Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Rakkauden komedia - (1862) 3-näytöksinen komedia
Author: Ibsen, Henrik, 1828-1906
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Rakkauden komedia - (1862) 3-näytöksinen komedia" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



RAKKAUDEN KOMEDIA

(1862)

3-NÄYTÖKSINEN KOMEDIA


Henrik Ibsen


Suomentanut
Aarni Kouta


Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1915.



_Esittämisehdoista sovittava suomentajan kanssa._

_Os. Rautalampi._



HENKILÖT:


ROUVA HALM, virkamiehen leski.
SVANHILD, }
ANNA,     } hänen tyttäriään.
FALK, nuori kirjailija.        }
LIND, jumaluusopin ylioppilas. } hänen asukkaitaan.
GULDSTAD, tukkukauppias.
STYVER, kopisti.
NEITI SKÄRE, hänen morsiamensa.
STRÅMAN, maalaispappi.
ROUVA STRÅMAN, hänen vaimonsa.
YLIOPPILAITA, VIERAITA, PERHEITÄ ja KIHLATUITA PAREJA.
PAPIN PERHEEN KAHDEKSAN TYTÄRTÄ.
NELJÄ TÄTIÄ, SISÄKKÖ, PALVELIJA, PALVELIJATTARIA.

(Tapahtuu *rouva Halmin* maakartanossa Drammensvejenin varrella.)



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


_Kaunis puutarha epäsäännöllisine, mutta aistikkaine laitteineen;
taka-alalla vuono saarineen. Vasemmalla päärakennus
lasiseinäkuisteineen, ja sen yläpuolella avoin ullakko-ikkuna; oikealla
etu-alalla avonainen huvimaja pöytineen ja penkkeineen. Voimakas
iltavalaistus. Alkukesä; hedelmäpuut kukkivat._

_Esiripun noustessa istuvat kuistilla_ ROUVA HALM _ja_ ANNA _tehden
käsitöitä sekä_ NEITI SKÄRE _kirja kädessään. Huvimajassa_ FALK, LIND,
GULDSTAD _ja_ STYVER; _pöydällä punssikannu ja laseja_, SVANHILD _istuu
yksin taka-alalla vuonon rannalla._

FALK

_nousee, kohottaa lasinsa ja laulaa:_

Riemun, leikin lempee paikka
puisto tää on paahteinen;
mitä siitä, syksy vaikka
murtaa toivot keväimen.
Ylläsi kuin valkosumu
häilyy kukat oksillaan, --
huomenna ne tuulen humu
siroitelkoon maailmaan.

HERROJEN KUORO.

Huomenna ne tuulen humu
siroitelkoon maailmaan.

FALK.

Miksi kesken kukoistusta
ajatella hedelmää?
Miks on mieles murheen-musta,
huokaat elon hyörinää?
Linnunpelätit miks soivat
päässä rumain riukujen?
Veikot hilpeet, linnut voivat
laulaa lailla tiukujen!

HERROJEN KUORO.

Veikot hilpeet, linnut voivat
laulaa lailla tiukujen!

FALK.

Suojasta miks kukkatarhain
karkoittaisit lintusen?
Suo sen viedä toivees parhain
palkaks sulo-laulujen.
Heelmä myöhäinen jos vaihtuu
lauluun, niin sa voitat vaan:
muista, että hetket haihtuu;
kohta halla hyytää maan.

HERROJEN KUORO.

Muista, että hetket haihtuu,
kohta halla hyytää maan.

FALK.

Tahdon elää, riemurinnoin
laulaa, kunnes kuihtuu maa, --
heittää sitten nuoruus-innoin,
mi ol' kerran ihanaa!
Portti auki; laitumelle
käykööt laumat nälkäiset;
kukan taitoin; sama kelle
jäävät kuolleet tähtehet!

HERROJEN KUORO.

Kukan taitoin; sama kelle
jäävät kuolleet tähtehet!

_He kilistävät ja tyhjentävät lasit._

FALK

_naisille._

Kas tässä laulu, jota pyysitte; --
ei juossut aatos, anteeks suokaa se.

GULDSTAD.

Vähät, kun soi ei vain se sorakielin.

NEITI SKÄRE

_ympärilleen katsoen._

Mut läksiköhän Svanhild lentohon --?
Alussa kuunteli hän intomielin;
*nyt* on hän poissa.

ANNA

_osoittaa taka-alalle._

                         Ei, hän *tuolla* on.

ROUVA HALM

_huoaten._

Ei koskaan käyttäydy hän muiden tavoin!

NEITI SKÄRE.

Anteeksi, herra Falk, mun mielein avoin,
niin -- runollinen -- laulu lopussaan
ei ollut kuin sai alku toivomaan.

STYVER.

Sovittaa helposti ois viimeisiin
säkeihin voinut vielä lisää hiukan.

FALK

_kilistää hänen kanssaan._

Kuin kittiä puun syviin halkeemiin,
se kyllä kiillon saa, kun tekee tiukan.

STYVER

_antamatta itseään häiritä._

Se hyvin käy; ma kokemuksestain
sen tiedän.

GULDSTAD.

           Tekin runotarten miesi?

NEITI SKÄRE.

Armaani? Kautta taivaan!

STYVER.

                        Hiukan vain.

NEITI SKÄRE

_naisille._

Romanttinen hän on.

ROUVA HALM.

                   Niin huhu tiesi!

STYVER.

En enää; pitkät ajat on jo siitä.

FALK.

Ei romantiikan kiilto kauan riitä.
Mut ennen siis --?

STYVER.

                  Kun rakastunut ma
viel' olin.

FALK.

        Ehtikö jo sammua
sun lemmenkiihkos? vähänpä se kesti!

STYVER.

Olenhan *kihloissa* nyt julkisesti;
*se* paljon enemmän on mielestäni!

FALK.

Oot aivan oikeassa, ystäväni!
Suur edistys on tapahtunut varmasti,
kun lemmityks' se käy, mi ennen armasti.

STYVER

_muinaisille muistoille suloisesti hymyillen._

Mitenkä outoa, kun muisto palaa
menneeseen aikaan! Tokko uskotkaan?

_Falkin puoleen kääntyen._

on siitä seitsemän nyt vuotta vaan,
kun konttorissa runoja tein salaa.

FALK.

*Sa?* Pulpetillas?

STYVER.

                   Luona pöydän parhaan.

GULDSTAD

_naputtaa lasiinsa._

Vait, älkää johtako nyt häntä harhaan.

STYVER.

Vapaana varsinkin ma iltaisin
runoja suuret määrät kirjoitin,
viis, kuuskin liuskaa ilman lepoa!

FALK.

Kun potkaisit vain runohepoa,
se laukkaan läks --

STYVER.

                   Ol' yhtä hyvää sille
paperi leimaton ja leimattu.

FALK.

Ain' yhtä hyvin sujui runoilu?
Mut kuinka löysit laulun temppelille?

STYVER.

Avulla lemmen, kuinka sanoisin!
Hän mulle temppelihinpääsyn takas,
jost' tuli lemmittyni myöhemmin,
mut silloin oli --

FALK.

                   Ainoastaan *rakas*.

STYVER

_jatkaen._

Niin kumma aika; unhoon joutui laki;
*tunnelmaa* yksinomaan kynä haki
juostessaan paperilla rapisten,
soi ilmassa kuin sävel vapisten; --
ja vihdoin lähetin ma kirjehen
hänelle -- hän --

FALK.

                 Jonk' olet sulhanen.

STYVER.

Häneltä saapui heti vastaus;
täys selvyys, -- hyväksytty hakemus!

FALK.

Ja -- luona pulpettis sa kasvoit heti;
kuivalle maalle poika lempens veti!

STYVER.

Tietysti.

FALK.

         Siihen päättyi runo-virkas?

STYVER.

Sen koommin tarvetta en tuntenut;
samassa kuivi laulun lähde kirkas;
myöhemmin joskus olen kokeillut,
mut synny ei vain riviäkään enää,
rupeevat soinnut tekemään nyt tenää,
en ymmärtää voi, minkä takia
ei synny *runoa*, vaan *lakia*.

GULDSTAD

_kilistäen hänen kanssaan._

Mies silti ootte, kautta kunniain!

_Falkille._

Te luulette, ett' Teitä varten vain
on valmistettu onnen virran pursi;
mut varokaa, tuo matka monen mursi.
Ma laulustanne väittää tohdi en
se runollinen onko kaikin puolin.
Mut moraaliltaan, muusta vähät huolin,
se tosiaan on *ala-arvoinen*.
Millaista taloutta oisikaan,
kun kaikki linnut vapahasti saisi
hedelmänalut syödä oksiltaan;
kun karja puistosta sais laidunmaan,
kun lehmät, lampaat täällä taivaltaisi?
Ens kevännä ois täällä ihanaa!

FALK

_nousee._

Ens, tulevainen! Kuinka painostaa
tuon »tulevainen» sanan veltto aate,
se riemun-rikkaalle on mieron vaate!
Jos kielen valtiaana olla saisin
hetkenkin, sielusta ja mielestä
armotta sanan tuon ma karkoittaisin
kuin x:än, z:an kirjakielestä.

STYVER.

Sanassa toiveen pahaa en ma nää.

FALK.

Jumalan kauniin maan se pimentää.
»Seuraava rakkautemme», »emäntämme»,
»ens eine», »tulevainen elämämme», --
syy on tuon aatteen, opin *varovaisen*,
*se* riemun lapsest' tekee mierolaisen.
Elomme turmelee se kokonaan,
se surmaa nautintomme lyhven hetken;
et rauhaan pääse jälkeen päivän retken,
venheesi kiitää rantaan »seuraavaan»;
levähtää sittenkään ken vielä tohti?
Ei, riennä eelleen »seuraavaa» vain kohti.
Näin rauhatonna halki elon jatka, --
ties päättyykö ees tuollapuolen matka.

ROUVA HALM.

Hyi, herra Falk, ei puhua saa noin!

ANNA

_ajatuksiinsa vaipuneena._

Sanansa hyvin ymmärtää ma voin;
puheessaan paljon totuutta on varmaan.

NEITI SKÄRE

_huolestuneena._

Rakkaani moista kuuntelemaan toin,
hän hullummaks vain käy. -- Oi, ääntä armaan
kuuletko, Styver; joudu!

STYVER

_piippuaan puhdistellen._

                        Paikalla.

GULDSTAD

_Falkille._

Ei haittaa varovaisuus, puhetta
kuunnelkaa miehen kokeneen ja harmaan;
aatelkaa vain, jos laulun loisitte
Te tänään, tokkopahan voisitte
työhönne käyttää koko varaston,
mi Teillä runouden kultaa on,
huomenna typö-tyhjä oisitte,
kun uutta *luovanne* taas soisitte; --
kimppuunne saisitte vain arvostelun.

FALK.

Siit' tokkohan on nostajaksi melun;
sovussa samaa tietä rinnakkain
astuisin kera arvostelijain.

_Keskeyttäen ja toiseen asiaan siirtyen._

Mut, Lind, mik' on sun? Älä murjottain
noin istu, ole iloinen ja vapaa;
tutkitko rakennuksen tekotapaa?

LIND

_havahtuu ajatuksistaan._

Miks niin?

FALK.

          Pois silmiäs et tuolta saa,
ne parvekkeelle yhä tuijottaa.
Kaarrokset laajat lasiseinä-kuistin
vieneetkö sulta ovat mielen, muistin?
Uurrettu ovenlukko taitehikas,
talonko pääty, koristeista rikas?
Syy niidenkö, tää sun ei ole vikas?

LIND

_säteilevän näköisenä._

Erehdyt; syleilee mua *elo* kuuma.
En muuta vaadi, nykyisyyden huuma
mun mielein täyttää. On kuin helmaani
maailman kaikki aarteet tulvisi!
Laulusta riemun kiitos, ystäväni;
sen kirjoitit kuin sydänverelläni!

_Kohottaa lasinsa vaihtaen Annan kanssa katseen, jota toiset eivät
huomaa._

Ma tuoksuvaisen kukan maljan juon,
hedelmät kernaasti ma muille suon!

_Juo pohjaan._

FALK

_katsoo häneen yllätettynä ja liikutettuna, mutta pakottautuu keveään
äänilajiin._

Arvoisat naiset, täähän uutta on!
Lind kääntynyt on yhteen uskohon.
Mies eilen virsikirja käissä kävi,
nyt runorumpua hän päristävi. --
Arvellaan synnyinlahjaks laulunhenki;
mut armotta saa arki-ihminenki,
kuin syöttö-hanhi, lihoakseen vaan
runonkin roskaa niellä toisinaan,
niin että, sisukset jos kaivetaan
esille, niin ne tihkuu suurien
sanojen ihraa, rasvaa runojen.

_Lindille._

Sua kiitän muutoin, pyrintös on oivat;
yhdessä kanteleemme vasta soivat.

NEITI SKÄRE.

Kai hyvin, herra Falk, nyt sujuu työ?
Maaseudun rauha, -- siimes kukkatarhain,
se eikö runoniekan paikka parhain -- --

ROUVA HALM

_hymyillen._

Mies muut' ei tee kuin vetelehtii, syö.

NEITI SKÄRE.

Emännän saatuanne rouva Halmista,
ma luulin, että syntynyt ois valmista.

_Osoittaa oikealle._

Tuo pieni huvimaja kätkössään,
sen sopivampaa liekkö ensinkään;
se eikö henkeä saa heräämään -- --

FALK

_menee kuistille ja nojautuu kaidetta vasten._

Sokaiskaa silmät, syöskää minut vaivaan,
niin laulan valkeudesta vapaan taivaan.
Minulle hankkikaa ees lainaks muru,
tuimimmat tuskat, lannistava suru,
niin riemulaulu huulillani soisi.
Mut parhainta, jos hankkia ken voisi
minulle naisen, jota jumaloisi
mun henkein. Rukoillut oon sitä aina,
mut yhä viipyy taivaan kallein laina.

NEITI SKÄRE.

Tuo puhe säädytönt' on!

ROUVA HALM.

                       Liiankin!

FALK.

Oi älkää luulko, että kulkisin
ma tyhjää liehakoiden lemmen vuoksi;
keskellä riemun ikivarjoihin
hän lähteä sais jumalainsa luoksi.
Henkistä harjoitusta kaipaan ma,
ois tässä tarpeeks voimistelua.

SVANHILD

_on edellisten vuorosanojen aikana lähestynyt; seisoo nyt ihan Falkin
vieressä ja sanoo varmasti, vaikkakin äänessään leikillinen sävy:_

Ma anon, että taivas Teille antaa
tuon osan; -- mutta olkaa silloin mies.

FALK

_on kääntynyt yllätettynä._

Ah, neiti Svanhild! -- Tahdon kaikki kantaa.
Mut täysin luottaa voiko, Herra ties,
ett' anomuksenne on oikein tehoova?
Vain mairitusta, nähkääs, kuulee Jehoova.
On Teillä luja tahto, riistää voi
se rauhan, jonka tyyni tunto soi;
mut tärkein usko on, mi kapinoi
ei vastaan.

SVANHILD

_puoleksi leikillään ja totisena._

        Murhettanne varrotkaa vain,
mi hyytäin käy kautt' elon kenttäin aavain, --
yöt, päivät jäytää lailla sielun soiman.
Te silloin tunnette mun uskoin voiman.

_Lähtee naisten joukkoon._

ROUVA HALM

_hillitysti._

Te ette sovuss' elä milloinkaan.
Nyt herra Falk on varmaan vihoissaan.

_Jatkaa hiljaista ja kehoittavaa puhettaan. Neiti Skäre sekaantuu
keskusteluun. Svanhild seisoo kylmänä ja äänettömänä._

FALK

_menee hiukan aikaa hiljaa mietittyään huvimajaan ja puhuu itsekseen:_

Varmuuden minkä katseessansa näinkään.
Mut voinko luottaa hänen uskoonsa,
ett' taivas tahtoo --

GULDSTAD.

                     Ette sinnepäinkään!
Niin ei lie taivas poissa suunnilta,
se että moiset hupsut toiveet täyttäis.
Parempi ois, jos herrat nerot käyttäis
liikettä ruumiin hiukan hyväkseen.
Te päivät pitkät päilyntää vain veen
katsotte; pilkkokaa ees polttopuita,
niin hassun-oikkujanne kirotuita
ei Teillä parin viikon päästä lie,
siit' olen vallan varma, hitto vie.

FALK.

Tienhaarass' seison nyt kuin aasi ihan;
mua henki kutsuu, viittoo viehkeys lihan;
mi viisaint' ensin valikoida ois.

GULDSTAD

_kaataessaan laseihin._

Pien naukku vain, se harmit huuhtoo pois.

ROUVA HALM

_katsoo kelloaan._

Jo kahdeksan; on aika kohta lässä,
pian pappi perheineen voi olla tässä.

_Nousee ja rupee järjestämään parvekkeella._

FALK.

Tännekkö pappi?

NEITI SKÄRE.

               Päästä tuokion!

ROUVA HALM.

Kerroinhan, että luottaa tulohon --

ANNA.

Mut herra Falk ol' poissa silloin juuri.

ROUVA HALM.

Niin oikein. Älkää olko onneton;
tulonsa kaikille on riemu suuri.

FALK.

Mut ken hän on, tuo tuoja riemun taimen?

ROUVA HALM.

Rovasti Stråman, kuulu sielunpaimen.

FALK.

Hereille nimi muistini nyt sai,
suurkäräjille valittu on kai
hän hyödyttämään kansaa, isänmaata.

STYVER.

Suur puhuja.

GULDSTAD.

            Mut rykimäst' ei laata
hän voi.

NEITI SKÄRE.

        Hän myötään vaimon tuo --

ROUVA HALM.

                                 Ja lapsia --

FALK.

Armaitaan huvittaakseen ensin hiukan, --
myöhemmin saa toimi-alan tiukan,
mietinnöt, kysymykset kokoon rapsia;
ymmärrän.

ROUVA HALM.

         Miesten mies on rovasti!

GULDSTAD.

Vain nuoruudessaan aika vekkuli.

NEITI SKÄRE

_loukkaantuneena._

Mut, herra Guldstad! Lapsuudesta asti
ihmisten arvokkaiden vakavasti
puhuvan kuullut olen rovastin
vaiheista, tunnen miehen romaanin.

GULDSTAD

_hymyillen._

Romaanin?

NEITI SKÄRE.

           Romantiikaks sitä sanon,
mi tuskin mahtuu arki-aivoihin.

FALK.

Valtaavan herätätte tiedon janon
minussa.

NEITI SKÄRE

_jatkaen._

         Ainahan on joitakuita
häikäilemättömiä irvisuita!
Muistatte kai tuon ylioppilaan,
mi kehno uskoi julkeudessaan
neronsa pieneen, naurettavaan voimaan,
ja ryhtyi »Russelia» mestaroimaan.

FALK.

Rovasti lienee runo valtainen,
näytelmä hurskas tai sen kaltainen?

NEITI SKÄRE

_hiljaisiin kyyneliin liikutettuna._

Ei lainkaan, -- mies on vain hän sydämen.
Mut tällainen kun seikka eloton
näin paljon pahaa aikaan saanut on
ja herättänyt intohimot väärät
ja syvät näin --

FALK

_osaa-ottaen._

                 Ja moiset suuret määrät --

NEITI SKÄRE.

Niin tarkka silmänne jo eikö nää,
mitenkä --

FALK.

           Täss' ei mitään hämärää.
Mut epäselväks yhä, aioin sanoa,
romaanin sisältö ja laatu jää.
Tyydyttää varmaan nautinnon se janoa;
mut nopeammin loppuun tirkistää --

STYVER.

Tärkeimmät seikat kerron tuota pikaa.

NEITI SKÄRE.

Ellei vain muistissasi ole vikaa;
suo minun --

ROUVA HALM.

            Osaisinhan minäkin!

NEITI SKÄRE.

Ei, rouva Halm, jo pääsin vauhtihin.
Hänt' ylioppilaana pidettiin
pääkaupunkimme parhaimpana päänä,
omaksui uudet aatteet, kyvykkäänä --

ROUVA HALM.

Ja otti osaa seuranäytelmiin.

NEITI SKÄRE.

Varrotkaa hetkinen! Hän maalas, soitti, --

ROUVA HALM.

Ja tarinoillaan kaikki haltioitti.

NEITI SKÄRE.

Varrotkaa hiukan; muistan tismalleen.
Myös perehtynyt säveltaiteeseen
hän oli -- julkaisikin nuotteineen
teoksen »Sonetteja sulo Marjan».
Niin hempeästi soitti hän tuon sarjan.

ROUVA HALM.

Hän nero oli kerta kaikkiaan!

GULDSTAD

_hillitysti._

Epäili jotkut hänen aivojaan.

FALK.

Mies käytännön, ei kirjatoukka mikään,
ties väittää, että katsomatta ikään
ja arvoon, rakkaus tehnyt on Petrarkoja
kuin rikkaus ja laiskuus patriarkkoja.
Mut ken on Marja?

NEITI SKÄRE.

                     Rouva Stråman, johon
koht' tutustutte, kuten kohtalohon
tään parin. Yhtiön ol' tytär hän --

GULDSTAD.

Puunlastausliikkeen.

NEITI SKÄRE

_lyhyesti._

                    Siitä vähät huolin.

GULDSTAD

Hollantiin vei se tuotteit' enimmän.

NEITI SKÄRE.

Tuo runotonta on nyt kaikin puolin.

FALK.

Siis tytär yhtiön?

NEITI SKÄRE

_jatkaen._

                   Niin, suuren, rikkaan.
Arvaatte kai, ett' oli kosijoita;
laumoittain ympärillään kiehui noita. --

ROUVA HALM.

Kamariherran muistan mainehikkaan.

NEITI SKÄRE.

Ol' aina naisen oikeus kallis Marjalle.
Teatterissa Stråmanin kun näki,
hän antoi heti lähdön sulhassarjalle --

FALK.

Sai pitkän nenän ylväs ylkäväki?

ROUVA HALM.

He kaksin nousi romantiikan harjalle!

NEITI SKÄRE.

Aatelkaa sitten vanhaa, julmaa isää,
mi sydämiä särki säälimättä;
kun tuskaan tuohon holhoojan viel' lisää,
niin missään nää ei auttavaista kättä.
Mut kumpikaan ei ollut uskoton;
he majaan pyrki olki-kattohon,
vuonasta uneksi, mi ravinnon
vain sois --

ROUVA HALM.

             Ol' lehmä huippu haaveilon, --

NEITI SKÄRE.

Lyhvesti, niinkuin itse usein sanoivat,
pient' tölliä he taivaalta vain anoivat.

FALK.

Ah niin! Ja --?

NEITI SKÄRE.

               Maria luopui suvustaan.

FALK.

Luopuiko --?

ROUVA HALM.

            Luopui.

FALK.

                   Uljast' tosiaan.

NEITI SKÄRE.

Ja muutti ullakolle sulhon luoksi.

FALK.

He omans' yhteen -- vihkimättä -- keräsi?!

NEITI SKÄRE.

Hyi olkoon!

ROUVA HALM.

