Title: Tieni varrella tapaamia 1
Author: Friberg, Maikki, 1861-1927
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tieni varrella tapaamia 1" ***


TIENI VARRELLA
TAPAAMIA


I


Maikki Friberg


Ensimmäisen kerran julkaissut
Naisten Ääni 1920.



Lukijalle!


_Kun ihminen on nuori, potee hän useinkin todellista ihmisnälkää. Ei
häntä tyydytä yksinomaan kirjat ja lukeminen, sillä ei ne anna kaikkea
sitä, mitä nuori mieli halajaa ja janoo, vaan hän tahtoisi ennenkaikkea
joutua kosketuksiin elävien ihmisten kanssa, tavata sellaisia
henkilöitä, jotka ovat totuutta etsineet, vaelluksellaan paljon
kokeneet. »Täytyyhän heillä olla jotakin jakaa, heillä, joilla jo on
koottua henkistä pääomaa ja monta pulmallista kysymystä ratkaistuna»,
tuumii nuorena._

_Näin tuumivat varsinkin 80- ja 90-luvun nuoret, sillä silloin oli
maailma täynnä uusia, ihmeellisiä kysymyksiä, jotka panivat mielet
palamaan ja aivot askartelemaan._

_Silloin heräsi minussakin tavaton halu joutua niiden ihmisten pariin,
jotka »tuossa usein uneksitussa suuressa maailmassa» suunnittelivat
tulevaisuutta ja olivat ruvenneet ihmiselämää uusilta näkökulmilta
valaisemaan. Ja havaittuani, etteivät elinkustannukset siellä olleet sen
kalliimmat kuin Suomessakaan, pikemmin päinvastoin, lähdin keväisin,
koulutyön päätyttyä, Europan suurkaupunkeihin näitä »uutta aikaa
valmistavia» ihmisiä tapaamaan. Olihan siellä paljon muutakin
mielenkiintoista kuten suuret kokoelmat ja museot, teatterit ja
oopperat, monenmoiset taideaarteet ja kauneusvaikutelmat, mutta ihmiset
olivat kuitenkin enin puoleensa vetävät. Sinne paloi mieli, missä heitä
oli koossa, missä he esittivät ajatuksiaan ja johtopäätöksiä, joihin
olivat tulleet._

_Madame Staëlista hänen elämäkertansa kirjoittajat hiukan pilkallisesti
kertovat, että hän oli valmis matkustamaan vaikka 500 peninkulmaa
tavatakseen viisaan, nerokkaan ihmisen, mutta että moni kauneusilmiö
sitävastoin jätti hänet kylmäksi. Tämä on minua monasti lohduttanut.
Koska niin suuri sielu kuin rva Staël kaipasi ihmisiä -- onko sitten
ihme, että pienet niistä uneksivat._

_Tiedän, että nuorten joukossa tälläkin hetkellä on monta, jotka
sydämessään huokaavat: »Voi jos pääsisi maailmaa katsomaan ja niitä
henkilöitä tapaamaan, jotka siellä kulkevat uranuurtajina!» Mutta se on
käynyt tavattoman vaikeaksi. Passinsaanti, joka ei ennenaikaan tuottanut
mitään hankaluutta, on nykyään hyvin kireällä, meidän huono valuutamme
vaikuttaa, että täytyy olla tavallista rahakkaampi minnekkään
mennäkseen, ja sitten on maailma muutenkin nykyään niin toisenlainen
kuin ennen. Paljon kaunista on hävitetty, kansat katselevat toisiaan
karsaasti ja katkeruus kytee mielissä. Ei ole muuta neuvoksi kuin
odottaa, kunnes maailma hiukan tasaantuu ja sillä aikaa, paremman
puutteessa, turvautua niihin vaikutelmiin, joita muut ennenaikaan ovat
saaneet._

_Näitä ihmisnälkää tuntevia nuoria muistellessani, ovat nämä kuvaukset
ihmisistä, joita tieni varrella olen tavannut, syntyneet. Ne eivät ole
tavallisia elämäkertoja, sillä ei niitä varten yleensä ole käytetty
mitään erityisiä lähteitä, pikemmin ne ovat tuokiokuvia, jotka
perustuvat siihen, mitä itse olen nähnyt ja kuullut._

_Tapaamiani on niin paljon, että valinta tavallaan on ollut vaikea,
mutta koska meidän aikaamme niin monessa suhteessa moititaan
aineelliseksi ja kaiken epäitsekkään työn ylenkatsovaksi, olen tahtonut
tällä kertaa enimmäkseen puhua sellaisista henkilöistä, jotka ovat
antautuneet uusien elämänarvojen palvelukseen ja niiden hyväksi
kaikkensa uhranneet._

_Jos nämä pienet kuvaukset voisivat hiukkasenkin lukijaa lämmittää ja
antaa hänelle vain murusen siitä rohkaisevasta tunteesta ja iloisesta
tulevaisuuden uskosta, jota kyseessä olevat henkilöt minulle ovat
antaneet, ei niitä silloin suotta olisi pantu paperille._

_Helsingissä, marraskuussa 1920._

      _*Maikki Friberg.*_



SISÄLLYS:


Eva Ingman .........................................   1
Anna Berendsen .....................................  17
Vaikutelmani Virosta ...............................  26
Hector Denis .......................................  45
Alexander Herzenin tyttären luona ..................  57
Catherine Breschkovski .............................  74
Kuuluisuuksien kesken ..............................  89
Personallisia muistoja Gina Krogista ............... 103
Professori Georg v. Gizucki ........................ 130
Ystäväni Auguste Fickert ........................... 138
Charlotte Schröder ................................. 155
Liebknechtin puolisot .............................. 164
Ann Margret Holmgrén ............................... 175
Bertha v. Suttner .................................. 186

(55 kuvaa)



EVA INGMAN.


Jouluk. 30 p:nä 1914 oli Helsingin päivälehdissä nimi *Eva Ingman*
mustan kehyksen ympäröimänä. Ken ei ennestään tuntenut tuota nimeä, ei
luultavasti kiinnittänyt siihen mitään huomiota, ken taas tunsi,
säpsähti ja luki tarkalleen kaikki mitä siinä seisoi. Ja siinä
kerrottiin, että Eva Vilhelmina Ingman kuoli Dresdenissä jouluk. 18 p.
1914.

Se tuli kuin salama selkeältä taivaalta, eihän sitä edes ollut kuullut
hänen olleen sairaana. Ja siksi olikin niin vaikea käsittää, että Eva
Ingman, joka tuntui ikuisesti nuorelta, iloiselta ja elämänhaluiselta,
jota niin monet siteet liittivät elämään, jolla oli hiin paljon ystäviä,
että hän oli mennyt pois. Eva Ingmanin kuva nousi silloin kauniina ja
elävänä kaikkien hänen ystäviensä silmien eteen, ja he sanoivat varmaan
kaikki kuten minäkin: »Eva oli monessa suhteessa poikkeusihminen, hän
oli sekä sisällisesti että ulkonaisesti rotuihminen ja harvinaisuus».

[Kuva: Eva Ingman kesällä 1908.]

Eva Ingmanilla oli lämmin ja uskollinen suomalainen sydän ja suuren
maailman naisen käytös ja esiintyminen. Hän oli kuollessaan 60-vuotias,
mutta teki sen vaikutuksen kuin olisi hän ollut parikymmentä vuotta omaa
ikäänsä nuorempi. Hän oli notkea ja kevyt kuin keijukainen, jaksoi astua
pitkiä matkoja, maalata tuntikausia kun oli kiireitä töitä, kiertää
maita ja mantereita ja sitten taas seurustella ja huvitella. -- Hän oli
aivan kuin syntynyt kieliniekaksi. Toistakymmentä kieltä hän jo hallitsi
ja yhä hän harjoitteli uusia. Häntä huvitti lukea maailmankirjallisuuden
mestariteoksia alkukielellä: Shakespearin draamoja englannin kielellä,
Danten Divina Commediaa italian kielellä, Cervantesin Don Quixotia
espanjan kielellä, Virgiliuksen Aeneidia latinaksi, Dostojevskin
Raskolnikovia venäjäksi j. n. e. Iltasin, kun hänen sisarensa *Anna
Ingman* musiikkiarvostelujensa takia oli konserteissa tai oopperassa,
istui Eva kotosalla, jottei vanhan tädin tarvinnut olla yksin, ja
silloin hänen paras huvinsa oli syventyä eri maiden klassilliseen
kirjallisuuteen.

Ja mitä hän kerran oli lukenut, sen hän osasi. Hänellä oli nimittäin
aivan kadehdittavan hyvä muisti. Yhtäkkiä, hänen kanssaan
keskustellessa, kun jokunen sana tai ajatus antoi aihetta siihen,
saattoi hän toistaa kohtia Kalevalasta, Ibsenin Per Gyntistä, Holbergin
tai Molière'in komedioista y. m., puhumattakaan saksalaisista
kirjailijoista, joiden henkisten muistomerkkien ympäröimänä hän eli. En
ole koskaan tavannut henkilöä, joka niin kevyesti ja vaivatta olisi
sirotellut ympärilleen sekä vakavia että hauskoja otteita eri
kirjailijoiden teoksista, niin paljon lystikkäitä kaskuja ja
sanasutkauksia. -- Yhtä kevyesti tuntui hän kirjoittaneenkin. Vaikka
kirjalliset työt eivät kuuluneet hänen varsinaiseen elämäntehtäväänsä,
oli hän aina ystäviensä pyynnöstä valmis tarttumaan kynään ja antamaan
avustusta heidän toimittamiinsa julkaisuihin ja lehtiin. Ne koskivat
silloin enimmäkseen taidetta ja kirjallisuutta, ja samassa kun ne
kertoivat hänen harvinaisesta lukeneisuudestaan ja hyvistä tiedoistaan,
olivat ne aina muodollisesti erittäin hienot ja hiotut.

Eva Ingmanissa ei ollut rahtuakaan kunnianhimoa ja halua tulla
huomatuksi ja kuuluisaksi. Hän rakasti kulttuuria sen itsensä takia,
eikä käyttänyt kielitietojaan ja maalaustaitoaan hankkiakseen itselleen
tunnettua nimeä ja suurta mainetta, johon kiusaukseen niin monet muut
hänen sijassaan varmaankin olisivat langenneet. Mutta sensijaan hän oli
aivan ruhtinaallisen antelias ja aina valmis muita ilahuttamaan. Kukapa
on antanut ystävilleen sellaisia suurenmoisia lahjoja kuin Eva Ingman,
jäljentäessään heille heidän lempitaulujaan Dresdenin taulukokoelmista;
ja heidän muotokuviaan hän oli yhtä valmis maalaamaan.

Ei mikään todista hänen rajatonta hyväntahtoisuuttaan ja
anteliaisuuttaan paremmin kuin seuraava, hänen serkkujensa kertoma
tapaus. Eva Ingman oli eräänä kesänä kotimaassa käydessään oleskellut
Ruovedellä ja maalannut siellä muun muassa erään pienen tytön
muotokuvan. Lapsukainen oli ollut varsin levoton ja vaivalloinen, mutta
lopulta oli Eva kuitenkin saanut hänen pienen naamansa kankaalle
kiinnitettyä. Ja niin onnistunut kuva siitä tulikin, että hän ilolla
ajatteli sen ottamista mukaansa Dresdeniin. Ennen lähtöään pyysi hän
pikku tytön äitiä pesemään itselleen puseron, ja kun sitten oli kysymys
maksusta ja Eva tahtoi tietää mitä hän oli velkaa siitä, vastasi pesijä:
"No kymmenen penniä, mutta kyllä minä olen yhtä tyytyväinen, jos te
annatte tuon tytöstäni maalaamanne kuvan." Eva purskahti sydämelliseen
nauruun. Häntä huvitti niin sanomattomasti tuo ajatus, ettei luonnon
ihminen arvioinut hänen työtään sen kalliimmaksi, ja seuraus oli, että
äiti sai kuvan.

       *       *       *       *       *

Eva Ingman oli Helsingin lapsia ja hänen vanhempansa olivat lääketieteen
professori *Erik Alexander Ingman* ja *Eva Perander*. Eva syntyi siihen
aikaan vuotta, kun Suomen luonto on kaikkein ihanimmillaan ja päivä
pisin, kesäk. 22 p. 1853, mutta syvä suru vallitsi silloin hänen
kodissaan, sillä hengellään oli äidin täytynyt maksaa pienokaisensa
maailmaan tulo. Mustilla silkkinauhoilla oli hänen ristikolttinsa
koristeltu ja samassa huoneessa hänet kastettiin, missä äiti lepäsi
kirstussaan.

"Kukapa olisi silloin voinut aavistaa", lisäsi Eva hymyillen,
kertoessaan tästä kerran minulle, "että siitä pienestä rääpästä tuli
näin iloinen ihminen".

Mutta ei siinä kyllin, ettei Eva tiennyt mitään äidistään, hämäräksi
hänen muistonsa isästäkin jäi, sillä tämä kuoli, kun Eva oli päässyt
viiden vuoden vanhaksi. Hän ja hänen kahta vuotta vanhempi sisarensa
Anna joutuivat silloin kahden tädin, *Amalia* ja *Sophie Louise
Peranderin*, huostaan, ja *Elias Lönnrot* rupesi heidän holhoojakseen.
Hänen ehdotuksestaan he tulivat viettämään suurimman osan lapsuuttaan
maalla, Pellin tilalla Karjalohjan pitäjässä.

[Kuva: Anna ja Eva Ingman kasvavina.]

Maalla oleskeleminen on yleensäkin onnellisinta lapsille, mutta
varsinkin sillä oli suuri merkitys Evalle, joka sitten joutui niin kauas
isänmaastaan. Siellä Karjalohjan hiljaisuudessa vastaanotti hän niin
voimakkaan vaikutuksen Suomen luonnosta ja sen kauneudesta, ettei
mikään, ei vuodet, ei etäisyys, eikä monet muut myöhemmät
kauneusvaikutelmat sitä koskaan voinut haihduttaa.

Amalia täti, joka oli hyvin johdonmukainen, tarmokas ja jäntevä,
huolehti etupäässä pikku Ingmanien hoidosta ja kasvatuksesta, hänen
sisarensa Sophie Louise heidän opetuksestaan. Hän luki heidän kanssaan
tavallisia kouluaineita, eritoten ranskaa, jossa hän oli varsin taitava,
ja valmisti heidät niin hyvin, että kun sitten tuli aika lähteä kouluun,
pääsivät he ruotsalaisen tyttökoulun yläluokille. -- Amalia täti seurasi
tietysti holhokkejaan Helsinkiin ja järjesti heille täällä
koulukortteerin, jonne myöskin vastaanotti heidän serkkunsa, *Fanny* ja
*Waldemar Churbergin*.

Koulussa tulivat Ingmanin tytöt piankin sangen huomatuiksi ja
suosituiksi lahjakkuutensa, herttaisuutensa ja sievyytensä takia, ja Eva
oli sitä paitsi jo silloin niin "sukkela suustaan".

Vielä koulunsa suoritettuaankin jäivät he pääkaupunkiin, Anna
soitannollisia taipumuksiaan kehittämään, Eva piirustamaan ja
maalaamaan. He saivat parhaat opettajat, mitä siihen aikaan oli
saatavissa, ja liikkuivat Helsingin ensimäisissä seurapiireissä. Ei
ollut sitä kutsua ja juhlaa Willebrandtien, Tengströmien, Palménien,
Castrénien y. m. silloista intelligenssia edustavien perheissä, missä
Ingmanin tytöt eivät olisi olleet mukana, ja isän hyvien ystävien J. W.
Snellmanin, C. G. Borgin ja Elias Lönnrotin luona he olivat aivan kuin
kotonaan. -- Ne olivat onnellisia, huolettomia, sisältörikkaita vuosia;
oli paljon isänmaallista innostusta, paljon harrastuksia, paljon ystäviä
ja ihailijoita.

Niin, ehkäpä noita viimemainituita oli liiaksikin Amalia tädin mielestä,
sillä hän päätti matkustaa holhokkiensa kera Dresdeniin, jotta he
olisivat tilaisuudessa oikein todenteolla jatkamaan opintojaan, Anna
soittamaan ja Eva maalaamaan. Eva oli silloin kahdeksantoista vuotias,
Anna kahdenkymmenen ja molemmat niin lupaavat, miellyttävät ja suloiset,
että eräs henkilö, joka näki heidät näihin aikoihin, vertasi heitä
kahteen ruusunnuppuun.

[Kuva: Eva Ingman. Anna Ingman.
Dresdeniin matkustaessaan.]

[Kuva: Amalia Perander Eva Ingmanin maalaaman taulun mukaan.]

Tarmokkaasti he Dresdeniin asetuttuaan tarttuivat työhön, edistyivät
nopeasti ja nauttivat sanomattomasti kaikesta siitä uudesta ja
kauniista, joka siellä tulvi heitä vastaan. Ei silloin vielä ollut
kysymystäkään siitä, että he jäisivät sinne ainaiseksi. Se oli vain
opintomatka, ja parin vuoden päästä he palasivat jälleen kotimaahan, pää
täynnä tuumia. Anna oli valmistautunut soitto-opettajaksi, Evan
erikoisala oli muotokuvamaalaus, ja molemmat toivoivat saavansa
kotimaassa työtä ja toimeentulonsa, ja siinä sivussa he myöskin
tahtoivat itse vielä paljon edistyä.

Mutta kuten monille muillekin, jotka jo kauan ovat oleskelleet suuressa
maailmassa, tuotti kotiintulo Ingmaneillekin pettymystä. He olivat jo
niin kauan liikkuneet väljemmillä vesillä, että nyt tuntui aivan siltä
kuin olisivat tulleet suletuiksi pieneen lammikkoon. Ansiotyöhön ei
ollut paljoakaan tilaisuutta ja edistymiseen vielä vähemmin. Monet
olivat sitä mieltä, ettei sellaisten ollut tarvis hankkia itselleen
työtä ja tuloja, joilla oli varoja oleskella niin pitkät ajat
ulkomailla. Ja kaikki tämä kypsytti heissä päätöksen lähteä uudelleen
Dresdeniin, ja sinne he sitten jäivät. Anna rupesi antamaan
soittotunteja, sillä oppilaista ei ollut koskaan puutetta, ja sitäpaitsi
hänestä aikaa myöten tuli suurien amerikalaisten ja europalaisten
musiikkilehtien kirjeenvaihtaja. Eva maalasi ahkerasti itse, muun muassa
von *Oerin*, *Suchodolskin* ja *Karl Bantzerin* johdolla, ja rupesi
samalla saamaan sekä muotokuvatilauksia että oppilaita. Välistä hän taas
jätti Dresdenin pitkäksi aikaa ja matkusti toisiin suuriin
taidekeskuksiin, kuten Müncheniin, Firenzeen, Roomaan ja Lontooseen
j. n. e. ja syventyi sikäläisiin suuriin kokoelmiin sekä jäljensi niistä
monet taideteokset. Näillä matkoillaan hän aina teki intressantteja
tuttavuuksia, joutui asumaan huomattujen henkilöiden luo, kuten esim.
taiteilija Prellerin perheeseen, Weimarissa maalaustaidetta tutkiessaan,
ja solmi läpi elämän kestäviä ystävyysliittoja.

[Kuva: Eva Ingman maalaa J. W. Snellmanin kuvaa Hypotekiyhdistystä
varten v. 1908.]

Siinäkin suhteessa Eva Ingman erosi nimittäin niin kauniisti muista,
ettei hän milloinkaan jättänyt kirjettä vastaamatta ja pyyntöä
täyttämättä, kun hänen puoleensa vain kerran kääntyi. Ja tällä tavalla
ylläpiti hän vuorovaikutusta ja tuttavuutta niiden monien kanssa, joita
hän elämänsä varrella oli tavannut. Ellei olisi tiennyt miten paljon
hänellä oli tuttavia, olisi voinut luulla olevansa aivan erityisesti
hänen mielessään ja ajatustensa esineenä, niin herttaisesti hän aina
kirjoitti ja muisti lähettää sekä joulu-että uudenvuoden toivotuksia.

[Kuva: Ingmanien salonki Dresdenissä.]

En oikeastaan ymmärrä, mitenkä Eva Ingman ehti niin paljon enemmän kuin
muut ihmiset, ehti maalata, kirjoittaa, lukea, matkustella, seurustella,
hoitaa kotiaan, olla erinomainen emäntä j. n. e., mutta luulen, että se
riippui hänen myötäsyntyneestä työkyvystään ja liikkuvaisuudestaan.
Hänessä ei havainnut hituistakaan suomalaista hitautta; kevyesti, aivan
kuin leikkien, hän antautui toimesta toimeen, osoittamatta minkäänmoista
kiirettä, hätiköimistä tai väsymystä.

Ja kuitenkin olivat jo hänen seurusteluvelvollisuutensa niin suuret,
että moni olisi nääntynyt niiden alle. Ingmanien taiteellinen koti
Dresdenissä muodostui nimittäin aikojen kuluessa tyyssijaksi, jonne
kaikki suomalaiset, kaikki skandinaavit ja yleensä Dresdenissä asuvat
muukalaiset mielellään pistäytyivät. Runoilija kreivi Snoilsky
puolisoineen esim. oli kahdeksankymmenluvulla jokapäiväinen vieras
heidän kodissaan, niinikään runoilija Erkko, joka samaan aikaan oleskeli
siellä. Ja samalla tavalla voisi mainita niin lukemattomia muita. Ken
oli ennestään tuttu, meni sentähden, ken ei ollut, meni neuvoja ja
opastusta saamaan, tai vain siksi, että vieraalla pohjalla ollessa oli
niin hauskaa tavata herttaisia, sivistyneitä, ystävällisiä ihmisiä ja
kodin, joka oli niin sopusuhtainen ja kaunis. Dresdenissä oleskeleminen
ja Ingmanien luona käyminen, ne kuuluivat ihan yhteen.

Pari vuotta ennen Evaa kuoli heidän tätinsä Amalia Perander, joka
kaikkina näinä vuosina oli ollut heidän kanssaan. Hän oli jo silloin
90-vuotias ja viime aikoina sivullisen silmissä jotenkin vaativainen,
hän kun tahtoi, että kaikki talossa piti järjestettämän juuri hänen
tahtonsa mukaan. Mutta aivan ihmeellisen kauniisti ja kärsivällisesti
molemmat sisaret siihen alistuivat ja hoitivat häntä mitä
epäitsekkäimmin aivan loppuun asti.

[Kuva: Eva Ingmanin maalaamia tauluja (alkuperäisiä), joita hänen
kuoltuaan oli näytteillä Naisten Äänen toimistossa.]

"En minä tahtoisi tulla vanhaksi", sanoi Eva kerran, johon kyllä ehkä
vaikutti se, että hän oli läheltä nähnyt, miten vaivaloinen ja
puolinainen oikein vanhan ihmisen elämä oli. "No, kauanko sinä tahtoisit
elää?" kysyi toinen. "Noin kuudenkymmenen-vuotiaaksi", oli vastaus.

[Kuva: Eva Ingmanin maalaamia tauluja (jäljennöksiä) joita hänen
kuoltuaan oli näytteillä N. Ä:n toimistossa.]

Ihmeellisesti tämä toivo sitten toteutuikin. Hän meni pois silloin, kun
vielä oli täysissä voimissa ja työkyky murtumaton, kun kaikki ystävät ja
ennen kaikkea hänen ainoa armas sisarensa niin mielellään olisivat
tahtoneet pitää hänet täällä. Mutta se, että hän itse oli toivonut
pääsevänsä pois, ennenkuin oli loppuun kulunut, lievensi hieman sitä
katkeruutta ja surua, jota tämä kuolinsanoma niin laajoissa piireissä
herätti sekä hänen uudessa kotimaassaan että täällä meillä.



ANNA BERENDSEN.


Routavuosina, jolloin oli hyvin tärkeätä, että Suomen vanhurskas asia
saatiin Europan tietoisuuteen ja että sillä oli sanomalehtimaailmassa
ystäviä ja puoltajia, jotka tunsivat sen ahdinkotilan, oli eräs
tanskalainen muita innokkaammin ottanut meitä tässä suhteessa
auttaakseen.

Tämä henkilö oli *Ivar Berendsen* Köpenhaminassa.

Hän tunsi Suomen asiat perinpohjin ja osasi kirjoittaa niistä sekä
pirteästi että vakuuttavasti, eikä suinkaan vain oman maansa lehtiin,
vaan hän sirotteli tietoja Suomesta siihen aikaan yltympäri Europaa.

Mutta mikä juuri teki Ivar Berendsenistä niin uskollisen ja lämpimän
Suomen ystävän? Miksi juuri hän heittäytyi taisteluun meidän
oikeuksiemme puolesta? Kyllä se suureksi osaksi oli hänen suomalaisen
puolisonsa ansio. Ken lähemmälti oppi tuntemaan *Anna Berendsen'in*,
o. s. Levonius, hän sen hyvin ymmärsi.

Tutustuin Anna Berendseniin tuona meidän historiassamme niin
kohtalokkaana vuotena 1899. Koko elämä kävi silloin Suomen politiikan
merkeissä ja siitä mekin yhtenään puhuimme. Hän näytti minulle erästä
nahkakantista salkkua, joka oli täynnä Suomen kysymystä koskevia
tietoja: asiakirjoja, lentolehtisiä ja sanomalehtikirjoituksia. Sitä
kutsuttiin "musteriksi" ja se paisui viikko viikolta, sillä meillä
tapahtui yhtämittaa sellaista, joka taas pani mielet liikkeelle ja kynät
käymään.

[Kuva: Anna Berendsen.]

Berendseneillä oli miltei kaikki Suomen politiikkaa koskevat langat
käsissään, he tiesivät kaikki taistelusuunnitelmat ja kaikki uutiset. He
olivat tavallaan keskushenkilöt tuossa Suomen hyväksi toimeenpannussa
kansainvälisessä adressipuuhassakin, jota erityinen lähetystö sitten
meni tsaarille viemään. Eräs lähetystön jäseniä oli tanskalainen, tri
*Norman-Hansen*, ja hänen tehtäväkseen tuli Pietarista sähköttää kaikki
sitä koskevat uutiset ja käänteet Berendsenille. Mutta tiedot piti panna
sellaiseen muotoon, ettei ne herättäisi mitään epäilyksiä venäläisissä
sähkövirkailijoissa y. m. urkkijoissa. Siksi ne lähetettiin Köpenhaminan
tullivirastoon, jonka päällikkönä Berendsen toimi ja kulkivat pelkkinä
tavarauutisina.

[Kuva: Senaattori Trarieux.]

[Kuva: Prof. Van der Vlugt.]

Kun siis esim. ranskalainen senaattori *Trarieux*, joka oli lähetystön
puheenjohtaja, oli saapunut, sähkötettiin, että "hyvä ranskalainen viini
on tullut perille", kun hollantilainen professori ja lakimies *Van der
Vlugt* saapui, puhuttiin Hollannin sillilähetyksestä ja italialainen
prof. *Brusa* kulki makaroonien nimellä. Ja kun heikko tsaari,
neuvonantajiensa toimenpiteiden johdosta, ei vastaanottanut lähetystöä,
eikä siis tämä taiteellinen adressi, jossa eri maiden merkkihenkilöt
mitä kohteliaimmassa muodossa puhuivat Suomen puolesta, koskaan joutunut
hänen käsiinsä, tuli taaskin Köpenhaminan tullivirastoon sähkösanoma,
jossa ilmoitettiin, että "koko lasti kaatui ennen perille pääsöään".
Sieltä uutinen sitten levisi oikeassa muodossa Europan sanomalehtiin.

[Kuva: Prof. Brusa. Tri Norman-Hansen.]

Näinä raskaina surun vuosina kuului ihan asiaan, että jokainen
suomalainen, ken oli hiukankin innostunut maansa politiikasta, kävi
Berendseneillä Köpenhaminassa ollessaan, oli hän sitten ennestään
talossa tuttu tai ei. Ja samaa tapaa jatkettiin sittenkin, vaikka
olosuhteet meillä hiukan valkenivat. Ja aina suomalaiset olivat siellä
tervetulleet. Oli päivälliskutsut tai muut merkkitilaisuudet, aina
suomalaisille annettiin siellä kunniasija ja kohdeltiin rakkaimpina
vieraina. Sillä vaikkakin talon emäntä oli eläytynyt uusiin oloihinsa,
ei ne silti olleet heikontaneet hänen rakkauttaan isänmaahan.

Päinvastoin! Suomella oli ensi sija hänen sydämessään, sen suruja hän
kantoi, sen menestyksistä hän iloitsi. Miten onnellinen hän esim. oli
sen johdosta, että Suomen naiset olivat saaneet valtiollisen
äänioikeuden, sen muistaa jokainen meikäläinen, ken oli mukana
Kansainvälisessä äänioikeuskongressissa Köpenhaminassa 1906, jonka
järjestämisessä Anna Berendsenkin oli ollut mukana ja tapansa mukaan
ottanut paljon käytännöllisiä tehtäviä suorittaakseen. Sen sijaan että
siteet vähitellen olisivat käyneet höllemmiksi, tulivat ne vuosien
kuluessa yhä lujemmin solmituiksi.

Ani harva suomalainen nainen on vieraalle pohjalle jouduttuaan ollut
tilaisuudessa toimia niin paljon maansa hyväksi kuin Anna Berendsen. Oli
aikoja, jolloin suomalaisten auttaminen oli hänen päätehtävänsä, jolloin
hän kokonaan eli Suomen asioita edistääkseen. -- Myöskin hänen
puolisollaan oli jonkun verran harrastusta Suomen asioihin jo siihen
aikaan kun he tutustuivat, mutta luultavasti se ilman Anna rouvaa olisi
ajan mittaan sammunut.

[Kuva: Ivar Berendsen]

Anna Berendsen kertoi heidän tutustumisestaan, että hän eräässä
meikäläisessä rannikkolaivassa oli nähnyt tumman, vilkkaan miehen, joka
sujuvalla ranskankielellä hyvin innokkaasti keskusteli muutamien
venäläisten kanssa. Hänen ensi ajatuksensa oli, että mies oli
ranskalainen, mutta pian hän muutti mieltä, kun tämä kääntyi hänen ja
hänen matkatoverinsa puoleen ja tällä kertaa jotenkin selvällä
ruotsinkielellä rupesi kyselemään heiltä monenmoisia asioita, muun
muassa suomenkielen rakenteesta, taivutustavoista y. m. Hän oli omin
päin hiukkasen lukenut suomalaista kielioppia ja vastaanotti siksi
heidän tiedonantonsa hieman kriitillisesti. Ivar Berendsen on nimittäin
erinomainen kielinero, eli kuten hän itse paljoa vaatimattomammin sanoo
"on hänen aivonsa todellinen romukamari kaikenlaisia kieliä varten".

Tätä näin satunnaisesti alotettua tuttavuutta jatkettiin sitten
seuraavana kesänä v. 1890, jolloin oli pohjoismaalainen opettajakokous
Köpenhaminassa ja jonne Anna Levoniuskin oli tullut. Siellä oli Ivar
Berendsen koko ajan nuoren suomalaisen tuttavansa opas ja seurakumppani
sillä seurauksella, että seurustelu päättyi pysyväiseen kumppanuuteen ja
yhdessäoloon.

Hyvin pirteä ja intelligentti oli se seurapiiri, johon Anna Berendsen
Köpenhaminaan muutettuaan joutui. Sekä kirjailijoita että taiteilijoita,
sekä valtiollisessa elämässä että yhteiskunnallisella alalla toimivia
henkilöitä siihen kuului, niin että Anna Berendsenille heti tarjoutui
hyvä tilaisuus perehtyä Tanskan henkiseen elämään ja sen etevimpiin
edustajiin. Ja hän olikin erittäin vastaanottavainen ja omisti itselleen
vuosien kuluessa mitä parasta on tanskalaisessa kulttuurissa.

Tuskin missään näkee taiteellisemmin ja hauskemmin sisustettuja koteja
kuin Tanskassa, olivat ne sitten vähävaraisten tai varakkaiden
perustamat. Kaikki niissä on suhteellista ja sopusointuista: huonekalut,
kuvat ja tarve-esineet. Anna Berendsenin koti oli juuri noita
aitotanskalaisia, jossa kukin kalu oli oikealla paikallaan ja jossa
taideteoksien lukumäärä oli niin suuri, että eräs vieras jo ehdotti
kataloogin laittamista, jotta niihin helpommin perehtyisi. -- Hänen
ulkonainen esiintymisensä ja käytöksensä kävi samaten vuosien kuluessa
yhä pehmeämmäksi, sirommaksi ja sulavammaksi. "Eipä häntä luulisi
suomalaiseksi", sanoi eräs muukalainen, joka paljon oli oleskellut
Suomessa ja nähnyt meikäläisten kankeuden ja ujouden. -- Ivar
Berendsenin tahdosta hän myöskin opetteli tanskaa niin, että osasi puhua
sitä aivan virheettömästi, aivan kuin tämä hallitsi ruotsia.

Paljon on sellaisia ihmisiä, jotka ensi kertoja tavatessa tekevät
edullisen jopa loistavan vaikutuksen, mutta lähempi tuttavuus osoittaa,
että he saattavat olla vaativaisia, itsekkäitä, tyytymättömiä,
oikullisia. Anna Berendsenin suhteen oli juuri päinvastoin. Kuta
useimmin hänen seurassaan oli, sitä selvemmin hänen rakastettavat
puolensa tulivat ilmi, sitä enemmän oppi hänestä pitämään. Hän oli niin
tavattoman hyväsydäminen, vaatimaton, iloinen ja tasainen. Siksi kai ei
edes tullut kiinnittäneeksi huomiota hänen sairauteensakaan, vaikkakin
hän joskus ohimennen puhui heikosta sydämestään, joka ajoittain pakoitti
hänet jättämään kaikki kokoukset ja seurustelemiset. Mutta sitten hän
taaskin parani ja toimi yhtä innokkaasti kuin ennenkin. Yhdistyksissä
ollessaan, muun muassa tuossa suuressa naisten äänioikeus-yhdistyksessä,
johon kuului toista kymmentä tuhatta jäsentä, otti hän aina mielellään
sellaisia isotöisiä, mutta luonteeltaan vaatimattomia tehtäviä
suorittaakseen kuin on esim. kiertokirjeiden jakaminen, osoitteiden
kirjoittaminen, ilmoituksien hankkiminen eri lehtiin j. n. e.

Tämä alttius palvelemaan ja auttamaan, missä apu oli tarpeen, sekä se
rakkaus, millä hän syventyi uuden kotimaansa oloihin, sivistyselämään ja
rientoihin, vaikutti, että Anna Berendsen oli yleisesti suosittu
Köpenhaminassa, että hänen lukuisat, eri piireihin kuuluvat, eri
katsantokantoja edustavat tuttavansa poikkeuksetta pitivät hänestä.

Siksi he kaikki, kuullessaan että Anna Berendsen lokak. 5 p. 1911 oli
kuollut parhaassa iässään 43 vuoden vanhana, tunsivat kadottaneensa
jotakin valoisaa ja aurinkoista, hellää ja epäitsekästä, joka ei ollut
korvattavissa.

Helsingissä asuvat ystävät antoivat laskea hänen haudalleen seppeleen,
jonka toisessa nauhassa oli heidän viimeinen tervehdyksensä ja
kiitoksensa, toisessa seuraavat, koko Anna Berendsenin elämää ja
toimintaa kuvaavat sanat:

      »_Finland stod för din själ, det kulna
      Ditt torftiga gömda, heliga fosterland._»



VAIKUTELMANI VIROSTA.


»Miten oppisin käytännöllisesti saksaa» oli kysymys, joka ehtimiseen
askarrutti aivojani 90-luvulla. Saksaan menemistä oli ihan mahdoton
ajatella, sillä ei niitä sellaisia matkoja senaikuisilla
opettajapalkoilla tehty, mutta kuinka olisi mennä Viroon, sillä olihan
saksa siellä silloin vielä puhekielenä useimmissa keskisäädyn perheissä.

Neuvottelin tuumastani herrasväki Godenhjelmin kanssa, jolla tiesin
olevan tuttavia sielläpäin. He rupesivat kirjevaihtoon asiasta ja ennen
pitkää he ilmoittivat, että eräs tri Rosenthal ja hänen puolisonsa
Räävelissä olivat luvanneet ottaa minut luokseen kesäajaksi.

Oikeastaan tiesin varsin vähän siitä perheestä, jonne joutuisin, tuskin
sen, että talon emäntä, *Eugenie Rosenthal*, oli Viron kansallisen
liikkeen herättäjän J. W. Jannsenin tytär. Miltei vielä vähemmän tiesin
Viron kansasta, astuessani eräänä kauniina kesäkuun yönä Saksaan
menevään laivaan, joka tiellään poikkesi Rääveliin. Mutta se kesä, jonka
siellä vietin, oli kuin kurssi veljeskansamme historiassa ja
kulttuurioloissa. Nämä seikat olivat meidän jokapäiväisten
keskustelujemme esineinä; aivan havainnollisella tavalla minä siellä
opin tuntemaan heimolaisemme pyrinnöt ja toiveet, vastoinkäymiset ja
erehdykset.

