Title: Lumottu
Author: Janson, Kristofer, 1841-1917
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lumottu" ***


LUMOTTU

Kirj.

Kristofer Janson


(Suomennos.)


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1879.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Meidän talonpojissa löytyy usein sukuja, joilla on erityinen taipumus
taiteesen tai käsityöhön. Tämän lahjan on silloin poika perinyt
isältänsä ja niin sukupolvesta sukupolveen. Siten tapaa sukuja, joissa
aina pojat isäinsä perästä ovat olleet erinomaisen käteviä seppiä. He
kohoovat silloin korkeimmilleen, päästessään koneenrakentajiksi tai
muiksi sellaisiksi. Toiset ovat olleet taitavia puunleikkaajia.
Heidän suvustaan syntyy niin viimein kuvanveistäjä. Toiset ovat
soittoniekka-sukuja, ja niin edeskäsin. Se, josta tässä tahdon puhua,
oli tällaista soittaja-sukua, ja hänen nimensä oli Torger. Hänen isänsä
nimi oli Jon, ja hän oli paras soittoniekka koko siinä kyläkunnassa;
mutta hän ei koskaan käynyt kyläkunta-rajan ulkopuolella viuluineen.
Hän kävi pidoissa ja iloisissa seuroissa soittelemassa, kun häntä
siihen pyydettiin, vaan muutoin eli torpastansa. Se oli vapaa torppa,
joka sijaitsi jokseenkin kaukana tunturilla. Se oli hyvin pieni, vaan
kumminkin riittävä elatuksen antajaksi. Monta ropoa sai hän myöskin
viulunsoitollaan vuoden pitkään.

Tämä suku oli muinoin ollut mahtavampi kuin nyt. Kappaleen matkaa
torpasta alaspäin oli komea talo, ja sitä hallitsi kyläkunnan suurin
äytäri Sylfest. Hyvä niitty eroitti talon torpasta. Tämä niitty oli
ennen ollut yhteinen, mutta talon omistajat olivat monella juonella
riistäneet pois omistus-oikeuden torpanväeltä, ja nyt kuului niitty
taloon. Ihmiset kertoivat että Sylfestin isän-isä oli tehnyt saman
kepposen kuin nilkku-piru: hän oli pannut omasta maastansa
otettua multaa saappaisinsa, ja siten, seistessään sillä puolen
niitynpuoliskoa, joka oli torpan oma, vannoi hän että hänellä oli oma
maa jalkainsa alla. Tämä ei ollut ainoa koirankoukku, jonka ihmiset
tiesivät kertoa Sylfestin suvusta. Se oli päässyt varalliseksi
hevoskaupalla ja peijannut monta, josta ihmiset arvelivat, että niillä
penneillä ei ole suurta siunausta. Mutta kaikki tämä ei voinut pidättää
Jonia usein huokaamasta, kun hän kovina aikoina katsoi alaspäin ja
näki kuinka kauniina ruoho rehoitti niityllä. Mutta kun hän otti
viulunsa ja pelasi laulun, ja lapset rupesivat leikkimään ja tanssimaan
laattialla, niin unohti hän pian mieliharminsa, sillä Jon oli hyvä ja
hurskasluontoinen. Hänen vaimonsa oli reipas, mutta kova nainen. Hän
rupesi nuhtelemaan ja sanoi että olisi parempi, jos hän opettaisi
lapsia työtä tekemään ja toimimaan. Mutta Jon ei tahtonut piilottaa
viulua lapsilta. Se oli kulkenut suvun omaisuutena niin kauvan kuin he
jaksavat muistaa. Suvun vanhin esi-isä oli _tehnyt_ viuluja, nuoremmat
olivat ruvenneet niitä _soittamaan_. Poika oli oppinut isältänsä ja
pannut vähän lisää omistaan, ja siten olivat he kehittäneet taidettaan
toinen toisensa perästä.

Jon näki heti että Torger, eikä kukaan muu lapsista, tulisi perimään
viulun; hän käsitteli sitä myötäänsä, vaan työtä ei hän tahtonut tehdä.
Jos hänen vaan täytyi olla niityllä haravoimassa, niin tuli hän heti
kykenemättömäksi, ja hitaasti ja raskaasti kävi kaikki muukin työ.
Mutta kun hän sai istua viulun ääressä, niin unohti hän sekä syönnin
että makuun. Hänen isänsä oli käynyt markkinoilla ja ostanut hänelle
lapsenviulun, mutta hänen täytyi melkein katua sitä. Torger joutui
semmoisen ilon valtaan, ettei voinut nukkua moneen yöhön, ja oli ihan
kuin kuumeessa; hän ei ajatellut mitään muuta. Kun hän tottui sitä
näkemään ja käyttämään, tyyntyi hän, mutta viulun täytyi kuitenkin
hänen maatessansa olla vuoteessa hänen vieressään. Koulussa kävi luku
huonosti. Siellä, niinkuin muuallakin missä vaan ei ollut viulun kanssa
tekemistä, oli hän epävarma. Opettaja valitti ettei hän osannut
sanaakaan läksystänsä, mutta Jon vaan vastasi: Kai oppinee nimensä
kirjoittamaan. Ei viipynyt kauvan, enennenkuin hän osasi melkein kaikki
ne laulut, jotka isänsä oli opettanut, ja nyt rupesi hän tekemään
uusia, mutta niitä ei hän soittanut muiden kuullen. Silloin voi hän
usein istua ihan kuin puolinukuksissa pienellä tuolilla viulu sylissä
ja liikuttaa päätänsä niiden nuottien tahdin mukaan, joita hänessä
syntyi. Isä ymmärsi mikä pojalla oli, kun hän noin istui tuossa
uneksivana. Hän veti hänet silloin luoksensa ja kertoi kaikki mitä
tiesi vuorenpeikoista ja ihanista prinsessoista, koskenhaltijasta ja
lumotuista ihmisistä. Ja poikasen mielessä suli tämä yhteen
kasterikkaan aamun, paistavan auringon, laulavain lintuin,
vuorenhuippuin ympärillä aaltoavan sumun, ammuvain lehmäin ja huiman
varsan kanssa sekä koulun-opettajan ja äitinsä kanssa, joka huhuili
karjalauman takana.

-- Mikähän sinustakin tulee, Torger? sanoi äiti usein huoaten.

-- Mestarisoittaja, vastasi Torger. Silloin hymyili Jon. Mutta Torger
oli kuullut isältänsä, että sen, joka tahtoi päästä mestarisoittajaksi,
täytyi saada oppia koskenhaltijalta ja antaa hyvä kuivan lihan könttäle
opetuspalkaksi. Sentähden hiipi Torger muutamana päivänä salaa
staburiin.[1] Siellä riippui sekä läskiä että lihaa. Torger katseli
kauvan kaunista, lihavaa lampaanlapaa, mutt'ei uskaltanut ottaa siitä,
vaan otti toisen halki leikatun. Hän kulki salaa kosken luokse
lihanpala nutun alla ja viskasi sen kuohuun, mutta vaikka hän kuinka
odotti katsoa tuijottaen koskeen, ei koskenhaltijata tullutkaan. "Lie
ollut liian laihaa", ajatteli Torger, ja niin kulki hän monta päivää
miettien uskaltaisiko ottaa lihavamman. Viimein otti hän myös sen, ja
koskeen meni sekin. Sitte istuutui hän kivelle myllynruuhen viereen
odottamaan, vaan koskenhaltija ei tahtonut tulla esiin. Koivunlehti oli
niin raittiin näköistä ja kallistui alas kastellen itseään koskessa,
vuohi rääkyi häntä vastaan vuorentörmältä, aurinko paistoi niin
pyöreänä ja hyvänä suoraan hänen silmiinsä. Poikaparkaa rupesi
nukuttamaan siinä istuissaan, eikä aikaakaan, niin vaipui pää
ruohikkoon ja hän nukkui.

Kotvasen kuluttua säpsähti hän ja heräsi. Keskellä valkeata, kuohuvaa
koskea seisoi mies harppu kädessä. Punaset auringonsäteet paistoivat
hänen piikkiseen kruunuunsa, jäänkarvaiseen partaansa, hopeanhohtoiseen
vaippaansa, kiilteleviin harppunsa kieliin. Ja hänen ympärillään oli
kuin yksi ainoa suhina ja pauhina, oli kuin metsä, maa ja vuoret
olisivat sulanneet säveleihin. Poika pelästyi niin kovasti että lähti
juoksemaan. Oli jo myöhä ilta hänen ennättäessä kotiinsa. Hän ei
uskaltanut hiiskua sanallakaan missä oli ollut, hän ei uskaltanut sanoa
kuulleensa koskenhaltijan soittavan.

-- Nyt minä sanon sinulle, Jon, että pidät huolta aitanlukosta, sanoi
äiti seisoessaan puuroa keittämässä. Jos viime yönä ei ollut varkaita
aitassa, niin nimeni ei ole Mari. Sinne riipustin minä 8
lihakönttälettä, ja nyt ei siellä enää ole kuin 6.

-- Niin, jos varkaita pyrkii sisään, niin ei mikään lukko kestä niitä
estämään, vastasi Jon. Mutta Torger istui kuin kananvaras ja meni
alakuloisena vuoteesensa.

Kerran kun Torger, istuen mättäällä, soitteli leikkuuväelle, seisoi
yht'äkkiä tyttö hänen edessänsä, ihan kuin olisi maasta noussut. Hän
katsoi häneen niin pikkuviisaasti suurilla, pyöreillä silmillänsä.
Kädet piti hän selän takana. Torger ensin katsahti tyttöä ja sitten
nyökäytti hänelle päätänsä. Tyttö ei näyttänyt sitä huomaavan, hän
tuijotti yhtä totisena viulua kohti. Seuraavana päivänä seisoi hän
samassa paikassa ja myöskin kädet selän takana. Torger yritti tytön
luokse, mutta silloin juoksi hän pois. Sen perästä voi hän olla varma
siitä, että tapasi tytön niiden joukossa, jotka iltasilla kokoontuivat
hänen ympärilleen, kun hän istui ovenkynnyksellä. Tyttö seisoi aina
yksinänsä, ja hänessä näytti olevan jotakin niin kummallisen
voimakasta, kun hän seisoi siinä niin vakavana kädet selän takana. Hän
ei puhellut kenenkään kanssa. Torgerista tuntui se kummalliselta, ja
yhtenä iltana läksi hän tytön perään. Silloin näki hän hänen
puikahtavan isoon taloon, Sylfestin kotiin. -- Hän kysyi isältänsä ja
sai kuulla, että sen talon tyttöpuoli oli tullut kotiin. Hän oli
muutamia vuosia ollut ottolapsena tätinsä luona kauvempana
pohjoisessapäin. Hänen nimensä oli Kari, ja hän se mahtoi ollakin.

Sitte tuli tyttö kouluun, ja silloin tutustuivat he. Hän oli hiljainen
sielläkin, ja tahtoi harvoin olla mukana leikissä. Mutta häntä
miellyttivät kirjat niin kovasti, ja hänestä tuli pian ensimmäinen sekä
lukija että kirjoittaja. Kerran kun he sattuivat olemaan kahden kesken,
puhutteli tyttö häntä.

-- Tuleeko sinusta viulunsoittaja vai? kysyi hän.

-- Totta kaiketi, vastasi toinen.

-- Sepä mahtanee olla hauskaa se?

-- Hauskaa on. Haluttaako sinua soittoniekaksi?

-- Hm -- minusta tulee nainen, minusta.

-- Onkos se sitte sinusta hauskaa? kysyi Torger pilkaten.

-- Hm -- sanoi Kari hymyillen.

-- Onko sinusta hauska kuulla soittoa? kysyi taas Torger.

-- On kyllä -- ja etenkin kun sinä soitat.

-- Hiivi salaa meille iltasilla, niin minä soittelen sinulle.

-- Kiitos, kunhan vaan isä ei tule perässäni.

-- Onko isäsi torainen sinua kohtaan?

-- Hän sanoo ettei minulla ole mitään sinun kanssasi tekemistä.

Toisella kertaa sanoi Kari hänelle:

-- Sinä olet huono lukemaan.

-- Näyttääkö sinusta siltä?

-- Autanko sinua?

-- Kiitos vaan, minä kyllä itse autan itseäni. Minä rakastan enemmän
viulua. Eikähän kaikki voikaan papiksi tulla.

-- Saattaahan tehdä kahdenlaista yhtähaavaa, ja "tiedot ovat viisauden
äiti", sanoi opettaja tänään. Kari nyökäytti päätänsä niin totisena ja
pikkuviisaana, ruvetessaan puhumaan koulun-opettajasta, että Torgerin
täytyi nauraa. Mutta hän oli ahkerampi lukemaan sen päivän perästä, ja
se auttoi niin paljon, että hän pystyi papin luokse rippikouluun,
vaikka saikin alhaisimman paikan kirkon laattialle.[2] Sinä päivänä
seisoi Kari ensimmäisenä, ja Torger ajatteli itseksensä: päässee
kaiketi pitemmälle maailmassa kirjan kuin viulun avulla.



TOINEN LUKU.


Torger oli siinä ijässä että rupesi tytöistä ajattelemaan. Mutta vielä
enemmän mietti hän lauluja. Hän luuli kuulevansa kutsuvia ja laulavia
ääniä mailta ja saloilta, mutta kaikkien enemmin itsestänsä, kun pani
kiinni silmänsä. Hän muisti koskenhaltijan pelin, ja sitä nuottia etsi
hän kaikissa lauluissansa, vaan ei löytänyt sitä koskaan. Joskus luuli
hän sen löytäneensä, ja hänen viimeksi sepittämä laulunsa oli aina
parhain, mutta siitä puuttui kuitenkin vielä jotakin, ja siten tunsi
hän vielä kantavansa jotakin syntymätöntä povessaan ja että juuri se
oli kaikista syvällisintä. Mutta iloinen hän oli. Elämä oli hänen
edessään päivän kirkkaana, ja hän pääsi ottelemasta läksyn kanssa
koulussa ja papin edessä. Isä antoi hänen asettaa olonsa oman mielensä
mukaan ja sentähden kulki hän viulu kädessä metsät ja salot halki. Ja
auringonsäteet ja lintuset, koivujen suhina ja tunturituulet, kosken
kohina ja puron lirinä, karjalauma ja paimenkoira ja jopa porsaskin
antoivat säveliä hänen viuluunsa ja aineita uusiin lauluihin. Eikä
häntä nyt enää hävettänyt antaa isänsä kuulla mitä hän soitteli. Vanha
Jon hymyili, ajatteli nuoruuttansa ja liikutteli päätänsä pojan soiton
tahdin mukaan; häntä ilahutti nähdä nuoren kotkan siipien kasvavan.
Torger sai nyt seurata isäänsä tämän soittomatkoilla, ja silloin
istuivat he molemmat laskien yhdessä viululeikkiänsä. Torger ei ollut
vähäinen mies mielestänsä, kun ihmiset alkoivat sanoa: "poika pätee
kohta, kuule Jon!" Mutta yksinään ei hän saanut matkustaa, eikä
myöskään kyläkunnan ulkopuolelle. -- Hän ennättää kyllä vielä joutua
harhateille, sanoi hänen isänsä.

Eipä paljoa puuttunut, ettei tytöt ruvenneet katselemaan tuota nuorta,
reipasta soittoniekkaa, jolla oli tuo tuuhea, kähärä tukka ja nuo
säihkyvät silmät. Aina seisoi joukko tyttöjä sen pikkutuolin ympärillä,
jolla hän istui, ja Torgerista tuntui kuin hän soittaisi parhaiten
tyttöin häntä katsellessa. Mutta Kari ei koskaan tunkenut lähelle, hän
seisoi ennemmin nurkassa, missä Torger ei voinut häntä nähdä. Torger ei
ollut viime aikoina puhellut äänen kanssansa eikä ajatellut häntä
enemmän kuin kaikkia muitakaan, paitsi kun hän joskus aprikoitsi eikö
tämän tytön laita ollut hyvin eriskummallinen.

Torger tehdä kyhäsi yhtä laulua, josta hän ei voinut saada semmoista
kuin tahtoi. Isänsä oli kertonut hänelle lumotusta prinsessasta, joka
soitettiin ulos vuoresta kirkonkelloilla, ja tämä oli saatava laulussa
esitetyksi. Oli Lauvantai-ilta ja isänsä käski häntä etsimään hukkaan
joutunutta lammasta, sillä hänen veljensä olivat väsyksissä. Torger
läksi ja etsi lammasta melkein koko yön, vaan ei löytänyt. Väsyneenä
istui hän levähtämään vanhalle paikallensa kosken äyräässä olevaan
vuorenhalkeamaan. Hän ei ollut käynyt siinä juuri usein, sillä
hän oli vähin peljännyt sitä sen illan perästä, jolloin luuli
nähneensä koskenhaltijan. Mutta nyt tänä sumuisena kesä-yönä oli
siinä niin rauhallinen olla. Tuntui siltä kuin koski olisi tullut
hiljaisempi-puheiseksi ja vaan laulanut hänelle tuutulaulua. Hän
ajatteli koskenhaltijata, vuoren prinsessaa, kirkonkelloja ja
lauluansa; kaikki suli yhteen säveliksi -- ja niin nukkui Torger. -- Ei
aikaakaan, niin nosti ja kantoi häntä näkymättömät kädet, vuori halkesi
hirveällä paukauksella, hän kannettiin sen sisälle, ja sitte juoksivat
vuorenseinät taas yhteen niin että vuori vapisi. Selvää oli, että
_hän_, eikä prinsessa, oli lumouksissa. Vuoressa oli viileä ja
puolipimeä, Hän ei nähnyt ainoatakaan ihmistä, kuuli vaan tippuvan
veden, vyöryväin kivien kumisevaa ääntä. Hän hapuili eteenpäin pitkin
märkää vuorenseinää; silloin kuului ääni hänen korvaansa, seinät
antoivat perään, katto kohosi ja hän näki pitkässä jonossa hopealta
ja kullalta loistavan salin toisessa perässä palavien tulipatsasten
päällä. Ja seinistä ja pylvästen takaa kynkkäsi esiin ilkeitä
pikku-peikkoja, ulvoen, hyppien, heittäen kuperkeikkaa häntä kohti.
Viulut oli niillä kaikilla, ja ne vinguttivat niitä, repivät punaisia
tukkatupsujaan ja miltei syöneet häntä silmillänsä.

-- Hoi! -- mepä opetamme sinut soittamaan! Torger painautui kovasti
seinää vastaan ja rukoili hädässään pelastusta -- ne tulivat yhä
ahdistaen hänen päällensä -- silloin hän äkkiä kuuli kirkonkellon
soivan, vuori halkesi, päivä tulvasi sisään, peikot kalpenivat, ja
vuoren-aukeamassa seisoi nuori tyttö. Torger tunsi sen, se oli Kari, ja
hän se soitti kirkonkelloa. Samassa puistatti häntä niin, että hän
hieroi silmiänsä, oliko hän nähnyt unta? Aurinko oli jo korkealla
taivaalla, koski lauloi iloisena kovaa lauluansa, kaste kiilteli
koivunlehdissä ja kukkasissa, kirkonkellon ääni kuului vielä kerran
kajahtavan vuorenhalkeaman läpi, ihmiset menivät kirkkoon virsikirja
kainalossa -- piti kättä silmillä auringon tähden ja katseli alas
laaksoa kohti; hänen valkea liinansa kimmelti. Ja silloin luisti laulu
ihan kuin ihmeen kautta, ja Torger otti syliinsä kaikkityyni:
päivänpaisteen, pyhärauhan, elämän-ilon, kiitoksen siitä, että oli
päässyt vuoresta, tytön vuorenhuipulla, virsikirjan. Torger ei koskaan
ollut ollut niin iloinen. Hän hengitti puhdasta aamu-ilmaa kuin
pelastunut, säveleet virtailivat viulusta, ja tyttö tuli verkalleen
aina lähemmäksi hänen soittaissansa. Lujana ja horjumatta hän astui
kiveltä kivelle, ja silloinpa juuri johtui Torgerin mieleen, että hän
se on hänen vastainen omansa, jos hän tulisi ottamaan itselleen tytön.

-- Isä, sinun pitää mennä alas Sylfestin luokse minun puolestani
kosimaan hänen tytärtänsä, sanoi Torger, heti kotia päästyänsä.

Jon katseli hämmästyneenä poikaansa, sitten hän hymyili. -- Ei ole
koskaan niin pientä porsasta, ettei sen häntä kiekuroitse, virkkoi hän.

-- Se on yhden tekevä, että olen nuori, minä voin ansaita monta penniä
viulullani, jos vaan saan koettaa, ja nyt minä tahdon koettaa. Torger
heitti päätään taaksepäin.

-- Mutta ethän juuri paljon tunne koko tyttöä, sanoi isä, huomattuansa
että Torger käsitti asian totiselta kannalta.

-- Tiedänpä kuitenkin sen verran, että hän on ainoa, joka tajuaa
soittoani, vastasi Torger.

-- Minulla ei ole mitään tyttöä vastaan, sanoi isä, sinä voisit saada
semmoisen, joka pahempi olisi. Mutta sinä tunnet Sylfestin ja tiedät
millainen välimme on. Minä en kernaasti tahdo saada mitään sen miehen
kanssa tekemistä.

-- Kari ei ole hänen sukuansa, vastasi Torger. Tiedäthän hänen vaan
olevan tyttöpuolen, ja minun luullakseni laskee Sylfest hänet
mielellänsä, päästäksensä hänestä.

-- Kenties, vaan ei tänne ylös meille.