             Hyi! Miesvainajani juoksi
kiireessä todistajaks --!

STYVER.

_neidille._

                         Kiista heräsi
nyt tosiseikkain sivuutuksen vuoksi.
Käydessä asioita kertomaan
järjestys aina olkoon kohdallaan.
Mut päähäni ei mahdu, millä eli
tuo pari --

FALK

_jatkaen._

            -- ajatella ei voi veli,
ett' ullakolla vuona asusteli.

NEITI SKÄRE

_Styverille._

Minusta päivän selvä on tuo peli:
Ei yhteen sovi rakkaus ja hätä,
kaks hellää syäntä tulee toimehen.

_Falkille._

Mies kantelettaan soittaa heleätä,
klaveeri-oppilait' ei Marja jätä --

ROUVA HALM.

Ja hiukan velkaa, ymmärrätte sen --

GULDSTAD.

Konkurssiin saakka Marjan liikkeiden.

ROUVA HALM.

Mies silloin paikan sai ja toimi-alan.

NEITI SKÄRE.

Näin kirjeen, jossa Stråman vannoi valan,
ett' täyttää tehtäväns', se vaikk' ois karu.

FALK

_täydentäen._

Ja siihen päättyi miehen elontaru.

ROUVA HALM

_nousee._

Puutarhaan lähtekäämme katsomaan
eivätkö vieraamme jo kohta tulle.

NEITI SKÄRE

_kietoutuen viittaansa._

On viileätä.

ROUVA HALM.

            Kaulavaippa mulle
tuo, Svanhild.

LIND

_salavihkaa Annalle._

              Eeltä käy!

ROUVA HALM.

                        Nyt tulkaa vaan!

SVANHILD _menee sisälle rakennukseen; muut, paitsi_ FALK, _lähtevät
taka-alalle ja katoavat vasemmalle._ LIND, _joka on seurannut heitä,
pysähtyy ja palaa takaisin._

LIND.

Mun ystäväni!

FALK.

             Samat sanat!

LIND.

                        Suo
kätesi! Riemuun kuolen, ellen suuhun
saa sanaa kertoaksein --

FALK.

                           Kiire tuo
pois heitä; ensin kuullaan, hirsipuuhun
mies sitten pannaan. Miksi visusti
aarteensa ystävältä maahan kaivaa; --
näät kieltää ollenkaan ei maksa vaivaa:
Osalles onnen arpa lankesi!

LIND.

Sain onnen kauniin linnun paulaani!

FALK.

Elossa, -- ansass' säästyi henkikin?

LIND.

Maltatko vielä uottaa sekunnin.
Kihloissa olen!

FALK

_reippaasti._

                Kihloissako!

LIND.

                             Niin!
mist' uljuus, -- miestä siinä kysyttiin!
Ma lausuin, -- ah, ei sanat sitä kuvaa;
mut ajattele naista punastuvaa,
kaunista, nuorta, -- ollut vihoissaan
hän ei! Tuot' tuumi, veli, uskallusta!
kaikk' kuuli hilliten hän itkuaan;
lie *merkit* hyvät?

FALK.

                        Miks'ei; jatka vaan.

LIND.

Tuo eikö kaikki tiedä kihlausta?

FALK.

Niin luulis, mutta varmuus olla sietää;
nuo seikat neiti Skäre yksin tietää.

LIND.

Ma tiedän, tunnen ikivarmuuden!
On kaikki selvää, mitään pelkää en.

_Säteillen ja salaperäisenä._

Käteeni ottaa sain tuon kätösen,
kun pöydältä hän korjas tarjottimen!

FALK

_kohottaa lasinsa ja tyhjentää sen._

Liittoonne kukkaset siis keväimen!

LIND

_tekee samoin._

Pyhästi vannon kautta luojan nimen,
hänt' että lemmin saakka kuolohon
kuin nytkin: -- siksi suloinen hän on.

FALK.

Kihloissa! Siksi profeetat ja lain
mies heitti ilman katumuksen merkkiä.

LIND

_hymyillen._

Laulustas luulit johtuvan sen vain --!

FALK.

Niin runoniekat uskossaan on herkkiä.

LIND

_vakavasti._

Ei, Falk, ei teoloogiakaan suljeta
onnesta tästä pelkkään huoleen, vaivaan.
Vaikk' *kirjan* avulla ei yksin kuljeta
kuin tikapuita myöten iloon taivaan.
Nyt *elost'* etsin Luojaa mielin vakain;
parempaa varron sydämeltäin satoa,
rakastan kortta, pienintä maan matoa;
suur onni elää lahjoittaen, jakain.

FALK.

Mut sano --

LIND.

               Muut' ei ole sanottavaa, --
toisille sydäntämme älä avaa.

FALK.

Mut eteenpäin oot ajatellut varmaan.

LIND.

Aatellut? Eteenpäin? Täst' alkaen
ma elän hetkessä vain keväimen.
Ma katseen käännän puoleen onnen armaan;
*yhdessä* hallitsemme vaiheet sen.
Ei sanoa ees rouva Halmkaan vois
raikkaalle kukkasellein: »Kuihdu pois!»
On tahtoin luja, *hänen* katseens' syvin,
siks kasvaa, *nousee* kukkasemme hyvin!

FALK.

Sinulle hyvin sopii onnikin!

LIND.

Soi elinhaluni kuin huima huilu;
oon vahva; eessäni jos oisi kuilu,
ylitse heti kohta hyppäisin!

FALK.

Tai käyttääksemme arkipuhetta:
Sinusta rakkaus on tehnyt peuran.

LIND.

Jos kiitäisinkin peuran vauhdilla,
niin tietäisin, mink' etsisin ma seuran!

FALK.

Huomenna lentää saat, sa ethän suotta
vuoristoon lähde kera kvartetin.
Nyt turkit voinet jättää kotihin --

LIND.

Kvartetti uottaa saa mua sata vuotta!
Ma täällä vuori-ilmaa hengitän;
on täällä kukat, vuonon väljä vesi,
ah, laaksoon tähän laululinnut pesi,
ja onnen keijukainen, -- tääll' on *hän*.

FALK.

Lujasti kiinni pidä, harvinainen
on näillä mailla onnen keijukainen.

_Katselee rakennusta kohti._

Vait, -- Svanhild --

LIND

_puristaa hänen kättään._

                     Poistun, -- kertomatta heitä
salaisuus, joka yhdistävi meitä.
Kiitos, ett' otit lämmöllä sen vastaan!
Sen sulle antaa tahdoin ainoastaan.

_Lähtee taka-alalle muiden luo._

FALK _katsoo hetken hänen jälkeensä, ja kulkee sitten pari kertaa
edestakaisin puutarhassa, koettaen silminnähtävästi peittää mielensä
rauhattomuutta. Hetken kuluttua tulee_ SVANHILD _ulos rakennuksesta
käsivarrellaan kaulavaippa aikoen mennä taka-alalle._ FALK _lähestyy
häntä hiukan ja katselee häntä taukoamatta;_ SVANHILD _pysähtyy._

SVANHILD

_hetken vaiettuaan._

Miks katselette --

FALK

_kuin itsekseen._

            Piirre tuo on selkein,
se silmiensä mereen varjon heittää,
hengellä pilkan huulensa se peittää,
se siin' on.

SVANHILD.

            Mitä? Pelkään Teitä melkein.

FALK.

Te Svanhild ootte?

SVANHILD.

                  Outoako tää.

FALK.

Mut naurettava nimi on tuon kaltainen.
Se täksi iltaa edes hyljätkää!

SVANHILD.

Pyyntönne liiaksi on itsevaltainen --

FALK

_hymyilee._

Hm, »Svanhild» -- »Svanhild» -- --

_Äkkiä vakavasti._

                                 Miksi saittekaan
jo lapsena tuon kuolon muistuttimen?

SVANHILD.

Se ruma onko?

FALK.

               Kaunein päällä maan,
mut meille liikaa kaiku on tuon nimen.
Mitenkä neiti nyky-aikainen
noin ankaraa voi nimeä ees käyttää?
Se pankaa joukkoon muinaismuistojen.

SVANHILD.

Mielenne varmaan sadun Svanhild täyttää --

FALK.

Mi kuoliaaksi syyttä tallattiin.

SVANHILD.

Lain mukaan ei voi enää käydä niin.
Vereni aatoksissa usein kiehui,
uneksin ratsullani ajavan
reippaasti halki vapaan maailman,
tuulessa harja niinkuin lippu liehui!

FALK.

Niin aina lienee asian tuon laita.
»*Aatoksiss'*» estä meit' ei mikään aita,
hevostaan pelvotta kaikk' kannustaahan; --
*teossa* kiltisti me jäämme maahan;
sill' elo lienee kallis kaikillen,
ja liian vaikea on kuolon vaali.

SVANHILD

_eloisasti._

Ma tohdin, mutta näyttäkää myös maali,
mi täysin eloni on arvoinen!
Maa uusi hiekka-aavikoiden takaa, --
ellei, niin viisain paikallaan ken makaa.

FALK

_pilkallisesti._

Ymmärrän Teidät; *ajan* lienee syy.

SVANHILD

_lämpimästi._

Juur ajan niin! Kun vuono tyventyy,
ei purjeet venhettänne eespäin auta.

FALK

_ivallisesti._

Niin, rauhass' olkoon ruoska, kannusrauta,
kun odota ei häntä aartehet,
mi kotikentät jätti rauhaiset,
min ylväs ratsu maailmalle juoksi.
Vain aatelin on *kulku kulun vuoksi*,
nyt turhuudeksi sitä sanotaan;
niin tarkoititte.

SVANHILD.

               Niinpä melkein vaan.
Päärynäpuuta katsokaa, kuink' on
se tänä vuonna tyhjä, kukaton.
Mut mennä vuonna seisoi nuokkuen
se heelmäin painosta, ah muistan sen.

FALK

_hiukan epävarmana._

Ma uskon; mutta entäs oppi tuosta?

SVANHILD

_hienosti._

Ett' tuhmaa miehen nyky-aikaisen
perässä päärynöiden ain' on juosta.
Jos liika-sadon antanut on puu,
tuo runsaus harvoin heti uudistuu.

FALK.

Ma tiesin, että jäljilt' ette haihtuisi,
ett' opetukseen kertomus tuo vaihtuisi.

SVANHILD.

Aikamme hyve aivan toinen lie.
Totuuden uhriksi ken mitään vie?
Min arvoinen on yksilön nyt tie?
Miss' sankari?

FALK

_katsoo terävästi häneen._

              Valkyyria miss' on?

SVANHILD

_puistaa päätään._

On tässä maassa väsytty Valkyyriaan!
Kun uskoamme tyrkytettiin Syyriaan,
Te läksittekö ristin-taistohon?
Teilt' aate puheess' sai vain työtä tarkkaa, --
Lähetys-Sanomat kai kaksi markkaa.

_Äänettömyys. Tuntuu siltä kuin Falk aikoisi vastata, mutta pidättäytyy
ja nousee pari askelta ylemmäksi puutarhassa._

SVANHILD

_katselee häntä hetken, lähestyy ja kysyy lempeästi:_

Vihainen ootteko?

FALK.

                 En, mikään maista
ei mulle vaan.

SVANHILD

_ajatuksiinsa vaipuen ja osaa-ottavaisesti._

              Kaks Teillä vastakkaista
on luonnetta -- --

FALK.

                  Sen hyvin tietänen.

SVANHILD

_kiivaasti._

Mut miksi?

FALK

_kuohahtaen._

           Siksi, että inhottavaa
on käydä sieluansa näytellen,
kuin ihmiset, mi syämens' aina avaa, --
paljastaa tunteitansa lauseparsin,
kuin naiset, jotka paljain käsivarsin
kaduilla käyvät! Svanhild, -- Teitä toiseksi
ma luulin -- noin en noiden muiden moiseksi --

_kääntyy hänen jälkeensä, tämän mennessä huvimajaa kohti ja toisaalle
katsellessa._

Te kuuntelette --?

SVANHILD.

                    Ääntä, joka palaa
jok' ilta, aurinko kun kultaan valaa
maailman, silloin saapuu lintu tuo, --
kas tuoss' -- sen äsken kätki lehvät nuo --
ma uskon, että joka ihminen,
mi laulun lahjaa saanut ei maan päällä,
sai Luojaltansa pienen lintusen --
mi hälle yksinomaan laulaa täällä.

FALK

_ottaa maasta kiven._

Ei lintuaan siis laskea saa harhaan,
se ettei eksy toisten kukkatarhaan.

SVANHILD.

Se totta on; mut mull' on omani.
Ei vallassani sana, laulunääni;
mut sävelet kun soivat päällä pääni
on niinkuin sielussani syntyisi
runoja -- -- viivy ei ne -- karkkoovat --

FALK _heittää kiivaasti kiven;_ SVANHILD _kirkaisee._

se osui! Lakkas laulut ihanat!

_kiirehtää oikealle ja palaa pian takaisin._

Pahasti teitte!

FALK

_intohimoisella kiihtymyksellä._

               Tein vain opin mukaan:
silmästä silmä, hammas hampaasta!
Ylhäältä Teille tervehdyst' ei kukaan
nyt tuo, ei runon mailta lahjoja.
Tekonne kostin Teille täten vain!

SVANHILD.

Mun tekoni?

FALK.

              Niin! Tähän saakka velloin
aaltoili soinnut syvät rinnassain.
Ne surmasitte! -- sävel kuolinkelloin
vainaille soikoon!

SVANHILD.

                  Ma?

FALK.

                     Te teitte sen.
Te nuoren voitonuskoin löitte maahan --

_halveksivasti._

kun *kihlauduitte*.

SVANHILD.

                   Käsitä ma en!

FALK.

Helposti tuohon selityksen saahan;
mies kohta leipään pääsee, -- kuuluu vievän
perheensä aina taakse Atlantin --

SVANHILD

_samassa äänilajissa._

Lisäksi saanee perinnön hän sievän; --
Lindistä puhunette?

FALK.

                   Paremmin
Te kait --

SVANHILD

_hillitysti hymyillen._

            Ei sisareni elonvaihe
lie outo --

FALK.

            Itse ette -- --!

SVANHILD.

                               Onnen-aihe
minulta evättiin noin suuri, syvä!

FALK

_melkein lapsellisella ilolla._

Te ette siis! Oi kiitos Jumalan!
On taivaan Isä sentään hellä, hyvä!
Te ette ole toisen morsian; --
Tuskalle altis lienee mulla luonne -- --

_Aikoo tarttua hänen käteensä._

Mua kuulkaa, Svanhild --

SVANHILD

_osoittaa nopeasti taka-alalle._

                        Katsokaahan tuonne!

_lähtee rakennusta kohti. Taka-alalta tulevat samassa_ ROUVA HALM, ANNA,
NEITI SKÄRE, GULDSTAD, STYVER _ja_ LIND. _Edellisen kohtauksen aikana on
aurinko laskenut; maisema on peittynyt hienoon hämärään._

ROUVA HALM

_Svanhildille._

Rovastin perhe saapuu kohta ikään.
Sa kauan viivyit?

NEITI SKÄRE

_katsahdettuaan Falkiin._

                 Vaivaako sua mikään?

SVANHILD.

Päänsärky lievä; nuha enintäin.

ROUVA HALM.

Ja kuitenkin käyt täällä avopäin?
Tee keitä; siisti sali, vaativainen
ruustinna on kuin vanhan kansan nainen.

SVANHILD _menee sisään rakennukseen._

STYVER

_Falkille._

Tunnetko politiikkaa rovastin?

FALK.

Hän lisäverotust' ei taida sietää.

STYVER.

Mut kuinka ois, jos joskus jotakin
hän runokokeistani saisi tietää?

FALK.

Se ehkä auttais.

STYVER.

                Niinkö, -- usko pois,
tää kodin kuntoonpano tekee tiukkaa.
On lemmenhuolet raskaat, leipä niukkaa.

FALK.

Alusta tuota paras karttaa ois!

STYVER.

Alusko rakkaus?

FALK.

                  Puhuin *aviosta*,
sen orjuudest' ei miestä mikään nosta.

STYVER

_nähdessään, että neiti Skäre lähestyy._

On sulle outoja ne aartehet,
joit' täynnänsä on naisen aatokset.

NEITI SKÄRE

_hiljaa._

Mahtaisko Guldstad vekselisi siirtää.

STYVER

_vastahakoisesti._

Ma kysyn tahtoisko hän nimen piirtää.

_Etääntyvät keskustellen._

LIND

_lähestyy_ ANNAN _seurassa ja sanoo hillitysti_ FALKILLE

Mua kovin painostaa tuo salaisuus,
mun täytyy heti --

FALK.

                    Älä vielä haasta
vieraille tunteestanne autuaasta,
se Teidän on --

LIND.

                 Tuo käännehän on uus; --
en sulle, Falk, mun ystäväni varmin,
ois saanut haastaa nuorest' onnestain!
Ei mikään *sumenna* mun aivojain, --

FALK.

Itselles valmistaa kai tahdot *harmin*?
Jos *sitä*, kallis ystäväni, tarkoitat,
julkaise liitto, rauhanne näin karkoitat!

LIND.

Monesta syystä arvellut oon tuota,
kenties yks seikka niist' on painavin;
en kaikkiin näet täällä täysin luota,
tääll' ehkä hiipii joku toinenkin,
mi katsoo minuun niinkuin kilpakosijaan;
se epämiellyttävää oisi tosiaan.

FALK.

Unhoitin aivan, että veli on
määrätty *korkeampaan* arvohon.
Vain *hetken* olet lemmen pappi vapaa;
voit ennen pitkää uottaa ylennystä;
mut täysin sotisi se vasten tapaa,
ett' tänään vartoisit jo nimitystä.

LIND.

Mut Guldstad --

FALK.

                Mitä hän nyt aikaan sais?

ANNA

_kainosti._

Se on vain Lindin mielikuvitusta.

LIND.

Ma epäilen tuon miehen aikomusta,
hän meidät mielellänsä erottais.
Käy taukoomatta luonanne tuo veikka,
hän rikas on ja vielä naimaton;
armaani, syitä tuhansia on,
vain pahaa meille ennustaa tää seikka.

ANNA

_huoaten._

Mi vahinko, niin ihanaa ol' näin.

FALK

_osaa-ottavasti Lindille._

Vuoks houreen älä onneasi heitä;
salaisit kauemmin mun mielestäin.

ANNA.

Vait! Neiti Skäre katselevi meitä!

_Hän ja Lind etääntyvät eri tahoille._

FALK

_katselee Lindin jälkeen._

Hän rientää nuorta tappiotaan päin.

GULDSTAD

_joka on seisonut portaitten luona keskustellen_ ROUVA HALMIN _ja_ NEITI
SKÄREN _kanssa, lähestyy ja lyö häntä olkapäälle._

Taidatte täällä mietiskellä runoa?

FALK.

En, näytelmää.

GULDSTAD.

                No, älkää hemmetissä;
niit' tosiaan Te viitsittekö punoa?

FALK.

On tässä toinen pihdin pitimissä,
yhteinen ystävämme, kuka ties; --
mut kirjailemaan hän on vasta mies.
Aamusta iltaan mennessä hän sai
idyllin valmiiks herttaisen ja hempeen.

GULDSTAD

_ovelasti._

On loppu hyvä!

FALK.

               Tietänette kai,
se että aina päättyy nuorten *lempeen*.
Mut osa vain on tämä kolmikosta;
nyt alkaa runoniekan tuska, josta
pusertuu toinen jakso, kihlatuita
kuvaava suuri, laaja ilveily,
näin ainekset kun vihdoin käytetty
on draamaan avion, se seuraa muita.

GULDSTAD

_hymyillen._

Ma luulen, että runo-into tarttuu.

FALK.

Miks niin?

GULDSTAD.

           Näät kirjailijain joukko karttuu,
runolle aatellut myös olen ruveta, --

_salaperäisesti._

mut pelkäks haaveiluks se ei saa huveta.

FALK.

Mut ken on sankari, jos saisin kysyä?

GULDSTAD.

Salassa huomiseen sen täytyy pysyä.

FALK.

Te itse!

GULDSTAD.

        Tokko kelpaisinkaan siksi?

FALK.

Ken sitten sopivampi sankariksi.
Mut sankaritar? Hänet maalta saamme,
hälystä kaupungin kai käymme pois?

GULDSTAD

_sormellaan heristäen._

Rauhassa tuota seikkaa tuumikaamme! --

_Äänilajia vaihtaen._

Mut kelvollinen neiti Halm ehk' ois?

FALK.

Ei tuomioon mun tietoni voi riittää;
hänt' en voi moittia, en myöskään kiittää. --

_Hymyillen._

Mut olkaa varuillanne, ettei vain
»runonne» joudu käsiin pilkkaajain.
Jos väärin käyttäisin nyt luottoanne,
kertoisin aivan toisin puheitanne.

GULDSTAD

_hyväntahtoisesti._

Tyytyisin, estää en vois tekojanne.

FALK.

Aivanko niin?

GULDSTAD.

             Ei tässä auta hätä;
ammattineuvoja ois typerätä
sen hylkiä, joll' ei oo kipinätä.

_Poistuu taka-alalle._

FALK

_ohimennen Lindille._

Sa olit oikeassa, kauppamies
tunnettas uhkaa murhamiehen tavoin.

_Poistuu._

LIND

_hillitysti Annalle._

Niin varmasti mun vaistoni sen ties;
nyt asiasta tehtävä on avoin.

_Lähestyvät_ ROUVA HALMIA, _joka seisoo_ NEITI SKÄREN _kanssa
rakennuksen luona._

GULDSTAD

_Styverin kanssa keskustellen._

On kaunis ilma nyt.

STYVER.

                     Miks'ei, kun vaan
on sillä tuulell' --

GULDSTAD

_leikillisesti._

                     Onko rakkautenne
vaarassa?

STYVER.

         Se on kyllä kohdallaan --

FALK

_joka on saapunut siihen._

Mut *kihlaus*?

STYVER.

              Sitä uhkaa paha enne.

FALK.

Hurraa! ma kuulen vielä kilinää
runonkin rovon, vaikka rikkaus meni!

STYVER

_loukkautuneena._

En yhteyttä voi ma ymmärtää
välillä runojen ja kihlaukseni.

FALK.

Sa älä tutki lemmen olemusta,
se herkkä on, ei siedä kosketusta.

GULDSTAD

_Styverille._

Teit' auttaa voisinko, se sanokaa,
niin tuumimme.

STYVER.

                  Tuot' olen aprikoinut,
mut päivän pitkään päätökseen en voinut
ma päästä, esittää en asiaa.

FALK.

Sua auttaa voin ma sanoin muutamin:
Kevyttä päivää tokko siitä asti
oot nähnyt, kihloihin kun vakavasti --

STYVER.

On joskus painostanut kovinkin.

FALK

_jatkaen._

Velvollisuudet raskaat, joille palttua
kernaasti antaisit, jos kävis vain
se päinsä --

STYVER.

