Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Valkoinen kameeli ja muita kertomuksia itämailta
Author: Juva, Valter, 1865-1922
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Valkoinen kameeli ja muita kertomuksia itämailta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



VALKOINEN KAMEELI
JA MUITA KERTOMUKSIA
ITÄMAILTA


Kirjoittanut
Heikki Kenttä [Valter Juva]


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1916.



Nämä kertomukset eivät ole minun sommittelemiani, minun tekaisemiani.
Kertojani oli omituinen erakko, joka oli anastanut haltuunsa
kalastajasaunan ja asettunut sinne viikkokausiksi asumaan.
Kalastusretkeni olivat usein sattuneet sinnepäin, ja kun saaren
läheisyydessä sai suuria lahnoja ja siikoja, aloin kadehtia miehen
omistusoikeutta ainoaan näillä vesillä olevaan yömajaan.

Kysyin häneltä, oliko hänen mielestään _jus primae occupationis_
kaikissa olosuhteissa loukkaamattoman luja.

Hän käänsi varraspuikkoa, jossa hänellä oli siika paistumassa, otti
piippunysän hampaistaan ja osoitti katonrajassa olevaan makuulavaan:

»Onhan tuolla tilaa kahdellekin.»

Aloin viihtyä tässä kalastajasaunassa. Minusta itsestäni oli tulla
omituinen erakko. Ymmärsin niin hyvin Antoniukset, Pachomiukset -- ja
mitä kaikkia heitä lienee ollut! Saada laiskoitella, päästä kokonaan
pois sivistyksestä ja erilleen kaikista naisväen viettelyistä! -- Elimme
todellisina kalansyöjinä, ichtyofageina.

Kumppanini näkyi matkustelleen -- ties missä kaikissa maissa? Mikä hän
muuten oli miehiään, en osaa lainkaan arvostella. Emme katsoneet
tarpeelliseksi toisillemme mainita nimiämme.

Viivyin toista viikkoa saarella, kunnes olin saanut tuoreenkalan kauhun.
Hän jäi sinne yhä edelleen.

Parina päivänä kun yhtä mittaa aamusta iltaan satoi kaatamalla, ja
meidän oli pakko pysyä saunassa, hän vilkastui. Hän näkyi oikein
nauttivan sateesta, joka oli seinänä vastassamme.

Ja nyt hän kertoi minulle eräitä outoja kokemuksiaan, toimiaan ja
kuulemiaan itämailta. En tiennyt mitä minun piti ajatella. Kun
kertomukset näkyivät kohdistuvan jo vuoden 1910 aikoihin, oli minun
vaikea ilman muuta väittää häntä valehtelijaksi. -- Hänen puheensa oli
tyyntä ja asiallista, sivistyneen miehen puhetta. Hän ei laajemmin
perustellut juteltavaansa; hän puhui kuin aivan tunnetuista seikoista,
tai tavallisista, jokapäiväisistä tapahtumista. Välisti hän näkyi
ikäänkuin johdonmukaisesti salaavan itse pääasiaa.

Osaan yleensä kertomuksesta ja kertojasta päättää, missä totuus loppuu
ja valhe alkaa. Ääni saa siinä uuden sävyn, kieli äkkiä livahtaa,
samalla tavalla kuin jalka pehmeässä savessa, -- kertomus ikäänkuin
tapailee uutta ponnahduspohjaa -- ja kertojan katse harhailee hetkisen.

Tässä ei mitään sellaista! Hän puhui pitkin matkaa yhtä maltillisen
seikkaperäisesti; sanojaan hän ei koskaan hapuillut. -- Me katsoimme
toisiamme koko ajan silmästä silmään.

Höystettyjä tosiasioita tai puolitekoisia valheita hän tuskin lienee
kertonut.

Minun täytyy luulla: -- joko piti hän minua tylsämielisenä ja syötti
minulle alusta loppuun pelkkää pajunköyttä, tai olivat hänen
kertomuksensa selostuksineen, kaikkein oudoimmissakin kohdissaan,
silkkaa totta.

      _Heikki Kenttä._



VALKOINEN KAMEELI



Erämaan hienonhieno pöly täytti ilman, joka värjyi ruskeankeltaisena
auterena yli kaliifien kaupungin.

Liukaskielisen ja valehtelevan dragomaanin saattamana olin useita
tunteja kierrellyt vanhan Kairon sokkeloisia katuja, joilla aina on sama
tarumainen viehätyksensä. On todella ihmeellistä syventyä noihin
ikivanhoihin, puolihämyisiin basaarikortteleihin. Ne ovat vielä
muuttumattomina -- samanlaisina kuin tuhat vuotta sitten. Täällä aukeaa
vielä eteemme »Tuhannen ja yhden yön» kirjava maailma, sen vilkas vilinä
ja omaperäinen erikoisuus, sen salakähmäisyys ja häikäisevä, satumainen
rikkaus. Täällä vielä tänä päivänä voisi iltaisin hiipiä seikkailuillaan
kaliifi Harun er-Raschid, mukanaan suurvisiiri Giaffar tai ylieunukki
Mansur, tuntematta hämmästystä tai pettymystä mielessään. Sitä ase- ja
jalokivikauppain loistoa, sitä ylellisyystavarain komeutta, sitä
kulta-ja hopeakirjokankaiden kuhinaa!

Hohoi -- niin, niin! -- Tiiviisti sulkeutuva nahkainen kuresuukukkaroni
kahta kultaista puntaa köykäisempänä ja pää täynnä itämaista
romantiikkaa istun illan suussa väsyneenä hotellin parvekkeella.

Tuolla erämaan laidassa pyramiidien harjat leikkaavat särmikkäästi
taivaanrantaa. Mielikuvitus lähtee uusille retkeilyille.

Viisituhatta vuotta tuolla katselee yli näiden seutujen. Seutuja, joihin
maailman vanhin sivistys ensin löi leimansa, missä Mooses teki ihmeitä,
missä Pythagoras ja Platon oppivat metafysiikkansa, missä idän mystiikka
iäti on taittunut lännen realismia vastaan, aina hedelmöittäen, koskaan
kukistumatta ja iäti pysyen pohjaltaan ominaisesti itämaisena.

Palaan kirjavaan nykyisyyteen. Edessäni aukeaa leveä puistikkokatu, joka
voisi olla kotoisin uudenaikaisimmasta Nizzasta. Hymyilen hotellin
fetsipäistä ovenvartiaa, joka mäjähyttäen ilmassa pitkää
sirkuspiiskaansa karkoittaa tungeskelevia dragomaaneja loitommas.

Aurinko jo laskee. Taivas muuttuu loistavan ruskeaksi. Tulipunaisina
hohtavat pyramiidien särmät ja moskeain minareettien sadat suikot. Päivä
peittyy, tähdet alkavat kuultaa esiin, ja jokaisesta minareetista
kajahtaa muezzinin sointuva huuto.

Tätä silmänräpäystä on sadoissatuhansissa kodeissa jännityksellä
odotettu. Kuparikattilain kannet nyt lennätetään syrjään, sillä tänään
on pitkä paastonaika -- Ramadân -- päättynyt.

Koko yön mittaan kuuluu kaupungilta katkeamatonta kohinaa, ikäänkuin
Niilin virta olisi koskeksi paisunut. Muhammedilainen maailma nyt
juhlii. Melua oudoksuen mölisevät tuhannet kameelit kamalasti ja korvia
tärisyttävästi.

Kiertelehdin vuoteellani. On tukahduttavan kuuma ja mahdotonta nukkua.
-- Varjele, sitä mölyä -- --

       *       *       *       *       *

Heräsin lyhyeen koputukseen. Kaksoishuoneistomme ovesta astui sisään
tilapäinen matkakumppanini, rotevaraajainen hra Hans Breitmann.

Hän puhui katkonaiseen tapaansa, sanoja kiireissään töykkien:

»Näin valkoisen kameelin. -- Basaarissa. -- Seurasin majapaikkaan. --
Hagenbeck! -- Jumbo! -- _Famos: Dschemel libna!_

Unenpöpperössä painuivat viimeiset sanat mieleeni, ja ajatus alkoi niitä
sulatella. Dschemel libna, Dschemel libna, -- valkoinen kuormakameeli?
-- Kuormakameeli -- eihän toki! -- »Sanokaa ihminen, _Hegîn libna!_» --
Hyppäsin pystyyn. -- Ah, joko on aamu? Olenko todella nukkunut? --
»Anteeksi!»

Jatkoin harkitusti ja kohteliaasti:

»Jos kameeli oli valkoinen, niin se tietysti oli ratsukameeli ja
nähtävästi hyvinkin jalorotuinen. Luulen, että on sanottava, Syriassa
Delûl libna, mutta täällä Egyptissä Hegîn libna.»

Osaan, totta puhuen, ainoastaan muutamia harvoja sanoja itämaisten
kielten renkutusta, mutta on suloista oikaista etevämpäänsä.

Hans Breitmannin, tämän maailmankuulun maapallonkiertäjän, tuttavaksi
olin päätynyt laivassa, joka toi meidät Beirutista Aleksandriaan. Kuten
kaikki ihmiset tietävät, toimii Breitmann pääasiallisesti eläin- ja
kasvitieteellisten tarhain hankkijana. Hän on käynyt kaikkialla, tuntee
kaikki maailman sopukat perinpohjin ja läpikotaisin. Hän puhuu kaikkia
kieliä -- vaikka kaikkia kyllä yhtä virheellisesti -- ja on puolittain
unhottanut omaa äidinkieltään, saksaa. Hän tietää kasvien ja eläinten
elinehdot ja elintavat ja osaa matkia kaikkia luonnonääniä. Suuressa,
salamyhkäisessä aarniometsässä ei ole mitään salaisuuksia Hans
Breitmannille. Sivistysmaailman keskuudessa hän ei viihdy. Hän on
todella _ganz ein Naturalist_ -- kokonaan naturalisti --, puheenparsi,
jota Breitmann itse näkyy suuresti rakastavan.

Laiva »Kosseir», johon Beirutissa olin joutunut, oli vanha,
hidaskulkuinen koljo, joka kuljetti rahtia ja siinä ohella myöskin
matkustajia. Se käydä jyskytti, vaivojaan voihkien ja hikoillen.

Pitkällinen matka Välimerellä olisi tässä »hikiliikkujassa» varmaankin
voinut käydä sangen yksitoikkoiseksi, jollei laivassa olisi ollut mukana
kolmetoista arabialaista rotuhevosta, joista matkustajille oli alituista
silmäniloa. Ihmeen siroja, älykkäitä, nuoria tenavoita! Ne olivat
sijoitetut etukannelle hellekatoksen alla erityisiin lautakomeroihin, ja
oli hauska katsoa, miten niitä ruokittiin ja millä hellyydellä niitä
hoidettiin. Siinä puuhaili kaksi beduinipoikaa sekä leveäharteinen,
verevä herrasmies.

Kapteeni tiesi kertoa, että hevoset olivat erityisesti valikoiden
ostetut Syrian eteläisten hieta-aavikkojen ranteilta ja olivat nyt
matkalla Espanjaan don José d'Avilan hevossiittolaan Andalusiassa,
Matkustajaluettelossa näin Hans Breitmannin nimen, piirrettynä pitkillä,
jäykillä kirjaimilla, jotka vähin muistuttivat ruhtinas Bismarckin
käsialaa.

Nimen tunsin kertomuksista varsin hyvin. Vaikka olimme ensi luokan
matkustajina ainoat, oli minun kuitenkin aluksi vaikea päästä tämän
herran tuttavuuteen.

Loppupuoli matkaa tuli olemaan erinomaisen hauska. Oh, kuinka Breitmann
osasi kertoa. Puhe oli nopeata -- tosin hiukan katkonaista ja
sekakielistä! Sanat eivät tahtoneet ennättää muodostua rinnatuksin
mielikuvituksen lennon kanssa. Mutta sitä tietojen, havaintojen ja
kokemusten moninaisuutta!

Breitmann oli neljän maanosan tropiikeissa koonnut toista tuhatta
harvinaista, loistavan komeaa orkidealajia; oli pyydystellyt
paratiisilintuja Uudessa Guineassa, eläviä gorilloja Kongossa
Aruvimi-joen pimeissä aarniometsissä, orankiapinoita Borneossa, missä
muuten oli joutunut tekemisiin »ihmispäänmetsästäjäin», noiden
vimmattujen dajakkilaisten uskonkiihkoilijain kanssa.

»_Gut!_ Yksi _Teufel_ sai _also_ luopua nahkaisesta häntävyöstään. --
Näkisittepäs! -- Sirosti koristeltu viisihaarainen huiska! -- _Ach_, se
on arvokas! -- Yhden _Naturalistin_ pään arvoinen!»

Sisä-Aasian ylängöillä hän oli ottanut kiinni arkoja kulaaneja,
kiukkuisia grizzlykarhuja Kalliovuorilla, ja oli La Platan savannien
kuloheinistä kopannut puupihteihinsä piskuisen pieniä, punaisia
myrkkykäärmeitä. -- Ne olivat _wunderschön_! -- Brasilian aarniometsissä
-- niin, sinne hänen täytyy lähteä ensi tingassa taas, vuodeksi tai
pariksi. Siellä löytynee vielä muun muassa yksi tuntematon kolibrilaji.
-- Hän näkee! -- Matkii! -- _Also_: lintu on verkossa!

Juan Fernandezin saarilla Breitmann oli elänyt kolmatta kuukautta
Robinson Crusoen elämää ja näiden saarten ruohoisista merenlahdelmista
korjannut mukaansa viimeiset dugongit. -- Ne ovat nyt Hagenbeckin
eläintarhassa Hampurissa. -- Hagenbeck on suuri mies. -- _Ganz ein
Naturalist._

Hans Breitmann itse oli varmaankin laatuaan erinomainen henkilö. Hän oli
intohimoinen luonnontutkija ja kokoilija. Ja niin tarumaisia kuin hänen
mehevät kertomuksensa useimmiten olivatkin, ne epäilemättä olivat
katsottavat sanan mukaan tosiksi.

Rahoja hänellä tuntui olevan matkoihinsa yllin kyllin. Hänen syvissä
housuntaskuissaan kultarahat helisivät kahmaloittain irrallaan. Ja
nähtävästi hänellä oli avoin valta vetää vekseleitä Hagenbeckin nimeen
Englannin pankin ja Crédit Lyonnais'n kaikissa haarakonttoreissa pitkin
maailmaa.

Kun Marseille-Barcelonan laiva oli lähtevä Aleksandriasta vasta
kolmantena päivänä tähän kaupunkiin saavuttuamme, niin Breitmann päätti
välillä pistäytyä Kairossa. Hän toivoi siellä mahdollisesti tapaavansa
vanhoja tuttujaan sisä-Arabiasta, näin Ramadânin päättymisjuhlan aikana.

Minun matkani lähin määrä oli Ateena -- pöllöjen kaupunki -- mutta tulin
sattumalta tehneeksi Breitmannille vielä seuraa, vaikka olin jo
aikaisemmin nähnyt Kairon. Ja tällä tavoin sommistui niin, että Hans
Breitmannin kanssa väittelin kello 5 aamulla valkoisen kameelin
arabialaisesta nimestä eräässä Kairon hotellissa. --

»Te olette aivan oikeassa», sanoi ystäväni. -- »Luonnollisesti: Hegîn
libna!»

Mutta hänen kerrottavansa tarkempi selostus oli lyhyesti seuraava.

Breitmann, jonka aivokoppa muuten oli patentin ansaitseva kompassi, oli
eilen kuljeskellut itsekseen vähää ennen auringonlaskua ruoka-, hedelmä-
ja vihannestavarain basaareissa, näiden korttelien ahtaimmissa ja
haisevimmissa perukoissa. Silloin hän tupsahtaa käsiksi valkoiseen
kameeliin. Vaikka kameeli makaa ja märehtii, hän heti näkee, mikä on
lajiaan.

-- Kantaisä tuo, jonka selässä profeetta pakeni Medinaan! Näitä
harvinaisia, erinomaisen jaloja rotueläimiä ei ollut aikaisemmin nähnyt,
-- mutta _juuri siitä syystä_ ei epäilystäkään! -- Hän osasi erottaa
valkoisen kameelin valkoisesta.

Breitmannin hedelmällisissä aivoissa oli tuuma heti kypsynyt. Elukka oli
toimitettava Hagenbeckin eläintarhaan Hampuriin. -- »_Colossal succès,
furore!_ -- Valkoinen elefantti, Jumbo, -- _nix_, humbug -- luonnon
oikku! Valkoinen korppi! -- Tämä _etwas anders_!»

Mitäkö olisi valmis maksamaan? -- Enemmän taikka vähemmän: --
kolmesataa, neljäsataa puntaa, -- mistäpä sen tietää?

Vanha, harmaa sheikki, kameelin omistaja, oli vihreässä turbaanissaan
istunut korumatolla liikkumattomana elukan pään alla. Breitmann oli
lähennellyt ja tervehtinyt kaikkien sääntöjen mukaan -- toinen ei ollut
räpäyttänyt silmääkään. Breitmann pistää Adenin murretta, Maskatin,
Kuweitin, -- puhuu sisä-arabiaa, Syrian arabiaa. -- Ei mitään! --
Nimittelee eräitä sheikkituttujaan sama tulos! -- Yhtä hyvin olisi
voinut saada elonmerkkiä huopasäkistä.

»_Ach, venwünschter Bube!_» oli Breitmann tuuminut ja ryhtynyt tekemään
samoin kuin kerran Borneossa, kun vahti vanhaa orankiurosta. Vajaassa
tunnissa hän oli saanut otukset yön ajaksi kierretyiksi niiden omaan
majapaikkaan.

Nyt oli asia kokonaisuudessaan minulla selvillä. Breitmannin tuli olla
varhain liikkeellä, jottei valkoinen kameeli saisi tilaisuutta murtautua
saarroksesta. Ja pyysin päästä mukaan tälle pyyntiretkelle. Juttuhan
tuntui mielenkiintoiselta.

Mutta en vielä tuntenut ystäväni neuvokasten aivojen monipuolista
yhdistelykykyä.

»Tehän olette Donovan Pashan tuttu?»

Koetin turhaan muistella, missä tilaisuudessa ylpeydenhenki oli
vietellyt minua kehuskelemaan Breitmannille, että olin tavannut tämän
vaikutusvaltaisen englantilaisen diplomaatin.

Viisi kuukautta sitten kävin Kairossa. Seisoimme muinaismuistomuseon
edustalla, kolme englantilaista ja minä. Siinä oli majuri Parker ja
hänen setänsä, Gilbert Parker, tunnettu novellinkirjoittaja ja Egyptin
olojen etevä tuntija. -- Kolmannen nimeä en muistakaan.

Pieni, hinterä, pedanttisen näköinen, jo vanhahko herra astui ohitsemme.

-- Ah, Dick Donovan!

Tämä siis oli tuo mainio Donovan Pasha, joka teeskenneltyyn
viattomuuteen kätki salamannopeat päätöksensä ja nerokkaat, pitkälle
tähtäävät toimenpiteensä. Hän jo nuorella iällä piti melkein
huomaamattomilla shakkiliikkeillään koossa Ismail kediivin hajoavaa
valtaa, rauhoitti väestöä, ehkäisi nylkemiset ja paransi
maataviljeleväin fellahien tilaa, poisti ranskalaisten vaikutusvallan
Niilinlaaksosta ja suunnitteli Sudanin yhdistämistä takaisin Egyptiin.
Englantilaisten itsensä käytyä ohjaksiin ja hallitessa Egyptiä muka
kenraalikonsulinviraston kautta, oli Donovan Pasha, kenraalikonsulin
yksityissihteerinä, se mies, jolla itse asiassa oli Egyptin hallituksen
kaikki hienoimmatkin langat käsissään.

No niin -- mr Donovan pysähtyi hetkeksi meidän eteemme, puheli muutamia
sanoja ja jatkoi matkaansa. Sillä välin nuorempi mr Parker oli tehnyt
pienen kädeneleen sekä lausunut nimeni. Kypärähatut päässä olimme
tehneet toisillemme lyhyen, määräkkään kumarruksen. Siinä kaikki.

Selitin asianlaidan vilpittömästi Breitmannille.

»The honorable Parker? -- Erinomaista! Muuta ei lainkaan tarvita. --
Ettekö voisi purra hävyltä päätä poikki ja esittää minua mr
Donovanille?»

»Paljonkohan tuosta itse asiassa pahenisinkaan, vaikkapa puraisisin» --
--

»_Well!_ Ja nyt valkoista kameeliani katsomaan.»

Tarkoitus oli, ettemme saattaisi otuksia varuilleen, josta syystä minä,
jota sheikki ei vielä ollut nähnyt, astuisin yksin majapaikan pihaan
punainen Bædeker kourassa. Olisin katusokkeloihin eksynyt matkailija ja
kyselisin tietä Sitadelliin. Kääntyisin ainoastaan palvelijain puoleen,
joille luonnollisesti antaisin bakshiishia. Jos majapaikassa asiat
olivat hyvin, kiirehtisimme oikopäätä Donovan Pashan luokse. Päivä alkaa
kello 5, joten 7:n ajoissa emme ole sopimattoman varhaisia. Jos
kameelinkauppa on lainkaan tehtävissä, niin mr Donovan oli ainoa, joka
voi saada sen syntymään.

-- Ohoh! Kaikissa näissä ollaan!

Ovela suunnitelma tuotti todella kunniaa ystävälleni, jollei juuri
minulle. Mr Donovanin kyvystä järjestää asioita ja tulla toimeen
itämaiden eri kansallisuuksien ja kansankerrosten kanssa, ylhäisimmästä
alhaisimpaan saakka, kerrottiin aivan ihmeellisiä seikkoja. Hän tunsi
alkuasukasten tavat, sisimmät näkökannat ja mielipiteet, heidän
taipumuksensa ja monimutkaisen psykologiansa. Hän osasi pienimmästä
vihjeestä arvostella, mitä erikoistuumaa joku määrätty henkilö
näennäisessä passiivisuudessaan määrättynä hetkenä hautoi päässään.
Yhdellä ainoalla katseella nuo harmaat, läpitunkevat silmät olivat
paljastaneet miehensä. Jos silloin asia koski jotakin valtiollista tai
hallinnollista kysymystä, niin paljastusta seurasi toiminta yhtä nopea
kuin ajatuksen välähdys. Mr Donovan tajusi kaiken tuon salaperäisen,
käsittämättömän, jota voitaisiin sanoa itämaan kansojen sieluksi, ja
jota muuten eurooppalaiset eivät ikinä opi täysin ymmärtämään. Hän oli
tuo yksi poikkeus, joka oli tarpeen, jotta tämä yleinen sääntö saisi
vahvistuksensa.

Tuo pieni, hiljainen, laupiaan näköinen mies olikin tunnettu aina
Berberistä ja Dongolasta Niilin suistoon saakka sekä Libyaa ja Arabiaa
myöten.

Hänen lahjomattomuutensa sekä seikka, että hän Egyptissä oli pysynyt
köyhänä, puolustaessaan sorrettujen fellahien etuja ja pitäessään
egyptinsyntyisiä kuvernöörejä peukalonsa ulottuvilla, oli tuottanut
hänelle kunnianimen _Ledschâm Pasha_ »Marhaminta-Pasha». Olihan hänellä
tämän ohella joukko muitakin nimityksiä, joista »Tirkistävä silmä» ja
»Valkoinen hyeena» eivät olleet kaikkein kauneimpia.

Viimemainittu nimi kuitenkin kilpistyi syrjään tästä oikeamielisestä ja
uskomattoman rohkeasta miehestä. Mr Donovan nautti itse asiassa
jonkinlaista suosiota muslimien keskuudessa. Hän oli ainoa
englantilainen, jota syntyperäiset egyptiläiset kunnioittivat.
Pelkäsivät, mutta kunnioittivat samalla. Likaiseen pyhiinvaeltajan
pukuun puettuna mr Donovan oli tainnut kerran tehdä hengenvaarallisen
pyhiinvaellusretken itse Mekkaan. Hän oli jalan astunut koko matkan
dervishien seurassa ja esiintynyt uskonkiihkoisena muslimina, joutumatta
ilmi. Tältä kannalta katsoen hän siis olisi ollut oikeutettu kiertämään
päähänsä vihreän turbaanin. Mitä kaikkea muhammedilaisen maailman
salaisimmista harrastuksista ja toiveista mr Donovan tällä matkalla oli
saanut onkeensa, on tietymätöntä. Varmaa on, että hänen syvä
asiantuntemuksensa oli saattamaisillaan hänen nimensä miltei
legendansepitysten alaiseksi Egyptissä ja Arabiassa. Hän oli muka
kristitty, jolle profeetta oli osoittanut erityistä suopeuttaan,
lahjoittanut kaukonäön ja tietäjänsilmän.

Tämä kaikki muistui mieleeni, kävellessäni Breitmannin johdattamana
kautta Kairon ahtaiden syrjäkatujen. Hetkeäkään empimättä, tai olematta
epätietoisena tiestä, hän vei minua mitä eriskummallisimpia sokkeloita
ja solia pitkin lähes tunnin ajan.

Pimeässä, likaisessa perukassa hän vihdoin pysähtyi. Portin ovensäppi
avattiin avainreiässä olevan puunappulan avulla, ja Breitmann osoitti
minut sisään.

Näin pienen, ahtaan etupihan, jonka toiseen ylänurkkaan oli luotu kasaan
kameelinlantaa miehen korkeudelta. Peräpihan portti oli auki, ja siellä
makasi kuin makasikin valkoinen kameelimme ynnä lisäksi seitsemän
kuormakameelia, joita parhaillaan ruokittiin. Kivipeitteisen pihan
perällä, kurjan ja rappeutuneen huoneen edustalla, istui komeiden
mattojen ja punaisten patjain päällä vanha harmaapäinen sheikkimme jalat
ristissä allaan. Puolipiirissä hänen sivullaan istui neljä muuta
arvokkaan näköistä henkilöä vihreissä turbaaneissa tai punaiset fetsit
päässä.

Olisin voinut lyödä vaikka vetoa: sheikki itse ja nuo kaksi ovat
puhdasverisiä arabialaisia, tuo nuori, kelmeä mies syntyperäinen
egyptiläinen ja tuo hienosti puettu pulskanlihava herra, joka istuu
sheikin vasemmalla puolella ja pitää rukousnauhaa kädessään, on
turkkilainen upseeri.

Älysin olevani ikävällä tavalla näiden arvohenkilöjen huomion esineenä.
Kahden ja puolen shillingin bakshiish nuorelle, vetreälle beduinille, ja
asiani olikin jo toimitettu.

En kyllä lainkaan pysähtynyt, kulkiessani valkoisen kameelin ohi, mutta
sen kuva painui siinä samassa erottumattomasti mieleeni.

Todellakin jalo eläin! Puhdas, läikkyväkarvainen. Kyttyrä tavattoman
korkea ja äkkijyrkkä, jäsenet paljaita teräsjäntereitä. Pitkä kaula
kohollaan etusojossa ja pieni, ylen hienopiirteinen pää ikäänkuin hiukan
takaheitossa. Alentamatta silmiään, leuka ylhäällä ja alahuuli pitkällä
lerpallaan se siinä pysyi liikkumattomana, hievahtamattakaan. Elukassa
oli ilmeisesti ylimyksellistä verta, ja se tunsi arvonsa. Se tahtoi
ylläpitää ikivanhoja itämaisen ylhäisön perintätapoja. Koko ryhdissä ja
etenkin alahuulen lerpassa ilmeni halveksimista, sanomatonta
ylenkatsetta minua, eurooppalaista kohtaan. Olin täydellisesti pelkkää
ilmaa sen silmissä.

Miten turhanpäiväiseltä todella mahdoinkaan siinä näyttää valkoisessa,
tiukkaan napitetussa khakipuvussani ja pitkissä, soukissa
kotelohousuissani. Ei tyyntä arvokkuutta puvussa eikä eleissä. Uuden
maailman hätiköivät plebeijit, mitä te tunkeilette? Pysykää täältä
loitolla!

Puolihäpeissäni elukan mykästä ylenkatseesta astuin jälleen kujalle.

»_All right?_»

»Tallella on kameeli. Mutta alan uskoa, että kameelinkauppa kyllä jää
tekemättä. Jos sheikki vielä voinee kauppaan suostua, niin kameeli itse
ei suostu. Se välittää viis Donovan Pashasta ja Hagenbeckista ja
kaikista länsimaista.»

»_Well!_ Sepä nähdään.»

Ja nyt lähdimme oikaisemaan poikittain läpi basaarien, kunnes eräällä
leveämmällä kadulla tapasimme eurooppalaiset ajoneuvot ja dragomaanin,
joka tiesi Donovan Pashan asunnon.

Omaatuntoani painosti raskas möhkäle huonosti harkittuja lupauksia. --
Mitähän tästä tulleekaan?

Turhaan koin lohduttaa itseäni sillä, että mr Donovanin omituisia puolia
oli myös hänen tavattoman suuri avuliaisuutensa. Missä itämaisia oloja
tuntemattomat henkilöt taitamattomuudessaan olivat joutuneet
selkkauksiin alkuasukasten kanssa, siinä mr Donovan aina koetti
järjestää juttua. Hiukan satiirisena pikkulasten tuhmuuksista,
ironisesti hymyillen hän ryhtyi asiaan ja käänsi vanhan, vakaan taaton
tavoin kaikki parhain päin, kuin mikäkin _deus ex machina_.

       *       *       *       *       *

Vastaanottomme Donovan Pashan kodissa oli koko joukkoa lievemmin
masentava, kuin mitä osasin toivoakaan. Olin sopertaen maininnut
tuttavuuteni Egyptin olojen tuntijan, mr Parkerin kanssa ja esittänyt
ystäväni.

»Mr Breitmann -- tunnen nimeltä. Hyvä ystäväni, mr Kipling, on teistä
puhunut. Hän on luotettava, totuutta rakastava mies. -- Mr Parkerista en
voi niinkään... Merkillistä kyllä, maailma ei ole vielä häntä
höyhentänyt.»

Oli ilmeistä, että Donovan Pasha teki meistä pientä pilaa.

Mutta saksalainen ystäväni oli jutussaan tuskin päässyt alkuun, kun mr
Donovan jo kääntyi tarkkaavaksi. Hän pyysi meitä kohteliaasti istumaan,
istahti itse ja siveli ohimoitaan hienolla, naisekkaalla kädellään.

»Tiedän, että Seid Omar on eilen nähty kaupungissa, vaikka hän pääsi
asiamiehiltämme välttymään. Likaisessa syrjähökkelissä siis pitää majaa
henkilö, joka on senussilaisten johtomiehiä ja jonka vaikutusvalta
ulottuu yli koko Arabian. -- Hän tietysti ei istunut siellä yksin?»

Ja kääntyen minun puoleeni hän pyysi mahdollisimman seikkaperäisiä
tietoja niiden henkilöjen ulkomuodosta, jotka olin nähnyt valkoisen
kameelin omistajan seurassa.

»Oivallista! Teillä on tarkka havaintokyky. Saan vakuuttaa
kiitollisuuteni herroille. Ja nyt olen kokonaan teidän käytettävänänne.
-- Mr Breitmannin asiaa tahdon varsin mielelläni välittää, mutta --»

»Jätän tässä avoimen shekin teidän käytettäväksenne ja
täytettäväksenne», ehätti saksalainen.

Mr Donovan tarkasti paperia ja sulki sen huolellisesti lompakkoonsa. --
»En luule tätä tarvittavan. Tulette nähtävästi saamaan sen
koskemattomana takaisin. -- Aioin sanoa: kauppa ei ole onnistuva.»

Hieno hymy huulillaan hän lisäsi: »Tiedättekö, mitä valkoista kameelia
te oikeastaan tahdotte ostaa?»

»_Ein Exemplar_ niitä kameeleja, joiden kantaisä auttoi Muhammedia
pakoon Mekasta Medinaan. -- Hedschra 622.»

