Title: Kuuluisia naisia 1 - Maria Teresia - Johanna d'Arc
Author: Fries, Ellen, 1855-1900
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuuluisia naisia 1 - Maria Teresia - Johanna d'Arc" ***


KUULUISIA NAISIA.


Kirjoittanut

fil. toht. Ellen Fries.


Suomennos.


Ensimmäisen kerran julkaistu vuonna 1901.



Maria Teresia.


Vuonna 1740 lokakuun 20 p:nä nukkui keisari Kaarlo VI, vanhan kuuluisan
Habsburgin suvun viimeinen miespuolinen jäsen, kuoleman uneen. Keisari
oli ainoastaan viidenkymmenen viiden vuoden vanha, hänellä oli ollut
hyvä terveys ja hän oli viettänyt säännöllistä elämää, jotenka kuolema
tuli odottamatta ja herätti yleistä hämmästystä. Itävallan sisälliset ja
ulkonaiset olosuhteet olivat siksi epävarmat, että hallitsijan muutos
helposti saattoi aikaansaada arveluttavia selkkauksia, ja se vaara oli
tarjona, että niin monen eri kansakunnan muodostama valtakunta hajoaisi
Habsburgin suvun sammuessa miespuolelta. Tätä tapausta välttääkseen oli
Kaarlo VI jo huhtikuussa v. 1713 julkaissut n. k. *pragmatisen
sanktionin*, joka valtakunnan perustuslakina osaksi vahvisti
keisarikunnan jakamattomuuden, osaksi oikeutti perinnöllisyyden
siirtymisen naispuolelle miehisen sammuttua, jolloin perintöoikeus ensi
kädessä oli joutuva keisarin omille, toisessa hänen veli vainajansa
keisari Josefin tyttärille. Sen nojalla oli keisarin ulkopolitiikka,
hänen ainoan poikansa kuoltua 1716, yksinomaan tähdännyt hänen vanhimman
tyttärensä Maria Teresian perintöoikeuden turvaamista, eikä hän ollut
pelännyt uhrauksia tätä päämaalia saavuttaakseen. Euroopan vallat
olivatkin tunnustaneet pragmatisen sanktionin, mutta varovaisen
valtiomiehen olisi pitänyt käsittää, että nämä vallat tunnustaisivat
Maria Teresian perintöoikeuden ainoastaan niin kauvan, kuin pakko vaati
tahi heidän oma etunsa sen salli. Pysyväisesti turvatakseen pragmatisen
sanktionin olisi Kaarlo VI:nnen pitänyt seurata sotapäällikkönsä Savoyin
Eugenin viisasta neuvoa, järjestää vankka puolustuslaitos. Mutta sen
sijaan oli tämä kokonaan laiminlyöty, ja viimeinen Turkin sota oli vielä
puolestaan heikontanut valtakunnan sotavoimia. Monet kenraalit olivat
siitä pitäen vankeudessa, sotajoukko ei ollut läheskään täysilukuinen ja
oli hajallaan laajassa valtakunnassa, se oli puutteellisesti varustettu,
ja linnoitukset olivat rappeutuneet. Ei ollut mahdollista kiireisesti
pestata joukkoja, sillä rahasto, jota ei oltu ajanmukaisesti hoidettu,
oli tyhjä, vaikka kansa huokasi raskaan ja epätasaisen verokuorman alla.
Tyytymättömyys olikin yleinen alemmissa kansankerroksissa, ja mitä
aatelistoon tuli, oli se masentunut tahi välinpitämätön valtakunnan
kohtalosta. Pelättiinpä Unkarin nousevan kapinaankin. Neuvoskunnassa
istui epäröiviä ja saamattomia seitsenkymmenvuotiaita. Yleinen mielipide
arveli, että riitojen välttämiseksi oli yhtä hyvä ottaa hallitsijaksi
baijerilainen kuuriprinssi kuin habsburgilainen arkkiherttuatar.

Valtiopursi oli siis puutteellinen ja vaarojen ympäröimä, kun sen
peräsimeen tarttui kaksikymmentäneljä-vuotias kokematon nainen.

Mutta Maria Teresia käsitti asemansa hankaluudet, ja eräs sen aikuinen
arvostelija lausuu, että jos olisi ollut valittava maailman kaikkien
naisten parista, olisi pitänyt valita juuri hänet.

Maria Teresia oli harvinaisen lahjakas: terävä arvostelukyky, hyvä
muisti ja taito lausua mielipiteensä selvästi ja varmasti. Tähän liittyi
vielä hurskas usko Jumalaan, syvä lain- ja oikeudentunto, voimakas,
vallitseva tahto, luja luottamus vaatimustensa oikeudenmukaisuuteen,
lämmin halu ylläpitää sukunsa kunniaa ja tehdä alamaisensa onnellisiksi.
Maria Teresia oli yhtä rikaslahjainen sydämen kuin ymmärryksen puolesta.
Hän oli todellinen persoonallisuus.

Hänen ulkomuotonsakin oli omiaan herättämään mieltymystä. Hän oli
kookas, käynti keveä, kaunis vartalo, tumman siniset silmät, vaaleat
hiukset, miellyttävä suu ja häikäisevän valkeat hampaat.

Nuoren kuningattaren taipumukset hallitustoimiin olivat kuitenkin vielä
koettelematta. Hän oli kyllin viisas valittaen tunnustamaan sen ja
huolimatta vallanhimoisesta luonteestaan alistumaan kokeneiden miesten
johdettavaksi, kunnes hän tunsi voimiensa ja taitonsa kasvaneen
vastaamaan niitä tärkeitä toimia, jotka oli uskottu hänen käsiinsä. On
omituista, ettei hänen isänsä, joka oli uhrannut niin paljon
turvatakseen hänelle kruunun, ollut häntä kasvattanut kykeneväksi sitä
kruunua kantamaan. Muissa suhteissa ei hänen kasvatustaan nähtävästi
oltu laiminlyöty, joskohta hänen lapsuutensa on meille jotenkin
tuntematon. Tiedetään ainoastaan että hän valtaistuimelle noustessaan
puhui ja kirjoitti saksaa ja ranskaa hyvin, ja että hän myöskin taisi
latinaa, espanjankieltä ja itaaliankieltä.

Mutta jos Kaarlo keisari oli laiminlyönyt kasvattaa tytärtään
hallitsijaksi, oli hän sitävastoin varhain ajatellut puolison
hankkimista hänelle tueksi. Hän oli suunnannut ajatuksensa Lothringin
sukuun ja siellä Frans Stefaniin, suuren sotapäällikön Lothringin
Kaarlon jälkeläiseen, joka päällikkö oli taistellut keisarin isän
lippujen alla. Jo v. 1723 saapui Frans Stefan Wieniin kasvatettavaksi
itävaltalaisten prinssien tavoin. Maria Teresia, joka oli syntynyt 13 p.
toukok. 1717, oli siis silloin vain kuuden vuoden vanha. Lothringilainen
prinssi oli iloinen, avomielinen ja vilkas viisitoistavuotias poika.
Vasta 1729, isänsä kuoltua palasi Frans Stefan Lothringiin. Pian sen
jälkeen ilmaantui kaikenlaisia esteitä aijotulle avioliitolle, jota
suuri puolue Itävallassa ei koskaan ollut hyväksynyt. Espanjalaisia tahi
baijerilaisia prinssejä pidettiin sopivampina. Mutta keisari tahtoi
vävykseen Frans Stefanin eikä ketään muuta. Vuonna 1732 tuli Frans
Stefan uudelleen Wieniin. Maria Teresia oli silloin täysikasvuinen, ja
hänen ja herttuan välillä syntyi tosi tunne. »Arkkiherttuattaren
voimakkaasta luonteesta huolimatta», kirjoittaa Englannin lähettiläs,
»ovat hänen tunteensa hellät Lothringin herttuaa kohtaan. Yöllä näkee
hän hänestä unta, ja päivällä puhuu hän hovineitsyensä kanssa ainoastaan
herttuasta, joten on luultavaa, ettei hän koskaan tule unohtamaan sitä
miestä, jonka hän luulee olevan syntymästä hänelle määrätyn.»

Kuitenkin näytti lähinnä seuraavaan aikaan siltä, kuin heidän tiensä
eroaisivat. Ranska vaati nimittäin, hyväksyäkseen pragmatisen
sanktionin, että herttua luopuisi valtakunnastaan, kun saisi
korvaukseksi Toskanan sitä hallitsevan Medici-suvun sammuttua. Keisari
Kaarlo VI näki parhaaksi puoltaa Ranskan vaatimusta. Frans Stefan
epäröi. Hän oli kiintynyt perittyyn maahansa, mutta: »joko Lothringi
tahi arkkiherttuatar», kuului kova vaali. Tarkan harkinnan jälkeen
valitsi Frans Stefan arkkiherttuattaren, ja ainoa helpotus, mikä hänelle
suotiin, oli se, että vaikea luopuminen lykättiin tapahtuvaksi häitten
jälkeen, jotka vietettiin helmik. 12 p:nä 1736. Seuraavana vuonna sai
Frans Stefan Toskanan suurherttuakunnan haltuunsa ja oleskeli siellä
jonkun aikaa nuoren puolisonsa kanssa. Keisari Kaarlo VI aikoi
nähtävästi ajan tullen toimittaa vävynsä Rooman kuninkaaksi
vahvistaakseen siten hänen ja tyttärensä asemaa Saksassa, mutta hän
tahtoi ensin odottaa tyttärenpojan syntymistä. Hänelle ei kuitenkaan
suotu sitä iloa, sillä Maria Teresian kolme vanhinta lasta olivat
tyttöjä. Kun siis kova isku kohtasi, keisarin kuolema, oli Frans Stefan
vain muukalainen Itävallassa ja sai semmoisena osakseen epäluuloa.
Hänellä oli kuitenkin puolisoonsa verraten suurta kokemusta
valtioasioissa, häneltä ei puuttunut ymmärrystä ja hänen olentonsa oli
miellyttävä, joten hän vieraasta sukuperästään huolimatta saattoi olla
kuningattarelle tukena hänen vaarallisessa asemassaan.

Maria Teresia ei hukannut hetkeäkään pyrkiessään oikeuksiensa
saavuttamiseen. Samana päivänä, jona hänen isänsä kuoli, puhutteli hän
neuvoskuntaa, tosin kyyneleitä vuodattaen, mutta vapaasti ja hyvin. Hän
antoi heti nimittää itseään Unkarin ja Böhmin kuningattareksi sekä
Itävallan arkkiherttuattareksi, ja esiintyi heti sillä vallalla, joka
hänelle semmoisena tuli. Kaikki hallitsijanmuutoksessa välttämättömät
muodollisuudet toimitettiin nopeudella, johon siihen aikaan ei oltu
totuttu, kaikkein vähiten Itävallassa. Päättäväisyydellään herätti hän
rohkeutta neuvosherroissaan. Harmaapäiset valtiomiehet ottivat hänet
kuitenkin vastaan jonkunmoisella säälivällä itsetietoisuudella, ja hän
puolestaan tunsi itsensä aluksi liian kokemattomaksi ollakseen
myöntymättä heidän mielipiteisiinsä ja toivomuksiinsa. Ainoastaan
_yhdessä_ kohden uskalsi hän heitä kohtaan osoittaa kunnioitusta
herättävää lujuutta, nimittäin, kun hänen perintöoikeutensa tuli
kysymykseen. Ja juuri tässä kohden tarvittiin sillä hetkellä lujuutta.

Maria Teresia, jolla nähtävästi oli suuret ajatukset puolisonsa kyvystä,
koetti heti hallitukseen ryhdyttyään toimittaa hänelle apuhallitsijan
arvon. Maria Teresia toivoi myöskin siten helpommin saavansa puolisonsa
valituksi Rooman keisariksi. Mutta tätä hanketta kohtasi kova vastustus
sekä omassa maassa että sen ulkopuolella. Oltiin sitä mieltä, että se
oli ristiriidassa pragmatisen sanktionin kanssa, että sitä oli mahdoton
toteuttaa Unkarissa ja että suhde moneen ulkovaltaan sen kautta kävisi
entistä kireämmäksi. Maria Teresia ei kuitenkaan taipunut vastustuksen
vuoksi luopumaan päätöksestään ja hänen onnistuikin valituttaa Frans
Stefan apuhallitsijaksi. Tässä tilaisuudessa selitti Maria Teresia
julkisesti, ettei hän siten suinkaan luopunut oikeuksistaan, vaan
ainoastaan luovutti osan hallitustoimista puolisolleen. Harvoin on
riidelty niin paljon asiasta, jolla tuli olemaan niin vähän
käytännöllistä merkitystä. Frans Stefanin vaikutusvalta hallitusasioihin
väheni sen mukaan, kuin kuningatar alkoi huomata oman kykynsä niiden
päättämiseen, ja ainoastaan taloudellisten asiain johto jäi pysyväisesti
puolison haltuun. Frans Stefan vetäytyi mielellään pois. Hänen monien
hyvien ominaisuuksiensa ohessa huomaa hänessä jonkinmoista velttoutta,
joka vuosien kuluessa lisääntyi.

Ensi viikkoina isänsä kuoleman jälkeen onnistui Maria Teresian monien
toimenpiteiden kautta voittaa kansan suosio Wienissä ja sen
ympäristöllä. Ken vain tahtoi, sai tulla hänen puheilleen ja kaikille
oli hän ystävällinen ja hyvä. Kun hän maaliskuulla 1741 sai pojan ja
perillisen, joutui hän yhä enemmän kansan suosioon. Ennen pitkää oli
hänen onnistunut karkoittaa sekä ylhäisten että alhaisten epäluulo ja
synnyttää se rakkaus, jota hän sitten neljäkymmenvuotisen
hallituskautensa aikana osasi vireillä pitää. Hän tulikin tarvitsemaan
alamaistensa luottamusta ja uskollisuutta enemmän kuin moni muu uusi
hallitsija, voidakseen poistaa vanhoja epäkohtia ja varsinkin voidakseen
kestää ne tuhannet vaikeudet, jotka piakkoin hänen valtaistuintaan
piirittivät. Valtiollinen taivas synkkeni synkkenemistään, valtiopursi
ruskahteli joka liitoksestaan, ja ainoastaan levollinen perämies, jonka
usko oli luja, taisi kaikkia rohkaista ja ohjata purren onnellisesti
uhkaavien hyrskyjen halki.

Maria Teresian suhde ulkovaltoihin vaati tietysti ensi sijassa hänen
huomiotaan, kun valta-istuimelle nousemisen tärkeimmät muodollisuudet
oli suoritettu. Tunnustaisiko Eurooppa pragmatisen sanktionin, toisin
sanoen hänen perintöoikeutensa? Se oli suuri kysymys. Baijeri ei sitä
tunnustanut, se kävi heti selville, vaan puolusti omia etuoikeuksiaan
erään keisari Ferdinand I:sen vanhan testamentin nojalla. Sen lähettiläs
Wienissä, kreivi Perusa, esitteli salaisessa neuvoskunnassa herransa
vaatimukset. Mutta hän sai omin silmin monen läsnäollessa nähdä
testamentin ja lukea, että siinä sanottiin Baijerin perintöoikeuden
astuvan voimaan vasta silloin, kun Habsburgin suvun kaikki _lailliset_
perilliset olivat kuolleet, eikä siis miespuoliset, kuten hän oli
väittänyt. Tästä huolimatta syntyi kynäsota Baijerin kanssa. Englanti,
Italia, Alankomaat, Venäjä, Saksi tunnustivat vähitellen Maria Teresian
perintöoikeuden. Preussin uudelta kuninkaalta Fredrik II:selta tuli
Maria Teresialle ystävällinen kirjoitus, jossa kuningas yksityisesti
tunnusti hänen perintöoikeutensa. Hänelle kerrottiin siinä myöskin ettei
hänellä ollut odotettavissa mitään hyvää Espanjalta ja Ranskalta.

Edellinen valta osottikin heti rehellisesti vihollisen kantansa, sanoi
vaativansa koko keisarikuntaa, vaikka oikeastaan vain levoton kuningatar
Elisabet halusi maata nuorimmalle pojalleen. Ranska viivytteli
selitystään. Siellä hallitseva yhdeksänkymmenvuotias kardinali Fleury
kirjoitti ystävällisen kirjeen. Hän olisi todella tahtonut säilyttää
rauhan politiikkaa, jota hän aina oli kannattanut, mutta hänen valtansa
oli heikkonemassa, ja oli olemassa mahtava sotapuolue, jota johti
marsalkka Belleisle, ja sen mielestä tuli käyttää hyväkseen Itävallan
satunnaista heikkoutta ja paloitella vanha vihollinen. Kun Belleisle
sitten lähetettiin Saksaan ja hän esiintyi ylvästellen Saksan säätyjen
edessä Frankfurt am Mainissa, rupesi Itävallan hovi aavistamaan, mitä
sillä siltä taholta oli odotettavissa, ja katui hetkeäkään uskoneensa
Ranskan rauhan ajatuksia.

Mutta Maria Teresiaa odotti paljoa suurempi pettymys kuin Ranskan
vihollisuus. Wieniin saapui tieto, että Fredrik II ilman sodanjulistusta
oli tunkeutunut puolustusväkeä vailla olevaan Schlesiaan joulukuulla
1740, että hän siellä oli levittänyt kirjelmää, joka käski kansaa
pysymään pelotta, koska muka hän ja Unkarin kuningatar jo olivat hyvissä
väleissä ja neuvottelivat keskenään. Tämä sanoma teki Maria Teresian
rehelliseen luonteeseen haihtumattoman vaikutuksen. Hän oli luottanut
Fredrikin ystävyyden vakuutuksiin, ja hän oli luullut Fredrikin olevan
kiitollisuuden velassa siitä avusta, jota hän perintöprinssinä oli
saanut Wienistä riidellessään isänsä kanssa. Mutta nyt Fredrik miehitti
hänen turvattoman maakuntansa ja yllytti Euroopan vallat sotaan.

Hänen lähettiläänsä Wienissä, Gotter, esiintyi mitä suurimmalla
julkeudella ja rohkeni pyytää Schlesiaa korvaukseksi siitä, että Fredrik
kannattaisi Maria Teresian perintöoikeutta. Tämä ei aluksi tahtonut edes
nähdä lähettilästä, mutta hänen täytyi vihdoin neuvotella. Hänen
neuvosherransa arvelivat, ettei voinut maksaa kyllin suurta hintaa
Fredrikin arvokkaasta ystävyydestä. Ainoastaan v. Bartenstein oli sitä
mieltä, ettei Maria Teresia saisi näyttää heikkoutta.

Tämä mies oli alhaista sukua ja oli oikeastaan vain salaneuvoston
pöytäkirjuri. Koska hän oli ollut Frans Stefanin vastustajia, oli hän
otaksunut menettävänsä asemansa hallitsijanmuutoksen tapahtuessa, mutta
sen sijaan hänen onnistuikin edellä kaikkia muita voittaa kuningattaren
täydellinen luottamus suuren työkykynsä, syvällisten historian
tietojensa ja valtiotaitonsa vuoksi sekä sillä, että hän koetti
kehoittaa kuningatarta itsetoimintaan, jota vastoin muut virkamiehet
varsin selvään osoittivat tahtovansa johtaa häntä. Maria Teresia
muisteli aina kiitollisuudella tätä puolta v. Bartensteinin luonteessa.
Hänen lujuutensa Fredrik II:sen vaatimuksiin nähden oli täysin
sopusoinnussa Maria Teresian oman ylpeän, habsburgilaisen näkökannan
kanssa. Viimeiseen asti oli perittyä maa-alaa puolustettava. Maria
Teresia pysyi päätöksessään olla luovuttamatta Schlesiaa. Mahdollisesti
olisi hän suostunut luopumaan Alankomaista, mutta ainoastaan eräillä
rajoittavilla ehdoilla.

Mutta Fredrik olikin vain odottanut Maria Teresian kieltävää vastausta
lähestyäkseen Ranskaa. Toukokuulla 1741 solmittiin sitä paitsi liitto
Nymphenburgissa Ranskan, Espanjan ja Baijerin kesken, vaikkakin Maria
Teresia oli osoittanut suurta myötätuntoisuutta viimemainittua valtaa
kohtaan. Hän oli personallisesti neuvotellut Baijerin prinssin Kaarlo
Albertin anopin kanssa ja oli luvannut prinssille Alankomaat ja osia
Italiasta, mutta kaikki myönnytykset olivat turhat.

Englannin lähettiläs Wienissä, Robertson, koetti taivuttaa Maria
Teresiaa rauhantekoon Preussin kanssa, mutta kuningatar ei tahtonut
kuunnella hänen ehdotustaan. Hän epäili Fredrik II:sta siksi paljon ja
arveli, että jos hän tänään pyysi Schlesiaa, voisi hän huomenna pyytää
myöskin Böhmiä. Frans Stefankaan ei uskaltanut kosketella sitä kieltä.

Sotaa siis ei voinut välttää. Fredrikin esimerkkiä noudattaen tarttuivat
pian Baijeri ja Ranskakin aseisiin. Ranskalais-baijerilainen sotajoukko
Kaarlo Albertin johtamana hyökkäsi Passauhun heinäkuun 21 p:nä 1741 ja
valloitti myöskin Linzin. Maria Teresian asema oli nyt sellainen, että
hän oli mielestään pakoitettu tarjoamaan Fredrikille osaa Schlesiasta,
mutta Fredrik hylkäsi tarjoumuksen ja yhtyi Nymphenburgin liittoon
syyskuulla 1741.

Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Muutamia vapaajoukkoja oli järjestetty
ja kaikkiin mahdollisiin puolustusvarustuksiin ryhdytty. Saksalaisilta
alueilta ei kuitenkaan voinut toivoa paljoa apua, elleivät
unkarilaisetkin suostuneet osaa ottamaan. Eräs unkarilainen
isänmaanystävä ja uskollinen habsburgilainen, Johan Palffy, kehoitti
unkarilaisia ryhtymään toimeen, mutta arveltiin että todellista apua ei
kyetty toimittamaan ilman valtiopäiväin kannatusta, vaikka samalla
pelättiin niiden usein hyvinkin myrskyisiä istunnoita.

Toukokuun 18 p:nä 1741 oli avattu valtiopäivät Pressburgissa, ja Maria
Teresia oli matkustanut sinne voidakseen personallisesti vaikuttaa
säätyjen päätökseen. Hän koetti parhaansa mukaan heti saavuttaa
unkarilaisten mieltymystä. Heidän rakkautensa vaakunaan ja
kansallisväreihin oli yleisesti tunnettu, jonka vuoksi laiva, joka
kuletti Maria Teresiaa pitkin Tonavaa, ja myöskin laivaväki, oli puettu
punaiseen, vihreään ja valkoiseen. Hän nousi maalle rajalla, johon
tilaisuutta varten oli pystytetty teltta, 1/2 tunnin matkan päässä
Pressburgista. Piispat kalliisti koristetuissa vaunuissaan, ylimykset
ratsain loistavissa puvuissaan olivat häntä vastassa, ja iltapäivällä
kesäk. 20:tenä kulki Maria Teresia juhlasaatossa Unkarin pääkaupunkiin.
Unkarilaisessa puvussa, sinisiä ja keltaisia kukkia valkealla pohjalla,
ajoi hän riemuitsevan kansanjoukon keskellä avonaisissa roomalaisissa
voittovaunuissa. Jo seuraavana päivänä jätti hän säädyille
kuninkaallisen esityksensä. Hän lopetti latinalaisen puheensa
toivomuksella, että hänestä tulisi unkarilaisille hallitsijan ohella
todellinen äiti.

Mutta hänen ehdotuksensa ei lainkaan miellyttänyt unkarilaisia. He
olivat jo ennen hänen tuloaan määränneet vaatimuksensa. Muun muassa
tahtoivat he, että aateliston täydellinen veronvapaus vahvistettaisiin,
ettei Unkaria hallittaisi niinkuin muita maita, varakuninkaan virka ei
koskaan jäisi avoimeksi, kaikki unkarilaiset virat annettaisiin
unkarilaisille ja Sibenbürgiä pidettäisiin unkarilaisena maakuntana
y. m. määräyksiä, joista useimmat olivat vanhoja riitakysymyksiä. Maria
Teresia nimitti heti uskollisen Palffyn varakuninkaaksi, mutta ei
myöntynyt mielellään muissa kohdin.

Kiihko ja levottomuudet unkarilaisilla valtiopäivillä olivat aina
arvelluttavat ja tällä kertaa oli asian laita tavallista pahempi. Meteli
muistutti puolalaisia valtiopäiviä. Etenkin unkarilainen alahuone n. k.
Ständertafel, jonka muodosti vähäaateli, oli hyvin hillitön. Ylähuone
oli taipuvampi mukautumaan Maria Teresian toivomuksiin. Sen jäsenet
joutuivat lähemmin tekemisiin kuningattaren kanssa, ja hän taisi
monenlaisten suosionosoitusten kautta voittaa heidät puolelleen.
Pidettiin viisaimpana lykätä useat riitakohdat ratkaistaviksi
kruunauksen jälkeen, joka vietettiin kesäk. 25 p:nä, kun pitkien
neuvottelujen jälkeen oli sovittu valan muodosta.

Kruunaus oli sunnuntaipäivänä, paljon väkeä oli liikkeellä, suuret
joukot aatelisia valtakunnan kaikista osista, koreita pukuja, kultaa,
hopeaa, koruompeluja, kaikki se häikäisevä väriloisto, jota unkarilaiset
rakastavat. Kuningatar ajoi avonaisissa vaunuissa, jalokivien
peittämässä puvussa. Hän oli kalpea, näytti ensin pahastuneelta ja
levottomalta, mutta nähdessään riemuitsevan kansan muuttuivat hänen
kasvonsa jälleen ystävällisiksi ja samalla kunnioitusta herättäviksi,
jommoinen oli hänen ulkomuotonsa. Juhlallisuudet toimitettiin
Martinkirkossa. Unkarin kirkon päämies, kunnianarvoinen vanhus, kehoitti
nuorta kuningatarta hallitsemaan hyvin ja antoi hänen suudella ristiä.
Kuningatar lankesi polvilleen, vannoi selvällä äänellä hallitsevansa
maata lakien mukaan ja ylläpitävänsä oikeutta. Kun hänet juhlallisesti
oli voideltu, puettiin hänen ylleen pyhän Stefanin viitta ja hänen
miekkansa kiinnitettiin kuningattaren vyötäisille. Kun se oli tehty,
veti hän miekan tupesta ja teki kolminkertaisen ristinmerkin
riemuitsevan seurakunnan ylitse. Sitten sai hän kruunun, valtikan ja
omenan, ja istuen valtaistuimella otti hän vastaan uskollisuuden valan
ja häntä nimitettiin »pyhäksi apostoliseksi majesteetiksi». Kaikkialla
kaikui huuto: »vivat domina et rex noster»[1].

[1] »Eläköön hallitsijattaremme ja kuninkaamme.»

Kuninkaallisessa puvussaan kulki Maria Teresia Fransiskanikirkkoon,
jossa hän vanhan tavan mukaan löi pyhän Stefaninritareja; sieltä hän
läksi armeliaiden veljesten kirkolle, jonka edustalle oli tehty lava ja
puettu se Unkarin väreihin, ja siltä vannoi kuningatar kansalle valansa.
Sitten virtasi väki n. k. kuninkaankummulle Tonavan rannalla[1].
Kuningatar astui sen juurella vaunuista ja nousi kalliisti koristetun
hevosen selkään. Hän ajoi täyttä laukkaa kumpua ylös ja heilutti siellä
neljälle ilmansuunnalle pyhän Stefanin miekkaa merkiksi, että hän
puolustaisi ja laajentaisi Unkarin valtaa.

[1] Ihmiskäsin tehty ja hävitetty 1873.

Kaikki juhlamenot oli toimitettu. Loistava kulkue palasi linnaan, jossa
suuri juhla päätti kruunajaiset.

Ihastus nuoreen kuningattareen oli kohoamassa. Hän oli uskollisesti
seurannut vanhoja unkarilaisia tapoja, ja hän oli toimittanut ne kaikki
miehen voimalla ja naisen suloudella.

Maria Teresialle ei tämä päivä ollut pelkkää päivänpaistetta. Häntä
vaivasi se, ettei hänen puolisonsa saanut ottaa osaa juhlallisuuksiin.
Häntä varten ei ollut sijaa juhlamenoissa, ja hän sai ainoastaan
syrjäkaduilta nähdä puolisonsa juhlakulkueen. Vasta juhlan aikana
linnassa esiintyi hän kuningattaren rinnalla.

Maria Teresialla olikin syytä olla liiaksi luottamatta joukkojen
eläköönhuutoihin. Sen osoittivat seuraavien päiväin
valtiopäivätoimitukset. Tingittiin hänen kruunauslahjaansa, ja se
hallinto- ja veronmaksuehdotus, joka esitettiin elok. 30 p:nä 1741, ei
vastannut kuningattaren toiveita, joskohta hänellä ei ollut muuta neuvoa
kuin useimmissa kohdin hyväksyä se.

Sitä suurempi syy oli kuningattarella olla suututtamatta tätä levotonta
kansaa, kun hän oli aikeessa antaa aseet unkarilaisten käsiin ja kutsua
heidät puolustamaan hänen perintöoikeuksiaan. Kaikki hänen saksalaiset
neuvonantajansa kehoittivat häntä luopumaan tuumasta, joka heidän
mielestään oli hyvin vaarallinen. Mutta kuningatar tunsi ritarillisen ja
tunteellisen piirteen unkarilaisten luonteessa ja päätti käyttää sitä
hyväkseen. Neuvoteltuaan eräitten ylimysten kanssa ja saavutettuaan
heidän täydellisen suostumuksensa, kutsui hän valtiopäiväin jäsenet
luokseen linnaan syysk. 11 p:nä. Surupuvussa, kruunu päässä, puhui hän
unkarilaisille, selitti lyhyin piirtein huolestuttavan asemansa ja
lausui, että hän kaikkien hylkäämänä oli paennut uskollisten ja
vanhastaan uljaiksi tunnettujen unkarilaisten luo. »Me pyydämme
säätyjä», lisäsi hän, »tässä suuressa vaarassa, joka uhkaa omaa
itseämme, lapsiamme, kruunua ja valtakuntaa, antamaan meille viipymättä
todellista apua. Minkä me voimme, sen teemme, palauttaaksemme Unkarin ja
sen kansan entisen onnellisen tilan ja sen nimen loiston. Uskolliset
säädyt tulevat tuntemaan armollisen suosiomme vaikutuksen»[1].

[1] Maria Teresiaa kuvataan tavallisesti pitäen pientä poikaansa
käsivarrella, kun hän puhuu unkarilaisille, mutta on todistettu ettei
hän ollut läsnä.

Puheen loppupuolella joutui Maria Teresia syvän liikutuksen valtaan,
mutta hän voitti sen pian ja näytti »loukkaantuneelta viattomuudelta»
tyynellä arvokkaisuudella kuunnellessaan arkkipiispan puhetta, jossa
tämä lupasi kuningattarelle maan voimat. Maria Teresia oli oikein
käsittänyt unkarilaisten tunteellisen luonteen. Mieltyneenä koko hänen
esiintymistapaansa valtasi heidät syvä ihastus. He unohtivat hetkeksi
kaikki valituksensa ja etuoikeuskiistansa, ja sali kaikui heidän
innokkaista, eläköönhuudoistaan ja lupauksistaan uhrata veri ja henki
kuningattaren puolesta[1]. Se seikka että Maria Teresian saksalaiset
neuvonantajat olivat vastustaneet hänen käytöstään, lisäsi vielä
unkarilaisten ihastusta kuningattareen, samalla kuin he katkerasti
soimasivat saksalaisia. Nämä puolestaan eivät voineet salata
suuttumustaan, ja he arvelivat, »että kuningatar yhtä hyvin olisi voinut
luottaa piruun kuin unkarilaisiin».