Rääveli ei tehnyt hauskaa vaikutusta satamaan tullessa. Ei siinä kyllin,
että se tuntui hyvin epäsiistiltä, että silmä kohtasi vain rappeutuneita
rakennuksia ja mustuneita tavaramakasiineja, kivihiilen pölyä ja hienoa,
lentävää hiekkaa, vaan siinä tuli myöskin vastaan joukottain venäläisen
virkavallan edustajia ja n. k. järjestyksen pitäjiä, jotka eivät
tietenkään osanneet muuta kuin »valtakunnan» kieltä, mutta olivat hyvin
mahtavia, hyvin urkkivia ja erittäin taipuvaisia estämään matkustajan
maalleastumista, jos vain löysivät hänen papereissaan jonkun
puutteellisuuden. Tämä kaikki tuntui, varsinkin kolmekymmentä vuotta
sitten, hyvin vastenmieliseltä, sillä vastaavat olot meillä olivat
silloin vielä aivan länsieuropalaiset, ja passikysynnät y. m. sellaiset
eivät siihen aikaan tulleet kysymykseenkään.

»Mimmoiseksi oloni täällä oikein muodostunee?» arvelin itsekseni
matkatavaroitani siinä kootessani ja vastaanottajaa tähystellessäni.
Samassa tapasin tri Rosenthalin, joka aikaisesta tunnista huolimatta oli
minua vastassa ja sitten sitä mentiin. Se painostava mieliala, jonka
tämä ohimennen tehty tuttavuus venäläisen virkavallan kanssa oli
aikaansaanut, hälveni vähitellen, sillä satamasta selviydyttyämme ja
määräpaikkaan ajaessamme, minä ensi kerran eläissäni liikuin
kaupungissa, joka oli ihmeellinen ja mielenkiintoinen kuin vanha
kallisarvoinen kuvakirja. Kaikella oli historiansa, joka paikkaan
liittyi muistoja, jokaisella omituisuudella oli selityksensä. Ja tri
Rosenthal kertoi ja opasti. »Kadut tehtiin siksi näin kapeiksi ja
mutkikkaiksi, että ne sotaisina aikoina -- ja niitä oli miltei aina,
ellei ollut ulkoapäin tulevia vihollisia, oli sisällisiä sotia --
voisivat tarjota suojaa. Kun esim. juoksi pakoon, saattoi pujahtaa
johonkin holviin tai porttikäytävään, ilman että takaa-ajaja kadun
mutkikkuuden takia sen huomasi.» Samaa sotaista henkeä puhuivat nuo
monet pyöreät tornitkin, joita näki kaikkialla. Toiset olivat korkeita
ja hoikkia, toiset matalia ja tanakoita. Näihin jälkimäisiin kuului nyt
etenkin »Die dicke Margarethe» (Paksu Margareta), jonka kaikki panevat
merkille, samaten sen vastakohdan, jonka nimenä on »Der lange Hermann»
(Pitkä Hermanni). Ihmeekseni katselin noita vanhoja kivirakennuksia,
joiden päädyt ovat kadullepäin, katot korkeat ja suipot sekä
punaruskeiden tiilien peittämät. Nyt vasta ymmärsin oikein tuon Lutherin
lauseen: »Vaikka minulla olisi vihollisia yhtä paljon kuin on tiilikiviä
katolla -- --».

»Kas tuossa», sanoi tri R. »näkyy Olavin kirkon torni, joka suippenee
teräväksi kuin neulan kärki ja tuolla Domvuorella, jossa vielä on
jäljellä osa entistä jykevää linnanmuuria, on vanha tuomiokirkko.»

Vihdoin pysähdyimme vanhan, jotenkin rappeutuneelta näyttävän
kivirakennuksen eteen, jonka porttikäytävä tuntui sekä ahtaalta että
pimeältä.

[Kuva: Eugenie Rosenthal.]

Sen suurempi yllätys oli sitten se kaunis koti, jonne vihdoin jouduimme,
kavuttuamme useita rappusia ylöspäin. Ja siellä seisoi talon emäntä jo
ovella meitä vastassa ja otti minut vastaan kuin vanhan kaivatun
ystävän. Ei hän tahtonut ensin tutustua ja sitten vasta osoittaa
ystävällisyyttään, ensin koetella tuota uutta tulokasta ja ottaa selkoa,
mitä väkeä hän oli, ja sitten vasta ruveta tuttavalliseksi. Hän oli heti
ensi hetkestä äidillinen, lämmin ja herttainen. Samassa kun hän antoi
vieraalle tilaa kodissaan, antoi hän sille myöskin tilaa sydämessään.

Olen kuullut Itämeren maakunnissa oleskelleiden suomalaisten sanovan,
että Eugenie Rosenthal oli paras ihminen, paras sydän koko Virossa. Eikä
siinä arvostelussa ole sanaakaan liikaa. Hän kuului niihin sisällisesti
rikkaisiin ihmisiin, jotka luovat auringonpaistetta ympärilleen, missä
vain suinkin liikkuvat, hän kuului niihin onnellisiin, jotka koko ajan
vain voittavat pitempiaikaisen tuttavuuden kestäessä.

Tuli vaikka kuinka äkkiarvaamattomasti vieraita, oli kodissa vaikka
kuinka kiireellisiä tehtäviä tai pieniä vastoinkäymisiä -- aina hän
säilytti tasapainonsa ja osasi hillitä itsensä. Ja tuskinpa mikään
maailmassa niin suuresti vaikuttaa kotielämään kuin perheenemännän
itsensä hillitsemiskyky. Elämä tuntuu niin rauhalliselta ja
turvalliselta kun tietää, ettei tarvitse pelätä minkäänmoisia
pahantuulen purkauksia ja myrskyisiä kohtauksia, tuli sitten mitä
tahansa.

Minulla on miltei aina ollut onni, että kun ulkomailla ollessani olen
tahtonut harjoitella jotakin vierasta kieltä, olen tavannut ihmisiä,
jotka ovat viitsineet puhua kanssani, korjata tekemäni virheet ja lukea
kanssani ääneen. Mutta tuskin kukaan sentään on tehnyt sen niin
perusteellisesti kuin Eugenie R. Hän oli aivan ihmeteltävä. Aamusta
iltaan hän seurusteli kanssani. Joko me luimme jotain, jonka johdosta
sitten keskustelimme, tai olimme me yhdessä kävelemässä. Aamupäivisin
minä seurasin häntä torille ja ostoksille puoteihin, sillä se oli varsin
opettavaa, päivällisen syötyä me kaikki, hänen puolisonsa ja pojatkin,
lähdimme raitiovaunulla Catharinenthaliin, jonka varjoisia kauniita
käytäviä me astuskelimme, ja jossa me m. m. harjoittelimme puiden ja
pensaiden saksalaisia nimiä ja vertailimme viron ja suomenkielen
yhtäläisyyttä kasvimaailman alalla. Usein myöskin leikittiin
kaikenlaisia ajatusleikkejä, *jeu d'esprit*, jotka suuresti kehittävät
kielen käyttämistaitoa.

"Kertokaa nyt taas kodistanne ja ensi nuoruudestanne" kehoitin minä
usein Eugenie Rosenthalia istuessamme käsitöittemme parissa, sillä
olihan hänen kotinsa ja se piiri, jossa hän oli kasvanut, ollut Viron
kansallisen heräämisen kehto, ja hän oli lähemmällä kuin useammat muut
voinut seurata sen ensimäisiä liikkeitä.

Ja hän kertoi isästään *J. W. Jannsenis'ta*, joka oli syntynyt samana
vuonna kuin maaorjuus Itämeren maakunnissa lakkautettiin, eli 1819, ja
joka seitsenvuotiaana oli kulkenut paimenpoikana, mutta siinä sivussa
opetellut sekä lukemaan että kirjoittamaan ja ahminut kaikki kirjat,
mitkä vain sattui käteensä saamaan. Sen pahempi virolainen kirjallisuus
siihen aikaan oli varsin köyhä ja supistui enimmäkseen hartauskirjoihin.

Pikku Jannsenin lukuhalu ja lahjakkuus herätti huomiota, ja niinpä hän
pääsi n. k. kirkkokouluun kumminsa, saksalaisen tilanomistaja v.
*Dittmarin* avustuksella. Sen suoritettuaan joutui hän ensin urkuriksi
ja kirkollisen laulun johtajaksi sekä sittemmin alkeiskoulun opettajaksi
Pärnunkaupunkiin. Mutta hänen henkiset voimansa riittivät vielä
muuhunkin. Hän toimitti aluksi vironkielisen laulukanteleen, joka
sisälsi sekä hänen itse sepittämiään että kääntämiään hengellisiä
lauluja, koska siihen asti käytetyt olivat sangen puutteelliseen muotoon
puetut, ja usein sellaisten henkilöiden toimittamat, jotka eivät täysin
hallinneet vironkieltä. Tämä kokoelma sai niin paljon lukijoita, että
Jannsen jo rupesi suunnittelemaan kerran viikossa ilmestyvää
vironkielistä lehteä ja koetti hankkia itselleen lupaa sen
ulosantamiseen. Mutta vastaus oli jyrkästi kieltävä. "Viron kansa ei
sellaista toistaiseksi tarvinnut. Se oli liika epäkypsä seuratakseen
maailman tapahtumia."

Jannsen rupesi silloin julkaisemaan jatkuvaa kalenteria, joka ilmestyi
aina vuosittain samaan aikaan ja sisälsi sekä kertomuksia että maamiehen
elämässä tarvittavia neuvoja ja opetuksia. Ja riemu millä se
vastaanotettiin, laaja lukijakunta, jonka se sai, osoitti selvään, että
säännöllisesti ilmestyvällä aikakauslehdellä kyllä oli maaperää. Mutta
vasta sitten kun Aleksanteri II oli noussut valtaistuimelle ja hiukan
vapaammat tuulet olivat ruvenneet puhaltamaan, oli hän tilaisuudessa
toteuttamaan lempiaatteensa ja rupeamaan suunniteltua »Pärnu Postimees»
nimistä lehteään ulosantamaan, jonka ensi numero ilmestyi kesäkuussa
1857.

Jannsen oli aivan erinomainen sanomalehtimies, sillä ensinnäkin hän
tunsi lukijakuntansa ja tiesi mitä se enin kaipasi, ja sitten hän aivan
toisella tavalla kuin sikäläiset papit ja opettajat hallitsi
vironkieltä.

Se erinomainen menestys, joka hänen lehdellään oli, sai hänet aikaa
myöten tykkänään antautumaan sanomalehtialalle, jolloin hän syrjäisestä
Pärnusta muutti yliopistokaupunkiin Tarttoon v. 1864 ja perusti siellä
"Eesti Postimees" lehden, joka tuli virolaisten aineellisten ja
henkisten harrastusten kannattajaksi, ja joka ensimäisenä rupesi
käyttämään nimitystä Eesti rahvas (Viron kansa). Siihen asti oli
eesti-sanalla tarkoitettu yksinomaan talonpoikaa.

Kun Jannsenin vanhin tytär *Lydia*, sittemmin yleisesti tunnettu
kirjailijanimellä "Koidula", oli joutunut noin parinkymmenen vuoden
vanhaksi, tuli hänestä isän paras apulainen sanomalehtityössä ja samassa
hänestä kehittyi Eestin kansan mitä rakkain runoilija ja ensimäisten
näytelmäkappalten kirjoittaja.

Eugenie Rosenthalin kaikkein valoisin nuoruuden muisto oli kuitenkin
ensimäisen virolaisen soitto- ja laulujuhlan vietto Tarton kaupungissa
v. 1869. Aate oli taaskin Jannsenin, sillä hän arveli, että
juhlatunnelman elähyttämä yhdessäolo, jolloin kaikki itsekkäät pyrinnöt
ja pikkumaiset pyyteet hetkeksi unhoittuisivat, liittäisi Viron kansan
erikseen olevat sirpaleet yhteen, vahvistaisi sen yhteistunnetta ja
antaisi sysäyksen moneen hyvään aloitteeseen.

Ulkonainen aihe tämän juhlan viettoon oli se, että puolivuosisataa
maaorjuuden lakkauttamisesta silloin oli kulunut. Mutta siitä huolimatta
oli yritys erittäin rohkea, sillä ei ollut mitään edellisiä
traditsionia[1], joihin olisi voinut turvautua, eikä liioin ollut mitään
varsinaisia lauluseuroja, -- ei ainakaan viranomaisten vahvistamia --
eikä edes takeita siitä, että kansaa tällaiseen tilaisuuteen saataisiin
kokoontumaan.

[1] Meidän laulujuhlamme, jotka ovat käyneet niin tärkeäksi
sivistystekijäksi, ovat paljoa myöhäisemmiltä ajoilta, ensimäinen kun
vietettiin vasta 1881, siis 12 vuotta myöhemmin kuin tuo virolainen,
josta meikäläiset ovat lainanneet monta piirrettä.

Mutta Jannsenin innostus voitti kaikki vaikeudet. "Vanemuine" nimisen
lauluseuran hän oli perustanut v. 1865 ja se sai nyt työkseen pyytää
viranomaista lupaa laulujuhlan pitämiseen. Lupa saapui ikävä kyllä niin
myöhään, ettei jäänyt kuin kolmatta kuukautta valmistuksiin, mutta
onneksi on Viron kansa varsin musikaalista, niin että se lyhyessä ajassa
ehti oppia ne konsertti-ja kilpalaulut, jotka lähetettiin juhlaan
ilmoittautuneille lauluseuroille. Ja sitten olivat kaikki muut puuhat
jaetut niin tarmokkaasti työskentelevien toimikuntien kesken, että
kaikki oli valmista, kun kesäk. 17 p. valkeni, jolloin tuo ihmeellinen
juhla alkoi. Sen laajuudesta kertoo jo vain se seikka, että esiintyvien
laulajien ja soittajien lukumäärä nousi yli kahdeksansadan, joille
kaikille oli hankittu vapaat asunnot, ja että juhlavieraita oli
tuhansia, joiden majoittamisesta myöskin oli täytynyt pitää huolta.

Vieraiden joukossa oli muutamia varsin kaukaisiakin. Suomesta saapui
kaksi nuorta miestä: muinaismuistojen tutkija *J. R. Aspelin*, sekä
maisteri *Swan*, ja heidät sijoitettiin asumaan Jannsenin omaan
perheeseen. Sitäpaitsi oleskeli kielentutkija *Hunfalvy* Unkarista
siihen aikaan Virossa, ja myöskin hän kunnioitti juhlaa läsnäolollaan.

Sama Hunfalvy kirjoitti sittemmin jotenkin laajan teoksen käynnistään
Itämerenmaakunnissa ja siellä saaduista vaikutelmistaan, joka teos oli
Rosenthalien huostassa. Siinä hän myöskin kuvaa tätä samaista
laulujuhlaa ja oleskeluaan Jannsenin perheessä, ja se oli erinomaisen
hauska täydennys ystäväni kertomukseen. Erittäinkin minua huvitti lukea
hänen arvostelunsa Eugenie Rosenthalin sisaresta Lydiasta, hänestä,
josta me niin usein puhelimme ja jonka kohtalosta minä koetin saada
kaikkia mahdollisia yksityistietoja. Hunfalvy on täynnä ihailua
puhuessaan hänestä. Hän kiittää hänen kaunista ulkomuotoaan: ruskeata,
tuuheata tukkaa, korkeata otsaa, joka osoitti sekä luonteen syvyyttä
että ajatusten rikkautta, hänen sointuvaa ääntään ja miellyttäviä
liikkeitään, hänen keskustelutaitoaan ja laajoja kirjallisia tietojaan.
-- Minä tutkin usein hänen kuviaan eri ajoilta ja surin, etten jo
aikaisemmin tullut käyneeksi Itämeren maakunnissa, jolloin hän vielä oli
elävien joukossa. Tähän aikaan hän nimittäin jo kolme vuotta oli
levännyt turpeen alla.

[Kuva: Lydia Jannsen (Koidula.)]

Mutta sen sijaan olin tilaisuudessa näkemään hänen vanhempansa ja
nuoruuden kotinsa, sillä kesän kuluessa me matkustimme Tarttoon, jossa
vanhukset vielä silloin elivät entisessä talossaan, poikansa, tri *Eugen
Jannsenin* luona.

[Kuva: J. W. Jannsenin koti Tartossa.]

Se oli mitä mielenkiintoisin retki alusta loppuun. Jo matka sinne
tarjosi niin paljon uutta. Kauniita maisemakuvia, pieniä asemia, joiden
varrella väliin seisottiin loppumattomiin, keskustelua eestiläisen
maarahvaan kanssa. Ja sitten seurasi tuo sisältörikas oleskelu Tartossa.
Vanha sievä rakennus puutarhoineen, jossa ruusut tuoksuivat ja kastanjat
loivat varjoa, oli todellakin muistojen pyhittämä paikka. Sieltä oli
Jannsen lähettänyt rakkaalle Eesti rahvaalleen viestit ja kehoitukset
lehtensä välityksellä, siellä oli Koidulan runot ja muut kirjoitukset
syntyneet, siellä oli monet tärkeät yritykset suunniteltu, siellä oli
monet innostuksen hetket vietetty, mutta myöskin kovat iskut ja
pettymykset kestetty.

Puutarhassa oli pieni rakennus, joka oli varustettu meille vieraille,
enkä milloinkaan unohda kuinka kodikkaan vaikutuksen se teki, kun se
meidän tullessamme oli koristettu nuorilla, tuoreilla koivuilla. Oli
nimittäin juuri juhannusaatto ja seuraavana päivänä me matkustimme
Odenpään pappilaan juhannusta viettämään. Oli hankittu niin tilavat
ajopelit, että me sovimme siihen kaikki -- mutta niinpä olikin 10
hevosta valjastettu niiden eteen. Siellä oli paljonkin ihmisiä koossa,
mutta pappilat Itämeren maakunnissa on yleensä rakennettu niin
tilaviksi, että ihmiset, varsinkin kesäiseen aikaan, jolloin vielä on
puutarhassa oleskelemisen mahdollisuuskin, voivat hajaantua eri tahoille
ja niinpä ei monipäiset seuratkaan tunnu aivan suurilta. Siellä minä
myöskin ensikerran havaitsin, ettei valtiollisia kysymyksiä sopinut noin
vain missä seurassa tahansa ottaa puheeksi. Me olimme kotona rva
Rosenthalin kanssa niin paljon keskustelleet politiikkaa, ja hän oli
niin monelta eri taholta valaissut Viron kansan silloisia onnettomia
olosuhteita ja osoittanut, että he kyllä itsekin olivat osaksi syypäät
alennustilaansa, että minä arvelin tällaiset keskustelut kuuluvan ihan
päiväjärjestykseen.

Mutta kun sitten kysäsin jotain, joka oli yhteydessä politiikan kanssa,
sain niin arvoituksen tapaisen vastauksen, että heti ymmärsin astuneeni
sopimattomalle alalle. Kovin ihmeelliseltä se silloin kuulosti minun
suomalaisissa korvissani, me kun siihen aikaan vielä istuimme
koskemattomassa pesässämme, mutta surullinen kokemus opetti minut
sittemmin kyllä ymmärtämään, että täytyy tuntea läsnäolijat, ennenkuin
rupeaa poliittisia ajatuksiaan ja huoliaan päivänvaloon tuomaan.

Muuten oli seurustelutapa Itämeren maakunnissa varsin miellyttävä.
Tavoissa oli paljon saksalaiseen kulttuuriin perustuvaa kohteliasta ja
hilpeätä, ja samassa se saattoi muodostua sisältörikkaaksikin. Missä oli
nuoria koossa, siellä otettiin esiin hauskoja ajatusleikkejä, tahi
myöskin sitä soitettiin ja laulettiin. Jannsenit olivat kaikki sangen
musikaalisia: Eugenie Rosenthal lauloi, hänen poikansa soittivat pianoa,
tri Eugen Jannsen soitti viulua, ja niin sitä aikaansaatiin tuon
tuostakin hauskoja soitannollisia illanviettoja talonväen kesken.

Eräänä päivänä otti Eugenie Rosenthal laatikostaan pinkan vanhoja
kirjeitä ja näytti niitä minulle. "Nämä", hän kertoi, "ovat minun
sisareni Lydian lähettämät tervehdykset ulkomailta, jossa hän oleskeli
pari vuotta miehensä tri *Michelsonin* kera, kun tällä oli matkaraha
tutkiakseen ulkomailla sairaaloita."

Paperi oli jo sangen kellastunut, ja muste oli käynyt hyvin vaaleaksi,
mutta käsiala oli reipas. Tuntui siltä kuin niiden kirjoittaminen ei
olisi tuottanut mitään vaivaa, niin ne olivat pitkiä ja tekivät selkoa
kaikesta mitä kirjoittaja näki ja koki noissa kaupungeissa, joissa hän
oleskeli. Hän oli silloin ollut naimisissa noin 4 vuotta, pieni
3-vuotias Hans oli hänen mukanaan, vuoden vanha tyttö oli Tartossa
isoäidin luona, ja Wienissä syntyi hänen kolmas lapsensa. Tästä jo voi
päättää, ettei se matka niin aivan vaivaton ollut, kun siihen vielä
tulee lisää, että usein oltiin rahapulassa ja aina piti asuntoja ja
ruokapaikkoja valitessa katsoa, etteivät vain tulleet kalliiksi.

Mutta ihmeen hyvällä päällä hän jaksoi olla, ei hän epämukavuuksista ja
puutteellisuuksista puhuessaankaan milloinkaan valita, laskee vain
pikemmin leikkiä. Tietysti ei hän paljonkaan iltasin voinut olla ulkona
ja jättää pientä poikaansa yksin ja usein hän päivisinkin otti hänet
mukaansa, välistä vain siksi, että pienokainenkin saisi astua niitä
paikkoja, joita äiti piti niin suuressa kunniassa, kuten esim. Göthen
syntymäkotia Frankfurt am Mainissa.

Lydia Jannsenin kihlautuminen ja avioliittoon meno oli aikoinaan yllätys
kaikille hänen ystävilleen ja tuttavilleen. Hän oli silloin jo lähes
30-vuotias, oli antanut rukkaset niin monelle ihailijalle ja lausunut
monta epäilevää ajatusta avioliitosta onnen tuottajana. Ja sitten hän
otti erään lättiläisen lääkärin, jolle hänen virolaiset harrastuksensa
olivat aivan vieraat, joka jo ulkomuodosta päättäenkin tuntui kaikkea
muuta kuin runolliselta ja jolla oli toimi Kronstadtissa, joten Lydia
Jannsenin täytyi jättää Tartto ja koko se piiri, missä hän sitä ennen
oli oleskellut.

"Oliko hän onnellinen avioliitossaan?", utelin hänen sisareltaan, sillä
vaikea oli ajatella "virolaisten satakieltä" tuossa vieraassa,
venäläisessä ympäristössä. Siihen ei kukaan, ei edes oma sisar, osannut
antaa tyydyttävää vastausta, mutta sen kyllä kaikki myönsivät, että
hänen laulunsa sen jälkeen vaikeni ja hänen kirjallinen tuotantonsa
loppui. Myöskin sen he totesivat, ettei hän Kronstadtissa viihtynyt. Hän
lausui muun muassa eräässä kirjeessään, ettei hän ymmärtänyt Julius
Cæsaria, joka mieluummin oli ensimäinen pienessä kaupungissa kuin
toisena Roomassa. Hän olisi vaikka viimeinen Tartossa, kun vain saisi
oleskella siellä.

Mutta miksi hän, joka sitä ennen yhtenään oli omistanut elämänsä
kirjallisille harrastuksille, ne sitten tykkänään jätti? Osaksi vaikutti
ehkä siihen sairaus. Hänen terveytensä ei yleensä milloinkaan ollut
aivan vankka, ja viimeiset vuotensa hän sairasti hivuttavaa, kalvavaa
syöpää. Osaksi ehkä myös sekin, että virolaisten lupaava kevät oli
ohitse, eikä sitä seurannutkaan kaunis kesä, vaan kolkko syksy
vihurituulineen, jotka repivät ja raatelivat arkaa, vasta alulle
päässyttä kylvöä. -- 1869, jolloin Virossa vietettiin ensimäistä
laulujuhlaa, oli Lydia Jannsen täynnä kansallista innostusta. Hän oli
silloin julkaissut kertomuksensa *Ojamölder ja tema minija* (Oja-mylläri
ja hänen miniänsä) sekä runokokoelmat *Waino lilled* (Nurmikukat) ja
*Emmajõe ööpik* (Emajoen satakieli). Seuraavana vuonna hän kirjoitti
virolaisille heidän ensimäiset näytelmäkappaleensa, joita
juhlatilaisuuksissa esitettiin, sillä varsinaista teatteria ja
varsinaisia näyttelijöitä ei ollut. Kappalten aiheena oli kansan elämä
ja niihin moniin lauluihin, joita siellä esitettiin, oli kirjailija itse
säveltänyt melodiat ja säesti niitä kulissien takana.

Mutta sitten alkoivat nuo hirveät puolueriidat Virossa, ei ymmärretty
yhdessä tehdä työtä Viron kansan aineellisen ja henkisen edistymisen
eteen, vaan hajaannuttiin toisiaan vastustaviin puolueisiin, syytettiin
ja haavoitettiin toinen toisiaan, ja mikä kauheinta: vedottiin
vieraaseen, joka ilolla tuli väliin saadakseen kaikki tukahutettua ja
oman mallinsa mukaan laitettua. Käsittää miten niin hienotunteinen
nainen kuin Lydia Jannsen kärsi kaikesta tästä, miten vähäpätöiseltä ja
turhalta koko hänen toimintansa tuntui nähdessään tällaista
raatelemista, jossa hänen köyhän, tietämättömän kansansa etu ei
merkinnyt mitään, puoluemiesten oma kunnia ja kohoaminen sekä kättä
taputtavien joukkojen itselleen hankkiminen oli kaikki kaikessa. Ei hän
edes voinut hyväksyä niitä kireitä välejä, joita nuo virolaiset
puoluejohtajat tahtoivat rakentaa itsensä ja saksalaisten välille, sillä
olihan hän itse saanut saksalaisen kasvatuksen ja piti sieltä saamiaan
kulttuuri-arvoja erittäin kalliina.

Nämä seikat painostivat kyllä Eugenie Rosenthalinkin muuten niin
valoisaa mieltä. Vaikka hänellä oli kaikkien kunnioittama puoliso, joka
häntä ylitse kaiken rakasti, kaksi lahjakasta, lupaavaa poikaa ja kaunis
rauhaisa kotinsa, muodostivat Viron surkeat valtiolliset olot ja sen
kansassa piilevä eripuraisuuden henki sellaisen mustan taustan, josta ei
koskaan voinut tykkänään vapautua. Hän piti meitä suomalaisia siihen
aikaan aivan kadehdittavan onnellisina, meillä kun oli oma rahamme,
europalainen ajanlaskumme, omat koulumme ja laitoksemme. Monasti hän
senjälkeen kävi Suomessa luonani ja usein hän suunnitteli, että kun
hänen puolisonsa pääsisi täysinpalvelleena eläkkeelle, niin he kokonaan
siirtyisivät tänne. Toisin kävi kuitenkin. Sama hivuttava tauti, joka
oli tuottanut hänen sisarelleen niin suuria tuskia, ja lopulta
katkaissut hänen elinlankansa, vei Eugenie Rosenthalinkin ennenaikuiseen
hautaan v. 1897.

Eugenie Rosenthal ei jättänyt jälkeensä mitään kirjallisia
muistomerkkejä kuten hänen sisarensa Lydia, mutta sensijaan hän oli
ahkerassa kirjevaihdossa ystäviensä kanssa. Ehkäpä joku nuori virotar
vielä joskus näiden kirjeiden ynnä hänestä säilyneiden suusanallisten
muistojen avulla ottaa kuvatakseen tätä "Eesti rahvaan" jaloa tytärtä,
sillä hänen kaltaisensa henkilön muisto sietää elää.



HECTOR DENIS.


Keväällä 1913 sain pinkan sanomalehtiä Belgiasta.

Tiesin jo käsialasta ken ne oli lähettänyt ja arvasin, että hän niiden
kautta tahtoi antaa minulle osaa jostain mieltäkiinnittävästä
tapahtumasta.

Aivan oikein, siellä oli erään tutun henkilön kuva: kauniit,
miellyttävät kasvot, joiden henkevää, nerokasta ilmettä niin usein olin
ihaillut.

Mutta mitä tämä merkitsi?

Sen hauskan uutisen sijasta, jonka toivoin saavani lukea, seisoikin,
että näiden henkevien kasvojen omistaja, professori *Hector Denis*
äkkiarvaamatta oli kuollut. Vielä edellisenä päivänä hän oli ollut
täydessä toiminnassa, päivemmällä parlamentin istunnossa, illalla
eräässä työväen komiteassa, mutta kun sitten seuraavana aamuna mentiin
hänen huoneeseensa, oli hän kylmänä vuoteessaan. "Sydänhalvaus", oli
hänen vanhin poikansa, joka on lääkäri, selittänyt.

[Kuva: Hector Denis.]

Olen varma siitä, että jokaisesta, ken oli ollut tekemisissä Hector
Denis'n kanssa, tuntui, tämän järkyttävän uutisen kuullessaan, samalta
kuin minustakin. Oli kuin kaunis, lämmin kesäpäivä yhtäkkiä olisi
muuttunut kylmäksi ja kolkoksi, taivas mennyt pilveen ja aurinko
lakannut paistamasta. Ja jokainen heistä huokasi varmaan samaten kuin
minäkin: "Paras, hienoin ihminen, jonka olen tuntenut, on nyt siis
poissa, jaloin, myötätuntoisin sydän on tauonnut tykkimästä, sointuva,
kaunis ääni, joka puhui viisaita, innostuttavia sanoja, ei siis enää
tule kaikumaan."

Lehdissä, joissa oli uutinen hänen kuolemastaan, kerrottiin sitten hänen
elämäntyöstään, tai siihen oikeastaan vain viitattiin, sillä olihan se
yleisesti tunnettu Belgiassa, ja vieläpä kauas sen rajojen
ulkopuolellakin.

Kaikki tiesivät, että hän oli Brüsselin yliopiston suosituimpia
professoreja, että hän oli sekä lakitieteen että filosofian ja
luonnontieteiden tohtori, parlamentin jäsen, etevä tiedemies ja tutkija,
joka oli julaissut koko joukon huomattavia teoksia sosiologian,
tilastotieteen ja kansantalouden alalla.

Mutta ennen kaikkea sanomalehdet viittasivat siihen, miten suurenmoinen
ja ihanteellinen hän oli ollut ihmisenä, kuinka kaikki ne, jotka olivat
joutuneet hänen vaikutuksensa alaisiksi, olivat saaneet hänestä
haihtumattomia vaikutelmia.

Siinä toistettiin ne sanat, jotka hänen seuraajansa yliopistossa, tri
Ley, oli lausunut aloittaessaan luentosarjansa ja suurta edeltäjäänsä
muistaessaan.

»Ajatukseni johdattavat minut parikymmentä vuotta taaksepäin, jolloin
ensi kerran nuorena ylioppilaana astuin tähän saliin, missä kaikki on
entisellään. Ensimäinen professori, jonka näin nousevan kateederiin, oli
Hector Denis. Hän oli silloin vielä parhaassa miehuuden ijässään, ja
muistan niin selvästi vielä minkä vaikutuksen hänen hieno,
mitalintapainen profiilinsa ja hänen ilmeensä, yhtaikaa sekä lempeä,
että tarmokas, teki minuun. Korvissani soi vieläkin hänen hillitty
äänensä, kun hän yleisin piirtein kuvasi meille filosofian ja moraalin
suuria probleemeja, kuten hänellä oli tapana tehdä alkaessaan
sielutieteellisen luentosarjansa. Hän voitti meidät heti, me olimme
kaikki joutuneet hänen harvinaisen viehätysvoimansa alaisiksi, ja ihan
ensimäisestä luennosta viimeiseen asti me tunsimme yhä uudestaan sen
ihmisyyden henkäyksen, joka huokui kaikesta mitä hän sanoi. Hän osasi
puhua innostuksen kieltä, hän tiesi miten esittää nuorille. Hän oli
opettajana aivan verraton. Hän pani luentoihinsa koko intonsa; koko
hänen suurenmoinen sielunsa kuvastui niissä.

Usein hän toisti runoilijan sanat: »Mikä on suuri elämä? Se on nuoruuden
ajatus toteutettuna miehuuden ijässä.» Ja ne jäivät mieleen, sillä ne
soveltuivat niin täydellisesti häneen, joka ne lausui.»

Eräs toinen lehti taas puhui hänestä politikoitsijana, huomauttaen,
kuinka hän alalla, jossa enimmäkseen vain intohimot vallitsevat, osoitti
sellaista ylevyyttä, mielenmalttia ja pitkämielisyyttä, että kaikkien,
yksin hänen vastustajiensakin, oli häntä kunnioittaminen. Siitä pitkästä
puheesta, jonka hän päivää ennen kuolemaansa oli pitänyt parlamentissa
ja joka oli kohdistettu raha-asiain ministeriä vastaan, sanoi
*Vandervelde*, että hän puhui kuin isä erehtyneelle pojalleen, hyvyyden
sädekehä oikein ympäröi hänen otsaansa.

Vielä lehdet kertoivat hänen suurenmoisista hautajaisistaan, joissa
Belgian koko intelligenssi ja koko työväenpuolue punaisine lippuineen --
hän oli ollut heidän edustajansa parikymmentä vuotta parlamentissa --
oli mukana. Surusaaton ohikulku oli kestänyt lähes tunnin ja kirstua,
joka oli aivan kukkien peittämä, oli seurannut kuusi seppeleillä
täytettyä vaunua.

Kaikkia näitä minä luin ja vaivuin muistojen maailmaan. Ei näissä
kiittävissä kuvauksissa ollut sanaakaan liikaa, päinvastoin. Hänessä oli
vielä monta puolta, joihin eivät lehdet olleet koskettaneetkaan. Eivät
ne esim. olleet puhuneet mitään hänen suurenmoisesta
vieraanvaraisuudestaan; kuinka hän avasi kotinsa kaikille muukalaisille,
jotka kääntyivät hänen puoleensa. Ihan omasta kokemuksesta sen tiesin.

Parikymmentä vuotta sitten matkustin pakiparaastaan Brüsseliin, koska
tiesin, että siellä oli laajalle levinnyt, vapaamielinen sanomalehdistö
ja erinomaisen virkeä työväenliike, joihin molempiin tahdoin tutustua.

Löytääkseni henkilöitä, jotka voisivat minua hiukan opastaa, käännyin
erään vapaamielisen sanomalehden puoleen ja sain sieltä muun muassa
*Hector Denis'n* osoitteen. Olihan se uhkarohkeata -- olen nyt
jälestäpäin tuuminut -- mennä vaivaamaan henkilöä, jolla oli niin paljon
tekemistä, että hänen monta kertaa täytyi kiireellisten töitten takia
valvoa yökaudet, kun häntä aina niin paljon päivisin häirittiin. Mutta
sillä hetkellä en sitä niin paljon tullut ajatelleeksi, ja professori
Denis ei sitä itse millään tavalla osoittanut. Hänen käytöksensä oli
niin hieno, niin ritarillinen, huomaavainen ja lempeä, etten ollut
moista koskaan ennen nähnyt.

Hänen kasvonsa loistivat, kun kerroin jo edellisenä kesänä sattumalta
joutuneeni Brüsseliin ja silloin siihen niin mieltyneeni, että päätin
tulla uudestaan.

[Kuva: Hector Denis'n puoliso ja hän itse keski-ikäisenä.]

»Niin, eikö totta, että ken kerran on Belgiassa käynyt, hän tulee tänne
aina uudestaan. Tämä on sellainen pieni intressantti maa, täynnä
historiallisia muistoja ja tulevaisuuden toiveita.» Ja hän rupesi
kertomaan heidän työväenliikkeestään, miten pitkälle se jo oli joutunut,
kuinka sen toimesta oli saatu aikaan suuret osuusleipomot, osuuskaupat,
osuusapteekit ja komeat kansantalot. Hän antoi minulle näitä asioita
koskevaa kirjallisuutta ja pyysi minua heti jäämään heille aamiaisille.
Siihen aikaan eli vielä hänen vaimonsa, joka samalla oli hänen
työtoverinsa ja kaikkien hänen henkisten rientojensa jakaja.

[Kuva: Brüsselin kansantalo.]

Tätä ensimäistä käyntiä seurasi lukemattomat muut. Viihdyin niin hyvin
Brüsselissä, että tulin viettäneeksi siellä monta kesää, seurasin
yliopistossa Hector Denis'n luentoja ja olin usein sunnuntaisin kutsuttu
hänen perheeseensä päivällisille, jotka palvelijoiden sunnuntaivapauden
takia syötiin aikaisin, ja sitten siirryttiin heidän -- kaupungin
oloihin nähden -- tilavaan puutarhaansa, missä keskusteltiin, käveltiin,
levättiin ja väliin pantiin leikiksikin. Sinne tulivat nimittäin aina
myöskin hänen molemmat poikansa nuorine rouvineen ja pikku lapsineen, ja
kotona hänellä vielä oli yksi lapsistaan, pieni, kymmenvuotias Germaine,
joka oli isän silmäterä. Kaikki tiesivät miten suuresti prof. Denis oli
kiintynyt tähän tyttöseensä -- suloinen ja sievä hän olikin -- ja siksi
häntä tuon suuren isän takia aivan erityisesti huomattiin ja
hemmoteltiin. Eräs Hector Denis'n ihailijoista, muistaakseni eräs
puolalainen tohtori, oli pannut Germainen nimelle kymmenentuhatta fr.
pankkiin, ja kaikki isän oppineet tuttavat, läheltä ja kaukaa,
lähettivät hänelle aina kuvallisia postikortteja. Eikä isä itse koskaan
käynyt missään panematta pikku tytölleen menemään kuvakorttia, joissa
väliin oli hyvin sattuva teksti. Kun me olimme katsomassa Waterloon
taistelukenttää, joka, kuten tunnettua, on lähellä Brüsseliä, lähetti
isä hänelle sieltä kortin, johon kirjoitti: "Täällä, minun rakas
tyttöni, vapaus kerran pelastettiin."

