Title: Rauta-kallo - Historiallinen kertomus nuorisolle
Author: Hoffmann, Franz, 1814-1882
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rauta-kallo - Historiallinen kertomus nuorisolle" ***


RAUTA-KALLO

Historiallinen kertomus nuorisolle


Kirj.

FRANZ HOFFMANN


Suomensi C. T. ["Der Eisenkopf"].


Tampereella 1880,
Emil Hagelberg'in kustannuksella.
Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa.



SISÄLLYS:

    I. Vahtimaja valotornissa
   II. Kaarlen nuoruus
  III. Pultava ja Bender
   IV. Viimeiset taistelot
    V.



ENSIMÄINEN LUKU.

Vahtimaja valotornissa.


Ruotsin länteisellä rannalla, Juutinmaan pohjoisimman niemen,
Skagenshornin vastassa, juuri Kattegat'in salmen suussa, on meren
luodolla pieni, vain 1,200 henkeä sisältävä, Marstrand'in kaupunki, ja
sen vieressä kalliolla vahva Karlsten'in linna valo-torninensa.
Valotornin kirkas valo varoittaa pimeässä purjehtivaa vaarallisen
rannan kallioista ja kareista. Enemmän kuin sata vuotta on jo torni
loistanut korkealta kalliolta kauvas merelle, pelkäämättä myrskyä ja
laineita, jotka vaahtoisina mellastavat ja turhaan teuhastavat vankkaa
vuorta vastaan.

Enemmän kuin sata vuotta on myös siitä jo vierinyt, koska vanha
vältvääpeli Richard Roos astui eräänä päivänä illan hämärissä ulos
pienestä, tornin juurelle raketusta ja tornin kanssa ovella
yhdistetystä kivi-majastansa, jossa hän asui. Hän oli tornin vartia, ja
hänen toimenansa oli öisin pitää tornissa vahvaa hiilivalkeata ja antaa
hätämerkkiä, koska joku vaarassa oleva laiva pyysi apua. Monta vuotta
oli hän jo ollut tässä virassa, ja toivoi saada pitää sen aina
kuolemaansa saakka.

Koska hän oli tullut ulos ja lähestynyt kallion reunaa, jonka juurella
aallot pauhasivat, nosti hän tarkastelevan katseen ensin taivaille, ja
sitten toi hän sen rauhattomasti raivoavalle merelle, joka ääretönnä
näyttäytyi hänen edessänsä ja etempänä näytti yhtyvän taivaan rantaan.
Hetken tutkistelun perästä pudisti hän miettiväisenä harmaa-haivenista
päätänsä.

"Luoteessa on pahat merkit," puheli hän tuskin kuuluvalla äänellä
itseksensä. "Aurinko ruskoittaa laskussansa ja merkitsee senkaltaista
myrskyä, joka sammuttaa monen onnettoman kristityn elon-lampun.
Tahdonpa katsoa, onko joitakuita laivoja näkyvissä."

Tämän sanottuansa otti hän kauko-putken poveltansa, veti sen pitkäksi
ja asetti sen silmänsä eteen. Ei vapissut hänen kätensä, koska hän
tähysteli taivaan rantaa kauko-putkellansa, ja hänen laiha, mutta
kuitenkin voimakas ruumiinsa osoitti, että vuodet, vaikka olivatkin
painaneet moni-lukuiset merkit hänen arvokkaille ja ilman paahtamille
kasvoillensa, eivät kuitenkaan olleet voineet runnella hänen
terveyttänsä eikä voimiansa. Jäykkänä ja vakaana seisoi hän siinä
täydessä sotamiehen asennossa. Aivan ruumiin mukainen, vaikka vähän
vanhan-aikainen, tumman-sininen, messinki-nappinen, virka-lakki, ja
harmaita hapsia peittävä kolmi-kolkka hattu osoittivatkin, että hän
muinoin oli ollut sotamies. Paksut viikset, jotka eivät näyttäneet
ajasta huolineen, vaan säilyttäneen entisen mustan loisteensa,
peittivät hänen huuliansa ja antoivat hänelle hyvin sotaisen muodon,
joka kuitenkin lauhtui, koska katsottiin hänen kirkkaisiin sinisiin
silmiinsä, joissa kylläkin näkyi kotkan terävä katse, mutta samalla
myöskin sanomaton lapsimaisuus ja suloisuus. Sekä ankarana että
laupiana samalla kertaa rakastivat vanhaa Roos'ia kaikki, jotka hänen
tunsivat. Eipä edes lapset Marstrand'issa peljänneet hänen tuuheita,
pitkiä viiksiänsä, vaan juoksivat häntä vastaan aina, koska hän tuli
kaupunkiin pienille ostoksillensa varastoansa varten. Tulivatpa usein
Marstrand'in ja linnan isoimmat pojat vieraisillekin hänen tykönsä ja
viipyivät joskus koko jälkeen-puolet-päivät hänen tykönänsä.

Siihen olikin hyvä syy. Vanha Roos oli, näettekös, ollut nuoruudessaan
sotamiehenä uljaan kuninkaan kahdennentoista Kaarlen aikana, ja tiesi
kertoa paljon hänen sankarin-töistänsä, tappeluksista ja voitoista,
ja vieläpä hän tiesi kertoa saman kuninkaan itsepäisyydestäkin ja
niistä monista onnettomuuksista, joihinka hän itse oli syypää
hänen rauta-kallonsa kautta. Vanhus oikein jumaloitsi tätä hänen
kuningastansa, eikä sallinut kenenkään häntä soimaavan, vaikka hän itse
suuressa rakkaudessansakin häneen, ei kainostellut puhua suun-sopesta,
koska hän puhui hänen vioistansa, jolloin hän tavallisesti sanoi: "Minä
voin sen kyllä sanoa, juuri minä, koska olen sen usein sanonut hänelle
itselle vast' naamaa, vaikka hän taisi peljättää kenen ihmisen hyvänsä,
koska hän katseli hänen terävällä sankarin-silmällänsä, juuri kuin
olisi hän tahtonut katsoa ihmistä sieluun saakka. Suuri sankari oli
hän. Sen täytyivät hänen katkerimmat vihamiehensäkin myöntää, jotka
hän usein voittajana näki jalvoissansa nöyryytettyinä. Mutta hänen
rauta-kallonsa, hänen rauta-kallonsa! Siinä on syy kaikkiin hänen
sittemmin tapahtuneisiin onnettomuuksiinsa. Ei kelpaa täällä
maailmassa, olla uppiniskainen, ja syöstä päällänsä seinän läpitse;
muistakaat se vain, te pojat! Pääkallo murtuu ennemmin kuin seinä,
vaikka olisi kuinkakin kova pää. Sen sai hän kokea ja ehkäpä jo viimein
uskoikin sen."

Mutta tänä päivänä, koska ukko seisoi kallion reunalla ja tähysteli
ulapalle, ei ainakaan ajatellut hän Kaarle kuningasta, vaan koko hänen
tarkkuutensa oli kiinnitettynä joihinkuihin laivoihin, jotka ikään-kuin
valkoiset pilkut pistäytyivät näkyviin taivaan rannalla.

"Onnettomat ihmiset! He saavat kovan ehtoon ja vielä kovemman yön
luulen mä," mutisi hän itseksensä. "Puolen tunnin sisään nousee myrsky,
joka ajaa heidät suoraan meidän kareillemme. Voi, taivas, se alkaa jo!
He kokoovat purjeitansa; hyvissä ajoissa, luulen mä. He näyttävät
rivakkailta ja valppailta merimiehiltä. Jumala olkoon heidän kanssansa
hädän hetkenä!"

"Kaunis ja suosiollinen toivotus, isä Roos," lausui samassa hyvin
miehekäs ääni. Ääni oli erään pitkän, överstin-univormuun puetun
miehen, joka, eräs nuorukainen mu'assa, oli lähestynyt vanhusta ilman
että tämä oli sitä huomainnut, ja oli kuullut vanhuksen viimeiset
sanat. Vältvääpeli kääntyi nopeasti, ojensi itsensä sotamiehen tavalla
ja nosti kätensä kolmi-kolkka hattunsa reunaan.

"Hyvää iltaa, översti Sparre," sanoi hän suoralla ja
teeskentelemättömällä äänellä; "mikä teitä tänä-pänä tuopi linnasta
tänne? Minä neuvon teitä, että mitä kiiruimmasti marssitte takaisin,
sillä neljännes-tunnissa saamme senkaltaisen myrskyn ja sateen, että se
kasteleepi teidät aina läpi ihoon saakka, ja turmeleepi peräti teidän
univormunne."

"No eihän se olisi niin peräti suuri vahinko," vastasi översti nauraen.
"Kuitenkin on teillä oikeus ja minä näen, että todellakin on myrsky
tulossa, jonka-vuoksi en tahdo kauvemmin viivytellä, vaan mennä ja
säätää toimeni satamassa. Uskotteko todellakin, että vaara uhkaa
laivoja tuolla merellä?"

"Kyllä, herra översti, ell'ei vain Jumala ole heidän kanssansa, ja
ell'ei heillä ole erittäin taitavia kapteeneja," vastasi Roos. "Te
tiedätte, että minä toki vähän ymmärrän jo ilmoja, oltuani
kaksikymmentä vuotta täällä ylhäällä. Nyt tulee hirmuinen yö, ja te
tekisitte hyvin, jos te pitäisitte kalastajat ja luotsit valveilla.
Tuolla, näettekö, tulevat jo ensimäiset sade-pisarat! Tulkaa luokseni
suojaan, tahi kiirehtikää takaisin linnaan!"

"En voi jäädä tänne, vältvääpeli," vastasi översti Sparre, joka oli
linnan- ja sataman-komentaja Marstrand'issa. Hän katseli kiireisesti ja
tutkivaisesti taivasta, joka peittyi yhä synkemmillä pilvillä, samalla
kun jylhä pauhu etempää ja laineiden kiireisempi loiske kalliota
vastaan ilmoittivat kohta tulevaa myrskyä.

"En voi jäädä! Minun paikkani on tuolla alhaalla, jossa minun
johdatukseni ja apuni taidetaan kyllä tarvita. Poikani, Uolevi, saattaa
jäädä luoksenne, Roos, jos tahdotte. Ja tiedättekö mitä? Minä lähetän
teille vielä pari nuorukaista lisäksi, joita voitte käyttää
ajutantteinanne, jos tarvitsette lähettää jotain sanaa minulle. Te
näette paremmin täällä ylhäällä, kuin me tuolla alhaalla; enkä luule,
että ei pieni apu teille kelpaisi. Pojat voivat kantaa hiiliä teille ja
te itse hoidatte tulta. Tänä yönä pitää tulen oleman niin kirkkaan,
kuin suinkin mahdollista. Kuuletko, Uolevi? Sinä jäät tänne, ja minä
lähetän toverisi Elfdal'in ja Rönne'n myös tänne. Olettehan te kolme
aina niin mielellänne täällä vanhan vältvääpelin luona."

"Ja kaikki kolme ovat terve-tulleita sekä yöllä että päivällä," vastasi
Roos sydämellisesti, ja ojensi kätensä nuorukaiselle, jolla oli
ruotsalaisen sota-koulu-oppilaan vaatteus ja näytti olevan noin
viiden- tai kuudentoista vuotias. "Kaikki kolme ovat hilpeitä
nuorukaisia, översti Sparre, eikä teidän Uolevinne ole suinkaan huonoin
heistä. Mutta jäätkös mielelläsi luokseni Uolevi?"

"No kaikkia te kysyttekin, vältvääpeli Roos!" sanoi nuorukainen
iloisesti ja puristi innolla vanhuksen karheaa kättä. "Teidän luonanne
me olemme aina mielellämme, erittäinkin jos rupeatte taas jotain
kertoilemaan meille, kuten luulenkin tekevänne, koska meillä on
kokonainen yö edessämme, yö, jona emme millään ehdolla saa nukkua; ja
toivon, että punotte meille oikein pitkän säikeen selvitellä."

"Kyllä minä punon, Uolevi-ystävä," vastasi vanhus ystävällisesti,
katsellen nähtävällä ihastuksella nuorta ja soreata sota-koululaista.
"Täydymme vain odottaa kunnes isänne on lähtenyt ja lähettänyt meille
molemmat toverisi."

"Molemmat toivonne täytän minä kohta," vastasi översti Sparre
kiireesti. "Vartioikaat vain varmasti täällä, elkäätkä unhoittako
punoessanne pitää merta silmällä. Huomenna tapaamme toisemme."

Hän pudisti poikansa ja vältvääpelin kättä ja poistui kohta pikaisesti.
"Paras aika mennäksensä," virkkoi vanha Roos ja katsoi hänen jälkeensä.
"Myrsky alkaa kohta oivallinen ja sade-pisarat tulevat riksin
kokoisina. Nopeasti sisään, Uolevi; saat auttaa minua sytyttämään
valkeata. Vaikka ei vielä ole yö, niin on kuitenkin pimeä juuri kuin
tahtoisi yö tulla tuntia ennen aikaansa."

Uolevi seurasi käskyä nopeasti, sillä pilvet antoivat vettä jo oikein
kaatamalla, taivas pimeni ja väkevät tuulen-puuskaukset liikkuivat
laineilla. Aurinko oli kokonansa kadonnut ja ainoasti vähäinen rusko
lännessä osoitti sitä paikkaa, josta se äsken lähetti punaiset
säteensä. Vältvääpeli ja Uolevi nousivat ylös kiertorappuja, jotka
johdattivat tornin juureen lyhtyyn, ja alkoivat, kohta sinne päästyänsä
virittää valkeata hiiliin. Pian loisti valkea kauvas ulapalle ja kuvasi
kallioita vastaan loiskivat laineet punertaviksi valollansa.

"Nyt olemme tehneet ensimäisen velvollisuutemme, Uolevi," sanoi
vältvääpeli ja kohenteli valkeata rautaisella haarukalla. "Nyt on vaari
vain pidettävä siitä, että silmät ovat auki, ja että tuli pysyy mitä
suurimpana. Ja koska meillä on kylliksi hiiliä, niin ei se olekkaan
meille vaikeata."

"Erittäinkin jos pidätte lupauksenne, vältvääpeli, ja kerrotte meille
pari naurettavaa kertomusta," vastasi Uolevi.

"Ei, ei, poikani! Ei ollenkaan sellaisia kertomuksia tänä yönä, jolloin
satojen ihmisten henki on vaarassa," vastasi vanha Roos vakaasti.
"Olisi vallan sopimatonta puhua piloja ja nauraa silloin, koska meri
pauhaa kallioitamme vastaan ja ehkä jonkun hukkuvan hätähuudot
sekoittuvat myrskyn pauhinaan. Ei ollenkaan naurettavia kertomuksia
tänä yönä. Minä puhun teille jotain muuta; jotain, jota sinä ja
toverisi olette jo kauvan halainneet kuulla, nimittäin -- -- --."

"Ehkä siitä, mitä olette nähneet ja kokeneet yhdessä
sankari-kuninkaamme Kaarlen kanssa?" keskeytti Uolevi häntä hätäisesti.

"Juuri siitä," vastasi vanhus ja tirkisti tuleen kirkkailla, sinisillä
silmillänsä ja siveli miettiväisenä tuuheoita viiksiänsä. "Hän oli
kelpo mies, kuningas, ja jalo ruhtinas. Hänen itsepäisyytensä ja
rauta-kallonsa olivat syynä onnettomuuksiin ja häväistyksiin, joita
sittemmin saimme kokea. Niin, kertomus sopii hyvin tälle yölle, ja te
saatte sen kuulla. Se on ihmeellinen kertomus, kahdennentoista Kaarlen
historia; ja minä kiitän onnea, joka niin laittoi, että sain olla
mukana hänen likeisinten miestensä joukossa ihmeellisissä kokemuksissa.
Minä kerron teille juuri saman kertomuksen ja toivon, että te siitä
voitte oppia paljon tulevaisuuttanne varten. Ellen erehdy, niin ovat
Rönne ja Elfdal'kin jo tulleet; kuitenkin kuulin minä käytävän
rapuissa, ja juuri vähän ennen sitä luulin kuulleeni oven alhaalla
paiskattavan kiini."

"Kyllä, oikein," sanoi Uolevi, kuunneltuansa hetken. "Minä tunnen
Elfdal'in miekkansa kolistelemisesta -- ja siinäpä ne ovatkin."

"Niin, tässä olemme! Hyvää iltaa!" kajahti nuorukaisen iloinen ääni
samalla, kun hän astui toverinsa kanssa tornin tasa-katolle.
"Saakelinmoinen ilma! Ei isäsi tarkoittanut oikein hyvää kanssamme, kun
hän tällaisena yönä lähetti meidät tänne. Piru vieköön sekä myrskyn
että sateen!"

"Rauhoitu toki, Elfdal!" sanoi Uolevi. "Jos sillä tavalla pitkität
puhettasi, niin saattaa vältvääpeli näyttää sinulle, mistä salvu-mies
on rei'än jättänyt, ja itsellesi juuri olisi se kaikkein suurin
onnettomuus."

"Perkele!" vastasi tulinen nuorukainen ja hänen mustat silmänsä
säkenöitsivät kuin palavat hiilet hänen mustain ja sateesta
kastuneitten silmille valuvain kähäräinsä alta. "En millään muodolla
tahdo vanhaa ystävätäni Roos'ia vihoittaa. Kätenne tänne, vältvääpeli!
Te tiedätte kyllä, ett'en minä mitään pahaa sillä tarkoita, mutta
tällainen yö täällä ylhäällä tornissa ei ole hauskaa."

"Mut entäs kun vältvääpeli on luvannut kertoa entisistä ajoista,
Narvasta, Bender'istä ja Turkkilaisista?" kysyi Uolevi.

"Tekeekö hän sen?" keskeytti Elfdal hänet innokkaasti. "Sitten on se
peräti toista. Onko totta, vältvääpeli?"

Vanhus nyökkäsi päällään myönnytykseksi. "On, on," sanoi hän. "Tahdon
puhua teille Kaarlen nuoruudesta, hänen kunniasta rikkaasta elämästänsä
ja surullisesta kuolemastansa, joka viimen syöksi koko valtakunnan
kurjuuteen ja suruun, ja juuri sinun pitää, Elfdal, kuulla oikein
tarkasti kertomusta, sillä sinussa ilmestyy koko lailla itsepäisyyttä
ja uppiniskaisuutta, ja minä olen nähnyt sinun monta kertaa tahtovan
puskea seinän läpi päälläsi."

"No, no, ei se ollut niin pahasti aiottu, kuin se näytti," puheli
nuorukainen punastuen ja häpeillen. "Te tiedätte kyllä, vältvääpeli,
nuoruuden ja hulluuden."

"Senpä-tähden pitääkin juuri koettaa vangita järkeänsä," sanoi Roos.
"Jos Kaarle, ennenkuin hän ryhtyi niin suuriin asioihin, joita hän
sitten sai katua, olisi aina ensiksi kysynyt itseltänsä: onkohan se nyt
järjellistä, mitä tahdot? niin monta asiaa olisi toisella tavalla, eikä
Ruotsista olisi tehty ontosta (nollaa) valtakuntain seassa. Minä itse
-- -- -- no, ei se kuulu nyt tähän, -- sanonpa kuitenkin sen: minä itse
en olisi istunut tässä näitä kahtakymmentä vuotta valkeata kohennellen,
jos vain Kaarle-kuningas olisi elänyt pari kuukautta tahi viikkoa
enemmän. Mutta minun onneni tahtoi sen niin ja minä olen tyytyväinen.
Mutta ottakaat toki päällys-verhonne pois; valuvathan ne vallan märkinä
sateesta. Ja tuokaamme oikein kosolta hiiliä tänne ylös, että riittää
yöksi, ja sitten istukaamme, jos tahdotte, vahti-huoneesen, jossa
voimme pitää silmällä sekä valkeata että merta."

"Merta emme suinkaan voi paljon nähdä, vaikka kuulla saamme kylläkin,
vältvääpeli," sanoi Rönne, toinen sota-koululaisista, joka tuli
Elfdal'in kanssa. "Onhan ulkona niin pimeä, että tuskin voi kättänsä
nähdä."

"Mutta kanuunan tulen näemme kuitenkin, kun joku laiva ampuu
hätä-laukauksia, ystäväni!"

"No, sitä minä juuri ajattelinkin ja nyt sen näen, että ei ole
ryhtymistä kiistaan kanssanne, vältvääpeli. Silla pian siitä täytyy
luopua," vastasi Rönne häpeillään samoin, kuin Elfdal äsken.

"Hyi, kylläpä se olisi kaunista, jos minä antaisin teidän, poikain,
vetää itseäni parrasta," vastasi vanhus nauraen. "Mutta kuitenkin, te
olette ripeitä poikia ja sentähden annan minä teille mielelläni
anteeksi vähemmin sopivat sananne. Ja nyt hiiliä noutamaan, ja
sitten -- -- --."

"Kertomaan, vältvääpeli," sanoi Uolevi Sparre. "Tuskinpa minä maltan
odottaa sitä."

Sillä välillä olivat nuorukaiset riisuneet päällys-vaatteensa,
pudistaneet ne ja panneet ne likelle valkeata ripuksiin, että ne yön
ajalla voisivat kuivua. Sitten menivät he kaikki alas ja auttoivat
vanhaa vältvääpeliä kantamaan hiiliä, ja seurasivat sitten häntä
vahti-huoneesen, saadaksensa kuulla odottamaansa kertomusta. Siellä oli
lämmin ja hyvä olla; pian viritetty lamppu valaisi huoneen tarpeeksi;
nuoret miehet istuivat niin mukavasti, kuin suinkin taisivat
kömpelöille puu-jakkaroille ja asettausivat huoneen keskessä olevan
tammisen pöydän ympärille; vanha vältvääpeli sovitti nahalla peitetyn
noja-tuolinsa siten, että hän vähällä pään käännöksellä taisi nähdä
sekä meren että vartio-valkean, jonka tulta piti huolellisesti
hoidettaman ja pidettämän vireillä. Ulkona raivosi myrsky, karien
kuohut kohisivat raivosti, sade-pisarat löivät vartio-hnoneen
akkunoihin ja tähdetön, pilvinen yö peitti sekä maat että meret. Sitä
hauskempi oli olo kamarissa, ja sekä vältvääpeli että hänen nuoret
vieraansa olivat hyvin tyytyväisiä osaansa. Otsa painettuna akkunata
vasten heitti vanhus vielä pitkän ja tarkastelevan katseen merelle,
toisen lyhyemmän valkeaan, joka hehkui häikäiseväisenä, istui sitten
siallensa ja alkoi kertomuksen, jota nuorukaiset näyttivät niin kovin
uuteloinneen.



TOINEN LUKU.

Kaarlen nuoruus.


"Koska minun nyt pitää kertoman teille Kaarle kuninkaasta," alkoi hän,
"niin täytyy minun ensin kertoa, miten minä tulin hänen tuttavuuteensa,
ja miten hän oppei minua tuntemaan niin, että hän sittemmin piti
minusta niin paljon, että se oikein ansaitsi huomiota."

Se kävi näin: minä olin vielä nuori poika, vaikka ehkä vuotta, kahta
vanhempi, kuin te, sillä kuudestoista syntymä-päiväni oli jo takanani,
kun minä tulin Tukholmaan ja tulin sotamieheksi. Kotonani ei minulla
ollut mitään rauhaa; käydä pellon-vakoa ja ohjata auraa ei huvittanut
minua laisinkaan, paljon enemmin huvitti minua ratsastaa raivolla
hevoisella, tahi pidellä pyssyä ja kalpaa. Äitini oli kuollut; muutoin
olisi hän ehkä pidättänyt minut rukouksillaan ja kyynelillään
Taalainmaassa kotonani. Mutta isäni oli veistetty peräti toisesta
visasta, sillä hän oli itse kantanut aseita nuoruudessaan ja puhui
vielä vanhuudessaan mielellänsä hupaisesta sotamies-aiastansa. Jos minä
menisin kuninkaan palvelukseen, niin pääsisi hän pahasta pulmasta,
tuumaili hän. Hänen talonsa oli, näette, liian pieni kahdelle
perheelle, sillä minulla oli veli, joka oli määrätty ottamaan talon
hoidon kohta kun isäni oli ummistanut silmiänsä. Se ajatus ahdisti
isääni alinomaa, että minä ehkä kävisin kerjäläisenä isieni maassa. Sen
tähden, kun minussa heräsi halu tulla sotamieheksi, auttoi hän sitä
enemmin, kuin lannisti, ja kuvaili elämän armeijassa niin ihanaksi,
että minun haluni päästä Tukholmaan kasvoi päivä päivältä.

Vihdoin eräänä sunnuntaina sanoi isäni minulle: "No, Richard; vieläkö
sinulla nyt on halu, niin lähdemme huomenna matkaan? Minä vien sinut
kenraali Stenbockin luokse, joka oli ennen minun kapteenini, ja puhun
vähän hyvää puolestasi. Mutta en minä tahdo pakoittaa sinua. Jos
sinusta pitää tulla sotamies, niin pitää sen tapahtuman sinun vapaasta
tahdostasi."

"Kyllä, isäni," vastasin minä, "se on minun vapaa tahtoni ja sitä
paitsi suurin toivoni. Lähtekäämme vain Tukholmaan."

Seuraavana aamuna jo ennen, kuin aurinko oli kerjennyt kurkistaa
vuorten ylitse laaksoon, olimme me valmiina matkaan. Hyvä veljeni Sven
seurasi meitä jonkun matkaa tiellä, ja sitten syleilimme me toisiamme
viimeisen kerran. Me itkimme kumpanenkin, sillä me rakastimme
toisiamme, kuten veljien pitäisi aina rakastaakkin; mutta jäädä yhteen,
emme nyt voineet. Jos olisin jäänyt kotiin, niin olisin saanut etsiä
leipäni renkinä jossain likellä olevassa talonpoikais-talossa, jota
ajatellessani tuumailin paremmaksi palvella kuningasta. Sven'istä
erottuamme jatkoimme me matkaamme Tukholmaan. Me tulimme onnellisesti
perille, ja isäni, vanhastaan tuttu kaupungissa, sai pian kyllä selon
kenraalin asumuksesta ja päästettiin kohta sisään, koska hän ilmoitti
itsensä vanhaksi sotamieheksi Taalainmaan rykmentistä. Kenraali katsoi
häntä hetken terävästi; sitten nauroi hän ja ojensi hänelle kätensä.

"Roos, minun vanha poikani, sinä elät siis vielä!" huudahti hän. "En
ollut tuntea sinua enään, mutta vuodet eivät tee ketään nuoremmaksi."

"Teidän ylhäisyytenne, antakaa anteeksi," vastasi isäni, "samaa huomaan
minäkin teistä. Ette tekään ole tullut nuoremmaksi, mutta tuntenut minä
olisin teidät, vaikka missä; sillä entinen katse, entiset viikset ja
sama entinen ankara ryhti ovat jäljillä. Teidän ylhäisyytenne säikäytti
meitä hyvin monta kertaa, koska nuo suuret silmät vihasta säihkyvinä
katselivat meihin."

Kenraali nauroi. "No, no, mutta kyllä teissä oli kelvottomiakin
joukossa, joita täytyi pitää vähän kurissa," sanoi hän ystävällisesti,
ja isäni suoruus näytti häntä miellyttävän. "Mutta minä muistan, että
et sinä ollut huonoin joukossa, Roos. Sinä olit kelpo mies, ja minua
iloittaa saada nähdä sinua. Mitä nyt muuten kuuluu? Sinulla mahtanee
olla joku pyyntö vanhalta kapteeniltasi?"

"Teidän ylhäisyytenne, antakaa anteeksi, te olette oikein arvannut,"
vastasi isäni. "Näettekö poikaa tässä? Teidän ylhäisyytenne,
luuletteko, että hänestä olisi sotamieheksi?"

Siihen aikaan olin minä, ilman liikaa kerskausta, kaunis, sorea ja
vahva jäseninen poika, ja terveys hehkui punaisista poskistani. Kohta,
kun isäni alkoi puhua minusta, ojensin minä itseni oikein suoraksi ja
tervehdin kenraalia sotamiehen tavalla, kuten isäni jo kauvan sitten
oli minua opettanut tekemään. Kenraali tarkasti minua kiireestä
kanta-päähän saakka ja nyökkäsi tyytyväisenä.

"Sinunko poikasi, Roos?"

"Kyllä, oma lihani ja vereni, teidän ylhäisyytenne."

"Hyvä! Minä näen kyllä, että hänestä voipi jotain tulla. Hän
saattaapi jäädä tänne, ja jos hän hyvin edistyy, niin saapi hän tulla
ruunun-prinssin Kaarlen henki-vartiastoon. Saat olla aivan huoletonna
hänestä, Roos. Häntä pidellään hyvin, jos hän vain itse on nöyrä, eikä
tee jotain tyhmyyksiä."

"Käskyläinen," huusi hän sitten korkealla äänellä, ja sotamies
kauniissa univormussa astui sisään.

"Ota vastaan tämä nahka-poika," sanoi kenraali hänelle. "Hänen pitää
kohta huomenna ruveta äksieraamaan, ja on pidettävä hyvin, sinä
ymmärrät. Ja nyt, poikani, saatat sanoa hyvästi isällesi."

Kaikki kävi lyhyeen ja hyvin, ja vaikka ero isästäni tuli jotenkin
odottamatta, niin oli kenraalin käskyn tavassa jotain, joka teki,
ett'ei hänelle tahtonut mielellään osoittaa tottelemattomuutta. Isäni
ja minä syleilimme toisiamme pikimiten. Isäni puhui minulle joita kuita
sydämellisiä sanoja, kehoitti minua olemaan aina uljaan ja rehellisen,
ja käski minun sitten mennä. Minä kumarsin kenraalille, seurasin
sotamiehen askelilla sotamiestä ja löysin itseni kymmenen minuutin
perästä kasarmissa, jossa eräs ala-upsieri otti huostaansa minut.
Isääni en sittemmin nähnyt enemmän, kun veljeänikään.

Aluksi tuntui minusta uusi eloni vähän ikävältä. Univormu miellytti
minua hyvin, mutta se ijankaikkinen äksieraaminen väsytti minua.
Kuitenkin tein minä minun velvollisuuteni, ja koska isäni jo
lapsuudestani oli opettanut minulle paljon, joka minulle tuli nyt
hyväkseni, niin oli ala-upsierini tyytyväinen minuun, ja kehui minua
kenraalille, joka aina aika tavasta tiedusteli edistymistäni. Vihdoin
tuli se päivä, jona minä pääsin nahka-pojasta oikeaksi sotamieheksi.
Minä sain paikkani komppaniassa ja tein säännöllisesti, kuten muutkin,
palvelusta. Se huvitti minua enemmän, kuin nahka-poikana oleminen, ja
halu ja rakkaus sotamiehen eloon auttivat kaikissa. Minua pidettiin
komppanian paraimpien miesten lu'ussa, ja minä käytin itseni niin
raittiisti ja säännöllisesti, että kenraali suostui minuun
täydellisesti.

Eräänä päivänä, koska hän näytti olevan erittäin tyytyväinen minuun,
puheli hän hetken erinänsä ala-upsierin kanssa, ja kohta sen jälkeen
sain minä tietää, että minut muutettaisiin kruunun-prinssin Kaarlen
henkivartija-komppaniaan.

Kruunun-prinssi oli silloin vain yhden-toista vuotias, mutta
minä ymmärsin kohta, että hän oli yhtä taitava sotamenossa,
kuin moni upsieri, joka oli jo monta vuotta palvellut. Hänen
henkivartija-komppaniansa oli valituista miehistä, ja itse oli hän
sen ylin-johtaja. Hän äksierautti meitä ahkerasti, johti itse
harjoituksiamme ja tunsi meidät kunkin nimeltämme. Palveluksemme ei
ollut suinkaan helppo, sillä prinssi ei antanut meille paljon lepoa, ja
meidän piti vielä sen lisäksi oleman vartijoina hänen asunnossansa ja
linnan puistossa; mutta kuitenkin palvelimme me häntä mielellämme,
sillä hän ei säästänyt itseäänkään, vaan kaikki, mitä hän vaatei
meiltä, vaatei hän itseltäänkin. Jo silloin taittiin kyllä huomata,
että hänestä aikoinansa tulisi ankara sotija. Hän ei elänyt
laisinkaan, kuin prinssi. Hänen pukunsa oli yksinkertainen,
sotamiehellinen ja erosi ainoastaan meidän pukimestamme hienolla
kultaisella sapelin-nauhalla. Hänen vuoteensa ei ollut haahka-telkän
untuvista, vaikka se kyllä olisi voinut olla; ei: se oli tavallinen
matrassi ja ohukainen peite, ja niin makasi hän sekä talvet että
kesät. Ei hän huolinut hyvästä, eikä pahasta ilmasta. Kun meidän
harjoitus-aikamme tuli, niin täytyi meidän ulos, joko sitten paistoi
päivä tahi satoi, uuvuimmeko helteestä tahi kohmetuimmeko kylmyydestä.
Mutta yleisesti kohteli hän meitä hyvin, eikä meillä ollut valituksen
syytä, sillä, kuten sanoin, kuumassa ja kylmässä, päivä-paisteessa ja
sateessa oli hän itse aina mukana, eikä huolinut ilmasta enempää, kuin
joku armeijan vanhimmista sankareista. Me rakastimme häntä, ja oikein
todella luulen, että, jos hän olisi käskenyt, olisimme me menneet sekä
veteen että valkeaan hänen edestänsä.

Ja se ei ole ainoastaan koru-puhetta, vaan totta; sillä veteen menin
minä kerran hänen edestänsä, ja ilman hänen käskyänsä, että häntä
rakastin. Tapaus oli seuraava:

Minä olin vartijana juuri sillä linnan-portilla, joka vie
linnan-puistoon, kun prinssi tuli huvittelemaan itseään puistoon
joiden-kuiden kisa-kumppaliensa kanssa. Ylhäistä seuraa se olikin:
nuori kreivi Brahe, kreivi Sture, kreivi Oxenstjerna ja muita
jalompi-sukuisia. He olivat koppisilla, ja minä katselin myös tuota
iloa, ja huomasin, että prinssi oli taitavampi muita, joka minua paljon
ihastutti. Kerran viskasi prinssi erittäin korean kopin sellaisella
voimalla, että se lensi kauvas kreivi Sture'n ylitse, jonka se piti
ottaman kiini, ja putosi kuta-kuinkin syvään lammikkoon, ja vaipui
sinne kohta. Prinssi kiivastui koppinsa kadottamisesta, ja kreivi Sture
seisoi nolona ja hämmästyneenä, että hän kömpelömäisyydellään oli ollut
syypäänä vahinkoon, jonka hän olisi tainnut estää. "Laita koppini
takaisin, Sture!" huusi nuori prinssi. "Minä sain sen eilen lahjaksi
mummultani. Kohta veteen, Sture, ja koppini ylös!"