Torger istui kotvan aikaa. Kaikki jo vuosia kestänyt vääryys, joka
eroitti pellot toisistaan, johtui hänen mieleensä. -- Minä lähden
matkustamaan, isä, minä en jaksa olla tässä kylässä enään.

Jon vähän puri huultansa. -- Saat lähteä, kun lupaat tehdä, mitä nyt
sanon: sinun pitää lukea Isä meidän aamuin illoin, sinä et saa maistaa
viinaa, et saa käyttää puukkoa suuttuissasi, et saa antaa kehumisen
lumoa itseäsi etkä saa liian kauvan laskea pilaa tyttöin kanssa.

Torger lupasi sen, ja sitten lähti hän matkaan viululaatikko selässä ja
ruokapussi olalla.

Hyvän aikaa sen perästä tapasi Jon Karin tiellä.

-- Terveisiä voin sanoa sinulle Torgerilta, sanoi hän.

-- Kiitosta. Onko hän kipeänä?

-- Hän on matkustanut pois.

-- Vai niin.

-- Hän ansaitsee isot rahat viulullansa naapurikylissä, sanoi Jon. Hän
on soittanut kilpaa Lauraasenin ja Knut Hardingin kanssa ja vaihtanut
polskia niiden kanssa.

-- Hän oli reipas soittamaan.

-- Minä kirjoitan hänelle huomenna.

-- Saat sanoa terveisiä.

-- Kiitos, sen teen. Hyvästi.

Sinä talvena koitti Jon päästä niin usein kuin mahdollista Karin
pariin. Hän kyseli hänestä muiltakin, kun niin voi tapahtua, eikä hän
kuullut muuta kuin että tyttö oli kaikin puolin hyvä. Ainoa oli, että
hän oli hyvin hiljainen luonnollaan. Ei juuri viihtynyt kotonaan,
arvelivat ihmiset, sillä sekä isä-puoli että hänen poikansa olivat
häjyjä häntä kohtaan, ja tytön äitiä viskeltiin heidän välillänsä. Tämä
olikin ruvennut Sylfestille rahain vuoksi, sillä hän oli ollut leskenä
eikä tiennyt miten saisi elatusta itselleen ja pienelle tytölleen.

Kun kevät läheni ja kaipaus syntyi luonnossa, sai Jon surullisen
kirjeen Torgerilta, joka ilmoitti kovin ikävöivänsä kotia, vaan ei
palaavansa takaisin, niin kauvan kuin semmoinen epävarmuus oli olemassa
Karin suhteen. Nyt oli hän oppinut tuntemaan oman tilansa ja huomannut,
että kuta useampia tyttöjä hän näki, sitä enemmän täytyi hänen ajatella
Karia. Tämä oli jo niin vanha, että joku toinen voisi tulla hänet
ottamaan, ja silloin ei Torgerilla olisi iloista päivää jälellä. Sitä
paitsi olisi isän ajatteleminen, että hänelle, joka kulki ja liehui
niin paljo tyttöin parissa, olisi hyvä olla yhteen kiinnitetty. -- Jon
istui kauvan kirje kädessä. Hänestä tuntui olevan perää siinä, mitä
Torger kirjoitti, ja etenkin viimeisessä lauseessa. Mutta sitte pyysi
poika häntä menemään Sylfestin luokse varmaa vastausta saamaan, jotta
Torger kotiin tullessaan tietäisi miten olisi menetteleminen.
Edellisenä kevännä olivat Sylfestin pojat tukkineet puron, joten sen
vesi tulvasi Jonin tiluksille; ei aikaakaan, niin olivat he panneet
veräjän auki, niin että Sylfestin eläimet tulivat naapurin aituuksiin
ja hänen vaimonsa täytyi käydä niitä poisajamassa monta kertaa
päivässä. Tämä oli kuitenkin vähintä, Sylfest oli käynyt Jonin tielle
ja tehnyt hänelle vahinkoa monella monituisella tavalla. Oli ollut
puheena valita Jon kunnallislautakuntaan, mutta Sylfest oli estänyt
sen. Jon oli ajatellut ostaa muutamia satoja syötettyjä härkiä, aikoen
lähettää ne Englantiin. Sylfest sai siitä vihiä, lisäsi muutamia riksiä
ja sai koko kaupan.

Jon istui kirje kädessä mietiskellen. Hän lukitsi sen arkkuun ja otti
taas uudestaan esille. Vasta viikon päästä pukeutui hän muutamana
iltana juhlavaatteisin ja meni Isoontaloon. Välillä mietiskeli hän
olisiko mahdollinen selvittää tuota niitynjuttua. Hän oli varma siitä,
että koko kyläkunta olisi hänen puolellansa ja mielellään valalla
vannoisi että toinen puoli niittyä oli ollut hänen sukunsa omana,
kunnes Sylfestin väki oli anastanut sen väärällä valalla.

Niin koputti hän ovea ja astui sisään. Pilkallinen hymy kuvautui
Sylfestin kasvoissa, kun hän nousi istuiltaan ja lausui: oletko
lähtenyt jalottelemaan?

Jon laskihen istumaan. Sylfest kuiskasi muutamia sanoja vaimonsa
korvaan, ja hän toi olutta, mutta tuossa suuressa hopeatuopissa, jonka
kanteen kultaraha oli juotettu kiinni. Miehet alkoivat vähän erältään
puhella ilmasta ja viimeisestä vuodentulosta, kaikista poikineista
lehmistä j.n.e. Viimein esitti Jon asiansa niin hyvin kuin osasi.

Sylfest veti toisen suupielen nauruun. On suuri kunnia minulle tuosta

-- On suuri kunnia minulle tuosta tuommoisesta tarjoomuksesta, sanoi
hän. Kuuluu olevan aika mies tuo sinun poikasi, hän seisoi kaukana
kirkon laattialla, niinkuin olen kuullut.

-- Lukeminen ei ole miehuuden merkki, sanoi Jon. Torger, hänpä on hyvä
soittamaan.

-- Niin kai, onpa hyvä olla reipas jollakin tavalla. Kun hän vaan saa
jonkun tanssimaan, vastasi Sylfest. Ja niin voipi nyt ajatella että
Kari pääsisi hyvästi toimeeutulevain ihmisten luokse.

-- Saattaa olla tyytyväinen vähempään kuin sinä Sylfest, virkkoi Jon.

-- Niin, sitähän minä tarkoitinkin, vastasi Sylfest. Kuinka paljon
tulee jokaisen lapsesi osaksi, sinä Jon? Tuleeko housunlahe mieheen?

Jon punastui, vaan tukehutti suuttumuksensa. -- Sinä Sylfest kyllä
tiedät että minulla olisi voinut olla enemmän kuin nyt on, äläkä ole
niin kovin varma niitystä vielä. Minä voin vielä hankkia oikeuteni
takaisin. Mutta jos nyt teet tahtoni mukaan, niin lupaan etten enää
milloinkaan koske siihen asiaan.

Sylfest hymyili. -- Parasta on että uhkaat, sanoi hän, kovinhan sinun
sanoistasi säikähtyy.

-- Pilkkaa sinä vaan, sanoi Jon suuttuneena ja nousi ylös. Herra on
kerran tuomitseva meidän välimme, Sylfest.

-- Paras on että käännyt hänen puoleensa, sanoi Sylfest, sillä eipä
liene ketään muuta, joka tahtoisi antaa sinulle niityn takaisin.

Jon oli lähtemäisillään. Samassa tulivat talon pojat huoneesen,
heittäytyivät alas penkille ja riisuivat jalkineensa.

-- Tämä tässä on tullut kosimaan Kari sisartanne, sanoi Sylfest. Mitä
siitä pidätte? Pojat tirkistelivät isäänsä silmiin. -- Hm, sanoivat he
vaan nauraen ja irvistellen ja rupesivat syömään. Koskaan sitä ivaa,
jota heidän naurunsa osoitti, ei Jon unohtanut. Hän kiiruhti ulos, ja
niin kiivaasti kuin hän sinä iltana kulki mäkeä ylös, ei hän koskaan
ennen ollut kulkenut. -- Kuu heitti kellertävän valonsa lumikinoksiin,
jotka vielä olivat kyynärän korkuisia mihin vaan katsoi, mutta Joniin
se ei koskenut. Nyt vallitsi niin kummallinen levottomuus ja ilma oli
niin suojainen. Taivaankannelta nousi paksuja pikimustia pilviryhmiä
vyöryen näkyviin. Yöksi oli varmaankin raju-ilma tulossa. Jon katsoi
olivatko kaikki ovet hyvästi teljetyt, ja sitten hän pani maata.
Hänessä ei ollut miestä virkkamaan sanaakaan vaimollensa siitä, mikä
oli tapahtunut.

Isontalon äytäri katsoi tyytyväisesti nauraa irvistäen ikkunan läpi
Jonin perään. Hän näki myös kuun paistavan lumivalkeain tilusten
päälle, ja ajatteli: kaikki mitä näen ikkunasta on minun omaani. Sitte
söi hän vatsansa täyteen, aukaisi arkkunsa ja katsoi olivatko kiiltävät
riksit alallansa, ja sen perästä laskeutui hän vuoteellensa.

Yöllä heräsi Jon hirveästä jyminästä. Ukkonen ajoi, sade tulvasi
taivaasta, tuuli vinkui vuorenhalkeamissa, lumivyöryjä irtaantui ja
syöksyi laaksoon; etäällä paukkui kuin kanuunanlaukauksia. Jon makasi
vuoteessaan ja vapisi, hänelle ei tullut unta silmään. Silloin tuli
yht'äkkiä tuulenpuuska, joka kohotti koko huonetta, ikkunat särkyivät,
kaikki kapineet putosivat seiniltä alas, vuoteet tärisivät -- silloin
kuului kauhea jyrähdys, ihan kuin taivas ja maa olisivat räjähtäneet
yhteen. Herra Jesus! huusi Jon hypäten vuoteestansa, hän näki akkunasta
jotakin kummallisen käärmeen kaltaista kiemuroivan ja kääntelevän
leimuten kuin tuli. Sitte kaikki taukosi.

Päiväntullen seisoi Jon ikkunanpielessä katsellen ulos. Missä oli
Isotalo? -- Sylfest, koko hänen sukunsa, rahat, eläimet, tilukset --
kaikki tyyni oli poisla'astu, maasta syöty yhtenä ainoana yönä. Mutta
toinen puoli niittyä, se mikä oikeastaan oli Jonin oma, oli
vahingoittumatta ja Jonin aitauksen takana. Lumivyöry oli kulkenut
suoraan puroa myöten, joka ennen aikaan oli rajana. Kalpeana seisoi Jon
siinä vaan pani kätensä ristiin ikkunan keskipuun ympärille -- kyynel
tuli vierien -- Herra oli tuominnut hänen ja Sylfestin välin.



KOLMAS LUKU.


Pitkään aikaan paikkakunnassa ei puhuttu mistään muusta kuin tästä
tapauksesta, niinkuin arvata saattaa. Moni oli joutunut vahinkoon
pellon ja niityn suhteen, vaan se oli kaikki vähäpätöistä siihen
verraten, mitä oli tapahtunut Isotalolla. Ja talonpojat muistelivat
mitenkä sen suvun laita oli ollut vuosien kuluessa ja huomasivat sen
tehneen vääryyttä vääryyden perästä.

Ainoa, joka oli päässyt häviöstä, oli Kari. Häneen oli juuri samana
iltana, vähää ennen kuin Jon tuli, tullut niin kummallinen levottomuus.
Hänestä tuntui että tätinsä varmaankin oli kipeänä, ja hän pyysi lupaa
käydä hänen luonansa. Nyt oli hänelle laitettu sana.

Parast'aikaa kaivettiin vyöryä ja koetettiin saada ruumiit vedetyksi
esiin. Melkein koko kylä oli läsnä hevosineen miehineen. Monta sanaa ei
puhuttu sen työn aikana. Jos jotakin löydettiin, niin vaan viitattiin
ja se vedettiin hiljaa esiin. Mutta vyöry makasi siinä isona ja
täyteläisenä, ikäänkuin joku eriskummallinen vuorenpeikko, joka hautoo
aarteitansa. Paljoa siitä ei löytynyt.

Isolla kivellä vyöryn keskellä istui nuori tyttö. Se oli Kari. Käsiään
piti hän polvillansa ja katsoa tuijotti jotakin jalkainsa juuressa
makaavaa esinettä. Se oli hänen äitinsä ruumis, joka oli kaivettu ylös.
Hän makasi niin rauhallisena ikäänkuin olisi nukkunut; ei yhtään
jäsentä hänen ruumiissaan ollut murtunut. Eikä hänellä liene ollut
paljon sitä kauppaa vastaan, jonka nyt oli tehnyt.

Päivä paistoi niin lämpimästi ja suloisesti nuoren tytön päälle ja
kosketteli hiljaa vaaleita kasvoja kiven päällä. Oli kuin armo
rangaistuksen perästä. Kevään puroset alkoivat liristä, lumi suli,
muutamat muuttolinnut olivat jo tulleet, uusi elämä kesineen lauluineen
oli tulossa. Mutta Kari istui liikkumatta keskellä vyöryä.

Silloin tuli nuori mies joutuisasti kävellen vuorenpolkua myöten.
Hänellä näytti olevan kiire, kun hän sauva kädessä astui Karia kohti.
Hän hiljensi kulkuaan päästyänsä vyöryn ääreen, seisahtui ja katsoi
kerran tyttöön päin; sitten hän veti saappaat jalastansa ja kulki
varpaillaan kivien yli. Hän istuutui vähän matkaa tytöstä. -- Istutko
siinä yksin? sanoi hän.

Kari kääntyi. -- Oletko tullut kotiin? sanoi hän vaan.

-- Olen kyllä, vastasi Torger. Hän tahtoi sanoa enemmän, vaan ei voinut
sitä tehdä.

-- Minä muistelen isäsi sanoneen että viipyisit kauvemman aikaa poissa,
sanoi Kari.

-- Niin oli aiottukin, vastasi Torger, mutta sitten -- -- Tämä oli
hirveä asia tämä, lisäsi hän.

Karin silmät kastuivat; hän pyyhkäsi niitä kädellänsä.

-- Ja sinä, joka jäit niin yksinäsi, sanoi Torger. Voi sinua poloista!
Hänen äänensä oli niin hellä ja hän katsoi niin lempeästi tyttöä tätä
lausuessaan. Hänen kätensä hapuilivat Karin sormia.

-- Mihin sinä nyt aiot mennä, Kari? kysyi Torger vielä.

-- En tiedä.

-- Menetkö tätisi luo?

-- Minä en sitä tiedä. Siellä on jo kyllä monta ennestään. Minun
kaiketi täytynee lähteä johonkin palvelemaan.

-- Etkö voi tulla meille? Hyvä Kari, tule meille! Isä pitää niin paljon
sinusta, ja niin tekevät kaikki muutkin.

-- Jäätkö sinä kotiisi, kysyi hän.

-- En tiedä, kyllä kait jään.

-- Silloin minä en tahdo tulla teille.

Torger istui ihan hämillänsä. -- Pelkäätkö minua, Kari? kysyi hän. Ja
minä, joka toivon sinulle niin hyvää -- minä, joka pidän sinusta niin
paljon. Sinun tähtesi tulin minä nyt kotiin.

Kari ei vastannut.

-- Niin, voipi näet olla monta kaunista tyttöä ulkopitäjissä, vaan ei
ole yhtään, joka huolii soitostani niinkuin sinä. Sinä olet ymmärtänyt
sitä jo ensi hetkestä saakka. Sinä voit tehdä minusta jotakin, sinä
Kari, ja sitä ei yksikään noista toisista voi, ja minä olen niin
lemmekkäällä luonnolla. Ja nyt on Herra mielestäni asettanut kaikki
niin kummallisesti. Ethän toki hävenne soittajaparkaa, vai? Et suinkaan
tahdo mennä talon ja rahan kanssa?

Kari katsoi alas äitinsä ruumiisen. -- En suinkaan; niin kauvan kuin
tämä makaa tässä ei talo minua viettele. Hän myi itsensä raha-äyreistä,
ja se tapahtui kaikki vaan minun tähteni. Ja Kari tyrskähti itkemään.

Torger siirtyi lähemmäksi ja koetti lohduttaa häntä. -- Tule nyt meille
minun kanssani, Kari, sanoi hän, täällä sinä vaan saatat vanhat haavat
vuotamaan.

Kari nousi seisalleen ja puisti mullan pois helmoistansa. -- Ei, minä
en voi erota hänestä, sanoi hän, viitaten äitiänsä; sitte istuutui hän
taas.

-- Tahdotko niin puhun isäni kanssa siitä, että voit olla meillä
talvea? kysyi Torger hellästi. Älä pelkää, minä lähden pois. Ja
kannetaanpas nyt äitisi ylös meille.

Jon seisoi portailla ja kummastui kovasti nähdessänsä Torgerin tulevan
ponnistellen ihminen sylissä ja nuori tyttö tukena vieressänsä. Hän
näki pian mitä se oli. Heidän päästyänsä likelle porttia otti hän lakin
päästänsä ja laski heidät pihalle. Sitte otti hän Karia kädestä kiinni
ja talutti hänet huoneesen.

Kun oli kaivettu koko viikko, löydettiin viimein Sylfestin ja hänen
kolmen poikansa ruumiit. Mutta hänen raha-arkkuansa oli mahdoton
löytää, vaikka olisi kuinka etsitty. -- Onpa sääli tyttö parkaa,
hänelle se nyt olisi ollut tarpeen, sanoivat ihmiset.

Samana päivänä pantiin kaikki viisi ruumista hautaan. Pappi puhui
kirkkomaalla liikuttavia sanoja, eikä nähty monta silmää kuivana. Sinä
päivänä oli monta, jotka hyvittelivät vanhan vääryyden ja antoivat
velkamiehelle anteeksi hänen maksettavansa.

Mutta Jon sai niin asetetuksi, että Kari jäi hänelle kasvattitytöksi,
ja niityn hän sai kasvatuspalkaksi. Torgerin täytyi luvata viettää
sekin talvi muissa pitäjissä, mutta hän läksi keveällä mielin matkaan,
sillä hän tiesi että saisi palata takaisin kotiin häitään viettämään ja
loppumatonta onnea nauttimaan.



NELJÄS LUKU.


Tänäänpä oli vähän kaunis päivänpaiste! Ja tänäänpä oli vähän ääntä
vanhan Jonin viulussa, kun hääväki parittain kulki alaspäin koivikon
läpi! Ja pappi pääsi sinä päivänä kutsumasta Jumalan siunausta
semmoiselle, joka nai vanhan veneen tai väkevän selän[3] tai muhkean
talon, sillä eipä ollut vaikea nähdä niistä kahdesta nuoresta
ihmisestä, jotka seisoivat alttarin edessä, että rakkaus sitoi heidät
yhteen, eikä mikään muu. Ja illan tullen otti Torger itse viulun,
eikä semmoista soittoa vielä ennen oltu kuultu. Hän soitti koko
elämän-uljuutensa ja onnensa niihin säveliin. Se sävel se soi hänen
viulustaan sinä aamuna, jona hän näki Karin vuorenhuipulla ja tunsi
itsessään että hän se olikin hänen vastainen toverinsa; Torger risti
sen Karinpolskaksi. Häät olivat pienet vaan hauskat. Siellä ei juotu
eikä pauhattu, sillä semmoista ei Jon saattanut kärsiä, mutta tanssia
sai nuoriso niin paljon kuin tahtoi. Seuraavana päivänä meni nuori
parikunta uuteen kotiinsa, pieneen torppaan, jonka he olivat
vuokranneet, ja joka ei ollut kaukana koskesta. Siellä oli Torgerista
niin helppo hengittää, nythän voipi joka päivä käydä opissa
koskenhaltijan luona, lisäsi hän pilaillen. Torppaan kuului pieni
maatilkku, semmoinen, joka voi elättää pari lehmää ja antaa muutamia
tynnyrejä potaatia.

Torgerista tuli nyt samanlainen kuin isänsä oli, hän ei koskaan
pyrkinyt kotipitäjästä pois, vaan tahtoi kernaimmin olla kotona Karin
luona. Sillä ei ollut ketään, joka olisi ymmärtänyt hänen soittoansa
niinkuin hän, ja hänen kanssaan voi hän puhella tekemistänsä lauluista.
Kari oli lukenut niin paljon ja oli niin kummallisen järkevä ja
tiedokas, jotta voi kertoa hänelle niin paljon ja saada hänet
ajattelemaan monenmoista, joka sitte tuli näkyviin niissä lauluissa,
joita hän teki. Ja lisäksi oli Karilla se varma usko, että Torger oli
maailman paras soittoniekka, ja sekös antoi Torgerille rohkeutta.

Pari vuotta elivät nyt nämä kaksi kuin linnut oksalla. Torger ei
milloinkaan nauranut niin herttaisesti, kuin Karin ryhtyessä
soittamaan. Hän oli näet päättänyt opetella soittamaan hänkin, ja siis
oli Torgerin häntä opettaminen, mutta hänen sormensa olivat niin
kankeat. Hänen täytyi pian siitä luopua, vaan oppi kumminkin sen
verran, että tiesi näppimykset ja soitti joitakuita pieniä lauluja.
Tätä tekivät nämä kaksi kahden kesken. Ei kukaan pitäjäläinen sitä
tiennyt, ja se tapahtuikin vain melkein ilman aikojaan.

