Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Rakkaita sukulaisia
Author: Jókai, Mór, 1825-1904
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rakkaita sukulaisia" ***


RAKKAITA SUKULAISIA

Kirj.

Mauri Jokai


Unkarin kielestä suomentanut Antti Jalava


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1879.



I.


Ilta oli tulossa. Setäni, rauhatuomari Lörincz Kassay[1] seisoi ulkona
asuntonsa ovessa, joka oli valtatietä päin ja ilman portitta, niinkuin
muittenkin hänen vieraanvaraisten naapuriensa talot. On kyllä totta,
että avonaisella pihalla loikui seitsemän karhunkokoista verikoiraa, ja
jos joku tahtoi mennä sisään huoneisin, kysyi se enemmän vaivaa, kuin
jos Pestissä pyysi talonvartiaa ovea avaamaan. Järkevä ihminen ei
kuitenkaan liiku maantiellä ilman sauvatta; sillä tarvitsee vaan
sivaltaa yhtä luppakorvista, niin muut ymmärtävät heti viittauksen ja
pötkivät tiehensä, mikä minnekin. Silloin ei vielä käytetty noita
lyhyitä, mitättömiä keppejä, joita vastaan ei voi nojata itseään ja
joilla ei myöskään saata koiria lyödä.

Setäni Lörincz Kassay seisoi siis tuolla ovessaan, piippua polttaen, ja
huusi toisella puolella tietä asuvalle lautamiehelle, joka niinikään
seisoi huoneensa ovessa. Keskustelu olisi tosin käynyt helpommin, jos
jompikumpi olisi mennyt toisen luokse, sillä tie oli leveä ja täytyi
huutaa kovasti toinen toisensa sanoja kuullaksensa, mutta tiellä
molempien talojen välillä oli niin paljon likaa, että vaunuillakin oli
vaikea siitä lävitse päästä, ja jos tahtoi mennä ylitse, oli ensin
kiertäminen puutarhain ympäri ja samaa tietä takaisin tuleminen,
kaikkialla aitauksia myöten kiiveskellen. Sen vuoksi oli parempi tuolla
tavoin huutaa toiselle puolelle.

Mitenkä Lörincz Kassay on minun setäni, sitä en tiedä, mutta pidä
sinäkin, arvoisa lukija, häntä sukulaisenasi, sillä -- hän on kiireestä
kantapäähän asti kunniallinen, kelpo mies, eikä tuota sinulle häpeää.
Pitäkäämme kiinni tuosta vanhasta hyvästä tavasta, että unkarilaiset
katsovat itsiään jäseniksi yhdestä perheestä, ja että vanhemmat
nimittävät nuorempia veljensä pojaksi ja tyttäreksi, nämät taas heitä
sedäksi ja tädiksi.

Setä Lörincz kuului siihen kunnon keskiluokkaan, jonka toimena oli
käyttää lakia ja oikeutta, ylläpitää kansallista yhteistunnetta,
edistyttää varallisuutta heimomme hyväksi, tehdä työtä ilman melua ja
kiitosta. Heistä ei puhu historia eikä runoilijat, sillä tuommoisia
kelpo kunniallisia ihmisiä ei meillä ole niin harvassa, että heidän
nimensä tarvitsisi muistoon kirjoittaa ja mitä tekisikään runoilija
semmoisilla kunniallisilla ihmisillä, joissa ei ole edes sen
verran romantisuutta, että viettelisivät toisen vaimoa taikka
kaksintaistelussa ampuisivat jotakuta päähän hävyttömän silmäyksen
tähden? Semmoinen ihminen syntyy, aivan säännöllisellä tavalla, ilman
tähdistä-ennustusta, kasvaa pianon-soittajaksi tulematta, suorittaa
kunnialla koulunkäyntinsä, ja kun hän on kaikki oppinut, tulee hän
kotiin vanhempiensa tykö ja asuu heidän luonansa kuuliaisena poikana.
Nämät naittavat hänet, kun hän tulee siihen ikään, ilman mitään
runollisuutta; ja kuoltuansa jättävät he hänelle taloutensa ilman
velkoja, sillä tämä luokka kansalaisistamme pitää velkoja jonkinlaisina
syntinä, noudattaen sitä periaatetta, ettei kunniallisen ihmisen tule
antaa ulos enemmän kuin hän saapi sisään; keinotteleminen ei ole
unkarilaisen mielitoimia. Tämä periaate oli siihen määrään asti
juurtunut Kassayn sydämeen, että hän koulu-aikanansa, jos hänen
saappaansa olivat rikki kuluneet, oli valmis ennemmin tekemään itsensä
sairaaksi, kunnes sai rahaa kotoa, kuin olisi suutarilta mitään velaksi
ottanut. Oppijaksonsa kollegiumissa suoritti hän loistolla; sitte
harjoitti hän oikeuden-asioita vara-ispán'in[2] luona ja oppi siellä
lakikieltä kirjoittamaan, maljoja juomaan ja kaunisten naisten kanssa
pakinoimaan. Pestissä ilmestyi hän kenstisti, kävi frakissa, poltti
sikaria ja veikisteli vastapäätä asuvain kaunisten juutalaistyttöjen
kanssa. Sittemmin tuli hän kotia kyläänsä ja unhotti frakin, sikarit ja
kauniit juutalaistytöt, kuin ei niitä koskaan olisi ollutkaan.

Hänen vanhempansa valitsivat nyt hänelle kauniin, siveän, hyvän tytön,
jonka Lörincz setämme ottikin vaimokseen. He eivät tosin kirjoittaneet
toisilleen värssyjä, mutta he elivät varsin onnellisesti, heidän
avioliittonsa siunattiin pienellä tytöllä.

Myöhemmin otti hän kehoituksesta vastaan rauhatuomarin viran, jota
unkarilainen aina teki _ex nobili officio_ -- jalosta velvollisuudesta
-- eikä sen vuoksi, että hän olisi tarvinnut sitä, sillä siitä ei
lähtenyt mitään hyötyä: maksut ja lisätulot riittivät tuskin
asianomaisiin kulunkeihin. Mutta unkarilainen aatelismies uhrasi
mielellään omastansa tuon hänelle arvollisen virkatoimen ja sen
verrattoman itsetunnon tähden, että hän on koko piirikunnan maallinen
edeskatsomus, joka kolmen miehen, nimittäin itsensä, yhden lautamiehen,
ja yhden hajdú'n[3] avulla ylläpitää järjestystä ja käyttää oikeutta
parin kolmenkymmenen tuhannen ihmisen keskuudessa.

Nuot molemmat herrat keskustelivat par'aikaa tien poikki jostakin
tärkeestä toimitus-asiasta, kun yht'äkkiä hirveä ruoskan ääni veti
puoleensa heidän huomionsa, ja kun he katsoivat maantien päähän, jossa
se kääntyy puimatantereen ohitse, tuli näkyviin oiva ajokalut
hevosineen, jotka tahdomme tarkemmin kertoa, sillä kuka tietää,
saammeko enää koskaan nähdä semmoisia, sittekuin rautatiet risteilevät
maatamme kaikilla tahoilla.

Se oli kaleesi, vieläpä herraskaleesi. Että kuomin päällystä oli
vähäisen pilkullinen, siihen on pääsyy etsittävä siipikarjan
kasvatuksessa. Milloin nämät ajokalut lienee tehty, sitä ei käy varmaan
määrääminen, koska se on historiallinen tosi-asia, että jo kuningas
Lajos (Lutwikki) I:n aikana löytyi riippuvia kaleeseja. Ulkonäöltään
olivat ne vesimelunan puoliskon muotoisia, jota neljä korkeaa
resoria viskeli ylös alas tuolla epätasaisella tiellä, niin että
sisässä-istujat purivat kieleensä, jos puhuivat, vieläpä sysäsi ihmisen
uloskin, jos ei hän pitänyt laidasta lujasti kiinni. Vaunun-ovia ei
voinut avata eikä sulkea, jonkatähden ne kerran kaikkiansa olivat
vahvasti kiinni sidotut seililangalla; takapuolelle oli molempien
resorien väliin köytetty iso heinäkimppu, joka kunkin tärähyksen
perästä uhkasi lentää sisässä-istujain niskaan. Tämän kunnioitettavan
muinaisjäännöksen eteen oli valjastettu kaksi sävyisää hevosta ja
kolmas juoksi vieressä, vetohihnaan kiinni sidottuna; yksi oli
valkoisen-pilkkuinen, yksi voilakka ja yksi harmaa, kaikki kolme
korviin asti liassa ja toisiansa lapaluuta vastaan kyhnyttäen. Kun ne
huiskuttivat solmuun sidottua häntäänsä, nykäisivät ne ohjakset kuskin
kädestä; tämä taas heilutteli ruoskaa edestakaisin ja sivalsi sillä
useammin sisässä-istujain hattuja, kuin hevosten nahkaa, jossa lyönnit
näkyivät niin selvästi, kuin olisivat olleet kiveen painetut.

Hyvää tahtoa ei puuttunut noilta jaloilta eläimiltä, mutta sitä enemmän
vastaavaa kykyä. Ne olivat kuormain kuljettamiseen käytettyjä
talonpoikais-hevosia, joita ei oltu kasvatettu rauta-akselisia vaunuja
vetämään; itse tuntien heikkoutensa, seisahtuivat ne joka kymmenennen
askelen päästä huo'ahtamaan, katsellen toisiaan huolestuneilla
silmäyksillä.

Joka kerta kuin hevoset seisahtuivat eivätkä tahtoneet eteenpäin mennä,
pisti säännöllisesti yksi sisässä-istuvista neljästä henkilöstä päänsä
ulos monilukuisten matkakamsujen välistä ja huusi kuskille: "Seisahda,
seisahda! jotta saan kysyä joltakin!"

Tämä huuto lähti eräästä heikompaan sukupuoleen kuuluvasta henkilöstä,
jonka muotoa emme kuitenkaan nyt voi kertoa, koska suuret ristin rastin
käärityt huivit estivät hänen arvoisista kasvoistaan muuta näkymästä
kuin nenänpään. Paitsi häntä istui kaleesissa vielä kolme muuta henkeä:
taka-istuimella arvoisan naisen vieressä näkyy, vaunun-nurkkaan
vetäyneenä, bundaan[4] ja matka-karvalakkiin puettu herra, josta ei
niinikään astu esiin muuta kuin suuret viikset ja pitkävartinen
piippu, jonka suukappaleesta tupakoitsijan täytyy tarkkaa vaaria
pitää, jottei se joka vaunun-tärähyksestä syöksyisi sisään hänen
suulakeensa. Vasta-päätä mammaa istuu toivoisa poika-nulikka, jonka
karitsan-nahkainen lakki on painettu niin syvälle päähän, että sen alta
pistää esiin vaan kaksi punaista pikku korvaa molemmin puolin, ja joka
tutkistelevalla levottomuudella lakkaamatta katselee eteensä ja
taaksensa. Tämän vieressä vihdoin pitää sijaa pitkäsäärinen,
pöhöposkinen nuorukainen, joka suurilla, ällistelevillä silmillään
katsoo likaiseen maailmaan; istuen vastapäätä edellämainittua
kunnian-arvoisaa henkilöä -- arvattavasti isää -- oli hän pakoitettu
vetämään pitkät koipensa kokoon mitä epämukaisimpaan asentoon, niin
että hänen molemmat polvensa ulottuivat melkein kaulaan asti.

Niin usein siis kuin hevoset seisahtuivat likaan, sukelsi mainittu
rouva suurella vaivalla esiin lukemattomista vaipoista, huiveista ja
mytyistä, ja huusi vaunuista: "seisahda, Marczi, seisahda! jotta saan
kysyä joltakin!" Sitte pisti hän päänsä ulos kuomin alta ja huusi
jokaiselle laiskurille, joka aidan takaa katseli tielle, mutta
ennenkuin hän sai tätä ymmärtämään kysymystänsä -- nimittäin missä
tässä kylässä kunnioitettu herra Lörincz Kassay asuu -- ja siihen
tyydyttävää vastausta antamaan, olivat konit sillaikaa jo levähtäneet,
ja kunnian-arvoisa rouva vaipui taas myttyjen sekaan, jyrkällä äänellä
komentaen kuskia: "anna mennä, Marczi! ei ruoska eikä hevoset ole
sinun!" Marczi majähytti nyt ruoskalla toista hevosta, joka heti
potkaisi takajaloillaan häntä kohti; syrjään sysätty aisantanko löi
vasten kuonoa toista hevosta, joka siitä kavahti pystyyn ja painoi
vieressään juoksevaa kolmatta hevosta kuskin polvia vastaan, niin että
hänen täytyi molemmilla jaloillaan työntää sitä luotaan.

Kun he jo kolmannen kerran seisahtuivat keskelle kylää ja rouva
uudestaan ryömi esiin puhutellaksensa jotakuta, ei vaunuissa istuva
herra enää jaksanut sitä kauemmin kärsiä.

-- "Mutta Zsuzsi[5] kultani, minkätähden huudat alinomaa kuskia
pysähtämään? Sehän juuri on onnettomuus, että hän pysähtää joka
askelella".

-- "Oh, ole vaiti, sä aasi!" jupisi hammastensa välistä nainen,
"senpätähden juuri huudan häntä pysähtämään, jott'eivät ihmiset
huomaisi, ettemme pääse eteenpäin kulkemaan".

Vihdoin sattui hän puhuttelemaan juuri herra rauhatuomarin hajdú'ta.
"No minä saatan teitä heti; tulkaa vaan perässäni!" vastasi tuo
kohtelias mies ja astui kaleesia edelle.

Hänen oli helppo kiiruhtaa, sillä hän kävi jalkaisin, mutta jospa hän
vaan olisi ollut tuolla vaunuissa!

Kun setämme Lörincz Kassay huomasi vieraita tulevan, meni hän sisään
ovesta ja astui kolmea porrasta korkeaan porstuaan, joka hänestä oli
soveliain vastaanotto-paikka. Siellä vartoi hän heitä, puhaltaen ulos
piipun pohjaan jääneen tulen, niinkuin minkä pienen Vesuvion, ja
kiertäen aika viiksiänsä kummaliekin puolelle.

Vihdoin vieri suurella melulla tuo kovan onnen arkki pihaan ja samana
hetkenä, jona se seisahtui, alkoi kaikenlaisia liikkuvia jäseniä
purkauda ulos täyteen ahdatusta labyrintista. Sisässä-istuva vanha
herra sattui ensiksi tässä suuressa sekasorrossa kannuksilla
varustetuilla saappaillaan astumaan vaimonsa varpaankänsien päälle,
josta tämä tokasi häntä kyynäspäällä niin, että vanha herra
hämmästyksissään äkisti kohotti päätänsä ja tulisella piipullaan
hirveästi poltti edessään istuvan, pitkäsäärisen pojan kasvoja.
Luonnollinen seuraus tästä oli se, että tuo spartalaisella hellyydellä
kohdeltu nuori herra julmasti parkuen käsin karkasi kiinni kasvoihinsa,
joka liikunto sysäsi pitkän piipun vanhan herran hammasten väliin niin,
että se oli puhkaista aivot hänen päästään. -- "Kuka tämän teki?" huusi
vanha herra, vetäen piipun ulos suustaan ja heiluttaen sitä uhkaavalla
liikunnolla molempien poikien pään ylitse. Mutta ennenkuin hän ehti
jakaa heille rankaisevan oikeuden iskua, riisui kuskinlaudalla istuva
kuski yltään hirveän kuraisen päällysviittansa semmoisella
taitavuudella, että se putosi taaksepäin ja peitti tykkänään molemmat
nuoret herrat sekä ripoitti toisten silmät suut täyteen likaa. Tämän
odottamattoman hyökkäyksen johdosta katsoi nuorin sikiö hyväksi
päistikkaa hypätä ulos kaleesista, jolloin hän sai valkoiset
roimahousunsa vaununrasvalla täyteen tahratuksi.

Tässä suuressa vaarassa saapui sinne lopuksi rauhatuomarin hajdú, ja
muutamia töllistelijöitä, ja sittekuin he ensin turhaan olivat
yrittäneet avaamaan kiinni-sidottuja vaunun-ovia, kantoivat he vihdoin
selässään ulos sisässä-istujat, jota apua pitkäsäärinen nuori mies
kuitenkin jäykästi kieltäysi vastaan-ottamasta, osoittaen, että luonto
sitä varten on antanut pitkät jalat, jotta ihminen niillä voipi yhdellä
askelella astua ulos vaunuista.

Vaunun-kolinasta tuli myöskin ulos porstuaan talon emäntä, sievä,
pieni, tynnyräposkinen, nuori vaimo, puettu yksinkertaisiin, mutta
muodin-mukaisiin kotivaatteisin, edessä röyhelletty esiliina ja päässä
sinisillä nauhoilla koristettu, soma myssy. Pieni nelivuotinen,
valkotukkainen, mansikkasuinen tyttö piti kiinni hänen kädestään,
puoleksi piileskellen äidin hameenpoimujen välissä, niinkuin
tirkistelevä pikku keijukainen.

Matkustajat olivat vihdoinkin kaikki onnellisesti astuneet maalle ja
tunkivat nyt, pudistellen kangistuneita jalkojaan, kaikki yhtä haavaa
talon herran ja rouvan eteen, jolloin vieras rouva, perheensä suuna,
ensimmäiseksi ryhtyi puheisin, suloisella luottamuksella kääntyen
Lörincz herran puoleen.

-- "Rakas herra orpana kultani! Minulla on onni rakkaalle herra
orpanalleni esittää itseni Zsuzsánna Sajtóry'na,[6] teidän sisarenne
tytär äidin puolelta. Koska matkamme kulki tänne päin, emme tahtoneet
olla niin epäkohteliaita, että olisimme ajaneet rakkaan orpana herrani
asunnon sivutse".

-- "Tervetulleet, tervetulleet!" vastasi Lörincz herra, ottaen piipun
suustaan, voidaksensa vastata kunnioitetun rouvan tervehdykseen parilla
paukkuvalla suutelolla korvan pieleen.

-- "Jos ei siis rakas orpanani aja meitä pois..."

-- "Herra varjelkoon! Minä iloitsen tästä onnesta, tehkää hyvin,
astukaa sisään. Palkolliset kantavat kohta kaikki sisään".

-- "Tämä tässä on mieheni", tahtoi rouva jatkaa, osoittaen vieressään
seisovaa miestään, joka nyt oli turkeistaan päässyt.

-- "Vaiti, älä sano, mikä nimeni on", lausui vanhus kujeellisesti.
"Annappas nähdä, tunteeko rakas herra lankoni minua", ja tämän
sanottuaan tarttui hän suuresti nauraen Lörincz'in käsiin, ja odotti,
että tämä tuntisi häntä.

Se on sangen hullunkurinen asema, kun joku vaatii ihmistä tuntemaan
häntä eikä tahdo sanoa, mikä hänen nimensä on.

Talon herra katseli miestä, mutta ei voinut saada päähänsä ken se oli.

-- "Eihän hän saata tuntea sinua, kun sinulla on päässä tuo iso
karvalakki!" huusi hänen aviopuolisonsa ja tempasi miehensä päästä tuon
hirveän, lipulla ja korvalapuilla varustetun karvalakin. Lörincz'in
eteen ilmestyi nyt kummalliset, yksinkertaisen näköiset kasvot
suurella, paljaalla otsalla, jolle hiukset olivat kammatut takaa päin,
semmoiset, joita ihminen eläissään näkee tuhansia, voimatta tietää,
mitkä ovat yhden, mitkä toisen.

-- "No, ettekö vieläkään tunne minua?" kysyi naureskellen lankomies.

Lörincz punastui korvia myöten ja olisi mielellään tahtonut tähän
kysymykseen saada vastausta jostakin.

-- "Kyllä; tunnenpa hyvinkin", vastasi hän, otsaansa sormenpäällään
hieroen, "nimenne ei vaan tahdo mieleeni muistua".

-- "Hehe! te ette siis muista, että me vuonna 1830 olimme yhdessä
komitati-kokouksessa Györ'issä?"[7]

-- "Vai niin? Se on totta. Nimenne on aivan kieleni päässä".

Györ'in komitati-kokouksessa kymmenen vuotta takaisin oli hän ollut
yhdessä kymmenentuhannen ihmisen kanssa; jos ne nyt kaikki astuisivat
esiin, eikö hän niitä muka tuntisi?

-- "No niin, minä olen Menyhért Gulyási."[8]

-- "Aivan oikein! Sydämellisesti tervetuloa!" sanoi Lörincz,
ilahtuneena siitä, että vihdoinkin oli päässyt tuosta henkisestä
jalkapuusta, ja syleili nyt säännön-mukaisesti arvoisaa vierastansa.

Parasta kaikesta oli kuitenkin, että vaikka tämä oli sanonutkin
nimensä, hän ei sittenkään häntä tuntenut.

-- "Nämät ovat minun poikani", jatkoi taas arvoisa rouva. "Tämä
pienempi on Péter, tuo isompi Sándor.[9] Suudelkaa kauniisti tätinne
kättä!"

Molemmat pojat, tottelemaan totutetut, hyökkäsivät heti emännän käsien
kimppuun. Pienemmän onnistuikin tarttua hänen toiseen käteensä ja
painaa siihen sekä nenällä että suulla suutelo semmoinen, jotta hän
tuskin saattoi pyyhkiä pois jäljet siitä, mutta isommalta kätki hän
kätensä selän taakse, kuroittaen hänelle ympyräiset, punaiset poskensa.

-- "Minä en anna kättäni, rakas orpanani; te olette jo liian suuri
kättä suutelemaan, suudelkaa ennemmin poskeani".

Äreä poika tuli näistä sanoista niin hämille, että kun hänen piti
suudella rakasta tätiänsä, hän luuli taivaan ja maan ympäri kääntyvän,
eikä tietänyt, mitenkä tästä tehtävästä suoriuisi. Päälliseksi alkoi
Sándor orpanamme vavista niin, että hän astui isänsä, äitinsä ja
veljensä varpaille, järjestänsä kunkin.

Jotta vastaan-otto tulisi vielä enemmän patriarkaliseksi, tunkivat
myöski talon isot vahtikoirat seuraan ja kiertelivät tulleitten
vierasten ympäri, heidän käsiänsä nuoleskellen. Ja tässäkin on jotain,
joka ansaitsee huomiota. Talonkoirain käytös on luotettava todistus
isännän vieraanvaraisuudesta: missä koira nuolee vieraan kättä ja
ystävällisesti hyppii hänen niskaansa, otetaan häntä mielellään
vastaan; mutta missä koira makaa ovessa ja ärisee lähestyvälle
vieraalle, siellä odottaa tätä kysymys: "koska suvaitsette matkustaa
edemmäs?"

Kun oli tultu sisään huoneesen, alkoi täällä uudestaan sievisteleminen:
"Terve tullut!" -- "Nöyrin palvelijanne" -- "Toivotan onnellista hyvää
iltaa" -- "Olemme tahtoneet käydä kunniatervehdyksillä" -- "Minä
iloitsen, että meidän on onni" -- "Ei, onni on meidän", jne, jne.
Sándor orpana tuli täälläkin tilaisuuteen astumaan erästä kissaa, joka
ei kellenkään pahaa tehnyt, sen viattomalle hännälle, ja hän näytti
hartaasti haluavan löytää jotakin nurkkaa, jossa ei olisi kenellekään
vaivaksi ja jossa hänen ei tarvitsisi mitään ajatella.

Täällä päästettiin vähitellen turkit ja päällysvaatteet niskoilta,
talvikengät ja huopasaappaat riisuttiin jaloista, suuret ja pienet
huivit putosivat olkapäiltä ja vähittäin alkoi nähdä kunkin ihmisen
todellista muotoa. Arvoisan vierasperheen pää oli neljän ja
viidenkymmenen vuoden välillä oleva henkilö, joka kuitenkin puhuessaan
näytti vanhemmalta, tupakasta mustuneitten hammastensa tähden. Hän oli
puettu polviin asti ulottuvaan viheriäiseen Zrinyi-dolmány'iin,[10]
jossa oli leveät nyörit ja pähkinän kokoiset napit. Niin pian kuin hän
oli päässyt ulos bunda'staan, asetti hän molemmat kätensä selän taakse
ja levitti molemmat kannuksilla varustetut jalkansa, sekä katseli
hymyillen yhtä esinettä toisensa perästä, niin että posket olivat
pulleat kuin vuoret. Poskien punan voitti ainoastaan nenän puna, joka
muuten ei suinkaan ollut säilytetyn nuoruuden kevään väri, vaan
pikemmin syksyn, jolloin viini kypsyy.

Hänen arvoisa aviopuolisonsa oli pienenläntä, laiha rouva, jonka muuten
miellyttävissä kasvoissa oli nenä merkillisin. Tätä nenää saattoi näet
liikuttaa oikealle, vasemmalle, ylös ja alas päin, aina sen mukaan kuin
kunnioitettu rouva tahtoi osoittaa mielihyväänsä tai mielipahaansa, ja
hänen perheensä jäsenet olivat jo niin tottuneet ottamaan vaaria tästä
omituisesta osoittelusta, että he vierasten ihmisten seurassa
lakkaamatta pitivät silmällä tätä nenää, sen liikunnosta ymmärtäen,
olivatko lausuneet jotakin järkevää vai typerää, ja Menyhért herra
pysähtyi usein kesken puheesensa, jos hän vaimonsa nenänrypistyksestä
huomasi laskeneensa esiin jonkun tyhmyyden.

"Sándor orpana" oli iso, pitkäsäärinen tolvana, karvattomilla,
pullistuneilla kasvoilla ja oikealla peuran-kuonolla. Luonto oli
siunannut häntä aika käsillä ja hän näytti itsekin sen varsin hyvin
tietävän, sillä hän teki niillä aina semmoisia liikuntoja, kuin
tahtoisi heittää ne luotansa pois jonnekin. Sama mieli oli hänellä
jalkojenkin suhteen, sillä hän osoitti erinomaista taipumusta kompastua
kaikkia vastaan tai tallata kaikkia esineitä, joitten likelle hän tuli.
Tällä hetkellä saattoi koko hänen kasvoistaan ja olennostaan aivan
elävästi nähdä, kuinka mielellään hän olisi tahtonut pysyä kotona.

Mitä vihdoin pienimpään vesaan tulee, ei hän koskaan luopunut äitinsä
vierestä, vaan piti alinomaa kiinni hänen hameestansa, josta hänelle
oli se juuri etu, että siihen saattoi niistää nenäänsä.

Seura oli tuskin ehtinyt asettua istumaan, kun emäntä rienti kyökkiin,
antaaksensa siellä pikaisen määräyksen valmistettavasta illallisesta,
jonka käskyn täyttämistä todisti äkkinäinen kanain kaakotus. Sillä
välin oli "Péter poikani" huomannut erään avatun laatikon kannella pari
kaunista, keltaista sitrunaa, jotka olivat lasketut kultareunaiselle
teevadille, ja rupesi heti mankumaan.