Nuori kreivi-raukka seisoi häpeillään ja ala-kuloisena. "Enhän minä
osaa uida, Teidän Korkeutenne," änkytti hän. "Minä voisin hukkua, enkä
luule Teidän Korkeutenne suinkaan sitä tahtovan."

"Huku tahi et," huusi prinssi, "niin tahdon minä koppini takaisin; sinä
sen laskitkin pääsemään lammikkoon. Siis pian! Joll'et sinä saa sitä
sieltä ylös, niin saa joku muu teistä tuoda sen; sinä, Brahe, tahi
sinä, Oxenstjerna. Minä _tahdon_ ja minun pitää saaman koppini
jälleen."

Samassa polkasi hän jalkaa ja katsoi ankarasti heihin. Ei kellään
nuorista kreiveistä näyttänyt olevan vähintäkään halua, turmella
kauniita vaatteitansa yhden koppi-joutavan tähden, vielä vähemmin
antautua hengen vaaraan, ja vetääntyivät sentähden useimpia askeleita
pois lammikosta. Prinssi näytti olevan aikeissa, tehdä jotain
tyhmyyttä, ja sentähden ymmärsin minä aikani tulleen, tullakseni
väliin. Uida osasin minä kuin sorsa, ja univormuni ei saisi mitään
vahinkoa, koska sen riisuisin pois. Paitsi sitä olin minä huomannut,
mihin koppi katosi ja pannut tarkan merkin paikkaan.

"Antakaa anteeksi, Teidän Korkeutenne," sanoin minä. "Jos sallitte
minun koettaa, ottaa koppia ylös, niin tahdon sen tehdä."

Minun sanani saattoivat kohta rauhan ja tyynnyttivät rauhattomat
rinnat. Nuorten kreivien posket punottivat taaskin ja prinssi nyökkäsi
ystävällisesti minulle. Hänen vihansa väistyi kuin pilvi päivän edestä.

"Hyvä, Richard Roos," sanoi hän minulle. "Sinä taidat siis uida ja
sukeltaa? Lammikko on syvä."

"Vaikka se olisi kymmenen kyynärää syvempi, niin Teidän Korkeutenne
saapi koppinsa takaisin," vastasin minä. "Mutta Teidän Korkeutenne
tietää, ett'en minä ilman käskyä saa jättää paikkaani, ja sentähden
pyytäisin minä -- -- --"

"Oikein," keskeytti prinssi minua. "Sture, täytä miehen paikka! Mars,
vartijaksi ja kivääri olallesi!"

Seisoa pari minuuttia vartijana ei ollut nuorelle kreiville niin
vastahakoista, kuin hypätä veteen. Hän otti siis kiväärini, minä
riisuin takkini ja viskausin lammikkoon. Sukeltaa, löytää koppi, uida
takaisin rantaan ja antaa koppi prinssille, oli parin, kolmen minuutin
työ. "Hyvin tehty todellakin, Roos," sanoi hän. "Minä olen tyytyväinen
sinuun. Kas, siinä, ota tuosta riksi! Ja te" -- hän kääntyi nuorten
kreivien puoleen -- "te voitte myöskin löyhyttää kukkaroinne nauhoja,
silla minun rivakka henki-vartijani on säästänyt teiltä vastahakoisen,
kylmän kyl'yn. Joll'ei hän olisi tullut, niin teidän olisi pitänyt
hypätä lammikkoon, niin totta, kuin minä olen perintö-prinssi
Ruotsissa!"

Nuoret herrat uskoivat häntä, sillä tätä puhuessaan otti hän oikein
julman ja kovan katseen, ja minä sain minun neljä riksiäni. Kun
minä olin kiittänyt, otin minä takkini, asettautuakseni taaskin
vartio-paikkaani. Mutta sitä ei prinssi sallinut.

"Mars, korttieriisi!" sanoi hän. "Et saa laittaa yskää itsellesi
märissä vaatteissasi."

"Mutta vartioiminen, Teidän Korkeutenne!"

"Elä sinä siitä huoli. Kyllä me siitä huolen pidämme siksi kun
vartijain-vaihetus tapahtuu. Kreivi Brahe, nyt saatat sinä ottaa
kiväärin olallesi ja sitten tulee Oxenstjerna'n vuoro. Hyvästi, Roos!
Minä olen tyytyväinen sinuun."

Koska prinssi vastasi vartioimisesta, niin läksin minä pois ja menin
kasarmiin ilmoittamaan itseäni ala-upsierille. Hän hämmästyi, kun
minä puhuin hänelle, mitä tapahtunut oli, ja lähetti kohta asettamaan
uutta vartijata. Mutta prinssi lähetti heidät takaisin; nuorten
vapaa-sukuisten herrain piti täyttämän minun velvollisuuteni, ja siitä
päivästä saakka olin minä prinssin suosiossa. Monta kertaa kun minulla
oli loma-aikaa, käski hän minut tykönsä, puheli kanssani ja antoi minun
kertoa itsellensä kaikellaisia hauskoja kertomuksia, joille hän sitten
nauroi sydämellisesti. Tavallisesti oli hän hyvällä tuulella; välistä
vain tuli itse-päisyyden-perkele häneen, ja silloin teki hän
hulluuksia, joita ei kukaan muu tekisi.

Niin sain minä eräänä päivänä nähdä, miten hän osoitti
itse-päisyyttänsä mummullensa, jota hän muutoin kunnioitti ja rakasti.
Hänellä oli juuri päällään henkivartija-komppanijansa univormu, ja minä
seisoin vartijana hänen ovellansa, joka oli auki. Hän oli juuri
riidellyt ja ajanut ulos jonkun palvelijan, joka oli tehnyt jonkun
pienen rikoksen; myös minun puoleeni oli hän jo viskannut vihaisia
katseita, vaikka minä seisoin vallan välin-pitämättömällä naamalla
paikallani, enkä ollut tietävinänikään siitä, mitä näjin ja kuulin.
Minä luulin olevani turvassa; univormuni oli reilassa ja kiväärini
kirkas, lyhyesti: kaikki oli kuin pitikin, -- minuun ei hän saisi siis
kynsiään isketyksi, vaikka tahtoisikin.

Silloin toi sattumus mummun sisään, ja kuin haukka kävi prinssi hänen
kimppuunsa, ikäänkuin iloissaan, että hän sai edes jonkun, jolle sai
tyhjentää pahan luontonsa.

"Eikö ole totta, että takkini on musta?" sanoi hän mummulle.

"Ei ollenkaan, lapseni. Katsos vain; sininenhän se on," sanoi mummu
rauhallisesti ja lempeästi.

"Se on musta!" huusi prinssi.

"Ei; sininen se on," kertoi mummu.

"Ja kuitenkin on se musta," huusi prinssi ja polki jalkaa.
Kuningattaren täytyi viimein antaa myöten ja sanoa, että hänen takkinsa
oli musta, vaikka se oli sininen kuin taivas.

Minä ajattelin itsekseni: "Ell'et sinä olisi prinssi, niin olisit nyt
ansainnut aika tavalla selkääsi." Mutta minä varoin kuitenkin,
ilmoittaa ajatuksiani, sillä prinssiä ei ollut hyvä härsytellä, kun
hänellä oli hänen häijy päänsä. Kuitenkin mahtoi hän huomata
naamastani, että pahastuin hänen käytöstänsä, sillä samassa hyppäsi hän
luokseni ja huusi: "Sano. sinä Roos, onko minun takkini musta tahi
sininen!"

"Teidän Korkeutenne, antakaa anteeksi," vastasin minä, aikeissa päästä
koko seikasta, "vahti-sotamiehellä ei saa olla mitään päättelemisiä."

"Mutta minä _käsken_ sinun vastaamaan," huusi hän katseella, joka ei
ennustanut hyvää. "Musta tahi sininen?"

Minua äköitti, että hän niin kovin ahdisti minua; enkä millään muodolla
olisi tahtonut antaa oikeutta hänen nuorelle itse-päisyydellensä. Minä
vastasin sen tähden lyhyesti: "Musta, Teidän Korkeutenne, musta kuin
rukiin-kukka."

Se vaikutti. Prinssi hämmästyi ensin, ja sitten purskahti hän isoon
nauruun, ja vihansa meni ohitse. "Musta kuin rukiin-kukka, sinä
veijari," sanoi hän mitä iloisimmalla luonnolla. "Sinä olet kelpo mies,
Roos! Jos olisit antanut minulle oikeuden, niin olisimme olleet kuitit
toisistamme ain'iaksi. Nyt olen minä sinuun tyytyväinen, kuin tuonain
lammikon rannalla."

"Se on onnekseni, Teidän Korkeutenne," vastasin minä, "mutta ei
teidän pitäisi panna ihmisiä niin kovaan koetukseen, erittäinkin
sotamies-raukkaa, joka ei uskalla koskaan sanoa mitään vastaan."

"Se on oikein, poikani; tahdon panna mieleeni sen," sanoi hän. Sen
jälkeen tarjosi hän höylisti käsivartensa mummullensa ja vei hänet,
kuni oikea rakastelija omaan huoneesensa, jossa hän luultavasti pyysi
anteeksi rikoksensa.

Sellainen oli hän aina. Tulinen, kiivas ja itse-pintainen, koska häntä
vastustettiin, mutta nöyrä, vaikka kääriä sormensa ympäri, kun häntä
hoideltiin varovaisuudella ja taidolla. Hänellä oli omituinen luonto ja
sen piti hän koko elämänsä ajan.

Toisen kerran tahtoi hän oikein sanan merkityksessä mennä seinän läpi.
Eräänä talvi-päivänä, jolloin oli kahden-kymmenen asteen pakkainen, sai
hän sen pään, että hänen piti lähteä koittamaan reki-keliä. "Sinä
saatat tulla mukana ja istua pukilla!" huusi hän sivumennen minulle, ja
kun se oli sama kun käsky, niin luonnollisesti minä tein niin, vaikka
ei kunnia sellaisessa pakkaisessa ollut erittäin hauskaa. Reki,
kruunun-prinssin hevoiset edessä, ajettiin portaan eteen, Kaarle
viskautui siihen ja otti ohjat, minä istuin pukille, kaksi ratsumiestä
seurasi mukana ja niin li'uttiin katuja pitkin, ja uteliaita naamoja
näkyi kaikkialla akkunoissa. Me emme huolineet siitä, vaan ajoimme yhä
eteen-päin, kunnes hevoinen seisahtui äkkiä, eikä tahtonut mennä
edemmäksi. Edessämme oli, nimittäin, vanha, matala muuri, jota ei
prinssi ollut huomannut, koska se oli melkein lumen peitossa. Kuitenkin
ruoskitsi hän ja kehoitti hevoista eteen-päin, mutta hevoinen oli
viisaampi, kuin ajaja, eikä tahtonut mennä muurin yli. Toinen
ratsastajista osoitti oikein ähittelemisen iloa vastuksesta, joka itse
prinssinkin rauta-kallolle näytti kovalta murtaa, ja sanoi sentähden
virnuillen: "Ei se auta! Teidän Korkeutenne täytyy kääntää takaisin ja
ajaa toista tietä."

"Ei maarkaan!" vastasi prinssi. "Alas, miehet, hevoisiltanne,
ja repikäät muuri maahan. Ei pidä pystyttämän sanomaan, että
perintö-prinssi väistyy vanhaa kurjaa muuria."

Ratsastajien naamat venyivät synkiksi, koska he kuulivat prinssin
käskyn, sillä repiä paljain käsin muuria kahden-kymmenen asteen
pakkaisessa, ei tuntunut heistä ollenkaan hauskalta. Kuitenkin täytyi
heidän totella; minä pidin hevoisia ja prinssi katsoi heidän työtään.

Ja viimein oli muuri niin revitty, että taidettiin ajaa ylitse, eikä
tarvittu kääntyä takaisin. Rauta-kallo voitti silläkin kerralla.

Sellaisia neron-kokeita teki hän hyvin usein ja osoitti siten, ett'ei
hänen päänsä suinkaan ollut tavallisesta aineesta tehty. Toiselta
puolelta osoitti hän myös, että hänen itse-päisyytensä, oikein
pidettynä, taisi saattaa paljon hyvääkin matkaan. Niin oli esim. hänen
opettajallansa paljon vaivaa hänestä sentähden, ett'ei nuori prinssi
tahtonut ollenkaan lukea latinaa. Hän ei oppinut sitä, ja kieli-oppia
hän oikein vihasi. Viimein, koska kaikki viisaat neuvot olivat turhaan
menneet, sanoi opettaja: "Hyvä, Teidän Korkeutenne, antakaa olla
lukematta! Tosin ette voi vaatia kerran luettavan itseänne suurten
hallitsijain joukkoon, vaan luulen, että ette pidä siitä paljon
lukuakaan."

Prinssi hämmästyi. "Mitenkä niin?" kysyi hän.

"Hyvin yksinkertaisesti siten," vastasi opettaja kuiva-kiskoisesti,
"että jokainen suuri hallitsija taitaa latinaa, vieläpä naapurinne,
Tanskan kuningaskin, on erittäin taitava siinä."

"Anna minulle kieli-oppi," sanoi hän opettajalle, ja siitä hetkestä
luki hän latinaa erinomaisella ahkeruudella.

Sotainen into heräsi hänessä jo varhain. Sotaiset sankarityöt ja
tapaukset maailman historiassa olivat hänen hartaimmat lukemisensa, ja
Curtius'en taisi hän ulkoa. Erittäin ahmaamalla luki hän Makedonian
kuninkaan Suuren Alexander'in sankari-te'oista, ja minä itse kuulin
hänen kerran lausuvan mummullensa: "Jospa minä vain voisin tulla
Alexander'in vertaiseksi, niin minä mielelläni tyytyisin
kolmeenkymmeneen ikä-vuoteen ja ostaisin lopun kunniatani hengelläni."

Leski-kuningatar kauhistui ja koki kaikin tavoin haihduttaa hänessä
senkaltaiset ajatukset, jopa halun koko sotaiseen elämään, mutta se oli
yhtä kuin kaataa vettä hanhen selkään. Kaarle oli Kaarle, ja mitä sotia
ja tappeluksia koski, niin pitivät ne etu-siat hänen sielussansa.

Kenraali Stenbock, juuri se sama, joka minut saattoi prinssin
läheisyyteen, tiesi sen hyvin. Päästäksensä suosioon, lähetti
hän kerran prinssille neljäskolmatta pientä metalli-kanuunaa,
ruuti-vaunuja, kuulia ja muita kapineita lahjaksi. Minä olin vartijana
prinssin kamarin ovella, koska ne pienet ja somat sota-tarpeet tulivat,
ja minä näjin mimmoisella ilolla prinssi purki esiin pieniä, koreita
kanuunoitansa. Nyt ei hän saanut ennen rauhaa, ennen-kuin minä panin
pois kiväärini, ja autoin häntä ampumaan, minä latasin kanuunat, hän
tähtäsi, ampui ja riemuitsi aina, kun osasi maaliin, jonka sivu, totta
puhuen ei hän usein ampunutkaan. Luonnollisesti pidin minä huolta
siitä, että hän ei loukkaisi itseään kanuunoillaan, ja niin jatkettiin
sitten ampumista siksi, kun tuli vartijain vaihto. Korpraali otti
vihaisen katseen, koska hän ei löytänyt minua paikallani, vaan täydessä
leikissä perintö-prinssin kanssa. Kaarle ei ollut hänestä tietävinään.

"Ei sanaakaan," sanoi hän korpraalille. "Mitä Roos on tehnyt, on
tapahtunut minun käskystäni. Mene matkaas! Mars!"

Korpraali meni häntä koipien välissä matkaansa, ja minun täytyi jatkaa
leikkiä prinssin kanssa ilta-pimeään saakka. Silloin vasta pääsin minä,
eikä paljon puuttunut, ett'ei hän ottanut kanuunoitansa vuoteesen
kanssansa; niin vaikea oli hänen niistä eritä. Seuraavana aamuna jo
varhain oli hän matkalla kenraali Stenbockin luokse, ennenkuin
tämä oli vielä nousnut ylös, kiittämään häntä siitä kauniista lahjasta,
joka häntä niin suuresti huvitti. Ja siitä saakka olivat kanuunat
hänen rakkain huvituksensa, ja minä sain lukemattomia kertoja
puhdistaa, ladata ja tähdätä niitä, kunnes hän itse oppi niitä
täydellisesti käsittelemään niin, että hän taisi ampua kilpaa paraan
kanuunan-laukaisian kanssa.

Siihen aikaan tapahtui myös se tapaus, joka erittäin osoitti hänen
ihmeellistä luontoansa. Hänen isänsä virka-huoneessa riippui pari
karttaa seinällä; toinen kuvasi unkarilaista kaupunkia, jonka
turkkilaiset olivat valloittaneet keisari Leopold'ilta, ja toinen
kuvasi Rii'an kaupunkia, joka silloin vielä oli Ruotsin vallassa.
Edellisen taulun alla olivat Job'in sanat: "Herra antoi, Herra otti;
kiitetty olkoon Herran nimi." Kaarle luki kirjoituksen, miettei hetken,
otti isänsä laatikosta lyijykynän ja kirjoitti omalla kädellänsä toisen
kartan (Rii'an) ylä-reunaan: "Herra on sen minulle antanut, eikä
kenenkään pidä sitä minulta ottaman."

Riika oli tosin vahva linna, mutta kuitenkin on Venäjän Tsaari,
Pietari, sen nykyinen hallitsija.

Kuitenkin taidettiin tästä huomata, mitenkä kovasti nuori polttiainen
oli kerran polttava; ja kyllä se polttikin, poltti niin, että melkein
puoli Eurooppaa oli tulessa.

Ehkä Kaarlesta olisi tullut kokonaan toinen mies, ell'ei hän
niin aikaisin olisi kadottanut isäänsä. Kuningas kuoli, koska
perintö-prinssi oli vasta viiden-toista vuotias. Valtakunnan lakien
mukaan oli hän tosin sillä nuorella ijällänsä laillinen, mutta hänen
isänsä, joka kyllä tunsi prinssin hillitsemättömän luonnon, oli
testamentissansa määrännyt, että Kaarlen piti oleman aina
kahdeksanteen-toista vuoteensa mummunsa holhouksen alaisena. Prinssi
oli kovasti suuttunut tästä määräyksestä, mutta että hän todella
rakasti ja kunnioitti mummuansa, niin tyytyi hän siihen vuoden ja olisi
sen tehnyt ehkä pitemmänkin aikaa, ell'ei joku toinen olisi puhaltanut
tuleen hänen sielussansa kytevää kipenää. Kun hän kerran tarkasti
muutamia rykmenttiä ja vaipui siinä syviin mietteisiin, niin kysyi
valtio-neuvos Piper, joka seisoi hänen vieressänsä, hyvin hiljaa: "Mitä
miettii, Teidän Majesteettinne ja on niin totisen näköinen?"

"Ah," vastasi nuori kuningas yhtä hiljaa, "minä ajattelin, että olisin
itse kyllä kelvollinen käskemään näitä uljaita poikia, olemattani itse
akka-vallan alaisena."

"Suopiko Teidän Majesteettinne minulle vapauden ajaa asiata?" kysyi
Piper kiireesti. "Minä panen pääni pantiksi siihen, että Teidän
Majesteettinne lyhyen ajan sisässä pitää oleman julistetun
itsevaltiaaksi kuninkaaksi."

Kaarle vähän kummastui, mutta ei kieltänytkään, Siinä oli kylläksi
viekkaalle valtio-neuvokselle. Hän pani kaikki koukut pyytämään ja sai
kaikkialla suostumuksen, ja vähän sen jälkeen huudettiin Kaarle
tosiaankin kuninkaaksi. Kun arkkipiispan Svedelius'en piti paneman
hänen päähänsä kruunua, niin otti hän sen piispalta ja pani itse omin
käsin päähänsä.

Nyt oli hän siis kuningas, ja kohta oli maailma näkevä, että hän ei
ollut mikään silmän-kääntäjän vauva, jota johditaan verhon takaa
näkymättömillä rihmoilla. Tähän saakka ei hän ollut huolinut
hallitus-asioista. Tosin oli hän ollut saapuvilla valtio-neuvostossa,
mutta aivan osaa-ottamatta keskusteluihin tai osoittamatta mitään halua
siihen. Sentähdenpä ei voitu juuri mitään suurta toivoakkaan hänen
nerostansa ja ky'ystänsä, ja vieläpä ulko-valtakunnatkin pitivät
häntä vain huikentelevaisena poikaisena, jolta taidettiin ottaa
maa-kaistaleita milloin hyvänsä ilman mitään vaaraa. Venäjä, Puola ja
Tanska, luottaen lähettilästensä kertomuksiin nuoren hallitsijan
luonnosta, varustausivat sotaan ja panivat Ruotsin valtio-neuvoston
pahaan pulaan. Kaarle oli neuvostossa saapuvilla, koska oli juuri
kysymys ulko-valtain suurista varustuksista. Valtio-neuvosto ei tiennyt
mitään apua ja hyvät neuvot maksoivat rahaa. Silloin hypähti nuori
kuningas äkkiä ylös istuimeltansa ja puhui, hänelle sopivalla
arvokkaisuudella ja jaloudella seuraavalla tavalla:

"Hyvät herrat! En tahdo koskaan alkaa oikeuttamatonta sotaa, mutta en
tahdo myöskään ennen lakata oikeutetusta sodasta, ennen-kuin olen
täydellisesti nöyryyttänyt viholliseni. Minun päätökseni on tehty.
Ensimäisen, joka julistaa sotaa minua vastaan, tahdon ottaa kohta
käsiini, ja kun olen sen kerran voittanut, niin toivon myöskin muiden
pelkäävän minua. Antaun Jumalan huomaan!"

Kaarle läksi ja vanhat valtio-neuvokset istuivat jotenkin noloina
paikollansa ja katselivat toisiansa, tietämättä oikein, mitä heidän
piti asiasta uskoman.

Kuitenkin näyttivät asiat kohta, että ne eivät olleet turhia sanoja,
kun nuori sankari oli puhunut. Hän oli juuri karhun-ajossa, josta hän
erittäin paljon piti, kun kuriiri toi hänelle ilmoituksen, että
saksilaiset olivat hyökänneet Liivin-maalle, ja että Tanskan
kuningas ahdisti samalla Kaarlen lankoa, Holstein'in hetttuata.
Silmänräpäyksessä syttyi Kaarle tuliin-tauloin. Karhun-ajo
keskeytettiin kohta, ja lyhyen neuvottelun jälkeen päätti Kaarle
saada lankonsa ensin liikkeelle. Me saimme käskyn astua laivoihin,
ja jo Huhtikuun 13:sta päivänä 1700 jätti nuori kuningas kauniin
pää-kaupunkinsa, hyökätäksensä Kyöpenhaminaa vastaan. Hän läksi
leikkaamaan ensimäisiä kunnia-seppeleitänsä, ja niitä saikin hän
runsaassa määrässä; mutta pää-kaupunkiansa Tukholmaa, jolle hän niin
nuorena käänsi selkänsä, ei hänen pitänyt enään koskaan näkemän.

Mutta nyt ei kukaan ajatellut sitä; me sotamiehet, me vain olimme
hyvällä halulla ja iloitsimme, saada tavata vihollista, joka niin
ylpeästi oli härsytellyt meitä. Onni seurasi meitä ja oikeaa asiaa
niin, että me aivan eheöinä saavuimme Kyöpenhamina'n edustalle, jota
meidän laivamme, yhteydessä joiden-kuiden englantilaisten ja
hollantilaisten laivain kanssa, oitis rupesivat piirittämään.
Tanskalaiset kauhistuivat meidän rohkeuttamme, mutta vielä enemmän
kauhistuivat he, koska Kaarle varusteli maalle-nousua, sulkeaksensa
kaupungin myöskin maan puolelta. Hän jätti sota-laivansa ja astui
kranatyorinensä venheisiin, tullaksensa helpommin maalle, ja lähestyi
rantaa tanskalaisten kovassa kuula-sateessa.

Mitä nyt tapahtui, taisin minä jotenkin tarkkaan huomata; sillä kohta
kun kuningas aikoi astua venheesen, käytin minäkin tilaisuutta,
saadakseni seurata häntä, ia se onnistuikin niin hyvin, että tulin
aivan hänen läheisyyteensä. Herra Guiscard, Ranskan lähettiläs, jalo
herra, joka uskollisesti ja rehellisesti piti Ruotsin puolta, seisoi
juuri kuninkaan vieressä. Ja hänen takanansa seisoin minä niin likellä,
että taisin kädellä ylöttyä kuninkaasen, ja kuulla jok'ainoan sanan,
mitä he puhuivat.

Kiivaudessaan, päästä viholliseen käsiksi, ei ollut kuningas laisinkaan
pitänyt lukua siitä, kuka häntä seurasi tahi kuka ei, ja sentähden
näytti hän vähän oudoksuvan, että Guiscard oli hänen mukanansa.

"No, herra lähettiläs," sanoi hän, "teillä ei ole mitään tekemistä
tanskalaisten kanssa. Tehkää hyvin ja jääkää paikoillenne!"

"En," vastasi uljas ranskalainen; "minun kuninkaani on lähettänyt minut
Teidän Majesteettinne tykö, ja minä toivon, ett'ette minua nyt aja pois
hovistanne, joka ei milloinkaan ennen ole ollut niin loistava, kuin
tänä-päivänä."

Kaarle nauroi, eikä sanonut enään mitään. Mutta minulla oli oikein hyvä
halu halata kelpo ranskalaista, sillä niin paljon huvitti minua hänen
sanansa.

Sillä ajalla olimme me tulleet likemmä rantaa, mutta havaitsimme olevan
siinä pitkän särkän, niin että pelkäsimme joka hetki tarttuvamme kiini.
Minä huomasin kuninkaan palavan maltittomuuden, ja pelkäsin jotain
hullutusta taaskin. Aivan oikein! Kun me olimme noin kolmesataa jalkaa
rannasta, niin vetäsi hän miekkansa tupesta ja hyppäsi päist'ikkään
mereen.

"Jokainen uljas ruotsalainen seuratkoon kuningastaan!" huusi hän, ja me
kranatyörit hyppäsimme samaa tietä veteen, kuin sammakot, jotka
hyppäävät lammikkoon, ja kahlasimme tanskalaisia vastaan, jotka olivat
linnoittaneet rannan ja ottivat meitä kuulilla vastaan.

"Mikä se niin vinkuu?" kuulin minä kuninkaan kysyvän kenraali
Stuartilta, joka kahlasi hänen vieressänsä.

"Kuulat, Teidän Majesteettinne," vastasi kenraali.

"Hyvä," sanoi kuningas. "Se olkoon tästä-lähtein musiikkini."

Tuskin oli hän sen sanonut, niin tapasi kuula kenraali Stuart'ia
reiteen ja toinen lävitsi erään luutnantin, joka kahlasi kuninkaan
toisella puolella. Minä riensin kenraalia auttamaan, jota tehdessäni en
malttanut olla katsahtamatta kuninkaasen, nähdäkseni, mitä tämä koetus,
joka ei ollut leikkiä, vaan totta, vaikutti hänessä. Hänen silmänsä
säkenöittivät, eikä hän huolinut kuulista enempää, kuin olisivat ne
vain olleet herneitä.

"Hyvin tehty, Roos," huusi hän minulle. "Tue kenraalia. Eteenpäin,
pojat, eteen vain! Mitä pikemmin me pääsemme tästä, sitä pikemmin
karkoitamme me tanskalaiset varustuksistaan."

Ja eteenpäin me menimmekin, kuin tanssissa vain. Koska tanskalaiset
näkivät meidän lähestyvän, niin he peljästyivät ja pakenivat. Kuningas
kiipesi varustuksiin, sotamiehet syöksivät eteenpäin, ja me olimme
herroina myöskin maalla ja panimme Kyöpenhamina'n oikein pihtiin.

Nyt asetuttiin leiriin ja varustauttiin pommittamaan kaupunkia. Mutta
niin pitkälle ei kuitenkaan päästy, sillä kaupungista, joka ei ollut
oikein hyvillänsä meidän puuhistamme, lähetettiin lähettiläitä,
rukoilemaan kuningasta, että hän armahtaisi heitä. Kaarle ei ollut
julma, eikä veren-himoinen, varsinkaan, koska hän oli voittanut jonkun
tarkoituksen. Sentähden oli hän taipuvainen ja lupasi säästää kaupunkia
pommittamisesta, jota vastaan hän vaatei 400,000 riksiä, jotka
rehellisesti maksettiinkin, ja palkitsivat paljon sota-kulungeita.
Paitsi sitä käski hän, että leiriin piti säännöllisesti tuotaman
elon-varoja, joista myös heille luvattiin säännöllisesti maksaa.

Viimeistä lupausta eivät lähettiläät tahtoneet antaa, mutta Kaarle oli
voittaja ja hänen käskyjänsä piti toteltaman. Ruoka-varoja tuotiin siis
leiriin suurilla vaunuilla, ja tanskalaisten hämmästykseksi maksoivat
ruotsalaiset sotamiehet säännöllisesti kaikista, niin että talonpojat
sittemmin toivat mieluummin tavaransa leiriin, kuin kaupunkiin, ja
vihdoin olivat kaupunkilaiset pakoitetut ostamaan tarpeitansa osaksi
ruotsalaisten leiristä.

Se oli ruotsalaisten sota-kuria.

Moni tosin olisi kyllä meistä ottanut tarpeensa ja pitänyt rahat
plakkarissansa, mutta kuninkaan käsky oli liiaksi tietty; tiettiinpä
sekin, että joka rikkoi tätä käskyä vastaan, hän jätettiin kohta
pyövelille ja tuli viiden minuutin sisään hirtetyksi. Sellaisissa
asioissa ei kuningas laskenut leikkiä koskaan, ja se pitikin
järjestyksen voimassa erinomaisella tavalla.

Tanskalaisten kanssa me siis pian jouduimme valmiiksi. Tanskan
kuningas, joka oli karannut Kaarlen langon, Holstein'in herttuan
kimppuun, sai tuskin kuulla meidän voitostamme, niin näki hän itsensä
pakoitetuksi tekemään rauhaa millä ehdolla hyvänsäkin. Rauhasta
keskusteltiin, ja vähemmässä, kuin kuudessa viikossa oli Kaarle sopinut
ensimäisen vihollisensa kanssa. Samoin kuin Julius Caesar taisi hän nyt
sanoa: "_veni, vidi, vici_, tulin, näjin, voitin."

Mutta nyt oli kääntyminen vihollisen kimppuun, joka oli paljon
mahtavampi, kuin Tanskan kuningas, nimittäin Venäjän Tsaarin Pietarin,
joka piiritti kahdeksankymmenen tuhannen suuruisella joukolla
ruotsalaista linnaa, Narvaa. Meidän nuori kuninkaamme ei kuitenkaan
pitänyt juuri lukua vihollisten paljoudesta, vaan käänsi ympäri
Kyöpenhaminassa ja johti meitä venäläisiä vastaan. Kun Pietari kuuli
Kaarlen olevan tulossa, niin pelkäsi hän kahdeksalla-kymmenellä
tuhannellansa vielä olevansa kylliksi vahva meitä, kourallista
ruotsalaisia vastaan, ja jätti sentähden armeijansa, tuodaksensa
pika-marssissa vielä neljäkymmentä tuhatta lisäksi, jotka jo olivat
matkalla tulossa sisä-Venäjältä. Yli-päällikkyyden Narvassa jätti hän
siksi aikaa kenraali De Croille.

Ihme oli se, ett'ei kenraali Croi 80,000 miehellä ja 145 kanuunalla
voinut valloittaa pientä Narvaa, jota puollusti vain pari tuhatta
ruotsalaista. Mutta Narvassa olikin uljas päällikkö, kenraali Horn,
joka miehuullisesti puollusti itseään ylivaltaa vastaan ja jo kaksi
kuukautta oli pitänyt asemansa. Oli siis kunnian asia Kaarlelle, auttaa
sellaista uljasta kenraalia. Kenraali Croi'lle oli taas tärkeätä, pitää
meitä linnasta niin kaukana, kuin suinkin mahdollista. Tehdäksensä
sentähden tukalaksi meidän esiin-marssimisemme, lähetti hän 30,000
venäläistä meitä vastaan, penikulman matkalle Narvasta ja asetti niiden
eteen 20,000 strelitsiä ja etu-joukoksi 5,000 miestä, niin että meidän
oli tunkeminen 55,000 miehen läpitse ennenkuin pääsimme Narvaan.

Olipa se kova kakku purra ja vaatei todellakin hyviä hampaita. Mutta
Kaarle puri hyvin, sen osoitti hän jo Kyöpenhaminan edustalla, ja me
sotamiehet seurasimme ummessa-silmin häntä kuolemaan, niin suuri oli
meidän luottamuksemme häneen.

Kahden-kymmenen tuhannen lukuisena olimme me tulleet Liivin-maalle,
mutta kuningas oli maltiton marssimaan koko armeijan kanssa. Hän kokosi
sentähden kiiruimmasti neljätuhatta ratsu-miestä ja yhtä monta
jalka-miestä ja riensi pika-marssissa eteen-päin. Kahdeksalla
tuhannella miehellä aikoi hän ahdistaa kahdeksaa-kymmentä tuhatta
venäläista, jotka päälle-päätteeksi olivat linnoitetuissa asemissa.
Jokaista ruotsalaista kohden tuli kymmenen venäläistä, ja sitä voitiin
syyllä sanoa rohkeaksi yritykseksi. Me sotamiehet, ja erittäinkin
henki-vartijat, me emme pitäneet paljon lukua yli-voimasta, sillä
kuningas kävi meidän mielestämme kokonaisesta armeijasta. Mutta
upsierit, ja erittäinkin eräs vanha kenraali pudistelivat miettiväisinä
päitänsä. Kuningas huomasi sen, sillä hän näki kaikkialle, ja ratsasti
kohta hänen tykönsä, katsoi häntä kiivaasti silmiin ja sanoi: "Mitä,
herra kenraali, epäilettekö te minun voivan lyödä kahdeksalla
tuhannella ruotsalaisella kahdaksaa-kymmentä tuhatta venäläistä?" --
Kenraali koki niin paljo kuin mahdollista, olla tyytyväisen näköinen
pulmassa. "Teidän Majesteettinne oli kyllä mies Kyöpenhaminan
edustalla," sanoi hän, "eikä Jumalalle ole mitään mahdotonta."