[1] »Vitam nostram et sanguinem consecramus», kaikui joka taholta.

Syysk. 13 p:nä määräsivät valtiopäivät, että 30,000 miestä oli
kutsuttava kokoon. Maria Teresia käytti myöskin suotuisaa mielialaa
saadakseen puolisolleen apuhallitsijan arvon. Hän sai sen kuitenkin
oikeastaan vain nimeksi.

Moraalinen vaikutus tästä Maria Teresian esiintymisestä on arvosteltava
hyvin suureksi. Saksalaiset maat huomasivat, ettei puolustussodan taakka
painanut ainoastaan heitä, ulkovallat näkivät, ettei voinut ottaa lukuun
Unkarin kapinaa, ja kaikille sekä ystäville että vihollisille selvisi,
että joskohta Maria Teresia olikin nainen, oli hänessä päättäväisyyttä
ja voimaa, jota ainoastaan harvoin tapaa miehessä. Aineellinen etu
sitävastoin ei tullut olemaan niin suuriarvoinen, kuin oli toivottu.
Suuriherttuan hallitsija-arvo täällä kuten Itävallassakin oli merkitystä
vailla ja juuri Maria Teresian itsensä asiaan puuttumisen vuoksi, hänen
joka oli ollut niin innokas häntä valituttamaan. Mitä noihin luvattuihin
30,000 mieheen tuli, ei niitä saatu likimailleenkaan kaikkia kokoon, ja
sitä paitsi osottautuivat unkarilaiset joukot kovin vaikeiksi pitää
kurissa, joten heidän apunsa sodassa tuli olemaan jotenkin mitätön.

Valtiopäiväin loppuajat olivat yhtä myrskyiset kuin alkukin. Kun
kuningatar kiitollisuudesta hyväksyi unkarilaisten 70 artikkelia,
katuivat he, etteivät olleet pyytäneet enempää. Nyt seurasi kiivaita
otteluja. He tahtoivat kumota päätöksen. Mutta kuningatar oli tyyni ja
luja. Hän taisi hillitä puolueet. Yksimielisyys palasi, ja 29 p:nä
lokak. 1741 päätti kuningatar itse nämä omituiset valtiopäivät.

Tätä seuraava aika oli synkkä. Baijerin kuuriruhtinas hovinensa oleskeli
Linzissa, Prag sortui, kuuriruhtinasta kunnioitettiin Böhmin kuninkaana
ja pelättiin Wienin puolesta. Maria Teresia pysyi näiden koettelemusten
aikana maltillisena. Frans Stefan matkusti sotajoukon luo. Maria
Teresiaa suretti syvästi, ettei hän terveydentilansa[1] vuoksi itse
voinut armeijaansa johtaa. Kirjeitten kautta kehoittaa hän kenraalejaan
rohkeuteen ja kestäväisyyteen. He älkööt säästäkö joukkoja eikä
maalaisväestöä. »Te sanotte», kirjoittaa hän, »että olen julma. Se on
totta. Mutta tiedän myöskin, että kykenen satakertaisesti hyvittämään
kaiken sen julmuuden, jota nyt sallin Teidän harjoittaa maani
puolustukseksi, ja olen sen tekevä. Mutta nyt suljen sydämeni säälin
tunteilta. -- -- Surkuttelen kaikkien Teidän kohtaloa, jotka syöksen
onnettomuuteen. -- Se on kenties suurin suruni, mutta olette aina
löytävä minussa ainakin kiitollisen sydämen.»

[1] Hänelle syntyi tytär toukokuussa 1742.

Ei se ole uudenaikainen ihmisystävä, joka täten puhuu. Se on ylpeän
Habsburgin suvun ylpeä jälkeläinen. Huomaa kuitenkin lämminsydämisen
personallisuuden kovien sanojen takana, mutta valtiollista
terävänäköisyyttä ei hämmentänyt mikään, hänen asemassaan sopimaton,
tunteellinen herkkämielisyys.

Vaihtelevista sotatapahtumista ja valtiollisista selkkauksista puhumme
lyhyesti. Muistutamme ainoastaan että lokakuulla 1741, kun Saksi
hiljakkoin oli liittynyt Maria Teresian vihollisiin ja Englannin
kuningas Yrjö II peläten kadottavansa kuuriruhtinaskuntansa Hannoverin
oli solminut puoluettomuusliiton Ranskan kanssa, näki Maria Teresia
parhaaksi tehdä aselevon Klein-Schnellendorfissa vaarallisimman
vastustajansa Fredrik II:sen kanssa ja tässä aselevossa tunnustaa hänen
valloittaneensa Schlesian. Hänen _oikeuttansa_ Schlesian omistamiseen ei
kuningatar silloin eikä myöhemminkään tunnustanut, ja hyvillä
perusteilla, sillä niistä viisastelevista todisteista, jotka Fredrik II
antoi lakimiestensä sommitella, todistaakseen perintöoikeuttaan vanhaan
itävaltalaiseen Schlesiaan puuttui kokonaan todellinen pätevyys. Hänen
oikeuttaan Schlesiaan kuvaa paraiten hänen oma lausuntonsa
preussiläiselle ministerille Wienissä: »Jos voimme jotakin saavuttaa
rehellisyydellä, niin olemme rehelliset; jos sitävastoin pettäminen on
välttämätön, niin olkaamme sitten pettureita.»

Niin menetteli Fredrik II. Jo keväällä 1742 rikkoi hän aselevon, ja
hänen voittonsa Czaslaussa vei Maria Teresialta viimeisen toivon
valloittaa takaisin Schlesia, ja hänen täytyi tehdä Fredrikin kanssa
rauha Breslaussa kesäkuulla 1742, jossa Itävalta muodollisesti luovutti
Preussille koko ylä- ja ala-Schlesian sekä Glatzin kreivikunnan ja sai
pitää ainoastaan Teschenin ruhtinaskunnan ja pari läheistä piirikuntaa
ylä-Schlesiaa.

Maria Teresialla oli ollut kovat päivät Pressburgin linnassa ennenkuin
rauhanpäätös tapahtui. Baijerin Kaarlo Albert oli valittu Saksan
keisariksi tammikuulla 1742. Neljännestätoista vuosisadasta alkaen
olivat keisarinkruunua kantaneet ainoastaan habsburgilaiset ja oli
melkein näyttänyt siltä kuin olisi se perinnöllisesti kuulunut tälle
suvulle ja itävaltalaisille maille. Naista ei voinut valita keisariksi,
mutta Maria Teresian hartain toivo niinkuin hänen isänsä tuumien
tarkoitus oli se, että hänen puolisonsa saisi tämän arvon. Se näytti nyt
mahdottomuudelta.

Valonvilahdus Maria Teresian tukalassa asemassa oli, että samaan aikaan
kuin keisarinvaali tapahtui näytti Englanti aikovan luopua
puoluettomuuspolitiikastaan. Englanti ei voinut toimetonna katsella
Itävallan paloittelua. Ranskan ja Espanjan valta olisi siinä tapauksessa
käynyt Euroopan tasapainolle vaaralliseksi. Viimeksi mainitun vallan
kanssa kävi Englanti sitäpaitsi jo jonkun aikaa kestänyttä
siirtomaasotaa. Tämä antoi lisäaihetta Englannille, rauhaa rakastavan
ministeri Walpolen erottua tammikuulla 1742, suorastaan sekaantumaan
mannermaan sotaan. Armeijanosasto lähetettiin saksalaiseen armeijaan.
Vielä suurempiarvoinen oli Englannin raha-avustus, sillä Maria Teresian
raha-asiat olivat mitä surkuteltavimmassa tilassa.

Englannin apu ja aselepo Fredrik II:sen kanssa saivat v. 1743 voiton
kallistumaan Maria Teresian puoleen. Böhmi valloitettiin uudelleen, jopa
valloitettiin Baijerikin; äskettäin valitun keisarin, joka juuri aikoi
viettää kruunajaisiaan, täytyi paeta, ja kun brittiläis-saksalainen
sotajoukko oli saavuttanut voiton Dettingenin tappelussa lähellä
Aschaffenburgia, ajettiin ranskalaiset kokonaan Reinin taa. Itävalta ja
Englanti saivat myöskin kaksi uutta liittolaista, Sardinian ja Saksin,
Alankomaat lupasivat lähettää apujoukkoja.

Maria Teresia ei ollut koskaan vastoinkäymisissä kadottanut uskoa
asiansa oikeudenmukaisuuteen, ja tämä usko oli ylläpitänyt ja
vahvistanut hänen ja hänen palvelijainsa voimia. Myötäkäymisessä pysyi
hän tyynenä ja arvokkaana, väheksymättä silti niitä vaaroja, jotka vielä
olivat voitettavina. Näinä vuosina oli hän kalliista hinnasta saanut
tutustua eurooppalaisen politiikan petollisuuteen sekä valtakuntansa
moniin sisällisiin puutteisiin. Hän oli väsymätön työssään, ei säästänyt
koskaan itseään ja taisi siten monesti itse oikaista ja rohkaista. Hänen
uskottunaan sisähallinnossa oli yhä edelleen Bartenstein,
ulkopolitiikassa alkoi esiintyä kreivi v. Kaunitz, jonka samalla varma
ja notkea tapa hoitaa valtioviisautta kysyviä asioita herätti Maria
Teresian mieltymystä. Kenraalit ja valtiomiehet toimivat aina yksissä
neuvoin kuningattaren kanssa, jonka hallitsijaluonne yhä selvemmin
esiintyi, samassa määrin kuin hän perehtyi yleisten asiain hoitoon.

Mutta vaikka Maria Teresia käsittikin kaikki ne vaikeudet, jotka vielä
olivat jälellä, voi hän nyt kuitenkin laskea vilkkaan luonteensa
valloilleen. Vuoden 1743:n kuluessa ei hänen hovinsa enää ollut
hiljainen ja synkkä, vaan siellä pidettiin komeita juhlia, etenkin
karuselleja, jota huvitusta kuningatar erityisesti rakasti. Turvatakseen
omistusoikeutensa Böhmiin antoi hän suurella juhlallisuudella kruunata
itsensä Pragissa ja ymmärsi sielläkin voittaa kaikensäätyisten
alamaistensa suosion miellyttävällä käytöksellään.

Fredrik II ei voinut tyhjin toimin katsella Maria Teresian kasvavaa
valtaa. Hän pelkäsi menettävänsä Schlesian ja rikkoi lokakuussa 1743
Breslaun rauhan. Taaskin huolten ja levottomuuden aika. Sota raivosi
vaihtelevalla onnella eri osissa Eurooppaa. V. 1745 tapahtui kuitenkin
seikka, joka painoi vaa'an Maria Teresian eduksi. Keisari Kaarlo VII
kuoli. Hänen poikansa tahtoi ainoastaan saada Itävallalta perintömaansa
Baijerin, ja suostui tekemään erityissovinnon Füssenissä 1745 Fredrik II
teki nyt rauhan Dresdenissä. Yleinen mielipide Saksassa arveli, että
Maria Teresian puoliso oli valittava keisariksi, ja kuuriruhtinaat
valitsivatkin hänet syyskuussa 1745. Fredrik II suostui siihen kuitenkin
vain sillä ehdolla, että hänen omistusoikeutensa Schlesiaan vieläkin
vahvistettaisiin. Wienin hovi päätti, että vastavalittu keisari
viipymättä kruunattaisiin, huolimatta rahanpuutteesta ja vaikka
kruunajaismenot arvioitiin moneksi miljoonaksi. Frans Stefan ja
itävaltalaiset ministerit pitivät erittäin tärkeänä, että Maria Teresia
seuraisi puolisoaan kruunauskaupunkiin Frankfurt am Mainiin, koska he
tarkalleen tunsivat hänen miellyttävän olentonsa vaikutusvallan. Hän
suostui siihen huolimatta satunnaisesta heikosta terveydestään, mutta
hän kieltäytyi lujasti, huolimatta kaikista rukouksista, kruunauttamasta
itseään keisarinnaksi. Hän tahtoi olla hallitseva kuningatar,
keisarinnana ei hän olisi mitään, koko hänen kruunauksensa olisi
narripeliä -- hän oli sanalla sanoen järkähtämätön. Sitävastoin tahtoi
hän olla juhlallisuuksissa läsnä ja vaati tarkalleen kaikkea sitä
kunnioitusta, jota hallitsevan majesteetin oli oikeus vaatia. Kun
puhuttiin siitä, missä keisari juhlatoimituksen jälkeen hänet tapaisi,
vastasi hän: »Niin kaukana kuin mahdollista, ilman että se vaivaa häntä
liiaksi.»

Wienin hovin otaksumiset olivat oikeat. Matka Frankfurt am Mainiin oli
voittoretki Maria Teresialle ja vahvisti hänen asemansa Saksassa.
Riemuhuudoista hänen vaunujensa ympärillä ei tullut loppua, ja ne, jotka
tulivat hänen läheisyyteensä, eivät kyllin voineet kiitellä hänen
arvokasta ystävällisyyttään. Kaikki tiesivät kertoa, kuinka luonteasti
hän oli ottanut hansikkaan kädestään ja aivan porvarillisesti ja
tuottavasti paiskannut kättä vastakruunatulle keisarille
kruunaustoimituksen jälkeen. Kun hän kerran oli myöhästynyt
vastaanotosta, pyysi hän tullessaan kaikilta läsnäolijoilta anteeksi.
Semmoista ei vielä koskaan oltu kuultu habsburgilaisesta!

Mutta Ranska ja Espanja jatkoivat sotatoimiaan. Alankomaissa ja
Italiassa raivosi sota vielä kiivaasti. Saksin marsalkan
sotapäällikkötaito hankki joksikuksi aikaa voiton Ranskan aseille.
Ranskan varat olivat jo kuitenkin vähissä, ja monituisten neuvottelujen
jälkeen tehtiin vihdoin tunnettu Aachenin rauha 1748, jonka kautta Maria
Teresian perintöoikeus tunnustettiin, mutta hänen täytyi luopua
Schlesiasta, Parmasta ja Piacenzasta -- kehno voitto liittolaisille,
jotka kerran olivat luulleet voivansa riistää häneltä koko
habsburgilaisen perinnön.

       *       *       *       *       *

Aachenin rauhaa tehtäessä oli Maria Teresia yli 31:den vuoden vanha. Hän
oli ollut naimisissa kaksitoista vuotta ja hänellä oli ollut kymmenen
lasta, kolme poikaa ja seitsemän tytärtä. Tosin oli hän käynyt
lihavaksi, mutta hän oli kuitenkin yhtä miellyttävä, ja vielä 1755, kun
hänellä vieläkin oli ollut viisi lasta, kutsuu preussiläinen ministeri
Wienissä häntä kauniiksi, vaikkei hänestä muuten voi sanoa, että hän
imartelisi kuningatarta. Hän kehuu myöskin kuningattaren kohteliasta
seurustelutapaa. »Keisarinna», jatkaa hän, »puhuu hyvin ja käyttää
miellyttävää puhetapaa. Joskus tuntuu kuitenkin siltä, kuin kuulisi hän
mielellään omaa puhettaan. Päästäkseen hänen puheilleen täytyy kääntyä
palveluksessa olevan hovinaisen puoleen. Harvoin kieltäytyy keisarinna
vastaanottamasta. Kärsivällisyydellä ja hyvyydellä kuuntelee hän mitä
hänelle on sanottavaa, ja hän ottaa itse vastaan armonanomukset, jotka
hänelle lähetetään. Vastaanottopäivänsä käyttää keisarinna suurimmaksi
osaksi vastaanottoihin. Kaupungissa tapahtuvat ne yleisen kokoushuoneen
kulmassa, maalla hänen ollessaan kävelyllään.»

Maria Teresia oli jo silloin ruvennut käyttämään niitä tapoja, joita hän
sitten noudatti läpi koko elämänsä. Talvella nousi hän kl. 6, kesällä
kl. 4, harvoin 5. Jumalanpalvelusaikaa lukuunottamatta kului koko aamu
työssä. Kl. 1 söi keisarinna päivällistä, useimmiten yksin, ja lepäsi
sitten tunnin tahi kaksi. Sitten työskenteli hän jälleen seitsemän
paikoille, jolloin hän ryhtyi korttipeliin. Se oli hänen
lempihuvituksensa, mutta kuitenkaan ei hän siihen uhrannut kuin
puolitoista tuntia. Sen jälkeen nautti hän kevyen illallisen ja meni
aikaisin levolle. Huvitukset voivat kuitenkin keskeyttää tämän
työteliään päiväjärjestyksen, mutta ne olivat aina poikkeuksia ja
harvenivat, kuta vanhemmaksi keisarinna kävi.

Olemme maininneet karusellin häntä huvittaneen. Hän oli suuri
hevosystävä ja reipas ratsastaja. Nopeilla ratsuretkillään Wienin ja
huvilinnojen välillä oli hänen usein tapana yllättää matkan varrella
asuvia ystäviänsä ja käydä heillä suurustamassa. Silloin oli hän iloinen
ja luonteva käytökseltään, mutta kunnioitustakin herättävä, kun niin
tarvittiin. Metsästysretkiin otti hän harvoin osaa, ja silloin vain
keisarille mieliksi, joka oli innokas metsästäjä. Naamiohuvit, joissa
hän esiintyi sinisessä dominossa, häntä huvittivat. Hän piti myöskin
paljon soitannosta ja oli itse nuoruudessaan soittanut useita
soittokoneita. Lapsille pantiin toimeen tanssiaisia ja erityisiä pieniä
huvinäytelmiä.

Maria Teresia oleskeli mieluimmin Wienissä tahi Schönbrunn'in linnassa,
jonka hän rakennutti uudestaan ja kaunisti. Pitempiä huviretkiä tehtiin
harvoin. Silloin tällöin vaellettiin johonkin pyhään paikkaan tahi
vierailtiin Böhmin ja Mährin leireissä.

Velvollisuuksiaan vaimona ja äitinä ei Maria Teresia laiminlyönyt. Hänen
kuudestatoista lapsestaan tuli kymmenen täysi-ikäiseksi. Hän kirjoitti
omakätisesti sääntöjä, jotka tarkoittivat heidän kasvatustaan, ja valvoi
itse, että näitä sääntöjä noudatettiin. Hän ei kuitenkaan siten voinut
välttää useata vanhaa itävaltalaista hovitapaa, jotka eivät voineet
vaikuttaa edullisesti lasten kehitykseen. Maria Teresia osoitti
puolisoaan kohtaan hellintä rakkautta, mutta vaati myöskin häneltä
samaa. Harvoin tavannee onnellisempaa avioliittoa niin korkeasäätyisten
kesken. Toisinaan ilmestyi kuitenkin pilviä aviotaivaalle. Keisari
nimittäin erittäin suosi naisseuraa. Kun hän yhä enemmän vetäytyi pois
hallitustoimista, jäi hänelle paljon joutoaikaa, ja sen hän mielellään
kulutti jutellen sisarensa tahi ylihovimestarinna Fuchs'in tahi
muutamien muiden hovin naisten kanssa. Kaunis kreivinna Auersperg
herätti jonkun aikaa Maria Teresian mustasukkaiset tunteet täyteen
eloon. Hänen epäluulonsa oli kuitenkin perusteeton, ja puolisoitten hyvä
sopu palasi. Se oli kenties onneksi keisarille, sillä Maria Teresia oli
leppymätön, kun oli kysymys siveellisistä hairahduksista, eikä hän
voinut olla osoittamatta siveettömiä henkilöitä kohtaan suoranaista
halveksumista. Itse ei hän ollut vähintäkään keikaileva, ei huolehtinut
ulkomuodostaan ja hoitipa huonostikin pukuaan. Hän ei tahtonut kuulla
puhuttavan sukupuolensa heikkouksista, mutta välistä puhkesi ikäänkuin
valitus siitä, että hän oli syntynyt naiseksi.

Maria Teresia oli suuri kuningatar, mutta kenties olisivat hänen
ominaisuutensa luoneet vielä suuremman kuninkaan. Hän olisi silloin
voinut kantaa aseita oikeuksiaan puolustaessaan ja hän olisi silloin
myöskin saanut toisen kasvatuksen, joka heti olisi tehnyt hänet
kykeneväksi käyttämään suurta teräväjärkisyyttään ja lämmintä sydäntään
maansa parhaaksi. Mutta Kaarlo VI olisi, kuten eräs englantilainen
historioitsija lausuu, »järkyttänyt taivaan ja maan vakuuttaakseen
tyttärensä perintöoikeuden suuriin kuningaskuntiin, ja samalla oli hän
tehnyt voitavansa saadakseen hänet kykenemättömäksi hallitsemaan näitä
alueita». Kenties olisi toisenlaisen kasvatuksen kautta voitu väittää
niitä virheitä, jotka näin ollen kieltämättä haittaavat hänen
hallitustaan, nimittäin jonkunlainen yksipuolinen ulkokultaisuus,
ymmärtämätön kovuus useita väärinkäytöksiä tukahuttaessa ja intohimoinen
niin hyvin viha kuin ihailukin.

Maria Teresian onnistui kuitenkin älyllään ja työkyvyllään suureksi
osaksi korvata se, minkä kasvatus oli laiminlyönyt. Kullakin
ministerillä oli oma viikonpäivänsä, jona hän esitti kuningattarelle
asiansa. Kuningatar luki itse lähettiläittensä tiedonannot ja muiden
virkamiesten kertomukset, niiden joukossa ahkeran v. Bartensteinin
laajat muistiinpanot. Ei tauti eikä huvitukset häntä siitä estäneet. Hän
kirjoitti omakätisesti muistutuksia kaikesta tärkeämmästä, jota hänelle
esitettiin, sekä ne päätökset, joita hänen virkamiestensä tuli seurata.
Nämä muistutukset ennen kaikkea todistavat Maria Teresian suurta
personallista osanottoa niihin merkillisiin toimenpiteisiin, jotka tapaa
hänen hallituskaudellaan. Ne todistavat myöskin, että hän oli lahjakas,
oikeudentuntoinen, velvollisuutensa käsittävä ja hurskas. Hän sanoi aina
ensimmäiseksi rukoilevansa Jumalalta kykyä oikein toimittamaan tärkeää
tehtäväänsä.

Perintöjärjestyssota oli saanut Maria Teresian huomaamaan, että
semmoisten saaliinhimoisten naapurien ympäröimänä ei Itävaltaa mitenkään
voisi pitää koossa ilman vahvaa sotajoukkoa, mutta sitä ei voinut
hankkia rahatta, eikä kylläksi rahaa milloinkaan voisi toimittaa
kumoomatta aateliston veronvapautta, muuttamatta hallintoa ja
parantamatta aatelittomain säätyjen ehtoja. Kaiken tämän piti vahvan
kuninkaanvallan panna toimeen, joka samalla muodostaisi vahvan
keskushallituksen, ja se pitäisi koossa valtakunnan eri osat.

Maria Teresia on omakätisessä kirjoituksessa esittänyt, mitenkä hänen
esi-isänsä heikkoudesta aatelia ja virkamiehiä kohtaan olivat
vahingoittaneet omaansa ja koko maan voimaa, ja hän viittaa samalla
siihen tiehen, jota kulkemalla hän aikoi vahvistaa kuninkaan valtaa. Hän
tosin epäröi rikkoa säätyjen etuoikeuksia, jotka hän oli vannonut
säilyttävänsä, mutta hän pelasti omantuntonsa sillä, että hänen valansa
ainoastaan oli koskenut heidän »oikeudella saamiaan oikeuksia», ja
niihin ei hänen mielestään mitenkään voinut lukea niitä oikeuksia, joita
he hänen edeltäjiensä heikkoudesta olivat saaneet.

Vanhan itävaltalaisen feodaliyksinvallan muodostaminen uudenaikaiseksi
valtioksi, vahvan kuninkaanvallan ja voimakkaan keskushallituksen
avulla, kuvaa lyhyin piirtein Maria Teresian sisäpolitiikkaa. Hänen
hallituskautensa oli siis käänne Itävallan kehityksessä. Siellä kuten
muuallakin oli rajaton yksinvalta välttämätön porras suurempaan
vapauteen ja lailliseen yhdenvertaisuuteen.

Maria Teresia koetti jo Dresdenin rauhanteon jälkeen oppia tuntemaan
maansa asetukset ja varat. Hän käytti apunaan v. Bartensteiniä sekä
kamarikirjuri Koch'ia, joka oli hiljainen, rehellinen mies, eikä
vehkeillyt, mutta ennen kaikkea käytti hän v. Haugewitz'iä. Tämä oli
synnyltään saksilainen, hiukan narrimainen, mutta uuttera ja varustettu
erinomaisella käytännöllisellä liikemiesälyllä. Maria Teresian suuriin
ominaisuuksiin kuului se, että hän tiesi käyttää ja löytää kelvollisia
virkamiehiä ja usein katsomatta sukuperää, vaikka hänen tässä suhteen
oli mahdoton kokonaan hylätä ikivanhat ennakkoluulot.

Haugewitz toimitti sen merkillisen veronjärjestelyehdotuksen, jonka
säädyt pitkän vastustuksen jälkeen, etenkin ala-Itävallan maakuntien
puolelta, lopulta hyväksyivät. Ehdotuksen yksityiskohdat täytyy tässä
jättää sikseen. On ainoastaan mainittava että se melkoisesti paransi
Itävallan tuloja ja puolustuslaitosta, etupäässä sen kautta että
_aateliston veronvapaus poistettiin_, joka tapahtui Ranskassa vasta
suuressa vallankumouksessa ja Preussissä meidän päivinämme, ja että
verot olivat maksettavat rahassa. Sen sijaan vapautettiin alamaiset
muista tilapäisistä ulosteoista paitsi majoituksista. Maria Teresian
käytös näissä kysymyksissä oli omiaan hankkimaan niille voiton: hän oli
samalla kohtuullinen ja luja. Virkamiehiltään vaati hän kannatusta, ja
eräs hänen uskotuistaan, kreivi Harrach, joka vastusti ehdotusta, joutui
auttamattomasti epäsuosioon. Täten saaduilla rahoilla uudistettiin
itävaltalainen puolustuslaitos ja vanhat väärinkäytöt poistettiin siitä.
Maria Teresia itse seurasi aina harrastuksella sotajoukkoaan ja kävi
usein leireissä ja kasarmeissa.

Sitten parannettiin ja järjestettiin rahavarainhallinto yksityiskohtia
myöten, ja siinä Maria Teresia käytti hyväkseen puolisonsa kokemusta
näissä asioissa.

Myöskin maitten hallinnossa tapahtui erittäin huomattavia muutoksia.
Periaate oli se, että samalla kun koetettiin yhdistää eri maiden
hallinnot mikäli suinkin, koetettiin erottaa hallinnon eri haarat, jotka
sitä ennen olivat jotenkin mielivaltaisesti yhdistetyt. Siten oli ollut
olemassa böhmiläinen ja itävaltalainen kanslia, ja böhmiläinen kansleri
oli ollut melkein yksinvaltias. Tämä kaikki muutettiin. Oikeusasiat
annettiin erityisen viraston haltuun.

Vuosina 1753--66 työskentelivät useat toimikunnat yhteisen
sivilioikeuden toimittamiseksi kaikille saksalaisille maakunnille. N. k.
_Codex Theresianus_ oli tämän työn tulos kuten kaksi vuotta myöhemmin
ilmestyvä rikoslakikin[1]. Mutta jokapäiväistäkin lainkäyttöä valvottiin
tarkemmin kuin siihen asti. Erottamalla yksityisissä maakunnissa
lainkäytön hallinnosta voitiin paremmin pitää huolta oikeuden
noudattamisesta.

[1] Constitutio Criminalis Theresiana.

Kaikenlaiset kuokkavieraat ja tyhjäntoimittajat olivat tietysti
tyytymättömät siihen suurempaan järjestykseen, joka kaikkialla pantiin
toimeen, ja Maria Teresiakin sai osansa siitä kiittämättömyydestä, joka
seuraa parannusten kintereillä, niiden kaikkien kiittämättömyydestä,
joilla oli ollut hyötyä epäjärjestyksestä. »Minä en ole mitään
huomaavinani», kirjoittaa Maria Teresia myöhemmin itse tästä, »toivossa
että viisaammat vähitellen tunnustaisivat kaiken tapahtuneen vain
isänmaan hyväksi, siis vain heidän itsensä hyväksi. En antanut
vanhastaan tutun hälinän pettää itseäni, en myöskään luopunut aikeestani
panna toimeen sitä, mihin Jumalan avulla olin ryhtynyt, sillä olin
varmasti vakuutettu sen oikeudenmukaisuudesta ja välttämättömyydestä.»

Keisarinna sekaantui kirkollisiinkin asioihin, vaikka ei aina
menestyksellä. Olemme jo maininneet että hän oli hartaasti
uskonnollinen. Hän oli lisäksi uskollinen katolisen kirkon tytär ja
noudatti nöyrästi sen tapoja ja sääntöjä. Tämä hänen kirkollisuutensa ei
kuitenkaan estänyt häntä puoltamasta valtion oikeuksia kirkkoon nähden.
Hän ei sallinut pappien sekaantua maallisiin asioihin, ja hänen
suhteensa paavinistuimeen oli valtiollisista syistä usein kireä.
Papiston kuten aatelistonkin täytyi luopua monesta etuoikeudesta, ja
hengellisten itsensä ottamia oikeuksia vastustettiin ankarasti. Samaten
oli keisarinna kaiken taikauskon vihollinen. Noitatutkinnot poistettiin,
ja 24 kirkollista juhlapäivää poistettiin ediktillä v:lta 1754, vaikka
taikauskoinen kansa sitä vastusti. Hän koetti myöskin vähentää raakuutta
ja siveettömyyttä sääntöjen ja asetusten avulla.

Toiselta puolen täytyy myöntää että Maria Teresia oli suvaitsematon
muunuskoisia kohtaan. Etenkin on Pragin juutalaisedikti v:lta 1744
saanut huonon maineen. Hän olisi mieluimmin tahtonut karkoittaa heidät
kokonaan maastaan, mutta siitä hänen täytyi luopua. Eivät
protestantitkaan saavuttaneet tosi vapautta hänen aikanaan, ja luullaan
keisarinnan rippi-isän Pittermannin olleen siihen syypään.
Uskonvapausaate, joka juuri tähän aikaan syntyi, ja jota Maria Teresian
vihollinen Fredrik II niin innokkaasti kannatti, ei koskaan miellyttänyt
häntä, joka pysyi lujana uskossaan ja vanhassa lauseparressa: yksi
valtio, yksi kirkko.

Jättäkäämme kuitenkin tämä hänen hallituksensa varjopuoli ja puhukaamme
hänen suhteestaan opetukseen. Hänellä on siinä kohden suuret ansionsa.
Korkeamman opetuksen järjesti hän etupäässä kelvollisten virkamiesten
kasvattamista varten. Mitään varsinaista tieteellistä harrastusta ei
hänellä koskaan ollut. Siksi oli hän liian käytännöllinen. Mutta sitä
vastoin hän suuresti kunnioitti kaikkea tietoa, josta suorastaan oli
hyötyä elämässä, ja hän auttoi innokkaasti henkilääkäriään Gerhard van
Swieten'iä, joka järjesti uudestaan Wienin yliopiston, ja joka toi sen
lääkeopilliseen tiedekuntaan kukoistusajan. Maria Teresia lahjoitti
rahoja uutta yliopistorakennusta varten, jonka hän itse vihki 1756.
Hänen toimestaan perustettiin akatemia itämaisten kielten tutkimista
varten. Hänen luomiaan on myös se aateliskoulu, joka hänestä sai nimen
Theresianum, ja jota hän anteliaasti avusti lahjoituksilla. Myöskin
alkeiskoulut olivat hänen huolenpitonsa esineitä. Hän ei suinkaan
sokeasti ihaillut jesuiittain opetustapaa ja eräässä ediktissä v:lta
1752 vastustaa hän useaa väärinkäyttöä, niiden joukossa kaikkea
järjetöntä ulkolukua. Hän aikoi myöskin perustaa realikouluja, mutta
häntä neuvottiin aikeestaan luopumaan.