Muuten ei voi kuvitella mitään mieltäkiinnittävämpää kuin oli käynti
Waterloon kentällä; Hector Denis'n seurassa. Päästyämme nimittäin ylös
siellä olevalle 45 m. korkealle kummulle, johon johtaa 226 porrasaskelta
ja jossa ylinnä seisoo leijona, joka on valettu ranskalaisilta otettujen
kanuunien pronssista, piti prof. D. meille täydellisen luennon taistelun
käynnistä, osoittaen mistä suunnista liittoutuneet olivat tulleet, mihin
pysähtyneet, mitä kunakin tuntina oli tapahtunut. Alas astuttuamme hän
vei meidät katsomaan erästä lähellä olevaa Papelotte nimistä taloa,
jonka muureissa ja portissa vieläkin näkyi kuulia ja kanuunan kuulien
jälkiä.

Tämä Papelotte on muuten hyvin muistorikas paikka. Paitsi että Hector
Denis siellä oli tehnyt vaimonsa tuttavuuden ja viettänyt siellä
loma-aikansa hänen kanssaan, oli Viktor Hugo asunut siellä
kirjoittaessaan romaaniaan »Les misérables» (Kurjat).

[Kuva: Waterloon läheisyydessä oleva Papelotte niminen talo.]

Joka tiistai-ilta oli herrasväki Denis'llä vastaanotto, jolloin olin
tilaisuudessa tapaamaan heidän salongissaan niin monta intressanttia
henkilöä. Ei kukaan siellä näkemistäni ole kuitenkaan niin selvästi
jäänyt mieleeni kuin *Elisée Reclus*. Hän oli pienikasvuinen, jo aivan
harmaahapsinen ja kurttuinen, mutta silmät olivat vielä niin
ihmeteltävän kirkkaat ja läpitunkevat. Kun me muut joimme teetä, tuotiin
hänelle lasi kylmää vettä, muuta en nähnyt hänen koskaan iltasin
nauttivan. Olin juuri joku vuosi aikaisemmin hiukan tutustunut hänen
jättiläiskokoiseen maantieteeseensä, tiesin että hän oli valtiollisten
mielipiteittensä takia karkoitettu Ranskasta, ja katselin häntä mitä
suurimmalla kunnioituksella.

Hänen tulonsa Brüsseliin oli muuten aikaansaanut suuria mullistuksia
sikäläisessä yliopistoelämässä. Hector Denis, joka juuri siihen aikaan
oli yliopiston suosittu rehtori, oli muutamien muiden vapaamielisten
opettajien kera pyytänyt, että Reclus pitäisi sarjan maantieteellisiä
luentoja Brüsselin yliopistossa, johon tämä myöskin oli suostunut. Mutta
silloin tulee kielto yliopiston vanhoilliselta hallitukselta. Kun
ylioppilaat sen johdosta panivat toimeen mielenosoituksen ja rehtoria
vaadittiin heitä siitä rankaisemaan, luopui Hector Denis rehtorin
toimestaan.

Kaikki tämä herätti sellaista huomiota ja mielipahaa vapaamielisissä
piireissä, että siellä yhtäkkiä koottiin niin paljon varoja, että
voitiin perustaa uusi yliopisto (l'université nouvelle) jonka
kuuluisimpia opettajia Elisée Reclus oli kuolemaansa asti.

Vaikka Hector Denis oli niin täydellisesti kansainvälinen, niin vapaa
kaikista rotu- ja kieliennakkoluuloista, oli hän sentään suuri
patriootti. Aina hän innostui, kun oli kysymys Belgiasta.

»Eihän hän ole mikään oikea sosialisti,» huomautti eräs norjalainen
ystäväni, joka oli ollut kanssani prof. D:n kodissa, »sillä eiväthän
sosialistit välitä isänmaastaan, sen muistomerkeistä ja laitoksista niin
mitään.»

[Kuva: Kokoussali Brüsselin Kansantalossa.]

»Kyllä hän sentään on», vakuutin minä, »mutta hän on ottanut siitä sen,
mikä on sen ydin: pienten kohottaminen, kaikille inhimillisten olojen
hankkiminen.»

Muistan niin selvästi, kuinka hän kerran, kun olimme menossa katsomaan
työväen osuusleipomoa, joka sijaitsee eräässä esikaupungissa, missä
asunnot ovat köyhän näköisiä, osoitti korkealla kummulla kohoavaa
"Oikeuden palatsia" ja sanoi: "Voi jos voisin nostaa kaikki nuo pienet
tuolta laaksosta tämän tasolle". Se oli niin kuvaavaa koko hänen
työlleen. Aina hän tahtoi kohottaa ja nostaa ihmisiä sekä henkisesti
että aineellisesti.

Tietysti Hector Denis'n kaltainen henkilö myöskin kannatti ja edisti
naisten pyrintöjä vapauteen ja tasa-arvoisuuteen. Hän oli Belgian
naisasialiikkeen paras tuki ja apu. V. 1912 pidetyssä
naisasiakongressissa Brüsselissä, missä prof. Denis oli
kunnia-presidentti, piti liiton sihteeri, tri *Marie Popelin* hänelle
kiitospuheen, jossa hän huomautti, että kaikki ne naisia koskevat
parannukset, jotka lainsäädännön alalla Belgiassa oli saatu aikaan,
olivat Hector Denis'n ansioksi luettavat, sillä hän oli ne parlamentissa
ottanut esille ja ajanut ne läpi.

Hector Denis'tä ajatellessani, soi J. Stuart Millin sanat vaimostaan
korvissani: "Jos hänen kaltaisiaan henkilöitä olisi useampia, olisi tämä
maailma jo se paratiisi, josta me kaikki uneksimme".



ALEXANDER HERZENIN TYTTÄREN LUONA.


Kukapa ei tuntisi Alexander Herzenin nimeä. Kaikki, jotka vain hiukankin
ovat seuranneet Venäjän kansan vapaudentaistelua, tietävät, että hänen
nimensä viime vuosisadan keskivaiheilla loisti kaikkia muita nimiä
kirkkaammin, että hän *Kello* nimisen, Lontoossa toimitetun
"maanalaisen" sanomalehtensä avulla hallitsi ja ohjasi koko sen aikaista
nuorta Venäjää. Vielä kauemmaksi hänen vaikutuksensa ulottui. Ihan
varmana kerrotaan nimittäin, että hovi ja hallitsija itsekin luki hänen
salaista lehteään ja sieltä ne olivat maaorjien vapauttamisaatteetkin
kotoisin.

Sattumalta kuulin Parisissa ollessani, että hänen tyttärensä Olga
Herzen, professori Monod'n puoliso, asui Versailles'issa. Tuskinpa
kuitenkaan olisin lähtenyt häntä etsimään tämän kuuluisan isän takia,
ellei Olga Herzenin nimeen liittyisi eräs toinenkin, kallis ja rakas
kaikille, jotka sen ovat oppineet tuntemaan, *Malvida von Meysenbug'in*
nimi. Kuka sitten oli Malvida von Meysenbug? Hän oli ihanteellisimpia
naisia, joita koskaan on elänyt, taiteilijasielu, joka etupäässä muovasi
itsestään elämän koulussa taideteoksen. Kaikki runsaat lahjansa ja
taipumuksensa, järkensä ja sydämensä hän niin sopusointuisesti kehitti,
että nimitys ihanneluonne on aivan paikallaan hänestä puhuessa. Siksi
hänellä olikin niin sanomaton vaikutusvalta muihin ihmisiin. Nuoriso
rakasti häntä ja piti suurimpana onnenaan olla hänen kanssaan,
aikakauden etevimmät henkilöt etsivät hänen seuraansa ja vaatimattomat
työmiehet ja työläisnaiset ihailivat häntä kuin pyhimystä. Kun hän monia
vuosia sitten kuoli Roomassa, kävi koko sen kaupunginosan köyhälistö,
jonka keskuudessa hän asui, polvistumassa hänen kirstunsa ääressä.

[Kuva: Malvida v. Meysenbug.]

Mutta yhtä rakas hän on niille monille, jotka eivät koskaan ole häntä
personallisesti tunteneet, vaan ainoastaan lukeneet hänen elämäkertansa:
*Die Memoiren einer Idealistin*[1] tahi joitakuita muita hänen
teoksistaan, esim. *Das Lebensalter einer Idealistin*,
*Stimmungsbilder*, *Individualitäen*, j. n. e. Niissä hän täysin määrin
antaa lukijalle henkensä rikkaita aarteita, niissä saapi tutustua hänen
suurenmoiseen, jaloon luonteeseensa, hänen ihanteelliseen
maailmankatsantokantaansa. Ensinmainitussa teoksessa on sitäpaitsi
tilaisuudessa seuraamaan hänen kehitystään hamasta lapsuudesta.

[1] Ilmestynyt O. Y. Werner Söderströmin kustannuksella pari vuotta
sitten nimellä »Elämä aatteiden puolesta» Tyyne Haapasen suomentamana.

Malvida von Meysenbug syntyi saksalaisen ministerin tyttärenä v. 1816 ja
sai nuoruudessaan kovastikin kokea miten sidottu nainen on, miten
ankarasti hänessä tuomitaan kaikkea sitä, jota miehessä kiitetään: hänen
vapauden ja itsenäisyyden tarvettaan, hänen toimintahaluaan, hänen
tiedonjanoaan. Hänen ainoa tehtävänsä piti olla elää kotia ja
seuraelämää varten. Mutta tämä ei tyydyttänyt Malvidan palavaa sielua.
Hän huomasi sangen aikaisin kuinka mitätön ja tyhjä se n. k. suuren
maailman seuraelämä oli, miten pintapuoliset ja vähäpätöiset ne
kysymykset olivat, joita siellä pohdittiin.

Aikaa myöten myöskin kodin ilmakehä kävi hänelle raskaaksi. Helmikuun
vallankumous oli kynnyksellä ja raikkaat kevättuulahdukset virtasivat
läpi maiden. Kansanvaltaisuuden aate oli keskustelun esineenä kaikissa
edistyspiireissä, vapauden ja veljeyden ihanne pani mielet innostumaan.
Tämä mahtava henkinen liike tempasi myöskin Malvida von Meysenbugin
mukanaan. Hän antautui ajan suuria kysymyksiä tutkimaan, löysi paljon
hengenheimolaisia ja iloitsi jokaisesta vapauden voitosta. Mutta samassa
määrin kun hän liittyi vapausliikkeeseen ja omisti sen ihanteet ja
päämäärät, kävi hänen lähin ympäristönsä hänelle tylyksi ja vieraaksi.
Se ei nähnyt ajan riennoissa muuta kuin ylpeyttä ja itsekylläisyyttä,
kaiken jumalallisen ja inhimillisen lain polkemista. Tämä koski
äärettömästi Malvidan hienotuntoiseen, arkaan luonteeseen, ja pian hän
sai kokea vieläkin kovempia. Se nuori vapaudensankari *Theodor Althaus*,
jonka kanssa hän parin vuoden kuluessa oli jakanut jokaisen tunnelman,
jokaisen aatteen ja jonka vaimoksi hän oli lupautunut, näyttäytyi
rakkauskysymyksissä olevan perhosluonne, joka liehakoi toisesta
kaunosielusta toiseen, ja jätti hänet ilman ainoatakaan selvityksen
sanaa. Vuoden 1848 kevättuulahduksia seurasi mitä kauhein takatalvi, ja
hallitukset riensivät kilvan vainoomaan, vangitsemaan ja karkoittamaan
kaikkia liikkeen huomattavimpia johtajia. Malvida von Meysenbug joutui
myöskin tuttavuutensa ja kirjevaihtonsa takia heidän kanssaan epäilyksen
ja poliisivalvonnan alaiseksi ja sai lopulta hienon viittauksen lähteä
maastaan.

Hän oli kaiken tämän johdosta sekä henkisesti että ruumiillisesti niin
murtunut ja väsynyt, että elämä tuntui hänestä sietämättömältä taakalta,
ja että hän jo epätoivoissaan oli päättänyt lähteä Amerikaan voidakseen
katkaista kaikki entisyyden siteet. Ainoastaan hänen äitinsä kyyneleet
ja rukoukset saivat hänet tämän päätöksen hylkäämään. Kun karkoituskäsky
saapui, ohjasi hän kulkunsa Lontooseen ja sai siellä, ensi aikoina
varsinkin, hyvin selvästi kokea, miten työläs sivistyneen naisen oli
ansaita leipänsä, miten halveksivasti häntä monestikin kohdeltiin
varakkaissa porvarillisissa perheissä, joiden nuorisoa hän opetti.

Englantiin oli siihen aikaan kaikki valtiollisesti karkoitetut eri
maista vetäytyneet, koska se oli ainoa maa, joka soi heille tyyssijan.
Malvida von Meysenbug joutui heti heidän piiriinsä ja voitti siellä
paljon ystäviä herttaisen olentonsa, laajojen tietojensa, kaikelle
ylevälle ja kauniille avonaisen luonteensa takia. Hän seurusteli siten
*Gottfrid Rinkelin*, *Kossuthin*, *Mazzinin* ja ennen muita *Alexander
Herzenin* kanssa.

Alexander Herzen oli silloin parhaassa miehuuden ijässään, mutta jo
monet kovat kolaukset kestänyt. Venäjällä ollessaan hän oli ollut
poliisivalvonnan alainen, vankilassa ja kahdesti karkoitettu. Monen
vastuksen perästä hän oli saanut passin itselleen ja nuorelle vaimolleen
ulkomaille lähteäkseen, läheltä seurannut helmikuun vallankumousta,
tuntenut ääretöntä pettymystä ja sen johdosta kirjoittanut nerokkaat
mietelmänsä, *Vom andern Ufer* nimisessä teoksessa. Vähää ennen
Englantiin tuloaan hän päälle päätteeksi oli menettänyt vaimonsakin,
nuoruutensa lemmityn. Eräänä päivänä hän itkien valittaa Malvida von
Meysenbugille, että kaikki asiat hänen talossaan olivat nurin kurin,
että hänen tyttärensä olivat tykkänään äidillisen johdon ja kasvatuksen
puutteessa. "Ja toden totta", hän lisää, "olisin toki ansainnut paremman
kohtalon".

Herzen tiesi kenen puoleen hän kääntyi, sillä siitä hetkestä otti
Malvida v. M. hänen tyttäriensä kasvatuksen sydämen asiakseen. Herzen ei
onneksi ollut aineellisessa ahdinkotilassa kuten moni muu sen ajan
vapaussankareista, sillä hänen isänsä, eräs venäläinen ruhtinas, oli
jättänyt hänelle koko omaisuutensa. Malvida muutti siis Herzenin taloon,
ja järjesti siellä kaikki asiat erinomaiseen kuntoon. Siihen asti siellä
oli juossut vieraita aamusta iltaan, kuten vieraanvaraisessa kodissa
ainakin, niin ettei isäntä saanut koskaan rauhassa työskennellä; Malvida
pani heti toimeen määrätyt vastaanottopäivät. Hän rupesi lukemaan
vanhemman tyttären *Natalien* kanssa, joka jo silloin oli kouluijässä,
ja nuorempi, pikku *Olga* sai mitä hellimmän huolenpidon osakseen.
Venäjän kärsivä kansa ja sen rikkaat kirjalliset aarteet, joista länsi
Europa siihen aikaan oli sangen tietämätön, astuivat tietysti Herzenin
kanssa keskustellessa sangen elävästi Malvidan eteen ja herättivät
hänessä myötätuntoisuutta ja vastakaikua.

[Kuva: Olga Herzen 7-vuotiaana.]

Sanomattoman onnelliset olivat ne vuodet, jotka Malvida vietti Herzenin
talossa. Lapset kiintyivät häneen kuin äitiin ja kehittyivät sekä
ruumiillisesti että henkisesti hänen hoidossaan. Kaikkialla vallitsi
järjestys ja sopusointu. Mutta eräänä päivänä pysähtyivät vaunut
portaiden eteen ja niistä astuu Herzenin vanha toveri Ogarev ja hänen
puolisonsa, jotka varta vasten tulivat Venäjältä häntä tervehtimään.
Herra Ogarev oli hienotuntoinen idealisti, kuten useimmat
vallankumoukselliset venäläiset, mutta rouva oli ihan toista maata,
oikullinen, kateellinen ja vallanhimoinen. Hän ei voinut sietää sitä
saksalaista vaikutusta, jonka tapasi Herzenin talossa, ja päätti tehdä
siitä lopun. Ja koska raa'an epähienon luonteen on sangen helppo
taistella hienoa vastaan, koska se käyttää mitä asetta tahansa, pääsikin
hän suhteellisesti pian tahtonsa perille. Herzenin olisi tietysti
pitänyt lausua ratkaiseva sana, mutta hän oli siksi epäkäytännöllinen ja
huono ihmistuntija, ettei hän huomannut rouva Ogarevin juonia ja sitä
kieroa asemaa, johon tämä saattoi hänen lastensa kasvattajan. Sitä
paitsi hän ihaili kaikkea, joka tuli Venäjältä päin. Ei aikaakaan niin
Malvida näki mahdottomaksi jäädä Herzenin taloon, koska kaikki mitä hän
oli järjestänyt kumottiin, ja kaikkia hänen määräyksiänsä vastustettiin.
Hän lähti siis, mutta verta vuotavin sydämin erotessaan kasvateistaan,
erittäin pikku Olgasta, johon hän oli sanomattomasti kiintynyt.

Herzenin talossa hän oli oppinut venättä ja elätti itseään sen jälkeen
käännöstöillä ja kirjoittamalla venäläisiä kirjallisuuskatsahduksia eri
lehtiin. Seuraavana talvena hän oleskeli Parisissa, jonne eräs hänen
tuttavansa, varakas rouva *Schwabe*, oli pyytänyt häntä itseään
seuraamaan. Siellä hän tutustui *Richard Wagneriin*, joka tuttavuus
vähitellen kehittyi läpi koko elämän kestäväksi ystävyydeksi, ja siellä
hän myöskin ensikerran sai ihailla hänen jättiläisluomiaan. Uudet
vaikuttimet, uudet tuttavuudet, uusi ympäristö vaikuttivat sanomattoman
terveellisesti Malvidaan; pettymykset ja surut haihtuivat ja hän löysi
jälleen itsensä ja käsitti tehtävänsä.

Silloin saapui yhtäkkiä kirje Alexander Herzeniltä, jossa tämä pyysi
Malvidaa uudestaan rupeamaan hänen tytärtensä, erittäinkin pikku Olgan
kasvattajaksi. Malvida taisteli aluksi itsensä kanssa. Hän tunsi elämän,
hän tiesi, että kaikki siteet, olivat ne sitten ystävyyden tai
rakkauden, vaikuttivat kahlehtivasti, rajoittivat yksilön
toimintavapautta, ehkäisivät hänen itsemääräämisvaltaansa, tuottivat
suruja ja pettymyksiä. Mutta rakkaus pikku Olgaan voitti viimeiseltä.
Hän pani vain ehdoksi saada kasvattaa hänet ihan oman vakaumuksensa
mukaan, ilman sivuvaikuttimia. Se hänelle suotiinkin ja hän otti siis
Olgan luoksensa ensin Parisiin ja sittemmin Italiaan, jossa hän
pääasiallisesti oleskeli. --

Tässä Malvida von Meysenbugin muistelmien ääriviivat, mutta niissä on
paljon enemmän kuin tavallisessa elämäkerrassa, sillä niissä kokonainen
aikakausi taisteluineen ja harrastuksineen astuu lukijan eteen. Hän
tutustuu siinä sen ajan jaloimpiin henkiin ja niihin ihanteisiin ja
aatteisiin, jotka heitä elähyttivät. Kuvaus on niin elävä ja vilkas,
että lukija aivan selvään näkee nuo henkilöt, seurustelee heidän
kanssaan ja jakaa heidän voittonsa ja pettymyksensä. Ja entä Malvida
itse! Hän on käynyt lukijan parhaaksi ystäväksi, josta ei enää
milloinkaan tahtoisi erota. Yhä edelleen tekee mieli seurustella hänen
kanssaan, kulkea hänen opastamanaan eri maissa ja kuulla hänen
arvostelunsa ihmisistä ja tapahtumista. Lukemattomat olivatkin ne, jotka
luettuaan Malvida von Meysenbugin muistelmat, kirjoittivat hänelle tai
kävivät häntä tervehtimässä. Ja nyt kun ei häntä enää ole,[1] siirtyvät
ajatukset aivan itsestään hänen kasvattinsa Olga Herzen--Monod'n luo,
jolle hän antoi kaikki suuret, jalot aatteensa.

[1] Malvida v. Meysenbug kuoli Roomassa 86 vuoden vanhana 1903.

Saatuani Olga Herzenin osoitteen, kirjoitin siis hänelle ja pyysin
tilaisuutta saada tavata häntä. Parin päivän perästä saapui mitä
ystävällisin vastaus ja kutsu tulla hänen luokseen. Määrätty päivä oli
sangen sopimaton, koska olin lupautunut muualle, olinpa vielä ottanut
pitääkseni pienen esitelmänkin Suomen oloista, mutta kaikki muut
harrastukset saivat väistyä kun oli kysymys Malvida von Meysenbugin
kasvatista.

Oli mentävä puoli tuntia junalla ja parikymmentä minuuttia
sähköraitiovaunulla viileitä kastanjakäytäviä ennenkuin saavuin *Amiel*
nimiseen huvilaan.

Hiukan arastellen soitin portin sivussa olevaa kelloa. Olin kyllä
utelias näkemään etsimäni henkilön, mutta samassa pelkäsin, ettei
todellisuus vastaisi sitä kuvaa, jonka mielikuvituksessani olin hänestä
luonut. Portti avautui ja sievässä puutarhassa talon edustalla seisoi
keski-ikäinen nainen pieni lapsi käsivarrellaan. Katselin häntä kauan ja
tarkkaavasti.

"Tekö siis, arvoisa rouva, olette Malvida von Meysenbugin kasvatti,
hänen pikku Olgansa?"

"Aivan oikein, mutta pikku Olgasta on kuten näette jo tullut isoäiti,
joka leikkii tässä lastenlastensa kera", vastasi hän hymyillen.
Herttaisuus, hyvyys ja avomielisyys loisti hänen kauniista kasvoistaan,
hänen suurista, tummista silmistään. Hän johdatti minut sisään ja oli
niin luonnollinen ja sydämellinen, kuin olisimme tunteneet toisemme jo
kauan aikaa.

Keskusteluaiheista ei suinkaan ollut puutetta, mutta tietysti me
enimmältä puhuimme kalliista vainajasta. Oli niin monta yksityiskohtaa,
joista halusin saada tarkempia tietoja ja Olga rouva vastasi aina
peittelemättä ja suoraan. Ja kaikista hänen vastauksistaan kävi
selville, kuinka rajattomasti hän oli rakastanut ja ihaillut
kasvatusäitiään.

"Olin vuosikausia kihloissa", kertoi hän, "ja siirsin aina hääpäivääni
vain siksi, etten raskinnut erota Malvidasta. Mutta lopulta sulhaseni
kävi kärsimättömäksi ja niinpä minun täytyi hänet jättää, mutta sen
jälkeen alkoi meidän kirjevaihtomme. Vuosikymmenien kuluessa kirjoitin
hänelle joka päivä ja kerroin kaikki iloni ja suruni. Ja kun en enää
voinut vastustaa haluani tavata häntä, matkustin Roomaan ja kun lapseni
kasvoivat suuremmiksi, oleskelivat he vuorotellen hänen luonaan
Roomassa, rakastaen häntä kuin hellintä isoäitiä. Kesäisin hän taas kävi
minua tervehtimässä täällä meidän huvilassamme ja joka kerta hän antoi
istuttaa tänne puita ja pensaita. Kaikki ne sulotuoksuiset ruusut, jotka
kapuavat muureja pitkin, kaikki varjoisat akasiapuut puutarhassamme ovat
niin muodoin muisto häneltä. Hän sanoikin usein: "Sittenkun ei minua
enää ole, niin ne muistuttavat sinua minusta." Kaipaan häntä niin
sanomattomasti. Vaikka elän rakkaan puolison, lasten ja lastenlasten
ympäröimänä, on hänen poismenonsa kuitenkin jättänyt tyhjän sijan, joka
ei ole täytettävissä."

Hän johdatti minut yläkerroksessa olevaan työhuoneeseensa, jonka seinät
olivat koristetut Malvida von M:n kuvilla. Siellä oli kipsistä ja
pronssista tehtyjä medaljonkikuvia, valokuvia eri ajoilta sekä
taiteilija Lenbachin kaunis taulu hänestä. Siellä oli myöskin Malvida
von Meysenbugin ystävien kuvia kuten esim. *Cosima* ja *Richard
Wagnerin*, *Lisztin*, *Mazzinin*, *Schopenhauerin* ja *Nietzschen*
kuvat.

[Kuva: Malvida v. Meysenbug Lenbachin kuvan mukaan.]

Olga Herzen näytti minulle valokuvia Malvidan kodista Roomassa, josta
näki Colosseumin ja Palatinumin, sekä hänen viimeiset teoksensa
*Irdische und himlische Liebe*, *Eine Reise nach Ostende* ja hänen
kirjevaihtonsa *Nietzschen* kanssa, jonka tämän sisar *Elisabeth
Förster--Nietzche* hiljattain on julkaissut.

[Kuva: Alexander Herzen.]

Tietysti talon muotokuvakokoelmassa myöskin oli Alexander Herzenin kuva.
Salin seinällä se riippui ja komea se oli katsella. Suuri ajattelija ja
politikoitsija istui siinä pää kättä vasten nojattuna; leveä, korkea
otsa, läpitunkeva katse, tuuhea pitkä tukka ja voimakas ruumiinrakennus
tekivät mahtavan vaikutuksen. Tuli ajatelleeksi nuorta jalopeuraa, joka
hetkeksi on asettunut levähtämään, mutta jo seuraavassa
silmänräpäyksessä on valmis taisteluun.

Pyynnöstäni kertoi Olga rouva hiukkasen isänsä viimeisistä vuosista ja
kuolemasta, joka tapahtui v. 1870, vähää ennen ranskalais-saksalaisen
sodan alkua. Hän oli kauan aikaa viettänyt kuljeksivaa elämää,
oleskellut vuorotellen Sveitsissä, Lontoossa ja Parisissa. Juuri tähän
aikaan hän oli saapunut Parisiin, vuokrannut siellä avaran huoneuston ja
kutsunut lapsensa ja Malvida von Meysenbugin luokseen. Eräänä iltana
palatessaan valtiollisesta kokouksesta, jossa hän oli puhunut, valittaa
hän vilua, mutta on muuten hyvällä tuulella ja kertoo illan
tapahtumista. Yöllä hän sairastuu keuhkotulehdukseen ja muutaman päivän
perästä häntä ei ole enää. Hän oli silloin vielä täysissä voimissa,
ainoastaan 58 vuoden vanha. Sanoma hänen kuolemastaan herättikin siksi
suurta surua kaikissa edistyspiireissä, ja vapauden ystävät eri maista
ja kansoista riensivät Parisiin saattaakseen häntä viimeiseen
lepokammioon.

Tuntui sangen omituiselta keskustella Olga Herzenin kanssa ajatellessa,
että hän oli hamasta lapsuudestaan elänyt niissä piireissä, joiden
mielipiteet ja toimet ovat painaneet leimansa kokonaisen aikakauden
sivistykseen ja suuntaan. Isänsä kodissa hän oli nähnyt kaikki sen ajan
etevimmät vapauden sankarit: *Pulszkyn*, *Louis Blancin*, *Ledru
Rollinin*, *Orsinin*, *Garibaldin*, *Mazzinin*, *Turgenevin* y. m.
Kasvatusäitinsä luona ollessaan hän joutui Richard Wagnerin piiriin ja
myöhemmin hän oli tutustunut Nietzscheen, joka ihaili häntä siihen
määrin, että pyysi häntä vaimokseen, tietämättä, että hän jo silloin oli
kihloissa professori Monod'n kanssa.

Kansallisuutensa puolesta Olga Herzen myöskin antoi ajattelemisen
aihetta. Syntyneenä venäläisistä vanhemmista, oli hänellä ollut
saksalainen kasvatusäiti, lapsuutensa hän oli viettänyt Englannissa,
ensi nuoruutensa Italiassa ja oman kodin perustettuaan oli Ranska käynyt
hänen olopaikakseen ja hänen lastensa synnyinmaaksi.

Niin monenmoiset vaihdokset ja vaikuttimet olisivat ehkä vaikuttaneet
pintapuoliseen luonteeseen epäterveellisesti, mutta Olga Herzen oli
niiden kautta vain syventynyt ja rikastunut. Oleskelu eri maissa ja eri
kansallisuuksien keskuudessa oli opettanut häntä ymmärtämään ja
kunnioittamaan ihmiselämää kaikissa sen eri muodoissa, se oli
puhdistanut ja vapauttanut hänet natsionalismista ja
kansallisuusturhuudesta, sekä opettanut häntä puolueettomasti seuraamaan
ja arvostelemaan tapahtumia ja pyrintöjä. Tunsi koko ajan, että saattoi
ottaa minkä kysymyksen tahansa keskustelun alaiseksi, ilman että se
häntä hämmästyttäisi, loukkaisi tai pelottaisi. Ja siksi kuluivatkin
tunnit kuin siivillä lentäen hänen seurassaan ja hänen herttaisen
perheensä keskuudessa, jonka jäseniin minä illan kuluessa myöskin
tutustuin.

Jokunen päivä myöhemmin tuli Olga Herzeniltä kirje, jossa hän kutsui
minut luokseen päivällisille, jotta saisin nähdä nekin perheenjäsenet,
jotka eivät ensi käynnilläni olleet kotosalla. Silloin syventyivät
kaikki edellisellä kerralla saamani vaikutelmat ja nuo Göthen sanat:
"Die Stätte wo ein grosser Geist gelebt, sind eingeweiht für immer"
soivat yhä uudelleen korvissani. Olihan koko koti suurien henkien
muistolle vihitty. Heidän vaikutuksensa siellä kaikkialla tuntui, heidän
henkensä puhui siellä voimakasta kieltään, he elivät siellä sen
asukkaiden sydämissä.

Minä tunsin, että tähän kotiin tutustuminen oli antanut minulle paljon,
vielä enemmän kuin sinne mennessäni olin rohjennut toivoakaan. Ei siinä
kyllin, että Malvida von Meysenbugin kuvaan oli liittynyt monta
miellyttävää lisäpiirrettä, olin myöskin nähnyt, että ne siteet, jotka
yhdistivät kasvatusäidin ja kasvattityttären toisiinsa, olivat vielä
hellemmät ja lujemmat todellisuudessa kuin konsanaan Malvida von
Meysenbugin "Muistelmissa".



CATHERINE BRESCHKOVSKI.

Venäjän vallankumouksen äiti.


Oli kevättalvi 1907. Me täällä Suomessa olimme vielä suhteellisesti
vapaita suurlakkomme jälkeen, mutta Venäjällä oli ohjakset jo pantu
hyvin tiukalle. Silloin moni heidän vapaudentaistelijoistaan pakeni
Suomen puolelle, saadakseen olla rauhassa ja tehdä työtä yhä edelleen.
Mutta venäläiset viranomaiset saivat sen hyvinkin pian tietää ja
rupesivat pitämään heitä ankarasti silmällä sekä ottamaan selkoa heidän
olinpaikoistaan. Etusijassa epäiltiin meillä aina niitä perheitä ja
ihmisiä, jotka olivat tunnetut radikaaleiksi ja venäläisen pakkovallan
vastustajiksi. Vähitellen oli hyvin vaikea sijoittaa näitä ahdistettuja,
sillä useimmissa kodeissa oltiin pelonalaisia. Kun siskoni kuuli tästä,
tarjoutui hän antamaan turvapaikan jollekin pakolaiselle, ja niin
»vallankumouksen äiti» joutui meille ja oli sitten useampia viikkoja.
Olin ollut esitelmämatkoilla kun tämä tapahtui ja palatessani
kuiskailtiin minulle, että meillä asui eräs vanha rouva, jonka
venäläinen hallitus ennen muita olisi tahtonut saada käsiinsä.

[Kuva: Catherine Breschkovski.]

*Catherine Breschkovski* oli silloin siinä 60--70 välillä,
harmaatukkainen ja monet kovat kokenut, mutta piirteet ja koko olento
olivat vielä erittäin voimakkaat. Hän oli mitä yksinkertaisimmassa
puvussa -- suora villahame ja suora röijy -- jonkalaista kaikkein
vaatimattomimmat emännät maalla käyttävät. Mutta liikkeet olivat
erittäin sulavat, ryhti aivan ruhtinaallinen.

Hän puhui auttavasti saksaa ja sujuvata, kaunista ranskaa. Se oli ollut
hänen puhekielensä lapsuudesta alkaen, kuten kaikkien venäläisten
ylimyshenkilöiden siihen aikaan. Sillä Catherine Breschkovski oli
kotoisin, kuten niin moni muukin noista Venäjän vapaudentaistelijoista,
kaikkein ylhäisimmistä piireistä. Hänen vanhemmillaan oli ollut suuri
maakartano, johon tietysti kuului sadoittain maaorjia, mutta jo silloin
oli erilaisuus oloissa ja näiden ihmisten riippuva asema pikku
Catherinea hirveästi loukannut; ja tuo raamatun käsky, että kellä on
kaksi hametta, antakoon pois toisen, oli tehnyt sellaisen vaikutuksen
häneen, että hän aina, äitinsä kauhuksi, tahtoi sen toteuttaa.

Hän meni nuorena naimisiin ja olisi voinut jäädä kotiinsa ja sen
rauhaisan katon alla nauttia onnestaan, kuten moni muukin, mutta sen
sijaan hän koko ajan suunnitteli kansansa kohottamista, perusti kouluja,
kirjastoja y. m. Pian hän kuitenkin huomasi, että se ei riittänyt.
Kansalle täytyi myöskin puhua orjan kahleiden päältään heittämisestä ja
Venäjän itsevallan taittamisesta. Tosin teki hän sen hyvin rauhallisesti
ja vähitellen, mutta kuitenkin siinä tarkoituksessa, että saisi kansansa
herätetyksi ja ajattelemaan. Vaan sitäpä juuri pidettiin niin
vaarallisena ja niinpä Catherine Breschkovski monen muun vapauden
ystävän kera vangittiin v. 1874 ja pantiin Pietari Paavalin
linnoitukseen, jossa hän oli pakoitettu kitumaan neljä vuotta
tuomiotansa odotellen. Se tuli vihdoinkin ja määräsi hänet viideksi
vuodeksi pakkotyöhön.

[Kuva: Catherine Breschkovski nuorena.]

Ennenkuin hänet vietiin rangaistuspaikalleen, allekirjoitti hän ynnä
etevimmät niistä 193:sta, jotka samaan aikaan tuomittiin, erään
manifestin, jota voipi pitää heidän valtiollisena testamenttinaan ja
joka suuresti on vaikuttanut myöhempään vapausliikkeeseen. Siinä he
m. m. sanoivat: "Me tulemme aina olemaan nykyisen, isänmaatamme
häpäisevän hallitusjärjestelmän vihollisia, järjestelmän, joka perustuu
hirveään, työtätekevän väestön puristukseen joutilaan, irstailevan
loisolijaluokan hyväksi ja joka valtiollisessa suhteessa jättää
kansalaisten työn, hyvinvoinnin, vapauden, hengen ja kunnian
virkamiesten mielivaltaisille ja edesvastuuttomille oikuille... Me
kehoitamme vapauteen jääneitä toveriamme samalla tarmolla ja
kahdenkertaisella rohkeudella astumaan sitä pyhitettyä päämäärää kohti,
jonka edestä me jo olemme kestäneet joka lajia kidutusta ja jonka
hyväksi me pidämme itsemme onnellisena taistelemaan ja kärsimään
viimeiseen hengenvetoomme asti."

Oltuaan kaksi vuotta pakkotyössä Karassa, vietiin rva Breschkovski
kaikkein itäisimpään Siperiaan, Borgusin nimiseen seutuun. Siellä hän
toverinsa Nikolai Tiutschevin kera pani toimeen ensimäisen pakoretkensä.
Hirveiden kärsimysten jälkeen soisissa metsissä, joissa heidän oli
kuljeksiminen ja piiloitteleminen viikkomääriä, joutuivat he kiinni
siksi, että eräs alkuasukas, joka oli lupautunut opastamaan heitä,
menikin heidät ilmiantamaan. Catherine Breschkovski, joka jo
ensimäisessä oikeudenkäynnissä oli menettänyt aatelisarvonsa ja
julistettu talonpoikaisvaimoksi, tuomittiin nyt hallinnollista tietä
karkoitettavaksi sekä päälle päätteeksi piiskattavaksi. Mutta kun hänen
toverinsa selittivät, että jos vain viranomaiset koettaisivatkin käydä
häneen käsiksi kiinni, niin he tulisivat sen verisesti kostamaan,
vaihdettiin nuo 25 piiskanlyöntiä yhtä monen kuukauden pakkotyöhön.
Suoritettuaan tämän kolmatta vuotta kestävän pakkotyökautensa, pidettiin
häntä vieläkin Siperiassa eri paikoissa, kuten Irkutskissa, Tomskissa ja
Tobolskissa.