"Minä voin siis otaksua, että olette minun mieltäni," jatkoi
kuningas puhettansa. "Muutoin näette kyllä, että minulla on kaksi
hyvää puolta, jota ei ole vihollisella. Ensiksikään ei hän voi käyttää
ratsu-joukkojansa, ja toiseksi tässä ahtaassa paikassa ovat sellaiset
suuret laumat toistensa tiellä."

Vanha kenraali asettausi, kuin olisi hän tyytynyt kuninkaan selitykseen
ja vaikeni. Sitä vastoin alkoi eräs toinen upsieri kysymättömänä
puhua ja pyysi ehkä päästä kuninkaan suosioon. Hän sanoi: "Teidän
Majesteettinne! Eräs uljas ranskalainen kenraali, jota minä ennen
palvelin, piti tapanaan aina tappelun alussa sanoa: jos Jumala on
tänään puolueeton, niin me annamme aika löylyä noille herroille. Teidän
Majesteettinne saattaa sanoa samalla tavalla."

Mutta tämä ei tuottanut puhujalle hyvää. Hän ei ollut ajatellut, että
Kaarle harjoitti erittäin jumalisuutta ja hurskautta, ja sentähden
mahtoi Kaarlen vastaus olla vähän odottamaton puhujalle. Kuningas
kääntyi nimittäin hänen puoleensa ja vastasi lyhyesti: "herra Siquieur,
tiedättekö, että uljas kenraalinne puhui silloin, kuin suurin narri,"
ja sen sanottuaan kääntyi hän ympäri ja ajoi pois. Herra Siquieur
näytti niin tyhmistyneeltä, että me kranatyörit emme voineet hillitä
itseämme nauramasta hänen noloudellensa.

Me marsseimme eteen-päin ja rynnäkkö oli kohta alkava. Ensimäiset
Venäjän vartijat olivat sioitetut ahtaaseen solaan, jossa joku sata
miestä olisi voinut pidättää kokonaisen armeijan. Mutta kohta, meidän
ensi kerran ankarasti hyökäten, eivät venäläiset voineet pitää
paikkaansa, vaan pakenivat peljästyneinä. Venäjän viisituhatta miestä
karkasi seka-sorrossa kahdenkymmenen tuhannen strelitsin päälle, jotka,
kuten jo sanoin, seisoivat jonkun matkan päässä heistä, ja saattoivat
heitäkin sellaiseen kauhistukseen, että he käänsivät hevoisensa ja
pakenivat täyttä nelistä. Koko tämä hajoitettu ja järjestyksetön joukko
syöksyi nyt heidän takanansa olevain kolmenkymmenen tuhannen miehen
päälle, ja nämät, eivätkä ilman syytä, luullen kaikki olevan hukassa,
vedettiin mukaan tähän hillitsemättömään tulvaan. Ja niin pakeni 55,000
miestä silmät nurin päässä takaisin leiriin, tekemättä edes tunnin
vasta-rintaa meidän kuninkaallemme ja hänen kahdeksalle tuhannelle
ruotsalaisellensa.

Niin pitkälle olimme me tulleet, mutta pahin oli vielä jäljillä.
Edessämme oli linnoitettu leiri ja leirissä 80,000 venäläistä ja
sataneljäkymmentäviisi kitaansa ammottavaa kanuunaa. Vallan
hengästyneinä tulimme me esille, mutta ei kuningas antanut meille aikaa
edes sen verran, että olisimme vähän puhaltaneet ja pyhkineet hien
otsiltamme. "Eteenpäin!" kuului käsky taas. Kuningas antoi sota-huudon:
"Jumalan avulla!" ja ruotsalaiset kanuunat alkoivat kohta ampua,
tehdäksi aukkoja venäläisten etu-varustuksiin.

Tosin tuntui sydämemme vähän oudolta, kun katselimme vihollisen leiriä,
ja monen sydän taisi jo palpattaakkin. Kuningas ei jättänyt meille
kuitenkaan pitkiä miettimisen aikoja. Niin pian kuin kanuunamme olivat
tehneet joitakuita aukkoja etu-varustuksissa, niin ei hän viivytellyt
enään ampumisella, vaan antoi käydä pajunettisille, ja nyt käytiin
raivossa vihollista vastaan.

Voitte uskoa, pojat, että se oli juhlallinen hetki, kun me marssimme,
sillä ell'ei Jumala olisi antanut apua, niin me kaikki olisimme voineet
tulla viimeiseen mieheen lyödyksi. Mutta Jumala auttoi meitä; Kaarlen
luottamus sodan Jumalaan, korkeimpaan johtajaan ei tullut häpeään.
Kauhea lumi-tuisku tuli taivaasta, ja se oli juuri se apu, jonka Jumala
lähetti meille. Lumi ja tuisku olivat meillä takapuolella, mutta löi
venäläisiä vasten naamaa. Päivä oli 20 Marraskuuta 1700, ja talvi oli
alkanut aikaisin. Raju-ilma uuvutti venäläisten jäseniä, ja teki heidät
sokeoiksi ja kuuroiksi.

Kuitenki seisoivat venäläiset, se kunnia täytyy minun heille antaa,
kauvan kuin muuri ja antoi koko puolen tuntia meidän hakata ja tappaa
itseänsä pajuneteillä. Myrskyn ja lumen sokaisemina eivät he voineet
nähdä meidän vähä-lukuisuuttamme, mutta luulivat sen olevan paljon
suuremman, kuin se todella olikaan. Paitsi sitä taisteli Kaarle kuin
vanha kenraali ja osoitti huolta, neroa ja rohkeutta sellaista, että me
ruotsalaisetkin sitä ihmettelimme ja tulimme kiihoitetuiksi sotimaan
käsittämättömällä rohkeudella. Kuningas kiirehti oikealta siiveltä
vasemmalle, jossa Tsaarin pää-korttierin piti oleman, mutta, kuten jo
olen sanonut, ei Tsaari ollutkaan siellä, vaan tuomassa apu-joukkoja.
Kuninkaan kiitäessä edes-takaisin jokajalla, missä kuulat lensivät,
raappasi kuula häntä olkapäähän. Minä nä'in omilla silmilläni, miten
hän vähän hypähti samassa, mutta nenä-liina sidottiin haavaan veren
sulkemiseksi ja sitten ei hän ollut tietävinänsä koko haavasta. Taas
ajoi hän kuumimpaan tuleen ja nyt kaatui hänen hevoisensa kuoliaana
maahan. Mutta Kaarle ei huolinut siitä, hän irroitti itsensä nopeasti
kuolleesta hevoisestaan ja otti toisen. Mutta tuskin oli hän istunut
sen selkään, niin vei jo kanuunan kuula siltä pään poikki. Nyt hyppäsi
hän kolmannen selkään ja sanoi rauhallisesti: "minä luulen, että nuo
ihmiset tahtovat opettaa minua ratsastamaan." Enempää ei hän huolinut
hevoistensa hukkaantumisesta, eikä siitä vaarasta, jossa hän pyörei,
vaan ajoi kiireesti eteen-päin ja vei meitä aina syvemmälle tuleen
siksi, kunnes hänen hevoisensa upposi syvään rämeesen. Hän pääsi kyllä
pian ylös, mutta rapakko oli niin sitkeätä, että hänen toinen
saappaansa jäi sinne. Minä olin aina, mahdollisuutta myöten, pysytellyt
hänen läheisyydessänsä ja olin juuri tällä hetkellä niin lähellä häntä,
että taisin römpiä avuksensa rämeessä. Koska minä näjin, että hänellä
oli vain yksi saapas, niin riisuin minä omani ja ojensin sen hänelle.
"Tässä, Teidän Majesteettinne," sanoin minä, "saatte toisen siaan."

"Kiitos, Roos, kiitos!" huusi hän käheällä äänellä, sillä ruudin savu
ja alinomainen huutonsa "eteenpäin, pojat!" olivat sorruttaneet hänen
äänensä. "Sinä näet, ett'en nyt joudu saappaista huolimaan." Ja niin
hyppäsi hän neljännen hevoisen selkään ja taisteli sukka toisessa ja
saapas toisessa jalassa yhtä urhoollisesti kuin ei mitään olisi
tapahtunut. Tänä kuumana ja samalla kylmänä päivänä oli hän uupumaton.

Viimein kolmen kovan tunnin perästä, tunnin, joita en ikinä voi
unhoittaa, olimme me valloittaneet vallit ja ajaneet venäläiset
pakohon. Ensin horjuivat he ja sitten pakenivat. Mutta tappelu ei ollut
liki-mainkaan lopussa, sillä Venäjän armeijan toisen siiven kanssa
olimme me vain tähän saakka taistelleet. Mutta se ei hämmästyttänyt
Kaarlea. Neljän tuhannen suuruisella joukolla ajoi hän neljääkymmentä
tuhatta vihollista aina Narovan virralle saakka. Raivossa seka-sorrossa
hyökkäsivät joukot sillalle ja silta sortui. Onnettomat vaivaiset eivät
päässeet etemmäksi, ja ell'eivät he tahtoneet syöstä jää-kylmään jokeen
niin täytyi heidän pyrkiä tovereinsa luokse leiriin, jossa vielä
taidettiin pitää puolta. Mutta harvat sinne saapuivat. Kokonansa
hajoitetun vasemman siiven kenraalit antautuivat; Kaarle otti heitä
ystävällisesti vastaan, piti upseereista vain parhaimmat ja antoi ottaa
aseet kaikilta muilta, ala-upsiereilta ja sotamiehiltä, ja viedä heidät
Narvaan, josta ne ilman suuria esteitä annettiin juosta matkaansa.

Tässä samassa tilaisuudessa osoitti Kaarle sen kauniin totuuden, että
vaikka hän olikin uhka rohkea, niin oli hänellä kuitenkin hyvä sydän.
Koska, nimittäin, hätimiten neuvoteltiin, mitä kaikille niin paljoille
vangeille oli tehtävä, niin lausui joku kenraaleista sen julman
aikeen, että olisi paras tappaa kaikki vangit. Kaarle viskasi vihaisen
katseen häneen ja käski sen jälkeen varustaa uupuneet ja nälkäiset
vangit ruoka-varoilla ja laskea vapauteensa, joka kohta tapahtuikin.

Sellainen oli hän, meidän kuninkaamme! Hän oli hurskas, piti raamatun
aina mukanansa leirissäkin eikä eronnut siitä koskaan. Olen itse nähnyt
hänen usein siitä lukevan ja aina sen jälkeen huomannut hänen olevan
ystävällisen ja hyvällä tuulella. Jalo, uljas herra, ell'ei hänellä
vain olisi ollut sitä lemmon rauta-kalloa!

Sillä välillä oli jo yökin saapunut, ja kuningas kääreytyi kauhtanaansa
ja pani kylmästä huolimatta maata paljaalle maalle. Äsken satanut lumi
oli hänellä vuoteena ja pilvinen taivas peitteenä, Sillä tavalla maaten
ei voinut nähdä juuri ihania unia, eikäpä Kaarlella ollutkaan juuri
syytä ihaniin uniin, vaikka olikin voittanut sen päivän tappelun.
Venäjän oikeanpuolinen siipi oli vielä sota-kunnossa ja vahva
yli-voimallaan lannistamaan meidät ruotsalaiset, jos vain Jumala sen
sallei. Mutta silloin näkyi selvästi, miten hyvä se on, että on hyvä ja
laupias vihollisellekin. Kenraali Weide, joka johti venäläisten
oikeanpuolista siipeä, oli kuullut puhuttavan Kaarlen lempeydestä,
jolla hän kohteli vankeja, ja lähetti vielä kello kaksi yöllä
sanansaattajan nuoren sankarin tykö ja tarjoutui antaumaan samoilla
ehdoilla, kuin toisillekin oli myönnettynä. Kaarle käski sanomaan, että
hän oli tyytyväinen, jos kenraali joukkonsa etupäässä tuli ja laski
lippunsa ja aseensa maahan hänen eteensä. Niin tapahtuikin.
Kolmekymmentä tuhatta venäläistä, upsieria ja sotamiehiä marssei
paljain-päin meidän riviemme lävitse ja laski lippunsa ja aseensa
kuninkaan jalkain juureen. Meidän koko armeijamme, seitsemän tuhatta
miestä -- tuhannen oli kaatunut tappelussa -- seisoi aseissa
järjestyksessä, ja me olimme oikein iloisia tästä asiain päätöksestä,
jonka olimme saaneet kuninkaamme päättävällä miehuudella. Kaarle laski
taaskin venäläiset menemään ja piti vain upsierit.

Tsaarin korvissa ei luultavasti ilmoitus tappioista soinut hyvältä,
mutta hän oli yleisesti jalo mies ja kantoi onnettomuutensa
miehukkaasti. "Minä tiedän kyllä," koska vapisevalla äänellä kerrottiin
onnettomasta tappelusta hänelle, "minä tiedän kyllä, että ruotsalaiset
lyövät meidät vielä monta kertaa, mutta tuleepa sekin aika vielä,
jolloin ruotsalaiset ovat opettaneet meitä voittamaan itseänsä."

Sillä kerralla jäi asia sille kannalle, ja pitkiin aikoihin eivät
venäläiset mielellään puhuneet Narvan tappelusta. He eivät voineet
sittemmin, kun he olivat tointuneet kauheasta hämmästyksestänsä,
laisinkaan ymmärtää, miten se oli mahdollista, että kahdeksan tuhatta
ruotsalaista taisi niin perin pohjin lyödä kahdeksankymmentä tuhatta
venäläistä, ja moni heistä päättikin vallan varmasti, että me olimme
tehneet taikoja, ja ett'ei meidän kuninkaaseemme pystyneet luodit, eikä
lyönnit. Mutta että se kaikki oli hullutusta, tiesimme me parhaiten.
Meidän taikomisemme oli vain kuninkaan urhoollisuudessa ja erittäin
taivaan armossa, joka ajoi tiheät lumi-pilvet venäläisten silmiin niin,
että he sovaistiin ja saatettiin häiriöön; mitään muita taikoja ei
siinä ollut.

Niin, pojat! Kaikki kävi silloin meille, kuin "messinki höylällä vain."
Kun olimme voittaneet tanskalaiset ja venäläiset, niin pieksimme me
sitten 1702 vielä Puolan kuninkaan, Augusti Väkevän, Klissov'in
tappelussa, miehitimme Puolan, panimme siihen Stanislaus Leczinsky'n
kuninkaaksi ja pakoitimme rauhantekoon hänet Altranstad'issa, jossa
meille luvattiin suuria etuisuuksia.

Silloin seisoikin Kaarle-kuningas voimansa, kunniansa ja maineensa
korkeimmalla kukkulalla. Hänen armeijaansa pidettiin parhaimpana koko
Euroopassa, eikä kuri, miehuus ja luottavaisuus päällikköihin ollut
missään niin hyvä, kuin Kaarlen joukossa. Itse Saksan keisari
kunnioitti Kaarlea suuresti, lähetti lähettiläitä hänen tykönsä ja
antoi Schlesian protestanteille uskon-vapauden paljaalla Kaarlen
toivomuksella. Kaikki asiat näyttivät tahtovan asettaa katoomattoman
kunnian-kruunun Kaarlen päähän. Mutta asiat muuttuivat kerrassaan ja
kuninkaan kirkkaasti heloittava onnen-tähti alkoi tummentua, kunnes se
joku vuosi sittemmin kokonaan sammui. Hyvät ajat olivat ohitse ja pahat
edessä. Tulipa surun ja valitus-huudon päivät, ja niistä saimme me
kiittää juuri venäläisiä; venäläisiä, jotka olimme niin loistavaisesti
voittaneet Narvan tappelussa.

Voi, miten hyvin meidän asiamme olisivat olleet, jos Kaarle olisi
jättänyt heidät rauhaan! Mutta hänen onnensa vei hänet mukanansa. Hän
tahtoi tehdä Tsaari Pietarille samoin, kuin hän oli tehnyt Puolan
kuninkaalle, Sachsen'in vaali-ruhtinaalle Augustille, jota kyllä
nimitettiin väkeväksi, vaan oli osoittanut itsensä sangen heikoksi.
Siinä oli vika. Pietaria ei nimitetty väkeväksi, mutta hän osoitti
meille, että hänen siipensä olivat kovasti kasvaneet Narvan tappelun
jälkeen.

No, niin, pitäähän meidän käydä asiaan käsiksi, vaikka en minä puhu
yhtä mielelläni tästä Kaarlen elämän ajasta, kuin sitä edellisestä;
sillä tästä saivat meidän onnettomuutemme ja kurjuutemme alkunsa. Myös
minä sain muisto-merkin tästä surullisesta ajasta, merkin, jota en
olisi tarvinnut tässä muistella. Venäläiset löivät hyvin, se täytyy
myöntää, ja yksi sellainen lyönti tapasi kallooni niin, että arpi siinä
tuntuu vielä tänä päivänä. Mutta se on sivuseikka, Minulta oli se ottaa
vain hengen, mutta kuninkaalta kruunun ja valtakunnan.

No, niin! Olimme jo viipyneet yön ja päivän Sachsen'issa maan ja
vaali-ruhtinaan kontilla, ja kuningas ei ollut ainoastaan hankkinut
itsellensä aarteita, vaan olipa lisännyt armeijansakin jo yli
kahdenkymmenen tuhannen miehen, kun yht'äkkiä käskettiin liikkeelle.
Aluksi me iloitsimme, sillä me luulimme, että nyt pääsemme suoraan
Ruotsiin, kotihin, jota emme niin moneen vuoteen olleet nähneet. Mutta
siinä toivossa me pian petyimme. Ruotsiin ei mentykään, vaan Puolaan,
ja nyt me huomasimme, että kysymys oli vanhoista vihamiehistämme
venäläisistä. Pian tulimme kovaan käsikahakkaan heidän kanssansa.
Holofzin'in luona, Dnieper'in rannalla seisoi kenraali Menczikov
kahdenkymmenen tuhannen venäläisen kranatyörin ja yhdeksän ratsumies
rykmentin kanssa estämässä meidän edemmäksi kulkuamme. Ahdistaa heitä,
oli melkein mahdotointa, sillä heidän edessänsä oli tulvillaan oleva
Vibitsch'in virta ja sen jatkona suuri räme; sivulla oli heillä suojana
jylhät metsät. Meidän kenraalimme neuvoivat tuottamaan laivasiltoja ja
tekemään pattereita, mutta Kaarle vastasi: "mihinkä niin paljon
puuhia?" ja syöksyi rohkeasti raivoisaan virtaan. Luonnollisesti
kiirehti henki-vartijat ja koko armeija hänen jälkeensä, sillä
ruotsalaiset sanoivat siihen aikaan aina: missä kuningas kaatuu, siellä
kaadumme me kaikki. Rintaan saakka vedessä kahlasimme me virran yli ja
kävimme raivoisasti vihollisen valleja vastaan. Mutta venäläiset
seisoivat kuin seinä ja ajoivat meidät kuusi eri kertaa verisinä
takaisin. Vasta seitsemännellä hyökkäyksellä onnistuimme me tunkeutua
etu-varustuksiin. Venäläiset pakenivat ja jättivät jälkeensä kahdeksan
tuhatta vankia ja kolmekymmentäkuusi kanuunaa saaliiksemme.

Tämä alku lupasi jotakin. Mutta se teki kuninkaan vain kopeaksi. Sillä
kun Tsaari ojensi nyt kätensä sovinnoksi ja tarjosi rauhan ehtoja, niin
hylkäsi Kaarle ne ja lähetti Tsaar'ille sen ylpeän vastauksen: "että
hän tahtoi puhua hänen kanssansa siitä sitten, kun hän olisi ensin
marssinut sisään Moskovaan." Tämä vastaus suututti Tsaaria kovasti, ja
hän sanoi: "veljeni Kaarle tahtoo aina vain jäljitellä Alexander'ia,
mutta minä toivon, ett'ei hän minussa löydä mitään Darius'ta."

"Hänen toivonsa täyttyikin, mutta mitenkä se meistä tuntui, sen tahdon
puhua teille sitten, kun olemme panneet ensin hiiliä tuleen. Tulkaat,
poikani; liekki alkaa jo heikontua, ja myrsky ulkona raivoaa yhä
kovemmin vain."

Kertomuksen keskeyttäminen ei ollut ensinkään nuorten miesten mieleen,
mutta he tottelivat kuitenkin kohta käskyä ja kiirehtivät tornin
lyhtyyn, auttaaksensa vanhaa vältvääpeliä hänen velvollisuutensa
täyttämisessä.



KOLMAS LUKU.

Pultava ja Bender.


Pian loisti valkea taas kirkkaasti ulapalle aukealle ja vanha Roos
taisi hyvällä omalla-tunnolla palaita jälleen nuorten tovereinsa kanssa
vahti-majaan, jatkaaksensa keskeytettyä kertomustansa. Ensin loi hän
kuitenkin terävän ja tutkistelevan katseen synkeään yöhön ja kuunteli,
kuuluisiko jotain muuta ääntä, paitsi myrskyn pauhua ja laineitten
kohinaa. Mutta kaikki oli hiljaa, paitsi luonnon-voimain meteliä, ja
hän istuuntui sen tähden taas rauhallisesti paikallensa.

"Missäs me keskeytimmekään?" alkoi hän taas. Niin, kyllä muistan jo:
rauhan-ehdoissa, joita Tsaari tarjosi, ja jotka kuninkaamme hyljäsi. Se
oli paha erehdys. Hän olisi voinut vaatia mitä parhaimpia ehtoja
Tsaarilta, kokematta enään tappelun onnea; niin, eipä edes, jos hän
olisi voittanutkin yhden sellaisen tappelun, olisi hän saanut suurempia
etuja. Jumala tiesi, mikä hänen tekikään silloin niin itse-päiseksi;
lyhykäisesti sanottu: hän tahtoi sotaa, ja Tsaarin täytyi puollustaa
itseänsä miten parhaiten taisi.

Nyt olisi ehkä vielä kaikki käynyt hyvin, jos me olisimme marssineet
ilman viivytystä Moskovaa kohti; mutta silloin teki eräs vanha
kasakki-päällikkö, Mazeppa nimeltä, joka kuului Venäjän yli-vallan
alle, meille pahat kolttoset. Mazeppa halusi päästä Tsaarin vallasta ja
tulla itsenäiseksi hallitsijaksi Ukraine'ssa. Saavuttaaksensa tätä
tarkoitustansa, oli Kaarle erittäin terve-tullut hänelle. Hän lähetti
sentähden sanan-saattajat kuninkaan tykö, ja vakuutti hänelle, että jos
hän, kuningas, tulisi armeijanensa Ukraine'hen, niin saattaisi hän,
Mazeppa, koko maansa kapinaan, auttaisi meitä kumminkin kolmen-kymmenen
tuhannen suuruisella joukolla, kukistamaan Tsaaria valta-istuimelta.
Kaarle uskoi tätä, eikä marssinutkaan Moskovaa kohden, vaan
Ukraine'hin, jossa meidän piti saaman, Mazeppa'n lupauksen mukaan,
ruoka-varoja, rahoja ja vaatteita, ja kaikkea muuta, mitä tarvitsimme.
Tämä seikka mahtoi erittäin houkutella Kaarlea työskentelemään
Mazeppa'n kanssa yhdessä; sillä totuus sanottuna, emme olleet tähän
aikaan niin hyvissä varoissa, kuin olimme, koska me jätimme Sachsen'in
hedelmälliset kentät. Marssit, taistelut, tuli-sioilla asustelemiset ja
muut sodan vaikeudet olivat hyvin köyhentäneet meitä. Me näytimme
joka-ainoa kerjäläisiltä, ja räpäleitä olivat vain meidän vaatteemme.
Ratsu-miehillä ei ollut saappaita ja jalka-miehet olivat ilman kenkiä
ja sukkia. Täytymys pakoitti meitä käärimään nahkoja ja muuta
senkaltaista koipiemme ympäri, niin että totisesti olisi meitä voinut
pitää villien laumana. Mutta kaikessa tässä olimme me kuitenkin
tyytyväisiä, sillä me perustimme toivomme osaksi tuohon luvattuun
Ukraine'n maahan, jossa maidon ja hunajan piti tulvailemaan, ja osaksi
Puolasta tuotavaan apuun, jota kenraali Lewenhaupt'in oli käsketty
tuomaan meille.

Pian kuitenkin piti meidän kauhuksemme havaitsemaan, että turha oli
toivomme ollut.

Ennen marssisin minä suoraa tietä helvettiin, kuin vielä kerran
Ukraine'hen! Nälkäisinä ja repaleisina harhailimme me ympäri erämaassa,
jossa emme päivä-kausiin löytäneet muuta kuin metsää ja rämeitä. Neljä
päivää harhailtuamme tässä erämaassa, johon jo olimme täytyneet jättää
osan kanuunoistammekin, saimme me kuulla, että olimme kulkeneet
väärään. Kaunis uutinen todellakin! Nyt täytyi meidän koettaa tulla
oikeaan tässä erämaassa. Suurella vaivalla onnistuikin se meille ja
kahden-toista kovan päivän perästä saavuimme me viimein Desna'n
rannalle, johonka Mazeppa'n piti tuoman meille lohdutusta ja apua.
Mutta sielläpä piti meidän saaman uusi hämmästys. Kasakkien asemasta
tapasimme me siellä venäläisiä, varustettuina hyvin vastaan ottamaan
meitä!

Mitä nyt piti tehtämän? Takaisin emme voineet kääntyä, ell'emme
tahtoneet kuolla nälkään ja kurjuuteen; -- siis täytyi meidän lyödä
venäläiset, taikka, -- mutta mitään _taikkaa_ emme kuitenkaan
ajatelleetkaan. Meidän täytyi voittaa ja me voitimmekin, vaikka työllä
ja tuskalla. Tsaari Pietari oli saanut tietää Mazeppa'n uskottomuuden
ja vehkeet, ja kohta estänyt hänen juonensa lähettämällä armeijan
Ukraine'hen. Kun me olimme voittaneet tämän armeijan, niin jopa vanha
Mazeppakin näyttäytyi, mutta kolmen-kymmenen tuhannen verosta oli hän
suurella tuskalla saanut kokoon vain tuskin viittä tuhatta kasakkaa,
jotka päälle-päätteeksi olivat yhtä kurjassa tilassa, kuin mekin, yhtä
nälkäisinä ja repaleisina ja vallan kaiken miehuuden ja toivon
puutteessa. Venäläiset olivat ottaneet haltuunsa meille ai'otut
makasiinit, hajoittaneet Mazeppa'n joukon, teloittaneet ja hirttäneet
sadottain heistä ja asettaneet uuden päällikön Ukraine'ssa. Mazeppa
itse oli pantu pannaan ja julistettu valtakunnan kiroukseen, hänen
nimensä naulattu hirsi-puuhun ja hänen pääkaupunkinsa poltettuna
kaikkine kauneuksinensa ja rikkauksinensa.

Sellaisilla uutisilla meitä hämmästytettiin, ja Mazeppa'sta ei meillä
siis ollut paljon toivoa. Vanhus oli kyllä koettanut kaikki
mahdollisuudet, saadaksensa kasakoita kapinaan ja sotaan, mutta
venäläiset olivat tulleet liian aikaisiin, ja tukehduttaneet hänen
suuret tuumansa jo kapalossa.

Viimeisen toivomme asetimme me nyt kenraali Lewenhaupt'iin, jonka piti
tulla Puolasta ja lopettaa meidän hätämme. Hän tulikin vihdoin, mutta
Herra Jumala, kummoisessa tilassa! Yhden-toista tuhannen miehen kanssa,
useita tuhansia muona-vaunuja mukana, oli hän lähtenyt liikkeelle;
mutta Venäjän rajalla oli Tsaari Pietari 40,000 miehen kanssa
väjyksissä ja karkasi äkki-arvaamatta hänen kimppuunsa, kohta kun hän
tuli näkyviin. Lewenhaupt, uljain kenraaleista, ajoi kyllä Tsaarin
pakosalle, mutta tämä seurasi häntä jälestä kanta-päillä hänen
matkallansa paikoissa, jotka olivat kaadetuilla puilla ja rämeillä
ympäri piiritetyt ja mahdottomat kulkea. Sinne oli Tsaari häntä
tahtonutkin. Kohta, kun Lewenhaupt oli kierretty ja piiritetty,
hyökkäsi Tsaari uudestaan suurella raivolla hänen kimppuunsa.
Ruotsalaiset taistelivat kuitenkin sellaisella miehuudella ja kuoleman
halveksimisella, että venäläiset alkoivat jo horjua. Tsaari huomasi
sen, ratsasti pitkin rivejänsä ja huusi, että jokainen, joka jättäisi
paikkansa, kohta ammuttaisiin. "En säästä itseänikään," huusi hän
vielä, "jos mä olen niin pelkuri, että mä pakenen!"

Tsaarin esimerkki rohkaisi venäläiset uudestaan. Kuin mehiläis-lauma
hääreivät he ruotsalaisten pataljoonain ja muona-vaunujen ympärillä.
Muutamilla näytti olevan halu ryöstää; mutta silloin huusi Tsaari taas:
"joka koskee vaunuihin, se ammutaan!" Se peljästytti heitä, ja
taistelua jatkettiin kello neljään jälkeen puolen-päivän. Silloin toi
kenraali Bauer vielä apu-joukkoja. Lewenhaupt puollusti itseänsä
myöhään yöhön erinomaisella miehuudella ja kohta kun pimeä tuli,
varusti hän itsensä hyvään asemaan, tehden muona-vaunuista
jonkun-moisen varustuksen itsellensä. Niin sai hän lepoa yöllä, mutta
kohta kun aamu koitti, alkoi taistelu uudelleen ja Lewenhaupt näki
mahdottomaksi varjella vaunuja. Sentähden, estääksensä niiden
joutumasta venäläisten käsiin, pisti hän ne tuleen. Mutta tuli ei
levennyt äkkiä ympäri, ja venäläisten onnistui pelastaa suuren osan
kuormista. Nyt tarjosivat he kenraali Lewenhaupt'ille kunniallisen
antaumisen ehtoja, mutta hän hylkäsi ne ja jatkoi taistelua. Vihdoin
tuli hän kuuden verisen taistelon jälkeen, joissa hän oli kadottanut
kaiken kuormastonsa, meidän ainoan apumme, ja kuusi tuhatta miestä,
seitsemän-toista kanuunaa ja koko joukon sotalippuja -- niin: hän tuli
vihdoin, tosin kunnialla kaunistettuna, mutta surkeimmassa tilassa
tykömme.

Sen siaan kuin hänen piti auttaa asemaamme, niin pilasi hän sen.
Lewenhaupt'in lyötyjen ja alakuloisten joukkojen ynnä Mazeppa'n
kasakkain kanssa nousi meidän armeijamme 28,000 mieheen, Se oli
vähäinen vihollisen voimia vastaan, mutta suuri, peräti suuri
ruoka-varojemme suhteen. Me olimme kuin hiiri pyydyksessä.

Ruotsalaisista ei ollut kukaan nurissut tähän saakka, mutta nyt alkoi
yleinen tyytymättömyys ilmestyä. Taistella venäläisiä vastaan, kävi
kyllä päinsä, mutta meillä oli taisteleminen myöskin nälkää ja vilua
vastaan. Eräs upsieri valitti siitä, ett'ei saanut ollenkaan mitään
tietoja Ruotsista.

Kuningas kuuli sen ja sanoi: "Pelkäättekö, että olette niin kaukana
kotoanne? Jos olette uljas sotamies, niin vien minä teidät niin kauvas,
että tuskin kolmeen vuoteen voitte saada mitään tietoja Ruotsista."

Eräs tovereistani, joka oli lapsundestaan oppinut elämään hyvin,
uskalsi napisten näyttää kuninkaalle palaisen mustaa ja homeista,
kauroista ja ohrista sekoitettua leipää, jota sitäkin niukasti jaettiin
meille, ja sanoi samalla: "taisiko sellaista leipää syödä?" Kuningas
otti palaisen, söi sen rauhallisesti ja sanoi: "No, ei se nyt hyvältä
maistu, mutta kyllähän sitä sentään syöpi." Ja niin söimmekin me sitä,
vaikka se tuskin oli syötävää. Hevoisemmekin olivat uupumaisillansa ja
täytyivät syödä sellaista ruokaa, jota muutoin ei mikään hevoinen syö.
Mutta kyllä ne siitä kärseivätkin, sillä sadan askeleen päähän
taidettiin lukea heidän kylki-luunsa, ja moni heistä luultavasti
unhoitti kaurat ijäksi-päiviksi.

Kenraalit vaateivat kuningasta, Jumalan tähden, palajamaan Puolaan ja
asettamaan armeijan siellä talvi-si'oille, koska se välttämättömästi
olisi hukkuva täällä. Mutta Kaarle oli kuuro kaikille viisaille
neuvoille. Hänellä oli nyt se vika kerran, ett'ei hän tahtonut seurata
hyviä neuvoja, ja sepä olikin hänen onnettomuutensa. "Minäkö palajaisin
Puolaan?" sanoi hän. "Näyttäisihän se siltä, kuin olisin paennut
venäläisiä! Pian talvi kuluupi. En saa kadottaa yhtään aikaa,
raivatakseni tieni Moskovaan."

Mutta Kaarle ei päässyt Moskovaan, hän ei voinut valloittaa Ukraine'a,
ja talvesta ei tahtonut tulla loppua ollenkaan, Sitä kauheaa kylmää,
joka meitä ahdisti vuonna 1709, ei voi kukaan unhoittaa, joka silloin
eli, erittäinkin meistä sotamiehistä, jotka kärseimme niin kauheasti.
Kohta Uudelta-vuodelta alkoi kylmä ja kesti puoli-väliin Helmikuuta
niin ankarana, että monta ihmistä paleltui, elävät kotona ja metsissä
kuolivat, vieläpä kalat järvissä. Vielä 15 p. Maaliskuuta oli niin
kylmä, että sylky jäätyi kohta kun se tuli maahan. Puoli-välissä
Toukokuuta oli routa vielä maassa, niin että syksy-kylvöt täydyttiin
kyntää uudestaan ja kylvää kevät-kylvöiksi.