-- "Mamma! minun on nälkä".

-- "Etkö ole vaiti!" sanoi äiti ja näpähytti häntä päähän. Mutta poika
oli siihen jo niin tottunut, ettei hän ensinkään huolinut parista
lyönnistä, varsinkaan päähän, vaan mankui sitä kovemmin, viitaten
sitruniin.

-- "Antakaa minulle noita omenoita. Minä tahdon..."

-- "Ne eivät kelpaa syödä", vaiensi häntä äiti, mutta nyt rupesi lapsi
parkumaan.

Lörincz setämme oli liian lystikäs mies, suuttuaksensa tuommoisesta
lapsen-parusta; hän nousi ylös, otti toisen sitrunan teevadilta ja
antoi sen pojalle.

-- "Kas tässä, poikaseni, mutta älä syö sitä, vaan pistä se taskuusi".

Poika otti hedelmän ja katsoa töllisteli sitä.

-- "No, sinä paha poika", torui häntä äiti, "kuinka pitää sanoa? No?
etkö tiedä? Sano kauniisti: paljon kiitoksia! No, sanotko heti?"

Poika odotti ensin siksi kuin oli saanut lyönnin selkäänsä, sitte
mutisi hän vastahakoisesti:

-- "--iitos". Ja sitte hän oli panevinaan sitrunan pois, mutta odotti
vaan siksi kuin ei kukaan katsonut häneen, jolloin hän vikkelästi puri
siitä aika palasen.

Mutta sen tehtyään alkoi hän äkkiä vonkua niin paljon kuin vaan suuta
oli, vonkui niin, että hänen silmänsä kokonaan katosivat päähän.

Kaikki juoksivat hänen luoksensa. "Mikä se oli? Mikä sinua vaivaa? Kuka
on sinulle pahaa tehnyt?" kysyttiin kaikilta tahoilta.

Pahan-ilkiö näytti vihdoin, kovasti nyyhkyttäen, sitrunaa, jonka oli
heittänyt luotaan.

-- "Omena puri!"

Suurella vaivalla onnistui talon rouvan vihdoin lepyttää tuota
herttaista poikaa, antaen hänelle käteen kappaleen torttua ja lähettäen
hänet lastenkammariin pienen Klárikan kanssa leikittelemään.

Seura jakaantui nyt kahtia. Naiset jäivät saliin, "mutta me", sanoi
Lörincz setä, "menemme minun kamariini polttamaan piipun tupakkaa", ja
sitte vei hän miespuoliset vieraat omaan huoneesensa, jokaisessa ovessa
riidellen Sándor orpanan kanssa, joka ei mistään hinnasta tahtonut
sallia itsensä menevän edellä.

Tupakka-huoneessa oli varsin hyvästi järjestetty; vaikka jo oli
kesä-aika, oli se vielä kylmä ja kostea; kaminissa rätisi valkea
iloisesti; sen vieressä oli toisella puolella iso puukori ja edessä
mukavia, nahatta peitettyjä nojatuoleja; toisella puolella seisoi
piippu-hylly, täynnä hopea-kantisia merenvahapiippuja.

-- "Tehkää hyvin ja istukaa!" sanoi Lörincz, vieden vieraansa kaminin
luokse ja tarjoten heille noita suuria nojatuoleja. Sándor orpanani ei
kuitenkaan millään ehdolla tahtonut vastaan-ottaa sitä kunniaa, että
istuisi.

-- "Hän kiittää nöyrimmästi", vastasi hänen puolestansa isä; "hänen ei
ole liioin tapa istua".

-- "No, tehköön hän mieltänsä myöten", lausui siihen Lörincz herra ja
antoi pojan seisoa; tämä ei ollut tottunut istuutumaan ennenkuin häntä
vedettiin tuolille, vaan pysymään seisoalla sen edessä niinkuin
hiilihanko.

-- "Pistäkää kumminkin piippuun", kehoitti Lörincz ja tarjosi hänelle
tupakkarasiaa.

Poika ei ottanut sitä vastaan.

-- "Hän kiittää nöyrimmästi", vastasi taas isä hänen sijastansa; "hänen
ei ole tapa tupakoita".

Se oli kuitenkin hänen tapansa, mutta hyvin kasvatetun nuoren miehen ei
sovi vieraille näyttää, että hän tuntee elämän pieniä mukavuuksia.

Molemmat herrat ryhtyivät nyt puheisin, jossa tilaisuudessa tuli ilmi,
että Menyhért herrallakin on omat mielipiteensä ja että hän uskaltaa
tuoda niitä esiinkin, jahka vaan hänen puolisonsa ei ole läsnä.
Semmoisia miehiä löytyy paljon, jotka keskeyttävät puheensa, jos heidän
vaimonsa sen kuulevat.

Ensiksikin väitti hän, että olisi paljon viisaampaa höyrylaivain
sijasta tehdä höyryhevosia, jotka vetäisivät laivoja; silloin ei
tarvitsisi pelätä laivain hukkuvan, jos höyrykattila räjähtäisi.

Sitte: -- että valtiopäivillä pitäisi päätettämän, ettei kukaan saisi
viljellä perunoita, sillä jos tämä kasvi näin paljon saa levitä, ei
kukaan enään osta eikä viljele vehnää.

Sitten puhui hän hyvin ankarasti uudenaikaista taloudenpitoa vastaan
aromailla, että herrastiloilla kaikki kasvattavat lampaita, eikä enää
pidä tammakartanoita, niin että, jos joskus tulee suuri sota, aatelisto
saa ratsastaa lampailla hevosten sijasta.

Edelleen selitti hän laveasti, kuinka koulunuoriso olisi kiellettävä
joko päällysviittaa käyttämästä taikka viulunsoittoa oppimasta, koska
kaikki pahat tavat saavat alkunsa että nuoriso voipi kätkeä viulun
viitan alle ja mennä tanssijaisiin ja kapakkoihin itseänsä
huvittelemaan, asianomaisten sitä huomaamatta.

"Yhyhyhehehe!" kaikui yht'äkkiä nurkasta Sándor orpanamme
naurunpurskahdus, joka aina tähän saakka, selkä kaminia vastaan, oli
katsoa töllistellyt eteensä seinään, ikäänkuin hän vaivaisi päätään
jollakin tärkeällä asialla.

Molemmat herrat kääntyivät kysyvillä silmillä hänen puoleensa, jotta
hän ilmaisisi, mitä oli tapahtunut.

-- "Papan varjo näyttää niin hullunkuriselta kun hän puhuu", vastasi
tomppeli, yhteen pudistetuilla kämmenillä pidättäen ulos-purskahtavaa
naurua, joka tuli sitä rajummaksi, mitä enemmän hän koetti sitä
tukehuttaa.

-- "Mutta ehkä sinun on vilu, orpana, koska noin käännät selkääsi
kaminia vastaan?" lausui siihen Lörincz herra, joka pelkäsi että
Menyhért setä nyt heti tarttuisi toivorikkaan poikansa tukkaan. "Älä
ole noin viluinen, orpanani, sillä jos tytöt saavat tietää, että sinä
piileskelet uunin ääressä, et koskaan saa vaimoa".

-- "Sepä olisi kaunista", sanoi Menyhért herra, iskien silmää Sándor
orpanallemme, jotta hän käyttäisi itseään järkevästi, "nyt kun juuri
lähdemme kosiomatkalle häntä varten".

-- "Mitä pirua!" huudahti Lörincz, uteliaasti kääntyen Sándor'in
puoleen. "Siis ylkämiehen tapainen? Mutta tuleppas likemmäksi meitä,
jotta paremmin näkisimme silmäsi".

Vaan sillä olisi tarvinnut olla pihtimet, joka tahtoi vetää Sándor
orpanan esiin tuolta uunin nurkasta.

-- "Ja kenellä on orpanani kylkiluu?" kysyi talon isäntä Menyhért
sedältä.

Herra Menyhért puhalsi ensin poskensa pulleiksi, sillä hän tahtoi
ilmoittaa suuren asian; laskettuansa toisen jalkansa toisen yli, katsoi
hän lakeen ja sanoi:

-- "Kunnioitettavan herra orpanani Gábor[11] Berkessyn, Csongrád'in
komitatin protonotariuksen tyttärellä, neiti Linka'lla, jonka
hänen rakas isänsä, joka on lapsuuden-ystäväni, jo vuonna 1830
komitati-kokouksessa, lupasi vanhemmalle pojalleni"

-- "No, siinä tapauksessa voin sanoa, että se on kelpo tyttö", vakuutti
Lörincz herra; "minä tunnen hänet; sangen kelpo perhe, isä, äiti, ainoa
tytär; se ei todellakaan ole mikään halveksittava onni, jos he antavat
hänet".

-- "Jos he antavat hänet? Ja miksi eivät he antaisi?" kysyi Menyhért
herra vähän närkästyneenä.

-- "No, minä arvelin vaan sentähden", puolusti itseään Lörincz, "että
orpana vielä on niin nuori".

-- "Mitä? Onhan hänellä sen vuoksi järkeä. Minä uskallan viedä hänet
vaikka yli-ispán'in eteen ja mihinkä seuraan hyvänsä; kollegiumissa sai
hän kaikissa aineissa erinomaiset arvolauseet. Mutta mitä saakelin
käryn hajua täällä on? Jotain palaa. Sinä? ehkä sä poltat takkisi?
Sanoinhan sinulle, sä aasi, ettet nojaisi tuota tulikuumaa kaminia
vastaan. Kas tuota, olet jo polttanut läven sortuuttiisi".

Niin olikin laita. Kuuma kamini oli polttanut toisen liepeen tuossa
punaisessa, nyöreillä koristetussa takissa.

-- "Istu, pöllö!"

Sándor orpanani huomasi pelästyen ja häpeästä punastuen takissa
tapahtuneen vahingon, eikä katsonut, mihinkä istui. Hän vaan yhä
tirkisteli palanutta läpeä, ikäänkuin miettien, saattaisiko sitä siitä
pestä pois.

Huomaten, että keskustelu alkoi muuttua sangen epä-parlamentariseksi,
yritti Lörincz herra kääntämään puhetta toiselle tolalle ja palasi
takaisin alkuperäiseen asiaan.

-- "Ehkä orpana jo on suorittanut tutkinnonkin?" kysyi hän isältä.

-- "On, vieläpä _laudabile'lla_", vastasi tämä, unhoittaen palaneen
takin.

-- "Oh, sepä sangen kaunista".

-- "Vaikka tuo ankara ----y oli tutkija, jonka on tapa nuoria miehiä
oikein pinnistää. Kerroppas, mitä hän kysyi sinulta. Se on oivallista".

Nuori herra Sándor oli valmis kertomaan kaikki.

-- "Hän kysyi: _quomodo_..."

Tyhmys! Samassa hetkessä nielaisi Sándor orpanan puukori, jonka päälle
hän oli istunut ja joka ei ollut tehty sitä varten, että sen kannelle
istuttaisiin; tämä murskahti rikki hänen altansa ja hän putosi koriin,
niin että vaan hänen molemmat kätensä ja jalkansa pistivät siitä esiin.

Tämän nähdessään ei Lörincz herra enää voinut hillitä itseään, vaan
rupesi nauramaan niin, että hän kaatui selälleen tuolissa. Menyhért
herra sitä vastoin pelästyi hirveästi; ensi silmänräpäyksessä hän ei
ymmärtänyt, mitä pojalle oli tapahtunut. Kaikeksi onneksi kaatui kori
hänen ponnistuksistansa kumoon ja hän saattoi ryömiä siitä ulos; muussa
tapauksessa olisi hänen ehkä käynyt pahasti.

Menyhért herra tutki ensiksi, eikö pojalta ollut mitään luuta murtunut,
sitte katseli hän ympärillensä, löytääksensä keppiä, jolla häntä
suomia.

Ei voi tietää, kuinka pitkälle tämä kohtaus olisi kehittynyt, jos ei
siitä olisi tehnyt loppua sisään astuva hajdú, joka ilmoitti, että
illallinen on pöydällä, tehkää hyvin ja tulkaa syömään.

Tätimme, rouva Zsuzsána oli sill'aikaa talon emännälle niinikään
kertonut heidän matkansa tarkoituksesta ja muista siihen kuuluvista
seikoista, muutamilla pienillä muutoksilla ja poikkeuksilla
esitelmässä, esimerkiksi, että Sándor orpana tutkinnossa oli saanut
_praeclarum_; että tytöt kotiseudulla olivat aivan hurjasti häneen
rakastuneet, mutta ettei hän edes katsele heitä, koska hän pitää
velvollisuutenansa rakastua siihen, jonka hänen vanhempansa tahtovat --
ja muuta senlaista.

Tämän huvittavan keskustelun aikana kuului äkisti lastenkamarista kova
itku, ja pikku Klárika tuli parkuen ja nyyhkyttäen sisään, ilmoittaen,
että Péter ensiksi oli vääntänyt kaulan poikki hänen nukeltansa sekä
sitte lyönyt häntä itseä.

-- "Oih, sinä paha poika", torui äiti, "missä on vitsa, jotta saan
sinua selkään antaa? Tuleeko sinun tuolla tavoin käyttää itseäsi tätisi
talossa? Antakaa tänne vitsa! Tule heti tänne, sinä kelvoton!"

Kun Péter poikani kuuli tämän kauniin sanan, oli häntä mahdoton saada
ulos tulemaan, vaan hän ryömi sängyn alle ja tirkisteli sieltä
mammaansa. Ei rukoukset eikä uhkaukset voineet häntä sieltä ulos vetää.
Ja hänen peräänsä ryömiminen olisi ollut hankalaa.

-- "No odotappas, sä paha poika", sanoi äiti, huomaten ponnistuksensa
turhiksi, "jos et tule pois sieltä, et saa mitään illallista. Jää vaan
sinne sängyn alle. Kun me syömme illallista, on hänen hyvä olla tuolla
sängyn alla".

Tämä tapahtui juuri kuin ilmoitettiin että pöytä oli katettu.

-- "Menkäämme täältä", lausui äiti, "pahan pojan suljemme tänne sisään,
se on hänen rangaistuksensa".

Tuomio ilmoitettiin saapuville tulleelle isällekin, joka sen vahvisti.
Seura sijoittui nyt pöydän ympäri, joka ei kuitenkaan käynyt päinsä
ilman vaivaa: kymmenen minutia kului, ennenkuin kaikki olivat ehtineet
keskenänsä riidellä, kuka ensiksi istuisi, ja emännän täytyi oikein
käyttää väkivaltaa saadaksensa vierasta rouvaa asettumaan pöydän
päähän; alimmasta sijasta taas syntyi varsinainen taistelu Sándor
orpanan häveliäisyyden ja isännän välillä; kaikeksi onneksi oli tämä
voimakkaampi ja vihdoin sai hän nuoren herran pakoitetuksi istumaan
vastapäätä itseänsä.

-- "Orpana", lausui Lörincz herra, "sinun pitäisi oppia, mitä
yli-ispáni sanoi kun nuorena lakimiehenä ollessani olin kutsuttu yhteen
pöytään hänen kanssaan ja yritin, minäkin, kaikin mokomin istumaan
viimeiselle sijalle. 'Istu sinä vaan, veikkoseni, mihinkä hyvänsä',
lausui tuo kunnon mies; 'sinä voit olla vakuutettu siitä, että missä
sinä istut, siinä on aina alhaisin sija'".

Sievät, melunan muotoisiksi taitetut ruokaliinat otettiin lautasilta ja
hajdú alkoi kantaa ympäri hyvää, herkullista gulyás-lihaa, jonka
nimeäkin jo paperille kirjoittaissa tuntee sitä hienoa, maukasta hajua,
jonka Unkarin emännät, Jumala tiesi millä toimin, ymmärtävät sille
antaa.

Vati kävi ympäri. Onneksi kantoi sitä hajdú, muuten olisi varmaankin
täytynyt heittää arpaa, kuka siitä ensiksi ottaisi.

Kun vuoro tuli Sándor orpanalleni, ilmoitti hän yleiseksi
hämmästykseksi: "kiitän nöyrimmästi, minä en syö".

-- "Et syö?" kysyi Lörincz herra ällistyneenä.

-- "Hän kiittää nöyrimmästi", selitti Menyhért herra, "hänen on tapa
syödä sangen vähän".

-- "Hm. Ehkä hän on herkkusuu lapsi", ajatteli itsekseen Lörincz herra;
"no, tuleehan muita ruokia, hän syö kai niitä".

Sitte tuotiin vati hyvää, mehukasta galuska'a; nuot pyöreät
vehnäkokkareet hymyilivät herttaisesti juustoisen kerman keskeltä,
paistettujen läskipalain ympäröiminä, jotka olivat niin tuoreita, että
ne vielä kiehuivat vadissa.

-- "Tätä kai kumminkin syöt?" sanoi Lörincz herra naapurillensa, kun
tämän vuoro tuli.

-- "Kiitän nöyrimmästi, minun ei ole liioin nälkä; paitsi sitä päätäni
pakoittaa".

Hänen oli kuitenkin nälkä, niinkuin jokaisen muun, eikä hänen päätänsä
mikään vaivannut, mutta hän oli tottunut siihen, ettei syönyt ennenkuin
hänelle oli tarjottu ja hänen lautasensa vihdoin väkisin täytetty.

Vaan tällä kertaa hän ei tällä tottumuksellaau pitkälle päässyt, sillä
Lörincz herra sattui uskomaan, mitä hän häviökseen oli harkinnut, ja
lähetti nuot hyvät, tuoksuvat, juustoiset kimpaleet edemmäksi, sillä ne
eivät todellakaan ole mikään hyvä lääke päänkivistystä vastaan.

Sándor veikkomme täytyi nyt näyttää loppuun asti tätä itsensä
murhaamiseksi keksittyä roolia, ja koko illallisen aikana jokaisesta
ympäri-käyvästä ruokalajista sanoa, ettei "hän voi sitä syödä, sillä
hänen päätänsä kivistää", vaikka hänen silmänsä olivat milt'ei puhjeta
nälästä.

Turhaan tarjottiin hänelle hyviä, maidossa ja paprika-liemessä
keitettyjä kananpoikia, herkullista omena-leivosta ja valkorintaista
kalkkunan-paistia. Sándor orpanamme pysyi järkähtämätönnä, eikä syönyt
leivänpalastakaan koko illallisen aikana.

-- "No, juo kumminkin, vaikk'et syökään, se karkoittaa päänkivun",
sanoi Lörincz herra ja tarttui Eger'in viinillä täytettyyn pulloon.

Sándor orpanamme ei ikinä olisi voinut antaa itsellensä anteeksi, jos
ei hän tällä hetkellä olisi vetänyt syrjään lasiansa, niin että Lörincz
herra läikähytti pöytäliinalle sen viinin, jonka oli aikonut lasiin
kaataa.

-- "Hän kiittää nöyrimmästi", sanoi hänen puolestansa isä, "hänen ei
ole tapa koskaan juoda viiniä".

-- "No, saakeli soikoon, tämähän on harvinainen nuorukainen; hän ei
syö, ei juo, ei tupakoitse; hänestä tulee miljonan-mies. Minua vaan
pahoittaa, että hänelle jo on valittu toinen tyttö; muuten pyytäisin
häntä odottamaan siksi, kuin minun tulee täysikasvuiseksi".

Sitä vastoin löytyi eräs toinen, joka noudatti aivan toista
elämän-viisautta, kuin Sándor orpanamme, ja se oli tuo pikku Péter
lurjus.

Kun ovi oli suljettu, kierteli hän ensiksi jurotellen ympäri kamaria,
ikäänkuin olisi odottanut, että tultaisiin häntä pyytämään, rukoilemaan
ja lepyttämään; sittemmin rupesi hän hämmästykseksensä huomaamaan, että
tultiin toimeen ilman häntäkin ja että viereisessä huoneessa helisi
veitsiä, kahveleita ja lusikoita, mutta ei kukaan tullut hänen
luoksensa. Tämä koski kipeästi hänen sydämeensä; hän meni ovelle ja,
laskien suunsa avaimenlävelle, alkoi itkeä, ensiksi hiljaan, sitte yhä
kovemmin, lopuksi potki hän oveakin.

-- "Maha-na! -- mahaha-maha! Mahahahaha-mahahahaa!"

-- "Älkää huoliko hänestä, antakaa hänen vaan parkua!" rauhoitti seuraa
hellä äiti, jonka mielestä tämä kohtaus oli sangen hupaisa. Sillä välin
otti pieni Klárika kenenkään huomaamatta kappaleen kalkkunan-paistia ja
kaksi leivosta, jotka oli pantu hänen lautasellensa, kätki ne vikkelään
esiliinansa alle, meni takaovesta lastenkamariin ja lohdutti, tällä
jalolla tavalla kostaen, tuomallansa ruoalla pikku ilkiötä, joka siitä
kauniisti vaikenikin.

Tätä välikohtausta käytti Sándor orpanamme hyväksensä ja antoi
huomaamatta taskuunsa luikahtaa kappaleen leipää, josta hän pöydässä ei
ollut uskaltanut purra ainoatakaan palasta.

Kun illallinen oli päätetty, noustiin pöydästä molemminpuolisilla
kiitoksilla ja Zsuzsi täti aukaisi nyt suurella juhlallisuudella
lastenkamarin oven, päästäen ulos pienen pahantekijän, joka, posket
rasvassa, irvistellen juoksi esiin ja hyppieli ympäri huonetta,
uhallansa heiluttaen jälelle jäänyttä kalkkunan-luuta.

-- "Minä olen kuitenkin syönyt!"

-- "Oi, sinä paha poika!" sanoi äiti, vetäen häntä luoksensa ja
pyyhkien hänen kasvojansa, "mene heti suutelemaan tädin kättä ja
pyytämään anteeksi, että olet ollut noin tuhma".

Péter katseli karsain silmin ja suu irvillänsä ikään kuin varoen, että
tuo käsi, jota hänen tuli suudella, oli valmiina häntä korvalle
sivaltamaan, jos hän sitä lähestyisi. Vasta sittekuin hän oli tullut
vakuutetuksi epäluulonsa perättömyydestä, palasi hänen vanha
luottamuksensa maailmaan takaisin, ja hän rohkeni pyytää vielä
kappaleen omena-leivosta, joka myöskin hänelle annettiin ja josta hän
puolestansa osoitti kiitollisuuttaan näyttämällä seuralle, mitenkä
käypi pistäminen kokonainen kappale kerrassaan poskiinsa.

Tämän jälkeen hajosi seura taas; naiset jäivät ruokasaliin, lapset
pantiin maata ja herrat menivät vielä polttamaan tupakkaa.

Kuka oli suuremmassa tuskassa kuin Sándor orpanamme? Hänen oli nälkä,
niinkuin suden; hänen taskussansa oli kappale pehmeätä, valkoista
leipää -- mutta missä syödä se? Mihin hyvänänsä hän meneekin, häntä
nähdään, ja se on hänen loppunsa.

Hän odotti vaan että mentäisiin levolle; jolloin hän pimeässä voisi
syödä leivän sängyssään, mutta molemmat herrat joutuivat semmoiseen
keskusteluun, ettei siitä saattanut tulla loppua ennen puoli-yötä, ja
kello oli vasta ainoastaan yhdeksän.

-- "Minä menen vähäisen puutarhaan kävelemään, jos suvaitsette", sanoi
hän vihdoin, katsoen tätä keinoa sopivimmaksi.

-- "Puutarhaan?" sanoi Lörincz herra. "Siellä on pimeä nyt ja paljon
likaa".

-- "Minä istun jollekin penkille".

-- "No, siitä tulee kaunis kävely".

-- "Ehkä päänkivistykseni katoo".

He antoivat hänen mennä. Tehköön hän siis kävelymatkan.

Toinen akkuna tupakka-huoneessa antoi juuri puutarhaan päin ja ihan
akkunan edessä seisoi iso päärynäpuu; Lörincz herra istui aivan
vastapäätä tätä akkunaa.

Yht'äkkiä tuon suuren keskustelun aikana oli hänestä, kuin joku vetäisi
päärynäpuun oksista; hän meni akkunan luo ja katsoi ulos: Sándor
orpanamme noukki päärynän röhkäleitä ja pisteli niitä poskiinsa niin
halukkaasti, kuin olisi syönyt sokurissa keitetyitä hedelmiä.

Ne eivät kuitenkaan voineet vahingoittaa häntä, sillä hän ei syönyt
niitä ilman leipää; taskussansa oli sitä aika kappale.

Lörincz herra karisti tuhan piipustaan; Menyhért herra nousi äkisti
ylös ja toivotti hyvää yötä sekä antoi hajdún saattaa itseään kamariin,
joka oli valmistettu häntä varten.

Vieraat sanoivat vielä ennen maatamenoansa jäähyväiset
vieraanvaraiselle isäntä-väelle, väittäen, että he aikovat lähteä
huomis-aamuna sangen varhain, jolloin vielä kaikki nukkuvat, ja sitte
hautasivat he itsensä valkoisten polstarien ja tyynyjen pehmeihin
laineisin, kukin kohdastansa antautuen omien unelmiensa haltuun.

Kuskin oli käsketty valjastaa hevoset kello neljä, mitään melua
tekemättä. Mutta kun varovaiset vieraat nousivat ylös, oli jo koko
talonväki jalkeilla, ja matkustajoita odotti valmiina kahvi,
vehnäleipä, luumuviina ja kylmä paisti. Lörincz herra ei nyt jättänyt
tuota siivoa nuorta herraa rauhaan, vaan tarttui häntä kaulaan ja ajoi
hänen suuhunsa kaikenlaista syötävää ja juotavaa, sillä hän ymmärsi,
että hän oli tottunut tällä tavoin ruokituksi tulemaan. Sitte pakkasi
hän vieraansa uudestaan sisään heidän bundiinsa ja vaippoihinsa, ja
pisti ison pullon luumuviinaa Menyhért sedän käteen, kun sitä vastoin
Zsuzsi täti hänen puolisoltansa sai vastaleivotun tuoreen vehnä-kakun
ja Klárikakin varusti tuota pikku sfinxiä (ihmis-eläintä) kylmällä
tortulla; viimeiseksi kehoitti hän heitä hartaasti takaisin-matkalla
uudestaan sisään poikkeamaan. Näin laskettiin he matkalle. Lörincz
herra seurasi heitä ratsain pitkän matkan, näyttääksensä heille
parempaa tietä puutarhojen alatse, laidunten poikki.



II.


Vetäkäämme nyt jalkoihimme kolmen peninkulman saappaat ja menkäämme
edemmäksi naapuri-komitatiin.

