Title: Torquato Tasso
Author: Goethe, Johann Wolfgang von, 1749-1832
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Torquato Tasso" ***


TORQUATO TASSO

Näytelmä


Kirj.

J.W. v. Goethe

Suomentanut J. Siljo


1913.



SUOMENTAJAN ESISANA.


Niistä arv. henkilöistä, jotka ovat edistäneet työtäni, pyydän
suurimmalla kiitollisuudella mainita _leht. O. Mannisen_, jonka
positiivinen apu on ollut erikoisen tuntuva; sekä _prof. O.E. Tudeerin_,
joka lukuisilla huomautuksilla on selventänyt minulle tekstiä.

Helsingissä, 9 p. huhtik. 1913.

_J.S._



HENKILÖT:

ALFONSO TOINEN, Ferraran herttua.
LEONORA ESTELÄINEN, herttuan sisar.
LEONORA SANVITALE, Scandianon kreivitär.
TORQUATO TASSO.
ANTONIO MONTECATINO, valtiosihteeri.

Tapahtumapaikka Belriguardon huvilinna.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

_Puutarha koristettuna eepillisten runoilijain rintakuvilla.
Näyttämön etualalla oikealla Vergilius, vasemmalla Ariosto._



ENSIMÄINEN KOHTAUS.


    PRINSESSA. LEONORA.

PRINSESSA.
Mua katsot hymyten, Eleonora,
ja katsot itseäs ja hymyät.
Suo tietää ystävättäres, mi sua
noin arveluttaa sekä viehättää.

LEONORA.
Niin, ruhtinatar, mielihyvin nään mä,
kuin meitä maalaiskorut kaunistaa.
On elomme kuin paimentyttöjen
ja puuhamme kuin noiden onnellisten.
Me seppeleitä teemme. Käsissäni
tää yhä paisuu kirjokukkasista;
sun mieles, ylevämpi aatoksissaan,
on valikoinut sorjan laakerin.

PRINSESSA.
Nää lehvät, aatoksissain sitomani,
pään arvokkaan jo saavat kaunistaa:
Vergiliusta kiittää tahdon näin.
    (_Hän seppelöi Vergiliuksen rintakuvan_.)

LEONORA.
Mun täyden, vehmaan seppeleni kantaa
siis Ludovicon jalo otsa saa.
    (_Hän seppelöi Arioston rintakuvan_.)
Ja leikin kuolottoman mestarille
veronsa kohta tuokoon nuori kevät.

PRINSESSA.
Mä veljeäni kiitän, kun näin varhain
hän meidät maalle toi. Tääll' omin valloin
nyt unelmoida voimme hetket pitkät
me elävämme runon kulta-aikaa.
Tää rakas Belriguardo! Iloisena
tääll' elin monta nuoruuteni päivää,
ja nuori vihannuus ja päivänpaiste
sen tunteen uutena taas mulle tuo.

LEONORA.
Niin, uusi maailma meit' ympäröi!
Puut iki-vihertävät varjossansa
jo virkistystä suovat. Suihkulähteet
taas raikkahasti soivat. Aamutuuli
saa nuoret, norjat oksat keinumaan.
Kuin lapsensilmät, kasvinlavoistaan
meit' armahina katsoo kukkaset.
Jo peitteen estämättä päivä silmää
oranssien ja sitroonien majaan.
On päämme päällä tyyni sinitaivas,
ja etäisinten vuorten harjoilta
kuin utuverho ilmaan haihtuu lumi.

PRINSESSA.
Mä kevään tuloa vain siunaisin,
jos ystävätärtä ei multa veis se.

LEONORA.
Ah, unhoittaa mun suo, kuin pian taas
nää onnenhetket multa ero riistää!

PRINSESSA.
Min ero sulta vie, sen monin verroin
tuo suuri kaupunki taas sulle suo.

LEONORA.
Mua kutsuu velvoitus ja rakkaus
luo puolisoni, kauan kaivanneen.
Vien hälle pojan, jok' on tänä vuonna
kehittynyt ja kasvanut niin paljon,
ja yhdyn hänen isäniloonsa.
Suur', ihana Firenze on, mut aarteet
sen runsaimmatkaan eivät arvollaan
Ferraran jalokiviä voi voittaa.
Firenzen kaupungiksi kansa sai,
Ferraran suuruuden loi ruhtinaat.

PRINSESSA.
Viel' enemmän ne kunnon ihmiset,
joit' onnensattuma toi yhteistyöhön.

LEONORA.
Mi sattumalta yhtyi, hajoo pian.
Mut itsehensä jalo ihminen
voi jalot kiinnittää, kuin teette te.
Te, veljesi ja sinä, yhdistätte
mont' arvoistanne kättä keskenään,
ja suurten isäin arvoiset te ootte.
Tääll' loisti kirkkahaksi syttyneenä
jo valo tieteen, vapaan ajatuksen,
kun raakalaisuus muuta maailmaa
viel' yöhön kolkkoon kietoi. Lapsena
jo maineen, nimen Esten Herkuleen
ja Esten Hippolytuksen ma tunsin.
Kuin Rooma ja Firenze, isältäni
suurt' ylistystä sai Ferrara. Tänne
jo kauan kaipasin; nyt täällä olen.
Petrarca hoidon, suojan täältä sai,
ja täältä esikuvans' Ariosto.
Ei maassa suurta miestä yhtäkään,
ken täällä vieraana ei ollut ois.
Ja etu neron suosinnasta on:
jos hänelle sä vieraslahjan suot,
saat häitä kauniimman sa vastalahjan.
On pyhä paikka, jolla jaloin käynyt
on hyvä ihminen; vuossatain taa
sen sanat, teot säilyy lasten kuulla,

PRINSESSA.
jos heillä herkkä tunto on, kuin sun;
kadehdin usein tuota onneas.

LEONORA.
Jot' itse hiljaa, puhtahasti nautit
kuin harvat. Kas mun täysi sydämeni
koht' ilmaisee, mit' elävästi tunnen;
syvemmin tunnet sa--ja vaikenet.
Ei sua hetken lume häikäise,
ei lahjo sukkeluus, ja imarrus
sun korviis teeskennellen turhaan hiipii.
On aina vakaa mieles, aistis varma
ja sanas suora; aina suuruuteen
sä kiinnyt,--niinkuin itses, tunnet sen.

PRINSESSA.
Tät' älä imarrusta suurinta
jalohon pue vaippaan ystävyyden!

LEONORA.
Vain ystävyys voi oikein ymmärtää
ja tuntea sun arvos kokonaan.
Ja vaikka paljon auttoi myöskin onni
ja sallimus sua siihen, mikä olet,
niin arvos suuri sulle silti jää,
ja yli muiden naisten kunnioittaa
tää aika sinua ja sisartas.

PRINSESSA.
Ei vaikuta tuo minuun, Leonora,
kun muistan vähäisyyttä ihmisen,
ja että senkin muille velkaa on.
Mä äidiltäni opin vanhat kielet
ja menneen ajan teot tuntemaan;
mut tiedoiltaan ja mieleltänsä oli
tytärtään kumpaakin hän suurempi,
ja verrata jos häneen tahdot heitä,
niin etusijan saa Lucretia.
Ja usko: mitä luonto, onni salli
mun saada, koskaan sitä katsonut
en omaksen', en kunniakseni.
Ma iloitsen, kun viisaan miehen puheen
voin ajatuksen mukaan ymmärtää.
Jos menneen ajan miestä arvostellaan
ja hänen tekojansa punnitaan;
tai johtuu keskustelu tieteeseen,
mi kokemuksen kautta laajentuen
ei yksin hyödytä, vaan jalostaa:
kuin puhe arvollisten vaihteleekin,
ma seuraan mielelläni, vaivatta.
Viisasten väittelyä iloin kuulen,
kun voimista, jotk' ihmisrinnan tuskaan
ja autuutehen voivat liikuttaa,
käy puhe sointuva ja innokas;
tai ajattelijan kun puhumaan
saa ruhtinasten maineen-, vallanhimo,
ja silloin äly hieno, joustava,
kuin ainoastaan viisaan miehen on,
meit' opettaa, ei harhaan meitä vie.

LEONORA.
Ja tämän vakaan keskustelun jälkeen
suo tyynen virkistyksen korvalle
ja sydämelle säkeet runoilijan,
jok' armaat, nuoret tunteet elämään
virittää sielussamme lempein soinnuin.
Maat laajat vallitsee sun ylhä henkes,
mun aina mieluisinta viipyä
on runouden saaren lehdikoissa.

PRINSESSA.
Se kaunis maa, on mulle kerrottu
ja uskoteltu, parhaiten vain myrtin
saa kasvamaan. Ja vaikka runottaret
on lukuisat, niin harvoin etsitään
heist' ystävää ja leikki toveria,
vaan mieluumpi ois nähdä runoilijaa,
jok' karttain pakenevan näyttää meitä
ja jotain etsivän, jot' emme me,
ja ehkei hänkään itse täysin tunne.
Ois silloin hupaisaa, jos meidät kohtais
hän hetkell' oikealla, meissä huomais
ihastuin aartehensa, jota etsi
hän kauan turhaan maat ja mantereet.

LEONORA.
En pilastasi pahastua voi;
sen kärki sattuu tosin, mutt' ei syvään.
Mä miehen ansioille arvon suon,
ja teen myös Tassolle vain oikeutta.
Pois näiltä mailta kaipaa katseensa;
ja korvans' yhteissoinnut luonnon kuulee,
mit' tärjoo aikakirjat, elämä,
hän kohta siihen kiintyy sydämellään:
hän hajallisen kokoo mielessään,
tunteellaan elottoman elävöittää.
Hän usein halveksitun koroittaa,
mi ennen arvon sai, sen tyhjäks näyttää.
Tään taikapiirin haltijana käy
tuo kumma mies, ja kanssaan kulkemaan
meit' innostaa ja aatoksemme kietoo:
hän lähestyinkin meistä kauas jää,
hän näyttää meitä katsovan ja näkee
vain henki-ilmestyksen sijallamme.

PRINSESSA.
Sä hellävaroin kuvaat runoilijan,
unelmain hentoin mailla kulkevan.
Vaan myöskin todellisuus hänen mieltään,
ma luulen, voimakkaasti kiinnittää.
Ne kauniit laulut, jotka siellä täällä
näemme puihin kiinnitettyinä,
--kuin kulta-omenat Hesperian uuden
ne tuoksuu,--mielestäs ne eikö ole
hedelmät jalot tosi-rakkauden?

LEONORA.
Myös mua viehättää nuo kauniit lehdet.
Vain yhtä kuvaa mielin rikkahin
hän aina ihannoipi lauluissansa.
Hän tähtein kirkkahasen kunniaan
sen ylentää, sen eessä kumartuu
kuin taivaan pilvein päällä enkelit;
hän niittyin hiljaisuudessa sit' etsii
ja seppeleiksi sitoo kukkaset.
Kun rakastettu poistuu, pyhän hohteen
saa polku, jalan kauniin koskettama.
Kuin satakieli lehväin peitossa
hän lemmensairaan rinnan valitusta
saa lehdot, ilmat soimaan sulontäyttä:
tuo tuska, kaiho sointuva, ei käy
se ohi korvan,--sydämeen se koskee.

PRINSESSA.
Ja ihannoimansa jos tuo hän ilmi,
hän sille antaa nimen Leonora.

LEONORA.
Se nimi sinun on, kuin minunkin.
Ma pahastuisin, jos se toinen ois.
Sen kaksoismerkityksest' iloitsen:
niin voi hän tunteensa sua kohtaan peittää.
Oon tyytyväinen, että minustakin
tään nimen sointu häntä muistuttaa.
Ei siitä lemmestä nyt puhe ole,
mi kokis yksinomaan vallita
ja omanansa pitää ystävätä
ja kademielin muilta vartioida.
Kun ajattelee mielin autuain
sun ylevyyttäs hän, myös iloitkoon
mun keveemmästä olennostani.
Meit' ei hän rakasta--suo anteeks sana!--
hän ilmain äärilt' etsii lempimänsä
ja meidän nimeemme sen yhdistää.
Hän meihin tuntehensa tartuttaa.
Me muka rakastamme miestä, vaikka
vain korkeinta kanssaan rakastamme.

PRINSESSA.
Oot syventynyt tähän tieteeseen
ja lausut asioita, Leonora,
jotk' korvihini vain jää kaikumaan,
ja vaivoin aatoksiini mukautuvat.

LEONORA.
Kuin? Platon oppilasko ymmärtää
ei voisi lörpötystä maallikon!
Kai lienen liian paljon erehtynyt,
mut tiedän: myöskin totta joukoss' on.
Se jalo koulu lempeä ei kuvaa,
kuin toiset, lasna hemmoteltuna;
hän nuorukainen on, ja morsiona
on hällä Psyyke; jumal-neuvostossa
hän jäsen on. Hän rauhaa sydänten
ei häilähdellen, petollisna riistä;
ei heti kiinny muotoon kauniiseen
sen sulon hurmaamana hän, eik' inho
myös mieltään täytä, kun on hurma poissa.

PRINSESSA.
Jo saapuu veljeni! Ei tietää saa
hän, mihin taaskin kääntyi puhelumme;
hän meihin kohdistaisi pilansa,
kuin ennen ivasi hän pukujamme.



TOINEN KOHTAUS.


    EDELLISET. ALFONSO.

ALFONSO.
En Tassoa, jot' etsin, mistään löydä,
en edes täältä--teidän luotannekaan.
Te hänest' ehkä jotain tiedätte?

PRINSESSA.
Näin eilen häntä vähän, tänään en.

ALFONSO.
On vika vanha hänessä, ett' yksin
hän mieluimmin on, seuraa paeten.
Jos suonkin hälle, että ihmistouhun
hän hylkää rauhan, vapauden vuoksi
ja tarkkaa oman henkens' ääntä vain,
niin tyytyä en enää voi, kun hän
jo ystäväinkin seuraa välttelee.

LEONORA.
Jos erehdy en, moittees, herra, kohta
sa ilomielin vaihdat kiitokseen.
Näin kaukaa tänään hänet kirjoinensa,
hän tauluun kirjoitteli käydessään.
Hält' eilen jonkun vihjauksen sain
ja valmiiks siitä arvaan teoksensa.
Vain pikkupiirteitä hän huolittelee,
sun suosios, niin kalliin hänelle,
nyt vihdoin arvokkaasti palkitakseen.

ALFONSO.
Hän tervetullut olkoon, jos sen tuo,
ja vapautta saakoon pitkäks aikaa.
Niin hartahasti seuraan hänen työtään,
niin paljon iloitsen--ja täytyykin
mun iloita--suurteoksestaan, että
vain kasvaa kärsimättömyyteni.
Ei lopetetuks saa hän, valmiiks ei,
hän yhä korjaa, vitkaan etenee,
taas pysähtyy ja toiveet turhiks tekee:
nään mielipahoin loittonevan ilon,
min luulin lähellä jo olevan.

PRINSESSA.
Mä kiitän huolellista kainoutta,
joll' eespäin verkalleen hän tietään käy.
Vain runotarten suosio ne auttaa,
niin monet säkeet, lujaan sointuliittoon.
Ja pyrkimys vain yks on mielessään:
ett' eheäksi runo pyöristyisi.
Ei kasata hän tahdo taruja,
jotk' kiehtoin huvittavat, lopulta
vain tyhjäin sanain sointuun rauetakseen.
Suo hänen olla, veli! Ajasta
ei riipu arvo hyvän teoksen;
ja jott' ois jälkipolvill' ilo siitä,
saa nykyaika itsens' unhoittaa.

ALFONSO.
Me kahden, rakas sisar, toimikaamme,
kuin yhteis-eduks usein teimme jo.
Jos minä intoilen, sä hillitse;
ja jos sa laimenet, ma kiihoitan.
Niin ehkä hänet pian määrässään
näemme, hartaan toivehemme mukaan.
On silloin isänmaa ja maailma
suurtyötä miehen luomaa hämmästyvä.
Saan mainehesta osan ininäkin
ja hälle elämä taas avautuu.
Ei jalo henki piiriss' ahtaassa
voi täysin kehittyä. Vaikutelmat
niin isänmaan kuin maailmankin hälle
on tarpeelliset. Kiitos sekä moite
on hänen koettava. Tutkimaan hän
niin joutuu itseään ja toisia.
Ei enää erakkuus hänt' uneen kiehdo.
Ei viha tahdo säästää, ystävyys
ei saa; niin taistoin kasvaa nuorukainen
ja pian tuntee mieheks itsensä.

LEONORA.
Siis hyväkseen teet vielä kaikki, herra,
niinkuin jo paljon hälle tehnyt olet.
On kyvyn kasvinehto hiljaisuus,
mut elon myrskysäissä luonne varttuu.
Oi jospa oppis mukaan kehittäisi
hän mielensä ja taiteensa, ett' enää
ei vierois ihmistä, ei luulevaisuus
hänessä pelkoon, vihaan saakka yltyis.

ALFONSO.
Ken ihmistä ei tunne, pelkää häntä,
ja vieroin oppii väärin tuntemaan.
Niin hänen käynyt on, ja vapaa mieli
käy kieroon, kahliutuu nyt vähitellen.
Niin suosiostain usein huolehtii
hän enemmän kuin sopis hälle; monta
epäilee, joista tiedän varmasti,
ettei he vihaa häntä. Sattumalta
voi kirje eksyä, voi palvelija
pois muuttaa hänen luotaan muiden luo,
tai hukkaan joutuu joku paperi:
jo juonta pälyy hän ja petosta
ja mielivaltaa, jossa tuho väijyy.

PRINSESSA.
Me emme, veljeni, saa unhoittaa,
ett' itseens' sidottu on ihminen.
Ja meidän kera käyden ystävämme
jos loukkais jalkansa, niin lempein käsin
tukien häntä, kohta kulkua
me hiljentäisimme.

ALFONSO.
                   Ois parempi,
jos hänet terveeks saisimme, ja kohta
hän tehokeinot kelpo lääkärein
sais tuta, virkeänä käydäkseen
taas iloll' uuden, terveen elon teitä.
Mut sentään toivon, rakkaat, etten koskaan
sais kantaa syytä tylyn lääkärin.
Teen voitavani, hälle varmuutta
ja luottamusta poveen nostaakseni.
Hän muiden läsnäollen usein selvään
saa nähdä suosioni. Milloin hän
valittaa jotain, sitä tutkitan,
niin äskenkin, kun huoneeseensa luuli
hän murron tehdyn. Jos ei selveydy se,
niin tyynnä esitän, min ymmärrän.
Ja jotta kärsivällisyyskään unhoon
ei jäisi, hälle suon sit' ansiostaan:
mua autatte, sen tiedän, innoin siinä.
Toin maalle teidät nyt ja illalla
palajan kaupunkiin. Antonionkin
pian saatte nähdä. Roomasta hän palaa
ja minut täältä vie. On tehtävää
ja puhuttavaa paljon. Moni päätös
on harkittava, kirje vastattava:
tää kaikki kaupunkiin taas minut vaatii.

PRINSESSA.
Sun kanssas emmekö saa mekin tulla?

ALFONSO.
Te Belriguardoon jääkää vaan ja käykää
Consandolia katsomassa! Vapaat
ja kauniit päivät täysin nauttikaa!

PRINSESSA.
Et siis voi jäädä luoksemme ja täältä
noit' asioita yhtä hyvin huoltaa?

LEONORA.
Pois heti viet Antonion, jonka meille
ois paljon kerrottava Roomasta.

ALFONSO.
Ei käy se päinsä, lapseni, mut kanssaan
niin pian palaan ma, kuin suinkin voin;
hän silloin kertokoon,--te auttakaa
mua palkitsemaan häntä, työssäni
jok' on niin toimellinen taaskin ollut.
Ja kun on kaikki selvitetty taas,
iloa silloin tuokoot nuorten parvet
puutarhoihimme, eikä liikaa lie
jos minuakin joku kaunotar
polulla vilpoisalla silloin kohtaa.

LEONORA.
Lupaamme kyllä silmän ummistaa.

ALFONSO.
Ja minä sääliä, sen tiedättehän.

PRINSESSA (_taustaan päin kääntyneenä_).
Oon kauan nähnyt Tasson lähestyvän.
Hän astuu hitaasti ja pysähtelee
tuon tuostakin, kuin epäröiden, sitten
käy nopeammin taas, ja vitkailee
jo kohta.

ALFONSO.
          Älkää häntä häiritkö,
kun unelmoiden, mietteissään hän kulkee!

LEONORA.
Ei, meidät huomas hän ja tänne käy.



KOLMAS KOHTAUS.


    EDELLISET. TASSO.

TASSO (_kädessään pergamenttikansinen kirja_).
Käyn hitaasti, tään kirjan sulle tuoden,
ja vielä epäröin, sen antaisinko.
Se, tiedän, puutteellinen vielä on,
vaikk' ehkä näyttääkin jo valmiilta.
Mut keskeneräisnä jos arkailin
sit' antaa sulle, murhe uusi siihen
mua pakoittaa: en turhamaiselta,
en kiittämättömältä näyttää tahtois!
Ja niinkuin sanoa voit vain: täss' olen!
jott' ystäväs sua säästäin iloitsis,
niin sanon minäkin vain: ota tämä!
                 (_Hän ojentaa kirjan_.)

ALFONSO.
Ilolla lahjas minut yllättää,
teet mulle juhlaksi tään kauniin päivän.
Siis vihdoin käsissä se mulla on,
ja minun omanikin tavallaan!
Jo kauan toivoin sinun päättää voivan
ja vihdoin sanovan: nyt on se valmis!

TASSO.
Jos teitä tyydyttää se, on se valmis;
se näet kokonansa teidän on.
Jos vaivaa siihen käyttämääni katson
tai piirroksia oman kynäni,
niin sanoa voin: teos minun on.
Vaan lähemmin jos katson, mikä sille
sisäisen arvon suo ja merkityksen,
niin näen kohta, ett' on teiltä vain se.
Jos kyllyydestään lahjan armahan
minulle soikin luonto, runonlahjan,
niin sentään onni oikkupää mun työnsi
tylyllä ankaruudell' aina luotaan;
ja milloin pojan katseen hurmasi
maailman kukkurainen ihanuus,
taas kohta nuoren mielen sumensi
ansaitsematon hätä armaan kodin.
Jos sydän laulamahan laikahti,
niin surullisna sieltä laulu nousi,
ja äidin tuskat, isän murehet
mun helkkyi soinnuissani hiljaisissa.
Eloni ahtaudesta sinä yksin
mun nostit vapautehen kauniiseen;
pois huolten pilvet otsaltani pyyhit,
teit vapaaks mun, niin että sieluni
voi lauluun rohkeahan ylentyä;
jos kiitosta siis saanee teokseni,
on teidän ansio ja teos teidän.

ALFONSO.
Sa kaksinkertaisesti kiitoksen
ansaitset kaiken! Kainoudessas meille
tuot kunniata niinkuin itselles.

TASSO.
Kuin selvästi mä tunnenkaan, ett' olen
vain teiltä saanut, mitä tuon nyt teille!
Kuink' itsestään mies nuori, kokematon
pusersi runon? Hänkö keksinyt
on tuiman sodan viisaan ohjauksen?
Se asetaito, jonka voimassaan
tuo kukin urho taiston hetkell' ilmi,
päämiehen äly, uljuus ritarein
ja taisto viekkauden ja valppauden,
--tuo kaikki, viisas, uljas ruhtinas,
opettamaasi onhan, niinkuin oisit
sa johtohenkeni, jok' ilokseen
sois jalon, verrattoman olentonsa
teossa kuolevaisen ilmi tulla?