Te voitte ehkä ajatella meidän tilamme sellaisessa kylmässä. Puista ei
meillä ollut puutetta, ja se olikin ainoa toivomme ja ainoa
pelastuksemme. Vieläpä oli siitä kovasta kylmästä hyvääkin: se pakoitti
ase-lepoon keskenään sotivaiset armeijat, sillä eivät venäläiset,
emmekä me voineet asettaa etu-vartioita ilman, ett'eivät ne paleltuneet
kuoliaiksi. Huolimatta kaikesta varovaisuudesta ja puiden paljoudesta
paleltui kuitenkin meistä noin kaksi tuhatta miestä kuoliaiksi, ja
ilman Mazeppaa, joka osoitti itsensä tässä meidän hädässämme
rehelliseksi ja uskolliseksi ystäväksi, olisi monta tuhatta nääntynyt
nälkäänkin. Mutta vanha kasakka-päällikkö hankkei meille kaikella
mahdollisuudella ruoka-varoja, ja niin kului talvi, kunnes Helmikuussa
aljettiin taas pitää pienempiä kahakoita.

Kaarle oli päättänyt valloittaa Moskovan, eikä hänen jäykkää luontoansa
voinut taivuttaa mikään; ei vaikka hänen armeijansa oli kevään tullen
supistunut jo 16,000 mieheen. Mutta ennen kuin me taisimme tulla
Moskovaan, niin piti meidän valloittaa ensin Pultava, jonka Pietari oli
erittäin linnoittanut ja varustanut suurilla ruoka-varoilla. Sen
lisäksi koki Tsaari viekoitella Mazeppaa pois puoleltamme, lupasi
hänelle armoa ja virkaansa jälleen-asettamista, jos hän vain luopuisi
Kaarlesta. Mutta Mazeppa hylkäsi tarjoukset ja pysyi uskollisena. Nyt
marssittiin eteen-päin. Tiemme kävi Zaporogin kasakkain maan kautta.
Kaarle toivoi heitä liittolaisiksi ja Tsaari samoin. Tsaari antoikin
heille 60,000 kulta-rahaa, houkutellaksensa heitä puolellensa. Kasakat
ottivat rahat, mutta lupasivatpa liittoa Kaarlellekin. Siitä oli meidän
kiittäminen vanhaa Mazeppaa, joka tunsi erittäin hyvin tämän kansan
luonnon. Suurta hyötyä eivät he tosin meille tehneet, mutta se oli jo
jotakin, ett'eivät tehneet meille mitään pahaakaan. Kaksi tuhatta
miestä heiltä yhtyi meihin, Sen lisäksi sai Kaarle rahoilla kaksi
tuhatta valakkilaista Tatar-kaanilta, ja tällä sekavalla armeijalla
kävimme me Pultavan kimppuun, ahnaina kuin nälkäiset sudet,
päästäksemme käsiksi sen hyvin varustettuihin makasiineihin, joita ei
mikään armeija maailmassa olisi paremmin tarvinnut, kuin meidän.

Kaarle ryhtyi kohta Pultavan piiritykseen, mutta se ei käynyt niin pian
päinsä, kuin me kaikki olimme toivoneet. Kaupunki oli jota-kuinkin
hyvin ja säännöllisesti linnoitettu ja sisälsi kahdeksan tuhannen
suuruisen varustus-väen. Rynnäkköön puuttui meiltä miehiä ja
pommittamiseen kanuunia. Meillä oli kaikkiansa kolme kymmentä kanuunaa
ja mörssaria eikä ollenkaan kuulia. Meidän täytyi ensin odottaa siksi,
että linnasta ammuttiin meille joitakuita kuulia. Niitä kokoiltiin
suurella vaivalla ja lähetettiin piiritetyille takaisin meidän omilla
kanuunoillamme. Ei mikään auttanut; meidän rauta-kallo kuninkaamme
täytyi tehdä nyt jotain, jota hän ei koskaan kärsinyt, nimittäin
odottaa, Se ei ollut hänelle ollenkaan mieleen, mutta, kuten sanottu,
ei mikään auttanut -- päällään ei hän voinut murtaa linnan muuria, ja
jos hän tahtoi valloittaa Pultavaa, niin piti hänen koettaa valloittaa
linna nälkä-palkalla; ja se kävi pitkään, sillä venäläisillä oli suuret
makasiinit.

Ylipäänsä ei meille tahtonut mikään onnistua. Kesäkuussa lähestyivät
venäläisten apu-joukot, ja kuningas lähetti heitä vastaan kenraali
Stadelberg'in sillä vakavalla käskyllä, että hänen piti lyömän
venäläiset ehdolla millä hyvänsä. Mutta toisin se kuitenkin kävi:
Stadelberg lyötiin itse.

Sanan-lasku sanoo, ett'ei onnettomuus tule yksin, ja niin kävi
meillekin. Kaarlella oli tähän saakka ollut sellainen onni kaikissa
kahakoissa ja tappeluissa, että hän jo itsekin alkoi luulla olevansa
lumotun kuulia ja lyömisiä vastaan. Pultavassa hänen piti pääsemän
siitä luulosta ja vielä monesta muusta. Sillä koska vahingot kerran
alkoivat, niin tulivat ne ilman loppua ja määrää.

Eräässä kahakassa sai Kaarle kuulan vasempaan jalkaansa. Ei voitu
huomata mitään hänessä, hän istui useampia tunteja vielä hevoisen
seljässä ja johti tappelua. Eräs palvelija havaitsi viimein koko hänen
saappaansa olevan veressä ja toi lääkärin. Silloin oli haava jo ärtynyt
ja tuska oli niin ankara, että kuninkaan täytyi astua alas hevoisen
seljästä. Haavoitettu jalka tutkittiin ja julistettiin, että ainoa
pelastus olisi jalan poikki-sahaamisessa. Kuningas ei myöntynyt siihen
ensinkään, vaan riiteli lääkärin kanssa siksi, että minulle johtui
mieleeni ajatus, että ehkä meidän rykmentin-haavurilla Reuman'illa
olisi toinen ajatus asiasta. Nopeasti noudin minä hänen, ja suureksi
onneksi. Reuman sanoi toivovansa jalan paranevan ilman sen
poikki-sahaamista, jos siihen leikattaisiin joita-kuita syviä
leikkauksia, haavoja. Se tuuma antoi vettä Kaarlen myllylle. Hän
tarttui molemmin käsin sääreensä, puri hampaansa yhteen ja sanoi:
"No leikatkaa nyt sitten, elkäätkä peljätkö!"

"Niin tehtiin ja hän katseli rauhallisesti leikkaamista, ilman mitään
tuskan merkkiä kasvoillansa. Tätä tehdessä tuotiin hänelle sana, että
Tsaari oli tulossa koko armeijansa kanssa. Vielä senkin kuultuaan
osoitti hän tavallisen maltillisuutensa. 'Hyvä on,' sanoi hän,
'sentähden pitää kaikki valmistettamaan huomista tappelua varten.'
Siinä oli kaikki, mitä hän vastasi tälle uutiselle."

Tässä tuli äkkinäinen keskeytys vanhan vältvääpelin kertomukselle. Hän
hyppäsi ylös istuimeltansa, aukaisi vahti-huoneen pienen akkunan ja
pisti päänsä ulos huolimatta sateesta, joka hänen harmaita haiveniansa
kasteli ja tuulesta, joka niitä repeli.

"Mitä siellä nyt on?" huusi Uolevi Sparre ja kiirehti yhdessä Elfdal'in
ja Rönne'n kanssa akkunan luokse.

"Ettekö kuulleet? Laukaus, ja nyt taas toinen!" vastasi vanhus, ja
samassa kuului ilmassa pieni, keskeytetty ja kumea paukaus.

"Kyllä, Herra Jumala!" huusi Elfdal. "Ja tuolla näen minä taas
väläyksen, -- kohta kuuluu kolmas laukaus."

"Siellä on laiva vaarassa, ajautumassa Dal'in kallioille!" sanoi
vältvääpeli. "Mutta ehkä se vielä voipi pelastua, jos vain viipymättä
lähetetään luotsi Marstrand'ista, sillä se on vielä kaukana karista.
Uolevi, joudu pian isäsi, överstin luokse. Hän laittaa kyllä kohta
luotsi-veneen vesille; ja jos ilma vähän pitää väliä, niin pian pääsee
vene perille. Mutta juosta sinun pitää, ikäänkuin olisi sulla siivet
koivissa."

Uolevi kaappasi kohta sota-lakkinsa ja Elfdal ja Rönne tekivät samoin,
joutumatta ottamaan edes päällys-vaatteitansa.

"Elfdal saa mennä mukana," sanoi vältvääpeli kiireesti ja
käskeväisesti, "mutta Rönne jääpi tänne! Minä ehkä tarvitsen häntä, ja
kahdessa sanan-saattajassa Marstrand'iin on kyllä."

Nöyrästi palasi nuorukainen vahti-huoneesen takaisin, ja toiset
menivät kuin tuulen-vihuri kaupunkiin. "Kyllä he joutuvat parahiksi"
sanoi vanha vältvääpeli. "Jos översti on nyt vain pitänyt huolta
luotsi-veneistä, niin emme tarvitse peljätä vaarassa olevan laivan
hukkuvan. Kaiken-mokomin emme mekään tahdo laimin-lyödä mitään, joka
voipi olla heidän pelastukseksensa. Ripeästi, ystäväni, auttamaan minua
valkeata kohentamaan!"

He menivät tornin-lyhtyyn ja laittoivat hiilet täyteen liekkiin, Sillä
ajalla kun he innokkaasti toimivat tässä, näytti ilma olevan juuri
paranemaan päin. Sade lakkasi, pilvet hajaantuivat ja kokoontuivat
pienempiin ryhmiin; tähdet pilkistelivät esiin siellä, täällä pilvien
välistä, ja jopa viimein kuukin loi kirkkaan, lempeän valonsa
raivoisalle, rauhattomalle merelle. Muutamaksi minuutiksi kirkastui
ilma niin, että taidettiin jotenkin selvästi eroittaa suuri laiva, joka
oli käärinyt purjeensa kokoon ja taisteli vihaisia laineita vastaan.

"Tuolla se on!" huudahti vanha vältvääpeli ja osoitti kädellään
merelle. "Etkö sinäkin sitä näe? Taivas! Se taistelee jalosti, ja jos
se voi kestää vielä vain kymmenen minuuttia, sillä että luotsi-vene
kerkeääpi perille, niin -- -- --"

"Hohoi vältvääpeli! Kas, tuolla pistäytyy jo vene esiin kallioiden
takana!" keskeytti nuorukainen häntä. "Ja tuolla tulee toinen! He ovat
vetäneet purjeet ylös ja kiitävät kuin kalalokit eteen-päin."

"Missä, missä?" kysyi vältvääpeli innokkaasti. "Kuka sellaisia
pähkinän-kuoria voi nähdä niin heikossa kuun-valossa! Nuoret silmät
voivat sen tehdä. -- Kas, niin: tuolla ne ovatkin! Minä näin niiden
kiitävän juuri valoisan paikan yli, minkä kuu tekee merellä pilvien
välistä. Onneksi! Nyt ei ole mitään vaaraa enään, luulen ma. Heillä on
valo-torni ja kuu, ja olisihan se koko huono luotsi, joka ei sellaisten
auttajain avulla voisi välttää kallioita ja osata satamaan. Mutta nyt
en minä näe venettä enään. Mihinkä se joutui, Rönne?"

"On juuri laivan kupeella," vastasi Rönne, joka ei sekuntiakaan ollut
laskenut venettä silmistänsä. "Vielä minuutti ja he ovat pääsneet
laivalle!"

"Sittepä saamme kohta nähdä, miten luotsit johtavat laivaa," sanoi
vältvääpeli ja tähysti laineilla lelluvaa laivaa. Pahaksi onneksi kätki
juuri samassa musta pilvi kuun ja peitti näkö-alan merellä. Mutta
kovasti riehuva tuuli karkoitti pilven pian pois, ja jonkun minuutin
perästä oli näkö-ala taas vapaa. Vanha vältvääpeli huudahti
sydämellisellä riemulla.

"Kas tuolla! Se on tapahtunut!" sanoi hän. "He ovat jo kallion-kielen
ohitse ja ovat vähemmässä, kuin neljäs-osa tunnissa turvallisesti
ankkurissa. Se oli, Jumal'auta apu hädässä! Ell'ei översti Sparre olisi
lähettänyt teitä tänne tyköni, niin olisimme luultavasti saaneet
valittaa parin sadan ihmishengen hukkumista; sillä tuolla alhaalla
voidaan kuulla kyllä laukaus, vaan ei nähdä väläystä, eikä niin-muodoin
tietää, missä hädässä oleva laiva oikeastaan on. Niin, hän on kelpo
mies, översti! Joku muu mies ei olisi ehkä pitänyt huolta, pitää
veneitä varulla, ja niin olisi apu tullut myöhään. Pojat taisivat
juosta aikalailla! Minä luulen, että he tarvitsivat tuskin viittä
minuuttia, tullaksensa kaupunkiin. No, niin! He ovat oikeoita
ruotsalaisia, rohkeoita ja aina auttamaan valmiita. Heistä täytyy
pitää, heistä kelpo-pojista! -- Mutta katsoppas tuonne, Rönne! Laiva
kääntyy, -- heittää ankkurin mereen, -- laiva seisoo hiljaa, -- he ovat
pelastetut, ja kohta tullenevat nuoret toverimme takaisin."

Todellakin seisoi laiva, joka muutamia minuuttia sitten oli vaarassa
ajautua tuolle paha-maineiselle Dal'in kalliolle; niin laiva seisoi nyt
rauhallisesti ankkurissa, ja vältvääpeli palasi siis nuoren toverinsa
kanssa jälleen vahti-honeesen. Ensin tarkasti hän terävästi vielä
merta, nähdäksensä, vieläkö sillä kerralla oli joku muu laiva vaarassa
myrskyssä.

"Minä luulen," sanoi hän vallan tyytyväisenä, "ett'emme enään
tänä-pänä tarvitse peljätä mitään vaaraa. Myrsky-ilma näyttää purkaneen
raivonsa loppuun, ja paitsi sitä kirkastuu jo taivaskin vähitellen
niin, että puolen tunnin matkalle voi jo eroittaa rannat. Ja niin
muodoin en minä tarvitse sinua enään, Rönne. Jos tahdot mennä
tovereitasi vastaan, niin ei mikään sitä estä. Yö kuluupi jo kyllä
rauhallisesti; siitä olen varma. Siis mene Herran rauhaan, jos olet
uupunut."

"En vähääkään, vältvääpeli," sanoi nuorukainen. "Vaikka en olisi
määrättykään tänne, niin tahtoisin sittenkin jäädä tänne; sillä ei
auta mikään, vältvääpeli, vaan teidän täytyy lopettaa kertomuksenne
Kaarle-kuninkaasta. Eikä kellokaan ole muuta kuin 10:n. Yö on vielä
pitkä."

"Ahah, vai kertomus sinua täällä pitääkin," sanoi vanha vältvääpeli
naureskellen. "No, sinä saat sen kuulla ja toverisi myöskin, jos he
tulevat enään tänne. Mutta minä luulen, että he ovat olleet niin
varovaisia, että ovat jääneet Marstrand'iin."

"Ei maarkaan, niin tyhmiä eivät he olleet!" huusi Uolevin iloinen ääni
samassa, ja kohta astui hän sisään Elfdal'in ja erään vieraan kanssa.
"Täällä me olemme taas, vanha ystävä! Vähän tosin märkiä, mutta iloisia
ja reippaita olemme yhä vain, ja vähäinen märkyys kyllä pian kuivuu.
Isäni käski minun sanomaan teille terveisiä ja kiitoksia. Te olette
hyvin pitäneet varanne, sanoi hän, ja lähettänyt minut ja Elfdal'in
parhaalla ajalla. Jos se olisi tapahtunut joita-kuita minuuttia
myöhemmin, niin olisi laiva ollut hukassa. Isäni aikoo pitää huolta
siitä, että valppautenne esitetään hallitukselle oikeassa arvossansa.
Totisesti, vältvääpeli, oli laiva joutumaisillaan Dal'in kalliolle.
Luotsit tulivat juuri parahiksi, kuin vallesmanni viina-pannulle."

"Olemme sen kyllä nähneet täältä ylhäältä," vastasi vanhus. "Se on paha
paikka, ell'ei vain tarkoin tunne kulku-väylää. Mutta mikä laiva se
oikeastaan oli, Uolevi? Suurelta ja komealta rakennukselta se vain
näytti."

"Kyllä, kyllä" vastasi Uolevi; "paras ruotsalaisista rekatti-laivoista,
kuin on koskaan laineita vakoillut: 'Torstenson' kuudella-kymmenellä
kanuunalla. Tässä on samasta laivasta matkustaja, joka haluaapi
myöskin saada kuulla teidän vanhoja kertomuksianne. Elkää siitä
pahastuko, vältvääpeli! Kun tämä herra kuuli, että me tahdoimme palata
valo-torniin, niin pyysi hän saada tulla mukana, ja niin olemme me siis
nyt tässä."

Vältvääpeli heitti lyhyen katseen vieraasen, mutta tämä lyhyt katse oli
kylliksi hänelle, tuntea vieraassa arvokkaan ja suuren miehen. Vieras
näytti erittäin nuorelta, ja hänen kasvoissansa kuvastuivat lempeys ja
ystävyys. Vanha vältvääpeli tervehti häntä sen tähden ystävällisellä
kohteliaisuudella ja pyysi häntä istumaan pieneen vahti-huoneesensa.

"Pitäkää hyvänänne se, mitä voin tarjota teille, armollinen herra,"
sanoi hän. "Paljon ei se tosin ole: vain lämmin huone ja vähän
kertomuksia vanhoista ajoista."

"Sitä juuri etsinkin," vastasi vieras. "Näiltä nuorilta ystäviltämme
kuulin, että olette ollut sankari-kuninkaamme ase-toveri, ja nyt koska
en olisi voinut nukkua tänä yönä, niin pyysin heitä ottamaan minua
kanssansa. Olen oikein iloinen, jos jatkatte vain kertomustanne,
huolimatta minua ujostella. Minä myöskin olen nähnyt kuninkaan vähää
ennen tuota onnetonta laukausta Fredrikshall'in luona."

"Tekö, herra?" sanoi vanha vältvääpeli ihmetellen. "Mutta hyvin nuori
te mahdoitte silloin olla."

"Kyllä! Minä seurasin isääni, joka oli upsierina kuninkaan
palveluksessa, ja tahtoi opettaa minua jo nuorena sota-menoihin."

"Sitten minä ymmärrän," sanoi vältvääpeli. "Olemmepa niin-muodoin
puolittain sota-toverit, sillä minä olin myöskin Fredrikshall'in luona
ja näillä minun käsi-varsillani autoin minä kantamaan kuningasta
jälleen telttiinsä. Vielä kerran: terve-tullut!"

Hän ojensi kätensä vieraalle, joka puristi sitä innolla. Sen jälkeen
vaatei Uolevi vältvääpeliä jatkamaan kertomustansa.

"Sitten. sitten," vastasi vanhus; "jahka ensin juomme kupillisen teetä,
joka ei suinkaan liene vastahakoista vieraalle, eikä teillekään; sillä
te olette läpi-märkiä sateesta ja meri-vedestä. Pian, Uolevi, nyt
auttamaan minua!"

Vanhuksen esitys otettiin äänettömyydellä vastaan ja pian höyrysi
tee pöydällä, ja näytti maistuvan huoneessa olijoille erittäin
hyvältä. Sillä aikaa kun he joivat lämmintä, elähdyttävää juomaa,
kertoi vältvääpeli lyhykäisyydessä sen, mitä hän oli kertonut jo
nuorukaisille, ja alkoi sitten, pantuansa tee-kapineet pois, uudelleen
punomaan keskeytyneen kertomuksensa säikeitä menneistä ajoista.

"Me olimme siis Pultavan edustalla," alkoi hän. Samalla kuin Kaarle
antoi leikata ja sitoa haavoitettua jalkaansa, teki hän ohjelman
seuraavan päivän tappelulle. Vielä samana iltana antoi hän tarpeelliset
käskyt ja pani sen jälkeen rauhallisesti levolle, juuri kuin ei mitään
erinomaisempaa huolta olisi ollut. Mutta päivän valjetessa oli hän taas
vilpas ja pani meidät marssimaan. Rohkeutta ei meiltä tosin puuttunut,
mutta voiton toivo ja varmuus olivat pois, sillä voimat olivat peräti
eri suuret. Tsaari seisoi vastassamme 65,000 suuruisen mies-lauman ja
132 kanuunan kanssa. Meillä oli, paitsi vähäistä mieslukuamme, neljä
rauta-kanuunaa; ja sitten piti Kaarlen, välttääksensä päästämästä
venäläisiä takaa-päin käymästä kimppuun, jättää vahva vartio-väki
Pultavan linnan edustalle ja 4,000 miestä kuormain vartioimiseen.

Emme olleet oikein hyvillämme. Niin lavealle, kuin silmä kantoi, vilisi
keto venäläisistä. Kuitenkin valmistausimme me joko voittamaan tahi
kuolemaan. Meidän kenraalimme ratsastivat pitkin rivejämme, kiihoittaen
miehiä rohkeuteen, muistuttaen Narvasta, jossa me kahdeksan tuhatta
ruotsalaista olimme voittaneet kahdeksankymmentä tuhatta venäläistä.
Kaarle itse, pistuoli kädessä, antoi kantaa itseään käsi-paareilla,
sillä haavoitetulla jalallansa ei hän voinut ratsastaa, ja hän tahtoi
kuitenkin itse johtaa taisteloa. Nyt aljettiin. Meidän ratsuväkemme
teki kenraali Schlippenback'in johdolla alun ja syöksyi sellaisella
väkivallalla venäläisten ratsu-miesten päälle, että ne hajosivat, kuin
akanat ilmaan. Me huusimme jo "voitto" ja luulimme tappelun
voittaneemme, ja se olisi niin, Jumal'auta, ollutkin, ell'ei kenraali
Creutz olisi tehnyt "pukkia." Hänen piti ahdistaman pakolaisia
sivusta-päin viidellä tuhannella ratsumiehellä, mutta hän meni väärään,
eikä arvannut oikeata aikaa. Sillä ajalla kokosi Tsaari hajoitetun
ratsu-joukkonsa ja rupesi vuorostaan ahdistamaan ruotsalaisia.
Ruotsalaiset eivät voineetkaan pitää paikkaansa, vaan väistyivät, jossa
tilassa Schlippenback itse joutui vangiksi. Sen jälkeen täytyi meidän
jalka-väkemme marssia venäläisten tuli-kitoja vastaan. Mutta meitä
otettiin vastaan rae-hauleilla, jotka lakaisivat kokonaisia rivejä
maahan meiltä, ja saattoivat meidät ajattelemaan, että olimme matkalla
helvettiin. Meidän täytyi peräytyä. Toinen onnettomuus seurasi toista.
Menschikov tunkeutui vahvalla joukolla meidän ja linnan välille ja
eroitti meidät linnaa piirittävästä armeijastamme ja kuormastostamme.
Kaikki joutui venäläisten käsiin. Kuningas teki paraimman kykynsä
mukaan ja oli jokajalla saapuvilla, missä vaara oli isoin; mutta ei
hän voinut tehdä itseänsä kahden- eikä neljän-kertaiseksi. Hänen
kantajansa ammuttiin, ja kohta mursivat kuulat koko paarit, mutta hän
ei ollut siitä tietävinänsäkään, vaan istui toiseen samanlaiseen ja
kiirehti taas tappelun hyörinään. Mutta ei mikään rohkeus voinut kestää
yli-voimaa vastaan: koko ruotsalainen armeija otti pakonsa ja
hajaantui. Kuningas ei tahtonut paeta, mutta me istutimme hänen
väkisellä hevoisen selkään, kokosimme ympärillemme noin viisi sataa
ratsu-miestä ja laskimme täyttä laukkaa useain venäläisten rykmenttien
läpitse ja pakenimme niin. Vieläpä pa'ossa tapahtui kuninkaalle
onnettomuus. Häneltä ammuttiin hevoinen. Hänelle annettiin toinen
hevoinen ja vietiin mukana eteen-päin. Viimein tapasimme me kreivi
Meyerfeldt'in vaunut, ja koska kuninkaan haavoitettu jalka oli kovissa
kivuissa, niin istutimme me hänen niihin ja veimme hänen pois
taistelusta.

"Menkäämme turkkilaisten tykö!" sanoi hän. "Tappelun olemme
kadottaneet!"

Ja kadotettu se olikin, ja koko ruotsalainen armeija. Se oli onneton
päivä! Kenraali Lewenhaupt oli koonnut pakenevan armeijamme hajoitetut
jäännökset, mutta täytyi antautua väkinensä ruhtinas Menschikov'ille
vangiksi. Koko ruotsalaisesta sota-voimasta ei jäänyt mitään jäljille
sinä onnettomana päivänä, joka oli 28. kesäkuuta vuonna 1709.

Nyt siirrymme niin pian, kuin suinkin mahdollista tämän surkean seikan
sivuitse, sillä ajatus ei viihdy mielellään sellaisissa surullisissa
tapauksissa. Mitä minuun itseeni tulee, niin sain minäkin silloin aika
kolahduksen taka-raivooni, mutta ei se kuitenkaan estänyt minua
seuraamasta kuningasta, joka nyt, paitsi sisällistä tuskaa, jota hän
tunsi, tietäen itsensä voitetuksi, kärsei kovaa haava-kuumetta myöskin,
ja tarvitsi todellakin mitä suurinta huolen-pitoa ja hoitoa. Ah, se oli
onneton pako! Polttavimmassa kesä-helteessä täytyi meidän paeta
autioiden hiekka-korpien kautta, jossa meiltä puuttui ruoka-varat,
jopa usein vesikin. Vasta viiden vaikean päivän perästä saavuimme me
Bug-virran rannalle, ja aina yhä hääreivät venäläiset hännässämme.
Turkin rajalla odotti meitä uusi hätä. Turkkilaiset eivät tahtoneet
viedä niin paljon ihmisiä yli virran ilman Dezakov'in paschan lupaa, ja
tämä taas vakuutti, että hänen täytyi kysyä ensin hallitus-neuvokselta
Bender'issä lupaa. Paljon kului aikaa tämän pitkän edes-takaisin
kulkevan virallisen neuvottelemisen kautta. Venäläiset karkasivat
kimppuumme, ottivat vieläkin osan pienestä joukostamme vangiksi ja
hätyyttivät meitä niin ankarasti, että me vain suurella tuskalla
taisimme pelastaa itsemme turkkilaiselle alueelle.

Niin olimme me nyt turkkilaisessa turvassa! Niin pitkälle oli nyt menty
meidän suuren ja peljättävän kuninkaamme kanssa! Hän, ennen voittaja
kaikissa tappeluissa; hän, joka oli viralta eroittanut Puolan kuninkaan
ja aikonut samoin tehdä Venäjän Tsaarillekin; hän, joka oli laatinut
lakia Romalaiselle keisarille ja saattanut kaikki Euroopan hallitsijat
vapisemaan edessänsä, -- hän etsei nyt armo-leipää pakanoilta!

En tiedä, tokko kuningas katui sitä jäykkää itse-pintaisuuttaan, joka
hänet oli saattanut tähän kurjaan tilaan; puhuvan en hänen siitä
kuitenkaan koskaan kuullut; en valitusta, enkä katumista kuullut
koskaan hänen huuliltansa. Miestensä saapuvilla osoitti hän itsensä
yhtä rauhalliseksi ja huolimattomaksi, kuin seisoisi hän vieläkin
voittamattomana urhoollisen armeijansa etu-kynnessä. Mutta kuitenkin
luulen minä hänen sentään murhehtineen sitä, että hän ei ollut
seurannut hyviä neuvoja. Monta kertaa, kun hän luuli olevansa
yksinänsä, vaipui hän syviin mietteisiin, ja silloin istui hän otsa
rypistyksissä, huulet yhteen nipistettyinä ja katse synkeänä; josta
tilasta hän heräsi ikään-kuin häjystä unesta, koska häntä satuttiin
häiritsemään. Sellaisina hetkinä mahtoi hän miettiä, miten kokonansa
toisin hänen asiansa nyt olisivat, jos hän sen siaan, että hän seurasi
omaa itse-pintaisuuttansa ja korkeoita aikeitansa, olisi suostunut
Tsaarin rauhan-ehtoihin ja tyytynyt siihen kunniaan, joka ennen
Pultavan tappelua loisti hänen otsallansa, ja joka ei tosiaankaan
tarvinnut suurempaa loistoa. Mutta, kuten sanottu, sellaisia ajatuksia
ei hän ilmoittanut, vaan osoitti aina rauhallisen ulko-nä'ön, juuri
kuin ei mikään onnettomuus olisi voinut liikuttaa hänen teräksistä
sydäntänsä.

Muutoin täytyy minun tunnustaa, että turkkilaiset ottivat meitä vastaan
niin oivallisesti, että tuskin mikään muu kansa olisi sitä tehnyt
meille siinä tilassa, jossa me olimme. Kohta kun hallitus-neuvos
Bender'issä sai kuulla Kaarlen tulosta, niin lähetti hän kuningasta
tervehtimään ja toivottamaan onnea hänen tulollensa, vakuuttain, että
kaikki, mitä hän tarvitseisi, olisi hänen palvelukseksensa. Meidän
marssiessamme Bender'iin ei Kaarlea otettu vastaan, kuin voitettua,
vaan niinkuin voittajaa kuningasta; koko turkkilainen linna-väki
marssei kunnia-vartijoina, kanuunoilla ammuttiin ja kuninkaalle
annettiin paras asunto koko kaupungissa. Hän kielsi kuitenkin sitä
ottaa vastaan, ja kiitteli kaikesta siitä hyvästä, jota hänelle
osoitettiin. Sen siaan pyysi hän, että pystytettäisiin linnan viereen
hänelle ja hänen seuraajillensa telttoja. Tämänkin toivon täyttivät
turkkilaiset, vaikka Kaarlen seura oli jo aikaa myöten kasvanut 1800
henkeen; ja niin majailimme me vapaassa ilmassa teltoissa ja olimme
kuin tattarilaiset. Puutetta ei meillä ollut mistään, sillä paitsi
monellaisia ruoka-varoja, lähetti sultaani, turkkilaisten keisari,
meille joka päivä 500 riksiä rahaakin. Olisimme siis voineet elää
kaikellaisessa ilossa ja ylöllisyydessä, ell'emme vain olisi kaivanneet
kotoamme ja ymmärtäneet itseämme pakolaisiksi ja puolittain vangeiksi.

Mitä me muut tästä ajattelimme, niin kuningas ei siitä näyttänyt
vähääkään huolivan. Hänellä oli jo uusia tärkeitä ajatuksia
aivoissansa, eikä ollut hän millään muodolla jättänyt vehkeitänsä
Venäjätä vastaan. Hän anoi turkkilaista armeijaa sultaanilta, sillä
uudestaan käydäksensä Tsaarin kimppuun. Siinä tarkoituksessa lähetti
hän kreivi Poniatovskin Konstantinopel'iin käskyllä, koettaa kaikki
mitä suinkin olisi mahdollista ja panna "kaikki koukut liikkeelle,"
saattaaksensa turkkilaisia sotaan Venäjätä vastaan. Kreivi Poniatovski
oli viekas mies ja kuninkaalle erittäin uskollinen. Kavalan
juutalais-vaimon kautta pääsi hän sultanin äidin ystävyyteen ja antoi
saman juutalais-naisen kertoa sellaisia ihmeitä Kaarlen urhoudesta ja
verrattomasta miehuudesta, että sultanin äiti pian peräti suostui
kuninkaan tuumiin. Hän ahdisti poikaansa, sultania, suostumaan
ruotsalaisten ehdoituksiin ja jopa sanoi innossansa: "koska kuitenkin
sinä autat leijonatani Kaarlea kurittamaan Venäjän sutta?"

Kaikki tämä oli hyvä, mutta viikkoja ja kuukausia kului, emmekä tulleet
paikastamme mihinkään. Kaarle olisi hyvin voinut palata koti-maahansa
ranskalaisella laivalla, jonka Ranskan lähettiläs tarjosi hänelle, ja
se olisikin ollut järjellisintä, mutta hän oli nyt kerran päättänyt
rauta-kallossansa, turkkilaisen armeijan avulla syöstä Tsaarin alas
valta-istuimeltansa. Paitsi sitä mahtoi häntä ehkä hävettää, palata
kotihinsa pakolaisena. Lyhykäisesti: hän jäi sinne, missä hän oli, ja
järjesti taloutensa täydelliseen kuntoon. Meidän leirimme muodostui
vähitellen pienoiseksi kaupungiksi, sillä upsierit ja sotamiehet
alkoivat vähitellen rakentaa huoneita sekä oman mukavuutensa, että
hauskuutensa tähden, koska ei meillä ollut juuri paljon muutakaan
tekemistä.

Kuitenkaan ei tätä rauhallisuutta kestänyt enemmän aikaa, kuin minkä
kuningas tarvitsi hänen haavoitetun jalkansa säästämiseksi. Kohta
kun hän taisi istua hevoisen seljässä, alkoi meidän rauhaton
sotilas-elämämme. Ennen auringon nousua oli hän valmis, ratsasti kolme,
neljä hevoista päivässä uuvuksiin ja äkseerautti meitä niin, että hiki
hatusta tippui. Sitä tehdessään oli hän aina hyvällä päällä, sillä
häneltä ei puuttunut mitään, ja aina ajatteli hän vain suuria tuumiansa
ja aikeitansa. Eikä puuttunut häneltä rahojakaan, vaikka olisi elänyt
komeammastikin, kuin hän teki. Turkin hallitus antoi rahoja suurin
määrin. Ranskan lähettiläs ja Konstantinopel'in kauppiaat antoivat
velaksi, mitä vain tahdottiin. Mutta suuret summat, joita kuningas sai,
katosivat kuitenkin, kuin tina tuhkaan hänen käsistänsä. Tosin, jos hän
tahtoi kiihoittaa turkkilaisia venäläisiä vastaan, ei hänen
auttanutkaan nipisteleminen penniä; turkkilaisia paschoja ja
erittäinkin sultaanin suuri-visiiriä lahjoissa tarvittiin kyllä rahoja,
jos heidän piti auttaman häntä hänen aikeissansa. Täysin kourin jakeli
hän siis heille rahoja, niin että tuskin rahat olivat hänelle tulleet,
niin olivat ne jo pois. Parooni Grothusen oli hänen rahan-vartijansa,
ja tämä mies ajatteli ja teki raha-asioissa aivan kuin herransakin.
Eräänä päivänä esitti parooni kuninkaalle 60,000 riksin rätingin näillä
sanoilla vain: "18,000 jaetut ruotsalaisten ja janitscharien --
turkkilaisten henkivartijain -- kesken; loppu käytetty muihin
tarpeisiin." -- "No, se on minun mieleeni!" sanoi Kaarle. "Aina kun
Müller tekee jonkun rätingin, niin täytyy minun lukea kokonaisia pitkiä
sivuja parin tuhannen riksin tähden. Grothusen'in lasku-tapa miellyttää
minua."

