr. ja Mrs. Traddles'ille. Traddles ymmärsi minut.

"Hyvä!" lausui Traddles, "me olemme valmiit kestämään kaikkia, niinkuin
juuri nyt sanoin, ja viime viikolla kyhäsimme vuoteen tänne lattialle.
Mutta katon alla löytyy vielä vähäinen huone -- sangen sievä huone, kun
kerran on päässyt ylös sinne -- jonka Sofia itse minun tietämättäni on
varustanut tapeteilla; ja se on tätä nykyä meidän huoneemme. Se on
mainio pikkuinen mustalais-poikettava. Ja kuinka laajalle sieltä
näkee".

"Ja sinä olet vihdoin naimisissa, rakas Traddles'ini!" sanoin minä.
"Kuinka se ilahuttaa minua!"

"Kiitoksia, rakas Copperfield", vastasi Traddles, kun vielä kerran
pudistimme kättä. "Niin, minä olen niin onnellinen, kuin on mahdollista
olla. Tuossa on vanha ystäväsi, näetkö", lausui Traddles, riemuisesti
nyykäyttäen päätänsä kukkaruukulle ja alustalle. "Ja tuossa on pöytä
marmori-laikkoineen! Kaikki muut huonekalut ovat yksinkertaisia ja
käytöllisiä, niinkuin huomaat. Ja mitä hopea-serviisiin tulee, ei
meillä, totta puhuen, ole edes sen vertaa, kuin tee-lusikka".

"Kaikki vielä ansaittavat!" lausuin minä iloisesti.

"Juuri niin", vastasi Traddles, "kaikki ansaittavat. Tietysti on meillä
jotakin tee-lusikan tapaista, koska liikutamme teetämme. Mutta ne ovat
Britannia-metallia".

"Hopea hohtaa sitä enemmän, kun se tulee", arvelin minä.

"Sitä juuri itsekin sanomme!" huudahti Traddles. "Näetkö, rakas
Copperfield", ruveten taas puhumaan tuolla matalalla, tuttavallisella
äänellä, "kun olin esitellyt todistukseni Doe dem. _Jipes_ versus
_Wigzell_ jutussa, josta minulla oli paljon etua ammatissani, lähdin
alas Devonshire'en ja pidin yksityisesti muutamia totisia keskusteluita
kunnian-arvoisan Horace'n kanssa. Minä huomautin hänelle erittäin sitä
asiaa, että Sofia -- joka, vakuutan sinulle, Copperfield, on suloisin
tyttö! --"

"Siitä olen varma!" arvelin minä.

"Hän on todella!" vastasi Traddles. "Mutta minä pelkään, että hairahdan
aineestani. Mainitsinko kunnianarvoisaa Horace'a?"

"Sinä sanoit, että huomautit hänelle erittäin sitä asiaa --".

"Niin oikein! Sitä asiaa, että Sofia ja minä kauan aikaa olimme olleet
kihloissa, ja että Sofia vanhempiensa luvalla oli enemmän, kuin
tyytyväinen, tulemaan minulle, vaikka olisimmekin -- lyhyeltä", sanoi
Traddles vanhalla, suoralla hymyllänsä, "nykyisellä Britannia-metallin
kannallamme. No niin. Sitten esittelin kunnian-arvoisalle Horace'lle --
joka on mitä oivallisin pappi, Copperfield, ja jonka pitäisi olla
piispa, taikka jolla ainakin pitäisi olla kylläksi tuloja, ettei hänen
tarvitsisi elää niin tiukasti -- että, jos voisin ansaita kaksi sataa
ja viisikymmentä puntaa ensi vuonna ja varmaan toivoa seuraavana vuonna
ansaitsevani yhtä paljon taikka vielä enemmän sekä lisäksi voisin
yksinkertaisesti varustaa jonkun vähäisen asunnon, semmoisen, kuin
tämän -- silloin ja siinä tapauksessa saisimme Sofia ja minä mennä
naimisiin. Minä uskalsin muistuttaa, että olimme kärsivällisesti
odottaneet monta vuotta ja ettei sen asian, että Sofia oli erinomaisen
hyödyllinen kotona, tulisi vaikuttaa hänen rakkaisin vanhempiinsa niin,
että he vastustaisivat hänen elämänsä turvaamista -- ymmärrätkö?"

"Ei suinkaan sen tulisi", sanoin minä.

"Minua ilahuttaa, että sinä ajattelet niin, Copperfield", vastasi
Traddles, "sillä ilman vähintäkään viittausta kunnianarvoisaan
Horace'en luulen, että vanhemmat ja veljet ja niin edespäin välisti
ovat jotenkin itsekkäät semmoisissa asioissa. Hyvä! Minä sanoin
myöskin, että mielelläni tahdoin olla hyödyllinen perheelle ja että,
jos edistyin mailmassa ja jotakin tapahtuisi hänelle -- minä tarkoitan
kunnian-arvoisalle Horace'lle --".

"Kyllä ymmärrän", lausuin minä.

"-- Taikka Mrs. Crewler'ille -- minä hartaasti soisin saavani ruveta
tyttöjen isäksi. Hän vastasi aivan ihmeellisellä tavalla, joka erittäin
miellytti tunteitani, ja otti suostuttaaksensa Mrs. Crewler'iä tähän
tuumaan. Heillä oli kauhean paljon vastusta anopistani. Se nousi hänen
jaloistaan hänen rintaansa ja sitten hänen päähänsä --".

"Mikä nousi?" kysyin minä.

"Hänen surunsa", vastasi Traddles totisella katseella. "Hänen tunteensa
ylimalkain. Niinkuin toisessa tilaisuudessa mainitsin, hän on hyvin
etevä nainen, mutta hän ei voi enää käyttää jäseniänsä. Mitä hyvänsä
hänelle kiusausta tapahtuu, se asettuu tavallisesti hänen jalkoihinsa;
mutta tässä tilaisuudessa nousi se hänen rintaansa ja sitten hänen
päähänsä ja, lyhyeltä, tunki koko hänen ruumiinrakennukseensa mitä
huolettavimmalla tavalla. Kuitenkin he väsymättömällä ja hellällä
hoidolla saivat hänet toipumaan, ja me vihittiin, siitä oli eilen kuusi
viikkoa. Sinä et voi aavistaa, mikä hirviö mielestäni olin,
Copperfield, kun näin koko perheen joka taholla itkevän ja pyörtyvän!
Mrs. Crewler ei voinut nähdä minua ennen kuin lähdimme -- ei voinut
antaa anteeksi minulle silloin -- mutta hän on hyväluontoinen ihminen
ja on jälestäpäin antanut minulle anteeksi. Juuri tänä aamuna tuli
minulle hupainen kirje häneltä".

"Ja lyhyeltä, rakas ystäväni", sanoin minä, "sinä tunnet itsesi niin
onnelliseksi, kuin ansaitset tuntea!"

"Oh! Nämät sanat lähtevät sinun ystävyydestäsi!" nauroi Traddles.
"Mutta tilaani sopii todella kadehtia. Minä teen kovasti työtä ja luen
lakia väsymättä. Minä nousen kello viisi joka aamu eikä se haita minua
ollenkaan. Minä pidän tytöt piilossa päivällä ja hauskuttelen heidän
kanssansa iltaisin. Ja minä vakuutan sinulle, että oikein pahoittaa
minua, että he lähtevät kotiin tiistaina eli päivää ennen kuin Mikkelin
työkausi alkaa. Mutta tässä", sanoi Traddles, keskeyttäen tuttavallista
juttelemistaan ja ääneen puhuen, "ovat tytöt! Mr. Copperfield, Miss
Crewler -- Miss Sarah, Miss Louisa -- Margaret ja Lucy!"

He näyttivät niin terveiltä ja kukoistavilta kuin ruusuvihko. Kaikki
olivat sieviä, ja Miss Carolina oli erittäin kaunis; mutta Sofian
kirkkaissa katseissa oli jotakin armasta, iloista ja kodikasta, joka
voitti tämän kaiken ja vakuutti minulle, että ystäväni oli valinnut
hyvin. Me istuimme kaikki valkean ympärillä sillä aikaa kuin takkela
poika, joka, niinkuin nyt arvasin, oli papereita esiin vetäessään
hengästynyt, taas korjasi pois ne ja asetti esiin tee-astiat. Tämän
jälkeen lähti hän pois yöksi ja pamahutti kiinni ulkopuolisen oven
perästään. Kun Mrs. Traddles, jonka emännän-silmistä täydellinen
mielihyvä ja levollisuus säteili, oli valmistanut teen, paahti hän
hiljaisesti leipää, istuen nurkassaan valkean vieressä.

Hän oli tavannut Agnesin, kertoi hän minulle tätä tehdessään. "Tom" oli
häitten jälkeen vienyt hänet huviretkelle alas Kent'iin ja siellä oli
hän nähnyt myöskin tätini, ja sekä tätini että Agnes voivat hyvin eikä
kumpikaan heistä ollut puhunut mistään muusta, kuin minusta. "Tom" ei
ollut hänen kullaksensa kertaakaan päästänyt minua ajatuksistansa koko
sinä aikana, jona olin ollut poissa. "Tom" oli korkein tuomari kaikissa
asioissa. "Tom" oli ilmeisesti hänen elämänsä epäjumala, jota ei mikään
voinut järkyttää hänen kantakivellänsä, johon hänen aina täytyi luottaa
ja jota hänen aina täytyi kunnioittaa koko sydämensä uskollisuudella,
mitä ikänänsä tapahtui.

Se kunnioitus, jota sekä hän että Traddles osoittivat kaunottarelle,
huvitti minua sangen paljon. Minä en luullakseni pitänyt sitä erittäin
järkevänä, mutta se oli mielestäni hyvin hauskaa ja soveltui
täydellisesti heidän luontoonsa. Jos Traddles koskaan hetkeäkään
kaipasi noita tee-lusikoita, jotka olivat vielä ansaittavat, en epäile,
että se tapahtui silloin, kuin hän tarjosi teetä kaunottarelle. Jos
hänen lempeä puolisonsa olisi kyennyt ketään vastaan puollustamaan omaa
ajatustansa, tiedän varmaan, että se olisi tapahtunut ainoastaan sen
vuoksi, että hän oli kaunottaren sisar. Muutamia vähäisiä omapäisyyden
ja oikullisuuden oireita, joita kaunottaressa huomasin, katsoivat
Traddles ja hänen puolisonsa nähtävästi hänen esikois-oikeudekseen ja
luonnolliseksi perinnöksensä. Jos hän olisi syntynyt kuningattareksi
mehiläispesässä ja he työntekiöiksi, eivät he olisi alttiimmin
taipuneet siihen.

Mutta heidän itse-unhotuksensa ihastutti minua. Heidän ylpeytensä
näitten tyttöjen puolesta ja heidän myöntyväisyytensä kaikkiin näitten
mielitekoihin oli mitä hupaisin pikku todistus heidän omasta arvostaan,
minkä milloinkaan olisin tahtonut nähdä. Yhtä varmaan kuin Traddles'ia
kerta tämän illan kuluessa puhuteltiin "Tom kullaksi" ja häntä
pyydettiin tuomaan jotakin tänne taikka viemään jotakin sinne taikka
ottamaan ylös jotakin taikka laskemaan alas jotakin taikka etsimään
jotakin taikka noutamaan jotakin, yhtä varmaan se taikka tämä hänen
kälyistään ainakin kaksitoista kertaa tunnissa puhutteli häntä siksi.
Samoin he eivät saaneet mitään toimeen ilman Sofiatta. Minkä pääsivät
hiukset irti eikä kukaan, paitsi Sofia, pystynyt panemaan niitä ylös.
Mikä unhotti, kuinka joku erityinen nuotti kävi eikä kukaan, paitsi
Sofia, voinut hyräillä tätä nuottia oikein. Mikä tahtoi muistaa jonkun
paikan nimeä Devonshire'stä ja ainoastaan Sofia tiesi sen. Mikä tahtoi
jotakin kotiin kirjoitetuksi, ja ainoastaan Sofiaa voitiin pyytää
kirjoittamaan ennen seuraavan päivän aamiaista. Mille tuli silmipakko
kutoessaan eikä kukaan muu, kuin Sofia, saattanut parantaa asiaa. He
haltia-väkeä olivat, ja Sofia ja Traddles palvelioita. Kuinka monta
lasta Sofia oli hoitanut aikoinansa, en voi mielessäni kuvailla, mutta
hän näytti olevan kuuluisa siitä, että hän osasi jok'ikisen vähäisen
laulun, mikä ikinä lapsille Englannin kielellä viritettiin; ja hän
lauloi pyynnöstä niitä kymmenittäin perästyksin mitä raikkaimmalla
pikku äänellä mailmassa (kukin sisarista käski hänen laulaa jonkun eri
nuotin, ja kaunotar tavallisesti viimeiseksi), että minä olin kokonaan
hurmaantunut. Paras kaikista oli se, että kaikin vaatimuksineen kaikki
sisaret osoittivat suurta hellyyttä ja kunnioitusta sekä Sofialle että
Traddles'ille. Minä olen varma, että, kun jätin hyvästi, ja Traddles
tuli ulos seuraamaan minua kahvilaan, minusta tuntui, kuin en koskaan
olisi nähnyt minkään semmoisen itsepintaisen pörröpään taikka minkä
pään tahansa pyörivän semmoisessa suudelmien sateessa.

Ylimalkain se oli semmoinen näky, jota en voinut olla ilolla
ajattelematta kauan aikaa sen jälkeen, kuin olin palannut ja
toivottanut Traddles'ille hyvää yötä. Jos olisin nähnyt tuhansien
ruusujen kukkivan jossakin ylikerroksessa tuossa kuihtuneessa Gray's
Inn'issä, eivät ne olisi voineet valaista sitä puoleksikaan niin
paljon. Kun ajattelin, että nämät Devonshire'n tytöt olivat keskellä
kuivia lakimiesten kapinetten myyjiä ja asian-ajajien byroita, ja että
teetä, paahdettua leipää ja lasten lauluja tarjottiin tuommoisessa
karkeassa sandriakin ja pergamentin, punaisen langan, pölyisten
öylättien, läkkipullojen, koncepti- ja vekselipaperien, protokollien,
haastekirjeitten, selitysten ja kustannus-laskujen ilman-alassa --
tuntui melkein yhtä hupaiselta ja haaveelliselta, kuin jos olisin
uneksinut, että sultanin kuuluisa perhe oli päästetty asian-ajajain
joukkoon ja muassaan Gray's Inn'in eteiseen tuonut puhuvan linnun,
laulavan puun ja kultaisen veden. Tavalla taikka toisella huomasin,
että olin jättänyt Traddles'in hyvästi yöksi ja palannut kahvilaan
suuresti muuttuneena, mitä alakuloisuuteeni hänen puolestaan tuli. Minä
rupesin ajattelemaan, että hän edistyisi kaikkien Englannin
pääkyyppärien kiusallakin.

Minä asetin tuolin jonkun kahvi-huoneen valkean eteen, Traddles'ia
joutilaisuudessani ajatellakseni, ja rupesin, hänen onneansa
mietiskeltyäni, vähitellen katsomaan hehkuvien hiilien kuvia ja sitä
myöden kuin ne hajosivat ja muuttuivat muistelemaan elämäni
etevimpiä vaiheita ja eron-tapauksia. Minä en ollut nähnyt mitään
kivihiili-valkeata siitä saakka kuin kolme vuotta takaperin jätin
Englannin, vaikka kyllä olin katsellut monta puu-tulennosta, kun se
raukesi harmaaksi tuhaksi ja yhtyi liedellä olevaan höyheniseen läjään,
joka alakuloisuudessani soveliaasti esitteli minulle omia, kuolleita
toiveitani.

Minä voin nyt ajatella entisyyttä vakaasti, mutta ei katkerasti, ja
pystyin miettimään tulevaisuutta miehuullisesti. Kotia tämän sanan
parhaassa merkityksessä minä en saattanut enää toivoa. Häntä, johon
olisin voinut vuodattaa hellempää rakkautta, olin opettanut rupeamaan
sisarekseni. Hän oli naimisiin menevä, ja toiset vaatisivat hänen
hellyyttänsä itselleen, eikä hän siis koskaan saisi tietää mitään siitä
rakkaudesta, joka oli ylennyt sydämessäni. Se oli oikein, että saisin
rangaistusta ajattelemattomasta liitostani. Mitä niitin, sen olin
kylvänyt.

Minä mietin par'aikaa, olinko todella kurittanut sydäntäni niin, että
mielenlujuudella saatin kestää sitä ja Agnes'in kodissa levollisesti
asettua siihen tilaan, johon hän levollisesti oli minun kodissani
asettunut, kun havaitsin silmieni kiintyneen erääsen muotoon, joka
olisi voinut nousta valkeasta yhteydessään aikaisimpien muistojeni
kanssa.

Pikku Mr. Chillip, lääkäri, jolle kaikkein ensimäisessä luvussa tässä
kertomuksessa jouduin kiitollisuuden velkaan hänen avustaan, istui ja
luki jotakin sanomalehteä jonkun vastapäisen nurkan varjossa. Hän oli
jotenkin vanha tähän aikaan; mutta koska hän oli lempeä, suopea,
hiljainen pieni mies, oli hän kulunut niin vähän, että hän minusta
tällä hetkellä näytti juuri semmoiselta, kuin hän varmaan näytti sillä
kertaa, kuin hän istui vierashuoneessamme ja odotti mailmaan tuloani.

Mr. Chillip oli jättänyt Blunderstone'n kuusi tai seitsemän vuotta
takaperin enkä minä ollut nähnyt häntä sen jälkeen. Hän istui
siivosti ja luki sanomalehteänsä, vähäinen pää kallella ja lasillinen
lämmintä sherry-toddya vieressänsä. Hän oli niin erittäin
sovinnollinen käytöksessään, että hän näytti pyytävän anteeksi
itse sanomalehdeltäkin, että hän uskalsi lukea, sitä.

Minä astuin hänen luoksensa ja sanoin: "kuinka voitte, Mr. Chillip?"

Hän hämmästyi kovasti, kun outo näin odottamatta puhutteli häntä, ja
vastasi hitaisella tavallansa: "minä kiitän teitä, Sir, te olette
sangen hyvä. Kiitoksia, Sir. Minä toivon, että _te_ voitte hyvin".

"Te ette muista minua?" sanoin minä.

"Kyllä, Sir", vastasi Mr. Chillip, leppeästi hymyillen ja pudistaen
päätänsä minua tarkastellessaan, "minusta tuntuu, kuin kasvoissanne
olisi jotakin tuttua, Sir; mutta nimeänne tavottelen turhaan".

"Ja kuitenkin tiesitte sen kauan aikaa, ennenkuin minä itse", vastasin
minä.

"Tiesinkö todella, Sir?" lausui Mr. Chillip. "Onko mahdollista, että
minun oli kunnia, Sir, olla avullisna, kun --?"

"On", sanoin minä.

"Herranen aika!" huudahti Mr. Chillip. "Mutta epäilemättä olette sen
jälkeen suuresti muuttuneet, Sir?"

"Arvattavasti", vastasin minä.

"No, Sir", muistutti Mr. Chillip, "minä toivon, että annatte minulle
anteeksi, jos minun täytyy pyytää teitä suosiollisesti sanomaan
nimenne?"

Kun ilmoitin hänelle nimeni, tuli hän suorastaan liikutetuksi. Hän
oikein pudisti kättäni, joka oli hurja menetys hänen puoleltaan, sillä
hänen oli muutoin tapa vaan pistää haalea, pikkuinen kala-lasta tuuman
pari esiin lanteestaan ja osoittaa mitä suurinta maltittomuutta, kun
joku tarttui siihen. Nytkin vajotti hän kätensä takintaskuunsa heti
kuin hän sai sen irti, ja hänen sydämensä näytti huojentuvan, kun hän
palautti sen eheänä takaisin.

"Hyvä Jumala, Sir!" lausui Mr. Chillip, tutkistellen minua, pää
kallellansa. "Tämä on siis Mr. Copperfield, onko se? Hyvä, Sir, minä
luulen, että olisin tuntenut teidät, jos olisin juljennut katsella
teitä tarkemmin. Te olette ulkomuodoltanne hyvin isä vainajanne
kaltainen, Sir".

"Minulla ei ollut koskaan onnea nähdä isääni", huomautin minä.

