Title: Nicolai Klimii iter subterraneum - Niilo Klimin maanalainen matka
Author: Holberg, Ludvig, 1684-1754
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nicolai Klimii iter subterraneum - Niilo Klimin maanalainen matka" ***


NIILO KLIMIN MAANALAINEN MATKA

Kirj.

Ludviikki Holberg


Ruotsinkielisen kolmannesta painoksesta suomentanut Arvo Lempiranta


Waasan Painoyhtiö, Waasa, 1884.



Lukijalle!


Kaksi vuosisataa on kulunut siitä, kun Ludviikki Holberg, epäilemättä
muuan kahdeksannentoista vuosisadan nerokkaimpia kirjailijoita, näki
päivän valon. Ja vielä tänä päivänä ovat useimmat tämän tanskalaisen
kirjaniekan kirjallisista tuotteista suomalaiselle yleisölle oudot.
Meidän tietääksemme löytyy ainoasti kolme hänen teoksistansa suomen
kielelle käännettyinä, nimittäin "Erasmus Montanus", "Jeppe
Niilonpoika", ja "Ei ole aikaa", paitsi eräs pienempi, nimittäin
"Arapian pulveria". Mutta hänen suurimmat mestariteoksensa, hänen
näytelmänsä, mitkä etusijan anastavat, sekä myös hänen kertomukselliset
ivateoksensa aikansa virheistä, joihin viimeksi mainittuihin on
parhaimpien joukkoon kuuluvina luettava "Niilo Klimin maanalainen
matka", ovat tämän saakka olleet täällä vieraat, mitä kyllä on
valitettavana tosiseikkana pidettävä. Tämän älyten olemme päättäneet
suomalaisessa puvussa tämän teoksen julkaisemisella antaa suomalaiselle
kirjallisuudelle arvokkaan lisän ja samalla arvollisesti jnhlittaa
200:n vuotista muistoa siitä miehestä, joka neronsa voimalla on tehnyt
vanhuudelle murroksen ja raivannut tien uusille ja vapaamielisille
aatteille, ei ainoasti isänmaassansa Tanskassa, vaan kaikissa
pohjoisissa maissa, niin, Euroopassa.

Tosin on totta että tämä ivalliseen tapaan koottu teos, omintakeisine
käsityksineen valtiosta, kirkosta j.n.e., saattaa näyttää ja
näyttääkin vanhentuneelta meidän pitkälle edenneessä aikakaudessamme.
Pintapuolinen katsoja saattanee, nyt enään pitää sen arvon
vähäpätöisenä. Kuitenkin on tämmöinen katsantotapa varsin väärä. Sillä
se päämäärä, jonka Holberg on pannut eteensä tässä, niinkuin melkein
kaikessa runoilemisessansa, on ruoskimalla aikansa järjettömyyksiä, sen
takaperäisiä tapoja ja tottumuksia, sen orjallista nöyrtymistä yleisön
tuomiolle, ollut temmata se ennakkoluuloistansa. Hänen "Niilo
Klimiänsä", joka käsittelee näitä aineita ja antaa lisän aikansa
tuntemiselle, on sentähden pidettävä ensimmäisen luokan
kirjallishistoriallisena tuotteena, millä kaikkina aikoina on
pysyväinen arvonsa. Me jätämme lukijan itse tehtäväksi tarkemmin
määritellä arvostelunsa tästä merkittävästä kirjallisuuden hedelmästä,
ja me olemme vakuutetut siitä, että jokainen, jolla on jotakin
tarkkanäköisyyttä, epäilemättä keksii tuon syvän vakavuuden ja ylevän
siveellisyyden, mikä tämän ivan takana piilee. Ennenkun jätämme tämän
suomennoksen lukijan käsiin, tahdomme me kuitenkin ensin antaa
seuraavat tärkeimmät elämäkerralliset tiedot tekijän vaihteista
rikkaasta elämästä.

_Ludviikki Holberg_ syntyi 3:na päivänä Joulukuuta 1684 Bergenin
kaupungissa Norjassa. Hänen isänsä, Kristen Nielssen Holberg,
oli halvasta rengistä ja sotamiehestä palvellut itsensä
everstiluutnantiksi; äidin nimi oli Kaarina Lem, Bergenin pispan,
Munthen, tyttären tytär. Ajan tapaan kirjoitettiin nuori Ludviikki,
joka oli nuorimpia kahdestatoista sisaruksesta, isänsä rykmenttiin.
Tuskin kymmenen vuotiaana oli hän jo orpo; ja kun ei häntä sotatoimi
miellyttänyt, pani muuan hänen enonsa, Pederi Lem, joka vanhempain
kuoltua oli ottanut pojan huostaansa, hänen kouluun Bergeniin. Luku
kävi rivakkaasti ja jo v. 1702 otti hän ylioppilastutkintonsa
Kyöpenhaminassa. kuitenkaan hän ei rahojen puutteen tähden saattanut
oitis ruveta yliopistossa opintoja harjoittamaan. Hän tutki kuitenkin
ahkeruudella ja menestyksellä jumaluusoppia ja uusia kieliä ja saattoi
jo v. 1704 korkeimmalla arvosanalla suorittaa papillisen
virkatutkinnon. Mutta rahat olivat lopussa; hänen täytyi ottaa
kotiopettajantoimen vastaan lehtori Smediltä Bergenissä. Tämä oli
paljon kulkenut mies, jonka päiväkirjan tapaan tehtyjä matkakertomuksia
Holberg suurimmalla mielihalulla tutkieli. Ja jota enemmän hän luki,
sitä suuremmaksi tuli halunsa itse saada katsella maailmaa omaa maatansa
ulompana. Hän rupesi sentähden kokoomaan kaikki, mitä hän suinkin voi,
saadakseen lähteä ulkomaille ja saatuansa kokoon noin 60 riksiä lähti
hän matkalle ja ohjasi kulkuansa Hollantiin. Niinkuin näemme ei hänellä
liikoja rahoja tämmöiselle matkalla ollut, eikä tavallinen ihminen
olisi uskaltanutkaan näin vähin varoin lähteä matkalle. Mutta Holberg
ei ollut niitä jotka toivottomuuteen syöksyivät; hän toivoi
ansaitsevansa jotakin, opettamalla vieraita kieliä. Ja lisäksi oli
hänellä murtamaton luonto; mitä hän kerran oli päähänsä saanut, se
pysyi siellä.

Vuoden hän oleskeli Amsterdamissa. Sieltä täytyi hänen lääkärin
määräyksestä lähteä kylvyille Aakeniin, johon saapuessaan hänellä oli
6 riksiä taskussaan. Täällä eli hän niin säästäväisesti kuin ylioppilas
konsanaan on elänyt, mutta minne mennä 6:lla riksillä ja sairaalla,
työhön kykenemättömällä ruumiilla? Hätä hänen silloin pakoitti tekoon,
jota hänen tukala tilansa tosin penseyttää, mutta jota siveelliseltä
kannalta katsoen ei kuitenkaan saateta puolustaa. Kun rahapulansa oli
suurimmillaan, eikä hänellä ollut keinoa vuokransa maksamiseen, koetti
hän nimittäin karata pois maksamatta. Hän oli kuitenkin, niinkuin hän
itse sanoo, "kepuli tähän työhön", minkätähden isäntä saikin hänen
kiinni ja hänen täytyi maksaa joka äyrin. Jalkasin ja sanomattomia
hankaluuksia kärsien, sairaana sekä ruumiinsa että sielunsa puolesta,
lähti hän takasin Amsterdamiin. Täällä hän sai rahaa kotomatkaansa ja
lähti niin Kristianssandiin; sukulaistensa ja ystäviensä luo Bergeniin
hän ei uskaltanut mennä, peljäten joutuvansa heidän pilkkansa
esineeksi.

Kristianssandissa tuli hän tutuksi erään Trondhjemiläisen ylioppilaan,
Kristeni Briksin kanssa, joka vei hänen kaupungin etevimpiin
porvarisperheisiin, joiden lapsille hän sai ruveta opettamaan kieliä.
Ja hänen maineensa kielen opettajana kasvoi joka päivä ja samaten myös
oppilasten luku. Niin oli hän kevääsen v. 1706 taas säästänyt niin
paljon rahoja, että hän Briksin kanssa saattoi lähteä Englantiin.
Täällä Oksfordin yliopistossa, tutki hän ahkerasti kaksi vuotta,
käyttäen lomaa ainoastaan kahdesti jalkasin Lontoossa käydessään.
Säästävästi hän kuitenkin sai elää. Välttämättömimpiin menoihinsa sai
hän rahaa kielien ja soitannon opettamisella. Hän oli nimittäin
jotenkin taitava huilun soittaja, ja otettiin jäseneksi erääsen seuraan
nimeltä: "the musical club"; näin saavutti hän kaikkien luottamuksen ja
toveriensa ystävyyden.

Kesällä v. 1708 tapaamme me jälleen Holbergin Kyöpenhaminassa
yksityisenä luennonpitäjänä lukuisalle, vaan ei juuri kiitolliselle
kuulijakunnalle. Sillä kyllä kaikki tarkkuudella seurasivat hänen
luentojansa, mutta maksun tullessa kysymykseen lähtivät useimmat
oppisalista. Sitte lähti hän taas samana vuonna syksyllä Saksanmaalle
vieden muassaan erään nuoren ylioppilaan Leipsigiin kasvatettavaksi.
Hän kävi myös Hallessa ja palasi alkupuolella v:tta 1709
Kyöpenhaminaan.

Nyt loppuivat ajaksi hänen matkailemisensa. Hän sai nimittäin vuodeksi
kotiopettajan paikan erään varakkaan Amiraali Gjedden luona, joka
hänelle hankki pääsön n.k. "varkin kollegiumiin", missä hän vapaasti
sai täyden elannon. Neljä vuotta oleskeli hän täällä ja sillaikaa
julkasi hän ensimmäiset teoksensa, jotka koskivat historiallisia
aineita; niistä mainittakoon teos Kristiani IV:nnen ja Fredrikki
III:nnen hallituksen ajasta, mikä käsikirjoituksena jätettiin
hallitsevalle kuninkaalle Fredrikki IV:nnelle, joka niin mielistyi
tähän että Holberg v. 1714 nimitettiin ylimääräiseksi professoriksi ja
sai 100:n riksin suuruisen vuotuisen apurahan, joka velvoitti hänen
oleskelemaan jossakin ulkomaan protestanttisessa yliopistossa. Holberg
lähti mielellänsä matkaan, vaan ei mihinkään protestanttiseen
yliopistoon. Hän oli Englannissa mielistynyt historiallisiin
tutkimisiinsa ja lähti nyt niitä jatkamaan Pariisiin, jossa hän tällä
kertaa viipyi kaksi vuotta kooten kokemuksia, jotka varmaankin
keijuivat hänen mielessään Niilo Klimiä kirjoittaessaan. Pariisista hän
matkusti Roomaan Lyonin ja Genuan kautta. Täällä olivat varansa jälleen
ylen vähissä, niin että hänen usein saattoi nähdä liikuttavan kauhaa
padassa yhdellä kädellänsä ja toisella tekevän muistoonpanoja
paperille; hän oli melkein kurjassa tilassa. Mutta jos Ludviikkimme
tähän saakka olikin saanut kaikellaisia vastuksia kärsiä, eivät ne
olleet mitäkään verraten niihin, joita hän, kuten tavallisesti jalkasin
kalkeissaan, sai kokea palausmatkallansa Roomasta. Taistellen tauteja
ja köyhyyttä vastaan laahasi hän itseänsä Apenniinien ja Alppien poikki
Savoyenin kautta Pariisiin, jossa hän turhaan etsi lääkettä kiusaavan
vilutautinsa poistamiseksi. Siitä hän kuitenkin pääsi, edelleen
kulkeissansa kotiopäin ja poiketessaan Amsterdamiin, missä hän myös sai
lainata vähän rahoja ja pääsi taas onnellisesti Hampurin kautta
Kyöpenhaminaan v. 1717. Tämä oli hänen viimeinen matkansa, mutta se oli
hänelle myös runsaimmat kokemukset antanut. Nyt alkaa hänelle
levollisempi elämä täynnä tärkeätä ja merkittävätä vaikutusta tieteen,
taiteen ja kirjallisuuden palveluksessa.

Kohta kotiotulonsa perästä nimitettiin Holberg metafysiikan eli
viisausopin professoriksi. Tämä aine ei ollut ensinkään hänen
mieleensä, vaikka sitä tiedettä silloin pidettiin suuressa arvossa.
Hän otti sen kuitenkin vastaan mieluummin kuin nälkään kuolemisen. Ja
kukapa hänen sijassaan olisi toisin tehnyt!

Nyt oli siis Holberg saanut ei ainoasti professorin nimen vaan
tulotkin, joten hän pääsi velkojensa maksamisen tilaisuuteen ja sai
elää huoletonta elämää. "Ei niin hyvää ettei sitä paha seuraa",
sanotaan, ja niin kävi tässäkin. Holbergin virkaveljet tiesivät
hyvästi, ettei metafysiikka ollut hänen parhaita puoliansa, jonka
tähden häntä kaikkialla kohtasi pilkallisia ja kateellisia katseita.
Eivätkä hänen vastustajansa vaijenneet sittekään kun Holberg v. 1718
tuli latinan kielen professoriksi. Tässäkin aineessa pidettiin hänen
tietonsa ala-arvoisina. Ja miksi? Siksi että hän kirjoituksissaan
mieluummin käytti tanskalaista äidinkieltänsä, kuin tavallisesti
käytettyä latinaa; siksi että hän, sydämensä pohjasta rakastaen omaa
äidinkieltänsä, oli päättänyt kokonansa omistautua sen viljelemiselle
ja kehittämiselle, mutta sitä vastoin latinan kielestä oli usein
sanonut, että se, oli kuollut kieli, jota hän oli oppinut ainoasti
välttämättömyyden tähden, ei muun vuoksi. Kuitenkaan ei kukaan
puolueeton saata moittia hänen tietojansa latinan kielessä, ja varsin
varmaa on, että hän sitä tunsi enemmän kuin metafysiikkaa. Ja onpa hän
kirjoittanutkin useat teoksensa latinan kielellä. Hänen "epistolansa"
Niilo Klimin matka, tavalliset vuosiväitökset Vartin kollegiumissa y.m.
teokset ovat kirjoitetut latinaksi.

Suurimman kirjallisen vaikutuksensa toimitti Holberg vv. 1718-1728.
Tällä ajalla kirjoitti hän ensimmäisen suuren ivallisen teoksensa,
Pietari Parsin, ja useimmat huvinäytelmänsä. Pietari Parsissa hän
sattuvasti ruoskii aikansa suhteita. Harvat kuitenkin oikein älysivät
tämän mestariteoksen päätarkoitusta; sitä, että hän siinä löi iskujansa
yleiseen henkilöitä tarkoittamatta; moni luuli Holbergin heitä
tarkoittavan ja etsivät kaikin tavoin kostoa hänelle. Kun eivät he
voineet muuta tehdä, anoivat he, että pyöveli määrättäisiin tämä teos
roviolla polttamaan (Sic!) Fredrikki IV:nnen valistuneen käsityksen
kautta tästä teoksesta, ei sen tarvinnut tätä marttyyriutta kuitenkaan
kärsiä.

Ensimmäiset huvinäytelmänsä kirjoitti Holberg v. 1720. Tähän yritykseen
yllytti häntä ennen kaikkia hänen palava rakkautensa isänmaahan,
kansaan ja äidinkieleen; nämä hän, oikeana, kunnon kansalaisena, piti
pyhimpänä omaisuutenansa. Käsittäen näytelmän suuren merkityksen
valistuksen välikappaleena, ei hän saattanut kärsiä sitä, että Talian
temppeliportit paiskattiin auki ylhäisille, mutta olivat suljettuina
jokaiselle, joka ei osannut - ranskan tai saksan kieltä. Muutamien
vaikuttavien henkilöitten auttamana onnistui hänen saada eräälle
ranskalaiselle näyttelijälle, jonka nimi oli Montaigue, hankituksi
luvan, Kyöpenhaminassa avata teaatterin, jolta ainoasti tanskalaisia
näytelmäteoksia piti näyteltämän. Tämä tapahtui v. 1720. seitsemän
vuotta eteenpäin teaatteri kannatti itseänsä jotenkin hyvin; varsinkin
piti sen näytelmävaroista huolta Holberg, joka "nyt sai halun, muiden
kansojen esimerkkiä seuraten, kirjoittaa muutamia komedioita
äidinkielellä", ja ennenkuin v. 1722 oli umpeen kulunut, oli viisi
ensimmäistä hänen kirjoittamaansa näytelmää jo näytetty. Vuotta
myöhemmin oli hänellä valmiina kymmenen uutta näytelmää, joista
mainittakoon "Ulysses fraa Ithaka" sekä suomeksi jo käännetyt "Ei ole
aikaa" ja "Erasmus Montanus". "Jeppe Niilonpoika" ilmestyi jo
ensimmäisten joukossa. Kaikkiansa on Holberg kirjoittanut 32 näytelmää.
V. 1727 näyteltiin hänen viimeinen näytelmänsä, "Tanskalaisen komedian
hautajaiset". Sitte suljettiin teaatteri, osaksi Kristian V:nnen
valtaistuimelle nousemisen, osaksi rahanpuutteen tähden.

Kaikkien hänen näytelmiensä pohjassa tavataan syvä pyrkimys aikaa
uudesta muodostamaan; kaikessa, mitä hän on kirjoittanut, kaikuu
muutoksen, parannuksen, edistyksen sotahuuto. Sitä paitsi ovat hänen
näytelmänsä ylein arvollisena lisänsä Tanskan kansan ja sivistyselon
tuntemiseen.

V. 1730 nimitettiin Holberg historian professoriksi mistä ajasta
ruveten hän omistautuu historialliselle kirjallisuudelle. Muutama
näytelmä, "Nicolai Climii iter subterraneum" (tämä teos) ilmestyi
kuitenkin tällä ajalla. Kuitenkin on luultavata, että viimeksi mainittu
on kirjoitettu jo aikoja ennen ilmestymistänsä, joka tapahtui 1741.

Holbergin historiallisista teoksista mainittakoon "Tanskan valtakunnan
historia" (1732-1735) ja "kirkkohistoria" (1738). Sitä paitsi on hän
meille jättänyt "Siveellisiä ajatuksia" (1744) ja "Epistolia"
(1748-1754) -- --

Semmoinen oli pääasiallisesti sen miehen elämä ja vaikutus, jonka
nerokasta, tietä murtavata työtä isänmaan ja ihmiskunnan palveluksesta
ei aikojen aikoina unhoteta.

Ludviikki Holberg kuoli 28:na päivänä Tammikuuta v. 1754 aamulla. Kun
lääkäri hänelle ilmoitti hänen kuolinhetkensä jo olevan lähellä,
vastasi hän levollisesti ja vakaasti: "Onpa hyvä että minä kaiken
elämäni ajalla olen kokenut olla hyödyllinen kansalainen isänmaassani;
minä sentähden mielelläni kuolen, kun havaitsen etteivät sieluni voimat
minua enään auta."

       *       *       *       *       *

Mitä suomennokseen tulee, olen siinä vierasten sanojen, varsinkin
tieteellisten nimien suhteen noudattanut sitä, että semmoisia sanoja,
jotka jo ovat kansaan perehtyneet, olen pysyttänyt alkuperäisinä, mutta
harvinaisemmat olen suomeksi kirjoittanut. Teoksesta löytyvät
kuvituksen rakentamat nimet ovat, kun niitä ensi kerran mainitaan,
painetut latinalaisilla kirjaimilla [tässä merkitty _alaviivoilla_],
että lukijan on helpompi siten eroittaa ne todellisista nimistä. --
Tietysti tämmöisen teoksen suomentaminen oikeastansa kysyisi suurempaa
kykyä, kuin minulla on tarjona mutta kun suuremmat vaikenivat uskalsin
minä siihen ryhtyä, ja olen vakuutettu siitä, että valistunut lukija
hyvän tarkoitukseni tähden penseydellä arvostelee tätä yritystäni kun
sen nyt jätän suotuisan lukijakunnan käsiin.

Vaasassa, Joulukuussa 1884.

Arvo Lempiranta



NIILO KLIMIN MAANALAINEN MATKA



ENSIMMÄINEN LUKU.

Tekijän matkustus alas maanalaiseen maailmaan.


Vuonna 1664 Kyöpenhaminan yliopistossa saatuani "kiitettävän"
arvosanan molemmissa tutkinnoissani, filosofiallisessa ja
jumaluusopillisessa, päätin matkustaa kotia ja astuin eräälle laivalle
jonka matkan määrä oli Bergenin kaupunki Norjassa. Minulla oli
loistavat todistukset kummastakin tiedekunnasta, mutta kukkaroni oli
tyhjä: tämä muuten kohtalo, mikä oli yhteinen minulla ja norjalaisilla
ylioppilailla yleensä, jotka parhaastansa tyhjennetyin kukkaroin
palasivat takaisin runotarten temppelistä. Me saimme hyvän tuulen ja
muutaman päivän onnistuneen purjehduksen perästä me laskimme ankkurimme
Bergenin satamassa.

Niinpä olin siis onnellisesti ja hyvin säilyneenä kotona taas.
Oppineemmaksi olin kyllä tullut, mutta en juuri rikkaammaksi ja minun
täytyi sentähden jonkun ajan kululla turvautua sukulaisten ja ystäväin
apuun. Tavallansa minä siis valvoin toimeentuloani kerjäläisenä,
olematta kuitenkaan laiska taikka toimeton; sillä, käytännöllisellä
tavalla päästäkseni tilaisuuteen vaurastumaan fysiikassa (jota minä
parhaiten olin tutkinut), ja urkkimaan maanpallon laatua sekä vuorten
sisustaa, harhailin minä näkymättömästi pitkin seudun jokaista loukkoa.
Ei ollut ainoatakaan kalliota, oli se kuinka syvää rotkoa, että se
olisi pelvoittanut minua sinne ryömimästä, uteliaana kuin olinkin
saamaan selvää eikö siellä ollut mitään luonnontutkijan saatavana.
Sillä sangen paljon löytyy isänmaassamme, jota emme saa nähdä, taikka
kuulla siitä puhuttavankaan, mutta josta kyllä saisimme sekä lukea että
kuulla puhuttavan ja vieläpä kuunnella laveoita selityksiäkin, jos tämä
kohdattaisiin Ranskassa, Italiassa, Saksassa taikka jossakin muussa
ihmeistä rikkaassa maassa, mikä osaa ne sopivasti maailmalle kantaa.

Monen muun muassa, joka minusta ihmeelliseltä tuntui, löytyi syvä ja
jyrkkä rotko erään vuoren huipusta, jolle vuorelle seudun kansa oli
antanut nimen Flöjen. Tästä rotkosta puhkui esille säännöllisiä, eikä
suinkaan vastenmielisiä tuulenpuuskia, ikäänkuin se alituisella
huokaamisella milloin olisi vetänyt puoleensa milloin taas puhaltanut
ulos sisuudestansa ilmaa, mikä asioitten suhta tai varsinkin tuon
mainion Abelinin sekä tähtitieteessä ja fysiikassa erinomaisesti
perinpohjaisen maisteri Edwardin, joka oli latinakoulussa
sijaisrehtorina, ajattelemaan, että tässä oli oppineille jotakin
lähemmin tutkittavaa, ja kun he itse, sekä ikänsä että voimattomuutensa
puolesta, eivät kyenneet asiaan ryhtymään, koettivat he innostuttaa
muita ottamaan selvää rotkon laadusta, varsinkin kun se näytti
hengittävän niin kuin elävä olento. Innostuneena, niin omasta halustani
kuin näiden miesten kehoituksista, päätin kuin päätinkin astua alas
rotkoon, ja kerroin tämän muutamille ystävilleni. Nämä kehoittivat
minua kuitenkin luopumaan yrityksestäni, joka heidän mielestään oli
sekä mieletön että nurinniskaisesti hurja. Mutta heidän väitteensä
eivät saaneet päätöstäni muuttaa; ne eivät hillinneet, vaan päin
vastoin yhä kiihoittivat intoani. Himo tehdä luonnontieteellisiä
keksinnöitä sai minun uhalla ajattelemaan jokaista vaaraa; ja
arvattavasti oli köyhä tilanikin tähän yllykkeenä. Minä olin varaton,
ja kärsimättömältä tuntui minusta yhä edelleen elää toisten armoilla,
varsinkin kun en havainnut keinoa täällä kotona, kurjuuteen tuomittuna
kuin olinkin, saavuttamaan onnea ja kunniaa ellen tehnyt itseäni
mainiosti jollakin uhkarohkealla teolla.

Minä pysyin siis lujana päätöksestäni, ja varustettuna kaikella, minkä
pidin tarpeellisena aivotulle yritykselleni, lähdin kaupungista eräänä
torstaiaamuna päivän valjetessa, kirkkaan ja kauniin ilman vallitessa,
saattaakseni ehtiä takaisin ennen iltaa. Minä en osannut aavistaakaan
että minä, kuni toinen Phaeton

    Ilmaan leijumahan kävin mittailemaan avaruutta;

ja työnnettynä toiseen maailmaan, vasta kymmenen vuotisen harhailemisen
perästä olin jälleen näkevä isänmaani ja ystäväni.

Tämä tapahtui v. 1665. Minä olin ottanut mukaani neljä miestä kantamaan
niitä köysiä ja keksiä, jotka olivat alas kapuamisessa tarpeen. Kun
olimme saapuneet vuoren huipulle ja tuon kovan onnen rotkon partaalle,
oli ensimmäisenä työnämme syödä suurusta, väsyneinä kuin olimmekin
tuosta vaivalloisesta kävelystä. Vasta nyt, ikäänkuin aavistaen
tulevata onnettomuutta, rupesi sydämeni vapisemaan. Minä kysyin
sentähden miehiltäni oliko kenelläkään heistä halua ensin koettaa
onneansa. Mutta kun ei kukaan vastannut tähän, virkistyi jälleen
vaipumaisillansa oleva rohkeuteni; minä sidoin köyden vyötäisilleni, ja
valmiina matkaan annoin sieluni Jumalan haltuun. Kun nyt olin valmis
hinauttamaan itseni alas, annoin miehilleni viimeiset neuvoni siitä,
mitä heillä oli vaarin otettavana: että heidän nimittäin piti antaman
kyden juosta kunnes he kuulisivat minun huutavan, mutta silloin
herkeämän ja, jos minä yhä edelleen huutaisin, kiireesti hinaamaan
minun ylös. Minä otin mukaani keksin, osaksi työntääkseni sillä pois
eteeni mahdollisesti sattuvia esteitä, osaksi myös saattaakseni
helpommin pysyä loitolla rotkon seinämistä. Mutta minä olin tuskin
ehtinyt noin kymmenen taikka kaksitoista kyynärää alaspäin kun köysi
katkesi. Tämän onnettomuuden käsitin tapahtuneeksi miesten
valitushuudoista, jotka kuitenkin pian hälvenivät, kun minä huimaavalla
nopeudella töyttäsin alas tyhjyyteen ja ikäänkuin toinen Pluto raivasin
itselleni tien kamalan rotkon syvimpään pohjaan, sillä erotuksella
kuitenkin että minulla valtikan asemasta oli kädessäni vain keksi.

Miten mielensorrossani saatoin havaita olin minä noin viisitoista
minuttia alinomaa mukellut alaspäin alituisessa pimeydessä, kun vihdoin
rupesin oivaltamaan vienoa päivyttä ja heti jälkeen puhtaan ja kirkkaan
taivaan. Tyhmyydessäni, luulin nyt että minä joko ilman takaisin
tussahduksesta vastaiseen suuntaan taasen olin palannut takaisin ja
että rotko siis henkeishengityksellään taas oli antanut minulle passin
maan pinnalle. Mutta minä en tuntenut sitä aurinkoa, jonka näin, enkä
taivaan lakea enkä tähtiä, kun kaikki nämä minusta kooltansa tuntuivat
pienemmältä kuin maapallolta nähden. Minä luulin sentähden että koko
tämä maailman avaruus oli olemassa vaan minun kuvituksessani,
huimauksen vaikuttamana, taikka että minä olin kuollut ja nyt olin
matkalla autuaitten asuntoihin. Mutta tämän viimeisen arveluni
naurettavaisuuden havaitsin minä heti huomattuani keksin kädessäni ja
perässäni köyden pätkän liikkumassa, sillä sen verran minä tiesin,
ettei paratiisin saavuttamiseen tarvittu keksiä eikä köysiä, ja että
taivaan asujamet, eivät suinkaan mielistyneinä tämänlaisiin
koristuksiin, pikemmin saattaisivat ruveta ajattelemaan että minä
Titaanien tapaan aivoin tehdä rynnäkön taivaan valtakuntaan ja
karkoittaa sieltä jumalat pois. Saatuani aikaa lähemmin ajatella asiaa,
tulin siihen johtopäätökseen, että minä olin joutunut maanalaiseen
avaruuteen, ja että ne olivat oikeassa, jotka olivat arvanneet maan
onteloksi ja että maan kuoren pituudessa on olemassa toinen maailma,
pienempi kuin meidän, varustettuna pienemmällä auringolla, pienemmillä
tähdillä ja kiertotähdillä. Loppupäätös osoitti myös minun tällä
kerralla kohdanneeni oikean kohdan.

Nopeus, jolla putosin, oli pysynyt samallaisena hyvän hetken, kunnes
vihdoin huomasin sen vähenevän sitä enemmän jota lähemmäksi tulin sitä
kiertotähteä taikka taivaan kappaletta, mikä ensin oli vetänyt huomioni
puoleensa. Tämä kiertotähti rupesi vähitellen näyttämään niin isolta,
että minä lopulla, tuon taajan usvakehän lävitse, joka sitä ympäröi,
selvästi saatoin erottaa vuoria, laaksoja ja meriä. Linnun tapaan, joka
siiviltänsä ilmoja huhtoo, laajalta maiden ja merien poikki, tuhansien
vaarallisien uhkien kautta samoten, minäkin maan ja taivaan välillä
avaruudessa kiidin.

Minä havaitsin nyt, etten minä ainoasta leijunut eteenpäin avaruudessa,
vaan että retkeni, joka tähän saakka oli käynyt pystysuoraan suuntaan,
nyt oli muuttunut vaakasuoraksi. Tämä havaintoni sai hiukset nousemaan
pystyyn päässäni sillä minä rupesin pelkäämään, että muuttuisin joko
kiertotähdeksi taikka lähimmän kiertotähden kuuksi ja siten
tuomittaisiin ijankaikkiseen kiertämiseen. Mutta kun toisaalta
ajattelin, etten sen puolesta saattanut arvollisuuteni puolesta kärsiä
mitäkään taitetta, koska taivaankappale taikka semmoisen kuu kyllin
riitti vastaamaan nälkääntynytta _filosofian ylioppilasta_, sain siitä
taas rohkeutta, varsinkin kun en tuossa puhtaassa ja taivaallisessa
ilmassa, jossa liikuin, tuntenut nälkää enkä janoa. Kun kuitenkin
muistin että minulla oli taskussani kakku, pisti päähäni koettaa,
maistuisiko se minulle nykyisessä tilassani, mutta jo ensimmäistä palaa
purressani havaitsin kaiken maallisen ravinnon vastenmieliseksi ja
heitin sen sentähden pois peräti hyödyttömänä. Mutta mitäpä
tapahtuikaan! Kakku ei ainoasti jäänyt leijumaan ilmassa, vaan -- oi
ihmettä! -- rupesi myös säännöllisesti kiertämään minua. Tästä minä nyt
opin käsittämään liikuntovoiman luonnollisen lain, jonka mukaan kaikki
kappaleet, jotka saatetaan tasapainosuhteesen keskenänsä, saavat
kiertävän liikkeen. Äsken olin surkutellut itseäni sallimuksen
leikkikaluna, mutta nyt rupesin tuntemaan jotakin uljasta ylpeyttä,
havaitessani ettei minusta tullutkaan vähäpätöistä kiertotähteä, vaan
että minua oli sivukiertolainen seuraava, ja että minut siis
johdannollisesti olisi luettava isoimpain tähtien taikka ensimmäisen
luokan kiertotähtien joukkoon. Ja tunnustaakseni nyt heikkouteni: minä
pöyhistyin siihen määrään, että jos paikalla olisin kohdannut kaikki
pormestarit ja raatimiehet Bergenissä olisin kohdellut heitä ylen
huolettomasti ja olisin pitänyt heitä tomuhiukkaisina, jotka eivät
tervehdystä ansainneet tai olleet sen arvoisia, että heille olisin
keksinäni alentanut.

Lähes kolme vuorokautta olin tässä tilassa. Kun nimittäin yhä kiersin
lähimpätä kiertotähteä, saatoin minä eroittaa yön ja päivän,
seuraamalla maanalaisen auringon nousua ja laskua, mutta vaikka aurinko
siinä katosi näkyvistäni ei ollut havaittavana semmoista yötä kuin
meillä, minkä syyn vastedes selitän.

Mutta parhaillaan tästä herttaisuudesta uneksuessani jumalien
läheisyydestä ja nähdessäni itseni uutena taivaankappaleena, jonka
lähimmän kiertotähden tähteintutkijat olivat lukevat tähtien lukuun
sivukiertolaisinensa; -- kas! silloin läheni kamala siivellinen peto ja
rupesi ahdistamaan minua milloin oikealta, milloin vasemmalta puolen,
milloin edestä, milloin takaa. Ensin kun sen havaitsin luulin edessäni
olevan jonkun noista kahdestatoista maanalaisesta taivaanmerkeistä, ja
minä toivoin sen siinä tapauksessa olevan immen, joka kaikista olisi
ainoa, mistä saattoi minulle olla apua ja lohdutusta yksinäisyydessäni.
Mutta sitä myöden kuin esine minua lähestyi erotin minä hirvittävän
ison ja kiukkuisen aarneen. Minä pelästyin siihen määrään että kokonaan
unhotin itseni ja uuden taivaallisen arvollisuuteni ja tuskassani otin
esille _testimonium academicum_'ini, joka juuri oli taskussani,
näyttääkseni päälleni tunkeutuvalle viholliselleni, että olin
suorittanut yliopistolliset tutkintoni, että olin ylioppilas, vieläpä
_baccalaureus_'kin ja että siis saatoin vastustaa jokaista epäsyyllistä
ahdistusta, viittaamalla foorumiin. Mutta ensimmäisen tulistuksen
hälvettyä ja tultuani täysille tunnoilleni jälleen, täytyi minun
hymyillä tälle tuhmuudelleni.

Minä en vielä ollut tullut ihan selville siitä, missä aikeissa tämä
aarne minua ahdisti, tekikö se sen ystävänä taikka vihollisena taikka
ehkä -- mikä oli luultavinta -- ainoasti uteliaisuudesta saadakseen
hyvin katsella minua. Sillä täytyyhän tunnustaa että ihmisruumis, joka
pyörii ilmassa pitäen keksiä kädessänsä ja hinaten perässään
köydenpätkää ikäänkuin häntänä on sellainen näky, että se saa
sieluttoman eläimen ihmettelemään. Tuo harvinainen näky, joka minussa
oli nähtävänä, oli, miten sittemmin sain tietää, saanut asujamet
kiertämässäni pallossa kaikenlaisille ajatuksille ja arveluille.
Filosoofit ja suuretieteilijät pitivät minua pyrstötähtenä otaksuen
köyden tähden pyrstöksi. Toiset arvelivat tämän harvinaisen ilmanilmiön
ennustavan uhkaavata onnettomuutta: kulkutautia, nälkää taikka jotakin
muuta tämänlaista merkittävää kohtausta. Muutamia löytyi, jotka kävivät
vielä loitommaksi, piirtäen tarkasti kuvani, jommoisena se heistä
etäältä näkyi, joten minä olin sekä kuvattuna, kerrottuna että
maalattuna ja vaskeen uurrettuna jo aikoja ennen kuin kiertotähdelle
saavuin. Kaikesta tästä sain suureksi huvikseni tiedon, tultuani sinne
ja opittuani maanalaisen kielen.

Selvitykseksi tahdon mainita että siellä myös esiintyy useita
taivaankappaleita, jotka aina ilmestyvät ihan yhtäkkiä ja joita
maanalaiset asukkaat sanovat _Skisjikiksi_, s.o. harjollisia, heidän
heidän kertomustensa mukaan varustettuina karkeoilla, tulipunaisilla
hiuksilla, jotka kasvavat ruumiista kuin harjakset, ja harjalla, joka
on pitkän parran kaltainen. Varsin kuin yläpuolisessa maailmassa
luettiin nämä siellä ennusihmeitten joukkoon.

Mutta palatakseni taas kertomukseeni. Aarne oli nyt päässyt niin
lähelle että se ulottui minuun räpyttelevillä siivillänsä ja iski
terävällä nokallansa jalkojani eikä siis enään salannut missä aikeessa
se minua vainosi. Minun täytyi sentähden koettaa aseella, joka oli
tarjonani, pitää tuota taistelunhaluista eläintä loitolla, ja keksini
avulla tämä minulle onnistuikin, niin, sainpa sen vielä
perääntymäänkin; Mutta kun tuo peto yhtä kaikki vielä jatkoi
ahdistustansa, onnistui minun vihdoin kääntää keksini aarneen selkään,
varsin siipien väliin, mutta tämän tein semmoisella voimalla etten
kyennyt saamaan sitä irti. Haavoittunut eläin päästi pahan parkunan ja
töyttäsi päätä pahkain kiertotähteä kohden; ja minä, joka uudesta
taivaallisesta arvostani jo olin saanut kylläni, nähtyäni että se
varsin kuin muukin suuruus oli vaaroille alttiina, seurasin
vastustamatta aarnetta, sen matkalla alaspäin ja siis muuttui kiertävä
liikkeeni taas pystysuoraksi.

Kauvan ja hyvällä vauhdilla liidettyäni yhä taajenevan ilman lävitse,
joka suhisi korvissani, ehdin vihdoin lujalle maalle eläimen kanssa,
joka pian sen jälkeen kuoli haavastansa. Oli yö kun saavuin
kiertotähdelle, jonka saatoin ymmärtää ainoasti siitä ettei aurinkoa
ollut näkyvissä, sillä pimeätä ei ollut, päin vastoin oli vielä niin
valoisa, että hyvästi saatoin lukea akatemiallisen todistukseni. Tämä
öinen valo tulee taivaanlaesta taikka sisäpuolisesta maan kuoresta,
joka saa valonsa keskipisteessä olevasta maanalaisesta auringosta ja
luo takaisin tämän valon niinkuin kuu meillä. Tämän asian laita
vaikuttaa ettei melkein muuta eroa yön ja päivän välillä ole, kuin
ettei aurinko ole yöllä näkyvissä, mikä suhta taas tekee ilman vähän
lauheammaksi.



TOINEN LUKU.

Natsaari-kiertotähdellä.


Sittenkun näin siis olin lopettanut ilmaretkeni ja terveenä ja ehjänä
joutunut kiertotähdelle (sillä tuo nopeus, jolla aarne aluksi teki
matkaa, hiljeni sen mukaan kuin sen voimatkin vähenivät) jäin
hetkiseksi liikkumattomaksi, ihmetellen mikä edelleen olisi minua
kohtaava päivän noustua. Minä rupesin nyt havaitsemaan, että entiset
epätäydellisyyteni muistuttausivat, että minä olin unen ja
ravinnon tarpeessa, minkä tähden katkerasti kaduin sitä että
ajattelemattomuudessani olin heittänyt kakkuni pois. Uupuneena kuin
olinkin monista huolistani, vaivuin vihdoin uneen. Minä olin, miten
arvelin, saanut noin parin tunnin kuorsauksen, kun kova ammuminen, joka
jo hetkisen oli häirinnyt makeata untani, herätti minut kokonaan.
Unesta olisi monta erillaista ja omituista kuvaa haamuillut mielessäni.
Minä olin mielestäni jälleen olevinani Norjassa, jossa minä
maanmiehilleni kerroin mitä olin kokenut ja nähnyt. Edelleen olin
olevinani Faanöön kirkossa, missä olin kuullut lukkari Niilo Undersenin
veisaavan ja kiljuvalla äänellänsä tavallisuuden mukaan kiusaavan
korviani. Sentähden herätessäni ensin luulinkin tämän miehen karjunnan
untani häirinneen. Mutta kun havaitsin härän lähelläni saatoin ymmärtää
että tämän mylviminen minun oli herättänyt. Kun nyt hämmästyksessäni
katsoin ympärilleni, näin auringon noustessa kaikkialla hedelmällisiä
peltoja ja vihertäviä niittyjä. Puitakin näin, mutta -- kuinka kummaa!
-- ne eivät olleet liikkumattomia, vaikka oli niin tyyne, ettei
höyhenkään hyörähtänyt. Kun tuo karjuva härkä näytti aikovan käydä
kimppuuni, katsoin minne pääsisin turvaan, ja kun lähelläni havaitsin
puun, pakoitti pelkoni minun yrittämään sen oksien suojaan kiipeämään.
Mutta tuskin olin alkanut koettani, kun puu päästi parahduksen, kovan
ja kimeän kuin suuttuneen naisen, ja samassa sain niin tukevan
korvapuustin, varsin kuin suoralla kädellä, että pääni meni pyörälle ja
itse töpsäytin suulleni maahan.

Minä olin kuin salaman kohtaamana ja vähältä kuolla huolesta.
Ympärilläni kaikkialla kuulin mölinää ja meteliä kuin olisin ollut
kauppatorilla taikka pörssissä, yleisön lukuisimmillaan ollessa. Minä
avasin silmäni ja näin ympärilläni koko elävän metsän, ja paikka oli
nyt täynnä puita ja pensaita, joita hetkistä ennen en tuntenut kuutta
taikka seitsemätä enempää. Minä en osaa kertoa kuinka tämä loihtu sai
minun hämilleni ja peljästyneeksi. Ensin kuvittelin mielessäni, että
näin unta, sitte että aaveet ja pahat henget olivat ruvenneet minua
ahdistamaan, ynnä vielä useita muita tuhmuuksia. Mutta minä en saanut
aikaa tekemään hyvämielisiä tutkimuksia näiden itsestänsä liikkuvien
laitosten tai olentojen luonnosta ja alkuperästä; sillä yksi puista
hyökkäsi yhtäkkiä esille, vaivutti alas erään oksistansa, jonka
äärimmäisessä latvassa oli kuusi pientä haaraa, varsin kuin sormea,
tarttui minuun kiinni ja vei minun pois, huolimatta siitä että minä
huusin täyttä kurkkua.

Meitä seurasi tuntematon määrä kaikenlaisia ja suuruisia puita, jotka
antoivat kuullani ääniä ja äännähdyksiä, tosin selviä ja tavuihin
jaettuja, mutta kuitenkin ymmärrettämättömiä minun korvilleni, niin
etten minä saattanut käsittää muita sanoja kuin Pikel Emi ja nämä
ainoasti sentähden että niitä lakkaamatta kerrottiin. Minä sain
sittemmin tietää että ne merkitsivät _harvinaista apinaa_, kun he minun
ruumiinrakennukseeni ja pukuuni nähden pitivät minua semmoisena
eläimenä, ulkomuodoltani vähän erilainen kuin ne marakatit, joita siinä
maassa löytyi. Toiset pitivät minun maankuoren asujamena, jonka aarne
oli tuonut tänne alas, mitä kiertotähden aikakirjat kertoivat ennenkin
tapahtuneen. Tämän kaiken sain tietää vasta monen kuukauden perästä,
sitte kun olin ehtinyt oppia tuon maanalaisen kielen. Hämmästyksessäni
ja hetkeisessä pelossani en saattanut pitää ajatuksiani koossa taikka
tietää mitä minun piti ajatteleman näistä elävistä, puhuvista puista,
taikka mitä tuolla suurella saattojoukolla, joka liikkui eteenpäin
vitkallisin, juhlallisin askelin, saattoi olla mielessä. Sen verran
kuitenkin ymmärsin, että tuo huuto ja jupina, joka kaiken matkaa kuului
ympärilläni, henki vihaa ja suuttumusta; ja totta onkin että heillä
kyllä oli syytä olla kiukuissansa minuun, sillä puu johon minä olin
aikonut kavuta, ei ollut vähempi kuin pormestarin rouva lähimmästä
kaupungista. Rikostani suurensi tietysti se, että tällä pahasti
kohdellulla naisella oli niin etevä sija yhteiskunnassa; kun minulla
näytti olevan tarkoituksena kaikkeen nähden solvaista, ei huonompaa
vaimoihmistä vaan ylhäisellä arvoasteella olevata naista, mikä oli
varsin tavatonta ja hirveätä niin siveässä ja kainossa kansassa.

Vihdoin saavuimme kaupunkiin, johon minä vankina vietiin. Mikä erittäin
somisti tätä paikkaa oli nuot uhkeat rakennukset, tasasointu kaupungin
jaossa ja järjestys, joka vallitsi kaduilla ja toreilla. Huoneukset
olivat niin melkoisia ja korkeita, että ne mieluummin olivat tornien
kaltaisia. Kaduilla vilisi käveleviä puita ja tullessaan toisiansa
vastaan tervehtivät ne toisiansa oksiansa alaspäin painamalla, ja jota
useampia oksia he vaivuttivat sitä suuremmaksi katsottiin kunnioituksen
osoitus. Niinpä esim. kun samassa tammi astui ulos suuresta
rakennuksesta, vetäytyivät muut puut kunnioittavasti sivulle päin
painaen alas useimmat oksansa, miten saatoin huomata että puheena oleva
tammi oli enemmän arvoinen kuin muut kuolevaiset. Minä huomasin pian
että se oli pormestari itse, jonka vaimoa minä muka olin hävyttömästi
kohdellut. Minut vietiin nyt saman pormestarin asuntoon, ovi suljettiin
ja kankia sovitettiin eteen, joten minä nyt hyvästi saatoin lukea
itseni kuritushuone-kokelaitten joukkoon. Tämä pelkoni kävi yhä
varmemmaksi, kun kolminkertainen vartio asetettiin ulkopuolelle,
kullakin kuusi kirvestä haarain lukumäärän mukaan, sillä haarat olivat
käsivarsia ja pienemmät oksat sormia. Nyt oivalsin myös että ylinnä
jokaisella puun rungolla oli pää ikäänkuin ihmisellä, ja että rungoilla
juurien asemesta oli kaksi reittä, jotka kuitenkin olivat erittäin
lyhyet, mistä tuleekin, että tämän kiertotähden asukkaat liikkuvat
erittäin vitkallisesti, varsin kuin etanat. Ellen olisi ollut
vangittuna, olisi ollut helppo asia juosta heistä pois, sillä se
nopeus, jonka minun liikevälikappaleeni saattoivat kehittää, oli
verraten heidän kulkukykyynsä kuin lentämistä.

Lyhyesti: minä ymmärsin nyt, että nämä puut olivat kiertotähden
asukkaita ja että ne lisäksi olivat järjellisiä olentoja; minun täytyi
ihmetellä kuinka monenlaatuisia lajia luonto turviksensa synnyttää
eläväin olentoin suhteen. Nämä puut eivät milloinkaan kasva niin
pitkiksi kuin puut meillä; useimmat tuskin ulottuvat tavallisen ihmisen
mittaa korkeammaksi; muutamat, joita sopisi verrata istukkaihin tai
pensaihin, olivat vielä pienempiä ja ne otaksuin minä lapsiksi. Mihin
vastusten labyrinttiin minä jouduinkaan näiden kummallisuuksien
johdosta, minkä määrän huokauksia ne pusersivatkaan rinnastani ja
kuinka minä halusinkaan armaasen syntymämaahani! Sillä vaikka nämä puut
näyttivät elävänkin yhteiskunnissa, saavankin puhekykyä ja jonkinlaista
järkeä, niin että niitä tavallansa saattoi lukea järjellisiksi
olennoiksi, epäilin kuitenkin saattoiko niitä verrata ihmiseen, ja
varsin varmana pidin itseni siitä ettei oikeutta, hyväntahtoisuutta ja
hyviä avuja yleensä heistä löytynyt. Heitettynä sinne tänne tässä
ajatusten sekasorrossa, kävin sydämeni syvyyttä myöden liikutetuksi ja
valtavat kyyneleet valuivat kasvoilleni.

Näin antautuessani murheelle ja itkeissäni kuin nainen, tulivat
vartijat huoneesen, kuin pyövelin palvelijat kirveinensä. Kaikki kolme
vartijaa astui edelläni kun minut vietiin suureen rakennukseen keskellä
toria. Minä kuvittelin mielessäni olevani roomalainen diktaattori,
sentähden vähäistä parempi kuin konsuli, sillä kun jälkimmäisen
kunniavartiona oli vaan kaksitoista kirvestä, luin minä edelläni
kokonaista kahdeksantoista. Oven yläpuolella siinä rakennuksessa, johon
minä vietiin, oli puun muodossa kuvattu _Dikeus_, pitäen vaakaa
oksissansa. Olento oli nuoren naisen, tarkoilla kasvopiirteillä,
kovalla, niin sanoaksemme läpitunkeutuvalla katseella, josta kuvastui
silmäys, ei nöyrä eikä uhkaava, vaan kunnioitusta herättävä ja vakava.
Minä ymmärsin oitis olevani raastuvalla. Vartijat veivät minun saliin,
jonka permanto oli pantu kokoon nelikulmaisista, hienoksi hiotuista
marmorilevyistä. Korkeaselkäisessä kullatussa nojatuolissa istui puu
varsin kuin tuomari meillä, ja säännöllisessä hyvässä järjestyksessä
molemmin puolin häntä kaksitoista neuvosmiestä matalammilla tuoleilla.
Esimiehenä eli presidenttinä oli palmupuu, keskikorkuinen, ja erkausi
muista neuvosherroista sen kautta että sen lehdet olivat erivärisiä.
Molemmin puolin seisoi erikseen neljäkolmatta raatihuoneen
vahtimestaria, jokainen varustettuna kuudella kirveellä, mikä näky ei
minua erittäin miellyttänyt, kun minun tämän murhaajamäärän paljoudesta
ehdottomasti täytyi tulla siihen ajatukseen, että tämä sukukunta oli
erittäin verenhimoista.

Kun minä astuin sisälle, nousivat tuomarit seisomaan ja koroittivat
oksansa korkealle kattoa kohden, minkä juhlallisen tempun perästä he
taas istuivat paikoillensa. Minut vietiin nyt syytettyjen sijalle ja
asetettiin kahden puun keskelle, joiden rungot olivat lampaan nahoilla
päällystetyt. Minä ajattelin heitä asianajajiksi, ja tämä arvelu olikin
oikea. Ennenkun he saivat virkata mitään peitettiin presidentin pää
muutamilla tummilla hunnuilla. Sitte teki virallinen syyttäjä lyhyesti
kanteensa, jonka hän kolmasti kertoi, minkä jälkeen minun lainoppinut
apumieheni vastasi yhtä lyhyesti. Näitä virkkauksia seurasi puolen
tunnin äänettömyys, minkä jälkeen hunnut otettiin pois presidentiltä,
joka nyt nousi seisaalleen, taas ojensi oksansa korkeutta kohden ja
arvollisuudella lausui muutaman sanan, jotka minä ymmärsin sisältävän
tuomioni, sillä hänen vajettuansa annettiin minulle viittaus poistuman
ja vartijat veivät minun entiseen vankeuteeni, jossa minä odotin
saavani istua, kunnes minä sopivalla ajalla otettaisiin esille
ihmiskunnan huviksi ruoskittavaksi.

Sittenkuin olivat jättäneet minut yksin ja ruvettuani muistuttelemaan
kaikkea mitä tähän saakka oli tapahtunut, en saattanut muuta kuin
hymyillä tämän kansan yksinkertaisuudelle; sillä minusta oli kuin he
mieluummin olisivat esiintyneet "komeljanttareina" kuin oikeuden
haltijoina, ja kaikki mitä olin nähnyt heidän käytöksestänsä,
esikuvistansa, oikeusoloistansa j.n.e. näytti minusta paremmin sopivan
komedialle taikka naamiotempuksi kuin vakaaksi ja juhlalliseksi
tuomioistuimeksi. Ei! Toistapa on meidän maapallolla, varsinkin
Eurooppalaisissa, jotka väitteettä ovat ylhäisimmällä asteella. Mutta
jos en saattanutkaan muuta kuin halveksia tuota maanalaista kansaa sen
naurettavaisuuden ja vähäkykyisyyden takia, täytyi minun kuitenkin
myöntää niiden olevan sieluttomia eläimiä etevämmät; sillä kaupungin
kauneus, rakennusten arkkitehdillinen maku ja moni muukin seikka
osoitti, etteivät puut suinkaan olleet järkeä vailla ynnä että niillä
oli kaikellaista taitoa ja varsinkin konetaitoista kykyä. Mutta siinäpä
olikin kaikki minkä sain myöntää heidän kiitokseksensa.

Näin itseäni huvitellessani yksinäisyydessäni, tuli huoneesen muuan
puu, kädessänsä "näppärin" tapainen kone. Hän paljasti toisen
käsivarteni ja iski sen enempätä sanomatta suontani. Laskettuansa
minusta sen verran verta kuin hän arveli tarvitsevansa, pani hän siihen
erittäin taitavasti siteen; tämän tehtyä tutki hän ylen tarkasti
vertani, jonka jälkeen hän poistui äänetönnä mutta nähtävästi vähän
hämmästyneenä. Kaikki tämä lisäsi vielä käsitykseni lujuutta tämän
kansan tyhmyydestä. Mutta kun olin oppinut puhumaan heidän
maanalaista kieltänsä muuttui tämä halveksimiseni ihailuksi.
Tuo oikeudenkäyntitapa, jonka ennen olin niin naurettavana
pitänyt, selitettiin nimittäin minulle seuraavalla tavalla:
ruumiinrakennuksestani luulivat he saavansa otaksua minun olevan olento
maapallon kuorelta, ja kun kaikki näytti siltä kuin olisin tahtonut
solvaista ylhäistä naista vietiin minä sen johdosta raatihuoneesen.
Toinen asianajaja oli katsonut rikosta kovimmalta kannalta ja vaati
minulle rangaistusta lain mukaan; toinen ei tosin ollut vaatinut minun
syyttömäksi julistamistani, mutta oli arvellut että lainnoudattamista
pitäisi viivytettämän kunnes oli saatu tietää kuka ja mistä olin, ja
pitikö minua pidettämän järjettömänä luontokappaleena vai järjellisenä
olentona. Edelleen sain tietää, että oksien nostaminen ylöspäin oli
uskonnollinen teko, joka toimitettiin aina ennen oikeuden istunnon
alkamista. Se seikka, että asianajajat olivat verhotut lammasnahoilla,
kuvasi sitä, että heillä aina piti silmissänsä oleman tuo sielun
puhtaus ja rakkaus totuuteen, jota asianajajan tulee virassansa
noudattaa; niinpä ovatkin kaikki asianajajat täällä rehellisiä ja
kunnon miehiä, joka osoittaa, että yhteiskunnassa saattaa löytyä
rehellisiä ja kunniallisia asianajajia. Laki on täällä niin ankara
vilpillisiä asianajajia vastaan, ettei hyvällä mitäkään petosta, tai
lainväärentämistä saateta peittää, uskottomuutta tekosyillä suojella,
ettei kukaan holvasti, kunnianloukkaaja tai petturi saata
rangaistustansa välttää. Heidän vitkaiseen käsityskykyynsä perustuu se
seikka, että lauseet kahdesti kerrotaan, ja tämä huono ajatuksenjuoksu
onkin tämän kansan tunnusmerkkinä kiertotähden muiden kansain joukossa;
sillä ani harvat heistä saattavat käsittää, mitä he läpimiten lukevat
tai mitä he vaan kerran kuulevat. Hän, joka oitis oivalsi mistä puhe
oli, katsottiin olevan arvostelukykyä vailla, ja semmoinen ylennettiin
ani harvoin korkeampiin ja tärkeämpiin virkoihin, koska kokemus usein
oli näyttänyt missä vaarassa valtio oli kun sitä johti henkilö, jolla
oli vilkas käsitys taikka jonka sopi lukea suurten nerojen joukkoon;
kun sitä vastoin raskaammin ajattelevat eli semmoiset, joita ivalla
kutsutaan "pöllöpäiksi", usein olivat laittaneet kuntoon ja oikealle
uralle, mitä hyväpäiset olivat epäjärjestykseen panneet. -- Kaikki tämä
kaikui oudosti korvissani, mutta vakaasti ajateltuani asiaa, en pitänyt
sitä niinkään mielettömänä. Mikä ennen kaikkia minua ihmetytti oli
kertomus oikeuden presidentistä, sillä hänen virkaansa hoiti nuori
vaimo, joka oli syntynyt kaupungissa ja jonka hallitsija oli nimittänyt
_Kakiksi_ tai oikeuden presidentiksi. Tässä kansassa ei nimittäin
huolita kuullakaan mitäkään puhetta erosta eri sukupuolien välillä, kun
on kysymyksessä määrätä viranhaltija, vaan otetaan niihin, tarkan
valitsemisen perästä, arvollisin.

Päästäkseen tilaisuuteen oikein arvostelemaan kunkin taipumuksia ja
sielunvoimia, on hallitsija laittanut lukioita, joiden johtajat eli
tirehtöörit kutsutaan _karatteiksi_, mikä oikeastaan merkitsee samaa
kuin tutkija eli arvostelija. Heidän tulee tutkia jokaisen taipumuksia
ja kelvollisuutta, pitää tarkasti huolta nuorison käytöksestä ja
lahjoista, sekä vuosittain laittaa hallitsijalle luettelo niistä, jotka
ansaitsevat etukädessä tulla huomioon julkisien virkojen asettamisessa;
samaten on heidän asianansa antaa lausunto siitä, missä toimessa kukin
kokelaista parhaiten voi olla isänmaan hyötynä. Nämä tiedot saatuansa
kirjoituttaa hallitsija kokelaitten nimet erääsen kirjaan, voidaksensa
milloin tahansa nähdä, ketkä ansaitsevat tulla huomioon avonaisia
virkoja asetettaissa.

Mainittu nuori nainen oli neljä vuotta takaperin saanut niin oivat
kiitokset karatteilta, että hallitsija niiden johdosta määräsi hänet
presidentiksi hänen syntymäkaupunkiinsa. Tätä tapaa antaa kullekin
toimensa syntymäseudullansa noudatetaan aina tarkasti Pootualaisten
kesken, sillä he otaksuvat ettei kukaan paremmin saata tuntea oloja
paikkakunnalla kuin se joka siellä on syntynyt ja kasvatettu. _Palmka_
(se oli tämän nuoren naisen nimi) oli nyt kolme vuotta suurimmalla
kiitettäväisyydellä hoitanut virkaansa ja häntä arvosteltiin
ymmärtäväisimmäksi puuksi koko kaupungissa, sillä hän oli niin
varovainen käsityksissänsä, että hän tuskin luuli jotakin asiata oikein
älyävänsä ennenkuin hän oli kuullut sitä kolmasti taikka neljästi
kerrottavan, mutta mitä hän kerran oli saanut selvästi mieleensä sen
hän käsitti perinpohjin, ja kehitti semmoisella tarkkaälyisyydellä
jokaisen sekavankin kysymyksen, että kaikki hänen tuomionsa
saivat ennusjumalan vastauksen maineen. Eikä hän ollutkaan koko
virka-ajallansa julistanut vielä ainoatakaan tuomiota, jota ei korkein
oikeus olisi kiitoksella vahvistanut. -- Sentähden, kun tarkemmin
punnitsin tätä järjestelmää, että molemmilla sukupuolilla oli sama
tilaisuus tarttumaan julkiseen elämään, minkä ensin olin hyljännyt, ei
se nyt näyttänyt minusta niinkään mielettömältä. Minä ajattelin
itsekseni: Mitäpä siitä, jos Bergenin pormestarin rouva asettuisi
miehensä sijalle tuomiopöydän ääressä? Mitäpä siitä, jos asianajaja
Sörenin tytär jolla on sana vallassansa ja sitä paitsi on älykäs tyttö,
hoitaisi oikeudenkäymisiä tyhmän isänsä asemesta? Meidän
lainhoidantomme ei suinkaan siitä vahinkoa saisi ja luultavaa on ettei
oikeudelle niin usein korvapuustia sivallettaisi. Edelleen ajattelin
näin: kepeäntekoiset tuomiot, joita ylipäänsä Euroopassa tehdään kyllä,
jos niitä huolellisesti tutkittaisiin, laitettaisiin takaisin ankaralla
nuhteella epäkypsinä hätikkötöinä.

Syy, miksi minulta suonta iskettiin oli tämä: Niinpian kun joku on
todistettu syylliseksi jostakin rikoksesta ei häntä tuomita
ruoskittavaksi, runneltavaksi eikä mestattavaksi, vaan hänen suontansa
isketään siinä tarkoituksessa, että saataisiin selvä siitä johtuuko
tehty rikos ilkeydestä taikka huonosta verestä ja epäterveellisistä
nesteistä sekä vaikuttaisiko tämmöinen menettely parantumiseen, koska
tuomioistuimet täällä alhaalla enemmän tarkoittavat rikollisen
parantamista kuin rankaisemista. Kuitenkin on tämä parantamisen tapa
samalla myös jonkinlainen rangaistus, kun näin tuomittua suoneniskua
aina pidetään häpeällisenä. Jos joku toisen kerran joutuu tämmöisestä
erhetyksestä kanteen alaiseksi, tuomitaan hän kansalaisoikeutensa
menettäneeksi ja ajetaan maanpakolaisuuteen maankuorelle, jossa kaikki
ilman poikkeuksetta otetaan vastaan. Tästä maanpakolaisuudesta vastedes
kerron tarkemmin. Syynä siihen miksi se haavuri, joka avasi minun
suontani hämmästyi vertani tutkiessaan oli se, että tämän kiertotähden
asukkailla veren asemesta on kirkas ja valkeaan vivahtava neste
suonissaan, ja jota valkeampata se on sitä enemmän se todistaa
puhtaudesta ja viattomuudesta.

Kaikesta tästä minä sain hyvän tiedon perehdyttyäni maanalaiseen
kieleen, ja minä rupesin sentähden penseämmin tuomitsemaan tätä kansaa,
jota siihen asti olin liian ajattelemattomasti halveksinut. Minä
käsitin pian, ettei näille puille, joita ensin olin pitänyt tuhmina ja
hassuina, inhimillisyys ja säädyllisyys ollut vieraita; ja ettei minun
siis tarvinnut peljätä henkeäni, mikä toivoni vielä enemmän
vahvistui kun minä huomasin että minulle kahdesti päivässä tuotiin
ravintoaineita. Ruokana oli tavallisesti hedelmiä ja kaikellaisia
kaaliksia ja juomana oli kirkas, erittäin hyvänmakuinen ja miellyttävä
neste.

Pormestari, joka yhä edelleen piti minua vangittuna, ilmoitti heti
hallitsijalle, joka asui lähellä, että järjellinen eläin, vaikka sangen
omituinen ruumiinsa rakennukselta, sattumalta oli joutunut hänen
käsiinsä. Ruhtinasta miellytti asia ja hän käski minulle opettamaan
maan kieltä, minkä opittuani minut piti hoviin lähetettämän. Minä sain
siis kielenopettajan ja edistyin puolessa vuodessa niin että jotenkin
helposti saatoin keskustella asukkaiden kanssa.

Ehdittyäni oppia kielen ensimmäiset alkeet saapui toinen käsky hovista,
että opetustani piti jatkettaman, että minä pantaisiin kaupungin
lukioon että tämän laitoksen karatit eli tutkijat tarkemmin ottaisivat
selvän ymmärryslahjoistani ja sitten antaisivat lausunnon missä opin ja
tieteen haarassa minusta sopisi parasta toivoa. Kaikkia tätä
noudatettiin tarkasti, ja niin kauvan kun minä olin tässä laitoksessa
hoidettiin minun sekä ruumiillista että sielullista puoltani, eikä
vähintä vaivaa nähty siitä, että minä niin paljon kuin mahdollista
tulisin puun kaltaiseksi, jossa tarkoituksessa he ruumiilleni
sovittivat keinotekoisia oksia.

Isäntäni kanssa juttelin joka ilta lukiosta tultuani kaikellaisista
aineista ja jos joistakin kysymyksistä. Todellisella mielihyvällä
kuulteli hän kertomustani siitä mitä minulle oli tapahtunut matkallani
maanalaisen maailmaan; mutta ennen kaikkia hän ylen määrin hämmästyi ja
ihmetteli kun kerroin meidän maastamme ja äärettömästä taivaasta täynnä
lukemattomia tähtiä. Kaikkea tätä hän kuulteli halullisella
tarkkuudella, mutta tuli vähän hämillensä kun hänelle puhuin puista
maan päällä: että niiltä puuttuu sielunelo, oma liikkumisen kyky, ja
että ne juurilla ovat aina samalla sijallansa maassa; ja hän loi
minulle tulistuneita silmäyksiä kun hänelle vakuutin että me hakkaamme
puumme maahan lämmittääksemme niillä huoneemme ja keittääksemme
ruokamme. Mutta hänen vihansa ei milloinkaan ollut pitkäikäinen.
Ehdittyänsä ajatella asiata muuttui hän vähitellen hyväksi jälleen, ja
ojensi silloin viisi oksaansa (useampaa hänellä ei ollutkaan) korkeutta
kohden ylistäen luojan viisasta neuvoa, joka tarkoituksilleen on
tutkimaton, ja kuulteli sitte jälleen halulla mitä minulla oli edelleen
kerrottavana. Hänen rouvansakin, joka tähän asti oli kaihonnut
seuraani, kävi sovinnolliseksi ja kaikki hänen epäilyksensä katosivat
hänen tultuansa selville asioiden oikeasta laidasta: että minua
nimittäin oli vietellyt puun ulkonainen yhtäläisyys semmoisiin, joihin
meidän maassa vähintäkään arvelematta saadaan kavuta ylös. Mutta
peljäten loukkaavani nuorta ystävyyttämme taikka uudestaan repiväni
auki haavoja, jotka juuri vasta olivat parantuneet, en puhunut hänen
kanssansa milloinkaan muulloin kun hänen miehensä läsnäollessa ja hänen
luvallansa.



KOLMAS LUKU.

Kertomus Keban kaupungista.


Oleskellessani lukiossa kuljetti isäntäni minua pitkin kaupunkia
näyttääksensä minulle siellä kaikki näkemistä ansaitsevat paikat. Me
astelimme esteettä pitkin ja -- mikä minua enimmän ihmetytti --
saamatta peräämme ensinkään uteliasta rahvasta. Varsin toisin käy
meillä, jossa jokaisesta syystä, olkoon se kuinka vähäpätöinen tahansa,
kansaa kokoontuu suurissa parvissa uteliaisuuttansa tyydyttämään. Tämän
kiertotähden asukkaat eivät nimittäin ole mitään uutispyytäjiä, vaan
pysyvät mieluimman siinä mikä on tiettyä ja tunnettua.

Kaupungin nimi on _Keba_ ja on toinen järjestyksessä _Pootun_
ruhtinaskunnassa. Asukkaat ovat siihen määrään vapaita ja totisia, että
on vähältä luulla heitä pormestariksi joka miestä. Täällä saa vanhuus
siivon kodon eikä missäkään harmaita hapsia enemmän kunnioiteta ja
arvossa pidetä; ei ainoasti ijäkkäiden käskyä, vaan hänen pienintä
viittaustansakin seuraa heti kuuliaisuus ja kohtelias nöyryys. Minä en
saattanut estää ihmettelemistäni siitä, että niin siveätä ja hiljaista
kansaa saattoivat huvittaa voimaleikit, rattoisuudet ja näytelmät,
mitkä kaikki tuntuivat varsin vierailta kansan karkealle vakavuudelle.
Isäntäni, joka havaitsi minun ihmettelemiseni, selitti minulle, että
tämän ruhtinaskunnan asujamet jakoivat aikansa vakaiden tehtävien ja
virkistävien huvien kesken, liittäen:

    Jupiterin ynnä Saturnon me yhtehen ain' sovitamme.

Muiden hyvin aprikoittujen järjestelmäin muassa tässä yhteiskunnassa
mainittakoon oikeus, jolla saadaan nauttia viattomia huveja, joiden
luullaan virkistävän mieltä, tekevän sen lujaksi kestämään rasittavata
työtä, mikä taas vuorostansa haihduttaa kaikki synkät pilvet,
surumieliset ajatukset, mitkä ylen usein ovat varsinaisena syynä
epäjärjestyksiin, kapinoihin ja kaikellaisiin vahingollisiin
yrityksiin. Näistä syistä he, päivän tehtävien loputtua, etsivät
virkistystä leikeistä ja huveista, pannen semmoisen arvoisuuden
iloonsakin ettei se milloinkaan pahene äreydeksi taikka
kevytmielisyydeksi. Minä en kuitenkaan saata kieltää, että minä
suuresti suutuin ja sain sappeni paisumaan, havaitessani että
disputatioonit eli julkiset väitökset luettiin komedioitten eli
huvinäytelmien joukkoon. Erityisillä määrätyillä ajoilla vuodesta
pannaan nimittäin toimeen kilpaleikkejä, jolloin palkinnoita jaetaan
voittajille. Samoissa tiloissa pannaan nyt myös väittelijät parittain
toisiansa vastaan, ikäänkuin nyrkkisillä olijat, ja kaikki
tapahtuu jotenkin samalla tavalla kuin meillä kukkoja tai muita
taistelunhimoisia eläimiä ärsytetään toistensa kimppuun. Tavallista on
että rikkaat ihmiset pitävät väittelijöitä, varsin niinkuin meillä
pidetään metsäkoiria, ja että he antavat niiden harjoitella itseänsä
väittelytaidossa taikka ajatusjohto-opissa, saavuttaakseen tarpeellista
lipokielisyyttä vuotisiin turnauspeleihin. Niinpä oli esim. muuan rikas
porvari nimeltä Henoki kolmen vuoden ajalla koonnut melkoisia
rikkauksia, enemmän kuin 400 _rikatua_ ainoasti pitämällä väittelijää,
josta hänelle enemmän kuin yhden kerran semmoiset henkilöt, jotka
näistä kamppausleikeistä olivat itselleen tehneet karttuisan
elinkeinon, tarjonneet suunnattomia summia; mutta hän ei vielä ollut
halullinen hukkaamaan semmoista aarretta, jonka kautta hänelle
vuosittain oli niin suuret tulot. Mainitulla väittelijällä oli
hallussaan tavattoman vilpas kieli: hän saattoi repiä alas ja rakentaa
ylös jälleen, hän osasi tehdä nelikulman pyöreäksi ja pyöreän
nelikulmaksi, hän teki taidokkaita käänteitä, iski ympärillensä
sekoittavia johtopäätöksiä ja johdanto-opillisia näppäryyksiä ja
oli mies, joka "distinktiooneillansa", "sumtiooneillansa" ja
"subsumtiooneillansa" saattoi panna jokaisen vastaväittäjän pään niin
pyörälle kuin perästäkin, vieläpä usein sai tämän vaikenemaankin
kokonansa. Pari kertaa olin suureksi harmikseni läsnä semmoisessa
näytelmässä; sillä minusta oli sekä jumalatonta että kokonansa
arvollisuutta vailla heittää näitä pyhiä ja syvintä kunnioitusta
ansaitsevia toimia -- meidän yliopistojemme kaunistuksia -- halpojen
huvinäytelmäin joukkoon. Ja kun tässä sattui mieleeni että itse, ja
vieläpä suurella menestykselläkin, olin kolme kertaa julkisesti
väitellyt ja asettanut upean laakeriseppeleen otsalleni, saatoin tuskin
hillitä kyyneleitäni. En minä ollut suutuksissani niin paljon itse
toimitukseen, kuin siihen tapaan, jolla sitä tehtiin. Käytettiin
nimittäin palkattuja yllyttäjiä (heitä nimitettiin _kahalkeiksi_)
jotka, huomattuansa taistelijoiden innon laimentuvan, kutittivat heitä
kylkeen eräänlaisella aseella, uudestaan virkistääksensä heitä ja
saadakseen heidän vaipuneen rohkeutensa taas nousemaan ilmiliekkiin.

Paitsi näitä väittelijöitä, joita pilkalla sanottiin _maskabeiksi_ eli
kielitaistelijoiksi, oli huvien joukossa myös tappeluja nelijalkaisten
niin kesyjen kuin petoeläinten, varsinkin petolintujen välillä. Minä
kysyin isännältäni kuinka oli mahdollista että järjellinen kansa
saattoi siihen määrään halventaa tämmöisiä jaloja harjoituksia, jotka
tarkoittavat järjen teroittamista, totuuden päivän valoon vetämistä ja
kaunopuheliaisuuden kyvyn saavuttamista, että niistä tehdään julkisia
huvituksia. Hän vastasi, että ennen maailmassa, raakalaisuuden
ajanjaksossa, olivat tämmöiset julkiset väittelyt olleet suuressa
arvossa, mutta sittekun kokemus oli osoittanut että ne tekivät nuorison
itsevaltaiseksi, herättivät kansassa levottomuuksia ja olivat esteenä
käytännölliselle tieteelle ja opille, oli nämä kiistat ajettu
akatemiasta teaatteriin; ja loppupäätös oli näyttänytkin että
levollisuus ja maltillisuus olivat opintoja harjoittavalle nuorisolle
tästä tutkimistyössään melkoista puolustettavammat. Vaikken saattanut
tietää että tässä vastauksessa oli totuuden-tapaisuus puolta pitämässä,
en minä kuitenkaan katsonut itseäni tyydytetyksi.

Kaupungissa löytyi akatemia eli yliopisto, jossa kirjallisia opintoja
harjoitettiin suurella ahkeruudella ja perinpohjin. Isäntäni vei minun
kerran tämän yliopiston juhlasaliin eräänä juhlallisena päivänä,
jolloin _mudikki_ eli filosofiian tohtori piti arvoonsa asetettaman.
Tämä toimitus tapahtui ilman mitäkään juhlatemppua, paitsi että
kandidaatti piti samalla oppineen ja mainion hyvän esitelmän määrätystä
fyysillisestä selvitettävästä, minkä jälkeen akatemian johtaja koroitti
hänen niiden joukkoon, joilla oli oikeus pitää julkisia esitelmiä. Kun
isäntäni minulta kysyi, mitä minä pidin tästä seremoniasta, vastasin
minä että se minusta tuntui kuivalta ja hengettömältä verraten meidän
tohtorivihkiäisiimme. Minä selitin hänelle, että meidän maisterien ja
tohtorien täytyy julkisesti väitellä ennenkuin heitä arvoonsa vihitään.
Hän rypisti silloin otsaansa ja kysyi minulta näiden väittelyjen
laadusta, missä niitä pidetään ja minkä puolesta ne olivat
maanalaisista väittelyistä eroavaiset. Minä vastasin hänelle, että
niissä tavallisesti käsiteltiin oppineita ja harvinaisia asioita,
varsinkin kaikkea semmoista, joka koski tapoja, kieltä ja pukuja
parissa Euroopan vanhemmista kansoista, jotka kauvan aikoja sitte
olivat kultuurin, sivistyksen ja valistuksen korkeimmalla kannalla; ja
minä vakuutin hänelle että itse olin kirjoittanut kolme ylen oppinutta
teosta eli väitöskirjaa näiden kahden kansan pieksuista. Hän purskahti
silloin niin kovasti nauramaan, että koko talo kaikui. Hänen rakas
puolisonsa, joka oli ihmeissään siitä mitä tämä meteli merkitsi, tuli
äkkiä juoksujalkaa huoneesen ja kysyi peräti uteliaana mille ukkonsa
niin nauroi. Mutta minä olin liian suutuksissani vastatakseni tähän
kysymykseen; sillä saattaahan sitä suuttua kun havaitsee näin tärkeitä
ja vakaita asioita ivalla ja halveksimisella kohdeltavan. Kuitenkaan en
paremmin suoriutunut emäntänikään edessä, sillä saatuansa päähänsä
selville mistä puhe oli, nauroi hän sille yhtä sydämellisesti kuin
miehensä.