"Mutta, Teidän Majesteettinne!" sanoin minä, sillä minä kuulin nämät
hänen sanansa, koska satuin olemaan juuri kuninkaan teltissä, ja minua
suututti, että niin kevytmielisesti meneteltiin rahojen kanssa.
"Jumalan tähden, Teidän Majesteettinne, jos te annatte parooni
Grothusen jatkaa sillä tavalla, niin joudumme me kaikki pian
kerjäläis-sauvaan."

"Et sinä sitä ymmärrä, Roos," vastasi kuningas ja nauroi. "Minä annan
rahani vain niille, jotka ymmärtämät rahoja käyttää."

"Niin, Teidän Majesteettinne, kaikki mitä viskataan akkunasta ulos, on
myöskin käytettyä," sanoin minä. "Säilyyhän siinä vaiva, katsella
mihinkä se joutuu, kun se viskataan niin akkunasta."

Kuningas nauroi taaskin ja sanoi lyhykäisesti, vielä hyvällä päällä:
"mene matkoihisi! Elä huoli asioista, jotka eivät sinulle kuulu!"

"Mitenkä niin, Teidän Majesteettinne?" kysyin minä. "Kun ei teillä ole
enään ollenkaan rahoja taskuissanne, niin kuuluu se meille kaikille ja
minulle myöskin!"

"Niin pitkälle ei se mene, Roos," vastasi hän totisempana. "Ja onhan
rahat vain jonkun tarkoituksen välikappaleena, ja jos joku tarkoitus
tahdotaan saavuttaa, niin ei silloin käy säästeleminen välikappaletta.
Ymmärrätkös nyt? Ja nyt eteenpäin vain, mars!"

Siihen loppui meidän keskustelumme ja rahan-tuhlaus kävi kuten
ennenkin. Ja monesti kävi niinkin, ett'ei Kaarlella ollut rahan
kuvaakaan, vaikka olisi kuinka käännellyt lakkareitansa.

Kuitenkaan emme yleisesti huonosti eläneet leirissämme, eikä meiltä
puuttunut vieraitakaan. Uteliaisuus kokosi tuhansittain vieraita
Konstantinopel'ista luoksemme, katselemaan kuningasta ja eloamme.
Kuningasta ihmettelivät he kuin jotain kummitusta, ja kun ei hän
tapansa mukaan juonut viiniä, vaan piti joka päivä kaksi kertaa
julkisen Jumalan-palveluksen, niin huudahtivat he: "Allah il allah, hän
on täysi muhamettilainen!"

Me toivoimme kuitenkin, että turkkilaiset tarttuisivat
käyrä-kalpoihinsa ja lähtisivät venäläisiä vastaan; mutta he eivät
olleet siitä tietävinänsäkään. Kreivi Poniatovski oli tosin kerran
ajanut asian niin pitkälle, että suuri-visiiri antoi hänelle tuhannen
tukaattia ja sanoi: "toisen käteni ojennan minä teidän kuninkaallenne
ja toisella tartun minä miekkaani, ja sillä tavalla johdatan minä häntä
200,000 turkkilaisen etu-päässä Moskovaan." -- Mutta paljaisiin
sanoihin se jäi. Onnettomuus oli siinä, että suuri-visiiri otti niin
mielellään lahjoja. Tsaari Pietari lahjoitti lähettiläänsä Tolstoy'n
kautta hauelle suuren summan rahaa, ja siitä hetkestä saakka ei ollut
enään ajattelemistakaan matkata Moskovata vastaan. Nyt oli Venäjän
lähettiläs herrana ja jopa vaatei jättämään itselleen Mazeppaa'kin,
joka myös oli paennut Turkkiin. Ja melkeimpä olisi se tainnut
tapahtuakin, että vanha, kahdeksankymmenen vuotias ukko olisi jätetty
hänelle; mutta kuolema pelasti vanhuksen toki oikeaan aikaan.
Vieläpä lausuivat venäläiset julkisesti, että meidän kuninkaamme oli
vain oikeastaan valtion-vanki, ja että turkkilaiset olivat hänen
vangin- eikä kunnia-vartijoitansa. Hyvin voipi kyllä arvata, miten
sellainen hävittömyys suututti kuningasta ja meitä kaikkia muitakin.
Mutta mitäs me sille voimme? Tolstoy puhui totta. Kuningas olisi kyllä
itse mielellänsä matkustanut Konstantinopel'iin, keskustellaksensa itse
personallisesti sultaanin kanssa, mutta _ei saanut_, ei suvaittu sitä.

Meitä nöyryytettiin syvimpään pohjukkaan saakka. Ennen niin
mahtavan Kaarlen piti nöyrtyä siihen saakka, että hänen täytyi
lähettää rukous-kirjeitä. Varmana siitä, ett'ei sultaani tietänyt
suuren-visiirinsä Chourluli Ali'n lahjomuksista, antoi Kaarle
Poniatovski'n ilmoittaa sen sultaanille. Se ei suinkaan tapahtunut
sillä tavalla, kuin meidän kuningastemme luona, joiden luokse taidetaan
mennä vapaasti ja valittaa vaivojansa, -- ei, vaan Turkissa pitää
kaikki käydä suuren-visiirin välittämisellä. Mutta Poniatovski keksei
kuitenkin keinon. Hän kirjoitti herransa nimessä kirjeen, jossa hän
katkerasti soimasi suurta-visiiriä. Kun sultaani meni templiin, niin
rohkeni eräs kreikkalainen, suuresta maksosta, tunkeutua vartijain
läpitse ja jättää anomuksen, -- sillä anomus se kuitenkin oli -- itse
sultaanille. Mutta mitä se auttoi! Tyydyttävän vastauksen verosta
lähetti sultaani kuninkaalle viisi-kolmatta oivallista arapialaista
hevoista, joista yksi oli komeasti satuloittuna, ja kirjeen,
joka oli tosin kohtelias, mutta niin joutava, että Kaarle repei
sen kiukustuneena kappaleiksi. Mutta vieläkin enemmän: Chourluli
ei ollut mitään tietävinänsä Kaarlen syytöksistä ja lähetti myös,
häpeämättömästi kyllä, viisi kelpo-hevoista. Kuningas piti sultaanin
hevoiset, mutta suuren-visiirin hevoset lähetti hän takaisin ja
sanoi palvelijalle: "mene ja sano herrallesi, ett'en minä ota mitään
lahjoja minun vihollisiltani!"

Silla tavalla elimme me kaksi vuotta Turkissa, ja jopa alkoi näyttää
siltä, kuin pitäisi meidän vanhentuman siellä, sillä Kaarle oli kerran
pannut sen päähänsä, ett'ei hän lähtisi sieltä ilman turkkilaista
armeijaa. Miten asiat kävisivät kotona Ruotsissa, siitä ei hän
näyttänyt huolivan mitään. Me saimme kuitenkin säännöllisesti palkkamme
ja elatuksemme, jota ei Kaarle ollenkaan pitänyt armolahjana, kuten se
kuitenkin oli, vaan turkkilaisten velvollisuutena.

Viimein näytti pitkän odotuksen perästä toivon tähti nousevan. Sultaani
mahtoi varmistua siitä, että suuri-visiiri oli kuitenkin lurjus.
Sentähden antoi hän tehdä hänen päätä lyhyemmäksi ja nimitti hänen
seuraajaksensa Kiuprili'n. Tämä, hurskas, rehellinen ja lahjoista
huolimaton mies, tarkoitti todella meidän parastamme ja antoi meille
mitä parhaimmat neuvot. Hän lahjoitti kuninkaalle kahdeksan sataa
kukkaroa kultaa ja neuvoi häntä ystävällisesti lähtemään kotihinsa
tällä matka-rahalla. Kaarle otti rahat mutta pysyi entisessä
päätöksessänsä: hän tahtoi saada turkkilaisen armeijan. Nyt pantiin
samaan aikaan kohta Kiuprili viralta pois ja Baltatsi Mehemed tuli
suuri-visiiriksi. Tämä huomasi kohta, että kuninkaalla oli sultaanin
hovissa hyvin mahtavia ystäviä, ja että sultaanin oma äiti oli erittäin
suosiollinen Kaarlea kohden. Tämä saattoi hänenkin osoittamaan itsensä
ruotsalaisten ystävänä, ja vihdoin kävikin se niin pitkälle, että
Kaarlen rauta-kova tahto sai Turkin todellakin julistamaan sotaa
Venäjätä vastaan.

Hyviä syitä siihen ei puuttunut ollenkaan. Venäläiset eivät olleet
pitäneet tarkasti kunniassa Turkin rajoja, vaan tehneet pieniä maahan
hyökkäyksiä ja muuten rikkoneet sovintoa vastaan. Ensin otettiin Turkin
tavan mukaan kreivi Tolstoy, Venäjän lähettiläs ja hänen väkensä
vangeiksi, ja profetan viherjäinen lippu liehui korkean Portin (Turkin
hallituksen) katon harjalla. Sultaani antoi suurelle-visiirille kauniin
kalvan. Suuri-visiiri otti sen ja lausui: "Teidän korkeutenne tietää,
että minä nuoruudessani olen oppinut pitelemään vain kirvestä; käyttää
kalpaa ja johdattaa armeijoja en minä oikeastaan osaa. Kuitenkin tahdon
minä sen kaiken tehdä, minkä voin; mutta ell'ei sota onnistuisi, niin
muista se, oi sultaani, että en minä ole syypää sotaan!"

Sillä tavalla koki se viekas kettu säilyttää selkä-nahkansa, jos
sattuisi huonosti käymään. Meillä ruotsalaisten leirissä riemuittiin
nyt äärettömästi, ja me olisimme mielellämme marssineet mukana
vihollista vastaan, mutta emme saaneet; saimme olla vain sivusta
katselijoina pitkän matkan takana.

Kaikki kävi hyvin. 200,000 suuruisella mies-voimalla syöksivät
turkkilaiset Tsaaria vastaan, joka ei voinut heitä ottaa vastaan
enemmällä kuin 50,000 miehellä. Turkkilaiset piirittivät suurella
joukollansa Tsaarin ja koko hänen joukkonsa kuin hiiret satimeen.
Venäläisillä ei ollut edes ruokaakaan muuta, kuin joksikuksi päiväksi:
he näyttivät olevan todellakin tuomitut auttamattomaan perikatoon.
Kreivi Poniatovski oli turkkilaisten leirissä ja kielsi heitä
ryhtymästä mihinkään taisteloon, vaan käski tappamaan venäläiset
nälkään. Samalla lähetti hän myös sanansaattajan ilmoittamaan meidän
kuninkaallemme venäläisten kurjasta tilasta. Kaarle piti kohta varmana,
että hän nyt pääsi ijäksi-päiväksi kuitiksi viimeinkin vihamiehestänsä.

Mutta "ihminen päättää, Jumala säätää!" Asiat kävivät vallan toisin.
Tsaari Pietari oli tosin epä-toivossa ja jopa peräti murheissaan: hän
sulkeutui telttiinsä ja kielsi kovasti ketään laskemasta luoksensa. Ja
kaikki näytti olevan hukassa, mutta Jumala esti Tsaarin peri-kadosta,
ja sen teki hän erään naisen, nimittäin Tsaarin oman puolison Katarinan
kautta. Kun kenraalit ja sota-neuvosto, -- kun itse Tsaari ja kaikki
muutkin olivat peräti neuvottcmina ja tahtoivat vain kärsivällisinä
tyytyä kovaan kohtaloonsa, niin tunkeusi hän, Katarina, vastoin kaikkia
kieltoja, Tsaarin telttiin ja rukoili häntä itkien, saada vielä koettaa
yhtä keinoa rauhan saamiseksi. Hän oli Tsaarin nimessä kirjoituttanut
kirjeen suurelle-visiirille ja pyysi nyt vain Tsaaria kirjoittamaan
nimensä kirjeen alle, koska kaikissa tapauksissa ei asiat voineet
tulla pahemmiksi, kuin ne olivat. Itkien ja rukoillen saikin hän
Tsaarin viimein kirjoittamaan nimensä alle. Sitten otti hän kaikki
rahat, kalliit kivet, helmet ja koru-kapineet, mitä hän taisi
tavata ja lähetti ne kaikki Tsaarin kirjeen kanssa yhdessä
suuren-visiirin kenraali-ajutantille, Osman'ille, jonka hän tiesi
olevan suuren-visiirin suosilaan. Pari tuntia kului; lähettilästä ei
kuulunut takaisin ja tuska tuli yhä suuremmaksi. Jopa Katarina itsekin
epäili. Päätettiin päivän koittaissa, koettaa tunkeutua ulos
piirityksestä, ja Pietari käski polttaa kaikki tavarakuormat, ett'eivät
edes ne joutuisi turkkilaisten valtaan. Vaimot venäläisten leirissä
alkoivat kovasti valittaa, sillä seuraavana päivänä odotti heitä joko
kuolema, tahi orjuus. Upsierit kehoittivat sotamiehiä panemaan henkensä
niin kalliista, kuin suinkin mahdollista, vaikka he epäilivät
pelastumisesta. Tuska ja hämmästys, Tsaarista aina alhaisimpaan mieheen
saakka vallitsi leirissä, -- kun yht'äkkiä vastoin kaikkein luuloa
murhe muuttui iloksi. Lähettiläs tuli viimein takaisin turkkilaisten
leiristä ja toi kaikkein iloksi ja riemuksi hyviä sanomia tullessansa.
Katarinan kirje ja lahjat olivat tehneet ihmeitä. Suuri-visiiri antoi
sen lohdullisen vastauksen, että hän tahtoi pitää kuusi tuntia
välirauhaa, ja käski Tsaarin lähettämään ensimäisen ministerinsä
keskustelemaan rauhan ehdoista tykönsä.

Se mikä Tsaarista tuntui taivaan ilo-sanomalta, se luonnollisesti
tuntui meidän lähettiläästämme, kreivi Poniatovski'sta, salaman
iskulta, ja hän koetti sekä taivaan että maan kautta keskeyttää rauhan
keskusteluja. Mutta Osman, Mehemed'in kenraali-ajutantti, vastusti
häntä kaikin voimin ja hyvällä menestyksellä. Suuri-visiiri suostui
sentähden hänen neuvostansa rauhaan, sillä ei sota ollutkaan hänen
asiansa, kuten hän sen oli jo sanonut sultaanille. Suuri-visiiri luuli
kyllin tehneensä, kun hän hankkei herrallensa takaisin kaiken sen, mitä
turkkilaiset olivat kadottaneet viimeisessä sodassansa venäläisiä
vastaan. Aluksi vaatei hän tosin Tsaaria antaumaan joukkonensa ilman
mitään ehtoja, joka luonnollisesti olisi tapahtunutkin, -- mutta
vihdoin taipui hän ystävällisyyteen, koska Koranissa -- turkkilaisten
raamatussa -- oli kirjoitettuna: "elä ahdista vihollisen ahdistuksessa
olevaa armeijaa siihen määrään, että se turvaantuisi epä-toivon
miehuuteen."

Vaikka Poniatovski koki selittää asiata ja jopa uhkailikin, niin teki
suuri-visiiri kuitenkin rauhan Tsaarin kanssa, ja Katarina riemuitsi
toimestansa, jolla hän oli pelastanut puolisonsa ja armeijansa
perikadosta. Venäläiset läksivät satimestansa soitellen ja iloiten, ja
vieläpä antoivat turkkilaiset heille ruoka-varojakin niin, että pari
tuntia rauhan-liiton allekirjoitettua oli venäläisten leirissä
ylellisyys puutteen siassa. Sillä ajalla kun nämät suhdetten vaihdokset
tapahtuivat sotatantereella, oli sanan-saattaja, jonka Poniatovski oli
lähettänyt ilmoittamaan Kaarlelle venäläisten ahdistusta, saapunut
luoksemme. Maltitonna, saadaksensa nähdä Tsaarin, jäykimmän
vihollisensa nöyryytettynä ja vankina, ei Kaarle enään saanut
ollenkaan rauhaa. Hän astui hevoisen selkään ja ajoi täyttä nelistä
sota-kentälle. Hän kiiti niin rajusti eteen-päin, että hän sen siaan,
kuin hän olisi ajanut puolen penikulman matkan väärää ja mennyt
sillasta Pruth-virran yli, ajoikin suin-päin hevoisinensa virtaan ja
totisella hengen vaaralla ui yli. Mutta jos hän olisi tiennyt kaikki
asiat, niin ei ainakaan olisi hän niin kiirettä pitänyt. Kun hän saapui
venäläisten leirille, niin tekivät venäläiset juuri parhaillansa
lähtöä. Hän ratsasti heidän lävitsensä, vähintäkään heistä huolimatta.
Niin tuli hän turkkilaisten leiriin, hyppäsi maahan hyrpävän hevoisensa
seljästä Poniatovskin teltin edessä ja sai nyt kuulla siitä
naurettavasta rauhasta, jonka Mehemed oli tehnyt Tsaarin kanssa.

Kaarle seisoi kivettyneenä kauhusta, aivan kuin salaman satuttamana,
eikä tahtonut ollenkaan uskoa sitä, mitä Poniatovski lyhykäisyydessä
hänelle kertoi. Mutta viimein puhkeusi hänen vihansa: hän meni
suuren-visiirin luokse ja vaatei häntä kohta repimään rikki rauhan
liittoa ja ahdistamaan venäläisiä ase-voimalla.

"Mies!" huusi hän. "Kuinka olet sinä voinut tehdä sellaisen rauhan?"

Kaarlen rajusti raivotessa oli suuri-visiiri pysynyt täydellisesti
rauhallisena ja vastasi nyt kuiva-kiskoisesti: "se on _oma asiani_."

"Mutta olihan sinulla koko venäläinen armeija vallassasi," huusi
kuningas.

"Koran'issa on kirjoitettu," vastasi suuri-visiiri häiritsemättömällä
levollisuudella, "jätä vihollisesi rauhaan, koska hän pyytää sinulta
laupeutta."

"Mutta onkos siellä kirjoitettu myöskin," sanoi kuningas yhä vihaisena,
"että sinun pitää tekemän huono rauha, koska voit määrätä hänelle
rauhan ehdot. Etkö olisi voinut viedä Tsaaria vankinasi
Konstantinopel'iin?"

"Kyllä," vastasi suuri-visiiri, "mutta kukas olisi sitten hänen
poissa-ollessansa hallinnut valtakuntaa? Ei kelpaa se mihinkään, että
hallitsijat oleksivat pois valtakunnastansa."

Tämän tapaavan ja itseensä koskevan nuolen kuultuansa nauroi Kaarle
katkerasti ja viskautui eräälle sohvalle, ojensi jalkansa ja katseli
suurta-visiiriä vihaisesti ja ylen-katseella. Hetken perästä nousi hän
taas hevoisen selkään ja ratsasti pois toimittamattomin asioin,
pettyneenä toivossansa ja katkeroitetulla sydämellä.

Kun tulimme takaisin leiriimme, niin oli se kokonansa tulvan alla.
Jätimme sentähden Bender'in ja tulimme Varnitza'an.

Jos me olimme vihaisia rauhasta, niin ei suuri-visiiri Mehemed'ikään
ollut oikein hatussansa, sillä hänellä oli paha omatunto ja pelko
siitä, että Kaarle ilmoittaisi totuuden Konstantinopel'issa. Ja
syytä hänen pelkoonsa olikin, sillä vähän ajan perästä pantiin
hän pois viralta petoksensa vuoksi ja hänen ajutanttinsa Osman
hirtettiin. Sodasta palattuansa koki hän kaikin tavoin saada meitä
Turkista pois. Saksan keisarilta pyysi hän kuninkaalle vapaata kulkua
Saksan valtakunnan lävitse; ja jopa tarjosi 8,000 turkkilaista
saatto-miehiksi, jos Kaarle mieluummin matkustaisi Puolan kautta.
Mutta Kaarle vastasi lyhykäisesti: "ett'ei hän ilman _sataa-tuhatta_
miestä liiku paikaltakaan." Nyt sai hallitus-neuvos Bender'issä
suuri-visiiriltä käskyn, laittaa kuningas vain pois, mutta Kaarle antoi
vastauksen: "että hän kohta antaa hirttää ensimmäisen miehen, joka
tulee jossain toimessa, joka sotii hänen kunniaansa ja majesteettiansa
vastaan."

Varmitza'ssa varustaumme me aivan kuin olisimme aikoneet jäädä sinne
ijäksemme. Kuningas itse rakennutti itsellensä avaran, vahvan
rakennuksen, ja vaikka ei hän rakastanut komeutta ja loistoa, niin
antoi hän kuitenkin turkkilaisten kiusalla, varustaa sen komeimmilla
huonekaluilla. Olipa ikään-kuin olisi hän aavistanut, että hän kerran
tarvitseisi tätä vahvaa asuntoa. Paitsi sitä rakennutti hän erityisen
kanslian ja vielä toisen isonlaisen rakennuksen lemmityllensä, parooni
Grothusen'ille.

Kaikesta tästä taisi suuri-visiiri hyvin huimata, ett'ei hän suinkaan
aivan pian pääsisi kuitiksi vaivaloisista vieraistansa, ja hän koki
sentähden kaikilla tavoilla tehdä kuninkaan olemista vaikeaksi.
Hallitus-neuvoksen Bender'issä piti uhata Kaarlea sultaan'in korkealla
epä-suosiolla, joll'ei hän mitä pikemmin matkaisi Turkista pois.
Hallitus-neuvos oli tosin lempeä ja hyvän-luontoinen mies, mutta täytyi
kuitenkin totella, ja koetti sentähden suurimmalla mahdollisuudella
kaunistella kuninkaalle katkeraa sanomaansa. Mutta Kaarle nauroi
sanomalle ja vastasi: "Kyllä, kyllä minä lähden pois, kun vain sultaani
Ahmed ensin lupaa minulle kaksi asiata."

"Ja ne olisivat?" kysyi hallitus-neuvos tyytyväisenä, sillä hän luuli
jo voittaneensa asiansa.

"Ensinnäkin," sanoi Kaarle, "pitää hänen rangaista suurta-visiiriä ja
sitten antaa minulle sataa-tuhatta sotamiestä matkustaakseni Puolan
kautta."

Hallitus-neuvos vetääntyi hämmästyneenä takaisin, eikä voinut kylliksi
ihmetellä sellaista rauta-kalloa, joka oli jo saattanut niin monta
ihmettelemään.

Kaarle pysyi vahvana päätöksessänsä. Turkkilaisten sataa-tuhatta miestä
ei hän voinut poistaa päästänsä, ja sentähden niskoitteli hän
turkkilaisia vastaan, koska hän tunsi Koran'in ja tiesi, että se
pakoitti turkkilaisia mitä suurimpaan vieras-varaisuuteen.

Suuri-visiiri joutui nyt erittäin vihaiseen mielen-tilaan kuningasta
vastaan. Hän otti kiini kaikki kirjeet, jotka kuningas lähetti
Konstantinopel'iin, ensinkin sen tähden, että ei kuningas voisi
valittaa hänen päällensä sultaanille, ja toiseksi, ett'ei kuningas
voisi saada mitään rahoja Stambulista. Lisäksi, joka oli vieläkin
pahempi, pidätti hän suurimman osan kuninkaalle tulevasta raha- ja
ruoka-avusta, ja uhkasipa jo pidättää sen kokonansakin, jos kuningas
niskoittelisi vieläkin. Mutta kuningas ei pitänyt lukua mistään. "Tähän
asti," sanoi hän hovi-mestarillensa, "olemme syöneet kahdessa pöydässä,
mutta huomisesta alkain pitää laitettaman neljä pöytää." Ja niin
tapahtuikin. Mutta saada tätä toimeen, täytyi lainata suuria summia
oikealta ja vasemmalta ja kaiken kaltaisilta ihmisiltä korkeata
korkoa vastaan. Moni meistä, ja minä myös, pudisti päätänsä tälle
tuhlaukselle, -- mutta mitä se auttoi? Kuningas käski ja meidän täytyi
totella.

Sen ilon sai Kaarle kuitenkin viimein, että hän kukisti
suuren-visiirin, vastoin hänen kaikkia juoniansa. Kreivi Poniatovski'n,
lähettiläämme Konstantinopel'issa, täytyi kirjoittaa kertomus Venäjän
armeijan tilasta Pruth-virran luona, josta kertomuksesta näkyi selvästi
ja todesti, että paljon suuremman ja loistavamman rauhan olisivat
turkkilaiset taitaneet tehdä, joll'ei suuri-visiiri ollut petturi.
Tämän kertomuksen neuvotteli hän sultaan'in käsiin, ja siitä seurasi
tarkemmat tutkistelemiset. Ajutantti Osman'ilta tavattiin Katarinan
sormus ja 20,000 kappaletta, osittain saksilaista osittain venäläistä
kulta-rahaa. Se seikka päätti asian ja sekä Osman että suuri-visiiri
saivat kumpanenkin ansaitun palkan petoksestansa. Mutta sillä ei
parantunut kuninkaan eikä meidänkään tilamme.

Mehemed'in jälkeen tuli nyt toinen, Jussus-niminen mies
suureksi-visiiriksi. Tämä antoi meille taas rehellisesti osamme ja mitä
muuta me tarvitsimme. Me rupesimme uneksimaan taas kultaisia uniamme,
sillä, sanottiin, sota oli taas puhkeamaisillansa Venäjätä vastaan.
Mutta me petyimme. Rauha vahvistettiin, ja sultaani Ahmed'ilta tuli
kirjoitus, jossa kohteliaasti, mutta vakavasti viitattiin kuninkaalle,
että hänen piti ennen talven tuloa valmistaa itsensä matkaan,
mennäksensä Puolan kautta takaisin kotihinsa. Kaikki mitä matkalla
olisi tarpeen, rahat, miehet, hevoiset ja vaunut, piti hänen saaman
Turkin hallitukselta. "Joukot" -- niin päättyi kirje -- "joiden tulee
seurata teitä, saavat ne ohjeet, kuin sopivat sellaisessa tapauksessa
meidän majesteettimme tarkoituksille." Kirje oli kirjoitettu 14 p.
Huhtikuuta v. 1712 Konstantinopel'issa ja varustettu sultaanin
oma-kätisellä alle-kirjoituksella.

Siinä me nyt olimme! Täysi maasta-karkoitus, eikä tämä katkera nielaus
ollut edes nyt koristeltu, kuin ensi-kerralla, kauniilla lauseillakaan.
Mitä teki nyt Kaarle? Kirje ei vaikuttanut häneen mitään. Hän lähetti
sultaanille vastaukseksi, että hän aina olisi kiitollinen hänelle
osoitetusta kohteliaisuudesta, mutta ett'ei hän taitanut ymmärtää,
miten sultaani taisi ajatellakaan, lähettää häntä vihollistensa
vallassa olevan maan läpi vähäisellä partio-joukolla. Ja siihen se jäi
taas sillä kerralla. Kaarle ei yrittänytkään valmistautua matkaan,
vaikka sultaanin määräämä aika yhä läheni.

Hallitus-neuvos Bender'issä ahdisteli kuningasta yhä kovemmin,
että hän edes viimeinkin lähtisi pois, muutoin saattaisi hänen
paikoilleen-jäämisensä saada pahan lopun. "Minä tahdon maksaa
velkani ensin," vastasi Kaarle. "Kuinka paljon tarvitsette,
Teidän Majesteettinne siihen?" kysyi hallitus-neuvos. "Tuhannen
kukkarollista," -- likemmä puolen miljoonaa kulta-rahaa -- vastasi
kuningas.

Hallitus-neuvos kirjoitti kohta sultaanille, ja tämä -- niin pitkälle
piisasi hänen kärsivällisyytensä -- lähetti kohta tuhannen kukkaron
verosta tuhannen ja kaksi sataa, kuitenkin sillä vakaalla ehdolla,
ett'ei rahoja saisi antaa kuninkaalle ennen, kuin hän todellakin
lähtisi matkalle kotihinsa. Kuitenkin sai parooni Grothusen
hallitus-neuvoksen houkutelluksi jättämään rahat kuninkaalle ennen
hänen matkaansa, ja pian olivat rahat hävinneet kaikille ilman
suunnille. Me emme voineet siis vieläkään matkustaa, ja Kaarle vaatei
vielä tuhatta kukkarollista kultaa. Mutta se oli kuitenkin liikaa jo
turkkilaisellekin kärsivällisyydelle. Kun sultaani sai sen sanoman,
niin kutsui hän kokoon divan'insa, kuten valtio-kokousta siellä
kutsutaan, ja pitkän neuvottelemisen perästä päätettiin siinä, että
joll'ei kuningas tahtoisi hyvällä lähteä, niin pakoitettaisiin hän
väkivallalla siihen.

"Pääni se maksaa, että vastoin sultaanin vakaata käskyä olen Teidän
Majesteetillenne antanut rahat ennen lähtöänne," sanoi hallitus-neuvos
kuninkaalle.

"Eikö mitä," lohdutteli Kaarle häntä ja taputteli ystävällisesti hänen
olka-päitänsä; "minä puollustan sinua sinun herrasi edessä."

"Ah'" huokasi hallitus-neuvos. "Teidän Majesteettinne ei tunne minun
herraani. Hän ei anna anteeksi rikoksia, vaan rankaisee niitä."

Niin pahasti ei se kuitenkaan käynyt. Hallitus-neuvos pääsi ankaralla
nuhteella ja täytyi kohta, divan'in päätöksen saatuansa, mennä
kuninkaan luokse Varnitza'an ja sanoa hänelle, että nyt oli
suuren-herran -- sultaanin -- kärsimys lopussa. Kuninkaan piti nyt
viivyttelemättä lähteä pois maasta, tahi pakoitettaisiin hän siihen.

"Tee herrasi tahto, jos voit," vastasi kuningas, "ja mene kohta pois
silmistäni!"

Hallitus-neuvos meni murheellisena ja siitä hetkestä saakka ei meille
enään annettu ruoka-varoja; myöskin turkkilaiset kunnia-vartijat
otettiin pois. Neljä-tuhatta puolalaista ja kolme-tuhatta kasakkaa,
jotka olivat kokoontuneet kuninkaan luokse, käskettiin "kohta jättämään
kuninkaan leirin ja menemään Bender'iin turkkilaisten turvaan,
ell'eivät he tahtoneet kuolla nälkään." He jättivätkin kohta meidät ja
erkanivat meistä. Me ruotsalaiset jäimme vain uskollisesti kuninkaamme
luokse, ja hallitus-neuvos marssitutti 14,000 turkkilaista meitä
vastaan.

Nyt olimme todellakin pahassa pulmassa, mutta ei vielä sellaisessakaan
suhteessa antanut kuninkaan rauta-kallo perään. Kun ei meillä ollut
enään ruokaa hevoisillemme, niin käski hän ampua kaksi-kymmentä
kauneinta hevoista niistä, joita sultaani oli hänelle lahjoittanut.
Niin tapahtuikin, ja tattarilaiset panivat hyvällä ma'ulla ne jalot
elävät liiviinsä.

Senjälkeen rakensimme me rinta-varustuksia ja linnoitimme sen
kivi-rakennuksen, jossa kuningas asui. Hän oli itse avullisna työssä,
ja kaikkein, kanslerin, rahan-vartijan, kirjoittajan ja palveliain piti
tarttua työhön käsiksi. Toiset sulkivat akkunoita, toiset ovia. Kun se
oli tehty, niin istui kuningas aivan rauhallisena ja pelasi shakkia
parooni Grothusen'in kanssa.

Mutta me muut emme olleet oikein hyvällä hatulla, sillä vastassamme
seisoi neljä-toista kanuunaa ja kaksi mörssaria, suut ammollansa. Tosin
emme peljänneet niin paljon itsemme, kuin kuninkaan tähden, ja parooni
Fabricius lankesi hänen eteensä maahan ja rukoili häntä, ett'ei hän
tarpeettomasti uhraisi henkeänsä. Tulipa jo hänen hovi-saarnaajansakin
ja otti pyhän raamatun avuksensa, estääksensä häntä antaumasta niin
suureen vaaraan.

Mutta Kaarle kuuli kaikkea kylmä-kiskoisena. "Teidän asianne on," sanoi
hän papille, "rukoilla puolestani, vaan ei pyrkiä neuvon-antajakseni."

Kenraalit Hård ja Doldorf osoittivat niitä arpia, joita he olivat
saaneet taistellessansa hänen vieressänsä. "Minä näen," sanoi kuningas,
"että olemme jo ennenkin taistelleet uljaasti yhdessä; tehkäämme se
vielä kerran."

Niin pysyi hän liikuttamattomana ja meidän täytyi varustautua kovaan
taisteluun.

Turkkilaiset marsseivat esiin ja kukin kävi meistä osoitetulle
paikallensa. Kuningas puollusti itse omaa huonettansa, ja minä olin
myös hänen seurassansa. Kansliata piti kansleeri Müller'in ja
kirjoittaja Ehrenpris'en puollustaman miehinensä; talli-rengit ja kokit
määrättiin toisiin paikkoihin.

Nyt tulivat turkkilaiset. "Demirbasch -- rauta-kallo -- antau!"
huusivat he meille.

Koska he vastoin tapaansa, kuu he menevät taisleluun, eivät sen enempää
enään sanoneet, niin meni parooni Grothusen aivan yksin heitä vastaan
ja piti heille puheen, poistaaksensa, jos suinkin mahdollista uhkaavan
vaaran.

"Miten, vanhat ystäväni," huusi hän heille, "te tahdotte tappaa
kourallisen turvattomia ruotsalaisia? Uljaat janitscharit! Oletteko te
unhoittaneet kaikki ne hyvät työt, mitä olette meiltä saaneet?
Tahdotteko te tappaa Ruotsin kuninkaan, jota te niin paljon rakastatte,
ja joka teille on tehnyt niin paljon hyvää? Ystäväni, kuningas tahtoo
vain kolmen päivän loma-aikaa, eikähän suuren-herran käskyt liene niin
peri ankaroita, kuin ollaan teille luuloiteltu."