"Aivan totta, Sir", sanoi Mr. Chillip lohduttavalla äänellä. "Ja
kaikissa tapauksissa kovin surettavaa! Mekin meidän paikkakunnassamme
tiedämme maineenne, Sir", arveli Mr. Chillip, pitkäänsä pudistaen
jälleen vähäistä päätänsä. "Lienee jommoinenkin jännitys täällä, Sir",
sanoi Mr. Chillip, naputtaen otsaansa etusormellansa. "Se kysyy varmaan
voimianne, Sir!"

"Missä tätä nykyä asutte?" kysyin hänen viereensä istuen.

"Minä asun muutamien penikulmien päässä Bury St. Edmunds'ista, Sir",
vastasi Mr. Chillip. "Kun Mrs. Chillip isänsä testamentin kautta sai
vähäisen omaisuuden sielläpäin, ostin viran-harjoitus-oikeuden siellä,
jossa, niinkuin varmaan ilolla kuulette, menestyn varsin hyvin.
Tyttäreni on nyt kasvanut aika ihmiseksi, Sir", arveli Mr. Chillip,
pudistaen taas pikkuista päätänsä. "Menneellä viikkoa äiti laski alas
kaksi poimua hänen hameestaan. Niin aika menee, Sir!"

Koska pikku mies, tätä mietettä lausuessaan, nosti nyt tyhjänä olevan
lasinsa huulilleen, esittelin hänelle, että hän antaisi täyttää sen
uudestaan ja joisi toisen lasin minun seurassani. "Hyvä, Sir", vastasi
hän verkkaisella tavallansa, "siinä on enemmän, kuin mitä olen tottunut
juomaan, mutta minä en voi kieltää itseltäni iloa haastella teidän
kanssanne. Näyttää siltä kuin vasta eilis-päivänä minun olisi ollut
kunnia hoitaa teitä tuhka-rupulissa. Te pääsitte siitä mainion hyvällä
tavalla, Sir!"

Minä kiitin häntä tästä kohteliaisuudesta ja tilasin toddyn, joka pian
tuotiin. "Aivan tavatonta ylellisyyttä!" lausui Mr. Chillip, liikuttaen
sitä, "mutta minä en voi vastustaa niin erinomaista tilaisuutta! Teillä
ei ole mitään perhettä, Sir?"

Minä pudistin päätäni.

"Minun on tullut tietoihini, että joku aika sitten suuri suru on
kohdannut teitä, Sir", arveli Mr. Chillip, "minä kuulin sen isäpuolenne
sisarelta. Kovin luja-luontoinen nainen, Sir?"

"No niin", sanoin minä, "luja kyllä. Missä te hänet olette tavanneet,
Mr. Chillip?"

"Ettekö tiedä, Sir", vastasi Mr. Chillip leppeimmällä hymyllänsä, "että
isäpuolenne taas on naapurinani?"

"En", lausuin minä.

"Niin hän on, Sir!" arveli Mr. Chillip. "Nai nuoren ladyn sieltäpäin,
jolla oli raukalla sangen sievä pikkuinen omaisuus. -- Mutta tuo
aivojen työ, Sir. Ettekö tunne, että se väsyttää teitä?" lausui Mr.
Chillip, katsellen minua niinkuin ihmettelevä punakerttu.

Minä väistin tätä kysymystä ja palasin Murdstone'ihin. "Minä tiedän,
että Mr. Murdstone meni uudestaan naimisiin. Oletteko te perheen
lääkäri?" kysyin minä.

"En säännöllisesti. Minua on käsketty välisti tulemaan heidän
luoksensa", vastasi hän. "Lujuuden organi Mr. Murdstone'ssa ja hänen
sisaressaan frenologisesti kovin kasvanut, Sir!"

Minä vastasin niin selvästi osoittavalla katseella, että Mr. Chillip
siitä ja toddysta rohjentui, pudisti päätänsä useita kertoja ja
huudahti miettiväisesti: "voi minua! Me muistamme vanhoja aikoja, Mr.
Copperfield!"

"Ja veli ja sisar jatkavat kaiketi vanhalla tavallaan?" sanoin minä.

"Niin, Sir", vastasi Mr. Chillip, "lääkäri, joka niin paljon liikkuu
perheissä, ei saisi nähdä eikä kuulla muuta kuin ammattinsa asioita.
Kuitenkin täytyy minun sanoa, että he ovat kovin ankarat, Sir, sekä
mitä tähän että tulevaan elämään tulee".

"Ei tulevan elämän järjestämisessä heillä suurta väliä pidetä, uskallan
väittää", vastasin minä; "mutta mitä he tässä toimittelevat?"

Mr. Chillip pudisti päätänsä, liikutti toddyansa ja maisteli sitä.

"Hän oli viehättävä nainen, Sir!" lausui hän vaikeroivalla tavalla.

"Nykyinen Mrs. Murdstone'ko?"

"Todellakin viehättävä nainen, Sir", arveli Mr. Chillip; "niin
rakastettava, kuin suinkin mahdollista! Mrs. Chillip'in ajatus on, että
hänen sydämensä kokonaan on sortunut hänen naimisensa jälkeen ja että
hän on melkein mieletön murheesta. Ja naiset", muistutti Mr. Chillip
pelokkaasti, "ovat mainiot huomaamaan, Sir".

"Hän oli kaiketi kukistettava, ja heidän inhottavan kaavansa mukaan
taivutettava; Jumala häntä armahtakoon!" sanoin minä. "Kaikki on
luultavasti jo suoritettu?"

"Niin, Sir, ensiksi oli ankaria riitoja, vakuutan teille", lausui Mr.
Chillip, "mutta Mrs. Murdstone ei ole enää muuta kuin varjo.
Katsottaisiinko sopimattomaksi, jos kahden kesken sanoisin teille, Sir,
että sen jälkeen kuin Miss Murdstone tuli auttamaan, tämä ja veli
yhdessä melkein ovat saattaneet hänet heikkopäiseksi".

Minä sanoin hänelle, että minun oli helppo uskoa sitä.

"Minä en epäile väittäissäni", lausui Mr. Chillip, vahvistaen itseänsä
uudella toddyn siemauksella, "meidän kesken puhuen, Sir, että nykyisen
Mrs. Murdstone'n äiti kuoli siitä. Taikka että tyrannius, ikävyys ja
alinomaiset kiusat ovat tehneet Mrs. Murdstone'n melkein
vähäjärkiseksi. Hän oli ennen avioliittoansa vilkas nuori nainen, Sir,
mutta heidän kolkkoutensa ja tylyytensä teki lopun hänestä. He
seuraavat häntä nyt enemmän vangin-vartioina, kuin puolisona ja kälynä.
Juuri tätä arveli Mrs. Chillip minulle viime viikolla. Ja minä vakuutan
teille, Sir, että naiset ovat hyvät huomaamaan. Mrs. Chillip itse on
mainio huomaamaan!"

"Teeskeleekö Mr. Murdstone vielä synkällä tavallaan jumalisuutta? (minä
häpeän käyttämästä tätä sanaa tämmöisessä yhteydessä)", kysyin minä.

"Te lausutte, Sir", sanoi Mr. Chillip, jonka silmäluomet kävivät aivan
punaisiksi siitä oudosta juomasta, jota hän nautti, "yhden Mrs.
Chillip'in terävimmistä arveluista. Mrs. Chillip", jatkoi hän
tyvenimmällä ja verkkaisimmalla tavallansa, "oikein sähköytti minua,
kun hän sanoi, että Mr. Murdstone asettaa ylös oman kuvansa ja nimittää
sitä jumalalliseksi luonnoksi. Minut olisi saanut kaadetuksi kumoon,
Sir, höyhenellä, vakuutan teille, kun Mrs. Chillip sanoi niin. Naiset
ovat hyvät huomaamaan, Sir!"

"Sisällisen aavistuksen kautta", arvelin minä hänen suurimmaksi
iloksensa.

"Minua ilahuttaa erinomaisesti, että joku puollustaa minun ajatustani,
Sir", vastasi hän. "Se ei tapahdu usein, että tohdin lausua jotakin
ajatusta muissa, kuin lääketieteen asioissa, vakuutan teille. Mr.
Murdstone pitää välisti julkisia saarnoja, ja on sanottu -- lyhyeltä,
Sir, Mrs. Chillip sanoi -- että mitä kamalammaksi tyranniksi hän viime
aikoina on ruvennut, sitä ankarampi hän on opissaan".

"Minä luulen, että Mrs. Chillip on ihan oikeassa", sanoin minä.

"Mrs. Chillip menee niin pitkälle", jatkoi suuresti rohkaistuna tuo
kaikkein suopein pikku mies, "että hän sanoo, että mitä semmoiset
ihmiset väärin uskonnoksensa nimittävät, on vaan aukko, jonka kautta he
purkaavat pahan sisunsa ja hävyttömyytensä. Ja tiedättekö, että minun
täytyy tunnustaa, Sir", lisäsi hän, leppeästi kallistaen päätänsä,
"etten minä Uudesta Testamentista löydä mitään puollustusta Mr. ja Miss
Murdstone'lle?"

"En minäkään koskaan ole löytänyt", vastasin minä.

"Muutoin, Sir", lausui Mr. Chillip, "ei heitä yhtään rakasteta; ja
koska he ovat hyvin kerkeät tuomitsemaan jokaista, joka ei rakasta
heitä, turmioon, on todella paljon turmiollista menoa par'aikaa
paikkakunnassamme! Kuitenkin, niinkuin Mrs. Chillip sanoo, Sir,
kärsivät he alinomaista rangaistusta, sillä heidän täytyy kääntyä
sisäänpäin ja ravita itseänsä omilla sydämillänsä, ja heidän omat
sydämensä ovat kovin huono ravinto. Mutta puhutaan nyt, Sir, vähän
teidän aivoistanne, jos annatte minulle anteeksi. Ettekö kiihdytä niitä
liiaksi, Sir?"

Koska Mr. Chillip'in omat aivot olivat toddysta kiihtyneet, ei minun
ollut vaikea kääntää hänen huomiotansa hänen omiin asioihinsa, joista
hän seuraavan puolen tunnin puhui aivan leveästi, jutellen minulle muun
muassa, että hän tällä kertaa oli Gray's Inn'in kahvilassa jollekulle
hourupäisten hoitokunnalle antamassa ammatillista lausettansa erään
sairaan tilasta, jolta liiallinen juominen oli vienyt järjen.

"Ja minä vakuutan teille, Sir", arveli hän, "että olen erittäin
herkkä-hermoinen semmoisissa tiloissa. Minä en voisi kestää, että minua
tiuskitaan, Sir. Se lannistaa kokonaan rohkeuteni. Tiedättekö, että
meni iso aika, ennenkuin toinnuin tuon pelottavan ladyn käytöksen
jälkeen samana yönä, jona te synnyitte, Mr. Copperfield?"

Minä kerroin hänelle, että varhain aamulla aioin lähteä tätini,
mainitun yön lohikäärmeen luo, ja että tämä oli perin helläsydäminen ja
oivallinen nainen, niinkuin Mr. Chillip varsin hyvin tietäisi, jos hän
vaan tuntisi hänet paremmin. Yksistään se ajatus, että hän kerta vielä
joutuisi näkemään tätiäni, näytti kauhistuttavan häntä. Hän vastasi
vähäisellä, heikolla hymyllä: "onko hän semmoinen, Sir? Oikein totta?"
ja käski melkein kohta kynttilää ja meni levolle, niinkuin hän ei olisi
hyvissä turvissa missään muualla. Tosin hän ei hoiperrellut
toddystansa, mutta minä luulisin, että hänen hiljainen pikku
valtasuonensa sykähteli pari, kolme kertaa enemmän minutissa, kuin se
oli sykähdellyt tuon tärkeän illan jälkeen, jolloin tätini niin pahasti
pettyi ja tähtäsi lyödäksensä Mr. Chillip'iä hatullaan.

Aivan väsyneenä menin minäkin levolle sydän-yön aikaan; vietin
seuraavan päivän Dover'in vaunuissa ja ilmestyin yhtäkkiä eheänä ja
terveenä tätini vanhassa vierashuoneessa, jossa hän juuri joi teetä
(hän käytti nyt aina silmälaseja) ja jossa hän, Mr. Dick ja rakas,
vanha Peggottyni, joka toimitti emännöitsiän virkaa, vastaan-ottivat
minut avo-sylin ja ilon kyynelillä. Tätiäni huvitti suuresti, kun
rupesimme puhumaan tyvenesti ja minä kerroin, kuinka olin tavannut Mr.
Chillip'in ja kuinka tämä piti häntä niin kauheassa muistossa; ja sekä
hän että Peggotty juttelivat paljon äiti vainajani toisesta puolisosta
ja tuosta "murhaaja sisaresta" -- jota, luullakseni, tätini ei ikinä
olisi nimittänyt ristimä-nimellä, ei liika-nimellä eikä yleensä
milläkään muulla tavalla, vaikka hän olisi saanut mitä rangaistusta
tahansa.



YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Agnes.


Kun tätini ja minä jäimme kahden kesken, haastelimme myöhäiseen yöhön
saakka. Kuinka siirtolaiset eivät koskaan kirjoittaneet kotiin muulla
lailla, kuin iloisesti ja toivokkaasti; kuinka Mr. Micawber todella oli
lähettänyt useita pieniä summia noitten "rahallisten sitoumusten"
lunastamiseksi, joitten suhteen hän oli ollut niin tarkka, että niitten
tuli olla kuin miehen ja miehen kesken; kuinka Janet, joka oli palannut
tätini palvelukseen, kun tätini muutti takaisin Dover'iin, lopullisesti
oli täyttänyt miespuolten kieltämisensä sillä, että hän oli mennyt
naimisiin varallisen ravintolan-isännän kanssa; ja kuinka tätini itse
viimeiseltä oli vahvistanut samaa suurta perus-aatetta sillä, että hän
kaikin tavoin autti morsianta sekä päälliseksi kunnioitti häämenoja
läsnä-olollansa; nämät olivat puheemme aineita, joita enemmän tai
vähemmän tunsin niitten kirjeitten kautta, joita olin saanut. Vanhan
tavan mukaan Mr. Dick'iä ei unhotettu pois. Tätini kertoi minulle,
kuinka tämä lakkaamatta kopioitsi kaikkia kirjoituksia, joita hän sai
käsiinsä, ja piti kuningas Kaarlo Ensimäistä soveliaan matkan päässä
tämän tekotyön kautta; kuinka yksi hänen elämänsä suurimmista iloista
ja palkinnoista oli se, että Mr. Dick oli vapaa ja onnellinen eikä
kitunut missäkään yksitoikkoisessa pakkopaikassa; ja kuinka (uudeksi,
yleiseksi johtopäätökseksi lausuttuna) ei kukaan, paitsi hän, voinut
täydellisesti tietää, mikä Mr. Dick oli.

"Ja milloin, Trot", kysyi tätini, taputtaen käteni selkää, kun vanhalla
tavallamme istuimme valkean edessä; "milloin sinä menet Canterbury'yn?"

"Minä hankin hevosen itselleni ja ratsastan sinne huomis-aamuna,
jollette te, täti, tahdo seurata minua?"

"En!" sanoi tätini jyrkällä tavallansa. "Minä aion pysyä, missä olen".

"Siinä tapauksessa ratsastan sinne", arvelin minä. "Minä en olisi
tänään malttanut pysähtymättä matkustaa Canterbury'n läpi, jos olisin
lähtenyt jonkun muun luoksi, kuin teidän".

Hän oli hyvillään, mutta vastasi: "Trot, Trot; _minun_ vanhat luuni
olisivat kyllä kestäneet huomispäivään saakka!" ja taputti lempeästi
kättäni jälleen, kun istuin ja miettiväisesti katselin valkeaan.

Miettiväisesti, sillä minä en saattanut taas olla täällä ja niin
likellä Agnesia, ilman että ne surut, joita minulla oli ollut niin
kauan, virisivät. Ne olivat ehkä lientyneitä suruja, jotka opettivat
minulle, mitä en ollut joutunut oppimaan, kun nuoruuteni kokonaan oli
edessäni, mutta suruja ne kuitenkin olivat. "Voi, Trot", olin
kuulevinani tätini kerran vielä sanovan; ja minä ymmärsin hänet
paremmin nyt. "Sokea, sokea, sokea!"

Me pysyimme molemmat ääneti tuokion aikaa. Kun nostin ylös silmäni,
huomasin, että hän vakaasti tarkasteli minua. Hän oli ehkä seurannut
ajatusteni juoksua, sillä minusta tuntui, kuin olisi ollut helppo
seurata sitä nyt, vaikka se kyllä kerta oli ollut mutkikas.

"Sinä tapaat hänen isänsä harmaapäisenä miehenä"; arveli tätini,
"vaikka kaikin päin parempana -- ihan toisena ihmisenä. Etkä sinä enää
huomaa, että hän mittaa kaikkia inhimillisiä asioita, iloja ja suruja,
oman kurjan, pikkuisen tuumapuunsa mukaan. Luota minuun, lapseni,
semmoiset asiat saavat kutistua sangen paljon, ennenkuin niitä käy
sillä tapaa mittaaminen".

"Saavat todella", lausuin minä.

"Sinä tapaat Agnesin", jatkoi tätini, "niin hyvänä, niin kauniina, niin
vakavana, niin itsensä-kieltävänä, kuin hän aina on ollut. Jos
tietäisin jotakin parempaa ylistyssanaa, Trot, antaisin sen hänelle".

Parempaa ylistys-sanaa hän ei voinut saada; enkä minä kovempaa
nuhdetta. Voi, kuinka olinkaan eksynyt niin kauas!

"Jos hän kasvattaa niitä nuoria tyttöjä, jotka ovat hänen ympärillänsä,
itsensä kaltaisiksi", sanoi tätini siinä määrässä totisena, että hänen
silmänsä täyttyivät kyynelistä, "tietää Jumala, että hän hyvin käyttää
elämäänsä! Hyödyllisenä ja onnellisena, niinkuin hän sanoi tuona
päivänä! Kuinka hän voisikaan olla muuta kuin hyödyllinen ja
onnellinen".

"Onko Agnesilla mitään" -- minä ajattelin ääneen pikemmin, kuin puhuin.

"No? Kuinka? Mitään mitä?" kysyi tätini terävästi.

"Mitään kosijaa", sanoin minä.

"Pari kymmentä", huudahti tätini jonkunlaisella suuttuneella
ylpeydellä. "Hän olisi voinut kymmeniä kertoja mennä naimisiin, sinun
poissa ollessasi, rakas poikani!"

"Epäilemättä", arvelin minä. "Epäilemättä. Mutta onko hänellä mitään
kosijaa, joka on hänelle mahdollinen? Muista Agnesin olisi mahdoton
huolia".

Tätini istui ja mietti vähän aikaa, käsi poskella. Pitkäänsä nostaen
silmiänsä minua kohden sanoi hän:

"Minä luulen, että hän rakastaa jotakuta, Trot".

"Ja on itse rakastettu?" kysyin minä.

"Trot", vastasi tätini vakavasti, "siitä en saata sanoa mitään. Minulla
ei ole oikeutta kertoa sinulle edes näin paljon. Hän ei ole koskaan
uskonut sitä minulle, mutta minua aavistaa".

Hän katseli niin tarkasti ja tuskallisesti minua (minä näin hänen
vapisevankin), että ymmärsin nyt enemmän, kuin ennen, että hän oli
huomannut viimeiset ajatukseni. Minä palautin mieleeni kaikki ne
päätökset, joita olin tehnyt kaikkina näinä useina öinä ja päivinä ja
kaikissa noissa sydämeni lukuisissa taisteloissa.

"Jos niin olisi laita", aloitin minä, "ja minä toivon, että niin on --"

"Minä en tiedä, että niin on", lausui tätini lyhyesti. "Minun luuloni
eivät saa johdattaa sinua. Sinun täytyy pitää niitä salassa. Niissä
ehkä ei ole perää. Minulla ei ole minkäänlaista oikeutta puhua".

"Jos niin olisi laita", toistin minä, "kertoo Agnes kyllä sen minulle
aikanansa. Sisar, jolle minä olen uskonut niin paljon, täti, ei liene
vastahakoinen luottamaan minuun".

Tätini siirsi silmänsä pois minusta yhtä pitkäänsä, kuin hän oli
kääntänyt ne minua kohden, ja varjosti niitä miettiväisesti kädellänsä.
Tuosta hän laski toisen kätensä olkapäälleni; ja niin istuimme
molemmat, entisyyttä katsellen ja sanaa puhumatta, siksi kuin erosimme
yöksi.

Minä ratsastin varhain aamulla vanhojen koulupäivieni näkymölle. Minä
en saata sanoa, että vielä olin oikein onnellinen siinä toivossa, että
saisin voiton itsestäni; ei edes, vaikka ajattelin, että niin pian
joutuisin näkemään hänen kasvonsa jälleen.