Sielläkin on likaa, sillä on sade-aika; seitsemän viikkoa peräkanaa,
Jumalan kiitos, on satanut niinkuin Itä-Indiassa. Sielläkin on taloja,
joiden portit ovat auki; sielläkin istuvat matkustajat kiinni likaan
kylän päässä.

Mutta tulee kerran puhe semmoisesta talosta, jonka portti on suljettu,
ja semmoisista matkustajoista, joiden vaunut eivät tartu kiinni likaan.

Neljä harmaan-täplikästä hevosta on valjastettu komeain vaunujen eteen,
neljä hevosta, jotka ovat niinkuin tuliset käärmeet; kuskinlaudalla
istuu koreapukuisen kuskin vieressä nuori herra, joka itse ajaa
hevosia; kutka vaunujen sisässä istuvat, ei voi tietää, sillä ne ovat
tarkasti suljetut.

Nuorella herralla on pieni ympyriäinen hattu; hänen kaulaliinansa on
vaan löysästi kiinni sidottu; takkinsa on hän riisunut yltään ja istuu
vaan keveässä kesä-dolmány'issa kuskin vieressä, mutta hänen poskensa
ovat punaiset raittiista ilmasta ja ajamisesta.

Taitavasti ohjaa hän vaunuja mutkaista tietä myöten, läikähyttäen
ruoskalla ikäänkuin pistolinlaukauksia; olisi luullut, että nuot neljä
hevosta raivostuneina kiitivät vaunujen edessä, jos ei olisi nähnyt
että ne yht'äkkiä vähäisen hiljensivät vauhtiaan, kun tuli vastaan joku
puusilta tahi muu paha paikka. Vihdoin poikkesivat ne eräältä kohdalta
kylän lävitse käyvältä valtatieltä ja tulivat muutamalle sen vieressä
olevalle talolle; siinä oli ajaja pakoitettu pysähtämään, portti oli
kiinni.

-- "Hei ho!" huusi kuski, nousten istuinlaudalle seisomaan, voidaksensa
nähdä sisään pihaan. "Portti auki!"

-- "Älä turmele keuhkojasi, Matyi",[12] sanoi nuori herra, "vaan mene
sisään pikku-ovesta ja avaa itse portti sisäpuolelta. Mutta ota ruoska
mukaasi, muuten koirat repivät sinut".

Matyi teki niin ja tultuansa sisään portin-ovesta syntyi heti suuri
kahakka hänen ja koirien välillä; hänen täytyi alituisesti hutkia niitä
ruoskalla, kunnes sai portin auki.

Tuosta suuresta melusta, hälinästä ja haukunnasta tuli vihdoin kyökistä
esiin eräs elämän kukoistuksessa oleva naishenkilö, joka näytti olevan
enemmän kuin kyökkipiika ja vähemmän kuin talon-emäntä, ja huusi,
porstuaan seisahtuen, terävällä, kimakalla äänellä:

-- "Mikä jumalaton melu tämä on? Tuleeko turkki vaiko ranskalainen
sisään?"

Sillä välin oli Matyi avannut portin ja nuori herra lennätti hevoset
pihaan. Tultuansa porstuan eteen hyppäsi hän alas kuskin-istuimelta,
antoi ohjakset kuskille ja lähestyi itse tuota toruvaa vaimo-ihmistä,
joka koetti mahdollisimman karsain silmin häneen katsoa, ikäänkuin
yrittäen tehdä kasvonsa, jotka olivat kuin kuivattu väskynä, vieläkin
rumemmiksi; hänen silmänsä pyörivät päässä niinkuin kaksi hiilihankoa.

-- "Oi, Boriska kultani!" sanoi nuori herra ivallisella äänellä.
"Kuinka te olette tullut kauniiksi, sittekuin viimeksi näimme
toisiamme! Minä arvelen, että te paaston-aikana menette miehelään. Ehkä
se kuitenkin olisi aikaista, eikö niin?"

-- "No, mutta kuinka nuori herra Károly[13] on tullut rumaksi,
sittekuin viimeiseksi näin hänet! Mikä kaunis pieni lapsi hän silloin
oli, ja kuinka iso mies hänestä on tullut".

-- "Onko setäni kotona?"

-- "Missä hän muuten olisi?"

-- "Me olemme tulleet tänne äitin ja sisareni kanssa".

-- "Ovatko nekin täällä? No, minä en ymmärrä, kuinka muilla ihmisillä
on aikaa lähteä pois kodistaan ja kuljeksia viikkokausia ympäri maata".

-- "Kutsukaa nyt esiin setäni, Boriska kulta, ja auttakaa meitä
kapineita sisään tuomaan".

Talon kaunotar heitti vielä yhden myrkyllisen silmäyksen vaunuihin päin
ja meni sitte takaisin kyökkiin; siellä näytti pimeästä uuninlävestä
jotain valoa hämärtävän; Boriska huusi uuninläpeen:

-- "No tulkaa pian ulos, on tullut vieraita".

Uuninlävestä kuului takaisin tämä lyhyt vastaus:

-- "Odottakoot!"

Sillä aikaa oli Károly avannut vaunun-oven ja koska aina portaille asti
oli likaa polviin saakka, kantoi hän sylissään ulos vaunuissa istuvat
naiset. Toinen niistä oli hänen äitinsä, kunnianarvoisa, neljänkymmenen
vuotinen vaimo, herttaisilla, lempeillä kasvoilla; toinen oli hänen
sisarensa, iloinen, hilpeä, kaksitoista-vuotias pieni keijukainen,
säihkyvillä silmillä ja suulla, joka alituisesti oli valmis nauramaan
ja jaarittelemaan.

-- "Tervetulleet, emme ole odottaneet teitä", lausui Károly nauraen,
kun hän laski heidät rannalle ja avasi heille sen oven, jonka Boriska
oli jälkeensä sulkenut.

Tätä käsittääksemme täytyy meidän tietää, että vastatullut nainen oli
Erzsébet[14] Hamvasi, talon isännän Abrahám Hamvasi'n nuorempi sisar;
sen talon, johonka he nyt astuivat sisään, olivat heidän vanhempansa
jakamatonna jättäneet heille, mutta sisar oli antanut sen kokonansa
veljensä käytettäväksi, edustaen itselleen vaan oikeuden saada
kortteria, kun sattui ohitse matkustamaan.

Sillä välin aukeni ylinen puoli kyökin ovesta ja siitä pisti esiin jo
mainittu talonherra, jonka ikää ei käynyt tarkoin määrääminen ja jolla
ei ollut siinä kyllä, että hänen kasvonsa olivat täynnä rokon-arpia,
vaan hän oli vielä itsekin tehnyt rumemmiksi siten, että oli ajanut
viiksensä nenän alta ja vaan molempiin suunpieliin jättänyt pienen
karvatukon, jotenka hänen naamansa oli kuin saukon.

Hänen yllänsä oli huono, talvella kylmä, kesällä lämmin takki, jonka
hihat olivat kiverretyt kyynärpäähän asti, ja molemmat kädet täynnä
savea, sillä hän oli juuri kontannut ulos uunista, jonka laven hän itse
oli kiinni laastannut.

Hän ei liioin yrittänyt ystävälliseltä näyttämään, kun hän näki
sukulaisensa, ja vaikka rouva ystävällisesti tervehti häntä, ei vielä
oven alimmainen puoli näkynyt aukenevan. Vihdoin laski hän kuitenkin
vieraansa sisään, kyynärpäällään avaten oven-ha'an.

-- "Missä olette käyneet noin miehissä?"

Rouva pudisti lempeästi päätään ja, osoittaen veljen nokista, likaista
ulkomuotoa, nuhteli häntä ystävällisillä sanoilla.

-- "Mutta, rakas veljeni, minkä vuoksi täytyy sinun itse toimittaa
tuommoista työtä?"

-- "Työ ei ole mikään häpeä; mitä itse voit tehdä, sitä älä usko
toiselle".

-- "Minä suutelisin sedän kättä, jos vetäisitte pois hansikan", sanoi
leikkiä laskien nuori Károly herra.

-- "Helppo on semmoisten suurten herrain puhua, kuin te olette.
Jokainen tekee, mitä hän köyhyydessään saattaa. Boris, tuo tänne
vadillinen vettä, jotta saisin pestä käteni, sillä tämä herrasväki
häpee muuten ryhtyä puheisin kanssani".

-- "Sitä varten mar tarvitsisi vatia liata", huusi talon-pahennus
takaisin; "tuolla on vesi-ämpäri".

Abris herra meni ulos ja pesi kätensä vesi-ämpärissä, jonka jälkeen hän
pyyhki niitä sängyn-lakanaan, nostettuansa ylös peitteen.

Vieraat olivat sillä välin astuneet sisään huoneesen. Ilma siinä oli
kokonaan täytetty ilkeällä, sietämättömällä hajulla. Jokaisella talolla
on oma omituinen hajunsa; moneen huoneesen tullessaan kohtaa semmoisen
viehättävän, suloisen lemun, josta ei tiedä, missä se on, mistä se
tulee, kun taas toisaalla niin inhottava, tuskastuttava löyhkä koskee
tulijaan, että hän on selälleen kaatua. Näitten viimemainittuin
joukkoon kuului Abris herran huone; sen seinät olivat vielä ihan mustat
siitä, mitä menneen ja sitä edellisten vuosien kärpäset olivat siihen
kirjoittaneet; lattia näytti puhuvan viimeis-talven sian-taposta;
sänkyjen alla oli olkia ja höyheniä; huonekaluilla sormenpaksuista
pölyä; akkunoista ei voinut lian tähden nähdä ulos; joka nurkka oli
täynnä hämähäkin verkkoa.

Sisään astuva rouva huokasi raskaasti, katsellessaan ympärillensä
huoneessa: hänen kasvoistansa saattoi nähdä, että hän tällä hetkellä
ajatteli rakasta äiti vainajaansa; tämän eläessä eivät nämät huoneet
olleet noin likaisia, noin epäjärjestyksessä; kärpäset eivät lentäneet
ihmisten silmiin, eikä pöly peittänyt huonekaluja.

Abris setä oli sillä välin pessyt ja kuivannut itsensä, ja hänen
katsannostaan saattoi huomata, että tämä peso hänelle oli jonkunlainen
rangaistuksen kärsiminen; sitte tuli hän sisään, suuteli sangen
kylmästi jokaista, yritti vähäisen hymyilemäänkin, mutta se ei hänelle
onnistunut, jonka vuoksi hän heitti sen sikseen.

Vieraat olisivat mielellään tahtoneet istua, mutta mihinkä? Puhtailla
vaatteilla oli vaarallista lähestyä jotakin paikkaa tässä huoneessa.

-- "Mutta minä tahtoisin istua jonnekin, Abris setä", alkoi ensiksi
Lizike puhua, viattomasti silmäillen ympärillensä.

-- "Onhan täällä monta tuolia, tyttöseni, vieläpä sohvakin", vastasi
Abris herra.

-- "Näistä saa siis pyyhkiä pois kaiken tämän kauniin tomun?" kysyi
Lizike teeskennellyllä yksinkertaisuudella; "minä luulin, että se oli
levitetty tähän kuivamaan".

-- "Vaiti, sinä häijy!" vaiensi häntä äiti, mutta Abris herra lausui
järkähtämättömällä tyvenyydellä:

-- "Tomusta olemme tulleet, tomuksi pitää meidän jälleen muuttua,
älkäämme sentähden kammoksuko tomua". Ja vahvistaaksensa kultaista
lausettansa teollakin, tarttui hän takkinsa liepeesen ja pyyhki sillä
kolme tuolia kolmen vieraansa varaksi; neljännelle istui hän itse.

Rouva istui siis toisella tuolilla, Abrahám herra toisella; toinen ei
puhunut, toinen oli vaiti ja tällä tavoin kului melkein puoli tuntia;
se oli varsin helppo keino hauskuttaa toisiaan. Jolloinkulloin huokasi
milloin toinen, milloin toinen.

-- "Hja -- ja..."

Johon toinen neljänneksen tunnin kuluttua vastasi:

-- "Haj -- haj..."

Károly meni sillä aikaa ulos hevosia katsomaan ja tuli taas sisään;
Erzike sitä vastoin seisoi akkunan edessä, hengitti ruutuun ja
kirjoitti siihen puustaveja sormellaan.

Että me ennen olemme nimittäneet tuota pientä lehakkaa Lizikeksi, ei
tee mitään. Molemmat nimitykset ovat saaneet alkunsa yhdestä nimestä,
ja tuskin löytyy Unkarin kielessä nimeä, jota niin olisi vaihetellen
käytetty osoittamaan suurinta hellyyttä ja suurinta törkeyttä, kuin
tätä, josta nimestä on syntynyt tuo mielittelevä Liza ja lystikäs
Erzike kuin myös tuo leveäveteinen Erzsu ja raaka Böske.

Että Abrahám keneltäkään olisi kysynyt: "tahdotteko jotakin?" sitä ei
ole luulemista; hän vaan istui ja huokaili.

Mutta vähän ajan perästä aukasi oven kuski, Matyi, entinen hevospaimen
Ala-Unkarista, sukkela, liukaskielinen veitikka.

-- "Kunnian herra, mistä täällä saapi ostaa heiniä?" kysyi hän, isäntää
tervehtien.

-- "Heiniä? heiniä? Kenelle tarvitsette heiniä?"

-- "Ei itselleni, vaan hevosilleni, taikka ei hevosillenikaan, vaan
niille neljälle, joilla olemme tulleet".

-- "No -- no niin, minä annan itse", sanoi, jokaista sanaa kuurniten,
Abris herra, otti ladon-avaimen ja meni ulos.

Ulkopuolella ovea saattoi helposti kuulla Boriskan marritusta.

-- "Mustalainen vieköön! Ajaa neljällä hevosella, vaan sentähden, että
kuluisi enemmän heiniä, juurikuin ei kahdessa olisi kylläksi heille".

Abrahám herra antoi heiniä muistuttaen häntä kaiken mokomin niitä
tarkasti pitelemään, sillä ne olivat kalliita. Sitte tuli hän takaisin
sisään, istui ja oli yhä edelleen ääneti.

Matyi avasi uudestaan oven.

-- "Kunnian herra, missä on täällä kapakka?"

-- "Kapakka? Kuinka niin?"

-- "Minä tahtoisin saada lasin viiniä, ei hevosilleni, vaan itselleni".

-- "No -- odota -- minä annan heti itse".

Ja hän otti kellarin-avaimen ja meni. Matyin täytyi jäädä
kellarinhalssiin seisomaan.

Boriska sähisi ja kähisi; hän raivosi, heitteli astioita rikki, kirskui
ja noitui itsekseen kyökissä.

Tuskin oli vanha herra tullut takaisin ja vaipunut äänettömyyteensä,
kun Matyi taas astui sisään.

-- "Kunnian herra, Boriska käskee kysyä, mitä illalliseksi keitetään".

-- "Onko teidän tapa syödä illallista?" kysyi Abris herra, vieraisinsa
kääntyen.

-- "Onpa kyllä", riensi Károly vastaamaan, ennenkun hänen nöyrä äitinsä
ehtisi sanoa päin vastoin.

Abris herra huokasi raskaasti, nousi ylös ja meni kyökkiin. Sieltä
alkoi hän varsin hiljaan puhutella Boriskaa, joka taas päin vastoin
koetti puhua niin kovalla äänellä, että sisällä-olijatkin häntä
kuulisivat.

-- "Mitä? tuon kauniin salvokukon? -- Ei mistään hinnasta! -- Minäkö
tekisin valkeaa nyt? -- Ei ole puita hakattu. -- Onhan juustoa. -- Minä
en suinkaan nyt sotke taikinaa, sillä käteni on kipeä. -- Tuota
hillo-purkkia en tosiaankaan avaa. -- Siihen en koske. -- Minä en ole
kyökkipiika. Miks'ette pidä kokkia, jos tahdotte ravintolan-isäntänä
olla?"

Näitä kaikkia saattoi hyvästi kuulla tuonne sisään.

Abris herra suuttui kuitenkin tällä kertaa syystä, meni ulos pihalle,
lyödä kolahutti taikina-vanukkeella pulskean kukon kuolijaaksi, antoi
veren juonta maahan, teki valkeaa ja rupesi lintua kynimään.
Nähdessään, että niin piti olla, sieppasi Boriska kukon hänen kädestään
ja ajoi hänet ulos kyökistä.

Kahden tunnin kuluttua oli tuo suuri illallinen valmis. Tuo kelpo,
kunniallinen kukko oli niin poltettu, kuin suinkin olla saattoi, ja
ainoastaan luut siinä olivat vielä kovemmat kuin liha. Taikinainen
leipä tarttui kiinni veitseen, kun sitä leikattiin, ja suulakeen, kun
sitä syötiin, ja kaikki ruoat olivat niin suolassa ja paprikassa, että
silmät säkenöitsivät niitä maistaessa.

Vieras nainen istui syömättä vieressä ja huokasi vielä raskaammin,
nähdessään kuinka rakkaan äiti vainajan pöytäliinoissa oli suuria
ruostepilkkuja, kuinka hänelle tuttujen veitsien ja kahvelien
hirvenluiset päät olivat rikki ja nuot vanhat vadit ja lautaset täynnä
halkemia. Sillä tavoin käy miehen, jolla ei ole vaimoa talossa.

Sittekun illallinen oli syöty, rohkeni Abris herra vihdoinkin puhua, ja
kysyi sisareltansa, mihin he matkustavat.

Hiljaisesti huoaten ilmoitti tämä, että he olivat matkalla ----'iin
herra Gábor Berkessyä tervehtämään.

-- "Mitä! Tuota pahaa ihmistä?" huudahti Abris herra, vähän
liikutettuna juodusta puutarha-viinistä.

-- "Minkä vuoksi on hän paha ihminen?" kysyi Károly, puoleksi leikillä,
puoleksi vakavuudella.

-- "Sen vuoksi, että kun me kävimme Debreszen'issä koulua, hän antoi
minut ilmi siitä, että oli nähnyt minun menevän ravintolaan. Siitä minä
rangaistiin neljänkolmatta tunnin arestilla. Sitä en ikinä unhota".

Tämä oli tapahtunut jo neljättäkymmentä vuotta takaperin.

-- "Ja minkä tähden matkustatte sinne?" kysyi Abris herra.

Rouva ei vastannut mitään, mutta Lizike ryhtyi puheesen ja lausui
suurella arvoisuudella:

-- "Me olemme kosiomatkalla; Berkessy herralla on pieni tyttö, joka
juuri sopii veljelleni".

-- "Hm", sanoi vanha herra, tyytymättömästi katsoen Károly'iin. "Sinä
olet vielä liiaksi lapsi naidaksesi".

-- "Juuri sentähden naitamme hänet", jatkoi Lizike yksitotisesti. "Hän
on hyvä poika, mutta vähäisen tuulihattu; jos hän saa vaimon, tulee
kyllä järki. Paitsi sitä on hänen paljon parempi mennä naimisiin
nuorella iällä, kuin tulla vanhaksi ja silloin joutua jonkun ilkeän
noidan kynsiin".

Pieni tyttö lausui nämät sanat semmoisella omituisella
yksivakaisuudella, että Károly tuskin saattoi hillitä nauruansa; äiti
katsoi häneen päätänsä pudistaen, mutta Abris herra töllisteli suu
ammollansa, ikäänkuin olisi karaissut hampaitaan tuota pientä
lohikäärmettä vastaan.

-- "Hm. Puhua osaat sinä, sen näen", sanoi hän, vihaansa tukehuttaen.
"Mutta osaatko myöskin leipoa?"

-- "Osaanpa kyllä, mutta silavaa en vielä ymmärrä leipoa sekaan".

(Silavaksi nimitetään sitä taikinaista paikkaa, joka löytyy huonosti
kypsennetyssä leivässä. Semmoista silavaa löytyi yltäkyllin pöydälle
pannusta leivästä.)

Abris herra näki, että hän oli kadottanut tappelun, ja liikutti
tuoliansa, antaen siten merkin seuralle ylösnousemiseen, joka myöskin
tapahtui tarpeellisten kiitosten kanssa ruoasta. Matkustajat kysyivät
nyt makuukamarejaan, jonne Abris herra itse vei heidät, antaen heille
kynttilänpalasen, joka saattoi kestää siksi kuin olivat ehtineet maata
panna.

Huoneita oli talossa kyllä, mutta surettavaa oli niitä nähdä. Papujen,
kukoritsan, sipulien jäännöksiä oli joka nurkassa. Vuoteet olivat siinä
tilassa, johon ne viimeiseksi olivat jätetyt, toisessa huoneessa nuorta
herraa, toisessa äitiä ja sisarta varten.

Abris herra ei paljon kursaillut vierastensa kanssa, vaan peläten, että
kynttilä ehtisi loppua, jätti hän heidät ja toivotti heille hyvää yötä.

Károly meni heti maata sisäpuoliseen kamariin, naiset jäivät
ulkopuoliseen.

-- "Huh! tämä vuode on kylmä", sanoi Erzsike, tunnustellen jääkylmiä
patjoja. "Täällä palellumme kuolijaksi, rakas äitini".

Sitte koputti hän Károly'in ovea.

-- "Nukutko jo?"

-- "Mitä tahdot, Lizike?"

-- "Me pelkäämme täällä huoneessa".

-- "Pane ovi auki, Erzsike".

-- "Akkunassa ei ole varjostimia, ulkoa voipi nähdä tänne sisään, me
emme saata riisua itseämme".

-- "Sammuta kynttilä".

-- "Oi, kuin sinä olet toraisa. Me emme voi lukita ovea".

-- "No odota, Böske, minä nousen ylös ja menen maata sinne, te saatte
äidin kanssa tulla tänne".

Sen sanottuaan nousi hän vuoteeltaan, puki yllensä, astui ulos
kamarista, laski siihen naiset, riisui uudestaan vaatteensa ja meni
levolle etuhuoneen vuoteesen, joka oli niin kylmä, että hänen hampaansa
kalisivat.

-- "Sanoppas, Erzu", virkkoi hän, vilusta väristen, "minkätähden
houkuttelit minua pois sieltä ja ajoit minut tähän kylmään vuoteesen?"

-- "Sentähden, että jo olit lämmittänyt tämän".

Tuo lempeä, hiljainen äitikin nauroi tälle sisaren lapselliselle
kujeelle.

Muuten oli siellä kylmää vielä patjojen allakin. Semmoisiin huoneisin
vetäytyy kylmä talvella ja pysyy niissä vielä kesälläkin. Kun pistää
ulos sormensa peitteen alta, herää heti vilusta.

Tuskin alkoi aamu koittaa, kun eräs epäkohtelias kukko rupesi ihan
akkunan alla laulaa hoilottamaan.

-- "Kuuletko, kuinka sen kukon aave, jonka eilen söimme, rupee
kummittelemaan?" kysyi Erzsike heräten.

Ei tullut kysymykseenkään, että enään olisi käynyt nukkuminen. Jokainen
kiiruhti pikemmin kuin paremmin pukemaan vaatteet päällensä,
vilustumista välttääksensä, ja kaikkien jäsenet olivat kuin rikki
ruhjotut.

Vuoteitten tekeminenkin kysyy taitavuutta. Muutamat vuoteet ovat
semmoisia, että kun niihin on pannut maata, heti nukkuu.
Päivänpaisteesen ulos asetetuissa patjoissa tuntuu vielä se lekkoinen
lämpimä, jonka ne ovat ottaneet mukaansa; niihin saattaa niin hyvästi
pesääntyä, matrassit ja tyynyt ovat niin taitavasti sijoitetut, että
joka jäsen nauttii lepoa, mihinkä vaan itsensä kääntääkin, ja
herättyänsä tuntee itsensä aivan virkistyneeksi. Toisissa vuoteissa
taas ei voi saada mitään leposijaa, kuinka hyvänänsä kääntyy ja
vääntyykin; milloin on vilu, milloin hiki; kun juuri on
nukkumaisillansa, herää taas pelästyneenä ja loukkaa itsensä; toukat
nakertavat, järsivät, jyrsivät laudoissa; sänky ratisee ja rätisee,
ryskyy ja jyskyy; jos vihdoin nukkuu, näkee lakkaamatta unta rosvoista,
ja herättyänsä ei jaksa kaulaa kääntää. Tästä tärkeästä tieteestä ei
ole vielä mitään kirjaa kirjoitettu!

Vielä oli heidän yksi vaiva kärsittävänä, nimittäin aamiainen. Vieraat
olisivat tosin mielellään jättäneet tämän katkeran kalkin -- se on:
katkeran kupin -- tyhjentämättä, mutta Abris herra väitti vakavasti,
että hänellä jo oli ollut kustannuksia kahvin polttamisesta ja maidon
keittämisestä, jonka vuoksi se ei saa hukkaan mennä.

Kahvi oli vähäisen palanut, maito vähäisen piimettynyt, leipä vähäisen
vanhettunut, mutta siitä huolimatta oli kaikki hyvää. Jokainen työnsi
niitä vastenmielisesti vatsaansa, ja kun tämä oli tehty, käskettiin
ajaa vaunut esiin, joiden kuskilaudalla Matyi istui syömättömin
vatsoin.

Abrahám herra auttoi vieraita vaunuihin; nyt hän jo saattoi todella
hymyillä. "He lähtevät jo", ajatteli hän itsekseen, "he eivät enää
tarvitse mitään enempää".

Palkollisetkin tulivat nyt esiin, etunenässä Boriska, uusi liina
päässä, hiukset pörrässä tuhkimon tavalla ja kasvot noessa; jokainen
kantoi jotakin matkustajain kapineista, yritti hymyilemään ja sai
juomarahaa nuorelta herralta. Abris herra suuteli kaikkia pois
lähteviä, otti lakin käteensä ja toivotti onnellista matkaa. Károly
hyppäsi kuskinlaudalle ja otti ohjakset kuskin kädestä; Abris herra
luuli jo, että kaikki vaara oli ohitse -- kun Matyi äkki-arvaamatta
huusi:

-- "Oi, kunnian herra! Minä unhoitin juoda sen viinilasin, jonka
armollinen herra tahtoi antaa minulle aamulla".

Abris herra synkistyi vielä kerran, meni sisään huoneesensa ja toi
sieltä sormistimen suuruisen lasin, johon oli kaadettu jotakin.

-- "Onko tämä kaikki minulle?" kysyi Matyi; "minä pelkään että päihdyn
siitä ja kaadan vaunut kumoon. Jumala siunatkoon armollista herraa,
Jumala siunatkoon Boriskaa, ja teitäkin, Pannika! Viikon päästä tulemme
takaisin ja silloin viivymme täällä kokonaisen viikon. -- Soh, Ráró!"