Hänen kansansivistysharrastuksensa on hänen historiansa kauneimpia
lehtiä. Hänen harrastuksensa perusteena ei ollut ainoastaan yleinen
ihmisrakkaus, vaan vaikuttivat siihen valtiollisetkin syyt. Koska tämä
huolenpito kuuluu hänen loppuhallitukseensa, saamme tilaisuutta palata
siihen.

Maria Teresia ei niin täydellisesti ihaillut ranskalaista sivistystä
kuin useimmat hänen aikalaisensa. Päinvastoin rakasti hän lämpimästi
kieltänsä ja suosi sen kirjallisuutta. Onpa sanottu että hän tahtoi
perustaa saksalaisen akatemiankin ranskalaisen mallin mukaan, mutta
sillä seikalla ei ole todellista perää. Hän ei ollut akatemiain ystävä
ja vastusti ehdottomasti tiedeakatemian perustamista. Kenties oli siihen
syynä hänen jyrkkä vastenmielisyytensä kaikkiin korulauseisiin, joita
sen ajan oppineet seurat usein suosivat. Sitä vastoin antoi hän perustaa
valtioarkiston 1749, vieläkin olemassa oleva Reichs und Geheime-Archiv
Wienissä. Sitä ennen olivat historialliset asiapaperit olleet hajallaan.
Alkuperäinen Westfalin rauhankongressin pöytäkirja oli esim. myyty
lumppukaupassa Wienissä. Bartensteinistä tuli arkiston johtaja.

Maria Teresia valvoi, kuten jo huomautettiin, _kaikkien_ itävaltalaisten
maitten parasta. Hän työskenteli väsymättä yhdistääkseen valtakunnan
hajanaiset osat keskushallintoa vahvistamalla, ja hän ymmärsi tehdä oman
personallisuutensa täksi todelliseksi yhtenäisyydeksi. Sekä Wienin
asukkaat että kansa Posin ja Scheldenin rannoilla tahi Karpatein ja
Erzgebirgen rinteillä olivat sitä mieltä, että oli onni totella Maria
Teresian lempeää valtikkaa, joskin sieltä täältä toisinaan kuului
tyytymättömiä ääniä.

_Unkari_ oli aina keisarinnan erityisen huolenpidon esineenä. Tämä maa
muodosti 1/3:n koko Itävallasta sekä asukaslukunsa että pinta-alansa
puolesta, mutta siitä huolimatta tuotti se ainoastaan 1/10:n
valtiorahaston tuloista. Paitsi sitä vallitsi siellä enemmän aatelisia
etuoikeuksia ja keskiaikaisia laitoksia kuin useimmissa muissa maissa.
Ei kukaan halunnut hartaammin kuin Maria Teresia parantaa näitä
epäkohtia, mutta Unkarissa oli hänen valtansa, kuten jo olemme nähneet,
tarkasti rajoitettu. Ne surulliset kokemukset, jotka hänellä oli 1741:n
valtiopäiviltä uudistuivat vielä suuremmassa määrässä valtiopäivillä
1751 ja 1764. Maria Teresia oli itse läsnä, hän teki parhaansa
personallisesti voittaakseen ulkonaisille huomionosoituksille alttiit
unkarilaiset, hän perusti heille erityisen ritarikunnan, St Stefanin
ritarikunnan, hän matkusti ympäri maata, rakennutti linnan Pestiin
j. n. e., mutta kaikista näistä yrityksistä ei ollut sanottavasti
hyötyä. Unkarilaiset vakuuttivat mitä nöyrimmin sanoin uskollisuutensa,
he lisäsivät jossakin määrin verojaan, mutta eivät tahtoneet luopua
ainoastakaan etuoikeudesta, vaan jättivät sen sijaan 1764 kokonaista 227
valituskohtaa. Heidän kuningattarensa vetosi turhaan heidän
myötätuntoisuuteensa köyhää väestöä kohtaan. Vuonna 1765 onnistui Maria
Teresian kuitenkin valtiopäiväin myötävaikutuksetta saattaa voimaan
verojärjestelmän, jolla oli suuri merkitys. Hän toimi varsin viisaasti,
kun ei äkkiä pannut toimeen kaikkia niitä parannuksia, jotka hän huomasi
välttämättömiksi. Hänen poikansa Josefin hallitus on parhaana todisteena
siitä. Hän poisti väkivaltaisesti aateliston etuoikeudet ja toimitti
useita hyödyllisiä muutoksia, mutta sillä seurauksella että vanha viha
habsburgeihin heräsi uuteen eloon, ja koko maa nousi kapinaan. Maria
Teresia taasen ei käynyt pitemmälle parannuksissaan, kuin rauhan
ylläpitäminen salli.

Samaa maltillista viisautta noudatti Maria Teresia _Alankomaissakin_
(Belgiassa), jonka väestö myöskin piti tarkkaa huolta vanhoista
oikeuksistaan. Tämä maa oli saanut kärsiä paljon itävaltalaisen
perintösodan aikana, ja Maria Teresia, joka koetti parantaa sen monia
haavoja, huomasi pian että paras tapa oli jättää maakunta rauhaan ja
ainoastaan suojella sitä hollantilaisten ja ranskalaisten väkivallalta.
_Italiassa_ onnistui hänen sitä vastoin saada aikaan monta parannusta.
Täällä kuten tavallisesti tiesi Maria Teresia saada palvelukseensa kelpo
virkamiehiä. Uusi maakuntahallitus pantiin toimeen, inkvisitioni
poistettiin, ja italialaiset maakunnat kukoistivat hänen aikanaan.

Myöskin _ulkopolitiikkaa_ piti Maria Teresia tarkasti silmällä. Niin
epävarmat kuin valtiolliset olot 1700-luvulla olivatkin, ja niin
kokonaisuutta vailla kuin itävaltalainen yksinvalta oli, vaadittiin sen
päämieheltä suurta valtiollista tarkkuutta ohjaamaan kulkunsa kaikkien
vaarojen läpi ja säilyttämään sitä suurvallanasemaa, jota perintösota
oli järkyttänyt, mutta jonka Aachenin rauha jälleen onnellisesti oli
vahvistanut.

Tämän rauhanpäätöksen jälkeen neuvoteltiin ahkerasti siitä, mitä
politiikkaa Itävallan tulisi seurata. Kaikkien yhteinen mielipide oli,
että Preussi oli Itävallan vaarallisin vastustaja, kaikkien mielestä
Venäjä oli luonnollinen, mutta epäluotettava liittolainen. Suhteesta
Ranskaan oltiin sitävastoin eri mieltä. Keisarista tämä maa oli
Itävallan perivihollinen ja sen uskottomuus viime sodassa näytti hänestä
todistavan sitä, mitä tältä vallalta aina voitiin odottaa. Vastoin tätä
ehdotti nuori ministeri Kaunitz, joka oli herättänyt huomiota Aachenin
rauhankokouksessa, että Itävallan pitäisi koettaa voittaa Ranska
puolelleen, sillä ainoastaan se valta voisi auttaa Itävaltaa
valloittamaan Schlesia takaisin.

Keisarinna, jonka hallussa oli päätösvalta, taipui Kaunitzin puolelle.
Tämä lähetettiin Parisiin ministeriksi 1750, ja Itävalta koetti sen
jälkeen lähestyä Ranskaa. Tämän vallan uskottomuuden voi Maria Teresia
valtiollisesta viisaudesta antaa anteeksi, mutta Schlesian menettämistä
ei hän arvellut voivansa eikä saavansa unohtaa. Kuitenkin puhui hän
suoraan, kun hän ranskalaiselle lähettiläälle Wienissä lausui: »En
tarkoita, etten surisi Schlesian menettämistä. En myöskään sano, etten
aikoisi sitä anastaa takaisin, jos aikojen kuluessa suotuisa tilaisuus
tarjoutuisi. Mutta toistan Teille vielä, että nykyhetkenä en sitä
ollenkaan ajattele.»

Vuosikausia olikin kestävä ennenkuin Itävallan onnistui voittaa Ranskan
luottamus ja suurta valtiollista viisautta vaadittiin, jottei epäluulo
ennenaikojaan heräisi. Vuosisatoja kestäneen eripuraisuuden jälkeen oli
ranskalais-itävaltalainen liitto uskaliaimpia ja huomiotaherättävimpiä
valtiollisia näytelmiä, mitä eurooppalainen valtiotaito koskaan on
esittänyt. Siihen päämaaliin pyrki Maria Teresia ja se saavutettiin,
vaikka vasta toukokuulla 1756.

Kaunitz oli silloin jo aikoja sitten jättänyt Parisin. Jo 1753
kutsuttiin hän takaisin Wieniin ja nimitettiin valtiokansleriksi eli
kuten nykyään sanottaisiin ulkoasiainministeriksi. Ulfeldt, kuuluisan
Leonora Kristina Ulfeldtin pojanpoika, jolla ennen oli ollut tämä virka,
sai hoviviran, ja Bartensteinille, jolla myöskin oli ollut
vaikutusvaltaa ulkopolitiikkaan, annettiin ylhäinen virka, joka hänet
kuitenkin erotti hänen entisestä toiminta-alastaan. Antonius Wenzel
Kaunitzista tuli siitä ajasta alkaen Maria Teresian vaikutusvaltaisin
virkamies, ja hänen vaikutusvaltansa kasvoi vuosi vuodelta.
Keisarinnalla oli suuri luottamus häneen, ja siinä kohdin kuten
muissakin osottaa hän ihmistuntemistaan, sillä Kaunitz oli erinomainen
mies. Terävä pää, nerokas itsenäisyys, laajat tiedot ja suuri työkyky.
Mutta hänessä oli monta vikaakin, joita Maria Teresia muuten ei
sietänyt. Hän oli naurettavan tarkka vaatteistaan ja ulkonaisesta
esiintymisestään, hän oli ylen arka terveydestään, tavoiltaan
kevytmielinen ja lopuksi hän ihaili liiaksi Voltairiä, jottei olisi
syytä epäillä hänen oikeauskoisuuttaan. Sitäpaitsi oli hän luonteeltaan
vallanhimoinen ja käskevä. Mutta Maria Teresialla oli harvinainen kyky
antaa anteeksi vikoja, kun hän käsitti ansiot. Hän alkoi senvuoksi
kysellä häneltä neuvoja sisäasioissakin. Valtiokanslerin ja keisarinnan
välillä syntyi sellainen yhteistyö, sellainen yhtenäisyys päätöksissä ja
toimeenpanossa, että historia voi näyttää ainoastaan harvoja
samantapaisia esimerkkejä. Heidän kesken solmittiin mitä jaloin
ystävyysside, ja Kaunitz ihaili ja kunnioitti Maria Teresiaa yhtä
suuresti, kuin Maria Teresia häntä. Mutta se, joka ei aina näyttänyt
tyynesti kestävän Kaunitzin kasvavaa valtaa, oli keisari. Etenkin
näyttää hän paheksuneen ranskalaisystävällistä politiikkaa, johon
Kaunitz oli neuvonut Maria Teresiaa. Kerrotaanpa kiivaasta
väittelystäkin valtiokanslerin ja muuten niin tyynen keisarin kesken.
Keisari ei kuitenkaan voinut olla kauvan sopimatta ja lausui piakkoin
katuvansa ajattelemattomasti lausuttuja sanojaan.

Versailles'in sopimus 1756 Ranskan ja Itävallan kesken sisälsi sen, että
Ranska hankkisi Schlesian Itävallalle, joka korvaukseksi antaisi osan
Alankomaista Ranskalle. Sopimuksen tekoa olivat etupäässä vaikeuttaneet
ne seikat, että Ranska tahtoi suunnata liiton Englantia vastaan, ja
Itävalta Preussia vastaan, Ranska tahtoi Alankomaat kokonaan, Itävalta
tahtoi antaa osan Espanjan kruununperijälle Don Filipille. Kaunitzin
tahdonlujuus voitti kuitenkin kaikki vastukset ja hänen onnistui saada
mielipiteitään puolustamaan kuuluisa markisinna Pompadour. Onpa väitetty
että Maria Teresia olisi alentunut kirjoittamaan kohteliaan kirjeen
tälle kuninkaalliselle rakastajattarelle, mutta tämä väite on kokonaan
väärä. Semmoinen teko olisi sotinut keisarinnan luonnetta vastaan.

Maria Teresia sanoi, ettei hän koskaan niin iloisella mielellä ollut
allekirjoittanut sopimusta, kuin tätä yllämainittua Ranskan kanssa, ja
kuitenkin saattoi hän tuskin olettaakaan ettei siitä olisi seurauksena
suuri sota. Mutta hän luuli, että tästä sodasta olisi Itävallalle
hyötyä, ja hänellä oli suuria voitonvarmoja toiveita.

Yleisesti tunnettua on etteivät ne toteutuneet. Vuodesta 1756 vuoteen
1763 raivosi n. s. seitsenvuotinen sota, jossa Itävalta, Saksi, Ranska
ja Venäjä ja lopulta Ruotsi olivat toisella puolen, Englanti ja Preussi
toisella. Fredrik II alkoi itse sodan, kun hän huomasi, ettei sitä
voinut välttää. Hänen rohkeutensa, hänen neronsa tässä taistelussa
ylivoimaisia vihollisia vastaan herätti hänen vastustajissaankin
ihailua. Maria Teresialle oli kova koetus nähdä vuosikausien
valtioviisaiden ja sotaisten ponnistusten menevän tyhjiin näissä
taisteluissa. Hänellä ei ollut sotapäällikköä, joka sotaisessa nerossa
olisi vetänyt Fredrik II:lle vertoja. Varmaankin oli hänestä, ylpeästä
itsevaltijattaresta katkeraa tuntea vihatun vastustajan edessä voimansa
ja valtansa rajoitetuksi. Hän turvautui Kaunitzin apuun, jonka näinä
levottomina vuosina täytyi antautua sota-asioihinkin. Keisarinnan ja
keisarin huomio oli kiintynyt etupäässä sodan rahalliseen puoleen. Ei
ollut niinkään helppoa hankkia rahoja ja Itävallan valtiovelka nousi
sodan loputtua 300 miljoonaan guldeniin.

Sodan eri tapahtumia emme tässä rupea selittämään. Kuten tietty petti
Venäjä Itävallan, Ranskan voimat väsähtyivät, ja kun Fredrik II oli
valloittanut Schweidnitzin, kadotti Maria Teresia kokonaan toivon
valloittaa takaisin Schlesia, »Itävallan helmi», ja hänen täytyi tehdä
Hubertsburgin rauha 1763, jossa Preussin valloitukset vahvistettiin ja
tunnustettiin samalla Preussin suurvalta-asema Saksassa.

Rauhanteko oli Maria Teresialle nöyryyttävä. Olisi voinut odottaa, että
Kaunitz olisi saanut maksaa tämän nöyryytyksen, hän kun oli ehdottanut
poliitista suunnitelmaa, jonka järkeväisyyttä oli syytä epäillä. Mutta
niin ei ollut asian laita. Kaunitz oli entistä suuremmassa suosiossa.
Sen tapaista pikkumaisuutta ei Maria Teresiassa ollut, ja hän käsitti
täysin, että suuren valtiomiehen neroa tarvittaisiin nyt enemmän kuin
koskaan ennen parantamaan kaikkia niitä halkeamia, jotka onneton sota
oli tuottanut yhteiskuntarakennukseen. Maria Teresia toimi yhtä
innokkaasti maansa hyväksi rauhan jälkeen kuin sodankin aikana, eikä
ulkopolitiikassakaan tapahtunut muutoksia lähinnä seuraavana aikana.
Kenties saattaa kuitenkin jo silloin huomata jonkunlaista epäröimistä
päätösten tekemisessä ja taipumusta jättää tärkeitä asioita ruhtinas
Kaunitzin päätettäviksi. Tämä muutos Maria Teresiassa esiintyy selvin
piirtein vasta erään tapauksen jälkeen, joka muodostaa käänteen hänen
hallituksessaan, ja joka samalla järkähytti koko hänen olentoansa sen
perusteita myöden. Sen surun jälkeen, joka häntä silloin kohtasi, ei
hänestä enää koskaan tullut sitä, mikä hän oli ollut.

Syynä siihen että lahjakkaasta naisesta niin harvoin tulee todellinen
henkinen nero on vähemmin se, että hänen henkiset ominaisuutensa ovat
_liian heikot_ elämän taistelussa kuin se, että hänen tunteensa ovat
_liian voimakkaat_. Maria Teresiankin suurenmoinen henki on todisteena
tästä väitteestä.

       *       *       *       *       *

Suurilla juhlallisuuksilla vietettiin Innsbruckissa Maria Teresian
lähinnä vanhimman pojan arkkiherttua Leopoldin ja espanjalaisen
prinsessan Luisan vihkiäisiä. Nämä juhlallisuudet keskeytyivät, kun
keisari Frans äkkiä sai halvauksen ja kuoli vanhimman poikansa
arkkiherttua Josefin käsiin. Tämä tapahtui elokuun 18 p:nä 1765.

Maria Teresia oli tuskasta murtunut. Hän tahtoi luopua hallituksesta,
oli välinpitämätön kaikesta. Ainoastaan Josefin ja Kaunitzin yhteiset
ponnistukset saivat hänet jäämään paikalleen, mutta Josef nimitettiin
apuhallitsijaksi, ja alussa jäivät kaikki toimet hänen huostaansa.

Maria Teresia ei mielestään voinut toimittaa kyllin suuria ulkonaisia
surun merkkejä. Teatterit suljettiin, syvin surupuku otettiin
käytäntöön, messuja ja hartaushetkiä käskettiin pitää. Keisarinna kielsi
hovinaisia ihomaaliakin käyttämästä. Tämä herätti suurta paheksumista
aikana, jona ihomaali kuului toalettiin. Kauniin ruhtinatar Auerspergin
sanotaan loukkaantuneena huudahtaneen: »Onko mahdollista, että omat
kasvonpiirteetkään eivät enää ole vallassamme? Ja kuitenkin olen ne
saanut Jumalalta, eikä valtiolta.»

Näytti aluksi siltä kuin keisarinna olisi menettänyt työhalun ja kaiken
maan ja valtakunnan harrastuksen. Hän oli sanonut aina pelkäävänsä
epäröimistä. Nyt oli se pelko käynyt toteen ja hän näyttäytyi heikoksi
ja epävarmaksi päätöksiä tehdessään. Olisipa melkein taipuvainen
luulemaan, että Frans Stefan oli ollut hänen neuvonantajansa
valtioasioissa, ellei tietäisi päinvastaista. Suuressa surussaan näytti
hän melkein sitä itsekin uskoneen, ja hän soimaamistaan soimasi itseään
siitä, ettei hän ollut puolisolleen ollut siinä määrin kaikki, kuin
hänen olisi tullut olla. Mutta nämä soimaukset olivat ainoastaan surusta
kiihtyneen mielikuvituksen luomat. Olemme jo maininneet että heidän
avioliittonsa pääpiirteissään oli onnellisimpia, mitä voi ajatella.
Maria Teresian etevämmyys oli tosin hänestä tehnyt hallitsevan, mutta
hän rakasti ja ihaili puolisoaan. Vuosien kuluessa kävi keisari yhä
myöntyvämmäksi ja hallitustoimille välinpitämättömämmäksi.
Seitsenvuotisen sodankin huolestuttavana aikana saattoi hän kuluttaa
aikansa tieteellisillä diletanttitoimilla ja mielihuvituksellaan
metsästyksellä uhraamatta tuntiakaan hallitusasioihin. Hän vetäytyi yhä
enemmän pois hovistakin. Hän ei tainnut koskaan esiintyä niin
arvokkaasti, kuin keisarin tuli, jonka vuoksi häneen useinkaan ei pantu
huomiota. Kerrotaanpa muun muassa että hän eräänä iltana hovijuhlassa
istuutui kauvas alhaalle saliin. Muutamat naiset läheisyydessä nousivat
paikoiltaan. »Ei, jääkää kaikella muotoa istumaan», sanoi keisari,
»istun vain tässä odottamassa hovin poislähtöä. Hovilla tarkoitan»,
lisäsi hän hyvänsävyisesti, »puolisoani ja lapsiani».

Aika kuitenkin osittain parantaa syvimmätkin surut. Maria Teresiakin
tyyntyi, ja kaikki alkoi taas vähitellen kulkea entistä uraa. Työkyky ja
harrastukset palasivat. Kuitenkaan ei hänestä koskaan tullut entistänsä.
Hän totteli neuvonantajiaan, etupäässä Kaunitzia, toisinaan enemmän kuin
tahtoikaan. Hänessä oli tunnollisuuden päättämättömyyttä, joka kenties
oli luontaista, mutta jonka hän sitä ennen oli voittanut voimakkaalla
tahdollaan. Mutta jos hänen tahtonsa olikin heikontunut, oli se
kuitenkin vielä siksi luja, että sen jyrkästi erotti hänen
apuhallitsijansa tahdosta.

Maria Teresian vanhin poika, Josef, tuli isän kuoltua keisariksi. Hän
oli harvinaisen lahjakas, eikä jalompaa miestä koskaan liene nähty
valtaistuimella. Hän oli äidiltään perinyt rakkauden maahan ja kansaan,
hänen halunsa parantaa alamaisten asemaa, hänen teräväjärkisyytensä ja
hänen muistinsa. Sitä paitsi oli hän varhaisimmasta lapsuudesta saanut
oppia kaikkea, mitä prinssi tulevaan kutsumukseensa tarvitsi. Maria
Teresia oli siksi paljon kärsinyt omasta oppimattomuudestaan, että hän
koetti hankkia perilliselleen kaikkea mahdollista opetusta. Josef oli
sitä paitsi isältään saanut hyvän taloudellisen ymmärryksen ja hän taisi
säästää, jota Maria Teresia ei lainkaan voinut, hyvästä tahdostaan
huolimatta. Mutta Josef rakasti rahaa ainoastaan maansa tähden, ja kun
hänen isänsä oli tehnyt hänet pääperillisekseen, lahjoitti hän
anteliaasti koko perintönsä, 22 miljoonaa guldenia, itävaltalaiselle
valtiolle, parantaakseen jossain määrin sen huonoja raha-asioita.

Valistusfilosofian opetukset olivat tunkeutuneet vanhaan
habsburgilaiseenkin hoviin ja nuoresta Josefista oli tullut niiden
innokas puolustaja. Nämä valistusopetukset ovat suuri edistys, mutta
niiden heikkoutena on jonkunmoinen nuorekas pintapuolisuus ja
historiallisen käsityksen puute. Sen todistavat selvästi Josefin
uudistuspuuhat. Terävänäköisyydellään huomasi hän heti puutteet, ja
hänen vilkas älynsä keksi heti ehdotuksen niiden parantamiseksi. Mutta
siinä kohdin otti hän harvoin lukuun ne lukemattomat pikkuvaikeudet,
joista ainoastaan harkinnalla ja varovaisuudella vähitellen voidaan
selvitä.

Maria Teresialle olivat hänen poikansa uudet aatteet osittain vieraat,
osittain hän niitä kannatti, mutta kaikkia uudistuksia toimeenpantaessa
vaati hän varovaista menettelytapaa. Mutta tämä suuri valtiomieshyve
puuttui Josefilta. Maria Teresia oli etupäässä _käytännöllinen_, Josef
taasen oli kuten uusi aikansa etupäässä _tietopuolinen_.

Josefilta puuttui myöskin toinen hänen äitinsä suurista ominaisuuksista.
Maria Teresia voi nimittäin halukkaasti kuunnella jotain mielipidettä ja
sitä tarkalleen tuumia, vaikka se oli hänen omalle taipumukselleen
vastainen. Siitä oli se terveellinen seuraus, että jokainen antoi
hänelle sen neuvon, jota piti hyödyllisimpänä, eikä sitä, jonka hän
luuli keisarinnaa miellyttävän. Josef sitä vastoin kuunteli mieluimmin
itseään ja niitä, jotka olivat samaa mieltä kuin hän, vaikka hänen
äitinsä jo aikaisin huomautti häntä tästä virheestä -- tavallisimmasta
virheestä, sillä todella voikin sanoa, että Maria Teresian vapaus
ennakkoluuloista tässä kohdin on kiitosta ansaitseva, harvinainen hyve.

Josefin itsekylläisyyteen liittyi myöskin kiusallinen, ivallinen olotapa
ja kiitollisuuden puute. Näistä virheistä Maria Teresia syyttää
poikaansa. »Olkoon sinulla mitä luonnonlahjoja tahansa, se ei kuitenkaan
ole mahdollista, että kokemus ja muisto menneisyydestä ja nykyisyydestä
niin ovat sinun hallussasi, että voit tehdä kaikki itse.... On jo aika
lakata löytämästä nautintoa tuosta sanansaivartamisesta, noista
sukkelista puheparsista, jotka ainoastaan tarkoittavat toisten
nöyryyttämistä ja tulemista naurunalaisiksi, sillä senkautta sinä
karkoitat kaikki kunnon ihmiset ja toimit ikäänkuin ihmiskuntaa ei
ansaitsi kunnioittaa ja rakastaa.» Etempänä samassa kirjeessä sanoo hän,
että poika on henkinen keikailija, joka keikailee sukkeluudellaan,
aivankuin hänen sisarensa Elisabet kauneudellaan.

Maria Teresia voi lausua pojalleen totuuden. Se ei kuitenkaan estänyt
Josefia olemasta hänelle rakkaampi kaikkia muita hänen lapsiansa. Hän ei
voinut elää ilman Josefia, ja hän ei toivonut mitään niin hartaasti kuin
tehdä Josefille mieliksi. Hänen hellyytensä palkittiin. Josef II ei
koskaan laannut rakastamasta ja ihailemasta äitiään.

Ja kuitenkin oli heidän yhteishallituksensa kumpaisellekin alituisena
eripuraisuuden ja surun lähteenä. Se käy jo selville Josefin luonteesta.
Hän edusti kaikkea uutta, halusi muutoksia, Maria Teresialla taas oli
luonnollista, käytännöllistä viisautta, ja siihen yhtyi lisääntyvän ijän
haluttomuus muutoksiin. Josef oli radikaali, Maria Teresia
konservatiivi.

Kirkollisissa asioissa huomaamme Josefin olevan suvaitsevaisuuden
korkeammalla kannalla. Maria Teresia oli ylipäänsä suvaitsematon, mutta
hänellä oli erityisissä tapauksissa vapaamielinen katsantokanta, eikä
hän vastustanut jesuittien karkoittamista 1773. Kuitenkin hän ensin
tarkkaan punnitsi asiaa ja päätti omin päin, että heidän suuri
omaisuutensa käytettäisiin perusrahastoksi koulua varten. Samoin hän
vastoin yliopiston tahtoa sai aikaan sen, että protestantteja saisi
arvoittaa samojen ehtojen mukaan kuin katolilaisia.

Kuten poikansa, harrasti hänkin kansan opetusta. Saganin rovasti, Johan
Felbiger, kutsuttiin 1774 Wieniin järjestämään itävaltalaista
kansakoululaitosta. Maria Teresia näytti itse esimerkkiä perustamalla
tiluksilleen kansakouluja, joissa hän kävi rohkaisten opettajia ja
oppilaita. Kaunotaiteellista aistia, lukuunottamatta musikaalista, ei
Maria Teresialla oikeastaan ollut, mutta musikilla oli hänen aikanansa
kultakautensa. Gluck, Haydn, Mozart esittävät hänelle sävellyksiään.
Muut kaunotaiteet kukoistivat kuitenkin seurauksena koko siitä
suuremmasta henkisestä eloisuudesta, joka hänen hallituksensa aikana ja
suureksi osaksi hänen persoonallisen osanottonsa kautta, virtaili läpi
itävaltalaisen valtion. Kaunitz sitävastoin suosi kaikkia kaunotaiteita,
ja oikeastaan hänen huolenpitonsa kautta perustettiin 1773 taideakatemia
Wieniin.

Tapojen parannuksesta piti keisarinna edelleenkin suurta huolta. Hän
menetteli monen mielestä joskus epäviisaalla innolla. Hän sekaantui
usein yksityisten olosuhteisiin ja pakoitti naimisiin ihmisiä, joilla ei
siihen ollut halua. Vieläpä hän lienee perustanut n. k.
siveellisyys-toimikunnan, jonka toiminta kuitenkin on hämärä ja jonka
olemassa-oloakin on epäilty.

Myöskin annettiin asetuksia kaupan ja elinkeinojen edistämiseksi,
joskohta ne olivat yhtä puutteellisia kuin kaikki sentapaiset asetukset
siihen aikaan.

Sitävastoin vastusti Maria Teresia virastojen perinpohjaista
uudistamista, jota Josef halusi. Ainoastaan muutamia pienempiä muutoksia
tehtiin. Uusi valtioneuvosto oli Kaunitzin ehdotuksen mukaan sitä ennen
perustettu.

Meitä ihmetyttää enemmän se, että Maria Teresia niin vastahakoisesti
myöntyi parannuttamaan yllämainittua rikoslakia siihen suuntaan, että
kidutus ja muut julmat rangaistukset poistettaisiin. Hänen poikansa
mielipide ja oma hyväsydämmisyytensä saivat kuitenkin viimein voiton
hänen tässä kohdin ennakkoluulojen pimentämästä ymmärryksestään.

Hänet pakoitettiin vastoin tahtoansa säätämään vero juoma-aineksista,
joka vero käänsi monen alamaisen sydämen Maria Teresiasta hänen viime
vuosinaan. Maria Teresia oli vähitellen _lakkauttanut maaorjuuden_ ja
päivätyöpakon saksalaisista maakunnista muiden uudistusten rinnalla.
Suuri kurjuus, joka vallitsi seitsenvuotisen sodan ajoilta _Böhmissä_,
kehoitti häntä kiiruhtamaan erään päätöksen toimeenpanemista, jonka
päätöksen hän oli tehnyt jo aikoja sitten, nimittäin panna siellä
toimeen samat muutokset. Mutta kumma kyllä onnistui hänen
neuvonantajiensa tehdä kokemattomasta Josefista keisarinnan päätöksen
vastustajan. Maria Teresian täytyi luopua aikeestaan, vaikka se häneen
syvästi koski. Hän ei enää ollut kyllin voimakas panemaan toimeen
päätöstä vastoin sekä pojan että neuvonantajien tahtoa. Hän kirjoittaa
siitä pojalleen Ferdinandille 13 p:nä helmik. 1771: »Böhmin asiat
tuottavat minulle paljon surua ja erittäinkin senvuoksi, että keisari ja
minä emme ole yksimieliset keinoista, joita tulisi käyttää. Noita
ihmisraukkoja sorretaan ja itsevaltaisuus, josta he kärsivät, on
tunnettu ja todistaa sitä, että toiset periaatteet ovat otettavat
käytäntöön. Aijoin juuri panna ne toimeen, kun äkkiä böhmiläiset
tilanomistajat, joihin, sivumennen sanottuna, kaikki ministerit
kuuluvat, saattoivat keisarin jälleen epäilemään. Milloin milläkin
verukkeella tiesivät he siirtää koko toimen kahta vuotta edemmäksi.»
Keisarinnasta oli vaikeaa tukahuttaa väkivallalla talonpoikain kapina,
joka hänen mielestään oli oikeutettu, ja se teki hänen viimeisen
hallitusaikansa synkäksi.

Josefin osalla oli erittäin hovikunta ja sotalaitos, mutta Maria Teresia
ei voinut olla näihinkin asioihin sekaantumatta ja toimimatta useinkin
vastoin Josefin tahtoa. Tämä oli säästäväinen ruhtinas, itsellään
hänellä ei ollut suuria vaatimuksia ja hän tahtoi tuoda hoviin samat
yksinkertaiset tavat, kuin hänen omansa olivat. Maria Teresia ei pitänyt
näistä muutoksista, ja kun Josef säästäväisyyden innossa rupesi
vähentämään palkkoja ja erityisiä palkkioita, oli hän Maria Teresian
mielestä kiittämätön vanhoja palvelijoita kohtaan. Josefin toimenpiteet
olivat viisaat, sillä Maria Teresia oli usein ollut palkitessaan
ymmärtämättömän antelias.