Juttu levisi pian koko kaupunkiin ja minä jouduin alituisen ivan
esineeksi. Muun muassa löytyi siellä eräs raatimiehen rouva, joka aina
oli valmis nauramaan ja joka tästä jutusta oli vähältä naurusta
haljeta; ja kun hän pian tämän jälkeen kuoli kuumeesen, luulivat puut,
että tuo hillitön nauru oli vahingoittanut hänen keuhkojansa ja siten
saanut kuoleman seuraukseksensa. Tämä oli kuitenkin vaan pelkkää huhua,
sillä itse asiassa ei kuolonsyystä oltu sen enempätä selvillä. Muuten
hän oli aimo vaimo ja hyvä perheenäiti, sillä hänellä oli kokonansa
seitsemän oksaa, mikä oli ylen harvinaista hänen sukupuolessansa. Hän
haudattiin yöllä kaupungin ulkopuolella samassa pukimessa, johon hän
kuolematilaisuudessa oli puettuna, sillä eräs lainkohta määräsi ettei
ketäkään saatu haudata kaupungin sisäpuolella, kun kuolleen ruumiin
peljättiin pilaavan ilmaa. Samaten on määrätty ettei ruumiin
saattojoukko saa olla suurilukuinen ja ettei ruumista saa koreilla
kalliisen ruumisverhotukseen, kun se kaikissa tapauksissa pian joutuisi
matojen saaliiksi. Tämä kaikki näytti minusta erittäin perälliseltä.
Ruumispuheitakin kyllä pidettiin, mutta niissä yleensä lausutaan vaan
kehotuksia siveästi elämään ja muistutuksia kuulijoille heidän omasta
kuolevaisuudestansa. Tämmöisissä tiloissa on läsnä _sensoria_, joiden
toimena on pitää silmällä ylistetäänkö vai parjataanko vainajata
liiaksi. Sentähden ovat puhujat ylen varovaisia kiitoksensa tai
moitteensa puolesta, kun liian loitos meneminen tällä uralla tuottaa
rangaistusta.

Vähäistä tämän jälkeen olin läsnä suurissa hautajaisissa ja kysyin
sentähden isännältäni kuolleen arvoasteesta ja sijasta yhteiskunnassa,
koska hänen muistoansa tällä tavalla kunnioitettiin. Isäntäni vastasi
vainajan olleen talonpojan, joka oli kuollut eräällä matkalla
kaupunkiin. Jos tämä maanalainen kansa oli tähän saakka nauranut
minulle, niin oli nyt minun vuoroni maksaa heille se takaisin samalla
lailla ja ampua samat nuolet, joita he ennen olivat ampuneet
Eurooppalaisiin, samalla voimalla takaisin heihin. "Miksi ei siis,"
huudahdin minä, "härkiä ja sonneja, jotka ovat talonpoikien veljiä ja
työkumppania, samaten ylistetä saarnatuolista? Saatetaanhan niiden
sanoa jättävän yhtä hyvän aineen hyvään jälkeispuheeseen kuin
talonpoikainkin, koska niillä on sama toimi ja vaikutusala." Mutta
isäntäni käski minun hillitsemään rattoisuuttani, ja ilmoitti minulle
että talonpojat täällä nauttivat suurta kunnioitusta tuosta jalosta
toimesta, jolle he ovat antautuneet, ja ettei mitäkään vaikutusta
arvostella korkeammaksi kuin juuri maanviljelijän; jonkatähden
kaupunkilaiset puhuttelevatkin jokaista taitavaa ja kunnon
maanviljelijätä kunnianimellä _isä_ taikka _herra_. Siitä tulee sekin
tapa, että kun talonpojat syksyn alkupuolella eli palmukuussa
lähestyvät kaupunkia suurella määrällä vaunuja täynnä viljaa, rientävät
kaupungin virkamiehet heitä juhlallisesti vastaan ja saattavat heitä
kaupunkiin ikäänkuin riemusaatossa soiton ja torvitoitotusten
kaikuessa. Kuinka minä hämmästyinkään tätä kuullessani ja muistuttelin
mieleeni omia talonpoikiamme, jotka huokailevat kärsimättömässä,
tukalassa orjuudessa, ja joiden työtä me halveksimme verraten sitä
muihin ansaitsemiskeinoihin vallattomuuden ja turhamaisen loiston
palveluksessa. Tämän uskoin jonkun ajan perästä tämän jälkeen
isännälleni, vaitiolon ehdolla, sillä minä pelkäsin että maanalaiset
kansat muuten saisivat ylen huonon käsityksen ihmiskunnasta. Hän lupasi
minulle pitää tämän jutun hampaittensa takana ja vei minut erääsen
oppisaliin, jossa oli tapana pitää muistopuheita. Minun täytyy
tunnustaa etten ollut milloinkaan ennen kuullut mitään enemmän
syvyyteen tunkeutuvata totuutta, jolle kaikki liehakoitsemisen
kaukaisin varjokin oli vierasta; puhe kokonaisuudessansa tuntui minusta
kelpaavan malliksi, jonka mukaan kaikki tämänlaatuiset puheet olivat
pidettävät. Puhuja huomautti ensin edesmenneen hyvistä avuista ja
sitte hänen vioistansa ja vaillinaisuuksistansa, joitten viimeksi
mainittujen suhteen hän käski kuulijoiden olemaan varoillansa ja
karttamaan niitä.

Lähdettyämme opintosalista kohtasimme me pahantekijän kolmen vartijan
silmällä pitämänä. Hän oli hiljan kärsinyt käsivarsirangaistuksen
(siksi kutsuttiin ennenmainittua suonen-iskemistä) ja oli nyt matkalla
kaupungin yleiseen hospitaaliin. Kysymykseeni mitä mies oli tehnyt sain
vastaukseksi, että hän oli pitänyt esitelmän Jumalan olennosta ja
ominaisuuksista, mikä oli siinä maassa kielletty sentähden, että
tämmöiset epäkypsät tutkimukset pidetään liian mielettöminä ja julkeina
saattaakseen tulla kysymykseenkään terveellä järjellä varustettujen
olentoin joukossa. Sentähden on täällä tapana sulkea tämmöiset
viisastelevat väittelijät, sittekuin heiltä ensin on aimo tavalla
suonta isketty, hullujen huoneesen taikka työlaitokseen, kunnes ovat
saaneet järkensä jälleen päähänsä. Minä ajattelin itsekseni: "Oi
Jumalani! kuinka täällä kävisikään jumaluusoppineittemme, jotka päivät
pitkään kiistelevät Jumalan olemisesta ja omituisuuksista, henkien
luonteesta ja muista yhtä ymmärrettämättömistä ja salatuista asioista?
Kuinka kävisi viimein tutkijoidemme, jotka, ylpeillen ylenluonnolisista
tiedoistaan, pitävät itseänsä kaikkia muita viisaimpina, niin, vieläpä
Jumalien vertaisinakin? Pelkäänpä, että he laakeriseppeleitten,
tohtorihattujen ja sormuksen asemesta, joilla ihastuneet tiedekunnat
heitä meillä koristavat, täällä saisivat vapaan elannon lopuksi
elämäänsä hullujen huoneessa taikka työlaitoksessa."

Vihdoin valkeni päivä, jolloin minun, varustettuna pääsötodistuksella,
yliopistosta, tuli lähteä hoviin. Minä luulin saavani odottaa jotakin
varsin harvinaista todistukseni puolesta, sekä osoitetun intoni tähden
niin vähässä ajassa oppimaan maanalaisten kieltä, että isäntäni selvän
ystävällisyytensä nojalla, ja tutkijoitteni aina ylistetyn
oikeudenmukaisuuden perustalla. Minä vapisin ilosta saatuani
todistuksen käteeni, ja riensin ottamaan selkoa odotetuista
kiitoslauseista, saattaakseni niiden mukaan ruveta kuvitteleimaan sitä
onnea, joka oli tuleva osalleni. Mutta kuinka suuttuneeksi ja samalla
epätoivon alaiseksi kävinkään, sittekun sen olin lukenut. Sisältö oli
seuraava:

"Noudattaen Teidän Korkeutenne käskyjä, lähetämme täten Teidän
Korkeudellenne puheena olevan eläimen, joka hiljattain tuli tänne
toisesta maailmasta ja joka kutsuu itseänsä ihmiseksi. Me olemme
kaikella ahkeruudella koettaneet siihen istuttaa kaikkia niitä tietoja,
joita meidän koulullamme on tarjottavana, ja huolellisesti koetettuamme
tutkia sen ymmärryskykyä, luonnonlahjoja ja luonnetta, olemme
havainneet sen erittäin tarkkaoppiseksi ja varustettuna hyvällä
käsityskyvyllä, mutta samalla siihen määrään harhasuuntaiseksi
oikeudenkäsitteiden suhteen että sitä, katsoen siihen nopeuteen, jolla
se itseksensä luo johtopäätöksiä, tuskin saattaa lukea järjelliseksi
olennoksi ja vielä vähemmin katsoa kelvolliseksi mihinkään tärkeämpään
virkaan. Mutta sitä vastoin, ollen varustettuna paremmilla ja
nopeammilla liikkumisen välikappaleilla kuin yksikään tässä maassa,
tullee siitä erittäin sopiva hovikurjeeri.

                                     Alammaisimmasti
                             Rehek. Joktan. Rapasi. Kilak."

Ylen murheillani riensin isäntäni luo ja rukoilin häntä, mitä
sydämellisimmästi käyttämään vaikutusmahtiansa _Karatteilta_
hankkiaksensa minulle suotuisamman todistuksen ja näyttämään heille
edellisen akatemiallisen todistukseni, jossa minua kiitetään erittäin
älykkääksi ja eteväksi ylioppilaaksi. Hän väitti että tämä
pääsötodistus saattaa kyllä olla hyvä meidän maailmassamme, jossa ehkä
enemmän otetaan huomioon varjo kuin itse ruumis, enemmän katsotaan
kuoreen kuin sydämeen, mutta täällä, jossa oli tapana perinpohjin
tutkia jokaista asiata, ei se ollut suuresta merkityksestä. Muuten
arveli hän minun menetteleväni parhaiten jos kärsivällisyydellä
tyytyisin kohtalooni, varsinkin kun ei minun todistustani saatettu
muuttaa eikä kumota, kun täällä pidettiin mitä suurimpana rikoksena
ylistää jotakuta henkilöä avuista, joita hänellä ei ollut. Kuitenkin,
valaaksensa jotakin lieventävätä nestettä haavaani, ja lohduttaaksensa
minua suuressa murheessani, huomautti hän minua siitä että kunnia ja
korkeus pidettäkööt uuelmana, josta on paras pysyä loitolla; että
tämmöinen onni on haihtuva, semmoinen, joka helpolla kiiltää ja
synkistyy, sekä epäili eiköhän ylemmällä asteella oleva ole enemmän
kateuden nuolien määränä kuin halvemmalla toimiva ynnä muistutti
minulle että moni, joka tahtoo yhdistää kunnian ja rikkauden, takoo
omaa asettansa johon hän ennen pitkää haavoittuu ja laukeaa silloin
kunnian valtaistuimelta ivan ja pilkan häpeälliseen kuiluun. Hän
huomautti sitä paitsi, että henkilön, joka oli alemmalla yhteiskunnan
asteella, ei tarvinnut semmoista peljätä, ja mitä Karattien lausuntoon
tuli, niin osoittausi kaikessa se, että he olivat erittäin
tarkkanäköisiä ja kunnon tuomareita, jotka eivät antaneet itseänsä
lahjoa taikka uhkauksilla peloittaa askeltakaan totuudesta; minkätähden
tässäkään asiassa ei epäluulon haivekaan saattanut heitä kohdata. Ja
lopuksi sanoi hän suoraan puhuen suunsa puhtaaksi, että hänkin jo
aikoja sitte oli havainnut minun karsaan arvostelukykyni, ja että minun
nopea ymmärrykseni ja hyvä muistoni jo aikoja sitte olivat saaneet
hänen oitis ajattelemaan, ettei minussa juuri ollut mitäkään suurta
tekeillä, ja näiden selvien virheitten johdosta aivoissani en kelvannut
hallitsemaan tärkeämpätä virkaa. Sen mukaan mitä olin hänelle
Eurooppalaisista kertonut, sanoi hän helposti saattavansa ymmärtää,
että minä todella olin syntynyt hullussa maassa ja että tuhmuuden tähti
oli syntymääni tervehtänyt. Muuten hän mitä kohteliaimmasti vakuutti
minulle ystävällisyyttänsä, ja antoi minulle neuvon viipymättä lähteä
matkaan. -- Minä seurasin tämän järkevän miehen neuvoa, sitä mieluummin
kun välttämättömyys minun vaati sitä tekemään ja kun sitä paitsi olisi
ollut tuhmaa uhkarohkeutta osoittaa tottelemattomuutta ruhtinaan
käskylle.

Minä lähdin siis matkaan muutamain pikkupoikain seurassa, jotka samoin
kuin minäkin olivat lukiosta pääsintodistuksen saaneet, ja nyt, samassa
tarkoituksessa kuin minäkin, lähetettiin pääkaupunkiin. Seuraajanamme
oli muuan vanhempi Karatti, joka kun hän oli kivulloinen ja nytkin
sairasti jostakin vammasta toisessa jalassaan ratsasti sonnimullikalla.
Muuten ei ole tavallista nähdä jonkun ajavan taikka ratsastavan, sillä
se on oikeus, joka tulee vaan vanhoille, rammoille ja sairaille, ja
kuitenkin saattaisivat asujamet täällä, meihin verraten, paljoa
mieluummin saada anteeksi sitä, että he ajavat, kun heidän kävelynsä on
sekä hankalata että vitkallista.

Muistanpa varsin hyvin kuinka tuo maanalainen kansa naurusuin kuulteli
minun kertovan meidän kulkuneuvoistamme ja tavoistamme liikkua:
hevosistamme, vaunuistamme, kareeteistamme ja ennen kaikkia näistä
kantotuoleista, joissa meitä, niihin jamattuina kuten rahtitavara,
hinattiin pitkin kaupunkia; ja varsinkin pitivät he naurettavana ettei
naapuri saata lähteä toistansa tervehtimään, ellei hän muuta asumaan
tuollaiseen vaunu- tai kantotuolikoneesen, jossa pari hurjaa hevoista
häntä sitte laahaa pitkin katuja ja kujia. -- Kun nämä ylen järkevät
puut, miten jo ennen olen kertonut, liikkuvat niin vitkallisesti, kului
matkaan kolme päivää, vaikka Kebasta pääkaupunkiin oli tuskin neljä
peninkulmaa kuljettavana, Jos olisin ollut yksin, olisin helposti
tehnyt tämän matkan yhdessä päivässä.

Kuinka paljon iloitsinkin siitä, että olin parempi kävelijä kuin
maanalaiset isäntäni, niin en saattanut olla mielessäni tuntematta
syvää mielipahaa ajatellessani, sitä että juuri tämä etuisuuteni
tuomitsi minun huomaamattomaan ja halventavaan toimeen.

"Toivoisinpa," sanoin sentähden kerran, "olevani yhtä vitkallinen
jalkojeni puolesta kuin kansa täällä, koska sen kautta saattaisin
välttää tuon orjallisen ja halvan viran, mikä minulle nyt on määrätty."
Kun saattajamme eli päällysmiehemme tämän kuuli, sanoi hän: "niin,
mutta sinun pitää muistaman, että ellei luonto tavallansa näillä
ruumiillisilla etuisuuksilla olisi palkinnut mitä sinussa sielun
puolesta on vaillinaista, niin olisimme me kaikki pitäneet sinua
hyödyttömänä rasituksena maan päällä, sillä kun sinä niin tavattoman
nopeasti käsität asioita näkyy siitä selvään, ettet sinä milloinkaan
tunkeudu niiden pohjaan, vaan jäät kuorelle jättäen sydämen koskematta;
lisäksi se, jolla on vaan kaksi oksaa, jää epäilemättä meidän jälkeemme
käsitöissäkin." Tämän kuultuani, minä mielessäni kohta ylistin
sallimusta pitkistä jaloistani koska minut, tämän etuisuuden
puutteessa, ehdottomasti olisi siirretty järjettömäin luontokappalten
joukkoon.

Vaikka meidän retkikuntamme varmaankin oli harvinainen näky
_Pootualaisille_ huomasin pitkin matkaa suureksi ihmeekseni heidän
olevan niin kiintyneenä siihen työhön, joka heillä oli käsillä, ettei
kukaan heittänyt työtänsä taikka edes kääntänyt päätänsä katsellakseen
meitä ohitse kulkeissamme. Mutta kun päivä oli loppuun kulunut ja
jokainen oli tehtävänsä tehnyt ja velvollisuutensa täyttänyt, etsivät
he virkistystä kaikellaisissa leikeissä ja huvituksissa, arvellen
tämän, yhtä paljon kuin ruoan ja juomankin, vahvistavan ruumista ja
sielua. Näistä ja monista muista syistä oli minulle suurta huvia tästä
matkastamme. Seutu oli kaikkialla kaunista, varsin kun pyöröteaatteri,
niin ihana, että vaan luonto yksin saattaa semmoista luoda. Missä
luonto oli vähänkin itaruutta osoittanut, olivat asukkaat osanneet
taiteella korjata puutteen, sillä hallitus on määrännyt palkintoja
jaettaviksi parhaiten hoidetusta maanviljelyksestä sekä talojen
parantamisesta ja kaunistamisesta, jota vastoin ne, jotka päästävät
talonsa ja tiluksensa rappiotilaan, tuomitaan kansalaisoikeutensa
menettäneeksi. Me kuljimme monen kauniin kylän ohitse, jotka, ollen
sijoitettuina vain vähien matkojen päähän toisistansa näyttivät yhdessä
muodostavan ison, yhteen kuuluvan kaupungin. Siitä huolimatta ahdisti
meitä tuon tuostakin matkallamme villit marakatit, jotka juoksentelivat
ympärillämme ristiin ja rauhaan tiellä, ja alinomaa olivat minun
kantapäissäni, jonka ne arvattavasti ruumiinrakennukseni suhden
otaksuivat toveriksensa. Minä en saattanut hillitä suuttumustani tästä,
varsinkin kun huomasin tämän seikan seuropuitani naurattavan, sillä
ruhtinaan käskyn mukaan olin minä matkaani varten puettuna samoihin
vaatteisiin, jotka minulla oli kiertotähdelle saapuessani ylläni, ja
minulla oli keksini muassani, että ruhtinas saisi käsityksen siitä,
minkälaisessa pukimessa meidän maassamme kuljettiin. Keksistä minulle
nyt kuitenkin oli apua, kun sillä sain puolustautua marakateilta, jotka
parvittain hyökkäsivät kimppuuni; mutta suuria ei sekään auttanut,
sillä niiden sijaan, jotka ajoin pois; tuli heti toisia, joten minun
alati täytyi olla valmiina puolustukseen.



NELJÄS LUKU.

Hovi Pootussa.


Vihdoinkin saavuimme _Pootuun_, tämän maan pääkaupunkiin, joka on sekä
laaja että erittäin soma kaupunki. Rakennukset ovat korkeampia kuin
Kebassa, ja kadut ovat leveämpiä ja mukavampia. Ensimmäinen tori jolle
saavuimme oli täynnä ostajia ja myyjiä ja ympärillä on runsaasti jos
jonkinmoisia kauppapuoteja. Peljästyksekseni havaitsin keskellä toria
puun köysi kaulassaan ja ympärillään koko joukon muita puita, jotka
katseittensa ja muotonsa puolesta olivat vakaita kuin raatimiehet.
Kysymykseeni mitä tämä meno tiesi ja miksi tuo puuparka oli hirtettävä,
vaikka kuolemanrangaistukset siinä maassa olivat kielletyt, sain
vastaukseksi että mies oli ehdoittanut erään vanhan lakipykälän
kumoamista, ympärillä olevat olivat lainoppineita ja neuvosherroja,
joiden, niinkuin tapa oli, tuli tutkia tuota uutta lakiehdotusta, ja
jos se havaittiin hyvin harkituksi ja yleishyödylliseksi, ei
ehdottelijaa ainoasti vapautettaisi vaan hän saisi vielä palkinnonkin;
mutta jos se sitä vastoin havaittiin valtiolle vahingolliseksi taikka
jos sen havaittiin vähänkin tarkoittavan ehdoittelijan omaa etua, niin
hän heti valtiorikollisena hirtettiin. Tästä tulee että ylen harvat
uskaltavat antautua semmoiselle uhkakoetukselle kuin voimassa olevan
lain komoamisen ehdotus täällä on, ellei asia ole niin selvä ja kirkas
ettei tarvitse epäillä sen onnistumista. Tähän määrään saakka pelkäävät
maanalaiset muuttaa noudatettavana olevata lainkohtaa, arvellen valtion
lujuuden olevan vaarassa samana hetkenä kun sen perustuksia saisi kenen
päähän pällähdykset tahansa ruveta hyöräyttämään. "No pentele,"
ajattelin itsekseni, "kuinkahan täällä kävisikään meidän maapallomme
yhteiskunnan parantajien, jotka luuletellen hyödyttävänsä valtiota
alinomaa tekevät yhden uuden ehdotuksen toisensa perään, ei niin paljon
yleiseksi hyväksi kuin usein heidän omaksi eduksensa."

Vihdoin meidät vietiin isompaan rakennukseen, missä kaikki semmoiset
otetaan vastaan, jotka ovat lukiosta pääsötodistuksen saaneet ja
lähetetään ruhtinaan nähtäviksi. Johdattajamme eli Karattimme käski
meidän olemaan valmiina, sillä hän lähti nyt meidän tuloamme
ilmoittamaan. Hän oli tuskin ehtinyt jättää meidät, ennenkun
korvillemme saapui kovaa huutamista, varsin kuin voittohuutoa ja kohta
sen jälkeen kaikui ilmassa kimakoiden torvien ja rämisevien rumpujen
ääniä. Uteliaina me riensimme ulos ja näimme puun liikkuvan eteenpäin
perässään uhkea saattojoukko ja päässään kukkaisseppele, ja pian me
huomasimme hänen samaksi, jonka vähäistä ennen olimme nähneet seisovan
torilla köysi kaulassaan. Syynä tähän juhlalliseen saattokulkuun oli
se, että tuo lainmuutos, jonka hän henkensä uhalla oli rohjennut
ehdoitella oli voittanut myöntymyksen ja että se siis oli otettu
noudatettavaksi. Mutta mitä syitä hän oli tuonut esille saadakseen
vanhan lainkohdan muutetuksi, sitä en milläkään keinolla saanut tietää,
tämän kansan salaperäisyyden takia, joka vaikuttaa, että
vähäpätöisinkin mikä on yhteydessä valtion hallituksen ja
hallitusasioiden kanssa, aina kokonansa salataan "kansalta". Varsin
toisella tavalla menetellään meillä, jossa jonkun hallituksen istunnon
jälkeisenä päivänä saadaan kuulla viimeksi tehtyjä päätöksiä
tutkittavan, arvosteltavan ja ylipäänsä olevan yhteisenä puheaineena.
[Tämä on ainakin _yksi_ kohta, josta me, tekijän luvalla, saatamme
otaksua olevamme _Pootualaisia_ etevämmällä kannalla.]

Noin tunnin kuluttua tämän jälkeen tuli Karatti takaisin, ja meidät
käskettiin nyt häntä seuraamaan, minkä me teimmekin ilosta. Matkalla
kohtasimme useoita pikkupuita, jotka kaikkialla juoksennellen
tarjosivat kaupaksi jos joitakin kirjoja kaikellaisista ihmeellisistä
asioista ja tapauksista. Kaiken tämän sorakalun seassa pisti silmääni
pieni kirjanen, jonka nimenä oli: "Uudesta ja epätavallisesta
ilmanilmiöstä taikka lentävästä aarneesta, joka menneenä vuonna
taivaalla nähtiin." Minä näin ihan ilmeisen itseni vaskipiirroksessa,
varsin semmoisena jommoiselta näytin kiitäessäni kiertotähden ympäri
keksi kourassani ja siinä hinaten perässäni muutaman sylen mittaista
köydenpäätä. Tuskin kyeten pysyä vakaana tämä näky silmissäni,
ajattelin minä itsekseni: "Siunatkoon! mikä kamalan kauhea kuva, mikä
hirvittävä olento!"

Minä ostin tuon kirjasen kolmella kilakalla, mikä vastaa noin 15:tä
penniä meillä, hillitsin naurunhaluani ja jatkoin äänetönnä ja
hiljaisena matkaani linnalle. Tässä esiintyi enemmän taiteellisuutta,
sievyyttä ja somuutta, kuin loistoa ja komeutta. Minä näin ylen harvoja
lakejoita eli hovipalvelijoita, sillä ruhtinaat täällä alamaailmassa
pitävät parhaiten vaatimattomasta hovielämästä ja kaihoavat kokonansa
kaikkea mikä ylellisyyteen vivahtaakaan. Ei täällä tarvitakaan niin
monta palvelijaa kuin meidän maailmamme hoveissa, sillä jokainen oksa,
joka noilla elävillä puilla on, käy kädestä, joten kaikki käsin
toimitetaan, saadaan tehtyä täällä kolme eli neljä kertaa nopeammin
kuin meillä.

Oli jo päivällispäivät kun saavuimme linnaan, ja kun ruhtinas tahtoi
nähdä minun ennenkun hän rupesi aterialle veivät minun heti
ruokasaliin. Ruhtinaassa yhdistyy mitä suurimmassa määrässä lempeys ja
vakavuus. Hänellä on semmoinen kyky itseänsä hillitsemään ettei mikään
suru eikä suuttumus saata liikuttaa tuota levon ja penseyden kuvastusta
hänen muodossaan, joka aina on hänen luonteensa tunnusmerkkinä. Kohta
sisälle tultuani lankesin polvilleni hänen eteensä, mikä tekoni näytti
läsnäolevia suuresti hämmästyttävän. Ruhtinas kysyi minulta minkä
tähden niin tein, ja ilmoitettuani hänelle syyn siihen, käski hän minun
nousemaan ylös, sanoen semmoisen kunnioituksen osoituksen tulevan
ainoasti Jumalalle, ynnä että hallitsijan suosio saatetaan voittaa
ainoasti tottelevaisuudella ja kunnollisuudella. Jälleen noustuani
jaloilleni, teki hän minulle, ylen ystävällisen näköisenä, useoita
kysymyksiä nimestäni, miten minä olin tullut tänne maanalaiseen
maailmaan ja mitä teitä olin kulkenut, missä kotoseutuni oli y.m. Tähän
vastasin kotomaani olevan tähän verraten ylen ison, vaikkei luonto
ollut sitä niin kauniiksi luonut, nimeni olevan Niilo Klimin ynnä mitä
retkeeni tänne tulee, että olin sen tehnyt kautta kauniin ja kirkkaan
ilmakehän. Edelleen kysyi hän minulta mitä matkallani oli tapahtunut
ynnä tavoista ja laeista maapallollamme.

Minä rupesin nyt ylen lämpimästi puhumaan ihmisten hyvistä avuista,
ymmärryslahjoista, hienostuneista tavoista ynnä kaikesta muusta mistä
ihmissukukunta luulee itsellänsä olevan ylpeilemisen syytä. Mutta hän
kuulteli minun tekointoista puhettani ylen kylmänä; ja kun virkoin
semmoisista asioista, joiden luulin ennen kaikkia saavuttavan hänen
korkeinta ihastustansa, hän vielä haukottelikin. "Uh!" ajattelin
mielessäni, "kuinka erilaisia ovatkaan kuolevaiset maun ja mielihalun
puolesta!" Mikä _meitä_ suuresti ihastuttaa, herättää vain inhoitusta
_heissä_.

Mikä varsinkin näytti huonolta kajahtavan hänen ruhtinaallisessa
korvissansa oli kertomukseni meidän oikeudenkäyntioloistamme ja kun
puhuin asianajajiemme kaunopuheliaisuudesta ja tuomariemme
ketteryydestä tuomioiden julistamisessa. Minä aivoin juuri ruveta vielä
laveammalta selittämään tätä, kun hän keskeytti minua ruveten
puhumaan muista asioista; lopuksi kysyi hän minulta uskonnostamme ja
jumalanpalveluksestamme. Minä kerroin lyhyesti kaikki uskonkappaleemme.
Mitä edemmäksi tässä tulin sitä enemmän poistuivat rypistykset hänen
otsaltansa, ja hän vakuutti hyvästi saattavansa kirjoittaa kaikkien
alle; mutta hän ei voinut kylläksi ihmetellä, että kansalla jolta
kokonaan puuttui arvostelukyky saattoi olla niin järjelliset ja terveet
mielipiteet Jumalasta ja jumalanpalveluksesta. Mutta saatuansa kuulla,
että kristityt olivat hajoutuneet isoon määrään eri uskonlahkoja, jotka
hurjasti taistelivat keskenänsä erilaisuudesta uskossansa, sanoi hän:
"Meilläkin esiintyy paljon eri käsityksiä semmoisissa kysymyksissä,
jotka koskevat jumalanpalvelemista, mutta emme me sentähden vainoa
toisiamme, sillä tuommoinen vaino eri käsityksen ehkäpä erhetyksenkin
tähden on hengellisen ylpeyden purkautumista, kun, näet, toinen
mielettömyydessään pitää itseänsä toistansa viisaampana, mikä ylpeys ei
suinkaan saata olla mieliksi Jumalalle, joka aina kehoittaa lapsiansa
hyväntahtoisuuteen ja nöyryyteen. Me emme milloinkaan rankaise ketään,
joka todellisesta uskosta ja varmasta käsityksestä, jos siksi sitä
tahdotaan sanoa, miettivän tutkimuksen uralla kulkee yleisestä
mielipiteestä poikkeavata tietä, niinkauvan kuu hän ei teoissansa riko
yleisen lain määräyksiä; ja tässä kohdassa me vaan kuljemme esi-isiemme
jälkiä, jotka aina ovat pitäneet ylen järjettömänä panna ajatuksia
siteihin taikka ruveta omantunnon tuomariksi. Tätä sääntöä koen
tarkasti seurata maallisissakin asioissa, niin että, minkälaiset
mielipiteet kansalla olleekin minun luonteestani, elämästäni,
taloushoidostani ja muista tuommoisista asioista, kun he vaan
tunnustavat minun lailliseksi hallitsijaksensa, katson minä heidät
kaikki hyviksi kansalaisiksi.

"Armollisen ruhtinas," vastasin minä, "semmoista sanotaan meillä
uskonnonvapaudeksi, ja sitä vastustavat innolla varsinkin meidän
oppineet -- --"

Hän ei suonut minulle aikaa jatkaakseni, vaan käänsi minulle selkänsä
nähtävästi harmistuneena; kuitenkin käski hän minun jäämään sinne
kunnes ateria oli syöty.

Pöydän ääressä istuivat ruhtinas, ruhtinatar ja prinssi, heidän
poikansa, sekä _Kadoki_ eli suurkansleri. Tämä kadoki oli hienolla
sivistyksellänsä ja kaikkea älyävällä järjellänsä hankkinut itsellensä
kuuluisan nimen Pootussa. Kahtenakymmenenä vuotena ei hän ollut
kertaakaan neuvoshuoneessa puolustanut mielipidettä, joka ei olisi
saavuttanut kaikkien muiden neuvoksien suostumusta. Hän ei ollut
milloinkaan kirjoittanut nimeänsä semmoinen lakiasetuksen alle, joka ei
vielä ollut noudatettavana, ja hänen lausuntonsa oli kuin sääntö
kansakunnalle.

Mutta hänellä oli niin hidas ajattelukyky, että hänellä oli tapana
vaatia itsellensä parin viikon tuumausajan yksinkertaisimmankin
asetuksen antamiseen. Jos tämä mies olisi kuulunut meidän maailmaan,
jossa kaikkea viivytystä syytetään laiskuudeksi, olisi hän varmaankin
julistettu kelvottomaksi kaikkiin tärkeimpiin toimiin. Mutta kun
hänellä, kerran asian tutkittuansa, se olikin selvillä pienimpiin
yksityiskohtiin saakka ja kun hän ei milloinkaan päättänyt mitäkään
sitä ensin perin pohjin tutkimattansa, saattaa hänestä sanoa, että hän
toimitti melkoista enemmän kuin kymmenen näitä niin kutsuttuja suurta
neroa, jotka ottavat selvän mistä tahansa suurimmassa kiiressä, mutta
joiden työtä pitää niin monessa kohdassa muutettavan ja mukailtavan,
että, kun ne kerran eroavat virastansa, heidän saatetaan sanoa panneen
paljon alkuun voimatta saattaa mitäkään loppuun. Sentähden on tässä
hovissa tavallista verrata semmoisia, jotka liian nopeasti päästävät
tehtävän työn käsistänsä, toimettomiin kävelijöihin, jotka kulkevat
edestakaisin samaa tienosuutta pääsemättä sen pidemmälle.

Kohta ruhtinaallisen perheen istuttua pöydän ääreen tuli huoneeseen
neitsy-puu, jolla oli kahdeksan oksaa ja yhtä suuri lukumäärä lautasia
ja vateja niissä, joten ruoka yhtäkkiä oli nostettu pöydälle. Sitte
tuli kohta toinen puu, joka toi sisälle kahdeksan karahviinia simaa eli
viiniä, useampaa lajia. Tällä puulla oli kokonaista yhdeksän oksaa ja
se pidettiin sentähden parhaana palvelijana, jonka jokainen olisi
perheeseensä halunnut. Siis toimitti täällä kaksi naispalvelijaa
helposti kaiken sen, johon meidän maanpäällisissä hoveissanne tarvitaan
melkoinen parvi palvelijoita.

Ruoat olivat yksinkertaisia mutta hyvästi laitettuja. Esille tuoduista
ruokalajeista söi ruhtinas vaan yhtä, sitä nimittäin joka hänestä
parhaalta maistui; tämäkin kohta oli siis perin vastainen sille, mitä
rikkailla ihmisillä meillä on tapana tehdä, kun he nimittäin eivät ole
mielestänsä päivällistä syöneetkään, ellei yhtä herkkuruokaa toisensa
perään ole pöydälle kannettu. Keskustelu syödessä koski parhaastansa
hyviä avuja ja paheita sekä yleisöä koskevia asioita, joten saattaa
sanoa viisauden olleen ruoan höysteenä. Minäkin tulin puheeksi, mutta
kun minua pidettiin liian nopeajärkisenä, ei minusta sanottavasti
toivottu mitäkään tulevan.

Pöydän riisuttua käskettiin minun näyttämään esille _testimoniumini_.
Sittekun ruhtinas oli sen lukenut, loi hän katseen minun
kulkuneuvoihini ja sanoi: "Niin, karatit ovat kyllä oikeassa, niin
pitää tehtämän." Hänen tämän sanottuansa tuntui minusta niin kuin
salama olisi minuun iskenyt ja itku kurkkuni pohjaan nousseena minä
rukoilin että asiakirjojani vielä tutkittaisiin, kun en nimittäin
epäillyt penseämpää tuomiota, jos vaan annettiin tarpeen mukainen
huomio hyville puolilleni ja luonnollisille lahjoilleni. Ruhtinas, joka
oli sekä lempeä että oikeutta harrastava, ei ensinkään näyttänyt
mitäkään suuttumusta tätä samalla rohkeata ja omituista pyyntöä
tehdessäni, vaan antoi heti saapuvilla olevalle karatille käskyn tutkia
minua vielä kerran ja perin pohjin. Tämän tutkinnon jatkuessa, otti
ruhtinas tiedon toisten atestieni ja todistusteni sisällöstä. Karatti
teki minulle useoita kysymyksiä, joihin tavallisella rivakkuudella
vastasin. Hän ei salannut ihmettelemistänsä tästä, ja sanoi: "Kyllähän
sinä helposti käsität, mutta vastauksesi osoittavat selvästi että
kysymyksen sisimmäinen merkitys yhä on sinulle vieras." Tutkinnon
loputtua astui hän sisälle ruhtinaan luo, ja tuli pian takaisin>
kädessänsä kirjallinen päätös, joka sisälsi että kuu minä olin
käyttäytynyt sekä pahasti että ajattelemattomasti moittiessani karattien
lausuntoa, olin tehnyt itseni vikapääksi rangaistukseen, jonka laki
tässä tapauksessa määrää, nimittäin että iskettäisin suontani
molemmista käsivarsistani ja että minut suljettaisiin kuritushuoneesen;
mutta tätä lain kohtaa kuitenkin ankaruudessansa noudattamatta oli
hänen korkeutensa erinomaisena armona sallinut, että tätä rikostani,
katsoen sekä erittäin kypsymättömään käsityskykyyni että vieraisuuteeni
maan lakeihin nähden, ei vedettäisi oikeuden eteen; sillä hiljan maahan
tulleelle vieraalle saattoi antaa armon oikeuden edellä loukkaamatta
sen kautta lakien pyhyyttä. Ja antaaksensa minulle vielä todistuksen
suosiollisesta hyväntahtoisuudestansa, sai hän minulle viran
vakinaisena hovikurjeerina, suosio, jota minun piti tietämän
asianmukaisesti arvostella.

Sittekun tämä päätös oli minulle luettu, eräs _Kiva_ eli pöytäkirjuri,
kirjoitti minun ynnä toisten vastatulleitten kokelaitten nimet
viranylennyspöytäkirjoihin. Tämä sihteeri oli erittäin somankasvuinen
mies, sillä hänellä oli kokonaista yksitoista oksaa ja saattoi siis
yhdellä kertaa kirjoittaa yksitoista kirjettä yhtä helposti kun me
pystymme kirjoittamaan vaan yhden ainoan. Mutta hänellä oli vaan
keskinkertaiset ymmärryslahjat eikä sentähden saattanut milloinkaan
toivoa ylentymistä, vaan sai sekä vanhentua että kuolla samalla
sijalla, jossa hän jo lähes kolmekymmentä vuotta oli toiminut. Tämän
miehen kanssa minä sitte sain enimmän tekemistä ja tämän luona
useimmiten käydä, sillä hän kopioitsi kaikki kirjeet ja asetukset,
joita minun piti lennättämän maaseuduille.

Heti kun olin saanut valtuuskirjani ja nimeni oli kirjoitettu
vakinaisten hovikurjeerien kirjaan, kävin levolle; mutta vaikka olin
sangen väsynyt saatoin tuskin saada unen hiukkaistakaan silmiini koko
yönä, siihen määrään minua rasitti ja kiusasi ajatus tuosta ylen
halvasta virasta, jonka toimittamiseen olivat minut tuominneet. Ja
täytyyhän tunnustaakin, että jumaluusopin kandidaatille ja maisterille
suuressa maailmassa oli häpeällistä ja nöyryyttävätä täytyä ruveta
halvaksi juoksijaksi maanalaisessa maailmassa. Tämmöiset mieltä
masentavat ajatukset pitivät minun hereilläni suurimman osan yötä, ja
sydämeni pohjaa myöden liikutettuna luin ja lukemistani luin
_Testimonium academicumiani_, joka aina oli taskussani, ja mikä
lukeminen ei ensinkään ollut hankalata, sillä niinkuin ennen olen
sanonut on ero yön ja päivän välillä täällä ylen vähäpätöinen.
Vihdoinpa kuitenkin vaivuin uneen, jossa iso joukko erilaisia unikuvia
häilyi mielessäni. Minä olin taas mielestäni olevinani kotona isäini
maassa ja täydessä touhussa laajalta kertovani kansalaisilleni kaikkea
mitä minulle oli tapahtunut maanalaisella matkallani. Sitte mielestäni
leijuin ilmassa ja taistelin tuon verenhimoisen petolinnun kanssa, joka
ahdisti minua niin ankarasti että minä heräsin äkkinäisistä liikkeistä,
joita unissani tein. Ajatelkaahan peljästystäni kun varsin vuoteeni
vieressä näin seisomassa suuren apinan, joka arvattavasti oli hiipinyt
ovesta sisälle. Tämä näky silmissäni rupesin huutamaan apua minkä voin,
kunnes vihdoin muutama pikkupuu, jotka makasivat viereisessä huoneessa,
tuli avukseni ja heidän avullansa minä sain tuon inhoittavan eläimen
pois ajetuksi. Sittemmin sain tietää, että tämä tapaus oli ruhtinaalle
tuottanut makean naurun. Mutta vastedes välttääkseni tuollaista
ahdinkoa käski ruhtinas minun pukeutumaan maanalaiseen pukuun sekä
varustautumaan oksilla. Eurooppalaiset vaatteeni otettiin siis minulta
pois ja ripustettiin kallisarvoisena harvinaisuutena ruhtinaan
taidemuseumiin, jossa niille pantiin päällekirjoitukseksi:
"Ylimaailmallisen olennon puku." Silloin ajattelin itsekseni: "Pentele,
entä jos räätäli Jönssi Andersen Bergenissä, joka on ommellut
vaatteeni, tietäisi että hänen työnsä muiden kalliitten
harvinaisuuksien rinnalla säilytetään maanalaisen ruhtinaan
taidemuseumissa!" Hän siitä kyllä niin pöyhistyisi että hän
halveksivasti kohtelisi kotokaupunkinsa sekä pormestaria että raatia.

Sittekun minä, niinkuin edellä mainittu, olin saanut hovikurjeerin
viran, sain heti paljon tekemistä: minun täytyi lakkaamatta
juoksennella pitkin kaupunkeihin ja kyliin kirjeitä ja asetuksia
kantaen. Näillä matkoilla oli minulla hyvä tilaisuus perin pohjin
tutkia tämän kansan luontoa ja luonnetta ja useimmilla minä
pääominaisuutena havaitsin olevan sekä säädyllisyyttä että hyvää
ymmärrystä. Poikkeuksena tästä yleisestä arvostelusta tulee mainitani
puut _Maholki_-kaupungissa, jotka kaikki ovat vaan ohdakkeita ja
näyttivät minusta vähemmän valistuneilta ja siveiltä. Maakuntien
asukkaat ovat nimittäin erinlaisia puita kutakin maakuntaa kohden,
minkä asioiden laidan parhaiten saattaa havaita talonpojista eli
maanviljelijöistä, jotka kaikki ovat syntyneet siinä maakunnassa, missä
he asuvat. Suurista kaupungeissa sitä vastoin, ja varsinkin
pääkaupungissa löytyy kaikenlaisia puita sekasin kokoontuneena. Hyvä
ajatus, jonka jo olin saanut asukkaiden älystä ja järjestä, vahvistui
yhä samassa määrässä missä tulin tilaisuuteen lähemmin tuntemaan
kaikkia heidän hyviä puoliansa. Niitä lakeja ja tapoja, joita enemmän
olin moittinut, täytyi minun nyt parhaiten tunnustaa oikeiksi ja
kohtuullisiksi, ja tähän saakka tuntemani halveksiminen muuttui
vähitellen ihailuksi. Minä saattaisin hankaluudetta luetella koko
joukon lakeja ja maan noudatettavia tapoja, mutta jotka ensi
katsannolla tuntuivat minusta hassuilta, mutta jotka sittemmin
havaitsin sekä ajanmukaisiksi että viisaiksi. Monista esimerkeistä
tyydyn tuomaan esille vaan yhden, mutta semmoisen joka elävällä tavalla
kuvaa tämän kansan luonnetta. Kun kerran muuan kielentutkija haki
jotakin lehtorinvirkaa, oli hänen hakemukseensa liitetty
puoltokirjoitus _Nahami_-kaupungin porvareilta, joka oli näin kuuluva:
"Kunnioitetun ja hyvästi oppineen _Joktan Huu'n_ pyynnöstä saada
todistusta kansalaismaineestansa, saamme me allekirjoittaneet, porvarit
ja kiinteimen omistajat todistaa, että mainittu _Joktan Huu_, ilman
toraa ja riitaa on elänyt avioliitossa uskottoman vaimon kanssa,
kantanut sarviansa kärsivällisyydellä ja semmoisella mielen
tasaisuudella tyytynyt kovaonniseen kohtaloonsa, että hän,
edellyttämällä tietonsa ja oppinsa vastaavan käytöstänsä, on katsottava
erittäin sopivaksi hoitamaan avoinna olevata lehtorinvirkaa -- --"

Tähän puoltokirjaan oli liitettynä lukion Karattien antama atesti eli
todistus hänen tiedoistansa, jonka minun mielestäni olisi pitänyt
oleman oikeastaan ratkaiseva, sillä minä en saattanut käsittää mikä etu
avioliitossansa sarvea kantavalla opettajalla saattoi olla muiden
rinnalla. Tähän arvoitukseen tuli kuitenkin selitys pian. Niistä
ominaisuuksista, jotka parhaiten puolustavat opettajata, on tyyneys
luettava etevimmäksi, sillä ellei hänellä ole enkelin kärsivällisyyttä,
on hän katsottava opettajan virkaa vähemmän soveliaaksi hoitamaan,
opettajan, jonka työssä ei saa esiintyä nurjuutta eikä pikaisuutta,
ellei tahdota nuoren sydämiä pahentaa tarpeettomalla ankaruudella. Kun
nyt tuskin saattaa kuvitella suurempaa kärsivällisyyttä kuin millä
hakija oli kestänyt kovaa koetustansa, niin eivät hänen naapurinsa ja
ystävänsä olleet epäilleet tuoda esiin juuri tätä, selvästi ja
hairahdusta välttävästi osoittaaksensa mitä sopi odottaa opettajalta,
joka tämmöisessä suhteessa oli yleisöä etevämpi. Kerrotaanpa ruhtinaan
sydämellisesti hymyilleen lukeissaan tätä harvinaisen laatuista
puoltokirjoitusta, mutta kun ei hän sitä sentähden suinkaan pitänyt
epätärkeänä, kuin ihan vastaisena, antoi hän hakijalle avonaisen
lehtorin viran. Yleinen mielipide oli myös se että hän opettajana
osoitti suurta kykyä ja tunnollisuutta ja osasi lempeydellä ja
sävyisyydellä niin valloittaa nuorten sydämet, että he enemmän pitivät
häntä isänä kuin koulumestarina. Sitä paitsi tämä hiljainen ja tyyne
opettaja ymmärsi oppilastensa mieliin herättää semmoisen halun
opintojen harjoittamiseen, että vielä tänä päivänä ylen harvoja kouluja
ruhtinaskunnassa löytyy, mistä niin monta tiedon ja siveyden puolesta
kiitettävää puuta vuosittain lasketaan ulos.

Neljän vuoden kululla, joina minä hovikurjeerin virkaa tein, oli
minulla monta tilaisuutta tutkia tämän maan laatua sekä asukkaiden
tapoja ja luonnetta, heidän uskontoansa, lakiansa, tieteitänsä y.m. ja
minä uskallan toivoa ettei lukija pane pahaksensa jos tässä lyhyesti
esittelen havaintoni kaikesta siitä, joka esiintyy eri paikoilla tässä
teoksessa.



VIIDES LUKU.

Pootu-maan luonnosta ja asukkaiden luonnonlaadusta.


Ruhtinaskunta _Pootu_ ei ole laaja; se on vaan pieni osa
_Natsaari_-pallosta, jonka koko kehä ympärimitaten teki ainoasti
200 saksalaista peninkulmaa. Matkaa varten tämän maapallon ympäri ei
tarvita tulkkia eikä opasta, sillä kaikkialla puhutaan samaa kieltä,
kuinka paljon Pootu muuten eroaakin muista valtioista ja
ruhtinaskunnista tapojen ja tottumusten puolesta. Niinkuin meidän
maapallollamme Eurooppalaiset kaikin puolin ovat toisia etevämmät, niin
ottavat Pootualaiset hyvien avujen ja viisauden puolesta etusijan tämän
pallon muiden kansojen rinnalla. Kaikkialla ruhtinaskunnassa tavataan
kyliä ja uhkeoita kaupunkeja. Eipä suinkaan vähimmän merkittävin ole se
seikka että, mihin tullaankin, saadaan aina kuulla samaa kieltä
puhuttavan, vaikka kansat muuten suuresti eroavatkin toisistansa
yhteiskunnallisten laitosten, tapojen ja sivistysasteen suhteen. Tällä
maapallolla on havaitsija tilaisuudessa saamaan mitä selvimmän kuvan
siitä vaihtelevaisuudesta ja moninaisuudesta, josta luonto on niin
rikas ja jossa sitä kaikkialla huvittaa hämmästyttää ja ihastuttaa
tarkkaa huomaajata.

Natsaari-kiertotähti tekee samaten kuin meidänkin maapallomme
kolminaisen liikkeen eteenpäin, joten ajanvaihteet varsin kuin
meilläkin jaetaan päivään ja yöhön, kesään, syksyyn, talveen ja
kevääsen; ero päivän ja yön välillä on syystä, jonka jo ennen olen
selittänyt, sangen vähäpätöinen, niin, saattaapa melkein sanoa yön
olevan päivää mieluisemman, sillä kauniimpata tuskin saattaa kuvitella
kuin tuota auringon heijastusta, jonka äärettömänä kuuna loistava
maankuori luo luotansa.

Asukkaat ovat monenlaisia puita niinkuin tammia, lehmuksia, poppelia,
palmuja, ohdakkeita, j.n.e., joiden mukaan vuoden kuudelletoista
kuukaudelle on nimet annettu; sillä kuudentoista kuukauden perästä
saapuu Natsaari jälleen lähtöpisteellensä, ei kuitenkaan päivällisesti
seurauksena säännöttömästä liikkeestänsä, joka samaten kuin meidän
kuumme liike meillä, saa aikaan aimo tuumimista heissä, jotka maan
sisäpuolisella kuorella asuvat. Useoita ajanlaskuja löytyy ja johdetaan
jostakin merkillisemmästä tapauksesta, parhaastansa eräästä suuresta
pyrstötähdestä, joka noin 3,000 vuotta sitte oli saanut aikaan yleisen
vedenpaisumisen, milloin niin koko puusukukunta kuin kaikki muutkin
elävät olennot, muutamata poikkeusta lukuun ottamatta, hukkuivat, ja
josta pienestä henkiin jääneestä puu-määrästä nykyinen sukukunta on
levinnyt.

Maasta saadaan runsaita eloja ohria, herneitä ja palkokasvia, melkein
samoja kuin meillä, ellei oteta lukuun kauroja, jota viljalajia siellä
ei ole eikä tarvitakaan, kun hevoset täällä ovat varsin tuntemattomia.
Meristä ja sisäjärvistä saadaan mainion hyviä kaloja; rantoja
kaunistavat, isommilla ja pienemmillä välimailla, mitä herttaisimmat
puutarhat. Asukkaiden tavallisin ja paras juoma valmistetaan
eräänlaisista yrteistä, jotka kukoistavat kautta koko vuoden, ja on
tämän juoman valmistuksesta annettu määräys, joka rajoittaa tekomäärän
säädetylle juomanpanijaluvulle kussakin kaupungissa. Niillä, jotka
nauttivat tätä etua, ei tämän ohessa saa olla mitäkään palkattua virkaa
eivätkä ne saa harjoittaa muuta elinkeinoa. Varsinkin virkamiehiä
taikka muita, jotka valtiolta saavat palkan, on kovasti kielletty tätä
elinkeinoa harjoittamasta, koska ne, sen maineen ja arvon seurauksena,
jota ne nauttivat, helposti vetäisivät kaikki ostajat puoleensa ja sitä
paitsi, ylimääräisellä tulollansa saattaisivat myydä tavaransa
halvemmalla kuin muut kaupustelijat; mikä asioiden laita usein esiintyy
meillä, jossa suurilla tuloilla varustetut virkamiehet tuota hätää
rikastuvat ylläviitatulla tavalla kauppamiesten ja käsityöläisten
kustannuksella.

Asukasluvun lisääntymisestä on pidetty huolta useoiden asianmukaisten
lakisäännöksien kautta. Eräässä niistä säädetään että perhekunnan
vapaudet ja oikeudet laajuutensa puolesta määrätään sen lapsimäärän
mukaan, jonka he ovat maailmaan hankkineet. Kuuden lapsen isä on
vapautettu sekä vakinaisista että ylimääräisistä ulosteoista. Siitä
syystä pidetään tässä kokonaismaailman osassa suuri lapsiparvi jonakin
erittäin onnellisena asiana, kun sitä vastoin meillä, jossa jokaikinen
päänuppi veroitetaan, tuommoinen siunaus on sekä hankala että ylen
kallishintainen.

Tässä ruhtinaskunnassa ei löydy ketäkään, jolla on yhtaikaa kaksi
virkaa tai joka samalla hoitaa kahta tointa, sillä yleinen mielipide on
se, että vähäpätöisinkin toimi tarvitsee miehensä. Sentähden -- minä
pyydän kansalaisiltani anteeksi -- hoidetaankin virat täällä paremmin
kuin meillä. Tätä tapaa noudatetaan täällä niin rikkomatta ja
käsityksen puolesta niin laajalta ettei esim. lääkäri milloinkaan
harjoita lääkäritiedettä koko suuruudessaan vaan antautuu vakaalla
innolla tutkimaan jonkin eri taudin luonnon ja laadun tuntemista.
Varsin toisin menetellään meidän pallollamme, jossa ihmiset tyhjentävät
voimansa koko joukossa eri toimia ja tehtäviä, tulevat äreiksi ja
laiminlyövät monia velvollisuuksiansa ja melkein säännöllisesti eivät
milloinkaan ole tavattavissa siellä jossa heitä tarvittaisiin, ainoasti
siitä syystä, että he pyrkivät olemaan läsnä kaikkialla. Lääkäri, joka
samalla tahtoo parantaa ihmisruumiin tauteja ja valtion vammoja tekee
ehdottomasti hätikkötyötä kummassakin suhteessa; ja soittajalta, joka
samalla tahtoo olla taitelija ja raatimies, ei juuri saateta odottaa
muuta kuin harhaääniä. Me ihailemme niitä, jotka samalla ottavat
hoitaaksensa eri virkoja, tehdäksensä mitä tärkeimpiä tehtäviä ja
luulevat ulottuvansa ja joutuvansa mihin tahansa. Mutta me emme
hurjuudessamme ihaile mitäkään muuta kuin heidän rohkeuttansa ja
luottamustansa omiin voimiinsa; sillä jos heillä olisi perin selvillä
mitä kukin erilainen toimi erikseen vaatii, he varmaankin havaitsisivat
kykenemättömyytensä, ja työntäisivät molemmin käsin luotansa liiat
toimet.

Pootualaisten kesken ei milloinkaan tapahdu että kukaan ottaisi
tehdäksensä enemmän ja muuta kuin mitä hän luulee hyvästi aikaan
saavansa. Tässä johtuu mieleeni mitä tuo mainio filosoofi _Rakbasis_
kerran tämän johdosta lausui: "Jokaisen täytyy tietää oman kykynsä sekä
kovan tuomarin vikansa ja ansionsa, ettei hän esiinny huonompana kuin
hyvä näyttelijä; sillä semmoinen ei pyri saamaan osallensa näytelmän
etevimpiä osia, vaan niitä joita hän parhaiten saattaa näytellä. Eikö
nyt ajatteleva olento saata jokapäiväiseen elämään sovittaa, mitä jo
ilvehtijä osaa näyttämölavalla tehdä?"

Pootualaisten kesken ei löydy mitään asukasten eroittamista aatelisiin
ja aatelittomiin. Muinoin löytyi tosin tämä luokkaeroitus, mutta kun
hallitsijat havaitsivat siitä syntyvän ainoasti riitaa ja
eripuraisuutta, poistettiin kaikki syntyyn ja sukuun perustuvat
etuoikeudet, joten nykyänsä enään kutakin puuta pidetään arvossa
ainoasti hyvien avujensa, virkansa ja vaikutuksensa mukaan, jota
kaikkea edempänä olen tilaisuudessa tarkemmin kertomaan. Ainoa
etuisuus, joka nyt enään saatetaan sanoa synnynnäiseksi on oksien
lukumäärä; niiden lukumäärän mukaan katsotaan lapsi enemmän taikka
vähemmän jaloksi, sillä varustettuna monella oksalla saattaa yksi puu
toimia ja vaikuttaa enemmän kuin toinen. Mitä tulee asukkaiden
ymmärryslahjoihin ja tapoihin, olen siitä jo ennen lausunut yhtä ja
toista, johon siis osoitan lukijan ja siirryn nyt muita aineita
katsomaan.



KUUDES LUKU.

Pootualaisten uskonto.


Pootualaisten uskontojärjestys käsittyy muutamaan harvaan pääjaksoon ja
koko koossansa on se vaan vähän laajempi meidän apostoolisia
uskonkappaleitamme. Ilmapiiriin (maankuorelle) maanpakolaisuuteen
ajamisen rangaistuksen uhalla on jokaista kielletty pitämästä
raamatunselityksiä (kokea oman järkensä mukaan selittää heidän pyhiä
kirjojansa), ja jos joku olisi kylläksi julkea ruvetaksensa
puolustaman jotakin erityistä mielipidettä Jumalan olennosta ja
ominaisuuksista taikka henkien ja sielujen laadusta, tuomitaan hän
oitis suonenisku-rangaistukseen ja suljetaan sitten kunnan yhteiseen
hoitolaitokseen; sillä siellä pidetään järjen vaillinaisuutena sitä,
jos joku luulee pystyvänsä selittämään sitä, minkä meidän tulee pitää
yhtä häikäisevänä kuin auringon valo on huhkaimen silmille.
Valtionuskonto käsittyy ainoasti siihen, että uskotaan korkeinta
olentoa, joka on kaikki luonut ja joka kaikki voimassa pitää. Jos vaan
tätä perusajatusta tunnustetaan, ei ketäkään ahdisteta eroavista
mielipiteistä jumalanpalvelemisen tavasta. Ainoasti ne, jotka
julkisesti ahdistavat noudatettavaksi tunnustettua jumalankäsitystä,
rangaistaan yleisen järjestyksen häiritsijöinä.

Pootualaiset pitävät harvoin rukousta, mutta silloin niin palavalla
hartaudella, että he kokonaan ovat hurmauksessa rukouksen kestäessä.
Kun minä kerroin heille, että meillä on tapana rukoilla ja veisata
työtäkin tehdessämme, moittivat Pootualaiset tätä, arvellen että jo
maallinenkin ruhtinas panisi pahaksensa jos joku, rukoillen lähetessään
häntä samalla ottaisi suoriakseen hiuksiansa taikka harjatakseen
vaatteitansa. Yhtä vähän olivat virtemme heille mieluisia, sillä he
pitivät naurettavana tuoda esille katumuksensa ja murheensa nuottien
jälkeen, kun ei Jumalata soviteta laululla ja soitolla vaan
huokauksilla ja kyyneleillä. Nämät ja muut tämänlaiset arvostelut
tietysti suututtivat minua kuullella, varsinkin kun isäni, joka oli
lukkari oli tehnyt säveleen useaan virteen, jommoisina niitä nytkin
vielä veisataan kirkoissa, ja itselläni oli ollut aikomuksena hakea
ensimmäinen avonainen lukkarinvirka. Mutta minä katsoin parhaaksi
hillitä intoani, sillä nuot maanalaiset olennot osaavat puolustaa
väitteitänsä semmoisella tarkka-älyisyydellä ja tietävät tuoda esille
niin laveoita ja teräviä tekotodisteita, että on ylen vaikea todistaa
vääräksi heidän selvää selvimpiäkään erhetyksiänsä. Useoita muita
uskonnollisia katsantotapoja he samalla taidolla ja totuuden
ulkomuodolla tiesivät vastustaa. Niinpä esim. kun sanoin muutamille
niistä, joiden kanssa olin lähemmässä tuttavuudessa, etteivät he
saattaneet odottaa tulevansa autuoiksi kuoleman jälkeen koska he näin
astelivat ilmeisessä pimeydessä, vastasivat he, että se joka
tämmöisellä ankaruudella tuomitsee muita on itse suurimmassa vaarassa
joutua tuomion alaiseksi, sillä toisten kova tuomitseminen
hengellisissä asioissa on useimmiten vaan mielen ylpeyden ilmautumista,
jota ei suinkaan Jumala taida hyväksyä, koska hän aina kehoittaa
lapsiansa nöyryyteen; ja että toisten mielipiteitten tuomitseminen ja
halveksiminen sekä uskonsa pakoittaminen toisille oli heidän
mielestänsä samaa kuin semmoinen väite, että tämmöinen pakoittaja
väittää itsellänsä olevan kaikista korkeimman tiedon ja viisauden
varsin niinkuin mielipuolet tekevät luullessaan itsensä kaikkia muita
älykkäimmiksi. Kun kerran mielipidettäni puolustaakseni toin esille
omantuntoni todistuksen, tunnusti vastustajani tämän todistuksen kyllin
luotettavaksi ja kehoitti minun aina toimimaan tämän todistuksen
mukaan, niinkuin hänkin puolestansa aina aikoi noudattaa omantuntonsa
ääntä; sillä jos jokainen ottaisi kuullaksensa omaatuntoansa ei
maailmassa riitojen ja eripuraisuuksien syitä enään löytyisi.

Muiden erhetysten muassa joita Pootualaiset yksipäisyydellä
puolustavat, on sekin, että vaikka Jumala palkitsee hyvät ja rankaisee
pahat teot harjoittaa hän kuitenkin tätä tuomio-oikeutta vasta tämän
elämän jälkeen. Minä luettelin tosin koko joukon esimerkkiä
semmoisista, jotka jo tässä elämässä olivat saaneet rangaistuksen
rikoksistansa ja paheistansa; mutta he puoleltansa toivat esille yhtä
monta esimerkkiä jumalattomista puista, jotka, koko elämänsä kestäneen
jumalattomuuden uhaksi aina olivat saaneet onnea ja menestystä
toimillensa. "Kun me joudumme kiistaan käsityksistä jonkun kanssa,"
sanovat he, "emme me milloinkaan käytä muita aseita jokapäiväisen
elämän aarreaitasta kuin semmoisia, jotka kelpaavat todistamaan
väitteemme oikeiksi, sekä jätämme sivulle ne, jotka sotivat sitä
vastaan." Minä lausuin esimerkiksi omasta kokemuksestani, että monet
niistä, jotka ovat tahtoneet minulle turmiota saattaa, ovat itse
saaneet surullisen lopun. Mutta sitä vastaan he inttivät, ettei tämä
ollut muuta kuin itserakkautta minun puoleltani, kun katsoin olevani
jotakin etevämpätä Jumalan silmissä kuin moni muu, joka syyttömästi on
saanut kärsiä mitä suurimman vääryyden, mutta kuitenkin nähnyt
ahdistajansa nauttivan häiritsemätöntä onnea kaiken ikänsä. Kun minä
lopuksi toin esille välttämättömyyden joka päivä rukoilla Jumalata,
vastasivat he: 'että he, tahtomatta kieltää rukouksen hyötyä, kuitenkin
uskoivat totisen jumalanpelon ennen kaikkia rajoittuvan siihen, että
toteltiin Jumalan lakia.' Selvittääksensä tarkoitustansa käyttivät he
seuraavan vertauksen: "Jollakin ruhtinaalla on kahdenlaisia alammaisia:
yksi osa heistä tekee joka päivä virheitä ja rikkoo hänen käskyjänsä
joko heikkoudesta taikka pahuudesta, mutta he tulevat alinomaa
suurimmassa nöyryydessä pyytämään hänen antamaan heille anteeksi nämä
samat virheet, joita he eivät epäile kohta jälkeen taas uudestansa
tehdä. Toiset taas tulevat ylen harvoin taikka vain käskystä hoviin. He
pysyvät kotona, jossa he uskollisesti ja innolla täyttävät mitä heidän
tulee tehdä ja osoittavat kovalla lainkuuliaisuudellansa kuinka syvästi
he hallitsijaa kunnioittavat. Eikö ole kylläksi syytä uskoa, että
ruhtinas pitää suuremmassa arvossa näitä jälkimmäisiä, mutta pitää
edellisiä samalla huonoina ja vaivalloisina alammaisina, sekä sentähden
että he alituisesti rikkovat lain että yhtenään kiusaavat häntä
armoanomuksillansa?"

Usein antausin tämmöisiin ajatusten vaihtoihin, kuitenkaan voittamatta
ketään mielipiteitteni puolustajaksi. Minä jätän sentähden sillensä
muut puuttuvaisuutemme uskonnollisten kysymysten puolesta, ja tahdon
vain lyhyesti mainita tärkeimmät Pootualaisten uskonkappaleista
heittäessäni lukijan omalle arvostelulle niiden joko hyväksymisen
taikka hylkäämisen.

Pootualaiset uskovat kaikkivaltiasta Jumalata, joka on kaikki luonut ja
kaikki ylläpitää, ja katsovat hänen yksisyytensä ja kaikkivoimansa
parhaiten todistetuksi luomisen suuruuden ja sopusoinnun kautta. Hyvin
perehtyneenä tähtitieteessä ja fysiikassa, ovat he saavuttaneet niin
ylhäisen käsityksen Jumalan olennosta ja ominaisuuksista, että he
katsovat hurjuudeksi ruveta selittämään semmoista, joka
selvinnähtävästi on heidän järkeänsä ylemmällä. Heillä on vaan viisi
juhlapäivää vuodessa, ja etevin niistä pidetään pyhänä mitä suurimmalla
hartaudella pimeässä huoneessa, mihin ei mikään päivänvalo saata
tunkeutua, jolla he tahtovat merkitä kuinka tutkimaton se
jumalaisolento on, jota he palvelevat ja rukoilevat. Koko tämä päivän,
joka kutsutaan Käsittämättömän Jumalan päiväksi ja joka pidetään
ensimmäisenä päivänä tammikuussa, ovat he kuin ihastuksissaan eivätkä
lähde pimeistä huoneista auringon ylhäällä ollessa. Muut neljä
juhlapäivää vietetään vuoden neljänä vuodenaikana ja tarkoittavat olla
kiitospäiviä nautituista hyvistä teoista. Harvat ovat ne, jotka eivät
saavu näihin juhliin, ja ne jotka jäävät pois ilman laillista estettä
pidetään aina epäluotettavina kansalaisina ja saavat osallensa suurta
epäluuloa. Julkiset rukoukset ovat niin kokoonpannut, etteivät ne
tarkoita itse rukoilevata vaan ainoasti hallitsijan ja valtion
menestystä. Tarkoitus tällä tavalla on vahvistaa sitä käsitettä että
yksityisen menestys ja hyvyys on niin läheisessä yhteydessä valtion
menestyksen kanssa ettei näitä mielihaluja saateta eroittaa.

Laki ei pakoita ketään olemaan läsnä julkisessa jumalanpalveluksessa,
sillä he arvelevat että kun jumalanpelko oikeastaan on pidettävänä
rakkauden ilmauksena korkeimpaan olentoon, ja kun kokemus on näyttänyt
että pakko pikemmin sammuttaa kuin elähyttää rakkautta, niin eivät he
pidä ainoasti turhana vaan vieläpä perin vahingollisenakin kokea
pakoittaa ketäkään jumalisuuteen. Tätä mielipidettä valaistaksensa
ottivat he seuraavan vertaukseen: kuvitelkaamme mielessämme että mies,
joka haluaa vastarakkautta vaimoltansa, kokee iskuilla ja lyönneillä
voittaa hänen kylmyytensä; ajattelemattakaan että hänen rakkauttansa
käy semmoisilla keinoilla herättää, arvaisimme mieluummin että ne
muuttavat hänen entisen kylmyytensä vihaksi, inhoksi ja
halveksimiseksi.

Muinoin oli Pootualaisissa tapana uhrilla, näytelmillä ja muilla
juhlatempuilla kokea sovittaa Jumalata. Tämä ulkonainen Jumalan
palveleminen jatkui vielä aikaan 800 vuotta takaperin, jolloin täällä
mainio filosoofi _Limali_ asettui uskonpuhdistustyön etupäähän ja teki
kirjan nimellä "Jumalata pelkäävän puun totinen tunnusmerkki". Minä
olen lukenut tämän teoksen moneen kertaan intoni ja haluni ensinkään
vähenemättä. Se sisältää jumaluus- ja siveys-opillisia opetuksia jotka
Pootualaiset oppivat ulkoa. Syyt, jotka tämä maanalainen
uskonpuhdistaja arveli puolustavan uhrien ja muiden niistä riippuvien
tapojen poistamista, ovat etupäässä seuraavat: "Semmoinen," sanoo hän,
"on luettava todellisiin hyviin avuihin, jota pilaantuneiden sydämien
on vaikea ja vastenmielinen tehdä. Uhraaminen ja hengellisten laulujen
veisaaminen ja laulaminen, tyhjäntoimittaminen, (hartauskokouksissa
juoksenteleminen), kuolleitten tomun kunnioittaminen, juhlasaatossa
pyhimyskuvien kanssa vaeltaminen y.m. on pikemmin verrattava
uskonnolliseen vetelehtimiseen kuin pyhiin tekoihin, mutta jos
semmoista kutsuttaisiinkin jumalanpeloksi ei se ole yhtään mitään muuta
kuin mitä jumalattomatkin ovat valmiit kehoituksetta tekemään, koska ei
sitä sovi sanoa vaivalloiseksi eikä vaikeaksi. Mutta maallisilla
tavaroillansa auttaa köyhiä ja vaivaisia, vastustaa sydämessänsä
asuvata vihaa ja katkeruutta, miehuullisesti taistella aistillisia
himoja ja muita pahoja kiihkoja vastaan, johon kaikkeen kysytään
vakaata tahtoa ja joka ei menesty ilman voimakasta ponnistusta -- kas
siinä on totisen jumalanpelon oikea tunnusmerkki. Sotamiehen eroittaa
siviilihenkilöstä hänen virkapukunsa ja kiiltävät aseensa, mutta
sankari tunnetaan urhollisuudestansa, kestäväisyydestänsä ja henkensä
uhraamisesta isänmaan hyväksi." Näillä ja tämänlaisilla vertailemisilla
tiesi Limali tehdä oppinsa eläväksi, ja kun Pootualaiset mitä
tarkimmasti omantunnon mukaan niitä noudattivat, joutuisivat
kristillisten kirkkojen lähetyssaarnaajat varsin häpeälle, jos he
yrittäisivät ruveta heitä kääntämään.

Semmoiset ovat pääpiirteet Pootualaisten opissa Jumalasta, semmoinen
heidän uskontonsa, jonka moni ehkä tahtoo kutsua vaan luonnolliseksi,
jommoiseksi se minustakin ensin tuntui. Pootualaiset itse väittävät
kuitenkin, että Jumala itse sen heille monia satoja vuosia sitte on
ilmestyksessä antanut. Minä puolestani tunnustan suoraan, että heidän
uskontunnustuksessaan on paljo, mikä ansaitsee jos ei juuri
hyväksymistä niin ei ainakaan kokonansa hylkäämistäkään; paljon on
siinä kuitenkin semmoista, jota en suinkaan saata hyväksi tunnustaa.
Niin esim. on heillä tapa, joka ei ainoasti ansaitse kiitosta vaan on
vielä ihmeen ihailtavakin, se nimittäin että he kotio tullessaan heille
onnellisesta sodasta, eivät meidän tapaamme puhkea riemuhuutoihin ja
ylistysvirsiä veisaamaan, vaan viettävät muutaman päivän syvimmässä
yksinäisyydessä ihmisiä välttäen ikäänkuin he olisivat häpeillänsä
verisestä voitostansa. Niinpä mainitaankin ylen harvoin sotaisista
urotöistä maanalaisten historiallisissa teoksissa, jotka etupäässä
käsittelevät porvarillisen elämän kehitystä sekä yleisiä laitoksia,
lakeja ja perustuksia koskevia seikkoja.



SEITSEMÄS LUKU.

Pootualaisten hallitusmuoto ja valtioasetus.


Kokonaista tuhat vuotta on sama hallitsijasuku suoraan etenevässä
polvessa hallinnut Pootussa ja samaa perintövuoroa noudatetaan
edelleenkin. Kuitenkin kertovat heidän vanhemmat aikakirjansa että
Pootualaiset ovat tästä kerran poikkeuksen tehneet, sillä kun heidän
mielestänsä oli terveen järjen mukaista että hallitsijan tuli hyvien
avujen ja sielunlahjojenkin puolesta olla yleisöä etevämpi, pitivät
muutamat välttämättömänä enemmän ottaa huomioon sielunkykyä kuin
synnynnäisoikeutta ja sentähden valita hallitsijaksi se mies, joka
etevimpänä pidettiin. Tämän seurauksena kumottiinkin vanha
perintöjärjestys, ja eräs filosoofi nimeltä _Rabaku_ tuli yksimielisen
valitsemisen kautta hallitsijaksi. Aluksi hän hallitsikin valtakuntaa
semmoisella viisaudella ja lempeydellä, että hänen hallituksensa
kelpasi esikuvaksi toisille. Mutta tätä ei kestänyt kauvan; ja pian
saivat Pootualaiset havaita kuinka väärä tuo vanha sananlasku on, joka
sanoo: onnellinen se maa, jota filosoofit hallitsevat. Kun nimittäin
tämä uusi ruhtinas oli halpa syntyänsä ja sukuansa, eivät yksin hänen
hyvät avunsa ja hallitustaitonsa riittäneet hänelle hankkimaan sitä
kunnioitusta ja arvoa, joka, niin sanoaksemme, on hallituksen voima ja
perustus. Niiden, jotka ennen olivat olleet joko hänen vertaisiansa
taikka hänen esimiehiänsä, oli nyt vaikea osoittaa hänelle
kuuliaisuutta ja sitä alammaisuutta, jota hallitsijan on oikeus vaatia.
Sentähden, kun jokin hallituskäsky annettiin, joka ei ollut heidän
mieleensä, nurkuivat he eivätkä ottaneet ajatellaksensa mikä hallitsija
nyt oli, muistaessaan vaan mikä hän ennen oli ollut.

Hän koetti nyt rukoilemisella ja liehakoitsemisilla saada asetuksiansa
noudatetuiksi, mutta sekään ei suuria auttanut, sillä he halveksivat
hänen käskyjänsä ja lausuivat julki tyytymättömyytensä hänen
asetuksiinsa. Rabaku oivalsi nyt että hänen oli ryhtyminen toisiin
keinoihin saadaksensa aikaan sitä kuuliaisuutta käskyillensä ja
tahdollensa, joka hänelle oli tuleva, ja oltuansa ennen lempeä ja
ystävällinen muuttui hän nyt ankaraksi. Mutta tämä kääntymys vastaiseen
ylellisyyteen vaikutti ainoasti, että tuo säen, joka kauvan oli
kätkettynä tuhassa kytenyt teki kapinan, ja huonosti hillittyä
melskettä seurasi pian useat muut. Kun hän vihdoin havaitsi ettei
valtio saattanut pysyä voimassaan ellei sitä johtanut hallitsija, jonka
synty herättää kansassa kunnioitusta, luopui hän hallituksesta sen
ruhtinaan hyväksi, joka perintöjärjestyksen mukaan oli siihen
oikeutettu. Se teko palauttikin rauhan takaisin maahan, ja ne myrskyt,
jotka olivat valtiota ahdistaneet, hälvenivät jälleen. Aina siitä
ajasta ruveten on mihinkään muutokseen ryhtyminen vallanperimys-lain
suhteen hengenrangaistuksen uhalla kielletty.