Jok'ainoa pyhä-ilta kesällä kokoutui nuoriso leikkikentälle, ja silloin
istui Torger hakkuupölkyn päällä soitellen heille. Nuoriso tanssi ja
vanhemmat katsoivat päältä ja puhelivat; silloin sai Torger usein niin
paljon soitostansa, jotta sillä voi elää puolen viikkoa. Ja pappi ja
papin rouva tulivat välistä muiden joukkoon, ja pappi ylisteli soittoa
ja kutsui Karia vihdoinkin tulemaan pappilaan lainaamaan kirjoja
niinkuin ennen. Niin, kaikki ihmiset olivat niin erinomaisen hyviä
heitä kohtaan! Tämä seutu oli semmoista vanhan-aikuista, uskomielistä
seutua, jossa iloittiin soitolle ja tanssille, ja jossa ihmiset
kernaasti auttoivat toisiaan, missä se oli tarpeen. Ja Torgerista
olivat he ikäänkuin vähän ylpeät, ja heistä oli erittäin hyvä että
jaksoivat elättää soittoniekan, joten hän pääsi kuleksimasta pitkin
ulkopitäjiä. Ja niin sai hän tuon tuostakin antimia, milloin
vasikanpaistin, milloin muutaman voinaulan tai tuopin maitoa. Torger
oli aina niin iloinen ja herttainen, että kaikkien teki mieli auttaa
häntä. Siitä seurasi että Torger pani rahaa kokoon ensimmäisinä
vuosina. Kari oli vankka taloa hoitamaan ja ansaitsi myöskin olemalla
palkan edestä apuna leipomassa ja huoneita pestessä juhlapäiviksi.
Kukat tuon pienen pirtin lasiruudun takana viihtyivät hyvin, ja jos
tulit sen sisään jonakin pyhä-aamuna, kun Torger otti viulun seinältä
ja soitti virren ja Kari juhlavaatteissa istuin veisaamassa, niin
tunsit kai siellä olevan hyvä olla.

Ensimmäinen suru, joka heitä kohtasi, oli se, että heiltä kuoli pieni
vuoden vanha tyttö. Torgeria oli mahdoton saada lohdutetuksi eikä
hänessä ollut miestä koskemaan viuluun moneen päivään. Kari kärsi
tyynemmästi, ja hänen täytyi lohdutella miestänsä. Mutta pari vuotta
sen perästä istui Kari punaposkinen pullukka poika sylissä, ja hänelle
pantiin nimeksi Jon. Hädin tuskin sai iso-isä nähdä hänet, sillä vanha
Jon oli kovasti sairastunut. Vaarallinen tauti kulki pitäjässä, ja Jon
meni sen mukana. Torger ja Kari olivat hänen luonansa pikku pojan
kanssa, ja vanha Jon kuoli iloisena ja tyytyväisenä. Hänen vaimoonsa,
joka uskollisesti oli hoitanut häntä viimeiseen asti, tarttui tauti, ja
kuukauden kuluttua seurasi hän miestänsä. Viimeinen, mitä hän pyysi
Karin tekemään, oli se, että hän säästäisi äyriä ja keräisi kokoon
hyvinä päivinä, kun perhe vielä oli niin harvalukuinen. Ja jos hän
vielä voisi saada Torgerin aikanaan ryhtymään johonkin hyödylliseen
toimeen, niin olisi hyvä. Mutta Kari arveli sopivammaksi antaa äyrit
niille, jotka niitä tarvitsivat, ja Herra kyllä auttaisi heitä
edeskinpäin, niinkuin hän oli tehnyt tähänkin saakka. Ja Jumala oli
tehnyt Torgerista soittoniekan ja sinä tulisi hän olemaan. Silloin
huokasi vanha vaimo puistaen päätänsä. Kari kertoi sitte tämän
Torgerille, joka ei osannut muuta kuin hymyillen lausua: niin, äiti
vanha oli itsensä kaltainen loppuun asti.

Torgerin vanhin veli sai nyt talon. Hän oli kauan harjoittanut
lampaankauppaa, eikä sen lopettaminen onnistunut hänelle oikein
hyvästi. Mutta Torger istui iloisena ja onnellisena pirtissänsä ja
nauroi joka kerta kun Jon hypähti äitinsä helmassa, isän viulua
soittaessa. -- Hänessä on soittoniekan ainetta, ajattelen minä, sanoi
Torger.

Niin kului muutamia vuosia umpeen. Kari piti huolta tuosta vähäisestä
maanviljelyksestä Torgerin poissa ollessa, ja hän teki sitä hyvästi,
hän ei peljännyt ryhtyä käsiksi kaikkiin, mikä tarpeen oli. Ei kukaan
köyhä lähtenyt apua saamatta heidän ovensuustaan, sillä niin tahtoi
Torger. Kun muut olivat hyviä heitä kohtaan, niin oli heidän tehtävä
samoin taas toisille.

Muutamana iltana Torgerin kotiin tullessa oli Kari tavallista
äänettömämpi. -- Onko mitään tapahtunut, Kari? kysyi hän.

-- Eipä vain, ei muuta kuin että veljesi on käynyt täällä ja valittanut
hätäänsä. Hän on ollut huoleton kaupassa, menettänyt suuret rahat ja
nyt pitäisi hänen lyödä pöytään 30 taalaria[4] viikon kuluessa, muuten
otetaan talo pantiksi.

-- Ethän toki vain puhune totta, huudahti Torger. Ottaa talo pantiksi.
Mitä hän nyt aikoo tehdä?

-- Niin, sepä se on, jota hän ei tiedä.

-- Minun täytyy auttaa häntä, Kari.

-- Niin, me kaiketi olisimme läheisimmät sitä tekemään.

-- Se on itsestään selvä, meidän täytyy häntä auttaa. Meillä on 50
taalaria säästöpankin kirjassa seisovaa, ai kuinka?

-- Niin on.

-- Jospa antaisimme ne hänelle! Minä en niitä tarvitse ja --

-- Niin, minä olen ajatellut samaa, keskeytti häntä Kari.

-- Niin, tehdään se, huudahti Torger iloisesti. Mene nyt nimismiehen
luokse, Kari, ja ota ne ulos, vaan älä puhu siitä kellekkään, ja sitte
menet veljeni luokse niitä viemään.

-- Mutta sinähän olet lähin siihen, sinä joka olet hänen veljensä.

-- Voipihan niin olla, mutta -- onpa kuin vähän ujostelisin. Emmekö
voisi kirjoittaa: hyvin kunnioitetulle torppari Olli Jansonille meidän
kotitalon lunastimeksi.

-- Niin saisi hän kuitenkin sen tietää.

-- Se on tosi -- ei, sinä voit mennä, sinä Kari, sinä osaat toimittaa
tämän asian niin hyvin, sinä.

-- Ja annanko hänelle kaikki rahat?

-- Niin, luulenpa melkein niin, sillä silloin on hänellä myös jotakin,
jolla voi liikkua.

Kari meni, ja veli sai kaikki mitä Torgerilla oli.



VIIDES LUKU.


Pitäjääsen oli tullut uusi pappi. Hän oli yksi niitä, jotka luulevat
saarnaavansa kristinoppia, kun vaan sätkivät ihmisiä Mooseksen
kivitauluilla. Joka päivä saarnasi hän kristityille ihan kuin ne
olisivat olleet paljaita pakanoita. Hän oli nuorena viettänyt hurjaa
elämää, mutta sitte oli hän äkkiä tullut heränneeksi. Hänen ystävänsä
luulivat hänen tulleen mielipuoleksi, sillä yht'äkkiä laski hän
polvilleen lattialle, rukoili ja itki. Öisin hän kääntelihe vuoteessaan
ja heräsi pelästyneenä; hän näki unta, että piru tuli häntä elävältä
viemään. Hän istui raamattua lukien ja virsiä veisaten miltei yöt
päivät. Hän tuskin soi ruokaa itsellensä ja vähän oli se mitä hän söi.
Kun hän sitte rauhottui sisällisesti ja tunsi olevansa sovitettu
Jumalan kanssa, tuli häneen semmoinen kutsumus todistamaan, että hänen
täytyi lähteä saarnaamaan kaikille niille harhaileville, jotka
suruttomina kulkivat leveätä tietä, niinkuin hän itse oli tehnyt. Ja
hänen sanoissaan oli tuli, jonka voimalla hän tempasi monta
mukaansa, ja se teki hänet vielä innokkaammaksi. Niin kulki tämä nuori
mies raamatunselityksestä rukouksenpitoon ja rukouksenpidosta
raamatunselitykseen. Tuskin kaksikymmenvuotiaana saarnasi hän Hänestä,
joka ensi kerran astui julki opettajana ollessansa kolmenkymmenen
vuoden vanha. Oli kuin hänellä ei olisi ollut lepoa, ei rauhaa; hän ei
luullut tehneensä päivätyötä ennenkuin oli niin väsyksissä, että oli
vähällä kaatua. Hiukankaan levätessään pelkäsi hän vanhain kiusausten
taas tulevan häntä ahdistamaan, tahi että häntä sanottaisiin laiskaksi
Jumalatansa palvelemaan. Ja kun hän ajatteli kaikkia niitä tuhansia
ihmissieluja, jotka joutuivat kadotukseen sentähden, että muut ihmiset
laiminlöivät todistaa heille elämän tiestä -- ei, täytyihän hänen
silloin tehdä työtä! Hänen ystävänsä varoittivat häntä ettei alussa
ajaisi asiata kovin kiihkeästi, sillä silloin väsyisi hän pian; vaan
hän ei ottanut sitä kuullakseenkaan. Sen jätti hän Jumalan haltuun,
sanoi hän, ja tuo nuori apostoli tunsi itsessään loppumattoman voiman.
Hän teki työtä tutkintoon valmistuaksensa ja ajoi sitä yhtä ankarasti
perille. Monta vuotta hän asui pääkaupungissa, rupesi "kotimaallisen
lähetystoimen" palvelukseen ja piti esitelmiä ja raamatunselityksiä
usein kolmasti päivässä. Mutta sitte tuli muutos. Hän oli ollut vahva
kuin sota-uro, mutta nyt ei ruumis enään tahtonut kestää tuota
väsyttävää työtä. Hän tunsi että henki oli ikäänkuin kuivempi, ajatus
raskaampi, halu heikompi; sana ei enää luistanut niin helposti, ei se
myöskään langennut samalla voimalla. Hän alkoi saarnata vanhoja
saarnojansa uudestaan. Hän oli niin kauan vetänyt samaa virttä, että
ihmiset jo osasivat sen. Ei enään kokoontunutkaan sadottain ihmisiä
häntä kuulemaan. Silloin sanoi tohtori, että hänen täytyi lähteä
maalle, ja hän sai kirkkoherranpaikan maalla, vaan maan-ilma ei voinut
häntä toiseksi muuttaa. Huomattuaan vanhan liekin olevan poissa, koetti
hän puhaltaa sitä uudestaan tuhasta leimuamaan, ryhtymällä vielä
kovemmin asiaan kiinni. Hänen saarnansa muuttuivat yhä enemmän
peljätyssaarnoiksi, joiden takaa helvetti leimusi; ne olivat musertavia
iskuja kaikkea sitä vastaan, mitä hän oli kutsunut elämän-iloksi,
siihen aikaan kun hän ei vielä ollut kääntynyt. Saman tulen jonka
kautta hän oli kulkenut, piti jokaisen miehen ja naisen kulkea, sitä
ennen ei heillä ollut mitään lunastusta saatavana. Pyhinä täytyi hänen
saada vatsan täydeltä huokauksia, voihkauksia ja itkua kansan puolelta,
muutoin luuli hän saarnansa olleen turhan.

Hän ei tiennyt täten etsivänsä enemmän omaa kuin Jumalan kunniata.
Vuodet kuluivat, hän joutui jokapäiväisten tapain uralle, ja ne sadat
pikkuseikat, jotka seurasivat hänen vitkaansa, rasittivat häntä; se
lempeys, mikä hänessä ennen oli voinut olla, katosi kokonaan, ja
hänestä tuli kuiva ja terävä kuin sarvenkärki. Mutta ylpeä oli hän ja
kärkäs vihastumaan. Hän ei kärsinyt muuta mielipidettä kuin omansa, ja
suuttui kun ihmiset väittivät häntä vastaan. Talonpoikia piti hän
laumana, joka oli johdettava mihin pappi tahtoi.

Hän oli naimisissa nuoren, hienon, kivuloisen naisen kanssa, joka
käveli kalpeana ja hiljaisena huoneessaan, hoiti lapsiansa ja käski
heidän olla hiljaa, kun kävelivät liian kovasti lattialla: "sillä isä
kirjoittaa saarnaansa". Ihmiset eivät kuulleet hänen hiiskuvan
sanaakaan miehensä läsnä-ollessa, ja tuntui ikäänkuin joku raskas
kuorma olisi painanut heidän koti-elämäänsä.

Semmoinen oli se mies, joka nyt tuli paikkakunnan papiksi. Hän oli
neljänkymmenen vuoden ikäinen, leveä ja suuri, kaljupää ja piti
silmälasia, joissa oli sangat mustasta sarvesta. Hän näytti synkältä ja
katsoi enimmiten alaspäin. Koira liikkasi aina hänen perässänsä ja
murisi näyttäen hampaitaan, kun joku läheni.

Vanha pappi, joka nyt oli muuttanut pois, oli ollut suopea ja
kansanmielinen mies. Suuria lahjoja ei hänellä ollut, mutta hurskas
kuin lapsi oli hän ollut ja elänyt hyvässä sovussa sen lapsellisen
seudun kanssa, jossa eli. Hän oli kulkenut ympäri kuin isä hyväin
lasten seassa.

Nyt saatiin tietää muuta! Miltei ensi asia, mikä saatiin kuulla, oli
se, ettei entinen pappi ollut mikään Jumalan mies. Ihmisistä tuntui se
kummalta, mutta täytyi kait niin olla, kun pappi sen sanoi, sillä hän
mahtoi varmaankin olla hirmuisen suuri Jumalan mies. Hänellä oli
semmoinen ääni, että kirkko melkein vapisi hänen saarnatessaan.

Pian syntyi niin kummallinen hiljaisuus paikkakunnassa. Ihmiset tulivat
niin kummallisiksi ja aroiksi. He rupesivat kävelemään toisella tavoin
kuin ennen. Heidän käyntinsä ei enään ollut tuota reipasta, vakaata
käyntiä, kun tulivat vakka tai pajuvakka selässä; ei tullut sitä
iloista kädenlyöntiä eikä nopeata tervehdystä kuin ennen. Nyt he
vetäytyivät ikäänkuin peloissaan toistensa sivu ja huokailivat. Joku
ilottomuus, haikeus ja tylyys ilmaantui niihin kasvoihin, jotka ennen
olivat olleet suopeat. Ihmiset eivät olleet niin avuliaita toisiaan
kohtaan kuin ennen. He vetäytyivät enemmän omaan itseensä, niinkuin
etana kuoreensa. Niiden puhe vetäytyi niin moneen mutkaan: täytyi ensin
huoaten puhua tästä syntisestä maailmasta, ennenkuin esitti oman
asiansa. Ja kaikki tämä uutuus kasvoi nopeasti; oli kuin rutto, joka
tarttui talosta taloon.

-- Käsitätkö tätä, Kari? sanoi Torger. -- Ennen aikaan kun tulin
pitäjään toisessa päässä oleviin taloihin, oli minusta niissä niin
tilavat ja valoisat paikat, mutta nyt tuntuu siellä niin ahtaalta ja
tukehuttavalta, että töin tuskin voin hengittää. Ja ihmiset sitte --
onpa melkein kuin olisivat saaneet uudet silmät päähänsä.

-- Se on kaiketi syynä että laskevat liian vähän Jumalan aurinkoa
tupiinsa, sanoi Kari.

Melkein ensi työkseen kielsi pappi leikin ja tanssin pyhä-iltoina. Hän
istutti semmoisen kauhun leikkikentän omistajaan, ettei tämä uskaltanut
laskea Torgeria kynnyksensä sisäpuolelle. Jos kohta moni tahtoikin
jatkaa samalla tavalla kuin ennen, niin eivät he toisten tähden
uskaltaneet sitä tehdä; he eivät tahtoneet joutua puheiden alaisiksi.
Koko seutu seisoi kuin aseetonna sen mahtavan miekan edessä, jota pappi
Herran nimessä kantoi, ja ihmiset nöyristyivät peloissaan sen alle,
niinkin lapselliset ihmiset helposti tekevät.

Yksi löytyi, joka ei nöyrtynyt, ja se oli Kari. Hän oli eräänä päivänä
Torgerin kanssa kirkossa, ja pappi selitti silloin saarnassaan sitä
syntiä, mikä on maailmanmielisessä soittamisessa ja laulamisessa, ja
lähetti kaikki ne, jotka semmoista harjoittavat, sekä ne, jotka
semmoisia auttavat, ihan tulipunaiseen helvettiin. Ihmiset kääntyivät
ja katsoivat Torgeriin päin, joka istui kalpeana kirkonpenkissä ja pani
silmänsä kiinni. Kirkosta ulos mentyä karttivat he häntä ja
kuiskuttelivat toisilleen. Silloin meni Kari hänen luoksensa kaikkein
nähden, otti häntä kädestä kiinni ja talutti hänet kotiin. Kotimatkalla
sanoi hän Torgerille: en minä enään kuuntele sitä pappia, sillä se ei
ollut Jumalan sanaa, mitä hän saarnasi.

-- Niinkö luulet?

-- Sen tiedät sinä, Torger, yhtä hyvin kuin minäkin.

-- Ei näytä siltä kuin tämä pappi tulisi kiittämään minua, niinkuin
entinen teki.

-- Hän ei ymmärrä sinua, Torger.

-- Täällä ei ole helppo elää tämän perästä.

-- Ei suinkaan, vaan kyllä kaiketi tulemme toimeen, ja jos näyttää
kovin ahtaalta, niin voimme matkustaa tiehemme.

-- Minä en viihdy missään muualla, ja sitä paitsi olemme jo ostaneet
tämän maapalstan.

Kaikki eivät heti seuranneet pappia kaikessa. Ne, jotka asuivat
lähimpänä pappilata, olivat ensimmäiset, ja sitte eteni kuuliaisuus,
aivan kuin renkaat veteen viskatun kiven ympärillä, yhä etemmäs
pohjoiseen päin. Mutta loitoimpana pitäjäässä oltiin vielä vanhoillaan;
siellä ei ollut pappia joka päivä astumassa heidän ovistaan sisään ja
kiinnittämässä pistäviä silmiään kaikkiin heidän jokapäiväisiin
toimiinsa. Siten jakaantui pitäjä kahteen joukkoon, jotka kumpikin
vetivät omaa köyttänsä. Ja iso joukko oli keskivälillä ja kallistui
toisen vuoron toiselle, toisen toiselle puolen.

Mutta pappi piti pohjoispuolta silmällä. Hänellä oli vakoojansa, jotka
kantoivat hänelle sekä mitä oli sanottu että tehty. Hän arveli ettei
viipyisi kauvan, ennenkuin sekin puoli vapisisi hänen käsissään.

-- Mitä minun nyt on tekeminen, Kari, sanoi Torger eräänä päivänä. Nyt
ovat ne uudet kielet viuluuni tulleet kauppamiehelle, mutta minulla ei
ole ayriäkään niiden lunastamiseksi. Ja tiedäthän että jo olemme vähän
velassa, niin että kaikki yhteensä tehnee taalarin.

-- Voit käydä veljeltäsi lainaamassa niin kauvaksi; kyllä kait pian
selvitämme asiamme.

-- Niinkö ajattelet? Minua hävettää niin tuo pyytäminen.

Torger meni veljensä luo. -- Kait sinä lainaat minulle taalarin uusiin
viulunkieliin ynnä muihin pikkutarpeisin?

Veli katsoi häneen terävästi. Sitte meni hän katsomaan oliko ovi oikein
lukossa. Sen tehtyä huokasi hän ja sanoi: käänny, käänny syntisiltä
teiltäsi, Torger.

Torger silmäsi häntä.

-- Elämä täällä alhaalla on oleva ristiä ja vaivaa, mutta sinä riehut
niinkuin se olisi paljasta leikkiä. Sinä ryvet päivät päätään synnissä
etkä näe että menet suoraa päätä helvettiin.

-- Minä autoin sinua, kun viimein olit pulassa, vastasi Torger
hiljaisesti.

-- Minä en auta ketään eteenpäin synnin tiellä, vastasi veli.

Torger otti lakkinsa ja lähti. Tultuaan omaan tupaansa hän heittihe
kovasti penkille.

-- No saitko rahat? kysyi Kari.

-- Veljeni haukkua nalkuttaa minua niinkuin kaikki muutkin, sanoi
Torger itku suussa. Ennen kaikki olivat niin suopeita, hyviä ja
ystävällisiä, että aina olivat perässäni mihin vain menin. Nyt ei ole
paljon yhtään, joka ei viskaa kiviä perääni. Mitä olen tehnyt, jolla
tämmöistä ansaitsisin? Ja Torger painoi päänsä käsivartta vasten.

-- Älä ole milläskään, Torger, sanoi Kari silitellen hänen hiuksiansa.
Tiedäthän että laiho kasvaa paremmin kun välistä tulee ukkosta ja
sadetta. Suuttuuhan, jos aina täytyy istua päivänpaisteessa.

-- Mutta milläs elämme? Täällä kohta ei ole ketään, joka ottaisi meitä
tutakseen.

-- Oi, onhan meillä vielä monta ystävää tuolla pohjoisessa päin. He
kyllä meitä auttavat, ja on neuvoja, jos pahoja päiviäkin, vastasi
Kari.

Samassa muksautettiin ovea, ja nuori, reipas, iloisen näköinen mies
astui sisään. Tervehdittyään sanoi hän: tulet kai soittamaan minun
häitäni, Torger? Ne pidetään torstaina, ja me tahdomme viettää niitä
vanhalla tavalla. Mutta älä puhu siitä, jottei pappi saisi vihiä
asiasta; emme uskalla viedä viulua mukaan kirkkomatkalle.