»Oikein! Mutta käykäämme hiukan pitemmälle taaksepäin ajassa. Tällä
kameelilla on merkillinen sukujuuri. Kaikissa kansainvaelluksissa ja
uskonnollisissa liikkeissä Eufrat-Tigris-virran ja Niilinlaakson
välillä, historian hämärimmiltä ajoilta alkaen, on valkoisella
kameelillamme ollut erityinen tehtävänsä. Valkoisella kameelilla
ratsastaen ensimmäinen seemiläinen valloittajakuningas, Sargon I, otti
haltuunsa sumerilaisten perinnön ikivanhassa Sinearissa, tuhannen vuotta
ennen kuin nuo pyramiidit tuolla rakennettiin. -- Jos arabialaisten
muisto yksityiskohdissa pettää ja he tässä mainitsevat kantapatriarkkaa
Semiä, niin tämä ei muuta pääasiaa. -- Valkoisen kameelin selässä
Abraham, enemmän kuin puolitoistatuhatta vuotta myöhemmin, siirtyi
Kanaanin maahan. Kun patriarkka sittemmin vanhoilla päivillään, vähää
ennen kuolemaansa, kävi viimeisen kerran tervehtimässä Petrean erämaan
Firanin keitaaseen karkoitettua orjavaimoaan Hagaria ja poikaansa
Ismaelia, niin silloin hän näille jätti imettävän valkoisen kameelin
varsoineen. -- Nyt ehkä näette! --

»Valkoinen kameeli oli sillä hyksoskuninkaalla, joka valloitti Egyptin,
muinaisten faraoiden valtakunnan, minkä johdosta Israelin lapset
sittemmin saivat tilaa Gosenissa. -- Tällä välin Ismaelista oli tullut
suuren kansakunnan isä. Kansa levisi kautta Ruwalân erämaan ja halki
laajan Arabian. Koreischilaisten ensimmäinen heimopäällikkö sai
yht'aikaa hoitoonsa Kaaban mustan kiven ja valkoisen kameelin, tuhannen
vuotta ennen Muhammedia!

»Profeetan kuoltua valkoinen kameeli kiiti islamin uskon hulmuavan
liekin edellä Arabiasta kautta Syrian ja Mesopotamian Indus-virtaan
saakka ja kautta Egyptin Atlantin valtameren rannoille.

»Pohjois-Arabian erämaaseudut ja niiden lähimmät ympäristöt ovat
seemiläisten kansain kiehuvana pesänä, varhaisimpien kansainvaellusten
lähtökohta ja kolmen maailmanuskonnon alkukehto. Vähäinen
liikakansoitus, ja kansanvyöry lähtee liikkeelle.

»Milloin tämä on jälleen tapahtuva? Väliajat ovat ennen kestäneet noin
1000--1500 vuotta. Elämme nyt juuri historiallisissa merkkiajoissa.

»Mutta palaan valkoiseen kameeliimme. Kysykääpä senussilaisten
salaiselta uskonnolliselta veljeskunnalta, johon kuuluu yhdeksän
miljoonaa vannoutunutta jäsentä Faredgan keitaasta Egyptiin ja Sudaniin
ynnä Marokkoon asti, Arabiasta Damaskokseen ja Stambuliin sekä
Mesopotamiaan ja Intiaan saakka, -- kysykää näiltä eurooppalaisten
peloittavimmilta vastustajilta, jotka ovat sitä vaarallisemmat, kun
heidän toimensa on näkymätöntä, maanalaista myyräntyötä, -- kysykää
heiltä, onko ehkä ennustettu, että islamin maailma juuri näihin aikoihin
on yhdistyvä yhdeksi ainoaksi suureksi teokratiaksi. Voisittehan
kysymyksellänne kääntyä suorastaan tuttavanne, Seid Omarin puoleen, joka
istuu likaisessa majapaikassaan basaarien takana, ja samalla sivumennen
tiedustella, liittyykö ennustukseen ehkä myös jokin lausunto, joka
koskee valkoista kameelia.

»Mitä arvelette, mr Breitmann? Hyvät toiveet saada ostaa hänen
omistamansa eksemplaari -- vai?»

Istuimme hämmästyneinä vaiti.

»Olkaa huoleti, mr Breitmann! Tahdon lojaalisesti toimittaa asianne.
Tuloksen olen kuitenkin jo ennakolta sanonut. Mutta en
viidestätuhannesta punnasta tahtoisi valkoisen kameelin
kaupanhieromisesta luopua. Siitä tulee sukkela leikki, pientä julmaa
ivaa, verinen piiskanisku vasten silmiä, isku, jonka läimäys on kuuluva
hamaan Marokkoon ja Stambuliin!»

Pikku Donovan Pasha nauroi lyhyesti, mutta sai samalla yskäkohtauksen.

»Niin, juoni on teidän; ainoastaan suunnittelu jää minun vähäpätöiseksi
ansiokseni. Herrojen suosiollisella myötävaikutuksella tahdon valmistaa
pamahtavan räjähdyksen ystävämme Seid Omarin sekä hänen
seurakumppaniensa, Sivahin imamin ja Faredgan suurmestarin iloksi.
Tahdonpa silloin nähdä egyptiläistä valtionkavaltajaa ja vehkeilevää
nuorturkkilaista asiamiestä silmänvalkuaiseen! Tuota harjaantunutta
ateistia, joka keimailee rukousnauhallaan!»

Mr Donovan ei vitkastellut hetkeäkään. Hän antoi muutamia lyhyitä
määräyksiä ja käski ajaa parihevoset esiin. Istuutuessamme vaunuihin
huomasin Donovan Pashan laskevan istuimelle sivulleen lyhyen
kaukoputken. Pieni, vikkelä, kähärätukkainen nuubialaispoika,
hullunkurisen näköinen kankeassa liverissään, istahti kyytilaudalle
ajomiehen viereen.

Mr Donovanin ohjeet olivat täsmälliset. Osoitettuamme hänet majapaikan
edustalle pysymme kokonaan syrjässä puolen tunnin ajan, jonka päättyessä
meidän tulee kävellä lähettyvillä. Tarkkaan puolen tunnin kuluttua joko
hän itse tulee meidän luoksemme, jossa tapauksessa kameelinkauppa voinee
onnistua, taikka -- mikä on luultavinta -- meidät käsketään sisään. Tämä
merkitsee, että mitään kauppaa ei synny, mutta saamme sen sijaan nähdä
draamallisen kuvaelman.

Mr Donovan hymyili meistä erotessaan: »Huomaan, että teillä on
takataskuissanne browningit, kuten tottuneilla matkustajilla ainakin.»

»No, mitä arvelette?» kysyin saksalaiselta ystävältäni poistuessamme
majapaikalta, johon Donovan Pasha nuubialaispojan saattamana oli astunut
sisään. -- »Lyömmekö vetoa?»

»_Zum Henker_ kaikki vedot! Odotan ainoastaan _das Spektakel_.»

Kelloa totellen olimme täsmällisinä miehinä määräaikana majapaikan
edustalla. Ymmärsimme joutuneemme keskelle Englannin salaisinta
suurpolitiikkaa.

Pieni nuubialaispoika viittasi meitä naurettavan juhlallisena sisään,
jääden itse portin luokse, Ahtaalla kujalla ei näkynyt elävää sielua.

Mitä peräpihaan saapuessamme tapahtui, ei ole helppo selittää. Tapaukset
seurasivat toisiaan salaman nopeudella. Asioiden täydellistä tajuamista
vaikeutti minulle myöskin seikka, etten ymmärtänyt niitä lyhyitä,
teräviä käskysanoja, joita Donovan Pasha siinä lausui arabiankielellä.

Kuinka hyvänsä, kerron itse tapahtumat.

Tuskin olimme lähenemässä, kun Donovan Pasha, joka oli patjalla istunut
sheikin ja hänen seuralaistensa puolipiirin toisessa päässä, äkkiä nousi
pystyyn. Hän lausui tiukasti muutamia sanoja ja teki suuren
kädenliikkeen, osoittaen meitä. Itämaalaiset eivät hevin menetä
malttiaan, mutta nyt seurasi sanomaton hämmennys. Kaikki kohosivat
seisoalleen, katsoen vuoroin meitä, vuoroin toisiaan.

Puolipiirin toisessa päässä seisova egyptiläinen teki liikkeen Donovan
Pashaa kohti ja vetäisi äkkiä revolverin esiin. Mutta mr Donovanin
browning oli samassa jo ojennettuna miehen päätä kohti. Kiiltävä
teräspiippu oli tuskin kahden käsivarren mitan päässä hänen otsastaan.
Revolveri putosi keltaisenkelmeän egyptiläisen kädestä kilahtaen
kivettyyn pihamaahan.

Kimakka vihellys viilsi läpi ilman. Englantilainen aliupseeri ja kaksi
sotamiestä marssivat pihalle. Aliupseeri kumartui maahan, korjaten
revolverin huostaansa. Egyptiläinen otettiin kummankin sotamiehen väliin
ja vietiin pois. Aliupseeri seurasi näiden mukana.

Donovan Pasha kääntyi kello kädessä turkkilaisen upseerin puoleen ja
lausui hänelle kolme, neljä sanaa. Nuorturkkilaisen ruskeat silmät
säkenöivät, mutta sanaakaan sanomatta hän kylmän arvokkaana lähti
tiehensä, poistuen kujanteelle.

Suurmestarin ja imamin kävi samoin. Loukattu arvokkuus ja ilmeinen
nolous nähtiin heidän kasvoissaan.

Donovan Pasha seisoi vielä kello kädessä. Hän tarkasti minuutin ajan,
kuinka sheikki palvelijoineen rupesi tulisella kiireellä laittamaan
kameeleja lähtövalmiiksi. Sitten hän tyynesti kävi Breitmannin
käsivarteen, ja hitaasti me poistuimme kaikki kolme.

Nuubialainen poika irvisti meitä vastaan, niin että valkoiset hampaat
välkkyivät ikenissä. -- Ahaa, sinutko oli pantu viheltämään varattuja
sotamiehiä tarpeen tullen sisään!

Kävellessämme ahtaalla kujalla mr Donovan avasi lompakkonsa ja jätti
sanaakaan puhumatta Breitmannille hänen shekkinsä takaisin. Olimme
äänettöminä hiljaisesti kulkeneet edelleen noin viisi minuuttia ja
olimme juuri pääsemässä vanhalle basaaritielle -- Donovan Pasha ja
Breitmann yhä vieläkin käsityksin kävellen --, kun kumpikin äkkiä
hyppäsi syrjään, painaltuen kadun seinää vasten. Saksalaisen huulilta
pääsi leveä kirous.

Korkealla heidän päittensä tasolla kohosi esiin valkoisen kameelin pää
ja pitkä, kaareva kaula. Äänettömin, hiihtävin askelin, pehmeillä
polkuanturoillaan keveästi hipaisten katukivien leveitä laattoja, se
kulki omaa määräkästä kulkuaan eteenpäin, kysymättä mitäkään estettä ja
johtaen sheikin pitkää karavaania. Satulansa huipulla Seid Omar istui
puettuna pitkäliepeiseen, hulmuavaan pukuun. Hän ei katsahtanutkaan
meihin. Muutamassa silmänräpäyksessä karavaani oli meidät sivuuttanut.

Ennätin huomata, miten valkoisen kameelin pää oli ikäänkuin hiukan
takakenossa. Alentamatta silmiään, leuka ylhäällä ja alahuuli pitkällä
lerpallaan se, syvintä halveksumistaan osoittaen, oli työntänyt meidät
syrjään.

Kameeli siinä kyllä mietti omia mietteitään:

»Minä kuulun vanhaan maailmaan. Minä kuljen eteenpäin sitä vauhtia,
johon olen tottunut, ja johon muinaiset kuninkaat ja patriarkat olivat
tyytyväiset. Silloin oli tilaa maailmassa kyllin. Ei nähty
kalpeakasvoisia, tungeskelevia uuden maailman ihmisiä. Jolleivät tahdo
tietä antaa, niin minä työnnän ne nurin. Minä en äänelläkään ilmaise
lähestymistäni; minä en väistä ketään ihmistä.

»Minun tapani ovat vanhan maailman tapoja. Muinoin oli elämä vakaata,
tyyntä, hätäilemätöntä. Ei rautateitä eikä lennätinlankoja suvaittu. Ei
äkillisiä kiireitä eikä oikullisia rimpuilemisia. Ennenkuin vielä
pyramiideista mitään tiedettiin, oli kerta kaikkiaan määrätty, mikä
kuormasälytyksen paino on oleva, ja millä vauhdilla se on vietävä
perille. Ja siinä tullaan pysymään. Pois täältä, länsimaiden asukkaat,
eilispäivän uutuuksinenne! Itämaat ovat meidän.»

Odottavat vaunut jälleen tavattuamme lähdimme nopeasti ajamaan.
Sulttaani Hassanin vanhan moskean edustalla vaunut pysähtyivät. Donovan
Pasha otti kaukoputken käteensä ja pyysi meitä itseänsä seuraamaan.

-- Ohoh! Mihinkäs nyt oikein mennään? -- Hän vei meidät tämän moskean
korkeimman minareetin ylimmälle parvekkeelle.

-- Hyi -- inhoittava, päätä huimaava, äitelöivä tunne! -- Oli ihan
tyyni, ja minareetti oli epäilemättä kokonaan liikkumaton, mutta tuntui
aivan siltä, kuin se olisi huojunut edestakaisin, säännöllisesti
soutaen, kuin taatelipalmu tuulessa.

Donovan Pasha suuntasi kaukoputkeaan yli kaupungin, vuoroin länteen,
vuoroin itään. Hän oli tähän saakka ollut vaiti, mietteissään. Täällä
korkealla ilmassa, missä täydellisesti vallitsimme tuon mahdottoman
suuren kaupungin näköalan, hän vilkastui.

Hymyillen hän osoitti kiikariaan: »Nuo veitikat sieltä basaarien takaa
ymmärtävät varsin hyvin, että 'Valkoinen hyeena' vaanii heidän jokaista
askeltaan kaupungin piirin sisällä. Mutta minun täytyy saada tietää,
ovatko he täysin masennetut, maahan lyödyt. Eikö heidän ehkä pälkähdä
päähän järjestää neuvottelukokousta heti ulkopuolella kaupunkia? Sitä
varten on hyvä olemassa tämä 'Tirkistävä silmä'.»

Mr Donovan tähysteli uudestaan länttä kohti. -- »Ahaa!» -- Hän puhdisti
huolellisesti kiikarinsa lasia. -- »Aivan oikein! Imamimme ja Faredgan
suurmestari lipuvat kauniisti tiehensä. -- Meno yhtämittaista, vauhti
rynkäisevä. -- Hm -- luulen, että voimme toivottaa heille onnellista
matkaa!

»Ja nyt tarkastakaamme, mitä ystävämme Seid Omar tällä hetkellä
tuuminee.» -- Hän kääntyi kiikarillaan itää kohti.

Tässä ei kaukoputki ollut lainkaan tarpeen. Paljain silmin saatoimme
selvästi erottaa, kuinka valkoinen kameeli tumman karavaanin etupäässä
juuri pääsi ulos kaupungista ja lähti oikaisemaan suoraviivaisesti kohti
matalia kunnaita, jotka häämöttivät idässä. Aurinko ei vielä ollut
korkeallakaan, ja sen vinot säteet valaisivat koko tämänpuoleisen
seudun. Tuntui todella juhlalliselta katsoa valkoisen kameelin kulkua.
Neljännestunnin päästä se oli saavuttanut kunnaat, väikkyi vielä hetken
punaisenruskeata taivaanrantaa vasten ja samassa jo häipyi silmistämme.

Donovan Pasha laski kiikarinsa kokoon ja virkkoi kuivakiskoisesti:
»Luulen, että Englanti taas voi rauhallisesti maata.»

       *       *       *       *       *

Mr Donovan oli häikäisevän hyvällä tuulella, istuessamme eräässä Kairon
komeimmassa hotellissa, mihin hän oli meidät kutsunut erikoisen hienolle
lunchille.

Hän vilkkaasti koetti osoittaa, miksi Englannin hallitus oli eduksi
Niilinlaaksolle ja sen väestölle. Egypti oli käymässä uutta kulttuurin
loistokautta kohti.

En voi kieltää: minulla oli omat ajatukseni tästä nousevasta
kulttuurikaudesta. Itämaat pysyvät iäti itämaina. Mutta kysymys ei
koskenut minua, muukalaista.

Saimme kuulla, kuinka salaista kiihotusta parhaillaan harjoitetaan
Egyptissä englantilaisia vastaan. Nuoregyptiläiset ja nuorturkkilaiset
lähentelevät toisiaan. -- Minun tulee huomauttaa, että vuosi oli 1910.
-- Äskeisen vallankumouksen jälkeen Turkki jo uneksuu mahtavaa
maailmanvaltaa, jossa Stambulin padishah olisi kaikkien oikeauskoisten
kaliifina. Mutta lyhyessä ajassa nuorturkkilaiset jo olivat ennättäneet
osoittaa, että he eivät kykene hallitsemaan. Valtiollinen turmelus oli
pysynyt ennallaan. Itse järjestelmä ei ollut vähääkään muuttunut.

Mitä Egyptiin tuli, niin senussilaisen veljeskunnan salaiset pyrkimykset
lisäsivät kiihotusta. Seid Omar ja Faredgan suurmestari tässä keskenään
kilpailevat toivotusta vallasta. Epäilemättä kumpikin uneksuu kerran
olevansa profeetan jälkeläisenä, uuden teokratian kaliifina. Seid Omar
itse tahtoi lukea sukujuurtaan muka suuresta Omarista.

Mr Donovan oli tänään ottanut pelatakseen pientä, huvittavaa uhkapeliä,
jonka tuloksena kuitenkin oli, että Abdallah Effendi, nuoregyptiläisten
vaikutusvaltaisin mies, nyt oli lukkojen takana.

»Hän oli, toden totta, ampua teidät kuoliaaksi!»

»Ei lainkaan! Hänen ajattelemattomuutensa helpotti asiaa. Mutta hän
luuli koko salahankkeen joutuneen ilmi ja menetti kylmän harkintansa.
Olisimme tuskin voineet häntä vangitakaan. Mutta nyt hän on lukkojen
takana.

»Abdallah Effendin esiintyminen teki minut ilman muuta aseman herraksi.
-- Me näimme minareetin parvekkeelta, kuinka senussilaisten johtomiehet
lähtivät nöyryytettyinä kukin omille mailleen. -- Kiitos teidän, hyvät
herrat, olimme liikkeissämme kyllin nopeat! -- Mitään sopimusta,
yhteistä päätöstä, he eivät saaneet tehdyksi. Englannin pantteri on
raastanut viritetyt verkot hajalleen.»

Hän kääntyi minun puoleeni. -- »A propos, teillä tulee olemaan laivassa
Ateenaan saakka matkakumppanina eräs myrrysmielinen mörökölli.
Ystävämme, nuorturkkilainen upseeri, tietysti heti tuntee teidät eikä
voi muuta luulla, kuin että hänen askeliaan yhä edelleen vartioidaan
aina toiselle puolen Välimerta.» Donovan Pasha nauroi makeasti.

»Entä valkoisen kameelin asia?» Breitmann lausui kysymyksensä
hullunkurisen totisena. Äänessä ilmeni leikillistä ja samalla
puoliharmistunutta asianymmärrystä.

Mr Donovan sovitti itseään korituolissaan mukavaan asentoon, tuijotti
hiottuun chartreuse-lasiinsa ja maisteli huultensa päillä sen
vihreänkeltaista, helmeilevää nestettä.

»No niin! -- Ensimmäiset kymmenen minuuttia kuluivat yleisten
alkukohteliaisuuksien vaihtoon. Huomasin seurueen silmäyksistä, kuinka
sopimattomaan hetkeen olin saapunut, ja että mitään ratkaisevaa päätöstä
ei vielä ollut tehty. He odottivat nähtävästi vielä jotakin henkilöä --
epäilemättä Nubar Pashaa, jonka ohitse astuimme vanhalla basaaritiellä,
vehkeilijäin kokouspaikkaan mennessämme.

»Ette ehkä havainneet, kuinka palvelijani, pikku nuubialaispoika, sai
siinä minulta käskyn ja hetkeksi erosi meistä. Kaksi salapoliisia
pantiin silmäänpistävällä tavalla seuraamaan tätä arvokasta herraa. --
Hän on vanha, viekas shakaali ja ymmärsi yskän. --

»Mutta tahdon jatkaa! Parinkymmenen minuutin päästä tiesin varmaan, että
kameelinkauppa oli kaikissa tapauksissa kerrassaan mahdoton. Aikani
alkoi olla käsissä. Tarjosin kameelista neljätuhatta, viisituhatta,
kuusituhatta puntaa.»

Breitmann teki torjuvan, naurettavan kädenliikkeen.

»Sheikkimme, Seid Omar, kävi tarkkaavaksi. -- 'Miksi tahdotte, _sadat el
bascha_, saada erämaan sielun?' -- 'Seid Omar, mitäpä minä sillä
tekisin? Tahdon ystävyydestä vain vapauttaa teidät _Hegîn libnan_
raskaasta taakasta. Eikö kasvojen suunta ole ihmiselle annettu, jotta
näkisimme, kuka vihollisena kääntyy meihin selin? Mutta miksi lähteä
hehkumyrskyyn, kun voi rauhassa pysyä majassaan? -- Niinpä sanon: missä
lääkitys auttaa, siinä veistä ja poltinrautaa ei tarvita.'

»Hyvät seurakumppanini olivat joutuneet ilmeisen levottomuuden valtaan.
Ja nyt paljastin peitetyt heittoveitseni. He saivat kymmenen minuutin
ajan kuulla myrkyllisintä ivaa, joka hiuskarvan läheltä hipaisi itse
pääasiaa. He olivat täydellisesti vallassani ja tunsivat sen, olivat
hämmennyksissään, mutta eivät osanneet arvostella, kuinka paljon tiesin
heidän hankkeistaan. Lisäksi heitä alkoi peloittaa Nubar Pashan
poissaolo.

»Samassa te jo saavuittekin, hyvät herrat! Silloin sanoin suoraan, että
he turhaan odottavat Nubar Pashaa, joka ei pääse tulemaan; että heidän
jokaista askeltaan on seurattu, ja että kaikki oli joutunut ilmi.
Todistaakseni puheeni kysyin heiltä, tunsivatko he teidät?

»Typerästi kyllä Seid Omar huudahti: '_Bismillah_, ei mikään ole häneltä
salattu!'

»Samassa johdatin asian huippukohtaansa, lausuen, että hallituksen
nimessä vangitsen Abdallah Effendin. -- Loput te jo tiedättekin.» -- --

Mutta lähtöaikamme oli jo käsissä. Mr Donovan saattoi ystävällisesti
meidät vaunuissaan Kairon rautatieasemalle.

Asemasillalla nuorturkkilainen tuttavamme astui meidän ohitsemme,
kiukkuisesti meitä silmäillen. Hän nousi erääseen ensi luokan vaunuun.
Heti hänen perässään lähti samaan vaunuun kaksi hiukan huolimattomasti
puettua herrasmiestä. -- Nähtävästikin englantilaisia salapoliiseja.

Mr Donovanin hyväntahtoisesta huolenpidosta olimme saaneet erityisen
vaunun yksinomaisesti käytettäväksemme.

Juna vihelsi. -- »_Au revoir_!»

Breitmann istahti vastapäätä minua ja lausui koomillisen närkästyneenä:
»Mitähän sanoisi _das grosse Vaterland_, jos tietäisi, että Hans
Breitmann on esiintynyt Englannin valtiollisena asiamiehenä Kairossa?
Tämä on _a more curious thing_ -- hullunkurisempi asia -- kuin mainio
dajakkilainen häntähuiskani.»



TOTUUS "OMARIN MOSKEAN HÄVÄISTYKSESTÄ"



1.


Olin vuonna 1910 ollut koko kesän itämailla. Enimmän osan tätä aikaa
olin viettänyt Jerusalemissa, missä olin ottanut osaa arkeologisiin
tutkimustöihin kaupungin läheisyydessä. Asiassa mukana oli eräitä
englantilaisia raamatullisen muinaistieteen harrastajia, jotka kuuluivat
Englannin ylhäisimpiin piireihin.

Muinaistieteellisissä töissämme meillä oli apuna varsinaisena
tieteellisenä ammattimiehenä dominikaanimunkki, korkea-arvoinen isä
Justinus, joka asui Jerusalemissa, ja jonka syvää oppia, suurta
kokemusta, innokasta ja vaiteliasta asianharrastusta emme koskaan voi
kyllin kiittää.

Jerusalemin dominikaaniluostarin jäsenet ovat jo pitemmän aikaa omasta
aloitteestaan tehneet erinomaisen arvokasta työtä Palestinan
muinaistutkimuksen hyväksi. Heillä on luostarin yhteydessä erityinen
arkeologinen oppilaitos, jonka etevimpänä edustajana on juuri isä
Justinus.

Lienee syytä erittäin mainita, että olimme diplomaattista tietä saaneet
Turkin hallitukselta laajat yksinoikeudet muinaistieteellisiin
kaivaustöihin koko sillä alueella, missä tutkimuksia teimme. Tahdon
painostaa, että tämä alue oli kokonaan ulkopuolella kaupungin nykyistä
piiriä. Työtämme valvoi kaiken aikaa kaksi Turkin hallituksen
valtuuttamaa arvohenkilöä.

Jo tämä osoittanee, kuinka vähän seikkailuluontoista tutkimuksissamme
oli todellisuudessa, vaikka kyllä maailman sanomalehdistössä sittemmin
kerrottiin kaivaustöistämme kaikenlaisia rosvojuttuja.

On luonnollista, että toimemme Jerusalemin pienehkössä ympäristössä
herättivät jonkinlaista huomiota muhammedilaisten ja juutalaisten sekä
myöskin kristittyjen keskuudessa. Voinhan tunnustaa, että teimme
työtämme tässä uskonnollisten kiistain ja kiihkoilijain kaupungissa,
paikkakunnallisten olosuhteiden pakosta, jonkinlaisella
salaperäisyydellä. Jerusalem on muuten paikka, jossa aina vierailee,
paitsi länsimaisia pyhiinvaeltajia, myöskin suuri määrä tavallisia
matkailijoita. Näiden joukossa voi olla sanomalehtien kirjeenvaihtajia
ja uutisten-haijeja, joille palkkio sanomalehtikirjoituksesta maksetaan
jutun outouden ja pöyristyttävyyden mukaan.

Niinpä jo syyspuolella kesää näkyikin toimistamme Jerusalemissa enemmän
tai vähemmän repäiseviä kertomuksia amerikkalaisessa ja saksalaisessa
sanomalehdistössä. Osoitimme aina nämä tiedot lyhyesti ja jyrkästi
perättömiksi.

Varsinainen kiihotus meitä vastaan sekä siitä johtuva katumellakka
Jerusalemissa, joka tapahtui turkkilaisia vihaavain arabialaisten
keskuudessa, syntyi kuitenkin vasta seuraavan vuoden keväänä. On
huomattava, että tästä mellakasta, jolloin suuri osa kaupungin
muslimeita oli saatu yllytetyksi äärimmäiseen raivoon, kerrottiin
eräässä Parisissa ilmestyvässä ranskalais-juutalaisessa lehdessä jo
päivää ennen, kuin se Jerusalemissa tapahtui! -- Silloin minä itse en
muuten ollutkaan työpaikalla. -- Englantilaiset ystäväni joutuivat
Jerusalemissa hengenvaaraan ja pelastuivat ainoastaan ylimääräisen junan
avulla sekä astumalla Jaffan satamassa kiireesti omaan huvialukseensa.

Heti sen jälkeen nostettiin meitä vastaan todellinen vihan myrsky
Berlinin saksalais-juutalaisissa sanomalehdissä. Levitetyt rosvojutut
sittemmin kulkivat, varustettuina kolminkertaisilla
otsikkokirjoituksilla, kautta maailman. Ainoastaan eräät englantilaiset
lehdet käsittelivät kysymystä tyynesti ja maltillisesti.

Puhuttiin Omarin moskean häväistyksestä ynnä muuta samantapaista
järkevyyttä.

Tosiasia on, että olimme tehneet työtä kokonaan ulkopuolella Jerusalemin
kaupunginmuureja, noin kuudensadan metrin päässä Omarin moskeasta.
Työalamme oli aivan samoilla seuduin, missä etevä Palestinan tutkija,
sir Charles Warren, viisikolmatta vuotta aikaisemmin oli toiminut
arkeologisissa kaivaustöissä. -- Myös on huomattava, että Shiloan kylän
beduinit, joita olimme kaivauksissa pitkin matkaa käyttäneet
työmiehinämme, pysyivät rauhallisina ja mellakasta täysin erillään.

Itse asiassa koko tämä kiihotus johtui ihan toisenlaisista seikoista.
Katumellakan syyt ovat etsittävät hyvinkin syvältä.

Mutta tahdon kertoa nämä asiat hätiköimättä ja oikeassa järjestyksessä.

       *       *       *       *       *

Jo edellisenä syksynä Lontoossa, kun muinaistieteellistä
tutkimustyötämme suunniteltiin, oli osanottajaksi retkikuntaan mitä
parhaalta taholta suositeltu itämaisten olojen tuntijaa, sotilaskapteeni
Karl Gustaf Nierotia. Hra Nierot oli syntyjään ruotsalainen ja loistavan
kasvatuksen saanut, mutta oli nuorena luutnanttina syystä tai toisesta
eronnut Ruotsin palveluksesta. Tämän jälkeen hän oli ollut kaksitoista
vuotta itämailla eri valtioiden sotilaallisissa ja hallinnollisissa
toimissa -- ensin Algerian vieraslegionassa, sittemmin Tunisissa,
Italian Punaisenmeren-alueilla ja Turkinmaalla. Tätä nykyä hän asui
Lontoossa. Hän ei ollut varakas, mutta näkyi tulevan toimeen itämailla
hankkimallaan omaisuudella. Hän osasi arabian ja turkin kieltä sekä
hallitsi täydellisesti englannin, ranskan, saksan ja italian kieliä.

Kapteeni Nierotin monipuolinen -- en tahdo sanoa kirjava -- kokemus
minua, omasta puolestani, hiukan epäilytti, mutta suositukset näkyivät
olevan vakuuttavia. Epäilykseni katsottiin aiheettomiksi. Ehdokkaamme
oli tarmokas, taitava ja älykäs mies. Erittäin huomautettiin, mikä etu
siitä oli, että hra Nierot saattoi esiintyä tulkkina retkikunnan
englantilaisten jäsenten ja minun välilläni kaikissa niissä tapauksissa,
joissa verraten vähäinen englannin sanavarastoni tuotti
keskusteluillemme haittoja. Työsuunnitelmia koskevat tiedonannot saatoin
ajan voittamiseksi kirjoittaa ruotsiksi; kapteeni Nierot kääntää ne
siinä samassa englanninkielelle.

Tämä monikykyinen mies otettiin siis retkikunnan palvelukseen.

Kun heti sen jälkeen the honorable George Fairholme, kapteeni Nierot ja
minä matkustimme Lontoosta Jerusalemiin tekemään valmistavia
silmämääräisiä tarkasteluja vastaisella työpaikallamme, opin lähemmin
tuntemaan hra Nierotin. Oivallinen matkaopas ja taitava järjestelijä,
mutta hänen esiintymisessään oli jotakin epämiellyttävää. Mr Fairholmea
kohtaan hän oli myönteliäs ja melkein liiaksikin puuhaileva, alempia
kohtaan ylimielisen töykeä. Kun hän antoi käskyjä, saivat hänen
ruskeiksi paahtuneet kasvonsa omituisen kiukkuisen ja röyhkeän ilmeen.
Hänen olennossaan oli jotakin entistä onnenonkijaa ja käytöksessään
rajua hillittömyyttä. Arvosteluissaan hän saattoi olla suorastaan
kyynillinen. Häikäilemätön itsekkyys, rajaton aineellisuus näkyi
ilmenevän hänen jokaisesta lausunnostaan. Ei ollut syytä kadehtia niitä
itämaisia alkuasukkaita, joita tämä eurooppalaisen sivistyksen edustaja
oli aikoinaan pitänyt komennossaan.

Itämaat hän muuten näkyi tuntevan erinomaisen hyvin, mutta hänellä oli
omituiset käsitykset korkeamman kansanrodun oikeuksista alempiin nähden
sekä yleensä siveellisistä velvoituksista ja niiden perussyistä.

Brindisi--Port Saidin komea matkustajalaiva puski vinhaa vauhtia
Välimeren viime taivalta. Aurinko laski lännessä veripunaisena pallona
mereen, jonka värit vivahtelivat helakan vihreän, lapis lazulin ja
tummanpurppuraisten vivahdusten välillä. Lähin meri oli puhtaasti
viininvärinen. Laivan kokkapuolella nousi vastaamme hopeinen puolikuu,
islamin maailman tunnuskuva. Hra Nierot ja minä istuimme
korituoleissamme kannella, Afrikan lauhkean tuulahduksen henkiessä.
Välillämme oli pieni pöytä, johon olimme saaneet pullon oivallista
orvieto-viiniä.

Hra Nierot kohotti lasinsa: »Tahdon huomauttaa, että itämailla kristitty
ei millään ehdolla saa antautua muhammedilaisten tai juutalaisten
naisten kanssa seikkailuihin. Se voi minä hetkenä hyvänsä tuottaa
kaksikymmentä senttimetriä kylmää terästä kylkiluiden väliin.» Hän
hymyili karkeasti: »Onneksi on aina Levantissa yllin kyllin italialaisia
naikkoja!»