PRINSESSA.
Nyt nauti työstäs, mi on ilomme!

ALFONSO.
Ja kaikkein parahitten kiitoksesta!

LEONORA.
Iloitse julkisesta maineestasi!

TASSO.
Tää hetki kylliksi on minulle.
Vain teitä muistin tätä luodessani,
ja teitä yksin toivoin miellyttää,
teit' ilahduttaa määrän' oli korkein.
Ken ystävissään maailmaa ei näe,
maailman huomiot' ei ansaitse.
Tääll' isänmaani on ja täällä piiri,
mi viihdytystä suopi sielulleni.
Mä täällä herään, joka vihjeen kuulen,
näen tieteen, hyvän aistin, kokemuksen
ja ajan nykyisen ja tulevan.
On taiteilija arka joukon kesken;
vain teidänlainen tuntee, ymmärtää,
vain hän saa tuomita ja palkita.

ALFONSO.
Ja oma aikas, jälkimaailmas
jos oomme me, ei sovi meidän olla
vain lahjan veltot vastaanottajat.
Tuon runoilijan kauniin voitonmerkin,
min sankarikin, häntä tarvitseva,
suo kateudetta häntä kaunistavan,
näen täällä esi-isäs otsalla.

(_Osoittaa Vergiliuksen rintakuvaa_.)

Tuon onko toimittanut sattuma
vai henki joku? Turhaan täällä ei
se ole nyt. Vergiliusta kuule:
Miks juhlitte te kuolleita? Heill' ilo
ja palkka olihan jo eläissään;
ja meitä ihaillen kun juhlitte,
osansa myöskin eläville suokaa;
jo kuvani on kyllin seppelöity--
viherjä oksa elon osa olkoon.

(_Alfonso viittaa sisarelleen; tämä ottaa seppeleen Vergiliuksen
päästä ja lähenee Tassoa. Tasso peräytyy_.)

LEONORA.
Sä kieltäydytkö? Katsohan, mi käsi
sinulle ikikauniin lehvän tarjoo!

TASSO.
Oi, empiä mun suokaa! Enhän tiedä,
kuin tämän hetken jälkeen eläisin.

ALFONSO.
Tuot' omaisuutta nauttein ihanaa,
mi ensi hetkellä sua pelästyttää.

PRINSESSA (_pitäen seppelettä ylhäällä_).
Suot mulle ilon harvinaisen, Tasso:
sanatta aatokseni ymmärrät.

TASSO.
Käsistäs kallehista taakan kauniin
ma halpaan päähän' otan polvistuin.

(_Hän polvistuu, prinsessa laskee seppeleen hänen päähänsä_.)

LEONORA (_käsiään taputtaen_).
Enskerran-seppelöity eläköön!
Kuin seppel kaunistaakaan kainon miehen!

(_Tasso nousee_.)

ALFONSO.
Se esikuva vain on kruunun, sua
mi Kapitolioll' on kaunistava.

PRINSESSA.
Sua kuuluvammin siellä tervehditään;
tääll' ystäväin on kiitos hiljainen.

TASSO.
Oi, päästäni pois seppel ottakaa,
pois ottakaa! Se polttaa kulmillani!
Ja niinkuin päivänsäde, liian kuuma,
tapaisi päätäin, tajunvoimani
se tuhoo otsastani. Kuume riehuu
mun veressäni. Anteeks! Tää on liikaa!

LEONORA.
Tää lehvä ennemminkin suojaa päätäs,
sun, jonka kuumat seudut mainehen
on kuljettava, ja sun otsaas varjoo.

TASSO.
En ansaitse mä viillytystä sitä,
mi sankar-otsaa vain on ympäröivä.
Oi, pilviin nostakaa se, jumalat,
ja kirkastakaa, pääni pääll' ett' aina
yleten väikkyis se, ett' eloni
ois iki-vaellusta sitä kohti!

ALFONSO.
Ken varhain hankkii elon hyvyyttä
hän varhain osaa sille arvon suoda;
ken varhain nauttii, luovuttaa ei mieli
se koskaan pois, mit' omisti hän kerran;
ja omistava varuillansa olkoon.

TASSO.
Ja ken niin tahtoo olla, povessaan
alati valppaan voiman tuntekoon.
Ah, poiss' on multa nyt se! Hetkell' onnen
mun jättää voima synnynnäinen tuo,
mi tyynnä turmaa, vääryytt' ylpeänä
muu neuvoi kohtaamaan! Tään hetken ilo,
tään hetken ihastusko ytimen
lamautti minun jäsenistäni?
Mun vaipuu polveni! Taas kerran näet,
oi ruhtinatar, minut nöyrtyin eessäs!
Mun kuule pyyntöni: se ota pois,
ett' uuden, tuoreen elon tuta saisin,
kuin kauniist' unelmasta havahtuin!

PRINSESSA.
Kun kainon rauhallisna leiviskää,
min jumalilta sait sa, kantaa voit,
myös lehviä näit' opi kantamaan,
--ne ovat kauneinta, mit' antaa meill' on.
Ken kerran otsallaan ne ansiosta
saa tuta, siinä ne häll' aina leyhyy.

TASSO.
Siis suokaa hämilläin mun täältä mennä,
ett' onnessani lehdon suojaan piillä
nyt saan, kuin ennen murheessani tein!
Siell' yksin käyskelen, ei kenkään mieleen
tuo ansaitsematonta onneani.
Ja kirkkaan lähteen kuvastavan miestä
jos sattumalta näen, jok' oudosti
on seppelöity, sekä kahden puolen
puut, vuoret alla taivaan kuultavan
lepäävät mietteissään--, niin minust' on,
kuin Elysiumin mä loihdittuna
näkisin siihen. Kysyn arvellen:
Ken vainaja tuo liekään, nuorukainen
tuo ajan menneen, soma seppel päässään?
Mi ansionsa lie ja nimensä?
Ma varron kauan, mietin: toinen vielä
tulispa, kolmaskin, ja haastellen
kuin ystävykset seuraans' yhtyisivät.
Oi, vanhan ajan urhot, runoilijat
jos koossa näkisin tuon lähteen luona!
Oi, jospa täällä ois he yhdess' aina,
kuin eläissäänkin lujaan liittyneinä!
Niin raudan rautaan sitoo lujasti
magneetin voima, niinkuin sankarin
ja runoilijan sama pyrkimys.
Homeros itsens' unhoitti ja vihki
elonsa muistolle vain kahden miehen,
ja Aleksander Elysiumissa
Akillest' etsii ja Homerosta.
Oi, jospa saisin minä nähdä heidät,
nuo sielut suurimmat, nyt yhtyneinä!

LEONORA.
Jo havahdu! Äl' anna meidän tuta,
ett' aivan halveksut sä nykyaikaa!

TASSO.
Mua juuri nykyaika ylentää;
vain näytän vieraalt',--olen hurmaantunut.

PRINSESSA.
Ma kuulen ilolla, ett' ihmistapaan
sa puhut, haastain kanssa henkien.

(_Eräs hovipoika tulee ruhtinaan luo ja puhuu hänelle hiljaa
jotakin_.)

ALFONSO.
Hän tullut on--juur' aikaan parhaaseen!
Antonio!--Hänet tuo--Tuoll' onkin hän jo!



NELJÄS KOHTAUS.


    EDELLISET. ANTONIO.

ALFONSO.
Sua tervehdin, kun itses meille tuot
ja onnen uutisia!

PRINSESSA.
Tervetullut!

ANTONIO.
Voin tuskin lausua, mi mielihyvä
mua virkistää taas teidän luonanne.
Taas edessänne löydän kaiken, mitä
jo kauan kaipasin ma. Teitä näyttää
tekoni, toimintani tyydyttävän,
ja näin saan täyden palkan murheistani,
joit' antoi monet levottomat päivät
tai vartavasten tuhlatut. Meill' on
nyt, mitä tahdomme, ei kiistaa enää.

LEONORA.
Mä myös sua tervehdin, mut vihaisna.
Sa tulet juuri, kun on lähtö mulla.

ANTONIO.
Ett' onneni ei tulis täydeks aivan,
pois sinä päältä otat kauniin osan.

TASSO.
Myös minä tervehdin ja ilokseni
ma seuraa toivon miehen paljonnähneen!

ANTONIO.
Mun huomaat vilpittömäksi, jos joskus
mun maailmaani tahdot katsoa.

ALFONSO.
Vaikk' ootkin kirjein kertonut jo mulle,
kuin toiminut ja menestynyt oot,
niin paljon mull' on vielä kysyttävää,
mitk' oli keinot meille onnelliset.
On tarkoin mitattava askel tuolla
maaperäll' ihmeellisellä, jos omaan
päämäärääsi sen vihdoin toivot vievän.
Ken herrans' edusta vain huolehtii,
sen asema on raskas Roomassa:
kaikk' ottais Rooma, mitään antamatta;
ja jotain saadakses jos sinne menet,
et mitään saa, jos et sä mitään vie,
ja onnes on, jos jotain sentään saat.

ANTONIO.
Ei viisas käytökseni, taitoni
sun toteuttanut tahtoasi, herra.
Mi älypää näet Vatikaanissa
ei tapais mestariaan? Sattumalta
voin monta seikkaa käyttää hyväksemme.
Gregorius sua siunaa tervehtäin.
Tuo vanhus, kruunupäistä arvokkain,
viel' ilomielin muistaa aikaa, jolloin
sun sulki syliinsä. Hän sinut tuntee,
tuo mies, jok' osaa miehet arvioida;
hän sua kunnioittaa suuresti
ja edukses hän paljon tehnyt on.

ALFONSO.
Jos hyvä mielipiteensä on tosi,
ma iloitsen. Mut hyvin tiedäthän,
ett' alla Vatikaanin, jalkains' eessä,
jo vallat näyttää sangen vähäisiltä
ja turhilt' ihmiset ja ruhtinaat.
Sanohan, mikä parhaiten sua auttoi!

ANTONIO.
Kuin tahdot: paavin jalomielisyys!
On vähyys eessään vähä, suuruus suuri.
Maailmaa vallitakseen, mielellään
sovintoon käy hän naapurien kanssa.
Maapalaa sulle jättämäänsä hyvin
hän pitää arvossa ja ystävyyttäs.
Italia levoss' olkoon, lähellään
hän tahtoo nähdä ystäviä, rauhaa
rajoille saada, jotta johtaa vois
hän kristikunnan voimat tuhoomaan
niin harhaoppiset kuin turkkilaiset.

PRINSESSA.
Ne miehet tutaanko, joit' ennen muita
hän suosii uskottuina lähellään?

ANTONIO.
Saa huomionsa vain mies kokenut
ja luottons', suosionsa toimelias.
Jo nuorna palveltuaan valtiota
nyt sitä ohjaa hän ja vaikuttaa
hoveihin, joit' on usein ennen jo
lähettiläänä nähnyt, ohjannutkin.
Niin selvä maailma on katseelleen
kuin oman valtionsa etukin.
Hänt' toiminnassa nähden kiitetään
ja iloitaan, kun aika ilmi tuopi,
min hiljalleen hän kypsyttänyt on.
Ei elo kauniimpaa suo näkyä,
kuin ruhtinaan, mi taiten hallitsee,
kuin maan, miss' ylpeät on alamaiset,
--kuin itseänsä kukin palvelis,
kosk' oikeat on kaikki käskyt siellä.

LEONORA.
Oi milloin nähdä saanenkaan sen maan
mä läheltä!

ALFONSO.
            Kai toimiakses siellä:
vain katsomaan ei tyydy Leonora!
Se eikö hupaista ois, ystävätär,
jos joskus suureen peliin puuttumaan
myös hennot kätösenne saisimme?

LEONORA (_Alfonsotle_).
Mua tahdot ärsyttää, mut etpä osaa.

ALFONSO.
Oon sulle paljon velkaa entisestään.

LEONORA.
No niin, mä velkaan jään nyt sinulle.
Suo anteeks, kysellä mun rauhass' anna!
(_Antoniolle_:) Lie suosinut hän paljon omaisiaan?

ANTONIO.
Ei enemmän, ei vähemmän kuin kohtuus.
Jos mahtimies ei huolta omaisistaan
voi pitää, kansakin jo häntä moittii.
Gregorius heille hiljaa hyödyks on
ja kohtuullisna, palvelukseen maan
nuo kunnon miehet asettain, ja täyttää
yht'aikaa kaksi lähi-velvoitusta.

TASSO.
Myös tieteen, taiteen suojaans' ottaako
hän mielellään? Ja esikuvinaan
häll' onko suurten aikain ruhtinaat?

ANTONIO.
Suo tieteelle hän arvon, hallintoa
mi edistää ja kansain tuntemista;
ja Roomaa kaunistaakseen taidetta
hän suosii, palatseista, temppeleistä
maanpiirin ihmeluomat tehdäkseen.
Ei lähellään saa jouten kukaan olla!
Ken arvoon pyrkii, hyödyks olkohon!

ALFONSO.
Ja luuletko, ett' asiamme kohta
voi tulla päätökseen, ett' enää ei
he tuonne tänne kylvä esteitä?

ANTONIO.
Ois suuri erhetykseni, jos ei
jo nimikirjoitukses, joku kirje
vois ainiaaksi päättää riitaa tätä.

ALFONSO.
Niin kiittää näitä elinpäiviäni
saan onnen sekä voiton ajaksi.
Näen laajentuneen alueeni, varmaks
sen tiedän vastaisuuden. Sä sen aikaan
sait miekaniskutta; työnkruunun hyvin
oot ansainnut. Sen naiset sitokoot
ens tammilehdosta ja painakoot
armaana aamuna sen ohimoilles.
Mut Tassokin mun rikkaaks tehnyt on:
Jerusalemin vallannut on meille,
niin hämmästyttäin uuden kristikunnan,
ja määrän ylhän, kaukaa loistavan,
on rohkein, lujin mielin saavuttanut.

ANTONIO.
Nyt arvoituksen ymmärrän. Näin ihmein
kaks seppelpäätä äsken tullessani.--

TASSO.
Kun omin silmines näät onneni,
niin toivon: hämillinen mielenikin
samoilla katsein koe huomata.

ANTONIO.
Jo kauan tiesin, ett' on palkitessaan
Alfonso määrätön. Nyt tuta saat sa,
mit' ennen kukin läheisistään sai.

PRINSESSA.
Kun ensin näät, mit' on hän suorittanut,
kohtuullisiksi meidät huomaat vain.
Tääll' oomme vain ens todistajat tyynet
sen suosion, min tulevainen aika
on hälle suova kymmenkertaisna.

ANTONIO.
Jo teiss' on varma tuki maineelleen.
Ken epäillä sais, kun te kiittää voitte?
Mut sanokaa, ken Arioston päähän
tuon painoi seppeleen.

LEONORA.
                       Sen minä tein.

ANTONIO.
Sen hyvin teit! Tuo häntä kaunistaa,
kuin seppel laakerinenkaan ei voisi.
Kuin luonto kirjovaippaan vihantaan
povensa peittää pohjattoman rikkaan,
niin hänkin kaiken sen, mi ihmiselle
suo ylevyyttä, rakastettavuutta,
tarinan vaippaan verhoo kukkeaan.
Kokemus, ymmärrys ja tyytyväisyys
ja hengenvoima, aisti, tosihyvän
tajunta puhdas, henkimäisinä
ja ilmi-olentoina sentään elää
ne hänen lauluissaan, kuin näkisimme
ne levoss' alla kukkalehdikoiden,
keveät kukkalumet peittonaan,
päät ruusupauloissa, ja amoriinit
somasti ympärillä ilakoivat.
Ohella runsauden lähde läikkyy,
siin' ihmekalat välkkyy kirjavat.
Täynn' ilma kummaa siivellistä, niityt
ja viidat kaunokarjaa outoa;
vihanta-piilostansa kuje vilkkuu,
ja kultapilven päältä viisaus
aik' ajoin ääntää lauseen ylhäisen,
vaan hulluus harppuansa sointuvaa
lyö vimmaisena riehuin näköjänsä,
vaikk' kaunein tahti säveleitä sääntää.
Ken uskaltaa tään miehen rinnalle,
sen rohkeus jo lehvän ansaitsee.
Mä pyydän anteeks, että innostuen,
kuin huumattuna, kyllin harkita
en osaa aikaa, paikkaa, sanojani;
nää runoilijathan, nää seppeleet,
tää naisten harvinainen juhla-asu
mun siirtää itsestäni outoon maahan.

PRINSESSA.
Ken yhden ansion niin hyvin huomaa,
myös toisen käsittää. Saat kerran meille
runoista Tasson tulkita, min yksin
sä ymmärrät, min me vain aavistimme.

ALFONSO.
Antonio, tule! Paljon haluan
sult' udella mä vielä. Sitten saat
sä jäädä aina päivänlaskuun asti
seuraksi naisten. Tule! Hyvästi!

(_Antonio seuraa ruhtinasta, Tasso naisia_.)



TOINEN NÄYTÖS.

_Sali_.



ENSIMÄINEN KOHTAUS.


    PRINSESSA. TASSO.

TASSO.
Sua arastellen askeleni seuraa,
oi ruhtinatar, tuhat aatosta
mun sielussani myllertää. Mun on,
kuin kutsuis yksinäisyys, suloisesti
mua viekoitellen: tule! rinnastasi
ma valppaat epäilykses haihdutan.
Mut kun ma puolehesi katson, kun
sanankin kuulen sinun huuliltasi,
uus päivä minua jo ympäröi
ja kaikki sielun siteet aukeavat.
Ma tahdon tunnustaa: mies joka tänne
niin arvaamatta tuli, lempeästi
unesta kauniist' ei mua herättänyt;
ol' olennollaan, sanoillansa minuun
niin kumma teho, että enemmän
kuin koskaan kaksinaiselta ma tunnun
ja itseäni vastaan sodin taas.

PRINSESSA.
On mahdotonta, että ystävä,
niin kauan vierahissa elänyt,
vois heti, meidät jälleen nähtyänsä,
oloihin entisiin taas kotiutua.
Ei sisäisesti muuttunut hän ole;
vain joku päivä kanssaan eläkäämme,
niin kielet verkallensa virittyvät,
siks kunnes kaunis sopusointu taas
ne yhdistää. Kun tietää lähemmin
hän saa, mit' olet tehnyt tällä aikaa,
sun varmaan rinnalle sen runoilijan
hän asettaa, jonk' äsken jättiläiseks
sinuhun verraten hän kuvaili.

TASSO.
Ah, ruhtinatar, hänen suussansa
mua Arioston maine enemmän
on ilahduttanut kuin loukannut.
On lohdullista tietää kiitettävän,
mit' itse esikuvanansa pitää.
Voi hiljaa sydämessään sanoa:
jos osan arvostansa saavutat,
myös maineestansa osa sulle tulee.
Ei, minun sydäntäni sykähdytti
ja vielä täyttää koko sieluni
olennot maailman tuon elävän,
mi kiertää levotta ja suunnatonna
vain ympär' yhden suuren, perin viisaan,
ja täyttää kuuliaisna ratansa,
min puolijumalansa sille sääti.
Ma innoin seurasin, ma riemuin kuulin
puhetta selvää miehen kokeneen;
mut sikäli kuin kuuntelin ma, ah,
omissa silmissäni alenin;
kuin kaiku, vuoriin raukeava, kohta
jo tyhjiin katoovani pelkäsin.


PRINSESSA.
Ja selvään äsken näytit tuntevasi,
kuin toisillensa elää sankari
ja runoilija, toistaan etsien
ja ilman kademieltä. Ihana
on teko laulunarvoinen, vaan suurta
myös jälkimaailmalle säilyttää
työn suuren tenho runoss' arvokkaassa.
Suojasta vähän yhteiskuntamme
sä tyydy myrskysäitä elämän
kuin rantamalta tyynnä seuraamaan.

TASSO.
Tääll' enkö vasta ihmetellen nähnyt,
kuin jalo urhouden palkka on?
Mä tänne nuorna poikasena tulin,
juur' aikaan, jolloin juhla juhlalta
Ferrara maineen keskipisteeksi
kohoovan näytti. Ah, se oli näky!
Sen laajan kentän, jolla loistossaan
ol' urhoin taito esiintyvä, piiri
niin ylväs ympäröi, ett' toistamiseen
ei päivä moista nähne piankaan.
Siin' istui kaunotarta joukottain
ja nykyajan miestä ylhäisintä.
Sai katseen hämmästyksiin loisto tuo;
näin huudettiin: nuo kaikki isänmaa,
yks, soukka, meren ympäröimä, tänne
on lähettänyt. Liiton jaloimman
he muodostaa, mi koskaan arvioinut
lie kunniaa tai hyvett', ansiota.
Sä yksitellen heitä tarkkaa: kellään
häpeämistä siell' ei naapuristaan!--
Ja sitten portit avattiin. Sä siinä
näit orhit korskuvat ja aseloiston,
soturit tungeskeli, torvet pauhas,
ja räiskyin keihäät murtui, helähtäin
soi iskut kilpihin ja kypäriin,
ja pöly taistelijain kunnian
ja häpeän loi hetkeks pilven peittoon.
Oi, salli minun vetää verho eteen
tään mulle liian kirkkaan näytelmän,
ettei tää kaunis hetki ankarasti
mua muistuttaisi vähäisyydestäni!

PRINSESSA.
Kun jalo piiri tuo ja maineteot
sua kiihti vaivaan, pyrintöön, mä silloin
voin tyytymisen oppiin hiljaiseen
sua, nuori ystäväni, ohjata.
En nähnyt juhlia, joit' ylistit
ja joita silloin tuhat kieltä kiitti,
ja kiittää vielä jälkeen vuottenkin.
Mun hiljaisuudessa, joss' iloista
vain heikon, harhailevan kaiun kuulin,
oi' ajatusta monta, suruisaa,
ja monta kärsimystä kestettävä.
Jo väikkyi silmissäni kuolon kuva,
pimitti leveällä siivellään
maailman vaihtelevat näköalat.
Vain hiljalleen se kaikkos, salli nähdä
mun suloisina, vaikka kalvenneina
kuin verhon läpi elon kirjovärit.
Olentoin elävien liikunnot näin jälleen.
Ma ensi kerran astuin, hoitajaini
viel' auttamana, sairashuoneesta:
Lucretian niin elon-uhkuvana
näin silloin sua tuoden saapuvan.
Sä ensimäisnä, uunna, outona
eloni uuden tielle ilmestyit.
Ma paljon toivoin osaks sun ja mun;
ei olekaan se toivo tyhjiin mennyt.

TASSO.
Ja mulle, joka melun huumaamana,
tuon kaiken loiston soentamana
ja ajamana monen intohimon
sun siskos kanssa kuljin palatsissa
kautt' tyhjäin käytävien, vaieten,
ja sitten huonehesen astuin, jonne
sa pian naistes tukemana saavuit
--mi hetki mulle se! Oi anteeks suo!
Kuin ottaa jumaluuden läheisyys
pois lumotulta kuumeen, hulluuden,
niin haihtui multa kaikki hourekuvat
ja kaikki pyyteet, halut petolliset,
kun _kerran_ katsehesi kohtasin.
Kun halu muulloin haihatellen eksyi
tuhanteen suuntaan, hämilläni nyt
mä itseheni palasin ja opin
parasta kohtaan kaipuun tuntemaan.
Niin etsii aavan rannan hietikosta
mies turhaan helmeä, mi salattuna
on äänetönten kuorten kätköhön.