Ennen pitkää olin kulkenut nuot hyvin muistetut paikat ja tulin
hiljaisille kaduille, joissa jokainen kivi oli kuin koulupojan kirja
minulle. Minä lähdin jalkaisin vanhaa asuntoa päin, mutta käänsin
takaisin, sillä sydämeni oli niin täynnä, etten voinut mennä sisään.
Minä palasin, ja ohitse astuessani katsahtaen matalasta akkunasta
siihen torni-huoneesen, jossa ensin Uriah Heep'in ja jälestäpäin Mr.
Micawber'in oli tapa istua, havaitsin, että se nyt oli vähäinen
vierashuone ja ettei siinä enää ollut mitään byroota. Muutoin vakava,
vanha rakennus oli, mitä puhtauteen ja siivoon tulee, aivan
samanlainen, kuin se oli ollut, kun ensi kerran näin sen. Minä käskin
sen uuden palvelus-neitsyen, joka laski minut sisään, sanoa Miss
Wickfield'ille, että joku gentlemani, joka toi terveisiä hänelle
eräältä ystävältä ulkomailta, oli siellä; ja minä neuvottiin noita
yksivakaisia, vanhoja portaita ylös (kehoitettuna varomaan niitä
astuimia, jotka tunsin niin hyvin) entisellään olevaan vierashuoneesen.
Ne kirjat, joita Agnes ja minä yhdessä olimme lukeneet, olivat
hyllyillänsä, ja se pulpetti, jonka vieressä olin niin monta iltaa
harjoittanut läksyjäni, seisoi vielä saman vanhan pöydän kulmalla.
Kaikki ne pienet muutokset, jotka Heep'iläisten kanssa olivat
pujahtaneet sisään, olivat poistetut. Kaikki oli niinkuin ennen noina
onnellisina aikoina.

Minä seisoin akkunan vieressä ja silmäilin rakennuksia toisella
puolella vanhan-aikaista katua, muistaen, kuinka olin katsellut niitä
sateisina iltoina, kun ensin tulin sinne; ja kuinka minun oli tapa
ajatella niitä ihmisiä, jotka ilmestyivät akkunoissa, ja seurata niitä
silmilläni portaita ylös ja alas, sillä aikaa kuin naiset puukengillään
kalistellen kulkivat kivityksellä ja unteloinen sade lankesi viistoon,
juoksi ulos katon-kourusta ja tulvasi kadulle. Se tunne, jolla minun
oli tapa katsoa kiertolaisia, kun ne vetisinä iltoina hämärässä tulivat
kaupunkiin ja pyrkivät ohitse, pussi riippuen hartioilla kepin päässä,
palasi elävästi mieleeni täynnänsä, niinkuin silloinkin, kostean maan,
märkien lehtien ja ruusupensaitten hajua, jopa itse niitten
tuulenpuuskain muistoakin, jotka olivat kohdanneet minua omalla
vaivalloisella matkallani.

Paneloitun seinän pikku oven avaaminen pani minut säpsähtämään ja
kääntymään. Hänen ihanat, levolliset silmänsä kohtasivat minun
silmiäni, kun hän tuli minua vastaan. Hän pysähtyi ja laski kätensä
rinnalleen, ja minä suljin hänet syliini.

"Agnes! kallis tyttöni! Minä olen tullut liian äkkiä".

"Ei, ei! Minä olen niin iloinen, kun saan nähdä sinut, Trotwood!"

"Rakas Agnes, mikä onni minulle, että saan nähdä sinut kerran taas!"

Minä painoin häntä sydäntäni vastaan ja vähän aikaa olimme molemmat
ääneti. Ennen pitkää istuimme toinen toisemme vieressä, ja hänen
enkelin-kasvonsa olivat käännetyt minua kohden sillä tervehdyksellä,
josta olin vuosikausia nähnyt unta valveilla ollessani ja nukkuessani.

Hän oli niin todellinen, hän oli niin kaunis, hän oli niin hyvä -- minä
olin niin suuressa kiitollisuuden velassa hänelle, hän oli niin kallis
minulle, etten saavuttanut mitään sanoja tunteisini. Minä koetin
siunata häntä, koetin kiittää häntä, koetin kertoa hänelle (niinkuin
usein olin tehnyt kirjeissäni), kuinka hän oli vaikuttanut minuun,
mutta kaikki ponnistukseni olivat turhat. Rakkauteni ja iloni olivat
äänettömät.

Omalla suloisella levollisuudellaan asetti hän kiihtymykseni; johdatti
minut takaisin siihen aikaan, jolloin erosimme; puhui minulle Emilystä,
jonka luona hän oli salaisesti monta kertaa käynyt; puhui minulle
hellästi Doran haudasta. Jalon sydämensä hairahtamattomalla vaistolla
kosketti hän muistoni säveliä niin vienosti ja sointuisasti, ettei
yksikään särissyt minussa; minä kuuntelin surullista, kaukaista soittoa
enkä tahtonut väistyä mistään, mitä se herätti. Kuinka olisinkaan
tahtonut, kun yhteydessä niitten kaikkien kanssa oli hän itse, tuo
kallis olento, elämäni hyvä enkeli?

"Entä sinä itse, Agnes", sanoin minä hetken perästä. "Kerro minulle
jotakin itsestäsi. Sinä olet tuskin koskaan kertonut minulle omasta
elämästäsi koko tämän ajan kuluessa!"

"Mitäpä minä kertoisin?" vastasi hän hohtavalla hymyllänsä. "Isä voi
hyvin. Sinä näet meidät täällä rauhassa omassa kodissamme -- huolemme
ovat poistetut, kotimme on annettu meille takaisin -- ja kun tiedät
nämät, rakas Trotwood, tiedät kaikki".

"Kaikki, Agnes?" sanoin minä.

Hän katsahti minuun, ja jonkunlainen kummastus ilmestyi hänen
kasvoissaan.

"Eikö mitään muuta, sisar?" kysyin minä.

Hänen kasvonsa, jotka vastikään olivat vaalenneet, punastuivat ja
vaalenivat taas. Hän hymyili jonkunlaisella levollisella
surullisuudella, niin minusta näytti, ja pudisti päätänsä.

Minä olin koettanut johdattaa häntä siihen, johon tätini oli viitannut;
sillä vaikka tämän luottamuksen vastaanottaminen varmaan olisi haikea
tuska minulle, tuli minun kurittaa sydäntäni ja suorittaa
velvollisuuteni häntä kohtaan. Minä näin kuitenkin, että hän kävi
levottomaksi, ja jätin asian sikseen.

"Sinulla on paljon työtä, rakas Agnes?"

"Koulussaniko?" sanoi hän, katsoen ylös taas koko kirkkaalla hymyllään.

"Niin. Siitä on paljon työtä, eikö niin?"

"Työ on niin hupainen", vastasi hän, "että tuskin olisin kylläksi
kiitollinen, jos nimittäisin sitä siksi".

"Ei mikään hyvä asia ole vaikea sinulle", arvelin minä.

Hänen kasvonsa muoto vaihteli taas; ja minä näin kerran vielä saman
surullisen hymyn, kun hän notkisti alas päätänsä.

"Sinä jäät kai tänne isää tapaamaan", lausui Agnes iloisesti, "ja
vietät tämän päivän meidän kanssamme? Ehkä tahdot maata omassa
huoneessasi? Me sanomme sitä aina sinun huoneeksesi".

Minä en voinut tehdä sitä, koska olin luvannut ratsastaa takaisin
tätini luo yöksi, mutta päivän tahdoin ilolla viettää siellä.

"Minun täytyy nyt olla vankina vähäinen aika", lausui Agnes, "mutta
täällä ovat vanhat kirjat, Trotwood, ja vanhat nuotit".

"Vanhat kukatkin ovat täällä", sanoin minä, katsoen ympärilleni;
"taikka ne ovat ainakin samankaltaisia".

"Minusta on ollut hauska", vastasi Agnes hymyillen, "sinun poissa
ollessasi pitää kaikki aivan samassa tilassa, kuin lapsuutemme aikana.
Sillä me olimme hyvin onnelliset silloin, luulen minä".

"Jumala tietää, että olimme!" arvelin minä.

"Ja jokaisessa pikkuisessa kapineessa, joka on muistuttanut minua
veljestäni", lausui Agnes, ja hänen sydämelliset silmänsä kääntyivät
iloisesti minua kohden, "on ollut tervetullut seura minulle. Myöskin
tämä", osoittaen pikkuista avainkoria, joka vielä riippui hänen
vyötäisiltään, "näyttää kilistävän jonkunlaista vanhaa nuottia
minulle!"

Hän hymyili taas ja meni ulos siitä ovesta, josta hän oli tullut.

Minun oli velvollisuus tunnollisella huolella vartioida tätä
sisarellista rakkautta. Siinä oli kaikki, mitä oli säilynyt minulle, ja
se oli aarre minulle. Jos kerran järkytin sen pyhän luottamuksen ja
käytöksen perustuksia, joitten johdosta se annettiin minulle, oli se
kadonnut, enkä minä voinut koskaan saada sitä takaisin. Minä asetin
tämän vakaasti eteeni. Mitä enemmän rakastin häntä, sitä enemmän tuli
minun aina muistaa se.

Minä kävelin pitkin katuja, ja kerran vielä nähtyäni vanhan
vastustajani, teurastajan -- hän oli nyt polisikonstapeli ja hänen
sauvansa riippui puodissa -- menin katsomaan sitä paikkaa, jossa olin
tapellut hänen kanssaan; ja muistelin siellä Miss Shepherd'iä ja
vanhinta Miss Larkins'ia ja kaikkia sen ajan lapsellisia taipumuksia,
myötä- ja vastatunteita. Ei mikään näyttänyt jääneen jälille tästä
ajasta, paitsi Agnes, mutta hän, tuo ainainen tähti korkealla ylitseni,
oli vielä kirkkaampi ja korkeammalla ylitseni.

Kun palasin, oli Mr. Wickfield tullut kotiin jostakin puutarhasta, joka
hänellä oli parin penikulman päässä kaupungista ja jossa hän nyt
melkein joka päivä työskenteli. Minä tapasin hänet semmoisena, kuin
tätini oli kuvannut. Me istuimme päivällisille ja meidän kanssa
kymmenkunta pikkuisia tyttöjä, ja Mr. Wickfield näytti vaan olevan
varjo siitä kauniista kuvasta, joka riippui seinällä.

Se levollisuus ja rauha, joka muistissani aina oli kuulunut tähän
hiljaiseen paikkaan, vallitsi siinä taas. Aterioittuamme menimme,
koskei Mr. Wickfield juonut mitään viiniä enkä minä halunnut sitä,
ylikerrokseen, jossa Agnes ja hänen pikku hoidokkaansa lauloivat,
soittivat ja tekivät työtä. Teen jälkeen lapset jättivät meidät ja me
kolme istuimme yhdessä, puhuen menneistä ajoista.

"Minun osani niistä", lausui Mr. Wickfield, pudistaen harmaata
päätänsä, "sisältää paljon katumuksen ainetta -- syvän katumuksen ja
syvän surun ainetta, Trotwood, sen tiedätte aivan hyvin. Mutta minä en
tahtoisi peräyttää sitä, jos voisinkin".

Minun oli helppo uskoa sitä, kun katselin kasvoja hänen vieressään.

"Minä peräyttäisin samalla", jatkoi hän, "semmoisen kärsivällisyyden ja
hartauden, semmoisen uskollisuuden, semmoisen lapsellisen rakkauden,
jota en saa unhottaa, en! vaikkapa unhottaisin itseni".

"Minä ymmärrän teidät, Sir", sanoin minä hiljalleen. "Minä kunnioitan
-- olen aina kunnioittanut -- tätä mielialaanne".

"Mutta ei kukaan tiedä, ette edes te", vastasi hän, "kuinka paljon hän
on tehnyt, kuinka paljon hän on kärsinyt, kuinka kovasti hän on
ponnistanut voimiansa. Kallis Agnesini!"

Agnes oli rukoilevaisesti pannut kätensä isän käsivarrelle,
pysäyttääksensä häntä, ja oli kovin, kovin vaalea.

"Hyvä, hyvä!" sanoi isä huoaten ja salasi, niinkuin huomasin, jonkun
koetuksen, joka oli kohdannut Agnesia taikka vielä oli häntä kohtaava
yhteydessä sen kanssa, mitä tätini oli kertonut minulle; "hyvä! Minä en
ole koskaan kertonut teille, Trotwood, Agnesin äidistä. Onko kukaan
muu?"

"Ei koskaan, Sir".

"Asiassa ei ole paljon kerrottavaa -- vaikka siinä oli paljon
kärsittävää. Hän rupesi naimisiin minun kanssani vastoin isänsä tahtoa
ja tämä hylkäsi hänet. Hän rukoili isältänsä anteeksi, ennenkuin
Agnesini tuli tähän mailmaan. Isä oli kovin tyly mies, ja äiti oli
kauan aikaa ollut kuollut. Isä karkoitti tyttären luotansa ja särki
hänen sydämensä".

Agnes nojausi hänen olkapäähänsä ja kiersi käsivartensa hänen kaniansa
ympäri.

"Agnesin äidillä oli harras ja lempeä sydän", lausui Mr. Wickfield, "ja
se pakahtui. Minä tiesin sen hellän luonnon aivan hyvin. Ei kukaan
voinut tietää sitä paremmin, kuin minä. Hän rakasti minua suuresti,
mutta ei ollut koskaan onnellinen. Tämä suru vaivasi häntä aina
salaisesti; ja koska hänellä oli heikko terveys ja hän oli alakuloinen
siihen aikaan, kuin isä viimeisen kerran hylkäsi hänet luotansa --
sillä se ei ollut likimainkaan ensimäkien kerta -- riutui hän ja kuoli.
Hän jätti minulle Agnesin kahden viikon vanhana -- ja ne harmaat
hiukset, jotka muistatte minulla olleen, kun ensin tulitte tänne".

Hän suuteli Agnesia poskelle.

"Minun rakkauteni kallista lastani kohtaan oli kivulloinen rakkaus,
mutta mieleni oli silloin kokonaan sairaana. Minä en puhu sen enempää
tästä. Minä en puhu itsestäni, Trotwood, vaan Agnesin äidistä ja
Agnesista. Jos annan teille jotakin johtoa siihen, mitä nyt olen taikka
ennen olen ollut, tiedän, että itse selvitätte sen. Mitä Agnes on, ei
minun tarvitse sanoa. Minä olen aina hänen luonteessaan lukenut jotakin
hänen äiti-vainajansa tapaista; ja sentähden juttelen sitä teille tänä
iltana, kun taas istumme kolmen kesken semmoisten suurten muutosten
perästä. Kaikki on nyt puhuttu".

Isän alas painunut pää ja tyttären enkelinkaltaiset kasvot ja
lapsellinen kuuliaisuus saivat tämän kertomuksen kautta juhlallisemman
merkityksen, kuin mitä niillä koskaan ennen oli ollut. Jos olisin
kaivannut jotakin, joka saatti tämän jälleen-yhtymisemme illan
muistettavaksi, olisin tavannut sitä tässä.

Agnes nousi ennen pitkää isänsä vierestä, meni hiljalleen pianon luo ja
soitti muutamia noista vanhoista nuoteista, joita olimme niin usein
kuunnelleet tässä huoneessa.

"Onko sinun aikomus lähteä ulkomaille taas?" kysyi Agnes minulta, kun
seisoin hänen vieressään.

"Mitä, sisareni, siihen sanot?"

"Minä toivon, ettet lähde".

"Siinä tapauksessa minulla ei ole mitään semmoista aikomusta, Agnes".

"Minä arvelen, ettei sinun tule lähteä, Trotwood, koska kysyt minulta",
lausui hän leppeästi. "Sinun kasvava maineesi ja menestyksesi enentävät
voimaasi tehdä hyvää; ja jos minä voisin tulla toimeen ilman veljeäni",
silmät minuun kääntyneinä, "niin ehkä aika ei voisi!"

"Mikä minä olen, siksi sinä olet minut tehnyt, Agnes. Sinä tiedät sen
itse parhaiten".

"_Minä_ sinut tehnyt, Trotwood?"

"Niin! Agnes, rakas tyttöni!" sanoin minä kallistuen hänen puoleensa.
"Kun tänään yhdyimme, koetin kertoa sinulle jotakin, joka on ollut
mielessäni siitä asti, kuin Dora kuoli. Sinä muistat, kuinka tulit alas
luokseni vähäiseen huoneesemme -- osoittaen taivaasen päin, Agnes?"

"Voi, Trotwood!" vastasi hän, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.
"Niin rakastavainen, niin luottavainen ja niin nuori! Saatanko koskaan
unhottaa sitä?"

"Semmoinen kuin silloin olit, sisareni -- usein jälestäpäin olen tuota
ajatellut -- olet aina ollut minulle. Aina olet osoittanut taivaasen
päin, Agnes; aina johdattanut minua johonkin parempaan; aina kääntänyt
huomiotani korkeampiin asioihin!"

Hän pudisti vaan päätänsä; hänen kyyneltensä takaa näin saman
surullisen, tyvenen hymyn.

"Ja minä olen niin kiitollinen siitä, Agnes, semmoisessa velassa
sinulle, etten tiedä mitään nimeä sydämeni taipumukselle. Minä
tahtoisin, että sinä tiedät, enkä kuitenkaan itse tiedä, kuinka kertoa
sitä sinulle, että kaiken elin-aikani aion katsoa ylös sinun puoleesi
ja antaa sinun johdattaa itseäni, niinkuin olet johdattanut minua siitä
pimeydestä, joka nyt on ohitse. Mitä hyvänsä tapahtunee, mitä liittoja
hyvänsä sinä rakentanet, mitä muutoksia hyvänsä tullee välillemme, minä
katson aina ylös sinun puoleesi ja rakastan sinua, niinkuin nyt
rakastan ja aina olen rakastanut. Sinä pysyt aina lohdutuksenani ja
turvanani, niinkuin tähänkin saakka. Siksi kuin kuolen, rakkain
sisareni, näen sinun aina seisovan edessäni ja osoittavan taivaasen
päin!"

Hän pani kätensä minun käteeni ja sanoi minulle, että hän oli ylpeä
minusta ja siitä, mitä olin sanonut; vaikka minä ylistin häntä paljon
enemmän, kuin hän ansaitsi. Sitten hän alkoi taas hiljalleen soittaa,
mutta silmiänsä minusta mihinkään siirtämättä.

"Tiedätkö, että mitä tänä iltana olen kuullut, Agnes", sanoin minä,
"näyttää kummallisella tavalla olevan osa siitä tunteesta, jolla
katselin sinua, kun ensi kerran näin sinut -- jolla istuin sinun
vieressäsi ensimäisinä koulupäivinäni?"

"Sinä tiesit, ettei minulla ollut mitään äitiä", vastasi hän hymyillen,
"ja tunsit hellyyttä minua kohtaan".

"Enemmän, kuin sitä, Agnes. Minä tiesin melkein kuin olisin tuntenut
äskeisen kertomuksen, että jotakin selittämättömän lempeätä ja
hiljaista ilmestyi koko olennossasi, jotakin, joka ehkä -- olisi ollut
surullista jossakussa muussa (niinkuin nyt ymmärrän, että se oli),
mutta ei ollut sinussa".

Hän jatkoi hiljaista soitantoansa, yhä katsellen minua.

"Naurattaako sinua, että kuvailen semmoisia mielessäni, Agnes?"

"Ei!"

"Taikka jos sanon, että todella luulen silloin jo tunteneeni, kuinka
uskollinen ystävä sinä olisit vaikeammassakin tilassa ja kuinka et
koskaan lakkaisi semmoisena olemasta ennenkuin kuolemassa --
nauruttaisiko semmoinen unelma sinua?"

"Oi, ei! Oi, ei!"

Tuokioksi peitti joku surullinen varjo hänen kasvonsa, mutta samalla,
kuin säpsähdin sitä, oli se mennyt ja hän soitti taas ja katseli minua
omituisella, tyvenellä hymyllänsä.

Kun ratsastin takaisin tuona yksinäisenä iltana ja tuuli seurasi minua,
niinkuin levoton muisto, ajattelin tätä ja pelkäsin, ettei hän ollut
onnellinen. _Minä_ en ollut onnellinen; mutta tähän saakka olin
uskollisesti pannut sinetin entisyyteen ja ajatellessani, kuinka hän
osoitti ylöspäin, ajatellut, että hän osoitti siihen taivaasen päin
minun ylitseni, jossa ehkä salatussa tulevaisuudessa vielä saisin
rakastaa häntä semmoisella rakkaudella, jota ei maan päällä tunneta, ja
kertoa hänelle, mikä taistelo oli ollut minussa, kun rakastin häntä
täällä alhaalla.