           Viisainta, jos kieles talttua
vois heti! Hoitanut oon asiain;

_Guldstadin puoleen kääntyen._

ens kuussa menot kovin lisääntyvät;
kun menee naimisiin, niin saahan vaimon --

FALK

_iloisesti._

Sinertyy nuoruutesi taivaat syvät,
tuo oli sävel laulu-aikas aimon!
Ymmärsin heti, että tarvitset
vain sakset lujat sekä lentimet!

STYVER.

Saksetko?

FALK.

          Tahdon-sakset, joilla niteet
leikkaisit, katkaisisit kaikki siteet
pois lentääksesi --

STYVER

_raivostuneena_.

                   Raa'aksi nyt käyt!
Lainrikoksesta syyttävän mua näyt!
Sa miltei sanot: Styver, sinä pakenet!
Julkista häväistystäkö sa hakenet, --
mua sanas solvaa!

FALK.

                  Hupsua on tuo.
Muidenkin tarkoitukses kuulla suo!

GULDSTAD

_hymyillen Styverille._

Hämäryys sanojanne hiukan painaa!
tahdotte ehkä?

STYVER

_rohkaisee mielensä._

              Pientä pankkilainaa.

FALK.

Vai lainaa!

STYVER

_reippaasti Guldstadille._

           Siirtäjätä vekseliin,
mi nousisi noin sataan taaleriin.

NEITI SKÄRE

_joka on tällä aikaa seisonut rouva Halmin, Lindin ja Annan kanssa._

No mutta, onnea! Voi, kuinka somaa!

GULDSTAD.

Mit' onkaan siellä?

_Lähtee naisten luo._

STYVER.

                   Ei ees puheen lomaa.

FALK

_kietaisee iloisesti kätensä Styverin kaulaan._

Hurraa! nyt torvet meille toitottaa,
ett' Amorissa veljen Styver saa!

_Vetää hänet mukanaan toisten luo._

NEITI SKÄRE

_haltioituneena herroille._

Tää lemmen näky eikö meitä jalosta!
He kihloiss' ovat!

ROUVA HALM

_liikutuksesta kyynelehtien sillä aikaa, kun paria onnitellaan._

                  Kahdeksas, mi talosta
on tästä täysin turvattuna luopunut;

_Falkin puoleen kääntyneenä._

muut serkkuja, -- kaikk' kera asujain -- --

_Joutuu niin voimakkaan liikutuksen valtaan, että peittää kasvonsa
nenäliinalla._

NEITI SKÄRE

_Annalle._

Saat onnittelijoita laumoittain!

_Hyväilee häntä liikutettuna_.

LIND

_tarttuu Falkin käteen._

On niinkuin onnesta ma oisin juopunut.

FALK.

So; -- kihlattuna liittynyt oot kait
autuuden *kohtuusseuran* jäseneksi;
ei mässäystä! säätävät sen lait!

_Kääntyy Guldstadin puoleen kasvoillaan pahansuopaisen osanoton ilme._

No, kauppaneuvos!

GULDSTAD

_tyytyväisenä._

                 Onnen enteheksi
ma kummallekin tätä arvelen.

FALK

_katsoo ällistyneenä häneen._

Murheenne kantaa voitte vaieten
kuin mies.

GULDSTAD.

Tuo puhe selvitystä sietäisi.

FALK.

Ikäänkuin aikeitanne en ma tietäisi.
Teill' oli toiveet --

GULDSTAD.

                     Niinkö? Tosiaan?

FALK.

Sit' ette kieltää voine kokonaan;
Te neiti Halmista kai tarkemmin
kysyitte --

GULDSTAD

_hymyillen._

           Heitä lienee kaksikin?

FALK.

Te toista -- sisartako tarkoititte?

GULDSTAD.

*Sisarta* juuri, häntä, -- tuota *toista*.
Hän sietäis huomiota erikoista.
Ois pakko myöntää, jos vain tuntisitte
lähemmin hänet, että varjohon
tääll' ansiotta joutunut hän on.

FALK

_kylmästi._

Vioista kaikista hän lienee vapaa.

GULDSTAD.

Ei suinkaan; virheetön ken meistä ois;
hän hallitse ei seurustelutapaa --

FALK.

Mi puute.

GULDSTAD.

          Perehtyä siihen vois
hän helposti, jos joutuisi vain mukaan;
lyön veikkaa, että --

FALK.

                     Kiista siitä pois.

GULDSTAD

_hymyillen._

Käsittää nuorta naista voiko kukaan!

FALK

_hullunkurisesti._

Ne talvirukiin lailla orastaa,
kun lumessa ja roudassa on maa.

GULDSTAD.

He joulut juoksee tanssitilaisuuksissa --

FALK.

Miss' seikkailu- ja juorujutut soivat --

GULDSTAD.

Kun kevätlämpö läikkyy avaruuksissa --

FALK.

Niin pikku naikkosemme vihannoivat!

LIND

_tulee saapuville ja tarttuu Falkin käteen._

Tein viisaasti, nyt vasta syämein saa
varmuuden -- kaikki valoisalta näyttää!

GULDSTAD.

Kas siinä sulho; meille kertokaa,
millaiset tunteet yljän mielen täyttää.

LIND

_vastenmielisesti kosketettuna._

Ei tarvis niitä muille toitottaa.

GULDSTAD

_leikkiä laskien._

Noin pahan tuulen kun sais Anna tietää!

_Lähestyy naisia._

LIND

_katselee hänen jälkeensä._

Tuot' ihmistä ken enää saattaa sietää!

FALK.

Erehdyit miehen suhteen, --

LIND.

                          Kuinka niin?

FALK.

Hänt' Annaan nähden syyttä epäiltiin.

LIND.

Siis Svanhildia?

FALK.

                Ulkopuolla aivan

_leikillisesti._

ma olen. Uhri vieraan asian!

LIND.

Sa tarkoitat?

FALK.

              En nähnyt lukevan
sun lehteä?

LIND.

           Et.

FALK.

              Maksais ehkä vaivan;
näät miehestä vain siinä kerrottiin,
min terve hammas joutui hohtimiin,
kun serkku poti vammaa onnetonta.

NEITI SKÄRE

_katselee vasemmalle._

Nyt saapuu pappi!

ROUVA HALM.

                 Liekkö heitä monta?

STYVER.

Kahdeksan lasta --

FALK.

                  Tuo on melkein hurjaa!

NEITI SKÄRE.

Säädyllisyyden kannalta jo kurjaa!

_Tällä välin kuullaan vaunujen pysähtyvän ulkopuolella vasemmalla.
Pappi, hänen vaimonsa ja kahdeksan pikku tyttöä, kaikki matkatamineissa,
astuu sisälle yksi kerrallaan._

ROUVA HALM

_rientää tulijoita vastaan._

Tuhansin tervetulleet!

STRÅMAN.

                      Kiitos vaan!

ROUVA STRÅMAN.

Pidotko Teillä on --

ROUVA HALM.

                     Ei laisinkaan!

ROUVA STRÅMAN.

Jos häiritsemme --

ROUVA HALM.

                   Häiritsette! Miksi?
Saavuitte tänne aivan parahiksi;
kihloihin taivas Annan mennä soi.

STRÅMAN

_puristaa Annan kättä mahtipontisesti._

Mun suokaa julistaa: on rakkaus paras
aarteista, sitä syö ei täällä koi,
ei ruoste raiskaa, eikä kaiva varas.

ROUVA HALM.

Niin hauskaa, että toitte kaupunkiin
pienoiset myötä.

STRÅMAN.

                Vielä neljä muuta
lapsosta meiltä kotiin jäi.

ROUVA HALM.

                           Vai niin.

STRÅMAN.

Niin hentoa on kolme pikku suuta,
ne ettei menetystä isän armaan
viel' itke.

NEITI SKÄRE

_rouva Halmille hyvästellessään._

           Lähdön aika on jo varmaan.

ROUVA HALM.

Myöhempään toki ennen istuttiin!

NEITI SKÄRE.

Mun täytyy vielä Jensenihin ennättää;
kiireesti heille uutinen tää lennättää;
tädeille suurta iloa se suo.
Nyt, Anna kulta, heitä kainous tuo; --
huomenna tulvii onnittelijoita
sun ympärilläs, välttää et voi noita!

ROUVA HALM.

Hyvästi sitten!

_Toisille._

                Tarjota kai saan
teetilkan? Käydään sisään katsomaan!

ROUVA HALM, STRÅMAN, _hänen vaimonsa ja lapsensa sekä_ GULDSTAD, LIND
_ja_ ANNA _lähtevät sisään rakennukseen._

NEITI SKÄRE

_käydessään lemmittynsä käsivarteen._

Nyt haaveilkaamme! Silmäs ylös luo,
kuu valta-istuimellaan siellä loistaa!
Mut ethän huomaakaan!

STYVER

_tylysti._

                         Mun rauhass' suo
aatoksein vekselistä ensin poistaa.

_Poistuvat vasemmalle_. FALK, _joka edellisen kohtauksen aikana on
taukoamatta katsellut_ STRÅMANIA _ja tämän vaimoa, jää yksin puutarhaan.
Ilta on kokonaan pimennyt; tulet ovat sytytetyt sisällä rakennuksessa._

FALK.

Kuollutta kaikk' on, palanutta kartta --!
Kautt' elon näin he kaksin kiirehtää.
He ovat niinkuin kaksi mustaa vartta,
kankaalle jotka kulon jälkeen jää; --
vain autiutta, minne kantaa näkö, --
ken vehreyttä tuo vielä elohon!

SVANHILD

_tulee ulos parvekkeelle kädessään kukkiva ruusu, jonka hän asettaa
kaiteelle._

Vain yksi -- yks --!

SVANHILD.

                    Te täällä pimeessäkö?

FALK.

Ja säikkymättä? Parhainta tääll' on.
Sisällä ettekö Te pelkää tuolla,
luo lamput siellä valon vainajiin --

SVANHILD.

Hyi!

FALK

_katsellen Stråmania, joka näyttäytyy ikkunassa._

      Muinoin hänkin oli uljas niin;
hän lemmen vuoksi tahtoi elää, kuolla;
nous kirkon tapaa vastaan taistohon,
hän riemulauluun puki lemmenaatteet --!
Nyt peittää vartta pitkät pyhävaatteet, --
kaksjalkainen hän turman näytös on!
Ja nainen, puettuna roikkuvaan
hameesen, viistoihin ja rumiin kenkihin,
on runotar, mi kaipuun kauneimpaan
ois miehessänsä herättänyt henkihin.
Tulesta jäljellä on tuskin sauhu!
*Sic transit gloria amoris!*

SVANHILD.

                                     Kauhu
mun mielein täyttää aatellessain tätä:
kadehdi kenenkään en elämätä.

FALK

_reippaasti._

Luonnottomuutta vastaan tästä alkain
me kaksi vannoudumme suureen sotahan.

SVANHILD

_päätään puistaen._

Ja lankeamme oman miekan otahan
niin totta kuin lie tanner alla jalkain.

FALK.

On voitto sen, ken voimiaan ei hajota.
Me arkihengen seurakuntaan emme
voi enää kera lauman laakeen vajota!
Vuoks yksilöllisyyden taistelemme
vapaina totuuttamme rakastain.
Me emme kuulu joukkoon vaappuvain.
Henkenne hehku liekehtien palaa,
sananne aatoksiimme voimaa valaa.
Suvaita pakkoa Te ette voi,
verenne kierron täytyy olla vapaa;
Te ette seurata voi toisten tapaa,
äänenne yhteiskuorossa ei soi.

SVANHILD.

Sokaissut tuska on mun, uskokaa,
monasti rintaani se pusertaa!
Ratani itse tahdoin kerran rastia --

FALK.

Aatoksissa?

SVANHILD.

             En, tosi teossa.
Tädeiltä riitti silloin neuvoja, --
Kyseessä oli heikko, hauras astia -- --

_Lähemmin._

sanotte »aatoksissa»; julkisesti
ma -- maalariksi aioin antautua.

FALK.

Tulokset?

SVANHILD.

         Tyhjät; lahjain puute esti;
mut vapaus vain kutsui yhä mua;
sivellin näyttämöksi silloin vaihtui --

FALK.

Nuo tuumat tietenkin myös pian haihtui?

SVANHILD.

Vanhimman tädin vuoksi muutin majaa;
hän tytöst' tahtoi koti-opettajaa -- --

FALK.

En kuullut ole *tätä* milloinkaan!

SVANHILD.

He toki ovat olleet varuillaan.

_Hymyillen._

He »tulevaisuuteni» menneeks luulis,
jos nuoret herrasmiehet tämän kuulis.

FALK

_katselee mietteissään häntä hetken osaa-ottavasti._

Oon aavistanut kohtalonne tuoksi. --
Kun ensi kerran Teidät täällä näin,
Te muista erositte mielestäin,
Te ette ketään voineet päästää luoksi.
Pöydässä seura mallikelpoinen,
tee lämmin tuoksui, -- jutut, juorut juoksi,
miesväki neitten punehtuvain vuoksi
kuhersi lailla kesyin kyyhkysten.
Pulmista uskonnon ja siveyden
puhuivat neitseet kypsät, vanhanlaiset,
ylisti taloutta naidut naiset,
siell' olitte kuin viluvarpunen.
Kun vihdoin noussut oli lörpöttely
teemässäykseen, arkihummaukseen, --
Te hohditte kuin hopeainen hely,
mi vasken joukkoon näytti joutuneen.
Olitte raha maasta kaukaisesta,
mi käy ei mukaan kurssin tunnetun,
töin tuskin kelpas keskusteluhun
se voista, taiteesta ja runoudesta.
Kun neiti Skäre juuri juttuun hyökkäs --

SVANHILD

_äänessään totisempi vivahdus._

Takana Styver niinkuin hahmo sankarin,
kädessä hattu niinkuin ase ankarin --

FALK.

Äitinne silloin pöydän takaa nyökkäs:
»Juo, Svanhild, tee näät joskus jäähtyykin!»
Te joitte teenne iljettävän, haalean,
kuin nuoret, vanhat juo tuon juoman vaalean.
Mut Svanhild nimen jäin ma valtahan;
Völsungatarun muistin kaamean,
sen heimot laajat, joiden hurme kasti
tannerta, ulottuivat meihin asti;
näin hahmossanne toisen Svanhildin,
tään ajan mukainen vain oli muoto.
Vuoks valheen tauotkoon nyt veren vuoto,
on joukot väsyneet jo taistoihin;
mut rikos aikamme jos pilkkaa lakia,
käy syytön kuoloon suvun synnin takia.

SVANHILD

_hienolla ivalla._

Kuvia julmia noin vois ei luulla
teehöyryn herättävän elohon;
mut Teille henkein ääntä siellä kuulla
ei ihme, missä henki vaiti on.

FALK

_liikutettuna._

Miks nauraa, välkkyy kyyneleiden vuo
pilkkanne takaa, -- hyvin nään ma nuo.
Maan tomuun vaipua he Teidän suo,
saveksi sotkee, jonka muodot muuttuu,
nyt tuhattaiturit kun työhön puuttuu,
he kömpelösti kaiken esiin tuo.
Maailma jäljittelee taivaan Isää,
*kuvansa mukaan* Teidät uudeks luo se;
se muovaa, muuttaa, poistaa sekä lisää.
*Valmiina* vihdoin jalustalle tuo se
riemuiten Teidät: Kaavat täyttää hän!
Hän henkii rauhaa kiven viileän!
Kun lamput, kruunut luovat häneen valon,
hän sopii koristeeksi koko talon!

_Tarttuu intohimoisesti hänen käteensä._

Jos henkisesti Teidän täytyy kuolla,
sit' ennen *eläkää*! *Mun* olkaa vaan;
pian kultahäkkiin Teidät suljetaan.
Maailmannainen viihtyy hyvin tuolla,
mut naisellisuus, jota rakastan,
pois kuihtuu. Silloin kauas karkkoan;
mut *täällä* alkoi elon kukkain kuu, --
tääll' lehvään puhkes laulujeni puu;
sain siivet; -- luottaa jos voin Teihin yhä,
tääll' laulun lahja mulle kasvaa pyhä!

SVANHILD

_lempeästi soimaten irroittaessaan kätensä Falkin kädestä._

Nuo sanat miksi mulle lausuitte?
Vapaina kohdata ol' ihaninta.
Täytyykö lupauksin onnen hinta
vain maksaa, eikö ilman kestä se!
Miks puhuitte? nyt kaikki ohi on.

FALK.

Päämäärän näytin, sitä tavoittakaa,
oi ylväs Svanhild, -- tahtonne jos vakaa
on olla uljas, vapaa, pelvoton!

SVANHILD.

Vapaako?

FALK.

         Se on tosi vapautusta,
kun tehtävänsä täysin täyttää voi;
suojaksi vastaan syntiinlankeemusta
kauneuden taivas Teidät mulle soi.
Kohota haukan lailla tuulta vastaan
mun täytyy korkeuksiin noustaksein;
Te ilmakehä ootte siivillein;
saan kantovoiman Teiltä ainoastaan.
Mun olkaa, sitten oma olkaa muiden, --
koska putoo lehdet puiden.
Sielunne rikkauden jos henkein saa,
takaisin laulusta ma laulun annan;
valossa lampun sitten vanhetkaa
kuin kukka kellastuvan kesärannan.

SVANHILD

_katkeroitumisensa peittäen._

Vaikeeta Teitä kiittää olla taitaa,
vaikk' aarteet sydämenne nähdä sain.
Mua katsotte kuin lapsi rannan raitaa,
se josta pillin taittaa päiväks vain.

FALK.

Parempi seisoakko suossa lie,
syyshalla kunnes lehtivaipan vie!

_Kiivaasti._

On Teidän *pakko*, ootte velkapää
minulle runsaat Luojan lahjat nää.
Runoina unelmanne soimaan jää!
Pahasti tein, kun tapoin lintunne,
ol' laulun kirjain kirja Teille se.
Niin laulakaa, mua ette jättää voi,
runoni silloin Teille kiittäin soi!

SVANHILD.

Ja kun mun *osaatte*, kun tyhjä oon,
kun viime virteni syysilman täyttää?

FALK

_katselee häntä._

Te silloin käytte linnun kohtaloon.

_Osoittaa puutarhaan päin._

SVANHILD

_hiljaa._

Kiveä taitavasti voitte käyttää.

FALK

_hymyilee ivallisesti._

Kerskailkaa voimaa sielun vapauden,
mi kaiken uhrais, jos vain olis maali!

_Voimakkaasti._

Sen Teille näytin, vallassanne vaali
iäinen on.

SVANHILD.

          Te tietänette sen:
Teitämme yhteen ei voi mikään liittää.

FALK

_kylmästi keskeyttäen._

Maailman olkaa, puhe tää jo riittää.

SVANHILD

_on kääntänyt äänettömästi hänelle selkänsä. Nojaa kyynärpäillään
kaidetta vasten tukien päätään käsillään._

FALK

_astuu muutamia askeleita edestakaisin, ottaa esille sikarin, pysähtyy_
SVANHILDIN _läheisyyteen ja virkkaa hetken vaiti-olon jälkeen:_

Tää Teistä naurettavaa on, kun perehtyä
sain aatoksiinne, heti näin ma sen.

_Keskeyttää ikäänkuin vastausta varrotakseen._ SVANHILD _vaikenee._

Teill' on vain siskon tunteet, tyttären;
niin ihminen voi perinpohjin erehtyä; --
täst' alkain suojassa ma hansikkain
uskallan lähestyä Teitä vain. -- --

_Odottaa hiukan, mutta kun_ SVANHILD _jää liikkumattomana paikoilleen,
hän kääntyy ja lähtee oikealle._

SVANHILD

_kohottaa päänsä lyhyen äänettömyyden jälkeen, katselee kiinteästi
häneen ja lähestyy._

Te tarjositte pelastavaa kättä,
kiitokseks sana vakaa peittämättä.
Käytitte kuvaa, josta käsitin
selvästi »lentonne» ma »pilvihin».
Sanoitte nousevanne haukan lailla
päin tuulta, koska ylös pyrkii se;
*ma* olin tuuli alla siipenne, --
mua ilman olisitte voimaa vailla. --
Niin kurjaa! Matalata suorastaan, --
itsekkin näitte, kuinka naurettavaa!
Se hyvään maahan sattui lankeemaan;
näät *toisen* näyn minulle se avaa,
mi selvä on, ei onnu laisinkaan.
Te ette haukan lailla kohoo suoraan,
paperi-, runoleija ootte vain.
Sen minuutta ma aina turhaan hain,
se supistuu näät pelkkään purjenuoraan.
Sen rinta töherretty täytehen
ol' vekseleitä laulun vastaisen;
sen siivet kompalauluinensa hosui
vain ilmaa, mutta harva niistä osui;
ol' pitkä pyrstö runo aikamme,
sen piti virheillemme ruoskaa häilyttää,
mut voimiaan ei saattanut se säilyttää,
vain vikojamme hiljaa moitti se.
Anoitte voimatonna multa näin:
»Mun suokaa nousta länteen taikka itään!
Mies runoinensa viekää ylöspäin,
en siskoist', äidistä ma piittaa mitään!»

FALK

_puristaa kätensä nyrkkiin voimakkaan sisällisen liikutuksen vallassa._

Nimessä taivaan --!

SVANHILD.

                    Mua uskokaa,
en lasten leikkiin osaa ottaa saa:
Mut Te, Te hengen töihin syntynyt --
tyydytte runon pilviretkeen rentoon.
On rihman varass' elontyönne nyt,
min mielivalloin saatan päästää lentoon.

FALK

_äkkiä._

Mist' alotamme?

SVANHILD

_lempeämmin._

                 Kaunis päätös tää;
nyt käänne tulkoon Teille tästä yöstä;
mut omin siivin aina lentäkää,
vaikk' kantaa vois ne Teidät taikka syöstä.
Paperi-runot pankaa pulpettiin,
vain elävä on omaisuutta elon;
*se* voittaa korkeuden ja kuilun pelon;
valitkaa nyt, ei aikaa aatoksiin.

_Lähestyy häntä._

Nyt täyttänyt ma olen pyyntönne;
ma lauloin viime virren oksaltani;
oon tyhjä nyt, ol' ainoani se;
nyt kivi tähdätkää mun rintahani!

_Menee sisälle rakennukseen;_ FALK _jää liikkumatta seisomaan ja katsoo
hänen jälkeensä; kaukana vesillä häämöttää venhe, josta kuuluu etäisenä
ja hillittynä seuraava laulu:_

KUORO.

Puhu, tuuli, nyt siipeen ja purjeeseen,
ma kotkana käyn yli vyöryvän veen;
lokit jäljessä kirkuen kiitää.
Alas aaltoihin nyt älyn arkinen työ!
Kenties karit purteni pirstaksi lyö;
mut sorjaa *on* laineilla liitää!

FALK

_hajamielisenä, ajatuksistaan heräten._

Vai laulua? Se Lindin kuoro on,
harjoittaa huomiseen se ilohon!

GULDSTADILLE, _joka tulee ulos päällystakki käsivarrella._

No, kauppaneuvos, -- poisko hiivitte?

GULDSTAD.

Ma päällysnutun ensin ylle viskaan;
ei arki-älyt viimaa sietäne,
tää ilta-ilma koskee kovin niskaan.
Hyv' yötä!