Hyvä olikin, että hän nyt läimähytti hevosia, koko seura purskahti
semmoiseen nauruun, että ainoastaan vaunujen kolina saattoi sitä
hämmentää. Nuot neljä tulista juoksijaa nelistivät pois ja niitten
jälestä neljä talonkoiraa, jotka hirveästi haukkuen seurasivat vaunuja
kylän loppuun asti. Abris herra kahden palkollisensa kanssa pisti ulos
päänsä portinsuusta ja uskalsi vasta sitte vetäytyä takaisin, kun näki,
että vaunut todellakin katosivat hänen silmiensä edestä.

Boriska ei koko päivään väsynyt kyökissä raivoomasta ja mörisemästä.

-- "Senkötähden ihmisellä on sukulaisia, että ne häneltä kaikki
hävittävät! -- Ihminen ottaa omasta suustansa ja pistää heidän
kitaansa. Ne ovat kuin heinäsirkat. -- Me emme koskaan kenenkään
kaulaan karkaa. -- Kolmeen viikkoon eivät meidän lehmämme syö niin
paljon, kuin tuo pirun kuski yhdessä yössä syötti hevosillensa. --
Entäs tuo tyttö mukula! Mikä kiusankappale se oli, teki vielä leivästä
pallosiakin, ihmisten päälle heittääksensä. Hänen tulisi itse syödä ne.
-- Ja nuot riivatun isot vaunut, kuinka syviä uurteita niitten pyörät
leikkasivat pihaan! Minulta menee kolme päivää, ennenkuin taas saan
huoneet siivotuksi. Mutta minä menen tieheni koko talosta, jos he vielä
kerran tänne tulevat".



III.


Siitä, mitä tähän asti on kerrottu, tiedämme jo, että löytyy eräs
kunnianarvoisa herra Gábor Berkessy ja että hänellä on naima-ikäinen
tyttö, jota valtakunnan kahdelta eri taholta kaksi nuorta miestä
rientää kosimaan, asianomaisen perheensä seurassa, niinkuin asia
vaatii.

Meidän täyty kunnioitetuilta lukijoiltamme pyytää vielä vähän
kärsivällisyyttä, katsahtaaksemme pikimmältään erääsen kolmanteen
paikkaan; sitte menemme mekin heti sinne.

----'in komitatin hallintokaupungissa asui eräs nuori leskirouva, Julia
Csalváry,[15] jota yleinen mielipide nimitti maailman-naiseksi.
Semmoisen nimen saamiseen ei tarvita suuria ansioita. Nuorena rouvana
oli Julia saanut kokea sangen ankaraa kohtelua vanhalta mieheltänsä,
joka oli yhtä suuressa määrässä ahne ja typerä kuin mustasukkainen.
Sitä pikemmin mursivat tukahutetut intohimot sulkunsa vanhan herran
kuoleman jälkeen. Kaunis ja jotensakin rikas leski oli ympäröitty
ihailijoilta, eikä hän liioin yrittänytkään heitä luotansa pois
torjumaan. Hän piti iltaseuroja, oli käytökseltään vapaa, ilmestyi
tanssijaisiin loistavassa puvussa, ratsasti mielellään, joka kaikki
vaikutti, että pienessä kaupungissa hänestä yleisesti puhuttiin.

Eräs vanha herra, jonkinlainen sedän tapainen, entinen asessori, asui
alati hänen luonansa hänen holhojanansa, sihteerinänsä tahi sellaisena.
Hän juoksi lakkaamatta koko kaupungissa kielittelemässä; mitä hyvänänsä
kotona tapahtui ja mitä oli tapahtumattakin, tiedettiin jo samana
hetkenä aatelis- ja porvaris-kasinossa (luku- ja kokous-salissa);
vieläpä sekin, ettei Julia käyttänyt yhtä paria silkkisukkia enemmän
kuin yhden kerran sekä että hän joka vuosi antoi istuttaa rokkoa
itseensä, koska hän pelkäsi muuten saavansa rupulia. Kaikenlaisia
pienempiä tapauksia, niinkuin ihailijain vaihtoja, rakkauden riitoja,
pahanpään puuskia ja perheellisiä kiusoja, saattoi joka päivä aivan
tuoreina onkia Nánásy[16] sedältä (niin nimitti herra asessoria koko
kaupunki), jolla sentähden alituisesti oli tekemistä yhden, milloin
toisen kanssa: välistä tahtoivat huutoon tulleet ihailijat vaatia häntä
miekkasille, toisinaan taas uhkasivat rukkaset-saaneet kosijat antaa
hänelle selkään; usein ei hän uskaltanut mennä ulos kadulle pelosta,
että hänen päällensä karattaisiin. Kotona taas antoi Julia hänen tuntea
kaikkia oikkujansa; mutta kaikki nämät eivät saaneet mitään muutosta
aikaan tuossa hyvässä vanhuksessa, joka siitä huolimatta kielitteli,
mitä hän saattoi, ja taas mitä hän saattoi, kärsivällisyydellä kaikkia
seurauksia kantaen.

Julian sukulaiset kehoittivat häntä ehtimiseen naimisiin menemään ja
nykyisestä elämästänsä luopumaan, valitsemaan jonkun ihailijoistansa
ja muut luotansa lähettämään. Mutta Julia oli niin oikullinen, että
vaikka hän todella rakastikin jotakuta, hän heti kun sukulaisensa
kehoittivat häntä sitä mieheksensä ottamaan, oli valmis siitä
luopumaan eikä koskaan enää sitä näkemään. Sillä tavoin lykkäsi hän
naimisensa vuodesta vuoteen, oli yhä vaihtelevainen, pysyi yleisenä
puheen-aineena, mutta siitä ei koskaan tullut sen enempää; milloin
hylkäsi ennustettu ylkämies morsiamen, milloin tämä hänet. Usein oli
koko asia milt'ei päätetty, mutta useimmiten eivät asianosaiset itse
siitä tietäneet mitään.

Eräänä aamuna kertomuksemme aikana meni Nánásy setä kyökkiin,
tiedustellaksensa, mitä keitettiin. Hän kysyi seuranaiselta,
kummoisella tuulella Julia oli, ja astui sitte sisään hänen
vaatetuskamariinsa, kertoaksensa hänelle mitä kahvihuoneissa puhuttiin.

Julia vaatetti silloin itseänsä; kamarineitsyt poltti par'aikaa hänen
pitkiä vaaleita hiuksiaan kähäriin. Nuori rouva istui huolettomasti
nojautuneena sametilla katetussa nojatuolissaan, ikävyksissä
leikitellen kashmiri-huivinsa pitkien silkkiripsujen kanssa.

-- "Hyvää huomenta, hyvää huomenta, armas, kaunis serkkuseni", sokelsi
mielistelevästi vanha Nánásy setä ja tassutteli polkka-askelin Julian
luokse, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä rantimesta alkain
sormenpäähän asti, joka kohdalla huudahtaen: "Oi, mikä herttainen pieni
käsi! Oi, mikä nautinto siltä vastaan-ottaa vaikka korvapuusti! Voi,
kuinka kaunis Schulini tänään on! Näillä pitkillä suortuvilla te
varmaankin taas aiotte tehdä jonkun hourupäiseksi, näillä kähärillä
_à l'anglais_. Oi, te olette kovasydäminen Penelope! Tänään aamulla oli
taas kaksintaistelu teidän tähtenne. Kaunis Lujzi, tuo pulskea
tummaverinen poika, sai iskun otsaansa. Hän saattaa pitää itseään
onnellisena, he, he, he! Tämä nauha, suokaa minun pistää se hiuksiinne
tähän, kas niin! Enkö minä sitä paraiten ymmärrä? Eikö minusta olisi
tullut hyvä kamarineitsyt? He, he, he".

Julia vaan ei tahtonut nauraa kaikille näille hullutuksille ja sanoi
yksivakaisesti palvelijattarellensa:

-- "Betty, tuo minulle kenkäni!"

-- "Ei, minä en salli, että kukaan muu kuin minä tuon ne", huusi Nánásy
setä, työntäen Bettyn syrjään ja rientäen kenkiä hakemaan. Löydettyänsä
ne suuteli hän niitä monin kerroin, vieläpä anturoitakin ja laski ne
sitte Julian eteen, joka pudisti jalastaan kirjaellut tohvelit ja veti
siihen hienon, mustan atlas-kengän, yhtä vähän huolien Nánásy sedän
läsnä-olosta, kuin jos joku hänen palveluspiikansa siinä olisi ollut.
Sitte nousi hän ylös ja käänteli itseään peilin edessä, ikäänkuin olisi
tahtonut sanoa: "Enkö ole kaunis?"

-- "Oi kuinka ihana, kuinka taivaallinen!" huusi riemusilmin Nánásy
setä, ja vaipui ihastuksissaan siihen tuoliin, josta Julia oli noussut.

-- "Nánásy setä", sanoi Julia, katsellen itseään selkäpuolelta peiliin,
"minä tahdon uskoa teille sangen tärkeän asian, josta ei saa
kielitellä, ennenkuin se on loppuun saatettu".

-- "Enkö minä ole vaiteliain sihteeri maailmassa?"

Julia oli suuttua.

-- "Minä en laske leikkiä, setä. Mutta minä sanon sen, että jos te
kerrotte asiasta ennenkuin se on tapahtunut, tukistan minä teitä
pahanpäiväisesti".

-- "Nánásy setä on iloitseva siitä armosta", naljaili vanha herra,
ottaen leikillisesti peruukin päästään ja näyttäen Julialle päänsä,
joka oli sileä kuin vesimeluna.

Kamarineitsyt purskahti äärettömään nauruun tästä leikinteosta,
jonkatähden Julia rypisti kulmakarvansa hänelle ja viittasi häntä
menemään pois kamarista.

Nánásy setä koetti kaikin tavoin saada nuorta rouvaa nauramaan; hän
asetti peruukkinsa nurin päin, avasi kitisten nuuskarasiansa, teki
hullunkurisia niiauksia, mutta kaikki oli turhaan: Julia ei tänään
tahtonut nauraa.

Kun he olivat jääneet kahden kesken, sulki Julia oven, asetti vanhan
herran sohvaan istumaan ja jäi itse hänen eteensä seisomaan.

-- "Kuulkaa, Nánásy setä! Minä aion mennä naimisiin".

Puhutellun kasvot osoittivat hämmästystä ja odotusta.

-- "Teidän täytyy vielä tänäpänä lähteä ----'iin, käydä ala-ispán'in
luona ja häneltä pyytää naimakirjaa minulle. Sieltä ette saa palata
takaisin, vaan täytyy teidän suoraa päätä matkustaa Pest'iin ja
toimittaa kaikki, mitä häiksi tarvitaan -- te ymmärrätte sen paremmin
kuin minä -- niin että se on tehty tästä päivästä viikon perästä, sillä
silloin pitää kaikki järjestyksessä oleman".

-- "Te voitte luottaa minuun, enkelini. Ennen kolmen päivän kuluttua
joko on kaikki täällä taikka saatte kuulla, että Nánásy setä on
kuollut".

-- "Pestissä tulee teidän myöskin mahdollisimman lyhyimmässä ajassa
teettää minulle morsiushame".

-- "Uskokaa se vaan minulle, enkeliseni. Minä itse etsin kuuluisimmat
neulojat, joita ylhäisimmät naiset ja näyttelijättäret käyttävät,
Kereszesy'n tahi Sónári'n, ja ellen minä viikon päästä tuo loistavinta
morsiuspukua, kuulututtakaa perääni sanomalehdissä, niinkuin kadonnutta
sylikoiraa, josta rehellinen löytäjä saapi viisi florinia".

-- "Sen ohessa on teidän kirjoittaminen kirje sukulaisilleni ja
kutsuminen heitä tästä päivästä viikon taa pidettäviin häihini, mutta
siihen on teillä vielä aikaa Pestissä. Astukaa nyt vaan heti vaunuihin
ja lähtekää".

-- "Kyllä, lintuseni, serkkuseni. Mutta mitä kirjoitan sukulaisillenne,
mitä?"

-- "No, mistähän olemme puhuneet? Sitä, että menen naimisiin".

-- "Niin! mutta kenen kanssa?"

-- "Onko sekin tarpeellista tietää?"

-- "Hahhahha! Sehän on pääasia koko jutussa".

-- "Kummallista! No, kirjoittakaa siis: Kálmán Sós'in[17] kanssa".

-- "Kálmán Sós? Kálmán Sós? Minä olen jo kerran kuullut sen nimen.
Kuinka se kirjoitetaan? Kahdella o'lla vaiko kahdella s'llä?"

-- "Kirjoittakaa kuinka tahdotte".

-- "Kuka, kummoinen on tämä kunnon nuori mies?"

Julia vastasi yksivakaisella huokauksella "runoilija".

-- "Ja muutoin?"

Julia katsahti puoleksi suuttuneena puoleksi kummastuneena vanhukseen,
ikään kuin olisi tahtonut sanoa: "kuinka yksinkertaiset vanhat ihmiset
sentään ovat" ja lausui, ynseästi olkapäätään kohottaen:

-- "Minusta on kohtalo ollut tarpeeksi antelias, kun se jollekin antoi
rikkaan hengen rikkaan viran sijasta".

Nánásy ei ymmärtänyt tätä, sentähden tyytyi hän vastaukseen ja täydensi
sitä itse seuraavalla tavalla: Joku nälkäytynyt raukka, tanssimestari
tahi komediantti tahi joku muu sentapainen oiva otus, jonka Julia on
valinnut miehekseen sentähden, että voisi häntä sitä helpommin hallita.

Julia jätti vanhan herran miettimään ja rupesi omalla kädellään
kokoilemaan matkalle tarvittavia kapineita ja niitä vaununlaatikkoon
asettamaan; parranajoneuvot pani hän erinäiseen lippaasen; taskukirjaan
kirjoitti hän mitä ei saisi unhottaa, pisti siihen lukematta tukun
pankinsetelejä ja antoi sen Nánásy sedälle; hän auttoi itse ukon ylle
vanhaa takkia ja bundaa, veti hänen korvillensa matkalakin ja antoi
hänen tuskin vetää henkeänsä, ennenkuin oli saanut hänen istumaan
esille ajettuihin vaunuihin, jottei hän saisi aikaa kellekään
laverrella tuota tuoretta salaisuutta.

Mutta ennenkuin Nánásy setä oli ajanut kaupungin lävitse, kohtasi hän
pari kolme tuttua herraa, ja jottei salaisuus lävistäisi hänen
kylkeänsä, kertoi hän sukkelaan heille, vaunuistaan ulos nojautuen,
että hänen serkkunsa menee naimisiin, ottaa jonkun nuoren tuntemattoman
miehen, lähettää nyt hänet ala-ispán'in luokse naimakirjaa hankkimaan
sekä Pestiin vaatteita ja torttuja toimittamaan.

Tunnin perästä puhui sentähden jokainen koko kaupungissa noista
salaisista häistä ja arveli, kuka tuo onnellinen ylkämies lienee, sillä
Nánásy setä ei ollut ilmoittanut hänen nimeänsä -- säästäväisyydestä,
jotta hänellä takaisin tullessaankin olisi jotain kertomista.

Julia palasi takaisin saliinsa siinä rauhallisessa tunnossa, että oli
asiansa hyvin toimittanut, ja antoi palvelijoillensa käskyn olla
ketäkään sisään laskematta, paitsi Kálmán'in.

Ennen pitkää kuului askelia porstuasta; Julia yritti antamaan
kasvoillensa mitä miellyttävimmän katsannon, tuntiessaan nämät askelet,
sillä rakastuneet ihmiset tuntevat saapasanturain kopinastakin
valitsemansa. Tässä kohdin voittavat rakastuneita ainoastaan
sanomalehdentoimittajat, jotka askelten äänestä porstuassa voivat
päättää, tuleeko posti tilausrahoilla vaiko joku runoilija värsyillä.

Juliassa oli maneetti-voima päinvastainen. Hän odotti runoilijaa, ei
postia, eikä hän pettynyt. Kálmán Sós avasi oven.

Hän oli miellyttävä, kalpea, nuori mies. Se ei hänessä ollut
miellyttävää, että hän oli kalpea, vaan se, että hän tuli ovesta
sisään semmoisella katsannolla kuin Hamlet pääkallolla, ja astui
intomielisillä askelilla Julian eteen, nosti hänen kätensä huulillensa
ja piti sitä siinä kauan, ehkä pitäisi sitä vielä nytkin, ellei Julia
olisi puhutellut häntä ja tarttunut hänen käteensä.

-- "Vaivaako teitä jotain, Kálmán, koska olette noin murheellinen?"

-- "Murheellinen olen, se on totta", vastasi runoilija; "niinkuin
Leviathan, joka kävi iloisessa enkeliseurassa ja jonka otsaan jo oli
kirjoitettu, että hän oli taivaasta alas syöstävä".

-- "Herran tähden!" sanoi Julia säikähtyen, "mikä onnettomuus teitä
uhkaa?"

-- "Ei mikään, ei mikään", sanoi Kálmán rauhallisesti, mutta
semmoisella katsannolla, josta saattoi hirmuisinta aavistaa, ja vaipui
suurella teateri-hermottomuudella nojatuoliin.

-- "Vaan ihan varmaan teitä joku paha vaivaa!" huusi nainen todellakin
pelästyneenä; "minä pyydän, minä vaadin teitä sitä minulle
ilmaisemaan".

Runoilija tarttui taas juhlallisesti Julian käteen ja katsoi häntä
terävästi silmiin.

-- "Uskotteko aavistuksia?" kysyi hän kolkolla äänellä.

-- "Kuinka niin?"

-- "Eikö teillä ole kokemusta siitä tunteesta, joka on jotakin unelman
tapaista, vaikka olemme hereillä? Iloisimmillaan ollessamme tuntuu
yht'äkkiä, ikäänkuin joku kylmä käsi pyyhkisi kasvojamme, niin että
aloitettu nauru jäätyy huulillemme, ja ikäänkuin äkki-arvaamatta
näkisimme edessämme taikapeilin, josta omat kasvomme tirkistävät
vastaamme vaaleina, synkkinä, tahtoen sanoa: älä iloitse!"

-- "Älkää lausuko tuommoisia", keskeytti häntä Julia, jonka hermoja
tämmöinen runollisuus ahdisti: "semmoisista ei ole hyvä puhua.
Puhukaamme ennemmin häistämme. Oletteko jo saanut kirjeen
sukulaisiltanne?"

Kálmán Sós'in katsanto meni Lord Byron'in kaltaiseksi ja hän lausui
tuijottavin silmin:

-- "Te olette onnellinen; oi, te olette vielä lapsi ja saatatte iloita
kaikista".

-- "Olkaa vaiti! Olenhan minä teitä vanhempi koko viisi vuotta, jos ei
enemmän".

-- "Oi, Julia, vuodet eivät tee aikaa. Te olette kahdeksankolmatta
vuotinen lapsi, minä neljänkolmatta vuotinen ukko. Se ei ole vanhin,
joka on kauimpana kehdosta, vaan se, joka seisoo likimpänä hautaa.
Päivien luku ei tuota ryppyjä kasvoihin, vaan päivien suru. Minä olen
kärsinyt niin paljon, että siinä olisi kylläksi viidenkymmenen vuoden
elämälle".

-- "Kálmán parka!" huokasi Julia, runoilijan olkapäätä vastaan
nojautuen. Hän oli kyllä hellätuntoinen, ollaksensa kysymättä, mitä
peijakasta hän niin paljon kärsinyt oli. Muutoin olisi Kálmán siihen
vastannut, ettei ihmiskorvain ole hyvä sitä kuulla.

-- "Katsokaa", jatkoi Kálmán, "tällä hetkellä, jolloin minä näen
taivaallisia kasvojanne, sydämeni pitäisi leimua siitä ajatuksesta,
että saan omistaa teidät, teitä ijäti omakseni kutsua, näyttää joku
jääkylmä huokaus sieluuni kuiskaisevan: älä iloitse, kaikki on
epätietoista auringon alla".

-- "Mutta tämä on jo varmaa, sillä minä olen lähettänyt naimakirjaa
tuomaan ja viikon päästä ovat sukulaisemme täällä ja me vietämme
häitämme".

-- "Hoh! Viikon päästä? Tiedättekö, että silloin on elokuun
kolmastoista päivä?"

-- "Minä en ole katsonut kalenteriini".

-- "Oi, Julia! Luvulla kolmetoista on hirmuinen vaikutus kohtalooni.
Kaikki onnettomuudet ovat kohdanneet minua kuukauden kolmantenatoista
päivänä".

-- "No, sitte pidämme häät sen edellisenä päivänä".

-- "Te puhutte semmoisella uskalluksella, kuin pitäisitte kohtalon
kättä omassa kädessänne".

-- "No niin, jos minä tahdon, ja myös te tahdotte, saamme mielestäni
siitä uskalluksella puhua".

Kálmán kohotti, nämät sanat kuultuansa, silmänsä, nosti etusormensa
pystyyn ja viittasi ylöspäin, niin että Julia rupesi luulemaan, että
hän oli keksinyt jonkun hämähäkin-verkon, joka riippui alas laelta, ja
näytti sitä hänelle.

-- "Meidän ylitsemme vallitsee kohtalo, ja kohtalo on oikullinen.
Särjetyt sydämet, hävitetyt toiveet ovat rakkaimpia uhreja, jotka häntä
huvittavat. Oi Julia, te olette onnellinen, jos ei sydämeenne ole
tunkenut noita maneetillisia tunteita, jotka täyttävät ajatuksenne
huomispäivän aavistuksilla, jos rinnassanne ei löydy niitä taikakieliä,
joita kohtalon ankara käsi soittaa; muuten olisivat teidänkin kasvonne
oppineet minun haavoistani kalpeuden".

Julia alkoi jo kyllästyä kaikkeen tähän mielikuvitukseen,
maneettisuuteen ja muihin senlaisiin kivulloisiin aavistuksiin, ja
antaaksensa kanssapuheelle toisen suunnan, istui hän pianon ääreen ja
rupesi soittamaan kaunista fantasiaa.

Kálmán nojautui sen tuolin selkää vastaan, jolla Julia istui, ja näytti
synkistynein kasvoin tulevaisuuteen katsovan; hänen tukkansa nousi
pystyyn, hänen silmänsä säihkyivät; sitte laski hän käsivartensa
ristiin ja antoi pään vaipua rintaa vastaan; uudestaan nojautui hän
tuolia vastaan ja kallisti päänsä kätensä nojaan; lopuksi hän ei enää
voinut hillitä tunteittensa painoa, vaan löi kättään otsaa vastaan ja
huudahti suurimmalla intoisuudella:

-- "Oi, tämmöistä hetkeä! kuulla tätä laulua -- syleillä sinua -- ja
kuolla yhdessä, käsi kädessä, sydän sydäntä vastaan -- hengittää
sielunsa toinen toiseensa! -- Haluatko sinä kuolla minun kanssani, oi
Julia?"

-- "Kyllä, jahka ensin tulemme oikein vanhoiksi, silloin se varmaankin
on ihanaa, mutta anna meidän vielä elää vähäisen".

Kálmán katseli säälivin silmin Juliaa, katkeruudella havaiten, kuinka
alhaisella kannalla sen naisen sielu seisoo hänen omaansa verraten,
joka ei voi käsittää, mikä hirveä autuus siinä on, että saa kuolla
yhdessä -- vaikk'ei meitä mikään vaivaa. Harva ihminen kykenee tätä
käsittämään.

Sen jälkeen ei Kálmán enää puhunut ainoatakaan sanaa, hän astui
muutamat kerrat edes takaisin salissa, niinkuin kuleksiva aave, jonka
ainoa intohimo on eläviä ihmisiä peloittaa; sitte otti hän äkisti
hattunsa ja astui itsemurhaajan katsannolla Julian eteen, sydäntä
kauhistuttavalla äänellä lausuen:

-- "Herran haltuun! Suokoon taivas, etteivät aavistukseni toteutuisi".

Tämän sanottuaan raasti hän itsensä irti morsiamensa käsistä, oli
raastaa ovenkin irti saranoista ja syöksyi hurjistunein kasvoin ulos.

Julia raukka joutui aivan epätoivoon ja rupesi pelkäämään kaikenlaista
pahaa. Hän lähetti sentähden palvelijan hänen jälkeensä pitämään
vaaria, ettei hän tekisi itselleen mitään vahinkoa, eikä rauhoittunut
ennenkuin tämä tuli takaisin sillä tiedolla, että kunnioitettu herra
kasinossa syö häränpaistia sipulin kanssa, josta palvelijan mielestä
saattoi päättää, että hän tänään tuskin enää ryhtyy naisten kanssa
puheisin.

Tästä puoliksi tyyntyneenä sai Julia jälkeen puolen päivän
vastaan-ottaa lukemattomia tervehtijöitä, kaikenlaisia ihmisiä, vieläpä
hänen hämmästykseksensä semmoisiakin, jotka eivät pariin kolmeen
vuoteen olleet astuneet hänen kynnyksensä ylitse. Nämät koettivat
viittauksilla ja neuvoilla nuuskia ja ilmi saada sitä salaisuutta,
jonka hän luuli olevan jo viiden peninkulman päässä kaupungista, ja
yhdestä kummastuksesta toiseen joutuen, huomasi hän vihdoin, että jo
koko kaupunki tietää hänen häittensä viettämisestä viikon perästä.

Vihdoin oli hän pakoitettu sulkemaan itsensä lukon taa kaikilta
vierailta. Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja alkoi kirjoittaa
kaunista, hellätuntoista kirjettä ylkämiehelleen, siliä hän käsitti
nyt, kuinka hänen prosalliset muistutuksensa eivät muuta voineet kuin
herättää epäsointua runoilijan ylevissä mielenkuvituksissa ja kuinka
katkeria jälki-ääniä ne olivat jättäneet tähän henkeen, joka ei käynyt
maallisissa saappaissa. Hän tahtoi sentähden sovittaa tätä rikostansa
ja johdatti ajatuksensa noihin hullutuksiin, joita Kálmán oli esiin
tuonut; hän koetti mieleensä kuvitella noita kummallisia tunteita,
joita aavistuksiksi nimitetään ja jotka syntyvät ihmisessä, jos hän on
vatsansa kylmetyttänyt tahi hän saapi nuhaa taikka hän tanssissa
tuntee, että joku haka on aukenemaisillaan tahi pään koristus lähtee
irti. Tämänkaltaisissa aavistuksissa kirjoitti hän kokoon tukuttain
kuutama-juttuja, kun hänen kamarineitsynsä astui sisään ja toi kirjeen,
jonka postiljoni vastikään oli hänelle antanut.

Julia otti harmistuneena kirjeen, joka tempasi hänet pois hänen
aavistustensa sumusta, mutta heitettyänsä siihen silmäyksen ja
tunnettuansa käsi-alan, joutui hän todellisten aavistusten alaiseksi,
sillä kuvertilla oli Kálmán'in käsi-alaa.

Sykkivällä sydämellä piti hän kädessään tuota suljettua kirjettä. Mitä
hän kirjoittanee? Armollinen taivas! Jos kirjeessä nyt seisoisi, että
kun luen näitä rivejä, silloin jo niitten kirjoittaja...