KOLMASKYMMENES LUKU.

Minulle näytetään kaksi omituista katumuksen tekiää.


Ajaksi -- ainakin siksi, kuin kirjani valmistuisi, johon vaadittiin
monen kuukauden työ -- jäin asumaan tätini luo Dover'iin; ja siellä
jatkoin levollisesti työtäni, istuen samassa akkunassa, josta olin
katsellut meren-ylistä kuuta, kun tämä katto ensin otti minut
suojaansa.

Sen aikomukseni mukaan, että puhuisin omista teoksistani ainoastaan
silloin, kuin niitten toimittaminen sattumalta yhdistyisi edistyvään
kertomukseeni, en juttele taiteeni tuottamista pyrinnöistä, iloista,
suruista ja riemuista. Että hartaasti ja täydellä todenteolla antausin
taiteeseni ja sitä varten jännitin kaikkia hengen voimiani, olen jo
sanonut. Jos niillä kirjoilla, joita olen kirjoittanut, on joku arvo,
täyttävät ne, mitä kertomuksestani puuttuu. Muutoin olen kirjoittanut
huonolla menestyksellä ja lopusta ei kukaan pidä lukua.

Tuon tuostakin lähdin Londoniin upottaakseni itseäni sen elämän kuohuun
taikka neuvotellakseni Traddles'in kanssa raha-asiaini johdosta. Hän
oli poissa ollessani hoitanut niitä mitä selvimmällä järjellä, ja
maallinen tilani oli hyvä. Koska maineeni alkoi tuottaa minulle
suunnattoman paljon kirjeitä ihmisiltä, joita en ollenkaan tuntenut --
etupäässä perin tyhjistä asioista ja erinomaisen vaikeat vastata --
sovin Traddles'in kanssa, että nimeni maalattaisiin hänen ovellensa.
Sinne sen piirikunnan hartaat postimiehet toivat vakottain kirjeitä
minua varten, ja siellä minä loma-aikoina luin niitä, niinkuin palkaton
sisäministeri.

Näitten kirjeitten joukossa tuli tuon tuostakin kohtelias ehdoitus
joltakulta noista lukuisista ulkopuolisista ukittajista, jotka aina
väijyivät Commons'in ympärillä, että hän saisi harjoittaa tointansa
minun nimessäni (jos suorittaisin mitä vielä tarvitsin, itse
proktoriksi päästäkseni) ja maksaisi minulle jonkun prosentin voitosta.
Mutta minä epäsin nämät tarjomukset, koska jo tiesin, että löytyi
kosolta semmoisia nimellisiä asian-ajajia, ja pidin Commons'ia kylläksi
pahana ennestäänkin, ettei minun tarvinnut toimellani sitä pahemmaksi
tehdä.

Kun nimeni puhkesi kukkaan Traddles'in ovella, olivat tytöt lähteneet
kotiin ja takkela poika näytti koko päivän semmoiselta, kuin hän ei
koskaan olisi kuullut mitään Sofiasta, joka istui suljettuna
perähuoneessa ja työstänsä sai katsella alas nokiseen pikkuiseen
puutarhaan ja siinä olevaan pumppuun. Mutta siellä minä aina tapasin
hänet samana iloisena emäntänä ja siellä hän, kun ei mikään outo jalka
tullut portaita ylös, hyräili Devonshire'n balladejansa, sävelillään
taltuttaen takkelaa poikaa hänen virkahuoneessaan.

Minä kummastelin ensin, miksi niin usein tapasin Sofian kirjoittamasta
johonkin kirjoitusvihkoon ja miksi hän aina minun tullessani sulki sen
ja kiiruisasti pisti sen pöytälaatikkoon. Mutta salaisuus tuli pian
ilmi. Eräänä päivänä otti Traddles (joka lumirännässä juuri oli tullut
kotiin oikeudesta) paperin pulpetistansa ja kysyi minulta, mitä
käsialasta arvelin.

"Oi, älä nyt, Tom!" huudahti Sofia, joka lämmitti hänen tohveleitansa
valkean edessä.

"Miks'ei, ystäväni?" vastasi Tom iloisesti. "Mitä tästä kirjoituksesta
sanot, Copperfield?"

"Se on erittäin lakimiehen kaltaista ja säännön-mukaista", sanoin minä.
"Minä en luullakseni koskaan ole nähnyt sen varmempaa käsi-alaa".

"Ei se vivahda ollenkaan naisen käsi-alaan?" lausui Traddles.

"Naisen!" toistin minä. "Tiili ja muurisavi ovat enemmän naisen
käsi-alan kaltaisia!"

Traddles purskahti ihastuneesen nauruun ja ilmoitti minulle, että se
oli Sofian käsi-alaa; että Sofia oli taannut ja vakuuttanut, että hän,
Traddles, ennen pitkää tarvitsisi kirjuria kopioimista varten ja että
hän tahtoi ruveta täksi kirjuriksi; että Sofia oli oppinut tämän
käsi-alan jostakin mallista ja että hän osasi kirjoittaa -- en muista,
kuinka monta sivua tunnissa. Ujostellen kuunteli Sofia, kun kaikki
nämät kerrottiin minulle, ja sanoi, että, kun "Tom" pääsisi tuomariksi,
hän ei olisi niin valmis julistamaan sitä. Jota "Tom" kielsi, väittäen,
että hän aina olisi yhtä ylpeä siitä, oli hän missä oloissa tahansa.

"Mikä perin hyvä ja viehättävä vaimo hän on, rakas Traddles'ini!"
sanoin minä, kun Sofia oli hymyillen mennyt pois.

"Rakas Copperfield", vastasi Traddles, "hän on kaikissa suhteissa mitä
suloisin tyttö! Se tapa, jolla hän hoitaa kaikki täällä, hänen
säännöllisyytensä, hänen taitonsa koti-askareissa, hänen
säästäväisyytensä, hänen rakkautensa hyvään järjestykseen, hänen
iloisuutensa, Copperfield!"

"Sinulla on todella syytä ylistää häntä!" vastasin minä. "Sinä olet
onnellinen toveri. Minä luulen, että teette itsenne ja toinen toisenne
kahdeksi mitä onnellisimmaksi ihmiseksi mailmassa".

"Me _olemme_ varmaan kaksi mitä onnellisinta ihmistä mailmassa",
vastasi Traddles. "Minä myönnän sen kaikin päin. Kun näen Sofian
nousevan ylös ja sytyttävän kynttilän näinä pimeinä aamuina,
toimittavan päivän askareita, ilmaa katsomatta lähtevän torille,
ennenkuin konttoristit tulevat Inn'iin, valmistavan mitä oivallisimpia
pikku päivällisiä aivan yksinkertaisista aineksista, laittavan
puddingeita ja pasteijoja, pitävän jokaista esinettä paikallansa, itse
aina sievänä ja siistinä, valvovan iltaisin kanssani, vaikka kuinka
myöhään tahansa, alati lempeänä ja kehoittavana, ja kaikki vaan minun
tähteni, niin toisinaan tuskin uskon sitä todeksi, Copperfield!"

Hän piteli hellästi yksin niitä tohveleitakin, joita Sofia oli
lämmittänyt, kun hän pisti jalkansa niihin ja nosti nämät iloisesti
kaminin-ristikolle.

"Niin, toisinaan tuskin uskon sitä todeksi", lausui Traddles.
"Entä huvituksemme! Voi sentään, ne eivät paljon maksa, mutta ne ovat
aivan ihmeelliset! Kun iltaisin olemme kotona täällä ja suljemme
ulkopuolisen oven ja vedämme akkunain eteen nämät kartiinit -- jotka
Sofia itse on ommellut -- missäpä meidän olisi hauskempi olla? Kun on
kaunis ilma ja iltaisin lähdemme ulos kävelemään, tarjoavat kadut
runsasta iloa meille. Me katselemme sisään juvelikauppiasten
välkkyvistä puodin-akkunoista, ja minä näytän Sofialle, minkä noista
timantti-silmäisistä käärmeistä, jotka makaavat kokoon kiertyneinä
valkoisilla silkki-tyynyillä, minä antaisin hänelle, jos minulla olisi
varoja; ja Sofia näyttää minulle, minkä noista kultakuorisista,
hohtokivillä, aaltoviivoilla ja muilla semmoisilla koristetuista
cylinderi-kelloista hän ostaisi minulle, jos _hänellä_ olisi varoja; ja
me valikoitsemme ne lusikat ja kahvelit, kala-lastat, voi-veitset ja
sokuri-pihdit, joita molemmat kaikkein mieluisimmin tahtoisimme, jos
meillä molemmilla olisi varoja, ja menemme pois, niinkuin todella
olisimme saaneet ne! Sitten, kun kuljemme toreilla ja isoilla kaduilla
ja näemme hyyrättäväksi ilmoitetun rakennuksen, katsahdamme välisti
siihen ja sanomme, kuinka _tuo_ sopisi meille, jos minä pääsisin
tuomariksi. Ja me jaamme sen: tuon huoneen meille, nuot huoneet
tytöille ja niin edespäin, siksi kuin mielihyväksemme päätämme, että
rakennus sopisi taikka ei sopisi, asianhaarain mukaan. Välisti menemme
puolella hinnalla teateriin ja istumme parterrilla -- jo tämän haju
vaan on mielestäni helppo, hintaan katsoen -- ja siellä oikein
ihastelemme näytelmää, jonka jokikistä sanaa Sofia uskoo ja niin
minäkin. Kotimatkallamme ostamme ehkä kappaleen jotakin hyvää
lihapuodista taikka vähäisen hummerin kalakauppiaalta ja tuomme sen
tänne ja syömme uhkean illallisen, jutellen siitä, mitä olemme nähneet.
Ja näin, sen ymmärrät, Copperfield, me emme saattaisi tehdä, jos minä
olisin Lord Kansleri!"

"Aina sinä jotakin hyvää ja hupaista tekisit, mikä ikänänsä olisit,
rakas Traddles", ajattelin minä. "Asiasta toiseen", sanoin ääneen,
"luultavasti sinä et enää piirtele mitään luurankoja?"

"Tosiaan", vastasi Traddles nauraen ja punehtuen, "en voi kokonaan
kieltää, että piirtelen, rakas Copperfield. Sillä, kun tuonain istuin
jossakin King's Bench'in penkkien takarivissä, kynä kädessäni, juolahti
mieleeni, että koettaisin, oliko tämä taito vielä tallella minulla. Ja
minä varon, että joku luuranko -- peruki päässä -- on pulpetin
reunuksessa".

Kun olimme molemmat nauraneet sydämellisesti, sanoi lopuksi Traddles
anteeksi-antavalla tavallansa, samalla kuin hän hymyillen katsoi
valkeaan: "vanha Creakle!"

"Minulle tuli kirje tuolta vanhalta -- konnalta", lausuin minä. Sillä
minä en ollut koskaan niin haluton antamaan hänelle anteeksi sitä
tapaa, jolla hän oli suominut Traddles'ia, kuin milloin näin
Traddles'in itse olevan halullisen anteeksi antoon.

"Creakle'lta, koulumestariltako?" huudahti Traddles. "Ei suinkaan!"

"Niitten joukossa, joita kasvava maineeni ja menestykseni on vetänyt
puoleeni", sanoin minä, kirjeitäni katsastellen, "ja jotka huomaavat,
että he aina ovat olleet suuresti mieltyneet minuun, on juuri sama
Creakle. Hän ei ole koulumestari enää, Traddles. Hän on luopunut siitä
toimesta. Hän on Middlesex'in esivaltalaisia".

Minä luulin, että Traddles kummastelisi, kun hän kuuli tämän, mutta hän
ei kummastellut ollenkaan.

"Kuinka sinä luulet, että hän joutui esivaltalaiseksi Middlesex'iin?"
kysyin minä.

"Hyvä Jumala!" vastasi Traddles. "Tähän kysymykseen olisi kovin vaikea
vastata. Kenties hän äänesti jotakuta taikka lainasi rahaa jollekulle
taikka osti jotakin joltakulta taikka muutoin teki jotakin hyvää
jollekulle taikka ajoi häpeällisiä asioita jollekulle, joka tunsi
jonkun, joka sai maakunnan vallanpitäjän asettamaan häntä siihen
virkaan".

"Virassa hän kaikissa tapauksissa on", arvelin minä. "Ja hän kirjoittaa
minulle tässä, että häntä ilahuttaisi näyttää minulle ainoata oikeata
vanginhoidon järjestelmää sen täydessä toimessa; ainoata kelvollista
tapaa, jolla saa rikolliset vilpittömästi kääntymään ja pysyväisesti
katumaan -- joka, niinkuin tiedät, tapahtuu koppivankeuden kautta. Mitä
tästä arvelet?"

"Järjestelmästäkö?" kysyi Traddles, totiselta näyttäen.

"Ei. Siitä, josko suostun kutsumukseen ja sinä seuraat minua?"

"Ei minusta kieltoa", lausui Traddles.

"Minä kirjoitan siis hänelle. Sinä muistat, arvaan minä, (siitä
puhumatta, kuinka meitä kohdeltiin), kuinka tämä sama Creakle ajoi pois
oman poikansa ja kuinka hän kiusasi vaimoansa ja tytärtänsä?"

"Täydellisesti", arveli Traddles.

"Kuitenkin, jos tahdot lukea hänen kirjeensä, huomaat, että hän on mitä
hellin ihminen vangeille, jotka ovat todistetut syylliseksi jok'ikiseen
rikoskaaren pykälään", sanoin minä, "vaikka minun on mahdoton nähdä,
että hänen hellyytensä ulottuu mihinkään muuhun luotujen olentojen
luokkaan".

Traddles kohotti olkapäitänsä eikä kummastellut ensinkään. Minä en
ollut odottanut, että hän kummastelisi, enkä kummastellut itse; muutoin
olisin harvoin oppinut tuntemaan tämänkaltaisia käytöllisiä satiireja.
Me sovimme ajasta, koska kävisimme siellä, ja minä kirjoitin siis Mr.
Creakle'lle samana iltana.

Määrättynä päivänä, -- minä luulen, että se oli seuraavana päivänä,
mutta vähät siitä -- lähdimme, Traddles ja minä, siihen vankihuoneesen,
jossa Mr. Creakle vallitsi. Se oli kauhean iso ja tukeva rakennus,
joka oli maksanut summattomat rahat. Kun lähestyimme porttia, en voinut
olla ajattelematta, mikä hälinä olisi maassa syntynyt, jos joku
sokeudessaan olisi esitellyt, että puolella sillä rahalla, joka siihen
oli pantu, perustettaisiin teolliskoulu nuorisolle taikka turvapaikka
nuhteettomille vanhuksille.

Eräässä konttorissa, joka olisi voinut olla Babelin tornin ensi
kerroksessa, niin tiveäksi se oli rakennettu, esiteltiin meitä vanhalle
koulumestarillemme, joka oli siellä kahden, kolmen muun toimeliaan
esivaltalaisen parissa sekä muutamien vierasten, joita nämät olivat
tuoneet muassaan. Hän vastaan-otti minua, niinkuin semmoinen mies, joka
oli muodostanut sydäntäni menneinä päivinä ja aina hellästi rakastanut
minua. Kun esittelin Traddles'ia, ilmoitti Mr. Creakle samalla tavalla,
vaikka vähemmässä määrässä, että hän aina oli ollut Traddles'in
johdattaja, filosofi ja ystävä. Meidän arvoisa opettajamme oli kovasti
vanhentunut eikä suinkaan ulkomuodoltaan parantunut. Hänen kasvonsa
olivat yhtä punaiset kuin ennen, hänen silmänsä yhtä pienet, mutta
melkein syvemmällä hänen päässään. Hänen harvat, kostealta näyttävät,
harmaat hiuksensa, jotka minä muistin hänellä olleen, olivat melkein
kokonaan lähteneet; eivätkä nuot paksut suonet hänen paljaassa
otsassaan olleet yhtään hauskemmat katsella. Vähäisen keskustelun
jälkeen näitten gentlemanien välillä, josta keskustelusta minun olisi
sopinut päättää, ettei mikään mailmassa ollut niin suuresti lukuun
otettava, kuin vankien mukavuus, maksoi se mitä maksoikaan, sekä ettei
maan päällä ollut mitään tehtävää ulkopuolella vankihuoneen ovia,
aloitimme tarkastustamme. Koska oli juuri silloin päivällis-aika,
menimme ensin siihen isoon kyökkiin, jossa jokaisen vangin päivälliset
par'aikaa asetettiin erikseen (pistettäväksi hänelle hänen koppiinsa)
erinomaisella säännöllisyydellä ja säntillisyydellä. Minä sanoin
syrjäpuoleen Traddles'ille, että kummastelin, johtuiko kenenkään
mieleen, että oli silmin-nähtävä eroitus näillä runsailla, oivallisilla
aterioilla ja niillä, joita, köyhistä puhumattakaan, sotamiehet,
meri-miehet, työmiehet, sanalla sanoen rehellinen, työtä tekevä kansan
enemmistö voi hankkia itselleen, joista ei yksikään viidestä sadasta
koskaan syönyt puoleksikaan niin hyvää päivällistä. Mutta minä sain
kuulla, että järjestelmä eli "systemi" vaati uhkeata ravintoa, ja
lyhyeltä, systemistä kerrallaan päästäkseni, huomasin, että tässä
kohdassa ja kaikissa muissa systemi teki lopun kaikista epäilyksistä ja
selitti kaikki epäkohdat. Ei kenelläkään näyttänyt olevan vähintäkään
aavistusta, että löytyi muitakin systemejä paitsi juuri tätä, joista
sopi ottaa vaaria.

Kun astuimme noita komeita käytäviä, kysyin Mr. Creakle'lta ja hänen
ystäviltänsä, mitä pää-etuja luultiin olevan tästä kaikki-valtiaasta ja
kaikki voittavasta systemistä. Edut sanottiin olevan siinä, että vangit
asetettiin kokonaan erikseen toisistaan, niin ettei heistä kukaan
tietänyt toisesta mitään, ja että ne johdatettiin terveelliseen
mielentilaan, joka saatti oikeaan omantunnon vaivaan ja oikeaan
katumukseen.

Kun rupesimme käymään yksityisten vankien luona heidän kopeissaan ja
liikuimme niissä käytävissä, joissa kopit olivat, ja meille
selitettiin, kuinka vangit menivät kirkkoon ja niin edespäin, tulin
ajatelleeksi, että oli hyvin todenmukaista, että vangit tiesivät sangen
paljon toisistaan ja että he olivat rakentaneet kokonaisen sievän
yhteyden keskenänsä. Tämä on tähän aikaan, kuin nyt kirjoitan,
luullakseni, todeksi näytetty; mutta koska olisi ollut sulaa herjausta
systemiä vastaan, jos silloin olisin ilmoittanut semmoista epäilystä,
odotin nyt hartaimmalla tavalla, saadakseni nähdä katumuksen
harjoitusta.

Ja tässä minulla taas oli pahat epäilykset. Minä näin, että katumusta
kaikkialla harjoitettiin melkein yhtä kaavanmukaisesti, kuin
ulkopuolella laitosta olin nähnyt takit ja liivit leikatuiksi räätälien
akkunoissa. Minä tapasin äärettömän paljon tunnustusta, joka sangen
vähän vaihteli luontonsa puolesta, vaihteli sangen vähän itse
sanojenkin puolesta (joka synnytti minussa paljon epäilystä). Minä
tapasin hyvän joukon kettuja, jotka halveksivat kokonaisia metsäntäysiä
saavuttamattomia pihlajan-marjoja, mutta minä en tavannut monta kettua,
joita olisin tahtonut päästää edes niin likelle pihlajan-marjoja, että
olisivat voineet saavuttaa niitä. Etupäässä huomasin, että ne, jotka
kaikkein alttiimmin tunnustivat, olivat erittäin otollisia ja että
heidän hyvä ajatuksensa omasta itsestänsä, heidän turhamielisyytensä,
heidän puutteensa kiihdykkeistä ja heidän rakkautensa petokseen (joka
monessa, niinkuin heidän elämänsä osoitti, ilmestyi melkein
tavattomassa määrässä), että siis kaikki nämät synnyttivät näitä
tunnustuksia, joihin he kaikki olivat suuresti mieltyneet.