FALK.

           Sana yksi ensin vain!
Tekoa *suurta* yhä turhaan hain!
mi miestä kysyy -- --!

GULDSTAD

_pilkallisella äänenpainolla._

                        Olkaa ensin miesi,
niin miestä kyllä aina kysytään.

FALK

_katselee häneen mietteissään ja lausuu verkkaan:_

Ohjelman täyden lausua hän tiesi.

_Puhkee vilkkaasti puhumaan._

Unesta valveennuin nyt elämään,
nyt heittänyt oon elon suuren arvan,
näät -- piru vie -- nyt --

GULDSTAD.

                         Kirota ei saa,
se tuskin kärpästäkään pelottaa.

FALK.

Nyt työn on aika sekä sanan harvan!
Lyön Luojan suunnitelmat kumohon; --
ei elinvoimat turhaan enää vuoda;
maailmanrakenteeni tyhjä on; --
huomenna, sunnuntaina -- tahdon luoda!

GULDSTAD

_hymyillen._

Niin, näyttäkää, ett' teette myöskin työtä;
mut ensin nukkumaan, siis hyvää yötä!

_Menee ulos vasemmalle_, SVANHILD _näyttäytyy huoneessa kuistin
yläpuolella, hän sulkee ikkunan ja vetää alas uutimet._

FALK.

Toimintaan; pois on aika unen armaan.

_Katselee ylös_ SVANHILDIN _ikkunaan ja puhkee puhumaan kuin voimakkaan
päätöksen vallassa:_

Suloisest' uneksi! nyt hyvää yötä;
huomenna, Svanhild, kihlaan sinut varmaan.

_Menee reippaasti ulos oikealle; vesiltä kuuluu jälleen:_

KUORO.

Kenties karit purtesi pirstaksi lyö;
mut sorjaa *on* laineilla liitää!

_Vene liukuu hitaasti edelleen esiripun laskeutuessa._



TOINEN NÄYTÖS.


_Sunnuntai-iltapäivä. Juhlapukuiset naiset ja herrat juovat kahvia
parvekkeella. Avonaisten lasi-ovien läpi näkyvät useimmat
puutarhamajassa olevat vieraat; sieltä kuuluu seuraava laulu:_

KUORO.

Pois käykää joukkohon kihlattujen!
Nyt on lempenne julkinen, vapaa,
sylitysten nyt istua armastaen
koko päivän voitte te suudellen; --
ei urkkijat teitä nyt tapaa.

Nyt kaksin kauniisti haaveksikaa;
lupa siihen on kaikkialla.
Kotipaikan rakkautenne nyt saa;
sitä hellien voitte te kasvattaa;
orastanne ei viedä saa halla!

NEITI SKÄRE

_sisällä majassa Lindille._

Tuot' etten tiennyt; Teidät suutuksiin
ois --!

MUUAN NAINEN

_samassa paikassa._

       Ihan kaivelee se sydänalassa!

TOINEN NAINEN

_ovella Annalle._

Hän *kirjoitti*?

MUUAN TÄTI.

                 Ei!

NEITI SKÄRE.

                    *Styver* teki niin.

MUUAN NAINEN

_parvekkeella._

Mitenkä kauan kihlaus oli salassa?

_Juoksee majaan._

NEITI SKÄRE.

Sormuksen ostanet kai huomenna.

USEAT NAISET

_innokkaina._

Lindistä mitta!

NEITI SKÄRE.

                Mitä hupsua;
sen Anna tekee.

ROUVA STRÅMAN

_parvekkeella, eräälle sukkaa kutovalle naiselle._

               Putos silmukka!

SISÄKKÖ

_ovella, kädessään tarjotin._

Pien kupponen?

MUUAN NAINEN.

               Vain tilkka lomaan jutun.

NEITI SKÄRE.

Niin hauskaa, että saat sa uuden nutun
ens viikoks, jolloin käytte vieraissa.

VANHAHKO NAINEN

_majassa ikkunan luona._

Milloinka käymme talousostoksilla?

ROUVA STRÅMAN.

Nyt hyvät hinnat lienee porsliinilla?

MUUAN HERRA

_muutamille naisille parvekkeella._

Lind hyväilee tuoll' Annan hansikasta.

MUUTAMAT NAISET

_äänekkäällä ilolla._

Hän sitä suuteli!

TOISET

_samoin, hypähtävät pystyyn._

                  Ken uskoisi!

LIND

_näyttäytyy ovella, punehtuneena ja hämillään._

Tuo lörpötyst' on!

_Poistuu._

NEITI SKÄRE.

                   Näin sen selvästi!

STYVER

_ovella toisessa kädessä kahvikuppi, toisessa korppu._

Nyt väärän kuvan annat asiasta;
sa todistuksessasi erehdyt.

NEITI SKÄRE

_sisällä näkymättömänä._

Käy, Anna, kuvastimen eteen nyt!

MUUTAMAT NAISET

_huutaen._

Te myöskin, Lind!

NEITI SKÄRE.

                 Nyt selkä selkään! Tiukemmin!

NAISET PARVEKKEELLA.

Pituutta Annalla lie vähän niukemmin.

_kaikki juoksevat sisään puutarhamajaan, josta kuuluu naurua ja
äänekästä puhetta hetken ajan._

FALK

_joka edellisen kohtauksen aikana on kävellyt ympäri puutarhassa, tulee
nyt etu-alalle, pysähtyy ja katselee sisälle, kunnes melu on
jonkunverran asettunut._

Tuoll' lemmen runoutta surmataan. --
Mies kerran joutui syömään leipää, vettä,
kun naudan teurasti hän siten, että
se kitumaan jäi henkitoreissaan;
mut nuo -- nuo tuolla --, käyvät valloillaan.
Ois mieli --; ei, on sana tyhjää, valan
ma vannoin, että toimia nyt alan.

LIND

_astuu nopeasti ja varovaisesti ulos ovesta._

On vihdoin vuoro muoti-asioiden;
nyt pääsen pakoon --

FALK.

                      Varma olla voit
onnesta; taajasti kuin sääsket, koit
tääll' lentää laumat onnittelijoiden.

LIND.

He hyvää tarkoittavat varmasti,
vaikk' kyllä vähempikin riittäisi.
Saa osanotto moinen voimat voipumaan;
pois hetkeks pakenin ma tänne toipumaan.

_Aikoo mennä ulos oikealle._

FALK.

Sa minne menet?

LIND.

                 Kojuhumme pois.
Koputa, lukossa jos ovi ois.

FALK.

Mut etkö Annaa luokses tahdo hetkeksi?

LIND.

Ma moisen katson ihan turhaks retkeksi.
Istuimme yöllä kauan puhellen;
sain hälle sanotuksi tähteellisimmän;
minusta muutoin aina onnen sisimmän
parissa oltava on säästäen.

FALK.

Oot oikeassa; liian vapaa, avoin
ei olla saa --

LIND.

              Pois päästä minut nyt.
Ma piipun poltan järkimiehen tavoin;
en viikkoon sauhuja lie vedellyt.
Taakalle sydämen se oisi kirvoitus;
nää päivät rukkasia uotin kauhulla --

FALK.

Ei sulle pahaa tehne pieni virvoitus.

LIND.

Makunsa vanha, hyvä lienee sauhulla.

_Menee ulos oikealle,_ NEITI SKÄRE _ja_ MUUTAMIA MUITA NAISIA _tulee
puutarhamajasta._

NEITI SKÄRE

_Falkille._

Lind varmaan tästä läks?

FALK.

                        Hän juuri, riista.

MUUTAMAT NAISET.

Luotamme karata.

TOISET.

                Hyi häpeää!

FALK.

Viel' arka hiukan, mutta kesyttää
pian hänet voitte; hiiteen kauna, kiista.

NEITI SKÄRE

_katselee ympärilleen._

Hän missä on?

FALK.

               Vain tuolla ullakolla,
pesäämme pieneen päättyi miehen pako;

_Rukoilevasti._

mut älkää häntä alas karkoittako;
huoahtaa hänen suokaa!

NEITI SKÄRE.

                       Kauan olla
hän siell' ei saa.

FALK.

                   Vain hetken, -- viskellä
taas häntä voitte niinkuin aalto kaarnaa.
Nyt tutkii hän kai brittiläistä saarnaa --

NEITI SKÄRE.

Englantilaista --?

NAISET.

                   Tuo on leikkiä!

FALK.

Ei, täyttä totta. Siin' on toimi-alaa,
mies siirtolaisten papiks aikoo ryhtyä,
ja siks --

NEITI SKÄRE

_kauhistuneena._

          Hän hupsun-tuumiaan ei salaa?

_Naisille._

Nyt saavat tädit neuvotteluun yhtyä!
Hoi Anna, rouva Halm ja kaikki muut!

MUUTAMAT NAISET

_liikutettuina._

Tää estettävä on!

TOISET.

                  Nyt käymään suut!

NEITI SKÄRE.

He saapuvat;

ANNALLE, _joka saapuu puutarhasta_ PASTORIN, TÄMÄN VAIMON _ja_ LAPSIEN,
STYVERIN, GULDSTADIN, ROUVA HALMIN _ja_ MUIDEN VIERAIDEN _kanssa._

               sa tokko tiedätkään,
mit' aatellut on sulhos mielessään?
Papiksi merten taa --

ANNA.

                       Ma tiedän sen.

ROUVA HALM.

Oot luvannut --!

ANNA

_hämillään._

                 Ma liityn hänehen.

NEITI SKÄRE

_kauhuissaan._

Mies houkuttelee sua --!

NAISET

_lyövät vastakkain käsiään._

                        Niin ovelasti!

FALK.

Hän seuraa sisällistä kutsuaan --!

NEITI SKÄRE.

Mies *vapaa* seuraa sitä kuoloon asti;
*kihlattu* seuraa morsiantaan vaan. --
Ajoissa ajattele, kulta Anna,
pääkaupungin sa olet lapsonen --?

FALK.

Suloist' on kärsiä vuoks aattehen!

NEITI SKÄRE.

Vuoks sulhon aatteen mitään alttiiks panna
en tahdo, turhaksi ma katson sen!

_Naisille._

Pois tulkaa!

_Tarttuu Annan käsivarteen._

           Sua neuvon, mieles malta; --
hänelle näytä kellä täss' on valta.

_Käyvät taka-alaa kohti ja ulos oikealle innokkaasti keskustellen usean
naisen kanssa; muut vieraat hajaantuvat eri ryhmiin puutarhassa._ FALK
_pysäyttää_ STRÅMANIN, _jonka vaimo ja lapset alati pysyttelevät hänen
läheisyydessään,_ GULDSTAD _kävelee edestakaisin seuraavan keskustelun
aikana._

FALK.

Miest' auttakaa, mi uskon vuoks saa otella,
kapinan hengen neuvovat he Annalle.

STRÅMAN

_ammatti-äänellä._

Miestänsä vaimon täytyy aina totella; -- --

_Aprikoiden._

Mut kutsun ehkä rakentaa hän sannalle,
sen käsityksen päivällä ma sain,
en uhriin luota, paljon ehk' on vikaa --

FALK.

Ei pidä tuomita noin äkkipikaa.
Vakuutan Teille kautta kunniain:
kutsunsa suunnaton on eittämättä --

STRÅMAN

_katse kirkastuen._

No niin, -- jos sanoa voi peittämättä
*niin paljon* vuodessa, -- se toista on.

FALK

_kärsimättömästi._

Teist' tärkein se, mi mulle arvoton;
ma puhun *syämen kutsusta*, -- en *tuloista*!

STRÅMAN

_tunteelhsesti hymyillen._

Niit' ilman ei voi kukaan julistaa
maan päällä Herran sanomata suloista.
No niin, jos hän ois *vapaa*, uskokaa, --
jos hän ois *yksinäinen*, *riippumaton*, --
se silloin kyllä kävis laatuhun;
mut Lindin, miehen aivan kihlatun, --
yrittää täytyy alle oman katon.
Hän vankka on, ja alkaa taistelun,
perheensä kasvaa kait jo varsin varhain; --
ma oletan, ett' tahto häll' on parhain; --
mut sana sanoo: »Hiekalle ei sun
rakentaa pidä.» Aivan toista oisi,
jos uhri -- --

FALK.

              Se ei ole suinkaan niukka,
sen tiedän.

STRÅMAN.

           Niin, -- *se* miestä auttaa voisi!
Jos *uhrin* anto ei vain ole tiukka,
vaan runsas --

FALK.

              Aulis, altis ain' on hän.

STRÅMAN.

*Hän?* Sanojanne tokko ymmärrän!
Papilla uhrista ei muuta huolta
kuin *ottaa* --

ROUVA STRÅMAN

_katsoo taka-alalle._

                    Jälleen saapuvat he tuolta.

FALK

_tuijottaa hetken hämmästyneenä häneen, ymmärtää hänet vihdoin ja
purskahtaa nauruun._

Eläköön *uhri*, -- jonka pappi *saa*, --
se, joka kukkaroa pullistaa!

STRÅMAN.

Kun päivät päästään valjaissa on aina,
niin palkan jouluks saa ja helluntaina.

FALK

_leikillisesti._

Totellaan »kutsua» -- kun *kulta* takana
vain viittoo, -- vaikk' ois sitten perheenisänä!

STRÅMAN.

Sanasta osalliseks pahin pakana
saa tulla, kun hän *uhraajain* on *lisänä*.

_Hillitysti._

Tään asian voin kyllä järjestää.

_Eräälle pikku tytöistä._

Käy, Metta, noutamassa isän pää.
Tarkoitan piipunpäätä, ymmärrätkös sä --

_Etsiskelee takkinsa takataskusta._

ei varroppas; se täällä onkin kätkössä.

_Lähtee ylöspäin astelemaan ja täyttää piippunsa, vaimo ja lapset
seuraavat häntä._

GULDSTAD

_lähestyy._

Minusta tuntuu, että käärmeeksi
ruvennut ootte lemmen yrttitarhaan!

FALK.

Ei heelmät tiedonpuun vie ketään harhaan,
ne viel' on vihreet.

_Lindille, joka tulee oikealta._

                    Jouduit nopsasti?

LIND.

Huoneessa siivo oli suunnaton;
risoiksi uutimemme revittynä,
siruina lamppu, kappaleina kynä,
musteessa vallan palkit permannon --

FALK

_lyö häntä olalle._

Kevääni merkki hävitys tuo on.
Eloa katsoin uudinten vain takaa,
valossa lampun yksin runoilin;
kamarilauluni nyt lopetin; --
auringon paahteessa maa eessäin makaa; --
oon muuttunut, mua kutsuu kevään vapaus,
sytyttää lauluun toiminta ja tapaus.

LIND.

Ma vähät huolin, kuinka runoilet;
mut anoppini uutimia et
tään koommin enää kappaleiksi leikkaa.

FALK.

Hän, joka uhraa vain, ei mitään säästäne,
ei edes tyttäriään, -- tokkopa
hän kovin suree moista pikku seikkaa!

LIND

_vihoissaan._

Tää tykkänään on sopimatonta,
ei millään häpeättä tästä päästäne!
kuitenkin, sovi hänen kanssaan siitä;
mut lamppu oli yksinomaan mun --

FALK.

Voit heittää hiiteen tyhjän arvelun;
valoisa kesä eikö sulle riitä, --
on lamppu turha?

LIND.

                  Ymmärrä en sua;
et muista, ett' on kesä lyhyt niin.
Jos jouluksi ma aion valmistua,
en aikaa tuhlata saa turhuuksiin.

FALK

_ihmetyksissään._

*Eteenpäin* aattelet?

LIND.

                        Kait mull' on järkeä;
tutkinto lienee sentään varsin tärkeä --

FALK.

Muistappa: syleilee sua *elo* kuuma;
et muuta vaadi, nykyisyyden huuma
sun täyttää, -- et ees *tutkintoa* kait
jouluksi; -- onnen kauniin linnun sait
paulaasi; on kuin tulvis helmahan
sinulle kaikki aarteet maailman!

LIND.

Niin, mutta ymmärrä mun puhettain,
*cum grano salis* --

FALK.

                         Anna tulla vain!

LIND.

Onnesta nauttia voin *aamupäivät*,
sen olen päättänyt.

FALK.

                   On reipast' tuo!

LIND.

Vieraisiin täytyy suvun uuden luo
mun mennä, se on aina hukkaa ajan,
mut käyttämättä hetket muut jos jäivät,
varmasti kaikki menee hujan hajan.

FALK.

Ja viime viikolla, se siltä näyttää,
sa aioit laulain maailmalle pois.

LIND.

Havaitsin, että matka pitkä ois;
nuo viikot voin ma paremminkin käyttää.

FALK.

*Toisesta* syystä jäit sa kotia;
laaksossa kuulit laululintuja,
vuoristo-ilmaa hengitit sa täällä.

LIND.

On ilma täällä kyllä raitista;
mut nauttia voi siitä kesäsäällä,
vaikk' istuisikin työssä kirjoineen.

FALK.

Mut *kirjan* avullahan taivaaseen
ei nousta --

LIND.

            Itsepäisempää ei tapaa!
Noin puhuin ollessani *jouten*, *vapaa* --

FALK

_luo häneen katseen ja ristii hiljaisessa ihmetyksessä kätensä._

Sinäkin, Brutus!

LIND

_puoliksi hämillään, puoliksi suutuksissaan._

              Ajattele vaan,
enemmän multa yhä vaaditaan.
On mulla morsian. Sa katso muita
suuresti kokeneita kihlatuita,
joit' ihmisinä sinun täytyy kiittää, --
he väittävät: jos elon taisteluita
kaks käy, niin --

FALK.

                 Selityksesi jo riittää.
Sen keltä sait?

LIND.

              Heit' älä koskaan pilkkaa.
On Styver mies, mi puhuu totta silkkaa,
ja neiti Skäre, kokemusten sarja
suur hällä --

FALK.

              Entäs rovasti ja Marja?

LIND.

On vallan merkillinen pari tuo;
sisäisen rauhan heille sielu suo --
ruustinnan muistot kihlauksest' on hukkuneet,
hän tietää tuskin mitään rakkaudesta.

FALK.

Se johtuu siit', ett' ovat liikaa nukkuneet
he, -- uneen häipyy muistot muinaisesta.

_Laskee kätensä hänen olkapäälleen ja katselee pilkallisesti häntä._

Ol' viime yönä unesi kait makea?

LIND.

Sit' ensin rauhatonna sain ma hakea,
ma ihan järkeäni pelkäsin;
mut sitten puoleen päivään loikoilin.

FALK.

On niinkuin jokin ois sun hetkeks tuhonnut.

LIND.

Taas aamust' oon kuin terveyttä uhonnut.

_Tämän kohtauksen aikana_ STRÅMAN _on kävellyt edestakaisin taka-alalla
keskustellen innokkaasti_ ANNAN _kanssa;_ ROUVA STRÅMAN _ja_ LAPSET
_kulkevat perässä._ NEITI SKÄRE _näyttäytyy nyt myöskin; hänen
seurassaan on_ ROUVA HALM _ja joukko muita naisia._

NEITI SKÄRE

_ennenkuin on astunut esille._

Lind!

LIND

_Falkille._

      Kintereillä ovat jällehen!
Pian pakoon.

NEITI SKÄRE.

             Varrotkaahan hetkinen!
Nyt erimielisyyden voimme ratkaista,
mi välillenne syntyä on ehtinyt.

LIND.

Me eri mieltäkö?

NEITI SKÄRE

_osoittaa_ ANNAA _kohti, joka on kauempana puutarhassa._

                Sen kyynelehtinyt
katseensa lausuu. Matka-aikeet katkaista
pitäisi Teidän.

LIND.

               Kautta taivasten,
hän myöntyi --

NEITI SKÄRE

_ilkkuen._

            Sen on, raukka, näköinen!
Varmasti ette tahdo tehdä tenää,
kun rauhass' saamme seikkaa tuumia.

LIND.

Mut vastaisuutein parhain unelma
ol' uskontaisto tuo!

NEITI SKÄRE.

                     Ken ajassa
valistuneessa uskoo uniin enää?
Kas, Styver näki unta äskettäin,
ett' tuli kirje, reunustettu näin --

ROUVA STRÅMAN.

Se tietää, että pääsee aarteen makuun.

NEITI SKÄRE

_päätänsä nyökäyttäen._

Palkkansa joutui heti uloshakuun.

NAISET _piirittävät_ LINDIN _ja poistuvat hänen kanssaan keskustellen
ylemmäksi puutarhaan._

STRÅMAN

_jatkaen_ ANNALLE, _joka koettaa miltei pujahtaa pois tämän seurasta._

Niin, rakkaat lapset, näistä syistä jo,
sen meille sanoo pelkkä puhdas järki,
moraali myös ja pyhä sana Herran,
huomaatte, että kiistaltanne kerran
varmasti kokonansa katkee kärki.

ANNA

_puoleksi itkien._

Viel' oon niin kokematon, lapsi ihan -- --

STRÅMAN.

Tietysti silloin tuumii, helpostihan
pauloihin joudun viekkauden, vihan;
mut älkää epäilykseen vaipuko, --
mua sekä Marjaa samoin kohtasihan --

ROUVA STRÅMAN

Äitinne kertoi tänään muinaisista
muistoista; olin surrut kuten Te,
kun saimme kutsun --

STRÅMAN.

                      Siitä johtui se,
ett' täytyi maalle muuttaa kaupungista;
mut joku lantti kun jo oli säästetty,
ja reippaat ensi kaksoisemme päästetty,
niin haihtui suru.

FALK

_hiljaa_ STRÅMANILLE.

                  Suuri puhuja
Te ootte!

STRÅMAN

_nyökäyttää hänelle päätään ja kääntyy jälleen_ ANNAN _puoleen._

Seisokaa siis vahvana!
Miks empiä? Falk kertoi mulle juuri,
ett' on tuo paikka päällepäätteeks suuri; --
niin eikö ollut?

FALK.

                Ei --

STRÅMAN.

                     Se oli niin --!

_Annalle._

Tuloihin voitte päästä *runsaisiin*.
Miks kieltäytyä? Miksi turhaa raatamista!
Te esikuvan voitte ottaa Aatamista
ja Eevasta, kas arkin asukkaita --
ilmassa liljat -- linnut pitkin maita --
nuo linnut pienet -- linnut -- kalain karjat.

_Jatkaa hillitysti poistuessaan_ ANNAN _kanssa._

FALK

NEITI SKÄREN _ja_ TÄTIEN _lähestyessä_ LINDIN _kanssa._

Hurraa! Tuolt' astuu sotureiden sarjat;
voittoisa vanha kaarti aseissaan!

NEITI SKÄRE.

Hyv' on, ett' Anna täältä tavataan.

_Hillitysti._

*Voitimme*, Falk! -- *luo* morsiamen vaan.

_Lähestyy_ ANNAA.

STRÅMAN

_tehden torjuvan liikkeen._

Maailman apu *tääll'* on tarpeeton;
kun henki vaikuttaa, niin liha joutanut
pois *sieltä* on --

_Häveliäästi._.