Ruhtinaskunta on siis perinnöllinen; ja luultavata on että siellä aina,
ellei kovin välttämättömyys toisin vaadi, otetaan hallitsijaksi ensin
syntynyt ruhtinaan poika. Kuitenkin mainitaan heidän historiallisissa
aikakirjoissansa eräästä filosoofista, joka kerran oli ehdoittanut
jonkinlaista järjestämistä perintöoikeuden suhteen. Hän ehdoitti
nimittäin ettei poikettaisi kuningassuvusta pois, mutta että kuolleen
ruhtinaan lapsista valittaisiin hallitsijaksi se, joka olisi siksi
kelvollisempana pidettävä. Tehtyänsä tämän ehdoituksensa alistui hän
tuolle vanhalle tavalle köysi kaulassaan odottamaan ehdotuksen
kelpaavaisuuden tuumimista ja keskustelua. Toimitetun harkinnan ja
äänestyksen perästä ehdotus ajattelemattomana ja valtiolle
vahingollisen hyljättiin nimittäinen että semmoinen asioiden järjestys
vastaisuudessa herättäisi riitaa ja eripuraisuutta ruhtinaallisten
lasten kesken, jonka tähden olisi parasta kuten ennenkin ottaa
hallitsijaksi vanhin lapsista jos kohta nuoremmissa olisikin joku, joka
olisi varustettuna paremmilla luonnonlahjoilla. Ehdotus siis kumottiin
ja filosoofi hirtettiin, sillä tässä ruhtinaskunnassa ovat
uutishimoiset ehdotusmestarit ainoat, jotka rangaistaan henkensä
menettämisellä, kun, näet, Pootualaiset ovat saaneet päähänsä että
jokainen muutos, olkoon se kuinka hyvin harkittu ja valmistettu
tahansa, saa aikaan epäterveellisiä liikkeitä yhteiskunnassa, mutta
synnyttää kokonainsa häiriöitä jos se on ajattelematon ja epäkypsä.

[Kuinka ovatkaan sitte Holhergin ajan sekä hallitsijasuvut että kansat
muuttuneet! Yhdellä puolen selvästi nähtävä sukujen perättäinen
veltostuminen ja hallitustoimien määränä hallitsijasuvun ja
vähemmäisluvun anastaman _herrauden_ suojeleminen enimmäisluvulta. --
Toisella puolen kansojen herännyt tunto että heillä kullakin on jokin
historiallinen kutsumus täytettävänä, joka ei merkitse samaa kuin saada
rauhassa syödä ja juoda, vaan tarkoittaa ihmiskunnan viemistä eteenpäin
veljestyttämistä kohden, mikä taas edellyttää kaikkien perinnöllisten,
taikka hyvänhyvyydestä tai armosta annettujen etuoikeuksien
olemattomuutta.]

Pootun hallitsijat ovat tosin yksinvaltioita, mutta kuitenkin on heidän
hallituksensa isällisempää kuin itsevaltiaista, sillä kun he ottavat
huomioonsa ei ainoasti lain kirjaimen vaan myös järkiperusteita eivät
he salli vallan masentaa vapautta, jotka muuten niin ylen helposti
kumoavat toisensa.

Parhaita pykäliä hallitusmuodossansa on se että ruhtinas, niin paljon
kuin mahdollista on, pyrkii yllä pitämään yhdenarvoisuutta niissä,
jotka häntä ympäröivät. Sentähden ei täällä löydykään muuta
arvoluokoitusta kuin että alemmalla oleva tottelee päällikköänsä ja
että nuoriso kunnioittaa ja pitää arvossa vanhoja. Heidän vanhemmissa
aikakirjoissansa tosin kerrotaan että muutama sata vuotta takaperin oli
ollut olemassa laissa määrätty arvojärjestys, mutta ne kertovat myös
että tämä oli saanut aikaan paljon riitaisuutta: vanhempi veli katsoi
nimittäin raskaaksi peräytyä nuoremmalta ja vanhempia pisti vieläkin
enemmän kun he joutuivat takapajulle lastensa rinnalla, joka kaikki
vaikutti että yksi puu rupesi toistansa yhä enemmän kaihoamaan, joten
vihdoin kaikki yhteinen seuraelämä loppui. Tämä epäkohta ei kuitenkaan
ollut vähin, eipä lähipäinkään; aikaa voittaen kävivät asiat niin
loitos, että useinkin arvollisimpien ja etevimpien puiden, joille
luonto oli lahjoittanut mitä suurimmat lahjat ja monta oksaa, täytyi
juhlatiloissa ja kemuissa istua alimpana; sillä ne puut, jotka
kunnioittivat itseänsä ja jotka hyvien avujensa ja tietojensa puolesta
olivat kuuluisia, eivät saattaneet alentua ulkonaista arvoa
himoitsemaan ainoasti saadaksensa sen sijan, johon he oikeastaan olivat
oikeutetut. Ahdasjärkiset ja kelvottomimmat puut sitä vastoin, joiden
oli tarvis niin paljon kuin mahdollista ja millä keinoilla tahansa
kokea peittää tyhjyyttänsä uhkeilla arvonimillä, ahdistivat alinomaa
hallitsijata hakemuksillansa, kunnes heidän vihdoin onnistui kerjätä
arvonimi itsellänsä. Tämän seurauksena oli, että arvot ja arvonimet
vihdoin katsottiin kelvottomimpain puiden tunnusmerkiksi.

Varsinkin vieraille ja oudoille oli naurua herättävätä nähdä kuinka
kemuissa ja juhla-aterioissa y.m. juhlatiloissa orjantappurapensaat
istuivat parhailla sijoilla, kun sitä vastoin palmupuut, seeterit ja
valtavat tammet kymmenellä ja kahdellatoista oksalla saivat sijoikseen
tyytyä palleihin ja alempiin penkkeihin, sillä niinkauvan kun
arvojärjestys oli lain mukaan noudatettava löytyi tuskin ainoatakaan
orjantappurapensasta, joka ei olisi osannut itsellensä kerjäämisellänsä
saada hankituksi jotakin puhuttelunimeä tai arvovaltuuskirjaa. Muutamat
puut menivät niin loitos mielettömässä kunnianhimossansa että he,
vaikkei luonto ollut katsonut heidän ansaitsevan enempätä kuin kahta
taikka kolmea oksaa, etsivät nimiä ja arvosijoja kuin olisivat he
olleet kymmen- tai kaksitoistaoksaisia, niin, orjantappurat tahtoivat
itseänsä palmupuiksi kutsuttavan, joka luonnollisesti oli yhtä
naurettavata kuin jos "luoden kannettua" rujokasta sanotaan
jalosyntyiseksi ja jotakin yhteiskunnan kelvottominta hylkiötä
korkeasti kunnioitettavaksi.

Vihdoin rupesi tämä mielettömyys saamaan kulkutaudin luonnon ja
suurella nopeudella leviämään koko maahan, niin että jo miltei jokainen
pyyti tyhjiä arvonimiä ja arvottomia kunnianosoituksia. Silloin uskalsi
muuan porvari Keba-kaupungista herättää kysymyksen uudesta
lakiehdotuksesta arvojärjestyksen poistamisesta. Pootualaisten
tavalliseen tapaan vietiin hän torille köysi kaulassaan. Mutta sittekun
kysymystä oli keskusteltu eikä äänestettäissä ainoatakaan löytynyt,
joka olisi ehdoitusta moittinut, hyväksyttiin se, yhteiskunnalle
hyödyllisenä, yksimielisesti. Sitte ehdoittelija seppelöitiin
kukkaissepeleellä ja vietiin riemukulussa kaupungin lävitse perässä
ihastunut ja riemuitseva kansajoukko. Ja kun vähitellen ruvettiin
huomaamaan, minkä erinomaisen hyödyn arvojärjestyksen kumoaminen toi
mukanansa, nimitettiin hän vihdoin Kadokiksi eli suurkansleriksi.

Yhdenarvoisuudesta säädettyä lakia on siitä ajasta pitäen ylen tarkasti
valvottu ja noudatettu, mutta ei kilpailu sillä tauvonnut. Nyt oli
kysymyksenä voittaa toisensa hyvien avujen ja kelvollisuuden puolesta.
Maanalaisten historian mukaan on siitä pitäin ainoasti yksi
ehdoitusmestari esiintynyt joka salaa on työskennellyt vanhan
arvojärjestyksen takaisin saamiseksi. Ensimmäinen kokeensa tuotti
hänelle suoneniskemisen, ja kun hän vielä kerran havaittiin puuhaavan
samoissa salaisissa puuhissa karkoitettiin hän maankuorelle. Erilaisia
arvo- ja nimivaltuuskirjoja ei enään ole Pootualaisilla olemassa, ellei
semmoiseksi saateta kutsua sitä eroitusta, jota hallitus noudattaa eri
virkojen ja vaikutusalain välillä, antaen yhdelle suuremman arvon ja
etevämmän merkityksen toisen rinnalla, mutta joka ei oikeuta tämmöisen
viran haltijaa minkäänlaiseen etusijaan julkisissa tiloissa. Tämän eron
saattaa havaita niissä asetuksissa, joita hallitus antaa ja joissa
tavallisesti on seuraavat loppusanat: "Me kehoitamme ja käskemme siis
maanviljelijöitämme, tehdastelijoitamme, käsityöläisiämme,
filosoofiamme, taiteilijoitamme, kauppiaitamme j.n.e." Minä sain myös
tietää että ruhtinaalla oli hallussaan arvoluettelo, jossa järjestys
oli seuraava:

1) Ne jotka kalleina ja köyhinä aikoina ovat auttaneet maata
   yksityisellä omaisuudellansa.

2) Ne jotka palvelevat valtiota palkatta.

3) Maanviljelijät joilla on kahdeksan oksaa taikka sitä enemmän.

4) Maanviljelijät, joilla on seitsemän oksaa ja sitä vähemmän.

5) Ne jotka harjoittavat tehdasliikettä.

6) Ne jotka harjoittavat hyödyllistä käsityötä.

7) Filosoofit ja tutkinnon suorittaneet tohtorit.

8) Taiteilijat.

9) Kauppiaat.

10) Hovipalvelijat, joilla on 500 Rupatia palkkaa.

11) Hovipalvelijat, joilla on 1000 Rupatia palkkaa.

Tämä arvojärjestys tuntui minusta erittäin naurettavalta ja varmaa on
ettei kukaan meidän maailmassamme sille suostumustansa antaisi.
Kyllähän minä tajusin syyn tähän takaperäiseen järjestykseen, taikka
oikean perusteen ja miten maanalaiset sitä puolustaisivat; mutta,
vilpittömästi tunnustaen, on se minusta yhä vieläkin liiaksi
kummallinen voidakseni siihen ensiinkään perehtyä.

Muiden omituisuuksien muassa havaitsin siellä senkin, että jota
suurempata hyötyä yksilö valtiolta nauttii, sitä vaatimattomampana ja
ystävällisempänä hän esiintyy. Esim. _Bospolak_, Pootun rikkain mies,
oli niin kohtelias porvarille, joita vastaan hän sattui kadulla
tulemaan, että hän ystävällisyytensä ja kiitollisuutensa osoitteeksi
laski alas kaikki oksansa ja nyökäytti päätänsä köyhimmällekin puulle.
Kun häneltä kysyin miksi hän niin teki, vastasi hän että se oli hänen
luonnollisin velvollisuutensa, koska ei kukaan koko kaupungissa ollut
niin suurta etua yleisöltä nauttinut kuin hän, minkätähden hänen
saattoi sanoakin valtion suurimmaksi velkamieheksi. Semmoista lakia ei
kuitenkaan löydy, joka tämmöisen kunnianosoituksen määrää tehtäväksi,
mutta kun Pootualaiset tarkasti jokaista asiata tuumivat ja
punnitsevat, harjoittavat he tätä hyvettä vapaasta tahdostansa, katsoen
kiitollisuuden lain heitä siihen velvoittavan. Toisin käy meillä, jossa
juuri ne, jotka nauttivat suurinta kunniaa ja suurimpia etuja,
kohtelevat alempia halveksivasti. -- Kaikista kunnioitusta
ansaitsevimpina kansalaisina pidetään niitä, joilla on suurin määrä
perillisiä. Ne ovat maanalaisten sankaria, jälkeentulevaiset pitävät
aina heidän muistoansa pyhänä. He ovatkin ainoat, joille tämä kansa suo
kunnianimen "suuri". Varsin toiseen asioiden laitaan olemme me
tottuneet, meillä kun ihmiskunnan hävittäjät saavat tuon suuren
kunnialisäyksen nimeensä. Helposti saatamme siis käsittää, mitä tämä
maanalainen kansa ajattelisi Aleksanteri Suuresta ja Julius Caesarista,
joilla ei kummallakaan ollut ainoatakaan lasta, mutta jotka olivat
syynä miljoonien ihmisten kuolemaan. Tämän yhteydessä muistelen muuanta
hautakirjoitusta erään talonpojan haudalla Kebassa, mikä oli näin
kuuluva: "Tässä lepää Joktan suuri, kolmenkymmenen lapsen isä, aikansa
sankari." Kuitenkin on tässä huomattava, ettei tämmöistä kunniata
saavutettu ainoasti lapsia siittämällä, vaan ne piti myös hyvin
kasvatettaman.

Lakia taikka asetusta säädettäissä varustausi tämä kansa pitkällä
tuumimisajalla, varsin kuin vanhat Roomalaiset aikanansa. Jokainen
lakiehdotus naulataan ensin pelkkänä suunnitelmana kunkin kaupungin
raatihuoneesen nähtäväksi, ja on jokaisella valta sitä vapaasti tutkia
ja siitä tehdä muistutuksensa eräälle istuntokunnalle, jonka hallitus
varta vasten on kykymiehistä koonnut Pootuun. Täällä punnitaan ja
tutkitaan vakaasti kaikki mitä tästä ehdotetusta laista on sille
muistutuksena ilmoitettu; ja sittekun se on täydellisesti valmistettu
alistetaan se vasta ruhtinaan hyväksyttäväksi ja allekirjoitettavaksi
ennenkuin se noudatettavaksi kuulutetaan. Tämmöinen vitkallisuus ehkä
tuntuisi naurettavalta; mutta tällä varovaisuudella on se hyvä
mukanansa että määrättyä asetusta kauvan noudatetaan, ja, sen mukaan
mitä siellä kuulin, ei viimeksi kuluneen viidensadan vuoden kululla ole
ainoakaan lakimääräys minkäänlaisen muutoksen alaiseksi joutunut.

Ruhtinaalla on käytettävänänsä luettelo etevimmistä puista koko
maassa, ynnä heidän todistuksensa, sekä Karattien antamat heidän
luonnonlahjoistaan ja tiedoistaan että naapuriensa ja omaisiensa heidän
tavoistaan ja kotoelämästänsä. Hallitus ei siis milloinkaan joudu
epäilykseen siitä mistä on jonkun avonaisen viran haltijaksi
kelvollinen mies saatava. Hengen uhalla on kielletty moittimasta lakia
joka kerran on hyväksytty ja julistettu. Vapaus maallisissa asioissa on
siis paljon pienempi kuin mitä tulee uskonnollisiin kysymyksiin, ja
siihen sanovat Pootualaiset syyksi sen, että jos joku erhettyy
uskonnollisissa asioissa, tuottaa hän sillä vahinkoa vain itsellensä,
mutta jos joku sitä vastoin loukkaa luottamusta maan lakeihin taikka
kokee väännellä sen oikeata merkitystä, saattaa hän koko yhteiskunnan
epäjärjestykseen.

Hovista ja sen taloudesta olen jo kertonut, ja maininnut että Kadoki
eli suurkansleri on etevin hovin virkamiehistä. Häntä lähinnä on
valtion päärahanvartija, jonka virkaa minun ajallani hoiti
seitsenoksainen leski nimeltä _Rahagua_, joka kunnollisuutensa,
rehellisyytensä ja mainioitten luonnonlahjojensa kautta oli saanut
tämän tärkeän toimen. Se oli jo kauvan hänellä ollut, jopa muutaman
vuoden ennen miehensä kuoltuakin, sillä vaikka tällä oli hyvät
tiedot, salli hän kuitenkin aina vaimonsa itseänsä hoivata eikä
ryhtynyt mihinkään toimeen ensin kysymättä vaimonsa mieltä, joten
asianmukaisemmin sopi häntä sanoa vaimonsa asiamieheksi kuin vaimonsa
mieheksi. Tosin hän antoi asetuksia yksin omassakin nimessään, kun
hänen rouvansa yhdestä tai toisesta syystä oli vuoteen omana, mutta
täydesti kelpaavana ei semmoista kuitenkaan pidetty, mistä Rahaguan
nimi ja sinetti puuttui.

Rahagualla oli kaksi veljeä, joista toinen oli hovin juomanlaskija ja
toinen hovin teurastaja; mutta kun molemmat olivat varustetut huonolla
käsityskyvyllä eivät he uskaltaneet, vaikka heidän sisarensa
hallitsikin niin tärkeätä virkaa, hakea virkaylennystä; semmoista
puolenpitämättömyyttä noudatetaan täällä virkoja ja toimia
asetettaissa.

Vaikka Rahagualla oli niin monta tärkeätä tointa tehtävänä, imetti hän
itse sitä lastansa, joka syntyi hänen miehensä kuoltua. Kun minä
muistutin, että tämä oli katsottava sekä vaivalloiseksi että
sopimattomaksi niin ylhäiseltä naiselta, vastattiin minulle: "Ehkä te
luulette että luonto on varustanut naisen rinnoilla ainoasti ruumiin
kaunistukseksi, eikä siksi että lapset niistä saisivat ravintonsa. Sekä
henkisiin kykyihinsä että ruumiin kehitykseen nähden vaikuttaa lapseen
syvästi maidon laatu; ne äidit, jotka antavat toisten lapsiansa
imettää, repivät rikki nuo sydämellisyyden siteet, joiden tulee löytyä
äidin ja lapsen välillä."

Perintöruhtinaassa, hän oli kuuden vuotias poika, ilmausi jo hyvä
taipumus hyviin avuihin ja ymmärrysvoimaan ja hänellä oli jo kuusi
oksaa, mikä oli harvinaista kyllä hänen ijällänsä, sillä syntyessään ei
kenelläkään ole viittä, korkeintaan kuutta enempätä, vaan kasvavat
muut, jos he niitä saavat, vasta vuosien kuluessa. Hänen kuvernöörinsä,
joka pidettiin oppineimpana puuna koko ruhtinaskunnassa, oli itse
hänen opettajanansa uskonnossa, historiassa, suuretieteessä ja
siveisfilosofiiassa. Minä olen ollut tilaisuudessa itse lukemaan
useoita hänen kirjoituksistaan siveysopin ja valtiotieteen alalla,
joita hän kirjoitti varta vasten prinssin luettaviksi ja joista eräällä
oli meidän kielellämme nimenä: "Valtion peräsin." Se sisältää monta
hyödyllistä sääntöä, joista vielä muistan seuraavat:

1) Ei kiitosta eikä moitetta saa heti uskoa, vaan tulee puun säästää
arvostelemisensa kunnes hän on ehtinyt hankkia lähempiä tietoja.

2) Kun joku syytetty todistetaan syylliseksi ja rikoksensa tehneeksi,
on tutkittava eikö hänellä enneisyydestä ole jotakin hyvää tekoa, joka
puhuu hänen puolestansa; ja kun sitten hyvä ja huono ovat kumpikin
puolellansa painamassa, niin on tuomio sen mukaan sovitettava.

3) Niitä ministeriä, jotka eivät pelkää lausua hallitsijan
mielipiteestä poikkeavata käsitystä, tulee hänen pitää vilpittömimpinä
neuvonantajinansa ja niihin tulee hänen luottaa, sillä ei kukaan muu
kuin se, joka pitää isänmaan parhaan omaansa etevämpänä, antaudu
käsityksensä tähden mieliharmiin.

4) Ruhtinaan ei tule milloinkaan neuvoskuntaan kutsua muita kuin
maanomistajia, sillä heidän hyvänsä on aina eroittamattomassa
yhteydessä valtion edun kanssa. Muut sitä vastoin pitävät isänmaan
satunnaisena asemahuoneena jollakin matkalla.

5) Joksikin ajaksi käytettäköön vähemmän hyväksi tunnettu henkilökin
semmoisiin toimiin, joihin hän erittäin hyvin sopii, mutta mitäkään
varsinaista suosiota olkoon ruhtinas varoillaan hänelle antamasta; jos
ruhtinas ottaa semmoisen ystäväpiiriinsä saattaa helposti tapahtua että
epäiltävät kansalaiset pääsevät tilaisuuteen voittamaan itsellensä
julkisia tärkeitä virkoja.

6) Ruhtinaan tulee epäillä niitä jotka usein ja kutsumatta
juoksentelevat hoviportaissa, sillä semmoiset ovat joko tehneet jonkin
koiruuden, taikka ovat aikeessa sitä pian tehdä.

7) Hallitsijan tulee epäillä semmoisia, jotka hartaimmin julkista
kunnianosoitusta himoitsevat, niitä vähimmin ansaitsevina, sillä
samaten kun ei kukaan mielellänsä kerjää ellei hän ole hädässä niin ei
kukaan myöskään etsi tämmöistä kunnianosoitusta jos hän omilla
ansioillansa eli hyvillä avuillansa on kelvollinen sitä ansaitsemaan.

Seuraavassa säännössä saattaa olla paljon semmoista, joka sitä
puolustaa, mutta omasta puolestani en saata sitä hyväksyä kun sitä
valaistaan minua ylen loukkaavalla esimerkillä. Se oli jotenkin näin
kuuluva:

8) "Ei ainoatakaan yhteiskunnan jäsentä saa pitää kaikkeen
hyödyllisyyteen kelvottomana, sillä niin tyhmää ja tyhjää ei löydy,
ettei hän johonkin työhön kelpaa ja vieläpä saata muutamissa seikoissa
olla mainiokin, kunhan hän vaan osataan panna oikealle paikallensa.
Yhdellä on esim. arvostelukykyä, toisella kekseliäisyyttä; yhdellä on
hyvä äly, toisella vahva ruumis; yksi saattaa kelvata tuomariksi,
toinen kirjuriksi; yksi saattaa olla taitava tekijänä ja löytäjänä;
toinen on mies panemaan hänen aatteensa täytäntöön: Sanalla sanoen,
harvoja löytyy, joita saattaa sanoa kokonansa kelvottomiksi. Ei luojan
syy ole että niin moni luotu olento saa semmoisen nimen vaan syy on
niiden, jotka eivät näe sen verran vaivaa, että he tarkasti tutkisivat
jokaisen taipumuksia ja niiden mukaan antaisivat heille tilaisuutta
niitä käyttää." (Tätä käsitystänsä hän nyt puolustaa vetämällä minut
esimerkiksi:) "Lähinnä olevin todistus siihen on tuo maanalainen
eläin, jonka me hänen nopean käsityskykynsä vuoksi luulimme
tulevan yhteiskunnallemme ainoastaan rasitukseksi, mutta joka
nopealiikkeisyytensä kautta on meille suureksi hyödyksi." (Luettuani
tämän lisäyksen ajattelin itsekseni: Hän alkaa parakrahvinsa kuin mies
konsanaakin, mutta lopettaa sen kuin tomppeli.)

9) "Hallitsijan ja isän tärkeimpiä velvollisuuksia on mitä suurimmalla
huolella valita perintöprinssin opettajaksi jumalanpelkonsa ja oppinsa
puolesta yleisesti tunnetun miehen. Valtion menestys riippuu siitä että
perintöruhtinas saa huolellisen kasvatuksen, ja mitä me nuorina opimme
muuttuu usein iän tullen toiseksi luonnoksenne. Tämän opettajan eli
kuvernöörin tulee olla isänmaatansa rakastavan miehen, joka ymmärtää
oppilaasensa juurruttaa kunnioitusta ja rakkautta valtion asukkaihin,
mitä hänen opetuksensa sen jokaisessa osassa tulee tarkoittaa."

10) Ruhtinaan tulee tarkasti seurata alammaistensa ajatuksia ja
noudattaa niitä; jos hän niissä havaitsee vikoja, kokekoon hän
mieluummin niitä parantaa esimerkillänsä kuin käskymääräyksillä.

11) Hänen pitää estämän kenenkään elämästä laiskuudessa, sillä
tyhjäntoimittajat ovat maalle rasitukseksi. Ahkeruudella, vireydellä ja
uutteruudella maan kansassa vahvistuu maa, jonka ohessa eivät pahat
aikeet ja salajuonet eivät milloinkaan saa ravintoa. Valtion hyväksi on
paljon parempi että kansa varsin toimettomina vetelehtelevät ja lopuksi
ehkä rupeavat käyttämään ajatuskykyänsä semmoisiin, joista on toisille
vahinkoa ja vaaraa.

12) Ruhtinaan tulee edistyttää yksimielisyyttä alammaistensa kesken;
kuitenkaan ei ole vahingoksi jos hän saattaa saada aikaan jonkinlaista
kilpailua neuvonantajissaan, sillä totuus pyrkii siten paremmin päivän
valoon, varsin niinkuin tuomari usein saa asian selville käsitykseensä
kun kummankin riitapuolen asianajajat rupeavat keskenänsä kiistelemään.

13) Ruhtinas tekee viisaasti jos hän, kun tärkeämpiä asioita on
käsiteltävänä hankkii itsellensä koko neuvoskunnan lausunnon, mutta ei
yhdessä vaan kunkin erikseen; sillä kun kaikki neuvokset ovat koossa ja
jokaisen tulee lausua ajatuksensa tapahtuu usein että kaunopuheliain
vetää muut muassansa, joten ruhtinas monen käsityksen asemesta saa
kuulla ja tyytyä vaan yhteen lausuntoon.

14) Rangaistukset ovat yhtä välttämättömiä kuin palkinnotkin, edelliset
hillitsevät paheita, jälkimmäiset ovat kehoituksina hyville avuille. Ei
milloinkaan saa ruhtinas kuitenkaan laimin lyödä huononkin miehen
palkitsemista kun hän on jonkin hyvän työn tehnyt, että toiset
tämmöisestä menettelystä saisivat kehoituksen ja yllykkeen halulla ja
innolla velvollisuutensa täyttämään.

15) Julkisia kunniavirkoja ja tiloja asettaissa on ennen kaikkia
otettava huomioon henkilön kelvollisuus. Jumalanpelko ja rehellisyys
ovat epäilemättä arvossa pidettäviä hyviä avuja, mutta valitettavasti
pettää ulkomuoto liian usein; sillä jos yksin jumalanpelko johdattaa
henkilöä kunniavirkoihin, ei milloinkaan ole puutetta niistä jotka
näyttävät ulkonaista jumalallisuutta, yhtä varmaan kuin samassa
tarkoituksessa moni koettaa toistansa pettää petollisella
rehellisyydellä. Sitä paitsi on sangen vaikeata antaa lausuntoa jonkun
henkilön jumalanpelosta ja rehellisyydestä ennenkun hän on astunut
virkaansa, jossa hänen ikäänkuin julkisesti tulee hyvien avujensa
näytteitä tehdä. Kunnollisuudesta sitä vastoin saadaan helposti tieto
ennen pidetystä tutkinnosta; sillä tyhmän ja ahdasjärkisen on paljon
vaikeampi tällöin salata nämä vaillinaisuutensa, kuin teeskentelijän
peittää jumalattomuutensa ja petturin pahuutensa. Lisäksi tulee
etteivät kunnollisuus ja hurskaus ensinkään ole niin riitaisia hyveitä
ettei ne saata löytyä yhdistettynä samassa henkilössä, samaten kuin ei
typeryys aina edellytä rehellisyyttä; mutta täydellinen mies tilallansa
on se, joka samalla on taitava ja rehellinen. Tyhmeliini on joko hyvä
taikka paha. Jos hän on paha, niin tiedetään kokemuksesta mitä
raajarikkoisia asioita taitamattomuus yksissä neuvoin pahuuden kanssa
saa maailmaan synnytetyksi; jos hän sitä vastoin on hyvä ei hän
vähämielisyytensä tähden saata milloinkaan panna hyviä avujansa
käytäntöön. Jos ei hän ymmärrä taikka omasta puolestansa uskalla tehdä
konnuuksia, niin uskaltavat varmaankin hänen alhaisemmat virkamiehensä
taikka hänen virantoimittajansa sitä tehdä, sillä yksinkertaisella
isännällä on tavallisesti lurjus palvelijana ja vähämielisellä
tuomarilla koiransilmä sihteerinä, jotka eivät pelkää laittomuuksia
tehdä, koska heidän esimiehensä aina saavat siitä syyn kantaa.
Sentähden on tarpeellista virkoja asetettaissa aina ensin ottaa
huomioon ehdoitellun kelvollisuus ja kyky.

16) Älköön sitä enemmästä huolimatta kunnianhimoiseksi syytettäkö ja
häntä sitä varten kunniasijoista estettäkö, joka pyytää ja hakee
semmoisia virkoja; hän saattaa otaksua niihin kykenevänsä. Sillä jos
ruhtinas liian ankarasti vaatii kainoutta, ei ole epäilemistäkään että
kunnianhimoisin verhoutuu nöyryyden vaippaan kun hän tämän kautta
tietää varmimmasti ja pian tarkoituksensa saavuttavansa; ja sillä
tavalla ruhtinas, ihan vastoin sitä mitä hän tarkoitti, auttaakin juuri
kunnianhimoisimmat eteenpäin kainoimpia etsiessään; sillä kun jokin
virka tulee avoimeksi olettelevat edelliset kuin he vihaisivat kaikkea
mikä huomiota herättää, ja antavat puolustajiensa kautta uskotella
inhoavansa kaikkea julkista kunnianosoitusta. -- Tässä hän nyt ottaa
esimerkiksi miehen, joka, kun kunniakas ja tulokas virka tuli
avoimeksi, kirjoitti ruhtinaalle "että kun hän oli saanut kuulla, että
Hänen Korkeutensa oli aikonut nimittää hänen tähän korkeaan, niin ylen
monen himoitsemaan toimeen, hän täten tahtoi kiittää ja pyytää päästä
tästä kunniasta, kun ei hän katsonut itseänsä kykeneväksi sitä
hoitamaan, ja pyysi alamaisimmasti että Hänen ylhäisyytensä tahtoisi
siihen määrätä jonkun toisen kelvollisemman; hän puolestansa oli perin
tyytyväinen nykyiseen asemaansa yhteiskunnassa eikä suinkaan himoinnut
korkeampata." Ruhtinaasen vaikutti tämä kainouden todiste niin että hän
puheena olevaan virkaan nimitti juuri sen, joka, sitä vähääkään
tarkoittamatta, pyysi siitä päästä. Ruhtinas oivalsi kuitenkin pian
että hän oli antanut kavalan valhenöyryyden itseänsä pettää, kun tämä
uusi ministeri enemmän kuin kukaan muu osoitti hävytöntä ylpeyttä.

17) Uskoa köyhälle taikka vararikolliselle yleisten varojen hoitaminen
on samaa kuin antaa ruoka-aitan avaimen nälkääntyneelle hoidettavaksi.
Sama on rikkaan itaran laita; edellisellä ei ole äyriäkään --
jälkimmäinen ei saa koskaan tarpeeksi.

18) Ruhtinaan ei pidä laittaman lähetys- tai lähettiläsvirkoja, jotka
vain ylläpitävät laiskoja puita ja sovittavat pehmikettä ja päänalista
heidän mukavuudellansa. Hänen ei siis pidä ruhtinaskunnan opistoihin ja
laitoksiin ottaman muita kuin ahkeria ja työhön kykeneviä puita,
jotka joko käsillänsä saattavat tehdä hyötyä puolestansa taikka
tieteellisillä teillä kaunistavat sitä yhteiskuntaa, johon he kuuluvat.
Poikkeuksena olkoot muutamat harvat laitokset joissa vanhat voimattomat
puut saavat vanhoille päivillensä turvapaikan.

19) Kun jokin muutos on tarpeen on varovasti meneteltävä; sillä joka
vanhoja virheitä kokee yhtäkkiä korjata tekee samaa kuin jos hän
määräisi voimattomalle potilaalle yhtaikaa ylöstyttäviä ja ulostuttavia
aineita nautittavaksi ynnä vielä suoneniskemistä.

20) Ne, jotka tyhmänylpeästi lupaavat mitä tahansa ja ottavat
tehdäksensä paljon yhtaikaa, ovat joko narreja, joilla ei ole kokemusta
siitä mihin he kelpaavat eli mitäkään käsitystä toimen tärkeydestä,
taikka ovat he ajattelemattomia ja epäiltäviä kansalaisia, jotka
pitävät oman etunsa valtion parasta parempana. Järkevä mies tiedustelee
omalta kyvyltänsä ennenkun hän mihinkään ryhtyy ja se, joka rehellinen
on ja katsoo isänmaansa parasta, tietää ettei mitäkään, mikä koskee
yleisiä asioita, saa huolettomasti ja pintapuolisesti käsitellä.



KAHDEKSAS LUKU

Pootualaisten akatemiat eli yliopistot.


Ruhtinaskunnassa on kolme yliopistoa eli akatemiaa, joista etevin on
Pootussa, ja toiset Kebassa ja Nahamissa. Ne käsittelevät parhaastansa
historiaa, kansallistaloutta, suureoppia ja lakitiedettä. Mitä
jumaluusoppiin tulee ei se ole mikään akatemiallinen tiede; se on
lisäksi liian lyhyt kun se mahtuu kahdelle sivulle eikä sisällä muuta
opetusta kuin että "meidän pitää rakastaman ja kunnioittaman Jumalaa,
kaiken luojaa ja ylläpitäjää, joka tulevaisessa elämässä tahtoo palkita
hyvät avut ja rangaista paheen." Jumaluusoppi saattaa sitä vähemmin
joutua akatemiallisen opetuksen esineeksi, kun laki ankarasti kieltää
kenen tahansa julkisesti käsittelemästä Jumalan olentoa ja
ominaisuuksia. Lääkäritiedettä ei myöskään lueta oppineiden aineitten
joukkoon, sillä kun puut täällä pitävät ylen säännöllistä elämätä, ovat
sisälliset taudit melkein kokonaan tuntemattomia. Minä jätän varsin
koskematta perusteopin ja yliaistilliset tieteet, kun olen ennen
maininnut että ne, jotka rupattavat Jumalan olennosta, enkelien
olemuksesta ja ominaisuuksista, sielun olinsijasta ja luonnosta y,m.
semmoista, oitis saavat semmoisen suoneniskun että sen tuntevat ja
sitte suljetaan joko hulluinhuoneesen taikka parannuslaitokseen.

Akatemialliset harjoitukset ovat seuraavat: Ensimmäisinä vuosina
pannaan nuorille ylioppilaille useoita vaikeanlaisia kysymyksiä
vastattaviksi. Siihen heille suodaan jokin määrätty aika, määrätyillä
palkinnoilla niille jotka tekevät tehtävästä selvän järjellisimmästi
sekä kielellisessä suhteessa viehättävimmällä tavalla. Sen kautta
luullaan parhaiten voitavan arvostella jokaisen tietoja, samalla kun
eri aineitten opettajat helpoimmin tulevat selville kunkin
taipumuksista ynnä millä alalla tuon nuoren puun saattaa toivoa tulevan
parhaaksi opettajaksi. Ei kukaan antaudu muuta kuin yhdelle tieteelle,
sillä jos joku tahtoo olla moninaisoppinut katsotaan tämän todistavan
epävakaasta ja levottomasta mielestä. Tämän seurauksena on että aineet,
näin ahtaihin rajoihin suljettuina verrattain lyhyessä ajassa
täydellisesti käydään lävitse ja opitaan. Opettajien täytyy itse kerran
vuodessa antaa näytteitä omista tiedoistansa; siveysfilosofiian
opettajan tulee selvittää jokin sekavainen aate tältä alalta; historian
opettajan tulee antaa historiallisen kertomuksen ja arvostelun jostakin
tapauksesta; talous- ja suureopin opettajien tulee osoittaa tietojansa
jollakin löydöllä taikka keksinnöllä. Lainoppineiden näytteenä ovat
tunteelle käyvät ja hyvästi sovitetut lakiin perustuneet puheet; sillä
nämä ovat ainoat, joiden katsotaan tarvitsevan kaunopuheliaisuutta
oppia, koska siitä heille, jos he asianajajiksi rupeavat, on hyvää
vastaisuudessa. Kun heille mainitsin, että meillä kaikki akatemialliset
näytteet toimitetaan puhetaidon kautta, he syvimmästi moittivat tätä
tapaa, arvellen, että jos kaikki käsityöläiset pantaisiin
mestarinäytteekseen tekemään kengän, tulisivat useimmat kengät sangen
kolhomaisiksi ja varsin epäilemättä voittaisivat suutarit yksin
palkinnon. Minä mainitsin vain puhujataidon; sillä meidän julkisista
väitöksistämme minä en uskaltanut puhua, kun semmoiset täällä
luetaan näytelmien joukkoon. Julkiset opettajat eivät esiinnytä
yleishyödyllisiä totuuksia tällä ankaralla ja ratkaisevalla tavalla,
kuin meidän filosoofimme, vaan sekoittavat vakaihin luentoihinsa sieviä
ja huvittavia kertomuksia, joka vaikuttaa että niitä aina tarkkuudella
ja mielihyvällä seurataan.

Minä en saattanut olla ihailematta tuota arvoisuutta, jota he
noudattavat akatemiallisessa lauselmissaan ja vihkiäisissään. Mitä
huolellisimmasti vältetään kaikkea mikä vain vivahtaakin
naurettavaisuuteen taikka muistuttaa näytelmämenosta; sillä
akatemiallisten menojen, arvelevat he, tulee olla loitolla kaikesta
näytelmällisyydestä jos tahdotaan välttää tieteitten joutumista pilkan
ja halveksimisen esineeksi. Minä en sentähden uskaltanut tuoda esille
kertomusta niistä juhlamenoista, jotka ovat eroittamattomasti
yhdistetyt akatemiallisiin arvoihin ja vihkiäisiin meillä; ja siinä
kohtelussa, minkä _Kepassa_ sain osalleni kun siellä kerroin meidän
tohtorinvihkiäisistämme, oli minulle kylläksi syytä tässä kohden
noudattamaan mitä rikottomimpata äänettömyyttä.

Paitsi näitä akatemioja löytyy jokaisessa isommassa kaupungissa
seminaario taikka lukio, joissa nuorison taipumuksia tarkasti
punnitaan, että tutkijat hyvissä ajoin saisivat selville, mille
tieteelliselle uralle heidän kutsumuksensa oikeastaan viittaavat.
Ollessani lukiossa Kepassa oli siellä kumppanieni joukossa arkkipispan
neljä poikaa, jotka olivat antautuneet sotatiedettä tutkimaan; neljä
muuta, joiden isä oli valtioneuvos, harjoitteli jotakin käsityötä, ja
kaksi nuorta tyttöä, jotka tutkivat meriliiketiedettä; sillä täällä
otetaan vain huomioon ja lukuun oppilasten luonnolliset taipumukset
vähintäkään huolimatta heidän eri sukupuoleisuudestansa. Kun heidän
taipumuksiansa on tarpeeksi tutkittu, antaa lukion johtaja heille
kirjallisen lausunnon niistä. Näitä lausuntoja taikka todistuksia
pidetään aina, niinkuin ennen olen maininnut, täydesti luotettavina ja
puolueettomina, vaikka kyllä minulla on varsin toinen ajatus siitä
todistuksesta jonka minä sain, joka kaikkinansa oli naurettava,
järjetön ja kohtuuton.

Kukaan ei saa kirjoittaa kirjoja ennenkuin hän on 30 vuotias, ja
lisäksi tulee tekijän eli kirjoittajan ensin näyttää todistus
akatemiasta että hän kelpaa ja kykenee semmoiseen työhön. Niinpä täällä
painosta julkaistaankin aniharvoja kirjallisia teoksia, mutta ne
ovatkin sitte sekä oppineita että perin pohjin hyvin ajateltuja.
Välttääkseni taaskin naurun esineeksi joutumista, olin vaiti kuin
kiltti lapsi ainakin siitä että jo ennen lailliseen ikään tultuani olin
kirjoittanut viisi taikka kuusi väitöskirjaa.

Olkoon nyt kylläksi puhuttu tämän kansan luonteesta, uskonnosta,
valtion hoidosta ja opetustoimesta. Nyt on vaan jäljellä esiintuotavana
useoita muita omituisuuksia tässä kansassa. Jos puu vaatii toista
kaksintaisteluun, kadottaa vaatija ijäksi päivää aseitten kantamisen
oikeuden ja pannaan sitä paitsi holhouksen alaiseksi, koskei se osaa
intohimojansa hillitä. Toisin käy meillä, jossa kaksintaistelun
vaadinta pidetään sankaruutena ja urhoutena varsinkin pohjoisessa
Euroopassa, mistä tämä paha tapa on alkuansa tullut, sillä
kreikkalaisissa ja roomalaisissa y.m. vanhoissa kansoissa oli tämä tapa
varsin outo.

Pootualaisessa oikeudenkäyntielämässä esiintyy tuo kummallisuus, että
riitapuolten nimi jää salaisuudeksi tuomareille ja ettei asioita
ratkaista siinä seudussa missä ne ovat alkuun pantu vaan etäisimmissä
maakunnissa. Syynä tähän omituiseen järjestykseen on se, että kokemus
on osoittanut, kuinka muutamat tuomarit ovat antaneet itseänsä lahjoa
taikka ovat muuten olleet puolueellisia. Pootualaiset ovat täten
tahtoneet välttää kaikkia kiusauksia tuommoiseen suuntaan, kun he
salaavat tuomarilta niin osallisten nimet kuin kantajan ja vastaajan,
asian eli riidan ulkopuolen. Kaikki mitä asialliset ovat esiintuoneet
alistetaan erään ruhtinaan asettaman valamiehistön ratkaistavaksi ja
asiakirjoihin on merkitty muutamia lyhyeitä muistutuksia, esim.
"Tuleeko U:n, jonka hallussa on se tavara minkä B. omii omaksensa,
antaa se takaisin?" Toivottavata olisi että samaa tapaa noudatettaisiin
meilläkin, jotka useinkin saamme oivaltaa, mitä puolueellisuus ja muut
kiusaukset saattavat tuomariin vaikuttaa.

Laki on sama kaikille, henkilöstä riippumatta. Ruhtinaita ei kuitenkaan
saateta oikeuden eteen vetää. Mutta kun ne ovat kuolleet, niin julkiset
viralliset syyttäjät eli viskaalit haastavat heidät vastaamaan
teoistansa. Kuolleen ruhtinaan elämänteot tutkitaan nyt tarkasti
istuvassa, täysilukuisessa neuvoskunnassa, ja sitte julistetaan tuomio,
joka vaihtelee seuraavissa luonteissa, aina sen mukaan minkälaisia
edesmenneen julkiset ja yksityiset teot ja elämä ovat olleet:
"Kiitettävä;" "Kiitoksella hyväksytty;" "Hyväksytty;" "Tyydyttävä;"
"Keskinkertainen." Lausunnon ilmoittaa julkisesti eräs kuuluttaja, ja
se hakataan sitte vainajan hautakiveen. Syyksi tähän menettelyynsä
sanovat Pootualaiset, "ettei kansa, herättämättä levottomuutta maassa,
saata ruhtinasta hänen eläessään vetää oikeuden eteen; sillä niin
kauvan kun hän elää pitää hänelle osoitettaman asianmukaista
kunnioitusta, joka parhaiten kannattaa ja edistyttää valtion parasta.
Mutta kun ruhtinaan kuollessa se side, joka hänen kansaan yhdisti, on
murtunut, saattaa nyt vapaasti päässyt kansa menetellä vapaasti häntä
vastaan." Tämän, epäilemättä hyödyllisen mutta perin omituisen tavan
kautta, pidetään huolta ruhtinaan turvallisuudesta; hallitus ei kadota
mitään majesteettiudestansa, ja kuitenkin edistetään samalla valtion
etua. Sillä vaikka mainitut lausunnot ainoasti koskevat kuollutta,
kehoittavat ne kuitenkin eläviä hyviin avuihin ja tunnollisuuteen.
Pootualaisten historia osoittaa että neljänsadan vuoden kuluessa
ainoasti kaksi ruhtinasta on saanut alimman arvosanan. Muilla on
melkein kaikilla "Kiitettävä" taikka "kiitoksella hyväksytty", mikä
näkyy niistä hautakirjoituksista, joihin ei vielä ajan hammas ole perin
kuluttavasti vaikuttanut. Arvosana "keskinkertainen" herättää niin
syvän surun ruhtinaallisessa perheessä että sekä valtaistuimen
perillinen että koko edesmenneen suku, kuutena kuukautena kantaa
murhepukua. Ajattelemattakaan ahdistaa tuomareita armottomuudellansa,
yllyttää tämä valtaistuimen perillistä hyväavuisella, järkevällä,
oikealla ja lempeällä hallituksella ja elämässään muutenkin poistamaan
tuo häpeänpilkku, joka näin on ruhtinaallisen perheen maineeseen
takertunut.

Syy siihen miksi toinen äsken mainituista ruhtinaista sai
"keskinkertaisen" arvosanan oli seuraava: Pootualaiset, vaikka ovatkin
etevät sotataidosta, eivät milloinkaan ryhdy hyökkäyssotaan; jos heitä
sitä vastoin ahdistetaan puolustavat he itseänsä innolla ja
urhollisesti. Tämä vaikuttaa että heitä usein pyydetään välittäjiksi
muiden kansain välisiin riitaisuuksiin ja että eri kansakunnat tällä
kiertotähdellä vapaaehtoisesti tarjoutuvat alistumaan tämän
oikeamielisen ja rauhaa rakastavan kansan turvaan ja suosioon.
_Mikleta_-ruhtinas sitä vastoin sai ajallansa päähänsä himon laajentaa
valtakuntansa rajoja, jonkatähden hän kävi erään naapurikansan kimppuun
ja hänen onnistui lannistaa se allensa joksikin ajaksi; mutta yhtä
paljon kun Pootun valta kasvoi tämän kansan valloittamisesta yhtä
paljon herätti tämä teko muissa naapurivaltioissa pelkoa ja inhoa
Pootualaisiin; sekä lisäksi rupesi se hyvä ajatus Pootualaisten hyvistä
avuista ja rauhanrakkaudesta, joka siihen saakka juuri oli Pootun
valtion suuruutena, toiseksi muuttumaan. Vaikuttavana syynä siihen että
Pootualaiset näin häpäisivät edesmenneen ruhtinaansa muiston oli kyllä
se että he sen kautta toivoivat voittavansa takaisin lähellä asuvien
kansojen luottamuksen. Aikakirjat eivät kerro mikä tuon toisen
ruhtinaan syynä oli ollut.

Aivasti ne jotka ovat joutuneet kolmanteen ikäkauteen saattavat päästä
julkisiksi opettajiksi. Tätä ymmärtääksensä tulee lukijan tietää, että
asukkaiden elämä jaetaan kolmeen ikäluokkaan. Ensimmäinen jakso
käsittää sen ajan, jolloin heitä opetetaan maatansa palvelemaan; toisen
jakson kuluessa he käytännöllisesti harjoittelevat mitä heille
ensimmäisenä opetettiin; ja vasta kolmantena ikäjaksona saavat he
esiintyä julkisina opettajina. Ajatellaan nimittäin että oikea
opettamisen kyky vaatii saatujen tietojen käytännöllistä
harjoittelemista.

Kun joskus tapahtuu että jokin vähemmän hyväksi tunnettu henkilö
esiintuo ehdoituksen, joka tavataan hyväksyttäväksi, pidetään hänen
nimensä salassa, ettei ehdotuksen arvoa ruvettaisi epäilemään henkilön
arvottomuuden takia; sen sijaan kirjoittaa jokin hyvin tunnettu mies
ehdoituksen alle. Hyvä neuvo otetaan huomioon, -- epäiltävä
neuvonantaja työnnetään syrjään.

Vaikka on kielletty rupeamasta keskustelemaan Jumalan olennosta ja
ominaisuuksista y.m. on muuten jokaisen vapaasta vallassa uskonnosta
lausua ajatuksensa ja alistaa se julkisuuden tiettäväksi. Pootualaiset
arvelevat, että tämän tapaiset riitaisuudet ovat verrattavat
äkkinäisiin tuulenpuuskauksiin, jotka tosin saattavat pahoin pidellä
huoneitten kattoja ja rakennuksia mutta samalla perkaavat ilman ja
estävät sen pilaantumasta. Se seikka että he viettävät niin harvoja
juhlapäiviä, tulee oikeastaan siitä että he pelkäävät sukukunnan saavan
halua ja mieltymystä tyhjäntoimittamiseen; sillä jumalanpelkoa -- niin
he ajattelevat -- ei vähimmin osoita hyödyllisen työn tekeminen.

Runollisuutta he eivät pidä sanottavassa arvossa, vaikka ei
ruhtinaskunta ensinkään ole runoilijoita vailla; heidän runonsa
erkautuivat vain korkeaponteisemman kielen kautta tavallisesta
suorasanaisesta kielestä eli proosasta. He pitivät ylen naurettavina
riimit ja meetrit, joita koin heille selittää.

Opettajien joukossa on muutamia, joita sanotaan estetiikan eli
kaunetieteen professoriksi. Heidän asianansa on valvoa, ettei nuorison
mieliä kiinnitä pikkuasiat, ettei liian typeriä ja merkityksettömiä
kirjallisia teoksia, joiden lukemisesta hyvä maku ja aisti pilaantuisi,
painosta julkaista, sekä että painettavista teoksista kaikki semmoinen
poistetaan, joka havaitaan olevan riidassa terveen järjen kanssa;
semmoinen on sensuuri Pootualaisissa. Mikä ero meihin verrattuna.
Meidän painoasiamiehemme kieltävät usein parasten teoksien
painattamisen ainoasti sentähden, että ne sisältävät joitakin yleisestä
mielipiteestä poikkeavia ajatuksia taikka sentähden että ne älykkäällä
ja lannistavalla tavalla ruoskivat ihmiskunnan vammoja; siitä seuraa
että tieteet sidotaan kytkyeesen ja että moni armollinen työ ei
milloinkaan pääse päivän valoon. Mutta kun ei minkäänlaista tullirajaa
ole olemassa Pootualaisten ja naapurikansain välillä, onnistuu
kaupustelijoiden usein muiden tavarain muassa salaa kuljettaa
epäiltävän arvoisia kirjatuotteita maahan. Semmoista tapausta varten
löytyy erityisiä sensoria, joita sanotaan "kirjaston perkaajiksi", ja
joilla on toimena tarkasti pitää silmällä kirjakauppioiden uutisia sekä
muitta mutkitta panna takavarikkoon semmoiset kirjat, mitkä pidetään
hyvää makua pilaavina. He perkaavat määrätyillä ajoilla kirjakaupat,
varsin niinkuin meillä nokitorvet nuohotaan. "No hiivatti vieköön!"
ajattelin itsekseni kun tämän sain tietää; "mikä kamala ja hirvittävä
hävitys meidän maapallollamme kirjoissa, jos tuollaisiin toimiin
sielläkin ryhdyttäisiin!"

Erittäin kiitettävä on se huoli, joka omistetaan nuorille siinä
tarkoituksessa, että heitä, taipumuksiansa tarkasti tutkimalla koetaan
johdattaa sille uralle elämässä, mikä heille parhaiten sopii. Samaten
kuin soitannollisesti valistunut henkilö heti oivaltaa väärän äänen,
niin voivat täällä toimivat sielutieteilijät pienistä seikoista
johdattua tärkeämpiin, ja katseesta, silmäripseitten liikkeistä,
nuorten surun tai ilon purkauksista, heidän hymystänsä, puheestansa,
äänettömyydestänsä ja muusta joka tämän kanssa on likeisimmässä
yhteydessä helposti päättää, mikä on kunkin luonnollisen kutsumuksen
kanssa yhtäsuuntaista taikka riitaista.

Mutta palatakseni nyt itseeni, niin tunnustan, etten suinkaan
menestynyt näiden taipumattomien puiden kanssa, jotka eivät osanneet
arvostella vaan päin vastoin tekivät pilkkaa tuosta verrattain
vilkkaasta ja nopeasta käsityksestä, jonka he olivat myöntäneet minulla
heidän rinnallansa olevan. Minua harmittivat suuresti nuo useat
liikanimet, joita minulle annettiin: useimmiten minua sanottiin
_Skabbaksi_ eli "Liian aikaiseksi". Mutta mikä kaikista enemmän kävi
sapelleni oli että pesijäakkanikin uskalsi nimittää minua tuolla
samalla inhoittavalla nimellä, vaikka hän oli mitä alhaisinta sukua,
ainoasti halpa niinipuu, jolla ei ollut pennin etua kukkarossaan.



YHDEKSÄS LUKU.

Klimin matka Natsaari-kiertotähden ympäri.


Sittekun kokonaista kaksi vuotta olin kurjeerina hyökkäillyt kaikkialla
maassa kuljettaen paketteja ja kirjeitä, rupesi tämä samalla
vaivalloinen ja halpa toimi minua väsyttämään. Minä jätin sentähden
kerran toisensa perään erohakemukseni asianomaisille, ja pyysin
kunniallisempaa tointa. Mutta minä sain alinomaa kieltävän vastauksen,
kun ruhtinas arveli, ettei minulla ollut tarpeeksi kykyä tärkemmän
viran hoitamiseen. Hän sanoi anomukseni olevan maan lakia ja vanhoja
tapoja vastaan, ne kun kielsivät tärkeihin virkoihin ottamasta muita
kuin täydellisesti kunnollisia ja kykeneviä miehiä. "Teidän tulee,"
sanoi hän, "tyytyä siihen virkaan, jonka olette saanut, kunnes olette
osoittanut olevanne kelvollinen ylempiin luottamustoimiin." Hän puhui
sitte pitkältä velvollisuuksistani ja lopetti sitte seuraavilla
kehoituksilla: "Katsokaa omaa poveanne, tutkikaa sen sisimpiä kätköjä
havaitaksemme mihin te kykenette, ennenkuin rupeatte parempia virkoja
pyytämään. Tämä kova vastaus on perinpohjainen, sen on meidän
kansallemme viisas kokemus sanellut, ja minä toivon että jokainen sen
muistoonsa haudatkoon, niin ei tyytymättömyys näissä asioissa niin
usein pääse vallalle."

Nämä alituiset kiellot saivat minun vihdoin tekemään ylen vallattoman
ja epätoivoisen päätöksen. Minä tuumin nyt alinomaa kuinka saisin
aikaan jotain, joka yhtäkkiä paljastaisi suuret lahjani ja siten pesisi
pois tuon häpypilkun joka minua nyt rasitti. Minä omistin lähes
kokonaisen vuoden perin pohjin tutkiakseni maan lakeja ja asetuksia,
jos mahdollista löytääkseni jotakin, joka olisi parannuksen ja oikaisun
puutteessa. Tässä tekemäni havainnot uskoin minä eräälle
orjantappurapensaalle, jonka kanssa olin sangen läheisessä
tuttavuudessa. Hän havaitsi arveluni varsin perällisiksi, mutta epäili
kuitenkin olisiko siitä valtiolle mitäkään hyötyä. Muutoksentekijän
ensimmäinen velvollisuus, sanoi hän, oli perinpohjin tuntea sen maan
luontoa ja omituisuuksia, joita hän tahtoi käydä muuttamaan; sillä
varsin sama asia saattaa, maiden erilaisuuden tähden moninaisissa
seikoissa, tuottaa varsin erilaisia ja vastaisia vaikutuksia, varsin
niinkuin jokin lääke näennäisesti samallaisissa tapauksissa saattaa
yhden auttaa mutta toisen kaataa. Hän huomautti minulle aikomani
uhkayrityksen mahdollisia seurauksia ja muistutti että minä panin
henkeni kaupalle ellei minun muutostuumiani hyväksyttäisi tuossa
tavallisessa julkisessa hirttopuukokeessa. Hän pyysi sentähden mitä
hartaimmasti minua, ennen kuin panin tuumani täytäntöön, tarkasti
punnitsemaan asian vastaiset ja myötäiset puolet; kuitenkaan ei hän
tahtonut antaa kokonansa kieltävätä neuvoa tuumiani vastaan, kun
nimittäin oli mahdollista, että minä saatoin keksiä jotakin semmoista,
josta olisi hyvää sekä itselleni että valtiolle.

Minä katsoin parhaaksi seurata näitä ystäväni neuvoja ja heitin siis
toistaiseksi tuumam toimeen panemisen. Minä hoidin edelleen
kurjeerinvirkaani, juosten kuten ennenkin kautta kaupunkien ja kylien.
Tämä alituinen juoksenteleminen vaikutti kuitenkin että minä perin
pohjin opin tuntemaan niin Pootun kuin muutkin naapurimaat. Peljäten
unhottaa havaintojani kirjoitin kaikki muistoon, niin hyvin kuin
saatoin, ja jouduin vihdoin tilaisuuteen ruhtinaalle esittelemään
sangen kookkaan teoksen. Myöhemmin sain tietää että ruhtinas oli ollut
hyvillään työstäni, kun hän koko neuvoskunnan läsnäollessa kiitti
työtäni, ja vielä kerran tarkasti luettuansa muistoonpanoni, päätti
antaa minulle toimeksi kirjoittaa kertomus koko kiertotähdestä. Minä
olin odottanut varsin toista palkintoa monista valvomista öistäni ja
huokasin itsekseni samaten kuin entinen runoilija:

"Kyllä taitoa kiitetähän, vaan palkkoja sille ei suoda."

Mutta kun olin ylen utelias, ja sitä paitsi palattuani toivoin
parempata palkintoa, otin tämän toimen tehtäväkseni suurella
mielihyvällä.

Vaikkei Natsaari-kiertotähti ole tuskin 200 peninkulmaa ympärimitaten,
on se kuitenkin sen asukkaiden mielestä äärettömän suuri, mikä
arvostelu on seurauksena heidän vitkallisesta liikkumiskyvystänsä.
Niinpä ovatkin useimmat maat, varsinkin etäämmällä olevat, heille perin
vieraita, sillä Pootualaiselta kuluisi vähinnäkin kaksi vuotta matkaan
tämän pallon ympäri; minä sitä vastoin kurjeerimatkoillani saatoin
tehdä tämän matkan vähemmässä ajassa kun kuukaudessa. Ainoa joka minua
huolestutti olivat nuo monet kielet joita arvattavasti piti eri
paikoilla puhuttaman. Minua lohdutettiin sillä, että kuinka erilaisia
kiertotähden asukkaat olivatkin tapojen ja elämän puolesta, käytettiin
kuitenkin kaikkialla samaa kieltä, sekä että puusukukunta kaikkinensa
oli hyväntahtoista, seuranhaluista ja vierasvaraista, joten minä ilman
vähintäkään vaaraa rohkeasti saatoin matkustaa pallon ristiin rauhaan.
Nämä tiedonannot yllyttivät yhä matkahaluani ja eräänä päivänä
alkupuolella haapakuuta lähdin matkalle.

Se mitä nyt aivon kertoa, on siihen määrään hämmästyttävätä, että
lukija hyvästi saattaa lukea kaikki pelkäksi valheeksi taikka
kuvitustuotteeksi, sillä ne vastakohdat, niin ruumiilliset kuin
siveelliset, jotka minä kulullani oivalsin, ovat tuskin mahdollisiksi
ajateltavia toisistansa mitä etäämmällä ja mitä vastaisimmissa
ilmanaloissa elävien kansojenkaan välillä. Useimpia maita rajoittavat
ja eroittavat toisistansa järvet, salmet, niin että koko kiertotähti
esiintyy suurena merenä isolla määrällä saaria ja luotoja. Näiden
rajaerojen poikki kuljetaan aniharvoin, ja nuo harvat lauttapaikat
joita löytyy ovat vain aivotut matkustajille, sillä asukkaat eivät,
niinkuin jo on sanottu, usein liiku rajojen ylitse. Ja kun heidän
joskus täytyy kulkea ylitse, palajavat he takaisin niin pian kuin
suinkin. Siis: niin monta on maailmaa kuin on kansaakin. Varsinaisena
syynä tähän eroitukseen kansojen kesken lienee maanlaadun erilaisuus
niin värinsä kuin kasvattamisvoimansa puolesta ja täydellinen
erinmoisuus eri maiden pensaiden, taimien ja viljojen sekä astiakasvien
suhteen. Tämä asianlaita selittää riittävästi eri maiden asukkaiden eri
luonnonlaatua ja taipumuksia. Meidän maailmassamme eivät toisistansa
etäimmilläkään asuvat kansat ole erittäin poikkeavia toisistansa
ajatusten, tapojen, taipumusten, värin ja ruumiinrakennuksen puolesta,
sillä kun maanlaadun laita on kaikkialla melkein sama, sillä
eroituksella vaan että yksi maa saattaa olla hedelmällisempi kuin
toinen, ja kun eivät maan tuotteet paljon eroa toisistansa sekä kun
veden laatu on sama, tultakoon minne tahansa, ei semmoisia
vastakkaisuuksia täällä kuin alamaailmassa juuri hevin saata esiintyä.
Vierailla on tosin valta matkustaa ja tehdä kauppaa missä mielensä
tekee, mutta he eivät saa ruveta kiinteimen omistajiksi, johon lisäksi
ei maiden erilaisuus keskenänsä verraten haluakaan herätä. Niinpä
harvoin kohdataankin muita matkustavia kuin kauppiaita. Ne maat, jotka
lähinnä ympäröitsevät Pootua, ovat jotenkin samaa luonnonlaatua.
Pidempiä aikoja sitte taistelivat he monta veristä sotaa Pootualaisten
kanssa; nyt elävät he joko hyvässä sovussa niiden kanssa taikka
oltuansa ensin valloitettuja elävät he nyt mielihyvällä tämän kansan
lempeän valtikan suojassa.

Mutta kun on kuljettu tuon suuren salmen poikki, joka ikäänkuin
eroittaa kiertotähden kahteen puoliskoon, kohtaa kulkijata uudet
maailmat ja uudet, Pootualaisille varsin vieraat eläinlajit. Ainoa mikä
on yhteistä koko Natsaari-kiertotähden eläinmaailmalle on se että ne
puhuvat samaa kieltä. Tämä tekee matkustuksen ylen mukavaksi, varsinkin
kun asukkaat monien matkustajien ja kauppiaitten kautta, jotka
harhailevat maan lävitse, ovat hyvästi ehtineet tottua näkemään
erilaisia ja heistä poikkeavia olentoja ja luomisen tuotteita. Minä
olen katsonut velvollisuudekseni ensi antaa nämä selitykset, ettei
lukija ottaisi pahastuaksensa siitä mitä nyt aivon kertoa, tuomiten
kaikkia merimiehen valheiksi.

Ylen väsyttäväksi kävisi, jos minä tarkasti ja ajanmukaisessa
järjestyksessä ottaisin kertoakseni kaikki mitä minulle matkallani
tapahtui; minä sentähden tässä rajoitun kertomaan niitä kansoja, jotka
olivat minusta kummallisimpia ja joiden tavoissa ja omituisuuksissa
minä havaitsin paljon omituista, niin vieläpä kokonansa
hämmästyttävätäkin, että Natsaari-kiertotähti puhtaalla omallatunnolla
saatetaan lukea maailman ihmeitten joukkoon.

Minä huomasin että kaikki asukkaat ovat jotenkin toisensa
kaltaisia mitä tulee heidän tarkkaavaiseen kohteliaisuuteensa,
tarkkaälyisyyteensä ja perinpohjaisuuteensa, mitkä ominaisuudet jo
Pootualaisissa olin oppinut tuntemaan, mutta että ne sitä vastoin
tavoissaan, luonnontaipumuksissaan ja ruumiinsa rakennuksessa olivat
niin eroavia toisistaan, että nuo eri maat tuntuivat minusta yhtä
monelta eri maailmalta.

_Kuamso_-maassa, ensimmäinen maa, johon tullaan tällä puolen salmea,
eivät asukkaat milloinkaan ole minkään ruumiillisen heikkouden tai
sairauden alaisena, vaan he saavat iloita hyvästä terveydestänsä aina
vanhuutensa päiviin saakka. Minä otaksuin sentähden että heidät saisi
lukea onnellisimmiksi luotuin joukossa; mutta tulin pian toiseen
johtopäätökseen oltuani jonkun ajan heidän parissansa. Tosin en
tavannut ketäkään pahoillaan olevata, mutta en myöskään ketäkään oikein
tyytyväistä, iloisista puhumattakaan; sillä niinkuin eivät kirkas
taivas ja miellyttävä ilma vaikuta meihin, ellemme joskus saisi tyytyä
sumeiseen ja pahaan ilmaan, niin ei näillä puillakaan ole mitäkään
käsitystä onnestansa, alituinen ja vaihteeton kuin se on; niillä ei
ole mitäkään tietoa siitä että he ovat terveitä kun eivät he
milloinkaan ole tautia sairastaneet. He elävät päivänsä, alinomaa
terveinä mutta myös alinomaa torroksissa, sillä mitä hyvää
nautittaneekin minkään sitä keskeyttämättä, vaikuttaa se ainoasti
väsymystä, ja ainoasti se elämä saatetaan sanoa mieluiseksi, jonka
iloisien päivien vaihdoksi sumuisetkin olemisestansa muistuttavat. Minä
puolestani en ole milloinkaan tavannut mitäkään kansaa, joka olisi
ollut niin kylmäkiskoinen, välinpitämätön ja kareva kuin tämä. He
muodostavat kansan ilman paheita, mutta myös ilman mitäkään, olipa se
mitä tahansa, jota ansaitsisi rakastaa taikka inhota: kenenkään ei
tarvitse peljätä tulevansa loukatuksi, mutta älköön kukaan myös
hyväntahtoisuutta odottako; turhaa hän sitä tekisi; sanalla sanoen:
täällä ei ole mitäkään moitittavata mutta ei myöskään mitäkään
kiitettävätä. Kun ei sitä paitsi heidän alinomainen hyvä terveytensä
milloinkaan muistuta heitä kuolevaisuudestansa eikä milloinkaan herätä
sääliä toisten kärsimisille, elävät he elämänsä tunnottomuudessa,
vähintäkään huolimatta kanssaluoduistansa. Tässä kansassa ei siis
saateta oivaltaa rakkaudellisuutta eikä säälinmukaista tunnetta. Kun
meitä sitä vastoin tauti käy etsiskelemässä muistuttaen meille
katoavaisuuttamme, painaa se samalla mieleemme muistutuksen
välttämättömyydestä hyvästi valmistautua viimeiselle matkallemme, ja
omat kärsimisemme opettavat meitä muiden kärsimyksiä säälimään. Tästä
vertailemisesta minä selvästi havaitsin, kuinka tauti ja kuoleman vaara
saattavat kelvata mitä tuntuvimmasti synnyttämään tunnon rakkauden
velvollisuudesta, ja kuinka väärässä olemme kun nurkuilemme luojata
vastaan sentähden, että olemme mielestämme syntyneet niin suureen
kärsimiseen, mikä kuitenkin on meille niin ylen hyödyllistä ja tekee
meille niin paljon iloa mahdolliseksi. Huomattavata on muuten, että kun
nämä tammipuut tulevat toisiin maihin joutuvat he samojen kärsimisten
ja kipujen alaisiksi kuin kaikki muutkin puut. Näyttäisi siis siltä
kuin tuo alituisen terveyden etu -- jos sitä nyt saatetaan joksikin
eduksi sanoa -- riippuisi ilmasuhteista ja ravintoaineista tuossa
maassa.

_Lalakki_-maa, jolla myös on nimenä _Maskatta_ eli onnellinen maa,
näytti todella olevankin nimensä mukainen, sillä kaikki tuli siellä
itsestänsä ilmoihin. Mitä makein maito puhkui kuni lähde maasta,
niinkuin kirkas vesi kunnaan pientareelta; syksyn kultainen elo, joka
hunajan tapaan ihmisten avutta valuu maahan tarjosi valmista
ravintoansa; taivas hankki heille kaikki, kylvää ja kastelee ja hoitaa
kasvun. Maa on miellyttävän suloinen ihmiskäsien kaunistelematta. Mutta
nämä ihmeen suuret edut eivät täällä saata tehdä asukkaita
onnellisemmiksi kuin muutkaan ovat. Sillä kun ei heidän tarvitse tehdä
työtä toimeen tullaksensa, viettävät useimmat elämänsä toimettomuudessa
ja laiskuudessa, ja ovat alati tautien esineinä. Usein liian aikainen
kuolema tempaa monet pois; ruumiinliikkeitten puutteessa heidän
ruumiinsa kuihtuu kuin matojen kuluttamana. Tämän maan tila antoi
minulle monta aihetta filosofiiallisiin tuumimisiin, ja kaikesta minkä
näin saatoin päättää että palkolliset ja työväki ylipäänsä olivat
tavallansa onnellisempia kuin semmoiset, joilla ei milloinkaan
tarvinnut olla mitäkään huolta jokapäiväisistä tarpeistansa ja
sentähden antausivat laiskuuteen ja herkkuelämään. Veltto väsymyys on
herkkuelämän huono tytär, terveyden vahingollinen myrkky ja elämän
salainen kuolema, kun se hupaisessa seurassa kaikellaisten
nautintoaineitten orjuudessa murtaa rivakkaimmat miehet ja tekee niistä
surkeita kuhjuksia. Ruoka ei maita sille, joka ei milloinkaan tunne
nälkää; jalat jaksavat tuskin kannattaa ruumista, kun niitä harvoin
liikkeeseen totutetaan; siitä tulevat tuo suuri pahuus, nuo monet
epätoivon teot, nuo lukuisat itsemurhat. Tuo ylellisyys, jossa he
elävät karkoittaa heiltä kaiken halun jaloihin huvituksiin ja synnyttää
sen sijaan inhoa ja vastenmielisyyttä elämään. Minä siis pian käsitin,
että tämä maa, jonka olin kuvitellut vain onnellisten olentojen
kodoksi, päin vastoin olikin raskasmielisyyden kolkko asunto jonka
asukkaita paljon enemmän sopi sääliä kuin kadehtia.

Lähimmän maan nimi on _Mardakki_, jonka asukkaat ovat sypressiä, ja
siihen määrään toistensa kaltaisia, että heidät saatetaan eroittaa
toisistansa ainoasti silmien eri muodon mukaan. Muutamilla ne ovat
pitkulaisia, toisilla nelikulmaisia; toisilla ne ovat pieniä, toisilla
taas niin isoja, että ne melkein anastavat koko otsan; muutamat syntyvät
kahdella, toiset kolmella, useat taas neljälläkin silmällä. Semmoisia
löytyy myös, joilla on ainoasti yksi silmä, ja katsoja olisi vähältä
valmis luulemaan heitä Polyfeemuksen jälkeläisiksi, ellei nimittäin
tämä silmä olisi saanut sijaansa niskaan. Ne eroitetaan eri
sukujaksoihin silmiensä muodon mukaan.

Eri jaksot ovat seuraavat:

1) _Nagirit_, taikka ne, joilla on pytkyliäiset silmät ja jotka siis
   näkevät kaikki pytkyliäisenä.

2) _Nakiirit_, joilla on nelikulmaiset silmät.

3) _Talampit_, pienillä, melkein näkymättömillä silmillä.

4) _Jarakut_, kahdella silmällä, joista toinen on ainansa toistansa
   karsaampi.

5) _Mehankit_, kolmella silmällä.

6) _Turasukit_, neljällä silmällä.

7) _Harambat_, joiden silmät peittävät koko otsan.

8) _Skodolkit_, joiden ainoa silmä on niskassa.

Lukuisin ja samalla mahtavin suku näistä sukujaksoista on _Nagirit_ eli
pytkyliäis-silmäiset. Tästä suvusta otetaan maan hallitsijat,
neuvosherrat ja papit. Nämä yksin hallitsevat eivätkä ota ketäkään
muista luokista virkamieheksi, ellei hän tunnusta ja valallansa
vahvista, että muuan taulu, joka on auringolle pyhitetty ja on pantuna
temppelin korkeimpaan huippuun, on hänen silmissänsä pytkyliäinen. Tämä
taulu on pyhin Mardakilaisten jumalan palvelemisessa. Luonnollinen
seuraus on, että moni kunnon kansalainen, joka ei tahdo väärän valan
rikosta ottaa omaatuntoansa raskauttamaan, suljetaan kaikista
julkisista luottamustoimista ja pannaan lisäksi alituisen vainon
esineeksi; ja vaikka he väittävät etteiväthän he saata kieltää omien
silmiensä todistusta, niin ei tätä oteta ensinkään huomioon, vaan mikä
oikeastansa olisi luonnonvirheenä pidettävä, se tehdään muusta
huolimatta paheeksi, pahuuden ja ykspäisyyden todisteeksi.

Vala, mikä vaaditaan heiltä, jotka hakevat jotakin luottamustointa, on
näin kuuluva:

"Minä pyhästi vakuutan, että auringon pyhä taulu näyttää minusta
pytkyliäiseltä ja lupaan pysyä tässä mielipiteessäni viimeiseen
hengenvetooni saakka."

Tuloni jälkeisenä päivänä, kuljeskellessani joutilaana torilla, sain
nähdä vanhan miehen, jota vietiin jotakin rangaistusta kärsimään.
Lukematon joukko sypressiä seuraili häntä ladellen hänelle raakoja
haukkumasanoja. Kysymykseeni mitä oli tapahtunut vastattiin minulle
että mies oli vääräuskolainen, joka oli uskaltanut julkisesti väittää,
että auringon taulu hänestä näytti nelikulmaiselta, ja joka vakaimmista
kehoituksista huolimatta itsepintaisesti pysyi lujana lausumassaan
mielipiteessä.

Saadakseni tietää oliko minulla puolestani oikeauskoisen silmät, lähdin
astumaan auringon temppelille; mutta kun, kaiken mukaan mitä näin,
taulu todella oli nelikulmainen, sanoin tämän suoraan isännälleni, joka
oli hiljan virkaansa nimitetty lukkari kaupungissa. Hän huokasi syvään
ja myönsi että hänenkin mielestänsä taulu oli nelikulmainen mutta ettei
hän uskaltanut tätä tunnustaa kenellekään, sillä siinä tapauksessa tuo
vallitseva luokka panisi hänen syytteen alle ja ottaisi häneltä
virkansa pois. Minä pötkin niin huomaamatta ja salaa kuin suinkin tästä
kaupungista tieheni, tuskanpelosta vavisten, kun ajattelin että selkäni
olisi ollut vähällä saada kärsiä virheellisten silmieni tähden taikka
että minut olisi pilkalle ajettu kaupungista pois, merkittynä tuolla
inhottavalla vääräuskoisen kerettiläisen nimellä. Saattaako ihminen
ajatella mitäkään kohtuuttomampaa, raaempaa ja julmempaa kuin tämä
laki, joka miltei tekee mahdottomaksi jokaiselle saada kunnia-tointa
muulla tavalla kuin valheellisuuden ja väärän valan kautta! Sittemmin
tultuani Poottuun jälleen takaisin, en jättänytkään ainoata tilaisuutta
käyttämättä lausuakseni inhoani tälle raakalaisten valtiolle. Eipä
käynyt kuitenkaan paremmin kuin että, kun kerran parhaillani annoin
vihani vallaten vuotaa tästä asiasta eräälle katajapuulle, jonka luin
läheisimpien ystävieni joukkoon, niin tämä intti:

"Me puolestamme kaikella oikeuden mukaisuudella pidämme tämän Nagirien
lain hurjana ja kohtuuttomana, mutta ei sinun, mielestäni, pitäisi
ottaman niin sydämellesi tuota, että osoitetaan ankaruutta kun on
kysymyksessä eri mielipiteet, sillä sen mukaan mitä itse olet kertonut
löytyy useimmista Euroopan valtioista eräitä vallitsevia lahkoja, jotka
näköelimissä esiintyvien luonnollisten syitten takia vainoavat toisia
tulella ja miekalla, ja sinä pidit itse näitä pakkotekoja jumalanpelvon
todisteena ja valtiolle erittäin hyödyllisinä."

