Title: Tieni varrella tapaamia 2
Author: Friberg, Maikki, 1861-1927
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tieni varrella tapaamia 2" ***


TIENI VARRELLA
TAPAAMIA


II


Maikki Friberg


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Rosma 1922.



SISÄLLYS:


Minette Donner .....................................   1
Fanny Sinebrychoff .................................  24
Professori N. C. Frederiksen .......................  52
Mathilde Wergeland .................................  73
Alvilde Prydz ......................................  90
Karl Gjellerup ..................................... 106
Minna Cauer ........................................ 118
Herman Grimm ....................................... 133
Ystävykset ......................................... 151
Zenaïda Maslowski .................................. 170



MINETTE DONNER.


»Voi miten lyhyt ihmiselämä sentään on» oli ajatus, joka ihan väkisin
tuli mieleeni seisoessani _Minette Donnerin_ paarien ääressä viime
keväänä Diakonissalaitoksen kirkossa, jonka sairaalassa hän huhtik. 10
p. ainiaaksi oli sulkenut silmänsä. Eihän 50 vuotta ihmiskunnan
kehityksessä merkitse juuri mitään, mutta hän, joka siinä nyt lepäsi
tammisessa kirstussaan, oli 50 vuotta sitten ollut kukoistava impi, ja
ne harmaahapsiset vanhukset, jotka laskivat laakeriseppeleen hänen
kirstulleen tervehdyksenä v. 1869 seppelöidyiltä maistereilta, olivat
silloin nuoruutta ja voimaa uhkuvia miehiä.

Yleensä saattoi useimmista läsnäolevista sanoa, että he kuuluivat siihen
Helsinkiin, joka pian on jättävä vartiopaikkansa ja josta ei jää kuin
muisto vain. Mutta se muisto on kaunis, eikä tämä arvostelu suinkaan
vähimmässä määrässä ole sovellutettavissa Minette Donneriin. Hän oli
personallisuus, jonka poismeno on jättänyt tuntuvan jäljen, hänen
kotinsa oli noin kolmisenkymmenen vuoden kuluessa huomattava
kulttuurikeskus Helsingissä. Siellä oli kaikki laajemmassa mitassa kuin
useimmissa muissa pääkaupungin kodeissa, oli paljon tilaa, paljon
kasvavaa nuorta väkeä, paljon talousapulaisia, paljon vieraita, paljon
harrastuksia, puhuttiin monia eri kieliä. Ja kaikkea tätä hallitsi
Minette rouva. Hän oli se akseli, jonka ympärillä kaikki pyöri ja joka
piti kaikki nuo eri ainekset koossa, niin että siitä syntyi miellyttävä
kokonaisuus.

[Kuva: Minette Donner 70-vuotiaana.]

Varmaankin oli suurin syy siihen, että hän niin hyvin täytti paikkansa
tässä suuressa kodissa ja painoi siihen sellaisen vapaan, hienostuneen,
ennakkoluulottoman leiman se, että hän jo ennen naimisiin menoaan oli
ollut tilaisuudessa näkemään niin paljon, liikkumaan niin eri piireissä
ja niin monipuolisesti kehittymään. Hän tunsi elämän, hän oli sitä itse
kokenut ja parhaan siitä itselleen johtotähdeksi valinnut.

Minette Donner syntyi heinäk. 25 p. 1848 Hämeenlinnassa ja oli sekä isän
että äidin puolelta vanhojen ylimyssukujen jälkeläinen. Isä oli
ritarillisesta käytöksestään kuuluisa vapaaherra _Munck_, Haminan
kadettikoulun johtaja ja sittemmin yliopiston varakansleri, hänen
äitinsä oli syntyään _v. Kræmer_. Ja tuollainen koti, jossa ymmärretään
että _aateluus velvoittaa_, ja jossa on koottuna monen polven hankkimaa
sivistystä ja kulttuuritraditsioneja, vaikuttaa aivan ihmeellisesti
jäseniinsä. He oppivat jo pienestä pitäen aivan tietämättään sellaista,
jota muiden vasta myöhemmällä ijällä suurella vaivalla on itselleen
hankkiminen -- tai joka, ikävä kyllä, usein jää hankkimatta -- he saavat
sellaisen notkean, varman käytöksen ja tottuvat asettumaan oikeaan
suhteeseen kanssaihmisiinsä pokkuroimatta toisia ja rupeamatta toisten
suhteen yliolkaisiksi. Nämä piirteet havaitsikin Minette Donnerissa läpi
koko hänen elämänsä. Hän oli aina luonnollinen, aina oma itsensä, joutui
hän sitten millaiseen seuraan tahansa.

Toisaalta voi kyllä olla niin, että kun ihminen kotoa saa kaikki
valmiina, niin se voi synnyttää jonkinlaista velttoutta ja
itsetyytyväisyyttä. Ei hän viitsi liikoja ponnistella, vaan arvelee,
että tuo ulkonainen hienous, hiottu käytös ja yhteiskunnallinen asema on
jo kyllin. Mitäpä sitä muuta enää tarvitsee!

Tähän passiivisuuteen ei Minette kuitenkaan koskaan langennut. Hän oli
siksi liian vilkas ja liian lämminsydäminen ja sitten hän kasvoi suuren
isänmaallisen heräämisen aikana ja sellaisessa ympäristössä, jossa
siihen ymmärtämyksellä suhtauduttiin. Vapaaherra Munck ei nimittäin
ollut ainoastaan hienosti sivistynyt ja ylhäinen, vaan myöskin erittäin
vapaamielinen ja isänmaallinen. Hän oli esim. toiminut hyvin tehokkaasti
valmistaakseen _J. W. Snelman'ille_ paikkaa meidän yliopistossamme ja
hänen kodissaan oli tämä sekä _Lönnrot_ ja _Cygnæus_ aina tervetulleita
vieraita, kuten kaikki muutkin sen ajan kulttuurielämän kannattajat.
Keskustelut Suomen tulevaisuudesta ja siitä jättiläistyöstä, joka täällä
oli tarpeen kansamme henkiseksi, aineelliseksi ja siveelliseksi
kohottamiseksi, herätti nuoren Minetten mielessäkin vilkasta
vastakaikua.

Sitten tuli taas toisenlaisia vaikuttimia, jotka myöskin olivat omiaan
avartamaan näköpiiriä ja panemaan aivot askartelemaan. Hän oli esim.
tilaisuudessa vierailemaan tätinsä, vapaaherratar _Lagerbringin_ kodissa
Upsalassa ja tekemään siellä paljon hauskoja tuttavuuksia. Ja jos
mikään, vaikuttavat tuollaiset oleskelut herättävästi vastaanottavaan
mieleen. Kotimaan sekä puutteet että edut käyvät senkautta entistä
selvemmiksi, kun on nähnyt vastaavia oloja muualla ja verrannut niitä
omiinsa.

[Kuva: Minette Donner yleisenä seppeleen sitojana maisterivihkiäisissä
1869.]

Mutta elämä ei ainoastaan anna, vaan se asettaa myöskin vastalaskuja,
väliin hyvinkin kalliisti lunastettavia ja sen sai kyllä Minettekin
kokea. Ensimäinen oli hänen rakkaan isänsä kuolema, joka tapahtui juuri
silloin kun hän täytti 17 vuotta. Osoitteeksi siitä miten rakas ja
kunnioitettu tämä isä oli ollut, mainittakoon, että vaikka hän jo useita
vuosia oli levännyt turpeen alla, valittiin hänen tyttärensä Minette
siitä huolimatta yleiseksi seppeleensitojaksi maisterinvihkiäisiin v.
1869.

Seuraava ankara isku oli hänen sulhasensa, tri _Enebergin_ kuolema. Hän
oli Suomen ensimäinen assyriologi, paljon toiveita herättävä ja etevä
alallaan, ja sitten tulee yhtäkkiä sanoma että hän oli kuollut kaukana
itämailla, juuri kun hänen piti ruveta seuraamaan kaivauksia Niniven
raunioissa. Tämä tapahtuma heitti tietenkin pitkiksi ajoiksi tumman
varjon nuoren naisen elämään, eikä hän tätä nuoruuden lempeään
milloinkaan unohtanut. -- Kun jokunen vuosi sitten kävin Minette
Donnerin Hyvinkäällä omistamassa Ahdenkallio nimisessä kartanossa,
osoitti hän erästä koivua sen puutarhassa ja sanoi: »Tuon runkoon
leikkasi tri Eneberg omansa ja minun nimikirjoitukseni ja ne näkyvät
siinä vieläkin».

Mutta Minette tiesi että työ, varsinkin työ muiden hyväksi, on paras
lääke ja niinpä hän jo varhain koetti olla iloksi ja hyödyksi niille,
jotka olivat joutuneet elämän varjopuolelle. Helsingissä oli silloin tuo
kurjista asujamistaan kuuluisa Antipoffin kivimuuri ja sinne hän perusti
n.k. äitien ompeluseuran, niinikään hän muutamien ystävättärien kera
rupesi pitämään pyhäkoulua nuorille naisille. Hän mainitsi kerran, kun
oli kysymys näistä ajoista, että eräs hänen entisistä
pyhäkouluoppilaistaan joutui suuren liikemiehen Julius Tallbergin
puolisoksi ja kiitti häntä monta kertaa myöhemmin tavatessaan siitä
hyvästä, mitä hän pyhäkoulussa oli saanut.

Tri Eneberg oli ollut harras suomenkielisen kulttuurin kannattaja ja
tämä oli vaikuttanut Minetteenkin niin, että hän esim. seurasi suurella
myötämielisyydellä vastasyntyvää suomalaista, näytelmätaidetta, ja
seurusteli ahkerasti _Bergbomien_, _Aspelinien_ ja _Nervanderien_ y.m.
suomenmielisten kanssa. -- Usein hän myöskin oli matkoilla Europan
suurkaupungeissa rikastuttaen henkeänsä kaikella sillä kauniilla ja
jalostavalla, mitä niissä on tarjottavana jokaiselle, ken vain osaa
valita. Kerrankin hän pitemmän aikaa matkusteli Espaniassa erään
ruotsinmaalaisen ystävättären kanssa, joka lähetti sieltä kirjeitä
maansa sanomalehtiin. Minette taas kiinnitti paperille siellä näkemiään
vanhoja linnoja, palmulehtoja, kokonaisia kaupunkeja ja kyliä käyttäen
ahkerasti piirustuskynäänsä ja vesivärejä.

Tältä matkalta on vieläkin olemassa jotenkin rikas kokoelma akvarelleja,
joista muutamat osoittavat sellaista huomiokykyä ja reipasta
käsittelytapaa, että niiden tekijä varmaankin olisi päässyt tällä alalla
varsin pitkälle, jos hän todenteolla olisi ruvennut kehittämään näitä
taipumuksiaan. Nyt se oli vain huvia ja välityötä. Mutta tämä
taiteellinen silmä, muoto- ja väriaisti vaikutti, että Minette aina
osasi luoda kauneutta ympärilleen, että kuvaamataiteet ja yleensä Suomen
nuori taide aina oli hänen huolenpitonsa esineenä.

[Kuva: Minette Donner nuorena.]

Kun meidän yhteiskoululiikkeemme alkoi, herätti sekin Minettessä mitä
lämpimintä vastakaikua ja hän matkusti paki paraastaan Ruotsissa olevaan
Näsin veisto-opistoon, suoritti kurssin siellä ja rupesi senjälkeen
veistonopettajaksi n.k. Pippingin yhteiskouluun, jossa hän voitti sekä
oppilaiden että opettajien ihailun. Tätä hänen opettajanaoloaikaansa ei
kuitenkaan kestänyt kauan, sillä jo vuoden kuluttua oli hän professori,
sittemmin senaattori _Otto Donnerin_ puoliso.

Ensi kerran tapasin Minette Donnerin syystalvella v. 1891 ja hyvinkin
kohtalokkaana aikana. Suomen Naisyhdistyksessä, jonka jäsen hänkin oli,
vaikkei hänellä ollutkaan tapana käydä sen kokouksissa, oli syntynyt
erimielisyyttä ja se oli jakaantunut kahteen eri ryhmään. Toisella
puolella oli joukko nuoria, jotka olisivat tahtoneet enemmän vauhtia
asioiden käsittelyyn ja ennenkaikkea enemmän julkisuutta, -- yhdistyksen
kokouksiin ei esim. saanut, jäseniä lukuunottamatta, kukaan
helsinkiläinen tulla, eikä niistä liioin saanut mainita mitään
sanomalehdissä, ilman erityistä lupaa -- toisella puolella oli taas
yhdistyksen johtokunta ja suurin osa sen jäseniä. Heistä tämä nuorten
ryhmä oli niin vaivalloinen, että he ilman muuta äänestivät sen ulos.
Tämä toimenpide oli sentään siksi omituinen ja ennen kuulumaton, että se
herätti paheksumista monessa yhdistyksen vakavamielisessä jäsenessä ja
he liittyivät nyt nuoriin ja pitivät neuvotteluja heidän kanssaan siitä,
millaisiin toimenpiteisiin tässä oikein oli ryhdyttävä.

Erääseen tällaiseen neuvottelukokoukseen tuli myöskin Minette Donner.
Meidän nuorten ryhmä oli tottunut siihen, että aina kun saapui joku uusi
henkilö näihin n.k. vähemmistön kokouksiin, täytyi hänelle juurta
jaksaen kertoa koko erimielisyyden syyt ja kaikki mitä sen johdosta oli
tehty ja päätetty. Mutta sitä ei ensinkään tarvinnut Minette Donnerin
suhteen. Hän tuntui heti olevan asioista selvillä, ja osoitti meille
samassa suurta ystävällisyyttä. Jo vain tapa millä hän tervehti ja antoi
kättä oli harvinaisen lämmin ja luottava. Tuntui aivan siltä kuin olisi
hän tahtonut sanoa: »Kyllä minä tiedän, että teillä on ollut vaikea aika
ja myöskin sen, että te ette ole mitään pahaa tarkoittaneet». --
Ymmärsin sitten jälestäpäin, että se oli hänen läheinen tuttavuutensa
_Adelaide Ehrnroothin_ ja tämän sisarentyttären _Rose-Marie Boijen_
kanssa, joka vaikutti, että hän oli niin selvillä yhdistyksen asioista.

Minette Donner oli siihen aikaan vähän päälle neljänkymmenen, kookas ja
ryhdikäs. Tukka oli jo harmahtava, mutta muuten hän tuntui varsin
nuorekkaalta ja reippaalta. Ja samalla hänessä oli jotain sangen
äidillistä. Oli aivan kuin hän olisi tahtonut suojella, auttaa ja
keventää niiden kuormaa, jotka joutuivat hänen tielleen, olla heille
jollain tavalla hyödyksi. Sen sain minäkin monta kertaa hänet
tavatessani kokea.

Muistan esim. selvään miten herttaisesti hän kerran tuli vastaani
Parisin kadulla ja juuri sellaisena hetkenä, jolloin tunsin olevani
siellä yhtä yksinäni kuin jos olisin astunut Saharan erämaassa. Syy
siellä olooni oli seuraava: Naisasialiitto Unioni, jonka jäseniä me
molemmat olimme ja joka perustettiin heti sen jälkeen, kun Suomen
Naisyhdistyksessä syntynyt selkkaus ei ollut sovitettavissa, oli
vaatimalla vaatinut minua edustamaan itseään Parisissa pidettävässä
naiskongressissa keväällä 1896, koska muka olin niin lähellä tätä
maailmankaupunkia. Opiskelin nimittäin siihen aikaan Zürichin
yliopistossa. Olin kaikin tavoin vastahakoinen. Tiesin, että sellainen
matka kysyisi koko lailla aikaa ja veisi ajatukseni päätehtävästäni ja
sitten olin pari vuotta yhtämittaa puhunut ja lukenut saksaa ja sillä
aikaa oli muutenkin puutteellinen ranskankielentaitoni vajonnut jonnekin
niin syvälle aivokoppaani, että tuntui aivan mahdottomalta saada se
sieltä yhtäkkiä esille. Kieltäytymiseni eivät kuitenkaan vaikuttaneet
mitään. Kehoittavia kirjeitä seurasi vieläkin kehoittavampi sähkösanoma,
eikä lopulta ollut muuta neuvoksi kuin sulkea kurssikirjat ja ruveta
lukemaan ranskaa, kyhätä kokoon kongressissa pidettävä esitelmä ja
ryhtyä muihinkin pieniin valmistuksiin. Onneksi oli pääsiäisluvan aika,
eikä tarvinnut laiminlyödä luentoja.

Kaikki tämä vaikutti kuitenkin, etten ensinkään keveällä mielellä
lähtenyt Parisia kohti, enkä liioin tuntenut mitään iloa perille
päästyäni. Läpi yön olin matkustanut, levännyt sitten joitakuita tunteja
siinä pienessä hotellihuoneessa, jonka eräs tuttava oli minulle
suositellut ja astuin senjälkeen ihmisvilinässä kadulla.

Yhtäkkiä kuulin iloisen äänen mainitsevan nimeni. Katsoin ylös ja
edessäni seisoi Minette Donner puolisoineen.

»Voi, miten aika kuluu nopeasti», huudahti hän tervehdittyämme, »olin
juuri hiljattain läsnä siinä Unionin kokouksessa, missä liitto päätti
pyytää teitä itseään edustamaan, ja nyt me jo tapaamme toisemme täällä».
Kuultuaan, ettei minulla ollut mitään erityistä ohjelmaa sinä päivänä,
ehdotti hän, että tulisin heidän kanssaan päivällisille. Nyt sitä
otettiin vaunut ja ruvettiin ajelemaan Parisin loppumattomia bulevardeja
ja Minette Donner, joka oli ollut siellä kymmeniä kertoja ja tunsi sen
miltei yhtä hyvin kuin Helsingin, rupesi esittämään minulle sen
loistorakennuksia ja eri osia, liittäen usein esittelyynsä: »Katsokaa
nyt kuinka iloiselta ja hymyilevältä kaikki täällä näyttää!»

Päivällistä syödessämme oli sitten m. m. kysymys siitä esitelmästä, joka
minun oli pitäminen, ja minä kerroin, miten olin kymmenen päivää aamusta
iltaan lukenut ranskaa ja matkalla tullessani harjoittanut kongressissa
sanottavani ulkoa, jotta voisin esittää sen aivan vapaasti, ilman
paperia. Se huvitti häntä suuresti ja nyt hän tahtoi kuulla, miten
osasin sen lausua ja siinä seurasi kokonaiset pienet kokeet. »Oikein
hyvin», sanoi hän ystävällisesti rohkaisten.

Sinä päivänä, jolloin minun oli esiintyminen, oli hänkin läsnä
kongressissa ja iloitsi suuresti siitä, että myöskin meidän pieni maamme
sai olla mukana siellä, missä maailman suuret ja tunnetut olivat koossa,
ja että tiedot meidän naistemme työstä ja voitoista otettiin siellä
vastaan hyvin suosiollisesti. Samana iltana istuimme vielä yhdessä
_Cafée de Régencessa_ toistaen päivän tapahtumia ja kun siellä oli pari
muutakin suomalaista, joiden kanssa aina olin tottunut puhumaan suomea,
kääntyi keskustelu yhtäkkiä suomenkieliseksi. Huomattuani, ettei Minette
Donner senjälkeen ottanut siihen osaa, pyysin anteeksi ja ehdotin, että
me vaihtaisimme kieltä. »Ei mitenkään», sanoi hän, »puhukaa te vain
suomea, minä kuuntelen sitä mielelläni ja ymmärrän kaikki, vaikken itse
osaakaan sitä puhua».

Seuraava muistoni Minette Donnerin suuresta avuliaisuudesta on vuodelta
1898. Olin kotimaahan palattuani ollut miltei pakoitettu rupeamaan
naisasialehti »Nutidin» toimittajaksi, jotta se ei olisi kuollut sen
toimittajan matkustaessa Italiaan. Mutta se oli, kuten naisten lehdet
yleensä, pieni ja vähäpätöisen näköinen. Käännyin silloin Minette
Donnerin puoleen ja kysyin, eikö hän tahtoisi kutsua luokseen muutamia
asiasta innostuneita ja vaikutusvaltaisia naisia, joille saisin esittää
sellaisen aikakauslehden tärkeyden ja kehoittaa heitä sitä rahallisesti
kannattamaan, niin että se edes voisi ilmestyä hiukan laajennetussa
muodossa. Hän oli heti valmis ja istuutui kirjoittamaan kutsukirjeitä
parille kymmenelle henkilölle, jotka sitten määräpäivänä olivat
iltapäiväteellä hänen kauniissa kodissaan. Tulos neuvotteluistamme oli
kaikin puolin tyydyttävä. He takasivat lehdelle niin paljon varoja, että
sen sivumääriä saattoi tuntuvasti lisätä, vieläpä panna toimeen
palkintokirjoituksiakin, jotka aina vilkastuttavat toimintaa.

Juuri tuo nopeus, joustavuus ja toimeliaisuus oli niin miellyttävä
piirre Minette Donnerissa. Hän ei lykännyt asiaa, jonka näki hyväksi ja
kannattamisen arvoiseksi, kaukaiseen tulevaisuuteen, vaan kävi siihen
heti kiinni. Ja itsellään hänellä myöskin aina oli paljon aloitteita,
jotka hän tahtoi saada toteutettua. Ei hän silloin laskenut aikaansa, ei
vaivaansa, eikä menojaan. Hänellä oli esim. erityinen kalustamistaito,
s. o. taito asettaa huonekalut niin, että ne muodostivat miellyttävän
kokonaisuuden, että jokainen esine joutui juuri sille paikalle, mihin se
parhaiten sopi. Hän tunnusti kerran, puhuessamme tästä, että hän aina
tullessaan ihmisten luo, ajatuksissaan, muutteli hiukkasen heillä olevia
kaluja ja niinikään sommitteli niiden värit vähän toisenlaisiksi. Ja
luonnollista onkin, että se, kellä on personallista makua, ei voi
rauhallisesti katsella sitä personattomuutta ja kaikenlaisen rihkaman
kasaamista, jota tapaa useimmissa kodeissa -- olivatpa ne sitten vaikka
varakkaidenkin henkilöiden omistamat. Minette Donner tahtoi näyttää,
ettei varat ja komeat kalut mitenkään olleet päätekijänä kodikkuuden
aikaansaamisessa, vaan kauneusaisti, johon yhtyi käytännöllisyys ja
tarkoituksenmukaisuus, ja siksi hän kerran järjesti Sörnäisiin n.k.
mallihuoneen, jota ken tahansa oli tervetullut katsomaan ja josta sitten
saattoi ottaa kaikenmoisia aiheita.

Toimin siihen aikaan Raittiusyhdistys Koiton naisosaston puheenjohtajana
ja kun me sunnuntaiaamusin olimme kävelemässä, poikettiin tähän
mallihuoneeseen ja katseltiin sitä sekä kokonaisuutena että tutkittiin
kaikkia sen eri osia. Huonekalut olivat toisaalta niin yksinkertaiset,
että kuka kirvesmies tahansa, puusepästä puhumattakaan, kykeni sellaiset
valmistamaan, ja toisaalta niin käytännölliset, että joka kalu saattoi
palvella paria, kolmea tarkoitusta. Hauskasta sälesohvasta syntyi yöksi
vuode, pöytä oli samalla säilytyspaikka, jonne pääsi sen levyä hiukan
siirtämällä. Toinen pöytä saatiin siten, että ikkunalautaan oli
kiinnitetty levy, joka nostettiin ylös kun tarvittiin pöytää ja sitten
taas laskettiin alas, kun sitä jo oli käytetty. Vaatekaappi asetettiin
niin, että vain sen toinen sivu oli kiinni seinässä ja siten syntyi
seinän ja kaapin väliin erinomaisen mukava pesukomero j.n.e. Siinä oli
oikein osoitettu, miten voi pienestä tilasta huolimatta saada mukavuutta
syntymään. Kaikki kalut olivat viheriäksi maalatut, ikkunaverhot ja
pöytäliinat olivat kullan keltaiset.

Minette Donnerilla oli tähän aikaan muutenkin paljon tekemistä Sörnäisin
kotien ja perheenäitien kanssa m.m. sen kautta, että hän hoiti Unionin
sinne perustamaa äitien ompeluseuraa, oli aina mukana sen
viikkokokouksissa ja järjesti sen jäsenille aivan erinomaiset
joulujuhlat, joissa oli paljon sekä henkistä että aineellista hyvää.

Suurenmoisin muisto minulla kuitenkin on Minette Donnerista
routa-ajaltamme. Kun meidän suruvuotemme 1899 alkoi ja kaikki mielet
olivat kuohuksissa helmikuun manifestin johdosta, osoittautui hän
nimittäin heti erinomaisen toimeliaaksi. Hän kirjoitti asiasta
tuttavilleen ulkomaille, hän piti neuvotteluja kodissaan m.m. sen suuren
kokouksen, jolloin joukko Helsingin naisia kartan mukaan jakoi
pääkaupungin ryhtyäkseen sitten määrähetkenä keräämään nimikirjoituksia
tsaarille lähetettävän adressin alle. Hän suunnitteli kaikenlaisia
toimenpiteitä, joihin voisi ruveta ja oli aina valmis kuulemaan kaikkia
niitä, jotka kävivät hänen luonaan neuvottelemassa ja ehdotuksia
tekemässä.

Ja samalla kannalla Minette Donner pysyi koko routa-ajan, eikä
vetäytynyt pois tästä työstä, vaikka se kävi yhä vaarallisemmaksi ja
urkkijat monta kertaa ympäröivät hänen kotiansa. Semmoiseen kysytään
paljon rohkeutta, itsensä kieltämistä ja uskoa oikeuden voimaan. Ja
sellainen edellyttää myöskin kykyä katsoa elettyä hetkeä pitemmälle ja
ymmärtää, mitkä arvot ovat pysyväisiä, mitkä ohimeneviä. Oma mukavuus,
oma menestys, jopa rakkaiden omaisten turvallisuuskin painavat silloin
sellaisen ihmisen silmissä paljon vähemmän kuin isänmaan tulevaisuus ja
sen oikeusjärjestön suojeleminen.

Ikävä kyllä eivät kaikki nähneet asiata siltä kannalta ja luopuivat
senvuoksi koko työstä -- jopa katselivat sitä karsain silmin. Mutta
Minette Donnerin koti pysyi koko routa-ajan tärkeänä keskustana, jonne
aina silloin tällöin muutamia kymmeniä passiivisen vastarinnan
etuvartijajoukkoon kuuluvia naisia kokoontui neuvottelemaan miten
saataisiin iskut meidän kansallista ja valtiollista itsenäisyyttämme
vastaan vältettyä, tai edes hiukan lievennettyä, miten tiedot siitä
vaarasta, joka uhkasi kutakin maamme asukasta, mutta josta
sanomalehdissä ei saanut hiiskua sanaakaan, saataisiin leviämään, miten
kansamme kaikista uhkauksista ja houkutteluista huolimatta jaksaisi
pysyä laillisuuden pohjalla.

Ja kun sitten suurlakko tuli ja lakasi pois -- ainakin ajaksi -- meitä
vastaan viritetyt ansat, seurattiin taaskin juuri Donnerien kodissa
tapahtumien kehitystä erittäin valppaasti. Pistäydyin sinne tänä
jännittävänä lakkoviikkona, jolloin voi sanoa, että tavallinen arkielämä
töineen ja toimineen oli tykkänään seisahtunut ja sen sijaan pidettiin
joka päivä suuria kokouksia, jolloin tuhannet aivot suunnittelivat uutta
aikaa suurine muutoksineen.

Sisäänastuessani kuulin Minette rouvan nuoremman pojan sanovan
äidilleen: »Jos vain tahdot äiti mennä ulos katsomaan lakottelevaa
Helsinkiä, niin kyllä minä tulen sinua saattamaan ja suojelemaan». Hän
joka näin puhui, oli siinä 14--15 vuoden vanha, ja siksi hänen
ritarillinen ehdotuksensa tuntui varsin lystikkäältä. Mutta muuten olin
juuri minäkin tullut taloon saadakseni Minette rouvasta opastajan ja
saattajan. Houkuttelin häntä näet tulemaan mukaani kuuluisan
englantilaisen toimittajan _William Steadin_ luo, joka ennen lakon
puhkeamista oli saapunut Helsinkiin ja sitten oli pakoitettu jäämään
tänne useaksi päiväksi kulkuneuvojen seisahduttua. Minette rouva oli jo
aikaisemmin ollut hänen seurassaan, eikä aluksi ollut ensinkään halukas
tulemaan, mutta hyväntahtoinen kun oli, taipui hän kuitenkin lopulta, ja
niin me jouduimme Steadin luo. Oli pari asiaa, joista minä erityisesti
tahdoin häntä kiittää ja toinen niistä oli tuo hänen erinomainen
kirjeensä Plehvelle, Suomen puolesta. Se oli sellainen tyylitaidon
mestariteos, että ani harvoin näkee kirjettä, joka yhtaikaa olisi niin
tavattoman kohtelias ja niin äärimmäisen pureva. Mitä Plehve siitä
sanoi, ei arvattavasti koskaan ole tullut tunnetuksi, mutta meille se
näinä pimeinä aikoina oli todellinen lohdutus. Mistäkö me sen saimme? Se
oli painettuna noissa n.k. »Vapaissa sanoissa», joita silloin hyvin
salavihkaa levitettiin ja luettiin.

Tästä salaisesta kirjallisuudesta puhuessa olkoon mainittu, että sitä
säilytettiin suuret määrät Donnerien kodissa siitä huolimatta, että
venäläiset viranomaiset ja heidän kätyrinsä kulkivat ympäri kuin
kiljuvat jalopeurat ja vaanivat sitä kaikkialla. Kun kerran kysyin missä
Minette Donner piti sen piilotettuna, vastasi hän hyvin rauhallisesti,
että hänen palvelijansa pitivät siitä huolta. Itse hän ei tiennyt mitä
piilopaikkoja he sille kulloinkin keksivät. Vain nämä sanat osoittavat,
miten rajaton luottamus siellä vallitsi molemmin puolin, miten sellainen
ajatus kuin ilmiantaminen siinä talossa oli tuntematon.

[Kuva: Minette Donner 1908]

Mutta niinpä olikin Minette Donner talousapulaistensa hyvä ystävä ja
auttaja. Lähinnä heitä ajatellen, perusti hän Hyvinkäälle n.k.
_Vilhelmiina kodin_ lepoa tarvitsevia ja sairaalasta päässeitä
palvelijattaria varten. Tunnetulla taidollaan hän senkin kalusti ja
antoi sen sitten täydessä kunnossa Naisasialiitto Unionin hoidettavaksi.
Väsyneet palvelijat, työläis-äidit y.m. samassa asemassa olevat pääsivät
sinne lepäämään niin halvalla maksulla kuin viisikymmentä penniä
päivältä. Monta monituista vuotta se palvelikin tarkoitustaan ja Minette
Donner oli itse sen johtokunnan puheenjohtaja sekä huolehti
personallisesti kodin asukkaista, joita talvella saattoi ottaa vastaan
kymmenen ja kesällä useimpiakin.

Viimeisinä ahtaina vuosina on koti tosin ollut suljettuna ja
yksityisille vuokrattuna, mutta miten lämpimästi Minette Donner siitä
viimeiseen asti huolehti, osoittaa se, että hän sääti sen jälleen
kuntoonpanemiseksi ja ylläpitämiseksi 100,000 mk.

Hyvinkäällä ollessaan hän myöskin avusti sikäläistä yhteiskoulua
antamalla sille m.m. tontin, niinikään hän luovutti maata Hyvinkään
kirkolle ja päällepäätteeksi hän perusti sinne komean urheilukentän,
jota sittemmin syntynyt Urheiluyhdistys nyt hoitaa. Tällä kentällä
_Kolehmainenkin_ kerran kilpaili ja sai niin paljon ystävällisyyttä
osakseen Minette rouvalta, että hän voittonsa jälkeen olympialaisten
kilpailuissa Antverpenissä heti sähkötti siitä tälle äidilliselle
ystävälle, joka tyytyväisenä sitten kertoi, että hän oli saanut
sähkösanoman »Koolemaiselta». Myöskin Martta Yhdistyksen haaraosaston ja
äitien ompeluseuran rva Donner perusti Hyvinkäälle.

Yleensä hän oli aina toimessa ja hommassa ja aina hänen päässään liikkui
uusia ehdotuksia. Kun hän sitäpaitsi oli tunnettu suuresta
hyväntekeväisyydestään, kulki hänen luonaan aina paljon ihmisiä, joita
kaikkia hän oli ihmeellisen kärsivällinen kuuntelemaan. Näin monta
kertaa hänen nousevan keskellä ateriaansa tulijoita vastaanottamaan. Kun
kerran huomautin tästä, sanoi hän vain hyvin iloisesti: »On niin monta,
joiden täytyy jättää ateriansa siksi, ettei ole mitä syödä. Ei se tee
mitään, jos minä sen joskus jätän kesken, se vain muistuttaa minua
näistä osattomista».

Tavallisesti Minette Donner puolisoineen aina keväisin lähti Europpaan.
Ja niinpä hän tuli olleeksi kaikissa Europan maissa yksinpä Turkissa ja
voitti kaikkialla tuttavia ja sympatiaa. Hänen poissa ollessaan hoiti
_Lilli Munck_, hänen miellyttävä naimaton sisarensa, joka asui samassa
talossa, lapsia ja kotikomentoa, niin että hän saattoi rauhallisella
mielellä jättää omaisensa joksikin viikoksi. Tietysti hänellä oli paljon
kerrottavaa näiltä matkoiltaan ja joskus hän niistä kirjoittikin jonkun
pienen tuokiokuvan, kuten esim. käynnistään Konstantinopolissa, mutta
kirjoittaminen kuului kuitenkin harvinaisuuksiin.

Minette Donnerista voi ehkä sanoa, kuten on sanottu monesta muustakin
naisesta, että vaikka hänellä oli taipumuksia moneen suuntaan, niin ei
hän antautunut mitään niistä todenteolla kehittämään. Mutta onhan se
kaikkien perheenemäntien ja äitien kohtalo. Heidän täytyy yhtenään jakaa
aikansa ja huomionsa niin monelle eri taholle ja valvoa että ne, jotka
heitä ympäröivät saavat rauhassa työskennellä, ettei heille itselleen
jää sitä keskitystilaisuutta, sitä itseensä syventymisaikaa ja
työrauhaa, jota kaikki luova työ edellyttää. Ja mitä juuri Donnerien
kotiin tulee, oli emännällä siellä tavallista enemmän hoivattavaa ja
huolehdittavaa. Talon isännällä oli edellisestä naimisestaan lapsia,
hänen ensimäinen puolisonsa oli ollut leski ja tuonut taloon lapsia, ja
Minette rouvalla itsellään oli kaksi poikaa ja tyttönen. Kaikki he
kaipasivat hellää johtoa ja äidin ohjaavaa kättä. Sitten oli hänen
puolisollaan kuuluisana tiede- ja valtiomiehenä paljon
edustusvelvollisuuksia ja paljon kansainvälisiä tuttavuuksia, joita
koska tahansa saattoi saapua taloon.

Entä kaikki ne taiteilijat, joita Minette Donner suosi ja avusti. Hän
auttoi meidän nuoria maalarejamme m.m. siten, että hankki heille työtä.
Niinpä hän esim. antoi _Juho Rissasen_, siihen aikaan kun tämä oli nuori
ja tuntematon, maalata hänen lastensa muotokuvat. _Axel Gallén_ maalasi
hänen oman kuvansa ja hänen vanhimman poikansa, tämän koulupoikana
ollessa j.n.e. Se oli yhtämittaista itsensä antamista, aikansa
paloittelemista ja kaikkialla läsnäolemista. Mutta ei suuri koti pysy
kunnossa, ei sen liesi lämpimänä, eikä sen kotihaltijat koossa, ellei
sen keskus ja sielu ole paikallaan, valmiina ottamaan osaa jokaisen sen
jäsenen kohtaloon ja ulotuttamaan tätä huolenpitoaan vielä heidän
ystäviinsä ja vieraisiinsakin.

Se on tavallaan sellaista hiljaista, näkymätöntä työtä, ettei sitä edes
kaikki huomaa ja ymmärrä niinkauan kuin koneisto on käymässä, mutta
perästäpäin sen tuntee aivan liiankin selvästi.

Jokunen kuukausi Minette Donnerin kuoleman jälkeen kävin hänen kodissaan
asialla. Huoneet olivat samat kuin ennenkin, kalut seisoivat siinä
niinikään paikoillaan, mutta kodin elävöittävä henki oli poissa, ja
sanomaton tyhjyys huokui joka nurkasta ja sopesta. Oli kuin jokainen
esine, jokainen taulu ja kasvi olisi kertonut, että se käsi, joka heidät
kerran järjesti, nyt oli kylmennyt, että ystävällinen, lämminsydäminen
Minette rouva, jolla oli ollut sellainen kokoova ja yhdistävä voima, nyt
oli poissa, ainiaaksi poissa.



FANNY SINEBRYCHOFF.


Kahdeksankymmenluvulla tuli Bulevardilla joka aamu vastaani eräs nuori
pariskunta, joka kaikesta päättäen oli aamukävelyllään. Varsinkin oli
nuori rouva hyvin huomiota herättävä suuren kauneutensa ja kevyen
käyntinsä takia. Aivan kuin keijukainen hän siinä astuskeli
ruumiinmukaisessa talvitakissaan ja sirossa samettisessa
kapottihatussaan, jonkatapaiset silloin olivat muodissa.

Kaikki katselivat häntä ja kaikki tiesivät myöskin, että hän oli rva
_Fanny Sinebrychoff_ o. s. _Grahn_, joka hiljattain oli mennyt naimisiin
nuoren Sinebrychoffin kanssa. Senkin kaikki tiesivät, että hän oli ollut
lupaava näyttelijä, joka yhtäkkiä kaikkien taiteenystävien suureksi
suruksi oli jättänyt uransa juuri silloin, kun sen loistoaika oli vasta
alkamaisillaan. Huhuttiin sitäkin, että herra Sinebrychoffin olisi ollut
maksaminen aika hyvitys teatterille sen johdosta, että hän vei sen
parhaan voiman ennenkuin tämän ja teatterin välinen sitoumus vielä oli
loppuunkulunut.

[Kuva: Fanny Sinebrychoff o. s. Grahn puolisoineen.]

Vuodet vierivät, vanha rva Sinebrychoff kuoli ja nuori pari muutti
kauniista tasakattoisesta huvilastaan Hietalahdentorin varrella hänen
taloonsa Bulevardinkadun päässä, johon myöskin kuuluu tuo ihana
Sinebrychoffin puutarha puistoineen. Päinvastoin kuin mitä muilla
yksityisillä on tapana tehdä, olivat sen haltijat aina antaneet sen olla
avoinna suurelle yleisöllekin. Sinne saattoi kuka tahansa mennä
kävelemään ja oleskelemaan, ruveta istuskelemaan sen sohville ja
tuoleille kirjoineen ja käsitöineen tai antaa katseensa seurata
sinertävää ulappaa saarineen ja kallioineen, joka puiston korkeimmilta
kohdilta oli nähtävissä.