                         mun apuni on noutanut
voimansa ylhäältä -- --!

ROUVA HALM.

                        Siis sovinnon
nopeesti teemme.

TÄDIT

_liikutettuina._

                Kaunista on tää!

STRÅMAN.

Sydäntä lieneekö niin penseää,
jot' ei tää kohtaus vavahuttaisi,
vahvistais sekä havahuttaisi?
On ylentävää nähdä lapsosta,
mi aulista ei kiellä uhria,
kun kutsuu velvollisuus.

ROUVA HALM.

                         Totta tuo,
mut toimelias myös on ollut suku.

NEITI SKÄRE.

Ma myös ja tädit, -- mekään emme nuku!

_Lindille._

Avaimet syämen Anna Teille suo;
mut meiltä, ystävättärilt', ei huku
tiirikka, joka voittaa avaimen; --

_Puristaa hänen kättään._

jos joskus tarvis ois, niin tulkaa luottaen
luoksemme, -- ystävyys tää aina kestää.

ROUVA HALM.

Luonanne oomme, sano sitä suotta en --

NEITI SKÄRE.

Tahdomme epäsovun synnyn estää.

STRÅMAN.

Oo, rakkaus, ystävyys on tässä voittanut!
näin riemun-haikeaa ei hetkee muuta!

_Kääntyy_ LINDIN _puoleen._

Nyt, nuori mies, on aikas vihdoin koittanut!

_Johtaa_ ANNAN _hänen luokseen._

Neitseesi ota, -- anna hälle suuta!

LIND

_ojentaa kätensä_ ANNALLE.

En matkusta!

ANNA

_lausuu vuorosanansa yht'aikaa_ LINDIN _kanssa._

Ma seuraan sua!

ANNA

_ihmeissään._

                Et matkusta?

LIND

_myöskin ihmeissään._

                            Sa mukaan?

ANNA

_katselee avuttomana ympärilleen._

Mut näinhän tiemme varmaan eroaa!

LIND.

Mit' on tää?

NAISET.

            Mitä?

NEITI SKÄRE

_innokkaasti._

                  Ymmärtääkö kukaan
tät' erehdystä --

STRÅMAN.

                 Lupas matkustaa
hän --

NEITI SKÄRE.

     Lind taas lupas heittää matka-aikeet!

FALK

_nauraen._

Ei hätää; kumpikin on taipunut.

STRÅMAN.

Nää pulmat ovat mulle liian vaikeet!

_Käy ylös taka-alaa kohti._

TÄDIT

_sikin sokin puhuen._

Ken, Herran tähden, alkoi taistelut?

ROUVA HALM

GULDSTADILLE _ja_ STYVERILLE, _jotka ovat kävelleet ulkopuolella
puutarhassa ja lähestyvät nyt._

Käy täällä kiista yhä tulisempi.

_Puhelee hiljaisesti heidän kanssaan._

ROUVA STRÅMAN

NEITI SKÄRELLE, _nähdessään, että puutarhapöytää katetaan._

Tee saapuu.

NEITI SKÄRE

_lyhyesti._

           Luojan kiitos.

FALK.

                            Eläköön
teevesi, tädit, ystävyys ja lempi!

STYVER.

Näin ollen täss' ei vaikeutta kohtaa,
suotuisaan loppuun asian voi johtaa.
Pykälän tähän voimme sovittaa:
Alistuu vaimo miehen tahdon mukaan.
On sanat selvät, kiellä sit' ei kukaan --

NEITI SKÄRE.

Mut tasa-arvo siinä iskun saa!

STRÅMAN

_Annalle._

Lakia taivaan kuule, siihen luota --

STYVER.

Mut Lind voi myöskin hiukan kiertää tuota; --

LINDIN _puoleen kääntyen._

Alallas pysy, siirrä vielä matkaa.

TÄDIT

_iloisina._

Se käy!

ROUVA HALM.

       Niin, niin!

NEITI SKÄRE.

                  Nyt ei voi riitaa jatkaa.

SVANHILD _ja tytöt ovat kattaneet tällävälin teepöydän parvekkeen
portaiden alapuolelle,_ ROUVA HALMIN _pyynnöstä naiset istuvat pöydän
ääreen. Muu seura asettuu osaksi parvekkeelle ja huvimajaan, osaksi
sinne tänne puutarhaan._ FALK _istuu parvekkeella. Seuraavan kohtauksen
aikana juodaan teetä._

ROUVA HALM

_hymyillen._

Pien rajusää siis ohi meni jo.
Tuollainen suvisade mieltä virkistää;
taas kaksin verroin kirkkaampana tirkistää
hajoovan pilven takaa aurinko.

NEITI SKÄRE.

Niin, vettä vaatii rakkauden kukka,
jos vihantana mieli olla sen.

FALK.

Se kuolee, kuivalle jos joutuu, rukka;
se siinä lienee kalan kaltainen --

SVANHILD.

Ei, rakkaudelle pelkkä ilma riittää --

NEITI SKÄRE.

Ja siinä kala kuolee --

FALK.

                       Aivan niin.

NEITI SKÄRE.

Näette, että suunne tukittiin!

ROUVA STRÅMAN.

Jo tuoksun vuoks voi tätä teetä kiittää.

FALK.

Totuutta kukkavertaus ehkä vastaisi.
Se kukka on; jos taivas sit' ei kastaisi
sateella, niin se kuihtuis sangen pian -- --

_Keskeyttää._

NEITI SKÄRE.

Mut --?

FALK

_sirosti kumartaen._

       Tädit ruiskuillansa poistaa vian. --
Tuo vertaus on runoniekkojen,
lie monet sukupolvet nielleet sen, --
mut useimmille epäselväks jää se;
ei tietoon tuosta runsaudesta pääse.
Mi kukka oikeastaan rakkaus lie?
Totuuteen mikä vertaus meidät vie?

NEITI SKÄRE.

Se *ruusu* on; sen tietää jokainen; --
elolle suo se ruusunhohtehen.

MUUAN NUORI NAINEN.

Se *vuokko* on, min kasvun kattaa hanki;
se aukee vasta, kun ei oo se vanki.

MUUAN TÄTI.

*Voikukka* on se, joka parhaiten
menestyy, mies kun runnellut on sen,
ja ehkä tallattuna kukkii enin
kuin kertoo kaunis runo Pedersenin.

LIND.

Se *lumikello* on, mi mielihin
soi elon helluntaisin sävelin.

ROUVA HALM.

*Muratti* on se, joka vihannoi,
kun talvi maille jään ja lumen toi.

GULDSTAD.

*Islannin jäkälä* se lienee varmaan:
se lääke neitosten on sairaan parmaan.

MUUAN HERRA.

*Kastanja vili* on se, -- kelpaa haloiksi,
mut heelmistä ei ole herkkupaloiksi.

SVANHILD.

*Kamelia* se on; ei ruusun lemuissa
käy naiset enää hienommissa kemuissa.

ROUVA STRÅMAN.

Ei, se on kukka, kovin ihana; --
varrotkaa -- harmaa -- ei, vaan -- punerva; --
mik' on se --? Ihan kieleltä nyt luisti -- --;
on vallan kummaa, kuinka pettää muisti.

STYVER.

On joka kukkakuva ontuva.
Mut *kukkaruukku* vertaust' ei pilaa;
yks siihen mahtuu aina *kerralla*,
mut *jälkeenpäin* on kahdeksalle tilaa.

STRÅMAN

_lapsiparven keskellä seisoen._

*Päärynäpuu* on rakkaus; valkoinen
keväällä kukkavaippa verhoo sen;
sijassa kukoistuksen kauniin, uhkeen,
pian näämme heelmäsarjan vehreen, muhkeen,
mi imee taaton-rungost elonnesteitä; --
ja kypsyy viimein, ellei satu esteitä.

FALK.

Niin monta mieltä kuin on miekkosta!
Mut kaikk' on käsittäneet sentään väärin.
Mun vertaustain voitte kuunnella; --
saa sitä vääntää, kääntää mielin määrin.

_Nousee ja asettuu puhuja-asentoon._

Äärillä Idän yrtti vihannoi,
auringon serkun puistossa se itää --

NAISET.

*Tee* on se!

FALK.

             Niin.

ROUVA STRÅMAN.

                  Ah, Falkin ääni soi
kuin Stråmanin --

STRÅMAN.

                 Nyt rauhoittua pitää.

FALK.

Sen koti siis on tarumaissa Idän,
etäällä aavikoiden paahtehesta; Lind,
täytä kuppi! Teestä, rakkaudesta
teevesipuheen Teille nyt ma pidän.

_Vieraat vetäytyvät lähemmäksi toisiaan._

Tuon kasvin koti satumaassa on;
ah, *siell'* on rakkaudenkin paikka parhain.
Tuot' yrttiä vain lapset auringon
suojaavat siimeksessä kukkatarhain.
Niin rakkauden laita myöskin on.
Veressä täytyy tulta auringon
myös olla, jotta rakkaus siinä säilyy,
kukoistaa, päivän seesteisenä päilyy.

NEITI SKÄRE.

Mut Kiinahan on sangen vanha maa,
teen iän siitä saattaa aavistaa --

STRÅMAN.

Vanhempi aivan varmaan kuin Jerusalem.

FALK.

Se tunnettiin, kun autuas Metusalem
selaili aapistansa ahkerasti --

NEITI SKÄRE

_voiton riemulla._

Olemus rakkauden nuori on!
Tää vertaus on siis aivan mahdoton.

FALK.

On rakkaudella ikää valtavasti;
varmemmin tuskin tunnustetaan mitään,
sen kansa kaikki tietää lännest' itään; --
löytyypä muutamia, jotka keksi
sen olemuksen ihan *ikuiseksi*; --
tuoss' on sentään liikaa hituinen, --
mut ikä sen on vuosisatain pituinen.

NEITI SKÄRE.

Ei erilaista ole rakkautta;
mut teetä hyvää on ja huonoa.

ROUVA STRÅMAN.

Teelajeja on sangen paljonkin.

ANNA.

Ensiksi vehree sato keväimen --

SVANHILD.

Se vain on janoon päivän tytärten.

MUUAN NUORI NAINEN.

Se mielet huumaa lailla eetterin --

TOINEN.

Kuin lotus tuoksuu se, on mannan-makea.

GULDSTAD.

Kaupoista *näistä* turha *sit'* on hakea.

FALK

_joka on tällävälin laskeutunut alas parvekkeelta._

Arvoisat naiset, kunkin povessa
on pieni »taivaan valtakunta» oma.
*Siell'* aukee kukkasien sarja soma
kainouden Kiinanmuurin takana.
Mut pienet Kiinannuket mielikuvituksen,
ne jotka huokaa majasissa huvituksen,
ja unelmoivat --, hunnut hienot lanteilla,
kultaiset kukat käsissä ja ranteilla, --
*ne* Teiltä saavat kevään ensi ummut,
vähät, jos hyytyy syksyn heelmäkummut.
Siks saamme tähteet korkealla hinnalla, --
niin kehnot kuin on hamppu silkin rinnalla, --
ne puistamalla puusta putoovat --

GULDSTAD.

Siis musta tee.

FALK

_päätään nyökäyttäen._

               Mi täyttää markkinat.

MUUAN HERRA.

Lie myöskin teetä nimeltä de boeuf --

NEITI SKÄRE

_teeskennellen._

Tuon tietää kait vain suuret tuntijat.

FALK.

Myös olemass' on rakkaus de boeuf;
tavataan sitä joskus -- romaaneissa,
myös silloin tällöin miesten joukossa,
naisvaltaan vaipuneissa sankareissa.
On tässä paljon yhdyskohtia.
Niinmuodoin kertoo taru muinainen,
tee että kärsii; tuoksua jää vaille
sisintä, jos vain yli merien
laivoissa tuotetaan se näille maille.
Se meille kuljetetaan pitkin aroja; --
sen tulli tuottaa Venäjälle varoja;
se *siellä* leimataan, ja oikeana
vihdoinkin tänne saapuu tavarana.
Samoinhan rakkauskin taivaltaa
arolla elon? Hirvittävä tapaus
kait lempemme ois myrskyävä vapaus,
ei moista kukaan koskaan anteeks saa!
»Höystettä siin' ei ole moraalin!»
»Pois siit' on laillisuuden tuoksukin!»

STRÅMAN

_nousee._

Jumalan kiitos, kristityissä maissa
nuo tavarat on kiellettyjä laissa.

FALK.

Jos rauhassa se olla haluaa,
sen ensin täytyy käydä kautta kaavojen
Siperian, miss' säilyy merten aavojen
se hengeltä; -- se sitten näyttää saa
paperit pappein, lukkareiden, isien,
kuomainsa, hiitten, lempoin, vihollisien,
ja muiden kunnon miesten, sitäpaitsi
Luojansa, joka kaikki ohjas, kaitsi. --
Ja sitten viime suuri yhtymä;
kultuuri ruvennut on itäistä
»taivasten valtakuntaa» ahdistamaan;
hirressä mandariinit, muurit hajoo,
maan tasalle sen vanha valta vajoo,
ja sadon raa'at kädet lyövät lamaan.
Pian »taivaan valtakunta» vain on taru,
ei tuohon enää kohta kukaan usko;
maailma tykkänään on harmaa, karu; --
sen yllä riutuu sadun ilta-rusko
ja sammuu pois, -- mut miss' on rakkaus sitten?
Ei sekään ole mailla elävitten!

_Kohottaa kuppinsa ilmaan._

Se aikans eli, antaa mennä tuon; -- --
teevettä Amor vainaan muistoks juon!

_Tyhjentää kuppinsa; liikehtimistä seurassa, joka osoittaa voimakasta
paheksumista._

NEITI SKÄRE.

Hän vasta hupsuttelee vertauksillaan!

NAISET.

Aatelkaa, että rakkaus kuollut ois --!

STRÅMAN.

Ikäänkuin tässä ei jo nähdä vois
sen teetä nauttimassa kukkeimmillaan.
On tässä leski surupuvussaan --

NEITI SKÄRE.

Aviopari --

STYVER.

            Joka liitostaan
on monta rakkauden heelmää niittänyt.

GULDSTAD.

Ja sitten nuoret, jotka yhteen liittänyt
on elo, -- lemmen kevyt ratsuväki.

STRÅMAN.

Vanhemmat ensin, joiden liitto näki
jo tyynet sekä myrskyt --

NEITI SKÄRE

_keskeyttää._

                           Sitten untuvan
hentoinen nuoruus, -- eilen liittohon --

STRÅMAN.

Syys, talvi, kevät, kesä tässä on;
sen luulisi jo ihan kouraan tuntuvan,
sen silmä näkee, korva tarkkaan kuulee --

FALK.

Ja sitten?

NEITI SKÄRE.

          Rakkauden mies kuolleeks luulee!

FALK.

Te ootte ymmärtäneet minut väärin.
En väittänyt ees moista ole ma.
Mut muistakaa, ett'ei voi mielinmäärin
todistaa tulta aina sauhulla.
Ma hyvin tiedän, että avioita
on solmittu, ja lisättykin perhettä;
on rukkasia, kukkasia, erhettä,
mitenkä voisin koskaan kieltää noita?
Ruusuiset kirjeliput kyllä liitelee,
ne sulkee kyyhkyspari, joka -- riitelee,
on täynnä lempiviä kadut, turut,
syö kihla-vieraat makoisimmat murut,
on tapa tainnut säätää eri lait,
joihinka »lempiväiset» taipuu kait; -- --
mut onhan meillä myöskin majureita,
me omistamme suuren asevaraston,
on meillä rumpuja ja paineteita,
mut vaieta niist' ehkä sentään parast' on!
Meill' on siis miekkoisia miekkavöitä,
mut onko silti urhokkaita töitä?
Vaikk' oisi leiri asestettu, ankarin, --
niin onko silti aina mieltä sankarin?

STRÅMAN.

Kaikessa kohtuus; myönnän tosiaan,
ett' on kai joskus ihan liikaa luvattu,
kun aivan ainoaksi laatuaan
on nuorten leimuava lempi kuvattu.
Rakentaa ainiaaks ei sille saata;
ei, avio voi meille vasta taata
sen kallion, min pohja kaikki kesti,
min varassa se seisoo ikuisesti.

NEITI SKÄRE.

Ma tästä olen aivan toista mieltä.
Todistus parhain löytynee kai sieltä,
miss' ilman pakkoa voi liitto vapaa
vuoskaudet kestää; sitä harvoin tapaa.

ANNA

_lämpimästi._

Ei, -- liitto, mi on raikas, nuorekas,
se rikas on ja kaikkivaltias.

LIND

_miettiväisesti._

Kenties on siinä tuoksu aattehen,
kuin vuokossa, vain alla hankien.

FALK

_puhjeten äkkiä puhumaan._

Langennut Adam! Kotikaipuu vakaa
sinulle Edenin soi aidan takaa!

LIND.

Sa hourit!

ROUVA HALM

_loukkaantuneena_ FALKILLE, _seisomaan nousten._

             Osoita ei ystävyyttä
se, että riitaa jälleen haastatte;
epäillä Lindin onnea miks syyttä --

MUUTAMAT NAISET.

Se varma on!

TOISET.

            Muut sit' ei epäile.

ROUVA HALM.

Ei käynyt Anna tosin keittokoulua,
mut taidot nuo hän oppii ennen joulua.

NEITI SKÄRE.

Hameensa itse ompelee hän häihin.

MUUAN TÄTI

_taputtaa_ ANNAN _päätä._

Ja viisastuu ja varttuu hommiin näihin.

FALK

_nauraa ääneen._

Oi älyn-irvikuva, suulla haastat
sa ystäväin, ja hullun-hypyin raastat
hengiltä miehen! Etsikö hän järkeä?
Oliko keittotaito hälle tärkeä?
Hakemaan riemumielin saapui hän
raikkainta ruusunkukkaa puistostanne.
Te kasvatitte sen; -- ja hedelmän
hän löysi --!

NEITI SKÄRE

_loukkaantuneena._

             Puhutteko pilkallanne?

FALK.

On ruusun marja hyvä hedelmä
keitossa, -- mut ei kevätlempenä!

ROUVA HALM.

Hakea turhaan tanssikeijukaista
saa täältä; tääll' ei ole moista naista.

FALK.

Keikaillen kaikki tahtoo puhua
talousaatteestansa toimekkaasta;
se versonut on siitä valheesta,
mi köynnöskasvin lailla kohoo maasta
Kiitoksein »tanssikeijulle» ma lupaan,
hän syntynyt on suloon, kauneuteen --
ah, tanssisaliin kultarihmoineen
käy lumo, mut ei imettäjän tupaan.

ROUVA HALM

_katkeruutensa tukahuttaen._

Puheenne ymmärrän ma tässä kohdin.
Mies kihlaantunut hylkää maailman;
*on siinä* ydin koko asian;
sen kokemuksestani väittää tohdin.

FALK.

Tietysti; -- tyttäret kun siskon naittanut --

ROUVA HALM.

Ja onnekkaasti!

FALK

_korostaen._

               Liekkö varmaa ihan?

GULDSTAD.

Mitenkä!

NEITI SKÄRE.

        Falk!

LIND.

              Sa peitses ootko taittanut
vuoks kiistan!

FALK

_puhjeten puhumaan._

              Kiistan, niin, ja riidan, vihan!

STYVER.

Sa maallikko, et tuntija ees alan!

FALK.

Niin olkoon; mutta vannonut oon valan
taistella henkeen veriin tästä alkain;
ma valheen juuret tallaan alle jalkain,
sen valheen, jolle hoivan hellän soitte,
min totuutena ylvääst esiin toitte!

STYVER.

Vastustan, ellet todistaa sa voi,
siis seikkaan palatkaamme --

NEITI SKÄRE.

                            Tuki suusi!

FALK.

Se siis on *lemmen* lähde raikas, uusi,
mi lesken murheesta nyt tarinoi, --
se, jok' ei muinen tiennyt, mitä polo
valitus on ja synkkä yksinolo!
Se siis on *lemmen* virta voittoisa,
mi vyöryy valtimoissa puolisoiden,
se, joka voimakkaana, uljaana
tapoja muinen uhmas, hupsuja
viisaita pilkkas, nauroi ilkamoiden!
Se siis on *lemmen* kauneuden-palo,
mi kihlauksen kauan kestää suo!
Se siis on sama runon liekki jalo,
mi laulunhengen konttoriinkin luo!
Se siis on *lemmen* onni, joka säikkyy
myrskyistä matkaa yli merien,
mi *vaatii* uhria, vaikk' aina väikkyy
se kauneimpana -- *itsens'* uhraten! --
Oi ei, Te valheen vaalijat ja isät,
seikoille suokaa nimet *oikeat*;
sanokaa, että lesket *kaipaavat*,
on liikaa väärät kaunisteet ja lisät!

STRÅMAN.

Tää häpeemättömyys on suunnaton!
Sanassa jokaisessa pilkkaa on!

_Astuu aivan_ FALKIN _nokan eteen._

Vuoks isäin uskon vastaan uutta tietoa
ma tahdon syöstä, miekan vyöllein kietoa!

FALK.

Käyn taiston juhlaan niinkuin pitoihin.

STRÅMAN.

Käyn sinne, missä sodan lieskat nuoleksi --!

_Lähestyy yhä._

Avio pyhä on kuin pappikin --

STYVER

FALKIN _toisella puolen._

Ja kihlatut --

FALK.

               Laill' lukkarin vain puoleksi.

STRÅMAN.

Katselkaa näitä lapsia; -- ne veisaa
jo voitonvirttä mulle! Tehdä ei saa
noin -- kuinka on se lainkaan mahdollista -- --;
totuuden sana vaatii taipumista; --
vain mielettömän korvat lie noin kovat.
Nää lapset lemmen hedelmiä ovat -- -- --!

_Keskeyttää hämmentyneenä._

Se tahtoo sanoa -- ei, tietenkin --!

NEITI SKÄRE

_leyhyttelee ilmaa nenäliinallaan._

Tuo puhe hämärä on jonkun verran.

FALK.

Ei tuota todistaa vois selvemmin;
on hyvä, että kuulla saa tuon kerran.
Ilmeinen avio- ja lemmenlasten
on ero meillä; -- viisasta on tuo;
nää kypsyneet on, raakoja on nuo,
nuo villikukkia, nää vartavasten
tarhassa nousseet. Lempemme on järkeä;
sen intohimo ei saa mitään särkeä.
On lempi meillä erikoinen ala;
jäsenet lipun ääreen sitoo vala;
on sääty avio- ja sulhasmiesten se, --
he virkaan pyrkivät, ja suuta piesten se
käy; yhteishenki huolen pitää vuorosta.
Ei muusta puutetta kuin laulukuorosta --

GULDSTAD.

Ja lehdestä!

FALK.

