Title: Merimiehen matkamuistelmia II - Maalla ja merellä
Author: Högman, Aukusti
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Merimiehen matkamuistelmia II - Maalla ja merellä" ***


MERIMIEHEN MATKAMUISTELMIA II

Maalla ja merellä


Kertoeli

AUKUSTI HÖGMAN


Tekijän kustannuksella, Tampere, 1892.



Edellisessä vihkossani olen minä kertonut Martha Brokerin haaksirikon
ja niitä kärsimyksiä, joita me, siitä pelastuneet, saimme kestää, miten
me vietimme erakko-elämätämme asumattomalla saarella ja miten sieltä
viimeinkin pelastuimme. Niin ikään on siinä kerrotuksi tullut rakkaan
Mary-vainajani kuolema ja minun tuloni Liverpooliin, jossa minua
hoidettiin, kunnes taasen jaloilleni kykenin.

Kukaan ajattelevainen ihminen ei suinkaan ihmettele, että olin
kerrottujen tapausten ja kärsimyksieni jälkeen menettänyt haluni
levottomalla merellä kulkujani jatkaa.

Nyt oli hartain haluni ensinnäkin matkustaa Glasgowiin rakkaan
Mary-vainajan kotiin, hänen armaitten vanhempainsa luokse, saadakseni
sitten heiltä omin korvin kuulla Maryn kohtalon ja hänen onnettoman
loppunsa oikeat syyt.

Sen vuoksi kirjoitin Glasgowiin pitkän ja seikkaperäisen kirjeen, jossa
perinpohjin selvitin tapaukset ja osittain Martha Brokerin haaksirikon
syyt ynnä lopuksi pyysin matkarahoja päästäkseni itse Glasgowiin.

Mutta ihminen säätää, Jumala päättää. Sen sairashuoneen johtaja, jossa
olin potenut, tahtoi välttämättä, että minun piti vielä tehdä joku
purjehdusretki, koska niinkuin hän mainitsi, en muutoin voisi jälleen
saada kadotettua terveyttäni ja voimiani; minä en hänen mielestään
muuten saanut tarpeeksi raitista ilmaa hengittääkseni, johon kumminkin
merimatkoilla jo niin olin tottunut. Ja jopa rupesin itsekin samaa
ajattelemaan, oltuani jo näin kauan tässä suuressa kaupungissa, jonka
ilma ei suinkaan ollut puhtainta laatua.

Lääkäri, joka oli gentlemanni sanan oikeassa merkityksessä, tarjoutui
hankkimaan minulle paikan erääsen laivaan, jonka oli määrä muutaman
päivän kuluttua lähteä Kalkuttaan Itä-Indiassa. Tämän päällikön kanssa
hän sanoi olevansa hyvässä tuttavuudessa. Vielä sen lisäksi lupasi tämä
jalomielinen ihmisystävä hankkia tarkkoja tietoja E:n perheoloista
Glasgowista ja lähettää saamansa tiedot minulle kirjeessä Kalkuttaan.

Sinne tänne asiata harkittuani katsoin vihdoin käytännöllisemmäksi
seurata hänen neuvojaan ja lähteä merimatkalle, vallankin kun en saanut
toivottua vastausta enkä odotettuja matkarahoja Glasgowista.

Viikon kuluttua siitä, kun olin terveenä päässyt sairashuoneesta,
sitouduin palvelukseen rautaiseen rekattiin Breacin Castleen. Minut
kirjoitettiin palkattomaksi matruusiksi, ja minun oli määrä tehdyn
sopimuksen mukaan ottaa osaa laivan töihin, sen mukaan kuin voimani
sietivät, jota vastaan sitten saisin nauttia vapaan ruoan ja asunnon
laivassa, kunnes olisin niin paljon voimistunut, että voisin tarpeen ja
lain mukaisesti täyttää matruusin tehtävät laivassa.

Siis ulos taasen meren myrskyihin, harjanteille vaahtopäisten
laineitten, kentiesi uusiin vaaroihin ja kärsimyksiin ja ehkä sittenkin
saamaan kostean haudan levottoman meren pohjassa syvyydessä! Mutta
mitäpäs siitä; sepä se onkin merimiehen oikea hauta, samoin kuin
sotilaan verinen taistelutanner.

Eikä olekaan merimiehen tapa surra eikä olla alakuloinen. Kun tulin
taasen ulapalle, olin jälleen hyvinkin pian kotiutunut Breacin
Castlessa ja muutamissa päivissä unhottanut vastenmielisyyteni
merielämään. Ja niin minä hauskojen toverieni, iloisten meripoikain
seurassa sain pian entisen hilpeän meriläisen luonteeni takaisin.

Ihmeellistä kyllä, rupesivat odottamattoman pian voimanikin
lisääntymään päivä päivältä, niin että kolmen viikon kuluttua jo tunsin
terveyteni olevan jota kuinkin entisellään, vaikka valitettavasti en
entisiä voimiani ole tuon onnettoman haaksirikon jälkeen milloinkaan
takaisin saanut.

Viidentenäneljättä vuorokautena Liverpoolista lähtemisemme jälkeen
tapahtui Breacin Castlessa omituisen surullinen tapaus. En saata sitä
tässä jättää kertomatta, vallankaan kun se minulle toi onnellisen
seurauksen.

Ensimmäinen perämies Mr. Dalton kansallisuudeltaan englantilainen, oli
vähää ennen Breacin Castleen tuloansa menettänyt nuoren rakastetun
vaimonsa, joka äkkiä kuoli, ennen kuin he olivat avio-onnensa täyttä
yhdeksää kuukautta yhdessä nauttineet. Tämä hänen vaimonsa äkkinäinen
kuolema oli vaikuttanut Mr. Daltoniin niin masentavasti, että mies
parka oli muuttunut sangen alakuloiseksi ja raskasmieliseksi.

Eräänä tyynenä, kauniina kuutamoyönä äsken mainittuna vuorokautena,
noin kello kahdentoista aikaan, oli hän keskustellut ruorimiehen kanssa
tavattoman vilkkaasti. Siinä hän oli valittanut painavaa suruansa sekä
pakotusta päässään ja rinnan alla sydämen kohdalla. Sitä paitsi oli hän
ollut tavallista levottomamman näköinen sekä ilmaissut toivovansa, että
hän pian saisi purjehtia rauhallisempaan satamaan, oman ikävöidyn ja
armaan Katiensa luo.

Tämän keskustelun kestäessä oli ruorimies huomannut, että Dalton
tuostakin oli luonut levottomia, hourailevan tapaisia silmäyksiä ylös
maston huippua kohden.

Vihdoin oli hän viitannut ylös samaan suuntaan ja värähtelevällä,
pelonalaisella äänellä huudahtanut: "Katsos tuonne, John; tuolla hän
seisoo, oma armaani, ihka elävänä ja viittoo minua luoksensa. Oi,
katsopas vaan hänen hurmaavia silmiänsä ja kirkasta seppelettä hänen
hiuksillansa!"

Mielenhäiriötä osoittavalla innolla oli hän sitten riistänyt päältään
nuttunsa ja rientänyt ylös mastoon. Ja ennenkuin ruorimies oli kerinnyt
kapteenille hätäkelloa soittaa ja tämä päässyt laivan kannelle, oli
Dalton jo ennättänyt ylös. Kun sitten kapteeni vihdoin saapui kannelle
ja asian laidan kuultuaan lähetti muutamia matruuseja hänen jäljessään,
kuului perämies Dalton jo maston huipussa epäselvillä sanoilla ja
mielipuolen valittavalla äänellä sopertelevan: "Oi, Katie! Sielläkö
olet, armaani? Odota minua vielä silmänräpäys, minä tulen, vihdoinkin
tulen luoksesi, tulen oman lemmittyni, armaan puolisoni luokse!"

Samalla hän levitti kätensä ja syöksyi huimaavasta korkeudesta
syvyyteen.

Kapteenin komennuksen mukaan käännettiin laiva heti vastatuuleen;
pelastusvene laskettiin alas ja soudettiin sille kohdalle, mihin
onneton oli hypännyt. Mutta turhaan itseämme vaivasimme häntä
etsiessämme, emme jälkeäkään hänestä huomanneet. Dalton oli saanut
hautansa levottoman meren syvyyteen, Ahtolan tuntemattomiin majoihin.

Tämä liikuttava tapaus teki syvän ja surullisen vaikutuksen meidän
mieliimme. Monta surullista aavistusta sukelsi esiin jo muutenkin
taikauskoisten merimiesten mielikuvituksiin, ja kaikki näyttivät
hämmästyneiltä.

Koko miehistö ilman poikkeusta kaipasi ja suri syvästi perämies
Daltonia, sillä hän oli todellakin ollut kunnon mies, jalo- ja
suoraluontoinen toveri, hyvä ja taitava merimies sekä harvinaisen
sivistynyt ja sävyisä alamaisiaan kohtaan, mies, joka ei suonut
heikommallekaan vääryyttä tehtävän; sillä hän piti koko miehistöä
rakkaina tovereinaan.

Mutta tässä, niinkuin ylimalkaan mailmassa tapa on, toteutui minun
suhteeni sananlasku: "Toisen hauta, toisen leipä". Sillä hänen
surullinen loppunsa oli minulle onneksi, koska se tuotti minulle
laivassa paremman paikan ja palkan.

Seuraavana päivänä, näet, kutsui kapteeni minut kajuttaansa ja tarjosi
ilokseni minulle vainajan paikan, koska minä olin laivassa ainoa mies,
joka olin perämiehen tutkinnon suorittanut. Sitä paitsi olivat minun
seikkailuni Glasgowissa ja edellinen surkea meriretkeni sekä sen
seuraukset vetäneet minun puoleeni kapteenin suosiota, sillä hän oli
niistä saanut tietoja lääkäri R:ltä ja myöhemmin itseltänikin.

Minut kirjoitettiin siis laivan kirjoihin perämieheksi siitä päivästä
lukien, jona olin laivaan tullut. Palkkaa sain myös nauttia samasta
päivästä alkaen kahdeksan puntaa sterlinkiä (Suomen rahassa 200
markkaa) kuukaudessa.

Onnen kelkka oli siis taasen ruvennut minua kuljettamaan, onnetar
hymyili jälleen minulle ja viittaili iloisesti eteenpäin pyrkimään,
ottaen suosioonsa minut, kovia kokeneen poloisen. Iloisena ja
kiitollisin sydämin ylistin Luojaa, ja tulevaisuuteni toiveet
kirkastuivat, ja niin minä taas aloin kulkea kohti hymyilevää
tulevaisuutta.

Pian pääsimme jo päiväntasaajan kohdalle, jossa auringon lämpö oli niin
kuuma, että kaksi ensikertalaista sai ruorissa auringon piston, sillä
päivän kehrä paahtaa siellä niin kuumana, kohtisuoraan päälakeen, että
se saattaa siihen tottumattomat pyörtymään. Sekä kaula että paljaat
käsivarret tulivat suurille rakoille, ikäänkuin tavalliset palohaavat.

Jotta ei useampia tuonlaisia tapauksia sattuisi, vedettiin niinkutsuttu
aurinkopurje ruoripyörän yli ja pingoitettiin leetankoihin, ja tätä
sitten tavan takaa kostuteltiin vedellä, etteivät auringon säteet
päässeet sen lävitse vaikuttamaan.

Viisikuudetta vuorokautta myötäänsä purjehdittuamme tulimme
onnellisesti pasaatiin. Ilmassa vallitsi sama tasainen, suloinen lämmin
ja tuuli henki yöt, päivät aina samaan suuntaan, niin ettei köyttä eikä
purjetta tarvinnut koskettaa kolmeen viikkoon. Vartijaakaan ei
tarvinnut laivan kannella vaihtaa. Paitsi ruorimiestä ja kokka- sekä
märssynvartijaa sai joka mies häiritsemättä levätä koko yön; tuskin
lopulta enää päivälläkään miehistö tiesi, kenen vuoro oli levätä, kenen
ulkona olla.

Sateisilla säillä me tukimme kannen rajassa olevat vesiviemärit ja
kokosimme sillä tavalla vettä laivan kannelle. Siinä sitten toiset
kylpivät, toiset pesivät vaatteitansa, toiset suotta aikojansa
ilvehtivät; sillä vesi oli niin suloisen haaleata, ikäänkuin
lämpimässä saunassa.

Eräänä kauniina päivänä saimme äkkiarvaamatta oivallista tuoretta
kalakeittoa. Sanotaan, ettei hiiri juokse makaavan kissan suuhun, mutta
tässä tapauksessa ei se sananlasku paikkaansa pitänyt.

Laiva kiiti eteenpäin 8 solmun väliä tunnissa. Kello 5 ajoissa aamulla
oli melkein hankapurje. Minulla oli vuoroni olla kannella. Ajan
vietoksi otin kaukoputken ja tähystelin sillä taivaanrantaa ja
vast'ikään noussutta aurinkoa, joka hurmaavan kauniilla ruskollaan
kultaili eteläisen meren välkkyviä laineita. Yht'äkkiä hyökkäsi
suunnaton parvi lentokaloja laineista ja lensi toiselta aallon harjalta
toiselle. Mikä runollinen, lumoava näky! Niinkuin lukemattomat
jalokivet välähtivät ne nousevan auringon valossa, ja kerta toisensa
jäljestä uudistui tuo soma näky. Parvi tuli yhä lähemmäksi suoraa päätä
laivaamme kohti. Minä huusin kapteenille, joka juuri oli tulossa
kannelle, ja hän, huomattuaan kalaparven, ryhtyi heti ruoriin ja käänsi
laivan äkkiä myötätuuleen kalaparven ollessa ainoastaan noin viiden
sylen päässä laivasta. Samalla parvi taasen teki hyppäyksen, ja
kapteeni antoi laivan tehdä pienen käännöksen parvea kohti. Silloin oli
koko parvi, pari kolme sataa kalaa, sekaantunut tai tarttunut
limaisista siivistään laivan sivuun, kanteen ja hytin seiniin, niin
että koko toinen puoli laivaa oli valkoisena kaloista.

Ei sitten muuta kuin joka mies kokoomaan kaloja laivan sankoihin,
patoihin ja mikä mihinkin, ja näistä sitten kokki apumiehineen
hernerokan asemesta sai ruveta valmistamaan oivallista kalakeittoa.

Lentokala on näöltään ja kooltaan silakan kaltainen; eroituksena vaan
on se, että sen uimukset ovat jotenkin yhtä pitkät kuin itse kalakin,
ja ne ovat muodostuneet siipien kaltaisiksi, niin että kala niiden
avulla voi pyrähtää laineista ilmaan ja siinä jonkun matkan vauhdissaan
eteenpäin mennä. Nämä siipi-uimukset ovat niin limaiset, että jos kala
tulla surahtaa laivan kylkeen, niin tarttuu se siihen eikä heltiä
ennenkuin seuraava laine siitä viruttaa sen irti. Ja jos kala on niin
ylhäälle kohonnut, että se singahtaa laivan kannelle, jääpi se siihen
eikä voi siitä liikkua, niin että sen helposti voi kiinni saada ilman
mitään pyydyksiä.

Yhdeksäntenäkymmenentenä päivänä lähtöpäivästä lukien näimme taasen
toisenlaatuisen juhlakulun meren asujanten valtakunnassa.

Oli taasen suloinen iltapäivä. Noin kolmen ajoissa istuskelin kajuutan
katolla ja vetelin päivällishaikuja kaikessa rauhassa, muistellen
kaipauksella Marya, jonka kuvaa en vielä ollut voinut sydämeni sopesta
poistaa. Silloin alkoi vasemmalta puoleltani, tuulen puolelta, kuulua
outoa suhinata, kummallista melskettä ja puhalluksia. Kavahdin
seisoalleni, ja arvatkaapa mitä näin? Näin tuulen puolella, niin
pitkältä kuin silmä kantoi, lukemattoman joukon pieniä valaskaloja,
jotka muodostivat ikäänkuin kiehuvan kosken, sillä ne tulivat
säännöllisissä riveissä kuin sota-armeija ja vuoronsa mukaan rivi
riviltä heittivät häränpyllyä veden pinnassa, niin että niiden koko
ruumis tuli näkyviin. Ja samassa kun pää taasen tuli veden alta
näkyviin, päästi otus kummallisen äänen, ikäänkuin olisi kovasti
huudettu: "Phuuh". Väriltään näkyivät ne olevan muhean harmaita, vatsa
vaalea, turpa eli pää pullomaisen pyöreä. Siitä syystä kait niitä
kutsutaankin Englannissa pulloturviksi. Kooltaan vaihtelivat ne
puolentoista ja kolmen kyynärän välillä.

Noin kymmenen minuutin ajan olimme laivoinemme keskellä tuota
kala-armeijaa, eivätkä nuo iloiset mellastajat näkyneet mitään meidän
laivastamme välittävän, sukeltelivat vain arastelematta laivamme alle
ja sieltä pois sekä molemmilla sivuilla että edessä ja takana,
pyörähtelivät häränpyllyä ja ikäänkuin hyvästijätöksi heiluttelivat
kankeita pyrstöjään huutaen: phuuh, kunnes vihdoin katosivat kotiinsa
aaltojen alle.

Kymmenen vuorokautta toista sataa kestäneen purjehduksen jälkeen
saavuimme vihdoin onnellisesti matkamme perille Hindujen maihin,
Itä-Indian lämpöisiin seutuihin, kahta päivää ennen uudenvuoden aattoa.

Tämä oli minun ensimmäinen uudenvuoden iltani, jonka merimiehenä
ollessani tulin viettämään laivassa sen satamassa ollessa. Omituisena
muistona on se jäänytkin mieleeni; sillä niin merkillistä, satumaista
uudenvuoden viettoa en ole koskaan ennen tai jälkeen enään nähnyt, eikä
niin hauskoja muistoja ole jättänyt jälkeensä mikään muu uudenvuoden
ilta kuin tämä, jonka vietin täällä lähellä ihmiskunnan ensimmäisten
esi-isäin asuntopaikkaa, joka lienee näillä maailman suunnilla ollut.

Kalkutta on suurimpia, vilkasliikkeisimpiä merikaupunkeja koko
Itä-Intian rannikoilla. Tähän aikaan vuodesta olletikin on sen satamassa
tuhansittain sekä purje- että höyrylaivoja monista eri maista ja
kansoista.

Pääasiallisesti ottavat laivat riisi- ja hedelmälasteja ja tuovat tänne
kivihiiltä, olutta ynnä kaikenlaista sekatavaraa.

Nytkin kertomuksessamme mainitulla ajalla oli satama täynnä
kaikenkaltaisia kauppalaivoja, suurempia ja pienempiä, veljellisessä
sovussa leväten satamassa viisi ja kuusi alusta vierekkäin toinen
toisiinsa kytkettyinä.

Mihin suuntaan vain katseensa loi, niin aina, niin pitkälle kuin silmä
kantoi, näkyi kuin loppumaton sekava metsä mastoja ja raakapuita
lukemattomiin saakka.

Kuvittelepa sitten, arvoisa lukija, sitä huumaavaa, satumaista
vaikutusta, minkä tämmöinen monikirjava, elävä taulu teki meihin
kuhunkin, jotka emme ennen tämmöistä suuremmoista näkyä olleet nähneet,
kun tämän lisäksi vielä tulivat nuo omituiset temput, joita täällä
vuosien vaiheella kahdentoista lyönnillä toimeenpannaan ja joista me
emme ennakolta mitään aavistaa tienneet.

Noin kymmentä minuuttia ennen kahtatoista uudenvuoden yönä komennettiin
nimittäin jokaisessa laivassa miehet raakapuille ja annettiin heille
ainekset tulisoihtuja varten.

Juuri kahdentoista lyönnillä sytyttivät he yht'aikaa soihtunsa yön
pimeydessä ja hiljaisuudessa. Samassa rupesi raketteja, kaiken
värillisiä ja kokoisia, lentelemään rannoilta ja laivoista,
kanuunoiden, pyssyjen ja revolverien paukkuessa. Samalla hetkellä
leimahtivat monet tuhannet eri väriset paperilyhdyt kaikkialla tuleen,
valaisten koko sataman mitä hurmaavimmalla taikavalolla. Kaupungin ja
laivojen kelloja soitettiin rämpytettiin kaikin voimin, niinkuin
viimeinen hetki olisi käsissä ollut. Sen lisäksi kaikuivat tuhansien
merimiesten kurkuista mitä hurjimmat ja iloisimmat uudenvuoden
hurraa-huudot, sekaantuen rumpujen pärinään ja kaikenmoisten soittimien
pauhinaan. Tämmöistä valoa ja iloa kesti taukoomatta neljännestunnin,
ja koko sen ajan tuntui minusta kuin olisin äkkiä temmattu todellisesta
elämästä mitä ihmeellisimpään satumaailmaan.

Jos minnekä katseensa käänsi, näkyi lukemattomia tulisoihtuja,
korutulituksia, bengaalitulia punaisia, sinisiä, keltaisia ja jos
jonkin värisiä, niin että koko suunnattoman lavea satama tuhansine
aluksineen näytti olevan yhtenä ainoana tulimerenä, jommoista en ikinä
ollut ennen nähnyt enkä ollut kuullut muidenkaan kertovan.

Neljänneksen yli kahdentoista kuului jymeä yhteislaukaus lähellä
olevasta linnoituksesta ja pani koko sataman tärisemään. Se oli
ennakolta ilmoitettu merkki, jonka jälkeen koko tuo merkillinen
uudenvuoden tervehdys oli yhtä äkkiä loppuva, niinkuin se oli
alkanutkin.

Ikäänkuin taikasauvan käännöksellä vaikenivat kanuunat, pyssyt, rummut
y.m. lukemattomat metelin tuottajat, tulet sammuivat ja kaikki oli
taasen hiljaista kuin haudassa.

Mutta nyt vasta tämän satumaisen näytelmän loistokohta hämmästytti
ensikertalaisen silmiä.

Sataman suulla olevan linnoituksen tornin huipusta levisi äkkiä yön
pimeälle taivaalle mahtava, paukkuva ja sähisevä korutulitus, jota
tuskin voinen kuvata.

Ensin ilmaantui kirkas, seppelöitty risti, noin kyynärän korkuinen,
ruusun punaisen tulen keskellä. Kun olimme muutamia sekuntia sen
suloista loistoa ihailleet, lensi se ylös pilviä kohden, ja sijaan tuli
kirkas, kimalteleva tähti punaisen ja keltaisen tulen keskellä.
Muutaman sekunnin kuluttua suhahti tähti vuorostaan ilmaan ja kulki
verkalleen idästä länteen niin pitkälle kuin silmä voi sitä seurata.
Sitten taasen seurasi viheriäinen tuli, jonka keskellä kuu levollisesti
levitti himmeätä valoansa, kunnes se vähitellen pieneni, niin että
siitä ainoastaan pieni kaistale lopulta näkyi.

Mutta samassa kuin kuun viimeinen kaistale sammui, sukelsi esille
aurinko, joka valaisi osan satamata kirkkaasti kuin sähkövalo. Tuon
tuostakin tulista vauhtia pyörivän auringon keskipisteestä levisi pieni
aukko, josta singahteli tähtösiä, pienempiä ja suurempia ylös ilmaan,
josta ne sitten paukkuen ja rätisten sammuivat. Vihdoin hajosi itse
aurinkokin kauheasti pamahtaen ilmaan ja katosi.

Luulimme auringon kadotessa tulitukset jo loppuvan; mutta samassa
taasen räjähti linnan tornista raketti ilmaan ja sen lähtöpaikkaan
ilmaantui sininen tuli. Se suureni suurenemistaan ja rupesi tekemään
ihmeellisiä kiertokulkuja ja kiemuroita. Sinisen tulen keskellä
ilmestyi vanha, pitkä, valkopartainen, vääräniskainen ukko, kantaen
vanhaa vuosilukua sylissään. Ukko nyökkäili päätään, ja joka
nyökkäyksellä lensi vanhan vuosiluvun numero ilmaan. Tuli ukon
ympärillä rupesi yhä enemmän sähisemään, kunnes lopulta ukko rupesi
tutisemaan, ja viimein sekin suhahti tuhansiksi säkeniksi ja levisi
paukkuen ja rätisten yön pimeyteen.

Kun oli vielä jonkun aikaa kestänyt mitä ihmeellisimpiä ja
vaihtelevimpia tulituksia, saimme lopuksi nähdä vielä uuden vuosiluvun,
jonka jäljessä kaksi enkeliä liiteli, ja samalla kuului tornista tuon
kaikille englantilaisille tutun kansallishymnin "God Save the Queen"
(Jumala kuningatarta suojelkoon) voimakkaat säveleet.

Englannin vaakuna näkyi vielä rätisevänä vuosiluvun etupuolella, vähän
aikaa valaisten pilkkopimeätä yötä, kunnes sekin viimein sammui.
Kansallishymnin sointuvat säveleet hivelivät korviamme, ja tuntui
siltä, kuin soitto ja veisuu olisivat vähitellen kovenneet ikäänkuin
lisäjoukkoja laulajiin ja soittajiin olisi liittynyt. Lopuksi
kaksitoista järeätä tykinlaukausta lopetti tämän juhlallisen
uudenvuoden tervehdyksen.

Tämmöinen oli minulla tämä uudenvuoden yö päiväntasaajan tuolla puolen

Olin joutunut ihan hurmauksiin tästä yli kaiken käsityksen menevästä,
viehättävästä näytelmästä, joka oli niin äkkiä ilmaantunut ja taas
hävinnyt. Tarvitsin kauan aikaa selvitelläkseni itseäni ja
käsittääkseni kaikkea tuota, mitä olin nähnyt, ja palautuakseni jälleen
tähän jokapäiväiseen elämään.

Kymmentä päivää vailla kaksi kuukautta viipyi laivamme Kalkutassa. Sen
ajan kuluessa otettiin lastiksi riisiä ja ruokatavaroita neljän
kuukauden matkaa varten Guadaloupe saarelle, joka kuuluu Länsi-Intian
saaristoon. Olimme myöskin suostuneet viemään sinne seitsemän sataa
siirtolaista, kaikki köyhää työkansaa maaseuduilta. Nämä aikoivat
lähteä työskentelemään Länsi-Intian äärettömän suurille ja viljaville
sokuriruoka-vainioille.

Ihmisparat! He antautuivat melkein kuin orjuuteen vapaaehtoisesti;
mutta parempihan on olla orjana kuin kuolla nälkään.

Valtio joka heidät sinne lähetti, oli luvannut, paitse vapaata matkaa,
ylöspitoa ja vaatteita, perille päästyä heille taata ruoan ja vaatteet
sekä 5 rupiata (Suomen rahassa 12 markkaa 50 penniä) palkkaa vuodelta
viiden vuoden aikana, jonka kuluttua heidät vapaasti takaisin
kuljetettaisiin. Tätä vastaan täytyi heidän nämä 5 vuotta olla
sokurinviljelijäin omaisuutena niinkuin hevoset, härät ynnä muut, sekä
isän että äidin ynnä lapsien.

Meille eli laivan kapteenille maksettiin kuljetuspalkkaa 25 puntaa eli
500 Smk. hengeltä koko matkalta, johon maksuun laivan täytyi pitää
heille täydellinen ylöspito, vaatteet, makuupatjat, peitteet, lämmin
vesi joka aamu vaatteitten ja heidän itsensä pesua varten sekä
tarpeellinen lääkärinhoito tarvittaissa. Jos kuka matkalla kuolisi,
hänestä ei mitään maksettaisi, mutta sitä vastaan hyötyisimme me
jokaisesta matkalla syntyvästä lapsesta saman kuin aikuisestakin
kuljetettavastammekin.

Omituista oli katsella näitä puolivillejä ihmisiä heitä laivaan
kuljetettaessa. He olivat aivan alastomia, kahvinruskeita väriltään,
tukka kiiltävän musta ja lainehtiva, hentoja, kaunisvartaloisia
ruumiiltaan, mutta muutoin mitä alhaisimmalla sivistyksen kannalla ja
arkoja kuin arimmat metsän eläimet. Useat heistä eivät koskaan olleet
valkoihoista ihmistä nähneet, eikä monikaan heistä liene näköpiiriänsä
tätä ennen ulottanut ulkopuolelle syntymämetsiään. Meidät nähtyään
eivät he mitenkään tahtoneet uskaltaa lähestyä isoa luukkua, josta
heidän oli laskeutuminen laivan välikannelle heitä varten
valmistettuihin olinpaikkoihinsa. Täytyi sentähden komentaa miehistö
pois heidän näkyvistään.

Omasta olostani tässä etelämaisessa kaupungissa kerrottakoon tässä myös
jotakin. Kapteeni O'Brienin kanssa oli meistä tullut erinomaisen hyvät
ystävykset. Mutta luonnollista oli, että minua usein vaivasi raskas
surumielisyys, sillä olinhan saanut niin paljon kärsiä sekä
ruumiillisesti että henkisesti, ja voimani yhä pysyivät
heikonpuolisina; mutta erittäinkin sydämessäni asui synkkä muisto
rakkaan Maryni odottamattomasta kuolemasta.

Huvittaakseen minua ja estääkseen minua vaipumasta ikävään ja
epätoivoon yksitoikkoisessa merielämässä, antoi kapteeni minun olla
maissa koko ajan, minkä laivamme viipyi satamassa, oppiakseni
hindulaisten kieltä, jota minun oli muka tarvis vähän osata tullakseni
matkalla toimeen noiden seitsemän sadan hindulaisen kanssa, joita
meidän oli laivallamme kuljettaminen ja joiden hoidosta minun oli huoli
pitäminen.

Sitä tarkoitusta varten hän toimitti minut työnjohtajaksi eräälle
maatilalle, joka on noin 3 Englannin peninkulmaa Kalkutan kaupungista
ja jossa hän kertoi itsekin ennen jollakulla matkallaan käyneensä,
kehuen tätä seutua erittäin terveelliseksi ja sopivaksi olinpaikaksi
minulle.

Maatilan omistaja, Abdul Sahidan, harjoitti maatilallansa myös
suurenmoista teenviljelystä, ja hänellä oli erinomaisen laajoja
riisivainioita ja hedelmällisiä, rehottavia hedelmätarhoja. Hänellä oli
perhettä sata kolmekymmentä viisi henkeä, suuri joukko siipikarjaa y.m.
elukoita.

Abdul Sahidanilla oli itsellä ollut 10 vaimoa, sillä hindulaiset
viettävät vielä patriarkkain elämää, ja heillä on monivaimoisuus
luvallinen. Näitä paitsi oli hänellä 90 orjaa sekä nuori, kukoistava 16
vuotias tytär, joka oli läpikäynyt jonkinlaisen oppilaitoksen ja siis
"sivistynyt" nainen. Hän haastoi jotenkin selvästi englanninkieltä,
rämpytteli auttavasti pianoa ja oli vaatetettu euroopalaisten naisten
tapaan. Hän osasi istua oikein tuolilla ja sohvalla, niinkuin
sivistyneet ihmiset ainakin, eikä vaan lattialla ja maassa jalat
ristissä alla, niinkuin hänen muut kansalaisensa. Samoin hän osasi myös
syödä veitsellä, kahvelilla ja lusikalla eikä ainoastaan
viisihaaraisellaan. Sitä paitsi hän osasi laulaa ihmeen viehättävällä
äänellään neljä, viisi erinlaatuista englantilaista laulua sekä
kirjoittaa englannin- ja hindulaiskieltä, sekä sen lisäksi tehdä monta
hyvää ja hyödyllistä pientä askaretta, joihin euroopalainen tai
sivistynyt nainen ei kykenisikään. Hindulaisten käsityksen mukaan hän
oli siis korkeimmalla sivistysasteella ja pidettävä naisellisen
täydellisyyden mallikuvana.

Muutoin oli Abdul Sahidan itsekin sivistyneimpiä hindulaisten joukossa
sillä paikkakunnalla, ja muuten kaikin puolin nerokas ja toimelias
mies.

Neljä vuotta takaperin hän oli kääntynyt kristinuskoon, ja samoin
olivat hänen päävaimonsa ja tyttärensä Mirjam tehneet. Nuo yhdeksän
muuta entistä vaimoa olivatkin nyt vaan palvelijanaisten arvossa,
kuitenkin niin, että heidän haltuunsa oli uskottu pääasiallisesti
talouden hoito, joten heidän ei tarvinnut orjain tehtäviä toimittaa.

Abdul Sahidanin perheessä kohdeltiin minua valkoista sardah'ia (herraa)
erinomaisen lempeästi ja ystävällisesti, jommoista kohtelua ei
hindulaiselta olisi osannut odottaakaan. Oltuani talossa seitsemän
viikkoa, tunsin siis itseni oikein kotiutuneeksi.

Sitten eräänä päivänä sain käskyn kapteeniltani tulla laivaan, koska
muutaman päivän kuluttua laivan piti selvitä lähtemään, ja minun siis
oli tarvis saapua tuohon uuteen seurapiiriini puhuttelemaan hindulaisia
siirtolaisia heidän omalla kielellänsä. Silloin minut valtasi
todellakin hämmästyttävä vastenmielisyys koko merielämän vaaroihin ja
vaivoihin, niin että melkein halutti jäädä sinne, missä nyt olin,
hindulaisen perheesen, ja ruveta hänen teeskentelemättömän Mirjaminsa
mieheksi.

Tämä johtui minun mieleeni etenkin siitä syystä, että Mirjam, isäntäni
tytär, oli surusta ihan nääntymäisillään minun lähtöni tähden.
Teeskentelemättömästi ja ujostelematta hän esitteli minulle, että minä
iäksi päiviksi jättäisin kaikki lähtöpuuhat sikseen ja jäisin hänen
luoksensa. Kun minä näin, minkälaisella lapsellisella luottamuksella
hän tätä tuumaansa esitteli, ja ettei hän tahtonut minun selityksiäni
korviinsakaan ottaa, koitin minä lohduttaa hänt parhaan taitoni mukaan
sekä lupasin pian tulla takaisin, kun vain olin Länsi-Intian matkan
tehnyt. Juttelin hänelle, että olin tämän matkan tekoon pakotettu, niin
ettei kukaan muu siitä voisi minua vapauttaa kuin Englannin kuningatar,
ja että ennen kuin Englannista kirje ennättäisi palata, olisin jo
itsekin takaisin.

Minä lausuin siis jäähyväiset Abdul Sahidan perheenjäsenille. Tultuani
lopulta Mirjamin luo, puhkesivat hänen tunteensa hurjina valloilleen.
Hän heittäytyi minun kaulaani ja itki niin rajusti, että luulin hänen
sydämensä pakahtuvan. Hetken kuluttua heittäysi hän siitä polvilleen
jalkaini juureen, suuteli niitä, syleili minua polvista, ja itki ja
pyyhkieli pitkillä, kauniilla hiuksillaan minun tomuisia jalkojani ja
muutenkin itämaiseen tapaan ilmaisi katkerata suruansa mitä hellimmillä
ja nöyrimmillä rakkauden ja kunnioituksen osoituksilla.

Vaikeaksi kävi minunkin suruni tätä luonnonlapsen katkeraa surua ja
avomielistä rakkautta katsellessani. Yritin monta kertaa kohottaa häntä
nöyrästä asemastaan, mutta ilman menestystä. Vihdoin sain hänen
niinkuin lapsen istumaan polvelleni, jossa hän kätki kasvonsa minua
vastaan ja rupesi taas vaikeroimaan ja itkemään. Hänen isänsä oli,
niinkuin siinä sain tietää, luulotellut tyttö parkaa, että minä
kentiesi ainaiseksi jäisin sinne ja ottaisin hänet vaimokseni. Ja totta
tosiaankin, jos olisi Mirjam ollut valkoinen, niin ei hän olisi juuri
Marynkaan rinnalla häpeään jäänyt, niin enkelinkaltasena kuin tämä
minun sydämessäni oli jäänytkin. Ja sitä paitsi olisihan minusta tullut
rikas ja mahtava tilan ja teeviljelyksien omistaja Itä-Intiassa, joka
kait ei olisi ollut hulluinta sekään. Ja jos olisi minulla ollut niin
paljon elämän kokemuksissa karjennutta kylmää järkeä kuin nyt, niin
tuskinpa olisinkaan päärlyäni lokaan viskannut.

Vihdoin minun täytyi luvata pyytää kapteenilta heti eroa perämiehen
virastani, ansaittua palkkaani ja tavaroitani, ja tulla heti takaisin,
ja merkiksi otin sormuksen sormestani, painoin sen Mirjamin sormeen ja
ryntäsin ulos, hypähdin portaitten edessä hevosen selkään ja ratsastin
karahutin taakseni katsomatta, hindulaispalvelijan seuraamana, kunnes
maatila oli nähtävistäni kadonnut metsän siimekseen.

Kyllähän minä jo todellakin haastelin asiasta kapteeni O'Brienille.
Mutta hän nauroi koko minun jutulleni, eikä hän sitä paitsi voinut
minulle eroa antaa, koska hän ei olisi siellä saanut toista luotettavaa
perämiestä, jota paitsi hän ei olisi uskaltanut niin pitkälle ja
vaivalloiselle retkelle lähteä. Ja ivaten hän nauroi: "Kyllä merivesi
ja raitis ilma semmoiset hullutukset pian pois huuhtovat".

Ja kyllä ne näkyivät sen tekevänkin, samoin kuin ne monta muutakin
onnen tarjousta ovat huuhtoneet. Turhaan sitten jäljestäpäin kaduin,
etten silloin karannut laivasta ja mennyt hindulaiseksi
maanviljelijäksi.

Helmikuun 20 päivänä lähdimme Kalkutasta. Hinaajalaiva veti meidät
ulapalle, ja sinne ne jäivät monet hauskat muistot ja iloiset hetket,
joita olin siellä viettänyt etelän lämpimän auringon alla
hindulaisperheen keskuudessa, eikä liene mitään outoa siinä, että monta
kertaa matkallamme kaipauksella tätä oloani muistelin.

Matkamme kului ilman mitään erinomaisia vastuksia. Ilmat olivat koko
ajan erittäin kauniit; ei ollut myrskyjä eikä pahoja vastatuulia.
Siirtolaisemme myöskin olivat hyvin rauhallisia ja kaikinpuolin
tyytyväisiä uusissa oloissaan: Ja sopipa heidän niin ollakin, sillä
eivätpä he olleet niin hyviin päiviin ennen tottuneet. He makasivat,
söivät ja huvittelivat itsiään parhaimman taitonsa mukaan; ei tarvinnut
heidän huolehtia maailman menoista mitään, saivat elää vaan niin kuin
suloisinta paratiisin elämää.

Muutamia viikkoja laivassa oltua, rupesikin heistä näkymään, että he
voivat erinomaisen hyvin, sillä laivaan tullessaan olivat heistä
useimmat olleet laihoja kuin luurangot; mutta viikkojen kuluessa
lihoivat he niin, että olivat kuin parhaat papualaisten syöttiläät.
Monen kasvotkin alussa olivat oikein kuivettuneet ja ryppyiset, mutta
lopulta kiilsivät ne jo lihavuudesta ja hyvinvoinnista kuin ruskea
lakeerinahka.

Minä, joka olin muka hindulaisten kieltä oppimassa ollut ja vähän sitä
oppinutkin, sain perämiehentoimeni ohessa myöskin pitää ylintä hoitoa
heistä, josta toimesta minulle maksettiin 3 puntaa eli 75 Sm.
lisämaksua. Minun velvollisuuteni siis oli pitää järjestystä heidän
keskuudessaan sekä valvoa, että he saivat kaikki, mitä heille oli
tulevaa, ja ettei latvan miehistö saanut millään tavalla sekaantua
heidän asioihinsa eikä sopimattomasti heitä kohtaan käyttäytyä.

Tässä toimessani minä sain apumiehikseni kaksikymmentäviisi
malajilaista, jotka ovat vaaleampi-ihoisia ja joita siellä pidetään
jalompana rotuna. Heidät minä järjestin niin, että heistä aina oli yksi
ison ja peräruuman vartijana ja toiset puolet välikannella järjestystä
ja puhtautta valvomassa, kaksitoista miestä yöllä ja toiset päivällä.
Kello 8 aamuin illoin oli vahtivuoro vaihtuva. Vanhin joukosta oli
määrätty heidän ylipäälliköksi, joka taasen valvoi miestensä
velvollisuuden täyttämistä ja illoin aamuin antoi minulle tarkat
selvitykset kaikista tapauksista. Hänen oli määrä vain silloin tulla
minua avuksi pyytämään, kun ei voinut itse seikoista suoriutua.

Tämä päällysmies oli palvellut 10 vuotta Intian sotaväessä ja osasi
sentähden auttavasti englanninkieltä, joten hän oli minulle suurena
apuna ja tulkkinakin jatkuvissa tapauksissa.

Kolme kertaa päivässä tein minä säännöllisesti tarkastusmatkan
välikannella. Silloin olivat usein kovatkin kurituskeinot tarpeen
vaatimat, voidakseni saada ylläpidetyksi likimainkaan ihmismäistä
puhtautta ja järjestystä yleensä näiden metsäläisten tapoihin
tottuneiden puolivillien ihmisten keskuudessa.

Kalkutasta lähtiessämme oli kuumuus niin suuri, että täytyi pari kertaa
päivässä vedellä vadella laivan kantta ja muita paikkoja, joihin
auringon säteet sattuivat, sillä piki ja terva tunki tihkumaan
saumoista ulos. Kun sitten muutamia päiviä lähtemisemme jälkeen ilma
vähän alkoi viiletä, sain laivan lääkäriltä määräyksen jakaa mukana
olevasta varastosta vaatteita alastomille hindulaisille.

Kukin nainen sai hameen ja lyhyen röijyn, jotka olivat tehdyt karkeista
kamelinvillaisista langoista, sekä pitkän harvakuteisen
liinankaistaleen, jota he käyttivät omituisena hameentapaisena
vaatetuksena. Miehet saivat villahousut ja kapeamman liinakaistaleen,
jolla he yläruumistaan peittivät tai käyttivät päässään turpaanin
tapaan.

Joka aamu ajettiin heidät kuudelta ylös laivan kannelle itseään
pesemään, ja kesti tätä pesemistä puoli kahdeksaan aamulla. Laivassa
oli höyrykone, jonka pannusta he saivat tarpeen mukaan lämmintä vettä,
jota runsaasti tarvittiinkin, kun heidän täytyi pestä koko ruumiinsa.

Kahdeksalta aamulla saivat he aamiaiseksensa kukin kaksi laivakorppua,
kaksi kukkurapäistä ruokalusikallista sokerijauhoa ja sen päälle tuopin
vettä.

Kahdeltatoista saivat he päivälliseksensä höyryllä keitettyä riisiä
sekä curykastetta sen mukana. [Cury on hyvin maukasta riisikastetta,
jota Itä-Intiassa yleiseen käytetään. Itse cury on juurikasvi, joka
näkynsä puolesta paljon muistuttaa inkivääriä, mutta hienoksi
jauhettuna on väriltään kauniin keltaista ja maistuu vähän kitkerältä.
Siihen pienennetään sipulia ja pippuria ja vettä lisätään tarpeen
mukaan, ja niin saadaan siitä sangen maukasta riisikastetta.]

Keskiviikkoina ja sunnuntaina pantiin curyn joukkoon liseeksi perunoita
ja tuoretta lihaa pieninä viipaleina; ja silloinkos nämä
yksinkertaisiin ruokiin tottuneet metsäläiset luulivat oikein
herkuttelevansa.

Ruokahalu oli heillä mitä parhain. Heidän kauheasta syömätaidostaan
tahdon tässä kertoa pienen esimerkin.

Olimme yhdeksättä vuorokautta matkalla, ja meri aaltoili sangen
voimakkaasti, vaikka myrsky ei ollut kovin ankara. Merimatkoihin
tottumattomista siirtolaisistamme oli moni meritaudin: säälimättömissä
kourissa. Niinpä oli erään perheenisän molemmat vaimot ja kaikki neljä
lasta syömään kykenemättömiä. Tätä tilaisuutta käytti hindu-isä, joka
oli sangen roteva mies, mutta laiha kuin luuranko, hyväksensä
saadakseen kerrankin tilavan vatsansa tarpeeksi täyteen.

Hän otti kaikki seitsemän ruoka-annosta ja meni rakkaan perheensä luo
välikannelle; muutoin täytyi kaikkein yläkannella aterioida, jos vaan
ilma siihen oli sopiva. Kun nyt ei meritautia potevat perheenjäsenet
voineet syödä, arveli kait mies, että synti oli saatua ruokaa takaisin
viedä, eikä sitä tallettaa voinut. Loppupäätökseksi tuli se, että mies
söi itse kaikki seitsemän annosta!

Puolen tuntia aterioimisajan jälkeen sain tiedon, että yksi
siirtolaisista oli saanut "sisuksiinsa merikärmeen," sillä hän
vääntelihe ja mateli pitkin ruuman laattiata kuin "käärme".

