Title: Orjien vapauttaminen Pohjois-Amerikassa
Author: Gripenberg, Alexandra, 1857-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Orjien vapauttaminen Pohjois-Amerikassa" ***


ORJIEN VAPAUTTAMINEN
POHJOIS-AMERIKASSA


Kirjoittanut
Alexandra Gripenberg.


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1892.



Tämä lyhyt esitys orjien vapauttamisesta Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa
on kirjoitettu siinä toivossa, että se voisi olla lukemisena
varttuneemmalle nuorisolle sekä kansanopiston oppilaille heidän
harjoittaessaan historian opintoja. Jos se, niin puutteellinen kuin se
onkin, voisi jossakin määrin herättää myötätuntoisuutta niinhyvin yhtä
maailmanhistorian merkillisimpää tapahtumaa kuin niitä aatteita kohtaan,
jotka siitä saivat eloa, olisi tarkoitus täytetty.

Lähteinä on käytetty: American Polities by Alexander Johnston. -- Acts
of the Anti Slavery Apostles by Barker Pittsbury. -- Anti Slavery
Remimiscenses by Elisabeth Buffum Chace. -- Sen ohessa suusanallisia ja
kirjallisia tiedonantoja useilta vielä eläviltä orjuuden vastustajilta.

      _Tekijä._



Jokaisessa jalossa aatteessa on kehoitusta hyvään. Senpä tähden sen
historia yhä edelleen vaikuttaa jalostuttavasti ihmiskuntaan, vaikka se
tarkoitusperä, jota varten työskenneltiin, jo aikoja sitten olisikin
saavutettu, ja vaikka aate on taistellut epäkohtia vastaan, jotka ovat
vallinneet ainoastaan muutamissa kansakunnissa.

Jos kohta orjuutta meidän maassamme oli olemassa ainoastaan hyvin pitkiä
aikoja sitten, eikä siis mitään työtä semmoista epäkohtaa vastaan ole
tullut kysymykseen uudempina aikoina, on kuitenkin meille valaisevaa
tutustua siihen suurenmoiseen ja mahtavaan kamppailukseen, jonka jalot
miehet ja naiset Amerikassa taistelivat orjain vapauttamiseksi
isänmaassansa. Se on tosin paljastava mitä hirveimpiä siveellisiä
hairahduksia, joihin saattaa joutua syypääksi kansakunta, kun se
luuloiteltua hyötyä varten rohkenee ruveta nukuttelemaan omaa
oikeuden-tuntoansa. Mutta se on samassa osoittava meille, mitä kansa
voipi tehdä omaksi parannuksekseen, kun kaikki sen siveydelliset voimat
herätetään taistelemaan oikean ja hyvän puolesta.

       *       *       *       *       *

Kuten tunnemme, tulivat Pohjois-Amerikan erämaat raivatuiksi
viljelykselle englantilaisten protestanttien, n. s. puritaanien, kautta,
jotka 1500- ja 1600-luvuilla lähtivät pakoon niitä vainouksia, joiden
alaisina he olivat omassa isänmaassansa. Uskoansa he eivät tahtoneet
kieltää, vaan lähtivät mieluummin ulos pauhaavalle valtamerelle ja
pystyttivät majansa erämaihin, joissa petoeläimiä ja vihollisia
indiaaneja vilisi heidän ympärillään. Siellä rakensivat he ensiksi
hajanaisia kyliä, jotka sittemmin kasvoivat kukoistaviksi siirtokunniksi
ja nykyhetkeen saakka ovat säilyttäneet leiman perustajiensa
uskaliaasta, toimekkaasta hengestä. Eri siirtokunnat tekivät vuonna 1643
sopimuksen, jonka kautta he yhtyivät vapaasen valtioliittoon, joka sai
nimekseen Uuden Englannin Yhdys-Vallat. Nämä olivat toista sataa vuotta
edelleen Englannin alusmaina ja maksoivat emämaalle runsaat verot. Mutta
kun alituisten sotien kautta Englannin valtiovelka alinomaa kasvoi,
kieltäysivät siirtokunnat suorittamasta veroa. Tämän johdosta syntyi
niiden ja emämaan kesken sota, joka päättyi siten, että siirtokunnat
irtautuivat Englannista ja muodostivat 1783 itsenäisen tasavallan, jolle
tuli nimeksi _Pohjois-Amerikan Yhdys-Vallat_.

Tämän vapautus-sodan perästä uusi tasavalta nopeasti vaurastui väkiluvun
ja varallisuuden puolesta. Uudis-asutusten ja valloituksien kautta
voitettiin joukko uusia alueita, ja yhä enemmän siirtokuntia yhtyi
liittovaltioon. Tässä oli piankin neljättäkymmentä eri valtiota, jota
kutakin hallitsi lainsäätävä kokous. Liittokuntaa eli Unioonia hallitsi
kolmeksi vuodeksi valittu presidentti yksissä neuvoin n. s. kongressin
kanssa, johon kaikki valtiot lähettivät edusmiehensä.

Mutta vaikka valtiot ulkonaisesti muodostivat yhden kokonaisuuden,
löytyi paljon erilaisuutta niiden asukkaiden kesken. Pohjoisten
valtioiden väestö oli melkein siltänsä syntyperää Englannista ja muista
sen sukuisista maista. He tunnustivat protestanttista uskontoa, olivat
uutteria ja toimekkaita. Heitä elähytti luja vapauden-tunne, jonka
olivat perinneet esi-isiltään ja jonka heidän tottumuksensa
itsehallintoon ja omaan apuun oli kasvattanut ja kehittänyt. Eteläisten
valtioiden väestö päin vastoin oli suurimmaksi osaksi syntyänsä
katolilaisista kansoista Etelä-Euroopassa. He olivat mukavuutta ja
ylellisyyttä rakastavia, kammoivat työtä ja puuttuivat sitä pontevuutta
ja vapauden-tunnetta, josta pohjois-valtioiden asukkaat olivat tunnetut.
Nämä erilaisuudet ja eroitus ilmanalassa oli myös vaikuttanut suuren
eroavaisuuden elatustavoissa Pohjan ja Etelän välillä. Edellinen rupesi
maanviljelykseen, käsitöihin ja tehdasliikkeesen, jotka antoivat työtä
vapaalle työväen-luokalle. Jälkimäinen elätti itseään sokuriputken,
riisin ja puuvillan viljelyksellä suurilla n. s. plantgeillaan eli
maatiloilla, joissa työt tehtiin neekeri-orjain kautta.

Orjuutta oli löytynyt jo Amerikan siirtokuntien aikaisimpina päivinä
kaikissa valtioissa, paitsi Massachusettsissa ei. Se oli ilmestynyt
inhoittavana kasvannaisena tuohon nuoreen ja voimalliseen kansaan, ja
Englannin laki oli sen tunnustanut oikeutetuksi. Vähitellen oli se
kuitenkin tullut lakkautetuksi Ohio-joen pohjoispuolella olevissa
valtioissa, ja tämänniminen valtio oli edelleen kauvan aikaa rajana
»vapaiden valtioiden» ja »orjavaltioiden» välillä. Asian kanta lienee
tullut lain kautta vahvistetuksi v. 1808. Etelässä sitä vastoin levisi
orjalaitos yhä suuremmalla vauhdilla, mikäli puuvilla-teollisuus
kehittyi. Alinomaa muistutettiin, minkä suuren voiton tämä järjestelmä
saattoi maalle, sekä tuon suoranaisen rahaa tuottavan afrikalaisen
orjakaupan että myöskin sen äärettömän työvoiman kautta, jonka orjat
toivat maahan. Arveltiin, että ilman tätä työvoimaa maanviljelys ja
teollisuus olisi joutunut häviöön Etelässä, jossa kuuma ilmanala muka
teki kaiken työn valko-ihoisille ihmisille mahdottomaksi. Mustan työväen
käyttäminen muilla kuin orjuuden perustuksilla olisi ollut
maanomistajain perikato, sillä neekerit tekivät sekä peritystä tavasta
että kuumuuden tähden niin hidasta työtä, ett'ei heitä millään mokomin
voinut palkita samojen periaatteiden mukaan kuin valkoisia työläisiä.

Niin puhuivat orjuuden puolustajat, ja heitä oli valitettavasti paljon.

Mikä alennuksen syvyys toiselta puolen ja tirannius toiselta tässä
järjestelmässä lepäsi, sitä saattavat tuskin aavistaakkaan ne, jotka
eivät ole nähneet sen vaikutuksia läheltä.

Orja oli lain mukaan kalu eikä ihminen. Hän ei voinut ostaa, myydä
taikka omistaa mitään omassa, vaan ainoastaan herransa nimessä. Hän ei
voinut esiintyä todistajana taikka itse ajaa asiaansa oikeudessa. Hän
oli kielletty lähtemästä ulkopuolelle herransa maa-aluetta; hän ei
saanut kantaa aseita, ei ratsastaa, ei oppia lukemaan eikä
kirjoittamaan. Hänen täytyi matkustaa eläinvaunuissa rautatiellä ja, jos
hän oli kristitty, istua eri penkissä kirkossa ja käydä Herran
Ehtoolliselle erityisellä alttarilla. Isännän velvollisuus oli
ainoastaan antaa orjalle vissin määrän ruokaa ja tarpeellisimman
vaatetuksen, eikä hän saisi pitää häntä työssä enemmän kuin 15 tuntia
vuorokaudessa. Mutta kaikki lakimääräykset tässä kohden olivat aivan
hyödyttömät, sillä ne jäivät mitättömiksi sen kiellon kautta, ett'ei
orja saisi esiintyä todistajana.

Isäntä saattoi rangaista orjaa mielensä mukaan. Tavallisin rangaistus
oli ruoskiminen. Sitä vastoin käytettiin harvoin sakkoja tai vankeutta,
koska tämmöinen rangaistus olisi koskenut isäntäänkin, jonka omaisuutena
orja oli. Ei edes todellisista rikoksista orjan puolelta käytetty muuta
kuritusta kuin ruoskimista, mutta sitä julmemmasti tätä toimitettiin.
Ainoastaan jos orja siinä heitti henkensä tai joutui raajarikoksi,
voitiin omistaja tuomita edesvastaukseen, nimittäin _valkoisen_ miehen
ilmi-annosta. Mutta semmoisissakaan tiloissa ei rangaistus ollut
erittäin ankara. Ken esim. murhasi toisen miehen orjan, suoritti sakkoa
omistajalle 500 dollaria (noin 2,500 markkaa), ja sillä oli hän
sovittanut rikoksensa.

Mutta kovin ankarasti oli sitä vastoin jokainen kielletty opettamasta
orjia lukemaan. Useimmissa valtioissa rangaistiin tämän kiellon
rikkominen 1 à 2 kuukauden vankeudella. Pohjois-Carolinassa oli vielä
1844 voimassa laki, joka rankaisi sen, ken antoi orjalle kirjan tai
asetuksen taikka opetti häntä lukemaan, 39 parilla raippoja, jos
lainrikkoja oli vapaa neekeri, tai 200 dollarilla (noin 1,000 mk), jos
hän oli valkoinen mies.

»Koska», sanottiin laissa, »orjain opettaminen lukemaan ja kirjoittamaan
saattaa heitä tyytymättömiksi kohtaloonsa ja yllyttää heitä kapinaan».

Ken piti piilossa paennutta orjaa, sai 3--7 vuoden kuritusvankeuden, ja
ken suusanalla tai kirjallisesti kehoitti orjia kapinaan, rangaistiin
5--21 vuoden kuritushuoneella. Lopulta kovennettiin nämät lait siihen
määrään asti -- erittäinkin Etelässä --, ett'ei kenkään isäntä saanut
vapauttaa orjaansa ilman oman valtionsa lainsäätävän kokouksen lupaa.
Kuoleman-rangaistus määrättiin sille, joka esitelmäin tai lentokirjain
kautta huomautti orjia heidän alhaisesta tilastaan. Vieläpä saarnatkin,
joissa orjuutta kuvattiin synkässä valossa, saattoivat tuottaa tekijälle
mitä ankarimman rangaistuksen.

Vapautettuja orjia pidettiin useimmissa valtioissa kiellettynä tavarana.
Lain mukaan olivat he heti pantavat kiinni ja uudestaan myytävät.
Muutamissa valtioissa he tosin saivat oleskella, mutta heidän asemansa
oli mitä ilkein. Kaikki heitä halveksivat, ei heillä ollut
kansalais-oikeutta, he eivät saaneet esiintyä vierasmiehinä, eivät
kantaa aseita, ei mennä naimisiin valkoihoisen kanssa, käydä ainoastaan
huonoimmissa vaatteissa, eikä kokoontua jumalanpalvelukseen auringon
laskettua. Väenlaskussa arvosteltiin neekerit siten, että 3/5 valkoisia
vastasi 4/5 mustia.

Tuo häpeällinen järjestelmä oli siihen määrään sokaissut Amerikan
muutoin niin oikein ajattelevan ja vapautta rakastavan kansan, että
uusia lakeja orjuudesta ehtimiseen saatiin aikaan, lakeja, jotka
kokonaan poikkesivat näissä itseään hallitsevissa valtioissa olevasta
vapaudesta, ja joista toinen oli toista julmempi, tirannillisempi. Niin
oli asian laita erittäinkin Etelässä, jossa nämä lait viimein kaikkialla
tekivät sortoa sille kokous- ja painovapaudelle, joka yleisesti vallitsi
maassa.

Mutta kaikkein hirvittävintä tässä järjestelmässä oli, että se
vähitellen myrkytti kaikki uskonnolliset ja siveelliset käsitteet.
_Kirkko suojeli orjuutta._ Papit olivat sen innollisimmat puoltajat. He
eivät ainoastaan itse pitäneet orjia, vaan puolustivat tätä järjestelmää
raamatun perustuksella.

»Pyhässä raamatussa on orjuus sallittu. Kainin jälkeläiset ovat määrätyt
ikuiseen orjuuteen. Orjuus on neekerille terveellinen laitos, koska
musta ihmisrotu on ala-ikäinen, vapauteen kelpaamaton, ja koska Jumala
sen on ikuiseksi määrännyt valkoisen rodun alamaiseksi».

Josef Bowne, tunnettu saarnamies New-Yorkissa, sanoi, että, jos hän
kättänsä kerran liikuttamalla voisi vapauttaa jokaisen orjan maassa, hän
ei liikuttaisi sormenpäätäkään. Toht. Joel Parker Philadelphiassa
selitti, ett'ei orjuus tuottanut mitään muita haittoja kuin semmoisia,
jotka ovat poistamattomat kaikista muistakin olosuhteista yhteiskunnan
ja perheen elämässä. Kunnioitetut papit ja piispat julkaisivat saarnoja
»käytettäväksi kodeissa, joissa orjia pidetään»; ja näissä saarnoissaan
he, nojautuen raamatun sanoihin, kehoittivat orjia nöyryyteen,
kärsivällisyyteen ja alamaisuuteen.

-- Ei kenkään kristitty -- sanotaan muutamassa tämmöisessä saarnassa --
uskaltane väittää, ett'ei orjuus ole Jumalalle mieluinen laitos. --
Eräässä toisessa sanotaan orjalle: -- ne rangaistukset, joilla isäntäsi
sinua kurittaa, sinä joko kärsit syyllisenä taikka syyttömästi. Jos olet
syyllinen, silloin on ankarin rangaistus oikea. Jos olet syytön, niin
joko olet sinä tehnyt jonkun muun synnin, josta Jumala nyt antaa sinun
kärsiä rangaistusta, taikka ehkä huomaa Hän sen sinulle hyödylliseksi,
että saat kärsiä paljon täällä maan päällä. Eikö sinun tule olla
kiitollinen Hänen huolenpidostaan, joka antaa sinun kestää
rangaistuksesi täällä maan päällä, jotta sitten pystyisit astumaan hänen
valtakuntaansa kuolemasi perästä? --

Pohjoismaisissa valtioissa vaikutti tämmöiset opit inhoittavaa
ulkokultaisuutta, sillä siellä kehotettiin lähetyssaarnaajia levittämään
kristinoppia orjissa ja kääntämään heitä siihen, -- arvattavasti koska
isännät huomasivat, että orjat kääntymisensä perästä tulivat
raittiimmiksi, ahkerimmiksi ja nöyremmiksi. Etelässä oltiin suorempia;
siellä oli useimmissa valtioissa kristinuskon saarnaaminen orjille
kielletty.

