Title: Iloisia juttuja I
Author: Jääskeläinen, Kaapro, 1862-1932
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Iloisia juttuja I" ***


ILOISIA JUTTUJA I

Kirj.

Kaapro Jääskeläinen


Vihtori Kosonen, Helsinki, 1908.



SISÄLLYS:

Esipuhe
Savon ukon Helsingissä käynti
Nuorempi veljeni
Puolentoista manttaalin mies
Pukki kellonsoittajana
Suomalaisen muinaistutkimuksen ja kansatieteen alkeet
Kahdenlaisesta moraalista
Vanhasta ainekirjoitusvihkostani:
  1. Hyvästijättö muuttolinnuille
  2. Sivistyksen arvosta
Valkoinen lakki
Helsinki kesällä
Vossikka-nurkalla
Miksi Oinolan Aatami luopui perämiehen virasta
Maitokuski torilla
Runollinen venereisu
Kalosseista
Kiinalainen nainen
Juoppoudesta
Rakkaus ja esimerkki raittiusriennoissa
»Sananen» syötävistä sienistä
Anoppien puolesta
Ritarillisuuden palkka
Miksi minusta tuli tupakkamies
Puolen tuopin pullo
Onneton kyytimies
Yhden vanhan pojan maljapuhe
Kahden suutarin rakkaus
Taiteen harrastusta eli Kettusen kihlaus



ESIPUHE

ensimaiseen painokseen, joka ilmestyi v. 1888.


Tässä ei ole tarkoituksenani tehdä oikeata selvää kirjan sisällöstä,
sillä luettava se on kuitenkin, ennenkuin sen sisällöstä saa täyttä
tietoa. Väärin olisi myös puhua siitä, minkä puutteen tämä teos poistaa
suomalaisesta kirjallisuudesta. Ei se poista mitään tosi puutetta.
Suomen kansa tulee varsin hyvin toimeen ilman näitä »Iloisia Juttuja»
ja on erittäin tyytyväinen ikäviinkin kirjoihinsa, jos vaan sitä ei
pakoteta lukemaan niitä ulkoa. Minun luullakseni Suomen kansan
enemmistö pitäisi suurimpana onnena, että ei olisi mitään kirjoja, ei
aapistakaan. Eihän niistä ole muuta kuin pään vaivaa.

Mutta kun tämä kirja kerran on ilmestynyt, jää ainoaksi tehtäväkseni
neuvoa, kuinka sitä on käytettävä, että se vaivaisi lukijaa niin vähän
kuin mahdollista. Siinä tarkoituksessa pyydän huomauttaa, ettei tämä
kirja sisällä semmoista viisautta, joka olisi nautittava yhteen
tiukkaan alusta loppuun asti, vaan parasta on lukea ainoastaan joku
pätkä päivässä. Muuten kirja piankin menettää makunsa.

Ihan viisaimmin teet, jos kutakin kappaletta kuulemaan kutsut
herttaisen perheesi jäsenen -- hyvän päivällisen jälkeen -- ja sitte
luet ääneen niin taitavasti kuin suinkin osaat. Sillä tavalla
luettavaksi on tämä kirja aiottu. Mutta jos se ei silloinkaan herätä
iloista mielialaa perheessäsi, älä heti moiti _kirjaa_ huonoksi. Tutki
ensin tarkoin, eikö päivällisessä ollut vikaa, ja jos siinä ei ollut
mitään muistuttamista, koeta saada selville, onko huoneesi
seinäpapereissa arsenikkia, joka pitää perheesi jäsenten mielet
alakuloisina. Vasta senjälkeen voit ruveta kirjaa arvostelemaan. Sen
saatan myös edeltäpäin ilmoittaa, että näet turhaa vaivaa, jos rupeat
asian aikain etsimään näistä jutuista taiteellista eheyttä, neroa,
uusia aatteita y.m. joutavaa.

Kunnioituksella

_Kaapro Jääskeläinen._


Alkulause tähän toiseen painokseen.

Älkää syyttäkö _minua_ tämän uuden painoksen ilmestymisestä! Ei se
minun syyni ole. Mitäs olette lopettaneet sen entisen?

Nyt kuulutte vuosikausia kyselleen kirjakaupoista »Iloisia Juttuja».
Mutta turhaan. Minä olen ollut maailman kululla, enkä tiennyt
asiastakaan, ennenkuin vasta kotiintultuani kuulin.

Saatte niitä nyt, mutta pitäkää tarkasti, etteivät taas aivan heti ole
lopussa.

Muutamia pahemmasti vanhentuneita juttuja olen senverran paikkaillut,
että eiköhän nuo menne täydestä nykyaikanakin.

Tietysti on minun, niinkuin muidenkin ihmisten, myöhemmin monessa
asiassa -- esim. raittius- ja naiskysymyksessä -- täytynyt muuttaa
mielipiteitäni ajanmukaisemmiksi kuin miltä ne vanhemmissa jutuissani
tuntuvat, mutta en ole niitä sentähden enää ruvennut repostelemaan.
Ymmärrättehän itsestänne, että »aika aikaa kutakin».

Terveeks' vaan!

_Se sama Kaapro._



SAVON UKON HELSINGISSÄ KÄYNTI, siihen aikaan kun Savoon ei vielä ollut
rautatietä.

Tahvo Taskisen itsensä kertoma.


1. Rautatiellä.

»Höyryssä» sitä näet lähdettiin ja tultiin Lappeenrantaan asti.
Ensikertalaisesta on kummaa tuokin höyrylaivain laitos, vaan minä sitä
olin kyllä nähnyt jo ennenkin, kun olin poikaa saattamassa Kuopioon
arvannostoon. Silloinhan ne sotaherrat näkyivät hyvin paljon pitävän
Villestä, kun ei tämä heitä säikähtänyt enempää kuin muitakaan ihmisiä.
Kysyivät näet, että sinäkö se olet Vilhelm Taskinen, niin Ville vastaa,
että »ovathan ne minuakin Taskis-Villeksi puhutelleet.» Silloin se
Ville lupautui lähtemään vapaaehtoisena Keisarin kaartiin Helsingissä,
ja sitä Villen oloa minä nyt olin menossa katsomaan.

Sitte Lappeenrannasta lähdettiin ajaa katistamaan saloa myöten Pulsaan.
Minä sinne päästyäni menen kievaritaloon hevosta vaatimaan, mutta
siellä sanoivat, että »vähän ajan perästä junakin tulee.» Siihen minä
arvelin, että tulkoon vaikka kymmenen junaa, kunhan saan kyytiä
Helsingin kaupunkiin. Toiset taas sanoivat, että kyllähän kyytiä saa,
jos niin tahtoo, mutta junassa pääsee paljoa pikemmin ja mukavammin
kuin hevosella, kun vaan maltan vähän aikaa odottaa. Minä siihen
tuumasin, että maltanhan minä odottaa, kun sitte saan nähdä senkin
junalaitoksen. Eihän tuo Helsinki mihin mene sillä aikaa, jos sinne
mennessä vähän maailmaa katseleekin.

Sitte joutessani läksin maantietä silmäilemään. Leveä tuo olikin ja
tasainen, mutta yksi kohta se mulle ihmeeltä näytti, kun oli näet
pitkin teitä rautakiskot rinnakkain molemmin puolin, niin kauvas kuin
silmä kantoi. Minä tuota arvailin ja tutkailin, että mitä ihmettä
niillä tehdään. Pitäisikö kärrillä ajaissa pyörien kulkea kiskoja
pitkin, ettei tie kuluisi... Mutta vaikea olisi kärrin pyöriä niin
kapeilla kiskoilla pysytellä, varsinkaan jos juosten ajaa. Ja
taitaisipa tuo olla liikaa säästäväisyyttäkin valtion tavaroille.
Kummiahan ovat ne herrain metkut.

Kun tuossa oli muutakin joukkoa, niin en malttanut olla eräältä
kysymättä, että mitä nuo rautakiskot tuossa ovat tarkoittavinaan. Tämä
kun äimistyy ja ölmistyy ja kysyypä, että Sysmästäkö minä olen, kun en
tuon vertaa tiedä enkä tajua. Minä tuumaan, että »tuoltapa ollaan
Nilsiän rajalta, ja viisaspa sitä olisikin, jos syntyissään jo tietäisi
kaiken maailman kompeet.»

Sittehän tuo selvitti, että tämä nyt on se aina mainittu rautatie, ja
siinä kulkevat vaunut pitkin kiskoja. On näet pyöriin sovitettu niin
paraiksi koloa, että ne tien kohdalla pysyvät.

No, saapihan tuon kumman nähdä koht'sillään.

Menin sitte minäkin muiden mukana piletin ostoon. Luukun takaa
myymämies tuskin raski nenänsä ja toisen silmänsä näyttää, kun kysyi,
että mihin minä olen menevä. Arvelin itsekseni, että mitähän tuo
sinuakin liikuttaa, kunhan itse tiedän. Mutta päätin kumminkin vastata,
ettei tuo pääse ylpeäksi minua luulemaan: »Niinpä tuo on maannut mieli
mielessäni, että mennä Helsinkiin Villeä katsomaan, ja on mulla vähä
viemisiäkin.» Vaikka olisin kuinka tinkinyt, ei alentanut hintaa 12
markasta 25 pennistä.

Sitte pantiin piletti taskuun ja lähdettiin tien varrelle vorjailemaan.
Pälyi siinä aina yksi ja toinen päivännousua kohden. Kohtapa alkaakin
savua näkyä, ja samassa kuuluu vinkaus semmoinen kuin olisi
vahvanlaisella seipäällä sikaa lyönyt joku hyväkäs.

Minä arvaan, että nyt se »juna» vinkasi, ja tulla körröttääkin sieltä
emä hamppua koko juna. Olihan semmoinen kuin olisi panna jälekkäin ja
nostaa pyörille kaikki Korpeiskylän mökit -- ja olisivatpa saattaneet
tarpeina mennä kaikkikin Nilsiän mökit, ennenkuin saisi mointa
kyhätyksi. Savu siitä tuprusi kuin höyrylaivastakin. Mutta nythän sen
hoksasin, että tämä se onkin juuri se »maamasiina», josta kirkkoherran
nappiotsa poika kertoi käydessäni häntä kyyditsemässä. Seisottui se
juna kuitenkin talon kohdalle, kuten ainakin hyvälaatuinen hevonen, ja
sitte pistäyttiin pirttiin penkille istua vekottamaan.

Hetipä lähdettiin liikkeelle, ensin hyvin hiljaa, mutta siitähän se
vaan oli yltymään päin kuin Rytkösen tappelu. Kohta se ravasi niin,
ettei kärsinyt ikkunasta katsoa ulos eikä silmiään auki pitää. Ei sitä
voi ihmisen kielellä sanoa, kuinka kovasti se kulki, paljoa kovemmin
kuin pyssyn luoti. Niin sitä vaan mennä huristettiin, ja aina vähä
väliin se seisottui hiukan henkäsemään. Silloin vähän uskalsin silmiäni
raottaa -- ja myös silloin, kun muutama sotaherra tuontuostakin kävi
näpistämässä piletin nurkkaa, että se pitemmän päälle näytti ihan rotan
syömältä. Olisinhan minä tuon raskinut hänelle kokonaankin antaa, vaan
eipä se kelvannut, ennenkuin perillä.


2. Tulo Helsinkiin.

Helsinkiin tullessa oli tien varressa jo koko joukon isompi talo kuin
muut syöttöpaikat matkalla olivat olleet. Tulet ne olivat niin
kirkkaat, että näki kuin päivällä, ja väkeä oli vastassa jos minkä
näköistä. Katselin siinä ja toilailin, tokko Ville on arvannut tulla
vastaanottamaan. Mutta vaikeapa sitä olisi tainnut olla tunteakaan
muiden sotaherrain joukosta.

Seisoi tuossa muutama siviili-herrasmieskin, pitkä ja laiha kuin
Niskalan kissa. Tosiaan olivat sillä niin pitkät sääret, että ihmeeksi
minulle kävi tuo uskallus, kun on rohennut semmoisille koiville nousta.
Häneltä minä kysäsin, että »tokkohan tuntisit Taskis-Villeä, Keisarin
kaartissa joka on?» Mutta tuopa ei ollut koko kuulevinaan. Jotakin vaan
»vinskastaan» mölähti, ja sitte lähti astelemaan kädet selän takana ja
keppi pitkin selkää.

Kun ei Villeä näkynyt, läksin omin nokkineni kävelemään. Syöttötalon
edessä on iso tori, vaan se oli pimeä, eikä näkynyt muuta kuin iso
joukko vossikoita, rinnan niin pitkässä rivissä kuin tästä tuonne
navettaan. Menin sitte yhtä puhuttelemaan ja kysyin, että »paljostako
veisi Ville Taskiseen elikkä Keisarin kaartiin?» Uhkasi viedä 75
pennistä, mutta piti poliisilta ensin hakea lippu. -- Nuo ijankaikkiset
piletithän ovat tarpeen joka kohdassa, ei näet pääse vossikallakaan
ajamaan ilman niitä.

Sitäköhän varten niitä herroja kouluutetaan ja syötetään, että sitte
osaavat mokomia koukkuja asettaa?

Lähdetään sitte ajamaan vieterirattailla kuin suuret herrat ja
komesroodit pitkin katuja, joiden kahden puolen oli semmoisia
kivirakennuksia, että Kuopion isoimpia taloja saisi panna viisi kuusi
rinnakkain ja kolme neljä päällekkäin, eikä sittekään syntyisi
semmoisia.


3. Tahvo Taskisen vahtipalvelus.

Monen mutkan ja käänteen perästä tultiin erään torin laitaan, jossa
vossikka sanoi olevan kaartin kasarmin. Se oli hirveän iso talo, kahta
kauheampi kuin Jerusalemin temppeli Salomonin aikaan. Portin luona
vahti eräs sotamies, jota ensin luulin Villeksi, vaan ei tuo sentään
Ville ollut. Häneltä kysyin, tunteeko Ville Taskista, ja tämä sanoi
tuntevansa, kun vielä kuuluivat asuvan samassa plutuunassa.

Pyysin häntä viemään minua Villen luo. Mutta hän sanoi, ettei uskalla
vahtipaikastaan liikahtaa. Hän koetti mulle neuvoa ja selittää, missä
huoneessa Ville on, vaan en minä -- outo kun olin -- tuosta tullut
hullua hurskaammaksi.

Siinä sitä aateltiin ja aprikoitiin, mutta juohtui sitte päähäni aika
mukava keino. Minä pyysin sotamiehen antamaan mulle lakkinsa,
päällysnuttunsa ja kiväärinsä: minä jäisin vahtiin ja hän menisi
hakemaan Villeä ulos ja sanoisi hänelle, että ukko Taskinen on tullut
häntä tapaamaan.

Tuo nyt kävi kuin naulaan. Minä jäin seistä jököttämään, ja sotamies
lähti asialle. Siinä vuottelen, vuottelen hyvän aikaa, eikä kuulu
sotamiestä takaisin tulevaksi eikä Villeä. Jos tuo veitikka hyvinkin
pistiin maata, arvelin, ja jätti minut koko yöksi seisomaan!

Astui sitte hyvin kiiltonappinen herra torin halki kasarmiin päin.
Silläkös oli helyjä, yksin kantapäissäkin. Oli jos jonkinlaista silan
solkea. Kun se tuli portille, minä ilman piloillani aloin pelotella,
etten laske sisään näin yön aikana. Se hihkasi:

»Mistä komppaniasta Te olette?»

»Olempahan Korpeiskylän komppaniasta, Nilsiän pitäjän rajalta.»

»Humalassako sinä olet? -- Na pletscho! -- Vai etkö tunne toisen
komppanian kapteenia?»

»En toki tunne tässä hyvässä kylässä muita kuin Villen -- jos lienette
sattunut kuulemaan sitä Taskis-Villeä mainittavan? Enkä minä ole oikein
humalassakaan ollut sitte Villen ristiäisten; silloin tuo alkoi vähä
heilutella miestä.»

»Hulluko sinä olet? -- Mitkä sulla on jalassa?»

»Lapikaskengät nämä ovat -- mutta hyvät! Kyllä vihollinen näitä pelkää,
sen minkä muitakin saappaita.»

»Putkaan -- mars!»

Niskaan tarttui peijakas.

»Älkää hyvä kirkkoherra, vai mikä kenraali sinä olet! Jos vaan et heitä
irti, niin minä huudan, että Keisari kuulee!»

Mutta ihan kun oli saamassa minut muutamasta ovesta sisään, tuli miehiä
ulos kasarmista. Se äskeinen vahtisotamies oli toinen, ja Villeksi
arvasin toisen.

»Kuulehan Ville, tuleppas nyt apuun! Tämä herra tässä hyvin rupesi
komeilemaan.»

Heitti se toki onnekseen minut irti ja alkoi kysellä tarkemmin, mikä
mies minä olin ja mistä minä Villen tunsin pimeässä.

»Otahan ryyppy, että lauhdut!» Aloin sitte kaivaa taskustani semmoista
kappaletta, josta sen saisi. Mutta ei se taipunut tuumaan.

»Tulee se päivä toinenkin», arvelin, ja aloin sitte perustaa asiaa.
Kerroin oikein latukantasiaan, mitenkä se nyt tällä lailla sattui, että
minä rupesin vahtina seista töröttämään.

»Enkä minä sinulle olisi mitään tehnyt, vaikka kieltelin tulemasta.
Ilman vaan leikilläni koettelin, tokko sinussa on sotamiehen luontoa.»

Sillä se minut päästi. Mutta alkoi sitte olla tiukkana sille
sotamiehelle. Se ei näet olisi saanut hievahtaa vahtipaikastaan. Tuskin
se sotamiesparka olisi siitä selvinnyt, jos en minä olisi alkanut
selittää, että täytyihän tässä minunkin lähteä paikaltani, kun niskasta
nujuutettiin.

»Jos se ei olisi tämä sotamies niin nöyrästi lähtenyt, olisin saattanut
putelilla kajauttaa.»

»Olihan sillä kivääri, sinä tolvana!»

Vähän tuo vielä purisi ja meni sitte maata.


4. Helsingin ihmeitä.

Sitte lähdettiin sisälle Villen huoneeseen. Mutta eipä tuo näkynyt
yksistään Villen hoteilla olleen. Miestä oli kuin Viron sutta,
sängyissä pitkin lattiaa, mikä selällään, mikä mahallaan.

Siinä sitä tarinoitiin kaikki kuulumiset Villen kanssa. Ei tuo tuntunut
Ville olevan juuri milläänkään koko sotamiehen ammatista. Yhtä hyvä
olisi ollut kotona kyntää ja syödä kalakukkoa ja piimävelliä.

»Missä huoneessa se täällä Keisari asuu?»

»Ei se nyt sattunut kotiin, on Pietarissa käymässä», selitti Ville.

Otettiin tuosta eväät esille ja tuomiset Villelle. Eukko näet laittoi
puolen tusinaa sukkia ja kolme paria alushousuja; minä taas olin
hommannut emä jässäkän kartuusitupakkaa ja minkä mitäkin. Sain sitte
ruveta maata vahdissa olevan sotamiehen sänkyyn, ja siinäpä se hurahti
yö aina aamuun asti.

Aamulla sitte, kun oli pyhäpäivä ja kaunis ilma, lähdettiin kävelemään
ja kaupunkia katselemaan Villen kanssa. Kaartin pihalla oli kauhean iso
patsas, jota en illalla pimeässä ollut huomannutkaan. Ensin luulin
siinä olevan kaivon, mutta Ville selitti, että se on rakennettu Turkin
sodassa kaatuneitten muistoksi.

Ulos kaupungille kun sitte tultiin, niin enpä ensin yrittänyt nähdä
mitään. Huikasi näet silmiäni se komeus ja prameus. Kädet ristissä ja
suu auki seisoin, eikä hengen hiventäkään päässyt rinnastani. Siinähän
vaan oukailin kuin Tiilikaisen hevonen taivaan merkkiä.

Outoa oli kaikki, katsoipa ylös tahi alas. Ylhäällä taivaan ja maan
välillä oli rautalankoja vierekkäin tuhkatiheässä aina monen sylen
laajuudelta. Korkeimmilla katoilla ne olivat kiini suurissa
heinähaasioissa. Ville tuo selitti, että niillä herrat puhelevat
keskenään. Onhan niillä herroilla omat kujeensa jos missä asioissa.
Sitä minä vaan ihmettelin, että sai kadulla kävellä ilman pilettiä.

Alas sitte jos vilkasi, näki jalkatien olevan sileäksi hakatusta ja
höylätystä kivestä, jota ei näihin asti vielä ole piisannut Kuopion
kirkon rappusiinkaan. Monessa kohti oli yksi ainoa liipattu ja
puleerattu kivi niin pitkä kuin silmä kantoi ja aika leveä myös.
Mistähän kalliosta ja millähän keinolla nekin lie irti saatu, ja millä
ihmeen tavalla paikoilleen pantu?

Muutenkin oli kaduilla ihmeellisiä laitoksia: tuontuostakin nousi
maasta torvi, josta sai vettä, kuinka vaan tahtoi ottaa. Tottapa lienee
kaupungin alus ollut ihan yhtenä järvenä.

Jos sitte rupeaisin taloista tarkoin puhumaan, niin jatkuisi siitä
tarinaa koko ijäkseni ja jäisi kesken vielä sittekin. Muutamia taloja
oli semmoisia kuin jos kallio hakattaisiin nelisnurkkaiseksi ja siitä
sitte tehtäisiin talo. Erään puiston reunassa oli talo kaikkia muita
uhkeampi. Väsyäkseen asti sai kävellä sen pisintä seinää, eikä siitä
sittenkään tahtonut sivu päästä, ja niin korkea ja leveä oli se, että
tahtoo tulla hulluksi, jos sitä ajatteleekin, saatikka sitte kun sen
näkee. Ei ole tässä avarassa maailmassa mitään niin suurta eikä
komeata, ei piisaa sille Paapelin torni, ei Jerikon muurit eikä Ekyptin
vaarauonit. Koko etuseinä oli täynnä lasia sekä kultaa, kalliita kiviä
ja myrhamia, timanttia ja punamaalia. Ei ollut sileää paikkaa, enempää
kuin pappilan mampselin leningissä. Katolla oli tornia ja seipäitä kuin
hyvässäkin sotalaivassa.

Päivällisen syötyä sitte lähdettiin pois kaupungista katselemaan sen
ympäristöä ja puistoja. Mutta en noista heidän puistoistaan ollut juuri
millänikään. Nilsiässä on paljoa parempaa ja tiheämpää metsää.

Kävellessä kerkesi jo pimeä tulla. Varhain se tuleekin syksyiseen
aikaan. Palattiin siis kaupunkiin ja tultiin sen ison talon
kohdalla olevaan puistoon. Sielläkös liikettä oli kuin hyvillä
hevosmarkkinoilla. Tyttöjä ja poikia niin vietävästi. Ihmettelin vaan,
kun Villelle näkyi olevan tuttu useampi tyttö. Hyvinhän ne kuuluvat
Kuopiossakin tytöt sotamiehistä pitävän -- ja Ville ei ole mikään
tuhmatekoinen poika. Jo pienenä sanoivat, että »hyvin on isänsä
näköinen.»

Olisi vielä juteltava, kuinka eksyin, kun yksin yrittelin kävelemään;
kuinka täällä on kadut täynnä kyyhkysiä ja varpusia, jotka ovat yhtä
kesyjä kuin meidän kanat, ja kuinka kotimatkalla jo olin kuin vanha
tottunut reisumies ainakin, vaan ne pitää jättää, sillä potaatit
jäähtyvät ja ruokatunti loppuu.



NUOREMPI VELJENI.


Kyllä mun silloin elää kelpasi, kun Eeroa ei vielä ollut. Sokeria sain
pyytämättäkin jokaiselta vieraalta ja korppua myös, tasan »Polluksen»
kanssa. Mutta sitte tuli meille Takamaan muori.

Äiti ei ollut sinä aamuna tuvassa, ja isä oli jo ennen aamusia lähtenyt
Takamaahan. Piika Leena veti minua ilman äänettä tukasta, kun yritin
äitin kamariin. Suutuksissani menin sängyn alle ja hain sieltä vanhat
kenkäni -- uudet olivat äidin tallessa. Toisen kengän vedin jalkaani,
mutta ennenkuin kerkesin sitä kiini panna, sain hyvän tilaisuuden
heittää Leenaa takaapäin selkään toisella kengällä. Sen tehtyäni
juoksin jotenkin nopeasti ulos ja huusin mennessäni: »Mylly-Antin
morsian!»