Mutta pelkään, että aniharva niistä, jotka siellä liikkuivat, tulivat
ajatelleeksi miten harvinaisen ihmisystävällisen työn sen omistajat
tekivät antaessaan yksityisen puistonsa näin yleisön käytettäväksi. Eikä
moni sivultakatsoja edes tullut ajatelleeksi, että tämä oli vain yksi
haara vanhan rva Sinebrychoffin kuuluisaa hyväntekeväisyyttä, jota hänen
miniänsä, rva Fanny Sinebrychoff, sitten niin uskollisesti läpi koko
elämänsä jatkoi.

Mutta eihän hyväntekeväisyys olekaan juuri korkeassa kurssissa nykyään,
kun pyritään siihen, että kukin voisi seisoa omilla jaloillaan ja että
yhteiskunnalliset laitokset kuten sairaalat, kunnalliskodit, apukassat
y. m. voisivat hädän tullen tarjota raihnaisille ja vanhoille apua ja
turvaa, jota ne eivät kuitenkaan tähän asti ole kyenneet tekemään;
kykenevätkö edes koskaan. Tämä yleinen katsantotapa kai kuitenkin
vaikutti, ettei minunkaan mieleeni milloinkaan juolahtanut ajatus käydä
haastattelemassa rva Sinebrychoffia, vaikkakin usein näin hänen nimensä
lahjoittajien ja hyväntekijöiden joukossa. Mutta kun sitten
kevättalvella 1921 kaikki lehdet tiesivät kertoa, että hän oli määrännyt
taideteoksensa annettavaksi Suomen valtiolle ja että hänellä oli niitä
huomattava kokoelma, päätin mennä sitä katsomaan.

Kun puhelimitse oli sovittu ajasta, lähdin tuota tuttua taloa kohti,
jonka puutarhassa monasti olin käynyt. Sisäänkäytävä oli kadultapäin ja
rouva S. asui toisessa kerroksessa. Sinne johtavat portaat olivat
punaisen maton peittämät ja molemmin puolin oli komeita palmuja ja muita
lehtokasveja. Tämä väriyhdistelmä oli suurenmoinen ja ihankuin valmistus
kaikkeen siihen mitä sain nähdä. Ja kuitenkin -- en aluksi sittenkään
odottanut aivan paljoa. Arvelin, että talossa tietysti oli
taide-esineitä, sillä kuuluihan asiaan, että varakkaat hankkivat niitä
itselleen, mutta että kokoelma olisi sellaisella rakkaudella valittu,
että koko koti olisi niin personallinen ja puhuisi sellaisesta
hienostuneesta mausta ja kauneuden palvonnasta, sitä en kuitenkaan
voinut aavistaa. Mutta jo siinä suuressa salissa, jonne ensin jouduin,
oli nähtävänä alkuperäinen _Sebastiano del Piombo_ ja _Velasquez_
puhumattakaan renessanssiajan pienemmistä kuuluisuuksista kuten esim.
_Bronzihosta_ y. m.

Rouva Sinebrychoff tuli vastaani mustiin puettuna. Nähtävästi hän
puolisonsa kuoleman jälkeen aina kävi mustissa, sillä sellaisena tapasin
hänet sitten myöhemminkin. Hän ei nyt enää ollut sama kevyt keijukainen
kuin 80-luvulla, jolloin näin hänet Bulevardilla.

Vartalo oli käynyt paljon tukevammaksi ja pyylevämmäksi, käynti
raskaammaksi ja hipiä, joka silloin oli kuin ruusunlehti, oli nyt
kalpea. Mutta piirteet olivat yhtä hienot kuin silloinkin ja tukassa oli
vain vähän hopeata. Muutamien tervehdyssanojen jälkeen, jolloin totesin,
että hänellä oli kaunis, sointuva ääni ja että hän äänsi sanat erittäin
selvästi, alkoi kokoelman katseleminen.

Rouva Sinebrychoff kulki vieressäni ja esitti jokaisen taulun ja oli
aina valmis antamaan lisätietoja niin pian kun sellaisia pyysin.

Hän tunsi jokaisen taideteoksen historian niin pitkälle kuin sen jälkiä
yleensä saattoi seurata, ja hänen personallinen makunsa oli ollut
määräämässä sekä sitä ostettaessa että sille paikkaa kokoelmassa
valitessa.

Ensin me kulimme läpi koko ruotsinmaalaisen kokoelman, joka tuntui hyvin
ehyeltä, siinä kun oli edustettuna Ruotsin suuruuden ajan ja Kustaa III
kauden etevimmät muotokuvamaalarit kuten esim. _David von Krafft_,
_Lundberg_, _von Breda_, _Roslin_, _Wertmüller_, _P. Hall_ y. m., joiden
monetkin tekeleet -- Kristiina kuningattaren, Kaarle XII, Kustaa III,
Bellmanin, Lidnerin, Svedenborgin y. m. kuvat -- olivat niin arvokkaat,
ettei todella ymmärrä, miten Ruotsi on päästänyt ne käsistään.

Siinä jokaisen taulun edessä seisoessamme, kääntyi väliin keskustelumme
hiukan muillekin aloille kuin taiteen. Tulin m.m. ihmetelleeksi, että
tämä kokoelma oli saanut olla rauhassa punakapinan aikana.

»Se on minun anoppini ansio», selitti rva S. »Tästä kodista ei
tarvitseva vielä koskaan ole mennyt saamatta apua ja siitä johtuva
siunaus on pitänyt sen yllä».

Sitten me taas jouduimme puhumaan Suomen kahdesta kansallisuudesta ja
rva S. huomautti, että kun Jumala kerran oli asettanut kaksi eri kansaa
samaan maahan, niin oli tarkoitus, että he oppisivat toisiltaan, eivätkä
riitelisi. Nämä sanat eivät olleet mitään korulauseita hänen suussaan,
vaan hänen syvin vakaumuksensa, joka pohjautui monivuotisiin
havaintoihin ja mietiskelyihin.

Seuraavassa huoneessa oli hollantilaista tai paremmin sanoen
alankomaalaista taidetta maailmankuuluine nimineen: _Rembrandt_,
_Rubens_, _Frans Hals_, _Van Dyck_, _Jan Steen_, _Teniers_, _Ruysdael_,
_Van Goyen_, _Haysum_ y.m., joiden teoksia tavallisissa oloissa vain
tapaa Europan suurissa taidekokoelmissa. Tuskin oli uskoa silmiään
nähdessään niitä täällä meillä yksityisessä kodissa. Vain niiden
etsimiseen ja valitsemiseen oli tietysti käytetty paljon aikaa ja huolta
-- rahoista puhumattakaan.

Parisen tuntia siinä katseltuamme, ehdotti rva S. että menisimme
ruokasaliin, jossa kahvipöytä oli katettu. Se oli taaskin uusi
kauneusmaailma, joka siellä avautui eteeni. Ruokasali oli nimittäin
täynnä mitä arvokkaimpia taide-esineitä: vanhoja kaappeja puu- ja
luuleikkauksineen, kallisarvoisia porsliinimaljakoita, metallisia
seinäkoristeita y. m. y. m. ja tietysti taaskin tauluja. En ehtinyt
kiinnittää niin mitään huomiota itse kahviin, töin tuskin sain kuppini
tyhjennettyä.

»Te ette varmaankaan pidä kahvista», arveli rva S.

»Kyllähän minä, mutta tässä on nyt niin paljon muuta, että kahvi joutuu
aivan sivuseikaksi», vastasin.

Rva S. hymyili ja avasi vastapäätä olevan kaapin, joka oli tehty
kilpikonnan kuoresta, norsunluusta ja ebenholtsipuusta. Kauniimpaa ja
aistikkaampaa esinettä ei juuri voi kuvitella. Siinä oikein näki mitä
taiteilijoita muinaisajan käsityöläiset olivat tehdessään huonekaluista
taideteoksia, joiden arvo aina vain lisääntyy vuosi vuodelta.

Me rupesimme puhumaan eri maiden ja eri kaupunkien taidekokoelmista,
joissa rva S. oli oleskellut päiväkausia. Välistä hän oli nähnyt niissä
koululuokkia, jotka opettajansa kera kulkivat salista toiseen ja saivat
koko ajan tarvittavaa opastusta ja valaisevia selityksiä. Oikein
kadehdittavina hän piti näitä lapsia, jotka pienestä pitäen saivat
kuulla ja oppia sellaista, mistä meillä täällä Suomessa ei ole
aavistustakaan -- ei alaikäisillä eikä aikuisilla. Vasta täysikäisiksi
päästyämme me omin voimin ja omasta aloitteestamme pääsimme hiukan
syventymään vanhaan taiteeseen ja yleensä taidehistoriaan. -- Rva S:llä
oli esillä monta kuvitettua taidehistoriaa ja taidetta koskevaa
kuvateosta, josta huomasi hänen ottaneen taidetutkimuksensa vakavalta
kannalta.

Ja miten hän oli iloinnut jokaisesta saavutuksesta kokoelmaansa.
Saadakseen jonkun kauan toivomansa taideteoksen, oli hän monta kertaa
kieltäytynyt sellaisesta, jota muut hänen asemassaan olisivat pitäneet
aivan itsestään lankeavana, kuten esim. joka kevät uusiutuvista
kävelypuvuista, hatuista y.m. Ja kun niin monet henkilöt aina olivat
hänen puolisonsa kimpussa pyytäen lainoja, takauksia y.m. jotka sitten
ainaiseksi jäivät selvittämättä ja he vain lohduttivat itseään sillä,
että eihän se kauppaneuvos Sinebrychoffin afääreissä mitään merkinnyt,
sanoi rva S. sen monta kertaa häntä oikein kirvelleen, kun kymmenet
tuhannet sillä tavalla menivät, sen sijaan että niillä olisi voinut
ostaa taideteoksia.

Kuta kauemmin me puhuimme, sitä enemmän ilmestyi keskustelun aiheita. Ja
rva S. oli harvinaisen avomielinen, vaikka ei silti ensinkään
lörpöttelevä. Kun on paljon tavannut ihmisiä ja seurustellut heidän
kanssaan, tulee viimein jotenkin herkkäkuuloiseksi ja oppii eroittamaan
väärän ja teeskennellyn todellisesta, mutta vaikka kuinka olisin
heristänyt korviani, en huomannut rva S:n sanoissa mitään, joka olisi
todistanut suurentelemishalua, omahyväisyyttä tai turhamaisuutta.
Kaikella mitä hän kertoi oli vakava pohja, jokainen huomautus ja
arvostelu oli kypsän, hienotunteisen ihmisen. Kun hän niin
ystävällisesti uteli miksikä en ollut aikaisemmin tullut katsomaan hänen
kokoelmaansa, kun olin niin innostunut kuvaamataiteesta, olin miltei
hämilläni, sillä paitsi etten ollut tiennyt tästä rikkaasta
taidekokoelmasta mitään, en ollut aavistanut, että sen omistaja oli niin
syvämietteinen ja hienostunut henkilö, että hänen elämänsä oli ollut
niin yhtämittaista sisäistä kasvamista -- tosin ei siihen suuntaan kuin
hän nuoruudessaan oli kuvitellut. Hän oli silloin vain uneksinut
kehittymisestään taiteilijauralla jo päättänyt olla menemättä naimisiin.
Kerta toisensa jälkeen hän oli antanut rukkaset liikemies
Sinebrychoffille, mutta tämä tuli aina uudestaan. Kun hän sitten taaskin
kerran oli ottanut esiin tämän kysymyksen, sanoi Fanny Grahn lopulta
väsyneesti:

»Tulkaa huomenna puhumaan vanhempieni kanssa asiasta», ja lähti samassa
astumaan kotiin päin.

Mutta niin järkytetty hän oli tästä puolesta lupauksesta, että hän
kotiin päästyään heti purskahti itkuun ja istui siinä pää käsien varassa
pitkän aikaa.

Äiti, joka hänen surunsa ensin huomasi, kysyi osaaottavasti syytä
siihen. Nyyhkytysten kesken hän sai sanotuksi:

»Kun minun pitää mennä naimisiin».

»Kenenkä kanssa?» kysyi äiti hämmästyneenä.

»Saattepa huomenna nähdä», oli vastaus.

[Kuva: Fanny Grahn 80-luvulla.]

Ymmärtääkseen tämän epäröimisen ja surun, on välttämätöntä tietää, että
rva S. jo ennen naimisiin menoaan oli ollut kymmenen vuotta teatterin
palveluksessa ja että teatteri oli ollut hänen ensimäinen suuri
rakkautensa, hänen lapsuuden ja nuoruuden unelmiensa luvattu maa. Kun
hänen vanhempi sisarensa ja tämän toverit leikkivät teatteria, istui
nelivuotias Fanny jakkaralla oven suussa -- hän oli muka saanut
vahtimestarin tehtävän -- ja seurasi ihmetellen ja ihaillen heidän
liikkeitään ja puheitaan. Leikkiessään Heikinesplanadissa katseli hän
aina mitä kunnioittavimmin vastapäätä olevaa ruotsalaista teatteria ja
kerran hän jo pääsi pujahtamaan sinne sisäänkin. Oli aamupäivä ja siellä
harjoitettiin parasta-aikaa. Pikku Fanny painautui seinää vasten ja oli
hiljaa kuin hiiri voidakseen kuulla mitä siellä sanottiin. Joku huomasi
hänet ja kysyi: »Pidätkö sinä niin paljon teatterista?»

»Pidän», tuli pienestä, ylitsevuotavasta sydämestä, ja tämä sana avasi
hänelle portit tuohon ihannoituun valtakuntaan. Teatterissa tarvitaan
joskus aina lapsiakin näyttämöllä ja tässä oli nyt saatavissa
erinomaisen sievä ja sopiva pieni olento. Olihan hänellä koulunkäyntinsä
aamupäiväsin, mutta iltasin hän aina oli teatterissa, niin pian kun
häntä vain tarvittiin. Jo yhdeksän vuotiaana hän esim. oli mukana
piiritanssissa »Wärmländningarna» nimisessä kappaleessa. Silloinen
teatterin johtaja _Gustaf Mallander_ huomasi piankin tytön lahjakkuuden
ja kävi ehdottamassa hänen vanhemmilleen, että pikku Fanny saisi
antautua tykkänään näyttelijäalalle, jolloin hän, herra M., oli valmis
rupeamaan hänen taipumuksiaan kehittämään -- varsinaista teatterikoulua
kun ei siihen aikaan vielä ollut. Vanhemmat panivat kovasti vastaan; he
olivat vakavia, ajattelevia ihmisiä ja pitivät keskinkertaisen
näyttelijän elämää varsin säälittävänä. »Ennemmin saa Fanny vaikka mennä
luostariin kuin teatteriin», selitti isä. Mutta Fanny pyysi ja rukoili,
kunnes vanhemmat lopulta taipuivat. Herra Mallander rupesi hänen
opettajakseen ja johti samalla paria muutakin nuorta tulijaa, joista
toinen oli _Adolf Lindfors_, sittemmin Helsingin kansallisteatterin
etevä näyttelijä.

Herra M. oli niin tyytyväinen pieneen kolmioonsa, että antoi sen jo pian
esiintyäkin eräässä soitannollis-draamallisessa iltamassa, jonka
ohjelmaan m.m. kuului Topeliuksen »Sotavanhuksen joulu», missä Fanny
Grahn esitti sotilaspojan osaa reippaasti ja luonnollisesti. Aina
silloin tällöin hän sai pieniä tehtäviä ja huomattiin hyvin lupaavaksi.
Siihen aikaan vieraili teatterissa naapurimaistamme useita eteviä
näyttelijöitä -- toiset heistä viipyivät oikein vuosimääriä -- jotka
antoivat paljon loistoa ja eloisuutta pääkaupungin teatterielämälle. Ja
pikku Fanny, jonka vastaanottavaisuudella ja innostuksella ei ollut
rajoja, sai heistä haihtumattomia vaikutteita. M. m. hänellä oli ilo
esiintyä samassa kappaleessa kuin kuuluisa tanskalainen näyttelijä
_Magda v. Dolcke_. Tämä hienostunut, suuren maailman nainen ihastui niin
pikku Fannyyn, että hän antoi hänelle valokuvansa, syleili häntä ja
sanoi: »Pikku Fanny, sinäkin tulet kerran suureksi».

V. 1875, siis Fannyn ollessa 13-vuotias, kiinnitettiin hänet teatteriin
oikein kontrahdilla, jossa m.m. sanottiin, että hänen piti olla mukana
kaikissa kuorolaulu- ja tanssiharjoituksissa sekä esiintyä pienissä
osissa. Suuria tehtäviä ei nyt aluksi voinut niin nuorelle tytölle
antaa, mutta ne kasvoivat vuosi vuodelta, samassa määrin kuin hän
itsekin kasvoi. Kaikkiaan hän teatterissa oloaikanaan esiintyi 85
osassa. Tämä on jo aivan tavatonta kun ottaa huomioon, että hän
teatterista erotessaan oli vain 20-vuotias; ja se osoittaa ennen muuta
miten paljon tehtäviä hänelle uskottiin ja miten rajattoman ahkera ja
tarmokas hän oli. Monta kertaa hän meni teatteriin jo klo 8 aamulla,
jolloin siellä ei vielä ollut ketään muuta, sytytti kaasun ja rupesi
aivan yksinään harjoittelemaan. Niinpä hän esim. koitti saada äänensä
niin kantavaksi, että se kuuluisi joka soppeen, aina ylimmälle riville
asti, ja että sen sävy samassa olisi aivan luonnollinen.

Meidän pienissä oloissammehan kappaleet keskimäärin menevät vain noin 5
à 6 kertaa -- toiset vähän useammin, toiset taas eivät sitäkään -- ja
siksi täytyy ehtimiseen harjoittaa uutta. On alituinen vaihtelu,
alituinen kiire, eikä nuorta Fannyä tässä ollenkaan säästetty.
Esimerkkinä siitä, mitä häneltä vaadittiin, olkoon mainittu, että hänen
esim. kymmenessä päivässä täytyi harjoittaa Cypriennen osa Sardoun
huvinäytelmässä »Erotaan pois», jossa aina oli totuttu näkemään mitä
etevimmät kyvyt. Sehän kuului aikoinaan _Ida Aalberginkin_ loisto-osiin
ja siinä on Helsingin yleisö sittemmin saanut ihailla _Betty Nansenia_.
Fanny Grahn tiesi, että hänellä oli suuret edeltäjät ja jo siitä syystä
hän ponnisti kaikki voimansa, ja teki työtä kuumeisesti ja
uupumattomasti. Kun se suuri päivä sitten koitti, todettiin, että hän
oli aivan erinomainen, että hänen vertaistaan ei vielä koskaan oltu
nähty. _K. F. Vasenius_ (nim. »Bis»,) joka on kirjoittanut teoksen Fanny
Grahnista näyttelijänä, sanoo siinä, että vaikka hän elämässään oli
nähnyt monta Cypriennen esittäjää, voitti Fanny heidät kaikki eräässä
suhteessa. Kaikki muut olivat olleet jo kypsyneitä naisia, Fanny Grahn
yksin oli yhtä nuori, yhtä säteilevä, yhtä naivi kuin Sardoun Cyprienne.

Niin monessa muussakin yleisesti tunnetussa ja ensimäisten
teatteridiivojen luomissa osissa häntä käytettiin kuten esim. Suzannena
Pailleronin »Ikävässä seurassa» Perditana Shakespearen »Talvisessa
tarinassa», Sigridinä tuossa pohjoismaalaisessa kappaleessa »Bröllopet
på Ulfåsa» y. m. Ja sitten taas hänen piti esiintyä aivan toisenlaisissa
osissa kuten nuorena Kaarlo kuninkaana Topeliuksen kirjoittamassa ja
Paciuksen säveltämässä oopperassa »Kaarlo Kuninkaan metsästys» sekä
nuorena Richelieun herttuana kappaleessa »Richelieun ensimäinen sotainen
urotyö». Arvostelut olivat aina hyvin kehoittavia ja kiittäviä, sekä
totesivat, että tämä nuori, runsaslahjainen näyttelijäalku yhtä mittaa
edistyi. Ja kuitenkin on lisättävä, että sen aikuiset teatterikriitikot
olivat sangen vaativaisia ja että heidän joukossaan olivat maamme
ensimäiset esteetikot sellaiset kuin prof. _G. G. Estlander_, _tri
Fredrik Berndtson_ y. m. jotka tunsivat alansa täydellisesti, eivätkä
suinkaan suotta tunnustavia sanojaan tuhlanneet.

Fanny Grahnin nimi ja maine oli jo ehtinyt tulla niin tunnetuksi
Pohjanlahden toisella puolellakin, että hänelle sieltä tuli mitä
edullisin ehdotus. Hänelle tarjottiin nimittäin tilaisuutta päästä
Tukholman kunink. teatteriin, missä hänen ei ensinkään olisi tarvinnut
ehtimiseen harjoittaa uutta, vaan hän olisi ehtinyt syventymään
tehtäviinsä ja sitäpaitsi saanut mitä parhainta ohjausta. Se oli
tietysti hyvin houkuttelevaa, mutta kun kaikki ystävät ja tuttavat
kovasti kehoittivat häntä jäämään, uudisti hän taaskin kontrahtinsa
täkäläisen teatterin kanssa. Mutta tietysti tämä mahdollisuus kerran
päästä väljemmille vesille jäi kytemään hänen mieleensä, ja siksi
ymmärtää niin hyvin, että taiteilijauran keskeyttäminen ei suinkaan
ollut hänelle mikään kevyt tehtävä. Olihan se ollut yhtämittaista
nousua, yhtämittaista voittoisaa eteenpäin kulkua. Ei hän vielä ollut
tuntenut mitään pettymystä tai kyllästymistä. Aurinkoisena ja
kullanhohtavana loisti hänen mielikuvituksessaan se suuren todellisen
taiteen ihana temppeli, jota kohti hän koko ajan pyrki ja jonka niin
harvat saavuttavat.

Luultavasti hän aluksi tunsi mitä suurinta kaipuuta jätettyään sen
työalan, johon hän niin tavattomasti oli kiintynyt, mutta vähitellen
hankki kuvaamataide ja vanhojen mestarien taideaarteisiin syventyminen
hänelle korvausta. Hyvin kuvaavaa on muuten, että hän, joka niin paljon
oli eritellyt ihmisten luonteita ja tulkinnut heidän sielunelämänsä
ilmauksia ja heidän eleitään, enin oli huvitettu muotokuvista. Harvoja
poikkeuksia lukuunottamatta, muodostavat nimittäin muotokuvat
huomattavimman osan Sinebrychoffin kokoelmassa.

Onneksi oli hänen puolisonsa myöskin innostunut taiteesta ja niin
taide-esineiden ja taideteosten kokoominen muodostui heidän
pääharrastuksekseen, heidän suureksi elämäntehtäväkseen. He hankkivat
tähän kaukaiseen maahan sellaisia maalaustaiteen helmiä, joita täällä ei
vielä koskaan ole ollut, he iloitsivat niistä ja tahtoivat että muutkin,
sitten kun heitä ei enää ollut, saisivat niistä iloa.

»Aina kun Paul ja minä palasimme kotiin seuroista ja kutsuista», kertoi
rva S., niin me syleilimme toisiamme ja sanoimme: 'Ei missään ole niin
hyvä olla, kuin täällä kotona.'

Mutta niinpä rva S. hoitikin tätä kotiaan kuin silmäteräänsä,
erittäinkin juuri sen taidekokoelmaa. Hän piti sitä lainana, uskottuna
leiviskänä, josta hänen tuli vastata. Joka taide-esine, joka huonekalu
oli sellainen kuin olisi se juuri tullut valmistuspajastaan ja kuitenkin
oli moni jo ollut talossa vuosikymmeniä.

Salin pronssikruunut esim. olivat riippuneet sen katossa jo sata vuotta
ja kuitenkin ne hohtivat ja kimaltelivat aivan kuin uudet. Ne olivat jo
kyllä aivan mustuneet hänen taloon muuttaessaan, mutta hän antoi ottaa
ne alas, ruuvasi joka metalliosan erikseen, pesi ne lämpimässä vedessä,
johon oli pantu muutama tippa ammoniakkia ja sitten niitä hangattiin
niin kauan kunnes ne tulivat aivan kirkkaiksi.

Rva S:llä oli joka esinettä varten omat, itse keksimät puhdistustapansa
ja puhdistusvälineensä ja niistä pidettiin kiinni. -- Taideyhdistyksen
intendentti _M. Wænerberg_ toi hänelle kerran pienen painetun vihkosen,
jossa hän neuvoi miten tauluja tulee hoitaa ja puhdistaa.

»Ennenkuin luen tämän, niin suonette, että minä kerron, miten minulla on
tapana tehdä», sanoi rva S. ja teki sitten selkoa menettelytavastaan,
miten esim. keväisin jokainen taideteos pyyhittiin pehmeällä,
erityisestä kankaasta tehdyllä rievulla, joka käytettäessä rutistettiin
pallon muotoiseksi, miten taulujen kehyksiä varten taas oli erikoiset
tomurätit ja pienet puikot, joiden avulla kaikki niiden koristukset ja
leikkaukset saatiin puhdistettua, miten jokainen taulu senjälkeen
peitettiin verholla, jotta ei kesäaurinko sitä pahentaisi. Tämän
kuultuaan arveli herra Wænerberg, ettei hänellä ollut mitään neuvoja
annettava rva S:lle, mutta pikemmin häneltä opittava.

Tapa millä rva S. puhui näistä käytännöllisistä tehtävistään, oli varsin
mielenkiintoinen. Se osoitti erityistä perehtymistä niihin ja
loppumatonta työiloa. Suurien kevät- ja syyssiivousten aikoina esim. hän
oli liikkeellä aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, mutta piti sen
kaikkein luonnollisimpana asiana maailmassa. Ei hän ollenkaan ymmärtänyt
sellaisia emäntiä, jotka pitävät parin viikon suursiivousta niin
raskaana, että jo kaipaavat lepoa sen suoritettuaan.

Olin ajatellut olla tunnin tällä retkelläni ja se kasvoi neljäksi, olisi
luultavasti venynyt vieläkin pitemmäksi, ellei myöhäinen tunti olisi
muistuttanut minua kotiin menosta.

»Tulkaa uudestaan aina kun teidän on ikävä hollantilaista huonetta»,
sanoi rva S. hyvästellessäni, koska hän oli havainnut, että vanha
hollantilainen taide minua erittäin oli huvittanut.

Kului kuitenkin aikoja, ennenkuin noudatin tätä ystävällistä kutsua,
sillä huomasin kaikesta, että rva S:n aika oli hyvinkin täpärällä. Oli
niin paljon ihmisiä, jotka kääntyivät hänen puoleensa pyytäen apua ja
kannatusta, oli niin monta laitosta, kuten lasten-, vanhojen- ja
sokeiden koteja y. m. yksinäisten ja sairaiden turvapaikkoja, joiden
pystyssä pysymistä hän tahtoi edistää käymällä niiden kevät- ja
syysmyyjäisissä y. m. tilaisuuksissa.

»Hän osti meiltä aina koko sylillisen harjoja, käydessään», kertoi esim.
Sokeiden kodin johtajatar, »eikä siinä kyllin, vaan hän otti myöskin
selkoa ketkä hoidokeista olivat ne valmistaneet, kävi heitä
puhuttelemassa ja lausui heille rohkaisevia sanoja».

Mutta kun sitten pari hyvää ystävääni myöskin mielellään tahtoi nähdä
Sinebrychoffin taideaarteet, tarjouduin heidän oppaakseen ja tulin
uudestaan siellä käyneeksi. Tämä toinen käynti muodostui jos mahdollista
vieläkin sisältörikkaammaksi ja hauskemmaksi kuin ensimäinen, se kun
antoi tilaisuutta syventymään kaikkiin edellisellä kerralla saatuihin
vaikutelmiin ja taas uudestaan tapaamaan talon miellyttävän emännän --
vieläpä hänen uskollisen talousapulaisensa Alman, joka oli eteisessä
vastaanottamassa aivan kuten edellisellä kerrallakin. »Sellainen kuin on
emäntä on palvelijakin» sanotaan ja tässä kodissa se ihan
kirjaimellisesti oli toteutunut. Sisäkkö Alma oli ollut talossa 23
vuotta, keittäjä 27 vuotta ja suorittaneet tehtävänsä yhtä uskollisesti
kuin emäntäkin, tottuneet kaikkiin talon tapoihin, oppineet
kunnioittamaan sen taide-esineitä ja haltijaväen taideharrastusta. Siksi
vallitsikin heidän keskenään mitä täydellisin luottamus ja kiintymys.
Emännän huolet ja surut olivat myöskin talousapulaisten ja sitten taas
päinvastoin. Kun esim. kauppaneuvos Sinebrychoff kuoli ja rouva pitkät
ajat senjälkeen oli surun valtaama ja uneton, valvoi Alma ihan
pyytämättä viereisessä huoneessa ollaksensa aina valmis tulemaan, kun
hänen haltijattarensa vain suinkin kutsui. -- Ja aivan ihmeellisesti hän
osasi liikkua kahvipöydän ympärillä ja valvoa, että kukin aina sai mitä
hän tarvitsi. Kaikki kävi niin hiljaa ja melutta, aivan kuin olisi siinä
ollut henkiolento pitämässä huolta jokaisesta. Vieraanvaraisen tapansa
mukaan oli rva S. nimittäin taaskin antanut kattaa kauniiseen
ruokasaliinsa kahvipöydän ja siinä me istuimme toista tuntia vilkkaasti
keskustellen ja leikkiä laskien.

»Kyllä se sentään on kummallista», sanoi eräs seurueesta, »että vaikka
Helsingissä on tällainen koti ja kokoelma, emme me tavalliset ihmiset
ole tienneet siitä mitään».

»Se on juuri yhtä ihmeellistä, että Helsingissä on näin hauskoja
ihmisiä, joista minä en tähän asti ole tiennyt mitään», vastasi rva S.
Se oli hyvin kohtelias ja lystikäs käänne ja sellaisia hän teki monta.
Kun eräs toinen seurueestamme valitti, että hänen vuosimääriä oli
täytynyt elää pienessä maaseutukaupungissa »Kuopion takana», ja siksi
oli jäänyt niin jälelle kaikilla aloilla, vastasi rouva S., että se
päinvastoin mahtoi olla aivan erinomainen paikka, koska siellä sekä
henkisesti että ruumiillisesti pysyi niin pirteänä. Olin edellisellä
käynnilläni tiedustellut, eikö talon vieraat vahingoittaneet siellä
olevia kalliita kaluja ja kertonut omista ikävistä kokemuksistani: miten
ihmiset mieluimmin istuivat nojatuolien käsinojilla kuin itse istuimilla
ja saivat ne siten irti, miten he jaloillaan kahnasivat pöytien jalkoja
ja ristikoita, joten ne olivat täynnä naarmuja, asettivat kahvikuppejaan
soittokoneen kannelle y. m. Silloin rva S. ei tietänyt sellaisesta
mitään, nyt hän sanoi minua usein muistaneensa tämän kysymyksen
johdosta, sillä senjälkeen kuin suuri yleisö oli ruvennut käymään hänen
kokoelmiaan katsomassa, oli hän ihmeekseen havainnut kuinka huonosti
kasvatetut ihmiset tässä suhteessa olivat. He saapastelivat hänen
hienoilla parkettilattioillaan niin häikäilemättä, että niitä ehtimiseen
oli täytynyt kiillottaa, tauluja katsellessaan he heittäysivät
polvilleen vanhoille kallisarvoisille nojatuoleille ja tarttuivat niiden
kullattuihin karmeihin lämpöisin, hikisin käsin. »Jos olisin mies, en
vain koskaan kosisi sellaista tyttöä, sillä ei hänestä ole talon
emännäksi», sanoi hän hyvin vakuuttavasti.

Oli todellakin oikein masentava kuulla, että sen nuoren polven naiset,
joilla oli onni päästä rva S:n kotiin ja hänen opastamanaan katsella
siellä olevia kauneusarvoja, eivät ensinkään ymmärtäneet miten oli
käyttäytyminen. He saattoivat paiskautua istumaan, sillä aikaa kun
emäntä aina itse seisoi taulujaan esittäessään. Ja kuitenkin oli
seisominen hänelle hyvin raskasta senjälkeen kun hän pahasti oli
loukannut jalkansa. Hänen uskollinen Almansa kertoi tästä tapahtumasta
sitten jälestäpäin seuraavasti: Eräänä kesäpäivänä oli rva S. tapansa
mukaan valmistanut puistossaan juhlat erään lastenkodin lapsille. Hän
istui heidän kanssaan keinulaudalla, kun tämä yhtäkkiä katkesi ja hänen
jalkansa jäi laudan alle sekä vikaantui niin pahasti, että hänet oli
kannettava sisään. Siinä tuskissaan ollen, hän lähetti sanan, ettei
lasten juhlaa mitenkään saanut keskeyttää, vaan että heitä oli
kestitettävä juuri sillä tavalla kuin alusta oli ajateltu, ja samassa
hän oli tyytyväinen senjohdosta, että onnettomuus oli kohdannut häntä
eikä pienokaisia.

[Kuva: Fanny Sinebrychoff eräässä yksityisessä seurassa esitetyssä
näytelmäkappaleessa]

Tästä jalkansa vikaantumisesta hän ei kuitenkaan meille sanonut mitään,
eipä sitäkään, että hänen terveytensä yleensä oli heikko. Päinvastoin.
Kun eräs seurastamme mainitsi päättäneensä elää hyvin kauan nähdäksensä
millaiseksi nykymaailma tästä muuttuisi, vakuutti hän päättäneensä juuri
samaa. Kun oli kysymys siitä, että hän joskus poikkeisi N. Ä:n
toimistoon, mutta ensin kuitenkin ilmoittaisi tulostaan, jotta siellä
sitä ennen voitaisiin panna toimeen oikein perusteellinen suursiivous,
selitti hän sen olevan aivan turhaa. Ei hän mennyt tuttaviinsa
tarkastaakseen heidän järjestystään, vaan nauttiakseen heidän
seurastaan. Muuten hän kyllä sanoi olevansa tottunut siihen, että häntä
pidettiin jonkinmoisena järjestyksen pedanttina. Hänen nuoret
sukulaisensa esim. väittivät pilkaten, että kun Fanny täti panee heitä
jotakin esinettä kiillottamaan, niin täytyy ensin hangata sitä määrätyt
kerrat pitkittäin ja sitten poikittain, eikä siinä vain saa erehtyä.

Hyvin mielenkiintoista oli kuulla hänen kertovan edellisen kesän
korjaustöistä hänen kesäasunnossaan Hagalundissa. Siinä oikein havaitsi
mikä järjestävä kyky ja käytännöllinen emäntä hän oli. Kaikki hän itse
suunnitteli valmiiksi ihan pienimpiä yksityisseikkoja myöten ja ellei
sitten käsityöläiset suvainneet ruveta hänen määräyksiään seuraamaan,
niin työ vaikka keskeytettiin joksikin aikaa, kunnes asianomaiset
ottivat ymmärtääkseen mistä oli kysymys.

Kaikissa hänen töissään ja toimissaan oli metoodia, eikä suinkaan vähin
hänen hyväntekeväisyydessään. Ei se ensinkään ollut tuollaista
tavallista almunantoa, joka ei tiedä muusta kuin pienen tilapäisen
rahalahjan luovuttamisesta apua-anovalle päästäkseen hänestä vapaaksi.
Rva S. antoi ottaa tarkalleen selkoa apua pyytävän henkilön olosuhteista
ja mahdollisuuksista ja jos sitten näyttäytyi, että hän todella oli
avuntarpeessa, antoi hän sitä mitä tehoisimmalla tavalla, ei kerran,
eikä pari kertaa, vaan väliin vuosimääriä perätysten. Hänen kirjoissaan
oli esim. monta sataa vanhaa vaimoa, joita hän auttoi, ja joille hän
m.m. joka joulu hankki jouluiloa. Jo monta päivää ennen jouluiltaa
valmisti hän Alman kanssa heitä varten myttyjä, joissa oli sekä vaate-
että ruokatavaraa. Niitä he sitten aattoiltapuolella saivat tulla
noutamaan. Saman päivän aamupuolella hän taas personallisesti kävi
tervehtimässä ystäviään ja suojattejaan eri laitoksissa.

On aivan tavallista, että ihmiset, joilla on tuollainen erityinen
järjestämistaito, seuraihmisinä ovat jäykkiä ja kuivia. Heiltä puuttuu
välittömyys, heillä ei ole tuota nopeata antautumisen lahjaa ja
innostuksen kykyä. He ovat niin tottuneet aina harkitsemaan ja
punnitsemaan, että se on painanut leimansa koko heidän olemukseensa.
Tämä ei kuitenkaan millään tavalla pitänyt paikkaansa rva
Sinebrychoffiin nähden. Ei kukaan kuullessaan hänen niin hilpeästi
keskustelevan ja leikkiä laskevan, olisi voinut aavistaa, että hän oli
niin ankara järjestyksen ihminen. Kaikki hänessä tuntui pikemmin
hetkellisten, voimakkaiden tunteiden määräämältä aivankuin
taiteilijatemperamentiltä saattaa odottaakin. Hänellä oli sitä
personallista vetovoimaa ja haltioitumiskykyä, joka on ominaista
kaikille taiteilijaluonteille ja vaikuttaa, että heidän seurassaan
miltei aina on hauska olla, että heti syntyy sellainen lämmin tunnelma
ja vapauttava luonnollisuus.

Mekin, jotka sinä iltana istuimme rva S:n luona, olimme aivan
täydellisesti tämän tunnelman lumoissa ja iloitsimme siitä, että täällä
Helsingissä olimme löytäneet sellaisen henkevän, kaikesta inhimillisestä
innostuneen henkilön.

Ja niin mahtavasti oli hänen mallikelpoinen kotinsa vaikuttanut meihin
kaikkiin, että nuorin joukossamme rupesi heti kotiin tultuaan
kiillottamaan lattiaansa sillä seurauksella, että hänen
talousapulaisensa sanoutui irti, ja eräs toinen asettui vielä samana
iltana pesemään kasvejaan.

Viimeinen nimittäin, jonka rva S. oli näyttänyt meille oli eräs
rakennuksen pihan puolella oleva ulkoneva osa, n. k. erkeri
lasiseinineen, täynnä mitä ihanimpia kukkivia ruusuja azaleoja ja
amaryllisiä. Hän oli niidenkin hoitoa tarkkaan valvonut ja nautti nyt
sanomattomasti niiden väriloistosta, jota katossa riippuva punainen
lamppu vielä kohotti. Sinne kukkien keskelle hän asetti meidät istumaan
ja seisoi itse erkeriin johtavan aukon suussa hymyilevänä ja
säteilevänä.