Millinen oli nyt tämmöisissä oloissa orjain tila?

Orjuuden puolustajat sanoivat: -- mustilla on paljon parempi nyt, kuin
jos he olisivat vapaita. Heidän ei tarvitse pitää huolta huomispäivästä,
mikä olisi vastenmielistä heidän lapselliselle ja kevytmieliselle
luonteelleen. Useimmat isännät ovat hyviä, ainoastaan poikkeuksittain on
huonoja olemassa. He pitelevät orjiaan paremmin kuin moni muu
palvelijoitaan. Orjilla ei ole mitään hätää, ja jos he saisivat
vapautensa, he eivät ymmärtäisi panna siihen arvoa.

Totta on, että orjuus moniaalla ilmestyi miedoimmassa muodossaan,
erittäinkin pohjoisemmissa seuduissa, joissa pellon-viljelys oli
pää-elinkeinona. Jos isäntä oli hyväluontoinen mies, tyytyi hän
vähitellen kasvavaan tuloon eikä pakoittanut orjiansa julmaan työhön.
Hänen puolisonsa otti huostaansa naiset ja lapset, neuvoi heitä
ompelemaan ja lukemaan, antoi heille opetusta kristinuskossa, istutti
heihin rehellisyyttä, raittiutta, siveellisyyttä. Isäntäväki kehoitti
orjiansa pitämään avioliittoa pyhänä, hoitamaan lapsiansa hyvin ja
harjoittamaan kristillisiä hyveitä. Herran ja palvelijan väli oli niin
isällinen ja kaunis, että, ken sitä näki, melkein mieli yhtyä
orjuuden-puoltajain kiitospuheisin.

Mutta tämän liikuttavan kuvan takana seisoi kauhea kummitus, ja se
kummitus oli _laki_. Niinkauan kuin laki piti kaikkia näitä
ihmisolentoja, joiden sydämet sykkivät ja tunteet elivät, ainoastaan
yhtä monena _kaluna_, jotka olivat isännän omia; niinkauvan kuin
hellimmänkin isännän erehdys, ymmärtämättömyys, onnettomuus tai kuolema
saattoi minä päivänä hyvänsä vaikuttaa, että heidän täytyi vaihtaa
hellästi hoivaeltu ja suruton elämä semmoiseen, jossa toivoton kurjuus
ja raskaimman työn rasitus odotti, -- niin kauvan oli mahdotonta
toimittaa mitään pysyväistä hyvää orjuudenjärjestelmän vallitessa.

Mutta valokohdat eivät liioin olleet niin yleiset kuin
orjuuden-puoltajat väittivät. Päin vastoin olivat ne poikkeuksia, joiden
rinnalla kurjuus sitä elävämpänä pisti silmiin.

Joka kaupungissa, joka kylässä pidettiin orjamarkkinoita, joissa isät,
äidit ja lapset myytiin kuin luontokappaleet ja joissa ostajia kiisteli
heitä katsellen. Ostaja avasi heidän suunsa, tunnusteli heidän
käsivarsiaan ja sääriään ja naputteli heitä selkään, aivan kuin
hevoshuijarit meidän markkinoillamme. Monet naiset pakoitettiin
pukeutumaan hyvin huomattavaan tapaan, jotta halulliset ostajat heihin
iskisivät silmänsä. Lapset riistettiin äitien sylistä ja myytiin
»neekerinsyöttäjille», miehille, jotka elivät ostamalla pikkulapsia ja
sitten muutaman vuoden perästä niitä kunnon hintaan myymällä. Naitu
vaimo myytiin yhtäänne, mies toisaanne, ja molemmat pakoitti
tavallisesti uusi omistaja ottamaan uuden puolison, heidän vastedes
synnyttämillänsä lapsilla kartuttaakseen omaa omaisuuttansa. Jos he
edellisen palveluksensa aikana olivat säästäneet talteen vaatteita tai
muuta kalua, saattoi uusi isäntä poistaa heiltä kaikki ja myydä tavarat
omaksi hyväkseen.

Markkinoilta kuljetettiin myydyt orjat pienissä laumoissa, useimmiten
kahlittuina kiinni toinen toiseensa kuin eläimet, uuden omistajan
kartanoon. Siellä sullottiin ne n. s. orjakoppeihin, pieniin valkoisiin,
katoksen tapaisiin, savilattialla varustettuihin hökkeleihin, jotka
olivat vähän matkan päässä isännän talosta. Yllänsä viheliäiset
vaatteet, joita heillä ei ollut aikaa pesemään eikä paikkaamaan, täytyi
heidän tehdä työtä auringon noususta myöhäiseen iltaan saakka nevaisilla
riisivainioilla tai poimia puuvillaa hehkuvassa auringon helteessä. Voi
sitä, joka väsyi taikka pyörtyi! Voi sitä, jonka vasu ei osoittanut
säädettyä painomäärää, kun päivätyön hedelmä punnittiin! Hänen
seljässään oli pian työnajajan ruoskan veriset jäljet.

Kotiin tullessaan orja usein oli niin väsynyt, että töin tuskin jaksoi
valmistaa halvan iltaruokansa keitetyistä riisistä tai hiiloksilla
paistetuista käymättömistä maissijauho-kakuista. Uupuneena heittäysi hän
alas likaiselle, kovalle, vanhoista puuvillajätteistä tekemällensä
vuoteelle ja uinahti hetkisen rauhaan, alkaaksensa seuraavana aamuna
samaa kurjaa elämää uudestaan.

Vaikka laissa sanottiin, ett'ei orjia saisi pitää työssä enemmän kuin 15
tuntia, eivät voitonhimoiset isännät pitäneet siitä mitään, vaan
pakottivat kiireenä elon-aikana väkensä työhön öisin päivin, pyhinä ja
arkioina. Tähän kiihoitti heitä tuo Etelän maatilan-omistajissa
vallitseva kilpailu-halu saada ensimäisenä elonkorjuunsa toimitetuksi.
Kylmäverisesti he laskivat voittavansa enemmän, kuten sanottiin,
kuluttamalla pian pois väkensä ja sitten uutta ostamalla, kuin
säästämällä sitä. Tästä tuli, että väkevät miehet semmoisten isäntien
työssä kestivät kuusi seitsemän vuotta, heikommat sitä vastoin
ainoastaan pari, kolme. Kun nuo ihmisraukat epätoivon partaalla pyrkivät
karkuun, käytettiin verikoiria heidän jälkiänsä etsimään. Näitä koiria
orjanomistajat pitivät vasituisesti tätä tarkoitusta varten. Ja monen
karanneen orjan nuo villit pedot repivät kuoliaaksi tai tekivät
ikuiseksi raajarikoksi, ennenkuin orjanomistaja ennätti riistää uhrin
heidän hampaistaan! Niitä, jotka elävinä joutuivat takaisin herrainsa
luo, pidettiin kovin pahasti. Senpä tähden useimmat karkulaisista
ennemmin valitsivat kuoleman kuin antautuivat herrainsa haltuun. Monet
herrat myöskin merkitsivät orjansa, estääksensä heitä kaikista
pako-yrityksistä. Tämä kävi sillä lailla, että he hehkuvilla raudoilla
polttivat nimensä alkukirjaimet orjan käteen, korvaan taikka poskeen.

Jos miesten kohtalo oli kova, niin oli naisten sitäkin surullisempi.
Nuorina ollessaan kävivät he tavallisesti kädestä käteen toiselta
isännältä toiselle, joka myi heidät jälleen, kerjettyään kyllästyä
heihin. Vanhoiksi tultuaan pantiin he kovaan ulkotyöhön, jossa pian
heittivät henkensä kuumuuden ja julman pitelemisen johdosta. Harvoin
saivat he pitää lapsensa, jotka usein kyllä otettiin heiltä pois,
päästyään kaikkein ensimäisestä lapsuuden-ijästä. Valkoisten miesten
rikollisesta yhteydestä neekerinaisten kanssa syntyi kokonainen eri
ihmisluokka, joita sanottiin mulatt'eiksi ja kvadron'eiksi ja joilla oli
melkein yhtä vaalea iho kuin heidän isillänsä. He olivat useimmiten
erinomattain kauniita ja sentähden myöskin hyvin haluttua ja
kallishintaista tavaraa. Kauniista kvadronitytöistä maksettiin 5,000,
jopa 6,000:kin markkaa. Mutta näilläkään onnettomilla ei ollut
minkäänlaisia inhimillisiä tai kansallisia oikeuksia. Päin vastoin
olivat he, varsinkin naiset, puhtaita mustia surkuteltavammat, koska
heitä pidettiin mitä häpeällisimpiä tarkoituksia varten ja pakoitettiin
viettämään elämäänsä paheen palveluksessa.

Isännän täydellisesti vastuuton asema orjaansa kohden sai kaikellaisia
vallattomuuksia aikaan ja vaikutti, kuten kaikkinainen tirannius,
paatumusta sen harjoittajissa. Orjain rääkkääminen, jota isännän lapset
näkivät, juurrutti heihinkin julmuutta ja tukehutti kaikkein
luonnollisimmat inhimilliset tunteet. Senpä tähden he täysikasvuisina
saattoivat katkomistaan katkoa hellimmätkin perheen-siteet orjainsa
keskuudessa. Niin, kun mies joutui rahapulaan, myi hän usein omat,
orjattaren kanssa synnyttämänsä lapset. Hänen kuollessaan myi hänen
poikansa omat sisarensa ja veljensä, jotka ehkä olivat melkein yhtä
valkoiset kuin hän ja olivat saaneet yhtä hyvän kasvatuksen kuin hän.
Sillä varsin usein tapahtui, että rikkaat miehet antoivat avioliitossa
syntyneet lapset kasvaa yhdessä niiden lasten kanssa, jotka orjatar oli
heille synnyttänyt, varsinkin jos nämä olivat tyttöjä ja kauniita
tyttöjä. Nämä myytiin sitten isänsä ja herransa kuoltua suurista
summista. Kuinka pitkälle paatumus meni, tuskin voinemme tässä kertoa.
Hienot vallasnaiset, jotka tänään hartaina istuivat kirkossa, saattoivat
huomenna lähettää nuoren orjattaren, vähäpätöisen virheen tähden,
raakojen miesten ruoskittavaksi. Kauppamiehet, joita pidettiin
»heränneinä», antoivat armotta, arvelematta myydä velkamiestensä orjat,
saadakseen rahansa takaisin.

Kuinka oli mahdollista, kysyttäneen, että kristitty yhteiskunta saattoi
kärsiä moista petomaisuutta?

Sen voi selittää ainoastaan yhdellä tavalla: niin pian kuin kansakunta
tinkii oikeuden-tuntonsa kanssa, ei enää ole minkäänlaisia takeita
siitä, mihin pohjattomaan syvyyteen se vaipua voi. Voitonhimo oli
ensiksi tuonut orjuuden maahan ja ymmärtänyt, maan lakeja ja
valtiomuotoa kiertämällä, pitää sitä pystyssä. Kun kerran oli leveälle
polulle astuttu, oli myöskin helppoa käydä pitemmälle. Tottumus lievensi
laitoksen luonnottomuutta ja julmuutta. Moni, joka olisi ollut valmis
liekehtimään tulisimpaan harmiin muualla vallitsevan vääryyden ja sorron
tähden, katseli kylmäkiskoisesti orjuutta omassa maassa. Jumaliset
luottivat raamattuun. »Siinähän orjuutta sallitaan.» Käytöllisesti
viisaat selittivät suoraan, että maanviljelys ja teollisuus ilman
orjitta kävisi mahdottomaksi.

»Neekerit ovat sitä paitse alhaisempaa rotua», sanottiin, ilman mitään
inhimillisiä tunteita korkeammassa merkityksessä. Ne epäkohdat, jotka
seurasivat heidän asematansa, eivät muka olleet suuremmat kuin ne,
»jotka seuraavat kaikkia olosuhteita perheen ja yhteiskunnan elämässä».

Tähän tuli vielä se seikka, että me ihmiset kaikki olemme aikamme
lapsia. Sentähden käsitämme yhteiskunnan ilmiöitä ympärillämme oman
aikamme tajunnalla. Mitä tämä pitää oikeana, se on myöskin oikeaa
joukkojen silmissä, kunnes ihmiskunnan etenevä kehitys luopi esiin
edistyneemmän käsityksen oikeudesta. Tästä syystä on kaikkinaista valtaa
alussa katsottu oikeaksi, vieläpä Jumalan tahdon ilmaukseksi. Muutakin,
jota nyt pidämme luonnottamana, kuten esim. patricion ja läänitysherran
valtaa, on aikanansa arveltu luonnon järjestykseksi ja Jumalan tahdoksi.
Sama oli laita Amerikassa orjanomistajan valtaan nähden. Tätäkin pitivät
enimmät täydellisesti oikeutettuna; ja niin pitkälle mentiin, että
niitä, jotka uskalsivat nousta lausumaan sanansa sitä vastaan,
syytettiin jumalallisen maailmanjärjestyksen mullistamisen yrityksestä.

Onneksi oli kuitenkin Amerikan kansan ydin vielä myrkystä vapaa. Oli
kaikkina aikoina pieni ihmisparvi olemassa, jotka tarmonsa takaa
vastustivat orjuutta, ja niiden luku kasvoi varmasti, vaikka hitaasti.

Kuten jo mainittiin, oli suuri eroitus pohjoisten ja eteläisten
valtioiden käsityksessä. Tästä tuli, että, vaikka esim. Bostonin
kaupunki ennen aikaan oli jonakuna orjakaupan keskuksena Pohjassa ja
vaikka perhe-orjia siellä pidettiin yleisesti, sikäläinen väestö
kuitenkin aikaisemmin kuin Etelän alkoi käsittää ja tunnustaa orjuuden
peri-aatteen vääryyttä. Muistokirjoissa mainitaan, että muutamat
kvääkäri-kunnat jo v. 1727 julkisesti lausuivat sanansa orjuutta
vastaan. V. 1780 vapautti kvääkärikunta Newportissa, Rhode Islandin
valtiossa, orjansa ja sitoutui luopumaan kaikkinaisesta orjakaupasta.
Kvääkäripappi Elias Hick lienee ollut ensimäisiä, jotka julkisesti
saarnasivat orjuuden pahennuksesta. Se tapahtui tämän vuosisadan alussa.
Myöskin Elias Hickin oppilas, kvääkärinainen Lucretia Mott, piti niin
aikaiseen kuin 1829 orjuutta vastaan useita esitelmiä. Pohja alkoi,
sanalla sanoen, pitää tätä laitosta häpeäpilkkuna vapaan Amerikan
valtiosäännössä. Etelä päin vastoin ei ainoastaan arvellut sitä
välttämättömäksi elinehdoksi, vaan vieläpä oivalliseksikin
järjestelmäksi, jota yhteiskunnan tuli kaikin tavoin kartuttaa ja
edelleen kehittää. Siten taimi tässä kohden jo aikaisin jonkinmoinen
jännitystilan siemen pohjoisten ja eteläisten valtioiden välillä. Mutta
niiden lukumäärä, jotka nousivat orjuutta vastaan, oli vielä
vähäpätöinen. Puhuttiin ja kirjoitettiin vähin siellä ja täällä orjain
vapauttamisesta, mutta kaikki, mitä uskallettiin pyytää, oli asteettain
tapahtuva vapautus. Orjuuden vastustajia ei kuultu eikä pidetty arvossa,
heitä vain arveltiin hyväntahtoisiksi haaveksijoiksi, joille älykkäät
ihmiset kohottelivat olkapäitään.