En luullut antaneeni aihetta näihin neuvoihin ja isällisiin varoituksiin
ja vakuutin tyytyväni viiniin ja lauluun! Laivan musiikkisalista kuului
luoksemme ihan selvästi nuoren italialaisen taiteilijattaren
laulunsävelet:

      »_Ohé mi Carlo, ohé mi Carlo,
      perch'u distrugger accusi?_»

Hra Nierot oli koko Välimeren-matkan pyörinyt tämän varsin myötämielisin
elein liikkuvan, yksinäisen naisen kintereillä.

Muuten minä uskalsin lausua epäilykseni, tokko Nierot, eläessään
vuosikausia muhammedilaisten keskuudessa Punaisenmeren rannoilla, oli
joka hetki esiintynyt hyveen esikuvana.

»Se on ihan toinen asia! -- Minulla oli siellä muutamia sabeattaria,
jokunen sudanitar -- hm -- no niin, mitäpä minä sitä kieltäisin? -- ja
kaksi ihmeen siroa abessinilaistyttöä, mutta ne olivat minun omani!»

»Teidän omanne?»

»Niin. Olin suorittanut niistä hinnan.»

»Ja teidän laaja, monivärinen perhekuntanne tätä nykyä --»

»Oh, mikä hätä niillä siellä olisi? -- Ja sitä paitsi, _vive la
bagatelle_!»

Miehen kyynillisyys minua tympäisi. Sivumennen sanoen, hän nyt oli
naimisissa. Olin kuullut, että hänen rouvansa oli joku ranskatar
Parisista.

Miten höllät hänen periaatteensa muissakin suhteissa olivat, huomasi
monesta pikkupiirteestä. Kaikki oli luvallista, kunhan järjesti niin,
ettei oma nahka joutunut vaaraan. Belgiassa hän oli tuntenut erään
kemiallisen tehtaan omistajan, herkkäuskoisen flaamilaisen, jolta
Nierotin hyvä ystävä, ovela picardielainen insinööri, oli mainion
sukkelalla tavalla viekastellut tietoonsa tehtaan menettelytavat ja
tehnyt miehen keppikerjäläiseksi. -- Onnistuneen teon Nierot katsoi
itsessään kiitettäväksi. Rohkea rokan syö! Rehellisyys ja kunnia eivät
merkitse mitään!

Tällainen henkilö saattoi olla vaarallinen meille. Hän epäilemättäkin
oli taitava ja kokenut mies, mutta ei ollut luottamusta herättävä.
Nykyisessä arkaluontoisessa asiassamme päätin olla kapteeniin nähden
aina varuillani.

Kuitenkin meillä näkyi olevan syytä olla hra Nierotiin varsin
tyytyväisiä. Selostukseni pikamatkamme tuloksista hän käänsi
taidokkaasti englanninkielelle. -- Kirjoitukseni koski ainoastaan
käytännöllisiä asioita ja oli sellaisenaan kokonaan vaaraton. --
Seuraavana keväänä Nierot sai toimeksi lähteä Jerusalemiin ja ostaa
haltuumme määrättyjä maakappaleita kaupungin ulkopuolella olevalta
asumattomalta vuorelta, joka muinoin oli kuulunut Jerusalemin piiriin.
Tämän vaikealuontoisen tehtävän hän suoritti asianymmärryksellä ja
diplomaattisella taidolla.

Heti sen jälkeen retkikuntamme saapuikin Jerusalemiin ja kaivaustyömme
alkoi. Retkikunnan varsinainen johtaja oli mr Fairholme.
Asianharrastajina ja avustajina hänellä oli mukanaan kolme nuorempaa
englantilaista ylimystä.

       *       *       *       *       *

On paljon puhuttu jostakin muinaisjuutalaisesta salakirjoituksesta,
johon arkeologiset työmme perustuivat. Tahdon huomauttaa, että mitään
salakirjoituksia ei kaivata tietääksemme, että esimerkiksi Daavidin
hallitsijasuvun kuningashaudat vielä ensimmäisellä vuosisadalla meidän
ajanlaskuamme katsottiin koskemattomiksi. Luettakoon Apostolien tekojen
2. luvun 29. värssy! Josefus, juutalaisten historioitsija, jonka
kirjallinen työ alkaa Jerusalemin viime hävityksen jälkeen, kertoo, että
ylimmäinen pappi Hyrkanos oli määrätyssä tarkoituksessa käynyt
kuningashautojen maanalaisessa sokkelossa. Samoin oli tehty myös Herodes
kuninkaan aikana. On huomattava, että juutalaiset hakkasivat hautojaan
aina kallioon. Kuningashautoja Titus, hävittäessään Jerusalemin,
todistettavasti ei tavannut, ja tämä näkyy käyvän ilmi myös Josefuksen
lausunnosta.

Pyhän kaupungin rauniosoran alla on kätkössä epäilemättäkin suunnaton
määrä muinaismuistoja ja tuhansien vuosien takaisia historiallisia
todistuskappaleita, joiden saattaminen päivänvaloon voisi olla tärkeä
tieteelle ja kenties koko kulttuuripohjamme käsittämiselle.

Jos kaivaustöistämme olisimme tehneet lähemmin selkoa Jerusalemissa,
niin ne varmaankin olisivat synnyttäneet juutalaisissa kiihkoa ja
suoranaista vastustustakin.

Kaksi kertaa Jerusalem on perinpohjin hävitetty, maan tasalle
hajoitettu. Nykyinen kaupunki on rakennettu rauniosoran päälle, joka
ylängöillä ja vuorten rinteillä muodostaa 9--11 metrin vahvuisen
kerrostuman; Josafatin laaksossa sen vahvuus on 11--14 metriä ja
Juustontekijän laaksossa 18 metriä.

Juhlallisena ikivanha kaupunki kohoaa vuorillaan sakarapäisten muuriensa
ympäröimänä. Yleinen topografia on sama kuin muinoin ja helposti
tunnettava. Mutta oh, kuinka itse kaupunki on muuttunut! Meidän
päiviemme Jerusalem on noita ahtaita, sokkeloisia, haisevia itämaisia
kaupunkeja, joissa pölypilvet ryöppyilevät, likaisuus ja saasta
vallitsevat. Pyhistä paikoista miltei ainoa todella varmasti tiettävä on
temppelialue. Suunnikkaanmuotoisena, keinotekoisena ylätasona, vahvain
muurien saartamana pöytänä, se on vanhalla paikallaan. Huimaavasta
korkeudesta sen itäinen reunamuuri syöksyy alas Josafatin laakson
rotkelmaan. Mutta Salomon temppelin paikalla, itse Morian-vuoren
kantakallion laella, on nyt Kubbet es-Sachra -- Omarin moskea --, jonka
huipulta säteilee islamin puolikuu.



2.


Olimme jo useita kuukausia tehneet kaivaustöitä. Koko Jerusalemin
kaupungin muinainen alusta, sen kalkkivuoriperusta, näkyy olevan
täynnänsä kallioon hakattuja tunneleita. Ne luikertelevat ja
suikertelevat ristiin rastiin, ylös ja alas, useimmiten aivan ahtaina
käytävinä vuoren syvissä uumenissa. Koko järjestelmä muistuttaisi
muurahaiskekoa ja sen käytäviä, jos tunnelit joskus nousisivat kallion
pinnalle ja päivänvaloon. Mutta ei! ne pysyvät yhä vuoren sisällä. Yksi
ainoa aukko ulkomaailmaan oli koko siinä järjestelmässä, jonka olimme
tähän saakka paljastaneet. Tämäkin aukko oli viimeiset vuosituhannet
ollut sen 11 metrin vahvuisen sorakerrostuman kätkössä, joka näillä
seuduin peittää vuorta ja sen rinteitä yleensä.

Työhön ryhtyessämme olin ensi aluksi määrännyt aukon paikan
laajanpuoleisten mittausten avulla. Puhkaisimme tähän suurella vaivalla
tilavan, pystysuoran kaivoksen ja tapasimmekin syvällä maan uumenissa
luolakäytävän suun.

Entä itse tunnelit? Niiden alkuperäinen tarkoitus näytti usein ihan
käsittämättömältä. Itse isä Justinuksen järki oli tässä monta kertaa
kokonaan ymmällä. Valaisua kysymykseen ei antanut se seikka, että
jokainen tunneli oli tätä nykyä visusti kiinni tukittuna. Kaikki nuo
monimutkaiset käytävät olivat keinotekoisesti täytetyt, tiiviisti umpeen
ahdetut kivillä ja soralla. Silloin tällöin löydetyistä saviastiain
sirpaleista, joskus tavatuista roomalaisista lampuista voitiin päättää,
että tunnelit oli tukittu nähtävästi vähää ennen, kuin Titus valloitti
Jerusalemin.

Mutta mitä varten? Mitä outoja, erityisesti, salattavia seikkoja liittyi
tähän tunnelijärjestelmään?

Työmme edistyi äärettömän hitaasti. Mitä omituisimpia, sekavimpia
tunneliryhmiä, silloin tällöin avautuvine syrjäkomeroineen tai
holvikammioineen, olimme jo paljastaneet vuoren uumenissa. Milloin
olimme tunneleissamme syvällä Josafatin laakson tasalla, milloin olimme
joutuneet korkealle kallionpinnan läheisyyteen. Näissä ahtaissa
luolakäytävissä ei voitu suurempia työvoimia käyttää, eikä voimakoneita
olisi saattanut tänne kuljettaa.

Niinpä oltuamme viidettä kuukautta työssä tunsimme tuskin kymmenettä
osaa tutkittavasta alueesta. Sangen arvokkaitakin löytöjä olimme sillä
välin tehneet, pääasiallisesti jebusealaiselta, harvemmin heprealaiselta
ajalta. Isä Justinus katsoi näillä olevan tavattoman suuren tieteellisen
merkityksen. Mutta meidän tuli uurastaa yhä eteenpäin. Ehkä työtämme
vielä helpottaa!

       *       *       *       *       *

Jo ensi kuukauden jälkeen syntyi meille työsuunnitelmaan nähden
vaikeasti ratkaistava kysymys. Tahdoin antaa asiasta kirjallisen
ehdotuksen perusteluineen, mutta kun tämän yhteydessä olin pakotettu
koskettelemaan useita arkaluontoisiakin seikkoja, en mielelläni olisi
halunnut jättää kirjoitustani hra Nierotin käsiin. Flaamilainen
herkkäuskoisuus ei vaivannut minua. Olinkin jo päättänyt itse kyhätä sen
englanninkielelle, kun äkkiä sain sähkösanoman Suomesta.

Hyvä ystäväni Oskar Nevankoski tarjoutui tulemaan Jerusalemiin,
töissämme minua tarpeen tullen avustamaan. Kuusi päivää myöhemmin hän jo
olikin paikalla. Hän oli kotoa lähtenyt odottamatta Konstantinopolissa
sensuroituun sähkösanomaansa vastaustakaan.

Olin kovin iloinen hänen tulostaan. Häneltä ei minulla ollut mitään
salattavaa. Hän oli aikaisemmin harjoittanut muinaistieteellisiä
opintoja Parisissa ja Berlinissä sekä tehnyt omintakeisia arkeologisia
tutkimuksia British Museumissa. Totta puhuen, ilman Nevankosken
monipuolisia tuttavuuksia ulkomaiden vaikutusvaltaisissa piireissä koko
nykyistä tutkimusmatkaa kenties ei olisi saatu lainkaan toimeen. Oskar
Nevankoski hallitsi yleisiä sivistyskieliä ja oli tottunut esiintymään
jokaisessa seurassa.

Olin nyt hra Nierotista riippumaton. Mutta pian syntyi juuri tämän
johdosta ensimmäinen väittelyni kapteenin kanssa. Hän oli saanut kuulla
kirjoitelmastani ja tahtoi tietää, miksen ollut antanut sitä hänelle
käännettäväksi.

»Minä kirjoitin sen itse. Olihan minulla aikaa.»

»Sitä tahdotaan pitää minulta salassa.»

»Miksi haluatte nähdä sen? Se on kirjoitettu vain johtaja Fairholmea
sekä Lontoossa olevaa johtokuntaa varten.»

»Mutta hra Nevankoski sai sen nähdä.»

»Nyt te puhutte asioita, joita ette tunne.»

Englantilaiset asuivat kaupungin huvila-alueella, Damaskoksen-portin
ulkopuolella. Heillä oli siellä vuokrattuna suurehko uudenaikainen talo,
jonka olivat sisustaneet puoleksi itämaiseen, puoleksi länsimaiseen
tapaan. Komeat persialaiset matot, raskaat oviuutimet ja turkkilaiset
divaanit, -- eurooppalaiset työpöydät ja keveät kesätuolit, -- nurkassa
juhlallinen rivi vesipiippuja pitkine letkuineen, mutta tupakkapöydällä
hienot havannasikarit ja egyptiläiset savukkeet. Ylimystön
mukavuudentarvetta ja englantilaista huumoria.

Tänne heidän huvilaansa kertyi kokoelma kaikenlaisia löytöjä, joita
olimme vähitellen tehneet. Museonamme oli erityinen suuri sali. Siellä
oli mitä erilaisimpia keramiikkitöitä, outoja ruukkuja, vateja, kulhoja
ja maljakoita, helyjä, koristeita ja arvoesineitä, 4000--3000 vuoden
vanhoja. Seinähyllyillä nähtiin muinaisheprealaiset terafimit,
kotijumalain kuvat, sellaisia, joita Rachel oli salaa Labanilta vienyt
mukanaan ja kätkenyt satulalaukkuunsa. Ylinnä siinä komeili jykevä,
yhdestä ainoasta smaragdinvihreästä malakiittilohkareesta veistetty
selkämystuoli, jonka löytö oli saattanut beduini-työmiehemme
innostuksiin. »La lila Il Allah», huudettiin, kun sitä köysillä
hinattiin tunnelista päivänvaloon.

Kunnon beduinimme eivät osanneet muuta luulla, kuin että nyt oli saatu
esiin Salomon valtaistuin. Pian huhu tiesikin kertoa, että me etsimme
Salomon aarteita.

Malakiittituolin istuinlaatassa oli kuitenkin arveluttavuuksia herättävä
suuri, ympyriäinen reikä, joka auttamattomasti tuomitsi esineen jonkun
muinaisajan suurmiehen asunnon aivan erityiseen osastoon. Museossamme
tuoli oli, viisaasti kyllä, saanut istuimen verhoksi pitkän,
tummanpunaisen korumaton.

Muinaisista jebusealaishaudoista saadut koristeet, kalleudet,
metallitaidetyöt ja jalokivet olivat kassakaapissa.

Kaikkia näitä moninaisia esineitä isä Justinus tutki, järjesti ja
merkitsi luetteloihin, liittäen niihin seikkaperäisiä tietoja
löytöpaikoista ja esineitä ympäröivistä maakerroksista. Lähemmin
valaistiin tunneleita ynnä löytöpaikkoja karttapiirroksilla. Työtä
tarkistivat Turkin hallituksen valtuusmiehet. Kaikki tapahtui
täsmällisesti, avoimesti ja -- tieteellisesti.

Isä Justinus oli erinomaisen miellyttävä, hienosti sivistynyt mies.
Kaikesta näki, että hän oli suureen maailmaan tottunut. Jerusalemissa
tiedettiin, että hän oli syntynyt eräässä Etelä-Ranskan aatelislinnassa
sekä saavuttanut Lyonin yliopistossa lakitieteellisen ja filosofisen
tohtorinarvon. Loistava valtiollinen ura, seuraelämän huvit hymyilivät
hänen edessään, kun hän äkkiä oli kääntynyt kirkolliselle alalle. Hän
oli tehnyt munkkivalan ja sulkeutunut dominikaaniluostariin, jonka
veljeskunnan kuuluisuuksia hän nyt oli.

Kuka osaa selittää sielunelämän ongelmia? Vai odottiko häntä
kirkollisella alalla kardinaalinhattu?

Isä Justinuksen hienot aatelispiirteet, kauniit, tummat silmät, älykäs
keskustelu, syvä asiantuntemus elämän kaikilla aloilla oli sellaista,
jota kannatti sekä nähdä että kuulla. Raamatulliseen muinaistieteeseen
hän oli erityisesti innostunut.

Kerran jutellessani isä Justinuksen kanssa hän mainitsi, että
Jerusalemissa asui eräs juutalaisten oppineimpia miehiä ja Talmudin
tuntijoita, rabbi Jonathan ben Jochai. Hänellä oli kyllä myöskin,
porvarillinen nimi, mutta hän oli tuolla nimellä laajalti tunnettu. Tämä
rabbiini oli tavattoman suuressa maineessa maailman kaikkien
juutalaisten keskuudessa.

»Hänenpä puheilleen teidän olisi syytä mennä. Voisitte hienolla tavalla
koettaa päästä selville rabbiinin mielipiteistä eräistä seikoista, jotka
ovat tutkimustemme yhteydessä. Hän puhuu sujuvasti useita Euroopan
kieliä.»

»Minä en ole diplomaatti. -- Ettekö ehkä itse voisi mennä?»

Isä Justinus veti suunsa hiukan ilkeämieliseen hymyyn: »Pelkään, että se
herättäisi liian suurta huomiota.» -- Hän oli katolisen kirkon
kunnianarvoinen, taisteleva jäsen.

Mr Fairholme saapui samassa ja sai kuulla asian. Hän kääntyi minuun:
»Todella, sinne teidän tulisi mennä!»

Minua koko asia ei miellyttänyt laisinkaan. Olisi epäviisasta ryhtyä
minkäänlaisiin keskusteluihin rabbiinin kanssa. Vastasin sentähden:

»Kun ajattelen asiaa, en käsitä, että siitä olisi mitään varsinaista
hyötyä. -- Luulen, että se monessa suhteessa voisi olla meille
vahingoksi.»

Kysymys jäi sikseen sillä kertaa.

Myöskin hra Nierot asui ulkopuolella kaupunkia, Jerusalemin uudella
asutusalueella. Hänellä oli nuori rouvansa mukanaan. Rouva Nierot oli
varsin sievä, tummatukkainen naisolento, äärettömän avuton ja kaikissa
pienimmissäkin seikoissa herroihin turvautuva.

Nevankoski ja minä olimme sijoittuneet kaupungin suureen saksalaiseen
hotelliin, joka nyt kesällä oli matkailijoista melkein tyhjänä. Meidän
huoneemme olivat rinnatuksin pitkän käytävän perällä. Hotellin
seurustelusaliin saapui usein hra Nierot päivän kuulumisia pohtimaan.
Joskus hän saattoi tuoda rouvansakin sinne. Herrojen hoitaessa pientä
viskylasia, varjeluskeinona ilmastokuumetta vastaan, otti rouva
mielellään jonkun lasin burgundinviiniä ja sherbettiä. Nuori rouva siinä
imi korren kautta sherbettiään, piti silmäinpeliä ja vilkuili, naiivia
viattomuutta teeskennellen, tukkansa alta vaaleaveriseen, pitkään ja
solakkaan Nevankoskeen. Rouva Nierotilla oli parisittaren kaikki
veikistelykeinot tiedossaan.

Nevankosken diagnoosi oli: »Mistä lienee Nierot senkin tavannut!»

Nuori mr Carew oli enemmän ihastunut rouva Nierotin hienouteen ja
maailmannaisen ominaisuuksiin. Hän jumaloi rouva Nierotia. Miten hän
olisikaan täällä muistanut englantilaisten ladyjen viehkeyttä? -- Mitä
silmä ei nää, se unhoon jää!

Kapteeni oli Jerusalemissa hankkinut itselleen puolirotuisen
arabialaisen raudikon, hiukan viallisen jaloistaan, mutta polkuhinnasta
saadun. Hän komeili mielellään sen selässä ratsassaappaissa ja
ratsupiiska kädessä. Nuori rouva ei antanut rauhaa miehelleen, ennenkuin
oli saanut itselleen naissatulan.

Mr Carew heti osti parhaan saatavissa olevan ratsun, damaskolaisen
hiirakon, josta maksoi mielettömän hinnan. Hän alkoi nyt opettaa rouva
Nierotia ratsastamaan. Kun raudikko oli jaloistaan epäluotettava, täytyi
mr Carew'n ratsailta useinkin tukea kirkaisevaa rouvaa.

Kapteeni kehui rouvansa ratsastusharjoituksia niin kauan, että hän alkoi
herättää hymyilyä.

Nevankoski, joka oli minulta kuullut kapteeni Nierotin aikaisemmasta
mallikodista Punaisenmeren rannoilla, naurahti: »_Nemesis divina!_ --
Muutenhan on ihan selvää, ettei se ole rouva, vaan mr Carew, joka on
opetuksenalaisena.»

Äkkiä nämä ratsastusretket tykkönään lakkasivat. -- Olin samaan aikaan
kirjoittanut uuden kirjallisen esityksen mr Fairholmelle. Myös tämän
laatimisessa olin kokonaan syrjäyttänyt hra Nierotin. Nevankoskelle olin
jo aiemmin maininnut, etten katso miestä täysin luotettavaksi.

Hra Nierot rouvineen saapui eräänä iltana jälleen meitä tapaamaan.
Burgundinviiniä, sherbettiä sekä varjeluskeinoja kuumetta vastaan
saatiin pöydälle. Rouva Nierot oli siinä erityisen veikistelevä ja sai
kohteliaan Nevankosken lupautumaan hänen kanssaan ratsastusretkelle
seuraavana päivänä.

Ystäväni saikin hotellin välityksellä mukiin menevän ratsun vuokratuksi
ja oli kahtena päivänä rouva Nierotin huomaavaisena ritarina. Toisen
päivän illalla hän tuli huoneeseeni, löi hansikkaat pöytään ja sanoi:
»Nyt se ilo saa päättyä! Arvaas, mitä metkuja hänellä oli?»

»Horjahti kai kainaloosi!»

»Vielä mitä! -- Jospa olisikin! -- Hänellä oli täysi kyselyohjelma
meidän töistämme. Kyseli asioita, joita ei olisi voinut mitenkään kysyä
ilman Nierotin opastusta.»

»No, ja sinä --?»

»Muistin, että on luvallista olla tuhma, mutta ei yksinkertainen. Olin
täysin tietämätön. Hän ahdisti minua -- suorastaan ahdisti. Mutta olin
varuillani. Vihdoin hän valitti: 'Mon dieu, te ette ymmärrä minua!' --
Minun johtui mieleeni Mefistofeleen vastaus Martta rouvalle ja sanoin:
'Suruni siitä on syvä!' -- Olimme peräti vaiteliaina saattaessani hänet
kotiinsa. -- Mutta arvaas, mitä sitten tein! Minä ratsastin oitis
englantilaisten luokse ja sain toimeen yksityispuhelun mr Carew'n
kanssa. Kerroin hänelle, kuinka minun oli käynyt. Silloin hän myönsi,
että hänenkin oli käynyt samoin.»

»Ja Carew --?»

»Hän on kelpo poika. Murtunein illusionein hän oli vetäytynyt itseensä.
-- Muuten pitääkin olla keskinkertainen intelligenssi sillä, joka luulee
voivansa lypsää muiden salaisuuksia englantilaisesta gentlemannista.»

Hän vaikeni hetkeksi ja lisäsi: »Nierot rouvineen ovat seikkailijoita!
-- Tällaista juonta, mihin liittyy oman vaimon kunnia, en ole
romaaneissakaan lukenut. Rouva jotenkin selvästi kaupitteli itseään
määrätyillä ehdoilla.»

Tuijotimme ääneti toisiimme.

Mitä oli tehtävä? Ilmoittaa asia mr Fairholmelle? -- Huomasimme, että se
oli mahdotonta. Nierotin vaikuttimia emme tunne. Rouvan merkillistä
asianharrastusta voi selittää pelkäksi uteliaisuudeksi. Mr Fairholme oli
liian tyven gentlemanni voidakseen ottaa huomioon meidän ja mr Carew'n
todistamattomia arveluja.

Tässä ylimyksessä oli muuten melkoinen määrä aito englantilaista
itsepintaisuutta. Minkä hän oli saanut päähänsä, se oli vasaralla siihen
isketty. Niinpä hän useinkin yhä edelleen huomautti, että minun tulisi
jollakin verukkeella lähteä haastattelemaan oppinutta rabbi Jonathan ben
Jochaita. Kautta rantain voisin ehkä saada vihjotuksi juutalaisten
perintätietoja seikoista, jotka kuuluivat tutkimustemme alaan.

»Aivan niin -- ja juutalaiset saisivat vihjotuksi meidän tietojamme.»

Mr Fairholme vain pudisti päätään hymyillen. Ymmärsin, että minun kai
ennen tai myöhemmin oli täyttäminen hänen toivomuksensa.



3.


Työmme oli sillä välin käydä jonottanut omaa verkkaista kulkuaan.

Olisi väärin luulla, että jokainen meistä olisi työn aikana alituisesti
ja yht'aikaa ollut noissa tukahduttavan kuumissa, ummehtuneissa
tunneleissa. Olisimmekin olleet siellä vain toistemme tiellä. Meitä oli
siksi monta, että saatoimme toimeenpanna järkevän työnjaon. Tunnelien
tyhjentäminen sorasta oli muuten suurimmaksi osaksi pelkkää
koneentapaista tointa. Useina päivinä pääsimme ainoastaan muutamia
metrejä eteenpäin. Mitään äkkiyllätyksiä ei tarvinnut odottaa, niin
kauan kuin tunneli näytti yhä jatkuvan entiseen suuntaansa. Tällaisissa
yhtäjaksoisissa käytävissä tai pystysuorissa kaivoissa saattoi
korkeintaan tavata tilapäisiä roomalais-aikuisia saviastiain sirpaleita.

Niinpä meillä Jerusalemissa olikin aikaa yleensä liiankin paljon.
Nevankoski ja minä käytimme usein joutoaikoja tutustuaksemme Palestinan
topografiaan ja muinaistieteellisiin merkillisyyksiin. Muulien selässä
ratsastaen teimme pitempiä tai lyhyempiä retkeilyjä eri suuntiin. Näistä
yksi retki joutui sittemmin asianhaarain vaikutuksesta niiden seikkojen
yhteyteen, jotka johtivat Jerusalemin katumellakkaan.

Olin viime kuukauden ajan tehnyt joutohetkinäni pientä erikoistutkimusta
kotona työpöytäni ääressä. Mitä asia koski, en ollut vielä kertonut
Nevankoskelle. »Sittenpä saat kuulla!»

Varhain eräänä aamuna herätin hänet. »Hoi, mies, nyt lähdemme
Nebo-vuorta katsomaan!»

Saimme pian käsiimme oman kokeneen dragomaanimme; matkaeväät ja
telttalaitokset sälytettiin kuormamuulin selkään. Dragomaani oli
hankkinut avukseen kaksi Jordanin-takaisia seutuja tuntevaa beduinia, ja
muuleilla ratsastaen joukkueemme lähti liikkeelle. Näimme Jerichon,
muinaisen palmukaupungin, josta nyt kolmas järjestyksessä on vain
viheliäinen kylä, kuljimme Jordanin yli sen historiallisen kahlaamon
kohdalta, uimme Jordanissa ja asetuimme yötä viettämään joen itäiselle
rannalle. Ginsti- ja orjantappurarisuista laitettiin tuli, ja me
istuimme sen ääressä lapsuusajan mietteissä, tähtien tuikkiessa.

Seuraavana aamuna ratsastimme kaakkoa kohti, kautta rantatiheikön, yli
harmaan, aavikkomaisen suola- ja kipsipeitteisen maakamaran, yli
ruskeankeltaisten kivikkomaiden ja somerikkojen, poikki purouomain ja
rotkojen, kunnes saavuimme uuteen rotkelmaan, jonka puoleksi kuivunutta
purovartta lähdimme nousemaan. Täällä, Kuolleen meren kattilalaakson
alueella, lähes neljäsataa metriä merenpinnan alapuolella, oli ilma
lyijynraskas ja äärettömän kuuma.

Pari tuntia vielä ratsastettuamme etumaisena kulkeva beduini huusi:
»*Ajûn Mûsâ!*»

Olimme saapuneet Mooseksen lähteille. Polttavan auringonpaahteen
rasittamina ja rajattoman janoisina laskeuduimme alas satuloistamme.

»_Shûf ghuzlân, chawâdscha!_ -- Kas, gaselleja, herra! -- huusi beduini
innokkaasti.

Vuoren rinnettä kapusi kolme keveäjalkaista elukkaa, vilahtaen jo
samassa pois näkyvistä. Vastapäätä meitä, näköjään vain
Winchester-pyssyn kantaman päässä, kohosi Nebo-vuoren komea harjanne.

Beduinit kuitenkin vakuuttivat, että jo vuorelle nouseminen vaatisi
vähintään kaksi tuntia aikaa. Olimme liian väsyneitä uskaltaaksemme
ryhtyä tällaiseen yritykseen. Emme saaneet Nebon huipulta katsella
Mooseksen näkemiä maisemia -- Pyhää maata yhdessä silmäyksessä,
Hebronista alkaen Galileaan ja Tabor-vuorelle saakka!

Joimme itsemme janottomiksi lähteestä ja katselimme vuorenseinämäin
suuria, omituisia luolia mahtavine tippukivi-muodostumineen. Teltta
pystytettiin rotkelmaan paikalle, jonka osoitin beduineille, ja söimme
vaatimattoman puolipäiväisemme.

»No niin, hyvä veli, nyt jaksamme jutella», lausuin Nevankoskelle.
»Kuulehan nyt! Tämän rotkelman nimi on Wadi Ajûn Mûsâ, se on Mooseksen
lähteiden laakso. Tuossa on Nebo-vuori; sen läntisin pengermä tuossa --
nykyinen Dschebel Sijâra -- oli muinoin nimeltä Pisga, jonka asemahan on
vastapäätä Jerichoa. Mooses haudattiin tähän laaksoon, missä nyt olemme.
Hauta on, lähemmin määräten, oleva Bit Peorin vastapäätä. Dschebel
Sijâran itäisellä kumpareella on komea kirkkoraunio, mutta sen alta
voisi mahdollisesti tavata Bit Peorin rauniot. Me olemme nyt vastapäätä
sitä paikkaa. Kas tässä: lue viidennen Mooseksenkirjan 34. luvun 1. ja
6. värssy sekä neljännen Mooseksenkirjan 23. luvun 14. ja 28. värssy.»

»Mutta tässä sanotaan nimenomaan, että itse hauta oli jäänyt kokonaan
tuntemattomaksi.»

»Viides Mooseksenkirja sai nykyisen muotonsa aikaisintaan vuonna 621
e. Kr. Noin vuodesta 850 e. Kr. alkaen oli tämä rotkelma Moabin aluetta.
Olisiko nyt juutalaisten tullut huutaa verivihollisensa korvaan: 'Nouse
ja hävitä Mooseksen, Herran palvelijan, hauta!'

»Lisäksi tahdon mainita, että Talmudin kirjoittajat nimenomaan
huomauttavat Mooseksen kuolleen samalla tavalla kuin muut ihmiset. Jos
Mooses siis ei ole salaperäisesti kuollut, niin hänet välttämättömästi
on juhlallisesti haudattu. Vaikka haudan paikkaa sittemmin tahdottiin
salata, niin seikkaperäinen tieto siitä oli säilynyt halki vuosisatojen
korkeimman papiston keskuudessa. Kun Raamattu kodifioitiin, se vielä
tiedettiin, etevimmät talmudistit sen vielä tiesivät: keisari
Hadrianuksen vainon ja verituomioiden aikoihin saakka. -- Tuossa
vuoressa on suuri määrä luonnollisia luolia sokkelokäytävineen. Jossakin
tuon vuoren salaisessa luolassa on Mooseksen hauta.»

»Mistäs sen niin päätät?»

»Minulla on tässä kolme salakirjoitusta, jotka kolme heprealaista
kirjantekijää on kätkenyt heprealaiseen tekstiin aivan eri aikoina.
Kirjoitusten avoimista teksteistä käy ilmi, että paikkakunta, mihin
salakirjoitus liittyy, on Moabin aluetta.»

Jätin Nevankoskelle paperiliuskaleen: »Tässä on suomalainen käännös
salakirjoitusten sisällyksestä. Ne ovat merkillisen yhtäpitäviä. Voithan
lukea ääneen ensimmäisen niistä. Minä tahdon sitten selittää
kirjoituksen hämärimmät kohdat.»

Nevankoski luki:

_Tunkeudu sisään, ympärileikatun poika! Katso, 70 peitsenmittaa
virtailee. Rotkelma ylevän ruumiin läheisyydessä. Ja heruu alas 6
peitsenmittaa eriämiskohdalla. Hakatun kivimöhkäleen perusta revi pois,
murskaa! Katso, ylävä paikka: toinen Aj!_

_Toimita pois 2 peitsenmittaa! Hävitä siltä kohtaa! Ja huomaa
luolakäytävä! Pyri eteenpäin 10! Tyhjennä! Älyllistä vaivaa: Petollista
8! Ja 20! -- 20 peitsenmittaa nielee alas. Ja tiedoksi: Sisin kohta
häilyy vapaasti, suojelee._

_Sisäänkäytävä kohisee._

»Tahdon edeltäkäsin huomauttaa», lausuin, »että kaikki välimerkit ovat
minun itseni järjestämät. Ja nyt siis selitys!