Minä käsitin oitis mitä hän tarkoitti, jonka tähden minä riensin
tipotieheni häpeästä punehtuneena. Siitä hetkestä ruveten olen minä
aina innolla puolustanut suvaitsevuutta ja kärsivällisyyttä ja
tuominnut lempeämmin jokaista, joka on erhetykseen joutunut.

_Kimalin_ ruhtinaskunta luetaan mahtavimpain maiden joukkoon, sen
suuren kansallisvarallisuuden johdosta. Sillä paitsi hopeakaivoksia,
joita siellä löytyy suurissa määrin, saadaan siellä kultahiekkaa
virroista ja puhtaita helmiä meristä. Mutta opittuani lähemmin tämän
kansan tilan, opin myös ymmärtämään, ettei rikkaus yksin voi onnen
lahjaa suoda; sillä tämän maan asukkaat ovat melkein kaikki
kaivostyömiehiä taikka helmeinpyytäjiä, jotka ainoasti voiton tähden
alistuvat alituiseen orjuuteen ja ovat todella orjiksi kutsuttavat
halpojen töidensä tähden. Ne jotka eivät enään tee työtä ovat sen
sijaan alinomaa koottujen aarteittensa vartioina. Maa on niin yltä
täynnä rosvoja ja ryöväreitä, ettei kukaan uskalla lähteä matkaan ellei
hänellä ole turvanansa aseilla varustettu saattojoukko. Eräässä
alkukielen teoksen runossa selitetään tätä tilaa näin:

"Päivä ei ole niin pyhä, ettei siellä aina kuulu varkauksia,
kavaluutta, petoksen sanelemia rikoksia ainoasti voitonhimosta, niin
pienestäkin että on melkein mahdoton sitä ajatella; koko tämän kansan
olemus on ikäänkuin kokoonpantuna rikoksista ja rosvosaaliista; vieras
ei ole varmuudessa isännältänsä, sukulainen ei heimoltansa ja sisarten
keskinäinen rakkaus on jotakin äärettömän harvinaista. Poikakin saaliin
himosta lukee isänsä hautaa kohden johtuvia askeleita; kadonnut on
hurskaus ja hyvät avut ja Astrea-impi, heidän viimeinen taivainen
jumalais-olento ja on paennut tästä maan rikollisesta suvusta."

Sentähden saatetaan sanoa että tämä kansa, jota kaikki heidän
naapurinsa katselevat himoitsevin silmin, pikemmin ansaitsee sääliä
kuin kadehtimista. Sillä pelko, epäluulo ja kateus vallitsevat jokaisen
mielessä; yksi näkee toisessa vihamiehen, joka vain vainoo päästäksensä
hänen aarteittensa kimppuun, niin että tuska, levottomuus, läpivalvotut
yöt ja kalpeat kasvot ovat sen onnellisuuden ainoana hedelmänä, joka
Kimalissa luullaan kansalla olevan. Tuntemalla hieman pelkoa ja monien
sekasorroksisien seikkojen kestäessä, saatoin tästä maassa kulkea,
sillä jokaisella veräjällä, jokaisella raja-asemalla täytyi minun
ilmoittaa nimeni, syntymäseutuni, matkani tarkoituksen y.m., sanalla
sanoen, minua kohtasivat kaikki nuo hankaluudet, jotka saattavat
esiintyä epäluuloisen kansan keskellä matkustavata. -- Täällä löytyy
eräs tultasuitsuava vuori, josta maanalainen tuli alinomaa syöksyy
esille suuressa paljoudessa.

Kun vihdoinkin olin päässyt rajan ylitse tästä maasta, mikä oli
vaivalloisin, jota vielä olin saanut ja vastakin sain matkallani kokea,
käännyin itään päin. Kaikkialla tapasin ystävällisiä ja siveästi
valistuneita mutta samalla myös sangen omituisia kansoja. Mikä
suurimmasti minua hämmästytti olivat asukkaat tuossa pienessä
tusinavaltiossa _Kwamboja_, jotka luonto on sattunut laatimaan varsin
takaperäisessä järjestyksessä. Jota vanhemmaksi esim. he tulevat sitä
poikamaisemmiksi ja kevytmielisemmiksi he muuttuvat ja vuosien ohessa
kasvavat tyhmä rohkeus, irstaisuus ja muut tuollaiset pahat tavat,
jotka muuten ovat nuoruuden vuosia kuvaavat. Sentähden ei täällä uskota
kenellekään, joka on neljääkymmentä vuotta vanhempi, mitäkään ylempää
virkaa, sillä tultuansa tämän ikäiseksi pidetään häntä

    "lapsena hurjimpana, mitä tuskalla vahdita voidaan."

Minä jouduin näkemään kuinka vanhat harmajahapsiset miehet hyppelivät
pukinhyppyjä pitkin katuja ja viettivät aikaansa kaikellaisilla
lastenleikeillä, niin että pojat, jotka kulkivat heidän ohitsensa,
häpäisivät heitä ja ajoivat heidät ulkoa huoneisin. Kerran näin ylen
vanhan ukon joka torilla huvittelihe piiskalla; hän oli kuitenkin
muinoin ollut ylen vakava ja kunnon nuorukainen ja Suuren Neuvoskunnan
presidentti. Tämä ylös-alainen ja nurinniskainen järjestys oli yhteinen
miehillä ja naisilla. Jos esim. nuori mies menee naimisiin jotenkin
vuosille joutuneen vaimon kanssa, ennustavat kaikki että hänestä tulee
sarvenkantaja; suora vastakohta siis sille, mikä tavallisesti on tapana
meillä, jossa vanhallainen mies mennessään avioliittoon nuoren naisen
kanssa antautuu alttiiksi vaaralle saada tuommoisen koristuksen
osaksensa. Kerran myös kohtasin torilla kaksi ikäloppuista miestä,
jotka olivat miekkaisilla. Kun en saattanut hillitä ihmettelemistäni
semmoisesta rattoisuudesta vanhoilla päivillä ja kysyin syytä heidän
tuliseen ja veriseen riitaansa, vastattiin minulle että he olivat
riitaantuneet erään julkisen naisen tähden, jolle molemmat armaita
silmiä kantoivat. Lisäksi sanottiin että molemmat täydellä syyllä
saivat odottaa aimo selkäsaunaa taikka ainakin pieniä pieksiäisiä kotio
tultuansa, jos heidän holhoojansa saisi vainun heidän ankarista
puuhistansa. Samana iltana levisi huhu että muuan vanha akka oli
hirttänyt itsensä epätoivoissaan siitä, että hän oli saanut rukkaset
eräältä nuorelta mieheltä, johon eukkoparka oli sattunut hurjasti
rakastumaan.

Tämä nurinperäinen järjestys tekee nurinperäiset lait tarpeellisiksi.
Niinpä onkin se luku lakia, joka koskee holhousasioita, näin kuuluva:
"Älköön kukaan hallitko omaisuuttansa ellei hän ole 40:tä vuotta
nuorempi;" ja kontrahdit, joita ovat tehneet 40:tä vuotta vanhemmat
henkilöt, eivät ole laillisia ellei niitä ole allekirjoittanut joko
heidän holhoojansa taikka lapsensa. Siinä luvussa, joka koskee
tottelemista, on luettavana: "Vanhain miesten ja vaimojen täytyy olla
lapsillensa kuuliaiset." Virkamiehet eroitetaan viroistansa juuri
ennenkuin ovat 40:n vuoden vanhoiksi tulleet, ja suvun nuoremmat taimet
määrätään heidän holhoojiksensa. Minä katsoin johdannollisesti
parhaaksi paeta maasta, jossa minusta lain mukaan olisi tuleva lapsi
uudelleen, jos vielä eläisin kymmenen vuotta. Mutta sittekun
kiertomatkani lopetettuani satuin vertailemaan tämän kansan
omituisuuksia niiden maanmiesteni ajatuksiin ja tapoihin, jotka
miehuutensa aikana ovat ajattelevia miehiä, mutta vanhoilla päivillänsä
muuttuvat laiskoiksi, ryömivät paheissa ja himoitsevat tyhjiä
kunnianimiä, tuli mieleni sovinnollisemmaksi ja minä tein penseämmän
tuomion tästä ihmeellisestä kansasta.

_Kokleku_-maassa havaitsin yhtä hurjan tavan, jonka varsin varmaan
kaikki Eurooppalaiset kelvottomaksi tuomitsisivat, ja josta ei saa
syyttää luontoa vaan ainoasti lakeja. Kummankin sukupuoleiset asukkaat
ovat kaikki katajapuita ja yksin miehet toimittavat taloustyöt ja
ylipäänsä kaikki vähemmän tärkeät tehtävät. Kun sota syttyy tekevät he
tosin sotajoukossa virkaa, mutta ainoasti pelkkinä sotamiehinä, ja ylen
harvat heistä ylenevät vänrikeiksi, mikä on korkein sotilasvirka, johon
urospuolinen puu saattaa toivoa kohotaksensa. Tärkeimmät, niin
siviili- kuin sotilas- ja hengelliset virat ovat naisille uskotut.
Ennen olin säälivällä hymyllä katsellut Pootualaisten tyhmyyttä, he kun
eivät virkoja asetettaissa tehneet mitäkään eroa sukupuolien kesken,
mutta tämä kansa oli nyt kumminkin pähkähullu ja toimieli ihan vastoin
luontoa. Minä en todella saata käsittää, kuinka miesväki saattoi olla
niin peräti pökköä, että se ylivaltaisesta ruumiillisesta voimastansa
huolimatta saattoi nöyrtyä niin häpeällisen ikeen alle ja saattoi
kestää siinä niin monen vuosisadan kuluessa; sillä luonnollisesti olisi
miesten ollut helppo asia varistaa yltänsä tuo kelvoton ja halpa
nais-tirannius, jos sen olisivat tahtoneet. Mutta ikivanha tottumus oli
luultavasti siihen määrään sokeuttanut heidät, ettei kukaan tullut
ajatelleeksi mikä kunnian halvennus siinä oli olemassa, vaan luulivat
he luonnon itse määränneen, että naisten piti hallitseman, ja miesten
kutoman, keittämän, kehräämän, pesemän permantoja -- ja lisäksi
maistaman keppiä. Naiset sanoivat puolustukseksensa: että kun luonto on
varustanut miehet jäntevämmillä ja voimakkaammilla käsivarsilla, jotka
olivat paljon sopivammat rasittavaan työhön kuin naisten, niin oli
epäilemättä myös luonnon tarkoitus että tämän sukupuolen tuli saada
vaikeimmat työt osallensa. Pitkämatkaiset matkustajat eivät saattaneet
kylläksi ihmetellä kun tulivat taloon ja näkivät rouvan istumassa
kirjoituspöydän ääressä, miehen toimiessa kyökissä, pannuja ja
kattiloita pestessä ja hieroessa. Kun joskus tulin taloon ja pyysin
puhutellakseni miestä osoittivat minua aina kyökkiin, jossa hän
epäsiistinä meloi ja plutikoitsi, pyyhkeili astioita, oli vaimonsa
huudolle kuuliainen ja juoksi kuin koira kun tämä vain piiskaansa
heilutti.

Tällä takaperäisellä järjestyksellä olikin mukanaan mitä
vahingollisimmat seuraukset: sillä niinkuin muissa maissa löytyy
kevytmielisiä naisia, jotka itsensä myyvät, niin löytyy täällä
miehiä, jotka tarjoavat viehättäväisyyksiänsä kaupalle, ja jotka
vielä ovat tavattavina varsinaisissa, julkisissa, tämmöistä varten
asetetuissa huoneissakin, mitkä helposti tunnetaan ovilla olevista
ilmoitustauluista tai muista merkeistä. Jos heidän hävyttömyytensä
kuitenkin käy liian julkeaksi tarttuu laki siihen, varsin niinkuin
meillä menetellään tämänkaltaisten julkisten naisten kanssa. Naiset
sitä vastoin saattavat tuottamatta vähintäkään sumua maineellensa,
katsoa töllöitellä miesväkeä kaduilla, nyökätä niille päätänsä,
liehakoida ja kuiskaella niiden kanssa, seurata heitä, julkisesti
jutella lempiseikoistansa ja ylpeillen puhua voitoistansa, varsin
niinkuin teikarit meillä rinnustelevat todellista taikka valhetelluista
paimenhetkistä naitujen taikka naimattomien naisten kanssa. Ei myöskään
lueta naisille paheeksi jos hän lähettää miehelle lahjoja ja
lempirunoja, jota vastoin nämä viimeksi mainitut, jos he tahtovat
itseänsä hyvämaineisina miehinä pidettävän, alussa tekeytyvät kylmiksi
ja "kunniallisiksi" noita lemmensairaita naisia kohtaan. Juuri minun
siellä ollessani nousi hirvittävä meteli siitä, että muuan nuori nainen
oli väkivallannut erään raatiherran pojan. Hänestä puhuttiin suurella
harmilla ja suuttumuksella tämän häpeällisen teon tähden, ja tämän
nuoren miehen ystävät uhkailivat haastattaa tytön oikeuteen, vaatien
että hän menisi naimisiin pojan kanssa velvollisuutenansa olevana
hyvikkeenä, varsinkin kun saatettiin todistajilla toteen näyttää, että
tuo nuori mies oli tähän saakka elänyt siivoa ja rankaisematonta
elämätä. Tätä kaikkea kuullessani ja havaitessani ajattelin itsekseni:
onnellinen Eurooppa, jossa heikompi sukupuoli on nimensä mukaista,
jossa vaimot sokeasti noudattavat miestensä tahtoa, pikemmin koneina
tai itsestänsä liikkuvina laitoksina kuin vapaalla tahdolla
varustettuina olentoina!

Minä olin kuitenkin viisaasti varoillani moittimasta heidän
takaperäisiä laitoksiansa niinkauvan kun olin näiden katajapuiden
keskellä, mutta ehjänä päästyäni pois pääkaupungin alueelta, päästin
silloin tällöin lauselmia, että he minun mielestäni menettelivät varsin
vastoin luontoa, koska, niin yleisen kansainoikeuden mukaan kuin
kaikkien kansakuntain äänettömällä myöntymyksellä, varsinaiset ja
tärkeämmät toimet ovat miesten tehtäviä. Tähän vastattiin minulle, että
minä sekoitin keskenänsä tavan, tottumuksen ja opetuksen luonnon
kanssa; sillä tuo huonommuus, joka tavallisesti naissuvussa tavataan,
tulee kokonansa kasvatuksesta, jonka parhaiten osoittaa tila tässä
maassa, missä naisissa tavataan samat täydellisyydet ja luonnolliset
lahjat, jotka miehet tavallisesti katsovat yksin itsellensä kuuluviksi.
Naiset Koklekussa ovat nimittäin siveitä, ymmärtäväisiä, vakaita ja
harvapuheisia, kun sitä vastoin miehet esiintyvät kevytmielisinä,
ajattelemattomina, häpäsköinä ja suuripuheisina. Niinpä saadaankin aina
kuulla, kun jokin perätön ja mahdoton huhu on leviämässä: "se on vain
miesväen juoruja," ja kun miehet tavalla tai toisella erhetyksen
tekevät niin sanotaan: "niin, älköön tuota nyt sydämelle pantako,
täytyyhän heidän heikkoutensa antaa anteeksi." Minua eivät suinkaan
lähipäinkään nämä syyt tyydyttäneet, vaan minä pidin yhä edelleen näitä
suhteita takaperäisinä ja suoraan vastoin luonnon järjestystä olevina.
Suuttumus, joka minun valtasi tämän naisellisen uhkamielisyyden tähden,
tuli pääaiheeksi tuohon onnettomaan ehdotukseen, minkä tein kohta kotio
tultuani ja millä oli seurauksena niin monta hankaluutta ja
vastustusta, josta kaikesta edempänä lähemmin kerron.

Uhkeimpia rakennuksia tässä kaupungissa on ruhtinaan haaremi
[Arapialaisesta sanasta, joka ääntyy hâramâ, ja merkitsee: kieltää;
itämaalaisen asunnon sisimmäinen osa; naisten huone, johon ei kukaan
vieras taikka asiaan kuulumaton mies saa pääsöä], jossa oli kolmesataa
kauniinta miestä ja nuorukaista, kaikki kuningattaren ylläpitämiä, joka
tuon tuostakin tavan takaa huvittelihe niiden kanssa. Kun kuulin
ruvettavan hokemaan että yksi ja toinen kiitteli minun ruumiini muotoa,
rupesin pelkäämään että minut ehkä anastettaisiin kuningattaren
haaremin varaksi ja liitettäisiin siihen, jonka tähden katsoin
parhaaksi panna "pillit pussiin" ja "korjata luuni", ja ... nopeasti
kulkevi pelko.

Tämän ruhtinaskunnan naapurina on filosoofien maa, joka nimi on sille
annettu sentähden, että sen asukkaat kaikki ovat antautuneet filosofian
ja korkeampien tieteitten tutkimiseen. Minä hehkuin uteliaisuudesta
päästä tuntemaan tätä maata, jonka minä mielestäni kuvittelin kaiken
opin ja tietämisen kokouskohdaksi, ja runotarten valituksi kodoksi. En
minä odottanut kohdatakseni hymyileviä niittyjä ja aaltoilevia peltoja,
vaan ihania puistoja, täynnä tuoksuavia herttaisia kasvia.

Näissä toivomuksissa jo edeltäkäsin nauttien riensin minä eteenpäin,
lukein minuutit ajan, mielestäni vitkallisessa, kulussa. Maanteillä oli
pahoja kiviä ja tiet olivat kuoppia täynnä. Minulla oli kuljettavana
milloin rotkojen ja jyrkkien mäkien ylitse, milloin soiden ja nevojen
poikki, ja kun ei silloista ollut puhettakaan kastuin aina vatsaani
saakka ja jalkani hivuuntuivat rikki. Mutta minä ylläpidin rohkeuttani
tietäen, että "se tie on ahdas, joka taivaan valtakuntaan vie."
Sittekun noin tunnin ajan olin yhä kulkenut eteenpäin, kohtasin minä
maanmiehen, jonka kanssa oitis rupesin puhelemaan, ja kysyin häneltä
pitkäkö matka minulla vielä oli kuljettavana ehtiäkseni _Maskattioon_
eli filosoofien maahan. Hän vastasi: "Olisit mieluummin kysynyt
paljonko sinulla vielä on jäljellä sitä maata kuljettavana, sillä nyt
olet jotenkin keskellä maata."

Minä hämmästyin tämän kuullessani ja jatkoin: "kuinka saatan käsittää
että maa, jonka asukkaina on pelkkiä filosoofia, pikemmin näyttää
petoeläinten olinpaikalta, kuin viljellyltä maalta?"

"Niin, sanohan vain sekin," vastasi hän; "mutta odota vain vähän, kyllä
nämä epäkohdat pian parannetaan, jahka asukkaat saavat aikaa ruveta
tuommoista joutavata ajattelemaan; nykyänsä niillä on tärkeämpiä
asioita päässään: he tuumivat ankarasti miten he keksisivät
jonkinlaisen keinon päästäksensä matkustamaan aurinkoon. Heille on siis
anteeksi annettava jos he antavat maan hoitaa itsensä, sillä
puhaltaminen ja juominen samalla kertaa ei ole niinkään helppoa."

Minä älysin heti mitä sukkela talonpoika tarkoitti, jatkoin matkaani ja
saavuin vihdoin tämän maan pääkaupunkiin, jonka nimi on _Kaska_.
Kaupungin portilla en, kuten tavallista oli, tavannut vartioita, vaan
sen sijaan hanhia, kanoja ja hämmähäkin seittiä ynnä muuta semmoista.
Kaduilla astusteli sikoja ja filosoofia kaikessa sovinnollisuudessa,
joita ainoasti ulkonaisen luomislaadun puolesta saattoi eroittaa
toisistansa, sillä ruokottomia olivat kaikki tyyni. Kaikki filosoofit
olivat puettuina samallaisiin kaapuihin, mutta mitä väriä ne olivat
sitä en saattanut eroittaa, kun ne olivat yltäkanteen peitettyinä
lialla ja saastaisuudella. Eräälle filosoofille, joka syviin mietteihin
vaipuneena, oli vähällä tölmätä päälleni, rupesin juttelemaan ja kysyin
häneltä: "Minä pyydän anteeksi, herra maisteri, mikä tämän kaupungin
nimi on?" Hän jäi pitkäksi ajaksi liikkumattomana seisomaan,
tirkistellen minuun varsin kuin hänen sielunsa jo olisi lähtenyt
matkaansa maallisesta verhostansa; vihdoin hän nosti katseensa taivasta
kohden ja vastasi: "Ei ole enään erin pitkä päivällispäiviin." Tästä
hupsusta vastauksesta, joka todisti täydellisestä mielensekaisuudesta,
minä opin, että paljon parempi on harjoitella opintoja ja tutkia
kohtuullisesti, kuin tulla hulluksi liian suuresta opista.

Minä jatkoin matkaani edemmäksi kaupunkiin, havaitakseni löytäisinkö
muita järjellesiä olentoja kuin filosoofia. Toria, joka on ylen iso,
kaunistavat monet kuvapatsaat ja pylväät, kaikki varustettuina
jonkinlaisella kirjoituksella. Minä lähestyin yhtä näistä kokeakseni
saisinko selvää sisällyksestä. Seisoessani tässä työhöni vaipuneena,
tunsin yht'äkkiä selkäni käyvän sekä lämpöiseksi että kosteaksi. Minä
katsoin taakseni nähdäkseni mikä oli syynä tähän haleesen valuamiseen
ja oivalsin filosoofin, joka kaikessa levollisuudessa toimitti
luonnollista tehtävätä selkääni vasten. Ajatuksiinsa vaipuneena oli hän
luultavasti pitänyt minun tuona kuvapatsaana, jota vastaan hän oli
tottunut asiansa ajamaan. Tuommoista häväistystä en minä saattanut
tasaisella mielellä kärsiä, varsinkin kun havaitsin että filosoofi
nauroi minulle päin silmiäni, vaan annoin hänelle kunniallisen
korvapuustin. Nyt hän vimmastui kuin olisi hän tullut hurjaksi, karasi
tukkaani ja veti minua perässään, huudoistani huolimatta, ympäri toria.
Havaitessani ettei hänen vihaansa käynyt hillitä, rupesin tekemään
vastarintaa ja annoin hänelle samaa takaisin, niin että tilimme oli
jotenkin tasainen kun me vihdoin kovasti taisteltuamme kaaduimme
yhdessä nurin taistelutantereelle. Nyt kokoontui koko joukko filosoofia
ympärillemme kävivät raivolla minun kimppuuni, pieksivät minua
perinpohjin kepeillä ja nyrkeillä ja hinasivat minua puolikuolleena
pitkin toria. Vihdoin väsyneinä mutta ei suinkaan tarpeeksensa saaneina
lyömisestänsä, laahasivat he minun suureen rakennukseen, ja kun minä
siellä, pannen jalat ovea vasten, rupesin uudestaan vastarintaa
tekemään, heittivät he köyden kaulaani, vetivät minun sen avulla ovesta
sisälle ja panivat minun keskelle laattiata, minun huutaessani kuin
porsas. Huoneessa oli kaikki huiskin haiskin, varsin kuin meillä
jonakin muuttopäivänä, milloin kaikellaiset talouskapineet, joita
aivotaan viedä pois, heitetään yhteen sekamelskaan. Minä rupesin nyt
nöyrästi pyytämään että nämä viisaat herrat hillitsisivät vimmaansa ja
antaisivat itseänsä puhutella, sekä muistutin heille, kuinka vähän
filosoofien ja tieteitten harjoittajain sopi raivota villien petojen
tapaan ja juuri samojen intohimojen itseänsä vallita joita he
ankarimmin vastustivat. Mutta tämä vaikutti samaa kuin jos olisin
seinille puhunut. Sama filosoofi, joka oli selkääni kastellut, alkoi
uudestaan taistelun, ja rusikoitsi minua parkaa kuin olisi hänellä
ollut takoalaisin edessään, ja varsin semmoiselta näytti kuin hän olisi
saanut hengenkitkun ruumiistani suomituksi. Minä sain siis perinpohjin
oppia ymmärtämään, ettei mikään viha ole pahempi kuin filosoofien, ja
että ne jotka saarnaavat hyvistä avuista eivät suinkaan lähipäinkään
aina ole niiden harjoittajia.

Vihdoin sain nähdä neljän filosoofin tulevan sisälle, joiden kaavut
osoittivat että he kuuluivat toiseen oppikuntaan. Nämä hillitsivät sekä
sanoilla että töillä toisten raivon, ja näyttivät säälivän kohtaloani;
ja erikseen keskusteltuani kiusanhenkieni kanssa, veivät he minun
toiseen rakennukseen. Minä pidin itseni onnellisena kun olin päässyt
näiden rosvojen kynsistä ja vihdoin saapunut siivojen ja kunnon
ihmisten pariin, ja kun minulta nyt kysyttiin tämän melskeen syytä
kerroin heille tarkasti kuinka kaiken oli käynyt. He hymyilivät
makeasti naurettavalle kertomukselleni ja sanoivat, että filosoofeilla
oli tapana torilla kävellessään heittää vettänsä näitä kuvapatsaita
vastaan, sekä selittivät otaksuvansa että riitapuoleni oli minun
tuommoisena patsaana pitänyt. He ilmoittivat minulle samalla että
puheena oleva mies oli sangen kuuluisa tähteintutkija, ja toiset, jotka
niin tulisesti olivat minua piekseet, olivat siveysfilosofiian
tohtoreita. Kun nyt luulin olevani täydessä turvassa kuultelin
mielihyvällä tätä ja paljon muuta, jota he kertoivat; vaikken oikein
ollut hyvilläni tuosta suuresta tarkkuudesta, jolla he näyttivät
ruumiini rakennusta katselevan. Heidän monet kysymyksensä
elämäntavastani, kotomaastani, matkani tarkoituksesta sekä heidän
salaperäiset kuiskutuksensa keskenänsä eivät mielestäni näyttäneetkään
mitään hyvää ennustavan. Mutta minä olin vähällä kuolla peljästyksestä
kun minut teljettiin erääseen leikkaushuoneeseen, jossa oli hirvittävä
määrä luita ja kuolleita ruumiita, levittäen ympärillensä mitä
inhottavinta lemua. Minä luulin ensin tulleeni rosvojen luolaan, mutta
leikelmäopilliset aseet, joita minä näin kaikkialla huoneessa,
rauhoittivat kuitenkin pian mieltäni, kun niistä saatoin ymmärtää että
isäntäni oli haavalääkäri. Noin puolen tuntia olin ollut tässä
iljettävässä pesässä, kun talon rouva tuli huoneeseen ja pani eteeni
vähän ruokaa. Hän näytti minusta erittäin ystävälliseltä, mutta katseli
minua erittäin tarkasti, kerran toisensa perästä huoatessaan.
Kysyessäni syytä hänen mielipahaansa vastasi hän, että hän huokasi
ajatellessaan mikä minua oli kohtaava.

"Kyllähän sinä olet tullut kunnon ihmisten joukkoon," sanoi hän, "sillä
mieheni, joka asuu tässä talossa, on haavatieteen tohtori ja kaupungin
haavalääkäri, ja toiset jotka näit ovat hänen virkaveljiänsä;
mutta sinun omituinen ruumiisi rakennus on herättänyt heidän
ihmettelemistänsä, jonka tähden he ovat päättäneet leikata sinun auki
saadaksensa tarkasti tutkia sinun luittesi muodostusta ja kasvantoa
sekä sisuksiasi, toivoen saada jotakin hyödyllistä tietoa leikelmäopin
hyväksi."

Tämä tiedonanto tuli ukkosen nuolena päälleni. Minä päästin
kauhistuksen kiljahduksen ja huuhdahdin: "Kuinka, rouvani, saatatte
kutsua semmoisia tunnollisiksi, jotka eivät ensinkään pane sydämellensä
leikata auki siveätä ja kaikin puolin moitteetonta ihmistä."

"Etkö siis," vastasi hän "tiedä kenen käsiin olet joutunut? He ovat
kunnon miehiä, jotka eivät milloinkaan vihasta ja vainosta näin
menettele pahoin, vaan jotka ainoasti tieteen hyväksi ovat tämän työn
päättäneet tehdä."

Minä vastasin, että paljon mieluummin soisin itseni päästettää rosvojen
joukkoon irti kuin avattaa, teki sen sitte vaikka maailman
kunnollisimmat miehet. Minä heittäysin polvilleni hänen eteensä ja
kyynelten virratessa silmistäni minä rukoilin häntä puhumaan
puolestani.

"Minun rukoukseni", vastasi hän, "ei paljoa auttaisi vastoin
tiedekunnan päätöstä, joka aina on järkähtämättä pysyvä; mutta minä
koetan pelastaa henkeäsi toisin tavoin."

Tämän sanottuaan tarttui hän käteeni, vei minun ulos eräälle takatielle
ja seurasi minua, joka vapisin kuin haavanlehti, aina kaupungin
portille asti. Kun tässä tahdoin ottaa pelastavalta enkeliltäni
jäähyväiset ja koin, niinkuin kohtuullista oli, mitä vilkkaimmilla
sanoilla lausua hänelle kiitollisuuteni, keskeytti hän äkkiä puheeni
sanoen, ettei hän tahtonut jättää minua yksin, ennenkun hän tiesi minun
kaikesta vaarasta päässeen, ja kun ei minulla ollut mitäkään siihen
vastaan sanomista, jatkoi hän matkaa seurassani. Meidän näin yhdessä
kulkiessamme, juttelimme me yhtä ja toista maan oloista, ja minä
kuuntelin mielihyvällä kaikkea mitä hän sanoi. Mutta kuinka olikin,
viserti hän kanssapuheemme erääsen aineesen, joka ei minun korvissani
niinkään miellyttävältä kaikunut, koska siitä selvästi saattoi
oivaltaa, että hän osoitetusta auttavaisuudestansa tahtoi korvaukseksi
semmoista, jota minä siveelliseltä kannalta katsoen katsoin
mahdottomaksi hänelle suoda. Hän antoi nimittäin minun käsittää, kuinka
huonolla kannalla rouvien tila siinä maassa oli, jos nuo oppineet
herrat kamivausivat kirjoihinsa, niin että he kokonansa unhoittivat
avioliitolliset velvollisuutensa. "Minä vakuutan teille," sanoi hän,
"että me olisimme kokonansa hukassa, ellei yksi ja toinen matkustaja
säälisi meitä ja silloin tällöin tyydyttäisi meidän tarpeitamme." Minä
tekeysin tyhmäksi, enkä ollut hänen tarkoitustansa ymmärtävinäni ja
rupesin vähän vinhemmin astumaan; mutta minun tyhmyyteni vain valoi
rasvaa tulelle, ja kun hän huomasi rukouksensa ja lempeytensä turhaksi

    Hän ankaraan vimmahan nyt oli joutunut; käsiänsä väänsi,
    Hän kiljui ja karjui ja huus', hänen hapsensa hurjasti liehui;

sekä nuhteli minua kiittämättömyyteni tähden, mutta kun minä yhtäkaikki
yhä nopeammin astelin, tarttui hän nuttuni liepeeseen saadakseen minun
seisahtumaan. Mutta minä tempasin itseni väkisin irti, ja kun minä olin
paljoa nopeampi kulkemaan kuin hän, katosi hän pian näkyvistäni. Minä
saatoin käsittää kuinka peräti vihastunut hän oli, kun kuulin hänen yhä
huutavan; "kiittämätön koira!" Spartalaisella kärsivällisyydellä minä
kuitenkin kuultelin hänen solvaussanojansa, iloiten siitä että olin
eheillä luilla ja eheällä nahalla päässyt tästä viisaitten maasta, jota
en vielä tänä päivänäkään saata ajatella tuntematta kylmän pöyryn
kiitävän kautta selkäpiitäni.

Maa johon nyt tulin oli nimeltänsä _Nariki_, samannimisellä
pääkaupungilla, josta maasta minulla ei kuitenkaan ole paljon
kerrottavana, kun minä niin kiiruusti kuin suinkin kuljin kaikkien
niiden maiden lävitse, jotka olivat filosoofien maan naapurimaita
saapuakseni muihin, joiden kansat eivät liiaksi antautuneet filosofiian
ja leikelmäopin tutkimiseen. Peljästykseni oli niin suuri, että minä
kysyin jokaiselta, joka vastaani tuli, oliko hän filosoofi, ja pitkän
ajan kuluessa tuli kohta nukuttuani uniini kuolleita ruumiita ja
leikelmäopillisia aseita. Nakirin asukkaat tuntuivat minusta kuitenkin
erittäin ystävällisiltä, sillä jokainen joka tuli vastaani tarjosi
minulle alinomaa rehellisyyttänsä. Minä katsoin nämä alituiset
vakuutukset erittäin naurettaviksi, kun en minä ollut milloinkaan
osoittanut mitäkään epäluuloa, taikka lausunut vähintäkään epäilystä
tässä suhteessa. Minä sanoinkin usealle heistä suoraan etten saattanut
ymmärtää mitä hyvää noista monista valoista ja vakuutuksista oli.
Kaupungin ulkopuolella tuli myöhemmin vastaani matkustaja, joka liikkui
eteenpäin erittäin vitkallisesti, huoaten raskaan rensselin taakan
alla. Hän pidättyi saadessaan minun nähdä, ja kysyi minulta mistä minä
tulin. Saatuansa kuulla että minä hiljan olin jättänyt Nakirin
taakseni, onnitteli hän minua siitä että olin omillani päässyt sieltä
pois, sillä asukkaat olivat jokaivanainoa konnia, joiden tapana oli
ryöstää kaikki matkustajat putipuhtaaksi. Minä vastasin siihen, että
jos heidän tekonsa olivat sanojensa kaltaiset niin he varmaankin ovat
maailman parhaita kansoja, kun jokainen, jonka suinkin kohtasin,
mitä pyhimmillä valoilla vakuuttivat minulle rehellisyyttänsä.
Matkustavainen hymyili selitykselleni ja vastasi: "älkää milloinkaan
uskoko hyvää siitä, joka laajalta puhuu omasta tunnollisuudestansa,
kaikista vähimmin kun he ottavat paholaisen todistajaksensa puheensa
perällisyydestä." Tämän neuvon panin sydämelleni ja olen aina havainnut
että tämä mies oli oikeassa. Kun sentähden velkamieheni rupeavat
vannomaan rehellisyyttänsä, sanon kohta ylös lainan ja vaadin rahani
heti takaisin.

Astuttuani tämän maan lävitse, tulin eräälle järvelle jonka veden väri
vivahti keltaiseen. Rannalla oli lautta, jolla pienestä maksusta
kuljetettiin kulkijoita järven poikki _Järjelliseen maahan_.
Suostuttuani hinnasta, nousin lautalle ja retkeni olikin sangen
huvittava; sillä aluksia täällä ei liikuteta käsivoimilla, vaan
näkymättömällä koneella, joka antaa niille kelpo vauhdin. Maalle
päästyäni tapasin pian erään henkilön joka saattoi minua tielle järjen
kaupunkiin ja matkalla kertoi minulle yhtä ja toista kaupungista ja
asukkaiden luonteesta ja elämän tavoista. Minä sain tietää, että
porvarit kaikki tyynni puuhailivat ajatusopin eli johtaustaidon
tutkimisessa, että kaupunki oli pidettävä järjen pääpaikkana ja että se
siitä oli saanut nimensä. Kun hyvästi olin kaupunkiin ehtinyt havaitsin
pian että oppaani oli puhunut totta, sillä jokainen jonka tapasin
tuntui minusta tarkkaälyisyytensä, vakavuutensa ja arvollisen
käytöksensä vuoksi maistraatin virkamieheltä. Minä nostin sentähden
käteni taivasta kohden ja huudahdin: "Oi, onnellinen maa, joka siität
pelkkiä _Kaaton_ seuraajia!" -- Mutta, opittuani lähemmin tuntemaan
kaupungin oloja, havaitsin minä, että monessa suhteessa vallitsi paljon
torroksissa oloa, ja että valtio, mielipuolten puutteessa niin
sanoaksemme ainoasti elosteli. Asukkaat punnitsivat kaikkia seikkoja
järkevästi ja käytännöllisellä tavalla, antamatta loistavien lupausten,
kauniitten puheitten taikka ritaritähtipuuhain itseensä vaikuttaa,
jonka tähden semmoiset keinot, jotka muualla niin kepeästi ja
kustannuksitta yleiselle laitokselle yllyttävät porvaria suuriin ja
valtiolle hyödyllisiin ponnistuksiin, täällä ovat perin
vaikuttamattomia.

Valtiolle vahingolliset seuraukset näin hyvyyden pohjaan käyvästä
tuumivaisuudesta, selitti muuan heidän raha-asiain ministerinsä
seuraavilla sanoilla, mitkä hän lausui mitä suurimmalla kiivaudella:

"Puun eroittaa toisestansa täällä ainoasti nimi ja ulkomuoto. Porvarien
kesken ei esiinny mitäkään kilpailua, kun ei saateta saavuttaa mitäkään
ulkonaista kunnianosoitusta, eikä kukaan esiinny viisaana, kun kaikki
ovat viisaita. Kyllä minä myönnän että tyhmyys on vika, mutta eipä
suinkaan pitäisi pyrittämän sitä kokonansa karkoittamaan. Valtiolle on
varsin tarpeeksi, jos sillä on niin monta viisasta miestä, kuin
tarvitaan julkisiin virkoihin. Muutamien pitää johtaman, toiset ovat
johdettavia. Mitä muussa maailmassa valtion johtajat saavat aikaan
koristuksilla ja ritaritähdillä, sitä ei saa meidän esivaltamme toimeen
muilla keinoilla kuin asiallisilla palkinnoilla, jotka sangen useinkin
saavat aikaan sangen syvän loven valtion varastoon, sillä viisas pyytää
tekemistänsä palveluista itse sydämen, mutta houru tyytyy kuoreen.
Niinpä esim. eivät kunnianimet ja arvosijat, jotka narreihin
vaikuttavat mahdottoman paljon, täällä ole mistäkään arvosta
semmoisille, jotka noudattavat sitä, että ainoasti hyvät avut ja
sisällinen arvo oikeuttavat kunnioitukseen ja todelliseen kunniaan.
Kuolemattomuuden saavuttamisen toivo historian lehdillä yllyttää teidän
soturianne kärsimään kaikkea isänmaan edestä; meidän soturimme sitä
vastoin pitävät semmoista merkityksettöminä sanoina, eivätkä saata
käsittää tätä puheenpartta: 'kuolla ruumiillisesti ja kuitenkin elää
historiassa', sillä he arvelevat ettei sillä kiitoksella, josta ei
kiitetyllä ole tietoa, ole mitäkään arvoa. Minä heitän siksensä tuon
suuren paljouden muita hankaluuksia, joita liian suuri aprikoiminen tuo
mukanansa ja jotka selvään osoittavat että hyvin järjestetyssä
yhteiskunnassa pitää ainakin puolen asukasluvusta oleman houkkioita. --
Houkkiuudella yhteiskunnassa on sama vaikutus, kuin hapoksella
vatsassa; olkoon sitä liian paljon taikka liian vähän niin se on yhtä
vahingollista."

Minä kuuntelin hänen puhettansa todellisella hämmästyksellä. Mutta kun
hän vihdoin Neuvoskunnan nimessä tarjosi minulle porvarioikeuden
kaupungissa ja suostuttavasti koetti saada minun sinne asumaan, suutuin
minä, luullen hänen kehoituksestansa oivaltavani että hän piti minun
pöllöpäänä, tuommoisena happamana taikinana, tarpeellisena valtiossa,
joka oli sairaana liiallisesta viisaudesta. Eipä kestänytkään kauvan
ennenkun tämä epäluuloni vahvistui, kun nimittäin sain kuulla
Neuvoskunnan päättäneen lähettää melkoisehkon määrän asukkaita
uutisasukkaiksi muualle, ja heidän sijaansa luonnollistuttaa yhtä monta
houkkiota naapurivaltioista. Ylen suuttuneena minä sentähden lähdin
tästä järkevästä kaupungista. Mutta kun kauvan pysyi mielessäni tämä
maanalaisten perussääntö, tähän asti varsin vieras meidän
valtioviisaillemme, nimittäin: "hyvinjärjestetylle yhteiskunnalle on
välttämättömänä ehtona, että vähinnäkin puolet kansalaisten
lukumäärästä ovat houkkioita." Minä en saattanut kylläksi ihmetellä
että tämä terveellinen sääntö oli niinkauvan pysynyt vieraana meidän
maailmamme filosoofeille. Ehkä he kuitenkin ovat sen tienneet, mutta
eivät ole katsoneet tarpeelliseksi panna sitä valtio-oppisien
perusteittemme ainehistoon, kun meillä kaikkialla löytyy niin runsaasti
houkkioita, ettei ole tuskin ainoatakaan kylää saatikka sitte isoa
kaupunkia, jolla ei olisi riittävätä määrää tätä hyödyllistä
hapantaikinata.

Suotuani itselleni pienen ajan levon, jatkoin matkaani ja kuljin monen
maan lävitse, joista kuitenkin olen kertomatta, koskei niissä ollut
mitäkään epätavallista huomioon pantavana. Minä rupesin jo luulemaan
että Natsaarin kummallisuudet nyt olivat loppuneet; mutta saavuttuani
erääseen maahan, jonka nimi oli _Kabakki_, kohtasi minua uudet
ihmeellisyydet, joita on perin mahdoton selittää. Tämän asukkaista
syntyvät muutamat päättöminä. Nämä päättömät olennot puhuvat erään suun
kautta, joka on saanut sijansa keskellä rintaa, jonka luonnon vian
johdosta heidän täytyy pysyä loitolla kaikista semmoisista toimista,
joihin aivuja kysytään. Ne toimet, joita he parhaastansa kykenevät
hoitamaan, ovat semmoisia mitkä luetaan hovivirkoihin. Johdannollisesti
tehdään ylipäänsä kamariherrat, hovimarsalkit, virkaa tekevät
"kavaljeerit" ja tuollaiset näistä päättömistä heimoista. Samaten myös
lukkarit, suntiot ja muut, joiden virkoja saatetaan jotenkin toimittaa
vaikkei aivuja olekaan. Yksi ja toinen kutsutaan myös neuvoskuntaan,
osaksi kuninkaallisesta armosta, osaksi vanhempain tähden, mikä
kuitenkaan ei paljoa merkitse, sillä niinkuin tiedetään riippuvat
keskustelut enimmäkseen vain muutamasta harvasta neuvoksesta; muut ovat
siellä vain lukumäärän täytteenä kirjoittamassa nimensä ja panemassa
sinettinsä sen alle, mitä toiset ovat päättäneet. Niin esim. löytyi
minun ajallani neuvoskunnassa kaksi asessoria, jotka molemmat olivat
syntyneet päättöminä mutta jotka kumminkin kumpikin nauttivat täyttä
neuvosmiehen palkkaa; sillä jos ei heillä luonnonvikansa tähden
ollutkaan tervettä järkeä, niin saattoivat he äänestyksissä antaa
äänensä niinkuin muutkin, ja olivat siinä onnellisempina pidettävät
kuin heidän virkaveljensä; sillä ei sen päähän, joka jossakin asiassa
hävisi, koskaan pistänyt harmistua päättömiin neuvosherroihin, vaan
kyllä hän vihansa käänsi muihin. Tämä kaupunki ei ole montaa huonompi
tällä tähdellä komeuden ja maineen puolesta. Sillä on hovi, yliopistoja
uhkeita kirkkoja.

Asukkaat lähinnä olevassa kahdessa maassa, joiden niminä on _Kambara_
ja _Spelekki_, ovat kaikki lehmuspuita, ja eroavat toisistansa ainoasti
siinä kohden etteivät Kambaralaiset milloinkaan tule neljää vuotta
vanhemmiksi Spelekkiläisten yleensä eläessä neljänsadan vuotuisiksi.
Niinpä niissä tavataankin usein monta semmoista, joilla on jälkeläisiä
hengissä aina viidenteen polveen, ja siellä saatetaan vanhuksilta
kuulla niin monta vanhaa ajanmuistelmaa ja historiaa, että kuulija on
valmis kuvittelemaan itsensä syntyneeksi muutamia vuosisatoja
takaperin. Yhtä paljon kuin säälin edellisten kohtaloa yhtä paljon minä
ylistin jälkimmäisten onnea. Mutta tarkemmin tutkittuani kummankin
kansan todellisia suhteita, havaitsin että päätökseni oli ollut liian
äkkipikainen. Kambaramaassa on jokainen asukas muutamassa kuukaudessa
syntymässä jälkeen täysikasvanut niin ruumiinsa kuin sielunsa puolesta,
niin että ensimmäinen vuosi heidän olemisestansa riittää kylläksi
heille täydellisesti kehittymään; jäljellä olevat vuodet näyttävät he
saaneen valmistuaksensa kuolemaan. Tämä teki mielestäni tämän maan
kokonansa mallikelpoiseksi valtioksi, jossa kaikki hyvät avut
saavuttivat mitä suurimman täydellisyyden. Sillä kun asukkaat, heidän
lyhyen elämänsä tähden, aina ovat ikäänkuin matkavalmiina viimeiselle
retkellensä, pitäen tämän elämän ainoasti läpikäytävänä toiseen, ovat
heidän mielensä ja ajatuksensa enemmän kiintyneet tulevaisuuteen kuin
nykyiseen elämään. Heidän saatetaan siis sanoa jokaisen olevan
todellisia filosoofia, jotka, antamatta maallisten esineitten itseänsä
vangita, ainoasti pyrkivät saamaan niitä katoamattomia aarteita, joita
sanotaan hyviksi avuiksi, jumalanpelvoksi ja puhtaaksi nimeksi.

Tuossa toisessa maassa, _Spelekissä_, sitä vastoin, jossa asujamilla on
tiettynä neljänsadan vuotuinen elämä, havaitsin kaikki paheet vallalla,
jotka ihmiskunnassa ovat olemassa. Asukkaat ajattelivat ainoasti
nykyisyyttä, ikäänkuin se olisi ikuisesti pysyvätä. Eikä siinä
kylläksi, että tuo pitkä ikä, jonka he edessänsä näkivät, ajoi kaikki
hyvät avut pakosalle, se toi mukanansa toisenkin ylen murheellisen
vaikutuksen. Niiden, jotka kadottavat omaisuutensa, tulevat
raajarikkoisiksi taikka joutuvat pitkällisten tautien alaisiksi, on
nimittäin tapana suurella äänellä valittaa ja murehtia tuon pitkän
elämän tähden, joka on heillä edessänsä, ja lopettavat vihdoin itse
elämänsä epätoivoissaan, kun eivät näe kärsimistensä lähenevän
loppuansa; sillä elämän nopea juoksu on kuitenkin lohdutuksena
jokaiselle onnettomalle. Minä lähdin näistä molemmista, toisistansa
niin peräti eroavista maista hyvästi tuumien sitä mitä olin nähnyt ja
kuullut.

Kulkuni kävi nyt autioitten ja vuoristen seutujen lävitse kunnes
vihdoin saavuin _Spalankiin_ eli viattomaan maahan, minkä nimen se oli
saanut asujainten viattomuuden ja rauhaisen mielen tähden. Ne olivat
kaikki tammipuita ja niitä pidetään onnellisimpana kuolevaisten
joukossa, sillä heitä eivät mitkään hienot kiusaa ja he ovat
johdannollisesti vapaina kaikesta mikä paheen nimeä kantaa. Tällä
penseämielisellä kansalla ei ole rangaistuksia eikä oikeuden käymisiä,
vielä vähemmän tuomaria olemattomia riitoja ratkaisemassa. Hyviä avuja
he eivät harjoita uhan taikka pelvon tähden, vaan ne kasvoivat heissä
vapaasti kuin kaino kukkanen kohden kukoistustansa. Heillä on yhtä
monta ystävätä kuin naapuriakin. Siellä ei milloinkaan kuulla miekkojen
kalsketta, siellä ei nähdä verisiä peitsenpäitä eikä soturia, joka
hurjassa vimmassa taistelun hälinässä hyörii. Se on kokonansa
onnellinen maa, jossa ei onnettomuuden nimeäkään mainita. -- Minä
havaitsin pian että kaikki mitä huhu oli tietänyt kertoa, oli totta:
että siellä nimittäin harjoitettiin hyveitä luonnollisesta
taipumuksesta, eikä sentähden että laki sitä vaatii. Täällä ei löytynyt
ainoatakaan niistä paheista, jotka kalvavat ihmiskunnan sielullista
eloa. Mutta samalla kun paheet puuttuvat etsittiin myös turhaan paljoa,
joka eroittaa järjelliset olennot niistä, joita ainoasti vaisto
johdattaa. Ottamatta lukuun jumaluusoppia, luonnontieteitä ja
tähtitiedettä, olivat kaikki muut tieteen haarat vieraita täällä.
Lakitiedettä, valtiotaitoa, historiaa, siveysoppia, suuretiedettä ja
monta muuta tiedettä ei täällä tunnettu nimeksikään. Ja kun kateus ja
kunnianhimo ovat varsin vieraita tälle kansalle, kaipaamme me jokaista
jälkeäkin tuosta kilpailusta, joka tavallisesti on yllykkeenä
suurimpiin ja kiitettävimpiin tekoihin. Ei palatsia eikä komeita
rakennuksia löytynyt, ei neuvos- eikä käräjähuoneita, siitä syystä
ettei siellä ollut olemassa esivaltaa, ei rikkautta, ei riitoja eikä
himoja. Sanalla sanoen: siellä ei löydy pahoja tapoja, mutta ei
myöskään mitäkään tunteelle käypää, ei taidetta, ei kauneutta ja paljon
muuta semmoista, joka luetaan täydellisyydeksi ja eduksi, joka antaa
valtiolle mainetta, joka valistaa ja hienostuttaa ihmisen; minä olin
mielestäni kuin tullut todelliseen tammimetsään enkä suinkaan
järjellisten olentojen joukkoon. Kauvan olin monen vaiheella mitä tästä
kansasta ajattelisin, ja kuinka semmoinen yksinkertainen luonnonelämä,
semmoinen alkutila olisi ihmiskunnalla toivottava. Mutta ajatellessani,
että siveellinen luonnonelämä olisi monin verroin pidettävä paheellista
sivistystä parempana, ja että, jos nämä olennot olivat vieraita useille
tieteille, niin ne myös olivat vieraita murhille, varkauksille,
haureudelle ja muille ruumista ja sielua pilaaville paheille, täytyi
minun tunnustaa että tämä kansa todella oli onnellinen.

Kerran matkallani viattomain maassa satuin kaatumaan erään puunrungon
ylitse ja loukkasin siinä niin pahasti toisen jalkani että se ajettui.
Muuan talonpoika, joka sattui tämän onnettomuuteni näkemään, riensi
heti poimimaan muutamia yrttejä, mitkä hän pani loukatulle paikalle,
jonka kautta tuska melkein heti katosi ja ajetus asettui. "Tämä kansa
on siis perehtynyt lääketaitoon," ajattelin minä itsekseni, enkä siinä
erhettynytkään; sillä kun Spalankien tieteelliset tutkimukset
rajoittuvat niin ahtaisiin rajoihin, eivät he pidäty pintaan, niinkuin
meidän uppioppineet ja rikkiviisaat kansamme, vaan tunkeutuvat pohjaan
siinä vähässä, minkä he ottavat käsiinsä.

Kun minä, kiitollisena apuhaluiselle lääkärilleni sanoin, että "Jumala
sen kyllä oli lukeva hänen hyväksensä," vastasi hän, tosin
yksinkertaisilla sanoilla, mutta niin viisaasti ja säveästi, että minä
luulin edessäni näkeväni enkelin puun hahmossa. Me saatamme tästä
huomata kuinka väärässä me olemme kun suututtelemme ja olemme
pahoillamme nähdessämme himottomia mieliä, arvellen että he elävät
elämänsä tyhjässä toimettomuudessa, ainoasti sentähden etteivät he
vaivu himojen, surun, vihan, ilon taikka jonkin muun äkkinäisen
mielenliikutuksen valtoihin. Mutta vielä selvemmin esiintyy siitä mitä
ylempänä olen kertonut, kuinka perinpohjin ne erhettyvät, jotka
arvelevat että viha on urhouden lähde, että kunnianhimo yllyttää
ahkeruuteen ja että epäluulo on varovaisuuden äiti; sillä pahasta
puusta saatetaan ainoasti pahoja hedelmiä saada, ja monet niistä
hyvistä avuista, joista kuolevaiset ylpeilevät ja joita runoilijat
ylistävät, ovat viisaan tutkivissa silmissä enemmän moitittavia kuin
kiitettäviä.

Lähdettyäni tästä maasta kuljin minä _Kiliakki_-nimisen ruhtinaskunnan
lävitse, minkä maan asukkaat syntyvät erityisillä merkeillä otsassansa,
joista he saattavat päättää kuinka kauvan he saavat elää. Niitäkin minä
kiittelin onnellisiksi kun ei kuolema milloinkaan saattanut
äkkiarvaamatta heitä kohdata. Mutta kun jokainen heistä tietää kuinka
pitkä aika heillä on elettävänä, heittävät kaikki parannuksensa kunnes
aika rupeaa lähenemään. Jos heistä siis joku mallikelpoinen tavattiin,
saatiin olla varmana siitä että hän jo lauloi virtensä viimeistä
värsyä. Minä näin useoita kulkevan pitkin kaupunkia pää lerpallansa
"alla päin pahoilla mielin"; ne olivat kaikki kuoleman kandidaatteja,
joilla ainoasti oli muutamia tuntia taikka päiviä elettävänä, ja
pelolla odottivat viimeisen hetkensä tuloa. Tästä minä havaitsin että
sallimus on viisaasti meidän kanssamme menetellyt, ja että parasta on
ihmiselle olla kuolinhetkestänsä tietämätön.

Täältä minä pienellä aluksella purjehdin erään salmen poikki, jonka
vesi oli mustanlaista ja _Askarakki_-maahan. Täällä kohtasin minä yhä
uusia ihmeitä; sillä kun Kabakissa, niinkuin ennen olen kertonut,
syntyy olentoja ilman mitäkään päätä, löytyy täällä semmoisia, jotka
tulevat maailmaan kokonansa seitsemällä päällä. Nämä ovat
kaikkinaisälyjä, joille muinoin tämän luonnon tuhlaamisen tähden
omistettiin miltei jumalaista kunnioitusta ja joiden lahosta valittiin
kaikki hallitsijat, ministerit, pormestarit ja raati. Mutta kun heillä
monine päinensä oli yhtä monta mieltä, toimittivat he tosin innolla ja
rivakkuudella monta eri tointa, ja ottivat käsiksensä kaikellaisia
asioita vallan ollessa heidän hallussaan; mutta näiden monien eri
toimitettavien johdosta, ja saman henkilön keskenänsä riitaisten
mielipiteitten tähden, sekoittivat he niin surkeasti kaikki yhteen ja
saivat aikaan semmoisen sekasorron, että vaadittiin enemmän kuin
vuosisadan työ, että saatiin kuntoon kaikki minkä tämä kaikkitietävä
esivalta oli sekaisin laatinut. Sentähden säädettiin laki, joka määräsi
että seitsenpäiset tulevaisuudeksi iki päiviksi suljettaisiin
julkisista ja tärkeistä viroista, ja että valtion hallitus uskotaan
yksinkertaisille, taikka semmoisille, joilla on vain yksi pää. Tällä
tavoin ovat nuo muinoin ylen tärkeät miehet, joita puolijumalina
kunnioitettiin, saaneet saman aseman yhteiskunnassa kuin Kabakin
päättömät herrat; sillä niinkuin eivät nämä mihinkään kelpaa, pään
puutteessa kun he kokonansa ovat, niin tekevät täkäläiset kaikki
hullusti ainoasti sentähden, että heillä on liian monta päätä.
Seitsenpäisten saadaan siis sanoa olevan yhteiskunta-aseman puutteessa
ja he eläköivät elämänsä kokonansa halveksittuina. Varsin merkityksettä
ne eivät kuitenkaan ole; sillä niitä kuljetetaan pitkin maata
"komeljanttareina," kätevyyksillänsä ja taidoillansa osoittaakseen
yhteiskunnalle kuinka aulis luonto joskus saattaa olla; jos tämä luonto
kuitenkin olisi rajoittanut lahjansa yhden pään antamiseen, olisi se
paremmin heitä palvellut. Koko seitsenpäisestä sukukunnasta oli minun
ajallani ainoasti kolmella virka, ja tämä luottamuksen osoitus oli
tullut heidän osallensa vasta sitte kun he olivat antaneet rungostansa
katkaista kuusi päätä pois ja sillä tavalla olivat jäljelle jääneesen
seitsemänteen koonneet terveen järjen monet hajoitetut osat. Ainoasti
aniharvalla näistä seitsenpäisistä on kylläksi rohkeutta antautuaksensa
tämän kivullisen ja usein hengenvaarallisen tempun alaiseksi. Kaikesta
tästä opin että liian paljon, olkoon se mitä lajia tahansa, on
vahingollista ja että totinen viisaus muodostuu terveistä aatteista
terveistä ja luonnollisissa aivuissa.

Tästä maasta kuljin autioitten erämaitten lävitse _Bostankin_
ruhtinaskuntaan, jonka asukkaat eivät paljon eroa Pootualaisista, mitä
ulkonaiseen muotoon tulee, mutta sitä enemmän sisällisyytensä puolesta,
kun Bostankilaiset ovat saaneet sydämensä oikeaan reiteensä, niin että
heillä täydellä syyllä saatetaan sanoa "sydämen olevan housuissa".
Heitä pidetäänkin pelkuruisimpana kaikista tämän kiertotähden
asukkaista. Äkäisenä mielestäni vaivalloisesta matkastani poikkesin
erääsen ravintolaan, joka oli varsin lähellä kaupungin porttia ja
tervehdin isäntää muutamilla ankarilla sanoilla siitä, että kaikki
toimitettiin niin vitkallisesti. Hän lankesi heti polvillensa ja pyysi
kyyneleet silmissänsä anteeksi sekä ojenteli minua kohden oikean
reitensä saadakseni tuntea kuinka hänen sydämensä sykki. Tällöin
muuttui minun äkäisyyteni nauruksi, minä pyhin tuon syntisparan
kyyneliä valuvat silmät ja käskin hänen rauhoittumaan. Hän nousi heti
seisomaan, suuteli kättäni ja riensi hankkimaan minulle jotakin
syödäkseni. Mutta kohta jälkeen minä kuulin suuria hätähuutoja
kyökistä. Minä riensin ulos, ja näin suureksi ihmeekseni tuon surkean
rankan täydessä touhussa kurittamassa vaimoansa ja piikojansa. Minut
nähdessäni pani hän jalat allensa ja hyökkäsi käpälämäkeen. Minä
käännyin nyt karjuvien naisten puoleen ja kysyin minkä rikoksen he
olivat tehneet, joka saattoi tuossa sävyisessä miehessä herättää
semmoisen vihan. Aluksi he olivat vaiti, luoden katseensa maahan,
uskaltamatta lausua totuutta. Mutta kun minä itsepintaisesti vaadin
heitä sanomaan minulle kaikki, vastasi vihdoin vaimo:

"Hyvä vieras! Sinulla ei näy olevan suuria tietoja tästä maasta. Miehet
täällä, jotka eivät uskalla astua vihollisen silmien eteen ja pelkäävät
pienintäkin melua kadulla, ovat kodissansa meidän naisraukkojen
hirmuvaltijoina. Aseellisia vihollisia vastaan he eivät rohkene
henkeänsä vetää; ainoasti turvattomien vaimojen kimppuun uskaltavat he
käydä. Sentähden onkin meidän yhteiskuntamme alituisen rosvouksen ja
ivan alaisena naapurikunnilta, joiden miehet, meidän miestemme
vastakohtina, eivät milloinkaan käy käsiksi muihin kuin aseellisiin
vihollisiin: vallanhimoisia kotonsa ulkopuolella, orjia kotona."

Minä ihailin tämän vaimon ymmärrystä, ja minun mielestäni oli hän
ansainnut paremman kohtalon, kuin oli hänen osallensa tullut.
Jälkeenpäin, ehdittyäni tarkemmin tutkia ihmisellistä luontoa, täytyi
minun itsekseni tunnustaa, että tämä vaimo oli oikeassa, sillä
lukemattomista esimerkeistä me olemme tilaisuudessa näkemään ettei
Herkules ollut ainoa, joka vapisi vaimonsa edessä, vaan on
semmoinen kohtalo langennut useimpain urhojen osalle, nimittäin
kärsivällisyydellä nöyrtyä akkavallan alle; sitä vastoin ovat suurimmat
pelkurit ja nahjukset, joilla Bostankilaisten tapaan on sydän
housuissa, suuria sankareita kyökissä.

Minä kuljin nyt erään korkean ja jyrkän vuoren poikki _Brakmatin_
kaupunkiin, joka on eräällä lakeudella toisella puolen vuorta ja sen
juurella. Asukkaat täällä ovat katajapuita. Ensimmäinen jonka kohtasin
töyttäsi koko painollansa minua vastaan, niin että minä lankesin
seljälleni maahan; ja kun minä kysyin syytä tähän omituiseen
tervehdykseen, pyysi hän mitä kohteliaimmin sanoin minulta anteeksi.
Kohta tämän jälkeen tuli toinen ja työnsi minua niin lujasti kylkeeni
eräällä kädessään olevalla seipäällä, että olin vähällä heittää
henkeni. Hänkin pyysi varomattomuuttansa anteeksi monilla ja
kaunopuheliailla sanoilla. Minä rupesin jo luulemaan että tämä kansa
oli sokea taikka karsosilmäinen ja väistyin sentähden syrjään
jokaiselta, jonka näin vastaani tulevan. Mutta vika oli siinä, että
muutamilla heistä on niin tarkka näkö, että he hyvästi saattavat
eroittaa kaiken, joka on niin etäällä etteivät muut siellä saata
mitäkään oivaltaa, mutta etteivät he näe yhtäkään mitään siitä, mikä on
heidän nenällensä hyppäämässä. Näitä kaukonäköisiä sanotaan yleensä
_Makatteiksi_, ja ne puuhaavat enimmäkseen tähtitieteen ja
yliaistillisten tieteitten tutkimisessa, sillä maallisiin tehtäviin
ovat he liian tarkan näkönsä tähden varsin kelvottomia, koska ne kyllä
saattavat nähdä mitä silmännäkemättömimpiä pikkuasioita, mutta ovat
umpisokeita isoimmille ja kappaleellisemmille. Valtio käyttää heitä
kuitenkin tutkimaan malmisuonia, sillä yhtä heikkoja kuin he ovat
näkemään mitä maan _päällä_ esiintyy, yhtä kykeneviä ne ovat
oivaltamaan mitä sen _sisusta_ kätkee. Minä sain tästä oppia, että
ihmisiä löytyy semmoisiakin, jotka eivät mitäkään näe läpitunkeuvan ja
terävän katseensa tähden, ja jotka näkisivät ylen paljon enemmän
elleivät he olisi niin tavattoman tarkkanäköisiä.

Täältä minä kuljin erään jyrkän ja ikävän vuoren poikki
_Mytakki_-maahan, jonka pääkaupunki näyttää jalavistolta, kun kaikki
asujamet ovat jalavia. Minä lähdin astumaan torille päin, jossa minä
näin isokasvuisen nuorukaisen istuvan yötuolilla rukoillen
neuvoskunnalta sääliä. Kysymykseeni mitä tämä merkitsi, vastattiin
minulle, että mies oli rikollinen, jonka tänäpäivänä piti saaman
viidennentoista annoksensa. Ihmeissäni tästä omituisesta vastauksesta,
riensin minä isäntäni luokse ja pyysin hänen lähemmin selittämään tätä
omituista seikkaa. Hän vastasi seuraavilla sanoilla:

"Täällä meidän keskemme ei huolita puhuakaan ruoskarangaistuksesta,
hirttämisestä, koppivankeudesta taikka semmoisesta joilla rikollisia
rangaistaan naapurimaissamme, sillä me emme niin paljon tarkoita
rikoksen rankaisemista kuin rikollisen parantamista. Tuo raukka, jonka
vastikään näit julkisesti istuvan yöastialla, on huononlainen
kirjailija, minkä kirjoitussyhelmää eivät virkakunnat ole saaneet
poistetuksi, ei varoituksilla eikä kielloilla, ja joka nyt saa kärsiä
julkisen rangaistuksen, taikka parannuskeinon, joksi me sitä kutsumme.
Kaupungin tuomarit, jotka kaikki ovat lääketieteen tohtoria, aikovat
yhä antaa hänelle yhdet vatsanpurkeet toistensa perästä kunnes hän
pääsee tuosta kirjoitussyhelmästänsä kuitiksi."

Hetkisen perästä, kun minulla oli jotakin asiaa apteekkiin ja poikkesin
sinne, näin suureksi ihmeekseni koko joukon purkkia omituisilla
päällekirjoituksilla, niinkuin esim: Jauhetta ahneutta vastaan;
Lääkepapuja irstaisuutta vastaan; Voidetta kovasydämisyyttä vastaan;
Miedosti ulostuttavia taikka lauhkeuttavia tippoja kunnianhimoa vastaan
j.n.e. Minä en tietänyt mitä piti ajatella kaikesta tästä hurjuudesta,
mutta minä olin varsin tulla itsekin houkkioksi kun muutaman
kirjakimpun päällekirjoituksena luin: _Maisteri Pisagin saarnoja,
jotka, kun niitä aamulla luetaan, saavat aikaan kuusi ulostusta?
Tohtori Jukesin tutkistelemukset jotka edistyttävät unta_ j.n.e. Minä
rupesin nyt luulemaan ettei tämän kansan nuppi ollut varsin selvällä,
mutta leikin vuoksi koetellakseni lääkkeitten voimaa, avasin
ensinmainitun kirjan. Sisältö oli niin kehnoa, että minä haukottelin jo
ensimmäistä sivua lukeissani, ja luettuani vielä sivun lisää, rupesivat
suoleni kurisemaan ja kohta jälkeen puri jo vähän vatsaani. Mutta kun
minä nyt tunsin itseni terveeksi, enkä havainnut itsessäni ulostutuksen
halua, suljin minä kirjan ja riensin rohtolasta pois. Kuitenkin sain
oppia ymmärtämään, ettei mitäkään maailmasta löydy, jolla ei ole
jotakin hyötyä mukanansa, ja että huonoimpiakin kirjoja saattaa
johonkin käyttää. Jonkun ajan kuluttua havaitsin ettei tämä kansa,
vaikka sillä olikin kummallisuuksia, kuitenkaan ollut perin höperö.
Isäntäni vakuutti minulle että häntä ennen oli rasittanut vaikea
unettomuus, mutta että hän, ainoasti lukemalla tohtori Jukesin
tutkistelemuksia, oli kokonansa parantunut, ja että tämä kirja oli niin
voimallisesti unettava että se saattoi saada kenen penteleen tahansa
kuorsaten nukkumaan. Tästä ja paljosta muusta jota sain täällä kuulla
rupesin havaitsemaan kokojoukon omituisia ajatuksia aivuissani; mutta
peljäten kokonansa hukkaavani vanhemmat filosofiialliset perusteeni,
riensin pois tästä maasta; ja onnekseni tapasin pian toisissa
kansoissa uusia kummallisuuksia, joten nämä hassulle tielle juuri
joutumaisillansa olevat ajatukseni saivat toisen suunnan. Mutta
tultuani lepoon kiertomatkan perästä ja ruvettuani lähemmältä
ajattelemaan tätä mytakkilaista filosofiiaa, havaitsin ettei tämän
kansan tapa tautien parantamisen suhteen ollut niinkään halveksittava.
Sillä tiedänhän minä itse, että Euroopassa kyllä löytyy kirjoja, jotka
saavat aikaa inhoa, huolluttamista taikka unta. Mutta mitä mielen
tauteihin tulee, niin en saata hyväksyä Mytakkilaisten ajatuksia,
vaikka tosin myönnän, että useoita ruumiin heikkouksia löytyy, joita me
sekaannutamme sielunvammojen kanssa, mitä muuan meidän maailmamme
runoilijoista varsin oikeasti onkin osoittanut seuraavassa
komparunossa:

    "Ah, Sekstus, sama tauti kauvan kyllä
    Nyt meistä pahat nesteet irroittaa;
    Mull' sydämessäni on niistäjäni
    Ja seuroissa mä 'nuijan' nimen saan;
    Vaan sua säälitään ja lohtu sulle
    Ain' annetaan kun virhees' jaloiss' on,
    Ja kun et tanssi oot sa nuhteeton
    Sun jalkas' antavat sen anteeks sulle.
    Kun sitä vastoin minä kiellän enkä laula
    Oon kohta itsepintainen ma vaan
    Yksmielisesti sitä huutaa joka kaula
    Vaikk' varmaan helpommin sa tanssimaan
    Ain' pystyt, Sekstuksein, kuin minä laulaan!"

Tästä maasta minä matkustin erään järven poikki, jonka vesi oli
keltaiseen vivahtavata, ja saavuin _Mikrokin_ maahan. Mutta kun aivoin
mennä sisälle samannimiseen kaupunkiin olikin portti suljettu. Minä
sain odottaa hyvän hetken, ennenkuin puolinukkunut portinvartija ehti
saada puomit ja salvat edestä pois, päästäkseni portista sisälle. Syvä
äänettömyys vallitsi koko kaupungista, ottamatta lukuun ääntä, joka
tuli siitä että makaavat "vetelivät aimo hirsiä" ja joka ääni näytti
siltä kuin nyt olisin tullut unelle pyhitetyille asunnoille, joista
runoilijat niin kauniisti laulavat. Minä ajattelin itsekseni: "Oi
Jumalan! kuinka hyvin olisivatkaan asiat jos eräät pormestarit,
raatimiehet ja ruuti-ukot isänmaassani, olisivat saaneet kehtonsa
tänne. Kuinka mukavasti ja hauskaksi olisivat nuo rauhaa rakastavat
miehet havainneetkaan kaikki tässä siunatussa kaupungissa." Talojen
seinillä olevista kirjoituksista saatoin kuitenkin huomata että
taiteita ja käsitöitä täälläkin harjoitettiin sekä että lakia ja
oikeutta täälläkin käyteltiin. Näin nimikilpien avulla löysin erään
ravintolan; mutta päästä sisälle, kas se oli perin mahdotonta, kun ovet
olivat suljetut; sillä vaikka aurinko oli korkealla taivaalla oli nyt
kuitenkin yö tämän kaupungin asukkaille. Vihdoin, itsepintaisesti
kolkutettuani, avattiin ovi ja minä pääsin sisälle. -- Vuorokausi
jaetaan täällä kahteenkymmeneen kolmeen tuntiin, joista yhdeksänätoista
maataan ja valveilla ollaan vain nuo jäljellä olevat neljä. Käsittäen
että niin lyhyellä työajalla, niin yksityiset kuin julkiset asiat
tulevat ylenmäärin laiminlyödyiksi, pyysin minä kaikin kiiruin saada
esille, mitä ruokaneuvoja oli saatavana, peljätessäni että yö yhtäkkiä
saapuisi keittäjän niskaan hänen seisoessaan "piisin" edessä. Mutta kun
täällä kaikki toimitetaan ylen lyhyeen tapaan ja kaikkia kaartoteitä
väittämällä, on päivässä riittävästi mittaa siihen mitä heillä on
tehtävänä. Aterian syötyäni, mikä laitettiin valmiiksi paljon nopeammin
kuin olin odottanut, teki isäntä minulle seuraa kaupungille. Me menimme
erääsen kirkkoon ja kuuntelimme saarnaa, joka tosin oli ylen lyhyt,
mutta sitä sisällöllisempi. Saarnaaja rupesi oitis ainesanoja
selittämään, heittäen siksensä kaikki esipuheet, kertomiset, jauhamiset
ja muut täytetavarat, niin että minun mielestäni, kun ajatuksissani
vertailin tämän saarnan maisteri _Bederin_ pitkäraitaisiin
sanelemisiin, jotka usein olivat minun peräti väsyttäneet, tämä antoi
minulle paljon enemmän.

Samaa yksinkertaisuutta noudatetaan myös oikeudenkäyntioloissa.
Asianajajat sanovat paljon muutamilla sanoilla ja ryhtyvät heti
todistajien kuulustelemiseen. Muun muassa johtuu mieleeni muuan erään
naapurikansan kanssa tehty rauhansopimus, joka oli kokoonpantu
seuraavin sanoin: "Mikrokilaisten ja Splendikalaisten kesken on ikuinen
ystävyys vallitseva. Valtakuntien rajana on Klimakin virta ja Saborin
vuori. Allekirjoittaneet, joka tapahtui y.m. y.m." Siis he osaavat
neljällä rivillä sanoa saman mihin me tarvitsisimme suuria kirjoja.
Tästä näkyy, että maalinpäähän saatetaan tulla ilman melua ja
ajanhukkaa, kuin vain tiedetään välttää kaikkia kaarroksia, samaten
kuin kulkija saattaisi säästää puolet matkansa pituudesta jos hän aina
pääsisi kulkemaan suoraa eteenpäin.

Noin päivänmatkan päässä täältä on _Makrokki_ eli _Valvovien Maa_,
jonka asukkaat eivät milloinkaan nuku. Niinpian kun olin tullut
pääkaupungin portista sisälle, tuli vastaani mies jolla oli ylen kiiru.
Minä pyysin kohteliaasti hänen osoittamaan minulle hyvää majataloa,
mutta hän sanoi itsellänsä olevan ylen kiirettä eikä aikaa semmoisiin
ja riensi matkaansa. Kaikki, jotka näin riensivät semmoisella kiireellä
eteenpäin että ne pikemmin näyttivät lentävän kaduilla ja kujilla
ikäänkuin he pelkäisivät etteivät he ehdi aikoinansa perille. Minä
rupesin luulemaan että valkea oli jossain irti, taikka että jokin muu
vaara uhkasi kaupunkia, ja jatkoin siis kulkemistani pitkin kaupunkia
varsin yksin, kunnes vihdoin saavuin eräälle ravintolalle, minkä
saatoin ilmoitustaulusta nähdä. Täällä juoksivat toiset ylös, toiset
alas, ja suuressa kiiruusansa tuuppelivat he toisiansa ja joku osa
joskus joutui ahdinkoon, niin että sain lähes neljänneksen tuntia
eteisessä seisoa ennen kun pääsin sisälle. Minua tultiin heti vastaan
koko joukolla turhia kysymyksiä: mistä minä tulin, minne minä aivoin
matkustaa, kuinka pitkäksi ajaksi kaupunkiin jään, jos tahdoin
aterioida yksin vai seurassa, jos tahdoin vihreän, punaisen, valkoisen
eli mustan huoneen? ensimmäisessä vai toisessa kerroksessa? Isäntä,
joka samalla oli pöytäkirjurina eräässä alaoikeudessa, riensi pois
toimittamaan ruokaa, mutta tuli heti takaisin ja kertoi iljettävällä
laajuudella eräästä oikeusjutusta, joka jo oli kestänyt kymmenen vuotta
ja jota nyt käsiteltiin neljännessätoista yläoikeudessa. "Minä toivon,"
sanoi hän, "sen loppuvan parissa vuodessa, sillä nyt on enään ainoasti
kaksi yläoikeutta." Minä oikein hämmästyin hänen pitkästä
kertomuksestansa, josta saatoin päättää että tällä kansalla oli
tavatonta touhua tyhjästä. Isännän ollessa poissa katselin lähemmin
ympärilleni huoneessa ja näin kirjakokoelman, sangen rikkaan mitä
kirjojen lukuun tulee, mutta sisältönsä puolesta ylen määrin kehnon. Ne
kirjat, jotka loistivat kauniimmissa siteissä, olivat seuraavat:

1) Kertomus tuomiokirkosta. 24 osaa,

2) _Pehankki_-linnan valloitus. 36 osaa,

3) _Slaki_-yrtin käyttämisestä. 13 osaa,

4) Muistopuhe raatimies _Jaksille_. 18 osaa.