PRINSESSA.
Aik' alkoi kaunis silloin, ja jos ei
Urbinon herttua ois meiltä vienyt
pois sisartamme, lempeästi vuodet
ois meiltä vierreet onness' ainaisessa.
Vaan kaivata nyt saamme kipeästi
tuon armaan naisen raikast' eloisuutta
ja uljuutta ja älyn rikkautta.

TASSO.
Jo liian hyvin tiedän, ettei sulle
sen päivän jälkeen, mi vei hänet, kukaan
sun puhdast' iloasi korvannut.
Kuink' usein rintaani se viilsi, usein
sai lehdon rauha kuulla tuskani!
Ah, huusin, siskolleko yksinään
lie suotu kallis olla kalliilleni!
Muu kukaan eikö luottamustansa
siis ansainne, muu sydän eikö niin
kuin hänen syki? Sammuiko jo äly
ja henkevyys? Jos oivakin, tuo nainen,
oliko yksin kaikki? Anteeks, ah!
Ma usein itseäni ajattelin
ja toivoin jotain sulle olevani,
vain vähän, jotain sentään, teossa,
ei sanoissa; ma tahdoin elollani
omakses sydämeni todistaa.
Mutt' onnistunut en, ja liian usein
toin erhetyksilläni tuskaa sulle,
sun suojelemaas miestä loukkasin,
sen hämmensin, min tahdoit selventää;
niin tunsin joka hetki sinusta
etääntyväni--, lähetä kun tahdoin.

PRINSESSA.
En koskaan, Tasso, ole pahaa luullut
sun tahdostas, ja tiedän, kuinka teet
itselles vahinkoa. Sisareni
voi mukautua kunkin luonteeseen,
vaan sinä tuskin yhteen ystävään
voit vuosikausiin tottua.

TASSO.
                          Mua moiti!
Mut sano mulle myös: miss' on se mies
tai nainen, jonka kanssa, kuten sun,
ma vapain mielin tohdin puhua?

PRINSESSA.
Sun veljeheni luottaa tulisi.

TASSO.
Hän herrani on!--Mut äl' usko, että
mua vapauden kiihko pöyhistää!
Vapauteen ihminen ei ole luotu,
ja suurta ruhtinasta palvella
on jalon miehen onni kaunehin.
Niin on hän herrani, ja minä tunnen
tään jalon sanan koko laajuuden.
Siis vaiettava mun on, kun hän puhuu,
ja tehtävä, kun käskee, vaikka järki
ja sydän vastustaiskin innokkaasti.

PRINSESSA.
Niin tahto veljeni ei ole koskaan.
Ja kun Antonion oomme saaneet taas,
uus, viisas ystävä on tiedossasi.

TASSO.
Niin toivoin kerran, tuskin enää tohdin.
Kuin paljon oppia ja ymmärrystä
mä hältä saisinkaan! Voin tunnustaa:
on hällä kaikki, mikä multa puuttuu.
Mut--kaikki jumalat jos lahjojansa
on hänen kehdollensa tuoneetkin,
pois sulki kova onni sulottaret;
ja keltä niiden armaat lahjat puuttuu,
voi kyllä paljon omistaa ja antaa,
mut viihdytyst' et löydä rinnaltaan.

PRINSESSA.
Vaan luottaa häneen voi, ja se on paljon.
Et yhdeltä saa pyytää kaikkea.
Jos jotain lupaa hän, sen tekee myös.
Jos on hän ystäväkses antaunut,
niin puutteissas hän sua hoivaa myös.
Te liitto tehkää! Olen ylpeä,
jos pian saan tään kauniin teon aikaan.
Mut älä vastustele tapas mukaan!
Leonorakin on meillä kauan ollut;
hän hieno, soma on, ja hänen kanssaan
on helppo seurustella; häntäkään
et ole lähennyt, kuin toivois hän.

TASSO.
Oon sua totellut, hänt' oisin muutoin
ma kaihtanut, vaan lähestynyt en.
Kuin näyttääkin hän rakastettavalta,
--vain harvoin eessään avoin olla voin,
en tiedä miksi. Ja jos hyvää vain
hän ystävänä sulle tarkoittaakin,
niin tuntuu tarkoitus ja tympäisee.

PRINSESSA.
Se tie ei meitä varmaan konsanaan
vie ihmisseuraan, Tasso! Eksyksiin
tuo polku vie, kautt' yksinäisten viitain
ja äänetönten laaksoin johtaa meidät.
Ain oikukkaammaks mieli käy ja pyrkii
vain kulta-aikaa, jot' ei ulkopuollaan
hän näe, uudistamaan sisässään,
kuin vähän onnistuukin koe tuo.

TASSO.
Oi ruhtinatar, kuinka puhutkaan!
Se kulta-aika, jota turhaan kaipaa
jokainen sydän, minne karkkosi?
Se aika, jolloin yli vapaan maan
kuin nuoret laumat kansat karkeloivat
ja paimenen ja paimentytön peitti
puuvanhus varjoon kukkaisniityllä,
ja nuoret vesat oksiin hentoisiin
hyväillen kietoi lemmen kaihontäyden;
ja luonnotarta viehti heljin hiekoin
syliinsä virta vieno; ruohikkoon
katosi vaaratonna käärme arka;
peloton nuorukainen kohta pakoon
kuritti huiman faunin; joka lintu
vapaitten ilmain teillä, joka eläin,
maan laajan liikkuja, näin inehmolle
viel' lausui: siihen valta, mihin mieli.

PRINSESSA.
Ohitse, ystävä, lie kulta-aika;
mut uudelleen sen luopi jalous.
Jos aatokseni sulle tunnustan:
tuo kulta-aika, min niin kultaiseksi
kuvailee meille runoilija, koskaan
ei lie se ollut paremmin kuin nytkään.
Ja jos se joskus oli, varmaankin
se yhä palata voi samanlaisna.
Sydämet läheiset viel' yhteen liittyy
ja nauttii yhdess' elon onnea;
mut tunnuslauseess', ystäväni, muuttuu
yks sana: siihen valta vain, mi sopii.

TASSO.
Oi, piiri jaloin, hyväin ihmisten
jos saiskin yksin päättää, mikä sopii,
sensijaan, että kukin sopivaksi
sen luulee, mikä häntä hyödyttää.
Me näemmehän, kuinka viisaalle
ja voimakkaalle kaikki sopii, kuinka
hän kaikkeen oikeuttaa itsensä.

PRINSESSA.
Jos tahdot tarkkaan tietää, mikä sopii,
niin kysy mieltä jaloin naisten vain!
On näet heille tärkeintä, ett' on
se kaikki sopivaa, mi tapahtuu.
Kuin muuri, säädyllisyys ympäröi
tuon hentoisen ja herkän sukupuolen.
Miss' säädyllisyys vallitsee, he siellä,
mut tieltä röyhkeyden he pakenee.
Näin eri suuntiin pyrkii sukupuolet:
mies vapauteen, nainen hyvään tapaan.

TASSO.
Me rajut, raa'at, tylyt oommeko?

PRINSESSA.
En sano niin! Vaan kauko-voittoihin
te pyritte, siks ihannoitte voimaa,
ja ikuisuuteen työnne tähdätä
te uskallatte--meitä tyydyttäisi
yks ainoo, rajoitettu saavutus,
mi aina omanamme pysyisi.
Me emme miehen sydämeen voi luottaa,
kuin hellästi se antautuukin meille.
Pois katoo kauneus, jot' yksin sentään
te näytte kunnioittavan. Ja mikään
ei enää kiihoita, se kuollutt' on.
Jos miehet naisen sydämelle arvon
sois täyden sekä tahtois tuntea,
min armaan aarteen kätkeä voi nainen
poveensa uskollista rakkautta;
jos muistot hetkein ihanimpien
jäis aina sielussanne elämään;
jos katsehenne, muulloin selkeä,
myös läpi hunnun, jolla meitä vanhuus
tai taudit verhoaa, vois tunkea;
jos omistus, min tulis rauhoittaa,
halua toisen omaan teiss' ei syttäis:
kas silloin varmaan päivä kauniimpi
ja meidän, naisten, kulta-aika koittais.

TASSO.
Nuo sanat voimakkaasti rinnassani
jo huolen nostaa puoliks uinuneen.

PRINSESSA.
Sa mulle vapahasti mieles avaa!

TASSO.
Oon usein kuullut, näinä päivinäkin,
ja jos en kuullut ois, mun arvata
ois pitänyt se: jalot ruhtinaat
sun kättäs pyytää! Mikä meitä vartoo,
sit' epätoivoon saakka pelkäämme.
On luonnollista, että jätät meidät;
mut kuin me kestää voimme sen, en tiedä.

PRINSESSA.
Sen hetken vuoksi älkää huolehtiko,
sanoa voinpa melkein: älkää koskaan!
Tääll' olla mielin, tänne jäädäkin.
Mua viel' ei mikään suhde houkuta;
ja koska minut pitää tahdotte,
todistakaa se sovullanne, luoden
eloonne onnen ja niin mulle myös!

TASSO.
Oi, opeta mua parhain tekemään!
Mun eloni on sulle pyhitetty.
Kun sua kiittäin, sua ylistäin
mun paisuu sydämeni, silloin vasta
ma tunnen ihmisonnen puhtaimman;
sinussa yksin tunsin jumalaista.
Niin maiset jumalat muist' eroaa
maan lapsista, kuin itse sallimus
käy yli viisaimmankin älyn, tahdon.
Kun aaltoin pauhua me pelkäämme,
he tyynnä katsoo yli ärjy-veen,
mi heidän jalkains' alla kuohuu, kuin se
ois kevyt aalto vain; ei myrskyä
he huomaa, meitä lyövää, hämmentävää;
he tuskin avunhuutoamme kuulee,
vaan meidän, lasten heikkoin, vähäisten,
suo taivaat huokauksin, huudoin täyttää.
Mua kohtaan, jumalainen, usein ollut
oot kärsivällinen; kuin päivä kasteen,
niin katsees kuivasi mun kyyneleeni.

PRINSESSA.
On aivan oikein, että naiset ovat
sua kohtaan ystävälliset: sun laulus
myös heitä monin tavoin ihannoi.
Lie hentoja tai rohkeita, he siinä
ain' ovat jalot, rakastettavat;
ja vihaa jos Armida ansaitseekin,
sulonsa, lempensä sen sovittaa.

TASSO.
Mitk' elävätkin soinnut laulussani,
vain yhden, yhden niistä kiitos on!
Ei henkinäky häilyvä se ole,
mi loistollansa häikäisee ja milloin
käy liki, milloin kauas pakenee.
Oon itse omin silmin nähnyt sen,
tuon kaiken hyvän, kauniin perikuvan;
sen mukaan mitä loin, jää elämään:
Tancredin sankar-rakkaus Chlorindaan
Erminian uskollisuus tyyni, kaino,
Sophronian jalous, Olindan hätä,
--ei varjoja ne ole pettäviä,
ne todelliset on, siks ikuisetkin.
Ja millä enemmän on oikeus
vuossadat elää hiljaa vaikuttain,
kuin jalon lemmen salaisuudella,
min hento, kaino laulu säilyttääpi?

PRINSESSA.
Viel' yhden ansion voin mainita,
mi salaa vaikuttaapi laulussasi:
se hiljaa meitä tenhoo kuulemaan;
me kuuntelemme, tahtoin ymmärtää;
mit' ymmärtää, ei moittia voi sitä;
niin vihdoin valtaakin sun laulus meidät.

TASSO.
Oi ruhtinatar, taivaan mulle avaat!
Ja ellei loisto tää mua sokaise,
pian iki-onnen astuvan sielt' alas
säteitä kultaisia myöten näen.

PRINSESSA.
Jo lakkaa, Tasso! Moneen asiaan
on meidän intomielin ryhdyttävä;
mut toisia voi kohtuudella vain
tai kieltäymyksen' omaksensa voittaa.
Niin hyveen, sanotaan, ja rakkauden,
jok' on sen sukulainen. Tätä mieti!



TOINEN KOHTAUS.


TASSO (_yksinään_).
Sa saatko katseen pelottoman, vapaan
jo ympärilles luoda? Yksin olet!
Nää patsaat kuuliko, kuin puhui hän?
Ja onnes näkijöitä mykkiä
sun peljätäkö täytyy? Aurinko
jo nousee elämäni uuden päivän,
mi suurna kohoo yli mennehien.
Alentuu jumalatar luokseni,
mun, kuolevaisen, kohottain. Mi seutu,
mi uusi valtakunta mulle aukee!
Niin ihanasti toivo harras täyttyy.
Unelmoin luokse onnen korkeimman,
mut tämä onni unelmatkin voittaa.
Kuin kuvaileekin mielessänsä valon
ja värit sokea: jos uuden päivän
hän näkee, aisti uus se hälle on.

--Täynn' uljuutt', aavistusta, ilon huumaa
mä tälle tielle astun. Paljon suot
sa mulle, niinkuin lahjojansa maa
ja taivas yltäkyllin tuhlaa meille,
ja vaadit multa, mitä vaatimaan
vain lahja sellainen sun oikeuttaa.
Mun itseäni kieltäin, hilliten
on ansaittava sinun luottamukses.
Mi teko minut eessään ansioitti?
Kuin tulla hänen arvoisekseen voin?

--Hän sinuun luottain arvos sulle soi.

--Niin, ruhtinatar, katsees, sanasi
ain olkoot ainut autuus sielulleni!
Niin vaadi, mitä tahdot: omas olen!

--Hän minut vaivaan, vaaraan, kunniaan
taa taivaanrantain käskeköön tai suokoon
all' lehtoin tyynten mulle kultalyyryn
ja rauhan laulajaks mun vihkiköön:
oon hänen, muovaillakseen saa hän mun;
kaikk' aarteet sydämeni hänen ovat.
Ah, kyvyn tuhatkertaisenkin mulle
jos Luoja soisi, tuskin sittenkään
tunteeni syvän voisin ilmi tuoda.
Mä sivellintä, runohenkeä,
mi jumal-juoman parhaan suloudesta
sai nuoren voiman, toivoisin.--Ei vasta
keskellä puiden, ihmisten saa Tasso
ain' yksin, nääntyin, surren harhaella.
Sun kanssas ei hän enää yksin ole.

--Oi, teko jaloin täällä eteeni
jos ilmestyis, ja ympärillä sen
ois turma kauhein! Kohti rynnistäin
panisin alttiiks eloni, min äsken
mä hältä sain,--kaikk' ystävikseni
parahat pyytäisin mä ihmisistä,
ja hältä viittaus, ja mahdottoman
ma kanssa jalon parven mahtaisin.

--Sa malttamaton, miksi salannut
et tunnettasi, kunnes polvistunut
eteensä oisit kyllin arvokkaana?
Se oli aikees, viisas toivehes.
Mut olkoon niin! On kaunihimpi ottaa
vain lahjana ja ansiotta lahja,
kuin väittää puolittain, ett' oikeus ois
sit' ollut vaatiakin! Riemuin katso!
Niin suuret, avarat on näyt eessäs,
ja mielesi vie toivorikas nuoruus
valoisaan, outoon aikaan vastaiseen!

--Nouse, rinta!--Onnen ilmanala
oi vihdoin helli tätä kasvia!
Päin taivasta se pyrkii, tuhat oksaa
se ilmi luo ja kukkiin puhkeaa.
Sen hedelmä, sen ilo kantaa suo!
Sen tuorehilta oksilt' armaan käden
koristus kultainen suo korjata!



KOLMAS KOHTAUS.


    TASSO. ANTONIO.

TASSO.
Sua tervehdin, jonk' ensi kerran vasta
nyt oikein oivallan! Ei kauniimpi
kenenkään eellä maine käynyt. Terve!
Nyt tunnen sinut ja sun arvosi,
sinulle luottain tarjoon ystävyyttä
ja toivon, ettet myöskään hylkää sitä.

ANTONIO.
Sa anteliaasti tarjoot kauniin lahjan;
sen arvon tunnen sekä tunnustan.
Siis ennenkuin sen otan, miettiä
mun suo,--mull' onko vastalahjaa sulle
sen arvoist', enhän tiedä. Mielelläni
en hätiköis, en näyttäis ylpeältä:
mun harkita suo sunkin puolestasi!

TASSO.
Ken moittis harkintaa? Sen selvään näyttää
tarpeelliseksi joka elon askel;
vaan kauniimp' on, jos sanoo tunto, milloin
ei ole tarvis varovainen olla.

ANTONIO.
Sen kukin mielessänsä miettiköön,
kun itse virheestänsä vastaakin.

TASSO.
Niin olkoon! Voitavani tehnyt olen:
oon noudattanut sanaa prinsessan,
jok' ystäviksi tahtoo liittää meidät.
Pois vetäytyä saanut en, mut myöskään
en tahdo tungetella. Näin siis jääköön!
Kun tutustuttaa aika, toivotumpi
ehk' On se lahja, jonka kylmästi
nyt syrjään työnnät, melkein halveksien.

ANTONIO.
Ne usein maltillista kylmäks sanoo,
jotk' ovat lämpimämmät mielestään
kuin muut, siks että heitä kiihko huumaa.

TASSO.
Sa moitit, mitä moitin, vältän minä.
Vaikk' olen nuori, osaan minäkin
edelle kiihkon panna kestävyyden.

ANTONIO.
Se viisast' on! Ain' ajattele noin!

TASSO.
Mua ohjaamaan sa olet oikeutettu,
sull' onhan vierelläsi ystävätär,
jo kauan koeteltu: kokemus.
Mut usko: sydän kuulee hiljainen
yön, päivän, joka hetken varoituksen
salassa oppii avut, joihin ohjaat,
kuin ois ne uppo-uudet, ankarasti.

ANTONIO.
On kyllä mieluista noin askartaa
vain itsessään, mut liekö hyödyllistä.
Ei itsestänsä tuta ihminen
voi sisintään: hän liiaks suuruutensa
tai pienuutensa mittaa omin mitoin.
Vain muista itseään hän oppii, kukin
vain elämästään tietää, mitä on hän.

TASSO.
Ma kunnioittain yhdyn sanoihis.

ANTONIO.
Kai sentään sulle jotain aivan toista,
kuin minulle, ne sanat merkitsee.

TASSO.
Näin emme toisiamme lähene.
Et viisaasti, et oikein tee, jos väärin
tahallas jotakin sä käsität,
ken liekin hän. Ei tarpeen sana ollut
ois prinsessan, sun tunsin helposti:
sä, tiedän, hyvää tahdot ja saat aikaan.
Ei sulle oma kohtalos tuo huolta;
sa muita ajattelet, muita autat;
ei elon oikullinen aaltoilu
vie rintas rauhaa. Näin sun käsitän.
Mik' oon ma, etten etsis seuraasi?
Mull' eikö syytä palavasti pyytää
murua edes sala-aarteistasi?
Et kadu, tiedän sen, jos avaat mieles,
ja tiedän: ystäväin oot, jos mun tunnet,
--sit' oonkin ystävää mä kaivannut.
En häpeile, ett' olen kokematon
ja nuori. Pääni ympärillä tyynnä
viel' lepää vastaisuuden kultapilvi.
Mies jalo, minut povellesi paina
ja elon kohtuulliseen nautintoon
mun ohjaa malttamaton mieleni!

ANTONIO.
Yhdessä hetkessä jo vaadit, minkä
vain kypsäll' antaa harkinnalla aika.

TASSO.
Saa aikaan hetkessäkin rakkaus,
mit' tuskin koskaan ponnistus ja vaiva.
En sitä pyydä vain, mut vaadinkin.
Vetoan sinuun hyveen nimessä,
mi liittoon vaatii kunnon ihmisiä.
Yks nimi mun viel' oisko mainittava?
Niin toivoo, tahtoo ruhtinatar--, hän,
Eleonora, ystäviks sois meidät.
Oi, täyttäkäämme hänen toivonsa!
Luo jumalaisen yhdess' astukaamme
omistain hälle kaiken pyrintömme,
hänelle teon arvokkaimman tehden.

--Siis vielä: täss' on käteni! Se ota!
Äl' enää hylkää, älä kieltäydy,
oi jalo mies, suo mulle nautinto,
tuo kunnon miehen kaunein: paremmalleen
ehdotta, luottavaisna antautua.

ANTONIO.
Jo kiidät täysin purjein! Tottuneen
sa näytät voittamaan, tiet avaroina,
leveinä portit eessäs näkemään.
Suon kaiken arvon, kaiken onnen sulle
mä mielisti; mut liian selvään näen:
on vielä suuri juopa välillämme.

TASSO.
On ero vuotten, arvon koetellun,
ei tahdon alttiin, siinä kilpaan astuu.

ANTONIO.
Ei tahto loihdi töitä syntymään,
tien liian lyhyeksi rohkeus arvaa.
Päämäärän saavuttanut seppelöidään,
ja ansio jää usein seppeleettä.
Vaikk' onhan seppeleitä köykäisiä,
on monenlaisia: niit' ilman vaivaa
voi usein saada huvikävelyllä.

TASSO.
Mit' auliisti suo tälle jumaluus,
ja tuolta tyyten epää, moista lahjaa
ei tapaa jokainen, kuin tahtokoonkin.

ANTONIO.
Jumalten muitten yli Onnetarta
sä kiitä silloin: sokea se onhan!

TASSO.
Myös Oikeuden-jumalatar sitoo
lumeelta jokaiselta silmänsä.

ANTONIO.
Laps onnen Onnetarta ihannoikoon,
sen sadoin silmin kunnon näkevän
hän kuvailkoon, ja viisaaks, huolekkaaksi,
Minervaksi tai muuksi nimetköön,
ja palkaks sanokohon armon-annin,
satunnais-helyn merkiks ansion!

TASSO.
Ei tarvis kieltä selvempää. Jo riittää!
Näen sydämeesi syvälle ja sinut
jo tunnen iäksi! Oi, niin jos tuntis
myös ruhtinatar sinut! Turhaan tuhlaat
sa sanais, katseittesi nuolia.
Ei seppelettä, jota pääni kantaa,
voi langettaa ne lakastumatonta.
Sa kasva ensin ylle kateutesi,
siit' ehkä sitten kanssani voit kiistää!
On seppel mulle pyhin, korkein onni.
Vaan näytä mulle mies, sen saavuttanut,
mä mihin pyrin vasta, sankari,
jost' on vain tarut mulle kertoneet,
tuo esiin runoniekka, vertainen
Homeroksen, Vergiliuksen, tai
viel' enemmän; mies näytä, joka palkan
tään kolmin kerroin ansaitsis, mut jonka
se kolmin kerroin enemmän kuin minut
sais hämilleen: mun polvistuvan silloin
näet eteen jumal-lahjan antajan;
ja siihen jään mä, kunnes seppeleen
mun päästäni hän siirtää arvokkaampaan.

ANTONIO.
Sen arvoiseks jäät kyllä siihen saakka.

TASSO.
Mua punnittakoon, sit' en välttele;
mut halveksintaa ansainnut en ole.
Ei seppeltä, min mulle ruhtinas
ja ruhtinatar tunnustukseks soivat,
epäillen, ilkkuin halventaa saa kukaan!