-- En tiedä voinko tulla, sanoi Torger, sillä viulussani ei ole kuin
mitättömät kielet.

-- Saat viedä terveisiä ja kiittää, sanoi Kari. Hän kyllä tulee, sillä
minä hankin hänelle uudet kielet tänä iltana.

Illan tullen meni Kari kauppamiehelle ja lunasti kielet. Hänellä oli
lähteissään paras vyöliina vyöllä, vaan kotiin tullessa ei sitä enään
ollut.



KUUDES LUKU.


Häät olivat parhaillaan. Tanssittiin, reimuittiin ja iloittiin. Torger
oli tullut hyvälle tuulelle taas ja oli niin sukkela ja leikkisä, että
häntä harvoin oli sellaisena nähty. Kari ei ollut mukana; hänelle tuli
este juuri kun he olivat lähtemäisillään, hän ei siis voinut päästä
mukaan, mutta jos kävisi laatuun, tulisi hän myöhemmin. Pappi oli
kutsunut kansaa raamatunselitykseen muutamaan naapuritaloon. Sen
hääväki tiesi, vaan ei siitä paljon lukua pitänyt. Häissä oli monta,
joiden kasvot heidän sinne tullessaan olivat olleet ankarasti
ryppyiset, mutta aikaa voittaen oli rypyt alkaneet hävitä, ja ihmiset
tulivat entiselleen. Ensi hääpäivän yö oli jo kulumassa; juoksija[5]
luisti ripeästi; Torger istui ilomielin ja soitteli sekä polki tahtia
jalallansa. Silloin, ennenkuin tiesivät aavistaakaan, seisoi pappi
tuvassa. Hän ei virkkanut sanaakaan, meni vaan muutaman penkin luo,
nousi sen päälle seisomaan ja avasi raamatun, jota oli kantanut
kainalossaan. Ja sitte hän luki äänellä semmoisella, että tupa tärisi:
Niin sanoo Jesus: Minä tiedän tekos, ettet sinä kylmä etkä palava ole;
oi, jospa kylmä taikka palava olisit! Sentähden ettäs penseä olet, ja
et kylmä etkä palava, oksennan minä sinut suustani ulos. Sillä sinä
sanot: minä olen rikas, minulla on ylellisyyttä enkä minä mitään
tarvitse, ja et tiedä että olet viheliäinen ja kurja ja kylmä ja sokea
ja alaston. Minä neuvon sinua ostamaan minun tulessa puhdistettua
kultaani, jotta rikastuisit, ja valkeat vaatteet, joihin pukeutuisit,
ettei alastomuutesi häpy näkyisi, ja voitele silmäsi silmävoiteella,
että näkisit. Joita minä rakastan, niitä minä myös nuhtelen ja kuritan;
niin ole siis ahkera ja tee parannus.[6] Ja nyt rupesi hän sitä
selittämään, niin että tupa tulta iski. Häävieraat seisoivat kuin
naulatut, pojat pitivät vielä kukin tyttöänsä kädestä kiinni tanssin
perästä. Toisistaan katsoivat he pappiin; kuoleman hiljaisuus vallitsi
tuvassa. Ja pappi seisoi tuossa hehkuvin kasvoin, huusi ja pui nyrkkiä
kirjaa vasten: se oli tuomiopäivänsaarna. Lattia ikäänkuin kohosi
niiden kanssa, jotka siinä seisoivat, ja jyrkkäystä alas mentiin. Joka
vasaran-isku papin kädestä lankesi niin että kirveli, pappi näki kuinka
ihmiset kauhistuivat, kuinka nuo suorat selät kumartuivat, kuinka moni
uupui alas penkille ja peitti kasvonsa. Viimein rupesi naisjoukosta
kuulumaan itkua ja ähkinää. Mutta pappi pitkitti: "Elämän pitäisi olla
ristin tietä, meidän pitäisi seurata Jesuksen jälkiä. Tekivätkö he
niin? seurasivatko he tänä iltana Jesuksen jälkiä? luulivatko he hänen
kulkeneen leikkilöissä ja tanssiloissa? luulivatko he hänen juoneen
itsensä juovuksiin oluesta ja paloviinasta ja hoiperrelleen humalaisena
ympäri? Voi, ei! Voi teitä, jos ette käänny! ja voi, voi häntä, joka
houkuttelee teitä syntiin, häntä, joka istuu tuolla, pahan omantunnon
satuttamana!"

Kaikkien silmät kääntyivät sinne, mihinpäin pappi viittasi. Siinä istui
Torger penkillä lumivalkeana ja hampaat yhteen purtuina; viulu oli
hänen polvillansa. "Voi häntä, sillä hän on pahain henkien vallassa. Te
puhuitte herkkä-uskoisuudessanne ihmisistä, joita metsänpeikot ja
noidat ovat lumonneet. Ei, _yksi_ ainoa löytyy, joka osaa lumoa
ihmisiä, ja se on perkele itse. Ja _tuo_ tuolla on lumottu, perkele on
niin kääntänyt hänen silmänsä, että hän luulee pahaa viattomaksi ja
hyväksi, perkele on niin tunkeutunut hänen sormiinsa, että niitä
syhyttää ja kutkuttaa halu päästä jouseen ja kieliin kiinni, se on
vääntänyt niin nurin hänen korvansa ja mielensä, että nuo syntiset
laulut ja tanssit tuntuvat hänestä soivan kuin Jumalan enkelien äänet.
Mutta voitele silmäsi silmävoiteella, että näkisit! Sillä tiedä, sinä
sokaistu miesparka, että ennenkuin sinut soitetaan vuoresta
kirkonkellolla, ennenkuin sinä lyöt viulusi rikki ja alat viettää
hyödyllistä elämää, ennen ei sinulla ole mitään parantumisen
mahdollisuutta. Niin, ennenkuin te kaikki heitätte pois leikit ja
tanssit ja käännytte siihen, mikä parempi on, ennen ette ole Jesuksen
omia. Te olette oksennetut ulos hänen suustansa. Ja muistakaa se,
ystävät, että sinä suurena tuomiopäivänä ei kysytä kuinka monta tanssia
olet tanssinut tahi kuinka monta ryyppyä olet ryypännyt, vaan silloin
kysytään oletko Jumalan lapsi vai et". Samassa löi pappi kirjan kiinni
ja meni joutuin ulos; hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle
puolelle.

Tuvassa oli hiljaa kuin haudassa. Ei kukaan uskaltanut olla ensimmäinen
liikkumaan. Olisi kuullut neulan putoamisen lattialle. Silloin hypähti
Torger pystyyn penkiltä.

-- Hei, tuokaa tänne ryyppy! huusi hän -- ja yksi vielä -- ja yksi iso
vielä, jolla nielasen papin. Jos minun nyt pitää olla piru, niin tulen
myöskin soittamaan sen saatanan hyvästi. Sen sanottuaan hän otti
viulun, pani pään kallelleen, silmät kiinni ja rupesi soittamaan. Ja se
oli soittoa se! Semmoista ei koskaan vielä oltu kuultu. Se alkoi
vienosti, ikäänkuin rukoillen ja valittain, mutta sitte se lyöttihe
huimaksi ja nauravaksi polskaksi. Se koveni kovenemistaan, hurjeni
hurjenemistaan. Se soi niinkuin syystuuli vonkuu vuorenrotkoissa,
niinkuin ukkonen käy ja vyöreet vierivät, ja viimein oli kuin kaikki
helvetin henget olisivat päässeet irti ja kiitäneet eteenpäin ruoskilla
huiskien; kuului ikäänkuin hädässä olevan voihkaavia huutoja. Ja Torger
ei kuullut eikä nähnyt mitään ympärillänsä, sillä nyt hän taas oli
vuoressa. Ja kaikki pienet pirut tulivat hyppien ja kierrellen taas
hänen päällensä, niinkuin ne nauroivat ja nykivät häntä ja tahtoivat
aivan syödä hänet: -- hoi, nyt hän on kiinni! nyt hän on kiinni! Torger
loihe juoksemaan, ne perässä; siitäkös juostiin peräkanaa ylt'ympäri.
Torger ähki apua saadakseen, ja silloin hän näki Karin seisovan
vuorenhuipulla. Hän pyrki ulos, ulos hänen luokseen; silloin halkesi
vuorenseinä, ja keskellä halkeamaa seisoi pahahenki leimuavissa
vaatteissa. Ja se irvisti Torgeria vastaan ja ojensi karvaiset,
kynsillä varustetut kätensä hänen tarttuaksensa ja huusi: hyvä, nyt
voit soittaa, pikku poikaseni! -- -- --

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna auringon noustessa istui pappi poltellen
aamupiippuansa sen talon puutarhassa, jossa hän oli ollut yötä. Hän ei
ollut saanut nukkua ja oli sen vuoksi noussut tavallista aikaisemmin
ylös. Hän istui penkillä kaivellen maata kepillänsä, ja koira makasi
muristen hänen jalkainsa juuressa. Oli kirkas kesä-aamu, aurinko
paistoi iloisesti ruohokolle, linnut lauloivat pensaissa, pääskyset
lentelivät visertäen katonrajaan ja siitä alas. Oli kuin Jumalan rauha
ja armo olisi paistanut seudun päälle. Mutta ne ajatukset, jotka
liikkuivat papin mielessä, eivät olleet lempeitä. Hän ajatteli
itsekseen niitä sanoja, joita aikoi käyttää pyhäsaarnassaan, kuinka ne
parahiten iskisivät ihmisiin. Västäräkki tuli hyppien ihan likelle
hänen jalkojansa, mutta pappi istui synkkänä, huulet huipullaan, mietti
ja survasi toisinaan sauvansa kovasti hiekkaan.

Silloin kolisi rattaat puutarhan vierustaa eteenpäin, ja ne ajoivat
niin kummallisen hiljaa ja varovaisesti, kuin olisi niissä kuletettu
sairasta. Pappi meni pihan puolelle päin. Rattailla makasi jotain
peitteen alla. Pappi kysyi mitä se oli. Peite vedettiin pois, ja siinä
makasi Torger soittaja kalpeana, aivan kuin kuolleena. Kun hän tunsi
raittiin aamutuulen puhaltavan ohimoillensa, heräsi hän, liikahti ja
katsoa tuijotti kummastuneena ympärilleen. Silloin hän näki papin
kasvot lähellään. Kulki kuin väristys hänen ruumiinsa läpi, nousi
toisen käsivartensa nojaan, käänsi kalmankalpeat kasvonsa pappiin päin
ja pui hänelle nyrkkiä. Sitte hän taas vaipui alas ja sulki silmänsä --
Hän soitti niin kauvan viime yönä sen perästä kuin sinä[7] olit mennyt
pois, kuiskuttivat ne, jotka olivat häntä kulettamassa, että meidän
vihdoin viimein täytyi repiä viulu hänen käsistään, ja silloin hän
kaatui lattiaan ja meni ihan tainnoksiin. Sitte kaasimme muutamia
ryyppyjä hänen suuhunsa, vaan hän ei kuitenkaan tahtonut virvota.

-- Voi kurjaa miesparkaa, sanoi pappi, katsoa tuijotti uhriansa ja
puhalsi savua suustaan. -- Katsokoon Jumala armollisesti puoleensa ja
antakoon hänen kerran päästä paremmalle tielle.

Kuultuaan ratasten seisahtuvan tuvan viereen tuli Kari ulos. Hän
kalpeni nähdessään mitä niissä oli, vaan tointui taas heti. -- Pankaa
hänet tuvan vuoteesen, niin saatte kiitokset, virkkoi hän. Niin Kari
asetti hänet hyvästi makaamaan ja kysyi sitte miehiltä kaikkia, mikä
oli tapahtunut. Saatuansa tietää kaikki mitä tahtoi, aina niihin
sanoihin asti, joita pappi oli käyttänyt, hän kiitti heitä avusta ja
meni tupaan. Hän astui vuoteen pielen viereen, pani kätensä ristiin sen
ympärille ja rukoili hiljaa. Sitte hän pyyhkäsi pois kyyneleen
silmästänsä, otti kutimensa ja istuutui vuoteen viereen miehensä
luokse.

Uudestaan herätessään makasi Torger omassa tuvassansa. Aurinko paistoi
sisään maalattua kaappia kohti, Kari istui ja kutoi, pikku poika
tallusteli lattialla, kaikki oli paikallaan, aivan kuin ei mitään olisi
tapahtunut. Hän katsoi Karia niin kumman kauvan ja ankarasti. Kari ei
virkkanut mitään; hän otti vaan pojan ja vei sen Torgerille. -- Ota
pois poikanulikka! sanoi Torger vihaisesti ja lykkäsi hänen pois
luotaan. Tuokion kuluttua peitti hän kasvonsa päänalaiseen.

-- Minä olen sekä Jumalan että ihmisten kiroissa, Kari, lausui hän ja
rupesi ääneensä itkemään.

-- Minä en tiedä siitä mitään, sanoi Kari tyynesti ja korjasi
irtipäässeen silmukan.

Torger lakkasi itkemästä. -- Sinä kai et ole kuullut mitä pappi eilen
sanoi?

-- Olen kyllä, mutta papista ei vielä ole tullut Jumala.

-- Olen, olen minä pirun lapsi, Kari.

-- Älä puhu semmoista roskaa, Torger, mutta nuku vielä vähän, niin
keitän sinulle hyvän kahvikupin.

Torger oli vaiti. Tuntui kuin Karin sanat olisivat niin vilvoittaneet
hänt, hän oli vakava luonteeltaan ja kaikki meni jokapäiväistä menoaan.

-- Sinä joit liiaksi eilen, Torger, sanoi Karin, kaataen hänelle
kahvia.

-- Niin tein, Kari.

-- Se on pahin, mitä voit tehdä. Muistanet kai mitä isäsi sanoi?

-- Kyllä minä sen muistan, vaan en ollut omassa vallassani.

-- Mitä joutavia, minä kyllä puhun papin kanssa siitä.

-- Ethän vain mene papin puheille?

-- Menen kyllä, nyt hän kerran saapi kuulla totuuden.

-- Oh, Kari! Hän ei saa ottaa sinua pois minulta, sanoi Torger
peloissaan.

-- Siitä hän kyllä pääsee, vastasi Kari vakavana, hymyili ja puristi
Torgerin kättä. Torger katsoi vaimoansa loistavin, uskollisin silmin.
Semmoinen oli hän silloin kuin soitti hänet ulos vuoresta
kirkonkellolla.

-- Kyllä varmaankin on paras että annan soittoniekan viuluineen
päivineen mennä menojaan ja ryhdyn johonkin muuhun, sanoi Torger
kotvasen kuluttua huoaten.

-- Ei suinkaan, sitä sinä et saa tehdä. Jokaisen pitää olla sinä, miksi
hän on luotu, ja sinä olet oivallisin soittoniekka Norjanmaassa, sen
voin sanoa sinulle, Torger.

-- Mutta sinä olit kuitenkin älykkäämpi, kun ryhdyit kirjaan käsiksi,
sanoi Torger.

-- Niin, sinusta, Torger, olisi tullut hirmuisen vankka pappi, vastasi
Kari.

Torgerin täytyi hymyillä.

-- Kuulepas, mitä sanon, sanoi Kari. Nyt voit vielä maata jonkun aikaa
päivästä, sillä sitä sinä tarvitset, ja aamulla aikaseen lähdet karjan
hakuun.[8]

-- Karjan hakuun?

-- Niin. Gudbrand kävi täällä eilen sinun lähdettyäsi ja tahtoi sinua
karjan hakuun, ja minä lupasin puhua siitä sinulle. Tunturilla vähän
kuleksiminen tulee virkistämään sinua nyt, ja minä menen papin
puheille. Ja puhukaamme tänä iltana totisesti toistemme kanssa.

Torger lähti tunturille ja Kari valmistautui lähtemään pappilaan. Hän
oli pyyhkinyt pois kaikki yön varjot hempeällä kädellään, ja Torger oli
taas saavuttanut rauhan.



SEITSEMÄS LUKU.


Seuraavana päivänä kun pappi istui työhuoneessaan, koputettiin hiljaa
ovelle. -- Tule sisään! huusi hän, ja Kari astui huoneesen. Hänellä oli
parhaat vaatteet päällä, valkoista nenäliinaa hän piti kädessään. Hän
pysähtyi ovensuuhun, koska pappi istui ja kirjoitti. Vihdoinkin hän
nosti päätänsä ja katsoi ovelle päin.

-- Tahdotko mitään?

-- Tahtoisin mielelläni vähän puhella pastorin kanssa.

-- Odota vähän -- tee hyvin ja istu niin kauvaksi. Ja pappi rupesi taas
kirjoittamaan. Kari jäi seisomaan. Hänen sydämensä oli hytkynyt kovasti
hänen astuissaan portaita ylös, mutta nyt se tyyntyi. Hän katseli
ympärilleen huoneessa. Tuolla kaapin päällä seisoi tuntilasi. Seinällä
riippui iso taulu, joka kuvasi viimeistä tuomiota; muutoin oli
huoneessa hirmuisen paljon kirjoja.

-- No, kuka olet, vaimo? kysyi pappi jokseenkin suopeasti, lopetettuaan
kirjoittamisen.

-- Minä olen Torger soittajan vaimo.

-- Vai niin. Pappi pani päähänsä silmälasit, jotka olivat olleet hänen
vieressään pöydällä ja katsoa tuijotti kauvan ja terävästi Karia. --
Hän on halukas juomaan, sinun miehesi.

-- Ei minun tietääkseni, ja minä olen ollut hänen kanssaan naimisissa
nyt seitsemän vuotta.

-- Hänkö sinut lähetti?

-- Ei, mutta minä tahdon pyytää hänelle rauhaa.

-- Rauhaa ei kukaan ihminen voi antaa, sitä täytyy hänen pyytää
Jumalalta, kun sitä ennen katuu syntiänsä ja kääntyy.

-- Sitä minä en tarkoita, vastasi Kari jäykästi. Hänellä olisi rauha
Jumalan kanssa, jos hän saisi olla rauhassa sinulta ja sinun
apumiehiltäsi.

-- Mitä tarkoitat! sanoi pappi, kääntyen tuolillaan ja katsoi suurilla
silmillä Karia.

-- Minä tarkoitan, että jos hän joutuu onnettomuuteen, niin olet sinä
vastuun-alainen hänen hengestänsä, sanoi Kari vapisevalla äänellä.

-- Minä en puhu itsestäni, hyvä vaimo, vastasi pappi. Minä olen täällä
Herran palvelijana, ja velvollisuus todistaa hänestä voipi joskus
tuntua raskaalta.

-- Enpä usko sen tuntuvan kovinkaan raskaalta, vastasi Kari rohkeasti,
sillä muutoin et suinkaan jaksaisi katsella kaikkea sitä onnettomuutta,
minkä olet aikaansaattanut.

Pappi joutui yhä enemmän hämilleen. Niin ei vielä kukaan ollut hänelle
puhunut. Hän tekeytyi niin tyyneksi kuin voi ja sanoi: istu puulle,
vaimoseni, ja lausu vapaasti mitä tarkoitat.

-- Kiitoksia, minä jaksan hyvin seisoakin, vastasi Kari. -- Sitä minä
tarkoitan, että sinä luulet voivasi sanoa ja tehdä meille mitä tahdot,
sentähden että me olemme talonpoikia emmekä kirjanoppineita. Mutta sen
verran näemme kuitenkin, että se, mitä sinä esittelet, ei ole oikeata
kristin-oppia.

-- No mikäs sitte on oikeata kristin-oppia? kysyi pappi ja ivallinen
nauru kuvautui hänen kasvoihinsa.

-- Sen tahdon sanoa sinulle, jos et sitä ennestään tiedä, vastasi Kari
tyynesti. -- Se on sitä, joka voipi minua lohduttaa ja parantaa. Mutta
sinä vaan peljätät etkä heitä paranna. Tässä seudussa oli toisenlaista
ennenkuin sinä tulit. Silloin olivat ihmiset autteliaita toisiansa
kohtaan ja iloisia -- nyt he ovat äreitä, tylyjä, luulevaisia, nyt
juoruavat toisistaan sinulle, nyt moni on _ulkokullattu_, sillä jos
sinä uskot niillä olevan tositarkoituksen, jotka naukuvat sinun
kanssasi, niin erehdyt.

-- Minä en ole tullut lähettämään rauhaa, vaan sotaa maan päälle, sanoo
Jesus. Tiedä siis että löytyy jotakin, jota kutsutaan kapeaksi tieksi,
ja sitä myöten ei kuljeta naurain, leikkien ja tanssien. Jos tällä
seudulla oli se onni, ennenkuin minä tulin, että se sai rauhassa tanssia
ja mässätä ja peijata, niin kiittäkäämme Jumalaa että siitä on saatu
loppu.

-- Täällä ei koskaan ole peijattu ja mässätty, vaan pidetty viatonta
huvia. Ja vanha pappi puhui usein siitä, että paras mitä täällä
alhaalla voimme saavuttaa, on että voimme uskoa kuin lapset ja iloita
kuin lapset. Ja Torger ja minä emme koskaan ole olleet niin iloisina ja
kiitollisina Jumalata kohtaan kuin semmoisen pyhän perästä.

-- Sinä siis tahdot että minä kannattaisin syntiä kainaloista? Että
minä saarnoissani kehoittaisin julkiseen syntiin, niinkuin tanssiin ja
soitantoon?

-- Missä se on kirjoitettuna, että tanssi ja soitto ovat syntiä?

-- Se seisoo raamatussa.