Vihdoin hän v. 1897 pääsi karkaamaan ja palasi Venäjälle, missä hän heti
jatkoi entiseen tapaansa. Valenimillä ja valepuvuissa hän taaskin rupesi
toimimaan talonpoikien kesken ja havaitsi ilokseen, että maaperä nyt jo
oli paljoa vastaanottavampi kuin parikymmentä vuotta sitten, jolloin hän
viimeiseksi oli heidän keskuudessaan liikkunut. Silloin oli esim.
kirjallisuuden levittäminen ollut jotenkin turha, kun ei kuitenkaan
kukaan osannut sitä lukea, nyttemmin oli jo lukijoita joka kylässä.

Catherine Breschkovskin toimeliaisuus vuodesta 1897 vuoteen 1907,
jolloin hänet taaskin vangittiin, on mitä monipuolisin ja laajin. Hänen
vaikutuksestaan syntyi erilaisia, salaisia organisatsioneja ja seuroja,
hän matkusteli paikasta toiseen, oli ehtimiseen joutua viranomaisten
kätyrien käsiin, mutta talonpojat ymmärsivät aivan ihmeellisesti
suojella häntä.

Kun Plehve v. 1902 suurien agraarilevottomuuksien jälkeen oli päättänyt
panna kaikki voimat liikkeelle saadakseen Catherine Breschkovskin
käsiinsä, matkusti hän, johtaakseen poliisin harhaan, ulkomaille ja
toimi kaikkialla suuren aatteensa hyväksi. Yksin Amerikassakin hän kävi
ja piti siellä venäläisen vallankumouksen hyväksi esitelmiä, jotka
otettiin suurella mielihyvällä vastaan.

Omituinen sattuma oli, että kun amerikatar, professori *Effie Danforth
Mc Afee* muutamia vuosia sitten kävi Helsingissä luonani, kertoi hän,
puhuessamme venäläisistä, että hän tunsi oikeastaan vain yhden venakon,
Catherine Breschkovskin, joka oli asunut hänen kodissaan Amerikassa
oleskellessaan.

-- Ja meillä hän myöskin on asunut, huudahdin minä ja sitten me yhdessä
johdimme mieleemme piirteitä hänen luonteestaan.

Häntä esim. kiusasi sanomattomasti ajatus, että toisella oli yltäkyllin,
silloin kun toinen kärsi puutetta. Meillä ollessaankin hän ei mitenkään
tahtonut syödä muuta kuin jauhopuuroa ja veteen keitettyä kaurapuuroa,
"kun niin monet hänen maalaisistaan juuri siihen aikaan näkivät nälkää".
Yleensä hän oli niin kerrassaan väliäpitämätön kaiken maallisen "hyvän"
suhteen, etten ole siinä suhteessa nähnyt hänen vertaistaan. Hän ei
omistanut mitään, eikä hän tahtonutkaan mitään, ei ollut sellaista
esinettä tai tavaraa, jota hän olisi halunnut tai toivonut. Ei hänellä
koskaan ollut rahoja, ja jos niitä hänelle antoi, lahjoitti hän ne heti
puutteessa oleville.

Toisaalta oli kyllä niin, että ne ihmiset, jotka ymmärsivät hänen työnsä
suuruuden ja epäitsekkyyden, aina olivat valmiit häntä tukemaan. Hänelle
annettiin ilmaiset asunnot, kun hänen vaatteensa menivät repaleiksi,
hankittiin uusia, kun hänen piti matkustaa, ostettiin hänelle
rautatieliput j. n. e. Hänellä oli ystäviä ja ihailijoita ympäri
maailmaa, Venäjältä alkaen Amerikaan asti.

Rva B. olisi voinut käyttää hyväkseen tätä ihmisten vieraanvaraisuutta
ja anteliaisuutta aivan loppumattomiin, mutta hän oli päinvastoin niin
arka, ettei ottanut vastaan kuin kaikkein välttämättömimpiä
tarve-esineitä. Kun hän kuuli, että joku hänelle annettu vaatekappale
esim. oli maksanut paljon, niin ei mikään voima maailmassa saanut häntä
sitä vastaanottamaan. Siksi ystävät pian keksivätkin sen, että salasivat
kaikki hinnat, kun hankkivat hänelle lämpimiä talvivaatteita y. m.

Enimmäkseen hän aina kirjoitti meillä ollessaan, ja sillä välillä hänen
luonaan kävi venäläisiä aatetoveria: kaikenlaisia nuoria miehiä ja
naisia. Väliin niitä juoksi liiaksikin, niin että vanhus hiukan väsyi.
Kuulin hänen joskus sanovan, että se tai se oli "niin lapsellinen ja
naiivi". Samaa vikaa oli muuten juuri hänessä itsessäkin meidän silmillä
katsottuna. Niin pian kun tuli kysymys Venäjän kansasta ja sen
vapautumisesta, ei hän empinyt eikä epäillyt. Siihen hän luotti kuin
evankeliumiin. Kun se vain sai tsaarivallan poistettua, niin se kyllä
osasi asiansa järjestää. Kansan tahto oli hänestä pyhä, erittäinkin
Venäjän kansan, sillä se oli rajattoman hyvä ja taipuisa.

Juuri samalla tavalla olin kuullut kaikkien noiden Sveitsin
yliopistoissa opiskelevien venäläisten puhuvan ja pitänyt sitä aina niin
mahdottoman lapsellisena sekä huomauttanutkin siitä. Niin tein nytkin,
mutta ei mikään maailmassa voinut järkyttää rva B:n vakaumusta. Juuri se
suuri usko pitikin häntä yllä ja antoi hänelle yhtämittaa uusia
työvoimia.

Kumma kyllä ei kukaan -- Catherine Breschkovskin lähempää tuttavapiiriä
lukuunottamatta -- saanut selkoa siitä että hän asui meillä. Koko
talonväki osasi pitää sen aivan salassa. Muistan miten meidän
talousapulaisemmekin vastasi äreästi eräälle, joka kysyi telefoonissa
"sitä vanhaa rouvaa": "Ei täällä mitään vanhoja rouvia asu". Rva B. kävi
kyllä joskus ulkona, mutta silloin hänellä aina oli musta, tiheä harso
kasvoillaan ja kun meillä joskus oli vieraita, esitettiin hänet nimellä
rva Braun Brüsselistä.

Hänen täkäläiset ystävänsä kehoittivat häntä lämpimästi jäämään tänne,
tai vieläkin paremmin matkustamaan Englantiin ja asettumaan sinne
rikkaan elämänsä muistelmia kirjoittamaan, mutta se oli kaikki suotta.
Hän tahtoi jälleen palata maahansa vaikuttaakseen siellä ja lähti
talonpoikaisnaisen asussa täältä, mutta tunnettiin, otettiin kiinni ja
suljettiin taaskin Pietari Paavalin linnoitukseen, jossa sai istua kolme
vuotta kuin elävältä haudattuna.

Kun hänen asiansa vihdoinkin otettiin esille, pelkäsi jo moni hänen
ystävistään, että kuolemanrangaistus tulisi hänen osakseen. Siitä hän
tosin säästyi, mutta lähetettiin jälleen pakkotyöhön Siperiaan, jossa
hän oli yhtämittaa, kunnes vallankumous, se vallankumous, josta hän niin
suurella varmuudella aina puhui ja johon hän niin horjumattomasti uskoi,
tuli ja katkasi hänen kahleensa.

Siperiassa ollessaan kirjoitti hän eräälle täkäläiselle ystävälleen ja
kertoi hiukan elämästään siellä.

"Kaksi kuukautta olen jo ollut täällä ja sinä aikana usein ajatellut
teitä, rakas ystävä, teidän ympäristöänne ja koko teidän kaunista
isänmaatanne, joka on niin vieraanvarainen ja sivistynyt. Ei voi
kuvitella suurempaa vastakohtaa kuin teidän Suomenne ja ne melkein
autiot seudut, joissa nykyään elelen.

"Oleskeluni Pietari Paavalin linnoituksessa heikensi terveyteni
tuntuvasti ja minä olin jo sangen sairas, mutta nyt kun taas saan
hengittää raitista ilmaa ja hiukan liikkua, olen jo paljon parempi.
Nykyään minua eniten vaivaa poliisin alituinen, minuun kohdistuva
valvonta ja vakoileminen, jota jatkuu yöt ja päivät. Aina nuo hirveät
olennot ympäröivät pientä asuntoani, eivätkä häikäile painaa naamojaan
ikkunoitani vasten, oli sitten mikä aika vuorokautta tahansa, selittäen,
että heidät on määrätty joka kahden tunnin päästä ottamaan selkoa olenko
vielä paikallani."

[Kuva: Catherine Breschkovskin mökki Siperiassa.]

Alkuosa kirjettä on päivätty lokakuun 5 p. Kun hän taaskin tarttuu
kynään on marraskuun 9 p. ja silloin hän kirjoittaa:

"Tänään on oikein pureva pakkanen. Musteeni on jäätynyt ja jalkani ovat
miltei jähmettyneet ja liikkumattomat, mutta kun minä tästä teen tulen
pieneen uuniini, käy kaikki taas varsin hyvin. Talvi ei vielä
toistaiseksi ole ollut kylmä tänä vuonna, meillä kun on ollut vain 33°
pakkasta, joka ei merkitse mitään tässä maassa. Mutta tämä onkin vain
alkua, sillä seuraavina kuukausina odotetaan täällä 45, 50, ja 55°,
toisin sanoen sellaista pakkasta, etten minä ollenkaan silloin voi astua
ulos majastani. Kyllä minä olisin voinut saada paremmankin asunnon,
mutta kun poliisi häiritsee kaikkia talon asukkaita tullessaan minua
alituisesti katsomaan, oli minusta parempi asua aivan erikseen olevassa
mökissä, niin että vakoojat muita häiritsemättä voivat liikkua sen
ympärillä mielin määrin, pitäessään minua silmällä. Silloin minä yksin
vain kärsin.

"Minun vieraani, joita ei ole paljon, mutta jotka käyvät sen useimmin
(he tahtovat auttaa minua taloustoimissa) ovat juuri saman valvonnan
alaisia, ja jokaiselta kysytään tarkkaan mistä hän tulee, ken hän on,
mitä hän tekee j. n. e. Se on eräänlaisessa vankilassa elämistä ja tähän
tulee vielä lisää, että koko Kyrenski on saarella, jota mahtava
Lena-joki ja kaunis Kyrenga ympäröivät, sekä niin pieni, että vain
muutamat ahtaat kadut saavat siinä sijansa. Mitä kävelypaikkoihin tulee,
ei niitä juuri täällä ole liikenemään. Täytyy mennä joen poikki
ennenkuin pääsee metsään ja vuorille, mutta kun en minä, ilman
viranomaisten lupaa, ole oikeutettu sitä tekemään, enkä liioin ole
halukas heidän puoleensa kääntymään, olen kytketty tähän paikkaan ja
kävelymahdollisuuteni hyvin rajoitetut. -- Mutta en minä tahdo valittaa,
sillä kohtalo on korvannut tämän puutteen siten, että se on antanut
minulle hyviä, uskollisia ystäviä, jotka pitävät huolta minun
hyvinvoinnistani niin pitkälle kuin sitä suinkin sallitaan.

"Mutta siitä huolimatta en minä ole rauhallinen enkä onnellinen, sillä
minä näen, tai paremmin sanoen tunnen, että täällä, näillä rajattomilla
autioilla, on sellainen joukko ihmisiä, jotka kärsivät ja valittavat
siksi, että ovat tykkänään eroitetut sivistyneestä maailmasta ja
kaikesta mahdollisuudesta ansaita leipänsä. Minä mietiskelen yhtenään
miten voisin lohduttaa ja lieventää näiden nuorten ihmisten kovaa
kohtaloa. Mahdotonta on riittää pitkien matkojen päähän, mutta kun olen
tilaisuudessa lohduttamaan ja avustamaan, olkoonpa vaikka kuinkakin
vähän, ruumiillisesti ja henkisesti nälkiintyneitä, niin se ja tekee
elämäni vähemmän yksitoikkoiseksi ja tyhjäksi.

"Täällä on Venäjän kaikilta kulmilta karkoitettuja, jotka elävät
hajallaan niin laajalla alueella kuin koko Ranska, mutta he eivät ole
tilaisuudessa liikkumaan, eikä liioin sellaiseen tehtävään antautumaan,
johon ovat itsensä kehittäneet. Ei ainoastaan tiedemiehen ole mahdoton
saada täällä työtä, vaan myöskin tavallisen käsityöläisen, sillä ihmiset
elävät niin kaukana toisistaan. Ainoa, joka silloin jääpi hengen
pitimeksi, on metsästys ja kalastus, kaksi elinkeinoa, joita voi
harjoittaa muutamina kesäkuukausina; loppu osan vuotta vallitsee niin
ankara pakkanen, etteivät alkuasukkaatkaan mielellään jätä mökkejään.

[Kuva: Catherine Breschkovski vanhana.]

"Tänään me saimme tänne uutisen kreivi Tolstoin kuolemasta. Siinä
ihanteellinen sielu, joka meiltä nyt on otettu. Onneksi hän on jättänyt
niin rikkaan henkisen perinnön, että siitä riittää hänen jälkeen
tulevaisilleen pitkiksi ajoiksi. Arvattavasti kaikki maailman
sanomalehdet nyt puhuvat hänestä. -- -- -- -- -- -- -- -- --

"Hirveä pakkanen on tehnyt minut hiukan hermostuneeksi, mutta tahdon
kuitenkin lähettää tämän kirjeen, jotta tietäisitte, että elän ja että
sydämeni on sama kuin ennen. Ei vuodet eikä etäisyys voi minua muuttaa,
minun ystävyyteni ja tunteeni elävät ja kuolevat minun kanssani.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

"Olkaa rauhallinen minun suhteeni, olen niin tottunut vihollisteni
vainoon, ettei mikään minua enää hämmästytä, eikä tuota minulle surua.
Ainoa, jota pelkään, on olla vasten tahtoani syynä muiden
onnettomuuksiin."

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Kesällä v. 1917, jolloin hän jo oli päässyt takaisin Pietariin, oli eräs
suomalainen tavannut hänet siellä ja toi meille häneltä terveisiä.
Silloin hän vielä oli ollut reipas ja toivorikas. Mutta millainen
mahtanee hänen mielialansa olla viime aikaisten kokemuksien jälkeen?

Syksyllä 1918 levisi jo sellainen tieto, että hän oli kuollut, mutta se
oli, kuten monet muutkin lehdissä kiertelevät uutiset, ennenaikainen,
sillä v. 1919 hän jo ilmestyi Amerikassa. Kautta Siperian hän oli
päässyt sinne pakenemaan ja aivan ylivoimaisia ponnistuksia sekin yritys
oli kysynyt. Mutta ihmeellisesti hän taaskin siitä oli suoriutunut ja
otettiin perille päästyään innostuksella vastaan. M. m. olivat
sikäläiset vallankumoukselliset ainekset, ennenkaikkea ne, jotka
luulevat bolschevismiä ja kommunismia jonkunlaiseksi onnen
taikasauvaksi, valmistaneet tervetuliaisjuhlat hänen kunniakseen. Mutta
Catherine Breschkovski vastasi hänelle pidettyyn tervehdyspuheeseen
peittelemättä, että »bolschevismi on maailman suurin rikos» joka ei
tietenkään miellyttänyt Amerikan salonkibolscheviikejä.

Amerikasta oli rva B. antautunut Konstantinopolin kautta Odessaan ja
kukapa tietää missä yhteydessä hänestä ensi kerralla saa kuulla, sillä
hänen innostuksensa näkyy antavan hänelle loppumattomia voimia.



KUULUISUUKSIEN KESKEN.


Vuotta ennen maailman sotaa olin venäläisen ystäväni Zenaida Maslovskin
kera Aleksanteri III:n taidemuseossa Pietarissa ja nautin sanomattomasti
siitä henkevästä tavasta, jolla hän esitti Venäjän nuorta taidetta.

Yhtäkkiä hän sanoi: »Mutta meidän täytyy tästä mennä *Rjepinin* luo.
Huomenna on keskiviikko ja silloin hänellä on vastaanotto. Otan nyt vain
ensin selkoa siitä, ovatko he kotona, sillä näin keväisin he usein
lähtevät ulkomaille. Ikävä olisi nimittäin mennä turhaan, Rjepin kun ei
asukaan Pietarissa, vaan Suomen puolella, Kuokkalan asemalla."

"Kauanko kestää matka sinne", kysäsin hiukan arkaillen, sillä minusta
olivat jo matkat itse kaupungissa jotensakin aikaa ja voimia kuluttavat.

"Noin pari tuntia."

Olihan siinä, mutta ei sitä auttanut ottaa lukuun, kun tarjoutui
tilaisuus nähdä Venäjän kuuluisin taidemaalari ja hänen kotinsa.

"Sitä paitsi on rouva *Nordmann* hyvin huomattava henkilö", lisäsi
Zenaida Maslovski.

"Kuka hän sitten on?"

[Kuva: Ilja Rjepin.]

"Hän on kirjailija ja Rjepinin hyvä ystävä. Asuu hänen kodissaan ja
pitää huolta hänen taloudestaan. Hänellä on paljon uudistuspyrintöjä ja
erittäinkin on palvelijakysymys ja yksinkertaisempiin elintapoihin
pääseminen hänen pääharrastuksiaan, joiden eteen hän ahkerasti tekee
propagandaa. Eikä hän ainoastaan puhu näistä asioista, vaan hän
toteuttaa ne elämässäänkin. Oikeastaan pidän, että Rjepinin talossa on
päästy tässä suhteessa paljoa pitemmälle kuin Tolstoin luona, jossa
elämä ja teoriat eivät aina peittäneet toisiaan. Saattepa nähdä, että
rva Nordmannin tuttavuus tulee tuottamaan teille paljon iloa."

"Entä Rjepin itse?"

"No hän on jo vanha, eikä haastele varsin paljon, sanoo vain tuon
tuostakin, kun rva Nordmann esittää jotakin: "Kuunnelkaa tarkkaan, hän
puhuu viisaasti".

Määrätyllä hetkellä olimme sitten suomalaisella rautatienasemalla,
ostimme piletit Kuokkalaan ja istuuduimme junaan. Samassa astui pari
muutakin henkilöä sisään. He tulivat heti erinomaisen ystävällisesti
tervehtimään rouva Maslovskia ja sanoivat myöskin olevansa matkalla
Rjepinin luo.

"Te ette voi aavistaa kuinka intressanttia ihmisiä nuo molemmat ovat",
kuiskasi rouva M. minulle.

Sen olin jo ehtinyt panna merkille, että toinen heistä, joka edusti
vahvempaa sukupuolta, oli niin henkevän ja herttaisen näköinen, että
vain Venäjällä ja joskus Englannissa tapaa sellaisia miestyyppejä. Minun
keskusteluni hänen kanssaan supistui tosin jotenkin vähään, sillä hän
sanoi olevansa tottumaton puhumaan Europan kulttuurikieliä, mutta sen
paremmin olin tilaisuudessa tarkastamaan sitä pohjatonta hyvyyden
ilmettä, joka kuvastui hänen kasvoillaan. Hänen toverinsa sitävastoin,
joka kuului heikompaan sukupuoleen, oli hyvinkin kieliä taitava ja
keskusteli vilkkaasti ja innokkaasti rva M:n ja minun kanssani.

Kuokkalan asemalla oli pitkä rivi ajureita, sillä he tiesivät, että "nyt
ne vieraat Rjepinin luo tulevat", ja hyvin tuntui mukavalta, kun taas
kerran osasi puhuakin ajurien kanssa, sopia heidän kanssaan sekä
hinnasta että noutamisajasta.

Ajellessamme kertoi rva M. minulle sitten junassa tapaamamme parin
historian. Mies, jonka nimi oli Morosov, oli kerran ollut mukana eräässä
valtiollisessa pommijutussa, joka oli niin vakavaa laatua, että kaikki
muut osanottajat hirtettiin, mutta hänet säästettiin nuoruutensa takia,
sillä hän oli silloin vasta oppilas polyteknikossa. Sen sijaan hänet
tuomittiin 40-vuotiseen vankeuteen, joka sittemmin hiukan lyhennettiin,
mutta kuitenkin voi sanoa, että hän nuorukaisesta oli astunut miehuuden
keski-ikään, ennenkuin hän jokunen vuosi takaperin pääsi vankilasta,
ollen jo silloin yli 50-vuotias. Tätä vankila-aikaansa hän ei ainoastaan
kestänyt hyvin, vaan vieläpä käytti sitä tieteellisen teoksen
luomiseenkin, johon Uusi Testamentti, varsinkin Johanneksen
ilmestyskirja -- ainoa teos, joka hänelle ensi vuosina annettiin
luettavaksi -- oli antanut aihetta.

Hänen vankilasta päästessään oli juuri lokakuun vallankumoukselliset
päivät. Hän liittyi heti mielenosoituskulkueeseen ja joutui poliisin
käsiin sen nuoren naisen kera, joka nyt oli hänen vaimonsa. Tämä oli
kenraalin tytär, etevä pianisti ja hienosti sivistynyt.

Näitä asioita keskustellessamme olimme jo tulleet Rjepinin huvilalle,
joka tuntui hyvin monimutkaiselta ja omituiselta, siinä kun oli sekä
lasipeitteiset verannat että avoimet kuistit, kaksikerroksinen keskus ja
matalammat sivut, puuleikkaukset ja koristeet. Heti eteisen ovella
seisoi venäjän ja englannin kielellä: "Ole hyvä, äläkä tupakoi", joka
määräys minua erityisesti ilahutti, sillä jos kaikki senkin päivän
vieraat, kaikki ne nuoret maalarit, taidearvostelijat ja muut olisivat
ruvenneet siellä polttamaan, niin oleskelu huvilan suhteellisen pienissä
huoneissa olisi käynyt, minulle kumminkin, aivan sietämättömäksi.

[Kuva: Rjepinin huvila Kuokkalassa.]

Ensimäiseksi tuli vastaamme talon emäntä, Natalie Nordmann. Hän oli
ihmeen luonnollinen ja herttainen, kertoi olevansa puoleksi suomalainen,
syntyisin Haminasta ja samaa sukua kuin meikäläiset Nordmannit. Kun
tiedustelin, osasiko hän meidän kieliämme, sanoi hän hyvin pehmoisesti
ja sievästi: "Jag kan tala en smula svenska" (minä osaan puhua hiukan
ruotsia). Venäläinen äiti, venäläinen kasvatus ja oleskelu Venäjällä,
missä hänen isänsä oli amiraali, ei ollut edistänyt meikäläisten kielien
oppimista, mutta lämmin Suomen ystävä hän kaikessa oli. Oli hiljattain
esiintynyt eräässä juhlassakin suomalaisessa kansallispuvussa, jonka
paki parhaastaan hankki itselleen Haminasta.

Hänen puheensa oli niin korutonta ja ystävällistä, että tuntui heti
siltä kuin olisimme tunteneet toisemme jo monta vuotta, ja kun sitten
palvelija tuli sisään, ja rva N. esitti hänet, huomauttaen että
palvelijat heidän talossaan olivat ystäviä, joille annettiin kättä, niin
käsitin taas uudelleen miten kodin henki kuitenkin kokonaan riippuu
naisesta. Näin olisi kai Tolstoikin tahtonut järjestää kotinsa, mutta ei
voinut, kun vaimo pani vastaan.

Palvelijoita tässä kodissa ei liioin käytetty minkäänmoiseen vieraiden
"passaamiseen", vaan kukin sai auttaa itseään.

Eteistä läheisessä huoneessa, jossa oli tummanpunaiseksi maalatut
huonekalut ja paljon intressanttia muistoesineitä ja koristekaluja, muun
muassa kuuluisien henkilöiden muotokuvista muodostettu friisi lähellä
katonrajaa, oli nurkassa kiehuva teekeittiö kuppineen, ja keskellä
lattiaa olevalla pitkällä pöydällä leivoksia, kakkuja, makeisia ja
hunajaa.

[Kuva: Natalie Nordmann.]

Kaikki vieraat tunsivat talon tavat, menivät kukin itselleen teetä
ottamaan ja istuutuivat pöydän ääreen, jonka molempiin päihin
haltijaväki asettui. Tuskin tarvitsee huomauttaa, että keskustelu alusta
pitäen oli vilkasta, sillä onhan tuo suuri puhetulva oikein aito
venäläinen ominaisuus. Rjepin itse ei aluksi ottanut siihen paljonkaan
osaa, mutta sitten joku mainitsi naisten äänioikeuden ja toinen jotakin
suffragettien moitittavasta esiintymisestä. Ja nyt se alkoi. Nuorukaisen
hehkulla ja innostuksella heittäytyi tämä Venäjän suuri poika taisteluun
suffragettien puolesta. Hän piti kerrassaan tulisen puolustusesitelmän
ja selitti, ettei hän ymmärtänyt, kuinka miehet kehtasivat heitä
moittia, he kun itse olivat panneet toimeen kaikki veriset
vallankumoukset, sodat ja julmuudet maailman alusta asti. Ja siinä hän
esitti kuulijoilleen kappaleen Ranskan vallankumoushistoriaa niin
vilkkaasti ja elävästi, että hänen kaunis, aallokas tukkansa heilahteli,
kasvot säihkyivät ja kädet tekivät suuria liikkeitä. Se nuori
taidearvostelija, joka oli aloittanut hyökkäyksen, koetti puolustaa
kantaansa, mutta Rjepinin hehkun rinnalla ei hänen sanoillaan ollut
mitään voimaa.

"Rjepin on aina, hamasta nuoruudestaan ollut suuri vapauden ihailija ja
vapausliikkeiden innokas puoltaja", kuiskasi vierustoverini. "Hänen
viimeinen suuri taulunsa kuvaa sitä hetkeä, jolloin lokakuun manifesti
luetaan torilla ja innostunut kansa huutaen, hurraten ja lakkejaan
heiluttaen kuuntelee tätä vapauden sanomaa. Saattepa sitten nähdä sen
Rjepinin ateljeessa."

Ja sinne me teenjuonnin jälkeen kaikki menimmekin. Se oli
yläkerroksessa, kattovalolla varustettu ja täynnä tauluja, harjoitelmia,
veistokuvia, kuvakudoksia, esirippuja, koriste-esineitä, siellä oli
sanalla sanoen niin paljon, että olisi kestänyt tuntikausia tutkia sitä
perusteellisesti.

Tuolit asetettiin puoliympyrään, seurue istumaan ja nyt eräs vieraista,
nuori venäläinen talonpoika, rupesi näyttämään mukana tuotuja taulujaan
Rjepinille. Niitä oli vähintäin parikymmentä kappaletta, kaikki noin
metrin pituisia, 75 cm. korkuisia, ja jokaiseen hänen oman kylänsä
asukkaat ja tapahtumat olivat antaneet aihetta. Lapset ja aikuiset,
joulunvietot ja markkinat, sienienpoiminnat ja ajoretket, kaikki siellä
oli ja sitä paitsi muutamat kansansadut kuvitettuina. Kun ottaa
huomioon, ettei nuori mies milloinkaan ollut saanut opastusta
maalaustaiteessa, eikä nähnyt muuta kuin omat kotinurkkansa, täytyy
sanoa, että tässä oli edustettuna sekä kyläkulttuuri että kansanhenki.
Kuvattujen kasvot osoittivat samaa hartautta ja yksinkertaisuutta, jota
näkee keskiajan kirkkomaalauksissa, ja nuo räikeät ilonilmaukset taas,
esim. tanssiaisissa, lähenivät jo paljon vanhojen hollantilaisten
kermessoja. Nuori mies oli kovin kiihoittunut näitä henkensä luomia
näytellessään, punaiset täplät paloivat hänen poskillaan ja hänen
liikkeensä olivat hermostuneet.

Vielä hänellä oli mukanaan kokoelma savesta muovattuja ja maalattuja
nukkejakin, osaksi hänen mielikuvituksensa luomissa verhoissa, osaksi
kansallispuvuissa.

Rjepin oli nähtävästi hyvin huvitettu kaikesta tästä.

Hän nousi usein ylös niitä esitettäessä, rupesi siirtelemään
uuninreunalla olevia koriste-esineitä pois ja asetti nämä savikuvat
omakätisesti sinne riviin seisomaan.

Joku huomautti, että ne olisi pitänyt lähettää Pietarin
Käsiteollisuusnäyttelyyn, siellä olisivat varmaan menneet kaupaksikin.

Mutta nuori mies selitti, ettei hän tahtonut ainoastakaan luopua, ei
savikuvistaan eikä tauluistaan, nehän olivat osa hänestä itsestään,
hänen omia lapsiaan, kuinka hän voisi ne myydä.

Kello oli jo joutunut ja päivällishetki läheni. Mutta sitä ennen
ehdotettiin kävelyretkeä puutarhaan, joka kesäiseen aikaan mahtaa olla
tavattoman herttainen lammikkoineen, kanavineen ja huvihuoneineen. Nyt
olivat puut vielä jotenkin alastomat ja ilma sitäpaitsi kolkko.

Kiertäessämme huvilaa näimme eräässä ulkonevassa, monella ikkunalla
varustetussa osassa rouva Nordmannin ja Rjepinin rintakuvat. Edellinen
varsinkin oli erinomaisen kaunis ja elävä, terracotta väriseksi maalattu
ja niin asetettu, että sen näki joka puolelta.

"Kukahan sen on tehnyt?"

"Rjepin itse", vastattiin, "hän on nimittäin myöskin taitava
kuvanveistäjä."

"Olemme määränneet, että tämä huvila kuolemamme jälkeen on oleva museo
ja antaneet sille nimeksi *Penaattien talo*, ja nämä penaatit olemme me,
sen entiset asukkaat."

Näin puhui rva Nordmann näyttäessään minulle omaa huonettaan ja
teoksiaan. Niitä oli monta ja muun muassa eräs, jossa hän kuvaa rikkaan,
monivaiheisen elämänsä tapahtumia -- hän oli esim. nuorena tyttönä
karannut kodistaan Amerikaan -- ja jonka Rjepin oli kuvittanut.

"Mutta nyt on jo aika siirtyä ruokasaliin", huomautti hän, "sitä ennen
valitsemme vain presidentin ja hänen täytyy pitää ensimäinen puhe
pöydässä, niin vaatii tapa Penaattien talossa."

Paperiliput otettiin esille ja kaikki kirjoittamaan jonkun läsnäolevan
nimen, jonka jälkeen prof. Rjepin itse jakoi ne asianomaisille. Aluksi
sai taidearvostelija ääniä, sitten tuli vankilassa olleen vuoro ja
lopulta minäkin rupesin niitä saamaan, mutta laskettaessa oli minulla
kuitenkin onneksi yksi vähemmän kuin edellisellä.

Erään soittokoneen iloisten sävelten kaikuessa astuimme ruokasaliin,
joka oli suurin kaikista huoneista. Sen peräseinällä oli Rjepinin
maalaamia komeita muotokuvia, -- arvatenkin talon läheisimpien ystävien,
koska siellä oli pari kuvaa rva Nordmannistakin; eräässä kolkassa oli
flygeli-piano ja sen yläpuolella seinällä oli niin paljon
laakeriseppeleitä leveine nauhoineen ja kirjoituksineen, että siitä
olisi tullut monet kantamukset, ja lattialla seisoi suuri, pyöreä,
katettu pöytä.

[Kuva: Osa Rjepinin ruokasalia, jossa näkee hänen maalauksiaan ja suuren
pyöreän pöydän pyörivine keskuksineen.]

Kukin valitsi itse paikkansa ja pöytätoverinsa, talon palvelijat
asettuivat istumaan kuten kaikki muutkin, ja nyt olin varsin utelias
näkemään, kuinka tarjoileminen pöydässä oli järjestetty. Se oli
ratkaistu varsin käytännöllisesti. Suuren pyöreän pöydän keskusta oli
irtonainen ja kiertävä aivan kuin automaatin voileipäpyörylät. Ja kuten
näissä on metallinuput, joihin voi käydä kiinni niitä pyörittäessä, oli
tässäkin aina vähän matkan päässä metallihaka, jonka avulla sai sen
suuren pyöreän pöydänlevyn liikkeeseen. Ruoka oli yksinomaan kasviksista
valmistettua ja enimmäkseen keittämätöntä. Oli kurkkuja, sieniä,
hienoksi leikattuja kaalinkupuja ja kaikenmoisia vihannessekoituksia,
sekä paljon hedelmiä, kuten apelsiineja, omenoita, banaaneja, luumuja,
pähkinöitä, ananasta j. n. e. Ja lopuksi mustaa kahvia.

Saattaapa olla, että oli vielä muitakin herkkuja, mutta itse ruoka oli
toki sellainen sivuseikka, ettei sitä juuri ehtinyt ajatella. Keskustelu
ja puheet, hyvä tuuli ja hilpeä mieliala oli näiden harvinaisten
päivällisten pääviehätys.

Presidentin täytyi sopimuksen mukaan pitää ensimäinen puhe, jonka hän
omisti minulle, tai paremmin sanoen niille aatteille, joita hän luuli
tietävänsä minun harrastavan. Sitten seurasi Rjepinin lennokas puhe
Suomelle, joka päättyi siihen, että hän toivoi vapauden päivän pian
koittavan sekä meille että heille. -- Alexander Herzen mainitsee
itsestään jossain hiukan pilkallisesti, että hän oli 40-vuotias
nuorukainen, mutta Rjepinistä voi täydellä syyllä sanoa, että hän oli
70-vuotias nuorukainen, sillä sellaista tulta tapaa tavallisesti vain
aivan nuorissa. Puhe herätti tavatonta innostusta. Käsiä taputettiin,
maljoja juotiin, hyvä-huutoja kajahutettiin.

"Nyt on Teidän vuoronne vastata", selitti vierustoverini. Sen aavistin
itsekin ja sain, sen tehtyäni, taas uudestaan todisteen siitä kuinka
hienotunteisesti palvelijoita tässä talossa kohdeltiin, sillä heidän
takiansa minun puheeni käännettiin.

Taas seurasi puheita ja vastapuheita, ja aika kului kuin siivillä.
Katsoin kelloa ja näin kauhukseni, että se jo kohta oli 7, jolloin
meidän kyytipoikamme piti tulla meitä noutamaan.

"Voi jääkää tänne koko illaksi", kehoitettiin puolelta ja toiselta. "Nyt
saamme kohta kuulla kaunista soittoa, sillä onhan keskuudessamme
pianisti." Eikä kukaan pyytänyt kauniimmin kuin herttainen, nuori
soittaja itse.

"Mitä teemme?" arveli rva Maslovski.

Jääminen oli houkuttelevaa, mutta siinä tapauksessa olisimme olleet
Pietarissa vasta klo 12 yöllä. Ja kun ajattelin raakaa yöilmaa ja sen
epäedullista vaikutusta terveyteeni, koetin pysyä lujana.

"Sitä paitsi", sanoimme me toisillemme ihankuin lohdutukseksi, "nyt on
mieliala niin korkealla, ettei se enää voi nousta. Pitää mennä juuri
sellaisena hetkenä, niin säilyy muisto tällaisesta päivästä
unohtumattoman kauniina."

Ja kauniina se tulee säilymään.



PERSONALLISIA MUISTOJA GINA KROGISTA.


On aivan ihmeellistä, miten viesti jonkun tuttavan kuolemasta heti tuo
hänet ilmielävänä eteemme ja miten hän yhtenään elää ajatuksissamme sen
jälkeen; hän muuttuu miltei elävämmäksi kuin eläessään, sillä me näemme
hänen olentonsa eri puolet yhtaikaa ja meidän mieleemme johtuvat kaikki
ne eri tilaisuudet, jolloin olimme hänen seurassaan, hänen puheensa,
sanansa, yksin äänenkaikunsa. Niin ainakin on käynyt minun joka kerta,
kun läheiset ystävät ja tuttavat ovat kuolleet ja niin juuri kävi
silloinkin kun sain sähkösanoman *Gina Krogin* kuolemasta keväällä 1916.
Kaikki muistot heräsivät, ja minä näin hänet eri tilaisuuksissa ensi
tapaamisestamme asti, joka tapahtui kesällä v. 1900 Kristianiassa.

Gina Krogin nimi oli minulle silloin jo hyvin tuttu; olimme olleet
kirjevaihdossakin erään artikkelin johdosta, olin nähnyt hänen kuvansa
eri aikakauskirjoissa, mutta en ollut personallisesti häntä tavannut.

[Kuva: Gina Krog.]

Mutta edellämainittuna kesänä pidettiin Kristianiassa Pohjoismainen
raittiuskokous, jossa minäkin olin mukana Raittiuden Ystävien
edustajana, ja eräänä päivänä kesken kokousta päätin pistäytyä katsomaan
Gina Krogia. "Sellaista ei pidä lykätä", arvelin, "sillä ehkäpä hän
matkustaa maalle, ja niin en saa häntä nähdä."