»Tämän rotkelman muinaisesta päälähteestä, siitä mistä puro sai alkunsa
enemmän kuin 3000 vuotta sitten, on mitattava pitkin purovartta pitkin
rotkelmaa -- 70 peitsenmittaa. Nykyisestä päälähteestä lukien on meidän
telttamme nyt juuri jotenkin sanotun matkan päässä. -- Tein pieniä
askelmittauksia, ennenkuin määräsin teltan pystytettäväksi.
Askelmitoistani olen kerran saanut palkinnon: leveämahaisen
metsästyspullon! -- Jos lähde ei vuosituhansien kuluessa olisi siirtynyt
paikaltaan, niin me nyt istuisimme juuri sillä kohdalla. --

»No niin! Tuosta vuorenseinämästä, joka on heti meidän vastassamme,
herui muinoin alas 6 peitsenmitan korkeudelta, silloisesta
laaksonpohjasta lukien, pieni vesiouru, joka tuli vuoren sisällä
olevasta luolakäytävästä. Sen yhteydessä oli toinen, luultavasti isompi
luolakäytävä, jossa myös oli vettä. Näiden molempien käytäväin kautta
vietiin Mooseksen ruumis 2 + 10 + 8 + 20 = 40 peitsenmittaa eteenpäin ja
haudattiin vuoren uumeniin. -- Toisista salakirjoituksista käy ilmi,
että ruumis haudattiin erityiseen 'kuivaan' luolaan, jonka pituus on 10
peitsenmittaa. Sisäiset mitat ovat siis yhteensä 50 peitsenmittaa.
Ulkonaiset mitat olivat 70 + 6 = 76 peitsenmittaa. -- Luolakäytäväin
sisäisistä asioista lähemmin vasta.

»Sen jälkeen kuin ruumis nyt oli haudattu, tukittiin itse ulkoaukon
käytävänsuu 2 peitsenmitan vahvuisella kivi- ja soratäytteellä. Päälle
päätteeksi hakattiin ja sijoitettiin paikalleen suuri kivimöhkäle, joka
täydellisesti sulki ja kätki ulkoaukon laakson puolelta.

»Kun nyt tämä kivimöhkäle 'revitään pois' ja 'murskataan' sekä
'toimitetaan pois' 2 peitsenmitan vahva kivi- ja soratäyte, niin tämän
taakse pysähtyneet vedet ryöppyävät esiin! 'Sisäänkäytävä kohisee',
kunnes liikavesi on juossut alas laaksoon ja vesi jälleen on alkanut
'herua' vain pienenä ouruna.

»Otahan nyt tästä tämä kiikari! Minä olen puolen tuntia tarkastellut
vuorenseinämää joka suuntaan, laajalti ja pitkälti, näkemättä mitään
erikoisesti epäilyttävää. Koetahan katsoa sinäkin!»

Ystäväni, joka jo oli innostunut asiaan, antoi vähän ajan perästä
kiikarin tyytymättömänä minulle takaisin.

»Ei, en näe mitään! Ei tainnut ollakaan niin helppoa.»

»Teoriassa asia on helppo, toimeenpanossa vaikea. Kaikki riippuu
tietysti siitä, missä määrin Mooseksen lähteet ovat aikojen kuluessa
muutelleet paikkojaan. Myöskin laaksonpohja voi nyt olla paljoa
korkeammalla kuin ennen. Pölisevät tuulet ovat tänne vuosituhansien
kuluessa saapuneet erämaasta. -- Emme tällä kertaa voi tehdä enempää.
Mutta olemmehan tehneet koko joukon jo näinkin! Tiedämme laakson
oikeaksi ja tiedämme, että tuolla vuoren seinämällä on sellaiset
ominaisuudet, että salakirjoituksen tiedonannot näkyvät soveltuvan
siihen mainion hyvin. Vastainen, tarkka, järjestelmällinen tutkimus,
vaikkapa kilometrimääräin mitalta pitkin rotkelman vartta, voisi
mahdollisesti johtaa parempiin tuloksiin.

»Mitä muuten niin sanottuun salakirjoitukseen tulee, niin merkillinen
seikka antaa tukea luulolleni, että tässä todellinen salakirjoitus on
olemassa, ja että olen ratkaissut sen oikein.

»Tässä puhutaan '_toisesta_ Ajsta', joka on jollakin ylävällä paikalla.
Lähellä Betheliä on Benjaminin alueella eräs vanhastaan tunnettu Aj.
Mutta Jeremia puhuu 46. luvun 3. värssyssä eräästä Ajsta
Jordanin-takaisen Hesbonin yhteydessä. Tämän johdosta on jo Nägelsbach
arvellut Jordanin takanakin olleen Aj nimisen paikan. Nyt tämä _a
priori_-päätelmä saa vahvistuksensa juuri salakirjoituksesta. Hesbon on
Mooseksen lähteiltä vain 7 kilometrin päässä. -- Mutta mikä on tämä
toinen Aj? -- Emme tiedä! Mahdollisesti se voisi olla Bit Peorin
toisintonimi.

»Mutta jatkakaamme lukemista! Lue nyt toinen salakirjoitus!»

Nevankoski luki:

_Ja laaksorotkelman vesijuoksu! Katso Aj! Ja melkoinen luola. Etsi 76
peitsenmittaa! Etene luolakäytävään, tyhjennä ristelmän vedentulva! 6:
huomaa aukon kynnys!_

_Ja mene sisään! Hävitä, etsi! Pyri sisimpään paikkaan, etäällä olevaan:
40 peitsenmittaa. Ja katso, mene sisään ikäänkuin kuivaan paikkaan! Ja
häilyvä kaltevuus. Ja itke (se: vainajaa) perille tulleena: 10!_

_Ilman kiinteää tukea sisin kohta. Painuu alas 6 ja häilyy ilmassa.
Katso, pane säppiin, -- no niin!_

»Minäkin sanon: no niin! Kun tämä verrataan edelliseen, käy selville,
että ulkonaiset mitat tässä ovat 76 peitsenmittaa, josta 6 peitsenmittaa
osoittaa pystysuoraa matkaa aukon 'kynnykselle'. Sisäinen mitta on 40
peitsenmittaa, johon tulee lisää itse 'kuivan' hautaluolan pituus 10;
yhteensä siis 50 peitsenmittaa.

»Huomaa vielä! Jo edellinen salakirjoitus näkyi viittaavan johonkin
salaperäiseen vaaraan. Kulkija 'niellään alas' viime 20 peitsenmitan
matkalla. Tässä toisessa kirjoituksessa on asia täysin selvästi sanottu.
Viime matkan 'kaltevuudessa' oli muinoin keikkuvia porraslaattoja,
todellisia salaluukkuja. Näitä näkyi olleen 6 kappaletta.»

»Olisivatko harhailevat paimenheimot osanneet sellaisia laittaa?» kysyi
Nevankoski epäilevästi.

»Israelin heimot tulivat Egyptistä. Egyptiläiset käyttivät salaluukkuja.
-- Ilmeisestikin viime matkan välillä oli parvekeporras, joka oli tehty
sisäisen vuorenrepeämän seinämäin väliin. -- Luultavasti Mooses itse oli
jo edeltäkäsin antanut varata tämän lepokammionsa. -- Mooseksen johtamat
heimot asuivat lähes vuoden näillä seuduin.

»Ja nyt, ole hyvä ja lue hät'hätää vielä viimeinen salakirjoitus!»

Ystäväni luki:

_Ja uksi: veden reunaa 76 peitsenmittaa. Ja Aj! Herran talletuspaikka
vedessä 18. Ja Ajn lähellä. Niinpä käy käsiksi turvapaikkaan, tunkeudu
sisään! Sisäänkäytävässä temppuja todellakin! 20 peitsenmittaa sisin
kohta._

_No niin! 76 peitsenmittaa: hae esiin olopaikka! 20 peitsenmittaa
häilyvää kaltevuutta. No niin! 10 peitsenmittaa, ja itke (se: vainajaa)!
Käänny Herran puoleen!_

»Ulkonainen mitta on tässä 76 peitsenmittaa, sisäinen 18 + 20 + 10 = 48
peitsenmittaa. 'Esiin haettavalla' kohdalla on jätetty pois
mittailmoitus, 2 peitsenmittaa. Salaluukkuja sisältävän portaan pituus
on tässä, samoin kuin ensimmäisessä kirjoituksessa, 20 peitsenmittaa.

»Tämän salakirjoituksen päämerkitys on siinä, että tässä puhutaan
'_Herran talletuspaikasta_'. Kun viidennen Mooseksenkirjan 34. luvun 6.
värssyn mukaan 'Jumala itse hautasi Mooseksen', niin tuolla lauselmalla
on sattuvin sanoin annettu tietää, että tässä selitetty salainen
kätköpaikka todella on Mooseksen hautakammio!»

Olimme jo viipyneet Mooseksen haudan laaksossa melkein liiankin kauan.
Dragomaanimme selitti, että jos haluamme ennen pimeän tuloa päästä
juhtain juottopaikoille Jordanin rannalle, niin meidän on oitis
lähdettävä.

Ratsastaessamme takaisin ystäväni oli ääneti. Vasta leiriydyttyämme
viime-öiselle paikalle ja katsellessamme, kuinka loimuavat tähdet
välkkyilivät syvällä Jordanin vesissä, hän kääntyi minun puoleeni.

»Kuules, hyvä veli, tämänpäiväinen asia on sinun neljäs
muinaistieteellinen suunnitelmasi.»

»Niin, siinä voisi olla meidän neljäs työalamme. Tämä on kuitenkin
vähemmän tärkeä kuin muut.»

»Sittenhän sinulla on vielä resepti viidentenä juttuna.»

»Reseptin luultavasti jonakin päivänä jätän tiedemiesten kokeilujen
alaiseksi. Kenties sillä ei ole mitään merkitystä. Itämaiset kansat
olivat kokemusperäisissä tieteissä kovin epäkriitillisiä.»

»Asiasta toiseen: Mooseksen ruumis oli kai balsamoitu?»

»Luultavastikin! Balsamoimiseen tarvittavat ainekset saatiin heti
Kuolleen meren rannoilta. -- Ajateltakoon, että Mooseksen hauta joskus
läheisemmässä tai kaukaisemmassa tulevaisuudessa löydettäisiin. Siitä
olisi oikeastaan vain kaksi ehdonalaista tieteellistä voittoa
saavutettavissa.

»Ensiksikin tämän löydön kautta tulisi todistetuksi, että Mooses todella
on ollut historiallinen henkilö. Mutta tätä epäilevät ainoastaan eräät
ranskalaisen raamatunkritiikin löyhäperäiset edustajat. Sanoohan Maurice
Vernes, että 'Mooses syntyi aikoina, jolloin heprealaisissa
kirjailijoissa oli niin valtava luomiskyky, että he pystyivät antamaan
neronluomalleen sellaisen todellisuuden leiman, jotta kokonainen
jälkimaailma on siihen uskonut, kun itse asiassa Mooses ei ole muuta
kuin verrattoman runoilun tuote.' -- Mutta tämä on tyhjää puhetta ja
pelkkää sanahelinää.

»Toiseksi tämän löydön kautta mahdollisesti tulisi ratkaistuksi kysymys,
missä määrin heprealaiset ovat olleet osallisina kirjainkirjoituksen
keksimisessä.»

»Mutta sehän on foinikkialainen keksintö», väitti ystäväni.

»Varhaisin näihin saakka tavattu muinaisheprealainen kirjainkirjoitus on
se, jonka Moabin kuningas hakkautti muistokiveen noin vuonna 850 e. Kr.
Moabin asukkaat eivät koskaan olleet foinikkialaisten suoranaisen
vaikutuksen alaisina, mutta olivat jo ammoisista ajoista saakka olleet
Israelin ja Juudan kansan kanssa läheisissä tekemisissä. Foinikkialaisia
kirjainkirjoituksia ei ole löydetty aikaisempia kuin noin vuodelta 1000
e. Kr. Mehän itse olemme Jerusalemissa löytäneet keramiikkityön, johon
piirretty ammatillinen nimikirjoitus on luultavasti yhtä vanha tai
vanhempi!»



4.


Olimme jo päässeet lokakuun loppuun. Piakkoin oli sadekausi alkava. Työ
oli silloin keskeytettävä seuraavaan kevääseen saakka.

Olin päättänyt jo viikon päästä matkustaa kotiin. Mitään tärkeämpiä
tapahtumia ei työssämme ollut pitempään aikaan odotettavissa. Sitä
paitsi Oskar Nevankoski oli suostunut jäämään Jerusalemiin minua
edustamaan.

Mr Fairholme hyväksyi ehdotukseni, luvattuani laatia ennen lähtöäni
kirjallisen työsuunnitelman lähintä kuukautta varten. Mutta samalla hän
huomautti, että minun nyt lopultakin tulisi käydä haastattelemassa
oppinutta rabbi Jonathan ben Jochaita. Isä Justinus kannatti häntä
tarmokkaasti, ja ennenkuin tiesinkään, olin saanut häneltä rabbiinin
osoitteen, kirjoitettuna irtireväistylle muistikirjan lehdelle.

Nierot, joka oli saapuvilla, katseli paperilippua hetkisen ja antoi sen
minulle kohta takaisin.

Lähteminen rabbiinin luokse ei miellyttänyt minua lainkaan. Haastattelu
oli epäviisasta. Mr Fairholmella ei ollut töittemme tähänastisiin
kokemuksiin nähden syytä levottomuuteen. Hänen kiihkeä kärkkäilemisensä
ei ollut miksikään hyödyksi.

Tultuani hotelliin menin suoraan Nevankosken huoneeseen. »Nyt minulla on
pari ikävää asiaa kerrottavana. Tulen mr Fairholmen luota. Siellä oli
myös isä Justinus ja Nierot.

»Mr Fairholme pyysi kirjallista esitystä ennen lähtöäni. Se lähetetään
sittemmin Lontooseen. Se tulee siis olemaan sisällykseltään verraten
seikkaperäinen. Nierot käytti tilaisuutta hyväkseen ja lupasi kääntää
sen muutamassa tunnissa. Hän leikillisesti valitti, että olin
syrjäyttänyt hänet aikaisemmin, vaikka hän oli retkikunnan virallinen
kielenkääntäjä.

»Mr Fairholme lausui: 'Tietysti te voitte kääntää sen.' Hän huomautti
minulle: 'Olisikin hyvä, jos saisin kirjoituksen joitakuita päiviä ennen
lähtöänne.'»

»Mitä aiot tehdä?» kysyi Nevankoski.

»Me laitamme sen yhdessä, sinä ja minä! Vaikka kirjoittaisin sen kuinka
ylimalkaisesti hyvänsä, jäisi siihen kuitenkin yhtä ja toista sellaista,
jota en soisi Nierotin karvaisiin käsiin. -- Mutta et ole kaikkein
pahinta vielä kuullut. Mr Fairholme vaatii nyt lopultakin minua
diplomaattiselle vierailulle rabbi Jonathanin luokse.»

Kun en asiasta nähtävästi voinut päästä erillenikään, päätin heti lähteä
rabbiinin puheille. Mutta sitä varten oli mietittävä joku
keskusteluohjelma. Tuli koettaa ottaa selkoa, olinko käsittänyt oikein
eräitä Talmudin viittauksia; oliko totta, että juutalaisilta hävisi
keisari Hadrianuksen vainojen ja rabbiinien joukkomurhain aikana
kokonaisia ryhmiä ikivanhoja perintätietoja, jotka olivat olleet vain
ani harvain, erityisesti valittujen ankarasti velvoittavana omaisuutena?
Olivatko juutalaiset tietoisia tästä asianhaarasta; oliko esi-isäin
näitä seikkoja koskevain lausuntojen ja hämmentyneiden kertomusten
ohella myöskin säilynyt muistotietoja siitä, millä tavoin kadotettu
olisi takaisin voitettavissa, joshan vain avain voitaisiin löytää?

»Mitä arvelet?» kysyin ystävältäni. »Mitä asioita minä koskettelisin?»

»Jos puhuisit reseptistä», hän ehdotti.

»Ei, se on liian yksityisluontoista.»

»Entä juttu numero _kaksi_?»

»Älä nyt ole ihan villissä! Sehän on puhdas korollaario nykyisistä
puuhistamme. Isä ja poika! Poika ja isä!»

»Mainitsit kesällä jotakin Lausumattomasta Nimestä.»

»Siinä todella hyvä lähtökohta!»

»En kesällä kiinnittänyt asiaan suurempaa huomiota. Mitä sillä
oikeastaan tarkoitetaan?»

»Lausumaton Nimi on ilmaus eräästä panteistisesta,
maailmankatsomuksesta, ja sellaisena sen täytyi juutalaisissa pysyä
syvänä salaisuutena. Mutta liian kuiva ja persoonaton panteismi toi
mukanaan myöskin mietiskelevää allegorista tulkintaa, salaisuus taas
mystiikkaa. Lausumattoman Nimen yhteydessä tehdyt varhaisimmat
reunamuistutukset juutalaisten maailmansynnyn-oppiin osoittavat
suurenmoista filosofiaa. Jollen tietäisi, että Spinozalla tämä nimi ei
ollut tiedossa, niin luulisin, että hän siitä ynnä mainituista
reunamuistutuksista olisi saanut panteisminsa, vastaanottanut sen
valmiina! Mutta Spinozan aivoissa ehkä oli joku atavistinen poimu, hänen
aivokuoressaan eräitä atavistisia molekyyliryhmiä.»

»Ihmeellistä, kuinka paljon länsimainen kulttuurimme on kaikilla aloilla
velkaa juutalaisille!» huudahti ystäväni.

»Kuulehan vielä! Vilkasilmeisemmän ja sydämellisemmän allegorisen
tulkinnan tuloksena oli juutalaisen Philo Aleksandrialaisen filosofia
sekä Egyptissä syntynyt uusplatonisuus, joka on vaikuttanut kristinuskon
dogmaattiseen rakenteeseen. Mystiikka taas saattoi gnostikot
jumalallisten voimain oppiin. On mahdollista, että Lausumaton Nimi ja
siihen liittyvä metafysiikka johtaa alkujuurensa Egyptistä. Mutta
silloin joutuisimme tätä tietä vielä Pythagoraan kosmogonisiin
mietelmiin ja Platonin aatemaailmaan.

»Kuinka hyvänsä, juutalaiset mystikot väittivät, että Lausumaton Nimi
oli kaiverrettuna Mooseksen rintakilpeen. -- Kun lähden rabbi Jonathanin
luokse, niin tästäpä minä saankin aihetta viitata samalla myöskin
Mooseksen hautaa koskeviin seikkoihin. Siitä ei ole suurempaa vaaraa.
Tämä kysymys jää kokonaan syrjään nykyisestä asiastamme.»

»Mutta miksi nimi oli 'lausumaton'!» kysyi ystäväni.

»Koska sitä ei _saanut_ lausua, eikä _voinut_ lausua. Sen muoto on perin
vanhentunut; nimen loppupuolella on omituinen ääntiöiden ja
puoliääntiöiden yhtymä. -- Kaikki tämän nimen käännösyritykset ovat
muuten kovin uskallettuja. Luulen, että sen merkitys on
'_Maailmankaikkeuden Vaittolija_'. -- Nimeä ei koskaan lausuttu julki.
Olikin jäänyt unhoon, miten se oikeastaan oli äännettävä. Mutta
Lausumatonta Nimeä käyttivät hyväkseen muutamat -- ani harvat -- valitut
tiedonsaaneet. Nimi tuotti jumalallista luomisvoimaa. Tarvitsi vain
kirjoittaa nimi papyrokselle, tai vaikkapa maantien multaan, taikka
asettaa sen kirjaimia eri tarkoituksia varten eri yhdistelmiin. Silloin
saattoi luoda -- saada tyhjästä syntymään -- mitä ikinä halusi.

»Tämän seikan Talmud tietää varsin hyvin. Niinpä rabbi Oshaja ja rabbi
Chaneana kerran matkoillaan loivat itselleen vasikan, jonka sittemmin
söivät suuhunsa. --

»Mutta kyllin näistä! Minun täytyy kiirehtiä. Menemme ensin alas
ruokasaliin ja syömme hät'hätää lunchimme. Tänään on se päivä jälleen,
jolloin heillä taas on ruokalistassa hapanta-lihaa, maukasta ja
tuoksuvaa. -- Luulen melkein, että minun pitäisi luoda itselleni vasikka
syötäväksi!»

Rabbi Jonathan ben Jochai asui Jerusalemin juutalaisköyhälistön
korttelissa, kaupungin ahtaimmassa, likaisimmassa ja sokkeloisimmassa
osassa. Täällä minulla ei olisi ollut suurta hyötyä pelkästä
kirjoitetusta osoitteesta. Hotellin tallirenki komennettiin näyttämään
tietä.

Ystäväni Nevankoski vaati välttämättömästi päästäkseen matkalle mukaan.
Hän tahtoi jäädä portille odottamaan, ja jos luulee syytä olevan, hän
lyö säpäleiksi portit ja ovet.

»Älä nyt turhia! Rabbiini on sivistynyt mies.»

»Mutta ennen kaikkea itämaalainen. Heissä aina syvimmin piilee hurjaa
intohimoa. Katsos tätä pientä naarmunjälkeä oikeassa ohimossani. Olin
kahdeksanvuotias koulupoika-nulikka ja kävelin kadunsyrjää. Toista
puolta katua tuli juutalaisäijä vastaan. Kouraisin takinlievettä ja
muodostin siitä 'siankorvan', jota näyttelin äijälle. Hän kahmasi
irtonaisen katukiven, ja viskasi sen tappamisen aikeella päätäni kohti.
En ole ikinä nähnyt niin julmistunutta muotoa. Jos hän olisi osannut
hiukan paremmin, niin kalloni olisi murskautunut kuin munankuori.»

»Pilkatessasi Mooseksen lakia pilkkasit Jumalaa. Äijän suoranainen
velvollisuus oli kivittää sinut kuoliaaksi. -- Mutta leikki sikseen! --
Minä tulen puhumaan siellä vain vakavista, kulttuurihistoriallisista
asioista.»

»Tulet puhumaan seikoista, joita sinulla ei ole _oikeus_ tietää», väitti
ystäväni.

Hymähdin, ja Nevankoski tuli myötä.

Kuljimme yleistä basaarikatua, läpi kansanjoukkojen kirjavan vilinän,
sivu vihannes- ja lihatavarain haisevan kulmauksen, josta Nevankoski ei
koskaan voinut kulkea puoleksi juoksematta ja pitelemättä nenäliinaansa
painettuna sieraimiaan ja suutansa vasten. Oppaamme johtamina
poikkesimme pian sen jälkeen ahtaille, monimutkaisille kujanteille.
Ryysyiset, pitkäpartaiset, käyränenäiset ukot istuivat solien
sivustoihin nojautuneina, likaiset, karkeaihoiset, puolisokeat akat
ojensivat käsiään, ropoa anoen. Pienet, puolialastomat lapset ryömivät
päivänpaahteessa kiehkura liikkumattomia kärpäsiä silmäluomiensa
ympärillä; varttuneemmat, jo kynnelle kykenevät tenavat, tummaihoiset ja
kiharatukkaiset, patikoivat puettuina lyhyeen paitaan, käsi ojossa
meidän perässämme, huutaen: bakshiish! bakshiish!

Tiemme kulki solasta solaan, harppasimme yli inhoittavan, vereksen
raavaanvuodan, joka oli kadulle pingoitettu levälleen päivänpaisteeseen
kuivamaan ja kärpäslaumojen puhdistettavaksi. Kuuma, saastainen tuuli
löyhkäsi vastaamme joka komerosta.

Tulimme umpikujan suuhun. Oppaamme viittasi sen viime perukkaan. »Tuossa
asuu se juutalaiskoira!» Hän sylkäisi ja meni kiireesti tiehensä.

»Ei näy asuvan ylenmäärin komeasti», tuumasi Nevankoski pysähtyessämme
rappeutuneen muurinseinämän luokse, jossa nähtiin soukka, matala
lautaportti. Siitä ei voinut kumartumatta kulkea.

En ymmärtänyt, miten pääsisin suljetusta portista sisään, mutta
koetellessani sitä nytkyttää huomasin, että se ei ollutkaan lukossa.

»Älä viivy kauan!» huusi ystäväni jälkeeni.



5.


Rabbiinin asunnossa oli kaksi ahdasta pihaa. Etumaista reunusti ryhmä
irtonaisista mukulakivistä latomalla rakennettuja, matalia koppeja,
jotka olivat seipäillä, risuilla ja savella peitetyt. Oli vaikea tietää,
olivatko nämä karsinoita ja aasein-talleja vai todella aiotut ihmisten
majoiksi. Peräpihasta tuli nuori, kelmeä, suurisilmäinen juutalaisvaimo
rintalapsi sylissä. Nähtävästi rabbiini harjoitti armeliaisuutta tähän
aikaan päivää. Nainen ryömi sisään yhden koppelin oviaukosta. -- Varmaan
kaukaa tulleita matkustajia!

Toisen pihamaan perällä oli yksinkertainen rakennuskuutio, jonka
avoimesta ovesta tuli pihalle saakka vastaani kaunis, tummatukkainen,
puoleksi itämaiseen tapaan, melkein hienostikin puettu nuorukainen.
Juutalaiseksi saattoi häntä tuskin muusta tuntea kuin korvien sivulla
riippuvista kähäristä.

Olin päättänyt käyttää saksankieltä, puhellessani rabbiinin kanssa,
mutta varmuuden vuoksi koetin nyt pistää jiddishiä. Jätin korttini ja
kysyin, voiko rabbi ottaa minut vastaan.

Varsin lyhyen ajan kuluttua sain astua sisään. Rakennuksessa oli yksi
ainoa suurempi huone, jonka permanto oli hienon, tiiviiksi tallautuneen
hiekan peittämä. Ikkunain asemesta oli kummassakin sivustaseinässä kaksi
pitkää ja kapeaa rinnakkaisaukkoa. Seinämuurien komeroissa näin muutamia
kaappeja. Myös peräseinällä näkyi olevan kaappi. Avoimen oven puolella
ja toisella sivustalla oli pitkät seinäpenkit, toisella sivustalla
ahtaiden ikkuna-aukkojen alla suurempi pöytä ynnä muutamia
jakkaratuoleja, joiden istuimina oli kaislakudos.

Näinkö vaatimattomasti asui kuuluisa juutalainen oppinut?

Pöydän ääressä rabbiini itse istui yksinkertaisella jakkaratuolilla. Hän
työnsi syrjään pitkän, mustakantisen tilikirjan ja otti minut vastaan
hiukan häiriytyneen näköisenä.

Tervehtiessäni lausuin hartaan haluni saada puhutella kuuluisaa
kirjanoppinutta ja Talmudin tuntijaa, mainiten samalla muinaisajan
kulttuurihistoriaa koskevia harrastuksiani. Hän osoitti minut
jakkaratuolille istumaan.

Olin mielessäni kuvitellut rabbiinia harmaapartaiseksi, kurttujen
uurtamaksi vanhukseksi. Hän oli vasta noin neljänkymmenenviiden-vuotias.
Hiukan laihat ja kalpeat, mutta pehmeän täysiparran peittämät,
liikkuvat, moni-ilmeiset kasvot eivät suinkaan olleet epämiellyttävät.
Korkea nenä oli kapea ja tylppäpäinen, suuret, ruskeat silmät puoleksi
silmäluomien verhoamat. Rabbiinilla oli yllään hieno, pitkä kauhtana,
jota kallisarvoiset turkikset reunustivat. Päässä hänellä oli matala
samettilakki.

Vastaanotto ei ollut näyttänyt kovinkaan lupaavalta, mutta pian olimme
joutuneet muinaisaikaan. Viitatessani juutalaisten ajanlaskuun sain
tilaisuuden osoittaa, kuinka juutalaiset itse olivat unhottaneet, että
kaikki raamatulliset ajantiedot tarkoittivat kuuvuosia, joihin luettiin
12 kuunkierrosta eli 354,33 vuorokautta.

Jatkoin rohkeasti: »Juutalaisilta näkyy hävinneen suuri määrä sellaisia
tietoja, jotka ennen Rooman-aikuista maanpakolaisuutta ja orjuutta
olivat olleet ylimmäisen papin ja muutamien erikoisesti eteväin rabbien
salaisena yksityistietona. Sanoohan Talmud, että rabbi Akiba oli
viimeinen, joka oli käynyt syvimmän tiedon paratiisissa.»

»Niin, keisari Hadrianuksen hallitus oli meille ankara koettelemuksen
aika, seurauksiltaan vaikeampi», -- hän katkaisi äkkiä puheensa ja
katsoi minuun tutkivasti.

»Mutta eikö ole omituista, että esimerkiksi Lausumaton Nimi on joutunut
tietymättömiin, vaikka Shabbathin 1:nen liittokirja babylonilaista
Talmudia nimenomaan neuvoo, millä tavoin se on saatava tietoon. Onhan
tämän liittokirjan mukaan selvää, että Lausumaton Nimi sisältyy
salakirjoituksena _Luomisen Peruskirjan_ 2. luvun 1--3. värssyihin.
Sanotaanhan siinä, että näissä värssyissä 'kirjoitus katsoo sillä tavoin
lukijaan, kuin jos hän olisi ollut Jumalan kanssa osallisena
luomistyössä'.»

»Niin kyllä, aivan oikein, mutta av--». Hän nousi istualtaan. »Minun on
pyytäminen anteeksi, että otin teidät vastaan täällä. Olen tapani mukaan
ollut täällä erästen hoidokkieni ja tarvitsevain tavattavissa, mutta
kenties saan pyytää teitä vieraakseni sisään.»

Rabbiini avasi peräseinällä olevan yksinkertaisen oven, jota olin
luullut kaapiksi, ja vei minut vain muutaman askelen pituisen, pimeän
käytävän kautta suureen, komeasti sisustettuun huoneeseen. Olin
nähtävästi nyt joutunut ihan toisen tontin alueelle. Hän osoitti minut
istumaan matalalle seinäsohvalle, jonka yli laskeutui sohvantakaista
seinää verhostava persialainen matto, joka pehmeästi poimuillen ulottui
jalkain alle sekä edelleen kauas lattialle. Nostaen sirotekoista
tupakkapöytää lähemmäksi hän istahti pienelle purppurapeitteiselle
patjakolle vastapäätä minua.

Sytyttäessämme sikarimme hän lausui:

»Teidän harkintapäätelmänne ovat varsin mielenkiintoisia.»

Huomasin, että hän oli saanut aikaa varustautumaan äkkiyllätyksiä
vastaan, ja päätin aloittaa uudesta päästä:

»Muuten hyvinkin apokryfisellä Mooseksen rintakilven jäljennöksellä on
joka tapauksessa se etu, että siihen piirretyt ensimmäisen rivin merkit
ovat epäilemättäkin alkujaan osoittaneet Lausumattomaan Nimeen kuuluvat
kirjaimet. Kaksi merkkiä niistä on vielä jotenkin selvää -- joko ne
sitten ovat oikeat tai virheelliset! -- Muut ovat kovin epämääräisiä tai
ilmeisestikin virheellisiä. Kuinka hyvänsä, tästä käy joka tapauksessa
ilmi, että Nimeen sisältyy _kuusi kirjainta_. Ja tästähän tutkija voi
saada ainakin jonkinlaista johtoa.»

»Sen avulla ei päästä pitkälle.»

»Ei tietenkään pelkkäin yhteensovittelujen avulla. Heprean kirjaimiston
22 kirjainta 6 kirjaimen kombinatsioneissa antaa suunnattoman monta
mahdollisuutta. Noista epämääräisistä merkeistä voi olla apua ainoastaan
saatuja tuloksia tarkistettaessa. -- Mutta luotettavin keinohan olisi,
että tutkimus koettaisi ottaa selkoa Mooseksen haudasta. Kun talmudistit
suorin sanoin puhuvat Mooseksen inhimillisestä kuolemasta, niin tästä
käy jotenkin selvästi ilmi, että hänen hautaansa koskevat yksityiskohdat
olivat muinoin -- myös nekin -- määrättyjen, valittujen henkilöiden
salaistietona. Lisäksi käy tästä ilmi, että Mooseksen hauta oli
talmudistien aikana -- ja lienee siis yhä vieläkin -- koskematon. Mutta
mikä on olemassa, voitaneen löytää!»

On mahdotonta kuvailla rabbi Jonathan ben Jochain liikkuvain kasvojen
erilaisia ilmeitä puhellessani näistä -- epäilemättäkin luvattomista --
asioista yksinkertaisen luottavasti ja avomielisesti.

»Mihin tahdotte tulla!» hän lausui hengähtäen.

En antanut hänelle malttumisen tilaisuutta, vaan kiristin silmukkaa
kiinteämmälle.