Hän ei malttanut saattaa loppuun tätä hirveätä ajatusta, vaan viittasi
äkisti kamarineitsyttä poistumaan ja avasi, yksinään jäätyänsä,
vapisevalla kädellä kirjeen. Neljä tiheään kirjoitettua sivua näki hän
edessään.

"Jumaloittu, ikuisesti unhoittumaton enkeli!

"Oletko koskaan taivaalla nähnyt kaksi tähteä, jotka seisovat niin
likellä toisiaan, että paljaalla silmällä katsoen pitäisi niitä
yhtenä ainoana ja jotka maailman luomisesta asti ovat kiertäneet toinen
toisensa ympäri, muodostaen ihmeteltävän ilmiön tähtimaailmassa,
mutta joista yht'äkkiä toinen, kaikkia hallitsevan kohtalon
odottamattomasta sanasta, eroo toisesta ja vaeltaessaan taivaalla
muuttuu pitkähäntäiseksi pyrstötähdeksi, jonka tehtävänä on kuljeksia
ulkopuolella maailmaa ja myrskyä ennustavalla leimullaan peloittaa
vapisevaa pientä tähtöstä..."

Julia ei malttanut lukea koko tätä tähtitiedettä loppuun asti, vaan
riensi suorastaan loppuun ja luki mitä siellä seisoi.

"... koska isäni tahto on elämälleni rautainen kahle, joka pitää minua,
niin, kuin Prometheusta kallioon, kiinni sidottuna ja hän vaatii, että
otan Gábor Berkessyn, protonotariuksen tyttären vaimokseni, ei ole
muuta neuvoksi, kuin kuolla taikka totella. Jos vaan itseeni katsoisin,
olisi kuoleman valitseminen minulle autuus, mutta minä ajattelen sinua,
jonka sielua semmoinen tapaus ijäksi kauhistuttaisi, ja sentähden
tahdon elää ja totella, ainoastaan sinun tähtesi, ainoastaan sinun
rauhasi vuoksi. Kyyneleet silmissä, kuoleman tikari sydämessäni
kirjoitan sinulle nämät rivit: unhoita ijäksi minut, joka kuolen sinua
muistaen.

                                                       Kálmán Sós."

Julia oli kuin kuusta pudonnut.

Tämäkö oli se kuoleman-aavistus, se maneettisuus, ne salaperäiset
mielenkuvitukset, että hän tahtoo naida toisen?

Seuraavana hetkenä otti nainen kylmäverisesti kirjeen ynnä omansa
kanssa ja heitti ne, viitsimättä niitä edes rikki repiä, kaminiin.

Hän soitti.

Kamarineitsyt tuli sisään. Julia kirjoitti muutamia sanoja ja sulki ne
sinetillä.

-- "Palvelijan tulee heti hankkia ratsastava sananlennättäjä,
joka lähteköön herra Nánásyn perään ja, jos hän vielä tapaa hänet
ala-ispán'in luona, antakoon hänelle tämän kirjeen, mutta jos hän ei
enään ole siellä, rientäköön hänen jälissään Pestiin ja hakekoon häntä
'Kultaisesta Kotkasta', jossa hänen on tapa asua. Palkintoa älköön
säästettäkö".

Koko kaupunki oli jo täytetty uutisella, että Julia menee naimisiin;
onneksi ei vielä kukaan tietänyt, kenen kanssa.

Sillä tavoin uhkaa Gábor Berkessyn tytärtä jo kolmannelta taholta onni.
Kuinka tämä hupaisa kilpailu on päättyvä, siitä saamme aikanaan, asian
kehitystä myöten, tietoa.



IV.


Herra Gábor Berkessy setäni oli noin kuudenkymmenen iällä oleva nuori
mies, jonka hiukset ja viikset jo olivat lumivalkeat, mutta jonka sielu
oli jäänyt niin nuoreksi kuin jos hän vasta olisi kolmenkymmenen vuoden
vanha. Hän oli seura-elämän henkenä; aina leikillinen ketäkään
loukkaamatta; hänen tarinansa olivat kuuluisat koko ympäristössä, ja jos
hän aterian loppupuolella toi esiin pari semmoista, sai hän kaikki
ihmiset koko seurassa semmoiseen nauruun purskahtamaan, että he olivat
tuolilta kaatua, joka on verrattoman hyvä asia pitkän syömingin
jälkeen. Jos hän sitte itsekin rupesi nauramaan, saattoi koko kaupunki
kuulla sen, sillä tätä ukkosenjylinän tapaista naurua voisi verrata
ainoastaan jalopeuran nauruun, jos sen olisi tapa nauraa. Kun
Szeged'issä oli näyttelijöitä ja hän sattui näkemään jotakin
hullunkurista näytelmäkappaletta, tapahtui usein, että näytäntöä täytyi
keskeyttää hänen tähtensä. Alussa nauroi hän vaan verkalleen: -- ha!
haha! -- haha! piti nenäliinan suunsa edessä, koetti näyttää
yksivakaiselta, oli yskivinään, kunnes hän vihdoin, ikäänkuin pommi
olisi räjähtänyt rikki hänessä, purskahti hirveään hohotukseen:
hahhahhahhaha!!! Kyynelet juoksivat pitkin hänen poskiaan. Hän löi
nyrkkejään edessään olevaan penkkiin, tömisti lattiaa, veti puoleensa
katselijain huomion ja nämät taas näyttelijäin, niin että kun joku
näyttelijä kuuli ensimmäisen "ha'n", riensi hän lausumaan sanottavansa,
sillä sittemmin ei tullut kysymykseenkään, että hän enään olisi saanut
suunvuoroa.

Että minä näin paljon puhun Gábor Berkessy setäni nauruntaidosta, tulee
siitä, että se mielestäni ei ainoastaan ole todistuksena hyvistä
keuhkoista, vaan myöskin hyvästä sydämestä, ja tästä olikin tuo kunnon
mies tunnettu koko ympäristössä. Koko hänen ulkomuotonsa kuvasi
tarkasti hänen luonnettansa: nuot ystävälliset, pyöreät kasvot; nuot
iloiset silmät; nuot liikkuvat, tuuheat, valkoiset kulmakarvat; tuo
punainen, täysihampahinen suu; nuot valkoiset viikset punaisilla
kasvoilla, ikäänkuin olisi lunta ruusunlehdille satanut, ja tuo
silminnähtävä, jokaisessa kasvonmurteessa ilmestyvä sydämen hyvyys
antoivat hänelle niin luottamusta herättävän katsannon, että oli
mahdotonta olla hänen seurassaan viihtymättä, ja jos istui häntä
vastapäätä, rohkaisi jouluteinikin mieltänsä.

Tämä hyvä herra oli kolmenkymmenen vuoden iällä naimisiin mennessään.
Hänellä oli hyvä, lempeä puoliso, jonka kanssa hän eli kaksitoista
vuotta erinomaisen onnellisessa avioliitossa, jossa heille ei
kuitenkaan syntynyt mitään lasta. Vasta silloin, kun he eivät enää sitä
odottaneet, ilmestyi tuo myöhästynyt siunaus pienen tyttösen muodossa.

Onnellinen pariskunta tuli tästä kahta onnellisemmaksi. Pikku
Linácska'sta[18] tuli heidän ilonsa, silmäteränsä, toivonsa,
ylpeytensä, heidän molempien. He osoittivat hänelle ylenmäärin
rakkautta, hellyyttä, hyväilyä; kysyivät kaikissa hänen mieltään,
hemmoittelivat häntä, pukivat hänet koreihin vaatteisin, riensivät
täyttämään hänen toivomuksiansa, mutta -- kummallinen luonnon
sattumus! -- tuo ainoa lapsi ei turmeltunut kaikesta tästä hellästä
hemmoittelusta, vaan pikemmin teki se hänet vielä lempeämmäksi,
suloisemmaksi. Äiti saattoi yhdellä silmäyksellä ohjata häntä, eikä hän
tuntenut suurempaa iloa, kuin tehdä vanhempiensa mieliksi. Häneen
tuhlattu hellyys ja rakkaus löysi hedelmällisen maan hänen sydämessään,
joka maksoi kaikki moninkertaisesti takaisin, aivan päin vastoin kuin
useimmat muut hellitellyt luonteet, jotka tavallisesti ovat etikan
kaltaisia, joka tulee sitä happamemmaksi, jota enemmän sokeria siihen
sekoitetaan.

Tuskin kymmenen vuoden iällä kadotti hän äitinsä, joka on onnettomin
kohtaus, mikä nuorta tyttöä saattaa kohdata, sillä isän huolenpito ei
koskaan korvaa äidin hellyyttä; paljon jääpi isältä huomaamatta,
valvomatta, jota äidin tarkkaava silmä ei laiminlyö. Mutta tämä kohtaus
ei muuttanut Linaa toisenlaiseksi, hän tuli vaan vakaisemmaksi sen
jälkeen. Taloudelliset toimet vieritettiin nyt vähitellen hänen
hartioilleen, ja nämät ovat nuorten naisten luotettavin vartija. Ne
antavat hänelle työtä, kääntävät häntä yksivakaisuuteen, opettavat
häntä itseänsä kunnioittamaan, hävittävät teeskentelyn,
ulkokultaisuuden ja tämä viepi elämään.

Pienestä tytöstä oli kasvanut solakka neito. Hänen hyvyydestään ja
suloisuudestaan puhuttiin kaikkialla; se myöskin hyvin tiedettiin, että
hänen isänsä oli jotensakin varakas, niinkuin sitä näyttää todistavan
sekin seikka että, niinkuin jo tiedämme, kolme kosijaa yhtä haavaa oli
matkalla Gábor Berkessy sedän luokse.

Vihdoin täytyy minun ilmoittaa, että tämän hyvän, suloisen, lempeän
tytön ulkomuoto ei ollut semmoinen, jota runollisen kielen on tapa
kauniiksi nimittää.

Nuot herrat runoilijat ovat todellakin sangen epäkohteliaita maailmaa
kohtaan. Heidän mielestään on ainoastaan sillä, joka on täydellinen
kaunotar, oikeus tulla onnelliseksi, mutta kaikki ne naiset, joiden
kasvoja ei käy ruusuihin ja liljoihin vertaaminen, eivät ole syntyneet
muun vuoksi, kuin tullaksensa petetyiksi taikka lisäkaluna rahojensa
kanssa pois annetuiksi; ilman rahatta niitä ei muka voi romaneissa
käyttää.

Mutta elämä todistaa tämän vääräksi: perheellisen onnen näemme
kukoistavan semmoisissakin kodeissa, joissa naisia ei kuvata
kalentereihin, ja rakkaus, tuo hellä, runollinen henki, etsii
nöyriä, vaatimattomia olentoja, levittäen suloutta, hempeyttä,
haaveksivaisuutta niille kasvoille, joita luonto ei ole tehnyt
maalarien malleiksi ja joista, jos sitä täytyisi selittää, tuskin voisi
sanoa, mikä niissä on niin viehättävää. Jos he liikkumatta seisovat
edessämme, käännymme kylmällä välinpitämättömyydellä pois heistä,
mutta kun he ryhtyvät puheisin, kun hymyilevä, viehkeä, lempeä,
myötätuntoinen mielen-ilmaus kuvautuu heidän kasvoillansa, syntyy
meissä omituinen viehätys; kasvot, jotka luonto oli jättänyt kalpeiksi,
huulet, silmät saavat jotakin uutta suloa, sielu osoittaa voimansa
ruumiin ylitse, peittäen tämän vaillinaisuudet ja loihtien kauniiksi
mitä ei sitä ollut -- mutta tätä havaitaksensa tarvitaan myöskin
sielua.

Linka'kin oli niitä naisolentoja, joita luonto ei ollut ulkonaisella
ihanuudella varustanut. Kaikeksi onneksi ei luonto salli kenenkään
tulla siihen itsetuntoon, että uskoisi olevansa ruma. Se olisi suuri
onnettomuus ja saattaisi tehdä ihmisen sangen huonoksi. Tuskin löytynee
niin hyväsydämistä ihmistä, ettei hän peiliin katsoessaan tietäisi
itsessään löytää jotakin, joka tekee hänen kasvonsa miellyttäväksi ja
jonka muutkin, häntä kauemman aikaa tarkastettuaan, voivat huomata.
Nämät mietteet eivät tosin ensinkään pidä yhtä klassillisten käsitysten
kanssa, ja kaunotiede varmaankin kauhistuu sitä väitettä, että sekin,
joka ei ole kaunis, voi tulla runouden esineeksi, mutta mitä sen tekee,
että ihminen on niin paljon lisääntynyt maan päällä, jotta hän
kirjavain kansakuntain joukossa on kokonansa menettänyt olympillisen
yhdenmuotoisuuden, että neekerin ja lappalaisen mielestä hänen
vertaisensa on kaunis, ja että vielä löytyy semmoisiakin uskalikkoja,
jotka väittävät, että henkikin voipi olla kaunis.

Kaikesta tästä puheesta et saa ikävystyä, arvoisa lukijani, sillä
tiedäthän sen hyvin, että olemme tulleet tänne kosio-matkalle, ja
sentähden täytyy sinun kärsivällisesti kuulla ja nähdä kaikki, jottet
turhaan olisi itseäsi tänne vaivannut.

Aamu on juuri koittamaisillaan, kellonääni kuuluu kylässä. Nousevan
auringon ensimmäiset säteet lankeevat talon akkunoille ja viheriät
varjostimet vedetään yksi toisensa perästä ylös; ainoastaan kaksi pysyy
alhaalla, niitten takana nukkuu vielä vanha herra. Raitis aamu-ilma
täyttää huoneet, jotka jo ovat siivotut niinkuin niissä olevat vanhat,
arvossa pidettävät huonekalutkin. Vastapäätä akkunoita seisoo iso
kenkki lakeeratuilla, koristetuilla ovilla, joitten pylväitä kannattaa
kullatut enkelit; sen sisässä on posliineja ja hiotuita laseja, niitten
joukossa sekin, josta veikkomme isoäiti siitä ajasta alkaen, jolloin
hän oli ollut morsiamena, kahdeksankymmenenteen toiseen ikävuoteensa
asti oli juonut. Hellä huolenpito, joka on säilyttänyt lasia
kahdeksaankymmeneen kahteen vuoteen asti, edes korvia rikki lyömättä!
Sen vieressä seisoo korkea kaappi kirsikkapuusta, kolmellakymmenellä
kahdella ulos vedettävällä laatikolla, jossa kussakin oli pronssinen,
rengasta suussaan pitävä jalopeuran-pää; tämän taideteoksen oli eräs
skythalainen nikkari tehnyt. Kummallakin puolella seisoi kaksi
esiripulla varustettua sänkyä, joitten varjostimiin oli sangen sievästi
painettu peuran-jahdin kuva. Noilla yhteen läjätyillä patjoilla ja
tyynyillä ei kukaan makaa, mutta siitä huolimatta viedään ne joka
iltapäivä, kun aurinko paistaa, portaille tuulettumaan. Molempien
akkunain välissä seisoo vanha peili, jonka raami oli koristettu
peililasin palasilla; sen alla on musta nahkasohva, jota käy irti
ottaminen, ja tämän yläpuolella seinässä immortelli-kukista tehty
seppele, joka lienee ainakin puolen vuosisadan vanha. Toisessa nurkassa
on pähkinäpuu-kaapissa iso seinäkello, jonka naksutus harvoin herkeää,
sillä ei mene ainoatakaan päivää, jona sitä ei tarkasti vedettäisi
ylös; toisessa nurkassa taas seisoo korkea rukki, jota isoäidin
entisaikoina oli tapa kehrätä ja jota siitä asti on pidetty semmoisessa
kunniassa, ettei sittemmin kukaan ole sitä käyttänyt.

Tämä oli toinen huone.

Vielä täytyy sinun, arvoisa kosija, tietää sekin, että kenkin
ala-osastossa on hopeiset pöytäkalut neljällekymmenelle kahdeksalle
hengelle, vaikk'eivät ne näy, ja että kaapin laatikot ovat täpö täynnä
lumivalkeita pöytä- ja käsiliinoja; niillä voisi varustaa kokonaisen
ravintolan-pidon.

Menkäämme nyt toiseen huoneesen.

Tämä on uusimman muodin mukaan huonekaluilla varustettu. Gábor herra
oli eräänä nimipäivänä ihastuttanut tytärtänsä sillä, että hän tämän
tietämättä oli hankkinut huoneesen uuden-aikaiset huonekalut: mukavia
nojatuoleja ja pehmeitä sohvia, joihin myöhemmin tuli lisäksi pianokin;
peräpuolella seisoi lasinen sifonieri, täynnä nimi- ja muina
juhlapäivinä saatuja sieviä korukaluja. Kirjaellut matot olivat kaikki
talon tyttären omaa tekoa, jolla sen ohessa, että hän piti taloutta
erinomaisessa järjestyksessä, oli aikaa hienoihin käsitöihinkin, siten
että hän jakoi tuntinsa niin, ettei yksi asia estänyt toista.

Pieneltä ompelupöydältä ei puuttunut kirjallisuuden uusimpia
tuotteitakaan, ja kauniisti toinen toisensa viereen laskettuina saattoi
siinä nähdä "Athenaeum'in" ynnä "Regélö'n" (Kertoilijan) ja
"Honnüvész'in" (Kotimaan taiteilijan) kanssa, jotka siihen aikaan
edustivat Unkarin aikakautista kaunokirjallisuutta.

Tästä salista tuli Linan makuukamariin, neitsyeelliseen pieneen
turvapaikkaan valoisilla akkunoilla puutarhaan päin, josta suuret
ruusupuut kurkistivat sisään; seinällä olevassa vaskihäkissä hypähtelee
kanari-lintu, höyheniään kynien, joka hallitsijattarensa äänen kuultuaan
rupee laulamaan, niin että sen pikku sydän on haljeta. Erinomainen
siisteys ja järjestys vallitsee kaikkialla; akkunan-varjostimissa ei ole
vähintäkään rypistystä; esiin jätetyitä kapineita tahi huolettomasti
heitetyitä vaatteita ei voi missään havaita; tuolit, pöydät eivät seiso
tiellä; ompelupöydältä ei riipu lankoja, nauhoja; pesty lattia on niin
valkoinen kuin vehnäjauho, ilman mitään öljypilkkua tahi likaisen jalan
jälkeä; ainoastansa kanari-lintu rohkenee silloin tällöin ripottaa
ympärilleen hampunsiemeniä, joita sitte hänen hallitsijattarensa,
huoneesen tultuansa, heti kokoilee ylös.

Salin vastapäinen ovi viepi erääsen perähuoneesen, josta pääsee vanhan
herran makuukamariin; älkäämme tehkö mitään kolinaa, sillä hän nukkuu
vielä. Rakennuksen toisessa päässä ovat vierashuoneet, kyökki,
ruokakammio ja palvelusväen tupa; sitä pitkin käypi nelikulmaisilla
pilareilla varustettu, katettu käytävä, jossa on penkkejä. Tässä on
tuttavien, naapurien, ystävien ja sukulaisten tapa tupakoita; siinä on
varjoa auringonpaisteelta ja kuivaa sade-ilmalla.

Aurinko alkaa paistaa puitten välistä. Pihalla on vilkas elämä:
leikkuuväki valmistaa itseään pellolle; iloiset, ruskeat tytöt
pakinoivat veitikkamaisten nuorten miesten kanssa; vanha renki, viikset
ulospäin kierrettyinä, ajaa pitkäsarvisia härkiä kaivolle juomaan hänen
painaessa alas kolisevaa sanko-tankoa, viheltelee nuori renki vaunujen
vieressä niin kimakasti, kuin koko maailma olisi hänen omansa.
Portailla harjaa hajdú suurella innolla yhtä paria hopeakannuksilla
varustettuja saappaita, joita hän yrittää saamaan niin kiiltäviksi,
että se, joka vetää ne jalkaansa, saattaisi vaikka ajaa partansa
niitten kiillossa. Avatusta kyökin ovesta tuntuu hyvä, tuore ruoanhaju.

Vihdoin astuu talon nuori neiti ulos käytävään. Hänen poskensa ovat
tavallista punaisemmat, sillä hän on seisonut valkean ääressä; päähänsä
on hän sitonut pienen, valkoisen liinan, joka varjoo hänen kasvojansa.
Hän tulee pihalle ja jakelee leikkuumiehille leipää ja viinaa; sitä ei
hän tee säästäväisyydestä, vaan päinvastoin sen vuoksi, jotta jokainen
saisi tarpeeksi. Nuoria tyttöjä varten taas, jotka eivät vielä tunne
paloviinan siunausta, on hän keittänyt lämmintä soppaa, jott'ei heidän
tarvitsisi nälkäisinä työhön mennä; hän ei herkeä toimistaan ennenkuin
on tullut vakuutetuksi, että kaikki ovat hänen antimistaan osallisiksi
tulleet. Leikkuuväki lähtee iloisella mielellä matkaan; härkien
kellot, vanhan rengin ruoska ja nuoren rengin vihellys kuuluvat yhä
kauempana. Nyt rientää siipikarjan parvi esiin ja hypähtää isolle
myllynkivi-pöydälle pähkinäpuun alla, jonka ääressä työväki suurusti,
ylijääneitä murusia naukkimaan, keskenänsä riidellen, kunnes nuori
emäntä, ohrakori kädessä, uudestaan ilmestyy ja huutaa lintuja
luoksensa oppimallansa kansan-kielimurteella.

Nyt on taas kyökki-toimista huolta pitäminen. Kahvin polttaminen on
nuoren neiden asia, sillä jos hän uskoo sen muille, tulevat kahvinpavut
joko epätasaisesti taikka liian paljon poltetuiksi, joka antaa juomalle
pahan maun. Rauta-arinoita ei siihen aikaan vielä tunnettu; kaikki oli
keitettävä liekillä ja hiilillä, ja kyökki-piian täytyi pitää tarkkaa
huolta siitä, ettei liekki laskeutuisi pannuihin tahi niihin lentäisi
tuhkaa. Paljon vaivaa meni kyökin pitämiseen niin puhtaana, kuin tämä
oli.

Hajdú kattaa sillä välin pöydän perähuoneessa, jolloin kahvelien ja
lautasten helinä herättää vanhan herran ja ilmoittaa, että on kahvin
aika. Hetken kuluttua avaa tämä oven ja astuu ulos täydessä
kansallispuvussa, kannussaappaat jalassa, lyhyt viitta niskalle
heitetty, paksut leikatut hiukset paljaina, täytetty piippu suussa.
Hajdú toivottaa onnellista hyvää huomenta, kolme haukottelevaa
vinttikoiraa ojentavat itsensä pöydän alla ja hyppäävät ystävällisellä
liikunnolla vanhan herran kaulaan, joka tyvenellä mielellä menee ulos
kyökkiin piippuansa sytyttämään, hyvin tietäen, että hän siellä tapaa
tytön. Linkalla ovat juuri molemmat kädet täynnä pannuja ja vateja,
joita hän ei saata laskea pois; isän nähtyään lausuu hän sentähden mitä
lempeimmällä, sointuvalla äänellä:

-- "Hyvää huomenta, rakas isä kultani; ole hyvä, isäseni, ja ojenna
tänne kätesi".

"Miksi niin?" kysyi vanha herra, mutta ojensi kuitenkin kätensä.

Ainoastaan sentähden, että tyttö saattaisi kumartua ja suudella sitä,
kosk'eivät hänen omat kätensä olleet vapaat.

Vanha herra taputti tyttärensä poskia ja haki sitte hiilenpalasen, joka
kiilsi kuin nuorikon silmät; tähän tarttui hän kaksin sormin, pudisteli
sitä kämmenessään ja pisti sen sitte piipunpesän suuhun, painaen sitä
peukalonkynnellään tupakkaa vastaan.

Suuruspöydässä panee Linka sokeria vanhan herran kuppiin, joka
mielellään juopi makeata kahvia; tyttö tietää jo säntilleen, kuinka
väkeväksi ja mustaksi kahvi on keitettävä, josta Gábor herra onkin
tullut niin pilatuksi, ettei hän vieraassa pöydässä saata juoda kahvia.

Meidän täytyy esittää nuorta emäntää vielä yhdessä tilassa. Me olemme
nähneet hänen kamarinsa, hänen kyökkinsä; nyt täytyy meidän vielä nähdä
hänen toruvan. Sillä kelpo emännän täytyy välttämättömästi torua;
suuressa taloudessa on paljon vaivaa, ja virhetöitä siksensä jättäminen
on suurin virhe. Mutta siinäpä juuri kysytään taitoa, että osaa torua
lempeydellä, arvollisuudella, niin ettei torujaa vihata eikä naureta.
Älkäämme vaatiko Linuskalta, että hän jo osaisi tällä tavoin torua; hän
herätti säännöllisesti ilomielisyyttä, jotakuta moittiessaan. Hän joi
juuri kahviansa kupista, joka oli suuremmanpuolisen pähkinänkuoren
kokoinen, kun hän yht'äkkiä kuuli suuren kiljunnan kyökistä, ikäänkuin
joku löisi koiraa.

Hah! Heti paikalla laski hän kuppinsa pöydälle ja riensi ulos.

-- "Kuka tekee koiralle pahaa?" kysyi hän kyyhkyis-vihasta vapisevalla
äänellä.

Kaikki palkolliset nauroivat ääneen; hajdú koetti hillitä itseään ja
vastasi:

-- "Pääsky hyppäsi tulisijalle".

-- "Tarvitseeko sentähden heti lyödä, rääkätä eläin raukkaa? Sille se
tekee yhtä kipeää, kuin teille itselle; olisiko se teille mieluista,
jos teitä heti lyötäisiin, kun liettä lähestytte?"

-- "Mutta eihän kukaan koiraa lyönyt, vaan se pisti päänsä
maitoruukkuun eikä voi nyt saada sitä ulos siitä; sen vuoksi se
kiljuu".

-- "Niin, sentähden, että itse olette huolimattomia, -- tule tänne,
Pääsky koirani; -- teidän ei olisi pitänyt jättää ruukkua tulisijalle
-- tule, pikku koira parkani, nämät pahat ihmiset ovat kiusanneet
sinua". Hänen täytyi rikkoa ruukku, vapauttaaksensa koiran päätä.

-- "Saattaisi uskoa, että ruukku on syyllinen, eikä koira", ilkasteli
hajdú.

-- "Niin, enhän voi jättää häntä tukehtumaan ruukun tähden".

Tämän jälleen palasi hän isänsä luokse, kertoen loistavilla kasvoilla:

-- "Nyt olen antanut heille oikein aika tavalla toria".