ANTONIO.
Tuo korskeus, tuo kuuma kiihko sulle
ei sovi mua kohtaan, tääll' ei lainkaan.

TASSO.
Min sallit itselles, myös mulle sopii.
Pois tuomittuko täältä totuus ois?
Ja palatsiko tyrmä vapaan hengen?
Tääll' onko sorto kunnon miehen osa?
Tääll' ylevyys on vasta oikein paikallaan,
ma, uskon, hengen ylevyys! Se eikö
sais viihtyä maan mahtavien luona?
Saa varmaan! Ruhtinaasen lähentää
meit' aateluus vain, isiltämme saatu;
miksei myös sielun suuruus, jota suonut
ei luonto kaikille, kuin antaa voinut
ei kaikille se suurta sukujuurta?
Vain pikkumaisuus täällä peljätköön,
kateus, häpeäkseen näyttäytyvä:
kuin saastaverkkojaan ei mikään lukki
saa luoda näitten seinäin marmoriin.

ANTONIO.
Mun itse oikeutat sua halveksimaan!
Miest' ystävyyteen, luottamukseen vaatis
uhittelulla poika kiihkomieli!
Kurittomuutes kunnoksiko luulet?

TASSO.
Kuriton ennen teistä nähden, kuin
omissa silmissäni kunniaton.

ANTONIO.
Oot kyllin nuori, jotta hyvä kuri
tien paremman voi sulle neuvoa.

TASSO.
Ja kyllin nuori, kyllin vanhakin
oon uhmataksein epäjumalia.

ANTONIO.
Jos sanasilla, runosilla ollaan,
sä voitonsankariksi pääset varmaan.

TASSO.
Tekoja kerskattavia ei tehnyt
mun ole nyrkkini, mut siihen luotan.

ANTONIO.
Sa luotat sääliin, joka liian kieroon
on vienyt onnes riihattoman riennon.

TASSO.
Oon täysikasvuinen, nyt tunnen sen.
Aseiden uhkapeliin kanssasi
ois mulla pienin halu ollut käydä;
mut yhä paloa sa kiihdät, veri
jo kiehuu, tuskallinen kostonhimo
kuin koski rinnassani kohisee.
Jos olet mies, kuin kehut, tartu miekkaan!

ANTONIO.
Et tiedä kuka, etkä missä olet.

TASSO.
Pyhäkkö pyhinkään ei solvausta
pakoita sietämään. Sa häväiset,
sa tahraat tämän paikan, enkä minä,
jok' uhrin kaunehimman, luottamuksen,
ihailun, rakkauden sulle kannoin.
Sun henkes saastuttaa tään paratiisin,
sun sanasi tään puhtaan salin, eikä
mun sydämeni tunne, joka kuohuu,
pois tahran pienimmänkin torjuakseen.

ANTONIO.
Mi ylhä henki povess' ahtaassa!

TASSO.
On vielä tilaa rintaa avarruttaa.

ANTONIO.
Avartuu sanoistakin monen rinta.

TASSO.
Jos ritar' oot, kuin minä, näytä se!

ANTONIO.
Oon kyllä, mutta tiedän, missä olen.

TASSO.
Siis kera käy, ett' asein saamme kiistää!

ANTONIO.
Sun vaatia ei sovi, siks en seuraa.

TASSO.
Vain raukka turvaa syyhyn tuollaiseen.

ANTONIO.
Ja raukka uhkaa vain, miss' on hän varma.

TASSO.
Ilolla luovun tästä turvasta.

ANTONIO.
Niin, luovu laista, paikka tää ei luovu.

TASSO.
Se anteeks suokoon, että tämän kärsin!
(_Paljastaa miekkansa_.)
Käy miekkaas, tahi seuraa, jott' en syystä
sua ikuisesti halveksis, kuin vihaan!



NELJÄS KOHTAUS.


    ALFONSO. EDELLISET.

ALFONSO.
Mik' outo riita tääll' on riehahtanut?

ANTONIO.
Oi ruhtinas, mun tyynnä seisovan
näet tämän raivon-villitsemän eessä.

TASSO.
Sua rukoilen kuin jumaluutta: katsees
minua varoittaen hillitköön!

ALFONSO.
Antonio, kerro, Tasso, sano mulle:
kuin tunkeunut on riita talooni!
Kuin villitsi se teidät, viisaat miehet,
kun hurjuuteen sen lain ja tapain tieltä
näen teidät riistävän? Mä hämmästyn!

TASSO.
Et tunne meitä molempia, luulen.
Tuo mies, niin muka jalo, viisas, mua
on raa'asti ja ilkkuin kohdellut,
kuin tuhma, raukkamainen ihminen.
Ma luottain lähestyn, hän pois mun työntää;
ma hartaan rakkauteni hälle tarjoon,
--hän aina katkerammin kiihoittaa
ja suonissani veren puhtaimman
sapeksi muuttaa. Anteeks suo! Mun täällä
näit vihan raivossa. Hän alkusyy
on kaikkeen, jos ma syylliseksi jouduin.
Hän loimuun kiihti liekin, mi mun huumas
ja vahingoitti meitä molempia.

ANTONIO.
Hän yltyi ylhään runohurmioonsa!
Mua ensiks, ruhtinas, oot puhutellut,
ja multa kysynyt; nyt minäkin
kai vuoron saan tään kerkeämmän jälkeen.

TASSO.
Niin kerro, kerro, sana sanalta!
Ja selväks ilme, tavu jokainen
tee tälle tuomarille, jos vaan tohdit!
Sa toistamiseen solvaa itseäsi,
todista omaa syytäs! Sit' en kiellä
henkäisyn, suonen sykähtämän vertaa.

ANTONIO.
Jos viel' on puhuttavaa sulla, puhu!
jos ei, niin vaiti, älä keskeytä!
Siis, herrani, ken riidan alkoi, minä
Vai tuoko kiihkopää? Ken vääräss' on?
Se etäinen on kysymys ja vielä
kai toistaiseksi paras heittää sikseen.

TASSO.
Kuin niin? Kai ensi kysymys on se,
ken oikeassa on, ken väärässä.

ANTONIO.
Ei varsin, vaikka mieli suhdaton
niin luuleekin.

ALFONSO.
                Antonio!

ANTONIO.
                         Armollinen,
sua tottelen, mut olkoon vaiti hän!
Mun puhuttuani hän jatkakoon.
Saat sinä ratkaista. Mä siis vain sanon:
en haastaa oikeuteen, en syyttää häntä
ma voi, en itseäni puolustaa,
en antaa vaatimaansa hyvitystä:
ei edessäsi vapaana hän seiso.
Hän alaisena lain on ankaran,
jot' armos korkeintaan voi lieventää.
Mua uhkas täällä hän ja taistoon vaati;
ja tuskin sulta salas paljaan miekan.
Jos väliimme et sinä ehtinyt,
myös minä syylliseksi tullut oisin
ja häpeillen nyt seisoisin sun eessäs.

ALFONSO (_Tassolle_).

Et hyvin tehnyt.

TASSO.
                 Oma sydämeni
vapauttaa minut, sinun varmaan myös.
Niin on: ma uhkasin ja vaadin, miekan
myös vedin. Mut et tiedä, kuinka loukkas
hän mua sanoin salakähmäisin
ja harkituin, kuin vuoti hieno myrkky
vereeni nopeasti kieleltään,
kuin liehtoi vain hän mielenkuohuani!
Hän kylmän tyyneytensä säilytti,
mua kiihtäin, ärsyttäin. Oi, hänt' et tunne,
et tunne, etkä tule tuntemaan!
Eteensä ystävyyteni toin kauniin,
mut lahjani hän heitti jalkoihini.
Jos syttynyt ei sieluni ois silloin,
se aina arvoton sua palvelemaan,
sun armoos oisi. Anteeks suo, jos lain
ja tämän paikan unhoittanut olen!
En millään pohjalla saa raukka olla,
sijalla millään alennusta sietää.
Jos milloin rinnastani haihtunee
se tunto, silloin rankaise, pois työnnä
ja iäks silmäis eestä minut hylkää!

ANTONIO.
Helposti taakat kantaa nuorukainen,
syyt pyyhkii pois kuin tomun vaatteistaan!
Se kummaa ois, niin ellei tunnettu
ois runouden lumovoima, joka
lyö mahdottoman kanssa leikkiänsä
niin mielellään. Mä tuskin uskon, että
myös sinä, herrani, ja palvelijas
niin turhaksi tään teon arvaatte.
Jokaista majesteetti suojelee,
ken häntä lähestyy kuin jumaluutta
ja hänen vihittyä asuntoaan.
Kuin luona alttarin sen kynnyksellä
myös talttuu intohimo jokainen.
Ei miekka välky siellä, sana uhkaa,
ei solvauskaan vaadi kostoa.
Sen ulkopuolla katkeruudelle
ja vihalle jää kyllin kiistatilaa.
Ei uhkaa raukka siell', ei mies käy pakoon.
Takeeksi turvan taattos perustivat
nää muurit, pyhäköksi arvolleen
ne asettivat, viisaasti tään rauhan
lain kurill' ankaralla säilyttivät;
maanpakoon, vankilaan tai kuoloon kävi,
ken rikkoi; arvoa ei katsottu,
ei sääli oikeutta sitonut;
pelästys ilkiönkin valtasi.
Nyt näämme pitkän, kauniin rauhan jälkeen
taas hyväin tapain paikkaan raa'an raivon
ja kiihkon palaavan. Jo päätä, herra,
ja rankaise! Ken voikaan kaitaa tietä
velvollisuuden vaeltaa, jos laki
ja käsi ruhtinaan ei turvaa häntä?

ALFONSO.
Mun puolueeton mielen' ymmärtää
viel' enemmän kuin sanoakaan voitte.
Ois kaunihimpi ollut päivänne,
jos syytä tähän sanaan ei ois mulla.
Näet liki oikeutta täss' on vääryys.
Sua jos Antonio on loukannut,
hän velvollinen hyvittämään sua
on jollain tavoin, niinkuin vaadit sa.
Välittäjänne mielelläni oisin.
Mut, Tasso, vankeudella sovitat
sä syysi. Niinkuin annan anteeks sulle,
niin lievennän myös lakia sun tähtes.
Nyt meidät jätä! Huoneessasi pysy
ja itseäsi yksin vartioi!

TASSO.
Tää tuomar-sanas onko, ruhtinas?

ANTONIO.
Sä etkö huomaa isän lempeyttä?

TASSO (_Antoniolle_).
Sun kanssas mull' ei enää puhuttavaa.
(_Alfonsolle_.)
Oi herra, minut, vapaan, vankeuteen
sun vakaa sanas heittää. Olkoon niin!
On mielestäs se oikein. Sanaas pidän
mä pyhänä, siks sydän vaiti olkoon.
Se uutta mulle on, niin uutta, että
sua, itseäni, paikkaa tuskin tunnen.
Tään miehen sentään tunnen--. Totella
ma tahdon, vaikka paljon vielä voisin
puhua, kuten tulis. Vait on suuni.
Se rikos oliko? Mua ainakin
rikollisena näytään pitävän.
Ja vanki oon, mit' arvelleekin sydän.

ALFONSO.
Sen otat syvemmästi kuin mä itse.

TASSO.
Se menee yli ymmärrykseni;
tai oikeastaan ei,--laps enhän ole;
mun pitäis ymmärtää se, luulisinpa.
Äkisti valo mulle vilkuttaa,
vaan kohta hämärään se peittyy taas,
vain tuomioni kuulen, kumarran.
On turhaan sanoja jo tuhlattu.

--Täst' alkain tottelemaan, avuton,
sa totu! Unohdit, miss' olit sa:
jumalten majoiss', et maan tanterilla;
nyt äkki-lankeemus sun lamauttaa.
Niin, tottele, äl' emmi! Vaikeaakin
On miehen tekeminen alttiisti.

--Pois ensin ota miekka, minkä annoit,
kun Ranskaan lähdin kardinaalin kanssa;
ei kunniata tuonut ole se,
vaan häpeääkään ei, ei tänään edes.
Syvästi liikutetuin sydämin
pois luovutan tään lahjan toivontäyden.

ALFONSO.
Et tunne mieli-alaani sua kohtaan.

TASSO.
On työni totella, ei ajatella.
Ja lahjan kauniimmankin surukseni
mua vaatii säädyllisyys luovuttamaan.
Ei sovi vangin päähän seppele:
pois siitä itse siirrän kaunistuksen,
min ikiaikaiseksi suodun luulin.
Sain liian varhain onnen kauneimman,
ja kuin sill' ylvästellyt oisin, multa
se liian pian riistetään.

--Sa otat itseltäs, mit' ottaa kukaan
ei voinut, mit' ei jumalat suo toiste.
Niin kummat ihmisell' on koetukset:
kevyttä joustavuutta jos ei luonto
ois meille antanut, niit' emme kestäis.
Opettaa hätä meitä leikkien
pois jumalien lahjat tuhlaamaan:
me kädet aukaisemme mielellämme,
ett' iäks aartehemme häviää.

--Myös kyynel seuraa tätä suudelmaa
ja sinut katoon vihkii! Sallittu
tää onhan heikkoutemme hento merkki.
Ken itkis ei, kun kuolematon edes
ei turvaa hävitystä vastaan saa?
Tään miekan ympärille kiertyen
mi surukseni ei sua ansainnut,
kuin urhon kirstulla, nyt haudalla
mun onneni, mun toivoni sä lepää!

--Nää vapaaehtoisesti etees lasken;
ken kantaa asetta sun vihas alla?
ken seppeltä sun hylkäämänäs, herra?
Käyn vankilaani, vartoin päätöstä.

(_Ruhtinaan annettua merkin ottaa hovipoika miekan seppeleineen
sekä vie sen pois_.)



VIIDES KOHTAUS.


    ALFONSO. ANTONIO.

ANTONIO.
Tuon pojan minne houre vetää? Kuinka
arvonsa, kohtalonsa värittääkään!
Mielestään nuoriso, tuo rajoitettu
ja kokematon, valio on varsin
ja itsensä se kaikkeen valtuuttaa.
Hän rangaistusta nuorna kärsiköön,
omaksi hyväkseen sen miesnä näkee.

ALFONSO.
Hän rangaistu on--pelkään, liioinkin.

ANTONIO.
Jos lempeyttä osoittaa sa tahdot,
taas vapauteensa, herra, laske hänet,
ja kiistamme siis miekka ratkaiskoon.

ALFONSO.
Jos on se tarpeellista, käyköön niin.
Vaan kuinka ärsytit sä vihaan häntä?

ANTONIO.

Mä sitä tuskin osaan sanoa.
Hänt' ihmisenä ehkä loukkasin,
mut aatelista arvoansa en.
Ja hälle sanaa säädytöntä suuhun
ei tuonut suurin vihastus.

ALFONSO.
Niin näytti
myös minusta tuo kiistanne, ja puhees
mun arveluani vain vahvistaa.
Kun miehet riitaantuu, syy viisainta
on vikapäänä pitää. Häneen et
sais suuttua, sun häntä ohjata
ois parempi. On vielä aikaa siihen:
tää tapaus teit' aseihin ei vaadi.
Niinkauan kuin on rauha maassa, sitä
ma tahdon talossani nauttia.
Taas rauha palauta, sen kyllä voit!
Lenora Sanvitale ensiksi
saa lempeästi häntä lauhdutella,
sä sitten luokseen käy, mun nimessäni
taas anna hälle vapaus ja itsees
hän jaloin, vakain sanoin kiinnitä.
Niin pian kuin vaan voit, tee tämä! Kanssaan
sa puhut ystävänä, isänä.
Viel' ennen eroamme sopu tulkoon,
--jos tahdot vaan, sa kaiken aikaan saat.
Mieluummin vielä jäämme hetkeksi
ja suomme naisten jatkaa lempeästi,
mit' aloit sa; ja kun me palaamme,
tään tapauksen viime jäljen ovat
he umpeen luoneet. Vaikeuksia
et näytä välttää tahtovan, Antonio!
Työn yhden päättänyt oot tuskin, kun
jo palaat, uutta puuhaa hankkiakses.
Tään myöskin onnistuvan toivon sulle.

ANTONIO.
Oon häpeissäni; sanas heijastavat,
kuin kirkas kuvastin, mun vikojani.
Miest' ylevää on helppo totella:
hän käskiessään meitä vakuuttaa.



KOLMAS NÄYTÖS.



ENSIMÄINEN KOHTAUS.


PRINSESSA (_yksin_).
Eleonora missä viipyy? Yhä
vain kiihtyy tuska, suru sydämeni.
Ma tuskin tiedän, mitä tapahtui,
ma tuskin tiedän, kumpi syypää on.
Kun tulis hän! En kanssa veljeni
puhua mielis, en Antonionkaan
mä ennenkuin oon tyyntynyt ja tiedän,
kuin ovat asiat, kuin käydä voi.



TOINEN KOHTAUS.


    PRINSESSA. LEONORA.

PRINSESSA.
Min tiedon tuot sä ystävistämme,
Eleonora? Tapaus tuo kerro!

LEONORA.
En enää lisää tietoihimme saanut.
He kiistaan yltyi, Tasso miekan veti,
sai veljes eroon heidät. Tasso näyttää
tään riidan alkaneen, Antonio
vapaana käy ja ruhtinaansa kanssa
saa keskustella; Tasso sitävastoin
on yksin, huoneeseensa tuomittuna.

PRINSESSA.
Antonio häntä varmaan ärsytti,
tylysti loukkas mieltä ylvästä.

LEONORA.
Niin luulen minäkin: näin otsallaan
jo pilven, kun hän kävi Tasson luokse.

PRINSESSA.
Miks sydämemme ääntä hiljaista
ja puhdasta niin harvoin noudatamme!
Niin hiljaa puhuu henki povessamme,
niin hiljaa, selvään sentään, osoittaen,
mit' omaksua tulee, mitä välttää.
Antonio mielestäin tän' aamuna
viel' oli entistäänkin jyrkempi.
Mieleeni nous jo paha aavistus,
kun heidät rinnan näin. Vain ulkomuoto
sa huomaa, kasvot, ääni molempain
ja katse, käynti! Kaikk' on vastakkaista,
ei koskaan liittoon rakkaus vie heitä.
Vaan toivo viekoitellen yhä mua
näin uskotti: on viisas kumpikin
ja jalo, valistunut, ystäväs;
mi liitto lujemp' on kuin kunnon miesten?

--Ma valtaani sain nuorukaisen mielen,
niin kauniin luottavaisna, lämminnä!
Antoniolle jospa heti puhuin!
Mä viivyttelin; vähän vain ol' aikaa;
ja arkaelin ensi sanakseni
hänelle nuorukaista suositella.
Mä hyvän tavan voimaan liioin luotin
ja tahdikkuuteen, joka sopeutuu
myös vihollisten väliin; peljännyt
en tätä kiihkoa ma vanhalta
ja kokeneelta mieheltä. Niin kävi!
Näin pahaa tulevan en luullut ois.
Oi, mua neuvo! Mit' on tehtävä?

LEONORA.
Kuin vaikea on neuvoa, sen itse
sanoistas päättäin tunnet! Erehdyst' ei
tää ole kesken saman-luontoisten;
voi sanat, taikka tarpeen tullen aseet,
sen saattaa onnelliseen päätökseen.
Oon tuntenut jo kauan: viholliset
nää kaksi miestä on, siks että luonto
ei heitä muovaellut yhdeksi;
ja edukseen jos viisaat oisi he,
he ystävyyden-liiton solmisivat;
mies yksi ois he silloin, elämässään
heill' oisi voima, onni, tyydytys.
Niin toivoin minäkin; nyt näen: turhaan.
Kuin kiista kävikään täänpäiväinen,
sen sovittaa voi; mutta taattu silti
ei ole vastaisuus, ei huominen.
Ois mielestäni Tasson parhain täältä
pois toistaiseksi matkustaa; hän Roomaan
tai myös Firenzeen voishan muuttaa; siellä
mä hänet voisin pian tavata
ja ystävänä mieltään tyynnyttää.
Antonion, jok' on vieraantunut meistä,
sä täällä sillävälin itseesi
ja ystäviisi voisit lähentää.
Niin sen, mi mahdottomalta nyt näyttää,
ehk' aika, paljon antava, vois tehdä.

PRINSESSA.
Sä, ystävätär, tahdot nauttia,
mä sit' en sais; se onko kohtuullista?

LEONORA.
Sä kieltäyvä vain siitä olet, mitä
nyt kuitenkaan et voisi nauttia.

PRINSESSA.
Pois ystävän niin tyynnä ajaisinko?

LEONORA.
Vain näön vuoksi;--hänet suojaat niin.

PRINSESSA.
Ei veljeni suo siihen suostumustaan.

LEONORA.
Hän myöntyy kyllä syymme kuultuaan.

PRINSESSA.
Niin raskast' ystävässään karkoittaa
on itsensä.

LEONORA.
            Hän pelastuuhan kauttas.

PRINSESSA.
Sit' aietta en puolla sanallani.

LEONORA.
Siis vielä pahempaa sa varro pahaa.

PRINSESSA.
Mua vaivaat, vaikk' et tiedä, hyödytätkö.

LEONORA.
Käy ilmi pian, kumpi erehtyy.

PRINSESSA.
Äl' enää kysele, jos täytyy kerran!

LEONORA.
Ken päätöksen voi tehdä, voittaa tuskan.

PRINSESSA.
En pysty päättämään, vaan käyköön niin,
jos ei hän pitkäks aikaa lähde pois--
ja huolta pitäkäämme, Leonora,
ett' ei hän koskaan kärsi puutetta,
ett' yhä, hänen poissaollessaankin,
suo hälle runsaan avun herttua.
Antonion kanssa puhu, veljeenihän
hän paljon vaikuttaa, eik' ystäväämme
tai meitä kiistan tähden vihanne.

LEONORA.
Sun sanas tehoaisi enemmän.

PRINSESSA.
Sen tiedät, ystävä, en mitään pyytää,
urbinolaisen sisareni lailla,
voi itselleni enkä rakkailleni.
Mä mielelläni elän hiljaa vain
ja kiitollisna otan vastaan, mitä
voi sekä tahtoo antaa veljeni.
Siit' ennen itseäni soimasin
ma paljonkin; nyt olen päässyt siitä.
Mua usein moitti eräs ystävätär:
oot epäitsekäs, niin sanoi hän,
se kaunist' on; mut olet siihen määrään,
ett' ystävänkään tarpeet sydäntäs
ei kyllin liikuta. Sen tyynnä kuulen
ja kaiketi saan kärsiä tään moitteen.
Sit' enemmän mä iloitsen, kun voin
nyt auttaa ystävääni teossa;
saan äidin-perintöni haltuuni
ja tukea hänt' osaltani tahdon.

LEONORA.
Oi ruhtinatar, tilaisuus myös mulla
on ystävyyttäni nyt osoittaa.
Hän varojaan ei hyvin valvo, niinpä
hänt' auttelen ma taiten puuttehissaan.

PRINSESSA.
Vie pois siis hänet, ja vaikk' yksin jäänkin,
sun omasi hän olkoon ennemmin:
niin, nähdäkseni, varmaan parhain on.
Terveelliseksi taas mun tätä tuskaa
siis täytyy ylistää! 0l' osani
se nuoruudesta asti. Tuttu on se.
Jää puolinaiseks kallein tappio,
kun varmat emme omistuksest' olleet.