"Nylænden" toimistoon siis riensin ja siellä hänet tapasin työpöytänsä
ääressä istumassa keskellä paperia, avattuja kirjeitä ja korehtuureja.
Hän mainitsi kuulleensa tulostani Kristianiaan ja jo odottaneensa minua,
ja tämän kohteliaan tervetulolauseen jälkeen oli tuttavuus piankin tehty
ja me olimme ennen pitkää joutuneet vilkkaaseen keskusteluun. Mutta
ennen kaikkea minä häntä katselin. Hänen ulkonainen ihmisensä oli
nimittäin niin huomiota herättävä ja komea, että sen vertaista tuskin
näkee. Häntä on joskus kutsuttu "jättiläisnaiseksi", sillä hän oli
tavallisia naisia koko lailla suurempi, mutta niin sopusuhtaisesti
kehittynyt ja niin ruhtinaallisen ryhdikäs, että vastustamatta tuli
ajatelleeksi: "Tuollainen sopisi vaikka valtaistuimelle." Hänellä oli
suuret, kauniit, surulliset silmät, soinnukas ääni ja erinomaisen
arvokas, hillitty käytös. Oli toimistossa vaikka kuinkakin kiire ja
paljon väkeä, ei hän silti osoittanut mitään kärsimättömyyttä tai
hermostumista, ja olipa hän vaikka kuinka iloisessa seurassa ja itsekin
vaikka kuinka hilpeällä mielellä, aina hän silti oli arvokas.

Hänessä oli samaa suuripiirteisyyttä, runollisuutta ja mahtavuutta kuin
on norjalaisessa maisemassa auringossa kimaltelevine lumihuippuineen,
kohisevine koskineen, metsäisine rinteineen, vihantavine laaksoineen.

Minä tiesin että Gina Krog ja Norjan naisten vapautusliike kuuluivat
yhteen. Niin pian kun mainitsi toisen, johtui toinenkin heti mieleen.
Ihan alusta pitäen oli Gina Krog ollut siinä mukana ja aina johtavassa
asemassa. Hänen uskonsa asiaan, hänen lämpönsä sen puolesta, hänen
puhujalahjansa ja hieno kynänsä, kaikki vaikuttivat, että kun
organiseerattu työ alkoi, joutui hän ensimäisten riviin. Mutta minä
huomasin myöskin, että hän oli paljon syvemmältä kuin useammat muut
tunkeutunut naisasiatyön ytimeen ja näki sen suuren päämäärän. Hän
ymmärsi, että se tähtää vielä paljon kauemmaksi kuin sukupuolten
tasa-arvoisuuteen kunnassa ja valtiossa, että sen lopputarkoitus oli
uuden vanhurskaamman hengen ja katsantokannan luominen, ei ainoastaan
miehen ja naisen välisissä suhteissa, vaan myöskin eri kansanluokkien,
eri valtioiden. Ei kukaan ymmärtänyt paremmin kuin hän pikku valtioiden
uhattua, vaaranalaista tilaa ja sitä sortopolitiikkaa, jonka esineeksi
ne koska tahansa voivat tulla. Hän näki kuinka vähän niiden toiveet
merkitsivät, kun suuret päättivät esim. sodasta ja rauhasta. Ne eivät
edes voineet toisiaan auttaa ja puoltaa, vaikka sydämestään paheksivat
suurien harjoittamaa sortoa. Kuin kuivuneet lehdet niiden sanat vain
karisivat maahan suurten neuvospöydän ääressä.

Siksi että olosuhteet meillä siihen aikaan olivat synkkää synkemmät,
palasimme me keskusteluissamme aina tähän kysymykseen, ja Auguste
Fickertiä Wienissä lukuunottamatta, en ole tavannut ketään maamme
ulkopuolella, joka niin olisi voinut tuntea meidän kanssamme kuin Gina
Krog. Jo aikaisemmin, suuressa Kansainvälisessä Naisliiton kongressissa
Lontoossa v. 1899 oli hän lausunut muutamia voimakkaita sanoja Suomen
puolesta, kun mielet Haagin rauhankonferenssin johdosta olivat
innostusta täynnä. Hän nimittäin huomautti, että rauhanaate oli kyllä
suuri ja ihanteellinen, mutta rauhan yläpuolella oli kuitenkin oikeus,
eikä edellisen takia saanut jälkimäistä sivuuttaa.

Aika, jona Gina Krog astui julkisuuteen ja rupesi siskojensa
ihmisoikeuksien ajajaksi, oli mitä ihmeellisin Norjan historiassa.
Silloin kaikuivat siellä Björnsonin, Ibsenin, Lien y. m. mahtavat
herätyshuudot, silloin Norja oli ahjo, josta kipinät sinkoilivat ympäri
Europaa. Uusista elämän arvoista ja uusista ihanteista he puhuivat;
yksilöstä he lähtivät ja hänen vapauttaan ja ihmisoikeuksiaan he
julistivat. Heidän sanansa herättivät vastakaikua tuhansissa ihmisissä,
erittäinkin nuorisossa; innostunein, hehkuvin mielin he kokoontuivat
näitä uusia kysymyksiä itselleen selvittämään ja niiden ytimeen
tunkeutumaan. Niin. sisältörikkaita vuosia kuin 80- ja 90-luvun nuoriso
vietti, on muilla tuskin ollut. Ja Gina Krog oli kaikessa tässä mukana,
ei vain vastaanottajana, vaan myöskin antajana. Hamasta nuoruudestaan
oli hänkin tällaisia kysymyksiä miettinyt, rohkenematta kuitenkaan
lausua niitä julki, paitsi hyvin rajoitetussa piirissä, jossa häntä ei
tavallisesti ymmärretty -- ja nyt ne yhtäkkiä olivat kaikkien huulilla
sekä ystävien että vastustajien.

Siihen aikaan Norjan edistysmieliset naiset tunsivat, että he
tarvitsivat oman äänenkannattajan, jossa saisivat ajatuksensa paremmin
kuuluviin kuin päivälehdissä, äänenkannattajan, joka olisi heidän
katsantokantansa läpitunkema ja tulkki, ja silloin perustettiin Nylænde.
Helmikuussa v. 1887 sen ensi numero lähti maailmalle; Norjan
naisasiayhdistys sen ulosantajana, Gina Krog toimittajana ja Jonas Lien
lennokas runo ensi sivulla. Koko uutuuden viehätys ympäröi tätä
esikoista ja siitä tuli uusien aatteiden keskus ja polttopiste, jonka
lausuntoja tarkkaan seurattiin ja monessa piirissä pohdittiin.

Mutta muutaman vuoden kuluttua ei niitä enää ympäröinyt sama uutuuden
viehätys; kevätaamun hohde oli kadonnut ja vaativa työpäivä oli astunut
sijaan, mutta sen kuormaa ei monikaan enää ollut taipuvainen kantamaan
ja niin sekä naisasiayhdistyksen jäsenmäärä että lehden lukijakunta
varsin tuntuvasti supistui. Nylænden ylläpitäminen kysyi suuria
aineellisia uhria ja niitä ei yhdistys enää tahtonut ottaa kantaakseen,
vaan vetäytyi pois, arvellen että lehti jo oli tehtävänsä suorittanut.
Mutta onneksi Gina Krog ei vetäytynyt. Hän ymmärsi, että oma
äänenkannattaja nyt vasta olikin oikein tärkeä, kun ensimäiset
kasvunalut olivat näkyvissä ja hän otti sen silloin kokonaan omakseen
s. o. hän otti vastatakseen kaikista sen menoista ja kantoi tätä taakkaa
aina viimeiseen asti. Sillä aikaa kun niin moni naisasialehti
naapurimaissa ehti sekä syntyä että kuolla, pysyi Nylænde hengissä ja
lähti vuosi vuodelta Norjan eri kulmille kylvöään sirottelemaan. Ollen
ilman vakituisia avustajia, täytti Gina Krog lehtensä useimmiten aivan
yksin ja siksi Nylænde olikin toimittajansa hengentuote enemmän kuin
ehkä mikään muu naisasialehti. Joka numerossa oli hänen rohkeita,
runolliseen, kauniiseen muotoon puettuja kirjoituksiaan ja niitä ehti jo
karttua paljon 29 vuoden kuluessa,

Nylændeä luettiin ja se herätti respektiä itsenäisyytensä takia, mutta
ei sen tilaajamäärä kuitenkaan ollut niin suuri, että se olisi palkinnut
toimittajansa vaivat, vielä vähemmin jättänyt voittoja. Ja siksi Gina
Krog, jota on kutsuttu Norjan kruunaamattomaksi kuningattareksi,
ulkonaisesti eli hyvinkin vaatimattomasti. Hänellä oli vuokrahuone,
päivällisensä hän söi ulkona ja istui muuten ahkerasti toimistossaan,
jolle vastustajat antoivat nimen Løvens Hule (Jalopeuran luola), mutta
josta ystävät tekivät kunnianimen. Ellei hänellä olisi ollut hyvinvoipaa
veljeään, ylioikeuden asianajaja F. A. Krogia, joka jakoi sisarensa
harrastukset ja aina oli valmis niitä tukemaan, olisi hänen aineellinen
asemansa ollut vieläkin ahtaampi. Tämän veljen ansio suurimmaksi osaksi
oli, että Gina Krog esim. oli tilaisuudessa matkustamaan, käymään
Englannissa, Ranskassa, Italiassa ja Amerikassa y. m. -- Yhteen aikaan,
ennenkuin veli meni naimisiin Cecilia Thoresenin kanssa, joka oli Ginan
hyvä ystävä ja Norjan ensimäinen naisylioppilas, sisarukset asuivatkin
yhdessä ja Gina hoiti veljensä taloutta. Se tapahtui juuri siihen
aikaan, kun Norjassa enin kiehui ja kuohui, kun jokainen ensi-ilta
teatterissa ja jokainen uusi kirja oli kuin sotatorventoitotus, joka
heti jakoi yleisön eri leireihin ja sai aikaan loppumatonta ajatusten
vaihtoa. Hyvin tavallista oli silloin, kertoi Gina, että tuttavat vielä
myöhään illalla, teatterista palattuaan, poikkesivat heidän luokseen
vaikutelmistaan keskustelemaan, sillä Krogien luona löysi aina
ymmärtämystä ja hengen heimolaisia. Se oli taiston aikaa, suuren
innostuksen ja suurien toiveiden aikaa.

Kaikki maansa etevimmät henget Gina personallisesti tunsi. Hän oli
monasti tavannut Camilla Collettin ja kuullut tämän tulisielun puhuvan
siitä mitä hän oli nuoruudessaan tuntenut naisena ja mikä lopulta oli
saattanut hänet kynään tarttumaan, hän oli paljon seurustellut
Björnsonien kanssa ja monet niistä lauseista, jotka Björnson on pannut
esim. Tora Parsbergin huulille, näytelmäkappaleessaan »Paul Lange ja
Tora Parsberg,» ovat Gina Krogista alkuaan. Hän tunsi sekä taiteilijat
että valtiomiehet, sekä tiedemiehet että sanomalehdentoimittajat. Hän
kertoi välistä hauskoja, intiimiä piirteitä heistä niinä parina
viikkona, jotka silloin vietin Kristianiassa ja olin ehtimiseen hänen
seurassaan.

Jouduinpa hänen tuttaviensa tuttavuuteenkin, jotka kulettivat meitä
paikasta toiseen, ja silloin rupesin myöskin innokkaasti pyytämään, että
hän tulisi Suomeen esim. esitelmäretkelle.

Se painostus, jonka alla me silloin elimme, vaikutti nimittäin, että
jokainen lännestäpäin tullut vieras -- puhumattakaan Norjan suurimmasta
tyttärestä -- oli kuin raikas tuulahdus, kuin yhtäkkiä avautunut ikkuna
pimikkoomme ja siksi sanomattoman tervetullut.

Jo syystalvella samana vuonna tulikin Gina Krog Suomeen. Naisasialiitto
Unioni oli kutsunut hänet tänne esitelmöimään ja ryhtynyt kaikkiin
valmistaviin toimiin: hankkinut tilaisuutta varten yliopiston
juhlasalin, ilmoittanut asiasta lehdissä, myynyt etukäteen lippuja
j. n. e. Hauskaa olikin sitten nähdä, että yleisöä oli salin täydeltä,
kun Gina Krog astui sisään ja piti sisältörikkaan, kauniin esitelmänsä
Camilla Colletista kirjailijana, uranuurtajana ja ihmisenä.

Esitelmän jälkeen olivat Unioni ja Suomen Naisyhdistys yhteisesti
järjestäneet hänen kunniakseen juhlat Seurahuoneen 35:ssä. Mieliala oli
varsin hilpeä ja useita puheita pidettiin. Muun muassa puhui prof. E. G.
Palmén Norjalle, huomauttaen niistä hyvistä väleistä, jotka aina olivat
vallinneet sen ja Suomen kesken. Ja Adelaïde Ehrnrooth oli sepittänyt
hauskan runon tilaisuutta varten.

Gina Krog oli kuin luotu juhlaesineeksi; hän toi juhlatunnelmaa
mukanaan, niin pian kuin hän astui sisään. Hänen ruhtinaallinen
ulkomuotonsa, hänen ylevä, hieno käytöksensä ja se helppous millä hän
vastasi kaikkiin hänelle pidettyihin puheisiin, kaikki vaikutti siihen.
Ihmeekseen totesivat meikäläiset, että hänellä oli aina jotakin
kaunista, sisältörikasta ja runollista sanottavaa, vaikka hän olisi
esiintynyt kuinka monta kertaa tahansa saman illan kuluessa. Muistan
vielä miten hän, vastatessaan maalleen pidettyyn puheeseen, aluksi toi
sieltä terveisiä ja kertoi, että niin pian kuin huhu tiesi kertoa, että
hän lähtisi Suomeen, kuului joka kulmalta "Hils Finland" (tervehtikää
Suomea) ja se kulki kuin humina miehestä mieheen ja siihen lisättiin
vielä "Sig dem at vi elsker Finland", (kertokaa heille, että me
rakastamme Suomea).

Gina Krog oli yleensä sangen huvitettu politiikasta ja hänellä oli aina
oma vanhurskas arvostelunsa kaikista poliittisista päivänkysymyksistä.
Meillä ollessaan hän otti tarkasti selkoa Venäjän sortojärjestelmän
meihin kohdistetuista kiristystoimenpiteistä ja tavasta miten eri
kansalaisryhmät niihin suhtautuivat. -- Sillä välillä hänelle näytettiin
meidän laitoksiamme, koulujamme, kokoelmiamme, sanalla sanoen kaikkea,
josta toivoo vieraalla olevan hyötyä ja iloa, ja joka antaa kuvan maan
kulttuurityöstä ja edistyspyrinnöistä. -- Se oli hyvin sisältörikas aika
sekä meille että vieraallemme, päättäen siitä lämmöstä, jolla hän
maassamme saamia vaikutelmia sitten lehdessään kuvasi.

Heinäkuussa v. 1902 olivat Norjan naiset järjestäneet Kristianiaan
Pohjoismaisen naisasiakokouksen, johon meitä suomalaisiakin kutsuttiin.
Ja muutamat meistä seurasivat kutsua ja lähtivät liikkeelle, kun vielä
oli niinkin mukavasti asetettu, että sekä laivayhtiöt että
rautatiehallitukset antoivat tuntuvan alennuksen.

Naisasiakongressit herättävät aina paljon enemmän huomiota pienissä ja
keskikokoisissa kaupungeissa kuin aivan suurissa. Lontoossa ja Parisissa
esim. suuri yleisö ei kiinnitä niihin juuri mitään huomiota, mutta
sellaisessa kaupungissa kuin Kristianiassa, oli se päivän suuri
tapahtuma, josta paljon puhuttiin ja jonka hyväksi monet tekivät
uhrauksia. Niinpä oli esim. kaupungin puolelta annettu jokaiselle
vieraalle lippu, joka oikeutti vapaasti käyttämään raitiovaunuja koko
kongressiviikon aikana, kokoelmat olivat maksuttomasti nähtävinä ja
monet kodit avasivat ovensa vastaanottaakseen tulijat vieraikseen. Minä
jouduin asumaan Studenter-hjemmetin matkustajakotiin ja sinne muutti
Gina Krogkin kongressin ajaksi, ollakseen lähempänä yliopistoa, missä
kokoukset pidettiin, ja niin me taaskin olimme yhtenään toistemme
seurassa.

Kongressi alkoi hyvin juhlallisesti Gina Krogin tilaisuutta varten
sepittämällä kantaatilla, johon Agathe Backer-Gröndahl oli säveltänyt
musiikin solokohtineen ja kuoroineen ja sitten seurasi tietysti
tavanmukaiset tervehdyspuheet. Kongressin ohjelmaan kuuluivat
yhteiskunnalliset uudistukset ja naisten ammatillinen kehitys, jotka
kysymykset antoivat aihetta sekä esitelmiin että keskusteluihin. Ja niin
me näiden päivien kestäessä ehdimme tutustua miltei kaikkiin Norjan
merkkinaisiin ja kuulla mitä heillä oli sanottavaa -- Aasta Hansteenkin
eli silloin vielä -- ja myöskin me saimme vihiä vastaavista olosuhteista
Tanskassa ja Norjassa.

Kongressin viimeisenä päivänä käsiteltiin kuitenkin sen ehkä kaikkein
tärkeintä kysymystä: Norjan organiseerattujen naisten liittymistä
Kansainväliseen Naisliittoon (I. C. W.:hen) jota tarkoitusta varten
heidän ensin oli muodostaminen oma Kansallisliittonsa. Gina K. piti
siinä tilaisuudessa komean, lennokkaan esitelmän ja kuvasi suurin
piirtein mitä hyötyä pienellä kansalla oli siitä, että se sai olla jäsen
sellaisessa organisatsionissa, jossa jokaisella maalla ja kansalla oli
yhtäpaljon sananvaltaa.

Tällaisen Kansallisliiton luominen ei suinkaan ole mikään helppo tehtävä
jo siksi, että ne yhdistykset, joilla on oikeus siihen yhtyä, edustavat
mitä erilaisimpia harrastuksia ja vivahduksia, mutta Gina Krogin palava
usko asian tärkeyteen ja hänen suuri auktoriteettinsa voitti kuitenkin
nämä vaikeudet ja niin syntyi Norjan naisten Kansallisliitto, jonka
presidenttinä hän sitten oli hamaan kuolemaansa asti. -- Osoitteena
siitä miten naisasialiike Norjassa oli voittanut alaa ja miten yleistä
tunnustusta sen etevin ajaja nautti, olkoon mainittu, että Gina Krog
valtion kustannuksella viime vuosien kuluessa oli maataan edustamassa
useissa I. C. W:n kongresseissa.

Eikä kukaan ollutkaan sopivampi Norjan puolesta esiintymään kuin hän.
Oli kongressissa vaikka kuinkakin paljon puhujia ja edustajia -- olipa
vaikka niinkin paljon kuin Berlinissä v. 1904, jossa kaikkiaan sanottiin
pidetyn 264 puhetta -- aina Gina Krogin huomasi, ja hänen kuvansa jäi
kuulijoiden mieleen.

Paitsi noita suuria kongressejaan pitää I. C. W. myöskin kokouksia,
joissa ei muilla kuin hallinnon omilla jäsenillä ja siihen liittyneiden
eri maiden Kansallisliittojen puheenjohtajilla ole äänioikeutta, ja
joissa enimmäkseen keskustellaan sen sisäisiä asioita.

Sellainen oli Parisissa v. 1906 ja siellä me toisistamme mitään
edeltäpäin tietämättä, mitään yhtymissuunnitelmia tekemättä, aivan
odottamatta tapasimme toisemme.

Gina Krog asui aluksi hotellissa ja otti ahkerasti osaa I. C. W:n
neuvotteluihin. Silloin oli tärkeä ja periaatteellinen kysymys pohdinnan
alaisena, joka koski Kansainvälisen Naisliiton pääperusteita, sitä
nimittäin oliko siihen kuuluvilla Kansallisliitoilla oikeus lähettää ja
esittää sen pohdittavaksi sellaisiakin asioita, jotka koskettelivat
uskonnollisia ja valtiollisia kysymyksiä. Siihen asti olivat sen lait
tässä suhteessa olleet niin väljät, ettei mikään estänyt esim.
poliittisesti sorretun kansan Naisliittoa ottamasta maansa tilaa siellä
esille tehdäkseen sen olosuhteet siten tunnetuiksi. Nyt oli tehty
ehdotus, jonka mukaan tämä tulevaisuudessa kävisi mahdottomaksi. Gina
Krog kuului niihin, jotka tahtoivat, että laki jäisi ennalleen; hän piti
tätä vapautta varsinkin pienille kansoille, joiden ääni ei toistaiseksi
kuulu missään, niin tärkeänä, ettei mitenkään olisi suostunut sen
poistamiseen. Muutamilta tahoilta häntä kyllä kannatettiin, mutta ei
kaikilta, eipä edes Suomea edustava n. k. "honorary president" puhunut
sen puolesta, joka kovin ihmetytti ja suretti Gina Krogia.

Kun I. C. W:n kokous oli loppunut, muutti Gina Krog samaan
täysihoitolaan, jossa minäkin asuin ja sen jälkeen oli meidän entistä
mukavampi liikkua esim. iltasin ulkona, kun oli yhteinen kotimatka.
Silloin minä myöskin havaitsin hänessä piirteen, joka oli erinomaisen
sympaattinen, eikä suinkaan aivan tavallinen, ei ainakaan meissä
suomalaisissa. Gina osoitti nimittäin aivan erikoista ystävällisyyttä
Parisissa oleskeleville maalaisilleen ja kutsui heitä aina vuorotellen
päivällisille, jolloin täysihoitolamme emäntä, rva Wesque, järjesti
Ginalle ja hänen vierailleen erityisen pöydän. Nämä Ginan vieraat olivat
enimmäkseen naistaiteilijoita, ja minä havaitsin, että he hyvin
mielellään noudattivat hänen kutsuaan. -- Kun tiesin, että Gina Krog
tätä tehdessään ei suinkaan ollut siinä aineellisessa asemassa, ettei
tämä vieraanvaraisuus olisi tuottanut tuntuviakin lovia hänen
matkakassaansa, pidin sen vieläkin tunnustettavampana.

[Kuva: Gina Krog nuorena.]

[Kuva: Gina Krog keski-ikäisenä.]

Eräänä päivänä ehdotti Gina Krog, että hän ja minä pitäisimme yhteiset
teekutsut kaikille niille henkilöille, joiden tuttavuuden olimme tehneet
ja joiden kodeissa olimme olleet. Ehdotus oli minusta aivan oivallinen;
me puhuimme rva Wesquen kanssa ja pyysimme hänen salonkiaan siihen
tarkoitukseen, kirjoitimme kutsukortteja ja minä hommasin nuoremmakseni
kukkaset, leivokset, hedelmät y. m. tarvittavat. Varsin kansainvälinen
ja intressantti oli se seurue, joka sinä iltapäivänä kokoontui
luoksemme, sillä kaikki kutsutut, Alexander Herzenin tytärtä, Olga
Monodta lukuunottamatta, olivat saapuneet. Mutta hänkin lähetti
sähkösanoman ja selitti esteensä. Gina Krog oli hyvin arvokas ja
kohtelias emäntä ja keksi muun muassa sen, että jokainen läsnäolevista
kertoisi tai lausuisi jotain omalla kielellään ja kääntäisi sen sitten
ranskan kielelle, jota kaikki ymmärsivät. Kaikki suostuivat ja se
onnistui erinomaisesti. Siellä sai kuulla jos mitäkin kieltä. *Marya
Cheliga* lausui soinnukkaasti puolalaisen runon, kaunis, ylevän näköinen
*Selma Hanem Riza* antoi meidän kuulla turkkilaisia sananlaskuja,
unkaritar kertoi jotain omalla kielellään, j. n. e. ja tietysti siellä
myöskin annettiin norjan, suomen ja ruotsinkielten kaikua. Ihmeellistä
miten paljon hauskuutta ja vilkkautta nämä pienet kielinäytteet saivat
aikaan.

Kaikki läsnäolevat edustivat jotakin erityistä harrastusta ja suuntaa,
jokaisella oli jotain arvokasta sanottavaa, mutta suurinta huomiota
herätti kuitenkin turkkilainen, ei ainoastaan siksi, että hän oli
maasta, josta meillä muilla oli niin varsin vähän tietoja, mutta myöskin
siksi, että hän niin innokkaasti oli taistellut kahlehdittujen
sisartensa vapauden puolesta.

Kun juhannus lähestyi, kertoi Gina Krog, että Parisissa oleskeleva
norjalainen siirtokunta oli päättänyt viettää tämän pohjolan valojuhlan
"Café de la Régencessa" ja kutsunut minutkin sinne yhteiseen iloon.

Ennen sinne menoamme piti Gina Krogin, ja minun käydä teatterissa, sillä
olimme muistaakseni saaneet joltakulta tuttavalta liput ja ne olivat
juuri sinä iltana käytettävät.

Kyseessä oleva teatteri oli sangen kaukana asunnostamme ja kun Gina
vähää ennen oli satuttanut jalkansa, otimme vaunut, jotta ei tarvitsisi
kiivetä edestakaisin omnibusseihin. Me ajoimme jättiläiskokoisen "Place
de la Concorden" yli, joka kuuluu maailman ihanimpiin ja ihailimme sen
egyptiläistä obeliskia, sen mahtavia suihkukaivoja ja valkeasta
marmorista veistettyjä kuvapatsaita, luvultaan kahdeksan, jotka kuvaavat
Ranskan suurimpia kaupunkeja. Silmämme hakivat varsinkin sitä, joka
symbolisoi Strassburgia ja josta olimme kuulleet, että se aina oli
suruharson peittämä, merkiksi siitä, että Ranska-äiti oli menettänyt
tämän kukoistavan tyttärensä.

Teatteri, jonne vihdoin saavuimme, ei ollut mikään ensi luokan laitos,
vaan sellainen, joita maailman kaupungeissa, suurten kuuluisien
näyttämöjen rinnalla, syntyy kymmenittäin, ja kappale oli pikemmin pieni
kertomus kuin draama, se kun esitti päähenkilöittensä vaiheet ihan
lapsuudesta keski-ikään. Mutta ranskalaisessa teatterissa on aina
oppimista. Näytteleminen sujuu aivan tavattoman tasaisesti ja kielen
sointu hivelee korvaa. Me siis olimme varsin tyytyväiset
teatterikäyntiimme ja nyt sitä piti mentämän norjalaisten illanviettoon.
Gina Krog ehdotti, että taaskin ottaisimme vaunut, mutta minä arvelin,
että voisimmehan nyt nousta omnibussiinkin, sillä olihan "Café de la
Régence" keskellä kaupunkia, jossa olin paljon liikkunut, ja tunsin
siellä olevat seudut ja rakennukset. Gina suostui lopulta ja nyt minä
menin ottamaan selkoa siitä omnibussilinjasta, jota meidän oli
kulkeminen. Ei se ollut niinkään helppoa, sillä teatterin edustalla näki
kymmenittäin jykeviä vaunuja, ja kysymyksiinsä ei suinkaan aina saanut
varmoja vastauksia.

Vihdoin löysin poliisin, joka neuvoi mihin paikkaan etsimäni omnibussi
pysähtyisi. Sinne me sitten siirryimme ja odotimme sen tuloa, kunnes
vihdoinkin tuli hetki, jolloin saimme kavuta ylös ja olimme mielestämme
hyvässä turvassa. -- Siinä osassa kaupunkia olivat kadut jotenkin
pimeät, mutta jonkun ajan kuluttua rupesin jo odottamaan, että
lähestyttäisiin valoisaa keskikaupunkia ja koetin tirkistää ulos
omnibussin ikkunasta, eikö jo pian päästäisi ihmisten ilmoille. Aivan
turha toivo! Pimeätä kesti yhä vain, ja vähitellen tuntui siltä kuin se
olisi käynyt yhä sakeammaksi.

Kun olimme istuneet ja jyskyttäneet siinä noin puolisen tuntia -- siihen
aikaan käytettiin Parisissa vielä yleisesti noita raskaita hevosten
vetämiä omnibusseja, jotka nyt ovat väistyneet autobussien tieltä --
kävin hieman levottomaksi ja kysyin konduktööriltä, eikö siitä jo pian
päästäisi Louvren tienoille. Hän loi minuun hämmästyneen katseen ja
ilmoitti sitten, että oltiin matkalla erääseen Parisin esikaupunkiin.
Minä kauhistuin. "Mutta sanottiinhan minulle, että tämä omnibussi menisi
keskikaupunkiin ja sivuuttaisi sen kadun, jonka varrella Café de la
Régence sijaitsee". "Sieltäpäin se juuri nyt tulee", vastasi hän. "Ja
koska se sinne jälleen palaa" kysyin? "Ei ensinkään enää tänä iltana."

Vereni hyytyi, mutta sain kuitenkin sanotuksi: "No pysähtykää sitten,
että pääsemme pois." "Se on aivan mahdotonta", vastasi hän, "sillä tässä
on pitkin aikaa ylösmäkeä." Kuiskasin Gina Krogille, joka istui vähän
matkan päässä minusta, että olimme väärällä tolalla ja että heti piti
astua alas ja samassa olinkin jo kadulla. Mutta asema ei senkautta
ensinkään parantunut, sillä hän ei kipeällä jalallaan uskaltanut
vaunujen liikkeellä ollessa hypätä alas, ja siinä minä nyt astuskelin
niiden tasalla yhtämittaa eteenpäin, tietäen, että joka askel vei meitä
yhä kauemmaksi illan päämäärästä.

Konduktööri oli sillä aikaa vakuuttanut Gina Krogille, että hän kyllä
auttaisi häntä alas astuessa, että siinä ei ollut mitään vaaraa, ja
tehnyt sen niin kohteliaasti ja luottavaisesti, että hän lopulta
rohkaisi mielensä ja seurasi minun esimerkkiäni.

Siinä me sitten seisoimme kadulla keskiyön aikana eräässä Parisin
"Belleville" nimisessä esikaupungissa, joka on kuuluisa
levottomuuksistaan, ja jossa vallankumouksetkin aina ensin alkavat. Oli
yhtä pimeä kuin meillä syyskuussa ja vain siellä täällä näki hiukan
valoa kapakoitten ja kahviloiden ikkunoista. Muutamien ulkopuolelle oli
parisilaiseen tapaan asetettu pöytiä ja tuolia ja siellä näki lasien ja
pullojen ääressä työmiesryhmiä, joita lekottavat tulisoihdut valaisivat.
Nuo epätasaiset valot, miesten tummat, kuluneet kasvot, mustat,
säihkyvät silmät, kovat, karkeat äänet ja ne epäilevät katseet, jotka me
saimme osaksemme siinä kulkiessamme, tekivät kaikkea muuta kuin
rauhoittavan vaikutuksen. Meidän olisi pitänyt hiukan kuulostella missä
oikeastaan olimme, pitkäkö matka sieltä oli kaupunkiin ja oliko missään
saatavissa hevosta, mutta ei ollut kyllin rohkeutta.

Gina Krog ehdotti, että poikkeisimme ensimäiseen ravintolaan, tilaisimme
itsellemme sieltä hiukan juotavaa ja samassa pyytäisimme tarvitsemamme
tiedot. Sen sitten teimmekin, ja vaikka meitä aluksi jotenkin ihmetellen
katseltiin, täytyy sanoa, että he olivat erittäin palvelevia ja
osaaottavia. Eivät edes suuttuneet vaikka pyysimme, että he
viruttaisivat lasit hiukan perusteellisemmin, ennenkuin kaasivat meille
niihin juotavaa. Mutta hevosta ei vain ollut saatavissa missään. He
arvelivat, että läheisin asema, mistä voisi saada vaunut, oli "Place de
la République". Mutta kyllä he tarjoutuivat menemään sinne niitä
noutamaan. Siihen emme kuitenkaan suostuneet, sillä arvelimme, että se
kestäisi kenties kuinka kauan tahansa, ja päätimme itse ruveta hitaasti
sinnepäin astumaan. Loivasti alaspäin viettävä katu vaikutti, että Gina
Kroginkin oli hiukan helpompi kulkea ja niin sitä mentiin.

Tällaisten pienten vastoinkäymisten sattuessa tulee useinkin ihmisten
vähemmin rakastettavat puolet esiin, ja kun juuri matkustaessa niin
usein saa kokea kaikenmoisia pikku harmeja, tarjoavat ne sanomattoman
hyvän tilaisuuden lähimmäisemme luonteen tuntemiseen.

Gina Krog osoittautui aivan suurenmoiseksi. Ei hän valittanut, eikä
liioin syyttänyt minua sen johdosta, että olimme joutuneet väärään
omnibussiin, vaan koetti kääntää kaikki parhain päin. Ja niin me
tuontuostakin vakuutimme toisillemme, että tämä kuitenkin oli varsin
hauska seikkailu ja ettemme muuten koskaan olisi saaneet nähdä
juhannusyötä eräässä Parisin laitakaupungissa, ellemme olisi näin
sattumalta sinne joutuneet. Lopulta me oikein sydämellisesti nauroimme
ja kerroimme toisillemme kaikenlaisia kaskuja.

Siinä klo 2 tienoissa olimme vihdoinkin joutuneet "Place de la
Républiquelle" ja tervehdimme tavallista tyytyväisempinä sen komeata
muistopatsasta. Ja nyt se vasta ilo alkoi, kun saimme sieltä vaunut,
eikä tarvinnut enää jalkojaan rasittaa, eikä liioin tuntea sitä
epävarmuutta ja turvattomuutta, joka niin mielellään saa vallan meissä,
kun öiseen aikaan kulemme ventovieraassa maailmankaupungissa. "Tuleehan
tämä kysymään muutamia markkoja", sanoimme, "mutta ei se sentään maksane
enempää kuin kunnon teatteripiletti, ja onhan tästä juuri yhtä paljon
huvia kuin jos istuisi 'Comédie françaisessa', sillä onhan tämä elämän
suuri näyttämö". Ja kun me aamupuoleen vihdoinkin olimme kotona,
tunsimme vilpitöntä tyytyväisyyttä juhannusaattomme johdosta.

[Kuva: Place de la République Parisissa.]

Kun olimme aikamme olleet Parisissa, matkustimme Brüsseliin. Siellä minä
olin kuin kotonani ja olin jo ennakolta tilannut meille sikäläisen
ystävättäreni kautta asunnon.

Eräs nuori norjalainen tohtori, joka oli oleskellut Brüsselissä samana
vuonna, oli antanut Gina Krogille kaksi suosituskirjettä tunnetuille,
sikäläisille yliopistomiehille, jotka molemmat myöskin olivat kansan
edustajia, sekä suullisesti vielä lisännyt pari heitä koskevaa opastavaa
sanaa. Toisesta heistä, yleisesti tunnetusta sosialistijohtajasta,
*Emile Vanderveldestä*, hän oli kuiskannut: "Mutta pitäkää mielessänne,
että hänellä on hyvin turhamainen vaimo", ja toisesta, joka sattui
olemaan minun monivuotinen, hyvä tuttavani prof. *Hector Denis*:
"Muistakaa että hän on hiljattain kadottanut vaimonsa".

Kun minä huomautin Ginalle, että siitä jo sentään oli kulunut lähes
puolitoista vuotta, sanoi hän suurella varmuudella -- välittämättä minun
vastalauseistani: "No kyllä hän sitten kai jo katselee uutta vaimoa
itselleen, ehkäpä aivan nuorta tyttöä, sillä niinhän ne vanhat miehet
tavallisesti tekevät." Mutta senjälkeen kun hän oli tutustunut tähän
ihmeelliseen mieheen, peruutti hän tykkänään sanansa ja sanoi samaten
kuin muutkin: "Hän ei ota milloinkaan toista".

Hector Denis teki yleensä valtavan vaikutuksen kaikkiin, jotka joutuivat
hänen läheisyyteensä, yksin valtiollisiin vastustajiinsakin, sillä se
jalous, ritarillisuus ja sydämenhyvyys, joka hänessä yhtyi suureen
tiedemieheen ja oppineeseen, oli niin silmiinpistävä, että se ihankuin
sädekehä ympäröi hänen olemustaan. Mutta tuskin kukaan on ymmärtänyt sen
niin selvään ilmaista kuin Gina Krog, sillä hän tuli sanoneeksi, että
Denis oli kuin pyhimys ja sillä nimellä me sittemmin hänestä aina
puhuimmekin.

Eräänä sunnuntaina me matkustimme Ginan kanssa Vandervelden n. k.
"Valkoiseen linnaan", joka sijaitsee kaupungin ulkopuolella. Mutta sen
pahempi hän ei ollut kotosalla, ja niin meidän oli tyytyminen yksinomaan
hänen hiukan teeskentelevän puolisonsa seuraan.

Hyvin aurinkoinen on muisto niistä viikoista, jotka vietimme yhdessä
Belgiassa. Sieltä Gina Krog matkusti Hollantiin ja minä jäin vielä
toistaiseksi Brüsseliin. Elokuun alkupäivinä piti Köpenhaminassa olla
Kansainvälinen Naisten äänioikeuskongressi, mutta sen olin päättänyt
sivuuttaa ja siirtyä Berliniin, niin pian kun koulut siellä alkoivat.

Silloin saapui yhtäkkiä sähkösanoma Gina Krogilta: "Sinun täytyy tulla
Köpenhaminan kongressiin maatasi edustamaan, sillä kaikesta päättäen ei
kukaan muu tule Suomesta."

Huhu Viaporin kapinasta oli silloin tunkeutunut Tanskaan ja aikaansaanut
tällaisen otaksumisen. -- Eikä siinä ollut muuta neuvoa kuin totella
Ginan kehoitusta ja panna pillit pussiin. Lähdin siis kiireimmiten heti
samana iltana ja jouduin perille siksi aamuksi kun kongressi alkoi. Ihan
päätä pyörrytti sellaisen yhtämittaisen matkan jälkeen, mutta Gina oli
hankkinut minulle erinomaisen kortteerin erään herttaisen ja viisaan
rovastinlesken ja hänen kauniin tyttärensä luona, jossa minua hoivattiin
ja pidettiin kuin "kukkaa kämmenellä". Itse hän asui komendööri Münterin
komeassa kodissa, jonka emäntä, *Johanne Münter*, on mitä innokkain
naisasianainen, ja niin me taaskin tulimme olemaan paljon yhdessä, ei
ainoastaan kokouksissa, vaan myöskin kutsuvieraina eri perheissä.