Leena tietysti läksi perässä, ja minulle tapahtui oven suussa se
onnettomuus, että avosuinen kenkäni saattoi minut kaatumaan.
Kynnykselle jäin, pää pihalle, jalat eteiseen... Leena tarttui tukkaani
kuin tuli... Mutta ennenkuin hän oli oikein alkuunkaan päässyt, heitti
hän yht'äkkiä irti ja juoksi tupaan. Minä itkussa suin huusin, minkä
jaksoin: »Mylly-Antin morsian!»

Heti tunsin tukassani toisen käden, paljoa tukevamman kuin Leenan, ja
tuttu ääni sanoi: »Kiljutkos siinä, kun äiti on kipeä!» Vilkasin
taakseni ja näin isän ja Takamaan muorin. Leena oli nähnyt heidän
portista tulevan.

Menin tupaan taas tavalliseen paikkaani, sängyn alle, Pollusta
hyväilemään. Minä en vanhastaan oikein pitänyt Takamaan muorista. Isä
meni talliin ja Takamaan muori äidin kamariin. Minä yksinäni
ihmettelin, mikä äitiä vaivasi, kun minua ei päästetty katsomaan,
niinkuin aina ennen, jos äiti oli kipeä. Nyt ei minua enää
haluttanutkaan sinne lähteä, sen Takamaan muorin tähden.

Nukuimme sitte sängyn alla jonkun aikaa, minä ja Pollus, kunnes
heräsimme -- pienen lapsen itkuun. Pollus hyökkäsi haukkuen ulos --
meidän ovessa ei ollut linkkua. Hän kai luuli, niinkuin minäkin, että
mustalaisia oli tullut pihaan. Mutta siellä ei näkynyt ketään.
Kuuntelimme tarkemmin ja tulimme siihen päätökseen, että ääni tuli
äidin kamarista.

Vähän ajan perästä meidät päästettiin sisään. Takamaan muorin sylissä
oli lapsi, niin peräti pieni, etten semmoista ollut koskaan nähnyt.

»Katsos nyt, Kaapro, minä toin sinulle pienen veljen», sanoi Takamaan
muori.

»Mistä?»

»Saunan lattian alta».

»Onko siellä pieniä veljiä?»

»On kyllä», vastasi muori.

Minä olin hyvin iloissani ja hyväilin pikku veljeäni.

Kun renki Heikki tuli puolista syömään, en hänelle kohta virkkanut
veljestä mitään. Mutta kun Heikki kysyi äitiä, sanoin että hän on
kipeä. Heikki ei puhunut mitään, vaan tupakkaa pannessaan hyräili tuota
vanhaa laulua:

    »Kaks' ilopäivää on miehellä vaan:
    Kun ämmästä pääsee ja kun ämmän saa.»

Mutta kohta kun hän kuuli itkua kamarista ja Takamaan muorin äänen,
sylkäsi hän ja rupesi syömään.

Iltapuolen päivää vietin saunassa Polluksen kanssa. Revimme irti
lattialankkuja, minkä voimme, ja etsimme niiden alta pieniä lapsia.
Mutta ei löytynyt yhtään. Pimeän tullessa menin äidin kamariin ja
sanoin Takamaan muorille, ettei meidän saunan lattian alla suinkaan ole
pieniä lapsia.

»Ei se teidän saunasta ollutkaan».

»Kenen saunasta sitte?»

»Ylistalon vanhasta saunasta, jossa on niin paljon pöppöjäkin.»

»Kuinkas Te sinne uskalsitte mennä?»

»Ole nyt vaiti ja mene maata!» sanoi Takamaan muori.

Kun Eero jonkun ajan kuluttua pantiin kätkyeen, täytyi minun häntä aina
liekuttaa. Ja se oli ikävää työtä. Pollus sai yksin juoksennella ja
kiertää maita, mantereita. Minulta meni se kevät ihan hukkaan ja koko
seuraava kesä -- vielä niin hyvä marjakesä. Pian suutuin Eeroon ja
vielä enemmän Takamaan muoriin.

Vihdoin kuitenkin kykeni Eero enemmän olemaan ylhäällä ja makasi
vähemmän.

Mutta sitte täytyi minun kuulla, kuinka kaikki kehuivat Eeroa
kauniimmaksi minua, ja nähdä, kuinka kaikki vieraat antoivat
tuomisensa, sokerinsa, korppunsa ja muut namusensa Eerolle. Minulle jäi
ainoastaan nautinto katsella, millä halulla Eero niitä söi.

Jos olin yksissä tuumissa Eeron kanssa ja jotakin viatonta yritimme --
eli kuten äiti sanoi »olimme pahanteossa» -- niin aina kuului: »Taas on
iso edellä ja pieni perässä! Ei se lapsi niin osaisikaan, vaan tuo
isompi neuvoo.» Ja minä sain yksin sovittaa yhteiset synnit.

Tuli sitte mulle pahin kaikista, tuo lukeminen. Arkipäivät kumminkin
jotensakin pujottelimme: olin miesten matkassa töissä, ja kotona vaan
silloin kun ei kellään ollut aikaa minua opettaa. Mutta pyhinä ei
auttanut mikään. Aamusin koetin maata ja olla nukkuvinani niin kauvan
kuin mahdollista, mutta nälkä viimeinkin ajoi ylös. Kohta kuului käsky:
»kirja kätees!» ja sitte alkoi kamala aika. Järkeni ei keksinyt mitään
keinoa, jolla olisin lukemisesta päässyt. Olin olevinani milloin kipeä,
milloin sokea tai kuuro; joskus tekeydyin hulluksikin. Mutta ne
yritykset tavallisesti tulivat ruumiilleni kalliiksi.

Eero oli onnellinen, sillä hänen ei tarvinnut lukea.

Tilani ei parantunut, ennenkuin kävin rippikoulun ja kykenin miesten
töihin. Sitten aloin vähitellen saada Eeron harmiksi savuja luihautella
yhä tiheämmin ja julkisemmin.

Oikein sydäntä hiveli, kun tytöt kirkolla aina minuun vilkuivat eikä
Eeroon. Mikä kauniimpi se Eero oli kuin minäkään? Ja jouti olla minkä
näköinen tahansa -- lapsi! Minun mukaani toki Polluskin aina
lyöttäytyi, läksinpä metsään tai muuten kylälle.

Niin ei minulla sitte ennen naimisiin menoani ollut muusta huolta kuin
lukukinkereistä.

Suurin iloni oli se, että sain nähdä Eeron kokevan aivan samat
kärsimykset kuin minäkin, sillä muutamia vuosia sitten kävi Takamaan
muori taas meillä.

Silloin olin jo siksi viisastunut, etten enää lähtenyt penkomaan saunan
lattian alustaa.



PUOLENTOISTA MANTTAALIN MIES.


Alholan vaari oli käsketty Mäkikylän muorin peijaisiin -- ei suinkaan
sentähden, että hän olisi ollut seuraelämälle välttämätön henkilö. Vaan
tärkeä sija oli hänelle kumminkin pitopaikoissa annettava. Sillä Alhola
ei ollut mikään pieni talo eikä köyhä.

Ennenkuin vaari lähti hautajaisiin, tapahtui Alholassa semmoista, joka
ei ollut missään yhteydessä kuoleman eikä hautajaisten kanssa -- tahi
oikeastaan jota ei ollut aiottu olemaan missään yhteydessä niiden
kanssa. Päinvastoin. Alholan vanha kissa synnytti sinä aamuna kahdeksan
kaunista poikaa. Ja sitä ei ollut tapahtunut kolmeen vuoteen. Siinä oli
harmaita, valkoisen ja harmaan kirjavia, mustan ja valkoisen ja
valkoisen ja mustan kirjavia. Mutta yksi ainoa oli pikimusta, ja se oli
kaikista suurin.

Ankara ja tunnollinen tuumailu syntyi siitä, mikä näistä pojista
pidettäisiin, mikä taas vietäisiin veteen. On näet laki semmoinen tässä
puuttuvaisuuden maassa, että ainoastaan yhden kissanpojan itsekustakin
pesäkunnasta annetaan elää, ja toiset menettävät henkensä -- siitä
ainoasta syystä, että ovat rohjenneet syntyä tähän matoiseen maailmaan.

Jotakin harmaata tahi säännöllisesti kirjavaa tahtoivat muut säilyttää.
Mutta vaari julisti, että musta oli pidettävä, koska se oli kaikista
suurin. Ja väri oli peräti vähäpätöinen asia, kun on kysymys
kissanpojista eikä nuorista neitosista. Tosin tuo musta oli
urospuolinen, mutta se vaarin mielestä vaan enensi sen arvoa.

Päätökseksi tuli, että musta pidettiin. Ennen hautajaisiin menoansa
vaari omin käsin hukutti muut seitsemän kissanpoikaa. Omin käsin
sentähden, kun hän pelkäsi jotain vilppiä eli petosta, että esim. olisi
säästetty joku pehmeäkarvainen harmaa tahi semmoinen, jolla oli muu
ruumis musta, vaan kaula ja käpälät valkoiset.

       *       *       *       *       *

Kun Alholan vanha pari tuli Mäkikylän saliin, oli siellä jo vieraita
koko joukko. Peräpöydän takana istui pastori ja hänen vieressänsä
vasemmalla puolella kanttori. Ensin tuli sisälle Alholan muori ja
niijasi peräpöydän puoleen. Hänen esimerkkinsä vietteli vaarinkin
niijaamaan -- ainahan ne akat meitä johdattavat harhaan.

Muori vietiin salin takaiseen kamariin muun naisväen seuraan. Vaari jäi
saliin. Otti tuolin ja istui. Mutta istui vähä toisin kuin muut. Sillä
hän asetti tuolin karmin etupuolelleen ja jalkansa sen kahden puolen.
Tämän teki hän piippunsa tähden, koska siinä oli niin lyhyt varsi,
ettei sitä ollut helppo käsissä pitää, ja taas niin raskas koppa, ettei
piippu pitelemättä pysynyt hampaissa. Nyt se lepäsi sangen mukavasti
tuolin karmia vasten.

Sivumennen voi huomauttaa, ettei vaimoväen sopinut liikkua
vaatekengissä niillä seuduin, missä Alholan vaari istui, sillä hän ei
ensinkään käsittänyt uunin edessä olevan sylkilaatikon tarkoitusta.

Kun Alholan vaari tuli seuraan, puheltiin asioista, jotka sangen vähän
olivat yhteydessä muorivainajan muiston kanssa. Ensin saatiin selväksi
se, että sateinen ilma oli huonontanut vuodentulon, varsinkin heinistä
ja perunoista, ja että taitaa tulla rehun puutos, jos tulee pitkä
kevät.

Sitte puhuttiin venäläis-turkkilaisesta sodasta, Plevnasta,
Skobeleffistä y.m. sekä moitittiin useampaan kertaan englantilaisten
jumalatonta käytöstä kaikissa maailman äärissä ja keskusteltiin, mikä
keino mahtaisi olla sitä valtakuntaa vastaan tehokkain.

Mutta kun totia oli maistettu muutamain punssilasien päälle, kävi
keskustelu ylevämpään suuntaan, ja silloin nousi kysymys »Helsingin
Matista», joka Suomettareen kirjoittaa niin voimakkaita Helsingin
kirjeitä.

Sen keskustelun kestäessä miehet taas täyttivät lasinsa, ja pastori
meni naisväen kamariin kilistämään -- hän oli poikamies -- ja
juttelemaan. Kanttori jäi siis yksin ylhäisimmälle sijalle. Sentähden
hän nosti huulensa likemmäksi nenää ja asetti päähänsä silmälasit,
joita hän ei koskaan pitänyt pastorin läsnäollessa.

Lautakunnan esimies sitte kertoi, kuinka Suomen kansa on kauvan
nukkunut, ja ylisti »Helsingin Mattia», joka ahdistaa ruotsinkielisiä
kuin kissa hiiriä. Ei herraksi päästyään ole kansan asiasta vilpistynyt
pois, kuten moni muu hyville päiville päässyt. Jos kissakin liian
lihavaksi tulee, niin ei se enää viitsi hiiriä ajaa.

Alholan vaari oli ääneti kuunnellen vetänyt sauhuja ja syljeskellyt
sekä tuontuostakin maistellut lasiansa. Pastorin puheeseen ei hän
koskaan puuttunut, vaan kyllä kanttorin, kun sai vähän väkevää. Oli
näet riidan kaunaa hänen ja kanttorin välillä.

Lautakunnan esimiehen puheen johdosta juohtui vaarille mieleen
aamullinen kissajuttu. Samalla muisti hän olevansa puolentoista
manttaalin isäntä ja monen torpparin maallinen turva. Sentähden hän
sylkäsi ja sanoi:

»Niinkuin Suomen kansa, niin on meidän vanha kissa ollut kolme vuotta
mahona -- --»

»Mutta», kysyi kanttori, »onkos Suomen kansa ollut mahona yhtään
vuotta? Eikö joka vuosi ole ollut syntyneitä enemmän kuin kuolleita?»

»Yhtä enemmän oli syntyneitä kuin kuolleita, sillä syntyi kahdeksan
poikaa, ja minä niistä omin käsin tapoin seitsemän.»

»Ketä olette tappanut?»

»Kissanpoikia tietysti. Eikös kanttori ymmärrä, että meidän kissa on
ollut kolme vuotta mahona? Totisesti mahona, kuten kunnan esimies äsken
sanoi.»

»Eihän kunnan esimies puhunut mitään Alholan kissasta.»

»Tottahan niin lukenut ja valistunut mies kuin herra kanttori ymmärtää,
että kun meidän kissa tänä aamuna synnytti kahdeksan sokeaa poikaa,
niin se on vertaus meille ihmisille.»

Vaikka kanttorin teki mieli huomauttaa sitä, ettei Alholan vaari ollut
oikein perehtynyt uudenaikaisiin sivistysrientoihin, ei hän kuitenkaan
sitä tehnyt, koska kaikkia näkyi huvittavan Alholan vaarin puhe. Sen
huomasi vaari itsekin, sylkäsi ja kertoi laveasti, minkä näköinen mikin
kissanpoika oli ollut ja kuinka ne vinkuivat pussissa, kun hän kantoi
ne veteen. Kaikki kauniimmat hän hukutti, »sillä», sanoi hän, »minä en
rakasta ulkokullaisuutta enkä prameutta. Nämät ovat ne, joista kunnan
esimies sanoi, että ne ovat poikenneet pois, kun pääsevät herroiksi.»

»Nekö kissan pojat pääsevät herroiksi?» kysyi kanttori.

»Tuskin niistä enää tulee kanttoriakaan, vaikka niillä kyllä oli
suloinen laulun ääni. Nyt on jo myöhäistä panna niitä lukkarin oppiin,
sillä ne ovat kuolleet, koska minä ne tapoin. Mutta yksi oli pikimusta
ja se oli kaikista suurin. Sitä ei panna kanttorin kouluun, vaan siitä
minä kasvatan talon vahdin, joka ei pelkää tapella rotan kanssa -- ei,
vaikka olisi yhtä suuri rotta kuin itse kanttori. Totisesti vaikka
oikein kirkon rotta. -- Ymmärtääkös kanttori? Se on vertaus eli
tunnusmerkki.»

Vaari joi lasinsa pohjaan ja sylkäsi. Hänen puheestaan ei kukaan
ymmärtänyt muuta kuin että hänellä oli hyvä halu nokitella kanttorille.
Ja se toisia huvitti.

Mutta Luotolan Kustaa, joka aina ryypyn saatuansa tekeytyi jumaliseksi,
itki ja sanoi:

»Eiköstä tämä ole varoitus ihmisille, että toisten pitää kuolla ja
toiset jäävät tänne? Niinkuin kissanpojat...»

Juuri silloin astui pastori takaisin saliin. Kanttori pisti nopeasti
silmälasit takaisin taskuunsa. Kaikki tulivat taas asianmukaiselle
hautajaistuulelle. Alholan vaari sydämessään kiroili kanttoria, mutta
istui ääneti koko ajan, imi piippuaan ja syljeskeli.



PUKKI KELLONSOITTAJANA.


Erityisistä syistä olisi kaiketi parasta ottaa omaksi syykseen kaikki
harvinaisemmat teot, joista aikoo kertoa. Sillä jos niitä toisten
syyksi sanoo, saattaa asianomainen tulla vaatimaan likempiä selityksiä
kertomuksen johdosta. Ja semmoinen ei aina ole hauskaa.

Kun minä nyt esimerkiksi aion jutella Kuivalan Kustaasta, niin voi joku
yksinkertaisuudessaan ajatella minun tekevän vääryyttä -- ei niin
paljon itse Kustaalle kuin hänen vanhemmillensa. Sillä jos ei Kustaata
muuten tuntisi, voisi tämän kertomuksen johdosta luulla hänen saaneen
huonon kasvatuksen.

Mutta on huomattava, että kasvatus on monipuolinen ja että sitä on
monta eri lajia, ja se on siltä aina hyvä, jos sillä vaan saavutetaan
kasvatuksen tarkoitus. Kuivalan Kustaa oli aiottu hyväksi merimieheksi,
ja _siihen_ oli hän saanut sangen hyvän kasvatuksen. Hänen isänsä oli
lähtenyt merelle jonkun verran ennen pojan syntymää ja ollut siellä
yhtä mittaa 37 vuotta. Kun hän 38:na vuotena tuli kotiin, oli Kustaa jo
purjehtinut ulkomerillä neljätoista vuotta.

Itse oli poika oppinut uimaan ja tappelemaan. Toverit neuvoivat hänet
korttia lyömään, tupakoimaan ja muihin merikulun tieteen haaroihin.
Näin oli hänestä kasvanut hyvä merimies ilman eri kasvatusta vanhempien
puolelta.

       *       *       *       *       *

Oli Krimin sodan aika ja useimmat merimiehet olivat kotona, koska
liikemiehet pelkäsivät englantilaisten vehkeitä. Sentähden olivat
Kuivalankin molemmat miehet kotosalla.

Kun oli sunnuntaipäivä, lähdettiin tavallisuuden mukaan soutamaan
Ruotsiin menevää postia mantereen puolisesta saaristosta Ahvenanmaalle.
Veneessä oli, paitsi Kuivalan miehiä, pari muuta.

Kauniilla ilmalla mentiin aika vauhtia ja jouduttiin matkan varrella
olevaan Brändön saareen juuri kirkon aikana. Miehet soutivat
kirkkorantaan levähtämään. Mutta kirkkoon he _eivät_ menneet. Ei ollut
ulkona kirkosta ketään seurakuntalaista saarnan aikana. Sellainen on
tapa niillä tienoin -- ja oli luonnollistakin näin sota-aikana.

Sisällä kirkossa vallitsi syvä hiljaisuus. Ei ollut kesäyskääkään
monella. Joku veteli rauhallista unta. Kuului vaan saarnaajan totinen
ääni, kun hän puhui »siitä suuresta kalansaaliista», joka sai monen
verkkomiehen kadehtimaan Pietarin ja Sepeteeuksen poikain kalaonnea --

Yht'äkkiä kuuluu kirkonkellojen kumina. Ensin hiljainen, sitte
juhlallinen -- hätäinen -- soitettiin molempia kelloja -- molempia
yht'aikaa. Pappi ei lopettanut saarnaansa, vaan hyppäsi alas
saarnastuolista. Hänen mieleensä muistuivat kertomukset entisiltä
ajoilta, kun hätäkelloja soitettiin. Julmat kirgiisit ja kalmukit -- ja
hänellä oli kotona nuori kaunis vaimo.

»Kirkko palaa!» huudettiin.

»Ei, vaan joku talo kylässä.»

»Engelsmannit täällä!»

Kaikki ryntäsivät meluten, vavisten ja tuuppien ulos.

Likellä asuvat juoksivat kotiinsa. Kaukaisemmat keskustelivat,
mahtaisiko se sittekin olla myöhäistä.

Kesken kiireen kuului kellotapulista soiton lomassa erinomaista ääntä.
Ei ollut juolahtanut kenenkään mieleen mennä katsomaan, kuka siellä
soitti. Nyt sen huomasi suntio, joka oman virkansa ohessa hoiti
kellonsoittajan, kirkonvartijan ja unilukkarin toimia.

Suntion käskystä tuli kellotorniin muitakin. Kummakseen he näkivät
heinän jätteitä lattialla. Ja kelloja soittamassa -- he luulivat sitä
ensin häneksi, jonka syyksi kaikki ihmisten synnit luetaan -- mutta
tarkemmin katsoen se oli _pukki_, suntion oma pukki, jonka sarviin
kellojen soittonuorat olivat sidotut.

Asiasta neuvoteltua tultiin seuraavaan yksimieliseen päätökseen, joka
vielä tänä päivänä löytyy Brändön kirkon arkistossa:

»Koska luultavata on, ettei pukki itse sitonut nuoria sarviinsa, vaan
joku pahanilkinen ihminen, joka oli syömässä suntion rantahaassa
nuoraan kytkettynä, ja pani heiniä eteen, että hän söisi niitä, kunnes
pahantekijä pääsi karkuun, ja sitte teki sen mieli pois, mutta tunsi
nuorat sarvissansa ja kiivastui ja alkoi hypellä edestakaisin, niinkuin
tämän elävän tapa on, kuten me kaikki omasta itsestämme tiedämme, ja
jos hän on tästä seurakunnasta tahi jostakin muualta, on semmoinen
ihminen kaikella muotoa lain ala saatettava.»

Siihen loppuivat kirkonmenot sinä sunnuntaina. Mutta brändöläiset
tunsivat itsensä hieman loukatuiksi ja tyytymättömiksi. Sentähden he
rupesivat pahantekijää etsimään. Se oli tyhmä teko, sillä häntä
tietysti ei ole vieläkään löytynyt.

       *       *       *       *       *

Mutta olinpa unhottaa Kuivalan Kustaan.

Brändöläiset eivät nähneet, kuinka Kustaa juoksi kaitaa metsäpolkua
postiveneeseen, joka oli valmis lähtemään. Jos he sen olisivat nähneet,
niin tuskin olisi postivene vasta poikennutkaan Brändön rantaan.



SUOMALAISEN MUINAISTUTKIMUKSEN JA KANSATIETEEN ALKEET,
laadittuina meikäläisten tiedemiesten malliin.


1. Suomalaisten käsitys muutamista yleisistä asioista.

_Maailma_ on Kalevalan mukaan syntynyt linnun munasta. Luonnollista
siis on, että käsitys maailmasta vivahtaa käsitykseen linnusta.
Puhutaan maailman _silmistä_. Muutamat ihmiset ovat maailman _suussa_.
Huonolle jälelle joutuneet voi korjata maailman _jaloista_. Mutta
maailman nenästä, korvista ja käsistä ei tiedetä. Samoin: puhutaan
linnun silmistä, suusta ja jaloista, mutta ei nenästä, korvista eikä
käsistä. Linnut tekevät pesäkseen ja muuksikin leposijakseen _kuopan_.
Samoin lauletaan:

    »Maailma minua nyt paljokin vaivaa
    Ja minun eteheni _kuoppaa_ kaivaa».

_Maan pyörimisestä_ on suomalaisilla vanhuudestaan hämärä käsitys.
Hämärä, koskapa he saatuaan silmiä hämärtävän iskun, huomaavat että
maailma _pyörii_ heidän silmissään.

_Onni_ ei pure eikä puske, vaan onni _potkasee_. Ei se siis sovi koiran
nimeksi, vaan hevosen. Vieläpä puhutaan onnen _ohjista_ ja siitä että
onni _vetää_ jotakuta. Hyvä onkin istua onnen _kelkkaan_.

_Valheella_ ovat erityiset _kengät_. Sanotaanhan: »en minä valheen
_kengillä_ kulje!» -- Mutta päättäen siitä että: »_lyhyet_ ovat valheen
_jäljet_», valhe käyttää matkoillaan puujalkoja.

_Nälkääkin_ sanovat suomalaiset »_nähneensä_», mutta ei ole tietoja sen
ulkonäöstä.


2. Muinaissuomalaisten yhteiskuntaoloja.

_Virkamiehet_ näkyvät saaneen nimityksensä _voitelemalla_, niinkuin
israelilaisillakin. Sitä todistavat säkeet:

    »Voilla _voidan_ voudin rinnan,
    tuomarin sianlihalla,
    jottei tuomari toruisi
    eikä vouti vormahtaisi.»

Muutamat tutkijat arvelevat, että voita ja sianlihaa olisi käytetty
rintatähtien ja kunniamerkkien asemesta. Ainakin olisi näillä merkeillä
silloin ollut suurempi käytännöllinen arvo kuin nyt. -- Toivottavasti
vastainen tutkimus ratkaisee tämän asian.

_Naisten_ nykyisellä orjuudella ei ole perustusta entisyydessä.
Naimattomat neitseet olivat kunnan kirjureina, henkiherroina j.n.e.,
koska puhutaan joutumisesta vanhan piian _kirjaan_.

Vanha runo kertoo että miehet:

    »Arvelevat akkojansa,
    kuulevat lutuksiansa,
    _Pelkeävät_ piikojansa.»

