Title: Carinus - Historiallinen novelli
Author: Jókai, Mór, 1825-1904
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Carinus - Historiallinen novelli" ***


CARINUS

Historiallinen novelli


Kirj.

MÓR JÓKAI


Unkarin kielestä käänsi Koloman [J. Päivärinta]


Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1875.



CARINUS.


Keisarien aikakautena kilpaeli Roman ympäristö komeudessa ja
loistavuudessa itse pääkaupungin kanssa.

Yltympärillä pistivät näkyviin Roman patricien[1] huvilat, ylhäisten
hempeyden majat, joiden ihanuutta kaikenlaiset taideniekat,
kuvanveistäjästä ruoan-laittajaan asti, mestari-teoksillansa enensivät.

Nämät ylevät patricit, joitten useain tulot nousivat kahdeksaan,
yhdeksään miljonaan saakka, olivat usein siinä ikävässä tilassa, että
heidän täytyi Romaa karttaa; kyllästys, loukattu turhamielisyys,
yhteisen kansan ja praetorianien kapinat, mutta enimmästi keisarien
epäluulo pakoitti heitä luopumaan "maailman kaupungista" ja muuttamaan
maakartanoihinsa.

Näillä tavoin eli jo useita vuosia kartanosaan Tiberin suulla vanha
Mesembrius Vir, ijäkkäin senatoreista, joka Probon kuoleman jälkeen ei
ollut jalkaansa Romaan astunut eikä kasvojansa senaatissa näyttänyt.
Hän syytteli kuitenkin leiniä ja kaihia, jotka hänen jaloissansa ja
silmissänsä hallitsivat, ja ken vaan kävi hänen luonansa, ei koskaan
nähnyt häntä muuten kuin kuruli-istuimellaan[2] istuvan elevantinluinen
sauva kädessä ja pitkä viheriäinen varjostin silmien edessä.

Kaksi tytärtä oli vanhuksella. Vanhempi, Glyceria naitiin varhain.
eräälle libertinille,[3] joka keisarin suosion kautta oli ylennyt
suureksi herraksi. Libertiniltä sittemmin pantiin kaula poikki; hänen
omaisuutensa ja keisarin suosio jäivät kauniille leskelle, joka piankin
sen jälkeen mainittiin Roman Aspasiaksi.

Mesembrius tietysti, jos hänen läsnä-ollessaan Glyceriasta puhuttiin,
ei ollut ainoastaan sokea, vaan vieläpä kuurokin. Hänen huulillensa ei
milloinkaan tullut tämä nimi.

Hänen nuorempi tyttärensä oli Sofronia, joka aina oleskeli vanhan
herran luona maakartanossa; hän oli kaunis ja sievä neito, jolle
Kreikan kolme jumalatarta näytti sulonsa lainaksi antaneen: Venus
vartalonsa hempeyden, Juno kasvojensa ihanuuden, Psykä mielensä
kainouden.

Mutta Sofronia ei ollut kuitenkaan aivan paljon sitoutunut
kiitollisuuteen pakanallisia jumalattaria kohtaan; läheisyydessä, meren
rannalla asui viisas Eusebius, eräs apostolien jälkeläinen; tuo kaunis
nuori nainen oli jo kauan aikaa käynyt salaisessa kokouspaikassa, jossa
tämä pyhä mies saarnasi Kristuksen uskolaisille oppia ainoasta
Jumalasta, joka elää hengessä ja totuudessa.

Vanha Mesembrius hyvin tiesi, että hänen lempityttärensä oli uuden opin
salainen suosija, eikä hän sitä paheksinut, vaikk'ei antanut tyttären
itse tietää, että hän siitä mitään aavisti.

Sillä aikaa tuli Romasta ylpeitä patriciläisiä nuorukaisia, joita
kauniin neidon maine houkutteli. Niistä jokainen toivoi saavansa hänen
sydämensä ja hänen miljonansa. Mesembrius otti heidät sydämellisesti
vastaan, laittoi heidän kunniaksensa suuret pidot, joissa tarjottiin
sadan vuoden vanhaa viiniä; nuorukaiset eivät tarvinneet paljon
vuotavaa tulta, ennenkuin päihtyivät; viimeisen pikarin kallistettuaan
näytti jokainen itsensä semmoiseksi, kuin hän todellakin oli, jutellen
sydämensä salaisimpia haluja.

Vanha Mesembrius oli ääneti ja mietiskeli.

Ensimmäinen näytti itsensä hekkumaisuuden orjaksi ja kiitti Prokulan ja
praegustatori Maximinon avuja; toinen oli tätä himoa vailla, mutta sen
suuremman halun toi hän ilmi tulla samassa hirmuvaltiaaksi ja orjaksi.
Löytyipä kyllä vielä joku, joka oli kaikkia himoja vailla, mutta kun
vihdoin viimein puhe kääntyi kristittyihin, soimasi hänkin muitten
joukossa tätä uskoa, sanoen, että kristitty uskolaisjoukko ei ollut
muuta kuin jumalaton nurkkakunta, joka pysyi kilparadasta,
kansanhuveista ja juhlallisista näytelmistä erillään, lakkaamattomalla
murheellaan häiritsi kansan riemuja ja sen sijaan pimeissä luolissa
vietti kauhistavaa jumalanpalvelustansa, pakoitti tunnustajiaan
tikarilla lävistämään uhriksi vihityn rintalapsen sydäntä, ja sen
verta juomaan; että jumalien viha näitten tähden rasitti maata
veden-paisumuksilla, rutto-kuolemalla, maan-järistyksillä ja barbarein
hävityksillä, ja että siis kristityitä kyllä oli tarpeellista öljyssä
keittää, pi'issä polttaa, petojen joukkoon sysätä ja elävältä haudata,
jotta valtakunnasta katoaisivat nämät taivaan heittiöt.

Mesembrius oli kuullut kyllin, eikä kenellekään tytärtänsä antanut. Hän
kunnioitti martyrejä, mutt'ei kuitenkaan suonut, että tyttärensä nimi
tulisi heidän joukossansa mainituksi.

Ei yksikään hyljätyistä kosijoista saanut Sofroniaa nähdä.

Eräänä päivänä astui nuori, poskiltansa ahavoittunut ritari
sisälle vanhan Mesembrion luoksi. Vanhus, istuen sauvansa nojaa
puutarha-huoneensa edustalla, näki hänen tulevan, ja silmiensä kaihista
huolimatta, hän jo kaukaa hänelle huusi.

"Ah, sinä tulet minun luokseni, Manlius Sinister? Tule, tule, tässä
olen."

Vanhus osasi nähdä, ketä hän tahtoi. Nuorukainen riensi hänen
luoksensa, syleili häntä ja löi hänelle kättä.

"Olethan aika tavalla miehistynyt!" lausui Mesembrius hymyhuulin, ja
ikään kuin hänen silmänsä eivät olisi riittäneet todistajiksi,
tavoitteli hän käsillänsä nuorukaisen kasvoja, käsivarsia ja olkapäitä;
"siitä ajasta, jolloin läksit Probus keisarin kanssa, on sinusta tullut
aika mies; kai sinä nyt tulet tytärtäni vaatimaan, eikö niin?"

Tämä suora kysymys saattoi nuorukaisen hämille.

"En ole niin itsekäs, Mesembrius; vanha ystävyytemme on vienyt minut
kotihisi."

"Kyllä tiedän, kyllä tiedän, me tunnemme senlaatuista ystävyyttä, joka
tavallisesti on olemassa nuorukaisen ja semmoisen vanhuksen välillä,
jolla on kaunis tytär; ja minun tyttäreni on sangen kaunis, Manlius,
todellakin kaunis! jospa hänet näkisit! Oh, äläpä sano, että olet
nähnyt; neljä vuotta sitten, mitä oli hän silloin? Sinä olit lapsi,
niin myös hänkin; mitä silloin hänestä ymmärsit. Mutta nyt! oh Manlius,
se olisi suuri vika sinussa, jos et häneen rakastuisi."

"Mitä hyötyä minulla siitä olisi, vanha ystäväni? Sinä olet ovestasi
käskenyt ulos niin monta kosijaa, jotka ovat olleet minua parempia,
rikkaampia ja mahtavampia, niin etten minä uskallakaan toivoa."

"Miksi, Manlius? eikö sinustakin voi tulla rikas ja mahtava mies? Eikö
ole Carinus keisari leikkikumppanisi? Eikö sun setäsi, tuo jalo
Quaterquartus ole mainioin auguri[4] Romassa, jonka ennustukset käyvät
kaikki toteen ja joka käsissään pitää keisarien ja valtakuntien
tulevaisuuden?"

"Onpahan tuossa kaikessa perää."

"Mitä muuta? Näetpä, sinusta on vielä tuleva suuri mies. Sinun ei
tarvitse muuta kuin hakea Carinon ystävyyttä ja pyrkiä setäsi suosioon.
Eikö ole tämä kumminkin helppo asia?"

"Eipä juuri kovin vaikeakaan."

"Katsoppas vaan. Kukapa tiesi, mitä sinusta vielä tulee? Eihän se
Carinolle paljon maksa, jos hän sinun hyväksesi veteen hukuttaisi
jonkun rikkaan senaatorin ja antaisi sinulle hänen palatsinsa sekä
aarteensa. Ja silloin on sinulla sekä palatseja että orjia, voit kylpeä
ruusuvedessä ja syödä riikinkukon kieliä. Mikä sinua estää? Tuohon
loistavuuteen voit maassakin madellen päästä. Maassa madellen, sanon."

Manlius antoi vanhuksen puhua.

"Jää siis tänne minun luokseni, niinkauan kuin mielesi tekee ja sinua
huvittaa."

Illalla oli Manlion kunniaksi valmistettu uhkea ateria, johon oli
koottuna kaikki, mikä maulle, silmälle ja mielelle on suloista.

Jo hehkuivat nuorukaisen posket Falernon[5] tulesta; useasti löi hän
nyrkkinsä pöytään, unohtaen kunnioitusta isäntäänsä kohtaan.

Huomaten, että viini avasi vieraan sydämen, aikoi Mesembrius, nojautuen
käsivarteensa, nuorukaista tutkia.

"Noh, Manlius, mitä sanot Falernostani? eikö ole siinä perää, kun
sanotaan, että Italia on maan rinta? Sillä täällä ovat maan nisät;
nämät vuoret, näet, jotka viiniä tuottavat."

"Ja kuitenkin olen minä jo elämässäni nauttinut tulistuttavampaa
juomaa."

"Tulistuttavampaa juomaa? kenenkä pöydässä sitä joit?"

"Eufratin virrasta."

"Mitä juttelet?"

"Se oli Ktesifonin tappelun jälkeen. Koko päivän olimme taistelleet.
Käteni olivat verissä ja kasvoni hiessä. Iltapuoleen oli Persian
sotavoima tykkänään maahan masennettu, ja sinä päivänä paisui
Eufratjoki yli reunojensa."

"Ja sinä silloin siitä joit?"

"Niinpä teinkin. Tämän veden voima oli päihdyttävä?"

"Kunnia sinua päihdytti, Manlius, se asui tässä vedessä."

"En tiedä, mitä siinä lie asunut, sillä kun olin kypäräni täyttänyt, en
sitä huuliltani hellittänyt, ennenkuin se oli viimeiseen pisaraan asti
tyhjennetty."

"Mutta sen perästä te olittekin iloisia, eikö niin? Mieltä myöden oli
sallittu lysteillä valloitetussa Ktesifonissa. Voinpa ajatella, miten
kävi noiden kaunisten, mustasilmäisten nuorten vaimojen, jotka äsken
olivat joutuneet leskiksi, ja miten kävi noiden palatsien ja
makasiinien, joiden isännät olitte lyöneet kuoliaksi. Soturit uivat
maidossa ja hunajassa."

"Eivät liioin uineetkaan, sillä jo samana yönä kuljimme eteenpäin; ja
mitä mustasilmäisiin vaimoihin tulee, oli jokainen päällikkö saanut
ankaran käskyn, että vangittujen naisten puhtaus oli kunniassa
pidettävä."

"Noh, noh, te ette suinkaan ole tottuneet semmoisia käskyjä liioin
tarkasti noudattamaan. Kyllähän sen ymmärrämme."

"Hiisi vieköön! Te ymmärrätte huonosti", huusi Manlius vihan vimmassa.
"Niin tarkasti noudatimme näitä käskyjä, että minä sidotin erään
legionissani olevan sotamiehen, joka oli ryöstänyt neidon, jaloista
kahteen alaspainettuun puunlatvaan ja revitin hänet sillä tavalla
kahtia."

"Ethän suinkaan minua sentähden kahtia revi", lasketteli Mesembrius,
kovin huvitettuna tästä jalosta pikastumisesta, jota hänen vieraansa
osoitti; samassa viittasi hän lähellä seisovalle numidialaiselle
orjalle, joka kädessänsä piti kauniisti koristellun hopea-astian: "hei,
Ramon, täytä vieraani malja."

"Älä hiidessä", kirkasi Manlius, "osaanhan itsekin sitä täyttää, ei
tarvitse minua juottaa niinkuin Carinoa, joka ei viitsi kättänsä
pikarille kurottaa kun juo, ja uskoo, että hän väsyisi, jos omalla
kädellään nostaisi viikunan lautaselta suuhun."

"Ai, ai, Manlius Sinister, sinä parjaat Augustoa."[6]

"Saakeli! Se ei ole parjausta, sillä eikö hänestä tiedetä, etteivät
hänen jalkansa koskaan maata koske, ja että hän myös kylpyhuoneesenkin
nojatuolissa lähtee; vähän aikaa sitten oli hänellä sormus sormessa, ja
hän valitti, ettei voinut kärsiä tämän raskaan sormuksen kuormaa, ja
heitti sen sormestaan. Annappas minun vieläkin puhua: nyt on hän
vankihuoneesta etsinyt erään kuuluisan asiakirjojen väärentäjän, joka
on oivallisen taitava muitten käsi-alan jälittelemisessä; tämän on hän
tehnyt pääsihteeriksensä, päästäkseen nimeänsä allekirjoittamasta, ja
nyt kirjoittaa tämä vääristäjä hänen sijassansa jokaisen valtakunnan
asiakirjan alle."

"Oh Manlius! Kerrothan kuitenkin liikoja Carinosta; muista, että hän on
koulukumppalisi."

"Minä en vähintäkään ylpeile. Tosi on kyllä, että usein annoin hänelle
osan leivästäni, kun hänellä ei sitä ollut, ja itselleni vaihdoin äänen
repaleisen _pallium'insa_ (viittansa), mutt'en todella halua, että hän
koskaan sitä muistaisi, sillä voisi minun käydä samaten kuin hänen
muidenkin kumppaliensa, jotka ovat ilmoittaneet itsensä hänelle,
muistuttaen hänelle entisiä aikoja, ja jotka Carinus silloin paikalla
on pistänyt 'unohduksen torniin', tällä tavoin päästäksensä entisistä,
vastenmielisistä tunteista."

"Voi, Manlius, sinä puhut Senecan tapaan, näin et voi koskaan Carinon
armon kautta korkealle päästä."

"Milloin tämä olikaan tarpeellista vapaalle Romalaiselle?" huusi
ritari, uljaasti kohottaen päätänsä; "minulla on miekka ja urhoollinen
sydän; jos eivät nämä voi korkealle viedä, ei ole semmoinen mahtavuus.
jota on mahdollista maassa madellen saavuttaa, minulle tarpeesen.
Koirille on se sopiva ja libertineille."

Hieroen käsiään naurahti Mesembrius ilosta ja pakoitti nuorukaista
juomaan. Oivallinen viini rupesi jo luontoansa näyttämään nuorukaisen
poskilla, sillä tämä, oltuansa erillänsä Roman maailman keskuudesta, ei
ollut tämmöisiin tapoihin tottunut.

"Puhu vielä, hyvä Manlius, mitä aloitit; Ktesifonin tappeluun jäimme,
se on, siihen jäi vihollinen; te kuljitte eteenpäin, niinkauas kuin
pääsitte."

"Minä kunnioitan harmaata partaasi, senaatori, mutta älä minulle sano,
'niinkauas kuin pääsimme.' Me olisimme päässeet aina Jaksartesjoelle
asti, sillä ei ollut sitä ihmistä, joka olisi voinut meitä vastustaa.
Turhaan hävittivät pakenevat Persialaiset seudut tiemme edessä;
romalaisia legionia ei voinut hävitys estää; jokainen sotamies kantoi
selässään kymmenen päivän ruokavarat, (koko Trakian matkalla olimme
ankarimman talven aikana maanneet ulkona jäätyneellä maanpinnalla).
Voimatta meitä estää, huomasivat Persialaiset meidän lähenevän, ja kun
olimme joutuneet erään barbarilais-nimisen asuntokunnan luo, jonka
ääntämiseen jumalat eivät voi vaatia romalaista kieltä taipumaan,
rakensimme siihen leirimme. -- Iltapuolella tulivat meille Persian
kuninkaan lähettiläät, komeat, timanteilla koristetut miehet, joidenka
hiukset olivat palmikoissa, parta kierelmissä, kasvot punaiseksi ja
kulmakarvat mustaksi maalatut, sekä sormet täynnä sormuksia, niinkuin
morsianten tapa on. He pyysivät, että heidät vietäisiin keisarin luo --
Caroa tarkoitan, ettet luulisi Carinoa. -- Nyt he vietiin miehen luo,
joka istui nurmella, keltainen nahkalakki päässään, syömässä hapainta
silavaa ja keittämättömiä papuja. Hänen päällänsä oli kulunut,
karkeanverkainen purppurakauhtana, joka eroitti hänet muista."

"Tämä oli Carus, tuosta hänet tunnen", jupisi vanha senaatori.

"Keisari ei ollenkaan lakannut syömästä lähettilästen vuoksi,
vaan murensi, antamatta itseään häiritä, keittämättömiä papuja
rautahampaillaan, kuullellen lähettiläitten teaterillisella
teko-innolla lausumia, ulkoa luettuja puheita, joiden loistavat
lupaukset ja uhkaukset huonosti sointuivat yhteen keittämättömien
papujen ratisemisen kanssa. Kun puheet loppuivat, nosti Carus keltaisen
nahkalakin paljaasta, kaljusta päästään ja lausui siihen sormin
viitaten: 'Katsokaat tänne ja olkaat vaiti. Jos ei kuninkaanne osoita
Romalle kuuliaisuutta eikä anna sen maakuntia takaisin, niin aion tehdä
teidän maanne yhtä paljaaksi kuin tämä pääni täällä on.'"

"Siitäkin tunnen Caron."

"Pelästyksissään pötkivät lähettiläät tiehensä, mutta legionit
virittivät hyvillä mielin sotalaulun, jonka kaikki värsyt päättyivät
näillä sanoilla: _mille, mille, mille occidit_ (tuhannen hän tappoi)."

"Tämä on ylistyslaulu Carolle, josta kerrotaan, että yhdessä ainoassa
tappelussa löi vihollisilta tuhannen miestä."

"Todella, niin monta hän tappoikin."

"Hänen poikansa on tappanut kymmenen sen vertaa, sillä eroituksella
vaan, että nämät olivat hänen omia alamaisiansa. Siinäpä se ainoa
eroitus. Mutta kerro lisää vaan, Manlius, mitä teille muuta tapahtui.
Koko tuosta sotaretkestä juttelee jokainen eri lailla. Yksi väittää,
että musta rutto syntyi teidän keskuudessanne, toinen puhuu kapinasta,
kolmas mainitsee ihmeitä. Sen verran on tuossa kaikessa perää, että sen
sijaan, että teidän olisi tullut tunkeutua eteenpäin, käännyitte
yht'äkkiä takaisin, vaikka ei ollut enää sitä ihmistä, joka olisi
voinut teitä vastustaa, kuten sanoit."

"Niin tosiaankin; ei kukaan ihminen voinut meitä vastustaa, mutta
eivätköhän taivaalliset ole meitä mahtavammat?"

"Ovat todellakin, Roman jumalat. Mutta toivonpa, etteivät nämät olleet
suutuksissa teihin, ja että augurinne näkivät suosiollisia enteitä;
olihan teillä muassa tuo mainio Quaterquartus, oivallinen setäsi."

"Olipa kyllä; uhrisavua ei puuttunut, eikä teuras-eläimiä; taivaan
rannalle ilmestyi variksia viljalta."

"Manlius, sinä puhut liian kevytmielisesti pyhistä toimista."

"Minun onkin syytä sillä tavoin tehdä. Apujoukkomme löysi jostakusta
paikasta erämaassa vuotiin puoleksi puetun miehen, joka, niinkuin itse
sanoi, kunnioituksesta erästä näkymätöntä jumalata kohtaan oli
vetäytynyt yksinäisyyteen ruumistansa kiduttamaan. Siellä hän oli
pystyttänyt kivipatsaan ja asunut sen päällä jo kolmekymmentä kesää ja
talvea, kärsien sekä kylmät että helteet; täällä hän seisoi aamusta
iltaan asti levitetyin käsin ristiin-naulitun tavalla, taikka harjoitti
hän itseänsä lukemattomilla keikkauksilla lyömään pään ja polvet
yhteen. Erästä legionin soturia halutti lukea näitä kumarruksia, mutta
kun niiden luku oli noussut tuhanteen ja yhdeksäänsataan, kyllästyi
hän tähän toimeen ja tappoi pyhän miehen, sysättyänsä hänen alas
patsaalta."

"Ja sinäkö säälit tätä Nasarilaista?"

"Puhukaamme hiljaa, Mesembrius. Sanojeni kertominen tuottaa perikatoa.
Älä usko, että olen päissäni ja sentähden uskoisin loruja. Minä näin
miehen olevan hengen heitoksissa, sillä liian myöhään jouduin hänen
pelastuksekseen. Hän ei kironnut; hänen kasvoillensa kuvautui
taivaallinen autuus, kirkastuneet silmänsä loi hän taivasta kohden ja
siunasi kuollessaan murhaajiansa. Minä ajoin nämät ruumiilta pois ja
annoin hänelle virvoittavaa, raikasta vettä; siunaten kiitti hän ja
kuiskasi korvaani viimeisellä hengähdyksellänsä nämät sanat:
'Romalaiset: älkäät menkö Tigris-joen yli, sillä siellä on näkymättömän
Jumalan paratiisi; hän ei anna itseänsä pilkata!' Minä kerroin tämän
varoituksen keisarin nuoremmalle pojalle, Numerianolle, joka Caesarina
ollessansa oli hyvä ystävä jokaiselle oiva sotamiehelle, ja hän antoi
tiedon keisarille, joka hämmästyksissään lihansa-kiduttajan
ennustuksesta vaati Quaterquartus'en laittamaan ennustus-uhria. Setäni
on tunnettu siitä, että hän tietää lausua semmoisia orakeli-lauseita,
jotka eivät ikänä petä."