            Niin! Lehti myöskin mukaan!
Se oli hyvä aate; lehtensähän
on saaneet metsämiehet, lapset, naiset.
Ma toivon, ettei hintaan katso kukaan.
Me painatamme julkisesti *tähän*
jokaisen liiton, kaikki kihlajaiset;
me kurkistamme joka kirjeeseen,
min Vilho kyhäs Laura kullalleen;
sijasta muiden sanomien murhien,
mellakkain, tulenvaurioiden turhien,
puretut kihlaukset julkaistaan;
on *tiedot*, mistä hintaan huokeimpaan
lunastaa vanhat sormukset voi käytäntöön;
on kaksoisista, kolmosista selko, --
jos pari vihitään, niin turha pelko
on, ettei liitto kutsua sais näytäntöön; --
ja rukkaset jos joku saa, niin se
uutisten muiden joukkoon pannaan heti
suunnilleen näin: »Taas lemmen perkele
uhrikseen täältä nuoren sielun veti!»
Se lehti kannattaa; kun aika koittaa
jolloinka tilaajia täytyy voittaa,
hyvillä syöteillä ma heitä houkutan; --
ma jonkun vanhanpojan pahoin loukutan.
On lehti liitolle kuin kukan terälehti;
se sille on kuin kaalille on kerälehti --

GULDSTAD.

Sanomain nimi?

FALK.

              »Norjan Lemmen Erälehti!»

STYVER

_lähestyy._

Et tosissasi moista aikone?
Maineesi täysin turmelisi se!

FALK.

Tosissain aivan. Väitettyhän on,
ett' elättää ei lempi miestä saata;
tuon väitteen todistan ma kumohon;
mun muut' ei tarvitse kuin syödä, maata;
voin neiti Skären apuun täysin luottaa,
hän antanee kai lehteen Stråmanin
»elämäntarun», iloa se tuottaa --

STRÅMAN

_kauhulla._

Hallitkoon Herra! Tokko käsitin?
Eloni taru? Oonko tarumainen?

NEITI SKÄRE.

Niin sanonut en!

STYVER.

                Erehdys tuon kaltainen --

STRÅMAN.

Ma loukannutko tapoja! On valtainen
se valhe! Ain' oon ollut sovinnainen.

FALK.

No niin.

_Lyö_ STYVERIÄ _olalle._

        On tässä veli, jok' ei horju.
Hän runojensa painatust' ei torju.

STYVER

_katsahdettuaan kauhistuneena rovastiin._

Sa ootko hupsu! Sano, kuka näki --!
Runoista syytät -- --

NEITI SKÄRE.

                     Tuo on liikaa jo --!

FALK.

Niin kertoo sentään virastonne väki.

STYVER

_suunnattoman vihan vallassa._

Ei mitään kerro koskaan virasto!

FALK.

Niin, petä *sinäkin*; yks mulla on
toveri, jok' ei ole uskoton.
»Sydämen sadun» Lind kai sepittää,
min lemmen tuhois merten myrskysää,
maanmiehensä hän lemmelleen on uhrannut, --
ei tunteitaan hän ole millään tuhrannut!

ROUVA HALM.

Tää, herra Falk, on kaikille jo sietämätöntä.
Me emme saman katon alle sovi; --
ma pyydän, muuttakaa, on auki ovi --

FALK

_kumartaen, rouva Halmin ja vieraiden mennessä sisään._

Varroinkin tätä, ollut ei se tietämätöntä.

STRÅMAN.

En koskaan taukoa ma tästä taistosta;
Te loukkasitte Marjaa, minua
ja lapsiain, Metasta Aaneen asti; -- --
aatteiden kukko, -- kiekaiskaa nyt kaikuvasti --

_Lähtee sisälle vaimon ja lapsien kera._

FALK.

Ja saarnatkaa Te, apostoli, raikuvasti
lemmestä, jonka kielsitte Te vaistosta,
ennenkuin kolmasti ees kiekui kukko!

NEITI SKÄRE

_pahoinvointia tuntien._

Aukaise, Styver, korsettini lukko; --
mua seuraa, -- tätä tietä -- kiiruhda!

STYVER

FALKILLE, _poistuessaan käsikoukussa_ NEITI SKÄREN _kanssa._

En enää tunne sua!

LIND.

                   En myöskään ma.

FALK

_totisena._

Sinäkään et!

LIND.

            En!

FALK.

               Enin kaipaan sinua -- --

LIND.

Ei auta, Anna hallitsee nyt minua.

_Menee sisälle;_ SVANHILD _on jäänyt seisomaan parvekkeen portaille._

FALK.

Kas niin; on väljää nyt, he kaikki meni, --
puhdasta tehnyt oon!

SVANHILD.

                    Falk, sana vaan!

FALK

_osoittaa kohteliaasti rakennusta kohti._

Äitinne läksi juuri, seurassaan
tädit ja tutut; -- sinne, neitiseni.

SVANHILD

_lähestyy._

Mua heihin yhdistä ei ykskään sauma;
mun kauttani ei lisäänny tuo lauma.

FALK.

Siis ette?

SVANHILD.

         Valhetta jos käytte vastaan,
oon Teidän toverinne ainoastaan.

FALK.

Te, Svanhild; Te --

SVANHILD.

                    Mi eilen vielä, no --?
Päivässä mieskin muuttua myös taitaa?
Teist' onneni ol' raidan kohtalo --

FALK.

Eilistä häpeän ma rannan raitaa!
Ol' lasten leikkiä se tosiaan;
Te herätitte minut toimintaan; --
se on se kirkko, missä puhtahana
soi totuutemme voimallinen sana.
Ei *kukkuloilta* katsella nyt sovi
telmettä taiston alas laaksoihin; --
ei, kauneutta kantakoon nyt povi
kuin ristin kuvaa kilpi ritarin, --
laajalti katsokoon mies taiston yli,
vaikk' aukee hänelle sen suuri syli, --
auringon nähköön usmien hän takaa,
*tää* olkoon elontehtävänsä vakaa!

SVANHILD.

Sen teette, kun vain ootte vapaana,
ja yksin.

FALK.

           Onko silloin toiminnassa,
*mi* tärkeint' on? En enää elä ma
yksiksein mielikuvain taivahassa.
Nyt päättyi aika tuparunojen;
ne vasta *elän* alla honkien,
turulla elon välkytän ma peistä; --
ma taikka valhe -- toinen väistyy meistä!

SVANHILD.

Mun siunauksein Teitä seuratkoon!
On Teillä syäntä; väärin tunsin Teidät;
nyt ero ystäviksi tehköön meidät --

FALK.

Kahdelle tilaa nyt ma tehnyt oon!
Te rohkenetteko? nyt eroo emme!
täst' alkain rinnakkain me taistelemme!

SVANHILD.

Rinnakkain?

FALK.

             Hyljänneet on kaikki mun,
ei ystävää, on kaikkein kanssa sota,
vastassain vihan myrkyllisin ota; --
mun kanssain kestättekö taistelun?
Mun tieni tallaava on tapoja,
siell' lamaa jalkaa jäytävimmät niteet; --
*siell'* lippuni, kuin muut, oon nostava,
armaani sormeen solmin kultasiteet!

_Vetää sormuksen sormestaan, ja pitää sitä koholla ilmassa._

SVANHILD

_äärimmäisessä jännityksessä._

Sen tahdotteko?

FALK.

                Nähdä kaikki saa,
ett' ikivoiman lemmelle voi antaa,
mi tahratonna, loistavana kantaa
sen pitkin arkitietä avaraa.
Ma eilen näytin aatteen valkean,
se vuorilla kuin vainon tuli paloi; --
värjyitte, pelkoa se Teihin valoi;
nyt naisen oikeen maalin osoitan!
Sananne pidätte; on auki syli
pohjattomuuden, -- hypätkää nyt yli!

SVANHILD

_tuskin kuuluvasti._

Jos suistumme --!

FALK

_riemuiten._

                   Nuo silmät loistollaan
julistaa, että meidän täytyy voittaa!

SVANHILD.

Siis ota minut aivan kokonaan!
*Nyt* puhkee lehdet, kevähäni koittaa!

_Heittäytyy reippaasti hänen syliinsä esiripun laskeutuessa._



KOLMAS NÄYTÖS.


_Ilta ja kirkas kuutamo. Värillisiä lyhtyjä palaa ylt'ympäri puissa.
Taka-alalla pöytiä, joille on katettu viinipulloja, laseja, leivoksia
y. m. Sisältä rakennuksesta, jonka kaikki ikkunat ovat valaistut, kuuluu
hillittyä pianonsoittoa ja laulua seuraavien kohtausten aikana._
SVANHILD _seisoo lähellä parveketta._ FALK _tulee oikealta kädessään
muutamia kirjoja sekä kainalossaan salkku._ PALVELIJA _seuraa häntä
kantaen matka-arkkua ja -laukkua._

FALK.

Siis tässä loput?

PALVELIJA.

                 Pieni laukku vain
ja päällysnuttu viel' on huostassain;
ne kohta noudan.

FALK.

                  Hyvä; nutun viskaan
ma taipaleelle lähtiessäin niskaan.
Kas tässä salkku.

PALVELIJA.

                  Se on lukossa.

FALK.

Lukossa on se.

PALVELIJA.

              Hyvä.

FALK.

                   Paikalla
se polta.

PALVELIJA.

         Polta?

FALK.

                Liekkeihin se heitä --

_Hymyillen._

vastaisen laulun siin' on vekseleitä.
Ja kirjat, Sivert, -- lahjoitan ma sulle.

PALVELIJA.

Ei toki; ihan liikaa on se mulle?
Mut noin jos lahjoittaa voi kirjaston,
niin täysin oppinut kai itse on?

FALK.

Ma kaiken tiedän, minkä kirjat tietää --
ja lisää --

PALVELIJA.

            Tutkistella siinä sietää.

FALK.

Kiirehdi; kantajat jo vartoo meitä; --
sa kuorman teossa voit auttaa heitä.

PALVELIJA _poistuu ulos vasemmalle._

FALK

_lähestyy_ SVANHILDIA, _joka käy häntä vastaan._

On meillä, Svanhild, aikaa hetkinen
väikkeessä kesä-yön ja tähtivöiden.
Ne hohtaa lomi puiden lehvien
kuin heelmät halki kaikkeuden öiden.
Oon katkonut ma kahleet orjuuden,
viimeisen kerran ruoska on mua lyönyt;
kuin heimo Jaakopin käyn korpehen,
oon uhrilampaan teurastanut, syönyt.
Sa kehno rotu, luvattua maata
et aavikoiden takaa nähdä saata,
tään ajan ritar-orja uuttera,
vain pyramiidihautaa rakenna, --
kautt' arki-erämaan käyn vapauteen,
mua kutsuu kauas meret väljät, aavat;
mut vainoojat ja valhe siellä saavat
hautansa synkän alla syvän veen!

_Lyhyt äänettömyys;_ FALK _katsoo_ SVANHILDIA _ja tarttuu tämän käteen._

Oot, Svanhild, äänetön!

SVANHILD.

                       Ja iloinen!
Mun istua suo hiljaa unelmoiden.
Sa mulle haasta; umput aatosten
lauluiksi puhkee lailla kukkien
kuin veessä aukee umput ulpukoiden.

FALK.

Ah, totisesti sano vielä kerran
ja järkkymättä, että olet mun!
Oi sano, Svanhild, oi --

SVANHILD

_heittäytyy hänen helmaansa._

                        Ma olen sun!

FALK.

Sa laululintu, lähettämä Herran!

SVANHILD.

Koditon olin alla äidin katon,
omassa sielussainkin yksinäin,
väikkeessä ilon vieras kutsumaton, --
ah, *arvottomaks* siellä aina jäin.
Sa saavuit! Ensi kerran kuulin ma
aatokset omat toisen sanoissa;
kokosit säikeet mielein unelmien!
sa nuori joukoss' elon vanhuksien!
Älyäs terävää ma pakenin,
puoleesi veti päivänpaistehesi
kuin merta lehtiranta viehkehin,
min paasia taas pakoon vyöryy vesi.
Nyt nähnyt olen sielus syvimpään,
nyt yksin sinun olen tykkänään;
puu lehvä-latva yli aallon parmaan,
en pakoon käy, vaan syöksyn syliin armaan!

FALK.

Ma kiitän, että Herra tuskassa
rakkautein kastoi. Mieltäin hetkin toisin
ma tuskin tunsin, liian raskasta
olisi, jos sun menettänyt oisin.
Hänt' ylistän, mi elonkirjahain
lemmellein murheen aateluuden antoi,
retkelle voiton vapaakirjan sain
häneltä, läpi metsäin avarain
mun runoratsuin meidät kotiin kantoi!

SVANHILD

_osoittaa rakennusta kohti._

Iloitsee tuolla kaikki juhla-innoin,
*siell'* lamput heille loistaa, naurusuin
*siell'* laulaa, haastaa kaikki riemurinnoin.
Ohitsekulkijoista näyttää kuin
ilossa tuossa -- kasvais onnen kukka.

_Sääliväisesti._

Maailman onnenlapsi, -- siskorukka!

FALK.

Sa sanot rukka?

SVANHILD.

                 Eikö aarteestansa
hän osalliseks tehnyt sukuansa,
sai sielun-kullan häitä kaikki kansa,
takaisin hän sit' ei saa kokonansa?
Ei kukaan *kaikkea* voi hälle taata,
ei kellekään hän *täysin* elää saata.
Oon rikkaampi kuin hän on milloinkaan;
yks ainut mulla vain on päällä maan.
Kun voitonlipuin saavuit sydämeeni,
se tyhjä oli, mutta laululla
sen täytit, tunkeuduit aatokseeni,
toit kaikkialle kevään tuoksua.
Ylistys olkoon Luojan kaikkivoivan,
ett' olin yksin, kunnes löysin sun, --
ett' olin kuollut, kuulin kellon soivan,
mi täältä valkeuteen johti mun.

FALK.

Me kaksi, joill' ei ole ystävätä,
rikkaita oomme; meillä onni on,
me, jotka katselemme juhlaa tätä
vain ulkoa kuin orvot ilohon;
palakoot lamput, sulosävel soikoon,
sisällä nuori kansa karkeloikoon; --
luo, Svanhild, silmäs, -- tähtitarhoihin; --
tuhannet lamput loistaa *sielläkin* --

SVANHILD.

Oi kuule, armas, -- sävel illan soi,
lehvissä lehmusten se huminoi --

FALK.

Ah, meille tähdet korkeuden palaa --

SVANHILD.

Vain meille sävelin soi laakso salaa!

FALK.

Kuin kadotettu laps oon Jumalan;
hänestä luovuin, olin maailman.
Mua kotiin kutsui silloin Isä parhain;
kun saavun, syttyy tulet tähtitarhain,
hän löydetylle pidot valmistaa,
laps lahjat parhaimmat nyt hältä saa.
Ma vannon valan, että tästä asti
vain valon leirin vuoksi taistelen.
Runoilee elämämme voittoisasti
rakkauden korkeen veisun iäisen.

SVANHILD.

Helposti voittaa pari sotivainen,
kun mies on *mies* --

FALK.

                    Ja nainen täysin *nainen*; --
voi kaatua ei kaksi sellaista!

SVANHILD.

Murhetta vastaan tahdon taistoon päästä;

_Näyttää_ FALKIN _sormusta, joka on hänen sormessaan._

nyt heille suoraan kaiken kerron ma!

FALK

_nopeasti._

Ei, Svanhild, nyt, se huomiseksi säästä!
Poimimme onnen ruusuja tään yötä;
ois rikos suorittaa nyt päivätyötä.

_Puutarhamajan ovi avautuu._

Käy piiloon! Illan tään oot minun vaan!
Tuolt' äitis saapuu, häll' on Guldstad myötä!

_He poistuvat puiden lomitse puutarhamajan kohdalla. Rouva_ HALM _ja_
GULDSTAD _tulevat parvekkeelle._

ROUVA HALM.

Hän muuttaa!

GULDSTAD.

            Siltä näyttää tosiaan.

STYVER

_tulee._

Hän muuttaa!

ROUVA HALM.

               Suokoon taivas armossaan
niin ettei kävis!

STYVER.

                 Ikävä tää seikka on.
Ma tiedän, kuinka hillitön tuo veikka on.
Hän miehiä ei säästä eikä naisia,
painattaa moneen kertaan armahain
hän joukkoon kaksoisten ja eroovain.
Kuulkaahan: hetkeksi jos suostuvaisia
oisimme rauhaan, tokko häpeätä --

ROUVA HALM.

Siihenkö suostuis hän?

STYVER.

                       Niin luulisin.
Päätellä saattaa syystä kylläkin,
ett' ollessansa mitä suulahin
hän liiaks nauttinut ol' väkevätä.
On seikka, jota vastaan ehkä eittää voi,
mut varjon syytettyyn se sentään heittää voi;
päivällä, jättäessään juhlapöydän,
varmasti asuinhuoneessaan hän näyttäytyi,
ja siellä vimman-villitysti käyttäytyi,
löi rikki -- --

GULDSTAD

_näkee vilaukselta_ FALKIN _ja_ SVANHILDIN, _jotka eroavat_ FALKIN
_poistuessa taka-alaa kohti;_ SVANHILD _jää seisomaan kätköön huvimajan
luo._

                Hiljaa, jäljet oikeet löydän!
Varrotkaa hetki, Falk ei muuta majaa,
ei eroo ainakaan kuin vihamies.

STYVER.

Uskotte siis --?

ROUVA HALM.

                Te pyritte kenties --!

GULDSTAD.

En etemmäksi sopivaisen rajaa;
järjestän jutun kunkin parhaaksi.
Vain hetki kahdenkesken --

ROUVA HALM.

                          Kernaasti!

_Poistuvat yhdessä puutarhaan; seuraavan kohtauksen aikana heidät
nähdään innokkaasti keskustellen kävelevän edestakaisin taka-alalla._

STYVER

_astuu alas puutarhaan, jolloin hän huomaa_ FALKIN _joka seisoo
tähystäen yli vuonon veden._

Nuo runoniekat miehiä on vihan;
me diplomaatteja taas oomme ihan;
ma työskentelen hyväksein --

_Näkee rovastin, joka tulee puutarhamajasta._

                            Kas niin!

STRÅMAN

_parvekkeella._

Hän muuttaa siis!

_Käy Styverin luo._

                 Kun yksiin satuttiin
ma pyydän, menkää, älkää vastaan panko,
pitäkää vaimoni --

STYVER.

                  Ma -- ruustinnanko!

STRÅMAN.

Iloksi seuraa. Meihin maalaisiin
on tapa juurtunut ain' yksiss' olla --

_Rouvan ja lasten näyttäytyessä ovella._

Perässä kohta ovat kartanolla!

ROUVA STRÅMAN.

Miss' olet, Stråman?

STRÅMAN

_hiljaa_ STYVERILLE.

                     Pari lystikästä
sutkausta pulmasta voi päästää tästä!

STYVER

_nousee parvekkeelle._

Lie Teille tuttu virastomme anonta?
On suoraan mestarillinen sen sanonta; --

_Vetää esille taskustaan kirjan._

sen Teille selostan nyt perinjuurin --

_Pakottaa kohteliaasti heidän käymään sisälle saliin, ja seuraa itse
mukana._ FALK _tulee puutarhaan; hän ja_ STRÅMAN _kohtaavat toisensa; he
katsovat hetken toinen toistaan._

STRÅMAN.

No?

FALK.

   No?

STRÅMAN.

      Falk!

FALK.

           Pastori!

STRÅMAN.

                    On toivein suurin,
nyt että myöntyvämpi ootte.

FALK.

                            En,
käyn horjumatta tietäin eellehen --

STRÅMAN.

Jalkainne alle toisten onnen tallaten?

FALK.

Käyn sotaa totuudelle alaa vallaten.

_Hymyillen._

Te muutoin lehteä vain lempiväisten
mietitte?

STRÅMAN.

          Pilaako se olikin?

FALK.

Se tuuma raukee; turvaa sanoihin
en, työllä katkon kahleet valtain jäisten.

STRÅMAN.

Viel' yhden tiedän, vaikka Te mun säästitte,
hänestä suoriutua mahdoton
on mun; Te kopistin mua vastaan päästitte, --
Teilt' aseet sai hän, ja se paha on,
menneitä hupsuntöitä esiin toitte,
joit' ei hän salaa, varma olla voitte
Te siitä, jos vain tohdin kertaakaan
vastustaa heidän vaatimuksiaan.
Miehillä hallituksen suuri valta
on lehdissä, sen kuulin kaikkialta.
Mitätön kirjoitus voi minut kaataa,
jos painetaan se suureen lehtehen,
Simsonin voimin sanomat nuo raataa,
puhdasta tehden, väijyin, iskien,
vuosneljännesten päästä ihan huolella --

FALK

_myönnytellen._

Tarunne lienee hiukan -- häpeen puolella -- --

STRÅMAN

_nolostuen_.

On monta palstaa noilla sanomilla;
mun *uhraavat* he koston alttarilla.

FALK

_leikillisesti._

Ei, *rangaistuksen*, -- hyvin ansaitun.
Käy halki elon vallat, jotka kostaa;
ajoissa valmistaudu iskuhun, --
ei kenkään vapaaks itseään voi ostaa.
Aatetta loukannut jos lienee kukaan,
niin saapuu sanomat, sen vartija,
saa silloin kukin ansionsa mukaan.

STRÅMAN.

En koskaan ole tehnyt liittoa,
mi Teidän aatteeseenne minut nitoo.
Oon perheenisä, olen nainut mies, --
kakstoista mull' on lasta, Herra ties; --
alati päivätyöni mua sitoo,
on mulla kappeleita, pappila,
laumoittain henkisiä lampaita, --
keriä täytyy, vartioida noita;
pui riihtä, kynnä, pengo tunkioita; --
tallissa, läävässä mua aina kaivataan; --
miks turhaan *aatteella* mua vielä vaivataan?

FALK.

Pian matkustakaa täältä talveks kotiin;
kylmältä turvekaton alla säilyy.
Uus päivä yli nuoren Norjan päilyy;
sen uljaat pojat valmiina on sotiin,
tuulessa aamun lippumme nyt häilyy.

STRÅMAN.

Ja, nuori mies, jos lähden kotihin
perheeni kera, sekä niidenkin,
jotk' eilen valtakuntain muodostivat, --
niin eikö tänään paljon toisin lie?
Mun köyhempänä kohtaa paluutie --

FALKIN _tahtoessa vastata._

Varrotkaa, kuulkaa, säästää voitte ivat.

_Käy lähemmäksi._

Nuor' olin muinoin kerran minäkin,
uljaana iskin ketään pelkäämättä.
Vuoskaudet leivän vuoksi taistelin;
se henkeä ei karkaise, vaan kättä.
Hiljaisen kodin tunturin sain takaa,
maanpiirini ol' papintoimi vakaa. --
Kotini --! Tiedättekö mikä se on?

FALK

_lyhyesti._

En koskaan sitä tiennyt.

STRÅMAN.

                           Uskon sen.
Se koti on, miss' sijaa viidelle on,
vaikk' ahtaaks käy se kahden vihallen.
On koti siellä, missä aatoksesi
vapaina leikkivät kuin lapsoset,
ei turhaan haasta siellä sydämesi,
vastaasi soi kuin henkes sävelet.
Se koti on, miss' saat sa hapset harmaat,
mut kukaan nää ei, että vanhenet,
ah, siellä himmenevät muistot armaat
kuin metsän taakse harjut kotoiset.