Vain kymmenen päivää tämän jälkeen luimme lehdissä, että rva
Sinebrychoff oli kuollut. Se tuntui aivan mahdottomalta. Emme oikein
ottaneet sitä uskoaksemme, ennenkuin puhelimitse kyselimme uskolliselta
Almalta. Nyyhkytysten kesken hän kertoi, että rva S. jo pitemmän aikaa
oli kärsinyt vatsassa olevien kasvien takia ja kun nämä vaivat lopulta
kävivät sietämättömiksi, oli hän mennyt sairaalaan leikattavaksi. Mutta
hän oli koko ajan ollut hyvin toivorikas ja puhunut pikaisesta
kotiinpalaamisestaan. Kaikki olikin alussa tuntunut varsin lupaavalta:
leikkaus oli onnistunut hyvin ja potilas oli kestänyt nukutuksen, mutta
sydän ei kestänyt.

Sanoma tästä kuolemantapauksesta kulki kuin kulovalkea ympäri Helsinkiä
ja herätti kaikkialla hämmästystä ja surua, mutta ei kuitenkaan missään
piirissä niin, kuin niiden pienten keskuudessa, joiden auttaja ja
lohduttaja rva S. jo vuosikausia oli ollut. Moni tunsi, ettei hänellä
tästälähin enää ollut ketään, joka hänestä olisi välittänyt, että hän
oli menettänyt ainoan maallisen ystävänsä ja joutunut orvoksi.

»En ole vielä kenenkään haudalla vuodattanut niin katkeria kyyneleitä
kuin rva Sinebrychoffin», sanoi eräs nuori mies, jota hän oli auttanut
taiteilijauralle, »en ainoastaan siksi, että hän minua avusti, mutta hän
oli minulle niin herttainen ja hyvä, etten vielä koskaan ole sellaista
tavannut».

[Kuva: Fanny Sinebrychoff * 24. X--64 † 27. IV--21.]

Esimerkkinä siitä miten vaatimaton hän oli itsensä suhteen, olkoon
mainittu, että, niin innostunut kuin hän olikin taiteellisista
muotokuvista, ei hän antanut itsestään maalata niin mitään kuvaa -- eräs
taiteilija Berdtsonin tekemä tosin on vanhemmilta ajoilta, mutta ei se
ole erityisesti onnistunut. Ei hän edes mennyt valokuvaajalle pariin
kolmeenkymmeneen vuoteen[1] ja niin hänen kauniit, puhtaat piirteensä
hyvin epätäydellisesti tulevat säilymään tuleville polville. Mutta hänen
nimensä tulee aina mainittavaksi Sinebrychoffin kokoelmien kanssa
yhteydessä niinkuin se myöskin kaikiksi ajoiksi on liittynyt meikäläisen
näytelmätaiteen ja hyväntekeväisyyden historiaan.

[1] Edellisellä sivulla oleva kuva, joka jo on otettu 90-luvulla, on
viimeinen mikä rva Sinebrychoffista on olemassa.



PROFESSORI N. C. FREDERIKSEN.


Keväällä 1896 kun ensi kerran olin Parisissa, sain eräänä päivänä
tervehdyksen professori _N. C. Frederikseniltä_ ja kutsun tulla syömään
päivällistä hänen ja hänen puolisonsa kera. Jälkimäisen olin joskus
tavannut, edellisestä en tiennyt mitään muuta kuin että hän vuosimääriä
oli oleskellut ulkomailla ja että hänellä oli äiti ja sisar, tuo oppinut
_Kirstine Frederiksen_, Köpenhaminassa.

Olin kutsusta varsin hyvilläni, vaikka en tosiaankaan ymmärtänyt syytä
tähän kohteliaisuuteen. En silloin vielä tiennyt mitään siitä, miten
lämpimästi prof. F. oli seurannut Suomen kohtaloa jo vuosimääriä, ja
millä osanotolla hän meitä hamasta nuoruudestaan oli ajatellut. Eikä
ainoastaan ajatellut, vaan myöskin koettanut tehdä parhaansa meidän
avustamiseksemme. Hän oli nuorena ylioppilaana saanut Köpenhaminan
yliopiston kultamitalin eräästä kansantaloutta koskevasta
kilpakirjoituksestaan, ja tämän kalleimman tavaransa hän nälkävuosinamme
60-luvulla lähetti Suomeen leiväksi vaihdettavaksi.

80-luvulla taas, jolloin hyökkäykset Suomea vastaan venäläisissä
lehdissä rupesivat käymään ihan jokapäiväisiksi, hankki hän itselleen
tarkat ja seikkaperäiset tiedot meidän maamme suhteista keisarikuntaan
voidakseen aina sopivissa tilaisuuksissa torjua vihamielisessä
tarkoituksessa tehtyjä perättömiä syytöksiä.

[Kuva: N. C. Frederiksen vähää ennen kuolemaansa.]

Määrätuntina me tapasimme toisemme eräässä parisilaisessa ravintolassa
ja nyt seurasi hilpeä yhdessäolo. Professori F. oli vielä siihen aikaan
parhaassa miehuuden ijässään, täynnä tuumia ja elinvoimaa. Paitsi häntä
itseään ja hänen puolisoaan, oli siellä läsnä myöskin eräs nuori
tanskatar, _Pauline Bagge_, joka, kuten minäkin, oli tullut Parisiin
naisasiakongressia varten ja siitä meillä oli paljon kerrottavaa. Se oli
meluavin ja myrskyisin kongressi, jonka milloinkaan olimme nähneet,
sinne kun oli kokoontunut joukottain parisilaisia ylioppilaita y. m.
nuorisoa keskeyttääkseen puhujia. Siinä he monasti onnistuivatkin
erinomaisesti, varsinkin silloin, kun asianomainen luki sanottavansa
paperista. Tuskin hän oli päässyt alkuun, niin jo huudettiin »alas» ja
sitä jatkui kunnes hän totteli. Minä olin kuitenkin onnistunut
esittämään sanottavani Suomesta tyydyttävän hiljaisuuden vallitessa ja
antanut sen, Suomesta tulleen määräyksen mukaan, painettavaksi. Olin
vastikään saanut siitä ensimäisen korehtuuri-vedoksen ja kun sitten
valitin tottumattomuuttani korjaamaan ranskankielistä korehtuuria,
tarjoutui prof. F. heti auttamaan.

Oli miltei kuin ennustuksellinen sattuma, että prof. F. heti ensikerran
tavatessamme teki minulle palveluksen, sillä senjälkeen niitä seurasi
ehtimiseen. Tuskin tunnen toista, joka minua siihen määrin olisi
opastanut, neuvonut, opettanut ja rohkaissut.

Noin puolitoista vuotta tästä ensi tapaamisestamme olin nimittäin
taaskin Parisissa, en enää viipyäkseni vain pari viikkoa, kuten ensi
käynnilläni, vaan ollakseni siellä koko kesän. Oli niin paljon, jota
tahdoin oppia ja nähdä. Ohjelmaani kuului m. m. asettua johonkin
ranskalaiseen perheeseen tai täysihoitolaan saadakseni joka päivä puhua
ranskaa. Mutta pian havaitsin, että juuri Parisi on se paikka, johon
siihen kaikkein vähin on tilaisuutta.

Täysihoitolat ovat enimmäkseen täynnä muukalaisia, joiden
ranskankielentaito on niin heikko, ettei heiltä totta tosiaankaan opi
mitään, ja yksityiset perheet ovat ani harvoin taipuvaiset ottamaan
vieraita luokseen. Kuulusteltuani sopivaa täysihoitolaa noin viikon
päivät ja käytyäni katsomassa monenmoisia, sekä mahdollisia että
mahdottomia paikkoja, tulin siihen johtopäätökseen, että kaikkein
parasta oli jäädä asumaan siihen pieneen hotelliin, missä
Frederiksenitkin asuivat ja jonne olin aluksi asettunutkin. Rouva F. oli
matkustanut kylpylaitokseen, mutta professori oli Parisissa, ja hän oli
jo ehtinyt antaa minulle niin paljon hyviä neuvoja ja ohjeita sekä
kertoa minulle niin paljon opettavaista näiden muutamien päivien
kuluessa, että arvelin hänen seurassansa oppivani enemmän kuin parhaassa
pensionaatissa. Älykkäät ihmiset ovat aina antaneet minulle enemmän kuin
kaikenmaailman kirjat -- parasta siis käyttää taas tätäkin tilaisuutta
hyväkseen.

Sillä aikaa kun prof. F. aamupäivisin oli toimistossaan, kävin minä
»Alliance françaisen» luentokursseilla, kouluissa kuuntelemassa y. m.,
mutta illalla kl. 6 tuli hän aina hotelliin minua päivällisille
noutamaan.

Parisissa oli siihen aikaan paljon hauskoja, siistejä ruokapaikkoja ja
näitä me vuorotellen käytimme ja vietimme loppuillan tavallisesti
jossakin kahvilassa keskustellen ja päivän lehtiä lukien. Väliin tehtiin
myöskin retkiä maailmankaupungin eri osiin. Professori F. tunsi Parisin
juurta jaksain, niin että hänellä itsellä ei ollut näistä retkistä
mitään iloa, mutta sen enemmän ne viehättivät minua. Pimeän tultua, kun
kaikki tulet olivat sytytetyt, ja niiden valot kuvastuivat Seinessä kuin
sadat kultapatsaat tai kimmeltävät hapsut, oli ajeleminen omnibussien
katoilla tai astuskeleminen pitkin joen rannikoita mitä ihaninta, ja
päivänvalossa taas olivat sen sadat muistopatsaat, suihkulähteet,
puistot ja loistorakennukset sellaiselle ensikertalaiselle kuin minulle
yhä uutena ilonaiheena, varsinkin kun sai nähdä ne taitavan oppaan
seurassa, joka osasi selittää kaikki ja oli kuin elävä tietosanakirja.

Professori Frederiksen oli nimittäin, paitsi että hän oli monipuolisesti
oppinut henkilö, niin paljon nähnyt, kokenut ja elänyt, että hänen
seurassaan oleskeleminen oli kuin eri maissa, jopa eri maanosissa
matkustaminen.

Ne, jotka eivät personallisesti tunteneet häntä, olivat vain kuulleet
hänen vaihtelevan elämäntarinansa, olivat valmiit sanomaan, että hän oli
seikkailijaluonne ja epävakainen henkilö, mutta siinä ei kuitenkaan
ensinkään ollut perää. Hänellä oli vain tavaton toimintahalu ja
uskomattoman paljon aloitteita, mutta toisaalta hänellä ei ollut kyllin
organisoimiskykyä ja ennen kaikkea kyllin ihmistuntemusta -- paremmin
sanoen epäilystä ihmisiin -- apulaisia valitessaan ja siksi niin monet
hänen hyvistä tuumistaan epäonnistuivat.

Hän alkoi uransa loistavammin kuin useimmat muut kuolevaiset. Ennenkuin
hän edes vielä oli päässyt äänioikeutetuksi, valittiin hänet jo Tanskan
Kansankäräjien jäseneksi ja kaksi vuotta sen jälkeen oli hän
Köpenhaminan yliopiston professori. Mutta nämä työalat, jotka jo
olisivat tyydyttäneet monen muun ihmisen toimintahalua, eivät vielä
olleet kyllin hänelle. Oli niin paljon tehtäviä käytännöllisellä alalla,
niin paljon uudistuksia, jotka hänestä myöskin välttämättä olivat
suoritettavat. Tuo käytännöllinen piirre ja halu olla mukana maataan
rakentamassa ei ainoastaan välillisesti tiedemiehenä ja
kansantaloudenopettajana, vaan suoranaisesti aatteittensa toteuttajana,
oli isänperintöä, sillä tämä oli ollut arvossapidetty, toimelias
maanviljelijä. Tuo aatteellinen ja ihanteellinen puoli hänessä oli taas
äidiltä kotoisin, häneltä, joka jo pikku tyttösenä oli oppinut latinaa
kuunnellessaan sivultapäin miten hänen veljiään oli opetettu, joka osasi
kertoa sellaisia satuja ja sepittää sellaisia lauluja lapsilleen, että
hänen lastenlastenlapsensa kaukana Amerikassa ja Uuden Seelannin
aarniometsissä niitä vieläkin toistavat. Läpi koko elämänsä hän
sitäpaitsi seurasi kaikkia kirjallisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä ja
oppi vielä vanhoilla päivillään, oleskellessaan erään talvikauden
Roomassa, italian kieltäkin.

[Kuva: N. C. Frederiksen nuorena ylioppilaana 1863.]

Aatteellisuuden ja käytännöllisyyden yhdistäminen ei ole aina niinkään
helppoa ja useimmiten havaitsee, että jompikumpi kärsii; ja mitä juuri
prof. Frederikseniin tulee, niin joutui käytännöllinen puoli
tavallisesti aina vähemmälle, sillä hänen tuumansa ja niiden alkuunpano
olivat aivan erinomaiset. Köpenhaminassa ei esim. vielä viime vuosisadan
60 luvulla ollut maalaisten pankkia. Sellaista prof. F. rupesi sinne
puuhaamaan ja saikin sen tuota pikaa pystyyn. Tanskassa ei vielä liioin
siihen aikaan harjoitettu sokerijuurikkaiden viljelystä. Prof. F.
perusti sinne koeasemat ja rupesi kirjoittamaan asiasta. Hän hankki
itselleen maakartanoita ja myllyjä pitkin maata, ulotutti toimintansa
Ruotsiinkin ja osti siellä metsiä ja putouksia. Hän oli yhtämittaisessa
työssä ja touhussa ja pidettiin jo yhteen aikaan miljoonien omistajana:
Kymmenen vuoden kuluttua tuli romahdus ja hän menetti kaikki, sekä
omansa että muiden tavarat. Hänen vararikkonsa kuului yleensä suurimpiin
mitä Tanskassa siihen aikaan on tehty, ja senjälkeen oleskeleminen
siellä kävi hänelle mahdottomaksi. Hän siirtyi perheineen Amerikkaan ja
toimi siellä aluksi sanomalehtimiehenä, mutta taaskin veti liike-elämä
häntä puoleensa. Hän joutui m. m. maapalstojen välittäjäksi
siirtolaisille, hänellä oli omat konttorinsa monine kymmenine
apulaisineen, omat matka-agenttinsa y. m. tähän välitystoimeen
tarvittavat henkilöt ja oli taaskin: miljoonamies. Tätä nousua kesti
hiukan toistakymmentä vuotta ja sitten tuli taaskin äkkinäinen lasku ja
vararikko. Itse hän selitti syyn tähän amerikkalaiseen romahdukseen
olleen sairauden, jonka takia hänen kuukausimääriksi oli ollut
jättäminen liikkeensä johto vieraisiin käsiin, mutta minusta tuntui
sittenkin siltä kuin olisi suurin syy ollut siinä, että hänellä oli
liika paljon luottamusta ihmisiin, niin että kaikenmoiset onnenonkijat,
jotka tarjoutuivat hänen palvelukseensa, otettiin vastaan ja tekivät
sitten voitavansa hävittääkseen hänen omaisuuttaan.

Aivan pohjaton hyvyys ja rehellisyys oli nimittäin perussävel prof. F:n
luonteessa ja sellaisen ihmisen on varsin vaikea epäillä muita. Hän
lähtee aina siitä, että kukin koittaa parastaan ja tahtoo yleistä hyvää
edistää kuten hän itsekin. Ja yleinen hyvä oli Frederiksenillä kaikki
kaikessa. Ei hän pannut liikkeitä pystyyn itse niistä hyötyäkseen tai
kunniaa ja mainetta niittääkseen, vaan hankkiakseen ihmisille työaloja
ja työtä. Ihmisten hyvinvointi ja onni, kulttuuriarvojen kasvaminen ja
ihmisyyden edistäminen olivat hamasta nuoruudesta hänen toimintansa
päämääränä, se henkinen ilmakehä, jossa hän eli ja liikkui ja näiden
periaatteiden valossa ja kannustamana hän toimi. Mutta nämä periaatteet
ja niiden mukana toimiminen eivät aina, ikävä kyllä, ole edulliset
liikeihmiselle. Moni pitää esim. vararikkoja tehdessään huolta siitä,
ettei itse joudu aivan puille paljaille ja toiset osaavat sellaisissa
tilaisuuksissa korjata itselleen oikein tuntuvastikin tavaraa. Prof. F.
ei sellaista ajatellutkaan ja siksi hän seisoi siinä taas toisen kerran
tyhjin käsin. Silloin hän jätti Amerikan ja siirtyi Lontooseen ja sieltä
jonkun vuoden kuluttua Parisiin, jossa hän enimmäkseen toimi
kirjallisella alalla.

Nämä monet vuodet eri maissa ja erilaisten ihmisten parissa, kaikki se
kunnioitus ja kumartelu, joka tulee mahtavan liikemiehen osaksi ja
sitten taas se välinpitämättömyys ja halveksiminen, jota samat ihmiset
niin runsaasti osoittavat, kun hän on epäonnistunut, kaikki tämä oli
tietenkin opettanut prof. F:lle paljon, mutta katkeraksi se ei ollut
häntä ensinkään tehnyt. Päinvastoin.

Oli kerran kysymys siitä vaihtaisiko hän elämänsä vanhemman veljensä
kanssa, joka eli varakkaana maanviljelijänä Tanskassa Laalannin saarella
ja omisti niin komean asuinrakennuksen, että siinä oli sekä tornit että
parvekkeet, mutta hän pudisti päätänsä. Elämä oli kyllä tuonut hänelle
monet suuret pettymykset ja huolet, mutta samalla se oli henkisesti
häntä suuresti rikastuttanut, oli antanut sisällystä ja elämyksiä,
näyttäytynyt monikirjavuudessaan ja vaihtelurikkaudessaan. Tiedemiehenä
hän tunsi koko tieteellisen maailman, liikemiehenä liikeihmiset, valtio-
ja sanomalehtimiehenä kaikki politikoitsijat ja julkisen sanan
edustajat. Hänen personallinen vetovoimansa vaikutti taas, että hänellä
oli uskollisia ystäviä kaikissa kansoissa ja piireissä. _Björnson_ esim.
kuului hänen personallisiin ystäviinsä, samaten _Walter Runeberg_
monesta muusta meillä vähemmin tunnetusta henkilöstä puhumattakaan.

Tämä hänen monipuolisuutensa ja henkinen joustavuutensa vaikutti
tietenkin, että hänen seurassaan oli aina hauska olla, ettei
keskusteluaiheista koskaan ollut puutetta, varsinkin kun tähän vielä
tulee lisää, että hän oli ottanut aivan erikoistehtäväkseen kehittää
minua, aivan kuin olisi hän ollut sitä varten palkattu opettaja. Niin
pian kun hän esim. löysi toimistoonsa tulleissa sanoma- ja
aikakauslehdissä jotakin mielenkiintoista, merkitsi hän sen heti
sinisellä kynällä ja toi minulle luettavaksi. Kun hän tapasi Parisissa
huomattavia skandinaaveja, kuletti hän heitä mukanaan päivällisille,
jotta minullakin olisi heistä iloa, tai ainakin tilaisuus nähdä
kuuluisia henkilöitä. Tällainen oli esim. _Hans Jæger_, »Kristiania
Bohemen» nimisen kirjan tekijä, josta paljon puhuttiin 80-luvulla. Nyt
hän oli ajanut karille ja eli Parisissa säälittävässä tilassa ansaiten
leipänsä vedonlyönneillä kilpa-ajoissa. Mutta ilman itsetietoisuutta ja
tulevaisuuden suunnitelmia ei hän silti suinkaan ollut, sillä hän puhui
paljon aikeestaan julkaista laaja, anarkismia käsittävä teos.

Prof. F. ehdotti, että minä, joka siihen aikaan ahkerasti kirjoittelin
Parisin kuulumisia meidän lehtiimme, hankkisin itselleni vapaapaikan sen
vanhimmassa ja kuuluisimmassa »Comedie Française» nimisessä teatterissa,
ja neuvoi tarkkaan minne minun oli meneminen ja mitä tekeminen se
saadakseni, joka myöskin onnistui. Hän auttoi minua niiden
anomuspaperien kirjoittamisessa, jotka piti jättää Parisin
viranomaisille ennenkuin pääsi sikäläisiin kouluihin, ja niinikään sen
esitelmän, joka minun tuli pitää samana kesänä Brysselissä, kelvolliseen
ranskankieliseen asuun saamisessa. Olin itse kyllä tuuminut, että kun
siellä pidettävä kongressi oli kansainvälinen, voisin esiintyä saksaksi,
jonka puhuminen ei tuottanut minulle mitään vaikeuksia, mutta prof. F.
pani vastaan ja minä huomasin myöhemmin, että hän siinä oli aivan
oikeassa.

Hyvin usein prof. F. kuvasi minulle Amerikan oloja ja lisäsi aina:
»Sinne teidän olisi meneminen, se olisi kuin luotu teitä varten, siellä
te saisitte sekä ansiota että hengenheimolaisia». Kun me juuri
oleskelimme ranskalaisten keskuudessa, oli tietysti usein kysymys
heistä, heidän erikoispiirteistään ja kansallisominaisuuksistaan. Hän
kiitti Ranskan naisia hyvin ahkeriksi ja säästäväisiksi, sitäpaitsi hän
väitti heidän omistavan erityistä liiketaitoa. »Ei tarvitse kuin
katsella heidän ryhdikästä käyntiään», oli hänellä tapana puhua, »niin
jo siitä näkee, että heidän luonteessaankin on ryhtiä». Ja sitten hän
kertoi, miten he niin monella tavalla osasivat venyttää ja lisätä
perheen pieniä tuloja, niin että saivat ne riittämään, vaikkakin kaikki
oli tavattoman kallista. Kun monet tärkeät tarvekalut, kuten esim.
tulitikut, oli tehty valtion monopooliksi ja jokaisesta ruuanpalasesta
oli niin kalliit verot, että esim. tavallinen työläisperhe jo tuli
maksaneeksi välillisiä veroja pari francia päivässä, niin kyllä sitä
saikin ahertaa ja olla kekseliäs tullaksensa toimeen. Hän oli yleensä
sitä mieltä, että Ranskaa hallittiin varsin huonosti, ja että monet
aineellisen elämän alat olivat siellä tykkänään laiminlyödyt. Kauppa
esim. oli enimmäkseen muukalaisten käsissä, etenkin saksalaisten ja
englantilaisten, ellei aina nimellisesti ja avoimesti, niin olivat he
kuitenkin yrityksien takana ja aloitteen tekijöinä.

Tuskin oli sitä kysymystä taivaan ja maan välillä, jota emme olisi
pohtineet ja sitä asiaa, jota en olisi prof. F:ltä kysellyt. Olin niin
tottunut hänen intelligenttiin seuraansa ja siihen, että hän aina kävi
minut päivälliselle noutamassa, tai lähetti n.k. sähkösanomakortin,
jossa määräsi, missä meidän piti tavata toisemme, että kun hän
muutamaksi päiväksi matkusti Lontooseen, tuntui Parisi oikein tyhjältä
ja kolkolta.

Niinä parina vuotena, jotka seurasivat tätä sisältörikasta kesää, olimme
suhteellisesti vähän tekemisissä toistemme kanssa, sillä eihän prof.
F:llä ollut aikaa tuollaisten tavallisten »tervehdyskirjeiden»
kyhäämiseen, mutta sitten tuli suruvuotemme 1899 helmikuun
manifesteineen, ja nyt alkoi hyvinkin ahkera kirjevaihto. Personallisten
tuttavuuksien kautta prof. F:llä oli tie avoin ranskalaisiin lehtiin ja
se merkitsi siihen aikaan paljon. Niin moni venäläisten viranomaisten
levittämä väärä tieto ja aiheeton syytös saatiin siten korjattua. Oli
todellakin lohduttavaa tietää, että siellä maailman kaupungissa oli
henkilö, joka niin rehellisesti, ilman mitään sivutarkoituksia, aina oli
valmis meidän hyväksemme toimimaan ja tuleen heittäytymään, kun siksi
kävi.

Muistan varsinkin yhden tilaisuuden, jolloin ilman hänen välitystään
olisin ollut varsin toivoton monta päivää. Olin siihen aikaan ulkona
Europassa tehdäkseni Suomen kohtalon tunnetuksi sekä järjestämieni
esitelmien että sanomalehtikirjoitusten ja myöskin suullisten
selostuksien kautta vaikutusvaltaisille henkilöille. Oltuani muutamia
viikkoja Itävalta-Unkarissa, matkustin Wienistä yhtämittaa Brysseliin
jäädäkseni sinne loppukesäkseni. Lukemattomat askeleet oli ollut
astuttava sekä Wienissä että Budapestissä, saadakseni jotakin toimeen,
ja nyt seurasi tuo pitkä, toista vuorokautta kestävä rautatiematka
junanvaihtoineen keskellä yötä. Olin viimein niin lopen väsynyt, etten
ajatellut enkä toivonut muuta kuin pian pääseväni perille ja korvissani
soi koko ajan: »Brysselissä saat levätä, Brysselissä saat levätä».
Tiesin, että minua siellä odotettiin ja nautin jo sanomattomasti
ajatellessani mukavaa, puhdasta vuodettani siellä, istuttuani pikajunan
pölyisillä sohvilla lähes 30 tuntia. Mutta sitten kävikin aivan toisin.
Siellä oli vastassa sähkösanoma Tukholmasta, joka oli siihen määrin
salaperäinen ja peloittava, että se vei unen silmistäni tuntimääriksi.
Siinä nimittäin kehoitettiin noudattamaan suurinta varovaisuutta ja
lukemaan »La Fronde» lehteä. Tästä ymmärsin, että toimintani oli tullut
tunnetuksi, joutunut ehkä vastustajiemme tietoisuuteen ja tämä kaikki
sai yön hiljaisuudessa mitä kauhistuttavimmat muodot. Mistäpä minä edes
saisin käsiini »La Fronde» lehden, joka ilmestyi Parisissa, ja joskin
joku numero oli eksynyt Brysseliin, niin miten löytäisin juuri kyseessä
olevan kirjoituksen. Haudottuani tätä samaa yhtenään, välähti
aamupuolella yötä yhtäkkiä mieleeni, että »onhan Frederiksen Parisissa
ja hän auttaa kyllä, ottaa selkoa mitä lehdessä on seisonut ja vastaa
siihen, jos tarvitaan». Ja vain tämä ajatus rauhoitti minua niin, että
hermopingoitus antautui ja uni sai voiton.

Syksyllä v. 1900 tuli prof. Frederiksen senaattori _Mechelinin_ kutsusta
Suomeen. Tarkoitus oli, että hän kirjoittaisi meidän aineellista
elämäämme käsittävän teoksen ja niin hän sitten tekikin. Teos ilmestyi
yhtaikaa tanskan, ranskan ja englannin kielisenä, ja siitä oli usein
ulkomaisissa lehdissä otteita, jotka antoivat hyvinkin edullisen kuvan
Suomen valtion varojen hoidosta. Kootessaan täällä aineksia tuohon
teokseensa, teki Frederiksen paljon tuttavuuksia. Hän tahtoi tavata eri
puolueiden ja eri aatesuuntien johtohenkilöitä ja saada siten
läpileikkauksen siitä, mitä maassamme liikkui.

Vielä toisenkin kerran kävi Frederiksen Suomessa. Se tapahtui elokuun
viimeisinä päivinä v. 1903 ja silloin oli varsin omituinen seikka syynä
hänen tuloonsa. _Plehve_ oli kuullut kerrottavan Frederiksenistä ja
hänen työstään Suomen hyväksi. »Eiköhän tuota saisi vastaiseen
suuntaankin toimimaan» arveli tämä ovela Suomi-syöjä ja antoi kutsua
Frederiksenin luokseen Pietariin keskustelemaan Suomen asioista, luvaten
hänelle kaikki matkakulut ja vielä runsaan vaivanpalkkion. Meikäläisten
politikoitsijoittemme mielestä ei hänen olisi pitänyt noudattaa tätä
käskyä, mutta prof. F. ajatteli toisin. Hänestä oli varsin
mielenkiintoista käydä tapaamassa sitä miestä, joka siihen aikaan
rautakourin johti Venäjän ja sen reunavaltioiden kohtaloa. Sitäpaitsi
hän toivoi voivansa selvittää Plehvelle Suomen asiaa sekä suomalaisten
että valistuneen yleisen mielipiteen kannalta.

Hän siis matkusti Pietariin ja joutui kaikkivaltiaan Plehven puheille,
sekä torjui kaikki tämän tekemät, Suomea tarkoittavat kiristysehdotukset
selittäen ne Venäjän puolelta Suomelle vahvistettujen perustuslakien
rikkomiseksi ja aivan tehottomiksi Suomeen nähden. Plehve koitti
selvittää ja esittää, mutta ei päässyt tuumaakaan pitemmälle miehen
kanssa, joka niin kovasti piti meidän puoliamme. Hän oli varsin
tyytymätön vieraaseensa ja osoitti sen m.m. siten, ettei maksanutkaan
tuota lupaamaansa vaivanpalkkaa, tuskin hän antoi matkarahat. Pietarista
Frederiksen tuli Helsinkiin ja viipyi täällä muutamia päiviä saadakseen
taaskin selville mitä meillä ajateltiin tilanteesta ja mitä toiveita
meillä oli tulevaisuuteen nähden. Täältä hän matkusti Tukholman kautta
kotiin. Hän kirjoitti minulle jokunen aika senjälkeen, että hänellä oli
ollut aikomus julkaista keskustelunsa Plehven kanssa »L'Européen»
lehdessä, sillä mitä Plehve sanoi hänelle oli kyllä yhtä
mielenkiintoista kuin mitä hän aikoinaan sanoi Steadille, mutta
meikäläiset politikoitsijat olivat olleet kovin vastaan ja saaneet hänet
sähköttämään asianomaiselle lehdelle, ettei kyseessä olevaa haastattelua
siihen pantaisikaan.

Viimeisen kerran tapasin professori Frederiksenin tuona meille niin
kohtalokkaana kesänä 1904 Köpenhaminassa, jonne hän jokunen vuosi
aikaisemmin oli siirtynyt. Olin hänen perheessään päivällisillä hilpeän
mielialan vallitessa ja sieltä hän saattoi minut englantilaiseen klubiin
5 o'clock teelle. Tietysti Suomen politiikka silloin oli esillä, ja
siinä pohdittiin tilannettamme joka puolelta. Tanskan lehdissä oli juuri
niinä päivinä ollut Helsingistä saapunut uutinen siitä, miten eräs
puhuja Helsingin Työväenyhdistyksen tavanmukaisessa keväisessä
ulkoilmajuhlassa oli lopettanut puheensa huutamalla: »Alas Bobrikoff,
alas Plehve» ja sitten niin kiireellisesti poistunut puhujalavalta ja
sekaantunut ihmisjoukkoon, että häntä oli yhtä mahdoton löytää kuin
erityistä kortta heinäaumasta. Se oli varsin ihmeellinen ja rohkea
toivomus, miltei ennustus, sillä jo jotakuta päivää myöhemmin oli
Bobrikoffin viimeinen hetki tullut ja muutaman viikon kuluttua meni
Plehve samaa tietä.

En luule, että professori Frederiksenillä aineellisesti oli niinkään
huolettomat ajat vanhoilla päivillään. Hän oli suunnitellut
kansainvälisen pankin perustamista joko Lontooseen tai Parisiin ja
saanut monen vaikutusvaltaisen henkilön, jolle hän asiasta oli puhunut,
tästä tuumastaan innostumaan jo sen personallisen vaikutusvallan takia,
joka hänelle oli ominainen. Ja sitten hänen suunnitelmansa aina olivat
hyvin selvät ja suuripiirteiset, teoriiana aivan erinomaiset. Mutta
hänellä ei ollut tuota tavallisen rahamiehen häikäilemättömyyttä ja
kylmyyttä, ei sitä säälimättömyyttä ja itsekkyyttä, joka on valmis
riistämään muilta vaikka heidän viimeisen penninsä hyötyäkseen heidän
kustannuksellaan. En tahdo sanoa, että jokainen rahamies olisi
sellainen, mutta tämän piirteen tapaa siksi usein, että ymmärtää miten
vaikea ihmisyyden kannalla seisovan henkilön silloin on pitää puoliaan.
Hänen kansainvälinen pankkinsa jäi siis pelkäksi suunnitelmaksi ja vain
pienet kirjalliset tehtävät täyttivät hänen aikansa.

Onneksi hän ihan ensi hetkestä oli eroittanut vaimonsa perinnön omista
afääreistään, jotta ei tämä milloinkaan hänen takiaan tulisi kärsimään
puutetta. Eihän tuo Ada Frederiksenin perintö mikään suuren suuri ollut,
sitä oli vain sen verran, että säästäväisesti eläen sillä tuli toimeen.
_Ada Frederiksen_ oli muuten hyvinkin huomattavasta kodista ja oli
lapsuudestaan asti saanut olla mukana niissä piireissä, joissa Tanskan
henkinen elämä voimakkaana pulppusi, niinkuin hän myöskin jo nuorena
tyttönä oli oleskellut Parisissa, saanut olla vastaanotoissa Napoleon
III hovissa y. m. Hänen isänsä oli nimittäin teoloogina ja
politikoitsijana kuuluisa piispa _Monrad_, joka varsinkin v:sta 1848,
jolloin Tanska sai uuden perustuslain, näytteli hyvinkin tärkeätä osaa
sen valtiollisessa elämässä, toimi kahdesti kirkollisasiain ministerinä
ja v:sta 1863 Tanskan ministeripresidenttinä.

Tästä merkillisestä appi-isästään prof. F, monasti kertoi ja niistä
raikkaista tuulahduksista, jotka hänen kauttaan olivat tulleet
tanskalaiseen politiikkaan, sillä piispa Monrad oli yhteen aikaan sekä
sanomalehdissä että kansainkäräjissä koko vastustuspuolueen johtaja.

Kerran me puhuimme siitä, kuinka säälittävää on, että ihminen, sitten
kun hän on ehtinyt jotakin kokea ja oppia, niin että siitä jo olisi
muillekin jakaa, yhtäkkiä kuolee ja siinä menee kaikki, mitä hän on
elämänsä varrella itselleen koonnut, hyödyttämättä jälelle jääneitä.

Prof. Frederiksen menikin sitten pikemmin kuin kukaan olisi osannut
aavistaakaan. Hän oli syksyllä v. 1905 ollut matkoilla, kylmettynyt ja
sairastui kotia tultuaan keuhkokuumeeseen. Se tapahtui juuri samaan
aikaan, kun meillä täällä elettiin suurlakon merkeissä ja
ulkomaalaisissa lehdissä oli ehtimiseen tietoja jännittävästä
tilanteestamme. Prof. F. oli joka päivä kysellyt, mitä Suomesta kuuluu,
eikö jo tule ratkaisua? Mutta kun sitten voiton päivä valkeni ja
ilosanoma siitä levisi Europpaan, oli hän jo tajutonna, eikä voinut
enään iloita tästä hyvästä uutisesta.

Hänen elämänsä oli siinä suhteessa niin traagillinen, että niin monet
hänen aloitteistaan pirstoutuivat juuri silloin, kun kaikki jo näytti
voittoisalta ja varmalta. Eihän kukaan ole voinut kaikkia unelmiaan
toteuttaa, mutta ani harvalla on ollut niin paljon yleistä hyvää
tarkoittavia ehdotuksia kuin Frederiksenillä. Hän oli niin täynnä
aloitteita ja tuumia, että niitä on sittemmin riittänyt monelle muulle
sekä panna käytäntöön että myöskin korjata niistä voittoja.

Se suuri yleisö, joka vain mittaa ihmisarvon sen mukaan, miten paljon
hän on saanut koottua itselleen mammonaa, ei huomaa sellaista henkilöä
miksikään, joka tosin on ollut nerokas ja aloiterikas, mutta ei ole
saanut niitä perille vietyä, eikä omaisuuksia itselleen rapsittua. Mutta
prof. F:n ystävät katselivat asiaa toisin. Siitä todistaa m. m. se
kaunis hautapatsas, jonka he pystyttivät hänen haudalleen Lyngbyn
kirkkomaalle, missä hän monivaiheisen elämänsä jälkeen nyt lepää.

Samaiset ystävät tulevat myöskin kyllä säilyttämään hänen muistonsa
rakkaana ja kirkkaana, mutta on aivan paikallaan, että hänen muistonsa
ja nimensä meilläkin elää, sillä hartaampaa, epäitsekkäämpää ystävää
Suomella omien rajojensa ulkopuolella ei ole ollut.



MATHILDE WERGELAND.


Olin juuri menossa Köpenhaminassa pidettävään pohjoismaiseen
naisasiakongressiin kesällä 1914, kun sain kirjeen ja pinkan
sanomalehtiä Amerikasta. Otin ne mukaani laivaan ja rupesin niitä
tutkimaan. Kirjeessä kerrottiin, että Wyomingin yliopiston professori,
_Mathilde Wergeland_, oli kuollut, ja lehdet tekivät selkoa hänen
merkille pantavasta opettajatoimestaan.

En voi kielin kertoa, kuinka kummalliselta ja surulliselta tämä tieto
tuntui, varsinkin sinä hetkenä, kuinka muisto ensimäisestä Köpenhaminan
matkastani, jolloin tutustuin tri Mathilde Wergelandiin, sen kautta
tulvimalla tulvi mieleeni.

Se tapahtui kesällä 1890, jolloin Köpenhaminassa oli pohjoismaalainen
opettaja-kokous. Sen edellisenä päivänä oli »Dansk Kvindesamfund»
(Tanskalainen Naisliitto) pannut toimeen pienen pohjoismaalaisen
naisasiakokouksen, koska siellä sattui olemaan läsnä asiasta
innostuneita naisia kaikista pohjoismaista. Se oli luultavasti nykyajan
mittoja käyttäen hyvinkin vaatimaton kokous, mutta minun silmissäni se
oli aivan suurenmoinen. Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä ja kaikkia
kokouksessa esiintyviä katseli kuin korkeampia olentoja. Toimihan
_Elisabeth Grundtvig_ siinä puheenjohtajana, _Anna Bugge Wicksell_
esitelmöitsijänä ja _Kirstine Frederiksen_ aivan kuin kokouksen hyvänä
henkenä, sillä hän oli m. m. valmistanut sen huomatuimmille
osanottajille aamiaiset kodissaan, kun keskustelut pariksi tunniksi
keskeytettiin. Minäkin kuuluin niihin onnellisiin, jotka pääsivät näille
aamiaisille, kiitos siitä _Alli Tryggille_, joka minut oli kokouksen
toimihenkilöille esittänyt.

[Kuva: Mathilde Wergeland v. 1890]

Osanottajien joukossa oli eräs nainen päätä pitempi muuta kansaa, ja
samassa niin ylevän ja komean näköinen, että katseet aivan
vastustamattomasti kiintyivät häneen. Hänellä oli suuret, surulliset
silmät, hienot piirteet, aivan kreikkalainen profiili ja koko hänen
olennossaan ja liikkeissään oli jotakin klassillisen levollista ja
plastillista.

Otin heti selkoa siitä, ken hän oli ja sain kuulla, että hän oli
ensimäinen norjalainen nainen, joka oli hankkinut itselleen fil.
tohtorin arvon, että hänen nimensä oli Mathilde Wergeland ja että hän
oli runoilija _Henrik Wergelandin_ ja tämän sisaren _Camilla Collettin_
läheinen sukulainen.