"Rohkeasti puhut, Sinister."

"Probon aikana ennusti hän, että tämän suku tuhannen vuoden perästä
tulisi uudistamaan Roman loistoa."

"Todellako?"

"Useitten monimutkaisten menojen perästä syntyi vihdoin tieto, jonka
Quaterquartus Dodonan-orakelin kaltaisella innolla lausui. Tämä tieto
sisälsi, että ensi tappelussa tulisi jumala avuksi."

"Sitä ei sanottu, meidänkö vai vihollisten puolelle."

"Keisari käski kulkemaan eteenpäin ja jo samana päivänä menimme
Tigris'in yli. Kauhistuneina näkivät illalla muutamat niistä, jotka
olivat tappaneet martyrin Simeon Styliten, hänen seisovan kukkulan
harjulla, kädet levitettyinä niinkuin ristiin-naulitun, ja keikuttavan
päätänsä polvia kohden. Ja kuitenkin olin minä itse haudannut kuolleen.
Yö tuli pimeäksi, pilviä karttui joka suunnalta taivaan rannalle,
kaukaa salamoiden, aivan kuin olisivat valmistautuneet taisteluun
toisiansa vastaan. Jyrinä läheni yhä, kauhu-ääniä, jommoisia emme
ennen olleet kuulleet, alkoi ympärillämme kuulua, ja kun salamain
leimahtaessa taivaan syvyydet aukenivat, näytti siltä, kuin olisivat
lukemattomat hohtavat haahmot sieltä katsoneet meitä. Joka legionalle
näytti, kuin vieressä seisovat legionat olisivat liikkuneet suuressa
sotataistelussa, miekkojen ja keihäitten kilinä kuului yltympäriltä,
eikä kuitenkaan ollut missään taistelua. -- Pimeässä tuntui siltä, kuin
olisi koko meidän sotajoukkomme keräynyt ainoaksi sekasortoiseksi
ryhmäksi, jossa kaikkialla toinen soti toistansa vastaan; hevosväki
ryntäsi jalkaväen kimppuun, tribunit riensivät rivien etupäässä, ja
sotajoukot karkasivat hävittäen toistensa päälle. Ainoastaan
silmänräpäystä kestävän salaman valossa näimme, että kaikki legionat
seisoivat rauhallisesti säännöllisinä nelikulmina, paikoiltansa
liikkumatta. Silloin lensi yht'äkkiä hirveällä ryskeellä mutkitteleva
tulenliekki alas ja iski suoraan riveihimme. Vahva maa tärisi allamme,
ja ympärillämme vavahti ilma. Kauhistus painoi meidät alas polvillemme;
jokainen elävä kätki piillen kasvonsa maan rintaan ja hirvittävä ääni
kumahdutti korviimme mahtavan Jumalan tuomion. Kun taas loimme silmämme
ylös, paloi suuri valkea keskellä leiriämme. Salama oli sytyttänyt
keisarin teltin. Ei kukaan uskaltanut sammuttaa; sisällä olivat keisari
ja sotajoukon suojelus-jumalain kuvat. Kaikki paloi. Nämäkö siis ovat
jumalamme? Oh, Mesembrius, se on varma, että meidän ylitsemme elää
näkymätön olento, joka on taivaan ja maan Herra, ja nuot hengettömät
kivikuvat, joita palvelemme, eivät voi itsiänsäkään suojella."

Mesembrius puristi hiljaa Manlion kättä. Hän oli kuullut kylläksi.

"Älkäämme enää tuosta puhuko. Te käännyitte takaisin sen voiman
vaikutuksesta, joka vastaanne astui. Se oli Jumala. Kuinka käytti
sotajoukko itseänsä tämän perästä?"

"Ei ollut mahdollista saada sitä eteenpäin kulkemaan. Sotamiehet
rakensivat umpinaisen muurin sen paikan ympärille, johon Carus Augustus
ja Roman suojelus-jumalat auttamattomasti olivat palaneet. Siellä
seisoo se rakennus erämaan keskellä ilman ovea ja ikkunata, jottei
ihmisjalka astuisi Jumalan kiroomaan paikkaan. Sotajoukko valitsi
itsellensä Numerianon päälliköksi ja vaati, että hän veisi sen takaisin
Illyriaan. Minut lähetettiin edeltäpäin tuomaan tämän sanoman
Carinolle, ja se on syy, jonkatähden nyt näemme toisiamme."

"Toivonpa, että vielä usein tulemme toisiamme näkemään. Hauska on saada
jäädä Romaan, eikö niin?"

"Ei minulle, minä haluaisin lähteä takaisin legionani luo."

"Oh, siis et ole todella nähnyt Carinon circus-teateria, et komeita
juhlapelejä, joita ainoastaan Romassa on mahdollinen toimeen panna? et
ole ihaillut Antonion kylpylaitoksia ja niitten kalliilla kivillä
koristettuja seiniä, etkä ruusulta hajuavia kylpöjä. Etkö kuitenkaan
haluaisi olla Romassa, Manlius?"

"Olen nähnyt kaikki, eivätkä ne minua huvita. Mitä huolin minä,
arvilla peitetty legionan-soturi, joka vasta olen tullut Skytian
rajoilta, teidän circusten verta-vuodattavista, turhanpäiväisistä
ilveistä. Täällä tehdään leikistä sotaa, me teemme sodasta leikkiä.
Kylpy-laitoksia en ole koskaan ihaillut; lämpöinen kylpy on sopiva
ainoastaan Qviriteille, mutt'ei sotamiehille. Verta voi kylmälläkin
vedellä pestä pois, lika vaatinee lämpöistä."

"Mutta kolmas asia on vielä kysymättä. Etkö ole Romassa löytänyt
kauniita naisia? mutta minkätähden niin kyselenkin? Kyllä he sinun
löytävät, vaikk'et sinä heitä hakisikaan. Oh, Roman kaunottaret eivät
ole ylpeät, eivätkä pöyhkeät. Jos vaan olet ilmestynyt forum'ille, sinä
tuommoinen ylevä, jalo nuorukainen, ei tarvitse kysyäkään, eivätkö he
sinuun tarttuneet, eivätkö kappaleiksi repineet niinkuin bakkantinnat
Orpheuksen?"

"Ah, Mesembrius, ei liimavirvellä kotkaa pyydetä."

"Kyllä kai, kyllä kai! Minkätähden sinä olisit kotka enemmin kuin
muutkaan. Tiedäthän, että kyyhkyset pesivät Mars'in[7] kypärään. Kyllä
kai! Huonosti teeskenteleminen sinun kasvoillesi sovi. Punehduit
kumminkin ja loit silmäsi maahan. Miksi tahdot minua, vanhaa miestä
pilkkana pitää? vai olisivatko Roman tavat muuttuneet Carinon
hallitessa, ja sen sijaan, että tähän asti, jos kuuden Vestan[8] neidon
joukosta joku kuoli, tuskin kukaan tuli saapuville täyttämään hänen
paikkaansa, pyrkisivät nyt yht'äkkiä hänen papiksensa kaikki, jotka
tähän asti ovat olleet Aphroditen[9] palvelnksessa."

"Sitä en ole väittänyt, Mesembrius."

"Siis päinvastoin. Noh, älä kiellä, sinä olet ollut oivallisissa
seikkailuksissa, aivan loistavissa! Viisi, kuusi rakastunutta nuorta
naista ympäröitsi sinua yhtä haavaa, heittäen sydämensä, elämänsä
jalkojesi juureen; sinä valitsit heistä kauniimman, joka hartaimmalla
hehkulla halasi ja suloisimmin suuteli, tai et hennonut valita heistä,
vaan pidit kaikki? Aamulla pani yksi seppeleensä päähäsi, illalla
toinen; yhdelle vannoit uskollisuutta kuun kautta, toiselle päivän
kautta, ja uskollisesti pysyit valassasi molemmille? Aivan oivallista,
aivan loistavata! Nämät on nuoruuden riemuja, Manlius! myös minäkin
olin semmoinen, kun olin nuori."

"Mutta, Mesembrius, et anna minulle suun vuoroa; mitä puhut, ei minua
koske. Sen mielelläni myönnän, että Romassa ollessani orjat, jotka
heidän nais-hallitsijansa minulle lähettivät, vaivasivat minua paljon
enemmin, kuin näitten naisten miehet, joiden luoksi minua lähetettiin,
mutta minun ei ole tapana tuommoisista lähetyksistä huolia. Olen
syntynyt Manlion suvusta, jossa on ollut vanha tapa, ett'ei mies
eläessään rakasta kuin yhtä naista, mutta rakastaa häntä uskollisesti;
jos tämä kuoli, eli hän ikänsä kaiken murheessa; jos hänen vaimonsa
hänet petti, hän tappoi sen; jos vaimo häväistiin, kosti mies hänen
puolestansa."

"Kauniisti sinä puhut, Manlius; mutta minä näen sormessasi sormuksen
kiiltävän, jossa on niin kalliita kiviä, ettei ole miehellä tapana
semmoista pitää, jos ei se ole naisen sormesta hänelle annettu."

"Oikein sinä päätätkin. Tämän sormuksen on minulle antanut nuori
nainen, ja syy siihen, että sitä sormessani pidän, on sinun."

Kummastellen katseli Mesembrius nuorukaista, siinä uskossa, että hän
päihtyneenä laski mielettömiä.

"Minunko, Manlius? Mitä minun on tekemistä sinun sormuksesi kanssa?"

"Kun eilen illalla päivän laskun jälestä läksin Capitoliosta, pisti
hunnulla peitetty nainen ohukaisen kirjekääryn käteeni ja katosi
samassa kiireesti pylväs-rivien väliin; kääry oli kiinnitetty tällä
sormuksella, uteliaisuudesta sen avasin ja luin nämät salaiset sanat:
'Manlius Sinister! sinä rakastat erästä neitoa, jonka isä on sinulle
hyvä ystävä. Tätä harmaapäistä miestä ja nuorta tyttöä uhkaa vaara,
jota, paitsi jumalia ja heidän vihamiehiänsä, ainoastaan minä tunnen.
Jos tahdot saada siitä tiedon, niin joudu minun luokseni. Tämän kirjeen
saattaja odottaa sinua pyhän sillan päässä yöt, päivät, joka tunti,
siksi kun tulet. Kun näytät hänelle tämän sormuksen, vie hän sinut
minun luokseni.' Alle oli kirjoitettu: 'Nainen, joka lapsuudesta asti
sinua jumalaksensa ihailee, ja jota sinä ylenkatsot; joka on niiden
ihmisten vihan alainen, joita hän tahtoo pelastaa.'"

"Manlius, sinä puhut kummallisia."

"Asia on minulle mahdoton selittää. Kenenkä on mahdollinen nähdä
sydämeni salaisimmat pohjukat, jotta siitä voipi lukea tunteeni?
Unen-näköni ovat antaneet minut ilmi, kun joku voi tietää, että minä
tytärtäsi rakastan, jonka neljä vuotta sitten näin, ja jota en siitä
hetkestä voi unohtaa? Ja kuka tämä nainen mahtanee olla, joka tahtoo
pelastaa toista naista, jonka hyväksi hän on valmis oman lempensä
uhraamaan?"

Mesembrion kasvot synkistyivät. Malja oli jo kauan seisonut koskematta
miesten edessä. He olivat puheen kestäessä kokonaan selvinneet, mutta
avoinna pysyivät kuitenkin heidän sydämensä, jotka tulistuttava viini
oli avannut.

"Näytä likemmältä tuo sormus", lausui Mesembrius matalalla äänellä.

Manlius ojensi hänelle kätensä, sormuksen kivi oli korea kamea.
Purpurankeltaisesta sardonipohjasta oli veistetty valkoisen, kauniin
kreikanmuotoisen naisen rintakuva.

Otsa rypyissä katseli Mesembrius kameakiveä, käänsi päänsä pois ja
katsoi taas tarkkaan, mutta yht'äkkiä lykkäsi hän sen inholla luotansa
ja painoi murtuneella mielin harmaan päänsä rintaa vasten.

"Miksi synkistyvät kasvosi?" kysyi Manlius. "Tunnetko tätä sormusta,
tunnetko sen omistajaa?"

"Tunnen", vastasi vanhus, synkästi.

"Sano, ken hän on."

"Ken?" lausui ukko leimahtavin silmin. "Ken? Julkea portto, inhottava
jalkavaimo, jonka hengestä syntyy rutto Roman kansalle, jonka oleminen
häpäisee luomisen töitä, jonka päälle hänen oma isänsä on laskenut niin
paljon kirouksia, että, jos ne toteutuisivat, se maa ei kasvaisi
ruohoa, jota hänen jalkansa ovat astuneet, ja itse laupeus
kauhistuksella kääntyisi pois hänen luotansa."

Hillittömät nyhkäykset sortivat ukon viimeisiä sanoja.

"Kuka on tämä nainen?" huusi Manlius, kavahtaen ylös tuoliltansa.

"Tämä nainen on minun tyttäreni", voikkasi vanhus ääneen vaikeroiden.

"Glyceria?"

"Helvetti!" huusi ukko kiroten, kuin jos olisi tämä nimi häntä
hirveästi kauhistuttanut.

Manlius veti sormuksen sormestansa ja läheni sen kanssa ikkunata, jonka
alla Tiber-joki juoksi. Ukko huomasi hänen aikomuksensa.

"Älä heitä sitä veteen. Joku kala sattunee sen nielemään, kalastajat
saavat kalan pyydyksiinsä ja se joutuu taas päivän valoon. Se myrkyttää
Tiberin veden, ja ne, jotka sitä juovat, kuolevat siitä. Pidä se
itsellesi. Mielessäni on syntynyt tuuma, jota vasten sinun täytynee
tätä sormusta pitää. Sinä pidät nyt tätä sormusta minun tähteni, niin,
kuin sanoit."

"Siitä syystä olen sitä pitänyt, että tarvittaessa voisin sinua
varjella."

"Kiitoksia, Sinister! Sinä rakastat siis minua ja tytärtäni myös;
kiitoksia, Manlius, me olemme siitä kiitolliset, minä annan
rakkaudestasi vanhuuteni, hän antaa siitä nuoruutensa. Me olemme aina
sinua rakastaneet, aina sinua pitäneet perhekuntamme jäsenenä. Jos
tahdot meitä vaarasta suojella, niin pidä tämä sormus -- mene sen
kanssa, mihinkä ottavat sinua viedäksensä, -- hae häntä, joka on sen
lähettänyt, -- ja surmaa hänet."

"Mesembrius, hän on tyttäresi!"

"Tokkohan basiliski on sen linnun poika, jonka pesään hän on munittu?"

"Hän tahtoo kuitenkin juuri nyt pelastaa sinua tietymättömästä
pahasta."

"Ei ole maailmassa minulle suurempaa pahaa, kuin hän. Mitä rutto,
maan-järistykset, hirmu-myrskyt ja mestaus-lava ovat maailmalle, se on
minulle hänen nimensä. Jos pääsisin häntä likelle, surmaisin hänet
paikalla."

"Hän tahtoo sinut pelastaa."

"Älä usko häntä; jokainen hänen sanansa on valhetta; hän on pettänyt
isänsä ja pettää jumalatkin. Hänen kasvonsa näyttävät niin viattomilta
kuin nukkuvan lapsen. Jos hän puhuu, joudut innostukseen, jos päästät
hänet puheillesi, viekoittaa hän tikarin kädestäsi; hän lumoo sinut,
turmelee sielusi ja muuttaa luontosi; luotteillansa murtaa hän sydämesi
jäntevyyden, että tulet semmoiseksi pelkuriksi, kuin piesty orja. Hän
ei punaa poskiansa kuin muut naiset, vaan sieluansa. Nyt houkuttelee
hän sinun luoksensa sillä, että muka tahtoo sinun avullasi pelastaa
minun ja Sofronian, ja jos et sinne tultuasi sysää miekkaasi hänen
sydämeensä, ennenkuin hän pääsee sanaakaan virkkamaan, taivuttaa hän
sinua meitä tappamaan."

"Voi, Mesembrius, mitä on hän sinulle tehnyt, että näin hänestä puhut?"

"Mitä hän on tehnyt? Hän on haudannut minut ennen kuoltuani, hän on
lialla tahrannut harmaat hiukseni, myrkyttänyt sydämeni ja varastanut
silmieni valon."

"Raivo sinua riivaa."

"Miks'ei riivaisikin? Eikö ole siinä Romalaiselle kiroomisen syytä, kun
forum'illa hänelle sanotaan: astu alas hevosen selästä, sillä tyttäresi
on kunniansa menettänyt? Voinko mihinkään Romassa kulkea, ilman
häpeätäni havaitsematta? Eikö tyttäreni nimi ole julkaistu kaikissa
Aevion ja Mavion rivoissa lauluissa? Eikö hän ole ilmestynyt
amfiteaterissa naamus-ilveilystä näyttämään käsiä taputtavalle,
riemuitsevalle yleisölle? Eikö hän kuljeksi keskellä päivää ilettävän
seuruensa kanssa, puettuna kaiken turhamaisuuden loistoon? Syntyykö
yksikään irstainen juominki taikka Bachon juhla, jossa ei hän olisi
pitoin inhottavana kuningattarena? Oh Manlius, se on hirveä asia, kun
hiukset jo ovat harmaat päässä, eikä voi katsoa ihmisiä silmiin, ja kun
kaikkialta täytyy kuulla sopotettavan sekä muiden katsannosta lukea:
kas tuo on tuo Mesembrius, jonka tytär on Roman turmelija, kas tuo on
siittänyt tuon hirviön, mikä joka päivä syö leivän sadaltatuhannelta
nälkään nääntyvältä sekä imee heiltä veren. Kavahtakaamme, ett'ei hän
meihin koske. -- -- -- Oh, Manlius, usko minua, että vielä kerran olet
tämän naisen surmaava."

"En ole koskaan naista tappanut, enkä sitä aiokaan tehdä."

"Muista sanani. Tämä Megära rakastaa sinua; hän tietää myös hyvin, että
sinä rakastat toista; että tämä toinen on hänen sisarensa, se ei asiaan
kuulu; nämä Messalinat, joilla on pilaantuneet ikenet, pitävät verenkin
suhteen väliä, tavallinen veri ei heitä enää miellytä; sisarusten veri
on heille makuisin."

"Älä kamalia puhu.

"Minä tiedän mitä sanon, Manlius. Parempi olisi, että varovaisuudesta
murhaisit tämän naisen, kuin että sen pian saat tehdä kostosta. Jos
näet käärmeen, etkö sitä kuoliaksi polje? Vai odotatko, siksikuin se
sinua pistää, voidaksesi sitä syystä tappaa?"

"Sinä olet isä, Mesembrius, minä ymmärrän sinun tuskasi, mutt' en ota
niihin osaa."

"Sinä tulet aviomieheksi ja silloin rupeat ottamaan niihin osaa."

"Kuinka voit vaatia, vanha ystäväni, että vihaisin, samassa kuin teet
minut autuaaksi? Sinä kerrot vihasta nukkuvalle, joka onnestansa
uneksii, sillä aikaa kuin sinä häiritset yön rauhaa kiivailla
sanoillasi. Kaikesta sinun puheestasi en kuule muuta, kuin että
Sofronia on tuleva omakseni. Tämän sanoman kuulin silloinkin kun
julmien Sarmatilaisten sotakiljunta kaikui korvissani, sen kuulin
tuimien Lygialaisten yöllisen päällekarkauksen hälinästä, Persian sodan
päivänpitkäisessä helteessä; hänen kasvonsa kuvastelivat minulle
verestä paisuneen virran aalloissa ja aution erämaan kaukaisella
rannalla; hänet näen myös nytkin, kun sinä puhut verestä, ja hurjista
sanoistasi pystyy ainoastaan se järkeeni, että hän tulee minun
omakseni."

"Totta on todellakin, että kaikki, jotka rakastavat, ovat sokeita."

"Lisää siihen, että kaikki, jotka vihaavat, näkevät liikoja."

"Suokaat jumalat, että olisit oikeassa, että koko maailma voisi sanoa:
kas Mesembrius, hyljätty tyttäresi on niin puhdas kuin Diana, parjausta
ja tyhjää luuloitusta oli kaikki, mitä hänestä puhuit -- -- --! Mutta
silloinkin sanoisin: sinun pitää tappaa hänet, Manlius, sillä hän on
pettänyt koko maailman."

Vanhuksen silmät verestyivät kokonaan ja kaikki hänen hermonsa olivat
kovassa jännityksessä; hän vapisi nähtävästi, ja kun hän nousi
_triklinium_-tuolilta, tarttui hän niin ankarasti norsunluiseen
sfinxi-kuvaan, joka oli sen syrjässä, että se jäi hänen käteensä.

"Soitot tänne, orjat", huusi hän kaikuvalla äänellä, unohtaen, että hän
muutoin oli tottunut puhumaan, kuin kovassa rinnan-ahdistuksessa oleva.
-- "Manlius, menkäämme levolle, yö jo käypi toista puoltansa; sinä olet
näkevä unta rakkaudesta, minä vihasta."

Samassa läksi hän vakavilla askelilla _trikilo_-salista, kiirehtien
puutarhan läpi huoneesensa, kokonaan unohtaen, ettei muka leini
sallinut hänen ainoatakaan askelta astua. Hänen palvelijansa lykkäsivät
kuruli-tuolin tyhjänä hänen jälkeensä.

Manlius jäi vielä kauan trikilioon, ja vaipuneena syviin mietteisin,
nojautui hän balkongin laipioon, joka antoi Tiber-jokeen, ja katseli
laineisin, joille nouseva kuu valeli hopeitansa. Kuun-valossa ui mustia
veneitä hiljaisuudessa pitkin rantaa, ja murheellisen laulun sointu
kuului kaukaa; etäisyydessä näkyi eräässä veneessä valkoinen naismuoto.
Manlius ei voinut selittää sydämensä outoja tunteita. Hän uneksi sillä
tavalla, kuin ihmisen on tapana valveella ollessaan uneksia; hän uneksi
kai Sofronian suloisista, haaveksivista kasvoista.