Näyttää naisilla siis silloin olleen oikeus antaa muitakin iskuja kuin
silmäniskuja.

_Oppineita_ on kahta lajia, niinkuin oppiakin: korkeata ja syvää.
_Korkeasti_ oppineita tietysti ovat tähteintutkijat ja torninvahdit.
Syväoppisia taas merimiehet ja haudankaivajat.

_Koululaitos_ on ennen ollut eläinkunnankin käytettävänä. Niiden
aikojen kokemuksesta on syntynyt sananlasku:

    »Vaikea on vanhaa _sutta_ kirjalle opettaa.»

Vieläkin kuuluvat ahneet rovastit _luettavan_ lehmiä.

_Hulluinhoito_ on ollut huonolla kannalla. Eivät näy näitä onnettomia
ihmisinäkään pitäneen, vaan juhtina. Sillä sanoohan vanha lause:

    »Hulluilla herrat _kyntävät_.»


3. Suomalaisten elinkeinoja.

_Metsästys_ on ollut korkealla kannalla, sillä ikivanhoista ajoista on
otuksien rauhoittaminen ollut tunnettu. Esim. riihtä _tapetaan_
ainoastaan syksyisin ja talvisin.

_Ampumataito_ on ollut suuri. Pakko olikin oppia ampumaan, sillä
huonoja ampujoita pidettiin _pilkkana_. Nykyään pidetään pilkkana vain
miesten kuvia sotaväen ampumaharjoituksissa.

_Kalastus_ on vanha elinkeino. Siihen ovat suomalaiset niin tottuneet,
että kalastajat mieluimmin asuvat jonkun lahden _pohjassa_, ahvenien
seurassa.

_Kauppatavarana_ näkyvät suomalaiset pitäneen m.m. omaa päätään, sillä
usein on mies jossakin päänsä _kaupalla_. Kauppatarkoituksia varten
kaiketi myös usein ihmisiä pannaan _pussiin_.

Mutta kun rahan korko on korkealla, on kauppa niin huonossa kunnossa,
että sitä täytyy _hieroa_.

_Koti-eläimiä_ ei juuri ole tarvittu, sillä suomalainen ajaa mukavasti
hyvällä _reellä_. Muutamat, esim. Antti nimiset ajavat _aisoilla_.

Vetoeläiminä käytetään astioita, peliä, nauloja, huushollia y.m.
Sanotaanhan: »tuo saavi _vetää_ tynnyrin jyviä» (joka jo on sievä
kuorma), »se peli _vetää_», »se naula _veti_», »voi kun se huusholli
_vetää_.»


4. Suomalaisten elämäntarpeet: asunnot, vaatteet, ruuat y.m.

_Rakennuksia_ ei suomalainen tarvitse. Hän on hyvin tyytyväinen
pitkävartisissa _saappaissaan_, ehyissä _sukissaan_, ja voipi ilosta
hypellä tervatuissa _lapikkaissaan_.

Juhlatilojen sattuessa tanssitaan valkeissa _hansikkaissa_.

Ulkohuoneet suomalaisia yhtä vähän huolettavat. Eivät he esim. tallia
tarvitse, sillä hevoset saattaa panna huonoon _kenkään_.

_Vaatteet_ ovat suomalaisille tarpeetonta mukavuutta. Usein voi
matkoillaan maaseuduilla sydäntalvellakin nähdä _paljaita_ talonpoikia.

_Rahakukkaro_ on liikaa ylellisyyttä. Suomalainen voi panna koko
vuotisen palkan _suuhunsa_. Mutta paljoa varmempi on panna rahansa
_viinaan_, sillä niin väkevässä nesteessä se parhaiten säilyy.

Muutenkin on suomalaisilla suuri luottamus viinaan ja läheinen
ystävyys. Mies on _viinaan_ menevä ja viina on _mieheen_ menevä. Tämän
sopusoinnun kannalta on helppo selittää suomalaisten tavatonta:

_Ruokahalua_. Mies saattaa syödä kokonaisen _puurovadin_, puisen tahi
savesta valetun y.m. astioita. Näitä ruokia keitettäissä tarvitaan
semmoista kuumuutta, että pata _kiehuu_, takkiraudasta valettu pata.

Mutta usein tyytyy suomalainen miedompaankin ruokaan. Miestä voi esim.
sanoilla _syöttää_. Ja joskus, kun intoutuu mies, voi hän syödä
kokonaisen _päivän_ (ei aurinkoa vaan aikaa).

_Ihmissyönti_. Vaikea on ratkaista kysymys, ovatko suomalaiset muiden
pakanain tavalla olleet ihmissyöjiä. Siltä se vähän näyttää. Ei ennusta
hyvää, kun mies toiselle sanoo: »älä suuhun tule, ennenkuin entisenkään
_nielasen_!» -- Tosin sanotaan: »ei mies _miestä_ syö!» Mutta sillä ei
ole todistettu, eikö miehellä olisi tapana syödä vaimoja ja lapsia.

Sivumennen sanoen, ei ihmislihan syöminen niin kummaa ole. Niinkin
hyviä ystäviämme ja niin viattomia olentoja kuin omia saappaitamme,
voimme pitää ihmissyöjinä, milloin ne _syövät_ ihmisten jalkoja.


5. Suomalaisten sukuperä, uskonto ja luonne.

_Suomalaisten sukuperä_ on hyvin yhtäpitävä kehitysopin kanssa. Sitä
todistavat sananlaskut:

    »Vaikka suku _sutena_ juoksisi,
    kun itse ihminen olen,»

ja

    »_Susi_ isäni; _karhu_ emoni:
    kun minusta mies tulisi!»

_Suomalaisten uskonto_ ja vanhat jumalat ovat yleisesti tunnetut. Mutta
huomattava on, että vieläkin tavataan paljon _silmän palvelijoita_.

_Itsepäisyyttä_ osoittaa se, että suomalainen saattaa ikänsä asua
vuoren _alla_ eikä pyri poiskaan.

Ei hän myöskään pakene, vaikka _räystäät tippuvat_.

_Vähäpuheisuuteen_ lienee syynä se, että Suomen mies syötyään panee
leukansa tahi ainakin hampaansa _naulaan_.

_Kevytmielisyyttä_ osoittaa se, että kalliita lamppuja ja kyntteliä
pannaan _tuleen_. Moni on tunkenut tupakkansa ja pannut piippunsakin
_tuleen_, vaikka ei ole ensinkään aikonut lakata tupakoimasta.


6. Luonnontieteellinen tutkimus suomalaisten ruumiista.

_Luut_ eivät ole tärkeät suomalaisessa ruumiissa. Joskus jäävät ne
kokonaan pois matkasta, jolloin syrjäisten täytyy huomauttaa: »_korjaa_
luusi!»

_Nahka_ on melkein yhtä tarpeeton. Urhoolliset miehet eivät näy sitä
viitsineen itse kantaa, koska halveksien sanotaan:

    »Arka nahkansa _kantaa_!»

_Pää_ on ankara ruumiin osa, sillä usein täytyy miehen itsensäkin
_pelätä_ päätään.

Omituista kyllä, näyttää suomalaisen pää olevan ontto, sillä miehellä
voi olla lakki _päässä_, joskus _kaksikin_ lakkia. Sopii suomalaisen
päähän muutakin tavaraa, esim. silmälasia sankoineen päivineen. Samoin
voivat he tukehtumatta pitää huivia _kaulassaan_ j.n.e.

Moitittavaa huolimattomuutta on, ett'eivät tullivirastot ole ottaneet
näitä asioita huomioonsa; sillä kätkemällä kalliita kappaleita
erityisiin jäseniinsä, voivat suomalaiset harjoittaa laveata
tullipetosta.

Päässä näkyy myös asuvan suomalaisen henki, sillä muut ihmiset
kuolevat, jos heiltä kaula katkaistaan, mutta suomalaiselta pitää vielä
lyödä _pää_ poikki.

_Sydämessä_ voisi henki asua yhtä mukavasti kuin esim.
rautatievaunussa, sillä sydän on kovin rauhaton paikka. Milloin on
sydän _kulkussa_, milloin _suussa_, milloin kintaan _peukalossa_ j.n.e.

_Silmät_ ovat vielä rauhattomammat, sillä ne ovat suuria urheilijoita.
Kesällä silmät _uivat_ kyynelissä. Talvella luultavasti luistelevat
niiden jäätyneellä pinnalla. (Tämä ei kuitenkaan ole tieteellisesti
todistettu).

Semmoisella luonnolla ne tietysti harvoin pysyvät kotona, ja omistajan
on pakko lainata toisilta silmiä. Niinpä lapsilla usein ovat _isänsä_
tahi _äitinsä_ silmät.

_Korvia_ suuresti säästetään ja lyödessäkin niitä kartetaan. Annetaan
vain _ympäri_ korvia.

_Nenä_ on hyvin sitkeää laatua. Sitä saa _niistää_ kuin kynttilää koko
elämänsä ijän, ja kuitenkin se täysimittaisena seuraa omistajaansa
hautaan. Myös voi suomalainen _pistää_ nenänsä yhteen ja toiseen
paikkaan ja taas asettaa sen sijallensa.

_Suu_ on suomalaisella suuri, koska joskus kannattaa antaa toiselle
_suuta_.

_Kieli_ voi olla _ulkona_ suusta. Silloin voidaan kieltä _pieksää_, jos
haluttaa, ja myös kieliä _kantaa_.


7. Suomalaisten ruumiinkoko ja kasvojen muoto.

Suomalaisten ruumiillinen suuruus on hyvin vaihteleva. Toiset ovat
hyvin suuria, toiset hyvin pieniä.

Sieväkokoinen mies on se, jolla on kymmenhenkinen perhe _hartioillaan_
ja vielä appi ja anoppi _niskassa_.

Usein tavattava pituus on noin 6 tai 7 metriä. Sillä mitalla voipi
seista »toinen jalka haudassa, toinen haudan partaalla», kun asetusten
mukainen hauta on 2 tai 3 metriä syvä.

Mutta peräti pieniä ovat ne, jotka voivat seista oven _raossa_, sillä
ovessa tavallisesti ovat ahtaammat raot kuin seinässä.

Pieni ja notkea ruumis täytyy olla sillä, joka voi _hypätä_ toisen
_nenälle_.

Erään tunnetun pikku elävän tavalla saattaa suomalainen huvikseen
_kiikkua_ toisen tukassa eli nivuksissa. Tämän huvituksen sanotaan
olevan vaimoväellekin tunnetun.

Ihmeekseni kuulin kerran erään järkevän miehen sanovan: »Väistypäs
vähän, että pääsen tuohon _pöytälaatikkoon_!» En olisi uskonut hänen
sinne mahtuvan.

Hävyliäisyyden vuoksi tavallisesti hyvin vähän ja ihan viimeiseksi
puhutaan _kasvojen kauneudesta_. Muinaissuomalaisten sankarillista
ulkomuotoa kuvaa esim. nimitys _partasuu_. Nykyään on parta
ulkopuolella suuta.

Sotaiset ja uhkaavat lienevät silloin miehen kasvot, kun voidaan sanoa:
»tuolla miehellä on _pää_ kuin _partaveitsi_!»



KAHDENLAISESTA MORAALISTA.

Sananen siveellisyyskysymykseen.


Niin vanha mies kuin minä olenkin, olen kuitenkin nuorena syntynyt. Ja
muutamia vuosia syntymäni jälkeen pantu kouluun.

Minä olin »parempain ihmisten» lapsi eli, toisin sanoen, vahtimestarin
poika. Siitä syystä ei minun tarvinnut kouluun tullessani tuntea
kirjaimia, niinkuin köyhäin poikain, jotka pantiin kansakouluun. Minä
pääsin Tant Fiinan kouluun.

Siellä opin, ettei milloinkaan saanut juosta kadulla, vaan piti kävellä
kauniisti, kädet ulkona taskuista; ei koskaan mennä katsomaan, kuinka
sikaa tapetaan naapurissa; ei hävittää linnun pesiä, eikä koskaan puhua
»housuista» -- ja monta muuta kaunista asiaa.

Kerran sitte kävelin Tant Fiinan rinnalla koulusta kotiin päin ja Tant
Fiina kehui, kuinka hyvät pojat pääsevät taivaaseen.

»Vai taivaaseen tuommoinen herasilmä!» ivasi jälestäni tuleva
kansakoulun poika.

Niitä oli useampia yhdessä matkassa ja tekivät jos jonkinnäköistä
kujetta. Uskalsivat latoa kirjojaan Tant Fiinan turnyyrille --
salaisesti kyllä -- mutta toisilleen kehuivat, että »tämä poika se
vedättää kirjojaan pyöreäpäisellä hevosella!» Muuan pani jotain pehmeää
minun taskuuni. Arvasin, että se oli kuollut rotta.

Vähitellen pääsi minussakin se toinen moraali vallalle. Yht'äkkiä
sanoin Tant Fiinalle:

»Arvaakos Tantti, mitä viemistä minulla on pikku sisarelleni tässä
taskussa?»

»Rusinoita?»

»Ei!»

»Omenoitakos?»

»Ei!»

»Annappas, kun koettelen!»

Tant Fiina veti sen ulos taskusta -- ja kiljasi. Minä en silloin
joutanut sanomaan hänelle »hyvästiä» enkä »hyvää yötä», niinkuin oli
kotona neuvottu, vaan erosin hänestä äkkiä.

Seuraavana aamuna kun tulin kouluun, sanoi Tant Fiina, että olin ollut
»tuhma», ja antoi minulle kahden kesken »riissiä». Mutta kotona sain
kaikkein nähden »selkääni», siitä syystä että olin ollut »sikamainen ja
hävytön». Tant Fiina oli käynyt kielimässä siellä.

       *       *       *       *       *

Kansakoululaiset tappelivat keskenään, juoksivat ja huusivat; viskoivat
kivillä toisiaan ja muita koiria; kiroilivat keskellä katua; särkivät
linnun pesiä; panivat kirjansa Tant Fiinan turnyyrille ja työnsivät
kuolleen rotan minun taskuuni -- kaikki ihan onnekseen. Mutta minä sain
kärsiä siitä syystä, että ainoastaan arvuutin Tanttia. Pakkoko hänen
oli panna kättään minun taskuuni?

Näin jouduin ensi kerran elämässäni kahdenlaisen moraalin uhriksi.
Mieleni teki pois Tant Fiinan koulusta.

Kun sieltä vihdoin pääsin lyseoon, tulin tuntemaan, että vanhempain
toverien moraalina oli pehmittää heikompia. Heikompien velvollisuus oli
juosta pakoon ja vaatia vahingonkorvausta vielä heikommilta.

Tunnilla saivat etevämmät nauraa toisten tuhmille vastauksille, mutta
menipäs kovapäinen vetämään suutansa vinoon, vaikka kuinka olisi
kutkuttanut, niin äkkiä opettaja hihkasi, ettei saa »irvistellä», ei
»turskua» eikä »hirnua» -- aina naurun laadun mukaan.

Sittemmin olen pitkin elämääni huomannut, että moraali aina on
riippuvainen asianhaaroista.



VANHASTA AINEKIRJOITUSVIHKOSTANI.


Kun sattumalta löysin vanhan ainevihkoni muun rojun joukosta ja
kääntelin sen lehtiä, muistin opettajamme toisenkin kerran sanoneen
aineistani puuttuvan »jäsennystä, sopivaa muotoa ja järjellistä
sisältöä». _Virheitä_ niissä sensijaan oli riittävästi. Tässä on pari
senaikaista kirjoitusnäytettä, varustettuina opettajan huomautuksilla.


1. Hyvästijättö muuttolinnuille.

Kunnioitettavat muuttolinnut! [Puuttuu johdanto aineeseen. Opett.
huom.]

Jos puhun suuni puhtaaksi, niin paljoa suuremmalla mielihalulla minä
Teitä keväällä tervehdän kuin nyt jätän hyvästi. Mutta luonnon pakko
[Ainekirjoitus on säädetty säännölliseksi oppiaineeksi eikä sitä
sovi sanoa »luonnon pakoksi». Opett. huom.] ja asianhaarat, jotka eivät
ole minun eikä Teidän vallassanne, vaativat minua tällä kertaa
pyytämään Teitä hetkeksi keskeyttämään matkanne ja lepuuttamaan
siipiänne vaikka tässä kaupunkimme pitkän sillan kaiteilla. Minä sitte
astelen välitsenne kuin pappi katkismussaarnan jälkeen, ja Te
kuuntelette, mitä minulla olisi Teille sanomista. Minulla -- köyhällä
miehellä, joka en kykene kanssanne matkustamaan rahan puutteen tähden,
ja joka olen niin rasitettu henkisellä työllä, etten ole voinut
harjoittaa ruumistani lentämään, enkä uinnissakaan pysty Teille
kilpailijaksi.

Kun Te tänne ensin keväällä tulitte, täytyy minun tunnustaa, etten
lukupuuhain tähden ehtinyt Teitä tarpeellisella kunnioituksella ja
kohteliaisuudella vastaanottaa. Usein saitte turhaan minua lauluillanne
tervehtiä. Minä vain tuumailin, että »mitähän ne lehtorit laulaa», kun
ei ota läksyt asuakseen päässä. On näet meillä kouluissa se järjestys,
että keväällä on pojilla [Ainoastaan laiskoilla ja huolimattomilla.
Opett. huom.] yhtä tiukka pääsö ylöspäin, kuin jokijäällä alaspäin.

Kuitenkin minä Teitä kohtelin paremmin kuin etelämaissa kuuluvat
tekevän. Puhtaalla omallatunnolla voin vakuuttaa, etten tänäkään
päivänä tiedä, mille laululinnun liha maistaa.

Aina kun lomaa sain, astelin metsäteitä, kuuntelin ja ihailin Teitä.
Vieläpä väliin koettelin, kuinka minun bassoni taipuisi hra Lahorastaan
säveleihin. Mutta uskon minä, että sääliksi Teille kävi, kun näitte sen
basson haltijan aina aamusilla neljännestä vaille kahdeksan, kirjat
kainalossa astuvan kouluuni päin. Surkuteltava koulumestarin alku,
toisten koulittavana. -- Kunpa olisin sensijaan saanut kuusen oksalla
heilua ja laulella ylistyslauluja kultani ihanuudesta!

Minkä kultani?

Se seikkapa juuri mieltäni enimmän painoi ja saatti minun murehtimaan
kovaa kohtaloani, kun näin Teidän lemmenliittoja rakentavan ja
perustelevan pesän pohjaa. Minulla onnettomalla kun ei ollut
viitteitäkään sinnepäin! [Nämä lauseet olisivat hyvin hyvästi saaneet
jäädä pois. Opett. huom.] Mutta ollappa minulla hra Tiklin punaset
posket, niin eri silmällä silloin tytöt katselisivat minuun. Eiköhän
herahtaisi silmistä rakkauden kyynel, kun ei kukaan näkisi? -- Entä se
pesän laitto sitte! Minun suhteeni se on johtokuntain ja ylihallitusten
vallassa, saanko sitä ollenkaan, ja minkälainen se tulee.

Sitte kesän pitkään meidän kohtalomme jossakin määrässä muuttuivat.
Teidän täytyi olla toimessa, jos satoi taikka paistoi, ja lentää
itikkain perässä, varsinkin senjälkeen kun perhe-elämän varjopuolet --
ne velvollisuudet -- alkoivat ilmestyä. Todellakaan en minä tahtoisi
ottaa Teidän lapsianne kortteeriin ja talon ruokaan. Minä elin
kesäkauden enemmän helpoilla päivillä ja hyvillä ruu'illa. Eikä ollut
minulla mitään muuta maallista huolta kuin »ehdot» soitannossa; ja
sitäkin taidetta Te harjoititte monta vertaa enemmän kuin minä.

Loppukesällä en mitenkään olisi tahtonut vaihtaa virkoja hra Sorsan
kanssa, vaikka olisin maailman etevin uimamaisteri. Opettaa semmoista
poikajoukkoa uimaan ja tehdä senkin seitsemän sukellusnäytettä
pyssymiehen edessä!

Koska herroilla näyttää olevan kiire, lopetan nämä kesäiset muistelmat
tähän. Toivon että ensi kevännä taas terveinä tavataan, ja sitte voin
jatkaa.

Ainoa paikka, johon omasta puolestani tohtisin kutsua herroja
lähtökahville, on raittiusravintola. Mutta pelkään, että ovat sielläkin
kovin ahneita lintupaistille.

Hyvästi sentähden! »Klöm int port!» [Ei sovi käyttää vierasta kieltä,
varsinkaan kun sitä ei osaa. Opett. huom.]


2. Sivistyksen arvosta.

Kun [»Kun» on nolo sana alkuun. Opett. huom.] viime kerran sillalla
kävellessäni jätin hyvästi muuttolinnut, luulin ensimäisessä
alakuloisuuden puuskassa, ettei koko pitkänä talvena saa kuulla muita
laululintuja kuin variksia ja heidän vertaisiaan. Tästä väärästä
luulosta herätti minut heleä kukon laulu kaupungilla.

Siitä johduin mietelmiin, joita en tahdo yksityisenä salaisuutenani
pitää.

Kansalla on arvoitus: »Miksi kukko laulaa silmät kiini?» -- ja siihen
on vastattava: »Kun se osaa virtensä ulkoa.» Siinä on kyllä perä. Mutta
toiselta puolen: mitä hyötyä kukolla olisi silmiensä auki pitämisestä,
kun hän kuitenkaan ei osaa lukea? Ajatelkaa mihin pulaan hän joutuisi,
jos kerran unhottaisi virtensä, eikä likiseuduille sattuisi muita
kukkoja! [Sopimaton johdanto. Sen ohessa on koko aine käsitelty
väärältä kannalta. Opett. huom.]

Jos kerran koittaisi maassamme aika, jolloin kukot osaisivat käyttää
»Sävelistöä» ja »Kansanvalistusseuran nuottivarastoa» ja laulaa suoraan
nuoteista, niin tottamaar ei suuresti kaivattaisi muuttolintuja.
Pohjolan talvet olisivat yhtä laulurikkaat kuin kesätkin.

Tosi on että sen hauskuuden saavuttamiseksi tarvittaisiin paljon
laajentaa ja lisätä kouluja, perustaa monta uutta kansakoulua joka
kuntaan. Mutta _ajatukselle_ ei mikään ole mahdotonta, ja
mahdottomistakin ajatuksista voi olla jotain hyötyä. [Tavallisesti
niistä ei ole mitään hyötyä. Opett. huom.] Enkä minä ole ensimäinen,
näihin mietelmiin joutunut. Vanhoissa aapisissa oli kuva, joka esitti
kukkoa opettamassa ihmisen lapsille lukutaidon alkeita -- vaikka sillä
lienee enemmän tarkoitettu kuvata opettajan luonnetta kuin
opetustaitoa. [Tämä hävytön lause on pyyhittävä pois. Opett. huom.]

Meillä ihmisillä on paljon syytä iloita saavutetusta
sivistysmäärästämme ja kehoitusta käyttämään sitä oikein, jos
katselemme, mitä nelijalkaisilta kumppaneiltamme täällä maanpäällä
puuttuu.

Oikein kävi säälikseni tässä vasta erästä koiraa hänen
oppimattomuutensa tähden. Hän oli yksinkertainen maalaispiski, juoksi
uskollisesti rumpalin jälestä nurkalta nurkalle ja kuunteli, kuinka
tämä julisti, että koirat meidän kihlakunnassa ovat sadan (100) markan
sakon uhalla pantavat kiini. Sokrates kuunteli levollisena
kuolemantuomiotansa, sillä hän oli vakuutettu siitä, että kuolemansa
jälkeen pääsee sangen siedettäviin oloihin. Mutta kysymyksessä oleva
koira oli levollinen tietämättömyytensä tähden. Jos hän olisi
ymmärtänyt rumpalin tarkoituksen, olisi hän varmaan viipymättä
matkustanut toiseen kihlakuntaan.

Jos hevoset tuntisivat mitä laki säätää eläinrääkkäyksestä, niin
saisipa kihlakunnanoikeus istua ympäri vuotta tutkimassa
heidän kanteitaan, ja eläinsuojelusyhdistykset muuttuisivat
asianajotoimistoiksi.

Ei tarvitsisi pelätä eläinten menevän vieraille laitumille, kun
veräjällä sakkotauluista näkisivät, että se on kielletty. Eikä
tarvitsisi etsiä kissoja maitohuoneesta, jos he oppisivat odottamaan
siksi, että maito on separeerattu, jolloin saadaan enemmän kermaa kuin
suoraan pytyistä kuorimalla.