Tultuani paikalle näin miehen todellakin voihkuen ja ähkien pitkin
ruuman lattiata nolon kuolon tuskissa kieriskelevän, silmät päästä
pullistumaisillaan.

Kuulusteltuani hänen perheensä jäseniä ynnä lähinnä olevia
makuutovereitaan, sain lopulta sen tiedon, että mies oli kentiesi
syönyt liikaa, kun oli korjannut muidenkin perheenjäsenten osan avaraan
vatsaansa. Minä tietysti mitä kiireimmin haetin lääkärin tutkimaan tätä
omituista potilasta, mutta hän ei voinut enään miestä auttaa; hän vaan
ilmoitti lyhyesti, että miesparan vatsalaukku oli revennyt.

Potilas vietiin laivan sairashuoneesen, jossa hän kauheita tuskia
kärsittyään pian kuoli.

Puoliyön aikaan oli aina haudattava edellisenä päivänä kuolleet
siirtolaiset, sillä sitä ei ilmoitettu heidän omaistensakaan tiedoksi
ennen kuin vasta kolme tai neljä päivää jälkeenpäin; jos taas ei
vainajilla omaisia ollut, ei siitä kenellekään mainittu, vaan
pyyhittiin vainaja luetteloista pois.

Seuraavana yönä muiden nukkuessa tuotiin ruumis sairashuoneesta,
käärittiin vainajan peitteesen, kiedottiin nuoralla ja sidottiin
jalkoihin kivihiilisäkki, jonka piti painaa ruumis merenpohjaan. Tämän
lisäksi vielä yksi merimiehistä, irlantilainen hulivili, veti nuoran
kaulan ympärille ja ilveili, ettei muka nyt vettä kurkusta päässyt ukkoa
enemmän paisuttamaan. Semmoisenaan ruumis sitten ilman muita
juhlallisuuksia laskettiin vaipumaan syvään hautaansa.

Sama irlantilainen hulivili teki vielä ukkoparkaa mereen työnnettäessä
muutakin raakamaista koiruutta, josta hän kuitenkin sai omituisella
tavalla hyvin ansaitun rangaistuksensa. Ruumis, näet, oli kait tullut
varustetuksi liian pienellä painolla, jonka tähden ei se heti pohjaan
painunut, vaan kulki meidän huomaamattamme laivan köliä myöten perään
saakka. Siinä se sitten tarttui peräsimeen ja  pysyi siinä seuraavaan
päivään saakka, jolloin se vasta siellä alastonna keksittiin. Kun
taikauskoinen hulivili sai kuulla ja nähdä tämän, kauhistui hän
sanattomaksi, uskoen täydellä todella vainajan aikovan seurata laivaa
hänen koiruuksiaan kostaaksensa. Hädissään mies poloinen sitten teki
päätöksiä ei milloinkaan enää kuolleita pilkkaavansa, olkootpa sitten
kristityitä tahi pakanoita. Ruumis irroitettiin sitten keksillä
laivastamme, emmekä sitä sitten enää nähneet, ja sen jälkeen
irlantilainenkin vähitellen rauhottui.

Muutamia päiviä jälkeenpäin oli meillä tapaus hupaisempaa laatua, ja
koska sekin on omiansa kuvaamaan hindulaisten yksinkertaisia
elämäntapoja, tahdon sen tässä lyhyesti kertoa.

Oli nuori hindulainen kaunotar ja samoin nuori, siro hindupoika, jotka
olivat toisiinsa mielistyneet. He olivat päättäneet jakaa yhdessä
päivän työt ja helteet tulevan isäntänsä sokuriruoko-vainioilla, yksin
voimin kiskoa suurimmatkin ruovut irti ja samasta kupista riisiä syödä.
Sen tähden he pyysivät minua heitä vihkimään, josta palkakseni saisin
tulevassa elämässä heidän esikoisensa ikuiseksi orjakseni; sillä
hindulaiset näet uskovat sielläkin elettävän samaan tapaan kuin täällä
maailmassa, vaikka huokeammalla tavalla ja huolettomammissa oloissa.
Tähän tärkeään tehtävään en kuitenkaan tahtonut ruveta, vaikka toimen
omituisuuteen katsoen vähän mielittelin täyttää heidän hartaan
pyyntönsä. Minä ilmoitin asian laivan kapteenille ja samassa annoin
hyvät todistukset nuorten käytöksestä heidän laivassamme olonsa ajalta.

Lääkäri, joka oli kaikin puolin käytännöllinen mies ja tunsi
hindulaisten tapoja, suostui vihkimään heidät asianomaisten suureksi
iloksi ja meidän laivanväen huviksi ja uteliaisuutemme tyydyttämiseksi.
Minä sain käskyn heti saman päivän iltapuolella toimittaa naimahaluiset
lääkärin eteen, ja sitten alkoi toimitus, jossa jotenkin seuraavat
kysymykset ja vastaukset vaihdettiin:

Vihkijä: Onko teillä kummallakaan isä tai äiti elossa?

Vastaus: Ei kummallakaan.

Vihkijä: Onko ketään, joka jollakin tavalla voisi ja tahtoisi teidän
naimistanne estää?

Vastaus: Ei ketään.

Vihkijä: Oletteko kumpainenkaan ennen toisen kanssa naimisissa olleet?

Vastaus: Emme kumpainenkaan.

Vihkijä: Onko morsiamella ollut lasta?

Vastaus: Ei ole.

Vihkijä: Onko morsiamesta lunastusmaksua määrätty, vai muutenko
keskinäisestä rakkaudesta naimisiin menette?

Vastaus: Ei mitään lunastusmaksua; molemminpuolinen rakkaus naimisen
perusteena.

Vihkijä: Tahdotteko te antautua toisenne kanssa ikuiseen yhdyselämään?

Vastaus: Me tahdomme.

Vihkijä: Tiedättekö tarkoin, mitä velvollisuuksia naineilla on
toisiansa kohtaan?

Vastaus: Kyllä tiedämme.

Vihkijä: Lupaatteko Suuren Hengen kuullen ja nähden aina nämä
velvollisuudet täyttää?

Vastaus: Kyllä me täytämme.

Sitten tarttui vihkijä heitä molempia käteen, laski ne toisiinsa ja
painoi niillä näin yhdistettyinä kummankin sydämen kohdalle. Tämän
jälkeen tarttui hän heitä tukkaan ja käski heidän suudella toisiaan
kolme kertaa, ja sillä aikaa, kun tämä temppu tehtiin, huusi hän
heille: "Suuren Hengen nimissä ja hänen luvallaan olette nyt ainaiseksi
tässä ja tulevassa elämässä yhdistetyt". Ja näin he olivat mies ja
vaimo.

Ilo ja onnellinen tyytyväisyys loisti nyt nuoren parin silmistä, ja
sitten seurasi hindulais-tanssia pienessä piirissä, johon vain nuoren
parin lähimmät tuttavat saivat osaa ottaa. Rumpujen pärrytyksen mukaan
he sitten tanssivat ja tekivät temppujaan ja häränpyllyjään. Lopuksi
kävi ympäri pieni "hobul hobul" (piippu), josta morsian ja ylkä
ensimmäiset tupruavat savut vetivät. Siinä sitten oli koko kestitys. Ei
siinä suuria kustannuksia eikä loistavia pukuja tarvittu; terveellinen
ja seurattava esimerkki monelle meidänkin maassamme.

Monta muuta pientä kohtausta ja hullunkurista tapausta, joita tällä
matkalla sain nähdä näitten alastomien puolivillien luonnonihmisten
keskuudessa heidän ollessaan laivassamme, voisin kertoa, mutta tahdon
supistaa kertomukseni vain muutamiin seuraaviin piirteisiin heidän
elämästään ja tavoistaan.

Heidän uskontonsa, niin kuin lukija jo edelläkerrotusta lienee
huomannut, on sangen yksinkertaista ja alhaista laatua. Muutamat
palvelevat aurinkoa, kuuta, tulta, eläimiä, vettä sekä osa tuntematonta
voimakasta Suurta Henkeä j.n.e.

Kristillisyys alkaa myöskin heidän keskuudessaan levitä, vaikka vielä
hyvin hitaasti. Kyllä siellä olisi lähetyssaarnaajille äärettömät
työvainiot.

Koska minä olen tässä joutunut kertomaan yhtä ja toista näistä
kuljetettavinamme olleista hindustanilaisista, niin suonevat
hyväntahtoiset lukijani minun sen verran poiketa aineeni luonnollisesta
järjestyksestä, että minä tähän liitän vähäsen laveammalta pakinoita
näiden ihmissivistyksen milt'ei alhaisimmalla kannalla olevien
hindulaisten koti-oloista, tavoista, uskonnollisista juhlamenoista ja
muista, mitä opin heistä tuntemaan ollessani Abdul Sahidanin luona ja
muuten liikkuessani heidän keskuudessaan sillä ajalla, kun laivamme
viipyi Kalkutan satamassa.

Heidän asuntonsa yleensä ovat hyvin yksinkertaiset. Ne ovat tehdyt
bamburuovoista, jotka pistetään pystyyn pehmeään maahan seiniksi.
Tämmöinen huone varustetaan jyrkästi kaltevalla katolla samasta
aineesta, joka sitten peitetään savella ja turpeella, niin että se
jotakuinkin estää sadetta sisään valumasta. Akkunoita tämmöisessä
talossa ei ole. Ovi tehdään myös bamburuovoista, melkein samaan tapaan
kuin pärekori, joka sitten juurilla kiinnitetään aukon suulle, ja
tekevät nämä juuret sitten saranain virkaa.

Sisällä on leveä penkin tapainen lavitsa huoneen kahdella seinällä, ja
siinä onkin tavallisesti koko kalusto.

Samaa lavitsaa käytetään sitten makuusijana ynnä ruokien sekä talouteen
tarvittavien kalujen säilytyspaikkana, eikä näitä yleensä olekaan
paljon. Huoneessa on pieni, hyvin yksinkertainen, muurarimestaria
vaatimaton tulisija, tavallisesti huoneen keskikohdalla, välin
syrjemmässä. Se on kyhätty kasaan milloin tiileistä, milloin muista
tasaisista kivistä. Siitä johtaa hatara savupiippu osan savua ulos,
mutta suurin osa jääpi huoneesen. Tämmöinen uuni on näissä maissa
tarpeen enimmiten vaan keittämistä varten.

Lapset, sekä pojat että tytöt, juoksentelevat vallan alasti, ilman
pienintäkään ruumiin peitettä, aina 10:nteen ikävuoteensa asti.

Vanhempienkin henkilöitten vaatetus on varsin vaatimatonta laatua, ja
ensikertalaisen on vallan vaikea ensi katsannolla eroittaa eri
sukupuolia toisistaan.

Miespuoliset alkuasukkaat käyttävät vaan noin parin kyynärän pituista ja
puolen kyynärän levyistä liinakaistaletta vyötäisilleen käärittynä, ja
näyttävät ne ikään kuin hyvin pingoitetuilta uimahousuilta. Ylä-sekä
alaruumis on vallan paljas. Päähineinään käyttävät he samankaltaista
liinankaistaletta, välin punaista, välin kirjavata. Sen he kietovat
päänsä ympärille turpaanin tapaan, samaan malliin kuin tavallisesti
turkkilaisilla näkee.

Suurimmaksi osaksi ovat jalkineet heille tuntemattomat
ylöllisyys-tavarat. Ainoastaan etevämmät hindulaiset käyttävät niitä, ja
ovat nämä heidän sandaalinsa vähän samaan tapaan tehdyt kuin meidän
lapatossumme, kuitenkin ilman varsia.

Naisten puku on yhtä yksinkertainen. He käärivät noin paria kyynärää
leveän ja noin kolmea kyynärää pitkän liinankaistaleen ympärilleen
sillä tavalla, että se ulottuu vyötäisiltä vähän alapuolelle polvia.
Yläruumis on tavallisesti aina paljaana; ainoastaan silloin, kun ilma
on vähän viileämpi, kietovat he toisen samanlaisen liinankaistaleen
ympärillensä, niin että se peittää pään, hartiat ja alastoman ruskean
rinnan.

Sivistyneemmät ja varakkaammat asuvat tietysti puusta rakennetuissa
huoneissa ja käyvät euroopalaiseen malliin vaatetettuina.

Kalkutan keskikaupunki on sentähden säännöllisesti rakennettu
säännöllisine katuineen, taloineen ja myymälöineen. Mutta syrjäseudut
ja lähin ympäristö on rakennettu sen mukaan kuin edellä olen esittänyt.

Koristusesineinä käyttävät sekä naiset että miehet korvissaan ja
nenänsä välilihassa renkaita, puupalikoita, usein sormen paksuisia.
Euroopalaisen kauneuden-aistin mukaan eivät nämä kuitenkaan millään
tavalla heitä kaunista, vaan päin vastoin rumentavat.

Käsivarret vieläpä jalatkin nilkoista ovat koristetut kaikenmoisilla
lasisilla, tinaisilla, kuparisilla, messinkisillä, hopeisilla, välin
kultaisillakin renkailla, aina sen mukaan, kuinka varakas kantaja on.
Näkeepä usein varpaissakin sormuksia. Tämmöisiä koristuksia he
ihailevat kuin lapset ja koettavat kaikin tavoin niitä lisää hankkia.

Kasvojaan, hiuksiaan sekä yleensä koko ruumistaan voitelevat ahkerasti
molemmat sukupuolet kokospähkinä-öljyllä, ja sen vaikutuksesta heidän
ihonsa kiiltää kuin lakeerinahka, ja öljyä tippuu alati heidän
hiuksistansa.

Heidän pääasiallisena ruokanansa on hedelmät ja riisi, jota viimeksi
mainittua he käyttävät niin kuin jo edellä olen kertonut, maustimina he
lisäksi käyttävät erästä tomarindumi-nimistä happamen makeata hedelmää,
sekä suuressa määrässä kokospähkinä-öljyä kaikellaisten ruokainsa
höysteenä.

Koitin usein kävelyilläni ostaa syödäkseni makeisia, leivoksia,
sokuriteoksia, n.k. karamelleja y.m., mutta ne olivat aina niin kovin
härskiintyneen pähkinä-öljyn makuisia, ettei niitä voinut meikäläinen
syödä, vaikka heidän mielestään ne olivat herkkuja.

Hedelmät muutoin olivat erittäin maukkaita ja halpoja, ja niitä minä
hyvin runsaasti kaikenmoisia söinkin.

Itä-Intiassa vallitsee monivaimoisuus rajattomassa määrässä maan
alku-asukkaiden keskuudessa. Mies saa ottaa niin monta vaimoa kuin hän
voi elättää. Naiset ovat ylimalkaan hyvin laiskanpuoleisia, mutta
puhdasluonteisia.

Syöminen toimitetaan ilman lusikkaa, veistä tai kahvelia; sormet
tekevät niitten tehtävän. Vasempi käsi, jota vain käytetään muihin
saastaisempiin tehtäviin, pidetään aina selän takana aterioidessa,
ruokia laittaessa sekä ylimalkaan aina ruokia ja juomia käsitellessä.

Muutamilta, sekä naisilta että miehiltä, olivat kaikki hiukset päästä
ajellut. Muutamilla oli vaan päälaki paljas, toisilla taasen oli
päälaella juhlallisen suuri tukkatöyhtö, mutta muualta ympäriinsä
ajettu puhtaaksi.

Kun minä kerran kyselin tuollaiselta pensaspäältä, minkä tähden he
semmoista töyhtöä päässään pitävät, sain vastaukseksi sen tarvitsevan
olla siinä sitä varten, että sitten kun hän on uhrannut Suurelle
Hengelle, hän on saanut luvan päästä sinne ijäisiin hedelmätarhoihin ja
sen tähden täytyy hänen kantaa merkiksi tätä töyhtöä; ja kun hän sitten
kuolee, niin voi enkeli helpommin tarttua tähän tukkatöyhtöön ja kantaa
hänet pois tästä maailmasta; sillä samalla matkallaan kokoo enkeli
monta kuollutta hindulaista, ennen kuin hän pääsee perille.

Kysyin sitten, mitä varten toiset ajavat kaikki hiuksensa pois ja
toiset taasen vaan päälakensa paljaaksi. Siihen sain vastaukseksi, että
Suuri Henki oli vihastunut niihin, joilta kaikki hiukset oli pois
ajettu, ja merkiksi oli hän antanut niille onnettomille kovan
päänkolotuksen, joka merkitsi, että jos ei hiuksia kaikkia ajeltaisi,
antaisi Suuri Henki näkymättömän lähettilään nykkiä ne juurineen pois,
ja sentähden ovat hiukset semmoiselta henkilöltä ajeltavat niin kauvan,
kunnes kolotus loppuu. Kun tämän ajelemisen jälkeen tukka sitten
kasvamaan rupee, ei sitä saa milloinkaan lyhentää tahi ajella muussa
tapauksessa kuin että Suuri Henki taasen häntä jollakin vitsauksella
kurittaisi.

Kolmannen lajin hän taasen selitti siten, että he kuoltuaan pääsevät
ylimmäisiksi hedelmätarhojen vartijoiksi, ja syy, minkätähden tuo
päälaki vain oli paljasna, on se, että Suuri Henki voitelee sen paikan
jollakin nesteellä, niin että se valaisee toisten samanlaisten keralla
pimeämmätkin kohdat hedelmätarhoissa, joten ei kenenkään tarvitse
hetkeäkään pimeydessä vaeltaa.

Rukouksiansa ja hartaushetkiänsä viettäessään he levittävät allensa
jonkun vaipan, jolle he sitten polvistuvat sekä painavat molempien
käsiensä peukalopuolet ohimoitaan vastaan ikäänkuin varjoten silmiään
päivänsäteiltä. Sillä tavalla he loppumattomasti kumartelevat, niin
että kasvot maahan sattuvat. Samalla he mutisevat epäselvästi jotakin,
jota ei tarkinkaan korva voisi eroittaa; ja välin taasen makaavat,
kasvot maahan peitettyinä. Tämmöistä pokkuroimista voi sitten kestää
tuntikausia.

Auringon palvelijat harjoittavat hartauttaan seuraavalla tavalla.
Aamulla noustuansa he heti auringon nähtyään pysähtyvät, panevat
kämmenensä yhteen, laskeuivat polvilleen ja siinä hetken aikaa
rukoilivat tätä varjelemaan heitä kaikesta pahasta ja kaikesta
vaarasta. Jos sitten päivän kuluessa aurinko sattuu äkkiä luomaan
säteensä heidän silmiinsä, sattuipa se sitten missä tahansa, täytyy
heidän, kesken uimistaankin, panna kämmenet yhteen ja kohottaa ne
kasvojensa kohdalle.

Heillä on sangen merkillinen käsitys kuoleman tulosta. Kuolemaa ei saa
vastustaa, olletikaan jos ihminen on veteen hukkumaisillaan. Semmoinen
työ saattaa Suuren Hengen aina vihastumaan. Tässä kerron pienen
tapauksen, kuinka tulin sen saamaan tietooni.

Viimeistä päivää Kalkutan satamassa ollessamme kävin kerran toverini
keralla maissa. Laivamme oli jo hinattu vähän matkan päähän laiturista
valmiiksi lastattuna, joten täytyi käyttää rantamiesten veneitä
päästäksemme laivaan, kun sinne ei huuto kuulunut, että olisivat
tienneet tulla meitä noutamaan. Otimme siis soutuvenheen ja lähdimme
laivaa kohti kulkemaan. Veneessä oli kolme hindulaista soutajina.
Päästyämme noin puoliväliin matkaa, pyörähti yksi hindulainen virtaan
jonkun selittämättömän syyn tähden. Siinä kohden kävi kova virta,
niinkuin Gangesjoessa aina käy aamuilla mereen päin ja iltasin
sisämaahan päin. Mutta hänen toverinsa, vaikka he tuon kyllä
huomasivat, eivät olleet siitä juuri tietävinänsäkään, jatkoivat vaan
soutamistaan laivaa kohti. Me tietysti huomattuamme asian laidan, emme
voineet tuommoista käytöstä sallia, vaan vaadimme heidän kääntämään
veneen ja kiiruhtamaan hukkuvalle avuksi. Mutta siitäpä ei tahtonut
tulla mitään. Miehet rupesivat tekemään vastarintaa ja selittivät, että
tuo mies oli onnellinen, kun pääsi pois, ja etteivät he mitenkään
uskaltaneet eikä saaneet mennä kuoleman kidasta uhria riistämään; siinä
tapauksessa he joutuisivat polttopuuksi Suuren Hengen tuliseen pätsiin.
Tässä ei auttanut muu kuin pakko ja väkivaltaiset keinot, ja pikainen
päätös oli tarpeen, sillä mies parkaa jo virta kuljetti kappaleen
matkaa meistä. Minä iskin toista miestä niskaan ja vedin hänet
pitkälleen veneen pohjaan; toverini tekivät saman tempun toiselle.
Sitten otimme revolverit esille ja lupasimme ampua heidät, jos eivät
kiireesti ryhtyisi soutamaan. Tämä temppu auttoi. Minä istuin
peräsimeen, ja sitten kiidimme tulista vauhtia hukkuvan apuun. Koettaen
kiihottaa heitä vielä paremmin soutamaan, laskin revolveristani pari
laukausta ilmaan, ja ne tekivätkin toivotun vaikutuksen. Muutaman
minuutin kuluessa saatiin mies jälleen veneesen. Mutta ihmeellisintä
oli, ettei tuosta pelastustyöstä hukkumaisilleen joutunutkaan näkynyt
juuri millänsäkään olevan.

Itä-Intiassa ei pidetä kuolleitten hautaamista tapana, koska ruumiit
eivät kuitenkaan saa rauhassa levätä haudoissaan schakaali-pedoilta,
jotka kaivavat ne ylös, raatelevat ja syövät ne. [Schakaali on
koiransukuinen peto, joka elää enimmäkseen kuolleitten raadoista, mutta
käy väliin elävienkin ihmisten kimppuun, jos heitä joukko sattuu
yksinäisen ihmisen metsässä tapaamaan. Kerta ovat ne minua itseäni
ahdistelleet, mutta siitä etempänä.] Sen tähden poltetaan ruumiit
sitävarten rakennetuissa uuneissa eli krematoreissa, joita Kalkutassa
on kaksi. Mutta köyhät, joilla ei ole varaa tähän kustannukseen, ovat
ottaneet tavakseen heittää ruumiit Gangesvirtaan. Usein niinkin, että
hindulaiset, huomattuaan kuolemansa lähestyvän ja jos heillä vielä
itsellään on niin paljon voimia, että pääsevät virran rannalle,
syöksyvät siihen ennen kuin kuolema ennättää heidän elämänsä lopettaa.

Usein tapahtuu niinkin, että sukulaiset, nähdessään sairaan rupeevan
loppuansa tekemään, kiidättävät hänet virtaan; sillä Ganges-virtaa
pidetään pyhänä, ja sentähden katsotaan suureksi onneksi, jos saa siinä
heittää henkensä. Nähtävänä todistuksena tästä tavasta oli se, että
joka aamu, kun laskuvesi pakeni mereenpäin, näki kymmenittäin tummia
hindulaisten ruumiita kumpaakin sukupuolta tulevan virtaa alaspäin.

Eräänä iltana myöhään palasin muutamasta merimiehiä varten perustetusta
laitoksesta, nimeltä "The Strangers Rest" (Vierasten lepo). [Tämä oli
pääasiallisesti lukusali ja kirjasto merimiehiä varten. Siinä saivat
merimiehet myös kirjoitella kirjeitään, jota varten noin 5 pennin
maksusta sai paperia, kirjekuoren, mustetta ja kynän käyttääkseen.
Samassa sai mitättömän halvalla hinnalla kahvia, teetä y.m.
virvoitusjuomia. Siellä pidettiin myös raamatunselityksiä ja muita
hengellisiä kokouksia, raittiusesitelmiä j.n.e. sekä koetettiin saada
merimiehiä ja muita vieraita tekemään raittiuslupauksen, jonka minäkin
siellä käydessäni tein. Ylimalkaan koettiin siellä mahdollisuuden
mukaan saada vieraita viihtymään ja vetää heitä pois paheitten ja
juoppouden tieltä. Tämän laitoksen perustaja ja ylläpitäjä oli eräs
rahamies ja uskonnollisesta hartaudestaan sillä paikkakunnalla
yleisesti tunnettu mr. Roland Lyon.] Silloin tapasin kadulla omituisen
seurueen. Se oli tuommoinen tavallinen Brahman juhlasaatto, joka
kirkuen ja pauhaten kulki pitkin hämärästi valaistuja katuja, tuon
tuostakin aina hetkeksi pysähtyen.

Lähestyimme tätä omituista seuruetta, saadaksemme selkoa sen
merkityksestä.

Omituisen näköisille paareille, joita kantoi kahdeksan alastonta
hindua, oli asetettu vieläkin omituisemman näköinen rakennus, joka muka
kuvasi Brahma-jumalan temppeliä. Se oli himmeästi valaistu savuavilla
kokospähkinä-öljylampuilla, ja temppelin akkunat olivat täynnä heidän
epäjumaliensa kuvia.

Arkki eli epäjumalan temppeli oli varustettu yhdellä viiden kyynärän ja
neljällä kahden kyynärän korkuisella tornilla, joissa myöskin paloi
edellä mainitun laatuisia lamppuja. Kunkin tornin huippuun oli vielä
pystytetty tulisoihduksi jonkunmoinen lamppu, joka myös oli samalla
öljyllä täytetty.

Lähinnä arkin ympärillä kulki brahmiini-pappeja, jotka siinä tanssivat
ja muuten riehuivat. Hekin olivat vallan alasti, mutta koko heidän
ihonsa oli maalattu täyteen kärmeitä ja muita eläimiä, joita he pitävät
pyhinä. Samoin olivat heidän kasvonsakin täynnä mitä kummallisimpia
punaisia, keltaisia ja valkoisia viiruja ja kommervenkkejä.

He lauloivat eli oikeimmin sanoen ulvoivat lakkaammatta kumealla
äänellään temppelinsä ympärillä joitakin sanoja, joiden merkityksestä
en päässyt selville; mutta korvissani kaikui lakkaamatta, niinkuin
maanalaiset kummitukset olisivat julisseet tämän laatuisia sanoja:
"Memmelukkii, mommatrukkii, tamarlykkii, trumalukkii"...

Aivan lähelle heitä, ei euroopalaisen sanottu silloin olevan hyvän
tunkeutua, sillä semmoisissa tilaisuuksissa he ovat niin vimmoissaan ja
haltioissaan, etteivät silloin suuresti välitä, vaikka hengen veisivät
vieraalta, joka uskaltaa heidän pyhitettyä temppeliänsä tunkeilevalla
läsnäolollaan saastuttaa, ja heidän pyhää riemuansa häiritä.

Seurasin toverini keralla pienen välimatkan päässä tuota outoa
juhlasaattoa, mikä milloin kääntyi toiselle, milloin toiselle kadulle.
Taukoomatta liittyi siihen uusia joukkioita, pienempiä sekä suurempia,
kaikki varustetut tulisoihduilla, joita he hurjasti heiluttivat
päittensä yli, kirkuen ja ulvoen sekä mutisten käsittämättömiä
juhla- ja hartauslauseitaan.

Vihdoin lähestyi juhlasaatto virran rantaa. Aina meluisammaksi ja
hurjemmaksi se tuli, kunnes viimein koko temppeli epäjumaloineen ja
koristuksineen auringon nousun aikaan uhrattiin jumalille siten, että
se sytytettiin tuleen ja heitettiin virtaan. Hetken sitten siinä
rannalla hypittyään, tanssittuaan ja ulvottuaan lähti kukin kotiinsa
omia teitään.

Heidän temppelinsä eli hartaushuoneensa ovat sangen yksinkertaiset. Se
on tavallinen huone vain, ilman mitään erityisiä merkkejä eli
kaunistuksia; laattiana on paljas maa, eikä siellä näy mitään pöytiä,
tuoleja tai penkkejä. Keskellä huonetta on ainoastaan sen jumalan kuva,
jota he palvelevat; seinät ovat savustuneet öljyvalkeista, ja vielä ne
mustenemistaan mustenevat noista aina palavista lampuista, jotka
valaisevat koko tätä pyhää paikkaa ja joiden savu on heidän mielestään
suloisimman makeata hajua.

Ympäri huonetta, niin tiheässä kuin suinkin mahtuu, istuu hindulaisia
maassa kyyrysissään tahi jalat ristissä allaan pappinsa ympärillä, joka
on samassa asennossa. He laulavat kaikin yksitoikkoista säveltä, ja sen
ohessa pari, kolme miestä paukuttelee nyrkeillään erästä rummun
kaltaista esinettä, niin hartaasti kuin voimat sietävät. Tämä sitten on
heillä "kirkko-musiikina". Itse rumpu on muodoltaan hyvin
nuuskatynnyrin näköinen, ja sen molempiin päihin on pingoitettu raaka
vuodanpala.

Ravintoaineita, paitsi hedelmiä, eivät hindulaiset ylimalkaan käytä
muita kuin tupakkaa. Mutta heidän piippunsa eroavat suuresti niistä,
mitä meillä on totuttu näkemään. Ne ovat nimeltään "hobul bobul" ja
ovat omituisen näköisiä. Otetaan kuorittu kokospähkinä; siihen tehdään
reikä, johon varren pää pistetään, ja toinen pesää varten. Sitten
kaavitaan sisusta pois. Pähkinän kuori täytetään sitten puoleksi
vedellä vähän alapuolelle reikiä. Sitten pistetään sormen paksuinen
onsisisuksinen bamburuoko varreksi ja pesä toiseen reikään, ja niin on
piippu valmis täytettäväksi. Savu imetään siten vedellä täytetyn
pähkinän lävitse, josta syntyy omituinen porina pähkinässä. Mutta
tuommoisesta laitoksesta on se etu, että öljy jää veteen, eikä tupakka
siten ole terveydelle niin vahingollinen.

Käytännössä on heillä toisenlainenkin piippu. Siihen voi pistää 6, jopa
12:kin piipun letkua tahi vartta yhtä haavaa. Semmoisesta voi koko
seurue yhtä haavaa polttaa, ja kutsutaankin semmoista piippua "boburi
bob" (seurapiippu). Tämmöinenkin piippu on varustettu vesikuulalla,
josta letkut lähtevät ja jonka lävitse tupakansavu imetään.

Mutta lienee aika palata takaisin kertomuksessamme ja purjehtia
siirtolaistemme keralla Länsi-Intiaan.

Tällä pitkällä matkallamme poikkesimme S:t Helenan saareen
ruokavarastoamme lisäämään. Tämä historiallisesti kuuluisa pieni saari
on aavan meren keskessä Afrikan eteläisimmästä nokasta länteen päin.
Se on merkillinen sen vuoksi, että Ranskan kukistettu keisari
Napoleon I sai täällä olla vankina, ja täällä hän sitten kuolikin.
Harmaankarvaisesta kivestä rakennettu linna, jossa häntä säilytettiin,
on saaren korkeimmalla huipulla. Tästä linnasta on erinomaisen mahtava
ja majesteetillinen näkyala, katsoi mihin suuntaan tahansa; joka
puolella huuhtelee lavea meri mahtavilla laineillaan saaren korkeita,
kallioisia rantoja.

Me saavuimme Guadaloupen edustalle 19 päivänä huhtikuuta,
pitkäperjantai-aamuna 11 ajoissa. Siinä laskimme ankkurin pohjaan,
päätettyämme kaikin puolin onnistuneen matkamme.

Mutta koska nyt oli pitkäperjantai, niin emme saaneet sinä päivänä
ryhtyä siirtolaistemme maihin kuljettamiseen, vaan täytyi meidän
odottaa seuraavaan päivään, ja saivat he siis kaikki vielä olla sen
päivän laivassamme, joka heitä kaikkia näkyi hyvin miellyttävän.

Tämä sama pitkäperjantai ei koskaan unhoitu mielestäni, sillä minulle
oli se vähällä tulla viimeiseksi päiväkseni, sillä minä, nimittäin,
olin joutua hai-kalan kitaan.

Tapaus oli seuraavata laatua.

Olimme juuri saaneet selvitetyiksi laivan työt, ja olin laskenut
miehistön vapaaksi, kun astuin ulkopuolelle laivansivua asetetulle
telineelle. Sen olin samana aamuna antanut sinne tehdä huomista päivää
varten, jolloin piti ruvettaman laivansivua pesemään.

Noin yhden vaiheilla puolenpäivän jälkeen tarkastelin joutessani saaren
rantamia, sen viehättäviä, kauniita viljavia vainioita, suuria
sokuriruoko-viljelyksiä, joka viehättävä taulu mereltä katsoen olisi
kyllä ollut kiitollinen ja runollinen työala taiteilijan siveltimelle.

Siinä vaivuin unelmiini ja ajatukseni kiitivät kauvas kohti Pohjolaa,
armaasen lapsuuden kotiin, lähelle raukkoja Lapin rajoja. Ikävöiden
ikävöiden ajattelin, tokko vielä isäini maata nähdä saan. Silloin
huomasin ennen mainitun telineen, ja samalla juolahti päähäni mennä
koettamaan, josko tuo oli kyllä kestävä ja varma.

Laskeuduin samalla alas ja olin juuri tullut siihen johtopäätökseen,
että se oli kelvollinen, ja lähdin kapuamaan ylös. Mutta samassa
luiskahti toinen poikkipuu, joka telinettä piti ulkona laivan sivusta,
ja minä luiskahdin selälleni veteen noin kuuden kyynärän korkeudesta.
Kun olin tavallisen hyvin kehittynyt uimataidossa, en ollut tuosta
juuri millänikään, vain päästyäni veden pinnalle, rupesin uimaan laivan
ympäri toiselle puolelle, missä köysitikapuut olivat, enkä välittänyt
pelastuspoijuista, joita toinen perämies ja muut miehet heittivät
köysiin sidottuina minulle. Mutta en ollut monta syltä vielä uinut, kun
merimiesten vanhin huudahti: "Perämies hoi! Haikala tulee!" Samalla hän
heitti minulle taasen köydellä varustetun pelastuspoijun. Silloin
huomasin itsekin oin kolmen tai neljän sylen päässä hirmuisen haikalan,
joka paraallaan kääntyi selälleen, voidakseen rynnätä kimppuuni ja
kauheaan kitaansa yhdellä suupalalla nielaista minut onnettoman.

Tuosta näkemästäni hämmästyin niin, että veri suonissani hetkeksi
pysähtyi. En voinut jäsentänikään ensi pelästyksessä järkähdyttää.
Mutta vihdoin pääsin luontoni herraksi. Tein pari voimakasta liikettä
poijua kohti, sain siihen kiinni, eivätkä miehet olleet hitaita minua
ylös hinaamaan. Mutta jo olivatkin hetket kalliit, elämäni juoksun
hetket melkein luetut, sillä samassa teki hirviökin potkauksen
pyrstöllään, ja kammottava kita avoinna se syöksyi minua kohti. Olin
kauhusta melkein hellittämäisilläni pelastuspoijun, sillä en luullut
enään monta silmänräpäystä kestävän, ennen kuin näkisin itseni kahtia
paloitettuna verissäni. Maailma oli mustua silmissäni, kun minut
melkein tunnottomana vedettiin vedestä ylös, niin että viimein saatiin
nuttuni kauluksesta kiinni, ja minä olin pelastettu viimeisellä
hetkellä, sillä hirviö oli vain pari jalkaa takapuolellani alhaalla, kun
se napsautti julman kitansa kiinni, luullen saavansa palan minusta.
Minulla oli kumminkin kauheassa tilassani ollut niin paljon tajua, että
silloin, kun rupesivat minua ylös hinaamaan, heitin jalkani ylöspäin,
joten riipuin köydessä kaksinkerroin; muuten olisi hirviö saanut jalkani
kamalaan kitaansa.

Valkeana kuin palttina ja väristen kuin vilutaudin kouristamana seisoin
pelastettuna koko miehistöni ja hindulaisten ympäröimänä, ja siinä
näin, kuinka hai kiertäen laivaa ja piesten vedenpintaa pyrstöllään
taasen katosi syvyyteen vaanimaan uusia uhreja. Kiittäen Luojaa
pelastuksestani, menin suojaani muuttamaan kuivia vaatteita ylleni ja
ihmettelin kovassa mielenliikutuksessa itsekseni, kuinka lähellä taasen
oli elämäni lanka katketa ja vaihtelevainen, levoton elonliekki sammua.

Huhtikuun 20 päivänä aamulla laskimme laivamme laituriin. Ja silloin
siirtolaisemme saivat muuttaa pois laivasta hyviltä päiviltään. Oli
liikuttavata katsella, kuinka epätoivoisina he olivat, kun heidän
täytyi jättää laivamme. He olivat hyvän kohtelun ja laivan koko
miehistön ystävällisen käytöksen tähden niin tottuneet oloonsa laivassa
ja miehistöön, olletikin muutamat nuoret hindulais-naiset, että
puoliväkisin täytyi heidät raastaa pois laivasta.

Huhtikuun 21 päivänä aamulla levitimme jälleen purjeemme ja lähdimme
kulkemaan kohti Trinidad nimistä satamaa, sekin Länsi-Intian
saaristossa. Siellä otimme täyden lastin raakaa sokuria ja viivyimme
siinä 3 viikkoa. Sen jälkeen taasen rekattimme levitti valkoiset
siipensä ja käänsi kokkansa kohti Englantia tullaksemme Liverpooliin
takaisin.

Trinidadissa ei tapahtunut mitään kummallisempaa mainittavaa kuin se,
että sokuria lastattaessa joka mies varustimme itsemme runsaasti
raa'alla sokuripuurolla, jota sitten käytettiin ilman mitään kohtuuden
määrää sekotettuna ruokiin ja juomiin. Silloin ei teetä eikä kahvia
tarvinnut maustamatta juoda.

Sitä paitse kohtasi minua pieni tapaus, joka poisti joksikin ajaksi
laivaelämän yksitoikkoisuuden ja sen sijaan käänsi mieleni ja sydämeni
ikävällä kaipauksella entiseen todettuun onnelaani.

Minä sain kirjeen Liverpoolista edellämainitulta tohtorilta, hyvältä
ystävältäni, samalta, joka minut toimitti Breacin Castleen Itä-Intian
retkelle.

Hän kirjoitti muun muassa itse käyneensä Glasgowissa ja siellä
ottaneensa selkoa asioista, jotka minua koskivat. Asiat olivat
todellakin olleet sillä kannalla, kuin minulle jo ennen oli ilmoitettu.
Ystäväni siellä toivoivat, että minä niin pian kuin mahdollista
palaisin sinne, päättäisin meri-urani ja jäisin Glasgowiin kauppaneuvos
E:n luo.

Charlylta, Mary-vainajan veljeltä, sain myöskin kirjeen, samoin
kauppaneuvokselta ja Mary-vainajan herttaiselta äidiltä. Heidän
kirjeensä olivat hyvin ystävälliset ja hellät sekä hehkuivat vielä
samaa hellää rakkautta kuin ennenkin. Kauppaneuvoksen kirjeessä oli
postivekseli, jolla sai nostaa 20 puntaa matkarahaksi. Mutta kaikin he
nuhtelivat minua ankarasti siitä, etten heti ollut kotiin palannut ja
sitä ennen antanut tietoja oloistani, sairaudestani ja puutteistani.
Kauppaneuvos sanoi olevansa kovin loukkaantunut minun sopimattomasta
käytöksestäni, mutta toivoi, että kaikki tulisi entiselleen, kun
palaisin kotiin enkä halveksisi hänen tarjoustaan. Minä muka
sanomattakin tiesin, kuinka hartaasti he kaikin minua odottivat.

Maryn äiti antoi seikkaperäisen selvityksen kihlattuni viimeisistä
elinpäivistä sekä hänen surullisesta kuolemastaan, samoinkuin hänen
viimeisistä muistosanoistaan, jotka olivat omistetut minulle. Hän oli
varmasti luullut minun jo silloin lepäävän raivoavien laineitten alla
meren pohjassa. Aina hän oli eläessään minua hellästi muistellut ja
iloinnut jo ennakolta minun kotiintulostani y.m.

Mutta tämä kirje, sen sijaan että se olisi minua lohduttanut, repi
jälleen auki sydämeni haavat, jotka jo luulin umpeen parantuneen. Minä
tunsin, että jos jälleen menisin Glasgowiin ja näkisin ne paikat,
joissa niin monta suloista, onnellista hetkeä armaan Maryn kera olin
viettänyt, niin olisin joutunut uudestaan epätoivon valtaan, niinkuin
silloin, kun olin menettää järkeni. Minä tunsin, ettei heikko
hermostoni voisi noita muistoja kestää; kun kerran onneni ruusu
kukkatarhasta puuttui, niin mitä voisin entisessä onnelassani nauttia
muuta kuin kalvavaa kaihoa ja surua, joka minun olisi kentiesi saattava
ennenaikaiseen hautaan.

Päätin silloin, etten milloinkaan enään menisi Glasgowiin, välttääkseni
onnettomuutta, jota jo olin kylliksi saanut kokea.

Kesäkuun 10 päivänä samana vuonna tulimme Liverpooliin onnellisesti,
kohtaamatta koko matkallamme mitään vastuksia. Hyvät myötätuulet
kiidättivät meitä muutoin kauniin sään vallitessa hyvää vauhtia
Euroopaa kohti pitkältä, monivaiheiselta merimatkaltamme.

Kolmantena päivänä satamaan tultuamme sain lopputilin laivan
konttorista ja olin taasen vapaa, lompakko rahaa täynnä, kääntymään
minne mieli teki. Silloin onkin meripojalla iloiset päivät, kun hän
monen kuukauden kuluttua on taasen vapaa kuin taivaan lintu.

Tällä kerralla en kumminkaan käyttänyt saavutettua vapauttani samalla
tavalla kuin ennen semmoisina maksupäivinä, sillä minä olin Kalkutassa
nimeni raittiuslupauksen alle kirjoittanut ja sen johdosta saavuttanut
vakavamman katsontakannan elämästä. Heti ensi päivinä ryhdyin
Liverpoolissa Good-Templareihin Advance Loschiin n:o 584.

Päästyäni selville Breacin Castleesta, päätin lähteä Australiaan
Adelaideen, jossa yksi minun veljistäni oli isonlaisen liikkeen
omistajana ja jossa hän oli päässyt hyviin varoihin. Sitä paitsi oli
äsken mainittu ystävänikin, lääkäri, sitä mieltä, että terveydelleni
olisi parempi mennä jonnekin muualle kuin Glasgowiin, jossa surulliset
muistot voisivat elpyä jälleen ja ruveta kalvamaan heikkoja
elinvoimiani.

Jäin sentähden vartoomaan sopivata tilaisuutta päästäkseni
ensimmäisellä sinne menevällä laivalla lähtemään. Sillä sinne paloi nyt
mieleni, ja olin päättänyt itsekseni, että päästyäni sinne, en sieltä
enään palaisi; sillä siellä kaukana merien takana, eroitettuna suuresta
sivistyneestä maailmasta, voisin paremmin unhoittaa sen tuskan ja
kaihon, joka nyt kalvoi sydäntäni, muistellessani kadonnutta onnelaani.

Mutta päivää ennenkuin minun oli määrä mennä ottamaan pesti erääsen
Aberdeen nimiseen rekattilaivaan, jonka muutaman päivän kuluttua piti
lähteä Austraaliaan, sain vanhalta isältäni Suomesta kirjeen, jossa hän
lausui toivomuksensa, että kun kerran niinkin lähellä kotomaatani olin
ja kun hän tunsi elämänsä lopun lähenevän, hän soisi minun käyvän
kotona, että hän saisi vielä kerran nähdä minut, nuorimman poikansa.
Samassa sain ainoalta siskoltani kirjeen, jossa hän ilmoitti
viettävänsä häitään, ja toivoi hänkin minun nyt käyvän kotona, kun olin
jo niin kauvan vierailla mailla ja merillä ollut.

Nämä kirjeet päättivät kohtaloni ja muuttivat tulevaisuuteni vallan
toisenlaiseksi kuin mitä olisin itse toivonut, ja päinvastoin kuin itse
olisin sitä suunnitellut.

Sopiva tilaisuus, joka tarjosi mukavan matkan Ruotsiin, vahvisti myös
lisäksi tätä tyhmää päätöstäni.

Eräs ruotsalainen kauppahuone Hudiksvallista oli asiamiehensä kautta
ostanut Liverpoolilaisen Emma nimisen laivan, joka oli painolastissa
tuotava Ruotsiin. Saman laivan oli vielä määrä mahdollisuuden mukaan
palata Englantiin puulastissa ja sieltä purjehtia New-Yorkiin, josta
taas piti matkaa jatkettaman Melbourneen Austraaliaan.