Hän ei voinut nukkua, sillä hänen sydäntänsä ahdisti; hänen kiihtynyt
mielensä halusi taivas-alle. Ottaen miekkansa ja kääriytyen
sota-vaippaansa, astui hän veneesen, joka oli kiinnitetty balkongin
alle, päästi sen irralleen ja souteli tuon kummallisen laulun ääntä
kohden.



II.


Tämä oli se kummallinen aikakausi, jolloin totuus voitti runouden,
ristin yksinkertainen oppi loistavan taru-opin.

Runoilijain uskon-oppi, haaveita synnyttävät lehdot, kukkaisat rannat,
päivänvaloisten saaristojen valitut jumalat, nämä taidehengen
innostuksessa merenvahdosta nousseet, kukanhajusta syntyneet, ikuisiksi
tähdiksi muuttuneet, suloiset ideali-muodot, jotka armaitten
lempiseikkojen kautta kietoutuivat likeiseen heimolaisuuteen
ihmiskunnan kanssa, ikäänkuin katosivat palvelioittensa halailevien
käsien väliltä, kun soi ääni mahtavamman olennon, joka asuu
saavuttamattomassa korkeudessa ja kuitenkin on jokaista niin likellä;
jota ei kukaan voi nähdä, mutta kaikki tuntea, joka on sekä tähtien,
että maan kukkien ainoa jumala.

Silloin kylmenivät vähitellen Olympin jumalien alttarit, silloin
katosivat ruusu-seppeleet pylväitten kultaisista koristuksista, silloin
läksi kansa hyvänhajuisista pylväshuoneista pois, kuunnellakseen
näkymättömän olennon ääntä päivänvaloisan taivaan alla.

Tämä taivaan-valoisa taivas synnytti synneistä synkistyneesen sydämeen
ikuisen autuuden toivon. Tästä äärettömästä sini-kirkkaudesta läksi
vaivatulle ihmiskunnalle se lohduttava aavistus, että tuolla ylhäällä
on toinen, parempi maailma, jonka varjokuva tämä alhainen ainoastaan
on, ja että mitä pimeämpi kuva täällä on, sitä valoisampi on siellä
todellisuus.

Tämä oli se aate, joka nyt voiton vei; maa lakkasi olemasta vankihuone,
kuolemassa ei enää ollut kauhua, keisarien täytyi luopua
kaikkivaltiaisuudestaan.

Auguston aikana lausui eräs runoilija: "jos Roma sinua vainoo, mihinkä
pakenet sen edestä? sillä vaikka mihinkä vetäytyisit, olet aina Roman
vallassa." Uusi usko tarjosi turvapaikan kaikille vainotuille, ja
turhaan Roma valloitti koko tunnetun maailman, sillä valloittamatta jäi
siltä kuitenkin toinen tuntematon maailma, täynnä salaista iloa niille,
jotka täällä maan päällä ovat vaivan alaiset.

Tämä usko, joka pyyhki kyynelet tuskallisten poskilta, oli
välttämättömästi voittava; vähitellen yhdistyivät siihen vainotut ja
vainoajat, siltä se tarjosi lohdutusta sille, joka vääryyttä kärsi ja
antoi sille anteeksi, joka vääryyttä teki.

Keisarien toimeen panemat vainot ainoastaan kartuttivat uuden uskon
tunnustajia. Julkisilla paikoilla keskellä Romaa kulkivat pyhän hengen
valitut, kiittäen Kaikkivaltiaan nimeä, jota eivät tuliroviollakaan
eivätkä circus-teaterin petojen keskelläkään kieltäneet. Ja nuot elävät
tulisoitot, joita piellä peitettynä poltettiin keisarien puutarhojen
valaisemiseksi, lausuivat liekkien keskeltä että tämän elämän tuska
tuolla ylhäällä muuttuu autuudeksi ja onneksi.

Turhaan heitä surmattiin, sillä surmattujen veri vahvisti jälkeen
jääneiden uskoa, ja se joka toimitti martyrit kuolemaan, hän saattoi
itsellensä kuolemattomia vihollisia.

Carinus keisari keksi tästä syystä uuden martyrisyyden lajin.

Kristin uskoon kääntyneet eivät kammonneet kuolemata ja kidutusta,
sillä mikä muille oli tuskaa, se oli heille riemua, ja heikot
neidotkin, pyhästä hengestä innostuneena, lauloivat ylistysvirsiä
keskellä liekkiä.

Carinus ei enää ajanut näitä pyhiä neitoja roviolle, vaan heitti heidät
sen sijaan sotamiehilleen, ja viattomat naiset, jotka eivät
hämmästyneet veristä kuolemata, kauhistuivat häpeätä, joka kovemmin
poltti noiden urhoollisten puhtautta, kuin öljyliekit heidän
ruumistansa ja vaikka he rohkealla mielellä katsoivat kuolemaa
circus-teaterissa silmiin, ajattelivat he hirmulla noita maan-alaisia
synninluolia.

Tämä ajatus oli helvetistä syntyisin: niitä, jotka sydämensä kirkkaan
puhtauden tähden voivat luopua kaikista huvituksista, juuri huvitusten
ilkeimmällä lajilla rangaistiin; ja Carinus tiesi hyvin, etteivät hänen
uhrinsa kuolemankaan kautta voineet itseänsä häpeästä pelastaa, sillä
kristittyjen usko kielsi heitä itsensä surmaamasta.

Sentähden kokoontuivatkin uskovaiset hänen hallituksensa aikana
ainoastaan salaisiin paikkoihin jälkeen keski-yön, luoliin ja autioihin
hauta-kammioihin, ja menivät aamu-hämärässä hajallensa.

Roman augurit tiesivät näistä salaisista kokouksista, ja jotta kansa
itse rientäisi näitä paikkoja perinpohjin hakemaan, levittivät he sen
huhun, että kristityt siellä, sammutettuansa kaikki kynttilät,
harjoittivat niin kauheita tekoja, että ainoastaan mustimman pimeyden
silmät kestivät sitä näköä, ja se todella oli paljon sanottu, koska
Romassa päivän valossa harjoitettiin kaikkia hirmutöitä.

       *       *       *       *       *

Ohjaten alustaan pitkin rantaa, läheni Manlius lähenemistään laulun
ääntä, joka niin oudolla kauhulla oli täyttänyt hänen sydämensä,
eikä kauankaan kestänyt, ennenkuin hän tuli eräälle Tiber-joen
kuivettuneelle lisäjoelle, jossa löysi noin kaksikymmentä tyhjille
jätettyä alusta.

Hän katseli ympärinsä ja huomasi kuunvalon hämärässä suuren, jykeän
ymperiäisen rakennuksen akasia-puitten varjossa.

Hän astui rakennuksen ympäri; kuutamassa näkyivät ikkunat ja
pylväsrivit, mutta ihmisiä ei ollut näkyvissä. Kauhistuneena muisteli
Manlius noitia, joista hän lapsuudessaan oli kuullut kerrottavan, sekä
pahojen henkien juhlan-viettoa, jotka ihmisistä etäisillä paikoilla
yöllisinä hetkinä tulevat yhteen näkymättömässä muodossa. Vielä enemmin
häntä kauhistutti, kun hän tämän hirveän luulotarinan ohessa muisteli
äsköisen uneksimisensa kuvaa. Suloisen, haaveksivan Sofronian kuva
ilmautui hänen eteensä, niin usein kuin hän rupesi ajattelemaan näitä
kamalia kummituksia, ja tuolta pimeältä, synkeältä perältä vivahtelivat
aina neitsyen hymyilevät kasvot.

Viimein hän kuitenkin rohkaisi mielensä, ojensi kätensä leveästä
levätistään ulos ja astui vakavilla askelilla rakennuksen
holvihuoneesen. Kun hän tuli sisään, kääntyivät ensimmäiseltä
silmäykseltä hänen ajatuksensa toiselle suunnalle. Läven kautta, jonka
salin keskellä oleva ylösnostettu neliskulmainen kivi oli jättänyt,
saattoi hän katsoa alas maan-alaiseen saliin. Siitä nousivat laulun
äänet.

Tämä oli siis kristittyjen rakkauden ateria. Pimeyden ja pylvään varjon
kätkössä näki Manlius edessänsä kaksi pitkää riviä haahmoja, miesten
päät olivat kaapuihin peitetyt, naiset olivat jalkoihin asti huntujen
peitossa. He veisasivat rauhallista, murheellista nuottia. Äänet
ilmoittivat hiljaista valitusta, ylevän tyyntä kärsiväisyyttä, ja
oudon-kaltaisia surullisia ajatuksia, joiden vaikutuksen kuunteleva
Romalainen tunsi kamalasti vapisuttavan sydämensä juuria.

Salin pimeässä perässä paloi muutamia öljylamppuja, joiden hämärästä
valosta murhatun ihmisen haahmo näkyi Manlion silmiin. Kädet ja jalat
olivat ristiin-naulitut, orjantappura-kruunu oli päässä ja verta
vuodattava haava kyljessä.

"Nämät ovat siis noita hirvittäviä lahkolaisia, jotka yön varjossa
pitävät häpeellisiä kokouksiansa", ajatteli Manlius. Ahdistetulla
mielellä tavoitti hän kyljestänsä miekkaa ja kauhistuneessa
mielenkuvituksessaan näytti hänelle, kuin olisi ristiin kiinnitetty
haahmo aina syvemmälle laskenut päätänsä.

Laulu loppui ja pitkän hengittämisen jälkeen, joka kuului kuin hurskaan
kokouksen yksi-ääninen huokaus, astui esiin vanha mies, jonka
lumenvalkoinen parta valui alas hänen mustan levättinsä päälle; ristiin
naulitun haahmon juurelta otti hän maljan ja nostaen sitä huulillensa,
suuteli hän sitä kolmasti pyhällä hartaudella.

Manlius siinä ei nähnyt hartautta, hän vaan oli näkevinänsä
inhoittavata verenjanoa vanhan pedon kasvoilla; ja tuo astia,
jota nostettaessa kaikki kumarsivat päätänsä, oli hänen
mielenkuvitteluksessaan täynnä verta, kauheasti surmatun ihmisen verta.

Vanha viisas puhui värisevällä äänellä:

"Kas tässä maljassa on hänen verensä, joka sen vuodatti meidän
pelastukseksemme; tämä malja on pyhä muistomerkki, joka synnistä
vapahtaa! Tämä malja on pyhä liitto, jonka kautta tulemme yhdistetyksi
hänen kanssansa. Lähetkäämme pyhää merkkiä ja tulkaamme puhtaiksi
puhtaimman veren kautta."

Hämmästyneenä tavoitti Manlius miekkansa kahvaa ja kun hän näki, että
pitkävartaloinen lumenvalkoiseen vaatteukseen puettu nainen, huntuaan
puoleksi nostaen, läheni vanhaa miestä ja hänen kädestänsä otti maljan,
tempasi hän kauheassa hurmiossa miekkansa ja syöksi neliskulmaisen
aukon kantta alas kokouksen keskelle.

"Seisahtukaat, te riivatut salamurhaajat", kiljui hän vimmatulla
raivolla, "te perkeleitten apostolit; mitä te täällä toimitatte?"

Kokous ei kuitenkaan liikahtanut; se oli valmis vastaan-ottamaan
tämmöisiä päällekarkauksia. Vanha mies vastasi rauhallisna.

"Me palvelemme Jumalata."

"Kirottu olkoon se, joka tämän sanan puhui! Te harjoitatte töitä, joita
peittämään ei yökään ole kyllin pimeä: pirun innostuttamilla lauluilla
te häiritsette maanalaisten rauhaa; te olette tappaneet ihmisen ja
pakoittaneet toista sen verta juomaan, ja kun veri on saattanut teidän
suonenne kirottuun päihdytykseen, sammutatte tulisoitot ja harjoitatte
ilettävässä halauksessa syntejä, joita ajatellakin jo hirvittää?"

"Sinä olet katuva mitä puhut, Manlius Sinister!" lausui hellä nais-ääni
vanhuksen vierestä. Se oli tuo pitkävartaloinen nainen, joka äsken otti
maljan käteensä. Manlius hämmästyi kuullessansa tunnettua ääntä ja omaa
nimeänsä, ja kun nainen heitti huntunsa syrjälle, näki hän kummaksensa
edessään Sofronian suloiset, viattomat kasvot rauhallisin katsantoineen
ja taivaallisin hymyineen.

"Sofronia" -- -- sammalti Manlius, kädestänsä pudottaen nostetun
miekan; ja niin sokeutti epäily hänen sydämensä, että hän vielä luuli
näkevänsä jonkun kauhean unennäön, ja sopertavalla kielellä huusi -- --
"Olympin Jumalat -- -- suokaat minun herätä!"

"Sinä olet valveilla", puhui Sofronia. "Katso silmiini, minä olen
Sofronia, lapsuutesi ystävä."

"Mutta tuo malja, jossa on verta?"

"Verta ainoastaan niille, jotka sen uskovat, veren muistomerkki niille,
jotka muistavat -- koeta huulillasi."

Hillityllä kauhulla maisti Manlius maljan sisällystä ja sopersi
kummastuen:

"Tämä on viiniä!" -- -- Sen jälkeen kysyi hän hiljaisella äänellä --
sillä outo pelko oli häneen tullut -- "Ja tuo hengenheitoksissa oleva
ihmishaahmu tuolla?"

"Se on kuolleen vapahtajan kuva."

Hämmästyen huomasi Manlius, että se oli ainoastaan maalattu kuva.

"Te palvelette kuollutta jumalata."

"Jumalata, joka tuli ihmiseksi, jotta voisi kuolla."

"Se ei ole mahdollista."

"Kuinka usein ovat Olympin jumalat pukeutuneet ihmismuotoon,
nauttiaksensa niitä huvituksia, joitten suloisuus on ainoastaan
ihmis-aistille omituinen? Rakkauden Jumala on pukeunut ihmismuotoon,
voidaksensa tuntea niitä tuskia, jotka ihmisiä vaivaavat, kurjuutta,
herjausta, vainoomista ja vaivaloista kuolemata. Olympin jumalat
pukeutuivat ihmismuotoon, neuvoaksensa kuolevaisille tien tuonelaan,
vaan rakkauden Jumala tuli kuoleman-alaiseksi, neuvoaksensa tietä
taivaasen! Olympin jumalat ovat loistavia valtiaita, jotka vaativat
uhreja, kultaa, kiiltäviä temppeleitä, verisiä hekatombeja,
voittosaaliista, ja sen sijaan lupaavat meille pitkää elämätä,
aarteita, palatseja ja uusia voittoja; rakkauden Jumala on kuollut,
kurja haamu, joka ei vaadi muuta, kuin puhdasta sydäntä, eikä lupaa
meille mitään tällä puolella kuolemaa; jonka kuva on meille vertauksena
siitä, että kaikki on vaivaa tällä puolella kuolemaa, mutta iloa tuolla
puolella" -- -- --

Nämät sanat saattoivat kaikki päänsä paljastamaan. Manliuskin teki
samaten, tietämättäkään, mitä hän teki. Muut notkistivat polvensa, myös
hänkin vaipui polvilleen.

"Väärin teitä vainotaan", sopersi hän, rintaansa paljastaen. "Kostakaat
minulle."

"Rakkauden Jumala saarnaa anteeksi-antamista vainoojille. Lähde
rauhassa tästä paikasta; jos annat meidät ilmi, jos meidät murhaat, jos
kidutat, me vaan rukoilemme sinun puolestasi."

"Kirottu olkoon se ajatus, joka siihen myöntyisi. En voi enää
rauhallisesti tätä kärsiä, sillä sinä olet sytyttänyt levottomuuden
sydämeeni. Koston Jumalan kauhistuttava sana on seisauttanut minut
tielläni; sinun poskillasi luen synnit anteeksi antavan Jumalan sanoja.
Oh, anna lohdutusta: täytyykö minun kadottaa kaksi taivasta? toinen
tuolla ylhäällä, toinen sinun sydämessäsi?"

"Rakkauden taivas ei ole suljettu keneltäkään", lausui Sofronia,
pyhällä hurskaudella viitaten taivasta kohden.

Näännyksissään tarttui Manlius hänelle ojennettuun käteen, nosti sen
huulilleen ja kysyi suloisella tunnolla Sofronialta:

"Ja se, joka on sinun sydämessäsi?"

Sofronia vastasi ylevällä hymyllä:

"Rakkauden Jumala ei ole kieltänyt totista lempeä."

Kasvot kirkastuneena vaipui Manlius naisen jalkojen juureen,
kunnioituksella lähestyen häntä, kuin kesytetty jalopeura, ja salissa
soi riemun ylistys-virsi, joka käskee meitä iloitsemaan niitten kanssa,
jotka iloitsevat.



III.


Seuraavana päivänä oli Mesembrion ensimäinen huoli, käskettyänsä
tyttärensä luokseen, ruveta hänelle puhumaan Manliosta, kiittäen
nuorukaista ansion mukaan.

Neiden posket hehkuivat tämän kiittämisen kestäessä ja sitten tunnusti
hän vilpittömällä ilolla, että hän jo aikoja oli rakastanut nuorta
sankaria.

Mesembrius ei voinut sanoilla iloansa ilmoittaa; hän syleili tytärtänsä
ja siirsi hänet, ilokyyneliä vuodattaen, sisäänastuvan Manlion syliin.

"Ainoa siunaukseni sinulle!" lausui hän vapisevalla äänellä.

"Oi isäni!" lausui suruisesti Sofronia. "Älä sano: ainoa siunauksesi.
Onhan sinulle toinenkin tytär."

"Teille ainoa siunaukseni! Solmikaa mitä pikemmin yhteysliittonne, ja
lähtekäät sen jälkeen täältä pois, kauas, kauas! Tätä maata jo niin
raskas syntikuorma painaa, että se lakkaamatta järisee sen alla,
niinkuin se ei enää voisi sitä kantaa. Lähtekäät täältä pois, ettette
joudu kadotukseen yhdessä kirottujen kanssa. Ainoastaan siksi tahdon
täst'edes elää, kuin tiedän teidät onnellisiksi ja kahden meren takana
asuviksi; silloin tulkoon joko kuolema taikka Carinus!"

Manlius meni jo ennen tunnin kuluttua Romaan talouttansa järjestämään
ja kun oli saanut kaikki valmiiksi häitä varten, istui hän taas
hevosen selkään ja läksi myöhään illalla matkaan takaisin Mesembrion
kesä-asunnolle.

Oli jo aamupuoli, pimeys vallitsi maan päällä, taivas oli pilvissä;
ainoastaan astuellen oli mahdollista kulkea. Kun hän saapui eräälle
sillalle, näki hän synkän joukon lähenevän syrjätieltä.

Joukko kuljeksivaa roistoväkeä näytti joutuneen soturien vangiksi;
barbari-sotien aikana karttui erinomaisen paljon rosvoja ja varkaita,
joista pretorianeilla oli lakkaamatta työtä. Manlius arveli sattuneensa
yhteen semmoisten kanssa ja tervehti huolettomasti ohitse kulkevia
sotamiehiä.

Se seikka vaan näytti hänestä kummalliselta, että joukon lopussa
ratsasti pitkä-vartaloinen nainen, jonka jalo vartalo oli pitkän,
valkoisen viitan peitossa; kun tämä näki, että Manlius seisahtui, teki
hän samaten, ikään kuin olisi hän jotain miettinyt; siellä he tällä
tavalla vähän aikaa seisoivat, katsellen toisiaan, siksikuin taas
kääntyivät ja jatkoivat matkaansa. Pimeässä ei ollut mahdollista
kasvoja selittää.

Manlius seisahtui taas ja ajatteli itseksensä, eikö pitäisi hänen
ratsastaa takaisin ja kysyä jotain heiltä? Mitä piti kysyä, sitä hän ei
tietänyt itsekään.

Vähän ajan perästä saivat taas iloisemmat ajatukset vallan hänen
mielessään ja kun nouseva koite lähetti kultasäteensä Tiberin kalvolle,
myös hänen mielensäkin selkeni ja hilpeällä tuulella hän laukkautti
hevostansa kohden ihanata seutua.

Hän jo selitti Mesembrion huvilan jättiläis-rakennukset, kun näki
komean simpukan-kuorilla koristetun, silkki-esiriipuilla varustetun
kanto-tuolin tulevan vastaansa tiellä; kaksi muulia kulta-valjaissa oli
sitä kantamassa. Kanto-tuoli oli semmoinen, jossa siihen aikaan
ainoastaan ylhäisinten naisten oli tapana kulkea. Kaksi orjaa kulki
edeltä, kaksi takana.

Vieläpä suurempi oli Manlion hämmästys, kun hän näki ruman,
rokon-arpisen miehenpään pistäyvän esiin silkkisten esiriippujen
väliltä; hän tunsi hänet paikalla Aevioksi, mitättömimmäksi
parasitiksi, joka oli valmis kahdesta sestertiosta kirjoittamaan
kiitosrunoja mitä kurjimmalle gladiatorille, ja Carinon lempikoiralle
oli tehnyt suku-kirjan, todistellen muka, että se äidin puolelta johti
alkuperänsä siitä naaras-sudesta, joka imetti Romuloa ja Remoa.

Manlius ei voinut nauruansa pidättää, kun näki runosepän eriskummaisen
aseman.

"Mistä ajasta asti kannattaa keisari sinua, Aevius, kantotuolissaan,
kuin suurisukuista jalkavaimoa?"