Sotajoukkoon uhrasi Josef sitävastoin suuria summia. Huomattavia
muutoksia tehtiin toimeliaan Lascyn johdolla. Maria Teresaan mielestä
poika liian paljon piti huolta sotajoukosta muiden alamaisten
kustannuksella. Kaunis piirre keisarinnassa oli se, että hän tahtoi
perustaa kouluja sotilaillekin. Hän oli jo hallituksensa aikana suuresti
edistänyt upseerien sivistystä. Hänen aikansa ei kuitenkaan ymmärtänyt,
kuinka tärkeä on sivistynyt sotajoukko, ja hänen ehdotuksensa hylättiin.

Vielä kireämpään suhteeseen joutuivat äiti ja poika _ulkopolitiikan_
johdosta.

Ruhtinas Kaunitz oli keisarinnalle ehdottanut lähenemistä Preussiin.
Maria Teresia ei voinut vapautua vihastaan Fredrik II:sta kohtaan. Ja
hän koetti viimeiseen asti estää Preussin kuninkaan ja keisari Josefin
yhtymistä. Se tapahtui kuitenkin hänen tahdostaan huolimatta Neisessä
1769 ja uudistettiin seuraavana vuonna.

Suuri valtiollinen kysymys koski silloin Puolan kuningaskuntaa. Oli
selvää, että Venäjän kunnianhimoinen yksinvaltias, Katarina II, pyrki
tämänkin maan vallitsijaksi. Itävalta ja Preussi eivät tainneet
välinpitämättömin silmin katsella Venäjän aikeita. Heidän
velvollisuutensa olisi ollut tukea Puolan horjuvaa valtaistuinta, mutta
Fredrik II keksi toisen keinon kumota Katarinan suunnitelmat, nimittäin
_Puolan jakamisen_ sen kolmen naapurin kesken, Venäjän, Preussin ja
Itävallan. Kun Maria Teresia ensin sai näistä ehdotuksista vihiä,
kieltäytyi hän lujasti niihin osaa ottamasta. Hänen ympäristönsä oli
samaa mieltä kuin hän. Toivottiin saatavan Turkista, Ranskasta,
Englannista apua Venäjää vastaan. Tultiin kuitenkin huomaamaan, että
nämä vallat eivät voineet tahi eivät tahtoneet antaa apuaan. Turkki oli
kauvan käsittänyt, mikä vaara Venäjältä uhkasi, ja oli nähnyt parhaaksi
kannattaa Puolaa, jossa Venäjä harjoitti suurta vaikutusvaltaansa.
Vuonna 1768 julisti siis Turkki Venäjälle sodan. Mutta tämä sota oli
Venäjälle yhtämittainen voittosarja. Sekä Preussi että Itävalta tulivat
toden teolla levottomiksi peläten venäläisen jättiläisen saavan varmaa
jalansijaa Balkanniemellä, josta olisi vaaraa sekä eurooppalaiselle
tasapainolle että näiden molempien valtain kehitykselle. Silloin esitti
Fredrik II ehdotuksensa Puolan jaosta. Aivan uusi ei tämä ehdotus ollut.
Jo Ruotsin kuningas Kaarlo X oli, kuten tietty, sitä ajatellut.
Kunnianhimoinen Saksin kuuriruhtinatar Maria Antonia, oli 1763 esittänyt
samantapaisen ehdotuksen Maria Teresialle, joka kuitenkin oli vastannut
jyrkkään kieltävästi semmoiseen toimenpiteeseen. Nyt ehdotti Fredrik II,
että Venäjä luopuisi valloituksistaan Turkissa saaden korvaukseksi osan
Puolaa. Katarina II suostui heti ehdotukseen, ja Preussi ja Venäjä
tekivät liiton helmikuulla 1772. Sulttaani oli tosin tarttunut aseisiin
Puolaa kannattaakseen, mutta hänen tappionsa oli muuttanut aseman, ja
nyt hän näki Puolan jaossa pelastuksensa.

Itävalta oli sopimuksen kautta yhdistetty Turkkiin ja oli tälle vallalle
luvannut edullisen rauhan. Kuinka olisi se voinut täyttää tämän
sopimuksen muuten kuin liittymällä Fredrik II:sen jakoehdotukseen?
Eivätkä Itävalta ja Turkki voineet toivoa, että Englanti niiden tähden
jättäisi siirtomaapolitiikkansa, tahi että Ranska rappeutuneine
raha-asioineen ryhtyisi sotaan niiden hyväksi. Tästä huolimatta epäröi
Itävalta politiikassaan. Jos olisi voitu saada Schlesia takaisin
antamalla Preussille osa Puolasta, mutta muu olisi jäänyt koskematta,
olisi mieluummin suostuttu. Vähitellen asettuivat sekä Josef että
Kaunitz kuitenkin Fredrik II:sen jakoehdotuksen puolelle. Ainoastaan
Maria Teresia kieltäytyi. Häntä ahdistettiin moitteilla. Mikä olisi
seuraus Itävallan kiellosta? Että Preussi ja Venäjä kahden jakaisivat
saaliin. Eihän toki Itävalta yksin voinut tarttua aseisiin Puolan
itsenäisyyden puolustukseksi! Hän taipui, mutta jakoehdotuksen
suunnitelmaan on hän kirjoittanut seuraavat merkilliset sanat: »Minä
suostun, koska niin monet suuret ja viisaat miehet sen tahtovat, mutta
kuoltuani nähdään, mikä tulee olemaan seurauksena tästä kaiken tähän
asti pyhänä ja oikeana pidetyn loukkaamisesta.» Kuvaavaa hänen
kannalleen on myös se, mitä hän kirjeessä 17 p:ltä syysk. 1772 uskoo
pojalleen Ferdinandille. Hän lausuu »että tämä onneton jako on maksanut
hänelle 10 vuotta hänen elämäänsä. Saatpa nähdä», jatkaa hän, »tämän
asian koko onnettoman kulun. Kuinka kauvan olenkaan koettanut sitä
vastustaa! Ainoastaan turkkilaisten vastoinkäymiset, jotka seurasivat
toisiaan isku iskulta, mahdottomuus saada apua Ranskalta ja Englannilta,
todennäköisyys saada yksin käydä sotaa sekä Venäjää että Preussia
vastaan, kurjuus, nälänhätä ja hävittävät taudit maissani pakoittivat
minut myöntymään tähän onnettomaan ehdotukseen, joka luo varjonsa yli
koko hallitukseni. Jumala suokoon, ettei minua toisessa maailmassa
asetettaisi edesvastuuseen tästä teosta! Tunnustan sinulle, etten näe
missään loppua tälle asialle, niin se painaa sydäntäni, seuraa minua ja
katkeroittaa muutenkin synkät päiväni. Minun täytyy jo heretä siitä
puhumasta, jotten joutuisi liian suuren levottomuuden ja surumielisyyden
valtaan.»

Itävalta sai tässä Puolan jaossa Galizian, jossa oli 2 1/2 miljoonaa
asukasta. Josef oli erittäin tyytyväinen, matkusti katsomaan uutta
valtakuntaansa ja teki lukuisia suunnitelmia, joita hänen äitinsä ei
hyväksynyt. Hän tahtoi muun muassa vaihtaa Alankomaat Baijeriin, ja se
olisi hänelle kenties onnistunut, ellei Fredrik II olisi ruvennut sitä
vastustamaan ja antanut sotajoukkonsa hyökätä Böhmiin. Maria Teresia,
joka ei tahtonut nähdä toista veristä sotaa, sai poikansa luopumaan
aikeistaan ja tekemään rauhansopimuksen Teschenissä 1779. Maria Teresia
oli sitä ennen saanut kestää monta kovaa hetkeä. Itävallan sotajoukko ei
voinut, kaikista parannusponnistuksista huolimatta, kilpailla Preussin
sotajoukon kanssa ja Maria Teresia oli kylliksi kärsinyt niistä monista
tappioista, jotka hänen sotajoukkonsa oli saanut kestää seitsenvuotisen
sodan aikana. Kirje hänen pojalleen Leopoldille 12 p.ltä maalisk. 1778
kuvaa selvästi sitä levottomuutta, joka hänessä vallitsi. »Aika on
kallis», kirjoittaa hän, »ei mikään muu valta voi antaa meille bona
officia'nsa. Venäjän ja Ranskan pitäisi se tehdä, mutta ne ovat molemmat
omiin asioihinsa kiintyneet ja enemmän preussiläiset kuin
itävaltalaiset. Niitä ei voi siitä soimata, sillä heidän asemassaan
ajattelisimme me samoin. Olenpa valmis halventamaan nimeäni ja
suostumaan heikkouden tekoon pelastaakseni valtakunnan. Ainoastaan tämä
ajatus minua tukee asemassani, mutta kun miekka kerran on paljastettu,
on syytä pelätä ettei sitä pian jälleen tuppeen pistetä. -- Olen täällä
yksinäni, voinpa sanoa ilman neuvonantajia, koska keisari (Josef II) jo
muutamia vuosia on alituisesti matkustellut.» -- -- Teschenin rauha oli
voitto Maria Teresian sovinnolliselle ja varovaiselle politiikalle.

Josef kävi Katarina II:sen luona ja teki monta muutakin matkaa, joka
suinkaan ei Maria Teresiaa miellyttänyt, sillä hänen mielestään Josef
olisi paremmin hyödyttänyt maataan pysymällä kotona. Mutta nuorekas
keisari tahtoi hankkia itselleen kokemusta ja myöskin valtiollisia
ystäviä.

Kaikesta tästä käy selville, että yhteishallinto tuotti äidille ja
pojalle suuria ristiriitaisuuksia, Josef pyysi pari kertaa päästä
hallituksesta, jossa hän mielestään oli liiallinen henkilö. Niin hän
esim. jo 1769 kirjoitti äidilleen kiivauden hetkenä: »En ole mitään,
enkä valtio-asioissa edes ajatteleva olento, minun vain tulee kannattaa
kaikkia Teidän toimenpiteitänne ja mukautua kaikessa tahtoonne.»
Kirjeissään veljelleen Leopoldille, joka isän kuoleman jälkeen oli
tullut Toscanan suurherttuaksi, lausuu hän peittelemättä katkeruutensa
siitä, että keisarinna on niin haluton kaikkiin muutoksiin ja että hän
yksin tahtoo määrätä kaikki. Maria Teresiakin kärsi näistä
ristiriitaisuuksista ja tahtoi usein vetäytyä pois. Mutta samalla arveli
hän velvollisuudekseen jäädä paikalleen. Hän oli huolissaan poikansa
uhkarohkeista yrityksistä ja näki tulevaisuuden pimeänä.

Maria Teresian _perhe-elämässä_ oli näinä vuosina suru ja ilo
vaihdellut. Kuudestatoista lapsestaan oli hän kadottanut neljä pienenä,
tytär, Johanna, kuoli 1762, toinen, Josefa, vuonna 1768, jolloin hänen
oli solmittava avioliitto Neapelin kuninkaan kanssa; muut elivät häntä
kauvemmin. Itse onnellisena avioliitossaan hän aina innokkaasti harrasti
avioliittojen perustamista, eikä mikään ole luonnollisempaa kuin että
kaikki hänen lapsensakin tässä suhteessa olivat hänen huolenpitonsa
esineinä. Kruununperijä meni jo 1760 avioliittoon _Parman Isabellan_
kanssa.

Tämä prinsessa tuli kuin auringonsäde Wienin hoviin seitsenvuotisen
sodan viimeisenä synkkänä vuonna. Harvoin lienee luonto niin anteliaasti
jakanut lahjojaan ihmisolennolle. Hän oli kaunis, miellyttävä, lahjakas,
tunteellinen ja harvinaisen teräväpäinen. Hänestä tuli koko hovin
lemmikki, keisari ja keisarinna koettivat kilvan voittaa hänen
suosiotaan, hänen puolisonsa jumaloi häntä. Näytti siltä kuin olisi hän
piakkoin voinut hallita koko hovia, koko valtakuntaa. Kuinka monta
itsenäistä ajatusta ja tunnetta liikkuikaan tässä nuoressa naisessa!
Vielä tänä päivänä, lukiessa niitä harvoja hänen kirjoituksiaan, jotka
ovat säilyneet, hämmästyy sitä terävänäköisyyttä, omintakeisuutta ja
asiaintuntemista, jommoista harvoin tapaa niin nuorella ja
kokemattomalla henkilöllä. Mutta tässä rikaslahjaisuudessa löytyi tumma
kohta, päähänpisto. Isabella toivoi kuolemaa, oli elämään väsynyt, tunsi
itsensä hyödyttömäksi tässä maailmassa. Kolme vuotta naimisen jälkeen
luuli hän kuoleman tulevan, sen hän uskoi kälylleen Marialle, jota
kohtaan hän tunsi haaveilevaa ihailua. Ja kolmannella vuodella kuolema
tulikin. Isabella jätti jälkeensä suuren tyhjyyden. Josef ei koskaan
lakannut häntä suremasta ja kaikista muista naisista oli hän
välinpitämätön. Aluksi oli hän lohduttamaton. Isabellalle oli hän
uskonut kaikki tuumat, joita hän hautoi levottomassa mielessään. Hänen
ainoana tyydytyksenään oli lukea uudelleen hänen kirjeitään ja
muistiinpanojaan. Niissä löysi hän yhtä lämpimää valtion menestyksen
harrastusta, kuin hän itse tunsi, ja sitäpaitsi ihmisrakkautta ja
ymmärrystä, jota hän ei voinut laata ihailemasta. Hänelle kävi yhä
selvemmäksi, mitä hän oli kadottanut. Hän ei kuitenkaan saanut antautua
surunsa valtaan, sillä piakkoin hänet valittiin Rooman kuninkaaksi,
joten hänelle varattiin oikeus tulla keisariksi isänsä jälkeen. Häntä
kohdeltiin kaikkialla matkallaan Frankfurt am Mainiin mitä suurimmalla
hyväntahtoisuudella, mutta se ei voinut häntä rauhoittaa. Hän ei voinut
karkoittaa vaimonsa kuvaa mielestään. »Te tiedätte, mitkä tunteet
minussa vallitsevat», kirjoitti hän äidilleen. »Te voitte käsittää
tilani ja surkutella onnetonta poikaanne, jonka ainoa lohdutus on Teidän
osanottonne.» Maria Teresia etsi hänelle uutta morsianta. Hän nai
Baijerin Josefan 1768. Tämä prinsessa ei ollut kaunis eikä lahjakas,
mutta voitti kaikkien suosion hyväsydämmisyydellään. Josef kadotti
samana vuonna ainoan lapsensa Isabellan kanssa, tytön, jota hän yksin
hoiti sairasvuoteella. Josefa kuoli 1775 isoonrokkoon, johon Isabellakin
oli kuollut, ja keisari jäi sitten leskeksi, vaikka äiti olisi toivonut
hänen menevän vielä kolmannen kerran avioliittoon. Hän näyttää
liittyneen vielä lähemmin äitiinsä, tämän elämän loppuaikoina.
Valtiollisissa asioissa oli äidillä oma mielipiteensä, mutta kaikessa
muussa alistui hän poikansa tahdon alle.

»Erimielisyyden sattuessa meidän molempien kesken, saa hän aina tahtonsa
perille», sanoi keisarinna, »parin tunnin kuluttua olen epätoivoissani
siitä, että olen saattanut hänet levottomaksi.»

Maria Teresian toinen poika, kunnon Leopold, tuli Toscanan
suuriruhtinaaksi. Kolmas poika, Ferdinand, tuli 1771 Lombardian
kenraalikuvernööriksi. Lähtiessään sai hän äidiltänsä lavean
virkaohjeen, ja Maria Teresian kirjeissä hänelle on yltäkyllin viisaita
neuvoja sekä hänen yksityistä että julkista elämäänsä varten. Myöskin
hän saa neuvon, ett'ei hän ympäristössään suosisi ainoastaan niitä,
jotka ovat hänen kanssaan samaa mieltä. Kerran kirjoitti hän: »minä näen
ainoastaan polvistuvia ja vähempiarvoisia ihmisiä ympärilläsi, mutta
sinulla ei ole kokemusta eikä tarpeeksi kärsivällisyyttä.» Sekä Leopold
että Ferdinand olivat naimisissa, ja Maria Teresia oli mitä hellin
anoppi ja oli ahkerassa kirjevaihdossa miniöidensä kanssa. Nuorin
pojista, Maximilian, vähemmän lahjakas mies, rupesi hengelliseen
säätyyn.

Kaikki Maria Teresian tyttäret olivat kuuluisat kauneudestaan.
Varsinaista perinpohjaista sivistystä he eivät olleet saaneet. Vanhin,
Marianne, oli vähimmin kaunis, mutta lahjakkain. Hän oli sitäpaitsi
hyvin kivuloinen, joten Maria Teresia tyytyi nimittämään hänet suuren
luostarin abbedissaksi Pragiin. Toinen järjestyksessä, hänen
lempityttärensä Maria, tuli oman mielensä mukaan naimisiin Saksin
prinssin Albertin kanssa, joka nimitettiin Unkarin maaherraksi. Näytti
siltä kuin Maria Teresian olisi ollut vaikea erota tästä tyttärestään.
Hän lausui myöskin, että Maria oli ainoa hänen tyttäristään, jonka
onnesta avioliitossa hän voi olla varma. Kolmea muuta tytärtään piti
Maria Teresia itse politiikan uhrina. Maria eli Maria Kristina, joksi
häntä myöskin joskus kutsuttiin, ei kuitenkaan ollut saanut saksilaista
prinssiään ilman vastustusta. Keisari Frans nimittäin ei eläessään
tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, vaan tahtoi, että hän menisi
naimisiin erään sardinialaisen prinssin kanssa, joka oli hänen oman
sisarensa poika. Keisarinnan mielestä hänellä oli oikeus toteuttaa
tahtonsa valtiollisissa asioissa vastoin puolisoansa, mutta kun oli
kysymys yksityisistä asioista katsoi hän velvollisuudekseen totella
keisaria. Sen hän tekikin, kun keisari joskus, kuten tässä tapauksessa,
puhui lujuudella. Mutta kun hän näki nuorten rakkauden, ei hän voinut
olla toimetonna, ja hän oli liian viisas diplomaatti ollakseen
onnistumatta sardinialaisen naimisen lykkäämisessä, sen vanhan
diplomaattisen säännön mukaan, että joka voittaa aikaa, voittaa kaikki.
Ja hän voitti, vaikka tavalla, jota hän vähimmin aavisti. Keisarin
kuolema teki sardinialaisen naimisen tyhjäksi. Marraskuussa 1765
nimitettiin Saksin Albert Unkarin maaherraksi, ja huhtikuussa 1766
vihittiin hän arkkiherttuattaren kanssa, joka äidiltään sai mitä
rikkaimmat myötäjäiset. Lähtiessään Pressburgiin sai hänkin huomattavan
ohjeen, jossa Maria Teresia esiintoi elämänkäsityksensä. Hän neuvoo
tytärtään alistumaan miehensä tahdon alle, sillä avioliiton onni, jatkaa
hän, riippuu molemminpuolisesta lähestymisestä täydellä luottamuksella.
Siihen tulisi tyttären ennen kaikkea pyrkiä. Hänen täytyy varoa
ulkonaisesti liian kiivaasti näyttämästä rakkauttaan, sillä intohimoinen
rakkaus haihtuu pian. Täytyy kunnioittaa toisiansa, olla uskollisia
tosiystäviä, silloin omistaa salaisuuden olla onnellinen avioliitossaan
ja voi yhdessä kantaa ne koetukset, jotka elämä aina tuo muassaan.
Säädyllisyys vaatetuksessa, järjestys kodissa, hyödyllisissä toimissa
askaroiminen, jos kaikki tämä otetaan huomioon, on vaimo miehellensä
mieliksi, ja mies viihtyy silloin paraiten hänen luonansa. Maria Teresia
varoittaa tytärtänsä ylpeydestä, pyytää häntä seurustelemaan
ystävällisesti kaikkien kanssa, niin alhaisten kuin ylhäistenkin,
elämään yksinkertaisesti, mutta olemaan vierasvarainen, koettamaan
voittaa unkarilaiset oppimalla heidän kielensä ja kunnioittamalla heidän
tapojansa. Maria Teresia kävi usein tyttärensä luona. Unkarilaisten
politillisissa asioissa kääntyi hän kuitenkin aina vävynsä puoleen. Hän
ei semmoisissa tapauksissa luottanut tyttärensä tietoihin. Sitävastoin
luotti hän vävyynsä, ja Maria Teresia ei tehnyt häntä maaherraksi
ainoastaan saadakseen pitää tytärtään läheisyydessään. Hän teki sen
myöskin voittaakseen unkarilaiset. Juuri tähän aikaan Maria Teresia pani
toimeen yllämainitun veroitus- eli urbariaalijärjestelmänsä, joksi sitä
tavallisesti kutsuttiin. Maaseutuväestö, jonka vanha veroitusjärjestelmä
oli saattanut epätoivoon, tuli lähetystöissä jalkaisin Wieniin pyytämään
apua, samaan aikaan kuin unkarilaisen aateliston edustajat rukoilivat
kuningattarelta, että he saisivat väkivallalla kukistaa kapinalliset
talonpojat. Aseteltiin tutkintolautakunta, joka työskenteli virkeästi ja
sai aikaan sen että verotaakkaa kevennettiin järjestämällä veronmaksu
tarkoituksen mukaisesti. Mutta kun tämä tapahtui valtiopäiviä
kuulustamatta, vaadittiin suurta varovaisuutta, ja Maria Teresia pitikin
sentähden tarkkaa huolta siitä, että nuori hovi Pressburgissa teki hyvän
vaikutuksen. Hän ei millään muotoa tahtonut loukata unkarilaista
aatelistoa, jolle hän oli kiitollisuuden velassa, ja jota kiitollisuutta
hän ei milloinkaan unhottanut.

Maria Teresia sanoi tosin itse, että hän usein tunsi olevansa ensi
sijassa äiti, sitten hallitsijatar, mutta sitä ei voi päättää tytärten
avioliitoista, sillä niissä politiikalla oli suuri sija. Itävalta tahtoi
lähestyä Espanjaa ja espanjalais-sukuisia italialaisia valtioita.
Sentähden oli prinsessa Josefa jo kaksitoista vuotiaana 1763 luvattu
Neapelin kuninkaalle Ferdinandille, vaikka tämän kevytmielisen luonteen
Maria Teresia kyllä tunsi. Kirjoittipa hän vielä tämän johdosta eräälle
ystävättärelle seuraavat omituiset rivit: »Minä pidän Josefaa politiikan
uhrina. Jos hän vaan täyttää velvollisuutensa Jumalaa ja puolisoaan
kohtaan ja pitää huolta sielunsa pelastuksesta, niin olen minä
tyytyväinen, vaikkapa hän tuntisikin itsensä onnettomaksi.» Josefa kuoli
1768, kuten on mainittu. Neapelin kuningas sai silloin valita joko
Amelien tahi Karolinan. Hän valitsi vastoin Maria Teresian tahtoa
nuoremman, Karolinan, joka oli lahjakas prinsessa, sukkela ja vilkas.
Maria Teresia piti häntä eniten itsensä kaltaisena ja oli häneen
suuresti kiintynyt. Siinä äidillisessä kirjelmässä, jonka hän sai
lähtiessään, saa hän pontevan varoituksen olla sekaantumatta
hallitukseen. Maria Teresia luotti kuitenkin enemmän hänen kykyynsä kuin
sisarien. Hän kirjoittaa tästä: »Elä sekoitu yleisiin asioihin useammin,
kuin kuningas tahtoo, ja kuin voit olla hänelle suuremmaksi hyödyksi
kuin kukaan muu. Se on hyvin arka asia. Toinen äiti kehoittaisi ehkä
sinua koettamaan päästä osalliseksi hallitukseen, mutta minä tunnen
liian hyvin sekä sen painon että sen vaikeudet tahtoakseni johtaa sinua
siihen suuntaan. Jos voit, niin on sinun velvollisuutesi palvella
lähimmäistäsi ja olla hänelle hyödyksi. Saakoot kaikki sinun luonasi
lievitystä huolissaan sen kautta, että kuuntelet valituksia ja lohdutat,
mutta ei mitään saa tapahtua ilman kuninkaan hyväksymistä ja tyytymistä.
Jos hän tahtoisi tehdä sinut osalliseksi hallituksesta ja ilmoittaa
sinulle toimenpiteitään, puhua kanssasi, kuunnella neuvojasi, niin elä
koskaan kerskaile siitä, anna hänelle kaikki kunnia maailman silmissä ja
ole tyytyväinen hänen sydämmeensä ja hänen luottamukseensa, ainoat
hyvät, jotka todella ovat verrattomat.» -- Maria Teresia kehoittaa
myöskin tytärtään yksinkertaisuuteen, vaiteliaisuuteen ja
varovaisuuteen, tutustumaan italialaisten luonteeseen ja tapoihin,
välttämään suosikkeja ja ennen kaikkea ottamaan huomioon uskonnon
sääntöjä. Näissä viimeksi mainituissa neuvoissa on paljon liioittelua
siihen nähden, että Maria Teresialla oli taipumusta panna enemmän arvoa
monien ulkonaisten katolilaisten menojen seuraamiseen kuin syvempään
kristilliseen luonteeseen. Tämän hänen taipumuksensa saa luultavasti
käsittää vastukkeeksi sille kirkkoa vihaavalle suunnalle, joka juuri
tähän aikaan levisi Voltairin kotimaasta. -- Että Neapelin kuningatar
Karolina ei ollut sellaisen äidin arvoinen tytär, lienee kaikille
tunnettua. Maria Teresia ei kuitenkaan elänyt kylläksi kauan nähdäkseen
seurauksia siitä, että viisitoistavuotias, vilkas, lämminsydämminen
neito yksin, vaikkapa hyvillä aikomuksilla ja hyvillä neuvoilla, vietiin
tavoiltaan turmeltuneeseen Neapelin hoviin. Maria Teresian elinaikana
oli kuitenkin aina hyvä suhde hänen ja Karolinan välillä, mutta niin ei
ollut asian laita Amelien kanssa, joka joutui naimisiin Parman herttuan
kanssa. Maria Teresian neuvot tälle tyttärelle osoittavat, ett'ei Amelie
koskaan ollut osoittanut mitään korkeampia harrastuksia, mutta että äiti
piti häntä kilttinä ja myöntyväisenä. Hän oli levoton ainoastaan siitä,
kuinka hän voisi miellyttää viittä vuotta nuorempaa prinssiä, joka oli
saanut erinomaisen kasvatuksen. Pianpa kuitenkin tuli näkyviin että
kuusitoistavuotiasta Parman herttuaa, huolimatta siitä vaivasta, jota
oli käytetty hänen kasvatukseensa, oikeastaan huvitti ainoastaan
kastanjojen paistaminen tahi juominen talonpoikien pidoissa, ja että hän
antoi puolisonsa pitää huolta hallitusasioista. Siitä tosin ei olisi
ollut niin paljon sanomista, jos Amelie olisi pystynyt tähän tehtävään,
mutta hän oli tuhlaavainen, ylpeä ja ymmärtämätön; myöntyväisyys, jota
hän oli osoittanut Wienissä, oli hävinnyt. Espanjan hallitus valitti
hänen tapaansa syrjäyttää herttuaa. Maria Teresia koetti parantaa
asemaa, mutta ainoastaan sillä seurauksella, että äidin ja tyttären väli
täydellisesti rikkoontui.

Maria Teresian nuorin tytär, Maria Antoinette joutui jo 1765, kymmenen
vuoden vanhana kihloihin Ranskan Dauphinin, sittemmin Ludvig XVI:nen
kanssa. Hän sai ranskalaisen opettajan, ja joka vuosi lähetettiin
tietoja hänen kehityksestään Ranskan hoviin. Hänkin sai runsaan osan
äitinsä helliä neuvoja ja varoituksia, hänkin, kuten useimmat Maria
Teresian tyttäristä, enemmän lahjakas kuin hänellä oli korkeampia
harrastuksia, oli ylpeä ja käskevä, kaunis ja miellyttävä, hänkin aivan
nuorena heitettiin kevytmieliseen hoviin onnellisesta perhe-elämästä.
Maria Teresia olisi tahtonut, että eräs vanhempi tytär, Elisabet, olisi
seurannut nuorinta Ranskaan tullakseen vanhan Ludvig XV:nen
kuningattareksi. Hän olisi tämän avioliiton kautta saanut tuen nuorelle
Maria Antoinettille huonomaineisessa Ranskan hovissa, mutta Ludvig XV ei
ollut halukas heittämään kevytmielistä elintapaansa, ja kun isorokko oli
hävittänyt Elisabetin kauneuden, ei enään ollut tätä naimahanketta
ajatteleminenkaan.

Iso-rokko[1], joka oli vienyt yllämainitun prinsessa Josefan ja Josefin
molemmat puolisot, ahdisti myöskin keisarinnaa vuonna 1775. Ei koskaan
näkynyt selvemmin, kuinka rakastettu hän oli, kuin näinä levottomuuden
päivinä, jolloin puoli Wieniä virtasi linnaan saamaan tietoja hänen
terveydentilastaan. Vanhat kenraalit käyskentelivät kyynelsilmin, hänen
neuvonantajansa vääntelivät käsiänsä levottomuudesta, ja keisari Josefia
ei voitu silmänräpäykseksikään saada väistymään äitinsä sairasvuoteen
äärestä.

[1] Maria Teresia pani sitten lääkärien vastustuksista huolimatta
englantilaiseen tapaan käytäntöön rokotuksen keisarillisessa huoneessa,
jota esimerkkiä useat sitten seurasivat.

Hän pelastui, ja vielä hän oli viisi vuotta valtion peräsintä
hoitamassa.

Voimat olivat kuitenkin tuntuvasti vähenneet, ja hän vanhentui nopeasti
seuraavina vuosina. Häntä rupesi vaivaamaan hengen ahdistus ja
ainoastaan vaivaloisesti hän taisi kulkea portaita ylös. Maria Teresia
ei ollut koskaan pitänyt huolta terveydestään ja käytti vastahakoisesti
lääkkeitä. Hän oli aina nukkunut akkunat avoimina ja kesti hovin
kauhuksi pahinta vetoa. Enenevästä kivuloisuudestaan huolimatta ei hän
tahtonut muuttaa elintapojaan. Syksyllä 1780 ilmestyi pahanlainen yskä.
Keisarinna pyysi lääkäriä suoraan sanomaan totuuden. Hän ei pelkäisi
kuolemaa. Hänelle sanottiin, että hänen terveydentilansa antoi aihetta
pelkoon. Levollisella arvokkaisuudella valmistautui hän viimeistä hetkeä
varten. Yksityisasiansa järjesti hän pienimpiä yksityiskohtia myöten[1].
Yleiset asiat jätti hän Josefille, joka kuitenkaan viimeiseen asti ei
tahtonut uskoa, että äidin tila olisi hengenvaarallinen. Hän
pysyttelikin ylhäällä, vaikka hän oli heikko ja häntä vaivasivat kovat
tukehtumiskohtaukset. Hän kokosi ne lapsistansa ympärilleen, joiden oli
mahdollista tulla Wieniin, puhui ja varoitti heitä. Josefin kanssa puhui
hän kauan ja usein yksin. Kun Josef eräänä iltana ainoastaan vaivalla
voi hallita ääntänsä, sanoi hän: »Tuo ääni ei ole minun korviani varten,
se voi saada minut luopumaan päätöksestäni olla levollinen kuolemassa.»
Keisarinna nautti ehtoollisen ja sai viimeisen voitelun. Vielä 28
päivänä marraskuuta istui hän ylhäällä, lastensa ja ystäviensä
ympäröimänä. Puhelu sujui kankeasti. Pitkät hetket äänettömyyttä. »Elkää
uskoko», sanoi keisarinna vihdoin, »että minun tunteeni teitä kohtaan on
muuttunut näinä kahtena viime vuorokautena, ja ett'en rakasta teitä
niinkuin ennen, mutta minä olen antanut teidät Jumalalle ja kaikki, joka
on minulle kalleinta ja jota minun on vaikea jättää. Sentähden katselen
rauhallisesti teitä kaikkia.» Hänellä oli monta vaikeata
tukehtumiskohtausta, ja luuli olevan lähellä kuolemaa. »Tuleeko vielä
vaikeampaa?» kysyi hän.