Silloin tapahtui v. 1819, että Missourin territorio[1] pyysi päästäkseen
jäseneksi liittovaltioon. Siinä territorion valtiosäännön
tarkastuksessa, joka tämän johdosta pidettiin, hyväksyi sen lainsäätävä
kokous lain, joka kielsi orjuuden sen rajojen sisäpuolella. Missouri oli
eteläpuolella vapaiden ja orjavaltioiden sovittua rajaa. Näiden
viimemainittujen edustajat ja kannattajat kongressissa päästivät huikean
huudon »laittomuudesta», »itse otetuista oikeuksista» y. m. Useimmat
vapaiden valtioiden edustajat äänestivät Missouri-lain puolesta, mutta
enemmistö kongressissa oli orjuuden kannattajia, ja ehdoitus hyljättiin.
Tämän kautta joutui orjuuden laitos ensimäisen kerran valtiolliseksi,
politilliseksi asiaksi. Puolueita syntyi sen hyväksi ja sitä vastaan, ja
sanomalehdissä ja kongressissa ruvettiin pohtimaan tuota kysymystä,
olisiko eri valtioilla oikeus julistaa orjuutta pannaan rajojensa
sisäpuolella. Puolueet nimittivät itsensä: _abolitionistit_ (sanasta
_abolition_ = poistaminen, lakkauttaminen) eli orjuuden vastustajat, ja
_slaveristit_ (sanasta _slavery_ = orjuus) eli orjuuden suosijat.

[1] Valtioita sanotaan _territorioiksi_, kunnes ovat saaneet niin paljon
asukkaita, että voivat päästä Unionin jäsenkunniksi.]

Kysymys ei kuitenkaan vielä ollut »polttavaksi» käynyt. Se oli
oikeastaan vain tietopuolinen, teoreetinen asia, jota pohdittiin
valistuneempien ja sivistyneempien henkilöiden keskuudessa. Vasta
_Villiam Lloyd Garrison'ille_ oli suotuna herättää aikalaisissaan täyttä
käsitystä orjalaitoksen häpeällisyydestä. Hänen vaikutuksestaan kävi
orjakysymys raju-ilmaksi, joka oli saattava maailman mahtavimman
tasavallan vapisemaan perustuksiansa myöten.

Kuten niin monet muutkin etevät henkilöt oli Garrison syntyisin köyhistä
vanhemmista. Hän syntyi v. 1805 Newburyportissa Massachusettsin
valtiossa ja lähetettiin aikaisin oppiin erään suutarin luokse. Kun hän
huomattiin liian heikoksi tähän ammattiin, päätettiin hänestä tehdä
huonekalu-seppää, mutta tässäkään työssä hän ei kauvan pysynyt. Viimein
tuli hän muutamaan kirjapainoon, ja nyt nähtiin, että hän oli päässyt
oikeaan paikkaansa. Kirjapainosta tuli, kuten hänen oli itse tapana
sanoa, »hänen lyseonsa ja yliopistonsa, josta hän lähti korkeimmalla
arvosanalla varustettuna, pitkän ja ahkeran opetusajan perästä.»

Hän oli ankaran harrasuskoista ja vanhoillista konservatiivia sukua ja
noudatti nuoruudessaan kokonaan tämän ajatustapaa. Mutta Kreikan
vapautussodan aikana Turkkilaisia vastaan kävi mahtava liikevirta
Amerikan nuoruuden riveissä. Kuuluisat puhujat, joiden joukossa Daniel
Webster ja Henry Cláy, kehoittivat ylevissä puheissaan maan nuoria
miehiä lähtemään taisteluun vapauden puolesta, Kreikkalaisten yrityksen
hyväksi. Garrisonin tempasi yhteinen innostus, ja hän oli jo
menemäisillään muutamaan sotakouluun, valmistuaksensa sotamieheksi ja
sitten lähteäksensä Kreikanmaalle.

Silloin joutui hän sattumalta kuulemaan muutamia esitelmiä eräältä
siihen aikaan kuuluisalta puhujalta, Randolph'ilta. Tämä mies laski ivaa
Amerikalaisten »Kreikkalais-kuumeesta», lausuen muun muassa: »se on
aivan tarpeetonta, että te, hyvät herrat, lähdette Kreikkaan tappelemaan
vapauden asian puolesta, _sillä Kreikkalaiset ovat täällä kotosalla,
ihan omien ovienne ulkopuolella_.» Nämät sanat sattuivat Garrisoniin
kovasti ja vaikuttivat oikean vallankumouksen kaikissa hänen
käsitteissään, saattaen hänet koviin sisällisiin taisteluihin. Sillä
niin pahasti oli orjuus myrkyttänyt yleistä katsantotapaa, ett'ei edes
jaloimmat henget olleet pystyneet välttämään sen tarttumista.

Saatuaan itselleen asian selväksi, oli Garrison myös samalla valmis
ryhtymään työhön. Yhteydessä erään Lundy nimisen kvääkärin kanssa alkoi
hän julkaista aikakauskirjaa, nimeltä »The genius of Universal
Emancipation» (Yleisen vapautuksen henki). Siihen saakka kaikki
abolitionistit, kuten jo mainittiin, olivat olleet varsin kohtuulliset
vaatimuksissaan. Myös Lundykin kannatti tätä puoluetta. Mutta kun joku
epäkohta on syvälle juurtunut yhteiskuntaan, on tämä samassa tilassa
kuin kauhean nielun partaalla sikeästi nukkuva ihminen. Pelastavan äänen
täytyy huutaa kovaa hänen korvaansa, ennenkuin hän herää vaaraansa
huomaamaan.

Garrisonista tuli tämmöinen ääni tuolle siveelliseen horrokseen
vaipuneelle Amerikalle. Hän sai koko maan hämmästymään paljastamalla
armahtamatta niitä julmuuksia, joita harjoitettiin orjalaivoilla,
orjamarkkinoilla ja kasvimailla, ja herätti yleistä raivostumista koko
Etelässä. Vähän jälkeen ensimäistä esiintymistään syytettiin häntä
»sopimattomasta innosta toisten asioissa»; hän tuomittiin ja viskattiin
vankeuteen. Tämä tapahtui Baltimoressa Marylandin maakunnassa.

Siihen asti oli Garrison arvellut, että Etelä, orjuuden oikea kotimaa,
etupäässä oli hänen vaikutuspaikkansa. Mutta vankeudessaan tuli hän
tajuamaan, että _Pohja_ oli, kun olikin, hänen vaikutusalansa, hänen
ponnistustensa esine. Etelästä hänellä ei olisi mitään apua
odotettavana; siellä liittyivät voitonhimo ja kansan luonne häntä
vastustamaan. Pohjan väestö sitä vastoin, joka jo enimmäkseen oli
lakkauttanut orjuuden, nuo, joiden esi-isät olivat synnyinmaan ja
rauhallisen onnen uhranneet vapauden ja uskon tähden, ne olivat, kun
olivatkin, voitettavat orjain vapauttamisen aatteella. Baltimoren
vankilassa Garrison oppi tuntemaan vapauden arvon. Siellä vannoi hän
pyhittää elämänsä sen asialle.

Tuskin pääsneenä pois vankeudesta erosi hän ystävyydessä
aputoimittajastaan, Lundysta, jonka mielestä hän oli liian
jyrkkämielinen, radikaali, muutti Bostoniin ja alkoi siellä ulosantaa
sanomalehteä »The Liberator» (Vapauttaja).

Tämä lehti soitti heti alusta toista kelloa kuin muut abolitionistien
äänenkannattajat. Sen näytenumerossa kirjoitti Garrison:

-- Nojautuen siihen tiettyyn totuuteen vapauden-julistuksessamme, että
kaikki ihmiset syntyvät yhdenvertaisina ja ovat Luojalta saaneet
muutamat luovuttamattomat oikeudet, niinkuin elämän vapauden ja onneen
pyrkimisen luvan, olen minä väsymättä tekevä työtä orjain _heti
toimitettavan vapauttamisen_ hyväksi. Olen tähän asti, samate kuin
muutkin puolueeni jäsenet, tahtonut ainoastaan asteettain tapahtuvaa
vapauttamista. Mutta minä peruutan täten juhlallisesti mitä siinä kohden
olen lausunut ja _vaadin nyt ehdotonta ja heti tapahtuvaa
vapauttamista_. Tiedän, että moni on tekevä muistutuksia jyrkkää
kieltäni vastaan. Mutta minun täytyy olla yhtä tyly kuin totuus, yhtä
lahjomaton kuin oikeus. Tässä asiassa en tahdo ajatella, puhua enkä
kirjoittaa »maltillisesti». En, ja tuhatkertaisesti en! Sanokaa
miehelle, jonka talo palaa, että hänen pitää soittaa hätäkelloa
»maltillisesti.» Sanokaa hänelle, että hänen tulee »maltillisesti»
temmata vaimonsa ryövärin käsistä! Taikka »maltillisesti» temmata
lapsensa liekistä! Mutta älkää käskekö minun semmoisessa kysymyksessä,
kuin tämä on, olemaan maltillinen. Minä tarkoitan täyttä totta
sanoillani. Minä en tahdo käydä »sopimuksiin». En tahdo kuunnella
»puolustuksia». En myöskään tahdo itse tehdä »puolustuksia» taikka
peruuttaa sanaakaan vaatimuksistani. _Ja minä tahdon, että minua
kuullaan._ Meidän kansamme kylmäkiskoisuus tässä asiassa on kylliksi
saattaakseen jokaista muistopatsasta julkisilla paikoillamme astumaan
alas pohjakiveltänsä ja rientämään avukseni.»

Näillä sanoilla Garrison rumputti ihmiset hereille, ja hänen sanansa
kaikuivat kautta koko hämmästyneen kansan. Mies ja hetki oli tullut.
Murtaen kylmäkiskoisten hiljaisuuden, lensivät ympäri koko valtakunnan
nämä sanat eivätkä tau'onneet kaikumasta, ennenkuin Amerikan
vallankumouksen työ oli tehty ja vapaus julistettu jokaiselle maan
asukkaalle.

Tämän herätyshuutonsa lennätti Garrison v. 1831. Kahta vuotta myöhemmin
perusti hän ensimäisen _orjuudenvastustajain yhdistyksen_, jonka
tarkoitus oli taistella tuota mätähaavaa vastaan esitelmillä,
kokouksilla ja lentokirjoilla. Tämä yhdistys omaksui seuraavat
perusaatteet:

Vapauden oikeus on luovuttamaton. Jokaisella ihmisellä on oikeus
ruumiisensa, työnsä hedelmään, lain suojelemiseen sekä niiden etujen
nauttimiseen, joita yhteiskuntalaitokset tarjoovat. Orjuus on laiton.
Maamme lakien mukaan on se varkautta ja ryöväämistä, jos joku ostaa
maassa syntyneen Afrikalaisen ja panee hänet orjuuteen. Se on yhtä suuri
laittomuus, kuin jos joku tekisi maassa syntyneen Amerikalaisen orjaksi.
Jokainen Amerikan kansalainen, joka pitää toista ihmistä orjuudessa, on
ihmisvaras. (Exod. 21:16). -- -- Orjat ovat viipymättä laskettavat
vapauteen ja saatettavat lain suojelukseen. --

Lisäksi sanottiin yhdistyksen ohjelmassa:

-- Nämä ovat ajatuksemme, joita me säästämättömällä innolla tulemme
levittämään sanomalehtien ja lentokirjain kautta. Me aiomme anastaa
saarnastuolit ja sanomalehdet, voidaksemme puhua kärsivien ja mykkien
puolesta. Me aiomme työskennellä siihen suuntaan, että kirkko irtautuu
kaikesta yhteydestä orjuuden synnin kanssa. Me tulemme voimiamme
säästämättä ponnistelemaan, saattaaksemme koko kansakuntaa pian katumaan
veristä pahantekoansa. Ja _me_ ehkä tulemme voitetuiksi, kärsimme
tappion, mutta meidän periaatteemme: ei koskaan! Totuus, oikeus,
inhimillisyys ovat kunniakkaan voiton saavat ja niiden täytyy se saada.
--

Vakuutuksensa koko tulella ryhtyi Garrison työhön. Hän matkusti paikasta
paikkaan pohjois-valtioissa saarnaten orjuutta vastaan. Uupumatta
järjesteli hän kokouksia, piti esitelmiä, julkaisi kirjasia ja toimitti
sanomalehteänsä. Pian kasvoi raivo häntä vastaan Etelässä siihen
määrään, että 5,000 dollarin (noin 20,000 mk) palkinto luvattiin hänen
päästänsä. Mutta Pohjassakin yltyi mielikarvaus päivä päivältä.
Kaikkialla sai hän kokea vastustusta, halveksimista ja ivaa. Viimein,
erään Bostonissa pitämänsä esitelmän jälkeen, karkasi hänen kimppuunsa
muuan väkijoukko, jonka suurin osa oli kaupungin sivistyneitä miehiä.
Hän pantiin kiinni ja hinattiin pitkin katuja.

Tämä häpeällinen väkivallanteko joutui kuitenkin vaikuttimeksi siihen,
että Garrison sai liittolaisen, josta pian oli tuleva yhtä innokas
orjain vapautuksen harrastaja kuin hän. Tämä liittolainen oli _Wendell
Phillips_.

Hän kertoo itse asiasta seuraavaa:

-- Minä olin nuori asianajaja ja istuin konttorissani, kun kuulin melua
kadulta. Astuin ulos nähdäkseni, mistä pidettiin elämää, ja näin silloin
3,000 hyväpukuista miestä, jotka kuljettivat muassaan lakkitonta miestä
rikkirevityissä vaatteissa. Häntä pideltiin vyötäreille sidotusta
nuorasta. En häntä tuntenut, en ollut häntä koskaan nähnyt, en ollut
abolitionisti, ainoastaan nuori asianajaja, harrastaen tietysti
semmoisen koko lämmöllä persoonallisten oikeuksien loukkaamattomuutta.
Melkein jumaloivana maan valtiosääntöä luulin eläväni maailman
täydellisimmän hallitusmuodon turvissa. Kuni puusta pudonneena seisoin
sentähden siinä, katsellen hehkuvalla harmilla tuota kohtausta
väkivaltaisesta roskaväen kahakasta. Tämä mellakka näkyi minusta
loukkaavan itse sisintä ydinkohtaa Anglosaksien vapauden-aatteessa. Ja
tällä hetkellä näin ikäänkuin aavistuksen peilissä orjuuden kaikessa
kauheassa vääryydessään. Ja tästä hetkestä lähtien olin valmiina
taistelemaan orjain asian puolesta. Tiesin nyt, mikä oli oleva
tehtävänäni elämässä. _Jumalan avulla_, sanoin itselleni, _olen saattava
jokaisen miehen ja jokaisen naisen, jonka tielläni tapaan, ajattelemaan
orjuuden asiaa._

Tästä päivästä saakka ei löytynyt väsymättömämpää abolitionistia kuin
Wendell Phillips. Koska hän ei milloinkaan ollut koettanut puhua
julkisesti, koki hän ens'aluksi hyödyttää asiaa auttamalla Garrisonia
kokousten järjestämisessä ja tämän aikakauskirjan toimittamisessa y. m.
Senpätähden ei kenkään aavistanut, että hänestä oli kypsyvä Amerikan
suurin kaunopuhelija. Mutta kerran sattui suuressa kokouksessa Bostonin
raatitalossa, että kaupungin yleisfiskaali puolusti uppiniskaisten
orjain tappamista. Fiskaalin lausuntoa kuunneltiin käsientaputuksilla.
Silloin nousi Phillips seisomaan ja pyysi puheenvuoroa. Hän oli nuori ja
tuntematon, ja useat kaupungin ylhäisimmät miehet olivat ilmoittaneet
haluavansa puhua. Mutta arastellen nimeä Phillips, jonka omasi yksi
Bostonin vanhimpia ja rikkaimpia perheitä, lupasi puheenjohtaja, että
nuori mies saisi puhua, jos aika antaisi tilaisuutta. Kauvan odotettua,
tuli hänen vuoronsa, ja puheenjohtaja viittasi hänelle alentuvan
kohteliaisuudella. Phillipsin astuessa puhelavalle, rupesi osa yleisöä
kärsimättömänä viheltämään, sillä he olivat odottaneet saavansa nähdä
jonkun lemmikeistänsä. Mutta hänen ensimäisten sanainsa kaiuttua syntyi
kuoleman hiljaisuus. Hän alkoi hetken vaikuttaman puheensa hyökkäyksellä
yleisfiskaalia vastaan.