Kun Liverpoolissa sattui siihen aikaan vuotta olemaan vähän merimiehiä,
jotka olisivat halunneet Pohjolaan lähteä, sillä he pelkäsivät,
etteivät kentiesi pääsisi enään sieltä talveksi takaisin, sai asiamies
miehille maksaa vakka-kaupalla 250 markkaa, kesti matka sitten enemmän
tai vähemmän aikaa.

Päätin sentähden käydä kotomaassani, vaikka olinkin aikonut lähteä
Austraaliaan. Otin siis pestin Emma parkkiin. Samalla kirjoitin
Glasgowiin kauppaneuvos E:lle, ilmoittaen etten voinut sinne tulla, kun
isäni oli sairastunut ja halusi minua vielä ennen kuolemaansa nähdä.
Minä pyysin anteeksi sanani syömistä ja lupasin tulla myöhemmin
syksyllä eli sitten, kun tuntisin, ettei enään olisi vaarallista
terveydelleni jäädä maihin. Samalla myös ilmoitin hänelle edellä
kerrotun lääkärin mielipiteet tästä asiasta.

Kahdeksan vuorokautta oltuamme matkalla hyvän hankatuulen autellessa
meitä Pohjolan rantoja kohti, saavuimme Sundsvalliin, jossa kahdeksan
vuotta takaperin olin alkanut vaiherikkaan ja seikkailuista runsaan
merimies-urani.

Viipyessäni sitten muutaman päivän Sundsvallissa, kävin Mich. Pehrson
vainajan äidin luona Hudiksvallissa persoonallisesti tiedustelemassa,
oliko hän saanut ne rahat, jotka vainajan määräyksen mukaan hänelle
New-Yorkista lähetin. Siellä tapasin vainajan vielä uskollisen ja
surevan nuoruuden morsiamen, jolle vein hänen sulho-vainajansa
viimeisen tervehdyksen. Kuusi kuukautta sen jälkeen sain sitten tietää,
että tämä Pehrson vainajan kihlattu Regina oli myös muuttanut tuonelan
tuville uskollisen sulhonsa luokse.

Viikon päivät Ruotsissa oleskeltuani lähdin höyrylaivalla Suomeen,
ensin Waasaan, jossa minulla oli sukulaisia, ja sieltä maalle isääni
tervehtämään.

Isäni ei ollutkaan enään niin heikko kuin sitä ennen, ja hän eli vielä
seitsemän vuotta tämän jälkeen. Mutta liikuttavata ja hauskaa oli
tavata isää, joka jo oli vanhentunut ja harmaantunut niin, että hänen
hiuksensa ja pitkä partansa olivat lumivalkoiset.

Lähtiessäni parkkilaiva Emmasta olin suostunut kapteenin kanssa, että
kuuden viikon kuluttua, kun laiva taasen olisi valmis lähtemään,
palaisin siihen ensimmäiseksi perämieheksi, ja niin kumminkin pääsisin
Austraaliaan, jonne olin sitten päättänyt ainaiseksi jäädä ja siellä
toteuttaa pilventakaiset tulevaisuudentoiveeni.

Mutta eivätpä nytkään toteutuneet laskuni, jotka olin itse tehnyt
lukuun-ottamatta ylintä ohjaajaa, joka ihmisen elämää johtaa usein
päinvastoin kuin ihminen itse päättää.

Ennenkuin oli kerinnyt saada kylliksi olostani kotomaassa ja pääsnyt
taasen paluumatkalle Sundsvalliin, missä laivamme oli, kävi jo
myöhäiseksi, enkä minä enään kerinnytkään sinne siksi, kun
sähkösanomalla minua sinne kutsuttiin. En voinut siis enään samassa
laivassa uudelleen merimatkojani alottaa. Ja niin minusta viimeinkin
oikullisen kohtaloni määräyksen mukaan tuli "maa-krapu", niinkuin
merimiehet maallaeläjiä nimittävät.

Jos ehkä arvoisa lukija vielä uteliaisuudesta kysyisi, miksi en sitten
enään lähtenyt Glasgowiin, jossa varmaan olisi tulevaisuuteni
valoisammaksi muuttunut, niin vastaan tuohon lyhykäisesti ilman laveita
selityksiä, että samana talvena täällä kotomaassani tapasin sen, joka
oli minulle määrätty ikuiseksi elämäni kumppaliksi. Aika parantaa
syvimmätkin haavat, ja niin minäkin, joka hengen ja kuoleman sairaana
olin surrut Mary-vainajata, niin että olin järkeni kadottaa, kumminkin
uudelleen rakastuin ja menin naimisiin. Sillä tavalla sitten kääntyi
tämä elämäni tärkeä lehti, ja sitten alkoi vallan uusi luku.

Mutta ennen kuin tämän luvun lopetan, toivoisi ehkä joku vielä tietää,
mitenkä elämäni ura sitten kulki ja mihin lopulta ankkurini heitin.

Sen tahdon tässä lyhyesti esittää, pyytäen ettei lukija tässä aseta
vaatimuksiaan liian korkealle; sillä ainoastaan se tosiasia, että minun
elämäni ura siitäkin saakka, kun merimiehen toimesta lopulllisesti
luovuin, on ollut harvinaisen mutkaista ja kiverätä, antaa minulle
rohkeutta näin jokapäiväisiä asioita lukijoilleni esitellä.

Jäätyäni Suomeen jouduin ensin erään entisen toverini kanssa
yhtiökumppaliksi pienessä, kukoistavassa kauppahuoneessa, johon panin
pienen jäljellä olevan säästöni. Mutta pari kuukautta kestäneen
tyytyväisyyden ja levon perästä seurasi taasen elämän muutos. Toverini
löi "kintaansa pöytään", ja siihen se ilo loppui.

Sitten olin paremman puutteessa pakoitettu ottamaan kirjurin paikan
eräässä verkatehtaassa, sitä ennen oltuani maalarin opissa puolitoista
kuukautta. Mutta kun olin tottunut liikkuvaiseen toimeen ja raittiiseen
ilmaan, niin pian kävi tukalaksi tuo ainainen huoneessa istuminen, kun
lisäksi konttoorissa vielä oli vähän työtä. Sentähden esitin isännälle
haluni ruveta väliajoilla harjoittelemaan käytännöllisiä töitä
tehtaassa. Siihen suostui isäntäni, ja niin kävin läpi kaikki asteet
verka- ja kehruutehtaan käytännöllisellä alalla.

Pari vuotta tämmöistä tointa hoidettuani aloin väsyä ainaiseen
oleskeluun kuuman, epäterveellisen tehtaan seinien sisäpuolella ja
rupesin kaipaamaan raitista ilmaa. Sentähden erosin tehtaasta ja
rupesin eräälle Ruotsalaiselle kauppahuoneelle asioitsijaksi.

Muutaman viikon siinä toimessa oltuani sain käskyn lähteä
pääkaupunkiin, jossa pitkitin samaa tointa. Neljä kuukautta kestäneen
kauppasopimuksen loputtua sain kirjurin paikan suurenmoisessa
makasiinissa pääkaupungissa, jossa isännän ahdasmielisyyden tähden en
kauvan tullut toimeen. Sitten jouduin taasen kirjanpitäjäksi erään
kirjapainon konttooriin. Siinä oli aikomukseni harjaantua kirjapainon
taituriksi, mutta runneltu terveyteni ei sitä myöntänyt. Siitä
erottuani taas antauduin kauppiaan uralle ja ryhdyin toisen kerran
kauppayhtiöön. Mutta kun ei sekään ruvennut oikein luonnistumaan, menin
taasen väliaikaiseksi kirjuriksi eräälle yhtiölle. Siitä erottuani
lähdin Pietariin venäjänkieltä oppimaan. Mutta sielläkin kova kohtaloni
seurasi minua kantapäilläni, niin että kolmen kuukauden ajalla siellä
ollessani makasin sairaana kaksi erää. Sieltä palasin perin tyhjänä.
Matkalla olin mukana höyrylaiva Constantiinin pienessä haaksirikossa,
autoin miehistöä kansilastia mereen heitettäessä ja alhaalla salongissa
olin avullisena naisille ja lapsille, kun hyökylaine ryntäsi sisään ja
melkein täytti suojat vedellä. Siinä sain vilustumisesta taudin, joka
kesti taasen pari kuukautta.

Sen talven elätin itseäni ja perhettäni antamalla tunteja kirjanpidossa
ja englanninkielessä. Sitten sain taasen kirjurinpaikan eräässä maamme
suurimmassa laivakonttoorissa pääkaupungissa. Nyt luulin jo varmaan
saavuttaneeni mukavan jalansijan yhteiskunnassa, mutta en toki vielä.

Entinen kauppakumppalini, joka asui maalla "hyvin ahtaissa oloissa",
saatuaan kuulla, että olin pääsnyt hyvään asemaan rupesi minulta
pyytämään apua sekä vaatimaan, että toimittaisin hänellekin jonkun
paikan, jossa hän voisi elättää itseään perheinensä. Sen hänelle
toimitinkin. Hän tuli, mutta jonkun ajan kuluttua sai hän minut
houkutelluksi taas ryhtymään kauppaliikkeen perustamiseen. Annoin
houkuttelijan vietellä itseni, ja me avasimme kaupan hyvällä,
lajitetulla tavaravarastolla, jonka saamiseen silloinen isäntäni minua
tehokkaasti auttoi.

Mutta eivätpä nytkään kauppapuuhani ottanut luonnistuakseen, kiitos
siitä kunnon kauppatoverilleni, joka rupesi elämään suuresti ja
harjoittamaan laajaa hyväntekeväisyyttä, jakaen kenelle hyvänsä velaksi
tavaroita. Kuuden kuukauden kuluttua joutui yhteinen liikkeemme sille
kannalle, että sen johdosta jouduin rettelöihin hyvän isäntäni kanssa,
jota kauppatoimeni ohessa vieläkin palvelin, koska kumppalini hoiti
persoonallisesti yhteistä liikettämme. Vihdoin minun täytyi erota
mainiosta paikastani, erottaa kumppalini kaupan hoidosta ja ottaa ohjat
itse käsiini. Mutta asiat olivat jo joutuneet niin huonolle kannalle,
ettei muu auttanut kuin luovuttaa omaisuuteni vararikkoon ja siten
joutua puulle puhtaalle sekä jäädä muutaman tuhannen markan vajaukseen,
josta kaikesta sain kiittää avuliaisuuttani toista kohtaan.

Mutta eivät nämätkään vastoinkäymiset vielä minua kukistaneet eivätkä
saattaneet epätoivoon, sillä eipä hylkää, vaikka koetteleekin Herra.

Vieläkin nousin ylös, loin katseeni tulevaisuuteen toivossa ja
luottamuksella ylimmäiseen auttajaan, ja lopulta taasen rupesi onnen
kelkka kuljettamaan minua ylöspäin. Minä pääsin rautatielle, ja nyt
olen lopultakin kapteenina, mutta semmoisessa laivassa, joka pyörillä
kulkee puhki maiden mantereiden, uhkean puhkuvan höyryhevon
kiidättämänä. Eikä nyt kumminkaan myrskyt eivätkä hyökylaineet uhkaa
minua upottaa levottoman meren pohjaan, niin kuin ennen merillä
liikkuessani.

Loistava tulos kyllä, monet vaivat ja koetukset voitettuani! Mutta minä
puolestani olen kyllä tyytyväinen.



MATKASEIKKAILUJEN ENSIMMÄINEN SARJA


Kun minä pari vuotia takaperin ryhdyin kirjoittamaan "Merimiehen
matkamuistelmia ynnä haaksirikko" nimistä teostani, tuntuivat minusta
muut seikkailuni niin vähäpätöisiltä, ettei maksanut vaivaa niitä
kertoella. Sen tähden alotin mainitun kertomukseni siitä hetkestä, jona
pelastin Maryn ja jouduin hänen vanhempiensa kotiin sekä lopetin
kertomukseni, miten asumattomalta saarelta pelastuin jälleen ihmisten
ilmoille.

Mutta kun minua sittemmin ovat useat tuttavani kehoittaneet muitakin
seikkailujani kertomaan, niin olen minä tämän teokseni alkupuoleksi
kyhäellyt yhteen jaksoon jatkon edellä mainitulle ensimmäiselle
teokselleni ja sitten vasta tässä jälkimmäisessä osassa palannut niihin
seikkoihin, jotka ovat tapahtuneet ennen sitä aikaa, josta
äskenmainitussa ensimmäisessä teoksessani olen kertonut, koska muutoin
olisi asiain järjestykseen tullut yhden hyppäyksen sijaan kaksi. Ja
toivon minä, että hyväntahtoiset lukijani suovat minulle anteeksi tämän
epäjärjestyksen näissä vaatimattomissa kertoelmissani, vallankin kun
oma kainouteni on tähän syynä ollut, niin kuin tässä olen selvittänyt.

       *       *       *       *       *

Oli suloinen kevätpäivä toukokuulla v. 1870. Vieno tuulenhenki
väräytteli satamassa veden pintaa ja heilutteli puistossa pian
puhkeavia lehtipuitten oksia. Tiheissä parvissa tunkeili kirjava
väkijoukko Waasan satamasillalla, mikä lähteäkseen laivalla uusia,
outoja kohtaloita kohti kulkemaan, kuka lähtevää ystäväänsä saattamaan.
Muutamien kasvot loistivat ilosta, toisten silmässä kiilsi kyynel,
jättäessään isänmaansa ja syntymäseutunsa rakkaat rannikot.

Siinä joukossa lähtevien ryhmässä seisoin minäkin, pieni, mutta
tukevakasvuinen, viidentoista vanha pojan nallikka, yksin ilman ystäviä
ja tuttavia.

Lapsuuteni aika ja syntymäseutuni ihanat ja rakkaat muistot kiitivät
mielikuvituksessa silmäini ohi; vanhan isäni murheellinen, varoittava,
rakkautta ilmaiseva katse näytti kehoittavan minua jäämään kotimaahan
oudolta, tuntemattomalta matkalta, jota olin aikeessa aloittaa. Mutta
levoton, haaveksiva, seikkailuja ikävöivä mieleni kaipasi muutosta, ja
huolimatta muusta, sai päätökseni voiton. Minä jätin kuin jätinkin
kotini, isäni ja kaikki, mitä minulle rakasta oli, ja lähdin maailman
myrskyjä kokemaan ja onneani vieraissa maissa etsimään.

Höyrylaiva Sundsvall, joka oli lähtemäisillään Ruotsiin, soitti
viimeisen kerran. Mukaan lähtevät matkustajat kutsuttiin astumaan
laivaan, rannalle jäävät käskettiin poistumaan. Rantasilta vedettiin
sisään, matkustajain passit tarkastettiin ja laivan köydet
irroitettiin. Verkalleen kapteinin komentosanain mukaan kone pantiin
käymään, ja hetken propelleillaan vettä piestyään käänsi laiva keulansa
laiturista kaunista saaristoa kohden. Vauhti kasvoi kasvamistaan, ja
pian alkoi kaunis Waasan kaupunki kadota näkymättömiin. Sivuutettiin
Brändöö suurine tehtaineen y.m. Waasan kauniit seudut muuttuivat pian
utukuvaksi, ja hetken kuluttua oltiin ulapalla, jossa jo tavallisen
navakka tuuli aikoi laivaa keinutella.

Rupesin joutessani tarkastelemaan laivassa olevia matkakumppaleitani,
tapaisinko ketään tuttavaa, mutta turhaan. Niistä viidestäkymmenestä
matkustavasta, jotka mukana seurasivat, en ketään tuntenut, sillä
kaikki olivat outoja, samoin kuin maailma, jota kohti lähdin kulkemaan.

Noiden huomioitteni jälkeen vaivuin mietteisiin, ja katseeni vaelsi yli
levottoman ulapan tulevaisuuteen. Nyt vasta, kun olin vapaa, aloin
tarkemmin miettiä tilaani. Olin juuri ostanut perämiehen suojasta
pilettini sekä vaihtanut loput markkani Ruotsin rahaksi. Tämä jäännös
pienuutensa tähden juuri alkoi huolestuttaa minua, sillä tuskinpa moni
niin pienillä varoilla lähtee outoon maailmaan, ulkopuolelle oman
maansa rajoja, sillä kukkarossani kilisi ainoastaan yksi kruunu eli
yksi markka neljäkymmentä penniä. Olin nimittäin lähtöni edellisenä
päivänä joutunut muutamien hurjien veitikoiden pariin, joiden kanssa
vietin komeita läksijäisiä, ja niin oli matkakassani kutistunut, enkä
kuitenkaan enään voinut lähtöäni tuonnemmaksi lykätä, kun kerran olin
niin aikonut ja siitä ihmisille ilmoitellut.

Tultuani Ruotsin puolelle Sundsvallin satamaan, en tiennyt mihin
kääntyä ja missä saada ensimmäisen yösijan, sillä noin pienellä
kassalla en uskaltanut juuri mihinkään kalliiseen hotelliin mennä.

Nostin kistuni ja säkkini laiturille toisten esimerkkiä seuraten, ja
hämmästyneenä seurasin vilkasta liikettä, joka laiturilla ja
ympäristöllä vallitsi. Seisoessani siinä tunnin pari, miettien mihin
kääntyä, rupesi aurinko jo menemään mailleen. Samassa huomasin
läheisyydessäni nurin kaadetun suurenlaisen veneen, jonka alle ryömi
yksi omia kansalaisiani. Hänen esimerkkiään seuraten hinasin kistuni
veneen luo, ja nähtyäni ettei siellä muita ollut kuin edellämainittu,
kiskoin säkkini veneen alle, tervehdin toveria, esitin itseni ja
kysyin, olisiko hotellin isännällä ollut mitään vierasta vastaan.
Vastaukseksi sain mörähdyksen; joka ei juuri ilmaissut, oliko asuja
kaksi vai nelijalkainen. Minä otaksuin vastauksen kumminkin
hyväksymiseksi, ajatellen että "maassa maan tavalla". Sitten otin
säkistäni makuuvaatteita ja paneuduin maata. Pyytämättä jaoin
mukavuuteni oudon toverini kanssa, ja pitkittä puheitta nukuimme syvään
uneen. -- Semmoinen oli minulla ensimmäinen yösijani Ruotsin
valtakunnan alueella.

"Aamulla varhain, kun aurinko nousi, kun minä unestani heräsin", oli
minun sydämeni hämmästystä täynnä, kun keksin oudon yösijani. Toverini
heräsi samalla ja tervehti minua omalla suloisella suomenkielellä, sekä
tuntui olevan kiitollinen osoitetusta ystävyydestäni.

Toisen ja kolmannen yöni vietin sataman rannalla suuressa olkiaumassa
muutamien muiden suomalaisten keralla. Kolmantena päivänä olivat rahat
lopussa, niin ettei ollut enää äyriäkään taskussani, nälkä vaan kurni
vatsassa. Kolmannen päivän iltapuolella tuli eräs Roslagenin laivan
kapteini tiedustelemaan, olisiko ketään semmoista, joka haluaisi merille
lähteä. Minä olin ainoa halullinen ja sentähden sain kutsun seurata
häntä laivaan.

Laiva, johon tulin, oli pieni priiki, ja sen oli määrä lähteä
Hollantiin. Siinä oli miehistönä ainoastaan perämies, kaksi matruusia,
kokkipoika sekä minun kanssani kaksi jungmannia. Toinen, minun ikäiseni
poika, joka jo oli yhden kesän ennen merellä kulkenut, tahtoi olla
liian mahtava minua kohtaan, jota tietysti minun kuuma vereni ja
tulinen luontoni eivät oikein suvainneet. Seurauksena oli, että
ennenkuin ensimmäinen päivä oli lopussa, jouduimme tekemään lähempää
tuttavuutta tukkanuotan vedossa ja nyrkkitappelussa. Suomalainen
karhunpoika sattui olemaan jykevämpi, ja sen tähden sai Roospiikki
selkäänsä ja naamansa oivallisesti pehmitetyksi. Kun matruusit, jotka
myös olivat Roslaagenista, näkivät, etten minä heidänkään vihaisia
katseitaan peljännyt, vaan sivumennen viittasin vyölläni olevaan
pohjalaisen aseesen, peljästyivät he niin, että menivät kapteenille
valittamaan, etteivät he muka uskaltaisi lähteä merille tuommoisen
suomalaisen villin seurassa, joka vielä lisäksi osaa noituakin.
[Alhaisemman kansan keskuudessa Skandinaavian maissa kulkee vieläkin
semmoinen huhu, että suomalaiset osaavat noitua.]

Kapteenin suosion olin sentään saavuttanut jo siihen määrään, ettei hän
olisi tahtonut minua laskea pois, kun hän selvästi huomasi, missä syy
oli. Mutta kuu päivää ennen, kun piti mentämän laivakonttooriin
merimies-valaa tekemään, tuli tarjolle eräs suuri roslaagenilainen
miehen retvana, joka oli perämiehen veli, niin suostui kapteeni vihdoin
vaihtamaan. Minä sain maksun viideltä päivältä, kaksi ja puoli kruunua
kultakin, ja sain lähteä laputtamaan tieheni. Ja niin päättyi minun
ensimmäinen merimiesretkeni meidän asianomaisten molempien mieliksi ja
iloksi.

Laivasta vapaaksi päästyäni en enään epäillyt mennä
merimieskortteeriin, sillä olihan minulla nyt rahaa kaksitoista ja
puoli kruunua, ja nyt olin mielestäni "merimiehen kiirastulen lävitse
käynyt!"

Oltuani viikon kortteerissani, sain paikan erääsen ruotsalaiseen
Gustava nimiseen parkkilaivaan, joka oli lähtevä lankkulastissa
Englantiin Fahlmouthiin. Palkkaa luvattiin 22 kruunua kuukaudelta.
Saatuamme laivan lastiin, johon kului 2 viikkoa, lähdettiin vihdoin
purjehtimaan. Tuuli oli tavallisen navakka, joten minulle tutui hyvin
oudolta, kun laiva kallisteli niin, etten tahtonut osata kävellä ja oli
täysi työ pidellessä kiinni, etten nurinniskoin tullut viskatuksi, ja
sentäänkin piti työtä tehdä.

Illan kuluessa, kun rupesi hämärtämään, tehtiin miesten jako. Se käy
siten, että koko miehistö kutsutaan laivan peräpuoleen, jossa he
asettuvat riviin, kapteenin ja perämiehen eteen. Ensin kapteeni kutsuu
yhden miehistä omalle puolelleen, sitten taasen perämies samoin ja niin
eteenpäin vuoron mukaan, kunnes koko miehistö on jaettu. Minä ja eräs
ruotsalainen kamreerinpoika jouduimme siten perämiehen osastoon, jossa
kyllä saimme tulla tuntemaan merikuria.

Tuuli rupesi yhä yltymään, niin että saimme kääriä boogenprammi-purjeen
isolla mastolla, ja me kaksi ensireisun poikaa saimme käskyn kiivetä
ylös. Mutta kun emme kumpainenkaan olleet ennen koskaan mastossa
käyneet, pelotti tuo retki meitä kauheasti, sillä laiva kulki jotenkin
paljon kallellaan ja keikkui niin, että päätämme jo kannellakin vähän
pyörrytti. Mutta kun perämies oli pari kertaa meitä köydenpätkällä
jotenkin tuntuvalla tavalla muistuttanut ja kun tuota voitelua näytti
enemmänkin riittävän, niin vaikutti se kuin sähkö meidän jäseniimme, ja
enensi meidän rohkeuttamme, niin ettemme peljänneet enään
kuolematakaan, niin kuin tuota ihmeellistä köydenpätkää. Me aloimme
kiipeemisemme sydän kurkussa. Joka kerta, kun pelko alkoi uudestaan
meitä vallata, sen mukaan mitä korkeammalle tulimme, antoi perämies
meille uusia voimia näyttäessään tuota taikavoimaista köydenpätkää
laivan kannelta.

Vihdoin pääsimme ylös; mutta raa'alla vasta tuska tuli, kun täytyi
pidellä molemmin käsin kiinni ja sentään tehdä työtä, niin että tuskan
hiki virtana juoksi pitkin koko ruumistamme. Lopulta onnistuimme
saamaan purjeet kiinni auttavasti. Mutta kun tulimme alaa jälleen
nauraa irvisteli meille koko miehistö, vaikka me vapisimme niin,
etteivät jalat tahtoneet meitä kannattaa. Mutta seuraavalla kerralla,
kun taasen jouduimme ylä-ilmoihin, oli jo pelko haihtunut, tie oli
tuttua, vaikka vaarallistakin, samoin kuin ennen muinoin kouluun
mennessä, kun läksy ei ollut oikein hyvin päässä.

Usein pitkin matkaa, kun joku uusi merimiehen työ oli opittava, oli tuo
ihmeellinen, vaikuttava köydenpätkä apuopettajana hyväntahtoisen
perämiehen kädessä, eikä hän sitä koskaan säästänyt. Ja aina se teki
semmoisen merkillisen vaikutuksen, että tultuamme takaisin
Fahlmouthista Ruotsiin kolmen kuukauden kuluttua, osasin kaikki työt,
mitä matruusin laivassa tarvitsi tietää ja osata.

Mitään erityistä muuta mainittavaa ei tapahtunut tuolla ensimmäisellä
merimatkalla. Minä olinkin sentähden kaikin puolin tyytyväinen tähän
uuteen elämäni uraan.

Fahlmouthin satamaan tullessa ihmettelin sen ihanaa, satumaisen
kaunista luontoa. Kuljimme äärettömän korkeain rantaäyräitten ja hyvin
viljeltyjen seutujen välitse noin 6 tunnin vaiheella. Kaupunki on
ihanan lahdekkeen perukassa mäen rinteellä, niin että se
kokonaisuudessaan näkyy ulapalle lahteen tultaessa. Kaupungin asukkaat
ovat kaunista kansaa, olletikin naiset, jotka ovat miellyttävimpiä ja
kauneimpia kuin mitä koko Englannin valtakunnassa tulin näkemään.
Heidän herttainen ystävällisyytensä ja vierasvaraisuutensa lisäksi
paljon vaikuttaa heidän miellyttäväisyyteensä.

Fahlmouthissa purjettuamme puulastimme sekä otettuamme sijaan täyden
lastin kivihiiliä, jätimme tuon herttaisen kaupungin ystävällisine
asukkaineen, oltuamme sen satamassa 6 viikkoa. Monta sanomattoman
hauskaa iltaa ja hetkeä vietimme siellä.

Sundsvalliin palattuani ja Gustavasta erottuani vietin siellä 3 viikkoa
täydellisesti iloisen meripojan elämää. Sitten otin pestin erääsen
Norjalaiseen Bayard nimiseen laivaan, jonka kapteenin nimi oli
Andersen, ala-matruusiksi ja sain 30 kruunua kuukaudelta palkkaa.

Mutta hyvät ystävät! Sielläkös vasta tuli köysipatukkaa oikein Porvoon
mitalla. Laiva oli puulastissa ja matkalla Hollantiin. Kun tässä
laivassa ei ollut juuri muuta huvitusta kuin patukan tanssittaminen
arkaluontoiselle selkänahalle, niin tahdon kertoa muutamia kohtia
elämäni vaiheista tämän matkan kuluessa.

Eräänä yönä, paria päivää ennen tuloamme Hollantiin, sain kapteenilta
käskyn mennä irroittamaan erästä purjetta, joka oli skansin katon
päässä olevassa staagissa, enkä pimeässä saanut sitä kirvoitetuksi niin
pian kuin kapteeni olisi vaatinut, joten hän ryntäsi sinne minulle
avuksi oikein tuntuvalla tavalla. Hänen nyrkkinsä paukahti minun
nenääni kohti semmoisella voimalla, että syöksyin laivan kannelle ja
veri virtana pursui nenästäni. Olin kumminkin sitä ennen saanut purjeen
irroitetuksi, joten ei kapteeni enään kerinnyt muuta kuin antaa vapaan
matkan sieltä kannelle. Nyt juolahti mieleeni pieni kepponen,
erittäinkin kun jo olin useita kertoja ennen saanut tehdä tuttavuutta
yhtä hyvin kapteenin kuin perämiehenkin nyrkkien ja patukoiden kanssa.
Päätin siis kerta kostaa.

Minä huomasin pudotessani, että muutamia matruuseja seisoi
läheisyydessäni. Nauraa irvistäen he lauloivat ivaten: "Peijakas
vieköön, saipa Suomen poika aika lätkäyksen kapteenilta!"

Pudottuani kannelle, rupesin haikeasti vaikeroimaan, annoin nenästäni
virtaavan veren kokoontua suuhuni, tuhrin sillä kasvoni ihan punaiseksi
ja makasin sitten vallan liikkumattomana, välin päästäen ilmoille
surkeita valitus-ääniä ikään kuin kuoleman tuskissa oleva ainakin.

Pian saavutinkin tempullani toivotut seuraukset. Miehistö kokoontui
ympärilleni huutaen, että nyt oli tapahtunut murha, johon kapteeni oli
syypää. Pian oli kapteenikin vieressäni kauheasti pelästyneenä
katsellen, kuinka veri virtasi nenästäni ja verinen vaahto pursui
suustani.

Kiiruusti käskettyään miehet kantamaan minut omaan suojaani, riensi hän
kajuttaansa hakemaan lääkkeitä, joilla mahdollisesti voisi minut
virkistää ja saada minut jälleen henkiin.

Hiljaa, varovasti minut kannettiin suojaani, laskettiin vuoteelleni ja
koitettiin jos joitain keinoja saadakseen minut virkoomaan. Mutta
koetukset näyttivät kaikki turhaan raukeevan. Vihdoin saapui
kapteenikin tuoden mukanaan etikkaa, kölninvettä ynnä muita hajuvesiä
sekä pullollisen viiniä ja Hollannin viinaa.

Hajuvesiä haistatettiin, etikalla hierottiin ohimoitani vuoroon viinan
ja kölninveden kanssa, mutta turhaan. Verinen vaahto vain aina pursui
suustani. Lopulta keksi kapteeni keinon. Hän rupesi pullon suusta
kaatamaan viiniä suuhuni, ja se oli onnellinen, tepsivä keksintö!
Kuolevainen rupesi nielemään, verinen vaahto loppui suusta ja
tointuneen huulet vetäysivät rauhalliseen hymyyn. Kuta enemmän viiniä
valui alas kurkustani, sitä levollisemmaksi tulin; puistutukset
taukosivat, nyrkit aukesivat, ja vihdoin aukesivat silmänikin. Kasvoni
pyyhittiin hajuvedellä kostetulla pyyhinliinalla, ja kaikki kauheat
jäljet poistettiin.

Kapteeni päästi riemun huudahduksen nähdessään että silmäni avasin, ja
rukoili minulta anteeksi, että hän oli minua niin pahoin lyönyt, ja
lupasi minulle maksaa palkkioksi mitä hyvänsä tahtoisin, jos jäisin
eloon. Mutta minä en voinut puhua; huuleni liikkuivat, mutta ääntä en
saanut kurkustani; loin vain hämmästystä ilmaisevan katseen ympärilleni
ja pöydällä olevaan viinipulloon ja ummistin taasen silmäni. Rintani
rupesi taasen huokumaan ja hengitys kävi vaivalloisesti. Kapteenille
tuli taasen tuska. Hän sieppasi viinipullon käteensä ja tyhjensi puolet
sen sisällöstä kurkkuuni. Siitä taasen silmäni aukesivat; täydellä
tajulla ojensin käteni kapteenille ja nyökkäsin päätäni anteeksiannon
merkiksi. Sitten hengitykseni kävi tasaisemmaksi ja vihdoin lausuin
heikolla juopuneen äänellä: "Jättäkää minut rauhaan, nyt ei minua
vaivaa enään mikään; antakaa minun nukkua!"

Ummistin silmäni, ja sitten vasta toden teolla en tiennyt mistään
mitään; nukuin sitten viinin ja viinan vaikutuksesta useampia tunteja.

Olin koko tepposen näytellyt niin todenmukaisessa muodossa, ettei
yksikään tovereista paremmin kuin kapteenikaan laisinkaan voinut
aavistaa, että se oli teeskentelyä alusta loppuun saakka, vaikka
vaivoin huuliani ja kieltäni purren sain nauruni pidätetyksi, niinkuin
sitten myöhemmin oikeuden edessäkin valan ehdolla siitä tapauksesta
todistettiin, josta etempänä tarkemmin.

Siitä hetkestä lähtein ei kapteeni eikä perämies enään uskaltaneet
minuun koskea, sillä minä olin uhannut viedä heidät oikeuteen
vastaamaan ihmisrääkkäyksestä, niin pian kuin Sundsvalliin
palattaisiin.

Kun sitten ensikerran menin ruoriin, tuli kapteeni puheilleni, tarjosi
minulle ryyppyjä ja hedelmiä sekä 100 kruunua sovintoja, jos en vaatisi
häntä lailliseen edesvastaukseen. Viinikulaukset ja hedelmät otin,
mutta en rahaa; vakuutin vain, etten olisi tapauksesta millänikään, jos
vain vastaisuudessa saisin olla rauhassa rääkkäyksistä, johon ehtooni
ukko ilolla suostui.

Ruorivuoroni loputtua antoi hän minulle pari pulloa viinaa ja 2 naulaa
sokuria sekä käski minun tarjoamaan miehistölle grogia. Minä otin
lahjat ja poistuin kiittäen ja partaani naureskellen.

Kolme päivää tämän tapauksen jälkeen saavuimme Hollannin eli
Alankomaitten rannikolle. Tavallisesti näkee muualla maan kajastavan
useampien meripenikulmien päähän; mutta rannikko täällä, eli oikeastaan
maa, näkyy sitten vasta, kun laiva tulee ihan lähelle; sillä merenpinta
on useampia jalkoja korkeammalla kuin maan pinta, jonka tähden mahtavat
jättiläissulut estävät merivettä peittämästä laajat rantaseudut.
Alankomaat ovat hyvin viljeltyä ja tiheään asuttua maakuntaa. Sen
viljavat ja kauniit, hyvin hoidetut vainiot ja puutarhat oikein
hämmästyttävät ja viehätyttävät ensikertalaista katselijaa.

Satamassa purjimme puolet pelkkalastiamme. Kolme päivää siinä oltuamme
hinattiin laivaamme eteenpäin pitkin kanavaa. Hevoset kävelivät kanavan
molemmilla rannoilla ja vetivät laivaamme lukemattomien sulkujen
lävitse sisämaahan päin. Koko matkan juoksi jäljessämme pitkin kanavan
varsia suuret poika- ja tyttölaumat, joilla oli jaloissaan kömpelöt,
pystykärkiset puukengät ja jotka huusivat herkeämättä: "antakaa leipää,
antakaa leipää!"

Kuusi tuntia kesti tämmöistä kulkua, kunnes saavuimme erääsen pienen,
vilkasliikkeisen maakylän satamaan. Koko matkan olimme kulkeneet
kauniitten, viehättävien kylien, puutarhojen ja viheriöitsevien peltojen
keskitse. En ikänä ole niin viehättävien, lumoavien seutujen lävitse
kulkenut vesitietä, kuin tällä matkallani Alankomaissa.

Siellä viivyimme taasen 10 vuorokautta, kunnes saimme lastin purjetuksi
ja lähdimme painolastilla paluumatkalle jälleen Sundsvalliin.

Joka ikinen ilta Hollannissa pääsin maissa käymään ilman mitään
vaikeutta; olin näet tuon tapaturmakohtauksen jälkeen päässyt julman
kapteenin suosikiksi, näennäisesti vaan, en toki todellisesti.

Olin jo kerinnyt merimieselämään ja sen iloihin ja huvituksiin niin
perehtyä, että joka ilta käytin hyväkseni vapauttani hurjimmalla,
hillitsemättömimmällä tavalla. Ja kyllä Hollannissa tarjoutuukin
merimiehelle huvia ja iloa, siellä kun hienompi sukupuoli on niin
viehättävätä, etenkin kun se käy vaatetettuna omituisiin, sieviin
kansallispukuihinsa ja kahisevaan silkkiin ja pitseihin.

Monta iloista hetkeä siellä vietettyämme sekä opittuamme yhtä ja toista
tuossa kirjavassa, häärivässä muurahaispesässä, jätimme sinne kaikki
kainaloiset kanamme ynnä muut huvituksemme ja saavuimme taasen
Pohjanmeren levottomalle ulapalle. -- Mutta eihän merimiehellä
yksitoikkoisessa elämässään olisikaan mitään nautintoja, millä
virkistää itseään, jos ei käyttäisi hyväkseen niitä muutamia hetkiä,
mitkä hän pitkien kuukausien kuluttua saapi viettää ihmisten seurassa.
Kun ei hänellä sitten ole omaisia eikä kotoa missään, eikä ketään, kuka
hänestä välittäisi, joutuu hän usein intohimojensa ja hurjan luonteensa
uhriksi. Ja tämä se juuri on, joka merimiehiä saattaa ennenaikaiseen
hautaan, sillä elämä merellä kyllä on omiansa karkaisemaan hänen
ruumistaan alinomaisessa taistelussa mahtavan meren ja luonnonvoimien
kanssa. Tämä taistelu tekee hänen luonteensa ylimieliseksi ja
kuohahtelevaksi, ja tässä siis on tuo merimiesten hurjuuden ja
uhkarohkeuden syy.

Paluumatkalla tapahtui pieni hauska kohtaus, joka on omiaan valaisemaan
merimiehen luonnetta ja hänen elämänsä yksitoikkoisuutta merellä.

Olimme useampia päiviä saaneet heilua Pohjanmerellä ihan tyynellä meren
pinnalla. Ei mikään merimiehelle käy niin ikäväksi, kuin tuommoinen
rasittavan kuuma, tyven ilma, jolloin laiva ei pääse kulkemaan
paikaltaan. Heikko maininki heiluttelee laivaa joka suunnalle; purjeet
riippuvat velttoina, lyöden ja lapsutellen edes ja takaisin; mastot ja
raakapuut narisevat yksitoikkoisesti. Kaikki on niin masentavaisen
hiljaista, että merimies tuskin pysyy hereillä. Tuon tuostakin tuulonen
ikään kuin hengähtää vähän ilmassa, ja silloin koitetaan purjeita aina
asettaa melkein tuntumattoman tuulenhengähdyksen mukaan. Mutta kaikki
turhaan; taasen seuraa sama velttous, sama korvia ja ytimiä vihlova
yksitoikkoinen narina ja purjeiden lapsutus.

Kolmannen päivän iltana tämän samaisen ikävän tyynen kestäessä, oli
minun vuoroni vahdin muuton aikana kello 8 mennä ruoriin. Seisoessani
siinä ja tirkistellessäni vuoroon kompassiin, vuoroon noita veltosti
riippuvia purjeita, olin melkein nukahtaa ruorin pyörän ääressä, kun
kuulin vieressäni kapteenin karhean äänen.

Tämä raju mies, kapteeni Andersen, oli kotoisin Norjasta ja syntynyt
Arendalissa. Hän oli 7 jalkaa pitkä, leveähartiainen, lyhytkaulainen ja
suuripäinen. Hänen kasvoissaan oli kamalan rokon arvet ja väriltään ne
olivat tulipunaiset. Leuka oli leveä, samoin suu, ja nenä tavattoman
suuri, punervan sininen ja käyrä. Sieramet olivat suuret, mutta silmät
pienet, ilkeän näköiset ja viheriän väriset, eivätkä nämä milloinkaan
voineet sekuntia pitemmältä samaan paikkaan katsoa. Kulmakarvat olivat
tuuheat ja otsa matala ja sisäänpainunut, tukka punaisen ruskea, tuuhea
ja takkumainen. Hän oli jotenkin isovatsainen, mutta rinta
sisäänpainunut. Koko tätä merikarhua kannattavat sääret olivat väärät
ja jalat tavattoman suuret, niin että neljätoista tuumaa pitkät anturat
eivät olleet hänelle liiaksi pitkät. Kädet olivat niin mittavat, että
sormenpäät ulottuivat polviin saakka ja käsivarret jäntevät kuin laivan
partuunat. Hänellä oli merellä aina päässään ruskea leveälierinen
huopahattu ja yllään sininen pitkä friisitakki ja keltaiset englannin
nahkaiset housut. Kaulassaan hän aina käytti suurta, erinomaisen
kirjavaa silkkiliinaa. Se oli merimiehen solmuun solmittuna ja molemmat
päät heitettyinä hartioille, jossa ne liehuivat ja loistivat kilpaa
hänen pitkän, tulipunaisen partansa kanssa. Tavallisesti nimitimme
häntä takanapäin robokiksi.

Huomattuani kapteenin läsnäolon, rupesin sopivaan asentoon ja kysyin,
mitä hän suvaitsi käskeä.

"Etkö sinä, Suomen juntti, osaa noitua tuulta?" kysyi kapteeni, "koska
olen suomalaisista kuullut, että he ovat mestareita siinä taidossa.
Koitapas nyt taitoasi; emmehän me tällä kurin pääse koskaan perille",
lisäsi hän kärsimättömästi, asettuen eteeni seisomaan, ilkeä hymy
rumilla kasvoillaan.

"Kyllä minä noitua osaan", vastasin hänen kysymykseensä, samalla
itsekseni päättäen laskea vähän pilaa hänelle, "Ei ole mikään vaikea
temppu loihtia tuulta. Jos kapteeni olisi jo ennen asiasta maininnut,
niin voisi meillä jo olla hyvä hankapurje. En ole turhaan kahta vuotta
lapsuuteni aikaa Lapissa viettänyt; mutta minä en voi loihtia muuten
kuin siinä tapauksessa, että minua nimenomaan siihen pyydetään; sillä
muutoin menettää loihtimistaitoni voimansa."

Kuultuaan minun rohkean puheeni, vilkasi kapteeni tuon tuostakin salaa
minuun; mutta kun olin totisen näköinen eikä hän huomannut muodossani
tai äänessäni vähintäkään pilantapaista, vastasi hän sitten pilalla tai
täydellä todella.

"Totta tosiaan, poikaseni, luulenpa sinun melkein tarkottavan mitä
puhut" Mutta hetken mietittyään hän lisäsi kärsimättömästi: "Loruja
vain kaikki loihtimiset; minä en kärsi pilaa", ja luoden kiukkuisen
katseen minuun hän poistui suojaansa.

Mutta pian hän tuli takaisin, katsahti tähystellen pilviä, otti pienen
pullon taskustaan, kaatoi siitä suuhunsa aika kulauksen ja ojensi
pullon minullekin, kehoittaen minua vahvistamaan itseäni pullon
sisällyksellä, lisäten puoleksi ivalla, puoleksi täydellä todella:
"Koitahan sitten loihtia tuulta, niin saat taalerin rahaa ja kaksi
pulloa tätä ainetta".

Maistettuani tarjotusta pullosta, tunsin itseni hilpeämmäksi vastasin,
yhä pilaani jatkaen: "Kuulkaas nyt, kapteeni! Uskokaa jos tahdotte,
mutta ennen kuin kello on tänä yönä kaksitoista lyönyt, on meillä hyvä
hankapurje, ja se on niin totta, kuin sekin, että minä olen suomalainen
läheltä lapin rajoja!"

"Niin, totta tosiaankin; mutta jos sinä valehtelet ja lasket pilaa
minusta, niin on köydenpätkä tanssiva selkäpiitäsi pitkin", murisi hän
vastaukseksi ja meni jällen suojaansa.

Minua jo rupesi vähän pelottamaan, että olin mennyt liian pitkälle
pilanteossani, sillä kokemuksestani tiesin, ettei hän ollut hidas
vihaan eikä köysipampun heiluttamiseen. Sentähden oikein rukoilin
sydämmestäni Jumalaa, että hän antaisi meille tuiman tuulen, jotta
pelastuisin tuon merikarhun vihasta. Ja merkillistä kyllä, joko sitten
Jumala kuuli rukoukseni tai luonto muutoin näytti oikkujaan, niin
kumminkin noin yhdentoista aikoina rupesi tuulenhenki käymään, ensin
vienosti, mutta vähitellen rupesi sen voima kasvamaan, kunnes
vahdinmuutoksen aikana kello 12 yöllä oli tavallisen navakka
hankatuuli, niin että jo hyvin kannatti pinnistää purjeet.

Olin juuri aikeissa kömpiä suojaani levolle mennäkseni, kun perämies
tuli skansin ovelle, kutsuen minua, ensi kerran nimeltäni, tulemaan
peräpuoleen kapteenin puheille. Minä arvasin heti, mikä oli asiana, ja
kävellä tallustelin vakavana ja hyvin ankaran sekä itsetietoisen
näköisenä kapteenin luo.

Tultuani sisään seisoi ukko hajasäärin, kädet taskussa ja kasvot
tavattomasti punottaen, sillä nähtävästi hän oli ottanut muutaman
ryypyn liikaa.