Kuitenkin kuulin, edestakaisin kävellessämme, niin usein puhuttavan
eräästä numero seitsemästäkolmatta, joka oli kaikkien suosikki ja
oikein näytti olevan mallivanki, että päätin jättää arvosteluni, siksi
kuin saisin nähdä Seitsemänkolmatta. Kahdeksankolmatta, ymmärsin minä,
oli myöskin kirkas, etevä tähti, mutta se oli hänen onnettomuutensa,
että hänen kunniansa hiukan himmeni Seitsemänkolmatta erinomaisesta
loistosta. Minä kuulin niin paljon Seitsemästäkolmatta, hänen
hurskaista kehoituksistaan jokaiselle läheiselleen ja niistä kauniista
kirjeistä, joita hän lakkaamatta kirjoitti äidillensä (näytti siltä,
kuin hän olisi luullut tämän olevan sangen huonolla tolalla), että
minua kovin halutti saada nähdä häntä.

Minun täytyi kuitenkin malttaa mieltäni hetkeksi, koska
Seitsemänkolmatta säästettiin loppuvaikutuksen enentämiseksi. Mutta
viimein tulimme hänen koppinsa ovelle ja Mr. Creakle, joka katsahti
sisään vähäisestä reiästä, ilmoitti suurimmalla ihastuksella, että
vanki par'aikaa luki virsikirjaa.

Kohta syöksähti niin monta päätä esiin reiästä näkemään, kuinka numero
Seitsemänkolmatta luki virsikirjaa, että kuusi, seitsemän päälletysten
tukki aukon. Tämän haitan poistamiseksi ja antaaksensa meille
tilaisuutta keskusteluun Seitsemänkolmatta kanssa koko hänen
kirkkaudessaan, käski Mr. Creakle, että kopin ovi avattaisiin ja
Seitsemänkolmatta kutsuttaisiin käytävään. Tämä tehtiin; ja kenen
Traddles ja minä silloin ihmeeksemme saimme nähdä tässä kääntyneessä
numero Seitsemässäkolmatta, kenen muun, kuin Uriah Heep'in!

Hän tunsi meidät heti ja sanoi ulos tullessaan -- vanhalla tavallaan
ruumistansa luikerruttaen --:

"Kuinka voitte, Mr. Copperfield? Kuinka voitte, Mr. Traddles?"

Tämä jälleen-tunteminen ihastutti koko seuraa. Minusta melkein näytti
siltä, kuin kaikkien olisi pistänyt ihmeeksi, ettei hän ollut ylpeä,
vaan piti väliä meillä.

"No, Seitsemänkolmatta", arveli Mr. Creakle, vienosuruisella
ihmetyksellä. "Kuinka jaksatte tänä päivänä?"

"Minä olen hyvin nöyrä, Sir!" vastasi Uriah Heep.

"Niin te aina olette, Seitsemänkolmatta", lausui Mr. Creakle.

Tässä toinen gentlemani sydämellisellä hellyydellä kysyi: "onko teidän
oikein hyvä olla?"

"On, minä kiitän teitä, Sir!" sanoi Uriah Heep, kysyjään katsoen.
"Minun on paljon parempi olla täällä, kuin minun ikinä oli ulkopuolella
tätä paikkaa. Minä näen nyt moninaisen mielettömyyteni, Sir. Tämä se
on, joka tekee, että minun on niin hyvä olla".

Useat gentlemanit olivat kovasti liikutetut ja kolmas kysyjä, joka
tunki esiin etumaiseen riviin, tiedusteli tuntehikkaasti: "mimmoinen
biffi-paisti mielestänne on?"

"Kiitoksia, Sir", vastasi Uriah, siihen uuteen kysyjään katsahtaen,
josta ääni lähti, "se oli eilen sitkeämpää, kuin olisin suonut; mutta
minun on velvollisuus tyytyä siihen. Minä olen tehnyt monta
mielettömyyden työtä, gentlemanit", lausui Uriah ja katsoi
ympärillensä, leppeästi hymyillen, "ja minun tulee nureksimatta kestää
seurauksia".

Kun se mumina, joka oli syntynyt osittain ilosta Seitsemänkolmatta
taivaallisesta mieli-alasta ja osittain suuttumuksesta ruoanhankkijaa
vastaan, joka oli antanut hänelle syytä valitukseen (tästä Mr. Creakle
kohta kirjoitti muistutuksen), oli asettunut, seisoi Seitsemänkolmatta
keskellä meitä, niinkuin hän olisi tuntenut itsensä etevimmäksi
ansion kappaleeksi jossakin kovasti ansiollisessa luonnon- ja
taide-tuotteitten kokoelmassa. Että meidän, vastavihittyjen
alokkaitten, ylitse kerrallaan runsaasti valoa vuodatettaisiin,
annettiin käsky, että myöskin Kahdeksankolmatta laskettaisiin ulos.

Minä olin jo niin hämmästynyt, etten muuta kuin hiljaa kummeksin, kun
Mr. Littimer astui esiin, lukien jotakin hyvää kirjaa!

"Kahdeksankolmatta", sanoi joku lasisilmäinen gentlemani, joka ei vielä
ollut puhunut, "te valititte viime viikolla, hyvä toverini, chokladia.
Kuinka sitten on laita ollut?"

"Kiitoksia, Sir", lausui Mr. Littimer, "kyllä se on ollut paremmin
laitettu. Jos uskallan sanoa niin, Sir, minä en luule, että siihen
käytetty maito on oikein puhdasta; mutta minä tiedän, Sir, että maitoa
Londonissa kovasti vääristetään ja että on vaikea saada tätä ainetta
alkuperäisessä tilassa".

Minusta näytti, kuin lasisilmäinen gentlemani olisi puollustanut
Kahdeksaakolmatta Mr. Creakle'n Seitsemääkolmatta vastaan, sillä
kumpikin heistä tarttui oman miehensä käteen.

"Mimmoinen mielentilanne on, Kahdeksankolmatta?" sanoi lasisilmäinen
kysyjä.

"Kiitoksia, Sir", vastasi Mr. Littimer. "Minä näen nyt moninaisen
mielettömyyteni, Sir. Minua tuskastuttaa kovasti, kun ajattelen
entisten kumppanieni syntejä, Sir, mutta minä toivon, että heille
annetaan anteeksi".

"Oletteko itse aivan onnellinen?" lausui kysyjä, kehoitusta
nyykäyttäen.

"Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa teille, Sir", vastasi Mr.
Littimer. "Täydellisesti onnellinen".

"Eikö mikään asia enää vaivaa mieltänne?" sanoi kysyjä. "Jos niin on,
mainitkaat se, Kahdeksankolmatta".

"Sir", arveli Mr. Littimer ylös katsomatta, "jolleivät silmäni ole
pettäneet minua, on täällä läsnä eräs gentlemani, joka oli tuttu minun
kanssani entisessä elämässäni. Ehkä tämän gentlemanin lienee hyvä
tietää, Sir, että luulen entisten mielettömyyden töitteni kokonaan
lähteneen siitä, että olen viettänyt ajattelematonta elämää nuorten
miesten palveluksessa ja antanut heidän johdattaa itseäni kiusauksiin,
joita minulla ei ollut voimaa vastustaa. Minä toivon, että tämä
gentlemani vastaan-ottaa varoitukseni eikä paheksi rohkeuttani. Se on
hänen hyväksensä. Minä huomaan omat entiset mielettömyyden työni, Minä
toivon, että hän katuu koko sitä pahuutta ja syntiä, johon hän on
ottanut osaa".

Minä huomasin, että useat geutlemanit varjostivat silmiänsä kädellään,
niinkuin olisivat juuri tulleet kirkkoon.

"Tämä on teille kunniaksi, Kahdeksankolmatta", vastasi kysyjä. "Tätä
olen teiltä odottanut. Onko teillä mitään muuta sanottavaa?"

"Sir", vastasi Mr. Littimer, nostaen hiukan ylös kulmakarvojaan, mutta
ei silmiänsä, "oli eräs nuori nainen, joka joutui harhatielle ja jota
minä koetin pelastaa, Sir, vaikka se ei onnistunut. Minä pyydän, että
tämä gentlemani, jos se on hänen vallassaan ja hän tahtoo olla niin
hyvä, ilmoittaa tälle nuorelle naiselle, että minä annan hänelle
anteeksi hänen pahan käytöksensä minua kohtaan ja että minä kehoitan
häntä katumaan".

"Minä en epäile, Kahdeksankolmatta", vastasi kysyjä, "että se
gentlemani, jota tarkoitatte, hellästi tuntee -- niinkuin meidän
kaikkein täytyy tuntea -- mitä olette niin soveliaasti sanoneet. Me
emme pidätä teitä kauemmin".

"Minä kiitän teitä, Sir", lausui Mr. Littimer. "Gentlemanit, minä
toivotan teille hyvää päivää ja suon, että myöskin te ja teidän
perheenne näette pahuutenne ja teette parannuksen!"

Tällä puheella numero Kahdeksankolmatta peräytyi, kun hän ja Uriah
ensin olivat katsahtaneet toisiinsa, niinkuin he eivät olisi olleet
aivan oudot toisillensa, vaan salaisessa yhteydessä keskenään; ja kun
hänen ovensa suljettiin, mumisi koko parvi, että hän oli varsin
kunnioitettava mies ja kaunis esimerkki.

"No, Seitsemänkolmatta", sanoi Mr. Creakle, astuen avoimeksi jääneelle
näkymölle _oman_ miehensä kanssa, "onko mitään, jota sopii tehdä teidän
hyväksenne? Jos niin, mainitkaat se".

"Minä pyytäisin nöyrästi, Sir", vastasi Uriah, rytkyttäen pahansuopaa
päätänsä, "saadakseni taas kirjoittaa äidilleni".

"Se kyllä myönnetään teille", lausui Mr. Creakle.

"Kiitoksia, Sir! Minä olen huolestunut äitini puolesta. Minä pelkään,
ettei hän ole hyvässä turvassa".

Joku kysyi varomattomasti, minkä puolesta. Mutta suuttumuksella
kuiskattiin kohta: "hiljaa!"

"Hyvässä turvassa hengellisesti, Sir", vastasi Uriah, luikerruttaen
ruumistansa sitä paikkaa kohden, josta ääni tuli. "Minä soisin, että
äitini tulisi minun tilaani. Minä en olisi koskaan joutunut nykyiseen
tilaani, jollen olisi tullut tänne. Minä soisin, että äitini olisi
tullut tänne. Olisi kaikille paras, jos he vangittaisiin ja tuotaisiin
tänne".

Tämä puhe synnytti rajatonta mielihyvää -- suurempaa mielihyvää, luulen
minä, kuin mikään, mikä tähän saakka oli tapahtunut.

"Ennenkuin tulin tänne", lausui Uriah, varkain katsellen meitä,
niinkuin hän olisi tahtonut hävittää koko ulkopuolisen mailman, johon
me kuuluimme, jos hän olisi voinut, "olin antaunut mielettömyyden
töihin, mutta nyt huomaanne. Ulkopuolella tätä paikkaa löytyy paljon
syntiä. Paljon syntiä löytyy äidissäni. Ei löydy mitään muuta, kuin
syntiä, kaikkialla -- paitsi täällä".

"Te olette siis kokonaan muuttuneet?" sanoi Mr. Creakle.

"Niin olen, Jumalan kiitos, Sir!" huudahti tämä oivallinen katumuksen
harjoittaja.

"Te ette lankeisi uudestaan, jos pääsisitte ulos?" kysyi joku muu.

"Voi, ei, Sir!"

"Hyvä!" lausui Mr. Creakle, "tämä on varsin tyydyttävää. Te olette
puhutelleet Mr. Copperfieldia, Seitsemänkolmatta. Tahdotteko sanoa
mitään lisäksi hänelle?"

"Te tunsitte minut kauan aikaa, ennenkuin tulin tänne ja muutuin, Mr.
Copperfield", sanoi Uriah, minuun katsahtaen; ja konnamaisempaa
katsetta en ole koskaan nähnyt, ei edes hänen kasvoissaan. "Te tunsitte
minut silloin, kuin tosin riipuin mielettömyydessäni, mutta kuitenkin
olin nöyrä niitten joukossa, jotka olivat rajut -- te olitte itse raju
minua vastaan, Mr. Copperfield. Kerta löitte minua kasvoihin, niinkuin
tiedätte".

Yleinen sääliminen. Useat vihaiset katseet kääntyivät minua kohden.

"Mutta minä annan teille anteeksi, Mr. Copperfield", lausui Uriah ja
teki anteeksi-antavan luontonsa niin jumalattoman ja kammottavan
vertauksen esineeksi, ettei sovi sitä kertoa. "Minä annan jokaiselle
anteeksi. Vihan pitäminen soveltuisi huonosti minulle. Minä annan
kaikesta sydämestäni anteeksi teille ja toivon, että vastedes
hillitsette himonne. Minä toivon, että Mr. W. katuu ja Miss W. ja koko
tuo syntinen joukko. Teitä on koetettu suruilla, ja minä toivon, että
ne tekevät teidän hyvää; mutta olisi ollut parempi teille, jos olisitte
tulleet tänne. Olisi ollut parempi Mr. W:ille ja myöskin Miss W:illo,
jos he olisivat tulleet tänne. Parempaa ei voi toivottaa heille,
Mr. Copperfield, ja teille kaikille, gentlemanit, kuin että te
vangittaisiin ja tuotaisiin tänne. Kun ajattelen entisiä mielettömyyden
töitäni ja nykyistä tilaani, olen varma, että se olisi paras teille.
Minä surkuttelen kaikkia, joita ei tuoda tänne!"

Hän käärmeili takaisin koppiinsa, samalla kuin pikkuinen, moni-ääninen
ylistys-virsi viritettiin ja sekä Traddles että minä tunsimme sydämemme
suuresti huojentuneeksi, kun hän oli lukon takana.

Se oli omituinen seikka tässä katumuksen harjoituksessa, että minun
teki suuresti mieli kysyä, mitä nämät molemmat miehet olivat tehneet,
että he olivat siellä ollenkaan. Tämä näytti olevan viimeinen asia,
josta heillä oli jotakin sanottavaa. Minä käännyin toiseen noista
molemmista vartioista, jotka, niin päätin muutamista salaisista
ilmoituksista heidän kasvoissaan, sangen hyvin tiesivät, mitä koko tämä
meno maksoi.

"Tiedättekö", sanoin minä, kun astuimme pitkin käytävää, "mikä rikos
oli numero Seitsemänkolmatta viimeinen mielettömyyden työ?"

Vastaus oli, että se oli joku pankki-asia.

"Petos Englannin Pankkia vastaan?" kysyin minä.

"Niin, Sir. Petos, väärennys ja salaliitto. Hän ja muutamat muut. Hän
yllytti muita. Se oli viisaasti mietitty tuuma, joka tarkoitti suurta
summaa. Tuomio: elinkaudeksi maasta pois. Seitsemänkolmatta oli
liukkain lintu parvessa ja oli juuri eheänä leikistä pääsemällään,
mutta ei kokonaan. Pankin onnistui varistaa suolaa hänen hännällensä --
mutta vaan hädin tuskin".

"Tunnetteko Kahdeksankolmatta rikoksen?"

"Kahdeksankolmatta", vastasi kertojani, puhuen erittäin matalalla
äänellä ja katsoen taaksensa, kun astuimme käytävää myöden,
varoaksensa, etteivät Creakle ja muut kuulisi hänen laskevan tämmöisiä
laittomia puheita näistä saastuttamattomista; "Kahdeksankolmatta
(myöskin tuomittu maasta pois) sai jonkun palvelian-paikan ja varasti
nuorelta isännältänsä kaksi sataa ja viisikymmentä puntaa rahassa ja
kalliissa kaluissa iltaa ennen kuin heidän oli määrä lähteä ulkomaille.
Minä muistan tämän asian erittäin siitä, että eräs kääpiö otti kiinni
hänet".

"Eräs mikä?"

"Eräs pikkuinen nainen. Minä olen unhottanut hänen nimensä".

"Ei suinkaan Mowcher?"

"Se juuri! Hän oli välttänyt takaa-ajajat ja aikoi karata Amerikaan
varustettuna liinaperukilla, poskiparralla ja semmoisella täydellisellä
valepuvulla, jonka vertaista ette elin-aikananne saa nähdä, kun tuo
pikkuinen nainen, joka oli Southampton'issa, kohtasi hänet kadulla --
heti tunsi hänet terävällä silmällänsä -- juoksi hänen jalkojensa
väliin, kaataaksensa häntä kumoon, ja piti kiinni hänestä, niinkuin
julma kuolema".

"Oivallinen Miss Mowcher!" huudahdin minä.

"Niin olisitte sanoneet, jos, niinkuin minä, olisitte nähneet hänen
seisovan tuolilla vieraitten miesten joukossa, kun varasta tutkittiin",
sanoi ystäväni. "Varas oli lyönyt hänen kasvonsa verihaavoille ja
kolhinut häntä mitä raaimmalla tavalla, kun tämä otti hänet kiinni,
mutta nainen ei hellittänyt hänestä, ennenkuin hän oli lukon takana.
Hän piti todella niin lujaan kiinni miehestä, että polisin täytyi viedä
heidät molemmat yhdessä pois. Hän suoritti todistuksensa mitä
reippaimmalla tavalla, ja tuomio-istuin kiitti häntä suuresti, ja
hänelle huudettiin hurraata, siksi kuin hän pääsi asuntoonsa. Hän sanoi
oikeuden edessä, että hän (sen johdosta, mitä hän varkaasta tiesi)
olisi yksinään vanginnut tämän, vaikka se olisi ollut itse Simson. Ja
totisesti luulen, että hän olisi niin tehnyt!"

Sama luulo oli minullakin, ja minä kunnioitin suuresti Miss Mowcher'ia
siitä.

Me olimme nyt nähneet kaikki, mitä katsottavaa oli. Turha olisi ollut
semmoiselle miehelle, kuin kunnian-arvoisalle Mr. Creakle'lle,
selitellä, että Seitsemänkolmatta ja Kahdeksankolmatta olivat ihan
muuttumattomat ja itsekaltaisensa; että mitä he nyt olivat, he aina
olivat olleet; että ulkokullatut konnat ne juuri olivat omaiset
tekemään semmoisia tunnustuksia semmoisessa paikassa; että he tiesivät
niitten torihinnan, ainakin yhtä hyvin, kuin me, siinä suorassa edussa,
joka heillä olisi siitä, kun he olivat maasta viedyt; sanalla sanoen,
että se oli kokonaan mädännyt, ontelo, katseliaa tuskastuttava toimi.
Me jätimme heidät heidän systeminsä ja heidän omaan haltuunsa, ja
menimme kummastellen kotiin.

"Kenties se on hyvä asia, Traddles", arvelin minä, "että heikolla
keppihevosella ratsastetaan kovasti, sillä sitä nopeammin se kuoliaaksi
ratsastetaan".

"Minä toivon sitä", vastasi Traddles.



YHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Valkeus loistaa tielleni.


Joulu lähestyi, ja minä olin ollut kotona kolmatta kuukautta. Minä olin
usein nähnyt Agnesin. Vaikka yleisön ääni kovasti kehoitti minua ja
vaikka tunteeni ja ponnistukseni sen johdosta olivat erittäin hartaat,
kuulin aina hänen vähimmän ylistys-sanansa peräti toisella mielellä,
kuin kenenkään muun.

Kumminkin kerran viikkoonsa ja välisti useammin ratsastin sinne ja
vietin iltani siellä. Tavallisesti ratsastin takaisin yöllä; sillä tuo
vanha, onneton tunne hiipi nyt aina ympärilläni -- synkeimpänä joka
kerta, kuin jätin hänet -- ja minä olin mieluisammin ylhäällä ja
ulkona, kuin liikuin entisyydessä väsyttävissä valvonnoissa tai
surullisissa unelmissa. Minä kulutin pidemmän osan monesta kolkosta,
murheellisesta yöstä näillä ratsas-retkillä, uudistaen, kulkiessani,
noita ajatuksia, joissa olin askaroinnut pitkänä poissa-oloni aikana.

Taikka jos sanoisin, että kuuntelin noitten ajatusten kaikkua,
lausuisin ehkä paremmin totuuden. Ne puhuttelivat minua kaukaa. Minä
olin asettanut ne etäälle ja pysyin siinä paikassa, josta en mihinkään
päässyt. Kun luin Agnesille, mitä kirjoitin; kun näin hänen kuuntelevat
kasvonsa; viehätin häntä hymyihin tai kyyneliin; ja kuulin hänen
sydämellisen äänensä niin vakavana puhuvan sen mielikuvituksen mailman
varjokkaista tapauksista, jossa minä elin: ajattelin, mikä kohtaloni
olisi voinut olla, mutta ajattelin vaan niin kuin, Doran naituani, olin
ajatellut, mimmoisen olisin suonut vaimoni olevan.