-- Ei suinkaan siinä, jonka minä olen lukenut. Minun raamatussani
seisoo että Jesus kävi häissä ja antoi hääväelle viiniä, kun se oli
juonut loppuun sen, mikä sillä oli ollut, ja seisoo sekin että Taavetti
tanssi ja oli soittoniekka myös. Ja Martti Lutherus harrasti kovasti
soittoa ja samaten moni muu, joka on voinut olla aivan yhtä hyvä
kristitty, kuin kukaan täällä.

-- Noo -- tuo vanha läksy Taavetista -- lausui pappi kopeasti; se oli
hengellistä tanssia se.

-- Oliko se hengellistä tanssia? Seisoo että hän hyppi ja juoksi niin,
että se hänen vaimonsa mielestä oli sopimatonta ja että hän häpäisi
häntä siitä. Mutta siitäpä rangaistiin vaimoa eikä kuningasta. Ja jos
se oli hengellistä tanssia, niin lienee kai tällä seuduin tanssittu
hyvin hengellisesti.

-- Oletko tullut tänne väittelemään kanssani? sanoi pappi kurtistaen
otsaansa.

-- En, vaan olen tullut sanomaan sinulle totuuden, sillä sitä ei kukaan
uskalla paitsi minä, enkä minäkään sitä uskaltaisi, jollei se
tapahtuisi Torgerin tähden. Sinä saatat kyllä olla oppinut ja ymmärtää
paljon, mutta ihmisiä sinä et ymmärrä. Sinä tuomitset kaikkia itsesi
mukaan ja tahdot että kaikki olisivat sinun kaltaisia. Tätä en usko
oikeaksi, sillä niinkuin Jumala ei ole tehnyt kahta lehteä yhdenlaista,
niin luulen myöskin yhden olevan luodun yhteen, toisen toiseen. Jos
olisit nähnyt miten kätevästi Torger piteli viulua aina pienestä
pahasta asti; jos olisit nähnyt miten lapsellisesti iloinen hän oli
aina kun oli tehnyt uuden laulun, ja miten hän kiitti Jumalaa ja
miten suopea ja hyvä hän oli; jos olisit kuullut hänen soittavan
sunnuntaivirttä minulle -- niin varmaankin sanoisit että hän on luotu
soittoniekaksi, ja silloin et olisi häpäissyt häntä tuolla lailla kuin
olet tehnyt.

Kari peitti kasvonsa vyöliinallaan ja rupesi itkemään.

Papin sydämelle kävi nähdä hänen itkevän; hän nousi ylös, tuli Karin
tykö ja pani kätensä hänen päänsä päälle. -- Vaimo raukka! lausui hän,
minä uskon sinun tarkoituksesi rehelliseksi, mutta usein tapahtuu että
täytyy kieltäytyä juuri siitä, mihin liha ja veri ovat kovimmin
piintyneet, eikä kukaan voi olla luotu syntiin. Sinä tarvitset myöskin
saada silmäsi voidelluksi silmävoiteella ja kääntyä.

Kari viskasi päätään. -- Sinun ei tarvitse rauhoitella minua, lausui
hän kiukustuneena, sillä minä en kerjää armoa sinun käsistäsi, niinkuin
kaikki muut. Minä kyllä löydän tien Herran luokse ilman sinua. Mutta
sinun, joka saarnaat kääntymystä kaikille muille, tulee ajatella, että
kentiesi tarvinnet kääntyä itsekin.

Pappi sekä punastui että kalpeni. -- Kenties tahdot minun kääntää,
sanoi hän viimein pilkallisesti.

-- Sitä en ajattele, mutta minä sanon sen, mikä totta on. Ja kun puhut
Jesuksesta, niin kerro että hän siunasi pikkulapsia, että hän ei
tahtonut heittää kivellä vaimoa, joka oli tehnyt huorin.

-- Ja että hän ruoskalla ajoi ulos ne, jotka saastuttivat hänen
huonettansa, ja huusi voi! kaikille niille, jotka luulevat pääsevänsä
taivaasen paljaastaan huutamalla Herra! Herra! ja jotka rakentavat
huoneensa hiekalle.

Kari tyyntyi, kun pappi otti näin kovasti kiinni. -- Minä en tahdo
väitellä kanssasi. Sen vaan tiedän, että minut on kastettu ja kasteessa
minusta tuli Jumalan lapsi, ja siinä lupasi pappi minulle autuuden sen
uskontunnustuksen nojassa, minkä siinä tein, ja luki minulle Jumalan
rauhan. Siinä uskossa minä tahdon elää ja kuolla ja sitä rauhaa minä
halajan.

-- Juuri sitä rauhaa minä sinulle tarjoan, hyvä vaimo, sanoi pappi, --
mutta se ei kuulu viulunsoittoon se.

-- Kuuluu kyllä, sillä Torger kuuluu viulunsoittoon; kaikki hyvä
hänessä on yhteydessä viulun kanssa. Ja sentähden minä rukoilen sinua,
älä hävitä meidän kotirauhaamme, älä tee häntä kelpo miehestä heikoksi
ihmiseksi.

-- Minä olen Jumalalle edesvastauksessa kaikista sieluista hänen
seurakunnassansa, sanoi pappi yksitotisesti; minä en voi tehdä
eroitusta ihmisten suhteen. -- Onko sinulla enemmän sanottavaa.

-- Ei ole enempää. Mutta eiköhän vastuun-alaisuus tule raskaaksi?

-- Se on minun asiani eikä sinun, vastasi pappi jyrkästi.

Kari lähti. Mutta ison aikaa sen perästä kuultiin papin kävelevän
raskain askelin edes takaisin lattialla ja puhuvan ääneen itseksensä.

Torgerin tullessa kotiin nuoritti Kari hänen eväspussiansa ja sanoi: --
Nyt täytyy sinun, Torger, lähteä liikkeelle hankkimaan jotakin taloon.
Täällä sinun kaltaisesi mies ei voi kauemmin olla, ja minä hoidan
torppaa sill'aikaa.



KAHDEKSAS LUKU.


Raskaampaa matkaa kuin Torger nyt kulki, oli hän harvoin kulkenut.
Asian laita oli semmoinen, että kun hän oli kotona pirtissänsä ja Karin
seurassa, tunsi hän itsensä taas vapaaksi ja onnelliseksi. Karin vahva
usko ja tyyni olento vahvisti häntä. Mutta kun hän jäi yksinään,
tulivat papin sanat hänen perässänsä. Tuo hetki häissä oli ollut niin
hirmuinen hetki, että sitä ei helposti voinut unohtaa. Torgerista
tuntui kuin jotakin pahaa tulisi tapahtumaan tällä matkalla. Hän, jolla
oli semmoinen kotona olon halu, ei nyt enään saisi siellä olla. Hänestä
näytti aivan kuin hän nyt alkaisi pitkää ja raskasta elämätä. Tähän
saakka oli ollut päivänpaistetta, onnea ja rauhaa. Tunturilla olivat
ajatukset tunkeuneet väkisten hänen mieleensä, jonkatähden hän oli
iloissaan kuin pääsi kotiinsa. Kun hän nyt viululaatikko selässä käveli
kivikkoa pitkin, tuntui hänestä kuin kalliomöhkäleet olisivat nousseet
sumun seasta pystyyn häntä vastaan, ja hänelle muistui mieleen Sylfest
ja hänen sukunsa, jonka Herra hävitti maan päältä sentähden, että se
oli tehnyt syntiä. Hän ennätti niin pitkälle kuin kuusikkoon. Siinä hän
istuutui hirren päälle ja pyyhki hikeä otsastansa. Palaisiko hän
kotiinsa takaisin alkaakseen uutta elämää ja raastaakseen käsillänsä,
niinkuin kaikki muut? Mutta miten silloin kävisi Karille ja pikku
pojalle? ne tarvitsevat ruokaa ja vaatteita, eikä hän ole semmoinen
työmies, että ihmiset juuri paljon voisivat häntä käyttää. Ei, hänen
kyllä vaan täytyi jatkaa viulun soittelemista, ja jos oli totta mitä
Kari sanoi, että viulunsoitto oli hänen elämänkutsumuksensa, niin ei
siitä voinut tulla synti. Siten hän istui mietiskellen itseksensä;
ajatukset juoksivat samaa kiertokulkua. Sitte hän huokasi, nosti taas
viululaatikon selkäänsä ja kävellä letusteli eteenpäin. Hän kulki tuon
tuostakin sivu talon, missä hän ennen oli ollut tervetullut vieras. Nyt
hän ei uskaltanut astua huoneesen pyytämään herakuppiakaan. Seutu oli
nyt perkattu puhtaaksi kaikesta liasta, ja hän oli se likainen, joka
vielä oli ulos la'astava. Senpätähden hän nyt olikin pakoretkellä.

Tämä synkkämielisyys vaivasi häntä, kunnes hän pääsi tuolle puolen
tunturin naapuripitäjääsen. Siellä oli laajempi tila ja huokeampi
hengittää, ihmiset olivat ystävällisempiä; nyt hänen täytyi koettaa
mennä eteenpäin; hän ei enää voinut palata takaisin. Pian saatiin
tietää Torger soittajan tulleen pitäjääsen, ja ihmiset kilvan kokivat
saada hänet käsiinsä. Torger kuuli vanhan kai'un viulussansa; se ilo,
minkä hän toi ympärilleen, vaikutti hänelle hyvää, ja hän ansaitsi
rahaa. Oli kuin koti-olojen muistot nyt olisivat häntä kiihoittaneet
panemaan kaiken voimansa soittoon; ihmiset saisivat silloin kuulla,
että hän oli luotu juuri siihen eikä mihinkään muuhun.

Niin tapahtui muutamana päivänä että hänelle tuli sana kirjurilta, joka
kutsui häntä luoksensa; siellä oli eräs vieras mies, joka tahtoi häntä
puhutella. Viulu piti hänen ottaa mukaansa. Hän vietiin kirjurin
vierashuoneesen, ja siinä istui tuo muukalainen puhellen naisten
kanssa. Hän oli vahva- ja suora-vartaloinen mies, vilkkuvat silmät
päässä ja hymy huulilla. Torgerin huoneesen tullessa hän hypähti
seisalleen tuolilta. -- No, -- kas tuossa on mestari-soittaja, -- nyt
pitää sinun soittaa minulle, sillä minäkin olen soittoniekka! Torger
katsahti häneen. Mikähän tuo lienee? Hän otti viulun kotelosta ja pyysi
saadakseen jakkaran, sillä semmoisella hän oli tottunut istumaan.
Ja nyt hän soitti ensimmäisen laulun. -- Hyvä! hyvä! huusi vieras
taputtaen käsiänsä. -- Enemmän, enemmän. Ja Torger soitti
"Pohjoisvuonolaisen".

-- Oletko itse tehnyt tuon? kysyi vieras. Ei hän ollut sitä tehnyt.

-- No, soitappas joku, jonka itse olet tehnyt, pyysi hän. Torger vähän
ujosteli. -- Saat kuulla "Koskenhaltijan", sanoi hän. Ja hän soittamaan
"Koskenhaltijata". Mutta nytkös kädet tulivat liikkeesen! Hän ei voinut
pysähtää; yksi laulu ja polska soljahti toiseensa ja viimein mennä
viipotettiin "Karipolskaa" -- jossa koski, vuori, joen pauhina, koto ja
hän, joka oli soittanut hänet irti kirkonkellolla.

Vieras istui aivan kuin kiinninaulattuna. Viimeisen jousenvetämän
kaikuessa hyppäsi hän ylös, kiiti Torgerin tykö ja puisti häntä
molemmista olkapäistä. -- Mutta onhan se verratonta! oletteko Te
kuulleet semmoista ennen? ja hän kääntyi toisiin päin. -- Se on tuota
luontoperäistä, tuo ihmesävel, tuo kosken ja metsän pauhu ja kohina --
minä en saa sitä koskaan, en koskaan, vaikka opettelisin sata vuotta.
Kuinka vanha sinä olet?

-- Kolmenkymmenen.

-- Ja sinä olet itse opetellut soittamaan?

-- Isäni minua opetti, ja hän oppi isältänsä; me olemme olleet
soittajia niin kauvan kuin suku muistaa.

-- Ei, mutta pitääkö sinun vaan kuleksia täällä maakylissä ja soittaa
häissä ja kemuissa -- sehän on aivan hullua. Sinun täytyy lähteä
ulkomaille! -- etkö koskaan ole sitä ajatellut?

-- Enpä juuri voi sanoa sitä. Minä en usko voivani tulla kummemmaksi
kuin olen.

-- Ho hoo -- kyllä voit tulla kummemmaksi! Tuokaa tänne viuluni. Nyt
minä soitan. Ja hän sai viulun; Torger katsoa tuijotti sitä; semmoista
viulua hän ei ennen ollut nähnyt. Se oli niin sievä, että kiilteli
pitkän matkan päähän.

-- Mikä mies sinä olet, jos uskallan kysyä? sanoi Torger.

-- Nimeni on Ole Bull, oletko kuullut puhuttavan hänestä?

Torger katsoi häntä suurilla silmillä. -- Ei, oletko sinä Ole, sinä?
Luulisinpa kait kuulleeni puhuttavan sinusta!

Ja Ole Bull soitti. Hän soitti "Pajallakäyntiä", ja hän liitti siihen
lauluja ja kansansäveleitä, toisinaan itkeviä, toisinaan nauravia.
Torgerin suu aukeni yhä enemmän, silmät tulivat yhä kiiltävämmiksi ja
isommiksi, ja Ole Bullin vetäissä viimeistä jousenvetämää istui hän
aivan kuin kivettyneenä katsoa tuijottaen häneen. Käsin hän piti
viulunkaulasta kiinni, ja kyynel tuli vierien ja tipahti hänen
syliinsä. Ole Bull rupesi soittamaan uutta nuottia. Se oli niin
valittava, se oli hädässä olevan rukous, ja itku valui rukoukseen ja
murhe suli säveliin. Kyyneleet vuotivat alas Torgerin poskilta: hän
ajatteli itseänsä. Tuntui kuin jää hänen sydämensä ympärillä olisi
sulanut, kuin kivi olisi vieritetty pois. Nyt älköön kukaan tulko
sanomaan että sävelet ovat perkeleen laitoksia!

Silloin veti Ole Bull pitkän jousenvetämän -- ja siihen soitto loppui.

-- No, mitäs pidät minun soitostani? sanoi hän.

-- En uskonut ihmisen voivan soittaa sillä lailla, vastasi Torger aivan
kalpeana.

-- Haluttaako sinua soittaa niin? tahdotko lähteä mukaani ulkomaille?
kysyi Ole Bull. -- Se tapahtuu viime tiukassa, vaan vielä se voipi
onnistua.

Torger katsoi niin kummallisesti häneen ja sanoi sitte: -- hm -- sinä
kait teet minusta pilkkaa vaan?

-- En suinkaan; se on minun totinen tarkoitukseni, sanoi Ole Bull. --
Ihan päivälleen viikon päästä lähden täältä. Silloin voit yhtyä minuun
täällä, minä kustannan matkasi. -- Hän on nero, sanoi hän samassa
kuiskaten kirjurille, -- olisi vahinko, jos hän jäisi tänne maatumaan.
Jos norjalaisesta säveltaiteesta on tulossa jotakin, niin ovat juuri
tuommoiset ne, joiden se on luotava.

Torgerista tuntui kuin hän olisi nostettu maasta kohoksi.

Tunturi vaipui alas, sumut halkesivat ja hän katseli laajaa päivän
valaisemaa seutua. Sinne johti hänen elämänsä tie tästä lähtien. Hänen
mieleensä johtui silloin yht'äkkiä Kari, koti, pieni Jon. Pilvi peitti
auringon.

-- Minulla on vaimo ja lapsi, sanoi hän tyynesti.

-- Kyllä emme unhota niitä, sanoi Ole Bull, -- Kun nyt lähdet minun
mukaani kaupunkiin, niin saat yhdessä kanssani soittaa soittajaisissa,
ja silloin sinä ansaitset sata taalaria illassa, sen sijaan kuin nyt
saat kolme.

-- Ethän vaan puhune totta, tiedän mä, sanoi Torger kiiltävin silmin.
-- Jumala sinua siunatkoon! Hän astui esiin ja suuteli Ole Bullin
kättä.

-- Ja nyt pannaan kaikki tyyni jotakin Torgerin viuluun -- olkaa niin
hyvä, kirjuri -- ja te myös, sanoi hän naisväelle. He nauroivat ja
tulivat tuomaan lanttiansa, ja Ole Bull pani sinisen setelin.[9]
Torgerin silmiin nousi kyyneleet paljaasta ilosta; hän kävi jokaista
kiittämässä. -- Ja siis saan nyt heti mennä kotiin jäähyväisille.

-- Niin, mene vaan, ja sitte kohtaat minua täällä päivälleen --
päivälleen -- muista se!

-- Sen minä kyllä tulen muistamaan.

Niin kepeä jaloistaan Torger ei ollut ollut sen päivän perästä, jona
hän lähti kotiin Karia kosimaan. Hän pikemmin juoksi kuin käveli. Hän
jokelti ja lauleli kävellessään metsän läpi tunturille. Päästyään sen
selänteelle, täytyi hänen vähän huo'ata. Hän istui sammaltuneelle
kivelle ja otti esiin viulun. Hän soitti morsiusmarssia. Nuorta
elämäntoveriaan soitti hän kirkolle. Vaan tuntuipa kuin säveleet
eivät soisikaan siellä ylhäällä; hän katseli viuluaan ja lykkäsi
uudestaan -- ei. Sitte hän pani sen koteloon takaisin. -- Se on
paljasta poikanulikan soittoa kaikki tyyni. Nyt minä en koske viuluun,
ennenkuin se ääntää niinkuin Ole Bullin viulu.

Hän tuli juosten Karin tykö, niin että tämä oikein hypähti seistessään
puuropataa hämmentämässä.

-- Nyt minä en enään kelpaa soittajaksi, Kari, sanoi hän viskaten
viululaatikon vuoteelle; uh, minä olen kävellyt itseni oikein hikeen.

Kari näki hänen hymyilevät kasvonsa, hän ei voinut sovittaa niitä
yhteen hänen sanainsa kanssa. -- Mikä pappi on sinulle nyt saarnannut?
lausui hän.

-- Se oli Bull, nyt olen kuullut Ole Bullin soittavan, näetkös.

-- Ethän vaan puhune totta?

-- Ihan totta, ja sinä et koskaan ole kuullut semmoista! Eikös ollut
aivan kuin linnut olisivat laulaneet, ja sitte tultiin majalle ja
silloin oli vielä varhainen aamu, ja sitte laskettiin karja irti, ja
selvään kuului karjankello, ja paimenpojat toitottivat torvea
toisillensa, ja sitte tuli soittaja heiluttaen viuluansa ja soitti
polskan, ja paimenpiiat tanssivat ja nauroivat, ja matkamies tulla
rymysi matkalaukkuineen ja asettui takkavalkean ääreen, ja sitte hän
lauloi ja kertoi heille kaikellaisia kertomuksia -- totta tosiaan, sinä
et elämässäsi ole kuullut semmoista. Ja hienot sävelet, ne olivat ihan
kuin makeita, jotta niitä olisi voinut maistaa, ja vahvat olivat niin
pyöreitä, että niitä olisi voinut vierittää pitkin lattiata.

-- Mutta hän ei piisaa sinulle, Torger, kun sinä soitat
"Koskenhaltijata".

-- Ohoi, onko se minkäänlaista se! Olisit vaan kuullut hänen soittavan.
Minä olen ihan kuin pikku poika hänen rinnallansa. Nyt tuntuu minusta
etten saa viulustani muuta kuin vinkunaa ja kitinää. Ja minä ymmärrän
siitä viis. Minun lauluistani puuttui aina jotakin, jota en saanut
viulusta irti niin, kuin olin sen ajatellut. Ja nyt minusta tuntuu
siltä kuin en olisi saanut juuri mitään irti. Mutta hänpä sai irti,
hän; hän ikäänkuin aukasi tien kaikelle sille raskaalle, mikä oli
minussa, ja minä tulen sen oppimaan, minä myös.

-- Minun mielestäni sinä, Torger, olet hyvä semmoisenasi.

-- Ei, näetkös, minusta pitää tulla parempi, minusta pitää tulla niin
hyvä, että itse pappi lähtee tanssimaan kuullessansa minun polskojani.
Sillä tiedätkö mitä hän sanoi, Kari?

-- No?

-- Hän kysyi tahdonko matkustaa hänen kanssansa ulkomaille oppimaan;
hän lupasi kustantaa koko matkan.

Kari kalpeni. -- Sehän vaan ei liene mahdollista.

-- On kyllä, siitä saat olla varma, siliä minä olen nero, jonka pitää
päästä eteenpäin, sanoi hän, vaikka olen melkein liian vanha.

-- Sen minä kyllä ennen tiesin, Torger, että sinussa on jotakin
erinomaista.

-- Täällä, näet, ei kelpaa olla, sillä täällä vaan on oman itsensä
nojassa.

-- Ja sinä suostuit tarjoomukseen?

-- Minä sanoin ensin tahtovani puhutella sinua ja valmistautua matkaan.
Mitä sinä nyt ajattelet, Kari.

Kari ajatteli eteensä. Hän näki itsensä yksinänsä pitkinä
talvi-iltoina; hän näki itsensä kärsivän ja ponnistelevan oman sekä
poikansa elatuksen eteen.

-- Tässä ei ole muuta kuin yksi asia ajateltavana, sanoi hän
hiljaisesti. -- Mene sinä Jumalan nimeen, minä kyllä pidän huolta
itsestäni ja lapsikakarasta.