Mutta se olikin viimeinen kerta. Kirjevaihdossa me kyllä olimme s. o.
lähetimme toisillemme joskus tervehdyksen ja väliin kortin, väliin
kuvalaatan tai lehteen pantavan kirjoituksen, mutta meidän tiemme eivät
enää sattuneet yhteen.

Gina Krogin lehteä seuraamalla tiesi kuitenkin kaiken mikä häntä koski.
Siitä näki oliko hän omassa maassaan vai muualla, olivatko ajat hänen
ajamalleen asialle voittorikkaat vai tappiota tuovat. Siitä myöskin kävi
ilmi, että hän oli kansansa vapaamielisten naisten ja miesten
kiitollisuuden esineenä, kun hänen lehtensä talvella v. 1912 täytti 25
vuotta. Pyrkijöitä hänen kunniakseen toimeenpantuun juhlaan oli niin
paljon, että monet sadat saivat palata takaisin, kun eivät salit olleet
kyllin isot kaikkia vastaanottamaan. Tietysti eivät nämä kaikki nyt
olleet niinkään innokkaasti kannattaneet hänen työtänsä ja olleet
valmiit sen edestä jotain uhraamaan, mutta niinhän se on kaikkialla.
Voitot jaetaan mielellään, mutta ei vaivoja.

Ei kukaan ollut kokenut tätä selvemmin kuin Gina Krog, mutta hän
säilytti aina loppuun asti valoisan uskonsa naisiin. Vaikka hän näki
heidän ahtautensa, pikkumaisuutensa ja moittimishalunsa, joka kyllä
häneen syvästi koski, oli hän seuraavalla hetkellä jo valmis heitä
puoltamaan. Hän ajatteli kai kuin "Rauhan erakko" Juhani Ahon kirjassa:
"Ellen minä usko niin eivät muutkaan usko. Yhden täytyy aloittaa." Ja
juuri tämä kokonaisuus, tämä yhtämittainen nuoruutensa ihanteista
kiinnipitäminen ja lujana seisominen myrskyssä ja vastatuulessa tekee
Gina Krogin muiston niin eheäksi ja kauniiksi, ja antaa rohkeutta ja
voimaa niin monelle niistä, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin.

Mutta se tulee vielä syntymättömiä sukupolviakin elähyttämään samassa,
kun Gina Krogin nimi aina tulee mainittavaksi Norjan ensimäisten
joukossa. Hänen hautajaisensakin tapahtui, aivan kuin Norjan
suurmiesten, valtion kustannuksella. Ministeri Knudsen ja maaherra Blehr
esiintyivät tässä tilaisuudessa kunniamarsalkkoina suruharsoisin lipuin
hänen kukitetun arkkunsa ääressä, naisylioppilaat seisoivat
kunniavahteina ja sillä aikaa hallitus, valtiopäivät, valtuusto ja
yleensä kaikki yleisten laitosten ja yhdistysten edustajat lausuivat
tunnustuksensa ja kiitoksensa hänen työstään.



PROFESSORI GEORG v. GIZYCKI.


Siitä on jo kulunut päälle neljännesvuosisadan kun sain erään valokuvan,
jonka selkäpuolelle antaja kirjoitti: "Muistoksi talvesta 1894--95 ja
eräästä miehestä, joka ei enää ole elävien joukossa, mutta jonka muisto
-- niin toivon -- teissäkin tulee elävänä säilymään."

Tämä kuva, joka aina siitä asti on ollut kehyksissä työhuoneessani, on
prof. *Georg v. Gizyckin* muotokuva, ja henkilö, joka kirjoitti siihen
nuo yllämainitut sanat, oli hänen syvään suruun vaipunut leskensä. --
Hänen siinä lausuma ennustuksensa on aivan täydellisesti toteutunut;
vuosien kuluessa, kun on saanut nähdä ja kuulla niin paljon
pikkumaisuutta, kateutta ja oman kunniansa etsimistä sellaistenkin
keskuudessa, jotka sanovat kuuluvansa uudistusihmisten leiriin, on prof.
v. Gizyckin kuva yhä vain kirkastunut ja hänen muistonsa kasvanut.

Georg von Gizycki oli siveysopin professori Berlinin yliopistossa,
tunnettu kirjailija ja tiedemies, Berlinissä sijaitsevan eetillisen
seuran sihteeri ja koko tämän siihen aikaan Saksassa laajalti levinneen
liikkeen "Die ethische Kultur" nimisen äänenkannattajan toimittaja.

[Kuva: Georg v. Gizycki.]

Kun minä syksyllä v. 1894 matkustin Berliniin ja olin vakavasti
päättänyt päästä kuuntelijaksi sen korkeakouluun, joka silloin vielä oli
visusti naisilta sulettu, oli saman eetillisen seuran puheenjohtaja,
prof. *Foerster*, johon edellisenä kesänä sattumalta olin tutustunut,
paras apuni ja neuvonantajani. Hän kirjoitti konseptit hakuanomuksiini
y. m. tarvittaviin papereihini, hän ehdotti keiden professorien puoleen
minun piti kääntyä ja suositteli aivan erityisesti prof. v. Gizyckiä,
"yliopiston uudenaikaisinta ja vapaamielisintä henkeä".

Ja niin minä jouduin Georg v. Gizyckin tuttavuuteen, rupesin
kuuntelemaan hänen luentojaan ja, mikä oli vieläkin tärkeämpää, sain
olla mukana niissä seminaariharjoituksissa, joita hän kerran viikossa
piti omassa kodissaan, ja joissa oli toista tusinaa ylioppilaita läsnä.
Hauskempia, kehittävämpiä hetkiä, kuin nämä olivat, ei juuri voi
kuvitella. Keskustelun aiheena oli aina joku siveysopin alalta otettu
kysymys, joka niin läheisesti kuin suinkin liittyi nykyaikaan ja
käytännöllisen elämän vaatimuksiin, ja jolloin prof. v. Gizycki
herttaisuutensa ja toverimaisuutensa kautta sai kaikki vapaasti
mielipiteensä lausumaan ja epäilyksensä sekä tuumansa esittämään.

Eräs kysymys, jota me kauan pohdimme, oli siveysopin suhde uskontoon ja
uskonnonopetuksesta erillään olevan siveysopin opetuksen mahdollisuus ja
tarpeellisuus, josta asiasta oli ollut varsin mielenkiintoinen
kiertokysely prof. v. Gizyckin aikakauskirjassa. Aikakauden eri maissa
ja maanosissa elävät etevimmät opettajat ja ajattelijat olivat sitä
valaisseet, ja heidän vastauksiaan lukiessamme heräsi meissä paljon
ajatuksia ja vastaväitteitäkin. Toinen kysymys, joka niinikään antoi
aihetta vilkkaisiin väittelyihin, oli kaksintaistelu, joka, kuten
tunnettu, Saksan miesmaailman keskuudessa niin yleisesti rehoittaa.
Sillä oli yksi ainoa puoltaja meidän piirissämme, mutta tämän muista
eroava kanta vaikutti kuitenkin, että kaikki todisteet ja väitteet sekä
myötä että vastaan tulivat perusteellisesti pohdituiksi. -- Mikä teki
nämä ajatusten vaihdot vieläkin monipuolisemmiksi, oli eri
kansallisuuksien läsnäolo. Siellä oli muun muassa eräs venäläinen ja
kaksi amerikalaista, joista toinen oli siveysopin professori Stranfordin
yliopistossa.

Siten syntyi aina laajoja vertailuja Uuden ja Vanhan maailman olojen
välillä.

Kun olimme keskustelleet kaksi tuntia, toi palvelija teekeittiön sisään
ja sitten alkoi hauska ja hilpeä seurustelu, jota tavallisesti vielä
kesti pari tuntia. Ihmeen paljon sitä ehtii oppia ja kuulla sellaisessa
seurassa, jossa vallitsee täysi avomielisyys ja keskinäinen luottamus,
jossa kaikki tuntevat, että väärinkäsitykset ja peräpuheet eivät voi
tulla kysymykseenkään, vaikka lausuisi kuinka jyrkkiä ja tavallisuudesta
poikkeavia mielipiteitä tahansa.

Rva von Gizycki[1], joka myöskin koko ajan oli mukana näissä
harjoituksissa ja otti osaa keskusteluihin, oli erinomaisen komea ja
hieno, todellinen suuren maailman nainen. Hän oli omaa sukua von
*Kretschman*, kenraalin tytär, ja oli jokunen vuosi sitten loistanut
Weimarin hovissa, jossa muuten hänen esiäitinsäkin olivat olleet
hovinaisia. Hänen isoäitinsä oli sitäpaitsi ollut Göthen hyvä ystävä,
jolle tämä oli omistanut muutamia kauniita runoja ja lahjoittanut
sormuksen, jotka kaikki muistoesineet nyt olivat rva v. Gizyckin
huostassa. Sitäpaitsi hän oli saanut periä näiden esiäitiensä Weimarin
ajoilta olevan kirjevaihdon, jonka avulla hän oli julkaissut
intressantin, tätä kuuluisaa aikakautta kuvaavan muistelma-teoksen.

[1] Lily v. Gizycki meni sitten uusiin naimisiin erään _Braun_ nimisen
sosialistisen kirjailijan kanssa, ja toimitti hänen kanssaan »Die neue
Gesellschaft» nimistä aikakauskirjaa. Hän julkaisi useampia teoksia,
muun muassa omat muistelmansa, joissa kerrotaan miten entisestä
hovinaisesta tuli sosialisti.

[Kuva: Lily v. Gizycki ja Minna Cauer.]

Mutta yhteiskunnallisia kysymyksiä, eipä edes oman sukupuolensa kurjaa
asemaa Saksassa, hän ei ollut ajatellut, ennenkuin joutui prof. v.
Gizyckin tuttavuuteen. Tämä vasta avasi hänen silmänsä ja sai hänet
niistä innostumaan.

"Ajatelkaa", sanoi hän hymyillen eräänä päivänä minulle, "että rva Cauer
ja minä olemme ruvenneet kutsumaan miestäni "kiihoittajaksi", sillä niin
äärettömästi hän vaatii meitä erityistä, radikaalista naisasialehteä
perustamaan."

Sinä samana syksynä syntyikin sitten tuo vapaamielinen "Die
Frauenbewegung" niminen lehti, jonka päätoimittajana rva *Minna Cauer*
aina siitä asti on ollut. Eräässä sen ensi numeroista kirjoitti prof. v.
Gizycki muun muassa, että se valtio ja yhteiskunta, jonka miehet olivat
luoneet, oli niin kurja, etteivät naiset milloinkaan, vaikka heitä aivan
ilman valmistusta olisi pantu valtiollista elämää järjestämään, olisi
voineet aikaansaada mitään huonompaa, mutta ehkä hiukan parempaa, ja
siksi hän kehoitti naisia kaikkialla liittymään yhteen,
kansalaisoikeuksiaan vaatimaan ja niiden avulla oloja inhimillisemmiksi
tekemään.

Se merkitsi siihen aikaan paljon -- merkitsisi arvaten tänäpäivänäkin --
että Berlinin korkeakoulun opettaja, jolla oli yleisesti tunnettu nimi
ja jota kaikkien piirien ja puolueiden ihan pakostakin täytyi
kunnioittaa hänen jalon luonteensa ja tinkimättömän totuudenrakkautensa
takia, että hän ihan omassa nimessään ja mutkistelematta lausui
tällaisia ajatuksia ja kehoituksia.

"Mutta mikä on tehnyt teistä sellaisen naisasian ystävän ja saanut
teidät niin hyvin naisten nöyryyttävän aseman ymmärtämään?" kysäsin
häneltä kerran.

"Oi", vastasi hän, "ei minun tarvitse muuta kuin ajatella sitä kohtaloa,
joka olisi tullut minun osakseni, jos olisin naiseksi syntynyt,
käsittääkseni sen. Nyt minulla on vaikutusala, joka tuottaa minulle iloa
ja onnea, naisena olisin saanut istua toimettomana ja hylättynä
nurkassa." Prof. v. Gizyckin jalat olivat nimittäin hamasta hänen
nuoruudestaan olleet rampautuneet, niin että hän vain rullatuolin avulla
pääsi liikkumaan, joka seikka ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta
mukana kaikkialla missä muutkin.

Kun talvilukukausi Berlinin yliopistossa oli päättynyt, joka tapahtui
siinä maaliskuun alkupuolella, päätimme me, jotka olimme olleet mukana
prof. Gizyckin seminaariharjoituksissa, antaa hänelle ja hänen
puolisolleen pienen muistolahjan. Yhteisneuvottelujen ja valitsimisien
tulos oli eräs loistoalbumi, joka sisälsi kuvia Thüringistä, rouvan
kotipuolelta. Sen sisäkannelle jokainen meistä kirjoitti nimensä ja
sitten sitä eräänä kauniina sunnuntaiaamuna lähdettiin yhdessä viemään.
Portaissa me tapasimme talon palvelijan ja rupesimme heti häneltä
tiedustelemaan professorin terveyttä, sillä hän oli pari päivää ollut
hiukan pahoinvoipa -- influenssa oli ahdistellut -- mutta sellainenhan
on piankin ohimenevää, arvelimme.

Palvelija näytti hyvin totiselta ja vastasi sitten juhlallisesti:
"Professori kuoli tänä aamuna kl. 4." Siinä me seisoimme kuin
kivettyneet, mykkinä ja kauhistuneina. Iloisesti jutellen ja hilpeällä
mielellä me olimme rientäneet rakkaan opettajamme asunnolle, ja nämä
muutamat palvelijan lausumat sanat muuttivat kaikki. Jälleen kadulle
astuessamme tuntui kirkas kevätaamu kolealta ja kylmältä ja maailma
yhtäkkiä niin sanomattoman köyhältä.

Jokunen päivä senjälkeen olimme kutsutut v. Gizyckin kotiin surujuhlaan,
jossa prof. Foerster tulkitsi ihmeen ihanasti ja syvästi, vainajan
mustiin puetun paarin ääressä, hänen elämäntyönsä ja hänessä asuvan
voimakkaan ihmisrakkauden, joka oli pakoittanut hänet yhtämittaa
kärsivän ihmiskunnan hyväksi toimimaan ja sen hätähuudot kuulemaan.

Mitähän prof. von Gizycki sanoisi, jos hän tällä hetkellä eläisi, olen
usein viime aikoina tuuminut -- hän voisi nimittäin aivan hyvin vielä
olla elävien joukossa, sillä hän oli kuollessaan vasta vähän päälle 40
vanha -- ja joka kerta tuntuu minusta siltä, kuin kuulisin hänen
toistavan nuo edellä mainitut sanansa miesten luomasta valtiosta.



YSTÄVÄNI AUGUSTE FICKERT.


Olin ollut saaristossa viikon päivät kesällä 1910 ja sieltä palattuani
odotti minua useat kirjeet, niiden joukossa kaksi kappaletta Wienistä.
Ihan vaistomaisesti kävin niihin ensin, ja molemmat kertoivat sen
tärisyttävän uutisen, että *Auguste Fickert* oli kuollut siellä kesäkuun
9 p:nä.

Kuolema on miltei aina odottamaton ja julma, mutta se tuntuu tuhat
kertaa julmemmalta silloin, kun jalo henkilö temmataan pois kesken
elämäntyötään ja jättää korvaamattoman aukon. Sillä Auguste Fickert oli
Wienin vapaamielisen naisasialiikkeen keskus ja johtava sielu ja hän oli
Europan ehkäpä etevimmän naisasialehden toimittaja.

En minä kuitenkaan tätä hänen julkista toimintaansa kuolinsanoman
tullessa ajatellut, vaan etupäässä sitä, mitä hän oli ollut minulle,
minkä aukon hän jätti minun elämääni. Viisitoista vuotta olimme olleet
tutut ja kirjevaihdossa, ja tämän ajan kuluessa olin useita kertoja
käynyt Wienissä, joka minusta hänen takiansa aina oli tuntunut niin
läheiseltä ja tuttavalliselta kaupungilta; nyt se yhtäkkiä oli kuin
siirtynyt satoja peninkulmia tuonnemmaksi.

[Kuva: Auguste Fickert]

Kaikki seikat ihan ensi tutustumisestamme astuivat eteeni. Oli
kevättalvi 1895, ja minä olin matkalla Berlinistä, missä olin viettänyt
talvikauden, Zürichiin. En kuitenkaan lähtenyt suorinta tietä, vaan
päätin käyttää kuusiviikkosen loma-aikani matkoihin ja mennä Dresdenin,
Pragin ja Wienin kautta tuohon pieneen maahan alppien juurella. Eräs
tuttavani Dresdenissä selitti, että minun välttämättömästi Wieniin
saavuttuani piti mennä tapaamaan Auguste Fickertiä, ja antoi minulle
suosituskirjeen hänelle.

Minun tietämättäni teki hän vielä muutakin. Hän nimittäin kirjoitti
Auguste Fickertille suoraa päätä ja kehoitti häntä käyttämään minun
oleskeluani Wienissä hyväkseen ja panemaan minut siellä puhumaan
pohjoismaiden kansanopistoista, joista siihen aikaan olin pitänyt
esitelmiä Berlinissä ja Dresdenissä. Auguste Fickert kertoi minulle
nauraen sitten myöhemmin, ettei mikään maailmassa ollut hänelle sillä
hetkellä vähemmän tervetullut kuin tuo kirje ja kehoitus, ja että hän
sydämessään oli huoannut: »Hiisi vieköön kaikki nuo matkustavat
naisasianaiset.» Pääsiäislupa oli nimittäin juuri silloin tulossa, ja
hän oli toivonut saavansa hiukan levätä raskaasta koulutyöstään ja
yhteiskunnallisista toimistaan.

Tästä en minä kuitenkaan tiennyt mitään, vaan lähdin kaikessa
viattomuudessa suosituskirjeineni hänen luokseen. Hän ei ollut kotona,
mutta äiti otti minut ystävällisesti vastaan ja selitti tyttärensä pian
tulevan; hän oli vain kävelemässä erään tuttavansa kanssa. Ja kun he
sitten saapuivat ja me siinä istuimme kahvipöydän ääressä, syntyi mitä
vilkkain keskustelu etupäässä juuri kansanopistoliikkeestä ja sen
vaikutuksesta. Auguste Fickert kyseli, kuunteli, ymmärsi ja innostui,
innostui siihen määrin, että heti rupesi suunnittelemaan suurta yleistä
kokousta, missä minun piti puhua tästä suuresta ihmisyyden asiasta
Wienin yleisölle.

Se pidettiinkin sitten heti ensi arki-iltana pääsiäisen jälkeen ja oli
mainiosti valmistettu sekä sanomalehtien että kutsukorttien avulla.
Väkeä oli saapunut salin täydeltä, yksin opetusministeriökin oli
lähettänyt sinne edustajan.

[Kuva: Auguste Fickert v. 1897.]

Niinä parina viikkona, jotka silloin vietin Wienissä, oli Auguste
Fickert miltei jokapäiväisenä seuranani. Joko hän vei minut tuttaviensa
luo, tai pani toimeen pitkiä, hauskoja huviretkiä Wienin kauniisiin
ympäristöihin. Silloin sitä pohdittiin kaikenlaisia asioita taivaan ja
maan välillä, tai laskettiin leikkiä. Sillä A. F. oli kuitenkin,
kaikkien vakavien harrastuksiensa ohessa, myöskin hilpeä, vilkas
wieniläinen, joka osasi antaa ilolle ja leikillisyydellekin arvonsa.

Neljä vuotta myöhemmin matkustin taaskin Wieniin, jotenkin samaan aikaan
keväällä, mutta tällä kertaa murheen murtamana, surun valtaamana.
Helmikuun manifesti oli tullut ja koko elämä tuntui sysimustalta yöltä.
Kaikki oli muuttanut muotoa; mikä ennen oli tuntunut tärkeältä ja
suurelta, oli nyt käynyt aivan vähäpätöiseksi.

Olin kertonut tapahtumista Suomessa tuttavilleni Berlinissä ja
Dresdenissä, ja he olivat kyllä osoittaneet ymmärtämystä ja myötätuntoa,
mutta ei kukaan heistä ollut kuitenkaan ottanut tätä asiaa omakseen.
Mutta sen teki Auguste Fickert. Hän kuunteli tuntikausia, kun kerroin
hänelle Suomen suuresta surusta, hän käsitti, ettei mikään muu asia koko
maailmassa minua sillä hetkellä liikuttanut paitsi Suomen kohtalo, ja
hän rupesi heti toimimaan yhtä tarmokkaasti, kuin olisi hänen oma maansa
ollut perikadon partaalla.

Samaan aikaan kun Suomen perustuslakien kimppuun hyökättiin ja helmikuun
manifesti julkaistiin oli -- kuten kaikki muistanevat -- Haagin
rauhankonferenssi kynnyksellä ja eri maiden naiset ja naisjärjestöt
lähettivät sen johdosta tuuman alkuunpanijalle, tsaarille, kiitoksensa
ja kunnian-osoituksensa. Myöskin *Allgemeiner östreichischer
Frauenverein*, jonka puheenjohtajana Auguste Fickert toimi, oli aikeessa
ottaa osaa tähän adressiin, mutta kun kokous sen johdosta sitten
pidettiin, kertoi hän läsnäolijoille tarkalleen mitä Suomessa oli
tapahtunut, miten rauhantsaari oli rikkonut pienelle kansalle antamansa
ja valalla vahvistamansa lupaukset ja miten koko Suomi sen johdosta oli
joutunut epätoivon valtaan.

Hän toisti toisin sanoen kaikki mitä olin kertonut tilanteesta meillä,
mutta ei tietysti näinä ilmiannon aikoina maininnut sanaakaan siitä,
mistä hänellä oli kaikki nämä tiedot. "Kuulijakuntani saattoi vaikka
otaksua, että minulla oli ollut jonkinlainen ilmestys", hymyili hän
perästä päin. Ja seuraus oli, että hänen johtamansa yhdistys ei
allekirjoittanut edellämainittua kiitosadressia.

Auguste Fickertillä oli paljon tuttavia Wienin intelligenssin ja
sanomalehtimiesten piireissä ja niitä hän nyt koetti saada liikkeelle.
Ei se ollut aluksi niinkään helppoa. Suomi oli vielä silloin jotenkin
tuntematon, ja kaikki meidän maatamme koskevat uutiset Wienin lehdissä
olivat kotoisin vihollistemme leiristä ja hyvin kierot. Mutta Augusten
pontevuus voitti lopulta esteet. Pari Suomea koskevaa esitelmääkin
syntyi hänen välityksellään, samaten useita sanomalehtikirjoituksia.

Muistan elävästi miten hän eräänä iltana myöhään vei minut
"Arbeiterzeitung'in" toimitukseen ja selitti sen toimittajalle, tri
*Adler*'ille, mitä Suomessa todellisesti oli tapahtunut ja sen vaaran,
joka meidän olemassa oloamme ja kulttuuriamme uhkasi. Tämä, joka muuten
kyllä kuului Augusten tuttavapiiriin, oli silloin hyvin väsynyt ja
hermostunut, sekä huudahti lopulta tuskallisesti: "Olen juuri saanut
sähkösanoman että N--n piirissä on puhjennut lakko, ja se on minulle
paljon tärkeämpi kuin koko Suomen konstitutsioni." Mutta tämä
mielenpurkaus oli vain hetkellisen pahan tuulen ilmaus, sillä hän kyhäsi
sitten hiukan myöhemmin aivan loistavan kirjoituksen Suomen
oikeudellisesta asemasta.

Kun sanoma meidän laillisen järjestyksemme palauttamisesta v. 1905
suurlakon jälkeen levisi Europaan, tuli Augustelta heti onnittelukirje,
jossa hän muun muassa sanoi: "Koko viikon olen ajatuksissani elänyt
teidän kanssanne pelvossa ja vavistuksessa ja nyt vasta voin taas
vapaasti hengittää, kun tiedän, että vihdoinkin olette voittaneet ja
vapautenne saavuttaneet."

Vuotta myöhemmin olin Saksassa kouluoloja tutkimassa ja silloin saapui
yhtäkkiä sähkösanoma, jossa hän kutsui minua Wieniin pitämään esitelmää
sortoaikamme vaiheista, suurlakostamme ja vapaudestamme. Hän oli
tilaisuutta varten painattanut noin parituhatta kutsumalippua ja
lähettänyt niitä kaikille yleisissä toimissa ia yleisiä asioita
harrastaville henkilöille. Suuri ja loistava olikin se yleisö, joka
sitten esitelmäiltana täytti n. k. Arkkitehtitalon juhlasalin ja
tarkalleen kuunteli kertomusta pienen kansan taistelusta kalliimpansa
edestä.

Esitelmää seurasi keskustelu, jolloin A. F. tavallisuuden mukaan toimi
puheenjohtajana. Hän oli kuin luotu sitä tointa varten, jo siitä syystä,
että hän niin mainiosti osasi kuunnella, mutta hänellä oli myöskin se
lahja, että hän niin hyvästi ymmärsi toisen ajatukset, olivatpa ne
sitten vaikka kuinka puolinaisesti lausutut.

Ja niinkuin hän ymmärsi toisten ajatukset, ymmärsi hän myöskin heidän
huolensa ja surunsa, ja oli aina valmis auttamaan, uhraten tuntikausia
kalliista ajastaan. Kun vain ajattelen kaikkia niitä askeleita, joita
hän otti Suomen takia ja kun sitten tiedän, että samalla tavalla hän
palveli kaikkia muitakin, jotka olivat hädässä ja avun tarpeessa, niin
en oikeastaan ihmettele, että hän murtui kesken. "Hän lepää nyt, hän
joka ei milloinkaan suonut itselleen lepoa" kirjoitti eräs hänen
kuolemastaan, ja toinen sanoi kirjeessään: "Tämä suurenmoinen nainen,
tämä jaloin ihminen on nyt poissa." Ja molemmat arvostelut olivat
erittäin sattuvat.

Auguste Fickert oli samaa ainesta kuin ihmiskunnan suuret, pyhät
marttyyrit. Hänellä ei ollut rahtuakaan itsekkyyttä, oman voiton pyyntöä
tai kunnianhimoa. Aatteita hän rakasti, aatteita, joista toivoi koituvan
ihmiskunnalle onnea ja siunausta, ja niiden eteen hän uhrautui kokonaan,
ajattelematta vaivojaan, heikkoa terveyttään, aineellisia etuja.

Hän oli koko elämänsä vähissä aineellisissa varoissa tehden raskasta
koulutyötä henkensä ylläpitämiseksi, mutta ei mikään mahti maailmassa
saanut häntä ottamaan maksua työstään aatteiden palveluksessa. Eräs
henkilö jätti hänen *Neues Frauenleben* nimiselle aikakauskirjalleen
melkoisen rahasumman, jonka korot etupäässä oli aijottu päätoimittajan
palkaksi. Auguste F. käytti ne avustajiensa palkkaamiseksi ja antoi itse
työnsä ilmaiseksi. Kerran kokosivat hänen ystävänsä hänelle muutamia
tuhansia guldenia ja pyysivät, että hän käyttäisi ne matkustamiseen ja
lepoon. Mutta hän antoikin ne virkistysmatkastipendiksi kansakoulun
naisopettajille.

Tämä hänen luonteensa suurpiirteisyys ja aateluus vaikutti tietysti
mahtavasti ja kohottavasti hänen ympäristöönsä. Moni innostui vain hänen
takiansa yhteiskunnalliseen uudistustyöhön ja antautui siihen. Muun
muassa sai hän Wienin etevän kirjailijan, *Rosa Mayreder*'in liittymään
suureen yhdistykseensä ja sen johtokunnassa toimimaan.

Monta vuotta olin jo kehoittanut Auguste Fickertiä tulemaan Suomeen
nähdäkseen kerran läheltä sen maan ja kansan, jonka oikeuksia hän niin
lämpimästi oli puoltanut. Kesällä v. 1909 hän vihdoin tulikin tänne,
oleskeli viikon päivät Helsingissä ja kiersi sitten Itä-Suomea
tutustuakseen sen luonnonihanimpiin paikkoihin, kuten Imatraan,
Savonlinnaan, Punkaharjuun j. n. e.

Täällä saamistaan vaikutelmista kirjoitti hän Naisten Ääneen pienen
selostuksen, joka sittemmin myöskin oli luettavana siinä
muistojulkaisussa, joka hänen kuoltuaan Wienissä ulosannettiin. Siinä
hän sanoo:

"Minulla oli erinomainen maantieteen ja historian opettaja, professori
*Edvard von Weinzierl*, jolle olen ikuisessa kiitollisuuden velassa;
niin paljon hän on henkiseen elämääni jäsen suuntaan vaikuttanut.
Kuunnellessani hänen luentojaan olin jatko-opiston opettajatarosastolla,
siis siinä ijässä, jolloin sielu on avoin kaikille hyville
vaikuttimille. Näissä luennoissaan puhui hän kerran myöskin Suomesta,
tuosta satumaisesta, tuhatjärvisestä maasta kaukana pohjolassa, ja sen
tarmokkaista asukkaista, jotka uutteralla työllä ovat pakoittaneet karun
maaperänsä tuottamaan sen verran, että he sisällisen vapauden vallitessa
ovat voineet kehittyä aivan ihmeteltävästi.

Useita vuosia myöhemmin, kun jo olin ottanut osaa naisasialiikkeeseen,
tuli Maikki Friberg Wieniin ja piti esitelmän pohjoismaiden
kansanopistoista "Yleisessä itävaltalaisessa naisyhdistyksessä". Hänen
innostuksensa tähän suureen asiaan, hänen vilkas luonteensa ja lämpönsä
valloittivat meillä kaikki sydämet, ja sama tunne, jonka professori v.
Weinzierlin esitelmä oli minussa aikaan saanut, heräsi jälleen, kun nyt
ensi kerran tapasin elävän olennon tästä runollisesta maaperästä. Haluni
nähdä Suomea ja tutustua sen asukkaisiin tuli jälleen voimakkaaksi, eikä
ollut enää tukahutettavissa, varsinkin kun Maikki Friberg sen jälkeen
monta kertaa kävi Wienissä ja me koko ajan olimme mitä vilkkaimmassa
ajatusten vaihdossa.

Vihdoinkin saatoin päästä toiveitteni perille. Eräänä kauniina heinäkuun
aamuna lähestyin minä Helsingin auringon valossa hymyilevää satamaa,
eikä mikään muu häirinnyt tätä kaunista kuvaa kuin tietoisuus siitä,
että Viapori oli vieraan hallussa ja että muukalainen siis hallitsi
sisäänkäytävää Suomen sydämeen.

Nyt minä olen useita päiviä kestävillä matkoilla omin silmin nähnyt
Suomen viheriäpuitteiset, uinailevat järvet, hopealle hohtavat koivut ja
tummat havumetsät, olen ihmetellyt sen toisiinsa liittyneitä vesistöjä
rikkaine saaristoineen, olen ihaillut maalaisten ahkeruutta ja
talonpoikien toimeliaisuutta, he kun vähillä varoillaan, mutta
yksimielisyytensä kautta voimakkaina, rakentavat itselleen
rannikkolaivoja, jotka kulettavat heidän maataloustuotteitaan järvien
poikki kaukaisiin seutuihin, missä ihmiset ahkeralla työllä edistävät
yleistä vaurastumista. Olen nähnyt herttaisia koteja miellyttävissä
maakartanoissa ja hyvästi kasvatettuja, kukoistavia lapsia, kuten esim.
tehtailija Backbergillä Vuolenkoskella ja taiteilija Hämäläisellä. Olen
nauttinut rajatonta vieraanvaraisuutta suomalaisessa pappilassa,
ystävällisen aviopari Lappalaisen luona Jääsken pitäjässä,
vieraanvaraisuutta sellaista, joka meillä Keski-Europassa, missä on
hotelleja ja majataloja joka askeleella, ei ainoastaan ole hävinnyt,
vaan on käynyt aivan käsittämättömäksi.

Minulle on näytetty suurenmoisia kouluja ja sivistyslaitoksia niin
maaseudulla kuin kaupungeissa, olen liikutetuin mielin katsellut
avojalkaisia lapsia Helsingin kansankirjaston lukusalissa, olen nähnyt
miehiä ja nuorukaisia kovassa työssä ja ihaillut heidän hilpeyttään,
taitavuuttaan ja voimaansa. Kaikkialla on minut otettu ystävällisesti,
jopa sydämellisestikin vastaan ja joka paikassa ovat ihmiset olleet
henkisesti heränneitä ja vaikuttaneet elähyttävästi, luonnollisia
kanssakäymisessään ja hyväntahtoisia sekä keskenään että vierasta
kohtaan, koettaen näyttää ja antaa hänelle mitä parasta heidän maassaan
on aineellisessa ja henkisessä suhteessa.

Olen nähnyt talouttaan mallikelpoisesti hoitavia perheenemäntiä,
voimakkaita, taitavia miehiä, terveitä, suloisia, luonnollisia nuoria
tyttöjä, kohteliaita, vaatimattomia nuoria miehiä opiskelevan nuorison
keskuudessa, sanalla sanoen olen nähnyt herttaisen, iloisen ja
sivistyneen kansan, jolle minä puolestani vain toivoisin, että se
vapautettuna "pahan naapurin" hyökkäyksestä vapaasti saisi kehittyä ja
luoda itselleen sellaisen tulevaisuuden, johon sen luonteen
pääominaisuudet, sitkeys, ahkeruus ja toimeliaisuus viittaavat. Siten se
voisi tulla monelle Europan suurvaltiolle ladunavaajaksi."

Auguste F. huomasi, että uusi sortoaika oli tulossa ja seurasi tarkkaan
sen kehitystä. Varsinkin häneen koski tuo venäläisten uhkaus eroittaa
maastamme sen rajalla olevat pitäjät. Sen johdosta hän kirjoitti avoimen
kirjeen Kansainvälisen Naisliiton puheenjohtajalle, lady Aberdeenille,
jossa hän voimakkain, hehkuvin sanoin asettaa tämän asian naisten
maailmanliiton tuomioistuimen eteen. Aluksi hän sanoo siinä:

"Kaukana Europan koillisessa kolkassa aijotaan julistaa kuolemantuomio.
Se ei koske tällä kertaa yksityistä, joka asettuu vastustamaan
vallitsevaa vääryyttä, eikä liioin uusien ajatusten yksinäistä
edustajaa, ei -- kokonainen kansa on mestattava, sen omintakeisuus ja
kulttuuri, jonka se on hankkinut itselleen alituisessa taistelussa karua
luontoa vastaan, on siltä ryöstettävä siksi -- niin siksi että paha
naapuri, jälleen voimaan päässyt tsaarivalta, näkee sen hyväksi."

Sitten seuraa tarkka selonteko meidän valtiollisesta asemastamme,
Porvoon valtiopäivillä annetuista lupauksista ja niiden vahvistamisesta
seuraavien hallitsijoiden valtaistuimelle astuessa, yksin Nikolai
II:sen, joka ne sitten kuitenkin rikkoi. Niinikään hän muistuttaa niistä
saksalaisten ja itävaltalaisten oppineiden antamista lausunnoista Suomen
eduksi, jotka lausunnot julkaistiin vuoden alussa 1910, ja jossa he
sanovat, että Suomen oikeuksien loukkaaminen koski koko Europaa, koska
se oli rikos kansainvälistä oikeutta vastaan. Lopuksi hän sitten vetoaa
naisiin seuraavin sanoin:

Ja naiset, aikovatko he äänetönnä katsella tätä Venäjän julkista
oikeuden loukkausta?

Aikana, jolloin naiset taistelevat henkensä takaa valtiollisen
tasa-arvon saavuttamiseksi, aikana, jolloin he syvästi tuntevat sen
lapsipuolenaseman, josta heidän sukupuolensa kärsii sekä yksityisen
oikeuden että julkisen oikeuden alalla, aikana, jolloin he ovat tulleet
täydellisesti vakuutetuiksi siitä, että heidän osanottonsa uudenaikaisen
elämän kaikilla aloilla on käynyt välttämättömäksi kulttuurin jatkuvalle
kehitykselle, sellaisena aikana he eivät enää saa käsissä ristin
katsella mitenkä kokonaiselta kansalta ryöstetään sen ansaitut oikeudet,
he eivät saa äänetönnä katsella sitä, sillä siinä tapauksessa he tulevat
kanssarikolliseksi vääryyden tekoon.

Kaikissa maissa ovat naiset ristiriidassa hallituksien kanssa, joilta
vaativat oikeutta ja vanhurskautta itselleen.

Oikeuden ja vanhurskauden nimessä täytyy heidän ottaa puoltaakseen
Suomen vapautta; kulttuurin nimessä täytyy heidän panna vastalauseensa
tämän maan venäläistyttämistä vastaan -- heidän täytyy ennen kaikkea
panna tämä vastalauseensa naisina, jotka itse vasta silloin voivat saada
poliitista vaikutusvaltaa, kun siveelliset voimat pääsevät määrääjiksi
kansojen elämässä, kun ei väkevämmän voima, vaan oikeus ja vanhurskaus
tulevat hallituksien pääperusteiksi.