"Ei, ei; ei yhtään loma-aikaa!" huusivat hallitus-neuvos ja
tattarilaisten khaani, -- päällysmies. -- "Hyökätkää vain pojat!"

Me luulimme nyt hyökkäyksen alkavan ja olimme varuillamme. Mutta nyt
näkyi, miten itse turkkilaiset sotamiehet kunnioittivat kuningastamme
ja kuinkalaisen ihmettelemisen hän oli heissä vaikuttanut. Janitscharit
eivät totelleet enään upsieriansa ja jopa uhkasivat karata heidän
päällensä, ell'ei vain kuninkaalle myönnettäisi pyydettyä kolmen päivän
loma-aikaa.

Hallitus-neuvos joutui nyt pahaan pinteriin. Vihdoin kokosi hän
janitscharien upsierit ja vanhimmat sotamiehistä ja luki heille
sultaanin vakavan käskyn, pakoittaa kuningasta väkivallalla, ell'ei hän
lähtisi hyvällä. Kuitenkin kielsivät janitscharit totella, ja se kävi
niin pitkälle, että väli-keino oli keksittävä. Kuusi-kymmentä
sotamiestä, jotka olivat saaneet paljon lahjoja kuninkaalta ja muutoin
olleet hänen suosiossansa, pyysivät hallitus-neuvokselta lupaa saada
mennä kuninkaan luokse ja pyytää häntä uskomaan itsensä heidän
haltuunsa; he tahtoivat olla hänen vartijoinansa. Hallitus-neuvos
suostui tähän ilolla, sillä häntä murhetutti erittäin, miten hän
estäisi väki-valtaa. Seuraavana päivänä tulivat harmaa-parrat tykömme
Varnitza'an ilman aseita, valkoiset sauvat käsissä rauhan merkkeinä. He
kääntyivät parooni Grothusen'in ja kansleri Müller'in puoleen ja
ilmoittivat, että he tulivat vartijoiksi kuninkaalle. He tahtoivat
saattaa häntä turvassa Adrianopel'iin, jossa hän saisi itse puhua
suuren-herran kanssa, ja niin tulisivat asiat taas hyviksi jälleen.

Kun he niin puhelivat Grothusen'in kanssa, niin luki kuningas kirjettä,
joka oli tullut hänen lähettiläältänsä Konstantinopel'issa. Kreivi
Poniatovski vakuutti kirjeessä sen, mitä hallitus-neuvos oli jo
ilmoittanut. Sultaan'in käskyt olivat erittäin ankarat ja kuninkaan ei
pitäisi enään tarpeettomasti niitä vastustaman.

Mutta kaikki se oli vain yhtä kuin kaataa öljyä valkeaan. Ei kirje,
eikä janitscharien järjelliset esitykset saaneet kuningasta lähtemään
pois. Janitscharit, joita hän ei edes tahtonut ottaa puheillensakaan,
lähetti hän takaisin sillä käskyllä: "että he pian lähtisivät sieltä,
muutoin antaisi hän leikata heidän partansa." Se oli suurin häpeä,
jonka hän taisi tehdä jollekulle turkkilaiselle. Lyhykäisesti: hän
pysyi kuin ennenkin itse-pintaisuudessansa, eikä tahtonut kuulla mitään
järjellistä.

Ei ollut siis ihmettäkään, että janitscharitkin vihastuivat viimein.
Vihaisella mielellä läksivät heidän lähettiläänsä luotamme ja sanoivat:
"koska rauta-kallo tahtoo väki-valtaa, niin tapahtukoon sitten hänen
tahtonsa."

Kun he tulivat takaisin omainsa luokse, niin kertoivat he miten
häpeällisesti Kaarle oli ottanut heitä vastaan ja lähettänyt takaisin;
jo syttyi tuli joka nurkassa. Janitscharit vannoivat kauheasti
kostavansa vanhoille tovereillensa tehdyn vääryyden.

Kohta saimme me myös kokea, että heidän koston aikeensa oli todella
tuumattu. He hyökkäsivät päällemme juuri Jumalan-palveluksen aikana ja
keskeyttivät sen huudoillansa. Ensimäisellä laukauksella hajousimme me
kaikki, ja kukin kiirehti määrätylle paikallensa. Kiivas taistelu alkoi
nyt. Ruotsalaiset taistelivat tavallisella miehuudella, mutta
janitscharit karkasivat päällemme liian suurella yli-voimalla,
piirittivät vähäisen joukkomme linnoitetussa leirissämme ja ahdistivat
sitä niin ankarasti, että sen vihdoin täytyi laskea aseensa maahan ja
antautua vangiksi. Kuningas itse kiirehti kenraalien Hård'in,
Daldorf'in ja Sparre'n ynnä pienen joukon kanssa, jossa minäkin olin,
asuntoonsa ja huusi nauraen: "Nyt, herrat, taistelemme _pro aris et
focis_, se on: alttarin ja lieden puolesta."

Kenraalit ihmettelivät kuninkaan kylmä-kiskoista välin-pitämättömyyttä,
joka oli aina sama suurimmassakin vaarassa. He seurasivat häntä
kuitenkin ja koettivat kiirehtiä asuntoon. Olikin tosin jo parasta,
että sen teimme, sillä kun me tulimme portille, niin piirittivät jo
turkkilaiset sen. Meidän täytyi lyödä itsemme heidän lävitsensä,
tullaksemme sisälle, ja onnistuikin se meille. Vasta kamarinsa oven
edustalla hyppäsi kuningas alas hevoisensa seljästä.

"Sisällä me nyt kyllä olimme, mutta ympärinsä hyörivät turkkilaiset
kuin sääsket, eikä kukaan voinut meistä sanoa, miten tämä päättyisi.
Eivät turkkilaiset toki jättäneet meille aikaa, ajatella sitä. Kohta
oli meillä tarpeeksi työtä, puollustaissa itseämme, jota teimme niin
hyvin, kuin taisimme. Mutta siitä sitten enemmin; auttakaa minua nyt,
nuoret herrat, kantamaan hiiliä taas tänne. Minä näen, että lyhty ei
pala enään niin kirkkaasti, kuin sen pitää palaa; ja koska vielä yötä
on jäljillä, niin tahdomme myöskin tehdä velvollisuutemme."

Kertomuksen keskeytys ei ollut erittäin mieluinen nuorukaisille, mutta
tottuneet kuriin kun olivat, niin eivät he uskaltaneet mitään sanoa
vastaan, vaan nousivat kohta rivakasti istuimiltansa ja seurasivat
vanhan vältvääpelin käskyä. Ei vieras herrakaan jäänyt paikallensa,
mutta otti osaa myöskin työhön. Kun vältvääpeli tahtoi häntä estää
siitä, niin sanoi hän vain nauraen: "koska olen ollut osallisena
nuorten ystäväini huvissa, niin on kohtuullista, että otan osaa
työhönkin, ja paitsi sitä on siitä minulle itsellenikin hyötyä. Jota
pikemmin olemme tehtävämme lopettaneet, niin sitä pikemmin saamme
kuulla taas kertomustanne."

Vanha vältvääpeli nauroi hyvillänsä ja sallei vieraan herran tehdä
niin, kuin hän tahtoi.



NELJÄS LUKU.

Viimeiset taistelot.


Uusi, kirkas valo loisti taas tornista "ulapalle aavalle" ja nyt
voitiin palata taas vartia-huoneesen. Niin tehtiinkin. Vanha Roos vain
viivähti vähän, tutkiaksensa ilmaa ja tuulta. Mutta ei hänen tarvinnut
enään peljätä: myrsky oli tyyntynyt täydellisesti, kuu lähetti lempeän
valonsa kirkkaalta ja pilvettömältä taivaalta; ja vaikka meri puuhasi
vielä rajuna luotoja ja rantoja vastaan, niin taittiin kuitenkin
helposti havaita, että sen raivo vielä ennen päivän valkenemista
kokonaan lakkaisi.

"Kaikki on hyvin," sanoi siis vältvääpeli, kun hän tuli ystäväinsä
luokse vartia-huoneesen. Herrat istuivat jo kukin paikallansa. "En
pelkää enään mitään keskeytystä kertomuksessani, ja sentähden
tahdon kertoa nyt loppuun asti pienen taruni 'Demirbasch'ista' --
rauta-kallosta -- joksi turkkilaiset häntä nimittivät. Erittäin paljoa
ei ole enään kertomistakaan."

Me olimme siis kovassa käsi-kahakassa turkkilaisten kanssa, ja kuningas
itse torjui kanssamme vihaisten vihollisten rynnäkköä. Raivoisina
tunkivat turkkilaiset päällemme niin, että minä jo rupesin pelkäämään
kuninkaan henkeä. Minä tartuin häntä suoli-vyöstä kiini ja rukoilin
hartaasti häntä menemään kamariinsa, mutta hän ei tahtonut.

"Ei, ei!" sanoi hän, "minä jään tänne ja tahdon katsoa, mitä
turkkilaiset aikovat tehdä."

Turkkilaiset ampuivat ankarasti, ja vaikka kuulat lensivät vinkuen,
kuin rae-haulit korvissamme, niin en minä saanut kuningasta menemään
kamariinsa. Hän tahtoi väkiselläkin kartanolle, jossa useita satoja
turkkilaisia ammuskeli kauheasti huonetta vastaan. Toiset olivat jo
murtauneet akkunoista sisälle, ja taistelivat ruotsalaisten kanssa
salissa ja muissa huoneissa. Kun kuningas huomasi sen, niin ei mikään
voinut häntä enään pidättää. Hän kiskoi itsensä väki-vallalla irti
käsistäni, mutta minä juoksin perässä ja otin hänen uudestansa kiini.
Neljän muun ruotsalaisen avulla vedin minä hänet nyt, huolimatta hänen
vastaan-ponnistuksistansa, sisälle ovesta, jonka kohta salpasimme.

Nyt syöksi kuningas saliin, josta taistelun meteli kuului, ja me
seurasimme jäljissä, suojellaksemme ja auttaaksemme häntä niin paljon,
kuin suinkin mahdollista. Niin pian kuin janitscharit saivat nähdä
kuninkaan, huusivat he: "Demirbasch, demirbasch!" ja tunkeusivat
raivolla joka puolelta hänen päällensä. Hallitus-neuvos Bender'issä oli
nimittäin luvannut kahdeksan kulta-rahaa jok'ainoalle miehelle, joka
olisi ollut avullisna kuninkaan kiini-ottamisessa, vaikkapa vain hän
olisi ainoastaan koskettanut kuninkaan nuttuun, Se kiihoitti heitä,
mutta heille kävi, kuin sääskille, jotka lentelevät valkean ympärillä.

Kaikki kun tuli kuninkaan tielle, hakkasi hän maahan ja se mitä jäi
jäljille, joutui meidän käsiimme. Janitscharit keikahtelivat, kuin
kärpäiset. Eräs heistä, jonka kuningas oli haavoittanut, nosti
vihaisena pistoolinsa aivan liki kuninkaan päätä ja ampui; mutta
kaikeksi onneksi ei hän voinut oikein tähdätä ympärillänsä olevan
telmeen tähden, ja kuula sentähden raapasi vain vähäisen kuninkaan
nenää ja sieppasi kappaleen korva-lehdestä; ja sitten lensi sama kuula
kenraali Hård'in käsi-varteen: kenraali taisteli kuninkaan takana.
Janitschari sai kostonsa: Kaarle syöksi miekkansa hänen lävitsensä
niin, että hän kaatui kuoliaana, kuin salaman lyömänä maahan.

Raivon taistelon perästä onnistui meille karkoittaa turkkilaiset
salista. Jättäen kaatuneensa jälkeensä, täytyi heidän paeta akkunain ja
ovien kautta. Kohta kun turkkilaiset olivat ulkona, asetti kuningas
viisi ja kuusi miestä jokaiseen akkunaan ja sillä tavalla torjuimme me,
kourallinen miehiä, kokonaista kahdeksan tuntia pois päältämme koko
armeijan turkkilaisia ja tattarilaisia. Sillä ajalla kun me vaihdoimme
vihollisten kanssa iskuja ja laukauksia, kulki kuningas huoneesta
huoneesen ja kehoitti meitä tekemään lujaa vasta-rintaa. Hän oli
hyvällä päällä, ikäänkuin oltaisiin oltu leirissä vain, vaikka
turkkilaisilla, Jumal'avita, oli kyllä tosi mielessä. Kuningas kaiveli
kaatuneitten lakkareita, otti heidän ampuma-varansa ja antoi meille.

"Mitäpä kuolleet niillä tekevät?" jatkoi hän. "Elävät niitä paremmin
tarvitsevat."

Kun me puollustimme itseämme siinä parhaimman voinnin mukaan, niin
peuhasivat turkkilaiset toisissa huoneissa ja ryöstivät. Minä huomasin,
että se suututti kuningasta, ja ajattelin, ett'ei hän kauvan malttaisi
mieltänsä. Oikein kyllä: hän huusi samassa: "meidän pitää ajaa
turkkilaiset koko rakennuksesta pois!" Sitten aukasi hän itse salin
oven ja hyökkäsi, paljastettu miekka kädessä saliin. Turkkilaiset
hämmästyivät niin kovasti hänen äkkinäisestä ilmestymisestänsä, että
viskasivat saaliinsa pois ja kiirehtivät ulos, ikäänkuin itse piru
olisi ollut heidän perässänsä. Toiset hyppäsivät ulos akkunoista,
toiset kätkeytyivät kellarihin. Kuningas käytti hyväksensä heidän
hurjaa pelkoansa, ajoi heitä huoneesta huoneesen, ja neljäsosa tunnissa
oli koko asunto puhtaana turkkilaisista. Me otimme luonnollisesti osaa
siihen kiireiseen ajoon ja luulimme jo kaikki saaneemme ulos, kun
huomasimme, että kaksi janitschar'ia oli ryöminyt kuninkaan vuoteen
alle. Toinen heistä tapettiin, mutta toiselle antoi kuningas armon,
että hän sitä anoi.

"Minä armahdan sinua," sanoi kuningas, "mutta sillä ehdolla, että sinä
rehellisesti kerrot hallitus-neuvokselle kaiken sen, mitä täällä olet
nähnyt."

Mies-raukka lupasi kaikki ilolla ja hyppäsi sitten yhdellä ainoalla
byppäyksellä ulos akkunasta niin, että meitä nauratti hänen tuskansa.

Mutta se nauru oli tulemaisillaan meille kalliiksi, sillä sill'aikaa
kun me, tilaisuuteemme sopimattomasti, jäimme naureskelemaan, niin
pujahti kuningas näkyvistämme pois. Hän hyökkäsi erääsen sivu-huoneesen
ja sulki oven peräänsä, luultavasti huomaamattansa. Sen saman huoneen
vieressä oli hovi-marsalkka Düben'in huone, jonka me olimme miesten
puutteessa jättäneet miehittämättä. Minä huomasin kuninkaan poissa-olon
ja sanomaton tuska ahdisti minua etsimään häntä. Hengästyneenä riensin
minä takaisin saliin, toivoen tapaavani hänen sieltä. Mutta turhaan
etsein minä sieltäkin. Sen näin siellä vain kauhistuen, että meidän
rivimme olivat hirmuisesti harventuneet janitscharien tulen kautta.
Kuitenkaan en minä tästä huolinut niin paljoa tällä kerralla. Minä
etsein vain kuningasta; minä tahdoin löytää hänet! Pahoja aavistaen,
riensin minä taas huoneesta huoneesen, kunnes tulin herra Düben'in
kamariin. Minä tempasin oven auki ja se mitä siellä näin todisti
minulle, että aavistus minua todellakin oli ajanut. Minä tapasin
kuninkaan murhaavassa taistelussa useampaa turkkilaista vastaan.
"Jumalan kiitos!" huusin minä lievitetyllä sydämellä, sillä kuningas
oli vielä hengissä. Samassa ammuin minä pistoolillani ja yksi kaatui
turkkilaisista, juuri niistä, jotka ankarimmin ahdistivat kuningasta.
"Ah, apu tulee oikeaan aikaan!" huusi kuningas, kun hän kuuli minun
laukaukseni, ja viskasi puoleeni ruudin-savun läpitse katseen, joka
vieläkin menee sieluni syvimpään, kun sitä ajattelen. Se oli
vain yksi ainoa katsahdus, sillä siinä ei ollut aikaa pitkiin
suostumuksen-osoituksiin, mutta se olisi voinut rohkaista miehuuteen
kaikkein kelvottomimmankin pelkurin: niin säihkyvä se oli. Seuraavana
hetkenä suhahti kuninkaan kalpa ilmassa ja toinen turkkilaisista kaatui
halaistulla kallolla maahan. Kolmannen ammuin minä toisella
pistoolillani, ja nyt olimme me pelastetut kaikista ahdistajistamme.

"Ah, sinäkö, vanha Roos tulit avukseni?" sanoi kuningas nyt. "Minä
näen, että sinä muistit minua. Mutta missä minun muut mieheni ovat?
Joko he ovat luopuneet minusta?"

"Ei suinkaan, Teidän Majesteettinne," sanoin minä, "ainoasti täysi
lurjus voisi jättää kuninkaansa tällaisena hetkenä. Ei; he ovat
suurimmaksi osaksi kaatuneet ja vangeiksi joutuneet."

"Sepä paha," sanoi kuningas. "Miehittäkäämme sitten sali vain,
ystäväni!"

Sellainen oli hän. Ei mikään voinut häntä nöyryyttää, ei mikään
masentaa hänen ihmeellistä miehuuttansa. Me kiirehdimme takaisin
saliin. Sitä puollustaa vielä pieni uskollistemme joukko, ja kuningas
ja minä yhdyimme heihin. Turkkilaiset koettivat lakkaamatta karata
akkunoista sisälle, mutta lähetettiin aina veristetyin päin takaisin.
Silloin keksivät he viimein meille onnettoman keinon: he tekivät
itsellensä oljista ja muusta roskasta liikkuvaisia rinta-varustuksia,
joita he lykkäsivät edellänsä jollain rattailla. Varustuksiin olivat he
jättäneet isoja aukkoja, joista he ampuivat meitä ja olivat itse
turvassa. Sillä tavalla tulivat he aivan likelle meitä, hukkaamatta
juuri paljon miehiä, ja olipa jo likellä, ett'eivät he karkoittaneet
meitä meidän asemistamme. Kaarle rohkaisi kuitenkin meidän masentuvaa
mieltämme. Me lisäsimme tulta ja vielä kerran lyötiin turkkilaiset
takaisin. Heidän kanuunansa ampuivat yhä vain, mutta, onneksemme, eivät
ne tehneet meille suurta vahinkoa, sillä rakennus oli erittäin paksu
seiniltään.

Hallitus-neuvos ja tattarilaisten päällikkö tahtoivat mielellään
kuningastamme elävänä käsiinsä, ja sen ohessa täytyi heidän vähän
hävetä, että heidän täytyi uhrata koko armeija kuuttakymmentä miestä
vastaan -- enempää ei meitä ollut -- pannaksensa aijettansa toimeen. He
päättivät sentähden pistää huoneemme tuleen. Illemmalla alkoivatkin he
siis ruveta viskelemään piki-kiehkuroita ja palavia kuulia päällemme;
myöskin ampuivat he nuolilla, jotka olivat käärityt palavilla räteillä.
Mutta me emme juuri paljoa huolineet heidän piki-kiehkuroistansa,
kuulistansa ja nuolistansa, sillä meidän kiviset muurimme eivät
ottaneet tulta. Viimein kokosivat he heiniä sinne rakennuksen
miehittämättömään osaan, jossa herra Düben'in huone oli, ja sytyttivät
heinät palamaan. Tuli leimusi kohta korkealle, mutta kuningas, joka
aavisti siitä suurta vaaraa, otti kohta muutamia miehiä ja rupesi
sammutus-puuhiin. Hän sieppasi itse erään astian, jossa hän luuli
olevan vettä ja paiskasi sen valkeaan, mutta sammumisen sijasta
leimusivat liekit vain korkeammalle, sillä astiassa olikin vain viinaa.

Nyt oli ilmeinen vaara käsillä. Me riensimme sinne kaikin miehin. Kun
me aukaisimme Düben'in huoneen oven, juostaksemme ylös katolle, niin
löivät liekit meitä vasten silmiä, ympäröivät meidät joka haaralta ja
polttivat kasvojamme ja vaatteitamme. Mutta ylös piti meidän päästä,
koska muutoin emme voineet tulla katolle, joka myös oli tulen vallassa.

"Heittäkää katto alas!" huusi kuningas.

Me ponnistimme kaikki voimamme, täyttääksemme hänen käskyänsä; mutta
kun ei meillä ollut muita työ-aseita kuin kätemme, niin emme innollamme
mitään voineet. Paitsi sitä vielä, rupesivat turkkilaiset kohta
ampumaan kanuunoillansa ja muskoteillansa meitä hurjasti, kun
huomasivat aikeemme. Meidän täytyi kokonansa jättää yrityksemme,
ett'emme viimeiseen mieheen asti tulisi ammutuiksi. Valkea levisi
ympärinsä raivona. Ett'emme tukehtuisi palavan katon alla, niin täytyi
meidän vielä kerran karata kuninkaamme kanssa tulen läpitse. Suurella
tuskalla tulimme me taas saliin, joka oli pää-puollustus-paikkamme.
Mutta kauhistukseksemme tapasimme me senkin jo tulessa.

"Mars, minun makuukamariini!" huusi kuningas savusta ja paljosta
ponnistuksesta sortuneella äänellä. "Siellä voimme me vielä hetken
puollustaa itseämme." Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, ennen-kuin
neljä turkkilaista, jotka olivat tunkeuneet sisälle, hyökkäsi häntä
vastaan. Mutta kuningas ei hämmästynyt. Toisella kädellänsä kohotti hän
kalpaansa ja toisella sieppasi hän minun ratsu-pyssyni ja ampui sillä
likimäisen turkkilaisista kuoliaaksi.

Samassa hyökkäsin minä kuninkaan ja janitscharien väliin. Janitscharit
laukasivat pistoolinsa, minä tunsin kihelmöivän päätäni ja kaaduin
taka-perin juuri kuninkaan syliin. Yksi lurjuksista oli osannut minuun,
mutta ei toki vaarallisesti. Minä toinnuin kohta ja syöksyin kolmen
tahi neljän muun toverin kanssa turkkilaisia vastaan, ja lyhyessä
hetkessä olivat turkkilaiset lyödyt. Mutta tuskin olimme me niistä
päässeet, niin piti meidän jo kiirehtiä akkunoihin, sillä janitscharit
hyökkäsivät vielä tuli-palon aikana päällemme, luullen ehkä, että me
olisimme hämmästyksestä masentuneet. Mutta siinä he pettyivät. Senkin
hyökkäyksen torjuimme me onnellisesti puolestamme.

"Mitä tämä auttaa?" sanoi eräs Walberg-niminen mies, pyyhkien hikeä
ruudin-savusta mustettuneilta kasvoiltansa tämän viimeisen kahakan
perästä. "Mitä tämä auttaa? Viimein täytyy meidän kuitenkin antautua!"

Kuningas kuuli sen ja kääntyi nopeasti häneen päin. "Minä luulen,"
sanoi hän, "että tuo mies tahtoo mieluummin antautua kuin palaa! --
Pontevuutta, pojat!" huusi hän sitten ja kääntyi meihin päin. "Me
puollustamme itseämme niin kauvan, kuin suinkin voimme, ja sitten
käyköön Herran tahto!"

Kun kuningas sanoi sen, niin johtui minun mieleeni jotain, joka
mahdollisesti voisi vielä hetkeksi tehdä tilamme turvalliseksi. "Teidän
Majesteettinne!" huusin minä. "Kansliassa on kivestä katto ja se on
täältä ainoasti viidenkymmenen askeleen matkalla. Me voimme tehdä
rynnäkön täältä ja asettua sinne."

Kuninkaan silmät loistivat. "Sinä olet kuitenkin oikea ruotsalainen!"
lausui hän. "Minä nimitän sinun överstiksi, Roos! Ja kaikki te, jotka
sen kuulette, pankaat mieleenne se, että jos minä kaadunkin, niin
määräys pitää paikkansa. Sinä olet sen jo kauvan ansainnut, Roos! Elä
kiitä minua. Meillä on nyt muuta tekemistä, emmekä joudu koreisiin
keskusteluihin. -- Rohkiasti vain pojat!" huusi hän sitten. "Ottakaa
ruutia ja lyijyä mukaanne niin paljon, kuin voitte kuljettaa, ja
raivatkaamme itsellemme tie kansliaan kalpa kädessä!"

Minä kuulin sen, kuin unessa, sillä nimitykseni överstiksi ja ylistys
kuninkaan omasta suusta tekivät minut kuuroksi. Liikutuksen ja ilon
kyyneleet nousivat silmiini. Kuningas huomasi sen ja taputti minua
olkapäälle. "Eteen-päin nyt vain, översti Roos!" sanoi hän hyvällä
halulla. "Pane piiloon nyt kyyneleesi, nyt meidän pitää tapella!"

"Teidän Majesteettinne saapi nähdä, ett'en askeltakaan tahdo peräytyä,"
vastasin minä ja suutelin sankarin kättä. Sen jälkeen poistin minä
väki-vallalla liikutukset itsestäni, ja me kuormitimme itsemme ruudilla
ja lyijyllä ja syöksyimme kalpa kädessä, kuten kuningas oli käskenyt,
palavasta rakennuksesta. Viimeinen toivoton taistelumme alkoi; näytelmä
lähestyi loppuansa.

Jos turkkilaiset olivat ihmetelleet, ett'ei meitä voitu ajaa ulos edes
liekeistäkään, niin nytkös he vasta ensimäisessä silmän-räpäyksessä
hämmästyivätkin: kuin kuva-patsaat seisoivat he, kun näkivät meidän
tulevan tappelu-järjestyksessä vastaansa. Kuningas etumaisena
tempasimme me portit auki ja karkasimme, kuin hullut, turkkilaisia
vastaan. Kohta kun portit avattiin, ammuimme me molemmilla
pistooleillamme, viskasimme sitten pistoolit pois ja kävimme kalvalla
käsiksi.

Ihmetellen ja hämmästyen vetääntyivät turkkilaiset viisikymmentä
askelta takaperin. Oli ikään-kuin he olisivat olleet lumotut tahdon ja
voiman puolesta. He tähystivät vain meitä, eivätkä edes kättään
nostaneet puollustukseksensa. Mutta samalla haihtui lumous; Bender'in
pascha huusi: "ottakaa kiini rauta-kallo!" Janitscharien upsierit
ulvoivat: "Ees-päin, ees-päin! Kiertäkää he kaikki!" Ja nyt
sulkeutuivat laineet ympärillämme joka puolella. Silmänräpäyksessä
olimme me piiritetyt, ja meidän pieni joukkomme ei voinut kestää sitä
suurta yli-voimaa vastaan. Kuningas, joka tavallisesti kävi pitkissä
ratsu-saappaissa, sekottui kannuksiinsa ja kaatui. Kaksikymmentä
janitscharia karkasi kohta hänen kimppuunsa, ja me muut olimme niin
ympäri-piiritetyt, ett'ei kukaan päässyt meistä häntä auttamaan. Hänen
täytyi antautua. Välttääksensä sen tuskan, että hänen täytyisi jättää
miekkansa, viskasi hän sen itse pois kädestänsä. Turkkilaiset kantoivat
kuninkaan paschan telttiin; toiset riepoittivat häntä käsistä, toiset
jaloista. Hän sallei kaiken sen tapahtua itsellensä. Kohta kun kuningas
huomasi itsensä vangituksi, niin näki hän hyödyttömäksi enään
ponnistella vastaan, ja meni siis, kuin kärsiväinen lapsi sinne, mihin
he häntä veivät. Meidän muiden täytyi myös antautua. Taistelu oli
loppunut, ja tämä tapahtui 12 p. Helmikuuta vuonna 1713 kello kahdeksan
ehtoolla.

Bender'in pascha otti kuninkaan hyvin kunnioittavaisesti vastaan
teltissänsä ja pyysi häntä nöyrästi istumaan divanille -- sohvalle. --
Mutta kuningas ei vastannut mitään kaikkeen hänen kohteliaisuuteensa,
vaan jäi seisomaan keskelle telttiä.

"Kaikkivaltiaan olkoon kiitos," sanoi pascha, "että sinun Majesteettisi
vielä elää! Minua surettaa aina sieluun saakka, että sinun
Majesteettisi on pakoittanut minua täyttämään suuren-herran käskyjä."

"Ja minua surettaa vain se," vastasi kuningas ylpeästi, "että minun
kolmesataa ruotsalaistani antautuivat etu-varustuksissa. Jos he
olisivat velvollisuutensa mukaan puollustauneet paremmin, niin ette
vielä kymmeneen päivään olisi meitä voittaneet!"

Pascha kohotteli olka-päitään ja sanoi: "olisi ollut vahingoksi
sellainen sopimaton miehuus."

Kuningas vietiin komeasti varustetulla hevoisella Bender'iin, ja
minulla oli onni seurata häntä, koska hän itse pyysi siihen lupaa.
Useampain maalaistemme ja seuralaistemme ei käynyt niin hyvin. Upsierit
ja sotamiehet sidottiin kaksittaisin yhteen ja vietiin orjuuteen,
parempaa onnea ei ollut kanslerilla eikä kenraaleillakaan, vaan heidän
täytyi, yhdessä huonoimman ajo-rengin kanssa tehdä orjan-töitä, siksi
että he viimein, kuninkaan välittämisellä ostettiin vapaiksi ja voivat
palata kotihinsa.

Me muut vietiin Bender'iin ja kohdeltiin jota kuinkin hyvin. Kuningasta
erittäin kohdeltiin kaikella kunnioituksella, eikä laimin-lyöty mitään
hänen personallisen arvonsa kunniassa-pitämisessä. Hänelle laitettiin
komea vuode, mutta kun ei hän ollut ollenkaan sellainen mies, joka
hellittelee itseänsä, niin viskautui hän vain saappaat jaloissa eräälle
sohvalle ja nukkui sikeästi. Turkkilainen upsieri, joka oli häntä
vartioimassa, peitti hänen päänsä lakilla; mutta kun Kaarle heräsi
unestansa, niin viskasi hän lakin menemään. Turkkilainen huudahti
hämmästyneenä: "Allah il allah!" eikä voinut ymmärtää, miten kruunattu
mies taisi nukkua paljain päin ja saappaat jaloissa.

Seuraavana aamuna saattoi pascha kuninkaan luokse parooni Fabricius'en,
joka oli otettu vangiksi etu-varustuksissa. Hän tapasi kuninkaan kurjan
näköisenä: vaatteet rikki revittyinä, verisinä ja tomuisina, ja
silmä-karvat kärventyneinä. Syvästi liikutettuna tästä nä'östä,
heittäysi hän kuninkaan jalkain juureen polvillensa, eikä voinut aluksi
saada sanaakaan suustansa. Kun hän huomasi kuninkaan olevan hyvällä
mielellä, huolimatta onnettomuudestansa, niin sanoi hän: "Jumala
auttakoon Teidän Majesteettiänne! Olen kuullut, että Teidän
Majesteettinne on omalla kädellänsä kaatanut kaksi-kymmentä
janitscharia!"

"Jopa!" vastasi kuningas. "Puolet pannaan tavallisesti liikoja."

Bender'issä ei meidän olomme ollut pitkällinen, vaan sieltä me vietiin
Adrianopel'iin. Kuninkaalla oli nyt luonansa rahan-vartijansa Grothusen
ja kanslerinsa Müller, jotka jo olivat takaisin lunastetut. Myöskin
minä ja useoita upsieria seurasi mukana ratsain, ja kyyneleet tulivat
todellakin meidän silmiimme, kun me näimme kuninkaan kurjuuden. Ei edes
hänen miekkaansa oltu sallittu hänen pitää. Kun paschalle esiteltiin
tarpeelliseksi, antaa kuninkaalle takaisin hänen miekkansa, niin oli
hän lentää seljällensä hämmästyksestä ja vastasi: "Herra varjelkoon
meitä! Hän sillä leikkaisi kohta parran meiltä joka mieheltä!"
Kuitenkin annettiin kuninkaalle sittemmin jonkun tunnin kuluttua miekka
takaisin.

Kun olimme tulleet Adrianopel'iin, niin pyysi kuningas, että hän
vietäisiin kaupungin läheisyydessä olevaan "Demotika'n" linnaan. Tämä
pyyntö myönnettiin kyllä, mutta vastaus oli siihen pyyntöön niin kopea,
että siitä kyllä taidettiin huomata, miten vähän turkkilaiset olivat
enään taipuvaiset osoittamaan kuninkaalle vieraan-varaisuutta. Cumurgi,
eräs sultaan'in suojilas, käski suuren-visiirin ilmoittaa kuninkaalle;
"että hän saa kyllä mennä 'Demotika'an' ja asua siellä ikänsä, jos
häntä haluttaa. Kuitenkin luultiin, että hän pian itse siihen
kyllästyisi, koska ei täst'edes enään mitään rahoja annettaisi
hänelle."

Tämä vastaus suututti kovasti kuningasta, ja hän oli, kuin kuumilla
hiilillä "Demotika'ssa." Turkin hovi koetti kaikin tavoin tehdä hänen
oloansa raskaaksi ja sen lisäksi saapui Ruotsista sanomia, jotka eivät
suinkaan iloittaneet Kaarlea. Murheesta ja suuttumuksesta sai kuningas
vaarallisen taudin, ja koska hän "Demotika'ssa" eli aivan
yksinäisyydessä, eikä mitään ilmoittanut itsestänsä, niin levisi yli
Euroopan sanoma, että hän oli kuollut. Olipa itse Ruotsissakin niitä,
jotka uskoivat sitä, ja kun sentähden, ja erittäinkin kuninkaan
pitkällisen poissa-olemisen tähden, kaikki asiat alkoivat käydä
Ruotsissa seka-sortoisiksi, niin jätti Ruotsin valtio-neuvosto
hallituksen kuninkaan siskolle, Ulrikalle. "Ei taideta enään toivoa,"
-- niin puollustettiin tätä yritystä, -- "että kuningas enään
milloinkaan tulee takaisin. Pitkät sodat ovat uuvuttaneet valtakunnan
ja Ruotsin sota-kunnia vähenee vähenemistään vihollisten yli-vallan
vuoksi. Sentähden jättävät säädyt hallituksen prinsessalle, että hän
tekisi veljensä nimessä rauhan Tsaarin kanssa."