»Hyvin tunnetussa kohdassa Mishnaa sanotaan, että '_Luomisen
Peruskirjaa_ ja _Taivaanvaunun Kirjaa_ ei saa selittää kenellekään;
niinpä syntyköön viisas, joka itsestään oppii ne tajuamaan'. Tällä
tietysti on lausuttu, että mainitut kirjat sisältävät salakirjoituksia.
Mutta siinä tapauksessa niiden joukossa täytyy olla myöskin lähempiä
tietoja Mooseksen haudasta. -- Vai eikö perintätiedot muka kertoisi,
että näissä kirjoissa on salakirjoituksia, joiden avain on joutunut
kateisiin?»

»Oletteko keksinyt avaimen?» hän äkkiä lausui, hypähtäen pystyyn.

»Puhun ainoastaan -- mietelmistäni. Te itse sanoitte niitä
harkintapäätelmiksi.»

Rabbi Jonathan ben Jochai tuli aivan lähelleni ja alensi äänensä melkein
kuiskaukseksi:

»Oletteko te -- ei, ettehän te ole --?»

Ymmärsin hänen tarkoituksensa: »Ei, olen kyllä kristitty.»

Silmänräpäykseksi rabbiinin kasvot ihan vääntyivät. Silmät avautuivat
äkkiä -- iskivät tulta! Mieleeni johtui väkisinkin Nevankosken äskeinen
kertomus. Samassa rabbiini jo oli täysin hillinnyt kasvojensa lihakset;
raskaat silmäluomet pitkine ripsineen peittivät jälleen silmiä.

Ihan muuttuneella, mielistelevän liehakkaalla äänellä hän virkkoi: »Ah,
olen ollut kovin epäkohtelias isäntä! -- Olen niin hajamielinen! --
Tuhannen kertaa anteeksi! -- Olkaa hyvä, odottakaa hetkinen!» Hän lähti
äänettömin askelin ja pujahti kirjokuteisen, raskaan oviverhon taakse.

Aivoni toimivat korkeanpaineen alaisina. Ei johtunut mieleenikään
katsella ympärilleni, tarkastaakseni komeasti sisustettua, puolihämyistä
itämaista huonetta. Tästä väliajasta muistan ainoastaan, että sisään
eksynyt moskiittisääski koko ajan kiersi itsepintaisesti minun
ympärilläni, synnyttäen siivillään piinallista, viuhuvaa ääntä.

Rabbiini viipyi poissa mielestäni loppumattoman pitkiä minuutteja.
Palatessaan hän kevyesti pyysi anteeksi, istahti ja otti keskustelun
johdon käsiinsä. Hän puhui Talmudin suurista ansioista ja sen
monipuolisuudesta. Se on mikrokosmos, joka käsittää kaikki taivaan ja
maan välillä. Talmud itse kehoittaa lukijaansa tutkimaan, ennen kaikkea
tutkimaan.

Mielestäni hänen puheessaan oli jotakin väkinäistä, kiihtynyttä ja
asiaankuulumatonta. Pari kertaa hänen katseensa vilahti oveen päin.

Sisään astui nuori, suloinen impi, virvokkeita tuoden. Hän oli puettuna
valkoiseen, melkein harsonhienoon musliinipukuun. Vyötäisiä kiersi
karmosiinipunainen, keveäpoimuinen silkkivyö, jonka tupsukas pää riippui
alas vasemmalta puolen. Jalassa hänellä oli turkooseilla koristetut
sahviaanitohvelit. Rabbiini antoi hänelle ystävällisellä äänellä --
selvällä saksankielellä -- lyhyen ohjeen. Tyttö laski pyöreän
hopeatarjottimen seetripuiselle, helmiäisellä silatulle, pienelle
pöydälle, jonka hän sulavin liikkein toi meidän väliimme. Tarjottimella
oli vesisifoni, pullo viskyä ja kreikkalaista santorini-viiniä, korkea
venetsialainen kristallilasi sekä omituinen, kiiltävä fajanssimalja,
joka oli sijoitettu kultaiseen jalustaan. Tämä oli nähtävästi rabbiinin
mielimalja.

Keskustelu oli hetkeksi itsestään katkennut. Olin noussut ja tehnyt
neidolle kumarrukseni. Hän oli todella viehättävän ihana. Kun
juutalaistyttö -- viidentoista-, seitsemäntoista-vuotias -- on kaunis,
niin hänen vertaansa saa hakea!

Minusta oli, kuin tytön paljaassa käsivarressa sametinhieno hipiä olisi
vavahtanut hänen sijoitellessaan pöytää paikoilleen. Hänen kasvoissaan
näin omituisen, tuskallisen ilmeen. Tyttö taantui poistuakseen ja
kiinnitti ääneti minuun pitkän katseen, luoden sen äkkiä
tarjoilupöytään. Samassa luulin nähneeni pienen, melkein huomaamattoman
kädeneleen. Hän poistui keveästi kuin hengetär, mutta ovella hän vielä
kääntyi päin, tarttui toisella kädellään oviverhoon ja kallistui
eteenpäin. Jälleen hän kiinnitti katseensa minuun ja laski sormen
huulilleen.

Sillä välin kaikui korviini rabbiinin ääni kuin jostakin kaukaa: »Niin,
Talmud kehoittaa meitä tutkimaan, ennen kaikkea tutkimaan!»

Hän nousi ja sanoi kohteliaasti: »Mutta hiukan virvokkeita! Olkaa hyvä!»

Minäkin nousin. Kohteliaimmin lausuin, että hän oli nähnyt aivan liian
suurta vaivaa; minä olinkin jo liian kauan kuluttanut hänen
kallisarvoista aikaansa ja pyysin nyt saada häntä kiittää. Mietelmäni,
joista olin saanut kunnian puhua hänen kanssaan, olivat aloittelijan
vaatimattomia hypoteeseja ja mielijohteita.

Lisäsin, katsoen häneen viattomasti: »Minulla ei, ikävä kyllä, ole
mukanani mitään kirjoitelmia, kun tulin tallettaneeksi kotimaassani,
ennen lähtöäni, esityksen näistä jotenkin tilapäisistä arveluistani
kolmen henkilön nimeen, kolmeen pankkiin.»

Rabbiini ei näkynyt huomaavankaan viimeistä viittaustani, vaan lausui
mitä ystävällisimmällä äänellä, kuinka miellyttävä tuttavuuteni oli
hänelle ollut, ja kysyi sitten: -- »Joko olette kauankin ollut
Jerusalemissa?»

Kiersin hänen kysymystään ja sanoin matkustavani ensi laivassa Jaffasta.

Rabbiini olisi välttämättömästi tahtonut saattaa minua toista tietä
ulos, mutta väitin voivani eksyä oudoilla kaduilla ja lähdin samaa tietä
kuin olin tullutkin.

Ulkopuolella porttia seisoi ystäväni. »Olipa hyvä, että palasit.» Hän
katsoi kelloaan. »Jos olisit vielä kolme minuuttia viipynyt, niin olisin
murtautunut sisään.»

»Hyvä ettet murtautunut», naurahdin.

»No, kuinka kävi?»

»Erinomaisesti. Siellä oli ihmeen kaunis juutalaistyttö.»

»Älä hiidessä! Vai kaunis tyttö? -- Etkö siis rabbiinia tavannutkaan?»

»Milloin Nevankoskea ovat juutalaisäijät alkaneet huvittaa enemmän kuin
juutalaistytöt? -- Mutta näinhän toki rabbiinin myöskin.»

»No niin --?»

»Kaikki hyvin, -- kaikki niinkuin arvelin olevan!»

Lähdimme astumaan pois, ja mainitsin siinä sivumennen, että rabbiini oli
tarjonnut minulle virvokkeita, joita en kuitenkaan ottanut vastaan.

»Siinä teit oikein.»

»Minulla on todella syytä luulla, että hän tahtoi nukuttaa minut,
tutkiakseen papereitani. Olisin kai sittemmin löytänyt itseni puti
puhtaana joltakin ihan oudolta kujalta. Vastaisten varalta annoin hänen
ymmärtää, että kaikki paperini ovat kotimaassani ja sillä tavoin
talletetut, että tulevat kuolemani jälkeen käytettäviksi.»

»Olitpa viisas! -- Entä se kaunis juutalaistyttö?»

»Enpä kerrokaan», ilkuin. -- »Se on oma salaisuuteni!»

Olimme joutuneet sille kohtaa, missä oli tehtävä harppaus yli tuoreen
raavaanvuodan. Pakostakin siinä pysähtyessäni tulin sattumalta
katsoneeksi taakseni. Jatkaessamme matkaa kuiskasin Nevankoskelle:

»Älä vilkaise taaksesi ennen kuin tuossa kulmauksessa! Meitä seurataan.
Nuori mies, joka kulkee perässämme, on rabbiinin poika.»

Vielä Jaffankadun käänteessä saimme nähdä, että hän vakoili meitä.
Saavuttuamme hotelliin kiirehdimme seurustelusalin ikkunaan. Aivan
oikein! Nuorukainen, jonka olin nähnyt rabbiinin luona, puhutteli
hotellin ovenvartiaa.

Saksalaisen hotellin järjestystä! Englantilaisessa tuollainen urkinta
olisi mahdoton! Valitimme asiasta hotellin omistajalle. Toimeenpantu
tutkimus toi ilmi, että eräs juutalainen herra oli seikkaperäisesti
tiedustellut asioitamme ja muun muassa saanut kuulla meidän toimivan
yhdessä »englantilaisten aarteenkaivajain» kanssa.

Kylläkin kaunista!

Haastattelun tuloksista Mr Fairholme oli suuresti hyvillään.
Urkkimisjuttuun hän ei pannut mitään merkitystä. Olimmehan äskettäin
osoittaneet perättömäksi erään reportteri-haijin sanomalehtikyhäyksen
toimistamme. Malakiittituolin löytöön hupeneva, vaatimaton totuus oli jo
tunnettu Jerusalemissa.



6.


Lähtiessäni samana iltana Nevankosken kanssa hotellin ruokasaliin
huomasin, että huone vastapäätä meitä oli saanut asukkaan. Ruokasalissa
näimmekin hänet sittemmin. Hotelli oli näihin aikoihin melkein tyhjä, ja
sen vuoksi uudet tulokkaat pistivät heti silmään. Nevankoski lausui
yksikantaisesti: »Kauppamatkustaja!» -- Rodultaan hän oli juutalainen.

Varhain seuraavana aamuna lähdimme työmaalle, jossa viivyimme
päivällisaikaan saakka. Aloin huoneessani muuttaa vaatteitani.
Ottaessani esiin kauluksen laatikosta huomasin, että siinä olevat
tavarat olivat mullin mallin. Säilykön kaikissa laatikoissa sama
epäjärjestys. Äkkiä johtui mieleeni, että ovi, tullessani huoneeseen,
oli ollut lukitsematta. Tarkastin kirstujani, matkalaukkujani,
kirjoituspöydän laatikoita. Täydellinen sekasorto vallitsi kaikkialla.
Itse kirjahyllyllä olevat kirjanikin olivat vaihdelleet paikkoja.

Menin Nevankosken luokse ja ilmoitin havaintoni.

»Älä toki! Minä tässä juuri ihmettelin, että olin aamulla jättänyt oveni
auki.»

»Tarkastahan laukkujasi ja laatikoitasi!»

Sama asia täälläkin. Kaikki säilypaikat olivat tyhjennetyt ja sitten
kiireisesti jälleen täyteen sullotut. Lukittu matkalaukku oli leikattu
auki.

Soitimme hotellinpalvelijaa. Hän vakuutti, ettei kukaan ihminen koko
päivänä ollut liikkunut koko tässä osassa hotellia.

»Mutta vastapäätä meitä asuu joku matkustaja», huomautin.

»Hän lähti pois jo aamupäivällä. Oli saanut muualla asunnon.»

Hotellin isäntä oli onneton. Vieras oli kirjoittanut matkustajakirjaan:
Blumenthal, asioitsija, Smyrna.

Lähdimme huoneeseeni pitämään sotaneuvottelua.

»Ensimmäinen seuraus käynnistäni rabbiinin luona», sanoin. »Luulin jo
johtaneeni hänet harhaan, mutta hänellä oli omat laskelmansa.»

»Onko sinulta mitään tärkeitä papereita kadonnut?»

»Enpä luulisi. Kaikki paperinihan ovat sinetöityinä hotellin
kassakaapissa. -- Mutta annahan olla!»

Kaappasin ikkunalta Bædekerini. Tänne olivat viime matkaltamme vielä
jääneet Mooseksen hautaa koskevat salakirjoitukset.

Olipa onni! -- Tallella olivat. -- Näyttelin Nevankoskelle
paperiliuskaleita: »Nämä käännökset tässä eivät ole niinkään
vaarallisia. Ehkä joskus vielä julkaisenkin ne. Sen sijaan nämä paperit,
joihin olen kirjoittanut kokoonsaamani heprealaiset tekstit ja joissa on
osoituksia avoimiin teksteihin, -- jos ne olisivat joutuneet rabbiinin
käsiin, niin se olisi ollut auttamaton onnettomuus. Mutta Bædeker oli
liian avoimesti esillä; mies ei osannut sitä epäilläkään. Jos hän olisi
pistänyt sen kauniisti taskuunsa, niin rabbiini olisi saanut avaimen,
jota etsii. Nyt hän ei saanut mitään.»

Huomasimme, että meidän tuli viipymättä ilmoittaa asia englantilaisille.
Rabbiini tiesi, että kuuluimme samaan retkikuntaan, ja mr Fairholmen
tuli saattaa kaivaustöitä koskevat paperit ja asiakirjat turviin.

Mr Fairholme ei ottanut asiaa täysin vakavalta kannalta, mutta lupasi
kuitenkin tästedes säilyttää kaikki paperinsa kassakaapissa.

Illaksi englantilaiset olivat kutsutut Jerusalemin kuvernöörin luo
vieraisille.

Aikaisin seuraavana aamuna mr Fairholme odotti minua hotellin
seurustelusalissa. Englantilaisten luona oli eilen illalla tehty
samanlainen asunnontutkimus kuin meilläkin. Herrojen ollessa kotoa
poissa olivat palvelijat pistäytyneet kaupunginpuistossa kuulemassa
turkkilaista musiikkia -- ja nähtävästi myös saamassa englantilaista
viskyä. Asunto oli jäänyt kylmille.

»Otettiinko mitään asiakirjoja?»

»Ei mitään otettu. Asiakirjoja eivät saaneet. Olin noudattanut teidän
neuvoanne. Ymmärrän, että tämän kaiken takana lienee rabbi Jonathan.
Luulen voivani myöntää, että tein virheen pyytäessäni teitä menemään
rabbiinia haastattelemaan.»

Käytin tilaisuutta hyväkseni ja sanoin, että minulla on sydämelläni
vielä toinen asia. Osoitin, millä perusteella mr Carew, Nevankoski ja
minä emme katsoneet hra Nierotia täysin luotettavaksi. Siitäpä syystä en
myöskään tahtoisi nyt antaa kirjoitettavaa tiedonantoa ja
työsuunnitelmaa hänen käännettäväkseen.

Lausuessani tämän tiesin varsin hyvin puuttuvani asiaan, josta varjo
helposti saattoi langeta minuun itseeni. Englantilainen gentlemanni,
personoitu suoruus ja rehellisyys, ei voi käsittääkään epärehellisyyttä
toisessa. Sellaisesta hän ei siedä puhuttavankaan. Luottamustaan
henkilölle, jota joku hyvä ystävä on hänelle suositellut, hän ei lakkaa
antamasta ilman täysipätöisiä, vastaansanomattomia väliintulleita syitä.

Kapteeni Nierotin oli työn aikana onnistunut päästä mr Fairholmen
erityiseen suosioon. Täytyi myöntää, että hän oli taitava, toimelias ja
nerokas mies. Ei koskaan työ sujunut paremmin, kuin milloin Nierot oli
tunnelissa. Jos pystysuoraa tunnelia tuli tyhjentää alhaalta ylöspäin,
tai puhkeava vesisuoni uhkasi meidät hukuttaa, niin Nierot aina keksi
keinoja. Hän oli neuvokas ja nopeapäätöksinen ja osasi panna vauhtia
beduineihimme -- senkin nahjuksiin! Hän tiesi, mitä he tarvitsivat:
tarmokasta, kovakouraista herraa. Hänessä oli lannistumatonta voimaa,
joka herätti beduineissa kunnioitusta. Lisäksi hän osasi heidän
kieltään. Kapteeni Nierot oli usein ollut meille työpaikalla
verrattomaksi avuksi.

Mr Fairholme vastasikin minulle: »Luulen huomanneeni, että teidän ja mr
Nierotin välit eivät aina ole olleet kaikkein parhaat. -- Mr Carew'n
suhde häneen, se on hiukan yksityisluontoinen.» Hän hymyili
tarkoittavasti: »Ehkä nimitämme sitä -- perhejutuksi.»

Hymyilin takaisin: »Kuinka hyvänsä, luulen vastaavani nuhteluunne
parhaiten sanoilla: _dixi et salvavi animam_.»

Latina on sivistyneen englantilaisen vahva puoli ja shibboleth. Hän
kääntyikin heti ystävälliseksi:

»Mitä kirjoituksenne käännökseen tulee, niin siinä luonnollisesti
teette, niinkuin itse katsotte hyväksi.»

Asia oli sitä myöten selvä. Saatoin selkkauksia pelkäämättä laatia
kirjoitukseni. Jos Nierot haluaisikin, niin hän tuskin saa tilaisuutta
vahingoittaa meitä. Mutta kirjoitustyöhön, joka muuten oli ottava pari
päivää aikaa, en tahtonut oikein päästä käsiksi.

Useat oudot seikat, melkein epätodellisilta näyttävät hankkeet ja niiden
tuottama jännitys, tunnelma, että koko toimemme oli joutumaisillaan
vaaranalaiseksi, vastavaikutus pitkällisestä olostani itämaan
ilmastossa, olivat saattaneet minut pois tasapainosta. Tunsin itseni
repaleiseksi, mieleni kuumeen raastamaksi. Olisin tahtonut kostaa
rabbiinille -- tavalla, jota hän ei ollut uneksinutkaan! -- Tekikö
ilmastokuume minussa tuloaan?

Kaikessa tuossa puolittain mielikuvituksellisessa ilmakehässä, joka
näytti ympäröivän minua, ilmestyi eteeni ainoana selväpiirteisenä,
täysin todellisena kuvana mustakutrinen tyttö punaisessa silkkivyössä,
sulavaliikkeinen olento, joka ääneti kiinnitti katseensa minuun. Hän
valtasi ajatukseni kokonaan. Tässäkin ilmestyksessä oli oikeastaan yksi
seikka, joka kiusoitti mieltäni ja lopulta tuntui minusta tärkeältä
maailmanongelmalta: -- olivatko hänen silmänsä ruskeat vai mustat?

Puolen päivää olin istunut kirjoitellen ja pois pyyhkien, saamatta
mitään kunnollista aikaan.

»Hyvä mies, ota kiniiniä ja pane maata!» sanoi ystäväni huolestuneena.

»Olen ottanut jo kolme täyttä määrää -- korvani humisevat. Ei --
Stanleyn parannuskeino: _Go on!_ -- mars eteenpäin! -- Lähden ulos.»

Viskasin kynän luotani ja menin kävelylle.

Tunsin itseni heti virkeämmäksi. Oli äskettäin sataa ropsahdellut
muutaman minuutin ajan -- ensi kerran kuukausimääriin -- ja ilma oli
puhdasta. Iänikuinen pöly oli hävinnyt. Astelin ajatuksissani, ilman
mitään määrää. Kuinka olikaan, tapasin itseni niillä kujilla ja solilla,
jotka johtivat rabbiinin asunnolle. Hymähdin, mutta jatkoin tietäni
tiukasti eteenpäin viime kujansuuhun saakka. Tästä palasin takaisin,
etsiäkseni sitä kujaa, joka johtaisi rabbiinin toiselle ovelle. Olisin
tahtonut tavata, puhutella juutalaistyttöä. Kiittää neitoa!

Olin kyllä jo ennen hänen ilmaantumistaan päättänyt olla ottamatta
vastaan rabbiinin kestityksiä -- vastauksenikin olin jo muodostanut
valmiiksi --, mutta olisin tahtonut kiittää neitoa!

Eikö raitis ilma saata häntä kävelylle? -- Turhaa vaivaa! Kävelin
kuitenkin vielä pitkän aikaa edestakaisin basaarien ja Omarin moskean
välistä pääkatua.

Huomasin silloin hra Nierotin, joka poikkesi juutalaiskortteliin.
Mieleeni johtui, että hän oli katsellut rabbiinin osoitetta, jonka isä
Justinus oli minulle kirjoittanut. Lähdin seuraamaan häntä. Ei
epäilystäkään, hän oli menossa rabbiinin luokse! -- Hänellähän oli
opaskin mukanaan! -- Näin omin silmin, kun Nierot pää kumarassa pujahti
sisään rabbi Jonathanin matalasta oviaukosta.

Kuinka tämä oli ymmärrettävä? Nierot tiesi, että rabbiini oli meidän
julkivihollisemme.

Ei kannattanut jäädä odottamaan hänen paluutaan. Niin sukkelaneuvoinen
mies kuin Nierot ei jäisi todennäköistä vastausta velkaa. Palasin
takaisin kaupungille ja lähdin Jaffanportista kävelemään asemalle päin.

Täällä oli hauskaa ja väljää. Montefioren edustalla olevan sivukäytävän
luona -- mutta siinähän neitoni olikin! Hän oli puettuna vilppaaseen
musliinipukuun, hienon eurooppalaisnaisen puvun kuosiin.

»Pyydän anteeksi; mutta katson oikeudekseni saada kiittää neitiä!»

»Minä olin silloin niin peloissani --»

»Emme puhu niistä! Ei rabbiini liene isänne?»

»Hän on setäni. Minä olen syntynyt Frankfurtissa. Näin, että hän pani
jotakin pulloihin, ja minä olin niin peloissani. -- Hän itse ei juo --
ei viiniäkään -- näin temppelinvihkiäisjuhlan edellä.»

»Jätetään ne, mutta arvatkaas, mitä varten olen hakenut teitä kaksi
tuntia -- siitä asti kuin ilma muuttui näin raittiiksi? Tahdoin saada
nähdä, olivatko teidän silmänne ruskeat vai mustat!»

Hän oli kehittynyt nainen, vaikka iältään ja kokemukseltaan vielä
melkein lapsi. Hänen käsivartensa sujahtivat alas, ja hän hymyili
veikistellen:

»No, ja kummatko ne nyt olivat?»

»Mustat, yömustat, säihkyvät ja hurmaavat!»

Luontainen naisellinen mielistelyhalu oli voittanut hänet. Mutta sitten
hän lausui melkein valittaen: »Minä en saa kauan keskustella teidän
kanssanne! Minä olen kihloissa --»

»Kihloissa? Ja niin nuori!»

»Niin, serkkuni kanssa! Me olemme olleet kihloissa jo lapsuudestani
asti. Olen nyt äitini kanssa täällä ensi kerran näkemässä sulhoni.
Kuukauden päästä, kun hän täyttää kaksikymmentä vuotta, menemme
naimisiin.»

Hän lisäsi rikkiviisaan naiivisti: »Setä sanoo kirjoitetun, että kuka
ikinä on naimatta, täytettyään kaksikymmentä vuotta, hän tekee syntiä
joka päivä ja joka hetki Herran edessä.»

Nyt vasta hänen puhuessaan sain nähdä, kuinka viehättävä hän todella
oli. Kaikissa hänen liikkeissään oli luonnollista suloa, koko hänen
olennossaan puhtaan sydämen viatonta kainoutta.

»Ja te tulette onnelliseksi?» kysyin.

»Olen aina tottunut ajattelemaan Michaa tulevaksi miehekseni.»

»Ja voitte ilomielin jättää suuren, kauniin Frankfurtin?»

»Minne hän menee, sinne menen minäkin, missä hän on, siellä olen
minäkin. -- Se on meidän kansan tapa.»

»Ja äitinne jää Frankfurtiin --»

Hänen kasvoihinsa tuli kaihoisa ilme, ja ääni värähti, kun hän lausui:

»Äideille on sanottu: 'Sinun poikasi ja tyttäresi joutuvat naimisiin
vieraille maille, ja murhetta tuntematta sinun pitää eroaman heistä,
tietäessäsi, että he ovat siveät ja onnelliset.' -- Mutta nythän minä en
joudu naimisiin vieraille maille, vaan -- Jerusalemiin!»

Olin mykkänä pyhän edessä.

»Ei, nyt minun täytyy lähteä», hän äkkiä sanoi.

»Mutta sitä ennen pyydän saada tietää teidän nimenne!»

»Rachel Baumgarten.» -- Hän lausui nimensä hyvin itsetietoisesti.

»Rachel Baumgarten, hyvästi -- iäksi!»

Suutelin hänen kättään.

Olin nähnyt tässä tytössä, joka äsken oli immeksi puhjennut, verrattoman
siveellisen ryhdin, kaikki voittavan perhesiteiden pyhänä pitämisen ja
esi-isäin perintätapojen kunnioituksen. Näistä seikoistako johtuikin
koko hänen maattoman, pakolaisena elävän kansansa murtumaton elinvoima?

Saapuessani hotelliin oli minussa täysin kehittynyt kuume.



7.


Ystäväni läksytti järkevää miestä, joka ilmastokuume ruumiissaan oli
viipynyt ulkona niin kauan, että kostea ilma oli alkanut muuttua
viileäksi.

Me olimme muuten kumpikin -- sekä Nevankoski että minä -- näinä
kuukausina jo harjaantuneet kokeneiksi puoskareiksi. Hän kääri minut
vahvoihin huopakääreihin ja alkoi häärätä kemiallisine aineksineen.

Aamulla tunsin itseni varsin ripeäksi. Kertyneet häijyt ainekset olivat
uhkuneet ulos minusta. Kuumetta seurannut hikoilu oli vaikuttanut
puhdistavasti, kuin ukkosenilma luonnossa.

»No kuinkas, mies, sinun nyt on?» kysyi Nevankoski astuen huoneeseen.

»Ei hätää mitään! -- Minun täytyykin tästä ryhtyä työhön, jos mieli
ennättää laivaan.»

»Tiedätkös, sinä hourailit kaiken yötä. Vasta aamupuolella pääsit uneen
kiinni.»

»Vai niin?»

»Puhelit myrkyistä ja juutalaistytöistä.»

»Sepä se! En muista niistä mitään. Mutta vähää ennen kuin heräsin, olin
varastanut meidän omasta museostamme muinaisheprealaisen kotijumalan
kuvan ja piilottanut sen erään mustasilmäisen Rachelin satulalaukkuun.»

Hiukan myöhemmin hra Nierot tuli huoneeseen ja kyseli käsikirjoitusta.
En -- ikävä kyllä -- ollut päässyt vielä alkuunkaan!

Hän istahti pakinoimaan ja jutteli varsin hauskasti Suezin kanavasta,
jonka kautta oli kulkenut monta kertaa. Myös hän oli nähnyt Petrean
niemimaan vuoriseudut. Punaiseltamereltä voi kaukoputkella ihan selvästi
nähdä Sinai-vuoren huipun. Keskustelu sai nyt muinaistieteellisen
käänteen; siinä oli Serbâl-vuori, Mooses, tabernaakkeli ja Aaronin
ylimmäispapillinen puku.

»Tuota noin -- mikä olikaan se nimi, jonka kerran mainitsitte olleen
piirrettynä Mooseksen rintakilpeen?» Hän otti paperiliuskaleen pöydältä
ja siirsi sen likemmäksi minua.

Vai siinä pitkän puheen lyhyt lopputulos? Katsoin hra Nierotiin
tiukasti:

»Mooseksen rintakilpi on apokryfinen, enkä ole koskaan puhunut teille
siitä! Mutta ymmärrän, että teille on siitä puhunut rabbi Jonathan,
jonka luona olitte eilen illalla kello 5.»

»Nyt muistan!» hän lausui huolettomasti. -- »Isä Justinus siitä mainitsi
jotakin. Niin, voin ilahduttaa isä Justinusta tiedolla, että hän on
nähtävästi tulkinnut oikein keramiikkilöydössämme olevan
nimikirjoituksen. Kas tässä!»

Hän otti lompakostaan paperilipun. »Vein nimikirjoituksen jäljennöksen
neljä päivää sitten rabbi Jonathanin arvosteltavaksi. Kävin eilen sitä
perimässä takaisin.»

Hän oli todella liukas kuin ankerias. Oli ottanut edeltäkäsin kaikki
lukuun. Meidän nujerrettavaksemme hän oli liian ovela.

Hra Nierotin lähdettyä Nevankoski oli kiihdyksissään: »Mistäs tiesit
hänen käyneen rabbiinin luona? Nyt ainakin mr Fairholmen täytyy uskoa.»

»Seurasin eilen hänen jälkiään juutalaiskorttelissa. Mies oli
taivuksissa kuin vemmel, kontatessaan rabbiinin portista sisään. Mutta
huomaa, kuinka viisas hän on: Minähän itse kävin rabbiinin luona kolme
päivää sitten. Nierotin kyselyasia on itsessään luvallinen, ja hän
väittää käyneensä rabbiinin luona jo päivää ennen minua.»

»Mutta hän kävi siellä vielä eilen -- kaikkien murtojen jälkeen.»

»Aivan oikein -- saamassa vastausta aikaisempaan kyselyynsä. Lisäksi hän
voi puolustautua tähän tapaan: 'Itämainen diplomatia on toinen kuin
länsimainen! On edullista mennä muka tietämättömänä vihollisen leiriin.
Muistan kerran Tunisissa vuonna 1898 --'»

»Entä Mooseksen rintakilpi?»

»Sen kyseleminen todistaa meille, että Nierot on kavaltaja. Mutta mr
Fairholmen silmissä rintakilvellä on yhtä vähän merkitystä kuin Aaronin
ylimmäispapillisella puvulla. Muuten Nierot itse ei voi ymmärtää
rintakilven merkitystä. Ja sen rabbiini hyvin tietää. Siitäpä syystä hän
saattoikin uskoa tämän urkkimistoimen Nierotin huostaan.

»Rabbiini on kuin kiljuva jalopeura ja hakee kadotettua avainta. Hän on
ostanut Nierotin. Kapteeni lähti eilen rabbiinin luokse varta vasten
tarjoamaan hänelle kirjoitettavasta tiedonannosta jäljennöksen. -- Mutta
hän myi karhuntaljan, ennenkuin karhu oli kaadettu!»

Ryhdyimme nyt yhteisesti työhön. Sitä myöten kuin sain ruotsinkielistä
kirjoitusta valmiiksi, jätin sen eri osat Nevankosken käännettäväksi
englanninkielelle. Minun kirjoitukseni oli oleva alkuperäinen asiakirja,
johon oheen liittyi käännös. Jo seuraavan päivän iltapuolella olin
saanut työni valmiiksi. Ystävälläni oli vielä jäljellä viime osan
käännöstyö. Sillä välin hra Nierot oli kahdesti käynyt kyselemässä
käsikirjoitusta. Lopulta näin, että hän ymmärsi, missä vika oli.

»Nyt hän lähtee rabbiinille ilmoittamaan, että kirjoitelma livahtaa
hänen käsistään», sanoin Nevankoskelle. »Saamme nähdä, mitä ikävyyksiä
rabbi Jonathan ben Jochai nyt valmistaa meille. Luulen vähitellen
tuntevani miehen.»

Kun vähää ennen päivänlaskua olin kaupungilla kävelemässä, luulin
huomaavani, että kaksi likaisesti puettua syrialaista vakoili minun
jälkiäni. Syrialaisissa voitiin tavata kaupungin pahimmat
kansanainekset. Ollakseni asiasta varma lähdin kautta basaarien astumaan
Damaskoksen-porttia kohti ja sukelsin kansanvilinään. Ennenkuin pääsin
kaupunginmuurin luokse, käännyin äkkiä takaisin. -- Mieheni olivat ihan
tupsahtaa käsiksi minuun. En ollut millänikään, tein basaarissa pienen
ostoksen ja palasin, milloin kiirehtien, milloin hitaasti käyden,
takaisin hotelliin. Koko ajan miehet pysyivät kintereilläni kuin kaksi
varjoa. Ilmeisestikin oli aikomus rosvota minulta käsikirjoitus
viedessäni sen englantilaisten huvilaan.

Kerroin asian Nevankoskelle.

»Älä hätäile! Parin tunnin päästä on käännös valmiina. Silloin onkin jo
pimeä kuin säkissä. Minä lähden viemään paperit. Minua eivät tunne.
Pukeudun tummaan pukuun. Kukaan ei minua pimeässä näe. Mr Fairholme
odottaa käsikirjoitusta vielä tänä iltana.»