Kun kokous sitten päättyi yhteisiin illallisiin, jouduin minä
aterioidessa hänen vierustoverikseen ja olin onnellinen. Edustihan hän
sitä suurta maailmaa, josta minä aina olin unelmoinut, sillä hän oli
juuri hiljattain palannut Zürichistä, missä oli saanut tohtorinarvonsa,
opiskeltuaan sitä ennen pari vuotta Münchenissä. Kaikista näistä
asioista olin kovin halukas kuulemaan niin paljon kuin suinkin -- kuten
myöskin hänen kuuluisista norjalaisista omaisistaan, hänen matkoistaan
eri maissa ja hänen tulevaisuuden suunnitelmistaan. Hän vastasi
kauniilla, sointuvalla norjankielellään ja hymyili tuon tuostakin minun
suurelle tiedonhalulleni. Mutta toisaalta hän kyllä iloitsikin siitä,
että naiset Pohjolassa olivat niin valveutuneita ja innokkaita sekä
vakuutti, että kun etelästäpäin matkustaa pohjoista kohti, oli miltei
yhtenäisenä piirteenä, että naisten kasvojen ilme muuttui yhä
eloisammaksi ja pirteämmäksi.

Ne pari kolme viikkoa, jotka silloin viivyin Köpenhaminassa, olimme
yhdessä melkein joka päivä. Joko me olimme kävelemässä tai Köpenhaminan
monia kokoelmia katselemassa. Väliin istuttiin hänen hotellihuoneessaan,
ja silloin sitä vasta oikein keskusteltiin.

Hän kertoi minulle paljon sekä Norjan oloista että niistä vieraista
maista, joissa hän oli oleskellut. Hän laski joskus leikkiäkin, mutta
usein hänen kauniisiin kasvoihinsa ilmestyi hyvin totinen, miltei
surunvoittoinen ilme. Lähin syy siihen oli hänen epävarma
tulevaisuutensa. Hän olisi valmistuttuaan mielellään halunnut työtä ja
toimeentuloa synnyinmaassaan, mutta siellä olivat kaikki ne paikat,
joita hän ajatteli, vielä visusti suljetut naisilta. Hän valitti, ettei
vanha maailma hänen laiselleen tarjonnut mitään, ja että hänen täytyi
matkustaa Atlantin tuolle puolen löytääkseen itselleen taipumuksiaan
vastaavaa työtä. Mutta ilomielin ei hän tästä matkastaan puhunut.
Päinvastoin. Hän ei kuulunut noihin käytännöllisiin ihmisiin, jotka
yhtäkkiä selviävät vastuksista ja miltei ilolla heittäytyvät taisteluun
olemassaolon puolesta. Eikä hän liioin ollenkaan osannut puhua
puolestaan ja alleviivata ansioitaan. Hän oli alusta alkaen ja
kauttaaltaan hiljainen ajattelija, todellinen hengen-maailman asukas ja
oli siellä oppinut erinomaisen vaatimattomaksi.

Kun kokoukset ja juhlallisuudet olivat ohitse, erosimme me. Minä palasin
Suomeen ja Mathilde Wergeland matkusti jonkun viikon kuluttua
Amerikkaan, sitä ennen vielä kerran suotta etsittyään toimialaa omassa
maassaan.

Hän oli usein ajatuksissani ja kovin mielelläni olisin tahtonut saada
häneltä tietoja siitä, miten hänen toiveensa olivat toteutuneet, oliko
»suuri länsi» antanut hänelle mitään. Keväällä v. 1891 tuli vihdoinkin
kirje, josta havaitsin, että Amerikka ei ollut häntä niinkään
miellyttänyt.

Koska kirjeet usein, vaikka ne ovatkin kaikessa kiireessä kyhätyt,
antavat varsin selvän kuvan lähettäjänsä mielenlaadusta, panen siitä
tähän pari kohtaa:

»Pelkään teidän jo arvelevan, ettei minulla ole uskollisuutta, eikä
liioin kiitollisuutta -- sillä enhän ole puoleen vuoteen antanut mitään
elonmerkkiä. -- -- -- Mutta syynä minun pitkään vaitiolooni ei ole ollut
välinpitämättömyys, vaan paljon enemmän itse matka tänne ja se
ihmeellinen herpaantuminen, joka seuraa tuloa aivan vieraaseen maahan,
missä täytyy omaksua uusia vaikutelmia ja eläytyä niin aivan uusiin
olosuhteisiin.

»Minä puolestani olen ollut aivan kykenemätön ylläpitämään entistä
kirjevaihtoani tai alkamaan mitään uutta. Ystäväni Tanskassa, Saksassa
ja Norjassa ovat saaneet tyytyä hyvinkin pieniin palukkoihin silloin
tällöin. He ovat senjohdosta hyvin äkämystyneet, mutta minäpä tahtoisin
lähettää heidät jonakuna päivänä Amerikkaan ja panna heidät täällä omin
päin selviytymään, niin saataisiin nähdä, saavatko he enemmän aikaan.

»Ensinnäkin tahdon kiittää teitä sydämellisesti Kalevalasta; olen varsin
hämilläni sen johdosta, että pyysin teitä sen itselleni lähettämään,
mutta se on pantava Köpenhaminassa oleskelun laskuun, ellei suorastaan
koulukokouksen. Luulen että yhdessäolo sellaisissa tilaisuuksissa tekee
tavallista avomielisemmäksi ja ujostelemattomaksi. Ajattelin lähettää
teille norjalaisten kirjailijoiden runoja Kristianiassa ollessani, mutta
ei siitä tullut mitään -- olin koko ajan sellaisessa jännityksessä
pääsisinkö matkustamaan jo ensimäisessä laivassa vai ei. Kun se sitten
tuli ja minä huomasin, että se tuntui kaikkea muuta kuin puoleensa
vetävältä pitkää matkaa varten, olin aivan allapäin. Lähdin siinä
kuitenkin ja olin tuota pikaa keskellä valtamerta. Ajattelin teitä
siellä, -- mutta kun siellä ei ollut kyyhkys- eikä pääskyspostia, jäi
kirje lähettämättä -- -- -- --

»En luule, että kannattaa kertoa teille Amerikasta, sillä kai Alli
Tryggin kautta olette kuullut kaikkein tärkeimmät asiat. Minä puolestani
olen suuresti huvitettu siitä, mitä olen nähnyt, vaikka toisaalta tuntuu
kyllä siltä, ettei U. S. A. ole maa, joka vaikuttaisi erittäin puoleensa
vetävästi. Kaikki eroaa suuresti Europasta, eikä tämä eroavaisuus aina
suinkaan tunnu paremmalta. Elämä kulkee kuin polkumyllyssä, joko se on
kovaa työntekoa, tai on se rikasta ja mukavaa, mutta ei ole paljon
ymmärtämystä eikä iloa elämästä -- oli se sitten rikas tai köyhä, joka
sitä elää. Hetken ilosta, miellyttävästä ja sisältörikkaasta yhdessä
olosta on sangen vähän nautintoa, varsin vähän tyydytystä siitä mitä
elämä antaa -- kaikkialla tavoitellaan vain enemmän rahaa, rahaa.
Rajaton rikkaus toisella puolen -- köyhyys ja vimmattu taistelu
toisella. Ei se minusta tunnu erittäin kehoittavalta. Poliittinen elämä
on täällä valtavin ja terveellisellä pohjalla, ja politiikasta,
kansantaloudesta ja sosiologiasta ovat kaikki huvitettuja -- -- -- -- --

»Mutta mitäpä minä tässä puhun Amerikasta, paljon parempi on, että pian
kirjoitatte minulle Suomen oloista.

»Tanskalaisesta 'Politiken' lehdestä näin, että keisari on vastannut
rauhoittavasti valtiopäivien adressiin. Eihän se ollut muuta kuin mitä
saattoi odottaa. Kulkee huhuja, että Venäjä tahtoo käyttää hyväkseen
Norjan ja Ruotsin välillä syntynyttä eripuraisuutta Unionin johdosta, ja
seuraus siitä on, että keisari koittaa pysyä hyvissä väleissä
suomalaisten kanssa pitääksensä tien avoinna Suomen yli Ruotsiin ja
Norjaan. Paljonko perää näissä huhuissa on, ei ole hyvä tietää, mutta
eihän se otaksuminen ole mahdoton, että Venäjän laajentamistuumat
myöskin etsisivät itselleen tätä tietä. Jumala vapauttakoon meitä tästä
raakalaisuudesta, kun se aika tulee. Siitä koituu kova ottelu ja kun ei
vain Suomea silloin poljettaisi hevosten kavioiden alle.

»Harperin 'Monthly Magazinessa' näin kauniita kuvia Suomesta. Ne
muistuttavat koko lailla Norjaa. Tahdon kerran lähettää teille saman
aikakauslehden julkaisemia kuvia Norjasta -- mutta niiden teksti on
englanninkielinen. -- Ei tästä tullut kuin jokunen rivi -- minulla on
yleensä niin vähän aikaa kirjoittamiseen. Mutta otattehan tämän
tervehdyksenä ja kiitoksena niistä hauskoista hetkistä, jotka vietimme
yhdessä Köpenhaminassa. Koska minulla kerran on ollut tilaisuus päästä
kaukaiseen Amerikkaan, pääsen ehkä myöskin kerran Suomeen. Sanokaa sille
terveisiä minulta ja toivottakaa sille onnea ja menestystä. Tervehtikää
niinikään niitä naisia, joiden kanssa olin yhdessä Tanskassa --
erittäinkin Alli Tryggiä».

Minä vastasin kyllä heti tähän kirjeeseen, mutta sitten kului
vuosimääriä ennenkuin kuulin mitään Mathilde Wergelandista. En tiennyt
oliko hän elävien vai kuolleiden joukossa. Mutta sitten aivan
odottamatta tuli kesällä 1902 taaskin häneltä kirje, tällä kertaa oikein
sisäänkirjoitettuna. Siitä havaitsin, että hänen elämänpolkunsa ei
suinkaan ollut kulkenut myötämaata ja sileästi, vaikkei hän tosin siitä
aivan paljon puhunutkaan, mutta koko kirjeen sävy sen kertoi.

Näin hän siinä kirjoitti:

»Pelkään, että te jo olette unohtanut erään, joka kokouksen aikana
Köpenhaminassa 1890 oli teidän seurassanne muutaman kerran ja sai
osakseen teiltä sen saman edistyksestä ja voitoista aiheutuvan
innostuneen tunnustuksen, jonka osoititte kaikille, ketkä olivat maansa
hyväksi työskennelleet ja naisten asioita edistäneet. Matkustin sitten,
kuten muistanette, Amerikkaan, ja siellä olen nyt ollut kaikki nämä
vuodet. »Nylænde» lehdestä havaitsin, että te vielä asutte Helsingissä
ja olette siellä toimittajana, siis henkilö, jonka löytää, vaikkei
kirjeenkirjoittaja tiedäkään hänen osoitettaan. Käytän siksi tilaisuutta
hyväkseni ja lähetän teille pari riviä.

[Kuva: Mathilde Wergeland v. 1900]

»Muistatteko vielä, että annoitte minulle muistoksi suomalaisen markan.
Siihen minä annoin lyödä reijän kantaakseni sitä kellonperissäni, mutta
nyt kun Suomen kovat päivät ovat tulleet, en voi pitää sitä enää
leikkikaluna, vaan lähetän sen teille takaisin hyvänä enteenä siitä,
että entiset ajat eivät ole vielä kuolleet. Suomen kunnia ja vapaus
tulee uudestaan virkoamaan ja palajamaan niiden luo, jotka sitä surevat
ja kaipaavat. Ja että te surette ja kaipaatte, sitä ei suinkaan tarvitse
epäillä. -- -- -- Toivoisin voivani auttaa teitä työssänne -- -- Täällä
seurataan Suomen raskasta taistelua kyllä myötätunnolla, mutta toimintaa
sitä tarvittaisiin, eikä pelkkää sympatiaa. Tässä kirjeessä tulee se
pieni rahasumma, jonka te suuressa hyvyydessänne lainasitte minulle
vaikeina aikoinani Köpenhaminassa. Olisin niin mielelläni tahtonut
maksaa sen aikaisemmin, mutta aineelliset olosuhteeni ovat olleet hyvin
ahtaat kaikkina näinä vuosina, eikä minulla koskaan ole ollut mitään
ylitsejäämää. -- -- Tuokoot nämä dollarit teille paljon ja ansaittua
siunausta. Myötäseuraavan medaljongin ehdottaisin teidät kiinnittämään
kellonperiinne ja säilyttämään siinä tämän kalliin markan, joka jo
kahdesti on kulkenut Atlannin meren poikki -- -- --»

Kun hän tässä kirjeessä sanoo, että hänellä aineellisesti oli ollut
hyvin ahtaat ajat, ei siinä ollut sanaakaan liioittelua; hän oli
nimittäin saanut kokea niin paljon vastuksia ja ollut pakoitettu
taistelemaan niin ankarasti jokapäiväisen leipänsä takia, että moni
hänen sijassaan jo olisi heittänyt kirveen järveen. Vasta v. 1902
tapahtui käännös parempaan päin, kun hänet nimitettiin professoriksi
Wyomingin yliopistoon.

Koko hänen elämästään ja varsinkin hänen Amerikassa olostaan saa
nimittäin erittäin mielenkiintoisen kuvan siitä loistoteoksesta, jonka
hänen ystävänsä julkaisivat pari vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Sen
nimi on »Glimpses from Agnes Mathilde Wergelands Life» (Tuokiokuvia
Agnes Mathilde Wergelandin elämästä), ja siinä on, paitsi otteita hänen
päiväkirjastaan, kirjeistään ja runoistaan, hänen ystäviensä,
oppilaittensa ja opettajatoveriensa arvosteluja ja kuvauksia hänestä eri
vuosina ja eri tilaisuuksissa. Yksin se pieni pätkä, jonka minä
kirjoitin hänestä kesällä 1914 Naisten Ääneen kuultuani hänen
kuolemastaan on siellä, kuka sen sitten lie suomesta englanniksi
kääntänyt. Sitten siellä on useita kuvia hänestä itsestään, hänen
omaisistaan ja ystävistään sekä koko joukko hänen omia piirustuksiaan.
Mathilde Wergeland oli nimittäin taitava piirustaja. Se kuului ihan
sukutaipumuksiin, sillä hänen veljensä _Oscar Wergeland_ oli suosittu
maalari, joka m. m. sai tehtäväkseen maalata sen suuren taulun, joka
kuvaa Eidsvoldin kokousta.

Europassa ollessaan Mathilde Wergeland oli erityisesti tutkinut
keskiajan kirkkorakennuksia ja kiinnittänyt niitä paperille, niinkuin
yleensä keskiajan historia oli hänen erikoisalansa. Hän julkaisi siitä
useita tutkimuksiakin, kuten esim. orjuudesta keskiaikana, mutta eri
teoksina ne eivät kuitenkaan hänen eläissään ilmestyneet, ainoastaan
noiden laajojen amerikkalaisten aikakauslehtien palstoilla.

Kaikki, jotka hänestä yllä mainitussa teoksessa kirjoittavat,
vakuuttavat, että hän oli hienoimpia, syvämietteisimpiä ja
tietorikkaimpia naisia, joita yleensä tapaa. Ja kuitenkin hänellä oli
niin paljon vastoinkäymisiä työtä ja toimeentuloa itselleen etsiessään
-- tai ehkä se juuri olikin seuraus siitä, että hän oli sellainen
poikkeusihminen, ja niin paljon keskitasoa ylempänä. Humbugi ja
pintapuolisuus pääsevät tuota pikaa perille, sillä ne eivät ensinkään
arkaile keinoja valitessaan, mutta todellinen taito ja ansio ei rupea
edellään torvella toitottamaan, ei muita tieltään tyrkkimään, ei
mahtavia mielistelemään eikä imartelemaan. Ja mitä nyt juuri Mathilde
Wergelandiin tulee, oli hän niin itseensä sulkeutunut ja arka, ettei hän
milloinkaan huomauttanut suurista ansioistaan ja tiedoistaan. Sellaiseen
ei yleensä oltu Amerikassa totuttu, ja siksi kesti kaksitoista pitkää
vuotta, ennenkuin tri Wergeland sai taipumuksiaan vastaavan varman
toimialan ja tulot, ennenkuin hänen ansionsa huomattiin. Vaikka me
silloin Köpenhaminassa olimme mielestäni puhuneet hyvinkin avomielisesti
kaikenlaisista asioista, ei hän esim. sanallakaan maininnut, että hän
oli etevä soittaja, ja että hän oli ollut itse _Griegin_ oppilas, jolle
tämä oli ennustanut suurta tulevaisuutta soittotaiteilijana.
Omituisuutena mainitaankin hänestä, että hän yleensä vain soitteli
yksinään ollessaan, tai jonkun läheisen ystävän kuunnellessa, sillä hän
pani soittoonsa niin koko sielunsa, ettei hän tahtonut ruveta sitä
tuntemattomille, välinpitämättömille ihmisille paljastamaan.

Hänen norjalaiset ystävänsä väittävät, että hän suuresti muistutti
Camilla Collettia, ei ainoastaan ulkomuotonsa puolesta, -- olihan heillä
molemmilla nuo hienot, jalot piirteet ja tuo solakka pitkä vartalo,
mutta vielä enemmän sisällisesti. Molemmat olivat itsenäisiä, syviä
ajattelijoita ja totuuden etsijöitä, molemmat elivät omassa
ihannemaailmassaan, eivätkä kyenneet tiedoillaan ja taidoillaan
hankkimaan itselleen aineellisia etuja, molemmilla oli käytännöllisen
elämän pikku huolet hyvin vieraita ja kun heidän kuitenkin, varojen ja
apulaisten puutteessa, täytyi niitäkin hoitaa, oli se heille tuntuva
rasitus. Münchenissä ja Zürichissä esim. valmisti tri Wergeland itse
pienen spriikeittiön avulla ateriansa, mutta se oli sellaista, josta hän
ei koskaan ollut huvitettu.

Hän uneksi monta vuotta omasta kodista, jossa hänellä olisi oma
soittokoneensa, tilaa suurelle kirjastolleen ja rauhallinen oma
maailmansa, ja missä hän tietenkin olisi vapautettu Martan huolista.

Sellaisen hän sitten saikin Wyomingin yliopistossa ollessaan, jossa hän
teki tuttavuutta toisen naisprofessorin, tri _Grace Raymond Hebardin_,
kanssa. Kun heillä oli niin samoja tieteellisiä, taiteellisia ja
kirjallisia harrastuksia, panivat he pystyyn yhteisen kodin, jossa tri
Hebard kaikesta päättäen oli sen toimelias emäntä ja tri Wergeland sai
tykkänään antautua omia harrastuksiaan hoitamaan. Ne olivat, paitsi
hänen tieteellisiä ja kirjallisia töitänsä ja musiikkiaan, hänen
kukkansa ja lintunsa.

Tätä heidän yhteistä kotiaan, joka kulki nimellä »the Doctors inn»
rakennettaessa, oli sen piha tyhjä ja autio, mutta jonkun vuoden
kuluttua se oli muuttunut kukoistavaksi puutarhaksi, jonka molemmat
ystävykset olivat yhdessä perustaneet. Niin innostuneet he siitä olivat,
että jo kl. 5:stä aamusin tekivät siellä monta kertaa työtä.

Paljon oli tri Wergelandilla opetustyötäkin. Yliopisto oli
suhteellisesti nuori hänen sen palvelukseen astuessaan, eikä hän
säästänyt voimiaan eikä vaivojaan, jotta se pääsisi samalle tasolle kuin
muut Amerikan korkeakoulut, jotka ylpeilivät ijästään ja
menneisyydestään. Hänen opetusvelvollisuuksiinsa kuului historia, joka
oli hänen erikoisalansa, sekä ranskankieli, joka muutaman vuoden
kuluttua vaihdettiin espanjankieleen. Paljon aikaa hän myöskin antoi
yksityisesti oppilailleen ja seurasi heidän harrastuksiaan suurella
myötämielisyydellä. Niin moni oppilas, joka oli havainnut mitä aarteita
tämä kaukaa tullut professori omasi, ei ainoastaan opettajana, vaan
myöskin ihmisenä, pujahti mielellään hänen luokseen, tuohon pieneen
hiljaiseen kotiin, missä koko ilmakehä tuntui olevan täynnä puhtaita,
kauniita ajatuksia ja missä aina tiesi saavansa ymmärtämystä.

Oliko ihme, että he kaipasivat tätä harvinaista opettajaansa ja niin
monella tavalla sen osoittivat. Jo hänen sairastaessaan tuli ehtimiseen
kukkatervehdyksiä, ja hänen kuoltuaan he seisoivat kunniavahtina hänen
paariensa ääressä, kirjoittivat hänestä ylioppilaslehteensä ja kokosivat
varoja pronssiseen levyyn, johon hänen nimensä, syntymä- ja
kuolinvuotensa sekä merkityksensä Wyomingin yliopistolle on kaiverrettu
ja joka on kiinnitetty sen kirjaston seinään. Sen yläpuolella on komea
kuva Mathilde Wergelandista ja kahdesta hänen kuuluisasta maalaisestaan.
Vasemmalla puolella on nimittäin hänen opettajansa Grieg ja oikealla
puolella _Henrik Ibsen._

[Kuva:

           In Loving Memory of
      Dr. Agnes Mathilde Wergeland
          Professor of history
           in this university
      1902-1914          1857-1914
        The gift of the students
                 of the
         University of Wyoming


Wyomingin yliopiston kirjastoon ylioppilaiden lahjoittama vaskinen levy
professori, tohtori Agnes Mathilde Wergelandin muistoksi]

Samaan kirjastoon määräsi tri Wergeland annettavaksi koko rikkaan
kirjakokoelmansa ja piirustuksensa. Hänen muistonsa kiinnittämiseksi
ikuisiksi ajoiksi Wyomingin yliopistoon, lahjoitti tri Hebard sinne
melkoisen rahasumman, joka tulee kantamaan tri Mathilde Wergelandin
stipendin nimeä, ja jonka vuosittaiset korot ovat annettavat jollekin
historiaa tutkivalle ylioppilaalle. Seuraavana vuonna lahjoitti hän yhtä
suuren summan Kristianian yliopistolle määräten niinikään, että sen piti
kulkea »professori tohtori Agnes Mathilde Wergelandin apurahan» nimellä
ja että siitä oli jaettava palkkio sellaiselle _naisylioppilaalle_, joka
oli tutkinut historiaa ja kirjoittanut akateemisen väitöskirjan Norjan
suhteista Yhdysvaltoihin, koskivat ne sitten kauppaa, kansallisuuksia
tai muita yhdyssiteitä.

Sama tri Hebard on myöskin pitänyt huolta siitä, että Mathilde
Wergelandin ystävät ovat saaneet kaikki ne häntä koskevat teokset, jotka
nyt on julkaistu hänen kuoltuaan. Niitä on minullekin tullut useampia,
m.m. eräs, jossa on tri Wergelandin kirjoituksia Norjan
kulttuurielämästä ja sen johtavista henkilöistä. Sekin on täynnä hienoja
kuvia ja paperi on mitä parahinta, mutta kun se juuri saapui siihen
aikaan, jolloin sotasensuuri täällä kaikkein vimmatuimmin vainosi
kaikkia ulkoa lähetettyjä painotuotteita ja kirjoja -- peläten jo, että
niiden kansiinkin mahdollisesti oli piiloitettu suuria
valtiosalaisuuksia, repi se tästäkin teoksesta pois sen kannet ja vasta
sellaisena se joutui minun käsiini. Tähän muuten niin hienoon kirjaan
liittyy siis surullinen ja masentava muisto sotaisesta
hävittämisraivosta.

Eräässä Mathilde Wergelandia koskevassa elämäkerrassa sanotaan, että
»hän oli aina köyhä, mutta hänellä oli hyviä ystäviä». Harvalla
ihmisellä on kaikesta päättäen ollut niin todellisia, uskollisia ystäviä
kuin hänellä, mutta kai se johtui siitä, että harvalla myöskin on ollut
niin paljon henkisesti antaa, kuin juuri hänellä.

Kun oli hänen seurassaan, tuntui aina siltä kuin olisi hänellä ollut
aivan loppumattomia henkisiä varastoja, kuin olisi hän kuulunut aivan
toiseen maailmaan kuin me muut pienet arki-ihmiset.



ALVILDE PRYDZ.


Ollessani syksyllä 1909 Tukholmassa, näin eräänä päivänä sikäläisissä
lehdissä uutisen, että norjalainen kirjailija, _Alvilde Prydz_, oli
saapunut kaupunkiin ja asui kuvanveistäjä _Milles_in luona. Tottapa
viimeinkin saan hänet nähdä, juolahti heti mieleeni ja paluumatkani
kotiin, jonka jo piti tapahtua saman päivän iltana, lykättiin eteenpäin.

Tämä halu tavata Alvilde Prydziä ei nyt ainoastaan johtunut siitä, että
jo vuosimääriä olin ihaillut hänen tekeleitään, että ne olivat antaneet
minulle enemmän virkistystä ja nautintorikkaita hetkiä kuin useampien
muiden, silloin lukemieni kirjailijoiden teokset, vaan me olimme myöskin
pitemmän aikaa olleet kirjevaihdossa ja aina lausuneet sen toivomuksen,
että kerran oikein personallisesti saisimme tavata toisemme. Kerrankin
hän kirjoitti:

»Olen niin paljon ajatellut teitä ja matkoillani aina koittanut kysellä
teitä kaikenlaisilta ihmisiltä, mutta onni ei ole koskaan ollut minulle
niin suotuisa, että se olisi tuonut teidät itse tai jonkun ystävistänne
minun tielleni».

[Kuva: Alvilde Prydz]

Kun minä ensi kerran kirjoitin Alvilde Prydzille 90-luvulla, tapahtui se
senjohdosta, että tahdoin esittää hänet meidän suomalaiselle
yleisöllemme aikakauslehti »Nutidin» palstoilla, jota siihen aikaan
toimitin. Hänen teoksiaan luettiin hyvin paljon silloin helsinkiläisissä
piireissä ja varsinkin oli »Gunvor Thorsdatter til Hærö» herättänyt
melkoista huomiota. M. m. kirjoitti _Björnson_ siitä seuraavasti:

»Lueppa tämä voimakas kirja kaiken sairaaloista rakkautta uhkuvan,
kuuhun kohdistetun surkean koiranulinan jälkeen!» Ja hän jatkaa, »ei ole
Norjassa hätää niinkauan kun naisissa on miesten voimaa, silloin kun
miehet käyvät heikoiksi».

Ja yleisö luki ja ymmärsi sen arvon, sillä jo sen kahtena ensimäisenä
vuotena ilmestyi siitä kuusi eri painosta ja monta käännöstä. Se
ihastutti sekä vanhoja että nuoria, sekä naisia että miehiä. Se johti
lukijan kuin uuteen, puhtaampaan, kauniimpaan maailmaan ja antoi hänelle
aavistuksen siitä naisesta, joka on säilyttänyt lämpimän, naisellisen
sydämensä, mutta vapautunut pikkumaisuudesta ja ennakkoluuloista.

Mutta olivathan jo monet Alvilde Prydzin edellisistä teoksistakin kuten
esim. »Paa Fuglevik», »Mennisker», »Dröm» y. m. osoittaneet samaa
lennokkuutta ja runollisuutta. Ne ovat sen lisäksi vielä tänäpäivänä
hienoja, sielutieteellisiä erittelyjä ihmisistä yleensä, mutta naisista
aivan erittäin ja muodostavat mitä arvokkaimman lisän naisen
kehityshistoriaan. Ei kukaan ole niinkuin Alvilde Prydz kyennyt
kuvaamaan ahtaissa oloissa kasvaneen naisen vapaudenkaipuuta ja
tulevaisuuden unelmia. Moni lukija on löytänyt näissä hänen luomissaan
juuri sitä, mitä hän vuosikausia on hakenut ja kaivannut:
sukulaissieluja, joiden seurassa hän on rikastunut ja saanut enemmän
rohkeutta astua uutta, yksinäistä polkuaan. -- Mutta myöskin noita
alistuvia, vanhan ajan naisia hän on kuvannut, joiden yksilöllisyys ei
koskaan päässyt kehittymään ja jotka aina pitivät itseään jonkinmoisina
toisen luokan olijoina, luodut olemaan vain kuokkavieraina elämän
»suurissa kutsuissa». Aivan liikuttavia kuvia hän on antanut heistä.
Väliin he ovat tyttärinä kodissa, missä vanhemmat, ja juuri eritoten
äiti, ihailee vain poikiaan ja pitää huolta siitä, että he saavat
kaikkea, mikä edistää heidän tulevaisuuttaan: työrauhaa ja tilaisuutta
seurata taipumuksiaan; heitä rohkaistaan ja kiitetään, heihin luotetaan
ja heissä nähdään suvun kunnia ja tulevaisuus, jota vastoin tyttäret
ovat vain jonkinlaisena kodin täytteenä, luodut veljiään palvelemaan.
Väliin heitä myöskin tapaa muiden kodeissa, esim. naimisissa olevien
sisaruksien luona, jolloin heille tosin kyllä suodaan pieni nurkka ja
elatus, mutta niitä on aina höystämässä tietoisuus siitä, että he
oikeastaan syövät armoleipää ja ovat tiellä. Alvilde Prydz ymmärsi, että
aivankuin kasvi varjossa kutistuu ja saa vain pieniä käpristyneitä
lehtiä, kävi juuri näiden vanhan ajan naistenkin -- olivat he sitten
yksinäisiä tai naimisissa. Ja siksi hän ei heitä milloinkaan pilkkaa,
vaan puhuu sellaisella suurella ymmärtämyksellä heidän heikkouksistaan,
omituisuuksistaan ja äreydestään. Sitten hänellä taas on noita
pintapuolisia loisolijanaisia (teoksessa »Mens det var Sommer» on
hyvinkin tyypillinen sellainen), joiden verkkoihin parhaat ja
hienotunteisimmat miehet niin helposti tarttuvat siksi, että he
ihmistuntemuksen puutteessa luulevat kauniin ulkokuoren, sulavien
liikkeiden ja veikeän käytöksen edellyttävän sisällistäkin kauneutta,
olevan sen näkyväinen tunnusmerkki.

On huomautettu, että Alvilde Prydz oikeastaan vain jatkoi _Camilla
Collettin_ työtä ja sai myöskin jakaa hänen kohtalonsa. Sillä aikaa
nimittäin kun Camilla Collet teoksiensa kautta valmisti uutta kevättä
Norjan naisille, oli hänen itse niin yksinään pakkasessa värjöttäminen,
että hänen sielunsa siitä vahingoittui. Myöskin Alvilde Prydz tuntui
aina olleen yksin. Ne, joiden olisi pitänyt häntä tukea ja auttaa,
etupäässä Norjan naisten, eivät sitä tehneet, eivät häntä useinkaan
ymmärtäneet, eivätkä edes ottaneet selvää siitä, mitä hänellä oli heille
sanottavaa. Sehän on juuri naissuvun suurin onnettomuus, ettei se näe,
eikä tunne omaa onnettomuuttaan ja ihmisarvonsa puutetta.

Alvilde Prydz sen sensijaan tajusi. Ei ollut sitä puolta naisen asemassa
ja elämässä, jota hän ei olisi huomannut. M. m. hän ymmärsi kuinka
luonnotonta ja naisen arvoa ihmisenä ja kansalaisena halventavaa on,
ettei hänellä edes ole omaa puhuttelusanaa, vaan kaikki riippuu siitä,
missä suhteessa hän on toiseen sukupuoleen. Kuultuaan, että
Naisasialiitto Unioni oli ottanut tämän asian pohdittavakseen ja
päättänyt ruveta käyttämään yhteistä titteliä kaikille naisille,
innostui hän niin, että kirjoitti tätä naisten puhuttelusanaa
selvittävän kirjoituksen »Nylænde» lehteen ja onnitteli Suomen naisia,
jotka olivat joutuneet näin pitkälle. Hän ei tiennyt, että se oli vain
alastoman oksan pieni kukka, jota hyvin huonosti sittemmin hoidettiin.

Luettuaan samaisessa Nylændessä minun antamani selostuksen tästä Unionin
kokouksesta ja havaittuansa, että minä voimakkaasti kannatin tätä
uudistusta, jouduin aivan erityisesti hänen suosioonsa ja hän esitti
heti seuraavassa kirjeessään, että rupeisimme toisiamme sinuttelemaan ja
panikin sen samalla alkuun.

Oli siis aivan luonnollista että minä, kun kerrankin tarjoutui siihen
tilaisuutta, tahdoin tehdä hänen personallista tuttavuuttaan, vaikkakin
toisaalta aina on se pelko, että personallinen kosketus voi myöskin
tuoda pettymystä.

Itse puolestani sitä en sentään pelännyt, sillä olinhan jotenkin
tarkkaan ottanut selkoa siitä millainen Alvilde Prydz oli ihmisenä sekä
norjalaisilta että tanskalaisilta tuttaviltani, jotka hänet tunsivat.
Kaikki he vakuuttivat, että hän oli hienostunut ja kauttaaltaan
kulttuurin läpitunkema, mutta myöskin hyvin herkkä ja arka, että
kritiikka aina vaikutti häneen masentavasti ja että hän otti kaikki
pienetkin vastoinkäymiset sangen raskaalta kannalta. Tämä kuvastui jo
muuten hänen kirjeissäänkin, kuten myöskin se, että hän ruumiillisesti
oli erittäin heikko ja että hänellä oli paljon aineellisia
vastahakoisuuksia.

Niinpä hän kerrankin kirjoitti:

»Istun ensi kerran kynä kädessäni pitkällisen influensan jälkeen. Olen
vielä hyvin heikko ja väsynyt. Siksi on kirjeiden kirjoittaminen minulta
kiellettyä työtä, jotta voisin saada hiukan muuta tehtyä. Mutta kun
sitten kuulin, että tekin olette ollut sairas ja liiallisen työn
rasittama, ajattelin: Nyt tai ei milloinkaan; nyt tahdon lähettää teille
rakkaan tervehdyksen. Olen aina pitänyt teistä niin paljon, vaikka en
koskaan ole teitä nähnyt, ja kuvittelen, että te olette pieni, kalpea,
syväkatseinen. Enkö ole oikeassa?

»Olen kirjoittamaisillani erästä näytelmäkappaletta ja ihan palan
työintoa. Jos saan stipendin, aion kesällä tehdä opintomatkan
Norlantiin. Siellä tahdon kirjoittaa kertomuksen pikku Gunnista.[1]

[1] Teoksesta tuli »Herön kartanon lapset», joka on suomennettu kuten
Gunvor Thorintytärkin.

»Kiitos terveisistä, jotka sain Gina Krogin kautta. Sen tiedän, että
Suomessa tuntisin hengittäväni lämmintä ilmaa ja olevani myötätuntoisten
sydämien keskellä, sekä Suomessa että Ruotsissa, paljoa enemmän kuin
Norjassa, jossa usein olen saanut tuntea päinvastaista. Monasti on ollut
varsin raskasta olla Alvilde Prydz. Olen ollut kaikenmoisen kiusallisen
pikkumaisuuden ympäröimä, mutta en ole antanut sen tukahuttaa itseäni.
Paljosta minun kyllä on elämässäni ollut luopuminen, mutta jotakin olen
sentään pelastanutkin, parhaani: ihmisarvoni, ihmisyyteni. Uskallan
katsoa itseäni silmästä silmään. -- Olen yksinäinen; lintu, joka ei
koskaan ole rakentanut pesää, siksi etten koskaan löytänyt
rakennusainesta. Joka kerran kun sitä oli tarjolla, havaitsin, ettei se
ollut parasta lajia, ei sellaista, jota minä olisin voinut käyttää -- --
-- -- -- -- -- -- --»

Sitten hän taaskin jonkun vuoden kuluttua kirjoitti:

»Kiitos kirjeestäsi ja lämpimästä, sydämellisestä kutsustasi. Tietysti
tulisin mielelläni Suomeen, sillä minulla on aina se tunne, että siellä
tapaisin rakkaimmat, minua paraiten ymmärtävät ystäväni, mutta minun
aineellinen asemani on nykyään hyvin huono. Sen vähän, jonka olin saanut
säästettyä, on tämä kotoinen romahdus, -- meidän pankkiemme vararikko,
-- tykkänään niellyt. Ja »Undine»[1] ei ole tuottanut minulle äyriäkään.
Ihmiset eivät sitä ymmärrä, eivätkä osta. Viime talvi on ollut aivan
hirveä. Ensin rakkaan äitini kuolema ja sitten oma ruumiillinen
heikkouteni. Olen m. m. sairastanut kirjoituskramppia pitemmän aikaa.
Ymmärrät siis, etten ole voinut kirjoittaa kenellekään.

[1] Undine on eräs Alvilde Prydzin kirjoittama näytelmäkappale.

»Mutta sydämeni on vuotanut verta Suomen takia. Olen ollut mukana sen
korpivaelluksessa. Ihailen sen kansaa ja lähetän sille tervehdykseni
täynnä syvintä myötätuntoa ja lämpimintä ihailua sen suuren
kärsivällisyyden takia. Voi jospa nämä raskaat ajat pian päättyisivät ja
me saisimme nähdä päivän taas valkenevan -- -- --».

Alvilde Prydzillä ei ollut huumorin lahjaa, joka osaa hymyillä ja laskea
leikkiä silloinkin, kun kyynel kiertää silmässä ja sydän vuotaa verta.
Hän antaa Gunvor Thorintyttären sanoa: »Onnen saavuttamiseksi tarvitaan
erityistä voimaa, jota paljon kärsineellä ei ole». Tuntuu miltei siltä
kuin hän siinä olisi lausunut oman kokemuksensa, sillä tunnustaa täytyy,
että hänen elämänsä aina oli ollut kovaa taistelua ihan lapsuudesta asti
ja se hänen terveytensäkin oli murtanut.

Lähteneenä pienestä virkamieskodista, jossa oli kaksitoista lasta ja
niukat tulot, oli hän jo aikaisin saanut tutustua köyhyyteen ja raataa
lakkaamatta.

Jo 17-vuotiaana hän joutui vieraisiin kotiopettajaksi, mutta kehitti
itseään siinä sivulla koko ajan: luki mitä vain käsiinsä sai aina
kaunokirjallisuudesta saksalaiseen filosofiaan. Samalla tavalla hän
jatkoi päästyään Kristianiassa olevaan Nissenin opistoon täysi-ikäisiä
nuoria naisia varten. Hän antoi päivisin yksityistunteja ansaitakseen
ylläpitonsa ja käytti yöt lukemiseen. Mutta sellainen elämä heikentää
parhaankin terveyden ja jonkun vuoden kuluttua täytyi hänen jättää
kaikki ja vetäytyä maalle, missä hän rupesi hoitamaan isänsä taloutta,
sillä aikaa kun äiti oleskeli Kristianiassa veljien takia.