Velvollisuuteni Agnesia kohtaan, joka rakasti minua semmoisella
rakkaudella, jota minä itsekkäimmällä ja kurjimmalla tavalla ainaiseksi
loukkaisin, jos häiritsin sitä; se kypsynyt vakuutus minussa, että
minun, joka olin syypää omaan kohtalooni ja saanut, mitä niin
kiihkeästi olin pyytänyt, ei sopinut nureksia, vaan ainoastaan kärsiä,
sisälsi mitä tunsin ja mitä olin oppinut. Mutta minä rakastin häntä; ja
nyt sain siitäkin jonkun lohdutuksen, että epämääräisesti ajattelin
jotakin kaukaista aikaa, jona kenenkään moittimatta voisin tunnustaa
sen; jona kaikki nämät olisivat ohitse; jona minun sopisi sanoa:
"Agnes, niin oli, kun palasin kotiin; ja nyt olen vanha enkä ole sen
jälkeen koskaan ollut rakastuneena!"

Agnesissa en kertaakaan huomannut mitään muutosta. Mimmoinen hän aina
oli ollut minua kohtaan, semmoinen hän yhä oli. Hän oli kokonaan sama.

Tätini ja minun välilläni oli kotiin-tulostani asti tässä kohden
vallinnut jonkunlainen, vaikk'ei juuri pakko eli koetus karttaa tätä
ainetta, kuitenkin salainen vakuutus, että molemmat ajattelimme sitä,
vaikkemme muodostaneet ajatuksiamme sanoiksi. Kun vanhan tapamme mukaan
iltaisin istuimme valkean edessä, jouduimme usein tämmöiseen tilaan
niin luonnollisesti ja omatietoisesti, kuin jos olisimme suorastaan
sanoja käyttäneet. Mutta me pysyimme taukoamatta ääneti. Minä luulin,
että hän oli kumminkin osaksi lukenut ajatukseni tuona kotiin-tuloni
iltana, ja että hän täydellisesti ymmärsi, miks'en selvemmin lausunut
ajatuksiani.

Kun joulu nyt oli tullut eikä Agnes ollut uskonut minulle mitään uutta,
alkoi eräs epäilys, joka useita kertoja oli herännyt mielessäni --
tokko hänellä olisi tieto sydämeni todellisesta tilasta ja tokko se
pelko, että hän tuottaisi minulle tuskaa, pidätti häntä -- kovasti
rasittaa minua. Jos niin oli laita, oli uhraukseni joutava, selvin
velvollisuuteni häntä kohtaan täyttämättä, ja minä tein alituisesti
kurjalla tavalla, mitä olin kammonut tekemästä. Minä päätin saattaa
tämän asian ihan selville, ja jos semmoinen aita oli meidän välillämme,
kerrallaan ja lujalla kädellä hajottaa sen.

Oli -- mikä pysyväinen syy minulla on muistaa sitä! -- kylmä, tuima
talvipäivä. Oli satanut lunta muutamia tunteja ennen ja lumi makasi, ei
paksulta, mutta kovaksi jäätyneenä maassa. Merellä ulkopuolella
akkunaani kävi viukka pohja-tuuli. Minä olin ajatellut, kuinka se kiiti
noitten vuoristen lumi-kenttien ylitse Schweitzissä, joihin ei mikään
inhimillinen jalka silloin päässyt; ja olin miettinyt, kumpi oli
kolkompi, nuot yksinäiset seudut vai autio valtameri.

"Lähdetkö ratsastamaan tänään, Trot?" lausui tätini, pistäen päätänsä
ovesta sisään.

"Lähden", sanoin minä. "Minä aion Canterbury'yn. Sovelias päivä
ratsastaa".

"Minä toivon, että hevosesi ajattelee samoin", lausui tätini, "mutta
tätä nykyä se seisoo ulkopuolella porttia, pää ja korvat alaspäin,
niinkuin se ajattelisi talliansa paremmaksi".

Tätini, sopii minun huomauttaa, salli hevoseni käydä kielletyllä
alueella, mutta ei ollut yhtäkään leppynyt aaseille.

"Se virkistyy kyllä pian!" arvelin minä.

"Ratsastus tekee kaikissa tapauksissa isännän hyvää", muistutti tätini,
katsellen papereita pöydällä. "Voi, lapseni, sinä vietät sangen monta
tuntia täällä! Kirjoja lukiessani minä en koskaan ajatellut, mitä työtä
niitten kirjoittaminen vaatii".

"Siinä on välisti työtä kylläksi, kun pitää lukea niitä", vastasin
minä. "Mitä niitten kirjoittamiseen tulee, on silläkin oma
viehätyksensä, täti".

"Tietysti!" sanoi tätini. "Kunnian-himo, halu kiitokseen ja
myötätunteisuuteen ja paljon muuta, arvaan minä? Kas niin. Onnea
matkalle!"

"Tiedättekö mitään muuta Agnesin mieltymyksestä?" kysyin minä, asettuen
levollisesti hänen eteensä -- hän oli taputtanut minua olkapäälle ja
istunut tuolilleni.

Hän katsoi pikimmältä minua kasvoihin, ennenkuin hän vastasi:

"Minä luulen tietäväni, Trot".

"Oletteko saaneet mitään vahvistusta ajatuksiinne?" kysyin minä.

"Luulen saaneeni, Trot".

Hän katseli minua niin vakaasti jonkunlaisella epäilyksellä tai
säälillä tai kahdenvaiheisuudella rakkautensa vuoksi, että minun täytyi
lujasti päättää näyttää aivan iloiselta.

"Ja mikä vielä enempi on, Trot" -- lausui tätini.

"No!"

"Minä luulen, että Agnes pian menee naimisiin".

"Jumala siunatkoon häntä!" sanoin minä iloisesti.

"Jumala siunatkoon häntä!" sanoi tätini, "ja hänen puolisoansa
myöskin!"

Minä toistin tätini sanat, erosin hänestä, astuin nopeasti portaita
alas, nousin hevoseni selkään ja ratsastin pois. Nyt oli suurempi syy,
kuin ennen, tehdä, mitä olin päättänyt tehdä.

Kuinka hyvin minä muistan tämän talvisen ratsastuksen! Jäähileet, joita
tuuli pyyhki pois ruohon lehdistä ja lennätti vasten kasvojani;
hevoskavioin lujan kopinan, joka kaikkui tanteresta; kovaksi
kylmettyneet pelto-vaot; lumikinokset, jotka tuoksahtelivat vähän
kalkkikuopassa, kun vihurit ahdistivat sitä; heinävaunujen höyryävät
juhdat, jotka pysähtyivät mäellä huokaamaan ja sointuisasti pudistivat
kellojansa; hieta-särkkien valjenneet vietokset ja notkot, jotka
kuvautuivat tummaa taivasta vastaan, niinkuin olisivat olleet piirretyt
suunnattoman suurelle liuskakivitaululle!

Minä tapasin Agnesin yksinään. Pikku tytöt olivat lähteneet omiin
koteihinsa, ja hän istui yksinään valkean ääressä ja luki. Hän laski
pois kirjansa, kun hän näki minun tulevan sisään, ja kun hän oli
toivottanut minua tervetulleeksi, niinkuin tavallisesti, otti hän
työkorinsa ja istui yhteen noista vanhan-aikaisista akkuna-loukoista.

Minä asetuin hänen viereensä akkunan-istuimelle, ja me puhuimme
silloisesta työstäni, milloin se valmistuisi ja kuinka paljon olin
edistynyt siitä kuin viimein kävin siellä. Agnes oli hyvin iloinen ja
ennusti nauraen, että minä pian tulisin niin kuuluisaksi, ettei sopinut
puhua minun kanssani semmoisissa aineissa.

"Minä käytän siis nykyistä aikaa hyväkseni", lausui Agnes, "ja puhun
kanssasi, niin kauan kuin saan".

Kun katselin hänen kauniita kasvojansa, jotka tarkastivat ompelusta,
nosti hän ylös lempeät, kirkkaat silmänsä ja näki, että minä katselin
häntä.

"Sinä olet niin ajatuksissasi tänä päivänä, Trotwood!"

"Kerronko sinulle, Agnes, minkä vuoksi. Minä tulin kertomaan sitä".

Hän pani ompeluksensa syrjäpuoleen, niinkuin hänen oli tapa, kun
totisesti keskustelimme jotakin, ja kuunteli minua koko huomiollansa.

"Rakas Agnesini, epäiletkö, että olen todellinen ystävä?"

"En!" vastasi hän, kummastuneelta näyttäen.

"Epäiletkö, että olen, mitä aina olen ollut sinua kohtaan?"

"En!" vastasi hän, niinkuin ennen.

"Muistatko, että kotiin tultuani koetin kertoa sinulle, missä
kiitollisuuden velassa olin sinulle ja kuinka hartaat tunteeni olivat
sinua kohtaan?"

"Muistan kyllä", vastasi hän lempeästi, "sangen hyvin".

"Sinulla on joku salaisuus", sanoin minä. "Anna minun ottaa osaa
siihen, Agnes".

Hän loi silmänsä maahan ja vapisi.

"Jollen olisi kuullutkaan sitä -- kumma kyllä olen kuullut sen, vaikka
muilta, kuin sinulta, Agnes -- olisi tuskin mahdollista, etten
tietäisi, että joku löytyy, jolle olet antanut rakkautesi aarteen. Älä
sulje minua siitä, joka niin likeltä koskee onneasi! Jos voit luottaa
minuun, niinkuin sanot voivasi ja niinkuin tiedän sinun voivan, salli
minun olla ystäväsi, veljesi tässä asiassa, jos missäkään!"

Rukoilevalla, melkein moittivalla katseella nousi hän akkunasta ja
kiirehtien huoneen poikki, niinkuin tietämättä mihin, pani kätensä
kasvojensa eteen ja purskahti semmoisiin kyyneliin, jotka leikkasivat
sisintä sydäntäni.

Vaan kuitenkin ne herättivät minussa jotakin, joka tuotti toivoa
sydämelleni. Vaikk'en tietänyt miksi, yhtyivät nämät kyynelet tuohon
tyvenen surulliseen hymyyn, joka oli niin kiintynyt muistiini, ja
vavauttivat rintaani enemmän toivolla, kuin pelolla tai surulla.

"Agnes! Sisar! Rakkain ystäväni! Mitä olen tehnyt!"

"Anna minun mennä, Trotwood. Minä en voi hyvin. Minä en voi hallita
itseäni. Minä puhun sinun kanssasi sitten -- joku muu kerta. Minä
kirjoitan sinulle. Älä puhuttele minua nyt. Älä! Älä!"

Minä koetin muistaa, mitä hän oli sanonut, kun olin puhutellut häntä
tuona edellisenä iltana, kuinka hänen rakkautensa ei kaivannut
vastarakkautta. Näytti olevan kokonainen mailma, jota minun tuli
silmänräpäyksellä perin pohjin tutkia.

"Agnes, minä en voi nähdä sinua semmoisena ja ajatella, että minä
olen ollut syypää siihen. Rakkain tyttöni, rakkaampi minulle, kuin
mikään muu mailmassa, jos sinä olet onneton, anna minun ottaa osaa
onnettomuuteesi. Jos kaipaat apua tai neuvoa, salli minun koettaa antaa
niitä sinulle. Jos sinulla todella on joku taakka sydämelläsi, salli
minun koettaa keventää sitä. Ketä varten minä elän nyt, Agnes, jollei
sinua varten!"

"Voi, säästä minua! Minä en voi hallita itseäni! Joku muu kerta!" oli
kaikki, mitä eroitin.

Oliko se itsekäs erehdys, joka viehätti minua? Taikka, kun minulla
kerran oli joku toivon alku, ilmestyikö eteeni jotakin, jota en ollut
rohjennut ajatella!

"Minun täytyy sanoa enemmän. Minä en voi antaa sinun erota itsestäni
näin! Jumalan tähden, Agnes, älkäämme väärin ymmärtäkö toisiamme
kaikkien näitten vuosien jälkeen ja kaikkien jälkeen, mitä on niitten
kanssa tullut ja mennyt! Minun täytyy puhua suoraan. Jos pidät jotakin
semmoista ajatusta, että minä voisin kadehtia sitä onnea, jonka mielit
antaa pois -- etten voisi jättää sinua rakkaammalle suojelialle, jonka
itse olet valinnut -- etten voisi etäältä olla tyytyväisenä todistajana
iloosi -- niin karkoita se, sillä minä en ansaitse sitä! Minä en ole
kärsinyt aivan turhaan. Sinä et ole aivan turhaan opettanut minua.
Minun tunteissani sinun suhteesi ei ole mitään itsekkäisyyttä".

Hän oli nyt tyven. Vähän ajan perästä käänsi hän vaaleat kasvonsa minua
kohden ja sanoi matalalla äänellä, joka silloin tällöin sortui, mutta
oli hyvin selvä:

"Minun täytyy sinun puhtaan ystävyytesi tähden minua kohtaan, Trotwood
-- jota en tosiaan epäile -- sanoa sinulle, että erehdyt. Muuta en voi
tehdä. Jos välisti vuosien kuluessa olen tarvinnut apua ja neuvoa, olen
saanut niitä. Jos välisti olen ollut onneton, on tämä tunne kadonnut.
Jos minulla joskus on ollut joku taakka sydämelläni, on sitä
huojennettu. Jos minulla on ollut joku salaisuus, ei se ole -- mikään
uusi eikä se ole -- mitä sinä luulet. Minä en voi ilmoittaa sitä enkä
jakaa sitä. Se on kauan aikaa ollut minun, ja sen täytyy jäädä minun
omaksi".

"Agnes! Viivy! Silmänräpäys!"

Hän aikoi mennä pois, mutta minä pidätin häntä. Minä kiersin
käsivarteni hänen ympärillensä. "Vuosien kuluessa!" "Ei se ole mikään
uusi!" Uudet ajatukset ja toiveet riehuivat sydämessäni, ja koko
elämäni näkö-ala muuttui.

"Rakas Agnes! jota minä kunnioitan niin paljon ja pidän niin suuressa
arvossa -- jota niin sydämestäni rakastan! Kun tänään tulin tänne,
luulin, ettei mikään voisi pakoittaa minua tähän tunnustukseen. Minä
luulin, että voisin säilyttää sitä povessani koko elin-aikamme, siksi
kuin olisimme vanhat. Mutta, Agnes, jos minulla todella on joku vasta
syntynyt toivo saada nimittää sinua joksikin muuksi, kuin sisareksi,
joksikin ihan toiseksi, kuin sisareksi! --"

Hänen kyynelensä juoksivat nopeasti, mutta nämät eivät olleet niinkuin
ne, joita hän äsken oli vuodattanut, ja minä näin toivoni kirkastuvan
niissä.

"Agnes! Ainainen johdattajani ja paras tukeni! Jos olisit muistanut
enemmän itseäsi ja vähemmän minua, kun kasvoimme yhdessä täällä,
luulen, ettei varomaton mielikuvitukseni koskaan olisi kääntynyt pois
sinusta. Mutta sinä olit niin paljon parempi, kuin minä, niin
tarpeellinen minulle jokaisessa lapsellisessa toiveessani ja
pettymyksessäni, että sinun omistamisesi semmoisena, johon kaikissa
asioissa sain luottaa ja turvata, muuttui toiseksi luonnoksi, sysäten
syrjään sen ensimäisen ja suuremman rakkauden, jolla nyt rakastan
sinua!"

Yhä itkien, mutta ei surullisesti -- iloisesti! Ja suljettuna syliini,
niinkuin hän ei ollut koskaan ollut, niinkuin olin luullut, ettei hän
koskaan tulisi olemaan!

"Kun rakastin Doraa; hellästi, Agnes, niinkuin; tiedät --".

"Niin!" lausui hän vakaasti. "Tämä tieto ilahuttaa minua!"

"Kun rakastin häntä -- silloinkin olisi rakkauteni ollut vaillinainen
ilman sinun myötätunteisuuttasi. Sinä et kieltänyt sitä, ja rakkauteni
oli täydellinen. Ja kun kadotin hänet, Agnes, mikä olisin ollut ilman
sinua!"

Lujemmin sylissäni, likempänä sydäntäni, vapiseva käsi olkapäälläni,
suloiset silmät loistaen minua kohden kyynelten takaa!

"Minä matkustin pois, kallis Agnes, ja rakastin sinua. Minä viivyin
poissa, ja rakastin sinua. Minä palasin kotiin, ja rakastin sinua!"

Ja nyt koetin kuvata hänelle sitä taisteloa, joka minulla oli ollut, ja
sitä päätöstä, johon olin tullut. Minä koetin asettaa sydämeni hänen
eteensä, rehellisesti ja täydellisesti. Minä koetin osoittaa hänelle,
kuinka olin toivonut pääsneeni parempaan ymmärrykseen itsestäni ja
hänestä; kuinka olin taipunut siihen, mitä tämä parempi tieto tuotti;
ja kuinka vielä sinä päivänä olin tullut sinne, uskollisesti pysyen
siinä. Jos hän rakasti minua niin (sanoin minä), että hän voisi valita
minut puolisoksensa, tekisi hän niin, vaikk'en ansainnut sitä muulla
lailla, kuin vilpittömän rakkauteni kautta häntä kohtaan ja niitten
surujen kautta, joissa tämä rakkaus oli kypsynyt olemaan, mitä se oli;
ja tämä oli syy, jonka vuoksi nyt olin ilmoittanut sen. Ja voi,
Agnes, sinunkin uskollisista silmistäsi katseli tällä hetkellä
vaimo-lapsukaiseni henki minua, sanoen, että se oli oikein, ja saattaen
minua sinun kauttasi mitä hellimmällä tavalla muistamaan sitä Kukkaa,
joka oli lakastunut kukkiessaan!

"Minä olen niin onnellinen, Trotwood -- sydämeni on niin täynnä --
mutta on yksi asia, jonka minun täytyy sanoa".

"Mikä, lemmittyni?"

Hän laski pehmeät kätensä olkapäälleni ja katseli tyvenesti kasvoihini.

"Tiedätkö nyt, mitä se on?"

"Minä en tohdi ajatella, mitä se on. Sano se minulle, armaani".

"Minä olen rakastanut sinua koko elin-aikani!"

       *       *       *       *       *

Oi, me olimme onnelliset, me olimme onnelliset! Me emme itkeneet niitä
koetuksia (hänen olivat olleet paljon raskaammat, kuin minun), joitten
kautta olimme joutuneet onnellisiksi, vaan ihastuksesta siitä, että
olimme onnelliset ja ettei meitä koskaan enää eroitettaisi!

Me kävelimme sinä talvisena iltana kaduilla yhdessä, ja kylmä ilma
näytti ottavan osaa siihen autuaasen rauhaan, joka vallitsi meissä.
Varhaiset tähdet alkoivat loistaa meidän astuessamme ja, katsellen
niitä, kiitimme Jumalaa, joka oli johdattanut meidät tähän rauhaan.

Me seisoimme yhdessä samassa vanhan-aikaisessa akkunassa illalla kuun
paistaessa; Agnes oli nostanut silmänsä ylös sitä kohden; minä seurasin
hänen katsettansa. Monta penikulmaa maantietä avautui silloin henkeni
silmän eteen ja pyrkivän eteenpäin näin tällä tiellä ryysyisen,
matkasta väsyneen pojan, hyljätyn ja laiminlyödyn, joka oli omakseen
nimittävä sen sydämen, joka nyt sykki minun sydäntäni vastaan.

Oli melkein päivällis-aika seuraavana päivänä, kun tulimme tätini luo.
Peggotty sanoi hänen olevan ylhäällä lukuhuoneessani, jota hän, ylpeänä
tästä toimesta, aina piti valmiina ja järjestyksessä minua varten. Me
tapasimme hänet valkean edestä istumasta, lasisilmät päässä.

"Hyvä Jumala!" lausui tätini, tirkistellen pimeän läpi, "kuka se on,
jonka tuot muassasi?"

"Agnes", sanoin minä.

Koska olimme päättäneet, ettemme ensiksi ilmoittaisi mitään, hämmentyi
tätini kovasti. Hän loi toivokkaan katseen minuun, kun sanoin: Agnes;
mutta nähdessään, että minulla oli tavallinen muotoni, otti hän
epätoivossa pois silmälasinsa ja hivutti nenäänsä niillä.