»Tänä iltana ei kumpikaan mene mihinkään», sanoin vakavasti. »Seuraus
voisi olla tikarinisku selkään. Käsikirjoitus jääköön huomiseksi.»

Nevankoski vain hymyili. Kun paperit olivat valmiit ja allekirjoitetut,
oli minun mahdotonta pidättää häntä. Mustiin puettuna hän pujahti
hotellin takaovesta pihalle ja kadulle.

Tilapäinen päähänpisto saattoi minut lainkaan päästämään ystäväni tälle
retkelle. Minun oli äkkiä johtunut mieleeni, että se kenties ei olekaan
rabbiini, vaan rabbiinin poika, joka oli palkannut syrialaiset minua
vainoamaan. Mustasukkainen sulho oli ehkä nähnyt minun puhuttelevan
Rachel Baumgartenia! -- Ja suutelevan hänen kättään! -- Kuinka hra
Nierot olikaan kerran sanonut? -- Naisseikkailut voivat itämailla
milloin hyvänsä tuottaa kaksikymmentä senttimetriä kylmää terästä
kylkiluiden väliin!

Kaksinkertaista hairahdustani sain syvästi katua. Viidentoista minuutin
päästä ystäväni tuli takaisin, kelmeänä ja hengästyneenä. Hän ontui
pahoin, ja vasemmasta kädestä oli sormi katkennut.

Kaksi roistoa oli alkanut häntä seurata. Lopulta ystäväni oli juossut
henkensä edestä kautta pilkkopimeiden katujen. -- Kylläpä hän nyt
kaipasi revolveriaan, jonka olivat häneltä kesällä takavarikoineet
tullissa! -- Eräässä kadunkäänteessä hän oli kyykistynyt maahan heti
kulmauksen taakse, mutta oli joutunut siinä rakennuskivien roukkioon.
Ahdistajat olivat jo samassa kiitäneet sivutse. Silloin hän oli
puikkinut samaa tietä takaisin, poikennut uudelle syrjäkadulle ja
vihdoin suurella vaivalla päässyt hotellin turviin.

Lääkäri saatiin taloon. Vioittunut sormi lastoitettiin, nyrjähtänyt
jalka, joka tällä välin oli ennättänyt rumasti ajettua, sai siteen ja
jääpussin. »Kolmen viikon kuluttua voitte päästä jalkeille.»

Siinä oltiin! Minä olin ankarissa tunnonvaivoissa ja kysyin lääkäriltä,
eikö Nevankoski voisi koettaa matkustaa minun kanssani kotiin.
Kulkisimme mahdollisimman mukavasti, lyhyintä tietä.

Lääkäri ravisti päätään: »Hän saisi silloin ontua elämänsä loppuun
saakka.»

Aamulla englantilaiset, joille olin kirjoittanut selostuksen
tapahtumasta, tulivat miehissä hotelliin vastaanottamaan niin
merkillisen arvon saanutta asiakirjaa. Mr Fairholme oli alkanut katsoa
seikkaa vakavammalta kannalta ja ilmoitti aikovansa varmemmaksi
vakuudeksi tallettaa kaikki retkikuntaa koskevat asiapaperit
englantilaiseen konsulinvirastoon.

Otin hänet syrjään ja kysyin, eikö ollut syytä epäillä hra Nierotin
antaneen rabbiinille tiedon käsikirjoituksen olemassaolosta.

Mr Fairholme pudisti päätään miettivästi: »Rabbi Jonathanin osallisuus
tähän lienee selvä, vaikkemme voi sitä laillisesti todistaa. Mitä mr
Nierotiin tulee, pelkään, että into on johtanut teidät harhaan. Hän
näytti minulle toissa päivänä rabbi Jonathanilta saamansa tulkinnan
saviastiamme kirjoituksen sisällyksestä. Siinä samassa hän mainitsi
nauraen, että te sen johdosta olitte tehnyt jonkinlaisen viittauksen
hänen tuttavuuksistaan. Mielestäni mr Nierot on tässä asiassa täysin
puhdistanut itsensä.»

Mies oli todellakin perehtynyt sekä itämaiseen että länsimaiseen
diplomatiaan!

Kun olin päättänyt pysyä koko päivän kotona hotellissa ja olin
huomisaamuna matkustava junassa Jerusalemista, jätin nyt retkikunnan
englantilaiset jäsenet hyvästi.

Hra Nierot, jolle olin lähettänyt kirjalliset jäähyväiset, koska en
tahtonut jättää sairasta ystävääni viime päivänä yksin, tuli illalla
huoneeseeni. Hän oli puettuna ratsastuspukuun.

Hän tahtoi hyväksyä selitykseni, että minun oli täytynyt ajan
voittamiseksi laatia kirjoitukseni yhdessä hra Nevankosken kanssa, mutta
mitä hän ei voinut hyväksyä, oli seikka, että hän kuului retkikuntaan
yksinkertaisena palkattuna jäsenenä.

»Minun työstäni on ollut retkikunnalle suurempaa hyötyä kuin kenenkään
muun», hän rehenteli. »Minä järjestin maa-alueiden ostot. Kaivaustöissä
on aina, milloin vaikeuksia on ollut voitettavana, minun taitooni
turvauduttu. Vaadin osallisuutta yhtiön kaikkiin taloudellisiin
etuihin.»

»Luulen, että mr Fairholme on antanut arvoa teidän työllenne», lausuin.
»Minä en voi tehdä asiassa mitään. Teidän tulee kääntyä mr Fairholmen
puoleen ja pyytää, että hän esittää asianne Lontoossa olevalle
johtokunnalle.»

»Nyt te ette tiedä mitä puhutte», hän kivahti. »Olenko minä kuka
hyvänsä? Minulle ovat kaikki ovet avoimet! Mikä estäisi minua menemästä
vaikkapa jo viikon päästä Rothschildien puheille? Luuletteko, ettei tämä
asia herättäisi heidän mielenkiintoaan?» -- Hän tuskin osasi hillitä
itseään.

Vastasin tyynesti: »Tuota puhetta nimitetään kaikilla Euroopan kielillä
kiristämisyritykseksi. Ehdotan vieläkin, että käännytte mr Fairholmen
puoleen, mutta en neuvoisi teitä käyttämään hänen luonaan samanlaista
kieltä, ainakaan vierastenmiesten läsnäollessa.»

Hän lähti kiukkuisena, kopauttaen piiskallaan ratsassaappaansa vartta.

Kuultuaan Nierotin uhittelun Nevankoski makasi pitkän aikaa ääneti.
Vihdoin hän lausui harkittuun tapaansa:

»Nyt vasta ymmärrän Nierotin laskelmat, joista aina oli jäänyt minulle
jotakin epäselvää. Ymmärsin kyllä, että hän alusta pitäen oli aikonut
kavaltaa meidät, mutta en tiennyt, että hänen tarkoituksensa oli kääntyä
juutalaisten rahamiesten puoleen. Voidakseen aikeitaan toteuttaa hänen
täytyi koota mahdollisimman paljon tietoja hankkeistamme sekä ennen
kaikkea kirjallisia todistuskappaleita. Näissä toimissaan hän käytti
rouvansakin apua!

»Mutta Nierot ei ole mikään tuhma mies. Hän tajuaa, että raharuhtinasten
pakeille ei pääse ilman kaikkein parhaita, ensiluokkaisia suosituksia.
Isä Justinuksen puheista hänelle selvisi rabbi Jonathan ben Jochain syvä
oppi, tavattoman suuri maine ja vaikutusvalta juutalaisissa piireissä.
Siinä mies, joka osaa arvostella toimiamme ja niiden merkitystä,
eritoten juutalaisten harrastuksien kannalta katsoen, ja jonka
lausunnolla on pontta ja kantavuutta! Toimeenpannut asunnontutkimukset
osoittivat hänelle, missä määrin asiamme kiinnitti rabbiinin mieltä. Hän
lähti nyt rabbiinin puheille ja lupasi hankkia hänelle jäljennöksen
kirjoitettavasta tiedonannosta, sillä ehdolla, että hän saa rabbiinilta
suosituskirjeen Rothschildeille. -- Lupaamaansa asiakirjaa hän ei tosin
saanut käsiinsä, mutta rabbiini summasi yhteen omat arvelunsa sekä
Nierotin suulliset selitykset ja antoi kuin antoikin Nierotille
suosituksensa. Hänellä on nyt rabbiinin suosituskirje lompakossaan.
Muuten hän ei olisi ollut niin koppava ja röyhkeä.»

»Olet kyllä oikeassa», myönsin. »Me olemme heti ensi päivästä alkaen
tehneet sarjan auttamattomia virheitä. Mutta pelkät suusanalliset
selitykset eivät riittäne raharuhtinaissa. Niin kauan kuin Nierot ei voi
esittää toimistamme pienintäkään asiallista todistuskappaletta, käynee
hänelle vaikeaksi tuottaa meille vahinkoa.

»Mutta tahtonet ehkä sanoa», arvelin, »että minun itseni olisi tullut
tässä asiassa kääntyä, alusta pitäen, juuri juutalaisten puoleen --
Muistathan, mitä lausuin sinulle jo toista vuotta sitten: Jos asia on
meille rahakysymys, niin menkäämme juutalaisten puheille! Jos se on
puhdas tieteellinen kysymys, niin pysykäämme heistä kokonaan erillämme.
-- Juutalaiset ehkä kyllä voisivat tehdä hypoteesieni johdosta
kaivauksia, mutta missään tapauksessa ei kukaan sivullinen saisi koskaan
tietää kaivausten tuloksia. Juutalaisten käsissä koko se tuhatvuotinen
tieteellinen aineisto, mikä mahdollisesti voinee olla tavattavissa
Jerusalemin-alaisissa vuorten uumenissa, tulisi iät päivät pysymään
heidän omana yksityisenä salaisuutenaan, johon länsimainen tutkimus ei
lainkaan pääsisi käsiksi. Mahdollisia löytöjänsä salaamaan heitä
kehoittaisi jo yleensäkin kansallisen eristäymisen periaate, mutta
erittäin tässä tapauksessa pakottamalla pakottaisivat laki ja profeetat
sekä Talmud. -- Mikä merkitys muuten tällaisella oletetulla aineistolla
voisi olla länsimaisen kulttuurimme puhdistamiseksi monesta ikivanhasta
itämaisesta harhaluulosta, olisi luonnollisesti turhaa ruveta näillä
tiedoin arvioimaan! -- Kuinka hyvänsä, tässä suhteessa en tunnusta
mitään virhettä tapahtuneeksi! Emmehän kumpikaan ole ryhtynyt näihin
asioihin rikastuaksemme.»

Varhain seuraavana aamuna jätin murheisena hyvästi vuoteeseen kytketyn
ystäväni, josta minulla näinä kuukausina oli ollut arvaamattoman paljon
apua, ja matkustin junassa Jaffaan sekä edelleen kautta Levantin kotia
Suomeen.

Kolme viikkoa myöhemmin keskeytettiin retkikunnan syksyiset kaivaustyöt.
Nevankoski ynnä retkikunnan muut jäsenet jättivät Jerusalemin.



8.


Kuinka asiat sittemmin kehittyivät edelleen, voin aivan lyhyesti kertoa.
Niiden johtuessa huippuunsa olinkin kaukana tapausten keskustasta.

Oli määrä, että kaivaustyöhön jälleen ryhdyttäisiin aikaisin keväällä.
Jollei mitään erityisempää sattuisi väliin, niin minun oli tarkoitus
saapua Jerusalemiin vasta kuukautta myöhemmin.

Retkikunnan varustautuessa matkaan lähetin Lontooseen asianmukaisen
työsuunnitelman sekä liitteenä käännöksen eräistä varsin tärkeistä
muinaisheprealaisista kirjoitelmista. Kuten ennenkin, olivat
tiedonantoni kaksikieliset, kirjoitetut ruotsiksi ja englanniksi.
Viimemainittua tekstiä laadittaessa oli Nevankoski minua avustanut.
Olimme mahdollisimman tarkasti koettaneet kääntää englanninkielelle
heprealaisen kirjoituskokoelman, jonka esitystapa ja tyyli oli
vaikeatajuista, kuten itämaisten tekstien ylimalkaan. Olinkin varustanut
nämä kirjoitelmat seikkaperäisillä selittävillä muistutuksilla.

Kaikki nämä asiakirjat olin erityisistä syistä, mr Fairholmen pyynnöstä,
antanut asianmukaisen julkisen notarion todistaa minun kirjoittamikseni
ja allekirjoittamikseni.

Lähetystäni seurasi kirje, jossa vakavasti esitin hra Nierotia
vapautettavaksi retkikunnan palveluksesta.

Viikon päästä sain mr Fairholmelta hämmästyttävän kirjeen. Kun hänestä
heprealaisessa kirjoituskokoelmassa oli eräitä hämäriä kohtia, ja hän
halusi verrata englanninkielistä käännöstä ruotsinkieliseen, niin hän --
koskapa ei voinut muidenkaan puoleen kääntyä -- oli mennyt asiassa hra
Nierotin luokse. Tämä olikin osoittanut eräitä virheellisyyksiä
englantilaisessa tekstissä ja luvannut ottaa sitä heti parannellakseen.
Hän sai asiakirjat huostaansa. Jo kahden tunnin kuluttua hän toi ne
lievästi korjattuina takaisin.

Nyt mr Fairholmea oli eräs seikka alkanut epäilyttää. Asiakirjat
osoittivat, että niistä oli otettu kopiopainimella jäljennös. Hän tahtoi
siis tietää, oliko jäljentäminen mahdollisesti tapahtunut jo ennen, kuin
olin lähettänyt asiakirjat hänelle Lontooseen.

Harmistuneena sähkötin vastauksen:

_Nierot ottanut jäljennöksen. Heti erotettava._

Retkikunta matkusti heti tämän jälkeen Jerusalemiin -- ilman Nierotia.
Eron saatuaan hän kuului äkkiä muuttaneen Ranskaan.

Jerusalemista alkukevään kuluessa minulle saapuneet tiedot kaivaustöiden
edistymisestä olivat varsin tyydyttäviä. Tunnelisokkeloiden käytävät
olivat yhä edelleen kivillä ja soralla täytetyt, mutta eräistä
syrjäkomeroista oli tavattu runsaita heprealaisia muinaismuistoesineitä.
Jebusealaisten tunnelialue oli vähitellen sivuutettu. Seuraavat
tiedonannot olivat yhtä ilahduttavia. Ylenmäärin arvokkaita
muinaismuistolöytöjä oli tehty. Mielenkiintoisia seikkoja oli sattunut
väliin, ja viimeisessä kirjeessä sanottiin, että minun tuli ensi
sähkösanomalta olla valmis matkustamaan Jerusalemiin.

Tässä kirjeessä mainittiin sivumennen, että eräs ranskalainen mies, hra
Mouche, oli saapunut kaupunkiin sekä esiintynyt mahtipontisen
itsevaltaisena ja uhkaavana englantilaisten edessä, vaatien kaivaustöitä
viipymättä lakkautettaviksi. -- Hotellissa hän oli maininnut olevansa
muka parisilaisen pankkiirin, parooni Emile Rothschildin asiamiehiä.

Englantilaiset eivät tietysti olleet välittäneet hänestä vähääkään. He
olivat lyhyesti viitanneet hra Mouche'ille Turkin hallitukselta
saamiinsa erioikeuksiin, joiden nojalla tekivät muinaistieteellisiä
kaivaustöitään hallituksen suojeluksen alaisina.

Kun hra Mouche oli tahtonut pyrkiä työmaalle, niin siellä oleva
vakinainen sotilasvartio oli karkoittanut hänet ilman muuta.

Olin kotona jo järjestänyt kaikki asiat, lähteäkseni matkaan minä
päivänä hyvänsä, kun odottamani sähkösanoma saapui.

Avasin sen jännityksellä. -- En ymmärtänyt mitä luin! En käsittänyt
lainkaan sen sisällystä:

_Työ keskeytetty. Älkää lähtekö matkaan. Lähemmin kirjeellisesti._

      _Fairholme._

Sähkösanoma oli lähetetty Port Saidista ja oli kaapeliteitse kulkenut
Lontooseen, josta se oli tullut Suomeen.

Ennenkuin mr Fairholmen kirjeen olin ehtinyt saada, tunsin täydellisesti
koko jutun. Kaikki saatavissa olevat sanomalehdet kertoivat ankarasta
katumellakasta Jerusalemissa, jonka muhammedilainen väestö oli kiihtynyt
hurjaan raivoon. Lehdet tiesivät kertoa englantilaisista
aarteenkaivajista, Omarin moskean häväistyksestä ynnä aarteenkaivajain
ja rosvojen häpeällisestä paosta.

Alkuperäiset mellakantekijät olivat jo aikoja sitten menneet kotiin
nukkumaan, mutta sanomalehtikirjoitusten tulva oli ehtymätön. Syytökset,
puheet aarteiden ryöstöistä, seikkailijoista, epätieteellisistä
penkomisista ja humbuugista jatkuivat yhä edelleen. Mahtava
hyökyaallokko läikkyi edestakaisin kolmen, neljän kuukauden ajan
maailman sanomalehdistössä.

Minä tiesin heti ensi päivästä, että Omarin moskean häväistyksestä ei
voinut olla puhettakaan; tajusin selvästi, mikä taitavasti toimeenpantu
kiihotus oli saattanut muhammedilaiset liikkeelle, kiihotus, joka oli
peräisin kokonaan ulkopuolelta islamia; ymmärsin ilman muuta, mitkä
salaiset voimat olivat aiheuttaneet nämä repäisevät
sanomalehtikirjoitukset, joita sittemmin maailman sanomalehdistössä niin
uutterasti vatkailtiin.

Mr Fairholmelta sain perätyksin kaksi kirjettä, joissa tehtiin selkoa
mellakasta. Jerusalemin kuvernööri oli jo edellisenä iltana antanut
retkikunnan jäsenille viittauksen olemaan varuillaan. Jo sitä ennen
olivat englantilaiset, kiihtymyksen ensi oireiden johdosta, pitäneet
neuvoa Turkin hallituksen tarkastusmiesten kanssa sekä lähettäneet
kymmenen jykevää laatikkoa Jaffaan, jossa ne viranomaisten tarkan
valvonnan alla sijoitettiin englantilaisten huvialukseen.

Sivumennen mainittakoon, että kun tästä asiasta myöhemmin tehtiin
välikysymys Turkin parlamentissa, niin asianomainen ministeri
vastineessaan katsoi hyväksi ilmoittaa lyhyesti ja kuivasti, että
laatikot olivat sisältäneet »työkaluja, savikokkareita ja kiviä».

Aamuna, jolloin Jerusalemin mellakka puhkesi ilmi, olivat arabialaiset
kaikista muhammedilaiskortteleista lähteneet liikkeelle. Koko
mahdottoman laaja temppelialue, jonka keskellä Kubbet es-Sachra --
Omarin moskea -- väikkyy kuin kultaisella kuvulla katettu
kahdeksantahkoinen safiiri, kertyi täyteen kirjavaa, hälisevää kansaa.
Pian hurjistuneet huudot soivat: »_Kubbet es-Sachra_ on häväisty! _La
illa Il Allah!_ Kuolema englantilaisille! Kuolema kristityille!»

Raivoissaan arabialaiset vyöryen tunkeutuivat moskeasta johtavalle
pääkadulle, täyttäen sen kokonaan.

Tällä välin kuvernööri oli lähettänyt pikalähetit rautatieasemalle sekä
englantilaisten luokse. Retkikunnan jäsenten tuli heti astua
ylimääräiseen junaan, joka oli odottava heitä ulkopuolella kaupunkia
kilometrin päässä asemalta.

Kuvernööri itse lähti yksin, ilman saattuetta, ilman
sotilaskomennuskunnan suojelusta kapinoitsevia vastaan. Pashan
loistavaan pukuun puettuna, valkoisella ratsullaan istuen, mahtavana,
pyylevänä, liikkumattomana kuin kuvapatsas ja käsi käskevästi
oikaistuna, hän oli askelittain kohoavan kadun päässä korkealla
nähtävänä meluavan kansan edessä, vaatien kuuliaisuutta.

Kuvernööri tahtoi tietää, mitä mellakoitiin -- mistä tyytymättömyys --
mikä oli valitusten aiheena?

Tunnettuun turkkilaiseen tapaan hän siinä käytti vanhaa, hyvää
viivyttelytaktiikkaa. Hän tahtoi, mieliä rauhoittaessaan, ennen kaikkea
voittaa aikaa. -- Puolessa tunnissa oli päästy niin pitkälle, että
kuvernööri saattoi vakuuttaa tahtovansa tarkoin tutkia valituksenalaista
asiaa, -- ja englantilaiset olivatkin jo ennättäneet junassa pelastua.

Kansanvyöryä kuvernööri ei tosin voinut kauemmin hillitä, mutta ilman
verenvuodatusta oli mellakalta taittunut kärki. Se ei enää kohdistunut
kristittyihin yleensä, vaan yksinomaan englantilaisen retkikunnan
jäseniin, joiden asuntoa kohti hurjasti huutavat joukot painuivat. Kun
huomattiin englantilaisten päässeen pakoon, niin raivostunut kansa särki
huvilarakennuksen ovet ja ikkunat sekä löi säpäleiksi ja raastoi rikki
koko sen kallisarvoisen kalustuksen.

Sillä välin Jerusalemin kaupunki ja sen ympäristö oli miehitetty
turkkilaisilla sotilasvartiostoilla, joiden onnistui pidättää reuhaajat
enemmistä hurjuuksista.

Mellakan salaiset toimeenpanijat olivat heti sähköttäneet Jaffaan,
yrittäen nostattaa myös sikäläisen muhammedilaisen väestön
englantilaisiamme vastaan. Mutta ennenkuin kansa oli alkanut tungeksia
satamassa ja ehtinyt käsittää, mistä oikeastaan oli kysymys, niin
retkikunnan jäsenet jo istuivat purressa, jota huvialuksen merimiehet
vinhasti soutivat ulommas. Kolme laukausta, jotka ammuttiin heidän
jälkeensä vanhanaikaisista pitkäpiippuisista tuliluikuista, eivät enää
tuottaneet vahinkoa, ja huvialuksessa oli jo höyry täydessä paineessaan.

Tämä oli Jerusalemin katumellakka. Englantilaisten seikkailijain ja
rosvojen häpeällisen paon teki mahdolliseksi oman henkensä uhalla
paikkakunnan korkein turkkilainen käskynhaltija. Moninaisilla sineteillä
varustetut -- »työkaluilla, savikokkareilla ja kivillä» täytetyt
laatikot ovat vielä tänä päivänä avaamattomina Maltassa.

Mitä sanomalehtisyytöksiin tulee, supistui meidän vastineemme
pääasiallisesti siihen, että lyhyesti osoitimme, että mikään häväistys
ei ollut kohdannut Omarin moskeaa. Asianhaarat näkyivät vaativan meitä
olemaan tarkemmin selostamatta muinaistieteellisiä tutkimuksiamme, -- ja
tämä oli myös isä Justinuksen empimätön mielipide. Syytökset
epätieteellisyydestä ja humbuugista jaksoimme helposti kestää, kun hän
sen jaksoi. Kuitenkin julkaisimme laajahkon arkeologisen teoksen, joka
käsitti kaivaustöitämme jebusealaisalueella ja sen tunneleissa
tekemiämme löytöjä, mikäli ne koskivat muinaisia keramiikkitöitä.

Sanomalehdistön melusta oli kuitenkin ollut tärkeä seuraus.
Muhammedilaisten uskonkiihko pysyi yhä edelleen voimassa Jerusalemissa.
Heidän vihamielisyytensä kaikkia eurooppalaisia kohtaan jatkui pitkiä
aikoja eteenpäin. Syksyllä eräs hurjistunut dervishi koetti surmata
ylhäisen englantilaisen ladyn Omarin moskeassa.

Toista vuotta kesti, ennenkuin jälleen saatoimme yrittää jatkaa kesken
jääneitä muinaistieteellisiä tutkimuksiamme.

Tällä välin Turkin entinen ministeristö oli kukistunut. On epätietoista,
mitä päteviä taivutuskeinoja lienee käytetty uutta ministeristöä
kohtaan, mutta varmaa on, että tämä oli ottanut kiertääkseen niitä
myönnytyksiä, jotka me jo olimme hallitukselta itseltään saaneet
täydellä yksinoikeudella kymmeneksi vuodeksi. Niinpä sattuikin, että
jälleen ryhtyessämme kaivaustöihin oli meille likimpään naapuristoon
ilmestynyt kilpailija -- parooni Emile Rothschild.

Hänen miehensä avasivat kaksi pystysuoraa kaivosta varsin lyhyen matkan
päähän meidän kaivauksistamme. Kuten muinoin Ilvolan taustan eläjät,
parooni Rothschildin sekä englantilaisten ylimysten retkikunnat
keittivät jauhopuuroaan eri padoissa, mutta samalla tulella! --

Tämä työ kuitenkin pian keskeytyi kummaltakin. Balkanin sota tuli
väliin, ja vähän myöhemmin sodan ukkonen jyrisi yli Euroopan.
Tutkimusten jatkaminen jäi tulevaisuuden varaan.

Viimeksi tavatessani Nevankosken tuli puheeksi parooni Rothschildin
pohjattomat pääomat ja ne edut, jotka hänellä näiden johdosta oli meihin
nähden. Tulin siinä lausuneeksi: »Voisin vielä sulattaa sen, että
nykyiset kaivaustyömme keskeytyisivät vaikkapa miespolvien ajaksi,
kunhan tietäisin, että meidän tarkoittamamme vuori kerran on tuleva
perinpohjin tutkituksi, ja että tutkimusten kaikki tulokset
vastaisuudessa todella joutuvat vapaasti tieteen käytettäviksi.

»Mutta se vaara, jota alusta alkaen olen pelännyt, on nyt edessä. Jos
juutalainen retkikunta tekee täällä menestyksellisiä kaivaustöitä, niin
heti sen jälkeen koko vuoremme piiri joutuu ainaisiksi ajoiksi kaikilta
arkeologeilta eristetyksi alueeksi. Juutalaiset pitäisivät
kaivaustöittensä todelliset tulokset länsimaiselta tieteeltä iäti
salassa. Seikat, joiden merkitys voisi olla arvaamattoman suuri koko
maailmankatsomuksemme muodostumiselle, jäisivät hermeettisesti suljetun
vuoren kätköön. -- Pahin, mikä olisi voinut tapahtua, on nyt
tapahtumaisillaan.»

Nevankoski virkkoi: »Emme hätäile! Parooni Rothschild on kuin
muurahainen, joka koettaa pistää tuntosarviaan granaattiomenan kovaan
kuoreen, silloin kuin me olemme itse granaattiomenan sisällä. Ja vaikka
hän räjähdyttäisi kahtia vuoret ja laaksot Öljyvuoresta hamaan Azaliin,
niin että toinen puoli vuorta lähtisi kulkemaan pohjoiseen ja toinen
etelään, voimme kuitenkin aina järjestää niin, että olemme
kaivaustöissämme hänestä kukonaskelta edellä.»



KARMEL-VUOREN PROFEETTA



Pienehkössä, mutta mukavassa ja siistissä »Bianca» laivassa, joka kulki
Levantin satamain välillä Port Saidista pitkin rannikkoa Beirutiin,
Smyrnaan ja Konstantinopoliin, olin ateriain ajaksi saanut istuinpaikan,
yhdessä englantilaisen lääkärin, mr Brookin kanssa,
norjalais-amerikkalaisen monimiljoonikon ja hänen perheensä pöytään.

Laivamatkoilla tuttavuuksien teko käy kuin itsestään, ja H. N. Norman
Esq., toiminimeä Skram & Norman, Boston, ei ollut niitä miehiä, jotka
panevat kynttilänsä vakan alle. H. N. Norman Esq:llä oli kaksi omaa
valtameren laivalinjaa, joissa hänellä oli osakkeiden enemmistö. Hän oli
sekä Skram että Norman. Hän oli mies, jonka jokaista liikettä pidettiin
silmällä Wall Streetillä. Hän katsoi kunniakseen, että oli _a selvmade
man_, oman tarmonsa tekemä mies.

Hänen puolisonsa, mrs Norman, syntyjään amerikkalainen, oli hiljainen,
hyväntahtoinen ihminen, joka näkyi elävän kokonaan tyttärensä hyväksi.

Miss Gundy Norman -- hän oli kaikkien matkustajain ja koko
laivapäällystön ihailun esineenä. Tyytymättömänä päänahkoihin, joita oli
koonnut vyöhönsä Bostonissa, New Yorkissa ja Washingtonissa, hän nyt oli
lähtenyt eräretkelle vanhaan maailmaan.

Viimemainitun seikan H. N. Norman Esq. kuiski äänekkäällä tavallaan
korvaani baaripöydän ääressä, tilatessaan kahta cocktailia.

Päästäkseen Parisiin ja Lontooseen oli miss Gundy uskotellut isälleen,
että tätä vaivasi koti-ikävä, halu saada jälleen nähdä viidenkolmatta
vuoden perästä vanhaa Norjaa. Norja oli tyttärellä verukkeena. Vain
Ranska ja Englanti olivat hänellä mielessä. Ja sen oli isä oitis
ymmärtänyt. -- Mitäpä miss Gundy välittäisi syrjäisestä Norjasta? Hän
oli syntynyt Bostonissa aikoina, jolloin toiminimi Skram & Norman ensin
alkoi saada tuulta purjeisiinsa.

»Älykäs tyttö, mutta vietävän kunnianhimoinen! Tuskin tyytynee vähempään
kuin duke'iin tai countiin -- herttuaan tai kreiviin! -- No niin, siihen
rahat kyllä riittävät!»

Totta puhuen, heti samalla kuin Norja tuli puheeksi, oli mr Normanissa
herännyt vastustamaton halu käväistä entisessä kotimaassaan. -- Hänen
isänsä oli ollut vanhan, puolilahon parkkilaivan omistaja Bergenissä.
Laivan haaksirikon ja heti sen jälkeen tapahtuneen liikkeen vararikon
johdosta oli poika lähtenyt Amerikkaan. -- Kaikki nuoruudentunnelmat
olivat jälleen kohisseet täysi-ikäisen miehen mielessä. Muistiin oli
palautunut kaikki tuo vanha, sen sydämellinen yksinkertaisuus,
syntymäkoti ja lapsuudenajan uskonnollinen elämä. -- Isäukko oli ollut
Sanaa rakastava mies, joka kurissa ja Herran nuhteessa oli kasvattanut
lapsiaan. Kotona luettiin vain Hans Nielsen Haugen hengellisiä kirjoja.
Mr Norman osasi vielä tänä päivänä kannesta kanteen ulkoa »_H. N. Hauges
testament til sine venner_.

Kertoessaan näitä miljoonamies oli alkanut käyttää omaa äidinkieltään.
Hän piteli minua takinnapista kiinni ja lausui ilonsa siitä, että
suomalaisena ymmärsin norjankieltä. Hänellä itsellään oli serkkuja
Suomessa.

»Jobbaavat tukkiasioilla ja kultalöytöjen valtauksilla Suomen Lapissa.
-- Loistavia prospekteja! -- Olisivat tyrkyttäneet osakkeitaan
minullekin Amerikkaan, mutta olin liian vanha repo mennäkseni satimeen.»

No niin, kun H. N. Norman Esq. oli suostunut matkustamaan Eurooppaan,
oli hän päättänyt, että jos hän kerran riistää itsensä irti kaikista
suurista liikeasioistaan Bostonissa ja New Yorkin pörssissä sekä lähtee
näyttelemään tytärtään herttuoille ja kreiveille, niin hän samalla
matkalla tahtoo nähdä, paitsi Norjaa, myöskin kaikki ne Raamatun pyhät
paikat, joista oli lapsena haaveksinut.

Hän oli siis esittänyt perheelleen matkasuunnitelman, mihin ensi aluksi
kuului Egypti ja Niilinvirta -- jonka Mooses oli muuttanut vereksi --;
Jerusalem ja Betlehem ynnä Jordani -- jonka rannalla Johannes Kastaja
oli saarnannut; Efesos, Tessalonika ja Korintti -- joissa apostoli
Paavali oli perustanut seurakuntia --, sekä vihdoin Rooma -- marttyyrien
pyhä Rooma ja paavilaisten turmelema Rooma. Heti hänen puolisonsa olikin
innostunut matkaan. Ja kerran ihmeeksi tytär oli antanut vanhempainsa
määrätä, vaikka miss Gundyssä kyllä oli temperamenttia -- olipa,
peijakas vieköön!