[1] Testamentissaan määräsi hän melkoisen summan koulurahastoa varten.

Illemmalla ei hän tahtonut totella lastensa kehoitusta, kun nämä
pyysivät häntä nukkumaan. »Te tahdotte minua nukkumaan, samalla kuin
minä joka hetki odotan kutsumusta tuomarini eteen. Minä pelkään
nukkumista, sillä minä en tahdo tulla yllätetyksi, minä tahdon avoimin
silmin nähdä kuoleman tulevan.»

Kului kuitenkin vielä vuorokausi, jonka aikana keisarinna monta tuntia
täydessä tajussa istuen patjojen nojassa, osasi puhua lastensa kanssa.
29 päivän illalla meni hän vaivalla nojatuolista vuoteeseen, johon hän
voimatonna vaipui. Yritettiin asettaa hänet paremmin ylös. Josef kysyi,
lepäsikö hän huonosti. Maria Teresia myönsi, mutta sanoi lepäävänsä
kyllin hyvästi kuollaksensa. Muutama kiivas hengenveto, ja mahtava
keisarinna oli kuollut.

       *       *       *       *       *

Tajunnan nopeus, syvä ihmistuntemus, taito mukautua olosuhteisiin,
käytännöllinen järki, kas siinä omaisuuksia, jotka muodostavat
kelvollisen hallitsijan tai valtiomiehen. Kaikki nämä ominaisuudet ovat
enemmän kuin kerran olleet naisilla, jotka sallimus on asettanut
johtamaan kansojen kohtaloja. Muinaisuuden hämärässä näkyy Artemisia ja
Zenobia, Pohjoismaiden historia kertoo unionikuningattaresta,
Margaretasta, Ranskan Kastilian Blanchesta, Beaujeun Annasta ja Albretin
Johannasta, Espanja voi esiintuoda jalon Isabellan, Englanti ylpeän
neitsytkuningattaren Elisabetin, ja Venäjä itsevaltiaan Katarina II:sen.
Maria Teresia on eturivissä näiden suurten hallitsijattarien joukossa.
Ei kukaan heistä voita häntä luonteen puhtaudessa ja voimassa.



Johanna d'Arc.


Hastingsin taistelu 1066 ja se että Normandian herttua oli valloittanut
Englannin, oli syynä sotaan, joka pitempine tahi lyhempine
väli-aikoineen kesti vuosisatoja Ranskan ja Englannin välillä. Se sai
alkunsa läänityskiistoista, sitten tulivat valta-istuin riidat, ja
vihdoin sai sota kansallisen luonteen. Siitä riippui toisen kansan
olemassaolo tahi olemattomuus. Aseita käytettiin erilaisella
menestyksellä. Vaaka painui milloin toiselle, milloin toiselle puolelle.
Urhoollisuutta ja uhrautuvaisuutta, voimaa ja kuntoa oli vaihdellen
kumpaisellakin puolella. Ranskalla oli sodan alkuaikana menestystä,
mutta Valoisin suvun mukana alkavat sen onnettomuudet. Kuninkaat olivat
heikkoja, valtakunta pirstottu mahtavien lääniherrojen kesken, aatelisto
jakautunut vihamielisiin puolueihin, ja maa köyhdytetty niiden
pitkällisten riitojen kautta, joita oli ollut sen rajojen sisäpuolella.

Troyesin sopimus 21 päivänä toukokuuta 1420 osoittaa Ranskan suurinta
nöyrtymystilaa. Sopimus tehtiin Englannin kuninkaan Henrik V:nen,
Ranskan kuningattaren Bayerin Isabellan, joka oli ollut
hallitsijattarena mielipuolen Kaarlo VI:nen aikana, sekä Burgundin
herttuan Filip hyvän kesken. Tämän sopimuksen mukaan tulisi Englannin
kuningas Henrik V ja hänen jälkeläisensä hallitsemaan Ranskaa. Kaarlo VI
saisi kuolemaansa asti olla valta-istuimella, mutta itse asiassa oli
valta Henrik V:llä. Tosin Troyesin sovinto tarkoitti ainoastaan
personaaliunioonia, mutta huomioon ottaen Englannin voiman ja Ranskan
heikkouden, sisälsi se kuitenkin suuren vaaran Ranskan itsenäisyydelle.
Englantilaiset omistivat melkoisen osan maata, ja heidän pöyhkeä
käytöksensä osotti paraiten, että he pitivät itseään sen varsinaisina
herroina. Ranskalaiset pakoitettiin hyväksymään sopimus. Useat maan
ensimmäisistä miehistä, parlamentti ja Parisin yliopisto eivät tienneet
muuta neuvoa kuin allekirjoittaa se. Sekä Bayerin Isabella että Filip
hyvä, joiden velvollisuus olisi ollut katsoa Ranskan etua, olivat
kokonaan antaneet persoonallisten ja itsekkäiden vaikutinten johtaa
itseään.

Oli kuitenkin olemassa puolue, joka uskalsi asettua englantilaisten
vaatimuksia vastaan, mutta tämä puolue ei nauttinut mitään arvoa. Se oli
ranskalainen, ja se seikka olikin sen ainoana ansiona. Sen luonnollisena
keskuspisteenä oli Kaarle VI:n poika, Kaarle, joka Troyesin sopimuksen
kautta oli kadottanut vaatimuksensa Ranskan valtaistuimeen. Hän oli
hyvin nuori mies, höllä tavoiltaan, ilman viisautta ja voimaa,
ympäristönsä leikkipallo. Häntä epäiltiin sen ohessa osalliseksi
Burgundin Juhana Pelottoman murhaan, joka oli tapahtunut edellisenä
vuotena Montereaussa, herättäen maassa tavatonta huomiota. »Dauphin»
ympäröi itsensä n. k. Armagnacin puolueen jäsenillä, joka puolue
kiskomisillaan ja julmuuksillaan useiden vuosien kuluessa oli tehnyt
itsensä vihatuksi, ja sen keskustana ei ollut ketään voimakasta
henkilöä, joka oli kyennyt ottamaan käsiinsä Ranskan horjuvan asian.
Henrik V katsoikin vastustajainsa kukistamisen vallan helpoksi asiaksi.
Kuolema katkaisi kuitenkin hänen tuumansa. Kuusi viikkoa hänen jälkeensä
päätti Kaarle VI onnettoman elämänsä.

Marrask. 12 p:nä 1422 laskettiin Ranskan kuninkaan ruumis S:t Denisin
hautaholviin, ja valtiokuuluttaja huudahti kuninkaallisella haudalla:
»Suokoon Jumala onnellista elämää Henrik VI:lle, Jumalan armosta Ranskan
ja Englannin kuninkaalle, meidän hallitsijallemme ja herrallemme.»
Samaan aikaan nostivat muutamat ritarit pienessä kaupungissa Berryssä
Ranskan valtiolipun liehumaan, huutaen: »Eläköön kuningas Kaarle,
seitsemäs mainitulta nimeltä, Jumalan armosta Ranskan kuningas.»

S:t Denisissä julistettu Ranskan hallitsija, Henrik VI, oli tosin vain
kymmenen kuukauden ikäinen lapsi, mutta hänen sivullaan seisoi hänen
setänsä, Bedfordin herttua, tarmokas ja kyvykäs mies, joka oli lujasti
päättänyt tukea veljenpoikansa vaatimuksia. Englannin hallituksen
etunenään asetti hän nuoremman veljensä, Gloucesterin herttuan, ja
päätti itse omistautua kokonaan Ranskan asioille. Nuorella kuninkaalla
oli huostassaan miltei koko maa Loiren pohjoispuolella ja sen lisäksi
vielä Guyenne mainitun joen eteläpuolella. Vastakuninkaalla, Kaarle
VII:llä, oli hallussaan vain eteläiset maakunnat. Hänellä oli
neuvostonsa, parlamenttinsa ja yliopistonsa Poitiersissä. Itse muutteli
hän hoviaan linnasta linnaan ja ympäröi itsensä epäilyttävillä,
keskenään riitaisilla ritareilla. Hänen sotajoukkonsa muodostivat
pääasiallisesti skotlantilaiset ja lombardialaiset, joiden täytyi elää
ympäristön väestön kustannuksella ja jotka sen johdosta vetivät sekä
omille että Kaarlen niskoille yleistä vihaa. Kaarle kärsikin tappioita
useissa tappeluissa ja, mikä pahempi, näytti hän vastaanottavan
vastoinkäymisensä jotenkin rauhallisesti sekä tyytyvän hetken tarjoamiin
huvituksiin.

Bedford ei kuitenkaan voinut heti käyttää hyväkseen niitä etuja, jotka
hänen vastustajansa huolettomuus hänelle tarjosi, sillä Burgundin
herttua oli alussa hänen vastustajanaan. Hänen onnistui kuitenkin
vähitellen saada tämä mahtava liittolainen lepytetyksi, liittolainen,
jonka avutta englantilaiset eivät koskaan olisi päässeet herroiksi
Ranskassa. Olot Englannissa vaativat myöskin Bedfordin huomiota. Vasta
1428 olivat hänen kätensä taaskin vapaina, niin että hän voi ryhtyä
voimakkaasti lopettamaan sotaa Ranskassa. Ratkaiseva isku oli
kohdistettava _Orléansia_ vastaan, jonka kautta tie kulki Berryyn,
Bourbonnaisiin ja Poitouhin. Jos vain tämä kaupunki joutuisi
englantilaisten huostaan, silloin olisi Kaarle VII ainoastaan Dauphinen
ja Languedocin kuninkaana ja hänen valtaansa voitaisiin pitää täysin
murrettuna.

Lokak. 12 p:nä 1428 saapuivat englantilaiset lujasti linnoitetun
Orléansin kaupungin edustalle. He alkoivat heti rakentaa
hyökkäyslaitoksia ja järjestäytyä varsinaiseen piiritykseen. Kaupungin
asukkaat olivat kuitenkin lujasti päättäneet puolustautua viimeiseen
saakka. Linnoitusväkenä oli alussa vain noin 500 miestä, mutta kun
apujoukot olivat tulleet kaupunkiin, nousi koko sotavoima 7,000 mieheen.
Naapurikaupungit lähettivät sen ohessa elatustarpeitä ja ampuma-varoja.
Porvaristo jakautui 34 komppaniaan ja otti huostaansa palveluksen 34
linnoitustornissa, jotka sijaitsivat kaupunkia ympäröivillä lujilla
muureilla. Hyökkäyksiin ottivat jopa naisetkin osaa. Orléansilla oli sen
lisäksi vielä erinomainen tykistö, jollaista vihollisilla taas ei ollut.
»Maitre Jean» pitkine tykkeineen teki suuria aukkoja englantilaisten
riveihin. Yksinpä heidän ylipäällikkönsäkin, lordi Salisbury, sai
surmansa tykinluodista, jonka erään koulupojan kerrotaan ampuneen,
osaksi vallattomuudesta. Näin jatkui piiritystä neljä kuukautta. Sillä
välin olivat englantilaiset vallanneet käsiinsä kaikki tiet ja sillat,
sulkeneet ne ja rakentaneet lujia puuvarustuksia. Oli ilmeistä että
heidän tarkotuksenaan oli keskeyttää kaiken viennin kaupunkiin ja
pakottaa sen siten antautumaan. Tehtiin koe Orléansin auttamiseksi
elintarpeilla, mutta se ei onnistunut. Useat kaupungin huomatuimmista
sotilaista pitivät sen jälkeen puolustautumisen mahdottomana ja
poistuivat kaupungista. Myöskin kansleri ja useat ylhäiset hengenmiehet
jättivät kaupungin. Asukasten asema kävi yhä epätoivoisemmaksi. He
tekivät kokeen voittaakseen puolelleen Burgundin herttuan, mutta tämä
osottautui yleensä uskolliseksi Englannille, vaikka hän samalla piti
silmällä myöskin omia etujaan. Turhaan odottivat he apua »le roi de
Bourges'ilta», kuten Kaarle VII:tä pilkallisesti kutsuttiin. Tämä tuntui
välinpitämättömämmältä kuin koskaan ennen. Useat ylhäiset miehet, jotka
aikaisemmin olivat häneen yhtyneet, alkoivat horjua uskollisuudessaan.
Englanti näytti olevan saavuttamaisillaan päämääränsä: Ranskan
kukistamisen.

Mutta pelastus ei ollut tuleva suurien puolelta. Säätyjä puolue-edut
kiinnittivät niin heidän mieliään, etteivät he voineet yhtyä toimimaan
maan pelastamiseksi. Se oli varsinainen kansa, joka alkoi huomata, mikä
nöyryytys uhkasi Ranskaa. Yhteys vierasmaalaisten kanssa ja ne
kärsimykset, joita Ranskan kansan täytyi näiden kautta joka päivä
kestää, kehittivät maaseudulla isänmaanrakkauden tunnetta, samoin
kaupungeissakin. Ennen oli oltu porvareita yhdessä kaupungissa, jäseniä
yhdessä maalaiskunnassa tai yhden lääninherran palvelijoita, eikä mitään
enempää, nyt sitä vastoin tunsivat asukkaat maan eri osissa
englantilaisten edessä, että he kaikki olivat ranskalaisia. Ritarilaitos
oli luonteeltaan kokonaan kosmopoliittinen. Feodalismi oli hajottanut
kansat ja tuhonnut isänmaanrakkauden. Sen aika oli nyt lopussa,
yhteiskunta oli uudestaluovan liikkeen alaisena. Oli huomattavissa
pyrintö yhtymään valtiollisesti ja lujan kuningasvallan halu.
Isänmaanrakkaus, tämä tunne, joka tuli näyttelemään niin tärkeää osaa
uudenaikaisessa Europassa, alkoi puhjeta esille väestön sydämessä,
pienten paikallisten harrastuksien täytyi väistyä kokonaisuuden,
isänmaan, vaatimuksille. Meidän tarvitsee vain johtaa mieleemme
Engelbrektin kapinan Ruotsissa, osottaaksemme, että samanlaisia, samojen
syiden aiheuttamia ilmiöitä näyttäytyi eri tahoilla.

Koko maassa vallitsi suuri kurjuus. Pitkällinen sotakanta oli
köyhdyttänyt väestön, jolta usein puuttuivat välttämättömimmätkin
tarpeet. Pienten lasten nähtiin juoksentelevan ympäriinsä ja huutavan,
että he olivat kuolemaisillaan nälkään, ja vanhat olivat kadottaneet
työnhalun, eivätkä jaksaneet enempää. Taudit riehuivat, ja kaikki
kirkkotarhat olivat täpösen täysinä. Metsät olivat ryövärien
pesäpaikkoina, ja sudet kokoutuivat suurissa laumoissa kaikkialla,
uskaltaen tunkeutua jopa Parisin kaduillekin. Mitkään viranomaiset eivät
voineet suorittaa tehtäviään, herrat tekivät kaikenlaatuisia
väkivaltaisuuksia, ja maanviljelijät pitivät parempana ryhtyä
sotapalvelukseen tai elää ryöstöistä kuin koettaa kylvää ja viljellä
peltojaan. Joku syy oli kaikkeen tähän hätään. Ja syitä oli epäilemättä
useampiakin. Mutta kansa näki vain yhden: englantilaiset. Näiden
vahingoittaminen, karkottaminen, tuhoaminen, saada oma kuningas, päästä
uudestaan vapaiksi ranskalaisiksi, se oli suuren enemmistön tietoisena
tai tiedottomana toivomuksena. Vaadittiin kuitenkin henkilö, joka voi
ottaa ajaakseen näiden onnettomien asiaa, koota pirstoutuneet voimat ja
johtaa ne haluttuun päämäärään. Mutta on tunnettu ja tunnustettu
historiallinen totuus, että kun suurta miestä tarvitaan suuren aatteen
toteuttamiseksi, ilmestyy sellainen aina. Tällä kertaa ei kuitenkaan
esiintynyt mikään suuri mies, vaan köyhä talonpoikaistyttö Jeanne
d'Arcissa muuttui rakkaus ranskalaiseen isänmaahan ikäänkuin henkilöksi,
ja hänestä tuli Ranskan pelastaja.

       *       *       *       *       *

Jeanne d'Arc syntyi tammik. 6 p:nä 1412 pienessä Domremyn kylässä,
Champagnen ja Lothringenin rajalla. Hänen vanhempansa olivat Jacques
d'Arc ja Isabelle Romée. He omistivat pienen tuvan ja maakaistaleen sekä
elättivät itseään rehellisellä työllä. Lapsia oli viisi, kolme poikaa ja
kaksi tyttöä. Jeanne oli vanhempi tytöistä. Hän kasvoi vanhempiensa
luona ja oppi kaikki, mitä köyhän maatyömiehen tytär tarvitsee oppia.
Hän ompeli ja kehräsi äitinsä rinnalla myöhäiseen yöhön saakka ja auttoi
tätä sen ohessa taloustoimissa. Välistä avusti hän myöskin isäänsä
navetassa tai pellolla, välistä vartioi hän yhteisellä niittymaalla
kyläkunnan karjaa. Aina oli hän ahkera, huolellinen ja siveä. Lämmin,
syvä usko Jumalaan valaisi ja ilahdutti tätä yksitoikkoista
jokapäiväiselämää. Kodin puutarha oli aivan kirkon ääressä. Jeannen oli
niin helppo päästä sinne vapaina hetkinään ja vaipua pyhäin kuvien
edessä hiljaiseen rukoukseen. Kun kello soi auringon laskiessa, lankesi
hän aina polvilleen ja kiitti kuluneesta päivästä. Joskus unohti vanha
lukkari soittaa iltarukoukseen. Silloin oli Jeannen tapana nuhdella
häntä ja luvata hänelle hyviä leivoksia, jos hän vain muistaisi soittaa,
sillä kellot näyttivät hänestä taivaallisilta ääniltä, jotka kutsuivat
häntä rukoukseen. Lauvantaisin seurasi hän kylän muita nuoria tyttöjä
erääseen pieneen läheiseen kylän kappeliin, jossa he sytyttivät
vahakynttilänsä Jumalan äidin kunniaksi ja rukoilivat. Jeanne oli
kaikkien yhdenikäistensä suosiossa. Tosin pidettiin häntä joskus hieman
liiaksi hiljaisena ja liian ankarana hartaudessaan, mutta hän oli
samalla kaunis ja reipas tyttö, hyväntahtoinen ja avulias.
Epäystävällistä sanaa ei koskaan päässyt hänen huuliltaan. Kun nuoriso
kokoutui tanssimaan suuren, salaperäisen pyökkipuun ympärille
Bois-Chenussa, oli Jeanne mukana; iloisena ja huvitettuna kuten muutkin.

Pieni kylä ei ollut jäänyt koskemattomaksi sodan tuhoilta. Kun se
sijaitsi rajalla, oli se ollut sekä burgundilaisten että englantilaisten
hyökkäyksien alaisena. Etenkin vihasi kylän väestö englantilaisten
liittolaisia, burgundeja, niin kuin vain rajaseutulaiset voivat vihata
toisiaan. Kylä kuului Vancouleursiin, joka oli kuninkaallinen alue,
mutta ei ollut miksikään eduksi kuulua suorastaan kuninkaan alle, kun
kuninkaan nimenä oli Kaarle VI tai Kaarle VII. Heidän talonpoikansa
olivat huonommin kuin muut turvattuina väkivallalta ja he olivat
vihollisten sekä kaikenlaisten kiskomisten alaisina. Domremyn onnettomat
asukkaat olivat kuitenkin herralleen uskollisia. »Bourgesin kuninkaan»
surullinen tila herätti heissä sääliä, ja hänen vikansa eivät
saavuttaneet heidän korviaan. Näissä kuninkaan välittömissä alamaisissa
oli rakkaus ranskalaiseen isänmaahan kehittynyt enemmän kuin missään
muissa. He eivät vain tunteneet olevansa läänitysherran vasalleja, he
olivat ranskalaisia. Kuningasvalta -- se oli isänmaa. Väestö seudulla
olikin jo aikoja sitten tehnyt itsensä huomatuksi urhoollisuudellaan ja
itseuhrautuvaisuudellaan sodassa, jota parhaillaan käytiin.

Jo varhain sai Jeanne näin ollen kuulla puhuttavan ruhtinasraukasta,
jonka hänen äitinsä oli hylännyt ja jolta oli riistetty suurin osa
perinnöstään kauhistavien englantilaisten kautta, ja lukemattomia
kertomuksia näiden väkivaltaisuuksista sekä julmuuksista oli liikkeessä.
Myöskin läheltä käsin sai hän nähdä sodan kauhuja. Käytiin taisteluja
naapurikylien kanssa, hänen veljensä tulivat haavotettuina kotia,
vihollinen tunkeutui jopa Domremyynkin ja Jeannen täytyi paeta
muutamiksi päiviksi kotoaan. Kaikki nämä kärsimysten, taistelujen ja
alennuksen kuvat tekivät häneen syvän vaikutuksen ja yhdistyivät hänen
eloisassa mielikuvituksessaan niiden pyhien legendojen, ja tarumaisten
kertomusten kanssa, jotka olivat hänen syvän, tuntehikkaan sielunsa
ainoana henkisenä ravintona. Moni mietti, mikä kaiken tämän kurjuuden
loppuna tulisi olemaan. »Nainen, Baijerin Isabella, on myynyt Ranskan,
toinen nainen on sen pelastava», niin kuului ennustus, joka alkoi levitä
kansan keskuudessa, milloin ja mistä, se on epävarmaa. Se tuli myöskin
Jeanne d'Arcin korviin. Hän ei tosin koskaan kerro, että tämä ennustus
teki, häneen mitään syvempää vaikutusta, vaan mainitsee siitä ainoastaan
ohimennen. Tiedottomasti lienee se kuitenkin juurtunut lujasti,
luonteeseen, joka oli samalla niin rikas mielikuvituksista ja
lujatahtoinen kuin Jeannen. Hän lisäsi hartaudenharjoituksiaan kaksin
verroin, kidutti itseään ja rukoili saadakseen Jumalalta lohdutusta ja
selityksen siitä surusta ja kurjuudesta, joka oli kaikkialla häntä
vastassa. Näiden hartaudenharjoitusten kautta terottui hänen
mielikuvituksensa äärimäisyyksiin saakka. Samalla säilytti hän kuitenkin
rauhallisen, voimakkaan olemuksensa ja selvän, terävän järkensä. Juuri
tämä omituinen vastakohta Jeanne d'Arcin luonteessa tekee hänet yhtä
huomattavaksi sekä psykoloogisessa että historiallisessa suhteessa.

Kertomus Jeanne d'Arcin esiintymisestä ei ole mikään legenda. Se ei ole
tullut jälkimaailman tiedoksi kansan suun kautta. Hän on itse kertonut
historiansa, rauhallisesti ja selvästi, ja sen ovat sittemmin
kirjoittaneet muistiin hänen tuomarinsa. Allaolevaan kertomukseen ovat
näin ollen päälähteinä hänen omat sanansa sekä ne lukuisat todistukset,
joita annettiin hänen oikeudenkäynnissään. Jeanne sanoo saaneensa
kutsumuksensa Jumalalta. Selittipä tämän seikan miten hyvänsä, pysyy
kuitenkin kieltämättömänä tosiasiana, että hän uskoi sen, ettei hän
tahtonut pettää ketään ja ettei hän koskaan ollut minkään valtiollisen
salajuonen työaseena.

Jeanne oli eräänä kesäpäivänä -- niin kuuluu kertomus hänen ensimäisestä
kutsumuksestaan -- isänsä puutarhassa. Oli keskipäivä. Silloin kuuli hän
äkkiä äänen kirkon oikealta puolelta huutavan: »Jeanne, ole kiltti ja
hyvä lapsi, käy usein kirkossa»; hän näki myöskin kirkkaan valon ja
omituinen tunne valtasi hänet. Jeanne oli silloin 13-vuotias. Sen
jälkeen toistuivat nämä ilmestykset ja kävivät muodoltaan määrätymmiksi.
Hän oli näkevinään sekä pääenkeli Mikaelin että lempipyhimyksensä Pyhä
Margaretan ja Pyhä Katarinan. Ei enää ollut kysymys vain kilttinä
tyttönä olemisesta, äänet puhuivat hänelle Ranskan onnettomuuksista,
kehottaen häntä lähtemään kuninkaan luo ja antamaan hänelle takaisin
hänen valtakuntansa. »Minä olen nähnyt heidät yhtä hyvin kuin näen
teidät», sanoi hän tuomareilleen, »ja kun he jättivät minut, itkin minä
ja olisin hyvin kernaasti tahtonut, että he olisivat ottaneet minut
mukaansa.» Jeanne epäili ja huomautti äänien kehotuksia vastaan, että
hän oli vain köyhä tyttö, joka ei osannut ratsastaa, eikä ymmärtänyt
sodankäyntiä. Äänet jatkoivat kuitenkin kehotuksiaan ja neuvoivat häntä
menemään seigneur Baudricourtin luo Vancouleursiin, joka tulisi viemään
hänet kuninkaan luo.

Useita vuosia ahdistelivat nämä ilmestykset Jeannea, mutta hän ei siitä
huolimatta voinut päättää jättää huomaamatonta kyläänsä ja lähteä
suurien tapahtumain pyörteeseen. Hän uskoi salaisuutensa eräälle
kaukaiselle sukulaiselle, setä Laxartille, joka kykeni käsittämään hänen
tunteensa ja näkynsä. Hän vei hänet vihdoin Baudricourtin luo, mutta
tämä teki vain ivaa tytön puheista ja sanoi, että hänen korviaan olisi
perinpohjaisesti kuumennettava. Vanhemmat koettivat nyt naittaa pois
tytön, mutta tämä ei tahtonut noudattaa heidän toiveitaan, vaan oli
lujemmin kuin koskaan päättänyt mennä »Dauphinin» luo, kuten kansa vielä
yleensä kutsui Kaarle VII:tä, koska hän ei ollut kruunattu. Huhu
Orléansin piirityksestä oli saapunut Vancouleursiin, ja äänet kehottivat
entistä innokkaammin Jeannea kiiruhtamaan avuksi onnettomalle
kaupungille. Vieläkin kerran kävi hän Baudricourtin luona, mutta ilman
parempaa menestystä. Nyt hän ei kuitenkaan enää antanut pelottaa
itseään, vaan asettui asumaan erään vaununtekijän luo, käytti osan
aikaansa rukouksiin, osan perheenemännän auttamiseen, ja odotteli
luottavasti, milloin hänen hetkensä oli tuleva. Linnanherran
ympäristössä oli muutamia, jotka olivat taipuvia kuulemaan tytön sanoja.
Apu oli tarpeen, ja ihmeelliset kertomukset eivät yleensä kohdanneet
mitään epäluuloa sen ajan ihmisten keskuudessa.

Jean de Novelonpont, jota tavallisesti kutsuttiin Jean de Metziksi, kävi
Jeannen luona eräänä päivänä. «Pieni ystäväni», sanoi hän, »mitä
tekemistä sinulla täällä on? Ajetaanko kuningas todellakin pois maasta
ja muutummeko me englantilaisiksi?» Jeanne vastasi: »Minä olen tullut
tänne kuninkaalliseen kaupunkiin puhuakseni Robert de Baudricourtin
kanssa. Hänen tulisi viedä tai antaa viedä minut kuninkaan luo. Mutta
hän ei välitä minusta, eikä minun sanoistani. Ja kuitenkin tulee minun
ennen puolipaastoa olla kuninkaan luona, vaikka minun tulisi kuluttaa
rikki jalkani polviin saakka, sillä ei kukaan maailmassa, eivät
kuninkaat ja herttuat, ei skotlantilaisen kuninkaan tytär, eikä kukaan
muukaan voi uudestaan perustaa Ranskan kuningaskuntaa, eikä ole mitään
pelastusta muutoin kuin minun kauttani. Tosin kehräisin mieluummin äiti
raukkani luona, sillä tämä ei ole minun säätyni, mutta minun täytyy
lähteä ja suorittaa tämän, sillä Herra tahtoo, että minä sen suoritan.»
-- »Kuka on teidän herranne?» kysyi Jean. -- »Se on Jumala», oli
yksinkertainen vastaus.

Jean de Metz oli vakuutettu, ja hän ei ollut ainoa. Useita tarjoutui
seuraamaan tyttöä. Vancouleursin väestö alkoi kääntää häneen huomiota ja
tahtoi hankkia hänelle tarpeellisen varustuksen. Baudricourt, jota
tekisi mieli kutsua selväajatukselliseksi, viisaaksi mieheksi, mutta
jonka viisaus oli kärsivä tappion, kieltäytyi kauan antamasta
suostumustaan, mutta lopuksi hän ei enää voinut vastustaa yleistä
mielipidettä. Jeanne sai vihdoinkin lähteä matkalle paaston ensimäisenä
sunnuntaina (helmik. 13 p:nä 1429). Hän oli puettu jonkinlaiseen
varustukseen. Ei nimittäin ollut neuvokasta matkustaa näinä raakoina
aikoina naispuvussa. Hänellä oli seurassaan kuusi henkilöä, kaikki
miehiä. Syrjäteitä, kautta metsien ja poikki jokien, läpi vihollisten
maan ja kaikenlaatuisten vaarojen uhkaamana, matkusti tyttö
vähälukuisine seuralaisineen mahdollisimman suurella nopeudella. Hänen
rauhallinen innostuksensa, hänen samalla viehkeä ja voimakas käytöksensä
herätti niissä raa'oissa miehissä, jotka häntä seurasivat, pyhää
kunnioitusta. Vaikkakin yksinäinen nainen, ei häntä kohdannut
minkäänlaisia solvauksia. Hänen seuralaisensa vannoivat pyhästi,
etteivät he tunteneet edes mitään epäpuhdasta ajatustakaan tämän
ihmeellisen naisen edessä, huolimatta hänen nuoruudestaan ja sulostaan.
Sillä Jeanne d'Arc oli kaunis tyttö: vaalea tukka, siniset silmät,
hienosti muodostuneet kasvonpiirteet ja samalla sekä voimakas että
sulava vartalo. Niin kuvaavat häntä hänen aikalaisensa; mitään
luotettavaa kuvaa hänestä ei ole.

Maalisk. 6 p:nä saapui Jeanne onnellisesti Chinoniin, jossa kuningas
silloin oleksi. Hänen asemansa oli epätoivoisempi kuin koskaan. Minä
päivänä hyvänsä voi tieto Orléansin antautumisesta saapua. Kaikki varat
olivat lopussa, hänen ystävänsä olivat epätoivoissaan ja alkoivat luopua
hänestä.