-- Kun kuulin tuon miehen -- sanoi hän -- lausuvan julki periaatteita,
jotka ovat täydellisesti ristiriitaiset koko meidän vapautta henkivää
valtiosääntöämme vastaan, tuntui minusta, kuin jos nämä maalatut huulet
-- hän kohotti kättänsä osoittaen niitä vapaudussodan sankarien kuvia,
jotka koristivat raatitalon seiniä -- aukenisivat kauhistuksesta ja
huutaisivat kirousta ja kuolemaa tuolle uskottomalle Amerikalaiselle,
tuolle saastaiselle valtiosääntömme kavaltajalle.

Tässä keskeytti häntä vimman vihastuksen huuto yleisöstä. Hän jatkoi:

-- Niiden tunteiden tähden, jotka hän lausui kuuluviin tältä paikalta,
jossa maa näyttää kosteelta vapaudensankarien verestä ja on pyhitetty
puritanisten esi-isiemme rukouksilla, näiden tunteiden tähden olisi hän
ansainnut, että maa olisi haljennut ja nielaissut hänet. --

Kilvoitellen keskeytti häntä mitä rajuimmat suostumushuudot, mitä
kimakkaimmat hyssytykset ja vihellykset; ja näiden läpi perille
ponnistaen päätti hän ensimäisen puheensa. Se oli ehkä huonoin ja
vähimmän loogillinen, kuin minkä hän on pitänyt, mutta se oli kuitenkin
suurenmoinen puhe; ja hän oli lavalle noustessaan tuntematon mies, mutta
istui jälleen paikalleen Amerikan -- suurimpana puhujana.

Kun orjakysymys Missourin ottamisella liittovaltioon ensiksi sukelsi
esiin, puski se niin äkki-arvaamatta Amerikan valtiomiehiin, että se --
kuten entinen presidentti Jefferson lausui -- »peljätti heidät hereille
kuin palokello yöllä». Mutta vasta kun Garrison 1833 perusti yhdistyksen
»The National Anti-Slavery Association» (Kansallisyhdistys orjuuden
vastustamista varten), vasta silloin tulivat abolitionistit
tunnustetuksi ja järjestetyksi valtiolliseksi puolueeksi sanan täydessä
merkityksessä. Se haaraantui heti alusta alkain kahteen eri suuntaan.

Toinen oli oppinut ja perustui valtio-oikeuteen. Se arveli, että
orjakysymys oli valtiosäännön ulkopuolella, koska 14:s artikkeli
Yhdys-Valtain valtiosäännössä suojeli kaikkein, siis myös neekerienkin,
vapautta, päin vastoin orjavaltioiden väitettä, että muka valtiosääntö
salli orjuutta. Tämän suunnan etupäässä oli _Charles Sumner_, yksi
Amerikan suurimpia valtiomiehiä ja puhujia, syntyperältään
etelävaltiolainen.

Toinen suunta abolitionismissa myönsi kyllä, että etelävaltiot
tulkitsivat valtiosäännön oikein, mutta arvelivat valtiosääntöä itseä
tässä kohden hyljättäväksi, arvelivat sitä »liitoksi kuoleman kanssa»,
koska se voi sallia orjuutta. Tämän suunnan kannattajat vaativat
perinpohjaista muutosta valtiosäännössä, niin ettei kenkään orjanpitäjä
keksisi turvaa ainoastakaan rivistä sen pykälissä. Tämän käsityksen
pohjusti ensiksi Garrison, ja häneen yhtyi myöskin Phillips. Se antoi,
kuten huomaa, pian syytä johdonvastoisuuksiin, mutta oppimattomat
ihmiset sen helpommasti ymmärsivät, ja senpätähden suurin osa
abolitionisteja liittyi siihen.

Molemmat abolitionistiset suunnat olivat yksimieliset siinä, että
orjakysymys oli Unionin ratkaistava, eikä suinkaan eri valtioiden, kuten
orjuuden kannattajat tahtoivat. Tämä viimemainittu erimielisyys se ehkä
oli, joka teki taistelun kiivaammaksi, sillä kysymys eri valtioiden
oikeuksista Unionin suhteen oli ollut pohjana melkein kaikille
puolueille maassa aina siitä saakka, kuin tasavalta perustettiin. Tätä
kysymystä sanottiin centralisationi- ja decentralisationi-kysymykseksi
(sanasta _centrum_ = keskus; -- _decentro_ = pois keskuksesta), ja sen
kautta oli ratkaistava, olisiko valta yksinomaan pantava
(centraliseerattava, keskukseen saatettava, koottava) Unionin käsiin
vaiko jaettava (decentraliseerattava, keskuksesta saatettava,
hajoitettava) eri valtioille. Tästä erimielisyydestä kasvoivat nuo
molemmat valtiolliset puolueet: _republikaanit_ (tasavaltalaiset) ja
_demokraatit_ (kansanvaltalaiset), jotka ovat olleet olemassa Amerikassa
hamasta vapautussodasta alkaen aina nykyhetkeen asti.

Garrisonin perustama orjuuden-vastustajain yhdistys ja abolitionismin
järjestyminen valtiolliseksi puolueeksi herätti suurta levottomuutta
etelävaltioissa. Melkoinen osa Pohjankin asukkaita arveli, että jokainen
hyökkäys orjuutta vastaan oli hyökkäys valtiosääntöä vastaan. He
sentähden vihasivat abolitionisteja, jotka ainoastaan »tyhmien neekerien
tähden» häiritsivät yleistä rauhaa. Mitä enemmän abolitionistit puhuivat
ja kirjoittivat orjuudesta, sitä raivoisammin valmistausivat sen ystävät
puolustukseen. Yhdistyksiä perustettiin, jotka sitoutuivat maksamaan
suuria palkintoja tunnetuista abolitionisteista, joita kuolleina taikka
elävinä tuotaisiin heidän käsiin. Moniaalla yllytettiin kaupunkien
alhaisin väestö katukahakkoihin, joissa abolitionisteja otettiin kiinni
ja rääkättiin. Humaltuneita, rähiseviä ihmisjoukkoja ryntäsi
abolitionistien kirjapainoihin, hävittäen painokoneet ja paperit,
abolitionistien kokouksia hajoitettiin ja niiden puhujia pommitettiin
mädänneillä munilla ja valettiin likaisella vedellä. Viimein jättivät
etelävaltioiden edusmiehet kongressiin esityksen, jossa vaadittiin,
ettei enää saisi lähettää abolitionistien sanomalehtiä ja kirjoja
postissa. Tämän esityksen kongressi kuitenkin hylkäsi.

Kaikkialla oli abolitionistin vaarallista olla. Sitä paitsi pidettiin
hänen puuhaansa epäkäytöllisenä, mielettömänä ja halveksittavana.
Neekerit olivat niin ylenkatsotut, että ne, jotka ottivat ajaakseen
heidän asiaansa, ehdottomasti saivat jakaa ylenkatseenkin heidän
kanssansa. Mutta ennen kaikkea oli ens' alussa _abolitionistina oleminen
jumalatonta_. Vaikka Garrison julkisesti selitti perustavansa
käsityksensä Uuteen Testamenttiin, jonka hengelle orjuus oli
ristiriitainen; vaikka hän oli rauhan mies, joka saarnasi sotaa ja
väkivaltaa vastaan ja varoitti orjia vuodattamasta verta; vaikka hän
aina selitti tahtovansa käyttää ainoastaan henkisiä aseita aatteensa
toteuttamiseksi ja rakasti vuorisaarnaa enimmän kaikista raamatun
kappaleista, -- niin kaikesta tästä huolimatta oli _kirkko_
abolitionismin vastustajia. Papit saarnasivat Garrisonia vastaan,
sanoivat häntä uskottomaksi, joka muka tahtoo syöstä kumoon Jumalan
maailmanjärjestyksen, ja varoittivat ihmisiä hänen opistansa, joka muka
ainoastaan veisi syntiseen vapauteen ja kaikkein yhteiskunnallisten
siteiden purkautumiseen. Siten pidättivät uskonnolliset ennakkoluulot
monta miestä ja naista edes lähenemästä abolitionisteja ja oppimasta
tuntemaan, mitä nämä oikeastaan tarkoittivat.

Siitä huolimatta syntyi vähitellen kokonainen armeija rohkeita, itsensä
uhraavia miehiä ja naisia, jotka suurimmalla alttiudella työskentelivät
orjain vapauttamiseksi. Niinkuin välkkyvin auringon-valo on synkimmän
siimeksen rinnalla, niin on heidän työnsä mitä kauniimpia lehtiä
Amerikan, jopa koko maailmankin historiakirjassa ja muodostaa sovittavan
vastapainon orjuuden kauhistuksille.

Etevimpinä näiden joukossa olivat Garrison ja Phillips. Edellinen oli
kieltämättä suurempi, lahjakkaampi henki näistä molemmista. Mutta
Phillips oli vastustamaton innollisessa kaunopuheliaisuudessaan ja
väsymättömässä toimekkaisuudessaan. Yhtä vähän kuin Garrison tiesi hän,
mitä maltillisuus orjakysymyksessä merkitsi. Hän joutui heti tuliseen
sotaan kauppa-etuja vastaan, ja hänen pureva arvostelunsa näistä saattoi
hänet melkein maanpakolaiseksi omassa maassaan. Mutta hän hätyytti
myöskin lakimiehiä, pappeja, politikoita -- kaikkia yhdessä menossa. Hän
uhrasi perhe-onnen, levon ja varallisuuden elämänsä tehtävälle: _saada
jokaista miestä ja jokaista naista ajattelemaan orjuuden asiaa_. Jyrkkä
ja yksipuolinen, kuten kaikki suuret henget tavallisesti ovat isommassa
tai vähemmässä määrässä, näki hän usein kyllä »entisyyden nykyajan
valossa». Taistelussa etelävaltoja vastaan näki hän ainoastaan
sivistyksen kamppauksen raakaa väkivoimaa vastaan. -- Pohja on
yhdeksästoista vuosisata, sanoi hän, -- Etelä kolmastoista vuosisata
kaikkine sen »paroneineen ja orjineen.» Sentähden ovat Pohjan ihanteet
istutettavat etelään, vaikkapa tämä sen kautta joutuisikin perikatoon.
Tuo Etelä, joka viskaa vankeuteen jokaisen miehen, ken opettaa orjaa
lukemaan, ja joka siten estää joka kuudennen ihmisen lukemasta
raamattua, _tuo_ Etelä kukistukoon!

Phillipsille olivat nämä näkökohdat tärkeimmät. Sen suhteen merkitsivät
hänen silmissään varsin vähän valtiomiesten keskustelut
centralisationista taikka decentralisationista, valtioiden
suveräniteetistä ja valtiosääntö-puustavin loukkaamattomuudesta. Tuolla
intoisuuden jyrkkyydellä, joka oli hänen ominaisuutensa, oli hänen
tapana sanoa: -- Jos meillä ei olisi valtiosäännöllistä oikeutta
puolellamme, niin se ei minua ensinkään huolettaisi. Minä kaikissa
tapauksissa ilman empimättä työskentelisin samaan suuntaan kuin tähän
asti.

Suurin ja kauniin puoli Phillipsissa oli, että hän, vaikka vihattuna ja
vainottuna, aina luotti voittorikkaasen asiaansa eikä koskaan
veltostunut innossansa. Tämä oli sitä suurempaa, kuin hän ei uskonut
saavansa itse koskaan nähdä työnsä hedelmiä.

Garrisonin ja Phillipsin rinnalla työskenteli edellisessä jo mainittu
kvääkärinainen _Lucretia Mott_. Hän oli naimisissa erään rikkaan
puuvillakauppiaan kanssa, mutta tultuaan abolitionistiksi kehoitti ja
sai hän miehensä luopumaan tästä elinkeinosta, koska se oli orjatyön
kannattamaa. James ja Lucretia Mott olivat Garrisonin
orjuuden-vastustajain-yhdistyksen perustajia v. 1833. Kun James seisoi
kynä kädessä valmiina kirjoittamaan nimensä päätöksen alle, pyysi
puheenjohtaja häntä miettimään. Hän oli perheenisä, ja tämä teko saattoi
käydä hänelle kalliiksi. Silloin kuiskasi hänen vaimonsa: -- James, älä
mieti! Kirjoita nimesi! -- Aviopuolisot Mott olivat niitä, jotka ensiksi
perustivat sen suunnan abolitionismissa, jonka kannattajat sitoutuivat
olemaan käyttämättä orjain valmistamaa tavaraa. Että semmoinen päätös
toi mukanaan suuria haikeuksia, huomaa helposti, jos muistaa, että
teetä, riisiä, puuvillaa ja sokuria valmistettiin _ainoastaan_
etelävalloissa.

Aviopuolisot Mott olivat myöskin n. s. »maanalaisen rautatien»
perustajia. Tällä nimityksellä tarkoittivat abolitionistit salaista
järjestelmää karanneiden orjain kuljettamiseksi Etelästä Kanadaan, jossa
orjuus oli kielletty. Jokaisessa paikkakunnassa Etelässä oli
abolitionisteilla »asiamiehensä», joiden puoleen pakolaiset salaa
kääntyivät. Asiamiehet lähettivät heidät eteenpäin pohjoseen, ensiksi
Philadelphiaan, josta puolisot Mott ja muut ystävät auttoivat heitä
pakenemaan kauvemmas ylöspäin. Rochesterissa eli uskalias,
helläsydäminen _Amy Post_, jonka talossa varmaan aina oli kätkettynä
pakolaisia, joko vinnillä taikka kellarissa. Siten oli, pitkin koko
tietä Kanadaan, ihmisiä olemassa, jotka olivat valmiita rikkomaan tapaa
ja lakia noudattaakseen korkeampaa lainkäskyä sydämessään.

V. 1837 muuan orja elävänä poltettiin hiljaisen tulen päällä lähellä S:t
Louis'in kaupunkia. Pappismies _Eliah Lovejoy_, hyvin tunnettu
abolitionisti, toimitti silloin erästä sanomalehteä Altonissa. Hän luki
S:t Louis'in lehdistä lyhyen uutisen tästä hirmutyöstä, matkusti
paikalle ja otti lähemmin selkoa asianhaaroista, jonka jälkeen hän
julkaisi seikkaperäisen kertomuksen rikoksesta. Hänen vaimonsa itki ja
pyysi häntä olemaan varovainen, sillä he olivat köyhiä ja heidän oli jo
kolme kertaa täytynyt ostaa uudet painokoneet, koska entiset olivat
tulleet hävitetyiksi väkijoukkojen kautta, jotka olivat raivoissaan
orjain-ystävästä hengestä hänen lehdessään. Mutta Eliah Lovejoy vastasi,
että hänen täytyi tehdä velvollisuutensa ja noudattaa omantuntonsa
ääntä. Pian huomasi hän henkensä olevan vaarassa ja että häntä aiottiin
murhata. Silloin kääntyi hän viranomaisten puoleen pyytäen suojelusta.
Mutta -- viranomaiset olivat mykät ja sokeat, kun abolitionisteille
suojelusta kysyttiin. Hänen ystävänsä neuvoivat häntä pakenemaan, mutta
hän vastasi: -- Ei, ratkaiseva hetki elämässäni on tullut, enkä minä
tahdo sitä paeta. Minä pelkään Jumalaa ja sentähden en pelkää tekojeni
seurausta. Eräänä päivänä työskenteli hän kirjapainokoneittensa ääressä,
sillä hänen työmiehensä olivat hänet jättäneet. Silloinpa kirjapainon
piiritti väkijoukko, joka sytytti sen palamaan ja hyökkäsi Lovejoyn
kimppuun, hänen astuessaan ulos palavasta rakennuksesta. Viisi kuulaa
lävisti hänet, ja hän kaatui kuoliaana maahan, ainoastaan 32 vuoden
ikäisenä. Hänen äitinsä, saadessaan tiedon pojan kuolemasta, lausui
kesken katkeraa tuskaansa: -- Hyvä on. Parempi kuolla vakuutuksensa
tähden kuin sitä pettää!