-- En minä nyt kuitenkaan semmoisella mustalaisen tavalla pötki sinusta
tieheni. Kas tässä aluksi. Hän pani pöydälle kaikki mitä oli ansainnut
matkallansa. -- Ja hän sanoi ottavansa minut mukaansa kaupunkiin, ja
siellä minä ansaitsen sata taalaria illassa, sensijaan kuin nyt
ansaitsen kolme, sanoi hän, ja ne minä lähetän sinulle kaikki tyyni.

Karin silmiin tuli kyyneleet. -- Tämä on jo liian paljo. Jumala on hyvä
meitä kohtaan ja nyt selkiää taivas sinullekin, Torger. Nyt kait et
enään epäile olevasi luotu soittajaksi?

-- En nyt epäile -- ja minä tulen soittamaan ja minä tulen tekemään
lauluja; niitä tuntui rupeavan tulemaan väkisten, kun kuulin hänen
soittavan.

Hyvissä ajoin lähti Torger matkaan. Hänellä oli aika eväspussi selässä,
paras nuttu päällä ja uudet saappaat jalassa. Torgerin mieli oli niin
täynnä kaikkia niitä suuria, jotka häntä odottivat, että eronhetki ei
kovin vaikuttanut häneen. Kari koki tukehuttaa itkuansa, vaan kun hän,
seisoessaan kynnyksellä poika käsivarrella, näki miehensä reippaasti ja
ilolla mielin kävelevän mäkiä alaspäin, niin hänen täytyi istua
kynnykselle ja itkeä ääneensä. Sitte hän kiitti Jumalaa kaikesta ja
rukoili onnea Torgerille.

Kaikki kävi hyvin, kunnes Torger pääsi tunturille. Silloin nousi niin
sakea sumu, ettei hän nähnyt omaa kättänsä. Torger arveli kaikissa
tapauksissa löytävänsä tien, mutta vaikka hän yhä käveli ja käveli, ei
hän kuitenkaan tullut ihmis-asunnoille. Torger huomasi ettei ollut
muuta varaa, kuin asettua yöksi tunturille ja kärsivällisesti odottaa,
kunnes sumu haihtuisi. Hyvä eväspussi hänellä oli ja valkeata voi hän
tehdä katajiin. Sitten hän istui ja odotti.

Aamupuoleen yöstä oli sumu yhtä sakea, ja Torger katseli kaikille
puolin ympärilleen, huomatakseen missä oli. Nyt hänen täytyi lähteä
matkaan, jos ei tahtonut myöhästyä. Hän käveli umpimähkään, kunnes
peräti väsyi. Silloin sumu haihtui, ja hän huomasi missä oli. Hän oli
kävellyt ympäri ja pohjoiseen päin, kun olisi pitänyt mennä etelään.
Nyt hän olisi tullut sivulaaksoon, ja mahdoton oli ennättää ajoissa
perille. Niinkuin henkensä edestä juoksi nyt Torger eteenpäin itku
kurkussa ja viululaatikko selässä. Likamärkänä hiestä ja niin
väsyneenä, että tuskin jaksoi seistä, tuli hän perille kirjurin taloon.

-- Niin -- nyt tulet liian myöhään. Bull lahti hyvän aikaa sitte; hän
odotti sinua niin pitkään kuin voi.

Torger oli vaipua maahan. Mihin hän matkusti? ähkyi hän puoleksi
ääneensä.

-- Italiaan.

-- Onko sinne pitkälti?

-- Ensin mennään monen pitäjän läpi, sitte ison meren yli ja sen
perästä monen vieraan maan halki.

Torgerin täytyi pidellä kiinni ovipielestä.

-- Mutta tämä oli kai kuitenkin parasta Torger, sanoi kirjuri; ei ole
kovin hyvä matkustaa vieraissa maissa, näetkös, ja sitä paitse sinä
olet liian vanha ruvetaksesi käymään oppia nyt enään. Sinä et olisi
kestänyt kaikkea sitä taistelua ja vaivaa, ja olisit tullut kovin
paljon ikävöimään kotiisi.

-- Niin kai taitaisin tehdä, kuiskasi Torger lumivalkeana.

-- Mitä? pyörrytkö? huusi kirjuri kauhistuen.

-- Minä juoksin liika kovasti, sanoi Torger. -- Ei siitä mitään, kyllä
pian toinnun. Niin, niin, jää hyvästi ja kiitoksia ilmoituksesta.

Torger astua hoiperteli ulos ovesta, kirjuri seisoi ikkunassa ja katsoi
hänen peräänsä. -- Voi mies parkaa! hän käy säälikseni! sanoi hän ja
meni kirjoitushuoneesensa.

Torger kulki luhan sivu; sen ovi oli auki.

Hän astui sisään ja heittihen heiniin maata. Kuinka kauvan hän siinä
makasi, sitä hän ei tiennyt. Hänen korvansa kumisivat, hänen silmiänsä
huimasi, hän ei voinut itkeä -- elämänonni, tulevaisuus, kaikki oli
kadotettu, murskaksi mennyt. Päästyään omaan valtaansa hyppäsi hän
ylös, otti viulun ja tahtoi lyödä sen seinää vasten. Hän oli jo
nostanut sen lyödäksensä, vaan sitäpä hän ei ollut mies tekemään. Hän
vaan viskasi sen kädestään, heittihen mahallensa ja peitti päänsä
heiniin.



YHDEKSÄS LUKU.


Kolme viikkoa tämän päivän perästä tuli muuan tuttu mies toiselta
puolen tunturia Karin luokse. Tervehdittyään ja puheltuaan sanoi hän,
kun jo oli pois lähtemäisillänsä: sinun täytyy tulla katsomaan
miestäsi, Kari, hänen laitansa näyttää surettavalta.

Se mitä Karilla oli kädessä, putosi maahan. -- Eikö hän ole
matkustanut? kysyi hän.

-- Ei, hän hoipertelee humalassa melkein joka päivä talosta taloon
siellä kylässä.

Silmänräpäyksessä Kari käsitti kaikki mitä oli tapahtunut. Hän nousi
paikalla ylös, otti ruokaa nyytiin, sitoi pojan selkäänsä ja lähti
astumaan. Päästyänsä tunturin tuolle puolelle, rupesi hän etsimään
miestänsä. Hän kulki kysellen talosta taloon; viimein hän löysi hänet
muutamasta ladosta. Siinä hän parast'aikaa nukkui kalpeana ja
hermotonna. Hän viskautui hänen päällensä: -- Torger, Torger! johan
minä viimeinkin sinut löysin!

Torger hypähti ylös. -- Sinäkö se olet, Kari? älä tule minua likelle,
minä en ole sinun arvoisesi.

-- Oh, älä puu tuommoista, Torger! kas tässä on pieni poikasi.

-- Älä anna hänen koskea minuun. Tiedätkös, minä olen hoiperrellut
täällä kylän juoppona. Ja Jumala tiesi kuinka kauvan olisin sitä
tehnyt, jos et sinä tullut. Oi että tulit, oi että tulit!

-- No, nouse nyt ylös, Torger, saamaan vähän ruokaa. Sitte mennään
kotiin, ja kaikki muuttuu hyväksi jälleen, sanoi Kari koettaen nostaa
häntä ylös.

-- Eipähän, ei tule hyvä enää koskaan, minä olen lumottu, Kari, pahat
henget ovat minut lumoneet. Nyt lipsahti viimeisen kerran, ja minä en
koskaan pääse irti, minä olen kadotuksen oma. Ja Torgerin pää vaipui
vaimonsa syliin.

Kari silitteli hänen tukkaansa, poika painautui äitiinsä kiinni ja
katsoi häntä kummastuksella.

-- Olisit heti tullut kotiin minun luokseni, Torger, sanoi hän.

-- Sitä en ollut mies tekemään, minä häpesin sekä sinua ja poikaa, että
koko maailmata. Tekipä melkein mieleni tehdä loppu itsestäni.

-- Kyllä minä hyvin ymmärrän sen. Ja sitte täytyi sinun ryhtyä viinaan
kiinni saadaksesi voimaa unhottamaan jo soittamaan.

-- Ei, ymmärrätkö sen, Kari? Herra ymmärrätkö sen? sanoi Torger, taas
kohottaen päätänsä. -- Niin, näetkös, kun juon, niin tuntuu kuin
tulisin niin rajuksi ja huimaksi; minulle kaikki näyttää niin isolta ja
vahvalta, niinkuin näkisin unta, ja silloin minä uskallan ryhtyä siihen
käsiksi, ja silloin osaan soittaa; muuten tulee paljasti sotkua. Mutta
se on syntiä, minä tiedän sen; minä turmelen sillä itseni.

-- Tuo tapahtuu vaan niin kauvan kuin olet noin surumielisenä, Torger.
Kun tyynnyt, ja kaikki tulee vanhoillensa niin ei sinun enään tarvitse
juoda. Ei kaikki soittoniekat juo; Ole Bullkaan ei juo.

-- Niin, se on sentähden, että hän on ehtinyt perille, mutta minä en
koskaan pääse perille, en koskaan, sillä minä olen siihen liian vanha,
sanovat ihmiset. Ja siten täytyy minun juoda, jos minun on soittaminen.
Sentähden pitää sinun, Kari, polttaa viulu, sillä minussa ei ole siihen
miestä, tahi kätkeä se niin, etten sitä enää ikään näe. Se se on minun
turmioni.

-- Niin kai, tuosta kyllä voimme puhella tiellä, sanoi Kari.

-- Ja sitte minä alotan uuden elämän ja koetan päästä kunnolliseksi
ihmiseksi. Ja sitte sinun ei tarvitse minun tähteni hävetä, Kari.

-- Sitä en vielä koskaan ole tehnyt, Torger.

-- Oi, sinä olet niin hyvä, niin hyvä. Jos ei minulla olisi sinua, niin
tulisi minusta pian loppu. Ja sinä olet ainoa, joka minua ymmärrät.

Kari otti häntä kädestä kiinni; sitte hän pani pojan hänen selkäänsä,
itse otti hän viululaatikon, ja nyt mentiin taas kotiinpäin.

Kari näki, että Torgerilla tällä kertaa oli tosi tarkoitus, kun ei
tahtonut nähdä viulua. Sentähden hän kätki sen erääsen kaappiin, jonka
avain oli hänellä itsellään, eikä puhunut hänelle viulusta sanaakaan.
Torger tarjosi itseänsä heinäntekoon, vaan ei ollut ketään, joka olisi
hänestä huolinut; he tiesivät ennestään, että hän oli melkein kelvoton.
Vihdoinkin hän sai työtä 40 äyristä päivässä talon ruo'assa.
Ensimmäisinä päivinä meni työ jokseenkin, mutta sitte tuli loppu.
Parastaikaa niittäissänsä jäi hän viikate kädessä töllistelemään.
Toiset osoittivat häntä sormillansa ja nauroivat. He eivät tienneet
Torgerin näkevän näkyjä, kuulevan sävelien surajavan ympärillään. Pian
he saivat hänestä sananparren: "tekee työtä kuin Torger soittaja", kun
työ meni kovin hitaasti ja vähin erin. Torger tuli tyytymättömäksi ja
raskasmieliseksi. Tuntui kuin tämäkin tie tukkeutuisi hänen edessään,
ja se oli ainoa, johon hän saattoi turvautua; sillä viuluun hän ei
enään tahtonut ryhtyä; sen hän oli päättänyt. Hän ei vaan osannut
käsittää miten se vähä, minkä hän ansaitsi, riitti heidän elää; mutta
Kari sen kyllä käsitti. Hän istui ja neuloi ja päivillä hän kehräsi,
saatuansa kodin siivotuksi ja elukat ruokituksi. Mutta Torger sitä ei
tiennyt. Hänen huoneessa ollessa asettui Kari aina takan ääreen ja
laulaa hyrätteli, ja Torger luuli saavansa lisää ahkeroimisen rohkeutta
kun näki kuinka helposti kaikki kävi Karilta.

Vielä oli yksi seikka, jota Torger ei tiennyt, ja se oli se, että Kari
aina Torgerin poismentyä otti viulun sen piilopaikasta ja antoi pikku
Jonille. -- Nyt saat, Jon pyrkiä yhtä hyväksi soittajaksi kuin isäsi
on, sanoi hän, ja poikaressu otti viulun ja rupesi kihnuttamaan. Mutta
viulu oli iso ja raskas, jonkatähden hänen täytyi nojata sitä lattiaa
vasten, ja ottaa jousi keskeltä kiinni. Sitte äiti neuvoi häntä
asettamaan sormensa oikein, sillä sen hän muisti niiltä ajoilta,
jolloin hän itse opetteli, eikä kauvan viipynytkään, ennenkuin poika
osasi soittaa kaikki ne laulut ja lapsenrallatukset, jotka äiti
iltasilla hänelle lauloi.

Pitkä aika kului tällä tavoin, ja Torger synkistyi päivä päivältä
synkistymistään. Hän huokaili niin syvään penkillä istuessaan. Silloin
Kari muutamana pyhä-aamuna viulu kädessä tuli hänen luoksensa. -- Soita
nyt pyhän virsi minulle, niin olet hyvä, sanoi hän tyynesti.

Torger katsahti häneen ja otti hiljalleen viulun. Hän piti sitä kotvan
aikaa kädessänsä, sitte hän viimeinkin kohotti jousta. Ja hän soitti
virren ja vieläpä toisenkin, mutta sitte hän kiepsahti harhatielle.
Sävel yhtyi säveleesen, ei hän enää tiennyt mitä soitti. Kari istui
vuoteen-laidalla ja kuunteli; pikku poika makasi isänsä edessä ja
katseli ihmetellen kuinka nopeasti hänen sormensa liikkuivat. Torger
soitti yhtä mittaa puolille päivin; silloin Kari meni ja otti häneltä
pois viulun. -- Nyt kätkemme sen taas joksikin aikaa, virkkoi hän.
Silloin kallisti Torger päänsä pöytää vasten ja itki.

Muutamana päivänä tullessansa odottamatta kotiin näki hän pojan
seisovan varpaillaan jakkaralla ja kurottaen hakemaan jotakin kaapista.
-- Mitä sieltä tahdot? sanoi Torger kovasti.

-- Viulua! änkkäsi poika.

-- Kyllä minä sinulle näytän, jos kosket viuluun, sanoi Torger, nosti
hänen alas ja ravisti häntä.

-- Äiti sanoo että minusta pitää tulla yhtä hyvä soittaja kuin sinä
olet, sanoi pikku Jon nyhkyttäin.

-- Mikä nyt on? sanoi Kari, joka samassa tuli navetasta huoneesen.

-- Ethän vaan opeta pojalle tätä pirullisuutta? sanoi Torger.

Kari ei vastannut, otti vaan tyynesti viulun kaapista ja antoi sen
pojalle. -- Nyt saat näyttää isällesi kuinka vankka sinä olet, sanoi
hän, ja poika istuutui kihnuttamaan, "vasikka tuli pojan luo ja lehmä
äitin luo".[10]

Torger tunsi aivan hyvin koko kädenryhdin omasta lapsuudestaan. Hän
meni pojan luo ja tempasi viulun hänen kädestänsä. Siitä Kari vihastui,
ja se oli ensi kerta, jolloin Torger näki hänet suutuksissa. -- Häpeä
vähä, Torger, menetellä tuolla tavalla! Kun sinä viskaat pois sen, mikä
sinussa parasta on, niin ei ole muuta kuin kohtuullista, että poikasi
ottaa sen korjuusen. Ja jos Jumala on hänet soittajaksi määrännyt, niin
hänestä se tulee.

-- Eikö sinusta ole siinä kyllä, että täytyy kärsiä tämmöistä, kuin
minä olen, vastasi Torger; -- pitääkö meidän vielä lisäksi vetää ainoa
poikamme tähän onnettomuuteen?

-- Näytä nyt järkeäsi, Torger, sanoi Kari. -- Niin kauvan kuin voipi
sinun sukuasi muistaa, on siinä ollut soittajia, eikä kukaan tiedä
heidän olleen onnettomia. Paikkakuntalaiset ovat olleet ylpeitä heidän
tähtensä, kunnes pappi tuli noine uusine oikkuineen. Etkä sinäkään,
Torger, ole ollut onneton koko elämääsi, sen väittäminen on sinulta
kiittämätöntä. Etkö muista kuinka sinä nuorena viuluinesi samosit
kaikki maat ja metsät? etkö muista kuinka onnellinen olit kun
ensimmäisiä vuosia olimme naimisissa, ja aina siihen asti, kunnes uusi
pappi tuli? Kuinka hyvältä sinusta tuntui että osasit soittaa, silloin
kun menetimme pienen tyttömme? sinä sanoit sen helpottavan rintaasi;
entäs sitte pyhä-illat leikkimäellä? Niin, sinulla on ollut sangen
monta hyvää aikaa, kuule Torger, joista sinun tulisi kiittää Herraa.

-- Mutta hepä eivät kokeneet sitä mitä minä nyt koen, ei isäni eikä
kukaan niistä toisista, sanoi Torger. -- Luuletko minulla olevan
vähemmän halua soittamiseen nyt kuin ennenkään? Kun kosken
viulunkieliin, tuntuu kuin sormia polttaisi, mutta ne liekit, ne ovat
helvetinliekkiä, jotka hiipivät kieliä ylöspäin. Nyt olen saanut
silmäni voidelluksi silmivoiteella.

-- Sen silmivoiteen voit huoleti lähettää papille takaisin, vastasi
Kari tyynesti. -- Ei, sinun kohtalosi on pidellyt sinua kovissa
kourissa, Torger, ja sinä olet ollut liian hento sitä vastustamaan, se
on koko asia. Se ei ole onnettomuus että olet soittaja, vaan se, että
sait näköpiiriisi jotakin korkeampaa ja rupesit haluamaan suurempia
kuin nuo muut, vaan et saanut tilaisuutta päästä niiden perille. Sinun
olisi pitänyt päästä täältä liikkeelle ennemmin. Mutta jos sinä pääsit
liian vanhaksi, niin meidän poikamme ei pidä siksi päästä, ja se se on,
jota meidän nyt tulee harrastaa: saada hänet ehtimään perille. Sillä
soittajaksi hän on luotu ja siksi pitää hänen päästä, ja hänellä ei ole
sitä levottomuutta kuin sinulla, hän on tyynempi ja syvällisempi; hänen
tulee saavuttaa se, jonka saavuttamista sinä uneksit.

Torger seisoi pidellen kiinni tantarista, hänen rintansa huokui; hän
meni joutuun ulos sanaakaan sanomatta.

Pari kuukautta oli kulunut ja talvi tuli. Ensimmäinen lumi oli jo
ilmestynyt vuorten huipulle. Torger oli ollut niin synkkä viime
aikoina, että Kari oli kovin huolissaan. Hän aina hiipi hänen
perässänsä, kunnes Torger pääsi kosken sivu; hän näet pelkäsi Torgerin
syöksevän siihen. Hän seisahtuikin usein katselemaan alas koskeen tahi
istuutui myllyn alapuolelle, missä oli uneksinut onnellisimman
laulunsa. Mutta aina hän meni hiljaisena eteenpäin. Kari tiesi, että
elämä likiseudun taloin asukasten kanssa ikäänkuin tukehutti Torgeria
ja joka päivä verestytti papin kirouksen; hän tiesi että häntä
koetettiin kääntää, vaan sille ei hän mitään voinut. Sai mennä niinkuin
tahtoi.

Muutamana aamuna hänen herätessään oli Torger poissa. Kari oli yöllä
istunut niin kauvan työnsä ääressä, että nukkui sikeästi eikä herännyt
Torgerin noustessa. Ahdistus sydämmessä hän juoksi ulos aikoen mennä
koskellepäin. Silloin hän näki poikansa istuvan itkien lattialla. --
Äiti, viulu on poissa, sanoi hän. Kari repäsi auki kaapin oven;
tosiaankin, se oli poissa, ja jousi ja viululaatikko myös. -- Jumalan
kiitos! Viulun on isäsi ottanut, sanoi hän, hän kyllä tulee takaisin
kun joutuu.

-- Mutta nyt minä en saa soittaa.

-- Hiljaa, poikaseni, äiti kyllä keksii neuvon siihen. Samassa toi Kari
Torgerin lapsenviulun. -- Kas tämän saat sinä, ja äiti menee
kauppamiehelle tänään ostamaan siihen uudet kielet.

Talvi oli kulunut pitkältä, vaan Torger ei ollut kotiutunut. Kari ei
ollut peloissaan hänen tähtensä. Niin kauvan kuin hänellä oli viulu,
tiesi Kari ettei mitään häntä vaivaisi, kun hän vaan voisi pysyä
viinasta erillään. Sinä talvena sai Kari kokea miltä tuntuu leskenä ja
yksinänsä pienen lapsen kanssa oleminen. Mutta hän ei ollut se, joka
olisi pyytänyt keltään apua tai valittanut. Päinvastoin -- jos joku
pistäytyi hänen luoksensa, näytti hänestä Kari niin tyytyväiseltä
kaikkeen, ja aina hänellä oli maitopisara pöydälle panna. Puhdasta ja
hyvästi järjestettyä oli kaikki pirtissä. Mutta sinä talvena voi usein
nähdä Karin tulevan vetäen raskasta kelkkaa perässään vuorten ja mäkien
yli. Köysi oli hänellä silloin käärittynä molempain olkapäiden
ympärille, ja pieni, vilunsininen poika isot lapaset kädessä lykkäsi
perästä. Hän oli käynyt metsästä puita hakemassa. Semmoista ei kukaan
olisi voinut ennustaa rikkaan Sylfestin tyttöpuolelle. Jokaisen
näpillisen jauhoja ja joka suolanokareen, joka heillä oli ruokaan
pauna, kantoi tahi veti hän kotiinsa. Kyläläiset pitivät häntä kelpo
vaimona. Mutta olihan kaikissa tapauksissa melkein kuin synti auttaa
häntä, sillä hän se piti miestänsä leveällä tiellä. Sen ainakin pappi
sanoi. Hän oli tahtonut puhutella häntä pari kertaa sen perästä, kuin
kuultiin Torgerin luopuneen viulustansa, mutta Kari oli häntä
väistänyt. Viimein ihmisten hyvä sydämenlaatu sai heissä valtaa, ja
eräänä päivänä tuli Gudbrand Alimäki[11] halkokuorman kanssa Karin
pirtille, ja Marit Lihein lähetti potaatia, mutta Kari ei saanut
virkata siitä kenellekään mitään. Hän olikin niin siivo pitää työssä,
niin puhdas ja kätevä, ja niin sukkela saamaan kaikki pois käsistänsä.
Eikä nähty muuta kuin että hänkin luki ruokasiunauksia ja iltasilla
mielellään oli mukana virsiä veisaamassa. Eikä hän kylässä ollessaan
laulanut isänmaallisia lauluja tahi muita hullutuksia.