Riikinkukot varmaankin lakkaisivat muiden nähden komeilemasta suurella
pyrstöllään, jos he kirjallisuudesta näkisivät, kuinka vakavat ihmiset
heitä ylenkatsovat. Tosin on maailmassa olentoja, jotka komeilevat
riikinkukoilta saaduilla höyhenillä, vaikk'ei heidän ruumiinsa
ollenkaan niitä kasva, -- olentoja, joita ei millään järkevillä syillä
voi taivuttaa luopumaan ruumiinsa rakennukselle aivan vieraista
koruista. Riikinkukon pyrstön on sentään luonto hänelle lahjoittanut.

Voisi vielä aavistaa, kuinka suuressa määrässä tämä sivistystyö
edistäisi tieteitä. Kun jokainen eläin itse kykenisi selvittämään
ruumiinsa rakennuksen ja elintapansa; kun saisi kuulla luentoja
ruohokasveista kotinavetassaan, niin paljoa vähemmän kuluisi aikaa ja
varoja luonnontieteellisiin opinnoihin. Valtioiden ei tarvitsisi
kustantaa kalliita retkikuntia eikä rohkeain miesten tarvitsisi viettää
talveaan jäissä ja pakkasessa, jos jääkarhut tekisivät tieteellisiä
havaintoja napaseuduilla.

Muutamia haittoja saattaisi meille ihmisille olla tästä eläinkunnan
sivistämistyöstä. Neekerien vapautuksesta oli tappiota heidän
valkoihoisille isännilleen. Niin tässäkin. Vanhoille piioille ei jäisi
muuta seurakumppania kuin kahvipannu ja kortit. Kun mirri saisi tietää,
että hänen emäntänsä on vanha piika, jättäisi hän tietysti heti
semmoisen emännän. Karhut saisivat sanomalehdistä tiedon, milloin
metsästysseuroja on liikkeellä. Kärpäset eivät enää menisikään
semmoiselle paperille, jossa jollakin sivistyskielellä saisivat lukea:
»Kärpäsen myrkkyä.»

Vai kuinkahan kävisi? -- Osaahan juomarikin lukea pullon kylessä sanan:
»Viinaa» tai »Rommia», ja kapakkaan tullessaan näkee jo toisia
kellistyneen kuin kärpäset myrkkypaperin laidoilla -- mutta arvelee
vaan, että eihän tuo ehkä häneen pysty. [Ainoa järjellinen ajatus koko
aineessa. Opett. huom.]



VALKOINEN LAKKI.


Myöhään eräänä kevät-iltana saatiin tuo yliopiston tutkijakunnan päätös
-- eli Helsingin kielellä »uutslaaki» -- joka korotti m.m. 23 meidän
koulun koulupoikaa Suomen ylioppilaskuntaan.

En ole koskaan muulloin nähnyt kolmekyynäräisten miesten sillä tavoin
ilosta hyppivän kuin sinä kesäkuun iltana, enkä toivoisi sen ikäisten
miesten, muulloin kuin tulipalon aikana, kulkevan niin kiireesti kuin
silloin mentiin ostamaan valkoisia lakkeja. Semmoisesta voisi olla
vaaraa rauhallisten kävelijäin pystyssä pysymiselle. Onnellisesti
kuitenkin päättyi lakin osto. Lakkikaupoissa jäivät seinät paikoilleen.

Toivorikkaissa päissämme oli siis hohtavan valkoinen lakki, johon sen
ihana myyjätär oli omin käsin kiinnittänyt lyyran. Myöhemmällä sen
sitte Villensaunalla otimme päästämme pois, kun isänmaalliset tunteet
riehuivat rinnassamme. Näitä tunteita virkistivät vaahtoharjaiset
maljat.

Kun sieltä saavuin asuntooni, oli jo vuorokauden aika sellainen, että
päti päivän valolla peiliin katsella. Lyhyitähän ovat keväiset yöt
Pohjolassa. Mutta lähestyvän unen vaikutuksesta olivat silmäni niin
sameat, etten silloin vielä voinut itseäni täydellisesti »mönsträtä»,
vaan täytyi tyytyä vajanaiseen yleissilmäykseen ja alkaa etsiskellä
lepuusijaa. Mielelläni olisin tietysti tuo uusi lakki päässä
maannutkin, mutta pelkäsin että se rypistyisi. Sen vuoksi asetin sen
tuolille sängyn viereen -- lyyrapuolen itseeni päin -- ja vaivuin
suloisiin unelmiin. Se tietysti on ja pysyy minun salaisuutenani, mistä
uneksin, mutta älykäs lukija voi kyllä sanomattakin arvata, mistä
nuori, naimaton ja rahaton ylioppilas näkee unta.

Herätessäni laitteli »matami» ruokaa pöydälle. Aamiaista
luonnollisesti. Sitte hän teki liikkeen, semmoisen kuin olisi joku
häntä takaapäin potkassut säärille, ja toivotti onnea. Salaperäisesti
hymyillen katseli hän ponnistuksiani saada silmäni auki. Katsoin
kelloa. Se oli kymmentä vailla kaksi. Matami puuhasikin siis
päivällistä.

Aurinko paistoi lakilleni, ja tuo puolen kolmatta markan lyyra säteili
niin ystävällisesti. Väkisinkin sai se hymyn huulilleni. Rohkealla
hyppäyksellä nousin ylös. Lakki päähän ja peiliin. -- No, istuihan se
jotakuinkin, vaikk'ei sitä vieläkään oikein voinut arvostella, kun olin
alusvaatteissani, eli sievemmin sanoen »kesävaatteissa.» Siispä laitoin
itseni täyteen pukuun ja söin päivällisen hyvällä ruokahalulla. Olikin
siinä kolmea lajia, niinkuin on tapa Helsingissä.

Sitte läksin kaupungille, näyttämään että uusi säde sivistyksen
auringosta oli puhjennut. Alussa en tahtonut jaksaa kantaa arvoni
painoa oikein luontevasti. Toverit rohkenivat huomauttaa minua siitä
muka »sopimattomasta tavasta», kun kadulla kävellessäni tuontuostakin
koettelin sormellani, oliko lyyra tallella ja suoraan nenän
yläpuolella.

Useimmat tovereistani olivat kiiruhtaneet aamujunassa kotipuoleen
näyttämään, mitä olivat Helsingistä saaneet päähänsä, nimittäin sen
ulkopuolelle. Mutta minä en tahtonut mennä heidän kanssaan kilpailemaan
loistossa, vaan päätin antaa lakkini vielä pari päivää loistaa
pääkaupungissa. Astuin rantaan. Satamaan tullessani oli muuan laiva
valmiina jonnekin lähtemään. Siihen tulvaili väkeä, nuorta ja vanhaa.
Aloin katsella taivaan merkkejä ja tunnustella tuulen suuntaa ja
voimaa, ylpeänä siitä että muka kaikki nyt minun lakkini huomaavat ja
arvelevat, että »kukahan tuo oppinut nuori herra on?»

Ilma oli äreä. Tuima tuuli ajoi pölyä pitkin rantatoria ja jakeli sitä
runsaalla mitalla ihmisten silmiin. Olisin muuten lähtenyt pois koko
kestistä, mutta muutamat ylen sievät neitoset -- tuiki tuntemattomat --
vangitsivat katseillaan askeleeni. Varmaan hekin lakkini huomasivat ja
syväoppisen käytökseni.

Tavallisilla menoilla alkoi laiva eritä rannasta. Hatut heiluivat,
nenäliinat liehuivat. Minäkin tavottelin valkoista lakkiani. Mutta se
olisi saanut olla tekemättä, sillä eräs saksalainen vääräsääri, jolla
näkyi olevan tulimmainen kiire laivaan, töykkäsi samassa hetkessä
kyynäspäätäni. Käteni puski lakkiani paraiksi sen verran, että hyvä
vihuri pääsi sen alle ja lennätti sen veteen.

Enempää en voi kertoa, sillä eihän tähän kirjaan saa tulla muuta kuin
iloisia tarinoita. Ja minä olen varma siitä, etteivät lukijat voi
nauraa onnettomuudelleni, niinkuin se sydämetön rantajätkä, joka
lakkini vedestä nosti.

Enempää en voi kertoa siitäkään syystä, että lakkini ei sitte enää
ollut _valkoinen_.



HELSINKI KESÄLLÄ.

    »Totiveen, biffin kaupunki,
    Sa tuhatlyhtyinen!»


1. Helsingin maantieteellinen asema kesällä.

Helsingin saattaa sanoa olevan kesällä samassa paikassa maapalloa kuin
talvellakin eli 25° idässä päin Greenwichistä ja vähän pohjoisempana 60
leveys-astetta, mutta niin voi sanoa ainoastaan sillä ehdolla, että
sanalla »_Helsinki_» tarkoitetaan Helsingissä olevia taloja,
koululaitoksia ja virastoja, ja että koululaitoksilla ja virastoilla
taas tarkoitetaan väljiä huoneita ja kaupungissa olevia
vahtimestareita.

Muussa tapauksessa täytyy pitää Helsingin maantieteellistä kesä-asemaa
hyvin epämääräisenä. Se on siirtynyt kaikille läheisille saarille ja
rannikoille. Se on siirtynyt sisämaahan ja kylpylaitoksiin sekä
Suomessa että ulkomailla... Mutta niin epämääräisestä Helsingistä on
mahdoton kirjoittaa mitään tieteellistä kokonaisuutta. Sentähden minä
seuraavassa tarkoitan Helsingillä samaa kaupunkia kesällä kuin
talvellakin.


2. Helsingin ilmanala kesällä.

Ilmaa Helsingissä sanotaan kesällä »vaihtelevaksi.» Mutta minun
kokemukseni mukaan se on aivan säännöllinen.

Jos katsot pilvetöntä taivasta ja siihen luottaen menet kävelylle ilman
sateenvarjoa, saat olla vakuutettu siitä, että tulet takaisin
likomärkänä.

Mutta jos varovaisuuden vuoksi kumminkin otat sateenvarjon, saat sitä
käyttää suojana rutikuivaa hiekkaa ja tuulen lennättämiä kiviä vastaan,
ja kuitenkin ovat silmäsi soraa täynnä, kun tulet kävelyltä. (Kävelyllä
minä tarkoitan semmoista liikuntoa, joka tehdään huviksi ja
virkistykseksi).

Muutamassa tapauksessa ei kuitenkaan voi ilmaa edeltäpäin niin tarkoin
arvata kuin sunnuntaisin, jos silloin on ilmoitettu joku kansanjuhla
pidettäväksi tahi huvimatka tehtäväksi. Silloin voi olla jotenkin varma
siitä, että tulee sade.


3. Muutamia erinomaisia mukavuuksia Helsingissä.

En tiedä toista kaupunkia Suomessa, jossa saa olla niin huoleti
saappaittensa sivistyneestä ulkomuodosta kuin Helsingissä. Vaikka
saappaasi kiiltäisivät kuin mätäkuun aurinko, on kuitenkin ihmisiä,
jotka ovat valmiit niitä kiillottamaan neljäkymmentä kertaa tunnissa.
Istuhan penkille johonkin kaupungin viileään ja varjokkaaseen puistoon,
niin heti on edessäsi poikia, selässä eriskummainen sätös, ja jokainen
sanoo: »skuuputsare!» -- tarkoittaen sillä että he maksua vastaan
kiillottavat saappaasi.

_Sanomalehtien_ tilaamisesta et myöskään tarvitse pitää vähintäkään
huolta, sillä alinomaa kohtaat poikia, joiden lakissa on ostettavan
sanomalehden nimi ja kainalossa itse ostettava sanomalehti.

_Soittoa_ saat kuulla sekä silloin kun sinua haluttaa että silloin kun
sinua ei haluta. Posetiivin sydäntä liikuttava sulosointuinen ääni on
nautintoa, josta koskaan ei voi loppua toivoa. Näiden soittajien
taiteellinen innostus ja hellä huolenpito lähimäistensä taidetarpeesta
on kummastuttava. Vaikea on minun antaa sen tarkempia tietoja heidän
sisällisestä elämästään, heidän sydämestään. Sen vaan voin sanoa, ettei
heidän sydämensä missään suhteessa voi olla mustempi kuin heidän
ulkomuotonsa. Itse posetiivin säveliin olen äärettömästi innostunut.
Monasti olen ajatellut aivan samaa kuin Pielaveden mies posetiivia
kuullessaan: »voi tuon ilkeän märäntää, kun soittaa koreasti!»

Kaikista näistä mukavuuksista on vielä sekin etu, että ne ihmeellisesti
auttavat pääsemään pienistä rahoista.


4. Puolue-olot Helsingissä.

Ihmiset Helsingissä jakaantuvat kahteen puolueeseen: _karhuihin_ ja
_karhuttaviin_. Kumpaisillakaan ei ole rahaa.

Minä puolestani kuulun jälkimäiseen puolueeseen. En ole viikkokausiin
nähnyt muuta rahaa kuin näyteseteleitä pankkien ikkunoissa. Olenkin
käynyt niitä katsomassa joka päivä, etten kokonaan unhottaisi rahan
ulkomuotoa, jos sitä vielä joskus maailmassa sattuisi käsiinsä saamaan.

Siihen aikaan kun täälläkin vielä olivat olemassa vanhat puolueet,
suomen- ja ruotsinmieliset, väitettiin että ylioppilaat ottavat liiaksi
osaa puoluetaisteluihin. Ylioppilaat taas valittivat, ettei heillä
yleisissä asioissa ollut kylliksi sananvaltaa. Mutta kun on ilmestynyt
uusi puolue, _karhuttavien_ puolue, niin jokainen tunnustaa, että
etumiehinä siinä ovat juuri ylioppilaat. Elleivät _karhut_ tunnustaisi
heitä tuon puolueen etevimmiksi sankareiksi, niin -- sen parempi --
saisivat olla karhuamatta!

Karhujen puolueessa on naisilla etevä asema, nimittäin vanhemmilla
naisilla, etupäässä ruokamuoreilla ja pesumatameilla. Karhuttavien
puolueeseen myös kuuluu osa naisia, mutta nuoria ja kauniita, semmoisia
joilta velotaan paalipukujen ja korutavarain hintoja. Senvuoksi ovat
kaikki naiset erinomaisesti ihastuneet tähän uuteen puoluejakoon, kun
hekin kerran saavat toimia julkisuudessa ja »taistella».

Toiselta puolelta taas kaikki ne, jotka naiskysymyksessä kannattavat
vanhan-aikaisia mielipiteitä, ihailevat tätä puoluejakoa. Sillä se
saattaa naiset taistelemaan keskenään: vanhemmat naiset nuorempia
vastaan. Se seikka tietysti ehkäisee ja tekee mahdottomaksi
naissankarien suunnitteleman yhteishyökkäyksen miesten ylivaltaa
vastaan.

Voitteko arvata, minkä ilon tämä puoluejaon aate tuotti räätälilleni!
Kun hän tuli minua velkomaan, koetin rahan puutteessa huvittaa häntä
tällä keksinnölläni. Tietysti se heti herätti hänessä toivon päästä
vastapuolueen eturiviin. Kun hän, joka hamasta nuoruudestaan on saanut
nöyränä kulettaa paikasta paikkaan laskuja, joita ei kukaan maksa, --
kun hän voi toivoa pääsevänsä »karhupuolueen» edusmieheksi
valtiopäiville, isolle päiväpalkalle, -- niin kuohahti hänen povessaan
vuosikymmeniä levännyt miehuus ja toimintahalu. Hänen katseensa
kirkastui, ja paikalla hän julisti antavansa anteeksi kaikki vanhat
velkani, repi rikki rätingin ja meni.


5. Juutalaisvainoa Helsingissä.

Luulen melkein että jokainen rehellinen suomalainen sanalla
»_juutalaisvaino_» ymmärtää sitä kuin _juutalaisia vainotaan_, mutta
minä tarkoitan sillä sanalla sitä että _juutalaiset vainoovat_ muita
ihmisiä. Eikö minulla olisi yhtä hyvä oikeus kuin muillakin käyttää
sanoja missä merkityksessä tahdon?

Joka kolmannen askeleen perästä, minkä Helsingin kaduilla ottaa, taikka
vähän harvemmin, täytyy pysähtyä -- kunnioituksesta naissuvulle.
Edessäni seisoo vähä väliin mustasilmäinen ja mustanenäinen Israelin
tytär, joka välttämättömästi tahtoo sinua puhutella. Hänen, niin
sanoakseni, kansallisuudestaan ylpeilevän nenänsä alta kuuluu aina tuo
sama kysymys: »Haar herrn gamla kleeder att selja?» (Onko herralla
vanhoja vaatteita myydä?)

Joka ainoalle heistä olen pitänyt pienen esitelmän siitä aineesta, että
minä en ole juutalainen, eikä minulla siis ole vanhoja vaatteita myydä;
että minun vanhempanikaan eivät olleet juutalaisia, vaikka heidän
esi-isänsä joskus ovat tulleet Aasiasta ja vaikka minun sivistykseni
sentähden perustuu aasialaiselle pohjalle, niinkuin juutalaistenkin.
Mutta tämä yhtäläisyys sivistyksessä ei voi minua tehdä juutalaiseksi,
sillä aasialaiselle pohjalle perustuu kaikkien kansojen sivistys -- jos
ei oteta lukuun Tammisaarelaisia. Kunniasanallani olen vakuuttanut,
että tämä on totta. Todistukseksi olen ottanut ulkomuotoni, joka
vähemmän kuin kenenkään muun ihmisen, vivahtaa juutalaiseen.
Varmemmaksi vakuudeksi olen vielä maininnut muutamia nimiä, joiden
omistajien sanotaan asuvan maan alla. Mutta kaikki ponnistukseni ovat
tähän asti olleet turhat. He luulevat, että minulla sittekin on vanhoja
vaatteita myydä. Aina vaan kuuluu juutalaiskysymys: »Haar herrn gamla
kleeder att selja?»

Ja kuitenkin on kristinuskoon kastettuja ihmisiä, jotka puuhaavat
juutalaisille vielä parempaa tilaisuutta sortaa maan onnettomia
alkuasukkaita!



Vossikka-nurkalla.


Juttu on v. 1885 valtiopäivien ajalta, jolloin Talollissäädyn
vanhoilliset A. Meurmanin johdolla useampaan kertaan äänestivät
silloiseen »nuoreen puolueeseen» kuuluvan turkulaisen K. Vehasen pois
säädystä.

Ylioppilastalossa oli naamiohuvit. Talon edustalle olivat vossikat
ruvenneet pitkään jonoon.

Joku siinä rekensä kokkalautaa vasten nukkui, kun ei ollut tarkkaa
tietoa, missä lie viime yökään kulunut.

Itsekullakin vossikalla oli kuitenkin toinen korva auki, nimittäin
Esplanaadin puoleinen korva, sillä sieltäpäin useimmiten vihelsi joku
kyytiä tarvitseva. Semmoinen vihellys kun kuului, niin lähti sitä
kohden ei yksi eikä kaksi, vaan vähintäinkin kolme -- enemmän vaan
»vapaan kilpailun» vuoksi kuin halvassa rahan himossa.

»Viäläks sull' on tupakkia, Santeri?» kysyi vossikoista eräs, Kustaa
nimeltään. Sekä hän että Santeri olivat Helsingin miehiä peräisin ja
polttivat Borgströmin »Kaukaasialaisia».

»On tääll' joku viäl'.» Kustaa liikkui lyhyin askelin hänen luoksensa,
sillä vossikan mekossa on mahdoton pitkiä askelia ottaa.

»Ketäs sa tän' ehtoon' tatsuunalt' ookasit?»

»Herra se kait tais' olla, vaikkei juur' ensimäist' rankia. Tonn'
Eerikin karun päähän ma sen vein ja jämtist' se maksoi. Mutt'
reissaavaisen ei piräis sitä niin nuukaan räknäämän, jos rookaa vähän
isompikin raha...»

»Kun meill' ei ol' takaisin antaa.»

»Rahhaampa outta näpylijäitä työhii», äänsi Pekka Savolainen, jolta
myöskin olivat tupakat lopussa. »Mut yhellainen sit' oun ronkuja
minnäi. Nyttii oisin Santerin tupakkain varraan lyöttäytynnä, jos
hyvinnii kuontus...»

»On tääll' joku viäl'.»

»Tottapahan minnäi' toas, kun tässä rahat miten kuten korjautuu. --
Mittään ne nyt kuotoilekset tuolla sisässä?»

»Kutes mar sa sitä tiär!» sanoi Iisakki, Turun puolelta kotoisin.
Käytti tilaisuutta päästäkseen hänkin tupakkain seutuville. »Siäl' ova'
suure' maskeraati' käymäs'.»

»Ilmankos min' ounnii' tässä katastanna sitä värjnoamain paljoutta,
mikä täst' on sivu kulukenna.»

»Ne ova' oikke' sutanu' ja plaastanu' taulus', ete' tunn', mimmone'
ihmine' siäl' sisäläkkä' o'.»

»Eiköpä se lie jumala sitä varten näitäi oikeita noamoja luonna, jottei
erottas, mittee siell' on sisässä!»

»Niin taitaa ollakkin!» sanoi Santeri. »Ja vaatteet kans'. Kyll' on
usevallakin puhtaat silmät ja vaatteet kattoo kans' pulskiast' ulloos,
mutt' ei ol' juamarahaa plakkaris' vaan.»

»Mutt' sem meijän Vehasen ku' ne ajo' pois täält' herrattem päivilt'»,
pisti väliin turkulainen. »Se miäs muist' juamaraha' ain', kum ma vaa'
sano ett' mä olen kans' siält' pualest' kotosi. -- Kaiketakki se
Möörmannin konstest' oil...»

»Kennenkäpäs se ois' ollunna!» sanoi Savolainen. »Eihän se ou' mies
eikä mikkään koko Möörmanni. Eihän tuo näy milloinkaan vossikalla
ajelovan. Ilekii, vanaha mies, kävellä!»

»Eik' siin' mahr' oll' raham puutos kans' fölis'... Viäläk' sinull' on
tupakki', Santer?»

»On tääll' joku viäl.»

Kun jokainen oli saanut hampaihinsa »Kaukaasialaisen», ei enää ollut
syytä jatkaa keskustelua. Kukin meni reelleen taas ja nojasi
kokkalautaa vasten. Mutta auki oli kaikilla Esplanaadin puoleinen
korva.



MIKSI OINOLAN AATAMI LUOPUI PERÄMIEHEN VIRASTA.

Kuvaus Kuopion tienoilta.


Oli kevätkesällä poutainen ilma ja sunnuntaiaamu. Ensi kertoja taas
kirkkoveneet laskivat Kuopion rantoihin. Tullessaan työnsivät maalle
uhkean aallon, jota seurasi pari kolme pienempää.

Ahtaista salmista nähtiin yhä uusia veneitä puikahtavan väljemmille
vesille. Oli niiden joukossa muuan ykstoistahankainen, pitkä ja kapea
ja korkeakeulainen. Se oli Syyssalolaisten.

Peränpitäjänä istui Oinolan vaaleapartainen ukko, itse Aatami Oinonen,
ketunnahkainen lakki päässä. Joka virstan alussa hän kerran nosti
polvensa ruotelin yli ja kumartui vasemman housuntaskunsa puoleen. Kun
käsi oli hetkisen työskennellyt taskussa, ilmestyi ukon hampaihin
visakoppainen piippu. Sitte teki oikea käsi samanlaisen retken oikeaan
housuntaskuun ja toi sieltä saaliinansa tulukset. Iskettyään muutaman
kerran terästä piikiven särmään, pisti hän piippuun kytevän
taulapalasen. Kohtapa tunkeili Aatamin parrasta sinertävä sauhu, ja
hymyily autuaallinen hänen kasvojaan kirkasti. Tästä soutajat aina
tiesivät, milloin ja monesko virsta oli kulettu, eivätkä tarvinneet
joutavia kysellä.

Piimäpunkkia ja voipyttyjä oli siellä täällä veneessä, joku kalavasukin
ja munakopsa oli pistetty tuhtojen alle.

Mutta kokkapuolella vallitsi yhtä hankaväliä kirjavakoipinen vasikka,
jonka Anttilan lautamies oli Oinolan Ollille antanut viedä kaupunkiin.

Niin oli Olli ukon kuullen kertonut.

Yli veneen laidan olisi vasikka niin mielellänsä silmäillyt, mutta joka
yrityksellä löi Olli sitä airon varrella päähän. Tämän iskun
tarkoituksesta näkyivät molemmat olevan selvillä, niin Olli kuin
vasikka, ja tyytyväisinä he jatkoivat matkaansa.

Vaikea on sanoa, mitä varten Oinolan Ollikaan oikeastaan oli luotu.
Sitä hän usein itsekin hartaasti mietti. Mutta suruissaan ei hän
koskaan ollut, vaikka usein ääneti. Jos sanoit hänelle sanan iloisen
tahi suruisen, niin yhtä huoleton oli aina Ollin vastaus.