Niin vihattuja olivat abolitionistit, että Lovejoyn ystävät pitkäksi
aikaa jättivät hänen hautansa merkitsemättä. Kun he vihdoin viimeinkin
uskalsivat pystyttää muistokiven sen kummulle, piirrättivät he siihen
ainoastaan hänen nimensä ja sanat: _jam parce sepulto_ (jo säästäkäät
häntä haudassa)!

Toinen harras abolitionisti oli kvääkärinainen _Thankful Southwick_.
Kaksi nuorta mulattityttöä Baltimoresta karkasi herransa luota. He
tulivat Bostoniin. Mutta luullessaan juuri olevansa turvallisina
matkalla Kanadaan, joutuivat he kiinni ja vietiin oikeuteen. Koko
Bostonin kaupunki tuli liikkeelle; toiset pitivät onnettomien orjatarten
puolta, toiset olivat heitä vastaan. Kauppiaat selittivät, että orja oli
osa jonkun henkilön omaisuudesta ja että tytöt siis olivat saatettavat
takaisin omistajallensa. Abolitionistit taasen väittivät yhtä jyrkästi,
että jokainen ihminen omistaa itsensä, kunnes Jumalan kaikkivaltiaan
antama myyntikirja näytetään. Thankful Southwick ja hänen miehensä
olivat sill'aikaa tehneet varustuksensa, ja heidän toimestaan siepattiin
sukkelasti tytöt oikeussalista aivan tuomarin nenän alta. Orjanomistajan
asianajaja, epäillen omain silmiensä todistusta, tuijotti ällistyneenä
siihen tyhjään paikkaan, jossa tytöt vast'ikään olivat seisoneet.
Silloin kääntyi Thankful hänen puoleensa ja katsahti häneen vakavilla,
harmailla silmillään, lausuen: -- Ystäväni, saaliisi on tällä kertaa
päässyt sinulta menemään! -- jonka jälkeen hän tyvenenä astui ulos
huoneesta.

Sisaret _Sarah_ ja _Angelina Grimké_ olivat kasvimaan-omistajan tyttäriä
Etelästä. Vaikka olivat syntyneet ja kasvatetut orjavaltiossa, tulivat
he abolitionisteiksi sydämensä pohjasta. Jo aikaisin olivat he
ympäröivän neekeriväestön hyvinä enkeleinä, sitoivat monen reveltyneen
seljän ja lohduttivat monta »kuolemaan asti murheellista sydäntä». Kun
he ensi kertaa tulivat ymmärtämään, kuinka hyljättävä tuo tapa oli, että
kirkoissa pidettiin eri lehtereitä ja alttareita neekerejä varten,
istuivat he heti mustien pariin. Papin varoituksiin vastasivat he vain:
-- Näitä meidän sisariamme ja veljiämme on syyttömästi nöyryytetty. Me
tahdomme jakamalla heidän alentamisensa osoittaa, että paheksumme kirkon
käytöstapaa heitä kohtaan. -- Isän kuoleman jälkeen laskivat sisaret
orjansa vapaiksi ja lähtivät ulos matkoille kautta kaiken maan,
pitääkseen esitelmiä orjuutta vastaan.

Angelinan ensimäisistä ilmestymisistä julkisessa elämässä kerrotaan
seuraavaa:

Eräänä päivänä istui Garrison kovin väsyneenä ja alakuloisena »The
Liberator» lehden toimituspaikassa. Silloin astui sisään nuori,
hiljainen tyttö kvääkärinaisten puvussa ja ojensi hänelle paperikääryn.
Hän avasi sen ja näki sen sisältävän kauniisti puhtaaksi-kirjoitetun
käsikirjoituksen »Pohjan naisille.»

-- Mikä sulous väsyneelle sielulleni, -- kirjoitti Garrison --, lukea
näitä nuoresta hehkuvasta mielestä, jalosta säälistä lähteneitä sanoja!
Siitä päivästä oli Angelina uskollinen apulaisemme. Hänen lempeä
äänensä, joka kuitenkin aina pelkäämättä puhui totuuden puolesta,
sekaantui sovinnollisena Phillipsin ja minun leimuaviin syytöksiimme.

Sisaret Grimké olivat aikaansa katsoen tavattoman sivistyneitä, olivat
nuoret, kauniit ja varustetut erinomaisella ketteryydellä puhumaan
julkisesti. Heidän maineensa levisi ja kaikkialla riennettiin kilvan
heitä kuulemaan.

Viimein tulivat he Philadelphiaan. Levottomina heidän vaikutuksestaan,
toimittivat orjuuden ystävät rahvaankokouksen, jossa jos jollakin
keinoin yllytettiin alhaisinta kansaa noita molempia naisia vastaan.
Neekerit saatiin uskomaan, että he kuolisivat nälkään, jos vapaiksi
pääsisivät, koska he muka eivät olleet kasvatetut itse pitämään huolta
itsestänsä. Valkoisille työmiehille muistutettiin, että työpalkat
alenisivat typi tyhjäksi, jos työmarkkinoille tulisi tulvaamaan
vapautettuja orjia, jotka olivat kerkeät vähimmästä hinnasta tekemään
raskainta työtä.

Näitten yllytysten seuraus tuli pian näkyviin. Tuskin oli kokous avattu
ja sisaret alkaneet puhua, kun ulvova, meluava, kiviä viskaava joukko
piiritti rakennuksen, sytytti kaikki nurkat palamaan ja särki ikkunat.
Töin tuskin pelastuivat sisaret ystävineen, joista moni tuli
raajarikoksi elinajaksensa. Sarah ja Angelina matkustivat yön halki
eteenpäin ja jatkoivat pelkäämättä vaikutustaan lähimmässä valtiossa. He
olivat liian korkealla raakuudesta, saattaakseen siitä vahingoittua.
Semmoisista aineksista, kuin he olivat, luotiin muinoin marttiirat.

Providencen kaupungissa Rhode Islandin valtiossa asui kvääkärinainen
_Elisabeth Buffum Chace_. Hän ja hänen miehensä sekä muuan heidän
ystävänsä, Adams, ottivat tuon tuostakin vastaan, kätkivät ja lähettivät
eteenpäin pakolaisia orjavaltioista. Erohetkellä antoivat he heille
kirjekuoren, jossa oli postimerkki ja osoitekirjoitus mr Chacelle.
Päästyään onnellisesti Kanadaan, lähetti pakolainen kirjekuoren
Chace-puolisoille, jotka silloin tiesivät turvattinsa hyvässä tallessa
olevan. Kirjoittaminen olisi ollut vaarallista, sillä, kuten jo on
mainittu, rangaistiin orjan kätkijää suurilla sakoilla ja vankeudella.
Lukemattomat oli siitä huolimatta ne orjat, joita nämä ihmisystävälliset
puolisot auttoivat. Eräänä iltana soitettiin heidän ovikelloansa, ja
palvelija päästi sisään vanhan, huononpuoleisesti puetun kvääkärinaisen,
jolla oli paksu huntu kasvoilla. Hän vietiin sisään talon emännän
luokse, ja heidän jäätyään yksikseen, repi nainen verhon kasvoiltaan ja
viskasi vaatteet päältään, jolloin tuli näkyviin, että kvääkärinaisen
puku peittikin nuoren, voimakkaan mulatin. Hän oli karannut vaimoineen
lapsineen aina Virginiasta asti, oli ollut joutumaisillaan kiinni, mutta
muutamain abolitionistein toimesta saanut valepuvun, jonka avulla hänen
oli onnistunut jatkaa pakoansa. Vaimon ja lapset hän oli kätkenyt
metsään lähelle kaupunkia. Ei tarvinne mainita, ettei hän turhaan anonut
Chace-puolisojen apua. Uskollinen Adams saattoi häntä Kanadan rajalle,
ja pian hänen ystävänsä saivat kirjekuoren tulon kautta varman tiedon
hänen ja hänen perheensä pelastuksesta.

Kerran toiste karkasi kaksi orjaa, niinikään Virginiasta, piiloutuen
samaan laivaan, tietämättä toinen toisestaan. Matkalla nousi myrsky ja
laiva sai vuoto-rei'än, jonka tähden katteini perille tullessaan ynnä
laivan veistomiehen kanssa astui alas lastiruumaan. Silloin huomattiin
ensiksi toinen karkulainen, joka, käyttäen hyväkseen yleistä ällistystä,
tempausi irti, hyppäsi mereen ja ui maalle, lähtien sitten
Chace-puolisojen luo. Vähää myöhemmin saapui sinne toinenkin pakolainen,
joka vuorostaan oli tullut huomatuksi, ja molemminpuoliseksi ihmeeksensä
saivat nämä miehet nyt tietää äsken olleensa matkatoverit. Nyt kysyttiin
pikaista pääsöneuvoa pohjoiseen päin. Mutta juuri kun rouva Chace
par'aikaa oli pukemassa noita molempia mulatteja kvääkärin valepukuun,
tuli laivan katteini, joka oli vanha tuttu mr Chacelle, juomaan teetä ja
valittamaan sitä vahinkoa, jonka hän oli kärsinyt, kun noiden kahden
orjan paon kautta häneltä oli mennyt hukkaan heidän lunastushintansa.
Kaikki kävi kuitenkin hyvin, ja pakolaiset pääsivät eheinä Kanadaan.

Olipa koko joukko näitä onnettomain orjain ystäviä. _Mary Grew_ oli
kvääkärinainen, joka muutamassa abolitionisti-kokouksessa ehdoitti
päätöksen, jonka mukaan ei kenkään abolitionisti saisi olla jäsenenä
semmoisessa kirkkokunnassa, joka puolusti orjuutta. Hänen ystävänsä
_Adeline Thompson_ tuli pahoin poltetuksi ja poljetuksi silloin, kun
roistoväki poltti poroksi kokoussalin Philadelphiassa Grimké sisarten
esitelmässä, sen johdosta, että hän kieltäytyi lähtemästä pakoon,
ennenkuin nämä oli saatu hyviin turviin. _Mac Intosh_ paloi kuoliaaksi
S:t Louis'issa, kun raivokkaat roistojoukot sytyttivät abolitionistien
kokoushuoneen palamaan. _Dresser_ viskattiin kuoliaaksi kivillä
Nashvillessä. _Maria Chapman_ oli niin uljas ja kestäväinen, että häntä
pidettiin esikuvana rohkeimmille miehille. Garrison kertoi, että tällä
naisella oli tapana kokouksissa kantaa hartioillaan karmosinin-punaista
silkkishaalia. »Ja niin kauvan kun hänen ystävänsä näkivät vilahustakin
tuosta shaalista puhelavalla», sanoi hän, »tiesimme me, että meidän
täytyi kestää, olkoon melu salissa ollut kuinka hurja tahansa.»

_Elisabet lady Stanton_ ja hänen ystävänsä _Susan B. Anthony_ ryhtyivät
orjuuden vastustajien johtajain pyynnöstä aikaan-saamaan
jättiläis-anomusta kongressille orjuutta vastaan ja hankkivat kolme
miljoonaa nimeä. Heidän toimenaan oli enimmiten matkustaminen maassa ja
esitelmäin pitäminen. Kerrankin tuli neiti Anthony pieneen kaupunkiin,
jossa hän aikoi illalla puhua. Mutta hänen asiamiehensä oli,
peljästyneenä väestön uhkauksista, lähtenyt tiehensä ja jättänyt hänet
pulaan. Silloin meni uljas neiti ulos, vuokrasi suuren kapakkasalin
esitelmäänsä varten, osti kapallisen nauriita ja muutaman naulan
kynttilöitä, koversi kolot nauriisin ja pisti kynttilät koloihin. Näillä
valaisi hän sitten salin ja istui huolettomasti odottamaan kuulijoita.
Kosolta näitä tulikin, sillä kapakassa kävi paljon väkeä, ja vaikka he
kovasti ällistyivät nähdessään tämän muutetuksi esitelmähuoneeksi,
jäivät kuitenkin useimmat sinne uteliaisuudesta.

_Robert Purvis_, rikas puoliverinen liikemies, oli orjuuden
vastustamistyön voimakkaimpia miehiä. Erittäinkin vaikutti hän
valtavasti »maanalaisen rautatien» toimissa. Kerrankin karkasi muuan
nuori orja vaimoineen lapsineen Georgiasta, mutta saatiin kiinni ja
vietiin oikeuteen Philadelphiassa. Ei kenkään asianajaja tahtonut puhua
hänen puolestansa, vaikka Robert Purvis tarjosi suuria summia. Silloin
päätti tämä, nuori ja pelkäämätön kun oli, itse ottaa lain haltuunsa.
Hän antoi uskollisen ajurinsa pitää tuomiosalin edustalla varuilla
vaunut, virkut hevoset valjaissa. Kesken oikeuden menoa sieppasivat
James Mott ja Robert Purvis pakolaiset pois, veivät heidät sukkelasti
vaunuihin, ajuri mätkähytti hevosia piiskallaan -- ja poissa he olivat.
Entinen orja tuli sittemmin konetehtailijaksi Kanadassa, voitti
melkoisen rikkauden ja antoi pojallensa yliopiston kasvatuksen.

V. 1841 pidettiin suuri orjain-vastustajain kokous Nantucket'issa,
Massachusettsin valtiossa. Sen loppupuolella saattoi Garrison
puhelavalle nuoren kauniin mulatin, nimeltään _Frederick Douglas_, joka
oli karannut herransa luota. Tämä herra oli samalla hänen isänsä. Nuori
mies alotti puheensa vapisevalla äänellä ja silminnähtävästi hämillään.
Mutta vähitellen tointui hän ja kertoi nyt sydäntäsärkevällä,
valtaavalla voimalla orjuuden kauhistuksista. Hän hätyytti erittäinkin
muutamaa saarnaa orjille, jonka oli pitänyt piispa Meade Virginiassa
tekstistä: _»Te orjat, olkaatte herroillenne alamaiset.»_ Hänen
lopetettuansa ja kokoontuneiden istuessa hengähdyksissä, hänen sanainsa
valtaamina, nousi Garrison seisomaan ja osoitti Douglasia, kysyen
juhlallisesti: -- Veljet ja sisaret! Olemmeko kuunnelleet kalua,
omaisuuden-kappaletta, vaiko ihmistä?

-- Ihmistä! ihmistä! -- huusi 500 ääntä. -- No, jos niin on, saako
ihmistä pitää orjana kristillisessä valtiossa ja tasavallassa? -- Ei
koskaan, ei koskaan! -- huusi kokous taas sanomattoman kähäkän
puhjetessa. -- Onko Massachusetts lähettävä semmoisen miehen, kuin on
tämä tässä, takaisin orjuuteen? -- jyrisi viimein Garrison valtaavan
äänensä koko voimalla. Silloin hypähti koko kokous pystyyn huutaen: --
Ei, ei! Ei koskaan! -- Tästä päivästä saakka otti Garrison Douglasin
suojelukseensa. Ja Douglasista tuli mitä toimekkain abolitionisti. Hän
valittiin sittemmin kongressin jäseneksi ja nousi useihin
kunniapaikkoihin.

Liikuttavaa oli nähdä, millä innolla lapset abolitionistien perheissä
omaksuivat vanhempainsa mieli-aatteen. Tapahtui usein, että näiden
täytyi uskoa lapsille pakenevien orjain piilopaikkojen salaisuuden.
Suurella vakavuudella antoivat silloin lapset lupauksensa vaitioloon,
suurella hartaudella he lupasivat olla kärsivällisiä ja kilttiä sekä
pitää huolta toinen toisestaan, jos vanhemmat joutuisivat kiinni ja
vietäisiin vankeuteen. Eräässä juhlallisessa tilaisuudessa Providencen
kaupungissa teki Chace-puolisojen 11-vuotias poika itselleen lipun,
johon hän piirteli »The Liberator»-lehden mielilauseen: »ei mitään
yhteyttä orjanpitäjäin kanssa.» Sitten kiipesi hän kaikessa
hiljaisuudessa ylös katolle ja kiinnitti siihen lippunsa, joka pian
naapurien harmiksi liehui ylpeänä tuulessa rohkeine kirjoituksineen.