"Armahda minua, Manlius, äläkä minua naura, minä olen onnettomin
runoilija, jonka maailma on nähnyt. Ajatteleppas kuinka hyvä tilaisuus
tarjousi minulle nimeni ikuista muistia vahvistaa. Eilen jälkeen
puolenpäivän sain kuulla, että Carinon käskystä joukko ihmissurmaavia
lahkolaisia oli äkki-arvaamatta kiinni otettava Tiber-joen rannalla
olevista kokouspaikoista; kohta vuokrasin hevosen, minulle aivan
siunatun sopivan ratsun; niin oivallista tilaisuutta kanteleni
mahtavuuden kautta saattaa nimeni ikimuistettavaksi ei ole
mahdollista löytää. Siellä olisi tapahtunut jos mitä murhaamisia,
ristiinnaulitsemisia, pikiin kastamisia ynnä muita runoilijalle
verrattomia asioita, ja katsoppas kuinka minun kävi. Tiellä saattoivat
Egyptin jumalat minut yhteen kirotun, hempeän naispuolisen pahanhengen
kanssa, jota kanneksittiin tässä liikkuvassa taivaassa. Nainen
viekoitti minulta pois salaisuuteni, houkutti minut senjälkeen alas
hevoseni selästä ja Junon tapaisella kavaluudella käski hän minua,
pilviä tapailevaa Ixion'ia istumaan hänen luoksensa kantotuoliin; vaan
sillä välillä kun minä toiselta puolelta kiipesin sisään, pujahti hän
toiselta puolelta ulos ja hyppäsi hevoseni selkään, ja siinäpä hän nyt
istui kuin Amazonien kuningas, ja nauraen vasten silmiä antoi hän
minulle sen neuvon, että, jos olen runoilija, pitäisi minun tulla
toimeen pegasolla; siitä hän ratsasti sitä tietä, jonka olin neuvonut
ja jätti minut tähän kapineesen, joka on ajanmittaajaksi hitaisempi
kuin tuntilasi, ja kun hän nyt varmaan onnellisesti pääsee tuon
merkillisen tapauksen tanterelle, olen minä kahdella muulillani
joutunut niin eksyksiin että täytyy kääntyä takaisin Romaan."

Henkeänsä pidättäen kuuli Manlius parasitin[10] lörpötystä.

"Kuka oli tämä nainen?" kysyi hän synkällä äänellä.

"Etkö sinä tunne hänen kantotuoliansa, Manlius? Ah sinä olet varmaan
liian vieras Romassa tunteaksesi tätä kantotuolia ja liian kaukaa
tulet. Nämät ovat käsittämättömän ja selittämättömän Glycerian
kulkuneuvot, ja se, joka minua narrinansa piti, ei ole mikään muu kuin
tuo jumalattareksi kiitetty Kirke[11] itse, jota kaikki kilpaa minun ja
Carinon kanssa ihailevat, ja joka kaikkia kiduttaa, joka muuttaa
ihailijansa pahanpäiväisiksi puhvelihärjiksi."

Manlius ei enää kuullut runosepän viimeisiä sanoja. Kun tämä lausui
Glycerian nimen, tuntui hänestä, kuin olisivat raivottaret hänen
sieluansa ruoskallaan piesseet, hän kannusti ratsuansa, ja rientäen
tuulen nopeudella, joutui hän Mesembrion kartanolle.

Hymyillen tuli vanhus häntä vastaan oveen asti, ritarin kasvoista
huomaamatta raivon, pelon ja epätoivon vaikuttamaa muutosta.

"Onko tyttäresi kotona?" kysyi Manlius, vavisten kaikissa jäsenissä, ja
kun vanhus ei paikalla vastannut, kertoi hän tuskallisesti kysymyksen:
"missä on tyttäresi, Mesembrius?"

Umpimielisenä veti ukko nuorukaisen syrjälle, joka malttamattomuudesta
odotti vastausta, ja kuiskutti hänen korvaansa:

"Minä sen sinulle tunnustan, mutta ole siitä mitään tietävinäsi, hänen
on tapanansa käydä kristittyjen kokouspaikassa. Hän on nyt mennyt
sinne, eikä ole vielä palannut."

Vavisten nosti Manlius molemmat nyrkkinsä taivasta kohden ja huusi
hirveällä äänellä:

"Oh, kirottu olkoon se taivas, jonka alla tämä on voinut tapahtua!"

Mesembrius astui hämmästyneenä taaksepäin ja kysyi oudosti: "mikä sinun
on?"

Manlius tarttui hänen käteensä ja lausui synkästi:

"He ovat ryöstäneet tyttäresi!"

Vaaleana ja silmin tuijotellen vaipui vanhus alas istuimelle ja jupisi
tukkeentuneella äänellä: "Glyceria!"

"Hyvinpä sinä osasit, se, se on hänet ryöstänyt. Ja minä mieletön
kohtasin heidät, eivätkä nämät silmät heitä selittäneet, eikä tämä
kurja sydän tuntenut, että Sofroniaa kuljetettiin muutamain askelien
päässä minusta. Ah! älkööt jumalat enää minusta huoliko. Jos se voi
tapahtua, että sisar vie sisartansa kuolemaan rakastajan silmän
nähdessä, mikä on sitten teidän valtanne, Jupiter, Ormuzd, Jesus,
Sebaoth, ja te muut onnea jakavat valtiaat? Perkeleet ovat maan
herroina ja paha sattumus hallitsee. Lue sinä, vanha mies, kirouksiasi
yhdessä minun kanssani, ala jo varhain aamulla, äläkä lakkaa, ennenkuin
myöhään illalla. Sillä aikaa minä aivon olla toimessa."

Ikäänkuin saamattomassa hervottomuudessa sopersi vanhus:

"Tyttäreni -- -- Oh tyttäreni!"

Manlius pusersi huuliansa yhteen; hänen päätänsä pyörrytti:

"Tyttäresi! Toista tahdon kostaa, toisen surmaan."

Näin sanoen nousi hän hevosen selkään ja ratsasti täyttä laukkaa
takaisin Romaan, katsomatta oikealle tai vasemmalle.



IV,


"_Panem et Cireenses_!"[12] tämä oli Roman kansan mielilause niin usein
kuin se näki nälkää taikka kuin sille tuli ikävä.

Todellakin jalo oli tämä kansa; työnteon arkipäiväisiä toimia se ei
koskaan tuntenut; keisarit jakailivat sille ilmaiseksi leipää, viiniä
ja öljyä, jotka tavarat voitetut maakunnat veroksi maksoivat; ja mitä
huvituksiin circus-teaterissa tulee, koettivat keisarit kilpaa tehdä
niitä mitä loistavimmiksi.

Carinus voitti kaikki muut juhlapelien vaihtelevaisuudessa ja saattoi
niiden ylellisen komeuden mielettömiin asti.

Eräänä päivänä oli koko circus-teateri sannoitettu kultahiekalla,
että tomupilvi, joka nousi juoksevien hevosien jalkojen alta,
kimalteli päivänpaisteessa ja että Romalaiset, joiden vaatteihin se
tarttui, tulivat kullattuna kotiin. Toisen kerran seisoi aivan kuin
taikasauvan lyömästä kokonainen metsä circus'issa. Summattomia
satalatvaisia tammipuita, jotka olivat juurinensa vuorimetsistä
kaivetut, täysi-kasvuisia palmupuita, jotka olivat tuodut laivoilla
Afrikan rannoilta, oli istutettu laajan taistelutanteren keskelle.
Hämmästynyt kansa, joka sitä ennen oli edessänsä nähnyt kultahiedalla
peitetyn erämaan, tuli nyt samaan paikkaan ihmettelemään aarniometsää,
jonka varjossa itä- ja etelämaiden harvinaisimmat eläimet kuljeksivat.
Siellä oli ihana giraffi, siellä ruma virtahevonen, siellä oli
täydellinen paratiisi, jossa kultahedelmiä kasvavista puista kuului
lintujen laulu, ja kiiltävä käärme oksilla kiertelihe sekä kesytön
riikinkukko ja hyvänsävyisä kamelikurki varjossa höyheniänsä
nyppelivät.

Kun kansa kyllästyi ihmettelemiseen, tuli joutsimiehiä, jotka ampuivat
komeat otukset; senjälkeen hakattiin metsä pois ja seuraavana päivänä
näki kansa sen sijassa meren, jonka pinnalla koko laivastot keskenänsä
taistelivat verisiä tappeluja.

Ja kerran keskellä kesää, kun jokainen uuvuksissa haki suojaa päivän
polttavasta helteestä, näki circus-teateriin käsketty kansa hämmästyen
edessänsä talven.

Circus oli peitetty lumella, joka laivoilla ja vaunuilla oli tuotu
tänne Norikum'in ja Gallian jäätiköistä, ja jonka päällä sata
kulkusilla koristettua rekeä kiiti täyttä vauhtia; tämmöisiä ajokaluja
ei ollut kukaan Romalainen ennen nähnyt. Circus-teaterin keskelle
korkealle rakennettujen jäävuorten välillä makasi ihmeen kauniita
mursuja pitkien hampaittensa nojassa, ja ympäröisen järven pinnalla,
jossa silitetty lasi piti jääpeilin virkaa, rienteli taitavia luistajia
silmänsiintävällä vauhdilla. -- Palellen käärivät Romalaiset itsensä
levättiinsä, unohtaen, että hiki tippui heidän otsastansa päivän
kuumuudesta, ja kun luistajat lumilapioilla viskasivat lunta
katselijoiden riveihin, silloinpa tuo korkea Roman kansa riemusta
pyörryksissään kiljui innostuneita eläköön-huutoja keisarille, joka
niin lempeästi piti huolta kansansa huvituksista.

       *       *       *       *       *

Etsikäämme nyt Carinoa hänen omassa linnassaan. Käykäämme tämän
hämmästyttävän suuren rakennuksen läpi, joka puutarhoineen sisälsi
kokonaisen kaupungin-osan, niin tulemme kullattujen ovien kautta
kadunkaltaisiin käytäviin, jotka päättyvät marmorisiin pylvästöihin.
Laveissa atrium'eissa hyörii ja pyörii hoviväki, herroina olevat orjat
ja orjina olevat senaatorit, joiden pääsöä Carinon korusaliin
ruskea-kasvoinen orja järjestää.

Autuaat ne, jotka näihin pääsivät! Ah, siellä ei ihminen ollut niinkuin
maan päällä; tuohon loistavaan, soikeaan saliin ei päässyt vuorokautten
eikä vuoden-aikojen vaihto tunkeumaan. Salissa ei ollut ikkunoita,
kuulakkojen esiriippujen takaa levittivät lakkaamatta palavat lamput
valoa, jonka kirkkaus oli jonkunmoinen keskiväli kuun ja auringon valon
välillä. Jokaiselta vuoden ajalta oli täällä sen ihanuus lainattu;
kesältä lämpimyys, jonka maan-alaiset torvet tänne toivat, talvelta
jää, keväältä kukat, syksyltä hedelmät. Carinus ei koskaan tietänyt,
milloinka päivä valkeni, milloinka hämärtyi. Hänen luonaan oli ikuinen
ihanuus.

Siellä hän makasi vuoteensa patjoilla, edessänsä katettu pöytä,
ympärillänsä nakurien joukko, tanssijoita, jalkavaimoja, eunukeita,
laulajia, papukaijoja ja runoniekkoja.

Hänen näkönsä oli kaikenlaisista huvituksista uupuneen nuorukaisen;
hänen kasvonsa olivat kalveat ja täynnä suuria, punaisia kirpuloita;
niitten muodossa uinaeli vajonnut mietous, hänen huulillansa ja
poskillansa kiherteli muutamia ennen kasvaneita partahiuksia.

Kaksi eunukkia vuorotusten oli ojentamassa keisarin huulille valittuja,
monella päänvaivalla tehtyjä ruoka-lajeja, joista jokainen maksoi
satojatuhansia, ja jotka ainoastaan harvinaisuutensa tähden
miellyttelivät kitalakea; Carinus ei kurottanut kättään niitä ottamaan,
vaan väänsi hankalasti suunsa pieliä ja viittasi silmillään
ruokkijoillensa, että he itse söisivät tuon kalliin ruoan.

Toiselta puolelta nostivat ihanteellisen kauniit nais-orjat hänen
huulillensa kultamaljoja, jotka hän kumminkin melkein koskematta jätti;
viimein otti eräs frygialainen nainen suuhunsa hyvänhajuista Kyprian
viiniä ja tarjosi Carinolle huulistaan tuon muutoinkin hurjentavan
juoman. Tämä uusi keino antoi uuden kehoituksen keisarin tylsälle
aistille, ja hän antoi juottaa itseänsä hänen korallihuulistaan.

"Tuon naisen teen puolisokseni", sanoi hän samassa, kääntyen erään
pää-orjan puoleen.

"Eilen sinä otit, herrani, yhden, jotka isä on prokonsuli."

"Hänestä luovun. Mitä on tämän isä?"

"Kankaan-kutoja sinun hovissasi."

"Minä teen hänet prokonsuliksi."

"Tämä on yhdeksäs vaimosi neljän kuukauden kuluessa."

Carinus otti nuoren naisen viereensä istumaan ja painoi päätään hänen
syliinsä. Hänen ympärillänsä tanssittiin ja laulettiin, ja hänen
edessänsä lausueli Aevius runoelmiaan, antamatta tanssin ja laulun
häiritä itseänsä. Häpeemättömällä imartelemisella kiitti hän
jambi-värssyissään kaikellaisia kauneuksia, joita ei Carinolla
ollutkaan, hänen ruusunpunaisia poskiaan ja hänen rohkeata mieltänsä.
Röyhkeällä laveudella kuvasi hän juhlallisia leikkejä, eikä sallinut
rauhaa Jupiterille eikä Apollonille, saadaksensa ylistää Carinoa heitä
korkeammaksi.

"Oh minua painaa niin, minua ahdistaa niin, en tiedä mikä", vaikeroi
Carinus.

Pari, kolme orjaa juoksi paikalla hänen luoksensa, tyynyjä kohentamaan,
hänen hiuksiansa suunnittelemaan ja hänen nuttuansa väljentämään.

"Oih, vieläkin painaa, vieläkin ahdistaa!"

"Kenties Aevion värssyt sinua ahdistavat?" kysyi Marcius, hänen
parran-ajajansa.

"Se on mahdollista; herkeä Aevius!"

Nöyrällä katsannolla kumarsi runoilija, vaikka hänen sydämessään riehui
ääretön viha parran-ajajaa vastaan, joka oli hänen värssynsä
keskeyttänyt.

"Mikä nyt vieläkin minua kiusaa", kirisi äkeissään Carinus. "Arvatkaat
se jo; vai täytyneekö minun itse ajatella teidän edestänne? Jokin asia
minua kiusaa, jokin minua vaivaa, oh, minä tahtoisin suuttua."

"Minä arvaan", puhui parran-ajaja, "nämät muutamat partakarvat
kiusaavat sinua, jotka törröttävät sinun jaloissa kasvoissasi ja
häpeemättömästi vaivaavat ylevää nenääsi ja huuliasi. Anna ajaa ne
pois, taikkapa kentiesi revitä ne pois. Sinun kasvosi ovat muutoinkin
niin kauniit kuin neitosen ja vieläpä kauniimmaksi ne tulisivat, jos ei
tuo miehuuden ilkeä jälki niitä rumentaisi."

"Mahdat olla oikeassa", sanoi nuorukainen, ja antoi nytkiä partansa
pois, ja niin oli hän tytyväinen parran-ajajaansa, että hän, toimen
loputtua, määräsi hänet prefektiksi.

Samassa kuului melu oven takaa. Vieläpä tunnettiin Mesembrius ukon
ääni, joka väkivoimalla pyrki sisään Carinon eteen.

Galga, jättiläismuotoinen trakilainen orja, pidätti häntä ja käski
hänen tulla seuraavana päivänä, sillä Carinus nyt muka nukkui.

"Jo täällä käyn kymmenettä kertaa", telmäsi vanhus. "Ensimäisellä
kerralla sanoit hänen nukkuvan, toisella hänen syövän, kolmannella
hänen kylpevän, neljännellä, ettei hänellä ollut aikaa. Minä tahdon
häntä puhutella."

Ankaralla painimisella ajoi Galga vanhuksen ulos atriumista; parin,
kolmen orjan täytyi tarttua häneen kiinni, ennenkuin saivat hänet
ovesta ulos.

Carinus oli tyytyväinen Galgaan.

"Sinä, joka niin hyvin osaat vartioida oveani, ansaitset tulla Roman
kansleriksi."

"Enkö minä mitään ansaitse, herrani?" kysyi Aevius, peläten, että hän
jäisi ilman armolahjoja.

"Sinulle rakennutan temppelin, jossa jokainen runoilija on paneva
esikoisensa sinun alttarillesi."

"Kiitoksia, oi Augustus! temppelistä ja esikoisista, jotka alkavat
runoilijat kirjoittavat, mutta Tuskulum-huvila?"

"Hyvin tiedät, millä ehdolla sen olen luvannut."

"Jos suloisen puheeni voimalla, kieleni medellä ja runouteni
lumouksella taivutan Glycerian, tuon mailmallisen jumalattaren armoansa
sinulle osoittamaan. Enkö ole tuonut häntä luoksesi?"

"Olet kyllä, mutta mitä se minua hyödyttää? Kun tämä viekoitteleva
kummitus oli ihanuutensa voimalla aina hulluuteen asti rakastuttanut
minua ja houkuttanut minua salaisuuksiani ilmoittamaan, hän yhtäkkiä
naurahti minulle, sysäsi minut pois luotansa ja jätti minut."

"Eikö ollut sinun mahdollista väkivallalla pidättää verkkoon joutunutta
haltijata."

"Kysy orjiltani, kuinka hän heidän kanssansa menetteli. Kun käskin
heitä pidättämään tuota kirottua noitavaimoa, sieppasi hän itselleen
maljan, jossa oli viiniä, ja jupisi sen yli muutamia outoja luotteita;
paikalla leimahti astiasta tulta ja savua. Siinä samassa ryntäsi hän
hirveän näköisenä kohden palvelijoita ja huusi heille kaikuvalla
äänellä: 'Kuka ei paikalla laskeu kasvoilleen maahan, hänet muutan
alakärsäksi!' Miehet lankesivat heti maahan ja tuo rohkea noita astui
heidän päällitsensä ovelle, jossa hän ovenvartijoilta loitsi pois näön,
etteivät kolmeen päivään voineet toinen toistansa nähdä. Mutta, oh
Aevius, miksi pakoitat minua puhumaan niin pallon? miksi väsytät
ajatuksiani ja ryöstät rauhan kieleltäni?"

Aevius ei arvellut omaa kieltänsä niin kalliiksi ja puhui teko-innolla:

"Jalo Carinus! Tämä nainen ei sinulle ole kyllin arvoinen, hän
ansaitsee vaan sinun ylenkatsettasi. Paljon arvoisempaa aarretta
säilytän sinulle, jonka rinnalla Glyceria on kuin piikivi verrattu
timanttiin, kuin tähti päivään, tavallinen viini Jumalain juomaan,
nektariin ja neilikka Jumalain-ravintoon, ambrosiaan."

"Kuka hän lienee?"

"Tämä on neiti, toinen vaan on leski. Tämä ei vielä tunne rakkautta,
kun toinen jo on oppinut vihaamaan, ja kuitenkin on hänen kauneutensa
tehnyt suurempia ihmeitä kuin toinen. Hän on kristitty neiti, joka
äsken vangiksi otettuna useitten kumppaliensa kanssa sinun käskysi
mukaan suljettiin leijonien tarhaan; ja mitä kummaa! nälkäiset pedot
tulivat kesyiksi sen neidon nähtyään ja kyyristyivät nöyrästi hänen
jalkojensa juureen. Itse sen näin, oi keisari, ja hämmästyneenä
katselin häntä. Spoliariumin vartija vei hänet silloin pois leijonien
keskeltä ja heitti hänet hurjimpien illyriläisten legiona-soturien
valtaan. Mutta kuule, minkä ihmeen hän teki siellä. Hetken päästä
olivat kaikki sotamiehet polvillansa hänen ympärillään, ja niinkuin
olisivat kuunnelleet tietäjän puhetta, katselivat he hartaalla innolla
hänen huuliansa ja kastelivat hänen käsiänsä kyynelillä, ja kun
tribunit tahtoivat kiskoa neidon pois, antaaksensa hänet toisille,
kääntyivät he päälliköitään vastaan, antaen viimeiseen mieheen asti
hakata itsensä maahan hänen puolestansa."

Carinus nousi liikutettuna vuoteelta, hänen silmissänsä rupesi tavaton
tuli kiiltämään. Hän sysäsi luotansa äsken otetun puolisonsa ja
viittasi Aeviolle.

"Tuo eteeni tämä neito."

Runoilija riemuitsi tästä käskystä ja riensi vankihuoneelle, keisarin
sineettisormus muassansa.



V.


Sofronia oli yksin suljettu erityiseen vankihuoneesen. Päivän valo
pääsi ainoastaan pienen ympöriäisen ikkunan kautta sisään paistamaan ja
kun se värisi polvillansa olevan naisen päällä, näytti kuin olisi
taivaallinen kirkastus levinnyt hänen ympärillensä.

Sofronialla oli lumivalkoinen päällyshame, joka oli yhtä puhdas, kuin
hänen kirkas sielunsa. Hänen kasvoillansa asui taivaallinen rauha.

Vankihuoneen ovi aukeni ja sisään astui pitkävartaloinen, jalo
naishahmu, antaen kullasta raskaan kukkaron ovenvartijalle, joka jätti
oven hänen jälkeensä auki.

Saapunut nainen oli verhottu raskaasen silkkinuttuun, joka
timanttisoljilla oli kiinnitetty hänen olkapäillänsä, hänen uhkeita
hiuskäheriään ympäröitsi kiiltävä kultavanne keskellä päätä, ja vaikka
siitä riippuva välkkyvä huntu oli hyvin hieno, ei ollut mahdollista sen
läpitse selittää hänen kasvojansa. Sen poimut todistivat hänen
aatelista kauneuden-tuntoansa, ja sen reunoja alaspainavat raskaat
helmet ylhäistä säätyä.

Sofronia katsoi kohden silkin kohisemista ja kun hän näki naisen
edessänsä, kysyi hän hämissään: "Mitä minusta tahdot, romalainen
nainen?"

Nainen nosti huntunsa ja hänen ihanan kauniit kasvonsa tulivat
näkyviin: otsalla asui vakavuutta, huulilla suloa, poskien kuopissa
salainen viehätys ja synkissä silmissä tuo syvä kuvailematon
mietiskeleminen, johon hienot kätkevät kaikki mitä eivät selväksi
selitä, viehättävä lumousvoima joka kasvojen juonteessa, ja kieltäytyvä
alakuloisuus, tuo ihmeellinen pilvien ja päivänvalon vaihto, joka
taivaalla sanotaan ilman vempeleksi, mutta ihmisen kasvoilla himoksi.

Sofronia, kun näki nämät kasvot, säikähti ensiksi, mutta ojensi heti
hymyillen hänelle kätensä, ja lausui ystävällisesti: "Sisareni
Glyceria."