Nuoruudessaan oli hän käynyt koulua kuusi vuotta ja seitsemättä jouluun
asti. Pitäjän entinen rovasti oli saanut ukon taipumaan tähän tuumaan,
kun Olli toista kertaa oli lukusilla. Kauan oli rovasti puhutellut
Oinolan Aatamia kahden kesken, ja kauan oli Aatami istunut ääneti,
kunnes rovasti lopuksi lausui:

»Meillä ei ole kaikkitietäväisyyden lahjaa, sillä se kuin ihminen
tietää, ei se mitään ole. Mutta mitä tuntisi sydämesi silloin, jos Olli
Aataminpoika Oinonen Kuopion kirkkoherran virkaan astuisi, kun kerran
minun pääni lepoon kallistuu ja he laskevat hautaan minun väsyneet
luuni? Etköhän tahtoisi sinä olla sen Olli Aataminpojan isä?»

Silloin alkoi Oinolan ukko käännellä lakkiansa, käänsi ylös vuorotellen
päällisen ja vuorin, ja katseli ikkunasta pihalle. Sitte pani hän lakin
päähänsä, nousi seisalleen, istui taas, sylkäsi ja lähti. Mutta ovesta
mennessään hän lausui:

»Yrittäisikö häntä!»

Siitä ajasta lähtien oli Oinolan Aatami joka sunnuntai käynyt kirkossa.
Hänen rinnassaan kyti salainen toivo, kun hän lammasnahkaturkissaan
nojasi penkin korvaan ja katsoi rovastia silmästä silmään.

Ukon toivosta eivät muut mitään tienneet, siis eivät hänen
pettymisestänsäkään.

Kun rovasti joulun edellä seitsemäntenä vuonna Ollin kouluun tultua
haudattiin, ei Olli tullutkaan hänen sijaansa.

Seuraavalla tammikuulla kun Olli eräänä pakkasaamuna valjasti hevosta
kouluun lähteäkseen, isä sanoi: »Viehän talliin ruuna ja pane apetta
eteen!»

Vielä toisena aamuna Olli samaten puuhaili lähtöä, mutta taas kuului
käsky: »Vie talliin ruuna ja pane apetta!» -- Siihen se Ollin
koulunkäynti oli jäänyt.

       *       *       *       *       *

Jopa alettiin tulla Kuopion rantaan. Veneitä siellä oli ja väkeä
viljalta.

»Piisaa!» kuului peräpuolelta Aatami Oinosen käsky ja airot käännettiin
veneeseen.

Kokasta hyppäsivät miehet tervatuissa lapikkaissaan. Vetivät venettä
likemmäksi, että naisväki mataloine kenkineen pääsi maalle.

Mustana parvena syöksi muiden veneiden ympäriltä kaupunkilaisten
nälkäinen liuta vastatulleen kimppuun. Piimäpunkkia ja kalavasuja
ahdistelivat herrasväen pystynenäiset kyökkipiiat, ja liharaajoihin
vilkuivat ruokamuorien silmät. Erottipa joukossa jonkun talouden toimia
huolehtivan rouvankin, joka nenäänsä nyrpistäen tutkisteli kaloja,
nähdäkseen kitasista, olivatko ne vasta saatuja. Kysymällä ei
maalaisilta koskaan saanut oikeata vastausta. Rouva oli usein kysynyt:

»Kuinka vanhoja ovat kalasi, ukko?»

»Kukapa heidän ikäänsä...» Niin ne vaan mahtailivat.

Kiire nyt oli kaupanteossa ja kova kilpailu. Kilvan voipytyn kansia
raotettiin ja kilvan tehtiin sormen jälkiä voin keltaiseen pintaan,
kunnes joku päättävästi sieppasi pytyn kainaloonsa ja veti esiin rahat.

Kun piimäpunkkia kaupunkiin kannettiin, oli vanhan tavan mukaan
korennon toisessa päässä kaupunkilainen, toisessa maanmies. Yhteinen
kirkko ja yhteinen korento sekä monet muut siteet ovat ikimuistoisista
ajoista yhdistäneet nämä kaksi säätyä Kuopion tienoilla.

Varovasti talutti Oinolan Olli vasikkansa rannalle, puhdisteli sen
pörhöistä kaulaa ja likaisia koipia ennenkuin lähti sitä myymään.

Mutta sillä välin ehätti Anttilan piika Maikki sanomaan Oinolan ukolle
salaa, niin ettei Olli kuullut:

»Kyllä se toki on teidän omasta karsinasta tuo vasikka.
Ei se Anttilasta ole! Milläpä rahoilla se teidänkään Sanna
sunnuntai-aamupuolet kahvikestiä pitäisi, Teidän kirkolla ollessa?
Arkinakin saunassa iltakaudet kahvia keittää toisten akkain kanssa.»

Ukko jo imeksi visakoppaista piippuaan. Sitä tehdessään hän harvoin
mitään virkki. »On sitä yhdelle suulle työtä tässäkin», oli hänen
ajatuksensa.

»Pettävät ne tuota vanhaa tässä maailmassa», jatkoi Maikki. »Ja mikäpä
on pettäissä, kun ei enää silmä näe eikä korva kuule!»

»Jopa se on pienen kiven ikä sullakin», sanoi ukko ja lähti astumaan
kaupunkia kohden.

       *       *       *       *       *

Kirkosta tultua kokoontuivat Syyssalolaiset veneellensä ja ajattelivat,
kuinka mukavaa se kumminkin oli, että löytyi kaupungissa tuttuja
puotimiehiä. Muuten täytyisi tulla jo lauantaina tahi odottaa
maanantaihin.

Kotimatkaksi oli noussut vahvanlainen vastatuuli. Soutu alkoi tuntua
työltä, ja se vähän lannisti mieliä.

Ollikin istui alkutaipaleen ihan ääneti. Kaupungissa käydessään hän
aina muisti kouluaikaansa ja ajatteli entisiä kumppaneitaan.

Yhä kiihtyi tuuli. Vihaisina vyöryivät laineet, ja kahden puolen kokkaa
räiskähteli vaahtoinen vesi. Kovin painoi tuuli airon lapaa, kun sen
vedestä nosti, ja matka edistyi hitaasti.

Tultiin perille vihdoin viimein.

Kun airot oli kannettu veneestä nuottakotaan, sanoi ukko Ollille:

»Annappas mulle ne vasikalla saadut kahvit!»

Ääneti aukasi Olli pitkäkielisen konttinsa, kaivoi sieltä
viisinaulaisen kahvijässäkän ja antoi sen isälleen. Ukko kantoi sen
aivan laiturin päähän asti ja sitte heitti kauas järveen.

»Sinne se nyt hyppäsi, se vasikka», sanoi Olli niille, jotka tätä
katselivat. Mutta isälleen hän ei virkkanut mitään.

       *       *       *       *       *

Anttila oli aivan lähellä rantaa, Oinola vähän etempänä. Mutta
kuitenkaan ei Oinolan ukko ollut käynyt Anttilassa kymmeneen vuoteen.

Näillä isännillä ei ollut mitään keskinäistä vihaa. Se vaan oli kiero
kohta asiassa, että Anttilan lautamies piti itseään kaikin puolin
sopivana kirkkoveneen perämieheksi, ja Oinolan ukko oli mielestään
siihen vielä paremmin oikeutettu. Sentähden ei Anttilan isäntä käynyt
koskaan kirkossa eikä kumpikaan toistensa luona.

Jo pitkän aikaa oli muuan pieni kotihuoli vaatinut Oinolan Aatamia
käymään Anttilassa. Nyt kun hän aikoi tehdä Sannan kahvikesteistä
lopun, oli hänellä Anttilaan kaksi asiaa.

Kirkkomiehet jo väljentelivät vaatteitaan Anttilan tuvassa, kun
kaikkein kummaksi Oinolan Aatami astui sisään.

Ääneti istuttiin. Joku joskus rykäsi tahi iski tupakkaansa tulen.

Kun Anttilan emäntä alkoi saada ruuan valmiiksi, tunsi Oinolan ukko,
ettei hänkään muuta ollut kuin nälkäinen ihmislapsi. Sentähden hän
päätti toimittaa asiansa lyhykäisesti ja suoraan.

»Eikö vaihdeta kukkoa, lautamies?»

»Kukkoa? -- Miks'ei!».

»Kovin on arka meidän kukko. Suututtaa minua, kun näen kanaparven sitä
alinomaa höyhentävän.»

»Mutta meidän kukko on poikaa. -- Jätetään kuitenkin tämä asia
huomiseen, sanon minä.»

Lautamiehellä oli aina tapana seurata Ullansa neuvoja, mutta ei hän
sitä kaikkien tiedoksi tahtonut. Eikä tahtonut Ullakaan.

»Miksi huomiseen?»

»Kauppa ei saattaisi olla laillinen näin sunnuntaina.»

Nuoret nauroivat. He eivät käsittäneet, että oikeusasioissa pieni lain
pykälä ja ihmisten mielestä hullunkurinen mutka voi olla suuresta
arvosta.

Kun kaupasta ei tällä kertaa näyttänyt tulevan valmista, alkoi Oinolan
ukko tehdä lähtöä. Vasta mennessään hän lausui:

»Tästä puoleen pidä sinä lautamies kirkkoveneestä huolta ja ole
perämiehenä! Minä pysyn kotona -- katsomassa, ettei meillä sunnuntaisin
kahvikestiä pidetä... Airot ovat nuottakodassa, vasemmalla puolella
oven pielessä.»

Kun lautamies ja hänen emäntänsä olivat ensi hämmästyksestään
tointuneet, juoksivat he kumpikin ulos ja huusivat, minkä jaksoivat:
»Aatami hoi! -- Kukon tuomme jo tänä iltana.»



MAITOKUSKI TORILLA, kelirikon aikana.


Tämä maitokuski tosin on nainen, mutta kelirikon aikana hän puhuu kuin
mies. Kun väkeä on tarpeeksi keräytynyt rattaiden ympärille, alkaa hän:

»Työ sen vietävän roistot! Ei teille kelpaa kauppaneuvoksen maito,
silloin kun muilta saatte, mutta ottakaapas nyt muilta! Ottakaapas
uhalla! -- Niin, ei nyt maalaiset pääse maitoineen tänne, mutta
näettekös, minä pääsen! Nyt se on minun vuoroni tehdä kiusaa. Saan
ottaa minkä hinnan tahdon. 80 penniä litra, ei se siitä alene. Ottakaa
nyt maalaisilta 20 pennillä! Kah, miks'ette ota? -- Tuokaapas niitä
astioitanne tännemmäksi!»

Ostajilla kun on kiire kullakin kotiinsa, ojennetaan useampia
maitokannuja eukolle. Silloin hän jatkaa:

»Vai työ, sen näköiset, tähän kaikki yht'aikaa nokkanne työnnätte!
Oikein jos tekisin, en antaisi yhdellekään sielulle, en pisaraakaan.
Sinä, Heiskasen tyttö, saat ensi aluksi suoraan mennä kotiisi. Äitisi
näkyi talvella Järvelän mieheltä ostavan; ostakoon nyt kanssa! Mikä
pakko minun on teitä ravita, kun tunnutte muiltakin saavan? -- Ja sinä,
Penna Kososen poika, joudat mennä yhteen matkaan. Ei kannattanut
sinunkaan sisaresi sanoa minulle toissa pyhänä hyvää huomenta. Älä
luule, että kauppaneuvos siitä köyhtyy, jos en teille raukoille
annakaan. Ei teidän rahoilla pitkälle potkita kauppaneuvoksen
asioissa.»

Sanoo siihen sitte joku, että »Olkaa nyt niin hyvä ja antakaa minulle!
Mulla olisi niin kiire!»

»Vai _olkaa_ niin hyvä! Mikä _työ_ minä olen? Enhän minä ole kuin
_yksi_ akka! Ja minnekkä sulla sitte on semmoinen kiire? No, kun lie
kiire, niin laputa matkaasi! En kai minä ennätä niin kiireellä liikkua,
että sinulle kelpaisi. Mene tiehesi vaan torjottamasta -- älä luule,
että maitoa saat!»

Sillä välin joku onnellinen, joka on arvannut olla ihan ääneti, voipi
saada astiaansa maitoa, jos ei hänellä eikä hänen suvullaan ole mitään
vanhoja syntiä.

Entiseen tapaan jatkuu eukon puhe, jos joku kunnioittaa häntä »matamin»
nimellä. Mutta joskus tapahtuu, että joku uhkarohkea miehenpuoli maitoa
pyytäessään sanoo eukkoa »rouvaksi». Ja silloin jos hän ei saa
korvalleen, voi hän saada pyyhkiä naamaansa, mutta astiaansa ei hän saa
kauppaneuvoksen akalta maitoa elinpäivinään.

Ainoa keino pysyä tämän eukon suosiossa on se, ettei koskaan kesällä
eikä talvella osta maitoa muilta kuin häneltä, vaikka sitte saisikin
maksaa kolmenkertaisen hinnan. Mitä eukon puhuttelemiseen tulee, on
siinä se salaisuus, ettei häntä saa sanoa »työksi», ei »matamiksi» eikä
»rouvaksi», vaan maitoa on pyydettävä näin: »Annapas Liisa maitoa!»



RUNOLLINEN VENEREISU.


Että runoilijat ovat maailman ihmeellisempiä olennoita, siitä ei voi
olla eri mieliä. Heidän syvämielinen ajatusjuoksunsa ja lennokas
mielenkuvituksensa saattaa yksinkertaisen maailman lapsen useasti
vaikenemaan. Otan esimerkiksi eräästä Valvojaan painetusta runosta
»_Venhematka_» ensimäisen värsyn.

    »Kirkkaana läikkyi järvi, oli ilma herttainen,
    Rannasta venhe vilpas vieriipi laineillen.
    Pian teljot täyteen saapi, ja liinat liehuilee --
    Niin matka armas alkaa, pois ranta pakenee.»

Mikä ylevä luonnonilmiö, kun tyynellä ilmalla _kirkas järvi läikkyy_!
Huomattava on, että vesi ei ilman tuuletta läiky, roiskahtele yli
rantaäyrästen muulloin kuin suurien luonnonmullistusten aikana, esim.
silloin kun maanjäristys nostaa jonkun osan järven pohjaa ylös ja
pakottaa sillä tavalla veden nousemaan pois entiseltä asemaltaan. Jos
panee huopahatun vettä täyteen ja sitte työntää sen pohjaa ylöspäin,
saa käsityksen siitä, kuinka vesi maanjäristyksen vaikutuksesta
»läikkyy» pois järvestä.

Tästä päättäen runoilija siis kuvailee maanjäristystä, vaikka hän
taitavasti osaa tämän tarkoituksensa peittää, sanomalla että ilma oli
herttainen. Suurenmoiseen kauneuteen tottunut runoilijan mieli voi
pitää maanjäristystäkin herttaisena ilmana, mutta me yksinkertaiset
olemme mielellämmme niin kaukana kuin mahdollista siitä
herttaisuudesta. Todellakin on meidän usein vaikea käsittää runollisen
sielun ylevyyttä.

_Venettä_ voi runoilija sanoa _vilppaaksi_. Me yksinkertaiset sanomme
vilppaaksi hevosta ja nopeaa ihmistäkin, mutta kenenkään mieleen ei
tulisi sanoa semmoiseksi _venettä_, joka talvikaudet makaa laiskana ja
kesälläkin ainoastaan pakosta lähtee liikkeelle. Aivan yhtä hyvin
voisimme sanoa vilppaiksi vanhoja saappaitamme. Mutta me emme olekaan
runoilijoita!

Runoilija kertoo, että tämä vilpas venhe _vierii_ laineille. En ole
nähnyt tervatynnyrinkään vierivän ilman vierittämättä muutoin kuin
alamäessä. Maanjäristyksen aikana voivat veneetkin vieriä ihan
itsestään mereen. Kuitenkin toivoisin, ettei se vene missä minä satun
kulkemaan, koskaan rupeaisi vierimään.

Me elämän jokapäiväisiin askareihin vaipuneet luulisimme, että teljot
veneen vieriessä putoaisivat pois, ja sentähden hämmästyksellä kuulemme
runoilijan jatkavan: »Pian teljot täyteen saapi.» Tätä on jotensakin
vaikea käsittää. Mutta kun tarkemmin ajattelee, huomaa että runoilija
onkin aivan yksimielinen meidän kanssamme. Runokielessä usein jätetään
pois joku sana, joka on lukijan itsensä lisättävä. Niin tässäkin. Lause
on varmaankin kuuluva täydellisenä näin: »Pian teljot _elämänsä määrän_
täyteen saapi.» Se luonnollisesti merkitsee sitä, että ne putoavat pois
veneestä ja häviävät maanjäristyksen sekamelskaan.

Sitte tekee runoilija hyvin tavallisen katsauksen muihin seikkoihin
itse päätapauksen aikana. Hän jättää venheen vierimään ja huomaa, että
»_liinat liehuilee_.» Tästä päättäen tuntui tuo maanjäristys muuallakin
eikä vaan järvellä, koska pellolla kasvavat liinat eli pellavat
rupesivat liehumaan. Luultavasti irroitti maanjäristys turpeita
pellosta ja liinat rupesivat vaihtamaan paikkoja. Kenties oli tuossa
kiireessä myös hienoa tappelua, sillä sanalla »liehuu» on semmoinenkin
merkitys, esim. lauseessa: »_Liehuu_ kuin mustalainen markkinoilla.»

»_Niin matka armas alkaa_.» Jos joku maallinen matka alkaisi
semmoisella kauhealla ilmalla, ei sitä edes runoilija voisi sanoa
_armaaksi_. Nyt vasta selkeneekin runoilijan oikea syvämielinen
tarkoitus. Tällä matkalla tietysti kuvataan matkaa ijankaikkisuuteen.

Edellisessä ei siis olekaan tarkoitettu tavallista maanjäristystä, vaan
_maailman loppua_, jolloin kirkkaat järvet voivat läikkyä, venheet
rannoilta vieriä laineille ja liinat pelloilla liehua. Mutta hyville ja
runollisille sieluille on tämä matka armas.

Lauseella: »Pois ranta pakenee», luulisi runoilijan tarkoittavan sitä,
että maanjäristyksestä syntynyt liike ajaa rannat pois tavallisilta
paikoiltaan. Mutta vielä ylemmä tähtää runoilijan mielenkuvitus. Kun
sielut matkallansa ijankaikkisuuteen vilkaisevat taaksensa, näyttää
maapallo kaukaiselta rannalta, joka vähitellen häviää avaruuteen eli
runokielessä »pakenee pois.»

Ihmeteltävä on se taito, jolla tämä runoilija kuvaa maailman lopun
kauhuja. Ja vielä ihmeteltävämpi se tapa, millä hän sen tekee.
Ajattelematon lukija voipi tuon sangen luontevan maailman lopun
kuvauksen sijaan luulla lukevansa kertomusta -- hauskasta venematkasta.



KALOSSEISTA.


Paljon puhutaan nyky-aikana suurista herroista, ruhtinaista ja
kauniista naisista, mutta vähän muistetaan niitä, jotka ovat varjelleet
heitä monesta yskästä ja hammastaudista; niitä, jotka ovat kantaneet
heitä monen likarapakon yli ja niin nostaneet heidät kunnian
kukkuloille; vähän muistetaan niitä, jotka uusina, nuorina ovat
loistavammat kuin kauniimmat naiset.

Voipiko nähdä mitään kauniinpaa ja silmälle ihanampaa kuin vasta
ostettu kiiltävä kumikalossi? Ei, tuhat kertaa ei! Kalossit ne tekevät
vasta maalta tulleesta puotimiehestä herran, ja vaan kalosseihin
katsoen voi erottaa rikkaan talon pojan köyhän talon pojasta,
renkimiehestä ja loisesta.

Erotus on vielä kalosseinkin välillä; toiset ovat _kokokorkeat_, toiset
_puolikorkeat_ eli _matalat_; ja ne, jotka kokokorkeita pitävät, ovat
luonnollisesti korkeammalla sekä sivistyksen että varallisuuden
kannalla kuin ne, jotka tyytyvät mataliin. Sillä täysikorkeat maksavat
enemmän kuin puolikorkeat eli matalat.

Mutta vähemmän on aikomukseni puhua itse kalosseista kuin niiden
historiasta, johon siis pyydän huomiotanne kiinnittää. Kuinka ne
syntyvät ja kuinka niitä tehdään, se on kaikelta tiedolta, vieläpä itse
kalosseiltakin salattu. Eihän ihminenkään muista, mikä hän oli ennen
syntymistänsä, eikä tuo ole niin tärkeätäkään. Vasta syntymisen jälkeen
alkaa hänen vaikutuksensa elämässä.

Niin on kalosseinkin laita. Siitä lähtien kun he alkavat muistaa, ovat
he sievässä järjestyksessä levänneet kauppiaan hyllyllä, tietysti
_parittain_ -- sillä mitään ei voi tässä maailmassa olla ilman elämän
kumppania. Näin he ensi lemmen suloista aikaa viettävät ja nauttivat
avioliiton valoisempia puolia ja hekumaa.

Mutta ennen pitkää pitää heidän astua ulos maailmaan omistajaansa
verhoamaan ja peittämään, sekä samalla näyttämään hänen
yhteiskunnallisen asemansa korkeutta ja varallisuutensa tilaa.

Toisten hyväksi, yhteiseksi eduksi uhraavat he elämänsä. Jalo on heillä
tarkoitus, jalo päämaali. Laatunsa ja suuruutensa mukaan joutuvat
toiset palvelemaan pikkuisia herrasväen alkuja, joiden sukupuolta ei
vielä voi pukuun katsoen varmasti erottaa; toiset joutuvat neitosen
vaatekenkien peitoksi; toiset sadan kilon painoisen rouvas-ihmisen
polettaviksi; toiset vasta puhjenneen herrasmiehen tunnusmerkeiksi;
toiset taas verhoamaan tehdaspatruunan tukevata koivenjuurta.

Kun heitä on koeteltu ja heidän suuruutensa sopivaksi havaittu,
katkaistaan se side, jolla molemmat aviopuolisot ovat olleet yhteen
liitettyinä. Mutta vanha rakkaus heitä vastaisuudessakin pitää yksissä
matkoissa elämän vaarallisella ja vastamäkisellä polulla.

Tukala ja vaivaloinen on kalossien elämän tie. Ei se kulje yli ruusuin
ja kukkasten, vaan likarapakkoin ja kuraisten katujen. Niinkuin kaikki
maallinen kauneus ja loisto on katoovaista, niin kalosseinkin kiiltävä
pinta pian lakastuu ja rypyt peittävät ennen niin sileät ja kauniit
kasvot. Usein sentähden aviorakkaus puolisojen välillä kylmenee.
Milloin vaatii mies, milloin vaimo _avioeroa_, ja siihen eivät nykyajan
uudet aatteet siviiliavioliitosta ja vapaarakkaudesta mahda vähän
vaikuttaa. Jossakin juhlatilaisuudessa jättää eroava puoliso toverinsa
leskeksi ja kääntyy toisen puoleen, joka häntä paremmin miellyttää.
Turhaa on sitä sitte sanomalehdissä kuuluttaa tulemaan takaisin
yhdyselämään entisen puolisonsa kanssa. Nykyisen yhteiskunnan turmelus
tunkeutuu kaikille aloille.

Usein kuitenkin tapahtuu niin, että kun toinen yrittää karata, niin
toinen palavasta rakkaudesta seuraa häntä, ja heidän entinen isäntänsä
menettää molemmat kalossinsa yht'aikaa. Vaikea on näitä onnettoman
rakkauden uhreja kuulutusten kautta takaisin saada. He joko ovat
»kadonneet», s.o. tehneet kaksois-itsemurhan, tahi -- varsinkin jos he
vielä ovat kauniit, nuoret ja vahvat -- tulevat he kyllä omin neuvoin
maailmassa toimeen, ja toimittavat entiselle isännälleen jonkun
vanhemman ja sopuisamman pariskunnan sijaiseksi. Nämä rakkauden
seikkailut saattavat edes vähäsen vaihtelevaisuutta ja runollista
väritystä kalossien muuten yksitoikkoiseen elämään.

Muuta säätyrajoitusta kuin edellä mainittu erotus kokokorkeitten ja
puolikorkeitten sekä matalain naisten kalossien välillä tuskin
huomataan kalossien kesken -- paitsi ehkä se että kankeat
_nahkakalossit_ tavallisesti kuuluvat sotilassäätyyn. Tahi oikeastaan
ovat sota-aseina riitaisella herrasväellä.

Täysikorkeat, puolikorkeat ja naisten matalat kalossit muuten elävät
hyvin rauhallisesti keskenänsä eteisessä, vaikka heidän omistajansa
sisähuoneissa saattavat olla hyvinkin riitaisia. Naisvapautuksen aate
on kalossimaailmassa täydellisesti toteutunut. Miesten kalossit eivät
ensinkään halveksi eivätkä sorra naisten kalosseja, vaan elävät mitä
suloisimmassa sopusoinnussa.