FALK

_väkinäisellä ivalla._

Te lämpenette --

STRÅMAN.

                   Siitä, mikä muuttuu
pilkaksi Teille! siinä ero on.
Runsaasti saitte, mitä multa puuttuu;
ma voitin taas, miss' saitte tappion.
Pilvistä katsottuna moni sana
totuuden ehkä näyttää valheelta;
Te lennätte, ma pysyn alempana, --
on toinen kotka --

FALK.

                  Toinen taasen kana.

STRÅMAN.

Niin olkoon, ivatkaa vain minua.
Oon kana; -- mutta poikue on mulla
siipeini alla, liian liki tulla
ei sitä saa! Ma rohkeasti lyön,
jos omiani uhkaa mikään vaara.
Tuhmaksi katsotte Te moisen työn,
hullumpi viel' ehk' asian on haara,
ma ehkä mielestänne ahnas oon; --
mut itsekukin tästä vastatkoon!

_Tarttuu_ FALKIN _käsivarteen ja jatkaa hillitysti, mutta yhä kasvavalla
voimalla._

Oon ahnas, tuhma, tylsä. Ahnas lienen
vuoks niiden, jotka Herra mulle soi,
ma tuhmenin vuoks tilan ahtaan, pienen,
tylsäksi yksinäisyys minut loi.
Kuitenkin, nuoruuteni pursi kun
vajosi ikimainingeiden taaksi,
niin palkaks päästä pitkän taistelun
toi mulle voitonviestin toinen haaksi.
Sijasta sulkain, jotka särki lento,
sijasta unten, tiellä raukeevain,
helmaani saapui Herran ihme hento,
ylistäin otin, minkä Hältä sain.
Vuoks *niiden* sodin, kuljin kautta harhain,
vuoks *niiden* pyhää sanaa julistin; --
mun lapsilaumani, mun yrttitarhain; --
sen myrkytitte sanoin saastaisin!
Te todistitte taitehikkaasti,
ett' onneni ol' hourun uskoa,
ett' oli naurettavaa, mikä rikkaasti
eloni täytti; -- rauhain vaadin ma
takaisin kokonaan, ei murut riitä --

FALK.

Te onnestanne vastuuseen mua vaaditte?

STRÅMAN.

Epäilyn kiven tielleni Te laaditte,
Te yksin vain sen voitte poistaa siitä.
Väliltä minun sekä omieni
luomanne esteet ottakaa taas pois --

FALK.

Ikäänkuin valheen liimaa mulla ois,
mill' ehjäks liittää onni, joka meni?

STRÅMAN.

Ma uskon, että rakentamaan riittää
sanoilla särjettyä uskoa
taas sanat; siteen uupuvan voi liittää
todistamalla toisin; -- -- totuutta
vain haastakaa, -- voin silloin voiton niittää --

FALK

_ylväästi._

Ei onnen vaski kulje kultana.

STRÅMAN

_katsoo kiinteästi häneen._

Lausunto muuan ehkä mieleen painuu,
totuuden-jänön jälkiä mi vainuu:

_Sormeaan kohottaen._

Käy halki elon vallat, jotka kostaa;
ei kenkään vapaaks itseään voi ostaa!

_Menee rakennusta kohti._

STYVER

_tulee ulos silmälasit nokallaan ja avoin kirja kädessään._

Rovasti, rientäkää kuin tuulispää!
Käy itku --

LAPSET

_ovella._

           Isä!

STYVER.

               Rouva odottaa!

STRÅMAN _menee sisään rakennukseen._

STYVER.

Syyt naista tuot' ei vakuutetuks saa.

_Pistää kirjan ja lasit taskuunsa sekä lähestyy._

Falk!

FALK.

     No!

STYVER.

        Kait sulanut on mieles jää?

FALK.

Miks niin?

STYVER.

          Tuot' älä enää koskaan toista;
huomannet, ettei puolustaa voi moista,
kun mies ei vaieta voi salaisista
tiedoista; -- niiss' ei mitään kertomista.

FALK.

Ei, kuullut oon, *se* ett' on vaarallista.

STYVER.

Niin on!

FALK.

        Mut suhteissa vain suurten miesten.

STYVER

_innokkaasti._

Voi kaikki vaaraan saattaa suuta piesten.
Ymmärrät, että menestystäin haittaa,
jos luulee esimies, ett' työssä on
vierelläin runohepo, joka laittaa
hirnahtain silloin tällöin laulelon.
Sa tiedät, että runoratsun kuosia
»virastot» eivät taida oikein suosia.
Pahinta on, jos huhu siivet saa,
ens käskyä ett' en voi noudattaa,
tärkeitä asioitt' en pitää salassa.

FALK.

Se rangaistaan kuin hairaus virkavalassa?

STYVER

_salaperäisesti._

Se miehen julkisen voi paikastaan
pakoittaa milloin hyvään luopumaan.
Miehiltä valtion tie menee tukkoon,
elleivät suutansa he laita lukkoon.

FALK.

Tyranniutta kopistut' on sitoa
suu tukkoon, jos hän suosii -- puheenpitoa.

STYVER

_kohauttaa olkapäitään._

On noudatettava sit' aina lakina.
Ja sitäpaitsi nykyhetkenä,
kun palkkain tarkistus on tekeillä,
on heitettävä koko hupsu pakina
työ-ajan luonnosta ja käytöstä.
Siks sulta pyydän: sanaakaan ei niistä,
etteivät --

FALK.

           Salkkua he sulta riistä?

STYVER.

»Kopiokirjaa», joka salat sitoo,
kuin rintasolki oikeastaan nitoo
viraston, ryntähät sen panssaroi;
paljastus harmia vain tuottaa voi.

FALK.

Kuitenkin toivoit, että oisin taipunut
puhumaan pulpettisi aarteista.

STYVER.

En luullut, että rovasti ois vaipunut
niin syvään liejuun, joka onnensa
on löytänyt, joll' lapset, vaimo on,
eloa uhmaa avull' lompakon?
Jos *hän* on käynyt moiseks porvariksi,
niin kuink' ei *kopistitkin* muuttuis siksi,
ma, jok' en vielä noussut virassain,
vaikk' armas on, oon kohta naima-aikeissa,
ja perhe kasvaa oloissakin vaikeissa,
niin, ynnä muu!

_Kiivaammin._

                Jos oisin rikas vain,
niin sotisopaan heti puettuna
jokainen hetkeni sois taisteluna.
Ja laillasi jos yksinäinen oisin,
niin arkilumen läpi tien ma loisin
aatteiden kukkuloille, usko pois!

FALK.

Pelasta itses!

STYVER.

          Ma?

FALK.

              Jo aika ois!
Sa luovu huuhkain viisauden-sadosta:
voi vapaus perhon tehdä kaalimadosta!

STYVER

_peräytyy askelen._

Ma hänet jättäisinkö --?

FALK.

                          Paikalla; --
jos pois on helmi, mitä kuoresta?

STYVER.

Tuot' ehdottaa voit keltanokalle,
mut lakimiehelle ei sovi se!
En huoli, mitä kihlauksesta määrää
säädökset, olkoon oikeaa tai väärää, --
suhdetta moista etsii niistä turhaan,
ei sisälly se »rikoslakiin», »murhaan»;
jos täten seikkaa kävis pohtimaan,
ei rikos lakia se vastaan oisi --

FALK.

Itsekkin huomaat!

STYVER

_tiukasti._

                 Mutta kuitenkaan, --
ei moinen kysymykseen tulla voisi.
*Hän* jakoi taakkain, kesti riemut, nuhteen;
ei suuria hän vaadi elon suhteen,
oon tyytyväinen, tunnen kuuluvani
kotiini, ahkera oon toimessani.
Liidelkööt toiset kera joutsenten,
voi vähemmätkin tulla toimehen.
Tais salaneuvos Goethe kerran sanoa
yön Linnunradan maidon-hohteesta,
se ettei sammuttaa voi onnen-janoa,
ett' tuoda voita sielt' on vaikea --

FALK.

Vaikk' kirnuisitkin onnenvoita, paina
mieleesi, että henki työssäs on; --
mies ajan, yhteiskunnan olkohon,
mut yhteistyön hän aateloikoon aina.
Tietysti kauneutt' on pienempää;
mut taito vain on *nähdä*, *ymmärtää*.
Ei jokaisella ole, joka muovaa
savea, *silti* aina voimaa luovaa.

STYVER.

Rauhassa täytyy kunkin saada kulkea;
sinulta emme tahdo tietä sulkea,
me maassa; ilmassa sun laulus helää.
Meidätkin kaipuu *sinne* kerran vei;
mut työtä aika vaatii, virttä ei, --
mi kuolee sikäli kuin miesi elää.
Suur oikeudenkäynti nuoruus on,
ja hyödyttömin myös ja siksi jää se; --
sovinto tee, et mistään vahingon
saa korvausta, et koskaan voittoon pääse.

FALK

_reippaasti ja toivehikkaasti, heittäen silmäyksen huvimajaan._

Vaikk' kaikki kääntäisivät siitä huomion, --
nään armahduksen sentään takaa tuomion!
Ma tiedän, että kaksi elää voi
hehkussa innon, jonka usko loi;
sa saarnaat ajan sanomata katalaa:
ett' ihanne ois muka jotain matalaa!

STYVER.

*Ens sijan* sille suon; jo ohi on
sen kukoistus -- se kypsyy satohon.

_Sisällä rakennuksessa soittaa ja laulaa_ NEITI SKÄRE: _»Ach, du lieber
Augustin»._ STYVER _vaikenee ja kuuntelee hiljaisen liikutuksen
vallassa._

Taas kutsuu hän mua samoin sävelin,
ne silloin soi, kun hänet kohtasin.

_Asettaa kätensä_ FALKIN _käsivarteen ja katselee häntä syvästi
silmiin._

Ja joka kerran, kun tuo sävel raikuu,
niin soittimesta armahani kaikuu
kuin ensi lemmen soinnut riemuineen.
Ja lempemme kun vihdoin sammuu, haihtuu,
ja uskolliseen ystävyyteen vaihtuu,
luo laulu sillan *aikaan menneeseen*.
Ääressä pöydän vaikka selkäin köyrtyisi,
taistossa nälkää vastaan mielein nöyrtyisi,
niin riemurinnoin riennän kotihin,
soi *siellä* menneisyys taas sävelin.
Jos *siellä* meidän on pien' iltahetki, --
niin vahingotta päättyi multa retki!

_Menee sisälle rakennukseen._ FALK _kääntyy huvimajaa kohti._ SVANHILD
_astuu esiin; hän on kalpea ja liikutuksen vallassa. He katsovat hetken
äänettöminä toisiinsa ja heittäytyvät kiihkeästi toinen toisensa
syliin._

FALK.

Oi, Svanhild, uskolliset olkaamme!
Sa elon kirkkomaalla kukka raikas, --
on *muista eroova* sun kevätaikas!
Heill' lempiväiset löyhkää ruumiille,
käy kalmanhaju, missä kaksi käy,
se leyhyy suusta, joka vastaas hymyy,
sieluissa hauta valheen, mi ei näy,
teoissa, työssä kuolon velttous lymyy.
Se heist' on *elämää*! Oi, taivainen,
tää arvoistako satain menojen?
Ja moiseen lapsilaumat kasvattaa,
heit' tuntemaan vain pyhää, oikeaa,
rasvoittaa heitä uskoon, vakaumukseen, --
valmiiksi suureen sielunteurastukseen!

SVANHILD.

Matkustakaamme!

FALK.

                 Minne matkustaa?
Maailma eikö samanlainen liene
muuallakin, tiet eikö samaan viene
valheeseen, joka toden muodot saa?
Jääkäämme, ilveilystä nauttikaamme,
surullis-hupsun pilan nähdä saamme, kaikk'
*uskoo* -- mitä *valhettelee* kukin!
Lind, Styver, Stråman lemmen joulupukin
turkeissa, usko vahva huulillansa,
syämessä valhe, -- sitä tarjoo maamme, --
ja kunnon mies on kukin pohjaltansa!
Itselleen, muille totta ei he haasta;
rauhassa rehoittaa saa moinen saasta; --
säilyttää kukaan heist' ei tainnut nahkaa,
mut Kroisoksia ovat sittenkin;
*itsensä* karkoitti he Edenin
kentiltä rikkijärveen päätä pahkaa;
mut tiedä ei he siellä istuvansa,
he ovat mielestänsä Herran kansa,
he hymyhuulin kantaa kurjuuttaan;
kun Belzebub käy heidän joukossaan
mylväisten näyttäin pukinsorkan, sarven, --
käy silloin kuiske kautta miesten parven:
pää paljaaksi, luo silmäs Jumalaan!

SVANHILD

_lyhyen, mietiskelevän äänettömyyden perästä._

Kummasti käsi hellä johti mun
keväiseen kohtaukseemme, helmaas syöksi.
Eloa, jonka mailla haaveilun
ma elin, nimitän nyt päivätyöksi.
Oi, kuinka pimeässä kuljin harhaan; --
sain *sinut* silloin, -- löysin valon parhaan!

_Katselee_ FALKIA _hiljaisella, hellällä ihmetyksellä._

Mi voima sulla, voimallinen puu,
metsässä, uljas, seisot, tuulen kaatamassa,
siimeessäs lepo sieluun laskeuu --?

FALK.

Sen totuus mulle suo, kun ain' oon raatamassa.

SVANHILD

_katsoo arasti rakennusta kohti._

He saapuivat kuin kaksi kiusaajaa,
edusti sukuaan he loppuun saakka.
Tuo kysyi: kuinka rakkaus kukoistaa,
kun sitä lamaa rikkauden taakka?
Tää kysyi: kuinka rakkaus elää voi,
kun päivä kukin puuttehensa toi.
Hirmuista -- moista totuutena opettaa,
eik' elonpäiviänsä sentään lopettaa!

FALK.

Jos meitä koskis se?

SVANHILD.

                    En tajua?
Ei olosuhteet mitään vaikuta?
Oon sanonut: jos valhetta käyt vastaan,
lyön, kaadun sinun kanssas ainoastaan.
Helpompaa ei kuin käsky raamatun:
ei koti, vanhemmat voi pitää lastaan,
kun armaan vuoks hän alkaa kamppailun.

FALK

_syleilee häntä_.

Niin saavu, talvisää, maa hyyrtein peitä!
*kestämme* myrskyn; kaataa ei voi meitä!

ROUVA HALM _ja_ GULDSTAD _tulevat oikealta taka-alalta._ FALK _ja_
SVANHILD _jäävät samaan asentoon huvimajan luo._

GULDSTAD

_matalalla äänellä._

Kas tuolla!

ROUVA HALM

_yllätettynä._

           He!

GULDSTAD.

              Kait uskonette nyt?

ROUVA HALM.

Tää kummaa on!

GULDSTAD.

                Mun vaistoni sen tiesi,
ett' tätä aina hautonut on miesi!

ROUVA HALM

_itsekseen._

Noin viekkaaks tyttöä en epäillyt!

_Eloisasti_ GULDSTADILLE.

En usko sittenkään --

GULDSTAD.

                      Siis tutkikaamme.

ROUVA HALM.

Nyt hetikö?

GULDSTAD.

           Nyt paikalla ja ponnekkaasti.

ROUVA HALM

_ojentaa hänelle kätensä._

Siis Herran haltuun!

GULDSTAD

_vakavasti._

                     Hält' ehk' avun saamme.

_Astuu alas._

ROUVA HALM

_katselee taakseen poistuessaan._

Mitenkä vain, kun -- eläis lapsein onnekkaasti.

_Menee sisään rakennukseen._

GULDSTAD

_lähestyy_ FALKIA.

On kiire kait?

FALK.

              En puolta tuntia
ma viivy --

GULDSTAD.

           Sitäkään ei tarvita.

SVANHILD

_aikoo poistua._

Hyvästi!

GULDSTAD.

        Varrotkaa!

SVANHILD.

                  Ma?

GULDSTAD.

                        Vastatkaa vain
ensiksi. Toivon kaikki selväks saavain; --
me kolme ihan suoraa kieltä käyttäkäämme.

FALK

_yllätettynä._

Me?

GULDSTAD.

   Mielemme nyt naamiotta näyttäkäämme.

FALK

_hymyään hilliten._

Oon valmis.

GULDSTAD.

            Hyvä; siis mua kuulette.
Puol' vuotta seurustelleet olemme,
loruillen --

FALK.

            Niin.

GULDSTAD.

                  Ja usein kiistellen;
me tuolloin tällöin kallistimme lasia;
ol' johdettavananne suuri asia,
ma olin mies vain arki-olojen.
On sentään niinkuin jokin säie ois
meit' yhdistänyt, joka tuhansia
nuoruutein haihtuneita aattehia
unhosta jälleen esiin tuoda vois.
Mua katsotte; mut hapset harmajat
olivat muinoin ruskeet, tuuheat,
ol' otsa kurtuton, min raskas työ nyt
on hikihelmin ryppyiseksi syönyt.
Kylliksi siitä! olen liikemies --

FALK

_kevyesti ivaten._

Käytännön terve järki, Herra ties.

GULDSTAD.

Te laulaja, mi toiveisiinsa luottaa.

_Asettuu heidän väliinsä._

Se, Falk ja Svanhild, tuloni on syy.
Nyt puhukaamme; hetki lähestyy,
mi onnea tai katumusta tuottaa.

FALK

_jännityksellä._

Puhukaa!

GULDSTAD

_hymyillen_.

         Eilen kerroin alkavaksi
urani runon --

FALK.

              Haaveettoman.

GULDSTAD

_nyökäyttää hitaasti päätään._

                           Niin!

FALK.

Saanemme aiheen kuulla laulelmiin --?

GULDSTAD

_katselee hetkisen_ SVANHILDIA _kääntyen jälleen_ FALKIN _puoleen._

Yhteisen aiheen löysimme me kaksi.

SVANHILD.

Nyt lähden.

GULDSTAD.

            Kuunnelkaa, niin teette teon,
jot' en ma pyytäis muilta ensinkään.
Kokonaan tunnen Teidät; sielunne on
liiaksi rikas teeskentelemään.
Kasvunne näin, näin umpun aukeevan;
rikkaampi Teit' ei ole kukaan nainen; --
olitte mulle kauan tytär vainen,
mut olla voitteko nyt -- morsian.

SVANHILD _vetäytyy arasti poispäin._

FALK

_tarttuu_ GULDSTADIN _käsivarteen._

Jo riittää!

GULDSTAD.

           Tyyntykää; hän haastaa.
Hän valitkoon; -- -- Te myöskin kysykää.

FALK.

Ma -- sanotte?

GULDSTAD

_katselee kiinteästi häneen._

              Nyt perikatoon raastaa
saatamme kolme ihmiselämää.
Nyt teeskentely vähän hyödyttää;
vaikk' ylevyyttä harvoin työssäin hain ma,
niin hiukan tarkkanäköisyyttä sain ma.
Te häntä rakastatte. Riemuiten
ma katsoin kukkaa nuoren rakkauden;
mut ehkä rakkaus, ylen uljas, väkevä,
juur hänen onnettuutensa on näkevä.

FALK

_kuohahtaen._

Te rohkenette!

GULDSTAD

_levollisesti._

               Kokenut oon mies.
Jos hänet voitatte --

FALK

_uhmaten._

                     Niin?

GULDSTAD

_hitaasti ja sanojaan korostaen._

                           Hän kenties
pohjalle tälle *kaiken* luo, mut hukkaan
tään ainoon kortin varassa *se* vajoaa, --
kun elon myrskyssä tuo pohja hajoaa,
kun aika kalman leiman painaa kukkaan.

FALK

_puhjeten puhumaan itsensä unohtaen._

Se mahdotonta on!

GULDSTAD

_katsoo merkitsevästi häneen._

                 Niin aattelin
myös nuorena. Ma muinoin rakastin
erästä; eros tiemme. Sorja muistossa
hän oli; -- muttei eilen tässä puistossa.

FALK.

Eilenkö?

GULDSTAD

_vakavasti hymyillen._

        Eilen. Näitte papin vaimon --

FALK.

*Hän* --?

GULDSTAD.

         Juuri sytytti tuon liekin aimon.
Ma monta vuotta häntä murehdin;
ei ole sielussani unehtuva
tuon nuoren, kauniin naisen pyhä kuva,
min kerran keväässä ma kohtasin.
Nyt käytte samaan uhkapelihin,
Te sytytätte samat liekitkin, --
senvuoksi huudan: Varokaa! -- tuon kaltaiset
raivoisat lieskat ovat väkivaltaiset!

FALK.

Teenhörppijoille julistanut oon
ma uskoin, mi on epäilyistä vapaa --

GULDSTAD

_täyttää ajatuksen._

Sen, että rakkaus aina uhmatkoon
murhetta, tuskaa, ikää, muiden tapaa.
Se ehkä lienee totuus totisin,
mut katsokaamme seikkaa toisinkin.
Selittää *rakkautta* ei kukaan saata;
mi aiheuttaa tuon uskon iloisen,
ett' toinen *toisessa* saa *autuuden*,
tuot' tiedä kukaan ei, mi polkee maata.
Käytännön kysymys on *aviomme*,
samaten *kihlauskin*, ystäväin;
helposti toteen näyttää tilastomme,
tuo että sopii juuri *tälle näin*.
Lempemme tekee vaalin *vaistomaisen*,
ei valitse se *vaimoa*, vaan *naisen*;
hänestä ellei Teille *vaimoa*
oo luotu --?

FALK

_jännityksellä._

            Niin?

GULDSTAD

_kohauttaa olkapäitään._

                  Te ootte hukassa.
Kihlauksen onneen tarvitaan kait muuta
kuin pelkkää rakkautta, ei riitä se,
mies mieleinen myös olkoon perheelle,
ne että on kuin samaa lihaa, luuta.
Ja avio on meri suunnaton,
mi vaatimuksia vain täynnä on,
jotk' eivät edes rakkautta tunne.
Ain' aulis, hellä olkoon puuhailunne,
on kaikki taidot talon hyväks käytettävät,
velvollisuudet, käskyt kaikki täytettävät,
joit', aatellessain neidin läsnä-oloa,
ois minun tässä luetella noloa.

FALK.

Siks --?

GULDSTAD.

         Hyvä neuvo ottakaa nyt varteen,
eloa, lempiviä katsokaa,
he turvautuvat korskaan puheenparteen,
kuin omistais *he* monta miljoonaa.
Päistikkaa vihille käy sitten tie;
he kodin saavat, alkaa onnen kesä;
ens ajat uskon, voiton huumaa lie;
mut vihdoin tilille se heidät vie!
On vararikon tehnyt silloin pesä!
Pois ruusut vaimon poskipäiltä on,
pois kukoistus on sielun aatoksien;
pois miehen voiton huuma, hehkutan
on pätsi lieskojensa leimuvien;
pois, vararikkoon koko pesä nääntyi,
vaikk' kauppahuoneen parhaan tavoin kääntyi
se kaikkein nähtäväksi elohon!

FALK

_puhjeten kiivaasti puhumaan._

Tuo valhett' on!