Sen mukaan mitä myöhemmin saatoin päättää isäntäni puheista, kun hän
minulle kertoi kaupungin oloista, toimittavat nukkuvat Mikrokilaiset
paljon enemmän kuin nämä alati valvovat Makrokilaiset, kun edelliset
kaikissa asioissa aina tarttuvat asian sydämeen, jälkimmäisten
leikitessä kuoren kanssa. Tämäkin kansa on sypressiä niinkuin
Mikrokilaiset ja muutenkin ovat nämä kansat ulkopuolisuutensa puolesta
sangen yhtäläiset. Kuitenkaan ei heillä ole suonissaan verta eikä
nestettä, niinkuin muilla elävillä puilla tällä kiertotähdellä, vaan
sen sijaan erästä paksua lientä, jolla on samat ominaisuudet kuin
elohopealla; niin, toiset väittävät että se todella onkin elohopeata
kun se lämpömittarissa tekee juuri elohopean vaikutuksen.

Kahden päivämatkan päässä on _Siklokin_ tasavalta, johon kuuluu kaksi
valtakuntaa, jotka yhdessä muodostavat liittokunnan mutta joista
kummallakin on sangen eroavat ja toisiinsa nähden riitaiset lait.

Ensimmäisen, minkä nimi on _Miho_, on perustanut _Mihakki_, vanha
kuuluisa lainsäätäjä, joka on ollut yhtä ankara täällä alamaailmassa,
kuin _Lykurgos_ meidän maapallollamme. Hänen periaatteensa
tarkoittivat, säännöillä säästäväisyydestä ja ankarilla rangastuksilla
kaikesta, mille sopi liiallisuuden nimen antaa, saattaa valtion
kokonaisuuteen ja lujuuteen. Tätä valtiota ansaitseekin suuren
säästäväisyytensä ja kohtuullisuutensa vuoksi nimittää uudenaikaiseksi
_Spartaksi_. Mutta minun täytyi ihmetellä, että tässä hyvin
järjestetyssä valtiossa, joka niin suuresti ylpeili mainioista
laistansa, löytyi semmoinen määrä kerjäläisiä; sillä minne kulkija
tulikin kaupungissa oli hänellä aina vastassansa puu, joka pyysi almua,
joten tämä paikkakunta matkustajalle on mitä vastenmielisin. Kun
lähemmin tutkin tämän maan suhteita, havaitsin minä, että väestön
liiallisessa kohtuullisuudessa juuri oli varsinainen syy haettava
yleiseen köyhyyteen; sillä kun kaikki laiska ja "hyvä elämä" on
kielletty, ja johdannollisesti rikkaatkin elävät vaatimattomammasti,
viettävät työmiehet elämänsä tyhjäntoimittamisessa kun heillä ei ole
tilaisuutta ansioon. Tästä minä opin käsittämään että itaruus
semmoisissa, joiden ei tarvitse ahnehtia, vaikuttaa yhteiskunnassa
samaa kuin raskas merenkulku ihmisen ruumissa.

Toisessa valtiossa, jonka nimi on _Liho_, otetaan elämä vastaan sen
iloiselta puolelta, siellä eletään makeasti eikä peljätä minkäänlaisia
kustannuksia. Niinpä siellä kukoistavatkin taide ja teollisuus, ja
asukkaat saavat yllykettä työhön, jolla he eivät ainoasti suojele
itseänsä puutteelta, vaan vieläpä usein saavuttavat varallisuudenkin;
se joka siis vetelehtii köyhyydessä vaikka hän on terve ja raitis, saa
siitä syyttää omaa laiskuuttansa, sillä tilaisuuden puutetta elannon
ansaitsemiseen ei täällä milloinkaan ole. Sentähden antaa rikkaitten
komea elämä jonkinlaista elollisuutta koko yhteiskuntaan, varsin
niinkuin veren kiertokulku antaa terveyttä ja elonvoimaa ruumiin
jäsenille.

Tämän tasavallan rajamaana on _Lama_, puoskaroimisen luvattu maa.
Siellä palvelemalla kunnioitetaan lääketaitoa niin ylen määrin, ettei
ketäkään, joka ei ole opintojansa harjoittanut Laman kuuluisassa
yliopistossa, saateta pitää todellisena lääketieteen tohtorina. Niinpä
viliseekin kaupungissa semmoinen määrä puoskaroitsijoita, että
helpommin tapaa niitä kuin muita järjellisiä olentoja. Koko kadunsivut
ovat täynnä apteekkia ja tehtaita anatomiallisten aseitten tekemistä
varten. Eräänä päivänä kulkeissani pitkin kaupunkia, kohtasin pienen
puun, joka kauputteli viime vuoden luetteloa syntyneistä ja kuolleista.
Hämmästyksellä havaitsin että kuluneen vuoden syntyneitten luku teki
ainoasti 150, 600:taa kuollutta vastaan. Minusta tuntui mahdottomalta,
että kuolema saattoi päästä semmoista hävitystä tekemään Apollon omassa
temppelissä. Minä kysyin tuolta puunpenikalta oliko jokin erinomaisen
saastuttava tauti, kulkutauti tai jokin muu rasittanut kaupunkia
kuluneen vuoden ajalla. Hän vastasi, että kaksi vuotta sitte kuoli
vielä useampi, mutta että tämän vuoden luettelo taas näytti tavallisen
verrannollisuuden syntyneitten ja kuolleitten kesken. Minä en sentähden
katsonut olevan viisasta jäädä tänne kauvemmaksi, varsinkin kun kaikki,
mikä tohtorin ja leikelmäopillisen aseen nimeä kantaa, minua kauhisti
siitä ruveten, kun minä oleskelin filosoofien maassa. Seuraannollisesti
minä lähdin matkaani, enkä pidättynyt ennen kun olin saapunut eräälle
seudulle noin neljäntuhannen askeleen päässä kaupungista, jossa
asukkaat eivät tietäneet mitäkään puoskaroinnista eivätkä siis myöskään
tämän seurauksena taudeista.

Jätettyäni tämän seudun tulin minä kaksi päivää kestäneen vaelluksen
perästä _Vapauden maahan_. Täällä ovat kaikki asukkaat omia herrojansa
ja ne muodostavat eri heimoja ilman lakia ja esivaltaa; ne muodostavat
kuitenkin yhdessä jonkinlaisen valtion ja kysyvät yleisissä asioissa
neuvoa vanhemmilta, jotka aina kehoittavat rauhaan ja yksimielisyyteen
ja muistuttavat tätä luonnollisen uskonnon käskyä: "älä milloinkaan
käyttäydy toisia kohtaan toisin kuin tahdot että toiset sinua kohtaan
käyttäytyvät!" Kaikkialla kohtaa katsojata Vapauden kuvaus, tallaten
vangituskeinoja ja kahleita jaloissansa ja varustettuna tällä
allekirjoituksella: "Kultainen vapaus". Ensimmäisessä kaupungissa,
johon tulin, tuntui kaikki minusta kylläkin rauhalliselta; mutta
asukkailla oli vaatteissaan erivärisiä nauhoja osoittamassa mihin
puolueesen, joihin valtio silloin oli hajoutunut, hän kuului.
Ylhäisempien asukkaiden porteilla oli vartioita, ja kaikki näyttivät
olevan valmiita tappelemaan, sillä aselepo oli pian lopussa ja
seuraavana päivänä piti taistelun taas puhkeutuman ilmi. Minä riensin
sentähden pois täynnä arkaa pelkoa enkä katsonut olevani turvissa
ennenkun taivaanranta peitti tämän "vapauden maan."

Lähinnä oleva maa kantaa nimeä _Joktana_. Vilun väristys kiiti kautta
ruumiini kuullessani puhuttavan tämän maan tilasta, sillä minä luulin
joutuvani vielä pahempaan levottomuuteen, tavattomuuteen ja
sekasortoon, kuin "Vapauden maassa" vallitsi. Joktana on nimittäin
kaikellaisten uskontolahkojen pesäpaikka; kaikki uskoaatteet, jotka
löytyvät koko kiertotähdellä, ovat tänne kokoontuneet ikäänkuin
keskipisteeseen ja niitä esitellään julkisesti. Kun tulin ajatelleeksi
kaikkia niitä sekaannuksia, jotka useimmissa eurooppalaisissa
valtioissa tavallisesti ovat uskonnollisissa asioissa esiintyvien
erilaisten mielipiteitten seurauksina, uskalsin tuskin astua sisälle
tämän maan _Joktansi_-nimiseen pääkaupunkiin, jossa sanottiin löytyvän
yhtä monta uskonlahkoa ja kirkkoa kuin katua ja kujaa. Mutta pelkoni
katosi pian, kun huomasin että mitä suurin yksimielisyys vallitsi
kaikkialla. Maallisissa kysymyksissä ei esiintynyt mitäkään
riitaisuutta; kaikilla oli sama mieli niin työn kuin levonkin puolesta.
Sillä kun hengen uhalla oli kielletty ketäkään häiritsemästä hänen
vapaassa uskontonsa harjoituksessa ja soimaamasta määräksi kenenkään
uskonnollista ajatusta, niin eivät mitäkään toraa sananvaihdossa,
niinkuin tietysti kaikki äkäisyys pysyy poissa sieltä missä ei vainoa
ole olemassa. Siellä esiintyi vain yhä jatkuva mutta jalo kilpailu eri
lahkojen kesken, sillä jokainen koetti kunnollisella elämällä todistaa
uskontonsa etevyyttä. Hallitus harrasti huolella sitä, että nuo eri
uskonnolliset ajatukset herättäisivät yhtä vähän vihaa kuin kaikki
erilaiset kauppapuodit ja työpajat, jotka ovat samanarvoiset, jos ne
vain ilman petosta, väkivaltaa ja panettelua kokovat vietellä ostajia
puoleensa ainoasti hyvillä tavaroilla ja rehellisellä työllä.
Useimmissa tapauksissa ei niistä eripuraisuuksista, jotka syntyvät
erilaisuuksista uskonnollisessa katsantotavassa, saateta syyttää
uskontoja vaan ainoasti vainoomishalua.

Muuan oppinut Joktansilainen selitti minulle perin pohjin tämän kansan
tavoista, hallitusmuodosta ja siitä mikä oli syynä tuohon yleiseen
tyytyväisyyteen. Minä kuuntelin hänen kertomustansa mitä suurimmalla
tarkkaavaisuudella ja ponnistausin painamaan kaikki visusti mieleeni.
Aluksi minä toin esille kaikellaisia inttämisiä, mutta lopuksi minun
täytyi heittää aseeni, kun hän todisti lauseensa kokemuksilla elämästä.
Saattamatta kieltää omien ajatusteni todistusta, taikka riettaasti
tehdä mustaa valkeaksi, täytyi minun tunnustaa että ajatuksen vapaus
oli katsottava niin varsinaisen tyytyväisyyden kuin vallitsevan
yksimielisyyden varsinaiseksi perusteeksi. Minä koin nyt vastustaa
häntä toisella uralla ja sanoin, että, valtiota järjestettäissä, oli
lainsäätäjän velvollisuus, kansalaisten maallisen hyvinvoinnin edellä
ajatella heidän ijankaikkista hyväänsä, ei niin paljon ottaa huomioonsa
sitä, mikä tuottaa heille hyötyä tässä elämässä, vaan enemmän muistaa
mikä on jumalan, heidän luojansa mieleen. Hän vastasi:

"Sinä olet väärässä, vieras, jos sinä luulet että jumala, totuuden
lähde, mielistyisi ulkokultaisuuteen ja teeskentelyyn. Muissa
valtioissa, joissa laki määrää että kaikilla pitää oleman yksi ja sama
usko, on ovi avoinna taitamattomuudelle ja teeskentelytaidolle, kun ei
kukaan tahdo eikä uskalla tunnustaa oikeata, varsinaista ajatustansa,
vaan useimmat tunnustavat suullansa mitä he sydämessänsä
kieltävät. Niinpä siellä harjoitellaankin uskonnollisia opintoja
kylmäkiskoisuudella eikä kukaan ota todellisuudessa pyrkiäksensä
totuutta etsimään. Tavallisesti tuomitaan kaikkia niitä, jotka
poikkeavat yleisestä mielipiteestä: mutta teeskentelijät ja
silmäinpalvelijat ovat kauhistus jumalalle, joka mieluummin katsoo
erhettyvään vilpittömyyteen kun teeskentelevään tunnukseen totisen
uskon suhteen."

Minä jäin sanattomaksi tämän terveen järjellisyyden eteen ja katsoin
parhaaksi herjetä sananvaihdostani.

Lähelle kaksi kuukautta olin nyt kuluttanut matkaani alituisessa
kulkemisessa, kun vihdoin saavuin _Tumbakiin_, joka rajoittuu
Pootu-ruhtinaskuntaan, jonka jo tervehdin kodokseni, koska nyt jo olin
lähellä lopettaa vaivalloisen matkani. Asukkaat ovat suurimmaksi osaksi
öljypuita, muuten sangen hurskas ja säännöllinen heimo. Ensimmäisessä
ravintolassa, johon menin majaa ottamaan, sain, vaikka minun olikin
ankarasti nälkä, kolmatta tuntia odottaa suurusta alituisen
jankutukseni uhaksi. Syynä viivytykseen oli se, että ravintolanisännän
ensin piti toimittaman aamurukouksensa, kun ei hän, ennen kun hän tästä
puuhasta oli päässyt, milloinkaan mihinkään toimeen ryhtynyt. Saatuansa
nyt rukoustyönsä valmiiksi tuli hän, naama vaaleana ja mieli ylen
äkeänä huoneesen, jupisten muutamia sanoja, joiden kaiketi piti oleman
kohteliaita, mutta jotka itse asiassa olivat moukkamaisia ja tolhoja,
sekä heitti pöydälle vadillisen kaalisoppaa, tehty ylen kelmeistä
aineksista ja karkean leivän, karkeamman kuin mitä talonpoika
köyhänäkään aikana syö. -- Mutta kyllä minä sen suuruksen sain maksaa
ja minä saatan vakuuttaa, että isäntä oli mitä hurskain ja samalla mitä
säälimättömin ravintolaisäntä, jonka minä milloinkaan olen tavannut.
Kieleni päässä jo pyöri halu sanoa hänelle, että olisi parempi, jos hän
vähän päästäisi rukouksiansa ja olisi vähän anteliaampi mitä laupeuteen
ja sääliin tulee; mutta minä nielin suuttumukseni, kun minä
kokemuksesta tiesin kuinka vaarallista oli ärsyttää tuommoisia
taivaallisen mielisiä pyhimyksiä.

Kaduilla nähdään asujamet alituisesti kulkevan alas vaipunein päin ja
oksin, voivotellen "tämän maailman turhallisuudesta." He hylkäävät ja
tuomitsevat viattomimmankin huvin ja soimaavat kaikkia katkeruudella,
jokaisen liikkeen, jokaisen hymyilyn, ja tällä tavalla lakkaamatta
sättien ja mustaten toisia, luulevat he itsellensä hankkivan pyhien
maineen. Perin äkästyneenä ja väsyneenä noista monista vaivoista ja
vastuksista, joita olin saanut matkallani kokea, tunsin minä halua
vähän huvitella itseäni, mutta minä kohtasin koko kaupungilta semmoista
hyljeksimistä, että jokainen talo tuntui minusta ripitystuolilta, jossa
minut vaadittiin syntini tunnustamaan. Kun muutamat niistä jotka
ahdistivat minua huomasivat etteivät rukoukset eivätkä varoitukset
tehneet minuun mitäkään vaikutusta, kaihoivat he minua kuin
kulkutautia. -- Minä en huoli sen enempää sanella tästä äkäisestä
kansasta, mainitsen vain esimerkin selittäväksi näytteeksi
Tumbakilaisten luonteesta, ja josta on helppo tehdä johtopäätös kaiken
muun suhteen. Muuan villi öljypuu tästä maasta, jonka kanssa minä olin
elänyt läheisessä tuttavuudessa hänen Pootussa oleskellessaan, sai
sattumalta nähdä minun kävellessäni erään ravintolan editse, ja
viittasi minun tulemaan sisälle. Kuultuansa että minä iloisten ystävien
parissa joskus saatoin tulla vähän "tiprakkaan", antoi hän minulle
semmoisen ripityksen siveydettömästä elämästäni, kuten hän sanoi, että
hiukseni nousivat päässäni pystöön ja kaikki jäseneni vapisivat.
Kuitenkin, ankaran Kaatoni sivaltaessa minuun rankaisevia salamoitansa,
tyhjensimme me yhden lasin toisensa perästä, kunnes molemmat siihen
määrään juovuimme että kaaduimme pöydän alle, josta ravintolan väki sai
meidät kotio kantaa. Ehdittyäni maata pöhnän päästäni ja ruvettuani
ajattelemaan kuinka kaikki tässä oli käynyt, tuumin vähän syvemmältä
heidän uskonnollisuutensa laatua ja havaitsin, että tämän kansan
uskonnollinen into pikemminkin tulee sapesta ja epäterveellisistä
nesteistä kuin totisesta tunteesta hyvän eteen. Mutta minä pidin nämä
ajatukseni vain itseni varalle.

Kahden kuukauden kuluttua saavuin vihdoin kotio, varsin
menehtymäisilläni, sillä jalkani olivat tuosta alituisesta astumisesta
tulleet niin kankeiksi ja aroiksi, että tuskin saatoin pystyssä pysyä.
Minä saavuin Pootun kaupunkiin kymmenentenä päivänä saarnikuussa ja
jätin oitis alammaisimmasti päiväkirjan ruhtinaalle, joka käski sen
viipymättä painattamaan. (Tässä tulee nimittäin huomata, että
kirjapainotaito, jonka keksimisestä sekä Eurooppalaiset että
Kiinalaiset ylistävät itseänsä, pitkiä aikoja ennen oli täällä
tunnettu.)

Pootualaiset mielistyivät siihen määrään tähän matkakertomukseeni,
etteivät he milloinkaan näyttäneet väsyvän sen lukemiseen. Pikkupuut
juoksentelivat pitkin kaupunkia ja kaupittelivat tätä kirjaa kaduilla
ja kujilla huutaen: "Hovikurjeeri Skabban matka maailman ympäri!"
Pöyhistyneenä tästä suotuisasta menestyksestä rupesin minä ohjaamaan
katseeni ylemmälle ja toivoin virkaa, josta saisin mainetta ja arvoa.
Mutta koska näytti siltä kuin olisin minä turhaan saanut odottaa tätä,
annoin minä ruhtinaalle anomuksen, jossa lähemmin selitin ja ylistin
teostani, ja pyysin jonkinlaista palkintoa osoitetuista ansioistani.
Ruhtinas, joka aina oli hyväntahtoinen, antoi rukousteni käydä
sydämellensä ja lupasi armollisesti tehdä jotakin hyväkseni. Tosin hän
pysyikin lupauksessansa, mutta armo pysähtyi vain siihen, että sain
lisäyksen palkkaani. Minä olin odottanut varsin toista palkintoa
teostani, enkä sentähden tyytynyt siihen mitä nyt olin saanut; mutta
kun en enään uskaltanut vaivata ruhtinasta valitin minä murhettani
suurkanslerille. Tämä ymmärtäväinen mies kuunteli valitustani
tavallisella ystävyydellänsä ja lupasi koettaa jotakin saada minulle
toimeen, mutta neuvoi minun samalla poikkeamaan mahdottomasta
pyynnöstäni ja enemmän muistamaan vähäpätöisyyttäni ja kehnoa
ymmärrystäni. "Luonto", sanoi hän, "on sinua äitipuolen tapaan
kohdellut, kieltäessään sinulta niitä sielunlahjoja, jotka oikeuttavat
tärkeämpiin virkoihin. Älä pyri semmoiseen, jota et voi saavuttaa;
kokemallasi olla toisten kaltaisena, sinä hukkaat itsesi. Ja jos sinä
todella saisit mitä sinä mielettömyydessäsi pyydät, niin olisi tämä
lainrikos, josta ruhtinas saisi enimmän kärsiä. Tyydy sentähden osaasi
ja herkene toivomasta semmoista mikä on selvässä riidassa luontosi
kanssa" -- Hän ei suinkaan kieltänyt ansioitani, ja kiitti minua siitä
kestävyydestä, jolla olin kärsinyt matkani hankaluuksia; mutta
"semmoiset ansiot", lausui hän pysyen ajatuksessaan, "eivät avaa tietä
virkojen saamiseen; sillä jos jokainen työ, jokainen ansio oikeuttaisi
ylhäisien virkojen saamiseen, niin jokainen käsityöläinen, maalari
taikka kuvanveistäjä, vaatisi palkkioksi itsellensä valtuuskirjan
raatimieheksi. Ansio piti epäilemättä palkittaman", arveli hän, "mutta
palkinnon piti tapahtuman saajan tilan ja työn mukaan, ellei tehtäisi
yhteiskunnalle vahinkoa taikka sitä saatettaisi pilkan esineeksi."

Tämä vastaus vaikutti minuun jollakin tavalla niin, että pitkän ajan
pysyin hiljaisuudessa ja olin vaiti. Mutta kun minusta rupesi tuntumaan
yhä katkerammalta eläminen ja kuoleminen alhaisessa asemassani, ryhdyin
vielä kerran tuohon vanhaan epätoivoiseen päätökseeni, mistä jo kerran
olin luopunut, että nimittäin päätin yrittää saada aikaan jotakin
muutosta yhteiskunnassa, ja sillä tavalla hyödyttäessäni maata
omaksikin edukseni saisin ylennystä.

Vähäistä ennen kun olin matkallani lähtenyt olin mitä huolellisimmasti
ja tarkimmasti tutkinut ruhtinaskunnan suhteita, saattaakseni tuoda
esille sen tuntuvimmat puutteet ja ehdoittaa keinoa niiden
parantamiseksi. Asetuksista _Kokleku_-maassa olin huomannut, että
valtio elää huonolla perustuksella siellä missä naisilla on pääsö
julkisiin virkoihin, koska nainen luonnostaan on taipuvainen
turhamaisuuteen ja siis pyrkii laajentamaan valtaansa ja
arvollisuuttansa äärettömiin, ja harvoin antaa perää ennenkun hän on
saavuttanut rajattoman vallan. Minä päätin sentähden tehdä ehdotuksen
lakimääräyksestä, joka sulkisi naisen kaikesta osallisuudesta valtion
hallituksessa, ja minä toivoin saavuttavani tarpeeksi suurta
enemmistöä, koska ei minulla pitäisi käymän vaikeaksi selvällä ja
suostuttavalla tavalla tuoda esiin niitä epäkohtia ja sitä vaaraa,
jotka uhkasivat miehiä, elleivät he aikoinaan ryhtyneet hillitsemään
naisten itsevaltaisuutta. Jos edellytettäisiin että kokonainen kielto
naisen käyttämisestä valtion palveluksessa tuottaisi liian suuria
vaikeuksia vaadin minä että hänen valtaansa ainakin rajoitettaisiin.
Ehdoituksellani oli minulla kolminainen tarkoitus. Ensiksi hankkisin
sillä itselleni mainetta koska minä tiesin neuvon muuanta virhettä
vastaan valtionhoidossa; toiseksi minä tarkoitin vetää yleistä huomiota
järkeni ja neroni puoleen, ja sen kautta vähän parantaa nykyistä
asemaan; ja kolmanneksi minä tahdoin kostaa naisille kaikkea sitä
pilkkaa, mitä he olivat antaneet minun kärsiä; sillä miksi en sitä
samalla tunnustaisi että itsekkäisyys, omanvoitonpyyntö ja kostonhimo
olivat parhaat ehdotukseni yllyttäjät, vaikka minä viisaasti olin
varoillani siitä, ettei kettu korvani takaa pääsisi esille
pistäytymään. Minä en milläkään muotoa tahtonut minusta sanottavan että
minä, yleistä hyvää näön vuoksi ottaessani intoni esineeksi,
oikeastansa etsinkin vain omaa etuani, ja siis astuin semmoisien
ehdotusmestarien jälkiä, jotka aina olivat tahtovinansa valtakunnan
parasta, vaikka selvästi näytti, kun asiata tarkemmin punnittiin, että
oma voitto oli heidän kiivain yllyttäjänsä.

Minä tein ehdotukseni kaikella huolellisuudella, johon suinkin kykenin,
puolustin sitä mitä ankarimmilla todistuksilla, ja jätin sen niin
alammaisimmasti ruhtinaalle. Hän, joka aina oli osoittanut minulle
erityistä hyväntahtoisuutta, hämmästyi nähdessänsä näin rohkean ja
mielettömän ehdotuksen, jonka hän ennusti minulle turmiota tuottavan.
Hän koetti sentähden sekä rukouksilla että todisteilla saada minua
päätöksestäni luopumaan. Mutta kun minä turvallisesti luotin osaksi
ehdotukseni hyötyyn osaksi siihen puolustukseen, jota miespuoliselta
suvulta odotin ja jonka luulin pysyvän lujana puolellani tässä
yhteisessä asiassa, pysyin minä, huolimatta kaikista seurausten
muistutuksista, lujana päätöksessäni. Lain määräyksen mukaan taluttivat
minun nyt torille köysi kaulassani odottamaan neuvoskunnan päätöstä;
sittekun tämä oli kokoontunut, käsitellyt asiata ja ratkaissut sen,
annettiin päätös ruhtinaan allekirjoitettavaksi, minkä jälkeen eräs
kuuluttaja sen julkisesti julisti. Päätös oli kokonaisuudessaan näin
kuuluva:

"Tarkasti tutkittuamme selitämme, että ensimmäisen hovikurjeerin
Skabban tekemä ehdotus siitä, että naisten sukupuoli suljettaisiin
kaikista julkisista viroista, on semmoinen laatuansa, ettei sitä,
tuottamatta vaaraa valtiolle, saateta hyväksyä ja panna käytäntöön,
koska toinen puoli valtakunnan kansaa, joka on naisia, ehdottomasti
tulisi loukatuksi semmoisesta muutoksesta ja rupeaisi nurjaa mieltä
kantamaan hallitusta vastaan. Sitä paitsi pidämme me kohtuuttomana, että
puut, jotka ovat varustetut hyvillä ominaisuuksilla, suljetaan
semmoisista kunniaviroista, johon ne osoittavat itsensä arvollisiksi,
varsinkin kun jokaisen täytyy tunnustaa ettei luonto, joka ei
milloinkaan toimi tarkoituksetta, turhan tähden tuhlaa heihin niin
monia hyviä lahjoja. Me ajattelemme valtion edun vaativan, että
virkaylennyksissä enemmän otetaan huomioon taipumukset ja kyky, kuin
sukupuolisuus. Ja kun maa usein kärsii taitavien puiden puutetta, on
meidän mielestämme hurjaa ja mieletöntä muutoksella yhtäkkiä tuomita
puolet maan asukkaista, ainoasti sukupuolisuuden tähden, kelvottomiksi
ja kykenemättömiksi yleisiin toimiin. Tarkasti punnittuamme tämän asian
julistamme me tämän tuomion: 'Hurjasta, mielettömästä ja
ajattelemattomasta ehdotuksestansa on yllämainittu Skabba rangaistava
lain mukaan'."

Ruhtinaan kävi kovasti sydämelle ja sääliksi tämä minun onnettomuuteni,
mutta kun ei hänellä ollut tapana milloinkaan muuttaa mitäkään
neuvoskunnan päätöstä, kirjoitti hän sen alle ja vahvisti sen
sinetillänsä ja antoi sen julkisesti kuulutettavaksi; kuitenkin sillä
helpoituksella tuomiossa että minä, katsoen vieraan ominaisuuteni ja
kotoperääni uudesta ja peräti oudosta maailmasta, jossa nopea-aatteinen
pää katsotaan täydellisyydeksi, vapautettiin hengen rangaistuksesta;
mutta ettei kunnioitus lakia kohtaan mitään kärsisi tämmöisen
armeliaisuuden tähden piti minut suljettamaan vankeuteen koivukuun
alkuun asti ja silloin, samalla kuin muutkin rikolliset, lähetettämän
maankuoren sisäpuoliselle pinnalle.

Niinpiankun tuomio oli julistettu pantiin minä vankeuteen. Muutamat
ystävistäni neuvoivat minun vastustamaan tuomiota sillä perustuksella
että niin monta nuorta neiteä ja rouvaa oli ollut tuomarien joukossa,
joiden saatettiin sanoa tuominneen omaa asiaansa. Toiset
arvelivat minun menettelevän järkevämmin jos syyttäisin tästä
päähänpöllähdyksestä mukasyntynyttä tuhmuuttani, mikä oli
kansallisviaksi katsottava. Tämän jälkimmäisen neuvon minä kuitenkin
mitä jyrkimmästi hylkäsin, kunnioituksesta ylimaailmallisia
lähimmäisiäni kohtaan, joiden kunnia tuommoisesta tunnustuksesta minun
puoleltani kärsisi melkoisesti.

Kohta jälkeenpäin sain kuulla, että ruhtinas olisi ollut valmis
käyttämään armoitusoikeuttansa, jos minä vain vilpittömästi
tunnustaisin ajattelemattomuuteni, ja tämän olisi hän todella tehnyt
vaikka rahavarain hoitajatar _Rahagna_ kiihkolla sitä vastusti; mutta,
tunnustaakseni totuuden, olin minä sangen tyytyväinen tuomiooni, sillä
se toimi, joka oli minulle uskottu, oli minusta inhoittavampi kuin
kuolema ja sitä paitsi rupesin minä suuttumaan pidempään yhdessä-oloon
ja yhteisvaikutukseen näiden, käsitettämättömästä viisaudestansa
pöyhistyneiden puiden kanssa. Minä toivoin sitä paitsi saattavani saada
paremman onnen maankuorella, jossa kaikki vieraat, sen mukaan mitä olin
kuullut kerrottavan, poikkeuksetta otettiin hyvin vastaan.



KYMMENES LUKU.

Matka maankuoren sisäpuoliselle pinnalle.


Minä en ole vielä kertonut mitäkään tästä sangen kummallisesta
karkoituksesta maankuoren sisäpuoliselle pinnalle eli "ilmalaelle",
jota täällä maanalaisten kesken käytetään; tässä on juuri sopiva
tilaisuus antaa lukijalle käsitys tästä menettelystä.

Kahdesti vuodessa saapuu tänne muutamia erittäin suuria lintuja, joita
sanotaan _Kupakeiksi_ eli postilinnuiksi; ne jäävät tänne vähäksi
ajaksi ja lentävät taas pois määrätyillä ajoilla. Syy tähän
aikamääräiseen tulo- ja lähtömatkaan on jo pitkinä aikoina antanut
maanalaisille tiedemiehille aihetta moniin aprikoimisiin. Muutamat
oppineet otaksuivat että lintuja tänne viettelevät eräänlaiset erittäin
suuret kärpäset, joita tänä vuoden aikana löytyy suurissa määrin ja
joita linnut näyttävät himoitsevan; arvelu, minkä ainakin minä katson
täydesti todistetuksi siitä, että niinpiankun kärpäset katoavat niin
linnutkin lähtevät takaisin maankuorelle. [Tässä ja edelleen on
huomattava, että missä tätä sanaa näin käytetään, niin se aina
tarkoittaa maan _sisäpuolista_ kuorta, vaikkei sitä ole nimenomaan
sanottu; jota vastoin, jos _ulkopuolisesta_ on puhe, se silloin
sanotaan. Suoment. muist.] Selvästi näkyy, että määrätty luonnonvietti
on tässä perustana, jos katsotaan toisia lintuja, jotka määrätyillä
ajoilla, ja epäilemättä samasta syystä saapuvat eräihin maanosiin.
Toiset sitä vastoin arvelevat, että maankuoren asukkaat ovat varta
vasten opettaneet näitä lintuja tuomaan saalista muista maista varsin
niinkuin pyytihaukat ja muut metsästykseen opetetut linnut. Tätä
arviota näyttäisi puolustavan se varovaisuus, jolla linnut matkansa
päätettyä laskevat saaliinsa maahan. Muidenkin asiansuhteitten johdosta
tahdotaan tehdä uskottavaksi, että nämä linnut ovat joko taidolla
opetetut taikka järjellä varustetut, sillä kun aika on heillä käsissä
lähteä matkaan, käyvät ne niin kesyiksi että ne antavat itsensä ottaa
kiinni ja panna erään verkon alle, jossa ne sitte kärsiväisesti ovat
muutaman päivän hiljaa, syöden vain ennen mainittuja kärpäsiä, joita
jo ennestään on koottu melkoisia määriä tätä varten; kaikki tämä
sentähden että ne pysyisivät aloillansa kunnes kaikki valmistukset
maanpakolaisten poisviemistä varten ovat tehdyt. Tässä menetellään
seuraavalla tavalla: niihin verkkoihin tai silaka-kaluihin, jotka ovat
lintujen päälle jo ennestään pantuina, sidotaan kiinni muuan kaukalo
eli palmikkoverkko, jossa on juuri osavasti tarpeellinen tila
ihmiselle. Kun nyt linnut havaitsevat ettei niitä kauvemmin ruokita
kärpäsillä, kohouvat ne ilmaan ja lähtevät liitämään kotiopäin. Kaksi
porvaria Pootusta, jotka muista rikoksista olivat tuomitut tähän
maanpakolaisuuten, tekivät matkan samalla kerralla kuin minäkin. Toinen
niistä oli viisaustutkija, joka oli rohjennut uhkarohkeudella kohdella
lain käskyä ja julkisesti esitellyt ja puhunut jumalan olennosta ja
henkien luonnosta. Hän oli ensin saanut suoneniskurangaistuksen, mutta
kun hän pian tämän jälkeen uudestaan rikkoi lain saman asian suhteen
tuomittiin hän maanpakolaisuuteen. Toinen näistä oli raivio, joka
tuomalla esiin epäilyjä siitä olivatko uskonnot ja hallitukset
oikeutettuja, näytti tarkoittavan kumota molemmat. Hän kieltäysi
tottelemasta yleisiä lakeja, sanoen syyksi että kuuliaisuus
maalliselle esivallalle olisi vastoin hänen omaatuntoansa. Hänen
ystävänsä koettivat mitä tuntuvimmilla syillä voittaa tämän hänen
itsepäisyytensä, muistuttaen hänelle "kuinka moniin erhetyksiin
omatunto usein on syynä lauseensa ja kuviteltujen todisteittensa
kautta; kuinka usein synkkämielisyys ja epäterveelliset nesteet
sekoitetaan innon, omantunnon arkuuden ja päähän johdatuksen kanssa;
kuinka yksinkertaista oli tuoda todistukseksi omantunnon todistusta ja
kuinka häpeämätöntä oli vaatia että toisten pitää mukauduttaman
tunteensa uskon puolesta yhden vaatimuksen mukaan, koska heillä oli
täysi valta antaa omantuntonsa olla äänestämässä hänen omaatuntoansa
vastaan" Lopuksi koettivat he tehdä hänelle selväksi, "että se joka
itsepintaisesti vaatii että hänen omantuntonsa pitää oleman korkeimpana
tuomarina, ei ole ansainnut itsellensä kansalaisoikeutta, koska kunnon
kansalaisen tulee osoittaa kuuliaisuutta maan laeille, jota ei raivio
tahdo eikä taida tehdä niinkauvan kun hänen oma tunteensa on hänellä
ainoana ojennusnuorana." Mutta kun eivät kehoitukset eivätkä
todistukset saata mitäkään vaikuttaa raivion suhteen, niin hän
piintyneenä pahuuteensa ja auttamattomana karkoitettiin maasta
maankuorelle. Meitä oli siis kolme: yksi ehdotuksen tekijä, yksi
järkeisoppinen ja yksi raivio, jotka samalla kertaa teimme tämän
matkan.

Eräänä päivänä alkupuolella koivukuuta otettiin meidät vankeudesta ulos
ja vietiin kukin määrätylle paikallensa. Kuinka tästä hetkestä ruveten
toverieni kävi on minulta varsin tietämätöntä, sillä minä vain
ajattelin itseäni. Ehdittyämme tuolle määrätylle paikalle vartijani
heti "pakkasivat" minun tuohon nauhakaukaloon eli palmikkoverkkoon, tai
miksi sen sanoisin, ynnä myös muutaman päivän ruokatavarat. Pian tämän
jälkeen kun linnut havaitsivat, ettei niitä kauvemmin ruokittu, ne
ikäänkuin saivat kehoituksen lähtemään matkaan ja kohousivat ilmaan ja
lähtivät kiitämään eteenpäin tavattomalla nopeudella. Maanalaiset ovat
ylipäänsä sitä mieltä että Natsaari-kiertotähti on sadan peninkulman
päässä maankuoresta. Minä en saata varmuudella sanoa kuinka pitkän ajan
tätä matkaa kesti, mutta minusta oli kuin olisi retkeen kulunut noin
neljäkolmatta tuntia. Havaittuani kaiken luonnon pitkän ajan ollen
hiljaa ympärilläni rupesin vihdoin kuulemaan huumaavata melua, josta
saatoin ymmärtää etten ollut pitkän matkan päässä maasta. Nyt minä
tulin perin vakuutetuksi siitä, että linnut todella olivat opetettuja,
sillä ne laskeusivat maahan niin suurella varovaisuudella ja taidolla
ettei kaukalo saanut vähintäkään täräystä. Minä havaitsin kohta
ympärilläni koko joukon apinoita, joka teki minun koko lailla
levottomaksi sillä Natsaarilla olivat nämä olleet minun pahimpia
kiusanhenkiäni. Tämä levottomuuteni vielä yltyi kun sain kuulla heidän
lörpöttelevän ja papattavan keskenänsä, ja kun tulin havainneeksi
heidän naurettavan koreata pukuansa ja kuinka tyhmän mahtavasti he
käyttäysivät. Minä ymmärsin nyt että ne olivat maan asukkaita; mutta
tottuneena kuin olinkin kaikellaisiin mahdottomuuksiin ei löytynyt siis
mitäkään mikä olisi minua peräti hämmästyttänyt, minkätähden minä pian
taas sain rohkeutta, varsinkin kun huomasin että apinat mitä
hienoimmalla kunnioituksella ja kohteliaisuudella tulivat auttamaan
minua, heidän uutta vierastansa, kaukalon vankeudesta. Tuskinpa
tempukkaammin menetellään lähettiläitä vastaanotettaissa meidän
maailmassa. Yksi toisensa perään astui minun eteeni ja puhutteli minua
sanoilla "Pul asser." Usean kerran kuultuani tämän tervehdyksen
kerrottavan ja vihdoin vastattuani samoilla sanoilla, purskahtivat he
tavattomasti nauramaan, ja osoittivat koko joukolla naurettavia
liikkeitä erityisen ihastuksensa minun nopeasta käsityskyvystäni. Minä
huomasin heti että nämä asukkaat olivat kevytmielisiä, uteliaita ja
puheliaita. Kun he puhuivat, oli kuulija kuulevanansa rummun
päristystä, siihen määrään nopeasti seurasi sana toistansa ilman
hengenvetoa; ne olivat sanalla sanoen Pootualaisten suora vastakohta
sekä puvun ja kielen että tapojen ja ruumiin rakennuksen puolesta.
Aluksi he hämmästyivät nähdessään minun luomislaatuni, mutta heidän
hämmästyksensä varsinaisena syynä oli se, että minulta puuttui häntä;
sillä, kun kaikista järjettömistä eläimistä ei mikään ole enemmän
ihmisen kaltainen kuin apina, olisivat he pitäneet minun heidän omaan
sukuunsa kuuluvana jos vain tuo häntä olisi minulla ollut, varsinkin
kun ne aina ovat huomanneet kaikki muut Natsaari-kiertotähden asukkaat
varsin toisellaisiksi.

Heti maalle tultuani vietiin minut sangen suureen huoneukseen, joka oli
kauniisti järjestetty katon reunakoristeilla, peileillä, marmorilla,
uhkeilla huonekaluilla ja tapeteilla. Vartio oli sijoitettu
ulkopuolelle, josta saatoin ymmärtää ettei täällä mikään halpa apina
asunut; niinpä sainkin pian tietää että tämä oli itse pormestarin
asunto. Kun hän mielellänsä halusi puhua kanssani, määräsi hän muutaman
opettajan opettamaan minulle maan kieltä. Minä käytin tähän
neljänneksin vuotta, ja kun minä tämän ajan kuluttua jotenkin hyvin
osasin puhella heidän kanssansa luulin minä heissä herättäväni yleistä
ihmettelemistä nopean käsityskykyni ja hyvän muistini kautta. Mutta
opettajani olivat pitäneet minun siihen määrään huonopäisenä ja
raskasoppisena, että he kärsimättömyydessään olivat usean kerran olleet
vähältä jättää minut sikseni. Sentähden, samaten kuin minua Natsaarilla
nopean käsityskykyni tähden ivalla sanottiin _Skabbaksi_ eli
liianaikaiseksi sain minä näiltä apinoilta tylsyyteni tähden nimen
_Kakidora_, joka merkitsee pöllöpäätä; sillä täällä annetaan arvoa vain
sille, joka nopeasti käsittää asioita ja joka aimo tavalla saa suutansa
piestyksi.

Sillä ajalla, jona minulle opetettiin marakattien kieltä, vei isäntäni
minua usein pitkin kaupunkia, jonka tunnusmerkkinä kaikkialla näyttää
olevan komeus ja loisto. Tuskin saattoi päästä kulkemaan tuon suuren
vaunu- ja palvelijamäärän sekä tuon edestakaisin aaltoilevan
kansanpaljouden tähden. Mutta kaikki tämä oli ainoasti pikkuseikkoihin
luettavata verraten siihen hullupäiseen ylellisyyteen joka vallitsee
itse pääkaupungissa, jossa havaitaan ikäänkuin keskipisteesen koottuna
kaikki turhallisuus ja loisto, joka suinkin saatetaan ajatella.
Niinpian kun olin tämän maan kielen täydellisesti oppinut, vei isäntäni
minun tähän kaupunkiin, jossa hän aikoi lahjoittaa minun harvinaisena
lahjana eräälle neuvosherralle, jonka suosiota hän erittäin pyrki
saavuttamaan; sillä hallitus on ylimyksellinen ja koottuna Suuren
Neuvoskunnan käsiin, jonka jäsenet kaikki tyyni ovat vanhoista
aatelissuvuista. Ne, jotka eivät ole jalosyntyisiä, eivät milloinkaan
saata toivoa nousevansa ylemmälle kuin katteiniksi, rahaston hoitajiksi
taikka näiden arvoisiin virkoihin maakunnissa ja pienemmissä
kaupungeissa; joskus niistä kuitenkin joku koroitetaan pormestariksi,
kuitenkin ainoasti erityisten ansioitten johdosta. Niinpä esim. oli
isäntäni tullut pormestariksi hyvän päänsä takia, joka oli siihen
määrään rikas aatteista ja pään-pöllähdyksistä, että hän kuukauden
ajalla oli ehtinyt tehdä kahdeksankolmatta eri ehdotusta, ja vaikkei
ainoakaan niistä soveltunut maan tarpeesen eli hyväksi, todistivat ne
kuitenkin runsaasti varustetusta keksimyskyvystä ja vaikuttivat että
hän saavutti suuren maineen; sillä ei missäkään muualla koko
maanalaisessa maailmassa pidetä ehdotuksen tekijöitä niin suuressa
arvossa kuin tässä maassa.

Valtakunnan pääkaupungin nimi on _Martinia_, jonka mukaan koko maa on
saanut nimensä. Sillä on luonnonihana asema, uhkeita rakennuksia, se on
etevä kauppakaupunki varustettuna suurellaisella sotalaivatehtaalla.
Suuruutensa puolesta ei se ole paljon Pariisia pienempi. Tungos oli
kaduilla niin suuri että meidän, sanan oikeassa merkityksessä, täytyi
raivata itsellemme tien tullaksemme siihen osaan kaupunkia, jossa
presidentti itse asui; sillä hänelle isäntäni, pormestari, aikoi minun
lahjoittaa. Saavuttuamme palatsin läheisyyteen, riensi isäntäni erääsen
majataloon pukuansa järjestämään, saattaaksensa esiintyä
moitittamattomasti presidentin edessä. Oitis hänen ympärillensä
kokoontui suuri määrä palvelijoita, joita yleensä sanottiin
_maskatteiksi_ ja jotka olivat kaikkien niiden palvelukseksi, mitkä
aikoivat käydä jonkun ylhäisen herran luona. Nämä maskatit harjaavat
vaatteet, pesevät pois likapilkut ja niillä on erittäin suuri kyky
panemaan kuntoon kaikkea mikä jollakin tavalla on epäjärjestykseen
joutunut. Yksi niistä otti heti haltuunsa pormestarin miekan
hivuttaaksensa kiiltäväksi. Toinen koristi hänen häntäänsä suurella
määrällä nauharuusuja monissa värivivahteissa, sillä nämä apinat eivät
pidä mitäkään niin tärkeänä kuin saada häntänsä somasti koristetuksi,
niin, löytyispä siellä neuvosherroja -- mutta varsinkin heidän
rouviansa -- jotka juhlallisiin tiloihin kustantivat häntäänsä
vähinnäkin puolentoista tuhatta markkaa meidän rahassamme. Muuan
maskatteista käytti "passaria" tarkasti mitataksensa olivatko puvun
kaikki eri osat täydessä sopusuhdassa keskenänsä, toinen tuli juosten,
kädessänsä astiassa naamaväriä, ja maalasi yks' kaks' pormestarin
kasvot, toiset siivosivat hänen kynsiänsä, valelivat hänen päällensä
hyvänhajuista vettä, kuivasivat häntä, järjestivät hänen hiuksensa,
pitivät kuvastinta hänen edessään ja kaikki tämä tapahtui semmoisella
innolla ja tarkkuudella kuin maamittarit meillä, kun heidän pitää
pistämän ja värittämän kartan. Minä ajattelin itsekseni: kuinkahan
pitkä aika ja kuinkahan suuria kustannuksia tuhlataankaan naisten
pukuun, kun näin monta mutkaa maalaamisen, harjaamisen ja
kiillostuttamisen puolesta tarvitaan miesten kuntoon saamiseksi. Ja
totta on, että Martinian naiset niin ylen määrin koettavat peittää
ruumiilliset puuttuvaisuutensa ja vammansa naamamaalilla, rasvoilla ja
koristeilla että sitä on iljettävä katsella; sillä kun hiki on ehtinyt
sekoittua noihin lihaviin aineihin käy samaten kuin kokin sekoittaessa
monta erilaista soppaa yhteen; mahdoton on sanoa miltä se hajahtaa,
mutta pahalta se hajahtaa.

Kun isäntäni vihdoin oli tarpeeksi "pulieerattu", voideltu, rasvattu,
maalattu, harjattu ja kammattu lähti hän minun kanssani presidentin
palatsille, perässänsä ainoasti kolme palvelijaa. Tultuansa eteiseen
otti hän kengät jaloistansa, ettei hän olisi liannut marmorilaattiata.
Me saimme odottaa kokonaisen tunnin ennenkuin meidät ilmoitettiin
presidentille emmekä sittekään päässeet sisälle ennenkuin isäntäni oli
antanut juomarahoja, millä tavalla tässä maassa ostetaan palvelijoitten
suosio. Presidentti istui korkealla, kullatulla tuolilla, ja nähtyänsä
minun isäntineni astuvan huoneesen purskahti hän tavattomasti nauramaan
ja teki semmoisen määrän tyhmiä ja naurettavia kysymyksiä että minun
rupesi koko ruumiiltani hikeä valuamaan. Jokaisen vastauksen kuultuansa
nauraa honotti hän irvistäen niin että nenänsä rypistyi. Minä otaksuin
että naurettavaisuutta ja narrimaisuutta täällä pidetään suuressa
arvossa, ajatus minkä salaa uskoin isännälleni. Mutta tämä vakuutti
minulle että presidentti oli erittäin lahjakas mies. Kuinka ylen
nerollinen hän oli, kävi parahiten selville tuosta äärettömästä
määrästä erilaisia toimituksia joita hallitus oli hänelle uskonut
vaikka hän vasta oli varsin nuori mies. Hänen käsityskykynsä oli
niin vilkas ja nopea, että hän saattoi selvittää mitä tärkeimmät
asiat viinilasin ääressä, olipa hänellä tapana päivällis- ja
ehtoollis-aterian aikana, odottaessaan uutta ruokalajia, tehdä
suunnitelman uuteen asetukseen. Kun kysyin kuinka kauvan tuommoiset
asetushätikkötyöt pysyivät voimassa, vastasi hän minulle, että ne
ylipäänsä ovat noudatettavina kunnes neuvoskunta katsoo hyväksi ne
jälleen kumota.

Sittekun presidentti puolen tunnin ajan yhä oli lörpötellyt minun
kanssani, millä ajalla hän oli yhtä vilkas kielensä puolesta kuin
meidän parturimme kotona, kääntyi hän isäntäni puoleen ja ilmoitti
aikomuksensa olevan ottaa minun palvelijoittensa joukkoon, koska hän
raskaan käsityskykyni johdosta saattoi päättää että minä olin syntynyt
hullujen maassa ja tyhmyyden tähden turvissa ja etten minä siis
kelvannut mihinkään tärkeämpään toimeen.

"Niin," sanoi isäntäni, "minä olen todella havainnut jonkinlaisen
synnynnäisen tylsyyden hänessä, mutta jos hänelle vain suodaan aikaa
ajattelemiseen, arvostelee hän asioita sangen järjellisesti."

Tähän vastasi presidentti:

"Olkoonpa niin, mutta täällä me tarvitsemme nopea-aatteisia miehiä, kun
asioiden paljous ei siedä vitkallisuutta."

Hän rupesi nyt tekemään minulle koko joukon nenäkkäitä kysymyksiä
jäntereitteni voimasta, ja kehoitti minun nostamaan erästä raskasta
painoa, joka oli laattialla, ja kun tämä minulle ponnistuksetta
onnistui sanoi hän:

"Luonto on, mitä sielusi lahjoihin tulee, kohdellut sinua äitipuolen
tapaan, mutta on tämän puuttuvaisuuden palkinnut ruumiinvoimilla."

Minut käskettiin nyt hetkiseksi poistumaan toiseen huoneesen, jossa
palvelijat ottivat minun sangen ystävällisesti vastaan, mutta samalla
kiusasivat minua hirmuisesti lipeällä kielellänsä, alinomaisella
papatuksellansa ja kummallisilla kysymyksillänsä. He latelivat minulle
semmoisen määrän kysymyksiä meidän maailmastamme, etten minä lopuksi
tietänyt mitä piti vastaamani, ja kuinka jatkoinkin ja vähä välillä
pistin valhetta sekaan en saattanut heidän uteliaisuuttansa tyydyttää.

Vihdoin tuli isäntäni sisähuoneesta ulos ja ilmoitti minulle, että
Hänen Ylhäisyytensä oli ottanut minun hovipalvelijoittensa joukkoon.
Presidentin edellisistä virkkauksista saatoin jotenkuten ymmärtää että
se virka, jonka olin saanut, ei ollut erityisestä merkityksestä vaan
olin minä korkeintaan määrätty linnanvoudiksi taikka hovimestariksi.
Kysymykseeni tämän seikan laidasta vastasi isäntäni:

"Hänen ylhäisyytensä on erityisen suosion osoitteena ottanut sinun
ensimmäiseksi kantajaksensa, josta saat palkkaa kaksikymmentä viisi
_sterkulaattia_ (noin 300 markkaa meidän rahassamme); hän on sitä
paitsi luvannut ettei sinun tarvitse olla palvelukseksi muille kuin
hänelle itselle ja Hänen Armollensa Presidentin rouvalle."

Tämä vastaus iski minuun kuin ukkosen nuoli, ja mitä vaikuttavimmalla
tavalla koetin minä selittää isännälleni kuinka kohtuutonta oli näin
halvassa toimessa pitää "parempain ihmisten lapsia". Mutta
hovipalvelijat katkasivat murhevirteni, kokoontuivat miehissä
ympärilleni ja olivat vähältä tukehduttaa minut tomppelimaisilla
onnitteluillansa. Minut osoitettiin vihdoin pieneen huoneesen, jossa
illallinen oli pantu esille. Syötyäni hiukan ja saatuani tiedon
vuoteestani menin heti levolle, mutta olin niin liikutettuna
mielessäni, että minun oli mahdoton nukkua. Alinomaa pyöri mielessäni
tuo ylpeä paremmuuden tapa, jolla nämä apinat minua kohtelivat, ja
spartalaisen kärsiväisyyttä todella kysyttiin tämmöisen katkeran
loukkauksen kestämiseen. Minä surin onnetonta kohtaloani, joka täällä
tuntui paljon tukalammaksi kuin Natsaarilla, ja minä sanoin itselleni:
"Mitähän tuo suuri Kadoki, Pootualaisten suurkansleri, elämästänsä
pitäisi jos hän tulisi tänne? Häntä tuskin katsottaisiinkaan, häntä,
joka tarvitsee kokonaisen kuukauden ehdotuksen tekemiseen. Mitähän
tulisi Palmkan kohtaloksi tässä maassa, jossa neuvosherrat keksivät,
laativat ja kirjoittavat lakimääräyksen suurusta syödessänsä?"
Kaikesta, mitä tähän saakka olin huomannut, oli varsin päivän selvää
että minä viisaitten maasta olin joutunut narrien pääkortteeriin. Perin
menehtyneenä minä vihdoin vaivuin uneen. Minä en tiedä kuinka kauvan
untani kesti, sillä yön ja päivän eroa ei ole täällä olemassa; pimeys
tulee ainoasti silloin kun Natsaari määritetyllä ajalla tulee maan
kuoren ja maanalaisen auringon välitse ja silloin peittää sen. Paitsi
tätä ajoittain palajavata kokonaista auringonpimennystä ei löydy
mitäkään vuodenaikain eroitusta, kun aurinko aina on yhtä etäällä
maankuoresta.

Minä en ollut vielä hevin ehtinyt herätä ennenkun eteeni ilmestyi
marakatti, joka ilmoitti itsensä minun virkaveljekseni ja joka toi
mukanansa kaikellaisia vöitä ja irtohännän, minkä hän sitoi kiinni
peräpuoleeni että minä tulisin toisten apinoitten kaltaiseksi. Sitte
käski hän minun olemaan valmiina, sillä presidentti piti tunnin perästä
kannettaman yliopistoon, johon hän ynnä toiset Neuvostokunnan herrat
olivat saanut kutsumuksen läsnäolollansa kunnioittamaan eräitä
tohtorinvihkiäisiä, joiden piti tapahtuman kello neljätoista
aamupäivällä. Tässä lienee tarpeen ilmoittaa, että vaikkei päivää ja
yötä saateta eroittaa, koska aina täysi päivä vallitsee, jaetaan
kuitenkin päivä määrättyihin tunteihin, puoliin tunteihin ja
neljänneksiin kelloilla taikka tuntilaseilla, niin että
martinialaiseen vuorokauteen menee kaksikolmatta tuntia. Vuosi
luetaan Natsaari-kiertotähden kulun mukaan, joka tekee retkensä
auringon ympäri puolta lyhyemmässä ajassa kuin maankuori.

Kello neljätoista me siis kannoimme Hänen Ylhäisyytensä kullatussa
kantotuolissa yliopistoon. Astuessamme juhlasaliin näimme sillä monta
maisteria ja tohtoria jo istuvan rivissä. Kaikki nousivat seisomaan ja
kääntyivät selin Hänen Ylhäisyyteensä, hänen kulkeissaan heidän
ohitsensa; tämä on suuri kohteliaisuuden osoitus, ja sentähden he
kuluttavat niin suuria kustannuksia häntänsä koristamiseen ja
nauhoittamisen. Minusta tämä takaperäinen tervehtämistapa tuntui sekä
tyhmältä että naurettavalta, sillä selkänsä johonkuhun henkilöön
kääntäminen osoittaa meillä kylmämielisyyttä ja halveksimista; mutta:
kullakin maalla on oma tapansa. Mainitut tohtorit ja maisterit istuivat
salin molemmilla sivuseinillä, ja salin yläpäässä oli puhujatuoli
sijoitettu, missä tällä kertaa oli se apina, joka piti tohtoriksi
vihittämän. Ennenkun vihkimystoimitus tapahtui pidettiin väitös eräästä
tieteellisestä teoksesta, jolla oli tämä nimi: "Fyysillinen
inauguraalidissertatiooni [luonnontieteellinen vihkimys-tiedeteos],
jossa esitellään ja selvitetään tuo tärkeä kysymys: tuleeko se ääni
minkä kärpäset ja muut hyönteiset lentäessään saavat aikaan, suusta vai
perästä." Vihittävällä oli puolustettavana edellinen mielipide, mutta
opponentit eli vastaväittäjät vastustivat tätä niin tulisesti, että
minä jo pelkäsin verisen tappelun tulevan tämän sanasodan päätökseksi,
ja kuka tietää kuinka olisikaan käynyt elleivät senaattorit olisi
nousseet ylös ja virka-arvollansa hillinneet tämän puuskan. Väitöksen
ajalla soitettiin huilua; muuan huilunpuhaltaja oli nimittäin
saapuvilla joko kovilla äänillä elähyttämässä taistelevia, jos he
rupeaisivat laimentumaan, taikka vienoilla säveleillä hillitsemässä
heidän liiallista intoansa. Nämät ja muut keinot eivät kuitenkaan
tavallisesti mitäkään hyödytä, sillä eipä olekaan helppo asia noudattaa
kohtuullisuutta, kun tärkeistä asioista väitellään, mistä me kyllä
olemme kokemuksen saaneet omassa maailmassamme, jossa sekavia
kysymyksiä käsitellään yhtä suurella tulistuksella. Kuitenkin taukosi
tämä riita, joka näytti verta ja murhaa uhkaavalta, yhtäkkiä
molemmanpuolisella kiitoksella ja onnittelemisella, ihan niin kuin
meidänkin akademioissamme, jossa väitöksen tekijä vanhaan totuttuun
tapaan aina astuu puhujatuolilta voittajana.

Sittekun väitös oli loppunut toimitettiin vihkimys seuraavilla
tempuilla: Kandidaatti asetettiin keskelle salia, minkä jälkeen kolme
työapuria vakavin ja vitkallisin askelin lähenivät häntä ja kaatoivat
sangollisen kylmää vettä hänen päällensä. Sitte he valelivat häntä
hyvänhajuisella rasvalla ja savustivat häntä myös hyvänhajuisella
savulla sekä antoivat hänelle annoksen ylöstysainetta. Sittenkun kaikki
tämä oli tehty mitä suurimmalla juhlallisuudella ja alasvaivutetuin
päin, julistettiin hän lainmukaisesti vihityksi tohtoriksi. Ylen
ihmeissäni näistä kummallisista tempuista kysyin eräältä oppineelta
mitä tämä meno merkitsi. Hän valitti taitamattomuuttani ja vastasi,
että vesi, savutus ja ylöstysaine osoitti vihityn nyt päässeen kaikista
vanhoista virheistänsä ja heikkouksistansa ja hänen tuli nyt huolehtia
saada ja pitää rahvasta ylemmällä olevata katsantotapaa. Tämän tiedon
saatuani minä häpesin osoitettua tyhmyyttäni, ja ihailua täynnä en minä
uskaltanut tehdä useampia kysymyksiä, etteivät saisi sanoa minun nyt
vasta ensi kerran olevani hienojen ihmisten parissa.

Toimituksen lopetti kajahtava toitotus rummuilla, huiluilla ja
torvilla. Uusi tohtori poistui puettuna vihreään vaippaan, vyö
suolillansa, ja koko tämä oppinut seura saattoi hänen kotio; mutta kun
hän ei ollut aatelissukua, ei häntä kuljetettu kantotuolissa vaan häntä
vedettiin jonkinlaisella kelkalla jonka edellä kulkui huovia pitkissä
kauhtanoissa. Päivän juhlallisuus lopetettiin, vanhaan totuttuun
tapaan, uhaallisilla kemuilla ja paremmanlaisella perähuvilla, jossa
ryypiskeltiin niin tuimasti, että useimmat eivät omin neuvoinsa
päässeet kotio vaan he kannettiin sinne ja saivat muutaman päivän olla
lääkärin hoidossa tullaksensa taas omaan tilaansa. Ei mitäkään siis
puuttunut tässä juhlallisessa menossa, vaan oli se alusta loppuun
niinkuin piti; ja minä saatan vakuuttaa etten minä milloinkaan ole
ollut läsnä kaikissa pikkuosissansakin enemmän yliopistollisissa
vihkiäisissä ja etten milloinkaan ole nähnyt kandidaattia
laillisemmaksi tohtoriksi vihittävän.

Riita-asioita ratkaistaan tuomioistuimissa erittäin nopeasti, niin että
minulla on täysi syy ihailla tuota rivakkuutta ja tarkkaa älyä, joka on
tämän kansan tunnusmerkkinä, sillä ei ole ensinkään harvinaista että
tuomari, jo ennenkun asianajajat ovat ehtineet puheensa lopettaa,
nousee seisomaan, ja lausuu ajatuksensa yhtä ketterästi, kuin muotonsa
puolesta täydellisesti. Minä kävin usein oikeuksissa tutkiakseni
martinialaista oikeudenkäyntitapaa. Ensi silmäyksellä näyttivät minusta
päätökset aina hyvin perustetuilta ja johdetuilta luonnollisesta
kohtuullisuuden tunteesta, mutta tarkemmin niitä tutkittuani havaitsin
minä ne siihen määrään vääriksi, ulkopuolisiksi ja täynnä vastamieliä,
että minä mieluummin olisin tyytynyt arpanopon määräämään kuin näiden
tuomarien tekemään päätökseen.

Tämän kansan laeista en saata sanoa mitäkään, niiden pysymättömyyden
takia, sillä laki ja oikeus on täällä vuotuisen vaihdoksen alainen
niinkuin pukukin. Niinpä rangaistaankin moni lainrikkomisista, jotka
eivät olleet rikoksia silloin kun teko tapahtui, ja moni tuomitaan
ainoasti sillä perusteella, että teot, jotka ennen olivat sallituita,
sittemmin, uuden lain mukaan, olivat tulleet rangaistuksen alaisiksi.
Tästä syystä vetoovat kaikki alemmista ylempiin oikeuksiin, siinä
toivossa että silloin voimassa oleva laki ehtii riidan jatkuessa
muuttua. Varsinaisena syynä tähän on se, että kansa kiiruissaan liiaksi
hätiköitsee lainsäädännässään. Tähän saatetaan lisätä että kansa niin
himoitsee uutta ja uutisia, että se pian väsyy hyödyllisimpiinkin
lakeihin ja suhteisin ainoasti sentähden että ne vähäistä pidemmän ajan
ovat olleet voimassa.

Asianajajia pidetään täällä suuressa kunniassa heidän väitöksissä
esiintyvän nokkeluutensa ja viisastelevaisuutensa tähden, ja muutamat
täällä löytyvistä asianajajista ovat niin taitavat sananlaadinnassa
etteivät ne milloinkaan ota ajaaksensa muita kuin epäiltäviä ja vääriä
asioita, ainoasti näyttääksensä mikä tavaton taito heillä on suun
pieksemisessä, ja kuinka he kykenevät mustan valkeaksi tekemään.
Tuomarit tuomitsevat usein väärän asian hyväksi, ainoasti sentähden
että sitä on taitavasti puolustettu ja että kaikkia muototemppuja on
huomioon otettu. Joskus saattaa kuulla heidän sanovan: "Kyllähän me
ymmärrämme asian olevan väärän, mutta kun niin suurta taitoa ja
johdonmukaisuutta on osoitettu sitä puolustettaissa, emme me saata olla
päästämättä inansa oikeuden kovuuden siteitä."

Oikeustieteen tohtorit antavat opetusta laissa ja oikeudessa eri
hinnoista, mikä riippuu riita-asian laadusta; esim. huonon ja väärän
asian puolustamisen, taikka, niinkuin Kreikkalaiset ennen sanoivat,
parantamisen taidon opetuksesta ottivat he palkkioksensa kaksikymmentä
sterkulaattia; jota vastoin opetuksesta ja neuvosta oikean asian
puolustamiseen ei tarvitse maksaa kuin kymmenen sterkulaattia.
Oikeusmuodot ovat niin monia ja laajoja että tuossa suuressa
paljoudessa toisensa perään ilmestyviä lakeja ja asetuksia on mahdoton
saada selville mitä laki oikeastansa määrää. Sillä kun Martinialaisilla
on erinomainen tarkkaälyisyys ja vilkas käsityskyky, halveksivat he
kaikkea semmoista mikä on yksinkertaisia ja selvää, pannen arvoa
ainoasti sille, joka on nokkelata, viisastelevata ja sekoittavata.

Sama on laita heidän uskontonsa suhteen, joka on ylenmäärin
epäkäytännöllinen ja joka vain on kokoelma tyhjiä tutkimuksia. Niinpä
esim. on heidän keskensä olemassa kaksisataa kolmekymmentä eri ajatusta
jumalan olennosta, ja kolmesataa yhdeksänkymmentäkuusi eri mielipidettä
sielun luonnosta ja ominaisuuksista. Martinialaiset eivät milloinkaan
käy kirkossa taikka jumaluusopillista esitelmää kuulemassa saadaksensa
"rakennusta sielullensa" taikka jotakin oppiaksensa, vaan ainoasti
kuullellaksensa sitä taitavuutta ja somuutta, jolla saarnamiehet taikka
opettajat lauselmansa lausuvat. Jota käsitettämättömämmästi nämä
puhuvat, sitä enemmän heitä kiitetään, sillä jos Martinialaiset jotakin
mielihyvällä rupeavat kuultelemaan pitää sen oleman semmoista, jota he
eivät ymmärrä. Kun he enemmän ottavat huomioonsa kieltä kuin itse
sisältöä, esiintyy heidän puhujiensa taito enemmän lauselmien
hienoudessa ja somuudessa sekä taidokkaissa käänteissä kuin
järjellisissä johtopäätöksissä ja älykkäissä todistuksissa. Minä siis
en milloinkaan uskaltanut suutani avata kristinopista, joka niinkuin
tiedämme on yksinkertainen, helposti ymmärrettävä, ja jonka
varsinaisena tunnusmerkkinä on koristamaton totuus.

Missäkään ei ehdotuksen tekijöitä pidetä niin suuressa kunniassa kuin
tässä maassa, ja jota mahdottomampi ja järjettömämpi jokin ehdotus on,
sitä suurempaa mieltymystä se voittaa. Kun kerran eräälle marakatille
selitin minkä laatuinen maanpallo oli ja sanoin hänelle että sen
ulkopuolisella kuorella asui ihmisiä, oli hänellä oitis se ehdotus
valmiina, että kaivoskäytävällä avattaisiin kulkutie ylämaailmaan. Tätä
ehdotusta kohtasi heti yleinen suositus, ja oitis muodostettiin
"ylimaallinen kauppayhtiö", johon asukkaat parvittain yhtyivät ja
ostivat osakkeita. Mutta sittekun koko maa hyvin oli saatu liikkeesen
tämän kauppayrityksen tähden, ja iso joukko perheitä, jotka olivat
näitä osakkeita ostanut, oli joutunut kurjaan taloudelliseen tilaan,
oivallettiin vihdoin kuinka mieletön tämmöinen tuuma oli ja koko
yrityksestä luovuttiin. Ehdotuksentekijä, joka oli tuottanut maalle
niin suuria kustannuksia, pysyi kuitenkin vapaana; häntä ei vedetty
edesvastaukseen huimauspuuhastansa, vaan sai päin vastoin ylen määrin
kiitosta, sillä Martinialaiset sovittavat tämmöisiin kohtiin erästä
sananlaskua, joka on näinkuuluva:

    "Jos loppu tulikin huonoksi,
    niin puuhaa nero kaunisti."

Kun perinpohjin olin ehtinyt tutkia tämän kansan luonnetta, rupesin
pyrkimään siihen, että yrityksellä samaan uutisehdotuspuuhaan päin
saavuttaisin mainetta Martinialaisissa ja samalla parantaisin asemaani.
Tarkasti havaitsemalla ja seuraamalla asiansuhteita, oivalsin minä yhtä
ja toista, joka oli parannuksen tarpeessa: minä havaitsin että maa oli
siunattu taiteilijoilla, mutta että se kärsi suurta todellisten
käsityöläisten puutetta. Minun ensimmäinen ehdotukseni siis tarveus ja
arvoton loisto vaikuttaa, pilkalla ja halveksimisella. Minä suutuin
itseeni oman tyhmyyteni tähden ja ajattelin: "sinä olet päämestari
narrien joukossa etkä ansaitse parempaa kuin että kaiken ikääsi saat
pitkittää kehnoa kuormaveturin virkaasi". Kuitenkaan en päästänyt
rohkeuttani rappeutumaan; mutta kun havaitsin ettei ollut mitäkään
voittamista hyödyllisillä ehdotuksilla päätin koettaa eikö minun
jollakin hulluinhuoneen omaisella ehdotuksella onnistuisi nousta
alhaisesta asemastani yhteiskunnassa. Minä uskoin tuumani eräälle
järkevälle marakatille ja hänkin kehoitti minua näillä sanoilla:

    "Tee teko semmoinen, josta maksanut moni on päänsä,
    Toimista jos nousta sa tahdot..."

Ja kun hän edelleen minulle huomautti että täällä löytyi monta, jotka
vain vihellyspillejä ja lastenleluja uusimalla, mutta varsinkin
keksimällä uusia kuosia pukujen suhteen, olivat tulleet kansakunnan
erityiseen suosioon, havaitsin minä ettei täällä ollut muuta tehtävänä
kuin ruveta houkkioksi houkkioiden parissa. Minä muistuttelin
mieleeni kaikkia mitä hurjimpia keksimyksiä ja puuhia Euroopassa, ja
tarkasti asiata punnittuani, päätin tehdä ensi yritykseni niillä
päänkoristeilla, joita me kutsumme _peruukoiksi_. Minä havaitsin että
maassa löytyi runsaasti kuttuja, joiden karvanahka kelpaisi
tarkoitukseen, ja kun Herraansa mennyt holhoojani pidemmän ajan oli
harjoittanut peruukkamestarin ammattia, en minä ollut perin tottumaton
tähän taitoon. Minä valmistin siis kutun karvoista peruukan, joka sopi
minun päähäni, ja näytin itseni tämä koristus päässäni presidentille.
Hän osoitti mitä suurinta ihmettelemistä tätä uutta outoa esinettä
nähdessään; otti peruukan minun päästäni, pani sen omaan päähänsä ja
riensi kuvastimen eteen katsomaan "kuinka se häntä vaatetti." Hän
mielistyi niin tähän uuteen pääkappaleesen, että hän riemuiten
huudahti: "Haa! Minä olen jumalien kaltainen!" ja kutsutti puolisonsa
huoneesen ottamaan hänen iloonsa osaa. Hänkään ei ollut vähemmin
ihastunut kuin miehensä, syleili häntä ja vakuutti ettei hän koko
elämässään ollut nähnyt niin kaunista, johon mielipiteesen kaikki
talonväki ja palvelijat riensivät yhtymään. Sitte kääntyi presidentti
minun puoleen ja sanoi:

"Oi _Kakidora_! Jos tämä sinun keksintösi yhtä paljon miellyttää
valtiota kuin minua, saat itsellesi odottaa mitä suurimpia
kunnianosoituksia valtiolta."

Minä kiitin alammaisimmasti ja jätin oitis hänen ylhäisyydellensä
hakemuksen, pyynnöllä että hän veisi sen Neuvoskunnalle. Tässä
hakemuksessa minä puolustin ja selitin keksintöni hyvyyttä ja
ansiollisuutta seuraavin sanoin:

    "Heidän Ylhäisyytensä,
    Korkea- ja jalo-syntyiset,
    Korkeasukuiset,
    Korkeasti viisaat ja
    Korkeaoppiset
    Herrat Neuvosherrat!

Hillitsemätön halu, pienen tilani ja kykyni mukaan, saattaa olla apuna
valtion edun edistyttämiseen, on yllyttänyt minun ajattelemaan ja
valmistamaan uuden, tähän saakka tuntemattoman pään peitteen, jonka
minä täten kaikessa alammaisuudessa jätän ja alistan Korkeasti oppineen
ja valistuneen Neuvoskunnan arvosteltavaksi, ensinkään ottamatta
epäilläkseni sitä, että se armollisesti otetaan vastaan, ennen kaikkia
siihen katsoen, että minun keksintöni tarkoittaa kansakunnan
kaunistusta ja kunniaa sekä koko maailmalle todistaa sitä, että samaten
kuin martinialainen kansa voittaa kaikki muut kansat hyvien avujen ja
älyn puolesta, se myös on ensimmäisenä puvussansa ja semmoisissa
ulkonaisissa kaunistuksissa, jotka koroittavat ruumiin arvollisuutta ja
miellyttäväisyyttä. Minä vakuutan pyhästi, etten minä tarkoita omaa
etuani enkä myöskään vaadi mitäkään palkintoa työstäni; minä katsoisin
itseni kylläksi palkituksi jos minun olisi onnistunut edistyttää
yleistä hyvää ja kansakunnan kunniaa. Mutta jos Korkeasti valistunut
Neuvoskunta puolestansa katsoisi minun palkintoa ansainneeni, otan minä
ilolla ja kiitollisuudella vastaan suosionnäytteen, joka, samalla kun
se antaisi kansalle uuden todistuksen Saman Korkean Neuvoskunnan
jalomielisyydestä, myös olisi kehoituksena muille ponnistautumaan
samallaisten ja toisten parempien keksintöjen tekemiseen. Ainoasti
tässä tarkoituksessa olen minä valmis ottamaan vastaan Neuvoskunnan ja
martinialaisen kansan kiitoksen. Sulkein itseni Korkeitten Herrojen,
Heidän Ylhäisyyksiensä, Neuvoskunnan ylhäisten jäsenten suosioon ja
hyväntahtoisuuteen, on minulla kunnia piirtää

                     Jalosukuisen Neuvoskunnan
                        Alammaisin palvelija
                            _Kakidora_."

Kun presidentti meni Neuvoskuntaan pani hän tämän hakemuksen peruukan
kanssa Neuvoskunnan eteen. Sen mukaan, mitä minä jälkeenpäin sain
tietää, pantiin kaikki muut keskustelukysymykset syrjään, -- siihen
määrään heitä miellytti ottaa tämä minun uusi keksintöni tarkemmin
tutkittavaksi ja keskusteltavaksi miten minun hakemukseen oli
vastattava. Melkein kaikki kohoittivat tämän suurellaisen teon pilviin
saakka, vakuuttivat sen oikein mestariteoksi, ylistivät mestarin nöyrää
mieltä ja puolustivat hänen palkitsemistansa. Ainoasti kaksi
Neuvosherraa uskalsi lausua tästä poikkeavan ajatuksen; mutta tämä
otettiin epäsuosiolla vastaan; he saivat taitamattoman ja
sivistymättömän nimen ja heille sanottiin lisäksi että he olivat
häpeäksi koko Neuvoskunnalle.