Näinä yksinäisinä vuosina Ödemarkissa (Erämaassa), joka kuvaavaa kyllä
oli isän virkapiirin nimi, oli hän monta kertaa henkisesti nääntyä ja
tukehtua. Pitikö hänen todellakin viettää koko elämänsä siellä? Eikö
tapahtunut mitään, joka olisi avannut hänelle tien vapaampiin,
suurempiin olosuhteisiin. Ei kerrassaan mitään. Alvilde Prydz oppi näinä
vuosina oikein perusteellisesti tuon vanhan totuuden että »omasta
itsestään on ihmisen kaikki ottaminen».

Monasti hän oli jo hiukan kirjoittanut joutohetkinänsä. Nyt hän
viimeinkin rohkaisi mielensä ja lähetti erään »Agn og Agnar» nimisen
kertomuksensa Kristianiaan ja sai sille kustantajan, mutta ei mitään
tekijäpalkkiota.

Jokunen aika senjälkeen matkusti hän Köpenhaminaan, ja sen maan etevät
kirjallisuusarvostelijat: _Skram_, _Brandes_ y. m. havaitsivat piankin,
että tässä oli kysymys kirjailijasta Jumalan armosta ja rohkaisivat
häntä -- samalla kun oikeusneuvos _Hegel_ maksoi hänen ensimäisestä »I
Moll» nimisestä novellikokoelmastaan enemmän kuin hän milloinkaan oli
uneksinut. -- On siis etupäässä pantava kirjallisesti kehittyneen
tanskalaisen yleisön ansioksi, että hän yleensä pääsi alkuun -- kuten se
niin monelle muullekin norjalaiselle kirjailijalle on tasoittanut tien
aina _Amalie Skramista_ _Ibseniin_.

Kaikkia näitä asioita ajattelin astuessani rautiovaunuun, joka vei minut
kuvanveistäjä Millesin huvilaa kohti, kauaksi kaupungin keskustasta. Se
oli suuri ja komea aivan kuin pieni linna ja muutamien kysymyksien
jälkeen sain viimein selville, että Alvilde Prydz oli kotona.

Kaikki kai ovat panneet merkille, että ympäristö vaikuttaa äärettömästi,
kun ensi kerran näkee ihmisen. Alvilden ja minun olisi pitänyt tavata
toisemme lämpimässä, ystävällisessä asuinhuoneessa, missä lamppu olisi
valaissut pöydällä ja me olisimme saaneet istuutua pieneen, pehmeään
sohvaan keskustelemaan. Sen sijaan minut vietiin kuvanveistäjän suureen
ateljeehen, joka tuntui hieman kylmältä ja autiolta. Lokakuun aurinko
oli jo laskenut ja hämärä teki tuloaan. -- Alvilden ulkonainen ihminen
ei ollut minulle mikään yllätys, olinhan niin monasti nähnyt kuvia
hänestä; mutta se hento, pieni nainen, jonka hän odotti minussa
näkevänsä, olikin sitten aivan toisellainen.

»Voi miten hauskaa, että olet noin suuri ja näytät niin voimakkaalta»,
selitti hän miltei ensimäiseksi ja kun me siinä vieretysten seisoimme,
olikin kokomme ero varsin tuntuva. Utelin tietysti missä asioissa hän
oli tullut Tukholmaan ja sain kuulla, että kuvanveistäjä Milles tahtoi
muovata hänen rintakuvansa ja siinä tarkoituksessa oli kutsunut hänet
vierailemaan huvilaansa.

[Kuva: Alvilde Prydz]

Yleensä teki Alvilde Prydz koko lailla reippaamman ja pirteämmän
vaikutuksen kuin mitä hänen alakuloisista, surunvoittoisista kirjeistään
olin odottanut. Mutta tavallaan se myöskin oli tuon ryhdikkään,
sointuvan norjankielen ansio. Siinä on jotain, joka aina panee minut
ajattelemaan paimentorven kaikua vuoristossa, mahtavien putouksien
ehkäisemätöntä vauhtia, iloisesti eteenpäin rientävien kalliopurojen
solinaa, jotain niin puhdasta, tarmokasta ja laulavaa. -- Ja sitä paitsi
hän nyt oli matkoilla ja ystävien luona, jotka ymmärsivät hänen
elämäntyönsä -- kaukana pienistä kotimaisista harmeista, ja se myöskin
vaikutti hänen virkeään mielialaansa. Hän matkusti nimittäin mielellään
ja paljon. Kaikissa Europan kulttuurikeskuksissa hän oli käynyt ja
oleskellut niissä väliin kuukausimääriä, aina käyttäen aikansa
oppimiseen, kauneusarvojen keräämiseen ja ihmiselämän moninaisuuden
tutkimiseen. Väliin hän oleskeli päiväkaudet niiden kirjastoissa ja
taidekokoelmissa, sitten hän taas istui kuulijana suurissa
kansankokouksissa tai vietti iltansa suurkaupunkien parhaissa
teattereissa. Kun hän esim. kerran oli Wienissä kuusi viikkoa, kävi hän
sen ajan kuluessa kolmekymmentä kertaa tuossa ylväässä Burgteatterissa,
jonka näyttelijöistä hän sanoi, että he omistivat kaiken tekniikan ja
että heillä oli tulta rinnassa. Hän ikäänkuin kiirehtimällä kiirehti ja
ahmimalla ahmi saadakseen takaisin kaiken sen, jota hän lapsuudessaan ja
ensi nuoruudessaan niin äärettömästi oli kaivannut.

Ymmärtää miten avartavasti ja henkisesti vapauttavasti kaikki nämä
monikirjavat kuvat vaikuttivat hänen vastaanottavaan runolliseen
mieleensä. Siksi väittikin norjalainen kriitikko _Carl Nørup_ kerran,
ettei heillä Norjassa ollut toista kaunokirjailijaa, jolla olisi ollut
niin monipuolisia tietoja, niin laajaa yleissivistystä ja korkeata
kulttuuritasoa kuin Alvilde Prydzillä.

Hän oli jo kirjeissään ehdottanut, että me matkustaisimme yhdessä
jonnekin ja nyt tavatessamme, otti hän taas tämän tuuman esiin. Se ei
ollut mikään mahdottomuus siihen aikaan, kun itse matkat olivat varsin
halpoja ja elämä Europan suurkaupungeissa ei ensinkään ollut niin
kallista kuin esim. Kristianiassa tai Helsingissä. Miksikä emme siis
olisi tehneet matkasuunnitelmia!

Myöskin Norjassa oli Alvilde Prydz paljon liikkunut ja useimmiten hän
suuntasi retkensä länsirannalle päin. Hän oli aivan rajaton luonnon
ihailija, ihan lapsesta asti. Se oli aina antanut hänelle virkistystä ja
iloa silloin, kun hän tunsi olevansa yksinään ja ilman ymmärtämystä
sisaruksiensa keskuudessa. Luonto oli ihankuin hänen hyvä ystävänsä,
joka puhui hänelle ja jonka kieltä hän aina ymmärsi. Ja niinpä ovatkin
hänen luonnonkuvauksensa aivan ihmeellisiä, niin täynnä runollisuutta,
syvyyttä ja hartautta. Hän saattaa muutamin piirtein antaa lukijan
tuntea se hiljaisuus ja rauhallisuus, joka vallitsee havumetsässä. Hän
kuvaa varmalla kädellä meren suuruutta ja voimaa, tasangon yksinäisyyttä
ja kaihomielisyyttä.

Meidän tapaamisemme jälkeen Alvilde Prydz yhä lähetti minulle kuten
ennenkin kappaleen vasta painosta tulleita teoksiaan ja niitä ilmestyi
paljon, sillä hän oli tuottelias. Näistä myöhemmistä teoksista on
varsinkin »Torbjörn Wik» saanut osakseen runsaasti kiitosta. Myöskin
näytelmäkappaleita hän joskus kirjoitti, mutta niistä muodostui pikemmin
lyyrillisiä kertomuksia, kuin draamoja. Ehkä hän sen itsekin huomasi,
sillä hänen »Aino» ja »Undine» näytelmänsä jälkeen, ei niitä enää
tullut. Sen sijaan hänen runonsa ovat hyvin hienoja. Vielä niin myöhään
kuin v. 1916, jolloin maailmansota jo oli raivonnut pari vuotta, lähetti
hän minulle juuri hiljattain ilmestyneen runokokoelmansa, mutta sodan
takia oli kirjevaihtomme aivan seisahtunut. Ei silloin tee mieli
lähettää ystäville aijottuja ajatuksiaan, kun tietää, että kirje
kaikkein ensin joutuu vieraiden käsiin kopeloitavaksi, ja että vieraan
silmät etsivät siitä kentiesi mitä tahansa. Mutta kun kirjeenvaihto
kerran jää, on sen solmiminen sitten varsin työläs ja nyt se on
myöhäistä. Syksyllä tuli nimittäin sanoma, että Alvilde Prydz oli
kuollut Oakhillissa lähellä Mossia syysk. 5 p.

Hän kuului Norjan suuriin kirjallisiin tähtiin viime vuosisadalla,
joihin koko Europan katseet olivat kiinnitetyt. Mutta Norja ei suinkaan
ollut mikään hemmoitteleva äiti näille kuuluisille lapsilleen, ja siksi
he kai vuosimääriksi vetäytyivätkin ulkomaille. _Björnson_ ja _Lie_
olivat monet ajat Parisissa, _Ibsen_ Münchenissä ja Roomassa. Heille
koitti kuitenkin kerran se päivä, että he saivat yleistä tunnustusta.

Alvilde Prydzille se ei koskaan tullut. Kirjailijapalkkiot esim. olivat
aina kovin kireellä, kun oli kysymys hänestä, ja hänen rikas kirjallinen
tuotantonsa merkitsi hänen aikalaistensa silmissä varsin vähän. Mutta
niinhän kävi Camilla Collettinkin ja yksinpä _Fredrika Bremerin_
senjälkeen, kun hän rupesi puhumaan sukupuolensa vapautumisesta. Entä
_Minna Canth_in meillä? Sama toistuu kaikkialla. Sitten kun he ovat
poissa ja uusi sukupolvi on kasvanut ja saanut uusia kokemuksia, niin se
herää havaitsemaan, että ne olivatkin sentään suuria henkiä nuo
edelläkulkijat, oikeita tulisoihdun kantajia, joiden elämäntyö on
tuottanut koko heidän maalleen ja kansalleen kunniaa.

Alvilde Prydzin aika ei vielä ole tullut. Mutta se tulee, sillä ellei
hän olisi kirjoittanut mitään muuta kuin »Dröm» ja »Gunvor Thorsdatter
til Hærö», niin nämä teokset ovat jo niin suuripiirteiset ja mahtavat,
että ne kaikiksi ajoiksi säilyttävät tekijänsä nimen ensimäisten
joukossa.

Mutta säälittävää on, että Alvilde Prydzin täytyi mennä pois sillä
tunteella, etteivät hänen omansa välittäneet hänestä, etteivät naiset,
joiden sielunkielien väräjämisen hän kuuli paremmin kuin muut,
ymmärtäneet mitä hän tarkoitti.

Oikein tuntee itsensä syylliseksi ajatellessaan, ettei mitään tehnyt
hänen hyväkseen, ettei edes tuntuvammin saanut kiitollisuuttaan ja
tunnustustaan lausutuksi.

Mutta sellaisiahan me ihmiset aina olemme, silloin me vasta heräämme
huomaamaan mitä rauhaamme sopii, kun se jo on liian myöhäistä.



MUISTOJENI MAAILMASTA

KARL GJELLERUP.


Kaikki olemme kai kokeneet miten yhtäkkiä joku nimi, väriyhdistelmä,
sävel tai kukan tuoksu voi herättää joukon muistelmia menneiltä ajoilta
ja miten nämä muistot taas tuovat mukanaan sarjan toisia, jotka ovat
jollakin tavalla yhteydessä edellisten kanssa.

Luin lehdissä v. 1917 että kirjailija _Karl Gjellerup_ oli saanut
Nobelin kirjallisen palkinnon ja heti nousi mieleeni koko joukko kuvia
muistojeni maailmasta. Ensinnäkin nuori ylioppilas, joka oli minun
vierustoverini Berlinin yliopistossa taidehistoriallisilla luennoilla,
ja joka näytti hyvin siivolta, hyvästi kasvatetulta ja lapsellisen
avomieliseltä. Kerran tulin kysyneeksi häneltä jotakin ja niin oli
tuttavuus tehty. Hän esitti itsensä, sanoi olevansa kirjailija _Ricarda
Huchin_ serkku, _Friedrich Huch_, Dresdenistä ja oli tavattoman utelias
tietämään mistä maasta minä olin kotoisin ja millä kielellä minä tein
muistiinpanoni.

Koska näitä taidehistoriallisia luentoja oli kaksi aina perätysten, oli
väliajalla hyvä aika haastella ja nuori toverini olikin varsin
keskusteluhaluinen. Hän kertoi paljon saksalaisista oloista ja vakuutti,
ettei hän yhtään hyväksynyt saksalaisten ylioppilaiden elämää
olutjuominkeineen ja kaksintaisteluineen; hän oli nopea moittimaan
toisen opettajamme, prof. _Freyn_, luentoja, mutta ihaili suuresti
toista, prof. _Herman Grimmiä_, ja miltei kadehti minua senjohdosta,
että silloin tällöin olin kutsuttu hänen luokseen päivällisille.

Kun me eräänä päivänä puhuimme Tanskasta, ja minä kerroin hänelle
piirteitä sen korkeasta kulttuurista, kysäsi hän tunsinko kirjailija
Gjellerupin. Kieltävän vastaukseni johdosta selitti hän, että se oli
suuri vahinko, sillä Gjellerup oli hyvin intressantti sekä ihmisenä että
kirjailijana, oli jo monta vuotta asunut Dresdenissä ja siellä oli hän,
Friedrich Huch, usein hänet tavannut. Kuultuaan, että minä
talvilukukauden päätyttyä aijoin Dresdeniin, tarjoutui hän heti
välittämään tuttavuuttamme, antoi osoitteensa ja pani sydämelleni
ilmoittamaan hänelle olopaikastani, niinpian kun olin saapunut
Dresdeniin. Eipä siis ihme, että Friedrich Huchin nimi aina tulee
mieleeni niin pian kuin kuulen puhuttavan Gjellerupista, sillä ilman
edellistä olisi jälkimäinenkin tuttavuus jäänyt tekemättä.

Ensimäisiä käyntejäni Dresdenissä oli Gjellerupien luo, mutta ei sentään
nuoren saksalaisen tuttavani seurassa, kuten olimme kuvitelleet, vaan
yksin. Friedrich Huchin oli nimittäin suin päin ollut matkustaminen
erään sairaan sisarensa kuolinvuoteelle Hamburgiin ja sen koommin en
häntä sillä kerralla nähnyt, ja varsin vähän myöhemminkin, sen vain olen
kuullut, että myöskin hänestä on kehittynyt hyvin suosittu ja kiitetty
kirjailija. -- Mutta enhän minä opasta tarvinnutkaan Gjellerupien luo
mennessäni.

Ikävä kyllä oli talon isäntä itse poissa, hän oli näet juuri siihen
aikaan Köpenhaminassa valvomassa erään näytelmäkappaleensa harjoituksia,
mutta hänen puolisonsa ja tytärpuolensa, jotka molemmat myöskin olivat
tanskalaisia, ottivat minut vastaan kuin vanhan tuttavan ja sukulaisen.
Ymmärsinhän minä heidän äidinkieltään, olin jo monasti ollut heidän
synnyinmaassaan ja osasin panna arvoa siihen, että heidän kodissaan oli
niin paljon aito tanskalaista. Meillä oli yllin kyllin
keskustelunaiheita, mutta ennenkaikkea me kuitenkin puhuimme Karl
Gjellerupista, sillä sekä vaimo että tytär olivat häneen äärettömän
kiintyneet.

Minä sain kuulla, että hän, tuo hienon ja ajattelevan näköinen mies,
kerran oli saanut ihmisten mielet Tanskassa hyvinkin kuohumaan, että hän
noin toistakymmentä vuotta sitten oli hylännyt silloiset kirjalliset
epäjumalat, varsinkin sen, joka kulki Tanskan kirjallisen maun ja
suunnan määrääjänä, _Georg Brandesin_, ja osoittanut syvempiä ja
pitemmälle ulottuvia arvoja ja päämääriä kuin ne, joita radikalismi
kielteisessä ohjelmassaan oli tuonut esille.

Mutta ei sitä niinkään vain saa ruveta tunnettuja suuruuksia
vastustamaan. Elämä ja toimintamahdollisuudet tehtiin Gjellerupille
tämän jälkeen varsin ahtaiksi. Käytettiin ennen koiteltuja, tepsiviä
keinoja: ensin hyökätään kimppuun ja halvennetaan, ja kun sitä on
aikansa noudatettu, sivuutetaan äänettömyydellä, ja koitetaan siten
katkaista toisen ura. Gjellerup ei milloinkaan, ei edes
ensinuoruudessaan kuulunut noihin taisteluhaluisiin ihmisiin, joiden
mielestä kynäsota ja tukkanuottasilla oleminen on virkistävää. Hän
saattoi joskus lausua voimasanan, välistä hiukan harkitsemattomankin,
mutta sitten hän taas vetäytyi omaan maailmaansa ja siksi se hälinä,
joka oli syntynyt hänen nimensä ympärille, vaivasi häntä niin suuresti,
että hän päätti ravistaa pöly jaloistaan ja siirtyä pois Tanskasta.

Kauniin, taiteellisen Dresdenin hän silloin valitsi oleskelupaikakseen
ja eli siellä kuolemaansa asti. Aluksi hän siellä kyllä oli vieras
vieraiden keskellä, mutta vähitellen hän kotiutui ja omaksui mitä
parasta germanilaisessa hengessä ja saksalaisessa kulttuurissa oli
tarjottavaa. Ja sieltä hän sitten lähetti maailmalle teoksen toisensa
jälkeen, jotka sittemmin, hänen maineensa kasvaessa, aina yhtaikaa
ilmestyivät sekä saksan että tanskan kielisinä ja monta kertaa voittivat
tuossa hänen uudessa isänmaassaan enemmän ymmärtämystä kuin
synnyinmaassa, riippuen ehkä osaksi siitä, että lukeva yleisö siellä
kuitenkin on niin monenkertaisesti suurempi kuin Tanskassa, mutta
myöskin ehkä siitä, että moni tanskalainen ei oikein voinut sulattaa
sitä, että hän oli asettunut Saksaan ja vastaanottanut sieltä niin
paljon vaikutelmia, sillä eihän Tanskan ja Saksan välit vuosikymmeniin
ole olleet hyvät. Tosin taiteella ja kulttuurilla ei ole mitään
päiväpolitiikan kanssa tekemistä, mutta on aina ihmisiä, jotka eivät voi
eroittaa näitä aloja.

Kaikista näistä asioista me keskustelimme rva Gjellerupin kanssa ja kun
en ollut koskaan lukenut hänen puolisonsa teoksia, lainasi hän niitä
minulle useampia, joita sitten iltasin lueskelin ja totesin, että niiden
tekijä mahtoi olla harvinaisen henkevä ja hieno ihminen. Toiset niistä
varsinkin jäivät mieleeni kuten esim. »Romulus», »G-Dur» ja »Pastor
Mørs». Hänen myöhemmät suuret teoksensa, joissa hän on käyttänyt sekä
muinaisgermanilaisia että hindulaisia aiheita, kuten esim »Brynhild»,
»Guds Venner», »Offerilden», »Pilgrimmen Kamanita» y.m. eivät olleet
silloin vielä ilmestyneet.

Rouva Gjellerup kehoitti minua usein käymään talossa ja kun ei minua
sitten pariin päivään ollut kuulunut, lähetti hän jo tyttärensä
katsomaan mihin olin joutunut, kun en ollut heillä käynyt. Tämä tytär
oli siihen aikaan kuin vasta puhjennut ruusunnuppu täynnä nuoruuden
suloa ja kukkeutta. Hänen isäpuolensa teoksista puhuessamme, kysyi hän,
olinko jo lukenut erään »Ti Kroner» (Kymmenen kruunua) nimisen
kertomuksen, joka myöskin oli minulla lainana, ja selitti sitten, että
siinä kuvattiin hänen äitiään ja tämän ensimäistä miestä. »Ja se pieni
tyttö, joka siinä esiintyy», lisäsi hän nauraen, »olen minä».

Hänen äitinsä oli nimittäin aikaisemmin ollut naimisissa erään
soittotaiteilijan kanssa, mutta se ei ollut mikään onnellinen
avioliitto. Mies oli sekä juopotellut että irstaillut ja kaikin tavoin
nöyryyttänyt vaimoaan. Silloin hän oli tutustunut Karl Gjellerupiin. He
olivat heti tunteneet olevansa sukulaissieluja ja tämä tunne ei ollut
pettänyt, sillä heidän avioliittonsa oli kaikesta päättäen harvinaisen
onnellinen. Ahkeruutensa, järjestämistaitonsa ja käytännöllisyytensä
kautta oli rouva G. saanut luoduksi heille kauniin kodin, pienen
lämpimän pesän, joka puhui hienostuneesta mausta ja henkisistä
harrastuksista. Muistan miten hän heti ensi käynnilläni siellä näytti
minulle heidän Böcklin-jäljennöksiään, joita oli suuri kokoelma, ja
miten sattuvia ja hienoja huomautuksia hän niistä teki.

Hänellä ei ollut palvelijaa, vaan hän suoritti itse kaikki pienet
kotiaskareet. »Äiti pesee enimmäkseen pyykkimmekin», kertoi tytär. Ja
kun tahdoin tietää miten hän joutui kaiken tämän suorittamaan, silti
muuttumatta työkoneeksi, joka ei enää tiedä eikä välitä mistään muusta
kuin aineellisuudesta, vakuutti hän sen riippuvan tuosta Saksassa
vallitsevasta tavasta syödä päivällinen klo 1. Sen valmistaminen ja
jälkisiivous vei enin aikaa, mutta kun se sitten oli ohitse, jäi vielä
koko iltapäivä muihin rientoihin. Ennen kaikkea hän silloin saattoi
omistaa aikaa puolisolleen, olla hänen hyvä henkensä, innostajansa ja
rohkaisijansa. Rouva G. antoi minulle erotessamme puolisonsa kuvan,
vieläpä me vaihdoimme muutamia kirjeitäkin tämän ensi tuttavuutemme
jälkeen.

Neljä vuotta myöhemmin, meidän surunkeväänämme 1899, olin taaskin
Dresdenissä, mutta tällä kertaa hyvin alakuloisena, yhtä ainoata asiaa
alituisesti pohtien. Olihan helmikuun manifesti tullut ja tuhonnut
kaikki, josta ennen oli pitänyt kiinni, m. m. tykkänään luottamuksen
itäiseen naapuriimme. Nyt tahdoin vain, että maailma saisi kuulla,
kuinka hirveästi meitä oli petetty, ja miten rikoksellisesti pyhät valat
oli rikottu, ja siksi etsin henkilöitä, joilla oli kyllin rohkeutta
kirjoittaa tästä ja kyllin vaikutusvaltaa saadakseen kirjoituksensa
suuriin maailman lehtiin.

[Kuva: Karl Gjellerup 90-luvulla.]

»Gjellerup minua varmaan myöskin auttaa» arvelin, sillä olihan hän siksi
tunnettu ja vaikutusvaltainen, että hän voisi saada kirjoituksensa
sijoitettua mihin tahansa. Lähdin jo varhain aamupäivällä heidän
luokseen ja nyt tapasin vihdoinkin Gjellerupin. Hän oli juuri sellainen,
joksi hänet olin kuvitellut: hintelä, hienopiirteinen, syvämietteinen,
hiukan surunvoittoinen. Sai melkein sen käsityksen, että hän ei ollut
tästä maailmasta, eikä elänyt siinä. Hänessä ei ollut yhtään tuota
tanskalaista iloisuutta ja lystikkyyttä, mutta sensijaan hän tuntui
hyvin lempeältä ja herkältä.

Rouva G:llä oli aamuaskareensa kesken ja niihin hän taas palasi, jättäen
meidät kahdenkesken, ja nyt minä rupesin kertomaan Gjellerupille
tapahtumista Suomessa. Koska en tiennyt missä määrin hän oli selvillä
meidän historiastamme ja suhteistamme keisarikuntaan, oli näitäkin
asioita kosketeltava ja sitten niiden valossa helmikuun manifestin tulo
ja kaikki mitä siitä oli seurannut selostettava.

Gjellerup näytti sangen totiselta ja tavallaan tarkkaavaiseltakin, mutta
ei hän ensinkään innostunut, ja pyyntööni, että hän kirjoittaisi näistä
asioista ei hän vastannut oikeastaan mitään. Tämä keskustelu ja sen
tulos oli minulle tavallaan pieni pettymys ja minä ihmettelin, ettei se
ystävällisyys, jota hänen vaimonsa ja tytärpuolensa olivat osoittaneet
minulle, ollenkaan ollut tarttunut häneen. En tahdo sanoa, että hän
olisi ollut epäystävällinen, mutta niin pidättyväinen, etten oikein
tiennyt mille kannalle hän tässä asiassa asettui. Rupesin jo pelkäämään,
että hänen oleskelunsa suuren kansan kesken ehkä oli vaikuttanut siihen
suuntaan, että hän katseli tällaisia ristiriitaisuuksia suurten kannalta
ja arveli, että pienten oli alistuminen.

Hyvästellessäni ehdotti rouva G. että tulisin heidän luokseen seuraavana
päivänä iltapäiväkahville, joka saksalaisissa kodeissa aina juodaan klo
4, ja johon aina silloin kuului »Brödchen und Butter» (Ruokaleipä ja
voi). Joskus sitten juhlallisuuden kohottamiseksi joku leivoskin. Rva
Gjellerupin kahvipöytä oli tällä kertaa hyvin hyvästi varustettu, sillä
olihan siellä tyttären sulhanenkin, eräs nuori saksalainen fil. tohtori,
läsnä. Taaskin tuli Suomen asia ja silloinen tilanne esille, ja minä
toistin osaksi samoja asioita, joita jo edellisenä päivänä olin kertonut
Gjellerupille, mutta nyt me kaikki puhuimme saksaa sulhasen takia. Ja
tällä kertaa Gjellerup lämpeni ja lupasi kirjoittaa asiasta ja osoitti
yleensä suurta ymmärtämystä. Silloin minulle yhtäkkiä selveni; ettei hän
edellisenä päivänä ollut ymmärtänyt kuin vain murrososan siitä mitä olin
kertonut, ja se oli ollut syynä hänen varovaisuuteensa ja
hiljaisuuteensa.

Kyllähän Tanskassa paljon tapaa ihmisiä, jotka eivät ymmärrä ruotsia,
tai jotka ymmärtävät sitä niin puutteellisesti, että heille täytyy puhua
aivan erityisellä tavalla: valita niin paljon kuin suinkin tanskaa
muistuttavia sanoja, panna aina silloin tällöin tanskaa joukkoon ja
ennenkaikkea puhua hitaasti.

Mutta että Gjellerup kuuluisi heihin, sitä en ollut ottanut lukuun, vaan
esittänyt sanottavani yhtä nopeasti kuin jos edessäni olisi ollut
henkilö, joka ymmärsi ruotsia täydellisesti.

Mahtoivat minun pitkät selostukseni häntä edellisenä päivänä sekä
väsyttää että ihmetyttää. Nyt hän oli aivan liikuttava innostuksessaan,
juoksi vielä jälkeeni portaisiin ja vakuutti, että kyllä hän tekee mitä
suinkin voi. Hän kirjoittikin sitten »Preussische Jahrbücher» nimiseen
aikakauslehteen Suomen asiasta.

Seuraavalla kerralla olin Dresdenissä suurlakkomme jälkeen. Aikomukseni
oli kyllä mennä Gjellerupejä tapaamaan, mutta silloin minulle
kerrottiin, että he eivät enää asuneetkaan itse kaupungissa, vaan olivat
muuttaneet sen ulkopuolelle, enkä todellakaan ymmärrä, mikä
toimettomuuden puuska minua silloin vaivasi, kun en siitä huolimatta
lähtenyt heitä etsimään. Oli muka niin paljon ohjelmaa itse kaupungissa,
piti istua aamupäivisin kouluissa kuuntelemassa, iltapäivisin valmistaa
meidän routa-aikaamme koskevaa esitelmää, jonka olin luvannut pitää
eräässä sikäläisessä yhdistyksessä, käydä teatterissa ja oopperassa
y. m. Mutta ajatukseni olivat kyllä monta kertaa Gjellerupien luona ja
minä olisin mielelläni tahtonut tietää, miten he m. m. olivat
aineellisesti kestäneet, sillä eihän henkisen työn tekijöitä, ei
varsinkaan Gjellerupin tapaisia henkilöitä, koskaan niin palkita, että
he vapautuisivat aineellisista huolista. Kun sitten sain kuulla, että
hän oli saanut Nobelin kirjallisen palkinnon, iloitsin siitä suuresti.
Kerran oli siis voitonpäivä koittanut, ja hän oli saanut sen
tunnustuksen, jonka hän niin täydellisesti ansaitsi.

Se kuului muuten olleen professori _Høffdingin_ ansio, että
palkintokomitea kiinnitti huomionsa Gjellerupiin. Høffding, joka tunsi
hänet lapsesta asti, he olivat nimittäin serkukset, oli antanut
suosittelevan lausuntonsa hänen hindulaisaiheisista töistään, prof.
_Vilh. Andersen_ taas niistä teoksista, jotka koskivat tanskalaisia
oloja.

Silloin oli maailmansota jo ollut käymässä kolme vuotta ja sen käsittää,
että se aika oli tuonut Gjellerupeille, kuten kaikille muillekin
Saksassa, paljon kärsimyksiä. Tämän palkinnon johdosta oli nyt suurin
puute poistettu. Mutta eihän Gjellerup ehtinyt nauttia siitä kuin kaksi
vuotta, sillä lokakuussa 1919 sähkölennätin jo toi tiedon hänen
kuolemastaan.

»Eräs Tanskan syvämietteisimpiä ja harvinaisimpia kirjailijoita on
mennyt pois», kirjoitti Berlingske Tidende (Berlingin lehti) hänestä,
mutta lisää sitten, että »ehkä moni nykyajan hälinässä ei huomaa, että
tämä oli niitä 'suuria' kuolemantapauksia.»

Olkoon vain, ettei kaikki huomanneet, mutta ken vain kerrankin oli
joutunut personalliseen kosketukseen Gjellerupin kanssa, tai vain oli
lukenut hänen teoksiaan, tunsi, että maailma taaskin oli tullut entistä
köyhemmäksi, että henkilö, joka paljon oli antanut, mutta vieläkin olisi
voinut antaa, sillä eihän hän kuollessaan ollut kuin 62-vuotias, nyt oli
ainiaaksi vaiennut.



MINNA CAUER.


Kun minä talvella v. 1920 oleskelin muutamia viikkoja Berlinissä, oli
elämä siellä kaikinpuolin aivan toisenlaista kuin ennen. Ei siinä
kyllin, että kaikki ihmiset tuntuivat niin alakuloisilta ja
masentuneilta, että puute ja kärsimys pisti päätään esiin kaikkialla,
vaan vielä minä personallisestikin astuin siellä kuin hautojen keskellä,
sillä olivathan oikeastaan kaikki ne henkilöt, joiden kodeissa aina
ennen olin viettänyt niin sisältörikkaita hetkiä, jo poissa. Prof.
_Herman Grimm_ oli jo kauan aikaa levännyt samalla kirkkomaalla kuin
hänen kuuluisa isänsä ja setänsä, veljekset _Jakob ja Wilhelm Grimm_,
_Liebknechtin_ puolisot olivat jo molemmat kuolleet, samaten prof. _v.
Gizycki_ ja hänen paljon huomiota herättänyt vaimonsa _Lily Braun_,
samaten herrasväki _Schubert-Feder_, jotka pitivät salonkia, missä aina
tapasi intressanttia ihmisiä. Kaikki nämä, ynnä monet muut tuttavat,
olivat menneet läpi sen portin, joka suletaan niin visusti jokaisen
jälkeen, ettei palajaminen enää ole mahdollinen.

Mutta yksi tuttavistani noilta menneiltä ajoilta oli kuitenkin jälellä
ja oli ihmeellisesti kyllä kestänyt ajan myrskyt. Se oli rva _Minna
Cauer_. Vaikken ollutkaan niin aivan usein noina entisinä, onnellisina
aikoina ollut hänen seurassaan, vaikutti vain se seikka, että hän kuului
sen ajan Berliniin hyvin puoleensa vetävästi. Olihan hän sitäpaitsi
tuntenut minun unohtumattoman opettajani prof. v. Gizyckin ja hänen
luonaan minä Minna Cauerin ensi kerran olin nähnytkin.

Lähdin siis jo seuraavana päivänä häntä tapaamaan ja löysin hänet hänen
kodissaan, Wormserstrassen varrella, istumassa työhuoneessaan paksu,
täytetty aamutakki yllään. Se oli kyllä paikallaan, sillä huone oli
jotenkin viileä ja kuitenkin se oli ainoa hänen kodissaan, jota
lämmitettiin. Hän oli paljon vanhentunut siitä, kun tapasin hänet 1904,
mutta eihän se ihme ollutkaan kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kokenut.

Minna Cauer oli muuten ihmeellinen sekoitus vanhan ja uuden ajan naista.
Esiintymisessään ja käytökseltään hän oli tuollainen hienoissa seuroissa
liikkunut vanhanajan nainen, jonka aina piti olla hillitty ja tyyni,
puhua matalalla äänellä, näyttää hyvin arvokkaalta, eikä osoittaa mitään
erityisiä tunteenpurkauksia. Tätä vaikutusta lisäsi vielä nuo ainaiset
pitsisaarlit ja pitsiset pääkoristeet, joita hän käytti. Mutta tähän
liittyi uuden ajan naisen tavaton ulospäin kohdistuva toimintahalu ja
monessa kysymyksessä jotenkin radikaali katsantokanta.

[Kuva: Minna Cauer]

Ennenkaikkea hän kuitenkin oli aito saksalainen ja omisti rotunsa
parhaat ominaisuudet: organisoimiskyvyn ja suuren tarmon. Hän jaksoi
tehdä työtä juuri kuin kone, kun siksi kävi, eikä hetkeksikään päästänyt
otettaan. -- Kun hän esim. syksyllä v. 1896 järjesti kansainvälisen
naisasiakongressin Berliniin, kävi hän omassa personassaan jokaisen
sanomalehden toimituksessa -- olivat ne sitten mitä väriä tahansa -- ja
pyysi, että ne lähettäisivät edustajan piakkoin pidettävään kongressiin
ja saikin sen aikaan, että suurkaupungin monen monet lehdet noin viikon
päivät puhuivat naisasiasta.

Minna Cauer oli organisoinut Berlinin naispuoliset kauppa-apulaiset,
joiden yhdistykseen siihen aikaan kuului kymmenentuhatta jäsentä ja joka
kulki nimellä »Verein der weiblichen Angestellten im Handelsgewerbe».
Vuodesta 1919 lähtien on se toiminut jo laajennettunakin nimellä
»Verband der weiblichen Bureau- und Handelsangestellten.» Tätä
yhdistystä varten hän m. m. oli järjestänyt aivan erinomaisia n. k.
kirjallisia iltoja. Otettiin aina joku määrätty saksalainen runoilija,
sanotaan esim. Schiller tai Goethe tai Grillparzer tai Uhland tai kuka
muu tahansa ja silloin hänestä pidettiin esitelmä, kohtia hänen
teoksistaan luettiin ääneen, hänen runojaan lausuttiin ja myöskin niitä
laulettiin, jos niihin oli olemassa säveleet. Vieläpä väliin esitettiin
joku hänen näytelmäkappaleensakin. Minna Cauer arveli, että tällaiset
illat olivat välttämätön vastapaino henkilöille, jotka aina vain
toimivat aineellisen maailman palveluksessa. Hyvin hän hoiti
»Frauenwohl» nimistä yhdistystäkin, jonka puheenjohtajana ja sieluna hän
toimi.

Juuri niihin aikoihin, kun me ensin tutustuimme, oli sieltä kuitenkin
eronnut suuri joukko naisia ja perustanut uuden yhdistyksen, jolle
annettiin nimeksi »Berliner Frauenverein» ja jonka puheenjohtajana toimi
_Helena Lange_. Mikä oikeastaan oli ollut erimielisyyden aiheena, jäi
minulle ikuiseksi salaisuudeksi, sillä vaikka asiata valaistiin sekä
puolelta että toiselta, en oikeastaan viisastunut. Mutta ei suinkaan
siinä paljon muuta ollutkaan kuin personakysymys. Kaksi niin voimakasta
naista kuin Minna Cauer ja Helena Lange eivät sopineet samaan
yhdistykseen, yhtä vähän kuin kaksi paavia Roomaan.

Minulla oli tuttavia molemmissa yhdistyksissä ja kävin joskus niiden
kokouksissa, en sentään usein, sillä ne käsittelivät minun mielestäni
kovin alkeellisia asioita, ei yhtään noita suuria kysymyksiä, kuten
esim. naisten äänioikeutta, palkanyhdenvertaisuutta, laillistetun
siveettömyyden poistamista y.m. joista me siihen aikaan Suomessa pidimme
suurta ääntä.

Minusta Saksan naisen asema oli niin tavattoman kurja, etten ollenkaan
ymmärtänyt miten he jaksoivat sellaisissa olosuhteissa elää. Naiset
eivät esim. saaneet milloinkaan olla mukana poliittisissa kokouksissa,
he eivät saaneet toimia opettajina valtion tyttökouluissa, eipä edes
kansakoulujen ylemmillä luokilla. Vain alemmat luokat ja
harjoitusaineet, kuten käsityöt ja voimistelu, uskottiin heille. Heitä
ei käytetty minkäänlaisissa virastoissa, ei pankeissa, eikä
postilaitoksessa. Heiltä oli kaikki korkeammat koulut ja yliopistot
suletut; eivät he edes saaneet vapaasti käyttää raitiovaunuja, sillä jos
he yrittivät ottaa kattopaikan, oli konduktööri heti heitä siitä
poishäätämässä. Kaiken tämän johdosta olisi Saksan naisten minun
mielestäni pitänyt nousta mitä voimakkaimpaan vastarintaan, eikä
ensinkään tyytyä pieniin, pinnallisiin uudistuksiin, sekä ehtimiseen
tehdä mitä tuntuvimpia hyökkäyksiä näitä sulettuja ovia vastaan. Nyt
jälestäpäin olen hiukan paremmin ymmärtänyt, että johtajanaiset ehkä
kuitenkin menettelivät pedagogisesti oikein siinä, kun he aluksi ottivat
pohdittaviksi yleisesti tajuttavia ja vaarattomimmilta näyttäviä
asioita, sillä jos heti olisi käyty käsiksi suuriin, »polttaviin»
kysymyksiin, olisivat nuo alistuvaisuuteen ja oman itsensä unohtamiseen
kasvatetut Saksan naiset kauhistuneet niin, että tuota pikaa olisivat
vetäytyneet pois koko leikistä.