Tässä miljoonamiehessä ja nousukkaassa ilmeni omituinen luonteen
kahtiajako. Liikemies ja pörssihuijari, joka amerikkalaisilla keinoilla
oli hankkinut itselleen suunnattoman omaisuuden, oli toiselta puolen
naiivin avomielinen ja herkkätunteinen, lapsellisen yksinkertainen
tietämättömässä typeryydessään. Lapseen juurrutettu uskonnollisuus ja
entisen satamakeinottelijan kiroilemistavat viihtyivät sulassa sovussa
rinnatuksin hänessä. Ristiriitaisuudet yhdisti persoonallinen
itseluottamus, tieto, että hän ymmärsi kaikki asiat paremmin kuin muut
ja oli täysipätöinen kaikkialla. Rikastuessaan Amerikassa hän oli
pysynyt luonteeltaan aito norjalaisena, mahtailevana suupalttina. -- Hän
oli todellakin merkillinen tuttavuus!

Perhe tuli nyt Jerusalemista ja oli laivaan astunut Jaffan satamassa,
josta tohtori Brook ja minäkin olimme tulleet laivaan. Mr Brook oli
aikaisemmin ollut Intiassa, tutkimassa koleraa ja paiseruttoa, ja oli
viimeksi käynyt Jerusalemissa pitaalitaudin ilmiöitä tarkastamassa. Hän
oli vakaa tiedemies, käsityskannaltaan materialisti. Puhuessaan hän ei
katsonut tarpeelliseksi säästää kuulijaa, vaan käytti sulaa laiskuuttaan
jyrkkiä, vähemmän valittuja sanoja.

Laivan tupakkasalissa mr Norman tiedusteli meiltä lähemmin »Jerusalemin
hengellisiä virtauksia» -- kuten hänen sanansa kuuluivat. -- Hän näkyi
tällä haavaa olevan kokonaan uskonnollisiin seikkoihin kiintynyt.
Nykyajan Palestina ei ollut tuottanut hänelle mielenpettymystä.

Mr Brook painoi peukalollaan Virginia-tupakkaa puiseen piippunysäänsä ja
lausui:

»Länsimailla uskonto on ihmisten ulkonaisena pukuna. Toisin itämailla!
Intiassa, Persiassa, Arabiassa, Syriassa ja Palestinassa uskonnollinen
mieli ja uskonto on itse elämään liittynyt. Jerusalem on kolmen
maailmanuskonnon yhtymäpaikka. Kaikki uskonnot ja uskonlahkot ovat
siellä julkitaistelussa keskenään.

»Jerusalemin asukkaat ovat uskontonsa mukaan luokitetut. Siellä ei ole
arabialaisia, syrialaisia, kreikkalaisia, italialaisia, saksalaisia,
englantilaisia, vaan muslimeita, kreikan- ja roomankatolisia,
armenialaisen ja koptilaisen kirkon tunnustajia, protestantteja,
reformeerattuja ynnä lisäksi lukemattomia kristittyjä lahkolaisia. Vain
juutalainen on aina juutalainen. Kastettunakin hän on vain kääntynyt
juutalainen. Sen sijaan kastettua arabialaista katsotaan kristityksi.

»Yhteiskunnallisen aseman Jerusalemissa määrää papillinen arvo.
Ylimandriitti on Jumalan asettama ruhtinas, likainen munkki taivaallinen
kenraalikonsuli. Tiedemiehellä ei Jerusalemissa ole mitään arvoa. --
Sitä paitsihan on aina syytä epäillä hänen kuuluvan paholaisen
joukkioihin!

»Entä Jerusalemin uskonnolliset kiistat? -- Islamin maailmassa on
seitsemänkymmentäkaksi uskonlahkoa. Kristittyjen lahkot noussevat
satamäärään. -- No niin, menkäähän pääsiäisyönä Pyhän Haudan kirkkoon!
Siellä itse pääpyhäkössä rooman- ja kreikankatoliset, armenialaiset ja
koptilaiset tappelevat keskenään. Lyövät nyrkeillään, repivät ja
kynsivät silmät päästä toisiltaan. -- Turkkilaiset ovat lopen
harmittomia filosofeja. He pitävät mellakkain varalta pyhäkön eteisessä
vakinaisen muhammedilaisen sotilasvartioston. Siellä se istuu yötä
päivää tupakoiden ja kahvia juoden.»

Kun näin miss Gundy Normanin kävelevän kannella, jätin herrat jatkamaan
juttujaan ja lyöttäydyin hänen seuraansa. Hän oli häikäisevä nuori
nainen, tuhatilmeinen impi, huvitteluhaluinen ja intomielinen,
äkkipikainen ja oikullinen, puoleensa vetävä ja luotaan torjuva.
Muodoltaan ja ryhdiltään kuin Artemis-Diana, viinellä ja jousella
varustettuna! Mielihyvällä olisin tälle metsästäjättärelle luovuttanut
päänahkani -- minkä verran sitä lienee minulla enää jäljellä! --
Sanoinkin sen hänelle, nostaen lakkiani.

Miss Norman purskahti nauruun ja vakuutti ilkamoiden, että sileät
päänahkat ovatkin tätä nykyä Amerikassa hänen ystävättäriensä parissa
suuremmassa arvossa kuin muut.

»Toden totta! Vain sileistä päänahkoista välitetään.»

»Mutta isänne puheen mukaan teidän voitonmerkkivalikoimanne on jo niin
monipuolinen, että olettekin kyllästynyt entisiin eräretkiinne. Te
olette nyt teroittanut tomahawkinne Euroopan herttuoita ja kreivejä
varten.»

»Vannotteko silmäänne? Niinkö hän sanoi? No mutta! -- Oh, onpa hän
vaatimaton kunnianhimossaan. -- Minä tahdon _vallita_! En suostu olemaan
kenenkään liitteenä! -- Kyllä minä hänelle vielä näytän. -- Isä on hyvä
isäukko, mutta kyllä minä hänelle vielä näytän.»

Mr Norman ja tohtori Brook olivat tulleet kannelle istumaan, ja nyt
tytär avasi isänsä nähden kokonaisen ilotulituksen patterin minua,
poloista vastaan.

Ah, ne ovat vaarallisia, amerikkalaiset naiset! Voi meitä, Aatamin
lapsia!

Laiva läheni Haifaa, jonka yläpuolella kohoaa korkeana karjunselän
muotoisena harjanteena Karmel-vuori, syöksyen kärsällään päistikkaa
Välimereen.

Miljoonamies rohkaisi luontoaan ja tuli meidän väliimme. Hän tahtoi
kysellä, oliko tämä paikka raamatunhistoriallisesti merkillinen. --
Tytär loi minuun ilkkuvan katseen, ikäänkuin lausuakseen: »Enkö osaakin
kostaa?»

Selitin mr Normanille, että edessämme oli Karmel-vuori, jossa profeetta
Elia taisteli Baalin pappeja vastaan. Sen huipulta voi nähdä koko
Galilean kunnaineen ja laaksoineen.

Osasin lisätä: »Kapteeni sanoi laivan viipyvän neljä tuntia Haifassa.»

»Elian vuori! Alttari polttouhrirovioineen!» huudahti norjalainen
innoissaan. »Ja Galilea!»

Miss Gundyn pää oli juonikkaan veitikkamaisesti kallellaan. Jättäen
isänsä käsivarren hän lausui minulle: »Ja teistä me saamme hyvän oppaan
ylös vuorelle. Jos minä väsyn, niin saan tukea teistä.»

Isä kääntyi nopeasti mr Brookin puoleen: »Tottahan te tulette mukaan?»

»Ei kiitoksia! Kuumassa ilmastossa en liiku askeltakaan klo 12:n ja 5:n
välillä.»

H. N. Norman Esq. alistui voimattomana ja nöyrästi tyttärensä tahdon
alle, kuten nähtävästi tuhat kertaa aikaisemmin.

Pieni Haifa satamineen on itämaan ani harvoja siistejä kaupunkeja.
Täällä on vuoren alla heti niemen kainalossa saksalainen siirtokunta
huvilarakennuksineen, puutarhoineen ja viinimäkineen. Toiselle puolen
kaupunkia sionistit, joiden tarkoituksena on vähitellen kansoittaa
Palestina juutalaisilla uutisasukkailla, ovat perustaneet oman
siirtolansa vuorenrinteen lappeelle, lähelle komeaa palmupuistikkoa.

Mr Normania ja hänen tytärtään ohjasin läpi Haifan katujen. Nousimme
erästä vuorelle johtavaa tietä ja olimme pian keskellä viiniviljelyksiä,
joiden köynnökset jo olivat rypäleistään riistetyt, mutta joiden
lehviköt säleistöjen kannattamina hohtivat mehevän vihreinä, kellervinä
ja hehkuvan punaisina värilautumina.

Itämaita olin aina ennen luullut väikkyvän ulkoilman, loistavain värien,
kirjavain pukujen ja silmänilojen maaksi. Kaikkea tuota näin vasta
täällä ensi kerran. Sinisenä kyllä taivas aina kaartuu yli näiden
seutujen. Mutta kaikkialla muualla olin nähnyt martoaan myöten
raastettuja maita, harmaita, puuttomia vuoria tai ruskeankeltaisia
kivikkoerämaita, pukujen likaa, saastaa ja räikeää kurjuutta.

»Katsokaas tuonne! Katsokaas!» huudahti miss Norman. Pysähdyimme
puolivälissä rinnettä.

Karmel-vuori kohosi vihreänä vastassamme. Keskellä viinimäkiä nähtiin
aprikoosi- ja granaattiomenapuistikkoja. Ylempänä versoivat manteli- ja
luumulehviköt villeinä; tummat myrttiviidakot muodostivat syviä
tiheikköjä. Harjanteita reunustivat äreät, itsepäiset tammet, ja
vuorenhuippua kruunasivat juhlalliset pinjat.

»Ei -- tuonne! Katsokaa tuonne!»

Pengermällä heti vasemmalla meistä, keskellä luonnon ihanuutta ja
yltäkylläisyyttä, seisoi, istui tai lepäili juhlapukuinen kansa,
tarkkaavasti kuunnellen pitkään, valkoiseen viittaan puettua miestä,
joka näkyi puhuvan tai saarnaavan heille. Hänen liikkeensä olivat
tyvenet ja hillityt; puhe oli mukaansa tempaava, ääni kantava ja pehmeän
soinnukas. Hän puhui jotakin paikalliskieltä, nähtävästi syriaa, jota en
ymmärtänyt, vaikka saatoimme selvästi erottaa yksityisiä sanojakin.
Kuulijoina oli miehiä, naisia ja lapsia -- syrialaisia, arabialaisia,
joitakuita turkkilaisia, vieläpä eurooppalaisiakin. Heidän pukunsa
olivat hohtavan puhtaat; läsnäolijat näkyivät suosivan iloisia värejä.
Huomasin, että turkkilaiset ja arabialaiset naiset esiintyivät
hunnuttomina.

»Mikä siellä on? Kuka hän on?»

»Nähtävästi '_Karmel-vuoren profeetta_'», vastasin. »Uskontofilosofi,
joka opettaa kansaa. Hän asuu täällä Elian vuoren rinteellä.»

Karmel-vuoren uskontofilosofista olin aikaisemmin kuullut Jerusalemissa
paljonkin puhuttavan. Syntyjään hän kuului olevan itämaan muinaisia
hellenistejä, joihin oli sekaantunut syrialais-aramealaista ja
mahdollisesti myöskin persialaista verta. Merkillisintä oli, että hän
itse luki polveutuvansa kirkkoisä Origeneen lähimmästä suvusta. Hänen
muinaiset esi-isänsä olivat muuten olleet läheisessä yhteydessä myöskin
juutalaisen essealais-veljeskunnan kanssa ja olivat myöhemmin kuuluneet
monoteleettein kristilliseen uskonlahkoon. Libanonin ja Hermon-vuoren
seuduilla nämä alkuperäiset hellenistit olivat aikakausien kitistessä
saranoillaan pysyneet verraten puhdasverisinä sekä säilyttäneet sukunsa
ikivanhoja katsantokantoja ja uskonnollisia käsityksiä.

Jo pari miespolvea sitten oli Persiassa syntynyt eräs uskonnollinen
liike, joka on tunnettu Bahaismina ja johon kuuluu kolme miljoonaa
tunnustajaa kaikkialla itämailla Välimeren rantoja myöten. Tämän
liikkeen nykyinen johtaja, vanha, harmaapäinen Abdul Baha, joka on
toiminut myöskin Palestinassa, on alkujaan ollut Karmel-vuoren profeetan
opettajana ja näkeekin hänessä bahaismin kehittäjän ja täydentäjän.

Karmel-vuoren profeetan käytännöllinen siveysoppi lienee pääasiassa sama
kuin bahaistisen liikkeen. Kuitenkin hän näkyy omaperäisesti
muodostaneen maailmankatsomuksensa, sulattaen siihen länsimaisia
käsityskantoja. Hän on eurooppalaiseen tieteeseen tutustunut, lukee ja
puhuu englanninkieltä.

Jerusalemissa kuulin, että tämä filosofi vaeltaa opettaen Samariassa,
Galileassa ja pohjoisella rannikkoalueella Libanonia, Hermon-vuorta ja
Jordanin-takaisia seutuja myöten. Hänen oppilaansa kulkevat laajalti
itämailla, Persiassa saakka. Kaikkialla bahaismi sulautuu tähän uuteen
liikkeeseen. Uskontofilosofin saapumisesta Jerusalemiin oli paljon
puhuttu. Toistaiseksi hän näkyy vältelleen tätä uskonnollisten kiistain
pesäpaikkaa.

Muuten hän oli aikaisemmin kärsinyt vainoa turkkilaisten viranomaisten
puolelta, vieläpä istunut kuusi vuotta vangittuna Akkossa. Mutta mikään
ei ole häntä lannistanut. Opettajana hän on innokkaampi kuin koskaan
ennen, ja on vielä parhaissa miehuutensa voimissa.

Selitin lyhyesti näitä seikkoja mr Normanille ja hänen tyttärelleen.

»Onko hän kristitty?» kysyi mr Norman.

»Hän on kastettu maroniitti ja siis kristitty. Ajattelijana hän on
dogmiton. Mutta siveysoppi, jota hän opettaa, on täysin kristillistä.
Uskonnollisten eripuraisuuksien raastamilla itämailla hän julistaa
rakkauden Jumalaa, kaikkien ihmisten veljeyttä, rauhaa ja
suvaitsevaisuutta. Naista hän tahtoo kohottaa alennustilastaan.
Aviollista puhtautta, naisen täydellistä tasa-arvoa miehen rinnalla --»

»Niinkö? -- Mutta silloinhan --.» Miss Norman katkaisi äkkiä puheensa.
Hän katseli vilkkaalla asianharrastuksella filosofia ja opettajaa, jonka
lämpimästi vakuuttava ääni kuului meidän luoksemme.

Myös mr Normanin mieli oli kiintynyt. Jatkaessamme matkaa vuorenhuipulle
päin hän pitkän vaitiolon jälkeen virkkoi:

»Ymmärtääkseni hänen uskonnossaan ei kuitenkaan ole mitään uutta.»

»Eipä tietenkään», vastasin, »mutta meidän aikana se voisi
länsimaillakin vaikuttaa uutena. Luullakseni hän muuten esiintyykin vain
siveydenopettajana. Keskeistä hänen ajattelussaan kuuluu olevan ihmisen
suhde Jumalaan, joka hänestä ei ole mikään epämääräinen abstraktsioni,
kuten niin usein länsimaisessa filosofiassa. Hänen siveysoppinsa
perustelu lienee laatuaan aivan erikoinen. Näistä seikoista en ole
kuitenkaan onnistunut saamaan selväpiirteistä esitystä.»

»Mikä hänen nimensä on?» kysyi miss Norman.

»Itämaiseen tapaan hän on omaksunut ajattelijanimen Pandoros, mutta on
yleisemmin tunnettu 'Karmel-vuoren profeettana'. Hänen vaikutuksensa
näillä seuduin kuuluu olevan varsin suuri. Monet itämaan naiset näkevät
hänessä henkisen ja siveellisen pelastajansa. Kaikkialla, missä hänen
oppiaan on levitetty, riistävät muhammedilaiset naiset hunnut
kasvoiltaan. Hän opettaa ehdotonta yksiavioisuutta, sopusointuista,
luonnonmukaista eloa, puhtautta, viatonta elämäniloa. Mitään
askeettisuutta ei ole hänen opissaan.»

»Eikö hän ole saarnannut Euroopassa?» kysyi miss Norman innokkaasti.

»Kuulin mainittavan, että hän on aikonut pitää esitelmiä Lontoossa.»

»Ja Bostonissa? New Yorkissa? Washingtonissa? -- Oi, meidän maassa hän
herättäisi myrskyisää riemastusta! Saapuisimme kaikki häntä kuulemaan.»
Miss Normanin suuret, ilmeikkäät silmät säteilivät.

Hehkuvassa päivänpaahteessa olimme nousseet Karmel-vuoren harjanteelle.
Tapasimme kunnaan, mistä oli avoin näköala kahden puolen. Vasemmalla
kädellä levisi allamme aava, välkkyvä meri. En koskaan ollut nähnyt
Välimerta niin tummansinisenä kuin täältä ylhäältä, kuudenkymmenen
asteen näkökulmasta katsottuna.

Toisella puolen aukenivat eteemme vihanta Esdralonin laakso ja Galilean
maisemain loivat kunnaat valkoisine kylineen ja kaupunkeineen ynnä
Taborin komea kukkula päivänsäteiden helossa. Kauempana hälvenivät
Genetsaret-järveä ympäröivät vuoret vaaleaan sinipunervaan. Autereinen
ilma saattoi kaikki ääriviivat pehmeän utuisiksi ja loi maisemat
salaperäisen tenhoisaan valaistukseen.

Osoitin seuralaisilleni: Kaana -- Nain -- Natsaret -- Tabor-vuori!

Mr Norman oli ääneti. Miljoonamies tarvitsi tavantakaa nenäliinaansa.
Miss Normanin silmäripsissä näin kyynelen kiiltävän. -- Oliko tämä
näennäisesti niin ilkamoiva, tyhjänpäiväisiä huvituksia ja kevyitä
voittoja tavoitteleva, itsekäs nuori tyttö syvällisempi luonne, kuin
olin osannut arvostellakaan?

Sanaakaan puhumatta palasimme verkalleen vuorenrinnettä alas.

Eräässä kulmauksessa, saavuttuamme keskelle viiniviljelysten pengermiä,
tapahtui meille äkkiyllätys. Jäimme tiepuoleen seisomaan.

Syrjäpolkua tullen astui ohitsemme luontevan arvokkaana ja plastillisen
tyynin elein Karmel-vuoren profeetta. Hänen sivullaan kulki nuori
eurooppalainen, valkoinen kypärähattu päässä. Lähinnä seurasivat
muutamat nuoret miehet valkoisiin viittoihin puettuina ja heidän
jäljessään pitkänä jonona juhlapukuinen kansa, hilpeästi hälisten.

Filosofin profiili oli säännöllinen; pää kohosi pystyyn suorakaiteen
asennossa, ja kaula muodosti keveän kaaren harteiden viivaan nähden.
Koko hänen olennossaan oli jotakin helleeniläistä, sopusuhtaista ja
miehekästä. Seemiläistä vinokulmaisuutta ja kiihkojen tuottamaa
velttoutta ei ollut hänen piirteissään. Huoliteltu, pehmeä parta oli
tummahko, hiukan ruskeaan vivahtava, helakka iho päivänpaahtama.

»Ah, näittekö?» huudahti miss Norman. »Näittekö?» Hän lähti kiireesti
seuraamaan saattuetta, kiskoen väsynyttä ja hengästynyttä isäänsä
perässään.

Kansanjoukolla oli sama matka kuin meilläkin. Filosofi saattueineen
pysähtyi laivalaiturille. Huomasimme pian, että yhdyskunta oli
jättämässä hyvästit eurooppalaiselle herralle, joka oli kävellyt
Karmel-vuoren profeetan rinnalla.

Odottaessamme purtta, joka oli vievä meidät hiukan ulompana ankkuroituun
laivaamme, sain tilaisuuden lähemmin tarkastella matkaan lähtevää.
Hienopiirteinen, uljas nuori mies, germaanilaista tyyppiä. Hänen
älykkäissä kasvoissaan ilmeni hengen terveys ja tasapaino. Kaikki eleet
osoittivat, että hän oli hienosti sivistynyt.

Kysyin miss Gundyltä, mitä hän arveli: »Eivätkö tuollaiset
Schillerin-kiharat ole kurssissa Bostonissa?»

Neidin katseet, jotka olivat olleet profeettaan kiintyneinä, nyt saivat
toisen suunnan. -- Näinkö oikein? Säpsähtikö miss Gundy? -- Huulet
avautuivat, ja helakka väri kohosi hänen poskilleen. Hänen silmänsä
eivät enää erinneet nuoresta eurooppalaisesta.

Veneeseemme tuli Haifasta eräs herra, joka kohteliaasti pyysi esittää
itsensä. Nimikortissa oli tohtori Levi Moritz, Wien. Hän oli juutalainen
ja mainitsi olleensa Haifassa järjestämässä sionistien siirtokunnan
asioita. Karmel-vuoren profeetan kanssa vilkkaasti keskusteleva
eurooppalainen jäi vielä laiturille seisomaan. Nähtävästi hän tahtoi
tulla laivaan vasta viime tingassa.

Kysyin tohtori Moritzilta, tiesikö hän, kuka tämä herra oli?

»Berliniläinen tohtori ja ylimääräinen professori, Paul von Felseneck.
-- Fysiikka ja kokeellinen sielutiede. -- Mutta nyt on miehestä tullut
narri. Puolen vuotta hän on maannut Haifassa ja juossut erään
hurmahengen perässä. Aikoo kirjoittaa muka filosofista teosta.» Hra
Moritz äyhkäsi ylenkatseellisesti.

»Hän on siis Karmel-vuoren profeetan oppilas?» tiedusti miss Norman
heräten ajatuksistaan.

»Mokomakin profeetta -- mutta se sikseen! -- Luulen, neiti, että teidän
kielellänne voisimme sanoa: 'opetuslapsi'!» Hra Moritzin lauseessa piili
kaksinkertaista ironiaa. Juutalaisena hän vihasi uskontofilosofia, joka
esiintyi heidän oman siirtokuntansa alueella.

»von Felseneck? Vanhaa aatelia -- vai?» tokaisi miljoonamies väliin.
»Mahdollisesti count?»

»Kreivi ei kylläkään. -- Parooni kuitenkin. Vanhaa soturisukua. Hänen
isänsä on aatelislinnan omistaja ja kamariherra.»

»Ah, Berlinin hovipiireihin kuuluva! Keisarin tuttu!» -- H. N. Norman
Esq. loi tarkoittavan katseen tyttäreensä.

Miss Gundy Norman nykäytti niskaansa harmistuneesti. Tultuamme laivaan
hän lähti suoraa päätä kojuunsa.

»Bianca» puhalsi. Viimeinen vene toi aatelisen professorin laivaan. Heti
sen jälkeen ankkuri nostettiin ja lähdimme jälleen kyntämään Välimerta.

       *       *       *       *       *

H. N. Norman Esq. osasi toimia tarmokkaasti ja määräperäisesti. Ilmankos
hänestä oli tullutkin mies, jonka jokaista liikettä seurattiin Wall
Streetillä! Muutamia kiiltäviä, ensi kerran pyöriviä kultarahoja
stewardille, ja paroonin istuinpaikka oli illalliseksi varattu miss
Gundyn viereen.

Itse hän otti paroonin hoteisiinsa, kohta kun tämä oli laivaan astunut.

»Filosofi? Kun on oma aatelislinna, niin on oikeutettu noudattamaan
vaikka kuinka kalliita mielihaluja!» -- Omia samantapaisia oikeuksiaan
H. N. Norman Esq. ei suinkaan kätkenyt lukittuun lippaaseen. Puhuiko hän
parooni Felseneckille myöskin kaikkea muuta, mitä hän oli minulle
kertonut, en todella tiedä. Tyttären vuoksi toivoin, että hän älyäisi
hiukan hillitä avomielisyyttään. Joka tapauksessa huomasin, että hänessä
oli sen verran hienotunteisuutta, ettei hän vienyt uskontofilosofin
ihailijaa baaripöydän ääreen, cocktailia saamaan.

Minun oli ollut helppo tehdä tuttavuutta professorin kanssa. Hänen
puheensa oli asiallista ja vilkasta, usein säkenöivääkin. Ääni oli
sointuvan väririkas. Varmaankin hän oli harjaantunut puhuja. Muuten hän
esiintyi luontevasti ja teeskentelemättömästi. Hieno, miellyttävä mies.

Hän kertoi fysiologisissa ja sielutieteellisissä kokeiluissaan tehneensä
eräitä havaintoja, jotka näkyivät saattavan häntä lähemmäksi materian ja
psyken välistä arvoitusta. Lisäksi hän, tutkiessaan katodisäteitä, oli
johtunut hämmästyttäviin tuloksiin, mitä materiaan tulee.

»Mitä oikeastaan on materia? Atomitkin purkautuvat. Kemiallisten
ilmiöiden alaiset atomit jäävät, hajonneina viimeisiin osiinsa, kemiasta
riippumattomiksi! Mutta niin sanottuun sieluunkaan kemialliset toiminnat
eivät vaikuta.»

Jo aikaisemmin hän oli vakaantunut siitä, että pelkkä materialismi on
väärä maailmankatsomus. Luonnontieteellinen tarmokäsite ei riitä
selittämään tietoisuuselämän syntyä. Samoin tarmon pysyväisyyden laki
kumoaa ilman muuta kaikki kaksiaiheiset metafysiikat, joiden mukaan
vuorovaikutus tapahtuu hengen ja aineen välillä. Taas yksiaiheinen
»monismi», josta niin paljon puhutaan, on nykyisessä muodossaan milloin
toisnimistä materialismia, milloin on siihen näön vuoksi yhdistetty
Spinozan abstraktista panteismiä, ilman että siitä edes pidetään
johdonmukaisesti kiinni. Tämä on esimerkiksi Hæckelin monismi.

»Meillähän on vielä Höffdingin yksiaiheinen maailmankatsomus»,
huomautin. »Hänen identtisyyshypoteesinsa. Materia ja psyke -- aine ja
'sielu' -- ovat kaksi saman olemuksen yht'aikaista ilmenemismuotoa.»

»Aivan oikein, mutta tämä on puhdas harkintapäätelmä, hypoteesi, jonka
pätevyyttä ei ole tutkittu. Ellen erehdy, Höffding sanoo, että 'sielu'
ja ruumis eivät ole erinäisiä substansseja. Aivoissa ja hermostossa
tapahtuu yht'aikaa sekä ulkonainen että sisäinen vaikutelma. Syntyy
tietoisuuden ilmiö. Vuorovaikutus, joka tässä esiintyy, tapahtuu
alkeispolvissa, jotka kukin erikseen ovat sekä aineellisia että
sielullisia. Yksi olemus vaikuttaa kahden ilmenemismuodon alaisena.

»On huomattava, että Höffding ei yritäkään selittää, mikä tämä yksi
'olemus' on, ja mitä hermostossa tapahtuu sen toimiessa, tai mikä
välittää jännitysvoiman jatkuvaa siirtymystä hermostossa. Minusta
Höffdingin mukaan itse sielullinen yksilöllisyyskin jää yhä edelleen
arvoitukseksi.

»Kuinka hyvänsä, hänen hypoteesinsa antaa aihetta sekä fysiologisiin
että psykologisiin kokeiluihin.»

Nyt hra Felseneck luuli kokeittensa kautta saaneensa eräitä uusia
lähtökohtia. Huimaavia näköaloja oli avautunut! Hänen kykynsä oli
kuitenkin pääasiallisesti kokeellinen. Mutta kokeilujen suuntaamiseen
jonkin tarkoituksen saavuttamiseksi vaadittiin deduktiivista kykyä,
taitoa tehdä otaksumisia ja harkintapäätelmiä.

Hän oli silloin lukenut lyhyen selostuksen Karmel-vuorella esiintyvän
uskontofilosofin maailmankatsomuksesta. Hän näki siinä eräitä
yhtymäkohtia omien herääväin ajatelmiensa kanssa ja päätti lähemmin
tutustua tämän uskontofilosofin näkökantoihin. Tätä varten hän oli ollut
Haifassa kuusi kuukautta. Hänellä oli siellä ollut kokeitaan varten oma
laboratorio. Hra Felseneck oli ahkerasti seurustellut filosofin kanssa
ja tehnyt alkutöitä laajempaan tieteelliseen teokseen.

»Deduktiivinen kyky on vanhastaan ollut suuri itämaisissa kansoissa,
samoin kuin muinaisissa kreikkalaisissa. Valtavia deduktiivisia neroja
olivat esimerkiksi Amos, Jesaia sekä myöhäissyntyinen juutalainen,
Spinoza. Hellaassa oli loistava sarja puhtaasti johtoperäisesti
mietiskeleviä ajattelijoita.

»Karmel-vuoren filosofissa yhtyy muinaisten helleenien ja itämaalaisten
veri. Sukutiedot ja ulkomuoto viittaavat rotusekoitukseen, jossa on
lähemmin kreikkalaista kuin itämaista perintöä. -- Välimeren
itärannoilla Cæsareasta Antiokiaan asti oli vielä ristiretkien aikana
vahva hellenistinen asutus. -- Tämä filosofi on englanninkielen
välityksellä hankkinut itselleen laajat tiedot nykyajan länsimaisesta
tutkimuksesta. Hän on itsetakeinen ajattelija. Varsin mielenkiintoinen
on hänen jumalakäsitteensä ja siveysoppinsa.»

Olimme istuneet korituoleissamme kannella. Välimeren pinta liikkui
tuskin huomattavin mainingein; lännestä käyvä lauhkea henkäys toi sen
verran vilpoisuutta, että iltapäivän lämpö ei rasittanut. Häikäisevänä
helotti lännen taivas, meri kimmelsi, soilui ja siinsi. Laivan
pärskyvässä keulavedessä delfiinit kellahtelivat kuppuroiden, ja
vanaveden yläpuolella valkoiset lokit parveilivat.

Professorin selostus oli juuri saamaisillaan mielenkiintoisen käänteen,
kun mr Norman häikäilemättömään tapaansa keskeytti meidän puhelumme. Hän
oli muuttanut pukuaan ja esiintyi kiireestä kantapäähän gentlemannin
asussa. Kaulustinneulassa säkenöivä mahdottoman suuri timantti ilmaisi,
mikä hän oli miehiään.

»Parooni von Felseneck -- herra parooni! -- Mutta näitä sikareita teidän
pitäisi koettaa.» Hän vei professorin puoliväkisin tupakkasaliin.

Jäin kannelle kävelemään. Alkoi olla paras ja miellyttävin aika
vuorokautta. -- Mitä miss Norman viipyikään tukahduttavassa kojussaan?
-- Hän ilmeisestikin tuntee isänsä liian hyvin eikä tahdo nähdä tämän
hienoa seurustelutapaa tai joutua hänen etevän diplomatiansa esineeksi.
Miss Gundy ei tiedä, että isä on jo aikaa sitten järjestänyt
paroonilleen istumapaikan tyttärensä viereen!

Hra Moritz teki minulle seuraa ja alkoi puhua sionistien asutuspuuhista.
Odottaessani miss Normania näyttäyväksi olisin mieluummin kävellyt
yksin. Päästäkseni irti tohtorista, jossa ilmeni melkoinen määrä
kiihkomielisyyttä, ehdotin, että lähtisimme tupakkasaliin.

Siellä englantilainen lääkäri oli joutunut väittelyyn professorin
kanssa. Astuessani sisään kuulin mr Brookin lausuvan:

»Aine ja siihen liittyvä voima on itsessään kaikki kaikessa. Maailma on
ikiliikkuja.»

Hra Felseneck vastasi: »Tämä on varsin johdonmukainen näkökanta, mutta
sen aluepiiri on suppea. Yli määrättyjen, ahtaiden rajojen se ei ulotu.
Kokonaiskäsitystä kaikkeudesta se ei anna.

»Tiedämme, että näkyvä materia ei ole yhtenäinen. Ainemolekyylit
jakautuvat atomeihin. Jokaisessa atomissa on tarmo, jonka mekaaninen
voima voi muuntua valoksi, lämmöksi, sähköksi, magneettisuudeksi, tai
aikaansaada kemiallisia ilmiöitä. Fyysillisen tarmon loppusumma on alati
muuttumaton. -- Entä sielulliset tietoisuusilmiöt? Tässä esiintyy
tarmoa, joka jää ulkopuolelle muunnosten sarjaa, -- tarmoa, joka ei ole
joutunut kirjoihin! -- Mistä tämä uusi, tämä lisä, tämä _plus_?

»Siihen seikkaan teidän materialisminne ei voi antaa mitään vastausta.

»Itse atomit ovat näkymättömät. Me tunnemme ne ainoastaan kemiallisista
ominaisuuksistaan. Mutta atomitkin ovat jaolliset. Hittorf, Thomson,
Crookes, Perrin, Kauffmann, Lodge ovat saaneet ulottuvilleen vieläkin
pienempiä aineosia, joita katodisäteet sinkovat ulos. Näitä on nimitetty
elektroneiksi. Lodge lausuu, että elektronit ovat jonkinlaisia eetterin
pyörteitä, eetterin staattisia tai hypoteettisia muodostumia.