Likarapakosta kuraan ja kurasta likarapakkoon, ulkoa eteiseen ja
eteisestä ulos kulkee kalossien elämän juoksu. Ei siis ole kumma, että
he kylmästä ja kosteasta ilmasta usein saavat nuhan ja yskän, josta
syntyy kovempiakin tauteja, ja ne heidät vihdoin kuolinvuoteelle
kaatavat. Jos kalossit ovat herrassukuiset eli kokokorkeat, niin he
hyvin pian saavat herrasväessä tavallisen »rintataudin». Sangen rumasti
repeää kalossien ammottava rinta, jota nähdessään niiden omistaja vetää
syvän huokauksen ja koettaa muistella, montako viikkoa ne kestivät.

Alhaisemmat eli puolikorkeat kalossit monasti seuraavat ylhäisten
tapoja, kuten sangen paljon tehdään tässä maailmassa. Usein he myöskin
sortuvat yskän vaikuttamaan päänkivistykseen, joka sekin ajan pitkään
vaikuttaa kuoleman. Ensin lähtee tukka päälaelta, sitte tuo paljas
paikka vähitellen laajenee, kunnes peitteensä on menettänyt onnettoman
kalossin kovaonninen pää, jota ihmiset kantapääksi eli »kannaksi»
sanovat. Tuota palelevaa kalloa kokevat sitte suutarit peittää parhaan
taitonsa mukaan: kalossiukolle tehdään päähän nahkainen patalakki,
kalossiakalle taas tietysti ostotukka. Mutta turhaan useimmiten
raukeavat suutarin ponnistukset lääketieteen alalla. Kalossivanhukset
eivät tahdo tottua patalakkiin eikä ostotukkaan, vaan semmoinen on
hyvin nopea putoamaan -- varsinkin kun heidän päänsä tavallisesti on
alaspäin.

Näin taudin voima yhä kiihtyy ja paisuu, suuremmaksi ja suuremmaksi
kasvaa halkeama rinnassa, ja aina kamalammin irvistelee kulunut
kantapää. Hyvään aikaan ei heidän omistajansa näy tuota huomaavankaan.
Kylmäverisesti hän kalossiraukkoja laahaa perässään, huolimatta
heidän vaivoistansa. Eikä mikään hyväntekeväisyysseura -- ei
eläinsuojeluyhdistyskään -- ojenna heille pelastavaa käsivarttansa.

Mitä sitte kalossien historiassa seuraa on synkkää ja murheellista.
Heitä varten ei ole mitään eläkelaitosta ei edes vaivaistaloa. Aikansa
palveltuaan ensin herrasväkeä sitte herrasväen piikoja pyykin
huuhdontaretkillä heidät heitetään ulos rikkatunkiolle kuolemaan ja
mätänemään.

Eikä heidän henkensä edes ole vakuutettu. Isäntä ostaa uudet kalossit
ja niillä komeillessaan on hän jo unhoittanut vanhat.

Niin käy tässä maailmassa! Kiittämätön ihmissuku ei muista
hyväntekijäinsä töitä, ei huomaakaan kalossien suurta arvoa. Mutta
tehkäämme me poikkeus: ottakaamme esimerkkiä kalosseista, ja varsinkin
heidän hyvästä sovustaan! Ajatelkaa että on suuri kokous,
ylioppilaskokous tahi eduskunnan istunto, ja sisällä riidellään, että
luulisi herrojen tahtovan käyttää toisin ajattelevia ravinnokseen --
mutta vilkaskaapa eteiseen: siellä näiden riitaisten herrojen kalossit
katselevat toisiansa suloisimman sovinnon silmäyksillä, ja kuka tietää,
mitä rakkausseikkailuja heillä vielä on tekeillä. Saattavat ehkä
pahimmat riitaveljet poislähtiessään saada toistensa kalossit.

Toivoni on, että ihmiset eivät riitelisi, vaan lepäisivät rauhassa,
niinkuin heidän kalossinsa ulkona oven pielessä.

Pitäköön jokainen myös mielessään kalossien surullisen lopun ja
varokoon, ettei vanhana, kun on käynyt maailmalle tarpeettomaksi,
joutuisi kiittämättömän yhteiskunnan hylyksi, rikkatunkiolle!



KIINALAINEN NAINEN.

Esitelmä.


Jokainen teistä aavistaa, ettei kiinalaisia naisia tiettävästi ole
Suomessa, vaan jossakin muualla. Etupäässä tavataan niitä Kiinan
valtakunnassa, joka on hyvin kaukana auringonnousuun päin. Ensi
silmäyksellä luulisi, ettei Kiinassa ole ensinkään naisia, koska siellä
juodaan teetä eikä kahvia. Mutta venäläisten esimerkki todistaa, että
naiset voivat kahvin sijaan tottua juomaan teetä yhtä hyvin kuin miehet
totia.

Kiinan kansa on ammoisista ajoista ollut muiden kansojen edellä, ihan
näihin viime vuosiin asti. Ja yhdessä suhteessa tulevat he vielä kauan
jättämään jälellensä kaikki muut kansat.

Juuri tämä kohta on saattanut minut puhumaan kiinalaisesta naisesta.

Kun vinosilmäinen kiinalainen äiti synnyttää yhtä vinosilmäisen
tyttölapsen, on siitä tietysti suuri ilo koko perhekunnalle. Lapsen
syntymisen jälkeen seuraa sen kasvatus, ja tämä tyttölasten kasvatus
tekee kiinalaisen naisen niin hyväksi ja kuuluisaksi olennoksi, että se
kelpaa saavuttamattomaksi esimerkiksi meille kristityille.

Kiinalaisten tyttölasten kasvatus on kahta lajia:

1:nen. Jos kiinalainen perheen isä arvelee, että hänellä jo ennestään
on tarpeellinen määrä tyttäriä, niin hän ottaa viimeksi syntyneen
mukaansa johonkin läheiseen kivikkomäkeen. Ja kun hän tulee takaisin,
ei hänellä enää ole sitä tytärtä. Sitte juovat isä ja äiti kupillisen
väkevää teetä, ja perheellinen onni loistaa heidän kasvoistansa, kun he
hymyillen keskustelevat tämänlaatuisen kasvatuksen etuisuuksista. Äiti
saa rauhassa tehdä töitään ja isä nauttia yön lepoa, jota eivät
keskeytä mitkään oudot sävelet. Sitäpaitsi säästyvät teehen ja opiumiin
nekin varat, jotka olisivat menneet tuon tyttären tähden
vaatemyymälöihin ja myötäjäisiin.

2:nen. Jollei kiinalaisessa perheessä ennestään ole tarpeeksi tyttöjä,
niin isä ei ota vastasyntynyttä mukaansa, vaan lähtee yksin lähimpään
rautakauppaan ja ostaa sieltä pienen pienet rautaiset kengät, jotka hän
lahjoittaa nuorimmalle tyttärellensä. Ensimäisenä kymmenenä vuotena ei
hänelle anneta muita vaatteita eikä muuta kasvatusta.

Siinä onkin tarpeeksi.

Meillä on kyynärän paksuisia kasvatusoppeja, mutta yhdessäkään ei
neuvota niin mukavaa keinoa lasten estämiseksi potkimasta peitettä
päältään, kuin nämä kiinalaisten raskaat rautakengät. Jos taas lapsi
sattuu putoamaan kätkyestä tahi vanhempain sylistä lattialle, niin hän
aina putoaa jaloilleen eikä kärsi mitään vahinkoa.

Vielä tuntuvammaksi tulee tämän kasvatustavan edullisuus tytön tultua
vanhemmaksi -- sillä noita isänsä kerran ostamia rautakenkiä saa tyttö
pitää kuolinhetkeensä asti. Sentähden ovatkin niissä pohjat alkujaan
niin paksut, että kahdeksana ensimäisenä ikävuotenaan ei tyttö niillä
jaksa kävellä, ja sitte ovat hänen jalkansa jo liian pienet voidakseen
kannattaa neitosen kasvavaa painoa. Jalat eivät tietysti pääse
varttumaan ahtaassa rautakengässä. Tästä on se etu, että neitoset eivät
voi varastella kukkia hautausmailta, eivät kykene keikkumaan peilin
edessä, ei houkuttelemaan konvehtia puotipojilta eikä kummittelemaan
kaupungin puistoissa. Sotamiehet saavat kävellä yksinään ja yksin
kuunnella torvisoittoa. Sentähden he pääsevät paljoa vähemmällä
kotiarestilla kuin meidän sotamiehemme.

Tämä kiinalaisen naisten kasvatuksen monipuolinen hyöty on kuitenkin
vähäpätöinen sen siunauksen rinnalla minkä se tuottaa avioliitossa.

Kunnioitettavat kuulijat! (Minä tarkoitan miehiä, sillä naiset näkyvät
jo menneen pois).

Ajatelkaa, kuvailkaa mielessänne, että armas puolisonne päiväkaudet
istuu tahi makaa ja tekee käsitöitä, ja että hänellä on kummassakin
jalassa kymmenen kilon painoinen rautakenkä, jota hän ei voi saada
siitä pois, niin ymmärrätte, kuinka onnellinen on kiinalainen aviomies,
kun hänen vaimonsa ei pääse liikkumaan ilman kantamatta -- ei voi
juosta rollikäräjiä pitämässä eikä hypätä miehensä tukkaan.

Juuri tämän oivallisen naiskasvatuksen tähden sanovatkin kiinalaiset
omaa maatansa »Taivaan valtakunnaksi.» Onpa syytäkin siihen.
Kiinalainen aviomies saa koko elämänsä ajan pitää niin pitkää tukkaa,
että se täytyy palmikoida. Meillä tavallisesti mies avioliittoon
mennessään vakuuttaa henkensä.

Näin onnellinen on kiinalainen aviomies, sillä hänen ei tarvitse pitää
muuta huolta perheensä onnesta ja omasta turvallisuudestaan kuin
tuontuostakin leikata vaimonsa kynnet, että hänen on mukavampi
armastaan hyväillä.

Suomen miehet! Mitä maksaisimme, jos meillä olisi tämmöisiä vaimoja?

Ja kuitenkin on koko tämä onni ainoastaan taitavan lastenkasvatuksen
hedelmä.

Edellisestä huomaatte, että kiinalaiset juuri tässä suhteessa ovat
äärettömästi edellä kaikkia muita kansoja. He ovat ymmärtäneet mitä
heidän rauhaansa sopii, ja osanneet laittaa kotinsa turvalliseksi
olinpaikaksi itselleen ja ystävilleen.

On toki muuallakin maailmassa ryhdytty toimiin siihen suuntaan, ettei
hyviä vaimoja tarvitsisi tuottaa Kiinasta, vaan että niitä saataisiin
kasvamaan kotona. Ulkomailla on jotenkin pitkälle päästy, ja alku on
tehty Suomessakin. Naisten liiallinen hyppimisen halu ehkäistään
ahtailla leningeillä ja vielä ahtaammilla teräksisillä kureuumilla,
joista minä toivon sangen paljon hyvää vaikutusta entisen pelättävän ja
ripeän naissuvun lannistamiseksi.

Jalat saadaan melkein kiinalaiseen malliin uudenaikaisilla kengillä,
joiden kannat ovat puolta kyynärää korkeat ja joiden pituus kärjestä
kantaan harvoin nousee yli kahden tuuman. Kun näitä jalkineita vähän
vielä parannetaan, saamme ilon nähdä, ettei koko Suomessa ole yhtään
naista, joka kykenisi omin jaloin liikkumaan.

Näin nuo ikivanhat kiinalaiset ovat tälläkin alalla raivanneet tietä
muiden kansojen kehitykselle. Mutta jos vielä keksimme jonkunlaisen
varustuksen naisten kielen ympärille olemme kiinalaistenkin edellä ja
voimme vakaasti toivoa, että aviomiehille Suomessakin kerran koittaa
valoisampi tulevaisuus.



JUOPPOUDESTA.

Raittiusluento.


Päättäen teidän hämmästyneistä kasvoistanne, näyttää siltä, kuin ette
olisi odottaneet, että juuri minä pitäisin luennon juoppoudesta, sillä
luultavasti ette ole nähneet minua koskaan ennen raittiuskokouksissa
ettekä raittiusseurojen huvimatkoilla. Sitä suurempi syy teillä on
iloita, että minäkin olen huomannut aikakautemme turmeluksen ja koetan
sitä poistaa.

Koko turmeltuneen aikakautemme surkein vika on kätketty sanaan
_juoppous_.

Ennenkuin turmeltuneet lapsemme osaavat kävelläkään, he jo tahtovat
»juoda», sillä perinnöllisen juoppouden siemen on heihinkin kylvetty.
Ja kun he kävelemään kykenevät, juovat he jo pyytämättä.

Kunnioitettavat kuulijat! Minä luulen, että te ymmärrätte, mitä sana
»_juoda_» merkitsee. Te ette _juo_ kuumaa kahvia, vaan ryypitte eli
maistelette sitä; te ette _juo_ viinaa ettekä muita väkeviä nesteitä,
vaan maistelette niitä. Mutta te _juotte_ vettä, maitoa, kaljaa y.m.
raittiusjuomia. Te olette siis juoppoja joka mies, parantumattomia
juoppoja -- ja minulla on oikeus puhutella teitä oikealla nimellänne.

Kunnioitettavat juopot! Turmeltuneella aikakaudellamme on tullut
tavaksi pitää juoppoina niitä, jotka väkeviä nesteitä maistelevat.
Mutta siinä tehdään aivan väärin. Juoppoja ovat ne, jotka ahnaasti
juovat raittiusjuomia. Juoppous on siis juuri sitä mitä te sanotte
raittiudeksi.

Jos tosiaan löytyy niitä, jotka juomalla juovat viinaa ja muita väkeviä
nesteitä, ovat sellaiset henkilöt luettavat raittiusintoilijoihin
kuuluviksi. Sillä he pitävät viinaa raittiusjuomana ja nauttivat sitä
samalla tavalla kuin raittiusjuomia nautitaan. Me väkinesteiden
maistelijat emme tahdo olla missään tekemisessä niiden kurjien
olentojen kanssa, jotka siinä määrässä halveksivat viinaa ja muita
luonnon jalompia nesteitä, että pitävät niitä juomanaan.

Tämä minun käsitykseni juoppoudesta luultavasti vaatii hiukan tukea ja
jonkun verran esimerkkejä kirjallisuudesta.

Eräs vanha runoilija laulaa:

    »Maa multainen se juopi
    Ja puut ne juovat maata,
    Meretkin ilmaa juovat
    Ja merta päivän tähti
    Ja kuu se juopi päivää.»

Tämmöistä on oikea vanhanaikainen juoppous. Vielä kertovat
muutamat runoilijat, että »nuorukainen juo autuutta immen huulilta»
(luultavasti muun juoma-astian puutteessa). Aleksis Kivi puhuu »Yö ja
päivä» -nimisessä näytelmässään »ilosta juopuneista silmistä», vaikka
niiden omistaja oli tyttö eikä ollut maistanut väkevän tippaakaan.

Kaikista selvin kanta tässä asiassa on sillä runoilijalla, joka on
kirjoittanut säkeet:

    »Linnut _juovat_ vettä,
    Mehiläiset mettä,
    Vaan ystävykset _maistelevat_ maljoistaan.»

Näistä esimerkeistä voitte jo ymmärtää, kuinka yleiseksi juoppouden
turmelus on paisunut meidän aikakautenamme ja kuinka väärin on sanoa
juopoiksi väkinesteiden maistelijoita. Heitä voi sanoa juopoiksi
ainoastaan kohmelossa, sillä silloin he _juovat_ vettä.

Tämä väärä käsitys juoppoudesta on tunkeutunut kaikille aloille.
Nykyään sanottaisiin »juomalauluksi» esim. tämmöistä:

    »Ah, katovaista on riemu kun unten häilyvä parvi,
    Viina on ainoa vaan, joss' ilo varmana on;
    -- Tulkate, juokamme siis Sherrynestehen vanhoa voimaa,
    Kunneka viikatemies meidätki niittävi pois!»

Runoilijan kanssa olen aivan yksimielinen siitä, että »viina on ainoa
vaan, joss' ilo varmana on.» Mutta tämän ilonesteen sijaan kehottaa hän
_juomaan_ sherryä, kunnes kuolema tulee keskeyttämään näin varomattoman
nautinnon. Sillä jos juomalla juo vaikkapa vaan sherryä, on niitä
näitä, voiko välttää kuolemaa. Sen tunnustaa runoilijakin etempänä
samassa laulussa:

    »Tuonen töitäpä vaan ei estä purppuravaatteet.
    Ei sotasankarin kilp', eik' asu kulkijamen.»

Aikakautemme väärää käsitystä täytyy minun syyttää siitä, että
juomalauluna pidetään tämmöistä viinalaulua, joka neuvoo ihmisiä
suorastaan itsemurhaan. Vedestä ja luonnollisimmasta juomisesta tässä
ei puhuta sanaakaan. Oikea _juomalaulu_ alkaisi minun mielestäni näin:

    »Sua lähde kaunis katselen
    Likellä vettäsi.»

Kunnioitettavat juopot! Jotakin on tehtävä nykyaikana vallitsevan
yleisen juoppouden parantamiseksi. Ensimäinen askel siihen suuntaan
olisi oikean nimen antaminen sekä niille, jotka rakastavat vettä
enemmän kuin viinaa, että niille jotka rakastavat viinaa enemmän kuin
vettä. Edellä olen todistanut että sana »raittius» olisi muutettava
sanaksi »juoppous». Mutta jos sitä katsotaan liian suureksi
mullistukseksi, voisi »raittius» sanan asemesta käyttää sanaa
_vesiahneus_, ja siihen merkitykseen, jossa nykyään käytetään sanaa
»juoppous», sopisi sana _vesikauhu_.

Tätä asiaa pyydän maamme raittiusseurojen ja raittiuslehtien ottamaan
suosiolliseen huomioonsa.



RAKKAUS JA ESIMERKKI RAITTIUSRIENNOISSA.


    »Raittiuslupaus on hieno perkeleen paula omien tuntojemme
    raskauttamiseksi. Fariseusten hapatuksesta varjele meitä,
    laupias Jumala!» (Rovasti Grönberg Vaasan pappein kokouksessa.)

Ei kaikissa romaaneissakaan puhuta niin paljon rakkaudesta kuin
nykyiset vesiperäiset herrat siitä puhuvat. Minun pitää mennä
raittiusseuraan, jos en ole juoppo, _rakkaudesta_ lähimaistani kohtaan.
En saa antaa lähimäiselleni ryyppyä, kun hän tulee pakkasesta, jos
häntä rakastan j.n.e.

Täydellisemmin vielä »rakasti» se mustalainen hevostaan, joka ei sille
antanut ruokaakaan. Jos meidän muijamme meitä oikein rakastaisivat,
eivät he koskaan panisi keittoa tulelle, sillä moni on syömällä
turmellut vatsansa. Jos tätä asiaa oikein tutkii, täytyy sanoa, että
useimmat ihmiset ovat kuolleet vatsatauteihin, jotka on syönnillä
hankittu.

Sanotaan, että _esimerkin vuoksi_ minun pitäisi heittää ryypyn otto
pois.

Todellakin. Kuka ei tuntisi suurta kiusausta, nähdessään kuinka
juopunut jätkä makaa rapakossa tahi kiljuu pitkin katuja? Mikä
viehättävä esimerkki!

Raittiuslehti »Aamun airut» sanoi kerran, että raittiussaarnaajoiksi
paraiten sopivat _entiset_ juopot. Mutta jos asian ottaa todelliselta
kannalta, niin vielä paremmin saarnaavat raittiutta _nykyiset_ juopot.
He eivät tarvitse mitään tekstiä, ei mitään »rakkautta», heidän
tarvitsee vaan näyttää itsensä oikein elementissään. Entiset juopot
voivat korkeintaan vedota punaiseen nenäänsä. Mutta kun näkee miehen
rapakossa, voi olla vakuutettu, että tuo mies on todellakin juoppo, ja
että sinne se viina miehen viskaa.

Jos siis rakkaus lähimäiseen on pääasia ja määrää, mitä meidän on
tehtävä, mitä ei, on minusta selvintä ja paraiten vaikuttavaa, että
raittiusluennot järjestetään edellä viitattuun suuntaan. Luennon
pitäjiksi sopii valita joku todellinen juoppo. Hänelle ei tarvitse
antaa käytettäväksi vanhoja luentoja, vaan litra viinaa. Ja hän puhuu
selvästi, innokkaasti ja vakaumuksesta. Semmoinen saarna vaikuttaa
kuulijain tuntoon paljoa tehokkaammin kuin virstaa pitkät luennot.

Nykyään kun aika on rahaa ja kalliimpaa kuin viina, olisi tämä tapa
hyvin edullinen kuulijoille eli katselijoille. Siten tulisi
raittiusasia ajetuksi draamalliseltakin puolelta. Tähän asti on siitä
puhuttu vaan uskonnolliselta, taloudelliselta ja terveysopilliselta
kannalta. Naiskysymyskin pääsi vasta oikein vauhtiin, kun näytelmätaide
tuli avuksi. Mitkään luennot eivät voisi tehdä sitä vaikutusta kuin
Noora ja Homsantuu. -- Halukkaita luennonpitäjiä ei suinkaan tulisi
puuttumaan.

Paljas rakkaus ei tässä maailmassa saa suuria aikaan, jos sitä ei
käytetä järjellisellä tavalla.

Kerran Helsingin markkinoilla vietiin putkaan yhtenä päivänä 70
raittiusapostolia, jotka esimerkillään näyttivät, miten ihminen voi
väkeviä juomia väärinkäyttää ja mihin poliisi semmoisen ihmisen vie.
Sen yleisön, joka markkinoilla kävi tämän päivän kuluessa, voi laskea
vähintään viiteentoista tuhanteen. Kutakin heistä riitti siis katsomaan
ja kuulemaan niin lukuisa yleisö, että sitä saattaisi jokainen
raittiusluennon pitäjä kadehtia. Että näiden seitsemänkymmenen esitelmä
todella vaikutti terveellisesti, sitä todistaa se seikka, että
seuraavina päivinä siitä sai lehdissä lukea ei kiitoskirjeitä, vaan
surullisia mietelmiä. Heidän esimerkkinsä siis ei viekotellut muita
ihmisiä juomaan, vaan kirjoittamaan juoppoutta vastaan.

Kumpiko siis oikeastaan osottaa suurempaa rakkautta lähimmäistään
kohtaan, juoppoko vai raitis? Molemmat rääkkäävät ruumistaan --
rakkaudesta kai -- ja juoppo maksaa vielä humalasakot, makaa yönsä
putkassa ja potee kohmelot, ollaksensa muille varoittavana esimerkkinä.
Sillä rakkaus on väkevä.

Entä se esimerkki sitte?

Jos lähimäiseni vatsa ei siedä potaattia, täytyykö _minun_, rakkaudesta
häntä kohtaan, lakata potaattia syömästä?

Kun Kain sanoi: »Olenko minä veljeni vartija?» ajatteli hän aivan
oikein. Hänen kaltaisestaan miehestä ei ollut nuoremmalle holhojaksi
eikä esikuvaksi.

Yhtä vähän kelpaa raittiusmiehen nimellä kulkeva salajuoppo
järkimiehelle esimerkiksi kuin sekin joka rehellisesti rötköttää
katuojassa.



»SANANEN» SYÖTÄVISTÄ SIENISTÄ.


Minä toivon, että teillä on jotenkin selvä käsitys sanasta _syötävä_.
Se ei merkitse samaa kuin »sen syötävä», sillä _se_, josta tässä
sananparressa on kysymys, ei tiettävästi syö sieniä. Mutta en minä
tarkoita sitäkään syötävää, jota mainitaan laulussa:

    »Kom, kom, min lilla _syötävän_,
    Viska tanssaa suullen hyppijän»,

sillä syötävä tässä tarkoittaa ihmistä -- ja niitä, jotka ihmisiä
syötävänä pitävät, sanotaan ihmissyöjiksi eli kannipaaleiksi.

Sivumennen sanoen ei Suomessa nykyään voi ihmissyöjinä pitää muita kuin
kärpäsiä y.m. itikoita, sillä sudetkin ovat alkaneet taipua
sivistyneempiin elämäntapoihin. Siitä saamme sekä me että sudet kiittää
venäläisiä sudenajajia, jotka tulella ja miekalla ovat levittäneet
sivistyksen valoa heidän keskuudessaan. Suomalaiset itse ovat saaneet
tuli- ja miekkasivistyksen ruotsalaisilta. Kuitenkin sanovat
kirjanoppineet, että sivistyksemme perustuu aasialaiselle pohjalle.
Paljoa suuremmalla syyllä voidaan nyt väittää, että susiemme sivistys
on kotoisin Aasiasta.