Huhu Jeanne d'Arcista oli kulkenut hänen edellään. Itse hänen
matkansakin kautta vihollisten alueen muutamien harvojen seuralaisten
kanssa tuntui ihmeelliseltä. Ei kuitenkaan tietty mitä uskoa. Ei hän kai
voinut antaa mitään todellista apua, köyhä, kiihkomielinen
talonpoikaistyttö muutamine uskollisine ihailijoineen! Oliko kuultava
hänen sanojaan? Oliko päästettävä hänet puheille vai ei? Eihän
puhelemisesta hänen kanssaan voinut kuitenkaan olla mitään vahinkoa.
Kaksi päivää odotettuaan pääsi Jeanne sen vuoksi kuninkaan puheille.
Tämä otti päälleen yksinkertaisen puvun koetellakseen häntä, muutamat
hovimiehet esiintyivät sen sijaan loistavissa asuissa Jeanne tuli
sisään, rauhallisena kuten tavallisesti. Hän oli nyt niin monien
vastustusten jälkeen tämän ruhtinaan edessä, josta hän oli uneksinut ja
haaveksinut, mutta, läsnäolevien todistajain kertomuksen mukaan, ei hän
näyttänyt käyvän yhtään hämilleen hänen läsnäolostaan. Hän teki
tavanmukaiset tervehdykset ja kumarrukset kuin olisi hän syntynyt
hovissa. Heti tunsi hän kuninkaan. Hän tervehti häntä sanoilla: »Jumala
antakoon Teille onnellista elämää, rakas kuningas.» Koetellakseen häntä
vieläkin, sanoi kuningas: »Minä en ole kuningas, vaan täällä hän on»,
viitaten erääseen hovimieheen. »Jumalan nimessä, rakas ruhtinas, Te se
olette, eikä kukaan muu», kuului Jeannen tyyni vastaus.

Jeanne vietiin erääseen kunnialliseen perheeseen, jossa hän
vaatimattomalla, naisellisella olemuksellaan saavutti kaikkien suosion.
Hän puhui innostuneesti kutsumuksestaan, osotti ihmeteltävää viisautta
vastauksissaan ja ihmetytti kaikkia tottumuksellaan aseiden
käyttämisessä; hän oli iloinen ja ystävällinen seurustellessaan
ympäristönsä kanssa, yksin ollessaan rukoili hän ja itki.

Kuningas oli vielä epäilevällä kannalla. Keskustellessaan kerran
yksityisesti Jeannen kanssa tuli hän kuitenkin vakuutetuksi hänen
kutsumuksestaan ja päätti kannattaa häntä, kun hän pyysi tulla viedyksi
Orléansiin karkottamaan pois englantilaiset. Ei voi varmaan sanoa, mitä
sellaisia syitä Jeanne esitti, jotka saivat hänet vakuutetuksi. Jeanne
kieltäytyi aina antamasta tässä suhteessa mitään tietoja, huomauttaen,
ettei se ollut vain hänen salaisuutenaan. On arvattu, että hän sai
kuninkaan vakuutetuksi tämän oikeasta sukuperästä, josta oli liikkeellä
kaikenlaisia huhuja kuninkaan äidin huonojen elintapojen vuoksi. Olipa
tämän asian laita kuinka hyvänsä, hänen onnistui lietsoa tähän heikkoon,
nautinnonhaluiseen luonteeseen luottamusta ei ainoastaan hänen, vaan
myöskin kuninkaan omaan kutsumukseen, ja tämä ei suinkaan ollut vähimmän
välttämätöntä, jos mieli tehdä jotakin maan pelastamiseksi.

Jeannen asia oli kuitenkin tutkittava. Papeilta kysyttiin neuvoa, ja
kuningas päätti viedä hänet Poitiersiin, jossa Rheimsin arkkipiispa ja
useat kirkkoruhtinaat tulisivat häntä kuulustelemaan. Sen pahempi
puuttuu pöytäkirjoja näistä käsittelyistä. Jeanne vetoaa niihin
kuitenkin myöhemmin oikeudenkäynnissään, ja ne on sen ohessa merkinnyt
muistiin kaksi silminnäkijää. Hän on näiden oppineiden miesten edessä
osottanut samaa tyyntä uskoa korkeaan kutsumukseensa, joka aina ilmeni
hänen esiintymisessään. Tehtyään selkoa ilmestyksistään, selitti hän,
että kuninkaan tulisi jättää hänelle sotaväkeä Orléansin auttamiseksi.
»Jos Jumala tahtoo vapauttaa Ranskan kansan», huomautti eräs
jumaluusoppineista, »ei Hän tarvitse mitään sotajoukkoa.» -- »Jumalan
nimessä, sotajoukot tulevat taistelemaan, Jumala on antava voiton»,
vastasi Jeanne. Seguin, muuan oppinut tohtori, on itse kertonut
kysyneensä tytöltä, mitä kieltä hänen äänensä puhuivat. »Parempaa kuin
teidän», kuului vastaus. Oppinut herra puhui rumaa limousinin murretta.
»Uskotteko Jumalaan?» kysyi hän silloin terävästi. -- »Enemmän kuin te.»
-- »Jumala ei tahdo, että me uskoisimme teidän sanoihinne, ennen kun
annatte merkin, joka todistaa, että teihin tulee luottaa.» -- »Minä en
ole tullut Poitiersiin antamaan merkkejä; viekää minut Orléansiin, niin
olen näyttävä teille ne merkit, joiden vuoksi minut on kutsuttu.
Annettakoon minulle sotaväkeä kuinka pieni luku hyvänsä, ja minä olen
lähtevä! Minä olen, Jumalan nimessä, keskeyttävä Orléansin piirityksen,
minä olen vievä dauphinin kruunattavaksi Rheimsiin, minä olen
kruunauksen jälkeen antava hänelle takaisin Parisin ja minä olen vievä
Orléansin herttuan hänen vankeudestaan Englannissa. Ei tarvita niin
monta sanaa; ei ole aikaa puhua, vaan tulee toimia!» Kun oppineet
herrat, hyvin hämillään hänen sattuvista vastauksistaan, etsivät
raamatusta sekä kirkkoisien ja vanhojen kirjailijain teoksista
todistuksia hänen ilmestyksistään, kohotti hän katseensa taivaaseen ja
sanoi rauhallisesti: »Jumalan kirjoissa on paljoa enemmän kuin kaikissa
teidän.» Tämän pitkällisen tutkimuksen tuloksena oli, että kokoutuneet
hengenmiehet julistivat, että hänen kutsumuksensa oli Jumalalta, että
hänessä oli huomattavissa vain »nöyryyttä, neitsyeellisyyttä, hartautta,
rehellisyyttä ja vaatimattomuutta», ettei hänen sanojaan voinut jättää
varteen ottamatta sekä että hän viivyttelemättä oli vietävä Orléansiin,
avunantosotajoukko mukanaan.

Hänen neitsyeelliseen puhtauteensa pantiin suurta painoa, koska yleisenä
mielipiteenä oli, ettei piru voinut ilmestyä puhtaalle naiselle.
Kuninkaan anoppi ja kaikki ne naiset, jotka olivat seurustelleet Jeannen
kanssa, antoivat myöskin mitä parhaita lausuntoja hänen puhtaista
tavoistaan, ja tällä seikalla oli suuri vaikutus käsityskantaan hänen
kutsumuksestaan.

Tämän perinjuurisen tutkimuksen päätyttyä palasi Jeanne Chinoniin.
Kuningas olisi tekevä viimeisen ponnistuksen Orléansin auttamiseksi.
Jeanne saisi tällöin koettaa voimiaan, ja kaikki olivat kernaasti
taipuvaisia tukemaan sellaista yritystä. Aragonian Yolanta, kuninkaan
anoppi, hyvä ja kunnollinen nainen, osotti eloisaa harrastusta Jeanneen
nähden ja hankki tarvittavat rahavarat. Jeanne sai täydellisen
varustuksen, hevosia ja hovisaattueen, johon kuului asemies, paasheja,
kappalainen ja kaksi airutta. Keihästä, jonka kuningas hänelle antoi, ei
hän tahtonut ottaa vastaan, vaan antoi tuoda toisen eräästä kirkosta,
joka oli pyhitetty hänen suojeluspyhimykselleen Pyhä Katarinalle.
Suurinta huomiota kiinnitti hän lippuihinsa. Hän tilasi suuremman ja
pienemmän sotalipun ja määräsi itse kaikki yksityiskohdat, miten ne
olisi maalattava. Suuri lippu, jota Ranskan liljat ja kirjoitus: »Jeesus
Maria» koristivat, oli hänelle rakkain ja sitä tahtoi hän aina kantaa
taistelussa. Hän antoi sen ohessa kappalaisensa, muiden pappien ja
joukon valikoituja sotamiehiä, jotka olivat käyneet ripillä, ollen hänen
käsityksensä mukaan armontilassa, seurata toista lippua, johon hän oli
maalauttanut ristiinnaulitun Kristuksen kuvan. Muutoin antoi hän neuvoja
ja osotuksia tulevaa sotaretkeä varten, mutta näyttää kiinnittäneen
suurinta huomiota valmistusten siveydelliseen puoleen. Hän kehotti
sotamiehiä tekemään synnintunnustuksen, luopumaan juoppoudesta ja
kiroilemisesta ja hän kielsi ratkaisevasti ketään huonoa naista
seuraamasta mukana retkellä. Hän tartutti muihin sitä innostusta, joka
elähdytti häntä itseään. Ennen oli tällaista retkeä pidetty turhana, nyt
tahtoivat kaikki ottaa siihen osaa. Sitä pidettiin pyhänä yrityksenä,
väestö yhtyi toivolla ja ilolla »neitsyeen» asiaan. Moni vanha soturi ei
kuitenkaan ollut liioin tyytyväinen tähän naisvaltaan, yksi ja toinen
yritti tehdä retken ilman häntä, mutta häntä suosi kansa jo niin
yleisesti, että yritys osottautui mahdottomaksi.

Jeanne oli kärsimättömänä sen johdosta, että valmistuksiin kului niin
paljon aikaa. Vihdoinkin huhtik. 27 p:nä voi suurempi sotajoukko, jota
seurasi tuntuva muonasto, lähteä liikkeelle Eloisista. Joukon etunenässä
kulki Jeannen valitsema kohortti, mukanaan pyhä sotalippu ja laulaen
Jumalan kunniaa, sitten seurasi hän itse täysissä varustuksissa,
mukanaan Dunois, Gaucourt, La Hire, Xaintrailles ja muita eteviä
sotilaita. Jeanne oli selittänyt, että olisi kulettava pitkin Loiren
oikeaa rantaa, ja vakuuttanut, että englantilaiset pysyisivät
rauhallisina. Kokeneet sotilaat eivät kuitenkaan sitä uskaltaneet, vaan
päättivät seurata vasempaa rantaa, pitäen kuitenkin aikeensa salassa
Jeannelta, jolla ei ollut siitä aavistustakaan ennen kun hän oli joen
rannalla Checin luona. Tarkotuksena oli ollut, että lauttue Orléansista
olisi siellä ollut heitä vastassa, mutta vastatuuli ja veden korkea
asema olivat ehkäisseet tämän tuuman toteuttamisen. »Te aijoitte pettää
minua, mutta nyt olette te itse tulleet petetyiksi», sanoi Jeanne.
»Jumalan, meidän Herramme, neuvo on varmempi kuin teidän. Tietäkää, että
minä tuon teille paremman avun kuin mikään sotajoukko tai kaupunki
koskaan on saanut, taivaiden kuninkaan avun.» Mutta tuuli kääntyi --
neitsyeen rukouksesta, niin uskottiin yleisesti. Jeanne, mukanaan
kaksisataa sotamiestä, nousi venheisiin, muonasto lastattiin, ja muut
sotajoukot palasivat Bloisiin koettaakseen päästä Orléansiin Jeannen
ehdottamaa tietä. Kaupungista tehtiin ulosryntäys, joka antoi
englantilaisille työtä. Näin ollen voi Jeanne d'Arc 28 p:n iltana lulla
kaupunkiin väestön riemuitessa. »Ilo oli niin suuri», sanoo eräs
silminnäkijä, »kuin jos Jumala olisi astunut alas heidän keskuuteensa.»

»Neitsyeen» saapumisen siveellinen vaikutus oli tavattoman suuri.
Rohkeus ja luottamus palasivat asukkaihin ja linnotusväkeen. Mutta ei
siinä kyllin. Kaikki kurinpitositeet olivat jo aikoja sitten käyneet
hölliksi ranskalaisten sotajoukkojen keskuudessa. He olivat antautuneet
mitä villeimpiin epäjärjestyksiin ja ryöstöihin. Jokainen johtaja oli
käynyt sotaa omasta puolestaan, ryöstänyt ja raastanut omaksi edukseen,
eikä kukaan ollut ajatellut yhtenäistä kokonaisuutta. Jeanne palautti
järjestyksen, tottelemisen ja sotakurin, lujitti rakkautta kuninkaaseen
ja isänmaahan. Sotamiehet valtasi into luopua vanhoista huonoista
tavoistaan, jotka Jeanne tyynesti selitti syyksi siihen, ettei voitto
ollut langennut heidän puolelleen. He tahtoivat nyt ponnistaa äärimäiset
voimansa ansaitakseen sen, että neitsyt johtaisi heidät voittoihin ja
menestyksiin. Yksinpä raaka La Hirekin, jonka solvauksista Jumalaa ja
kirkkoa vastaan monta kertomusta oli liikkeellä kansan keskuudessa,
alkoi nyttemmin vannoa keppinsä nimessä, kun hän ei enää Jeannen
läsnäollessa uskaltanut vedota muihin voimiin. Juuri tätä siveellistä
voimaa oli Ranskan sotajoukolta puuttunut. Mitä mieslukuun ja kuntoon
tulee, ei se ollut paljoakaan jälellä englantilaisista. Englantilaiset
sotajoukot Orléansin edustalla olivat etenkin kärsineet talvesta ja
pitkällisestä piirityksestä. Niiden lukumäärä oli myöskin vähennyt, kun
Burgundin herttua oli vienyt pois joukkonsa erään riidan vuoksi
Bedfordin kanssa. Ja sitä paitsi olivat ranskalaiset joukot saaneet
siveellistä voimaa, englantilaiset taas päin vastoin. Huhu tästä
ihmeellisestä naisesta ja siitä innostuksesta, joka oli vallannut
ranskalaiset sotamiehet, sotalippu, virret, kaikki tämä herätti suurta
pelkoa englantilaisissa. Jeanne oli kummitus, noita; sotamiehiä,
vastaan, jotka olivat lihaa ja verta, uskalsivat he kyllä taistella,
mutta rohkeimmatkin epäilivät ryhtyä taisteluun maanalaisten voimien
kanssa. »Ennen kun neitsyt esiintyi, karkotti kaksisataa englantilaista
joka ottelussa kahdeksansataa, jopa tuhatkin kuninkaan miestä, mutta
hänen tulonsa jälkeen voi neljä- tai viisisataa ranskalaista hyökätä
koko englantilaisen sotavoiman kimppuun ja pakottaa se pysymään
varustustensa sisäpuolella», todisti Dunois, eräs Ranskan sotajoukkojen
kyvykkäimmistä päälliköistä.

Jeanne d'Arc vastusti kaikkea verenvuodatusta. Hän toivoi voivansa vain
läsnäolollaan saada englantilaiset keskeyttämään piirityksen. Kolme
kertaa koetti hän taivuttaa heitä siihen rauhallista tietä, mutta sai
ainoastaan ivaa ja solvauksia vastaukseksi. Heidät voitiin siis pakottaa
vain asevoimalla.

Laadittiin suunnitelma hyökkäykseksi heitä vastaan. Jeanne ei kuitenkaan
saanut ottaa osaa mihinkään neuvotteluun. Hän sanoi sen sijaan
neuvottelevansa »ääniensä» kera, ja kun hanketta ryhdyttiin
toteuttamaan, täytyi heikkouskoisimpienkin käyttää hänen apuaan, jotta
taistelut päättyisivät onnellisesti. Vaikka Jeanne näin ollen ei ollut
osallisena sodankäyntiin kokonaisuudessaan, näyttää kuitenkin siltä kuin
olisi hänen neuvoaan kysytty yksityisiin varustuksiin nähden sekä ennen
ulosryntäyksiä että niiden kestäessä, sekä että hän aina on saanut
tahtonsa täytäntöön. Osottautuikin edulliseksi noudattaa hänen
neuvojaan. Horjumattoman rohkeana ratsasti hän aina etunenässä valkeine
lippuineen, rohkaisten, järjestäen ja jaellen käskyjä varmalla ja
selkeällä äänellä. Hänen voitonvarmuutensa tarttui myöskin hänen
ympäristöönsä. Vihollinen, joka oli lamauksissa ja kauhuissaan, ei
voinut tehdä mitään. Valkea sotalippu oli Jeannen pääaseena. Eräässä
ulosryntäyksessä haavoittui hän hiukan, mutta koska hän oli itse sen
ennustanut, lisäsi tämä seikka vain sotamiesten rohkeutta. Lujuus, jolla
hän kesti sotilaselämän kaikki vaivat, kummastutti kaikkia. Hän voi
istua päivät pääksytysten ratsunsa selässä ja olla ruo'atta ja juomatta,
osottamatta koskaan mitään väsymystä. Aseitaan käytti Jeanne taitavasti
ja miellyttävästi, ja hänellä oli sotilaallinen kokemus, joka
hämmästytti kaikkia, niitäkin, jotka olivat vähimmän taipuvaisia
näkemään mitään yliluonnollista hänen esiintymisessään. Etenkin hyvin
ymmärsi hän tykistön käyttämisen, miten tykit oli asetettava ja
suunnattava, mutta sen ohessa antoi hän myöskin monta hyvää neuvoa
joukkojen asettamiseen nähden. Taistelun päätyttyä ei hän tahtonut antaa
aikaa ryöstämiseen, eikä myöskään pitänyt suotavana, että vihollista
turhanpäiten ajettiin takaa. Hän koetti aina, mahdollisuuden mukaan,
hoitaa sairaita ja vankeja. Uskonnon määräyksiä, tahtoi hän, oli
noudatettava. Itse hän ei koskaan laiminlyönyt rukoilemista saadakseen
rukouksesta voimaa taisteluihin. Hän vetäytyi silloin syrjälle,
kernaimmin johonkin yksinäiseen kirkkoon, jossa hän mielellään nautti
herran ehtoollista lasten rinnalla.

Toukok. 4 p:nä olivat jälellä olevat sotajoukot Bloisista yhtyneet
Jeanne d'Arcin joukkojen ja Orléansin linnoitusväen kanssa.
Englantilaiset olivat katsoneet tätä yhtymistä, tekemättä mitään sen
ehkäisemiseksi. Upseerit eivät uskaltaneet luottaa sotamiehiinsä. Pelko
oli vallannut heidät kaikki. Vähitellen luopui vihollinen pienempien
ottelujen jälkeen Loiren eteläpuolelle rakentamistaan varustuksista,
lukuunottamatta Les Augustinsia ja Les Tournellesia. Nämä linnoitukset
sulkivat ranskalaisilta yhteyden Berryn kanssa, ollen sen vuoksi
suuresta merkityksestä. Niiden edustalla käytiinkin kuumia taisteluja.
Jeanne oli ensimäisenä hyökkäyksessä, hänelle lankesikin ensi sijassa
kunnia voitosta. Toukok. 7 p:nä hyökättiin Les Tournellesin kimppuun,
joka antautui. Seuraavana päivänä luopuivat englantilaiset myöskin
Loiren pohjoispuolella sijaitsevista linnoituksista, jättäen
ranskalaisten käsiin ampuma- ja muonavaroja sekä haavotettuja ja
vankeja. Jeanne kielsi sotajoukkoja ajamasta takaa vihollista, sillä oli
sunnuntai. Orléans oli vapautettu, ja vieläkin vietetään toukokuun 8
päivää siellä joka vuosi juhlapäivänä.

Kohta sen jälkeen jätti Jeanne d'Arc kaupungin lähteäkseen kuninkaan
luo. Kaikkialla otti kansa hänet riemuiten vastaan. Vanhat ja nuoret
lankesivat polvilleen hänen tiellään, suutelivat hänen käsiään,
vaatteitaan, jopa hänen hevosensa askeleiden jälkiäkin. Mitä
kummallisimpia satuja hänen syntymisestään ja kuluneesta elämästään
alkoi päästä liikkeelle. Hän oli poppamies Merlinin ennustama tyttö
Bois-Chenusta, hän voi tehdä suurempia ihmetöitä kuin mikään pyhimys.
Hänen sormuksiaan pidettiin ihmeitätekevinä, tahdottiin, että hän
siunaisi amuletteja, häntä alettiin rukoilla kirkoissa. Kansa ja
runoilijat lauloivat hänen kiitostaan. Yksinpä vanha runoilijatar Pisan
Kristinakin viritti lyyrynsä »la Pucelle d'Orléansin» eli Orléansin
impyen kunniaksi. Jeanne pelkäsi tätä jumaloimista. Hän piti sitä
syntisenä, ja tervejärkinen kun oli luonteensa pohjalta, pelkäsi hän,
että näillä kunnianosotuksilla olisi turmiollinen vaikutus häneen
itseensä. »Todellakaan en olisi voinut suojella itseäni näiltä
houkutuksilta», sanoi hän kerran myöhemmin, »jollei Jumala itse olisi
tehnyt sitä.»

Kuningas vastaanotti Jeannen hyvin huomaavasti, mutta Jeanne olisi
kernaammin nähnyt, että hän olisi ollut taipuvainen tottelemaan hänen
neuvojaan. -- Hän tahtoi, että kuningas heti seuraisi häntä Rheimsiin
kruunauttamaan siellä itsensä. Hän olisi silloin Ranskan todellinen
kuningas ja voisi asettua Henrik VI:ta vastaan. Kaarle ei kuitenkaan
ollut lujan toiminnan mies. Hetken innostamana oli hän asettunut Jeannen
puolelle, hän oli nähnyt hänen menestyksensä, mutta oli kuitenkin
vaipunut uudestaan entiseen pelkurimaisuuteensa ja päättämättömyyteensä.
Toiset saivat ajatella ja toimia hänen puolestaan, ja hänen
seuralaisissaan oli Jeannella monta vastustajaa, ennen kaikkea La
Tremoille. Tämä viekas ja sukkela hovimies, joka ei suvainnut mitään
kilpailijaa kuninkaan suosiosta, oli jo alusta asettunut pahansuovalle
kannalle Jeanneen nähden ja toimi aina häntä vastaan, vaikkei tosin aina
avoimesti: »Jalo dauphin», sanoi Jeanne eräänä päivänä, langeten maahan
ja tarttuen kuninkaan polviin, »elä pidä niin useita ja pitkiä
neuvotteluja. Tule sen sijasta Rheimsiin ja ota vastaan kruunusi!» »Minä
en tule kestämään kauvempaa kuin yhden vuoden», sanoi hän useita
kertoja, »käytä minua hyvin sinä aikana.»

Kun Orléans oli vapautettu, oli kuningas päästänyt sotajoukkonsa
hajalleen. Viipyi kotvan aikaa, ennen kuin hän taaskin voi koota sen.
Sitä paitsi hän ei katsonut voivansa tulla Rheimsiin, valloittamatta
ensin niitä lujia paikkoja, jotka olivat hänen tiellään, ja tätä pitivät
sekä hän että hänen seuralaisensa jotenkin vaikeana tehtävänä.
Antaakseen Jeannelle kuitenkin jotain tointa, antoi kuningas hänen
seurata sitä sotajoukkoa, jonka tehtävänä oli puhdistaa Loiren rannat
englantilaisista. Alençonin herttua, isänmaallinen ja toimekas mies,
joka oli ollut englantilaisten vankina ja sen vuoksi ottanut tähän
saakka vain vähän osaa sotaan, nimitettiin tämän joukon päälliköksi. Hän
sai kuninkaalta käskyn »toimia kokonaan neitsyen neuvojen mukaan».
Kesäk. 11 p:nä alkoi Jargeaun piiritys. Jeanne määräsi, minne patterit
olisi sijoitettava, ja Alençonin herttua on itse kertonut, miten neitsyt
tässä tilaisuudessa ennakolta-arvaamiskyvyllään pelasti hänen henkensä.
Kaupunki antautui seuraavana päivänä. Sitten valloitettiin Beaugenci, ja
Jeannen sotajoukko yhtyi konnetaabeli Richemontiin ja hänen
joukkoihinsa. Tämä, joka oli epäsovussa kuninkaan kanssa, ei voinut
rauhallisesti istuen katsella, miten Ranska vapautettiin ilman hänen
apuaan, ja hänen luottamuksensa Jeanne d'Arciin lisäsi tämän arvoa.
Yhtyminen tapahtui lähellä Meungia. Vihollinen ei ollut etäällä, ja sen
asema tarjosi ranskalaisille tilaisuuden hyökkäykseen. Ranskalaiset
päälliköt olivat kuitenkin hyvin epäilevällä kannalla, sillä heissä asui
miltei taikamainen pelko englantilaisten etevämmyyttä vastaan avoimella
kentällä. »Teemmekö hyökkäyksen, Jeanne?» kysyi Alensonin herttua. »Onko
teillä hyvät kannukset?» kysyi Jeanne puolestaan. »Mitä! paetakseniko?»
-- Ei, vaan ajaaksenne takaa. Englantilaiset ne tulevat pakenemaan, ja
te tarvitsette ehdottomasti kannuksenne, voidaksenne ajaa heitä takaa.
Jumalan nimessä, ratsastakaa rohkeasti heitä vastaan. Me otamme heidät
vangeiksi, vaikka he riippuisivat kiinni pilvistä, ja ilman juuri mitään
omaa tappiota. Minun neuvostoni on sanonut minulle, että he kuuluvat
meille.» Tämä oli Jeanne d'Arcin ehdotuksena niiden todistusten mukaan,
jotka Dunois, Alençonin herttua ja Sire de Termes myöhemmin antoivat
oikeudenkäynnissä häntä vastaan. Ranskalaiset ryhtyivät sitten
viivyttelemättä taisteluun; englantilaiset eivät olleet valmistautuneet
hyökkäykseen ja tekivät useita anteeksiantamattomia erehdyksiä.
Sekaannusta syntyi heidän riveissään, ranskalaiset sitä vastoin
taistelivat vastustamattomalla voimalla. Englantilaiset pakenivat
kaikille tahoille, yli kaksituhatta miestä lienee jäänyt
taistelutantereelle, ja vankeja otettiin joukottain. Englantilaisen
armeijan päävoima oli hajaantunut, ja Talbot, kelvollisin
englantilaisista sotapäälliköistä, oli vankina. Tällainen oli lyhyesti
kertoen Patayn taistelun kulku.

Loire oli täten vapautettuna vihollisista. Kesäk. 11 p:nä käytiin
Jargeaun kimppuun, kesäk. 18 p:nä oli taistelu Patayn luona. Joka päivä
tällä viikolla merkitsi menestystä. Väestön riemu nousikin nousemistaan.
Oli saatu korvaus niistä monista tappioista, joita ranskalaiset olivat
kärsineet kuluneena aikana. Vain kuningas ja hänen hovinsa
vastaanottivat tiedon hieman kylmäkiskoisesti. Kuninkaan suosikit La
Tremoille ja Le Maçon näkivät kademielin innostuksen Jeanne d'Arciin
kasvavan. Richemontin osanotto taisteluun oli myöskin herättänyt hovin
erikoista paheksumista. Kuningas selitti, että hän kernaammin olisi
koskaan kruunauttamatta itseään kuin tekisi sen Richemontin
läsnäollessa. Tämä oli kyllin jalomielinen vetäytyäkseen takaisin ja
kävi sitten omasta puolestaan sotaa englantilaisia vastaan läntisessä
Ranskassa. Kernaasti olisi La Tremoille tahtonut sysätä syrjälle vielä
useampiakin Patayn sankareista, mutta hän ei uskaltanut tehdä sitä. Yhtä
vähän uskalsi myöskään kuningas asettua yleistä mielipidettä vastaan,
joka vaati, että hänen Jeanne d'Arcin toivomuksen mukaan tulisi koota
hajaantuneet sotajoukkonsa ja lähteä Rheimsiin. Kuningas käski, että
armeija olisi koottava Gieniin. Siellä otettiin hanke marssia Rheimsiä
vastaan vieläkin kerran punnittavaksi, ja useat kuninkaan seuralaisista
nostivat äänensä sitä vastaan. Ei kuitenkaan rohjettu vastustaa Jeanne
d'Arcia, koska hänellä oli sotajoukot kokonaan käsissään. Kaikki, mitä
voitiin päättää, oli valloittaa tiellä olevat linnoitetut kaupungit,
seikka, jota Jeanne, varomattomasti kyllä, piti vähemmän tarpeellisena.
Hän taipui kuitenkin heidän tahtoonsa.

Kulku Rheimsiin oli uhkarohkea yritys. Kuusikymmentä lieues'tä (265 km.)
kautta vihollisen maan, suurien kaupunkien ohi, jotka voivat tehdä
vastarintaa kuukausia. Kuninkaan sotajoukko oli huonosti varustettu
ampumavarojen ja elintarpeiden puolesta ja hänen rahastonsa tyhjä. Mutta
itse yrityksen uhkarohkeus innostutti sotilaita. Kesäkuun 28 p:nä läksi
sotajoukko liikkeelle Gienistä. Kaikkialla maaseudulla otti kansa joukot
suosiollisesti vastaan. Se ei ollut tottunut semmoiseen sotakuriin,
jonka »la Pucelle» oli pannut toimeen, ja hän sai talonpojat suostumaan
mihin uhrauksiin tahansa. Maaseudun aatelistokin näytti taipuvan
luopumaan Englannin kuninkaasta ja liittymään dauphiniin. Etenkin
Champagnessa vastaanotettiin Kaarlo ja Jeanne maan vapauttajina.
Kaupungit osoittivat suurempaa epäluottamusta, etenkin korkeampi
porvaristo ja linnaväki, mutta heidän täytyi myöntyä alempain
yhteiskuntakerrosten pakoituksesta. Jeanne oli heidän silmissään
yliluonnollinen olento, he tahtoivat taistella hänen lippunsa alla ja
jälleen tulla ranskalaisiksi. Kaupungeista teki Troyes suurinta
vastarintaa. Sen asukkaat pelkäsivät Kaarlon kostoa yllämainitusta
sopimuksesta, joka oli tehty siellä ja joka oli riistänyt häneltä
perintöoikeuden. Kaupungin papisto epäili Jeannen kutsumusta ja toimitti
lähetystön ottamaan siitä selkoa. Nähdessään Jeannen rupesivat
lähetystön papit tekemään ristinmerkkiä ja pirskoittamaan vihkivettä.
»Tulkaa rauhassa luokseni», sanoi hän hymyillen, »en minä lennä
tieheni.» Hänen tyyneytensä teki edullisen vaikutuksen, ja kaupunkiin
palatessaan antoi lähetystö hänestä puoltavan lausunnon. Kansa tahtoi
avata portit, mutta korkeampi porvaristo ja jotensakin vahvalukuisen
englantilais-burgundilaisen varusväen päällikkö kieltäytyi antamasta
suostumustaan. Kaupunki oli hyvästi varustettu kaikenlaisilla tarpeilla
ja taisi tehdä pitkällistä vastarintaa.