Hän tervehti kuitenkin Agnesia sydämellisesti, ja ennen pitkää istuimme
päivällispöydässä valaistussa vierashuoneessa. Tätini pani kolme kertaa
silmälasinsa päähänsä, uudestaan minua katsellakseen, mutta otti ne
yhtä usein taas pettyneenä pois ja hivutti nenäänsä niillä, suuresti
peloittaen Mr. Dick'iä, joka tiesi, että tämä oli paha merkki.

"Asiasta toiseen, täti", sanoin minä päivällisten jälkeen. "Minä olen
puhunut Agnesin kanssa siitä, mitä kerroitte minulle".

"Siinä tapauksessa, Trot", lausui täti! punehtuen, "teit väärin ja
petit puheesi".

"Te ette suutu, täti, toivon minä? Minä olen varma, ettette suutu, kun
kuulette, ettei Agnes ole toivottomasti rakastunut".

"Joutavia!" lausui tätini.

Koska tätini näytti olevan närkästynyt, katsoin parhaaksi tehdä siitä
lopun. Minä vein Agnesin käsivarresta tätini tuolin taa, ja me
kallistuimme molemmat alas hänen ylitsensä. Tätini löi kätensä yhteen,
katsahti meihin silmälasiensa lävitse ja sai heti hysterisen
kohtauksen, ensimäisen ja ainoan kerran koko sen ajan kuluessa, jona
olin tuntenut hänet.

Kohtaus tuotti ylös Peggotyn. Samalla silmänräpäyksellä, kuin tätini
tointui, karkasi hän Peggottya vastaan ja, nimittäen häntä typeräksi,
vanhaksi olennoksi, syleili häntä voimansa takaa. Sitten syleili hän
Mr. Dick'iä (joka oli kovasti hyvillänsä siitä, mutta suuresti
hämmästynyt); ja tämän jälkeen kertoi heille, miksi. Sitten olimme
kaikki iloisina yhdessä.

Minun oli mahdoton saada selkoa, oliko tätini viimeisessä lyhyessä
keskustelussaan minun kanssani harjoittanut jotakin hurskasta petosta
vai oliko hän todella erehtynyt mielentilani suhteen. Siinä oli
yltäkyllin, sanoi hän, että hän oli kertonut minulle, että Agnes menisi
naimisiin ja että minä nyt tiesin paremmin, kuin kukaan muu, kuinka
totta se oli.

       *       *       *       *       *

Me olimme naimisissa ennen kahden viikon kuluttua. Traddles ja Sofia ja
tohtori ja Mrs. Strong olivat ainoat vieraat hiljaisissa häissämme. He
olivat iloa täynnänsä, kun erosimme heistä ja yhdessä lähdimme kotiin.
Syliini suljettuna pidin kaikkien niitten jalojen harrastusten lähteen,
mitä minulla milloinkaan oli ollut, koko olentoni keskustan, elämäni
piirin, oman vaimoni, jota rakastin semmoisella rakkaudella, joka oli
kalliolle perustettu!

"Rakkain puoliso!" lausui Agnes. "Nyt kun saan nimittää sinua tällä
nimellä, on minulla yksi asia kerrottavana sinulle".

"Sano se minulle, lemmittyni".

"Se on yhteydessä sen yön kanssa, jona Dora kuoli. Hän lähetti sinut
noutamaan minua".

"Hän teki niin".

"Hän sanoi minulle, että hän jätti minulle jotakin. Voitko arvata, mitä
se oli?"

Minä luulin, että voin. Minä vedin sitä vaimoa, joka niin kauan oli
rakastanut minua, likemmäksi itseäni.

"Hän sanoi minulle, että hän viimeisen kerran pyysi minulta jotakin ja
viimeisen kerran jätti jotakin minun toimitettavakseni".

"Ja se oli --".

"Että ainoastaan minä täyttäisin tämän tyhjän paikan".

Ja Agnes nojasi päätänsä rintaani vastaan ja itki, ja minä itkin hänen
kanssansa, vaikka molemmat olimme niin onnelliset.



KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Eräs vieras.


Mitä olen aikonut tähän kirjoittaa, se on nyt melkein päättynyt; mutta
vielä on yksi huomattava tapaus, jossa muistini usein ilolla viipyy ja
jonka puutteessa yksi sää siinä verkossa, jonka olen kutonut, jäisi
auki.

Maineeni ja varallisuuteni oli enentynyt, perheellinen iloni oli
täydellinen, minä olin ollut naimisissa kymmenen onnellista vuotta.
Agnes ja minä istuimme eräänä kevätiltana valkean vieressä talossamme
Londonissa, ja kolme lapsistamme leikitteli huoneessa, kun minulle
ilmoitettiin, että joku vieras tahtoi tavata minua.

Häneltä oli kysytty, tuliko hän asioissa, vaan hän oli vastannut: ei;
hän oli tullut saadaksensa iloa nähdä minua, ja oli kulkenut pitkän
matkan. Hän oli vanha mies, sanoi palveliani, ja oli ulkomuodoltaan
kuin farmeri.

Koska tämä kuului salamyhkäiseltä lasten korvissa ja paitsi sitä
vivahti erään mieli-sadun alkuun, jota Agnesin oli tapa kertoa heille
häijystä, vanhasta, vaippaan puetusta feestä, joka vihasi kaikkia
ihmisiä, synnytti se heissä jonkunlaista levottomuutta. Toinen
pojistamme pani päänsä äitinsä syliin, että hän olisi ulkopuolella
vaaraa, ja pikku Agnes (vanhin lapsemme) jätti nukkensa tuolille
edustamaan itseään ja pisti vähäisen kelta-tukkaisen päänsä esiin
akkunain-kartiinein välistä, nähdäksensä, mitä ensinnä tapahtui.

"Käskekäät hänen astua sisään tänne!" sanoin minä.

Pianpa ilmestyi roteva, harmaa-päinen, vanha mies, joka pysähtyi
pimeään ovikäytävään, ennenkuin hän astui huoneesen. Hänen muodostaan
viehättyneenä oli pikku Agnes juossut tuomaan häntä sisään enkä minä
ollut vielä selvästi nähnyt hänen kasvojansa, kun vaimoni hypähti ylös
ja huusi minulle iloisella ja liikutetulla äänellä, että se oli Mr.
Peggotty!

Se _oli_ Mr. Peggotty. Nyt ijäkäs mies, mutta vanhuudessakin verevä,
hilpeä ja tukeva. Kun ensimäinen mielenliikutuksemme oli ohitse ja hän
istui valkean edessä, lapset polvillansa ja valkean hohde loistaen
hänen kasvoihinsa, näytti hän niin voimakkaalta ja vankalta ja samalla
niin kauniilta vanhukselta, kuin ikinä olen nähnyt.

"Mas'r Davy", lausui hän. Ja tuo vanha nimi tuolla vanhalla nuotilla
kohtasi niin luonnollisena korvaani! "Mas'r Davy, onpa se iloinen
hetki, kun näkee teidät kerran vielä oman uskollisen vaimonne kanssa!"

"Iloinen hetki todella, vanha ystävä!" huudahdin minä.

"Ja nämät sievät pikkuiset tässä", sanoi Mr. Peggotty. "Ne ovat kuin
kukat katsella! No, Mas'r Davy, te ette olleet pidempi, kuin vähin
näistä, kun ensi kerran näin teidät! Ei Em'lykään ollut isompi, ja
poika parkamme oli vaan poika silloin!"

"Aika on muuttanut minut enemmän, kuin se on muuttanut teidät sen
jälkeen", lausuin minä. "Mutta annetaan nyt näitten pikku veitikkain
mennä maata, ja koska ei mikään huone Englannissa, paitsi tämä, saa
vastaan-ottaa teitä, sanokaat minulle, mihin lähetän noutamaan
kalujanne (onko tuo vanha, musta laukku, joka on käynyt niin pitkät
matkat, niitten joukossa), ja sitten juomme lasillisen Yarmouth'in
groggia ja kerromme mitä näinä kymmenenä vuonna on tapahtunut!

"Oletteko yksinänne?" kysyi Agnes.

"Olen, Ma'am", vastasi hän, suudellen vaimoni kättä. "Aivan yksinäni".

Me asetimme hänet istumaan väliimme emmekä tietäneet, kuinka toivottaa
häntä kyllin tervetulleeksi, ja kun rupesin kuuntelemaan hänen vanhaa,
tuttua ääntänsä, olisin voinut luulla, että hän yhä jatkoi pitkää
matkaansa, lemmittyä sisarentytärtänsä etsiessään.

"On koko joukko vettä", lausui Mr. Peggotty, "kun tulee valtameren
poikki viipymään vaan muutamia viikkoja. Mutta vesi (erittäin kuin se
on suolaista) tuntuu niin luonnolliselta minusta; ja ystävät ovat
rakkaat, ja minä olen täällä".

"Palaatteko niin pian takaisin tämän monen tuhannen penikulman pitkän
matkan?" kysyi Agnes.

"Palaan, Ma'am", hän vastasi. "Minä lupasin sen Em'lylle, ennenkuin
lähdin. Te näette, etten käy nuoremmaksi vuotten karttuessa, ja jollen
nyt olisi lähtenyt liikkeelle, on varsin luultavaa, etten olisi koskaan
lähtenyt. Ja on aina ollut mielessäni, että minun _täytyi_ tulla
katsomaan Mas'r Davya ja teidän omaa suloista, kukoistavaa itseänne
onnellisissa naimisissanne, ennenkuin kävin liian vanhaksi".

Hän katseli meitä, niinkuin hän ei olisi milläkään lailla voinut
kylläksi tyydyttää silmiänsä. Agnes lykkäsi nauraen takaisin muutamia
hairahtuneita kiharoita hänen harmaista hiuksistaan, että hän näkisi
meidät paremmin.

"Ja kertokaat nyt meille kaikki, mitä koskee vaiheisinne".

"Se on, Mas'r Davy", vastasi hän, "pian kerrottu. Me emme ole
erinomaisesti menestyneet, mutta kuitenkin tulleet toimeen. Me olemme
aina päässeet eteenpäin. Me olemme työskennelleet, niinkuin meidän
tulee tehdä, ja kukaties koimme vähän kovaa aluksi taikka niin, mutta
aina olemme päässeet eteenpäin. Osittain lampaan-hoidolla, osittain
karjan-hoidolla ja milloin milläkin, tulemme niin hyvin toimeen, kuin
tulla voi. Siunaus on kohdannut meitä", lausui Mr. Peggotty, hurskaasti
notkistaen päätänsä, "emmekä ole kuin vaurastuneet. Se on: aikaa
voittain. Jollei eilen, niin tänään. Jollei tänään, niin huomenna".

"Entä Em'ly?" sanoimme, Agnes ja minä, yhtä haavaa.

"Em'ly oli", lausui hän, "kun olitte eronneet hänestä, Ma'am -- enkä
ole kertaakaan kuullut hänen teltan-seinän takana, erämaahan tultuamme,
iltaisin lausuvan rukouksiansa, teidän nimeänne kuulematta -- ja kun
hän ja minä emme enää nähneet Mas'r Davya tuossa loistavassa
päinvänlaskussa -- ensiksi niin alakuloinen, että, jos hän silloin
olisi tietänyt, mitä Mas'r Davy niin ystävällisesti ja ajattelevaisesti
salasi meiltä, se on minun ajatukseni, että hän olisi kokonaan
menehtynyt. Mutta laivassa oli köyhää väkeä, jotka sairastivat, ja
_niistä_ hän piti huolta; ja siellä oli lapsia seurassamme, ja
_niistäkin_ hän piti huolta; ja sillä tapaa joutui hän työhön ja sai
tilaisuutta tehdä hyvää, ja tämä autti häntä".

"Milloin hän ensin kuuli siitä?" kysyin minä.

"Minä salasin asian häneltä melkein kokonaisen vuoden siitä, kuin sain
kuulla sen", lausui Mr. Peggotty. "Me asuimme silloin jossakin
yksinäisessä paikassa, mutta mitä ihanimpien puitten keskellä, jossa
ruusut peittivät majamme kattoon saakka. Sinne tuli eräänä päivänä, kun
olin ulkona maata viljelemässä, eräs matkustaja omasta Norfolk'istamme
tai Suffolk'istamme Englannista (en oikein muista, kummasta), ja me
otimme tietysti hänet vastaan, annoimme hänelle syötävää ja juotavaa ja
pidimme häntä tervetulleena. Kaikki teemme niin joka paikassa
siirtomaassamme. Hän oli tuonut vanhan sanomalehden muassaan ja jonkun
muun painetun kertomuksen myrskystä. Tällä tapaa sai Em'ly tietää sen.
Kun illalla palasin, näin, että hän tiesi sen".

Häh alensi ääntänsä, näitä sanoja lausuessaan, ja tuo vakavuus, jonka
niin hyvin muistin, levisi hänen kasvoillensa.

"Tekikö se suuren muutoksen hänessä?" kysyimme.

"Teki, pitkäksi aikaa", sanoi Mr. Peggotty, päätänsä pudistaen,
"kenties nykyhetkeen saakka. Mutta minä luulen, että yksinäisyys on
tehnyt hänen hyvää. Ja lisäksi hänellä oli paljon hoidettavaa, niinkuin
siipikarjaa ja semmoista, ja hän hoiti niitä ja tointui. Olisi hauska
tietää, Mas'r Davy", sanoi hän miettiväisesti, "tuntisitteko Em'lyä,
jos nyt saisitte nähdä hänet!"

"Onko hän niin muuttunut?" kysyin minä.

"En tiedä. Minä näen hänet joka päivä enkä voi huomata; mutta toisinaan
näyttää minusta siltä. Hoikkaläntäinen vartalo", lausui Mr. Peggotty,
valkeaan katsellen, "jotenkin riutunut; lempeät, surulliset, siniset
silmät; hienot kasvot; sievä, vähän alaspäin kallistunut pää; lauhkea
ääni ja hiljainen, melkein arka käytös. Tämä on Em'ly!"

Me katselimme ääneti häntä, tuossa kun hän istui ja tuijotti valkeaan.

"Muutamat luulevat", sanoi hän, "että hän on ollut onneton
rakkaudessaan; toiset, että hänen naimisensa estettiin kuoleman kautta.
Ei kukaan tiedä, kuinka asian laita on. Hän olisi monta kertaa päässyt
hyviin naimisiin, 'mutta, eno', sanoo hän minulle, 'se on ijäksi
mennyt'. Hän on iloinen minun parissani; ujo muitten läsnä ollessa;
käy mielellään, vaikka kuinka kauas, opettamaan jotakin lasta
taikka hoitamaan sairasta taikka auttamaan jotakin nuorta tyttöä
hään-hankkeissa (ja usein on hän näin auttanut, vaikk'ei hän koskaan
ole ollut missään häissä); rakastaa hellästi enoansa; on kärsivällinen;
nuoret ja vanhat ovat mieltyneet häneen; kaikki, joita suru rasittaa,
etsivät häntä. Tämä on Em'ly!"

Hän pyyhkäisi kasvojaan kädellänsä ja katsoi puoleksi tukehutetulla
huokauksella ylös valkeasta.

"Onko Martha vielä teidän luonanne?" kysyin minä.

"Martha", vastasi hän, "joutui naimisiin, Mas'r Davy, jo toisena
vuonna. Eräs nuori mies, jonkun farmin palkkalainen, poikkesi meille,
markinoille matkatessaan isäntänsä vankkureilla -- runsaan viiden sadan
penikulman matka edestakaisin -- kosi häntä (vaimoväkeä on kovin
harvassa siellä), ruvetaksensa asumaan hänen kanssansa metsämaassa
jossakin. Martha pyysi, että minä ilmoittaisin tälle nuorelle miehelle
hänen oikeat vaiheensa. Minä tein niin. He menivät naimisiin ja asuvat
muutaman sadan penikulman matkan päässä kaikista muista äänistä, paitsi
omista ja laulavien lintujen".

"Entä Mrs. Gummidge?" muistutin minä.

Nytpä koskin hauskaan aineesen, sillä Mr. Peggotty purskahti yht'äkkiä
kaikkuvaan nauruun ja hieroi käsiänsä ylös ja alas lanteisinsa,
niinkuin hänen oli tapa tehdä, kun hän iloitsi tuossa vanhassa, jo
aikaa hävinneessä veneessä.

"Uskoisitteko sitä!" lausui hän. "No. Olipa semmoinenkin, joka kosi
_häntä!_ Jollei eräs laivan kokki, joka aikoi ruveta uutis-asukkaaksi,
Mas'r Davy, kosinut Mrs. Gummidge'ä, tahdon tulla lestyksi -- ja se on
totinen tosi!"

Minä en ollut koskaan nähnyt Agnesin nauravan niin. Tämä Mr. Peggotyn
äkillinen ihastus tuntui hänestä niin hupaiselta, ettei hän voinut
herjetä nauramasta; ja mitä enemmän hän nauroi, sitä enemmän hän
houkutteli minua nauramaan, ja sitä suuremmaksi Mr. Peggotyn ilo kävi,
ja sitä enemmän hän hieroi lanteitansa.

"Ja mitä Mrs. Gummidge sanoi?" kysyin minä, kun naurun puuskaus oli
mennyt ohitse.

"Jos tahdotte uskoa minua", vastasi Mr. Peggotty, "Mrs. Gummidge ei
sanonut: 'kiitoksia, minä olen kovasti kiitollinen teille, mutta en
mene tällä ijällä säätyäni muuttamaan', vaan iski lähellä olevaan
sankoon ja kolhi sillä laivankokkia päähän, siksi kuin tämä huusi apua
ja minä syöksähdin sisään ja pelastin hänet".

Mr. Peggotty purskahti uuteen naurun hekotukseen, johon Agnes ja minä
hänen kanssansa yhdyimme.

"Mutta se minun täytyy sanoa tuon hyvän olennon puolesta", jatkoi hän,
pyyhkien kasvojansa, kun olimme aivan hengästyneet. "Hän on ollut
kaikki, mitä hän lupasi olla, ja enemmän. Hän on mitä nöyrin,
uskollisin ja avuliain vaimo, Mas'r Davy, mikä milloinkaan on elänyt.
Minä en ole koskaan huomannut, että hän olisi hetkeäkään ollut
yksinäinen ja hyljätty, ei edes, kun siirtomaa oli kokonaan outo meille
emmekä me tunteneet ketään ihmistä siellä. Eikä hän ole kertaakaan
ajatellut tuota vanhaa siitä saakka kuin hän jätti Englannin, vakuutan
teille!"

"Ja nyt Mr. Micawber'ia muistaaksemme", arvelin minä. "Hän on
lunastanut kaikki sitoumuksensa täällä -- Traddles'inkin vekselin,
niinkuin muistat, rakas Agnes -- ja sentähden sopii meidän päättää,
että hän menestyy hyvin. Mutta mitkä ovat viimeiset uutiset hänestä?"

Hymyillen pisti Mr. Peggotty kätensä povitaskuunsa ja otti siitä kokoon
taitetun paperikääryn, josta hän suurella huolella veti esiin vähäisen,
oudolta näyttävän sanomalehden.

"Teidän tulee ymmärtää, Mas'r Davy", lausui hän, "että nyt olemme
jättäneet erämaan, koska olemme koonneet vähän itsellemme, ja
muuttaneet suorastaan Port Middlebay Harbour'iin, jossa on mitä me
sanomme kaupungiksi".

"Mr. Micawber oli erämaassa likellä teitä?" kysyin minä.

"Oli kuin olikin", sanoi Mr. Peggotty, "ja teki työtä kuin mies. Minä
en koskaan pyydä saada parempaa gentlemania työtä tekemään. Minä olen
nähnyt hänen kaljun päänsä hikoilevan päivänpaisteessa, Mas'r Davy,
niin että melkein luulin sen sulavan. Ja nyt hän on sovintotuomari".

"Sovintotuomari, kuinka?" sanoin minä.