Joku itseviisas voisi ajatella, ettei susien sivistysoloilla ole mitään
tekemistä syötäväin sienien kanssa. Enkä minäkään uskalla väittää, että
sudet jo olisivat oppineet syötäviä sieniä arvossa pitämään. Mutta ei
ole mitään syytä ajatella, etteivät he lähimmässä tulevaisuudessa
tulisi käyttämään hyväksensä tätä »terveellistä ja helposti sulavaa
ravinto-ainetta.»

Minä en ole mikään erinomainen susien ystävä, mutta lähimäisen rakkaus
vaatii minua lausumaan sen toivomuksen, että sudet tyytyisivät vähemmän
vaaranalaiseen ravintoon kuin ihmisen lihaan.

Edellä sanoin sieniä »helposti sulavaksi» ravintoaineeksi. Sitä en
tehnyt ihan ajattelematta, vaikka sienien sulamisesta kyllä voi olla
eri mieliä. Ainakin sulavat sienet vähän toisella tavalla kuin lumi ja
jää. Kovilla sateilla ei sienissä huomaa sulamisen oireitakaan. Ne
päinvastoin kasvavat ja lisääntyvät sitä paremmin, mitä enemmän sataa.
Mutta poutasyksyinä, semmoisina kuin esim. tätä kirjottaessa, ovat
kaikki sienet sulaneet jo ennen puhkeamistaan ylös maan pinnasta.

Sadesyksyinä, kun sienet eivät metsässä sula, sulavat ne vatsassa. Ja
poutasyksyinä, kun ne eivät sula vatsassa, sulavat ne kaiketi metsässä.
Sienet siis sulavat molemmissa tapauksissa, ja ovat sentähden helposti
sulavaa ravintoainetta. Joka oli todistettava.

Syy, joka minut oikeastaan saattoi tästä asiasta puhumaan, on se, että
yleisö luopuisi pitämästä tavallisia _pesusieniä_ eli »vamppuja»
syötävien sienien joukkoon kuuluvina. Eivät näet sanomalehdet kaiken
karvaiset ja kokoiset ole minun eläissäni ennen pitäneet niin suurta
huolta sienien syömisestä kuin juuri tänä vuonna, jolloin ei kovien
poutain tähden muita sieniä ole saatavana kuin pesusieniä. Ne tosin
vahvasti saippuoituina voisivat mennä liukkaasti alas, mutta mikään ei
estä niitä nousemasta yhtä liukkaasti takaisin.

Sienien kerääminen on hauskaa ja terveellistä ajan viettoa ja varsin
hyvää voimistelua kuivana poutasyksynä. Minä haluaisin nähdä sitä
miestä tai naista, joka 30 neliökilometrin alalta poutasyksynä löytää
30 syötävää sientä kasvamasta.

Sentähden: kootkaa sieniä talveksi! Älkää jättäkö tätä terveellistä ja
helposti sulavaa ravintoainetta metsien sulatettavaksi!



ANOPPIEN PUOLESTA.


Jos tässä syntisessä maassa olisi ritarillisuutta läheskään yhtä paljon
kuin siinä on kataluutta ja halpamaisuutta, niin eipä vainottaisi
täällä viattomia olentoja, jotka eivät koskaan ole yrittäneetkään
itseään puolustaa.

Ei ole maassa, ilmassa eikä vedessä -- lukuun ottamatta lentokalaa --
yhtään olentoa, pientä eikä suurta, ketä niin onnettomasti
ahdistettaisiin, pisteltäisiin ja salaisesti ammuttaisiin kuin
_anoppimuoreja_. Ellei yleisö tuntisi suurta nautintoa anoppien
vainoamisesta, niin ilmestymättä olisivat jääneet kaikki romaanit ja
näytelmät -- tahi ainakin melkein kaikki.

Mutta oletteko koskaan nähneet miestä tai naista, jota olisi haluttanut
ryhtyä anoppeja puolustamaan? Tuskin.

Sentähden olen katsonut pyhäksi velvollisuudekseni ottaa anoppimuorit
lähemmän tarkastuksen alaiseksi ja menetellä heitäkin kohtaan
tasapuolisesti.

Jos todella niin on, että minä olen ihan ensimäinen mies, joka aion
puhua pari sanaa anoppien eduksi, niin onpa se vähän kummallista.
Vuosituhansia on kulunut ensimäisen anoppimuorin, Evan, Aatamin vaimon,
ajasta, -- ja juuri tätä yhteistä anoppiamme Eevaa on parjattu enemmän
kuin ketään muuta maan päällä -- kenties sen allakin -- eikä ole kukaan
ritarillinen Aatami noussut häntä puolustamaan. Ei ole ollut
ihmiskunnassa niin paljon »vanhaa Aatamia». Muut anopit, nuorempaa
juurta, ovat tähän asti samaten saaneet mennä hautaan, löytämättä
yhtään rehellistä sydäntä, siksi ritarillista, että se olisi sykkinyt
oikeutta heillekin.

Tämä seikka on minusta niin eriskummainen, että sietää tutkia syitä
siihen.

Miksi anopit itse ovat olleet niin vaiti tässä asiassa, vaikka anoppeja
luullakseni ei juuri vähäpuheisuus vaivaa? -- Kirjoissa aina puhutaan
_pahoista_ anopeista. Se anoppi, joka semmoisia puolustaisi,
tunnustaisi suoraan itsensä »pahaksi» anopiksi. Mutta se ihminen ei ole
paha, joka pahuutensa tuntee ja tunnustaa. Sentähden ovat anopit
jättäneet sen tekemättä.

Miksi eivät anopit ole kyhänneet romaaneja ja näytelmiä, joissa
anoppimuorit kuvattaisiin vanhan puoleisiksi enkeleiksi, jotka tähän
pölyiseen ja tupakansavuiseen maailmaan liehtovat henkäyksiä paratiisin
ruusuisilta mättäiltä? -- Naiskirjailijat ovat vasta uudemman ajan
keksinnöitä, ja heillä on näihin asti ollut muutakin työtä: kuvata
miesten huonoja tapoja ja heidän intoansa pitämään naista orjuudessa.
En toki tiedä, olisiko yhdenkään anopin mieleen juolahtanut kuvata
itseään vävypoikansa orjaksi. Mutta onhan anopillakin »oikeus ottaa
iskuja ja antaa iskuja», ja jos he oikein todenteolla ryhtyisivät meitä
miehiä kirjallisesti kurittamaan, käyttäen luonnonomaisia apukeinojaan,
niin varmasti he pian saisivat kaikki muut vaikenemaan.

Vielä on selitettävä se seikka, miksi eivät miehet ole ottaneet tätä
olentoa tieteellisesti tutkittavaksi. Semmoinen tutkimus ihan varmaan
olisi tuonut ilmi muutamia valopuoliakin anopeissa. Tiedemiehet kyllä
tutkivat tähtiä pyörryttävässä kaukaisuudessa ja villiä petoja Afrikan
kuumissa sisämaissa, mutta eivät koskaan omaa armasta anoppimuoriansa,
joka on niin likellä heitä.

Aavistanpa että juuri tämä anopin _läheisyys_ on ehkäissyt kaiken
syvällisemmän tutkimuksen. Millähän tunteilla allakantekijä ojentaisi
tähtikiikarinsa vasten anoppinsa särmäistä naamaa, löytääksensä
kipenenkään taivaallista lemmen tulta hänen silmäkuopistaan? --
Millähän keinolla luonnontutkija ottaisi selvän siitä, mitkä
anoppimuorin syömähampaista ovat vaaralliset, mitkä aivan vaarattomat,
ja millähän tavalla hän asettaisi suurennuslasin alle anoppinsa
sitkeäkuorisen sydämen, nähdäkseen edes vilahdukselta jonkun väreen
lempeämmistä tunteista? -- Ei olisi hyvä ryhtyä näin perinpohjaisiin
tutkimuksiin naimisissa olevan miehen. Eivät onnistuisi ne siltäkään,
jolla koskaan on vaimoa ollut. Vielä vähemmän siltä, joka koskaan aikoo
sen saada.

Mutta onneksi ei allekirjoittanut kuulu yhteenkään näistä luokista
[Tässä pistin pienen valheen. Mutta Liena ei ollut kuulemassa.], ja
sentähden ei minun tarvitse tyytyä entiseen pintapuoliseen käsitykseen
anopeista; käsitykseen joka ei suinkaan ole heille edullinen ollut.
Voin monipuolisemman tutkimukseni johdosta mainita yhtä ja toista
anoppimuorien arvon ylentämiseksi meidän ja koko ihmiskunnan silmissä.
Vahinko vaan, ettei Kaapro Jääskeläinen elänyt jo muutamia
vuosituhansia tätä ennen.

Joku ehkä odottaa, että minä tieteellisyyttä tavotellakseni tahtoisin
erottaa tämän olennon -- anopin nimittäin -- muista siihen
vivahtavista. Mutta minä en aio sitä tehdä. Minusta ei ole sopivaa
mainita anopin kasvoissa ilmestyvää pyrintöä hienoon parrankasvuun,
eikä sitäkään että hän on varustettu harvempilukuisilla hampailla
kuin muut nisäkkäät (mammalia). Ja että hän oston kautta voi
hammasrakennustansa täydentää.

Paljoa suuremmalla syyllä moni saattaa ajatella, että minulla jo
alkaisi olla aika puhua suuni puhtaaksi ja ilmaista, mitä minulla ehkä
voisi olla sanomista anoppien kunniaksi. Tiedän, että moni tulee
suurella epäluulolla kohtelemaan jokaista lausettani siihen suuntaan.
He luulevat löytäneensä oikein noidutun pykälän, kun suoraan kysyvät
minulta: »Puhutko _kokemuksestasi_, mies? Oletko kokenut, minkä anoppi
voi miehelle tehdä?»

Tämmöisiin kysymyksiin minä tyynesti vastaan, että minua ei ensinkään
_haluta_ sitä kokea. Jos minä missään suhteessa voin elämääni
onnelliseksi sanoa, on se juuri siinä, ettei minulla ole ollut
semmoista kokemusta.

Vielä suurempaa paatumusta osottaisi, jos jotakuta huvittaisi ajatella,
että minä olen ryhtynyt tähän anoppien puolustamiseen jossakin
itsekkäässä tarkoituksessa. Esim. voittaakseni anoppimuorien erityisen
suosion. Mutta mahdotontahan minun on anoppien suosioon päästä. Sillä
minussa ei olisi miestä pitämään tätä puolustuspuhettani yhdenkään
anoppimuorin kuullen. Ei siis ole minun syykseni luettava, jos anopit
hyvinkin päättävät pystyttää muistopatsaan haudalleni. Tullaksemme
käsittämään anoppien hyvät puolet muiden ihmisten rinnalla, on
verrattava itseämme heihin tahi heitä itseemme. Tässä vertailussa
käymme monessa suhteessa tappiolle. Anopeissa ei huomata naissuvun
yleisintä vikaa, sitä päävikaa, joka parhaimpiakin nuoria naisia
haittaa:

1) Anopit eivät varasta eivätkä valloita miesten sydämiä.

On huomattava, että minä yleensä hyvin vähän tunnen nuoria naisia ja
heidän vikojansa. Sen tähden en voi jatkaa tätä vertailua anoppien ja
nuorien naisten kesken. Mutta me miehet, meissä on lukemattomia
varjopuolia, joista anopit ovat täydellisesti vapaat ja kirkastetun
puhtaat.

2) Anopeilla ei ole tapana panna palavia paperossin pätkiä
kukka-astioihin.

3) Ei ole kuultu yhdenkään anoppimuorin kadottaneen portinavainta.

4) Ei ole havaittu anopeilla vähintäkään taipumusta pakkoluovutuksiin
ja muuhun vallankumoukselliseen toimintaan.

Kun tarkastelemme anoppien kansallistaloudellista merkitystä, tulemme
näkemään hämmästyttäviä asioita. Avioliitoista ei tulisi mitään, ellei
joku olisi synnyttänyt ja kasvattanut avioliittoon aikovia. Siitäkin
pitävät anopit huolen, että jokainen kihlaus tulee aikanaan tiedoksi --
jos asianomaisilla ei itsellään olisi älyä kihlakorttien hankkimiseen.
Avioliittojen harvalukuisuus näkyy anoppeja suuresti huolettavan. Ja
surkea asia se onkin. Sentähden kokevat anopit sitä auttaa, kertomalla
kihloissa olevan ihmisiä, jotka tuskin ovat kuulleet toisistaan.

5) Anoppeja saapi kiittää jokaisen uuden avioliiton syntymisestä.

6) Anoppimuorien sydän on hyvin altis ottamaan osaa ihan syrjäisten
ihmisten kohtaloon.

Kovin paheksitaan anopin olemista perheessä; häntä pidetään kolmantena
pyöränä uusissa hyvissä kirkkokiesissä. Miehestä tuntuu ihmeen
raskaalta palvella ja elättää vanhaa ämmää, vaikka muistettava olisi
että »kissahan yksin saaliinsa syö.»

Eräs suomalainen sananlasku kuuluu:

    »Kaksin on aina kaunihimpi,
    Kaksin kaiketi parempi:
    Kaksin on kalat vedessä,
    Kaksin ilman lintusetkin,
    Kaksin aidan seipähätkin.»

Sen mukaan ei anopeilla olisi mitään oikeutta maailmassa olla, sitte
kun hänen lapsensa on löytänyt toisen puoliskonsa. Mutta minä suuresti
epäilen koko tuon sananlaskun totuutta.

Että minulla tosiaan on syytä epäilykseeni, osottaa lause:

    »Kaksin aidan seipähätkin.»

Joka on hyvää pystyaitaa nähnyt, tietää että ainakin joka toisella tahi
kolmannella seiväsparilla on anoppimuori tukena. Muuten ei aita
pystyssä pysyisi. Samoin ei ole sanottu, että ihan jokaisella
ihmisparilla olisi anoppia. Mutta se tästä käy selväksi että:

7) Anopit ovat ne »yhteiskunnan tukeet», jotka perhe-elämän ja isänmaan
pystyssä pitävät, niinkuin pönkät aidan.

Kahdella jalalla ei tuolikaan seiso, vaan kyllä kolmella. Ja jos missä
suksiparin näette, niin huomaatte myöskin likitienoilla sauvan, joka
kulkee suksien varassa, kuten ainakin anoppi. Tarkemmin tutkien on
luonnossa hyvin vähän anopittomia paria, ja ne jos tyystin poimisi,
voisi edellä olevan sananlaskun sijaan saada seuraavan:

    »Kaksin on aina kauheampi,
    Kaksin kaiketi pahempi:
    Kaksin on _kalossi-rähjät_,
    Kaksin _tuohilöttösetkin_,
    Kaksin rengin _rukkasetkin_.»

Nämä ovat lähes ainoat auringon alla, jotka tässä suhteessa kelpaavat
esimerkiksi ottaa. Harvalukuisuudellaan ja kurjuudellaan eivät ne voi
kumota sitä yleistä luonnonlakia, että anopin pitää löytyä talossa.

Anopin arvoa ei moni huomaa, ennenkuin anoppi on kuollut ja päästy
häntä perimään.

8) Ei mikään olento voi kuolemallansa vaikuttaa enemmän hyvää kuin
anoppi. Harvalle kaivattavat sukulaiset hautaa niin syväksi kuin
anoppimuorille. Syvältä kaivamisen taito kuuluu maanviljelyksen alalle.

Siis:

9) Anopit edistävät maanviljelystä enemmän kuin muut kuolleet.

Kun anopin jättämä testamentti on avattu ja sen sisällys hymysuin
luettu, pannaan vielä haudalle varoilta mahtava kallion lohkare. Ja
vanhemmat kun kesällä sunnuntaisin käyvät sitä katsomassa, puhuvat
lapsillensa liikuttavan kertomuksen isoäidin hyvyydestä. »Ei hän
koskaan silmiä pestessä itkenyt; ei koskaan pannut paperossin päitä
kukka-astioihin» j.n.e.

Anoppi ei ole ainoa olento, joka on kuolemaa varten luotu; ei ole
ainoa, jota eläissään toivotaan kuolleeksi, mutta jonka kuoltua
sanotaan: »hyvä on, että hänkin on olemassa ollut!»

Hyvät ystävät!

Luulen rehellisesti täyttäneeni lupaukseni puhua pari sanaa anoppien
eduksi. Mutta jos en sittekään olisi saanut teistä poistetuiksi
syntyperäistä kammoanne anoppeja vastaan, joka teitä naimisiin
menemästä estää -- »niinkuin, sen pahempi, nyt usein nähdään ja
kuullaan» -- voin salaisuutena ilmaista teille keinon, kuinka pääsette
tästä pulasta, vieläpä uskallatte puhua anopeista yhtä vapaasti kuin
minä olen puhunut:

Jos se, joka uhkaa teille anopiksi tulla, on leski -- niinkuin anopit
tavallisesti ovat -- voitte naida sen anoppimuorin.



RITARILLISUUDEN PALKKA.


Eräänä aamuna, vähä senjälkeen kun edellä oleva anoppien »puolustus»
oli lehdessäni julkaistu, kuulin koputuksen ovelleni.

Laskin tulijan sisään.

Hän oli nainen, laiha ja vanhanpuoleinen. Silmälasit hänen silmiään
peittivät, vaikka melkein tarpeettomasti, sillä muutenkin vivahti hänen
naamansa kylliksi kaupungin kirjelaatikkoihin, joissa ei ensi
silmäyksellä erota muuta kuin suun. Jaloissa olivat ihka uudet
kalossit, ja luultavasti sentähden hän ei niitä päästänytkään pois
jaloistaan.

»Onko se herra, joka kutsutan Kaarpo Jeskeleinen?» kysyi hän minulta.

Tuo kysymys kyllä oli siksi huonoa kieltä, etten suinkaan olisi ollut
velvoitettu mitään vastaamaan. Mutta me suomalaiset olemme kiitolliset,
jos herrasväki osaa kieltämme edes rääkätä. Sentähden vastasin
kohteliaasti:

»Sehän se on papin panema nimi mulla.»

Vieras otti poveltansa sanomalehden, joka näytti minusta hyvin tutulta.

»Tietekö herra Jeskeleinen, Te on haukunut anopit tesse? Tietekö herra
Jeskeleinen: _mine_ myös kutsutan anoppi?»

»En minä mikään herra ole. Eikä ole koko Jääskeläisen suvussa herroja
muitakaan, jos minusta ei ehkä tule.»

»Mine on anoppi, kuuleko Te?»

»Terveenäpä ne on korvat... Paljonko ne nykyjään ottavat tuommoisilla
kalosseilla? Lienalle sietäisi...»

»Puhukan teme asia! Te on tekenyt pilkka anopeista. Onko Teile
omatunto?»

»Liehän noita kaksikin», vastasin minä ja asetin molemmat nyrkkini
niin, että anopin ei ollut vaikea nähdä niitä.

Mutta vanha nainen pisti kätensä johonkin koloon monipoimuisessa
hameessaan ja veti esille -- revolverin.

»Te teke tili nyt! Onko Te nekenyt 'Töömeehen vaimo'? Minna Canth on
oppetannut, kuinka me otta se oikkeus.»

»On noita työmiehen akkoja nähty, vaan harvoja silmälasit päässä.»

Tuntui se vähän oudolta, kun revolverilla uhattiin. Olisin kenties
hiukan pelännytkin, mutta entuudestaan olin varma, ettei vaimoväki saa
revolverilla sattumaan. Liena ei ole kertaakaan saanut käymään, kun on
ruokapöydässä koettanut minua potaateilla pommittaa.

»Eikö Te tunte yhtiken katumus? Mite Te on tarkotannut, kun Te on
haukunut anopit?»

Minä koetin innostua. Niistin nenäni, otin asennon ja lausuin:

»Kiittämätön aikakausi! Minä olen uhrannut nuoruuteni voiman,
puhetaitoni ponnen, unohtanut kalliin Lienani ja noussut puolustamaan
anoppien sorrettua sukua...»

»Te pitte suu kiini, taikka mine antta tulla yks skotti», huusi hän
äänellä, joka sai Lienan liikkeelle kyökin puolelta.

Varjele pois, minkä pöllyn se Liena anopille antoi!

Minutkin vielä ohimennen kylvetti hyvänpäiväisesti -- koska muka panen
toimeen lemmenkohtauksia »ihan hänen nenänsä alla, vihityn vaimon.»



MIKSI MINUSTA TULI TUPAKKAMIES.


Kaiketi te muistatte, kuinka Caesar sanoi, kun hyppäsi ojan yli? Hän
sanoi: »Arpa on heitetty!»

Jotkut ehkä tietävät senkin, kuinka Vänni sanoi, kun vihiltä pääsi? Hän
sanoi: »_Tupakka_!»

Jokainen tietää, mikä mies Caesar oli, mutta harvoilla on käsitystä
meidän Vännistä. Se osottaa yksipuolista klassillisuuteen menemistä
meidän opinnoissamme ja epäkansallisuutta riennoissamme etteivät kaikki
tunne Vänniä, vaikka hän on tosi suomalainen mies.

Kerran markkinoilla minä hänet tapasin. Hän oli näköjään muuten kuin
kaikki vaimosta, eli erään papin sanoen, »apinjasta» syntyneet, paitsi
että hänen hampaansa olivat ruskeat, ja hänen suupielistään voi
arvella, että hän oli syönyt lakritsaa. Mitä hampaihin tulee, todisti
niiden väri vaan, etteivät ne olleet ostetut. Hänen suupielensä taas
erottivat hänet siitä sukupuolesta, jota -- joskus suottakin --
sanotaan »kauniimmaksi.» Jos joku humalainen herrasmies kuitenkin olisi
luullut häntä tytöksi ja suudellut häntä suupieliin, niin ei hän olisi
tehnyt sitä monta kertaa.

Tässä on pieni huomautus nuorille palvelustytöille, jotka myöhään
iltasella palaavat asioiltaan kaupungilta. Jos heillä olisi
tupakkapurus suussa, kun herran retkut heitä ahdistelevat, niin
saisivat he huoleti tarjota suunsa suudeltavaksi. Kun humalainen
herrasmies saa semmoisen muiskun, luulee hän suudelleensa isäänsä ja
pötkii häpeissään pois.

Muuten näytti Vänni kauniilta mieheltä -- tahi ei juuri »kauniilta»
vaan »intressantilta», niinkuin Herman Bang Helsingin naisista.

»Terve, terve! Tehän kuulutte olevan Vänni?»

»Juu -- panisitkos tupakan?»

»Kiitoksia! Minä en polta.»

Vänni huokasi ja katsoi säälivästi minuun. Sitte hän sanoi
kyynelsilmin:

»Nuorukainen, sinä kuolet pian! -- Mulla on veli, joka kitui
rintatautia neljäkymmentä vuotta ja tupakalla hän eli. Mutta sitte
kielsi tohtori hänen tupakoimasta, ja sen jälkeisellä viikolla hän ei
enää huolinut tästä maallisesta tupakasta. Hän oli enkelien luona.»

»Tupakkaenkelienkö?»

»Ei, vaan taivaassa. Hänellä oli puhdas sydän, vaikka hänen hampaitaan
sanottiin keltaisemmiksi kuin minun.»

»Tupakka surmasi veljenne. Monen muunkin se on saattanut liian
aikaiseen hautaan.»

»Päinvastoin», sanoi Vänni. »Minä olen nähnyt ihmisten kuolevan,
ennenkuin ovat täyttäneet neljää vuotta ja tuskin äidin rinnoilta
eronneet, vielä vähemmän päässeet tupakan makuun. Mutta ei _yksikään
tupakkamies_ ole kuollut niin nuorena.»

»Mutta se on niin ruma tapa.»

»Jääskeläinen, minä tunnen sinut», vastasi Vänni. »Sinä olet kansan
mies. Minkätähden kansallispukuja pidetään? Senkötähden että ne ovat
kauniit? -- Ei, vaan sentähden että ne ovat kansalliset. Samoin on
tupakan nautinto kaunis tapa, sentähden että se on kansallinen.»

»Mutta kuitenkin...»

»Mitä mutta? Olisiko tupakkaenkeliä, ellei olisi tupakkaa? Ja mikä
olisi maailma ilman tupakkaenkeliä? Murheen laakso! Kuinka
ihmeellisesti tupakka varjelee kaikista taudeista, ja kuinka pian
ihmiset kuolevat, elleivät saa tupakkaa, niinkuin näet minun
onnettomasta veljestäni. Jos Eeva olisi Aatamille antanut tupakan eikä
omenaa, emme kuolisi koskaan.»

Silloin minä panin tupakan -- ja elän vielä.



PUOLEN TUOPIN PULLO.

Yksinpuhelu siltä ajalta kun viinanmyynti pullottain kiellettiin.