Juuri kuin suuruspöydästä oli noustu, palasi kaupunkiin lähetetty
viikko-viesti kotia, tuoden kainalossaan kaikenlaisia sanomalehtiä,
joita hän oli postista saanut. Vanha herra otti itseänsä varten
_Jelenkor'in_ (Nyky-ajan); Linka sai _Regélö'n_.

Sillä välin kuin vanha herra suurella tarkkuudella seurasi Esparteroa
ja Zummalacarreguyta, tahtoi Linka heittää pikaisen silmäyksen
_Regélö'n_ viattomiin palstoihin, sillä vasta illalla oli hänellä aikaa
sitä tarkemmin lukea, mutta avatessaan ensimmäisen sivun, pisti hänen
silmiinsä eräs sonetti päällekirjoituksella: "Lina B----ssylle".
Joutuisasti taittoi hän lehden taas kokoon, ikäänkuin olisi katsahtanut
johonkin sielua saastuttavaan kirjaan, ja teki sen semmoisella
rapinalla, että vanha herra, joka juuri seisoi tykkien edessä eräässä
aloitettavassa meritappelussa, kysäsi:

-- "Mikä on?"

-- "Ei mikään", vastasi tyttö, vuoroin vaalistuen ja punastuen, "Lehti
oli vaan pudota kädestäni".

Hän ei valhetellut, se oli todellakin hänen kädestään putoomaisillaan.

Gábor pudisti päätään ja riensi lukemistansa jatkamaan, jottei hänen
tietämättänsä sillaikaa ammuttaisi joitakuita laivoja mäsäksi.

Lina taittoi tehden neljään viiteen osaan, pisti sen pienen esiliinansa
taskuun, puikahti huomaamatta ulos huoneesta, otti pienen vesikannunsa,
meni sen kanssa puutarhaan ja rupesi kukkiansa kastelemaan. Hän päätti
juhlallisesti, ettei ainoastaan olisi lehteä lukematta, vaan vieläpä
kätkisikin sen niin, ettei kukaan sitä koskaan löytäisi. Tällä
vakavalla päätöksellä kastoi hän neilikoitaan ja orvonkukkiaan,
lakkaamatta mietiskellen, mihinkä sopivaan paikkaan saattaisi
sanomalehden kätkeä, sillä sen polttamiseen olisi sentään tarvittu
kovin armotonta sydäntä. Tullessaan kasvihuoneen eteen juohtui vihdoin
hänen mieleensä, että siellä sisällä oli isoja kaktus-ruukkuja, joita
ei koskaan sijaltansa siirretty; yhden semmoisen alle tahtoi hän kätkeä
lehden; ja tällä päätöksellä astui hän kasvihuoneesen.

Siellä katseli hän ympärilleen ja huomasi olevansa yksinään.
Yksinäisyys on kaiken heikkouden kummi; otettuansa lehden esiin
taskustaan, ei hän voinut hillitä itseään siihen vielä kerran
katsomasta -- eihän täällä kukaan näe, vaikkapa punastuisikin -- ja
ikäänkuin hän teki jonkun häpeällisen työn, avasi hän vapisevalla
kädellä sanomalehden ja luki sykkivällä sydämellä hänelle kirjoitetun
runon.

Se oli sitä laatua, jolla parikymmentä vuotta takaisin nuorta
kirjallisuuttamme (sillä meillä on aina ollut "nuori kirjallisuus",
joka ei koskaan joutunut vanhuuden ikään) rikastutettiin; pöyhkeilevä
innostus, pilventakainen haaveksiminen, äitelä hiukuminen, koreat sanat
olivat siihen aikaan suosiossa. Niistä oli kumminkin se hyvä, että jos
ei niissä ollutkaan tunteita, ne eivät myöskään houkutelleet
intohimoihin.

Lina luki punastuen sonetin rivejä. Hän sai niistä tietää olevansa
Jumalan ihanin enkeli ja että löytyy ruusunurmi, jonka lumoavilla
sävelillä haaveksimiseen, ja hänen korppimustain hiustensa yöpimeässä
onnellisen kääriliinansa löytämiseen -- sekä taas hänen tummain
silmäinsä mustista auringonsäteistä uuteen onnen-aamuruskoiseen
autuudenvaloon ylösnousemiseen on suuri halu allekirjoittajalla, jona
seisoi: "Kálmán S--s Ez--'tä".

Lina tunsi jo tämän nuoren miehen; hän oli monta kertaa kohdannut hänet
Cz----'ssä komitatikokouksissa.

Sonetin luettuansa, ei se hänestä enää ollut niin hirvittävä, tietysti
sen runollista puolta lukuun ottamatta.

Tällä hetkellä kuuli hän äkisti nimeänsä huudettavan puutarhan
portista:

-- "Neiti Lina!"

Pelästyneenä kätki hän sanomalehden uudestaan esiliinansa taskuun ja
astui kalpeilla kasvoilla, ikäänkuin häntä olisi tavattu jossakin
pahanteossa, ulos kasvihuoneesta.

-- "On tullut vieraita, rientäkää!" huusi häntä hakemaan lähetetty
palvelustyttö.

Vieraat olivat silloin jo astuneet sisään, ainoastaan tuo vanha arkki
seisoi vielä pihalla, kolme surkeaa hevosta edessä, joita Marczi
par'aikaa riisui valjaista.

Tästä me siis tiedämme, kutka olivat tulleet.

Lina kiiruhti huoneesen, heitti päästään liinan, jonka hän oli siihen
sitonut auringonsäteitä vastaan, silitti kädellään hiuksiansa, ja
kuullessaan, että eräässä huoneessa neljä ihmistä puhui yhtä haavaa
iloisella äänellä, astui hän siihen sisään.

Aivan oikein, siellä ne olivat.

Leppeä maalaisherra, valtaa pitävä rouva, pitkäsäärinen tomppeli ja tuo
rakastettava pikku mukula.

He olivat viettäneet yötä naapurikylässä ja vasta aamulla varhain
lähteneet liikkeelle, joka tapahtui kahdesta syystä: jotta hevoset
saattaisivat levähtää, sitte täyttä laukkaa nelistääksensä pihaan, ja
jotta jokainen voisi pukeutua juhlavaatteisin, joissa he nyt
ilmestyivätkin. Tuo kunnon rouva oli koristettu suurella
keltaisenvihriällä päähineellä, jonka taivaankaaren väriset nauhat
ympäröitsivät päätä samalla tapaa kuin almanakassa kuvataan aurinkoa;
hänellä oli yllä vaaleanvihriä hame, jonka sen ajan muodin mukaan
täytyi olla niin lyhyt, että sen alta näkyi alushameen kirjavata
kämmenen leveydeltä; vyötin istui melkein olkapäiden alla, suurella
pronssi-soljella kiinnitettynä, ja kaulassa oli korea hopeanvärinen
silkkihuivi punaisilla kukilla.

Menyhért herra oli ajanut partansa puhtaaksi ja kammannut hiuksensa
sirosti ylöspäin; hänen paidankauluksensa olisi mielellään seisonut
pystyssä, mutta kun se ei ollut tärkätty, täytyi sen tyytyä paljaasen
hyvään aikomukseen; hänen liivinsä oli valkoisesta nyppykankaasta,
joka jo oli vähän kellastunut; rypytetyt mansetit pistivät puoleksi
ulos takinhihasta ja hänen sivutaskussaan ilmaisi itsensä hirveän iso
kello, osaksi kokonsa, osaksi niin kovan napsutuksensa kautta, että se
näytti tahtovan ottaa osaa keskusteluun; se oli sidottu kauniisen
mustaan nyöriin, jota täytyi pitää kaulan ympäri, niinkuin jotakin
miekan-kanniketta. Vihriäisen dolmány'in sijasta oli hänellä ahdas,
tupakan-värinen takki, pitkillä ja kapeilla liepeillä, jotka ulottuivat
melkein maahan asti, ja unkarilaisten housujen sijaan oli hän vetänyt
jalkoihinsa keltaiset nankkini-pantalongit, jotka ylhäältä olivat
sangen leveät, alhaalta sangen kapeat. Kaikkia näitä täydensi korkea
silinteri-hattu, joka nyt oli asetettu pöydälle ihmeteltäväksi.

Sándor orpanamme oli puettu lakioppilaan atillaan[19] ja
vaaleanpunaiseen sametti-liiviin. Hänestä saattoi muuten nähdä,
kuinka hän tunsi itsensä aivan toiseksi ihmiseksi atilla-dolmány'issa,
kuin sortuutissa; sortuutti teki hänet aivan alakuloiseksi,
nöyräksi, ujoksi, kun sitä vastoin atilla täytti hänen sydämensä
itseluottamuksella ja rohkeudella. Nyt hän ei piileskellyt uunin
vieressä, ei suudellut hajdún kättä, vaan yritti päinvastoin pitämään
tätä alamaisenaan ja sanoi kaikkia, heitä puhutellessaan, kuomaksi.
Tämäkin on luonteen omituisuus nulikkavuosista: jos semmoinen ärmätti
on kuluneessa takissa, karttaa hän sinua, jottei olisi pakoitettu sinua
tervehtimään, mutta jos hän on vetänyt yllensä uuden takin; syöksähtää
hän vastaasi ja odottaa, että sinä häntä tervehtäisit.

Olipa vihdoin pikku kadettikin joutunut muutoksen alaiseksi; hän oli
nyt pesty ja sileäksi harjattu, ja useammat korvapuustit olivat tehneet
hänet säveäksi. Viimeisessä pysäyspaikassa oli hän jo ennakolta saanut
hyvän selkäsaunan, jottei hän vierastalossa käyttäisi itseään pahasti;
hän itki koko matkan, mutta kaikeksi onneksi väsyi hän siihen ja pysyi
nyt alallaan.

Kun Lina astui sisään huoneesen, hypähti Zsuzsi täti heti ylös, juoksi
häntä vastaan, suuteli häntä kaikin puolin, niin että hänen päähineensä
joutui aivan kallelleen, ja vei riemusta loistavilla kasvoilla ujosti
punastuvan tytön muitten perheenjäsenten luoksi.

-- "No, sinä veitikka!" lausui hän, Sándor orpanamme puoleen kääntyen,
hellällä äidillisellä suoruudella, "emmekö ole valinneet sinulle kelpo
tyttöä, he? Sinä paholaisen sikiö et ansaitsisi, että noin kelpo tyttö
sinun puoleesi katsoo".

Sándor veikkomme katseli Linaa vastahakoisella hymyllä, ikäänkuin olisi
ajatellut, että hän kuitenkin oli luullut tyttöä paljon kauniimmaksi,
ennenkuin hänet näki. Mutta sekin on mahdollista, että hänen saappaansa
olivat liiaksi ahtaat ja että hänen sen vuoksi oli vaikea nousta ylös
tuolilta.

Linka hämmästyi ensi aluksi tästä sydämellisestä johdannosta, sitte
pakeni hän häveliäästi punastuen isänsä viereen, ikäänkuin huutaaksensa
häntä puolustuksekseen näin odottamatonta ryntäystä vastaan. Tämän
huomattuansa tarttui vanha herra, niinkuin virressä veisataan,
"kilpeen" ja rupesi keihäisille ryntääjiä vastaan.

-- "Mutta te ette niin helposti ryöstä tytärtäni minulta, rouva
orpanani!"

-- "Me viemme hänet tosiaankin pois, taikka jätämme poikamme tänne
herra orpanani luokse".

-- "Hyvä, minä en pidä sillä väliä, minä otan molemmat. He tulevat
minun pojikseni. Minä suostun".

Pikku Péter pelästyi näistä sanoista kovasti, juoksi isänsä polvien
väliin, tarttui molemmin käsin hänen sääriinsä kiinni ja rupesi
parkumaan:

-- "Minä en tahdo tulla tuon sedän pojaksi. Viekää minut kotia. Minä
pysyn taaton luona!"

Tästä komillisesta kohtauksesta teki lopun Gábor herran hirveä nauru,
niinkuin jonkun operan lopussa vanha rumpu ja torvet yhtäkkiä rupeevat
pärisemään eivätkä salli mitään laulua kuulla.

Menyhért setä ravisti pois jaloistaan tuon pienen takkiaisen ja lykkäsi
hänet äidin luokse; istukoon kiinni tähän, tuo siunattu poika mukula!

-- "Älkää tehkö hänelle pahaa!" sanoi Zsuzsi täti, "kun hänen kerran
tulee aika kosimaan lähteä, ei hän suinkaan purskahda itkuun, jos häntä
jätetään sinne, missä on kaunis tyttö talossa. Jospa herra orpanallani
vaan olisi toinenkin tyttö, joka hänelle sopisi".

Menyhért herra otti nyt puhuaksensa. Hänestä oli tarpeellista lausua
jotakin järkevää.

-- "Älä puhu niin, vaimoni. Näetkös, kenen kuullen sinä haastelet?
Täällä on läsnä nuori viaton neiti, joka punastuu, kun sinä puhut
naimisesta. Avioliitto on semmoinen asia, josta ei saa puhua neitien
kuullen, ennenkuin he itse ovat siihen joutuneet; heidän ei tule
tietää, mimmoista se on. Minä hyväksyn täydellisesti sitä turkkilaisten
tapaa, ettei morsian saa nähdä ylkämiestänsä, ennenkuin..."

Tällä hetkellä sattui herra Menyhért luomaan silmäyksen puolisonsa
nenään. Mitä liikuntoja se teki! Hänellä oli joku omituinen mestaruus
ohjata nenäänsä milloin ylöspäin, milloin alaspäin, ja jos ei tämä
kaikki auttanut, alkoi hän aivastaa hiljaan, mutta tiheään.

Menyhért herra pysähtyi samassa silmänräpäyksessä kesken puhettansa,
eikä tietänyt enään, missä sen lopetti.

-- "Menkäämme katsomaan hevosiani", virkkoi nyt Gábor herra, ja jos
hänen sydämessään olisi ollut sijaa ilkeydelle, olisimme taipuvaiset
uskomaan, että hän tahtoi aloitetulle puheelle hankkia sille sopivaa
kuulijakuntaa.

Menyhért herra oli kerrassaan valmis hevosia katsastamaan. "Kauniimmat
nelivaljakot antaa hän varmaankin tyttärelleen myötäjäisiksi", ajatteli
hän itsekseen.

-- "Me taas menemme ulos puutarhaan Péterken kanssa", sanoi Zsuzsi
täti.

-- "Sitte revimme poikki paljon kukkia", riemasteli Péter.

-- "Sitä et saa tehdä, sä pieni narri", torui häntä äiti. "Mutta
perhosia, kovakuoriaisia, niitä saat pyytää".

Toisten ihmisten seurassa olisi tuo rakastettava poika nulikka saanut
korvallensa tuommoisista sanoista, mutta täällä täytyi osoittaa itseään
lempeäksi kaikkia kohtaan, jotta luultaisiin, että koko perhe oli
keitetty paljaasta maidosta ja voista.

Sándor orpanamme mietiskeli tällä välin, menisikö hänkin kovakuoriaisia
pyytämään, vai hevosia katselemaan, kun taas Linka nöyrästi odotti,
mitä isä hänelle käskisi.

-- "Nuoret jääkööt tänne kahden kesken", virkahti äkisti kaikista
huolta pitävä Zsuzsi täti. "Haastelkoot he keskenänsä, huvitelkoot he
itseään toinen toisensa kanssa; semmoista viatonta huvitusta ei koskaan
saa estää. Menkäämme, ukkoseni".

Tämä merkitsi, ettei sitä ollut vastaan sanomista. Vanhemmat jättivät
nuoret yksinään, heidän viatonta huvitustaan nauttimaan.

Paikalle jääneet asianomaiset huomasivat, että tähän viattomaan
huvitukseen on tyytyminen ja antautuivat siihen sentähden rauhallisella
mielellä.

Linka istui toisen akkunan ääreen, eikä antanut tämän kohtauksen
itseänsä vähintäkään koskea. Hän oli niitä lempeämielisiä olentoja,
jotka jo ovat tottuneet kohtalonsa alaiseksi taipumaan, jotka itsestään
tietävät, ettei luonto ole oikeuttanut heitä pitämään itseänsä
kaunottarina eikä teräväpäisinä ja jotka sentähden eivät koskaan voi
vaatia itselleen mitään etevää asemaa mailmassa; jos he ovatkin
mielessään kuvailleet itselleen ihannetta, pysyy se kuitenkin siellä
ijäksi haudattuna, ja sitä miestä kohtaan, jonka syvempi ymmärrys tahi
holhojan armo on heidän rinnallensa asettanut, eivät he tosin tunne
tulista rakkautta, mutta sen sijaan puhdasta, rikkomatonta
uskollisuutta, eikä yksikään huokaus, yksikään kyynel koko heidän
elinaikanansa ilmaise, että sydän on tyhjäksi jäänyt.

Hän istui siis tyvenesti ompelupöytänsä viereen, kun sitä vastoin nuori
Sándor herra vetäytyi toiseen akkunaan, katsella töllistellen erästä
suurta öljytaulua, joka kuvasi kaunista punaposkista paimen-tyttöä.
Varmaankin mietiskeli hän, kuinka paljon taulun raami lienee maksanut.

Huomattuansa hänen töllistelevän ja alkaaksensa kanssapuhetta, sanoi
Linka Sándorille:

-- "Te katselette kuvaa, se ei ole liioin muotoiseni, eikö totta?"

-- "Muotoisenneko?" kysyi nauruun purskahtaen Sándor. "Ohoho! Ei
ensinkään".

-- "Se on paljon punaposkisempi kuin minä".

-- "Niin on".

-- "Ja lihavampikin kuin minä".

-- "Niin, paljon lihavampi".

Linka rupesi uskomaan, että hän onneksensa oli sattunut yhteen
semmoisen ihmisen kanssa, joka mielellään puhuu totuutta.

-- "Minä en tiedäkään, minkätähden maalari tahtoi maalata minua
kauniimmaksi kuin olen".

Sándor huomasi nyt, kuinka typeriä vastauksia hän oli antanut, ja
kiiruhti niitä parantamaan.

-- "Se tahtoo sanoa, tämä kuva ei ole kauniimpi kuin neiti, vaan päin
vastoin rumempi, sillä sen pää on kiero ja toinen puoli kasvoista
leveämpi kuin toinen".

Linka havaitsi, että hänellä oli tekemistä rehellisen ihmisen kanssa,
joka ei ymmärtänyt maalauksia enemmän kuin puhveli. Hänen täytyi ruveta
toiseen aineesen.

-- "Te olette oleskellut Pestissä, varmaankin opitte tuntemaan siellä
asuvia runoilijoita?"

-- "Tietysti -- meidän joukossamme oli suuria tuhlaajoita,[20] jotka
tuhlasivat sangen paljon, mutta minä en tuhlannut paljon, minä sain
kuusi florinia kuukaudessa esimieheltäni, sen lisäksi päivällisen ja
illallisen".

Linka purskahti nauruun, luullen että Sándor tahtoi leikkiä laskea;
mutta se ei ollut tämän tarkoituksena.

-- "Menkää te! Minä en tarkoittanut tuhlaajoita, vaan
värsynkirjoittajoita".

-- "Vai niin", vastasi Sándor, ympärillensä katsellen. "Semmoisia en
todellakaan Pestissä nähnyt".

-- "Mutta heidän teoksiansa oli teidän kai tapa lukea? Esimerkiksi
Börösmarty'a?"

-- "Sitä kyllä. Eikö se ole se, jonka Kisfaludy on kirjoittanut?"

-- "Eipä suinkaan. Onhan Börösmarty itse runoilija".

-- "Ahaa! Minä tiedän jo. Hän on kirjoittanut Kisfaludyn".

-- "Älkää laskeko leikkiä kanssani. Sillä ettehän toki tahtone
luuletella minua, ettette tunne Unkarin runoutta?"

-- "Hm. Kummallista. Jos en tuntisikaan häntä, saatan sen sijaan tuntea
semmoisia, joita ei kukaan muu tunne. Minä rakastan suuresti värssyjä,
minä osaan niitä niin paljon ulkoa, että".

-- "Kauniitako? Kirjoittakaa minun laulukokoelmaani pari. Keneltä ne
ovat?"

-- "Kauniimmat ovat János Bad'in tekemiä".

Linka katsoi häneen kummastuneena.

-- "Kuka tuo János Bad on?"

-- "No, näettekö nyt, häntä ette tunne; hän oli Körös'issa viidennen
luokan opettajana".

-- "Ja hänen teoksensa ovat kauniita?"

-- "Hm. Sitä luulisin. Kuinka kauniita värssyjä sisältää esim. 'Kevään
aika', paljaissa alkailaisissa säkeissä, ja 'Makkaralle' ja 'Topiaan
päivänä' ja varsinkin 'Kukoritsa(maisi)-varren valitus ylöspäin
pyrkivää papua vastaan'. Voi, se on jotain majesteetillista! Entäs
sitte 'Lentäkää, runottaret!' jonka hän kirjoitti tutkinnoksi, kun
vanhemmille jäähyväiset sanotaan!"

-- "Ja missä ovat kaikki nämät julkaistut", kysyi Linka huolestuneella
silmäyksellä.

-- "No Hippocrenessä", vastasi Sándor vakaasti.

-- "Mikä se on?" kysyi Linka hurskaalla pelolla.

-- "Sanomalehti".

-- "Minä en vielä ole sitä nähnyt", vastasi tyttö parka salaisella
itsensä-soimauksella. "Missä ilmestyy se?"

-- "Körös'issä tietysti".

-- "Ja kuka sitä toimittaa?"

-- "Kymnasistit. He kirjoittavat sitä itse, ne, joilla on kaunis
käsiala, ja vievät sen kauniille neitosille lukea. Se tahtoo sanoa,
minä -- en vienyt sitä mihinkään", riensi tomppeli itseään oikaisemaan,
jottei kukaan siitä saattaisi luulla, että hän jo on käynyt
neitosienkin luona.

Hyvä Jumala, kuinka paljon on semmoisia ihmisiä, jotka koulusta
päästyänsä eivät ole mitään oppineet ja jotka vanhentuvat luokista
saaduilla käsitteillään; menköön sitte joku semmoiselle puolisoksi!
Minulla on eräs koulukumppani, joka yksitoista vuotta takaperin osasi
varsin sukkelasti kertoa yhden talonpoikaisen kokkalorun. Tänä vuonna
tapasin hänet, me olimme tuskin vaihtaneet kolme sanaa, kun hän jo
neljännellä alkoi kertoa tuota rumaa kokkalorua. Olkoon sitte joku
semmoisen kanssa hyvä ystävä!

Kaikeksi onneksi tuli tämä viaton huvitus tällä kertaa siihen
katkaistuksi; kohtalo oli sillä välin valmistanut vakavampia asioita.
Tapahtui näet, että sill'aikaa kuin molemmat vanhat herrat
tutkistelivat hevosia, oli Zsuzsi täti mennyt puutarhaan, ei niin
paljon huvitellaksensa itseään kaunisten kukkien katselemisella, kuin
hankkiakseen itselleen tietoa siitä, osaisiko tuleva morsian
kyökkitarhaa hoitaa. Péterke sai sillä välin luvan pyytää perhosia ja
kovakuoriaisia, jota lupaa hyväksensä käyttäen pieni poika alkoi
juoskennella ristin rastin kukkalavoilla ja parsaheinä-penkerillä,
tavoitellen noita rumia, yksivärisiä, keltaisia perhosia, joita löytyy
miljonittain puutarhoissa, kun aurinko paistaa lämpimästi; vihdoin sai
hän lakillansa kiinni yhden ja vei sen suurella riemulla äitinsä
luokse.

-- "Mamma! minä sain kiinni perhosen, hihi!"

Manna vaivasi juuri päätään harkitsemalla, minkä vuoksi kukkaslavain
reunoihin oli istutettu meriruohoa, koska, jos sen sijasta olisi ollut
sallatia, sitä olisi voinut syödäkin.

-- "Hyvä, poikaseni, talleta se vaan. Näytämme sen sitte Linka tädille,
hän siitä ihastuu".

Péterke totteli ja pisti perhosen housujensa taskuun, ja kaikkien
niitten perhosten ja kovakuoriaisten kanssa, jotka hän sai kiinni,
juoksi hän äitinsä luokse, heiluttaen paksua päätänsä molemmille
puolille. Kaikki näytämme Linka tädille. Hän siitä oikein ihastuu.

Vihdoin sattui hän tuossa suuressa kovakuoriais-jahdissaan tulemaan
mehiläisten luokse, ja nähdessään, kuinka paljon kovakuoriaisia siellä
oli, pani hän heti alkuun jahdin näitä vastaan, jolloin mehiläiset
pistelivät häntä niin pahanpäiväisesti, että kun äiti hänen kauheasta
porustaan riensi sinne, hänen toinen poskensa jo oli ajettunut,
niinkuin limppu, silmä kokonaan kadonnut ajetuksesta ja suu niin vinoon
mennyt, että sitä vaan toiselta sivulta saattoi nähdä.

Onnettomuus oli tapahtunut; kylmää, lämmintä, öljyä, viinaa, mitä vaan
mikin tiesi neuvoa, pantiin pulaan joutuneen pojan kasvoille, mutta
ajetus ei kuitenkaan ottanut siitä lähteäksensä. Tämän tulevaisuus on
kolmeksi päiväksi taattu. Hänen täytyy istua tahi maata alallansa
yhdessä paikassa, kasvot sidottuina; hänen vieressään istuva
palkkavaimo hautoo joka puolen tunnin päästä kylmällä vedellä hänen
poskiansa. Sen verran olemme tästä voittaneet, ettei poika seuraavain
ratkaisevien päivien aikana voi kaikkialla olla jaloissa.

Linka toimiskeli varsin ahkerasti kyökissä, joka hänelle oli varsin
hyvä tekosyy tuosta viattomasta huvituksesta pakenemiseen. Siellä kuuli
hän ennen pitkää taas tulleitten vaunujen kolinaa. Hän ei siihen
huomiotansa kiinnittänyt, hän piti vaan huolta paististaan ja
pannuistaan. Sitä hän ei kuitenkaan voinut estää, että uteliaat piiat
juoksivat akkunaan katsomaan, kuka oli tullut, ja suurella riemulla
siitä puhuivat:

-- "Oi neiti! Komeat vaunut ajoivat pihaan; sepä vasta kuski on; ei
semmoinen, kuin tuo Marczi; kuinka hänen palttinaiset paidanhihansa
loistavat! Nyt hyppää yksi siunatun kaunis kavaljeri alas vaunuista ja
auttaa siitä ulos muhkeata herrasrouvaa ja pientä punaposkista neittä.
Tämäpä nuori herra vasta ylkämieheksi kelpaa!"

-- "Mitä te siellä lavertelette", sanoi siihen harmistuneena Linka;
"olisi parempi, jos pitäisitte vaaria asioistanne".