Mutta Ulrika tunsi hyvin veljensä, ja tiesi ett'ei tämä milloinkaan
hyväksyisi sitä. Sentähden ei hän ruvennut tekemään mitään
omin-kätisesti, vaan lähetti erityisenä lähettiläänä veljensä tykö
"Demotika'an" kenraali Liewen, jonka piti täydellisesti kertoman
kuninkaalle valtakunnan oloista ja tuomaan hänelle kuninkaan vastaus.
Liewen tulikin tykömme ja kuningas kuunteli hänen kertomustansa.
Mutta kun kuningas kuuli valtio-neuvoston työn, niin suuttui hän
silmittömästi ja huusi: "Kun minä palajan kerran Ruotsiin, niin kepillä
minä opetan herroja tekemään velvollisuuksiaan! Siksi lähetän minä
heille saappaani, joka saattaa olla johtajana heidän neuvotteluissaan."

Mutta Liewen oli rauhallinen ja ymmärtäväinen mies: hän antoi kuninkaan
raivota, lauhdutteli häntä ja selitti valtakunnan tilan hänelle
elävillä väreillä. "Sota, nälkä, taudit ja muut onnettomuudet," sanoi
hän, "ovat saattaneet valtakunnan niin kurjaan tilaan, ett'ei pystytä
enään torjumaan vihollisia Itämeren- ja Saksan maakunnista. Koko meidän
sota-voimamme ei voinut karkoittaa vihollista ja ajaa sitä Puolaan,
päästäksemme Teidän Majesteetillenne avuksi. Raha-varat ovat loppuneet
ja alamaiset köyhtyneet. Ei ole varoja pitää sota-laivastoa kunnossa,
ei miehittää armeijaa, eikä maksaa tärkeimpiä maksuja. Meidän tilamme
on niin kurja ja Ruotsi on niin likellä peri-katoa, että, jos Teidän
Majesteettinne viipyy vielä kauvemmin pois maastansa, niin taitaapi
pian pahoja tapahtua."

"Mitä se olisi?" kysyi Kaarle.

"Että valtio-neuvosto ja kansa panevat Teidän Majesteettinne viralta
pois," vastasi Liewen pelkäämättä.

Se naula veti: Kaarle rupesi miettimään ja päätti viimein palata
Ruotsiin takaisin, itse nähdäksensä maansa tilaa. Hän antoi Ranskan
lähettilään ilmoittaa päätöksensä korkealle Portille -- Turkin
hallitukselle -- joka tapahtuikin.

"Enkö minä sitä sanonut," puheli Cumurgi, joka sillä ajalla oli päässyt
suureksi-visiiriksi, "enkö jokin sanonut, että Ruotsin kuningas vuoden
ja yön sisälle lähtisi luotamme itsestänsäkin? Sanokaa hänelle nyt,
että hän saapi vielä jäädä, tahi lähteä; mutta kuitenkin, jos hän aikoo
lähteä, pitää hänen määrätä lähtemisensä päivä, ja pysyä sanassansa,
ett'ei hän sekoita meitä enään sellaisiin suhteisiin, kuin hän teki
Bender'issä."

Ranskan lähettiläs toi kuninkaalle tämän vastauksen, mutta oli siksi
kohtelias, ett'ei sitä kertonut samoilla sanoilla, kuin hän oli sen
kuullut. Hän koristi sapen kauniilla lauseilla, ja Kaarle määräsi
peräyttämättömäksi lähtemisensä päiväksi 14:sta päivän Lokakuuta 1715.
Kuitenkin julisti hän, ett'ei hän tahtonut lähteä pakolaisen, vaan
kuninkaan tavalla. Hän lähetti sentähden parooni Grothusen'in,
neljän-toista miehen kera, Konstantinopel'iin erityisenä lähettiläänä.
sanomaan juhlalliset jää-hyväiset ja kiittämään saadusta suojeluksesta.
Kaarlen rahan-pula pani tämän lähetystön kuitenkin pahaan pulmaan.
Grothusen'in piti nimittäin lainata Porti'lta miljoona kulta-rahaa.
Mutta kun Grothusen esitti asiansa, niin vastasi suuri-visiiri
kylmä-kiskoisesti: "herrani arvo ei sovi lainata rahaa, mutta sultaani
lahjoittaa kyllä kuninkaalle niin paljon rahoja, että hän taitaa
kunnialla lähteä luotamme."

Tämäkin karvas papu piti nielaistaman ja vieläpä kaunistelematonna;
mutta kuningas oli liiaksi kopea, nöyryyttämään itseänsä enään. Kun
sultaan'in tarjoama summa, sata-viisikymmentä tuhatta riksiä,
tarjottiin hänelle lahjana matkan avuksi, niin hyljäsi hän sen, ja
matka-rahat täytyi meidän nyt lainata suurella vaivalla ja korkeoita
korkoja vastaan turkkilaisilta ja juutalaisilta.

Viimein lähti kuningas, kaikkein meidän iloksemme, matkaan. Sultaani
lähetti hänelle muistoksi komean, heleän-punaisen ja kullalla
kirjaellun teltin, tiamanteilla kaunistellun kalvan ja kahdeksan
kalleimmilla satuloilla ja hopeaisilla jalustimilla varustettua
jalointa arapialaista hevoista. Myöskin saapui se pascha, jonka piti
seurata kuningasta rajalle saakka, ja tarjosi itsensä kuninkaan
käytettäväksi. Kun pascha sai tietää, että useammat kuninkaan
palvelijoista olivat lainanneet turkkilaisilta rahoja korkeata korkoa
vastaan, niin ilmoitti hän kuninkaalle, että ei heidän tarvinnut maksaa
mitään korkoja, vaan pää-oma lainasta turkkilaisille vain. Kuningas
kiitti ilmoituksesta, mutta ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä,
että niin tehtäisiin. "Jos minun mieheni," sanoi hän, "olisivat
saaneet vain kymmenen riksiä sataa vastaan, niin pitää heidän
täydellisesti ilman mitään vähennystä lunastaman takaisin kerran
antamansa velka-kirjat." Jopa pyysi hän velan-antajia tulemaan
Ruotsiinkin, jonka pyynnön useat täyttivätkin: he tulivat ja siellä
saivat he täyden makson.

Minua ei se murhetuttanut, sillä minä en ollut tehnyt mitään velkoja,
ja puhun tapauksen vain, osoittaakseni, miten rehellinen kuitenkin
kuningas oli kaikissa suhteissa ja tilaisuuksissa. Minä iloitsin vain
sydämestäni, että viimeinkin pääsimme Turkista. Kuusi-kymmentä,
kaikellaisilla ruoka-varoilla varustettua vaunua ja kolme-sataa
hevoista seurasi kuningasta matkalla, niin että hän kunnialla kylläkin
lähti Turkista.

Turkkilaiset matkustivat, kunnioituksesta kuningasta kohtaan ja
ett'eivät he väsyttäisi häntä, ainoastaan lyhviä päivä-matkoja. Mutta
se ei ollut Kaarlen mieliin; hänen sisällinen rauhattomuutensa ajoi
häntä maltittomasti eteen-päin, ja nyt hän alkoi tuntea polttavaa
halajamista maahansa, josta hän niin pitkään aikaan ei ollut pitänyt
mitään lukua. Tämä maltittomuus oli juuri se, joka saattoi hänen
tekemään taas jotain erin-omaisempata. Näytti ikään-kuin olisi hän
tahtonut hämmästyttää ja kummastuttaa maailmaa, ja sitä omituista
hämmästyttämistä hän nyt juuri valmisteli.

Tapansa mukaan oli hän matkallakin säännöllisesti ylhäällä jo kolmen
aikaan aamuisilla, puki itsensä, herätti väkensä ja turkkilaiset ja
järjesti jo hämärissä matkueen. Turkkilaiset ihmettelivät, että joku
kuningas taisi matkustaa sillä tavalla ja huusivat joka aamu: "Allah il
allah, mimmoinen sultaani!"

Niin tulimme me Siebenbürgen'in rajalle. Siinä laski kuningas
turkkilaiset seuraajansa menemään ja pyysi Itävaltalaiselta
maan-herralta Hermanstadt'issa passia ja vapaata läpi-kulkua keisarin
maiden läpi. Entisinä aikoina olisi hän tuskin sitä tehnyt; mutta ajat
olivat muuttuneet ja aikojen mukana suhteetkin. Ennen matkaili hän
voimallisen ja voittoisan armeijan etu-nokassa, ja nyt -- minua
surettaa tehdä mitään vertausta.

Maan-herra vastasi, että Hänen Keisarillisen Majesteettinsä käskystä
oli jo kaikki varustettu kuninkaan läpitse-matkustusta varten, ja että
Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa saisi luottaa siihen, että hän
kaikkialla otettaisiin velvollisella kunnioituksella vastaan. Koko
matkan ohjelma, vieläpä päivällis- ja yö-paikatkin olivat tarkkaan
määrätyt, ja kunkin kaupungin maistraatteja oli käsketty käyttämään
kaikkea, mitä heidän voimissansa oli, kuninkaallisen vieraan
vastaan-ottamisen varalta. Keisarin kustannuksella oli joka-paikassa
laitettu kaikki mahdollisimmat mukavuudet, ja Kaarle olisi voinut
matkustaa suurimmalla loistolla, ell'ei hänen polttava halunsa
kotimaahansa ajanut häntä yhä eteen-päin. Paitsi sitä kokoontuivat
ihmiset kaikissa kylissä ja kaupungeissa, ja etäisimmistäkin seuduista
he tulvaamalla tulivat katsomaan ylistettyä Ruotsin kuningasta, joka
oli hämmästyttänyt nimellänsä koko Eurooppaa. Mutta siitä ei kuningas
pitänyt hyvää, eikä tahtonut ollenkaan, että uteliaat joukot katselivat
häntä hänen onnettomuudessansa.

Nyt pani hän toimeen aikeensa, jota hän jo kauvan oli aikonut. Ehtoolla
kutsui hän luoksensa molemmat ajutanttinsa, parooni Rosen'in ja
översti-luutnantti Düring'in, ja ilmoitti heille, että hän seuraavana
aamuna aikaisin aikoi eroita matkueesta ja jatkaa nopeasti matkaansa
kuriiri-hevoisilla. Rosen'in ja Düring'in piti seurata häntä, mutta
muut saivat, Jumalansa nimessä, matkustaa määrätyn matka-ohjelman
mukaan Itävallan läpitse, eikä huolia hänestä mitään. Kun kumpainenkin
upsiereista oli ilmoittanut, vaikka vähän hämillänsä, tahtovansa
mielellänsä seurata häntä, niin kokosi Kaarle vielä samana ehtoona
koko, likemmä tuhannen ja kaksi-sataisen seurueensa, enimmäksi
upsieria, siihen latoon, jossa hänen piti yötä viettää ja ilmoitti myös
heille aikeensa. Vastaan-sanomiset siinä eivät auttaneet, vaikka hänen
uudet seuralaisensa näyttivät murheella ottavan vastaan tämän
odottamattoman päätöksen. Minä itse puolestani hämmästyin ja ihmettelin
tätä asiain uutta käännettä, mutta päätin myös samalla, ett'en millään
ehdolla erkanisi kuninkaasta. Sentähden varustelin itseäni matkaan,
etsein parhaimman hevoisen koko matkueesta ja asettausin yöksi sen
ladon oven eteen, jossa kuningas makasi.

Ennen päivän-koittoa olin minä jo jalkeillani ja odottelin, mitä nyt
tapahtuisi. Kaikki kävi, kuten olin ajatellutkin. Päivän hämärtäissä
tuotiin ladon eteen kolme hevoista ja muutaman minuutin perästä
ratsasti kuningas parooni Rosen'in ja översti Düring'in kera täyttä
nelistä matkaansa. Ollaksensa tuntematonna, oli kuningas pannut
päähänsä mustan peruukin ja kulta-koristeisen hatun; muuna pukuna oli
hänellä harmaja takki ja sininen ratsas-kauhtana. Niin tuli hän ulos
ladosta, tarkasteli ilmaa taivaalla, viskasi vielä viimeisen katseen
nukkuvain seuralaistensa puoleen ja hyppäsi sitten satulaan, jonka
jalustinta översti Düring piti. "Ees-päin!" sanoi hän, kun hän jo istui
satulassa. "Elkää unhoittako sitä, että minä tästä-lähtien ja siksi,
kunnes tulemme Stralsund'iin, en ole kuningas, vaan ruotsalainen
kapteini, nimeltäni Kaarle Frisk."

Hän iski kannukset hevoisen kupeihin, ratsasti täyttä laukkaa, ja hänen
molemmat seuraajansa ratsastivat perässä.

"Ahah!" ajattelin minä, "Kaarle Frisk, ruotsalainen kapteini! Sen nimen
panen mieleeni, jos sattuisin joskus joutumaan pois oikealta jäljeltä."

Minun hevoiseni oli hyvissä voimissa, erinomainen ja uupumaton juoksia.
Olin valinnut sen niistä kauniista arapialaisista hevoisista, jotka
kuningas oli saanut sultaan'ilta lahjaksi. Kun kuulin vielä korvissani
pois ratsastavain hevoisten kavioin kohinan, niin hyppäsin minä myös
ratsuni selkään ja kiiruhdin kuninkaan jälkeen. Kun päivä valkeni
täydellisesti, niin pysyttelin minä etempänä hänestä, ett'en olisi
tullut liian aikaisiin tunnetuksi, vaikka minä helposti kyllä olisin
voinut saavuttaa kuninkaan ja hänen seuralaisensa. He olivat päivän
pitkään muuttaneet hevoisia useampia kertoja, mutta minun hevoiseni,
"Abdul," oli niin hyvissä voimissa, että vielä iltasella näytti aivan,
kuin olisi se juossut vain parin tunnin matkan. Kun pimeä tuli, niin
luulin minä kuninkaan jäävän yöksi ensimäiseen posti-taloon, mutta
siinä minä petyin. Oli jo yö, kun me saavuimme posti-taloon ja niin
pimeä, että minä taisin melkein kuninkaan rinnalla ratsastaa
posti-talon pihaan, pelkäämättä kuninkaan tahi hänen seuralaistensa
minua tuntevan. Nyt en siitä pitänyt niin suurta lukuakaan, jos hän
tunsi minun tahi ei, sillä me olimme jo kylliksi kaukana leiristä,
ett'ei hän minua enään lähettäisi takaisin. Kuitenkin päätin minä vasta
seuraavana aamuna ilmoittaa itseni hänelle, jos hän jäisi nyt yöksi
posti-taloon, -- mutta, kuten sanottu, yöksi jäämisestä ei ollut
puhettakaan.

Kaarle oli tuskin ajanut pihaan, -- minä olin juuri hänen takanansa,
-- kun jo kuulin hänen äänensä: "pian, herra postimestari! Kolme
kuriiri-hevoista ja postiljooni tien-näyttäjäksi! Meillä ei ole aikaa
ollenkaan viivytellä!"

"Ohoh, herra!" vastasi vieras, -- postimestarin, -- ääni. "Hevoiset
täytyy kuitenkin ensin satuloida. Astukaa sisälle siksi."

"Kuinka kauvan se kestää, herra postimestari?" kysyi Kaarle.

"Korkeintaan kymmenen minuuttia, herra. Postiljoonin pitää kiirehtiä,"
vastasi postimestari.

Tämä selitys näytti tyydyttävän kuningasta, sillä hän meni
seuralaisinensa huoneesen. Mutta minua -- sen tunnustan suoraan -- ei
se tyydyttänyt ollenkaan, ratsastaa vielä yksi taival. Itse vuokseni en
sitä pitänyt minään, mutta hevoistani säälittelin. Oi, jospa se olisi
saanut tunnin levätä!

Silloinpa keksein kavalan keinon. Minä hiivein postiljoonin luokse
talliin ja lupasin antaa hänelle tukaatin juoma-rahaa, jos hän voisi
viivyttää hevoisia yhden tunnin. Mies ihastui tukaatista ja lupani sen.
"Ei mikään ole sen helpompata," sanoi hän, "antakaa vain minun toimia,
herra!"

Minä jätin hänen, vein "Abdul'ini" talliin, annoin sille kauroja ja
hiivein kyökkiin, saadakseni rahalla ja hyvillä sanoilla pullon viiniä
ja leipää "Abdul'ille" ja vähän syömistä itsellenikin. Sain kaikki,
mitä pyysin. Sillä ajalla kun "Abdul" söi kauroja, haukkasin minä pari
palaista paistia ja riensin taas talliin pulloineni ja leipineni.
Postimestari seisoi tallin ovella ja torui postiljoonia hänen
hitaisuutensa vuoksi. Mutta postiljooni ei ollut tuon-taallaankaan,
vaan vastasi kylmä-kiskoisesti, että hän kyllä pian olisi valmis, kun
vain saisi hihnat reilaan. Minä nauroin salaisesti miehelle ja aloin
hoitaa hevoistani. Osalla viinistä kostutin minä leivän ja annoin
hevoiselleni, lopulla pesin minä sen sukevia jäseniä, kuten olin usein
nähnyt meidän hevois-miestemme tekevän, koska he varustelivat
hevoisiansa johonkin erin-omaisempaan ajoon. Ennen pyytämäni tunnin
kuluttua olin minä valmis ja annoin postiljoonille lupaamani tukaatin.
Mies oli sen rehellisesti ansainnut, sillä ei ainoastaan postimestari,
vaan itse kuningaskin oli häntä ahdistellut niin, että hän tuskin
tiesi, mitä teki. Mutta nyt, kun hän tunsi tukaatin taskussansa, niin
kävi kaikki niin oivallisesti ja nopeasti, että hevoiset olivat parissa
minuutissa valmiina. Kuningas hyppäsi kohta maltitonna likimäisen
hevoisen selkään ja ratsasti pois. Minä seurasin häntä aivan likellä ja
olin parin minuutin kuluttua aivan hänen vieressänsä.

"Sinäkö se olet, Düring?" puhui kuningas, sillä synkässä pimeässä ei
hän voinut minua tuntea.

"Luvallanne: ei, Teidän Majesteettinne!" vastasin minä.

"Kuka piru sinä sitten olet?" huusi kuningas. "Ja miten sinä minut
tunnet?"

"Minä tunnen vallan hyvin Teidän Majesteettinne, ja tunteepa Teidän
Majesteettinnekin minut," vastasin minä.

Kärsimättömästi huudahtaen ratsasti hän aivan sivullani ja katsoi minua
kasvoihin. "Roos!" huudahti hän. "Miten saakelissa sinä tänne tulet?
Enkö minä jo sitä ajatellut, että se oli Roos veijari!"

"Teidän Majesteettinne ajatteli aivan oikein," vastasin minä, "mutta
siinä ajattelitte te väärin, että Roos olisi antanut kuninkaansa yksin
ratsastaa."

"Mutta minä en tarvitse sinua," huusi hän. "Sinun pitää kohta kääntymän
takaisin ja yhtymän toisiin."

"Kuten Teidän Majesteettinne käskee -- --" vastasin minä huolettomasti.
"Mutta sitä ennen pyydän minä eron virastani."

"Miksi niin?" huusi hän. "Mutta sinä saat sen, koska olet sellainen
niskuri, -- sinä saat eron kohta!"

"Kiitoksia, Teidän Majesteettinne!" sanoin minä ja ajoin eteenpäin
nelistä hänen vieressänsä.

"Miks'et käänny takaisin, sinä mies?" huusi kuningas hetken perästä.

"Siks', ett'en tahdo, Teidän Majesteettinne!"

"Mutta olenhan minä käskenyt -- -- --."

"Teidän Majesteettinne ei voi enään minua käskeä, kun olen kerran
saanut eron virastani."

"Mutta minne ai'ot sinä sitten?"

"Seurata Teidän Majesteettianne. Onhan tie vapaa!"

"Mutta minä annan ampua sinut."

"Oikein puhuttu, Teidän Majesteettinne! Ette taida minusta eroa muutoin
saadakkaan."

"No, se on todellakin kunnon miehen puhetta!" sanoi kuningas. Sitten
nauroi hän ja sipaisi minua ratsu-ruoskallansa. "No, niin!" sanoi hän
vakavammasti sitten. "Minä näen, että sinä olet itse-päinen, ja minä
tiedän, että minä voin sinuun luottaa. Ratsasta mukana sitten, Herran
nimessä, mutta ole siitä vakuutettu, ett'ei tässä ole kysymystäkään
huvi-ajosta. Muutoin olen minä matkalla ruotsalainen kapteini, Frisk
nimeltäni. -- Tokko sinä ymmärrät?"

"Aivan hyvin, herra kapteini!"

"Se on siis sovittu. Kannusta hevoistasi nyt! Meidän täytyy kulkea
kiireesti eteenpäin. Katsokoot Düring ja Rosen vain, että he pysyvät
perässä."

"Entäs minun virka-eroni?" kysyin minä.

"Ole joutavia! Kapteini Frisk on sinulle sen antanut, mutta kuningas
Kaarle ei sitä anna. Ees-päin vain!"

Ja niin me menimmekin lakkaamatonta laukkaa pimeässä yössä, että minä
pidin sitä suurena ihmeenä, että me tulimme seuraavaan pysäyspaikkaan,
ilman ett'emme niskojamme tai sääriämme olleet taittaneet, Siellä
sallei Kaarle vihdoinkin sekä itsellensä että meille parin tunnin
levon. Mutta aamu ei ollut vielä pitkälle ehtinyt, kun hän jo meitä
taaskin herätti. Rosen ja Düring kummastelivat, kun he huomasivat minun
olevan mukana; mutta kun ei kuningas siitä sanonut mitään, niin eivät
hekään siitä sen enempää sitten huolineet. Pari tuntia ennen auringon
nousua olimme me jo taaskin satulassa ja täyttä nelistä perättäin sitä
sitten mentiin, niin paljon, kuin suinkin hevoiset pääsivät. Minun kävi
säälikseni kelpo "Abdul'ini". Minä näin kyllä, ett'ei hän kestäisi
enään samallaista päivää, kuin eilinen, ja möin sen sentähden seuraavan
posti-paikan postimestarille jotenkin hyvästä hinnasta, vaikka ei hinta
ollut mielestäni kuitenkaan enempi, kuin puoli siitä, mitä sellainen
hevoinen olisi tarvinnut maksaa. Mutta kukkarollinen kultaa on
kuitenkin aina parempi, kuin kuollut hevoinen, sillä kuitenkin
seuraavana päivänä ainakin olisi hevoiseni kaatunut, -- niin rajusti
ajoi kuningas. Minä jätin siis hevoiseni, ja otin, kuin toisetkin,
posti-hevoisen.

Niin kuljettiin eteenpäin, toisesta pysäys-paikasta toiseen. Herra
Jumala sitä ajoa! Koko elinaikani muistan minä sitä. Välttääksensä
joutumasta vihollistensa käsiin, täytyi kuninkaan välttää Puolaa ja
Saksenia ja ajaa pitkiä kierroksia. Mutta ei hän pitänyt minään paria
tusinaa penikulmaa väärää tahi ojennusta, kun hän tuli vain
turvallisesti eteenpäin. Täyttä laukkaa lasketimme me Unkarin, Mährin
ja Itävallan läpitse; samaa kyytiä Baijer'in, Würtemberg'in, Pfalz'in,
Westphal'in ja Mecklenburg'in läpitse. Me teimme kehän melkein koko
Saksan ympäri ja pitensimme suoran tien kuitenkin puolta pitemmäksi. Ei
yöllä, eikä päivällä sallinut kuningas itsellensä, eikä meille tuskin
välttämättömintä lepoa; ei aikaa haukkaamaan tuskin paria palaa ruokaa
ja nielaisemaan kerran vettä: "ees-päin, ees-päin" oli vain aina käsky.
Kun tulimme yöllä johonkin maja-paikkaan ja olimme tuskin ummistaneet
silmämme, niin tahtoi kuningas jo taas liikkeelle ja yhtä unisina kuin
olimme panneet levolle saimme istua taas satulaan. "Ees-päin!" huusi
kuningas ja niin me eteenpäin ratsastimmekin niin, että hevoiset olivat
kaatumaisillaan allamme. Mutta mitäpä kuningas siitä huoli, kunhan
pääsimme eteenpäin vain sekä huonoilla että hyvillä teillä, yli
kuoppien, läpi pensasten, halki rämetten ja hietikkojen. Se oli
sellaista ratsastusta, ett'ei oltu ennen maailmassa mokomampata nähty,
eikä taideta vastakaan nähdä.

Ja kuningas olisi voinut kuitenkin kulkea aivan mukavasti, jos olisi
tahtonut! Kun me samoilimme metsissä ja erämaissa, niin kulki Kaarlen
hovi-seurue mukavasti eteenpäin Saksan keisarin maiden läpi, ja niillä
varustuksilla, joilla itse kuningasta ai'ottiin vastaan ottaa, voivat
hovilaiset hyvin. Uteliaat ihmiset katselivat silmät muljallaan, heidän
seastaan huomataksensa suurta Kaarle-kuningasta, -- mutta me olimme
kaukana heistä ja hevoistemme kaviot vain säkenöivät siellä, missä me
kuljimme.

Voimia, Jumal'avita, kysyttiin, voida kestää sellaista ajoa. Ja parooni
Rosen jo uupuikin ja jäi jälkeen Unkarissa. Nyt seurasi kuningasta vain
Düring ja minä. Düring koki kestää lujasti, mutta viimein uupui hänkin.
Baijer'issa pyörtyi hän astuessaan alas hevoisensa seljästä. Kuningas
juoksenteli maltitonna edes takaisin sillä ajalla kun minä koettelin
virvoitella översti-raukkaa. Tuskin oli översti vähän tointunut, niin
kysyi jo kuningas, jonka jalkojen alla maa näytti ikäänkuin palavan,
kuinka paljon hänellä oli rahoja. "Noin tuhannen riksiä kullassa,"
vastasi översti. -- "Hyvä," sanoi kuningas, "anna minulle puolet. Sillä
minä huomaan, ett'et sinä jaksa seurata mukana. Minä jatkan matkaa
yksinäni. Roos jääköön sua hoitamaan ja sitten tulette yhdessä
perästä-päin."

"Jumalan tähden! Teidän Majesteettinneko yksinänsä? Ei se käy päinsä!"
huudahti Düring hämmästyneenä. "Minä rukoilen Teidän Majesteettianne
kaiken mokomin odottamaan edes kolme tuntia. Kyllä minä sitten taas
jaksan istua satulassa."

"Ei, ei!" sanoi kuningas. "Anna minulle vain viisisataa riksiä, että
minä pääsen eteen-päin."

Översti vastusteli. Kuningas kiukustui; minä näin hänen silmänsä
rupeavan mulkoilemaan, ja ymmärsin, ett'ei ollut hyvä tehdä pilaa
hänestä enempätä.

"Antakaa hänelle rahat," kuiskasin minä salaisesti överstille. "Antakaa
vain ja sallikaa minun toimia. Te näette kyllä, ett'ei nyt sovi tinkiä
Hänen Majesteettinsä kanssa. Minä vastaan asiasta."

Översti otti huo'aten raha-pussin esille. Kun kuningas alkoi kiireesti
jakaa rahoja, niin hiivein minä hiljaisuudessa ulos ja puhuttelin
kahden-kesken postimestaria, joka oli nähnyt kaiken, mitä huoneessa
tapahtui. "Herra postimestari," sanoin minä, "nuo herrat ovat
orpanuksia ja matkustavat samoilla asioilla. Te näette kyllä, että
toinen heistä on sairas, mutta toinen ei tahdo odottaa häntä edes
kolmea tuntia. Tehkää minulle mieliksi ja antakaa sille hätä-housulle
kaikista huonoin hevoinen tallistanne, ja sitten kun hän on lähtenyt,
hankkikaa minulle keveät vaunut ja pari hyvää hevoista; mutta pian ja
sala-vihkaa vain, ett'ei hän huomaa mitään."

Samassa kun minä näin puhuttelin postimestaria, pistin minä
jotakuita tukaattia hänen käteensä, sillä minä olin jo oppinut ennen
postiljoonista näkemään, mitä ihmeitä kulta voi tehdä. Tässä
tapauksessa se vaikutti myöskin. Kuningas sai, minulle mieliksi,
vikurin ja ontuvan konin, joka tuskin liikkui paikastaan, kun kuningas
iski kannuksensa sen sivuihin. "Hyvästi!" huusi kuningas Düring'ille ja
minulle. "Stralsund'issa tapaamme toisemme!"

"Aja vain!" ajattelin minä. "Ehkä piankin tapaamme toisemme, luulen
minä."

Kello oli kymmenen ehtoolla, kun kuningas läksi synkässä pimeydessä,
myrskyssä ja tuiskussa jatkamaan matkaansa. Minua säälitti häntä, mutta
koska hän ei itse tahtonut sitä paremmin, niin annoin minä hänen mennä
Herransa nimessä, Översti Düring'ille, joka todellakin tarvitsi minua,
esitin minä, että hän saisi nukkua tunnin, kaksi aivan rauhassa.
Kerroinpa hänelle myöskin juoneni, joten me kyllä pian saavuttaisimme
kuninkaan. Esitykseni ja juoneni olivat kumpanenkin hänelle
terve-tulleet. Hän nukkui rauhassa kaksi tuntia ja heräsi
vahvistuneilla ruumiin- ja sielun-voimilla. Minä ilmoitin kohta
hänelle, että keveät vaunut ja hyvät hevoiset olivat varaltamme
valmiina. Me istuimme vaunuihin, ruoska vingahti ilmassa ja lentoa
lähdimme me matkaan.

Päivä koitti juuri ja harmaja aamun-hämy taisteli yön pimeyttä vastaan,
kun näimme miehisen olennon, kääriytyneenä ratsastaja-kauhtanaansa
kiireesti käyvän eteenpäin. "Siinä se nyt on, Düring," sanoin minä.
"Siinä on kuningas ja kaikki on käynyt, kuten olin ajatellutkin."

Ja kuningas se olikin, jo vallan väsyneenä. Hän ei ollut enään saanut
hevoistansa paikaltaan ja oli sen tähden kiukuissansa hypännyt maahan
ja aikoi jalkaisin päästä likimpään posti-paikkaan. "Helvetin koni!"
kirosi kuningas, kun hän istui kanssamme vaunuissa, joissa hän näytti
tulevan hyvin toimeen. "Mistä te saitte nämät näin hyvät hevoiset?"

"Vähäisellä kärsivällisyydellä, Teidän Majesteettinne, saimme me nämät
hevoiset," vastasin minä. "Ja Teidän Majesteettinne olisi tehnyt paljoa
paremmin siinä, ett'ei olisi jättänyt meitä pulaan; nyt olisitte
kerennyt jo pitemmälle ja saanut sen lisäksi nukkua jonkun tunnin
rauhassa."

Kuningas katsahti minuun; mutta sanaini totuus oli niin selvä, ett'ei
hänellä näyttänyt olevan ollenkaan halua väittää vastaan. Hän nojautui
vaunuin kulmaan ja nukkui aina ensimäiseen posti-paikkaan saakka.

"Hevoisia! Pian!" oli täälläkin kohta ensimäisenä hänen huulillansa.

Kymmenen minuuttia myöhemmin istuimme taaskin satulassa ja ajoimme
eteen-päin.

Sillä tavalla ilman lepoa, ilman rauhaa ja melkein ilman yhtään unta,
ratsastimme me läpi Saksan ja saavuimme Kassel'iin.

"Nyt olemme kylliksi kaukana Turkin rajalta; ei meitä enään kukaan
tunne," sanoi Kaarle. "Nyt tahdomme kerran syödä oikean päivällisen!"

Kuten sanottu, niin tehtiin. Mutta olipa vallan likellä, ett'emme
tulleet tunnetuiksi. Hessen-Kassel'in Maakreivi oli nimittäin saanut
jo tiedon siitä, että kuningas oli eronnut seurueestansa ja ajatteli,
että mahdollisesti voisi kuningas kiertoteillään Saksassa tulla
hänenkin pää-kaupunkinsa kautta. Hän oli sentähden käskenyt
prikaati-päällikkönsä Ragg'in, joka oli ruotsalainen ja siis
maa-miehemme, tarkasti pitämään silmällä kaikkia läpi-matkustavaisia
vieraita, ja kohta ilmoittamaan, jos kuningas ehkä matkustaisi
tuntemattomana Kassel'in kautta. Juuri sama Ragg oli ravintolassa,
kun Kaarle astui alas hevoisen selästä, syödäksensä päivällistä
ravintolassa. Me söimme kaikin samassa pöydässä, ja Ragg alkoi monesta
syystä ruveta epäilemään, että eiköhän "kapteini Frisk" olekkin vain
itse kuningas. Vielä enemmin vakaantui hän luulossaan, kun ei kuningas
juonut pöydässä yhtään viiniä, ja se tiettiin melkein koko maailmassa,
ett'ei kuningas tuskin milloinkaan juonut viiniä.

"Oletteko oppineet kuninkaastanne vain juomaan vettä?" kysyi Ragg äkkiä
pöydän yli.

Kaarle huomasi vaaran, otti kohta ensimäisen viini-lasin, jonka hän
tapasi, joi sen pohjaan ja sanoi: "maljanne! Kuka teille on sanonut,
ett'en minä juo viiniä?" Mutta salavihkaa viittasi hän minulle, että
pitäisin hevoisista huolen, ja kohta kun hevoiset olivat oven edessä,
nousi hän pöydästä, kumarsi prikaati-päällikölle ja sanoi:

"Nyt hyvä Ragg, hyvästi ja terveisiä Maakreiville minulta." Ennenkuin
Ragg oli kerjinnyt tointua hämmästyksestänsä, istuimme me jo satulassa
ja sanoimme ystävällisesti jää-hyväiset ja ratsastimme täyttä laukkaa
pitkin katuja ja ulos kaupungin portista.

Monessa muussa sellaisessa pienessä seikkailussa olimme, kunnes viimein
neljäntoista päivän perästä saavuimme 12 p. Marraskuuta 1715 puolen yön
aikaan Stralsund'in muurien edustalle. Neljätoista päivää oli riittänyt
meille, ratsastaa koko Saksan läpitse. 286 saksalaista penikulmaa
olimme me kulkeneet 336:ssa tunnissa, siis päivittäisin kaksikymmentä
penikulmaa. Se oli ajoa, jota ei Jumal'avita, moni pysty tekemään, eikä
kuningas ollut kuitenkaan siitä hirmuisesta ajosta uupunut. Hänellä oli
ruumis ikäänkuin raudasta ja teräksestä rakettu: niin vähän huoli hän
vaikeuksista. Viimeinkin olimme me siis nyt Stralsund'in muurien
edustalla, ja kuningas huusi korkealla äänellä vartija-sotamiehelle,
että hän aukaiseisi portit.