"Sinäpä olet kelpo poika, oletpa hitto vieköön niinkin", huusi hän heti
vastaani. "Sinä näyt sittenkin olevan tavallinen Suomalainen peikko,
joka osaat loihtia. Tässä saat luvatun palkkion, jos tuuli oli sitten
sinun tai paholaisen luoma; mutta mene nyt pian edestäni pois, taikka
minä joudun raivoon", murisi hän. Kyllä minä vielä koetan, osaatko sinä
todellakin loihtia!"

"Älkää huoliko kiivastua, herra kapteini", lausuin minä, rohkaistuna
onnistuneesta pilasta, "kun olen kerta päässyt alkuun, voin loihtia
teidät vaikka taivaalla lentäväksi korpiksi taikka jäämerellä
kömpiväksi jääkarhuksi". Samalla loin häneen niin tuiman katseen, että
hän tietämättään otti pari askelta taaksepäin, luullen todellakin minua
noidaksi. Minä taasen olin päättänyt koettaa säilyttää saavutettua
valtaani, niin kauvan kuin mahdollista olisi. Ja se luonnistuikin niin
hyvin, että siitä lähtein sain olla ja menetellä niinkuin itse tahdoin.
Lopulta huomasin sitten, että kapteeni vaan odotti hartaasti sitä
päivää, jona pääsisi minusta erilleen.

Muuta mainittavaa ei enään sillä matkalla tapahtunut. Hyvä tuuli
kiidätti meitä aina lähemmäksi Ruotsin pohjoista rantaa ja, oltuamme
kaikkiaan kaksi ja puoli kuukautta poissa, saavuimme jälleen minulle
tutuksi tulleeseen Sundsvalliin.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja sen johdosta pyysin taas rahaa
parikymmentä kruunua, saadakseni mennä maihin ja samalla muka
näyttämään kipeätä jalkaani, jossa oli ollut vamma siitä saakka, kun
kapteeni oli minua lyönyt; sääriluussa oli ollut vanha arpi, mutta
pudotessani oli se kolahtanut skansin kattolistaan ja oli siitä lähtein
tahallisen huolimattoman hoidon tähden pysynyt umpeen-parantumatta.

Kapteeni loi minuun aran, epäselvän katseen ja kysyi, kannoinko vielä
vihaa häntä kohtaan. Hän antoi minulle 30 kruunua ja mainitsi, että se
sai olla minulle juomarahaksi, eikä hän ottaisi sitä lukuun
palkkatiliini.

Saatuani rahat ja kiitettyäni lahjasta, poistuin laivasta, mutta
itsekseni ajattelin: "Kyllä kymmenkertaisesti antaisit, jos tietäisit,
mitkä aikomukset liikkuvat mielessäni sinua kohtaan tyynen,
yksinkertaisen kuoreni alla".

Tultuani kaupunkiin, etsin ensi työkseni taitavan lakimiehen ja pyysin
häntä asian-ajajakseni. Minä kerroin tarkoin kaikki kapteenin
harjoittamat julmuudet ja rääkkäykset itseäni kohtaan ja pyysin, että
hän toimittaisi tämän merikarhun töistänsä lailliseen edesvastaukseen.
Samalla ilmoitin, etten enää uskaltaisi laivaan takaisin mennä, sillä,
lausuin, se olisi samaa kuin meno hirteen. Minä ilmoitin myös niitten
nimet, jotka voivat todistaa syytökseni todeksi, ja rukoilin häntä
pelastamaan minua kiduttajani käsistä.

Tuloksena tästä olikin se, että 8 päivän kuluttua olimme oikeussalissa,
minä ja puolustajani sekä kapteeni Andersen laivan koko miehistön
kanssa.

Kun tuomari oli lukenut syytökseni kaikkine sivuseikkoineen, jotka
kaikki asian-ajajani oli taitavasti kokoonpannut, vastasi kapteeni,
että minä olin pestattu Norjan lain mukaan, eikä hän siis ollut
velkapää vastaamaan minun tekemiini syytöksiin täällä. Sitä paitsi olin
minä ollut laivasta pois ilman luvatta 8 vuorokautta, ja merilaki
säätää, että se, joka yli 24 tuntia päällikön luvatta viipyy poissa
laivasta, on karkurina pidettävä ja sen johdosta menettänyt lailliset
oikeutensa. Näillä perusteilla hän vaati syytteen kumoamista ja
syyttäjän vangitsemista asetusten mukaan.

Siihen vastasi asiamieheni, että min asianmukaisessa järjestyksessä
ennen 24 tunnin kuluttua olin ilmoittanut itseni Venäjän konsulin
luona sekä pyytänyt sen viraston suojelusta; ja koska pidetyssä
poliisitutkinnossa oli ilmitullut raskauttavia asianhaaroja kapteenia
vastaan ja hänen oli todistettu väärinkäyttäneen valtaansa sekä
väkivaltaisesti kohdelleen syyttäjää, niinkuin miehistö oli todistanut,
oli hän saanut konsulinvirastolta kehoituksen nostaa virallinen kanne
kapteenia vastaan sekä vaatia häntä vastauksen-alaiseksi teoistaan.
Tämän johdosta pyysi asian-ajajani, että todistajat laillisessa
järjestyksessä valallisesti kuulusteltaisiin.

Tämän jälkeen alkoi kuulustelu, jota kesti 2 tuntia, ja loppupäätös oli
semmoinen, että voitto kallistui minun puolelleni kapteenin suureksi
harmiksi.

Minä voitin asiani täydellisesti. Päätöksellään vapautti oikeus minut
heti laivan palveluksesta ja tuomitsi kapteenin maksamaan minulle 400
kruunua kipurahoja ynnä täyden palkan, lukien saman vuoden loppuun
saakka. Sitä paitsi velvoitettiin hän maksamaan minulle 80 kruunua
oikeudenkäynti-kulunkia sekä kymmenen vuorokauden ruokarahat, jotka
minun laskuni mukaan tekivät 40 kruunua. Kaiken tämän lisäksi
tuomittiin hän maksamaan sakkoa merilain rikkomisesta 265 kruunua.

Kapteenin silmät iskivät tulta ja salamata minua kohden, kun hän oli
tuomion kuullut. Mutta todisteet olivat häntä vastaan olleet niin
selvät, ettei hän katsonut ansaitsevan edes vedota korkeampiin
oikeuksiin, ja niin hänen kumminkin täytyi tällä erällä tyytyä huonoon
onneensa. Hampaitaan kiristellen ja nyrkkiään puiden minulle poistui
hän oikeussalista, uhaten minulle kauheinta kostoa, jos hän vielä
kerran saisi minut käsiinsä. Mutta Rabokparka ei minua sitten enää
milloinkaan kouriinsa saanut, vaan hänen ystävälliset toiveensa jäivät
toteutumatta, ja luultavasti emme nyt enää toisiamme tässä elämässä
kohtaa.

Seuraavana päivänä suoritettiin minulle palkkani Bayardista, ja silloin
sain käteeni myös oikeudessa tuomitut korvaukset, kaikkiaan lähes 70
kruunua. Saman päivän iltana menin laivasta noutamaan tavaroitani
kahden poliisikonstaapelin avulla, joten vihdoin olisin monet vaikeudet
voitettuani vapaa Bayardista ja sen kapteenista. Mutta jos en olisi
ollut niin varovainen, että otin poliisit mukaani, niin olisi tuo juttu
päättynyt ikävällä tavalla; luultavasti ei minussa enää olisi näiden
muistelmien kirjoittajaa.

Kapteeni oli piiloutunut kajuuttaansa, kun minä rupesin laskemaan
tavaroitani venheeseen, joka lellui laivan sivulla. Mutta kun hän
sieltä hiipi esille eikä nähnyt lähellä olevan ketään, sillä poliisit
olivat veneessä ja koko miehistö laivan ruumassa, syöksyi hän minua
kohden, suuri puukko kädessä, valmis iskemään. Vaaran huomattuani
juoksin minä kiireesti laivan kokkaan, mutta kapteeni seurasi
kintereilläni. Lopulta ei minulla ollut muuta neuvoa kuin kiivetä kuin
kärppä ylös staagia myöten, joka johti etumastoon. Siellä vasta
muistin, että olin konstaapelilta saanut pienen vihellyspillin tarpeen
varalle. Pelon valtaamana puhalsin siihen, ja pian se toi minulle apua.
Kun kapteeni näki konstaapelit, pelästyi hän niin, että heitti
puukkonsa mereen ja ryntäsi pakoon kajuuttaansa, jonne emme viitsineet
häntä seurata, sillä minä puolestani olin jo saanut hänestä tarpeeni.

Kun kapteenin kavaluus ja julmuus minua kohtaan oli yleiseksi tiedoksi
tullut, ja kun hän vielä lisäksi ei milloinkaan maksanut säännöllisesti
lastausmiehille heidän palkkojansa, seurasi tästä hänelle vielä aimo
selkäsauna ennenkuin hän kaupungista jälleen merille suoriutui.

Hänellä oli nimittäin tapana joka ilta tulla maihin rakastettunsa
luokse, ja kun hänen tiensä kävi läpi lautakartanon, asetuimme eräänä
iltana vahtiin ja ryntäsimme neljä veitikkaa hänen kimppuunsa, kaasimme
ukon ja pehmitimme sitten voimiemme mukaan köysipatukalla hänen leveätä
selkäänsä, antaen hänenkin vuorostaan maistaa samaa suloutta, jota hän
itse oli minulle samoin kuin monelle muulle niin hyväntahtoisesti
jaellut.

Koska jo oli talvi lähellä, en enään välittänyt sinä syksynä merille
lähteä, vaan päätin nyt elää rahoillani. Huviteltuani itseäni muutaman
viikon, rupesi aikani lopulta käymään ikäväksi. Sentähden muutin maalle
erääsen pieneen seurakuntaan ja asetuin sinne muutaman kauppiaan luo
lähelle suurta sahalaitosta.

Tarpeeksi kauan joutilasna huviteltuani olin sitten jonkun päivän
tukkien uitossa pulikoimassa keksi kädessä. Sitten olin sepän
apulaisena muutaman päivän, sen jälkeen muurarin kätyrinä ja lopuksi
sahan lautapihassa yhdessä ja toisessa toimessa. Lopuksi palellutin
eräänä kovana pakkaspäivänä molemmat jalkani, niin että tulin
muutamaksi ajaksi liikkumaan kykenemättömäksi.

Jouduttuani siten "kamariherraksi", rakastuin silmittömästi kauppiaan
sulosilmäiseen taalalaiseen neulojaneitoseen, ja voidakseni pysyä
tämän läheisyydessä, rupesin kauppiaalle kirjanpitäjäksi ja
kauppa-apulaiseksi. Terveeksi tultuani kävelin sitten rakkauden
houreissa pitkin metsiä ja korpia piirustellen armaan Margaretan
nimikirjaimia joka puuhun, mitä tien varrella kasvoi hänen kotinsa ja
kauppiaan talon välillä, ja täytin lemmittyni taskut ja neulomuslippaan
hehkuvilla rakkaudenkirjeillä. Viimein kauppias katsoi hyväksi toimittaa
minut palvelukseen toiselle isännälle, joka asui saaressa pari
peninkulmaa etäällä hänestä.

Siellä olin kolme kuukautta. Mutta kun rupesin viinitynnyriä kauppiaan
kyökkikamarissa liiaksi ahkeraan suosimaan vesipullon asemasta, ja
muistakin syistä erosin sieltä pienen kahakan jälkeen ja olin taasen
oma isäntäni.

Pienestä pojasta saakka olin suosinut vapaita jalkapatikka-matkoja,
tutustuakseni paremmin outoihin seutuihin. Taaskin sain halun
mittaamaan maantietä ja tarkastaa kyliä, kansaa ja kaupunkeja. Ostin
sitä tarkoitusta varten rensselin ja muita matkalla tarvittavia
kapineita, ja niin lähdin kenellekään mainitsematta kulkemaan Gefleä
kohti. Olin kuullut, että siellä olisi vilkas meriliike; ja kun mieleni
paloi merille sekä minun luonteeni muutoinkin oli levotonta laatua enkä
voinut viihtyä kauan samalla paikkakunnalla, olin päättänyt hankkia
jonkunlaista muutosta yksitoikkoisessa jokapäiväisessä elämässäni.

Matkallani viivyin kaksi viikkoa. Välistä makasin heinäladoissa,
metsään tekemissäni risu- ja lumimajoissa, välin taasen jossakin
hauskassa talossa maantien varrella. Välin kutsuin itseäni
kuljeksivaksi sälliksi, toisinaan esiinnyin palvelusväen etsijänä
milloin mihinkin laitokseen kaupungissa, välin taasen otin rillit
nenälleni ja kuljin "maisterina" tahi vanhojen laulujen ja satujen
kerääjänä ynnä muuna semmoisena, minä milloinkin soveltui. Suurimmaksi
osaksi kuljin jalkaisin koko matkan, vaikka minulla vielä oli helposti
saaduista rahoista jäljellä parisataa kruunua. Monta hauskaa ja
naurettavaa kepposta sain kokea tällä vaihtelevaisella matkallani.

Gefleen tultuani menin asumaan erääsen pieneen perheesen sataman
läheisyydessä. Katseltuani muutamia päiviä kaupunkia ja huviteltuani
yhdellä ja toisella tavalla, rupesi taasen joutilaisuus käymään
kyllästyttäväksi. Mutta kun meriliike ei kentiesi vielä pariin
kuukauteen alkaisi, päätin ruveta johonkin työntekoon harjoitellakseni
itseäni merielämän varalle.

Olin siten raudankantajana sataman rautamakasiineissa neljä päivää.
Mutta kun se toimi rupesi käymään liian raskaaksi, menin köydenpunojan
työhön, johon ammattiin jo merimiehenä olin vähän tottunut. Sekin
kyllästytti minua muutaman päivän kuluessa. Sitten olin laivavarvissa
yhdessä ja toisessa toimessa. Kaiket illat olin aina ahkerasti hienona
herrasmiehenä kaupungin hienoimmissa huveissa, suureksi ihmeeksi
työtovereilleni ja työnantajieni hämmästykseksi.

Eräänä päivänä luin sanomalehdessä ilmoituksen, jossa haluttiin erääsen
suurempaan liikkeesen maalarin-oppilasta, joka jo olisi tähän ammattiin
perehtynyt. Ilmoitus minua miellytti, ja kun olin maalaustaidon
ihailija sekä sitä ammattia muutaman viikon harjoittanutkin erään
sukulaiseni luona Waasassa ja sitäpaitse kulutellut kotona
lastenkammarissa useampia maalilaatikoita tuhrien paperille taloja ja
tanhuoita, kyliä ja kaupunkeja, niin päätin koettaa onneani silläkin
alalla ja lisätä tälläkin taitojani merielämän varalle. Sillä sitäpä
taitoa merimieheltä usein laivassa kysytään, milloin tervatolpon
ääressä, milloin taasen muissa hienommissa töissä.

Pari tuntia sen jälkeen olin matkalla maalari Sjöströmille tarjokkaana
avoinna olevaan paikkaan. Sain toimen ilman mitään vastusta. Kontrahti
tehtiin kahdeksi vuodeksi. Ehdot olivat 200 kruunun palkka vuodelta ja
vapaa ylöspito, ja oppiajan kuluttua pääsisin kisälliksi.

Siinä ammatissa olin kaksi kuukautta, jolla ajalla saavutin
isäntäväkeni täydellisen suosion ja kanssapalvelijaini täydellisen
vihan ja kateuden.

Isäntäväkeni, joka ennen pitkää puheistani ja käytöksestäni pian
huomasi suomalaisen sällikokelaan nutun alla piilevän hiukan
säätyhenkilöä, kutsui minut ensin pyhinä perheensä yhteiseen
päivällispöytään, ja lopulta, kun huomasivat, että en ollenkaan
oudostellut hienompaakaan seuraelämää, sain kaikki ateriat syödä
"sisällä", kunnes viimein olin ikäänkuin luonnollinen perheenjäsen.

Eräänä pyhäpäivänä yhdyin kaupungilla kävellessäni muutamien
meripoikain kanssa jossakin huvipaikassa. Kun minulla sattui olemaan
lihavampi kukkaro kuin heillä, esitin itseni heille virkaveljenä, ja
vahvistaakseni tuttavuuttamme rupesin heille laittamaan merimiesten
ilahdusaineita. Siitä tuli lopulta meidän välimme niin hyväksi, että
vanhin joukosta lupasi toimittaa minulle alamatruusin paikan samaan
laivaan, mihin hekin viikon kuluttua tulisivat ottamaan pestin.

Ennen eroamistamme illalla olimme asian varmuuden vuoksi jo käyneet
kapteenin luona, joten olin taasen merielämään vihitty.

Kolme päivää sen jälkeen illalla myöhään pidin työtovereilleni pienet
läksijäiskekkerit, ja kun he kuulivat, että aijoin kadota teille
tietymättömille, muille maille merten taa, ihastuivat he siitä niin,
että miehissä auttoivat minut tavaroineni piha-aidan ylitse, portit kun
siihen aikaan vuorokaudesta olivat lukitut ja isäntäväki olisi
vehkeemme tyhjäksi tehnyt lain voimalla, kun ei olisi näin ominlupaista
muutosta suvainnut.

Ei maalarinsälliä, ei mestaria eikä taiteilijaa minusta siis tullut;
mutta olinhan saanut kokea, mitenkä sällin silmillä maailmaa
katsellaan.

Näin olin siis taasen merellä Martha nimisellä laivalla, joka oli
lastattuna puulastilla ja matkalla Hulliin Englantiin. Pääsimme ilman
vastuksia perille neljä viikkoa kestäneen purjehdusajan kuluttua.
Siellä laiva myytiin, ja me saimme joka mies palkan kouraamme sekä
määräyksen seurata päällikkökuntamme mukana takaisin Ruotsiin.

Määrättynä päivänä ja hetkenä olimme kaikki valmiina lähtöön eräällä
Ruotsiin menevällä höyrylaivalla. Tavaramme, merimiehen kirstut ja
säkit, välttämättömät kamssumme, olivat laivassa. Koko Martha-laivan
miehistö oli kokoontuneena peräkannella, iloisesti viuhtoen kirjavilla
nenäliinoillaan, jätellen hyvästi ikävöiviä ja hymyileviä Albionin
neitosia.

Lopulta annettiin laskea laivan köydet irti laiturin paaluista ja vetää
rantaporras laivaan. Samassa kun kapteenin komentosanat kaikuivat,
olivat Martha-laivan puuseppä ja minä hypänneet laivasta laiturille. Me
heitimme köydet irti, sysäsimme rantaportaan laivaan, hurrasimme
muutaman kerran lähteville tovereillemme, hyppäsimme sitten katettuun,
sitä varten tilattuun ajurin vaunun ja poistuimme sitten täyttä laukkaa
laiturin läheisyydestä ensin pienoiselle kadulle, ja tuskin oli vielä
huomattukaan meidän pakoamme, kun olimme jo kadonneet laivan näkyvistä,
matkarahat taskussa ja kirstumme sekä säkkimme poismenevässä laivassa.
Mutta nepä olivatkin täytettynä vanhoilla, arvottomilla purjeen
palasilla y.m. roskalla.

Annoimme ajurimme ennen tehdyn sopimuksen mukaan viedä meidät muutaman
englanninpeninkulman päässä olevaan kylään, jossa viivyimme siksi,
kunnes takaa-ajon vaara oli ohitse. Siellä maksoimme ajurimme ja
lähetimme hänet pois, äänettömäksi lahjottuna, ja niin vietimme viikon
päivät suloista, raitista ja virkistävää maa-elämää hyvin hupaisen
kylän nuorison keskuudessa.

Saatuamme tarpeeksi maalaishuvituksista, palasimme jälleen kaupunkiin,
ja ihailtuamme siellä kaikkia, mitä uutta oli silmäimme edessä,
erosimme toisistamme. Minä otin pestin erääsen Rostokin laivaan, joka
oli lastattu kivihiilillä ja oli menevä Ruotsiin Söderhamniin. Siellä
kolme viikkoa viivyttyämme, purjettuamme kivihiilet ja otettuamme
lauta- ja lankkulastin vietäväksi Liverpooliin, lähdimme taasen
paluumatkalle Englantiin, monta hauskaa ja iloista iltaa vietettyämme
iloisten, ystävällisten ja vieraanvaraisten Söderhamnilaisten seurassa.

Liverpooliin päästyämme erosin taas siitä laivasta, sillä se vuoti niin
surkeasti, että taukoomatta yötä päivää saimme myötäänsä pumputa, jos
vaan vähänkin tuuli kävi. Laiva olikin jo 24 vuotta vanha, joten ihme
kyllä oli, että se vielä koossa pysyi.

Muuta mainittavaa ei siitä kolmen kuukauden olosta tällä saksalaisella
laivalla ole, kuin etten koko ajalla kuullut muuta kun puhdasta
saksankieltä, sillä ei yksikään muu kuin kapteeni osannut
englanninkieltä. Ruoka oli niin maailman mainiota, että semmoista
harvoin laivassa tapaa. Elämä oli niin rauhallista, etten koskaan sen
jälkeen ole niin siivoa miehistö missään laivassa tavannut. Olimme 8
miestä keulassa eli skansissa, kokki siihen luettuna, kapteeni ja
perämies peräpuolella, eli yhteensä 10 miestä laivassa. Kapteeni oli
todellinen gentlemanni, eikä perämiestäkään moittia voinut. Jos vain
laiva olisi ollut vähänkään parempi, niin en olisi siitä äkkiä eronnut;
monesti olen sitäkin katunut, että siitä sittenkään erosin.

Taasen viivyin pari viikkoa Liverpoolissa, kunnes lompakko jälleen oli
ehtinyt tyhjentyä. Sitten otin jälleen pestin erääsen kivihiili-laivaan
eli niin kutsuttuun koljariin, joka kulki vain rannikkoa. Siinä
maksettiin hyvää palkkaa. Minun tultuani oli laivan koko miehistö,
paitsi kapteenia, pelkkiä suomalaisia nuoria miehiä.

Siinä emme jaksaneet olla enemmän kuin 6 viikkoa, jolla ajalla kävimme
Exmouthin, Plymouthin ja Portsmouthin satamissa. Se oli alinomaista
purkamista ja lastaamista. Kun kolme tahi neljä päivää olimme merellä,
saavuimme jälleen satamaan ja niin vuoroin kuljettiin hiililastilla ja
toisen painolastilla.

Tultuamme vihdoin Cardiffiin etelä-Englannissa, pyysimme joka mies
päästä irti laivasta, tuosta alinomaisesta kivihiilen tuoksusta ja
liasta. Siellä vietimme joulujuhlaa; mutta eipä joulu joululta tuntunut
siellä, sillä kaipauksella ajattelin kotimaatani ja niitä herttaisia
joulujuhlia, joita olin saanut viettää onnellisessa lapsuuden kodissa
sekä sitten myöhemmin muitten omaisteni seurassa mieronteille
joutuneena.

Mutta eihän merimiehelle usein sitä iloa elämässään tulekaan, että
voisi omaistensa seurassa viettää juhliaan. Sillä niinhän se on, kuin
kuulin erään merimiehen ikävissään hyräilevän:

    "Merimies kuin vesilintu
    Ystävistään erillänsä
    Ikävissään huokaelee,
    Omaa kultaans' ikävöipi,
    Sillä meren myrskysäissä
    Hyökylaineen vaahtopäissä
    Merimiesi yksinäinen
    Ainoon ilon, hyvin löytää;
    Eipä meripoikaa lainehilla
    Kukaan armahda, ei armahda!
    Josma sulle, kurja merimies,
    Kuvaella voisin ties:
    Sinä olet häilyvä
    Meren lainehilla,
    Sun on tiesi onneton,
    Ja meri hautasi!"

Joulunpyhät vietettyämme Cardiffissa, otimme me kolme koljaripoikaa
pestin erääsen suureen kolmikerroksiseen höyrylaivaan, joka meni
Amerikaan Savanna-nimiseen merikaupunkiin.

Se oli aika jättiläislaiva. Miehistöä oli 22 lämmittäjää, neljä
koneenkäyttäjää, 30 matruusia, 6 täkkipoikaa, eli kokkien, kapteenin,
3 perämiehen ja ruorimestarin kanssa yhteensä 69 miestä.

Höyrylaivan nimi oli Bremen. Se oli lastattu kivihiilellä ja oli sen
määrä palata Bremenhaveniin Saksan maalla puuvillalastissa.

Matka Atlannin yli kesti 15 vuorokautta. Kaikki kävi säännöllisesti.
Matkalla ei juuri merimies-työtä eikä taitoa kysytty. Alinomaa, niin
pitkät kuin päivät olivat, pestiin, laahattiin ja maalattiin
taukoamatta, niinkuin olisi jossakin pesulaitoksessa oltu.

Minun maalaritaitoni oli nyt ihan tarpeesen, sillä sen nojalla sain
koko matkan olla jonkunmoisena mestarina maalaustöissä sekä itse
valmistaa hienommat työt.


Savanna on hyvin vilkasliikkeinen satamakaupunki. Sadottaisin
puuvillalasteja vuodessa lähetetään sieltä kaikkiin maailman ääriin.
Vilkkaan laivaliikkeen tähden maksetaan siellä myös suuria palkkoja
merimiehille. Tavalliset matruusit saivat kuussa 200 Sm. Seurauksena
onkin ollut tavaton runnariliikkeen kukoistus siellä. Miehiä karkaa
laivoista siellä kuin hiiriä, parempain palkkain toivossa, runnarien
viekoittelemina tietysti.

Minuunkin, samoin kuin kohteen suomalaiseen toveriini, tarttui tuo
Amerikan karkurirutto. Käytyämme maissa useampina ehtoina sekä
tutustuttuamme sikäläisiin oloihin, päätimme jättää tuon saksalaisen
"pyykki-laivan" sekä kokea onneamme tässä luvatussa maassa.
Kuljetettuamme hiljalleen joka ilta vaatteitamme ja tavaroitamme
mukanamme niin tarkoin kuin voimme ja kiusattuamme rahaa kapteenilta
niin paljon kuin olimme saamassa, jäimme eräänä iltana, kolme päivää
ennen laivan lähtöä, kokonaan laivaan palaamatta. Minä jouduin asumaan
erääsen irlantilaiseen merimiesmajaan, jossa tulin oikein omin silmin
näkemään, kuinka merimies-parkoja Amerikassa kohdellaan..

Olin ollut talossa noin viikon verran, kun isäntä rupesi tarjoomaan
minulle runnarin tointa, se on, hän halusi saada minut hyvää palkkiota
vastaan kätyrikseen, koska minä osasin useampaa kieltä sekä muutoin
näytin hänen mielestään sopivaksi tuohon toimeen, jossa useinkin
vaaditaan uhkarohkeata ja pikaista päättäväisyyttä.

Minä, joka aina olen ollut taipuvainen kaikenmoisiin seikkailuihin,
myönnyin tuohonkin ja hyväksyin tarjouksen, saadakseni kokea sitäkin
elinkeinoa ja ehkä, ajattelin, voisin samalla jonkun kansalaiseni
pelastaa turmion käsistä. Ehdoista sovittuamme ryhdyin heti uuteen
toimeeni.

Seuraavana päivänä tilattiin isännältäni erääsen englantilaiseen
frekattilaivaan kymmenen matruusia. Kysymyksessä oleva laiva oli ensin
menevä Lontoosen ja sitten Australiaan Melbourneen. Nyt sattui
kumminkin niin, ettei ollut varastossa muuta kuin nuoria poikia,
ainoastaan 2 matruusia. Siis oli kaikin mokomin hankittava vanhempia
miehiä, koska tässä olivat suuret summat tiedossa.

Asiasta keskusteltuamme tulimme siihen päätökseen, että minä menisin
erääsen norjalaiseen laivaan päivällistunnilla, houkuttelisin miehiä
karkaamaan sekä ilmoittaisin heille, että saisivat 40 dol. palkkaa, sen
sijaan kun heillä siinä laivassa oli vain 14, 16 ja 20 dollaria.

Minä menin sopimuksen mukaan ja sain asiat mainiosti luonnistumaan.
Minä kirjoitin miesten nimet ja tuntomerkit kirjaani, annoin heille
käsirahaa muutaman dollarin mieheen ja noin sivumennen annoin heidän
ymmärtää, että he olivat nyt pakoitetut tulemaan, jos tahtoivat välttää
merimiesmajan isännän salaisia väijyjiä, jotka eivät säästäisi
revolveriaan sanansasyöjiä kohdatessaan. Sillä välin tapahtui niinkin,
että joku otti kyllä käsirahaa eikä kumminkaan seurannut runnaria.
Usein sattui todellakin niin, että semmoinen mies armotta kaikessa
salaisuudessa ammutaan.

Yöllä noin kahden ajassa lähdin taas liikkeelle ja otin 6 neekeriä
avukseni. Isäntäni antoi heille kullekin pitkäpiippuiset revolverit ja
pamput aseiksi, joita hän käski säälimättä käyttämään tarpeen tullessa.
Minulla itselläni oli kaksi revolveria ja tikari sekä suuripartainen ja
paksutukkainen naamari, tehdäkseni itseni tuntemattomaksi. Otimme
hevosen, valjastettuna isojen tavaravankkurien eteen ja kaksi muuta
hevosta, jotka olivat valjastetut kahden katetun ajopelin eteen miehiä
varten, ja niin lähdimme matkalle.

Tultuamme norjalaiselle laivalle, menin miesteni kanssa laivaan ja
kysyin ensin vartijana olevalta matruusilta, tahtoiko hän seurata minua
maihin yllämainituilla ehdoilla. Hetken mietittyään suostui hän
kauppaan. Minä asetin sitten neljä miestä vahtiin kajutan läheisyyteen
sen vuoksi, jos päällikkökunta sattuisi heräämään. Samalla käskin
miesten välttää tappelua, niin kauvan kuin mahdollista oli, ja koettaa
vain pysyttää heitä sisällä salpaamalla ovet.

Menimme sitten matruusien tykö heidän suojaansa, jossa he jo olivat
valmiit lähtöä varten. Minä käskin joka miehen ottaa saappaat
jaloistaan, ettei suotta häirittäisi päällikkökunnan unta ja koska
siinä tapauksessa, että heräisivät, olisimme pakoitetut käyttämään
väkivaltaa, jota muutoin kernaasti halusimme välttää niin kauvan kuin
mahdollista olisi.

Neekerit, joita ei vartijoiksi tarvittu, saivat kiireesti auttaa
miesten tavaroita vankkureille. Minä itse seisoin rantaportaan päässä
katsomassa, ettei kukaan luvattomille asioille poistunut. Pian
olimmekin noin puolen tunnin kuluessa valmiit, ja matruusit, kaikki 10
kappaletta ajopelissä. Mutta juuri kun teimme lähtöä, kuului kajutan
läheisyydestä revolverin laukaus.

Minä kiiruhdin ajureita henkensä uhalla joutumaan pois saaliinemme, kun
samassa yksi neekereistä ryntäsi luokseni verisenä. Häntä oli kajutan
ikkunasta isketty puukolla hartioihin, johon iskuun hän oli vastannut
revolverin laukauksella, eikä hän tiennyt sanoa, oliko luoti kehenkään
sattunut. Mutta samassa oli toisesta ovesta, jota hän ei ollut ennen
huomannut, hiipinyt jättiläisen kaltainen mies, revolveri kourassa.
Tätä hän ei kumminkaan kerinnyt laukaista, ennenkuin toinen neekereistä
oli pampullaan iskenyt tulijaa niin, että mies kaatui; ja sitten he
kaikki neljä olivat lähteneet käpälämäkeen, koska he olivat huomanneet,
että me olimme kuorminemme valmiit lähtemään liikkeelle.

Emme olleet siis vallan ilman kahakkaa selvinneet ensimmäisestä
seikkailusta. Syyttäkööt itseään, arvelin, miks'eivät sievästi pysyneet
paikoillaan vain.

Me riensimme aika vauhtia pois laivalta iloisina siitä, että olimme
niinkin helpolla päässeet. Takaa-ajoa ei kuulunut sen enempää, eikä
olisi hyvä ollutkaan meitä lähestyä, sillä me olimme nyt herroja, eikä
poliisi halunnut koskaan sekaantua näihin toimiin, sillä heille olisi
siitä ollut pelkkää vahinkoa eikä mitään hyötyä.

Taloon tultuamme oli miehille "whiskyt valmiina". Siitä saivat he
nauttia niin paljon kuin halusivat, sillä eihän heillä monta tuntia
ollut aikaa kestäillä, kun laivan, johon he olivat määrätyt, piti jo
seuraavana aamuna lähteä. "Antaa miesten vaan iloita niin paljon kuin
kerkiävät, kyllä toista kuuluu, kun he pöhnästään selkiävät", arveli
isäntäni.

Tarkastettuamme haavoitetun neekerin hartioita, huomasimme, ettei haava
ollut syvä eikä hengelle vaarallinen. Sidoimme haavan, ja miehelle
annettiin hyvä grogi, jonka jälkeen hän sai mennä levolle.

Samana yönä menin vielä erääsen saksalaiseen höyrylaivaan, josta
otimme 16 mieltä. Mutta siellä jouduimme kahakkaan, jossa sain
hyvänpäiväisesti selkääni. Pian olisin voinut joutua hyvinkin ahtaalle,
mutta yksi neekereistäni pelasti minut antamalla vastustajalleni
paljaalla nyrkillään otsaan semmoisen pomauksen, että hän romahti
seljälleen ja jäi siihen vaikeroimaan. Toisen vastustajani kanssa tulin
itse toimeen pamppuni avulla, ja jäi hänkin laivan kannelle pitkälleen.
Vielä laivasta päästyämme ja kun jo tavarakuormamme oli liikkeellä,
täytyi meidän kääntää parin rotevan saksalaisen töppöset taivasta
kohti, kun he olivat liian rohkeita ja mielivät meitä revolvereillaan
tervehdellä. Lopulta pääsimme kumminkin onnellisesti kotiin. Mutta
muutamaan päivään en halunnut sen kahakan jäljeltä liiaksi liikutella
jäseniäni.

Tämmöisiä yöllisiä kohtauksia oli minulla sittemmin useampia. Kerran
marssitutin keskellä päivääkin eräästä laivasta koko miehistön maihin,
eikä kapteeni perämiehineen uskaltaneet sanallakaan vastustaa, kun
näkivät nuttuni alta kaksi suurta revolveriani ynnä muita aseita.

Seuraavan päivän iltana menin isäntäni kanssa englantilaiseen
rekattilaivaan. Mukanamme oli ne kymmenen miestä, jotka kapteeni oli
isännältäni tilannut ja jotka nyt olivat kaikki tavallisen iloisella
mielellä kestitsemisistämme. Me menimme kajuttaan kapteenin tykö.
Miehet hyväksyttiin, kirjoitettiin laivan kirjoihin ja saivat luvatun
40 doll. palkkaa, ja siitä he olivat ylenmäärin iloisia.

Miehet saivat tavaransa kaikki laivaan sekä lisäksi pari naulaa
tupakkaa, muutamia lootia tulitikkuja ja kimpun savipiippuja sekä
muutamia ruoka- ja kahviastioita mieheen. Sitä vastaan sai isäntäni
joka miehen ensimmäisen kuun palkasta ennakkokuitin, jolla hän sai
nostaa rahat kolme vuorokautta sen jälkeen kuin laiva oli lähtenyt.

Lausuttuamme jäähyväiset miehillemme, jätin heille vielä isäntäni
käskystä pari kannun pulloa ilolientä, sillä olimmehan tehneet mainion
kaupan, jommoista harvoin saadaan toimeen yhtenä päivänä; sillä noista
10 miespoloisesta, jotka eivät olleet talossa viipyneet täyttä
vuorokautta, oli hän saanut yhteensä kokonaista 400 dollaria.

Muutaman päivän kuluttua rohkenin uudelleen mennä samaan norjalaiseen
laivaan, tietysti nyt ilman naamaria, kysymään kohteliaasti laivan
kapteenilta, eikö olisi miehiä tarvis; olin tällä kerralla tarjokkaana
esiintyvinäni.

Kapteeni oli vimmoissaan ja kiroili niitä tulimmaisia amerikalaisia
runnareita, jotka olivat vieneet koko hänen miehistönsä, paitsi paria,
kolmea poikaa, miehistön, jonka vertaista ei hän koskaan enään voisi
saada. Kertoi vielä saaneensa itsekin roistoilta suuren läven päähänsä,
surmatessaan kaksi mustaa pirua, jotka hän sanoi sitten mereen
heittäneensä (siinä hän tietysti omiaan laverteli; tiesinhän itse asian
paremmin). Perämieheltä olivat paholaiset ampuneet oikean kämmenen
puhki, kun hän oli iskenyt kuoliaaksi kolmannen noista mustista
peikoista (taasen liioiteltua. Jos olisi arvannut, kenenkä kanssa hän
puheli, niin olisi tainnut ukko toista nuottia laulaa).

Vihdoin hän suostui kuulemaan minun ehdotustani, ja me sovimme, että
minä ynnä viisi muuta miestä saisimme pestin seuraavana päivänä, sillä
hän oli jo hankkinut kaksi miestä saman päivän aamuna.

Minä kerroin, että meitä oli toveruksia, jotka halusimme päästä irti
eräästä merimiesmajasta, johon meidät oli vietelty päivää ennen
laivamme lähtöä ja jossa olimme olleet suljettuina, kunnes laivamme oli
kerinnyt poistua, sekä että runnarit olivat tietämättämme tuoneet
perästäpäin tavaramme maihin jollakin keinolla, jota en voinut
selittää, sillä minä en muka ymmärtänyt, että merimiehiä näin
kohdeltiin.

Kapteeni, joka uskoi todeksi jokaisen sanan puheestani ja sääli minua
tovereineni, lupasi meille paikat laivassaan sekä hieroi käsiään
mielihyvästä, kun hän nyt voi kostaa runnarille, vaikkapa ei samalle,
niin kumminkin hänen virkaveljelleen. Hän kertoi olevansa valmis
lähtemään jo seuraavana aamuna päivän valjetessa pakoveden aikana sekä
lisäsi, että parempi olisi kirjoittaa meidät laivaan, ettei meidän
tarvitseisi peljätä laivakonttoorissa tapaavamme merimiesmajan isäntää.

Me sovimme asiasta molemmin puolin, ja minä lupasin mennä ilmoittamaan
tovereilleni ynnä vakuutin varmaan tulevamme määrätyllä ajalla.

Minä ilmoitin asian isännälleni sekä käskin hänen tulla puolta tuntia
ennen lähtöämme kahden valekonstaapelin ynnä yhden matruusin seuraamana
muka ottamaan minua tovereineni kiinni. Ja kun kapteeni tietysti ennen
suostuisi antamaan ennakkokuitin joka miehen palkasta kuin viivyttämään
lähtöään, olisimme voittaneet tarkoituksemme.

Tämän tempun toteutimme niin hyvin, että ei mitään vaikeuksia meitä
kohdannut. Mutta minua ei muka merimiesmajan isäntä voinut päästää
rankaisematta, vaan täytyi konstaapelien raastaa minut laivasta maihin.
Mukana oleva matruusi, joka oli halukas lähtemään, sai mennä laivaan
minun sijaani.

Saatuaan taasen ennakkokuitit, poistui isäntäni kohta laivasta, ja pian
sen jälkeen hellitti norjalainenkin köydet ja lähti onnettomasta
Savannan satamasta, varmaankin sydämestään kiroillen minua ja
merimiesmajan isäntää, kun sai asian myöhemmin miehiltä kuulla.

Mutta olkoon tässä kylliksi runnari-toimestani. Kun isäntäni lopulta
rupesi huomaamaan, että minä olin ollut tuon tuostakin avuliaana
maanmiesteni karkaamisiin, niin menetin lopulta hänen luottamuksensa,
ja hän rupesi miettimään, kuinka voisi saada minutkin hyvään hintaan
myödyksi.

Eräänä päivänä tuli muuan farmari (tilanomistaja) isäntäni luo
tiedustelemaan, eikö hänellä olisi keitään semmoisia miehiä, jotka
haluaisivat ruveta maanviljelijöiksi. Siihen olinkin minä sekä kaksi
muuta suomalaista ja kaksi saksalaista halullista, sillä muutteeksi
olimme valmiit koettamaan, miltä tuntuisi ruveta amerikalaiseksi
maanviljelijäksi.

Ilman pitkiä keskusteluja tehtiin semmoinen sopimuskirja, että me viisi
sitouduimme yhden vuoden tekemään palkatta työtä hänen tilallaan,
kaikkea mitä maanviljelyksen talousaskareihin kuuluu, sillä ehdolla,
että me sen ajan loputtua saisimme hänelle kuuluvasta alueesta viljellä
ja muokata maata niin paljon kuin viidessä vuodessa kerkiäisimme viiden
miehen voimilla tehdä, sekä nauttia metsää vapaasti uudisasuntojen
rakentamiseksi. Sitä paitsi saisimme lisäksi tarpeelliset työkalut
käytettäviksemme, eikä näistä mistään tarvitsisi maksaa ennenkuin
viiden vuoden kuluttua, mutta sitten tulisi meidän suorittaa 20 %
korkoa pääomasta; maasta ei meidän kymmeneen vuoteen tarvitseisi maksaa
mitään vuokraa. Sitten saisimme joko ostaa maatilukset puolesta arvosta
perintöoikeudella tai maksaa arentia neljänneksen tuloista. Tämä
arentikontrahti oli kestävä viisikymmentä vuotta, kuitenkin niin, että
perillisillä olisi etuoikeus siihen.

Läksimme sitten pari päivää sen jälkeen maalle isäntämme saattamina ja
olimme hyvin tyytyväisiä muutokseen.

Maatila, jonne tulimme, oli noin 10 engl. penikulman päässä Savannan
kaupungista. Se oli joen rannalla, erittäin kauniilla paikalla.
Omistajana oli eräs entinen saksalainen, Brand nimeltään, joka oli
kolmekymmentä vuotta takaperin tullut siirtolaisena Amerikaan. Hänellä
oli sitä paitse joku virka kaupungissa, joten hän harvoin kerkesi itse
hoitaa maatalouttaan, vaan hoiti sitä eräs hänen vuokraajansa, joka sai
muutaman prosentin maatilan vuotuisesta tulosta sekä vapaan ylöspidon
perheineen.

Mutta pian tulimme huomaamaan, ettemme olleetkaan vapaita miehiä ja
etteivät kontrahdit Amerikassa aina pidä paikkaansa. Olimme joutuneet
melkein orjiksi.

Yösijaksi saimme heinäladon, jossa pelkät heinät olivat
makuuvaatteinamme. Ravinnoksemme emme saaneet muuta kuin juurikaspuuroa
ja riisileipää, kolmasti päivässä, ja juomaksi ainoastaan kirkasta
lähdevettä, välistä hiukan maidolla harmaaksi seoitettuna.

Maatilan ulkopuolelle eli vuokraajan silmänkantamaa etemmäs emme
koskaan saaneet poistua, ja yöt olimme aina suljettuina lukon taakse,
tahi olimme talon suurten newfoundlandilaisten koirain vartioimina,
eivätkä ne antaneet hevillä itseään lahjoa.

Lauvantai-iltoina, tahi ainoastaan silloin, kun tilanomistajan pojat
tulivat sinne pyhäänsä viettämään, pääsimme joelle heidän seurassaan
pyytämään krapuja ja simpukoita, joita usein veneen lastin saimme
yhtenä yönä. Ne pyyntiyöt olivatkin meille ainoat juhlahetket sen
viiden viikon aikana, minkä siellä olimme.

Raskaaksi ja yksitoikkoiseksi rupesikin lopulta olomme siellä
tuntumaan, kun olimme vallan eroitettuina muusta maailmasta. Työtä
saimme tehdä aamusta varhain iltaan myöhään otsamme hiessä ja huonolla,
heikolla ruoalla. Minkäänmoisia maanviljelyskoneita ei tässä talossa
käytetty enempää kuin entisinä aikoina tavallisessa suomalaisessa
maatalossa. Lannankin saimme käsin murentaa ja levitellä
peltosaroille sen mukaan kuin vuokraaja kynti ja muokkasi peltoa yhden
hevosen vetämällä auralla.

Lopulta tuon alituisen katsannon alla oleminen rupesi meitä niin
harmittamaan, että päätimme miehissä karata tästä orjuudestamme, kävi
sitten miten tahansa.

Eräänä iltana, säntilleen viisi viikkoa orjina oltuamme, päätimme
vapauttaa itsemme. Iltaruoalta päästyämme otimme heinäladostamme
mukaamme ne vähät tavaramme, mitä meillä vielä oli, pujahdimme metsään
ja aloimme juosta minkä jalkamme kannattivat, tietämättä mitään
erityistä matkansuuntaa. Olimme päättäneet elää vaikka metsäsisseinä
ennenkuin hyvällä palaisimme takaisin Brandin maatilalle.