»Omat kokeiluni ovat osoittaneet, että nämä eetterin hypoteettiset
muodostumat eivät ole kemiallisten muutosten alaisia.

»Mikä siis on materia itsessään, jos se lopulta välttyy kemialtakin?
Elektroneja, jotka sinkoutuvat lukemattomin sarjoin, emme semmoisinaan
saa punnituksi.

»Entä mikä on eetteri? On lausuttu: punnitsematonta materiaa, joka ei
synnytä kitkaa, joka on kimmoista ja yhtenäistä, joka tunkeutuu kaikkien
atomien väliin ja täyttää kaikki avaruudet. Mutta nämä ominaisuudet ovat
suoranaisia vastakohtia sen materian ominaisuuksille, jonka otamme
kouraamme ja tunnemme kemiasta. Jos minä vielä lisään, että eetteri on
kemiatonta, niin voitte itse nähdä, mihin olemme johtumassa. -- Voidaan
syystä kysyä: onko eetteri kaikki kaikessa?»

Tohtori Brook kivahti: »Atomit ja elektronit myönnän todellisiksi, mutta
kiellän eetterin olemassaolon. Elektronit ovat alkeisia
voimakeskustoja?»

Professori hymyili: »Voimakeskustoja tyhjyydessä? -- Valon ja lämmön
säteily, sähkön ja magneettisuuden ilmiöt todistavat eetterin
olemassaolon positiiviseksi tosiasiaksi. Yhtä hyvällä syyllä voisimme
epäillä punnittavan materian olemassaoloa.

»On merkillistä, että niin pian kuin materia ohentuu siinä määrin,
ettemme saa sitä punnituksi, se samalla osoittautuu kemiallisista
muutoksista vapaaksi. -- Kuinka paljon itse asiassa tunnemme materiasta?
Vähimmän osan maailmaa näemme silmillämme. Maailmankaikkeuden täyttävä,
yhtenäinen eetteri on kokonaan näkymätön. Itse näkyvästä maailmasta,
noista valtavista materian patoutumista, nebuloosoista, lukemattomista
auringoista ja aurinkokunnista, on tietomme mitättömän pieni.

»Mikä materia on itsessään, jää arvoitukseksi. -- Elektronit voinemme
myöntää voimakeskustoiksi, se on: eetterin voimakeskustoiksi! -- Kuinka
hyvänsä, materian saamme varustaa kysymysmerkillä. Yhtä vähän tiedämme,
mikä materiassa esiintyvä tarmo on. Vetovoiman ominaisuudet tunnemme,
mutta arvoitukseksi jää, mikä se on itsessään.

»Te lausuitte äsken, että maailma on ikiliikkuja, -- Mehän tiedämme,
että kaikki on kehityksenalaista. Kehitys käy kaikilla aloilla
yksinkertaisesta ja yhtäläisestä yhdistettyä ja monimutkaista kohti.
Eläviin olioihin nähden johtaa kehitys yhä korkeampaan itsetietoisuuteen
ja yksilöllisyyteen.

»Mikä on syy tähän yleiseen lakiin, jonka päämäärä näyttää tietoiselta?»

Mr Brook naurahti: »Elimellisessä maailmassa kehitys on riippuva
olemassaolon taistelusta.»

»Aivan oikein, elimellisessä maailmassa. Mutta tämä taistelu ei ole
vaikuttamassa taivaankappaleiden kehitykseen nähden. Olemassaolon
taistelu tulee kysymykseen vain ahtaalla erikoisalalla. Se määrää
eräänlaisen kehityksen suunnan. Se ei ole itse kehityksen perussyy.

»Materiassa oleva liike tapahtuu pienimmän vastuksen suuntaan, sanoo
Spencer. Toisin sanoen, atomit mahdollisimman mukaan välttävät
taistelua. Tässä siis jälleen eräs kehityksen kulkulinja! Itse
kehityksen perussyytä emme tunne.»

Mr Brook pisti uutta tupakkaa piippuunsa ja lausui halveksivasti: »Onkin
hullutusta kysyä muka 'äärimmäisiä syitä'. Riittää, kun toteamme olevan
maailman tosiasiat.»

Professori alleviivasi sormellaan lausuttavansa pöydän vihreään verkaan:
»Äärimmäinen syy, joka itsessään sisältää kaikki, jää kyllä Suureksi
Käsittämättömäksi. Mutta puhuessamme aineesta, voimasta ja
ikiliikkujasta olemme äärimmäisestä syystä vielä kaukana. Positiivinen
tiede on pysähtynyt varsin hajanaiseen, suppeaan maailmankatsomukseen.

»Kemia jakaantuu elimettömään ja elimelliseen kemiaan. -- Eräänlaisen
materian molekyylit ja atomit eivät ole yhtenäisiä ja ovat kemiallisten
vaikutusten alaisia. Toisenlainen materia -- eetteri -- on yhtenäinen ja
kemiaton.

»Olevassa maailmassa tunnetaan kaksi erisuuntaista kehityslinjaa.

»Näihin tietoihin materialismi tyytyy. Tieteellisen tutkimuksen
olemukseen kuuluu kuitenkin pyrkimys päästä kokonaiskäsitykseen, joka
itseensä yhdistää kaikki hajalliset tietomme todellisuudesta. Tähän ovat
tuhannet järkevät ihmiset kaikkina aikoina pyrkineet; tämä pyrkimys on
luopumaton. Tiede tajuaa jättäneensä probleemit ratkaisematta ja
jääneensä puolitiehen, kunnes kokonaiskäsitys on saavutettu.

»Materialismi on itse materian alalla pysähtynyt kaksiaiheisuuteen. Iäti
selittämättömäksi siltä lisäksi jää itsetietoisuuden synty.»

Hra Felseneck nousi pöydän takaa ja istahti vapaaseen asentoon
peräseinän sohvalle.

»No niin, minä tahdon pitää kiinni sielullisesta yksilöllisyydestä.
Sielunelämämme on kehityksenalainen, mutta kaikissa vaiheissa pysymme
samana, jakaumattomana yksilönä. Tietoisuuden sisällys ei ole
liittyneenä fyysillisiin tai kemiallisiin prosesseihin. Niin sanottu
'sielu' on kemiaton eikä siis saata olla kemiallisten vaikutelmain
tulos.

»Nyt eräät viime vuosina tekemäni fysiologiset kokeet näkyvät viittaavan
siihen, että aivojen ja hermoston salaperäinen toiminta, jännitysvoiman
siirtyessä jatkuvasti hermostossa, tapahtuu eetterin värähdyksinä.
Syntyy tietoisuuden ilmiö. Mutta mikä siinä tapauksessa on eetterin oma
sisin olemus?

»Muistelkaamme, mitä vanhastaan tiedämme eetteristä! Eetteri täyttää
kaikki avaruudet; se sulkee itseensä jokaisen atomin, on yhtenäinen ja
kemiaton. Vetovoiman kaukovaikutus on eetterin välityksestä riippuva.
Eetteri siis esiintyy maailmankaikkeuden rakenteen ylläpitäjänä. --
Valon ja lämmön säteily tapahtuu eetterin värähtelyinä. Eetteri siis
tekee elämän mahdolliseksi maailmankaikkeudessa. -- Sähköilmiöt ja
yleensä kaiken fyysillisen tarmon aiheuttamat liikkeet esiintyvät
eetterin värähtelyinä.

»Voimme mennä pitemmälle! Jaollisen, kemiallisen materian molekyylit ja
atomit purkautuvat jakaumattomiksi, kemiattomiksi elektroneiksi.
Toistaiseksi olen Lodgen kanssa sitä mieltä, että elektronit ovat
eetterin staattisia muodostumia -- tai puhuakseni Kauffmannin sanoin --
voimakeskustoja eetterissä. Jos niin on asianlaita, silloinhan eetteri
lienee katsottava koko näkyvän maailman rakentajaksi, itse kaikkeuden
_substanssiksi_.

»Mutta jos myöskin sielulliset ilmiöt ovat saman eetterin aikaansaamat,
niin on selvää, että tässä substanssissa ei ole ainoastaan _extensio_ --
ulottuvaisuus --, vaan myöskin _cogitatio_ -- tajunta --.»

Professori oli puhuessaan kääntynyt yksinomaan mr Brookin puoleen, mutta
me muutkin olimme tarkkaavasti seuranneet hänen esitystään.

Tohtori Moritz nyt iski puheeseen kiinni: »Huomaan, että te tahdotte
tulla Spinozan panteismiin. Mooseksen lain tunnustajain jyrkkä
yksijumalaisuus ei voi tyytyä persoonattomaan jumalakäsitteeseen. --
Sanotaan, että suku on pahin! No niin, Spinoza muinoin erotettiinkin
meidän yhteydestämme. -- Jo Schopenhauer huomauttaa, että panteismin
lause: 'Jumala ja maailma ovat yhtä', on vain kohtelias sanontatapa,
jolla Herra Jumala pannaan viralta.»

»Spinoza on kaikkien aikain valtavimpia ajattelijoita», lausui hra
Felseneck. »Mutta häneltä puuttui nykyajan luonnontieteen saavutukset ja
kokeellisen tutkimuksen apuneuvot. Spinoza pysähtyi abstraktiseen
ylimalkaisuuteen; hänellä ei ollut tilaisuutta sovelluttaa ajatuksiaan
konkreettisiin todellisuusilmiöihin.

»Näyttää todella siltä, kuin eetteri -- josta jo Lorentz sanoo, että se
on ominaisuuksiensa puolesta luonnontieteen suurimpia arvoituksia, --
olisi itsessään kaikki kaikessa, ja kuin sen olemuksen ilmenemismuodot
olisivat yht'aikaa sekä aineellisia että sielullisia. Kun pidetään
kiinni tästä ajatuskannasta, sivuutetaan Spinoza.

»Jos jakaumattomat elektronit ovat voimakeskustoja, joissa on
aineellista tarmoa ynnä häipyvän vähäisen psyykillistä tarmoa, voimme
sanoa jo edeltäkäsin tuntevamme toisia voimakeskustoja, joissa on
psyykillistä tarmoa ynnä häipyvän vähän aineellista tarmoa. Näkyy
voitavan olettaa, että kummatkin muodot ilmenevät eetterissä.
Edellisistä rakentuvat aineelliset atomit ja koko mekaaninen maailma;
jälkimmäiset olisivat -- joko uinuvassa tai toimivassa tilassa olevain
-- jakaumattomain itselöllisten olioiden keskiöitä. Leibnizin _monadit_
saisivat uuden kantavuuden. Sielullinen yksilöllisyys saisi
selityksensä, ja edessämme olisi -- ei abstraktinen, vaan konkreettinen
-- tahtova, ajatteleva, tunteva, persoonallinen Jumala.»

»Jos ymmärrän oikein», lausuin, puuttuen keskusteluun, »olette tässä
itse asiassa esittänyt Karmel-vuoren profeetan jumalakäsitteen?»

»Tämä on hänen uskontofilosofiansa perusta. Hänestä Jumala on
maailmankaikkeuden täyttävä, persoonallinen olio, jonka ulottuville
positiivinen tiede voi päästä, jonka voimme tuntea, joka on meissä ja
jossa elämme.»

»Entä Karmel-vuoren profeetan siveysoppi?» kysyin.

»Ennenkuin ryhdymme siihen», lausui professori, »pyydän esittää eräitä
fysiologis-psykologisia tosiasioita.

»Yksilöllisessä persoonassa, ihmisessä, jossa on itsenäinen psyykillinen
voima, syntyy joka hetki henkisiä vaikuttimia, tahdon, ajatuksen ja
tunteen ilmauksia, joiden tehoa voidaan erityisillä apukeinoilla saada
mitatuksi. Nyt luulen voivani todistaa, että nämä voimanilmaukset
esiintyvät eetterin värähtelyinä. Koska eetteri on kitkatonta, niin
täten syntyneet eetterin värähtelyt jatkuvat aivoista ja hermostosta yhä
edelleen äärettömiin ja iankaikkisiin. Nämä puolestaan vaikuttavat
toisiin yksilöihin ja aikaansaavat heidän hermostossaan ja aivoissaan
vastaavia eetterin värähtelyjä. -- Tässä selitys eräisiin sielunelämän
ilmiöihin, kuten aavistuksiin, kaukoviesteihin, seikkaan, että samat
aatteet eri aikoina uusiutuvat tai että samoja tieteellisiä ja
käytännöllisiä keksintöjä useat henkilöt voivat tehdä eri paikoissa
samaan aikaan. -- Sivumennen mainittakoon, että kaikki liike koko
maailmankaikkeudessa tapahtunee väreilevässä kierrelinjassa, silloinkin
kun sen kaari on niin pieni, että se näyttää suoralta linjalta. --

»No niin! Jos eetterin oma olemus on itsetietoinen, niin silloinhan
tahtomme, ajatuksemme, tunteemme ilmaukset aiheuttavat vaikutelmia
myöskin eetterin tietoisuuteen.

»Palatkaamme nyt Karmel-vuoren filosofiin ja hänen jumalkäsitteeseensä!
Samoin kuin kristinuskon mukaan, hänestä elämän korkein voima on
rakkaus. Tämän johdosta -- koska Jumala on meissä ja me elämme Jumalassa
-- hän päättää, että rakkaus on Jumalan sisin olemus. Edellisestä käy
vielä ilmi, että ihmisen kaikki henkiset vaikuttimet aiheuttavat
vaikutelmia Jumalan tietoisuuteen.

»Jos tästä pidetään kiinni, on uutta tietä johduttu tuohon, jota
ihmishenki juuri kaihoaa: kaikkialla läsnäolevaan Jumalaan, joka on
meidän välittömässä yhteydessämme. Ei viileänä, uinuvana oliona, johon
Spinoza pääsi ajatuksissaan kohoamaan, vain iäisyyden näkökannalta
katsoen, vaan elävänä Jumalana, joka joka hetki tuntee meidän
kanssamme.»

Hra Moritz lausui ivallisesti: »Kärsivä Jumala!»

»Myötätuntoinen, rakkauden Jumala!» oikaisi hra Felseneck.

Hra Moritz nousi paikaltaan: »Jumalan kärsimyksistä haetaan yhä edelleen
hengellistä ravintoa. -- Pfui!» Hän jätti seuramme
mielenosoituksellisella tavalla.

»Entäs kuinka _tämän_ asian laita on?» lausui hra Brook. Hän puhui
kiusallisen flegmaattisesti: »Elämän korkein voima on rakkaus -- mutta
olemassaolon taistelussa, joka määrää kehityksen kulun, voittaa
väkevin!»

»Väkevin on korkeimmin kehittynyt», vastasi professori. »Korkeimmin
kehittynyt on rakkaudesta rikkain. -- Olevan maailman kumpaisetkin
erisuuntaiset kehityslinjat huomaamme täten lopulta yhtyviksi!
Itsekkyyden laki muuttuu vähitellen rakkauden laiksi. Saman lain näemme
vallitsevan atomien vaaliheimolaisuudessa.

»Mutta tarkastakaamme muistutusta 'kärsivästä Jumalasta'.

»Jumala tuntee kaikki sisimmät vaikuttimemme itsessään. Tähän seikkaan
filosofimme perustaa siveysoppinsa. Meidän kannaltamme katsoen ihmisen
henkiset vaikuttimet, mikäli ovat ristiriidassa ikuisen tahdon kanssa,
näkyvät tuottavan Jumalalle kärsimystä. Mutta ääretöntä Jumalaa, joka
itsessään on rakkaus, ei voida mitata äärellisin mitoin eikä
inhimillisen rakkauden vajavuuksien mukaan.

»Siitä huolimatta juuri meidän oman luontomme näkökanta on siveellisen
velvoituksemme määrääjänä. Välitön yhteytemme Jumalan kanssa ja
rakkauden laki vaativat meiltä -- riippumatta hänen mahdollisesta
mielihyvästään tai mielipahastaan -- sitä rakkautta Jumalaan, että
koetamme saattaa tahtomme, ajatuksemme, tunteemme sopusointuun ikuisen
tahdon kanssa. -- Silloin elämme Jumalassa oikein. -- Meidän tulee
pyrkiä tajuamaan Jumalan maailmanajatusta ja toimia sen mukaan. Tämä on
hyvä; sen vastakohta on paha.

»Näistä lähtökohdista Karmel-vuoren filosofi kehittää siveysoppiaan
edelleen ja johtuu yleiseen ihmisrakkauteen, rauhaan ja
suvaitsevaisuuteen. Koko hänen maailmankatsomuksensa on hilpeän valoisa.
Itse hän on herttaisimpia ihmisiä. Mitään hempeämielisyyttä tai velttoa
lepoa ei ole hänen opissaan.»

Mr Norman, joka oli koko tämän selostuksen ajan istunut nyrpeänä ja
ääneti, tunsi nyt olevansa omalla pohjallaan. Hän huudahti ihastuneena:
»Nyt vasta alan ymmärtää jotakin kaikesta tästä! Herra parooni onkin
täällä puhunut liian kauan pelkkää sekamelskaa. -- Ei mitään vihaa
silti! Meidän oman hallitsijahuoneemme prinssi entisessä Norja-Ruotsissa
kulki minun nuoruudessani samalla tavoin jaaritellen. -- Teidän
viimeiset opetuksenne voin hyvin ymmärtää. Mutta sallikaa minun sanoa:
samaa rakkaudenuskontoa opetettiin minulle jo lapsena, kun tuskin olin
alkanut jokeltaa ensimmäisiä sanojani.»

Hra Felseneck hymyili: »Karmel-vuoren filosofi pyytääkin vain olla
vaatimaton siveydenopettaja ajan ristiriitaisuuksissa. Luonnontieteiden
loistavain voittojen jälkeen monen mielestä Jumalalla ei enää ollut
tilaa maailmassa. Hän tahtoo, turvautumatta dogmeihin, puhdistaa
siveyskäsitteitämme ja luulee voitavan aistiperäistä tietä saattaa
Jumala jälleen lähemmäksi meitä.

»Karmel-vuoren filosofin merkitystä on muuten vaikea arvostella, jollei
itse ole kuullut hänen opettavan kansaa. Hänen puheessaan on jotakin
innostavaa, mieltä jalostavaa. Hän on antautunut kaikkien hyväin
tajujemme ja korkeiden aatteittemme -- puhtauden, totuuden, oikeuden,
vapauden ja edistyksen palvelukseen. Yksinkertaisin sanoin hän johtaa
ajatuksia ylemmäksi maata ja antaa kuulijoilleen yhteenkuuluvaisuuden
tunteen rakkauden Jumalan kanssa.»

Mr Norman alkoi innokkaasti tiedustella professorilta elämäntakaisia
asioita. Mr Brook oli jo hetken istunut torkuksissa, sammunut piippu
kädessä. Ilta oli jo ehtinyt, ja jätin seuran. Astuessani tupakkasalin
kynnyksen yli laivankannelle kuulin hra Felseneckin lausuvan:

»Yksilöllisyytemme on jakaumaton. Ruumiimme molekyylien hävitessä ja
vaihtuessa elämämme pitkään jää kuitenkin se, mikä meissä on
sielullista, pysyväisesti jäljelle.»

       *       *       *       *       *

Miss Gundy Norman istui korituolissa, jonka hän oli nostanut ihan
tupakkasalin oven viereen. Ovi oli ollut auki, ja hän oli nähtävästi
kuunnellut keskustelua.

Hän nousi ja sanoi hymyillen: »Omatuntoni on tässä asiassa täysin
puhdas. Mr Felseneckin selostus oli laatuaan julkinen esitys. On
tapauksia, joissa omaatuntoani ei ole vaivannut, jäädessäni oven taakse
kuuntelemaan vaikkapa parhaiden ystävieni salaisuuksia.»

Astuimme peräkannelle, ja miss Norman nojautui yli parraskaiteen,
katsoen vaiti illan hämyiseen mereen. Hänen hieno profiilinsa
itsepäisine leukoineen kuvastui sähkölampun valaisemana
selväpiirteisesti meren tummaa taustaa vastaan. Kasvoissa oli omituinen,
kaihoisa, haaveellinen ilme.

Äkkiä hän kääntyi puoleeni ja lausui: »Arvatkaas, mitä minä ajattelen?»

»Te ajattelette Karmel-vuoren profeettaa, johon olette äärettömän
ihastunut.»

»Ei, mutta vakavasti! -- Minä en jää tänne laivaan. Aion palata takaisin
Haifaan.»

»Te aiotte ruveta Karmel-vuoren profeetan oppilaaksi ja sitten,
palattuanne takaisin Amerikkaan -- --. Ymmärrän varsin hyvin teidän
kunnianhimoisia ja vallanhimoisia tuumianne! Entä mitä vanhempanne
sanovat siitä?»

»Oh, he tietysti tulevat minun kanssani Haifaan. He tekevät, mitä ikinä
minä tahdon.»

Ajattelin itsekseni, että sellainen järjestelmä on sangen edullinen miss
Gundylle, ja huomautin laivan saapuvan aamulla Beirutiin, josta aina on
tilaisuus päästä Haifaan.

»Ei, minä aion heti kohta palata takaisin. Menen sanomaan kapteenille,
että hän oitis kääntää laivan.»

Hän lähti nopeasti astumaan komentosillalle johtavia portaita kohti.

»No mutta, miss Norman!» lausuin, kokien häntä pidättää.

Hän pysähtyi ja polki jalkaansa: »Luuletteko, ettei kapteeni tottele? --
Minä ostan laivan. Maksan kaksinkertaisen, nelinkertaisen hinnan!»

»Pelkään, ettei laiva ole kapteenin myytävissä. Laivayhtiö --»

»Oh, minä tiedän paremman keinon», lausui miss Norman. »Minä lahjon
koneenkäyttäjän ja kaikki lämmittäjät siellä alhaalla.»

»Mutta, _my dear miss_, ajatelkaa matkustajia, jotka ovat laivassa.
Heillä ehkä on kiireisiä asioita. Kaikki tahtovat päästä määräpaikkaansa
ajoissa.»

Miss Norman nykäytti niskaansa: »Koneessa männän varsi on vääntynyt --
propellinsiipi on katkennut. -- Mistä minä tiedän? -- Ei auta! Laivan
täytyy palata satamaan. -- Minä en voi sille mitään.» Hän levitti
viattomasti käsiään ja aikoi jo lähteä laivankannen alle.

»Odottakaahan hetkinen vielä, miss Norman! -- Minulla olisi kenties
vieläkin parempi ehdotus. -- Olkaa hyvä ja istukaa tähän, niin
neuvottelemme!»

Koetin selittää, että miss Normanilta voi Haifassa kulua viikkokausia,
ennenkuin hän saa yleiskatsauksen Karmel-vuoren profeetan opista.
Laivassamme on professori Felseneck. Minä voisin esittää professorin
neidille. Muutamassa tunnissa hän voi antaa miss Normanille ensimmäisen
yleiskatsauksen, josta hänellä sitten on suurta hyötyä saapuessaan
Haifaan. Jos neiti nyt matkustaa yhtä perää Beirutiin asti, niin hänelle
on siitä selvää ajanvoittoa.

(Jätin, viisaasti kyllä, sanomatta, että jos miss Norman käännyttää
laivan ja meidän kaikkien on pakko palata takaisin Haifaan, niin
professori olisi yhtä hyvin silloinkin neidin puhuteltavissa muutaman
tunnin ajan.)

Miss Gundy harkitsi pää kallellaan syvällistä ehdotustani. Vähän ajan
perästä hän sanoi miettivästi: »Asiassa on kyllä perää -- tiedän sen --
mutta sitäpä juuri en halua, en halua -- --»

»Kenties epäilyksenne haihtuvat, jos viittaan siihen, että mr Felseneck
tulee joka tapauksessa illallisen aikana teille esitettäväksi. On
tapauksia, joissa salaisten tietojen hankkiminen ei vaivaa minunkaan
omaatuntoani.»

Miss Gundy oli liian hämmästynyt voidakseen heti vastata. Hän katsoi
minuun, kuin tutkiakseen sisimpiä ajatuksiani. Vihdoin hän huokasi: »Ah,
minä alan ymmärtää! -- _Well_, ei mikään siis auta! Esittäkää mr
Felseneck minulle! Se on kaikin puolin parempi, kuin että -- --»

Professori oli äsken tullut kannelle ja seisoi keskilaivan kaiteeseen
nojautuneena. Vein hänet miss Normanin luokse. Esittäessäni heidät
lausuin hymyillen: »Miss Norman on suuresti ihastunut Karmel-vuoren
filosofin oppiin. Voitte olla varma siitä, että hän aikoo ruveta
levittämään sitä Amerikassa. Teidän tulee tietää, että hän aina tahtoo
toisella tai toisella tavalla vallita.»

»No, sen minä sanon! Kaikkea tässä kuulee!» ihmetteli miss Norman.
»Mutta soisin todella kuulla lähemmin yhtä ja toista Karmel-vuoren
filosofista. Tahdon olla tänä iltana teidän harras oppilaanne.»

Laivan yläkannella istuen ajattelin nuorta, ihmeellistä naista, johon
tänään olin tutustunut ja joka kaikessa epäjohdonmukaisuudessaan oli
niin intomielinen, hetkellisessä huikentelevaisuudessaan niin syvästi
tunteikas, yltiöpäisessä oikullisuudessaan niin vastustamaton ja
vikoineen niin hurmaava. Hänen temperamenttinsa oli pursuva kuin nuori,
kuohuva viini.

Mutta mistä hänen äskeinen rimpuilemisensa?

Ah, nyt alan käsittää tuon omituisen tytön! -- Hän tuntee joutuneensa
kohtalonsa eteen. Heti ensi silmäyksellä miehekäs hra Felseneck -- jo
Haifan laiturilla -- hänet voitti! Nuori impi tahtoisi hiipiä hänen
luokseen, mutta säikkyy itseään ja pyrkii pakoon. -- Pois laivasta! Pois
laivasta! -- Sitä suuremmalla syyllä pakoon, kun isä liehittelyllään on
saattava hänet huonoon valoon!

Toiselta puolen Karmel-vuoren profeetta teki häneen heti alussa syvän
vaikutuksen luonnon ihanuudessa ja Galilean maisemain tenhossa. Hra
Felseneckin selostus filosofin opista lisäsi hänen innostustaan. Hän
ehkei kaikkea niin ymmärtänyt, mutta tuntee intuitiivisesti, että hra
Felseneck on sen omaksunut. Nyt hän tahtoisi tarkemmin tutustua tähän
oppiin juuri siitä syystä, että se on hänen ihailemansa miehen
maailmankatsomus. Mutta kaikki naiselliset vaistot saattavat miss Gundyn
vieromaan häntä itseään. Hän tuntee hra Felseneckissä käskijänsä, joka
on vievä häneltä hänen itsevaltaisen tahtonsa, hänen huiman
vapaudenhalunsa ja rajattoman itsemääräämisoikeutensa. -- Rakkauden
suuri laki on kääntämäisillään miss Gundyn kehityslinjaa.

Entä Karmel-vuoren profeetan maailmankatsomus?

Ihmiselämä on häipyvä kuin yksityisen ihmisen mielikuvituksen tuottama
unelma. Maailmat muodostuvat ja hajoavat. -- Mikä on se, joka kaikessa
katoavaisuudessa on ikuisesti olevaa? Vai onko kaikki järjetöntä
liikettä, tarkoituksetonta vaihtelua? -- Onko siveellinen
maailmanjärjestys vain ajatuksen ja mielikuvain houretta?

Karmel-vuoren profeetta on vakuutettu toimivansa ikuisen tahdon
palveluksessa. Siitä hänen henkensä voima ja se tavaton vaikutus, mikä
hänellä on kuulijoihinsa. Hänen sanansa soidessa läsnäolevat tuntevat
itsensä nostetuiksi maan matalasta kamarasta valoisiin piireihin, joissa
hänen oma henkensä asuu. Heidät valtaa ilo ja innostus, he tuntevat
olevansa muuta kuin maisen elämän lapsia, jotka hetken täällä viipyvät
häipyäkseen tyhjiin.

Istuessani yläkannella yksin, Idän tähtitaivaan tuikkiessa, johtui
mieleeni, kuinka se ei ole sattuma, joka on tehnyt itämaat
yksijumalaisuuden ja niin monen moraalisen uskonnon alkukodiksi.

Lempeä yö on täällä vuorokauden paras aika. Salaperäisen yön äänetön
hiljaisuus saattaa ihmisen ajatukset pyhiin aavistuksiin; alati
pilvettömän taivaan tähtien säännöllinen siirtyminen yli siintävän laen
opettaa häntä tuntemaan luonnon lainalaisuuden. Niinpä jo patriarkka
Abraham, heimonsa päämies, istuessaan yksin yöllä telttansa edustalla ja
nähdessään oman aluepiirinsä, laajan, yksinäisen aron, ympäriinsä
yhtyvän, taivaankannen kupuun, joka kohosi hänen yllään, oli
ajatuksissaan johtunut ikuiseen, persoonalliseen tahtoon, joka yksin
hallitsee maailmoita.

Kaikkien sivistyskansain yksijumalaiset uskonnot ovat peräisin näiltä
seuduin. -- Ihmishengessä on ikuinen kaipuu Jumalan tuntemiseen.
Karmel-vuoren profeetan filosofia tahtoo selittää tämän kaipuun syyn.

Itämaiden öinen taivas on ihmeellinen! Kaikkien etäisyyksien mitat
muuttuvat sen tenhohämyssä. Kaikki nähdään niin läheiseksi, niin
helposti tavattavaksi. -- Katselin suuria, loimottavia tähtiä, jotka
näkyivät välkkyvän vain muutaman sylen päässä minusta. Silmäni
seurasivat laivan matalan etumaston kulkua läpi tähtiparvien vilinän, ja
sydän oikein vavahti, milloin mastonhuippu joutui liian likelle jotakin
kirkkaasti säteilevää, suurempaa tähteä. Monta kertaa näytti sulalta
ihmeeltä, ettei masto häikäilemättömässä vauhdissaan karistanut tähteä
alas tai särkenyt sitä säkeneinä sinkoileviksi sirpaleiksi. --

Laivagongongi soi. Illallispöydässä hra Felseneck aivan oikein istui
miss Gundyn vieressä.

Nuori neito oli viehkeän suloinen ja istui enimmäkseen ääneti. Koko
hänen raju huimuutensa oli kuin pois puhallettu. Hra Felseneck oli
kohteliaan huomaavainen sekä hänelle että hänen äidilleen. Nuoren miehen
kasvoissa ja silmäyksissä oli jotakin, joka ennusti syvempää
kiintymystä.

Kun seuraavana aamuna saavuttiin Beirutiin, oli miss Norman unhottanut
kaikki aikeensa palata Haifaan. Koko päivän hra Felseneck ja miss Norman
istuivat kahden kesken, erillään muista. Huomasin kaihomielin, että miss
Gundyn kasvoihin oli ilmestynyt uusi, auvoisa ilme. Hän istui niin
sanomattoman hiljaisena ja hiltyneenä hra Felseneckin rinnalla. --
Rakkaudessa on kaikki! Itsekkyys ei vallitse maailmaa.

Luonnossa kaksi vastakkaista elementtiä etsii toinen toistansa. --
Kumpikin erikseen on vailla jotakin ja sisältää tuhoisia voimia. Ne
ensin näkyvät karttavan toisiaan, mutta jo yhtyvät ja luovat samalla
luotaan häijyt, itsekkäät aineksensa. Tuloksena on _maan suola_. --
Siinä rakkauden vaaliheimolaisuus!

H. N. Norman Esq. tuli luokseni, rehennellen ja hykertäen käsiään. Hän
vilkaisi nuoriin ja virkkoi:

»No, mitä sanotte? -- Kaikki alkaa käydä hyvin!»

Hän kävi käsivarteeni ja vei minut alas baaripöydän luo: »Nyt tahdon
opettaa teille maailman parhaan cocktailin ainekset: maraskino ja crème
de menthe! Puoleksi kumpaakin. Siinä vasta resepti!

»Tiedättekös, nyt vasta sain parooni von Felseneckiltä kuulla, että
Efesos, mihin me matkustamme, onkin raunioina. Kun Smyrnassa astumme
laivasta, niin hän lupasi tulla mukaan ja selittää meille Efeson
muinaisjäännöksiä.»

Join maailman parhaan unhotuksen maljan, ajatellen itsekseni, että
Efesossa Artemis-Diana, kuten jo ammoisia aikoja sitten, on muuttuva
Diana-Afroditeksi.



SISÄLLYS.

                                                Sivu.
Valkoinen kameeli...............................   9
Totuus »Omarin moskean häväistyksestä»..........  47
Karmel-vuoren profeetta......................... 145





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Valkoinen kameeli ja muita kertomuksia itämailta" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home