Viisi päivää oli kuninkaan sotajoukko Troyesin porttien edustalla.
Pelättiin että odotus kestäisi viisi kuukautta. La Tremoille puhui jo
Loirelle palaamisesta. Pidettiin sotaneuvottelu, ja mielipiteet
näyttäytyivät olevan hyvin erilaisia. Useimmat oli epätoivo vallannut.
Robert le Maçon ehdotti, että kysyttäisiin neuvoa Jeanne d'Arcilta.
Oltiin kahden vaiheilla. Silloin »la Pucelle» äkkiä astui sisään.
Kysyttiin häneltä mitä oli tehtävä. »Uskotaanko minua?» kysyi hän
päättävästi. -- »Niin, riippuu siitä, mitä Teillä on sanottavaa.» --
»Jalo dauphin, käskekää väkenne tehdä rynnäkkö, älkääkä pitäkö niin
pitkiä neuvotteluja, sillä Jumalan nimessä, kolmen päivän kuluessa olen
minä vievä Teidät Troyesin kaupunkiin hyvällä tahi pahalla.» --
»Jeanne», sanoi le Maçon, »jos varmaan tietäisimme saavamme sen kuuden
päivän kuluttua, niin mielellämme odottaisimme, mutta en tiedä voiko se,
mitä sanotte, käydä toteen.» -- »Älkää epäilkö», vastasi Jeanne
vakuuttavasti, kääntyen kuninkaan puoleen, »jo huomenna olette Te
kaupungin herra.» Jeanne d'Arc tunsi suuren vaikutusvaltansa. Hänen
sanansa kävivät toteen. Jo samana iltana rupesi hän tavallisella
toimeliaisuudellaan valmistamaan piiritystöitä. Kaikki häntä kilvan
auttoivat, ja eräs vanha sotilas (Dunois) todistaa, että hän teki työtä
kuin kolme tottunutta sotamiestä. Pattereita rakennettiin niitä harvoja
kanuunoita varten, joita ranskalaiset kulettivat mukanaan, ja kaikki
järjestettiin rynnäkköä varten. Öiset valmistukset herättivät
kaupungissa suurta levottomuutta, joka yhä kiihtyi, kun aamun koittaessa
nähtiin neitsyen salaperäisen lipun liehuvan muurien alapuolella,
kuultiin hänen lujalla äänellä jakavan käskyjään ja huomattiin
ranskalaisten sotajoukkojen ryhtyvän rynnäkköön järjestyksellä ja
vakuudella, kuin jos olisi ollut mitä helpoin asia valloittaa korkeat
vallit ja tornit. Yleinen kauhu valtasi piiritetyt. Ei ollut muuta
neuvoa kuin antautuminen. Kuningas, yhtä mielissään kuin hämmästyneenä
tästä odottamattomasta menestyksestä, lupasi mitä edullisimmat ehdot;
englantilais-burgundilainen miehistö sai vapaasti lähteä pois, ja Kaarlo
VII ratsasti kaupunkiin Jeanne d'Arcin rinnalla asukkaiden riemuitessa.
Se tapahtui heinäkuun 11 p:nä. Saman kuun 16:na oli kuningas Rheimsin
ulkopuolella.

Tämä kaupunki antautui, vastoin luuloa, samana päivänä ja ilman
vastustusta. Päällikkö Châtillon, innokas burgundilainen, oli jo ennen
kuninkaan tuloa poistunut huomatessaan asukasten mielialan. Jo samana
yönä ryhdyttiin kruunausvalmistuksiin. Seuraava päivä, sunnuntai, alkoi
hyvillä enteillä. Barin herttua, René d'Anjou, Ranskan etevimpiä
vasalleja, saapui suurehkon seurueen saattamana ja teki sovinnon
kuninkaan kanssa. Oliko Jeanne siihen osallisena, sitä ei ole saatu
selville. Sitä vastoin oli hän Gienistä kirjoittanut Burgundin
herttualle ja kehoittanut häntä saapumaan kruunajaisiin. Kun häntä ei
kuulunut, lähetti Jeanne vielä kruunauspäivänä hänelle kirjelmän, jossa
pyytää häntä »ristissä käsin, taivaan Jumalan nimessä tekemään hyvän
sovinnon Ranskan kanssa ja antamaan anteeksi sekä toiselle että toiselle
hyvästä sydämmestä, kuten tosi kristityn tulee».

Kruunaus tapahtui suuressa tuomiokirkossa. Vanhoja tapoja seurattiin
mikäli mahdollista. Kaarlo VII ei omistanut koko Ranskaa eikä ollut
kaikkien vasalliensa ympäröimä. Mutta lähinnä alttaria seisoi »La
Pucelle» täydessä sota-asussa ja lippu kädessä. Hän oli kuin itse
ranskalaisen isänmaan hengetär. Isänmaa ei voinut sortua, se oli
voittava ja jälleen tuleva mahtavaksi. Olihan itse taivaskin esiintynyt
sen puolustajana. Mitä merkitsi se, että ruhtinas, joka oli kruunattava,
oli heikko raukka, ja että juhlatoimituksen toimittaja oli
huonomaineinen pappismies. Orléansin neitsyt, hän oli uudestisyntynyt
Ranska, ja hän seisoi kuninkaan vieressä.

Kun pyhä toimitus oli päättynyt, astui Jeanne esiin ja syleili kuninkaan
polvia kyynelsilmin. »Rakas kuningas», lausui hän, »nyt on Jumalan tahto
täytetty, joka vaati, että Te tulisitte Rheimsiin kuninkaan tavoin
kruunattavaksi, voidaksenne näyttää, että Te juuri olette todellinen
kuningas, jolle valtakunta on tuleva.» Kyynelten ja nyyhkytysten
katkaisemia riemuhuutoja kaikui korkeissa temppeliholveissa. Ilon
huumaus oli vallannut jäykimmätkin mielet. Jokainen tunsi, ettei niin
suurta ollut tapahtunut S:t Remis'in kaupungissa, siitä päivästä,
jolloin frankkilaisten apostoli oli vihkinyt Klodovikin ja hänen
kansansa kristinuskoon.

Ensimmäinen osa Jeanne d'Arcin kutsumuksesta oli täytetty, mutta vielä
oli paljon tehtävää. Englantilaisten hallussa oli vielä Pariisi, koko
Normandia ja muita tärkeitä alueita. Burgundin herttua oli yhä
vastakruunatun kuninkaan vastustaja. Jeanne d'Arc tahtoi heti
kruunauksen jälkeen jatkaa vapauttamistyötä. Hyökkäys oli nyt
suunnattava Pariisia kohti, sen hän oli alusta alkaen selittänyt.

Eräät historiankirjoittajat ovat tahtoneet väittää, että Jeanne d'Arc
oli mielestään täyttänyt tehtävänsä, kun kuningas oli kruunattu, ja että
hän tahtoi vetäytyä pois, mutta häntä kehoitettiin jäämään. On sanottu
että hän senjälkeen kävi vaiteliaaksi eikä enää omannut entistä
vaikutusvaltaansa. Uudemmat, perinpohjaisemmat tutkimukset ovat
kuitenkin kokonaan kumonneet nämä väitteet. Hän tosin lausui ikävöivänsä
kotiin, entiseen, vaatimattomaan elämäänsä, mutta sille lausunnolle on
annettu liian suurta merkitystä. Itse asiassa ikävöi Jeanne aina
heikkouden hetkinä pois taistelutantereelta, mutta »hänen äänensä»,
hänen omatuntonsa ei sallinut semmoista askelta. Monet muut Jeanne
d'Arcin lausunnot, kuten koko hänen menettelytapansa, osoittavat sitä
vastoin selvästi, että hän piti tehtävänään englantilaisten
perinpohjaisen karkoittamisen Ranskasta ja että hän uskoi kutsumukseensa
sekä kruunauksen jälkeen että ennen sitä, niin, jopa kuoloon asti.

Mutta jos tämä on todistettu todeksi, on yhtä totta että Rheimsin
kruunaus oli Jeanne d'Arcin maineen kukkula. Ranskan kansa häntä ihaili,
ei ihmisenä eikä edes pyhimyksenä, vaan ilmestyksenä toisesta
maailmasta. Kunnioituksesta, jota hänelle kaikkialla osoitettiin, on jo
mainittu. Hänen maineensa alkoi levitä Ranskan ulkopuolelle.
Ranskalaiset olivat tunnettuja epäilijöitä; kun _he_ uskoivat, että »la
Pucelle» oli korkeampi olento, täytyi hänen välttämättömästi olla jotain
erinomaista. Hänen vallalleen ei nähty rajoja. Hänen mielipidettään
kysyttiin paaviriidoissa ja läänikiistoissa. Hän rupesi itse
laajentamaan aikeitaan englantilaisten karkoittamisesta kauvemmaksi,
puhumaan kerettiläisten lannistamisesta ja epäuskoisten kukistamisesta.
Sokea jumaloiminen, jonka esineenä Jeanne d'Arc oli, ei kuitenkaan
voinut suuressa määrin häiritä, hänen mieltään ja viedä hänen
ajatuksiaan niiden varsinaisesta päämaalista, sillä hän oli pysynyt
hurskaana lapsena kaikista kunnian-osoituksista huolimatta. Mutta se
lisäsi hänen vihollistensa lukua ja voi siten käydä vaaralliseksi hänen
tuumainsa toteuttamiselle. Kaikki liioitteleminen synnyttää murroksen.
Ihmiset voivat ainoastaan poikkeustiloissa elää ihastuksen ja
ihanteellisuuden maailmassa. Jeanne d'Arcilla oli _aina_ ollut
vastustajia. Rheimsin kruunauksen jälkeen kävivät ne sekä lukuisammiksi
että voimakkaammiksi. Englantilaiset olivat alusta pitäen luonnollisista
syistä hänen vihollisiaan. Heidän silmissään oli hän aina paholaisen
palvelija, joka oli lähetetty heidän häviökseen. Se oli ainoa selitys,
johon heidän ylpeytensä myöntyi, ja ajan näkökanta salli sekä ylhäisten
että alhaisten englantilaisessa sotajoukossa omaksua tämän mielipiteen.
Mutta Jeannella oli muitakin vihollisia, jotka olivat sitäkin
vaarallisempia, kun olivat hänen omia maamiehiään.

Keskiajan suuri uskonnollisuus ja taipumus ihmeitä uskomaan selittää
tosin osaksi sekä Jeanne d'Arcin esiytymisen että hänen saavuttamansa
suuren vaikutusvallan, mutta sinäkään aikana ei uskonto ollut vain
uskoa, tunnetta ja elämää, vaan myös muodollisuutta. Katolilainen
puhdasoppisuus skolastinen filosofia aseenaan oli raudankova muoto,
johon Jeanne d'Arc ei sopinut. Häntä vastassa oli sen vuoksi aina osa
papistoa ja oppineita. Moni näistä kirjainten orjista, joilta puuttui
henkeä ja elämää, pelkäsi vilpittömästi tuota ihmeellistä olentoa, jota
he eivät voineet selittää tunnetuilla perusteilla. Toiset taas tunsivat
salaista vihaa ja kateutta oppimatonta naista kohtaan, joka selitti
olevansa suorastaan Jumalan innostama ilman pappien välitystä, joka
väitti näkyjensä merkitsevän enemmän kuin kaikki heidän kirjansa, joka
puhui, vastasi ja opetti oman päänsä eikä kirkon opin mukaan, jota hän
vain puolittain käsitti.

Sotilastenkin joukossa oli Jeannella vastustajia. Toiset kadehtivat
hänen menestystään ja mainettaan, toisia vaivasi, se että heidän täytyi
totella oppimatonta naista, jonka näkyjä he tosin taikauskoisesti
pelkäsivät, mutta jota he kuitenkin sydämmensä syvyydessä halveksivat,
toiset taas olivat tyytymättömiä siihen sotakuriin, jonka Jeanne oli
pannut toimeen ja jota hän piti voiton välttämättömänä ehtona.
Innostuksen hetkenä kävi vanhojen raakojen sotatapojen poisjättäminen
laatuun, mutta pitemmän aikaa vilpittömällä sydämmellä noudattaa Jeanne
d'Arcin vaatimia jumalisia elintapoja ei ollut niin helppoa, ja nurinaa
ja tyytymättömyyttä kuului monelta taholta. Kuninkaastakin tuntui Jeanne
d'Arcin valta painostavalta. Hän tunsi, missä suhteessa he olivat
toisiinsa, mutta tiesi myöskin, mitä Jeanne häneltä vaati, ja koetti
mikäli mahdollista vetäytyä pois hänen vaikutusvallastaan. Kaarlo
VII:nnen luonteessa huomaa aina taipumusta kateuteen. La Tremoille
yllytti tätä kuninkaan mielialaa ja hänen onnistui tehdä Rheimsin
arkkipiispasta, epäluotettavasta ja tylystä Reinhold de Chartres'ta,
Jeannen vastustaja. _Etupäässä tämä hovin salainen tyytymättömyys_ teki
lähinnä seuraavana aikana Jeannen aseman vaikeaksi.

Pariisiin, heti, viipymättä, se oli Jeanne d'Arcin vakava tahto. Häntä
kannattivat siinä kohdin sotajoukon etevimmät päälliköt. Viivytys
saattoi olla turmioksi. Rheimsin kruunaus oli tehnyt valtavan
vaikutuksen, jota tuli käyttää hyödykseen. Pariisin väestö, joka siihen
asti vihasta armagnac'eja kohtaan oli ollut burgundilais- ja
englantilaismielistä, alkoi horjua. Burgundin herttua ei vielä ollut
päättänyt tuliko hänen kannattaa englantilaisia vaiko kuningasta.
Bedford työskenteli innokkaasti Pariisin puolustusvoimien lisäämiseksi,
joukkojen hankkimiseksi Englannista ja Normandiasta. Oli tärkeätä ettei
hänelle annettaisi aikaa näihin varustuksiin, joita varten hän oli
toiminut Patayn tappiosta asti tunnetulla pontevuudellaan, mutta jotka
kuitenkaan eivät vielä olleet päätetyt rahanpuutteen vuoksi. Hän oli
vastikään sopinut enonsa, Winchesterin mahtavan piispan kanssa, hän
neuvotteli Filip hyvän kanssa. Näiden toimenpiteiden hedelmät eivät
saisi kypsyä. Pariisiin, ja viipymättä, se oli järkevintä. Mutta Kaarlo
ja hänen neuvostonsa epäröivät, joka on selitettävissä vain siten, että
he vastahakoisesti ottivat vastaan Pariisinkin Jeanne d'Arcin kädestä.
Ensin viivytteli kuningas Rheimsissä, eikä kulkenut sieltä lyhintä
tietä, sekä oleskeli sitten Soissonsissa ja Compiègnessä kauvemmin kuin
oli tarpeellista. Korvaamaton aika kului hukkaan. Jeanne oli alla päin,
sotajoukko tyytymätön.

Bedford ehti sill'aikaa koota tuntuvan sotavoiman, jolla hän kulki
vihollista vastaan. Tarkoituksena näyttää enemmän olleen ajan
voittaminen Pariisin puolustautumista varten kuin taisteluun ryhtyminen,
sillä kun hän kohtasi ranskalaiset Senlisin läheisyydessä, ei uhka eikä
houkutus voinut saada englantilaisia joukkoja jättämään vallitettua
leiriänsä. Hän peräytyi sitten Pariisiin, mutta ranskalaiset eivät
ajaneet häntä takaa. Nämä suuntasivat kulkunsa Compiègneen ja jäivät
sinne täydelliseen toimettomuuteen.

Vihdoin loppui Jeanne d'Arcin kärsivällisyys. Elokuun 23 p:nä kutsui hän
luokseen Alenconin, joka sotapäälliköistä oli häntä lähinnä, ja sanoi:
»Kaunis herttuani, antakaa järjestää Teidän ja muitten päällikköjen
joukot. Keppini nimessä, tahdon kulkea Pariisiin ja nähdä kaupungin
lähemmällä kuin ennen.» Käskyä toteltiin. Vastoin kuninkaan tahtoa
seurasi sotajoukon päävoima Jeannea. Etukaupunki, S:t Denis,
valloitettiin, sotajoukot asettuivat sinne ja sana sanan jälkeen
lähetettiin Kaarlo VII:nnelle. Lähempi tutustuminen Pariisiin näytti,
että täällä tarvittiin yhdistettyjä voimia ja kuninkaan läsnäoloa, jos
jotain oli saavutettava. Hyvällä se ei näyttänyt käyvän, sillä kun
Jeanne kehoitti kaupunkia antautumaan, sai hän vain ivallisia
vastauksia. Vihdoin saapui kuningas. Syyskuun 8 p:nä oli tehtävä
rynnäkkö kaupunkia vastaan. Jeanne d'Arc osoitti tavallista
toimeliaisuuttaan, oli ensimmäiseksi vallihautojen toisella puolen ja
jakeli käskyjä joka taholle. Sotilaita innostutti hänen uhrautuva
rohkeutensa kuten ennenkin, ja vihollinen väistyi säikähtyneenä monin
paikoin, mutta kaikesta huolimatta ei rynnäkkö ensinkään onnistunut.
Siihen oli monta syytä. Kuningas ei ottanut osaa taisteluun, Pariisin
asukkaat eivät, Bedfordin ansiosta, hyökkääjiä kannattaneet, Jeanne
d'Arc haavoittui ja kykeni lopulta vain maassa maaten kehoittamaan
sotilaitaan; sitä paitsi toimivat Jeannea vastaan, salaa Retz ja
Gancourt, hänen vastustajiaan, joille oli uskottu tärkeä päällikkyys.
Yksimielisyys ja sotakuri olivat olleet jumalallisia voimia, joilla
Jeanne oli voittanut, mutta, niitä ei enää sotajoukossa ollut. Seuraavat
päivät olivat hänelle osoittavat vielä selvemmin, kuinka hänen
vastustajansa saivat oman tahtonsa perille. Hänen aikeensa mennä Seinen
poikki ja hyökätä vasemmalta rannalta näyttäytyi mahdottomaksi, koska
kuningas hänen tietämättään oli hävittänyt sillan, jota hän aikoi
käyttää. Siihenkään keinoon ei siis voinut turvautua. Niissä
sotaneuvotteluissa, jotka seurasivat onnistumatonta rynnäkköä, olivat
hänen vastustajansa voiton puolella. Piirityksen jatkaminen olisi
mahdottomuutta, ja jokainen oli nähnyt, ettei neitsyen sanoihin enää
käynyt luottaminen. Oli ryhdytty neuvotteluihin Burgundin herttuan
kanssa. Niiden tulosta piti nyt odottaa ja sill'aikaa siirtyä takaisin
entiseen majailupaikkaan Loiren rannalle.

Jeanne d'Arc ja hänen ystävänsä, jotka olivat vähemmistössä, olivat
voimattomia tämän päätöksen suhteen. Nuo urhoolliset sotilaat, jotka
kaksi ja puoli kuukautta sitten olivat jättäneet Loiren rannat toivoen
vapauttavansa koko Ranskan, jotka olivat tehneet sotaretken palkatta ja
ryöstöittä, heidän piti nyt väistyä, vaikka heitä ei edes oltu voitettu.
Usko Jeanne d'Arcin kutsumukseen oli murtunut, »syy ei ollut hänessä, ei
onnen vaihteluissa, eikä hänen innostuksensa heikontumisessa, vaan
niiden juonitteluissa, joiden puolesta hän oli tehnyt niin monta
ihmetyötä». Historia ei voi näyttää toista Jeanne d'Arcia, mutta se ei
onneksi myöskään voi näyttää monta esimerkkiä niin suuresta
kiittämättömyydestä, kuin jota Kaarlo VII osoitti tässä kohdin.

Jeanne d'Arcin piti seurata kuningasta. Itse tahtoi hän jäädä S:t
Denis'iin, mutta kuningas ei tahtonut häntä jättää, ja hän suostui
»vastoin ääniään». Kaarlo VII palasi Loiren rannoille ja antautui
alhaisiin huvituksiin pitämättä väliä maastaan ja kunniastaan. Jeanne
d'Arc teki pari pientä partioretkeä, mutta muuten pidettiin häntä
toimettomuudessa. D'Alencon, joka koetti koota ympärilleen sotajoukon
taistellakseen omin päinsä, olisi toivonut hänen läsnäoloaan, mutta
kuningas kielsi häntä lähtemästä. Sen sijaan koetti kuningas lohduttaa
häntä kaikenlaisilla lahjoilla ja kunnianosoituksilla. Hän ja hänen
perheensä saivat aatelisarvon, »ilman hänen pyyntöään ja äänien
ilmestystä», selitti hän itse. Ainoa suosionosoitus, jota hän
kuninkaalta pyysi, oli hänen syntymäseutunsa vapauttaminen veroista,
johon suostuttiinkin, ja siten olivat Domromy ja Greux vapaita veroista
viime vuosisataan asti.

Tämä aika oli Jeanne d'Arcille kova koetuksen aika. Usein vaikenivat
hänen äänensä, hän oli levoton ja epäilevä. Hän kuuli puhuttavan
kansansa vastoinkäymisistä, eikä saanut rientää sen avuksi, johon hän
kuitenkin oli kutsuttu. Hänen vaikein koetuksensa oli kuitenkin nähdä
kuninkaansa läheltä, oppia tuntemaan hänen velttoutensa,
kevytmielisyytensä ja välinpitämättömyytensä ja huomaamaan, ettei
hänellä ollut mitään vaikutusvaltaa siihen mieheen, jota hän niin
voimakkaasti oli auttanut ja joka hänen silmissään oli itse Ranska.
Mutta sotaa jatkettiin joka taholla. Kansallinen liike, jonka Orléansin
neitsyt oli herättänyt, ei voinut kuolla. Mutta koska koossapitävää
valtaa ei enää ollut, käytiin sotaa eri tahoilla ilman suunnittelua ja
yhteyttä. Se ankara sotakuri, jonka Jeanne oli pannut toimeen, oli
höltynyt, ja maa kärsi sanomattomasti näistä alituisista taisteluista.
Englantilaiset osoittivat suurta voimaa jälelle jääneiden omistustensa
puolustamisessa. He tekivät uuden sopimuksen Burgundin herttuan kanssa,
jonka mukaan tämän piti saada Champagne omakseen, jos hän vain voisi
valloittaa sen takaisin ranskalaisilta. Hän rupesikin piirittämään sen
kaupunkeja, ja menestys seurasi hänen aseitaan.

Jeanne d'Arc ei ajan pitkään voinut olla toimeton näitä huolestuttavia
sanomia kuullessaan. Maaliskuun lopulla läksi hän sen vuoksi salaa
kuninkaan luota, jäähyväisiä sanomatta, ainoastaan pienen uskollisen
sotilasjoukon seuraamana, joka ei koskaan ollut hänestä luopunut. Hänen
itseluottamuksensa ei ollut, entisellään, sillä hän oli ollut
kuulevinaan ääniä, jotka sanoivat: »Jeanne, sinut otetaan ennen
juhannusta, sen täytyy tapahtua! Älä kummastele; ota kaikki vastaan,
Jumala on sinua auttava.» Mutta nämä epäilykset voitti usein usko
kutsumukseen, jonka hän kerran oli saanut, ja jonka kautta hän jo oli
toimittanut niin monta suurta tekoa, kun hän häiritsemättä oli saanut
siihen antautua. Hän ei enää uskaltanut lausua mielipiteitään samalla
varmuudella kuin ennen puhtaasti sotaa koskevissa kysymyksissä, vaan
jätti ne upseereille, mutta missä hän vain näyttäytyi joukkojen
keskuudessa, jotka Champagnea puolustivat, otettiin hänet ystävällisesti
vastaan, ja hänen onnistui elähyttää sotilasten rohkeutta. Filip hyvä
pani erittäin arvoa tärkeän Compiègnen kaupungin anastamiseen, Jeanne
otti osaa sen puolustamiseen. Toukokuun 23 p:nä 1430 tehtiin kaupungista
hyökkäys. Jeanne kulki kuten ainakin etunenässä; vihollinen koetti
tavallista innokkaammin suunnata päällekarkauksensa juuri häntä vastaan.
Sotilaat ympäröivät hänet, hän lyötiin maahan hevosen selästä ja
vangittiin. On epäilty että ranskalaiset sotilaat olisivat jättäneet
hänet vaaralle alttiiksi Compiègnen päällikön käskystä, joka lienee
ollut hänen vastustajiaan, mutta asiaa ei ole voitu näyttää toteen.
Jeannen vangitsi eräs picardialainen jousimies, tämä antoi hänet eräälle
ritarille, joka möi hänet nuorelle Luxemburgin Juhanalle, Burgundin ja
Englannin liittolaiselle. Hänen hallussaan oli Jeanne monta kuukautta ja
häntä kuletettiin linnasta toiseen. Häntä vartioittiin yhä ankarammin
siitä syystä, että hän pari kertaa oli koettanut paeta. Kerran hän
hyppäsi eräästä vankitornista, joka oli vähintäin kuusikymmentä jalkaa
maasta. Hän oli kauvan tajuttomana, mutta vahvistui jälleen ja kertoi,
että hän kauvan oli tuuminut hypätä tornista alas, mutta että äänet
olivat häntä varoittaneet. Samalla olivat ne luvanneet hänelle vapauden,
mutta »silloin ajattelin, että minun itse tuli tehdä jotain
vapautuksekseni», lisäsi hän sillä tervejärkisyydellä, joka liittyi
hänen haaveellisimpiinkin luuloihinsa.

Luxemburgin Juhana tahtoi päästä vaivaloisesta vangistaan, ja
englantilaiset lupasivat hänelle runsaita rahoja, jos hän antaisi hänet
heille. Juhanaa pidätti kuitenkin hänen isänsä sisaren ja hänen
puolisonsa hartaat rukoukset. He olivat mieltyneet Jeanneen, jonka
olivat tavanneet hänen ollessa vankina Beaurevoir'en linnassa.
Ylimalkaan, missä vain Jeanne tuli tekemisiin henkilöiden kanssa omasta
sukupuolestaan, mieltyivät he häneen hänen naisellisen olemuksensa ja
hiljaisen hurskautensa vuoksi. Mutta vaikutusvaltainen Luxemburgin
Johanna kuoli, ja vaikka hän testamentissaan pyysi, ettei veljenpoika
pettäisi Jeanne d'Arcia, jätti tämä marraskuun lopulla kallisarvoisen
saaliinsa englantilaisille 10,000 écus'ta. Burgundin herttua valitti
tätä häpeällistä ostoa. Kaarlo VII ei pannut rikkaa ristiin häntä
pelastaakseen. Rheimsin arkkipiispa meni niin pitkälle hävyttömyydessä,
että selitti kirjeessä Jeannen olevan kohtalonsa arvoisen.

Mimmoiseksi tämä kohtalo oli muodostuva, sen aavisti jokainen. Jo
silloin kun sanoma hänen vankeudestaan saapui Pariisiin, oli osa
yliopiston ja ranskalaisen inkvisitsioonin jäsenistä pyytänyt, että hän
jätettäisiin tutkittavaksi oikeauskoisuudestaan. Beauvais'in piispa
Pierre Cauchon, jonka hiippakunnassa hän oli vangittu, intoili erittäin
hänen tuomituksi saattamistaan ja tarjoutui heti järjestämään
oikeudenkäyntiä sitä varten. Hänellä oli erityinen syy vihata Jeanne
d'Arcia, sillä tämän retki Pariisiin oli saanut aikaan liikkeen
Beauvais'sa, joka oli karkoittanut englantilais-ystävällisyydestään
vihatun piispan. Hän vannoi Jeannelle kostoa ja hän piti sanansa.
Viekkaana, tunteettomana ja voimakkaana tuli hänestä etevin ase
viattoman tyttöraukan tuomitsemiseen. Häntä pidettiin jonkun aikaa
vankina Crotoy'ssa, sitten hän vietiin Roueniin, johon hän saapui
joulukuun 23 p:nä. Siellä hän vietiin linnaan ja pantiin ensin
rautahäkkiin, mutta muutettiin sitten kovaan vankeuteen, rautaketjut
pantiin hänen jalkoihinsa, eikä hän koskaan saanut olla yksin, vaan oli
aina raakojen vartioiden törkeille loukkauksille alttiina. He eivät
tunteneet häntä kohtaan sitä kunnioitusta, jota hän aina herätti
sotilaissaan.

Sillä aikaa tehtiin valmistuksia oikeudenkäyntiin. Se halukkaisuus, jota
osa Ranskan papistosta osoitti saadakseen hänet tuomituksi
inkvisitsioonitribunaalin edessä, ei voinut kuin herättää mielihyvää
englantilaisissa. Ei mikään voinut olla mieluisampaa heidän
ylpeydelleen, kuin että hän toimitettiin hengiltä heidän vihollisenaan
ja että hänen omat kansalaisensa polttivat hänet saatanan aseena.
Tribunaalissa, joka nyt valittiin, oli ainoastaan ranskalaisia jäseniä,
mutta oikeudenkäynti toimitettiin linnassa englantilaisen tarkastuksen
alaisena ja englantilaisilla varoilla. Eräitä ulkonaisia muodollisuuksia
tosin noudatettiin, mutta ylimalkaan tapaa siinä oikeudenkäynnissä, joka
nyt seurasi, moniaita laittomuuksia. Se oli inkvisitsiooni-tuomioistuin,
ja sen oikeudenkäsitteet olivat aina epämääräisiä. Oli seurattava
osittain vanhoja kirkollisia lakeja, osittain tapaa. Laillisesti
tutkittiin tosin Jeannen siveellisyyttä ja koko hänen entistä elämäänsä,
mutta koska niiden huomattiin ainoastaan puhuvan hänen puolestaan, ei
niihin pantu huomiota itse oikeudenkäynnissä. Myöskin koetettiin
pöytäkirjoissa muutella sekä hänen omiaan että niiden todistajien
sanoja, jotka häntä puolustivat. Hän huomautti siitä monesti, sillä hän
ei koskaan hämmentynyt ja muisti, mitä hän kerran oli lausunut tahi
kuullut. Tuomarin toimesta erotettiin myös eräs pappi, joka heti alusta
vastusti oikeuden käyntiä.

Sitä paitsi oli tuomareiksi koetettu valita uskollisia englantilaisten
kannattajia ja henkilöitä, jotka toisesta tahi toisesta syystä olivat
tunnetut Jeannen verivihollisiksi. Hänen pyyntöönsä, että muutamia
ranskalaismielisiäkin pappeja kutsuttaisiin, ei pantu huomiota.
Beauvaisin piispa oli pannut toimeen valmistavia kokouksia, joihin oli
kutsuttu hengellisiä ja yliopiston sekä inkvisitsioonin jäseniä,
tuomarien luku oli määrätty, samaten muodot, joita oli seurattava, ja ne
seikat, joista häntä oli syytettävä.

Helmikuun 21 p:nä 1431 kutsuttiin Jeanne ensi kertaa tuomioistuimen
eteen, ja tutkinnot seurasivat sitten taajasti toisiaan. Ne pidettiin
ensin isossa salissa, mutta koska ne näyttivät muodostuvan liian
myrskyisiksi, pienemmässä huoneessa. Ne kestivät usein monta tuntia.
Hänen kanssaan pidettiin yksityisiäkin tutkintoja ja eräs Loiseleur
niminen pappi koetti tekeytymällä hänen ystäväkseen ja puolustajakseen
houkutella häntä tunnustamaan.

Riitakysymys, joka monta kertaa otettiin puheeksi, oli se tuomioistuimen
pyyntö, että hän vannoisi _sanovansa koko totuuden_. Jeanne vannoi
useita kertoja sanovansa koko totuuden itsensä suhteen, mutta hän ei
tahtonut sanoa kaikkea ilmestystensä suhteen. »Voi olla», sanoi hän,
»että Te kysytte minulta asioita, joissa en voi Teille sanoa totuutta,
esimerkiksi ilmestyksieni suhteen; sillä Te voisitte pakottaa minua
sanomaan semmoista, josta olen vannonut olevani puhumatta, ja silloin
minusta tulisi valapatto, joka ei voi olla Teidän tahtonne.» Mahdotonta
oli, rukouksista, uhkauksista ja takertavista kysymyksistä huolimatta,
saada häntä pitemmälle tässä kohdin. »Minä tulen Jumalan, luota», lausui
hän kerran väsyneenä, »ja minulla ei ole mitään tekemistä täällä.
Lähettäkää minut Jumalan luo.» Hän lupasi sanoa, mitä tiesi, vaan ei
kaikkea mitä tiesi. Pitemmälle ei hän voinut mennä.

Jean Beaupère, muuan oppinut ja viekas tohtori Pariisin kuuluisasta
teoloogisesta tiedekunnasta, taisi tuntikausia käyttää
teräväjärkisyyttään ja skolastisten opintojen kautta harjaantunutta
puhujataitoaan saadakseen tätä oppimatonta talonpoikaistyttöä
takertumaan sanoihinsa. Useampia kertoja onnistui Jeannen saattaa hänet
sanattomaksi terveellä järjellään ja luonnollisella kekseliäisyydellään.