1850-luvulla kävi abolitionistien ja heidän vastustajiensa väli yhä
kireämmäksi, sen teroitetun lain johdosta, jonka kongressi hyväksyi v.
1850 ja joka ankarammalla uhalla kielsi pakenevain orjain auttamista
(The fugitive slave law). Tämä laki määräsi, että kaikki karanneet
orjat, joita tavattiin pohjoisissa valtioissa, olivat heti toimitettavat
takaisin omistajainsa luokse valtion palkitsemien asiamiesten kautta,
joita tuli olla kaikkialla maassa. Laki astui heti voimaan ja pakenevien
orjain takaa-ajoa harjoitettiin säälimättömällä ankaruudella. Mutta
koska näitä pidettiin mitä kovimmalla julmuudella, heidän jouduttuaan
takaisin herrainsa luo, antoivat useimmat ennemmin itsensä tappaa, kuin
olisivat takaisin palanneet.

Kerrankin karkasi muuan orja ja pääsi onnellisesti ja eheänä aina
Rochesteriin saakka, jossa Amy Post otti hänet vastaan ja lähetti
eteenpäin. Mutta kun viimeinen »asiamies maanalaisella rautatiellä» oli
lähettämäisillään hänet rajan yli Kanadaan, pääsivät takaa-ajajat hänen
jäljillensä. Hädissään ei tiennyt asiamies muuta neuvoa kuin panna hänet
menemään tyhjässä tynnyrissä, johon oli lävistetty hienoja reikiä.
Tynnyri lähetettiin ynnä parin tusinan kanssa muita semmoisia, nauloilla
täytettyjä, rautateitse Kanadaan. Kuitenkin joutui salaisuus ilmi, ja
orjanomistajan asianajaja lähetti sähkölangalla käskyn, että tynnyrit
pidätettäisiin ja tutkittaisiin, ennenkuin saapuivat rajalle. Niin
tehtiin. Mutta selittämättömän, vaikka varsin onnellisen erehdyksen
johdosta oli tynnyri, jossa orja piti piiloaan, jäänyt pidättämättä ja
tullut lähetetyksi Kanadaan. Sinne tultuaan, pantiin se
tavaramakasiiniin, kun ei siinä ollut mitään osoitetta. Vasta kolmen
päivän perästä saivat paikkakunnan abolitionistit tiedon asiasta,
kiiruhtivat makasiiniin ja tapasivat tynnyrin. Miesraukka oli puoleksi
tukehtunut, nälkään nääntymäisillään ja vallan uupunut epämukavan
asentonsa tähden. Mutta kesken kärsimyksiään ei hänelle ollut edes
juolahtanutkaan mieleen ilmaista itseänsä, koska hän ei tietänyt, missä
oli, Kanadassa vaiko Yhdys-Valloissa.

Tämä laki lähinnä antoi aihetta siihen, että _Harriet Beecher Stowe_
kirjoitti kuuluisan »Setä Tuomon tupa»-nimisen romaaninsa, joka
sittemmin voimakkaasti vaikutti koko siihen liikkeeseen, jonka
tarkoituksena oli orjain vapauttaminen. Ollen hellätuntoinen ja
ajatustavoiltaan ylevä oli H. B. Stowe monta vuotta karttanut kaikkea
lukemista, joka koski orjuutta; hän ei edes tahtonut puhua tästä
asiasta, sillä se oli hänen mielestään liian kipeä kohta joutuakseen
tarkastelun esineeksi, mutta samalla orjuus oli hänen mielestä liian
luonnotonta voidakseen kauan vastustaa yhä leviävää sivistyksen valoa.
Mutta kun 1850-v:n laki oli astunut voimaan ja hän kauhistuneena kuuli,
miten viisaat, jalotuntoisetkin ihmiset vakaasti vaativat, että
karanneet orjat olisivat säälimättä jätettävät omistajilleen,
joutuaksensa jälleen orjuuden ikeen alaisiksi, ja kun hänelle
selitettiin, että tämä ehdottomasti olisi jokaisen kunnon kansalaisen
velvollisuus, ja kun hyväsydämmiset, kelpo ihmisetkin puolustivat sitä
»kristityn velvollisuutena», -- silloin hän ei voinut ajatella muuta,
kuin että nämä ihmiset eivät _tienneet, mitä orjuus oli_. Ja nyt hänessä
heräsi palava halu kertomuksen muodossa esittää orjuuden kauhut niin
elävästi kuin suinkin mahdollista. Tämän hän tekikin ja jätti
käsikirjoituksen eräälle kustantajalle. Mutta tämä pudisti päätänsä,
sillä käsikirjoitus oli lavea, ja kukapa viitsisi ostaa neekereistä
kirjoitettua romaania? Vaimonsa hartaasta pyynnöstä kustantaja kuitenkin
painatti kirjan. Se herätti ääretöntä huomiota. Kirja tuotti tekijälleen
pilkkaa, ylenkatsetta ja vihaa, sanomalehdissä sanottiin Setä Tuomon
tupaa häpeämättömäksi valheeksi, ja monet papit julistivat, että siinä
koetettiin järkähyttää Jumalan ijankaikkista maailmanjärjestystä.
Silloin rouva H. B. Stowe julkaisi uuden kirjan, jolle pani nimeksi
»Setä Tuomon tuvan avain», jossa hän julkaisi kaikki kuulemansa orjain
oloja koskevat tositapahtumat, sanomalehtien kertomukset
orjamarkkinoilta, ynnä tunnettujen henkilöiden todistamat kertomukset
neekerien rääkkäyksestä, ja yleensä kaikki seikat, jotka olivat antaneet
aihetta »Setä Tuomon tuvan» kirjoittamiseen. Se ei tietysti voinut saada
mieliä tyyntymään. Päinvastoin pidettiin synnillisenä ja sopimattomana,
että kirjailija, joka vielä lisäksi oli nainen, oli voinut vaipua niin
syvälle, että oli ruvennut kaivelemaan epäkohtien mätähaavaa
halveksittuin neekerien elämässä. Kaikesta vastustuksesta huolimatta
olivat »Setä Tuomon tupa» sekä sen kirjoittaja sentään yhä edelleenkin
orjainvapauttamistyön keskuspisteenä, ja H. B. Stowen nimi on ikiajoiksi
yhdistynyt tämän ylevän taistelun muistoihin.

Laki karanneista orjista saattoi ainoastaan vähäksi aikaa tyydyttää
etelävaltioita. Uudet julmuudet orjanpitäjäin puolelta ja siitä
syntyneet urhokkaat ponnistukset abolitionistein leiristä saivat
puolueet jälleen kiehumaan.

Silloin tapahtui v. 1856 n. s. _Dred Scottin oikeudenkäynti_, joka
herätti suurta ja harmistunutta huomiota yli kaiken maan. Dred Scott oli
Missourilainen orja, jonka isäntä muutti ensiksi Illinoisiin ja sitten
Minnesotaan, joissa molemmissa valtioissa orjuus oli kielletty
kongressin vahvistaman lain mukaan. Sittemmin muutti hänen herransa
takaisin Missouriin. Jonkun virheen tähden isäntä piiskautti orjan,
josta syystä Dred Scott karkasi. Hän joutui kiinni ja vietiin oikeuteen.
Hänen asianajajansa, joka oli abolitionisti, selitti silloin, että Dred
oli vapaa mies, koska hän oli asunut 4 vuotta valtioissa, joissa laki ei
sallinut orjuutta. Päämiehensä puolesta syytti hän sitä paitse isäntää
rääkkäyksestä ja väkivallasta vapaata miestä kohtaan. Asia lykättiin
korkeimpaan oikeuteen, joka julisti sen tuomion, että Dred Scott, ollen
neekerien jälkeläisenä eikä koskaan vapaaksi julistettuna, ei ollut
_persoona_, vaan _kalu_, jolla ei muka ollut muita oikeuksia, kuin mitä
hallitus suvaitsi sille antaa, ja että siis hänen valituksensa ei voinut
antaa syytä mihinkään hankkeesen. Samassa selitti korkein oikeusto, että
kielto orjuutta vastaan Illinoisissa ja Minnesotassa ei merkinnyt
mitään, koska muka kongressilla ei ollut oikeutta kieltää orjain
pitämistä missään valtiossa, enemmän kuin sillä oli oikeutta kieltää
hevosten ja karjain pitämistä.

Tuomio nosti äärettömän huomion. Orjavaltiot, yltyneinä siitä, rupesivat
kongressissa istuvain edustajiensa kautta pitämään suurta suuta. Ne
olivat pahoillaan siitä, että muutamat valtiot, joita viime aikoina oli
otettu valtioliittoon (niinkuin Illinois, Minnesota, Kansas), olivat
onnistuneet saamaan lainkieltonsa orjuutta vastaan vahvistetuksi
kongressissa. Mutta huolimatta tästä etelävaltioiden
»vallanvähennyksestä» -- kuten he sitä nimittivät -- olivat nämä
melkoisena voimana, sillä niiden ja pohjoisten valtioiden kesken
tehdystä sopimuksesta oli sillä, joka omisti 1,000 orjaa, yhtä monta
ääntä kuin 60:lla orjattomalla jäsenellä yhteensä. Tähän aikaan oli
orjavaltioissa päälle 300,000 orjanpitäjää. Mahtavina Dred Scottin
asiassa voittamansa menestyksen johdosta vaativat nämä, että orjakauppa
Afrikan kanssa, joka jonkun aikaa oli ollut kiellettynä, jälleen
avattaisiin, ja uhkasivat erota Unionista ja muodostaa uuden
valtioliiton, jos ei orjuutta turvattaisi hyökkäyksiä vastaan.

Abolitionistit puolestansa olivat mitä katkerimmasti kiukustuneet Dred
Scottin asiassa langetetun tuomion ja orjavaltioiden siitä syntyneiden
uhkaavien puheiden johdosta. Jyrkimmät heistä päättivät käyttää samoja
aseita kuin vastustajat. _John Brown_, mies Connecticutista kotoisin,
asettui ensiksi Kansasiin ja sitten Marylandiin. Hänpä jo alkoi yllyttää
orjia kapinaan. Viimein muutti hän Harpers Ferry nimiseen pieneen
kaupunkiin ja sommitteli siellä ystäviensä kanssa täydellisen
suunnitelman yli kaiken maan käypään neekerikapinaan. Lokakuun 17 p:nä
1859 valloitti hän pienine joukkoineen kaupungin ynnä siihen kuuluvan
linnoituksen ja asehuoneen kanssa. Tämä uutinen vaikutti hirveän
kauhistuksen etelävaltioissa. Sotaväkeä lähetettiin heti Harpers
Ferryyn. Lyhyen, mutta kuolemaa halveksivan vastarinnan jälkeen saivat
useimmat John Brownin joukkolaisista surmansa, hän itse muutamien
uskollisten kanssa joutui vangiksi, tuomittiin pikapikaa Virginian
korkeimmassa oikeustossa ja hirtettiin.

John Brownin kuolemanrangaistus tapahtui joulukuun 2 p:nä 1859. Vaikka
abolitionistit paheksuivat hänen menetystapaansa, täytyi heidän
myötätuntoisuudella ja kunnioituksella katsella näitä vaikuttimia, jotka
sen olivat aikaan saaneet. Tuona samana päivänä ripustettiin musta verho
jokaisen talon ovelle, joissa abolitionisteja asui, merkiksi
naapureille, että tämä päivä oli surun päivä orjuuden paheksijoille.

Jos jo Dred Scottin asia oli kiihoittanut mieliä, niin herätti John
Brownin kohtalo täydellisen rajuilman koko maassa. Kongressissa, joka
alkoi joulukuun 5 p:nä 1859 ja kesti vielä kappaleen matkan kesäkuuta
1860, tapahtui myrskyisiä kohtauksia. Ehdoiteltiin päätös, jonka mukaan
ei kongressilla eikä territorioiden lainsäätävillä kokouksilla olisi
valtaa kieltää orjuutta territorioissa, kun näitä otettiin
liittovaltioon. Keskustelua tästä asiasta kesti lähes 4 kuukautta.
Joukko sopimuksia ehdoitettiin, mutta turhaan. Puolueet erkanivat yhä
kireämmälle, ja ääniä alkoi kuulua, jotka huusivat sotaa kysymyksen
ratkaisemiseksi. V. 1861 helmikuussa kokoontui edusmiehiä 13 vapaasta ja
7 n. s. puolueettomasta eli rajavaltiosta »rauhakongressiin». Tämä jätti
sovinto-ehdoituksen varsinaiseen kongressiin, joka kuitenkin sen hylkäsi
ja sen sijaan omaksui päätöksen, joka ikuisiksi ajoiksi kielsi
kongressia sekaantumasta orjuutta koskeviin asioihin noissa eri
valtioissa. Tätä päätöstä ei kuitenkaan koskaan hyväksynyt
valtiosäännössä määrätty ääniluku, eikä siitä sentähden tullut mitään
varsinaista lakia.

Orjavaltiot sentähden eivät tyytyneet tähän päätökseen. Etelä-Carolina
nosti ensimäisenä kapinalipun ja lähetti kehoituksen toisillekin
etelävaltioille eroamaan Unionista. Nämä ens'aluksi kieltäytyivät. Mutta
kun vuonna 1860 _Abraham Lincoln_, pohjoisten valtioiden ehdokas ja
abolitionismin tunnustaja, valittiin presidentiksi, luopuivat
liittovaltiosta Floridan, Alabaman, Mississipin, Georgian ja Louisianan
valtiot. Ne valitsivat presidentikseen Jefferson Davis'in, voimakkaan ja
sotataitoisen, mutta samassa kunnianhimoisen ja säälimättömän miehen, ja
antoivat itselleen yhteisnimityksen _Amerikan Konfedereeratut_ (=
liittoväliset) _valtiot_. Näiden yhteishallitus asettui Montgomeryn
kaupunkiin Alabaman valtiossa.

Niinkuin Garrison ja Phillips aikoinaan olivat ilmestyneet herättämään
maata tietoon ja tajuntaan orjuuden häpeästä ja kurjuudesta, samaten
ilmestyi Abraham Lincoln päättämään heidän työtänsä ja pelastamaan
maata. Hän oli syntynyt v. 1809, köyhäin vanhempien poikana. Kuusi
kuukautta vuodessa sai hän käydä koulua, mutta väli-ajat täytyi hänen
tehdä kovaa ruumiillista työtä, ensiksi paimenpoikana, sitten
päiväläisenä ja veneenkuljettajana. Viimein tuli hän kauppapalvelukseen,
jolloin hän sai tilaisuutta lukemaan, jotta hän voi suorittaa
oikeustieteellisiä tutkinnoita ja ruveta asianajajaksi. Vähää myöhemmin
hän valittiin, ensiksi Illinoisin valtion lainsäätävään kokoukseen,
sitten kongressiin. Täällä herätti hän heti huomiota terävän silmänsä,
rehellisyytensä ja syvien tietojensa tähden. Kun puolueet orjakysymyksen
kautta joutuivat yhä kireämpään asemaan toinen toistansa kohtaan,
alkoivat pohjoisten valtioiden silmät kääntyä Lincolnin puoleen, häntä
kun arveltiin mieheksi, joka voisi pelastaa maan kaikesta tästä
hämmingistä.