Harhailtuamme metsässä kaksi vuorokautta, elättäen itsiämme mitä
mistäkin suuhun kelpaavata löysimme; sillä lähipaikoilla emme
uskaltaneet näyttäytyä ihmisten ilmoilla, koska pelkäsimme meitä
takaa-ajettavan.

Olimme illan suussa kolmantena päivänä lähdöstämme tehneet metsään
pienen tulen, jossa paistelimme muutamia hanhenpoikia iltaruoaksi,
varmaan luullen olevamme hyvinkin syvässä metsässä. Silloin yht'äkkiä
aterioidessamme kuulimme rattaiden ratinaa, ja heti sen jälkeen
ilmaantui eteemme tuttavamme merimiesmajan isäntä ja tilanomistaja
Brand poliisimiehen ja suuren verikoiran seuraamana. Kullakin heistä
oli vielä miekka vyöllä ja kädessä revolverit, joitten välähtelevät
piiput kaikessa ystävyydessä olivat meihin päin käännettyinä sen
varaksi, että haluaisimme vastarintaa tehdä.

Huomattuamme, että vastarinta olisi ollut turhaa, aseettomat kun
olimme, jatkoimme kylmäverisesti aloitettua aterioitsemistamme, ja
johtajamme, saksalainen Siemens, kysäsi:

"Mitä herrat etsivät?"

Tämmöistä kylmäverisyyttä eivät takaa-ajajamme olleet osanneet meidän
puoleltamme aavistaa. Siinä he sitten ensin vaihtoivat muutamia
pikaisia, hämmästystä ilmaisevia katseita toistensa kanssa, ennenkuin
vastasivat. Mutta heti sen jälkeen astui poliisimies askeleen meitä
lähemmäs, revolveri meitä kohden ojennettuna, ja kysyi:

"Minkä tähden te olette karkuun lähteneet? Minä vangitsen teidät,
viedäkseni takaisin sinne, mistä olette karanneet; sillä tehdyn
kontrahdin mukaan te olette pakoitetut siellä olemaan, kunnes vuotenne
on lopussa".

"Me emme voi olla siellä emmekä tehdä työtä niin huonolla ruoalla",
vastasi esimiehemme. "Me emme ole kontrahissa sopineet orjiksi
rupeamaan, sillä me olemme vapaita miehiä. Meitä on kohdeltu huonommin
kuin eläimiä, niin kuin pahanilkisimpiä rangaistusvankeja. Emme ole
saaneet merimiesmajan isännältä makuuvaatteitammekaan, vaan olemme
saaneet koko ajan levätä kuin eläimet liassa ja pahnoissa. Meiltä on
pienimmätkin vapaudet riistetyt, ja sentään olemme muka vapaassa
Amerikassa. Me emme jaksa siellä päivääkään työntekoa, vaikka meidät
paikalla ampuisitte tahi tappaisitte nälkään. Me tahdomme merille
jälleen, vaikka saisimme siellä puoli vuotta ilmaiseksi palvella.
Olemme valmiit seuraamaan herroja, mutta Savannaan eikä orjuuteen, se
on meidän peruuttamaton päätöksemme. Emme lähteneet karkuun, vaan
aikomuksemme oli tulla Savannaan merimiesmajan isännän luo, mutta
eksyimme metsään, kun emme tunteneet tietä. Olemme siis iloiset, että
lopultakin olemme joutuneet ihmisten pariin, ja toivomme pääsevämme
vapaiksi, kun nyt olette kuulleet mielipiteemme".

Merimiesmajan isäntä oli mielissään Siemensin puheesta, kun hän kuuli,
että luotimme häneen niin rajattomasti. Hetken kuiskailtuaan toisten
kanssa, lähestyi hän meitä ja lupasi, että pääsisimme takaisin hänen
huostaansa, mutta nuhteli meitä siitä, ettemme olleet muka
tilanomistajalle tahi hänelle valittaneet tyytymättömyyttämme silloin,
kun he olivat siellä käyneet meitä katsomassa. Itse Brand ei juuri
meille muuta mitään puhunut, kun ettei hän millään muotoa tahtonut
meitä väkisin pakoittaa tilallaan olemaan, vaan lupasi luopua
oikeuksistaan. Ja niin päättyi tämä ensimmäinen matkani Amerikan
metsissä.

Siitä lähdettiin heti suoraan Savannaan, jonne viiden tunnin marssin
jälkeen pääsimme ja olimme taasen pitkän ja ravitsevan ruokapöydän
ääressä, jossa annoimme ruoan ja grogin luistaa nälkäisiin ja janoisiin
kurkkuihimme; sillä viisi viikkoa olimmekin jo saaneet elää paljaalla
juurikaspuurolla ja levitellä kuivia lannankokkareita pellolle sekä
kuokkia, kaivaa ja istuttaa potaatteja ja juurikoita.

Muutamia päiviä Savannassa oltuamme tuli asuntoomme muuan nuorukainen,
joka oli syntynyt suomalaisista vanhemmista Liverpoolissa Englannissa
ja kantoi Chaleyn nimeä. Hän oli karannut eräästä norjalaisesta
laivasta. Poloinen ei ollut saanut mitään vaatteita mukaansa, jos
hänellä niitä lienee enempää ollutkaan, kuin ne, mitä hänellä oli
yllään, nimittäin repaleiset housut, punaisen ja mustan raidollinen
merimiehen paita; risainen, purjevaatteesta tehty lakki sekä jaloissaan
jonkunmoiset muodottomat, varrettomat saappaat ilman sukkia.

Minä, joka olin ollut talossa ennen runnarina, arvelin nytkin voivani
pyytämättä ryhtyä samaan toimeen. Otin siis poikasen suojelukseeni ja
rupesin toimimaan hänen hyväkseen.

Menin aluksi tarkastamaan isännän vaatevarastoa, josta otin hatun,
nutun, paidan, housut, sukat ja saappaat, ja annoin pojan pukea ne
ylleen. Sitten menin hänen mukanaan erääsen tanskalaiseen laivaan
kapteenin puheille. Kuultuamme että laiva oli menevä Köpenhaminaan,
pyysin kapteenilta, että saisimme seurata mukana, samalla esittäen,
että olimme joutuneet merimiesmajan isännän uhreiksi, joten saisimme
muutaman päivän olosta hänen luonaan tehdä pari, kolme kuukautta
ilmaiseksi työtä hänen hyväkseen.

Kapteenia oli ensin ihan mahdoton saada myöntymään esitykseeni, sillä
hänellä oli jo täysi miehistö; mutta siinä hänen kanssaan hetken
pakinoittuani, sain kumminkin hänen vihdoin suostumaan sillä ehdolla,
että jo seuraavana yönä, jolloin laiva olisi valmis lähtemään,
piiloutuisimme johonkin varmaan paikkaan laivassa ja saisimme sitten
seurata ensi satamaan ilman palkkaa ja tehdä työtä ruokamme edestä.

Siihen suostuimmekin ilolla. Minä lähdin kortteeriimme takaisin,
toverini Chaley jäi laivaan ja sekaantui heti miehistöön, hänellä kun
ei ollut edes vakinaista kortteeriakaan kaupungissa. Kotiin tultuani
rupesin vehkeilemään kistusta vaatteitani ja tavaroitani vähitellen
laivaan.

Olin aluksi rupeavinani vaatteitani pesemään, sillä pihassa oli
nimenomaan merimiehiä varten laitettu pesupaikka pienen katoksen alla.
Sitten rupesin kantamaan muka vaatteitani tuuleentumaan, joten voisin
niitä sitten tavalla tai toisella lennättää laivaan.

Sinä iltana pestessäni ja miettiessäni, miten voisin tavarani paraiten
saada muutetuksi, tuli eräs göteborgilainen Ruotsinmaan poika, jonka
kanssa olin solminnut ystävyyden liiton jo ennenkuin menin
maanviljelystöihin. Hän rupesi hetken yhtä ja toista pakinoituaan
esittämään, että eiköhän ruvettaisi koittamaan omilla passeilla lähteä
tästä talosta merille.

Minä en ensin ollut kuulevinanikaan hänen esitystään, mutta kun hän
lopulta rupesi oikein kiihkeästi asiatansa kehittämään, antausin
lopulta hänen pauloihinsa ja ilmaisin hänelle mielipiteeni sekä keinot,
mihin jo olin ryhtynyt.

Siitäkös hän riemastui, niin ettei tahtonut muka voida iloaan pidättää.
Pyynnöstäni hän sitten palkkasi neekeripojan, joka salateitä alkoi
kantaa sekä hänen että minun tavaroitani laivaan, jossa jo
ennenmainittu Chaley otti ne vastaan ja piilotti vastaisen varaksi.

Kun sitten olimme molemmat saaneet laivaan kaikki tavaramme, mitä
mahdollista oli, odotimme tyynesti iltaa, jolloin iltaruoan syötyämme
itsekin lähtisimme laivaan.

Göteborgilaisella sattui olemaan muutamia dollareja rahaa. Me
ilmoitimme isännällemme, että menisimme muka teaatteriin ja tulisimme
ehkä myöhemmin kotiin. Sitä vastaan ei hänellä ollut mitään sanomista.
Me siis läksimme, niin kuin luulin, talosta viimeisen kerran.

Mutta mitenkäs kävi? Oltuamme teaatterissa, lähdimme hyvässä tuuterissa
laivaan, jossa jo vitjoja ja köysiä ruvettiin lähtöä varten
asettelemaan. Me sulkeuduimme piilopaikkaan, johon Chaley oli varmuuden
vuoksi jo edeltä päin piiloutunut, ja iloitsimme kaikki kolme siitä,
että oli osattu merimiesmajan isäntää tällä kertaa kelpo tavalla
nenästä vetää.

Mutta me olimme myöneet karhun nahan, ennenkuin karhu itse oli ammuttu.
Emme olleet osanneet aavistaakaan, että meillä oli Juutas kolmantena.

Oltuamme piilopaikassamme jo hyvän aikaa ja ihmeteltyämme syytä,
miks'ei laiva jo rupeaisi liikkeelle lähtemään, rupesi göteborgilainen
muka voimaan sangen huonosti, jonka tähden hänen täytyi lähteä hiukan
raitista ilmaa hengittämään.

Monta minuuttia hänen lähdöstään ei ollut vielä ennättänyt kulua,
ennenkuin rantalaiturilta kuului korviimme yht'äkkiä läpitunkeva kimeä
vihellys. Pian sen jälkeen kuulimme outoa kolinata ja kiivaita ääniä
laivan kannelta, eikä aikaakaan, niin jo näimme piilopaikkaamme
johtavan aukon suulla kolme härjänsilmä-lyhtyä [Eräs laji lyhtyjä,
joiden sivut ovat muuten pimeitä, vaan yhdellä puolella pyöreä mykiö,
joka käännetään sitä paikkaa kohden, mitä valaista tahdotaan. Semmoisia
on tavallisesti poliisimiehillä, joiden täytyy valonsa salata, silloin
kun ei sitä tarvita.], merimiesmajan isännän partaisen naaman sekä
kolme kirkasta, pitkää revolverinpiippua, jotka kaikessa ystävyydessä
olivat meitä kohti käännetyt. Samalla ilmoitettiin meille yhtä
ystävällisesti, että mitä pikemmin, sitä parempi, kömpisimme
piilopaikoistamme esille.

Vastustus olisi ollut turhaa, ja pako oli mahdoton. Ei siis muu
auttanut, kuin hampaita kiristellen, häpeissään kuin koira, häntä
jalkojen välissä, ryömiä ulos ja antautua julmistuneen merimiesmajan
isännän armoille.

Selitykset eivät asiata parantaneet, sillä aikomuksemme oli siksi
selvä, ja syyn, miten oli pakomme huomattu, arvasimme heti, kun näimme
Juutaksen yhden poliisin avulla kantavan piilopaikastamme tavaroitamme
rannalla oleviin vaunuihin.

Tuo heittiö oli aikanaan ilmoittanut vehkeemme, ja ollaksensa varma
saaliistaan, antautunut muka meidän seuralaiseksemme.

Me vannoimme Chaleyn kanssa petturille veristä kostoa, joka pantaisiin
toimeen niin pian kuin meille tilaisuutta siihen tulisi, ja kiukusta
pakahtumaisillamme seurasimme vangitsijoitamme.

Samassa laivakin lähti, ja huomattuaan meidät keksityiksi, osasi
kapteeni teeskennellä niin todellista hämmästystä ja kiukkua meitä ja
miehistöä kohtaan siitä, että tämmöistä kunnottomuutta oli muka
saattanut hänen laivassansa tapahtua, ettei hauen lähtöänsä
yritettykään estää.

Merimiesmajaan tultuamme, riistettiin minulta vaatteet melkein
viimeisiin saakka, ja minut vietiin kolmanteen kerrokseen erääsen
pieneen kulmahuoneesen, kunniotettiin muutamilla korvapuusteilla ja
teljettiin sinne runnarin vartioitavaksi, kunnes ilmaantuisi sopiva
tilaisuus, jotta minut voitaisiin pitemmälle merimatkalle lähettää.

Chaley, jolla oli erinomaisen hyvät puheenlahjat ja tunsi hyvin maan
asetukset ja tavat, oli juuri pulasta selkenemäisillään ja irti
pääsemäisillään, kun hänen onnettomuudekseen sattui paikalle tulemaan
isännän vanhin poika, joka huomasi, että karkurilla oli yllään puku
aina päästä kantapäihin saakka hänelle kuuluvasta yksityisestä
vaatevarastosta. Mutta kun Chaley kiven kovaan väitti, että hän oli ne
eräältä merimieheltä ostanut ja lupasi sen todeksi näyttää, jos
lähtisivät hänen seurassaan miestä etsimään, niin läksi Jimy, isännän
poika, ja toinen poliiseista hänen mukanaan.

Kun he olivat vähän matkaa kävelleet, tuli heidän poiketa sillalle,
joka vei kanavan ylitse toiseen kaupunginosaan. Sillalle päästyään
riuhtasi Chaley yht'äkkiä itsensä irti, poukahti sitten käsipuun yli
kanavaan ja oli kadonnut.

Jimy ja poliisi tietysti etsivät pakolaista voimiensa ja tarmonsa
takaa, mutta mahdotonta oli häntä löytää, ja niin he luulivat hänen
joutuneen krokotiilien ruoaksi, joita eläimiä vesissä niillä paikoin
runsaasti liikkuu.

Pari vuotta jälkeenpäin tapasin hänet sitten Meksikon lähellä New
Orleanssissa eräässä sirkuksessa klovnina. Hän oli sitä ammattia jo
ennenkin harjoittanut.

Mutta minulle alkoi kurja elämä. Syömään tahi muille yhtä tähdellisille
asioille mennessäni oli aina vartija jäljessäni. Merimiesmajan piirin
ulkopuolelle en päässyt, enkä saanut edes puhellakaan muiden ihmisten
kanssa. Juutastakaan en enään nähnyt. Olin siis mitä surkein vanki enkä
osannut aavistaakaan, mikä kohtalo minulle lopuksi tulisi. Minä
koettelin olla hyvin levollinen kumminkin ja vaivasin herkeämättä
aivojani, keksiäkseni jonkun mahdollisen neuvon, minkä avulla tästä
kurjasta tilasta nahkani pelastaisin.

Kaikki toverini siitä laivasta, jossa olin Amerikaan tullut, oli jo
myöty ja lähetetty pitkille merimatkoille, niin että minä olin
viimeinen, joka vielä maissa olin.

Pari ruotsalaista matruusia, jotka olivat vietellyt laivoistaan ja
jotka eivät vielä koskaan olleet ulkolaisissa laivoissa purjehtineet
eivätkä ennen Amerikassa käyneet, lähetettiin merille heti, kun he
olivat pari päivää maissa olleet. Heistä kummastakin merimiesmajan
isäntä hyötyi 40 doll. Heiltä olin saanut kuulla, että neljän päivän
kuluttua minunkin oli lähdettävä pitkälle merimatkalle.

He olivat sen kuulleet runnarilta. Minut piti sen mukaan juotettaman
kelpo humalaan ja sitten vietävän laivaan juuri silloin, kun se olisi
lähtemäisillään. Kolmen kuukauden etuanti-kuitin kuului isäntäni jo
saaneen minun nahastani.

Nyt siis piti ryhtyä pakokeinojen toimeenpanemiseen, kävi sitten miten
tahansa. Hyväksi aluksi olin minä sairastuvinani sangen ankaraan
tautiin, jotta siten saisin vartijat hetkeksikään kintereiltäni
luopumaan. Sitten odottelin voihkien ja valitellen sopivata
pakotilaisuutta.

Pian semmoinen tulikin. Päivää ennen kun minut piti laivaan vietämän,
menin, vaikka olinkin kipeänä, tavallisuuden mukaan illalliselle,
sitten kun muut olivat lopettaneet. Siitä minun teeskennelty tautini
ärtyi aivan kauheaksi, ja sentähden minä pyysin neljännespullon
konjakkia eli whiskyä ja otin siitä aika kulauksia, sen mukaan, minkä
muka kipeä mies voi. Juuri vähää ennen, kun minun piti arestihuoneesen
lähtemän, sekaantui samalla kohdalla kadulla pari kolme matruusia,
jotka olivat ystäviäni, parin neekerin kanssa tappeluun, niinkuin olin
saanut asiamiesteni kautta heidän kanssaan sovituksi, vaikka olinkin
tarkan valvonnan alaisena. Vartijani ynnä muut läsnäolevat riensivät
sinne mikä katselemaan, kuka auttamaan, juuri niinkuin olin edeltäpäin
arvannutkin. Nyt, jos koskaan, ajattelin, on koetettava laputtaa
tieheni.

Juoksin ovelle pyrkiäkseni sieltä pihalle. Mutta samassa huomasin, että
isännän huoneen ovi oli auki. Siellä maata retkotti merimiesmajan
isäntä sohvallaan, nähtävästi tiedotonna whiskyn vaikutuksesta.
Pöydällä hänen vieressään oli sama revolveri, jota hän jo pari kertaa
ennen oli minua kohtaan ojennellut; sen vieressä oli patroonasäiliö ja
lompakko.

Uusi uhkarohkea päätös oli samalla kypsynyt aivoissani. Minä hiivin
hiljaa kuni hiiri huoneesen ja olin pian pöydän ääressä. Yhdellä
sivalluksella olivat lompakko, revolveri ja patroonasäiliö
merimiespaitani povessa. Kyllä minua kauhistutti, kun ukko röhkäsi ja
kääntyi toiselle kyljellensä. Mutta samassa tuokiossa minä poistuin ja
riensin huoneeseni, jossa piilotin saaliini uunin väliin ja paneuduin
maata.

Tyhjennettyäni whiskypulloni odotin, mitä oli tapahtuva. Jos
huomaisivat tekoni, jos sen keksisivät ennen aamua, niin olisin
mennyttä miestä.

Kova pelko ahdisti minua. Olin juuri aikeessa nousta ja viedä saaliini
takaisin, kun runnari tuli. Tarkasteltuaan minua sekä huomattuaan
tyhjän pulloni, luuli hän minun olevan tiedotonna whiskyn
vaikutuksesta, ja semmoista tilaa minä juuri koitin teeskennellä niin
hyvin kuin voin.

Runnari lukitsi ovet ja meni levollisesti nukkumaan, sillä nyt hän
luuli vähimmän olevan syytä pelätä lintusen pakoon lentämistä.

Minä odotin tuskallisesti, kunnes kaikki olisi talossa hiljaa.
Mahdottoman hitaasti kuluivat tunnit. Kello löi 11 ja 12, mutta vielä
oli valpas runnari valveellaan.

Mutta vihdoin hänkin nukkui. Kello löi yksi; runnari kuului hengittävän
raskaasti, rupesi jo vähitellen kuorsaamaankin. Nyt vapauden hetki lyö,
ajattelin itsekseni.

Minä tiesin, että hänellä aina oli taskussaan pullo ja nenäliina.
Nenäliina kostutettiin pullon nesteellä, pidettiin nukkuvan nenän
edessä vähän aikaa ja sitten laskettiin hiljaa kasvoille, ja sen
jälkeen ei ollut nukkuvasta mitään pelkoa pitkiin aikoihin. Niin oli
runnari monta merimiestä pettänyt.

Minä nousin vuoteeltani, lähenin nukkuvata, otin pullon ja nenäliinan
hänen omasta taskustaan hänen vierestään tuolilta, ja nyt hän sai itse
vuoronsa mukaan kokea samaa, minkä hän monta monituista kertaa oli
onnettomille uhreilleen tehnyt.

Minä odotin pelosta vapisevalla sydämellä, mutta hän ei herännyt,
vaipui vaan yhä syvempään uneen, vaipui vaipumistaan.

Hän oli minun kokoiseni mies, ja hänen vaatteensa olivat tuolilla,
mutta minun olivat alakerrassa kirstussani; ne ynnä muut tavarani
olivat kyllä monin kerroin suuremmasta arvosta kuin nämä puoleksi
repaleiset runnarin vaatteet. Mutta ei ollut aikaa arvelemisiin.
"Tehdään vaihtokauppa", arvelin itsekseni.

Tuota pikaa olin täysissä tamineissa; tuossa on tikari, otan sen
mukaani samoin kuin revolverinkin, ehkä kaikki matkalla tarvitaan.
Lompakko putosi povitaskusta, mutta seuratkoon sekin mukana! Tuota
pikaa oli myös saaliini uunin takaa paitani povessa, ja sitten oli
lähdettävä.

Olin jo tarkoin ennen miettinyt, miten ja mistä lävestä luikahtaisin,
jos sattuisin pääsemään. Olin levolle mennessä jättänyt akkunan auki
lähinnä rakennuksen nurkkaa, ja siitä juuri voi ulottua tarttumaan
vesitorveen, joka nurkkaa myöten johtui katolta maahan.

Uskaltaisiko tuommoisen varaan jättäytyä. Mutta mikä auttoi; muuta
pakoneuvoa ei ollut, sillä ovet olivat kaikki lukitut, ja muuten olisi
täytynyt vähintäin kolmen ovien lävitse kulkea, ja jokaisessa huoneessa
oli ihmisiä makaamassa.

Olin jo mennyt niin pitkälle, etten enään voinut peräytyä, vaikka henki
menisi. Menin siis akkunalle ja tartuin vesitorveen. Kyllä vähän
pelotti. Ei katkennut torvi; aloin siis laskeutua sitä myöten alas.
Käsiä kyllä kuumotti, nahka meni läjään, verta alkoi tihkua sormista;
mutta hammasta purren laskeusin, laskeusin yhä alemmaksi, ja niin olin
enää vaan parin sylen päässä maasta. Mutta silloin kumminkin torvi
katkesi, ja minä keikahdin seljälleni pihaan, torvi sylissäni. Aika
romina siitä kyllä syntyi. Mutta kylmäverisyyttä vain ja malttia. Minä
asetin torven seinän nojalle ja juosta hipasin pihassa olevan suuren
oluttynnyrin alle, josta toinen pohja oli poissa, ja sinne piilousin.

Siitä hetkestä saakka tunsin olevani pelastettu; tirkistelin
tapinlävestä, joka sattui olemaan akkunoihin päin, näkyisikö ketään
tulevan. Odotin vähän aikaa, ja minuutit olivat mielestäni tunnin
pituiset.

Ei ketään tullut. Hiivin siis jälleen ulos ja hiljaa pitkin rakennuksen
seinämiä, ja niin pääsin kyökin ovelle, josta pieni salaportti johti
kadulle. En kumminkaan malttanut jättää menemättä kyökkiin hyvästiä
ottamaan neekeri Nellyltä, joka salaisesti oli minun ruoastani pitänyt
huolta, kun olin kipeänä olevinani.

Nelly heräsi minun kyökkiin tullessani. Minä panin sormen suuni päälle,
viittasin tikariini ja revolveriini sekä pyysin häneltä eväitä.

Nelly, joka oli minuun hyvin mielistynyt, pani tuota pikaa pussiseen
pari paistettua hanhea, leipää, pullon viiniä, toisen whiskyä ynnä
muuta, mitä kiireessään kokoon sai ja kehoitti minua menemään hänen
kotiinsa, jossa pari kertaa ennen olimme yhdessä käyneet, ja lupasi
tulla seuraavana päivänä itse jäljessä. Meillä oli nimittäin keskenämme
ennen ollut tehtynä pieniä sopimuksia, joita nyt muka pantaisiin
käytäntöön.

Minä tietysti lupasin täyttää hänen toivonsa, ja niin hän päästi minut
kadulle.

Käveltyäni ensin sovittuun suuntaan, arvelin kumminkin, etten panisi
saavutettua epävarmaa vapauttani alttiiksi turhanpäiväisten
seikkailujen tähden. Päätin siis pyrkiä lähimpään satamaan ja lähteä
merelle niin pian kuin ensimmäinen sopiva tilaisuus ilmaantuisi.

New Brunswick oli tästä 150 Englannin peninkulmaa eteläänpäin. Tiesin
sen olevan vilkasliikkeisen satamakaupungin. Sinne siis kohtalo kulkuni
ohjatkoon, mietin itsekseni, ja sitä kohti suunnistin askeleeni.

En ollut monta kadun risteystä vielä ennättänyt jättää ennen kuin
huomasin pari poliisimiestä tulevan vastaani. Taasen tuli olla
kekseliäs suoriutuakseni hyvällä heistä. Minä heittäysin jälleen
"iloiseksi pojaksi". Kaukaa jo huudahdin heille: "hyvää huomenta" ja
tekeydyin iloiseksi heidät tavattuani. Kerroin sitten että olin ollut
eräässä huvipaikassa toisten meripoikain kanssa ja että sitten olin
heidän seurassaan ollut eräässä laivassa, jossa kokki vielä antoi
minulle hyvät eväät lähtijäisiksi.

Pakinoituani heille kaikellaista, mitä päähän päälähti, tarjosin heille
tupakkaa ja whiskyä, joka ukoille näytti erittäin tervetulleelta
lahjalta ja poisti heistä lopunkin epäilyksen, jos sitä lienee heillä
ollutkaan. Lopuksi kysyin erästä merimiesmajaa, jonka tiesin olevan sen
kadun päässä, ja sanoin siellä majailevani, vaikka nyt muka olin
eksyksissä, kun olin matkallani niin monta mutkaa tehnyt, eikä
päänikään tainnut juuri selvä olla.

Nauraen neuvoivat ukot minulle mainitsemani merimiesmajan, ja
erotessani heistä kuuluivat he nauravan: "Se oli todellakin aika
hulivili".

Päästyäni onnellisesti sen kadun päähän, poikkesin valtamaantielle,
jota hetken kävelin, kunnes jouduin Brunswickiin menevälle rautatielle.

Nyt aloin jo hengittää vapaammin. Mutta kun hyvin arvasin, että
isäntäni oli paneva kaikki voimansa ja kekseliäisyytensä liikkeelle
saadaksensa minut taaskin kiinni, oli suuri varovaisuus tarpeen
minunkin puoleltani. Minun oli varjeltava itseäni ei ainoastaan häneltä
ja hänen kätyreiltään, vaan myös hänen kahdelta julmalta
newfoundlandilaiselta verikoiraltaan, joita hän suurella menestyksellä
ennenkin oli tällaisissa tilaisuuksissa käyttänyt.

Pistäysin siis metsään, josta leikkasin itselleni kaksi tukevaa sauvaa,
sidoin eväspussini rensselintapaisesti selkääni ja sitten radalle
päästyäni aloin kävellä pitkin kiskoja, käyttäen sauvoja tukinani. Se
oli ensin alun hyvin tukalaa taivaltamista, mutta kova pelko antoi
minulle kestäväisyyttä ja ajoi minua kulkemaan eteenpäin kuin lentäen.

Olin tällä tavoin kulkenut jo noin 20 kilometriä ennen kuin päivä
rupesi valkenemaan. Ja kun en vieläkään uskaltanut näyttäytyä
kellekään, poikkesin metsään lepäämään ja odottamaan yötä, jolloin olin
taasen alkava kulkuani jatkamaan.

Valmistin itselleni pienen risumökin, jonka saatuani valmiiksi asetuin
tyydyttämään kovaa nälkääni ja nauttimaan kultaista vapauttani.

Syötyäni ja juotuani aloin tarkastaa tavaroitani ja aseitani, josko
voisin antautua oikein amerikalaiseksi metsäihmiseksi eli sissiksi.

Revolveripari oli mitä mainiointa laatua, parasta amerikalaista tekoa,
niiden luodit noin sormenpään kokoiset, huippupäiset. Kylläpä näillä
kelpaa itseään puolustaa, jos tarvis tulee, mietiskelin itsekseni.
Tikari oli hienointa ja parhainta tekoa sekin, pituudeltaan oli sen
terä 10 tuumaa, pää kauneilla hopeakoristuksilla varustettuna. Olipahan
siinäkin ase, joka oikein sydäntäni ilahutti; enpä nyt luullut
pelkääväni ensi hädässä. Jospa vielä olisin uskaltanut mennä kylään,
että olisin saanut ostaa hyvän kiväärin, arvelin, niin kyllähän sitten
kelpaisi täällä aarniometsissä elellä.

Tarkastelin sitten lompakkoja. Isännän lompakossa löytyi 80 dollaria,
jotka lompakon keskellä olevista muistilehdistä näin olevan niiden
kahden ruotsalaisen matruusin kuukausipalkat, mitkä hän juuri äsken oli
myönyt. Vastaavina näitä summia toisella vastakkaisella sivulla olivat
seuraavat summat: "19 $ tupakkaa 1 dol. 75 cent. tulitikkuja 25 cent.,
1 lusikka, 1 kahvimuki, voirasia y.m. pieniä tarpeita 2 doll. 50 cent.,
sekä lopuksi makuuvaatteet 1 doll. 50 cent. ja 3 päivän ruoka ja asunto
2 dollaria". Loppusumma, mitä vielä oli jäljellä, oli merkitty
vaivanpalkkion nimellä, s.o. puhdas voitto, mitä merimiesmajan isäntä
oli tästä miehestä hyötynyt.

Toisen miehen tili oli melkein samanlainen. Siis 3 päivästä tuo
veren-imijä oli kahdesta miehestä hyötynyt 64 doll. eli 320 Suomen
markkaa. Sievä tulos kyllä, eikä haitannut, jos minäkin sain osan noita
helposti ansaittuja rahoja.

Samassa taskukirjassa näin myös muun muassa tilin, jonka mukaan hän
oli tilanomistaja Brandilta kantanut siltä ajalta, minkä me hänen
tilallansa maantöissä olimme, 50 cent. päivältä mieheltä, eli yhteensä
75 doll. eli 375 Suomen markkaa.

Nämä nähtyäni rauhoittui omatuntoni vallan levolliseksi. Kyllä oli mies
meistä hyötynyt. Omia rahojani, sekä toverieni että omalla hiellä
tienatuitahan olin ottanutkin.

Olin ensin päättänyt hävittää lompakot; mutta nämä nähtyäni päätin
pitää ne tallella vastaisen varaksi todistajina noita rosvoja vastaan,
jos itse kiinni joutuisin.

Runnarin lompakossa oli vain parikymmentä dollaria pientä rahaa ynnä
sieviä tilejä, jotka osoittivat, ettei hänkään ollut välikappaleita
valinnut, kun rahoja oli tienattavissa ollut.

Tupakat ja piiput, merimiehelle tärkeimmät tarpeet, löysin myös
runnarin taskuista.

Otettuani viinikulauksen näin tyydyttävien tarkastuksieni tulosten
päälle, katsastin revolverit, asetin ne pääni alle ja paneuduin
levolle ensikerran seikkailijana Amerikan aarniometsässä, onnellisena
kuin häkistä päässyt lintu, ja nukuin vaaroista huoletonna iltapäivään
saakka, niin että herätessäni jo alkoi hämärtää.

Syötyäni vahvan illallisen mukana olevista eväistäni, kokosin tavarani
ja aloin taasen varovaisesti kulkea rautatietä pitkin; mutta pian jo
rohkenin pimeämmän tultua ruveta vapaammin liikkumaan.

Suurenlaista ja jylhää on luonto Amerikan aarniometsissä. Mutta näillä
seuduin olletikin oli luonto hyvin samankaltainen kuin Suomen metsät ja
jylhät hongikot. Täällä oli metsä ja koko maanlaatu sekä puut samaa
luontoa kuin Suomessa; eroituksena vaan oli se, että täällä kaikki
esiintyy jättiläismuodoissa.

Jo alkoi hiukan peloittaa pimeällä yöllä yksin kulkea. Ensi yönä en
kumminkaan kerinnyt ajatella muuta, kuin että vain saisin välimatkan
vainoojieni ja itseni välillä niin pitkäksi kuin mahdollista oli; mutta
kun nyt jo pelko takaa-ajajista oli vähän laimentunut, alkoivat
kaikkinaisten metsäpetojen ja yölintujen äänet yksinäisen matkamiehen
tottumattomiin korviin kuulua ja rohkeutta koko lailla järkytellä.

Alkoi sentään lähetä loppuansa sekin yö, niin ettei mitään mainittavaa
tapahtunut. Mutta aamupuoleen, kun jo päivä rupesi koittamaan,
ilmaantui radalle eteeni pari schakaalia, jotka ensin arasti minua
katseltuaan pötkivät hiljakseen metsään.

Huomattuani, että tässä oli sopiva tilaisuus revolveriani koetella ja
ampumataitoani kehittää, tähtäsin ja laukasin noin parinkymmenen
askeleen päästä toista otusta ja heti sen jälkeen toistakin. Seuraus
oli niin mainio, että toinen niistä rumasti ulvoen pyörähti alas radan
penkereeltä; mutta toinen syöksyi aika vauhtia metsään, arvatenkin
aivan vahingoittumatonna.

Olin juuri lähtemäisilläni liikkeelle, kun huomasin toisen schakaalin,
arvattavasti äsköisen toverin, tulevan metsästä ja alkavan nuuskia
kaatunutta toveriaan. Nähtyään veren, päästi se ilkiän huudon, jota
voisi verrata melkein kalalokin rääkkynään; erotuksena oli kuitenkin
se, että tämä ääni kuului paljon petomaisemmalta. Sen jälkeen se rupesi
nuolemaan haavasta vuotavaa verta ja sitten raatelemaan kuollutta
toveriaan.

Hetken tätä katseltuani, hiivin revolveri kädessäni lähemmäksi tuota
raatelevaa schakaalia. Kun otus minut huomasi, alkoi se raastaa raatoa
mukanaan metsään erinomaisella vimmalla. Mutta kun se oli liian raskas
taakka, liikkui se hitaasti; mutta ei se kumminkaan rahtinut jättää
saalistaan. Lopulta kun se huomasi, että minä vain lähenin, näytti se
jo minulle pitkiä teräviä hampaitaan, veripunaista kieltään ja kiiluvia
pieniä silmiään.

Uskaltamatta kovin lähelle mennä, laukasin revolverini kahdentoista
askeleen päästä suoraan pedon kitaan, jonka oudon tervehdyksen jälkeen
se rääkkyen hypähti pystyyn ja kellahti sitten selälleen, töppöset
taivasta kohti.

Kun yökautinen marssiminen tämän tapahtumaa jälkeen ei tuntunut
erittäin minua väsyttävän, kun aamuilma oli erittäin herttaista ja
luonto sillä paikkakunnalla erinomaisen kaunista ja suurenmoista, ja
kun ihmisasuntoja ei missään näkynyt, jatkoin kävelyäni, ihaillen
luontoa ja nauttien ensikerran elämässäni oikein täydellistä, rajatonta
vapautta suuren avaran luonnon helmassa.

Auringon noustua korkeammalle rupesivat yön rasitukset, auringon helle
ja kova nälkä minua jo liiaksi väsyttämään.

Poikkesin taasen metsään, ja syötyäni täällä erämaassa oivan aterian jo
melkein loppumaisillaan olevista eväistäni, laadin sitten itselleni
sammalista ja lehdistä vuoteen suuren, tuuhean tammen juurelle,
ajatellen itsekseni, että kait hätä keinon taas silloin keksii, kun
eväät loppumaan rupeavat.

Iltapäivällä herätessäni tunsin äärettömän painon rinnallani; luulin
vallan tukehtuvani, samalla kun käteni tapasi jotakin kylmää ja
niljakasta. Silmäni avattuani huomasin kauhukseni, että äärettömän
suuri musta käärme oli vieressäni kiemurassa ja heittänyt kauhean
pyrstönsä rinnalleni, ja siihen olin kädelläni koskenut.

Veri melkein jähmettyi suonissani. En kyennyt jäsentänikään
järkähdyttämään. Ensi hämmästyksessäni tapailin tikaria oikealla
kädelläni, joka oli vapaa. Mutta vähän toinnuttuani muistin joskus
kuulleeni, ettei käärme muka vahingoita ketään, jos ei sitä ärsytetä.

Makasin siis ihan liikkumatonna, kykenemättä tekemään mitään
ratkaisevaa pelastuakseni tuon jättiläisen alta, vaikka sen paino minua
rasitti yhtä paljon kuin pelkokin. Nähtävästi lepäsi käärmekin.
Pieninkin liikahdus minun puoleltani olisi kentiesi saattanut sen
herättää, ja silmänräpäyksessä olisi se kietounut ympärilleni ja
likistänyt minut kuoliaaksi, taikka iskenyt minuun myrkylliset
hampaansa, ja niin olisin pian, kauheat tuskat kärsittyäni,
muodottomana, pöhöttyneenä ruumiina.

Lopulta en voinut enään tuota tuskaa kestää. Kävi miten kävi, ajattelin
itsekseni, täytyy koittaa pelastua. Rupesin hiljalleen hinaamaan
itseäni ulommaksi käärmeenkiemurasta, pitäen tarkalta silmällä,
alkaisiko käärmekin liikkua.

Hiljaa ja vaivaloisesti kävi liikkeeni. Mutta ilokseni huomasin, ettei
hirviö siitä näyttänyt välittävän. Vihdoin onnistuin pääsemään
tukalasta asemastani. Heti kavahdin pystyyn, korjasin hätäisesti
matkatavarani ja lähdin laputtamaan käpälämäkeen, kiittäen onneani,
että olin niin helpolla tästä kamalasta pälkähästä päässyt.

Ensi hämmästyksestä toinnuttuani ajattelin kääntyä takaisin ja kostaa
tuolle hirviölle sen matkaansaattaman peljästykseni. Mutta lopulta
päätin, etten antautuisi taisteluun tuommoisen otuksen kanssa, josta
oli niin vähän toivoa saada voittoa tahi kunniaa, ja jätin siis sikseen
koko tuuman.

Kolmannen päivän matkalla oltuani uskalsin ruveta jo nopeammin päivällä
liikkumaan ja yöllä lepäämään. Mutta lopulta huomasin kumminkin
edullisemmaksi yöllä kulkemisen, erittäinkin sentähden, että päivällä
oli paahtavan kuuma ja ettei metsänpetoja tarvinnut päivällä maatessaan
niin paljon pelätä kuin öisin. Lopultakin päätin siis pitää entistä
tapaani, kunnes pääsisin asutuille paikkakunnille.

Neljäntenä vuorokautena olin jo vallan ilman ruokaa. Metsänriistaa
olisi kyllä ollut, mutta revolverit eivät niitten ampumiseen olleet
kelvolliset. Kiihtymistään kiihtyi haluni päästä kiväärin eli pyssyn
omistajaksi. Tupakkapiippu sai monta kertaa olla ainoana nälkäisen
vatsan kohtuullisten vaatimusten tyydyttäjänä; sillä eipä ollut leipää
erämaassa saatavana. Rautatie kulki ihan läpi erämaiden, ja asemat
olivat monta penikulmaa etäällä toisistaan. Pari semmoista olin kyllä
jo sivuuttanut; mutta en ollut mitenkään rohjennut niitä lähestyä, kun
oli syytä pelätä, että olisivat sähköteitse tahi sanomalehdistä saaneet
tiedon paostani. Tämä kyllä oli turhaa pelkoa, sillä vallan toisille
teille olivat takaa-ajajani eksyneet, niin kuin sittemmin sain tietää;
mutta eipähän sitä kukaan minulle silloin ilmoittamaan tullut.

Viimein keksin suuren pähkinäpuun, josta kokosin pähkinöitä moneksi
päiväkseni; vettä oli kyllä saatavana, mitä parhainta, kirkasta
lähdevettä.

Viidentenä yönä matkalla ollessani olin taasen hätää kärsimässä.

Metsäeläinten kiljunaa ja ääniä kuului jos jonkinlaisia läpi yön;
vilaukselta näin niitä useamman kaltaisia. Minun täytyi, pelottaakseni
niitä kimppuuni ryntäämästä. virittää itselleni tulisoihtu, jota
heiluttelin ilmassa ikävää taivalta kulkiessani. Oi, jospa olisi ollut
edes toveri, jonka kanssa olisi saanut ajatuksiaan vaihtaa, niin
olisihan se ollut kumminkin hupaisempaa; sillä tätä loppumatonta
erämaata kulkiessa alkoi jo mieli käydä apeaksi.

Lopulta sammui tulisoihtuni enkä rohjennut enään mennä metsään uusia
aineksia etsimään. Rupesin jo melkein toivomaan, etten koko matkalle
olisi lähtenytkään.

Päättelin jo siinä, että niin pian kuin ensi asemalle pääsen, odotan
siellä ensiksi tulevaa junaa ja ajan karahutan rautateitse
Brunswickiin. Mutta onneksi en sentään sitä tehnyt, sillä siinä
tapauksessa olisin voinut helposti kadottaa hankalasti saavutetun
vapauteni, sen mukaan kuin sitten jäljestäpäin sain kuulla.

Mitä enemmän aamu läheni, sitä rohkeammiksi tulivat metsänpedot; niitä
juosta vilisti radan ylitse tuon tuostakin, mennessään minua
tarkastellen. Muutamia kertoja niitä jo ammuinkin, mutta en voinut
pimeässä nähdä, osasinko ainoaankaan. Se hyöty siitä kumminkin oli,
että pamaukset vähäksi aikaa peloittivat niitä lähelleni tulemasta.

Luulin jo vähää ennen päivänkoittoa selvinneeni yön kauhuista ja aijoin
juuri kiivetä radan lähellä olevaan jättiläistammeen lepäämään; sillä
siitä lähtein, kun heräsin kamalan makuutoverin, käärmeen, vierestä, en
juuri mielelläni pannut levolle metsään ilman erinomaisia varokeinoja.
Silloin kuulin metsästä taas kamalien schakaalien huutoa eli rääkkynää.
Äänet lähenivät minua kohden. Niistä päättäen oli petoja useampia
kymmeniä samassa joukossa.

Samassa kuin juuri aijoin hypätä puuhun noita haudankaivajia pakoon,
suhahti metsästä esiin hirvenvasikka, joka näkyi olevan haavoitettu ja
jota schakaalit vainosivat. Vasikka parka näkyi olevan ihan
nääntymäisillään; mutta huomattuaan minut, pysähtyi se ja loi suurista,
kauneista silmistään minuun niin surullisen, rukoilevan katseen, että
minun oikein sääliksi kävi eläinraukan kohtalo.

Schakaaliparven rääkkynä läheni lähenemistään sitä pientä aukeata
paikkaa, missä minä olin. Hirvi parka putosi polvilleen koettaessaan
tehdä useampia onnistumattomia yrityksiä pakoon päästäkseen. Sen rinta
näkyi olevan revitty ja oikea takajalka sääriluun yläpuolelta
katkenneena riippuvan.

Nyt olivat schakaalit jo vallan lähellä; yksi jo oli näkyvissä. Hirvi
taasen loi minuun niin rukoilevan katseen, ikään kuin olisi pyytänyt:
"auta nyt, velikulta, tahi lopeta tuskani, ennen kuin nuo raatelijat
pääsevät kimppuuni".

Kun huomasin, etten muutoin voinut tuota kaunista eläintä auttaa, vedin
molemmat revolverini vireille ja laskin yhtä haavaa kaksi laukausta
suoraan sen sydäntä kohti.

Hirvi tietysti samassa kaatui, ja ennenkuin se silmänsä ummisti, luulin
huomanneeni sen suurissa, kauneissa silmissä katseen, joka sisälsi
kiitollisuutta minua kohtaan siitä, että olin sen tuskat lopettanut.

Samassa oli schakaaliparvikin näkyvissä. Mutta peljästyneenä tuosta
kaksoislaukauksen jyrähdyksestä, pysähtyivät pedot hetkeksi. Tätä
tapausta minä käytin hyväkseni, astuin hirven päälle, ulotuin siitä
tammen alimpaan oksaan kiinni ja hyppäsin ylös puuhun, jossa sitten
olin turvassa kaikilta pedoilta.