Kotinsa ja lapsuutensa suhteen ei hän mitään salannut, mutta tiedettiin
ennestään ettei niistä aineista voitu löytää todisteita hänen
syyllisyyteensä. Hän puhui peittelemättä kodistaan, lapsuudenuskostaan
ja ensimmäisistä ilmestyksistään. Sen ajan käsityksen mukaan ei häntä
suinkaan voitu tuomita taikauskoisuudesta. Hän selitti kammoovansa
loihtulukuja, metsänhaltijain manausta j. n. e. Jonkinlaisella
ylpeydellä hän kertoi, ettei kukaan tyttö koko kylässä voinut ommella ja
kehrätä niin hyvin kuin hän. Hänen veljensä olivat saaneet hänen
hevosensa ja kaikki, mitä hän oli saanut sodan aikana, yhteensä kymmenen
tahi kaksitoista écus'ta. Ainoastaan Jumalan nimenomaisesta käskystä ja
suru sydämmessä oli hän lähtenyt kotoaan pois. Hänen esiintymisensä
Ranskassa oli kaikille niin perin tuttu, ettei siinäkään paljon toivoa
ollut syytöksen löytämiseen. Kyseltiin hänen ihmeellisestä keihäästään,
mutta hän kielsi sen olevan jollain tavoin tarkoitukseensa vihityn. Se
oli ollut eräässä kirkossa ja oli pyhälle Katarinalle pyhitetty, siinä
kaikki. Hän sanoi, ettei hän koskaan ollut ketään tappanut ja selitti
pitävänsä kaksikymmentä kertaa enemmän lipustaan kuin keihäästään. Hän
ei ollut voinut ehkäistä sitä, että muut olivat koettaneet lippua
jäljitellä ja etsiä hänen apuaan. Useita taruja, joita hänestä
kerrottiin, niinkuin että hän olisi Orléansin edustalla tapahtuneessa
taistelussa ottanut vastaan kaikki nuolet, tahi että hänellä oli
sormuksia, jotka paransivat taudeista, näytti hän vääriksi antamalla
tarkkoja tietoja. Paaviriidasta, josta hän kuitenkin oli julkaissut
kirjelmän, näytti hänellä olevan hyvin hämärä käsitys. »En tiedä muuta
kuin että _yhtä_ paavia on toteltava, ja että hän on Roomassa», oli
hänen yksinkertainen vastauksensa tähän kysymykseen, joka oli pannut
mielet kuohuksiin koko kristikunnassa. Sitävastoin hän vastasi siitä
kirjeestä, jonka hän oli lähettänyt Orléansin luona ja jossa hän
ennustaa englantilaisten karkoittamista maasta. Hän selitti uudestaan
tietävänsä, että he ennen seitsemän vuoden kuluttua kokonaan jättävät
maan, »mutta», lisäsi hän, »minä suuresti pahastun, jos se kestää niin
kauvan». Hän lausui toisella kertaa, että hän olisi kuollut surusta,
ellei tämä ilmestys olisi ylläpitänyt häntä. Kertomuksessa hänen
ilmestyksistään toivottiin helpommin tavattavan syytöskohtia, mutta
vaikeata oli saada häntä niitä kertomaan. Koetettiinpa puhtaasti
jumaluusopillisiakin kysymyksiä, jotta löydettäisiin jotain, joka soti
kirkon oppia vastaan. Jeanne vaikeni tahi vastasi ainoastaan lyhyesti ja
epämääräisesti.

Niinpä kysyttiin esim. kuuliko hän vielä ääniä; hän vastasi myöntävästi.
-- »Mitä äänenne sanoo?» -- »Että minun tulee vastata häikäilemättä, ja
että Jumala on minua auttava.» -- Samassa tilaisuudessa kysyttiin, josko
äänet koskaan puhuivat ristiin. »Ei», sanoi Jeanne, »ne eivät koskaan
puhu ristiin, ne käskivät minua tänä yönä vastaamaan rohkeasti.» --
»Ovatko ne kieltäneet Teitä sanomasta kaikkea, mitä Teiltä kysytään?» --
»En voi tähän kysymykseen vastata. Minulla on ilmestyksiä, jotka
koskevat kuningasta ja joista en puhu.» -- Tuomari kysyi, tuliko ääni
suorastaan Jumalalta, vai oliko välittäjää. Jeanne vastasi kierrellen,
että se tuli Jumalalta. Hän pyysi lykkäystä saadakseen ilmestyksessä
tietää, saisiko hän kertoa kaikki: »Luuletteko siis», sanoi tuomari,
»että Jumala paheksuu totuuden lausumista?» -- »Äänet ovat käskeneet
minua sanomaan muutamia asioita kuninkaalle, eikä Teille. Juuri viime
yönä sanoi ääni minulle moniaita asioita kuningasta varten, ja hyvin
mielelläni tahtoisin, että hän saisi niistä tietoa. Jos hän tietäisi ne,
voisi hän ilolla ryhtyä päivällistään nauttimaan.» -- »Mutta ettekö voi
taivuttaa ääntänne ilmoittamaan kuninkaalle uutista?» -- »En tiedä. Se
ei sitä tee, ellei Jumala tahdo. Jumala voisi itse, jos hän sen hyväksi
näkisi, ilmoittaa sen kuninkaalle, ja silloin olisin kovin iloinen.» --
»Mutta miksi ei ääni puhu kuninkaalle, kuten Teidän läsnäollessanne?» --
»En tiedä, onko se Jumalan tahto; ilman Jumalan armoa en tee mitään.»

Tämä oli käytettäväksi kelpaava sana. »Oletteko armotilassa?» kysyi
tuomari. Jos vastaus oli kieltävä, voitiin sitä käyttää häntä vastaan,
jos se oli myöntävä, sisälsi se semmoista ylpeyttä, että sitä silloinkin
voitiin käyttää, Jeanne vastasi: »Ellen ole armontilassa, pankoon jumala
minut siihen; jos siinä olen, pitäköön minut Jumala siinä tilassa.»
Häneltä kysyttiin monta kertaa eksyttävällä tavalla, oliko hän tehnyt
minkään kuolemansynnin, ja mikä oli kuolemansynti, mutta hän vastasi
vältellen. Kysyttiin vastaisiko hän paaville kaikkeen, mitä hän kysyisi.
»Viekää minut hänen luokseen, ja minä olen vastaava hänelle kaikki, mitä
minun tulee vastata», kuului varovainen vastaus.

Hän oli järkähtämätön. Eräänä päivänä kysyi Jean Beaupère aivan
ystävällisesti: »Kuinka voitte viime näkemästä?» -- »Kuten näette, niin
hyvin kuin saatan.» -- »Paastootteko joka päivä paaston aikana», lisäsi
hän. -- »Kuuluuko se oikeudenkäyntiin?» -- »Kuuluu.» -- »No hyvä, kyllä
minä paastoon.» Sitten seurasi kysymyksiä siitä mitä äänet olivat
sanoneet, mutta samat välttelevät vastaukset. Mitä Jeanne oli
kuulevinaan kuninkaasta, ei kukaan koskaan saanut tietää, eikä myöskään,
mitä hän ensi kertaa esiintyessään oli sanonut kuninkaalle häntä
vakuuttaakseen, vaikka sitä häneltä kysyttiin yhä uudestaan. Se ei ollut
yksinomaan hänen salaisuutensa, eikä Kaarlo VII:nnenkään tehnyt mieli
sitä ilmoittaa.

Tuomarit eivät koskaan väsyneet kyselemään hänen ilmestyksistään, vaikka
hän useimmiten vastasi, ettei se hänen mielestään kuulunut
oikeudenkäyntiin tahi ettei hänen ollut lupa siitä puhua tahi ettei hän
nyt voinut vastata, vaan ehkä vastedes. Kuvaavia yleiselle
käsitystavalle ovat monet yksityisseikkoja koskevat kysymykset hänen
ilmestyksistään. »Miltä enkelit ja pyhimykset näyttävät? Mistä tiedätte,
mieskö vai nainen Teitä puhuttelee? Onko pyhimyksillä hiukset? Onko
heillä pitkät hiukset?» j. n. e. loppumattomiin. Jeanne väitti tosin
varmasti nähneensä sekä pyhän Mikaelin, pyhän Margaretan että pyhän
Katarinan yhtä selvään kuin hän näki tuomarinsa, mutta kaikkiin näihin
yksityisseikkoja koskeviin kysymyksiin tiesi hän harvoin vastausta.
Välistä selitti hän ne hyödyttömiksi, välistä ei hän ollut niin tarkasti
katsonut. »Miltä näyttää pyhä Mikael?» kysyttiin häneltä eräänä päivänä.
-- »En nähnyt hänellä kruunua, enkä tiedä, mimmoiset vaatteet olivat.»
-- »Oliko hän alaston?» -- »Luuletteko, ettei Jumalalla ole kylliksi
häntä pukeakseen?» »Onko hänen päässään hiuksia?» -- »Miksikä ne
olisivat leikatut?» -- »Oliko hänellä vaaka?» -- »Sitä en tiedä.» -- Kun
tuomarit toisella kertaa rupesivat jäsen jäseneltä kyselemään
pyhimyksistä, vastasi hän, että hän ainoastaan ajatteli heidän ääniään.
-- »Mutta kuinka ne voivat puhua, ellei niillä ole jäseniä?» -- »Se on
Jumalan asia.» Hän lisäsi, että ääni oli kaunis, lempeä ja vaatimaton ja
puhui ranskaa. Tuomari kysyi, eikö pyhä Margareta puhunut
englanninkieltä. »Kuinka niin», vastasi Jeanne, »puhuisiko hän
englanninkieltä, kun hän ei kuulu englantilaiseen puolueeseen?» Tämä oli
melkein ainoa vastaus ilmestysten suhteen, jota tuomarit mielestään
voivat käyttää hyväkseen häntä tuomitessaan, niin oli hänen onnistunut
välttää kaikkia ansoja, joita hänelle Oli viritetty.

Selvempi oli se syytös, että hän oli ollut puettuna miehen vaatteisiin.
Siihen ei hän voinut vastata muuta, kuin että hän oli tehnyt sen Jumalan
käskystä, että hänen oli määrä käyttää niitä niin kauan kuin hän
työskenteli Ranskan vapauttamiseksi, eikä hän vielä ollut saanut ääniltä
eroa toimestaan. Hän ei tahtonut tunnustaa, että oli rikoksellista
Jumalaa ja ihmisiä kohtaan käyttää niitä vaatteita, jotka paraiten
sopivat sitä elämää varten, jota hän vietti. Hän ei millään ehdolla
suostunut niistä vielä luopumaan Tuomarit eivät kuitenkaan hänen
puolustuksestaan välittäneet, vaan merkitsivät hänen mielipiteensä tässä
kysymyksessä syytöskohtien joukkoon. Jeannella itsellään näyttää olleen
hyvä toivo. Hän luuli pääsevänsä vapaaksi ennenkuin kolme kuukautta
kuluisi, sillä sen olivat äänet hänelle sanoneet. Jos hän saisi
tilaisuuden paeta, myönsi hän käyttävänsä sitä hyväkseen. Hän varoitti
tuomareitaan siitä tuomiosta, jonka he tuottivat itselleen pitämällä
häntä vankina.

Jeannen käytös, hänen sattuvat ja viisaat vastauksensa herättivät
kaikkien ihailua. Monet hänen kiivaimmista vastustajistaankin ovat
lausuneet ihmettelynsä siitä. Vaikka hän oli yksin, ilman puolustajia
kaikkien noiden oppineiden, viekkaiden pappismiesten keskellä, ei häntä
oltu voitu tuomita. Ei mikään niin paljon ole kohottanut Jeanne d'Arcin
mainetta jälkimaailman silmissä kuin juuri tämä oikeudenkäynti, jonka
pöytäkirjat, hänen vihollistensa kirjoittamat, todistavat ainoastaan
hänen parastaan.

Cauchon ei kuitenkaan ollut menettänyt toivoaan. Hän antoi tehdä
lyhennyksen pöytäkirjoista ja luetti sen Jeannelle. Hän ei tehnyt muuta
muistutusta, kuin että hän tahtoi siihen koko nimensä, Jeanne d'Arc tahi
myös Jeanne Romée, sillä hänen kotiseudullaan oli tyttöjen tapana
käyttää äidin nimeä. Kun pöytäkirjanote oli luettu, tehtiin hänelle
kysymys, josta riippui enemmän kuin mistään edellisestä. Cauchon astui
esiin ja kysyi, tahtoiko Jeanne lykätä kirkon päätettäväksi, oliko hän
tehnyt jotain kirkon uskoa vastaan. Jeanne vastasi, ettei hänellä ollut
mitään sitä vastaan, että papisto tutki hänen vastauksiaan, mutta asian
antoi hän Herran, »joka minut on lähettänyt, pyhän Neitsyen ja kaikkien
taivaan pyhien huostaan. Herra ja kirkko on sama asia.» Koetettiin
selittää hänelle, että oli olemassa sekä »ecclesia triumphans»
taivaassa, että »ecclesia militans» maassa, mutta hän pysyi äskeisissä
sanoissaan.

Muuta ei tarvittukaan inkvisitsioonin lakien mukaiseen syytökseen
kerettiläisyydestä. Vähällä vaivalla saatiin kokoon kokonaista
seitsemänkymmentä eri artikkelia, joissa häntä syytettiin noidaksi,
vääräksi profetissaksi, pilkkaajaksi, koska hän ei uskonut pyhimysten
puhuvan englanninkieltä, halukkaaksi vuodattamaan ihmisverta, kainoutta
vailla olevaksi, koska hän oli pukeutunut sotilaspukuun, kerettiläiseksi
j. n. e. Vara-inkvisiittori Estivet ja nuori tohtori Thomas de
Courcelles, jota sanottiin »Baselin konsiliumin valoksi», olivat yhdessä
laatineet koko mestariteoksen. Se luettiin kohta kohdalta Jeannelle, ja
hän vastasi samaan tapaan kuin entisissäkin kuulusteluissa. Hän pyysi
hiukan mietintäaikaa vastatakseen kysymykseen kirkon puoleen
kääntymisestä. Pääsiäisaattona maalisk. 31 p:nä läksi Cauchon parin
tuomarin kanssa kuulemaan hänen vastaustaan: »Tahdotteko», kuului
kysymys, »vedota kirkkoon sanoinenne ja tekoinenne?» -- »Sen tahdon,
ellei se vaadi minulta mahdotonta asiaa», oli vastaus. «Mitä olen
sanonut ja tehnyt, niitä näkyjä ja ilmestyksiä, jotka olen Jumalalta
saanut, en mistään hinnasta tule peruuttamaan. Mitä Herra on antanut
minun tehdä, mitä hän on käskenyt ja on käskevä, sitä en mitenkään voi
kieltää. Jos kirkko tahtoisi pakottaa minua tekemään jotain Jumalan
käskyä vastaan, en sitä tekisi.» -- »Ettekö luule, että Teidän pitää
totella maallista kirkkoa s. o. paavia, kardinaaleja, arkkipiispaa,
piispoja ja muita pappeja?» -- »Kyllä, kun ensiksi on totellut Jumalaa.»
-- »Ovatko äänet kieltäneet Teitä alistumasta taistelevan kirkon alle?»
-- »En vastaa muuta kuin mitä minulla on päässäni. Mitä minä vastaan, on
äänieni käsky. Ne käskevät minua tottelemaan kirkkoa, mutta sitä ennen
Jumalaa» (»Notre Sire premier servi»). -- Ei mitään epäilystä enää.
Jeanne ei asettanut kirkkoa ensi sijalle. Hän oli kerettiläinen.
Seitsemänkymmentä artikkelia supistettiin kahdeksitoista. Rouenin
tuomiokapituli kutsuttiin kokoon tekemään päätöstä. Moni hurskas mies
kuitenkin epäili ja vetosi Pariisin yliopistoon.

Silloin sairastui Jeanne ankarasti. Hänen vihollistensa toivo ei ollut
antaa hänen kuolla luonnollista kuolemaa, ja kaikkia lääkäritaidon
keinoja koetettiin. Hän paranikin, vaikka hitaasti. Koetettiin käyttää
hyväksi hänen heikkoustilaansa ja taivuttaa häntä tunnustamaan
ilmestyksensä vääriksi. Vasta silloin kuin hän itse myöntäisi tekemänsä
työn olevan saatanasta eikä Jumalasta, olisi vihollisten voitto
täydellinen, vasta silloin olisivat englantilaiset tunteneet
kostaneensa. Se ei kuitenkaan tahtonut onnistua, vaan hän pysyi
entisissä sanoissaan. Häneltä kiellettiin Herran ehtoollinen, mutta
kuolo silmien edessä oli hän kuitenkin tyyni. Jumala oli suojeleva hänen
ruumistaan ja sieluaan; pahempi oli hänen tuomariensa laita, arveli hän.
Hänet, vietiin huoneeseen, jossa oli kidutuskoneita. »Voitte murskata
kaikki jäseneni», sanoi hän, »ja jos muutan mielipidettä, ei se
kuitenkaan merkitse mitään, sillä silloin kipu pakoittaa minut väärään
tunnustukseen.»

Mutta Pariisin yliopistosta tulikin kirjoitus, jossa Jeannen syyllisyys
täydellisesti tunnustettiin. Hän oli antanut leikata hiuksensa, jotka
Jumala oli hänelle antanut hänen päänsä peitteeksi, ja pukeutunut miehen
vaatteisiin, hän oli kerettiläinen, luopio j. n. e. Rouenin
tuomiokapituli näki parhaaksi yhtyä niihin viisaihin sanoihin, jotka
tulivat Pariisin »alma mater'ista». Jeannea kehoitettiin vielä kerran
valalla kieltämään, mutta turhaan. Silloin päätettiin panna toimeen
suuremmoiset juhlallisuudet, joiden kautta koetettiin häneen vaikuttaa.
24 p:nä toukokuuta vietiin Jeanne St. Ouen'in kirkkomaalle, johon oli
pystytetty kaksi parveketta. Toisella oli Winchesterin piispa,
englantilainen kardinaali, joka oli oikeudenkäynnin ylin johtaja ja
hänen ympärillään piispoja, jumaluusoppineita, lakimiehiä, sotilaita ja
muita eteviä miehiä. Toiselle parvekkeelle vietiin Jeanne. Sen
alapuolella oli pyöveli kidutusaseineen. Kansanjoukko tunkeili
ylt'ympärillä. Guillaume Erard seurasi Jeannea parvekkeelle ja piti
hänelle teoloogisen esitelmän siitä synnistä, johon hän teki itsensä
syypääksi, kun hän ei tahtonut paeta kirkon helmaan. Hän tuli sanoneeksi
muutamia kovia sanoja Kaarlo VII:nestä. Jeanne keskeytti hänet
selittäen, että hänen kuninkaansa oli hyvä kristitty ja ettei kuningasta
voitu syyttää siitä mitä hän, Jeanne, oli sanonut ja tehnyt. Koko
Jeannen käytöksestä huomattiin kuitenkin että hän oli levoton ja
epävarma.

Erardin puheen jälkeen luettiin hänen kuolemantuomionsa. Se ei enää
antanut aihetta epäilykseen. Kirkko jätti Jeannen maallisen vallan
käsiin, ja hän vietäisiin roviolle poltettavaksi. Hänen katseensa
himmeni, ja heikolla äänellä lausui hän: »Suostun siihen, mitä kirkon
tuomarit käskevät. Tahdon totella heidän tahtoaan.» -- »Ettekö enää
puolusta näkyjänne ja ilmestyksiänne?» -- »Vetoon kirkon tuomareihin.»
-- »Silloin tulee Teidän valalla kieltää ja panna nimenne tämän
asiakirjan alle.» -- Jeanne piti kynää kädessään, piirsi ristinsä ja
kirjuri kirjoitti »Jeanne» kirjoituksen alle. Josko tämä paperi, joka
luettiin Jeannelle, todella sisälsi kaiken sen, mikä on virallisessa
kieltoasiakirjassa, on asia, jota ei ole voitu saada täysin selville.
Varmaa on kuitenkin, että Jeanne kielsi kutsumuksensa heikkouden
hetkenä, tuskallisen kuoleman pelosta, rakkaudesta elämään, joka oli
luonnollista yhdeksäntoista vuotiaalle, elinvoimaiselle tytölle.
Varsinaisena syynä siihen lienee kuitenkin ollut se, että hän siten
luuli pääsevänsä englantilaisten käsistä kirkon huostaan. Sen vuoksi hän
hämmästyi saadessaan kuulla tuomionsa, jonka mukaan hänen piti viettää
loput elämästään vankeudessa. Jeanne vietiin sitten takaisin linnaan.

Paluumatkalla nostivat lukuisat saapuvilla olevat englantilaiset ankaran
metelin, sillä he olivat äärimmilleen kiivastuneet siitä, että Jeanne
nyt näytti pääsevän heidän käsistään. He eivät voineet käsittää sitä
häijyyden syvyyttä, joka piili tässä kieltämisnäytännössä. »Vielä me
hänet löydämme jälleen», virkkoi eräs tämän julman näytelmän etevimpiä
näyttelijöitä. Koko tämä meteli oli pantu toimeen ainoastaan siinä
tarkoituksessa, että hänen valtansa ja maineensa alenisi Ranskan kansan
silmissä. Sokeat ihailijat ovat tahtoneet kieltää tahi kokonaan toisin
selittää tätä Jeannen heikkoutta, mutta se pysyy, eikä kukaan tuominne
häntä siitä, että inhimillisiäkin tunteita asui tässä Jumalan
ihmeellisessä aseessa.

Jeanne palasi vankeuteen. Hän puettiin naisen pukuun ja pantiin entistä
kovempiin kahleisiin. Hänen kainoudentuntoaan loukattiin mitä
törkeimmällä tavalla, ja hän huomasi, katkerata kyllä, että hänen
äänensä olivat olleet oikeassa, kun olivat käskeneet häntä käyttämään
miehen pukua, niin kauvan kuin hän seurusteli miesten kanssa. Häntä
vaivasi epäilys ja omantunnon vaivat, hänen äänensä joko vaikenivat tahi
moittivat hänen menettelytapaansa. Kun hän eräänä aamuna heräsi, löysi
hän vuoteensa äärestä ainoastaan miehen vaatteita. Vanginvartija oli
ottanut pois hänen naispukunsa korkeammasta käskystä, kuten luullaan.
Asiaa ei kuitenkaan ole saatu selville. Yhtä kaikki, Jeannen oli pakko
jälleen pukeutua miehenpukuunsa. Hän ymmärsi, että se merkitsi kuolemaa,
sillä samalla hän oli »luopio». Vielä kerran taisteli hän heikon
luontonsa kanssa, mutta heti kun hän oli saanut vanhan pukunsa ylleen,
oli kuin hän olisi saanut entisen voimansakin takaisin. Hän sai jälleen
rohkeutta kärsimyksen kautta sovittaa mitä hän kieltovalallaan oli
rikkonut. Hän rupesi taas uskomaan ääniinsä.

Kun tuomarit kuulivat Jeannen pukeutuneen miehenvaatteisiin, eivät he
hämmästyneet, eivätkä pahastuneet. Cauchon kävi hänen luonaan uudelleen
uhkauksillaan ja viisasteluillaan vaivatakseen hänen omaatuntoaan,
uskotellakseen hänelle, että äänet, jotka olivat olleet hänen suurin
ilonsa, eivät tulleet Jumalalta, vaan saatanalta. Nyt ei ollut puhetta
vapautumisesta ruumiillisesta kuolemasta, siihen hän auttamattomasti oli
syypää, vaan oli puhe hänen ijankaikkisesta pelastuksestaan. Mitä hän
oikeastaan vastasi Cauchonille, on epävarmaa. Joka tapauksessa ne olivat
syvän epätoivon sanoja. Olisiko hän yksin oikeassa kaikkien kirkon
hurskasten ja oppineiden miesten rinnalla? Eivätkö äänet olleet
luvanneet hänelle vapautta? Ja mikä häntä odotti? Jeanne sai ripityttää
itsensä ja nautti syvästi liikutettuna Herran ehtoollisen 30 p:nä
toukokuuta 1431. Vanki puettiin pitkään pukuun ja tavanmukaiseen
hiippaan, joka oli koristettu piruilla, liekeillä ja sanoilla
»kerettiläinen, luopio, pilkkaaja ja epäjumalanpalvelija». Hänet pantiin
neljän hevosen vetämille rattaille; toisella puolen häntä oli pedelli,
toisella hänen rippi-isänsä ja Isambard de la Pierre, eräs hurskas ja
oppinut kapusiinilaismunkki, joka vastahakoisesti oli allekirjoittanut
kuolemantuomion. Kahdeksansataa sotilasta seurasi rattaita. Kansaa oli
tungokseen asti joka kadulla. Sääli kuvastui useimpien kasvoilla. Ei
kuitenkaan ollut pelkoa mistään mellakasta hänen pelastuksekseen, sillä
kaikki englantilaiset joukot olivat komennetut toimeen. Matka
suunnattiin mestauspaikalle, »le vieux marché».

Sinne oli pystytetty kolme lavaa, yksi hengellisen säädyn miehiä, yksi
maallisia tuomareita ja yksi syyllistä varten. Keskellä oli korkea
rovio. Sen nähdessään kauhistui Jeanne. »Rouen, Rouen, täälläkö minun
pitää kuolla! Oi, Rouen, pelkään pahasti, että sinä tulet kärsimään
minun kuolemastani.» Sitten hän rauhoittui ja kuunteli hiljaa saarnaa,
jonka Nicole Midi piti hänelle. Hän lankesi sitten polvilleen ja
rukoili, rukoili itsensä puolesta, niiden puolesta, joita vastaan hän
mahdollisesti oli rikkonut, maansa, kuninkaansa ja pyöveliensä puolesta.
Liikutus valtasi jokaisen. Nuo kuivakiskoiset teeskentelijät ja viekkaat
valtiomiehet eivät voineet pidättää kyyneliään tätä hurskasta, onnetonta
tyttöä nähdessään. Ainoastaan raa'at englantilaiset sotilaat olivat
haltioissaan ajatellessaan sitä julmaa näytäntöä, joka oli tulossa.
Vihdoin antaa Winchester merkin. Cauchon lukee kuolemantuomion: »Sinä
olet palannut niihin hairahduksiin ja rikoksiin, joista olet valalla
luopunut, kuten koira palaa oksennustensa luo. Me selitämme sinut
jälleen sen pannaanpanon alaiseksi, joka sinua kohtasi. Me sulemme sinut
mädänneenä jäsenenä kirkon yhteydestä pois ja annamme sinut maallisen
vallan haltuun, pyytäen sitä huojentamaan tuomiotaan sinun suhteesi,
mitä kuolemaan ja jäsenten hävittämiseen tulee.»

Tuomarit jättivät Jeannen. Hän tahtoi ristiinnaulitun kuvaa ja pyysi
ympärillä seisovia noutamaan semmoista läheisimmästä kirkosta. Sitä
odottaessa tehtiin risti kepistä. Jeanne suuteli sitä nöyrästi ja astui
rauhallisesti lavalta rovion luo. Isambard ja rippi-isä seurasivat
häntä. Kun hänet kiinnitettiin roviolle, kuulivat kaikki hänen ääneensä
huutavan pyhää Mikaelia avukseen. Pyöveli lähenee soihtu kädessä. Jeanne
päästää huudon ja lausuu sitten muutamia vilkkaita sanoja
rippi-isälleen. Ympärillä olijat kuulivat ainoastaan katkonaisia sanoja:
«Jumala, Jesus, Maria, ääneni.»

Isambard todisti sitten, että Jeannen viimeiset selvät sanat olivat:
»Niin, minun ääneni olivat Jumalasta. Kaiken, mitä olen tehnyt, olen
tehnyt Jumalan käskystä. Ei, ääneni eivät ole minua pettäneet. Ne olivat
Jumalan ilmestyksiä.»

Usko oli palannut viimeisellä hetkellä. Hän käsitti, että kuolema oli se
luvattu vapauttaja. Hitaasti yllättivät liekit Jeannen korkealla
roviolla. Viholliset olivat tahtoneet tehdä hänen tuskansa niin
pitkällisiksi kuin suinkin. Taajat savupilvet estivät kansanjoukkoa
häntä näkemästä. Äkkiä hajosivat ne tuulenpuuskasta, »Jesus» kuului
liekeistä -- ja sitten oli kaikki hiljaa.

       *       *       *       *       *

Väkivallan teko oli toimitettu, toimeenpanijat menivät kukin työhönsä,
kansa hajosi. Moni oli kuitenkin hänen kuolemansa kautta saanut
vakuutuksen hänen viattomuudestaan, joka pysyi läpi koko elämän. He
todistivat siitä, kun muutaman vuoden kuluttua (1456), seurauksena
uudesta, uskonnollisesta ja kansallisesta liikkeestä, Pariisin yliopisto
ja katolinen kirkko näki parhaaksi panna toimeen uuden oikeudenkäynnin,
jossa Jeanne d'Arc puhdistettiin kaikista niistä rikoksista, joista
häntä syytettiin 1431.

Jeanne d'Arcin muisto ei tarvinnut tätä kirkollista puhdistusta
säilyäkseen jälkimaailmalle yhtenä historian suurimmista muistoista. »La
pucelle d'Orleans» antoi Ranskan takaisin itselleen, hän loihti esiin
ranskalaisten isänmaanrakkauden, eikä se työ, jonka hän aloitti, sitten
koskaan kuollut. Jeanne oli ennustanut, että ennen seitsemää vuotta
olisivat englantilaiset poissa maasta. Vuonna 1436 joutui Pariisi Kaarlo
VII:nen haltuun, seuraavina vuosina Normandia. Ainoastaan Calais jäi
englantilaisille. Jeanne d'Arcin työ kantoi hedelmää. Ranska astui
paikoilleen Uuden ajan suurvaltojen pariin.

Jeanne d'Arcilla oli maailmanhistoriallinen tehtävä, kenties suurempi
kuin kellään naisella koskaan on ollut. Se innostus, joka oli vanhojen
gallialaisten papittarilla, se taito tulistuttaa hurmaukseen
taistelussa, josta germaanien valkyriat olivat tunnettuja, se hurskaus
ja nöyrä usko, joka ylimalkaan on naisen tunnusmerkkejä, oli Jeanne
d'Arcilla suuressa määrin. Isänmaanrakkaus, jota naisella usein
himmentää rakkaus perheeseen, joka kuitenkin on sen alkujuuri, oli
hänessä yhdistynyt syvään uskoon ja eteviin henkisiin ominaisuuksiin.
Näillä henkisillä voimillaan juuri hän voitti. Kenelle tahansa ei
kuitenkaan ollut suotu käsittää semmoista ilmestystä kuin hänen. Hän
kuolikin sen vuoksi marttyyrin kuoleman.

Uudempi arvostelu on, kuten tiedetään, syrjäyttänyt monta isänmaallista
ja pyhää muistoa, on asettanut sadun ja pyhäintarujen pariin lausuntoja,
mielipiteitä, tapauksia, joita kauvan on kunnioitettu ja joiden totuutta
ainoastaan harvat ovat uskaltaneet epäillä. Historiallinen arvostelu ei
ole unohtanut Jeanne d'Arcia. Yhtä ja toista on se karsinut pois, mutta
monta selittämätöntä asianhaaraa on sen täytynyt jättää jälelle, jotka
käyvät vielä omituisemmiksi sen kirkkaan historiallisen valon kautta,
joka lankeaa koko hänen esiintymiselleen. Moniaita yrityksiä on tehty,
vaikka vielä ilman menestystä, selittämään hänen luonteensa
omituisuuksia. Näihin selityskokeisiin emme tässä kajoa, varsinkin kun
ne vielä ovat sekä epätäydellisiä että tyydyttämättömiä. Olemme tässä
vain koettaneet kertoa Jeanne d'Arcin historian, jommoiseksi se
muodostuu täysin luotettavien lähteiden perusteella.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuuluisia naisia 1 - Maria Teresia - Johanna d'Arc" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.