GULDSTAD

_horjumattomasti._

               Ja totta äsken juuri.
Niin ainakin *Te itse* väititte,
kun taannoin tässä kävi taisto suuri
teeseurueen ja Teidän keskenne.
Kas, vastaan väittää silloin kaikki tiesi,
kuin Tekin nyt; ja sehän selvää on;
on puhe kuolemasta armoton,
kun noutamaan sua saapuu Manan miesi.
Kuulitte, että säveltänyt pappi on
kihloissa ollessansa niinkuin mies; --
ei ihme, että alkoi aika rappion,
kun kahleisiin löi hänet kotiliesi
*Rakastajattareksi* hälle suotu
ol' nainen tuo, mut *vaimoksi* ei luotu.
Ja kopisti, mi virret kauniit viritti?
Hän kihlautui, ja runosuoni hukkui,
se untelosti niinkuin sirkka sintti,
syvimpään uneen runotarkin nukkui
ykstoikkoisessa erämaassa lain.
Näette -- --

_Katselee_ SVANHILDIA.

            Viluttaako?

SVANHILD

_hiljaa_.

                       Tuskin vain.

FALK

_pakoittautuu leikilliseen äänilajiin._

Kun tulokset on kielteisiä aivan,
niin kuinka mielestänne maksaa vaivan
pää-omaa uhkapeliin sijoittaa,
miss' ylimalkaan tappiota saa.
On niinkuin uskoisitte itsenne
luoduksi juuri vararikon tekoon!

GULDSTAD

_katselee häntä, hymyilee ja puistaa päätään._

Nuor', uljas Falk, -- Te suotta ivaatte. --
*Kaks tapaa* korret kantaa kodin kekoon
on. Perustaa sen saattaa mielikuvihin,
ikuisen huuman pitkiin vekseliin,
nuoruuden taukoomattomahan huvihin,
luuvalo kuin ei löisi jäseniin; --
perustaa ruusunpunaposkiin voi sen,
kirkkaisiin silmiin, elinvoimiin nuortuviin,
varmuuteen, että säilyttää voi moisen
kauneuden turvaamatta tekosuortuviin.
Sen perustaa voi suureen mieli-alaan,
kukkaisiin, joit' ei tahraa elämä,
sydämiin, jotka uskoo lemmenvalaan
halk' elon niinkuin ensi hetkenä.
Miks moista sanotaan? Lie nimi tuttu; --
on pelkkää *hölynpölyä* tuo juttu!

FALK.

Te vaarallinen viettelijä vasta, --
miljoonamies ja rikas pohatta,
*mun* omaisuuteni kun paareilla
taas kantoi poies pari sotilasta.

GULDSTAD

_terävästi._

Te tarkoitatte?

FALK.

               Helppo sanoa;
se *vankka* pohja, hyvin tiedämmehän,
kait *raha* on, -- tuo ihmekapine,
mi vanhanpuoleisille leskille
suo pyhimyksen kulta-sädekehän.

GULDSTAD.

Se kait on sentään paljon parempata.
Se arvonantoa lie hiljaista,
mi esineelleen samaa kunniata
suo kuin tuo riemu kuumehoureessa.
Onnesta velvoituksen on se tunne,
sulosta, minkä huolenpito suo,
tahdosta toisen päästä toisen luo,
toivosta kantaa tieltä kivet nuo,
joihinka jalka käy, vaikk' kulkis kunne.
Se käsi hellä, parantava on,
se miehen voima on, mi avun antaa voi,
se tasapaino lienee loputon,
se käsivarsi on, mi kaiken kantaa voi. --
Tään kaiken, Svanhild, voin *ma* onnenmaalin
saavuttamiseks Teille tarjota.

SVANHILD _tekee voimakkaan yrityksen lausuakseen jotakin;_ GULDSTAD
_kohottaa kätensä ja estää hänet siitä._

Aatelkaa tarkoin, Teill' on valta vaalin!
Aatelkaa, ettei tarvis katua.

FALK.

Mist' tiedätte --

GULDSTAD.

                 Sen silmistänne tietää
ja näkee, että häntä lemmitte!
*Hänelle* myöskin sanokaa nyt se.

_Puistaa hänen kättään._

Nyt lähden. Loppua jo leikki sietää.
Vakuuttaa voinetteko minulle,
ett' ootte hänen tukenansa horjumatta
matkalla elon, lohtu tuskassa,
kuin öisin ma, --

_kääntyy_ SVANHILDIN _puoleen._

                 niin minun sitä torjumatta
hyljätkää se, min tahdoin tarjota.
Suurempaan voittoon koskaan päästä vois en;
Te saitte onnen; parempata sois en.

FALKILLE.

On totta, -- äsken puhuitte myös rahasta,
ei yksinomaan ole vain se pahasta.
Oon yksinäinen, perijää ei mulla,
mit' omistan, se yhteiseks saa tulla.
Te ootte poikani, hän tyttäreni,
ma muutan rautatehtaalleni rajalla;
Te kodin perustatte sillä ajalla,
kohtaamme taas, kun umpeen vuosi meni. --
Mun tunnette, nyt itse miettikää,
ei helposti saa ottaa elämää,
asemaa erikoista muihin nähden; --
ja, valita Te saatte, -- Herran tähden!

_Menee sisälle rakennukseen. Äänettömyys._ FALK _ja_ SVANHILD _katsovat
arasti toisiinsa._

FALK.

Oot kalpea.

SVANHILD.

           Ja äänetön sa.

FALK.

                         Niin.

SVANHILD.

Ol' pahin hän.

FALK

_itsekseen._

              Hän löi mun voivuksiin.

SVANHILD.

Hän kovin löi.

FALK.

              Kaikk' iskustansa turtui.

SVANHILD.

Yhdellä kertaa kaikki kaatui, murtui.

_Lähestyy_ FALKIA.

Mitenkä rikkaita me olimmekaan,
kun hyljännyt ol' meidät maailma,
kun aatoksemme myrskyn voimalla
yöss' aaltoin lailla paasien löi sekaan.
Henkemme voiton varmuudesta paloi,
uskoimme sielun ikirakkauteen; hän
saapui maallisine lahjoineen,
ja riisti kaikki, -- epäilystä valoi!

FALK

_hillittömän kiivaasti._

Mielestäs pyyhi tuo! On meillä takeet
valheesta sen, mi muille totta on.

SVANHILD

_puistaa äänettömästi päätään._

Se tähkä, jonka epäilyksen rakeet
löi maahan, virkoa ei elohon.

FALK

_epätoivoon puhjeten._

Me kaksi, Svanhild --

SVANHILD.

                       Turha toivo heitä;
valhetta kylvät, korjaat kyyneleitä.
Sa sanot muut? Sa etkö uskone,
ett' aatelleet on muutkin niinkuin me,
*mies* että salamoita uhmaa kyllä, --
hänt' ettei myrsky koskaan maahan lyö,
hänt' ettei taivaanrannan longat yllä,
ne vaikka raivoais kuin raju-yö?

FALK.

Hajoitti voimiansa kukin muu;
*ma* tahdon rakkauttas, en mitään muuta.
He meluss' elon huutaa täyttä suuta,
sua hiljaa suojaan niinkuin vankka puu.

SVANHILD.

Jos ikivallat perikatoon ohjaa
sun rakkautes, min varass' elo on, --
niin onko sulla *muuta* onnen pohjaa?

FALK.

Käy kaikki silloin perikatohon.

SVANHILD.

Pyhästi vannotko sa minulle,
se ettei koskaan kuihdu kukan lailla,
ei tuoksutonna nuoku elon mailla,
vaan *iät kestää*?

FALK

_lyhyen äänettömyyden jälkeen:_

                   *Kauan* kestää se.

SVANHILD

_tuskalla._

Oi, »kauan», »kauan»; -- sana köyhien!
Mit' on tuo »kauan» sana rakkaudelle?
Sen kuolema, kuin home kukkaselle.
»Iäiseen eloon uskon rakkauden» --
siis aika vaihtua on sanojen:
»Sua rakastin, kun hehkui kesän helle!»

_Ikäänkuin voimakkaan sisällisen näkemyksen vallassa._

Onnemme päivä painu ei, kun vihme
auringon kyynelten käy läntehen; --
se sammukoon kuin outo taivaan ihme
syänpäivän suureen hehkuun hukkuen!

FALK

_kauhistuen._

Mit' aiot?

SVANHILD.

           Lapsia me oomme kevään;
senjälkeen saapua ei syksy saa,
jolloinka laululintu karkkoaa,
kotiinsa palaamatta helisevään.
*Senjälkeen* ei saa koskaan talvi jäinen
vaippaansa kiertää unten vainaita; --
ei rakkautemme, suuri, seppelpäinen,
saa riutua kuin sairas värjyväinen, --
se kuolkoon nuorena ja rikkaana!

FALK

_syvässä tuskassa._

Etäällä *luotas* -- mitä elo oisi!

SVANHIID.

Se miksi *luonain* muuttuis -- ilman lempeä?

FALK.

Kodiksi!

SVANHILD.

        Onnetar miss' sortuis hempeä.

_Voimakkaasti._

En koskaan vaimoksesi tulla voisi,
sen näen nyt, sen tunnen, tiedän mä!
Ma lemmen ilon saatoin sulle antaa,
kautt' elon vakavuuden en sua kantaa.

_Lähestyy ja lausuu kasvavalla hehkulla._

Hehkuimme kevätpäivän riemuiten,
patjoille velttouden nyt ei saa hiipiä!
Suo laulun vapaasti nyt käyttää siipiä
joukossa jumalien nuorien!
Vaikk' kaatui pursi päiväin tulevain, --
jäi lauta veteen, -- kuule neuvoain;
sen avulla ui elon yrttitarhaan!
Vajotkoon onni helmaan ulappain;
saa *rakkautemme* sentään voiton parhaan,
se pelastuu, ei kulje täällä harhaan!

FALK.

Ymmärrän sun! Mut erotakko näin!
Kun aukee meille elo kaunis, suuri, --
keskellä kevätilmain siintäväin,
kun liittomme sai kasteen pyhän juuri!

SVANHILD.

Senvuoksi juur. Nyt alkaa lopun aatto,
alentuu, mataloituu riemun saatto!
Voi, kerran koittaa tilin hetkikin,
kun käymme eteen suuren tuomarin,
ja kun hän vaatii, Herra vanhurskas,
aarrettaan, jonka lainas täällä meille --
vastaamme: »Ansaita ei armoas,
katosi meiltä kalleus elon teille!»

FALK

_voimakkaan päätöksen vallassa._

Pois sormus!

SVANHILD

_tulisesti._

            Niinkö!

FALK.

                    Ymmärrän sun! Heitä!
Tie ainut tää, mi yhdistävi meitä!
Kuin haudan kautta tie käy elämään,
niin vihkiytyy myös eloon rakkaus vasta,
kun muiston-kotiansa autuasta
lähestyy vapaana se pyyteistään!
Pois sormus viskaa!

SVANHILD

_riemuiten._

                    Tehtäväni tein!
Nyt runon valkeuteen ma sielus vein!
Pois ovat siteet, jotka sua pauloi, --
nyt Svanhildisi joutsenlaulun lauloi!

_Ottaa sormuksen sormestaan ja suutelee sitä._

Unelmain, uppoo meren aaltoihin, --
ma uhraan sinut, ajallisen pyyteen.

_Astuu pari askelta taapäin, viskaa sormuksen vuonoon ja lähestyy_
FALKIA _kasvoillaan kirkastettu ilme._

Elossa tässä sinut menetin, --
mut voitin elämähän iäisyyteen!

FALK

_voimakkaasti._

Työhönsä ryhtyköön nyt jokainen!
Käy tiemme tääll' ei enää yhtehen.
Jokainen nurkumatta taistoon myötä.
Aikamme kehnous käynyt meihin on;
pyrimme taistelutta voittohon,
lepäämään tekemättä arkityötä,
vaikk' *kamppaillen ois uhmattava yötä*.

SVANHILD.

Mut sairaasti ei.

FALK.

                 Ei, vaan voimalla.
Veenpaisumus meit' ei voi rangaista;
se muisto, jonka elämäämme viemme,
säteilee synkeydestä taivahan
kuin sateenkaari yli maisen tiemme, --
liittomme merkki kera Jumalan.
Se velvoituksen tiellä sulle hohtaa --

SVANHILD.

Se sinut runoilijan maaliin johtaa!

FALK.

On runoilija täällä joka miesi
koulussa, käräjillä, kirkossa,
mi työssään ihanteen vain nähdä tiesi
ylhäällä lie hän taikka alhaalla.
Ma *ylös* käyn; on satuloitu hepo;
on työni aateloitu, väistyy lepo!
Hyvästi!

SVANHILD.

        Hyvästi!

FALK

_syleilee häntä._

                 Suo suuta!

SVANHILD.

                           Kerran!

_Irtautuu._

Nyt ilolla sun heitän huomaan Herran!

FALK.

Nyt valot kaikki voivat sammua, --
sen aatos elää; se on Jumala.

SVANHILD

_poistuu taka-alaa kohti._

Hyvästi!

_Käy edelleen._

FALK.

        Hyvästi! Ma huudan vaan --

_Heiluttaa hattuaan._

eläköön kaunis rakkaus päällä maan!

_Ovi aukeaa._ FALK _poistuu oikealle; nuoremmat vieraat tulevat ulos
nauraen ja ilakoiden._

NUORET TYTÖT.

Puutarhaan tanssimaan!

MUUAN HEISTÄ.

                      Käy nuori kansa!

TOINEN.

Keväinen kukkaseppel kulmillansa!

MUUTAMAT.

Ei koskaan taukoa --

KAIKKI.

                     He tanssistansa!

STYVER _tulee käyden käsikoukussa_ STRÅMANIN _kanssa._ ROUVA STRÅMAN _ja
lapset seuraavat perässä._

STYVER.

Me kaksi olemme nyt veljekset.

STRÅMAN.

Ja yhdessä sa kanssain taistelet.

STYVER.

Kun voimat valtion näin yhdistyvät --

STRÅMAN.

Niin siitä koituu --

STYVER

_reippaasti._

                     Tulokset!

STRÅMAN.

                              Ja hyvät.

ROUVA HALM, LIND, ANNA, GULDSTAD _ja_ NEITI SKÄRE, _sekä loput vieraista
tulevat ulos. Kaikkien katseet etsivät_ FALKIA _ja_ SVANHILDIA. _Yleistä
ihmetystä herättää se, että kumpikin heistä on omalla tahollaan._

NEITI SKÄRE

_tätien joukossa, lyö yhteen kämmeniään._

Ma valvonko vai käynkö unissani!

LIND

_joka ei ole huomannut mitään._

Tervehtää saanko uutta lankoani.

_Hän sekä useat vieraista lähestyvät_ FALKIA, _mutta peräytyy_ LIND
_ehdottomasti askeleen taapäin_ FALKIN _nähdessään sekä huudahtaa:_

Sua mikä vaivaa? Olet niinkuin Janus
kakskasvoinen!

FALK

_hymyillen_.

              Ma huudan kuin Montanus:
Maa litteä on; -- silmäin harhaan näki;
nyt tyytyväinen onko herrasväki!

_Menee reippaasti oikealle:_.

NEITI SKÄRE.

Siis rukkaset!

TÄDIT.

              Vai --?

ROUVA HALM.

                     Nostaa ei saa hälyä!

_Menee_ SVANHILDIN _luo._

ROUVA STRÅMAN

_rovastille._

Siis rukkaset!

STRÅMAN.

              Se totta onko?

NEITI SKÄRE.

                            On!

NAISET

_supattelevat keskenään._

Siis rukkaset!

_Kokoontuvat yhteen ryhmään etemmäksi puutarhaan._

STYVER

_kuin jähmettyneenä._

              Falk kosinut? En älyä!

STRÅMAN.

Hän meitä kyllä pilkkas, kunnoton --!

_Katsovat äänettöminä toisiaan._

ANNA

_Lindille._

Niin hauskaa. Häntä ihan inhosin!

LIND

_syleilee ja suutelee häntä._

Hurraa, nyt olet mun, sit' älä kiellä!

_Käyvät ylemmäksi puutarhaan._

GULDSTAD

_katselee_ SVANHILDIA.

Hänessä särkynyt on jotakin;
parantaa tahdon sen, mi elää vielä.

STRÅMAN

_saa jälleen puheenlahjansa ja syleilee_ STYVERIÄ.

Nyt huoletonna painu pöytäs ääreen,
vankasti liitetty oot neiti Skäreen!

STYVER.

Sun riemusi on vuosi vuodelta
katsella sukuasi lisääntyvää.

STRÅMAN

_hykertelee tyytyväisenä käsiään_ FALKIA _kohti katsellessaan._

Sai palkkansa tuo poika julkea; --
se noille »tietäjille» tekee *hyvää*!

_Käyvät keskustellen ylemmäksi,_ ROUVA HALMIN _lähestyessä_ SVANHILDIN
_kanssa._

ROUVA HALM

_hiljaa ja kiihkeästi._

Sua mikään sido ei?

SVANHILD.

                   Ei sido mikään.

ROUVA HALM.

Velvollisuutes tuntenet nyt kait --

SVANHILD.

Teen käskys mukaan.

ROUVA HALM.

                    Kiitos.

_Viittaa_ GULDSTADIA _kohti._

                            Siitä sait
pohatan, vapaa oot, et katso ikään --

SVANHILD.

Ois mulla sentään pieni vaatimus:
pois muuttaa --

ROUVA HALM.

             Se on miehen tarkoitus.

SVANHILD.

Ja aatosaikaa --

ROUVA HALM.

              Onni kutsuu, muista!

SVANHILD

_hymyilee hiljaa._

Ei kauan; kunnes putoo lehdet puista.

_Menee parvekkeen luo;_ ROUVA HALM _etsii_ GULDSTADIN _käsiinsä._

STRÅMAN

_vieraiden keskessä._

Me opetuksen saimme vakavan:
jos kovat epäilyksen ajat koittaa,
niin totuus käärmeen suistaa surmahan,
ja rakkaus voittaa.

VIERAAT.

                   Niin, se aina voittaa!

_Syleilevät ja suutelevat parittain. Ulkopuolelta vasemmalta kuuluu
naurua ja laulua._

NEITI SKÄRE.

Mit' on tuo?

ANNA.

            Ylioppilaat!

LIND.

                         Niin, kuoro,
mi lähtee tuntureille; -- unhoitin
peruuttaa --

YLIOPPILAAT _tulevat sisälle vasemmalle ja jäävät seisomaan
sisäänkäytävän luo._

MUUAN YLIOPPILAS

_Lindille._

            Lind, nyt lähtösi on vuoro!

ROUVA HALM.

Etsitte Lindiä?

NEITI SKÄRE.

               Hän kihloihin
on mennyt --

MUUAN TÄTI.

               Joten ymmärrätte tuosta,
hän ettei saata luonnon helmaan juosta.

YLIOPPILAS.

Kihloissa!

KAIKKI YLIOPPILAAT.

          Onneks olkoon!

LIND.

                        Kiitos vaan.

YLIOPPILAS

_tovereille._

Ei pääse laulunlaiva paikaltaan.
Pois meiltä tenori nyt viety on.

FALK

_joka tulee oikealta yllään kesäpuku, päässä ylioppilaslakki, selässä
laukku ja kädessä sauva._

Käyn siksi Norjan nuorten kuorohon!

YLIOPPILAAT.

Sa, Falk! Hurraa!

FALK.

                 Nyt ylä-ilmoihin
kuin kimalaiset aina keväisin!
Kaks kaikupohjaa mull' on rinnassa
yks harppu, jossa eri soinnut, kieli,
soi toinen niistä elon riemua,
taas toinen heläjää kuin tumma mieli.

_Muutamille ylioppilaille erikseen._

On sulla nuotit? -- Kirjat? -- Niinpä kesän
kentille, kimalaiset, kukkain luo,
kotiinsa hunajan ne kerran tuo
äidilleen, valtiattarelle pesän!

_Seuran puoleen kääntyen, jolla aikaa ylioppilaat lähtevät ja virittävät
ensimmäisen näytöksen kuoron hillitysti ulkopuolella._

Voinemme anteeksannon kättä puistaa,
ma tahdon unohtaa;

_Hiljaa._

                  mut kaikki muistaa.

STRÅMAN

_hillittömällä ilolla._

Pyh, onnemme on jälleen ehyt näin!
Toivetta Marjan odotamme nöyrinä --

_Vetää hänet kuiskaillen syrjään._

Hän mulle uskoi ihan äskettäin --

_Osa puheesta häipyy kuulumattomiin._

Jos hyvin käy ... niin kolmastoista ... köyrinä!

STYVER

_käsikoukussa_ NEITI SKÄREN _kanssa, kääntyy_ FALKIN _puoleen, hymyilee
ylimielisesti ja lausuu rovastiin päin viitaten:_

Saan sata taaleria, kodin saan --

NEITI SKÄRE

_niiaa pilkallisesti._

Ens joulust' tulee mulle tyttöjoulun lopettaja.

ANNA

_samoin, tarttuen armaansa käsivarteen._

Lind jää, saa usko olla oloillaan --

LIND

_nolostumisensa salaten._

Minusta sukeutuu kait tyttökoulun opettaja.

ROUVA HALM.

Saa Anna täällä opin ottaa toimistani --

GULDSTAD

_vakavasti._

On työni miehen runo koruton,
min velvollisuus suuri, pyhä on.

FALK

_katselee hymyillen yli väkijoukon._

Käyn -- tietoisena vastaisista voimistani!
Hyvästi!

_Hiljaa Svanhildille._

         Kevähäni morsian;
sun luokses työni aina sillat kutoo!

_Heiluttaa lakkiaan ja seuraa ylioppilaita._

SVANHILD

_katsoo hetken hänen jälkeensä, ja lausuu hiljaa mutta voimakkaasti:_

Nyt oma olla voin ma maailman;
kevääni päättyi; -- puista lehdet putoo.

_Samassa aletaan pianolla soittaa tanssikappaletta, ja samppanjapullot
paukahtelevat taka-alalla. Herrat pyörivät toistensa lomi naisensa
käsivarsissaan;_ GULDSTAD _lähestyy_ SVANHILDIA _ja kumartaa tälle; tämä
ikäänkuin luhistuu hetkeksi kokoon, mutta tointuu jälleen tajuihinsa, ja
ojentaa hänelle kätensä._ ROUVA HALM _ja lähin suku, joka on
jännityksellä seurannut kohtausta, rientävät saapuville ja piirittävät
heidät äänekkäällä ilolla, minkä soitto ja kauempana puutarhassa
tanssivien riemu vaientaa._

_Mutta kaukaa ylämailta kaikuu halki tanssin sävelien voimakkaasti ja
reippaasti:_

FALKIN JA YLIOPPILAIDEN KUORO.

Karit vaikka mun purteni pirstaksi löi,
ihanaa oli laineilla liitää.

USEIMMAT NÄYTTÄMÖLLÄ.

Eläköön!

_Tanssia ja riemua; esirippu laskee._





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Rakkauden komedia - (1862) 3-näytöksinen komedia" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home