"Älä ojenna minulle kättäsi", puhui surullisella äänellä nainen.
"Älä minua syleile. Ensiksi, kun huomasit minut, pelästyit minua.
Nämät kasvot sinua kauhistuttivat -- ja sinä lienet oikeassa. Neljään
vuoteen emme ole toisiamme nähneet, ja näiden neljän vuoden kuluessa
olet kuullut minua vastaan lausuttavan niin paljon kirouksia mitä
kunnian-arvoisimmista huulista, ettei ilman syytä sinua hirvittänyt,
kun kasvoni tunsit."

"En koskaan lakannut sinua rakastamasta."

"Mielelläni sen uskon, mutta älkäämme siitä puhuko. Sinua opettaa uusi
oppisi rakastamaan vihamiehiäsi; minua ovat elämäni vaiheet opettaneet
luopumaan kaikesta, joita rakastan. Mutta olkoon tämä, miten olikin, ei
ole nyt aikaa valituksiin. Salaa tiedän edeltäpäin, että huomispäivänä
huvitukset circus-teaterissa päättyvät kristittyjen martyrien
kidutuskuolemalla."

"Tapahtukoon Jumalan tahto!" sanoi Sofronia, pannen kätensä ristiin
rinnalleen.

"Taivaan nimeen! se ei saa tapahtua. Kaksi kertaa olen tahtonut sinua
pelastaa, kaksi kertaa olen myöhistynyt; nyt minä tulin aikaisemmin.
Vaihettakaamme vaatteita, ota minun huntuni; vartalosi on
samankaltainen kuin minun; ei kukaan voi vaihetusta huomata. Ulkona
odottaa sinua orja satuloidun hevosen kanssa, tunnin perästä olet isäsi
ja kultasi turvissa."

Täynnä tuskaa ummisti Glyceria silmänsä, silmänluomilla särkien
kyynelen. Itseksensä ajatteli hän: "minun isäni, minun kultani."

"Ja sinä?" kysyi Sofronia.

"Minä jään tänne sinun sijaasi."

"Ja huomispäiväiset circus-pelit?"

"Ne päättyvät minun kuolemallani."

"Ei koskaan!" lausui Sofronia ylevästi kiistaten vastaan.

"Miksi niin? Sinua rakastavat ne, jotka minua vihaavat, ja joitten
säälivää hymyä tahtoisin itselleni ansaita vaikka monen vuoden
tuskilla. Jos toisen meistä täytyy kuolla, miksi juuri sinun, jonka
vuoksi he joutuisivat toivottomuuden valtaan; miks'ei paremmin minun,
jonka kuolemata he siunaisivat? Sinä säästät muille autuaan elämän,
minä otan itseltäni katkeran."

Sofronia tarttui molemmilla käsillään sisarensa käteen, ja hänen
puhtaat silmänsä katsoivat toisen synkkiin, katuvaisiin, vetistyneisin
silmiin.

"Sinä olit se nainen, joka sinä yönä, kun minut otettiin vangiksi,
tarjosi minulle hevosensa pelastukseksi."

"Miksi tämän sanot?"

"Muistatko, mitä silloin vastasin?"

"Sanoit, ettei kristityn tule vaaraa paeta."

"Sen jäljestä olen nähnyt monenlaatuista kuolemata ja sanon sen
uudestaan. Jos Jumala tahtoo, että hänen nimensä tulee ylistetyksi
verikuolemani kautta, tapahtukoon niin; ilolla otan vastaan
marttyrikruunun, joka ympäröitsi Vapahtajan otsaa, ja siunaava olen
sitä kättä, joka minulle aukaisee oven taivaan autuuteen. Oh, kuolema
ei ole tuskaa niille, joitten ilo aikaa kuoleman jälkeen."

"Mutta ne, jotka tänne jätät?"

"He tapaavat minut jälleen toisella puolella hautaa."

"Johon toivottomuus on heidät saattava? Ah, kuule minua, Sofronia.
Sinun puolestasi rukoilee nyt kaksi olentoa, jotka molemmat minua
kiroovat. Jos valitset tämän kauhean kuoleman, et ole heitä toisessa
maailmassa tapaava, sillä elämän kauhistukset seuraavat heitä Hadesiin
asti; oh anna minun kuolla, anna minun joutua unohdukseen, ei kukaan
ole itkevä, ei kukaan siunaava, ei kukaan takaisin haluava; isäsi saisi
yhtenä päivänä kahdellaisen onnen, toisen että sinä eläisit, toisen,
että minä olisin kuollut."

"Ei ole niin katkera sydän valmis kuolemaan, oh Glyceria!"

"Luuletko, etten voi kuolemaa levollisesti silmään katsoa?"

"Ei autuaasti. Kuolema on uusi valo sille, joka uskoo, mutta ikuinen
pimeys sille, joka ei usko."

"Tulkoon tämä pimeys minulle. Minua vaivaa jo yhden elämän kuorma; en
halua elää uudestaan, tahdon haihtua pois, tahdon unohtua, tahdon
levätä näkymättömässä haudassa, jättäen tämän loistavan mitättömyyden,
jossa ainoastaan suru on todellinen. Elä sinä ja iloitse aina!"

"Ei Glyceriani! minkätähden piti sinun kasvojesi noin synkiksi
muuttua?"

"Niinkö sanot? Ennen muinoin ei ollut meidän välillämme mitään
eroitusta. Mieleni oli kirkas, kasvoni olivat iloiset, kuin sinunkin;
niin yhtäläisiä olimme myös sielunkin puolesta, että isämme usein oli
vaikea erottaa meitä toisistamme. Vieläpä rakkautemmekin esine oli
sama; emmekä sitä toisiltamme salanneet, vaan teimme sen sovinnon, että
jos hän toisen valitsisi, toinen tytyväisesti luopuisi hänestä."

"Jos hän olisi sinut valinnut, olisimme nyt molemmat onnelliset."

"Sallimus minua hallitsee, oi sisareni! Jumalat eivät niin tahtoneet.
Salaiset kädet johtavat ihmisten onnea ja kiihoittavat heitä elämän
kautta; ken on se, joka voimiinsa voi luottaa? Mies, jolle vaimoksi
menin, oli kurja libertini, joka tuli juuri silloin, kuu Manlius minut
hylkäsi. Hän näytti minulle selittämättömän kirjeen, joka isäämme
vastaan todisti, antaen ilmi, että hän oli osallinen salaliittoon
Carinoa vaataan, ja pakoitti minut sillä tavalla itsellensä menemään."

"Ja tämänkö tähden isäni sinut kirosi?"

"Hän ei koskaan peräytä kiroustaan. Asia päättyi. Tämä kurja orja
menetti päänsä, sillä keisari sattui minut näkemään. Tästä hetkestä on
koko elämäni ollut sotaa, jossa minulla on aseina ollut imarrus ja
viettelys. Isääni minun täytyi puolustaa joka hetki. Kaikki ihmiset
täällä vihaavat häntä. Keisari häntä vihaa, sillä hän ei mairittele,
hovilaiset häntä vihaavat, sillä hän on rehellinen, kansa häntä vihaa,
sillä hän on rikas, kaikki syntiset häntä vihaavat, siliä täällä
pidetään kunnollisuutta kapinaliittona syntiä vastaan. Suojellakseni
hänen harmaata päätänsä täytyi minun valloittaa koko Roma, keisarista
plebeijeihin asti. Siellä olin Carinon juomingeissa, annoin
amfiteaterissa rahvaan minulle käsiänsä taputtaa, ja kurjien
hovilaisten minua hiemailla. Kuinka monta kertaa olen minä repinyt
rikki Mesembrion kuolemantuomion, houkutellen ja pakoittaen sitä
vakojien, kansan-yllyttäjien, senaatorien, liktorien ja itse Carinonkin
käsistä."

"Ja tämän tähden isäni sinut kirosi."

"Hän oli oikeassa. Se ei ollut Roman patricion tyttärelle sopiva
käytös. Ah, hän ei koskaan saa tietää tätä, sillä jos hän tietäisi,
että hän semmoisella pinnalla elää, tappaisi hän itsensä."

"Sinä tiesit myöskin, että uskolaisteni piilopaikka löydettiin, ja
senkötähden riensit tänne edeltäpäin."

"Kaksi päivää ennen aivoin Manliolle siitä tiedon antaa, mutta häntä
inhotti astua minun huoneeseni. Nyt ei ole enää mahdollista muulla
tavalla sinua pelastaa, ja tähän onnetar parhaiten tytynee. Joka
ansaitsee ja tahtoo kuolla, hän kuolkoon, mutta jotka iloitsevat
elämästä ja sitä ansaitsevat, olkoot onnelliset. Niin on hyvä. Lähde
takaisin isäsi ja kultasi luo, Sofronia, ja menkäät sitten kauas, kauas
täältä pois."



VI.


Nyyhkien lankesi Sofronia sisarensa kaulaan. Hetken mielenliikutuksessa
kuvautui hänelle kokonaisuudessaan elämän onnen kiiltävä kuva ja hän
näki edessänsä hyväilevän isäkultansa, joka niin monta kertaa oli
sanonut häntä silmäinsä valoksi, joka niin suurella huolella suojeli
häntä pienimmästäkin tuulosesta, ja rakastavan nuorukaisen, jonka
puhdas rakkaus lupasi pitkiä vuosia tulevata autuutta. Naisen sydämen
voima murtui tästä kiusaavasta kuvasta, ja voimatonna vaipui hän
sisarensa syliin, joka rohkeana ja katkerana katsannoltaan sulki hänet
syliinsä, niinkuin sotajumalatar toisen Jumalan valtakuntaan kuuluvan
samansukuisen enkelin.

"Riennä täältä pois", puhui nainen; sisarensa olkapäille kiinittäen
avaran viittansa ja sitoen kultaisen vyönsä hänen vöillensä. "Lähde
rohkeasti mihinkä orjani sinut viepi. Circus-teaterin meluavassa
sekasorrossa ei ole kukaan vaihtoa huomaava."

"Ei, en voi sinulta tätä uhria ottaa", huusi Sofronia, omaa sydäntänsä
vastaan taistellen, "Jumala sen kieltää."

"Sinun Jumalasi on rakkauden Jumala", lausui Glyceria synkistynein
kasvoin, "jos et tämän rakkauden tähden voi pelastaa itseäsi, vannon
sinulle, että tämä päivä on oleva maailmalle kauhistuksen päivä. Minä
tunnen kaikki ne luotteet, jotka pimeyden olentoja värisyttävät, joita
lausuttaessa tärisee vanha maa ja tähdet kiitävät taivaan rantaan asti,
mukaansa vetäen maan kansat ja hengähtäen kalmeata rutonkuolemata
elävien päälle. Jos sinä uhraat itsesi Jumalallesi, uhraan minä Roman
minun jumalilleni, ja kiroon sitä niin, että vuosisadat ovat löytävät
ainoastaan kuninkaallisen purppuran riepuja."

Kalpea tyttö vapisi synkkäkasvoisen sisarensa käsissä.

Tyynesti kiinnitti tämä päästänsä otetun kultavanteen sisarensa
hiuskähäriin ja veti hunnun hänen kasvoillensa.

"No niin, nyt olet pelastettu. Jos kysyvät, kuka sinut pelasti, sinun
täytyy vastata, ettet tiedä. En tahdo, että minun kohtaloni kenenkään
sydäntä surettaisi. Pidä nimeni salassa."

Nyyhkien halasi Sofronia sisartansa, jonka sylistä hän ei voinut
irtautua; Glyceria joudutti häntä.

"Joudu jo, älä minua suutele. Ei ole hyvä minua suudella. Paha onni on
kiinnitetty minun huuliini."

Mutta Sofronia suuteli häntä kuitenkin. Tuossa samassa astui Aevius
sisään henkivartijoineen.

"Meidät on annettu ilmi", huusi Glyceria, ruumiillansa suojellen
sisartansa. Tuimalla äänellä huusi hän sitten Aeviolle: "Kuka on sinut
tänne lähettänyt, kurja sykofanti?[13] Sinä erehdyt, tämä on
vankihuone, eikä mikään juominkitila."

"Se on kultainen häkki, josta yhden kyyhkysen sijasta löydän kaksi."

"Pane värssyihisi mauttomat pilapuheesi, äläkä minua niillä vaivaa,
lähde matkoihisi."

"Mielelläni, jos sinä tahdot tulla mukaani; mutta keisari on lähettänyt
minut tänne."

Glyceria kuiskasi kiireesti sisarensa korvaan:

"Älä ilmoita, että olet sisareni, sillä, jos saavat sen tietää, on
isäsi hukassa."

Ja samassa hän kääntyi sotamiesten puoleen.

"Te rohkeat! Ettekö minua tunne? Minä olen tuo hirveä Glyceria, joka
lähetän tulisadetta teidän leiriinne, joka ajan joet tulvillensa teidän
eteenne ja tuon teille talvea sydänkesänä, että te siitä kuolette, kuin
kärpäset syksyllä. Ettekö muista Triviota, jonka suutuksissani muutin
hirveksi, ja jolle vasta silloin annoin takaisin hänen ihmismuotonsa,
kun koirat olivat repineet hänet rikki. Oletteko linnani edessä nähneet
nuot ihmismuotoiset karyatidit,[14] jotka oveni kamanaa kannattavat
ja jotka näyttävät, kuin he alinomaa silmillänsä katselisivat
ohitsekulkevia. Nämät ovat olleet minua vastaan uppiniskaisia
nais-orjia, jotka henkäykselläni muutin kiveksi. Tahdotteko, että
asetan teidät tähän seinään kivipatsaiksi? Vai teenkö teidät pedoiksi,
jotka huomenna circus-teaterissa repivät toisiansa kuoliaksi? Kuka
uskaltaa kätensä nostaa? Kuka rohkenee tielläni seisoa?"

Taika-uskoisella pelolla poistuivat sotamiehet syrjään naisen tieltä;
ainoastaan Aevius astui hänen eteensä.

"Taivaallisen kaunis nainen. Tarpeetonta työtä lienee muuttaa nämät
pojat eläimiksi; parempi olisi muuttaa minun sydämeni kiveksi, ettei se
palaisi rakkaudesta sinua kohden. Mutta salli minun kumminkin nyt viedä
tämä kristitty nainen keisarin katsottavaksi; toisten hän tahtonee
sinuakin mielellään nähdä, mutta tätä nykyään hän tahtoo tätä. Jos
kunnioitat minua kostollasi, ei ole minulla siihen mitään vastattavaa.
Henkeni ja sydämeni ovat sinulle alttiina, mutta käsilläni vien Carinon
käskyn mukaan tämän tytön pois."

Glyceria kuiskasi kiivaasti sisarellensa: "Nyt jo uhkaa sinua suurempi
kauhistus, kuin kuolema. Mutta ole luja. Tuohon viittaan, jonka äsken
puin päällesi, on terävä tikari kätkettynä -- sinä olet Romalainen, ei
minun tarvinne muuta sanoa."

Puristettuaan Sofronian kättä, Aeviolle silmäystäkään suomatta, riensi
hän samassa nopeasti pois sotamiesten väliltä, jotka syrjäytyivät hänen
tieltänsä.



VII.


Hämmästyneenä jäi Sofronia seisomaan Carinon oven viereen.

Mitä hän täällä näki, oli hänestä hirveämpi kuin vankihuoneitten
kidutuskoneet ja petojen luolat.

Juopuneita orjia venyi maassa laulaen ja maljoja kilistäen päihtyneiden
senaatorien kanssa. Tuossa sait nähdä naisvaatteisin puettuja miehiä,
joitten kasvot olivat värjätyt, ja jotka harppujen mukasoinnolla
lauloivat rivoja dithyrambi-värssyjä; päässänsä heillä oli naisseppele
ja sen päällä häväisty tammiseppele, rehellisen kansalaisen entinen
koristus; valtakunnan etevimmät virkamiehet, konsulit, praefektit,
tribunit, olivat muuttuneet satyreiksi[15] ja fauneiksi,[16] ja
tanssivat inhoittavilla liikenteillä kuultaviin huntuihin puettujen
hovinaisten kanssa. Tämän pirullisen tanssin keskellä makasi Carinus,
ollen purpuri-vaipallensa itse suurin häpeä. Hänen kasvojensa
tylsistyneet juovat olivat viinin, hekumallisten himojen ja kemujen
kautta uudestaan kiihtoneet, ja hänen hiuskähäristään tippui tuoksuvata
öljyä.

Sofronia säikähtyi tätä näkyä, jossa, jos minne katsoi, samanlaisia
haamuja tuli näkyviin, ja ensi kerran elämässään unohti hän Jumalan,
joka on likimpänä joka paikassa, jossa vaara on suurin. Mutta kuka
voipi muistella Jumalan läsnä-oloa siinä, missä on saatanalle
pystytetty alttari.

Vavisten tuskasta kurotti kristitty nainen kättänsä kohden kultaista
viittaa, itsekään sitä huomaamatta ja sisarensa kehoitusta muistamatta.
Mutta kun tunsi tikarin kahvan kädessään, rohkaisi hän taas yht-äkkiä
mielensä; heti tuli hänestä taas rohkea, vakava romalainen nainen;
sallimatta itseänsä taluttaa, astui hän ujosti tanssijain joukkoon ja
seisahtui korkeana ja ylevänä Carinon eteen.

"Sinäkö olet se, joka sanot itsesi Roman keisariksi?" kysyi hän häneltä
äärettömällä ylenkatseella.

Hymyillen kohosi Carinus vuoteeltansa ja viittasi telmääjille, että
vaikenisivat.

"Mistä ajasta asti osoittaa tämä sana keisari inhoa ja häpeätä", jatkoi
Sofronia, luoden uljaat silmänsä Carinoon. "Mikä kirottu onni saattoi
sinutkin Romaan kokoilemaan ympärillesi kaikkea, mikä on häijyä ja
kurjaa, sekä opettamaan syntiä hallitsemaan, joka on syntysin jumaliesi
temppelistä? Etkö tunne maan tärisevän jalkojesi alla, etkö kuule
taivaan jyrisevän ylitsesi? Lähenevien barbarilais-miljonien jyrinä ei
aja sinua unestasi, että saisit oppia, kuinka et ole herra, vaan
tomua maan päällä, joka paljaasta Jumalan henkäyksestä raukenet
mitättömyyteen, etkä tule paremmaksi kuin maa, johon sinut haudataan."

Kääntyen Aevion puoleen lausui Carinus.

"Todella et ole minua pettänyt. Tämä on kummallinen nainen,
erin-omaisen kaunis nainen; raivoo vaan, ole suutuksissa, kiroominen
enentää kauneuttasi; mitä enemmin kiroot, sitä hartaammin palaa mun
rakkauteni."

"Sinä olet kerran palava perkeleitten liekkien keskellä! Sinun ylitsesi
elää näkymätön tuomari, joka tuntee sydämesi ajatukset, ja nämät
kasvot, joiden nyt näet hymyilevän ympärilläsi, olet vihan päivänä
näkevä väänteleivän tuskasta ja itse olet oleva samassa kadotuksessa."

"Panteonin kautta! Tämä muoto puuttuu vielä jumalien keskuudesta.
Aevius, tuo minulle kuvanveistäjä. Rakentakaat temppeli ja asettakaat
siihen tämän jumalattaren kuva ja hänen nimensä on oleva: 'Venus
bellatrix.'"[17]

Eräs hoviin kuuluva taideniekka hyökkäsi paikalla sisään, piirustin ja
vaksipalanen kädessä. Kainolla hämmästyksellä huomasi Sofronia, että,
samassa kun Aevius muodosti hänen nuhtelevia sanojansa värssyiksi,
kuvanveistäjä koetti kuvata hänen korkean vartalonsa muotoa.

Nainen vaikeni paikalla, eikä enää sanaakaan puhunut eikä kasvojansa
vähintäkään muuttanut.

"Jouduta työtäsi, Sextus, jos tahdot kuvata Venus bellatrixin muotoa",
lausui Carinus kuvanveistäjälle, "hetken päästä muuttuu hän Venus
victa'ksi."[18] Kuin nälkäinen käärme puikelsi hän samassa likemmälle
naista, kiinnittäin silmänsä hänen kasvoihinsa.

Sofronia seisoi kalpeana niinkuin kuva.

"Noh, mikset jo raivoo? Ole suutuksissa. Tämä enentää satakertaisesti
sitä hekkumaa, jota sydämeni tuntee; soimaa, kiroo, herjaa; minä rupeen
sinua halaamaan, suutelemaan ja tulen hulluksi ihastuksesta."

Tyttö pysyi äänetönnä ja hänen kasvonsa kylminä.

"Ah, tahdotko kylmillä kasvoillasi minua jähdyttää? Sinä huomasit, että
kainoutesi puna ja vihasi liekki minua ihastuttivat ja nyt olet
olevinasi kuin olisi kainous ja viha yht-äkkiä kasvoiltasi haihtuneet,
ryöstääksesi minulta nautinnon suloisimpaa ihanuutta. Orjat, temmatkaat
pois hänen päällysvaatteensa."

Äänetönnä tempasi Sofronia tikarin viitan alta ja katseli rohkeasti
ympärillensä.

Hämmästyneenä pysyi Carinus samassa asemassa, jossa hän oli tämän
arvaamattoman liikkeen hetkenä. Kaikki seisoivat kuin lumottuina,
ainoastaan Aevius pysyi rohkeana. Hiipien astui hän liukkaalla hymyllä
likemmälle neitoa.

"Kaunis nainen, älä unohda, että olet kristitty. Jumalasi ankarasti
rankaisee sitä, joka väkivallalla itsellensä kuoleman oven aukaisee, ja
itsensä taikka toisen tappaminen on samanlainen synti uskontosi mukaan;
velvollisuutesi on joka tapauksessa kärsiä, mitä Jumalasi sinulle suo,
oli tämä tuskan kuolema tai hetken olo Carinon sylissä. Älä unhota,
että olet kristitty, ja että moni kristitty nainen ennen sinua on
kärsinyt tätä martyrin-lajia."

Sofronian kädessä vapisi puoleksi kohotettu tikari.

Aevius astui vielä askeleen häntä kohden.

"Muista, että olet kristitty nainen", lausui hän, viekkaasti katsellen
tikaria, valmiina rohkealla tempauksella ryöstämään sitä hänen
kädestänsä.