Lincoln oli näet mies, jonka itsehillintä oli aivan tavaton ja järkisyys
selvä. Vaikka abolitionisti täydeltä vakuutukseltaan ollen, osoittivat
kaikki hänen tekonsa ja toimensa kuitenkin aina hillitsevää malttia.
Mutta sen ohessa ilmestyi hänessä järkähtämätön lujuus ja kestäväisyys,
hänen taistellessaan sen puolesta, mitä hän piti oikeana. Hänen
menetystavastaan tuli näkyviin lämmin isänmaanrakkaus, joka ponnisti
häntä voimakkaasti edistämään Unionin uhattua pysymistä, lahjomaton
oikeudentunto, joka ei koskaan sallinut laillisten muotojen ja
oikeuksien polkemista, sekä kaikkien toiveiden pahasti pimetessäkin
rikkomaton usko vapauden voimaan, siveellisten voimien lopulliseen
voittoon. Kaikki nämä ominaisuudet, joihin yhtyi tavattoman miellyttävä
olemustapa, tekivät, että Lincoln vaikutti erinomattain suuresti ja
jalostuttavasti kaikkiin, joiden kanssa hän joutui tekemisiin.

Ei se ollut mikään helppo virka, johon Lincoln tuli, kun hän noudatti
kutsumusta astumaan Yhdys-Valtain presidentiksi. Hänen vaalinsa saattoi
koko Etelän raivoon; mielet kuohuivat kautta kaiken maan. Toiselta
puolen vaativat abolitionistit, että orjat heti silmänräpäyksessä
julistettaisiin vapaiksi. Toiselta puolen huusivat orjavaltiot orjuuden
pysyttämistä ja orjakaupan laventamista.

Lincoln ei kuitenkaan antanut kummankaan puolueen häiritä itseänsä
aikeissaan. Hän teki maansa tilan perinpohjaisen tutkimuksen alaiseksi
ja ryhtyi sen mukaan hankkeisinsa. Hänen ensimäinen työnsä oli se, että
hän julistuksen kautta selitti lujasti päättäneensä säilyttää
liittovaltiosäännön eheänä sekä pysyä kiinni siinä peri-aatteessa,
ett'ei milläkään valtiolla olisi oikeutta toisten suostumuksetta luopua
Unionista. Muuten selitti hän tahtovansa taipua etelävaltioiden
kohtuullisiin vaatimuksiin sekä, jos mahdollista, ratkaista
riitakysymystä rauhallisilla keinoilla. Vieläpä ehdoitti hän, että
liittovaltiosääntö tarkastettaisiin tarkoitusta varten kutsutun
kokouksen kautta.

-- Teidän käsissänne, tyytymättömät maanmiehet, -- sanoi hän -- eikä
minun, on sodan vaiherikas mahdollisuus. Hallitus ei tahdo teitä
hätyyttää. Sen kanssa ette joudu tappeluun, jos ette itse tee
hyökkäystä. Intohimo on ehkä päästänyt irti rakkauden siteet väliltämme,
mutta se ei saa niitä rikki repiä. Muistojen salaperäiset jänteet, jotka
yhdistävät jokaisen tappokentän, jokaisen isänmaan-ystävän haudan
jokaiseen sykkivään sydämeen tässä maassa, ovat sovituksen jänteinä
soivat, kun paremmat tunteemme niitä taasen koskettavat, joka totisesti
kerran on tapahtuva.

Muutamilta tahoilta sekä Amerikassa että Euroopassa on moitittu sitä,
että pohjoisvaltiot muka viivyttelivät ryhtymästä ratkaiseviin
hankkeisin. On sanottu, että Yhdys-Valtojen hallitus viimeisiin saakka
vältti selvää politiikia, että se vartoili ja katseli mihin orjavaltiot
ehkä suostuisivat. Niin olikin osaksi laita, ja se oli epäilemättä
seuraus Lincolnin vaikutuksesta. Mutta toiselta puolen tulee meidän
huomata, että tässä oli kysymyksenä veljessota. Moniaalla piti isä
Unionin, poika konfedereerattujen puolta, taikka päin vastoin. Kun sota
siten tulisi tuottamaan tavallista suurempaa onnettomuutta, ei sovi
ihmetellä, että ne, jotka siitä vastata saivat, kauvan arvelivat,
ennenkuin ryhtyivät päättävään toimeen.

Sitäpaitse pitävät monet sitä suurena valtiomies-viisauden tekona,
ett'ei Lincoln heti noudattanut tuota abolitionistien vaatimusta, että
orjat paikalla vapautettaisiin. Vaikka hän itse oli abolitionisti, tiesi
hän yltäkyllin, että pohjoisvaltioissa oikeastaan vain taisteltiinkin
Unionin yhteyden puolesta ja että itse teossa piitattiin hyvin vähän
orjien asemasta. Tietäjän silmällä näki Lincoln, että tarvittaisiin
sodan kauhut, ennenkun pohjoisvaltiot heräisivät siitä
huolimattomuudesta orjuuden kurjuuteen nähden, johon vuosisatojen tavat
ja ennakkoluulot oli heidät nukuttanut. Sentähden odotti hän oikeaa
aikaansa, älyten, että orjuuden lakkauttaminen saisi todellakin
merkityksen vasta silloin, kun _kansa itse_ sitä vaatisi. Mutta ennenkun
tämä voi tapahtua, oli tarpeellista, että ajatus sen välttämättömyydestä
täydellisesti kypsyi pohjoisvaltioiden kokonais-väestössä.

Lincolnin sovinnollinen käytöstapa ei herättänyt mitään vastakaikua
orjavaltioissa, jotka pitivät sitä heikkouden merkkinä. He vastasivat
hänen julistukseensa siten, että niiden sotajoukot hyökkäsivät Fort
Sumter nimisen, Etelä-Carolinassa sijaitsevan Unionin linnoituksen
kimppuun. Samaan aikaan, kuin nämä vihollisuudet puhkesivat, luopuivat
liittovaltiosta Pohjois-Carolina, Tennessee ja Arkansas. Sillä oli sota
julistettu.

Abolitionistien vastustajat pohjois-valtioissa huusivat nyt ääneensä,
että nämä »mielettömän kiihoituksensa» kautta olivat synnyttäneet
tarpeettoman sodan. Ennemmin tai myöhemmin olisi orjuus käytännöllisistä
syistä käynyt mahdottomaksi. Orjanomistajat olisivat muka itse tulleet
ymmärtämään, ett'ei orjuus kannattanut ja että se ainoastaan
näennäisesti oli tuottava. Sitä paitsi olisi ollut parempi maltilla
odottaa sitä aikaa, jolloin yleisen mielipiteen paino olisi pakoittanut
orjanomistajia lakkauttamaan orjuuden, kuin väkivallalla toimittaa
muutosta.

Kuinka perättömät nämä syytökset olivat, nähdään paraiten siitä, että
Lincolnin rauhallinen politiiki ei vaikuttanut vähintäkään
orjavaltioiden mieleen. Niinkuin nämä kaikkein ensimäisinä olivat
huutaneet sotaa, niinpä ne nytkin ensimäisinä ryhtyivät säälimättömällä
pontevuudella taistelemaan entisiä liittoveljiänsä vastaan. Sitä vastaan
abolitionistit, jos lukee pois John Brownin ja hänen vähälukuiset
joukkolaisensa, aina olivat vaatineet ainoastaan rauhanaseiden
käyttämistä. Syytökset heitä vastaan todistivat vain, kuinka syvällä
epäkohdan juuret vielä olivat. Sitä ei _tahdottu_ nähdä, ei _tahdottu_
tulla herätetyksi huolettomuuden unesta, ja senpätähden karattiin
raivossa niiden niskaan, jotka siihen pakoittivat. Semmoisia esimerkkiä
on kosolta ihmiskunnan historiassa, sekä vanhemmilta että nykyiseltä
ajalta. Kun joku yhteiskunta ei vielä ole saanut itselleen tarkoin
selville, että se on viallinen milloin missäkin suhteessa, kääntyy sen
viha aina ensiksi niitä vastaan, jotka sitä huomauttavat viallisuudesta.

Sota oli nyt kuitenkin julistettu, ja molemmin puolin tehtiin
valmistuksia kamppaukseen. Puusta katsoen näytti siltä, kuin
pohjois-valtiot, joiden asukasluku laskettiin 18 miljoonaksi ja
maan-alue oli paljoa suurempi ja apulähteet rikkaammat, vastaisessa
taistelussa tulisivat ehdottomasti olemaan etelävaltioista
voittopuolella. Näiden asukasluku oli ainoastaan 5 miljoonaa, joista
puolet orjia, niillä sitäpaitse ei ollut niin suuria apuvaroja eivätkä
omistaneet niin tapaperäistä yhteiskuntajärjestystä kuin pohjoisvaltiot.
Mutta Etelällä oli vahvemman yhteisyyden etu, sillä nuo suuret
tilanomistajat siellä olivat kaikkivaltiaat, samalla kun Pohjassa itse
vapaus ja tasa-arvo vaikutti vaihtelevaa erillaisuutta mielipiteissä ja
ajatustavassa. Etelässä, jossa metsästys oli mieluisa ajanvietto, löytyi
sitä paitse paljon enemmän hyviä pyssymiehiä. Iso joukko nuorukaisia
täällä tavallisesti astui sotilassäätyyn, jonka tähden myöskin suurin
osa Unionin sotajoukon upseeria oli kotoisin Etelästä ja sodan syttyessä
meni konfedereerattujen puolelle. Se sotajoukko sitä vastoin, jonka
pohjois-valtiot olivat haalineet kokoon, oli enimmäkseen
harjaantumattomia sissiä ja vapaajoukkoja, joilta ens'alussa puuttui
kelvollinen päällikkökunta ja tarpeellinen järjestys.

Asiain näin ollen sopikin odottaa, että etelävaltioiden sotajoukot
ainakin joksikin aikaa menestyisivät hyvin. Niinpä kävikin. Lincolnin
kutsuma 75,000 miestä pitävä pohjoisarmeija tuli tappiolle kerta
toisensa perästä, huonosti varustettuna, huonosti harjoitettuna ja
huonosti komennettuna kun olikin. Päinvastoin etelävaltioiden armeija
eteni yhä voittorikkaampana. Viimein oli itse Washington uhattuna, ja
konfedereerattujen hallitus asettui sen lähimmäksi naapuriksi Richmondin
kaupunkiin. Kenraali Beauregard sai kohta sen jälkeen voiton, joka olisi
tuottanut tuhoa ja turmelusta pohjoisvaltiolle, jos konfedereeratuilla
vain olisi ollut kylläksi sotaväkeä tappelun jatkamista varten.

Pohjoisvaltioiden taivas näkyi pimenevän, ja kaikkien silmät kääntyivät
Lincolnin puoleen, joka ei saattanutkaan maan toivomuksia häpeälle.
Antamatta minkään vastuksen itseänsä viekoitella kerran viittaamaltansa
tieltä, piti hän yhä edelleen lujalla kädellä pystyssä Unionin valtaa
orjavaltioiden vaatimuksia kohtaan. Kuten kaikki suuret valtiomiehet,
tunsi hän ihmiset ja tiesi viisaasti valita kenraalinsa. Hän nimitti
Ulysses Grant'in ylipäälliköksi, ja tämä vuorostaan hankki kenraalit
Sherman'in, Sheridan'in ja Mac Lellan'in. Nämä uudistivat juurtajaksain
koko sotalaitoksen ja saattoivat vähitellen järjestystä
pohjoisvaltioiden sotaväkeen. Vastoinkäyminen ajoi sitäpaitse näitä
suurempiin ponnistuksiin. Vapaa-ehtoisia tulvaili joukottain riveihin,
ja melkoisia rahasummia kokoontui. Mac Leilan kenraali valmisti
hyökkäystä Richmondiin, Sherman teki onnellisen sotaretken
Etelä-Carolinaan ja Georgiaan, ja Grant tunkeusi menestyksellä
Tennesseehen. Mutta uudestaan synkistyi pohjoisvaltioiden hyvät toiveet,
kun Beauregard, 80,000 miestä konfedereerattuja komentaen, sai uuden,
melkoisen voiton (huhtikuussa 1862), ja kun Mac Lellanin aikoma hyökkäys
Richmondia vastaan raukesi tyhjiin. Konfedereeratut uhkasivat jälleen
Washingtonia, jonka kuitenkin, vaikka vaivoin, pelasti Mac Lellan.

Nämä uudet vastukset eivät ensinkään masentaneet voitettujen mieltä,
vaan päin vastoin kannustivat heitä uusiin ponnistuksiin. Tähän asti oli
Unionin hallitus jättänyt orjat vapauttamatta, se kun semmoisen hankkeen
kautta ei tahtonut hukata mahdollisuutta sovintoon etelävaltioiden
kanssa. Mutta nyt tuli se hetki, jota Lincoln oli ennustanut, kun sekä
kansa että hallitus _vaati_ orjain heti tapahtuvaa vapauttamista.
Elokuussa 1861 suunnattiin ensimäinen isku orjuutta vastaan lailla, joka
laski vapaiksi kaikki orjat, joita oli pakoitettu sotimaan
kapinoitsijain armeijassa. Mutta vasta kun tuuma tuumalta oli lähestytty
sitä kantaa, ilmestyi 1862 Lincolnin julistus, joka ilmoitti, että hän
tammikuun 1 p:nä 1863 selittäisi kaikki ihmiset vapaiksi muutamissa
valtioissa, jotka silloin mainittaisiin. Ja sanottuna päivänä, tammikuun
ensimäisenä vuonna 1863, julistettiin orjat ikuisiin päiviin vapaiksi
valtioissa Arkansas, Tennessee, Texas, Louisiana, Florida, Alabama,
Mississippi, Georgia, Virginia, Pohjois- ja Etelä-Carolina. Täten olikin
orjuus kielletty koko maassa, sillä muut valtiot olivat vähitellen sen
lakkauttaneet kongressin hyväksymäin lainkieltojen kautta.

Siten se suuri päämaali, jota varten abolitionistit olivat taistelleet,
nyt oli saavutettu. Mutta vielä hämmensi voittoa veljessodan katkeruus,
jonka kauhut sai kaikki voittovirret vaikenemaan. Iso osa vapautettuja
neekerejä meni pohjoisvaltioiden armeijan palvelukseen jossa he
muodostivat suuria väki-osastoja ja taistelivat kiitettävällä
urhoudella.

Tappotanterella kallistui yhä tappelun onni milloin toiselle, milloin
toiselle puolelle. Viimein onnistui kenraali Mead pohjoisvaltioiden
armeijalla saamaan ratkaisevan voiton Gettysburgin luona, ja pian sen
jälkeen valloitti Grant linnoitetun Vicksburgin, jota kauvan oli
piiritetty suurella kiivaudella. 1864 nimitettiin Grant Unionin kaikkein
sotajoukkojen ylipäälliköksi, ja hän tiesi antaa sotaliikkeille yhteyden
ja kokonaisuuden, jota niissä sitä ennen ei ollut. Tämän tähden
sotaretkeä tästälähin jatkettiin suurella voimalla, ja Pohjan joukot
alkoivat kaikilta tahoilta voittorikkaasti tunkeutua vihollisen
alueelle.

Kesken sotaa, samalla kun pohjoisvaltiot varmasti, vaikka hiljoilleen,
lopullista voittoa lähestyivät, oli uusi presidentin-vaali toimitettava.
Tuskalla vartoivat Unionin ystävät -- eikä ainoastaan Amerikassa, vaan
myöskin Euroopassa -- vaalin päätöstä. Oliko Amerikan kansa
ratkaisevalla hetkellä luopuva uskostaan itsehensä ja uskostaan siihen,
mikä oikeaa on? Vai oliko se voittorikkaana lähtevä taistelusta ja
osoittava lujaa luottamusta niihin peri-aatteisin, jotka tähän saakka
olivat sitä elähyttäneet vapauteen ja oikeuteen? Tämän voisi kansa
näyttää ainoastaan siten, että se ylimmäiseksi pääksensä valitsisi
uudestaan sen mainehikkaan kansalaisen, joka oli kantanut viime vuosien
jättiläistaakkaa. Kaikkialla oli presidentin-vaalin aikana kovaa
kiihtymystä ja eripuraisuutta. Muutamat tahtoivat, kauhistuneina sodan
hirmuista, tehdä rauhan etelävaltioiden kanssa mihin hintaan hyvänsä.
Toiset taasen arvelivat, että näiden pitäisi erota Unionista, jolloin
muka uusi liittovaltio oli muodostettava paremmalle pohjalle kuin vanha.
Lincoln yksinään oli tyven, selväpäinen ja täynnään luottamusta. Tuntui
siltä, kuin olisi hänen tukevat hartiansa vaivatta kantaneet kokonaisen
kansan tuskat ja huolet. Hän lähtikin voittorikkaana koetuksesta, kun
kansa valtaavalla enemmistöllä antoi äänensä hänelle.