Kansainvälinen Naisliitto ei tietääkseni ryhtynyt mihinkään
toimenpiteisiin tämän kehoituksen johdosta, mutta Suomen hätä tuli kyllä
senkautta tunnetuksi. Yksinpä Auguste Fickertin muistoksi järjestetyssä
surujuhlassa Wienissä, se tuli esiin.

Juhlapuheen pitäjä, tri *Julius Ofner* huomautti nimittäin siinä, kuinka
hän vielä aivan hiljattain oli puhunut vainajan kanssa hänen
lempiharrastuksistaan, joiden joukossa Suomella oli niin tärkeä asema,
ja lisäsi sitten:

"Suomi, tuo pieni maa, joka tähän asti on kyennyt puoltamaan vapauttaan
mahtavan naapurinsa suhteen, maa missä vahvahenkiset, lujatahtoiset
naiset alttiisti ja kiihkeästi ottivat osaa vapaustaisteluun ja sitten
kun se saavutettiin, saivat miehiltään vapaaehtoisesti, kiitollisuuden
osoitteeksi hyvästä yhteistyöstä, äänioikeuden; tämä maa se toteutti
Auguste Fickertin ihanteen. Sellaisiksi hän tahtoi naiset. Omien
ponnistuksien kautta tunnustusta ansaitsevan työnsä tuloksena heidän
piti saada oikeutensa. Kun Suomen suuri taistelu nyt taas on alkanut
uudestaan, joka sen pahempi tällä hetkellä näyttää niin epäedulliselta
suomalaisille, oli Auguste Fickert aivan pois suunniltaan ja koetti edes
antaa heille myötätuntonsa kannatuksen."

       *       *       *       *       *

Kun surulliset, ikävät viestit toisensa jälkeen viime aikoina ovat
tulleet Itävallasta ja etenkin Wienistä, olen hengessäni monasti
sanonut: "Hyvä ettei Auguste Fickertin tarvinnut nähdä tätä surkeutta,
sillä kyllä hän olisi siitä aivan rajattomasti kärsinyt." Hän näki kyllä
Itävallan politiikan suuret puutteet ja puhui monasti siitä, kuinka
luonnottomiksi ja hatariksi olot siellä olivat kehittyneet, mutta ei
suinkaan hänkään sentään voinut aavistaa, että romahdus olisi ollut niin
täydellinen.



CHARLOTTE SCHRÖDER.


Marraskuun 16 p. 1904 oli Askovin kansanopistosta kirkkoon johtava tie
kuusien ja lippujen kaunistama. Kylän asukkaat, jotka sen olivat
koristaneet, liikkuivat siinä vakavan näköisinä, hiljaa ja
juhlallisesti. Muutamat menivät aina opistoon asti ja asettuivat
molemmin puolin sisäänkäytävää.

Kun jo rupesi hämärtämään, kuultiin sisältä hiljaista, vienoa laulua, ja
sitten sieltä ruvettiin kantamaan ulos ruumisarkkua. Tulisoihtujen
kantajat kulkivat edellä ja kirstun jälkeen astui niin pitkä
saattokulkue, että sitä riitti opistosta aina kirkkoon. Kirkkokin oli
erinomaisen aistikkaasti koristettu ja valaistu. Muun muassa oli siellä
kaksi mahtavaa joulukuusta.

Ketä siinä viimeiseen lepokammioonsa saatettiin? Se oli Askovin
kansanopiston johtajan, Ludvig Schröderin puoliso, *Charlotte Schröder*,
omaa sukua *Wagner*.

Charlotte Schröder kuului niihin ihmisiin, joita ei koskaan unohda
kerran nähtyään. Hänen läheisyytensä vaikutti kuin auringonsäde ja kun
häntä vain perästäpäinkin ajatteli, täytti aina lämmin tunne sydämen.
Yhtä elävästi kuin eilispäivän, muistan sen hetken, jolloin hänet ensi
kerran näin. Olin kesällä 1890 Köpenhaminassa ottaakseni osaa 6:nteen
yleiseen pohjoismaiseen opettajakokoukseen. Siellä jokunen kehoitti
minua jatkamaan matkaani Jyllannin niemimaalla olevaan Askovin
kansanopistoon. Tunsin vielä siihen aikaan sangen vähän
kansanopistoliikettä ja tiedustelin siksi mitä hyötyä tällaisesta
käynnistä olisi. "Mene nyt vain", oli vastaus, "siellä saat nähdä mitä
parahinta pohjoismaissa on."

[Kuva: Charlotte Schröder.]

Se ennustus toteutui täydellisesti. Askovin kansanopistossa oli silloin
koolla kansanopiston ja eri koulujen etevimpiä edustajia Tanskasta ja
naapurimaista; siellä pidettiin innostuttavia puheita ja esitelmiä,
vaihdettiin kokemuksia ja vietettiin unohtumattomia hetkiä. Näin on
kuitenkin monessa muussakin kokouksessa ollut. Mutta Askovissa oli vielä
jotakin lisää. Siellä oli sellainen erinomainen koossa pitävä voima,
sellainen lämpö ja yhteishenki, että tuli ajatelleeksi ensimäistä
kristillistä seurakuntaa. Ja tämän hengen luoja oli Charlotte Schröder.

Aina siitä hetkestä kun hän meidän tullessamme seisoi opiston pihalla ja
toivotti meitä tervetulleiksi, tunsimme jokainen, että hän oli tämän
laitoksen keskus ja elähyttäjä, tunsimme, että siellä missä hän oli
johtamassa ja valvomassa, olisi hyvä olla.

Aivan ihmeteltävästi hänen huolenpitonsa ja järjestävä kätensä riitti
kaikkialle. Hän johti suurta talouttaan ja valvoi, että meillä kaikilla
-- meitä oli silloin noin toista sataa vierasta -- oli määräajoilla
ruokaa ja kahvia, että meidän huoneemme olivat kunnossa. Hän oli mukana
esitelmissä ja keskusteluissa, säesti pianolla niitä lauluja, joita
aamuin, illoin hartaushetkinä laulettiin ja ehti sitä paitsi vielä
seurustella yksityisten kanssa, vastata heidän kysymyksiinsä ja luoda
heille kodin tunnetta.

Kun ihmisillä on kiireellisiä toimia ja paljon velvollisuuksia, on
sangen tavallista, että heidän olennossaan on jotakin hermostunutta ja
levotonta. Heitä puhutellessa huomaa piankin, että vaikka he koettavat
seurata sitä mitä heille kertoo ja esittää, menevät heidän ajatuksensa
tuota pikaa kuitenkin muualle päin. Tai jos he ovatkin mukana ja
kuuntelevat loppuun asti, niin tuntee koko ajan, ettei heitä pitäisi
vaivata kaikellaisilla pikku asioilla ja huolilla, pelkää liiaksi
ottavansa heidän kallista aikaansa.

Charlotte Schröder ei kuulunut näihin ihmisiin. Koko hänen olentonsa ja
esiintymisensä tuntui niin sanomattoman rauhalliselta ja harmoniselta,
kuin ei hän koskaan olisi tietänyt kiireestä mitään. Ja kun keskusteli
hänen kanssaan, tai pyysi häneltä neuvoja, tunsi, että hän syventyi
kysymyksessä olevaan asiaan ja punnitsi sitä yhtä tunnokkaasti, kuin
olisi se koskenut häntä itseä tai hänen kaikkein läheisimpiään.

En ole nähnyt henkilöä, jossa äidillisyys -- sanan parhaassa
merkityksessä -- olisi ollut niin kehittynyt, niin vallitseva kuin
Charlotte Schröderissä. Ei hän ainoastaan ollut suuren lapsilaumansa
äiti ja hella hoitaja, hän oli myöskin Askovin oppilaiden äiti ja
äidillinen ystävä, koko ympäristön äiti ja äidillinen neuvonantaja,
Tanskan kansanopistoihmisten äiti ja yhdysside.

Jo aikaisin joutui Charlotte Schröder kansanopiston työvainiolle. Vuonna
1862 vietti hän nimittäin häitä *Ludvig Schröderin* kanssa ja koska
sulhanen jo silloin oli Röddingin kansanopiston johtaja, vei hän nuoren
vaimonsa sinne. Rödding oli Tanskan ensimäinen kansanopisto, joka
perustettiin jo v. 1844 Pohjois-Slesvigiin vastustamaan sisääntunkevaa
saksalaisuutta ja korvaamaan korkeamman oppilaitoksen puutetta
tanskalaisten keskuudessa Slesvigissä. Useiden johtajanvaihdoksien
jälkeen, tuli Schröder sen johtajaksi v. 1862, oltuaan jo pari vuotta
sitä ennen sen opettaja.

[Kuva: Ludvig Schröder.]

Pitkäksi Schröderien vaikutusaika ei siellä kuitenkaan käynyt. V. 1864
syttyi se onneton sota, joka leikkasi Tanskan ruumiista kaksi jäsentä,
Slesvigin ja Holsteinin. Röddingin opisto ei sen jälkeen enää ollut
kotoisella pohjalla, koska uusi raja tuli kulkemaan sen pohjoispuolella
ja työn jatkaminen sellaisten olosuhteiden vallitessa oli miltei
mahdoton. Siksi se päätettiin muuttaa rajan yli, mutta kuitenkin niin
lähelle kuin suinkin entistä paikkaansa, jotta Slesvigin väestö sitä yhä
vieläkin voisi käyttää. Silloin siirrettiin opisto nykyiselle sijalleen
Askoviin, missä se aikaa myöten on kehittynyt Tanskan ensimäiseksi
opistoksi.

Charlotte Schröder oli lapsena ja nuorena tyttönä ollut sangen heikko
terveydeltään. Yhteen aikaan hän vain sauvojen nojalla oli päässyt
liikkumaankin. Kaikki läheiset ja ystävät ennustivat siksi, ettei hän
tulisi kestämään siinä vastuunalaisessa asemassa, johon hän
kansanopiston johtajan puolisona joutui. Eikä ihmekään. Sillä ei ne ole
pienet, ne velvollisuudet, jotka johtajan vaimon hartioille sälytetään.
Hänen kotinsa pitää aamusta iltaan olla avoin oppilaille. Sen pitää
tulla heidänkin kodikseen. Siksi on kaikki ateriat, kaikki työ- ja
lepohetket yhteiset. Ei johtajan puoliso saa koskaan ajatella vain omaa
perhettään, viettää sen kanssa erityisiä merkki-tai juhlapäiviä, vaan
olkoonpa joulu tai pääsiäinen, aina hänen ensi sijassa täytyy ajatella
sitä oppilasnuorisoa, joka häntä ympäröi ja pitää huolta sen
hyvinvoinnista ja viihtymisestä.

Charlotte Schröder antautui tähän työhön koko sydämensä lämmöllä. Hän
tuli puolisonsa opiston keskustaksi ja hyväksi hengeksi, sen sydämeksi
ja järjestäväksi kädeksi. Ja kumma kyllä niin hänen voimansa eivät
kesken uupuneet, hänen heikko terveytensä ei pettänyt. Näytti
päinvastoin siltä, kuin ne olisivat kasvaneet ja voimistuneet
velvollisuuksien lisääntyessä.

Vastuksia oli kyllä, alkuaikoina varsinkin monenmoisia. Itse aatekin oli
niin uusi, ettei moni sitä käsittänyt ja asettui siksi mieluummin
vastustavalle kannalle. Aineellisessa suhteessa oli myöskin paljon
vaikeuksia. Monastikin olivat opettajien jo ennestään pienet palkat
supistettavat. Mutta tämä ei millään tavalla masentanut Charlotte
Schröderin mieltä ja hänen valoisaa luottamustaan kansanopiston
tulevaisuuteen.

Siihen aikaan kun Röddingin opiston toimi oli päättynyt ja Ludvig
Schröder, kauan etsittyään, oli löytänyt paikan uutta opistoa varten,
kirjoitti rouva Schröder Köpenhaminasta, jossa hän tänä väliaikana oli
oleskellut äitinsä luona, miehelleen:

"Jumalan kiitos, että taas saamme oman pienen kotimme ja oman sydämemme
mukaisen tehtävän. Tämä vanha koti on kyllä hyvä ja herttainen, mutta
kun jo kerran on omistanut oman pienen pesänsä, niin ei enää ainaiseksi
tahdo jäädä tänne asumaan, vaikkakin tuntuu sanomattoman hauskalta
pistäytyä täällä käymään."

Eräässä myöhemmässä kirjeessä, jossa hän myöskin puhuu heidän tulevasta
kodistaan lausuu hän:

"Minä niin kaipaan valoa ja lämpöä; minun henkinen elämäni tarvitsee
sitä yhtä paljon kuin ruumiillinen olemassa olonikin. Kun nyt pääsemme
uuteen kotiimme, niin aurinko pilkistää siellä sisään kaikkiin niihin
huoneisiin, joissa me enimmäkseen tulemme oleskelemaan. Kunpa nyt
voisimme oikein iloita siitä. Ja Jumala tehköön tämän meidän kotimme
niin valoisaksi ja lämpimäksi, että jo se todistaisi meidän sydämemme
halun olevan kuulua Herran, meidän Jumalamme, ystäväpiiriin."

Mitä Charlotte Schröder ajatteli kansanopistojohtajan tehtävistä käy
ilmi seuraavasta kirjeotteesta:

"Olen tässä tullut ajatelleeksi, että sellaiset kuin sinä, joiden on
astuminen puhumaan, useinkin ovat samassa asemassa kuin opetuslapset
sunnuntaievankeliumissa, joista kerrotaan, että he kysyivät: mistä me
saamme leipää niin monelle? Mutta minä olen myöskin ajatellut, että
teillekin on hyödyllistä oikein elävästi tuntea, ettei teillä itsellänne
ole leipää, sitä sanaa, jota teiltä pyydetään. Ja minä luulen, että Pyhä
Henki ja kansan henki voi paraiten antaa teille ne sanat, joita te
tarvitsette silloin, kun tunnette itsenne niin köyhiksi. Mutta juuri
sillä hetkellä kun teidän sananne tuntuvat teistä vähäpätöisiltä ja
riittämättömiltä kuten opetuslapsista heidän jaettavakseen annetut
leivät ja kalat, voipi siunaus ylhäältä kuitenkin antaa niille
ravitsevan voiman."

Yllä olevat sanat kuvaavat niin elävästi Charlotte Schröderiä ja hänen
käsityskantaansa. Ei hän rakentanut oman kykynsä ja työnsä pohjalle,
vaan näki kaikessa lahjan korkeudesta ja käytti sitä kuin tavaraa, josta
kerran on tilitettävä. Tämä syvä uskonnollisuus oli hänen olentonsa
perussävel ja kuvastui koko hänen esiintymisessään, kaikissa hänen
toimissaan. Se antoi hänelle voimaa ja kestävyyttä vastuksissa, työintoa
ja elämänhalua pahoinakin päivinä. Se teki hänet niin sanomattoman
henkeväksi, lempeäksi ja sisällisesti rikkaaksi. Eikä siinä ollut mitään
synkkyyttä, ahtautta tai muiden tuomitsemista. Hänen uskonnollisuutensa
oli kuten kaikkien grundtvigilaisten valoisa, kaikkia hyviä harrastuksia
tunnustava ja kannattava. Jo hamasta nuoruudestaan hän oli kuulunut
Grundtvigin piiriin ja istunut äitinsä kanssa Vartovin kirkossa
Köpenhaminassa tätä suurta oppi-isää kuulemassa.

Ollessaan Köpenhaminassa keväällä 1865 kirjoitti hän miehelleen:

-- -- -- Eilen nuoret täällä pääsivät ensi kerran ripille. Voit arvata,
että se hetki oli ihana Vartovin kirkossa. Oli niin suloista nähdä
vanhus alttarin edustalla ja nuoret tytöt puolipiirissä hänen
ympärillään. Hän puhui niin lempeästi ja herttaisesti heidän kanssaan,
ja myöskin me muut saimme niin hyviä sanoja. Erittäinkin tuntui minusta
hyvältä kuulla hänen puhuvan uskosta, joka synnyttää vanhurskautta,
toivoa, rauhaa ja rakkautta ja ijankaikkisen elämän iloa. Enin tarvitsin
mielestäni juuri sillä hetkellä kuulla puhuttavan rakkaudesta. Sitten
hän myöskin puhui kristillisen elämän tunnusmerkeistä -- --

Syyskuussa 1872 hän kirjoittaa Askovista äidilleen:

"Olin päättänyt olla minnekään lähtemättä, mutta nyt kun tuli sanoma
Grundtvigin kuolemasta, en voi kuitenkaan pysyä kotona. Ellei siis
mitään erityistä estettä ilmene, lähden Nutzhornin[1] ja Termansenin[2]
kanssa Köpenhaminaan tiistai aamuna. Sanomaton kaiho täyttää rinnan
ajatellessa, ettei milloinkaan enää saa kuulla tätä rakasta, tuttua
ääntä. Mutta ei kuitenkaan voi muuta kuin heikkojen voimainsa mukaan
kiittää Herraa, joka antoi kansallemme niin ihmeellisen suuren miehen,
soi hänelle niin pitkän toimirikkaan elämän ja nyt lopuksi antoi tämän
vanhan palvelijansa päästä rauhaan -- niin, nukahtaa siten, että kaikki
hänen ihmeen kauniit runonsa soveltuvat häneen itseensä.

[1] Nutzhorn: Eräs Askovin opettajista.

[2] Maanviljelijä Askovin läheisyydessä.

Toivokaamme siis ja rukoilkaamme, että nyt näyttäytyisi meidän rakkaan
vainajamme tunnustuksessa olleen sellainen voima, että hänen
ystäväpiirinsä, erilaisuuksista huolimatta, kuitenkin pysyy koossa." --
-- -- --

Charlotte Schröderillä oli laaja kirjevaihto. Oli niin paljon sekä
nuorempia että vanhempia ystäviä ja tuttavia, jotka olivat avun ja
lohdutuksen puutteessa. Hänellä oli lukuisa sisaruspiiri, jonka kanssa
hän aina pysyi mitä parhaissa suhteissa, vaikkakin heidän tiensä
kulkivat eri suuntia, ja paitsi sitä hän Tanskan ensimäisen
kansanopiston emäntänä joutui usein tekemisiin ulkomaalaisten kanssa,
varsinkin ruotsalaisten ja norjalaisten, jotka tuttavuudet myöskin
johtivat kirjeiden vaihtamiseen. Kumma kyllä ehti hän siinä sivussa
vielä muistaa Tanskan kansanopistolehteä, »Höjskolebladetia» ja
naisasialehteä »Kvinden og Samfundetia» kirjoituksilla. Edelliseen on
hän erittäinkin piirtänyt monta lämmintä muistosanaa manalaanmenneistä
ystävistään, jälkimäiseen mietteitä nuorten naisten kasvatuksesta,
reformipuvuista j. n. e. Kaikissa näissä ilmenee aina sekä hänen hellä
sydämensä ja ihanteellinen, valoisa katsantokantansa että hänen varma
arvostelukykynsä. Tämä kyky se juuri teki, että hän osasi asettua
oikeaan suhteeseen niihin oppilas-ja vierasparviin, jotka häntä
ympäröivät ja nähdä mitä kukin heistä enin tarvitsi.

Tätä on kyllä moni meikäläisistäkin saanut kokea Askovissa
oleskellessaan, ja siksi elää Charlotte Schröderin muisto täällä
meilläkin monessa kiitollisessa sydämessä. Moni meikäläinen on myöskin
juuri hänen toimintaansa seuraamalla oppinut käsittämään mitenkä lämmin,
valoisa koti on hedelmätä tuottavan kansanopistotyön elinehtoja.



LIEBKNECHTIN PUOLISOT.


Talvella v. 1918--1919 kun Carl Liebknechtin nimi ehtimiseen mainittiin
sanomalehdissä ja hän esiintyi Saksan kommunistien, bolscheviikien y. m.
äärimmäisten joukkojen johtajana Berlinissä, kääntäen kiväärit ja
kuularuiskut entisiä aatetoverejaan, sosialisteja, vastaan, menivät
minun ajatukseni entistä useimmin hänen kunniallisten vanhempiensa
kotiin, missä olin nähnyt hänetkin nuorena, toivorikkaana juristina.
Kesällä v. 1893 minä ensikerran tapasin hänet "Vorwärts" lehden
toimistossa, jonne eräs toimittajista puhelimitse kutsui hänet siksi,
että hän edellisenä talvena oli käynyt Suomessa. Siinä
keskustellessamme, rupesi hän hyvin vilkkaasti esittämään, että tulisin
tervehtimään hänen äitiään.

Minä puolestani en pyytänyt mitään parempaa kuin tavata ihmisiä,
varsinkin sellaisia, jotka tekivät yhteiskunnallista työtä ja edustivat
jotakin määrättyä suuntaa, ja siksi otin kiitollisuudella vastaan kutsun
ja lupasin määrähetkenä ilmestyä hänen äitinsä luona.

Liebknechtit asuivat silloin, kuten myöhemminkin Charlottenburgissa,
aina samassa talossa. "Ei meillä ole aikaa muuttaa", selitti rva
*Liebknecht*, kun kerran myöhemmin oli kysymys tästä heidän paikallaan
pysymisestään.

Koti, jonka he omistivat, oli tavallaan hyvinkin vaatimaton ja kuitenkin
huomasi varsin pian, että siellä palveltiin aivan toisia arvoja, kuin
tavallisissa, vähävaraisissa saksalaisissa kodeissa. Kaapit ja hyllyt
olivat täynnä kirjoja, pöydillä oli lehtiä ja aikakauskirjoja, seinillä
merkkihenkilöiden kuvia, sellaisten kuin Carl Marxin, Lassallen, Bebelin
y. m. Eikä kokoelmasta puuttunut talon isäntääkään. Katselin hänen
kuvaansa siinä monta kertaa ja totesin, että hänellä oli henkevät,
tarmokkaat kasvot. Itse hän sillä hetkellä oli tavanmukaisessa
kesäkongressissa, joka pidettiin Zürichissä.

Rouva Liebknecht erosi aivan tuntuvasti muista tapaamistani
saksattarista, aina siihen määrin, että jo tiedustelin oliko hän
ollenkaan saksalainen. "Samaa on moni muukin kysynyt", hymyili hän,
mutta vakuutti kuitenkin olevansa täysiverinen germaani. Hän oli vilkas
ja puhelias, tunsi ajan sosialiset ja kirjalliset ilmiöt, oli tottunut
seurustelemaan eri kansallisuuksien kanssa, arvosteli tapahtumia
yleismaailmalliselta, eikä vain saksalaiselta kannalta ja tuntui olevan
huvitettu kaikesta inhimillisestä.

Tulimme keskustelun kuluessa esim. kosketelleeksi naisen silloista
asemaa Saksassa. Rva L. näki sen kaikessa alastomuudessaan, mutta hän ei
silti suinkaan sanonut kuin sosialisteilla on tapana, että se kaikki
vain oli nykyisen yhteiskuntajärjestelmän syy, eikä tulisi siitä
muuttumaan ennenkuin tulevaisuuden valtiossa. Hän oli päinvastoin sitä
mielipidettä, ettei naisilla suinkaan ollut syytä luottaa niihin
kauniisiin lupauksiin, joita sosialistit ohjelmissaan niin runsaasti
antoivat... Eihän naisen asema miesten enemmistölle merkinnyt yhtään
mitään. Eivät he olleet oppineet katselemaan häntä edes vertaisenaan,
jolla oli oma itsenäinen tehtävänsä maailman kaikkeudessa. Eihän esim.
saksalainen nainen ollut muuta kuin miehensä ensimäinen palvelija.
Olihan joukossa toisellaisia miehiäkin, sellaisia, joilla oli jalot,
valistuneet mielipiteet, sellaisia, jotka tunnustivat naisen vapaaksi
olennoksi, mutta heitä oli toistaiseksi varsin harvassa. Siksi ei liioin
ollut syytä, että naiset sokeasti liittyivät mihinkään puolueeseen,
siinä uskossa, että kaikki annettiin heille valmiina, vaan itse heidän
oli asiansa omiin käsiinsä ottaminen ja sen hyväksi toimiminen.

Tiedustelin oliko rva L. liittynyt johonkin Berlinissä olevaan
naisyhdistykseen. Sitä hän ei ollut tehnyt. Ne olivat hänestä liika
ahdasmielisiä, ja kysymykset, joita niissä vielä pohdittiin, olivat jo
hänelle voitettu kanta. Ei hänen lähin seurapiirinsäkään ollut etsittävä
saksalaisten keskuudessa, vaan enimmäkseen hän seurusteli Berlinissä
oleskelevien muukalaisten kanssa, kuten englantilaisten ja venakkojen.
Näistä jälkimäisistä puhuessamme, tuli myöskin Sonja Kovalevskin nimi
mainituksi. Vaikka hän pitemmän aikaa oli opiskellut Berlinissä, oli
hänen nimensä ja olemassa olonsa aivan tuntematon siihen asti
tapaamilleni saksattarille, mutta rva L:lle oli Sonja Kovalevski sekä
tiedenaisena että kirjailijana yhtä tuttu kuin meille täällä pohjolassa.

Kun jo monasti olin havainnut, että rva L. liikkui kirjallisuuden alalla
hyvinkin kotoisasti, tulin ajatelleeksi, että hän ehkä itse kirjoitti,
tai ainakin toimi arvostelijana. Käytin siksi parin sekunnin väliaikaa
keskustelussa ja kysyin hänen vanhimmalta pojaltaan, Carl
Liebknechtiltä, joka oli naapurini, kirjoittiko hänen äitinsä. Mutta rva
L. kuuli sen ja vastasi nauraen, osoittaen poikiaan: "Tässä näette minun
viisi romaaniani."

Nämä pojat tuntuivat yleensä varsin siivoilta ja hyvin kasvatetuilta.
Palvelija oli ulkona ja he auttoivat äitiä illallispöydän kattamisessa,
lautasten vaihtamisessa, teen tarjoilussa y. m. niin tottuneesti, että
heti huomasi heidän monta kertaa olleen mukana samanlaisissa hommissa.
Niinikään he mitä suurimmalla kunnioituksella kuuntelivat äitinsä
puhetta; ei heissä huomannut merkiksikään tuollaista hieman ylimielistä,
hieman halveksivaa ilmettä, joka -- ennenaikaan varsinkin -- oli niin
tavallinen nuorten miesten kasvoilla naisten keskustellessa -- olipa tuo
puhuja vaikka oma äiti.

Oikein ihmeellistä oli todeta miten vilkas ja innostunut rouva
Liebknecht jaksoi olla, vaikkakin hänen elämänsä oli ollut täynnä kovia
kolauksia, aineellista puutetta ja sydämen tuskaa puolison ehtimiseen
vankilassa istuessa ja vuosikausia karkoitettuna ollessa. Hänen
ulkomuotonsa kertoi kyllä ennenaikaisesta vanhenemisesta, mutta henki
oli nuori ja joustava.

Erotessamme sanoimme toisillemme moneen kertaan "näkemiin", ja tämän
ensi käynnin jälkeen kuului ihan asiaan, että joka kerta kun oleskelin
Berlinissä, tai vain poikkesin sinne pikimältään matkalla muuallepäin
ollessani, kävin tervehtimässä Liebknechtejä.

Sen ajan natsionalistisessa ja militaristisessa Saksassa muodosti heidän
kotinsa todellisen keitaan. Siellä saattoi vapaasti keskustella, tehdä
huomautuksia Saksan oloista, verrata niitä vastaaviin muualla, ilman
että syntyi väärinkäsityksiä.

Näillä myöhemmillä käynneilläni tutustuin sitten myöskin talon isäntään
ja havaitsin miten kokonainen hän oli työssään ja elämässään, miten ne
aina kulkivat samaa suuntaa ja peittivät toisensa.

[Kuva: Wilhelm Liebknecht.]

Wilhelm Liebknecht ei tinkinyt, eikä liioin horjunut, ei hänellä ollut
oma etu mielessään, eikä sentakia ruvennut mielistelemään ja
vakaumuksestaan luopumaan. Kuin graniittikallio seisoi hän pystyssä
elämänsä moninaisissa vaiheissa ja antoi myrskyn ja ukkosilman
ympärillään raivota. Karkoitukset, vainot ja vankilarangaistukset olivat
alituisesti uudistuvia ilmiöitä hänen elämässään; vielä pari vuotta
ennen kuolemaansa, joka tapahtui v. 1900, oli hän n. k.
majesteettirikoksen takia, jota ei edes voitu todeksi näyttää,
vankikoppiin sulettuna pari kuukautta ja tuli siellä viettäneeksi
70-vuotisen syntymäpäivänsäkin. -- Mutta vankilasta päästyään ei hän
muuttanut tavuakaan puhe- ja kirjoitustavassaan, vaan puolsi kuten
ennenkin sitä, jonka hän piti oikeana sekä Saksan valtiopäivillä, jossa
hän aina vuodesta 1874 edusti työväenpuoluetta että myöskin "Vorwärts"
lehdessä, jonka päätoimittaja hän oli.

Niinpä hän esim. vähää ennen kuolemaansa otti keisarin kiinalaisen
politiikan ja "hunnilaispuheen" ankarasti ruoskiakseen eräässä
Dresdenissä pidetyssä esitelmässään. Samassa tilaisuudessa kuvasi hän
Europan silloista valtiollista tilannetta seuraavin sanoin: "Sellainen
kuin maailmanpolitiikka nykyään on, ilman suuntaa ja päämäärää,
muistuttaa se pikajunaa, joka kiitää eteenpäin aika lailla, ilman
veturinkulettajaa, ilman ainoatakaan miestä, joka tuntisi koneen, seudun
ja päämäärän -- mutta sitä vastoin on koko joukko asiaankuulumattomia,
jotka ovat eri mieltä suunnan suhteen, ja joista jokainen koittaa päästä
käsiksi koneen ohjaustankoon ja välistä antaa sille sysäyksen oikealle,
välistä vasemmalle, niin että juna ryntää sinne- ja tännepäin, ristiin
ja rastiin." Kuvaus sopii muuten erinomaisesti nykyhetkeenkin.

Kun Liebknecht v. 1872 yhdessä Bebelin kanssa oli haastettu oikeuteen
maankavaltamisesta siksi, että hän oli vastustanut Elsas-Lothringin
liittämistä Saksaan, ja hänen kotipuolensa poliisi oli antanut aivan
virheellisiä tietoja hänen aikaisemmasta elämästään ja toiminnastaan,
oikaisi Liebknecht nämä esittämällä koko elämäkertansa ja tuomalla
peittelemättä esiin maailmankatsantokantansa. Siinä hän m. m. sanoi: "En
ole milloinkaan omaa etuani etsinyt; kun on ollut valitseminen
personallisen etuni ja vakaumukseni välillä, olen aina uhrannut
edellisen. Jos en sitä olisi tehnyt, olisin nyt loistavassa asemassa,
enkä suinkaan istuisi syytettyjen penkillä, mihin ne ihmiset ovat minut
saattaneet, jotka turhaan joku vuosi sitten koettivat minut ostaa. Kun
monien vainoomisien perästä olen köyhä, ei se ole mikään häpeä --
päinvastoin olen ylpeä siitä, sillä jos mikään, on se todistus
valtiollisesta kunniastani."

Nämä sanat eivät olleet mitään tyhjää korupuhetta, vaan ne olivat
Liebknechtin elämän sisällys. Niiden takana oli ihminen, joka ei
tuntenut raukkamaisuutta eikä pelkoa. -- Välistä tämä periaatteista
kiinnipitäminen saattoi johtaa yksipuolisuuteen ja ahdasmielisyyteenkin,
niin ettei se enää rakentanut, vaan pikemmin hajoitti ja vieroitti.
Mutta enimmäkseen se kuitenkin oli varsin ansiokas, kuten esim.
Liebknechtin työssä ja lausunnoissa rauhanaatteen hyväksi.

Hamasta nuoruudestaan L. oli ollut sotilasvallan ankara vastustaja, eikä
laiminlyönyt mitään tilaisuutta osoittaakseen kuinka luonnotonta ja
petomaista oli, että valtiot ylläpitivät suuria, miljoonia maksavia
laivastoja ja armeijoja hyökätäkseen toistensa kimppuun ja anastaakseen
toisiltaan alueita. "Jos kansa tahtoo suureksi ja mahtavaksi" oli
hänellä tapana sanoa, "on se saavutettava ahkeran työn kautta omien
rajojen sisäpuolella." Ja sitten hän osoitti miten hänen isänmaassaan,
Saksassa, juuri se, jota muut kansat kunnioittivat, sen sivistys, tiede
ja taide ei suinkaan ollut syntynyt kanuunien ja kiväärien avulla. --
Hän asettui aina sorrettujen puolelle ja ajoi heidän asiaansa suurella
voimalla. Hän vastusti esim. ankarasti Saksan ja Itävallan välistä sotaa
v. 1866, moitti Bismarckin sotapolitiikkaa 1870-luvulla ja kirjoitti
todellisia paloartikkeleja sitä sotaista riemujuhlaa vastaan, jota
vietettiin Saksassa "korkeimmasta käskystä" v. 1895, osoittaen, että
katkeruutta ranskalaisten mielissä siten vain pidettiin vireillä.

Sorrettujen, Slesvigissä asuvien tanskalaisten puolustajana Liebknecht
myöskin monta kertaa esiintyi, ja sai kaikki puoluelaisensa Saksan
valtiopäivillä kannattamaan slesvigiläisen edustajan, Gustaf
Johannsenin, karkoitusinterpellatsionia. -- Tanskalaiset olivatkin
syvästi kiitolliset sen johdosta ja kutsuivat hänet rauhanyhdistyksensä
kunniajäseneksi. Suomen kohtaloon routavuosina hän myöskin lämpimästi
otti osaa ja kirjoitti asiasta monta voimakasta artikkelia, joissa
tsaarivaltaa ei suinkaan aivan hellävaroin kuvattu. Niin huvitettu hän
oli tästä kysymyksestä, että, viimeisen kerran tavatessamme, pyysi minun
hankkimaan itselleen Suomea koskevaa kirjallisuutta vaikka millä Europan
kielellä -- "ei sentään suomeksi", lisäsi hän nauraen, "sitä en
ymmärrä."

Puhujana oli Liebknechtiä varsin hauska kuunnella. Hänessä oli voimaa,
vakaumusta ja asiallisuutta. Tunsi että joka sanalla oli vastakaikua
hänessä itsessään, ettei hän lausunut mitään vain kiihoittaakseen
kuulijoitaan, kuten, sen pahempi, työväenkokouksissa usein tehdään. Ei
hän liioin ollut mikään tietämätön henkilö, joka sieltä ja täältä olisi
koonnut itselleen nuo tavalliset ohjelmaan kuuluvat lausunnot.
Päinvastoin. Hän oli nuoruudessaan harjoittanut ahkeria opintoja
Berlinin, Marburgin ja Giessenin yliopistoissa ja itsekin tuumaillut
ruveta yliopiston opettajaksi, vaikka hän sitten kuitenkin havaitsi
olevansa aivan liika vapaamielinen sopiakseen sellaiseen toimeen. Mutta
se ei kuitenkaan estänyt häntä hankkimasta itselleen laajoja tietoja.
Niitä hän sitten vielä läpi koko elämänsä täydenteli ja käytti varsinkin
vankilassa olonsa ja karkoitusaikansa ulkomailla monipuolisiin
tutkimuksiin.

Yksityiselämässä oli Liebknecht hyvin hiljainen ja harvasanainen. Hän
saattoi väliin esim. kutsuissa tuttaviensa luona istua aivan mykkänä
koko illan. Ja kun hänen vaimonsa, sitten kysyi oliko hänellä ollut
hauska, vastasi hän empimättä: "Erinomaisesti!" "Mutta ethän vaihtanut
sanaakaan", huomautti tämä. "Juuri siksi, minulla oli niin hyvää aikaa
ajatella."

Kotielämässään ja avioliitossaan tuntuivat Liebknechtit hyvin
onnellisilta. Molemmat olivat samojen aatteiden läpitunkemat ja
iloitsivat niiden voitoista. Sitä paitsi auttoi rva L. miestään monella
tavalla, m. m. hoitamalla koko hänen laajan yksityiskirjevaihtonsa.
Sankarillisesti hän myöskin kantoi kaikki ne iskut, jotka kohtasivat
hänen puolisoaan ja tietenkin myöskin vaikuttivat häneen ja perheeseen.
Silloin hän myöskin oikein sai nähdä ihmisten raukkamaisuuden, sillä
niin pian kun onnettomuus tuli, jättivät useimmat niistä, jotka
tavallisissa oloissa kulkivat "ystävien" nimellä, hänet aivan yksin. Kun
elämä taas valkeni, ilmestyivät he jälleen, "mutta silloin minä en enää
ollut saatavissa" sanoi rva L. kertoessaan minulle näistä synkistä
muistoista.

       *       *       *       *       *

Viime aikojen tapahtumat ympäri maailmaa ja erikoisesti Saksassa ovat
antaneet minulle, kuten monelle muullekin, paljon aihetta miettiä
sosialismin ydintä. Se on erinomaisesti kyennyt osoittamaan olevaisten
muotojen puutteet, jopa ne hajoittamaankin, mutta vielä se ei ole
osoittanut kykenevänsä mitään parempaa saamaan sijaan.

Sellaisten jaloluonteisten, suuripiirteisten henkilöiden kuin Wilhelm
Liebknechtin ja hänen puolisonsa epäitsekäs, uhrautuva työ ei kuitenkaan
voi mennä hukkaan. Jossain muodossa se kyllä varmaankin siitä vielä
nousee ja antaa kauniin sadon.