LEONORA.
Sun onnes, hyvin ansaitsemas, toivon
mä nähdä.

PRINSESSA.
          Leonora! Onneni?
Ken onnellinen on?--Mä veljeäni
niin kyllä kutsuisin: suursydän, hän
näet aina tyynnä kestää kohtalonsa;
mut ansiotaan palkita ei koskaan.
Mun sisareni onko onnellinen,
tuo kaunis nainen, sydän ylevä?
Hän last' ei miehelleen saa nuoremmalle;
mies häntä kunnioittaa hartaasti,
mut ilo talossa ei silti asu.
Mit' auttoi äitiämme viisaus
ja laajat tiedot, jalomielisyys?
Hän vieraan erheen silti välttää voiko?
Meist' eroitettiin hän; nyt on hän kuollut,
ei varmuutta meill' ole, että kuoli
hän sovinnossa Jumalansa kanssa.

LEONORA.
Oi, puutost' älä katso jokaisen,
vaan mitä vielä jokaiselle jää!
Mit' ei jää sulle vielä?

PRINSESSA.
                         Minulle?
Jää kärsivällisyys! Mä siihen totuin
jo nuoruudesta. Siskot, ystävät
kun riensi juhlain iloon yhteiseen,
mun, sairaan, täytyi huoneeseeni jäädä,
ja tuskain parissa sain oppia
jo varhain kieltäymään. Vain yhdestä
sain yksin ollessani huvitusta;
se oli laulu. Itse viihdyttelin
mä itseäni, tuskan, kaipauksen
ja toivot kaikki hiljaa uneen lauloin:
niin usein tuska nautinnoksi muuttui
ja sopusointuun vaihtui surukin.
Tät' onnea en kauan pitää saanut,
pois lääkäri vei senkin, vaikenemaan
mun tuomitsi; sain elää, kärsiä
vaill' ainokaista pientä lohdutusta.

LEONORA.
Niin monta ystävää sull' oli luonas,
ja terve olet nyt ja virkeä.

PRINSESSA.
Niin, terve, toisin sanoen: en sairas;
ja monta uskollista ystävää
on onnenani. Oli yksi myös--

LEONORA.
Hän vielä on.

PRINSESSA.
              Vaan kauan ei. Kun hänet
näin ensi kerran, paljon merkitsi
se hetki. Tuskin toipunut ma olin,
pois tuskin oli kipu väistynyt
ja sairaus; ma hiljaa kainon katseen
loin elämään, taas päivä ilahutti
ja veljen, siskon seura, imin luottain
taas toivon puhtahinta hunajata.
Sain uskallusta eespäin katsoa
viel' elämään, ja kaukaa lähestyi
mua hahmot ystävälliset, niin, silloin,
Eleonora, mulle nuorukaisen
esitti siskoni, toi seurassaan.
Ja tunnustaa voin sulle: sijan sai
hän silloin mielessäni ainiaaksi.

LEONORA.
Oi ruhtinatar, siin' ei katumista!
On voitto jalouden tunteminen,
ja sit' ei meiltä koskaan voida riistää.

PRINSESSA.
On peljättävä oivaa, kaunista,
kuin liekkiä, jost' ihana on hyöty
niin kauan kuin se palaa liedessäsi,
kuin tielläs on se soihtu lempeä,
--ken vois, ken tahtois silloin pois sen antaa?
Vaan jos se riehua saa valloillansa,
kuin tuhoaakaan se! Nyt päästä minut!
Ma lavertelen, vaikka sultakin
salata pitäis, kuink' oon heikko, sairas.

LEONORA.
On mielen sairaan helpoin valituksiin
ja luottamuksen helmaan vaimentua.

PRINSESSA.
Jos tehoo luottamus, niin pian elvyn;
sua kohtaan on se puhdas, ehyt mulla.
Ah ystävätär! Päätin kyllä jo:
hän lähteköhön vain! Mut päiväin pitkäin
jo tunnen tuskaa loputonta nyt,
kun luopua mun täytyy ilostani.
Ei tapaa enää silmäluomill' aamu
keralla unten yhtä, kirkkahinta,
heräämishetkell' enää rintaa täytä
iloisin kaipuin näkemisen toivo;
mun ensi katseheni puistosta
hänt' etsii turhaan aamunkasteen aikaan.
Kuin kaunihisti toive täyttyikään,
kun kanssaan armain illoin käydä sain!
Kuin suurenikaan kaipuu, toinen toistaan
paremmin aina tuta, ymmärtää!
Ja joka päivä mieli kauniimmat
ja puhtahammat tapas sopusoinnut.
Mi hämy silmäni nyt peittääkään!
Nyt päivän loiste, valon ylhäisen
suur' autuus, värit rikkaat maailman
ja muodot tuhannet on vaipuneet
mua saartavahan sumuun raskaaseen.
Yks oli päivä ennen elämä;
vait oli suru, aavistuskin mykkä,
ja alustamme ilman ohjausta
vei eespäin virran aallot kepeät;
nyt salaa tunto ange poveen astuu
ja kauhuun peittää päivän tulevan.

LEONORA.
Taas uusi päivä sulle ystäväs
ja uudet ilot, uuden onnen tuo.

PRINSESSA.
Ois mulla mieli pitää omani:
tuo huvitusta vaihtelu, mut tuskin
myös hyötyä. En kaihoin nuorekkain
ja kiihkeästi koskaan arpamaljaan
maailman vieraan ole tarttunut,
jott' osallensa sydän kokematon
sais jotain sattumalta siepatuksi.
Mun kunnioittaa täytyi häntä, siksi
myös rakastaa; ja hänhän elämän
mun elämääni vasta oikein toi.
Sun hänt' on vältettävä! mietin ensin.
Ma kartoin, kartoin, lähemmäs vain tulin.
--Niin armas ansa, rangaistus niin kova!
Pois katoo multa puhdas, tosi onni,
ja kaiholtani paha valta joku
kaikk' ilot vaihtaa tuskiin tuttaviin.

LEONORA.
Jos sana ystävän ei lohduta,
niin huomaamatta aika lempeä
ja elon ihanuus sua virkistää.

PRINSESSA.
Niin kaunishan on maailma! Niin paljon
sen ääriin mahtuu hyvää elämään.
Ah, aina sentään askelehen päähän
se meistä näyttää karkaavan ja vetää
kautt' elämämme askel askeleelta
ain' asti hautaan aran kaipuumme!
Niin harvoin, harvoin löytää ihminen
sen, mikä näytti hälle määrätyltä,
niin harvoin sen hän pitää saa, min kerran
jo tavoittamaan käsi onnistui!
Pois riistäytyy se, mikä ensin meille
ol' antaunut, ja itse laskemme
sen pois, mit' innokkaasti tapailimme.
Kyll' onni on, mut emme tunne sitä;
tai tunnemme ja kaltoin kohtelemme.



KOLMAS KOHTAUS.


LEONORA (_yksin_).
Kuin säälittää tuo jalo sydän mua!
Kuin murheellinen onkaan osansa!
Ah, tappion hän kärsii,--voittaako
sa aiot? Tarpeellista liekö Tasson
pois siirtyä? Sä siksikö teet tämän,
jott' yksin saisit haltuus sydämen
ja kyvyt, jotka tähän saakka jakaa
sait toisen, etevämmän, kanssa? Onko
se rehellistä? Mitä puuttuu sulta?
On puoliso ja poika, omaisuutta
ja arvoa ja kauneutta sulla,
hänetkin tahtoisitko lisäksi?
Sa rakastatko häntä? Miksi muuten
et enää ilman häntä olla vois?
Sen saat sa itsellesi tunnustaa.--
Mi riemu saada kuvastimekseen
tuo kaunis sielu! Eikö onni ole
kaht' ihanampi, kun hän laulullaan
kuin päällä pilvein kaaren meitä kantaa?
Kas silloin olet miekkonen! Ei kyllin,
ett' olet, omistat, mit' toivoo moni;
sen myöskin kukin tietää omakses!
Sua maasi mainitsee ja sinuun katsoo,
se onhan kaiken onnen ylin huippu.
Vain Lauran mainettako laulaa saisi
kaikk' armaat huuloset? Ja yksinkö
Petrarca outoa oi' ihanaistaan
siis oikeutettu julki jumaloimaan?
Ken miehistä mun ystävälleni
vois vetää vertoja? Kuin nyky-aika,
niin tulevakin häntä kunnioittaa.
Kuink' ihanaa, kun elon loistoa
saa vierellänsä nauttia ja käydä
päin vastaisuutta kevein askelin!
Ei enää aika, vanhuus, inha maine,
min oikku menestyksen aallot nousuun
ja laskuun saa, sua vahingoittaa voi:
mi katoovaist' on, laulussa se säilyy.
Viel' olet kaunis, vielä onnellinen,
vaikk' onkin aikaa sitten pyörteeseensä
sun riistänyt jo kaiken kiertokulku.
Sun on hän oleva, sa prinsessaa
et silti köyhdytä: on samanlaista
tää kiintymys kuin kaikki muutkin hällä.
Kuin hento valo kuun, ne niukasti
valaisee öisen vaeltajan tietä;
ei lämpöä, ei elon hurmaa hehku
ne ympärilleen. Tasson onnesta
hän erossakin samoin iloitsee
kuin milloin joka päivä hänet näki.
Ja enhän ystäväni kanssa sentään
maanpakoon täältä aio kaikota:
mä vielä palaan, tuonpa hänetkin.
Niin käyköön!--Tuoll' on jäykkä ystävä;
saa nähdä, voinko hänet taltuttaa.



NELJÄS KOHTAUS.


    LEONORA. ANTONIO.

LEONORA.
Et rauhaa kanssas tuo, vaan sotaa; kuin
leiristä tulisit tai taistelusta,
miss' auttaa nyrkki vain ja väkivalta,
et Roomasta, min pyhä viisaus
kätensä nostaa siunaavan ja näkee
maailman kuuliaisen jalkains' eessä.

ANTONIO.
Saan kestää moittees, kaunis ystävätär,
mut anteeks-antokin lie likellä.
On vaarallista, liian kauan jos
kohtuuden viisaan miesnä käydä täytyy.
Sivulla väijyy paha haltia
ja väkisin aik' ajoin uhrin vaatii.
Sen sille valitettavasti kannoin
täll' erää ystäväini vahingoksi.

LEONORA.
Niin kauan vierahista ihmisistä
näit vaivaa, katsoit heidän mieliään:
nyt, ystäväsi taas kun näet, heitä
et tunne, kohtelet kuin vieraita.

ANTONIO.
Siin' onkin vaara, armas ystävätär!
Varoen käyt sä vierahien kesken
ja tarkkaat, heidän suosiostaan etsit
päämäärääs, siten heistä hyötyen.
Mut ystävien luona vapaudesta
ja heidän rakkaudestaan nautit, sallit
myös oikun itselles, ja intohimo
taas rajumpana ottaa valtansa.
Niin ensiksi me niitä loukkaamme,
joit' armahimmin rakastamme.

LEONORA.
                             Sinut
näen ilokseni, kallis ystäväni,
taas tyynten sanais takaa kokonaan.

ANTONIO.
Niin, surukseni tunnustan, ett' tänään
mä ylenmäärin maltin unhoitin.
Mut työstä kiusallisesta kun palaa
mies rehellinen kuumin ohimoin
ja kaipaa iltamyöhän viileyteen
taas uutta vaivaa varten levätäkseen,
mut huomaa, ett' on varjoon joutilas
leveän sijan ottanut,--kai hyvin
voit ymmärtää, hän mitä silloin tuntee?

LEONORA.
Jos oikein ymmärtää hän, mielellään
tuon varjon jakaakin hän miehen kanssa,
mi haasteluin ja lempein soinnuin hälle
työn huojentaa ja levon sulostuttaa.
Puu leveän luo varjon, ystäväni,
ja sopu molemmille tilaa suo.

ANTONIO.
On turhaa horjuvaisin vertauksin,
Eleonora, meidän leikitellä.
Maailman hyvyydestä paljonkin
osaksi toisen mielellään voi suoda.
Yks aarre sentään on, min sois vain sille,
jok' erityisesti sen ansaitsee;
ja toinen, jot' ei konsaan vapain tahdoin
jakaisi ansiollisimman kanssa--;
ne aarteet mainitakin sulle voin:
yks seppele, naissuosio on toinen.

LEONORA.
Nuo lehvät, nuorukaista seppelöivät,
vakaata miestä onko loukanneet?
Mut ethän hänen runotyöllensä
ees itse palkkaa vaatimattomampaa
ois voinut keksiä. Sill' ansio,
mi yli aikain käy, mi ilmana
vain kuultaa, sielussamme säveleinä,
kuvina herkkinä vain keijuilee,
se myöskin palkita vain kaunein kuvin,
vain merkein hennoin voidaan; ja kun maata
hän tuskin koskettaa, niin palkka korkein
vain vaivoin hänen päänsä ylettää.
Vain hedelmätön oksa on se lahja,
min uhraa hedelmätön ihailija,
niin helpoimmasti päältään velvoituksen
pois siirtääkseen. Sä tuskin kadehdit
pään kaljun ympäriltä kultakehää
kuvassa marttyyrin; ja milloin vaan
näet laaker-seppeleen, se enemmän
on varmaan merkki tuskien kuin onnen.

ANTONIO.
Mua armas suusko tahtois opettaa
maailmaa turhamaista halveksimaan?

LEONORA.
Sua minun ei lie tarvis opettaa
jok' ansiolle suomaan arvonsa.
Vaan sentään viisaallekin, niinkuin muille,
on joskus tarpeen, että avunsa
valossa oikeassa nähdä saa hän.
Sun pyytees, jalo mies, ei kohdistua
voi suosion ja maineen harhakuvaan.
Se palvelus, joll' itses ruhtinaasees,
joll' itsees ystäväsi yhdistät,
se vaikuttaa, se elää--palkkakin
siis olkoon todellinen, elävä.
Työs seppel on sun herras luottamus,
se hartioilles mieluinen on taakka
ja helposti sen kannat; maineesi
on, että sinuun kaikki luottavat.

ANTONIO.
Vaan naisten suosiost' et mitään virka,
--et sitä sentään multa evänne?

LEONORA.
Kuin katsoo asiaa. Sull' onhan sitä,
ja ilman sitäkin sun helpompi
ois toimeen tulla, kuin miespolon tuon.
Vai, onnistuisko nainen, joka tahtois
sinusta huolta pitää naisen tavoin,
sinusta tointa tekis itselleen.
Olentos varmuutta on, järjestystä,
sä pidät huolen itsestäs ja muista.
Sull' on, mit' antaa sulle tahtois. Tasso
meit' askarruttaa omall' alallamme.
Hält' tuhat pikkuseikkaa puuttuu, joita
halulla nainen hankkii. Liinavaatteet
parasta liinaa tahtoo, silkkipuvun
myös hiukan kirjaellun; kuosikkaana
käy mielellään, ei halpaa kangast' yllään
voi sietää, jok' on palvelijan merkki.
Kaikk' olla pitää hälle hienoa
ja hyvää, kaunista ja ylhäistä.
Ja sentään hältä puuttuu kaikki taito
tuot' itsellensä hankkia, tai pitää,
kun saanut on: ei ole koskaan rahaa,
ei huolekkuutta hällä. Milloin tuonne
hän jotain jättää, milloin tänne taas.
Ei koskaan matkalta hän palaja,
ettei ois kolmasosa tavaroistaan
pois huvennut. Myös palvelijat usein
varastaa hältä. Niin, Antonio, onkin
täys huoli vuodet umpeen hänestä.

ANTONIO.
Ja yhä rakkaammaks se huolenpito
saa hänet. Onnen poika, jolle vain
avuiksi puutoksetkin lasketaan,
ja joka poikasta voi näytellä
mies-iässäkin vielä, kuunianaan
saa pitää heikkoutensa hempeän.
Saat anteeks suoda, armas ystävätär,
jos taaskin olen hiukan katkera.
Et sano kaikkea: mit' uskaltaa hän,
ett' on hän viisaampi kuin luullaankaan.
Hän kahden sulo-suosiosta kerskuu,
hän sitoo ja hän päästää mielinmäärin,
ja tempuin sellaisin hän sellaiset
sydämet voittaa! Kuka uskois sitä!

LEONORA.
Niin aivan! Tämähän jo todistaa,
ett' ystävyys vain innostuttaa meitä.
Ja vaikka lempi lempeen vaihdettaiskin,
tuo kaunis sydän palkittaisko liioin,
jok' itsens' unohtaen ystävilleen
vain elää unelmissa lempeissä?

ANTONIO.
Hänt' yhä hemmoitelkaa enemmän
ja itsekkyyttään rakkaudeksi luulkaa,
pois loukaten ne ajakaa, jotk' olleet
on teille uskolliset ystävät;
veroa ylpeälle omin ehdoin
vain tuokaa, keskinäisen luottamuksen
te kaunis piiri tyyten rikkokaa!

LEONORA.
Meit' uskot liian puolueellisiksi;
me usein varoitamme ystäväämme,
me häntä muovaella tahdomme,
ett' itsestään hän nauttis enemmän
ja muille suuremman sois nautinnon.
Me kyllä huomaamme myös puutoksensa.

ANTONIO.
Ja sentään moni moitittava seikka
saa kiitoksenne. Hänet kauan sitten
jo tunsin--hän on helppo tuntea:
on ylpeä, ei salaa itseään.
Hän milloin vaipuu itseensä, kuin olis
maailma täysi hällä povessaan,
hän tarpeeks itsellensä maailmassaan,
ja kaikki ympäröivä hukkuu pois.
Hän antaa mennä sen ja kadota,
pois työntää sen ja lepää itsessään--
mut äkisti, kuin ruuti, jonka säen
saa pieni syttymään, hän ystävyyteen
tai tuskaan, vihaan, oikkuun viriää:
hän silloin kaikki vaatii käsiinsä,
mi johtuu mieleensä, se tapahtukoon;
vilauksessa silloin syntyköön,
mi vuodet pitkät valmistusta vaatis,
vilauksessa nouskoon aarre, jonka
sais irti tuskin vuosikautten vaiva:
hän mahdotonta vaatii itseltään,
sit' toisiltakin sitten vaatiakseen.
Ain' ilmiöitten viime syihin saakka
hän tahtoo päästä hengenvoimallaan;
yhdelle miljoonista onnistua
se tuskin voi, eik' ole hän se mies:
itseensä aina lopulta hän vaipuu,
eik' entisestään koskaan parane.

LEONORA.
Hän vahingoittaa itseään, ei muita.

ANTONIO.
Ja silti liiaksikin loukkaa muita.
Vai voitko kieltää, ettei kiihkossaan
hän äkkipuuskaisessa herttuaa
tai prinsessaakin, ketä tahansa,
haikaile häväistä ja soimata.
Vain tosin hetken kiihkossa; mut sentään
se hetki palaa taas: ei hallitse
hän suutaan enemmän kuin sisuaan.

LEONORA.
Jos lyhyeksi ajaksi hän täältä
pois lähtis, hyötyä niin hänelle
kuin muillekin ois siitä luullakseni.

ANTONIO.
Niin ehkä, ehkä ei. Mut tällä haavaa
sit' älköön ajateltako. En näet
sälyttää mieli syytä päälleni;
vois siltä näyttää, kuin ma ajaisin
pois hänet, ja sit' en mä tee. Hän jääköön
hoviimme rauhassa mun puolestani;
ja sopia jos tahtoo kanssani
ja jos hän noudattaa voi neuvoani,
niin voimme varsin hyvin tulla toimeen.

LEONORA.
Nyt itse toivot, että vaikuttaa
voit ihmiseen, jok' äsken juuri oli
jo kadotettu mielestäsi.

ANTONIO.
                       Aina
me toivomme, ja aina parempi
on toivoa kuin toivo kadottaa.
Ken näet arvaa mahdollisen rajat?
Hän ruhtinaallemme on rakas. Täällä
on hänen sijansa. Ja joskin turhaan
me häntä muovaella koemme,
niin siedämmehän muitakin kuin häntä.

LEONORA.
Niin tyyneks en, niin tasapuoliseksi
sua uskonut. Sa muutuit nopeaan.

ANTONIO.
Yks avu sentään iäll' olla täytyy:
jos ei se erehdystä vältäkään,
se sentään kohta voikoon tyyntyä.
Sä ensin koit mua saada sovintoon
kanss' ystäväsi. Nyt mä pyydän, tee se!
Tee parhaas, tasapainoon saadaksesi
tuon miehen, jott' ois tyyntä kaikki taas.
Käyn itse luokseen, kuu saan tietää sulta,
ett' on hän rauhoittunut, milloin uskot,
ett' enää läsnäoloni ei pahaa
voi enentää. Vaan mitä teet, se tee
myös hetkessä,--Alfonso palaa näet
tän' iltana jo kaupunkiin, ja häntä
ma seuraan. Siihen saakka hyvästi!



VIIDES KOHTAUS.


LEONORA (_yksin_).
Nyt, ystävä, me emme yhtä vedä:
mun etuni ja sun täll' erää ei
käy käsikkäin. Tät' aikaa tahdon käyttää,
koen voittaa puolelleni Tasson. Joutuin!



NELJÄS NÄYTÖS.

(_Huone_.)



ENSIMMÄINEN KOHTAUS.


TASSO (_yksin_).
Oliko unta vain se, hyljännytkö
on sinut kaunis houre äkisti?
Sun uni vanginnutko korkeimman
on riemus päivänä, ja painaa nyt
ja sortaa raskain kahlein sieluasi?
Niin, valveillas ja unelmissas oot sa.
Miss' ovat hetket, jotka seppelein
pääs ympärillä äsken karkeloivat?
Ja päivät, jolloin henkes vapaa kaiho
luo ehti taivaan äärten siintäväin?
Viel' elät kuitenkin ja tunnustelet
sä itseäs,--et tiedä, elätkö.
Syy minun liekö, liekö jonkun toisen
ett' täällä rangaistusta kärsin nyt?
Ma rikoinko, kun kärsiä mun täytyy?
Vikani eikö ole avu vain?
Loin häneen silmäni, ja hyvä tahto
ja toiveherkkyys sai mun yltymään:
on muka ihminen, kell' ihmisen
on ulkonäkö. Syli avoinna
mä häntä vastaan kävin, mutta lukot
ja salvat tunsin vain, en sydäntä.
Oi, viisaastihan olin ajatellut,
kuin vastaanottaisin mä miehen sen,
jot' ennakolta epäluuloin katsoin!
Vaan mitä sulle koskaan tapahtuukaan,
niin tähän varmuuteen sä kiinnittäy:
oon armaan nähnyt! Edessäin hän seisoi!
Hän puhui mulle, häntä kuuntelin ma.
Tuo katse, ääni, sanat lempeät,
mun on ne iäti, ei niitä ryöstää
voi aika, sallimus, ei onnen oikut!
Jos saikin silloin liian nopsan lennon
mun sieluni, jos liioin yltyä
soin povessani liekin, mi nyt kalvaa
mua itseän', ei kaduttaa mua voi se,
eloni ikimennyttä jos oiskin.
Mä hälle vihin itseni ja riemuin
sit' tottelin ma viittausta, mi vei
mun turmioon. Niin olkoon! Ansainneeni
oon sentään todistanut luottamuksen
tuon kalliin, joka mua virkistää,
nyt vielä virkistää, kun eteeni
jo kaameana pitkän murhe-ajan
yösynkkä portti aukee.--Tehty on se!
Äkisti päivä parhaan suosion
nyt laskee eessäni, mun ruhtinaani
pois kääntää katseensa,--mä yksinäni
tiell' ahtahalla, tummalla nyt seison.
Nuo linnut kaameat, kaksmieliset,
yön vanhan seuralaiset ilkeät,
taas viuhuu esiin, ympärillä liehuu.
Ma minne, minne ohjaan askeleni,
jott' inho ahdistava minut jättäis,
jott' ei mua nielis syvyys uhkaava?