Liiaksi varhain en ollut turvapaikkaani ehtinytkään, sillä pedot olivat
haistaneet verta, ja samassa ne, niin kuin raatelevaiset pedot ainakin,
hyökkäsivät hirvi parkani kimppuun.

Mutta minäkin olin saanut erinomaisen turvapaikan sekä sopivan aseman,
mistä mainiosti voin hätyyttää tuota raatelevaa parvea. Ja kun olin
ollut ilman ruokaa jo tarpeekseni ja otaksuin itselläni olevan
etuoikeuden tuohon lihavaan hirvenpaistiin, päätin minä ampua jokaisen,
kuka vaan hirveen hampaansa iski.

Hätäisesti luoden silmäyksen tuohon vimmaiseen parveen, huomasin siinä
useampia susiakin schakaalien joukossa, arviolta noin kolmeenkymmeneen
kaikkiaan. Mutta ei minulla sentään hätää ollut, koska minulla oli
toista sataa patruunaa. Ei siis muuta kuin sota ja verityö alkuun vaan.

Melkein joka laukaus kaatoi yhden, enkä minä puolestani laukauksia
säästellyt, sillä olihan minulla kaksi revolveria, niin että jos toinen
rupeisi liiaksi kuumenemaan, olisi toinen heti käsiin otettavana, ja
sillä tavalla voisin jatkaa pommitustani, kunnes jokainen peto olisi
kellistynyt.

Susia ja schakaaleja kaatui sekaisin, ja lopulta oli hirvi vallan
niitten peitossa. Mutta sitä rajummiksi tulivat raatelijat, kuta
enemmän ne verta näkivät ja saivat sitä maistaa.

Lopulta rupesivat ne raivoissaan kuolleita tovereitansa raatelemaan,
pitäen kaiken aikaa mitä kamalinta melua, ulvontaa ja rääkkinää.

Kuolleita kumppaleitaan annoin heidän kyllä rauhassa raadella, mutta
niin pian kuin joku heistä yritti hirveni kimppuun, kellahti se heti
luotini lävistämänä taistelutantereelle ja jäi siihen.

Tunnin verran tuota sotaa leikiteltyämme, huomasi eräs suuri
pörrökarvainen susi minut puun alimmalla oksalla istuessani; samalla se
päästi kovan, julman ulvahduksen, hyppäsi kahdelle jalalleen puuta
vastaan ja verinen kita ammollaan, yritti se ulottua minuun hampaansa
iskeä. Mutta eihän siitä yrityksestä mitään tullut, vaan samassa se sai
lyijypalan kurkkuunsa minun valmiiksi varustetusta tuliputkestani, ja
siinä se sitten pari kertaa huudahti vov, vov, ja heittäysi kellelleen
eikä enään liikahtanut.

Väsyttämään ja hirvittämään alkoi minua jo ruveta tämä loppumaton,
verinen näytelmä, jota jatkui asuntonani olevan puun juurella. Olisin
mielelläni laskeunut alas ja ottanut hirven valmistaakseni siitä kelpo
aterian; mutta nuo ahnaat kilpailijani eivät hevin minulle oikeutta
tunnustaneet. Täytyi siis vielä uudelleen ladata molemmat revolverini,
joilla sitten yhä edelleen napahuttelin yhden pedon toisensa jäljestä.
Viimein aurinkokin alkoi näyttää itseään taivaan rannalla metsän
lävitse, ja niin valkeneva päivä karkoitti loput sudet ja schakaalit
tappotantereelta metsään.

Nyt pääsin vihdoin laskeutumaan puusta; mutta kyllä siinä oli verta ja
raatoja. Vielä siinä oli joukossa useampiakin, jotka eivät olleet
oikein kuolleet; niitä täytyi vielä tikarilla lävistellä, ennen kuin
lakkasivat leukojaan levittelemästä.

Kun sain hirven hinatuksi tältä veriseltä tappotantereelta, nyljin sen.
Sitten laitoin hyvän nuotion ja paistoin siinä paraita paloja, jotka
sitten nälkäiselle vatsalleni tuntuivat hyvää paremmilta.

Syötyäni minkä jaksoin, leikkelin vielä hienoja viipaleita, niin paljon
kuin irti sain, ja panin ne paahtavan auringon paisteesen kuivumaan,
että olisi minulla tätä mainiota lihaa seuraaviksikin päiviksi.
Nahankin kuivasin, otin mukaani ja sain siitä sitten myöhemmin 5
dollaria myödessäni.

Kun olin pitkän paaston jälkeen taas päässyt lihapatain ääreen, viivyin
siinä toisen päivän iltaan saakka, levähdellen ja joutilaisuudessa
aikaani kulutellen. Silloin kävin myös uudelleen tappotantereella ja
luin ammutut raadot. Siinä kelletti susia kuusi kappalta ja schakaaleja
kaksikymmentä kolme. Olihan niitä siinä yhdeksi kerraksi! Susilta
leikkasin korvat voidakseni niitä sitten näytellä, kun ihmisten
ilmoille taas pääsisin.

Seuraavana yönä, niin kuin jo mainitsin, lepäsin matkasta väsyneenä
eräässä suunnattoman suuressa tammessa. Minä valmistin sinne oikein
mainion lehtikammion, johon ei olisi tarkinkaan ihmis-silmäys voinut
tunkeutua. Mutta kyllä sen sijaan kuului kamalaa melua äskeiseltä
tappotantereelta, missä metsänpedot pitivät harvinaisen lihavat pidot
surmatuista hirvenvainoojista.

Nyt en enään huolinut tästä alkaen yksinomaan öisin kulkea, sillä minä
uskoin jo olevani siksi etäällä Savannasta, etten luullut tarvitsevani
mitään pelätä. Sitä paitsi olivat ilmat muuttuneet vilpoisemmiksi, niin
ettei päivälläkään kulkeminen käynyt rasittavaksi.

Mutta kyllä ne olivatkin olleet kamalia öitä, joina olin tuon matkan
kulkenut. Vielä säilyy selvänä muistossani eräs yö. Oli pilkkoisen
pimeä, niin ettei omaa kättään edessänsä nähnyt. Tuon tuostakin
kompastuin epätasaisella rautatiellä ratapölkkyihin. Schakaalit ja
sudet ulvoivat; monenmoiset muut lukuisat pedot silloin tällöin vielä
säestivät tätä kamalata musiikkia, niin että kylmät väreet pitkin
ruumistani kulkivat. Lisäksi vielä paloi tulia siellä täällä molemmilla
puolin rataa; lienevätkö olleet yöpyneiden matkustajien nuotioita vai
muitako tulia, laitettuja pelottamaan petoja ihmisasuntojen
läheisyydestä, tahi kaskenkytöjä, siitä en uskaltanut lähteä selvää
ottamaan. Paitsi sitä, että tämmöiset oudot tulet pilkkoisen pimeässä
yksinäiselle pakolaiselle näyttävät kovin kammottavilta, olivat ne
monin paikoin täyttäneet öisen kolean ilman niin pistävällä katkulla,
että vaikeata oli hengittää, etenkin kun täytyi hengästyksiin saakka
matkaani jouduttaa. Silloin jouduin myös kulkemaan leveän joen ylitse
äärettömän pitkää siltaa myöten, joka oli kolmeen kaareen rakennettu ja
niin korkealla, että synkkä pimeys vaan ammotti allani kuin manalan ovi
vaikka kuinka tarkkaan olisin koettanut veden pintaa tirkistellä.

Lopulta kävi kulkeminen ja hengittäminen niin vaikeaksi, että
pysähtyminen oli välttämätön. Siinä näin edessäni lähelläni pienoisen
tulen, ja kun varovaisesti sitä läheltä tarkasteltuani en sen ympärillä
mitään epäiltävää huomannut, heittäysin sen ääreen kasvoilleni maata,
ja ylen väsyneenä nukahdin lopulta siihen.

Kauvanko lienen siinä unta vetänyt, sitä en tiedä; mutta vihdoin
heräsin tuskallisesta unestani tuntien kovaa kipua takaruumiissani.

Kavahdin seisaalleni ja luulin ensin saaneeni käärmeen piston; mutta
pian huomasinkin, että housujeni takapuolessa oli tuli, jonka sentään
sain sammumaan heittäytyen istumaan lähellä olevaan kosteikkoon,
saamatta muuta vahinkoa, kuin että olin jo muutenkin repaleisiksi
käyneiden housujeni takapuolen kadottanut.

Hämmästyksestäni toinnuttuani ja lähtöä tehdessäni tulin sen lisäksi
huomaamaan, ettei päähineenikään ollut turmeltumatta säästynyt; sillä
vaikka olin sen päähäni asettanut, seisoa törrötti tukkani muhkeana
töyhtönä sen ulkopuolella, niin että todellakin olin erämaan intiaanin
näköinen.

Mutta eihän tuota auttanut kovin pahoitella; joka leikkiin lähtee,
hänen täytyy se kestää, mietin itsekseni ja aloin taasen tallustella
eteenpäin.

Muutaman tunnin käveltyäni rupesi jo pieni kylä näkymään. Minä
poikkesin siihen ja sain siellä asiani kerrottuani muutamalta
kauppiaalta ostaa uudet housut ja hatun; Varustauduin nyt myös paremmin
eväillä sekä käytännöllisemmällä matkalaukulla.

Tiedusteltuani, kuinka pitkä matka vielä oli Brunswickiin, neuvottiin
minulle juuri kylän läheisyydestä menevä maantie, jota oli ainoastaan
parin päivän jalkamatka "cityyn". He, näet, nimittävät tätäkin
kaupunkipahaa "cityksi", vaikka siksi tavallisesti sanotaan vain
isoimpia kaupunkeja.

Saatuani tarpeeksi tuosta yksinäisestä "vapaasta metsä-elämästä",
päätin valita neuvotun tien, joten pikemmin sekä ilman vaaroja pääsisin
matkani perille.

Pian tulin kauppiaan kanssa hiukan tuttavaksi, sillä hänkin oli
aikoinaan ollut merillä, ja siinä oli jo kylliksi meitä tuttavuuteen
liittämään. Sen perusteella me tyhjensimme pari lasia kelpo olutta ja
juttelimme yhtä ja toista. Muun muassa kysäsin häneltä, oliko näillä
seuduin vielä hiljakkoin intiaaneja liikkeellä näkynyt.

"Onpa kyllä", vastasi hän, ja sitten hän rupesi kertomaan, miten eräs
aavikon taitavin mies, Pandy Ellis nimeltään, oli viidenkymmenen miehen
seuraamana, kaikki kokeneita aavikkometsästäjiä, karkoittanut monta
sataa näitä maakunnan hävittäjiä; muun muassa oli hän parillakymmenellä
näitä miehiä hävittänyt 30 miehisen mexikolaisen rosvojoukon, jonka
päällikkö oli ryöstänyt erään rikkaan, suurisukuisen maanomistajan
ainoan tyttären. Ryöstetyn tytön hän samalla pelasti ja saattoi
kaipaavan isän luo.

Kuultuani hänen kertomiansa juttuja intiaaneista ja rosvoista, rupesi
minua vähän pelottamaan lähteä loppumatkalle yksinäni; kysyin
sentähden, eikä hän tahtoisi maksua vastaan lähteä minua hevosellaan
saattamaan New Brunswickiin.

Siihen ei hänellä kuitenkaan ollut aikaa, vaikka hänellä muuten ei
ollut mitään matkaa vastaan. Hän neuvoi minua menemään rautateitse, niin
pääsisin muutamassa tunnissa perille; mutta siihen minulla taas ei
ollut halua jo ennen mainituista syistä. Sillä minä tiesin hyvin
senkin, että entinen holhoojani, merimiesmajan isäntä, usein matkusteli
rautateitse Brunswickissa, ja olisipa hän hyvin saattanut olla juuri
nytkin tällä matkalla minua tapaamassa. Halusin siis vielä vähän
matkallani viivytellä, jotta etsimiset ja kuulustelut jo olisivat
silleen rauenneet, ennen kuin minä ihmisten ilmoille ennättäisin.

Päätin siis lopulta, levättyäni ja vahvistettuani itseäni ruoalla ja
juomalla, viimeksimainitulla liiaksikin, lähteä taas matkalle. Ennen
lähtöäni sain myös ostaa kauppiaalta vanhan takaaladattavan kiväärin
ynnä 60 valmista patruunaa kahdenkymmenen dollarin hinnasta.

Näin varustettuna lähdin siis jälleen uusille seikkailuretkille
sanottuani sydämelliset kiitokset ja jäähyväiset vierasvaraiselle
kauppiaalle.

Kun pääsin taasen taipaleelle, en pitänyt laisinkaan kiirettä.
Käveltyäni sen päivän melkein loppupuoleen, pistäysin metsään ja
seurasin pientä, hyvin vähän käytettyä polkua, toivoen saavani ampua
jonkun metsän-otuksen, sillä olihan minulla nyt pyssy. Olin kotona
Suomessa, ollessani maalla veljeni luona kauppa-apulaisena, ahkerasti
harjoitellut metsästäjän ammattia, niin etten ollut aivan
ensikertalainen pyssyä pidellessäni.

Pian sainkin koettaa pyssyni kelpaavaisuutta ja omaa kykyäni, sillä
ennen pimeän tuloa ilman metsäkoirain apua ammuin pari metsälintua. Ne
minä heti sen jälkeen panin paistumaan tulelle, jonka erään kallion
syrjään metsässä sytytin.

Huomaamattani olin joutunut niin kauvas metsään, etten enää sinä
päivänä löytänyt maantietä, jota minun olisi pitänyt seurata. Sain siis
senkin yön viettää metsässä muutamassa suuressa puussa, joka oli ontelo
sisältä. Semmoisia vanhoja jättiläispuita tapaa tiheään Amerikan
aarniometsissä. Tämäkin mainittu puu oli niin suuri, että helposti
kaksi minun kokoista miestä olisi sen onteloon mahtunut.

Sen yön nukuin niin rauhallisesti kuin kotona vuoteellani, ei mikään
minua häirinnyt, sillä susien ulvontaan ja schakaalien rääkymisiin olin
jo niin tottunut, etten niistä enää mitään välittänyt.

Aamulla herätessäni oli aurinko jo kauvan ollut nousneena. Hätäisen
aamiaisen syötyäni lähdin kävelemään siihen suuntaan, missä otaksuin
maantien olevan. Mutta kun noin kuuden tunnin verran olin harhaillut
metsässä, tulin odottamattani äärettömän suurelle aavikolle. Niin
pitkältä kuin silmä kantoi, näkyi vain paljasta tasankoa, jossa ei
yhtäkään puuta kasvanut. Miehen mittaista heinää siinä vain aaltoili
monia penikulmia; miellyttävä kukkien tuoksu hyväili hajuaistimiani, ja
silmäni ihailivat tuota kirjavata väriloistoa, jonka tuhatväriset kukat
levittivät hämmästyneen katseeni eteen.

Mutta tuonne ei ollut hyvä jalkamiehen matkalle lähteä; vaikka kovin
mieleni sinne halusi. Jos olisi minulla ollut hevonen ja paikkakuntaa
tunteva toveri, niin olisinpa lähtenyt koettamaan, miltä olisi tuntunut
ratsastaminen tuommoisen kukka- ja heinämeren halki.

Äkkiä kuulin heinikosta pientä ratinaa, joka hiljalleen tuntui minua
lähenevän. Ja ennen kuin olin ehtinyt vetäytyä piiloon, ilmaantui
sieltä kolme rotevaa neekeriä, jotka minut huumattuansa heti
suuntasivat askeleensa minua kohden.

Heti pälkähti päähäni ajatus, että siinä ne nyt olivat edessäni
merimiesmajan isännän kätyrit, jotka hän on lähettänyt minua etsimään
ja vangitsemaan. Kavahdin siis jaloitteni, nostin heti kiväärin
poskelleni ja huusin hätäisesti:

"Seis neekerit, oletteko ystäviä vai vihollisia?"

Neekerit heti seisahtuivat ja näyttivät kelpo tavalla hämmästyneen
tuonlaisesta oudosta tervehdyksestä. Sitten he remahtivat leveään
nauruun ja kehoittivat minua laskemaan alas kiväärini, lisäten
vakuuttavalla äänellä: "Neekerit, täällä, herrani, aina ovat valkean
miehen ystäviä".

Sen kuultuani minä heti laskin alas kiväärini ja istahdin jälleen
nurmelle, johon neekeritkin heittäysivät vähän matkan päähän minusta.

Rupesimme sitten keskustelemaan. Minä panin tupakkaa piippuuni ja
tarjosin sitä heillekin, kehoittaen heitä leikkaamaan poltettavaa
piippuihinsa. Pian sitten tuprusivat piippumme; mutta loppuja lehtiäni
en saanut heiltä takaisin, vaikka niitä vielä olisi ollut jäljellä
runsaasti viisi tahi kuusi piipullista.

Pyydettyäni niitä takaisin, arveli rotevin heistä, että ne olivat
parempaan tarpeesen heillä.

Tuosta minä vähän närkästyin, mutta en ollut olevinani millänikään,
aloinhan vain pitää miehiä tarkemmin silmällä, ajattelin itsekseni,
etteivät tainneet vallan parhaita ystäviäni ollakaan.

Hetken aikaa tupakoituamme, alkoivat he kysellä, mitä miehiä olin ja
mitä varten tänne tullut.

Vastasin tulleeni New Brunswickistä, josta muka olin kotoisin, Dick
Jackson nimeltäni, ja aikomukseni oli täällä metsästää ja odottaa
neljää muuta "vanhaa metsästäjää", jotka parin päivän kuluttua täällä
yhtyisivät seuraani.

Tämä näytti tarpeeksi olevan selvitetty neekereille, jotka sen jälkeen
pyysivät minua tulemaan heille päivällistä syömään; sanoivat eilen
ampuneensa puhvelihärän, jonka paistia nyt muka piti maisteltaman.

Mitään pahaa aavistamatta lupasin seurata heidän pyyntöänsä ja
ilmoitin, että minulla itselläni oli siihen lisäksi tarvittavat
ruokaryypyt. Samalla otin esille whiskypullon, jonka edellisenä päivänä
olin Jesupin kylästä ostanut.

Otin siitä ensin itse aimo kulauksen rohkeuttani lisätäkseni ja
tarjosin sen sitten mustille tovereillenikin, jotka suuresti mielissään
sen ottivat. Melkein tyhjänä sain sen heiltä takaisin, mutta lohdutin
itseäni ja heitä sillä, että oli se mukana vielä toinenkin.

Sitten noustiin ja lähdettiin. Käveltyämme vähän matkaa metsänrinnettä,
rupesivat toverini käymään kovin rohkeiksi, varmaankin ryypyn
vaikutuksesta. Yksi heistä jo halusi tarkastella lähemmin pyssyäni,
jota varten hän jo ojensi kätensä sitä ottaakseen. Minä sen yrityksen
heti keskeytin, sillä minä seisahdin, tempasin revolverini esille ja
lupasin ampua, jos eivät antaisi tavaroitteni olla rauhassa.

Siitä oli minulle tulla kamala seuraus, sillä samalla kolmas
veitikoista astui muutaman askeleen takaperin ja veti esiin pitkän
puukon, jolla hän juuri aikoi minua takaapäin iskeä. Minä huomasin
kumminkin hänen liikkeensä aikanaan ja laskin revolveristani luodin
hänen otsaansa, ennenkuin hän ennätti aikomuksensa täyttää.
Neekeriparka sai äkkinäisen lopun ja kaatui hengetönnä maahan.

Mutta tästä hänen kaksi toveriansa vimmastuivat niin, että he yht'aikaa
vetivät esille puukkonsa, peräytyivät muutaman askeleen, nostivat
aseensa ilmaan ja aikoivat minua viskata. Kun minä tiesin, että nämä
mustat miehet ovat tämmöiseen veitsenviskaamiseen hyvin tottuneita,
niin että he harvoin viskaavat maalinsa ohitse, niin en viivytellyt
minäkään revolverieni käyttämistä. Minulla oli revolveri kummassakin
kädessä, ja niillä minä lävistin toisen niin, että hän heti kaatui,
mutta toinen luoti meni maalinsa ohitse, ja samassa suhahti veitsi,
pyyhkäisten hatun päästäni. Ruudinsavun haihduttua näin pelastuneen
neekerin täyttä laukkaa loikkaavan metsää kohti, jättäen kuolleet
toverinsa veriinsä taistelutantereelle.

Vimmastuneena tuommoisesta konnamaisuudesta laskin kivääristäni vielä
luodin pakenevan jälkeen, mutta mitään vaikutusta ei se kumminkaan
näyttänyt pakenevaan tekevän.

Mieleni kävi kovin ikäväksi, sillä tuommoinen kohtaus ja neekerien
surma ei ollut laisinkaan mieleeni; mutta itseäni puolustaakseni tuon
kaiken olin tehnyt, saivat siis syyttää itseänsä. Tämä oli minun
ainoana lohdutuksenani.

Arvelin kumminkin parhaaksi lähteä itsekin käpälämäkeen niin joutuin
kuin suinkin voin, sillä mahdollista oli, että tuo pakenemaan päässyt
neekeri voi saada apua, ja silloin olisin mennyt mies, jos pääsisivät
vielä kerran kimppuuni.

Otin miesten puukot lisä-aseikseni ja lähdin päinvastaiseen suuntaan,
kuin mihin olin nähnyt eloon jääneen neekerin juoksevan.

Metsään päästyäni täytin pyssyni ynnä revolverini ja levottomana
odotin, mitä tuleman piti. Mutta niin olin vahvasti päättänyt, etten
hengissä heidän käsiinsä antautuisi, jos taistelu vielä tulisikin.

Olin pitkän aikaa uudestaan metsässä harhaillut, ja kun
hämmästyksekseni huomasin taas joutuneeni samoille paikoille, missä
olin viime yöni viettänyt; tuolla tunsin sen ontelon puunkin, jossa
olin levännyt, ja olin taasen aikeessa kiivetä samaan suojaani, kun
luulin kuulevani koiran haukuntaa.

"Hyvä isä!" huudahdin. "Nyt ne tulevat!" En uskaltanut enää mennä
puuhun, sillä siellä olisin helposti tullut kuin kettu satimessa
surmatuksi.

Asetuin puun taakse äänettä odottamaan, pelosta vapisten. Valmistauduin
kuitenkin oikein vankan suomalaisen sitkeydellä tekemään vastarintaa
pelätylle, tuntemattomalle viholliselle, joka yhä tuntui lähenevän.

Kuta lähemmäksi koiranhaukunta tuli, sitä tyynemmäksi ja
välinpitämättömämmäksi kävi mieleni sekä vakavammaksi käteni, jolla
olin valmis laukaisemaan pyssyni ensimmäistä kohden, mikä vihollisena
näkyviini tulisi.

Jo rupesi ritinätä kuulumaan metsästä, ja koiranhaukunta kävi
rajummaksi. Viimein ryntäsi näkyviini suuri verikoira viidakosta, kieli
pitkänä suusta, silmät pyörivänä päässä kuin kaksi tulikekälettä. Se
huomasi jo minut; pari kolme hyppäystä vaan, niin olisin ollut tuon
hullun koiran hampaissa ja auttamattomasti hukassa. Minä tähtäsin
vakavalla kädellä, ja samassa laukesi pyssyni. Verikoira hypähti
ylöspäin julmasti ulisten, rinta luotini lävistämänä, ja muutamia
kertoja potkaistuaan ja ulinatansa jatkettuaan se heitti henkensä
kymmenkunnan askeleen päässä minusta.

Heti pistin uuden latingin kivääriini ja odotin, kunnes muu seurue
tulisi.

Monta silmänräpäystä ei minun tarvinnutkaan vartoa, ennenkuin taasen
kuului risaus, ja samassa kolme pitkää puukkoa kuin keihästä suhahti
ilmassa ja iskeytyi puun runkoon, jonka takana seisoin.

Tuo oli selvää kieltä, taistelua elämästä ja kuolemasta. Ja samassa
ilmaantui viidakosta esiin musta pää. Taasen pau, ja neekeri, molemmin
käsin tarttuen päähänsä, vaipui sanaa sanomatta, ääntä päästämättä
kuolleena viidakkoon.

Nyt heitin kiväärin käsistäni, ja tartuin molempiin revolvereihini ja
odotin uusia vastustajia.

Pom, kuului viidakosta. Silloin olin saada viimeisen läksytyksen, niin
läheltä meni kuula korvaini ohitse.

Nyt olen hukassa, arvelin, koska heillä on ampuma-aseitakin. Minä
heittäysin maahan pitkälleni ja odottelin siinä, kunnes näkisin heidän
mustat naamansa tulevan esiin viidakosta.

Ja he tulivat, neljä neekeriä, yhdellä vielä savuava pyssy kädessä;
muilla ei näkynyt olevan ampuma-aseita, ainoastaan suuret, nuijamaiset
kirveet oli heillä kädessään.

Hiljaa hiipien he lähenivät puuta, jonka takana minä piileksin. Jo
olivat vain kymmenen askeleen päässä. Minä laskin kolme laukausta
peräkkäin kummastakin revolveristani.

Seuraus oli kauhea. Kaksi kaatui heti; molempia oli rintaan luoti
käynyt. Kolmas sai luodin sääreensä, jota pidellen ja ulisten se seurasi
vahingoittumatta jäänyttä toveriansa. Molemmat he kiirehtivät pakoon,
minkä jalat kannattivat, enkä heistä sen jälkeen mitään kuullut. Eikä
minuakaan haluttanut enää kauemmin tällä kamalalla paikalla viivytellä.
Kauhun valtaamana minä heti kiiruhdin tästä vaarallisesta metsästä.
Lähtiessäni kiskasin puunrungosta yhden keihäsveitsen; toiset olivat
siihen niin syvään iskeytyneet, etten niitä hädissäni siitä irti
saanut.

Ison aikaa istuin sitten jonkun matkan päässä taistelupaikalta ja
levähdin. Vahvistaakseni liikutuksesta vapisevaa ja kiihtynyttä
hermostoani, otin pari naukkua whiskypullostani ja pureskelin kuivattua
hirvenlihaa, jota vielä oli hyvä joukko jäljellä, vaikka olin
sitä kauppiaallekin Jesupin kylässä antanut. Sitten riensin
kuumeentapaisella kiireellä eteenpäin. Viimein monta kierrosta tehtyäni
pääsin taas maantielle ja aloin rientää aimo vauhtia läpi yön
Brunswickiä kohden.

Aamulla päivän koittaessa tulin erään talon kohdalle, jonka huomasin
olevan ravintolan. Pihalla seisoi täysissä tamineissaan viisi ratsua,
joita yksi metsästäjä, kiireestä kantapäähän asti varustettuna, näkyi
vahtivan.

Nähtyään minut, remahti hän nauramaan ja kysyi, mikä merimiesryöväri
minä olin.

Huolimatta miehen ivasta, selitin lyhykäisesti tilani sekä
minkälaisissa seikkailuissa olin ollut. Sen jäljestä mies rupesi
katsomaan minua toisenlaisilla silmillä.

Kysyin sitten, mitä miehiä hän oli ja mihin matkalla. Hän vastasi
olevansa aavikkosoturi sekä erään kuuluisan aavikkopäällikön, Pandy
Ellis'in, seuralainen.

Tämän nimen kuultuani menin heti huoneesen, nähdäkseni tuon niin
kuuluisan intiaanien kauhun, jonka vertaista sankaria ei Mexikon eikä
koko Amerikan aarniometsissä ja aavikoilla siihen aikaan toista
löytynyt.

Olisipas minullakin ratsu, niin tekisin seuraa noille miehille, arvelin
itsekseni huoneesen mennessäni, niin saisinpa ehkä tehdä lähempää
tuttavuutta noitten punanahkaistenkin kanssa.

Ravintolahuoneesen tultuani huomasin erään pöydän ääressä kolme
metsästäjää eli noita n.k. kaukaisen lännen avosotureita. He olivat
juuri lähtemäisillään, sillä paraallaan he pudistelivat ravintolan
isännän kättä hyvästijätöksi.

Jos mieli saada näitä seurata, ajattelin itsekseni, täytynee
kursailematta astua esiin ja ilmoittaa halunsa. Lähestyin siis vanhinta
heistä, jonka otaksuin tuoksi kuuluisaksi Pandy Ellis'iksi, ja kysyin,
voisinko päästä heille seuralaiseksi, jos he nimittäin olivat
partioretkelle menossa.

Kaikki kolme miestä kääntyivät puoleeni ja loivat minuun katseen, joka
ei juuri hyväksyväiseltä näyttänyt, ja mies, jota pyynnölläni oli
puhutellut, vastasi:

"Ei, poikaseni, et sinä ole tottunut semmoisiin matkan vaivoihin ja
vaaroihin, joita meidän on aina kestettävä. Mutta mistä tulet ja mitä
olet miehiäsi, kun niin rohkeasti tarjoudut Pandy Ellis'in
seuralaiseksi? Olet päältäsi merimies!"

Pyysin häntä tovereineen viivähtämään vielä hetkisen ja kallistamaan
kanssani lasin virkistävää nestettä, niin kertoisin hänelle muutamia
matkaseikkailujani, joista hän ehkä voisi päättää, kelpaisinko hänen
seuralaisekseen vai en.

Siihen se suostuivat, vaikka luulin huomanneeni toisten osoittavan
vastenmielisyyttä; mutta Pandyn viittauksesta hekin istuivat siivosti
pöydän ääreen.

Saatuamme tilatut lasit mustaa portteria, aloin kertoa kokemuksiani ja
niitä vaaroja, joita minun oli ollut kestettävä. Ja nämä kertomukseni
miellyttivät uusia tovereitani niin paljon, että he suostuivat minut
ottamaan mukaan partioretkelleen.

Koska viides hevonen oli ilman omistajaa, lupasi Pandy lainata sen
minulle toistaiseksi, ja jos näkisi minun hevosta ansaitsevan ja
kelvolliseksi heitä seuraamaan, niin saisin sen ilmaiseksi pitää
omanani, jos ei sille laillista omistajaa mistään ilmaantuisi.

Saatuani ravintolan isännältä ostaa kannukset, joita hänellä sattui
muutama pari vanhoissa säästöissään olemaan, kiinnitin ne saappaisiini,
ja niin noustiin ilman pitkiä puheita ratsujen selkään ja lähdettiin
hiljaista juoksua ratsastamaan kohti uusia seikkailuja, joiden oikeasta
laadusta minulla ei aavistustakaan ollut.

Minun täytyy tunnustaa, että en ollut mikään tottunut ratsumies, vaikka
pikkupoikana kyllä olin kotimaassani hevosen selässä nelistä
laskettanut. Mutta kaikkeen ihminen tottuu, kun vaan todellista halua
on.

Mutta ratsastettuani muutamia tunteja huomasin sentään, että hevonen ja
minä aloimme jota kuinkin tottua toisiimme, vaikka ensin alusta tuntui
siltä, kuin tuon tuostakin olisin saanut tehdä tuttavuutta hevosen
kavioitten kanssa; sillä niin vaikeata oli minun pysytteleidä sen
selkäpuolella. Mutta kun edellä ratsastaa semmoinen mies, kuin mitä
minulla tässä oli esikuvanani, niin eipä häpeänkään tähden tahdo
oppiaikaansa liian pitkäksi venyttää.

Pandy Ellis oli ijältään noin viidenkymmenen vanha. Mutta vaikka hänen
hiuksensa jo alkoivatkin muuttua raudanharmaiksi, ei hän liene
milloinkaan näyttänyt voimakkaammalta ja taisteluihin valmiimmalta kuin
silloin, kun minä häntä seurasin.

Hän näkyi olevan rajattoman väkevä sekä notkea ja vikkelä liikkeissään
kuin pantteri. Sen lisäksi oli hän niin tutustunut prairie-elämään,
ettei toista hänen vertaistaan siinä löytynyt, joten hän, tuo vanha
soturi, jo paljaalla nimellään oli kaikkien rosvojen ja intiaanien
kauhu. Ei kukaan voinut vetää vertoja hänelle ampumataidossa; mutta
hänen kaltaisensa miehet ovatkin näillä aroilla saaneet kasvatuksensa
hevosen selässä, kivääri kädessä, ja sen johdosta he ovat mitä
mainioimpia tarkka-ampujia.

Pandy oli myös aikoinaan ollut useampia vuosia säännöllisessä
sotaväessä tarkka-ampujapataljoonassa ja sen jälkeen usein ohjaamassa
matkustajia halki arojen edestakaisin uudisasutusten välillä.

Hän oli lavealta tunnettu, sillä hän oli tuttava melkein jokaiselle
arosoturille ja metsästäjälle lännessä, aina pohjoisen Punaisenjoen
seuduilta Rio Grandeen saakka Mexikossa, eikä löytynyt näiden joukosta
sitä miestä, joka ei kernaasti olisi seurannut mukana niille retkille,
missä Pandy oli johtajana.

Vyöllään oli hänellä kaksi revolveria, hieno tomahawk (eräs näillä
paikoin yleiseen käytetty intiaanien ase) sekä suunnattoman suuri
puukko, jonka tähden hän oli saanut intiaaneilta lisänimen
"Raskas-puukko" (Heavy knife).

Kuinka kauan Pandy Ellis lienee aroilla liikkunut, sitä ei kukaan
varmaan tiennyt, sillä nekin, jotka olivat jo monet vuodet häntä
tunteneet, sanoivat hänen aina esiintyneen samanlaisena miehenä, aina
muuttumattomana.

Mitä muuten hänen muotoonsa tulee, oli hänellä kapeat, laihat kasvot,
alapuoli parran peittämänä. Se osa kasvoista, mikä oli näkyvissä, oli
niin ruskeata, ettei se juuri paljon eronnut punanahkaisten väristä. Ja
lienee hän tämän värin kasvoillensa saanut alinomaisesta arolla
asustamisestaan.

Mutta vaikka hänen ulkomuotonsa ei ollutkaan viehättävän näköinen,
piili hänen pukinnahkaisen metsästäjänuttunsa alla kumminkin jalo
sydän, hellä kuin naisen ja kumminkin rohkea kuin jalopeuran.

Hänen vertaistaan hellyydessä ja taidossa haavoittuneiden toverien
hoidossa lienee ollut mahdoton löytää. Mutta kun taisteluun jouduttiin,
oli Pandy itse aina etupäässä, missä vaan vaara oli tarjolla ja missä
taistelu hurjimmillaan riehui.

Hän ratsasti pikimustalla orilla, johon hän oli rajattomasti mieltynyt
ja joka oli hänen monesti vaarasta ehjänä kantanut. Satula, jossa hän
istui, oli hienoa tekoa, ja sen hän oli saanut lahjaksi erään urotyönsä
palkkioksi arolla. Hänellä oli aina satulan koukussa silmukalla
varustettu heittoköysi, jota viskaamaan hän oli mainion tarkka,
niinkuin hänestä kertoivat toverit, jotka hänet hyvin tunsivat.

Toinen tovereista oli Bolly Wherrit nimeltään. Hänen kanssaan oli Pandy
ollut ystävyydessä monta vuotta, jonka ajan kuluessa he olivat yhdessä
monet kerrat taistelleet intiaaneja vastaan.

Kolmas oli nimeltään Dave Bunker, jota Pandy ei ollut ennen tuntenut,
mutta oli hänkin, samoinkuin Bolly Wherrit, taitava arosoturi.

Neljäs toveri oli vasta alkava, muutaman kuukauden Dave Bunkerin
seuralaisena arolla ollut. Hänestä ei paljon muuta voinut sanoa, kuin
että hän oli hyvin umpimielinen, välin ivallinen, pienikasvuinen, noin
30 vuoden ikäinen, mutta voimakas kuin karhu ja taisteluun päästyään
hurja ja pelkäämätön kuin intiaani.

Kun vielä lisään, että hevonen, jolla minä ratsastin, pulska, ruskea
karvaltaan, oli ollut erään Nick Jack nimisen miehen, joka oli
taistelussa intiaaneja vastaan edellisenä päivänä kaatunut, niin luulen
riittävästi koko seurueen kuvanneeni.

Eteenpäin ratsastaessamme kertoili minulle Bolly Wherrit muun muassa,
kuinka he olivat Pandy Ellis'in kanssa taistelussa yhteen joutuneet.
Samassa tilaisuudessa oli heidän kolmas toverinsa tuhmanrohkeassa
innossaan joutunut intiaanein saaliiksi. Tästä kertomuksesta lukija
paremmin voi tutustua Pandy Ellis'in taistelutaitoon ja rohkeuteen,
jonka tähden sen tähän lainaan.

"Olimme", tähän suuntaan hän sitä kertoi, "kaikki kolme illalla
sitoneet hevosemme erään pienen luolan suulle, jossa oli aikomuksemme
viettää yömme ja jonka edustalla oli rehevätä ruohoa hevosille ja
kirkas lähde. Olimme jo useamman päivän olleet metsästämässä, joten
olimme nyt matkalla aron poikki New Brunswickiin.

"Oli puolen yön aika, kun heräsin. Tulet, jotka olimme tehneet luolan
edustalle petoeläinten pelotukseksi, olivat sammumaisillaan. Kuu
valaisi kirkkaalla valollaan aron ympäristöineen.

"Äkkiä hevoseni kohotti päätänsä ja pörhisti korviaan, sillä se näkyi
jotain tarkasti kuuntelevan. Korskahtaen lähestyy se luolaa, josta heti
huomasin, että joku vaara nyt oli lähellä. Hypättyäni jaloilleni
herätin samassa molemmat toverini.

"'Mikäs on hätänä, Bolly?' kysäsivät molemmat toverini äkkiä, nousten
pystyyn.

"'En tiedä, toverit, vielä; mutta joku kumma on täällä läheisyydessä,
muutoin Nell (se oli hevosen nimi) ei olisi minua herättänyt.
Luullakseni on se tuolla tuulen puolella, sillä nuo riivatut sudet
eivät ole vielä tauonneet ulvomasta; mutta sentäänkin on Nell voinut
kuulla jotain outoa'.

"Lähdettyämme luolasta pääsimme muutamissa sekunneissa metsänrajaan ja
pysähdyimme puiden varjoon. Hetken tarkasteltuamme aroa, jolta raikas
lounaistuuli puhalsi, tulimme vakuutetuiksi, etteivät hevoseni tarkat
korvat olleet pettäneet, sillä sieltäpäin varmaan joku vaara meitä
uhkasi; sillä jos se olisi tullut metsän puolelta, niin varmaan sudet
sen olisivat kuulleet ja tauonneet ulvomasta, jota vastoin ne nyt
meidän liikkeelle lähteissämme jatkoivat tätä kamalaa virttänsä
täydellä voimalla vallan lähellämme metsässä.

"Tuo ulvova joukkokunta oli kumminkin vaivunnut meidän liikkeelle
lähteneen, ja sentähden se kait vähän pelästyneenä pakeni tuonnemmaksi,
samalla hetkeksi herjeten veisuustansa.

"Tämän hetkisen aikaa kestäneen hiljaisuuden vallitessa keksi
tottuneiden miesten korvat äänen, joka saattoi heitä katsomaan toisiaan
ja tarttumaan pitkiin, kuolemaa tuottaviin kivääreihinsä, sillä heidän
korviinsa tunkeutui hyvin tunnettu huuto eli kirkuna.

"Tunsimme äänet Comanche-heimoon kuuluvien intiaanein
takaa-ajohuudoiksi.

"Luolan läheisyydessä kasvoi niin pitkää heinää, ett'emme voineet nähdä
kauaksi arolle. Sentähden minä nousin puuhun, ja esimerkkiäni seuraten
Davekin kiipesi sinne jäljessäni. Sieltä voimme hyvin nähdä avaran aron
poikki, ja samalla olla itse arolta päin tulevilta piilossa.

"Kaukaa lounaisesta päin näkyi pieni intiaanijoukkio tulevan täyttä
vauhtia hevosilla ratsastaen, vainoten yksinäistä ratsastajaa, joka
ohjasi hevostaan suoraan meitä kohden. Tästä heti huomasimme, että
meidän aavistuksemme sittenkin oli todenmukainen ollut.

"Kun vainottu läheni meitä, huomasimme pian, että se oli valkoinen
mies, pukeuneena pukinnahkaisiin vaatteisiin, samoinkuin me itsekin, ja
varustettuna pitkällä lännen kiväärillä.

"Hänen hevosensa näkyi jo olevan väsymäisillään, jota vastoin hänen
punanahkaisten vainoojiensa ratsut vielä täysin voimin laukkasivat
laajaa aroa eteenpäin. Siitä huolimatta näkyi valkoinen mies ohjaavan
väsyvätä ratsuansa erittäin taitavasti ja hyvällä menestyksellä. Mutta
monta virstaa ei se sittenkään olisi enää voinut kestää. Ja kun
mahdotonta olisi kenenkään yksinäisen miehen ollut taistella paria
tusinaa intiaania vastaan, oli päivänselvää, että pakeneva ennen pitkää
olisi joutuva heille vangiksi ja jättävä skalppinsa (päänahkansa)
voittajille. [Kun intiaanit saavat vihollisensa kiinni, nylkevät he
häneltä päänahkan hiuksineen voiton merkiksi ja ripustavat sen
(skalpin) vyöllensä. Kuta useampia näitä on intiaani-soturilla, sitä
mainiompana urhona häntä kunnioitetaan.]

"Valkoihoinen ratsastaja oli siis toivottomassa tilassa, jonka hän
näkyi itsekin hyvin oivaltavan, päättäen siitä, että hän tavan takaa
vilkasi taakseen olkansa yli.

"Vainoojista oli kuusi ratsastajaa edellä pääjoukosta, ja kun vainotun
arvattavasti oli lopulta taisteltava koko joukkoa vastaan, niin olihan
hänellä kylliksi syytä sitä ennen vähentää tämän lukumäärää, niin pian
kuin mahdollista oli, jo ennen kuin hänen hevosensa perin väsyisi.

"Sen tähden mies ratsunsa selässä vetäsi kiväärin hanan ylös, kääntyi
taaksepäin satulassaan, nosti kiväärin olkapäätänsä vasten, tähtäsi ja
laukasi. Ennenkuin pamaus oli meidän korviimme ennättänyt, oli ampuja
jo kääntynyt oikeaan asentoonsa; mutta samassa kuului myöskin villien
hurjia huutoja ja kuolonkarjuntaa.

"Katsomatta sen tarkemmin taakseen laukauksensa seurausta, rupesi
ratsastaja jälleen kivääriään täyttämään. Hänen ei ollut tarviskaan
sitä nähdä, sillä hän ei liikkeistään päättäen näyttänyt olevan mies,
joka turhaan ampuisi.

"Tällainen ampuminen nelistävän hevosen selästä, varma kuolema
takaapäin uhkaamassa, ei tosiaan ole joka miehen tehtävä, mutta eipä
sen tekijä näyttänyt olevankaan mikään tavallinen mies, joka menettäisi
malttinsa, olipa tilaisuus kuinka uhkaavainen tahansa.

"Me olimme puusta katsellen suurimmalla jännityksellä seuranneet tätä
hurjaa näytelmää; mutta kun huomasimme, että vainottu yhä läheni meidän
olopaikkaamme, päätimme me rientää hänen avuksensa, ja sen tähden me
laskeusimme alas ylhäisestä asemastamme ja varustauduimme valmiiksi
sekaantumaan tappeluun niin pian kuin taistelijat olisivat lähellemme
ennättäneet.

"Ampuessaan tuon kuolemaa tuottavan laukauksensa, oli yksinäinen
pakenija vielä noin englanninpenikulman päässä meistä, mutta niin
joutuin hän täytti kiväärinsä uudelleen, että ennenkuin puoli tuota
matkaa oli kulunut, oli hän jo valmis lähettämään toisen tervehdyksen
vainoojilleen. Sillä taasen hän kääntyi satulassaan, ja yhtä vakavasti
kuin ensi kerrallakin, hän tähtäsi ja ampui. Mutta tällä kerralla
olivat intiaanit huomanneet hänen liikkeensä, ja ennenkuin hän ennätti
kiväärinsä laukaista, olivat he laskeutuneet riippumaan hevosensa
toiselle puolelle, piiloutuen siten ratsunsa suojaan, niin että näytti
siltä, kuin heidän hevosensa olisivat irrallaan suoraa suuntaansa
pitäen eteenpäin laukanneet.

"Mutta laukaus paukahti kumminkin, ja näkyi se olevan intiaaneille yhtä
turmiollinen kuin ensimmäinenkin, sillä luoti sattui hevoseen, joka
samassa silmänräpäyksessä kamalan äänen päästettyään kompastui nurin
niskoin, sysäten punaisen ratsastajansa kymmenkunnan jalan päähän
maahan, josta ei sekään enään noussut.