"Mutta minä olen myös romalainen nainen!" huusi Sofronia, muistaen
sisarensa sanoja, ja salaman nopeudella syöksi hän tikarin sydämeensä.

Hän oli tarkalla kädellä iskenyt, sillä kahvaan asti tunki ase hänen
sydämeensä. Romalaiselle neidolle oli kunnia taivaallista autuuttakin
pyhempi.

Silmänräpäyksessä vaipui hän maahan ja kuoli.



VIII.


Sillä aikaa isä ja sulhanen turhaan hakivat hukkunutta lemmittyänsä.

Ainoastaan salaa oli heidän mahdollista tiedustella, sillä Sofronialla
ei ollut julkista turvaa.

Mesembriota ei ollut moneen aikaan Romassa nähty, ja kaikkia
kummastutti, kun tämä arvoisa mies taas ilmautui forum-torille
elehvantin-luisen sauvan nojassa ja joka askelella huoaten.

"Ah, sinua hyvää vanhusta, harvoin sinut Romassa enää näkee", huusi
hänelle hyvänhajuinen patrikilainen teikari; "Probon kuolemasta asti
emme ole sinua nähneet,"

"Minä olen vanha ja kivulloinen, hyvä Pompejanus. Töintuskin saan enää
jalkani liikkumaan, ja sinua en tuntisi, jos et puhuisi, niin heikoiksi
ovat silmäni hiveltyneet."

"Mutta minkätähden et tahdo Romassa asua?"

"Jos vaan näkisit nuot kauniit nauriit, jotka kasvavat kasvitarhassani,
et varmaankaan käskisi minua Romaan tulemaan. Näin vanhaa ihmistä ei
mikään huvita niin paljon, kuin persikkapuitten siitös-oksat."

Siinä samassa tuli lähettiläs Kapitoliosta saapuville ja lausui
Pompejanolle kuiskaten:

"Carinus on luopunut purpurista veljensä Numerianon hyväksi."

Mesembrius kuuli välistä niin hyvin, että kuiskaamisestakin voi selon
saada.

"Mitä puhut", huusi hän kiihkeästi, "Carinus on luopunut hallituksesta,
ja Numerianus tulee keisariksi. Vivat! Vivat!"[19]

"Sinä tunnet Numerianon? Minkälainen mies hän on?" kysyivät hätäisellä
katsannolla hovimiehet.

"Minkäläinenkö mies? Sankari, Romalainen, jonka kautta Roman kulta-aika
on uudestaan alkava, kunnian päivä uudestaan meille koittava. Noita
loistavia sotia, joita Roma kävi puolta maailmata vastaan, on
Numerianus jatkava. Me kaikki lähdemme mukaan. Ah, uudestaan syntyy
jalo aikakausi. Itsekin aivon istua hevosen selkään ja lähteä sinne,
jossa jokaisen rehellisen miehen tulee olla saapuvilla; en ole vielä
niin vanha, etten voisi kuolla miekka kädessä."

Kiihkeällä innostuksella puhui ukko eikä hän enään nojaantunut
sauvaansa, ja erään tuttavan, joka tuli Kapitolion puolelta, tunsi hän
jo sadan askeleen päästä. Tämä oli Quaterquartus auguri.

"Kapitoliostako tulet, Quaterquartus? Noh, mitä kuuluu?"

"Minä jo sen ennustin", sanoi auguri mahtisella vakuutuksella;
"senaatti ei hyväksynyt luopumusta ja pakoitti Carinon ottamaan
purpurin takaisin."

Mesembrius painui paikalla sauvansa nojaan.

"Ai jalkojani! oh tuota leiniä molemmissa polvissani! Mitä minä olen
puhunut, vanha hupsu? Minäkö istuisin hevosen selkään, vaikka
ainoastaan nojatuolissa voin istua. Niin hupsu on vanha ihminen. Minäkö
menisin sotaan, vaikka näen niin huonosti, ett'en voisi eroittaa
vihollista hyvästä ystävästä? Naurakaat vaan, hyvät ystäväni, naurakaat
vaan tälle vanhalle, hupsulle miehelle. Oh, jalkojani!"

Kovasti ähkyen astua hoiperteli hän taas edelleen. Tiellä tapasi hän
Manlion.

"Oletko mitään tietoja saanut?" kysyi Manlius.

"Huomenna tunkeudun väkivallalla Carinon luo. Ja sinäkö?"

"Minä menen Glyceriata hakemaan."

"Ja murhaat hänet, ennenkun hän saa mitään puhutuksi."

"Älä huoli, vaikka olisi hän lumousvoimalla varustettu, on hän kuoleman
oma. Huomenna tapaamme toisiamme Carinon atrium-salissa. Ota miekka
mukaasi."

Manlius läksi Pons-sacer sillan luo.

Tritonikuvan edessä istui siellä tuo vanha ämmä, joka oli hänelle
antanut sormuksen. Nähtyänsä Manlion, nousi hän ja astui hänen eteensä.

"Onko sinulla sormus, ylevä herra?" kysyi hän.

"Katso; tuossa se on."

"Tahdotko seurata minua?"

"Senpätähden minä tulin."

"Neljä päivää olen täällä sinua odottanut. Mikset ole ennen tullut?"

"Ilo ei koskaan myöhään tule", lausui Manlius katkerasti ja antoi
johtaa itseänsä puutarhojen, syrjäteitten ja katettujen käytävien
kautta, siksikuin hänen saattajansa aukaisi pienen, viheriäksi maalatun
vaski-oven, ja ottaen häntä kädestä kiinni vei hänet umpipimeän
käymäsolan kautta ympyriäiseen pylväs-saliin, joka valonsa sai yhdestä
ainoasta katossa olevasta ympyriäisestä akkunasta.

Täällä nainen poistui kutsuaksensa käskijäänsä.

Manlius katseli tarkastellen ympärillensä. Aivan toista oli hän luullut
näkevänsä romalaisen vallasnaisen salissa: itämaan kukkiin päättyviä
jaspis-pylväitä, ruusuvettä suihkuavia lähteitä, lempikohtausten kuvia,
hekumallisten voiteitten hajulla lämmitettyä ilmaa, purpuraisia
lepovuoteita, hopeisia peilejä. Kaiken tämän sijaan näki hän kylmän,
korkean, temppelinkaltaisen salin, jonka seinillä näkyi suurenmoisia
kuvia sankareista ja tappeluista; ja keskellä salia ei ollut muuta,
kuin vanhan kaljupäisen miehen marmorinen rintakuva.

"Tokkohan Glyceria täällä asunee?" ajatteli hän itseksensä, mutta
samassa kuuli hän nimensä mainittavan.

Hän kääntyi. Hänen edessänsä seisoi pitkävartaloinen, vaalea nainen
koristelemattomassa, lumenvalkoisessa vaatteessa, joka peitti
hänet kokonaan kaulaan ja käsiranteisin asti. Tämä ei ollut
lempiseikkailusten kotipuku. Ja kuitenkin muistuttivat nämät kasvot
surkuttelevalla tavalla rakkautta. Surullinen, epävakainen, kalvava
katumus asui jokaisessa kasvojen piirteessä, jotka olivat kuin
kauneuden kuihtuneita kukkia.

Manlius tunsi hänet Glyceriaksi. Hänen verensä tulvasi kuohuen
aivoihin, hänen kätensä pusersi miekan kahvaa. Mutta hän ei tahtonut
häntä tämmöisenä tappaa, luullen tämänkin ainoastaan viehättelyksen
juoneksi, jonka harjoittamisessa tämmöiset naiset ovat niin oivallisia.
jos on hekumallinen voitettava, kohtelevat he häntä hempeydellä; jos on
sankari, astuvat he hänen eteensä Minervan muodossa; jokaisen miehen
eri luontoa myöten sovittavat he pukuansa, mieltänsä, vieläpä
kasvojensakin muotoa, jotta jokainen heidät tuntee erilaisessa
muodossa. Manlius ei voinut Glyceriaa näin surullisena murhata, hän
tahtoi odottaa sitä hetkeä, jona nainen rupeaisi puhumaan rakkaudesta,
aikoen ensimäisen haluavaisen hymyn palkita miekan iskulla sydämeen.

Pää syvälle vaipuneena seisoi nuori nainen kolmen askeleen päässä
Manliosta, ja lausui tuskin kuultavalla äänellä:

"Myöhään tulet, hyvin myöhään."

Manlius vastasi masennetulla vimmalla. "Onko kentiesi rakkaus semmoinen
hedelmä, joka kypsyy liiaksi, jos sitä kauan säilytetään?"

Pelästyneillä silmillä katseli Glyceria Manliota. "Mikä siihen syynä,
että minulle puhut rakkaudesta?"

"Etkö ole minua sentähden kutsunut, että sopottaisimme toisillemme
autuudesta, riemusta ja suloisesta hekumasta?"

"Ennen aikoihin olisin riemuinnut noista sanoistasi, nyt minua
hirvittää, kun noin minulle puhut."

"Etkö lujasti usko kauneutesi olevan niin lumoavan, että joka sinut
näkee, paikalla unohtaa kaikki naiset, jotka hän ennen on nähnyt?"
lausui Manlius, ja jo oli miekka puoleksi vedetty ulos tupesta.

Kuin olisi hän katsonut läpi-näkymättömään pimeyteen, katseli Glyceria
Manlion kasvoihin ja kysyi hämmästyneenä: "Myös hänetkö, joka tänä
hetkenä kuolleena maassa?"

Manlius säikähti, hänen äänensä tukehtui ja hänen kasvonsa olivat
vaaleammat kuin huoneen valkea seinä.

Hän tahtoi lausua Sofronian nimeä, mutt'ei saanut sitä huuliltansa; hän
horjui taaksepäin ja nojautui käsillään pylvääsen.

Glyceria astui häntä likemmäksi ja tutki vakavalla katsannolla hänen
kasvojansa, kuin olisi hän lukenut hänen sieluansa.

"Manlius Sinister!" puhui hän tyynellä, levollisella äänellä:
"Unennäköni ovat minulle ilmoittaneet, että tulet minua tappamaan, ja
minä tiedän hyvin, että puristat viittasi alle kätketyn miekan kahvaa.
Se ei voi minua surettaa. Ainoastaan se minua surettaa, että luulet
minua morsiamesi murhaajaksi."

Manlius huokasi ja koko hänen ruumiinsa värisi salaisesta
kauhistuksesta, ja äänellä, joka kuului, kuin olisi maan alta tullut,
kysyi hän: "Kuinka he hänet tappoivat? Repivätkö pedot hänet palasiksi?
Vai heittivätkö he hänen hennon ruumiinsa polttavien liekkien valtaan?
Puhu! Kerro minulle perinpohjin ja selvästi, kuinka he kiduttivat hänet
kuoliaksi. Minä sen tahoon kuulla?"

"He eivät vieneet häntä kiristyspuille, vaan Carinon juominkeihin."

"Ah!" huudahti Manlius vallattomassa vimmassa ja peitti kasvonsa. Pian
hän kuitenkin taas otti kätensä niistä pois ja puhui levollisesti:
"Jatka, äläkä unohda mitään. Kuvaile minulle tätä kurjuutta kohdasta
kohtaan, kuinka he pitkin likaa laahauttivat tätä alttarikuvaa? Puhu."

"Sitä he eivät tehneet. Eräs nuori romalainen nainen, joka tahtoi häntä
pelastaa, vaihtaen vaatteita hänen kanssansa vankihuoneessa, kätki, kun
tämä tuuma kävi tyhjäksi, väkipuukon hänen vyöhönsä, ja hän tappoi
itsensä, ennenkuin miehen käsi sai häntä koskea."

Manlion silmästä vieri kyynel. Miekka putosi hänen kädestänsä.

"Te kaikki taivaan jumalat, siunatkaat tätä naista tikarin tähden! --
Etkö tiedä, kuka hän oli?"

"En tahto, että hänet tuntisit."

Manlius hengitti vapaasti, kuin olisi hän herännyt hirveästä
kummitus-unesta.

"Minä kiitän sinua tästä tiedosta, kiitän."

Jotain kauheata oli tässä kiitoksen lausumisessa.

"Mutta vaara ei ole vielä loppunut; Carinus, jonka kalmeille kasvoille
naismarttyrin veri oli pirskunut, vaipui taintuneena takaisin
lepovuoteellensa, ja hänen vapisevassa sielussaan välähti tämä ajatus:
kun nainen on näin altis kuolemaan, kuinka alttiit surmatyöhön ovat
hänen isänsä ja miehensä, kun tästä saavat tiedon? -- Ei kukaan
tuntenut Sofroniaa, mutta isäni olo Romassa on jo nostanut huomiota, ja
vaikka hän ei julkisesti kuulustele tytärtänsä, rupeevat jo ihmiset
aavistamaan, että murhattu nainen oli hänen tyttärensä. Sentähden teitä
molempia huomenna käsketään Carinon luoksi, ja hän kysyy teiltä:
'tunnetteko tätä ruumista, joka on löydetty murhattuna kristittyjen
vankihuoneesta', ja teille näytetään morsiamesi. Ole luja sydämessäsi
sinä hetkenä, Manlius; he eivät saa nähdä kyyneltä silmässäsi, kun
katselet ruumista; sinun tulee sanoa, ettet tunne sitä; muuta kasvosi
huolettomiksi, sillä jos annat itsesi ilmi, olet kuoleman oma."

"Minä? Minäkö muuttaisin kasvoni huolettomiksi?" puhui Manlius
itsekseen houreissaan. "Minäkö en olisi tuntevinani häntä, kun hän
kuolleena makaa minun edessäni? Minäkö sanoisin etten ole koskaan häntä
nähnyt!"

"Vai luuletko, että Carinus voi jättää miehen henkiin, jonka vaimo on
kuollut hänen kauttansa?"

"Sinä olet oikeassa", lausui katkerasti ritari, "Manlius oppii
teeskentelemään."

Ja hän nauroi kauheasti.

Glyceria lankesi polvilleen hänen eteensä ja paljastaen hänelle kauniin
rintansa, lausui hän syvästi huoaten.

"Ja nyt -- -- -- ota miekkasi ja pistä sydämeeni."

Manlius hymyili.

"Vai unesi ennustavat, että tulen sinua murhaamaan? Hm! Sinä olet
kaunis nainen, Glyceria, todellakin viehättävä muoto. Onko totta, mitä
sinusta puhutaan, että Carinus sinua niin hartaasti jumaloitsee?"

"Vieläkin enemmin minä häntä vihaan. Minkätähden tämän kysyt?"

"Katso, sentähden, että minua haluttaa tietää, soitko koskaan Carinolle
lempesi?"

"En koskaan hymylläkään."

"Ja kuitenkin hän uhraisi itsensä päivällä sen yön tähden, jonka
hänelle antaisit."

"Jos hänelle annan yön, Styxin nimeen! se on ikuinen yö!" huusi
Glyceria kovalla äänellä, leimuavin kasvoin.

Manlius astui hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä.

"Katso, unesi ovat valehdelleet, en tapa sinua, Glyceria. En tapa, en;
minä aivon ottaa sinut vaimokseni."

Hämmästyneenä veti Glyceria kätensä nopeasti takaisin.

"Manlius, tämä iva on katkerampi kuin kuolema."

"Ei -- minä rakastan, minä rakastan sinua."

"Manlius, älä näin minua tapa, älä näin. Ennen terävällä miekallasi."

"Minä rakastan sinua. Jos sisartasi rakastin, näen nyt hänen kuvansa
sinun kasvoissasi, ja jos mielenhaikeus minua siitä kalvaa, että hänet
kadotin, täytyy minun paeta sinun luoksesi, sinulta saadakseni
lohdutusta. En usko mitään siitä, mitä maailma sinusta puhuu, minä otan
sinulta entisyytesi pois, ja teen sinut siksi, mitä sisaresi oli. Minä
vien sinut takaisin isäsi luo, ja annan hänen siunata sinua samalla
siunauksella, jonka hän sisarellesi lausui. Sinulle annan kaikki, mitä
sisarellasi oli, sinä saat pitää hänen koristelematonta pukuansa, myös
hänen nimensäkin puen päällesi, ja rupeen kutsumaan sinua omaksi
Sofroniakseni."

Vavisten irtautui Glyceria Manlion käsistä, joka hempeästi veti häntä
rintaansa vasten; sykkivin sydämin ja leimuavin kasvoin riensi hän
sieltä pois, voimatta sanaakaan vastata Manlion hurmaavaiseen puheesen.

Manlius katseli hänen jälkeensä ja lausui katkerasti itsekseen
poistuvan naisen jäljestä: "Vai niin, enkö jo osaa teeskennellä?"



IX.


Niinkuin Glyceria edeltäpäin oli vakoojiltaan tiedustellut, kävivät jo
seuraavana päivänä Carinon liktorit Manlion luona käskemässä häntä
Carinon luo.

Manlius ei odottanut heidän käskemistään, vaan meni itsestänsä.

Koristelemattoman sotapukunsa sijaan puki hän yllensä väljän,
kukkas-kankaisen silkki-togan (levätin), semmoisen, kuin sen ajan
teikarit käyttivät; hiuskähäriänsä voiteli hän hyvänhajuisella öljyllä,
sormiinsa lateli hän sormuksia, kehräsluittensa ympäri kääri hän
vaimoväen koristuksia ja myös varpaisinkin pisti hän sormuksia, jotka
kiilsivät sandalien (virsuin) läpi; ja koko kasvonsa maalasi hän
täyteen pieniä, punaisia pilkkuja, että hänellä näytti olevan aivan
yhtäläisiä kirpuloita, kuin itse Carinollakin. Tämännäköisenä astui hän
verkalleen, kopeasti pää pystyssä, Carinon atriumiin, joka oli täynnä
hänen tapaansa puettuja hovilaisia, jotka kadehtien katselivat
nuorukaisen erin-omattain loistoisaa pukua. Ainoastaan sitä eivät he
voineet ymmärtää, minkätähden hän oli maalannut kirpuloita kasvoihinsa.

Manlius kumartui maahan asti Carinon eteen, joka tervehtimisen tapa
Persian hovista oli tullut Romaan. Itse Aevionkin täytyi myöntää, ettei
hän semmoisella nöyryydellä voinut kumartaa, kuin Manlius.

Sen perästä tarttui hän Carinon levätin reunaan ja suuteli sitä
tavalla, joka oli niin kunnioitusta täynnä, että ainoastaan
innokkaimmat Juutalaiset voivat niin hartaasti Thoraansa suudella.

Carinus tahtoi näyttää ankaralta.

"Jo on neljä päivää mennyt siitä, kuin tulit Romaan, ja vasta nyt tulet
eteeni", puhui hän nuhdellen Manliolle.

"Oh, jalo keisari", lausui Manlius verrattoman suloisella äänellä,
kymmenen kertaa kävin Atriumissa ilmoittaakseni sinulle sanomia, jotka
tuon mukaani Aasiasta, mutta yhtä monta kertaa olen saanut kuulla, että
nautit iloa, jota jumalien sopisi kadehtia, enkä kuulu noiden raakojen
sotamiesten joukkoon, jotka karkaavat ovesta sisään tärkeiksi luulluin
sanominensa, ja vievät sinulta ilon hetken, jota eivät koskaan enää voi
antaa takaisin."

"Hyvä, sinä olet oivallinen mies; mitä uutisia siis toit Persiasta."

"Ei ole missään eloa, oi keisari, muualla, kuin missä sinä olet. Maan
kaikki valtakunnat ovat ainoastaan Roman vastakohtia. En tahdo sinua
väsyttää ikävillä sotajutuilla. Sota on ainoastaan siksi hyvä, että
muriseva kansa vähenee; minkätähden siis sinua sillä häiritsisin."

"Aivan oikein, Manlius. Puhu muista asioista."

"Sinun hyväksesi ovat kaikki havaintoni. Olen barbarimaissa nähnyt
harvinaisimpia asioita ja aina sinua muistelin. Afrikassa näin hevosia,
joitten kiiltävälle nahalle oli juovitettuna pitkiä viivoja, ja joitten
kaltaisia ei kukaan keisari circus-teaterissamme vielä ole näyttänyt.
Minä annoin muutamia Alexandrian maaherralle, että hän lähettäisi ne
sinulle. Indian meressä löytyy koteloinen, joka köyttää itseänsä kiinni
kallioon kuiduilla, jotka ovat niin hienoja kuin hämähäkin langat.
Näistä langoista valmistetaan siellä kankaita, jotka ovat kiiltävämpiä
kuin silkki. Katso, minä toin sieltä sinulle kappaleen sitä lajia, jota
ainoastaan kruunupäät hallitsijat käyttävät."

Ja nyt antoi Manlius keisarille loistoisan vaatteen, jonka hän oli
tuonut Indian rajalta, sillä tarkoituksella, että siitä tulisi
Sofronian morsiushuntu.

Keisari katseli hämmästyneenä sitä erin-omaisen kaunista vaatetta.

"Manlius! minä määrään sinut senaatoriksi."

Hovilaiset alkoivat kateellisesti katsella Manliota. Parran-ajaja, joka
kaikista enimmin piti huolta Carinon suosiosta, tahtoi, kun ei voinut
soimata tuotua vaatetta, kumminkin kostaa Manlion kasvoille.

"Mistä olet nuot kirpulat itsellesi saanut, Manlius? Näytäthän siltä,
kuin olisivat kärpäset pahasti menetelleet rutuullisten kasvojesi
kanssa."

"Sinä olet barbari, Marcius. Nämät kirpulat ovat kasvoilleni maalatut.
Tämä on ylevin muoti, jonka olen Persian hovissa oppinut."

"Onko siellä tapana käyttää kirpuloita?" kysyi Carinus, jonka kasvot
Marcius tavallisesti maalasi valkoisiksi ja punaisiksi.

"Ainoastaan ylimyksillä. Nämät omat tunnustähtiä, joilla ylhäiset
eroovat yhteisestä kansasta. Mutta tiettyä on, että tämän asian
ymmärtäminen vaatii ylevämpää kauneuden tuntoa, kuin mitä sinulla
Marcius on; pitää tietää, minkätähden ja kuinka suuresti nämät pilkut
muuttavat kasvot kauniimmiksi. Tyhjä, ikävä, sileä ruma, kuin sinun,
jossa, kun sitä katselee, ei näe muuta, kuin valkoista ja punaista, on
plebejistä (halpasukuista) aistia. Apollonilla on myös kirpulaiset
kasvot."