Maaliskuu oli kulumassa kun Torger palasi kotiinsa. Hän tuli hiljaisena
huoneesen, laski viululaatikon selästään ja sanoi haikeasti: -- Nyt on
pitänyt minua tuokion vuoressa taas, mutta nyt luulen voivani olla
ihmisiksi jonkun aikaa. Saat kätkeä viulun. Kari ei sanallakaan kysynyt
missä hän oli ollut. Iltasella Torger pani 20 taalaria pöydälle.

-- Kas näillä saat maksaa mitä olet ottanut velaksi minun poissa
ollessani, sanoi hän.

-- Enin on maksettu, vastasi Kari, mutta raha-äyreille saattaa
minulla kuitenkin olla reikiä. -- Sen sanottuaan hän aukasi yhden
kaapinlaatikon, otti siitä moneen solmuun solmitun huivimytyn ja pani
toisen kymmentaalerisen siihen. Sitte hän sai tietää että Torger oli
kulkenut monen paikkakunnan läpi viulua soitellen. Hän oli pyrkinyt
päästä Kristianiaan saakka, vaan siitä ei tullut mitään. Kauvan aikaa
hän oli ollut juomatta, mutta oli kerran joutunut vimmaan, kun hänen
piti soittaa kilpaa muiden paikkakuntain soittoniekkain kanssa. Sillä
välin hänellä taas oli itkun ja katumuksen hetkiä, ja muutamana
semmoisena hetkenä hän olikin kiireesti kääntynyt kotiin päin,
päästäkseen Karin luokse.



KYMMENES LUKU.


Kymmenen vuotta! Tämä aika voipi tuntua lyhyeltä niistä, jotka
viettävät rauhallista elämää hyvässä, onnen päiväpaisteen lämmittämässä
kodissa. Mutta sille, jonka täytyy kärsiä ja ponnistella, sille, jonka
täytyy olla varoillansa päivät ja yöt, jonka täytyy taistella
voimallisia ajatuksia vastaan ja koettaa tappaa kaikki paras, mitä
hänellä elämässä on, sille on kymmenen vuotta pitkä, pitkä aika.

Torger ei enään ollut tuo reipas, iloisa mies säihkyvine silmineen ja
iloisine lauluineen. Hänestä oli tullut synkkämielinen, kipeä mies;
hänen selkänsä oli koukussa ja päänsä kallellaan. Kotona ollessaan hän
mieluimmin kartti ihmisiä. Hänen silmiinsä oli tullut joku kamala
tuijotus; vaan silloin kun hän otti viulun ja kietoi itsensä sävelten
silmuksiin, tuli silmiin entinen välke. Se, mikä häntä enimmän
lannisti, oli tuo ikuinen taistelu sen kanssa, mitä hän tahtoi, ja sen,
mitä hänen olisi pitänyt tahtoa. Se taistelu uudistui joka aamu. Hänen
täytyi itsellensä tunnustaa, että se ainoa, mihin hänellä oli halua, ja
se ainoa, mihin hän kelpasi, oli soittaminen, ja se oli juuri se, jota
hän ei saanut tehdä. Se oli kirottu asia, Jumala ei ollut antanut sille
sijaa valtakunnassansa. Ja siihen perkeleen paulaan oli hän ollut
kiedottuna pienestä asti; nyt hän ei enään voinut sitä poikki
katkaista.

Hän ajatteli usein sitä, mitä äitinsä oli sanonut, että hän nimittäin
ryhtyisi jotakin hyödyllistä toimittamaan. Olisi ollut viisainta olla,
niinkuin kaikki muut, peto-eläin, joka vaan raastaa itselleen ja
omaisilleen; lukitsee kiinni kaapit, ja jolla vielä päälle päätteeksi
on se jumalisuus, joka nyt oli tullut tavaksi. Jos hänellä nyt olisi
ollut ne taalarit, jotka oli antanut lainaksi tai lahjaksi muille, niin
olisi niistä ollut hyvä apu.

Kari huomasi ettei enään maksanut vaivaa puhumalla koettaa parantaa
Torgeria. Jospa hän yhtenä päivänä olikin vaiti ja rauhoittui Karin
sanoista, niin oli sama vastahakoisuus seuraavana päivänä jo taas
edessä. Ja kuitenkin hänen täytyi pitää vireillä epäilystä, taistelua
Torgerissa, hän pelkäsi että ilman sitä hänen järkensä särkyisi. Sitte
hän keksi toisen keinon. Hän luki hänelle raamattua, niin usein kuin
vaan sai jouto-aikaa, ja valitsi aina lempeimmät paikat. Erittäinkin
hän luki Johanneksen kirjeitä. Ja sitte hän puhui Torgerille Jumalan
suuresta rakkaudesta syntisiä kohtaan. Torger huokasi ja vastasi: ne
sanat eivät ole minua varten. Mutta aina häntä halutti kuulla Karin
lukevan, ja väliin hän pyysikin häntä sitä tekemään. Usein hän sanoi:
-- niin, sinä selität sen tuolla tavalla, mutta pappi kyllä selittäisi
sen toisin, ja hän on oppinut mies, jonkatähden hän kyllä tiennee mikä
oikein on.

Eräänä päivänä Kari sanoi Torgerille: -- etkös luule että Jumalan
pöydässä käynti sinua vahvistaisi, on kuin minun tekisi sitä mieleni,
eikä ole oikein että pysymme poissa, vaikka pappi onkin nurja meitä
kohtaan.

Torger katsoi häneen kiiltävin silmin; -- en kaiketi minä voi
ajatellakaan sinne pääsemistä, vastasi hän.

-- Jumalan pöytä on kaikkia varten, jotka tarvitsevat Hänen armoansa,
sanoi Kari.

Iltapäivällä hän seisoi papin kirjoitushuoneessa. -- Minä tahtoisin
mielelläni saada itseni ja mieheni kirjoitetuksi ripille tulevaksi
pyhäksi, sanoi hän.

-- Vai tulit sinä viimeinkin, sanoi pappi. -- Onko hän nyt pannut pois
viulun?

-- Hän panee sen pois, kun häntä siihen peloitetaan. Jos hänelle tulee
kovin vaikea, niin ottaa hän sen käsille taas, ja se häntä helpottaa.

-- Niinpä saa hän odottaa, kunnes kokonaan luopuu soittamisesta.

-- Sitä hän ei koskaan voi tehdä.

-- Silloin ei hän myöskään koskaan tule Jumalan pöytään.

-- Sinä olet säälimätön, pastori.

-- Ei kukaan soittaja pääse Jumalan pöytään, niin kauvan kuin minä olen
pappina täällä, vähemmällä kuin että tekee katumuksen.

-- Sinulla ei ole lupa salvata taivaanvaltakuntaa niiltä, jotka sinne
pyrkivät.

-- Kun rikas nuorukainen kysyi tietä taivaasen, sanoi Jesus: mene pois,
myy kaikki mitä sinulla on ja anna köyhille. Samoin täytyy sinun
miehesi nyt myydä viulunsa. Jumala vaatii kaikki tahi ei mitään.

Kari kun sitte istui pappilan pohjoispuolella olevalla mäellä, oli ihan
tukehtua: -- Oli ensi kerta tässä paikkakunnassa, jolloin semmoinen
tapahtui, että joltakin kiellettiin Jumalan armopöytä. Jos eivät
ihmiset ennen olleet heitä pelänneet, niin tulisivat he sen ainakin nyt
tekemään. Hän katsoi kirkkoon päin. Totisena se seisoi siinä, mutta
torni osoitti taivasta kohti. Kouristuksen kaltainen itkunpuuska
valtasi Karin, mutta sitte hän saattoi rukoilla Jumalaa. Hän nousi ylös
voimallisena ristiänsä kantamaan. Sinä iltana hän oli vielä lempeämpi
kuin tavallisesti. Hän kertoi Torgerille käynnistänsä papin luona,
mutta sanoi vaan että pappi ei mielellään tahtonut laskea heitä
ehtoolliselle, koska ei luullut soittoa oikeaksi.

-- Enkös juuri sitä ajatellut, sanoi vaan Torger.

Kun Torger tuli kovin synkäksi ja alakuloiseksi, niinkuin sillä kertaa
kun läksi Karin luota, ei tämä tiennyt muuta neuvoa, kuin että otti
viulun, pisti sen hänen käteensä ja sanoi: nyt, Torger, voit lähteä
vähän jaloittelemaan, täällä sinä vaan tulet sairaaksi ruumiin ja
sielun puolesta. Torger oli kuin sujuva ruoko, jota joka tuulenpuuska
heiluttaa. Hän lähti. Ja ensin soitti hän itsensä terveeksi; sitte
tuntui hänestä soitto kelvottomalta; silloin hän virkisti itseänsä
ryypyllä ja sitte toisella, ja ei aikaakaan, niin oli hän jo joutunut
vanhan juoppouden valtaan. Silloin tuli katumus, hän viskasi viulun
selkäänsä ja vetäytyi kotiinsa Karin luo, niinkuin varpusenpoika
räystään suojaan raju-ilman alta. Tämä satu kuului vuodenkulkuun,
niinkuin syksy ja kevät.

Kari ei koskaan antanut hänen huomata kuinka tuo sekä ruumiillinen että
hengellinen vaivaantuminen häntä kuihdutti. Hän oli viime aikoina
vanhentunut ja laihtunut paljon. Torger sanoi kerran: minä pelkään että
kulutat pois terveytesi, Kari?

-- Oh, älä huoli minusta, vastasi hän hymyillen, en vielä päivääkään
ole ollut kipeänä.

Ei ainoastaan se, että Kari myötäänsä oli huolissaan Torgerin tähden,
eikä myöskään taistelu papin kanssa, joka oli joka veräjällä
koittamassa saada Torgerin pauloihinsa kiedotuksi, kalvanut häntä, vaan
siihen tuli vielä lisäksi elatuksen ansaitsemisen huoli. Se minkä
Torger ansaitsi ei riittänyt, ja sentähden täytyi Karin hankkia loput.
Hän kävi viljanleikkuussa, potaatinnostossa ja kehräsi ihmisille
niinkuin ennenkin.

Yksi asia oli, joka tämän pitkän aikaa piti häntä koholla, ja se oli
että Jon, hänen poikansa, kerran oli ennättävä sinne, mihin isänsä oli
uneksinut ennättävänsä, että hän kerran parantaisi isänsä syvät
sydämenhaavat. Kun ajatus oli eleimmällään, täytyi hänen mennä kaapin
luo, ottaa esille ja laskea killinki killingiltä kuinka kassa karttui.
Olisipa melkein luullut että isäpuolen nylkyri luonto oli häneenkin
tarttunut.

Torger oli miltei tykkänään jättänyt pojan Karin huostaan. Hän tiesi
että Jon siten oli hyvässä turvassa, vaikka Kari opettikin häntä viulua
käsittelemään. Kari sai menetellä pojan suhteen oman tahtonsa mukaan.
Hän rukoili sen edestä joka aamu ja ilta, ja otti sen syliinsä ja puhui
sille, ei metsänpeikoista eikä kummituksista, vaan Herrastamme
Kristuksesta ja neitsyt Mariasta, Aadamista ja Eevasta paratiisissa ja
pikku Mooseksesta, joka makasi ruokoarkussa joessa, kun kuninkaantytär
hänen löysi. Ja pieni Jon liittyi enimmän äitiinsä. Kari oli tehnyt
oikean huomion siinä, kun sanoi häntä tyynemmäksi ja syvällisemmäksi
kuin isä oli. Hän oli perinyt paljoa äidiltänsä, mutta yksi seikka oli
hänellä isältään ja se oli että hän oli yhtä vähän mieltynyt
lukemiseen, mutta sitä enemmän kuuntelemiseen ja soittamiseen. Kari
hänelle rallatteli isän polskoja istuessaan rukin ääressä, ja Jon koki
saada niitä viulusta lähtemään. Mutta isän kotiin tullessa iltasilla
oli viulu piilossa ja poika vuoteessa.

Vähän enemmän vartuttuaan voi hänkin olla asiassa jonakuna apuna ja
seurasi sentähden äitiään ulkotöillä. Pikku Jon oli koko mies viulua
pitelemään. Välistä hän näki äitinsä istuvan ja itkevän; silloin hiipi
hän äitinsä luokse, ja äiti kertoi hänelle omasta nuoruudestaan, kertoi
mitenkä oivallinen mies Jonin isä oli ollut, ja hänen itkunsa ja
taistelunsa ja hiljainen rukouksensa paneutui pojan soittoon ja tuli
siinä eläväksi.

Kun Jon oli tullut siihen ikään, että hänen oli meneminen rippikouluun,
asetti Kari niin, että hän sai käydä naapuripitäjään papin tykönä
lukemaan. Hän sai asunnon ja ru'oan pappilasta siitä että kävi emännän
asioilla.

Laittaissaan Jonin matkalle kuiskasi Kari: sinun viulusi on ylinnä
matkalaukussa.

Karilla oli se tapana, että hän joka lauvantai näiden kymmenen vuoden
aikana kävi Alamäessä pyytämässä lainaksi "Rahvaan Ystävää"[12] ja sen
luki hän kannesta kanteen. Hän oli ennen ollut niin halukas lukemaan,
ettei kansa juuri ottanut tätä huomioonsa. Eräänä päivänä tuli hän
kotiin silmät loistavina, hän oli löytänyt mitä monta vuotta oli
etsinyt.

Nyt on Ole Bull tullut Kristianiaan, sanoi hän, ja jääpi sinne joksikin
aikaa. Eihän sinulla, Torger, liene halua pistäytyä kaupunkiin, ja eikö
Jon silloin voisi olla mukana? Jon oli silloin jo palannut kotiin, ja
hänestä oli tullut muhkea mies; hän oli nyt kuudentoista vuoden ijässä.
Torger säpsähti kuullessaan Bullin nimen, vanhat muistot johtuivat
hänelle mieleen; hän kätki kasvot käsiinsä. -- Mistä me raukat saamme
rahaa siihen? oli hänen ensimmäiset sanansa.

Kari veti esiin tuon kuusisolmuisen kääryn ja näytti hänelle
kaksikymmentä kiiltävää taalaria.

-- Mistä sinä ne olet saanut? kysyi Torger katsoen suurilla silmillä.
-- Ne ovat sinun ja minun hikipisareita vuodesta vuoteen, vastasi Kari.
Niillä meidän nyt tulee rakentaa onnea pojallemme, muutoin kait siitä
ei koskaan tule mitään.

Heistä ei ole juuri mitään kerrottavaa, ennenkuin pääsivät kaupunkiin.
Sauva kädessä kulkivat nämä kolme pitäjästä toiseen, kyselivät lyhyintä
tietä, viettivät öitä ladoissa ja vanhain veneiden alla, sillä heidän
täytyi säästää äyrejä. Torgerilla oli viululaatikko selässä, Jon
kantoi pullakkota ruokapussia, Kari kulki heidän välissään. Raitis
aamuilma, uusien paikkojen näkeminen, tieto siitä, että olivat
seikkailu-matkalla virkisti Torgeria. Hän tunsi helpoitusta päästyänsä
pois koti-olojen yksitoikkoisuudesta, ja Kari oli nyt voiton puolella.

Tultuansa kaupunkiin kysyivät he Ole Bullin taloa. Ihmiset hymyilivät
ja osoittivat sitä hotellia, jossa hän asui.

Ole Bullkos hämmästyi, kun vanha talonpoikaisvaimo astui hänen
huoneesensa taluttaen miestä kummassakin kädessään, ja vielä niin
varhain aamusella, että hän makasi. Kari astui vuoteen viereen.

-- Oletko sinä Ole Bull? kysyi hän.

Se hän oli.

-- Kymmenen vuotta sitten lupasit sinä ottaa minun mieheni
ulkomaamatkalle, mutta väliin tuli meidän Herramme, eikä siitä tullut
mitään. Nyt minä tänään tulen poikineni ja kysyn tahdotko ottaa hänen.

Ole Bull katsoi kummastuen Torgeria; hän ei ollut nähnyt kenenkään
muuttuneen niin paljon niin lyhyen ajan kuluessa. Mutta yhtäkkiä johtui
kaikki tyyni hänen mieleensä.

-- Oletko sinä Torger? oletko sinä se, jota minä odotin kirjurin luona
melkein puolen päivää? kysyi Ole Bull.

-- Minä se olen. Sumu esti minun pääsemästä oikeaan aikaan perille. Ja
oli kait tarkoitus se, että minä olin liika vanha ja että poikani
pääsisikin oppimaan. Mutta kallista oli minulle sinun soittosi sillä
kertaa, ennen minä luulin olevani mestari, vaan sen päivän perästä oli
minun soittoni paljasta renkutusta ja hapsutusta. Ja jos ei voi kohota
sen korkeammalle, niin on paras lyödä viulu rikki, sillä silloin on se
vaan paljasta pirunjuonta.

Kari koetti hillitä miestänsä, ja Ole Bull sanoi: sinusta kyllä tulee
mies jälleen, Torger. Mutta nyt pitää sinun soittaa minulle vähän, sekä
sinun että sinun poikasi.

Torger antoi viulun Jonille, ja hän istuutui. Ole Bull katseli pojan
syviä ja haaveksivia kasvoja, sillaikaa kuin Jon jännitti viulunkieliä.
Sitte Jon soitti: "Kiliä mä paimensin", "Oh Olli, Olli vunukkani", sekä
muita enimmän surullisia kansansäveliä, ja sitte hän lopetti eräällä
virrellä, jonka oli oppinut äitiltänsä. Oli jotakin niin surumielistä
viulun äänessä, että vanha Torger oikein hämmästyi. Kyyneleitä nousi
hänen silmiinsä, ja hän katsoi tuijotti poikaa: kas kummaa! enpä minä
luullut sinua tuommoiseksi mieheksi, sanoi hän.

Ole Bull vaan makasi ja nyökäytti päätään. -- Tuo pystyy, tuo mies on,
sanoi hän.

Sitte piti Torgerin koettaa. Hän veteli muutamia polskoja, mutta sitte
hän viskasi viulun pois.

-- Anna minulle ryyppy, niin soitan, sanoi hän, muutoin tulee vaan
samanlaista hotiloimista.

-- Silloin on parempi että odotamme, sanoi Kari ja katsoi rukoilevin
silmin Ole Bulliin.

-- Sinä olet kuitenkin verraton, Torger, sanoi Ole Bull. Sinä oletkin
koski, mutta sinun poikasi hän on kuin tunturilampi.

-- Ihan niin on, sanoi Kari.

-- Kuulkaa nyt -- minulla on ensi perjantaina soittajaiset täällä,
silloin sinun pitää soittaa kanssani, Torger, sanoi Ole Bull.

-- Entäs Jonin? kysyi Kari.

-- Hänen tulee odottaa, sanoi Ole Bull. Ja te voitte tulla tänne
takaisin kello 3 tänään. Silloin syötte puolista minun kanssani, ja
sitte puhelen enemmän teidän kanssanne.

Perjantai tuli. Torgerin piti mennä saliin soittamaan. Hän ei nukkunut
edellisenä yönä, hänen kätensä olivat aivan märät, niin hän hikoili.
Tuskissaan tuli hän Ole Bullin luo. -- Sinun täytyy antaa minulle
jotakin väkevätä, minä muutoin pyörryn, sanoi hän. Ole Bull toi
sampanjaa, ja Torger joi lasin toisensa perästä aivan kuin se olisi
ollut vilvoitusjuomaa. Se oli hänestä niin makeata ja hyvää, ja
semmoista viiniä hän ei ennen ollut nähnyt. Hän unohti koko pelkonsa ja
tuli oikein rohkeaksi.

Kun Kari tuli taluttain häntä saliin, nousi semmoinen ääni ja
käsientaputus, että huone tärisi. Mutta Torger ei kuullut mitään. Kari
oli asettanut hänet jakkaralle ja antanut hänelle viulun käteen. Ja nyt
hän istui kotona kosken partaalla. Ja nyt hän soitti. Oli kuin kaikki
ne voimat, jotka olivat olleet kätkettyinä Torgeriin, nyt olisivat
päässeet tulvilleen. Nyt vavahteli ja pinnisteli, suhisi ja humisi, oli
levottomuus ja ajelehtiminen semmoinen, kuin koskella, joka syöksee
tunturilta alas ja jauhaa pirstaleiksi kaikki mitä tielle sattuu;
soittajan kantapää polki lattiata niinkuin kalkkaava myllynratas. Ja
yksi polska ja laulu tarttui toiseen niinkuin ratasten hampaat, ja
soitto meni yhtä vauhtia lakkaamatta. Silloin Ole Bull viittasi, ja
Kari, joka sen näki, pani kätensä Torgerin viulunkielille. Torger
katsoa tuijotti häneen, vaan totteli häntä estelemättä. Mutta
silloinkos kaikui huutoja ja käsientaputusta. Torgerin ja Karin täytyi
tulla takaisin saliin senkin seitsemän kertaa, ennenkuin innostus
asettui.