Mr. Peggotty osoitti sormellansa erästä kirjoitusta sanomalehdessä,
jonka nimi oli "Port Middlebay Times", ja minä luin ääneen, niinkuin
seuraa:

"Julkiset päivälliset etevälle kanssa-siirtolaisellemme ja
kaupunkilaisellemme _Wilkins Micawber'ille, Esquire'lle_, Port
Middlebay piirikunnan sovintotuomarille, pidettiin eilen täkäläisen
Hotellin suuressa salissa, joka oli tukehuttavan täynnä väkeä. On
laskettu, että vähintäänkin seitsemän viidettä henkilöä aterioitsi
yht'aikaa, paitsi käytävässä ja portaissa kokoontuneita. Kaikki, mitä
Port Middlebay'ssa löytyi kaunista, ylhäistä ja valittua, tulvaili
kunnioittamaan niin arvon ansainnutta, niin suuri-lahjaista ja niin
yleisesti rakastettua miestä. Tohtori Mell (siirtomaan Salem House
koulusta Port Middlebay'ssa) piti isännyyttä, ja hänen oikealla
puolellaan istui etevä vieras. Kun pöytäliina oli riisuttu ja _Non
nobis_ laulettu (se suoritettiin oivallisella tavalla eikä meidän ollut
vaikea eroittaa tuon lahjallisen amatörin _Wilkins Micawber'in,
Esquire'n, Juniorin_, kellonkaltaista ääntä), juotiin järjestänsä
tavalliset alamaiset ja isänmaalliset maljat, jotka vastaan-otettiin
ihastuksella. Syvä-tunteisessa puheessa esitteli sitten tohtori Mell
'etevän vieraamme, kaupunkimme kaunistuksen' maljaa. Jospa hän ei
koskaan jättäisi meitä, paitsi omaa asemaansa koroittaakseen ja jospa
hänen menestyksensä meidän parissamme olisi semmoinen, että hänen olisi
mahdoton omaa asemaansa koroittaa! Niitä hurraahuutoja, joilla tämä
malja vastaanotettiin, ei voi kuvata. Uudestaan, yhä uudestaan ne
nousivat ja laskivat, niinkuin valtameren aallot. Vihdoin kaikki
vaikeni, ja _Wilkins Micawber, Esquire_, astui esiin vastataksensa.
Kaukana olkoon meistä, että me painolaitoksemme apukeinojen nykyisessä
verraten vaillinaisessa tilassa koettaisimme seurata etevän
kaupunkilaisemme sievän ja komean puheen luontevasti juoksevia
lause-jaksoja! Olkoon siinä kyllä, että muistutamme, että se oli
täydellinen kaunopuheliaisuuden mestariteos, ja että ne paikat, joissa
hän erityisemmin kuvasi omaa onnellista elämän-rataansa sen lähteesen
asti ja varoitti nuorempia kuulioitansa semmoisten rahallisten
sitoumusten kareista, joita he eivät pystyneet lunastamaan, saattivat
kyynelen miehuullisimpaankin läsnä olevaan silmään. Muut maljat
esitettiin _tohtori Mell'ille; Mrs. Micawber'ille_ (joka sulokkaasti
kumarsi kiitoksensa syrjäovesta, jossa kokonainen tähti-sarja
kaunottaria oli kohonnut tuoleille samalla todistamaan ja koristamaan
tätä miellyttävää kohtausta); _Mrs. Ridger Begs'ille_ (entiselle Miss
Micawber'ille); _Mrs. Mell'ille; Wilkins Micawber'ille, Esquire'lle,
Juniorille_ (joka herätti seuran sydämellistä naurua, kun hän
leikillisesti muistutti, ettei hän voinut kiittää puheella, vaan, jos
sallivat, tahtoi laululla tehdä sen); _Mrs. Micawber'in heimolle_
(joka, sitä ei tarvitse huomauttaa, on hyvin tunnettu emämaassa) &c.
&c. &c. Juhlamenojen jälkeen pöydät katosivat niinkuin taika-voiman
kautta ja tanssi alkoi. Niitten _Terpsichoren_ palveliain joukossa,
jotka huvittelivat, siksi kuin Sol kehoitti lähtemään, huomattiin
erittäin Wilkins Micawber, Esquire, Junior ja tuo armas ja hienosti
sivistynyt Miss Helena, tohtori Mell'in neljäs tytär".

Minä katselin uudestaan tohtori Mell'm nimeä, iloisena, että näissä
onnellisemmissa oloissa olin tuntenut Mr. Mell'in, tuon ennen niin
sorretun apu-opettajan Middlesex'in esivaltalaiseni luona, kun Mr.
Peggotty, osoittaen toista paikkaa sanomalehdessä, johdatti silmäni
omaan nimeeni, ja minä luin näin:

"DAVID COPPERFIELD'ILLE, ESQUIRE'LLE",

"Etevälle Kirjailialle".

"Rakas Sir!"

"Vuosia on kulunut siitä, kuin minun oli tilaisuus omin silmin katsella
niitä kasvonjuonteita, jotka melkoinen osa sivistyneestä mailmasta nyt
mielikuvituksessaan hyvin tuntee".

"Mutta, rakas Sir, vaikka (asianhaarojen kautta, joihin en ole voinut
mitään) olen eroitettu personallisesta yhteydestä nuoruuteni ystävän ja
kumppanin kanssa, olen aina huomannut hänen korkean lentonsa. Enkä minä
ole estetty,

    "Vaikk' aallot hurjat välillämme kuohuu" (Burns),

ottamasta osaa niihin hengellisiin juhla-aterioihin, joita hän on
levittänyt eteemme".

"Sentähden en voi sallia, että eräs henkilö, jota me kumpikin
kunnioitamme ja arvossa pidämme, lähtee täältä, käyttämättä, rakas Sir,
tätä julkista tilaisuutta kiittää teitä omasta puolestani, ja minä
rohkenen lisätä, kaikkien Port Middlebay'n asukkaitten puolesta siitä
nautinnosta, jonka olette meille hankkineet".

"Jatkakaat, rakas Sir! Te ette ole tuntematon täällä, teitä ei pidetä
vähässä arvossa. Vaikka 'kaukaisina', emme ole 'ystävättömiä',
'raskasmielisiä' eikä (minun sopii lisätä) 'tylsiä'. Jatkakaat, rakas
Sir, kotkanlentoanne! Port Middlebay'n asukkaat ainakin uskaltanevat
katsella sitä ihastuksella, mieli-halulla, opiksensa!"

"Niitten silmien joukossa, jotka tältä puolelta maanpalloa nostetaan
teitä kohden, on aina löytyvä, niin kauan kuin siinä on valo ja elämä,

                                            se
                                              silmä,
                                                jota
                                                  omaa
                                                    _Wilkins Micawber_,
                                                     Sovintotuomari".

Minä näin, kun katselin sanomalehden muuta sisältöä, että Mr. Micawber
oli ahkera ja arvossa pidetty kirjeenvaihtaja tässä sanomalehdessä.
Samassa numerossa oli häneltä toinenkin kirje, joka koski jotakin
siltaa; oli joku ilmoitus, että kokoelma samanlaisia hänen
kirjottamiansa kirjeitä ennen pitkää julkaistaisiin sievässä siteessä
"melkoisilla lisäyksillä"; ja, jollen peräti erehdy, oli
pääkirjoituskin hänen kädestään lähtenyt.

Me puhuimme paljon Mr. Micawber'ista monena muuna iltana, sillä aikaa
kuin Mr. Peggotty viipyi meillä. Hän asui meillä koko sen ajan --
muistaakseni kuukauden verran -- jona hän oleskeli täällä, ja hänen
sisarensa ja tätini tulivat Londoniin tapaamaan häntä. Agnes ja minä
erosimme hänestä laivan kannella, kun hän lähti, emmekä koskaan enää
eroa hänestä maan päällä.

Mutta, ennenkuin hän lähti, kävi hän minun kanssani Yarmouth'issa
katsomassa pientä hautapatsasta, jonka olin Ham'in muistoksi
kirkkotarhaan pystyttänyt. Sillä välin kuin minä hänen pyynnöstään
kopioitsin hänelle tuota yksinkertaista hautakirjoitusta, näin hänen
notkistuvan maahan ja poimivan vihkon ruohoja haudalta ja vähän multaa.

"Em'lylle", sanoi hän, kun hän pani sen poveensa. "Minä lupasin, Mas'r
Davy".



KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.

Viimeinen takaisinkatsaus.


Ja tähän kirjoitettu elämänkertomukseni loppuu. Minä katson taaksepäin
kerran vielä -- viimeisen kerran -- ennenkuin päätän nämät lehdet.

Minä näen itseni Agnesin vieressä kulkevan pitkin elämän tietä. Minä
näen lapsemme ja ystävämme ympärillämme ja kulkiessani kuulen monta
ääntä, jotka eivät ole arvottomia minulle.

Mitkä kasvot ilmestyvät selvimpinä eteeni tästä vierivästä joukosta?
Katso, nämät; kaikki kääntyen minuun päin, kun asetan tämän kysymyksen
ajatuksilleni!

Tässä on tätini, vielä väkevämmät lasisilmät päässä, vanha nainen
yhdeksännellä kymmenellä; hän on yhä suora ja astuu reippaasti kuusi
penikulmaa yhtä mittaa talvisella säällä.

Hänen ainaisena seuralaisenaan tulee tässä Peggotty, hyvä, vanha
hoitajattareni, samaten silmälasit päässä; tottunut iltaisin ompelemaan
hyvin likellä lamppua, mutta hän ei asetu koskaan työtä tekemään,
jollei hänellä ole vahakynttilän palanen, kyynärä-mitta vähäisessä
huoneessa ja ompelu-rasia, jonka kanteen St. Paul'in kirkko on
maalattu.

Peggotyn posket ja käsivarret, jotka lapsuuteni päivinä olivat niin
lujat ja punaiset, että kummastelin, mikseivät linnut nokkineet häntä
omenain sijasta, ovat nyt rytistyneet, ja hänen silmänsä, joitten oli
tapa pimittää koko ympäristönsä hänen kasvoissaan, ovat heikommat
(vaikka ne yhä loistavat); mutta hänen karkea etusormensa, jota minä
ennen vertasin muskotti-riipimeen, on pysynyt ihan samanlaisena, ja kun
näen nuorimman lapseni, tätini luota hänen luoksensa lyllertäessään,
tavoittavan sitä, muistan vähäistä vierashuonettamme tuolla kotona, kun
tuskin osasin käydä. Tätini vanha, petetty toivo on nyt toteutunut. Hän
on todellisen, elävän Betsey Trotwood'in risti-äiti; ja Dora (lähin
järjestyksessä) sanoo, että hän liiaksi hemmottelee tätä.

Peggotyn plakkarissa on jotakin kookasta. Se on itse krokotiili-kirja,
joka nyt on jotenkin ränstyneessä tilassa, sillä useat lehdet ovat
revityt ja kiinni neulotut; mutta Peggotty näyttää sitä lapsille,
niinkuin kallista relikiä. Minusta on sangen kummallista,
kun näen omien lapsen-kasvojeni katsahtavan itseäni kohden
krokotiili-kertomuksista, ja minä näin muistutetaan vanhasta
tuttavastani Sheffield'in Brooks'ista.

Poikieni parissa näen tämän kesän lupa-aikana vanhan miehen, joka tekee
äärettömän suuria paperi-leijoja ja katselee niitä, kun ne ovat
ilmassa, semmoisella ilolla, jota on mahdoton kuvata. Hän tervehtii
minua ihastuksella ja kuiskaa minulle monella pään-nyykkäyksellä ja
viittauksella: "Trotwood, teitä ilahuttaa varmaan kuulla, että päätän
memorialin, kun minulla ei ole mitään muuta tehtävää, ja että tätinne
on kaikkein ihmeellisin nainen mailmassa. Sir!"

Kuka tämä kymärtynyt lady on, joka tukee itseänsä sauvalla ja jonka
kasvoista näen muutamia jälkiä vanhasta ylpeydestä ja kauneudesta,
jotka voimattomasti taistelevat vaikeroivaa, tylsää, äreätä
heikkomielisyyttä vastaan? Hän on jossakin puutarhassa, ja hänen
vieressänsä seisoo tuikea, mustanverevä, riutunut nainen, jonka
huulessa on valkoinen arpi. Sallikaat minun kuulla, mitä he sanovat.

"Rosa, minä olen unhottanut tuon gentlemanin nimen".

Rosa kallistuu hänen puoleensa ja huutaa hänelle:

"Mr. Copperfield".

"Minua ilahuttaa nähdä teitä, Sir. Minä näen surulla, että olette
murhe-vaatteissa. Minä toivon, että aika lohduttaa teitä!"

Hänen maltiton seuralaisensa moittii häntä, sanoo hänelle, etten minä
ole murhe-vaatteissa, käskee hänen katsoa uudestaan, koettaa elähyttää
häntä.

"Te olette nähneet poikani, Sir", arvelee vanhempi lady. "Oletteko
sopineet?"

Kiinteästi minua katsellen panee hän kätensä otsallensa ja voihkii.
Yhtäkkiä hän kauhealla äänellä huutaa: "Rosa, tulkaat luokseni. Hän on
kuollut!" Rosa laskee polvilleen hänen jalkojensa eteen, vuorotellen
hyväillen häntä ja toruen häntä; milloin kiivaasti kertoen hänelle:
"minä rakastin häntä enemmän, kuin te koskaan!" -- milloin viihdyttäen
häntä nukuksiin povellansa, niinkuin kipeätä lasta. Näin minä jätän
heidät; näin aina tapaan heidät, näin he viettävät aikansa vuodesta
vuoteen.

Mikä laiva tuossa tulee purjehtien kotiin Indiasta, ja mikä
englantilainen lady tämä on, joka on naitu murisevalle,
skotlantilaiselle iso-korvaiselle Croesukselle? Lieneekö tämä
Julia Mills?

Se on todella Julia Mills, tyytymättömänä ja hienona. Musta-ihoinen
mies tuo hänelle kortit ja kirjeet kultaisella tarjottimella, ja
vasken-karvainen, valkea-vaatteinen nainen, jolla on kirjava huivi pään
ympäri, asettaa hänen murkinansa pukiaishuoneesen. Mutta Julia ei
pidä tätä nykyä mitään päiväkirjaa, ei koskaan laula Rakkauden
ruumiinvirttä, riitelee lakkaamatta vanhan skotlantilaisen Croesuksensa
kanssa, joka on jonkunlainen keltainen, parkitulla nahalla varustettu
karhu. Julia on kurkkuja myöden rahassa eikä puhu eikä ajattele mitään
muuta. Minä pidin hänestä enemmän, kun hän oli Saharan erämaassa.

Taikka kukaties tämä on Saharan erämaa! Sillä vaikka Julialla on komea
kartano ja mahtava seura ja uhkeat ateriat joka päivä, en näe mitään
vihannuutta hänen ympärillänsä; ei mitään, josta milloinkaan tulisi
hedelmää tai kukkaa. Mitä Julia sanoo "seuraksi", sen näen; siinä on
joukossa Mr. Jack Maldon. Patentti-paikastansa pilkkaa hän sitä kättä,
joka antoi tämän paikan hänelle, ja puhuu minulle tohtorista niinkuin
jostakin "kummallisesta muinaisajan jäännöksestä". Mutta jos, Julia,
seuraksi nimitetään tuommoisia tyhjäpäisiä gentlemaneja ja ladyjä, ja
jos tämän seuran kasvatus ei ole mitään muuta, kuin tunnustettu
välinpitämättömyys kaiken sen suhteen, mikä edistää tai pidättää
ihmiskuntaa, luulen, että olemme eksyneet tuohon samaan Saharan
erämaahan ja että olisi paras, jos pyrkisimme siitä pois.

Ja katso, tohtori, ainainen hyvä ystävämme, työskentelee sanakirjassaan
(jossakin paikassa D:ssä) ja on onnellinen kodissaan vaimonsa kanssa.
Tuossa on Vanha soturikin, melkoisesti masentuneella ryhdillä eikä
likimäärinkään niin voimallinen, kuin entisinä päivinä!

Tuonnempana tapaan vanhan ystäväni Traddles'in työnsä ääressä
virkahuoneessansa Temple'ssä. Hänen kasvoissaan kuvautuu toimeliaisuus,
ja hiukset (mistä ne eivät ole lähteneet) ovat lakimiehen perukin
alituisesta hivutuksesta vielä kapinallisemmat, kuin koskaan. Paksut
paperikimput peittävät hänen pöytänsä; ja minä sanon, ympärilleni
katsoessani:

"Jos Sofia nyt olisi kirjurisi, Traddles, olisi hänellä yltäkyllin
tekemistä".

"Älä muuta sano, rakas Copperfield! Mutta mainiot nuot Holborn Court'in
päivät olivat! Eivätkö olleet?"

"Kun Sofia sanoi sinulle, että sinä pääsisit tuomariksi? Mutta
_silloin_ se ei ollut puheen-aineena kaupungissa!"

"Kaikissa tapauksissa", sanoo Traddles, "jos koskaan pääsen" --.

"No, tiedäthän, että pääset".

"Hyvä, rakas Copperfield, kun olen siksi päässyt, kerron tuon
puhtaaksikirjoitus-jutun, niinkuin lupasin".

Me lähdemme pois käsitysten. Minä aion perhe-päivällisille Traddles'in
luo. On Sofian syntymäpäivä; ja matkallamme puhuu Traddles, kuinka hyvä
onni hänellä on ollut.

"Minä olen todella, rakas Copperfield, saattanut tehdä kaikki, mitä
etupäässä halusin tehdä. Nyt on kunnian-arvoisa Horace päässyt omaan
pitäjään, josta lähtee neljä sataa ja viisikymmentä puntaa vuoteensa;
molemmat poikamme saavat mitä parasta kasvatusta ja ovat etevät
ahkeruudestaan ja kunnostaan koulussa; kolme tytöistä on sangen hyvissä
naimisissa; kolme asuu vielä meillä, kolme hoitaa kunnian-arvoisan
Horace'n taloutta Mrs. Crewler'in kuoleman jälkeen; ja kaikki ovat
onnelliset".

"Paitsi" -- säistän minä.

"Paitsi kaunotar", sanoo Traddles. "Niin. Se oli aivan onnetonta, että
hän joutui naimisiin tuommoisen kulkiaimen kanssa. Mutta hänessä oli
jotakin reipasta ja komeata, joka viehätti tytön. Kuitenkin olemme nyt
tuoneet kaunottaren hyvään turvaan luoksemme ja saaneet eron miehestä,
ja meidän tulee nyt virkistyttää häntä jälleen".

Traddles'in asunto on -- taikka se olisi helposti voinut olla --
yksi niistä samoista asunnoista, joita hänen ja Sofian oli tapa
ilta-kävelyillänsä jaella itselleen. Se on iso rakennus, mutta Traddles
pitää paperinsa pukiaishuoneessaan ja saappaansa paperiensa joukossa;
ja hän ja Sofia ovat asettuneet ahtaasen ylikerrokseen, jättäen parhaat
makuuhuoneet kaunottarelle ja tytöille. Ei mitään huonetta liikene,
sillä siitä taikka tästä syystä on täällä aina tytöistä useampi, kuin
pystyn lukemaan. Tässä, kun astumme sisään, on heitä joukko, jotka
juoksevat oven luo ja käyvät Traddles'iin käsiksi, suudellaksensa häntä
siksi kuin hän on aivan hengästyneenä. Tässä on kaunotar raukka,
ainaiseksi tänne asettuneena; hän on leski ja hänellä on pikkuinen
tyttö; tässä, päivällisillä Sofian syntymäpäivänä, ovat nuot kolme
naitua tyttöä ja heidän kolme puolisoansa ja yhden puolison veli ja
toisen puolison serkku ja kolmannen puolison sisar, joka näyttää
minusta olevan kihloissa serkun kanssa. Traddles, aivan sama,
yksinkertainen, teeskentelemätön toveri, kuin hän aina oli, istuu kuin
patriarkka ison pöydän alipäässä; ja toisesta päästä Sofia katselee
häntä semmoisen hupaisen alan ylitse, joka ei, totta puhuen, välky
Britannia-metallista.

Ja nyt, kun päätän työni, hilliten haluani jatkaa, katoavat nämät
kasvot. Mutta yhdet kasvot, jotka loistavat puoleeni, niinkuin
taivaallinen valkeus, jossa näen kaikki muut esineet, on kaikkien
heidän ylitsensä ja kaikkien tuolla puolen. Ja nämät kasvot jäävät.

Minä käännän päätäni ja näen ne ihanan levollisina vieressäni. Lamppuni
palaa himmeästi, sillä minä olen kirjoittanut myöhäiseen yöhön, mutta
tämä kallis olento, jota paitsi minä en olisi mitään, valvoo kanssani.

Oi Agnes, oi sieluni, jospa sinun kasvosi näin olisivat vieressäni, kun
päätän elämäni; jospa minä, kun todellisuus sulaa pois ympäriltäni,
niinkuin ne varjot, jotka nyt lasken luotani, yhä näkisin sinun näin
olevan luonani ja osoittavan taivaasen päin!

Loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "David Copperfield II - David Copperfield nuoremman elämäkerta ja kokemukset" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.