Me olimme kahden kesken, minä ja viinapullo. Me olimme kävelleet
kaupungilla ja sitte yhdessä tulleet kotiin.

Täytyy sanoa, että minä olin ollut melkein lapsekas tänä päivänä.
Tunsin ihmeellistä vetoa ja rakkautta tuohon mustaan mieheen, rakkautta
niin palavaa, että olisin suudellut häntä vaikka keskellä katua. Olen
nähnyt tyttöjä suudeltavan kadulla, olen nähnyt vanhempain ihmisten
suutelevan toisiaan julkisilla paikoilla, rautatieasemalla y.m., mutta
viinapulloa on kielletty suutelemasta kadulla, porttikäytävissä ja
pihamaallakin ilman talonomistajan luvatta.

Minä kysyn, missä on oikeus? Mihin perustuu tämmöinen sorto
yhteiskunnan kaikilla aloilla? -- Hevostani saan minä suudella keskellä
katua ja kalossiani vaikka kirkossa, mutta pulloani, joka on minulle
tuhat kertaa rakkaampi kuin nämä kaikki -- sille en saa suukkosta antaa
muuten kuin salaa, omassa huoneessani tahi ystäväin lukituissa
suojissa.

Kuitenkin on minun rakkauteni tähän pulloon niin puhdas kuin puhtain
kulta, niin kirkas kuin sähkövalo Sinebrychoffin tontilla. Silloin en
ajattele silliä enkä leipää, kun minulla on seurassani pullo.

Minä en tarkoita tällä rommipulloa enkä pihkaista olutta, vaan
kristalli-kirkasta viinaa. Sitä puolen tuopin pulloa minä tarkoitan,
sitä ihmiskunnan hyväntekijätä, jota raittiussaarnaajat sanovat »Suomen
kansan pahimmaksi viholliseksi.» Mutta istuisipa nyt seurassamme
kolmantena joku raittiussankari, niin minä käsi sydämellä kysyisin
häneltä: »Onko tämä vihamies -- tämä, jonka katse on niin ystävällinen
ja kirkas ja jonka huulilla aina on autuuden hymy?»

Sinä vainottu puolen tuopin pullo! Älköön yksikään katkeruuden kyynel
himmentäkö silmäsi kirkkautta. Jos myrskyisen aikakautemme turmeltuneet
henget pääsevät voitolle; niin muista että kaikkea hyvää on maailmassa
vainottu, kaikkea suurta on tallattu ihmisten syntisiin jalkoihin. Jos
he sinun sijaasi panevat oluen tahi suuta kirveltävän rommin, jos he
sinun kirkkaan sisältösi vangitsevat viiden kannun leiliin, niin
kuolkaamme yhdessä me, jotka yhdessä eläneetkin olemme. Mutta onneton
se kansa, joka esi-isäinsä yksinkertaisista tavoista luopuu. Millä se
rakentaa rautatiet, millä koulut ja kirkot, jos se hylkää puolen tuopin
pullon?

Vaihdelkoot ajanjaksot, pääskööt valloilleen sorto ja vääryys, mutta
aina olemme ystäviä me kaksi ja ystävinä kuolemme. Suudelkaamme siis,
ja maa ja taivas veisatkoon:

    »O sinä kirkas ja makia,
    Tule tänne syntisten takia!
    Sä, joka sairaatkin parannat,
    Etkä terveillekään pahaa tee.
    Astu alas maailmaan,
    Meidän pojan mekkoon ja paitaan!
    Klung, klung, klung!»



ONNETON KYYTIMIES.


Onneton kyytimies oli tässä tuiskujen aikaan eräällä matkustavaisella.

Kun jättää kiroukset y.m. väkisanat pois, puheli hän Rautavaaran kautta
kulkiessa melkein näin:

»On tämäkin ihmisten rypysija, tämä Rautavaara! Ei mitään muuta kuin
saloa, synkkää saloa vaan. Ei ihmisasuntoa, ei sitä paikkaa, missä
voisi levähtää, ei kaivoa tienpuolessa, missä hevosta juottaa. Ei muuta
kuin susia ja karhuja ja rosvoja.»

Kun Rautavaaran rajalle tultiin, hän riemuitsi, että viimeinkin
päästiin niistä ijankaikkisista saloista, eikä luvannut elämänsä
päivinä Rautavaaralle palata, jos mitenkään pääsee kiertämään sitä
seutua.

Ajettiin sitte Kaavin kautta Nilsiään. Siellä ei ollut saloja, vaan
viljeltyjä maita, aidat kahden puolen tietä. Nyt kun hevonen kahlasi
korviaan myöten hangessa, puheli hän tähän suuntaan:

»Jo nämä ovat kulkupaikkoja, nämä kujoset! Polttaneet varsin aikain
kaikki mäkensä paljaiksi, että tuuli oikein ahtaisi aitain välin lunta
täyteen. Olisivat polttaneet nuokin aidat! Sitte ei olisi tuommoisia
nietoksia. Ihmisten kiusaksi asettelevat aitojaan. Toista oli
Rautavaaralla, siellä ei ollut aitoja, vaan tie oli hyvä ja tasainen
kuin lattia.»

Oltiin vihdoin pääsemässä Juan tehtaalle. Tie kulki peltojen halki, ja
jälet olivat tuiskunnet umpeen. Aitoja ei enää ollut. Tien paikkaa
etsiessään keventi hän sydäntään tämmöisillä puheilla:

»Kun eivät pane edes aitoja tiensä viereen, ei yhtä seivästä, että
ihmiset tietäisivät, mistä ajaa! Varsinko ne tahtovat matkustavaisia
eksyttää hukkumaan heidän peltoihinsa? Ne ovat tehtaalaisia! Pitävät
tiensä ilman aitoja! Onko se ihmisten tapaa? Koskeen joutaisivat
patoineen ja pannuineen. Kaavilla toki osasi ajaa, kun olivat aidat
kahden puolen tietä.»



YHDEN VANHAN POJAN MALJAPUHE, yhdellä rekiretkellä, jonka
»vanhat pojat» tekivät ulos yhdestä kaupungista.


»Luomisen herrat!

»Tervehdän teitä, te jalot sankarit; te joiden korvia ei ole särkenyt
minkään öisin vinkuvan veivittömän posetiivin säveleet; te joille ei
mikään maitohampainen suu ole koskaan sanonut: 'pappa nam-nam!' -- te
jotka ette koskaan ole tarvinneet maksaa toivorikasten poikienne
kapakkavelkoja; te joita ei itse avioliiton nerokas keksijä ole saanut
osakkaiksi yhtiöönsä! -- Avioliiton keksijä ... niin -- ainoa, joka ei
ole ottanut patenttia keksinnölleen. Ja se keksintö on kuitenkin
hankkinut leivän useammalle ihmiselle kuin mikään muu: miljoonille
vaimoille ja lapsille, jotka eivät olisi muuten voineet tulla toimeen.

»Rakkaat ystävät -- herroja minä tarkoitan. Nämä toiset, hevoset
nimittäin, eivät suvainneet tulla sisään. Eivätkä he oikein tänne
kuuluisikaan. Sillä minun ymmärtääkseni ei meitä mikään niin suuresti
muistuta avioliiton kirouksesta kuin nämä hevoset. Mies on hevonen,
vaimo on reki: mutareki, lumireki tai oikein kivireki -- taikka karhi,
tuhatpiikkinen sikinsokinkarhi.

»Niinkuin hevosella on neljä jalkaa, niin on avioliitossakin neljä
jalkaa. Mutta avioliitolla ovat pahemmat jalat kuin hevosella. Hevosen
jalat eivät tavallisissa oloissa toki potki toisiaan, mutta avioliiton
jalat kyllä taipuvat siihenkin ja moneen muuhun. Välistä voivat nämä
jalkaparit olla hyvin kaukana, penikulmien päässä toisistaan; välistä
taas hyvinkin lähekkäin.

»Hevosella ei ole yhtään kättä; avioliitolla ei myös ole yhtään kättä
-- tarkoitan semmoista kättä, joka voisi tarttua lasiin. Sillä jos
aviomies sen tekisi, niin mistähän sitte saataisiin hakea perheen
_kastrullia_? Muutamia jäännöksiä ehkä löytyisi miehen päästä. Ja sitte
ei voitaisi keittää ruokaa moneen aikaan.

»Ajatelkaa aviomiestä, joka tulee kotiin sillä tuulella että näkee
esineet monen kertaisina, näkee kolme -- neljä -- viisi vaimoansa ja
niillä kaikilla kastrullin kädessä! Ajatelkaa vielä, että sitte
aamusella yksi vaskiseppä takoo miehen päätä ja toinen korjaa
kastrullia!

»Täällä monen virstan päässä kaikista kastrulleista ja kaikista
aviovaimoista voipi näin kauheita asioita ajatella ja niistä puhua.
Täällä voimme näyttää, että _meillä_ on kädet, jotka voivat tarttua
lasiin; osottaa ettemme ole aviomiehiä emmekä hevosia. Sydämestäni
soisin, että näiden maljaimme kuorena olisi kastrulli, voidaksemme
oikein näyttää, mitä me _täällä_ uskallamme.

»Eläkööt naimattomat!»



KAHDEN SUUTARIN RAKKAUS.


Lehteni ilmestymispäivän jälkeen tuli toimistoon nuori mies, joka sanoi
olevansa Jooseppi Nahkanen, suutarin ulosoppinut, ja tietävänsä
senverran maailmasta kuin joku toinenkin.

»Sitä ei voi epäilläkään. Jos tahdotte ilahuttaa tiedoillanne lehtemme
lukijakuntaa, niin olkaa hyvä -- tässä on paperia ja kynä.»

»Ei, en minä sitä varten!» Hän otti lehden taskustaan ja näytti sitä
paikkaa, jossa puhuttiin viime sunnuntaisista seuranäytelmistä.

»Tästä on jätetty pois!»

»Mikä?»

Vähitellen tuli selville, että illan kuluessa oli perälehterillä
kulkenut eri näytelmä yhtä rintaa lavalla esitetyn kappaleen kanssa.
Siinä oli veli Jooseppi ollut yhtenä henkilönä. Mahdotonhan toimittajan
oli sitä tietää. Mutta nyt katson velvollisuudekseni kertoa sen
sisällyksen pääpiirteissään.

Se oli murhenäytelmä. Jooseppi Nahkasella oli morsian, erinomaisen
kaunis sekä sisästä että päältä, oikein ihme ihmisten seassa. Mutta
Joosepilla ei ollut rahaa. Eikä Joosepin veljelläkään ollut sitä. Veli
palveli soittokunnassa. Tämä veli oli saanut vapaapiletin näytelmään.
Semmoisia annettiin soittajain käytettäväksi, kun he eivät tahtoneet
maksua soitostaan.

Näin hymyili onni Joosepille. Veli antoi hänelle pilettinsä, Jooseppi
vei sen Liisalleen. Liisalle se maksoi suutelon.

Näytelmä oli jo aluillaan, kun Jooseppi tuli näytelmähuoneelle. Hän oli
käynyt Liisaa tapaamassa, mutta Liisa ei enää ollut kotona. Oli jo
mennyt, luullen ettei Jooseppi tulekaan. Jooseppi oli myynyt liivinsä,
joten sai piletin hinnan. Ei hän juuri olisi pitänyt sinne menemisellä
väliä, mutta pelkäsi Lestisen Kustia, joka myös näytti toivovan Liisaa.
Pelkäsi että Kusti ehkä muuten käyttäisi tilaisuutta hyväkseen.

Ovella osti hän piletin perälehterille, sillä sinne oli Liisakin
vapaapiletillään päässyt. Niin soittajaveli oli vakuuttanut.

Joosepin piletissä oli numero 27. Urhoollisesti riensi hän
perälehterille ja etsi tuota sijaa. Mutta kaikki paikat olivat täynnä.
Tuskin sopi sinne seisomaankaan. Vihdoin hän sai selville, missä sija
27 oli. Siinä istui -- niin, siinä istui Liisa, kovin loukatun
näköisenä, vaikkei Jooseppi hänen sijalleen pyrkinytkään.

»Hyvää iltaa, Liisa!»

Ei vastausta.

»Mikä sulla on? -- Istu vaan! Enhän minä... Sentähden tulin tähän
katsomaan, kun minun piletissäni oli numero 27. Istu vaan!»

»Sinun piletissäsi! Milloin sinulla on pilettiä ollut? -- Sillä tavalla
ilkiät pettää ja häv --». Puhe keskeytyi kyyneleihin. »Tuoss' on sun
pilettisi!» Liisa heitti vihoissaan Joosepin antaman keltaisen
vapaapiletin hänen eteensä lattialle.

Jooseppi ei tästä ymmärtänyt mitään. Hämmästyneenä kumartui hän,
ottaakseen Liisan heittämän lipun lattialta. Samassa nousi Liisa
sijaltaan ja meni tiehensä, jonnekin sivulehterille.

Jooseppi istui hänen sijalleen ja koetti ajatella syytä Liisan
vihaiseen käytökseen. Olisiko tuo saanut tietää, että hän oli myynyt
liivinsä? Ei millään muotoa, sillä se tapahtui ihan hänen lähteissään,
eikä siitä tiennyt kukaan muu kuin ostaja, eräs torikauppias.

Hänen mietteensä keskeytti muuan, joka koetti tunkea häntä pois
sijaltaan. Jooseppi katsoi ja näki, että se oli Liisan äiti, hänen
tuleva anoppinsa.

»Minulla oli numero 27», sanoi eukko.

»Kyllä minulla oli myös.»

»Koetetaanhan mahtua tähän.» Eukko työntäytyi rakoon ja Joosepille tuli
aika ahdas. Eukon silmistä näkyi, ettei hän uskonut Joosepilla olleen
minkäänlaista pilettiä.

Lestisen Kusti oli valinnut toisen tien kuin Jooseppi -- toisen tien
Liisan sydämeen. Hän koetti ensin voittaa äidin luottamuksen. Siinä
tarkoituksessa oli hän nyt tuonut eukon näytelmähuoneelle. Itse oli
Kusti jäänyt alas tupakoimaan.

Mutta Kusti tuli, eikä kauan viipynytkään.

»Missä se on 27:s sija?» kuuli Jooseppi Kustin kyselevän.

Jooseppi oli kuin hiilillä paistettava ahven, ihan pyörällä.

Kohta sai Kusti selville, että Jooseppi oli vallannut 27:nnen sijan.
Hänen vihansa julmistui. Liisan äitiä ei ollut tänne tuonut kukaan muu
kuin hän, Kusti Lestinen, suutarin ulosoppinut ja kaikin puolin
kunniallinen mies -- ja nyt oli Jooseppi tunkeutunut hänen tielleen.

»Kuules, Nahkanen! Minulla on 27:s sija.»

»Mutta minulla ... kyllä se oli minullakin.»

»Vai oli!»

Kusti meni ovenvartijan luokse ja otti lippunsa, saadakseen oikein
masentavasti näyttää Liisan äidille, minkä arvoinen mies Jooseppi
Nahkanen oikeastaan oli.

»Tässä on minun lippuni. Näetkös numeroa?»

Jooseppi ei tainnut mitään. Hän tiesi kyllä olevansa oikeassa. Mutta
Kusti todisti nyt hänen viekkaudella ja väkivallalla tunkeutuneen
ihmisten seuraan. Joosepin täytyi nousta.

»Olisit ostanut piletin», pilkkasi Kusti, »niin olisit saanut olla
täällä. Et olisi juonut sitä liivisi hintaa...»

Enempää ei Jooseppi kärsinyt kuulla. Hänen täytyi päästä pois. Anopin
kuullen puhui liivin myynnistä!

Lestisen Kusti oli sattunut myymään liivinsä samalle torikauppiaalle
kuin Jooseppikin, ja silloin oli hän saanut tietää, että Jooseppi oli
tuonut sinne liivinsä vähää ennen.

Heleä nauru soi Joosepin korvissa hänen lähteissään. Se ei ollut
»Pukkisen matamin» nauru näyttämöltä, vaan Joosepin toivotun anopin.

Nyt kävi Jooseppi piletin myyjäin ja ovenvartijain kimppuun. Ensin
näytti hän heille Liisalle antamaansa vapaalippua ja kysyi:

»Mikä tämä on?»

Ei kukaan tuntenut sitä miksikään.

Sitte sai hän tietää, että perälehterin lippuja oli myyty useampaan
kertaan, niin että siellä nyt tuskin sopi seisomaankaan.

»Koetelkoot sovitellata!» lohduttivat he itseään ja Jooseppia.

Jooseppi tunsi, että häntä oli katalasti petetty. Veli, tuo soittaja,
oli hänelle antanut lipun, jolla ei tehnyt mitään. Liisan oli täytynyt
itsensä ostaa piletti. Sitte oli myyty sama sija Liisalle, Joosepille,
Liisan äidille ja Lestisen Kustille. Kaikesta tästä sai Jooseppi yksin
kärsiä.

Kostonhimo kiehui hänen povessaan. Aluksi päätti hän tappaa veljensä,
sitte Lestisen Kustin ja sen torikauppiaan, piletinmyyjät,
ovenvartijat, näyttelijät ja kaikki.

Ulos hän lähti viileään talvi-ilmaan. Se vähitellen jäähdytti hänen
tulistunutta vertaan. Ehkä veli oli syytön; ehkä siinä kohden oli joku
erehdys, joka voi kerran selvitä.

Mutta se ainakin oli varma, että rukkaset hän nyt Liisalta sai.
Ilmankos se vapaapiletti olikin keltainen!



TAITEEN HARRASTUSTA ELI KETTUSEN KIHLAUS.


Näinä päivinä arveli hra Antti Kettunen tehdä jotakin suomalaisen
teatterin hyväksi. Kettunen oli sivistynyt mies, vaikka ei mikään
kirjanoppinut -- kaksi luokkaa oli käynyt lyseota. Mutta sivistynyt hän
oli. Sen huomasi siitäkin, että hän aina piti keppiään takapuolellaan
pitkin selkää ja hyräili jokaisen vastaantulijan kohdalla, vaikka ei
ensinkään ollut laulumies.

Hra Kettusella oli muutamia vanhoja ystäviä porvarisäädystä, joita hän
monasti oli houkutellut suomalaiseen teatteriin. Mutta he olivat kovin
syvälle vaipuneet kauppa-asioihinsa, ja näytelmätaide ei heidän
mielestään kuulunut niihin. »Sellaiset hommat tietävät konkurssia»,
sanoivat he ja näyttivät hyvin salaperäisiltä. Toiseksi sanoivat he,
että jos heidän jolloinkulloin täytyy olla naisväen seurana
teaatterissa niin he aina menevät ruotsalaiseen, sillä sinne kokoontuu
muitakin liikemiehiä, ja nämä teaatterissa käynnit voi siten yhdistää
asioimatoimiin. Mutta kuka suomalaisessa teaatterissa käy? Ei etevää
porvaria yhtään; huonompaa yleisöä vaan, jolla ei ole muuta huvia
teaatterista kuin paukuttaa käsiään ruumiinsa lämpimäksi. Ja
näytteleminen sitte -- se on vaan sellaista tuherrusta.

Hra Kettunen ei heitä suuresti vastustanut, sillä hän ei teaatterista
oikeastaan välittänyt mitään. Kävi suomalaisessa teaatterissa
sentähden, että neiti Liina Lintunen myöskin kävi siellä. Ja
luonnollista on, että hra Kettunen oli likellä neiti Lintusta. Toinen
syy siihen, ettei Kettunen näitä porvareja suuresti vastustanut, oli se
että hän oli erään kauppiaan vanhempi konttoristi -- sangen taitava ja
luotettava virassaan -- ja hänellä oli raha-asioita usean liikemiehen
kanssa, sillä tavalla nimittäin, että hra Kettusella ei ollut koskaan
saatavaa heiltä. Ja semmoiset raha-asiat masentavat vastustamisen
halun.

       *       *       *       *       *

Hra Kettunen kysyi telefoonilla, onko kauppias Lindström kotona.
Kauppias Lindström tuli telefoonin luokse.

Lindström: »Kenen kanssa minun on kunnia puhua?»

Kettunen: »Maanviljelijä Laitisen Pernajasta. Kuten kauppamies muistaa,
oli meillä tekeillä voikauppa talvella; olisi hinnasta sovittava.»

Lindström: »Paljonko Teillä on voita?»

Kettunen: »Valmiina kolmetuhatta kuusisataa kiloa, vähän päälle, ja
erittäin talvivoit.»

Lindström: »Mitä aiotte vaatia?»

Kettunen: »Ehkäpä sopii kauppamiehen tulla tänä iltana suomalaiseen
teaatteriin? Sinne tulee pari muuta voin omistajaa, ja näytöksien
välillä on meillä tilaisuus keskustella hinnasta.»

Lindström: »Hyvä, minä tulen.»

Kettunen: »Kiitoksia!»

Seitsemän muun kauppiaan kanssa oli hra Kettusella aivan sama
keskustelu.

Kun hra Kettunen tuli teaatterille, istui kauppias Lindström jo eräässä
syrjähuoneessa. Oli hyvin ymmärtäväisen näköinen, kun hra Kettunen
kyseli, kuinka hän nyt on päättänyt tulla suomalaiseen teaatteriin,
vaikka on aina ennen pannut vastaan.

Hra Lindström ei viitsinyt juoda punssia yksinään, sentähden kutsui hän
hra Kettusellekin lasin.

Vähitellen ilmestyi huoneeseen kauppias toisensa perästä, kunnes kaikki
kahdeksan totisina ja viisaina puhelivat huonoista ajoista, rahan
kurssista ja politiikasta. Mutta voista ja maanviljelijä Laitisesta ei
kukaan _puhunut_. Jokainen tahtoi yksin tehdä etuisan kaupan, eikä
luullut toisten tietävän koko jutusta mitään.

»Laitista» ja hänen paria toveriaan ei näkynyt teaatterilla ennen
näytännön alkua. Ei vielä ensimäisen näytöksen jälkeen, eikä
toisenkaan. Ja kun ei häntä kolmannenkaan näytöksen loputtua kuulunut,
alkoivat arvoisat porvarit katsella pitkään ja joutuivat vähitellen
epätoivon ja sisällisen levottomuuden valtaan. Mutta toisilleen eivät
hiiskuneet mitään. Katseissa vaan oli ihmisviha selvästi nähtävänä.

Sillä välin oli hra Kettunen ehtinyt näyttää neiti Liina Lintuselle,
että hän oli kaupungin rikkaimpain porvarien seurassa. Sitäpaitsi oli
hän lainannut joitakuita seteleitä itsekultakin kauppiaalta -- sillä
sopimaton on kauppiaan virkaveljiensä lähettyvillä sanoa, että hänellä
»ei tällä kertaa todellakaan ole.»

Viimein kumminkin loppui herrojen kärsivällisyys. Joku tuli sattumalta
maininneeksi mitä varten hän oikeastaan oli teaatterille saapunut.
Vähitellen selkeni asia, ja sitte tulivat kauheat hetket, kun raivo
puhkesi sanoihin. Maanviljelijä Laitista mainittiin melkein kaikilla
siihen tarkoitukseen sopivilla nimillä, joita kielemme runsaat varat
tarjoavat.

Mutta sangen tyytyväisenä lähti hra Kettunen saattamaan neiti Lintusta,
joka nyt osotti hänelle suurempaa huomiota kuin koskaan ennen. Kaikkien
hämmästykseksi jaettiin seuraavana päivänä paksusta kiiltopaperista
tehdyt kihlauskortit.

Kiroillen Laitista, itkien ja meluten läksivät nuo kahdeksan kauppiasta
teaatterista.

»Mutta kuka meistä tuntee maanviljelijä Laitisen Pernajasta?»

Ei, ei sitä tuntenut kukaan!

       *       *       *       *       *

Puhutaan usein _oikeasta_ ja _väärästä_, niinkuin ne olisivat eri
asioita. Mutta minä luulen, että niitä on melkein mahdoton erottaa,
sillä toinen pitää oikeana sen, mitä toinen pitää vääränä. Nyt esim.
nämä kahdeksan kauppiasta varmaankin sanoisivat hra Kettusen tehneen
väärin, jos tietäisivät, että hän se heidät peijasi. Mutta muiden
mielestä hra Kettunen teki varsin oikein: hankki, varaton mies,
itselleen tilaisuuden juoda koko illan punssia maksamatta mitään;
näyttäytyä armaalleen komeassa seurassa; ottaa rahoja lainaksi, ja sai
suomalaiseen teaatteriin kahdeksan miestä, jotka eivät alentuneet
istumaan muualle kuin nojatuoliin, kolmen markan sijalle. Hän on siis
suomalaisen taiteen hyväksi jotakin _tehnyt_, ei vaan puhunut. Eikö hän
tehnyt oikein, eikö hän yhdistänyt omaa etuansa yleiseen?





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Iloisia juttuja I" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.