Mutta piiat eivät vielä olleet tulleet pois akkunasta, kun uusi töminä
kiihoitti heidän uteliaisuuttansa. Hevonen nelisti pihalle, ja kun se
oli seisahtunut ja ratsastaja sen selästä alas astunut, kuului ulkoa
hienolla, teeskennellyllä nenä-äänellä seuraavat sanat, arvattavasti
talon herralle lausutut:

-- "Minä olen Kálmán Sós. Tahdoin tulla kunnia-tervehdyksille".

Nämät sanat kuultuansa heitti Linka munankuoret jauhojen sekaan
ruskosen sijasta ja pelästyi siitä taas niin, että viskasi _Regélö'n_,
jonka oli esiliinansa taskuun kätkenyt, enempää ajattelematta tuleen.

-- "Mitä neiti tekee!" huudahti paksu kyökkipiika, "soittaahan liekki
palaneen paperin jäännökset ruokaan!"

Jotta pula tulisi oikein kukkuralle, astui vielä vanha herrakin
kyökkiin; hänen kasvonsa loistivat ilosta ja hän oli niin häijy, että
hän, lähestyttyänsä tyttöä, ei puhunut hänelle sanaakaan pitkään
aikaan, vaan ainoastaan katseli häntä ja hymyili ja räpähytti silmiään
suopeasti, joll'aikaa tyttöparka ei näyttänyt mitään parempaa toivovan,
kuin että jonkun ihmeen kautta vaipuisi alas kellariin.

-- "Tahdotteko jotakin, isä kulta?" uskalsi hän viimein kysyä.

-- "Minä en tahdo, että sinä olet kyökissä".

-- "Minkätähden, isäseni?"

-- "Sentähden, että sinä tänään suolaat liiaksi kaikki ruoat"[21]

Linka parka, jos hänen olisi ollut mahdollista punastua vielä enemmän,
kuin hän jo oli punastunut, olisi hän ehkä sitä tehnyt, sillä hän
ymmärsi hyvin leikkipuheen tarkoituksen, ja kyökkipiikakin enensi vielä
hänen hämmennystään.

-- "Te, kunnioitettu herra, teette hyvin siinä, että viette neiden
sisään", lausui näet tämä, "sillä hän tekee täällä vaan vahinkoa,
heittää munankuoret vatiin ja polttaa kaikenlaisia papereita".

Linka tahtoi saada piikaa vaikenemaan, mutta nyt rupesivat kaikki
hälisemään; hänen täytyi vihdoin antautua ja, isänsä käteen tarttuen,
päättää tehdä tuo suuri uhraus, että jätti kyökin ja meni vierasten
luokse.

Kuinka hyvä turvapaikka tämmöisissä tilaisuuksissa kyökki kuitenkin on
tyttöraukoille!

Katselkaamme nyt taistelukenttää.

Sohvan toisessa päässä istuu Zsuzsi täti, joka lakkaamatta kaivaa
nenäänsä etusormellaan ja kuiskaamalla selittelee jotakin sohvan
toisessa nurkassa istuvalle hiljaiselle rouvalle, jonka tunnemme
Károly'in äidiksi, rouva Tállyai'ksi, joka taas puolestansa kaikin
tavoin koettaa näyttää niin hiljaiselta kuin suinkin; hän antautuu
kohtalonsa alaiseksi ja kuultelee ääneti Zsuzsi tädin liukkaita
valheita, joihin tämä tuon tuostakin niin sekoittuu, ettei itsekään
tiedä niistä suoriutua.

Hänen vieressään seisoo Sándor orpanamme, joka näyttää kokonansa
hämilleen joutuneen, nähdessään näin monta ihmistä yhdessä seurassa,
mutta jonka päähän ei pöllähdä varoa, että niitten joukossa on kaksi
kilpakosijaakin. Menyhért herra antaa hänelle matalalla äänellä
kiiremmittäin viisaita neuvoja, miten hänen tulee käyttää itseään, kun
hän puhuu, kun hän kertoo ja kun hän sanoo jotakin; pöydässä pitäköön
hän vaaria veitsestä ja kahvelista; älköön purko leipää, vaan
leikatkoon sitä veitsellä; älköön pyyhkikö suutansa pöytäliinaan;
älköön kaatako lasiansa kumoon; älköön pistäkö suolakkoon kynsiänsä,
vaan veitsen-kärjen; älköön juoko heti sopan päälle; älköön puhuko, suu
täynnä ruokaa, älköönkä juoko etikkaa, öljyä ja pesovettä. Edelleen,
älköön hän kääntäkö selkäänsä ketäkään päin, älköön katkaisko kenenkään
puhetta, älköön rykikö paljon, ja muuta senlaista, joka kaikki Sándor
orpanaltamme riisti senkin vähän rohkeutta, minkä uusi atilla oli
hänelle antanut.

Toisella puolella seisoo Károly, kaunis, teeskentelemätön nuorukainen,
jonka iloisilla kasvoilla ei näe mitään juhlallista kankeutta. Hän
puhuu hiljaan ja leikillisesti sisarensa, tuon pienen, vallattoman
Lizan kanssa, jonka veitikkamaiset silmät tuon tuostakin lentävät
toiselle puolelle, sillä aikaa kuin hän aina löytää jotakin korjattavaa
veljensä kaulaliinassa, paidankauluksessa, hiuskäherissä, taikka ottaa
jonkun pienen untuvan hänen takistansa, kaikki niin salaisesti, ettei
kukaan, paitsi me, sitä huomaa.

Akkunan vieressä seisoo vihdoin Kálmán runoilija, kädet rinnalle
ristiin laskettuna, nojautuen tuolinselkää vastaan. Hän koettaa
kasvoillensa kuvata kaikkea mahdollisinta onnettomuutta; semmoiset
onnettoman-näköiset kasvot vaikuttavat suuresti nuoriin tyttöihin.
Kalpea kuutamo-katsanto; salaiset huokaukset, murheellinen hymy,
kun toiset nauravat; vetäytyä syrjään johonkin nurkkaan, johon
jokainen voi nähdä, ja sieltä, toisten huvitellessa ja iloitellessa,
maailmaa-vihaavilla silmäyksillä katsella ihmisturhuuden markkinoita;
silloin tällöin yskähtää, ja jos kysytään, minkätähden yskii,
haaveksivalla tyvenyydellä laskea käsi rintaa vastaan ja puhua
lähenevästä syksystä, putoavista lehdistä ja suloisista unelmista
pudonneitten lehtien alla; runollisilla vertauksilla lausua, että
tämän yskän ääni on kolkutus toisen maailman portille, ja muita
tämänkaltaisia voipi aina varmalla menestyksellä käyttää kokemattomia
sydämiä vastaan.

Tämmöiseen sotajärjestykseen olivat viholliset pretendentit (hakijat)
asettuneet. Voimakkain niistä oli epäilemättä Sajtóry Gulyásin perhe.
Heidät oli vanha tuttavuus talon herran kanssa, tämän entiset
lupaukset, heidän oma rohkeutensa ja kaikkein tyhmien suojelus-jumala
asettanut edullisimpaan asemaan, siitä huolimatta, että pikku
nostoväki, tuo kaikkihävittävä Péterke, sodassa mehiläisiä vastaan
ennakolta oli tullut taisteluun kykenemättömäksi. Runoilija Kálmán oli
jo itsessään kyllä vaarallinen, värssyissään kuohuvain salaisten
kiihoitusten ja sydäntä lumoovain kapinaliittojen kautta, kun sitä
vastoin Károly oli joutunut huonoimpaan asentoon. Hänellä oli suora,
vilpitön sydän, hänen huulensa eivät osanneet valhetella, hänen
kasvonsa eivät tietäneet teeskentelystä; siihen tuli vielä lisäksi se
onnettomuus, että hänen kelpo äitinsä ei edes yrittänytkään poikansa
avuja ja hyviä ominaisuuksia kiittämään, vaan päin vastoin, joka kerta
kuin hänestä tuli puhe, avosydämisesti kaikille kertoi, että hän oli
kevytmielinen poika, joka sekä ylioppilas-aikanansa että sen jälestäkin
oli tuhlannut sangen paljon rahoja, niinkuin myös suuri kortinlyöjä ja
että hänellä oli kaikenlaisia pahoja tapoja, niin että Linka raukalle
varmaankin jo ennakolta olisi annettu rukkaset käteen, jos ei kaikeksi
onneksi Lizinkan muodossa hänen rinnallensa olisi pantu viekas pieni
suojelushenki, joka arvattavasti vielä on kääntävä koko seuran.

Gábor herra astui taluttaen tytärtänsä, ja vei hänet rouva Tállyai'n
luokse. Tyttö suuteli tämän kättä ja asetettiin sitte istumaan sohvaan
molempien rouvien välille. Tässä tilaisuudessa oli varsin hupaista
nähdä, kuinka Zsuzsi täti puheella, imarruksella, niiauksellä ja
sopimattomilla kysymyksillä koetti valloittaa häntä, siten estääksensä
toista rouvaa puheisin pääsemästä.

-- "Oi, kuinka kaunis, kuinka suloinen, mitenkä valkoiset kätöset,
vielä palas lapsi ja jo niin kelpo emäntä! Minä näin teidän
puutarhanne, minun täytyy tunnustaa, että se oli mestarillisessa
kunnossa. Mimmoisia kaalinpäitä! Ja sitte tämä hiuslaitos! Se on aina
ollut mielestäni kauniin. Minä näin myöskin teidän hillo-marjanne.
Oivallista! Minäkin vielä opetan teille jotain, kuinka orapihlajan
marjoja keitetään. Ei kukaan ole koskaan parempaa syönyt. Jahka vaan
kerta olemme Makksalva'ssa. Sándor rakastaa niitä sanomattomasti. Oi
Sándor rakastaa julmasti makeisia, hän on kokonaan isänsä poika. No,
mutta makeinta hän ei vielä ole maistanut. No, no, älkää punastuko,
pikku tyttö hupsu, minä lyön vetoa, ettei hän sitte enää huoli muista
makeisista".

Tyttö parka näytti istuvan kuin okailla tämän puheen aikana. Kaikeksi
onneksi riensi Lizinka hänen luoksensa ja syleili häntä; he rakensivat
heti tuttavuutta toinen toisensa kanssa, jonka johdosta Linka sai
tilaisuuden uuden ystävänsä kanssa vetäytyä viereiseen huoneesen,
jättäen koko tuon kauniin seuran aivan hämilleen. Tytöt eivät
palanneetkaan takaisin, ennenkuin heitä kutsuttiin päivällisille ja
silloin he jo sinuttelivat toisiaan. Tyttöjen kesken käy tuttavuuden
tekeminen sangen helposti; ikä-eroituksesta huolimatta oli "_sainte
alliance_" (pyhä liitto) muutamain minutien kuluessa solmittu, ja
näkyväinen seuraus heidän ensimmäisestä keskustelustaan oli se, että
Linka jo paljon leppeämmillä silmillä katseli Károly'ia kuin Sándor
orpanaamme. Kálmán pysyi kuitenkin yhä vielä vaarallisimpana hänelle;
häneen katseli Linka vaan salaisilla vilkauksilla, ollen vakuutettu
siitä, että tämäkin häntä yhä piti silmällä.

Pöytään istuttiin nyt sillä tavoin, että molemmat rouvat asettuivat sen
ylipäähän, vanha herra alipäähän, hänen viereensä kummallekin puolelle
molemmat tytöt, Sándor ja Károly toisiansa vastapäätä, siten että
Sándor tuli Károly'in sisaren rinnalle ja Károly Linkan viereen.
Runoilija istui rouva Tállyai'n ja Menyhért herra puolisonsa viereen.

Soppa syötiin ilman minkäänlaista häiriötä; lusikka on, niinkuin
tunnettu, kaikista viattomin ase. Mitään vahinkoa ei sen vuoksi
tapahtunut, paitsi että Sándor orpanamme, nähdessään kuinka Kálmán
runoilija, silloisen muodin mukaan, ei pitänyt lusikkaa kolmen sormen
välissä, vaan kämmenessä, myöskin tahtoi tehdä samoin ja kaatoi
onnellisesti ensimmäisen lusikallisen takkinsa hihaan.

Sittemmin, kun vuoro tuli veitsiin ja kahveleihin, antoivat pisto- ja
leikkausaseet jo toisen muodon sodalle; ensimmäinen viinilasi täytti
mielet rohkeudella ja taistelunhimolla. Menyhért herra rupesi kertomaan
urostöistänsä vuonna 1809, joita taas Gábor herra ei liioin tahtonut
muistaa. Kálmán herra alkoi syödä vasemmalla kädellä; Sándor herra
yritti sitä matkimaan ja pudotti paistinpalan kahvelistaan. Sitte
rupesi Zsuzsi täti puhumaan tapain turmeluksesta pääkaupungin
nuorisossa; Kálmán herra taas kysyi häneltä, oliko hän jo nähnyt Janczi
Parlogin,[22] ja kosti hänelle sillä tavoin, että kaatoi hänen lasiinsa
vettä ylöspäin käännetyllä kämmenellä,[23] jonka johdosta tuo hyvä rouva
vannoi itsekseen olla aivan juomatta, jos Kálmán vielä kerran täyttäisi
hänen lasinsa tuolla tavoin.

Sándor ystävämme, äitinsä neuvoja noudattaen, söi ja joi kaikenlaisia,
sillä hän oli jo oppinut niin paljon, että ilman oleminen on suuri
loukkaus talon neittä kohtaan. Tuo hyvä Egerin viini alkoi vähitellen
nousta hänen päähänsä, kylläisyyden piru teki hänet yhä enemmän
kopeaksi, hän alkoi tuntea itsensä niin nuorteaksi, kuin jos
vieläkin istuisi koulutoveriensa joukossa konviktissa tahi
ylioppilaskumppaniensa seurassa "Kultaisessa pullossa", keskeytti
jokaisen puhetta, nauroi, laati esiin huonoja sukkeluuksia, kaatoi
kumoon pulloja ja laseja ja heitteli leivän-kupuloita. Hän ojensi
pitkät koipensa pöydän alle ja, tuntien että ne kohtasivat jotakin
toista jalkaa, rupesi hän tuon tuostakin hellästi likistämään sitä,
luullen että se oli Linkan pieni jalka. Mutta se olikin Károly'in
jalka; tämä oli näet par'aikaa vilkkaassa keskustelussa naapurinsa
kanssa ja salli sentähden tämän hellän erhetyksen jalkansa suhteen
tapahtua.

Loppupuolella atriaa aukenivat yhä enemmän kaikkien sydämet ja kurkut,
ja nyt alkoi se rakastettava sekaannus, jolloin kaikki puhuvat yhtä
haavaa ja se voittaa, joka jaksaa paremmin huutaa. Ei kukaan kuule omaa
sanaansa, mutta ymmärtää kuitenkin naapurinsa; yksi hullunkurinen
kokkapuhe tai pilajuttu kerrotaan toisensa perästä; kaikki nauravat,
niin että kyyneleet juoksevat jokaisen kasvoille; naiset rukoilevat,
ettei heitä enää nauratettaisi; vanhain herrain liiveistä poukahtavat
napit pois täristyksestä; nuorisokin on tätä nauravinaan, mutta nauraa
aivan toisille asioille, joita he toisilleen kuiskailevat; jos tahdot
tietää, mitä he kuiskaavat, tule itse nuoreksi ja rakastuneeksi.

Ainoastaan Kálmán, runoilija, pysyy parnassilaisessa tyvenyydessään;
hänen kasvojansa ei koskaan mikään hymy rumenna, hänen silmänsä ovat
yhtenään kiinnitetyt talon tyttäreen, taikka myöskin hänen
vastapäätänsä olevaan seinään. Siellä on iso peili kullatuissa
raameissa; Kálmán herra katselee itseään tässä peilissä ja näyttää
olevan varsin tyytyväinen arvoisaan muotoonsa; hän näkee siinä jokaisen
kättensä liikunnon, vieläpä senkin, kuinka hän pistää ruokaa suuhunsa
ja kaivaa hampaitaan.

Tätä ei kukaan näy huomaavan, paitsi pieni, veitikkamainen Lizinka,
jonka häijyt silmät alati lentelevät ympäri seuraa etsien, ketä hän
nipistelisi; vieressään istuvaa vanhaa herraa pitää hän lakkaamatta
hyvällä tuulella viattomilla sukkelilla pilkkapuheillaan, jotta tämä
tuskin voi hillitä itseään nauruun purskahtamasta.

Lopuksi nousi Kálmán ylös tuoliltaan, tarttui lasiinsa ja, hiuksensa
perikummalliseen järjestykseen asetettuaan, yskähti kerran, antaen
siten merkin että hän tahtoi esittää maljan.

Hälinä ja melu taukosi, jokainen koetti saada naapuriansa vaikenemaan,
pyöreät kasvot yrittivät näyttäymään juhlallisen pitkiltä; kun vihdoin
kaikki olivat ääneti, kohotti runoilija lasinsa ja alkoi seuraavilla
sanoilla:

-- "On meri, jonka pohjassa kallis, puhdas helmi piilee".

-- "Katsokaa, setä", kuiskasi Liza Gábor herran korvaan, "Kálmán Sós
puhuu itsellensä peilissä".

Gábor herra katsoi sinne ja huomasi, kuinka Kálmán todellakin tuijotti
peiliin, puhuessaan ja liikkuessaan; hän näytti erinomaisella
mielihyvällä siinä itseään ihailevan, ikäänkuin olisi tahtonut
tunnustaa rakkauttaan vaan itsellensä.

Gábor herra tätä ensi aluksi vaan kummasteli; hänen silmänsä kävivät
pyöreiksi, hän puri huuliansa yhteen, kierteli lyhyitä harmaita
viiksiään oikealle ja vasemmalle, sekä nyökäisi päätänsä taaksepäin.

Kálmán ei huomannut, että kukaan näki hänen peilissä puhuvan itselleen,
ja jatkoi suurella innolla:

-- "Tämä helmi on kalliimpi kuin Cleopatran kuuluisat helmet,
säihkyvämpi kuin ne, jotka ovat Brasilian keisarin kruunussa; sen
voittamiseksi syvien merten pohjaan sukeltaminen on mitä halvin uhraus,
sen edestä kuoleminen on autuus..."

-- "Katsokaa, setä, kuinka hän tarjoo itselleen lasia peilissä!"
kuiskasi Liza isännälle.

Gábor herra oli jo silloin niin täynnä naurua, kuin ylimmilleen
kuumennettu höyrykattila -- silmänräpäys lisäksi ja se räjähtää rikki.
Hänen iso liivinsä liikkui ylös alas, hänen olkapäänsä tärisivät, hänen
kasvonsa hehkuivat tulipunaisina, hän pudisti yhteen hampaitaan,
nyrkkejään, nyt heti -- heti paikalla --

Károly rupesi sill'aikaa huomaamaan, että Sándor veikkomme sangen
lemmellisesti likisti hänen jalkaansa, ja jottei tämä hyväntahtoisuus
jäisi ilman vastausta, haki hänkin toisella jalallaan Sándor veikkomme
varpaankänsiä ja tallasi niitä niin kovasti kuin suinkin jaksoi.

-- "Jaaj!" mylvi nyt Sándor kesken helmipuhetta ja töyttäsi kivussaan
edessään seisovaan täytettyyn lasiin niin, että punainen viini virtaili
pitkin pöytäliinaa, niinkuin Tonava.

Tämäpä vielä puuttui Gábor herralta. Tukehutettu naurun-raivo purskahti
nyt yht'äkkiä kymmenkertaisella voimalla tuosta hirveästä kidasta, hän
heittihe nojatuoliin, löi nyrkkiä pöytään, niin että lasit rupesivat
tanssimaan ja naiset huudahtaen hypähtivät ylös pöydästä heidän
päällensä juoksevan viinin edestä. "Ristiäisiä, ristiäisiä!" luikkasi
riehuen Sándor _jucundus_, kun viini juoksi hänen äitiänsä kohti;
Menyhért herra sappermenteerasi, tytöt nauraa hekottivat, ainoastaan
Kálmán seisoi järkähtämättömällä katsannolla samassa paikassa, sillä
vakavalla päätöksellä, että, maksoi mitä maksoi, saattaisi puheensa
loppuun. Hän yrittikin sitä kolme kertaa, kun nauru vähäisen asettui,
mutta turhaan! salama oli jo iskenyt alas: hän saattoi tuskin lausua
kolme sanaa, kun Gábor herra uudestaan purskahti nauruun; ei mikään
voima saattanut häntä enää hillitä.

Vihdoin täytyi Kálmán'inkin istua alas, voimatta puhettansa päättää.

Vanha herra näytti vilpittömästi surkuttelevan koko kohtausta, mutta
hän ei voinut siihen mitään; Kálmán älköön enää puhuko hänelle, ei
kirkossakaan, sillä hän nauraisi häntä vasten naamaa.

Jollakin tavoin korjataksensa tätä häiriötä, tarttui Károly iloisella
katsannolla lasiinsa ja päätti muutamilla sanoilla puheen.

-- "Suokoon Jumala, että vielä kauan saisimme ihailla tätä kaunista
helmeä, jota ystävämme Kálmán tarkoitti; sitä toivomme sitä enemmän,
kuin tämä helmi ei ole kasvanut minkään kylmän simpukan, vaan
lämminsydämisen, kelpo unkarilaisen isänmaan-ystävän povessa; sen, joka
sukeltaa alas sen luokse, ei tarvitse juoda suolaista merivettä, vaan
hyvää Egerin turkin-verta".[24]

-- "Eläköön, eläköön!" huusi koko seura; vanha herrakin joi riemulla
tämän maljan, ainoastaan Kálmán ei voinut antaa Károly'ille anteeksi,
että tämä oli lopettanut hänen nerokkaan esitelmänsä noin
talonpoikaisella sukkeluudella.

Mutta atrian jälteen älköön ihminen puhuko viisaita asioita, jos
tahtoo, että häntä kuullaan.

Päivällisen perästä ehdoitti Berkessy vieraillensa, että lähdettäisiin
lystiä ajamaan, jonka ehdoituksen koko seura heti mielellänsä hyväksyi.
Joka taholta annettiin käskyjä kuskeille. Menyhért herra meni itse
talliin, keskustellaksensa Marczin kanssa, kestäisivätkö heidän
hevosensa tämmöistä lysti-ajoa. Neuvottelussa tultiin kuitenkin varsin
ikäväät päätökseen, jonkatähden Menyhért herra teki sen sopimuksen
Marczin kanssa, että tämä yhdestä viinipullosta, joka hänelle kotiin
palattua annetaan, olisi olevinaan päihtynyt.

Molemmat muut vaunut, Berkessyn ja Tállyain, ajoivat sillä aikaa esiin,
ja vieraat jakaantuivat niin, että kukin perhe otti omat vaununsa.
Kálmán Sós'kin talutti esiin oman pegasonsa, joka oli hiljainen,
vähäisen vanhanpuolinen hevonen, Englannin rotua; pään pudistuksesta
saattoi arvata sitä vähän kovasuiseksi, jaloista taas hyväksi
juoksijaksi. Vanhaa Berkessyä varten seisoi valjastettuna yhden hevosen
vetämä kabrioletti, jossa hänen säännöllisesti oli tapana ajaa.

Kaikki oli jo reilassa, kun Menyhért herra syöksähti esiin, hirveästi
lyöden kättä polveansa vastaan.

-- "Oih! tuhat tulimmaista! Tuo vietävän Marczi on niin juovuksissa,
ettei voi jalkojaan liikuttaa. Mitä on tekeminen, mitä on tekeminen?
Jos vaan saisin jonkun, joka valjastaisi hevoseni, ajaisin itse. No
odotappas! Häväistä minua tuolla tavoin! Juoda itsensä humalaan näin
kunnioitettavassa talossa! Minä ajan heti pois sen lurjuksen, jahka
tulemme kotia".

-- "Älkää kiukutelko, herra orpanani", sanoi häntä rauhoittaen
Berkessy, "saatamme jakaantua jollain tavoin, niin että kaikki saamme
sijaa. Menyhért orpana voipi istua tähän viereeni, hänen puolisonsa
rouva Tállyain luokse, Károly herra varmaankin mielellään itse ajaa
hevosiaan ja molemmat tytöt eivät suinkaan suuttune, jos istutamme
yhden kavalierin heidän viereensä".

Kálmán'illa oli silloin jo toinen jalka jalustimessa, mutta kuultuansa,
että Linkan vieressä vaunuissa oli yksi sija avoimena, kääntyi hän
äkisti hevosta töllistelevän Sándor orpanan puoleen ja kysyi häneltä
erinomaisella ystävällisyydellä:

-- "Eikö teidän ole tapa ratsastaa?"

-- "Onpa kyllä", vastasi irvistellen Sándor, "jahka minulla vaan olisi
hevonen".

-- "No, ottakaa minun!"

-- "Todellakin? Sallitteko sen?" kysyi orpanamme suuresti iloiten.

-- "Varsin mielelläni. Minun onkin vielä kupeeni kipeä tämänpäiväisestä
ratsastamisesta, ja minä saan kai sijaa jossakin vaunun-nurkassa".

Sándoria ei tarvinnut toista kertaa käskeä; hän riensi hevosen luokse,
hyppäsi ylös toiseen jalustimeen ja siinä kappaleen aikaa
hoiperreltuaan ryömi vihdoin satulaan.

Vieraat olivat sillaikaa sijoittuneet Gábor herran määräämään
järjestykseen ja kun sillä tavoin ei ketään muuta jäänyt jälelle kuin
Kálmán, tuli hänen osaksensa se onni, että sai istua Berkessyn
vaunuihin vastapäätä molempia tyttöjä.

Vasta silloin rupesi seura huomaamaan, että Sándor veikkomme istui
hevosen selässä; tämä olikin sitä enemmän silmiin pistävää, kuin hänen
säärensä, jotka olivat liian pitkät noille lyhyille jalustimille,
tekivät ison polven hevosen lapaluita päin; sen lisäksi oli hevosella
se hyvä tapa, että jos se huomasi vieraan miehen selässään istuvan, se
kaikin tavoin yritti tätä havaintoansa ilmoittamaan: ensiksi heitti se
niskaansa taaksepäin, sitte alkoi se astua takaperin, jotta saattoi
luulla sen heti raivoon menevän, vihdoin kavahti se pystyyn, ja sillä
välin antoi se kuulla semmoista naurettavaa, lauluntapaista hirnuntaa,
josta harva hevonen voipi kerskata.

Zsuzsi täti nousi pelästyneenä pystyyn vaunuissaan, nähdessään poikansa
semmoisessa asennossa.

-- "Sinä narri sinä! Mitä teet hevosen selässä? Astu heti alas siitä!
Tuossa paikassa taitat niskasi poikki. Astu alas, astu alas!"