"Avaimet ovat linnan-päälliköllä," kuului ylpeä vastaus. "Rauhoittukaa,
ystäväni! Huomen-aamulla laskemme teidät kaikista ensimäisenä sisälle."

"Mene, mies!" ärjäsi kuningas. "Herätä päällikkö ja tuo avain!"

"Kyllä minä siitä siipeni varon!" vastasi vartija. "Kyllä minun siitä
huonosti kävisi."

"Joll'et sinä kohta mene," karjui kuningas kiivastuneena, "niin käy
sinun vieläkin huonommin. Pian nyt vain!"

Ääni, jolla kuningas puhui, vaikutti mieheen. Hän meni ja toi
ala-upsierin. "Kyllä ihmeellistä," sanoi kuningas meille sillä ajalla.
"Tässä seison minä oman linnani edustalla, enkä pääse sisälle. Huomenna
pitää sen oleman toisin."

Ala-upsieri tuli ja kysyi: "Mikä herra se on, joka sydän-yöllä pyrkii
päästä sisälle?"

"Kuriiri Turkista," vastasi Kaarle lyhyesti.

"Mitä hänellä on asioita?"

"Kuninkaallisia käskyjä! joll'en minä pääse kohta sisälle, niin hirteen
huomenna joka vartija-sotamies!"

Kuninkaan kopea puhe taisi vaikuttaa kersanttiin, vai olisiko hän
aavistanut, että kuningas itse vaatei päästä sisälle; lyhykäisesti:
kersantti piti parhaimpana mennä noutamaan avaimia ja herättämään
linnan-päällikköä. Kohta porasi linnan portit, me ratsastimme sisään ja
olimme kaupungissa. Viipymättä meni kuningas kenraali Düker'in tykö,
joka oli juuri herännyt, eikä ollut vielä liki-mainkaan oikein
valveillansa. Täydesti luullen, että hänellä oli kuriirin kanssa
tekemistä, kysyi hän sentähden kuninkaalta: "no, mitä uutisia te tuotte
hänen Majesteetiltänsä?"

"Minä olen siis," sanoi Kaarle, "ainakin tullut peräti oudoksi omille
alamaisilleni!"

Nyt avautuivat kenraalin silmät. "Jumalan tähden, Teidän
Majesteettinne!" huudahti hän hämmästyneenä, heittäysi kuninkaan
jalkain juureen ja itki ilonkyyneleitä.

"_Kuningas, kuningas_!" kaikui kaikkialla, ja keskellä yötä levisi
iloinen sanoma kautta kaupungin. "Kuningas on tullut!" kuuluivat huudot
kaduilla; kaikki kiirehtivät vuoteistansa, pukivat itsensä pikaisesti
ja kokoontuivat kaduilla. "Onko se totta?" -- "On; hän on todellakin
tullut!" -- "Jumalan kiitos! Nyt ajatkin taas muuttuvat! Eläköön
kuningas!" -- Niin kuuluivat kysymykset ja vastaukset, toivotukset,
huuto ja hälinä kadulta kadulle; ihmiset syleilivät toisiansa
iloissansa, ja sinä yönä taidettiin todellakin nähdä, kuinka
suuresti alamaiset kunnioittivat kuningastansa, kuinka hellästi ja
sydämellisesti he häntä rakastivat. Sotamiehet samoilivat ulos
kasarmeistansa ja maja-taloistaan ja piirittivät huonetta, jossa
kuningas oli. "Onko totta? Onko ainakin se totta?" huusivat he ja kova
riemastuksen huuto kajahti taas, kun he kuulivat vastauksen: "On; kyllä
se on totta! Minä olen itse nähnyt hänet, meidän kuninkaamme!"

Kohta sen jälkeen riensi kansa soittamaan kelloilla, ja antoi niiden
kupari-kielten ilmoittaa ilon-sanomaa; kanuunat valleilla paukkuivat ja
jyristen saattoivat odottamatonta uutista yli maan ja meren; kaikki
kadut valaistiin ilo-tulilla ja riemu-valkeita poltettiin katujen
kulmissa ja toreilla, ja ilo oli niin suuri, ett'ei yksikään ihminen
ajatellut enään nukkua tai vuoteelle mennä sinä yönä.

Mutta me, Jumal'avita, sitä vastoin ajattelimme lepoa, ja unta me
todellakin tarvitsimme. Kansan parhaittaan peuhatessa veimme me ensin
kuninkaan vuoteelle. Sillä kuuteentoista päivään oli hän tuskin
ollenkaan maannut eli saanut rauhallista lepoa. Hänen jalkansa olivat
niin ajettuneet lakkaamattomasta ja hirveästä ajosta, että saappaat
saimme me leikata halki, saadaksemme ne riisutuiksi; vetämällä ei ollut
yrittämistäkään, puhtaat liina-vaatteet annettiin hänelle myöskin,
sillä ne kuin hänellä olivat päällänsä, olivat mitä kurjimmassa
tilassa. Sitten viskausi kuningas vuoteellensa ja nukkui niin sikeästi,
kuin olisi hän ollut kuollut, Düring ja minä paneusimme hänen
jalkoihinsa parille patjalle, jotka olivat meitä varten levitetyt
lattialle, ja sitten me kaikki kolme kuorsasimme kilpaa; ja ensikerran
pitkistä ajoista vartioi ovemme edessä taas todellinen ruotsalainen
vartija.

"Uni maistui suloiselta, saatatte ymmärtää! Vahinko vain, ett'ei sitä
suloutta kestänyt kylläksi kauvan. Muutaman tunnin perästä nousi
nimittäin kuningas ja herätti meidätkin, vaikka me olisimme mielellämme
nukkuneet koko päivän. Mutta eihän Kaarlella ollut rauhaa. Hän käsketti
vanhan kenraali Düker'in luoksensa ja tarkasti hänen kanssansa linnan
vartijaston, linnoitukset, ja käski kohta siekailematta alkaa sodan
uudestansa uusilla voimilla. Kuriirit kiirehtivät ulos kaikista
kaupungin porteista. Ruotsalaisten piti kohta huomata, että heidän
kuninkaansa aivan entisellään, muuttumattomana oli tullut takaisin
maahansa."

Vältvääpeli pysähtyi tässä nyt kertomuksessansa hetkeksi ja tirkisteli
suruisella katseella, vallan aatteisiinsa vaipuneena, valkeaan, joka
yhä kirkkaana heloitti pimeään yöhön. Vasta Uolevi Sparre'n häntä
puhutellessa, heräsi hän unelmistansa.

"No, vanha ystävämme, miks'ette jatka kertomustanne?" kysyi Uolevi. "Me
istumme ja odotamme suurimmalla uteliaisuudella, ja yökin kiirehtii
kulussansa. Minä pyydän teitä kertomaan kertomuksenne loppuun."

"Kyllä; kyllä minä sen teen, vaikka vaikeaksi käy kertoakseni
kertoelman surullista loppua," vastasi vältvääpeli, ikäänkuin heräten
jostain ilkeästä unesta. "Suokaa anteeksi, lapsukaiseni, että olen
viivytellyt vähän tarpeettomasti niistä hetkistä kertoissani, jotka
olivat kuninkaamme viimeiset iloiset hetket. Mutta sinulla on oikein,
Uolevi, kertomus pitää lopetettaman."

Siis enemmin. Kansan ilo hänen takaisin-tulostansa, iloitti häntä
paljon, enkä ole minä nähnyt häntä milloinkaan iloisempana ja
hilpeämpänä, kuin niinä ensimäisinä päivinä, joina olimme taas
koti-maassamme. Mutta nepä olivatkin viimeiset auringon-säteet, jotka
valaisivat hänen elonsa-juoksua. Uhkaavat ukkos-pilvet kohoilivat jo
kaikkialta ilman alla, ja monen salaman niistä pilvistä piti
polttavasti kerran sattuman hänen sydämeensä.

Ei viipynyt kauvan, kun jo jokajalla taas sodan melskeet piirittivät
meitä. Preussi, Tanska, Sachseni ja Venäjä olivat aseissa vastassamme,
ja vaikka kuinkakin miehukkaasti Kaarle puollusti itseään, niin ei
voinut hän kuitenkaan pitempää aikaa kestää niin suurta yli-voimaa
vastaan. Kolmekymmentä ja kuusi tuhatta miestä marssei Stralsund'ia
vastaan, jossa Kaarlella oli vain yhdeksän tuhatta miestä. Mutta
Kaarle johti itse joukkojansa, eivätkä liittoutuneet viholliset olisi
iki-päivinä valloittaneet linnaa, ell'ei meille onneton sattuma olisi
ollut heille avullisena.

Översti-luutnantti von Köppen, Preussin kuninkaan ajutantti, oli
nuoruudessaan ollut Stralsund'issa ja uinut usein Itä-meressä. Siitä
ajasta muisti hän, että juuri sillä paikalla, jossa Ruotsalaisten
linnoitukset loppuivat, oli meri vain kolmen tahi neljän jalan syvä.
Hän esitteli siis kuninkaallensa, että juuri sillä paikalla piti
vihollisia ahdistaa. Esitys otettiin kuulevaan korvaan, ja 6,000
jalka- ja 2,000 ratsumiestä käskettiin sentähden kahlaamaan, kuin
hylkeet, ylitse osoitetusta paikasta meressä. Köppen johti itse
etu-joukkoja ja meni miekka kädessä mereen edellä. Kello yksi yöllä
astuivat he mereen ja kahlasivat puolen tuntia vedessä, vyötäisiin
saakka. Samaan aikaan tekivät he hyökkäyksen linnaa vastaan
etu-puolelta kääntääksensä huomiomme väärään, ja tosiaankin me
petyimme, sillä emme olleet ajatelleet preussiläisten kaloina toki
uivan kimppuumme. Sillä tavalla tuli Köppen joukkonensa aina
etu-varustuksiimme saakka. Sotamiehet astuivat hiljaa ylös vedestä ja
ennenkuin arvasimme aavistaakkaan, niin olivat he jo keskessämme, juuri
kuin pilvistä pudonneina. Sillä tavalla valloitettuja varustuksia emme
voineet puollustaa: meidän täytyi vetäytyä linnan sisimpään, ja
kadotimme siinä kahakassa viisi-kolmatta kanuunaa ja neljäsataa vankia.

Se oli kova kolahdus, mutta vielä kovemmat tulivat kohta perästä.

Niin kauvan kuin Rügen'in saari ei ollut liittoutuneitten vihollisten
vallassa, niin eivät he voineet olla varsin varmat Stralsund'in
valloittamisesta. Heidän täytyi siis ensin valloittaa mainittu saari,
ennen-kuin taisivat kaupunkia piirittää sekä maan että meren puolelta,
ja Anhalt-Dessaun ruhtinas Leopold, jota tavallisesti nimitettiin vain
vanhaksi Dessau'ilaiseksi, -- hän tarjousi valloittamaan saarta meiltä.
Se oli kova koetus, mutta Leopold olikin juuri se mies, joka taisi
ottaa hartioillensa mokoman työn. Sopivana päivänä saapui hän 400:lla
laivalla ja 15,000:lla miehellä saareen. Kaarle taisi asettaa vain
2,000 miestä yli-voimaa vastaan. Stresov-nimisen kylän luona laski
Leopold maalle, ja ensi-työksensä varusti hän kylän etu-varustuksilla.
Hän kaivatti syvän valli-haudan ja asetti siihen espanjalaisia
ratsu-miehiä. Niin varustettuna odotti hän meidän kuninkaamme tuloa,
joka ei kauvan odotuttanutkaan itseänsä. Kaarle oli Stralsund'issa ja
oli tuskin saanut kuulla vihollisten saareen tulosta, kuin hän jo kohta
lähti purjehtimaan ja saapui saarelle kello yhdeksän iltaisella.
Hän ei tahtonut sallia vihollisten saada vakaata jalan-sijaa ja
toivoipa päästä heidän kimppuunsa vielä väkeä maalle laskiessa. Mutta
siihen ei hän kuitenkaan kerjinnyt, vaan yhtä-hyvin marssitutti hän
joukkonsa yön aikana Stresov'in kylää vastaan, karkoittaakseen kohta
viholliset sieltä pois. Kello kaksi aamuisella seisoi hän vastatuksin
preussiläisten kanssa. Niin hiljaa oli hän tullut, ett'eivät
preussiläiset huomanneet häntä ennenkuin hän käski hiljaisella äänellä:
"lyökää maahan espanjalaiset ratsu-miehet!" -- Eräs preussiläinen
vartija kuuli sen ja kiire meteli syntyi kohta. Pian karkoitimme me
espanjalaiset ratsu-miehet, mutta hämmästyimme, kun näimme edessämme
leveän ja syvän valli-haudan.

"Onko se mahdollista?" huudahti kuningas, kun hän näki haudan. "Sitä en
ollut luullut. Mutta ei se mitään. Rivakasti eteen-päin vain!"

Kehoitus rohkaisi meitä: kuin leijonat syöksyimme me hautaan.
Espanjalaiset ratsu-miehet, multa-vallit, puun-rungot, oksat, kaatuneet
sotamiehet, ja kaikki mitä nopeasti käsiin saatiin, käytettiin haudan
täytteeksi. Kuningas, kenraalit, upsierit ja sotamiehet astuivat
toistensa olkapäille ja niin tulimme me viimein ylös haudasta ja
seisoimme liittoutuneitten vihollisten leirin vastassa. Ensimäinen
hyökkäyksemme saattoi kohta preussiläiset ja tanskalaiset häiriöön,
mutta ruhtinas Leopold oli uljas sota-herra: hän kokosi jälleen
hajoitetut joukkonsa ja karkoitti meidät neljäsosa-tunnin ajan
kestäneen verisen tappelun jälkeen takaisin leiristä ja yli haudan
jälleen. Jopa ajoi hän meitä lakealle kentällekin jäljistä. Kuninkaalta
ammuttiin hevoinen ja hän oli juuri joutumaisillaan vangiksi. Eräs
tanskalainen upsieri tunsi hänen, kävi hänen käsi-varteensa ja huusi:
"antaukaa, Teidän Majesteettinne, tahi olette hukassa!" Mutta Kaarle ei
antautunut. Hänellä oli pistooli pistettynä vyöhönsä, sen tempaisi hän
ja lävisti sillä upsierin pään. Sitten otti hän kaadetun upsierin
hevoisen ja jatkoi tappelua. Hän tuli jälleen ympärinsä saarretuksi ja
jopa sai luodin raapaisemankin juuri rintansa alle, mutta hän tunkeusi
piirittäjäinsä läpitse ja kehoitti meitä, Jumalan tähden, olemaan
rohkeita. Ah, me teimme kyllä tehtävämme, mutta onni ei ollut enään
puolellamme. Viisisataa uljasta toveria jätimme kuolleina jäljillemme
taistelu-kentälle ja niiden joukossa myöskin kuninkaan rakkaimmat
kenraalit Grothusen'in ja Daldorf'in. Kaarle itse sai kiittää kreivi
Poniatovski'a hengestänsä. Kreivi tempaisi hänet nimittäin pois
tappelusta ja kiirehti hänen kanssansa meren rannalle, jossa laiva oli
häntä odottamassa, viedäkseen häntä Stralsund'iin. Minä olisin
mielelläni auttanut häntä, mutta luoti rinnassani makasin minä maassa
kelvotonna. Toverini taljasivat minut "Alte Fehr'in" linnoitukseen,
jossa nyt turvaa etseimme. Niin pääsin minä hengissä siitä metelistä,
mutta parin päivän perästä täytyi meidän antautua vangeiksi ja Rügen
joutui niin vihollisten valtaan.

Kuninkaan näin minä sitten ensi-kerran vasta kolmen vuoden kuluttua,
vähän ennen sitä onnetonta laukausta, joka tempaisi hänet pois hänen
elonsa keski-ijässä. Kuitenkin oli kuningas nyt piiritettynä
Stralsund'issa, ja oli kadottanut melkein kaikki muut, paitsi rohkeata
miehuuttansa. Eräs toveristani kertoi minulle sitten Fredrikshall'in
tykönä esimerkin siitä. Kun kuningas istui kerran ja saneli jotain
kirjettä, niin tuli tuli-kuula katon kautta huoneesen ja laukesi
sivu-huoneessa sellaisella julmalla paukahduksella, että koko
huoneen luultiin hajonneen. Kuninkaan kirjoittaja pudotti kynän
peljästyksissänsä, mutta kuningas kysyi aivan rauhallisesti: "no,
miks'ette kirjoita?" -- "Ah, tuli-kuula, Teidän Majesteettinne!"
vastasi kirjoittaja vavisten. "No, mitä tuli-kuulalla on kirjeen kanssa
tekemistä? Kirjoittakaa vain!" sanoi kuningas ja saneli taas
rauhallisesti, ilman vähintäkään häiriötä.

Sellaisia todistuksia pelvottomuudestansa osoitti hän usein, mutta nyt
ei auttanut enään kaikkein suurinkaan miehuus, pelastaa Stralsund'in
linnaa, kun Rügen oli kerran vihollisten vallassa. Kaarlen täytyi
paeta. Yöllä 11:sta päivää vastaan Joulukuussa 1715 astui hän venheesen
ja purjehti onnellisesti Rügen'in ohitse, vaikka saaresta ankarasti
ammuttiin hänen alustansa; tapasi Itämeressä erään sota-laivoistansa ja
tuli eheänä Trelleborg'iin. Joku aika sen jälkeen antautui Stralsund
vihollisille.

Itse silmin-näkijänä en voi sitten seuraavasta kolmesta vuodesta kertoa
mitään, sillä minä olin preussiläisessa vankeudessa ja makasin sairaana
haavoistani. Kuitenkin sain minä kuulla kylläksi, taitaakseni surra.
Sanomattomilla ponnistuksilla sai kuningas kokoon armeijan keskellä
talvea ja johti sitä Tanskaa vastaan. Hän aikoi mennä jäätä myöten
Juutin-rauman ylitse, mutta suoja ilma pakoitti hänen palajamaan
takaisin ja marssimaan Norjaa vastaan, hätyyttääkseen Tanskaa sen
maa-kunnissa. Mutta ei hän saanut paljon aikaan sielläkään, ja hänen
täytyi pian palaita takaisin Ruotsin puolelle; ja palatessansa hukkasi
hän melkein kolmannen osan miehistänsä.

Sitten oli hän hetken rauhassa ja varusteli uudestaan itseänsä. Tulipa
vuosi 1718. Nyt oli hänellä 36,000 miehinen armeija aseissa, ja siihen
olikin hän pannut kaikki voimansa. Tämän armeijan jakoi hän kahteen
osastoon; toisen osaston lähetti hän kenraali Armfeldt'in johdolla
pohjois-Norjaan; toista osastoa johdatti hän itse etelä-Norjaan ja tuli
Fredrikshall'in linnan edustalle; Fredrikshall'in olivat tanskalaiset
jälleen sillä ajalla varustaneet.

Kenraali Armfeldt'in kävi huonosti. Hän ei voinut valloittaa
Trondhjem'iä, jota hän piiritti, ja paluu-matkalla kuoli melkein koko
hänen joukkonsa nälkään ja kauheaan, äkkiä tulleesen tammi-pakkaiseen.
Tuskin viittä-sataa palasi hänen tuhansistansa jälleen koti-maahansa.

Samaan aikaan kun Armfeldt'in kävi niin pahoin pohjoisessa, ei
Kaarlellakaan ollut etelässä juuri paljon parempaa onnea. Kun minä
tapasin kuninkaan kolmen vuoden perästä -- minä pakenin preussiläisesta
vankeudesta ja suurella vaivalla saavuin Kaarlen luokse Fredrikshall'in
edustalla -- niin tapasin minä hänet valli-haudassa kovassa
pakkaisessa. Huolimatta pakkaisesta ja jäätyneestä maasta oli hän
luotattanut valli-hautoja, päästäksensä siten likemmäksi linnaa. Hän
tarkasti töitä ja kulki erään ranskalaisen rakennus-mestarin, översti
Sicre'n kanssa; sama Sicre oli työn johtajana. Sen miehen muotoa en
voinut kärsiä: raiskattu ja himojen kuluttama oli hänen kasvojensa
muoto. Kaarle nuhteli häntä, että valli-haudat valmistuivat hitaasti,
Sicre kuunteli häntä rauhallisesti ja puhdisteli puoliansa sillä, että
kauhea kylmä oli kovettanut maan vallan kiveksi. Kuningas kohoitti
olka-päitänsä ja kääntyi häneen selin. Samassa huomasi hän minut ja
tunsi minut kohta.

"Roos!" huudahti hän ja ojensi minulle kätensä, johonka minä kohta
tartuin syvästi liikutettuna, suutelin sitä ja kumarsin polvilleni.
"Mikä, Jumalan nimessä, on sinut tänne tuonut? Jo kauvan sitten pidin
sinua kuolleena!"

"En ole kuollut. Teidän Majesteettinne," vastasin minä. "Vielä minä
elän ja vereni on teidän. Minä toivon, että Teidän Majesteettinne suopi
minun taistella vieressänsä, kuni entisinä aikoina!"

"Sinä olet terve-tullut Roos," sanoi hän ja nosti minut jaloilleni.
"Översti Sicre, tässä näette yhden niistä harvoista, jotka tuntevat
Pultavan ja Bender'in, vanhan ystävän, översti Roosin. Luonnollisesti
jäät sinä, Roos, luokseni. Seuraa minua! Menemme katselemaan vähän
linnan ympärystöä."

Minun tuloni ei näyttänyt erittäin miellyttävän ranskalaista, mutta
minä en huolinut hänestä, sillä ymmärsin, että olin vielä kuninkaan
suosiossa, ja vieläpä niin suuressa, että minun piti asua hänen
laheisyydessänsä ja melkein alin-omaa olla hänen seurassansa.

Kuningas oli täällä kuin kaikkiallakin aina sama.
Kahdeksantoista-vuotinen karkaiseminen oli tehnyt hänet vallan raudaksi
ja teräkseksi. Kovimmalla pakkaisella makasi hän vain oljilla
lattialla, ilman muuta peitettä paitsi levättiänsä. Hänen terveyttänsä
ei näyttänyt mikään voivan runnella. Monta sotamiestä paleltui
kuoliaaksi vartiossansa, mutta ei kukaan uskaltanut valittaa, koska
itse kuningas kärsei yhdessä heidän kanssansa. Kun kuningas oli kerran
huonon-vointinen, niin viiteen vuorokauteen ei maistanut hän
palaistakaan ruokaa, teki sitten useamman penikulman pitkän
ratsastuksen, ja söi sitten taas vatsansa täyteen. Siinä oli hänen
rohtonsa.

Piiritys edistyi kuitenkin vitkallisesti. Marraskuun 30:nä päivänä
aamuisella menin minä kuninkaan luokse, löysin siellä Sicre'n ja hänen
maalaisensa Maigret'in. Kaarle torui heitä ankarasti piiritys-töiden
pitkällisestä valmistumisesta. Sicre vannoi kalliisti, että kahdeksan
päivän sisälle antaupi linna. Kuningas vihaisena, huolimatta tästä
valasta, käski hänen mennä; ja kun hän oli mennyt, niin uskalsin minä
varoittaa kuningasta siitä miehestä. Mutta kuningas keskeytti minut ja
sanoi: "minä tiedän, mitä sinä, Roos, ai'ot sanoa, mutta minä en ai'o
nyt kuulla. Pane mieleesi, ett'et puhu koskaan mitään pahaa kenestäkään
ihmisestä, koska puhut kuninkaasi kanssa!"

Minä tahdoin puollustaa itseäni, mutta hän keskeytti minut taaskin ja
sanoi: "Anna sen nyt olla! Kyllähän minä sinut tunnen! Et sinä ajattele
mitään pahaa; sinä olet uskollinen palvelijani. Mutta ei sanaakaan
enään tästä asiasta. Tule nyt, niin menemme Jumalan-palvelukseen!"

Oli ensimäinen sunnuntai Adventissa, piiritys-työt olivat lakkautetut
ja me kuuntelimme hartaina sekä aamu- että ehtoo-saarnat. Myöhään
ehtoolla sai kuningas päähänsä sen, että hänen piti mennä vielä
valli-hautoihin ja katsella piiritys-töitä kuun valossa. Hän lähti.
Minä ja useampia muita henkilöitä, niiden joukossa myöskin Maigret ja
Sicre, seurasi häntä. Suojautuneena rinta-varustusta vastaan katseli
kuningas Fredrikshall'in valleja. Yht'äkkiä kääntyi hän minun puoleeni
ja sanoi: "mene, Roos, minun telttaani ja tuo sieltä kauko-putkeni; se
on siellä pöydällä."

Minä olin aikeessa totella, mutta samassa tuli minuun synkkä aavistus,
ja minä sanoin sentähden: "nyt on kovin kylmä. Teidän Majesteettinne!
Ettekö tahtoisi ehkä huomenna -- -- --"

"En, ystäväni!" keskeytti hän minua. "Mene nyt vain kiireesti!"

Vasten tahtoani täytyi minun lähteä. Kun minä menin, niin kuulin minä
vielä, miten kuningas taaskin torui översti Sicre'ä siitä, että kaikki
kävi niin vitkallensa. Minä koetin kiirehtiä, ollakseni pian takaisin,
sillä sinä iltana en tahtonut jättää kuningasta: selittämätön,
sisällinen aavistus jostain suuresta onnettomuudesta ahdisti minua
lakkaamatta. Kun minä kiirehdin takaisin, niin tapasin minä översti
Sicre'n valli-haudassa. "Missä kuningas?" huusin minä hänelle.

"Peli on loppunut," vastasi hän. "Kuula, linnasta ammuttuna on tavannut
häneen."

Raivoissani riensin minä hänen ohitsensa. Ah, se oli surkea totuus!
Kuningas makasi kuollunna kokoon lytistyneenä ja nojautuen
rinta-varustusta vastaan. Kuula oli lävistänyt hänen päänsä; pää lepäsi
rinta-varustuksella ja käsi oli kouristettuna kalvan kahvaan.

"Huutooni kokoontui useampia paikalle. Ett'ei sanoma menisi kuin
kulo-valkea läpi leirin, niin päätettiin kuninkaan kuolemaa pitää
salassa. Näillä minun käsi-varsillani kannoin minä kuninkaan ruumista
hänen telttaansa ja vuodatin katkeria kyyneliä hänen maallisen majansa
vuoksi. Minä ja moni muu emme uskoneet, että kuolettava luoti oli
tullut vihollisten puolelta, vaan että sankari-kuninkaamme oli kaatunut
kavalan salamurhan kautta. Vielä tänä-pänä uskon minä, että joku
ranskalaisista oli hänen murhaajansa! Antakoon Jumala minulle anteeksi
epä-luuloni, jos se on väärä! -- Kuitenkin: Kaarle oli kuollut ja hänen
kanssansa kuolivat kaikki minunkin eloni halaukset ja toivomukset;
sillä vaikka kuinkakin raskaita seurauksia hän itse-päisyydellänsä
kokosi itse päällensä, niin minulle oli hän ollut aina hyvä ja
armollinen kuningas."

Vanhus vaikeni syvästi liikutettuna vanhain aikain muistoilla ja kyynel
kostutti hänen harmaita silmä-karvojansa. Syvä hiljaisuus vallitsi
pitkän ajan hänen kuulijoissansa.

"Rauha hänen tomullensa ja lepo hänen sydämellensä, joka niin
rauhattomasti sykkieli, koska se vielä tykytti hänen sankari-rinnassa!"
sanoi vieras viimein ja ojensi kätensä vanhalle vältvääpelille. "Ja
mitä tuli teistä, översti, hänen kuolemansa jälkeen?"

"Minusta?" vastasi vanhus ikään-kuin unesta heränneenä. "Oh, minusta ei
paljon pidetty lukua sitten enään, kun kerran suojelijani oli kuollut.
Tukholmassa ei milloinkaan myönnetty vaatimuksiani ja överstiksi
nimittämistäni. Minä sain tyytyä siihen, että viimein armosta sain
tämän vartija-paikan tässä valo-tornissa. Tässä olen sitten elänyt jo
monia vuosia minun muistoissani. Mutta elkäämme puhuko siitä! Kukapa
toki ajatteleisi omaa pientä onnettomuuttansa, kun on nähnyt kerran
niin suuria onnettomuuksia tapahtuvan ympärillänsä. Minulla on
kuitenkin jotakin, jota pidän kaikkea kultaa ja kunniaa kalliimpana:
tämä pieni rukouskirja, pyhä muinais-kaluni, jonka löysin kuninkaan
taskusta hänen kuolemansa jälkeen, ja vakuutus siitä, että Kaarle oli
minulle armollinen viimeiseen hengen-vetoonsa asti. Se vakuutukseni
auttaa minua monessa vastoin-käymisessäni. -- Mutta puoli-yö on jo
aikaa sitten ohitse, myrsky on tau'onnut ja meri tyyntynyt, enkä minä
enään tarvitse teitä. Jättäkäät siis, ystäväni, minut ja unhoittakaa,
että olette nähneet vanhan miehen vuodattavan kyyneliä kuninkaansa
kovan-onnen vuoksi."

Sekä vieras että nuorukaiset nousivat istuimiltansa, poistuaksensa,
sillä he hyvin huomasivat, että vanha vältvääpeli tahtoi olla yksin
muistoinsa ja tunteittensa kanssa. Äänettöminä pudistivat he hänen
kättänsä ja läksivät; vieras vain kuiskasi pari sanaa vanhuksen
korvaan. Vanha soturi säpsähti, mutta ennen-kuin hän ehti tointua
hämmästyksestänsä, niin oli vieras jo kadonnut yön pimeyteen, ja
Richard Roos, taitamatta jättää paikkaansa, ei voinut seurata häntä.
Hän ei sittemmin häntä nähnyt enään.

Neljä tahi viisi viikkoa sittemmin, eräänä kirkkaana ja vilpeänä
aamuna, kipusivat översti Sparre, hänen poikansa Uolevi ja molemmat
sotakoulu-oppilaat Elfdal ja Rönne iloisilla kasvoilla ylös
valo-tornille. Vältvääpeli istui huoneensa edustalla, näki heidän
tulevan ja tervehti heitä ystävällisesti, vaikka vähän hämillänsä.

"Mikä teitä näin aikaiseen tuopi tyköni?" kysyi hän. "Jotain hyvää se
mahtaa olla, jos ma oikein oivallan selittää sitä kasvoistanne."

"Me tuomme," vastasi översti Sparre hilpeästi, "uskollisuuden hedelmän,
joka ehkä myöhään, kuitenkin viimein on tuleentunut ja ihastuttaa nyt
sydäntänne, vanha ystäväni. Översti Roos, minulla on kunnia nyt antaa
tässä teille se översti-luutnantiksi ruotsalaisessa armeijassa
nimityksenne, joka kaksikymmentä vuotta sitten unhottui kuningas Kaarle
Kahdennentoista kansliaan. Ottakaa se! Me tiedämme teidän sen hyvin
ansainneenne."

"Jumalani!" huudahti vanhus vaaleana ja vavisten. Miten on se
mahdollista? Arvoniko tunnustettu? Ah, liiaksi myöhään, liiaksi
myöhään! En voi enään palvella isäini-maata, sillä minun jäseneni ovat
vanhuuden ja murhetten kautta heikontuneet ja murtuneet."

"Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa on sen myöskin huomannut ja liittänyt
tähän eläke-kirjan," jatkoi översti Sparre, ja veti esille vielä
toisen paperin. "Sen mukaan on teillä täysi överstin palkka aina
kuolin-päiväänne saakka ja vapaus asua, missä tahdotte."

"Jumalani! Mikä onni, mikä armo!" lausui översti Roos liikutettuna. "Ja
kenelle olen kiitollisuuden velassa kaikesta tästä? Kuka on minua
muistanut nyt, joka olen ollut monia vuosia häpiällä sivuun sysätty!
Kuka, översti Sparre? Sanokaa pian, ketä tästä kiitän?"

"Erästä korkeaa herraa, joka kävi luonanne sinä kauheana yönä, jolloin
valppaudellanne pelastitte laiva 'Torstenson'in'-haaksi-rikosta,"
vastasi översti Sparre. "Muistatteko sitä, ystäväni? Te kerroitte
hänelle Kaarle kuninkaasta ja uskollisuudestanne hänelle."

"Ja se vieras, jonka kyllä muistan, ken oli hän?" kysyi Roos.

"Holsteinin herttua Adolf Fredrik. Kahdennentoista Kaarlen
jumaloitsia, ja kuten tiedätte, likeinen sukulainen meidän
kuninkaalliselle suvullemme. Teidän uskollisuutenne liikutti häntä,
teidän valppautenne pelasti hänen ehkä hengen vaarasta; hän tahtoi
osoittaa kiitollisuuttansa, ja tässä näette hedelmän siitä, että hän
on puhunut hyvää puolestanne. Vihdoinkin on oikeus tapahtunut teille,
ystäväni, ja me kaikki iloitsemme siitä."

"Siis häntä tulee minun kiittää tästä ihmeellisestä asiasta," sanoi
översti Roos liikutettuna. "Taivas häntä siitä siunatkohon! Mutta
siunatkoon hän myös kuningastani Kaarlea, joka vielä haudan tuolta
puolelta osoittaa armonsa minulle. Ah, hän oli aina, niin kauvan kuin
hän eli, armollinen herra uskollisille palvelijoillensa, ja varmaan oli
se hän, joka lähetti herttuan luokseni, että minä vielä vanhoilla
päivilläni olisin saanut nähdä tämän ison ilon. Ah, sydämeni pohjasta
rakastan minä Kaarle-kuningasta! Jumalan armo ja rauha levätköön hänen
tomunsa yli!"

"Aamen!" sanoi översti Sparre, ja puristi syvästi liikutetun vanhuksen
kättä. "Hän usein rikkoi eläissänsä, mutta kuitenkin oli hän hurskas,
jalo herra ja suuri kuningas, semmoista harvoin maailma on nähnyt.
Sanon kanssanne: _Levätköön hänen tomunsa rauhassa! Armo ja kunnia
hänen muistollensa_."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rauta-kallo - Historiallinen kertomus nuorisolle" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.