Lopun iltaa makasi Torger vaateseinän takana ja itki, sillä nyt hän
taas kuuli Ole Bullin soittoa, ja se oli miltei suloisempaa kuin ennen.
Hän soitti samaa kuin silloin kirjurin kotona. Mutta Kari seisoi ja
katsoi Ole Bullin suoraa, juhlallista vartaloa, katsoi kuinka vapaana
ja varmana hän seisoi ja kuinka siististi hän heilutti jousta, ja hän
ajatteli: Minä voin arvata, että Jonista tulee tuommoinen, kun hän
ehtii niin kauvas.

Seuraavana päivänä kutsui Ole Karin luoksensa. Hän piti jotakin
kädessään. -- Minä lupasin kymmenen vuotta sitte sata taalaria sinun
miehellesi, sanoi hän; tässä ne ovat. Mutta sinun pitää koettaa saada
hänet pois täältä, sillä täällä hän turmelee itsensä. Sinun pojastasi
minä pidän huolen; hänestä tulee suuri taideniekka.

Itkun tähden ei Kari tahtonut saattaa kiittää; hän suuteli Ole Bullin
kättä. -- Jumala sinua siunatkoon, sanoi hän vaan.

Torgerin kaupungista pois saanti oli helpommin sanottu kuin tehty.
Kristianilaiset riistivät häntä kilvan puoleensa. Nyt oli juuri se
aika, jolloin oli ruvettu harrastamaan kaikkea norjalaista, kun
kerättiin polskoja ja kansannuotteja, stäfiä[13] ja kansanlauluja. Tämä
oli aivan uutta, tämä oli ensi kerta, jolloin talonpoikaissoittaja oli
siellä. Nyt häntä kuletettiin ympäri; hänen polskoillensa tahdottiin
kirjoittaa sävelet, häntä kutsuttiin puolisille ja iltasille ja hänelle
juotiin maljoja. Sanottiin hänen olevan yhden niistä, jotka nyt
perustavat norjalaista säveltaidetta. Torger oli ihan hurmautuneena
kaikista näistä ylistyslauseista, hän oli kuin juovuksissa
aamusta iltaan. Ei hän koskaan ollut ajatellutkaan ihmisiä niin
hyväntahtoisiksi. Ne tarjosivat hänelle isot rahat, jos hän ottaisi
soittaakseen Klingenbergillä[14] ja muissa paikoissa koko syksyn, ja
suurella vaivalla saivat hänet Kari ja Jon siihen suostumasta
estetyksi. Mutta nyt tahtoi hän soittaa rahaa kokoon uudeksi viuluksi
Jonille ja sitte matka-eväspussia varten. Ole Bull lupasi auttaa häntä
sillä ehdolla, että Torger seuraavana päivänä lähtisi matkalle. Huone
oli täpötäynnä väkeä sinä iltana kun Torger soitti. Oli ilmoitettu että
hänen poikansa saisi tulot. Torger soitti niin, että oli kuin kosken
vaahto olisi kuohunut hänen ympärillään, ja Jonin viulu houkutteli
monta kyyneltä ihmisten silmistä. Seuraavana päivänä seisoi Torger
viulu, jonka Ole Bull itse oli valinnut, sekä 200 taalaria rahaa
kädessä, ja molemmat hän antoi pojallensa. Tämä oli hänen elämänsä
uljain hetki. Mutta Kari itki erotessaan pojastansa, eikä tahtonut
saattaa hänestä luopua. Viimeinen mitä hän kuiskutti Jonille oli: lupaa
minulle yksi asia, Jon. Älä maista viinaa ja lue Isä meitäsi aamuin
illoin.

Kun Torger oli päässyt matkalle Karin kanssa, sanoi hän: nyt minä olen
soittoni soittanut, Kari, nyt on poikani sitä alottava. Nyt minulla ei
ole muuta tehtävää kuin että laskeun kuolemaan.



YHDESTOISTA LUKU.


Kolme vuotta oli Jon koulussa ulkomaalla. Hänen vanhempansa saivat
häneltä usein kirjeitä, ja silloin oli juhlapäivä tuossa pienessä
pirtissä kosken yläpuolella. Jon kirjoitti kuinka hänen piti monta
tuntia päivässä kihnuttaa sävelikköä ylös alas eikä saanut soittaa
mitään muuta kuin harjoituksia.

-- Siihen minulla ei olisi ollut kärsivällisyyttä, sanoi Torger. Ja
sitte kirjoitti Jon kuinka pahoja ihmiset olivat juomaan viiniä ja
olutta, etenkin viimeksi mainittua, mutta hän ei sitä maistanut muuta
kuin ruo'an kanssa. -- Olipa kyllä hyvä etten minä joutunut sinne, mitä
arvelet, Kari? Ja vielä kirjoitti Jon mitä kaikkia kaunista hän näki ja
kuuli, ja kun hän rupesi puhumaan säveltaiteesta ja kuinka herttaista
oli olla soittajana, ei siitä milloinkaan tahtonut tulla loppua. Ja
silloin katsoi Kari iloisena Torgeriin päin ja huomasi että hänen
silmiinsä tuli entinen loiste.

Muutoin elivät nämä kaksi vanhaa nyt vaan poikaansa odotellen. Silloin
kun Torger tuli takaisin kaupungista, oli jo edeltäpäin saatu kuulla
miten oli käynyt. Sanomat olivat olleet täynnä hänen soittoansa
ylisteleviä lauseita. Kotoseutulaiset tirkistelivätkin häntä, ja
hän tunsi itsensä puolta kyynärää pitemmäksi. Mutta pappi puhui
ensimmäisenä sunnuntaina siitä Sodomista ja Gomorrasta, mikä isoissa
kaupungeissa on, ja kuinka moni yksinkertainen ihminen tarttuu syötillä
varustettuun koukkuun. Ihmiset ajattelivat Torgeria.

Torger oleskeli nyt kotona enemmän kuin ennen eikä ollut niin
synkkämielinen. Ne rahat, mitkä he olivat ansainneet kaupungissa,
tekivät sen, ettei heidän tarvinnut kiusata itsiään ylöllisellä työllä.
Mutta soittomatkalle hän ei enään tahtonut lähteä. Viulu riippui
naulassa seinällä, ja välistä hän otti sen alas ja rupesi soittamaan,
kun Kari pyysi, vaan se ei tapahtunut usein, sillä hän sitä miltei
pelännyt.

Kun kolmannen vuoden loppu lähestyi, alkoi Torger heikontua. Hänen
täytyi usein panna maata ja silloin rupesi häntä painamaan. Hän istui
pitkät ajat miettien itseksensä, vaan ei puhunut mitään Karille. Kari
kysyi joko ihmiset taas ahdistivat häntä, mutta hän vaan poisti
kysymyksen. Torger arveli eikö hän jo kohta laskeutuisi kuolemaan. Ja
silloin, kun hän ajatuksissaan seisoi omalla hautakummullansa, silloin
kohosi taas papin kirous hänen eteensä kuin musta, uhkaava pilvi; pappi
muuttui rankaisevaksi Jumalan enkeliksi, joka miekka kädessä ajoi hänet
pois paratiisista. Torger ei saanut nukkua öisin, hän heittelihe
levottomien unien vallassa. Papin sanat: "sinä olet oksennettu ulos
hänen suustansa", makasivat kuin painajainen hänen rintansa päällä. Hän
ei uskaltanut ottaa vastaan sitä lohdutusta, mitä Kari hänelle tarjosi.
Kari tarkoitti hänen parastansa, sen hän tiesi, mutta juuri se, että
hän piti hänestä niin paljon, teki Karin sokeaksi tässä kohden. Ja nyt
oli hän vastuun-alainen pojastansa, jonka oli vietellyt samalle
harhatielle, jolla itse oli. Hädässänsä ajatteli Torger mennä suoraan
papin tykö tunnustamaan syntinsä, vaan hän ei päässyt koskaan etemmäs
kuin kosken partaalle; siinähän hän oli lumottukin. Nähtyänsä ettei
ollut mitään mahdollisuutta voittaa Torgeria niin kauvan kuin Kari oli
hänellä tukena, oli pappi kehoittanut useita ystäviänsä kansan joukossa
koettamaan saada hänet edes kirkossa käymään. Nämä kun nyt näkivät
Torgerin heikontuvan ja heltyvän päivä päivältä, saivat rohkeutta
käydäkseen hänen kimppuunsa. He kysyivät häneltä silloin miksi eivät
koskaan nähneet häntä kirkossa. Hän vastasi että Kari ei oikein
viihtynyt kirkossa, ja hän ei tahtonut Karista erota. Mutta silloin he
rupesivat lukemaan hänelle lakia ja sanoivat että hänen, joka on niin
heikko, olisi ajatteleminen sitä suurta tilintekopäivää ja ajoissa
kääntyminen sinne, missä Jumala on löydettävänä.

Seuraavana pyhänä meni Torger kirkkoon. Hän ei ollut ollut kotona yötä,
vaan oli maannut eräässä talossa, jossa hän oli työssä. Astuissaan
kynnyksen yli tuntui hänestä kuin kaikki kirkossa olevat kuvat olisivat
kääntyneet ympäri, ja hän ajatteli laulua Agnetasta ja Näkistä.[15]
Häntä, joka kaiken ikänsä oli ollut vuoressa eikä tahtonut sieltä ulos,
häntä ne kyllä voivat peljätä. Ja nyt veisattiin seuraava virsi:

    Nyt jos kuulet ääntä Herran,
    Synnin orja, herää kerran!
    Herää synnin unesta!
    Muista, muista kurja aina
    Mikä velka sua painaa!
    Et voi sitä suorittaa.
    Mut nöyrtyen
    Ja katuen
    Nyt lankee Herran etehen.
         *     *     *
    Ja viimein mieti vaaraasi,
    Jo kavahda, lyö rintaasi:
    Oi Isä, mua armahda!
    Tuhlaajapoik' oon onneton;
    Mun turhuus saanut paulaans' on,
    Mutt' siitä tahdon päästä,
    Ja taivaan'
    Mä aikahan
    En jätä epätietoisaan.

Torger oli vähällä tukehtua; kaikki rupesi kääntymään ympäri.
Hoiperrellen tuli hän kotiin ja pani heti maata. -- Polta minun
viuluni, Kari, polta se, sanon minä, muuten minä tulen palamaan
ijankaikkisesti. Kari koetti saada hänet rauhoittumaan, mutta silloin
hyppäsi Torger ylös vuoteesta, repäsi viulun alas naulasta ja viskasi
sen tuleen. Kari kauhistui, kuului kuin valittavia lapsen-ääniä
viulunkielistä, kun ne katkeilivat liekeissä, mutta Torger makasi kädet
ristissä ja katseli kuinka liekit nuoleskellen nousivat ylöspäin kuivaa
puuta myöten. Viimeisenkin punasen hiiloksen sammuttua hän tyyntyi. --
Kari, minä olen ollut hullu, minä olen elänyt hukka elämää, vieläköhän
on aika kääntyä?

Kari ei vastannut, hän vaan itki. Nyt hänkin uskoi ettei Torgerilla
voinut olla pitkä aika jälellä. Hän vaan toivoi kirjettä Jonilta,
ennenkuin Torger ennättäisi kuolla; Jon oli nyt se, joka voi enimmin
vaikuttaa Torgeriin.

Monta päivää makasi Torger liikkumatta. Hän katsoa tuijotti eteensä
ikäänkuin näkisi näkyjä. Huulet liikkuivat, vaan Kari ei kuullut
ollenkaan sanoja. Eräänä päivänä sanoi Torger: voineekohan taivaassa
olla sijaa sille, joka on ollut soittoniekka?

-- Siellä on sijaa joka syntiselle, joka uskoo Jesukseen Kristukseen,
olipa hän sitte soittaja tai pappi, vastasi Kari.

-- Ei, älä sano sitä, älä sano sitä, Kari, huusi Torger peloissaan;
sinä pidät minussa vireillä vanhaa epäilystä. Ja kuitenkin ahdistavat
minua näyt -- minä kuulen polskoja surisevan, viulun polttamisesta ei
ollut mitään apua, minä olen kuitenkin vuoressa enkä koskaan pääse
siitä ulos! Ja Torger painoi päänsä syvälle pään-alaseen. Kari pani
kätensä hänen päällensä ja lohdutti häntä, minkä taisi, vaan hän
hylkäsi lohdutuksen. -- Sinun pitää, Kari, juosta hakemassa pappi,
sanoi hän viimein, hänellä on niin kova ääni, hän voipi varmaankin
karkoittaa mustat-pirut ovesta ulos. Kari nousi. Pitikö hänen tehdä se?
Tähän saakka oli hän taistellut Torgerin elämänkutsumuksen puolesta ja
ollut voiton puolella. Oliko nyt viimeinen isku lipsahtava syrjään?
oliko Torger kuollessansa kiroova sitä, mikä on ollut hänen elämänsä
paras puoli, kiroova sitä, mitä hänen sukunsa miespolvesta miespolveen
on rakentanut häneen asti?

Silloin koputettiin ovea niin kumman kovasti. Kari säpsähti, meni
ovellepäin ja rupesi avaamaan, mutta jäikin hämmästyneenä oveen
seisomaan ja luiskahti sitte ulos. Hetkisen perästä hän tuli
takaisin taluttaen nuorta, kaunista miestä kädestä. Hän oli puettu
kaupunkilaispukuun, mutta viulunhuotra oli hänellä selässä, niinkuin
Torgerilla ennen aikaan. -- Isäsi on niin huonona, kuiskutti Kari, en
oikein tiedä tunteeko hän meitä nyt -- vaan istupas jakkaralle, Jon, ja
soita hänelle mitä parasta taidat, niin hän kenties sammuu rauhassa.

Ja Jon istuutui hiljaa jakkaralle vuoteen viereen ja otti viulun
käteen. Hän katsoi niitä vahvoja, kalpeita kasvoja, jotka makasivat
vuoteessa, hän muisti mikä isänsä oli ollut ja miksi hän oli tullut. Ja
sitte hän rupesi soittamaan. Sairas avasi silmänsä. Näkikö hän unta?
Ilma ikäänkuin täyttyi sävelistä, ne olivat säveliä Ole Bullin
viulusta, sillä kertaa kuin ne sulattivat kaiken kovan ja kylmän, ja
kuin kaikkien, jotka vaan osasivat itkeä, täytyi ruveta itkemään. Ja
tuossa istui muuan jakkaralla. Kuka se oli? Tuossa tuli "Koskenhaltija"
ja "Karinpolska" esiin. Ah, se voi ainoastaan olla yksi, se oli hän --
hänen poikansa -- hän oli tullut isänsä tykö hänen vaikeimmalla
hetkellänsä, kantaakseen hänet sävelillä valkeuteen ja rauhaan. Sillä
koko hänen elämänsä lumoi poika esiin, ei änkäten eikä raa'asti ja
rumasti, niinkuin Torger ennen aikaan oli tehnyt viulullansa, -- ei, ne
oli säveliä niin vienoja, niin sulavia, joissa itku ja valitus ja
leikki yhtyivät. Ja Torger ajatteli lapsuutensa kotia, hän näki isänsä
istuvan piippunysä hampaissa ja nyökyttävän hänelle päätä; hän näki
itsensä istuvan heinäru'ossa ja soittavan niin, että haravamiehet
unohtivat haravoimisen; hän näki kaikki ne mäet ja mättäät, joita
myöten hän poikasena viuluineen oli samonnut. Ja hän kokoutui naapurien
kanssa leikkikentälle, ja paikkakunta oli päässyt irti lumouksesta ja
oli taas sama hyvä ja lapsellinen seutu kuin ennenkin, ja hän kulki
Karin kanssa muiden joukossa, uljaana ja onnellisena. Ja sitte tuli
vieritteli koko luonto hänen eteensä ja tarjoutui hänelle paljaina
sävelinä -- siinä oli metsä ja joen pauhina, siinä vuohi ja varsa,
siinä vuohenkukka ja lillukka, ja ylimpänä koskessa istui koskenhaltija
itse, ja aurinko paistoi vielä sen kultaiseen kruunuun ja valkeaan
partaan; ja ylhäällä vuorenharjalla tuli Kari kävellen, ei harmaapäänä
ja työstä surkastuneena niinkuin nyt, ei, vaan nuorena ja loistavana,
ja ikäänkuin kukkia kohosi siitä, mihin hän astui jalallansa, ja
kirkonkelloja soi mihin hän meni, ja Torger ei enään maannut vuoressa,
-- ei, hän makasi myllyn vieressä, keskellä Jumalan loistavaa
päivänpaistetta, ja kaikki elävät tulivat kiittelemään häntä, joka oli
esitellyt niitä lauluissa. Mutta sitte kävivät sävelet kohoamaan. Ne
syöksivät toisiansa vastaan kuin vaahtoavat laineet, ne kiehuivat kuin
kuohu ja tyrsky ja itkivät sillä välin kuin kuutamo-iltoina rantaa
vastaan läikkyvät laineet. Ah, hän tunsi ne hyvin! Ne olivat hänen
miehuutensa raskaat vuodet, taistelu, epäilys ja synti, katumuksen
hetket itkuineen rukouksineen, Vapahtajan huutaminen avuksi hänen
suuressa hädässään. Mutta nyt otti poika ja kokoili kaikki Torgerin
tuskat ja huolet yhteen ainoaan sävelvirtaan ja kantoi ne Jumalan omaan
helmaan pyytämättä keneltäkään lupaa. Ne säveleet, joita nyt kuului,
olivat virsisäveliä, ylistysvirsiä Jumalan kunniaksi, kiitosta siitä
kaikesta mitä hän oli kokenut ja kärsinyt. Ja Torger luuli kuulevansa
urkujen ääniä tuvassa; seinät hajosivat, katto kohosi ja hän oli
kirkossa. Enkeleitä valkovaatteissa lenteli huoneen läpi, hän kuuli
pitkän viitan suhisten halkaisevan ilman, hänen yläpuolellaan ja
ympärillään tuli esiin pieniä lapsenpäitä. Ja huone täyttyi niin
sävelillä ja laululla, että hän viimein ei tiennyt tulivatko ne pojan
viulusta vai mistä. Mutta Jumalalalle kiitos ja kunnia! Oli vapahdusta
saatavana syntiselle, jolla oli halu Jumalan tykö. Hänen elämänsä ei
ollut mennyt hukkaan, sävelet olivat kiitosta Jumalan ja hänen
enkeliensä kanssa, ne olivat luodut hänen kunniaksensa; hän oli vaan
_itse_ pettänyt kutsumuksensa, oli niin kovin väärinkäyttänyt sitä
suurta lahjaa, jonka Jumala oli kätkenyt hänen sukuunsa. Mutta nyt oli
kaikki anteeksi annettu ja unohdettu Jesuksen nimessä, ja pojan tuli
korjata se jonka hän oli jättänyt maassa makaamaan. Hän oikasi käsiään
eteensä, ikäänkuin olisi nähnyt jotakin; hän hymyili -- Jesus Kristus!
huusi hän, ja elonkipinä oli sammunut.

Mutta äiti ja poika seisoivat vuoteen vieressä, painautuivat liki
toisiansa ja itkivät surusta ja itkivät ilosta.



VIITESELITYKSET:


[1] Näin kutsutaan Norjassa aittoja, jotka aina ovat erillään muista
huoneista ja pylvästen päälle rakettuja.

[2] Norjassa järjestetään rippilapset juhlatutkinnossa tietojensa
mukaan.

[3] _Kiperygg_ kutsutaan Norjan köyhissä paikkakunnissa niitä naisia,
jotka ovat väkeviä kantamaan raskaita taakkoja tunturivierteitä ylös,
ja hyvä "kiperygg" määrää monen avioliiton.

[4] Norjan taalari on noin 5 m. 60 p.

[5] Hyvin yleinen norjalainen kansantanssi.

[6] Joh. Ilm. 3: 15-19.

[7] Norjassa, niinkuin Daalain maassa ruotsissa, kutsuu kansa kaikkia
_sinuksi_.

[8] Karja joutuu usein eksyksiin Norjan laajoilla tunturiselillä, josta
se etsii kesäruokansa, ja viikkokausia voipi kulua ennenkuin se
tällaisen "karjan haun" kautta löydetään.

[9] 20-kruunun setelit Norjassa ovat sinisiä.

[10] Yksi tavallisimpia norjalaisia lastenlauluja.

[11] Norjassa ottaa talon omistaja aina talon nimen liikanimekseen,
niinkuin useimmissa paikoin meilläkin.

[12] Norjan rahvaan sekaan laajalta levinnyt sanomalehti.

[13] Stäfiksi kutsutaan Norjassa omituisilla nuoteilla laulettavia,
väliin riimillisiä, väliin riimittömiä runoja, joita niin miehet kuin
naisetkin häissä ja muissa pidoissa seisaallaan sepittävät, ja jotka
sitte usein muistossa sailyvät ja paikasta toiseen leviävät.

[14] Huvila Kristianiassa.

[15] Hyvin tunnettu norjalainen kansanlaulu, jossa näkki tulee kirkkoon
noutamaan takaisin luoksensa mereen kerran ryöstettyä morsiantansa, ja
kun hän silloin astuu sisään kirkkoon, kääntyvät kaikki pyhäinkuvat
ympäri.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lumottu" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.