Manlius tiesi hyvin, että Carinus mielellään sanoi itsensä Apolloniksi.

Hovilaiset hämmästyivät tätä rohkeata valhetta.

"Sanonpa vieläkin kerran, että Apollonin kasvot ovat kirpulaiset, sillä
Apollonin kuva on aurinko, ja eikö aurinko ole täynnä pilkkuja? Eikö
ole taivas itse tähdillä varustettu, ja eivätkö tähdet ole taivaan
kirpulat, samaten kuin kirpulat ovat kasvojen tähdet? Älä siis,
Marcius, soimaa tätä kruunupäitten aistia."

Carinus viittasi Marciolle, että hän pesisi pois maalin hänen
kasvoistansa.

"Jumalalliset kasvot!" huusi Manlius ihastuneena; "voi jumalattomat
ovat ne, mitkä kasvoistasi ovat peittäneet kirpulat, joita sulotarten
kädet runsaalla huolella oli niihin luoneet. Tulkaat, ystäväni, nämät
kasvot olkoot meille esi-kuvana."

Ja hovimäki astui riviin Marcion eteen, joka maalasi kirpuloita heidän
kasvoihinsa, aivan kuin oli Carinolla.

Tästä hetkestä tuli Romassa ylhäisimmäksi muodiksi maalauttaa kasvot
kirpuloisiksi.

"Manlius!" puhui keisari, "minä määrään sinut Roman prefektiksi."

Manlius oli voittanut kaikki keisarin suositut.

Aevius oli toivottomuuteen vaipunut.

"Mihin vertailen tästälähin keisaria värssyissäni, kun ruusut ja
lemmenkukat ovat lakanneet olemasta kauniita?"

"Vertaile hänet kuninkaalliseen panteriin", opetti hänelle Manlius, ja
runoniekka oli siihen tyytyväinen.

Tällä hetkellä tuli Mesembrius. Atriumissa kuuli hän, että Manlius jo
oli sisällä, ja riensi hänen jäljestänsä. Ovesta näki hän vävynsä ja
hämmästyi hänen ulkonäköänsä.

"Onko tuo histrioni (näyttelijä) Manlius?" kysyi hän itsekseen,
katsellen Manlion pitkää silkki-togaa (viittaa) ja kirpuloilla
maalattuja kasvoja. "Olitko Glycerian luona", kysyi hän sitten
matalalla äänellä.

"Olin", vastasi Manlius.

"Tapoitko hänet?"

"En."

"Silloin ymmärrän muutoksesi. Tähän asti on madosta tullut perhonen,
sinä olet muuttunut siksi leijonasta. Minä surkuttelen sinua."

Ja samassa astui vanha senaatori arvokkaana keisarin luo, ja seisahtui
sauvansa nojaa hänen eteensä.

"Carinus keisari. Minä olen tullut sinun luoksesi valittamaan, taikka,
jos se sinua enemmin miellyttää, armoa pyytämään. Minulla oli ainoa
tytär."

"Onpa toinenkin", keskeytti häntä Aevius.

"Minä sanon, yksi ainoastaan minulla oli. Silmieni valo, vanhuuteni
turva. Houkuteltuna vieraasen uskoon vietiin tämä tyttö kumppaleineen
vangiksi salaisesta yö-atriasta. En tahdo kanssasi uskon asioista
riidellä, Carinus, mutta minä luotan sinuun, että kuuntelet vanhan
miehen rukousta, joka on harmaantunut Roman palveluksessa, ja annat
hänelle hänen ainoan lapsensa takaisin."

Carinus nousi kankealla arvollisuudella vuoteeltaan ja kuiskasi jotain
eunukillensa. Sitten kääntyi hän Mesembrioon.

"Senaatori, en tietänyt tyttäresi olleen vangittujen lahkolaisten
joukossa; jos sen olisin tietänyt, olisin jo kauan aikaa sitten antanut
hänet sinulle. Tyttäresi oli kaunis, niinkuin sanoit?"

"En sitä ole sanonut, herrani."

"Tuskalla täytyy minun sinulle sanoa, että kaunis tähän seuraan kuuluva
neito mennä yönä murhasi itsensä vankihuoneessa."

"Katsele ruumista, senaatori, ja jos se ei ole sinun tyttäresi,
niinkuin minäkin hartaasti toivon, niin etsitän häntä ja lähetän hänet
kotia."

Mesembriolle oli tämä armo niin tuskauttava, että hän unohti kiittää.

Eunukki tuli takaisin; hänen jäljestänsä kantoi kaksi, orjaa puulavalle
asetettua ruumista, joka oli peitetty pitkällä vaipalla.

Aevius veti peitteen ruumiin päältä.

Mesembrius säikähtyi hirveästi. Veri kohosi yhtäkkiä hänen päähänsä.
Hänen äänensä tukehtui. Hän ei voinut liikkua. Niin seisoi hän muutamia
hetkiä, -- siksikuin valloillensa pääsevän tuskan huudolla hyökkäsi
ruumiin päälle:

"Tyttäreni, suloinen tyttäreni!"

"Häntä siis minun tulee pelätä", kuiskasi Carinus.

Raskaasti huoaten halaili Mesembrius ruumista. Kuolema antoi Sofronian
kasvoille rauhansa, tuon taivaallisen kirkkauden, joka jo hänen
eläissänsä oli hänelle omituinen, kaikki oli hänessä niin, kuin olisi
hän nukkunut, odottain äänen huutavan, että hän uudestaan heräisi.

"Oi suloinen, kaunis tyttäreni", puhua tyrski vanha mies, "minkätähden
piti sinun jättää minut tänne? Jos halusit kuolla, miks'et sitä minulle
unessani ilmoittanut, että minäkin olisin mukaasi mennyt? Mitä enää
voin rakastaa mailmassa, jossa et sinä ole? Miksi eläisin minä,
lahonnut, kuiva puu, jolta kukoistava oksanen on taitettu pois? Etkö
enää voi ainoatakaan sanaa, ainoatakaan hymyä minulle suoda. Ennen olit
niin puhelias, niin ilomielinen; oi minkätähden täytyi minun elää
vanhaksi?"

Isä ei huolinut keisarista eikä hovilaisista, vaan antoi kyyneltensä
vapaasti vuotaa, kätkien kasvonsa tyttärensä silmäliinaan.

Viimein joutui kuitenkin hänen mieleensä, että hän yksin itki ja
himeästi rupesi hän ajattelemaan, että täällä toinenkin oli, jonka tuli
Sofronian kuolemata itkeä.

Tuolla seisoi Manlius. Kylmäkiskoisin, pensein kasvoin puhutteli hän
Carinoa. Hänen kasvojensa muodossa ei huomattu vähintäkään surua.

Kauhistuneena tempasi Mesembrius nuorukaisen kättä.

"Eikö ole sinulla yhtäkään kyyneltä, kun morsiamesi makaa edessäsi
murhattuna?"

Carinossa syntyi epäluulo ja hän katsahti yhtäkkiä Manlioon, hovilaiset
kääntyivät salaisella pahansuonnilla hänen puoleensa.

"Morsiameni!" kysyi Manlius kummastuneena. "Erehdytpä varmaan, vanha
Mesembrius."

"Ovatko Raivottaret mielesi riivanneet, kun et muista, että ainoastaan
kolme päivää sitten pyysit minulta tyttäreni avioksesi ja että myöskin
lupasin hänet sinulle."

"Tyttäresi kyllä", vastasi Manlius järkähtämättömällä vakavuudella,
"muttei tätä, vaan Glycerian."

"Ole kirottu", huusi Mesembrius katkerimmassa mielen raivossa, ja
huolimatta keisarin läsnä-olosta, kuolleesta tyttärestänsä ja henkeänsä
uhkaavasta vaarasta, hyökkäsi hän hourupäisenä ulos salista.

Mutta juuri tämä hourupäisyyden raivo hänet pelasti.

"Joudu hänen peräänsä, Galga", huusi Carinus, "ottakaat hänet kiinni.
Tältä mieheltä on pää katkaistava."

Galga riensi senaatorin perään. Eunukit veivät ruumiin pois. Manlius
otti käteensä harpun ja viritti Carinon huviksi suloisen arabialaisen
nuotin.

Mesembrius juoksi sillä välin palatsin kautta. Orjajoukko väisti häntä,
peljäten hänen vimmattuja kasvojansa, ja antoi hänen päästä ulos
portista. Hänen hurjat sanansa saattoivat paikalla kansaa saapuville ja
ennenkuin Galga oli saanut hevosen, ja pretorianein ratsujoukon kanssa
päässyt hänen jälkiinsä, tulvaili jo kokonainen suuri kansanjoukko ukon
ympärillänsä.

Thrakilainen jättiläinen syöksi telmäävän kansan keskelle, ja ojentaen
toista kättänsä, tavoitteli sillä Mesembrion harmaata päätä,
miekallansa eroittaaksensa sitä kaulasta, mutta vanha Romalainen
viskasi voimalla, jota ei olisi voinut odottaa hänen ikäiseltään,
raskaan sauvansa jättiläisen päähän, että hän otsa musertuneena kaatui
maahan. Sitten hyppäsi hän hänen hevosensa selkään, johti vimmastunutta
kansaa kohortia vastaan ja ajoi sen silmänräpäyksessä pakoon. Ennenkuin
uusia voimia saatiin kokoon kapinan hillitsemiseksi, katosi Mesembrius
eikä häntä sen jäljestä enää voinut löytää.



X.


Manlius jäi sinne Carinoa huvittamaan; hän opetti tanssijattarille
Indian bajaderien huimaavia tansseja, hän soitti uusia lauluja huilua
puhaltaville pojille ja sepitteli hexameter-värssyjä, jotka sointuivat
paremmin kuin Aevion, sekä pisteli joka uutta ruokalajia aljettaessa ja
joka makiaa juotaessa mitä sukkelimpia vaihto-värssyjä.

Carinus lahjoitti tässä ainoassa illallisessa tälle uudelle
lemmityllensä, jota kaikki kadehtivat, satatuhatta sestertiaa, ja kun
hän häneltä kuuli, että Teutonian naiset eräällä saippuanlailla
vaalistavat hiuskähäriänsä merenkullankeltaisiksi, lupasi hän
Manliolle, koroittavansa hänet Gallian yläpäälliköksi, että hän voisi
hänelle lähettää tämmöistä saippuaa, joka tekee hiukset valkoisiksi,
sillä sitä tapaa siihen aikaan Roman ylimyksissä aivan hulluuteen asti
harrastettiin.

Juomingit kestivät myöhäiseen. Ulkona oli kyllä vasta ehtoopuoli, mutta
ken ei tietänyt, että illalliset olivat alkaneet varhain, voi luulla,
että jo keski-yö oli mennyt.

Carinus kaatoi maahan juomasarveen jääneen viinin, sillä osoittaen,
että aikoi juoda jonkun maljaa, ja tarjosi sen sitten Manliolle.

"Kauniin Glycerian malja."

"Ja sinun, Carinus", vastasi Manlius, tarjoten omaa sarveansa takaisin.

"Manlius!" puhui Carinus hehkuvin poskin, "tiedätkö, että olen jo yhden
miehen Glycerialta murhattanut?"

"Hyvin siinä teit, Carinus, ainoastaan sillä tavalla on minun
mahdollista tulla hänen toiseksi mieheksensä."

"Mutta tiedätkö, minkätähden hänet murhatin?"

"Sentähden, että hän oli arka vaimosta. Se hupsu! Ovatko jumalat
luoneet päivänvalon sentähden, että yksi ainoa sen anastaisi, eikä
muille antaisi siitä mitään. Rosvoja ja varkaita ovat ne, jotka
salaavat kauniin naisen maailmalta, eivätkä suo, että muidenkin olisi
sallittu häntä rakastaa."

"Manlius! Kummallisesti mahtaa sinun käydä, jos vapaasti saan häntä
omistaa. Taidat tietää, että hurjasti rakastan vaimoasi."

"Se on sinun asiasi, Carinus. Salvan takana en aivo häntä pitää.
Jokaiselle tulee olemaan vapaa pääsö hänen luoksensa."

"Helposti voit olla jalomielisyyttä näyttävinäs. Hän on tarpeeksi luja
salpa itsellensä. Yksi ainoa muistutus suustani saattaa satatuhatta
miestä edessäni vapisemaan, mutta turhaan käytän koko voimaani
saadakseni tätä ainoata naista taipumaan."

"Ja kuitenkin osaa tämä nainen rakastaa. Ah, minä tiedän varmaan,
Carinoa, että kun nämät hiljaiset oluet, joita sinä ovet tottunut
suljettuna näkemään, iltasilla aukenevat minulle, vaihtaisit riemulla
kanssani valta-istuimesi niin, että sillä aikaa, kun minä hallitsisin,
sinun sijassasi valtakuntaa, sinä hallitsisit minun sijassani
huoneessani."

Kuin olisi joku sähkö-aine häntä värisyttänyt, hyökkäsi Carinus ylös
paikaltansa.

"Lemmettären nimeen! Pääsisinkö vapaasti hänen luoksensa? Istu
valta-istuimelleni, hallitse nimessäni orjiani ja valtakuntiani, murhaa
lemmittyjäni, käännä Roma nurin, tyhjennä aarrehuoneeni, jos vaan annat
minulle huoneesi avaimen."

"Olkoon kauppa tehty. Antakaat kirjoituslehti ja kynä. Kuules, mitä
kirjoitan Glycerialle ja lähetä se hänen asuntoonsa: 'Rakas, jumaloitu
vaimoni, tänään aivon viipyä luonasi ehtoohämärän ja aamukoitteen
väliä. Sydämeni halaa lohdutustasi. Kypron viini kivistää otsaani,
ruususeppeleesi on sammuttava sen polton. Kun iltatähti, rakastuneitten
valo syntyy, sammuta silloin lamppusi, ettet huomaa, jos kyynel
sattuisi nousemaan silmääni, vaan ainoastaan tunnet suudelmani.
Siksikuin aamukoite taas rupeaa palamaan, viivyn luonasi autuaana.
Ikävöivä miehesi, Manlius Sinister.' Lähetä palvelija viemään tämä
kirje, ja ota tämä sormus; kun ovella sen näytät, sinut päästetään
sisään, Glycerian nuoret naiset vievät sinut sinne, jossa hän sinua
odottaa."

Carinus kuunteli janoisella haluavaisuudella Manlion kaikki sanat, joka
kylmällä verellä ojensi hänelle sormuksen ja kirjeen. Hän vapisi eikä
voinut puhua. Hän viittasi orjalle, että veisi Manlion kirjeen
Glycerian asuntoon.

Hämmästyen ja kuiskaten kokoutuivat hovilaiset yhteen ryhmään.

"Kuinka onnellinen ihminen sinä olet, Manlius", kuiskasi Aevius,
kumartaen uutta lemmittyä. "Miks'ei minulla ole semmoinen onni, että
Glyceria minua rakastaa, ja niin kylmää verta, että voisin hänen
rakkautensa luotani heittää."

Vähän ajan päästä tuli orja takaisin, tuoden Glycerialta kirjeen, jonka
Manliolle jätti.

Manlius ojensi sen keisarille.

"Sinulle on tämä kirjoitettu, lue."

Vapisevilla käsillä kääri Carinus kirjekierroksen auki ja luki palavin
silmin.

"Manlius! Kirjeesi vapisee kädessäni. Tuhat tunnetta riehuu
sydämessäni, tuska, halu, pyhä kammo ja mieletön rakkaus. Vaikka olen
lumottuna, olen kuitenkin tuskissani. Minä soisin, ettet tulisi, mutta
jos tulet, en voi puolustaa itseäni sinua vastaan. Minä tunnen
itsessäni voimaa ja halua luopua koko maailmasta, mutta sinun ainoa
hengehdyksesi vie minulta kaiken voiman; minä olen kurja nainen, joka
rakastaa, ja rakkaudesta on tullut hurjaksi. Oi, jää pois! Glyceria."

"Se on sama kuin 'tule'", sanoi Manlius huolimattomasti peittäen
itsensä vuoteelle.

Carinus käski esiin kantotuolinsa, johon orjat hänet nostivat.

"Semmoista ei kukaan vielä ole tehnyt", kuiskasi parran-ajaja
kateudella, "että morsiamensa houkuttelee toiselle."

"Sinä tulet siksi aikaa Roman herraksi", lausui Carinus Manliolle.
"Käske esiin nimeni allekirjoittaja; mitä sinä käsket, se on minun
käskyni. Sinä hallitset valtakunnassani?"

"Ja sinä minun taivaassani."

Orjat nostivat kantotuolin hartioilleen, vetivät nostimet kiinni ja
läksivät keisaria viemään.

Hovilaiset seisoivat vavisten ja kasvot nöyränä Manlion ympärillä,
jonka keisarin mieletön oikku hetkeksi oli tehnyt maailman herraksi.

Manlius makasi keisarin vuoteella ja haki hovilaisten keskeltä sitä,
joka kovimmin vapisi hänen katsantonsa edessä, ja käski häntä
lähestymään.

Tämä oli Marcius, parran-ajaja, mieli-oikusta tehty pretorianein
prefektiksi.

"Sinäkö olet pretorijoukkojen päällikkö", kysyi häneltä Manlius.

"Aivan niin, korkea keisari", vastasi tämä, teeskenteleväisesti
pyörittäen silmiänsä.

Manlius nauroi.

"Siis myönnät minulle kuitenkin keisarin arvonimen. Jos olen keisari,
mestattanen nyt sinut sentähden, että nauroit kasvoilleni, pitäen minua
narrina. Minä tunnen ansiosi."

"Oi herrani!"

"Minä tunnen ne hyvin, ja aivon niitä palkita. Sinä olet tottunut
verenlaskuun ja sinusta pitäisi siis tulla hyvä sotamies; olet taitava
järjestämään hiuskäpäriä; se osoittaa päällikkötaitoa; ja tyvenellä
mielellä osaat poskista nytkiä karvoja; se osoittaa tasapuolisuutta ja
ankaruutta. En ole tytyväinen itämaisen sotajoukon päälliköihin
Numerianoon ja Diocletianoon; minä määrään sinut näitten sotajoukkojen
päälliköksi. Lähde paikalla Trakiaan. Kunnollinen kirjuri! kirjoita
keisarin nimi tämän käskykirjan alle."

Marcion päätä pyörrytti tämä hänelle osoitettu armo.

Hovilaiset katsoivat kummastellen toisiansa, miettien, mitä Manlius,
jos tällä tavalla aikoi niitä palkita, jotka häntä olivat pilkanneet,
oli tekevä niille, jotka olivat hänelle hymyilleet.

Käskykirje tuli valmiiksi. Kirjuri kirjoitti keisarin nimen sen alle.
Marcius läksi hämillänsä paikalla pois.

Kadehtivalla ähkäämisellä kumartui Aevius Manlion eteen. Tämä huomasi
hänen ponnistuksensa ja käski runonsepittäjän luoksensa.

"Sinä tulet Marcion sijaan pretorianein prefektiksi ja neljä tuhatta
markkaa sinä jakailet sille oivalliselle sotajoukolle, jonka ainoa
toimi on olla minun henkivartijoinani. Sitä varten, että voisimme näitä
runsaasti palkita, vähennämme ulkonaisten sotajoukkojen lukumäärää.
Mitä hyötyä meille siitä, jos legionillamme suojelemme vieraita maita
ja kulutamme Roman kultaa raudaksi? Mitä meitä hyödyttää antaa
ulkonaisille päälliköille tilaisuutta nostaa kapinaa meitä vastaan?
Tunnin perästä lähdet Trakiaan, antaen Numerianolle ja Diocletianolle
käskyn laskea pois puolet heidän sotajoukkoansa. Heidän hyväksensä
kulutetut rahat tulevat teidän käytettäviksenne, hyvät ystäväni.
Kirjoita käskyni, kunnollinen kirjuri."

Manlion puhetta seurasi vallaton eläköön-huuto. Hovilaiset riensivät
hänen luoksensa, tempasivat hänet hartioilleen ja kantoivat häntä
soittaen ja rähisten ympäri salia. Päihtymyksen vimma oli jo muuttunut
hulluimmaksi, ei ollut enää mahdollista eroittaa senaatoria
näyttelijästä, salissa sekaantuivat tanssijat ja hetärät, orjat ja
bakkantinnat; leileistä kaadettiin viiniä maahan, lamput sammutettiin
viinillä, ja viimeistä inhoittavaa hirmunäytelmää peitti umpipimeys.

Salin katossa oli ainoastaan yksi, ympäriöinen ikkuna, joka päästi
raikasta ilmaa sisään. Sammutettuansa viimeisenkin lampun, huomasi tämä
irstaileva syntijoukko, että heidän yllänsä tämä akkuna vielä paistoi.
Näytti kuin olisi taivas hirveällä leimauksella sytyttänyt itsensä,
kauheilla liekillään valaistakseen helvettiä.

Juominkien inhoittava rähinä vaikeni yhtäkkiä ja auki temmatusta ovesta
hyökkäsi vartia sisään, hämmästyneellä äänellä huutaen:

"Paetkaat, Roma palaa!"

Ympäriäisestä ikkunasta paistoi taivaan kelmeä rusko ikään kuin
viimeisen päivän liekki, valaisten synnistään tavattujen riettaita
kasvoja.

       *       *       *       *       *

Carinus näytti sormuksen ja päästettiin Glycerian huoneisin.

Palatsissa oli hiljaa ja pimeä. Carinus tunsi, että suhisevia vaatteita
pimeissä käytävissä riensi hänen ohitsensa, että pehmeät kädet
siirsivät hänet kädestä käteen, ja hiljaisella kuiskaamisella veivät
hänet paksujen mattojen yli, siksikuin käsi joutui hänen käteensä,
jonka sähköinen puristaminen saattoi hänen verensä leimuamaan, ja tuttu
ääni, vaikka kyllä tähän asti hänelle tuntemattomalla suloisuudella,
kuiskasi: "Manlius, sinä tulit?"

Se oli Glyceria, armottomasti petetty Glyceria.