TOINEN KOHTAUS.


    LEONORA. TASSO.

LEONORA.
Mit' tapahtunut on? Sua, rakas Tasso,
niin kiihkos, epäluulos sokaisiko?
Kuin tapahtui se? Hämmästyneet oomme
me kaikki. Ja sun luontos lempeä,
sun suopeutesi, ja sun nopsa katsees,
sun älys oikea, mi kullekin
suo oman osansa, sun tasamieles,
mi kestää, mitä tyynnä kestämään
pian oppii jalo, harvoin turhamainen,
sun viisautes, mi kieltäs hallitsi?
sua, kallis ystävä, nyt tuskin tunnen.

TASSO.
Ja jos tuo kaikki nyt ois kadonnut?
Jos ystävän, jonk' ennen rikkaaks luulit,
näetkin kerjäläiseks äkkiä?
Oot oikeassa, itseni mä enää
en ole, ja se sentään yhtähyvin
mä olen nyt kuin olin ennenkin.
Ei arvoitus tää ole, niinkuin näyttää.
Kuu hiljainen, mi yötäs virkistää
ja valollansa tenhoten sun silmäs
ja mieles vangitsee, se päivin häilyy
kuin hattara vain hento, kalpea.
Sai päivä sammumaan mun valoni,
te minut tunnette, en itse enää.

LEONORA.
En ymmärrä sua, ystäväni, noin
kun puhut. Itses mulle selitä!
Tuon jyrkän miehen loukkausko sinuun
niin koski, että itseäs ja meitä
käsität väärin. Mulle mieles avaa.

TASSO.
Mua loukattu ei ole, näethän
mun rangaistuna, koska loukkasin.
Sanojen solmut vaivatta ja pian
saa auki kalpa, vaan ma olen vanki.
Sa tuskin tiedät--hento ystävä,
tät' älä säikähdä--: sä ystäväsi
nyt vankilassa tapaat. Ruhtinas
mua niinkuin koulupoikaa kurittaa.
En voi, en tahdo kanssaan kiistaa käydä.

LEONORA.
Sä näytät ylenmäärin kiihtyneeltä.

TASSO.
Niin heikoksi, niin lapseksiko luulet
mun, että runnella vois tällainen
tapaus minut? Se, mi tapahtui,
niin syvään ei mua loukkaa, mutta se
mua loukkaa, mitä merkitsee se mulle.
Kadehtijani, vihamieheni
vain vallitkoot! On selvä taistotanner!

LEONORA.
Sa aivan väärin monta epäilet,
siit' itse olen varmuutehen päässyt.
Ei vihaa sinua Antoniokaan,
kuin väität. Tänäinenkin selkkaus--

TASSO.
Sen jätän täysin syrjään, muistan vain
Antonion, millainen hän oli ja
on edelleen. Mua tuskastutti aina
tuo jäykkä viisaus, kun alituiseen
hän mestaria näytteli. Sensijaan,
ett' tutkis, eikö äly kuulijan
käy oikeata suuntaa itsestäänkin,
hän sulle paljon opettaa, min tunsit
sa paremmin ja syvemmin, ja sanaa
sun sanomaasi hän ei kuulekaan,
hän aina sinut väärinymmärtää.
Kuin raskas väärinymmärrys, mi puhuu
vain hymyin ylpein, ylimielisin!
Niin vanha viel' en ole enkä viisas,
ett' ois mun vastaan hymyiltävä vain
ja kärsittävä. Ei ois tälleen voineet
välimme jäädä, meidän kerran ois
ne ollut rikottava kuitenkin.
Ne ajanpitkään pahenneet viel' oisi.
Vain yhden herran tunnen, hänet, jolta
saan ravintoni, häntä mielelläni
ma seuraan, muit' en mestareita pyydä.
Mies vapaa tahdon aatoksissa olla
ja runoilussa; toiminnassa meitä
maailma yllin kyllin rajoittaa.

LEONORA.
Hän sinust' usein kunnioittain puhuu.

TASSO.
Kai paremminkin: säästäin, älykkäästi.
Se juuri suututtaa mua; osaahan
niin laskein sanansa hän sovittaa,
ett' ylistyksensä on parhain moite
ja ettei mikään enemmän sua loukkaa,
ei syvemmin, kuin hänen kiitoksensa.

LEONORA.
Kunp' oisit kuullut, ystävä, kuin puhui
hän usein sinusta ja kyvystäs,
min luonto hyvyydessään ennen muita
soi sulle. Mitä olet, omistat,
hän varmaan tuntee ja suo arvon sille.

TASSO.
Oi, usko mua, itsekäs ei mieli
voi välttää kateuden ahdistusta.
Mies sellainen suo anteeks toiselle
kyll' omaisuuden, säätyarvon, maineen,
näin miettien: sull' on se myös, jos tahdot,
jos kestät vielä, jos sua onni suosii.
Vaan mitä luonto yksin suo, mit' ei
voi koskaan mikään tahdonponnistus
tai vaivannäkö saavuttaa, ei kulta,
ei miekka eikä äly, kestävyys
voi vallata, sit' ei hän anteeks anna.
Hän soisko mulle sen? Hän, jäykkämieli,
jok' uskoo runotarten suosion
uhalla saavansa, ja kootessaan
mont' eri runoilijain ajatusta
jo luulee runoilijaks itseään?
Hän mulle ruhtinaankin suosion
sois paljon ennen--vaikka halukkaasti
sen pitäis yksinkin,--kuin lahjan, minkä
nuo taivaiset soi orvon osaksi.

LEONORA.
Oi jospa katsees kirkas ois kuin mun!
Sä erehdyt, ei sellainen hän ole.

TASSO.
Jos erehdyn, sen mielelläni teen!
Hän pahin vihamies on silmissäni,
ja oisin lohduton, jos lievemmin
mun häntä ajatella pitäisi.
On mieletöntä olla kohtuullinen
jok' asiassa; oman itses sillä
vain tuhoot. Meitä kohtaan ihmiset
myös onko kohtuulliset? Ei, ah ei!
On ihmiselle ahdasrajaiselle
molemmat tarpeen: rakkaus ja viha.
Yö eikö hälle niinkuin päiväkin
lie tarpeen, uni niinkuin valveillaolo?
Ei, vihata mun täytyy syvimmin
täst' alkain tuota miestä mielessäni;
ei mikään riistää voi mun haluani
hänt' yhä huonommaksi ajatella.

LEONORA.
Jos miielialaas, kallis ystävä,
et tahdo muuttaa, enpä tiedä, kuinka
voit vielä hoviin jäädä olemaan.
Sen tiedät: paljon pätee hän, ja syystä.

TASSO.
Oi, hyvin tiedän, armas ystävä,
kuin tarpeeton oon kauan täällä ollut.

LEONORA.
Et ole, etkä koskaan olla voi!
Päinvastoin tiedät, kuinka kanssas elää
mielellään ruhtinas ja prinsessa.
Ja jos Urbinon herttuatar saapuu,
sun vuokses saapuu hän ehk' yhtähyvin
kuin sisarensa. Kaikki sinusta
he hyvää ajattelee, samaan tapaan,
ja kaikki sinuun täysin luottavat.

TASSO.
Oi Leonora, kuinka luottavat?
Hän onko koskaan sanaa vakavaa
mun kanssain valtiostaan vaihtanut?
Jos tuli esiin seikka, josta kysyi
hän mieltä siskonsakin, niinkuin muitten,
jos olin läsnä, sit' ei koskaan multa
hän kysynyt. Sai silloin kuulla vain:
Antonio saapuu! Kirjoitettakoon
Antoniolle! Antoniolt' tiedustakaa!

LEONORA.
Vain valitat, et kiitä ensinkään.
Kun sulle suo hän täyden vapautes,
sua kunnioittaa hän, min parhain taitaa.

TASSO.
Hän minut rauhaan jättää, mielestään
kun olen hyödytön.

LEONORA.
Sa juuri siksi
oot hyödyllinen, että rauhaan jäät.
Povellas murhetta ja mielipahaa,
kuin lasta armasta, jo kauan kannoit.
Näin usein mietin, mietin vieläkin:
maaperällä sä tällä kauniilla,
min onni näytti kasvinpaikaksesi
jo antaneen, et menesty. Oi Tasso!
Tään neuvon antaa voinko, puhtaaks suuni
nyt puhua?--Sun täält' ois lähdettävä!

TASSO.
Pois sääliväisyys, armas lääkäri!
Suo lääke sairaalles, äl' ajattele,
se onko katkeraa.--Hän vieläkö
voi parantua, sitä tarkoin tutki,
oi viisas, hyvä ystävä! Sen kaiken
mä itse nään, se mennyttä jo on!
Voin hälle anteeks suoda, hän ei mulle;
ja hän on tarpeen, vaan en, koito, minä.
Ja hän on viisas, vaan en, koito, minä.
Hän vaikuttaa mun vahingokseni,
ma vaikuttaa en voi, en tahdo vastaan.
Mun ystäväni ovat alallaan,
he toisin katsoo asiaa, ei torju
he pahaa, vaikk' ois vastaan taisteltava.
On erottava, luulet, mun; ma samoin--
Siis jääkää hyvästi!--Mä kestän senkin.
Te minust' erositte, suotakoon
myös mulle rohkeutta, voimaa eroon!

LEONORA.
Ah, kaukaa katsoin selvempää on kaikki,
mi lähellä vain meitä hämmentää.
Viel' ehkä huomaat, mikä rakkaus
sua kaikkialta ympäröi, mi onni
on tosi, uskollinen ystävyys,
jot' aarteet maailman ei korvaa sulle.

TASSO.
Sen saamme kokea.--Jo nuoruudesta
maailman tunnenhan--kuin helposti
se meidät avuttomiks, yksin jättää
ja tietään käy kuin aurinko ja kuu
ja kaikki taivaiset.

LEONORA.
                     Jos mua kuulet,
ei koskaan toiste varro, ystävä,
sua tämä surullinen kokemus.
Jos saan sua neuvoa, niin ensin lähdet
Firenzeen, siellä eräs ystävätär
sinusta pitää alttiin huolen. Heitä
kaikk' epäilyt, se olen minä itse.
Koht'ikään sinne puolisoni luo
ma lähden, enkä iloa vois hälle
enk' itselleni tuottaa parempaa
kuin jos ma sinut saatan keskuuteemme.
En virka sanaakaan, sen itse tiedät,
mi ruhtinas sun läheisyyteensä
siell' ottaa, mitä hoivaa miehiä
ja naisia se kaunis kaupunki.
Oot vaiti? Tarkoin punniten tee päätös!

TASSO.
Mua viehättää sun puhees, tarkalleen
sen mukainen, mit' itse salaa toivoin.
Vaan liian uutta on se; mietintään
suo mulle aikaa! Päätöksen teen pian.

LEONORA.
Pois lähden, toivoin kaikkein kauneinta
sun osakses ja mun ja tämän talon.
Sä mieti vain ja oikein mietittyäs
parempaa tuskin löydät aatosta.

TASSO.
Viel' armas ystävä, yks kysymys:
mua kohtaan mik' on mieli prinsessan?
Hän suuttunutko oli? Minusta
puhuiko moittien? Se suoraan sano!

LEONORA.
Hän kohta anteeks soi, hän tuntee sinut.

TASSO.
Imartelutta sano: silmissään
mun onko alentunut arvoni?

LEONORA.
Ei naisen suosio niin äkin katoo.

TASSO.
Pois päästääkö hän minut mielellään?

LEONORA.
Jos hyödykses se koituu, kyllä varmaan.

TASSO.
Mua yhä suosineeko ruhtinas?

LEONORA.
Voit tyynnä luottaa jaloon mieleensä.

TASSO.
Ja prinsessanko yksin jätämme?
Sä lähdet, ja vaikk' en mä paljon ole,
jotakin sentään, tiedän, hälle olin.

LEONORA.
Jos kaukanakin, seura armas meille
on ystävämme, onnen saavuttanut.
Ja hyvin käy: sun näen onnellisna,
et täältä lähde mielin karvahin.
Sua tapaamaan sai ruhtinas Antonion,
jok' itse moittii omaa katkeruuttaan,
mi loukkas sua. Tyynnä saapuu hän
ja tyynnä hänet vastaanota, pyydän.

TASSO.
Voin joka hetki häntä vastaan käydä.

LEONORA.
Ja taivas suokoon, rakas ystävä,
ett' avaan silmäs täällä ollessasi:
ei kukaan koko isänmaassasi
sua vihaa, salaa pilkkaa, vainoa!
Sa varmaan erehdyt, ja vaikka muutoin
loit runos muiden iloksi, nyt sentään
luot kumman kudoksen, ja itseäs
vain loukkaat niin. Teen puolestani kaikki
sen hävittääkseni, jott' iloiten
ja vapaana voit käydä elon tietä.
Voi hyvin! Kohta hyvää sanaa varron.



KOLMAS KOHTAUS.


TASSO (_yksin_).
Mun tunnustaako pitäis: kukaan mua
ei vihaa, vainoa, ja kaikki vilppi
ja kaikki salajuonten kudokset
on omain aivojeni kuvitusta!
Mun tunnustaako pitäis: väärin luulen
ja vääryyttä teen miehille, jotk' ei
sit' ansaitse. Niin tehdä hetkellä,
mi täysin tuopi päivän valkeuteen
mun oikeuteni sekä muiden vilpin!
Mun täytyis syvään tuntea, kuin mielin
avoimin mulle tarjoo suosionsa
mun ruhtinaani, lahjat runsaat mulle
hän antaa, vaikka liian heikkona
mun vihaajaini silmäns' soentaa
ja kahlehtia kätensä hän sallii!

--Hän petetyks ei itseään voi nähdä,
mä heit' en pettureiksi todistaa;
ja jotta rauhass' itseään hän pettäis,
he häntä mukavimmin pettää vois
--vain siksi nöyrtyin väistyä mun täytyy!

--Ja ken mua neuvookaan? Niin viisaasti
ken ohjata mua tahtois, tarkoittaen
vain parastani vilpittömin mielin?
Lenora, niin, Lenora Sanvitale,
tuo hento ystäväinen! Nyt sun tunnen!
Oi, miksi koskaan uskoin sanaansa.
Ei suora ollut hän, kuin paljon onkaan
hän mulle suosiotaan tuhlannut
ja hellyyttänsä sanoin hempein!
Ei, petollinen sydän hällä on
ja siksi jää se, suosiohon pyrkii
hän viekkain, äänettömin askelin.

--Kuin usein ehdoin tahdoin itseäni
olenkaan pettänyt, myös häneen nähden!
Ja sentään itse asiassa mua
on pettänyt vain turhamaisuus. Hyvä!
Mä hänet tuntein liehin itseäni:
»Noin muita kohtelee hän», ajattelin,
»sua kohtaan on hän vilpitön ja avoin».
Nyt hyvin nään, mut liian myöhään vain:
ma olin suosittu--hän painautui
niin hellänä mua, onnenlasta, liki.
Nyt kaadun minä--onnen mukana
hän selin minuun kääntyy.

                          Luokseni
nyt vihaajani aseena hän saapuu,
matavi esiin, kuiskii liukkain kielin,
tuo käärmehyinen, lumoloitsujaan.
Noin armas onko ollut konsaan hän!
Kuin sujui hänen suustaan joka sana!
Mut imartelu multa salata
ei kauan voinut petollista mieltä:
sanainsa vastakohdan otsahansa
näin liian selvään kirjoitettuna.
Mä hyvin tunnen, milloin etsitään
mun sydämeeni tietä vilppimielin.
Mull' onko lähtö pois? Firenzeen viekö
mun tieni kohta ensi tilassa?
Ja miks Firenzeen? Kyllä näen, siellä
Medicien uus suku vallitsee,
ei tosin sodassa Ferraran kanssa,
mut sentään jalot mielet erilleen
vie salakateuden tyly käsi.
Jos noilta yleviltä ruhtinailta
saan merkit suosion ma korkeat,
kuin saatan odottaa, koht' epäluulon,
ett' olen uskoton ja kiittämätön,
herättäis helposti tuo hovimies.

--Pois tahdonkin, mut en kuin teill' on mieli;
pois, mutta kauemmas kuin luulette.
Mä mitä täällä? Ken mua pidättää?
Oi, liian hyvin sanat, mitkä urkin
Lenoran suusta, kaikki ymmärrän!
Vain tavuittain ne vaivoin esiin sain
ja tiedän nyt, mi prinsessan on mieli--
niin, niin, on sekin totta, älä lankee
nyt epätoivoon! »Minut menemään
hän laskee, kosk' on parasta se mulle.»
Oi, jospa sydämessään tuntisi
hän intohimon, joka syöksis minut
ja minun onnenikin perikatoon!
Mä ennen kättä kuolon tervehdin
kuin hänen, joka kylmin, jäykin mielin
voi minut päästää.--Täältä lähden mä!--
Nyt varo, itseäs äl' anna pettää
hyvyyden, ystävyyden varjon minkään!
Ei kukaan sua petä, ellet itse.



NELJÄS KOHTAUS.


    ANTONIO. TASSO.

ANTONIO.
Ma sulle, Tasso, sanan sanoisin,
jos voit ja haluat mua tyynnä kuulla.

TASSO.
Mult' onhan toimiminen kielletty,
vain odottaa ja kuunnella mun sopii.

ANTONIO.
Sun tapaan rauhallisna, kuten toivoin,
ja mieleni ois avoimesti haastaa
sun kanssas. Siteen heikon ensiksi,
mi muka kahlees oli, avajan
nimessä ruhtinaamme.

TASSO.
                     Minut päästää
nyt mielivalta, niinkuin sitoikin.
Mä tyydyn, enkä vaadi oikeutta.

ANTONIO.
Ja itsestäni sanon: näyttää siltä,
kuin oisin sanoillani loukannut
sua syvemmin, kuin, monen intohimon
mua kiihdyttäissä, itse huomasinkaan.
Vaan mikään parjaus ei lähtenyt
mun huuliltani kevytmielisesti;
ei aatelisna sulia syytä kostoon
ja ihmisenä anteeks antanet.

TASSO.
Mi koskee kipeämmin: loukkaus
vai parjaus, en tahdo tutkia.
Ain' ytimihin viiltää edellinen,
ihoa jälkimäinen raapaisee.
Saa häväistyksen nuolen itseensä
mies, joka aikoi sillä haavoittaa;
mies, hyvin sotinut, saa hyvityksen
myös eessä julkisuuden helposti,--vaan
sydän haavoitettu vitkaan toipuu.

ANTONIO.
Sua täytyy mun nyt pyytämällä pyytää:
pois älä käänny, täytä toivo minun
ja ruhtinaan, mun lähettäjäni!

TASSO.
Mä tiedän velvoitukseni ja taivun.
Kaikk' olkoon sovittu, jos olla voi!
On keihäs moinen, kertoo runoniekat,
mi iskemänsä haavan parantaa
voi kosketuksell' ystävällisellä.
On ihmiskielelle se voima suotu;
en vihoin tahdo sitä vastustaa.

ANTONIO.
Sua kiitän, toivoin, että ystävänä
mua kohta koetella haluat
ja tahtoani, sulle altista.
Sua voinko, kuten soisin, hyödyttää?

TASSO.
Sa tarjoot, mitä toivoa vain voin.
Toit jälleen vapauteni mulle, nyt
sua pyydän, käyttöoikeus myös hanki!

ANTONIO.
Mit' aiot mielessäsi? Selvään sano!

TASSO.
Kuin tiedät, päättänyt oon runoni;
vaan sangen puuttuvainen on se vielä.
Sen tänään ruhtinaalle jätin, toivoin
esittää saavani myös erään pyynnön.
Ma Roomaan tiedän kokoontuneen nyt
mont' ystävääni; yksityisesti
he kirjeissä on mielens' ilmaisseet.
jo moneen kohtaan nähden; paljon olen
mä käyttää voinut, paljon vielä vaatii
vakaata harkintaa; ja muuttamatta
mä eräät paikat jättää tahtoisin,
jos paremmin kuin tähän saakka mua
ei vakuuteta. Kirjetietä ei
käy päinsä kaikki tää; mut tapaaminen
vois pian kaikki solmut selvitellä.
Siks ruhtinaalle pyynnön esittää
mä tänään tahdoin; tilaisuutt' en saanut.
En yrittää voi enää,--toivon siis
tään suostumuksen saavani sun kauttas.

ANTONIO.
Ei mielestäni ole edullista
poislähtö juuri nyt, kun valmis työsi
tien sulle valmistanut suosioon
on ruhtinaan ja ruhtinattaren.
On päivä suosion kuin elonaika:
käy toimeen kohta, kun on vilja kypsä!
Pois siirtyen et mitään voita, voittos
ehk' entisetkin hukkaat. Läsnäolo
on jumalatar mahtava. Sen voima
sa opi tuntemaan ja tänne jää!

TASSO.
Ei syytä pelkoon mulla: aina on
Alfonso jalo ollut mua kohtaan,
ja toiveitteni täytännästä kiittää
ma tahdon hänen sydäntänsä vain,
en liehitellen päästä armoihin;
en mitään tahdo hältä ottaa vastaan,
min antamista katua hän vois.

ANTONIO.
Siis älä vaadi, että pois sun nyt
hän päästäis; mielellään hän sit' ei tee,
ja hyvin pelkään: ei tee ensinkään.

TASSO.
Hän tekee sen, kun oikein pyydetään,
ja sulle onnistuu se, jos vain tahdot.

ANTONIO.
Vaan mitä perusteita esitän?

TASSO.
Suo puhua mun joka säkeeni!
Mun pyrintöni kiitost' ansaitsee,
jos voimat olivatkin liian heikot.
Ei uurautta multa puuttunut.
Niin monet vilppaat päivät vierivät,
yöt monet kului hiljaa--kaikki ne
tään hartaan laulun valmistukseen vihin.
Mull' oli kaino toivo lähestyä
esiaikain mestareita suuria,
ja rohkeana töihin jaloihin
pitkästä unestansa aikalaiset
taas herättää, senjälkeen ottaakseni
ehk' osaa pyhän sodan kunniaan
ja vaaraan jalon ristijoukon kanssa.
Ja parhaat miehet herättääkseen täytyy
parhainten arvoinen myös laulun olla.
Mit' aikaan sain, on ansio Alfonson;
myös viimeistelyyn toivon suosionsa.

ANTONIO.
Ja juuri hän on täällä, samoin muita,
jotk' yhtähyvin ohjata sua voivat
kuin Rooman miehet. Täällä runoelmas
sä täydennä, on paikka siihen täällä,
ja Roomaan riennä sitten vaikuttamaan!