ANN MARGRET HOLMGRÉN.

o. s. Tersmeden.


Kun *Ann Margret Holmgrén* Ruotsissa helmik. 17 p. 1910 täytti 60
vuotta, toimittivat hänen ystävänsä erityisen juhlajulkaisun hänen
kunniakseen, johon Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Suomen naiset olivat
antaneet avustuksia. Niissä he käsittelivät sekä hänen julkista työtään
että hänen merkitystään ystävänä, perheenäitinä ja kodin haltijattarena.

Ei kukaan kuitenkaan kirjoittanut hänestä niin herttaisesti kuin *Selma
Lagerlöf*. Hän kertoi siinä miten Ruotsin naisasialiike rva
*Adlersparren* kuoltua oli joutunut orvoksi ja turvattomaksi, miten
näytti siltä kuin koko kylvö olisi jäänyt hoidotta ja hunningoille.
Mutta sitten tuli tähän laiminlyötyyn kasvitarhaan ystävällinen, pieni
nainen ruiskukannuineen ja haravoineen ja rupesi ahkerasti toimimaan.
Hän kasteli kuivuneita taimia, hän sitoi katkenneita oksia, hän haravoi
ja puhdisti. "Mitähän hyötyä siitä on", arvelivat ne, jotka olivat
odottaneet jotakin oikein suurta ja mahtavaa, sellaista työntekijää,
joka olisi tullut kuin tuulispää ja hämmästyttänyt koko maailmaa. Mutta
pian näyttäytyi, että tämä uutterasti, mutta hiljaisuudessa
työskentelevä nainen sai kasvitarhan aivan uuteen kuntoon; se rupesi
jälleen kukoistamaan ja sen alue laajeni vuosi vuodelta.

[Kuva: Ann Margret Holmgrén.]

Tämä runollinen pieni kuvaus antaa erinomaisen selvän käsityksen Ann
Margret Holmgrénin personallisuudesta ja toimintatavasta. Juuri
sellainen hän on. Hillitty, hiljainen ja vaatimaton, mutta mihin hän
tulee, sinne hän jäljen jättää, siellä rupeaa kasvamaan ja kukoistamaan,
siellä ilma puhdistuu ja kirkastuu.

Tapasin Ann Margret Holmgrénin ensi kerran v. 1902 eräässä kokouksessa
Norjassa ja ihan hämmästyin sen johdosta, että hän oli niin vapaa
kaikesta suurruotsalaisuudesta, ja että kaikissa hänen sanoissaan oli
sellainen lämmin, inhimillinen sävy.

Hän oli juuri niihin aikoihin antautunut Ruotsin naisten
äänioikeusliikkeen matkapuhujaksi, joka yleensä on maailman raskaimpia
ja epäkiitollisimpia tehtäviä. -- Alaltaan niin suuressa maassa kuin
Ruotsi, on ensinnäkin nuo pitkät, väsyttävät matkat, sillä Ann Margret
ei ainoastaan käynyt kaupungeissa ja valtateiden varsilla, vaan kaikkein
kaukaisimmissakin kolkissa, kuten esim. Kirunassa. Sitten ei
esitelmämatkoille antautuessaan liioin koskaan tiedä, tapaako
vastaanottavaisia sydämiä ja onko asia, josta aikoo puhua, edes
senverran tunnettu, että ihmiset tulevat sitä kuulemaan.

Onneksi oli Ann Margretella paljon tuttavia pitkin Ruotsia niiltä
ajoilta, jolloin hänen puolisonsa, professori Holmgrén, oli ollut
Upsalan yliopiston opettaja ja heidän kotinsa oli ollut avoin
opiskelevalle nuorisolle. Näille hän ilmoitti tulostaan, tai ellei
hänellä ollut personallisia tuttavia, kirjoitti hän pitäjän
opettajattarelle tai jollekin muulle valveutuneelle naiselle, jonka
nimen hän oli kuullut.

Monta kertaa vastasivat nämä kuitenkin kaikkea muuta kuin rohkaisevasti.
He nimittäin selittivät, ettei heidän paikkakunnallaan ollut senverran
harrastusta, että sinne olisi kannattanut tulla. Mutta vaikka kuka muu
tahansa jo olisi jättänyt koko matkasuunnitelmansa, ei tämä sittenkään
peloittanut rva Holmgrénia. Hän lähti sinne, puhui yksityisesti
tapaamiensa naisten kanssa, oppi heidät tuntemaan ja ilmoitti lopulta
esitelmänpidostaan. Kun se päivä sitten koitti, oli hänellä tavallisesti
huoneen täydeltä väkeä. Moni perheenemäntä ja äiti, joka ei aluksi ollut
ensinkään taipuvainen menemään, innostui kuullessaan, että vieras
tulijakin oli monen lapsen äiti, kuten hän itsekin, eikä mikään nuori
kokematon agitaattori ja rienaaja.

Ann Margret Holmgrénin julkinen toiminta alkoi nimittäin suhteellisesti
myöhään. Hän oli kyllä aina seurannut ajan virtauksia ja silloin tällöin
kirjoittanutkin niistä salanimellä, mutta hänen nuoruudessaan oli miltei
aivan kuulumatonta, että nainen esiintyi puhujana ja eihän se olisi
sopinut, että hienosti sivistyneen kamariherra Tersmedenin tytär olisi
ruvennut vasten virtaa kulkemaan ja yleistä mielipidettä uhmaamaan. Ja
sitäpaitsi hän, kuten moni muukin arka ja hienotunteinen ihminen, oli
luonteeltaan varsin ujo. Hän kertoi minulle kerran miten hän, nuorena
tyttönä iltakutsuissa ollessaan, monta kertaa oli paastonnut vain siksi,
ettei ollut rohkeutta mennä ottamaan ruokaa tuosta yhteisestä
"seisovasta illallispöydästä".

Mutta siksi onkin sen ihmeellisempää, että hän vanhemmiten niin saattoi
rohkaista mielensä, että antautui oikein "ammattipuhujaksi". Mikähän
siihen vaikutti? Ei mikään muu kuin hänen hehkuva vanhurskaudentuntonsa,
hänen palava halunsa auttaa siskojaan. Herättää hän heitä tahtoi ja
päästää kytkevistä kahleista; hankkia heille mahdollisuuden saada
äänensä kuuluviin ja osoittaa, että he yhdessä kulkien muodostaisivat
suuren voiman. Ase, jonka hän tahtoi sukupuolelleen annettavaksi, oli
yleinen valtiollinen äänioikeus, mutta aluksi piti naisten oppia
ymmärtämään sen arvo ja merkitys, muuten eivät kykenisi sitä käyttämään.
Paljon hyvää kuvitteli Ann Margret siitä koituvan, että naisetkin
saisivat olla mukana yleisiä asioita arvostelemassa ja päättämässä.

Erääseen, tätä asiaa koskevaan kiertokyselyyn, vastasi hän m. m.
toivovansa, että kun hedelmät naisten osanotosta valtiolliseen elämään
ehtivät tulla näkyviin, niiden joukossa ensi sijassa olisi seuraavat:

1 Väkijuomaliikkeen vähentäminen ja vähitellen lakkauttaminen, ehkäpä
myöskin tupakan.

2 Valtiovarojen säästeliäämpi käyttäminen. Enemmän varoja
opetustarkoituksiin sekä naisia että miehiä varten -- myöskin tietysti
yleisiin opetuslaitoksiin kotitaloutta varten -- mutta sen sijaan
turhamaisten ja kerskailevien menojen supistaminen, sellaisten menojen,
joista me nyt joka päivä näemme esimerkkiä julkisessa elämässä.

3 Enemmän itse asioista kuin muodoista kiinnipitäminen.

4 Inhimillisimpiä lakeja, varsinkin niiden lakien uusiminen, jotka
koskevat sekä avioliitossa, että sen ulkopuolella olevia naisia, lasten
suojelusta ja turvaa j. n. e.

5 Inhimillisiä olosuhteita ruumiillista työtä tekeville.

6 Enemmän velvollisuuden tunnetta siveellisessä suhteessa.

7 Rauhanaatteen ja sovinto-oikeuskysymyksen nopeampi kehitys.

Tässä vastauksessa ilmenee Ann Margret Holmgrénin koko valoisa luottamus
hyvän ja oikean voittoon. Ei hän ilman sitä koskaan olisi antautunutkaan
sellaisiin voimia, aikaa ja varoja kysyviin ponnistuksiin, kuin nuo
esitelmämatkat olivat, sillä ei Ann Margret Holmgrén liikkunut
esitelmöitsijänä äänioikeusorganisatsionien varoilla -- eihän niillä
koskaan ole sellaiseen rahoja -- vaan kaikki mitä hän teki, teki hän
omalla kustannuksellaan.

Eikä se työ suotta ollutkaan. Kaikkialla missä Ann Margret Holmgrén
liikkui, voitti hän ihmisiä ja sytytti sydämiä, joka riippui sekä hänen
personallisesta viehätysvoimastaan, että hänen lämpimästä, kaikki esteet
voittavasta vakaumuksestaan. Vähitellen syntyi naisten
äänioikeusyhdistyksiä joka kolkkaan pitkin avaraa Ruotsia, ja noin
vähintäin 70 niistä oli Ann Margret Holmgrénin perustamia.

Mutta tämä yhtämittainen matkustaminen ja puhuminen kävi hänelle
kuitenkin ajan pitkään ylivoimaiseksi ja hänen terveytensä, joka ei
milloinkaan ollut vankinta laatua, ei sitä lopulta kestänyt.

[Kuva: Ann Margret Holmgrén.]

Kun minä jokunen vuosi myöhemmin tapasin Ann Margret Holmgrénin
Tukholmassa, oli hän vuoteenomana ja kuumetäplät paloivat hänen
poskillaan. Mutta ei se sittenkään ollut pelkkä rasitus, joka häntä
sillä hetkellä vaivasi, vaan myöskin mielipaha. Norjan itsenäiseksi
julistautuminen oli juuri siihen aikaan antanut loppumatonta
keskustelunaihetta ruotsalaisille, ja norjalaisia moitittiin aivan
silmittömästi puolelta ja toiselta. Ann Margret, joka oli lämmin Norjan
ystävä ja tiesi mitä siellä ajateltiin, ei voinut ottaa osaa tähän
sanomalehdistön ja suuren yleisön parjausryöppyyn, vaan asettui
vapaammalle, inhimillisemmälle kannalle -- jopa puolustikin norjalaisten
menettelyä. Tämän johdosta hänet leimattiin epäisänmaalliseksi ja eräs
hänen läheisistä tuttavistaan selitti, että hän oli aivan sopimaton
tulevaisuudessa edustamaan Ruotsin naisia.

"Jos joku muu olisi sen sanonut", valitti Ann Margret, "ei se olisi
minuun niin koskenut, mutta kun hän, joka on valistunut ihminen ja
kuuluu meidän omaan joukkoomme, puhuu sellaista, tuntuu aivan siltä kuin
minua olisi pistetty parsinneulalla."

Me puhuimme tästä kauan aikaa ja tulimme siihen, että niin pian kun
ihmisten poliittiset intohimot ja natsionalistiset ennakkoluulot
pääsevät vallalleen, ei heillä enää ole rahtuakaan arvostelukykyä, eikä
ihmisyyttä, ei hienotunteisuutta, eikä suvaitsevaisuutta.

Mutta tätä kaikkea on Ann Margretella. Ei hän koskaan voisi siten
loukata toista, ei lausua puolueellista arvostelua, eikä umpimähkäistä
tuomiota. Hän kuuntelee ja harkitsee, hän punnitsee syitä ja vastasyitä
ja omistaa itselleen sen mikä hänestä on inhimillisintä ja oikeinta.
Siksi nuoriso niin mainiosti viihtyykin hänen seurassaan ja niin
mielellään menee hänen luokseen neuvoja ja selvyyttä saamaan elämän
pulmallisissa kysymyksissä. Paitsi että hän on lukuisien lastenlasten
kaikkein ihanteellisin "mummu", on hän niin monen nuoren ihmisen, olivat
ne sitten miehiä tai naisia, "rippiäiti" ja lohduttaja.

[Kuva: Ann Margret Holmgrénin hyvät ystävät: Caroline ja Björnstjerne
Björnson.]

Ann Margret Holmgrén on, kuten hänen hyvä ystävänsä Björnstjerne
Björnson vuosikymmeniä sitten sanoi, tehty tavattoman lujasta, mutta
samassa hienosyisestä aineksesta, hänellä on yhtaikaa monen voimallisen
miehen tarmo ja hienon, todellisen naisen alttius ja uskollisuus.

Uskollisesti ja väsymättömästi hän yhtenään vieläkin työskentelee
ihanteittensa toteuttamiseksi. Hiuksiin on tosin tullut lunta, voimat
pettävät välistä, mutta mieli on nuori ja valpas. Kun Ruotsin naiset
toissa kesänä saivat äänioikeutensa, kirjoitti hän senjohdosta: "Minä
ojennan käteni taivasta kohti ja lähetän sinne palavimmat toiveeni, että
naiset ymmärtäisivät ja pitäisivät velvollisuutenaan tuoda enemmän
puhtautta ja hyvyyttä, rauhallisuutta ja sovinnollisuutta julkiseen
elämään. Ja sitten minä myöskin toivon, etteivät he lankea kiusaukseen
astua miesten jälkiä, vaan että heillä on rohkeutta ja viisautta seurata
omaa henkeään, vaikkakin se johtaisi heitä raivaamattomille teille".

Luoda naisille oma kokoomus on hänen viimeisiä toimenpiteitään. Hän
kirjoitti tästä hiljattain minulle seuraavin sanoin: "Koetan perustaa
tänne naisten kansalaisliiton ilman puolueväriä. Pidän sellaisen naisten
kehitykselle hyvin tärkeänä. Kokoomusta tarvitaan".

Ann Margret Holmgrén kuuluu myöskin Ruotsin kaikkein lämpimimpiin
rauhanystäviin. Hän kerrassaan isoo ja janoo sitä aikaa, jolloin
kansainvälisiä selkkauksia ei enää ratkaista "miekan mittelyllä", vaan
sovinto-oikeuksien avulla. Hän tuntee kaikki Europan rauhanystävät ja
sai kerran lausua heidät tervetulleiksi omassakin maassaan. Se tapahtui
1910, jolloin Ruotsissa oli kansainvälinen rauhankongressi. Samassa
tilaisuudessa oli naisillakin oma, suuri iltakokouksensa, jonka Ann
Margret Holmgrén avasi ja ihastutti kaikkia vieraita kielitaidollaan.
Hän aloitti ranskankielellä, joka oli julistettu kongressin pääkieleksi,
jatkoi sitten saksaksi ja lausui surunsa senjohdosta, ettei Bertha v.
Suttner ollut voinut saapua, tervehti englanninkielellä Albionin
tyttäriä, sointuvalla italiankielellä Italiasta saapuneita sisariaan ja
lopuksi ruotsinkielellä pohjoismaiden naisia.

Sellaiset henkilöt kuin Ann Margret Holmgrén eivät ole ainoastaan mitä
tärkeimpiä sivistyselämän luojia ja kannattajia omassa maassaan, vaan
vieläpä he sen mainetta ulospäinkin suuresti lisäävät ja opettavat vain
oman olemassaolonsa kautta vierastakin kunnioittamaan maata ja kansaa,
jonka keskuudesta sellaisia jaloja, tasapuolisia, laajakatseisia naisia
on noussut.



BERTHA v. SUTTNER.


*Bertha v. Suttner* oli muutamassa vuodessa "Aseet pois" nimisen
romaaninsa kautta saavuttanut maailmanmaineen, mutta personallisesti
ihmiset tiesivät hänestä hyvin vähän, siihen määrin vähän, että kun minä
Wienissä ollessani mielelläni olisin tahtonut mennä häntä tapaamaan, oli
miltei mahdoton saada selville missä hän asui. Kun toiset arvelivat
hänen asuvan Wienissä, tiesivät toiset, että hän oli Unkarissa.

Viimein käännyin hänen kustantajansa puoleen ja tältä sain jo hiukan
varmemmat tiedot. "Vapaaherratar v. Suttner", julisti hän hyvin
juhlallisesti, "asuu omistamassaan Harmansdorffin linnassa tunnin matkan
päässä Wienistä, mutta hänellä on oma kortteerinsa pääkaupungissa." Ja
sitten hän mainitsi kadun ja numeron. Saatuani tämän osoitteen, riensin
heti sinne ja löysinkin tuon kaivatun nimen v. Suttner ovella, mutta --
kirjailijan asunto se nyt kuitenkaan ei ollut, vaan erään hänen
sukulaisensa. Mutta tämä tiesi jo sentään hiukan enemmän kuin muut, hän
nimittäin tiesi kertoa, että Bertha v. Suttner juuri sillä hetkellä oli
Wienissä ja asui tapansa mukaan hotellissa "am Grabenin" varrella. Taas
seurasi uusi etsiminen, mutta perille tultuani sain kuulla, että hän
vähää ennen oli mennyt ulos ja oli tavattavana vasta seuraavana aamuna.
Oli nimittäin jo ehtinyt tulla ilta kaiken tämän kuulustelemisen ja
etsimisen kestäessä.

Seuraavana aamuna olin hotellissa ja seisoin viimeinkin etsimäni edessä.
Ei -- en sentään sittenkään heti, sillä ovenvartija oli erehtynyt ja
luuli minun kysyneeni parooni Suttneria ja niin tulin ensin tavanneeksi
Bertha v. Suttnerin puolison. Hänestä en ole säilyttänyt mitään muuta
muistoa, kuin että hän oli kookas, keski-ikäinen herrasmies, joka
pikemmin näytti puolisoaan vanhemmalta kuin nuoremmalta, vaikka hän itse
teossa oli häntä seitsemän vuotta nuorempi.

Mutta Bertha v. Suttner näyttikin harvinaisen nuorelta. Se oli ihan ensi
vaikutelmani hänestä. Tiesin että hän pari vuotta aikaisemmin oli
täyttänyt 50 vuotta, ja ollut suurien juhlallisuuksien esineenä ja siksi
odotin tapaavani vanhanpuoleisen rouvan, jonka ulkomuodossa olisi
"jätteitä entisestä kauneudesta" kuten hän kertoo sankarittarestaan
"Aseet pois" nimisessä romaanissaan, sillä kuten moni muukin, kuvittelin
minäkin, että hän itse olisi tuon teoksen päähenkilö. Mutta Bertha v.
Suttnerissa ei vielä ollut vanhuuden merkkiäkään. Hipiä oli hieno, tukka
ruskea ja piirteet olivat vain vuosien kuluessa saaneet enemmän
henkevyyttä ja syvyyttä. Varsinkin olivat silmät sametinpehmeine
loistoineen ja vaihtelevine ilmeineen hyvin huomiota herättävät.

[Kuva: Bertha v. Suttner.]

Ja mitä hänen ulkonaiseen käytökseensä tulee, oli se niin hiottu ja
hieno, kuin olisi hän koko elämänsä liikkunut hovipiireissä, missä
muotoihin pannaan mitä suurinta painoa. Joka liike ja joka käänne oli
täynnä pehmeyttä ja sulavuutta, kohteliaisuutta ja arvokkuutta, joka
tietysti oli suureksi eduksi hänen ajamalleen asialle. Kaikkein
hienoimmat ja vaativimmatkin valtiomiehet ja diplomaatit olivat ihankuin
pakoitetut kuulemaan naista, joka jo ulkonaisesti kaikin puolin oli
heidän vertaisensa, joka esiintymisensä puolesta täytti kaikkein
ankarimmatkin vaatimukset.

Ei kukaan ensi näkemältä olisi voinut aavistaa, että henkilö, joka
näytti niin lempeältä ja hillityltä, olisi ollut niin uudenaikainen ja
radikaali, että hän olisi ottanut vastustaakseen koko sitä maailmaa ja
katsantokantaa, jonka keskuudessa hän oli kasvanut ja liikkunut. Sillä
Bertha v. Suttner oli kotoisin upseeripiireistä, siellä hän oli syntynyt
ja kasvatettu, sieltä hän oli ensi vaikutelmansa saanut ja siksi hän
myöskin niin mainiosti kykeni kuvaamaan sen katsantokantaa ja siellä
vallitsevia ennakkoluuloja.

Tietysti minä, kuten kaikki muutkin muukalaiset, jotka tunkeusivat
Bertha v. Suttnerin puheille, aloitin sillä, että kiitin häntä hänen
kirjastaan ja siitä, että hän oli ottanut ajaakseen aikakautemme
suurinta tärkeintä asiaa. Hän näytti hyvin tyytyväiseltä kuullessaan,
että "Aseet pois" oli voittanut meillä paljon ystäviä ja kun minä
mainitsin, että siitä oli muodostettu mukailu nuorisoakin varten n. k.
*nuorisopainos*, niin hänen kauniit silmänsä säteilivät. Niin
oivallisena hän sitä piti, että rupesi suunnittelemaan saksankielistäkin
nuorisopainosta.

Bertha v. Suttner oli niin paljon liikkunut tällä alalla, että hän tiesi
paremmin kuin ehkä kukaan muu miten syvät juuret sotaisella
katsantokannalla oli, miten se oli päässyt läpitunkemaan koko meidän
julkisen ja yksityisen elämämme, oli sitten kysymys kirkosta, koulusta,
sanomalehdistöstä ja hallituksesta tai seuraelämästä. Ja siksi hän
myöskin käsitti, että mielipiteen muuttaminen oli ensi tehtävä, johon
taas ei ollut muuta keinoa kuin puhuttu ja kirjoitettu sana.
Rauhanliikkeen päämääränä oli siis aluksi luoda yleinen mielipide
kansainvälisen oikeusjärjestelmän hyväksi nykyisen sotatilan sijaan,
eikä aseista riisuminen. Se oli vasta seuraava askel. Ei keskiajan
ritarien ja linnanherrojen taistelutkaan loppuneet siten, että he
täyttivät linnojaan ympäröivät vallihaudat ja ottivat pois
nostosiltansa, vaan ne kävivät tarpeettomiksi samassa määrin kuin maan
hallitsijat tulivat niin voimakkaiksi, että he saattoivat tehdä lopun
näistä yksityisten meteleistä. Niinikään tulee eri valtioiden liitto
rauhan ylläpitämiseksi aiheuttamaan aseista riisumisen.

Ajatus että Bertha v. Suttner oli teoksessaan "Aseet pois" esittänyt
omia kokemuksiaan, ei jättänyt minua rauhaan ja siksi minä kysyin oliko
hän itse kaiken sen kauhun kokenut, joka siellä oli kuvattuna. -- "Juuri
saman kysymyksen ovat kaikki muutkin tehneet", hymyili hän, "ja niin
minulla yhä uudestaan on ollut syytä vakuuttaa, etten ole kuvannut siinä
omaa elämääni, ja ettei puolisoni kuulu sotilassäätyyn."

Mutta muuten hän ei kertonut itsestään niin mitään, eikä minulla ollut
rohkeutta kysyä, sillä tunsin muutenkin, että olin tullut varsin
sopimattomaan aikaan, juuri vähää ennenkuin hänen piti matkustaa
maatilalleen. Siellä hänet olisi pitänytkin nähdä linnanhaltijattarena,
omassa ympäristössään, eikä aamukunnossa olevassa hotellihuoneessa.

Tämän pikaisen käynnin seuraus oli kuitenkin, että minä koitin saada
elämäkerrallisia tietoja Bertha v. Suttnerista ja löysinkin aina sieltä
ja täältä jonkun pienen piirteen ja häntä koskevan kuvauksen. Niistä
kävi ilmi, että hän oli syntynyt Pragissa v. 1843, missä hänen isänsä
oli sotamarsalkka kreivi Kinsky, jonka perhe kuului Itävallan kaikkein
vanhimpiin. Äidin sukutaulu ei ulottunut niin pitkälle, mutta siihen
kuului sensijaan kirjallisia suuruuksia, sellaisia kuin esim. Theodor
Körner.

Sen ajan nuorille tytöille annettiin varsin pintapuolinen koulusivistys,
mutta nuori Bertha kreivitär oli huvitettu lukemisesta ja hankki siten
itselleen omin päin hyvinkin laajat tiedot. Muun muassa hän sanoi
saaneensa paljon vaikutelmia Ludvig Büchnerin "Kraft und Stoft"
nimisestä teoksesta. Vaikuttiko häneen nämä uudet ajatukset tai oliko
elämä hänestä kodissa muuten ahdistavaa -- pääasia oli, että hän lähti
kotoaan vieraisiin ja rupesi m. m. kotiopettajattareksi parooni
Suttnerin perheeseen. Siellä hän talon nuoressa pojassa löysi
sukulaissielun, jonka kanssa hänellä oli paljon yhteistä. Tuttavuus
kehittyi rakkaudeksi, mutta kun parooni Suttnerin vanhemmat vastustivat
nuorten avioliittoa, ottivat he kohtalonsa omiin käsiinsä, antoivat
vihkiä itsensä 1876 ja muuttivat Kaukaasiaan, missä olivat lähes
kymmenen vuotta.

Ei kummallakaan ollut mitään kotoa saatuja myötäjäisiä, ja niin he
olivat pakoitetut kaikki itse hankkimaan ja jokapäiväisen leipänsä
ansaitsemaan. Nuori aviovaimo antoi soittotunteja ja ranskantunteja sekä
rupesi kirjoittamaan. Hänen puolisonsa kirjoitti myöskin, ja heidän
pienessä kodissaan oli kirjoituspöytä kaikkein suurin huonekalu, jonka
ääressä molemmat istuivat vastatusten tehden työtä, sutten talvi-iltoina
ulkona ulvoessa ja teekeittiön nurkassa iloisesti poristessa.

Bertha v. Suttnerin aikaisimmat teokset eivät herättäneet mitään
erityistä huomiota, vaikka niitä jo ehti kokoontua koko joukko kuten
esim. "Inventarium einer Seele" 1882, "Ein Manuskript" 1885, "High life"
1886, "Schriftsteller-Roman" 1888 y. m. Vasta "Aseet pois", joka
ilmestyi 1889, hänen maineensa perusti. Kerrotaan, että kustantaja
pudisti päätään luettuaan sen käsikirjoituksen. Sellainen teos ei
hänestä mitenkään menisi Itävallassa, joka alusta loppuun oli
militaristinen maa ja jossa upseerisääty näytteli ensi osaa. Mutta tämän
teoksen kävi juuri kuin Harriet Beecher Stowen "Tuomo sedän tuvan",
jonka suhteen kustantaja aikoinaan myöskin oli epäröivällä kannalla.
Siitä tuli uranuurtaja, vankka lumiaura, joka avasi tien kaikille
niille, jotka siihen asti vain pieniä, yksinäisiä polkuja olivat
astuneet, siitä tuli välinpitämättömien herättäjä, epäröivien
rohkaisija, laimeiden lämmittäjä, lämpimien tosi toimiin ja työhön
innostuttaja. Paitsi että se saksankielisenä levisi kaikkialle, missä
saksan kieltä yleensä ymmärretään, ja että sitä ilmestyi painos toisensa
jälkeen, -- 20 vuotta sen ilmestymisen jälkeen oli niiden luku jo 40 --
niin se käännettynä eri sivistyskielille on vaeltanut ympäri maailman.
Mikä on ollut syynä sen suureen leviämiseen ja siihen huomioon, jonka se
on herättänyt. Kaikki, -- yksin Bertha v. Suttnerin lämpimimmät
ihailijat, myöntävät, ettei se sisällä mitään uutta, jota ei ennen olisi
kuultu. Olivathan maailman suurimmat henget ja opettajat aina
Kristuksesta ja Buddhasta alkaen puhuneet sotaa vastaan, ja onhan monen
myöhemmän rauhanapostolin nimi, kuten esim. Kantin, Herderin, Benthamin,
Channingin, Tolstoin y. m. hyvinkin tunnettu. Mutta tapa, millä he ovat
puhuneet tästä suuresta kysymyksestä, on kuitenkin ollut enemmän taikka
vähemmän tieteellinen, eikä se niinmuodoin ole tunkeutunut suurien
joukkojen keskuuteen, pannut heidän mielikuvitustaan liikkeelle ja
puhunut heidän tunteilleen. Siinä on B. v. S:n teoksen suuri valtti,
että hän on ottanut kuvatakseen eläviä ihmisiä ja osoittanut miten sota
hävittää heidän onnensa, katkaisee kaikki siteet, sirottelee heidät
ympäri maailmaa, nostaa pinnalle kaikki mitä ihmisessä on alhaisinta ja
huonoa, antaa sijaa omanvoiton pyynnölle, vihalle, valheelle, kostolle
ja petokselle. Ja tätä tehdessään hän käyttää kaikkia keinoja; hän on
välistä loogillinen ja terävä, välistä pureva ja ivallinen, välistä
kaunopuhelias ja tunteellinen. Siinä on paljonkin vaihtelua ja
loppusävel on kuitenkin aina sama: sota on ihmiskunnan suurin häpeä ja
rikos, se tuottaa yhtä paljon onnettomuutta voittajalle kuin voitetulle,
eikä se suinkaan tule kuin varas yöllä vasten ihmisten tahtoa ja
toimintaa, kuten tulivuoren purkaukset, maanjärinät ja vedentulvat, vaan
ihmiset ovat päinvastoin hyvinkin toimeliaat sen suhteen, alkaen
sanomalehdistöstä, joka on luomassa sotaista intoa kansoihin,
diplomaatteihin ja parlamentteihin asti.

Niinkuin "Aseet pois" on Bertha v. Suttnerin tärkein romaani, on yleensä
hänen kirjallisen tuotantonsa pysyväisin osa se, joka koskee sotaa. Aina
vuodesta 1892 toukokuuhun 1914 kirjoitti hän "Friedenswarte" nimiseen
aikakauslehteen "Randglossen zur Zeitgeschichte" (Reunamuistutuksia
nykyajan historiaan) jotka Alfred H. Fried hänen kuolemansa jälkeen on
koonnut ja ulosantanut erityisenä kaksiosaisena teoksena. Siinä on
paljon siitä ennustettu, joka nyt on toteutunut, kuten B. v. S. monessa
puheessaankin sen selvin sanoin osoitti. Kerrankin, kun hän kutsuttiin
puhumaan Wienin kauppiasyhdistykseen, sanoi hän m. m.:

"Tulevaisuuden sota, ettekö näe sen lähenevän, tuon hirvittävän
miljoonamurhan? Ettekö näe miten kokonaiset kansat ryntäävät toistensa
kimppuun, ettekö näe miten he tulevat kuoloa syytävine murha-aseineen,
jotka parissa tunnissa tuhoavat kokonaisia armeijoja. Ilmasta, veden
alta, kaikkialta suhisee räjäyttäviä, pirullisia projektiileja. Ja vielä
kauheampi kuin tämä hävitysukkonen, vielä raivoisampi kuin
dynamiittiräjäykset on kidutettujen ja epätoivoisten valitushuudot ja
hirveä ulvonta. Eikä ole toiveitakaan siitä, että se johtaisi voittoon
ja rauhaan. Sillä tulevaisuuden sodalla ei ole loppua, eikä ratkaisua.
Ei se ole kaksintaistelua, jolloin toinen vaipuu maahan ja toinen jää
pystyyn, vaan se on kamppailua perikadon partaalla, jolloin molemmat,
käyden toistensa kurkkuun, vajoavat syvyyteen."

Vaikka B. v. S. ennen muuta on tunnettu uuden, kansainvälisen
oikeusjärjestelmän esitaistelijaksi, ei hän suinkaan ummistanut silmiään
muidenkaan ajan kysymysten suhteen. V. 1892 hän julkaisi "Das
Maschinenalter" nimisen teoksensa, missä hän antaa läpileikkauksen
kaikista sen ajan ilmiöistä ja arvostelee niitä, varsinkin kaikkea mikä
niissä on vanhojen ennakkoluulojen kahlehtimaa, kuluneen tavan
noudattamista ja epävanhurskasta -- hyvinkin ankarasti.

[Kuva: Bertha v. Suttner.]

Muutamia vuosia myöhemmin tapasin B. v. S:n uudelleen, hyvinkin
kohtalokkaana ajanjaksona. Haagin rauhankonferenssi oli juuri silloin
tulossa ja Bertha v. Suttner kohdisti siihen paljonkin toiveita, samassa
kun sanomalehdistö ja pilalehdet sitä ahkerammin koittivat tehdä sen
naurunalaiseksi ja mitättömäksi. Varsinkin ne kävivät säälimättä niiden
henkilöiden kimppuun, jotka sitä kannattivat. Bertha von Suttner oli
niistä erityisesti kiitollinen pilkanaihe, eikä suinkaan Europassa
siihen aikaan ollut pilalehteä, jossa rauhan Berthaa ei olisi kuvattu ja
ivattu.

Eihän se ole kellekään hauskaa nähdä lempiaatteitaan polettavan lokaan
ja irvistettävän, ja kaikesta päättäen oli tämä suurestikin loukannut
B. v. S:a, sillä hän sanoi m. m.: "Miksi ei kukaan tahdo tsaaria auttaa.
Kaikki ovat vain vastustavalla kannalla?" Tämän hän tuli lausuneeksi sen
johdosta, että minullakin oli pitkä tsaaria koskeva valitus-litania
helmikuun manifestin johdosta.

Kaikesta näki, että B. v. S. piti tätä ensimäistä rauhankonferenssia
hyvinkin tärkeänä. Mutta tietysti se sitten tuotti hänelle suurta
pettymystä.

[Kuva: Rakennus Haagissa, missä ensimäisen rauhankonferenssin
neuvottelut pidettiin.]

Hän matkusti itse Haagiin täksi ajaksi ollaksensa tapahtumia lähellä,
kävi tapaamassa ja puhuttelemassa eri maiden lähettiläitä ja erään
tuttavani, siellä olleen pikku valtion edustajan, todistuksen mukaan,
hän esiintyi niin mallikelpoisen hienosti ja tahdikkaasti, ettei
ankarinkaan arvostelu löytänyt siinä mitään moittimisen sijaa. Mutta
samassa hän piankin huomasi, että hallitukset olivat lähettäneet sinne
vain enimmäkseen sellaisia "vanhan koulun" diplomaatteja, jotka kaikin
mokomin koittivat pitää tilannetta ennallaan ja, taitavasti sanansa
asettaen, onnistuivat siinä erityisen hyvin. He olivat vielä sillä
kannalla, että »miekkansa terotettuna ja ruutinsa kuivana pitämällä»
edistää parhaiten rauhaa.

Kun valtiomiesten ja diplomaattien puolelta oli niin vähän odottamista,
rupesi Bertha von Suttner yhä enemmän kiinnittämään toiveitaan
organiseerattuun työväestöön ja naisiin. Ei niin, että hän luuli
yksinomaan näidenkään ryhmien äänioikeuden riittävän maailmalle rauhaa
hankkimaan, sillä olihan sielläpäinkin kyllä paljon sotainnostusta, kun
siksi kävi ja niitä kieliä ruvettiin virittämään. Mutta hän arveli
kuitenkin, että ne vaaliuurnilla ja parlamenteissa voisivat hiukan
jäähdyttää, kun oli esim. kysymys sotaisiin tarkoituksiin myönnettävistä
varoista.

"Kulttuurimaailma rientää itsemurhaa kohti" hän jo moniaita vuosia ennen
maailmanpalon puhkeamista oli sanonut nähdessään yhä lisääntyvät
varustukset, diplomaattien toimeenpanemat salaiset liitot,
sanomalehdistön kiihoitustyön, joka lopulta kuin ruttotauti tarttuu
kaikkiin, eikä suinkaan vähin nuorisoon ja tunneherkkiin naisiin.

Kun Saksan kansallismielisten naisosasto vähää ennen sodan alkua vietti
juhlaa, esitettiin siellä rauhanaatetta ivaava näytelmäkappale, jossa
osoitettiin miten hyväntahtoinen, saksalainen "Mikkeli" rohkeasti
vapautuu, oltuaan jo vähällä joutua erään maailmankansalaisen ja tämän
"Kosmopolinchen" nimisen tyttären sekä viekkaiden naapuriensa pauloihin.
Juhlaa koskevassa sanomalehtiselostuksessa sanottiin m. m.: "Kappaleen
voimakkaat letkaukset osuivat myöskin tuohon väsymättömään, rauhaa
huutavaan Bertha v. Suttneriin, joka esiintyi kappaleessa vetistelevänä
emäntänä "zum Völkerfrieden" nimisessä ravintolassa." --

Ymmärtää millainen mieliala silloin oli Saksassa, kun tällainen puhe
kulki täysipitoisesta ja tällaista pilaa tehtiin henkilöstä, joka
kuitenkin oli hankkinut saksalaiselle nimelle niin paljon loistoa.
Olihan B. v. S. jo 1905 vastaanottanut Nobelin rauhanpalkinnonkin.

Mutta varmaan saksankieltä puhuvat naiset nyt jo katselevat asiaa eri
tavalla, jopa saksankieliset sanomalehdetkin.

Bertha von Suttnerin ei itse tarvinnut nähdä sitä kauhun aikaa, jonka
tuloa hän niin varmasti oli ennustanut, sillä hän pääsi, kuten tunnettu,
pois kuukautta ennen sodan puhkeamista. Silloin hän jo olikin ehtinyt
antaa niin paljon, että siitä riittää monelle polvelle ja ne tulevat
ihan varmaan useinkin hänen kaukonäköisyyttään ihmettelemään.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tieni varrella tapaamia 1" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.