"Hämmästyneinä olimme seuranneet tuota suurenmoista näytelmää. Vihdoin
sanoin minä tovereilleni, nähtyäni tuon viimeisen kohtauksen:

"'En tahdo miehen nimeä kantaa, jos en tuota tunne. Se on Pandy Ellis
itse, paras ratsastaja, ampuja ja metsästäjä, aron soturi ja
intiaani-taistelija, mitä näillä tienoilla löytyy'.

"'Olisin tuntenut tuon miehen, vaikka en olisi häntä koskaan ennen
nähnyt, sillä ei ikipäivinä toinen kuolevainen olisi voinut noin
suurenmoista ampumataitoa osoittaa', arveli Dave.

"'Mutta katsokaapas, toverit', jatkoi Dave. 'Eikö tuo ole sentään koko
verraton urho!' Sillä hypättyämme hevostemme selkään kiiruhtaaksemme
hänelle apuun, kun olimme hänet tunteneet, huomasimme, että hän nyt
pudotti kiväärinsä, käänsi hevosensa kohti vainoojiansa, ja sitten,
istuen liikkumattomana kuin patsas, revolveri kummassakin kädessään,
odotti vakavana ja pelkäämättä koko raivoisata joukkoa. Se oli selvään
Pandy Ellis, sen me nyt näimme, eikä hän eläessään vielä milloinkaan
liene tuommoisessa pinteessä ollut.

"Hänen hevosensa oli ihan nääntymäisillään. Mutta kumminkin oli tuo
jalo ratsu valmis ryntäämään eteenpäin, vaikka varmaan ei se olisi enää
penikulmaa etemmäksi jaksanut.

"Ainoastaan kaksitoista laukausta hänellä oli ollut aseissaan ja 22
vihollista vastustettavana. Se näytti todella, että hän, Pandy Ellis,
oli päättänyt kuolla tai voittaa. Intiaanit olivat lähenemässä häntä jo
muutamien kymmenien kyynärien päässä, mutta huomattuaan, etteivät he
alkaisi rynnäkköä ennenkuin pääjoukko kerkeisi perille, päätti Pandy
alkaa taistelun.

"Molemmat revolverit alkoivat paukkua, ja punanahkoja syöksyi
hevoistensa selästä maahan hengetönnä. Heidän toverinsa näyttivät taasen
aikovan piiloutua hevostensa taakse, mutta he tiesivät myös, että jos
he niin tekisivät, voisi Pandy jälleen lähteä pakoon. Sen tähden he
korottivat kauhean sotahuudon ja riensivät eteenpäin auttaakseen
etummaisia tovereitaan ja pelottaakseen yksinäistä ratsastajaa,
ikäänkuin huudot ja kiljunat peljättäisivät Pandy Ellis'iä. Vanha
soturi ei tästä mitään välittänyt; hän tähtäsi vaan jälleen molemmilla
revolvereillaan, joita hän niin hyvin tiesi käsitellä.

"Kun intiaanit olivat jo tulleet huomaamaan, miten erinomaisen tarkasti
heidän vastustajansa tähtäsi, alkoivat he eteenpäin rynnätessään
heilutella itseään sivulta toiselle ja huiskia käsiään, kirkuen minkä
voivat, saadakseen häntä pelotetuksi. Mutta Pandy pysyi yhtä vakavana
ja tähtäsi vastustajainsa vehkeistä huolimatta. Hän laukasi jälleen
molemmat revolverinsa, jotka lauloivat taas kuolonvirttä intiaaneille
ja kyntivät tiensä läpi kahden punaihoisen soturin rinnan.

"Mutta nyt olivatkin jo kaikki intiaanit kerinneet perille, ja
ennenkuin Pandy olisi ennättänyt aseistaan ampua kaikki laukauksensa,
olisivat he jo tuota pikaa ratsastaneet nurin hänen uupuneen hevosensa
ja poljettaneet hänet itse puolivillien ratsujensa jalkoihin.

"'Nyt emme', jatkoi Bolly Wherrit, 'enään voineet seistä paikoillamme
katselijoina, vaan kohotimme äkkiä kiväärit poskellemme ja tähtäsimme
kukin miestämme'.

"Melkein yhtä haavaa paukahtivat meidän kolmen kiväärit, samalla kuin
Pandykin viimeisen kerran laukasi molemmat revolverinsa, ja tästä
yhteislaukauksesta oli semmoinen seuraus, että viisi intiaanisoturia
pyörähti alas ratsujensa selästä, saatuansa luodit lävitsensä.

"Koko hurja joukko pysähtyi äkkiä paikalleen edessämme arolla,
ikäänkuin patsaiksi muuttuneina, kuultuaan tuon kolminkertaisen
paukauksen. Mutta meitä huvitti nähdä, miten kumpikin taisteleva puolue
joutui hämilleen tästä meidän sekaantumisestamme heidän taisteluunsa,
sillä heille kummallekin se näytti yhtä odottamattomalta.

"Kaatuneitten tovereittensa kuolonkirkunat sekä nämä odottamattomat
apulaiset vakuuttivat kyllin selvästi intiaaneille, että pako nyt oli
parasta. Sen tähden he äkkiä käänsivät hevosensa ympäri ja alkoivat
ilman järjestystä rientää takaperin minkä suinkin voivat hevosiltaan
irti saada.

"Pandy Ellis lähetti vielä pari laukausta heidän jälkeensä ja kääntyi
sitten sinne päin, missä aavisti ystäviä olevan, sillä ainoastaan
niiden hän tiesi käyttävän pitkiä lännen kiväärejä.

"Mutta lähestyessämme häntä ja päästyämme hänen sivulleen, huomasimme
hänen taas sangen vakavana täyttävän revolverejaan, ikäänkuin ei mitään
erinomaista olisi tapahtunut.

"Minä tervehdin häntä ja sanoin: 'Juuri oikealla aikaa, Pandy, taisimme
apuusi joutua; olisi kait voinut tilasi sangen ahtaaksi muuten käydä'.

"'Oikeassa olet, veikko Bolly', vastasi hän, 'olen hyvin kiitollinen
teille, toverit, avustanne'. Samalla hän puristi minua kädestä niin
rajusti, että luulin luitten taittuvan, ja minulla oli täysi työ salata
tuskaani, jota hänen harras tervehdyksensä minulle tuotti.

"'Hellitä, velikulta, en minä ole rautamies', täytyi minun hänen
sydämelliseen tervehdykseensä huudahtaa. 'Tämä on Dave Bunker,
toverini, yhtä hyvä poika kuin joku toinenkin, joka arolla kykenee
kivääriä käyttämään ja tämä' -- mutta nyt vasta huomasimme, että kolmas
toverimme, Nick Jack, oli poissa. Kun sitten hetken aikaa silmäilimme
ympärillemme, häntä etsien, tuli hänen ratsunsa hirnuen ilman
isäntäänsä meitä kohti sieltä päin, mihin intiaanit olivat paenneet.

"Me käänsimme kiireesti hevosemme sinne päin, mistä irtain hevonen oli
tullut, ja annoimme niiden täyttä laukkaa joutua eteenpäin, voidaksemme
joko pelastaa Nick Jack'in, jos hän olisi vangiksi joutunut, tahi
kostaa hänen kuolemansa, jos hän ei enään elävien joukossa olisi.
Muutaman minuutin ratsastettuamme tulimme pian huomaamaan, kuinka
onnettoman toverimme oli käynyt.

"Nick Jack makasi arolla, rinta intiaanien nuolen lävistämänä, skalpi
riistettynä. Lähellä häntä lepäsi yksi intiaani, pää halaistuna Nick
Jack'in tomahawkilla.

"Intiaanit olivat jo sillä välin pääsneet niin etäälle, että sillä
kerralla näytti olevan turhaa ryhtyä heitä takaa-ajamaan. Päätimme siis
jättää koston toistaiseksi, ja juuri nyt olemme tällä tärkeällä
matkalla, kun olemme kylliksi levänneet ja itseämme vahvistaneet".

"No, mitenkä Nick Jack'in niin onnettomasti kävi?" kysäsin minä, kun
Bolly Wherrit oli lopettanut tämän kertomuksensa.

"Sitä en voi muulla tavalla selvittää, vastasi hän, kuin että hän, joka
oli erinomaisen äkkipikainen ja pelkäämätön ja vielä päälliseksi vihasi
sydämmensä pohjasta näitä intiaaneja, koska hänen isänsä, veljensä ja
ainoa siskonsa olivat joutuneet heidän uhreikseen, oli vimmastuneena ja
meihin luottaen uskaltanut yksinänsä lähteä heidän jälkeensä eikä
malttanut palata, ennen kuin oli ylivoiman käsissä. Sillä me emme
olleet huomanneet hänen lähtöänsä, kun siinä olimme joutuneet
pakinoihin Pandy Ellis'in kanssa.

"Hänen hevosensa oli meihin niin kiintynyt", lisäsi hän, "ettei se
meistä eronnut. Sentähden aioimme jättää sen ravintolan isännän haltuun
toistaiseksi, kunnes olisimme sitä tarvinneet tahi ostajan saatuamme
myyneet, taikka kentiesi antaneet vainajan omaisille, jos heitä olisi
jossakin tavattu. Mutta nyt se oli sinulle hyvään tarpeesen, ja ratsu
pääsi vanhaan totuttuun ammattiin jälleen".

Tämä kertomus oli jo kyllin omansa minulle osoittamaan, että olin
kentiesi liian kevytmielisesti antautunut vaarallisiin seikkailuihin,
jotka olivat vallan ulkopuolella minun toimialaani. Mutta samassa
arvelin, että varovaisesti menetellen tuollaisten toverien seurassa ei
juuri erinomaista hätää luulisi tulevan. Päätin siis kumminkin kerran
saada omin silmin nähdä ja mahdollisuuden mukaan ottaa osaa taisteluun
intiaaneja vastaan Amerikan aavoilla aroilla.

Olimme jo ratsastaneet pitkät matkat, kun Pandy Ellis äkkiä laskeusi
hevosensa selästä ja alkoi tutkia muutamia jälkiä, joissa minun
tottumaton silmäni ei voinut mitään erityistä huomata. Toverit
laskeusivat myös maahan, ja yhdessä he tutkivat näitä jälkiä. Viimein
Pandy Ellis kysäsi:

"Mitäs sanotte, toverit; mitä nämät merkit tietävät?"

"Ne ovat varmaan intiaanein jälkiä ja lisäksi aivan tuoreita; mitäs
tehdään nyt, Pandy Ellis?" kysäsi Bolly Wherrit vastaan.

"Mitäs muuta", vastasi Pandy, "kuin koitamme saavuttaa heitä; sillä
minä huomaan, että joukossa on ainoastaan muutamia intiaaneja.
Luultavasti tästä on kulkenut joku rosvojoukko, joka mahdollisesti on
taasen ihmisiäkin saaliikseen vienyt, sillä tässä, katsokaas tässä,
mitä tämä on? Tässä on naisen vaatteenrepaleita ja tuossa tyhjä
revolverin patruuna, kaikki selviä merkkejä siitä, että tässä on oltu
luvattomilla retkillä".

Pandy Ellis ei tuntunut olevan monisanainen, mutta sitä vastaan
pikainen päätöksissään, sillä samassa tuokiossa oli hän jo hevosensa
selässä ja kehoitti meitä seuraamaan hänen esimerkkiään. Sitten
seuraavassa silmänräpäyksessä annettiin jo hevosten nelistää täyttä
laukkaa jälkiä myöten eteenpäin.

Tuommoinen vauhti oli minulle vähän outoa; mutta täytyihän seurata
esimerkkiä, kun kerta olin antaunut Pandyn seuraan, eikä olisi ollut
turvallista yksikseen tämmöisillä seuduilla jälkeenkään jäädä.

Ratsastettuamme tuota huimaa vauhtia noin puoleen päivään saakka eli
noin neljä tuntia vähääkään hellittämättä, tulimme lähelle erästä
pienehköä metsää, jossa oli poriseva lähde ja hyvää ruohoa hevosille.
Tähän asetuimme lepäämään, syöttämään ja juottamaan hevosiamme ja
itsekin aterioimaan. Siinä myös huomasimme, että takaa-ajettavamme
intiaanitkin olivat siinä leiriä pitäneet vähää ennen meitä. Lisäksi
huomasimme, tahi oikeammin toverini huomasivat, semmoistenkin kenkien
jälkiä, joita valkoihoiset sillä paikkakunnalla pitävät; toiset olivat
pienemmät, joko lapsen tahi naisen jäljet, ja toiset suuremmat eli
miehen jäljet. Sen tähden Pandy määräsi, että ainoastaan puolentoista
tunnin lepoaika suotaisiin.

Minä toivoin pääseväni läheisempään tuttavuuteen toverieni kanssa ja
tarjosin runsaista eväsvaroistani heillekin kylmää lintua, kuivaa
hirvenlihaa ja whiskyä y.m., mitä kiireessäni olin saanut ravintolasta,
ja näkyivät nämä lahjavarani, sekä syötävät että juotavat, heitä hyvin
miellyttävän ja meitä uskollisiksi tovereiksi erinomaisesti liittävän.

Minun onnekseni siinä sitten hiukan maisteltiin ruoan alle ja päälle,
jota tehdessä Pandy Ellis kysäsi, mitä minä pidin ratsastuksesta ja
pian ehkä tapahtuvasta taistelusta.

Minä myönsin olevani ihastunut siihen, mitä tähän saakka olin nähnyt ja
kuullut; mutta mitä tulevaan taisteluun tuli, siitä en osannut muuta
sanoa, kuin että toivoin pian päästävän käsiksi noihin intiaanilaisiin
ihmis-rosvoihin.

"Vaiti, vaiti; ei toki noin tulisesti, poikaseni", vastasi tuohon
Pandy. "Ei taida olla leikintekoa heidän kanssaan taisteleminen. Ole
vaan varuillasi, nuori mies, ettet vain anna intosi pettää itseäsi;
pysy vain taistelussa rinnallani, jos voit; mutta varo tunkeumasta
'vanhan miehen' edelle, ettet joudu satimeen".

Kiittäen neuvosta ja varoituksista, kokosin ruokien ja juomien tähteet
matkareppuuni, ja virkistettyämme vielä itseämme raikkaalla
lähdevedellä, lähdimme taasen liikkeelle, kiirehtien eteenpäin
samanlaista tulista vauhtia kuin tähänkin asti.

Iltapuolella, vähää ennen auringon laskua, huomasimme edellämme kaukana
etelässäpäin kahdeksan ratsastajaa hiljalleen eteenpäin pyrkivän, ja
näytti siltä, että näiden hevoset olivat hyvin väsyneitä, koska me
pääsimme yhä lähemmäksi heitä. Viimein huomasimme, että ne todella
olivat intiaaneja. Kuudella näkyi olevan aseet, mutta kaksi heidän
keskellään näytti olevan ilman sekä toisten vartioimina. Navakka tuuli
tuli siltä suunnalta, mihin he ratsastivat, ja se esti hevostemme
kavionkopsetta sinne kuulumasta. Me koimme ratsastaa niin, että pieni
metsäinen seutu esti meitä heille näkymästä, vaikka me, jotka olimme
heidät jo niin selvästi näkyviimme saaneet, voimme yhäti harvassa
kasvavien puiden välitse heidän matkaansa ja liikkeitänsä silmällä
pitää.

Nyt laskeusivat he alas ratsujensa selästä aavistamatta, että
vihollinen oli heitä niin lähellä; mutta joskus intiaanitkin pettyvät.

Me annoimme ratsujemme puhaltaa hetkisen aikaa, voidaksemme sitten
voimakkaammin tehdä ryntäyksemme heidän päällensä. Me tarkastimme
aseemme ja täytimme valmiiksi kaikki tuliluikkumme, voidaksemme niitä
viivyttelemättä käyttää ratkaisevassa silmänräpäyksessä.

Pandy Ellis antoi määräyksen, että meidän piti mahdollisuuden mukaan
ampua heiltä hevoset, etteivät pääsisi pakoon. Sitten ryntäisimme
revolvereinemme intiaanein kimppuun ja armotta ampuisimme jokainen
miehemme. "Mutta pidä varasi", lausui Pandy minuun kääntyen, "ett'et
ammu harhaan etkä myös pelastettavia".

Noin neljännestunnin olimme hevosiamme puhalluttaneet, kun Pandy
viittasi meille, että olisimme valmiit rynnäkköön. Nyt minäkin
huomasin, että intiaanit olivat laskeneet hevosensa ruohoon syömään, ja
olivat he itsekin asettuneet aterioitsemaan. Yöksi heillä ei näkynyt
olevan aikomus jäädä, sillä hevosiansa eivät he olleet riisuneet. Näin
myös, että kaksi valkoihoista oli heidän seurassaan, ja näyttiin heitä
pidettävän valvonnan alaisina.

Kun olimme saaneet viittauksen, ryntäsimme niin kuin tuuliaispää metsän
rinteen takaa intiaanein kimppuun. Vaivoin voin pysyä tovereitteni
mukana tuommoisessa tulisessa lennossa.

Tuskin olivat intiaanit huomanneet meidät, ennen kuin he hyppäsivät
ylös, tarttuivat pitkiin keihäisinsä, ja kauheasti kiljuen syöksyivät
he meitä kohden. Mutta heti sen jälkeen kuului vielä kauheampi kiljuna,
sitten kun me viidestä kivääristämme melkein yhtä haavaa olimme
lähettäneet kuolettavat luotimme, jotka lävistivät villien rinnat. En
ymmärrä, miten minunkin luotini sattui paikalle, vaikka minä en voinut
pysyä niin vakavana kuin tarkan ampujan tulisi olla. Minun täytyi ensin
pysähdyttää hevoseni, ennen kuin osasin tähdätä, sillä minä en osannut
sitä hevosen nelistäessä tehdä, vallankin kun täytyi katsoa, etten
loukkaisi pelastettavia vankeja. Minun ampumani intiaani sai vatsaansa
luodin, joka kohta ei häntä kuolettanut; mutta samassa oli vangittu
nuorukainen siepannut haavoitetulta tomahawkin ja yhdellä lyönnillä
hänen kärsimyksensä lopettanut.

Kuudes intiaani, joka huomasi vaaran suuruuden ja näki vastustamisen
mahdottomuuden, näkyi arvelleen paremmaksi paeta kuin huonosti sotia.
Hän aikoi hypähtää hevosensa selkään ja lennättää pakoon. Mutta
ennenkuin hän oli aikomustaan ennättänyt toimeenpanna, oli Pandy Ellis
sen huomannut ja laskenut revolveristaan kuolettavan laukauksen hänen
päähänsä, ja niin hänenkään ei tarvinnut uskollisista tovereistaan
erota, vaan pääsi heidän kanssaan paremmille metsästysmaille.

Taistelu oli siis loppunut, eikä meistä kukaan ollut saanut
pienintäkään vammaa. Mutta kyllä minä uskon, että tästä leikistä olisi
voinut vallan toisenlainenkin loppu tulla, jos ei tässä olisi ollut
intiaaneja vastustamassa Pandy Ellis taitavien aron-urhojensa
johtajana.

Intiaanein ja vangittujen hevoset olivat liekaan sidotut, niin etteivät
muut kuin se yksi, jolla viimeinen punanahka yritti paeta, päässeet
käsistämme, vaan saimme me nekin saaliiksemme.

Pelastamamme kertoivat, että he olivat veli ja sisar, matkalla
Thomasvillestä Jacksonvilleen ja olivat aamulla lähdettyänsä jo saman
päivän illalla yht'äkkiä joutuneet intiaanein vangeiksi. He eivät
olleet kerinneet tehdä pienintäkään vastarintaa ennenkun olivat saaneet
silmukkaköyden ympärilleen. Molemmat he vakuuttivat, ettei heitä oltu
lainkaan pahasti kohdeltu, sillä he olivat saaneet nuo punanahat
ymmärtämään, että he olivat ihan rauhallisia matkamiehiä. Heidän olisi
kuitenkin ollut pakko seurata intiaaneja leiriin saakka, siltä kaikki
oli heille näyttänyt. Sitäpaitsi oli Budd, se oli nuorukaisen nimi,
huomannut, että indiaanein johtaja, jonka Pandy oli viimeksi ampunut,
oli näyttänyt erinomaisen mielevin silmin katselleen hänen siskoansa,
joka siis mahdollisesti olisi saanut ruveta hänelle vaimon osaa
näyttelemään, kun vaan olisi leiriin päästy.

Koska minua ei kumminkaan oikein miellyttänyt seurata Pandy Ellis'iä ja
hänen tovereitaan noille vaarallisille seikkailuille ja partioretkille,
päätin seurata Jake Budd'ea ja hänen siskoansa, sillä hekin aikoivat
ensin poiketa Brunswickiin ja sitten vasta matkata Jacksonvilleen.

Kun minä ilmoitin tämän päätökseni Pandylle, näytti hän ensin olevan
vähän tyytymätön siihen; mutta heti hän kumminkin toivotti minulle
onnea matkoilleni, lisäten sentään, että hän mieluisasti olisi minut
opettanut aimo aron-taistelijaksi; mutta tarvitsivathan pelastetutkin
muka apuväkeä matkaansa jatkaessaan.

Mitä hevoseen tuli, pyysi Bolly Wherrit, että Jake Budd ottaisi sen
mukaansa sinne ja hoitaisi sitä, kunnes hän itse tulisi sinne ja
lähemmin siitä määräisi, jos ei saisi tietoonsa Nick Jacken omaisia.

Vietettyämme yömme siinä läheisyydessä metsänrinteessä, lausuimme
aamulla varhain jäähyväiset Pandy Ellis'ille ja hänen urhoollisille
tovereilleen. He lähtivät ratsastamaan samaan suuntaan eteenpäin
uusille retkille ja uusiin vaaroihin, minä sitä vastaan Jake Budden ja
hänen kauniin Sally siskonsa kanssa Brunswickia kohti, pois noilta
vaarallisilta aroilta sivistyneitten ihmisten seuraan, meille paremmin
sopiviin oloihin.

Olimme joutuneet niin kauvas asumattomille aroille, että meidän täytyi
viettää seuraavakin yö metsässä, jossa valmistimme yösijamme niin
mukavaksi kuin tällaisissa oloissa oli mahdollista.

Minä olin ensimmäisen päivän kuluessa jo päässyt miss Sallyn ja hänen
veljensä erityiseen suosioon kertomalla heille kaukaisesta kotomaastani
sekä monenmoisista seikkailuista, joita olin kotoa lähdettyäni kokea
saanut.

Monta kertaa päivän kuluessa olin menettää järkeni, kun tuo
amerikalainen kaunotar loi tulisen katseensa minuun; sillä harvoin olen
ollut niin lumoavan kaunottaren seurassa kun Sally Budd oli. Hänellä
oli sysimustat silmät, pienet, paksut, mansikanväriset huulet,
lumivalkeat hampaat, pienet, hyvin valkoiset ja puhtaanväriset kasvot
ja nenä puhtainta kreikkalaista mallia sekä korvat pienet ja rusottavan
punaiset. Hänen hiuksensa varmaan olisivat ulottuneet maahan saakka;
sillä vaikka ne olivat monessa mykkyrässä, ulottuivat ne sentään hänen
vyötäisillensä saakka.

Tuo kaikki teki koko kuvan niin viehättävän näköiseksi, että joka
kerta, kun loin katseeni häneen, veri suonissani tulvi rajusti, niin
että lopulta en enään tiennyt, mihin silmäni kääntäisin. Mutta ehkä
voivun jo liiaksi haaveilujen piiriin, jonka tähden on parasta palata
kertomukseemme.

Aamulla auringon noustessa lähdimme jälleen matkalle, vietettyämme
yömme rauhallisesti, jos emme ota lukuun tuota susien ja schakaalien
tavallista yökonserttia; mutta paitse sitä eivät vanhat aronsoturit
sano voivansa levollisesti nukkuakaan.

Seuraavan päivän ehtoopuolella saavuimme lopultakin New Brunswickiin.
Minä olin ollut matkalla Savannasta tänne täsmälleen neljäkolmatta
vuorokautta, ja sillä ajalla olin saanut tutustua ihmiselämän
varjopuoliin ja Amerikan erämaiden ja arojen omituiseen elämään
jotenkin tarpeekseni.

Loppupäivän ja seuraavan yön vietin Jake Budd'en ja hänen miellyttävän
siskonsa parissa eräässä New Mexikon-nimisessä hotellissa. Ennen
eroamistamme oli miss Sally Budd useamman kerran lausunut
toivomuksensa, että minä seuraisin heitä Jacksonvilleen, ja siihen
pyyntöön myös Jakekin yhtyi. Mutta minulle alkoi tämmöinen pitkällinen
maa-elämä käydä liian kuivaksi, ja sentähden minä itsepintaisesti
pysyin päätöksessäni lähteä mahdollisimman pian merelle.

Mutta ei tämä ollut viimeinen kerta, jolloin ymmärtämättömästi olen
hyljännyt ulkomailla tehtyjä edullisia tarjouksia; kotomaassani, jossa
näitä ehkä jo olisin ymmärtänyt paremmin hyväkseni käyttää, ei
tämmöisiä ole ollut, Sillä kyllä minä jo silloin ymmärsin, ettei heidän
pyyntönsä ollut vain turhanpäiten tehty, vaan tarkoitettiin sillä minun
tulevaisuuteni onnellisuutta; minä tiesin vielä senkin, että he olivat
paikkakunnan rikkaimpia asukkaita. Mutta miksi herätteleisin jälleen
eloon jo aikoja sitten unhotettuja ikäviä muistoja!

Ennen eroamistamme olin minä jo onnistunut saamaan matruusinpaikan
erääsen parin päivän päästä matkoille lähtevään kolmimastoiseen
kuunariin, joka kuului Amerikan rannikoilla ja sisävesistöillä
risteilevään kauppalaivastoon.

Jäähyväisiä lausuessani näille rakkaiksi käyneille matka-tovereilleni,
pisti lumoava miss Sally pienen suljetun kirjeen käteeni ja pyysi, että
en millään muotoa avaisi sitä ennenkuin olisin päässyt kauvas merelle.
Annettuani sen lupauksen hänelle, loi hän minuun niin huimaavan
katseen, että minä tämän kyyneleiden kostuttaman jäähyväis-silmäyksen
vaikutuksesta olisin peruuttanut lähtö-päätökseni, jos sen vaan miehenä
olisin kehdannut tehdä; vaikka tulisimpaan kahakkaan riivatuimpia
intiaaneja vastaan olisin tuon miellyttävän olennon tähden tällä
hetkellä syöksynyt. Mutta minun oli mahdoton enään peräytyä ja muuttaa
päätöstäni. Siis hyvästi jäi tämäkin muutaman päivän kestänyt suloinen
nuoruuteni unelma!

Annoin siis unhon salaperäiseen vaippaansa kätkeä eronhetkellä
ilmitulleet kiitollisuuden ja kaipuun tunteet ja tuon salaisten
unelmieni enkelin, ja lähdin taas luikumaan merimieselämän
yksitoikkoista ja epätasaista polkua eteenpäin epävakaisilla meren
laineilla.

Muutamia vuorokausia tämän jälkeen olin taasen merellä Mary Ann
nimisellä kuunarilla matkalla New Yorkiin ja sieltä sisävesiä
Georgetowniin, New Haveniin, Onibeckiin, Montreaaliin, Albanyyn ynnä
moniin muihin jokien varsilla oleviin kaupunkeihin. Välin oli meillä
lastina puutavaroita, välin hedelmiä, maissia, riisiä y.m. Se oli
alinomaista lastin ottamista ja jättämistä; mutta laivan miehistön ei
koskaan tarvinnut lastin ottamisessa eikä purkamisessa töihin
osallisiksi käydä.

Ensimmäisen vuorokauden kuluttua tultuamme ulapalle avasin miss Sallyn
kirjeen. Siellä oli sadan dollarin seteli, hänen muotokuvansa sekä
muutamia riviä kirjoitusta, jossa hän lausui minulle kiitollisuuttansa.

Tässä laivassa vietimme todellakin oikein hyviä päiviä. Meitä oli siinä
vain neljä matruusia sekä kapteeni ja perämies kajutassa. Laiva oli
kapteenin oma. Ateriat olivat herkullisimmat, mitä tämmöisissä
aluksissa on, sillä me söimme aina kajutassa samassa pöydässä kapteenin
ja perämiehen kanssa.

Laivan kokki oli kapteenin vävy ja oikein todellinen yankee, eikä
hänestäkään voi muuta kuin hyvää sanoa. Siinä elettiin juuri kuin olisi
oltu kaikin saman perheen väkeä. Mutta eihän samaa hyvää ainaisesti
piisaa.

Oltuani kuusi kuukautta tässä laivassa, lopetti kapteeni merimatkansa,
sillä hän oli ijällinen mies ja antautui kotilieden ääressä viettämään
maanmiehen herttaista, rauhallista elämää, jommoista ainoastaan se voi
viettää, joka on luonut itselleen ja perheelleen murheettoman
toimeentulon sekä täyttänyt velvollisuutensa tunnollisesti Jumalaa ja
ihmisiä kohtaan.

Hänen sijaansa tuli hänen nuorempi veljensä, joka muutti olot laivassa
siihen määrään, että kun New Yorkista palattiin Charlestowniin,
muutimme siellä koko skansin miehistö pois etsimään toista alusta
toisilla vesillä. Pääsyynä minun muuttooni tästä laivasta oli kuitenkin
se, että seuraava matka olisi ollut Charlestownista Savannaan, johon
luonnollisista syistä en ollenkaan halunnut mennä.

Charlestownissa oltuani viikon päivät otin erään kunnaritoverini kanssa
pestin muutamaan rekatti-laivaan, joka oli matkalla Liverpooliin ja
sieltä takaisin New Yorkiin. Mutta siinäkö minä jouduin vasta oikeaan
ryöväriluolaan!

Matka Englantiin meni jotenkin mukiin. Mutta siellä karkasi kuusi
parhainta miestä laivasta. Siinä oli muuten väkeä kaikenkaltaisista
kansoista. Kapteeni oli amerikalais-irlantilainen, ensimmäinen perämies
oli mexicolainen, toinen perämies saksalainen, kokki ranskalainen;
matruuseista oli yksi italialainen, kaksi kreikkalaista, yksi
turkkilainen, kolme englantilaista, yksi norjalainen, yksi
ruotsalainen, kaksi tanskalaista sekä yksi, nimittäin minä,
suomalainen, kaksi neekeriä, kaksi spanialaista, yksi portugalilainen
ja vielä kuusi miestä, joiden kansallisuuden perille en päässyt. Meitä
oli yhteensä kaksikymmentäneljä miestä keulassa.

Siinä oli, niinkuin jokainen hyvin arvaa, useinkin semmoinen kielten
sekasotku, että tuskin enään mitään kieltä selvään puhuttiin ja
ymmärrettiin.

Niinkuin jo mainitsin, meni matka Englantiin jota kuinkin, jos ei oteta
lukuun tuon tuostakin tapahtuneita pieniä kahakoita, joissa ei pieniä
verivammojakaan puuttunut.

Omistusoikeus oli tällä laivalla niin kurjalla kannalla, että,
kumminkin mitä minuun tulee, en koko matkalla kertaakaan uskaltanut
riisua vaatteita yltäni levolle mennessä, vielä vähemmän uskalsin
laskea luotani valmiiksi ladattua revolveriani tahi muita
puolustusaseita.

Mutta sitten, kun paluumatkalle käännyttiin taas Amerikaan, silloin
vasta alkoi elämä moinen, että sitä tuskin kuvata voi.

Ensinnäkin ruvettiin meitä kiusaamaan huonolla ruoalla siihen määrään,
että lukija tuskin voi sitä todeksi uskoa.

Aloitan leivästä. Se oli niin homehtunutta, että se oli kokonaan
viheriäisen kalvon peitossa ja niin täynnä puolen tuuman mittaisia ja
pienempiä toukkia, että yhdestä ainoasta semmoisesta korpusta, joita
kolme saatiin päivässä, voi noita kutsumattomia vieraita pöytään
kopistamalla saada esille kokonaisen ruokalusikallisen. Liha ja läski
oikein kihisi niitä, ja hernerokkaa syömään ruvetessa sai niitä
lusikalla päältäpäin kuoria kuin kermaa.

Kahvi ja tee oli niin laihaa, ettei niitä outo millään keinoa voinut
likaisesta vedestä erottaa. Voi oli mitä surkeimman kaltaista, juuri
kuin härskiintynyttä saapasrasvaa. Sokuria saatiin tuskin nimeksi.

Muita ravintoaineita ei juuri annettu, ja näitäkin, mitä annettiin, oli
perin riittämättömästi.

Tästä huonosta ja niukasta ravinnosta tietysti ensimmäiset kahakat
alkoivat. Parempaa kyllä oli, mutta nämä varat olivat joskus vuosien
kuluessa unohtuneet ruokavarastoon, ja tämän vanhan kassan kapteini nyt
tahtoi sekaisella seurakunnallaan syöttää, ennenkuin muihin nuorempiin
ruoka-aineisiin käsiksi käytiin. Muutamia päiviä nälkää kärsittyämme
päätimme miehissä erään kerran päivällisellä ollessamme kantaa koko
miehistöä varten laitetun aterian kapteenin tarkastettavaksi.
Tukevimmat miehet valittiin rokkakattilaa ja matoja kihisevää
liha-astiata takakannelle kantamaan. Sinne tultuamme ei kapteeni
eikä perämiehet tahtoneet tulla suojistaan meidän asiaamme
kuulemaan. Vihdoin heidät saatiin esille.

Merimiesvanhin esitti asiamme päälliköille, selvittäen mahdottomaksi
elää tämmöisellä kurjalla ravinnolla. Mutta kapteeni vastasi
röyhkeästi:

"Se on teille, sen riivattu koirajoukko, liiaksikin hyvä; ette
ansaitsisi semmoistakaan! Laputtakaa tiehenne ja jättäkää minut
rauhaan, taikka..."

Enempää ei hän kerinnyt sanoa, ennenkuin koko matoinen rokkakeitos
loiskahti hänelle vasten silmiä peittäen hänet kiireestä kantapäähän
saakka, ikäänkuin hän olisi hypännyt rokka-sammioon. Matoiset lihat
sitä vastaan tulivat perämiesten osaksi, jotka eivät ensi
hämmästyksessä osanneet edes pakoon pötkiä.

Mutta kun kapteeni sai suunsa, sieramensa ja silmänsä auki, silloinkos
vasta meteli alkoi.

Perämiesten seuraamana hän ryntäsi kuin raivostunut jalopeura,
revolveri toisessa ja pitkä intiaanein taistelupuukko toisessa
kädessään, ja rupesi ampumaan ja lyömään molemmin puolin, minkä vaan
kerkesi. Perämiehet puolestaan säestivät samalla tavoin.

Mutta siunatkoon sentään sitä meteliä, mikä nyt aluksessa alkoi!
Useammalla meistäkin oli revolverit, joita käsikähmässä kumminkaan
tuskin voimme käyttää. Lopulta eräs joukosta tempaisi rautaisen tangon,
jolla hän iski kapteenin pyörryksiin, ja veri purskahti hänen päästään.
Molemmat perämiehet olivat saada samanlaiset iskut, mutta pääsivät
viimeisessä hädässä vähissä hengin kajuttaan pakoon, salpasivat ovet ja
rupesivat kajutan ikkunoista meitä pommittamaan revolvereillaan minkä
ennättivät, joten meidän, koko raivostuneen joukon, lopulta täytyi
perääntyä keulaan, monikin verissä päin sekä muutenkin mikä enemmän,
mikä vähemmän loukkaantuneena taistelussa.

Siten päättyi ensimmäinen suurempi kahakka. Mutta se voitto meille
siitä kumminkin tuli, että ruokaa runsaasti ja hyvää siitä päivästä
lähtein saatiin.

Kukaan ei kuolemaan tuottavaa vammaa tällä kertaa sentään vielä saanut,
vaikka ei sekään vallan kaukana muutamilta ollut.

Tämmöisiä kahakoita sattui sitä paitsi usein miehistön omassakin
keskuudessa. Usein aamuisin oli laivankansi niljakas riitatoverien
verestä. Sitä vaan vieläkin ihmettelen, ettei siellä tapahtunut murhia
enempää kuin yksi.

Minä jätän sikseen nuo muut jokapäiväiset suuremmat ja pienemmät
nyrkkitaistelut, joista usein kehittyy verinen mellakka, mihin sekä
päällystö että koko miehistö sekaantui, ja tahdon vaan kertoa
suomalaisen toverini murhasta.

Oli yövahdin muutos kahdentoista aikana. Minä olin ensimmäinen
herätetyistä miehistä, joka menin kannelle, koska oli minun
peränpito-vuoroni. Olin juuri aikeissa mennä laskemaan toisen edellisen
ruorimiehen levolle, kun sysimustan pimeyden lävitse takakannelta päin
kuului kiivaita ääniä; isonmaston latvasta kuului äreitä vastauksia ja
panettelusanoja, jotka kuuluivat olevan ensimmäiselle perämiehelle
viskattuja. Vankka laitatuuli, joka kiidätti laivaamme eteenpäin, esti
minua oikein kuulemasta sananvaihtoa. Mutta kun olin tullut isonmaston
juurelle, välähti tulenleimaus takakannelta, ja sitä seurasi kova
paukkaus. Samassa kuului isonmaston latvasta huudahdus: "Jesus
armahtakoon!" ja heti sen jälkeen pudota mätkähti suomalainen toverini
laivan kannelle, niin että pää meni mäsäksi, aivot purskahtivat ympäri
kantta ja niskaluut musertuivat.

Se minua kauhistutti. Vihan vimmassa aivan raivostuneeksi joutuneena
tempasin revolverin takataskustani ja laskin kolme laukausta pimeyden
lävitse kohti paria hämärää olentoa, jotka seisoivat köysistöä vastaan
nojaten siellä päin, josta olin leimauksen nähnyt. Samassa tuli koko
laivan miehistö kannelle huutaen ja meluten sekä tiedustellen, mikä
taasen oli kysymyksenä. Mutta kun he tulivat isonmaston juurelle, oli
siellä ainoastaan murhattu, murskaksi pudonnut toverini. Sillä kun
minäkin olin ampunut ja luulin huomanneeni toisen noista olennoista
kaatuneen, pelkäsin luotini tehneen kuolettavan vaikutuksen, ja
sentähden piilousin minäkin hetkeksi laivan keittiöön.

Melun kuultuani ilmaannuin sitten toisten joukkoon ja saatuani muka
tiedon, kuka murhattu oli, huudahdin: "Kostakaamme, kostakaamme!
Kapteeni tahi perämies on hänet ampunut; jos jätämme heidät kostamatta,
ampuvat he meidät joka miehen!"

Samalla ryntäsi koko raivostunut miehistö pimeässä laivan peräkantta
kohti huutaen: "Kostoa! Kostoa! Murhatun suomalaisen toverin kostoa!"

Tultuamme ruorimiehen luo, emme nähneet jälkeäkään kapteenista,
perämiehistä tahi heidän tavallisista apulaisistaan, kokista ja
kajuttavahdista. Ruorimieheltä sitten saimme tietä kaikki. Hän kertoi
sekaperäisellä kreikansekaisella englanninkielellä seuraavaan tapaan:

Hän oli seisonut ruorissa ja odottanut levolle pääsevänsä, sillä hänen
päänsä oli kovin kipeä. Hän oli nähnyt perämiehen ajavan suomalaista
isoonmastoon jotakin muuttamaan purjeiden asennossa. Suomalainen ei
ollut tahtonut sinne mennä, vaan oli sanonut perämiestä hulluksi
Irlannin piruksi. Perämies oli lyönyt häntä korvalle, ja sitten oli
suomalainen mennyt. Perämies oli luvannut hänet ampua niin pian kuin
hän alas tulee tai lyödä pään halki. Suomalainen oli haukkunut häntä
kaikiksi, mitä vaan oli ymmärtänyt. Viimein oli perämieheltä maltti
loppunut, ja hän oli ampunut. Suomalainen oli heti pudonnut kannelle ja
siihen jäänyt. Mutta samassa oli kuulunut muutamia laukauksia lisäksi.
Kapteeni oli parkaissut ja kaatunut, perämies kirkaissut ja kironnut ja
viskannut revolverinsa mereen. Sitten kokki ja toinen perämies olivat
korjanneet molemmat haavoittuneet kajuttaan ja lukinneet ovet.

Minä astuin nyt ruoriin ja laskin kreikkalaisen levolle. Miehistö
rauhoittui kuultuaan, että kosto oli noita murhamiehiä kohdannut, ja
kaikki ihmettelivät, kuka oli murhatun puolesta kostanut. He poistuivat
keulaan, korjaten murhatun toverin pois päivän aikana mereen
haudattavaksi.

Hauskaa oli kuulla niitä monenmoisia hullunkurisia arveluita, joita
lausuttiin toverini kostajasta. Muutamat arvelivat, että murhatun oma
henki oli iskenyt kyntensä murhaajiin liitäessään ruumiista pois.
Toiset taas arvelivat, että Meri-Jupitteri itse oli suomalaisen
noituudenhengen kehoittamana kostotyön toimittanut. Huhu tiesi kertoa,
etteivät ne olleetkaan tavallisia kuulia, jotka oli kiskottu sekä
kapteenin olkapäästä että perämiehen kyljestä j.n.e.

Minua ei kukaan osannut epäilläkään, koska minä vasta olin viimeiseksi
näyttämölle ilmaantunut. Päivän valjettua tehtiin "protokolla"
murhatyöstä sekä tarkka selvitys murhatun ruumiissa havaituista
haavoista. Luoti oli tunkeutunut pohkeesen josta se noin tuuman
syvyydestä kaivettiin talletettavaksi protokollan mukana. Protokollan
tekijäksi ja säilyttäjäksi sekä kanteen nostajaksi valittiin minut.

Itse vamma ei siis olisi ollut kuolettava, vaan oli kuolema tullut
siitä, että tämä luoti oli vainajata niin säikähdyttänyt, että hän
putosi mastosta.

Liitettyäni protokollaan myös kreikkalaisen ruorimiehen tuoreen
todistuksen, piirsi jokainen mies nimensä sen alle todistaen sen
oikeaksi ja tarjoutuen vaadittaessa valallisesti sen todeksi
vahvistamaan.

Toimitimme sitten murhatulle toverillemme viimeisen palveluksen. Me
neuloimme hänet omaan pitkään merimiessäkkiinsä, johon jalkapuoleen
pantiin painoksi noin kolme leiviskää rautaa, että se pohjaan painuisi
ja pääsisi Ahtolan linnan saleihin rauhaan. Sitten siunasimme sen ja
viskasimme, toisten ampuessa kunnialaukauksia revolvereillaan,
viimeiseen lepokammioonsa, kosteaan hautaansa, ja niin oli taasen
poistettuna jäljet siitäkin kamalasta murhenäytelmästä, joka
valitettavasti ei siihen aikaan ollut perin harvinainen, sillä eipä
ollut sivistyksen valo vielä pääsnyt suuresti vaikuttamaan hurjissa
Neptuunon palvelijoissa.

Kapteenia ja perämiestä emme nähneet toimissaan ennenkuin pari päivää
ennen New Yorkin satamaan tuloamme. Toinen perämies ja kokki olivat
johtoa pitämässä, milloin sitä tarvittiin, ja varpaista hampaisiin
saakka olivat he aina aseilla varustettuina.

Tuo viimeinen kamala yöllinen tapahtuma oli vaikuttanut niin syvän
hiljaisuuden koko miehistön keskuudessa, että kaikki olivat kuin jonkun
salaisen, kamalan tuomion alaisia. Kaikki liikkuivat hiljaan, ääneti,
pelonalaisina, ikäänkuin aaveiden tahi manalan henkien keskellä.

Vihdoin koitti se päivä, jona New Yorkin kaupungin piirteet
ilmaantuivat silmiemme eteen.

Jokainen mies oli puettuna juhlavaatteisin satamaan saapuessamme.
Laivan kiinnitettyämme rantaan, jätimme loput työt toisten
selvitettäviksi ja menimme maihin, lukittuamme skansin ovet.

"Mihin?" kysyi karkea ääni joukosta. "Prefektin luo!" kuului vastaus
kuin yhdestä suusta useammalla äänen-murteella.

Hiljalleen, äänettä, juhlallisina kuljimme läpi väkijoukkojen prefektin
asunnolle, kaksikymmentäkolme miestä kaikenlaisia kansalaisia yhdessä
joukossa. Perille päästyämme tuli kaksi tovereista minun kanssani
prefektin vastaanotto-huoneesen protokollaa viemään; muut miehet
pysähtyivät eteiseen.