Ulkonainen ahtaus oli nimittäin aikaansaanut heissä aivan uskomattoman
sisäisen ahdasmielisyyden ja epäilyksen omaan kykyynsä sekä vakaumuksen
siitä, että mikä sopi miehelle ja kunnosti häntä, oli suorastaan
häpeäksi naiselle.

»Kuinka te käytte yliopistossa luentoja kuuntelemassa, eihän ne ole
naisia varten», oli tavallinen huomautus, joka tuli osakseni silloin,
kun aluksi asuin »Heimat» nimisessä laitoksessa, jossa oli paljon
naisia. Eräs luuli jo sanovansa suuren sukkeluuden kun ehdotti, että
minun sinne mennessäni olisi pitänyt esiintyä miehen puvussa.

Eivätkä he liioin ollenkaan ymmärtäneet sitä, että naisen piti valita
itselleen ammatti ja ansiotyö, paitsi silloin tietysti, kun koti oli
niin köyhä, ettei voinut tyttäriään elättää. Perhetyttärien luokka
rehoitti silloin vielä kaikessa voimassaan, ja kun tuollaiselta kysyi
miksi hän aikoi, piti hän sen miltei loukkauksena, ellei hän suorastaan
purskahtanut nauruun.

Tästä ajasta ei vielä ole kulunut kuin neljännesvuosisata ja kaikki mikä
koskee naisen asemaa Saksassa on nyt jo niin muuttunut, että siellä
ollessaan tuskin tuntee liikkuvansa saman kansan keskuudessa. Tähän on
kyllä noiden johtajanaisten tarmokas työ suuresti vaikuttanut, eikä
suinkaan vähin Minna Cauerin. Väsymättömästi hän vuosikymmeniä taisteli,
lisäten aina vauhtia. Hän oli aina valmis panemaan alulle naisten
elinkysymyksiä koskevia valtiopäivä-anomuksia ja valvomaan kaikkia
ilmiöitä, jotka olivat heidän etujensa kanssa yhteydessä. M. m. on juuri
hänen aloitteestaan suurin osa naisia koskevaa siviili- ja rikoslakia
aivan saanut muutetun muodon näiden vuosien kuluessa.

Hänen toimittamansa »Die Frauenbewegung», niminen lehti käsitteli joka
numerossaan näitä asioita ja kun hän sen lopetti, hoidettuaan sitä
neljännesvuosisadan, saattoi hän sanoa, että suurin osa niitä esteitä ja
rajoituksia, jotka olivat ympäröineet Saksan naista, nyt olivat
poistetut ja portit avatut.

Yksin täydet kansalaisoikeudet, sekä äänioikeus että vaalikelpoisuus,
olivat neljännesvuosisadan ahkeran työn tulos. Mutta ne tulivat samana
hetkenä kun Saksan valtakunta oli luhistunut kokoon, kun vuosikymmenien
työ oli mennyt aivan hukkaan, ja sellaisena hetkenä kaikki tuntuu
turhalta.

»Mitä se meitä hyödyttää, että olemme raataneet kuin orjat, säästäneet
ja koittaneet hankkia itsellemme vanhojen päivien varoja, kun kaikki nyt
on mennyt ja me olemme rutiköyhät», vaikeroivat monet tuhannet, ja
sellaiset henkilöt kuin Minna Cauer katselivat asiaa vieläkin syvemmältä
ja näkivät sekä omat että muiden laiminlyönnit.

»Jos vielä aloittaisin työni, asettaisin sen aivan toiselle pohjalle»,
vakuutti hän, »paljon henkevämmälle ja syvemmälle» ja osoitti sitten
miten se materialismi ja pintapuolisuus, joka jo kauan aikaa oli
rehennellyt hänen kansassaan, oli vaikuttanut haitallisesti joka alalla
-- myöskin naisasialiikkeeseen. Tyydyttiin puolinaiseen ja ulkonaisiin
voittoihin, mutta se, joka kuitenkin oli pääasia, voimakas ja eheä
personallisuus, syrjäytettiin.

Häntä tuntui suuresti loukanneen se, että naiset äänioikeuden saatuaan
olivat niin valmiit yhtymään voimassa oleviin puolueisiin ja omistamaan
niiden katsantokannan tuomatta niihin mitään uutta. Mutta vielä
säälittävämpänä hän piti naisten sotaista intoa. Naispuolisten
valtiopäiväedustajien joukossa ei esim. ollut kahta naista enempää,
jotka olisivat ymmärtäneet rauhanaatteen, valitti hän. Itse hän pitkällä
elämäntaipaleellaan oli selvästi tullut havaitsemaan militarismin ja
sotaisen mielialan suuren vaaran, ja missä sitä vastaan taisteltiin ja
uutta katsantokantaa kasvatettiin, siellä hän tahtoi olla mukana.

Hän vakuutti, että juuri heräämäisillään oleva Saksa, siis etupäässä sen
nuoriso, oli ymmärtänyt henkisten ihanteiden tärkeyden, ja siksi katseli
varsin kriitillisesti nykyisten puolueiden temmellystä tahtomatta yhtyä
niihin, mutta sen sijaan sillä oli omat pienet yhteenliittymänsä, joille
se oli antanut sellaisia nimiä kuin Fichte-, Goethe-, Kant-, Hegel- y.m.
seurat. Sitäpaitsi sillä oli lukuisat rauhanyhdistyksensä. Koska eräällä
rauhanyhdistyksen haaraosastolla oli juuri kokouksensa samana iltana,
kehoitti hän minuakin sinne tulemaan ja otti vain ensin puhelimitse
selkoa siitä, tulisiko pastori _Bleyer_ sinä iltana siellä puhumaan.

Sinne sitten meninkin jotenkin hyvissä ajoissa ja olin taaskin
tilaisuudessa toteamaan, miten vaatimattomat saksalaisten kokouspaikat
olivat. Sitä kyllä kutsuttiin kahvilaksi ja minut neuvottiin sen
takimaiseen huoneeseen, mutta ei sillä ollut mitään yhteistä Helsingin
hienosti ja aistikkaasti sisustettujen kahvilojen kanssa. Huone oli
kyllä jotenkin tilava, arvelen, että sinne olisi voinut sijoittaa noin
sata ihmistä, ja olihan siellä korokekin, arvattavasti soittajia varten,
mutta muuten sen oviverhot, uutimet ja huonekalut tekivät hyvin kuluneen
ja mauttoman vaikutuksen, ja sitäpaitsi se oli kylmä kuin kellari. En
ollenkaan uskaltanut ajatellakaan päällystakin poisottamista. Sinne
rupesi vähitellen kokoontumaan ihmisiä, enimmäkseen nuorta väkeä
kumpaakin sukupuolta, kuten Minna Cauer oli kertonut.

Puheenjohtajana toimi eräs pappi, muistaakseni hänen nimensä oli
Francke, ja hänelle rva Cauer saavuttuaan minut heti esitti ja lisäsi,
että olin nähnyt ja elänyt punakapinan kauhut Suomessa, jonka johdosta
tämä kysyi, enkö tahtoisi hiukan kertoa tästä läsnäolijoille. Ei se sinä
iltana ollut mikään tervetullut tehtävä, sillä olin jo Berliniin
tullessani aikamoisesti vilustunut, ääni oli käheä ja kurkkua
kirventeli, mutta pitäähän sitä aina olla valmis tuleen heittäytymään
kun Suomesta tahdotaan tietoja, ja niin minä siis tein työtä käskettyä.
-- Muuten pidin paljon puheenjohtajan tervehdyspuheesta, se oli koruton,
sydämellinen ja todisti syvää vakaumusta. Toinen puhuja tuntui minusta
sensijaan liiaksi monisanaiselta, hänessä oli tuota tavallista
saksalaista tapaa: asettaa kaikkein yksinkertaisimmatkin asiat
raskaaseen, monimutkaiseen muotoon.

Tälle yhdistykselle omisti nyt rva Cauer hyvin paljon aikaa ja
harrastusta. Sen viikkokokouksissa hän aina oli mukana ja esiintyi
niissä itsekin tuon tuostakin. Mutta ei hän silti ollut katkaissut
entisiä siteitäänkään, joihin myöskin kuului paljon kansainvälisiä,
sillä hänellä oli laaja tuttavapiiri ympäri Europpaa, vieläpä
Amerikassakin, jossa hänen tarmokasta työtään aina kunnioituksella
mainittiin. He muistivat häntä näinä raskaina aikoina oikein
aineellisestikin. Juuri kun minä ensi käynnilläni istuin hänen luonaan,
toi hänen talousapulaisensa postista paketin, jossa oli kahvia, teetä,
suklaata sokeria y.m. ruokatavaraa. Eräs tuttava Englannissa, joka tunsi
Saksan vaikeat olot, oli sen sieltä hänelle lähettänyt. Siitä huomasi,
että ihmisrakkaus ja yhteistunne eivät sittenkään olleet kuolleet,
kaikesta vihankylvöstä huolimatta.

Eräs Minna Cauerin saksalaisista ystävistä, minun toimelias ja samassa
henkevä emäntäni, _Margarethe Schurgast_, oli myöskin erityisesti
ottanut huolehtiakseen Minna Cauerin aineellisista elinehdoista, sillä
hän tiesi hyvin, ettei elämä eikä toimeentulo ollut leikkiä sille, joka
läheni kahdeksattakymmentään, eikä ollut muita tuloja kuin pieni eläke.
Iloisesti hän siksi aina telefonitse kysyi tarvitsiko hänen vanha
ystävänsä jotain ja kertoi, että hänellä oli liikenemään väliin lihaa,
väliin kalaa tai jotain muuta.

[Kuva: Margarethe Schurgast]

Rva Schurgast pani myöskin toimeen Minna Cauerin hyväksi kansainvälisen
rahankeräyksen -- siinä olivat Suomen naisetkin mukana jonka keräyksen
tulos sitten lahjoitettiin hänelle hänen täyttäessään 79 vuotta marrask.
1 p. 1920.

He asuivatkin jotenkin lähellä toisiaan ja niinpä oli rva Cauer usein
Margarethe Schurgastin kodissa vieraana. Minäkin tapasin hänet siellä
useampia kertoja. Kun me kerran tulimme koskettaneeksi saksan
poliittista tilannetta, valitti rva Cauer haikeasti, ettei sillä ollut
ensinkään valtiomiehiä. Taistella se kyllä oli osannut koko maailmaa
vastaan, mutta nyt kun se tarvitsi diplomaatteja, ei vain ollut. Hän
myönsi, että liittovaltiot, varsinkin Englanti, siinä suhteessa olivat
paljon onnellisemmat. Ja miten hän suri Danzigin kaupunkia, joka oli
irroitettu Saksasta! Siellä hän vastanaineena oli viettänyt muutamia
onnellisia vuosia, ja siksi hän nyt syvästi tunsi sen kanssa.

Me olimme pari päivää aikaisemmin olleet siinä kokouksessa, jossa
pohdittiin Saksan entisen keisarin luovuttamisesta ja se oli tehnyt
meihin molempiin varsin kiusallisen vaikutuksen. Se pilkka, häväistys ja
parjaus, joka siellä tuli hänen osakseen, oli sentään liikaa, sillä
olihan hän jo muutenkin lyöty ja nöyryytetty. Ja aivan luultavaa oli,
että ne, jotka siellä nyt niin räyhäsivät ja entistä keisariaan
moittivat, jokunen vuosi aikaisemmin olivat kurkkunsa täydeltä hänelle
huutaneet ja hurranneet, kun hän oli näyttäytynyt. Sen johdosta kertoi
rva Cauer miten hän nuoruudessaan oli oleskellut Parisissa ja usein
nähnyt Ranskan keisarin Napoleon III, jolloin kuului asiaan aina
kumartaa syvästi. Sen jälkeen kun tämä sitten Ranskan onnettoman sodan
jälkeen oli menettänyt kruununsa ja oleskeli Wilhelmshöhessä lähellä
Casselia, missä kansa katseli häntä hyvin tylysti, oli rva Cauer ulkona
kävellessään kerran taas nähnyt hänet ja kumartanut juuri yhtä syvästi
ja kohteliaasti kuin ennenkin, jolloin hän oli Ranskan hallitsija.
Napoleonista oli tämä niin odottamatonta, että hän kääntyi sen puoleen,
joka istui hänen rinnallaan vaunuissa ja sanoi: »Cétait vraiment une
française» (Se oli varmaan ranskalainen.)

Tämä piirre kuvaa hyvin selvään rva Caueria. Ei hän antanut hetken
mielipiteiden ja vaihtelevan päiväpolitiikan vaikuttaa itseensä niin
mitään. Mitä hän oli oppinut kunnioittamaan, sitä hän kunnioitti, mitä
hän näki hyväksi, sitä hän kannatti, tekivät sitten muut mitä tahansa.
Tietysti sellainen ihminen tulee usein seisomaan aivan yksin ja
luultavasti Minna Cauerkin sen monasti sai kokea. Mutta oma vakaumus oli
hänelle kalliimpi kuin ihmisten suosio.

Tavatessamme viimeisen kerran, sanoi hän: »Kun te seuraavalla kerralla
tulette Saksaan, ei minua enään ole». Uskalsin epäillä sitä, sillä
olihan hän henkisesti vielä hyvin elinvoimainen ja pirteä, miksikä hän
ei vielä olisi voinut elää muutamia vuosia lisää. Mutta viime kesänä
tuli kuitenkin tieto, että hän elokuun 2 ja 3 päivän välisenä yönä oli
sammunut.

Rouva Schurgast, joka kirjoitti tästä, sanoo m. m.: »Te ymmärrätte
varmaan, miten surulliseksi rakkaan Minna Cauerin kuolema on tehnyt
meidät. Harvoin kai hänen ikäisensä henkilö on jättänyt jälkeensä niin
syvän aukon. Me hänen ystävänsä tunnemme itsemme miltei kodittomiksi.
Aina viime hetkeensä asti ajatteli hän Saksaa, ihmiskuntaa ja ystäviään
-- --»

Minna Cauerin elämä oli yhtämittaista ankaraa työtä, mutta hän piti
kiinni siitä, että elämä oli parasta silloin, kun se oli työtä ja
vaivaa, kuten psalmista sanoo. Hänen isänsä oli ollut pappina
Brandenburgissa ja hän oli kasvanut sellaisessa ilmapiirissä, jossa
elämän suuruus ja syvyys ymmärretään ja jossa nuoret saavat alusta
pitäen sellaisen henkisen perinnön, ettei mikään myöhemmin voi heiltä
sitä riistää.

Paitsi lehteään, josta voi seurata Saksan naisten heräämistä ja vapauden
taistelua askel askeleelta, on hän jättänyt jälkeensä »Die Frau des
neunzehnten Jahrhunderts» nimisen teoksen (19:nen vuosisadan nainen),
josta vielä syntymättömät suvut voivat saada paljon tärkeitä tietoja.



HERMAN GRIMM.


Seuraelämässä tapahtuu joskus, että siellä on henkilö, joka on niin
puoleensa vetävä ja vaikuttaa niin elähyttävästi, että hän ihankuin
hypnotisoi muut läsnäolijat. He tuntevat itsensä tuota pikaa hyvin
iloisiksi ja kevyiksi, keskustelu sujuu kuin itsestään, ja kauniit,
hyvät ajatukset tulevat tulvimalla mieleen. Mutta jos tämän henkilön
sitten muita aikaisemmin on poistuminen, tuntuu yhtäkkiä sellainen
ihmeellinen lamaannus. Koko edellinen eheä, korkea tunnelma laskeutuu ja
pirstoutuu, ja vähitellen on ilma taas täynnä tuota tavallista
arkipäiväisyyttä ja mielenmataluutta.

Väliin saattaa tuollainen henkilö antaa väriä ja loistoa kokonaiselle
paikkakunnalle meidän silmissämme. Niin kauan kun hän asuu ja elää
siellä, menevät meidän ajatuksemme ehtimiseen sinne, ja hänen luokseen
me riennämme niin pian, kun sinne joudumme. Kun hän on poissa, tuntuu
siltä kuin koko seutu olisi autio ja tyhjä.

Opettajani, prof. _Herman Grimm_, Berlinissä vaikutti minuun monta
vuotta juuri tällä tavalla. En tiennyt mitään parempaa kuin heti
Berliniin saavuttuani käydä häntä tervehtimässä, tulla kutsutuksi hänen
luokseen ja istua hänen kauniissa työhuoneessaan kuunnellen hänen
viisaita sanojaan.

Miltei sattuman kautta tulin hänet tuntemaan. Olin valinnut Berlinin
yliopiston ohjelmasta ne luennot, joita tahdoin seurata, käynyt
puhuttelemassa asianomaisia professoreja ja pyytänyt lupaa saada heitä
kuunnella sekä maininnut tästä prof. _Foersterille_, joka minua ensi
aikoina siellä paljon oli auttanut ja m. m. kirjoittanut konseptit
hakupapereihini yliopiston konsistoriolle y. m. Hän kyseli taaskin
kerran tavatessamme, olinko jo käynyt Herman Grimmin puheilla, sillä hän
oli heti ensikerralla ehdottanut, että kuuntelisin häntä. En ollut, enkä
edes tämänkään jälkeen mennyt, sillä olin jo mielestäni yllin kyllin
käynyt kumartelemassa noita suuria herroja -- ihan yliopiston rehtorista
asti. Mutta koska prof. Foerster piti tärkeänä, että kuuntelisin prof.
Grimminkin luentoja, niin kirjoitin hänelle kirjeen ja huomautin, että
olin jo saanut luvan useilta hänen virkaveljiltään seurata heidän
luentojaan ja toivoin, ettei hänelläkään mitään sitä vastaan olisi. En
odottanut mitään vastausta, vaan kiipesin, kun luentopäivä koitti,
rohkeasti siihen saliin, jossa minulle oli ilmoitettu hänen luennoivan.

[Kuva: Herman Grimm]

Heti sisään astuessani ymmärsin, että siinä mahtoi olla jotakin
erikoista. Luentosali oli varsin suuri ja se oli täynnä viimeistä
paikkaa myöten. Sen etuseinä oli sileäksi pingoitetun, lumivalkeaksi
maalatun kankaan peittämä, ja vastaisella seinällä oli skioptikonkone
sitävarten laitetulla telineellä. Ikkunoissa riippui pikimustat
verkaiset verhot. Siinä oli jotakin teatteria muistuttavaa ja yleinen
jännitys, aivan kuin näytöksen edellä, tuntuikin ilmassa.

Viimein avautui luentosalin yläpäässä oleva ovi ja vanhanpuoleinen
herrasmies astui sisään, jolloin kaikki kuuntelijat heti rupesivat
tömistelemään jalkojaan niin paljon kuin jaksoivat. Olin jo oppinut sen
verran, että tiesin sen merkitsevän sekä tervehdystä että
suosionosoitusta, sillä sellaista ei kaikille suotu.

Rupesin tarkkaamaan tuota sisääntullutta. Hän oli kokolailla pitempi
keskikokoa, ja koko hänen olennossaan oli jotakin joka pikemmin
muistutti hienoa hovimiestä kuin tavallista, kuihtunutta oppinutta.
Tukka oli jo harmaa, mutta ryhti oli vielä aivan moitteeton ja piirteet
ihailtavan säännölliset, ilme henkevä. Ohjelmassa oli sanottu, että hän
luennoisi Dantesta aina Michelangeloon, ja yhtäkkiä oli sali pimeä ja
kankaalla edessämme näimme Danten pään. Grimm rupesi puhumaan hänen
merkityksestään, hän antoi läpileikkauksen koko siitä aikakaudesta, jona
Dante eli, sen poliittisesta ja sivistys-elämästä ja luki kappaleita
Dantesta. Näin hän vähitellen johdatti meidät niin toisiin maailmoihin,
että kun taikalyhty sammutettiin ja huone taas tehtiin valoisaksi,
tuntui aivan siltä kuin olisi yhtäkkiä herännyt kauniista unesta
todellisuuteen.

Ja jotenkin sama tunne minulla sitten aina oli hänen luennoillaan. Ne
muuttuivat viikon sisältörikkaimmiksi hetkiksi ja niitä ei olisi millään
ehdolla raskinut laiminlyödä. Varhaisrenessansin edustajat Cimabue,
Giotto, Masaccio, Donatello y. m. tulivat järjestänsä esille ja koko
ajan olivat kuvat sanottua valaisemassa. Minulle kerrottiin, että prof.
Grimm oli omilla varoillaan hankkinut yliopistoon tuon muhkean
taikalyhtykoneen, niinkuin hänellä myöskin oli erityinen henkilö sitä
käyttämässä ja kuvia vaihtamassa.

Herman Grimm oli aivan omintakeinen luennoitsija. Ei hän takertunut
pikku seikkoihin, ei hän ottanut esittääkseen sellaista, jota löysi
jokaisesta taidehistoriasta, mutta hän pysytteli suurissa pääpiirteissä
ja tahtoi ennen kaikkea, että kuulijat oppisivat ymmärtämään taidetta,
että heidän silmänsä avautuisivat näkemään sellaista, jonka he
tavallisesti niin helposti sivuuttivat. Hän sanoi kerran aivan suoraan,
ettei hän ensinkään aikonut valmistaa kuulijoitaan tutkintoa varten, sen
he saattoivat tehdä itse kirjallisuuden avulla, mutta hän tahtoi
kiinnittää heidän huomionsa muutamiin pääkohtiin ja saada heitä
käsittämään tärkeitä perustotuuksia.

Hänellä oli aivan ihmeellinen taito esittää sanottavansa niin, että se
jäi mieleen, että joka kerta tunsi saaneensa jotakin elämää varten
talletettavaa: aarteita, joiden ohi ennen typeryydessään oli aivan
välinpitämättömänä kulkenut. Vuotta aikaisemmin olin nähnyt Dresdenin ja
Berlinin taidekokoelmat ja jotenkin kevyesti sivuuttanut niissä olevat
vanhojen mestarien tekeleet. Nyt ne rupesivat elämään, nyt niiden sisin
vähitellen ikäänkuin avautui ja rupesi puhumaan. Silmistä putosi kuin
suomut ja sitä ymmärsi, miten paljon täytyy nähdä ja kuulla, ennenkuin
osaa ottaa vastaan sitä kaunista mitä tarjotaan. Grimm väitti kerran,
että Ranskan kansa oli saksalaisia paljon taiteellisempi ja tämä riippui
vain siitä, että sillä lapsuudesta asti oli niin paljon enemmän kaunista
nähtävää. Jo sikäläiset näyteikkunat olivat sellaisen hyvän maun
tuotteita, että niistä aina sai jotain.

Heti ensikerran kuultuani Herman Grimmiä, rupesin syvästi katumaan,
etten ollut personallisesti mennyt hänen luokseen lukukauden alussa, ja
tämä katumuksen tunne yhä vain kasvoi, kuta kauemmin häntä kuuntelin.
Olin pyt jo myöskin saanut kuulla, että hän oli _Grimmin veljesten_
jälkeläinen, Wilhelmin poika, Jakobin veljenpoika, että hän oli ollut
naimisissa _Bettina von Arnimin_ tyttären kanssa ja säilyttänyt kaikki
Goethe-traditsionit. Asiaa tuumittuani päätin, että minä sittenkin menen
hänen luokseen, ellei muuta, niin kiittämään niistä nautintorikkaista
hetkistä, joita hänen luentonsa tuottivat minulle.

Ja niin minä eräänä päivänä seisoin sen talon ulkopuolella, missä Herman
Grimm asui ja painoin sisäänkäytävän ovikelloa. Se avautui, portinvartia
pisti päänsä ulos luukustaan ja katsoi minuun pitkään. Ehken ollut hänen
silmissään kylliksi arvokas astumaan noita hienoja, matoilla
päällystettyjä portaita, sillä ne olivat, kuten saksassa aina seisoo
sisäänkäytävän seinällä: »Nur für Herrschaften» (vain herrasväelle),
mutta kun sitten kysyin prof. Grimmiä, neuvoi hän mihin kerrokseen minun
oli kiipeäminen. Siellä taas jouduin palvelijan tarkastettavaksi. Olin
jo kotoa lähtiessäni ottanut selvän siitä, pitikö ottaa päällysvaatteet
yltään ennenkuin astui sisään, ja saanut kuulla, että Saksassa ei
tiedetty sellaisesta tavasta mitään, ainoastaan sateenvarjo ja kalossit
olivat jätettävät eteiseen, ei mitään muuta, ja se koski sekä miehiä
että naisia. -- Palvelijalta sain kuulla, että professori oli kotona ja
nyt lähetin sisään käyntikorttini ja jäin odottamaan, mitä tästä
seuraisi. Hän palasi vähän ajan päästä ja ilmoitti, että professori
odotti minua työhuoneessaan. Sinne hän sitten opasti minut useiden
huoneiden läpi ja vihdoin seisoin tuon oppineen kaunosielun edessä, joka
luennoimistaidollaan oli voittanut koko sydämeni.

Hyvin ystävällisesti hän tuli vastaani sanoen: »Te olette suomalainen.
Se minua ilahuttaa, sillä Jakob sedälläni oli paljon tekemistä
suomalaisten kanssa».

Hän johdatti minut istumaan sammalväriselle plyyshisohvalleen ja asettui
itse sen vieressä olevaan nojatuoliin. Katsahdin nopeasti ympärilleni.
Huoneessa oli paljon tauluja, m. m. havaitsin siellä heti erään suuren,
Böcklinin maalauksen, kohokuvia m.m. eräs aito Luca della Robbia ja
kirjoja, ennenkaikkea kirjoja. Hänen suuren työpöytänsä läheisyydessä ja
ympärillä oli kirjahyllyjä ja aivan sen ääressä oli tuollainen
pyöritettävä jalallinen hylly tietosanakirjoja ynnä muita teoksia
varten, joihin ehtimiseen työnsä kuluessa täytyy turvautua.

Aloitin, kuten olin päättänyt, kiittämällä häntä hänen erinomaisista
luennoistaan, joita aina riensin kuuntelemaan yhtä jännitettynä ja
odottavaisena kuin jos olisi ollut kysymys Shakespeare-näytännöstä.
Minulla oli erityinen syy yhdistää nämä kaksi asiaa, sillä juuri siihen
aikaan annettiin »Deutsches Teatterissa» Hamlet pitkin syksyä ja _Josef
Kainz_ oli nimiosan esittäjänä minusta niin mestarillinen, etten
sellaista näytelmätaitoa ollut vielä koskaan nähnyt Herman Grimm näkyi
pitävän tästä yhdistelmästä, sillä hän vastasi hyvin kohteliaasti:
»Etwas schöneres hat man mir noch nie gesagt». (Mitään kauniimpaa ei
minulle vielä koskaan ole sanottu.)

Sitten hän tahtoi tietää mitävarten oikeastaan olin tullut Berliniin
seuratakseni luentoja sen yliopistossa, ja minä kerroin työstäni
Helsingin kansanopistokursseilla ja kaikenlaisissa valistusseuroissa ja
selitin, että tuo alituinen antaminen lopulta oli siihen määrin
tyhjentänyt pienet henkiset varastoni, että ne jo välttämättömästi
olivat uudistettavat. Hän huomautti kyllä, ettei hän yleensä pitänyt
siitä, että naiset opiskelivat, »mutta tehkää te sitä vain, koska otatte
asian vakavalta kannalta».

Kansanopistokursseista jouduimme pohjoismaisiin kansanopistoihin, joihin
pari vuotta aikaisemmin olin niiden synnyinmaassa Tanskassa oikein
henkilökohtaisesti tutustunut, ja kaikki mitä kerroin niistä, näkyi
prof. Grimmiä suuresti huvittaneen.

Koko seurustelutaidon salaisuus on oikeastaan siinä, että osaa asettua
toisen kannalle, kuunnella ja ottaa osaa hänen harrastuksiinsa, ja tämä
taito oli Herman Grimmillä aivan harvinaisesti kehittynyt. Ei hän ollut
suotta kuuluisa oppinut ja kaunosielu sekä senlisäksi suuren maailman
mies, aito saksalainen »Geheimrat» (salaneuvos), jolla arvonimellä häntä
yleensä puhuteltiinkin.

Yhtäkkiä hän kysyi: »Mutta missä te olette oppinut noin hyvin saksaa?»
Hän oli ihan ensimäinen, joka näki siinä mitään ihmeteltävää, että
muukalainen puhui hänen kieltään. Kaikki muut, joiden kanssa joka päivä
olin seurustellut, ennenkaikkea nuo lukuisat asuintoverit, pitivät sen
aivan luonnollisena, olen varma siitä, että he olettivat saksan kielen
olevan yleisenä puhekielenä meillä. Selitin, että se oli minun taitavan
saksankielen opettajani ansio Suomessa, joka oli antanut minulle hyvän
teoreettisen pohjan, ja sitten oli oleskeluni Itämeren maakunnissa
antanut tarvittavaa käytännöllistä harjoitusta. -- Näin keskustelumme
siirtyi asiasta toiseen. Hänellä oli pöydällä edessään _Ada Negrin_
runot ja kiitti niitä suuresti, hän kertoi saaneensa paljon
ajattelemista erään amerikkalaisen kuulijansa käynnin johdosta, joka oli
kertonut miten muuan varakas amerikkalainen oli määrännyt miljoonansa
yliopiston perustamista varten kaukaiseen länteen, jonne sitten tuota
pikaa oli kohonnut rakennus toisensa jälkeen, niin että siellä nyt oli
täydellinen yliopisto kaikkine laitoksineen. Kertoja itse kuului tämän
n. k. Stranfordin yliopiston opettajiin ja oleskeli nyt opintomatkalla
Europassa. -- Herman Grimm oli tällä tavalla koko ajan kosketuksissa
erilaisten ihmisten kanssa, valmis ottamaan vastaan vaikutelmia heiltä
ja sitten taas antamaan heille oman henkensä rikkautta.

Olin jo istunut hänen luonaan enemmän kuin puolen tuntia ja ymmärsin,
että se oli enemmän kuin liikaa, mutta aika rientää niin liika nopeasti,
kun on henkisesti rikkaiden ja suurpiirteisten ihmisten seurassa.
Sanomattoman kiitollinen olin tästä hetkestä, ja vielä suuremmaksi
kiitollisuuteni kasvoi, kun hän mennessäni ehdotti, että parin päivän
perästä tulisin hänen luokseen aamiaisille, hänellä kun silloin oli
muitakin vieraita. Ja lopuksi hän antoi minulle korukansiin sidotun
teoksen, joka sisälsi hänen Goethe-luentonsa.

Tuttavuus oli nyt tehty ja johti siihen, että silloin tällöin aina sain
pienen kutsukirjeen, jossa minua pyydettiin taloon päivällisille. Kun
tuollainen kirje ensikerran tuli, kirjoitettuna Herman Grimmin omalla,
selvällä käsialalla, iloitsin siitä suuresti, mutta en ymmärtänyt, että
siihen oli heti vastattava ja ilmoitettava aikooko tulla vai ei. Emmehän
me Suomessa välitä sellaisista pienistä muodollisuuksista mitään. Mutta
kutsupäivän aamuna ilmestyi prof. Grimmin talousapulainen täyshoitolani
eteiseen ja tiedusteli herrasväkensä puolesta, olinko aikeissa tulla
heidän luokseen. Se oli sellainen läksy, jota en koskaan unohda.

Juuri näillä päivällisillä tapasin sitten ensikerran Herman Grimmin
sisaren, _Auguste Grimmin_, joka asui hänen kanssaan ja hoiti hänen
kotiaan. En tiedä miksikä hän ei edellisellä kerralla ollut
näyttäytynyt. Hän oli erittäin ystävällinen ja herttainen sekä kohteli
minua miltei yhtä suojelevasti kuin jos olisin ollut parinkymmenen
vuotias ja ensikerran ulkona maailmalla. Mutta samaa tapaa hän
oikeastaan noudatti veljensäkin suhteen. Syödessä hän usein kysyi tältä,
kun joku uusi ruokalaji oli tuotu pöytään: »Wie schmeckt es Dir mein
Kind?» (Miltä maistuu lapseni?) -- Hän oli nuoruudessaan arvattavasti
ollut kylläkin huomattu, sillä minä näin monta vuotta myöhemmin erään
runokokoelman, jonka sen tekijä, tuo taitava Eddan kääntäjä, _Karl
Simrock_, oli hänelle omistanut. Nyt hän kaikesta päättäen eli vain
veljeään ja muistojaan varten, eikä paljon sekaantunut tämän maailman
humuun.

[Kuva: Auguste Grimm]

Muistan miten hän kauhistui, kun minä kerroin hänelle kysyneeni monelta
eri henkilöltä, mitä he ajattelivat elämästä tämän jälkeen, ja miten
useammat olivat vastanneet, etteivät ajatelleet siitä yhtään mitään,
etteivät välittäneet koko asiasta, ja ettei heillä ollut mitään tarvetta
jatkaa elämäänsä kuoltuaan. Itse hän sanoi usein ajattelevansa näitä
asioita ja samassa niitä rakkaita omaisiaan, jotka jo olivat elämän ja
kuoleman rajan sivuuttaneet ja joiden joukossa m.m. oli eräs veli, joka
oli ollut lupaava taiteilija. -- Oikein äidillisellä huolehtivaisuudella
hän tahtoi tietää oliko minulla hyvä asunto ja ravinto, kuinka usein
kirjoitin äidilleni j.n.e. Ja kun minä tähän viimeiseen kysymykseen
vastasin sen tapahtuvan joka toinen päivä, ilmoitti hän erityistä
tyytyväisyyttä.

Kun minä taaskin kerran olin kutsuttu heidän luokseen, rupesi Herman
Grimm tiedustelemaan olinko suorittanut yliopiston kassaan maksun hänen
luennoistaan. -- Saksan yliopistoissa ovat yleensä kaikki luennot
maksulliset. -- Kun vastasin siihen myöntävästi, selitti hän, ettei se
mitenkään sopinut. Ja hän lisäsi leikillisellä tavallaan toivovansa,
että kun hän tulee Suomeen, niin häneltä ei täällä liioin ruveta maksua
kiskomaan. Sitten hän otti kultarahan kukkarostaan ja antoi minulle
suorittamani summan takaisin. Tässä yhteydessä hän kertoi hyvin
humoristisesti, ettei puolellakaan kaikista niistä kuulijoista, jotka
kävivät hänen luennoillaan, ollut tapana maksaa. Hän sanoi tietävänsä
sen m. m. siitä, että silloin kun oli maksujen aika, jäi suuri osa
tulematta, mutta kun tämä oli ohitse, ilmaantuivat he sinne taas kaikki,
kuten ennenkin. -- Ihmeellinen ja täysin kansainvälinen tuo Herman
Grimmin kuulijakunta muuten olikin. Siellä oli nuoria miehiä sekä
kaukaisesta idästä että lännestä. Oli aivan tummia hindulaisia ja
persialaisia ja sitten taas aivan vaaleita pohjoismaalaisia, oli
venäläisiä, puolalaisia, serbialaisia, bulgarialaisia, englantilaisia,
italialaisia, unkarilaisia ja yleensä vaikka mitä kansallisuutta, ja
ulosmennessä kuuli jos joitakin kieliä, yksin viron kieltä satuin
eteisessä kerran kuulemaan.

Olin kauan aikaa ollut ainoa naiskuulija hänen luennoillaan, mutta
eräänä päivänä ilmestyi sinne eräs amerikatar, joka harrasti taidetta
yli kaiken ja sen jälkeen meillä oli tapana heti luennon päätyttyä mennä
»Altes Museumiin» katsomaan juuri sen mestarin tekeleitä, josta
luennossa oli ollut kysymys. Tämä näyttäytyi olevan hyvinkin
hyödyllistä, sillä senkautta kaikki kuulemamme syventyi.

Väliin saattoi Herman Grimm esitelmöidä yhdestä ainoasta taulusta koko
tunnin. Unohtumattomasti jäi mieleen hänen luentonsa _Lionardo da
Vincin_ »Ehtoollisesta». Ensin hän näytti kuvia siitä, miten tätä
aihetta aikaisemmin oli käsitelty ja sitten tuli Lionardon taulun vuoro,
jolloin vain huomautukset siitä, mitä opetuslasten kätten liikkeet
merkitsivät, olivat aivan erinomaiset. Samassa tilaisuudessa hän myöskin
mainitsi tehneensä sen ihmeellisen havainnon, etteivät nuoret yleensä
tienneet raamatusta mitään, ei senverran, että olisivat osanneet etsiä
sieltä tuota tai tätä kohtaa. Mutta jo taiteen kannalta se oli suuri
puute, sillä uskonnollisten aiheiden ymmärtäminen edellytti aina tarkkaa
evankelioiden tuntemista. -- Hän osasi tehdä tällaiset huomautukset niin
mukavalla tavalla, etten luule kenenkään niitä unhoittaneen.

Monta monituista luentoa hän omisti _Michelangelolle_, josta hän oli
kirjoittanut laajan teoksenkin ja oleskellut sitä varten pitemmän aikaa
Italiassa. Siitä oli jo ilmestynyt useampia painoksia silloin, ja kun
sen seitsemäs painos v. 1900 ilmestyi täynnä mitä hienoimpia kuvia,
syntyi siitä kallis, komea loistoteos, jonka Herman Grimm oli määrännyt
minullekin annettavaksi, sillä kustantaja lähetti säännöllisesti minulle
tänne Suomeen vihon toisensa jälkeen.

Herman Grimm oli muuten aivan ruhtinaallisen antelias. Sinä jouluna,
jonka vietin Berlinissä, sain häneltä pienen laatikollisen lahjoja,
jossa m. m. oli Grimmin sadut, hänen valokuvansa y. m. Hän tahtoi tehdä
ihmiset iloisiksi ja pisti siksi usein heidän käteensä jonkun kirjan,
kuvan, aikakauslehden tai jotakin muuta, josta hän arveli heidän olevan
huvitettuja.

Liikuin siihen aikaan hyvin paljon eri piireissä Berlinissä, tein mitä
erilaisimpia tuttavuuksia aina kaupungin poliisimestarista
sosialistijohtajiin asti, sekä kuulin samoja asioita käsiteltävän ja
arvosteltavan senkin seitsemällä eri tavalla, mutta niin pian kun
jouduin Herman Grimmin luo, olin aivan joutunut kuin toiseen maailmaan.
Ei siellä ensinkään puhuttu sellaisista asioista kuin muualla, ei päivän
poliittisista tapahtumista, ei sosialismista, ei yhdistyselämästä, ei
naisasiasta, ei mistään n. k. polttavista kysymyksistä. Siellä vallitsi
tyyneys ja kauneus, oikein tuo aito weimarilainen henki, jonka
saksalaisen kulttuurin ihailijat aina asettavat Saksan militaristisen
hengen vastakohdaksi. Mutta juuri siksi nuo hetket siellä muodostuivat
niin rakkaiksi ja unohtumattomiksi. Herman Grimm ennustikin kerran,
ettei politiikka tulevaisuudessa enään olisi kansojen arvonmäärääjä,
vaan ainoastaan heidän henkinen kehityksensä.