TASSO.
Alfonso innosti mua ensimäisnä,
lie varmaan viimeinen mua opettamaan.
Sun neuvoas, ja muiden älykästen
tään hovin miesten, hyvin kunnioitan.
Te saatte ratkaista, jos Roomassa
ei ystäväni vakuuta mua täysin.
Vaan heidät täytyy nähdä mun. Gonzaga
on koonnut lautakunnan, jonka eteen
oon ensin käyvä. Mieltäni jo polttaa.
Flaminio de' Nobili, Augelio
da Barga, Antoniano ja Speron Speroni!
Kai tunnet heidät?--Mitä nimiä!
Ne luottamusta sekä murhetta
yht' aikaa vuodattavat sieluuni,
mi altis alistumaan on.

ANTONIO.
Sa muistat
vain itseäsi etkä ruhtinastas.
Ma sulle sanon: sua ei pois hän päästä;
ja jos sen tekee, mielellään ei tee.
Sä ethän tahdo vaatia, mit' ei hän
suo sulle mielellään. Ja pitäiskö
nyt edistää mun, mit' en hyväks luule?

TASSO.
Ens avun kiellätkö, kun koetella
ma tahdon tarjottua ystävyyttä?

ANTONIO.
Ajallaan kieltäytäkin oikeaa
on ystävyyttä, usein rakkaus
saa aikaan vahinkoa, palvellen
miel'alaa vaatijansa enemmän
kuin hänen onneaan. Mun nähdäkseni
nyt hyväks arvioit sen, mitä toivot
sä kiihkeästi, sekä tahdot nyt
vain mik' on mielees. Erehtyvä korvaa
sen intoilulla, mitä voimista
ja totuudesta puuttuu häneltä.
Mun velvoitus on tyyntää, minkä voin
sun kiihkoasi, jok' ei hyvään johda.

TASSO.
Jo kauan ystävyyden orjuutuksen
oon tuntenut, tuon orjuutuksen, jota
voin sietää vähemmän kuin mitään muuta.
Sa toisin ajattelet vain, ja luulet
siks ajattelevasi myöskin oikein.
Mä mielelläni tunnustan: sa tahdot
mun parastani, mutta älä vaadi
mua sitä etsimään vain sinun tieltäs.

ANTONIO.
Siis kylmin mielin, täysin tietoisena
sua pitääkö mun vahingoittaa kohta?

TASSO.
Sen huolen tahdon säästää sinulta.
Nuo sanasi mua eivät pidätä!
Mun vapaaks julistit, ja tämä ovi,
mi vie luo ruhtinaan, on avoin mulle.
Valita sinun annan. Toinen meistä!
Pois lähtee ruhtinas. Ei hetkeäkään
saa hukata. Tee pian valintasi
Kuin käyneekin, mä menen, ellet sinä.

ANTONIO.
Vain vähän aikaa suo mun pyytää sulta,
ja paluuta vain varro ruhtinaan!
Mut tältä päivältä se jätä!

TASSO.
                            En,
en tältä hetkeltä, jos mahdollista!
Tää marmorinen permanto jo polttaa
mun jalkapohjiani; mieleni
ei ennen rauhaa saa kuin riennostani
tien vapaan tomu ilmaan kohoaa.
Sua pyydän! Nääthän kuinka sopimaton
ma valtiaani kanssa puhumaan
olisin tällä hetkellä; sä nääthän--salata
sit' en tahdo--: itseäni
en tällä hetkellä voi ohjata,
ei mikään muukaan mahti sitä voi.
Vain kahleet mua voivat pidättää!
Alfonso tyranni ei ole, minut
hän vapautti. Kuin mielelläni muutoin
ma noudatinkaan hänen sanaansa!
En voi ma tänään totella. Vain tänään
vapaus suokaa mulle, jotta taas
mun selkeneisi sieluni! Ma pian
luo velvoitusteni taas palajan.

ANTONIO.
Mun epäröimään saat. Mit' osaan tehdä?
Mä erhetyksen huomaan tarttuvan.

TASSO.
Jos mun sua uskottava on, jos suot
sa mulle hyvää, niinpä toimeen saa
se mitä toivon mä, min sinä voit!
Mun silloin päästää ruhtinas, ja mitään
en suosiostaan silloin kadota.
Sua siitä mielelläni kiittäisin.
Vaan jos on vanhaa kaunaa povessasi,
jos pois mun tahdot ajaa hovista,
jos väärään suuntaan iäks ohjata
mun kohtaloni tahdot, avutonna
maailmaan avaraan mun karkoittaa,
--jää mielipiteesees ja estä mua!

ANTONIO.
Oi Tasso, koska kuitenkin mun täytyy
sua vahingoittaa, niinpä valitsen
sun valitsemas tien. Ken erehtyy,
sen lopputulos näyttäköön! Pois pyrit!
Tään sanon edeltä: oot tuskin selin
sä tähän taloon kääntynyt, kun vaatii
taas tänne sydämes, mut eteenpäin
sua itsepäisyys ajaa; tuska vartoo
sua Roomassa, ja hätä, masennus,
et pääse määrääs siellä etkä täällä.
Mut täll' en enää neuvoa sua tahdo;
vain sanon ennakolta, kuinka käy,
ja samoin ennakolta kehoitan
sua minuun turvaamaan, jos pahoin käy.
Nyt ruhtinaalle puhun, niinkuin vaadit.



VIIDES KOHTAUS.


TASSO (_yksin_).
Niin, mene vain ja mene varmana,
ett' osaat taivuttaa mun puheellasi!
Mä teeskentelyn opin, suuri oothan
sa mestari, ja minä oppivainen.
Niin elon pakko meidät noiksi pukee
ja noiksi tekeekin, joit' ylpeästi
me halveksia voisimme. Nyt selvä
on mulle koko hovijuonen kudos.
Antonio pois häätää tahtoo minut,
vaan häätäjält' ei näyttää. Puhu säälin
ja viisauden suull', ett' oikein nähtäis,
kuin sairas, kuinka mahdoton ma olen!
Hän holhoojaksi ryhtyy, alentaakseen
niin minut lapseksi, kun pakoittaa
ei voinut orjaks. Siten ruhtinaan
ja prinsessan hän katseet sumentaa.

--On minut säilytettävä, hän tuumii,
minulle soihan luonto kalliin lahjan;
vahinko vain: se jaloon lahjaansa
myös monta pahaa heikkoutta liitti,
--niin rajun ylpeyden ja synkän mielen
ja liiallisen tunneherkkyyden.
Mut olkoon niin, kun miehen sellaiseksi
on kerran muovaellut kohtalo;
nyt sellaisenaan hänet ottaa täytyy,
suvaita, sietää; hyvän päivän tullen
viel' ehkä ilon hedelmän hän antaa,
viel' ehkä palkan, vastoin odotusta;
ja muutoin, sellaisna kuin syntyi hän,
on hänen sallittava elää, kuolla.

--Alfonson luonteen enää tunnenko,
mi vihamiestä uhmaa lujana,
uskollisesti suojaa ystävää?
Mä hänet sellaisena tunnenko,
kuin nyt hän mulle esiintyy? Niin, nyt
mä tunnen koko nurjan kohtaloni!
Mun osani on, että ainoastaan
mua kohtaan muuttuu jokainen, ken muille
jää uskolliseks,--muuttuu helposti,
vain hetkinen, vain henkäys sen tekee.

--Tuon miehen tulo yksin eikö kumoon
mun elämääni syössyt tuokiossa?
Hän eikö peruksia myöten maahan
musertanut mun onnenmajaani?
Oi, tänäänkö mun kokea se täytyy!
Niin, kuten kaikki tulvi luokseni,
nyt kaikki minut jättää; niinkuin kukin
mun riistää tahtoi itseens' sitoakseen,
nyt pois mun työntää kaikki, vieroo mua.
Ja miksi niin? Hän enemmänkö painaa
kuin arvoni ja kaikki rakkaus,
jot' ennen omistin niin runsaat aarteet?
Niin, kaikki jättää mun. Myös sinä, sinä!
Pois väistyt multa, armas ruhtinatar!
Ei ole näinä murheen hetkinä
minulle suosionsa merkkiä
hän suonut ainoaa. Tään ansaitsinko
mä hältä?--Sydänparka, jolle oli
hiin luonnollista häntä jumaloida!
Kun kuulin äänensä, kuin tunkikaan
lävitse rinnan tunne sanomaton!
Kun hänet näin, niin päivän kirkas valo
jäi sumeaksi; väkevästi veti
mua luokseen silmäns', suunsa; polvet tuskin
mua kantoi; kaiken tahdonvoimani
sain jännittää, jott' en jo jalkoihinsa
ois syöksynyt; mä tuskin
sain selkenemään huumauksen tuon.
Nyt sydän, taltu! Älä selkeytes
nyt anna, mieli, sumuun peittyä!
Niin, hänkin! Sanoa sen saanko? Sitä
voin vaivoin uskoa; tai uskon kyllä,
mut itseltäni salata sen tahdon.
Niin hänkin! Hänkin! Kaikki anteeks hälle,
vaan itsellesi myönnä: hänkin, hänkin!

--Oi sana tää, jot' epäillä mun pitäis,
niin kauan kuin ees uskon värekään
minussa elää vielä,--niin tää sana
kuin päätös kohtalon vie? lopuksi
se rautareunaan tuskieni taulun,
jo täyteen kirjoitetun, uurtuvi.
Nyt vasta vahvat vihaajani ovat,
nyt minä iäks olen voimaton.
Kuin voin ma taistella, kun joukossa
on vihollisten hän! Kuin odottaa
mun pitäis kärsivällisnä, kun hän
ei mulle kaukaa kättään ojenna?
Kun rukoilevaa katseensa ei kohtaa?
Sen ajatella uskalsit, sen lausuit,
ja totta on se, ennenkuin sit' edes
voit peljätä! Ja ennenkuin nyt mieles
jo epätoivo rautakynsin repii,
niin valita vain osas katkeruutta
ja yhäti vain toista: _hänkin! hänkin!_



VIIDES NÄYTÖS.

_Puisto_.



ENSIMÄINEN KOHTAUS.


    ALFONSO. ANTONIO.

ANTONIO.
Sun vihjees vuoksi toisen kerran menin
luo Tasson; hänen luotaan palaan nyt.
Oon häntä kehoittanut, vaatinutkin;
mut hän ei muuta mieltänsä, vaan pyytää
sua hartahasti, että Roomaan soisit
vähäksi aikaa hänen matkustaa.

ALFONSO.
Oon harmissani, tunnustan sen sulle,
ja mieluummin sen sulle ilmaisen
kuin salaamalla sitä lisään vielä.
Pois haluaa hän; hyvä! Min' en estä.
Hän tahtoo Roomaan; sinne pääsköhön!
Kun ei vaan multa Scipio Gonzaga,
Medici viisas, häntä viettele!
Se suureks on Italian tehnyt, että
on kilpailussa kanssa naapurinsa
jokainen, parhaat miehet omistaakseen
ja heitä käyttääkseen. Se ruhtinas,
jok' ympärilleen kykyjä ei liitä,
päämies on armeijaton mielestäni;
ja ken ei runouden ääntä kuule,
on raakalainen, kuka olkoonkin.
Tään miehen löysin mä ja valitsin,
oon ylpeä, kun palvelee hän mua,
ja koska hyväkseen jo tein niin paljon,
en suotta mielis häntä kadottaa.

ANTONIO.
Oon hämilläni--oonhan syypää eessäs
mä siihen, mitä tänään tapahtui;
myös mielelläni myönnän vikani,
sun armoosi sen anteeksanto jää.
Mut uskoa jos saatat, etten tehnyt
ma parastani, lepyttääksein häntä,
ma olen vallan lohduton! Oi, mulle
puhua katseesi suo lempeän,
jott' itseni taas tasapainoon saisin,
taas itseluottamuksen voittaisin.

ALFONSO.
Ei, rauhoitu, Antonio! Sinua,
mä siitä millään tavalla en syytä;
sen miehen mielen liian hyvin tunnen
ja tiedän liian tarkoin tekoni,
kuin paljon häntä säästin, kuinka tyyten
ma unohdin, ett' oikeastaan hältä
mull' oisi velottavaa. Ihminen
valtansa alle alistaa voi paljon,
vaan hänen mieltään tuskin taipumaan
voi saada hätä tahi pitkä aika.

ANTONIO.
Kun hyväks yhden toiset paljon tekee,
on kohtuullista, että puolestaan
hän myöskin aina muistaa muiden edun.
Ken henkeään niin paljon kehitti,
ken itarasti yhteen joka tieteen
ja joka tiedon raapi, mikä meidän
on suotu tavoittaa, sit' ankarammin
hän eikö velvollinen itseään
ois hillitsemään? Muistaako hän sitä?

ALFONSO.
Vaan lepoon emme me saa jättäytyä!
Kun nauttimahan valmistaumme, silloin
juur' annetahan meille vihamies,
jott' urhoutta harjoittaisimme,
ja ystävä, jott' tilaisuutta meillä
ois pitkämielisyyttä harjoittaa.

ANTONIO.
Hän täyttääkö ees ensi velvoituksen,
mi ihmisell' on: ruoka valita
ja juoma, kosk' ei luonto rajoittanut
hänt' yhtä ahtaalle kuin eläintä?
Hänt' eikö ennemminkin houkuta,
kuin lasta, kaikki suuhun sulava?
Hän milloin viiniins' sekoittikaan vettä?
Hän hätiköiden ahmii yhteen menoon
makeiset, höysteet, juomat väkevät,
ja sitten valittaa hän synkkää mieltään
ja vertaan kuumaa, tuliluonnettaan,
ja soimaa luontoa ja sallimusta.
Kuin katkerasti, ilman mieltä vallan,
mä lääkärinsä kanssa kiistelevän
oon usein hänen nähnytkään; jos jotain
vois nauraa, mikä tuska jonkun on
ja muiden kiusa, sit' ois melkein voinut.

--Tään taudin tunnen, peloissaan hän sanoo
ja harmissaan:--Mit' auttaa taitonne?
Mua parantakaa!--Hyvä! sanoo toinen,
siis siitä sekä siitä luopukaa!

--En voi!--Siis tämä juoma nauttikaa!

--Oh en, se kamalalta maistuu, sitä
ei ota vastaan minun luontoni!

--Siis juokaa vettä!--Vettä? Ei, en koskaan.
Sit' inhoon niinkuin vesikauhuinen.

--Niinollen teit' ei auttaa voi.--Ja miksi?

--Uus paha pahaan liittyy joka hetki,
ja joskaan ei voi tappaa, kuitenkin
se lisää joka päivä tuskaanne.

--Se oivaa! Miksi lääkäri siis ootte?
Te tunnettehan vaivani, ois teidän
myös lääke tunnettava, maukkaaksi
se tehtävä, jott' ei mun oisi pakko,
pois tuskistani päästäkseni, kestää
vain yhä suurempia tuskia.--
Sä myöskin hymyilet, mut totta on se;
omasta suustaan liet sen hältä kuullut?

ALFONSO.
Useinkin kuullut sekä anteeks suonut.

ANTONIO.
On varmaa, että elo hillitön,
niinkuin se unelmat suo raskaat, hurjat,
saa viimein päivälläkin uneksimaan.
Unt' eikö vain tuo luulevaisuus ole?
Hän minne käykin, vihamiehiä
hän pälyy ympärillään. Kukaan ei
näet ilman kateutta huomata
voi muka hänen lahjojaan, ei kukaan
voi häntä kadehtia vihaamatta
ja katkerasti vainoomatta häntä.
Hän valituksillaanhan useinkin
sua vaivaa: lukot murretut ja kirjeet
pois siepatut, ja myrkyt, tikarit!
Mit' eessään näkeekään hän kaikkea!
Oot tutkittanut, itse tutkinut,
ja mitä löytyi? Tuskin varjon vertaa.
Ei tyynny turviin minkään ruhtinaan,
ei viihdy povell' ystävän hän minkään;
ja sellaiselle onneako luulet
ja rauhaa voivas hankkia ja hältä
taas iloako varrot itselles?

ALFONSO.
Sa oisit oikeassa, hänestä
jos lähint' etuani etsisin.
On etuni jo tosin, etten varro
mä hyötyä koht'ikään, suoraa kättä.
Kaikk' eri tavoin meitä hyödyttää;
ken paljon käyttää tahtoo, käyttäköön
jok' asiaa sen oman laadun mukaan!
Niin parhaat palvelukset saapi hän.
Medicit meille opettivat sen,
sen itse paavit meille näyttivät.
Mi huolenpito, mikä ylhäinen
ja tyyni kärsivällisyys heill' oli,
kun monta suurta kykyä he turvas,
jotk' eivät tarvitsevan näyttäneet
sit' oisi runsast' armoa ja sentään
sen tarvitsivat!


ANTONIO.
                 Ruhtinaani, kenpä
ei sitä tienne! Elon vaivat neuvoo
meit' elon antimille arvon suomaan.
Niin nuorena jo saavuttanut on
hän liian paljon, jotta siitä voisi
nyt tyytyväisenä hän nauttia.
Josp' oisi hänen hankittava vasta,
mit' auliin käsin tarjotaan nyt hälle,
voimansa jännittäis hän miehekkäästi
ja edistyissään tyydytyksen tuntis.
On köyhän aatelisen paras toivo
jo toteutunut, seuralaisekseen
jos hänet ottaa jalo ruhtinas
hoviinsa, köyhyydestä koroittaa
kädellä lempeällä. Lisäksi
jos luottamuksensa ja suosionsa
hän lahjoittaa ja tahtoo rinnalleen
hänt' ennen muita ylentää niin sodan
kun rauhan töissä, seuraelämässä,
niin, luulen, voispa hiljaisesti kiittäin
mies kaino arvon antaa onnelleen.
Ja Tassolla tään kaiken lisäks on
viel' onni nuorukaisen ihanin:
jo isänmaansa hänet tuntevi
ja häneen toivonsa on kiinnittänyt.
Mua usko, onnen patjall' oivasti
lepäävät oikut nuo ja pahat tuulet.
Hän tulee, päästä hänet armossasi,
suo hälle aikaa, jotta Roomasta
ja Napolista, mistä tahtoo, sitä
hän etsis, mitä täällä kaipaa hän
ja mitä täältä vain hän jälleen löytää.

ALFONSO.
Ferraraanko hän palais ensiksi?

ANTONIO.
Hän Belriguardoon jäädä tahtoisi
ja matkatarpeet välttämättömät
kautt' erään ystävänsä lähetyttäis.

ALFONSO.
Mä tyydyn siihen. Sisareni palaa
pian takaisin kanss' ystävättärensä,
mä ennen heitä ratsain kiiruhdan.
Kun Tassosta oot huolehtinut, kohta
sa seuraat meitä. Linnanhoitajalle
myös anna tarpeelliset käskyt, jotta
niin kauan viipyä hän täällä voi
kuin tahtoo, siksi kunnes ystävänsä
on hälle lähettäneet kapineet
ja kunnes kirjeet, jotka Roomaan tahdon
mä hänen mukanansa toimittaa,
hän saanut on. Hän tulee! Hyvin voi!



TOINEN KOHTAUS.


    ALFONSO. TASSO.

TASSO (_hillitysti_).
Sun armos, jota mulle osoittanut
oot usein, tänään loistaa kirkkainnaan.
Soit anteeksi, mit' ajattelematta
sun edessäs mä rikoin uhkamielin;
sait sovintoon sa vastustajani,
mun sallit jonkun aikaa poissa olla
sun luotasi, ja lupaat suosiosi
viel' ylevästi mulle säilyttää.
Nyt täysin luottavaisna lähden täältä
ja hiljaa toivon, että lomahetket
mun näistä vaivoistani kirvoittavat.
On uunna ylentyvä henkeni
ja tiellä, jolle katsees tukemana
ma astuin iloiten ja rohkeasti,
taas sinun suosiosi ansaitseva.

ALFONSO.
Ma toivon matkallesi onnea,
ett' iloiten ja täysin paranneena
tykömme palaisit. Sa silloin meille
hetkestä annat jokaisesta, jonka
nyt otat, voiton kaksinkertaisen.
Saat ystävilleni ja miehilleni
kirjeitä viedä Roomaan. Luottavana
sun toivon kaikkialla kääntyvän
mun läheisteni puoleen, joihin luen
myös sinut, vaikka poissa oletkin.

TASSO.
Oi ruhtinas, sen yli annos tulvii,
jok' arvoton on siihen mielestään
ja täll' ei hetkellä voi kiittää edes.
Sijasta kiitoksen on pyyntö mulla:
runoni lähinnä on sydäntäni.
Oon paljon tehnyt, lainkaan uutteruutta
tai vaivaa säästämättä; kuitenkin
on vielä paljon tehtävää. Mun mieli
ois sinne, missä suurten miesten henki
viel' elää, vaikuttaen elää, kouluun
siell' uudelleen mä käydä tahtoisin.
Niin arvokkaammin sinun suosiosi
ansaitsis lauluni.--Oi, takaisin
suo mulle lehdet, joiden olevan
sun hallussas vain häveten nyt tiedän.

ALFONSO.
Et tänään multa ottaa tahtone,
mit' antaa tuskin ehtinyt oot tänään.
Välittäjäksi suo mun käydä itses
ja runoelmas väliin: varo, ettei
sun uuras ankaruutes loukkaa luonnon
suloa, joka soinnuissasi elää.
Ja joka taholta äl' ohjeit' ota!
Tuhannet mietteet eri ihmisten,
joit' elämä ja aatteet ristiriitaan
saa keskenään, kaikk' yhteen runoilija
ne kokoo viisahasti, eikä pelkää
pahoittaa monen mieltä, jotta taas
sen enemmän vois monta miellyttää.
En sano silti, ettei siellä täällä
sun oisi silailtava varovasti.
Ma lupaan sulle vielä: runostas
saat pian jäljennöksen. Itse runo
sun kädestäsi jää mun käsiini,
jott' ensin sisarteni kanssa voisin
siit' oikein iloita. Jos sitten tuot
sen valmiimpana takaisin, me siitä
nautimme ylevämmin, ystävinä
vain siellä täällä sua varoittaen.

TASSO.
Vain häpeillen mä toistan pyyntöni:
mun pian salli saada jäljennös!
Vain teos tää nyt mielessä on mulla.
Nyt siitä tulkoon, mikä tulla voi.

ALFONSO.
Sun intosi, sun rientos hyväksyn!
Mut, Tasso rakas, jos vain mahdollista,
sun ensin vähän aikaa huvikses
vapaata maailmaa ois nautittava
ja veres virkistettävä. Kas silloin
vironneen mielen kaunis sopusointu
sinulle kaikki soisi, mitä turhaan
nyt synkeällä kiihkolla sä etsit.

TASSO.
Niin, ruhtinaani, siltä näyttää kyllä;
mut terve olen ma, kun työhöni
voin antautua, ja niin parantaa
taas työni minut. Nähnyt olethan
jo kauan: vapaa ylellisyys mulle
ei hyvää tee. Saan juuri levossa
lepoa vähimmän. Mä surukseni
nyt tunnen, että luonto säätänyt
ei tätä mieltä riemuin liukumaan
yl' leikkiväisten päiväin aaltoilun
ulappaa, aikain aavaa merta kohti.

ALFONSO.
Sua kaikki mieles miete, pyrkimys
syvälle johtaa sinuun itseesi.
On meidät ympäröinyt kohtalo
niin monin syväntein; vaan kaikkein syvin
on täällä rinnassamme--siihen meidän
niin onkin houkuttavaa syöksyä.
Mä pyydän: irti riistäy itsestäsi!
Min runoilija menettää, sen voittaa
taas ihminen.