Prefekti sattui olemaan kotona ja otti vastaan protokollamme, jonka
loppuun olin liittänyt anomuksen, että syytetyt, kapteeni ja perämies,
vangittaisiin suomalaisen toverini murhasta. En huoli tässä heidän
nimiänsä mainita, koska emme saaneet suomalaisenkaan alkueräistä nimeä
ja hänen syntymäpaikkaansa tietoomme; enkä juuri muusta olisi tietänyt
hänen kansallisuuttaankaan kuin siitä, että usein haastelimme
keskenämme suomea. Sillä kun kyselin hänen kotiperäänsä, ei hän ollut
sitä tuntevinansa; mutta viipurilaista murretta hän puhui. Hänen
nimensä oli laivan kirjoihin merkittynä "Hannes Waldgrove".

Prefekti kutsui toisetkin miehet sisälle ja kysyi, oliko tämä
syytöskirja todenperäinen, johon kaikki myöntävästi vastasivat.

Sitten meidät vietiin isoon sivuhuoneesen, jossa saimme noin tunnin
ajan odotella. Sen jälkeen meidät kutsuttiin taas sisään, ja silloin
oli jo kapteeni perämiehineen ja kokkineen siellä. Korkean pöydän
ääressä istui kaksitoistamiehinen valamiehistö, jonka kuullen heti
ruvettiin asiata tutkimaan.

Lopputuloksena oli se, että kapteeni joutui kolmeksi kuukaudeksi kovaan
vankeuteen, ja perämies tuomittiin hirtettäväksi tahallisesta murhasta.
Hän oli samassa oikeudessa ollut jo kerran ennenkin syytettynä
kaksoismurhasta merellä, mutta pätevien todistusten puutteessa oli
hänet kumminkin laskettu vapauteen. Kuka heitä oli murhan tapahduttua
ampunut, se jäi salaisuudeksi, ja se vielä lujensi miehistössä sitä
kummallista vakaumusta, että joku ylönluonnollinen kostaja oli sen työn
tehnyt.

Kun meiltä sitten kysyttiin, vieläkö tahtoisimme seurata Black
Demon'issa merelle, niin kieltäysi joka mies ilman poikkeusta, sillä
laiva oli niin perinpohjin nimensä [Black Demon on suomeksi Musta
paholainen] mukaisen maineen saavuttanut, ettei siihen omalla vapaalla
suostumuksellaan hurjinkaan merimies mielellään mennyt.

New Yorkissa siis erosin tuosta kirjavasta, hurjasta seurasta, jonka
kaltaista en ennen enkä jälkeen merellä ole tavannut. Vielä yhtenä
todistuksena sen vallattomuudesta olkoon tässä kerrottuna, miten
vähäsen oli Black Demon'in silloisella miehistöllä käsitystä
omistusoikeuden pyhyydestä. Laivassa pidettiin nimittäin kaikki tavara
omistajan vastaväitteistä huolimatta, niin yhteisenä, että kaikki, mitä
esim. minulla oli vaatteita, erämaan retkeltäni jätteinä aseita sekä
myöhemmin hankittua yhtä ja toista tavaraa, oli niin tyystin toverien
keskuuteen hajonnut, etten saanut pelastetuksi muuta kuin sen, mitä
päälläni olin voinut säilyttää, paitse kivääriäni, jonka jo olin myynyt
ennenkuin laivaan tulin.

Selvittyäni Black Demonista ja sen miehistöstä, päätin kumminkin taasen
joksikin ajaksi erota merimies-elämästä. Minä asetuin New Yorkiin erään
suomalaisen luo majaa pitämään, ja hän sitten erään tuttavansa avulla
toimitti minulle paikan muutamaan laivakonttooriin. Mutta päivää ennen
kuin astuin siihen toimeeni, jouduin pieneen seikkailuun, jota en voi
sivumennen olla kertomatta.

Olin käynyt majataloni isännän asialla pankissa pienenlaista rahasummaa
nostamassa. Paluumatkalla jouduin parin suomea, ruotsia ja
englanninkieltä puhuvan nuoren naisen kanssa tuttavuuteen, ja kun he
olivat kansalaisiani, muuttui tuttavuutemme heti niin sydämelliseksi,
että he pyysivät minua poikkeamaan S:t Perry street nimiselle kadulle,
jonka varrella sanoivat asuvansa.

Kutsua noudattaen seurasin uusia ystävättäriäni heidän kotiinsa,
aavistamatta mitään vaaraa.

Tultuamme heidän sievään, melkein ylöllistä komeutta osoittavaan
asumukseensa ja vastattuani kaikenmoisiin kysymyksiin kotomaasta, joita
kysymyksiä tuli tulvaamalla, he kun kertoivat kahdeksan vuotta jo
olleensa rakkaasta Suomesta poissa, tarjottiin minulle leivoksia ynnä
muuta. Mutta heti herätti minussa jonkinmoista epäilystä ystävättäriäni
kohtaan se tapa, miten niitä tarjottiin. Leivokset laskettiin pöydälle
ja viinilasit, toisessa huoneessa täytettyinä, tuotiin myös
tarjottimella samalle pöydälle, josta molemmat ystävättäreni ottivat
ensin lasinsa ja leivoksensa ennenkuin minä kerkesin pöytää
lähestyäkään.

Kilistellessämme laseja ja maistellessamme viiniä, jatkaen iloista
keskustelua, tunsin minä jonkunmoista vastenmielistä makua sekä
leivoksissani että viinissäni. Kauvan ei tarvinnut odottaa, ennenkuin
jo huomasin pelkoni toteutuvan, sillä minua rupesi äärettömästi
raukasemaan. Silloin välähti mieleeni, että olin joutunut salaiseen
paheiden pesään, joita New Yorkissa on niin runsaasti, ja etteivät
ystävättäreni olleetkaan rehellisiä naisia, vaan kauheimman
pahuudenruhtinaan kätyreitä.

Minä ryntäsin ovelle. Se oli lukittu. Kiiruhdin toisen huoneen ovelle,
mutta sekin oli lukittu. Nyt selveni vaarallinen tilani kaikessa
kauheudessaan eteeni. Minä tempasin povestani revolverin toiseen
käteeni ja tikarin toiseen ja uhkasin heidät surmata, jos eivät heti
laskisi minua ulos, sillä minä tunsin pääni nopeasti käyvän yhä
raskaammaksi, ja jalkanikin jo alkoivat horjua.

Tuskin olin uhkaukseni lausunut, ennenkuin suloiset ystävättäreni,
kauniit kansalaisettareni molemmat muuttuivat raivohengettäriksi, sillä
samassa oli minulla revolverilla varustettu kiusanhenki eli
murhanenkeli edessäni, toinen takanani.

Hetket olivat tärkeät, pikaiset tuumat kalliit. Nopeasti kuin salaman
välähdys hyppäsin minä pöydälle, iskin akkunan rikki ja hyppäsin
kadulle, sillä huoneet olivat alimmassa kerroksessa. Kuulin kyllä
hypätessäni revolverin laukauksen, ilkeätä naurua ja äkäistä
kirkumista, mutta onneksi en loukannut itseäni eikä heidänkään luotinsa
minuun sattuneet.

Hourupäisen tavalla minä riensin eteenpäin, vaikka tuntui siltä kuin
olisin väkisinkin ollut maahan nukertumaisillani, ja vihdoin pääsin
kortteeriini. Siellä minä uupuneena vaivuin vuoteelle, sillä noiden
vieraanvaraisesti tarjottujen viinilasien ja leivosten vaikutus oli nyt
minut voittanut.

Isäntäni etsi viivyttelemättä lääkärin, jonka rohtojen avulla toinnuin
jälleen kamalasta unestani kymmenen tuntia nukuttuani. Kun sitten
kerroin lääkärille asian kokonaisuudessaan, vakuutti hän minulle, että
jos olisin pohjaan asti lasini juonut, niin en varmaankaan olisi niin
helposti heidän käsistään selvinnyt; nyt sitä vastoin olin pelastanut
sekä rahat että henkeni ja saanut terveellisen opin vastaisuuden
varalle.

Seuraavana päivänä menin vastoin isäntäni varoituksia parin poliisin
kanssa etsimään kaunottariani; mutta ei niistä kukaan ollut mitään
tietävinään. Asunnon kyllä löysimme, mutta linnut olivat pois
lentäneet.

Seuraavana päivänä astuin uuteen toimeeni, jossa olin yhdeksän
kuukautta. Mutta kun siltä ajalta jo itsestään tulisi pieni kirjanen
kaikesta siitä kirjavasta elämästä ynnä niistä monista tapauksista,
joihin jouduin osaa ottamaan, niin jätän tämän jakson toistaiseksi
kertomatta, kunnes saan tilaisuutta sen kokonaisuudessaan erikseen
esitellä.

Lyhykäisesti mainittakoon tässä vaan, että palkkani ensimmäiseltä
kuudelta kuukaudelta viisikymmentä dollaria kuussa ja vapaa ylöspito.
Sitä paitse oli minulla vähintään yhtä paljon sivutuloja. Kolmena
viimeisenä kuukautena sain kuusikymmentä dollaria. Mutta toimeni oli
sitä laatua, että siinä totuin liiaksi hurjaan ja iloiseen elämään,
sillä minun velvollisuuteeni kuului myös tulkkina palvella laivojen
kapteeneja, ja niinkuin tiedetään, ovat he enimmäkseen väkeä, joka ei
nautinnoita eikä iloja karta päästyään pitkiltä yksitoikkoisilta
merimatkoiltaan ihmisten pariin.

Minä huomasin lopulta, etten mitenkään voinut pysyä kohtuuden tiellä,
vaan totuin vähitellen aina enemmän ja enemmän tuohon niin turmelevaan
ravintola-elämään, jossa suuret saaliini hupenivat yhtä nopeasti kuin
ne olivat tulleetkin, vieläpä rupesivat näyttämään vallan
riittämättömiltä. Päätin siis erota, vaikka isäntäni kyllä koko
vastustella.

Minä otin taas pestin erääsen laivaan, joka meni Englantiin Lontooseen,
tuohon hyörivään miljoonakaupunkiin.

Siellä viivyin viikon päivät, katselin tuon jättiläiskaupungin
merkillisyyksiä ja kävin muutamissa huveissa, joita siellä niin
runsaasti on tarjolla. Sitten matkustin rautateitse Liverpooliin, jossa
taas rupesin tuumimaan merille lähtöä.

Tällä kerralla en ottanut laivaan pestiä laivakonttoorista, niinkuin
tavallista on, vaan tämä oli ihan uudenaikainen pestaus; ja sitä varten
varmaankin viihdyin tässä pitemmän ajan kuin missään muussa laivassa.

Olin saman päivän aamuna merimiesmajan paikan-hankkijalle maininnut
haluavani jollekin pitemmälle merimatkalle Kiinasen tahi muualle
sinnepäin. Samalla maksoin kaikki, mitä olin velkaa, joten olisin
valmis lähtemään talosta millä hetkellä hyvänsä.

Ennen puolta päivää tulikin mies tulisella kiireellä luokseni ja
ilmoitti, että eräs parkkilaiva, Sunderland nimeltään, oli lähtevä
tunnin kuluttua pitemmälle matkalle Kiinasen asti ja että siitä puuttui
yksi matruusi, jonka paikan voisin saada, jos tahtoisin, ja lähteä
tämän mukana.

Tuommoinen äkillinen lähtö, ilman mitään miettimistä, tuntui vähän
omituiselta mielestäni; mutta kun olin saanut kylliksi tämän
sumukaupungin iloista ja elämästä, niin kokosin tavarani ja hyppäsin
hakijani kanssa ajurin vaunuun; toisilla vaunuilla tuotiin kirstuni ja
muita tarpeitani, ja sitä menoa huristettiin väkirikkaita sumuisia
katuja myöten Viktoria-tokalle, jossa laiva Sunderland jo oli täydessä
lähdön puuhassa.

"Odottakaa hiukkasen", huusi saattajani ja hyppäsi laivaan edellä.
Kistuni, säkkini ja makuuvaatteeni seurasivat jäljessä, ja minä
hyppäsin viimeisenä laivaan, kun se jo oli laiturista irrallaan. Sitten
seurasin saattajaani kapteenin kajuttaan, piirsin nimeni laivan
nimikirjaan ja välikirjan alle. Minä olin jälleen merimies ja sain
palkkaa neljä puntaa kuukaudelta.

Saattajani poistui laivasta luotsin mukana, saatuaan minulta puoli
puntaa vaivoistaan ja "pikaisesta toimituksestaan", ja minä olin siis
taasen matkalla kohti uusia, outoja kohtaloita ja taivaanvaltakunnan
keltanaamoja katsomaan. Kapteeni William Bullard oli viidenkymmenen
vuotias, iso ja roteva, leveähartiainen, erittäin siivoja hiljainen
skotlantilainen vanhan-ajan mies, joka ei miehiltään liikoja vaatinut,
ja piti meillä tavallisen hyvän ja sääntöjen mukaisen ruoan.

Ensimmäinen perämies Chevalier oli myös noita tavallisia hyvänsävyisiä
miehiä, ranskalainen syntymäperältään, enkä hänenkään huuliltaan
milloinkaan kuullut raakaa taikka loukkaavaa sanaa, silloin kun hän
miehistölle määräyksiänsä jakeli.

Toinen perämies Robert Hamilton oli nuori poika, ensi reissua
perämiehen virassa, välistä hiukan tuittupäinen, mutta josta ei kukaan
mitään välittänyt; ylimalkaan oli hänkin hyvä mies ja englantilainen
syntyään.

Keulassa eli skansissa oli meitä kymmenen matruusia, nimittäin kaksi
irlantilaista, Jimy Breaker ja Pady Smother, yksi skotlantilainen, jota
tavallisesti Skotyksi nimitettiin, yksi norjalainen, Ivar Madsen, kolme
englantilaista, Charley Dayly, Johny Millan ja Sam Witue, sekä lopuksi
kolme suomalaista, Kalle Berggren, Johan Wilson ja allekirjoittanut.
Puuseppä oli tanskalainen, K. Knudsen nimeltään ja kokki J. Wallentin
englantilainen; siis neljätoista henkeä koko laivan miehistöä.

Harvoin löytynee miehistöä, joka niin hyvin sopii keskenään, kuin
Sunderland laivan miehistö. Yhdestäkään heistä ei voi moitittavaa
arvostelua antaa; päinvastoin koko tuon puolentoista vuoden ajan elimme
oikein veljellisessä sovussa, paitse yhtä pientä kahakkaa, joka
väärinkäsityksestä syntyi Brasiliassa Bahian satamassa ja josta
jäljempänä kerron.

Kiinasen mennessämme poikkesimme myös Afrikan eteläisimmällä niemellä
sijaitsevan Kapin kaupunkiin, eikä koko matkalla tapahtunut mitään
erityistä, jota kannattaisi mainita. Kaikki kävi niin säännöllisesti,
ett'ei yksi päivä ollut toistaan kummempi. Ilmat olivat kauniit ja
tavallista tasaisemmat; mainittavia myrskyjä ei meillä ollut. Sanalla
sanoen, parkkilaiva Sunderland oli noita harvoja hyvän onnen ja
suotuisan ilman laivoja. Oltuamme sata kolmekymmentäviisi vuorokautta
matkalla saavuimme kaikinpuolin onnellisesti perille Pekingin satamaan
taivaanvaltakuntaan.

En ole maapalloa kiertäessään missään matkoillani nähnyt sekä
tavoiltaan että luonteeltaan niin omituista kansaa kuin kiinalaiset
ovat. Ensinnäkin oli huomiota herättävää heidän vedellä kelluvat
asuntonsa, joita sekä tilan että varojen puutteessa olivat rakentaneet
jokaiseen sopukkaan niin hyvin satamissa kuin jokien rannoilla.

Erinomaisen vähällä he ylimalkaan tulevat toimeen, joten he voivat
erittäin halvasta valmistaa kaikenmoisia sieviä kaluja käsiteollisuuden
alalla, jossa he ovatkin aika mestareita.

Mutta jätän sen aiheen muitten käsiteltäväksi, ja tahdon tässä kertoa
joitakuita pieniä tapauksia, joita meidän täällä ollessamme tapahtui ja
jotka ehkä voivat lukijata huvittaa.

Olin koko matkan Englannista Kiinasen saakka kulkenut toverieni
keskuudessa englantilaisena, sillä minä olin niin hyvin perehtynyt
englanninkieleen, ettei kansallisuuteni tullut ilmi, joka seikka minua
suuresti monta kertaa huvitti.

Oltuamme satamassa muutamia päivä, tuli eräänä iltana maissa ollessamme
puhe eri kansallisuuksista. Siinä muun muassa eräs englantilainen
toverimme lausui, että ulkomaalaiset, erittäinkin suomalaiset, eivät
ikinä voi oppia puhtaasti englanninkieltä puhumaan; sillä niin pian
kuin he alkavat puhumaan, niin tarkka kuulija heti voi sanoa, mihin
kansallisuuteen he kuuluvat. Puhuja vakuutti itse puolestaan sen aina
voineensa tehdä milloinkaan erehtymättä, mutta erittäin suomalaisiin
katsoen.

Tuon kerskauksen kuultuani vetäysi suun väkisinkin ivanhymyyn
kysyessäni, voiko hän sanoa, mitä kansalaisuutta minä olin.

Tuosta kysymyksestä hän tuli näennäisesti hämilleen, kun minua aina
tähän asti oli Sunderland-laivassa nimitetty Liverpoolin Dick'iksi,
joten ei kenenkään päähän ollut koskaan pälkähtänyt, että minä olisin
mikään muu kuin englantilainen tahi Irlannista Englantiin muuttanut
mies. Mutta kun ilmoitin olevani suomalainen, niin otaksuivat toverini,
muiden mukana tuo taitava kielentuntijakin, sen pelkäksi pilanteoksi.
Mutta kun nyt puhuttelin suomalaisia tovereitani ensi kerran puhtaalla
suomenkielellä, niin oli hämmästys yleinen, ja sittenkin väittivät
muut, paitse suomalaiset toverini, että puhuttelin heitä puhtaalla
italiankielellä. Monesti ennenkin ja jälkeenpäin, kun englantilaisten
seurassa laulelin Suomeni sointuvaa kieltä, on sitä luultu
italiankieleksi, jona sitä on ihailtu.

Siitä lähtein me kolme suomalaista poikaa olimme niinkuin kolme
veljestä, jotka emme kansallisuuttamme hävenneet.

Erottuamme toisista tovereista, jatkoimme kolmisin kävelyämme lähellä
olevaan puistoon, jossa poikkesimme muutamaan kiinalais-ravintolaan
veljenmaljoja tyhjentämään.

Siellä tulimme kait vielä muitakin maljoja tyhjentäneiksi, koska sieltä
palattuamme olimme erittäin hilpeällä mielellä ja etsimme jotakin muuta
huvitusta, jota pian löysimmekin.

Vähän matkan päässä ravintolasta makasi nurmikolla, selin toisiansa
vastaan, pari oikein pitkäpalmikkoista taivaanvaltakunnan poikaa,
nähtävästi hekin veljenmaljojen vaikutuksesta väsyneinä. Heidän
puvuistaan huomasimme, etteivät he olleet tavallisia työ-djongeja, ja
sentähden minulle pälkähti päähän näyttää tovereilleni kappale
"kiinalaista ilveilyä".

Hiljaa hiipien lähestyimme makaavia keltanaamoja, otin varovaisesti
molemmat palmikot käteeni ja solmisin nukkuvain päät niin liki toisiansa
kuin mahdollista oli, vetäen palmikot oikein lujaan merimies-solmuun.
Sitten juoksin taasen toverieni luokse, jonka jälkeen rupesimme miehissä
viskelemään nukkuvia pienillä kivillä ja soralla, että olisimme saaneet
heidät hereille.

Pian he rupesivatkin hiekkasateesta heräämään; mutta kun he yrittivät
nousta, niin siinä vasta jupakka syntyi. Kumpainenkin luuli, että
naapuri riippui hänen tukassaan. Kun eivät he mitenkään päässeet
erilleen, rupesivat he huitomaan toisiaan ympäri korvia, huutaen ja
mölisten kuin hurjistuneet pedot. Vihdoin tuli tuohon mellakkaan
lisäksi muutamia toisia kiinalaisia tovereita, jotka asian huomattuaan
heti kirvoittivat riitatoverit toisistaan.

Tämä hullunkurinen näytelmä rupesi meitä naurattamaan sitä enemmän,
kuta hurjemmaksi puskevien palmikkopäitten raivo nousi, ja meitä
nauratti niin sydämellisesti, että emme voineet paikoiltamme liikkua.
Ihmeellistä vaan oli, ettei kummankaan palmikko tässä hälläkässä
lähtenyt juurineen irti.

Kun taistelijat pääsivät irti, olivat he niin raivostuneet, että olivat
ryntäämäisillään toistensa kimppuun uudelleen; mutta kun he huomasivat
meidät läheisyydessään ihan nauruun pakahtumaisillamme, kääntyi heidän
raivonsa meitä kohtaan, sillä nyt he arvasivat, että me olimme syypäät
koko kahakkaan.

Ennenkuin kerkesimme oikein tointua hämmästyksestämme, oli koko
kiinalaisparvi, joka oli lisääntynyt pariinkymmeneen, tullut meidän
kimppuumme, tukkanuotan vetäjät etupäässä. Nyt tuli meille toinen
leikki eteen. Onneksi olimme boksaustaidossa perehtyneitä, joten
iskimme nyrkeillämme keltanaamoja silmien väliin ja korvan juureen,
niin että he sinkoilivat kuin kummipallot joka suunnalle; mutta heitä
tuli yhä vaan lisää toisten sijaan, niin että näytti siltä, kuin ei
vastustajista ikinä loppua tulisi. Lopulta piiritti meitä niin iso
räyhäävä lauma, että tuskin voimme piirissämme liikkua. Kiviä rupesi
ilmassa singahtelemaan ja puukkoja välähtelemään; monta iskua olimme jo
saaneet, mutta eivät vastustajamme kuitenkaan uskaltaneet tunkeutua
niin lähelle, että olisivat meihin saakka puukoillaan ulottuneet. Kun
näimme, ettemme enään paljain käsin mitään voineet ja vaatteemmekin jo
olivat päältämme ihan repaleiksi revityt, huudahti kolmas toverini,
jossa vaasalainen veri rupesi kiehumaan: "aseet esille, pojat,
rynnistäkäämme lävitse ja rientäkäämme laivaan, jos tästä hengissä
vielä selviämme!"

Samassa toinen tovereistani, jättiläisvoimainen, kooltaan kolme
kyynärää kolme tuumaa, jouduttuaan vihan vimmaan, joka ei juuri usein
tapahtunut, tempasi erästä laihaa kiinalaista jaloista kiinni ja rupesi
hänellä huitomaan toisia nurin kuin kärpäsiä. Me toiset käytimme muita
aseita, mitä käsiimme saimme, niin tehokkaasti, että eivät
hätyyttäjämme päässeet puukoillansa meitä lähellekään ennen kuin tie
oli auki. Päästyämme piiristä ulos, aloimme laputtaa satamaa kohti,
minkä koipemme kannattivat. Mutta minä olin niin uupunut, että pari
kiinalaispoliisia sai minut kiinni iskemällä nuijallaan minut puoli
tainnuksiin, joten toverieni huomaamatta jouduin heidän kynsiinsä ja
nyt ruvettiin minua raastamaan arestiin, jossa minulle oli valmiina
paljaille jalkapohjille neljäkymmentä raipaniskua. En siis olisi
tarvinnut sen koommin päivänvaloa nähdä, sillä siihen aikaan vielä
olivat kiinalaiset niin vihamielisiä kristityitä eli euroopalaisia
kohtaan, että semmoisesta löylytyksestä ei juuri ollut toivoakaan
hengissä pääsevänsä.

Minä seurasin heitä levollisesti ja päättelin itsekseni, että vaikka
eivät toveritkaan apuuni joutuisi, ennenkuin arestihuoneen portille
pääsen, niin kyllä kahden kiinalaisen käsistä yksinkin selviän, kun
vaan saan ensin hetkisen puhaltaa.

Kuljimme eteenpäin hiljakseen räyhäävän parven seuraamana; mutta kukaan
ei tullut avuksi poliisille minua vartioimaan, ja kun minä kuljin
siivosti, eivät he näyttäneet apua tarvitsevankaan. Kun rupesimme
lopulta lähestymään päämaaliamme ja väkijoukkokin rupesi vähenemään,
näkyivät taluttajani tulevan yhä huolettomammiksi. Silloin riuhtasin
itseni irti, tempasin kiväärin poliisin käsistä, heilutin sitä ympäri
muutamia kertoja niin voimakkaasti, että taluttajani kirposivat
tuonnemmaksi selälleen, töppöset taivasta kohti, ja sitten aloin
laukata takaisin henkeni edestä. Pian oli minulla taasen joukko
meluavia kiinalaisia kintereilläni; mutta minä olin kumminkin
ennättänyt jo niin paljon heidän edellensä, että ensimmäisen seuraajani
ja minun välillä oli pian noin kolmekymmentä askelta.

Ohjasin juoksuni satamaa kohti yli kaikenmoisten esteitten. Vainoojani
rupesivat yhä enemmän jäämään; mutta kolme eri kertaa olin joutua
sivultapäin tulleitten käsiin, he kun huudoista huomasivat, että minut
olisi ollut kiinni-otettava.

Onnellisesti heistä kaikista kumminkin selvisin, niin että lopulta
pääsin satamalaiturille. Siinä tuli kahdenkymmenen miehen suuruinen
merimiesjoukko vastani, aikoen lähteä minua pelastamaan vinosilmien
käsistä, maksoi sitten mitä tahansa.

Mutta siinä olinkin jo niin uupunut, että syöksyin kasvoilleni maahan,
josta minut sitten kannettiin laivaan. Saatuani hiukan virvokkeita,
toinnuin pian jälleen entiselleni.

Riisuessani päältäni takkia, joka oli ollut vallan uusi, paksuinta
lajia ja toista kertaa ylläni, huomasin sen olevan niin repaleisena ja
täynnä reikiä, ettei siitä olisi saanut monenkaan tuuman kokoista
eheätä paikkaa.

Seuraavana päivänä oli laivassa ankara tarkastus, sillä muutamat
kahakassa olleet kiinalaiset vakuuttivat hyvin tuntevansa syylliset,
joita nyt lain koviin kouriin etsittiin. Mutta kun me olimme jo illalla
kertoneet asiamme kelpo kapteenillemme, kätkettiin meidät visusti sekä
hankittiin sijaamme miehiä, jotka nimiimme laivakirjan mukaan
huudettaessa vastasivat puolestamme, ja siihen se jupakka loppui. Mutta
kyllä me siitä lähtien saimme olla varovaiset maissa käydessämme,
ettemme tulleet tunnetuiksi ja joutuneet noitten viekkaiden julmurien
käsiin.

Eräällä päivällistunnilla satamassa maatessamme kertoi Jimy Breaker,
että hän oli kymmenen vuotta takaperin Kiinassa ollessaan muutaman
toverinsa kanssa eräästä rikkaan kiinalaisen haudasta saanut niin
paljon kultaa, että hän oli sillä elänyt iloisesti neljä vuotta
työpäivää tekemättä.

Kiinalaisilla, näette, on semmoinen tapa, että kuta rikkaampi joku on
ja kuta parempaa tilaa hän toisessa maailmassa haluaa, sitä enemmän
kultaa ja hopeaa pannaan hänen mukaansa hautaan. Köyhillä usein ei ole
varaa panna vainajille enempää kuin muutama kupariraha, ja sen arvoisen
paikan he siis saavat yläilmoissa itselleen.

Päätimme tuon kertomuksen johdosta ensimmäisen sopivan tilaisuuden
tultua kolmisin mennä hautausmaalle katsomaan, olisiko tässä asiassa
mitään perää. Ostimme itsellemme kiinalaisten työmiesten puvut,
hankimme valetukan palmikoineen, rasvasimme kasvomme keltaisiksi
öljyllä, jota siellä päin paljon käytetään, ja lähdimme sitten
täydellisinä kiinalaisina matkaamme heti päivällisen jälleen.

Tultuamme eräälle hyvin kauniille hautausmaalle, johon ainoastaan
rikkaita haudattiin, toimitettiin siellä juuri parhaillaan hautausta.
Ruumis pantiin kallioon hakattuun hautaan, suuret rahapussit pään alle
ja rinnalle sekä ruokia monenmoisia. Kun saattajat sitten olivat
monenmoisia hyvästijättö- ynnä muita temppuja toimittaneet, lukittiin
hauta ja jätettiin mies sitä vartioitsemaan. Me vetäydyimme takaisin
huomiota herättämättä ja päätimme käyttää hyväksemme saamiamme tietoja.

Seuraavana yönä menimme ne kolme suomalaista Jimyn johtamina ottamaan
osaamme noista hyödyttömistä, hautaan kätketyistä aarteista. Olimme
pukeutuneet jälleen kiinalaisiksi ja varustaneet itsemme tarpeellisilla
aseilla. Mutta ennenkuin uskalsimme noita kalman kammioita lähestyä,
täytyi meidän ensin rohkaista itseämme muutamilla whiskyryypyillä,
joista johtajamme, englantilainen Jimy, tuli liiankin rohkeaksi.

Noin puoliyön aikana pääsimme vahdin luo kenenkään huomaamatta.
Herätettyämme hänet, uhkasimme häntä revolvereilla, selittäen
merkeillämme, että jos hän avaisi haudan, saisi hän elää, muutoin olisi
hän kuoleman oma.

Kiinalainen lankesi polvilleen pelosta ja puhua soperteli jotain, mutta
emmehän me sitä ymmärtäneet. Lopulta täytyi hänen avata hauta, jonne
Jimy heti toisen toverin seuraamana astui, ja pian he palasivat
takaisin, kultapussit kummallakin kädessä.

Mutta juuri kun pääsimme kiviaidan luo, jonka ylitse olimme matkan
lyhemmyyden vuoksi oikaisseet, rupesi meitä kohden tulta tuiskumaan
useista pyssyistä. Meitä tämä rupesi niin kammottamaan ja
pelottamaan, että tarkemmin ottamatta selvää ampujista tahi heidän
luvustaan, säikähtyneinä lähdimme pakenemaan minkä kerkisimme,
pudottaen saaliimme sinne heidän hyödykseen. Tieto siitä, että olimme
häirinneet vainajien rauhaa, vaikutti kait sen, että luulimme tässä
ylönluonnollisten olentojen rangaistuksen alaisiksi joutuneemme.

Ainoastaan pienen pussin oli Jimy sattunut haudassa pistämään
taskuunsa, ja sen olimme saaneet onneksemme tällä omituisella retkellä.
Siitä tuli noin 20 shillinkiä eli 35 Suomen markkaa mieheen, kun sen
sisällys tasan jaettiin retkellä olleiden kesken. Huonosti olivat siis
unelmamme toteutuneet, mutta emme enää koittaneet toista kertaa
tunkeutua kuolleiden kaupunkiin rikkauksia anastamaan.

Kolme viikkoa vielä viivyttyämme lähdimme Brasiliaan, tuntematta
pienintäkään kaipausta jättäissämme tämän taivaanvaltakunnan
epämiellyttävine kansoineen; ja mitä erittäin minuun tulee, muistelen
aina kammolla koko eloani siellä.

Oltuamme 169 vuorokautta matkalla tulimme Brasiliaan, Bahian
satamakaupunkiin, josta en voi sanoa juuri mitään, sillä siellä
ollessamme raivosi kaupungissa keltakuume, jonka tähden emme saaneet
lupaa mennä maihin. Ainoastaan yhden kerran pääsimme me kolme
suomalaista ja irlantilainen Pady kapteenia soutamaan, ja näitä
muutamia tuntia, jotka hän asioillaan viipyi, käytimme hyväksemme niin
paljon kuin voimme.

Spanian kieli on siellä pääkielenä, ja orjuus oli vielä silloin
yleinen, jonka merkkinä oli melkein jokaisen neekerinaisen tai -miehen
kaulassa rautainen tai kuparinen tahi hopeinen rengas, joka oli
juotettu kiinni ja johon oli merkittynä orjan omistajan nimi.

Käydessämme muutamassa ravintolassa merimiehen tavalla vähän
lystäilemässä, näimme siellä muitten kaunottarien joukossa erään ihmeen
ihanan mulattitytön, johon jokainen niin mielistyi, että hänen tähtensä
tuli meidän keskemme kova riita. Kun eivät toverini osanneet lainkaan
hänen kanssaan jutella, ja minä vaan yksinäni hänelle joitakuita sanoja
sopertelin, kävivät suomalaiset toverini niin rajuiksi, että me,
luultavasti myös viinin vaikutuksesta, rupesimme käsikähmään, jota
jatkettiin vielä laivassakin, mutta jonka jälkeen taasen oltiin paraita
ystäviä niinkuin ennenkin.

Sitten oli matkamme New Orleansiin, jonne tulimme 35 vuorokautta
kestäneen purjehduksen jälkeen. Siellä vietimme monta iloista hetkeä.

Siellä tapasin erään Brännlund nimisen entisen vaasalaisen
maalarinsällin, joka oli päässyt pumpulinlastaajain päälliköksi ja sai
palkkaa 5 dollaria (25 Smk.) päivältään. Hänestä oli tullut erittäin
hieno herrasmies, vaikka hän oli kotopuolessaan ollut kunnoton mies.

Siellä tapasin myös Savannassa saamiani tuttavia, ensinnäkin Chaleyn,
joka eräänä iltana sirkuksessa, kesken temppujaan, hypähti minun
viereeni istumaan ja puristi kättäni, niinkuin ainakin vanhan hyvän
tuttavan, Hän kuiskasi minulle korvaan, että tulisin hänen loosiinsa,
jossa saataisiin puhella yhtä ja toista.

Häneltä sain sitten kuulla, että meidän Savannan aikainen juuttaammekin
oli samassa kaupungissa, ja kertoi hän parin toverinsa kanssa häntä jo
kelpo lailla pehmittäneensä siitä, että hän meitä oli Savannassa niin
tunnottomasti petkuttanut.

Omasta itsestään hän kertoi, että hän kanavaan hypättyänsä oli
sukeltanut ensin useita syliä ja sillä aikaa, kun hänen vartijansa
olivat häntä etsineet toiselta suunnalta, oli hän kiivennyt pienen
uimahuoneen takaa maalle ja juossut piiloon, jossa hän oli sitten
ollut, kunnes näki etsijäin menevän pois. Pimeän tultua oli hän
hiipinyt laivarantaan ja kätkeytynyt muutamaan kuunariin, joka oli sinä
samana yönä lähtenyt New Orleansiin. Vasta laivan ulapalle tultua oli
hän ilmaantunut kokille, jonka kanssa hän sattui olemaan hyvä ystävä.
Tältä hän sitten sai ruokaa ja makuupaikan hänen hytissään, kunnes
tulivat New Orleansiin, jonne päästyänsä hän oli ruvennut klovniksi
sikäläiseen sirkukseen, koska siellä sattui olemaan semmoinen paikka
avoinna edellisen kuoleman tähden. Tätä tointa kertoi hän jo ennen
harjoittaneensa kahdeksan vuotta ja paljon siitä pitävänsä, vaikka
välin teki mieli raitista meri-ilmaa nauttimaan.

Siitä illasta lähtein olin joka ilta sirkus Mexicossa vapaana
katsojana; välin olin myös mukana milloin missäkin roolissa, ja niillä
ajoilla pääsin erään sievän näyttelijättären tuttavuuteen, niin että
oikein kaiholla hänestä sitten erosin laivamme lähtiessä, eikä paljoa
puuttunut etten yhtynyt minäkin sirkukseen tämän tähtöseni vuoksi.

Muutamana pyhänä satuin Chaleyn kanssa menemään muutamaan
kylpypaikkaan, ja siellä tapasin Savannalaisen juutaksemme.
Teeskentelin hänelle ystävyyttä, kerroin seikkailuistani ja kysyin,
mitä Savannassa puuhattiin, kun minä niin tietämättömiin katosin.

Hän kertoi, että minua oli etsitty Brunswickista sekä maanteitse että
meritse, samoin Charlestownista ynnä muualta. 25 dollaria merimiesmajan
isäntä oli luvannut palkkiota sille, joka minut kiinni saisi.
Charlestownin ja Brunswickin kaikille merimiesmajain isännille ynnä
laivakonttooreihin oli minusta annettu tieto ja ilmoitettu varmat
tuntomerkit, että niinpian kuin minne tahansa ilmaantuisin minut kiinni
siepattaisiin. Verikoirien kanssa olivat ensin jonkun matkaa olleet
minun jäljilläni Brunswickiin menevällä tiellä, mutta sitten olivat
jäljet kadonneet. Kovin ihmetteli juutas, kuinka olin pakoon päässyt.

Kun olin saanut kuulla kaikki mitä halusin, vielä senkin, että saman
merimiesmajan isäntä ynnä hänen runnarinsa olivat ammutut, kun
väkipakolla aikoivat riistää miehiä eräästä amerikalaisesta laivasta,
sanoin lyhyesti hänelle, että jos ei Chaley jo olisi hänelle
konnanpalkkaa maksanut, niin olisi hän sen siinä saanut; ainoastaan
maksetun pääoman koroiksi annoin hänelle muutamia töyttäyksiä
lähteissäni, niin että hän jäi pitkälleen kierittelemään.

Paria päivää myöhemmin jouduin sattumalta menemään muutamaan
norjalaiseen laivaan erästä tuttavaani etsimään. Mutta hänen sijastaan
tapasin siellä ne kaksi ruotsalaista matruusia, jotka olivat Savannassa
olleet samassa merimiesmajassa kuin minäkin ja joitten kuukausipalkat
minä olin sen isännältä pelastanut. He olivat kovin iloissaan, kun
minut tapasivat, ja erittäin utelijaat tietämään, kuinka olin lopulta
vankeudestani selvinnyt.

Kerrottuani heille kaikki retkeni siitä päivästä lähtein, eivät he
voineet olla ihmettelemättä, miten olin kaikista noista kolttosista
hengissä ja eheällä nahalla voinut selvitä. Kun sitten tarjosin heille
heidän pelastettuja rahojansa takaisin, arvelivat he, että kyllä minä
ne olin itse hyvin ansainnut, eivätkä millään tahtoneet vastaanottaa.
Mutta kun minä itsepäisesti niitä tyrkytin ja vakuutin, että minä ne
kumminkin olisin joskus merimiesmajan isännälle takaisin lähettänyt,
jos en olisi tavannut heitä, joilta ne suorastaan ryöstetyt olivat,
suostuivat he hetken keskusteltuaan kumpikin ottamaan puolet, mutta
loput tahtoivat he lahjoittaa minulle vaivoistani.

Kun he sitä niin kovin vaativat, otin minä rahat, ja viettääksemme
oikein iloisesti tämän odottamattoman kohtauksemme muistoa, menimme
kolmisin maihin ja pidimme niin suurenmoiset kekkerit, ettei paremmista
apua. Minä olin kunniavieraana pidoissa enkä saanut centiäkään maksaa.

Me otimme lastit puuvilloja viedäksemme Skotlantiin Glasgowiin. Sen
tähden oli niitä rantalaiturilla useita pakkoja, joita emme vielä
olleet kerinneet laivaan saada. Sitä varten oli siinä aina öisin
vartijana yksi matruuseista, joka sitten sai päivät levätä.

Muutamia päiviä ennen kuin saimme laivamme lastiin, pyysi
vartijamatruusi minun pitämään vartijatointa kello 12:teen yöllä, että
hän saisi mennä jonkun toverinsa kutsuihin, ja lupasi hän minulle siitä
ajasta palkkiota 1 dollarin.

Minä en oikein mielelläni tahtonut siihen toimeen ryhtyä, sillä häneltä
olivat neekerivarkaat jo usein yrittäneet niitä viedä, jonka tähden hän
oli niiden tähden ollut pahassa pulassa. Mutta täytyihän kuitenkin
toverini pyyntöön suostua.

Yö oli pilkkosen pimeä, niin että tuskin valkoiset puuvillapakat
laiturilla erotti. Lisäksi alkoi oikein rankka sade, niin etten olisi
luullut kenenkään viitsivän koiraansakaan ulos lähettää. Kaduin
katkerasti, sateessa pitkin laivankantta kävellen, että olin tuohon
toimeen lainkaan ryhtynyt, sillä enhän nyt voinut nähdä ja kuulla,
vaikka puolet paaleista vietäisiin. Läpimärkänä menin laivan kyökkiin
lämmitystä särpimään; mutta siellä juuri kahvia juodessani kuulin ulkoa
outoa ääntä, ikäänkuin olisi pumpulipakka veneesen pudotettu. Heti
hyökkäsin laiturille, vanha tuttu revolverini kädessäni.

Ja totta tosiaankin, jo pudottivat mustat varkaat toisen pakan
laiturilta veneesen. Kolme olentoa hyppäsi jäljessä veneesen, ja sitten
lähdettiin soutamaan.

Nyt ei tässä pelko auta, arvelin itsekseni ja astuin lähelle laiturin
reunaa, asetuin pystyssä olevan pakan taakse seisomaan ja huudahdin:
"Seis taikka ammun!" Mutta he alkoivat sitä rajummin soutaa, joten
minun ei auttanut muu kuin pimeän päin tähdätä ja ampua perätysten
kaksi laukausta. Kolmatta en kerinnyt vielä lähettää, sillä samassa
tuli minua kohti kaksi laukausta perättäin; toinen luoti kuului
singahtavan pumpulipakan rautaiseen vyöhön, mutta toinen meni hattuni
laen lävitse, minua itseäni vahingoittamatta. Siitä huolimatta laukasin
jälleen kolme laukausta, piiloittaen tällä kerralla itseni paremmin
pumpulipakan taakse. Nyt tuli vaan yksi laukaus vastaukseksi, ja se
lensi liian ylös. Mutta kun minä vielä viimeisen laukauksen ammuin,
niin ei enään kuulunut hiiskaustakaan varkaitten veneestä. Kiireesti
pistin uudet patruunat revolveriini ja arvelin lähteä apua hakemaan.
Mutta samassa tuli laivoista muita vartijoita lyhtyinensä, ja pauketta
kuultuaan tuli siihen vielä lisäksi pari poliisiakin, jotka rupesivat
tiedustelemaan, mitä ampumaharjoituksia niin sydänyöllä pidettiin.

Kerrottuani asian, lähdimme rantaan katsomaan, ja pian huomattiinkin
veneen kelluvan vähän matkan päässä vedessä, airot ulkona, mutta niitä
ei kukaan käyttänyt.

Soudettuamme veneen luoksi, näimme siellä kolme puuvillapakkaa ja kaksi
kuolemaisillaan olevaa neekeriä; kolmas oli syössyt mereen ja paennut,
huomattuaan ettei tässä muu auttanut. Toinen haavoitetuista kuoli pian
sen jälkeen, mutta toinen näytti rupeavan toipumaan, sillä kuula oli
häntä koskenut ainoastaan olkapäähän.

Pumpulit olivat pelastetut, mutta minun sadehattuni ei enää vettä
pitänyt, jonka tähden kapteeni seuraavana päivänä antoi minulle 5
dollaria uuden ostamista varten.

Ennenkuin kerkisimme New Orleansista lähtemään, vei Ahtola saaliikseen
meiltä laivan puusepän, tanskalaisen K. Knudsenin. Hän oli päivällisen
jälkeen mennyt telineille laivan takimmaista lastausporttia tukkimaan
ja tiivistämään, ja siinä toimessaan hän oli tuntemattomalla tavalla
joutunut mereen; työkalut ja hattu vaan löydettiin, itse miestä ei
mistään. Vainaja oli kaikin tavoin kelpo mies. Rauha vainajaa sielulle!

Seitsemän viikkoa New Orleansissa tepasteltuamme pääsimme viimeinkin
lähtemään täydellä puuvillalastilla. Glasgowiin tulimme onnellisesti 90
vuorokautta kestäneen purjehduksen jälkeen. Siellä miehistö sai
palkkansa ja me hajaannuimme kukin eri suunnillemme, niinkuin akanat
tuuleen, oltuamme yhdessä kahdeksantoista kuukautta.

Minä jäin Glasgowiin ja jouduin sitten niihin kohtaloihin, jotka jo
tätä ennen olen kertonut kirjassani, "Merimiehen matkamuistelmia ynnä
haaksirikko," ja joita ei minun tässä siis sovi uudelleen kertoella.

Lausun siis hyväntahtoiselle lukijakunnalleni, joka on jaksanut minua
seurata näillä monivaiheisilla retkilläni maalla ja merellä,
sydämmellisimmät jäähyväiset siksi, kunnes ehkä vielä tavataan minun
uudella alallani, nimittäin rautatiellä ja "Konduktöörin havainnoissa."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Merimiehen matkamuistelmia II - Maalla ja merellä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.