Surun keväänämme 1899 olin taas muutamia kertoja Herman Grimmin luona.
Mutta vaikka sydämeni olikin aivan täynnä Suomen politiikkaa ja suurta
onnettomuutta, koitin olla ulkonaisesti hyvin rauhallinen ja oikeastaan
vain päällemiten kajota siihen, mikä oli aiheuttanut matkani ja miten
minä koitin tehdä propagandaa maani puolesta.

Mutta Herman Grimm oli paremmin kuin luulinkaan arvannut mielialani ja
ponnistukseni, sillä kun viimeisen kerran olin hänen luonaan, piti hän
minulle varsin lystikkään puheen, josta havaitsin, että kyllä hän oli
asioiden perillä. Siinä hän m. m. sanoi: »Te olette varsin vaarallinen
ihminen, sillä te olette fanaatillinen, -- fanaatillinen hyvän puolesta.
Nytkin te vain koko ajan ajattelette maatanne, ja olette valmis tekemään
mitä tahansa sen pelastamiseksi. Luulen melkein, että olisitte valmis
leikkaamaan minun nenäni poikki, jos vain luulisitte voivanne sen kautta
auttaa Suomea».

Hänen ruumiilliset voimansa olivat jo tähän aikaan varsin heikot, ja hän
vakuuttikin tuolla samalla leikillisellä tavallaan, etteivät ne
ollenkaan enää siitä lisääntyneet, menivät vain alaspäin päivä päivältä.
Mutta vielä hän tämän jälkeen kesti parisen vuotta.

Ollessani Berlinissä v. 1906 kävin tapaamassa hänen sisartaan, joka asui
ihan samassa paikassa kuin ennenkin, Matthäikirchstrassen 5:ssä, ja näin
kaikki nuo tutut huoneet ja esineet. Olisin mielelläni tahtonut tietää
jotain Herman Grimmin kuolemantaudista ja viime hetkistä, mutta sisar ei
sanonut voivansa niistä kertoa. Me puhuimme sensijaan kyllä monesta
muusta asiasta, ja hän oli rakastettava kuin ennenkin sekä kehoitti
minua menemään Matthäi-Kirchhofille (Matteuksen hautausmaalle) ja
taittaa itselleni ruusu Grimmin haudalta. Sinne pistäydyinkin eräänä
päivänä ja löysin sieltä Grimmien samankokoiset ja varsin vaatimattomat
hautapatsaat pitkässä rivissä.

Mutta eivät hautakummut koskaan ole minulle paljonkaan puhuneet. Eihän
hauta voi sitoa edesmenneiden henkeä. Päinvastoin tunnen heidän
läheisyytensä monta kertaa voimakkaammin muualla, ennenkaikkea siellä,
missä he ovat vaikuttaneet, ja niissä ajatuksissa, jotka he ovat
jälkeensä jättäneet. Herman Grimmin teoksista minä aina löydän hänet ja
vielä tänäpäivänä soi minun korvissani hänen äänensä kaiku ja ne monet
sekä vakavat että leikilliset arvostelut ja huomautukset, jotka hän
lausui.



YSTÄVYKSET.


Köpenhaminassa on eräs pieni koti, jonne minä aina sinne saavuttuani
heti ensimäiseksi riensin ja siellä minä myöskin kaikkein viimeiseksi
kävin. Ja muutenkin minä aina tuon tuostakin pistäydyin siellä käymään,
sillä se oli yhtä aikaa sekä »elävien maa», että rauhan suoja.

Minulla oli aina se tunne, että kun sitä kotia ei enään olisi, olisi
Köpenhamina menettänyt suurimman viehätysvoimansa, että tulisin
tuntemaan itseni siellä jotenkin yksinäiseksi ja orvoksi, niin paljon
kun minulla siellä onkin muita tuttavia ja ystäviä. Ja nyt se on
tapahtunut.

Tänä syksynä saapui tieto, että maisteri _Ida Falbe-Hansen_, tämän
herttaisen, pienen kodin toinen asukas, oli nyt jättänyt tämän
maallisen. Senjälkeen tuo pieni huvila kai tulee myydyksi ja sen toinen
asukas, _Elisabeth Grundtvig_, muuttaa muualle.

»Ida Falbe-Hansen ja Elisabeth Grundtvig ovat parasta mitä meillä on»,
sanoi aikoinaan meidän maalaisemme _Anna Berendsen_, joka tarkkaan tunsi
kaikki Köpenhaminan piirit.

Molemmat he kuuluivat maansa sivistyselämän huomattavimpiin edustajiin
ja olivat jo ihan perintönä saaneet vastaanottaa arvokasta
kulttuuripääomaa.

Ida Falbe-Hansenin esi-isät ovat toimineet kirkon ja yliopiston
palveluksessa -- hänen veljensä esim. on kuuluisa tilastotieteilijä ja
kansantalouden tutkija, prof. _Falbe-Hansen_. Elisabeth Grundtvig on
kansanopiston luojan, runoilija, historioitsija ja piispa _N. F. S.
Grundtvigin_ pojantytär. Siinä on jo monessa polvessa koottuja henkisiä
rikkauksia ja niitä he omalla ahkeralla työllään yhtä mittaa lisäsivät.

[Kuva: Ida Falbe-Hansen]

Siihen aikaan kun tie naisilta yliopistoon vielä oli suljettu, eivätkä
he ainakaan saaneet kulkea sinne sitä valtaväylää, joka oli olemassa
miehiä varten, jo silloin hankki Ida Falbe-Hansen itselleen pääsön sinne
ja saavutti siellä maisteri-arvonsa.

[Kuva: Elisabeth Grundtvig]

Tanskan kieli ja sen kirjallisuus oli hänen pääaineensa, mutta hänen
tietonsa ja harrastuksensa ulottuivat kyllä moneen muuhunkin suuntaan ja
sama koskee hänen asuintoveriaan.

Heti kun astui heidän kotiinsa, sai voimakkaan vaikutuksen siitä, että
siellä elettiin, että ajan sydämen lyönnit siellä tunnettiin ja
ymmärrettiin, ettei mikään nykyhetken virtauksista ja riennoista ollut
siellä vieras. Mutta asujanten korkea sivistystaso vaikutti, että siellä
kaikkia ilmiöitä arvosteltiin tyynesti ja monipuolisesti, ettei tänään
oltu täynnä hehkua jonkun asian puolesta ja huomenna jo
välinpitämättömiä, tai aivan ehkä jo vastustavalla kannalla.

Niin kauan kun tuo pieni koti vielä on niin elävänä silmäini edessä,
tahdon edes ajatuksissani mennä sitä katsomaan. Astun siis
Westerbrogadea kulkevaan raitiovaunuun ja ajan sillä ulos
Fredriksbergiin. Siellä nousen alas ja rupean kulkemaan jotakuta niistä
poikkikaduista, jotka vievät minut päämäärääni kohti. Kaikilla taloilla
pitkin matkaa on omat puutarhansa ja muratti kapuaa niiden seinämiä.
Myöskin Akacievejn 4:ssä, jossa ystävykset asuvat, on pieni puutarha,
missä hyasintit ja narsissit kukkivat keväällä ja ruusut kesällä. Avaan
sen portin, astun sinne sisään ja tuota pikaa soitan jo ovikelloa.
Tavallisesti on nuori, siisti palvelija avaamassa, viime käynnilläni
tuli sairaanhoitaja. Alakerrassa ei ole muita huoneita kuin eteinen ja
keittiö, seurusteluhuone ja kirjasto; yläkerrassa on sitten
makuuhuoneet.

Joka kerta kun jonkun vuoden poissaoltuani lähenin tätä kotia, oli
minulla aina odottava, miltei jännitetty tunne, sillä tiesin, että
saisin siellä kuulla kaikesta mitä Tanskassa kulttuurielämän alalla
sillä aikaa oli tapahtunut, että siellä tehtäisiin minulle selkoa sen
viimeisistä kirjallisista ja yhteiskunnallisista ilmiöistä, että siellä
kärsivällisesti vastattaisiin kaikkiin kysymyksiini, vaikka olisin
tehnyt niitä kuinka monta tahansa.

Olivathan sen asukkaat opettaneet minut Tanskan menneisyydenkin
tuntemaan ja avanneet minulle portit koko sen rikkaaseen henkiseen
elämään. Heti kun ensi kerralla tapasin Ida Falbe-Hansenin, kertoi hän
minulle esim. _Kristen Koldista_ ja hänen merkityksestään Grundtvigin
kansanopistoaatteen elävässä elämässä toteuttamisesta niin
unohtumattoman elävästi, että hänen sanansa vieläkin soivat korvissani.
Hän tutustutti minut _Leonora Kristine Ulfeldtiin_ ja antoi minulle
hänen »Jammersminde» nimisen muistelmateoksensa luettavaksi. Entä hänen
kuvauksensa _Holbergistä_, _Ingemannista_, _Andersenista_ y. m.

Viime mainittu oli oikeastaan ainoa, jonka minä ensi kerralla Tanskassa
käydessäni oikein kunnollisesti tunsin. Mutta Andersenin sadut olivat
olleetkin minun henkinen ravintoni jo kuudenvuotiaasta alkaen ja niihin
sekä hänen »Mit Livs Eventyr» nimiseen elämäkertaansa olin niin
eläytynyt, että ne ensipäivinä Köpenhaminassa ollessani ehtimiseen
joutuivat mieleeni. Jokainen vinttikamarin ikkuna, jokainen herttainen
lapsukainen, jokainen harmaahapsinen vanhus, jokainen vanha kivitalo ja
kapea kuja toi heti mieleeni jonkun kohdan hänen kertomuksistaan.

Kun mainitsin tästä Ida Falbe-Hansenille, otti hän esiin erään vanhan
kellastuneen paperin, jossa oli H. C. Andersenin omakätisesti
kirjoittama runo ja nimikirjoitus, ja lahjoitti sen minulle muistoksi
siitä kirjailijasta, johon olin niin ihastunut pienestä pitäen. (Se on
nykyään N. Ä:n toimiston seinällä lasissa ja raamissa).

Mutta eivät he ainoastaan olleet selvillä oman maansa historiasta ja
tapahtumista, vaan koko europpalainen kirjallisuus ja kulttuuri-elämä
oli heille yhtä tuttu, sen totesin aina kun johdatin heidän luokseen
jonkun muukalaisen. Kun esim. kevättalvella 1909 ja sitten taas 1911
olin heidän luonaan englantilaisen ystävättäreni _Rosalind Traversin_
kanssa, siirtyi keskustelu tuota pikaa englantilaiseen kirjallisuuteen
ja he olivat siihen niin perehtyneet, että vieras aivan ihmetteli.

»Mutta koska olet kaikkien noiden ihmisten teokset lukenut?» kysyin
kerran Elisabeth Grundtvigiltä. »Minä olen istunut kirjojen ääressä ja
oppinut tuntemaan elämää niistä, sillä aikaa kun sinä olet maailmaa
kierrellyt ja oppinut itse elämästä», vastasi hän.

Mutta eihän nämä ystävyksetkään aina olleet paikallaan istuneet.
Berlinin kansainväliseen äänioikeuskongressiin esim. 1904 ilmestyi
Elisabeth Grundtvig yhtäkkiä, vaikkei hän aluksi luvannutkaan tulla
sinne, vain nähdäkseen _Susan B. Anthonyn_, tuon suuren amerikattaren,
joka oli antanut koko elämäntyönsä auttaakseen sisariaan itsenäisyyteen
ja vapauteen ja nytkin, korkeasta ijästään huolimatta -- hän oli jo
silloin 80-vuotias -- oli tullut Atlannin valtameren poikki ollakseen
mukana siinä tilaisuudessa, kun naisten äänioikeuskongressi ensi kerran
piti kokouksen Europassa. Ida Falbe-Hansen oli siellä jo ennestään,
sillä hän kuului kongressin esitelmöitsijöihin.

Eräänä kesänä he taas matkustivat _Selma Lagerlöf_in luo Mårbackaan,
sillä hän kuului heidän hyviin ystäviinsä jo aivan entisiltä ajoilta,
oli asunut heidän luonaan Köpenhaminassa ja useimmat hänen teoksistaan
oli Elisabeth Grundtvig muuttanut tanskankieliseen asuun. Siihen aikaan
kun hän käänsi Selma Lagerlöfin Topeliuksen elämäkertaa, kirjoitti hän
minulle seuraavasti:

»Sinä varmaan antanet anteeksi pitkän vaitioloni, kun kuulet sen syyn.
En ole nimittäin viimeaikoina ehtinyt muuta -- pieniä kotiaskareita
lukuunottamatta -- kuin istua kirjoituskoneeni ääressä ja kääntää Selma
Lagerlöfin kirjaa Topeliuksesta. Oikeastaan olen näiden kuukausien
kuluessa elänyt Suomessa, oleskellut Pietarsaaressa, Oulussa ja
Helsingissä ja tämä käynti on tuottanut minulle paljon iloa -- ainoa
jonka minä nähtävästi teen Suomeen -- ja ennenkaikkea on lähempi
tuttavuuteni Topeliuksen kanssa ollut minulle ilonaihe. Tähän asti ei
minulla ole ollut vähintäkään aavistusta siitä, millainen hän oli
ihmisenä. Tässä yhteydessä olen ajatellut sinua monta kertaa joka päivä
ja _tahtonut_ kirjoittaa, mutta eipä se vain ole tullut tehtyä».

Välistä kun olin näiden ystävysten kodissa, oli Ida Falbe-Hansen poissa
ja Elisabeth Grundtvig yksin kotona. Silloin minä aina pyysin häntä
kertomaan menneistä ajoista, elämästä Tanskassa hänen lapsuudessaan ja
erittäinkin hänen suuresta iso-isästään.

Kuvan toisensa jälkeen hän siinä loihti eteeni, miten esim. Grundtvigin
syntymäpäiväksi aina saapui niin paljon hänen hengenheimolaisiaan, että
se jotenkin avara puutarha, joka ympäröi hänen huvilaansa, oli aivan
täynnä ihmisiä, jotka sitten istutettiin pitkien katettujen pöytien
ääreen aterioimaan, jolloin Grundtvigin ytimekkäät laulut kaikuivat ja
puheiden pitäjistä ei ollut puutetta; miten Grundtvigin elämässä, sen
jälkeen kun hän, leskeksi jouduttuaan, oli mennyt naimisiin tuon hienon,
intelligentin valtioneuvoksetar _Toften_ kanssa, oli huomattava uusi
kevät ja runokausi. -- Mutta lapset edellisestä avioliitosta, jotka jo
olivat täysi-ikäisiä miehiä, olivat niin loukkaantuneet siitä, että
heidän äitinsä niin pian unhotettiin, että he mielenosotuksellisesti
esiintyivät kirkossa isää vihittäessä surunauhat käsivarsilla ja
miekkojensa kahvojen ympärillä, -- he olivat näet vapaaehtoisina olleet
Tanskan sodassa v. 1848--50 mukana ja kulkivat vieläkin sotilaspuvussa.

Vain kolme vuotta kesti tätä Grundtvigin onnellista kevättä, sillä jo
1854 peitettiin sen aiheuttaja, Marie Tofte hautaan, mutta hän jätti
jälkeensä pienen pojan, joka tuli isän silmäteräksi. Hän oli kaunis kuin
sadunprinssi, ja niin lahjakas, että hän jo siinä 8--10-vuotiaana
kirjoitteli runoja. Nämä pikku poikansa runot Grundtvig sitten julkaisi
ja liitti kokoelmaan muutamia omiaankin sekä painatti kannelle: »Tanskan
nuorimman ja vanhimman runoilijan runoja».

»Sinun pitäisi toki kirjoittaa muistelmasi», huomautin kerran, mutta
Elisabeth Grundtvig sanoi olevansa aivan samaa mielipidettä kuin entinen
talontytär Norjassa. Kun häntä nimittäin moitittiin senjohdosta, ettei
hän ollut opetellut kirjoittamaan, vastasi hän vain: »Kun jo Olavi ja
Petteri osaavat kirjoittaa, niin kyllä se meidän perheellemme riittää,
ei minun sitten enään tarvitse siihen ruveta» Elisabeth Grundtvig
väitti, että hänen isoisänsä oli jättänyt jälkeensä niin runsaan
kirjallisen tuotannon, että vaikka vain murrososa siitä oli juuri niihin
aikoihin koottu ja julkaistu Grundtvigin valittujen teosten nimellä,
läheni niiden sivumäärä jo kymmentätuhatta, ja tuottelias oli hänen
setänsä prof. _Svend Grundtvigkin_ ollut. Kyllä siinä jo oli yhden suvun
laskuun tarpeeksi.

Mutta ei nyt Elisabeth Grundtvigkaan sentään niin aivan viaton tässä
suhteessa ollut. Siihen aikaan kun naiset Tanskassa rupesivat
järjestettynä ryhmänä mielipiteensä lausumaan omasta itsestään ja
maailman menosta, sekä vaativat paikkaa elämän auringon puolella, oli
hän kyllä mukana ja toimitti yhteen aikaan heidän julkaisemaansa
»Kvinden og Samfundet», nimistä lehteäkin, mutta yleensä olivat hänen
vaatimuksensa kirjallisuuden ja kirjallisten teoksien suhteen jotenkin
suuret, niinkuin sellaisen ihmisen aina käy, joka on syventynyt kaikkeen
maailman kirjallisuuteen.

Ida Falbe-Hansen oli sitä vastoin pitkin elämäänsä hyvin ahkera
kynänkäyttäjä. Hän kirjoitti oppikirjoja, joita käytetään useissa
Tanskan kouluissa, hän julkaisi tieteellisten tutkimuksiensa tuloksia,
hän oli suosittu kirjallisuuden arvostelija ja työskenteli myöskin monta
vuotta uuden ruotsalais-tanskalais-norjalaisen sanakirjan parissa, joka
muutamia vuosia sitten valmistui. Hän oli tavattoman tunnollinen tässä
kuten kaikissa tehtävissään, eikä ainoastaan koonnut kaikkia niitä
sanoja ja sanontatapoja, joita hän löysi Ruotsin ruotsissa ja sen
kirjallisuudessa, vaan hän etsi niitä myöskin meidän maamme
ruotsinkielisiä kirjailijoita lukiessaan, kuten esim. Runebergiä,
Topeliusta, Tavaststjernaa y. m. Väliin tapahtui, että nämä Suomen
ruotsissa käytetyt sanat olivat sellaiset, ettei hän mitenkään voinut
niitä ymmärtää ja silloin piti jo minunkin auttaa. Muistan miten minua
huvitti kun hän oli merkinnyt paperille sellaisia sanoja kuin
»fortuschka» »isvoschik» y.m. ja ihmetellen kysyi niiden merkitystä.
Mahtoivat nuo venäjänkielestä otetut lainasanat kuuluakin hyvin
vierailta ja ihmeellisiltä länsi-europpalaisen korvissa.

Ida Falbe-Hansenin päätehtävä oli kuitenkin opettaminen ja siinä hän oli
aivan verraton, todistivat kaikki hänen oppilaansa, jotka etupäässä
olivat täysikasvaneita nuoria naisia. Hän kuului nimittäin seminaarien
tutkintovaliokuntaan ja matkusti keväisin seminaarista toiseen
pannakseen toimeen kokeita ja arvostellakseen oppilaiden kypsyyttä.

Keväällä v. 1906 hän kertoi eräässä seminaarissa asettaneensa
vastattavaksi kysymyksen, mikä oli edellisen vuoden tärkein poliittinen
tapahtuma, mutta samassa hän myöskin oli ollut pahoillaan siitä, että
moni oli maininnut kaikenlaisia pikku seikkoja, eikä ymmärtänyt, että
Suomen suurlakko ja sitä seurannut vapautuminen sortajan puserruksesta
muodosti senvuoden suuren rajapyykin.

Hyvin sievästi ovat hänen entiset oppilaansa nyt, hänen kuoltuaan
kirjoittaneet hänestä, ja eräskin sanoo:

»Hän oli sanan täydellisessä merkityksessä päällikkö, sillä hän kykeni
johtamaan ja panemaan ihmisiä liikkeelle. -- -- Hänellä ei ainoastaan
ollut harvinaisia tietoja, vaan hän hallitsi niitä niin hyvin, että hän
tykkänään olisi voinut antautua tieteen palvelukseen ja kulkea pitkälle
sitä tietä, mutta sensijaan hän valitsi näennäisesti vaatimattoman
tehtävän, rupesi opettajaksi ja tuli mitä ihmeellisemmäksi nuorten
opastajaksi -- -- -- Kaikki me, jotka olemme nauttineet hänen nerokasta
opetustaan, olemme hänelle suuressa kiitollisuuden velassa siitä, että
hän omisti elämänsä opettamiseen.

»Hän ei ainoastaan ollut etevä alallaan ja siten saanut niin paljon
aikaan, mutta hän oli myöskin suuri personallisuus ja sen kautta hän
ennen muuta vaikutti.

»Meille, jotka tunsimme hänet ammatti-ihmisenä ja mestarina paljoa
enemmän kuin yksityisihmisenä, osoittautui hänen ihanteellisen ylevä
personallisuutensa varsinkin elävänä siinä suhteessa, että hän, jolla
oli niin harvoja vertaisia, eikä ketään yläpuolellaan, otti mitä
herttaisimmalla tavalla osaa jokaisen yksityisen oppilaan kehitykseen,
oli tämä sitten rikaslahjainen tai vähemmän lahjakas».

Tämän hänen opettaja-innostuksensa laskuun panen senkin, että hän aina
tahtoi tehdä minun oleskeluni Köpenhaminassa niin sisältörikkaaksi kuin
suinkin. Minun piti kuulla kaikki merkkitapaukset, tutustua kaikkiin
merkkihenkilöihin ja nähdä kaikki mikä oli mielenkiintoista. Kerran hän
vei minut Tanskan naiskoulujen luojan, _Nathalie Zahlen_ luo, kun tällä
oli vastaanotto, toisen kerran hän ja Elisabeth Grundtvig kulettivat
minut kuvanveistäjä _Marie Carl-Nielsenin_ luo hänen ateljeehensa ja
kertoivat jo matkalla, että rva Nielsen oli kahdessa kilpailussa
voittanut ensi palkinnon, mutta kun nimilippu sitten avattiin ja
havaittiin, että palkittu olikin nainen, ei tilausta annettu hänelle.
Sitten oli taaskin kilpailu Kristian IX:nen suurta ulkoilmapatsasta
varten ja tälläkin kertaa sai rva Carl-Nielsenin luonnos ensi palkinnon.
Eikä häntä enää rohjettu kolmatta kertaa sivuuttaa, kun oli kysymys itse
työstä, ja niin hän sai tuon mahtavan muistopatsaan valmistaakseen.
Hänen tilavassa, korkeassa ateljeessaan oli jo muutamia siihen aijottuja
jalustaryhmiä valmiina, ja niitä hän nyt meille näytteli ja selitteli.
Siellä oli läsnä muutamia muitakin intressantteja henkilöitä, m. m.
hänen puolisonsa, säveltäjä Carl Nielsen, joka käydessään täällä meillä
pohjoismaalaisilla säveltäjäjuhlilla v. 1921, voitti niin paljon
tunnustusta.

Sitten Ida Falbe-Hansen taas kerran vei minut katsomaan Hagemanin
kollegiumia, jonka polyteknikon johtaja ja samalla varakas liikemies,
herra _Hageman_ oli perustanut asunnoksi yliopistossa ja polyteknikossa
opiskeleville nuorille ihmisille. Ida Falbe-Hansenilla oli siellä
entinen oppilas ja tämän johdolla me sitten saimme nähdä koko tuon upean
kauniin laitoksen ja syödä aamiaista hänen kanssaan sen tilavassa
ruokasalissa.

Yleensä kaikki ovet aina avautuivat, niin pian kun Ida Falbe-Hansen oli
liikkeellä, hänet tunnettiin ja häntä kunnioitettiin kaikkialla.

Tuskin on sitä huomattavaa tanskalaista naista, jonka tuttavuutta en
olisi tehnyt hänen välityksellään, joko hän saattoi minut heidän
luokseen, tai oli hänellä pieniä hauskoja kutsuja omassa kodissaan.
Silloin teki tuo muutenkin niin miellyttävä koti aivan erinomaisen
vaikutuksen, kun kaikki lamput olivat sytytetyt ja kynttilät paloivat
lampeteissa, kukkaset tuoksuivat pöydillä ja kirjasto huoneeseen oli
järjestetty aistikkaasti katettu teepöytä, johon aina kuului nuo
herkulliset tanskalaiset voileivät, joiden vertaisia ei saa missään
muualla.

Kun ensikerran suurlakkomme jälkeen keväällä 1906 olin Köpenhaminassa,
olivat Ida Falbe-Hansen ja Elisabeth Grundtvig valmistaneet kodissaan
oikein pienen illatsun. He kertoivat kutsuja lähettäessään tuumineensa,
etteivät kai kaikki tulisi, sillä onhan muutamilla aina viime tingassa
esteitä, ja tällä kertaa heistä miltei tuntui toivottavalta, että
jokunen jäisi pois ahdingon välttämiseksi. Mutta kaikki saapuivat, sillä
kaikki tahtoivat kuulla uutisia Suomesta ja siinä minun nyt piti tehdä
selkoa koko edellisen syksyn tapahtumista aina siitä suuresta
kokouksesta alkaen Palokunnan salissa, jonka santarmit kivääriniekkojen
kanssa kävivät hajoittamassa, suurlakkoomme ja sen seurauksiin asti.
Läsnäolijat kuuluivat kaikki Tanskan naisten valiojoukkoon, siinä oli
kirjailijoita, toimittajia, kouluihmisiä, lääkärejä, eri yhdistysten
puheenjohtajia y. m. He edustivat toisin sanoen sitä ryhmää, joka elää
enemmän tulevaisuutta kuin nykyhetkeä varten ja koittaa työllään ja
toiminnallaan valmistaa uutta ehompaa aikaa.

Lokakuussa v. 1910 oli Suomessa taaskin tapahtunut jotain, josta
tanskalaiset ystäväni olivat sangen huvitettuja. Olimmehan täällä
silloin viettäneet _Uno Cygnæuksen_ satavuotisjuhlaa ja kun sitten
kevättalvella 1911, jolloin Helsingissä vallitsi latojalakko, oleskelin
Köpenhaminassa, kutsui Ida Falbe-Hansen luokseen oppilaitaan
Lerer-Højskolesta (Opettaja-korkeakoulusta), joka vastaa meidän
yliopistollisia lomakurssejamme, mutta on seisova laitos, ja pyysi, että
tulisin kertomaan heille Suomen kansakoulun isän elämäntyöstä, hänen
laajakantoisista suunnitelmistaan ja uudenaikuisista mielipiteistään
kansan sivistäjänä. -- Jo monta vuotta oli Ida Falbe-Hansen luennoinut
tässä opettajakorkeakoulussa, jonne Tanskan opettajat tulevat tietojaan
lisäämään, uusia vaikuttimia saamaan, henkisesti nuortumaan ja
uudistumaan, oltuaan jo useita vuosia opettajina ja aina vain muille
antamassa. He olivat erityisesti Ida Falbe-Hansenin sydämellä, sillä
olihan Tanskan tulevaisuus heidän käsissään, heille hän runsaista
tiedoistaan aina jakoi parhaansa ja kutsui heitä silloin tällöin
kotiinsa. Olin siksi hyvin iloinen kun saatoin olla hänelle avuliaana
ohjelman laatimisessa sellaisessa tilaisuudessa.

Kerran taas hän tahtoi minut puhumaan Tanskan tyttökoulunopettajien
kokouksessa. Joku esitelmöitsijä oli sairastunut, oli syntynyt aukko
ohjelmassa ja nyt minun piti se täyttää ja kertoa meidän
koulu-oloistamme. Se olikin harvinaisen hauska kuulijakunta, josta heti
havaitsi, että se oli mukana ja ymmärsi joka sanan. Itse hän tässä
tilaisuudessa piti hyvin mielenkiintoisen esitelmän kansanlaulujen
synnystä, jossa hän m. m. todisti, että ne eivät olleet joutohetkien
tulokset, vaan olivat syntyneet työtä tehdessä, sekä ulkoilmassa, että
myöskin sisällä, mutta ei milloinkaan tehtaissa, eikä siellä missä
käytettiin koneita. Kaikki konetyö oli niin yksitoikkoista ja
yhtämittaista, ettei sen ääressä syntynyt mitään väliaikoja, eikä halua
purkaa tunteitaan, kuten omin voimin ja omin käsin työskennellessä.

Ida Falbe-Hansenin luennot ja esitelmät eivät yleensä olleet vain muiden
ajatuksien ja johtopäätöksien toistamista, vaan ne perustuivat usein
omiin tutkimuksiin ja niihin johtopäätöksiin, joihin hän alaansa
syventyessään oli tullut.

Yliopistossa olisi ollut hänen paikkansa, sanoivatkin siksi hänen
tuttavansa. -- Viranomaisetkin tunnustivat hänen suuret ansionsa, sillä
hän sai oman maansa hallitukselta vastaanottaa kultaisen ansiomitalin ja
Ruotsin kuninkaalta kultamitallin »pro litteris & artibus».

80-luvulla hän oli ahkerasti mukana herättämässä maansa naisia ja
perustamassa »Dansk Kvindesamfundin» osastoja ympäri maata. Ja kun
Tanskan naisten Kansallisliitto perustettiin, oli hän yhteen aikaan sen
puheenjohtaja. Sittemmin hänellä ei enään ollut aikaa suoranaisesti olla
mukana naisasiatyössä, mutta hänen opetustyönsä nuorten naisten kesken
tarkoitti juuri samaa. Vapaiksi, itsenäisiksi, paikkansa ja
velvollisuutensa yhteiskunnassa tunteviksi hän tahtoi heidät kasvattaa
ja onnistuikin siinä harvinaisen hyvin.

Viimeiset elinvuotensa oli Ida Falbe-Hansen hyvin heikko. Liikanainen,
alituinen työ oli kuluttanut hänen voimansa miltei loppuun. Ja tähän
tuli vielä lisää jonkinlainen, vähitellen lisääntyvä lihasten
herpaantuminen, jota koitettiin sähkön avulla parantaa. Sellaisessa
laitoksessa hän esim. oli v. 1914, jolloin Köpenhaminassa pidettiin
pohjoismaalainen naisten kongressi. Hän ei voinut ensinkään ottaa siihen
osaa, mutta seurasi kuitenkin sen kulkua hyvin innokkaasti.

Kun kävin häntä katsomassa kongressin päätyttyä, sanoi hän heti:
»Onnittelen teitä».

»Minkä johdosta?» kysyin hämmästyneenä.

»Teidän esitelmänne tuossa suuressa iltakokouksessa oli onnistunut niin
hyvin. Otin heti selkoa siitä puhelimitse eräältä tuttavaltani, joka oli
ollut siinä läsnä, ja hän sen minulle kertoi».

Tämä osanotto liikutti minua aivan tavattomasti, sillä sellaiseen en
yleensä ensinkään ole tottunut. Henkilöä, joka usein esitelmöi, pidetään
enimmäkseen jonkinmoisena rämisevänä posetiivina, jolta ei odoteta, eikä
toivota mitään muuta, kuin että hän täyttää määrätyn ohjelmanumeron.
Eihän siinä mikään onnistuminen tai epäonnistuminen tule kysymykseen.

Ja tässä oli eräs vieraan kansan jäsen niin ajatellut minua, että hän
sairaalassa ollessaan oli telefonissa tiedustellut miten esitelmäni
kävi. Se oli ylen ihmeellistä ja minulle aivan uutta.

Sähköhoito ei parantanut Ida Falbe-Hansenia, saattoi korkeintaan lykätä
hiukan tuonnemmaksi täydellisen herpaantumisen. Mutta sitäkin hänen
täytyi kestää muutamia vuosia, jolloin hän ei voinut kääntää kirjan
lehteä, eikä viedä suuhunsa ainoatakaan ruokapalaa. Mutta henki oli
virkeä ja työskenteli yhtenään. Vielä vuotta ennen kuolemaansa hän
julkaisi uuden teoksenkin.

Mutta harva sairas onkaan saanut osakseen niin hellää hoitoa kuin Ida
Falbe-Hansen. Hänellä oli tietenkin kyllä palkattu sairaanhoitajatar,
mutta sitäpaitsi omisti Elisabeth Grundtvig koko aikansa ja huolensa
ystävänsä hoitamiseen, hankki hänelle kirjallisuutta, keksi sellaiset
kojeet, joiden avulla kirja hänen rullatuolissaan istuessa tai vuoteessa
ollessaan, pysyi hänen edessään, kirjoitti hänen sanelunsa mukaan j.n.e.
Teki mitä suinkin voi hänen elämänsä suloistuttamiseksi ja
olemassaolonsa keventämiseksi aivan viimeiseen asti.

Ja loppu tuli tänä syksynä. Kun hän syyskuun 29 p. kätkettiin maan
poveen Fredriksbergin vanhalla hautausmaalla, oli kirkko missä siunaus
tapahtui erittäin kauniisti koristettu -- todellinen lehtimaja -- ja
täynnä yleisöä. Kaikki ne, joille vainaja niin runsaasti oli antanut
henkensä aarteita: entiset oppilaat, työtoverit ja hengenheimolaiset,
tahtoivat olla mukana hänelle viimeistä kunnioitusta osoittamassa ja
m.m. siinä lausuttiin toivomus, että hänen nimensä ja elämäntyönsä aina
tulisi valaisemaan Tanskan naisten tietä.

Ja sen se kyllä tuleekin tekemään, sillä suurinta mitä voi jälkeensä
jättää, on kuitenkin nostattavat, lämmittävät sanat ja aatteet, joita on
kyennyt kylvämään ihmisten sydämiin.



ZENAÏDA MASLOWSKI.


Ovikello soi. Menin avaamaan ja sisään astui pitkä, nuorehko, tumma
nainen. Hän muistutti niin suuresti erästä helsinkiläistä tuttavaani,
jota en muutamiin vuosiin ollut nähnyt, että olin juuri aikeissa kysellä
missä asioissa hän nyt kulki. Mutta samassa vieras rupesi puhumaan
saksaa, sanoi tulevansa Naantalista, jossa oli ollut kylpemässä, ja
saanut sikäläiseltä lääkäriltä suosituskirjeen minulle. Kutsuin hänet
sisään ja olin valmis kuulemaan mitä hän tahtoi ja toivoi.

Hän tuntui erittäin hillityltä ja miltei ujolta ruvetessaan esittämään
asiaansa ja jotta sen paremmin ymmärtäisin, kertoi hän aluksi työstään
eräässä perustamassaan kasvatuslaitoksessa Pietarissa. Tapa millä hän
siitä puhui, koko hänen hienostunut olentonsa, kaunis katseensa,
herttainen hymyilynsä oli erittäin huomiota herättävä. Hän ei ollut
mikään tusina-ihminen, sen havaitsin hyvinkin pian, kuten myöskin sen,
että hän ei kuulunut niihin kansankerroksiin, kuin esim. Sveitsissä
tapaamani venäläiset naisylioppilaat, jotka, kaikista pyrinnöistään ja
korkealle lentävistä puheistaan huolimatta, kuitenkin tuntuivat varsin
naiveilta ja puolisivistyneiltä. Vieraani oli rotuihminen, siitä ei
ollut epäilystäkään, enemmän kuin siitäkään, että hän kuului Venäjän
ylimyspiireihin.

[Kuva: Zenaïda Maslowski]

Hänen asiansa supistui siihen, että neuvoisin mihin hän voisi sijoittaa
ne nuoret tytöt hänen kasvatuslaitoksestaan, jotka muutaman päivän
päästä tulisivat Helsinkiä katsomaan. Kun tämä tapahtui v. 1912, jolloin
Helsingissä vielä oli huoneita ja halpoja yömajapaikkoja, oli asia
piankin järjestetty. Telefoonasin »Valkonauhan» majataloon
Vladimirinkadun varrella ja tilasin sieltä yösijat tulijoille, ja sitten
päätettiin, että he saavuttuaan tulisivat johtajattarensa kanssa
luokseni viettämään ensi iltaansa.

Tämä oli ensi kosketukseni _Zenaïda Maslowskin_ kanssa, josta sitten
seurasi mitä vilkkain vuorovaikutus ja paljon uusia vaikutelmia. Hänen
kauttaan tulin venäläistä kansansielua paljoa lähemmäksi kuin ennen ja
opin tuntemaan mitä lahjoja ja kykyjä Venäjän kansassa piilee, miten
joustava ja taipuisa se on, mutta miten siltä puuttuu sitkeyttä,
johdonmukaisuutta ja todellisuuden pohjalle rakentamistaitoa.

Oikeastaan Zenaïda Maslowski oli ensimäinen tapaamani venäläinen, jolla
oli hyvinkin selvillä kansansa sekä valo- että varjopuolet, niinkuin hän
myöskin tykkänään erosi muista tuntemistani vapaamielisistä ja
uudistushaluisista venäläisistä siinä, ettei hän kiinnittänyt toiveitaan
Venäjän tulevaisuudesta yksinomaan vallankumoukseen ja pitänyt olemassa
olevien olojen hävittämistä hetken kaikkein tärkeimpänä tehtävänä. Hän
ajatteli ja suunnitteli paljon enemmän kansansa kasvattamista ja
kehittämistä ahkeraksi, raittiiksi, siistiksi ja ammattikykyiseksi.
Näistä asioista hän puhui paljon ja oli niin innostunut uusista
opetustavoista ja psykologisista kysymyksistä, että eräs meikäläinen
joka oli muutamia kertoja ollut hänen seurassaan, jo säälien tuumi, että
tämä muuten niin lahjakas nainen osoittautui aivan välinpitämättömäksi
kansansa vapauspyrintöjen suhteen. Erehdyttävämpää arvostelua ei juuri
voi langettaa.

Sen jälkeen kun me jo olimme pitemmän aikaa tunteneet toisemme, tulivat
nämäkin asiat kerran puheeksi ja Zenaïda Maslowski tuli lausuneeksi,
että hän itse teossa oli suuri vallankumouksellinen, mutta hän ymmärsi
paremmin kuin tuhannet muut, että tietämätön ja orjuutettu kansa ei voi
käyttää vapauttaan hyödykseen ja siksi hän asetti sen kasvattamisen ensi
sijaan, eikä voinut hyväksyä sitä tapaa, jota monet uudistajat ja
vapaudensankarit käyttivät, että vain saarnasivat tietämättömille
ihmisille vallankumousta.

Kerran hänen kasvatuslaitoksessaankin oli sellainen opettaja, joka
rupesi noitten nuorten holhokkien kesken levittämään
vallankumouksellisia aatteita ja siten sai heidät aivan pois
suunniltaan. Hänet täytyi eroittaa, siinä ei muu auttanut.