"Minä olen sinua odottanut, vaikka toivoin, ettet tulisi," kuiskasi
nuori nainen. "Tunnetko käteni vapisevan kädessäsi? Se on rakkaudesta
ja pelosta. Rakkaus on vienyt järkeni. Mieleni tuli orjaksesi yhdestä
ainoasta sanastasi; -- mitä koko elin-aikani olen yhdistänyt yhteen
ainoahan ajatukseen, mitä aina olen halannut, mutt'en koskaan
uskaltanut toivoa, mitä aina olen uneksinut, mutt'en koskaan uskonut
tapahtuvaksi, -- minä halailen sinua. -- En voi itseäni hillitä.
Tämmöisenä päivänä, tämmöisenä hetkenä ei olisi meidän sopinut vapaasti
puhua rakkaudesta, mutta sinä olet puhunut siitä, ja onko mahdollista
sille, joka rakastaa, valita hetkeä, milloin vastaa rakkauden
kysymykseen. Mutta, Manlius! Minä vapisen, jos tulit tänne ainoastaan
minua pilkkaamaan, jos ainoastaan lasket leikkiä kanssani, jos
houkuttelit minulta sydämeni syvimmän salaisuuden, voidaksesi minulle
nauraa. Ei. Et voi sitä tehdä. Tätä ainoata tuntoani, jota olen pitänyt
salassa koko elämäni hirveässä hyörinässä, et voi likaan heittää.
Voitko vihata minua sentähden, että rakastan sinua? Ja jos minua
vihaat, miks'et mieluisemmin tapa minua, kuin että pilkkaisit?"

Vastauksen sijaan puristi Carinus naista rintaansa ja peitti hänen
poskensa ja huulensa palavilla suudelmilla.

Suloisessa erehdyksessään antoi Glyceria itseänsä suudella, ja
autuaassa halailuksessa kuuli hän tuskin enää surullisen aavistuksen
kieltävän äänen värisevän rinnassansa, kun yht'äkkiä Carinon poski
sattui koskemaan hänen poskeensa ja hän huomasi, ettei hänellä ollut
partaa.

Kuin salama vavahti hirvittävä ajatus Glycerian mielessä.

"Hah! Ken olet? Et ole Manlius. Ole kirottu, sinä olet Carinus."

Ja samassa irtautti hän itsensä hurjuuden voimalla Carinon käsistä ja
riensi salin etäisimpään osaan. Hän pakeni vuoteensa komeroon uutimien
taaksi ja luoksensa vetäen niitten paksut poimut, sitoi hän ne nopeasti
kiinni.

"Et pääse minusta", kiljui Carinus, himon hurjuudessa, työntäen
kiinivedettyjä uutimia vastaan, ja koetti niitä kiivaasti repiä auki,
purren nuorien solmuksia irti hampaillansa.

Mutta nämät harvat silmänräpäykset olivat Glycerialle tarpeeksi
suitsutus-astiansa hiilillä sytyttää naftalla täytettyä vatia, ja
samassa kun Carinon oli onnistunut aukaista uutimet, kaatoi nuori
nainen naftaa, ja kun lentävä liekki sytytti uutimet ja keveät
puunvillaiset peitteet, hyppäsi hän liekkien ympäröimälle vuoteelle, ja
seisoen siellä kuin kauhea aave huusi hän pelästyneelle keisarille.

"Tule siis!"

Muutamassa hetkessä oli huone valkean vallassa. Kuin taivaasen
varastaunut perkele, jonka sieltä enkelit heittävät ulos, pakeni
Carinus yhä kiihtyvän valkean edestä. Glyceria tempasi sytyttimen, ja
juoksi hurjana huoneesta huoneesen, kaikkialle heittäen sytyttäviä
kipinöitä. Pääsalin keskelle heitteli hän miljonan arvoisia vaatteita
ja sytytti ne siellä.

Muutaman hetken kuluttua oli koko palatsi täydessä tulessa ja tunnin
perästä leimusi riehuva liekkivirta ympäri Roman kaupunkia. Carinon,
joka oli käynyt tainnoksiin, kantoivat orjat takaisin hänen
palatsiinsa.

Glyceria muutti samana yönä Cybelen temppeliin



XI.


Siihen aikaan; kun Romassa ilo ja kauhistus vaihtuivat keskenänsä,
tulivat Numerianon johtamat sotajoukot vaivaloisen matkan ja monen
vastuksen perästä Persian rajoilta Bosphoron rannalle. Siellä tapasi
heidät pakeneva Mesembrius, joka Romasta lähdettyänsä paikalla riensi
Numerianoa hakemaan.

Jo viikkoja sitten oli mahdotonta saada tavata tätä jalomielistä
päällikköä. Hän sairasti kauheata silmänkipua, eikä koskaan tullut ulos
teltastansa. Mesembrius puhui alapäälliköille Carinon rikoksia. Toinen
alapäällikkö, Diocletianus, lupasi kostaa hänen puolestansa, mutta
toinen, Aper, vetosi Numerianoon, ja puhdisti käsiänsä.

"Päästäkäät minut siis Numerianon luoksi; jos minä pääsen hänen
puheillensa, on hän varmaan ensimmäinen vetämään miekkansa veljeänsä
vastaan", väitti senaatori.

"Et voi päästä hänen puheillensa", puhui Aper, asettuen Numerianon
teltan oven eteen, "hänen sairautensa vuoksi ei kukaan paitsi minä
pääse hänen luoksensa. Minun kauttani lähettää hän sotajoukoille
käskynsä."

Mesembrius haisteli luulevaisesti.

"Minkätähden lähtee tästä teltasta semmoinen väkevä ambran ja bisamin
haju."

"Minkätähden?" lausui Aper vaaleten; "mikä antaa sinulle syytä
tämmöiseen kysymykseen, senaatori?"

"Se, että valehtelet, kun väität Numerianon käskevän sinun kauttasi."

"Mitä? Mitä se on?" huusivat väittelevien ympärille kokoontuneet
sotamiehet.

"Että Numerianus ei elä!" huusi jyrisevällä äänellä Mesembrius.
"Ei, ei! tämä väkevä ambranhaju, joka lähtee teltasta, tarkoittaa
ainoastaan ruumiin kalman peittämistä, ja Aper jo kauan on valehdellut
hallitsevansa Numerianon nimessä."

Sotamiehet hyökkäsivät väkivallalla Numerianon telttaan ja huomasivat
täällä vanhuksen oikein arvanneen. Numerianus makasi jo aikoja sitten
kuolleena, murhattuna teltassansa; hänen ruumiinsa alkoi jo mädätä.

Sotamiehet panivat Aperin paikalla kahleisin tämän petoksen tähden, ja
jälkeen puolenpäivän asettivat he tyhjän valtioistuimen kentälle,
aikoen uutta keisaria valita.

Mesembrius kulki pitkin sotilaitten rivejä, kaikkialla puhuen
Diocletianon hyväksi, jonka sotajoukot väkivallalla nostivatkin
valtioistuimelle.

Sen jälkeen vetivät he Aperin esille.

"Minä syytän sinua julkisesti", puhui Mesembrius, "Numerianon
murhaamisesta Carinon kavalasta kehoituksesta!"

"Ja me tuomitsemme sinut", huusivat sotamiehet yhteen ääneen.

"Ja minä täytän tämän tuomion", lausui Diocletianus, omalla kädellään
pistäen kuoliaksi kansan tuomitseman päällikön.

Tämän kiihoitetun huudon keskellä joutui Marcius saapuville, tuoden
Manlion kirjoittaman käskyn, ja tietämättömyydessään siitä, mitä juuri
oli tapahtunut, antoi hän valtuuskirjeensä Diocletianolle.

"Mikä mies tämä on?" kysyi Diocletianus Mesembriolta.

"Carinon parran-ajaja."

Diocletianus kääntyi myhäillen sotamiesten puoleen.

"Ystäväni! Keisari Carinus on pitänyt huolta parrastamme ja lähettänyt
tänne parran-ajajan imperatorin vallalla; olkaat niin hyvät, istukaat
hänen eteensä ja antakaat ajaa teidän partaanne. Mutta sinä, ystäväni,
ole varoillasi, ettet leikkaa sotilaitteni kasvoja, sillä kun he ovat
tottuneet käyttämään noin suuria partaveitsiä, ei mahtane sinusta jäädä
kuin joku palanen jäljelle."

Nauraen veivät sotamiehet Marcion mukaansa ja pakoittivat hänet
kaikella totisuudella raivaamaan pois heidän partametsänsä.

Tuskin tunnin perästä tuli Aevius, tuoden muassansa sotamiesten
lukumäärää vähentävän käskyn.

Tämä saattoi koko sotajoukon vihanvimmaan. Tämä heidän etu-oikeutensa
julkinen loukkaaminen, vaikka itse keisarikin sen oli tehnyt, oli
umpisilmäistä rohkeutta.

"Roviolle sekä sanoma että sen saattaja!" huusi Diocletianus, ja jo
asetettiin runoilija vaaralliselle puulavalle, kun hän katkerasti
huoahti:

"Oi jumalat! että minun jo elävältä täytyy nähdä apotheosis'eni."[20]

Diocletianus nauroi tälle kokkapuheelle ja käski ottaa runoilijan pois
roviolta, tyytyen siihen, että hän antoi hänen juosta häpeä-ikeen
alitse ja lähetti hänet sitten takaisin Romaan julkista sodanjulistusta
Carinoa vastaan viemään.

Myrsky oli nyt jo syttymäisillään; se pidätti ainoastaan vielä
salamoitansa.

Romassa puhuttiin yleisesti, että itämaitten sotajoukko jo oli joutunut
Ister-joelle, täynnä veri-vihaa Carinoa vastaan. Ainoastaan Carinon
huoneissa ei siitä puhuttu. Siellä yhä vaan iloa kesti, ja jos joku
joskus sattui mainitsemaan Diocletianon lähenemistä, naurettiin hänelle
pilkallisesti.

"Kuka on tämä talonpoika?" puhui Manlius, "kuka on kuullut häntä
mainittavan Roman patricien joukossa? Kuka tuntee hänen isäänsä? Tosi
on kyllä, että hänen äitinsä liiankin hyvin on tuttu. Hän oli orjavaimo
senaatori Anulinon talossa. Anulinon on oikeus vaatia Diocletianusta
takaisin, koska hän on hänen omaisuutensa hedelmä."

Hovilaiset nauroivat tästä kokkapuheesta.

"Sinä mahdat tuntea hänet, Manlius."

"En ole häntä nähnyt. Minä olin aina tottunut kulkemaan siinä, missä
oli vaivaa, vaan Diocletianoa ei koskaan siellä nähty. Hänen
maineestansa tiedän, että hänellä aina oli tapana johtaa peräjoukkoa,
kun mentiin eteenpäin, ja etujoukkoa kun peräyttiin."

Jyrisevä nauru seurasi Manlion sanoja.

"Minkälainen oli hänen sotajoukkonsa?" kysyttiin häneltä.

"Aivan hyvänlaitainen. Ainoastaan kolme päällikköä on se murhannut.
Mitä sen rohkeuteen koskee, se on verraton; Tigrin rannoilta kääntyi se
takaisin ilman vihollista näkemättäkään. Jos sanon, että itse olin
suurin sankari koko joukossa, voitte aavistaa, minkälaiset muut
olivat."

"Mutta voittosanomanne?"

"Niitä oli kaksi kolmatta osaa tyhjiä juttuja. Jos välistä voitimmekin,
riippui se sotajoukkomme suuresta lukumäärästä, mutta nyt luulen, että
tauti ja karkaukset ovat senkin vähentäneet." Tämä nakuri-kansa ei
kuullut mitään niin mieluisasti kuin sotilasten parjaamista.

Heidän mielikseen Manlio parjasi itseänsäkin.

Kun sillä välillä Diocletianus jo saapui Moesiaan, vaativat Carinon
sotapäälliköt ankarasti sotavalmistuksiin, ja Carinus kokoili nyt
sotajoukkoja Euroopan puolista maakunnista.

Yhtäkkiä levisi se sanoma, että Carinus itse aikoi johtaa
sotajoukkoansa. Hänet nähtiin sotaharjoituksissa ja armeijan
tarkastelemisessa. Manlius oli aina hänen vieressänsä, lakkaamatta
kiihoittain välistä hänen turhamielisyyttänsä, välistä hänen
kateuttansa, ettei hän heittäisi voiton kunniaa päälliköillensä eikä
uskoisi sota-onneansa heidän omantuntonsa huostaan.

"Voittoisa päällikkö on uusi vihollinen", oli Manliolla tapana sanoa;
ja keisari julisti itsensä pääjohtajaksi riveihin asetetuille
sotajoukoille, istuen valkean ratsunsa selässä, hopeaisessa
haarniskassa, purpurin-punaisissa ja orvokin-sinisissä vaatteissa ja
levätissä.

Lähtöä edellisenä päivänä kulkivat päälliköt temppelistä toiseen; joka
paikassa uhraeltiin, vieläpä Egyptinkin jumalien altareille. Manlius
itse otti osaa uhri-eläinten kokoelemiseen haruspexille (uhripapille ja
ennustajalle).

Kansa odotti juhlallisella innolla auqurien ennustusta.

Quaterquartus levitti kätensä ja lausui silmät ummessa: "Sota on
sortava Roman vihollisen."

Ketä hän Roman vihollisena piti, Diocletianoako vai Carinoa, sitä tuo
kunnon mies ei virkkanutkaan.

Viimein saapui keisarillinen juhlasaatto Cybelen temppeliin.
Avonaisessa pylvähistössä tanssi siellä trumpujen ja torvien pauhatessa
hurjia naispappeja, puukoilla viiltäen ruumistansa, ja vahtoa ajavilla
huulilla ulvoen selittämättömiä sanoja ja pyörien ympäri, siksikuin
hurmauksissaan vaipuivat maahan.

Yht'-äkkiä alkoi tämän epäsointuisen hälinän keskeltä kimeä,
kauhistuttava huuto nousta; se oli niin ytimiin asti tunkeva, mieltä
liikuttava ääni, että kaikki säikähtyen katsoivat sinnepäin.

Korkea naishahmu seisoi temppelin ovessa; hän oli peitetty pitkään,
valkoiseen, päähän kiinitettyyn levättiin, jonka hän nyt tempasi auki,
pitäen sitä molemmilla käsillänsä.

"Voi sinua, Roma! voi sinua, Roman kansa; voi sinua, Roman keisari!"

Nainen astui pylvähistöön, ja kun hänen tylyt, mielettömät silmänsä
tuijottivat väkijoukkoon, tarttui Carinus kauhistuen Manlion käteen.

"Se on Glyceria."

Manliotaki hirvitti.

Mieletön nainen, profeetan kaltainen näöltänsä, jäi seisomaan temppelin
portaille.

"Voi niitä, jotka ovat syntyneet Roman alueella; voi lapsia, jotka
saavat rangaistuksen vanhempainsa synnistä; voi isiä, joita lasten
kiroukset painavat! Oi Roma! taivaallesi nousee tuhoa ennustavia
tähtiä, allasi maa järisee. Muuriesi sisällä kaikki pahuus asuu ja
rauha pysyy kaukana. Kaikki vihamiehesi polkevat sinua ja vieraat
kansat näyttävät ryöstetyt lippusi, ja barbareilta täytyy sinun
rukoilla armoa hengellesi, ja pahimmat vihamiehesi elamoivat sinun
keskelläsi ja ovat sinun herrasi. Maa juopuu vuodatetusta verestä ja
syöksee tulta sinun asukkaittesi yli! Ilma haisee sinun kirouksistasi,
ja riutuva ihmis-suku hengähtää rutto-kuolemaa päällesi. Mitä nälkä
säästää, sen sota hävittää, mitä meri jättää hukuttamatta, sen maa
nielee. Oi Roma, sinä kansojen kuningatar, kerran olet joutuva kansojen
orvoksi, hajallesi sinä raukenet, kuin mereen langennut tähti, eikä
muuta sinusta säily kuin syntiesi muisto ja ruoho, joka kasvaa
linnojesi raunioista; jumalatkin luopuvat temppeleistäsi, ett'ei ole
ketään, jota rukoilisit, kun joudut epätoivon valtaan!"

Yksi tribuni kumartui suutelemaan haltioissansa olevan naisen kättä ja
kysyi hurskaalla hartaudella:

"Mitä ennustat Carinon sodasta?"

Glyceria kuuli kysymyksen ja katsahti synkästi soturiin.

"Älkäät peljätkö! Hävittäkäät, asettakaat veli veljeä vastaan,
voittakoon ken tahansa, Roma hukkuu. Jos Carinus voittaa, hävittää hän
yhden puolen Roman valtakuntaa, jos Diocletianus voittaa, hävittää hän
toisen puolen, ja molemmat puolet ovat sen ansainneet. Mene
taistelemaan, hullu raivoisa kansa, vuodata omaa vertasi, hävitä
itsesi, kuole vaivoihisi, ja kun henkesi heität, muista silloin, että
olet unohtuva mailmasta. Vieras mies on kantava vaimoasi sylissään,
huoneesi poltetaan ja lapsesi viedään vankeuteen, ja tiedä, ettei ole
muuta maailmaa, jossa sinulle korvausta annetaan. Mene, kuole kirottuna
ja epätoivossasi."

Nainen vaipui temppelin portaille vaivan tainnoksiin, ja vielä hengen
hieverryksissä ojensi hän kiroten käsiänsä kansaa vaataan.

"Peräytä kirouksesi", huusi yksi temppelin uhripappi, juoksi hänen
luoksensa ja tarttui hänen käteensä. Ponnistaen viimeisiä voimiansa
kohosi nainen, pyörrätti tuimasti silmiänsä, ja vielä kerran jännittäen
kaiken sydämensä koko katkeruuden ojensi hän kätensä päänsä yli ja
huusi kansalle:

"Kuolemani tulkoon teidän päällenne!"

Samassa vaipui hän kuolleena maahan, vielä kuolemassakin kiinteästi
katsellen Manliota.



XII.


Likellä nykyistä Belgradia kohtasivat molempain riiteleväin keisarien
sotajoukot toisiansa.

Carinon sotajoukko oli tarpeeksi levännyt, Diocletianon legionat olivat
vaivaloisen matkan perästä vallan väsyneitä.

Carinus rakennutti telttansa eräälle kukkulalle ja katseli sieltä,
Manlius vieressään, tappelua.

Epätietoista oli kauan, miten tappelu päättyisi, sillä Diocletianon
päällikkö-taito teki sitkeätä vastarintaa vihollis-voimille.

"Päällikkösi eivät ymmärrä mitään", huusi Manlius, "voimakkaalla
päällekarkauksella voisi hajottaa Diocletianon keskijoukon, siellä
seisovat hänen heikoimmat legionansa; ja silloin on puoli sotajoukko
hukassa."

"Anna siis käsky päälliköilleni", sanoi Carinus.

"Varajoukot eteenpäin, tribunit", huusi Manlius, "ensimmäiset rivit
pitää uhrata, antakaat hakata ne maahan, ja sitten viimeiset
taisteluun. Asettakaat germanilaiset frygialaista ratsuväkeä vastaan,
pitkillä tapparillansa voivat he leikata hevosten kinnerpolvet poikki.
Ei kukaan saa olla toimetonna. Rientäkäät kaikki tappeluun. Minussa
yksin on kyllä keisarin suojelijata."

Näiden määräysten perästä sai tappelu paikalla toisen
muodon. Diocletianus huomasi, että uusi mies, joka tunsi hänen
sotajoukkonsa heikot puolet, oli kajonnut tappeluun. Hän antoi paikalla
sotamiehillensä käskyn peräytymään, ennenkuin ne joutuivat täydelliseen
häviöön.

Carinus katseli telttansa ovelta tappelun menoa. Kaikkialla ajoivat
hänen joukkonsa vihollista takaa.

Voiton riemu hehkui hänen kasvoillansa, hänen sydämensä tykki ilosta.

"Olen voittanut", huusi hän innoissansa, taputtaen käsiään.

"Mutta myös minäkin olen voittanut", kuului hänen takaansa katkera,
hirvittävä ääni, ja keisari tunsi, että joku tarttui hänen
käsivarteensa rautaisella kouralla ja veti hänen telttaan.

Carinus katsoi hämmästyneenä taaksensa ja huomasi Manlion synkeät
kasvot. Toisella kädellä mursi tämä hänen luitansa, toisessa hän piti
paljastetun miekan.

"Mitä tahdot? kysyi keisari peloissaan.

"Muistatko, Carinus, tuota naista, joka tappoi itsensä, pelastaaksensa
itseänsä sinun käsistäsi. Tämä nainen oli minun morsiameni. Tiedätkö
nyt, mitä tahdon?"

"Lasket leikkiä, Manlius. Mitä vaadit? Miksi tahdot minua pelästyttää?"

"Sata kertaa olisin voinut sinua tappaa, kun juopuneena makasit, kun
olit uupunut syntiesi hurmioon, mutta minä tahdoin odottaa sitä hetkeä
kun olisit onnellinen, kun mahtavuutesi kukkulalla riemuitsisit."

"Armoa, auttakaat!"

"Ei kukaan sanojasi kuule. Ne haihtuvat soturiesi voittohuutoon. Kuule,
kuinka he kaikkialla huutavat riemusta ja kiittävät nimeäsi. Kuule
tuota yleistä huutoa: Eläköön Carinus! -- Nyt kuolet, Carinus."

Muutaman minuutin perästä riensi nuori ratsumies pitkin riemuitsevaa
sotajoukkoa, hänen kädessänsä oli keihäs, johon oli pistetty voittavan
keisarin pää.

Voittoisa sotajoukko antautui Diocletianolle.



VIITESELITYKSET:

[1] Romalaiset ylimykset.

[2] Roman senatorien virka-istuin.

[J] Vapautetun orjan jälkeläinen.

[4] Ennustuspappi.

[5] Eräs viinin laji.

[6] Majesteettiä.

[7] Sotajumalan.

[8] Vesta-jumalattaren palveluksessa ei saanut olla muu kuin puhdas
neitsyt.

[9] Lemmen jumalatar.

[10] Sillä nimellä sanottiin ihmisiä, jotka elivät korkeiden herrojen
armoleivästä.

[11] Odysseiassa mainittu noita.

[12] Leipää ja leikkejä.

[13] Valtiollinen vakoja.

[14] Jotakin rakennuksen osaa kannattavia kuvapatsaita.

[15] Metsän haltijoiksi.

[16] Metsän haltijoiksi.

[17] Sotaisa Venus.

[18] Voitetuksi Venus'eksi.

[19] Eläköön.

[20] Apotheosis = jumalaksi koroittaminen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Carinus - Historiallinen novelli" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.