Lincolnin ja pohjoisvaltioiden kunniaksi on luettava, että he ensiksi
niin kauvan kuin suinkin viivyttivät ratkaisevaa rynnäkköä
etelävaltioita vastaan, mutta sitten jyrkästi pysyivät suostumatta
rauhantekoon kapinoitsijain kanssa muulla ehdolla, kuin että nämä
täydellisesti alistuisivat Unionin isännyyteen. Jos olisivat horjuneet
tässä kohden ja myöntyneet ennen aikojansa, ei orjuus ikinä olisi
surmaniskuansa saanut eikä sodasta niin muodoin mitään satoa lähtenyt.

Vuonna jälkeen Lincolnin toista vaalia tuli ratkaisevat tapaukset, jotka
vihdoinkin tekivät sodasta lopun. Verisen tappelun perästä valloittivat
Grant ja Sherman lujasti linnoitetun Richmondin, jossa kapinoitsijain
hallitus oli pitänyt pesäänsä. Vähää myöhemmin täytyi kenraali Leen
antautua vangiksi 26,000 miehen kanssa, jotka olivat koko loput Etelän
armeijasta. Näiden voittojen kautta muserrettiin konfederationin
uppiniskainen vastustus, ja myöskin sen kannattajat pohjoisvaltioissa
nöyrtyivät kansan-tahdon alle, joka niin voimakkaasti oli Lincolnin
uudessa vaalissa sanansa lausunut.

Kapina oli täten kukistettu, ja rauha tehtiin (v. 1865) etelävaltioiden
ja Unionin kesken. Mutta sillä ei suinkaan kaikki ollut saatettu
entiseen kuntoonsa. Lincolnin asiana oli nyt tarttua suuren tehtävänsä
toiseen puoleen, sovinnon kauniisen työhön, joka niin hyvin sopikin
hänen lempeälle luonteelleen. Tässä auttivat häntä uskollisesti
abolitionistit, jotka nyt olivat yhtä innokkaat vaatimaan täyttä
anteeksi-antoa kaikille, jotka olivat olleet osallisina kapinassa, kuin
he ennen olivat käyneet pitkälle heitä ja heidän menetystapaansa
moittiessaan. Ainoastaan siinä he olivat järkähtämättömät, että hallitus
nyt, kun sota oli loppunut ja kapina kukistettu, ei saisi löyhyyden ja
sopimattoman myöntyväisyyden kautta päästää voiton hedelmiä käsistään.

Kaikkialla kaikuva voitonriemu tuli kuitenkin äkkiarvaamatta häirityksi
häpeällisen, alhaisesta kostonhimosta ja surkuteltavasta puolueraivosta
lähteneen ilkiötyön kautta. Eräänä iltana (huhtikuun 14 p:nä 1865),
Lincolnin istuessa Washingtonin teaterissa, ryntäsi muuan näyttelijä,
kotoisin etelävaltioista, esiin ja ampui häneen laukauksen pistoolista
sillä seurauksella, että presidentti seuraavana aamuna kuoli.

Amerikan kansan saattoi tämä halpamielinen salamurha syvään suruun, ja
kuolonsanoma synnytti tuskauttavan hämmästyksen koko sivistyneessä
maailmassa. Mutta vaikka Lincoln kaatui kesken työtänsä sitä päämaalia
vasten, johon hän oli pyrkinyt jalomielisyydellä ja tyvenellä
kestäväisyydellä, ei hänen tehtävänsä kuitenkaan hukassa ollut. Vapauden
ja oikeuden ystävät liittyivät päin vastoin lujemmasti yhteen ja
päättivät, hänen jalon muistonsa elähyttäminä, sen työn, jonka hän oli
alkanut. Orjuus oli peruuttamattomasti lakkautettu, ja mahtava Unioni,
joka nyt oli kestänyt kovimman koetuksensa, oli voimallisempana kuin
koskaan ennen.

Varapresidentti _Andrew Johnson_ astui, valtiosäännön määräysten mukaan,
murhatun Lincolnin seuraajaksi. Hänkin oli korkealle kohonnut matalasta
asemasta; oli näet nuoruudessaan ollut räätäli. Hän oli voimakas,
lujatahtoinen mies, teräväjärkinen ja pelkäämätön; henkilö siis, joka
hyvin kykeni vaikeaa tointa täyttämään. Mutta hänellä ei ollut sitä
tyventä malttia, sitä lempeämielisyyttä ja sielun ylevyyttä, josta
Lincoln oli tunnettu. Senpätähden sopi hän kyllä ulkonaisten asiain
järjestäjäksi, vaan ei niiden veristen haavain parantajaksi, jotka sota
oli iskenyt.

Unionin armeija, jossa sodan loppupuolella oli toista miljonaa ihmisiä,
saatiin verrattain helposti hajalle, kun näet sekä sotamiehet että
päällikkökunta heti palasi takaisin rauhallisille askareillensa. Mutta
vaikeampi oli saada etelävaltioissa aikaan sitä uudistusta, joka
tietysti oli tarpeesen orjuuden lakkauttamisen johdosta.
Liittovaltio-säännössä ei ollut mitään määräystä semmoisen valtion
vastaanotosta uudestaan, joka oli luopunut liitosta. Jos nyt ilman
mitäkään olisi kapinallisille valtioille myönnetty kaikki heidän entiset
etunsa, niin olisivat neekerit ilman tarkastusta jääneet entisten
herrainsa käsiin. Neekerien oikeus suojelukseen niin myöhään
saavuttamassansa vapaudessa oli pohjoisvaltioiden väestön mielestä
tärkeämpi kuin kaikki tietopuoliset kysymykset eri valtioiden suhteista
Unioniin. Pohjoisvaltioiden asukkaat tahtoivat sentähden kapinallisia
valtioita jaettaviksi sotilaspiireihin, joissa kussakin presidentin
nimittämä käskynhaltia pitäisi ylimmäistä komentoa. Tämän tulisi valvoa
kaikkein asukkaiden persoonallisia oikeuksia. Jokainen valtio jäisi
tähän tilaan siksi, kunnes valitut kansanedustajat, jotka valittaisiin
katsomatta puolueesen tai rotuun, julkisesti selittäisivät tunnustavansa
valtiosäännön 14 artikkelia, joka koskee jokaisen Yhdys-Valtain asukkaan
persoonallisia vapauksia ja oikeuksia. Heti tämän tehtyänsä
julistettaisiin valtio kongressin kautta jälleen-otetuksi valtioliittoon
ja asetetuksi entisiin oikeuksiinsa.

Niin kävikin. Vähitellen alistui toinen etelävaltio toisensa perästä
näihin ehtoihin, kunnes vihdoin, kun Georgia heinäkuussa 1870 uudestaan
otettiin Unioniin, tämä oli täydellinen.

Mutta nämä muutokset eivät suinkaan tapahtuneet levossa ja sovussa.
Neekerien saavuttamaa persoonallista vapautta tietysti ei voitu heiltä
riistää, mutta sen sijaan kieltäysivät etelävaltiot kiven kovaan
myöntämästä heille täysiä kansalais-oikeuksia. Valko-ihoiset Etelässä
olivat liian kauvan tottuneet pitämään mustia _kaluina_, joihin nähden
heidän ei tarvinnut mistään vastata, tahtoaksensa nyt hyvällä tunnustaa
heitä yhtävertaisiksi. Mitä verisimpiä julmuuksia harjoitettiin
vapautettuja neekerejä kohtaan, julmuuksia, joita voi täysin verrata
orja-olojen väkivaltaan. Toisinaan pantiin toimeen todellisia
neekeri-verilöylyjä. Tästä harmissaan vaativat pohjoisvaltioiden
edustajat kongressissa v. 1866 lain säätämistä, jonka kautta neekerit
saisivat oikeuden käyttää turvakseen hallituksen sotajoukkoja,
mahdollisia väkivaltaisuuksia vastaan valkoisten puolelta. Sen ohessa
tulisi heidän saada osuuksia valtion maasta sekä varoja koulujen
perustamiseen lapsillensa. Presidentti arveli kuitenkin tämän lain liian
jyrkästi tunkeuvan eri valtioiden lainsäätämis-oikeuteen ja kieltäytyi
sitä vahvistamasta. Vieläpä hän julisti kongressin jääviksikin, koska
yksitoista etelävaltiota vielä oli Unionin ulkopuolella eikä siis
myöskään kongressissa edustettuna. Laki ajettiin perille presidentin
kiellosta huolimatta, mutta siitäpä hänen ja kongressin keskinäinen väli
rikkoutui ja pysyi riitaisena, kunnes Johnson 1869 luopui virastansa ja
Grant astui hänen paikalleen. Grantille vähitellen onnistui saada
presidentin ja kongressin keskinäinen väli hyväksi jälleen, hän kun
voimakkaasti ylläpiti järjestystä etelävaltioissa ja turvasi neekerien
oikeuksia.

       *       *       *       *       *

Orjain vapauttamisen suuri työ oli toimitettu. Mutta vieläkin oli
jälellä tehtävä abolitionisteille. Vapautetut orjat jäivät vapautuksen
kautta oman onnensa nojaan ja olivat edelleen elintapansa johdosta
melkein yhtä avuttomassa tilassa kuin lapset. Olivat kodittomat,
työttömät, tietämättömät ja taitamattomat. Heidän entiset herransa --
hyvin harvoilla poikkeuksilla -- eivät tehneet mitään heitä
auttaaksensa, kiukuissaan kun olivat kovin siitä aineellisesta
tappiosta, niistä onnettomuuksista ja nöyryytyksistä, joita orjat olivat
heille saattaneet.

Abolitionistit tulivat taas liikkeelle. He perustivat suuria
yhdistyksiä, joiden tarkoitus oli auttaa neekereitä hankkimalla heille
työtä, toimittaa heidän lapsilleen pääsöä kouluihin ja antamalla
kovimmasti kärsiville ruokaa ja vaatteita. Mutta ennen kaikkea kokivat
he saada poistetuksi rodun ennakkoluulot mustia kohtaan, sillä tässä oli
pahennuksella juurensa. Neekerit olivat ilman omaa vaikutustaan
joutuneet kansalaisiksi Yhdys-Valloissa. Mitä pikemmin he täydellisesti
asetettaisiin kansalais-oikeuksiinsa, mitä pikemmin heitä ruvettaisiin
arvostelemaan ainoastaan heidän persoonallisen arvonsa mukaan, heidän
syntyperäänsä ollenkaan lukuun ottamatta, -- sen parempi heille ja koko
maalle. Sillä se on turmiollista valtioviisautta, jos koetetaan yhdistää
kaksi kansallisuutta yhteen valtioon muiden periaatteiden kuin
täydellisen tasa-arvon nojalla.

Aina meidän päiviimme on tätä abolitionistien työtä kestänyt. Jos kohta
he eivät enää käytäkkään tätä nimitystä -- joka haukkumanimestä
vähitellen on tullut kunnianimitykseksi --, niin on heitä kuitenkin
elähyttänyt sama pyrintö kuin muinoin vaikuttamaan täydellisen
yhteiskunnallisen tasa-arvon saattamiseksi kaikille Yhdys-Valtojen
asukkaille, huolimatta rodusta tai ihoväristä. He ovat hyväksi osaksi
onnistuneet pyrinnöissään, sillä vaikka paljon ennakkoluuloa vielä on
olemassa neekereitä kohtaan, niin ei näitä kuitenkaan enää estä mikään
lainmääräys hankkimasta itselleen sivistystä, harjoittamasta
elinkeinoja, astumasta korkeimpiin valtiovirkoihin ja käyttämästä
äänivaltaa. Nyt on tullut näkyviin, kuinka oikeat Lincolnin laskut
olivat, kun hän tahtoi, että tajunta orjuuden lakkauttamisen
tarpeellisuudesta kypsyisi pohjoisvaltain väestössä, ennenkun
ratkaiseviin hankkeisin ryhdyttiin. Tämän maltillisen toiminnan kautta
on yleinen mielipide tuota halveksittavaa laitosta vastaan käynyt niin
voimalliseksi, ett'ei edes kiihkoisinkaan etelävaltioiden puoltaja enää
kohottaisi ääntänsä sen palauttamisen hyväksi. Valitettavasti eivät
veljessodan jättämät arvet vielä ole täydelleen kasvaneet umpeen. Mutta
rehellisiä ponnistuksia on molemmin puolin tehty menneisyyden
unohtumiseksi; ja mitä enemmän nuo vanhat, jotka ovat sen kauhuja
kokeneet, menevät pois, ja nuoret, jotka tuntevat niitä ainoastaan
nimeksi, kasvavat, sitä selvemmin ovat »sovinnon jänteet» ääntyvät
uudestaan yhdistettyjen veljesvaltioiden väestön kesken.

Abolitionistien aika on siis ollut ja mennyt. Heitä ei enää tarvita.
Tuosta lukuisasta, voimakkaasta ja alttiista joukosta on ainoastaan
siellä täällä jälellä joku harmaapäinen mies ja nainen, jotka vielä
muistavat sitä aikaa, jolloin pakenevia orjia pidettiin piilossa,
ravittiin ja vaatetettiin heidän taloissansa ja jolloin nimitystä
»abolitionisti» viskattiin heille silmiin ivan ja pilkan kielellä.
Heidän muistojensa läpi käy myöskin voittoriemun tuulahdus. He eivät
ainoastaan ole saavuttaneet tarkoitustansa, he ovat sen ohessa työnsä ja
tekonsa kautta kylväneet jaloja siemeniä muita aatteita varten, jotka
ovat samaa heimoa kuin orjain vapautus ja niinikään taistelevat vapauden
ja oikeuden puolesta. Sen työn kestäessä, jota tehtiin orja-raukkojen
pelastukseksi, tuli ilmiin monta vääryyttä ja monta sorrontilaa, joista
kristityt yhteiskunnat vieläkin potevat. Orjuus törkeimmässä muodossaan
on pannaan pantuna, mutta jälellä on yhä vielä meidän päivinämme sortoa,
tosin vähemmän huomattua, mutta sentähden ei vähemmän loukkaavaa, jota
monessa muodossa väkevämmät harjoittavat heikompia kohtaan.

Abolitionismi vaikutti sekä näiden epäkohtien huomaamiseen että myöskin
pyrintöihin niiden poistamiseksi, eikä ainoastaan Amerikassa, vaan
muissakin maissa. Sen kasvattava vaikutus nuorisoon oli merkitykseltään
äärettömän suuri. Sillä eipä ole olemassa mitään, joka niin valtavasti
valmistaisi meitä tehokkaasen työhön hyvän palveluksessa, kuin tarjottu
tilaisuus saada nuoruudessa tutustua ja sulata kiinni aatteesen, joka
taistelee ihmiskunnan parantumisen puolesta. Sillä tavoin valmistuneina
astuvat monet miehet ja naiset elämän tanterelle, ilo rinnassa ryhtyen
jokaiseen työhön, joka tarkoittaa ihmiskunnan korkeampaa kehitystä.
Senpätähden on nyky- ja jälkimaailma suuressa velassa abolitionisteille.
Meidän tulee kiitollisuudella muistaa heidän jaloa työtänsä. Oli se
pitkä askel eteenpäin ihmiskunnan tiellä, kun heidän ponnistustensa
kautta orjat vapaiksi ihmisiksi tehtiin heidän isänmaassansa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Orjien vapauttaminen Pohjois-Amerikassa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.