Syynä siihen, että Zenaïda Maslowski katseli näitä asioita niin paljon
laajemmalta kannalta kuin muut ja ymmärsi kuinka lapselliset ne ihmiset
olivat, jotka luulivat, ettei tarvittu muuta kuin romahdus ja
tsaarivallan syrjäytys, niin ihanneolot jo olivat alkaneet, oli tietysti
hänen lahjakkuutensa, mutta myöskin hänen syntyperänsä, kasvatuksensa ja
ihmistuntemuksensa ansio. Hän ei ollut elänyt pienessä rajoitetussa
piirissä ja nähnyt vain yhdenlaisia ihmisiä, vaan hän tunsi kaikki
yhteiskuntaluokat ja niissä liikkuvat mielipiteet -- aina hovipiireistä
rantajätkiin asti.

Zenaïda Maslowski on nimittäin kotoisin Venäjän ylhäisimmistä piireistä
ja nautti nuorena tyttönä niitä etuja, joita vanhempien korkea asema,
varallisuus ja synnynnäiset edut tarjosivat. Mutta hänen isänsä vakava
maailmankatsantokanta ja uudistuvat kehoitukset tyttärilleen antautua
joko opintojen harjoittamiseen tai yhteiskunnalliseen työhön vaikutti,
että hän jo seitsemäntoista vuotiaana rupesi ottamaan selkoa niistä
kasvatuslaitoksista ja hyväntekeväisyysseuroista, joita Pietarissa oli
ja antoi kirjoituttaa itsensä jäseneksi niihin.

Jo silloin mahtoi hänellä olla hyvin kehittynyt pedagoginen aisti, sillä
hän huomasi piankin tässä hyväntekeväisyys-järjestelmässä olevan varsin
paljon nurinkurisuutta, ulkokultaisuutta ja todellisen ytimen puutetta.
Hyväntekeväisyysrouvat, jotka tuon tuostakin kävivät näitä laitoksia
katsomassa, eivät ymmärtäneet kasvatuksesta eikä työläisluokan tarpeista
niin mitään. Tyytyivät vain siihen, että laitoksien johtajattaret olivat
hyvin nöyrät ja alamaiset, ja siksi he aina valitsivat näihin toimiin
sivistymättömiä ja epäitsenäisiä naisia.

Jonkinmoista ulkonaista järjestystä kyllä harjoitettiin, mutta itse
teossa holhokit eivät oppineet niissä yhtään mitään muuta kuin
viekastelemaan ja vetelehtimään. Ja siksi niiden tilastotietokin tiesi
kertoa, että he miltei järjestänsä laitoksen jätettyään joutuivat
perikatoon.

Zenaïda Maslowski rupesi ahkerasti miettimään syytä tähän, hän matkusti
ulkomaillekin katsomaan sikäläisiä kasvatuslaitoksia, vertaili niitä
venäläisiin ja teki johtopäätöksiä.

Kerran hän valmisti muutamalle kurjalle lapselle kesäoleskelua maalla ja
vuokrasi heille pienen tuvan terveellisessä seudussa tällä puolen rajaa.
Useimmat lapsista olivat niin heikkoja ja kurjia, niin täynnä vammoja,
että lääkäri jo aikoja sitten oli tuominnut heidät kuolemaan. Mutta tämä
ainoa kesä terveellisessä ympäristössä ja siihen liittyvä hyvä hoito,
vaikutti suuren muutoksen. Useimmat palasivat koteihinsa aivan
uusiintuneina, monta kiloa painavampina, punaposkisina ja reippaina.

Mutta kun he sitten taas joutuivat entisiin surkeisiin koteihinsa,
menettivät he vähitellen kaiken mitä olivat voittaneet. Eikä siinä
kyllin. He kun olivat tottuneet puhtauteen, järjestykseen ja
sivistyneeseen seuraan, kärsivät nyt moninverroin siitä kaikesta mikä
heitä ympäröi. Rumat, rivot puheet, joita eivät ennen olleet
huomanneetkaan, loukkasivat nyt heidän korviaan, lika ja syöpäläiset
vaivasivat heitä nyt aivan toisella tavalla kuin ennen. He kävivät
puhumassa kaikesta tästä uudelle ystävälleen, rva Maslowskille, ja
silloin hänessä kypsyi ajatus perustaa oma seisova kasvatuslaitos, joka
sai nimekseen

      »Olga asyyli».

Aluksi hänellä oli siellä vain pari-kolmekymmentä tyttöä ja varsin pieni
asunto. Oli sellainen tilanpuute, että iltasin aina täytyi nostaa kaikki
pöydät ulos käytävään, jotta saataisiin sijaa kaikille pikku vuoteille.
Aineellisesti oli koti myöskin hyvin ahtaissa olosuhteissa, ja monta
kertaa ei ollut tietoa siitä, mistä saataisiin ruuan apua seuraavaksi
päiväksi.

Kerran kun varastot taas olivat tyhjät ja vain jokunen kopeekka kilisi
kukkarossa, päätti rva Maslowski hankkia itselleen kirjallista
ansiotyötä ja selitti tytöille, että heidän nyt puolestaan myöskin piti
miettiä keinoja, miten ylläpitää kotia ja auttaa häntä.

Tytöt, joista vanhimmat olivat kahdentoista ja kolmentoista ikäiset,
pitivät heti yhteisen neuvottelun ja kirjoittivat kaikki hyvät
päätöksensä paperille, jota sitten tulivat ilosta säteilevinä
näyttämään. Ensimäinen päätös oli, etteivät enää pitäisi palvelijaa,
vaan suorittaisivat kaikki kotiaskareet: siivoomiset, pesut, torilta
ostot ja keittämiset itse. Toinen päätös oli, että he kesäisin
kulkisivat paljain jaloin, jotta kengät säästyisivät, kolmas, etteivät
enään kesän kuluessa söisi marjoja kuten ennen, vaan että kaikki
keitettäisiin ja säästettäisiin talven varaksi j.n.e. Monta hyvää
päätöstä oli tehty ja ne he siitä päivästä alkaen panivat täytäntöön
harvinaisella innolla, johdonmukaisuudella ja kestävyydellä.

Ja samassa oli ruvettu astumaan aivan uutta uraa venäläisessä
kasvatustyössä, sillä sitä ennen ei oltu vielä ainoassakaan laitoksessa
opetettu lapsia kotiaskareita itse suorittamaan ja omalla työllään
toimeen tulemaan.

Rva Maslowskin laitos sai uusia ystäviä ja kannattajia ja tyttöjen
lukumäärä lisääntyi samassa suhteessa vuosi vuodelta. Aikaa myöten se
muodostui yhä enemmän pieneksi »lasten tasavallaksi», missä jokainen
tunsi edesvastuunsa kokonaisuuden suhteen ja ymmärsi, että hänen tulee
myötävaikuttaa sen onnistumiseksi.

Sitten kun tyttöjen lukumäärä jo oli noussut sataan, pidettiin siellä
joka syksy suuri kokous, missä lapset valitsivat keskuudestaan kymmenen
luottamushenkilöä. Kaikki pienimmätkin, jotka eivät vielä osanneet
kirjoittaa, kuiskasivat johtajattarelle niiden nimet, jotka he
tahtoisivat, ja hän pani ne paperille. Kun kaikki olivat antaneet
vaalilippunsa, luettiin äänet ja ne, jotka olivat saaneet enin, olivat
nyt valitut seuraavan vuoden johtajiksi.

Rva Maslowski kertoi, että lapset tässä tilaisuudessa aina osoittivat
erinomaista oikeudentuntoa ja arvostelukykyä, sekä aina poikkeuksetta
osasivat oikeaan.

Kun luottohenkilöt oli määrätty, valitsi kukin heistä itselleen n. s.
perheen, yhdeksän tai kymmenen eri ikäistä tyttöä, joista hänen tuli
pitää huolta. Tätä tehdessään osoittivat pienet johtajat kiitettävää
tasapuolisuutta ja hienotunteisuutta. Ei kukaan ollut niin itsekäs, että
olisi poiminut itselleen kaikki parhaat ainekset, vaan ymmärsi heti,
että jos sattui esim. saamaan hyvin lahjakkaan tytön ryhmäänsä, niin
täytyi heti myöskin ottaa vähälahjainen. Jos oli saanut hyväluontoisen
ja ahkeran, täytyi sen ohessa myöskin ottaa vähemmän ahkera ja
pahasisuinen, j. n. e.

Kun kukin oli saanut pikku perheensä kokoon, jakoi hän työt sen kesken.
Ken määrättiin siivoojaksi, ken ostoksien tekijäksi, vaatteiden
parsijaksi ja paikkaajaksi, pienempien tyttöjen läksyjen valvojaksi.
Pikku tytöt kävivät nimittäin kansakoulua, joka Pietarissa kuitenkin
vain oli kolmiluokkainen.

Kullakin ryhmällä oli oma huoneensa, jonka se järjesti parhaan
ymmärryksensä mukaan, hankki tai piirsi itse kuvia sen seinille, asetti
kukkia ikkunoille j.n.e. Kansakoulunkäyneitä varten oli kodissa
jonkinmoista jatko-opetusta -- aivan vapaaehtoisilla työvoimilla
tietenkin johon myöskin kuului piirustaminen ja maalaaminen. Sitäpaitsi
annettiin siellä perusteellista ompeluopetusta ja lahjakkaimmat
edistyivätkin niin hyvästi, että voivat ottaa vastaan töitä ulkoapäin ja
siten hankkia kodille pieniä tuloja.

Sillä varojen hankkiminen oli yhä eteenkinpäin kodin kaikkein
pulmallisin kysymys. Joka syksy pidettiin sen hyväksi myyjäiset, jotka
tuottivat noin parituhatta ruplaa. Niihin oli keisarinnallakin aina
tapana lähettää joku arvokas lahja, sillä kuultuaan »Olga asyylistä» ja
siellä toteutetuista periaatteista, oli hän heti selittänyt, että
sellainen kasvatusmuoto oli ainoa oikea. Sitten oli pieni yhdistys, joka
tuki rva Maslowskin työtä ja lopullisesti hän itse ja hänen läheisimmät
omaisensa antoivat siihen mitä suinkin irti saivat.

Laitoksen etevimmille tytöille oli jo monta kertaa tarjottu sekä
ompeluliikkeissä, konttoreissa että perheissä oikein hyväpalkkaisia
paikkoja, mutta kaikkien useimmat heistä olivat niin kiintyneet kotiin,
etteivät raskineet sitä jättää. He tunsivat olevansa tarpeelliset siellä
ja tahtoivat kiitollisuudesta siitä mitä olivat saaneet, antaa sille
työnsä ja huolenpitonsa. Ja yhtä lämpimästi kuin he tahtoivat tätä
yhteistä kotia palvella, yhtä innokkaat he olivat auttamaan sellaisia
onnettomia lapsia, joista tiesivät, ettei niillä ollut suojaa eikä
ruokaa. Kerrankin he kuulivat kerrottavan kymmenen kuukauden vanhasta
lapsesta, jolla oli niin tunnoton äiti, että hän, sitä ensin kauan aikaa
kidutettuaan, lopulta myi sen eräälle kerjäläiselle, joka sitten taas
käytti sitä omiin tarkoituksiinsa.

He rupesivat heti pyytämään, että saisivat ottaa sen laitokseen. Rva
Maslowski pani ensin vastaan huomauttaen, että heillä jo laitoksen
niukkoihin varoihin ja ahtaaseen tilaan nähden oli liiaksikin lapsia, ja
että sellaisen pienen, kivulloisen raukan hoito sitäpaitsi kysyi paljon
aikaa. Mutta tytöt vakuuttivat, että he tekisivät ylityötä ansaitakseen
sen elatuksen, ja että he vuorotellen hoitaisivat sitä. Ja sen he sitten
tekivätkin omantunnon mukaisesti ja vaalivat sitä sellaisella
rakkaudella, että tyttönen kaikkien ihmeeksi jäi eloon.

Lauantaisin saivat ne äidit, joiden lapset olivat laitoksessa, tulla
heitä tervehtimään. Tämä käynti ei suinkaan aina ollut hauska, ei
johtajattarelle, eikä lapsillekaan, sillä monikin äiti saapui
päihtyneenä ja käyttäytyi muutenkin varsin sopimattomasti. Kun rva
Maslowski kerran antoi kasvateilleen kirjallisesti vastattavaksi
kysymyksen: »Ketkä lapset ovat onnellisimmat?» selitti monikin, että se
on onnellisin, jolla ei ole äitiä. Äidin rakkaudesta eivät nämä lapset
siis paljoakaan tienneet, mutta sen enemmän he saivat johtajattareltaan
ja olivat kiintyneet häneen. Hänen takiaan he koettivat parastaan, hänen
esimerkkinsä ja olentonsa vaikutti heihin niin syvästi, että se lopulta
leimasi koko heidän käytöksensä.

Rva Maslowski oli innokkaana kasvattajana käynyt monessa eri maassa,
m. m. Ruotsissa ja Tanskassa tutkimassa kasvatuslaitoksia ja kouluja, ja
eräänä kesänä hän otti osaa Jenassa pidettyihin lomakursseihin
saadaksensa tilaisuutta kuulla professori _Reinin_
yhteiskunnallis-pedagogisia luentoja.

Näiltä matkoiltaan toi hän aina raikkaita tuulahduksia omaan
laitokseensa ja kertoi tytöilleen millaista muualla maailmassa oli. Eipä
ihme, jos heissäkin heräsi halu kerran päästä muualle maailmaan jotakin
näkemään. Mutta se ei ollut niinkään helppoa tyhjin kukkaroin.
Tuumittiin ja mietittiin, kunnes lopulta tultiin siihen, että
pistäydyttäisiin Suomen kouluja katsomassa, sillä matka tänne oli siksi
lyhyt, että se ei voinut tulla järin kalliiksi, varsinkin kun
»Olga-asyylin» holhokeilla oli vapaapiletit kaikkialla Venäjän
rautateillä, ja he siis saattoivat matkustaa ensin Rääveliin ja sitten
sieltä päästä yhtäkkiä laivalla Suomeen.

Mutta tietysti tämäkin kysyi hiukan varoja ja nyt matkaan aikovat niitä
ahkerasti itselleen kokoomaan. He tekivät iltasin ylityötä, he ottivat
kodin suurpesonkin suorittaakseen, joka muuten aina annettiin pois, he
puuhasivat ja ahersivat saadakseen kokoon jonkun ruplan. Ja kun sitten
kaikki valmistukset oli tehty, saapuivat he eräänä kauniina syyskuun
iltapäivänä opintomatkalle Helsinkiin.

Ne olivat varsin sisältörikkaita päiviä, jotka he viettivät täällä
meillä. Käytiin kansakouluissa, lastentarhoissa, ammattikoulussa,
Ateneumissa, Korkeasaaressa, Kansankirjastossa y. m. ja iltasin he
olivat kutsutut eri perheisiin. Ei tosin heidän kanssaan osattu juuri
paljonkaan puhua, mutta he lauloivat sen enemmän ja huvittivat siten
sekä itseään että muita.

Sitten tuli tavaksi, että Zenaïda Maslowski joka vuosi kävi Helsingissä.
Hän oli saanut täällä paljon ystäviä ja ihailijoita, jotka aina suuresti
iloitsivat hänen tulostaan. Jotta niin moni kuin suinkin olisi
tilaisuudessa hänet näkemään ja kuulemaan, pantiin joka kerta N. Ä:n
toimistossa toimeen illatsut, jolloin hän oli keskushenkilö ja kertoi
työssään ja toiminnassaan saaduista kokemuksistaan. Eikä parempaa
kertojaa koskaan voinut toivoa. Onhan puhuminen yleensä venäläisten
vahva puoli. Ja kaikessa mitä hän esitti, oli sellaista herttaista
kodikkuutta ja samalla syvää elämänviisautta ja ennen kaikkea ilmeni
siinä hänen suuri rakkautensa kasvatteihinsa.

Kerran hän esim. kertoi uskonnonopetuksesta laitoksessaan. Venäjällä oli
vielä siihen aikaan sellainen määräys, ettei nainen saanut opettaa
uskontoa, mutta juuri sen aineen hän tahtoikin ottaa omiin käsiinsä
huomattuaan, ettei niistä opettajista ollut juuri mitään, joita hän
siihen tarkoitukseen oli käyttänyt. Hän löysi vihdoin erään
vapaamielisen papin, joka otti Olga-asyylin uskontotunnit nimelleen,
mutta antoi Zenaïdan niitä hoitaa. -- Ensimäisenä tuntina hän silloin
asetti lasten katseltavaksi jäljennöksen Böcklinin »Der heilige Hain»
(Pyhä lehto) nimisestä taulusta, jossa näkee uhrialttarin ja valkeiksi
puettuja naisia astuvan juhlallisessa rivissä salaperäisen hämärältä
tuntuvaa lehtokujaa.

Oppilaiden piti olla aivan hiljaa viisi minuuttia, vain katsella ja
antaa kuvan puhua. -- Tämän jälkeen ruvettiin nähdystä keskustelemaan ja
saatiin selville, miten kaikilla kansoilla ja kaikilla yksityisilläkin
on ollut aavistus Jumalan olemassaolosta ja miten tämä tunne heissä
vähitellen on kasvanut ja vienyt siihen, että he ovat tahtoneet uhrata
hänelle jotakin. Siinä jo tulivat sellaiset käsitteet esiin kuin
omatunto, Jumalan kaikkivaltius, kaikkialla läsnäolo, y. m.

Seuraavalla tunnilla johdatettiin nuoret Rooman katakombeihin, joista
taas näytettiin kuvia ja puhuttiin ensimäisten kristittyjen
hautakammioista ja niistä symbolisista kuvista, joilla he ne koristivat,
sekä heidän maan alla pitämistään hartaushetkistä. Tällä tavalla tultiin
seurakuntaelämään ja julkiseen jumalanpalvelukseen menoineen, joita
varsinkin on runsaasti kreikkalaiskatolisissa kirkoissa ja joilla
kaikilla on vertauskuvallinen merkityksensä. Niiden selittäminen on näet
hyvin tärkeä osa uskonnonopetusta venäläisissä kouluissa. Mutta tässä ne
otettiin historiallisesti ja osoitettiin miten ne olivat syntyneet ja
kuinka kauaksi niiden juuret ulettuivat.

Ja niinkuin Zenaïda Maslowski käytti paljon maailman kuuluisimpien
mestarien kuvajäljennöksiä opettaessaan, hän toisaalta antoi lasten
itsekin kuvittaa sitä mitä olivat lukeneet.

Kerran otettiin esim. 104:s psalmi tutkittavaksi ja kukin sai valita
siitä värssyn, joka hänen tuli kuvittaa. Hän oli ottanut mukaansa näitä
kuvia Helsingissä sidottaviksi ja näytti niitä nyt meille. Ne herättivät
yleistä ihmettelyä sekä niissä ilmenevän rohkean sommittelun että
reippaan tekotavan takia. Niissä oikein taas näyttäytyi tuo rikas
venäläinen mielikuvitus ja taipumus taiteellisuuteen.

Muuten kaikista Zenaïda Maslowskin kertomuksista ilmeni, että
keskusteleminen uskonnollisista asioista sikäläisten lasten elämässä,
täytti suuremman tilan kuin meikäläisten. Tuntui siltä kuin olisivat he
ottaneet nämä asiat paljoa läheisemmältä ja tuttavallisemmalta kannalta
kuin meillä on tapana, jos se sitten riippui siitä, että heidän
kirkkonsa ovat täynnä raamatullisia kuvia ja että jokaisessa huoneessa
on jonkinmoinen jumalankuva lamppuineen, tai että Zenaïda itse niin
usein kootessaan hoidokkinsa ympärilleen, kertoi heille
uskonnollisaiheisia kertomuksia. Varsinkin olivat hänen
joulukertomuksensa hyvin ihmeellisiä. En, ikävä kyllä, tullut
kiinnittäneeksi niitä paperille, enkä siis uskalla ruveta niitä
toistamaan, mutta eräästä joulusta, jonka hän lastensa kera vietti
Suomen puolella Kuokkalassa -- joku venäläinen perhe oli luovuttanut
sikäläisen kesähuvilansa heidän käytettäväkseen -- hän kirjoitti minulle
seuraavasti:

»Me olemme viettäneet joulumme aivan harvinaisella tavalla. Me menimme
jo aamulla metsään ja valitsimme itsellemme sieltä kauniin joulukuusen,
johon kiinnitimme niin paljon kynttilöitä, kuin vain saimme siihen
sopimaan ja yltympärille lumeen me myöskin asetimme kynttilöitä. Sitten
me laitoimme seimen puun alle ja lainasimme naapuriltamme hänen sievän
pikku aasinsa. Vanhemmat tytöt pyysivät, että he saisivat sytyttää
kynttilät ja sitte vasta minä pikku tyttöjeni kera sain tulla sinne.
Kynttilät loistivat hyvin ihanasti kirkkaan tähtitaivaan alla ja kaikki
lapset lauloivat jouluvirren, joka usein kaikuu niin tavalliselta ja
ontolta kirkossa -- mutta täällä, lumipeitteisen metsän keskellä, se soi
melkein yhtä ihmeelliseltä kuin tuo ylistyslaulu: »Kunnia olkoon
Jumalalle korkeudessa», jonka paimenet lähes kaksituhatta vuotta sitten
kuulivat. Sen jälkeen oli minun vuoroni kertoa lapsilleni tavallinen
joulu-satuni, jota he aina kiihkeästi odottavat. Edellisenä vuotena olin
kertonut heille jotain Selma Lagerlöfiltä, mutta tänä vuonna valitsin
legendan pyhästä Frans Assisista, sen nimittäin, jossa kuvataan miten
hän sytytti joulupuunsa metsässä ja miten sielläkin oli seimi, aasi ja
lampaita. Seimi vain oli tyhjä, mutta kun hän sitten oli lopettanut
voimakkaan saarnansa, jonka hän piti luokse kiirehtineille köyhille ja
vaivaisille, havaitsi hän seimessä pienen lapsen. Se oli Kristuslapsi
itse, ja hän otti sen syliinsä ja suuteli sitä.

Lapset olivat ihastuneet legendasta ja kuuntelivat sitä niin täydestä
sydämestä, että kokonaisvaikutus oli todella suurenmoinen. Eräs pieni
tyttökin, jonka minä luulin talonmiehen tyttäreksi ja joka meidän
metsään tullessamme jo istui aasin selässä, kuunteli hyvin tarkkaan,
vaikka olikin vasta neljän vanha. Kun minä olin lopettanut kertomukseni,
sanoi minun vanhin tyttöni Jennia, samassa kun hän nosti pienokaisen
aasin selästä ja toi sen minulle: 'Me tahdoimme valmistaa teille kauniin
joululahjan -- ja silloin me löysimme tämän pienen tytön Pietarin
kadulta ja toimme sen tänne antaaksemme hänet teille joululahjaksi.
Kaikki ne meistä, jotka jo ansaitsevat, ovat luvanneet maksaa hiukan
kuukausittain hänen edestään, -- siten hän ei tule teidän menojanne
lisäämään, vaan ainoastaan iloa tuottamaan'.

»Ja niinpä siis mekin keskuudessamme saimme kokea jonkunmoisen ihmeen
tänä jouluiltana, aivan kuin pyhä Frans Assisi. Pienokainen onkin
todella suloinen, vaikka on katukerjäläisen tytär -- -- --»

Syksyllä v. 1916 Zenaïda Maslowski taaskin toi muutamia vanhimmista
tytöistään Helsinkiin. Tällä kertaa oli jo sodan vaikutus hyvin tuntuva
monella alalla, m.m. siinä, että oli varsin vaikea sijoittaa näitä
nuoria. Käännyin viiteen kuuteen eri paikkaan kuten Lähetysmajaan,
Palvelijataryhdistyksen kotiin, Saylors Homeen y.m. ja aina vain oli
kieltävä vastaus kaikkien tiedustelujen tulos. Tilanne rupesi jo
tuntumaan aivan toivottomalta, kunnes siskoni tälläkin kertaa kuten
monasti ennenkin pulaan jouduttuani, keksi keinon. Talossa oli
alakerroksessa tyhjä puotihuoneisto ja sen hän nyt luovutti tähän
tarkoitukseen. Zenaïda Maslowskin helsinkiläiset ihailijat ja ystävät
lähettivät puolestaan tyynyjä, patjoja ja peitteitä ja niin saatiin tämä
pulmallinen majoituskysymys ratkaistua.

Taaskin käytiin tämän uuden joukon kera katsomassa meidän koulujamme,
laitoksiamme, kokoelmiamme, ulkoilmamuseotamme ja Korkeasaarta, jossa
rva _Sigrid Heinricius_ piti heille hauskat kahvikestit. Iltaisin taas
oltiin yksityisten kodeissa. Niinpä oli _Maila Talvio_ järjestänyt
heille sisältörikkaat iltakutsut, samaten lehtori _Palmroos_ ja hänen
puolisonsa _Dagmar_ o.s. Berg. Lehtori, joka oli venäjänkielen opettaja
ja sitä paitsi hyvä laulaja, esitti heille kaikenlaisia venäläisiä
lauluja, joka innostutti pienokaisia niin suuresti, että he tuota pikaa
itsekin tahtoivat antaa jotain ja rupesivat esittämään pientä
satunäytelmää lauluineen ja tansseineen. Suomalaista näytelmätaidettakin
he tällä kertaa saivat nähdä, sillä kansannäyttämön innokas johtaja,
_Mia Backman_, kutsui heidät »Laulua tulipunaisesta kukasta» katsomaan
ja Kansallisteatterissa he saivat nähdä Minna Canthin »Anna Liisan».

Heidän Helsingissä olonsa huippukohta oli kuitenkin ne päivälliset,
jotka he täällä parille kymmenelle kutsuvieraalle valmistivat,
näyttääkseen miten he suomalaisen talousopettajattaren johdolla olivat
edistyneet. Rva Maslowski oli nimittäin kiinnittänyt laitokseensa
opettaja _Onerva Lahdensuun_ jo syksyllä v. 1915. Hän oli edellisellä
kerralla meidän ammattikoulussamme käydessään ihastunut niin suuresti
sen talousosastoon, että hän, vaikka Olga Asyylin tyttöset jo kyllä
ennenkin olivat suorittaneet kaikki talousaskareet, tahtoi että he
saisivat säännöllistä ammattiopetusta tällä alalla, ja kun Venäjällä ei
ollut talousopettajaa saatavissa, hankki hän sen Suomesta.

Näytti aluksi miltei mahdottomalta saada huoneistoa näitä
päivälliskutsuja varten, mutta tyttöjen ammattikoulun aina
hyväntahtoinen ja toimelias johtaja _Mathilda Blomqvist_ sai
vaikutetuksi koulunsa johtokuntaan niin, että se luovutti keittiön ja
ruokasalin tähän tarkoitukseen. Siitä syntyi niin hienot ja hyvin
järjestetyt kutsut, ettei parempia voi toivoa. Maukkaat kasvisruokalajit
seurasivat toisiaan ja siinä välillä oli aina laulua ja puheita, Siis
sekä aineellista, että henkistä hyvää.

[Kuva: V. 1916 rva Maslowskin mukana olleita tyttöjä keittiöpuvuissaan
ja heidän suomal. opettajansa Onerva Lahdensuu.]

Mutta niinpä nämä nuoret olivatkin ahkeroineet, hyörineet ja pyörineet
kuin pienet kerät saadakseen kaikki kuntoon. He olivat esim. piirtäneet
ja maalanneet kunkin ruokalistan ympärille mitä sievimmät, erilaisilla
kuvilla varustetut kansilehdet, koittaen niin paljon kuin suinkin
tavoitella kunkin makua ja luonnetta. He olivat ommelleet itselleen
edellisenä päivänä kaikessa kiireessä ruudullisesta pumpulikankaasta
uudet leningit ja esiintyivät nyt niissä sekä lumivalkeissa
esiliinoissaan ja päähineissään tarjoillessa. Vieläpä he olivat
yhteisvoimin ja aivan ominpäin sommitelleet puheenkin
talousopettajalleen kuten täkäläisille ystävilleenkin, joihin nämä
tietysti vastasivat.

Ei kukaan sentään puhunut niinkuin Zenaïda Maslowski itse. Hän huomautti
tervehdyspuheessaan, että ne siemenet, jotka he ensimäisellä käynnillään
olivat vastaanottaneet, nyt olivat itäneet ja antaneet ensimäisen sadon.
Ja sittemmin hän pitemmässä puheessa esitti, mikä hänet oli johtanut
tälle alalle, mitä vaikeuksia siinä oli ollut, mitä hän oli toivonut ja
tahtonut. Juuri sinä päivänä oli kulunut 25 vuotta siitä, kun hän aivan
nuorena tyttönä oli aloittanut työnsä ja ollut siinä jotenkin yksin,
ilman syvempää ymmärtämystä ympäristönsä puolelta. Hänen pietarilaiset
tuttavansa olivat ehdottaneet, että tätä päivää vietettäisiin, mutta se
tuntui hänestä vastenmieliseltä. Kun useimmat heistä vain olivat
epäillen katselleet hänen työtään ja mieluummin pysyneet siitä loitolla,
ei yhteinen juhliminenkaan silloin ollut paikallaan.

Tämä oli maailmantapahtumien kauhuista huolimatta vielä sittenkin
suhteellisesti onnellinen aika, oli elintarpeita, hinnat eivät vielä
olleet ylittäneet kaikkia kohtuuden rajoja, korttijärjestelmästä ja sitä
seuraavasta gulashaamisesta ei tiedetty vielä mitään, itäisessä
naapurimaassa vallitsi vielä jonkinlainen järjestys, vaikka Venäjän
valtakunnan loppunäytös jo tuntuikin ilmassa. Zenaïda Maslowski sanoi
hyvin totisesti näistä asioista keskustellessamme: »Me joudumme
perikatoon, meitä ei nyt enään mikään voi pelastaa».

Yleensä tuntui siltä, kuin olisi hänellä ollut jonkinlainen kuudes
aisti, jonka avulla hän tunsi, mitä tulisi tapahtumaan, vaistosi
useinkin vaarat, jotka uhkasivat hänen ympäristöään ja sai ne monasti
vain senkautta aikoinaan torjuttua; näki kauas tulevaisuuteen. Kun hän
esim. kesällä 1916 oleskeli Helsingissä ja erään yhteisen ystävämme
juuri vastikään ylioppilaaksi tullut poika makasi Eiran sairaalassa
keuhkokuumeessa, ei sanoma tämän lupaavan nuorukaisen kuolemasta ollut
hänelle mikään yllätys, sillä hän sanoi jo edellisenä päivänä,
käydessään häntä tervehtimässä, nähneensä mustien siipien varjon sen
huoneen ovella, missä sairas lepäsi. Hänellä oli usein ihmeellisiä,
ilmestyksen tapaisia unia, hän tunsi jo aivan ilmassa millaiset ne
ihmiset olivat, jotka tulivat hänen luokseen, j. n. e. Tämä
tunneherkkyys ja henkinen kaukokatse on varsin omituinen piirre
slaavilaisessa luonteessa, sillä ken esim. on lukenut kuvauksen _Sonja
Kovalewskista_, on varmaan pannut merkille, että hänellä oli juuri sama
ominaisuus.

Kevättalvella 1917 ilmestyi Zenaïda Maslowski taaskin Helsinkiin, mutta
tällä kertaa niin murtuneena ja väsyneenä, että häntä oli sääli
katsella. »Hyvä etten osaa ampua» sanoi hän, »sillä muuten olisin ehkä
jo ajanut kuulan otsaani, niin toivottomat ovat olot meillä».

Hän tuntui kuitenkin virkistyneen täällä, kuten aina ennenkin ja kertoi
tuossa tavallisessa N. Ä:n toimistoon kokoontuneessa ystäväpiirissä
paljon ihmeellisiä asioita sodasta ja sen uhreista. Mutta sitten tuli
yhtäkkiä sanoma, että vallankumous Venäjällä oli puhjennut ja silloin
hän suinpäin lähti kotia. Vaikeroi vain mennessään, että sen nyt juuri
piti tapahtua, kun hän oli tullut Suomeen lepoa etsimään. Pitkin talvea
siitä oli puhuttu yhtämittaa, mutta juuri viime aikoina oli ollut
suhteellisesti hiljaista. Pyysimme ja houkuttelimme häntä jäämään, kun
ei edes tiennyt pääsikö junalla perille saakka, mutta hän ei ottanut
sellaisia ehdotuksia kuuleviin korviinsakaan. Siellä missä kuularuiskut
rätisivät ja kanuunat jyrisivät piti hänen olla pienokaisiaan
suojelemassa ja rauhoittamassa.

Sitä vapauden tuulahdusta, jonka Venäjän vallankumous toi tänne, seurasi
piankin tuo kamala aika meillä jolloin venäläiset matroosit ja
suomalaiset huligaanit yhteenliittyneinä tekivät voitavansa saadakseen
yhteiskunnan nurinniskoin. Kun he pitkin kevättä ja kesää olivat
aikaansaaneet lakkoja, sekä maalla että kaupungissa, tuli syystalvella
ryöstöjen ja murhien aika, joka oli valmistus häpeän ja kauhun talveemme
1918. -- Venäjällä ei suinkaan ollut vähemmin levotonta ja synkkää, ja
niinpä en kuullut Zenaïda Maslowskista mitään ennenkuin kesällä 1918.
Silloin saapui yksityistä tietä kirje, jossa hän sanoi seuranneensa
tapahtumia meillä ja olleensa iloinen ja ylpeä siitä, että järjestys ja
lailliset muodot olivat voittaneet. Hän oli myöskin hyvin halukas
tulemaan Suomeen ja pyysi minulta tietoja, oliko siihen mitään
mahdollisuuksia, mutta kaikesta päättäen kirjeeni ei koskaan joutunut
perille, sillä ei häntä kuulunut, eikä näkynyt.

Olosuhteet Venäjällä kävivät yhä sekavimmiksi, kaikki, jotka suinkin
voivat päästä pois, jättivät tuon hukkuvan laivan, ja ketkä eivät
päässeet, joutuivat helposti uusien vallanpitäjien uhreiksi ja
lähetettiin toiseen maailmaan.

»Mitenkä Zenaïda Maslowski siellä toimeen tullee? Onko hän ollenkaan
enään elävien joukossa, tai ovatko bolschevikit, vanhaa kulttuuria
vainotessaan, jo hänetkin murhanneet?» tuumin joka päivä, ja samaa
kysyivät kaikki hänen täkäläiset tuttavansakin sekä ihmettelivät, etten
ollut kuullut mitään hänestä. Eräs luuli voivansa saada kirjeen hänelle
menemään, ja sen johdosta minä kyhäsin hänelle muutaman rivin, koko ajan
kuitenkin sillä tunteella, etteivät ne arvattavasti joudu hänen
käsiinsä. Ja siksi en ollutkaan monisanainen. Kysyin vain oliko hän
vielä hengissä ja voisimmeko me, hänen suomalaiset ystävänsä, häntä
jolloin tavalla auttaa.

Muutaman viikon kuluttua tuli vastaus, ties mitä tietä lie saapunut,
mutta postilaatikostani sen eräänä päivänä löysin. Niin ihmeelliseltä
tuntui taas monen vuoden perästä nähdä tuo tuttu käsiala, kuin olisi
ollut kysymys haudantakaisesta viestistä.

»Minä en ole kuollut, elän vielä tämän sanan parhaassa merkityksessä,
sillä en ole menettänyt uskoani ja rakkauttani ihmisiin ja elämään»,
aloittaa hän kirjeensä. Sitten hän kertoo, että hän aina vuoteen 1920
johti kasvatuslaitostaan, mutta silloin hän, vasten tahtoaan,
sijoitettiin Tsarskoje Selo'hon, siellä olevien palatsi-museojen
näyttäjäksi. Joka kerta kun työläisryhmät tai eri koulujen oppilaat
tekevät sinne retkiä, kuului hänen tehtäviinsä pitää heille
taidehistoriallisia esitelmiä. Edelleen hän kertoo, että hänellä on
kaunis asunto, jonka hän jakaa äitinsä kanssa, itse palatsissa, mutta
siinä on talviseen aikaan vain 2 astetta lämmintä, ja vuosiin hän ei ole
nähnyt voita, sokeria, maitoa ja munia.

Tämä oli niin vähentänyt hänen voimiaan, ettei hän enään jaksanut nostaa
kolmea kiloa raskaampaa myttyä ja hänen oma painonsa oli alentunut 30
kg. Mutta kaikki tulisi jälleen paremmaksi, jos hän vain pääsisi Suomeen
lepäämään ja ystäviään tapaamaan, ja siksi hän mitä lämpimimmin, oikein
sydäntäsärkevimmin vetoaa meihin ja pyytää, että me valmistaisimme
hänelle ja hänen äidilleen mahdollisuuden tulla tänne ja neuvoi miten
meidän oli menetteleminen, jotta hänet laskettaisiin sieltä irti
muutamaksi viikoksi. Hän ehdottaa, että joku helsinkiläinen naisyhdistys
tai pedagoginen seura kääntyisi sikäläisten viranomaisten puoleen ja
pyytäisi häntä tänne esitelmöimään esim. palatseista museoina ja niiden
kasvatuksellisesta merkityksestä, tai koulunuorison retkeilyistä
Venäjällä, sekä antoi tarkat osoitteet minne nämä pyyntökirjeet olivat
lähetettävät.

Me seurasimme kaikessa hänen neuvojaan. Kutsu tapahtui Suomalaisen
Naisliiton Helsingin osaston nimessä, eräs saksalainen rouva, joka oli
Pietarissa kasvatettu ja toiminut ja päälle päätteeksi oli ollut
Zenaïdan koulutoveri, otti kirjoittaakseen kaikki tarvittavat paperit
venäjäksi, sitten hankittiin hänelle maahantulolupa meidän omilta
viranomaisiltamme, joka heti onnistuikin, ja lopulta käytiin
bolshevikien lähetystössä. Kaikki oli siis järjestetty meidän parhaan
ymmärryksemme mukaan, mutta Zenaïdaa ei vain kuulunut.

Piakkoin on tästä jo kulunut vuosi ja hän voi jo otaksua, etteivät hänen
suomalaiset ystävänsä ole tehneet mitään hänen hyväkseen, sillä vaikka
kaikesta tästä on hänelle kirjoitettu, ei ole ensinkään sanottu, että
kirje on joutunut perille.

Taaskin on talvi edessä ja sama ravitsevan ruuan puute ja kylmä
asuinhuone odottamassa kaikkia niitä venäläisiä, jotka eivät kuulu tuon
uuden suunnan kätyreihin. Ja näiden kärsivien joukossa on myöskin
Zenaïda, hän, joka on omistanut koko elämänsä ja työnsä kansansa
kohottamiseksi, sen pienten ja hyljättyjen kasvattamiseksi, ja nyt häntä
ei tänä kuuluisana »kansanvallan aikana» edes lasketa naapurimaahan
matkustamaan. Se on jo täydellistä orjuutta, se on vankilassa elämistä
ja todistaa selvemmin kuin mikään muu, millainen se valtio on, jonka
bolshevikit ovat luoneet, ja jonka he koittavat saada kaikkialle
leviämään.

Voi säälittävä Zenaïda, säälittävä jokainen, ken siellä mieli hehkuvana
ja tulevaisuuden toiveita täynnä, on raatanut ja parhaansa antanut!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tieni varrella tapaamia 2" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.