Niinpian kun keskustelu oli loppunut kutsuttiin minut sisälle. Kun minä
astuin huoneesen nousi vanhin marakatti seisaallensa ja sittekuin hän
valtion nimessä oli minua kiittänyt ja luvannut että työni ansion
mukaan palkittaisiin, kysyi hän kuinka pitkän ajan tarvitsisin
tuollaisen päänpeitteen tekemiseen. Minä vastasin, että minä pidin
itseni tarpeeksi palkittuna kun minun taideteokseni oli saavuttanut
niin suurten miesten hyväksymyksen; minä tahdoin ottaa tehdäkseni vielä
yhden peruukan valmiiksi kahdessa päivässä mutta, jos minun
käytettäväkseni tahdoittaisiin antaa muutamia käsityöhön kykeneviä
apinoita, joita saisin opettaa, saattaisin minä kuukaudessa tehdä
valmiiksi niin monta peruukkaa kuin koko kaupunki tarvitsisi. Tämän
kuulleessaan tuli presidentille kiiru sanomaan:

"Tässä ei ole ensinkään tarkoituksena, Kakidora-hyväseni, että tämä
kaunistus tulisi yleiseksi ja siten loukattaisiin sen pyhyyttä! Ei!
Aatelilla yksin olkoon oikeus sitä käyttää eroitukseksi halvasta
rahvaasta."

Kaikki Neuvoskunnan etevimmät jäsenet puolustivat hänen ajatustansa, ja
kaikki kruununpalvelijat saivat määräyksen huolellisesti valvomaan
sitä, että tätä senaatin päätöstä tarkasti noudatettiin: ettei aatelin
etuoikeutta loukattaisi peruukkojen rajattomalla käyttämisellä, ja
ettei semmoista etevyyttä kaunistuskeinoissa solvaistaisi sillä, että
halvempi kansanluokka sitä saisi käyttää. Tällä kiellolla oli sama
seuraus kuin kaikilla muilla, arvoeroituksen perusteella säädetyillä
liiallisuuskielloilla ja asetuksilla: yleisön himo sitä rikkomaan tuli
sitä suuremmaksi. Kun nyt vähän jokainen oli tähän uuteen kaunistukseen
ihastunut, tuli seuraukseksi, että varalliset osaksi puoltosanoilla
osaksi myös rahallisesta hinnasta hankkivat itsellensä arvonimiä ja
aatelissukuun ylennys-kirjoja, niin että vähässä ajassa oli puoli
kaupunkia aatelissäätyisiä. Ja kun nyt rupesi hakemuksia virtaamaan
maakunnistakin, havaitsi senaatti vihdoin parhaaksi kumota tämän
kiellon ja antaa kenelle tahansa oikeuden käyttää peruukkia, niin että
minulla ennen lähtöäni oli tuo suuri ilo nähdä koko martinialaisen
kansan näyttävän tukkapölkyiltä, ellen sanoisi: pölkkypäiltä, -- niin,
todellakin oli sangen huvittavata nähdä kaikkia näitä marakattia
kummituksen tapaan vaatetettuina mahtavilla kutrinnaisperuukeilla.
Kansakunta kokonaisuudessaan ihastui niin minun keksintööni, että tästä
ajasta ruveten uusi ajanlasku -- peruukka-aikakausi -- alkoi
martinialaisissa aikakirjoissa.

Mutta minä palajan nyt kertomukseen itsestäni. Kiitokseen yltyneenä
ja verhottuna purppuraviittaan kannettiin minut kotio presidentin
kantotuolissa joten saman kantajan, joka äsken oli ollut minun
toverinani, nyt täytyi tehdä virkaa minun hevosenani. Tästä ruveten
minä aina aterioitsin presidentin omassa pöydässä. Tämän onneni
loistavan alun perästä otin minä taas työn käteeni, ja niiden
apumiesten avulla, jotka minulle annettiin, oli minulla pian se
peruukkamäärä valmiina, jonka Neuvoskunta tarvitsi; ja kokonaisen
kuukauden otsani hiessä puuhattuani, hämmästyin eräänä päivänä kun
minulle tuotiin näin kuuluva aateliskirja:

"Katsoen siihen valtiolle miellyttävään ja hyödylliseen keksintöön,
jonka kautta Kakidora, syntynyt Euroopan kaupungissa, on ansainnut koko
martinialaisen kansakunnan kiitollisuuden, olemme me päättäneet
koroittaa hänen aatelissäätyyn, niin että häntä ja kaikkia hänen
jälkeläisiänsä pitää pidettämän ja kunnioitettaman oikeina ja
todellisina aatelismiehinä; ja saavat he nauttia kaikkia niitä
etuisuuksia ja oikeuksia, joita aateli nauttii Martinian valtakunnassa.
Sen ohessa olemme me myös katsoneet hyväksi hänen arvonsa koroitukseksi
antaa hänelle uuden nimen, että häntä tästedes Kakidoran asemesta pitää
kutsuttaman _Kikidoriaksi_. Lopuksi olemme me, pannaksemme hänen
tilaisuuteen kehittämään sitä ulkonaista loistoa, jota hänen uusi
arvonsa vaatii, suoneet hänelle vuotuiseksi eläkkeeksi kaksisataa
_pataria_. Annettu j.n.e j.n.e."

Niin siis muuttuneena halvasta kantajasta aatelismieheksi, elin minä
ajan suuressa kunniassa ja onnessa. Ja kun Martinialaiset rupesivat
huomaamaan, että minä jotakin saatoin presidentillä vaikuttaa,
koettivat kaikki saavuttaa ystävyyttäni ja puoltosanaani; ne kävivät
niin loitos liehakoitsemisessansa, että he omistivat minulle
lukemattomia ylistysrunoja ja lauloivat semmoisia hyviä avujani joista
ei minulla ollut aavistustakaan ennen ollut. Muutamat, vaikka he varsin
hyvin tiesivät minun syntyneeni heille varsin tuntemattomassa
maailmassa, eivät arvelleet tehdä sukutauluani ja selvittää
heimoluetteloani kaukaisimmasta muinoisuudesta asti. Nämä laskut eivät
kuitenkaan olleet suuresti mieleeni, kun en minä saattanut pitää
suuresti kunniallisena tunnustaa marakattia esi-isäkseni. Ja kun
Martinialaisilla on tapana ylistysrunoissa kiitellä ylhäisten häntiä,
jotenkin niinkuin runoilijat meillä laulavat naisten kauneudesta,
kirjoittivat muutamat runoilijat myös, luuletellen siten saavuttavansa
minun suosioni, runoja "minun ihmeen ihanasta hännästäni", vaikkei
minulla semmoista ollutkaan. Sanalla sanoen: heidän orjanlaisuutensa
kävi niin loitos, että eräs mies, jolla oli sangen korkea asema
yhteiskunnassa ja jonka nimeä en huoli paljastaa kunnioituksesta hänen
perhettänsä kohtaan, ei hävennyt tarjota minulle vaimoansa "hyödyksi ja
huviksi", mistä hän palkkioksi pyysi minun puoltosanaani presidentille.

Tämä kelpo käytös ja ryömiminen, tämä inhoittava teeskentelytaito,
jonka vallassa koko kansakunta elää, vaikuttaa että martinialaisia
aikakirjoja tuskin viitsii lukea, kun ne eivät sisällä muuta kuin
joutavia ylistyspuheita ja liehakoitsemisia, vaikka kieli kaikkialla on
kaunista ja miellyttävätä. Niinpä tällä maalla onkin paljon parempia
runoilijoita kuin historiankirjoittajia, ja välttämätöntä on ettei
missäkään saateta tavata pöyhkeilevämpiä runontekijöitä, joka
asianlaita saa selityksen Martinialaisten rikkaasti varustetusta
kuvittelukyvystä.

Terveyteni oli ylipäänsä mitä parhaassa tilassa, jos kohta tuo kuumuus,
minkä alituinen auringonpaiste saa aikaa, minua vähän rasitti. Kerran
tosin sairastin vatsatautia ja äkkinäistä kuumetta, mutta siitä toivuin
pian, ja minun täytyy tunnustaa, että lääkäri, joka minua hoiti,
kiusasi minua paljon enemmän kuin tauti alituisella pakisemisellansa,
joka on tämän kansan tunnusmerkkinä. Kun minä nimittäin tautini tähden
tulin lääkärin tarpeesen, tarjousi eräs lääketieteen tohtori
palveluksekseni, mutta minä en saattanut pidättää nauruani, kun minä
hänen tunsin samaksi henkilöksi, joka hiljan oli partani ajellut.
Kysymykseeni miten hän niin yhtäkkiä oli muuttunut parturista
lääkäriksi, vastasi hän osaavansa ja toimittavansa näitä molempia
toimia. Kun nyt näyttäysin vähän epäilevältä siitä uskaltaisinko uskoa
henkeni näin rikkioppineelle herralle ja kun lausuin sen arvelun että
minä mieluummin olisin itselleni halunnut lääkärin, joka oli yksinomaan
sitä tointa harjoitellut ja sitä tiedettä tutkinut, vakuutti hän ettei
semmoista löytynyt koko kaupungissa. Minulla siis ei ollut muuta neuvoa
kuin antautua hänen hoitoonsa. Hänen ylenmääräinen kiireensä lisäsi yhä
minun ihmettelemistäni, sillä hän oli tuskin ehtinyt lääkelipun
kirjoittaa ennenkun hän riensi matkaansa sanoen, ettei hänellä muiden
kiireiden tehtävien tähden ollut aikaa kauvemmin viipyä minun luonani;
hänen täytyi nimittäin juuri nyt pitää varalla tointansa eräässä
alaoikeudessa, jossa hän oli pöytäkirjurina. Tämä epäkohta, että
monella asukkaista oli samalla kertaa "monta rautaa tulessa" oli varsin
yleinen Martiniassa, jossa ei kukaan epäile ottaa tehdäksensä koko
joukkoa eri toimia laatunsa puolesta erilaisiakin. Tämä itseensä
luottamus tulee oikeastansa tuosta tottumuksesta, jolla hutiloitsevat
käsistänsä yhden toimen toisensa perästä. Mutta ylen monista virheistä
ja erhetyksistä, joita he tässä tekevät, opin minä käsittämään, että
tuollaiset loistavat nerot ovat valtiossa enemmän ulkonaiseksi
koristukseksi kuin todelliseksi hyödyksi.

Oleskeltuani kaksi vuotta tässä maassa, ensin kantotuolinkantajana ja
sitte aatelismiehenä, satuin odottamattomaan seikkaan joka oli vähältä
työntää minut onnettomuuteen. Minä olin tähän saakka aina ollut
tervetullut Hänen Ylhäisyytensä perheesen, ja varsinkin osoitti minulle
Hänen Armonsa presidentin rouva semmoista hyväntahtoisuutta, että minä
ehdottomasti sain ensi sijan hänen ystäväpiirissänsä. Hän oli usein
suvainnut viettää aikaansa kahden kesken minun kanssani, ja vaikka
häntä nähtävästi minun seurani miellytti, lausui hän aina ajatuksensa
niin kainosti etten saattanut ajatella muuta kuin että hänen
suosionosoituksillansa oli mitä viattomin tarkoitus. Eipä milloinkaan
pälkähtänyt päähäni että hänen ystävällisyytensä peitti saastaista
himoa, varsinkin kun hänellä oli verrattoman hyvä maine marakattien
joukossa niin hyvien avujensa kuin vanhan sukunsa tähden. Mutta jonkun
ajan kuluttua rupesin minä, yhdestä ja toisesta omituisesta sanelmasta
hänen puheessaan, epäilemään hänen tuumiansa ja tämä epäilykseni
lisääntyi yhä kun minä havaitsin että hän usein punehtui, huokasi ja
ilman nähtävätä syytä puhkesi itkuun. Vihdoin putosi peite kokonansa
silmiltäni, kun muuan palvelustytöistä jätti minulle tämän sisältöisen
kirjeen:

"Kaikkein herttaisin Kikidoria!

Ylhäinen yhteiskunnallinen asemani ja tuo arkuus, joka meidän
sukupuolellemme on mukasyntyinen, ovat kauvan hillinneet sitä
lemmenliekkiä, joka kytee sydämessäni ja on estänyt sen puhkeamasta
ilmituleen. Mutta nyt tunnustan itseni voitetuksi, enkä voi kauvemmin
vastustaa rakkauden loihtivata voimaa. Säälikää sentähden minua kun nyt
paljastan rakkauteni, jonka kuluttavata tulta minä en enään saata
hillitä.

_Petarnusa_."

Minä en saata selittää kuinka omituisen tunnon tämä teki mieleeni, tämä
odottamaton rakkauden tunnustus. Mutta kun minä pidin parempana
antautua raivoavan naisen kostolle kuin tehdä syntiä luonnon
järjestystä vastaan harjoittamalla rikollista yhteyttä olennon kanssa,
joka ei ollut minun heimoani, vastasin minä jotenkin seuraavaan tapaan:

"Armollinen Rouva!

Tuo alituinen suosio jota Hänen Ylhäisyytensä herra presidentti on
minulle osoittanut, nuo monet hyvät teot, joita hän varsin ansiottani
on minuun tuhlannut, tuo siveellinen mahdottomuus täyttää Teidän
pyyntöänne ynnä monet muut syyt, joita tässä ei sovi luetella,
velvoittavat minun mieluummin kestämään armollisen Rouvan vihan kuin
osoittautumaan suostuvaisena asiassa, joka tekisi minun
kiittämättömimmäksi ja katalimmaksi kaikista kaksijalkaisista
olennoista. Mitä minulle tarjotaan on minusta katkerampata kuin kuolema
ja tuottaisi lisäksi häpeätä eräälle maan kuuluisimmista perheistä.
Minä vakuutan siis, kaiken pyhyyden nimessä, että Teidän toivomuksenne
ei minusta löydä täytäntöänsä, kuinka halullinen olenkin muuten
osoittamaan intoisuuttani olemaan Teille palvelukseksi.

_Kikidoria_."

Minä suljin kirjeen ja lähetin sen palvelustytöllä. Vaikutus tulikin
juuri semmoiseksi, jota olin odottanut; hänen rakkautensa muuttui
katkerimmaksi vihaksi. Kuitenkin hän viivytti vihaansa siksi kun hän
oli saanut takaisin minulle kirjoittamansa rakkauden kirjeen. Tämän
hänelle onnistuttua, palkkasi hän muutaman henkilön, jotka todistivat
että minä presidentin poissaollessa olin tahtonut väkivallata hänen.
Tämän näytelmän toimitti hän niin taitavasti, ettei presidentti
saattanut epäillä hänen puheensa totuutta, vaan panetti minun heti
vankeuteen. Minä en keksinyt muuta keinoa päästäkseni tästä
epätoivoisesta tilasta, kuin ottaa syykseni tuo valheteltu rikos ja
rukoilla presidentiltä armoa. Täten toivoin lieventäväni hänen vihaansa
taikka ainakin hankkia itselleni helpotusta rangaistuksessani sillä
minusta näytti liian mielettömältä antautua riitaan mahtavimman suvun
kanssa maassa, jossa ei oteta lukuun itse asiansuhteita vaan ainoasti
henkilön arvoaste. Minä en sentähden koettanut itseäni puolustaa, vaan
anoin nöyrästi kyynelten virratessa, en vapaaksi pääsemistä
rangaistuksestani vaan että se tehtäisiin niin helpoksi kuin
mahdollista.

Tällä tavalla tunnustaen itseni syypääksi rikokseen, josta
en milloinkaan ollut untakaan nähnyt, sain armon ja pääsin
hengenrangaistuksesta, mutta tuomittiin lopuksi päiviäni vankeudessa
pidettäväksi. Aateliskirjani otettiin minulta pois ja pyöveli repi sen
rikki, ja minut vietiin muiden ojien kanssa eräälle valtion laivalle,
joka oli valmiina lähtemään _Metsendoreen_ eli _Kummitusten maihin_,
joka matka tavallisesti tehdään vuosittain _Nadiri_-kuukauden ajalla ja
jonka tarkoituksena on vaihtaa itsellensä semmoisia tavaroita mitä ei
Martinia itse tuota. Metsendorilaiseen kauppa-liittokuntaan kuuluu
kauppiaita, niin aatelisia kuin aatelittomia, jotka, laivain palattua,
jakavat tavarat keskenänsä niiden osakkeiden mukaan joita kullakin
heistä on. Laivoja liikutetaan osaksi purjeilla, osaksi airoilla,
joista jokaista airoa hoitaa kaksi orjaa, ja minä sain nyt tuomion
tällä matkalla olla soutajana.

Minun mielentilaani on helppo kuvitella, varsinkin kun en minä
milläkään rikoksella ollut tehnyt itseäni vikapääksi tämmöiseen
orjatyöhön ja rikollisten kanssa yhdessä olemiseen. Martinialaisilla
oli, aina heidän persoonallisten tunteittensa mukaan minua kohtaan,
ylen erilaisia mielipiteitä siitä mitä oli tapahtunut. Muutamia tosin
löytyi, jotka uskoivat minun tämän rangaistuksen ansainneeksi, mutta
kun he näkivät millä kovuudella minua kohdeltiin osoittivat he sääliä
minulle, vaikka rikokseni olikin suuri; toisten mielestä olisi pitänyt
muistettaman mitä minä olin maalle tehnyt ja sen mukaan minulle
annettaman penseämpi tuomio. Kunnollisimmat marakateista jupisivat
keskenänsä että minua oli väärin syytetty, mutta kukaan ei uskaltanut
minua julkisesti puolustaa peljäten minun mahtavia vihollisiani. Minun
täytyi siis tyytyä kohtalooni ja kärsiväisyydellä sitä kantaa. Parhaana
lohdutuksenani oli oltava matka, sillä minä olin ylen utelias ja odotin
saavani nähdä monia ihmeellisiä asioita, vaikken uskonutkaan kaikkia
kulussa olevia merimiesvalheita tästä maasta, enkä saanut päähäni että
niin paljon ja niin suuria ihmeitä saattoi maailmasta löytyä. Monta
metsendorilaisen kauppa-liittokunnan palveluksessa olevata tulkkia oli
matkalla mukana sopimassa tehtävistä kaupoista, myynnistä ja ostoista.



YHDESTOISTA LUKU.

Matka Kummitusten maihin.


[Tässä luvussa on tekijän tarkoitus varmaankin ollut rangaista ja
pilkata sitä kummallisien kertomusten tapaa, jota eräät matkailijat
noudattavat, enemmän ennen kuin nyt, jolloin on helpompi punnita heidän
kuvitustuotteitansa. Kustant. muist.]

Ennenkun alan kertomukseni tästä matkasta, pyydän minä kaikkia ankaria
arvostelijoita etteivät he liiaksi rypistä nenäänsä taikka suurenna
silmiänsä kuullessansa puhuttavan semmoisesta minkä he havaitsevat
olevan luontoa vastaan taikka olevan kaikesta uskottavaisuudesta
loitolla. Mitä minä rupean kertomaan tuntukoon kuinka uskottamattomalta
tahansa, on kuitenkin alusta loppuun saakka tosia seikkoja, joita omin
silmini olen katsellut. Raa'at ja taitamattomat henkilöt, jotka eivät
milloinkaan ole panneet jalkaansa omaa kotoseutuansa ulommalle, pitävät
kaiken semmoisen satuna, mihin he eivät lapsuudestansa ole tottuneet;
mutta oppineet ihmiset, varsinkin semmoiset, jotka ovat tutkineet
luontoa ja omasta kokemuksestansa tietävät jotakin luonnon
hedelmällisyydestä vaihtelevien heimojen puolesta, antavat kainoja
tuomioita asioista, joita heille kerrotaan. Kukapa ihmettelee
nähdessään Alpeilla jänteviä kauloja taikka Meroéssa rintoja, jotka
ovat suurten rintalasten kokoisia; sanokaahan kuka ihmettelee
Germaanilaisten sinisen tummia silmiä nähdessään, katsellessaan heidän
pellavankarvaisia hiuksiansa, joita vahan avulla saadaan tapinkierun
tapaisiin suortuviin. Todella ei kukaan! Luonto on heissä semmoinen.
Trakialaisten lintuja vastaan, jotka liitävät ilmassa myrskyn
puuskaista vauhtia, hyökkää uljaasti kääpiöläis-soturi, varustettuna
pienennäpsillä aseilla; pian hän kuitenkin häviää taistelussa, ja oitis
hän katoaa saaliinhimoisen haukan koukerretussa kynsessä ilman kautta
näkymättömiin. Siellä, missä alinomaa nähdään näitä samoja kohtauksia,
ei kukaan suutansa hymyyn vedä, kun ei koko sotajoukossa ole
ainoatakaan, joka mitaltansa olisi jalkaa pidempi. -- Ennen maailmassa
oli Skytiassa löytynyt, miten kerrotaan, ihmisiä, joilla oli yksi silmä
keskellä otsaa ja joita kutsuttiin _arimaspeiksi_; toisilla samassa
seudussa oli jalka allansa takaperin. Albaniassa syntyy ihmisiä, joilla
jo lapsuudestansa on harmaat hiukset. Sauromatit söivät vain joka
toinen päivä ja paastosivat joka toisena. Afrikassa kerrottiin löytyvän
eräitä heimoja jotka osasivat ihmisiä noitua. Eräillä henkilöillä
Illyriassa oli kaksi silmämunaa kummassakin silmässä, ja he saattoivat
tappaa vihollisensa ainoasti katsomalla heitä. Hindostanin nuorissa on
tavattu ihmisiä koiran päällä varustettuina, jotka haukkuivat, ja
toisia, joilla oli kaksi silmää seljässänsä. Etäimmällä Intiassa on
tavattu muutamia joiden ruumiit olivat karvaisia ja varustettuina
höyhenillä niinkuin linnut; niiden sanottiin elävän ilman ruoatta
ainoasti kukkaisten lemusta. Kukapa uskoisi kaikkea tätä ja vielä
paljoa muuta lisäksi, ellei Plinius, luotettava kirjailija, olisi
pyhästi ja juhlallisesti vakuuttanut nähneensä kaikkea tätä omin
silminsä. Niinpä, kukapa olisi uskonut maan onteloksi ja että
sen sisuudessa kierteli aurinko ja kiertotähtiä, ellen minä
persoonallisesti olisi vakuuttautunut tämän totuudesta. Kukapa olisi
osannut aavistaakaan että siellä löytyi maita, joissa eläviä puita
asui, ellei kokemus tässäkin tapauksessa olisi kaikkia epäilystä
poistanut. Kuitenkaan ei minulla ole ensinkään halua ruveta torailemaan
jonkun kanssa hänen epäilyksensä tähden, sillä minä tunnustan että minä
omasta puolestani, ennenkuin tälle retkelle jouduin, suuresti epäilin
että laivurit ja merimiehet vain huvittelivat itseänsä ja muita
tekemällä ja tarjoamalla satuja ja imettäjäin juttuja.

Eräänä päivänä _Nadiri_-kuukauden alkupuolella nousimme me laivalle, ja
alkumatkalla oli meillä onneksemme hyvä myötäinen tuuli, niin että
meillä, soutajilla, ei ollut mitäkään valitettavana. Neljäntenä päivänä
hälventyi tuuli, purjeet riippuivat löyhinä, ja nyt oli airoihin
tarttuminen. Kun katteini näki minun kärsivän tästä työstä, antoi hän
minun joskus vähän hengähtää, ja lopuksi hän kokonansa vapautti minun
tästä orjantyöstä. Minä en tiedä miksi hän osoitti tämmöistä
ystävällisyyttä minulle; ehkä hän katsoi minun kärsivän viattomasti
kovaa kohtaloani, ehkä hän myös katsoi minun ansainneen parempata
kohtaloa mullistuksen tehneen peruukka-keksintöni johdosta. Hänellä oli
omiksi varoiksensa mukanansa kolme peruukkaa, jotka hän antoi minun
suortuoittaa ja muuten pitää hyvässä kunnossa, niin että minä
soutajasta äkkipikaa muutuin parturiksi. Katteinin hyväntahtoisuus
ulottui niin loitos, että hän, aina kun johonkuhun satamaan saavuttiin,
salli minun päästä niiden joukkoon, jotka päästettiin maalla käymään,
jonka kautta minä pääsin tilaisuuteen uteliaisuuttani tyydyttämään.

Aluksi ei meille mitäkään mainitsemista ansaitsevata tapahtunut, mutta
me olimme tuskin kadottaneet maan näkyvistämme, ennenkun näimme kamalia
näkyjä nousevan synkästä merensyvyydestä. Ne olivat Sireeniä eli
merenimpiä taikka aallottaria, jotka, kun tuuli hälveni ja aallot
asettuivat, uivat laivan luo ja pyysivät almuja.

    Jokainen, vyötäisille mitä ihanin neito, ol' musta
    Ja suomuinen ihan niinkuin valaan rumimman häntä.

Heidän kielensä oli koko lailla martinialaisen kielen kaltaista, joten
muutamat merimiehistä hyvästi saattoivat tehdä tulkin virkaa. Kun minä
lahjoitin eräälle heistä kappaleen lihaa, jota hän minulta anoi,
tirkisti hän minuun ja huudahti:

    "Sankari kohta sa oot, näiden kaikkien valtojen herra!"

Minä nauroin tälle ennustukselle ikäänkuin tyhjälle liehakoitsemiselle,
mutta laivaväki vannoi että meren impien ennustukset melkein aina
käyvät toteen. Kahdeksan päivän purjehtimisen perästä tuli vihdoinkin
näkyviin maa, jonka merimiehet nimittivät _Pikardaniaksi_. Satamaan
saapuessamme tuli harakka lentäen meitä kohden ja jälkeenpäin sain
kuulla että tämä oli itse päätullitarkastaja, siis sangen ylhäinen
virkamies. Minä saatoin tuskin pysyä hengissä tavattoman naurunhaluni
tähden, kun kuulin, että harakalla oli niin tärkeä virka ja kun sain
nähdä erään raha-asiain ministerin pilviä kohden kohoutuvan ja nopeilla
siipein iskuilla keijuttavan ylhäistä ruumistansa ilmassa.
Tullitarkastajan muodosta arvelin että alemmat tullipalvelijat olivat
kärpäsiä.

Kierrettyänsä ilmassa laivamme kolme kertaa, kävi se maalla, mutta tuli
heti takasin seurassansa kolme pienempää harakkaa, jotka kaikki
asettuivat laivan etukokkaan. Minä olin vähällä naurusta haljeta
nähdessäni erään meidän tulkeistamme syvästi kumartaen lähestyvän näitä
ja rupeavan niiden kanssa puhetta pitämään. Heidän asiansa oli
tavallisuuden mukaan katsoa oliko meillä kiellettyjä tavaroita,
varsinkin erästä _Slaki_-nimistä kasvia. Tätä yrttiä nuuskiessaan on
niillä tapana kavuta kaikissa nurkissa ja loukeroissa sekä tarkasti
tutkia jokaista pakettia, kääröä ja kätköä, sillä tämän kasvin maahan
tuominen on mitä ankarimmasti kielletty. Syynä siihen on se, että
asukkailla on tapana vaihtaa itsellensä tämä kasvi muita, paljon
kalliimpia vastaan, josta seuraukseksi tulee, että maan omat yrtit,
jotka sangen hyvin saattavat tehdä saman hyödyn, halventuvat
hinta-arvossa. Pikardanialaiset ovat tässä kohden Eurooppalaisten
kaltaisia, jotka myöskin kiihkolla himoitsevat yhtä ja toista kun se
vain tuodaan kaukaisista maista ja kun se vain on kasvanut etäisessä
maanosassa.

Sittekun päätulliherra kauvan kyllä oli jutellut meidän tulkkimme
kanssa, meni hän alas tavara-ruumaan, seurassaan toiset harakat. Kun
hän taas tuli näkyviin, näytti hän ankaran korskeata muotoa, kitisi
vihasta ja antoi meidän ymmärtää että kaikki kauppa Pikardanialaisten
kanssa nyt oli loppunut, koska me, vastoin voimassa ja noudatettavana
olevata kauppasopimusta, kuljetimme maahan kiellettyä tavarata. Mutta
meidän laivapäällikkömme, joka kokemuksesta tiesi kuinka oli
meneteltävä tulliherran vihan sammuttamiseksi, lahjoitti hänelle
muutaman leiviskän slakia, joka heti teki hänen hyväksi jälleen ja
toimitti niin että me saimme ruveta lastiamme purkamaan.

Heti saatuamme tämän luvan saapui laivalle koko joukko harakoita, jotka
kaikki olivat kauppiaita. Kun katteini kuitenkin halusi käydä maalla,
käski hän minun ynnä muutaman muun tekemään hänelle seuraa, niin että
meitä, jotka laivasta lähdimme kaikkiansa oli neljä: katteini itse,
minä ja kaksi muuta apinaa, joista toinen oli kauppaneuvos ja toinen
tulkki. Kenraali-tullitarkastaja kutsui meidät päivälliselle luoksensa.
Pöytää ei kannettu esille, kun eivät Pikardanialaiset osaa käyttää
tuolia, vaan ruoat tuotiin keskelle laattiata. Monia uhkeita ja
kalliita ruokia tässä oli tarjolla, mutta niitä tuotiin esille ylen
pienillä vadeilla, ja kun kyökkiosasto oli yläkerrassa, tuli
neljä harakkaa lentäen jokaista ruokalajia tuomaan alas eräästä
katossa olevasta reijästä. Aterian perästä vei tulliherra meidät
kirjastohuoneesen, jossa me tapasimme suuren määrän kirjoja, mutta
kaikki niin pienen kokoisia että heidän suurimmatkaan teoksensa
tuskin olivat meidän almanakkojemme kokoisia. Minun oli vaikea hillitä
naurunhalujani kun näin kirjastohoitajan lentävän ylimmäiselle
hyllylle tuomaan alas kirjoja, jotka olivat kahdeksas- ja
kaksitoistas-taitteisia.

Pikardanialaiset rakennukset eivät paljon eroa meidän rakennuksistamme
mitä koristamis- ja rakennus-laatuun tulee, mutta vuodesijat ovat
varsin katon alla riippumassa, niinkuin linnunpesät. Ehkä kysytään
kuinka on mahdollista, että harakat, jotka kuuluvat pienempiin
lintuihin, osaavat rakentaa niin suuria rakennuksia. Mutta minä tulin
vakuutetuksi heidän kyvystänsä tässä suhteessa kun näin rakennuksen,
joka parhaillansa oli työn alla. Muutamia tuhansia oli työssä yhtaikaa
joten heidän paljoutensa ja nopealiikkeisyytensä jotenkin vastasi
meidän työvoimiamme. Tulliherran rouvaa me emme saaneet nähdä, se kun
oli sairaana lapsivuoteella. Lapsivuode-vaimot eivät nimittäin täällä
milloinkaan lähde ulos, ennenkun lapset ovat saaneet höyheniä; mutta
pian hänestä taas tulisi vieraskelpoinen, sillä pikkuset olivat jo
ruvenneet vähän höyhentymään.

Olomme tässä maassa ei käynyt niin pitkäksi että minä olisin ehtinyt
lähemmin tutustumaan sen valtiomuotoon tai asukkaiden luonnonlaatuun
ja tapoihin. Kaikkien mielet olivat tässä tilaisuudessa kovasti
liikutetut, kun hiljan oli sota puhjennut Pikardanialaisten ja heidän
naapuriensa pyytölintujen kesken, ja meidän tulomme edellisenä päivänä
oli tullut tieto siitä että harakat, suuressa ilmatappelussa
pyytölintujen kanssa olivat joutuneet tappiolle; minkätähden myös
harakoitten ylipäällikkö pidetyssä sotaoikeudessa oli tuomittu siipensä
menettämään, mitä rangaistusta pidetään jotenkin samanarvoisena kuin
kuolemanrangaistus. Niinpian kun oli kauppamme tehty lähdimme taas
purjeille. Emme olleet erin kauvaksi vielä kulkeneetkaan ennenkun
näimme merenpinnan täynnä höyheniä, ja tästä saatoimme päättää että
tässä oli tuo ankara taistelu ollut.

Kolme päivää kestäneen onnellisen purjehduksen perästä saavuimme me
_Musikanttien_ maahan. Niinpian kun ankkuri oli laskettu, lähdimme me
maalle, ja muuan meidän tulkeistamme kulki edellä kantaen suurta
paasiviulua. Tämä tuntui minusta ylen naurettavalta, sillä minä en,
parhaittenkaan tuumimisteni uhaksi, osannut arvata miksi hänen tarvitsi
tuommoista takkaa kantaa. Kun kaikki näytti tyhjältä ja autiolta, eikä
mistäkään elävätä olentoa nähnyt, käski katteini muutamalla
torventoitotuksella ilmoittaa asukkaille että me olimme saapuneet.
Oitis tuli noin kolmekymmentä soitannollista konetta taikka
paasi-viulua esille hypäten jalallansa, mikä minusta oli kuin
todellista loihtua, kun en minä milloinkaan ennen ollut nähnyt mitäkään
niin kummallista. Nämä paasi-viulut, jotka nyt ymmärsin olevan tämän
maan asukkaista, olivat yläpuolestaan varustettuina ylen pitkällä
kaulalla, minkä päässä oli mitä sievin pikkuruinen pää, itse ruumis oli
hoikka ja sen ympärillä ohut kuori niin että kuoren ja ruumiin välillä
oli onteloita. Kohta navan yläpuolelle oli luonto muodostamat "tallan"
jonka päällitse oli neljä viulunkieltä kiristettynä. Koko tämä koneisto
lepäsi yhdellä ainoalla jalalla, jolla se hyppeli matkaan erinomaisella
nopeudella. Katsoja olisi sanalla sanoen saattanut pitää niitä
todellisina soittokoneina elleivät ne olisi olleet varustettuina
kahdella käsivarrella ja kummankin niiden päässä pienen pienellä
kätösellä. Yhdellä kädellänsä ne pitelivät soitinta ja toisella ne
tarttuivat kieliin. Tulkkimme tahtoi ruveta puhuttelemaan heitä ja otti
viulunsa vasempaan käteensä, soittimen oikeaan sekä rupesi, asennon
otettuansa, soittamaan. He vastasivat hänelle heti samalla tavalla, ja
vaihtelevasti kysyen ja vastaten saivat he aikaan sangen sävelrikkaan
kaksinsoiton. Aluksi soitettiin vain adagiota eli vienosti, ja tämä oli
erittäin kaunista; sitte rupesi kuulumaan pärryttäviä ääniä, jotka
korvia kiusasivat, ja lopuksi loppuivat soittajaiset suloiseen ja
miellyttävään prestoon eli vilkkaasen äänivirtaan. Minä sain sitte
tietää että adagio oli vain johdatus keskusteluun, jossa kumpikin
lateli kohteliaisuuksia; harhaäänien kestäessä keskusteltiin hinnoista,
kunnes vihdoin tuo hilpeä presto ilmoitti että oli kaupasta suostuttu.
Kohta tämän jälkeen me myös palasimme laivalle ja rupesimme
laivakuormaamme purkamaan.

Parhaita tavaroita täällä kaupaksi käymään on hartsi; asukkaat
käyttävät sitä soittimiensa, eli toisin sanoen: puhe-elimiensä varaksi.
Rikolliset tuomitaan usein soittimensa menettäneeksi, ja
kuolemanrangaistukseen verrataan sitä, jos se ijäksi joltakulta
otetaan. Kun kuulin että varsin naapurissa pidettiin käräjiä riensin
minä sinne saadakseni olla läsnä soitannollisessa oikeudenkäymisessä.
Asianajajat puhumisen asemesta soittivat vatsakieliänsä. Niin kauvan
kun asia oli käsiteltävänä kuului vain soitannollisesti vääriä ääniä,
ja kaunopuheliaisuus esiintyi siinä, että puhuja osoitti itsellensä
olevan nopsat sormet. Mutta asian loppuun tutkittua, nousi tuomari
seisaallensa, tarttui soittimeensa ja soitti adagion, joka tiesi samaa
kuin tuomion julistaminen. Kohta tämän jälkeen näin muutaman
vahtimestarin hyppäävän esille ja ottavan tuomitulta hänen soittimensa.

Lapset täällä näyttävät varsin leikkikalu-viuluilta; ne eivät saa
soitinta käteensä ennenkuin ne ovat kolmen vuoden vanhoiksi tulleet;
tultuansa neljän vuotisiksi pannan ne kouluun, jossa heitä opetetaan
soitintansa käyttämään, mikä on samaa kuin meillä lukemaan opettaminen,
eivätkä pääse koulusta ennenkun he ovat oppineet selviä ääniä kielistä
saamaan. Nämä pikku viulut olivat meille suureksi haitaksi,
seuratessaan meitä alituisella soittamisellansa. Tulkkimme selitti
meille että nuo kakarat kerjäsivät ryypyksiä. Heidän pyyntönsä esiintyi
adagio mutta kun niiden onnistui jotakin saada kajauttivat ne iloisen
preston, -- sillä tavalla he kiittivät. Elleivät ne sitä vastoin
saaneet mitäkään herkesi soitto pian.

Kun kaikki asiat olivat käyneet meidän tyytyväisyydeksemme ja saatuamme
paperimme kuntoon, lähdimme me _Kusa_-kuukauden loppupuolella
Musikanttien maasta, ja muutaman päivän matkan perästä saimme me taas
maata näkyviin, jonka ilkeästä hajusta me saatoimme ymmärtää että se
oli _Pyglossia_. Tämän maan asukkaat eivät paljon ihmisistä eroa;
varsinainen erilaisuus on siinä, että niiltä puuttuu suu ja sen sijaan
pitävät puhetta perällänsä. Ensimmäinen, joka tuli laivalle luoksemme,
oli rikas kauppias. Hän tervehti meitä maan tapaan perällänsä ja rupesi
kohta hieromaan kauppaa tavaroistamme. Meidän parturimme sattui tällöin
olemaan sairaana, joten minun, suureksi mielipahakseni, täytyi käyttää
Pyglossialaista parturia; sillä kun nämä ovat miltei vielä puheliaampia
kuin meidän parturimme kotona, jätti hän jälkeensä semmoisen lemun,
että meidän täytyi polttaa väkevähajuisia aineita hytissä hänen
lähdettyänsä. Minä olin nyt jo ehtinyt niin tottua ihmeellisiin ja
luonnon järjestystä vastaan oleviin seikkoihin, ettei juuri mikään
minusta enään tuntunut mahdottomalta, mutta Pyglossialasten luonnon
vika, jos sen siksi nimittäisin, teki kuitenkin sangen vastenmieliseksi
heidän kanssansa seurustelemisen, minkä tähden me myös riensimme
nostamaan ankkurin, sittekun kokeeksi olimme olleet päivälliskutsuilla
erään rikkaan Pyglossialaisen luona. Kutsumuksen tullessa me kaikki
kohotimme olkapäitämme eikä kukaan tahtonut sitä noudattaa muilla
ehdoilla kuin että meille vakuutettaisiin alituista äänettömyyttä,
ainakin niin kauvaksi kun aterialla oltiin. Kun laivamme pistäysi
satamasta ulos, seisoi rannalla koko joukko Pyglossialaisia, jotka
takaa päin toivottivat meille onnellista matkaa, mutta kun tuuli kävi
maalta pyysimme me heitä koko joukolla merkkejä hillitsemään
hyväntahtoisuutensa puhkumista, sillä kohteliaisuudestakin saatetaan
joskus saada liiaksi.

Niinkuin jo ennen olen maininnut, ei tämä kansa paljon eroa ihmisestä
ruumiin muodon suhteen, ottamatta lukuun heidän puhelunlaatuansa; mutta
eipä meidänkään maassa kärsitä puutetta ihmisistä, jotka eivät ainoasti
ruumiinlaadun vaan myös kielenkin puolesta sangen paljon ovat
Pyglossialaisten kaltaisia. Juuri tämän johdosta ajattelin itsekseni:
No, entä sitte! Jos herrat Pettersoni, Larsseni, ja Sörenseni ynnä muut
kelpo miehet, jotka siivottomalla suoruudella nimittävät jokaista
asiata omalla nimellä ja sanovat päin kuulijoita mitä heillä on
sydämellänsä, tulisivat tänne: kielensä yhtäläisyyden tähden ne pian
saavuttaisivat kansalaisoikeuden Pyglossiassa ja sulautuisivat heidän
kanssansa yhdeksi kansaksi. Sillä mitäpä se vaikuttaa asiaan missä
paikassa ruumiista suu sijaitsee, kunhan sillä vain on samat
ominaisuudet ja kun se pitää samallaista puhetta!

Tästä me ohjasimme kulkuamme _Jäämaahan_, mikä oli siihen määrään
kolkko ja kamala maa, etten minä saata ajatella mitäkään onnettomampaa
ja surkuteltavampaa, kun ei siellä tavata ensinkään muuta kuin vuoria,
pelkkiä vuoria ikuisen lumen peitossa. Asukkailla, jotka kaikki ovat
jäästä, on asuntonsa siellä ja täällä vuoren loukeroissa, joihin eivät
auringon lämpeät säteet milloinkaan löydä, jossa kaikki on jäätynyttä,
kaikki on pimeyttä ja jossa heidän ainoa valonsa tulee huurteen
heikosta kiilumisesta. Sitä vastoin ovat syvällä olevat laaksot
auringon kuumuudesta poltetut. Sentähden eivät asukkaat milloinkaan
uskalla alas laaksoihin ellei sää ole pilvistä ja kosteista, mutta niin
pian kun auringon säde pilkistäytyy esille, rientävät he takaisin
vuorillensa ja niiden rotkoihin. Usein tapahtuu etteivät he ehdikään
kylläksi pian pois, vaan sulaavat tiellä taikka joutuvat jonkun muun
onnettomuuden alaiseksi. Kuolemaan tuomitut rikolliset viedään sumeisen
ilman vallitessa alas jollekin lakeudelle, jossa ne sidotaan erääseen
paaluun auringossa sulamaan. Tästä maasta saadaan kaikellaisia
metalliksia paitsi kultaa, mutta ympäri maailman matkustavat kauppiaat
kuljettamaan näitä valmistamattomassa tilassa, sillä asukkaat, jotka
eivät siedä lämpeyttä, eivät itse kelpaa näitä metallitöitä tekemään.

Kaikki nämä maat, joista nyt olen antanut lyhyeitä kuvaannoksia, ovat
varsinaisen _Metsendorian_ suuren keisarin alammaisia; jonka tähden
myös kaikki merenkulkijat kutsuvat niitä yhteisellä nimellä:
_Metsendorialaiset saaret_. Tämä suuri ja kummituksellinen valtakunta
oli matkamme varsinaisena tarkoituksena. Kahdeksan päivän purjehtimisen
perästä Jäämaasta saavuimme me keisarilliseen pääkaupunkiin, jossa me
todellisuudessa keksimme kaiken, mistä runoniekat ovat runoilleet
eläimien, puiden ja taimien valtioista, sillä Metsendoria on, niin
sanoaksemme kaikkein järjellisten eläimien, puiden ja taimien yhteinen
isäinmaa. Mikä eläin ja puu tahansa saattaa täällä saavuttaa
kansalaisoikeuden, kun ne vaan alistuvat hallitukselle ja laeille.
Pianpa saattaisi luulla, että näin monien erilaisten ja eri
tavalla luotujen luomisten sekoitus saisi aikaan sekaannuksia ja
levottomuuksia. Mutta päin vastoin tämä erilaisuus tuottaa mitä
parhaita seurauksia, viisaitten lakien ja laitosten johdosta, jotka
kullekin näistä monellaisista alammaisista osoittavat sen vaikutusalan,
joka parhaiten sopii hänen luonnollensa ja taipumuksillensa. Niinpä
esim. valitaan hallitsijat jalopeurain suvusta, tämän heimon
ylevämielisyyden tähden. Norsut, tarkalla arvostelukyvyllänsä, istuvat
tavallisesti Neuvoskunnassa. Kameleonteista tehdään hovimiehet, sillä
ne ovat vaihtelevia ja osaavat aina "kääntyä myötötuuleen". Sotaväki
maalla muodostetaan karhuista, tiikereistä ja muista tämänlaisista
taistelunhimoisista eläimistä, jota vastoin meripalvelukseen valitaan
härkiä ja semmosia, koska meriväki tavallisesti on vakaata ja hyvää
väkeä ja elävät semmoiseen tapaan, että se pitää yhtä heidän raa'an
alkuaineensa kanssa. Täällä löytyy myös merisotaopisto, jossa vasikoita
eli merioppilaita (kadetteja) valmistetaan tuleviksi sotaupseereiksi.
Puista tehdään tavallisesti tuomareita, heidän synnynnäisen
pitkämielisyytensä tähden. Asianajajat yläoikeuksissa ovat tavallisesti
hanhia, ja prokuraattorit alaoikeuksissa harakoita. Ketuista tehdään
valtionlähettiläitä, konsulia, asiamiehiä ja lähetystön pöytäkirjuria.
Korpeista tavallisesti tehdään holhoojia ja kuolinpesän selvittäjiä,
kutut ovat filosoofia ja ennen kaikkia kielioppineita, osaksi sarviensa
tähden, joita he vähintäkin vastarintaa havaitessansa käyttävät
vastustajiansa vastaan, osaksi kunnia-arvoisen partansa tähden, joka
heidät eroittaa muista luoduista. Hevoset ovat pormestaria ja
neuvosmiehiä. Herrasmiehiä, maanviljelijöitä ja talonpoikia ovat
käärmeet, myyrit, rotat ja hiiret. Kirjeenkantajat ja kurjeerit
tehdään linnuista. Aaseista, joilla on kimakka ja kiljuntaan vivahtava
ääni, tulee sopivia pappia ja lukkaria, rastaista laulajia ja
huilunpuhaltajia, kukoista yövartioita ja koirista portinvahtia.
Susista tulee rahastonhoitajia ja tullitarkastajia ja niillä on
haukkoja apureina.

Tämä käytännöllinen toimien jakaminen vaikuttaa, että julkiset virat
saavat hyviä hakijoita, ja että kaikki toimitetaan innolla ja
järjestyksellä. Sentähden saatetaankin tämä hallitus sanoa
mallikelpoiseksi, jonka mukaan kaikkien lainsäätäjien pitäisi
mukautumaan; sillä syyksi siihen, että niin monella muulla taholla
kelvottomia virkamiehiä löytyy, ei ole niin paljon luettava
kansalaisten yksinkertaisuutta, kuin se epäkohta ettei tarkasti oteta
huomioon jokaisen erityisiä taipumuksia; jos sitä vastoin
noudatettaisiin kaikella huolella ja ahkeruudella, niin että järkeville
ja kunnollisilla miehille annettaisiin etusija, ei yksityisten
ansioitten, vaan nähtävän etevän kelvollisuuden tähden siihen taikka
siihen virkaan, niin yleiset toimitukset saisivat siitä voittoa ja
valtio kokonaisuudessaan rupeaisi kukoistamaan.

Valtio, josta nyt puhun on parhaana todistuksena siitä kuinka
hyödyllinen ja tarpeellinen semmoinen asioitten järjestys on.
Metsendorialaiset aikakirjat kertovat että muuan keisari, _Lilakti_,
noin kolmesataa vuotta takaperin oli ruvennut toiseen tapaan
muodostamaan tätä lakia, ja anniskeli julkisia virkoja mitäkään
punnitsematta kenelle tahansa, joka yhdellä taikka toisella tavalla oli
jonkinlaista ansiota saanut itsellensä hankituksi; mutta tämä virkojen
lahjoittaminen umpimähkää sai aikaan niin monia ja tuntuvia epäkohtia
että koko valtio oli vaaraan joutumaisillansa. Muuan susi esim., joka
siihen asti oli kunnolla hoitanut itseänsä rahastonhoitajana, haki
tällä perustalla etevämpää virkaa ja pääsi raatimieheksi. Muuan puu
sitä vastoin, jota yleisesti kunnioitettiin etevänä tuomarina, tuli sen
johdosta rahastonhoitajaksi. Näiden takaperäisten virkaylennysten
kautta tehtiin siis samalla kertaa kaksi kelvollista henkilöä
yhteiskunnalle perin hyödyttömiksi. Edelleen: eräs kuttu eli filosoofi,
jota kaikki tiedemiehet suuresti pitivät arvossa hänen kykynsä ja
lujuutensa tähden puolustamaan mielipiteitänsä, pöyhistyi tästä
kiitoksesta ja haki huomattavampata ja näkyvämpätä yhteiskunnallista
asemaa, nimittäin ensimmäistä avonaista hovivirkaa, minkä se todella
saikin. Sitä vastoin sai muuan kameleontti hienon seuratottumuksensa ja
norjan luonteensa tähden julkisen professorin viran, jota hän haki
rahallisista syistä; sillä tavalla muuttui toinen aimo hovimiehestä
katalaksi filosoofiksi ja toisesta tuli sopimaton hovimies, sen sijaan
että hän ennen oli ollut etevä filosoofi. Tuo lujuus mielipiteittensä
puolustamisessa, joka on kaunistuksena filosoofille, ei ensinkään
kelpaa hovimiehelle, sillä kun helppokäänteisyys ja epävakavuus ovat
järkähtämättömiä ehtoja hovimieheksi kelpaamiseen, tulee hovimiehen
pitää enemmän kiinni siitä mikä on varmaa, kuin siitä mikä totta on, ja
aina kääntää viittansa sen tuulen mukaan, joka kaikkein korkeimmalta
suunnalta puhaltaa. Mutta se mikä on vikana hovin palveluksessa, se on
juuri hyvänä avuna yliopistossa, jossa itsepintaisuutta viimeiseen
kyvyntippaan puolustaa ajatustansa pidetään opin ja virkaan
kelvollisuuden todisteena. Sanalla sanoen: kaikkityynni, vieläpä nekin,
jotka sielunvoimien puolesta olivat yleisöä paremmat, tulivat näiden
muutettujen suhteittein kautta varsin voimattomiksi, ja valtio rupesi
horjumaan. Kun siis kaikkea uhkasi turmio, rohkeni muuan erittäin
järkevä elehvantti eli raatimies, nimeltä _Bakkari_, sanoa keisarille
mitä suostuttavimmin sanoin mitä onnettomuutta tämä uusi asioitten
laita ja järjestys toi mukanansa. Keisari havaitsi Bakkarin olevan
oikeassa, ja rupesi oitis menettelemään niin että kaikki
palautettaisiin vanhaan järjestykseensä, kuitenkaan ei äkkipäätä, vaan
sen mukaan kuin silloiset virkamiehet kuolivat ja heidän virkansa
tulivat avoimiksi. Tästä palveluksestansa isänmaalle, jonka hyvää
tekeviä vaikutuksia pian saatettiin ruveta oivaltamaan, kunnioitettiin
Bakkaria kunniapatsaalla joka vielä on pystyssä Metsendorian torilla.
-- Näitä seikkoja sanoi tulkkimme kuulleensa eräältä hanhelta, jonka
kanssa hän oli läheisessä ystävyydessä ja joka luettiin parhaimpien
prokuraattorien joukkoon koko kaupungissa.

Ensimmäinen, jota tuli laivallemme oli laiha susi eli tullitarkastaja,
seurassaan neljä haukkaa taikka tullinnuuskijata, joksi niitä
Euroopassa sanotaan. Nämä ottivat omiksi varoiksensa tavaroita kaikkea
mikä heidän mieleensä oli ja osoittivat sen kautta että he ymmärsivät
virkansa ja tiesivät noudattaa vanhoja yleisiä tapoja. Katteini oli
niin ystävällinen, että hän tavallisuuden mukaan salli minun seurata
itseänsä maalle. Niin pian kun me laskimme jalkamme rantasillalle tuli
eteemme kukko ja kysyi, miten tapana tässä maassa oli, matkamme
tarkoituksesta ja mistä me tulimme, minkä jälkeen se meni ilmoittamaan
vastauksemme päätullitarkastajalle. Tämä otti meidät kohteliaasti
vastaan ja pyytteli meidät päivälliselle luoksensa. Hänen rouvansa,
jota minä olin kuullut ylistettävän susien kaunottareksi koko maassa,
ei ollut läsnä. Syynä tähän oli, sen mukaan mitä sitte saimme tietää,
miehen mustasukkaisuus, joka vaikutti ettei hän uskaltanut sallia
kauniin rouvansa olla vierasten, ja varsinkin merimiesten katseltavana,
jotka himokkaina pitkän pidättyväisyytensä perästä tuskin ovat ehtineet
astua jalallansa maalle, ennenkun he rupeavat juoksemaan naitujen ja
naimattomien naisten perässä. Pöytävieraitten joukossa oli kuitenkin
useoita naisia; erään komendöörin rouva, joka oli valkea lehmä
mustilla pilkuilla. Hänen rinnallansa istui musta _kissa_,
hovimetsästysmestarin aviopuoliso, joka hiljan oli maalta muuttanut
kaupunkiin. Ruokanaapurikseni olin minä saanut kirjavan sian,
puhdistusinspehtoorin rouvan; tämän laatuiset virkamiehet otetaan
nimittäin mieluimmin sikojen suvusta. Hän olikin todella sangen
likainen, eikä nähtävästi ollut pitkiin aikoihin pessyt käsiänsä, mikä
on ylen tavallista hänen suvussansa, mutta muuten hän oli sangen
kohtelias, sillä hän tarjoili minulle tavan takaa saapuvilla olevia
ruokia. Tämä harvinainen kohteliaisuus hänen puoleltansa kiinnitti
jokaisen huomion puoleensa, sitä enemmän, kun ei hieno seurustelutapa
tavallisesti kuulu sikojen luontoon. Minä puolestani olisin ollut
hyvilläni jos hän olisi ollut vähäistä vähemmän kohtelias minulle,
sillä minusta ei ollut varsin mieluisata saada ruokaani sian
kynsistä. Tässä tulee nimittäin tietää, että asukkaat Metsendorian
keisarikunnassa kaikin puolin ovat vastaavien eläimien kaltaisia
meillä, paitsi että ne etukäpäliensä suhteen ovat varustetut käsillä ja
sormilla, ja kun niiden ruumiit ovat peitetyt karvoilla, höyhenillä
taikka villoilla ei niiden milloinkaan tarvitse vaatteita käyttää.
Rikkaita ei saata eroittaa köyhistä muuten kuin koristuksista, kullasta
tai hopeasta, helmistä taikka nauhoista, joita edelliset kantavat
kaulassaan tai kierävät sarviinsa. Komendöörin rouvalla esim. oli
semmoinen määrä nauhoja ja pitsiä päässänsä, että sarvet tuskin
tuntuivat. Hän pyysi anteeksi miehensä poissaoloa, kertoen että hänen
miehensä nimittäin, erään riidan johdosta, mihin hänkin oli
sekoitettuna täytyi keskustella kahden harakan eli asianajajan kanssa,
joiden seuraavana päivänä piti oikeudessa hänen asiaansa ajaman.

Aterian perästä puhutteli tuo kirjava sika kahden kesken meidän
tulkkiamme, milloin hän tälle uskoi että hän oli minuun rakastunut.
Tulkki lohdutti häntä ja lupasi hänelle myötävaikutustansa; apina
koetti nyt suostutella minua, mutta havaitessaan ettei hänen
kaunopuheliaisuutensa mitäkään auttanut, neuvoi hän minun pakenemaan,
sillä hän tiesi ettei tämä nainen epäillyt repiä ylös alaisin maata ja
taivasta voittaaksensa tarkoitustansa. Tästä päivästä minä pysyin
alati laivalla, varsinkin saatuani tietää että muuan tämän rouvan
vanhoista armastelijoista, eräs filosoofian ylioppilas, pelkästä
mustasukkaisuudesta vainosi henkeäni. Mutta eipä laivakaan ollut
riittävänä suojana tämän arvoisan naisen alituisia hyökkäyksiä
vastaan, sillä milloin asiamiehen kautta, milloin lemmenkirjeillä
runomittaan taikka suorasanaisina, koetti hän sulattaa jäätä
sydämessäni. Ellen minä siinä haaksirikossa, jonka sittemmin kärsimme,
olisi kadottanut näitä papereita, olisin minä saattanut antaa näytteitä
sikarunollisuudesta; pahaksi onneksi olen kuitenkin unhottanut kaikki
tyynni paitsi allaolevat rivit, jotka vielä muistan ja joissa hän
seuraavalla tavalla ylistää ulkonaista olentoansa:

    Oi armahain! Kuin ruoste rautaa kuluttaa.
    Mun eloin kuihtuu ja sinä kylmä oot; äl' harjaksiani
    Sä pelkää; miltä näyttää puu kuin lehdetön
    Se on; kuin ruma oisi hepo harjaton;
    Oi onhan villa lampaallai, ja linnull' höyhen
    Ja miesi sitte, hän parrattansa köyh' on!

[Tässä on suomennoksessa tahalla poljettu runomittaa, niinkuin
alkuteoksessakin se esiintyy. Suom. muist.]

Tavaranvaihto tehtiin niin pian että me jo muutaman päivän perästä
saatoimme lähteä vesille, mutta juuri kun olimme aikeessa lähtemään
viivytti meitä eräs riita, joka oli noussut meidän väen ja muutaman
Metsendorialaisen kesken. Syynä siihen oli tämä: erästä meidän
merimiehistämme, hänen ollessaan kävelyllä pitkin kaupunkia, ahdisti
muuan käki, joka ivalla kutsui häntä _periskomiksi_, mikä heidän
kielessänsä vastaa meidän komeljanttariamme; kun kujeilijat siinä
maassa tavallisesti ovat apinoita, oli käki pitänyt merimiehen
semmoisena. Mutta kun tämä ei ymmärtänyt leikkiä, antoi hän ivaajalle
jotenkin säännönmukaisen löylytyksen ja oli vähältä, ettei mies lyönyt
lintuparkaa kelvottomaksi. Käki huusi poliisia ja ne, jotka olivat
olleet tappelussa läsnä, haastettiin seuraavan päivän oikeudenistuntoon
todistajiksi. Sittekun nämä olivat kertoneet asian laidan lykättiin se
Raastuvan oikeudessa ratkaistavaksi. Merimiehen, joka ei osannut maan
kieltä eikä tuntenut oikeuden-käyntioloja Metsendoriassa, täytyi ottaa
itsellensä harakan oikeudenkäynti-apumieheksi. Raastuvanoikeus julisti,
tunnin kestäneen tutkimuksen perästä, sen tuomion, että käen, joka oli
riidan alkajana ollut, tuli vetää sakkoa kotorauhan rikkomisesta ja
maksaa riitakumppaninsa oikeudenkäyntikulut, jotka tavalliseen tapaan
katosivat asiamiehen taskuun. Neuvoskuntaan, mikä tämän asian tuomitsi,
kuului pelkkiä hevosia, joista kaksi oli pormestaria ja neljä
raatimiestä. Oikeudessa istui myös kuusi varsaa, jotka kokelaina myös
saivat antaa lausuntonsa, mutta eivät ottaneet osaa päätöksiin. Sen
mukaan mitä kuulin löytyi samallaisia taimistoja kaikissa
oikeudestoissa ja virkakunnissa, joista viran avonaiseksi tultua
otettiin parhaimmat.

Sittekun me onnellisesti ja mieliksemme olimme saaneet asiamme selville
sekä täyttäneet laivan kalliilla tavaroilla, lähdimme me kotomatkalle.
Me olimme tuskin päässeet avoimelle merelle ennenkuin meidän täytyi
tyynen tähden jäädä paikallemme. Muutamat meistä huvittelivat itseänsä
ja muita pyytäen kaloja tuohustamalla, toiset koettivat joillakin
viettelevillä syöteillä valloitaa vastustavia saaliita. Pian saapui
kuitenkin pieni vihuri ja ilolla me näimme purjeemme ilmalla täyttyvän.

Jonkin ajan kiidettyämme eteenpäin hyvällä tuulella näyttäysi taas
muutamia merenimpiä, jotka tavan takaa päästivät suustansa kamalia
valitushuutoja. Merimiehet peljästyivät siitä suuresti, koska he
kokemuksesta tiesivät että nämä surulliset huudot ennustivat pahaa
ilmaa ja haaksirikkoa. Me riensimme siis korjaamaan kaikki isommat
purjeet ja jokaiselle annettiin määrätty paikkansa. Tuskin oli tämä
varokeino tehty niin jo levisi taivaalle synkkiä pilviä, ja meri rupesi
hyrskymään mahtavassa myrskyssä, jonka vertaista ei perämies sanonut
milloinkaan ennen nähneensä, vaikka hän enemmän kuin viisikymmentä
vuotta oli purjehtinut näillä vesillä. Kansilasti killui vedellä,
osaksi laivaan hyökkäävien ranta-aaltojen, osaksi myös ankaran sateen
tähden, jota salamoiden säetessä ja ukkosen jyristessä ikäänkuin
kaatamalla tulvasi maahan. Näytti siltä kuin olisivat luonnonvoimat
vannoneet meistä lopun tekevänsä. Laivaa heitteli sinne tänne.
Myrskypilvet tekivät ilman melkein pimeäksi, öiset sumut ryöstivät
taivaan valon; salamat iskivät repeävistä pilvistä; suunta hukkui ja
nyt me todella ainoasti harhailimme valkeaharhaisilla mustilla
aalloilla.

Vihdoin katkesi suurmasto, ja vähitellen tämän jälkeen muutkin. Kaiken
inhimillisen arvion mukaan kuljimme me kohden varmaa kuoloa; yksi huusi
vaimoa ja lapsia, toinen heimolaisiansa ja ystäviänsä, koko laiva
kaikui pelkistä sydäntä särkevistä valitushuudoista. Perämies koetti,
vaikka hän itse oli menettänyt kaiken toivonsa, rauhoittaa ja lohduttaa
toisia ja käski heidän herjetä hyödyttömästä huokailemisesta ja
valituksestansa. Mutta hänen juuri puhuessaan hyökkäsi tavaton aalto
laivan ylitse ja nieli hänen kamalaan kitaansa sekä vei hänen mukaansa
meren syvyyteen; me näimme kaiken tämän mutta voimatta hänelle tarjota
vähintäkään apua. Sama kohtalo tuli kolmen muun miehen, nimittäin
varahoitajamme ja kahden merimiehen osaksi. Minä olin ainoa, joka
kärsivällisyydellä kestin kohtaloni, sillä minä olin väsynyt elämään
enkä ensinkään toivonut takaisin Martiniaan, jossa olin kadottanut sekä
kunnian että vapauden ja siis kuuluin niihin, joilla ei ollut mitäkään
pahempaa peljättävänä: köyhyyttä, kuolemaa taikka orjuutta. Katteinia
kävi minun enimmän sääliksi, sillä koko matkalla oli hän osoittanut
minulle mitä suurinta hyväntahtoisuutta; minä koetin sentähden mitä
valtavimmilla lohduilla kehoittaa häntä rohkeuteen, mutta kaikki
kaunopuheliaisuuteni oli turha; hän yhä huokasi ja itki kuin nainen
kunnes tavattoman iso hyökkölaine hänenkin tempasi mereen. Myrsky yltyi
eikä kukaan enään huolinut mitäkään laivasta. Ilman mastoja, ilman
peräsintä, ilman viljoja ja airoja oli laiva kokonansa tuulen ja
aaltojen heittopallona, ja tätä tilaa kesti kolme vuorokautta, millä
ajalla me suuresti kärsimme nälän ja tuskan tähden. Joskus näytti
taivas vähän tahtovan seljetä, mutta myrsky oli yhä edelleen ankara.
Vihdoin syttyi pieni toivon kipinä, kun me kaukana taivaanrannalla
näimme vuorisen maan, ja kun tuuli aina vielä kävi sinne päin oli
meillä täysi syy toivoa pian sinne pääsevämme. Tosin ei ollut juuri
ajattelemista että me pääsisimme maalle ilman haaksirikkoa, mutta
mahdollista oli myös että ainakin jonkun meistä, jos kohta ei
kaikkienkaan, onnistuu laivan sirpaleilla saapua maalle. Mutta, juuri
keskusteltuamme tästä toivosta, hyökkäsi laiva eräälle salakarille
semmoisella vauhdilla, että se halkesi ja kohta jälkeen meni
pirstaleille. Tänä hädän hetkenä minä heittäydyin eräälle plantulle
huolimatta kovanonnen tovereistani, sillä minä en ajatellutkaan muuta
kuin omaa pelastustani, enkä vielä tänä hetkenä tiedä mitä heistä on
tullut. Luultavata on että kaikki hukkuivat, koska minä en ole kuullut
puhuttavan että ketäkään niistä olisi maalla nähty. Tulvavirta ja
rajuina kiitävät aallot veivät minun yhä lähemmäksi rantaa, mikä oli
minun onneani, sillä jos minun olisi tarvinnut kauvemmin olla
silloisessa tilassani olisin minä epäilemättä joutunut tappiolle
taistelussani nälkää ja menehtymystä vastaan. Pian onnistui minun
päästä tuulen alle erään niemekkeen suojaan; siellä oli vesi jotenkin
tyynnettä ja tänne minä vain heikommin kuulin liikutetun meren kohinan.

Maa, jonka näin edessäni oli täynnä vuoria (nuo lukemattomat
vuorenhuiput, nuo valtavat vuoriseljänteet ja kiertelevät harjut, jotka
täällä käyvät moneen eri suuntaan ristiin rauhaan, herättävät täällä
moniäänisen kauniin kaiun). Kun näin olevani jotenkin lähellä rantaa
rupesin huutamaan täyttä kurkkua siinä toivossa että asukkaat
kuulisivat hätähuutoani ja tulisivat apuihini. Aluksi huutelin turhaan,
mutta pian kuulin ääniä rannasta, näin kansaa juoksevan rantaan,
hyppäävän veneesen ja nopeasti lähestyvän minua. Vene näytti oksista
palmikoitulta, joka selvään osoitti ettei tämä kansa ollut erittäin
etevällä kannalla. Mutta soutavien näky oli kuitenkin minulle syynä
sydämelliseen iloon, sillä niillä oli täydellisesti ihmisellinen muoto
ja ruumis, ja ne olivat siis ainoat ihmiset, joita minä tapasin
maanalaisella matkallani. Mustalla parrallansa ja kiharaisilla
hiuksillansa muistuttivat ne niistä meidän maailmassamme, jotka asuvat
kuumissa ilmanaloissa; pitkiä ja vaaleita hiuksia pitävät he
muotopuolisina. He saapuivat vihdoin sille plantulle, jolla minä
keijuin vedenpinnalla; minä ojensin rukoilevasti käteni heitä kohden ja
he nostivat minun alukseltani ja laskivat minun veneensä pohjaan. He
antoivat minulle vähän syömistä ja juomista, joka tosin oli halpaa ja
huonosti laitettua, mutta kolme vuorokautta kamppailtuani nälkää ja
janoa vastaan, oli se riittävätä antamaan minulle yhtäkkiä uusia
voimia.



KAHDESTOISTA LUKU

Tekijän tulo Kvaamaan.


Iso joukko ihmisiä oli tällä ajalla ehtinyt kokoontua kaikilta
tahoilta. He vaativat minun alinomaa puhumaan, mutta kun en minä
osannut heidän kieltänsä en minä saattanut saada itseäni ymmärretyksi.
Sana jota he usein huusivat oli _tank tank_; ja kun tämä vähän hajahti
saksan tai englannin kieleltä, vastasin ensin näillä kielillä, sitte
tanskan ja vihdoin latinan kielellä; mutta päätänsä ravistamalla he
osoittivat etteivät en ensinkään tunteneet näitä kieliä. Lopuksi minä
koetin saada ajatustani heille selväksi maanalaisilla kielillä,
nimittäin natsaarilaisella ja martinialaisella, mutta kaikki oli yhtä
turhaa. Tästä saatoin ymmärtää ettei tämä kansa ollut erittäin
seurahaluista ja ettei se ollut minkäänlaisessa yhteydessä muiden
maanalaisten kansain kanssa, niin että kaiken mukaan mitä nyt saatoin
käsittää, ei ollut mahdollista välttää tuota kovaa koulunkäymistä
pikkulapsien tapaan, jos minä mielin elää tässä maassa.

Sittenkun me hyvät hetket olimme keskustelleet toisiamme ymmärtämättä,
veivät maan asukkaat minun pieneen, pajunoksista palmikoittuun majaan,
josta puuttui sekä penkkiä että pöytiä; ihmiset istuivat laattialla
syödessään ja vuoteitten asemasta levittivät he olkia laattialle ja
lepäsivät siinä sekasin hyvässä sovussa. Tämä ihmetytti minua sitä
enemmän kun maalla oli hyvää jykevää metsää runsaasti. Heidän ainoana
ravintoaineenansa oli maito, juusto, ohranen leipä ja liha, jota he
paistoivat hiilillä, he kun olivat peräti taitamattomia
ruoanlaittamisessa; sanalla sanoen he elivät melkein kuin ensimmäiset
ihmiset, jotka eivät tunteneet tapoja eikä siveyden lakia, eivät
tajunneet asettaa härkää auran eteen, eivät ymmärtäneet säästää ja
koota omaisuutta; he elivät vain puiden hedelmistä sekä kalastuksen ja
metsästyksen tuotteista.

Täällä minä nyt elin raakaa elämätä, kunnes olin ehtinyt niin paljon
oppia maan kieltä että minä saatoin vaihtaa ajatuksia asukkaiden kanssa
ja olla heille avuksi heidän taitamattomuudessansa. Yksinkertaisimmat
elämän säännöt, joita heille määräsin, saivat jumalallisten käskyjen
maineen. Minusta laajalle levinneen maineen vietteleminä tulvasi
luokseni kansaa kaikilta tahoilta, ikäänkuin suuren taivaan laittaman
lähettilään luo. Minä sain kuulla, että minun tulostani lukien tehtiin
uusi ajanlasku. Tämä tieto oli minulle sitä tervetulleempi ja rakkaampi
kun minua Natsaarilla oli pilkattu vilkkauteni ja Martiniassa
vitkallisen käsityskykyni tähden. Nyt minä älysin tuon vanhan
sananlaskun totuuden että sokeitten joukossa hallitsee yksisilmäinen,
sillä minä olin tullut maahan, jossa minä sangen ulkopuolisella opilla
ja muutenkin ilman varoja ja keinoja, saatoin tehdä itseni kuuluisaksi
ja kohota mitä korkeimpiin arvoihin. Hyvä tilaisuus tutkimaan mihin
minä kelpasin oli myös tarjona, sillä maa tuotti runsaasti kaikkea
semmoista, joka on ihmisille hyödyksi ja huviksi; monta lajia
hyödyllisiä hedelmiä kasvaa täällä villinä, ja jos ihminen vain viitsii
kylvää niin kyllä hän saa hyvän elon korjata. Asukkaat eivät ole juuri
tahdottomia oppimaan taikka järjen puutteessa; mutta kun ei niillä
milloinkaan ole ollut tilaisuutta mitäkään oppimaan elävät he mitä
syvimmässä taitamattomuudessa. Kun minä kerroin heille synnystäni,
kotomaastani, haaksirikosta ja muista tapauksista matkallani, ei siellä
löytynyt ketäkään, joka minua uskoi. He pitivät uskottovampana että
minä olin jokin auringon asukas, joka olin tullut alas heidän
luoksensa, minkätähden he myös yleensä kutsuivat minua _Pikil-Su_, s.o.
Auringon lähettilääksi. He eivät tosin kieltäneet ettei jumalata löydy,
mutta he eivät huolineet koettaa saada tätä tärkeätä totuutta selville
päähänsä; he arvelivat että heille oli varsin kylläksi uskoa niinkuin
heidän esi-isänsä olivat uskoneet, ja tässä ainoassa uskosäännöksessä
oli koko heidän jumaluusoppinsa lausuttuna. Siveysopissa olivat he
ehtineet oppia tämän ainoan säännön: "Älä tee muille, mitä et tahdo
muitten itsellesi tekevän." He eivät tietäneet mistäkään muusta laista
kuin keisarin tahdosta, ja sentähden siellä rangaistiinkin ainoasti
todelliset rikokset, sitä, joka teki itsensä vikapääksi semmoiseen
erhetykseen, jota me kutsumme sivuhypyksi, sitä kaikessa
yksinkertaisuudessa vältettiin, mitä rangaistusta muuten näytti olevan
niin vaikea kärsiä, että moni erhetyksen tehneistä joko vaipui
tunnottomuuteen taikka itse teki itsestänsä lopun. He eivät tietäneet
mitäkään ajanlaskuista vaan tekivät vuosiarvionsa Natsaari-kiertotähden
aikaansaamien auringonpimennysten mukaan, niin että, jos joltakulta
kysyttiin hänen ikäänsä, saatiin vastaukseksi että hän oli elämässään
nähnyt niin ja niin monta auringon pimenemistä. Luonnosta he eivät
tietäneet paljon mitäkään ja sekin vähä minkä he tiesivät oli
täynnä taikaluuloa. He pitivät auringon ympyräisenä kultalevynä ja
Natsaari-tähden suurena juustona. Kun minä kysyin heiltä mistä se tuli
että se toisinaan suureni toisinaan pieneni sain vastaukseksi etteivät
he tietäneet sitä. Heidän omaisuutensa rajoittui enimmäkseen sikoihin,
jotka he varustivat erityisillä merkeillä ja sitte laskivat ulos
metsiin, ja kunkin rikkaus arvattiin hänen omistamansa sikaluvun
mukaan. Semmoisia puita, jotka olivat hedelmättömiä eivätkä kasvaneet
terhoja, oli heillä tapana ruoskia, yksinkertaisuudessansa luullen että
puut ainoasti pahuudesta ja kateudesta eivät hedelmiä kantaneet.

Tällä alhaisella sivistyskannalla oli nyt tämä kansa, jonka
ihmistyttämistä taiteen ja tieteen avulla minä ensin kokonansa epäilin;
mutta kun tulin ajatelleeksi että niin raakaa luonnoltansa ei ole
ketäkään ettei hänen mieltänsä saateta jalostuttaa jos hän vain
vakaasti kääntää korvansa opetusta ja neuvoa kohden, panin minä
liikkeelle kaiken ahkeruuteni sivistääkseni näitä raakalaisia ja
sentähden rupesivat he minua pitämään jumalaisena olentona, jonka
viisaudesta he saivat niin korkeita ajatuksia etteivät he luulleet
mitäkään löytyvän, joka minulle olisi ollut mahdotonta. Sentähden he
vaivasivat minua jonninjoutavillakin asioilla. Kun heidän lampaansa
varastettiin tai kuttunsa kuolivat tautiin, kun syksy ei täyttänyt
keväimen toiveita taikka kun he keksivät härkänsä kuolleena auran
edessä, tulivat he mielettömiksi ja juoksivat sydänyönäkin minun
majalleni apua rukoilemaan. Niin tapasin kerran erään talonpojan
polvillansa oven edessä, itkein ja käsiänsä väännellen apuani
rukoilemassa. Kun kysyin häneltä syytä hänen suruunsa valitti hän
puittensa hedelmättömyyttä ja rukoili minulta nöyrästi, että minä
mahdillani vaikuttaisin niihin ja saisin ne hedelmiä kantamaan niinkuin
ennenkin.

Minä sain tietää että koko tätä maata hallitsi eräs hallitsija, joka
tähän aikaa piti pääkaupunkiansa noin kahdeksan päivän matkan päässä
siitä seudusta, jossa minä nyt oleskelin; -- minä sanon: tähän aikaan,
sillä leiripaikka, jos siksi saan hallituspaikkaa kutsua, oli
muutoksellinen eli kiertävä, ja kiinteitten asumuksien asemesta
muodostettiin pääkaupunki teltoista, jotka kuninkaallisen perheen ja
hovikunnan muassa vietiin yhdestä paikasta toiseen valtakunnassa.
Parhaillaan hallitseva ruhtinas oli jo vanha mies nimeltä _Kastia_,
joka meidän kielellämme merkitsee; suuri keisari. Maa ansaitsee kyllä,
suureen alaansa nähden, kutsuttaa keisarikunnaksi, mutta asukkaiden
taitamattomuuden mukaan, jotka eivät ymmärtäneet oikein käyttää
luonnonlahjojansa, sitä halveksittiin ja asukkaat itse joutuivat
alituisten hyökkäysten ja ahdistusten alaisiksi naapurikansoiltansa,
niin, heidän täytyi usein maksaa veroa kansoille, jotka kaikin puolin
olivat heitä paljon heikompia.