TASSO.
              Tät' intoani turhaan
ma suistan, rinnass' aina aaltoovaista.
Jos miettiä tai runoilla en saa,
elämä mulle elämää ei ole.
Sä kiellä silkkimato kehräämästä:
vaikk' omaa kuoloaan se kehrääkin,
niin sisimmästään kalliin kudoksen
se esiin kehittää, ei lakkaa ennen
kuin ruumiskirstuunsa on sulkeunut.
Oi, jospa kerran hyvä jumala
myös meille silkkimadon kohtalon
sois kadehdittavan, ja siipemme
uudessa päivänlaaksoss' iloiten
sois meidän nopeasti levittää!

ALFONSO.
Mua kuule! Kaksin verroin elämästä
niin monen saatat nauttimaan; sua pyydän:
elämän arvo opi tuntemaan,
elämän, jonka rikkaus viel' omaas
on kymmenkertaisena. Hyvin voi!
Mit' aikaisemmin palaat luoksemme,
sen herttaisemmin olet tervetullut.



KOLMAS KOHTAUS.


TASSO (_yksin_).
Niin, sydän, kestä lujana! Niin, oikein!
Käy vaikeaks se sulle. Ensi kerran
näin saat ja saatat teeskellä. Sen kuulit:
ei hänen oma mielensä se ollut,
ne eivät hänen omat sanansa,
--Antonion ääni eikö kaikunut?
Oi, varasi vain pidä! Kuulla saat sen
pian joka taholta. Vain lujana!
On vielä hetkisestä kysymys.
Ken myöhään elämässään oppinut
on teeskentelyn, häll' on suojanaan
rehellisyyden varjo! Hyvin käy se,
vain heidän kanssaan siihen harjaannu.
                (_Hetken vaitioltuaan_.)
Riemuitset liian varhain! Tuoll' on hän,
hän, armas ruhtinatar, saapuu tuolla!
Oi, mikä tunne! Tuskaks epäluulo
ja suuttumus mun rinnassani sulaa.



NELJÄS KOHTAUS.


    PRINSESSA. TASSO. (_Kohtauksen loppupuolella muutkin_.)

PRINSESSA.
Sä. aiot jättää meidät, Tasso, tai
jäät ennemminkin Belriguardoon vielä,
senjälkeen poistuakses luotamme?
Vain vähäks aikaa, toivon. Lähdet Roomaan?

TASSO.
Mä ensin sinne ohjaan kulkuni,
ja suosiollisesti ystäväni
jos minut vastaan ottavat, kuin toivon,
niin huolta, kärsivällisyyttä käyttäin
siell' ehkä runoni voin viimeistellä.
On siellä koossa miestä, taide-alan
jokaisen mestariksi mainittavaa.
Ja eikö joka paikka, joka kivi
kaupungeist' ensimäisen puhu meille?
Tuhansin eikö mykät opettajat,
vakaiset majesteetit, meille viittaa
siell' ystävinä? Jos en runoani
saa siellä valmiiksi, sit' en saa koskaan.
Ah, tuskalla jo tunnen: onnea
ei mulla yrityksess' yhdessäkään!
Sen muuttaa voin, en koskaan valmiiks saada.
Ma tunnen, hyvin tunnen: suuri taide,
mi ruokkii jokaista, mi vahvistaa
ja nostaa hengen terveen, turmioon
se minut vie, se minut luotaan ajaa.
Pois kiiruhdan! Jo tahdon Napoliin!

PRINSESSA.
Sen uskaltaisitko? Ei peruutettu
maanpako-tuomio viel' ole, mikä
sua kerran kohtas isäs rinnalla.

TASSO.
On varoitukses oikea, sit' olen
jo miettinyt. Ma valepuvun otan,
ma kuljen sinne, halpa paimennuttu
tai pyhiinvaeltajan vaippa yllä.
Mä hiivin läpi kaupungin, miss' yksi
tuhanten vilinään voi hyvin piillä.
Mä riennän rantaan, löydän veneen sieltä,
ja hyväntahtoisia miehiä,
Sorrenton talonpoikia, jotk' ovat
kotiinsa markkinoilta palaamassa,

--Sorrentoon täytyy rientää minun myös.
Siell' asuu siskoni, ol' ilo, tuska
hän vanhempaini, niinkuin minäkin.
Ma hiljaa purress' olen, vaieten
myös astun maihin, kuljen verkalleen
tiet' ylöspäin ja kysyn portilla:
Cornelia miss' asuu, näyttäkää
se minulle, Cornelia Sersale!
Avuliaasti kutojatar joku
sen kadun mulle näyttää, taloon neuvoo.
Käyn edelleen. Ja lapset juoksevat
mun vierelläni, muukalaista synkkää
ja pörrötukkaista ne katselevat.
Niin saavun kynnykselle. Avoinna
jo ovi on, niin astun huoneeseen--

PRINSESSA.
Oi Tasso, katso eteesi, jos voit,
ja huomaa vaara, missä väikyt sä!
Sua säästän, sillä muutoin sanoisin:
jaloa onko noin sun puhua,
noin ajatella yksin itseäsi,
kuin ystäväin et sydämiä loukkais?
Sä etkö tunne mieltä veljeni,
kuin sisar kumpikin sua kunnioittaa?
Sit' etkö tuntenut tai tiennyt ole?
Jo hetket muutamatko muuttaneet
on kaiken? Tasso! Pois jos haluat,
surua, tuskaa meille älä jätä!

TASSO (_kääntyy poispäin)_.

PRINSESSA.
Kuin onkaan lohduttavaa, ystävälle,
jok' aikoo vähäks aikaa poistua,
pien' antaa lahja, vaikka oisi se
vain uusi vaippa tahi ase joku!
Ei sulle enää mitään antaa voi,
--pois katkerana kaikki omasi
sä heitäthän. Sä mustan kauhtanan
ja pyhiinvaeltajan-simpukan
ja pitkän sauvan osaksesi otat
ja vapaaehtoisesti köyhänä
pois kuljet, meiltä riistäin, mitä voisit
vain meidän kerallamme nauttia.

TASSO.
Et tahdo siis mua täysin hyljätä?
Oi sulo sana, kaunis, kallis lohtu!
Mun etuani valvo, suojaa mua!--
Mun anna Belriguardoon jäädä, siirrä
Consandoliin, tai minne tahdot, minut!
Niin monta ruhtinaall' on kaunista
puutarhaa, linnaa, jotka vuodet umpeen
on valmiina, ja tuskin päiväks sinne
te pistäydytte, hetkeks ehkä vain.
Niin, etäisin te niistä valitkaa,
jot' ette vuosiin katsomassa käy
ja joka nyt on hoidotonna ehkä:
te sinne lähettäkää minut! Siellä
mun suokaa olla teidän omanne!
Kuin vaalisinkaan sinun puitas, syksyin
sun sitroonasi laudoin peittäisin
ja tiilin, ruokokimpuin suojaisin.
Saa lavealle työntää juurensa
maan poveen lavoissansa kauniit kukat;
on puhdas, soma joka puistonpolku
ja joka tilkku maata oleva.
Myös linnasta mun suokaa huolta pitää!
Mä ajallansa avaan ikkunat,
jott' tauluja ei pilaa kosteus.
Mä seinäin stukkatuuri-siloitukset
siivoilen keveällä viuhkalla;
on välkkeen puhtaan saava permanto,
ei kivi ainoa saa irtaantua,
ei halkeimissa ruoho orastaa!

PRINSESSA.
Ei tiedä sydämeni neuvoa,
ei löydä sulle lohtua,--ei meille.
Mun silmän' etsii, avun antaisko
jumala mikään meille, yrtin mulle
osoittais terveellisen, juoman jonkun,
mi mielees rauhan toisi, rauhan meille!
Ei sana hartain, huulilta mi lähtee,
ei kaunein lääkekeino auta enää.
Mun täytyy sinut jättää, eikä jättää
sua sydämeni voi.

TASSO.
                  Oi jumalat,
hän, hänkö todella sun kanssas puhuu,
sua armahtaa? Ja väärin ymmärtää
sa kuinka voit tuon jalon sydämen?
Kuink' oli mahdollista, että eessään
sun uskos horjui, heikkous sun valtas?
Ei, ei, se olet sinä! ja myös minä!
Oi, jatka, kaikki lohtu huuliltas
mun salli kuulla! Neuvoasi multa
äl' ota pois! Oi lausu, mitä teen,
jott' anteeks saada veljeltäsi voisin,
jott' itse anteeks soisit mielelläsi,
jott' omaan piiriinne mun lukea
ilolla tahtoisitte taas? Se sano!

PRINSESSA.
Sult' aivan vähän vaadimme; ja sentään
kai liikaa ehkä; meihin, ystäviis,
sa luottaudu! Sult' emme tahdo mitään,
mik' omaa itseäs ei ole, kunhan
vain ensin itses kanssa sovun saat.
Iloksi meille oot, kun sull' on ilo,
suruksi vain, jos vierot iloa.
Ja joskin kärsimättömiks saat meidät,
se sitä vain on, että auttaa sua
on meillä mieli, mutta surulla
näemme, ettei auttaa voikaan, ellet
käy itse ystäväsi käteen, puolees
mi kaiholl' ojentuu, eik' yllä sinuun.

TASSO.
Se olet sinä, pyhä enkeli,
kuin ensi kerran mulle ilmestyissäs.
Suo anteeks, ettei tuntenut sua aina
sumea katse kuolevaisen! Jälleen
hän sinut tuntee! Sielu ikuisesti
sua ylistämään aukee. Heltymystä
on sydän täys; niin, hän on edessäsi,
hän itse! Mikä tunne! Harhaako
se on, mi sinuun sieluani vetää?
Vain hourintaa? Vai aisti korkeampi,
mi vasta kauneimman ja puhtaimman
käsittää toden? Niin, se on se tunne,
mi yksin minut onnelliseks tehdä
maan tämän päällä voi, mi yksin minun
niin kurjaks salli tulla, kapinoiden
kun sydämestäni sen häätää koin.
Tään intohimon tukahduttaa aioin,
ja vastaan syvint' olemustani
ain' uudelleen ma sodin, paatuen
ominta itseäni hävittämään,
jonk' oma sinä oot niin kokonaan--

PRINSESSA.
Jos tahdot, että kauemmin sua kuulen,
niin taltu, hehkus tuo mua peloittaa!

TASSO.
Estääkö maljan reuna viiniä,
mi vaahdoten ja kuohuin tulvii yli?
Sa joka sanall' onneani lisäät,
saa silmäs joka sanalt' uutta tulta.
Sisintä myöten tunnen muuttuneeni,
vapautuneeni tunnen tuskastani,
vapaa kuin jumalat,--sun kiitos kaikki!
Huuliltas virtaa mahti sanomaton,
ja minut valtaans' ottaa; niin, sä teet
mun täysin omakses. Ei mulle jää
nyt enää mitään omaks itsestäni.
Sumentaa onni, valo silmäni,
mun horjuu mieleni. En kestä enää,
mua ylivoimaisesti puolees vedät,
sua hillitönnä sydämeni halaa.
Mun voittanut oot iki-omaksesi,
niinp' ota olentoni kokonaan!
    (_Syöksyy prinsessan luo ja syleilee häntä rajusti_.)

PRINSESSA (_työntäen Tassoa luotaan ja rientäen pois_).
Pois!

LEONORA (_joka jo hetken on ollut taustalla näkyvissä, esiin rientäen_).
      Mit' on tapahtunut? Tasso! Tasso!
                     (_Lähtee prinsessan jälkeen_.)

TASSO (_aikoen seurata heitä)_.
Oi Luoja!

ALFONSO (_joka jo hyvän aikaa on lähestynyt Antonion kera_).
          Mieletöntä pidättäkää! (_Pois_.)



VIIDES KOHTAUS.


    TASSO. ANTONIO.

ANTONIO.
Josp' oisi luonasi nyt vihamies,
joit' aina ympärilläs vainuat,
kuin riemuita hän saiskaan!--Onneton!
Ma tuskin vielä olen toipunut!
Kun jotain aivan yllättävää sattuu,
kun silmä näkee jotain suunnatonta,
on aatos hetken tyrmistynyt: meillä
ei ole mitään siihen verrattavaa.

TASSO (_kauan vaitioltuaan)_.
Vain täytä virkas, sinut tunnen ma!
Niin, ruhtinas ei suotta sinuun luota;
vain täytä virkas, vitkaan kuoliaaksi
kiduta minut, tuomioon kun olen
nyt vikapää! Vain kisko, kisko nuolta,
jott' yhä julmemmin sen väkäset
mua raatelis!
Sa olet kallis ase tyrannin;
siis ole vanginvartijani, ole
kiduttajani! Kuinka omiasi,
kuin sovelias ootkaan molemmiksi!
                  (_Näyttämöön päin_.)
Niin, mene, tyranni! Et loppuun saakka
sä teeskennellä voinut, riemuitse!
Sä hyvin orjas sidoit, hyvin häntä
oot tuskiin mietittyihin säästänyt:
sä mene vain, sua vihaan, täysin tunnen
sen inhon, min saa aikaan väkivalta,
mi rikollisna, väärin ruhtinoi.
                   (_Hetken vaitioltuaan_.)
Siis lopultakin karkoitettu olen,
pois täältä kerjäläisnä häädetty!
Siis seppelöitynä mä aiottiin
vain uhriteuraaks eteen alttarin!
Siis viime päivänä viel' omaisuus
pois multa houkuteltiin ainoa,
pois sanoin liukkain vietiin runoni!
Nyt teidän käsissänne ainoa
on omaisuuteni, mi kaikkialla
ois ollut suositukseni, mi vielä
jäi viime varakseni nälkää vastaan!
Nyt huomaan, miksi levätä mun täytyy.
Tää salaliitto on, sä olet päämies.
Jott' ei vaan kypsyis runoelmani,
jott' ei vaan leviäisi maineeni,
jott' tuhat vikaa keksis kateus,
jott' unhoon lopulta mä jäisin aivan,
siks työttömyyteen tottua mun täytyy,
siks säästää itseäni, aistejani.

Oi kallis huoli, kelpo ystävyys!
Ma inhoittavaks uskoin salaliiton,
mi ympärillein näkymättömänä
ja väsymättä kietoi verkkojaan,
vaan vielä katalammin käy se ilmi.

Ja sireeni! Sä houkuttajani
niin hentoinen, niin taivaallinen, nyt
yht'äkkiä sun tunnen. Miks, oi Luoja,
niin myöhään!

              Vaan niin valmiit pettämään
olemme itseämme, kunniaa
hylyille suomaan vasta-kunniasta.
Ei toistaan tunne ihminen. Ei muut kuin
kaleeriorjat, jotka läähöttää
lähekkäin kytkettyinä samaan penkkiin;
ne tuntee toisensa, joist' yksikään ei
voi mitään vaatia, ei menettää;
joist' itsekukin veijarista käy
ja vertaisensa veijariksi arvaa.
Sensijaan kohteliaina toisiamme
me väärin arvioimme, jotta myös
he puolestaan meit' arvioisi väärin.

Kuin kauan pyhä kuvas estikään
mua näkemästä naista keimailevaa,
jok' arvottomin juonin vehkeilee!
Putosi naamio, Armidan nään nyt,
on poissa sulo kaikki--niin, sä oot se!
Sinusta aavistava laulu lauloi!

Ja liukas, pikku välittäjätär!
Kuin syvälle hän alentui! Nyt kuulen
ne hiiviskelyt hiljaiset, nyt tunnen
sen piirin, jota kaarrellen hän hiipi.
Mä teidät kaikki tunnen! Riittää mulle!
Ja minulta jos kaikki riisti kurjuus,
mä sitä kiitän: totuuden se näyttää!

ANTONIO.
Sua, Tasso, hämmästyen kuuntelen,
jos hyvin tunnenkin, kuin herkkä henkes
äärestä toiseen häilymään on nopsa.
Tajuusi tule! Raivos hillitse!
Sä herjaat, syydät sanan sanan jälkeen,
jotk' anteeks antaa voi sun tuskillesi,
vaan niit' et itsellesi koskaan sinä.

TASSO.
Noin lempein kielin älä mulle puhu,
sanoiltas viisailta sä säästä minut!
Suo mulle onni hämärä, ett' ensin
en tulis järkiini, ja järjiltäni
senjälkeen joutuisi. Ma ruhjotuksi
ytimiin saakka tunnen itseni,
ja elän vain sen tunteakseni.
Mua epätoivon raivo kouristaa,
ja hornantuskassa, mi minut tuhoo,
on herjaus vain heikko tuskanääni.
Ma tahdon pois! Jos rehellinen liet,
se näytä, päästä minut täältä heti!

ANTONIO.
Mä täss' en hädässäsi heitä sua;
jos mielenmaltti täysin loppuu sulta,
ei lopu multa kärsivällisyys.

TASSO.
Mun vangikses siis täytyy antautua?
Ma antaudun, ja niin se tehty on;
en vastusta, niin minulle on paras--
ja tuskassani sitten toistella
suo minun, kuinka kaunist' olikaan,
min itse itseltäni hävitin.
He menevät--Oi Jumala, näen tuolla
jo pölyn, jonka vaunut nostavat--
On eellä ratsastajat--Pois he menee,
tuoll' ajaa he!--Sielt' enkö myös mä tullut?
Poiss' ovat, poissa, minuun suuttuneina.
Oi, kättä herrani jos suudella,
oi, hyvästellä vain jos saisin vielä!
Vain kerran pyytää viel': oi, anteeksi!
Vain kuulla vielä: mene, anteeks saat!
Vaan sit' en kuule, enää koskaan kuule--
pois aionhan! Mun hyvästellä suokaa,
vain hyvästellä. Suokaa, sallikaa
vain hetkinen mun heitä nähdä taas!
Viel' ehkä paranen. Ei, hyljätty
mä olen, karkoitettu, itseni
oon itse karkoittanut, hänen ääntään
en koskaan kuule enää, kohtaa koskaan,
en koskaan katsettaan--

ANTONIO.
Suo miehen, jok' ei seiso kylmin mielin
sun vierelläs, sua muistuttaa: et ole
niin kurja, kuin sä luulet! Miehistäy!
Jo liioin annat valtaa tuskallesi.

TASSO.
Ja olenko niin kurja siis, kuin näytän?
Niin heikko, kuin mun näet edessäsi?
Siis mennyttä kaikk' onko? Onko tuska
maanjäristyksen lailla raivonnut,
niin ett' on edessäni rakennus
vain tuhkaa kasa kaamea?
Kaikk' onko kyvyt menneet, jotk' ois saaneet
tukea, viihdyttää mua tuhatverroin?
Pois sammunutko voima, joka muinoin
mun eli rinnassani? Rauennutko
oon tyhjiin, aivan tyhjiin?
Ei, kaikki vielä on, mut min' en mitään;
mä itselleni vieras oon, hän mulle!

ANTONIO.
Ja häipyväs jos luulet itseltäsi,
niin havahdu ja muista, mitä olet!

TASSO.
Niin, aikaan oikeaan mua muistutat!--
Jo onko turhat aikain esimerkit?
Eteeni eikö nouse yksikään
mies jalo, syvemmältä kärsinyt
kuin minä kärsin, jotta rohkaistuisin
mä häneen itseäni verraten?
Ei, poiss' on kaikki! Yksi jääpi vain:
on luonto meille suonut kyyneleet
ja tuskanhuudon, kun jo menehtyy
mies lopulta.--Ja mulle yli kaiken
se tuskaan soinnut, sanat antoi, hädän
syvintä valtaa valittaakseni:
ja ihmissuun kun vaiva sulkee, Luoja
soi mulle lahjan laulaa, kuinka kärsin.

ANTONIO (_astuu hänen luokseen ja ottaa häntä kädestä)_.

TASSO.
Oi jalo mies! Sä olet luja, vakaa,
ja minä aalto vain, jot' ajaa myrsky.
Vaan mieti kuitenkin ja voimastas
äl' ylvästele! Luonto mahtava,
mi laski juuret tämän kallion,
myös aallon liikkuvaiseksi se loi.
Se myrskyn tuo, ja aalto pakenee
ja häilyy, paisuu, murtuu vaahtoharjoin.
Niin ihanasti päivä kuvastui
tään aallon helmaan, tähdet uinuivat
sen povella, mi hiljaa nousi, laski.
On poissa välke, rauha paennut.--
En vaarass' enää itseäni tunne,
enk' enää sitä häpee tunnustaa.
On rikki peräsin, ja laiva ruskaa
jo joka puolelta. Pois repee pohja
mun jalkojeni alta! Sinuun tartun
ma käsin molemmin! Niin kallioon,
tuhoutuessa purren, puristautuu
lujasti vielä viimein laivamies.



SELITYKSIÄ.


Siv. 3. _Vergiliusta_ pidettiin Tasson esikuvana.
  "  6. _Esten Herkules_ (Ercole d'Este) oli herttua Alfonso II:n isä.
  "  " _Esten Hippolytos_ (Ippolito d'Este), edellisen veli.
  "  9. _Myrtti_ oli Venukselle pyhitetty.
  " 12. _Platoa_ tutkittiin siihen aikaan paljon myös Ferraran hovissa.
  " 13. _Alfonso II_ oli Ferraran herttuana vv. 1559--97. Torquato
        Tasso tuli hänen palvelukseensa v. 1572.
        Tasso valmisti "_Vapautetun Jerusaleminsa_" vv. 1565-75.
  " 17. _Antonio Montecatino_ oli ensin filosofian professori,
        sitten, v:sta 1575, herttuan valtiosihteeri.
  " 20. _Torquato Tasson isä Bernardo_ ajettiin maanpakoon
        Napolista v. 1550.
  " 29. _Gregorius XIII_ tuli paaviksi v. 1572. Ferrara oli
        paavillinen läänitys.
  " 38. _V.1565_, jolloin Tasso ensi kerran tuli Ferraraan,
        oli herttualla toiset häänsä, joiden juhlallisuuksia
        Tasso kuvailee.
  " 52. "_Mä sivellintä, runohenkeä_,
        _mi jumal-juoman parhaan suloudesta_
        _sai nuoren voiman, toivoisin_..."
        Taru kertoo mehiläisten kantaneen nuoren, nukkuvan
        Pindaroksen huulille hunajaa.
  " 80. _Prinsessan äiti_ oli v:sta 1535 kalviinilainen, minkävuoksi
        hän ei senjälkeen saanut ottaa osaa lasten
        kasvatukseen. Alfonso II ajoi samasta syystä äitinsä
        maanpakoon Ranskaan.

Siv. 100. "_Nuo linnut kaameat, kaksmieliset_..." Vanhimman
          jumaluuden, Yön, tyttäriä. Erinyeitä sekä raskasmielisyyden
          ja mielipuolisuuden henkiä, verrataan
          yölintuihin; lähinnä kai ajatellaan lepakoita.
  "  108. "_Mi ruhtinas_..." Francesco I Medici, Toskanan
          suurherttua v. 1574.
  "  119. _Gonsaga, dè Nobili, da Barga, Antoniano, Speroni_,--
          Tasson ystäviä, pappismiehiä, oppineita, kirjailijoita
          ja kirjallisuuden tutkijoita.
  "  141. _Sorrentossa_, Napolin lähellä, Tasson synnyinseudulla
          asui hänen sisarensa Cornelia leskenä; hänen luokseen
          Tasso meni ensimäisellä pakoretkellään v. 1577.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Torquato Tasso" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.