Maine nimestäni ja etevistä ominaisuuksistani levisi pian valtakunnan
kaikkiin ääriin. Kansa kysyi minulta neuvoa kaikissa yrityksissänsä,
ikäänkuin minä olisin jokin ennusjumala ollut, ja kun onni ei ollut
heille myönteinen, pitivät he sen minun huolettomuuteni taikka
paheksimisen osoitteena. Niinpä koettivatkin muutamat heistä lepyttää
minun uhreilla. Minä en kuitenkaan huoli tässä ladella sitä paljoutta
tuhmuuksia ja mielettömyyksiä, joihin nämä taitamattomat ihmiset
tekivät itsensä vikapäiksi; ainoasti pari kohtaa tahdon tässä kertoa
kaikkinaisuuden esimerkkinä: Äidiksi tulemaisillansa oleva vaimo uskoi
lujasti ja vakaasti minun vallassani olevan määrätä synnykkinsä tulevan
pojaksi; toinen oli lujana sitä mieltä että minä saatoin tehdä hänen
ijäkkäät vanhempansa nuoriksi jälleen. Tämmöiset ja monet muut
samansuuntaiset viittaukset mahtivoimaan ja täydellisyyteeni kiusasivat
minua alinaikaa ja minun täytyi tavan takaa nuhdella kansaa perin
vakaasti heidän yksinkertaisuutensa tähden, sillä minä rupesin
pelkäämään että heidän liian suuri ajatuksensa minusta lopuksi
muuttuisi jumalalliseen palvelemiseen.

Vihdoin sai myös vanha keisari kuulla puhuttavan, että uljaan
vartaloinen mies puettuna ulkomaalaiseen pukuun oli saapunut
_Kvaama_-maahan; että häntä pidettiin auringon lähettiläänä ja että hän
opettamalla suurinta viisautta, niin, melkein jumalallisia
elämänohjeita, oli osoittanut olevansa enemmän kuin tavallinen
kuolevainen ihminen. Keisari lähetti oitis lähettiläitä luokseni
käskyllä että minun piti laittaman itseni keisarilliseen pääkaupunkiin.
Lähettiläitten lukumäärä ei ollut pienempi kuin kolmekymmentä, kaikki
puettuina tiikerin taljoihin, mikä puku pidettiin suurimpana
koristuksena ja kunnianosoituksena siinä maassa, kun eivät sitä saaneet
käyttää muut kuin ne, jotka olivat sankaruutta osoittaneet sodassa
_Tanakilaisia_ (järjellisiä tiikeriä ja Kvaamalaisten kuolinvihollisia)
vastaan. Siinä pienessä kaupungissa, jossa minä asuin olin minä
itselleni rakennuttanut pienen kaksikerroksisen kivirakennuksen
eurooppalaiseen malliin. Tämä huoneus tuntui lähettiläistä
hämmästyttävältä teolta, johon eivät ihmisen voimat riittäneet, ja mitä
hartaimmalla kunnioituksella astuivat he huoneesen, ikäänkuin se olisi
ollut jokin pyhä paikka, minulle tuomaan keisarin käskyn. He lausuivat:

"Kun suuri keisari _Kasba_, heidän kaikkein armollisin hallitsijansa,
luki syntyänsä _Spynkoksesta_, ei mikään saattanut hänelle olla
mieluisempata kuin tämä auringon lähettiläs, varsinkin kun
tarkoituksena näytti olevan maan hyöty, ja kun oli toivomista, että maa
kokonaisuudessansa, näin taivaallisen opettajan hoidossa, kulkisi
onnellista tulevaisuutta kohden. Hänen majesteettinsa toivoi sentähden
että auringon lähettiläs valitsisi asuntonsa keisarillisen hovin
läheisyydessä, koska hänellä aina pääkaupungissa oli parhaat
tilaisuudet tarjolla käyttääksensä eteviä hyveitänsä ja ihania
lahjojansa."

Minä kiitin alammaisimmasti, ja matkustin lähettilästen kanssa
hallituksen kaupunkiin. He olivat tarvinneet neljätoista päivää
matkaansa tänne, mutta palausmatkaan tarvittiin vain neljä minun
voimieni johdosta; sillä kun minä olin havainnut että maassa löytyi
riittävästi hevosia, ja että nämä, jotka juoksivat villeinä metsässä,
ennen olivat asukkaille rasitukseksi kuin hyödyksi, huomautin minä
heille sitä hyötyä, jota saatettiin näistä jaloista elämistä saada ja
opetin heille miten niitä piti valjastettaman. Muutamat hevoset
kesyttyivät pian, ja lähettiläitten viipyessä minun luona olin minä jo
ehtinyt saada niin monta totutetuksi ratsastamiseen kuin palausmatkalla
tarvittiin. Lähettiläät hämmästyivät hevoset nähdessään ja arvelivat
kauvan uskaltaisivatko he astua niiden selkään, mutta kun he näkivät
sekä minun että muiden pelotta ja vaaratta ratsastavan niillä pitkin
kenttää, ohjaten niitä suitsilla, varustausivat he rohkeudella ja itse
tehtyänsä muutamia kokeita päättivät he tällä tavalla matkustaa, minkä
kautta kotomatka tehtiin kolme kertaa lyhyemmässä ajassa kuin oli
tulomatkaan kulunut. Kun me lähestyimme sitä seutua, missä
keisarillisen hovin piti oleman sijoitettuna saimmekin kuulla että se
oli muuttanut toiseen maakuntaan; meidän täytyi siis palata takasin ja
ottaa toinen suunta.

Tuskin on mahdollista mielessänsä kuvitella, millisellä hämmästyksellä
Kvaamalaiset katselivat meitä, kun me tulomme teimme hevosten seljässä.
Muutamat peljästyivät siihen määrään että tahtoivat paeta kaupungista.
Keisari itse pysyi pelvosta teltassansa eikä uskaltanut tulla esille
ennenkun eräs hänen lähettiläistänsä oli astunut alas hevosensa
seljästä ja selittänyt hänelle koko salaisuuden. Kohta sen jälkeen
vietiin minut monilla kunnioituksen osoituksilla ja suuren seurueen
edellä keisarin telttaan, jossa minä näin hänen istumassa eräällä
matolla koko hovikuntansa keskellä. Kun minä kaikkein alammaisimmasti
olin kiittänyt minulle osoitetusta kunniasta, nousi hänen
majesteettinsa seisaallensa ja kysyi minulta, kuinka auringon
hallitsija, hänen perheensä esi-isä jaksoi. Kun minä pidin parhaana
olla häiritsemättä Kvaamalaisia heidän juurtuneen hairahduksensa
suhteen, vastasin minä "että auringon hallitsija oli lähettänyt minun
tähän maahan hyvillä laeilla jalostuttamaan kansan raakoja tapoja ja
opettamaan Kvaamalaisille semmoisia taiteita ja tieteitä, etteivät he
ainoasti saattaisi voittoisasti vastustaa taistelunhimoisia
naapureitansa, vaan että he lisäksi myös voisivat laajentaa
valtakuntansa rajoja, ja että minä olin saanut toimekseni
tulevaisuudeksi jäämään tänne." Keisari oli hyvillänsä tästä
vastauksesta, antoi oitis tehdä minulle teltan varsin omansa rinnalle,
antoi viisitoista palvelijaa minulle palvelukseen ja osoittausi minulle
enemmän ystävänä kuin päällysherrana.



KOLMASTOISTA LUKU.

Viidennen yksinvallan alku.


Tästä ajasta ruveten minun kaikki pyrkymykseni rajoittuivat tämän maan
uudesta muodostamiseen ja ennen kaikkia nuorison harjoittamiseen
sotataidossa. Ensi työkseni minä käänsin nuorison koko parven työhön ja
uutteruuteen, opetin heille ensin kuinka heidän piti hevosia kesyttämän
ja opettaman, sitte kuinka niitä piti vaunujen edessä ajettaman, ja
tämän jälkeen minä rupesin heille neuvomaan sotatemppuja, nuolien ja
keihäitten heittämistä, väkipuukon taitavata käyttämistä.

Niinkuin juuri sanoin oli ensimmäinen huoleni kesyttää hevosia ja saada
niitä sotatarpeesen kelvollisiksi, siinä toivossa että pelkällä
ratsuväellä saatettaisi naapurikansat pysymään asemillansa. Ankaralla
uutteruudella onnistui minun verrattain lyhyessä ajassa asettaa
keisarin katseskeltavaksi kuusituhatta ratsumiestä. Kun juuri samaan
aikaan Tanakilaiset valmistautuivat uuteen hyökkäykseen siitä hyvästä,
ettei tuota vuotuista veroa, jota he itsellensä vaativat, usean kerran
uudistetun velkomuksen uhaksi, kuulunutkaan tulevaksi, lähdin minä
keisarin käskystä vihollista vastaan tällä uudella ratsuväelläni ja
myös vähemmällä osalla jalkaväkeä. Jalkaväen minä olin varustanut
nuolilla ja heittokeihäillä, jonka kautta heidän oli mahdollista jo
etäämmältä antautua taisteluun, sillä tähän asti oli heillä ainoasti
ollut lyhyeitä iskupuukkoja eli tikaria ja joutuivat sentähden aina
tappiolle kaksintaistelussa näiden villien vihollisien kanssa, jotka
olivat heitä paljon etevämmät ruumiinvoimain puolesta.

Minut nimitettiin heti ylipäälliköksi ja saatuani tiedon siitä, että
Tanakilaiset olivat taisteluasennossa lähellä valtakunnan rajaa, lähdin
minä heti liikkeelle heitä kohtaan. Tanakilaiset hämmästyivät
nähdessään sotajoukon uskaltavan käydä heidän kimppuunsa, ja jäivät
liikkumatta paikallensa; meidän väki sitä vastoin liikkui yhä
eteenpäin, ja niinpian kun he olivat saapuneet nuolenkantomatkalle
vihollisista rupesivat he vihollisten riveihin heittämään nuoliansa ja
keihäitänsä, jotka saivat aikaan suuren hävityksen. Nämä eivät
kuitenkaan menettäneet rohkeuttansa, vaan hyökkäsivät jalkaväkemme
kimppuun mitä suurimmalla raivolla; mutta kun meidän ratsuväki samassa
ryntäsi vihollisen siipiin, murtuivat heidän rivinsä ja he pakenivat
semmoisessa epäjärjestyksessä että tämä ensimmäinen ottelu ratkaisi
koko sotaretken. Vihollinen joutui kokonansa tappiolle ja heidän
päällikkönsä, kaksikymmentä aatelista tiikeriä otettiin vangiksi ja
vietiin riemukulussa Kvaamaan. Tämä loistava voitto herätti sanomatonta
iloa koko valtakunnassa, sillä edellisissä sodissa olivat Kvaamalaiset
melkein aina joutuneet tappiolle ja heidän oli täytynyt kerjätä
itsellensä rauhaa mitä halventavimmilla ehdoilla. Keisari käski että
vangit vanhaan tapaan oitis piti otettaman hengiltä, mutta minä, josta
tämä tapa tuntui ylen raa'alta, neuvoin niitä pitämään vangeudessa,
jonka kautta me saatoimme toivoa Tanakilaisten pysyvän hiljaisuudessa
odottaessaan mitä meidän piti tekemän vangeille; sitä paitsi minä
ilmoitin keisarille aselevon tarpeelliseksi eräitten toisien tuumien
tähden, joita minä aivoin panna toimeen.

Minä olin huomannut että tämä maa oli erittäin rikas salpietarista, ja
minä olin jo koonnut suuria määriä siitä laittaakseni kruutia.
Kuitenkaan en minä ollut uskonut tuumiani muille kuin keisarille, jonka
luvasta kivääritehtaan perustamiseen minä nimittäin toivoin pian
voittavani valtakunnan kaikki viholliset. Niinpian kun olin saanut
muutaman sadan pyssyjä valmiiksi, ynnä niille tarpeellisen määrän
kruutia ja luotia, panin minä toimeen julkisen kokeen keksinnölleni,
kaikkein suureksi ihmeeksi. Muuan määrä sotamiehiä sai oitis ruveta
opettelemaan näitä uusia aseitamme käyttämään ja ehdittyäni saada
heidät jotenkin harjaantuneiksi niiden käyttämisessä, nimitti keisari
minun koko sotavoiman ylipäälliköksi. Sillaikaa minä usein olin yhdessä
vangitun tanakilaisen kenraalin _Tomopokolon_ kanssa, -- jonka
kunnollisuus oli tehnyt hänen minun ystäväkseni --, hänen kauttansa
oppiakseni tuntemaan hänen kansakuntansa valtiomuodon, luonteen ja
tavat. Minä olin nimittäin suureksi ihmeekseni huomannut, että hän oli
järkevä, tottunut ja oppinut mies, ja että sekä taiteita että tieteitä
ahkerasti harjoitettiin Tanakilaisissa. Hän kertoi minulle että
etäämmällä idässä päin asui eräs ylen sotainen kansa, jota vastaan
Tanakilaisten alati täytyi olla varoillansa ja varustettuina. Tämän
maan asukkaat tosin olivat pienen kasvuisia ja paljon alemmalla
Tanakilaisia ruumiinvoimain puolesta, mutta kun he olivat ylen keksiviä
sekä taitavia kaariampumisessa, olivat he usein pakoittaneet
Tanakilaiset rauhaa anomaan. Hän kertoi minulle sitä paitsi, että tämä
kansa, joka oli kissoja, oli etevin kaikista maankuoren kansoista
viisaan valtio-opin ja arvostelukyvyn puolesta. Minua harmitti kuulla,
että järkeä, tiedettä ja sivistystä saatettiin tässä maanalaisessa
maailmassa tavata kaikissa eläimissä, ja että ihmiset yksin, nimittäin
Kvaamalaiset, olivat sivistymättömiä raakalaisia. Mutta minä toivoin
että tämä häpeä pian tulisi poistetuksi ja että Kvaamalaiset ennen
pitkää taas saavuttaisivat sen herrauden eläimiin nähden, jonka luonto
alkuansa on ihmiselle antanut.

Viimeisen tappionsa perästä pysyivät Tanakilaiset kauvan hiljaa, mutta
sittekun he vakoojien kautta olivat ottaneet selvän tämän uuden
ratsuväen laadusta ja saaneet tietää, että nuo hirveät pedot, jotka
niin olivat peljästyttäneet, eivät olleet muita kuin opetettuja
hevosia, rohkaisivat he uudelleen mielensä ja kokosivat uuden
sotajoukon, jonka etunenään kuningas itse asettui. Sotajoukon lukumäärä
teki 20,000 tiikeriä, kaikki vanhemman puolisia miehiä, paitsi kaksi
rykmenttiä, jotka olivat nuoria, vasta opetettuja. Mutta nämä yhtäkkiä
kootut joukot olivat enemmän soturia nimeksi kuin hyödyksi. Ylpeinä
varmasta voiton toivostansa, hyökkäsivät he kaikki yhtaikaa Kvaamaan.
Me saatoimme asettaa heitä vastaan 12,000 henkeä jalkaväkeä, joista
kuusisataa oli varustettuna tuliaseilla sekä sitä paitsi 4,000 miestä
ratsuväkeä. Kun en minä epäillyt ensinkään kuka tässä voitolle oli
pääsevä ja kun minä halusin että keisari siitä itse saisi kunnian,
pyysin hänen itse ottamaan komennon.

Tästä näennäisestä alentuvaisuudesta en minä kadottanut vähääkään
maineestani, kun koko sotajoukko kyllä tiesi että minä olin todellinen
johtaja. Minun neuvoni oli ettei pitänyt päästettämän ampujia ottamaan
osaa ensi hyökkäykseen vaan että piti koetettaman eikö tuo muu osa
jalkaväkeä ja ratsuväki yksin kykenisi voittoa vihollisista saamaan.
Mutta tämä neuvo oli vähällä tulla minulle kalliiksi; sillä
Tanakilaiset tekivät niin ankaran hyökkäyksen jalkaväkeämme vastaan
että ne pakottivat sen lähtemään pakoon, ja kun he ratsuväellekin
tekivät urheata vastarintaa, näytti voitto hetken aikaa olevan kahden
vaiheella kummankin puolen välillä; niin, tämän vertaista vaikeata
taistelua tuskin milloinkaan on kamppailtu. Nyt minä pidin parhaana
antaa kiväärimiesten ryhtyä toimeen. Jo ensimmäisten laukausten
kaikuessa pidättyivät Tanakilaiset hämmästyneinä, voimatta käsittää
mistä salamat ja pamaukset tulivat; mutta saatuansa nähdä minkä kamalan
vaikutuksen ne tekivät, valtasi heidät mitä suurin hämmästys. Ensi
laukauksella kaatui 200 tiikeriä, joiden joukossa myös kaksi
sotapappia, mitkä lävistetyin ruumiin vaipuivat maahan parhaillaan
koettaessaan innosta säkenöivillä puheilla kehoittaa soturia
urhollisuuteen. Heidän kuolemansa herätti yleistä murehtimista, sillä
heitä pidettiin Tanakilaisten etevimpinä pappeina. Huomatessani
vihollisten tuskallisen päättämättömyyden, komensin minä taas
laukauksen, ja tämä toinen tuli-isku sai aikaan vielä suuremman
mieshukan; kuningas itse kaatui. Nyt menettivät Tanakilaiset kaiken
toivonsa ja hajousivat hurjaan pakoon. Ratsuväkemme ajoi pakenevia
takaa ja teki semmoisen hurmion vihollisissa, etteivät ratsastajat pian
enään päässeet kulkemaan kuolleitten ja kuolemaisillansa olevien
paljouden tähden. Taisteluun loputtua laskimme me 13000 kaatunutta
vihollista, osaksi itse taistelussa osaksi myös pakoretkellä. Meidän
voittoisa sotajoukkomme marssi Tanakin valtakuntaan ja asettui muutaman
päivän perästä pääkaupungin edustalle. Pelko ja hämmästys oli siellä
niin yleinen, että, vaikka kaupunki sekä asemansa että muuriensa ja
vallikaivostensa kautta oli vahvasti varustettu ja vaikka oli tarpeeksi
muonavaroja, maistraatti kuitenkin saapui meidän leiriimme ja jätti
voittoherralle kaupungin avaimet.

Kaupungin suuruus, sen kauniit kadut ja uhkeat rakennukset
hämmästyttivät minua, ja minusta rupesi tuntumaan yhä kummallisemmalta
että Kvaamalaiset, vaikka heitä kaikkialla ympäröivät näin sivistyneet
kansakunnat, kuitenkin olivat niin pitkäksi ajaksi jääneet niin syvään
ja synkkään taitamattomuuteen. Mutta minä saatan ymmärtää, että heidän
on käynyt samaten kuin eräitten eurooppalaisten kansakuntien, jotka
eivät ensinkään huoli siitä, mikä tapahtuu ja mitä toimitaan heidän
rajojensa ulkopuolella, vaan pysyvät kiinni omassansa, pitäen sitä
parhaana; jotka eivät milloinkaan pyri joutumaan mihinkään
vuorovaikutukseen toisten kansojen kanssa ja juuri sentähden ovat
jääneet samaa pistettä polkemaan.

Suuresta tappiostansa lukein rupesivat Tanakilaiset laskemaan uutta
ajanlaskua, ja kun tuo ratkaiseva tappelu tapahtui, heidän almanakkansa
mukaan, kolmantena päivänä _Toruli_-kuussa, luettiin tämä päivä
suru- ja valituspäivien joukkoon. Samaan aikaan vuotta, nimittäin
_Toruli_-kuukauden aikana, on Natsaari-kiertotähti, joka aurinko
kierrollansa jakaa eri vuodenajat ja määrää ajanlaskun, etäimmällä
tästä osasta maankuorta. Se kiertyy nimittäin auringon ympäri, mutta
kun Natsaari liikkuu paljon nopeammin, niin se suurenee ja pienenee
aina sen mukaan kun se lähenee yhtä taikka toista puoliskoa. Minä
silmäilin kerran erästä tanakilaista almanakkaa ja havaitsin sen
erittäin säännöllisesti ja hyvästi järjestetyksi.

Sittekun pääkaupunki näin oli valloitettu, antausi koko valtakunta
voittajille niin että tuo entinen halveksiminen muuttui kunniaksi ja
maineeksi ja Kvaamalainen valtakunta, tämän lisäyksen kautta
maanalaansa, tuli lähes toista vertaa suuremmaksi ja mahtavammaksi kuin
ennen. Kun kaikki tämä onni luettiin minun järkeni ja kykyni
tuotteeksi, rupesi tuo kunnioitus, jota minulle oli osoitettu jo pitkiä
aikoja ennen, vähitellen muuttumaan miltei jumalalliseksi
palvelemiseksi.

Sittekun Tanakilaiset siis olivat voitetut ja sittekun jokaiseen heidän
kaupunkiinsa oli pantu vartiosto pitämään tätä taistelunhimoista kansaa
kurissa, omistin minä vakaasti ajatukseni jo alkuun panemani tuuman
täytäntöön saattamiseen, nimittäin sen tuuman että saisin kokonansa
poistetuksi tuon raakamaisuuden, jonka vallassa Kvaamalaiset tähän
saakka olivat eläneet. Suuria vaikeuksia esiintyi kuitenkin tieteitten
ja taiteitten istuttamisen suhteen tähän kansaan, sillä se vähä minkä
itse olin Euroopassa oppinut, nimittäin latinan kieltä ja muutamia
kreikkalaisia sananparsia, ei ollut täällä minulle miksikään avuksi.
Minun täytyi Tanakista tilata kaksitoista oppinutta tiikeriä, jotka
heti määrättiin professoriksi ja saivat toimekseen järjestää yliopiston
samaan tapaan kun ne heillä olivat omassa maassaan. Sitä paitsi annoin
muuttaa Tanakilaisten kuninkaallisen kirjaston Kvaamaan. Minun tuumani
oli kuitenkin antaa noiden vierasten opettajien palata takaisin omaan
maahansa, niinpian kun Kvaamalaiset olivat joutuneet niin pitkälle,
että he saattoivat itse tulla toimeen.

Minulla oli suuri halu tutkia kunink. tanakilaisen kirjaston sisällön,
sittekun tuolta vangitulta kenraalilta olin saanut kuulla että sen
käsikirjoituskokoelman joukosta löytyi muuan, jonka tekijä oli käynyt
meidän maailmassamme ja siltä matkaltansa oli tuonut kotio koko joukon
muistoonpanoja useista maista ja varsinkin eurooppalaisista. Tämän
käsikirjoituksen olivat Tanakilaiset saaneet käsiinsä sotaretkellä
eräässä kaukana olevassa maassa; kuitenkin oli tekijän nimi tuntematon,
samaten kun ei myöskään tiedetty mikä kansalainen hän oli taikka kuinka
hän oli maan päälle joutunut. Tarkemmin kirjasta tutkittuani havaitsin
minä _Tomopokolon_ ilmoitukset tästä käsikirjoituksesta peräti
oikeiksi, jonka tähden minä hänelle uskoin syntyni, sukuni ja
isänmaani laidan, vakuuttaen hänelle, että minä alussa olin sanonut
Kvaamalaisille saman, mutta etteivät nämä yksinkertaiset ihmiset
tahtoneet kertomustani uskoa, vaan sen sijaan pitivät minua auringon
lähettiläänä, hairahdus, jossa he yhä edelleen itsepintaisesti
pysyivät. Minä liitin, että, kun minä pidin vääränä omistaa itselleni
kauvemmin tätä turhamaisen ylpeätä arvonimeä, minä nyt olin päättänyt
julkisesti ilmoittaa oikean laitani, koska minä olin täydesti
vakuutettu siitä, etten minä tämän suoran tunnustukseni kautta mitäkään
maineestani kadottaisi. Minä toivoin tätä sitä enemmän, kun puheena
olevan kirjan lukeminen tekisi jokaiselle selväksi, kuinka paljon
etevämmät Eurooppalaiset ovat toisia kuolevaisia viisauden ja hyvien
avujen puolesta. Tämä päätökseni ei kuitenkaan ollut tuon viisaan
miehen mieleen, minkä hän minulle ilmoitti seuraavin sanoin:

"Ensin, jaloarvoinen herra, pitää sinun tuo kirja lukea. Ehkä sen
sisältö saa sinut päätöksesi muuttamaan! sillä joko valhettelee tekijä,
taikka vaivaavat myös ylimaallisia narrimaisuus ja pahat tavat ja
myös on niillä lakeja ja laitoksia, joille ennen sopii nauraa kuin
kunnioituksensa antaa. Sittekun olet ehtinyt lukea kirjan lävitse,
saattaa olla aika ruveta päätöksiä tekemään; tämän neuvon tahdon
sinulle kuitenkin antaa: älä ajattelemattomasti heitä luotosi tuota
arvonimeä, joka on Kvaamalaisissa herättänyt niin suuren kunnioituksen
sinua kohtaan, sillä ei mikään paremmin tarkoitustansa täytä kansan
kuuliaisuudessa pyhittämisen suhteen, kuin se ajatus että hallitsija on
jalompaa rotua ja että hänellä on loistava synty."

Minä katsoin parhaaksi seurata tätä neuvoa, ja annoin Tomopokolle
toimeksi kääntää tämän kirjan minun varakseni Kvaaman kielelle. Sillä
oli nimenä: "_Tanianin_ (arvattavasti tämä vain oli salanimi) matka
ylemmässä maailmassa, taikka kertomus sikäläisistä maista ja kansoista
varsinkin Euroopassa". Mutta kun kirjoitus oli likainen ja homehtunut
sekä ajan kuluttama, puuttui siitä se, jonka juuri mieluimmin olisin
halunnut tietää, nimittäin mitä tietä tekijä oli tullut ylös meille ja
jälleen takaisin tänne alas.

Kirjoituksen nimeksi käännöksessä tuli tämä:

"_Palasia Tanianin ylimaallisesta matkasta, kääntänyt kunnianarvoinen
ja jalosyntyinen Herra Tomopokolo, tanakilainen kenraali_:

"-- -- -- Tämä maa (Saksanmaa) kutsutaan roomalaiseksi valtakunnaksi;
tämä on kuitenkin vain tyhjä liikanimi, sillä roomalaisesta
valtakunnasta tuli loppu jo useampia satoja vuosia sitte. Saksankieltä
on sangen vaikea ymmärtää takaperäisen lausemuodostuksensa johdosta;
sillä mitä muissa kielissä on tapana olla alussa, se on tässä vasta
lopussa, jonka tähden lukijan täytyy lukea koko sivun, ennenkuin hän
saattaa älytä mistä puhe on. Hallitustapa on sangen hullunkurinen:
Saksalaiset luulevat itsellänsä olevan hallitsijan, mutta itse asiassa
ei heillä olekaan semmoista; Saksanmaa sanotaan yhdeksi valtakunnaksi,
mutta yhtäkaikki paloitettuna moniin valtioihin, joilla kullakin on oma
hallituksensa, jotka useinkin julistavat toisellensa sodan. Maa sallii
itseänsä kutsuttavan 'alati kasvavaksi,' vaikka se ajan kuluessa
pienenee; 'pyhäksi,' vaikkei siellä löydy pyhyyden jälkeäkään, ja
'voitettamattomaksi,' vaikka se usein saa tyytyä siihen että sitä
naapurikansat pettävät ja hävittävät. Ihmeteltäköön myös kuinka kansan
oikeuksien ja vapauden oikeastaan on laita, sillä monta heille
tunnustettua ja myönnettyä oikeutta ei heidän sallitakaan täyttää.
Lukematon määrä kirjoituksia on tehty Saksan valtakunnan
valtiomuodosta, mutta tässä sekavaisessa asiassa ei ole pitkälle
päästy, sillä -- -- --

"-- -- -- Pääkaupunki täällä (Ranskassa), joka on sangen iso nimeltä
Pariisi, saatetaan jossakin merkityksessä kutsua koko Euroopan
pääkaupungiksi, sillä se, niin sanoakseni, harjoittaa lakia säätävätä
mahtia muiden eurooppalaisten kansojen suhteen; se on esim. anastanut
itsellensä oikeuden tekemään sääntöjä ja määräämään kuinka ihmisten
pitää elämän ja kuinka niiden pitää oleman puettuina, niin ettei
ainoatakaan pukua löydy, olkoon se kuinka epämukava ja naurettava
tahansa, jota ei heti koko kansakunnat ota käyttääksensä, kun se vaan
ensin on saanut armon Pariisin asukkaiden silmissä. Millä tavalla
taikka milloin Pariisilaiset ovat saaneet tämän etuoikeuden, on minulle
varsin tietämätöntä. Kuitenkin minä huomasin ettei tämä ylivalta
ulottunut muihin esineihin tai asioihin; sillä sangen usein ovat muut
kansakunnat sodassa Ranskalaisten kanssa ja pakoittavat heidän joskus
sopimaan rauhasta sangen kovillakin ehdoilla; mutta orjuus elämäntavan
ja vaatteiden kuosin suhteen jää aina samaksi, niin että mitä Pariisi
niissä asioissa määrää taikka muuttaa, sitä kaikki muu Eurooppa sangen
tarkasti seuraa ja noudattaa. Järkensä terävyyden, uteliaisuutensa ja
kekseliäisyytensä puolesta ovat Pariisilaiset sangen paljon
Martinialaisten kaltaiset.

"-- -- -- Bolognasta me matkustimme Roomaan. Tätä kaupunkia hallitsee
pappi, joka, vaikka hänen valtakuntansa on ylen vähäpätöinen, kuitenkin
pidetään mahtavimpana kaikista kuninkaista ja ruhtinoista Euroopassa;
sillä kun toiset hallitsijat hallitsevat vain alammaistensa
ruumiillista elämää ja omaisuutta, on tällä valta viedä turmioon heidän
sielunsakin. Eurooppalaiset ylipäänsä uskovat, että tämä pappi on
saanut taivaan valtakunnan avaimet tallettaaksensa, mutta vaikka minä
näin paljon vaivaa en minä vieläkään tiedä minkälaisia ne ovat, minä
kun en saanut nähdä lipastakaan, jossa niitä säilytetään. Tuo valta,
joka tällä papilla on ei ainoasti omien alamaistensa, vaan koko
ihmiskunnan suhteen, on oikeastansa sitä, että hän saattaa vapauttaa
ne, jotka jumala tuomitsee, sitoa ne jotka jumala päästää sekä päästää
ja vapauttaa ne jotka jumala on tuominnut: mikä taivaan valta! niin,
meidän maanalaiset kansalaisemme olisivat ilman epäilyksettä valmiita
milloin tahansa vannomaan mitä pyhimmän valan siitä, ettei tämmöistä
valaa kelläkään kuolevaisella ole. Mutta eipä olekaan vaikeata saada
Eurooppalaisia uskomaan mitä tahansa ja tehdä heitä mitä
mahdottomimpien satujen orjiksi, ja kaikkea tätä, vaikka he pitävät
itseänsä ainoina viisaina ja, puhaltuneina tästä kuvittelusta katsovat
kuin alas kaikkiin muihin, katsoen heitä raakalaisiksi. Ensinkään
tahtomatta puolustaa maanalaisten kansalaisten tapoja ja tottumuksia,
tahdon kuitenkin mainita muutamia semmoisia Euroopasta, näyttääkseni
kuinka vähän heillä on oikeutta pöyhkeillä etevyydestänsä toisten
kansojen rinnalla.

"Kaikkialla Euroopassa on tapana ripottaa hienoksi jauhettua jauhoa
hiuksiin ja vaatteihin, vaikka se luonnon tarkoituksen mukaan on
aivottu ihmisille ravinnoksi ja elannoksi. Näitä jauhoja sanotaan
buuteriksi, jotka he ylen huolellisesti kampaavat hiuksistansa
jokaisena iltana, seuraavana aamuna sinne kylvääksensä uuden pyryn.
Toinen tapa, joka naurettavaisuuden puolesta ei ole edellistä ensinkään
huonompi, on se, että tuota päänpeitettä eli hattua, jonka
tarkoituksena on suojella päätä pakkaselta, tavallisesti ja vieläpä
kovimmankin pakkasen vallitessa, käytetään kaukana alhaalla niskassa,
niin, useinpa kädessäkin -- mikä minun mielestäni on yhtä naurettavata,
kuin jos joku lähtisi kaupungille hame taikka housut kainalossansa ja
antaisi niiden ruumiinosien, joita ne ovat aivotut suojelemaan,
paleltua.

"Eurooppalaisten uskonnolliset katsantokannat ja mielipiteet ovat
siihen määrään hyvät ja terveen järjen kanssa yhtäpitäväiset, että tuo
kirja, joka sisältää mitä ihmisen pitää uskoman ja kuinka hänen pitää
elämän ja käyttäytymän, käskee hänen sitä ahkerasti viljellä ja pyrkiä
ymmärtämään sen syvintä tarkoitusta, samaten kuin se myös puolustaa
anteeksi antavaisuutta erhettyviä ja heikkoja kohtaan. Siitä
huolimatta jokainen, joka uskaltaa ymmärtää ja selittää yhtä ja
toista tässä kirjassa toisin kuin yleisö, rangaistaan vanheudella,
maanpakolaisuudella ja vieläpä joskus kuolemallakin. Minusta tuntui
tämä jotenkin samalta, kuin jos ruoskittaisiin huonon näön tähden sitä,
joka vilpittömästi tunnustaisi että se taikka se, minkä toiset sanovat
pyöreäksi, hänen silmissään on nelikulmainen. Minulle kerrottiin että
miljoonia ihmisiä, itsenäisen mielipiteen tähden uskonnollisissa
kysymyksissä, oli mestattu taikka poltettu.

"Useimmissa kaupungeissa ja kylissä tavataan ihmisiä, jotka
saarnatuolista ja puhujalavoilta ankaruudella soimaavat niitä syntejä
muissa, joita he itse joka päivä tekevät, joka minun silmissäni on
varsin samaa kuin jos kuulisin juopuneen ihmisen saarnaavan juopumusta
vastaan.

"Isommissa kaupungeissa on kaikkialla tapana kutsua ystävänsä luoksensa
kotio nauttimaan erästä mustaa, poltetuista palkohedelmistä laitettua
juomaa, jota sanotaan kahviksi. Saapuaksensa tämänlaisille kutsuille
pinnistävät vieraat itsensä eräänlaiseen neljällä pyörällä varustettuun
laatikkoon, jossa kaksi väkevää ja hurjaa eläintä vievät heidän
ystävänsä asunnon portille, sillä Eurooppalaiset pitävät jalkain
kulkemista ylen alentavana.

"Vuoden ensimmäisenä päivänä hyökkää Eurooppalaisten kimppuun
eräänlainen tauti, jota emme me maanalaiset olennot ensinkään tunne.
Tämän taudin ilmaukset esiintyvät omituisessa levottomuudessa ja
sekamelskassa sekä ruumiin että sielun puolesta, niin etteivät he
pitkää hetkeä yhteen mittaan saata pysyä samalla paikalla; he rientävät
kuin pähkäpäät yhdestä talosta toiseen, itsekään tietämättä miksi he
tätä tekevät. Tätä tautia kestää muutamissa aina neljätoista päivää,
kunnes he vihdoin, tuosta alituisesta lentämisestä talosta toiseen
ikäänkuin uupuneina saavat järkensä valtoihinsa ja tulevat terveiksi.

"Kun Eurooppalaisia vaivaa lukematon määrä mielen tautia, on lukematon
määrä lääkkeitä niitä vastaan myös ilmestynyt. Muutamia valtaa
vastustamaton halu, kun he kadulla kävelevät yhdessä jonkun kanssa,
aina asettumaan niin, että heidän vasen puolensa kääntyy seuralaisensa
oikeaan. Jota kauvemmaksi pohjaseen tullaan sitä hurjemmasti tämä tauti
raivoaa, josta saatettaisiin päättää että se tulee ilmanalan
kovuudesta. Tauti helpyy sinetillä varustettujen papereitten kautta,
jotka oikeuttavat eräihin arvonimiin ja puhuttelunimiin; kun potilas on
saanut tämmöisen loihtuaseen kantaaksensa, tulee hän vähitellen
terveeksi. Eräs toinen raivon laji tavallisesti paranee kulkusten eli
kellojen soitosta, jolla on voima jälleen saada aikaan tasaisuuden
mielessä; tämän lääkkeen vaikutus on kuitenkin lyhyt, sillä parin
tunnin kuluttua puhkeaa tauti jälleen ilmi uudistetulla tuimuudella.
[Tyydyttävästi ei ole saatettu selittää mitä aikakautensa virheitä tai
mielettömyyksiä on tässä kappaleessa tahtonut ruoskia. Suoment. muist.]

"Kaikkialla Ranskassa, Italiassa ja Espanjassa valtaa asukkaita
hillitsemätön hurjuus, joka määrätyn ajan kuluttua karkoitetaan
panemalla tuhkaa potilaan päälaelle. Pohjoisessa Euroopassa sitä
vastoin ei tuhalla ole mitäkään voimaa, minkätähden luonto siellä saa
auttaa itseänsä.

"Useimmat eurooppalaiset tekevät kolme eli neljä kertaa vuodessa liiton
jumalan kanssa, jonka he heti jälkeenpäin kuitenkin rikkovat. He
kutsuvat tämän sopimuksen ripillä käymiseksi, ja sillä näyttää ainoasti
olevan tarkoituksena julkisesti ilmoittaa päätöstänsä kolme taikka
neljä kertaa vuodessa rikkoa lupauksiansa.

"Kun he tekevät synnintunnustuksensa ja pyytävät jumalalta armoa ja
laupeutta, tapahtuu tämä parhaastansa tahtiin ja nuottien mukaan.
Joskus otetaan huiluja, pasuunia, rumpuja avuksi, aina niiden syntien
suuruuden mukaan, joita tahdotaan anteeksi rukoilla.

"Melkein kaikki eurooppalaiset kansat ovat velvolliset uskomaan ja
tunnustamaan niitä opetuksia, joita eräs pyhä kirja sisältää. Mutta
eteläisissä maissa on ankarasti kielletty tätä kirjaa lukemasta, joten
ihmisiä siellä pakoitetaan uskomaan sitä, jota he eivät rangaistuksen
uhalla saa nähdä eikä lukea.

"Samoissa maissa on kielletty palvelemasta ja rukoilemasta jumalata
muulla kuin eräällä oudolla kielellä, niin että ainoasti semmoisia
rukouksia pidetään luvallisina ja jumalalle otollisina, joita lausutaan
rukoilevan itse ymmärtämättä mitä hän puhuu.

"Isommissa kaupungeissa tulevat kaikki, joita ylennetään ylhäisiin
virkoihin ja arvoihin, samassa varsin kuin raajarikkoisiksi, että
heidän kuten potilasten täytyy itseänsä kuljetuttaa pitkin katuja
kantotuoleissa, jotka ovat lasten säästöpankkien kaltaisia.

"Ne aineet, joista tavallisesti eurooppalaisissa yliopistoissa
väitellään, koskevat semmoisia asioita, joiden tutkimisesta ei ole
niitäkään hyötyä, taikka joiden luontoa ja laatua inhimillinen järki ei
pysty käsittämään. Oppineimmat teokset koskevat parin jo aikoja sitte
kuolleen kansan pieksuja, kaulakoristeita, saappaita ja kauhtanoita.
Henkisessä ja maallisessa tietämisessä eivät useimmat hanki itsellensä
mitään omaa ajatusta, vaan tyytyvät siihen että he kirjoittavat nimensä
toisten käsitysten alle. Siinä ajatuksessa, johon he kerran ovat kuin
takertuneet, pysyvät he kiinni kuin karille joutunut laiva. Tuon
periaatteen heissä, että he aina luottavat siihen, joka viisaimpana
pidetään, minä mielelläni hyväksyisin, jos raakojen ja taitamattomien
ihmisten olisi lupa tämmöistä arvostella; mutta saattaaksensa
arvostella kuka on viisas vaaditaan että arvostelija itse on viisas.

"Eteläisimpien maiden kaupungeissa ja isommissa paikkakunnissa
kuljetetaan juhlakulussa eräänlaisia kakkuja, joita papit sanovat
jumaliksi; ihmeellisintä on että leipurit, jotka itse ovat nämä kakut
leiponeet, vakuuttavat että nämä ovat juuri niitä jumalia, jotka ovat
luoneet taivaan ja maan.

"Englantilaiset rakastavat ennen kaikkia vapautta, eivätkä ole orjia
minkään muun kuin vaimojensa suhteen. He hylkäävät tänä päivänä sen
uskonnon, jota he vielä eilen tunnustivat, ja päin vastoin. Tämän
epävakaisuuden arvelin minä tulevan maan asemasta, kun Englantilaiset
ovat saarelaisia ja alinomaa harhailevat pitkin meriä, josta siis
heihin tarttuu tämän epävakaan luonnon-elimen ominaisuuksia.
Englantilaiset kysyvät alinomaa toisiltansa heidän terveytensä tilaa
niin että vieraan tekisi mieli luulla heitä tohtoriksi joka miestä;
mutta tuo alituinen kysymys: _How do you do_?, joka merkitsee kuinka on
voimisen laita?, ei ole mitäkään muuta kuin puheenparsi ilman
vähintäkään merkitystä. Tässä suurivaltiossa he teroittavat ja
kärjettävät niin järkeänsä, että se lopuksi on perin loppuun kulunut.

"Pohjoisessa päin on tasavalta, johon kuuluu seitsemän maakuntaa
[Hollantilainen valtio tekijän ajalla]. Ne kutsutaan 'liittovalloiksi',
vaikkei yksimielisyyden aavistustakaan niissä löydy; kansan enemmistö,
rahvas, ylpeilee siitä, että se muodostaa valtiomahdin, vaikka kansa
täällä, enemmän kuin missäkään muualla, on suljettuna yleisistä
asioista ja koko hallitus on muutaman harvan perheen hallussa. Asukkaat
näissä maakunnissa kokoovat aralla ja tuskallisella innolla suuria
rikkauksia, joista he eivät milloinkaan tiedä nauttia; he kulkevat
täysin kukkaroin mutta tyhjin vatsoin ja näyttävät parhaastansa
elättävän itseänsä eräällä savulla, jota imeskelevät savipiipuista.
Mutta muuten täytyy tunnustaa, että tämä kansa on puhtaimpi kaikista,
sillä he pesevät ahkerasti joka paikan, ottamatta kuitenkaan lukuun
käsiänsä.

"Eurooppalaisissa kaupungeissa harhailee öisin vartioita pitkin katuja,
toivottaen laulamalla taikka ehkä oikeammin sanoen kiljumalla
lepääville 'hyvää yötä' -- ja herättävät heitä tämän kautta jokaisen
tunnin perästä kaiken yötä.

"Jokaisella maalla on omat lakinsa mutta myös omat tapansa, jotka usein
kyllä ovat lakien suoria vastakohtia. Niinpä esim. pitää lain mukaan
vaimon oleman miehellensä kuuliainen ja alammainen; mutta
todellisuudessa hän hallitseekin miestänsä.

"Euroopassa pidetään niitä suurimmassa kunniassa, jotka elävät
ylellisimmästi ja kuluttavat maan mehun; sitä paitsi halveksitaan
niitä, jotka viljelevät maata ja ruokkivat näitä rikkaita herkkusuita.

"Kuinka pitkälle Eurooppalaiset ovat paheissa joutuneet saatetaan
helpoimmin ymmärtää tuosta suuresta määrästä hirsipuita ja
teloituspaikkoja, joita kaikkialla matkustajaa kohtaa. Jokaisella
kaupungilla on oma pyövelinsä. Poikkeuksena tästä on kuitenkin
Englanti, jossa en minä luule ainoatakaan pyöveliä löytyvän, kun
asukkaat, _Spleenistä_ (ikävyystaudista) hirttävät itsensä.

"Minä vähän epäilen että eivätköhän Eurooppalaiset ole ihmissyöjiä; ne
sulkevat nimittäin suuret paljoudet terveitä ja näkeviä ihmisiä
eräänlaisiin suljettuihin ja varustettuihin varustusrakennuksiin, joita
he nimittävät luostareiksi, ainoastansa saadaksensa heidät kiiltävän
lihaviksi; sillä niinkauvan kun heitä elätetään näissä ilotarhoissa
ovat he vapautettuina kaikesta työstä, eikä heillä ole ensinkään muuta
tehtävätä kuin katsoa mitä he parhaaksensa saavat.

"Eurooppalaisilla on tapana aamusilla juoda kylmää vettä
vilvoittaaksensa vatsaansa, mutta tuskin ovat he saavuttaneet tämän
tarkoitusperänsä, niin he rupeavat juomaan viinaa saadaksensa sen
kuumaksi jälleen.

"Kirkkotunnustukset Euroopassa jaetaan kahteen päälahkoon:
protestantteihin ja katoolilaisiin. Edelliset uskovat yhtä,
kolmeyhteistä jumalata, jälkimmäiset useampia, sillä he tunnustavat
yhtä monta jumalaa ja jumalatarta, kuin heillä on kaupunkia ja kyliä.
Kaikki nämä jumalat ja jumalattaret on Rooman paavi luonut, ja hänen
ovat taas vuorostansa luoneet eräät papit, joita ylipäänsä kutsutaan
kardinaaleiksi. Tästä saatetaan ymmärtää mikä valta näillä
kardinaaleilla on, koska ne saattavat luoda jumalien luojan.

"Italian entiset asukkaat valloittivat koko maailman, mutta olivat
nahjuksia vaimojensa edessä; nykyiset Italialaiset sitä vastoin ovat
hirmuvaltijoita vaimollensa, mutta nahjuksia koko maailman edessä.

"Eurooppalaiset käyttävät samoja ravintoaineita kuin me. Espanjalaiset
ovat ainoat, jotka saattavat elää pelkästä ilmasta. Viimeksi mainitut
pitävät laiskuuden jalon synnyn parhaana tunnusmerkkinä, eikä mikään
anna aatelismiehelle siellä suurempaa mainetta kuin laiskuus.

"Semmoisia, jotka eivät itse tiedä mitä he uskovat ja jotka eivät pidä
vaivaa maksavana ajatella ja tuumia mitä he luulevat, kutsutaan
oikeauskoisiksi. Vieläpä löytyy semmoisiakin, joita suruttomuutensa ja
ajattelemattoman laiskuutensa tähden luetaan pyhimyksien joukkoon; jota
vastoin kaikki ne, jotka tahtovat kaikkia tutkia ja sen kautta sattuvat
harrastamaan toista mielipidettä kuin vallitsevata, sanotaan ikuisesti
tuomituiksi.

"Ylipäänsä uskovat Eurooppalaiset, ettei palkinto ja rangaistus tämän
elämän perästä ensinkään riipu ihmisen elämästä ja teoista, vaan
ainoasti paikasta, jossa hän on syntynyt; sillä he myöntävät kaikki,
että jos he olisivat sattuneet syntymään toisessa maassa ja toisista
vanhemmista, olisi heillä ollut varsin toinen usko. Siitä näyttäisi
kuin eivät Eurooppalaiset niin paljon tuomitsisi ihmisiä heidän uskonsa
johdosta kuin sen paikan johdosta, taikka niiden suhteitten johdosta,
joissa he ovat maailmaan tulleet. Mutta tätä en minä saa sopimaan ja
sulamaan yhteen käsityksen kanssa jumalan oikeudesta, ja hyvyydestä.

"Tieteitten harjoittajista kunnioitetaan enimmän niitä, jotka osaavat
siihen määrään sekoitella ja sinne tänne viskellä luonnollista
sanajärjestystä, että se, mikä itsestänsä on selvää ja ymmärrettävää,
sen kautta muuttuu sameraksi ja sekavaksi. Nämä kutsutaan runoilijoiksi
ja heidän sanasekoitustansa sanotaan runoksi. Kuitenkaan ei sanojen
tempullinen järjestys riitä runoilijalle mainetta ja kyvyntunnustamista
tuottamaan; hänen pitää myös valhetteleman oikein kelpo tavalla. Niinpä
omistetaankin miltei jumalallista ihailua eräälle vanhalle
runoilijalle, Homerukselle, joka oli ollut oikein päämestari molempien
näiden asioiden puolesta. Moni on koettanut päästä hänen kaltaiseksensa
totuuden salaamisen ja sanojen tupermyllyn puolesta, mutta häntä ei ole
vielä kukaan saavuttanut.

"Oppineilla Euroopassa on tapana ostaa koko joukon kirjoja, ei niin
paljon sisällön, kuin muodon ja kauniitten siteitten ja kansien tähden.
Kun nyt kirjakauppiaat havaitsivat, että oppineita ostajia oli helppo
viekoitella koruilla ja silmän ilolla, painattivat he koko joukon
teoksia toiseen muotoon, toisilla kirjasimilla sekä lisäämällä muutamia
kuvia ja möivät sitte näitä uusia teoksia monta vertaa korkeammista
hinnoista; sillä tieteet ovat täällä kauppatavaraa ja näppärimpiin
kauppamiehiin luetaan juuri filosoofit ja kirjailijat. Varsinkin ovat
narrit hartaat kirjoittamaan kirjoja, ikäänkuin he pelkäisivät että
heidän tuhmuutensa maine muuten hukkuisi jälkimaailmalta.

"Euroopan yliopistot ovat tieteellisiä markkinapaikkoja, joissa
kohtuuhinnasta saadaan ostaa arvoasteita, vihkimyksiä, arvollisuuksia,
monenlaatuisia oppineita arvonimiä ja muita oppineita tavaroita, joita
ei täällä alamaailmassa saateta saavuttaa ilman hikeä ja vaivaa ja
monen vuoden ahkerata tutkimista. Tohtoriksi sanotaan niitä, jotka ovat
ehtineet opin ja tiedon korkeimman määrän, taikka, niinkuin
Eurooppalaiset tämän lausuvat, ovat pyrkineet erään korkean vuoren,
Parnassuksen huipulle, joka on yhdeksän immen kotopaikka. Lähinnä
järjestyksessä tulevat maisterit, joiden ei tarvitse maksaa täydelleen
niin paljoa arvonimestänsä ja sentähden pidetään vähemmin oppineina.
Tästä huomataan mitä hyväntahtoisuutta ylimaallisissa yliopistoissa
osoitetaan miespuolista sukua kohtaan, joissa niin paljon kuin
mahdollista koetetaan heille tasoittaa tie oppia kohden ja tehdä se
mieluiseksi ja helppokulkuiseksi.

"Oppineita ja oppimattomia saatetaan eroittaa toisistansa sekä tapojen
että puvun puolesta, mutta parhaiten kuitenkin heidän uskonnollisen
katsantotapansa kautta: Oppimattomat uskovat vain yhtä jumalaa, joka
kuitenkin samalla on kolme-yhteinen, oppineet sitä vastoin uskovat
monta jumalaa ja jumalatarta. Etevimmät niistä ovat Apolloni, Minerva,
yhdeksän Laulutarta y.m.m. jumalaa vähemmän arvosta. Kirjailijoilla,
mutta ennen kaikkia runoilijoilla, kun ne oikein saavat puuskan
päähänsä, on tapana ylistää ja palvella näitä jumaluuksia. Oppineet
itse jaetaan eri luokkiin aina sen aineen mukaan, jolle he parhaastansa
ovat omistautuneet, esim. filosoofit, runoilijat, kielentutkijat,
luonnonoppineet, viisaustutkijat j.n.e.

"Filosoofilla tarkoitetaan oppinutta kaupustelijata, joka vahvistetun
taksan mukaan myy elämänsääntöjä itsensä antautumisesta, köyhyydestä,
kohtuullisuudesta, sekä saarnaa ja kirjoittaa niin kauvan rikkautta
vastaan, että hän itse tulee rikkaaksi. Filosoofien pääisä oli muuan
_Seneka_-niminen mies, joka tätä tapaa noudattamalla kokosi
ruhtinaallisen omaisuuden.

"Runoilija on semmoinen, joka ennen kaikkia tunnetaan raivonsa ja
puhkuvien sanelmiensa puolesta. Varsinkin on raivo huomattava puoli
parhaista runoilijoista. Kaikki semmoiset sitä vastoin, jotka
yksinkertaisesti ja selvästi lausuvat ajatuksensa, saavat jäädä
laakeriseppelettä paitsi.

"Kielentutkijat ovat sodanhimoisia miehiä, jotka häiritsevät yleisen
tyytyväisyyden. Eroitukseksi varsinaisista sotureista on heillä musta
virkapuku kirjavan asemesta, sekä kynä miekan asemesta. He taistelevat
yhtä itsepintaisesti kirjaimien ja tavujen puolesta, kuin nuo toiset
vapauden, uskonnon ja isänmaan edestä. Minä luulen että hallitus
ylläpitää näitä ainoasti sentähden, ettei yleisö rauhaisina aikoina,
liian suuren rauhallisuuden tähden, rupeaisi kerpukia sairastamaan.
Kuitenkin tapahtuu joskus, että esivallan arvollisuudellansa täytyy
astua taistelevien väliin, kun nämä uhkaavat kuolemata ja turmiota,
miten kuulin hiljan kerrottavan Pariisissa tapahtuneeksi, jossa korkein
viranomainen, kun taistelu oppineitten kesken K:n ja Q:n käyttämisestä
kirjoituksessa rupesi käymään liian loitos, määräsi että kumpiakin
saadaan käyttää mielen mukaan.

"Luonnonoppinut on semmoinen, joka tutkii maan sisuuden, kaksi- ja
neli-jalkaisia eläimiä, sekä käärmeitten ja hyönteisten luurakennusta
ja tapoja ja joka tuntee kaikki tyyni luonnossa, paitsi itsensä.

"Viisaustutkija on semmoinen, joka yksin tietää mitä kaikki muut eivät
tiedä, ja joka tuntee, selittää ja kertoo henkien ja sielujen
olemuksen, ja kaikkea semmoista, jota on ja jota ei ole, mutta joka ei,
juuri tuon liian tarkan katseensa tähden, näe, mikä on hänen oman
nenänsä edessä.

"Semmoinen on tila tieteitten valtakunnassa Euroopassa. Olisihan
minulla vielä paljon puhumista siitä, mutta riittäköön se, että olen
tärkeimmät seikat maininnut. Siitä, minkä jo olen sanonut, lukija itse
helposti osaa ajatella onko Eurooppalaisilla mitäkään varsinaista syytä
pitää heitänsä ainoina viisaina maailmassa. Kuitenkin pitää
todenmukaisesti tunnustettamaan eurooppalaisille tohtoreille ja
maistereille sen ansio, että heillä on paljon suurempi taito
opettamisessa kuin meidän maanalaisilla opettajillamme, sillä
Euroopassa löytyy opettajia kielissä ja tieteissä, jotka eivät ainoasti
siirrä oppilaihin mitä he itse ovat oppineet, vaan vieläpä
semmoistakin, josta heillä ei ole vähintäkään käsitystä. Ja tuo taito,
oikealla ja helposti käsitettävällä tavalla siirtää toiselle mitä itse
tiedämme on sangen vaikea ja arvokas, mutta vielä suurempi on taito
opettaa toiselle semmoista, josta emme itse tiedä niin yhtäkään mitään.

"Useat Euroopan oppineista harjoittavat samalla innolla sekä
jumaluusoppia että filosofiaa. Filosoofeina he epäilevät kaikkea;
jumaluusoppineina he eivät sitä vastoin uskalla epäillä mitäkään."

"Ylimaalliset kansat ovat ylen hartaita ja innokkaita rukouksissansa;
heidän rukoushetkiänsä ei kuitenkaan määrää sydämen tarve, vaan
parhaasta päästä kellonsoitto, kellot ja auringonnäyttäjät, niin että
heidän hartautensa on kokonansa koneellinen ja on pikemmin kotoperää
ulkonaisesta muodollisuudesta ja tottumuksesta määrätyllä
kellonlyönnillä, kuin sydämen syvyydestä. Kuinka ahkeria muutamat ovat
rukoilemaan nähdään siitä, että he hyräilevät virsiä hakatessaan puita,
pestessään pataa taikka puuhatessaan muissa taloustoimissa.

"Tullessani Italiaan rupesin kuvittelemaan mielessäni, että minä
äkkipäätä olin tullut koko maan hallitsijaksi, sillä jokainen, joka
vastaani tuli, kutsui itseänsä minun 'orjakseni'. Kun sitte kerran
mielin koetella tätä alinomaa huudettua orjallisuutta ja käskin
isäntäni jättämään minulle vaimonsa yökaudeksi, niin hän siitä
vimmastui, käski minun heti kokoomaan 'kampsuni' ja lähtemään pois,
mutta kun minä kielsin, tarttui hän niskaani ja heitti minun ovesta
pihalle.

"Etäimmällä pohjoiseen päin olevissa maissa himoitsevat asukkaat
suurella halulla arvonimiä, joihin ei heillä ole mitäkään oikeutta, ja
ovat siihen määrään riemuissansa siitä, jos saavat kävellä jonkun
oikealla puolella, että he ovat vähällä tulla mielettömiksi, jos -- --"

       *       *       *       *       *

Nyt oli minun kärsivällisyyteni loppunut. Minä suutuin silmittömästi,
keskeytin lukijan vakuutuksella, että kaikki tyyni oli pelkkää
valhetta, jota jokin taitamaton ja kostonhimoinen kirjailija oli
kyhännyt kokoon. Mutta ensimmäisen tulistukseni vähän asetuttua,
rupesin vähän penseämmin tuomitsemaan tätä matkakertojaa, koska minä
havaitsin että hän, jos kohta valheellinen ja väärä useimmissa
kohdissa, ei kuitenkaan kokonansa ollut kieltänyt totuutta, vaan päin
vastoin oli usein iskenyt naulaa keskelle päätä. -- Muuten minä
seurasin Tomopokolon neuvoa ja vahvistin Kvaamalaisia heidän väärässä
käsityksessänsä syntyperäni suhteen, sillä minä katsoin paljon
paremmaksi, tarkoitusperäni saavuttamisen tähden, että minut pidettiin
auringon erinomaisena lähettiläänä kuin paljastaan vain eurooppalaisena
kansalaisena.

Sittekun naapurimme pitkän ajan olivat pysyneet siivolla, ja minä olin
käyttänyt hyväkseni tuota hyvää vaikuttavata rauhaa järjestääkseni
valtiota halun ja toivoni mukaan, saimme me yhtäkkiä tiedon siitä, että
kolme mahtavata kansaa oli ruvennut liittoon Kvaamalaisia vastaan
nimittäin _Arktoonialaiset, Kispuusialaiset ja Alektorianilaiset_.
Arktoonialaiset, jotka ovat järjellisiä, puhuvia karhuja, ovat ylen
tanakkaa ja sotakelpoista kansaa. Kispusialaiset, jotka ovat tavattoman
isoja liskoja, ovat maanalaisten kesken tulleet kuuluisiksi
terävyytensä, tarkkanäköisyytensä ja kavaluutensa tähden, he kun
ymmärtävät, enemmän sotajuonilla kuin ruumiillisilla voimilla, pitää
mahtavimpiakin vihollisia hillissä. Alektorianilaiset taistelevat yhtä
hyvin ilmassa kuin maassa ja tekevät sen kautta vihollisillensa suurta
haittaa. Ne ovat nimittäin kukkoja varustettuina jousilla ja
myrkytetyillä nuolilla, ja he täyttävät niitä semmoisella
taitavuudella, että sen täytyy herättää ihmettelemistä.

Nämä kolme kansaa olivat ruvenneet suututtelemaan Kvaamalaisten suurien
menestyksien tähden ja olivat sentähden sitoutuneet kolminaisliittoon,
saattaaksensa, ajan vielä ollessa, yhdistetyin voimin hillitä
Kvaamalaisten yhä kasvavaa valtaa. Mutta ennenkun he julistivat sodan,
laittoivat he lähetystön Kvaamaan vaatimaan että Tanakilaiset jälleen
saisivat valtiollisen vapautensa; kielto meidän puoleltamme olisi
heille riittävä casus belli [sodan syy]. Minun neuvoni mukaan annettiin
heille vastaukseksi: että kuin Tanakilaiset olivat tehneet itsensä
syypäiksi rauhan rikkomiseen, ja siis saivat omaa hurjuuttansa ja
pöyhkeyttänsä kiittää siitä onnettomuudesta, joka oli heitä kohdannut,
päätti keisari, ottamatta ensinkään huomioon liittovaltioiden
vaatimuksia, jokaista ahdistajata vastaan aseitten voimilla puolustaa
sitä omaisuutta, jonka hän voittajan oikeudella oli itsellensä
hankkinut. Tällä vastauksella saivat lähettiläät palata takasin ja me
rupesimme oitis tekemään valmistuksia alkavata sotaa varten. Minä
kokosin suurimmassa kiiruussa 40,000 miehen suuruisen armeijan, jossa
4000 miestä oli ratsuväkeä ja 2000:lla jalkaväestä oli ampuma-aseita.
Keisari, vaikka hän jo oli vanha ja rappeutunut, tahtoi kumminkin itse
ottaa osaa sotaretkeen ja oli niin kunnian perään, etteivät minun,
hänen puolisonsa eikä lastensa yhdistetyt rukoukset voineet horjauttaa
hänen päätöstänsä. Mitä näiden arveluttavien asiasuhteitten vallitessa
enimmän minua huolestutti, oli se että Tanakilaiset käyttäisivät
ensimmäistä sopivata tilaisuutta mennäksensä vihollisten puolelle,
pelko, joka liian pian kävikin toteen; sillä tuskin oli sota
muodonmukaisesti julistettu niin 12,000 Tanakilaista aseineen
päiväineen yhtyi viholliseen, niin että me äkkipäätä saimme vastaamme
neljä mahtavaa vihollista samalla kerralla.

Niinpian kun armeijamme oli ehditty saada kuntoon, annettiin
_Kiliani_-kuukauden alkupuolella käsky lähteä marssimaan ja alkamaan
sotaretki. Kulkeissamme eteenpäin saimme me kuulla vakoojiltamme että
liittyneiden joukot jo olivat tulleet Tanakin rajan ylitse ja nyt niin
tulisesti piirittivät _Sibolin_ linnoitusta, joka on _Kispussian_
rajalla, että siellä oleva komentaja jo oli ruvennut tuumimaan
antautumista; mutta kun viholliset olivat saaneet kuulla meidän
lähenemisestämme, jättivät he piirityksen siksensä ja lähtivät
marssimaan meitä vastaan.

Me tölmäysimme yhteen eräällä lakeudella, joka ei ollut erittäin kaukana
piiritetystä linnoituksesta, jonkatähden tämä ottelu saikin nimekseen:
_Sibolin tappelu_. Arktonialaiset, jotka muodostivat vasemman siiven,
heittäytyivät meidän ratsuväkemme kimppuun ja saivat aikaan siinä
suurta hävitystä ja kun nuo kapinalliset Tanakilaiset kannattivat
hyökkäystä, näytti melkein siltä, kuin olisi meillä ollut hukka
edessämme; mutta nyt riensivät meidän pyssymiehemme ahdistetun
ratsuväen avuksi, ja parilla lauelmalla, jotka heti hajoittivat
vihollisten rivit sai asia oitis toisen muodon, niin että viholliset,
äsken voittajina tungettuansa meidän ratsuväkemme riveihin, nyt itse
tulivat ahdinkoon ja rupesivat vetäytymään takaisin sekä lähtivät
lopuksi hurjaan pakoon.

Tällä ajalla ahdistivat Kispussialaiset suurella ankaruudella
jalkaväkeämme ja osasivat niin taitavasti ja niin hyvällä menestyksellä
heitellä nuoliansa, että lyhyessä ajassa 600 Kvaamalaista osaksi
tapettiin, osaksi saatettiin kykenemättömiksi ottamaan taisteluun osaa.
Mutta kun nyt ratsuväkemme ja ampumamiehemme tulivat jalkaväen avuksi,
täytyi Kispussialaistenkin ottaa pakoretki eteensä, mutta tämän he
tekivät semmoisella säännöllisyydellä ja niin hyvässä järjestyksessä
että heidän pikemmin saatettiin sanoa ainoasti perääntyneen. Tästä
pysytetystä sotakunniasta saivat he kiittää taitavaa ja kokenutta
kenraaliansa _Monsoniusta_, jota minun aikanani pidettiin alamaailman
parhaana ja etevimpänä sotaoppineena.

Vielä olivat jäljellä Alektorianilaiset, joita ei ollut niin helppo
lannistaa, sillä niinpian kun meidän ampujamme rupesivat niitä
tähtäämään, kohousivat ne ylös ilmaan ja ampuivat sieltä nuoliansa niin
taitavasti, että ylen harvat menivät harhaan, sillä niinkuin tiedetään
on paljon helpompi ampua ylhäältä alaspäin, kuin päin vastoin; meidän
laukauksemme sitä vastoin olivat usein ihan turhat, kun viholliset
keijuivat ilmassa sinne tänne. Taistelun juuri hurjimmallansa ollessa,
kohtasi keisaria, joka oli väsymätön ampumaan ja aina oli tavattavana
siellä, missä vaara oli suuri, kaulaan myrkytetty nuoli, hän vaipui
alas hevosensa seljästä ja kannettiin suurimmassa kiiruussa
teltallensa, jossa hän pian heitti henkensä.

Tänä arvelluttavana hetkenä pidin minä parhaana käskeä kaikkia niitä,
jotka olivat nähneet keisarin kuolevan, toistaiseksi pitämään asian
salassa, ettei meidän väki menettäisi mieltänsä ja rohkeuttansa
saadessaan tietää, minkä häviön he olivat kärsineet. Minä kehoitin siis
miehistöä olemaan hyvässä rohkeudessa: keisari, sanoin minä, oli
ainoasti mennyt tainnoksiin, eräästä lihashaavasta ja oli pian taas
tuleva heidän joukkoonsa. Useimmat olivat siis yhä edelleen
tietämättömyydessä siitä mitä oli tapahtunut, ja taistelua jatkui
pimeään saakka, jolloin Alektorianilaiset, ponnistuksista menehtyneinä,
vetäysivät takaisin leiriinsä. Aselepo päätettiin muutamaksi päiväksi,
että me saimme aikaa haudata kaatuneet. Kun minä kuitenkin olin
huomannut, että jotakin uutta juonta tarvittiin saadaksemme
Alektorianilaiset lannistetuiksi, annoin minä sulattaa luodit ja tehdä
niistä haulia. Tällä keinolla oli niin onnellinen vaikutus, että
Alektorianilaiset kohta ensimmäisessä ottelussa tippuivat maahan kuin
kärpäset, ja puolet koko heidän sotajoukostansa surkeasti surmattiin.
Muut laskivat aseensa ja pyysivät rauhaa. Arktonialaiset ja
Kispussialaiset noudattivat edellisten esimerkkiä, ja antausivat meille
aseineen päivineen.

Sittekun tappelu nyt oli loppunut, kutsuin minä kokoon kaikki armeijan
ylemmät upseerit neuvotteluun ja kaikkien kokoonnuttua pidin minä
heille seuraavan puheen:

"Arvoiset, jalosyntyiset ja urholliset miehet! Minä olen vakuutettuna
siitä että useimmat teistä tietävät millä tuskallisella levottomuudella
minä neuvoin kaikkein armollisinta keisaria luopumaan päätöksestänsä
ottaa tähän sotaretkeen osaa. Mutta hänen mukasyntyinen urhollisuutensa
ja rohkea sankaruutensa eivät sallineet hänen kaikessa mukavuudessa
vetelehtiä kotona, meidän uskaltaessamme henkeämme isänmaan
palveluksessa. Minä saatan teille vakuuttaa, että tämä anomukseni oli
ainoa, johon ei keisari minulle myöntynyt. Oi! jospa kaikkein
armollisin keisarimme olisi ollut haluttomampi suostumaan muihin
ehdotuksiini, mutta halukkaampi tähän viimeiseen ja ainoaan! Me emme
sitte olisi tässä murheellisessa tilassa, johon hänen äkkinäinen
kuolemansa oli meidät saattanut, vaan olisimme todellisessa
riemukulussa palanneet pääkaupunkiimme, eikä meidän iloamme monista
suurista sankariteoistamme olisi mitään surun syy samertanut. Minä en
enään saata enkä saa teiltä salata sitä surullista tapausta, joka niin
syvästi meitä masentaa. Tietäkäät siis, että meidän keisariamme, hänen
sankarina taistellessaan, kohtasi nuoli, jonka johdosta hän pian
jälkeen veti viimeisen hengähdyksensä. Mikä suuri suru, mikä sanomaton
tuska tämän suuren ruhtinaan menettämisestä on puhkeavakaan hänen
kansassansa! Omasta tilastani saatan päättää millä mielellä Te, urheat
sotatoverini olette. Kuitenkin, hallitkaa suruanne! Tuo suuri sankari
ei ole herjennyt elämästä. Ei! Teidän keisarinne ei ole teiltä kuollut,
hän on jättänyt jälkeensä teille kaksi täysikasvanutta prinssiä,
mainion isänsä todelliset kuvat sekä yhtä paljon hänen hyvien avujensa
kuin hänen valtakuntiensa perilliset. Teille ei siis muutos tarkoita
keisarin persoonaa, vaan ainoasti hänen nimeänsä. Ja kun prinssi
_Timuso_, ensinsyntyneen oikeudella, nyt nousee kuuluisien esi-isiensä
istuimelle, niin olen minä hänen nimessänsä komentanut sotajoukkoa ja
hänelle meidän siis kaikkien pitää kuuliaisuuttamme ja uskollisuuttamme
vannoman!"



NELJÄSTOISTA LUKU.

Klim maanalaisena hallitsijana.


Minä en ollut ehtinyt vielä puhettani hevin lopettaa, ennenkun kaikki
huusivat suurella äänellä "Me tahdomme _Pikil-Sun_ keisariksi!" Tämän
huudon kuullessani minä ylenmääräisesti pelästyin ja pyysin
rukoilevasti, hartaasti ja kyynelsilmin, etteivät he unhottaisi sitä
uskollisuuden valaa, jonka he olivat keisarilliselle perheelle
vannoneet ja sitä hyväntahtoisuutta, jota edesmennyt keisari eläessään
oli osoittanut jokaiselle heistä yhdessä ja ennen kaikkea yksityisesti
ja erikseen; semmoinen kiittämättömyys, kuin minun valitsemisen
keisariksi, oli paneva katoamattoman pilkun heidän kunniaansa. Minä
liitin tähän sen lupauksen että minä yhä edelleen yksityisenä henkilönä
omistaisin heille palvelukseni, jos niin olisi että he tahtoisivat
minusta jotain hyötyä olevan. Mutta minun kehoituksiani ei ensinkään
otettu korviin. Upsereeja elähytti vastustamiseni yhä enemmän, ja
sotamiestenkin joukosta rupesi synkkää jupinaa kuulumaan. Kauan ei
kestänyt ennenkuin koko leiristä kaikui upseerien johtavat äänet ja
huudot. Minä riensin telttaan ja annoin vartijalle käskyn kieltää
jokaiselta pääsön sinne sillä minä toivoin sotilasten muuttavan
mieltänsä sittekun heidän ensimmäinen intonsa oli vähän laimentunut.
Mutta sekä upseerit että sotamiehet tunkivat väkisin telttaan ja
panivat kruunun päähäni minun vastustelemisestani huolimatta, veivät
minun ulos teltasta ja huusivat minun, rumpujen päristessä ja torvien
soidessa, _Kvaaman keisariksi, Tanatin, Arktoninan ja Alektorianin
kuninkaaksi sekä Kispsussian suuriruhtinaaksi_. Älysin ettei sitä mitä
nyt oli tapahtunut, saatettu tapahtumattomaksi tehdä, en minä kauvemmin
vastustanut onneani vaan annoin sankan virran kuljettaa itseäni
poispäin; ja ollakseni vilpitön täytyy minun tunnustaa ettei tämä
ylhäinen arvo minua ensinkään pahoittanut, sillä keisarikunta, jolla
makupalana on kolme kuningasvaltaa ja suuriruhtinaskunta, on kaiketi
herkkupala, joka saa vedet suuhun kenelle tahansa.

Minä laitoin heti lähettilään prinssille ilmoittamaan hänelle mitä oli
tapahtunut ja annoin hänelle samalla sen neuvon, että hän lujasti
luottaisi perittyyn etuoikeuteensa ja väittäisi tehdyn vaalin
lainvastaiseksi ja vääräksi; mutta samalla minä päätin etten niinkään
helposti päästäisi käsistäni vapaaehtoisesti minulle tarjottua keisarin
arvoa. Minun varsinainen ajatukseni tämän lähetystön suhteen olikin
siis oikeastaan tunnustella ja urkkia prinssin ajatusta asiasta. Kun
tällä nuorella miehellä oli erinomaiset luonnonlahjat, ja ennen kaikkia
tarkka arvostelukyky, eivät inhimillisen mielen monet ja salaiset
kaartotiet olleet hänelle vieraita; hän tekikin varsin oikein sen
johtopäätöksen, ettei minun suostuvaisuuteni ollut muuta kuin
teeskentelyä, minkä tähden hän viisaasti kyllä, alistui
välttämättömyyden laille ja salli että minut pääkaupungissakin
huudettiin keisariksi. Minä tein siis juhlatuloni, kenraaliesikuntani
ympäröimänä ja kansan riemuitessa, pääkaupunkiin, ja muutaman päivän
perästä minä juhlallisesti kruunattiin.

Oltuaani ennen haaksirikkoinen miesparka olin minä nyt siis muuttunut
mahtavaksi hallitsijaksi. Sitoakseni kvaamalaiset yhä enemmän itseeni
sekä, yhtä paljon yksityisillä kuin julkisilla teoilla vahvistaakseni
valtaani, otin minä puolisokseni edesmenneen keisarin tyttären, sillä
minä huomasin varsin hyvästi, että kvaamalaiset yhä vielä rakastivat ja
kunnioittivat vanhaa keisarisukua. Tämä prinsessa, jonka nimenä oli
_Ralakti_, oli kukoistava ruusu, juuri ehtinyt immellisyyden ijän.

Näin monta suurta tekoa jo toimitettuani, rupesin tuumimaan yhä
useampia keinoja, joiden avulla minun onnistuisi nostaa valtakunta
vallan ja maineen korkeimmalle kukkulalle ja saada sitä peljätyksi ja
kunnioitetuksi koko maanalaisessa maailmassa. Ensimmäiseksi kaikesta
minä nyt kiinnitin kaiken huomioni siihen, että saisin pidetyksi
valloitetut kansat kuuliaisuudessa ja nuhteessa. Tähän tarkoitukseen
minä sijoitin linnoituksia sinne tänne, ja varustin ne vahvoilla
suojelusväillä. Minä kohtelin valloitettuja kansoja lempeydellä ja
muutamille heistä minä vielä lisäksi uskoin tärkeitä virkoja
pääkaupungissa. Varsinkin _Tomopokolle ja Monsoniukselle_, molemmille
vangituille kenraaleille, minä kokosin niin paljon kunnioituksen ja
luottamuksen osoituksia, että kvaamalaiset jo rupesivat nurkumaan,
vaikkeivat he sitä tyytymättömyyttänsä julki osoittaneet; mutta tuli
kyti niin kauan tuhassa, että se vihdoin, josta vastedes kerron,
puhkesi kokonansa ilmituleen. Mitä sisälliseen hallitukseen tulee,
omistin minä huoleni parhaastansa kauniille taiteille ja sotatoimelle,
jonka minä mielin saattaa mitä mahdollisimpaan täydellisyyteen. Ja kun
maalla oli mainioita metsiä tarpeellisilla aineilla sotalaivaston
rakentamiseen eurooppalaiseen malliin, tuli, vaikka minulla oli
ylenmäärin muita tehtäviä, tämmöisen hankkiminen pääasialliseksi
tarkoitusperäkseni. Tähän työhön minä käytin parhaasta päästä
kispussialaisia jotka olivat parhaiten perehtyneitä meritoimeen, ja
semmoisella innolla minä valvoin työn ahkerata tekoa, että minä jo
kuudenkymmenen päivän perästä, siitä lukein kun puita ruvettiin
kaatamaan, saatoin tarkastaa 20:n aluksen suuruista laivastoa mille
kenraali Monsonius nimitettiin amiraaliksi.

Sittekun minä nyt tässäkin asiassa olin saanut toivoni täytetyksi,
pidin minä itseäni toisena Aleksanteri Suurena maan alla sillä minä
tuumiskelin täällä vetää yhtä suurta huomiota puoleeni kuin hän
aikoinansa meidän maailmassamme. Hallitsemisen mieletön ja hurja himo
kasvaa äärettömiin eikä huoli mistäkään rajoista. Muutamia vuosia sitte
oli pieni lukkarin- taikka suntionvirka taikka kirjurintoimi ollut
toivomusten korkeimpana päämääränä; minä en silloin uskaltanut lentää
korkeammalle; mutta nyt oli minusta neljä taikka viisi kuningaskuntaa
liian vähän niin että minä himoitsemiseeni nähden, joka yltyi samassa
määrässä kuin valta ja rikkauteni, en ollut milloinkaan ennen ollut
niin köyhä kuin nyt.

Sittekun minä kispussialaiselta meriväeltä olin ottanut selvän sekä
kulentavesien että ympärillä olevien maiden laadusta ja saanut tietää
että meillä oli edessämme ainoasti kahdeksan päivän onnellinen
purjehdus saapuaksemme _Metsendoren_ rannoille, mistä oli helppo saapua
_Martiniaan_ samaa reittiä jota minä hiljan olin kulkenut, päätin
riennättää tätä retkeä. Martiniata minä varsinaisesti tähtäilin, osaksi
himostani tämän kansan puolettomiin rikkauksiin, osaksi sentähden että
martinialaiset ennen kaikkia muita olivat mainioita merimiehiä, joiden
tarpeessa minä olin suurellaisten tuumieni täytäntöön panemisen tähden.
Lisäksi tuli vielä yksi seikka, joka yllytti minun tätä kansaa
valloittamaan ja lannistamaan alleni: minä tahdoin kostaa heille. Minä
otin vanhemman molemmista prinsseistä mukaani retkelleni, sanoen tähän
tekoon syyksi sen, että hänen tarvitsi saada tilaisuutta miehuuttansa
ja taitojansa kehittämään; varsinainen tarkoitukseni oli kuitenkin
pitää häntä takauksena kvaamalaisten uskollisuudesta. Nuorin prinssi
jätettiin kotio, mutta valtion hallitus uskottiin minun poissaoloni
ajaksi keisarinnalle joka nyt jo oli siunatussa tilassa. Laivat joita
oli 20 isompaa ja pienempää purjehtijata, olivat kaikki rakennetut
martinialaisten laivojen tapaan; niiden päällikkyyden minä uskoin
kispussialaiselle kenraali Monsoniukselle, jolle minä olin antanut
rajattoman valtakirjan meriministerinä toimimaan ja joka itse oli
tehnyt kaikki mallit. Martinialaiset olivat nimittäin maanalaisissa
mitä Thruksen ja Gibonin asukkaat muinon olivat olleet ja mitä
Englantilaiset ja Hollantilaiset nyt ovat meillä: he anastivat
itsellensä herruuden merellä. Mutta saavuttuani Martiniaan havaitsin
minä kuinka suuresti oli minun laivojani rakennettaessa poistuttu
esikuvista.

Me lähdimme purjelle siihen aikaan vuodesta kun Natsaari-kiertotähti
oli toisessa korttelissaan. Kolmen päivän matkustamisen perästä me
saavuimme suurelle saarelle jonka asukkaat pian voitettiin kun jokin
riita tähän aikaan oli hajoittanut heidät kahteen puolueeseen. Tällä
kansalla ei ollut mitään aseita eikä se olisi osannut niitä
käyttääkään; he taistelivat vain haukkumasanoilla ja kirouksilla.
Samalla tavalla he rankaisivat rikollisensa, ja niillä aseilla ne
lähtivät sotimaan vihollisiansa vastaan. Rikolliset pannaan ensin
vankeuteen, ja kuulustelemisen ja tuomion perästä viedään heidät
torille silmittömästi haukuttaviksi ja kirottaviksi. Mitä heidän
ruumiilliseen luomislaatuunsa tulee eroavat he ihmisestä ainoasti sen
kautta että naiset ovat varustetut parralla mutta miehet ei; lisäksi
heidän jalkapohjansa ovat käännettyinä takaperin eikä suoraan eteenpäin
niinkuin muilla ihmisillä.

Astuttuamme maalle, tuli meitä vastaan noin 300 _Kanalistalaista_
(niiksi saarelaiset itseänsä kutsuivat), jotka oitis kävivät kimppuumme
tavallisilla aseillansa, s.o. rupesivat meitä haukkumaan ja
"verpannaamaan". Muuan mukana olevista Alektorianilaisista, joka
ymmärsi heidän kieltänsä tulkitsi meille erään osan, ja todellakin,
niiden haukkumasanat olivat niin purevasti teräviä että ne
tyydyttävästi osoittivat kuinka suuria mestaria he olivat tässä
taistelemistavassa, ja ettei niiden ensinkään tarvinnut hävetä meidän
maailmamme kirjanoppineitten miesten rinnalla. Kun minä kuitenkin
varsin hyvästi tiesin ettei mahditon viha ketäkään satulasta iske ja
havaittuani kansan aseettomaksi, kielsin minä käyttämästä väkivaltaa
heitä kohtaan. Ainoasti heitä pelottaakseni annoin minä laukaista erään
kanuunan, jolla oli vaikutuksena että he oitis lankesivat polvillensa
ja rukoilivat armoa. Kohta tämän jälkeen saapuivat saaren etevimmät
pikkukuninkaat nöyrinä luokseni ja antausivat alammaisineen päivineen
sanoen, ettei ollut ensinkään häpeällistä joutua tappiolle taistelussa
voittamattoman kanssa, ja että ken tahansa saattoi kunnialla alistua
sille, jonka onni oli koroittanut ylemmälle kuin kaikki muut.

Tehtyämme siis tämän saarivaltion verolliseksi meille, josta tosin
valtani laajeni, mutta josta ei kunniani, asukkaiden petturuuden
tähden, juuri suuria voittanut, nostimme me ankkurin ja muutaman päivän
onnellisen ja mieluisen purjehtimisen perästä saavuimme me Metsendoren
rantojen näkyviin. Minä kutsuin nyt kokoon sotaneuvottelun
keskustelemaan mitä olisi parasta, olisiko käydä kimppuun vai laittaa
lähetystön kehoittamaan keisarin hyvän-hyvyydellä antautumaan. Useimmat
pitivät sekä varmimpana että jaloimpana menettelynä, jos ensin
laitettaisiin hänelle lähetystö. Minä määräsin viisi miestä tähän
lähetyskuntaan: yhden Kvaamalaisen, yhden Arktonialaisen, yhden
Alektorianilaisen yhden Tanakialaisen ja yhden Kispussialaisen.
Saapuessansa pääkaupungille kysyi heiltä kaupungin päällikkö keisarin
nimessä:

    "Mitä te etsitte? Mikä teidän on tänne nyt tuonut
    maahan Metsendorilaisten, synkkien merien poikki?"

Lähetystön etevin mies vastasi:

    "Tähdet ei näyttäneet harhaa,
    myrsky ei matkaamme johtanut oo, kuvat ei haamuilevatkaan kantaneet
    meit' tänne vieraalle rannoille käymään;
    Ei, vapaehtoisesti me kulkuamme ohjanneet tänne olemme"

Ja antoi sitte keisarille jätettäväksi näin kuuluvan kirjoituksen:

    "Me, Niilo Klim, Auringon lähettiläs,
    Kvaaman keisari, Tanakin, Arktonian, ja
    Alektorian kuningas, Kispussian suuriruhtinas
    ja Kanaliskan herra, lähetämme Metsendoren
    keisarille, Miklopolutolle tervehdyksemme!

Me teemme tämän kautta tiettäväksi että koska jumalan muuttamaton ja
horjumaton päätös on että kaikkien maailman keisarikuntien ja
kuningaskuntien pitää alistuman Kvaaman vallalle, ja kun Taivaan
päätökset ovat järkähtämättömiä niin pitää sinunkin valtakuntasi
antautumaan saman kohtalon alaiseksi. Me kehoitamme sinun siis
vapaaehtoisesti noudattamaan tätä auttamatonta välttämättömyyttä ja
varoitamme sinua sodan kautta uhraamasta valtakuntaasi meidän
voittoisille aseillemme. Heti paikalla antautumallasi meille, säästät
sinä paljon viatonta verta ja penseytät omaa kohtaloasi.

Annettu laivastollemme kolmantena päivänä _Rimatti_-kuukautta"

Muutaman päivän kuluttua palasi lähetyskunta pilkallisella ja ylpeällä
vastauksella joka vaikutti että minä heitin kaikki ajatukset
rauhallisesta sopimisesta ja astuin maalle. Asetettuani sotajoukkoni
taisteluasentoon, lähetin minä vakoojia ottamaan selvää vihollisen
puuhista. Nämä joutuivat pian tilaisuuteen ilmoittamaan että vihollinen
sotavoima, jossa oli 60,000 olentoa, tiikereitä, jalopeuroja,
elehvanttia, karhuja ja ahneita petolintuja, oli marssissa meitä
vastaan. Me valitsimme suotuisen aseman ja odotimme niin vihollista,
joka pian näyttäytyikin. Meidän piti juuri tekemän hyökkäyksemme kun
neljä kettua lähestyi meitä vihollisen armeijasta sovintolipun suojasta
keskustelemaan rauhasta ja liitosta joiden kuitenkin muutaman tunnin
kestäneen keskustelun perästä taapimme kanssa täytyi palata takaisin
tyhjin toinen. Me älysimme pian etteivät ne olleet rauhanhierojia, vaan
että heillä ainoasti oli ollut tarkoituksena ottaa selvä voimastamme
ja asennostamme. He tosin puoleksi sanoivat ja koettivat kiertäen saada
meidät luulemaan että he pian aikoivat palata takaisin laajemmilla
valtakirjoilla varustettuina, mutta kun me kohta kettujen lähdettyä
näimme vihollisten joukkojen kiitokulussa lähenevän meitä, ymmärsimme
me, että kaikki toivo rauhallisesta sopimuksesta oli hylättävä, jonka
tähden mekin puoleltamme hyökkäyshalussa töyttäsimme niitä vastaan.
Taistelu kävi molemmin puolin ankaraksi ja tuliseksi; sillä vaikka
meidän pyssymiehemme aluksi saivat aikaan suurtakin häviötä vihollisten
taajoissa riveissä pysyivät elehvantit kuitenkin lujina, huolimatta
luodeistamme, jotka eivät mitäkään vaikuttaneet heidän vahvaan
nahkaansa. Mutta kun meidän tanakammat ampuma-aseemme rupesivat
ryskymään ja kun elehvantit näkivät mikä turmiollinen vaikutus niiden
ryskinällä oli, peljästyivät he, mursivat rivinsä ja hyökkäsivät
pakoon, unhottaen sekä taistelun että kunnian.

Tässä taistelussa kaatui 30,000 metsendorilaista, paitsi 2,000 jotka
otettiin vangiksi. Ne, jotka pääsivät pakoon, vetäytyivät
pääkaupunkiin, mikä oli hyvin varustettu paikka, mutta jonka asukkaita
mitä hurjin pelko tämän johdosta valtasi. Me riensimme täyttämään
voittoamme ja saavuimme kolmantena päivänä pääkaupunkiin, jonka me
oitis piiritimme sekä maan että meren puolelta. Me saimme nyt
ottaa vastaan uuden lähettilään joka toi mukanansa hyväksyttävämpiä
rauhanehtoja. Keisari tarjosi minulle tyttärensä kauniin
natu-jalopeuran puolisoksi. Ehdot eivät kuitenkaan olleet mieleeni,
varsinkin mitä avioliittoon tuli, sillä minusta oli sekä uskalluttavata
että häpeällistä hyljätä keisarinnan, jonka minä olin jättänyt kotio
siunattuun tilaan, ja ottaa eläin puolisokseni. Lähettilään täytyi
sentähden palata vastauksetta. Me tähtäsimme tykkimme muureihin ja
vaikka ne olivatkin kivestä ammuimme me kuitenkin sinne tänne
rikkeilmiä niihin. Kun kaupungissa vilisi kaikenlaisia eläimiä, kuului
sieltä mitä hirvittävimmässä sekasorrossa karjumista, mylvimistä,
huutamista, rääkymistä, valittamista ja röhkimistä. Käärmeet liitivät
alas maan kätköihin, ja linnut kiitivät piiritetystä kaupungista
parvittain, turvaansa etsien korkeilla vuorenhuipuilla ja kukkuloilla.
Puut vapisivat niin, että niiden lehdet varisivat maahan, ja
kaksikymmentä hovineiteä, kaikkityyni ruusuja ja lemmikkiä,
peljästyivät heti ensimmäisen tykin laukauksen kuullessaan, niin että
ne yhtäkkiä näivettyivät. Suuria parvia kaikenlaisia eläimiä harhaili
kuin villityt pitkin kaupunkia ja ympäröivää seutua peloittaen
asukkaita, jotka tunkeusivat kokoon ahtaisin mökkeihin, joissa kuumuus,
yönvalvomiset ja ilman puute pian sai aikaan pelottavia saastuttavia
tauteja. Elehvantit kyllä osoittivat suurinta rohkeutta mutta vihdoin
heitäkin rupesi tykkien huumaava pauke hämmennyttämään ja he pakenivat
laumoittain kaatuvista ja särkyvistä asumuksista.

Vihdoinkin kävi Metsendoren keisari neuvottomaksi, kutsui kokoon
ministerinsä ja puhui heille näin:

    "Onneton taistelu on kanssa jumalien luottamusmiesten,
    heitä ei konsanaan voita taistelun vimmassa kenkään;
    sankarten urheitten kanssa on turha iskuja vaihtaa.
    Lausukaat mielenne te, mua neuvokaat hyvästi, te miehet."

Kaikki äänestivät rauhaa minkä jälkeen keisari antausi kaikkine
mainensa, niin että minä yhtenä päivänä valloitin ja lannistin
valtani alle koko tämän laajan keisarikunnan ja noin kymmenen muuta
kuningaskuntaa ja ruhtinaskuntaa, sillä kaikki aluskuninkaat ja
kenraalikuvernöörit noudattivat keisarin esimerkkiä ja kilvoin
riensivät antautumaan, ikäänkuin he olisivat tahtoneet koettaa kuka
tämän olisi ensin ehtinyt tehdä.

Voitettuani tämän tavattoman suuren menestyksen panin minä 600
ampumamiestä vartioksi pääkaupunkiin ja annoin viedä keisarin
vangittuna laivastolleni. Koko matkalla minä kohtelin häntä
erinomaisella kohteliaisuudella (ja tultuani kotio Kvaamaan, lahjoitin
minä hänelle kokonaisen maakunnan, josta oli niin paljon tuloja että ne
sangen hyvin vastasivat vangitun ruhtinaan tarpeita.) Me nostimme sitte
ankkurimme ja vetäysimme pitkin metsendorilaista rantaa, matkalla
vaatien takausvankia useimmilta kansakunnilta, jotka ennen olivat
olleet verovelvollisia _Miklopolotu_-keisarille, niin että minä,
uhkaamallani jokaista kaupunkia piirityksellä, ennen pitkää olin
valloittanut koko metsendorialaisen valtakunnan. Useimmista näistä
kansoista olen kertonut matkallani Martiniasta.

Me jätimme vihdoin metsendorialaisen rannan ja ohjasimme tultuamme
suoraan Martiniata kohden, jota valtakuntaa me vihdoin lähestyimme
pitkän purjehtimisen perästä. Ei milloinkaan ennen ollut minkään maan
näky ollut minulle rakkaampi, sillä ajatellessani, että minä nyt
keisarina ja suuren valtiomäärän hallitsijana, palasin sinne, jossa
minä olin tuomittu kaleeriorjaksi, valtasi sydäntäni sanomaton riemu.
Minä olin ensin aikonut oitis antaa itseni ilmi, herättääkseni
Martinialaisissa sitä suurempata pelkoa, mutta muutin päätökseni, kun
minä pidin parhaana valloitetuissa kansoissa pysyttää sitä heidän
vanhaa luuloansa minusta, että minä olin auringon lähettiläs.

Minä en epäillyt että minä pian ja ilman erityistä vaivaa saatoin
hallita Martinialaiset, joiden pelkuruuden minä ennestänsä hyvin
tunsin; sillä kun he luonnostansa olivat lihalliset ja makean elämän
haluisia ja lisäksi olivat tilaisuudessa onnessa ja liiallisuudessa
vetelehtimään sekä saivat käyttää suurta määrää nautintoja, joita maa
ja meri heille tarjosi, olivat he tulleet niiden vallan alaisiksi.
Kokemus opetti minulle kuitenkin, että minun yritykseni ei suinkaan
ollut lapsen leikkiä, sillä laajalle levinneellä kaupallansa olivat he
itsellensä koonneet suunnattomia rikkauksia, että heidän niillä oli
helppo "värvätä" itsellensä sotakelpoisia armeijoita ympärillä
olevista kansoista. Sitä paitsi olivat Martinialaiset joutuneet
laivanrakentamisen taidossa edemmäksi kuin mikään muu maanalainen
kansa, eikä meidän laivojamme hetkiinkään saattanut verrata heidän
laivoihinsa, ei varustuksen eikä nopeakulkuisuuden suhteen. Helppo on
kuvitella minkälaisilta ne laivat näyttivät, jotka häthätää oli
rakentanut filosofian kandidaatti, kuin minäkin, ja minkälaisen tuomion
Hollantilaiset ja Englantilaiset olisivat niistä antaneet. Mutta meidän
kanuunamme, jotka vielä olivat Martinialaisista tuntemattomat,
korvasivat täydellisesti tämän puutteen.

Ennenkun minä rupesin mitäkään sotaisuuksia aloittamaan tätä maata
kohtaan, lähetin minä valtuutettuja neuvoskunnalle tekemään jotenkin
samoja ehtoja, kuin olin ennen Metsendoren keisarille lähettänyt. Mutta
odottaessamme vastausta lähetykseemme, saimme me nähdä hyvin miehitetyn
laivaston, ohjaten kulkuansa täysin purjein suoraan meitä kohden. Me
järjestäysimme äkkipikaa niin hyvin kuin saatoimme, ja teimme kaikki
taistelua varten selväksi. Taistelu tuli raivoisaksi ja molemmin puolin
oteltiin ankarasti. Kanuunien asemesta oli Martinialaisilla eräänlaisia
kanuunia, joilla he heittelivät suunnattoman suuria kiviä, ja saivatkin
niillä aikaan melkoista vahinkoa. Heillä oli sitä paitsi polttajia,
täynnä pikeä, tervaa, tulikiveä ja muita tulenarkoja aineita, joilla he
saivat suurimman meidän laivoistamme sytytetyksi tuleen. Voitto oli
sentähden kauvan kyllä epävarma ja meidän väkemme rupesi jo epäilemään
mitä tehdä, kun vihdoin meidän tykkiemme ankara tuli ja sen johtoinen
huumaava melu rikkoi Martinialaisten rohkeuden ja sai aikaan, että he
päätä pahkain lähtivät satamaan turvaa etsimään. Mitäkään vihollista
laivaa me emme kuitenkaan saaneet käsiimme, kun ne purjehtivat paljon
paremmin kuin meidän aluksemme ja yhtäkkiä olivat kadonneet
näkyvistämme. Tämän ottelun perästä riensimme me astumaan maalle ja
koetimme niin pian kuin suinkin saapua Martinian pääkaupungin
edustalle. Marssiessamme tuli meitä vastaan lähettiläämme, jotka olivat
ylen ylpeästi otetut vastaan ja lähetetyt takaisin tällä vastauksella:

    "Kadotkaatte oitis ja viesti tää kuninkaalle viekäät:
    Meille, ei hälle, on aavojen merten herraus suotu,
    Hallitkohon hän vain ikitunturiansa ja jäitä."

Martinialaiset pitivät itseänsä nimittäin merten hallitsijoina, ja
ottivat sentähden erään, niinkuin he minua kutsuivat, vuorikuninkaan
vaatimukset pilkalla ja ylpeydellä vastaan. Kuitenkin he kaikin voimin
pestasivat joukkoja, ja nostivat sitä paitsi kaikki asekykyiset omat
kansalaisensa sotajoukon riveihin.

Me emme olleet ehtineet monta peninkulmaa eteenpäin ennenkuin meitä
tuli vastaan lukuisa sotajoukko, jossa oli koottuna kansaa
kaikenlaisista kansoista. Tämä vihollisiemme osoittama rohkeus,
sittekun he juuri ennen olivat kärsineet tappion merellä peloitti meitä
vähän; mutta nämä joukot olivat vain kuin sumukuva, joka tuulessa
katoaa, sillä kohta ensi laukauksella tykeistämme hajousivat he hurjaan
pakoon. Me seurasimme heitä ihan heidän kantapäissänsä ja teimme heidän
riveissänsä suuren verisurman. Siitä suuresta peruukkamäärästä, joita
jälkeenpäin kokosimme saatoimme nähdä kuinka monta henkeä oli kaatunut;
niitä oli 500:n paikoilla. Minun poissa ollessani olivat he muuttaneet
peruukkojen muodon, joita minä nyt näin kolmattakymmentä eri laatua
mikä kelpaa todistukseksi siitä, mihin äärettömään määrään tämä nerokas
kansa kykenee keksintöä uudistamaan ja muodostamaan.

Tämän taistelun taikka oikeammin tappion perästä me heti asetuimme
pääkaupunkiin kalpaa paljastamatta, sillä kun kaikki oli valmistettuna
rynnäkköä varten ja tykit asetetut sopiville paikoille, saapui korkea
neuvoskunta nöyrästi pääkortteeriin ja jätti meille pääkaupungin ja
myös koko valtakunnan. Rauha tehtiin sentähden heti, ja me teimme
juhlallisen tulomme tuohon loistavaan kaupunkiin. Kun me olimme tulleet
kaupungin portista sisälle, emme saattaneet nähdä hiukkaistakaan tuosta
levottomuudesta ja peljästyksestä, joka muuten on niin tavallinen
valloitetuissa kaupungeissa; levollinen synkkä tuska näytti siihen
määrään vallanneen kaikkia, etteivät he tietäneet mihin heidän piti
ryhtymän, vaan seisoivat joko neuvottomina keskustellen toistensa
kanssa, taikka juoksentelivat pitkin taloissa ikään kuin omistaaksensa
kaikelle viimeisen hyvästijättökatseen. Mutta minä säästin kaupunkia,
ja murhe muuttui silloin pian iloksi. Minä annoin viedä itseni valtion
rahastoon, enkä saattanut välttää hämmästymistä niin tavatonta
rikkautta nähdessäni. Suuren osan siitä, mitä siellä löytyi, annoin
minä jakaa sotilasteni kesken ja loput saapuivat omaan kukkarooni.
Seuraava huoleni oli panna kaupunkiin vartioväki ja ottaa
takausvangeiksi muutamia kaupungin hallitusmiehistä ja viedä ne
laivastolle. Näiden vankien joukossa oli myös presidentti ja hänen
puolisonsa, joka viimeksimainittu oli valhetellut minulle rikoksen,
mistä sitte olin tuomion saanut. Kuitenkaan en minä kostanut hänelle
tätä hänen tekoansa, kun pidin sopimattomana hallitsijalle ruveta
kostamaan semmoisia vääryyksiä, joita oli kantotuolin kantajalle tehty.

Kun nyt Martinialaiset olivat valloitetut, päätin antaa saman kohtalon
kohdata lähinnä asuviakin kansakuntia, mutta valmistaessani tätä retkeä
saapui minulle lähetystöjä neljästä kuningaskunnasta, jotka
ehdollisesti alistuivat minun vallalleni. Minä hallitsin nyt niin
montaa maata, että tuskin huolin nähdä vaivaa ruveta kyselemään niiden
nimiä, vaan tyydyin siihen, että kutsuin niitä kaikkia yhteisellä
nimellä:

"Martinialaiset valtakunnat".



VIIDESTOISTA LUKU

Klim saa kokea onnen vaiheita.


Saatettuamme täytäntöön näin monta ihmettelemistä ansaitsevata tekoa,
ja melkoisesti lisättyämme laivastoamme otetuilla martinialaisilla
laivoilla, käänsimme me kulkuamme kotio, minun keisarilliseen
pääkaupunkiini, johon tein tuloni niin komealla loistolla, että se
voitti jokaisen roomalaisen voittajan; tekoni olivatkin todella niin
suuret, että ne olivat oikeutetut kaikkeen mahdolliseen loistoon ja
juhlallisuuteen, sillä mitäpä sankaritekoa saatetaan ajatella
suuremmaksi ja ihanammaksi, kuin tätä; tätä, jonka kautta minä ylen
lyhyessä ajassa olin toiseksi muodostanut ja ikäänkuin uudestaan luonut
halveksitun ja kaikkien pilkan alaisen kansan koko maanalaisen maailman
valtiaaksi? Mitäpä saattoikaan minun kaltaiselleni ihmiselle, joka elin
semmoisen erilaisista aineksista kootun määrän joukossa, olla
kunniakkaampata kuin tämä teko, jolla minä olin ihmiselliselle
olennolle jälleen valloittanut tuon herruuden, minkä luonto on sille
muiden luotujen olentojen suhteen näyttänyt tarkoittavan? Minä en
laajassakaan teoksessa, sitä vähemmin tässä pienessä kirjasessa,
saattaisi kertoa tuota loistoa riemujuhlassani, tuota riemuhuutojen
määrää, jolla minua tervehtivät kaikki, huolimatta vähäistäkään ijän ja
yhteiskunnallisen aseman erosta.

Tästä ajasta saatetaan täydellä syyllä ruveta lukemaan uutta
ajantietoa historiassa, tästä ajasta saadaan ruveta puhumaan
viidestä yksinvallasta nimittäin: assyrialaisesta, persialaisesta,
kreikkalaisesta, roomalaisesta, sekä maanalaisesta kwaamalaisesta, joka
selvinnähtävästi voittaa kaikki edelläkävijänsä suuruuden ja mahdin
puolesta. Minä en sentähden saattanut itseltäni kieltää _Kohlu_-nimeä,
kun sekä Kvaamalaiset että valloitetut kansat kilvoin tahtoivat tämän
nimen minulle omistaa. Minä en kiellä että täydellä syylläkin ehkä
saatetaan pitää ylpeytenä sitä että minä sallin itseäni kutsuttavan
suureksi; mutta jos minua verrataan Kyyroon, Aleksanteriin,
Pompeiukseen, Seesariin, täytyy jokaisen myöntää että minä olen
jättänyt heidät kauaksi taakseni niin että tätä liikanimeä oikeastaan
saatetaan pitää perin kainona ja vähäpätöisenä minun persoonaani
verraten. Aleksanteri tosin valloitti miltei koko itäisen osan
tunnettua maailmaa, -- mutta millisillä sotamiehillä! Kaikki
karaistuneita ja tottuneita sotaan jo Filipin, hänen isänsä aikana.
Minä sitä vastoin -- minä valloitin paljon useamman ja sotakelpoisemman
kansan, kuin Persialaiset olivat ja tein tämän paljon lyhemmässä ajassa
ja väellä, joka vähäistä ennen oli raakalaisiin luettava, ja jotka itse
olin sivistänyt. -- Arvonimi, jota tästedes kannoin, oli tämä: _Niilo
Suuri, Auringon lähettiläs, Kvaaman ja Metsendoren keisari, Tanakin,
Arktonian, Alektorianin, metsendorialaisten ja martinialaisten
valtakuntien Kuningas, Kispussian Suuriruhtinas, Martinian ja
Kanaliktan herra_ y.m. y.m.

Nyt oli lujaksi perustettu tämä valtava valtakunta. Minä näytin
onnettaren valitulta lempilapselta; mutta ihmisen täytyy kuitenkin aina
ensin odottaa elämänsä iltaa eikä ketäkään kutsuttako onnelliseksi,
ennenkuin hän on elämänsä loppuun ehtinyt ja tuonelan tuville
muuttanut. Sillä sittekun minä olin saavuttanut vallan ja onnen,
jota tuskin kukaan kuolevainen ihminen saattaisi itsellensä toivoa,
kävi minun samaten kuin monen muun, joka vähäpätöisimmästä
yhteiskunnallisesta asemasta on itsensä koroittanut arvon ylimmille
asteille: minä unhotin entiset elämänehtoni ja antausin ylpeydelle.
Heittäen siksensä pyrkimisen kansan rakkautta saavuttamaan, muutuin
minä ankaraksi ja kovaksi kaikkia kohtaan. Alammaisiani, jotka tähän
saakka olin ystävällisyydellä ja lempeydellä taivuttanut puoleeni,
kohtelin minä nyt kuin orjia. Jokaisen, joka pääsi minun puheilleni,
täytyi notkistaa polvensa ja minä otin heidät vastaan ylpeällä ja
ankaralla muodolla.

Varsin luonnollista oli että semmoisen minussa tapahtuneen muutoksen
piti kääntämän kaikkien sydämet minusta pois ja muuttaman heidän
rakkautensa minuun kylmätunteisuuteen ja pelkoon. Millä mielellä
alammaiseni nyt jo olivat, näyttäysi selvästi kun minä ehdotin, taikka
ehkä oikeammin, annoin erään määräyksen sen johdosta, että keisarinna
oli synnyttänyt pojan. Minä vaadin nimittäin, että tämä poikani
valittaisiin minun jälkeeni astumaan keisarilliselle valtaistuimelle;
minä kutsutin tätä varten kokoon valtiopäivät ja käskin niin
Kvaamalaiset kuin mahtavimmat valloitetuista kansoista kokoontumaan
juhlallisesti tunnustamaan tämän lapsen kruununperilliseksi. Tosin ei
kukaan uskaltanut olla tottelematon tälle käskylleni, ja tämä tunnustus
tehtiin kaikenmoisella juhlallisuudella, mutta minä epäilin kuitenkin,
etteivät alammaiseni olleetkaan vilpittömiä, vaan että heidän ilonsa
ainoasti oli teeskenneltyä. Tätä epäluuloani vahvisti yhä se seikka,
että samaan aikaan levisi useita lentokirjoituksia salatuilta
tekijöiltä, jotka kaikin tavoin näyttivät että _Timuso_-prinssin
oikeutta oli tämän kautta loukattu. Tämä liikutti ja katkeroitti
siiheen määrään mieltäni, etten minä ennen saanut rauhaa kuin olin
saanut tämän hyväsydämisen prinssin raivattua tieltäni. Kuitenkaan en
minä pitänyt uskallettavana suoraan ja julkisesti ottaa hengeltä sen
ruhtinaan lasta, joka eläessään oli minulle niin paljon hyvää tehnyt.
Minä aivoin sen tähden palkata muutamia, jotka syyttäisivät häntä
salahankkeista valtiota vastaan, ja kun ei ruhtinaitten tarvitse
milloinkaan olla paheittensa auttajia vailla, tapasin minä pian
muutamia, jotka valalla vakuuttivat, että prinssillä oli pahat
mielessä, että hän koetti synnyttää kapinata ja vainosi minun henkeäni.
Minä panetin nyt hänet vankeuteen, ja minun palkkaamieni tuomarien
tutkittua asiata annoin tuomita hänet kuolemaan. Mestaus toimitettiin
vankeudessa, ettei kansa saisi käyttää tätä tilaisuutta kapinan
nostamiseen. Nuoremmankin prinssin minä aivoin väistyttää tieltäni
mutta kun hän vielä oli varsin nuori heitin tämän toistaiseksi. Hänen
ikänsä soi hänelle siis joksikin ajaksi tuon turvallisuuden, jota minun
oikeudentuntoni häneltä kielsi.

Saastutettua käteni tällä inhoittavalla murhalla, aloin minä niin
itsevaltaista hallitusta pitää ja menin niin loitos hirmuisuudessa,
että otatin hengeltä monta kvaamalaista ja muuta, joita epäilin. Tuskin
ainoakaan päivä kului, jona ei olisi verta vuotanut. Tämä riennätti
sitä kapinata, jota ylemmät säädyt jo kauvan olivat tuumineet, ja josta
pian kerron.

Minä myönnän, että olin hyvästi ansainnut sen onnettomuuden, joka sitte
minua kohtasi, sillä kristillisenä ruhtinaana olisi ollut sekä
kauniimpata että enemmän paikallansa että minä, käymättä yhtä sotaa
toisensa perään ja tahraamatta käsiäni niin monen viattoman ihmisen
verellä, olisin opettanut tämän taitamattoman, epäjumalia palvelevan
kansan tuntemaan ainoata ja totista jumalata. Minulle olisi ollut
helppo asia kääntää koko kansa, sillä halulla he ensin noudattivat
kaikkea mitä minä määräsin, ja jokainen sana suustani oli heille
jumalainen käsky. Mutta minä olin unhottanut jumalan ja itseni enkä
ajatellut muuta kuin tyhjää ja turhamaista loistoa sekä valtani
lisäämistä. Sota, veri, tuli ja murha leijui alati minun silmissäni.
Sitä paitsi minä valitsin mitä hurjimpia keinoja, jotka pikemmin
lisäsivät kuin vähensivät tyytymättömyyttä, ikäänkuin minä olisin
luullut ankaruudella parantavani, mitä vääryydellä olin rikkonut.
Ystävieni varoituksille oli tullut tavakseni vastata, että niin uudesta
muodostettu valtakunta, kuin tämä, tarvitsi ankarata hallitusta. Yksi
onnettomuus toisensa perään tuli tähän lisäksi ja vihdoin minä jouduin
semmoiseen ahdinkoon, että kuolevaiset minun esimerkistäni saavat
oppia, kuinka muutteellisia inhimilliset suhteet ovat ja kuinka lyhyt
pysyväisyys on kovalle ja vallattomalle hallitukselle suotu.

Samassa määrässä kuin ankaruuteni ja hirmuisuuteni selvemmästi astui
esille, lisääntyi Kvaamalaisten ja muiden alammaisten kylmyys minua
kohtaan ja kun he älysivät, ettei se paheellisuus, jolle minä antausin,
soveltunut yhteen uskon kanssa minun jumalaisesta alkuperästäni eikä
kelvannut taivaalliselle olennolle ja auringon lähettiläälle, rupesivat
he lähemmin tutkimaan syytä tulooni tähän maahan ja siihen tilaan,
jossa minä olin, kun he ensin minun rannassa löysivät. He rupesivat
älyämään että nuo erinomaiset teot, joita olin saanut aikaan, ennen
olivat suuria Kvaamalaisten taitamattomuuteen verraten kuin mitäkään
suuren neron tuotteita, varsinkin kun he, taitamattomuuden kaihen
heidän silmistänsä kadottua, helposti havaitsivat kuinka monessa
asiassa minä hairahduin. Ennen kaikkia olivat Kispussialaiset, tämä
tarkkanäköinen ja älykäs kansa, minun tekojeni kovia tuomareita. He
olivat huomanneet, että monet asetukset, joita minä julistin,
sisälsivät niin paljon kypsymätöntä ja järjetöntä, että minun
taitamattomuuteni valtionhoidon asioissa niiden kautta kävi päivän
selväksi. Tämä tuomio olikin kaikin puolin oikea, sillä kun ne, jotka
olivat hoitaneet kasvatustani ja olivat olleet opettajiani, tuskin
aavistivatkaan mitään kruunuista ja valtikoista, olin minä saanut
sivistyksen, joka kyllä riitti papille taikka lukkarille, mutta ei
suinkaan tulevalle hallitsijalle; ja minun ylemmät tieteelliset
tutkintoni, jotka eivät ulottuneet kauemmaksi kuin erääsen
jumaluusopilliseen johtojärjestykseen ja muutamiin viisausopin
sananparsiin, eivät saattaneet pitkälle riittää nykyisessä asemassani,
jossa oli kysymyksenä hallita kolmea keisarikuntaa ja lähipäin
kahtakymmentä kuningaskuntaa. Martinialaiset olivat myös huomanneet,
että ne sotalaivat, joita minä olin rakennuttanut, olivat niin huonoa
laatua, etteivät ne ensinkään kelvanneet sodassa kunnollista laivastoa
vastaan, ja että minä voitoistani merellä sain ainoasti kiittää
tykkieni keksintöä.

Näitä ja muita arvosteluja koetettiin kaikin voimin levitellä kansassa,
ja samalla muistutettiin sille, millä tavalla minä olin saapunut heidän
rannoillensa: että minä nimittäin tulin haaksirikkoisen laivan
pirstaleella, olin huonossa puvussa ja vähällä menehtyä nälästä ja
janosta kun asukkaat minun löysivät, mikä tila ei juuri hyvästi
soveltunut auringon lähettilään toimeen ja arvoon. Lisäksi olivat
martinialaiset, jotka olivat koko lailla perehtyneet tähtitieteessä,
todistaneet, että aurinko oli hengetön ainepaljous, minkä kaikkivaltias
jumala oli heittänyt avaruuteen valollansa ja lämmöllänsä olemaan
kaikelle luodulle hyödyksi, että se oli muodostettu pelkästä tulesta
eikä seuraannollisesti saattanut synnyttää ja voimassa pitää maallisia
olentoja.

Näitä ja muita minua halventavia muistutuksia vilisi ympäri maata,
vaikka vielä tosin synkkänä jupinana, kun ei kukaan, peljäten minun
valtaani, vielä uskaltanut julkisesti lausua ajatustansa. Minä olin
sentähden kauvan epätietoisena siitä, että alammaisteni tyytymättömyys
oli niin loitos joutunut, että he tahtoivat anastaa minulta
hallituksen, kunnes vihdoin eräs lentokirjoitus, joka ilmestyi
painosta, avasi minun silmäni. Se oli kirjoitettu kanalistan kielellä
ja sillä oli nimenä "Onnellinen haaksirikko". Minä olen ennen kertonut
että Kanalistalaiset olivat erinomaisen tottuneita haukkumasanojen
käyttämisessä, ja että ne ainoasti semmoisilla kävivät suurimpiakin
sotiansa. Tämä lentokirjoitus sisälsi kaikki ne syytökset, joita minä
äsken toin esille ja se oli kirjoitettu purevasti ja pistelevästi
kanalistalaiseen tapaan, jotka ovat oikeita päämestaria tässä
kirjoitustavassa. Mutta minun mieleni oli jo silloin niin järkähtämätön
ja luottamukseni omaan valtaani oli niin suuri, ettei mikään varoitus
saattanut minua kääntää tai parantaa. Terveimmät kehoitukset vain yhä
kovensivat luontoani, ja saivat siis aikaan varsin vastaista sille,
mitä ne tarkoittivat. Minä annoin vangita muutamia, joita ennen kaikkia
epäilin, ja koin mitä hirveimmillä ruumiinkiusauksilla pakoittaa heidän
ilmoittamaan kuka tämän kirjoituksen tekijä oli. Mutta he kestivät
kiusaukset ja tuskat mitä suurimmalla lujamielisyydellä, joten ainoa
voittoni tästä kamaluudesta oli se, että heidän vihansa muuttui
raivoksi. Kohtaloni oli siis viisauttani mahtavampi, ja minä hyökkäsin
päistikkaa kohden turmiotani.

Asioiden näin ollen katsoin minä turvallisuuteni vaativan että vielä
elossa oleva prinssi _Hikobakin_ laitettiin tieltä pois. Minä ilmoitin
tämän päätökseni suurkanslerilleni _Kalakille_, sillä kaikista minä
luotin enemmän häneen. Hän lupasi tosin tässäkin kohden olla minun
palveluksekseni, ja poistui heti valmistamaan tämän ehdotukseni toimeen
panemista, mutta sydämessään häntä inhoitti minun hankkeeni ja hän
ilmoitti sen prinssille. Molemmat riensivät kaupungin linnoitukseen,
kutsuivat kokoon linnueen ja ilmoittivat sille, sydämelle käyvällä
tavalla asioiden nykyisen laidan. Prinssi, joka tiesi olevansa
vaarassa, teki puheensa yhä tuntehikkaammaksi sen kautta, että hän
asiaansa esittäessä siihen yhdisti rukouksia ja kyyneleitä, joka kaikki
vaikutti, että läsnäolevat tarttuivat aseihin ja lupasivat uskaltaa
henkensä ja verensä hänen puolustuksensa. Tuo kavala kansleri käytti
hyväksensä sotamiesten innollista tilaa, sai heidän vannomaan prinssille
uskollisuuden valan ja lähetti salaa sanan muille, jotka hän tiesi
olevan minuun tyytymättömät ja kehoitti niitäkin "tarttumaan aseihin
sitä itsevaltiasta vastaan, joka tuumi sukua myöden karkoittaa
maailmasta vanhan keisarinheimon." He varustausivat aseilla ja yhtyivät
kapinalliseen linnueeseen. Istuessani huoneessani odottamassa kanslerin
palajamista,

    Hyökkäsi linnaan mies, joka, hurjasti huutaen, pelvon
    Ja hämmästyksen het' toi, kun hän ilmoitti sotamiesparven
    Kaikilta suunnilta, miekoin ja pyssyin tulvaavan sinne
    Ruhtinaan mestauspölkylle armotta het' viedäkseen.

Tompoloko neuvoi minun heti viipymättä pakenemaan Tanakiin. "No niin",
sanoi hän, "kootkaamme armeija minun isänmaahani! niin tämä raivo kyllä
pian asettuu". Nämä sanat saattivat levottoman mieleni läikkymään,
toivon ja pelvon taistellessa herraudesta sielussani. Vihdoin päätin
seurata hänen neuvoansa, ja lähdin Kvaamasta kohtaamatta mitään
esteitä, kun syy tähän kapinaan vielä oli useimmille outo. Kun olin
saapunut Tanakialaisten rajojen sisäpuolelle, lähetin minä käskyn
kaikille aseitten käyttämiseen kykeneville miehille kokoontumaan minun
lippujeni alle. Minä sain tällä tavalla piankin kokoon 44,000:n miehen
suuruisen armeijan, joista useimmat olivat Tanakialaisia, ja palasin
nyt takasin varmana siitä, että sotavoimani vielä oli melkoisesti
karttuva, kun ne Kvaamalaiset, jotka olivat jääneet minulle
uskollisiksi, olivat ehtineet minuun yhtyä. Mutta tämä toivoni pettikin
minun, sillä apujoukkojen asemesta, joita minä mielettömyydessäni
odotin, tuli minua vastaan airut, tuoden mukanaan kirjeen prinssiltä,
jossa tämä sanoi minun uskottomaksi vallananastajaksi, jota vastaa hän
aikoi käydä sotaa sekä ilmoitti sitä paitsi, että vaimoni ja poikani
olivat vangittuina. Airut oli tuskin ehtinyt poistua ennenkun me saimme
näkyviimme kvaamalaisen sotajoukon, jota tuo kapinallinen prinssi itse
johti. Kun tällä vihollisellani oli suuri määrä tykkejä, en minä
uskaltanut antautua sotaan ennenkuin olin saanut lisäväkeä. Minä
pysäytin sentähden armeijani ja rupesin leiriäni varustamaan. Mutta
huomattuani että väkeäni parvittain salaisuudessa meni vihollisen
puolelle, ja arvattuani että vastustajani ehkä odottivat sitäkin paitsi
lisäväkeä, päätin minä, pääesikuntani ja Tompolokon neuvosta, uskaltua
taisteluun.

Taistelu syntyi samalla kentällä, jossa Tanakialaiset muutamia vuosia
ennen olivat kärsineet ratkaisevan tappion. Vihollisten tykit saivat
pian meidän rivimme epäjärjestykseen, ja minua suretti suuresti, että
minun nyt täytyi lannistua aseilta, jotka itse olin keksinyt ja
teettänyt. Kuitenkin pysyivät sotamieheni lujina vihollisen tulta
vastaan, kunnes urhea Tompolokoni kaatui tykinluodin lävistämänä. Nyt
me käännyimme selin viholliseen ja etsimme turvaa metsästä ja
kallionkielien takaa. Itse minä pakenin eräälle vuorelle ja sieltä taas
alas toisella puolen olevaan laaksoon. Täällä minä pidätyin ja
runsaitten kyynelten vieriessä silmistäni valitin minä, ehkäpä liian
myöhäiseenkin, mielettömyyttäni taikka ehkä oikeammin kurjaa
ylpeyttäni. Pääni oli niin sekaisin, että minä kokonansa unhotin
luotani heittää keisarinkruununi, joka loisti sadoista puhtaista
helmistä ja joka helposti saattoi minun pettää. Istuttuani tässä,
tuskasta vavisten, noin puolen tuntia, kuulin minä ihmisten ääniä,
jotka ylhäällä vuorella etsivät minua kivien loukeroista, vihasta
kiljuen kun eivät minua löytäneet saadaksensa kostohimoansa tyydyttää.
Minä vilkasin ympärilleni nähdäkseni kätköpaikkaa, johon saattaisin
paeta ja havaitsin lähelläni taajan viidakon, jossa kasvoi tammia ja
ruusupensaita. Sinne minä riensin ja saavuin kaareilevata polkua myöten
eräälle luolalle, jossa hetkeksi pysähdyin tulisesta juoksusta
hengästyneenä. Sitte minä kapusin neliryömin eli oikeammin kuin käärme,
sisälle tuosta ahtaasta reijästä, joka johti luolaan, ja kun minä
havaitsin että tätä luolakäytävätä yhä jatkui pitkälle sisälle päin,
vähän kaltaen vaan ei jyrkästi, jatkoin minä konttaamistani. Mutta minä
tuskin olin ehtinyt sataa askelta ennenkun minä putosin alas erästä
jyrkkää vuorenseinämää myöten, enkä saapunutkaan minkäänlaiseen pohjaan
vaan putosin yhä syvemmälle hurjaa vauhtia ja pilkkopimeässä varsin
kuin alituisessa yössä, kunnes vihdoin rupesin oivaltamaan heikkoa
valon kajahdusta, semmoista kuin kuun heikonnettu valo on, kun sitä
ohuet pilvet peittävät. Aina sen mukaan kun tämä valo kävi selvemmäksi
hiljentyi minun vauhtini, niin että minä vihdoin, vähintäkään vahinkoa
itselleni saattamatta jouduin kahden kallion lohkareen väliin ihan niin
kuin olisin sukeltanut ylös meren pohjasta. Äärettömäksi ihmeekseni
tunsin ne nyt samoiksi, joista minä muutamia vuosia sitte olin pudonnut
alas maanalaiseen maailmaan. Syyksi siihen miksi minä lopulla matkaa
putosin yhä vitkallisemmin on, kun asiata lähemmin ajattelen,
selitettävä ainoasti ylimaallisen ilman suurempi taajuus. Sillä ellei
meidän maamme ilmapiiri olisi taajempi kuin maanalaisten olisi minun
matkallani ylöspäin täytynyt samaten kuin alas kiitäessäni, niin että
minä mahdollisesti olisin kiitänyt suoraa päätä ilman lävitse kuuhun.
Kuitenkin minä jätän tämän seikan luonnonoppineitten lähemmin
selitettäväksi.



KUUDESTOISTA LUKU.

Tekijän takaisintulo isänmaahan ja viidennen yksinvallan loppu.


Minä jäin pitkäksi ajaksi melkein tainnotonna maahan sillä putoaminen
ja tuo ihmeellinen muutos yhdellä kertaa, viidennen yksinvallan
perustajasta nälkääntyneeksi filosofian kandidaattiraukaksi, oli
kokonansa hämmentänyt pääni. Ja todellakin! tapaus oli kylläksi
hämmästystä herättävä ja samalla runollinen sekoittamaan ajatukset
väkevämmissäkin aivoissa. Minä rupesin kysymään itseltäni, oliko
todella asioitten laita niinkuin nyt näytti taikka eiköhän kaikki ollut
unikuva joka hämmensi silmiäni. Mutta ehdittyäni tarpeeksi rauhoittua,
muuttui ihmettelemiseni suuttumukseen ja mielipahaan.

    Ilmahan käteni mä nostin, taivaalta armoa pyysin:
    "Ah kaikkivaltias isä; ansainnut oonko tään suuren
    häpeän? Näinkö sä rankaiset mua ja minne sä sallit mun viedä,
    Mistä mä saavuin, ah; munko sallimus hyljännyt onpi?"

Niin todellakin! Tutkittakoon kaikkien aikojen aikakirjoja, niin ei
missäkään, ei vanhemmassa eikä uudemmassa ajassa, milloinkaan tavata
esimerkkiä näin syvästä lankeemuksesta, ellei mahdollisesti
Nebukadneesarin, joka maailman silloisesta mahtavimmasta hallitsijasta
muuttui sieluttomaksi eläimeksi, joka kuljeskella juntusteli pitkin
metsiä. Minulle oli sallimus jotenkin samalla tavalla tehnyt pilkkaa.
Silmänräpäyksessä temmattiin minulta kolme keisarikuntaa ja noin
kaksikymmentä kuningaskuntaa, ja kaikesta tästä oli minulla enää
jäljellä ainoasti muisto ja varjot. Hiljan olin ollut hallitsija, nyt
saatoin korkeintaan toivoa koulunopettajaksi pääseväni isänmaassani.
Varsin hiljan minua kutsuttiin Auringon Lähettilääksi; nyt sain kiittää
Jumalata, jos pääsisin apupapiksi jollekin provastille. Äsken minua
seurasivat kunnia, toivo, onni ja voitto; nyt minua valtasivat suru,
tuska, itku ja valitus. Pienen ajan minä kukoistin kuin kukkanen, mutta
näivetyin myös yhtä pian. Sanalla sanoen: Tuska, murhe, viha ja
epätoivo liikuttivat sieluani siihen määrän että jo tuumin

    Terävämmän veitsen rintani painaa.

-- -- -- hyökätä päätäpahkain samaan rotkoon, josta juuri olin heitetty
ulos, koettamaan eikö toinen matka maanalaiseen maailmaan tuottaisi
minulle pysyväisempää onnea; mutta minä en tehnyt kumpaakaan näistä
tuumista. Mikä minua parhaiten hillitsi näitä tuumia toimeen panemasta
oli muisto sieluni tulevaisuudesta ja uskonnosta, joka kovasti kieltää
itsemurhan.

Minä rupesin nyt astumaan alas tuota jyrkkää ja kivistä tietä pitkin,
joka johtaa alas Sandvigin kylään. Mutta vaipuneena kuin olinkin syviin
mietteihin, lankesin kerran toisensa perästä maahan mielessäni alati
tuumien viidettä yksinvaltaa, joka vielä turhina mutta selvinä kuvina
leijui niin elävänä sieluni silmissä, että olin vähällä menettää kaiken
älyn ja ymmärryksen. Niinpä minä olinkin kärsinyt niin suuren tappion
vallan ja maineen puolesta, etten minä olisi saattanut ajatella
itselleni mitäkään korvausta missäkään menestyksessä kotomaassani. --
Jospa saattaisin ajatella pääseväni päätuomariksi Bergenissä, taikka
sitäkin paremmin, koko Norjan maaherraksi -- mikä korvaus taikka
lohdutus tämä olisi sille, joka hiljan oli ollut niin monen
keisarikunnan ja kuningasvallan hallitsija ja perustaja? Kuitenkin minä
päätin, että jos maaherran toimi minun kotomaassani minulle
tarjottaisiin, en sitä kokonansa kieltäytyisi vastaan ottamasta.

Ehdittyäni noin puolen matkaa alas vuoren syrjää, näin minä muutamia
poikia, jotka minä viittasin tulemaan luokseni, sanoen: _Jeru pikal
salim_, joka on Kvaamalaisten kieltä ja merkitsee: _osoittakaa minulle
tietä_! Mutta pojat, jotka pelästyivät nähdessään ihmisen omituisessa
puvussa ja päässään hattu, joka loisti sadoista säkenöivistä kivistä,
rupesivat huutamaan täyttä kurkkua ja tekivät matkaa alas niin nopeasti
että ne saapuivat alas Sandvigiin ainakin tuntia ennen kun minä; sillä
minä hiivin hiljaa eteenpäin hinaten perässäni haavoittuneita
jalkojani. Pojat olivat peljästyttäneet koko kylän, pyhästi vakuuttaen
että he olivat nähneet Jerusalemin suutarin kuljeskelevan pitkin
tuntureita, auringonsäteitä päässään, alinomaa huoaten niinkuin se,
jota syvä sydämensuru vaivaa. Talonpoikien kysyttyä mistä he saattoivat
tietää näkönsä Jerusalemin suutariksi, vastasivat he että hän oli itse
heille sanonut nimensä ja isänmaansa. Minä saatoin ymmärtää tämän
erhetyksen tulleen siitä, että he olivat väärin ymmärtäneet sanani:
_Jeru pikal salim_! Koko kyläkunta oli kuitenkin tullut liikkeeseen,
sillä kukaan ei epäillyt poikien ilmoituksen todenperäisyyttä,
varsinkin kun satu tuosta tallustelevasta suutarista hiljan oli jälleen
tullut uusituksi ja kun huhu tiesi kertoa, että hän vähäistä ennen oli
nähty Hampurissa.

Oli jo ilta kun saavuin Sandvigiin ja näin siellä kaikki paikkakunnan
asukkaat seisovan ryhmässä; heidät oli kokoonnuttanut sinne tuo
kaikille kuolevaisille yhteinen halu saada uutisia kuulla. He olivat jo
kauvan odottaneet vuoren juurella saadaksensa ottaa vastaan tätä uutta
vierastansa; mutta he kuulivat tuskin minun suutani aukaisevan jotain
sanomaan ennenkun he jo peljästyivät ja lähtivät pakoon, paitsi muuan
vanhempi mies, joka, toisia rohkeampana, ei liikahtanut paikaltansa.
Minä rupesin häntä puhuttelemaan ja pyysin ettei hän vieraalta
harhailijalta kieltäisi yösijaa. Hän rupesi nyt tutkimaan minua ja
kysyi missä minun kotoni ja sukuni oli. Sydämeni syvyydestä huoaten,
vastasin minä murretulla äänellä:

"Jospa sinulla olisikin aikaa kuullella minun ihmeellisiä kohtaloitani,
ehtisi kuitenkin päivä sekä valjeta että uudelleen kadota ennen kun
minä olisin kertomukseni lopettanut; mutta jos saan seurata sinua
kotio, kerron sinulle jakson tapauksia, jotka ovat sinusta uskomattomia
ja joiden vertaa sinä turhaan etsit mistään historiasta."

Ukko kävi uteliaaksi, tarttui käteeni ja talutti minun asuntoonsa,
harmitellen kansalaistensa tarpeettoman pelvon tähden, kun he lähtivät
käpälämäkeen ensimmäiset vieraat kasvot nähdessään, ikäänkuin olisi
pyrstötähti heidän eteensä pöllähtänyt. Tultuani huoneeseen pyysin minä
heti lasillisen raikasta vettä sammuttaakseni janoani. Ukko meni itse
noutamaan minulle haarikallisen olutta, sillä ei vaimonsa eikä
palveluspiikansa uskaltaneet tulla minun läheisyyteeni. Saatuani
virkistystä tästä mieluisesta juomasta, aloin minä:

"Sinä näet tässä edessäsi ihmisen joka on ollut sallimuksen tuulen
puuskien heittolaisena ja joka, enemmän kuin kukaan taikka mikään
kuolevainen, on saanut kokea onnen oikullisuutta. Eipä ole mitäkään
epätavallista että silmänräpäys usein on riittävä ratkaisevasti
tarttumaan kaikkein tärkeimpiinkin asiansuhteisin, mutta mahdotonta,
sulaa uskomatonta on aavistaakaan missä määrässä tätä saa minuun
sovittaa, sillä

    "Harvapa on se mi on kokenut onnea moista kuin minä;
    Se outoa ompi; sit ei oo historia kertonut vielä".

Tähän vastasi isäntäni:

"Niin, niin käy tavallisesti niiden, jotka kauvan kuljeskelevat pitkin
tässä maailmassa; kuinka monta tapausta ja kuinka monta muutosta
saattaakaa tapahtua matkalla jota kestää kokonaista tuhat kuusisataa
vuotta?"

Minä en käsittänyt hänen ajatustansa ja pyysin hänen sentähden lähemmin
selittämään mitä hän tarkoitti noilla tuhannella kuudellasadalla
vuodella.

"Jos saadaan uskoa historiaa," vastasi hän, "on nyt kulunut noin tuhat
kuusisataa vuotta siitä kun Jerusalemi hävitettiin enkä minä ensinkään
epäile, että te kunnianarvoinen mies, jo silloin olitte koko iäkäs,
sillä jos se on totta, mitä teistä sanotaan, niin te synnyitte siihen
aikaan, jolloin Tiberius-keisari hallitsi."

Minä istuin kuin mykäksi tulleena tätä pakinaa kuullessani, ajatellen
ettei tuo ukkoparka ollut täydellä järjellä, ja kaarteilemalla minä
ainoasti koetin tehdä hänelle selväksi, että hänen sanansa olivat
minulle arvoituksia. Hän otti nyt esille vanhan vaskipiirroksen, jonka
piti kuvaaman Jerusalemin temppeliä, ja kysyi minulta erosiko se
kovasti alkukuvastansa. Suuren murheeni uhaksi en minä saattanut
hillitä nauruani, ja kysyin häneltä mihin hän oikeastansa tahtoi johtua
ihmeellisellä puheellansa.

"Enhän minä sitä tiedä," vastasi hän, "mutta kansa tällä paikkakunnalla
väittää, että te olette tuo historiassa kerrottu Jerusalemin suutari,
joka aina Kristuksen ajoista saakka astuskelee pitkin maailmaa... Mutta
jota lähemmin minä teitä tarkastelen sitä vilkkaammin muistan erästä
vanhaa ystävätäni, joka kaksitoista vuotta sitten hukkui tämän vuoren
kukkulalla olevaan rotkoon."

Nämä sanat saivat ikäänkuin siteen silmiltäni poistumaan, ja minä
tunsin vanhan ystäväni Abelinin jonka perheessä minä Bergenissä niin
usein olin ollut. Minä heittäydyin hänen kaulallensa, syleilin häntä
sydämellisesti ja huudahdin:

"Vai niin, sinäkö se oletkin rakas Abelinini! ... minä tuskin uskallan
uskoa omia silmiäni... Minä olen vanha ystäväsi Klim, joka olen
palannut takaisin maanalaisesta maailmasta ... sama, joka kaksitoista
vuotta sitten putosin alas tuonne rotkoon!"

Hän tuli varsin hämmästyneeksi tämän kuullessaan ja istui
liikkumattomana kuin salaman kohtaamana.

"Niin, tunnenhan minä jälleen Klimini," huudahti hän vihdoin,
"tunnenhan minä hänen rakkaan tutun äänensä... Niin juuri tuolla lailla
hän minulle kätensä ojensi ... tuo on varsin hänen katseensa, hänen
silmänluontinsa! Mutta kuitenkin, vaikka sinä olet Klimin täydellinen
kuva, minä en saata enkä saa uskoa aistiani sillä tähän maailman aikaan
eivät kuolleet kulje aaveina enään; minun pitää saada lujempia
todistuksia, ennenkun saatan sanojasi uskoa."

Kokonansa nyt kumotakseni hänen epäilystänsä, muistutin minä hänelle
pienimpiin yksityisseikkoihin saakka koko joukon tapauksia jotka ennen
olivat meitä yhdessä kohdanneet. Siitä hänen silmänsä vihdoinkin
aukesivat, hän syleili minua, itki ja huudahti:

"Niin nyt minä näen, että sinä todella olet Klim itse, etkä hänen
haamunsa! Mutta missä herran nimessä sinä näin kauvan olet oljennellut?
Ja mistä sinä olet saanut tuon vieraan ja kummallisen puvun käsiisi?"

Minä rupesin nyt perättäisessä järjestyksessä kertomaan hänelle
kaikkea, mitä minulle oli putoamiseni jälkeen tapahtunut. Hän kuunteli
minua kunnioittavalla tarkkuudella siksi kun saavuin Natsaari-tähdelle,
järjellisine puhuvine puineen. Mutta silloin hänen kärsivällisyytensä
loppui ja hän huudahti:

"Kaikkihan unen mahdottomuudet, kaikki mielettömyyden houreet ja
viinahullun järjettömyydethän ovat sinun pääkopassasi koottuina. Minä
luulen mieluummin että sinä, miten kansa täällä ajattelee, olet ollut
vuoreen vietynä maanalaisten peikkojen luona, sillä lastenhuoneen sadut
näistä eivät ole likimainkaan niin järjettömiä, kuin nuo kertomukset
maanalaisesta matkastasi."

Minä pyysin häntä hartaasti ettei hän heittäisi kärsimystänsä, vaan
antaisi minun lopettaa kertomuksen; ja huomattuansa ettei hän enään
minua keskeyttäisi, jatkoin minä selvitystäni siitä mitä minulle oli
edelleen tapahtunut maanalaisten parissa ollessani, kerroin hänelle
monet vaihtelevat seikkailuni ja viimein kuinka minä olin tehnyt
suurimman yksinvallan, mitä milloinkaan on maailmassa ollut olemassa.
Kaikki tämä sai hänen yhä varmemmasti uskomaan, että minä olin joutunut
noitien ja metsänhaltijoitten käsiin, jotka olivat minun loihtineet
siihen määrään, että minä olin pitänyt tyhjät kuvitustuotteet täytenä
totena. Sitä varmemmin todistaaksensa itsellensä, mitä vaikutuksia
tuommoinen loihtiminen saattoi tuoda mukanansa taikka kuinka pitkälle
minun mielettömyyteni ulottui, rupesi hän minulta kyselemään autuaitten
ja tuomittujen tilasta, elyseeiläisistä tasangoista [Kreikkalaisten ja
Roomalaisten jumalaistaruston mukaan pääsivät sankarit ja hyväavuiset
ihmiset kuoltuansa sinne suloista ja ihanata eloa nauttimaan] ja muusta
tuommoisesta. Kun minä varsin hyvästi ymmärsin mitä hän tarkoitti,
sanoin minä:

"Minä käsitän epäluulosi sangen luonnolliseksi, kun se, mistä olen
puhunut, tietysti tuntuu satumaiselta ja tehdyllä, sillä niitä
tapauksia, jotka minua ovat kohdanneet, saatetaan todella sanoa liian
kummituksellisiksi, että niitä voisi kukaan ihminen uskoa. Kuitenkin
minä vakuutan kaiken pyhyyden nimessä, etten minä ole runoillut enkä
lisännyt vähintäkään, vaan tarkasti olen pysynyt totuudessa ja
esittänyt tapaukset juuri semmoisina kuin ne ovat olleet."

Minun ei sittenkään onnistunut saada häntä uskomaan, vaan hän käski
minun lepäämään muutaman päivän niin tuo hämmennys, joka nyt aivoissani
vallitsi, oli itsestänsä katoava.

Häiritsemättömässä levossa vietettyäni kahdeksan päivää ystäväni
asunnossa, millä ajalla me kokonansa olimme jättäneet historiani
syrjään, katsoi hän minulla olleen tarpeeksi aikaa voittamaan
mielettömyyteni, ja alkoi silloin taas ottaa maanalaisen matkani
puheeksi. Hän toivoi niin viidennen yksinvaltion kuin sen kaksikymmentä
kuningaskuntaa nyt niin täydellisesti kadonneeksi ja haihtuneeksi kuin
sumun tuulessa, ettei pienintäkään kaupunkia eikä kylää ollut siitä
jäljellä. Mutta kun hän havaitsi että minä kerroin kaikki sekä
kokonaisuudessaan, että sen pienimmät pikkuosat, sekä että minä,
kertomukseni lopetettuani, nuhtelin häntä siitä itsepintaisuudesta,
jolla hän minua epäili matkojeni suhteen, ynnä muistutin hänelle yhtä
ja toista, jota hän itse oli nähnyt: että minä kaksitoista vuotta
takaperin olin pudonnut tuonne vuoren rotkoon ja lopuksi että minä olin
palannut takaisin vieraassa ja perin oudossa puvussa -- rupesi hän
tulemaan epätietoiseksi, eikä tietänyt mitään vastata. Ahdingossaan
tahtoi hän nyt heittää kaikki tyyni sikseen, mutta enpä niin minä, vaan
minä todistin hänelle, että hänen uskonsa noitiin ja peikkoihin oli
paljon luonnottomampi ja mahdottomampi, kuin minun maanalainen matkani,
sillä kaikki, mitä niistä kerrottiin, oli ainoasti unia ja akkaväen
juoruja, kuin sitä vastoin useat kuuluisat filosoofit pitivät
luultavana että maa oli ontelo ja että sen sisuudessa löytyi toinen
pienempi taivaankappale, mitä minun oma kokemukseni nyt vahvisti, koska
minun täytyi uskoa omin silmin näkemääni, omin korvin kuulemaani sekä
omin eloin elämääni. Näille syille hän vihdoin antoi perään, ja sanoi:

"Sinun lujuutesi väittää sitä, jonka valhettelemiseen ei sinulla saata
olla mitäkään ajateltavaa tai mahdollista syytä, on täydellisesti
voittanut minun uskottomuuteni."

Sittekun hän siis oli antanut totuudelle perän ja oikeuden, käski hän
minun vielä kerran kertomaan matkani kaikkine sivuseikkoineen. Erittäin
häntä miellytti kertomukseni Natsaari-kiertotähdestä ja ennen kaikkea
hän ihaili Pootua, jonka lait ja laitokset hänen mielestänsä olivat
niin viisaita, että ne kelpaisivat ojennusnuoraksi mille valtiolle
tahansa. Hän käsitti myös nyt, ettei niin hyvin järjestetyn valtion
hoitosuunnitelma saattanut olla hämmennettyjen ihmisaivojen keksintöä,
sillä näitä lakeja saattoi mieluummin kutsua jumalallisiksi kuin
inhimillisiksi; niinpä hän kirjoittikin kaikki muistoon, mitä minä
hänelle kerroin, peljäten että muuten saattaisi jotain unhoittaa.

Saatuani hänen näin täydellisesti uskomaan elämäni kohtaloita rupesin
minä ajattelemaan itseäni ja kysyin häneltä mitä hän arveli minulle,
asioiden näin ollen, parhaaksi, taikka mitä menestystä hän luuli minun
saavani odottaa kotomaassani tehtyäni näin suuria tekoja maanalaisessa
maailmassa. Hän vastasi:

"Minun neuvoni on, ettet sinä ainoallekaan kuolevaiselle kerro mitä
sinulle on tapahtunut, sillä siten sinä teet itsesi yleisen naurun ja
pilkan esineeksi sekä kertomuksesi kaikenlaisen vääntelemisen aiheeksi.
Tunnethan sinä sitä paitsi pappiemme vainoamishalun? Kun he saattavat
pannaan julistaa jo semmoisia, jotka rohkenevat väittää että maa se on,
joka liikkuu ja että aurinko pysyy paikallansa, niin he varmaankin
julistavat sinun jumalan kieltäjäksi ja kristittyjen yhteyden
arvottomaksi jäseneksi, jos he saavat kuulla sinun puhuvan auringosta
ja kiertotähdestä maan alla. Mitäpä meteliä _Rupertus_-maisteri jo
yksinkin ruvennee pitämään? Kuinka hän ottaneekaan ruvetaksensa sinua
vastaan jyrisemään? hän, joka viime vuonna tuomitsi erään miehen
julkiseen hirttorangaistukseen ainoasti siitä syystä, että tämä väitti
antipooteja löytyvän. [Tämä sana on johdettu kahdesta kreikkalaisesta
sanasta, jota merkitsevät vastaan ja jalka, ja tällä nimellä tunnetaan
niitä ihmisiä, jotka eri maanpuoliskoilla asuvat samalla leveysasteella
180:n asteen erolla maantieteellistä mittaa, niin että ne kääntävät
jalkansa kokonansa toisiansa vastaan.] Sinun hän aivan varmaan
tuomitsisi polttoroviolle opistasi tuosta urheasta maailmasta.
Sentähden minä sinua neuvon ja pyydän ikipitkiksi päiviksi pitämään
kaikki salassa ja vielä jonkun ajan pysymään hiljaisuudessa täällä
minun luonani."

Minä vaihdoin nyt maanalaiset vaatteeni muihin. Kaikki, jotka juoksivat
Jerusalemin suutaria näkemään, lähetti Abelini matkoihinsa selittämällä
että suutari jälleen oli kadonnut. Kuitenkin levisi huhu kaikkiin
ympärillä oleviin paikkakuntiin, ja kaikista saarnatuoleista kaikui
varoituksia ja ennustuksia uhkaavista onnettomuuksista, joita tämän
ilmestyksen johdosta saatiin odottaa. Jerusalemin suutari, sanottiin,
oli tullut Sandvigiin Jumalan vihan airueena kehoittamaan kansaa
kääntymään; ja kun, niinkuin kaikki sen tietävät, huhu aina suurenee
jota laajemmalle se leviää, sai tämäkin koko joukon lisäyksiä. Muutamat
tiesivät kertoa, "että suutari oli julistanut maailman lopun olevan
lähellä ja sanonut että kaikki ne ihmiset, jotka eivät ennen
mittumaaria kääntyisi, olisivat ynnä kaiken muun kanssa tulessa
hukutettavat", ja muuta tuollaista. Nämä ennustukset saivat eräässä
pitäjässä aikaan semmoisen hämmennyksen, että talonpojat jättivät
peltonsa viljelemättä, koska heillä, kun maailman jo niin pian piti
loppuman, ei enään ollut elon aikaa odotettavana. Mutta kun tämän
seurakunnan provasti, Niilo-pastori, rupesi pelkäämään, että hän
menettäisi kymmenyksensä ja muut papilliset saatavansa, antoi hän
talonpoikain tietää, että maailman loppu ja viimeinen päivä oli
siirretty seuraavaan vuoteen, niin että heidän varsin hyvin sopi
ruveta tavallisia töitänsä tekemään. Meille molemmille, minulle ja
isännälleni, jotka yksin tiesimme kaiken tämän juoruilemisen syyn, soi
tämä juttu monta naurun juhlahetkeä.

Mutta kun ei minun ajan pitkään täytynyt olla kätkössä toisten luona
vaan täytyi lähteä ihmisten pariin, sanoi isäntäni minun ylioppilaaksi
Trondheimistä, ja että minä joka olin hänelle sukua, nyt olin hänen
luonansa vierailemassa. Sitte hän kiitteli minua niin lämpimästi,
sekä suullisesti että kirjallisesti Bergenin piispalle, että hänen
korkea-arvoisuutensa lupasi minulle ensimmäisen avoimen rehtorinviran.
Semmoinen virka oli juuri minun mieleeni koska sillä saatettiin sanoa
olevan jotakin yhtäläisyyttä edellisen tilani kanssa, sillä eräässä
suhteessa saatetaan koulunrehtoria pitää vastaavana hallitsevalle
kuninkaalle, jos nimittäin pidetään opetustuolia valtaistuimena ja
pamppua valtikkana. Mutta kun pitkä aika kului ennenkun mikään
semmoinen virka tuli avonaiseksi, ja minun tarvitsi saada jotakin
tuloja ellen minä tahtonut nälkään kuolla, päätin minä ottaa vastaan
mitä tahansa. Onneksi kuoli Ristikirkon lukkari Bergenistä kohta tämän
jälkeen, ja piispa antoi minulle tämän viran. Tämä saatettiin tosin
pitää huononlaisena virkaylennyksenä sille, joka vähäistä ennen oli
ollut niin monen valtakunnan hallitsijana; mutta kun ei mikään halvenna
ihmistä niinkuin laiskuuden tuottama köyhyys, ja kun on tyhmää heittää
maahan likaisen veden ennenkun tietää mistä puhdas on otettava, otin
minä tämän suotuisen tarjouksen vastaan, ja elän nyt filosoofillisessa
levossa päiväni kunnon lukkarina.

Kohta tämän muutoksen jälkeen ehdotettiin minulle kunniallista
avioliittoa erään kauppiaantytären kanssa Bergenistä nimeltä
_Magdaleena_. Minä kyllä mielistyin tyttönäpykkään; mutta kun oli
luultavaa että Kvaaman keisarinna vielä oli elossa pelkäsin minä
tekeväni itseni syypääksi kaksinaisavioliittoon, jos nyt naisin
Magdaleenan. Mutta Abelini, jolle minun oli tapana uskoa kaikki, mikä
sydäntäni rasitti, ei hyväksynyt tätä arvelevaisuuttani, vaan todisti
niin lujilla syillä tämän pelkoni mielettömyyden, että minä lopuksi
katsoin arveluni turhaksi ja nain tytön.

Tämän Magdaleenani kanssa olen minä nyt kuusi vuotta elänyt onnellista
avioliittoa. Mutta en milloinkaan ole minä hänelle uskonut maanalaisia
tapauksiani, vaikka minä tunnustan, että muisto siitä vallasta ja
kunniasta sekä loistosta, joka kerran ympärilläni säkenöi, vielä on
yhtä selvä ja joskus pistäytyy esille yksityisissä virkkauksissa taikka
teoissa, jotka eivät sovellu minun nykyiseen asemaani.

Tämä avioliitto on minulle antanut kolme poikaa: _Kristerin, Jensin ja
Kasperin_ joten minulla kaikkiansa on neljä jos _Kvaaman_ prinssi vielä
on elossa.



ABELININ LISÄYS.


Niilo Klim eli vuoteen 1695. Kaikki rakastivat häntä hänen
mallikelpoisen elämänsä tähden, ottamatta lukuun sitä, että Ristikirkon
pappi joskus häneen suuttui hänen hiljaisen ja peräytyvän käytöksensä
takia, luullen sen tulevan ylpeydestä. Minä, joka tunsin miehen
aikaisemmat kohtalot ja suhteet, ihmettelin pikemmin sitä nöyryyttä,
jota hän pienessä virassansa osoitti, hän, joka oli niin monta
maata hallinnut. Toisten silmissä, jotka eivät tietäneet hänen
alentumisestansa, saattoi hän kyllä näyttäkin vähän tuhmanylpeältä.
Niinkauvan kun voimansa sitä sallivat, oli hänellä tapana vuosittain
määrättynä päivänä kavuta ylös vuorelle ja tirkistellä alas tuonne
rotkoon, josta hän oli tullut ylös. Hänen ystävänsä huomasivat, että
hän joka kerta palasi sieltä itkenein silmin ja oli aina koko seuraavan
päivän lukuhuoneessansa varsin yksin, avaamatta oveansa kenellekään.
Hänen vaimonsa on vakuuttanut, että hän usein on unissansa puhunut
sotajoukoista maalla ja merillä. Kerran hänen mielihairautensa yltyi
niin loitos, että hän käsketti Bergenin kaupungin päällikön oitis
tulemaan luoksensa. Hänen vaimonsa luuli tämän mielenhämmennyksen
tulevan liian ahkerista lukuharjoituksista, ja oli sangen levoton hänen
terveytensä tilan suhteen, joka ei suinkaan ollutkaan tyydyttävä. Hänen
kirjastonsa sisälsi parhaasta päästä valtiollisia teoksia, joista moni
häntä soimasi, arvellen ettei semmoinen lukuaine lukkarille sopinut.

Tästä matkakertomuksesta löytyy ainoasti yksi kappale, jonka tekijä
itse on kirjoittanut ja se on minun tallessani. Useamman kuin yhden
kerran olen minä aikonut sen painattaa kirjaksi, mutta monet tärkeät
syyt ovat tähän saakka minun estäneet sitä tekemästä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nicolai Klimii iter subterraneum - Niilo Klimin maanalainen matka" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.