Mutta se on kyllä helppo käskeä jotakuta astumaan alas hevosen selästä,
kun hevosella itsellä juuri on tarkoituksena heittää hänet selästään.
Sándor orpanamme ei nähnyt eikä kuullut mitään, ja jos jonkun joka
tarkasti kuultelee jotakin, käypi itsestään sanominen: "minä olen
paljas korva", saattoi Sándor orpanammekin tällä hetkellä sanoa, että
hän oli paljas hevonen.

Sittekun hevonen oli koetellut ratsastajaansa ja havainnut, ettei tämä
pudonnutkaan alas satulasta, hirnahti se kerran ja nelisti ilman sen
enempää ohjausta ulos portista sekä sitä vastapäätä olevan puutarhan
lävitse, temmaten mukaansa tuon onnettoman ratsastajan, joka
epätoivoissaan päästi ohjakset ja molemmin käsin tarttui kiinni
satulaan edestä ja takaa.

-- "Poikani, poikani! Poikani joutuu hukkaan!" huusi epätoivoissaan
Zsuzsi täti.

-- "Ole huoleti poika-nulikasta!" huusi hänelle Menyhért herra.
"Pienestä putouksesta ei hänen niskansa poikki mene. Etkö näe, että hän
tahallaan kannustaa hevosta? Lähtekäämme nyt vaan, tuolla puolen
puutarhaa hän kyllä saavuttaa meidät".

Ruoskat mäjähtivät, nuot kolme vaunua vierivät ulos kadulle, kylän
lävitse, nopeasti kuin tuuli. Zsuzsi täti kysyi joka ihmiseltä, jonka
he kohtasivat, eivätkö he olleet nähneet ketään ratsastajaa. Tietysti ei
kukaan vaunujen kolinalta kuullut sanaakaan.

Nyt tultiin vanhan herran tiluksille, ajettiin kauniilla, suorilla
puilla istutettuja teitä myöten ja katseltiin leikkuumiehiä pelloilla.
Siellä täällä oli jo vehnä kuhilaissa, ohra aumoissa; kukoritsa (maisi)
viheriöitsi vielä rehevästi, keltaisten sänkien keskellä, leveillä
saroilla; siellä täällä loisti esiin kullankarvaisia melunoita,
kurpitseja. Mutta Zsuzsi tätiä ei nyt huvittanut vehnä eikä kukoritsa,
sillä Sándoria ei näkynyt missään; lopuksi rauhoitti häntä rouva
Tállyai sillä, että hän varmaankin on lähtenyt takaisin kartanoon ja on
nyt siellä rauhassa, joka ajatus sitte lohduttikin tuota hyvää rouvaa
siihen määrään asti, että hän kiireimmiten saattoi laskea jokaisen
saran kylvön, kuinka monta mittaa siihen menee.

Yhden tunnin huvimatkan perästä oli seura tarpeeksi tärisyttänyt
itseään ja kääntyi taas kotiin päin; vaunut vierivät, ruoskain
iloisesti mäjähytellessä, pihaan ja Zsuzsi tädin kysymys ensimmäiselle
ihmiselle, jonka näki, oli: "missä on poikani?"

Ei kukaan tietänyt hänestä mitään.

-- "Missä on poikani? Missä on Sándor poikani?"

Ei kukaan ollut häntä nähnyt sen jälkeen, kuin hevonen vei hänet pois.

Tuo hyvä rouva rupesi nyt tarmonsa takaa voivottelemaan:

-- "Minä olen hukassa! Olen kadottanut poikani ijäksi! Toisen
murhasivat mehiläiset, tämän surmasi hevonen. Oi, ettemme koskaan olisi
tulleet tähän taloon, taikka että ennemmin olisimme ajaneet kumoon
tiellä ja taittaneet niskamme! Sinä olet syypää kaikkiin, sinä vanha
narri! Minkätähden tahdoit naittaa poikasi näin nuorella iällä, nyt hän
on hukkaan joutunut, sinä voit juosta hänen peräänsä maailman loppuun
asti. Ja tuo kuski hupsu, miks'ei hän saattanut valjastaa hevosia? Ja
tuo herra, joka tunsi hevosen, miksi antoi hän hänen astua sen selkään?
Missä on nyt poikani?"

-- "Mutta missä on hevoseni?" kysyi Kálmán, joka oli yhtä
pelästyksissään siitä, että Sándor oli vienyt hevosen, kuin Zsuzsi täti
siitä, että hevonen oli vienyt Sándor'in.

-- "Oi hyvä Jumala, hyvä Jumala! Kuinka voin lähteä kotia ilman
poikaani?"

-- "Ja kuinka voin minä lähteä kotia ilman hevostani?"

No näistäkös sanoista Zsuzsi täti kiroili runoilijaa: hänen olisi ollut
parempi syntyä sokeana maailmaan! Ja pannaksensa kukkuraa mittaan,
rupesi hän soimaamaan talonväkeä, järjestänsä kaikkia, tyttöjä siitä,
etteivät olleet ottaneet Sándor'ia vaunuihinsa, silloin hän ei olisi
turmioon joutunut; vanhaa Berkessyä siitä, että hän oli sallinut pojan
juoda viiniä, muuten tämä ei olisi uskaltanut istua hevosen selkään, ja
vihdoin kaikkia ihmisiä yleensä, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta,
että he töllistelivät suu ammoillaan, mikseivät he juokse, juokse,
kukin taholleen, hänen kadonnutta poikaansa etsimään?

Menyhért herra vihdoin ei enää jaksanut kärsiä kaikkea tätä melua, vaan
rupesi ärisemään.

-- "Oh, mitä sinä voivottelet tuota siunattua poika-mukulaa! Minua ei
tosiaankaan surkuteltu, Györin linnan edustalla ollessani, ja siellä
sentään ammuttiinkin. Hän palaa varmaan takaisin, ole huoleti siitä;
rikkaruoho ei häviä; ihmisiä ei ole enää tällä vuosisadalla varastettu,
äläkä pelkää, että ne aloittavat sinun pojallasi; jos se penikka on
eksynyt, pitää kyllä herra orpanani huolta siitä, että hän taas
löydetään".

Nämät sanat koskivat sanomattoman katkerasti Zsuzsi tädin sydämeen.
Että isä näin armottomasti saattaa puhua kadonneesta pojastaan, se on
kauhistuttavaa! Hän ei tietänyt hänelle mitään vastata, vaan syöksi
sisään siihen pieneen syrjäkamariin, jossa Péterke lepäsi, pannukakkua
syöden, heittäytyi vielä jälellä olevan lapsensa viereen ja alkoi
katkerasti itkeä nyyhkyttää. Siitä putosi Péterke'n suusta pannukakku,
itku tarttui häneenkin ja nyt parkuivat molemmat kilpaa, ystävyydestä
toisiinsa.

Berkessy oli sillä välin ryhtynyt tehokkaisin toimenpitoihin; hän pani
koko talonväen liikkeelle ja lähetti minkä jalkaisin, minkä ratsain eri
tahoille kadonnutta nuorukaista etsimään, kaikkialta tiedustelemaan ja
takaisin tuomaan, mistä vaan hänet löytävät.

Lähtekäämme mekin liikkeelle katsomaan, mitä hänestä on tullut.

Juostuansa puutarhan lävitse, poikkesi hevonen yht'äkkiä syrjälle ja
vei nuoren Sándor herran hamppu-peltoon. Tämä ei ensinkään osannut
pidättää hevosta eikä muulla tavoin sitä ohjata, vaan piti ainoastaan
sen harjasta kiinni ja antautui kohtalonsa alaiseksi, ajatellen
Mazeppaa, jonka hevonen vei Ukräniin. Hän ei muuta odottanut, kuin että
itsekin sinne joutuisi hevosensa kanssa.

Sittemmin joutui hevonen valtatielle ja rupesi tavallista vauhtia
eteenpäin nelistämään. Sándor katsahti pelästyneenä taaksensa ja
havaitsi että se kylä, jonka oli jättänyt, jäi yhä kauemmaksi hänen
selkänsä taa, kunnes se vihdoin kokonaan katosi, niin että ainoastaan
kirkontorni enää näkyi. Myöhemmin alkoi taivaanrannalla näkyä tornit,
jossakin hänelle tuntemattomassa kaupungissa; hevonen vaan juoksi
juoksemistaan pysähtymättä. Tuon tuostakin tuli häntä vastaan tiellä
vieraita ihmisiä, joita Sándor kyllä huusi hevosta pidättämään, mutta
nämät kaikki käsittivät sen niin, kuin heidän olisi pitänyt väistyä
pois tieltä, ja luulivat että hän oli lyönyt vetoa jonkun kanssa, jotta
hän niin ja niin monen minutin kuluessa olisi saapuva komitatin
hallintokaupunkiin ----'iin taikka että hän rientää lääkäriä tahi
palosammutusruiskuja hakemaan; sanalla sanoen, he antoivat hevosen
juosta niin kauas kuin se mieli.



V.


Kuusi päivää oli kulunut siitä, kuin kaunis leski Julia oli
lähettänyt Nánásy sedän ulos maailmaan levittämään tietoa hänen
naimisiin-menostaan, kutsumaan sukulaisia häihin, hankkimaan
naimis-lupakirjaa sekä Pestistä ostamaan morsiuspukua ja leivoksia.
Tämä kaikki toimitettiinkin säntilleen. Hänen peräänsä lähetetty
sanansaattaja saapui joka paikkaan tuntia myöhemmin, kuin hän sieltä
oli lähtenyt, ja sillä tavoin palasi Nánásy setä takaisin ----'iin,
sanansaattajaa kohtaamatta, ja astui, iso lipas kainalossa, sisään
kauniin hoidokkaansa luokse, joka jo oli ruvennut luulemaan, että hän
oli karannut komitatista.

-- "Tässä olen, lintuseni. Kaikki olen toimittanut. Tässä on toinen
morsiuspuku, sen valmisti Barza, tässä toinen, sen teki Kereszessy;
tässä taskussani on lupakirja; sukulaiset tulevat myöskin kaikki;
sokerileivokset ovat vaununlaatikossa".

Julia vapisi vimmasta; viimeiset sanat kuultuansa löi hän raivokkaasti
pöydälle laskettua lipasta, niin että se murtui rikki.

-- "Viekää morsius-puvut hiiteen. Lupakirja myöskin hiiteen, tortut,
sukulaiset! menkää itsekin sinne!"

Nánásy setä ällistyi kovasti tästä vastaan-otosta; suunsa liikkui,
mutta ei antanut mitään ääntä. Hän ei kyennyt mitään ajattelemaan, hän
vaan katsoa töllisteli, kun näki että Julia, nämät sanat lausuttuansa,
epätoivosta itkien vaipui alas sohvaan ja rupesi nyyhkyttämään niin
että oli tukehtua.

Nánásy setä ei ollut syntynyt semmoiseksi, joka olisi saattanut
itselleen näin sekaantuneita kohtauksia selittää. Kun on säntilleen
toimittanut kaikki toimekseen uskotut asiat, kun luulee palkinnoksi
siitä saavansa -- pari muiskua, ja sen sijaan saa pari laatikkoa
päähänsä viskatuksi... Hän ei voinut kaikkea tätä ensinkään käsittää.

Tällä hetkellä kuului hevosen-ravia pihalta, ja Julian kamarineitsyt
syöksi sisään emäntänsä luokse, tuskin jaksaen huutaa, mitä tahtoi:

-- "Neiti -- armollinen rouva -- nuoren Kálmán herran hevonen..."

-- "Uskaltakaa vaan laskea hänet sisään!" huusi Julia, kiivaasti
hypähtäen ylös sijaltaan.

-- "Mutta Kálmán herra ei istu sen selässä, vaan eräs vieras nuori
herra, jota en vielä koskaan ole nähnyt".

-- "Kuka?"

Kuka? Siitä tiedämme me jo kertoa. Se oli tuo onneton Sándor, jonka
hevonen naapurikylästä oli tuonut tähän kaupunkiin, Julian asuntoon
asti. Nähdessään portin avoinna juoksi se sisään pihalle epätoivoisen
ratsastajansa kanssa ja seisahtui sitte kauniisti porstuan eteen,
tuttavantapaisella hirnunnalla tervehtien ulkona seisovia palkollisia.

Asian laita oli se, että Kálmán tavallisesti joka päivä ratsasti Juliaa
tervehtimään, ja silloin antoi tuo rakastettava nainen aina sokeria
hevoselle omasta hienosta kätösestään ja täten oli hän hemmoitellut
hevosta niin, että se usein väkisin vei isäntänsäkin Julian pihaan,
eikä sen ollut mahdollista kulkea sitä katua, taloon poikkeematta.
Mutta, niinkuin edellisestä tiedämme, ei Kálmán kuuteen päivään ollut
käynyt Julian luona, eikä hevonen niin pitkään aikaan ollut sokeria
saanut. Tätä laiminlyöntiä se ei millään tavoin päähänsä saanut, vaikka
kyllä sanotaan, että hevosella on iso pää. Mainittuna ilta-päivänä oli
se sentähden itseksensä päättänyt, ettei sitä varten ollut hevoseksi
syntynyt, jotta sen kanssa pilkkaa tehtäisiin, ja kun se taas tunsi
suitset suussaan, lähti se liikkeelle eikä itsepintaisessa
johdonmukaisuudessaan seisahtanut ennenkuin oli tullut ----'iin Julian
pihalle, jossa se sitte porstuan edessä alkoi iloisesti hirnua, sokeria
odottaen.

Sándor putosi alas hevosen selästä niin pian kuin se seisahtui; hän ei
nähnyt eikä kuullut mitään, eikä voinut sanaakaan suustansa saada.
Hajasäärin ja kyyristyneenä konttasi hän nelin ryömin ovelle asti,
jonka Julia silloin juuri aukaisi, nähdäksensä kuka oli tullut.

Ei kukaan tuntenut tätä Lazarusta.

Kuka? Mikä? Mitä tahtoo hän? Kuinka tuli hän tänne?

-- "Voi! -- Älkää kysykö minulta mitään", vaikeroitsi onneton
ratsastaja, "minä olen hukassa -- olen kuollut -- käteni, jalkani eivät
ole minun -- pankaa minut levolle, kutsukaa tohtoria, minä heitän heti
henkeni -- voi kuvettani, voi!"

Julia rupesi aavistamaan jotain ääretöntä onnettomuutta ja lähetti
vilpittömällä myötä-tuntoisuudella palvelijansa heti lääkäriä hakemaan.
Sillä välin vei hän tuon kova-onnisen seikkailijan vuoteesen ja hoiti
häntä kaikella naisellisella hellyydellä, kunnes vihdoin lääkäri tuli
ja rauhoitti häntä sillä, etteivät sairaan "jalommat osat" olleet
tuosta vaivaloisesta ratsastamisesta vahingoittuneet ja että muutaman
tunnin lepo oli kaikki taas paikallensa saattava.

Berkessyn kartanossa kasvoi sillä välin vaara yhä suuremmaksi. Rouva
Gulyási ei jättänyt ketään hetkeksikään rauhaan, hän ajoi joka ihmisen
poikaansa hakemaan ja vaati jokaista takaisin palaavaa ilmoittamaan,
mihin oli tämän jättänyt. Vihdoin sai hän suonenvetoa, hänet täytyi
panna maata ja peittää lämpimillä peitteillä sekä juottaa teevedellä;
hän voivotteli kaiken yötä ja käänsi koko talon ylösalaisin. Molemmat
tyttö-raukat ja rouva Tállyai, jotka yhtä mittaa valvoivat hänen
vuoteensa vieressä ja hoitivat häntä, eivät aamuun asti voineet
silmiään ummistaa hänen tähtensä. Menyhért herra makasi sillä aikaa
rauhallisella omatunnolla viereisessä huoneessa; häntä täytyi joka
tunti hereille ravistaa, jott'ei hän kuorsaisi niin hirveästi ja
saattaisi sairaalle uudestaan suonenvetoa.

Päivän koittaessa nukkui vihdoin kärsivä potilas väsymyksestä ja
voivotuksesta, ja rouva Tállay'kin laskeusi sohvalle lepäämään, kun
yht'äkkiä hajdú tuolla ulkona käytävässä rupesi suurella melulla
takkeja pölyttämään.

Molemmat tytöt juoksivat päistikkaa ulos.

-- "Vaiti! Älkää pitäkö melua, vast'ikään nukkuivat täällä sisällä!"

-- "Puhdistanhan vierasten herrain takkeja", selitti puolustuksekseen
hajdú.

-- "Kas, jotain putosi toisen takin taskusta", sanoi esiin juosten Liza
ja otti ylös pienen taskukirjan lattialta.

-- "Aha!" sanoi hajdú, "se putosi varmaankin herra Kálmán Sós'in
taskusta".

Kirjan kanteen oli kultaisilla kirjaimilla painettu: "Päiväkirja".

Kuka panisi pahaksensa, jos pari nuorta tyttöä, joiden käsiin sattuu
erään heihin mieltyneen nuoren miehen päiväkirja, ei voisi hillitä
itseään siihen vähäisen kurkistelemasta? Molemmat tyttömme
vetäytyivätkin äkisti syrjään erään pilarin taakse ja rupesivat
kuiskaellen ja naureskellen suurella kiiruulla tuota salaperäistä
taskukirjaa sormiensa välissä tutkimaan. Se oli kirjoitettu täyteen
kaikenlaisia värssyjä; sieltä täältä putosi siitä kuivattu kukka tahi
hiuksista punottu lemmikki, jotka he panivat takaisin samaan paikkaan,
josta olivat pudonneet; muutamat värsyt lukivat he ja naureskelivat
niitä, sillä ovathan värssyt varsin viaton asia. Yht'äkkiä, kun he
toinen toisensa kädestä sieppailivat päiväkirjaa, sattui Linka siinä
huomaamaan erään tutun runon. Hän luki sen: se oli ihan sama runo,
jonka hän eilen oli lukenut _Regélö'ssä_ itselleen kirjoitettuna,
sillä pienellä eroituksella vaan, ettei tämän päällekirjoitus ollut
Linka B:lle, vaan Julia Cs:lle ja että mitä siellä oli kirjoitettu
tumman-verevälle, oli tässä vaalean-verevälle; siellä puhuttiin
mustista silmistä, tässä sini-silmistä, mutta muuten oli jokainen
enkeli ja keijukainen ihan samalla paikalla, niinkuin myöskin nuot
samat sydämen-tuskat, kuoleman halu ja lupaus yhtymisestä toisessa
maailmassa.

Linkasta tuntui niin, kuin hän olisi vastaanottanut onnentoivotuksen,
ja sitte perästäpäin huomannut, ettei se ollutkaan hänelle aiottu; hän
heitti äkisti pois päiväkirjan ja juoksi huoneesen, luullen, että sata
silmää häneen katsoi ja että jokainen mäki häpeänpunan hänen
kasvoillansa. Hän tunsi itsensä kovasti rangaistuksi siitä, että
ensimmäisen kerran eläissään oli ollut turhamielinen. Nuot kauniit,
imartelevat lauseet eivät siis alkuansa olleet kirjoitut hänelle, vaan
ainoastaan vaalean-verevältä mustan verevälle siirretyt. Hän oli
harhaluulostaan täydellisesti parannettu.

Aurinko seisoi jo korkealla, kun toinen niistä ratsastajoista, jotka
olivat seuranneet jälkiä ja vihdoin tavanneet hänet siitä talosta
----'ssa, jonne hevonen oli hänet vienyt, palasi takaisin sillä
rauhoittavalla tiedolla, ettei nuorta herraa vähintäkään vaivaa, vaan
että hän päin vastoin on varsin hyvissä käsissä, kelpo kauniin rouvan
hoidon alaisena, joka ei salli nuoren herran palata takaisin, ennenkuin
on täydellisesti tointunut, ja joka pyytää hänen kunnioitettuja
vanhempiansa tulemaan luoksensa ja olemaan vierainansa siksi, kuin
nuori herra on jälleen entisiin voimiinsa tullut, sillä ratsastaminen
on häntä vähäisen voivuttanut.

Tästä tiedosta tointui Zsuzsi täti heti paikalla, nousi ylös, tuli
terveeksi ja antoi valjastaa hevoset. Hän ei edes odottanut suurusta,
vaan kun talon isäntä ilmestyi, kiitti hän tätä vieraanvaraisuudesta,
työnsi vastustamattomalla kiireellä miehensä ja Pétike'n, jonka posket
vielä olivat kääreissä, vaunuihin sekä käski kuskin ajaa täyttä laukkaa
----'iin. Kuskinlaudalla Marczin vieressä istui sanan-tuonut renki,
opastaaksensa heitä asianomaiseen paikkaan, silla hän oli matkalla
unhottanut rouvan nimen, mutta toivoi kuitenkin löytävänsä tämän
taloon.

Gábor setä pudisti sydämellisesti Menyhért herran kättä, joka pois
lähtiessään vaunuista huusi hänelle:

-- "Juttumme ei ole vielä päätetty, _liquidum est debitum_, ja jos ei
se muulla tavoin käy, ryhdymme _brachialiter_ ryöstöön".

Tätä katsoi Menyhért herra sangen hyväksi sukkeluudeksi ja nauroi sille
aika tavalla, noilla kauniilla korupuheilla tarkoittaen tuota jo
vanhastaan sovittua avioliittoa.

Koko talonväki seurasi lähteviä; siellä olivat myöskin nuot kaksi
tyttöä ja kaksi nuorta miestä. Linka oli silminnähtävästi huonolla
tuulella, kun sitä vastoin Liza ei voinut salata iloansa siitä, että
näki Gulyás'in herrasväen lähtevän.

-- "Neiti Lina näyttää kovin synkkämieliseltä", sanoi teaterillisen
suloisella äänellä Kálmán.

Lina ei voinut siihen vastausta antaa; hän vetäytyi syrjään, rupesi
puhumaan Károly'in kanssa ja meni sitte hänen kanssansa sisään.

Kálmán kääntyi hämmästyneenä Lizan puoleen, joka oli jäänyt ulos.

-- "Minkätähden neiti Linka on noin nyreissään?"

Liza ei paljon ajatellut, mitä siihen lausuisi, ja vastasi sen vuoksi
lapsellisella leikinteolla:

-- "No ettekö ymmärrä, että hän suree sitä, kun Gulyásilaiset
ryöstöllä?"

-- "Ketä? Vanhaa herraako?" kysyi Kálmán pelästyneenä.

Lizalla oli kahdentoista vuoden iällä niin terävä järki, niin viekkaat
silmät, kuin toisella neljänkymmenen-vuotiaalla ei ole. Kun Kálmán
pelästyneenä oli lausunut nämät sanat: "ketä? vanhaa herraako?" saattoi
se selvä hämmästys, joka näkyi hänen kasvoillaan, Lizaa siihen
ajatukseen, että saattaisi ehkä olla hyvä vahvistaa tuota erhetystä
Kálmán'issa, ja hän sanoi sentähden sangen vakavalla ja sääliväisellä
katsannolla Kálmán'ille, puoleksi kuiskaten:

-- "Tietysti, vanhaa Berkessyä, mutta älkää puhuko siitä kenellekään".

-- "Se on mahdotonta", virkkoi Kálmán hämillänsä, "pidetäänhän häntä
sangen rikkaana miehenä".

-- "Hja, monta miestä pidetään rikkaana, joka ei sitä ole", sanoi Liza,
olkapäitään kohauttaen, ja juoksi iloisesti hyräellen pois.

Kálmán käveli, käsivarret ristissä, kauan aikaa edes takaisin
käytävässä; hän oli suuresti hämmentynyt. Saattoiko hän arvata, että
kaksitoista-vuotias tyttölapsi itsestään keksisi tarua häntä
pettääksensä? Jos hän olisi kuullut tämän tarun joltakin vanhemmalta
ihmiseltä, olisi hän ennemmin voinut epäillä sen totuutta, mutta kuinka
saattaisi lapsi puhua semmoisia, jos hän ei olisi sitä läheisimmiltään
kuullut? Tässä on nyt pahemmassa kuin pulassa. Vanhaa Berkessyä
katsottiin sangen rikkaaksi, hän oli aina elänyt varsin komeasti, ja
vaaleissa oli hän ensimmäinen kulunkeja suorittamaan -- mutta entäs,
jos juuri tämä olisi syynä hänen häviöönsä? -- Tässä tapauksessa olisi
kuitenkin parempi palata takaisin Julian luokse; tämän maine on tosin
vähäisen epäiltävä, mutta hän on kumminkin kaunis, ja vaikkapa hän
onkin kevytmielinen ja tuhlaavainen, on hän sentään rikas. Yhteyttä
ei tule vaikeaksi uudestaan aloittaa. Takaisin palaaminen,
taitavasti näytäntöön pantu esiin-astunta, pahimmassa tapauksessa
itsemurha-komedia on taasen kaikki entiselleen asettava.

Kun nyt vaan olisi ollut hevonen, jolla saattaisi kotiin lähteä. Ehkä
Berkessy on niin kohtelias ja lähettää hänet kotia hevosellansa.

Tällä toiveella astui hän sisään huoneesen Gábor herran luokse,
joka siellä yksinänsä tupakoitsi Károly'in kanssa. Vanhus istui
iso-selkäisessä nojatuolissa, Károly seisoi hänen vieressään.

Kálmán astui esiin ja miettien itsekseen, mitä hän olisi sanova, jotta
vanha herra voisi ymmärtää, ettei hänen aikomuksensa enää ole naida
hänen tytärtänsä, jäi hän hetkeksi ääneti seisomaan, veti ylös
kaulustansa, pörrötti hiuksiansa joka haaralta ylöspäin ja katseli
tapansa mukaan korkeuteen.

Ja tässä olivat pahat henget taas hänen eteensä asettaneet peilin ja
hän unhotti taas itsensä ja lausui sanat: "hyvä herra", sekä kättä että
päätä liikuttaen, itsellensä.

Samassa hetkessä aloitti Gábor herra, tämän eriskummaisen asennon
huomattuansa, uudestaan eilistä jättiläisnaurua, jota Kálmán'in nyt
täytyi kokonaan itselleen omistaa. Hän punastui, hänen huulensa
vapisivat; hän joutui vallan raivoon.

Kesken suurinta hahatusta vaikeni yht'äkkiä vanha herra, ikäänkuin hän
äkisti olisi leikannut naurunsa poikki ja kysyi mitä vakavimmalla
katsannolla:

-- "Mitä herra orpanani haluaa?"

-- "Hyvä herra!" vastasi Kálmán, vimmasta tuskin sanaa suustansa
saaden. "Minä luulin teissä tapaavani sivistyneen ihmisen, joka oli
luopunut tuosta vanhan ajan käsityksestä, että runoilijoita katsotaan
muka naurettaviksi ihmisiksi".

Berkessy vastasi vakavasti ja tyvenesti:

-- "Minä en katso runoilijoita naurettaviksi ihmisiksi, hyvä herra, sen
todistavat huoneeni seinät, joilla kotimaisen kirjallisuutemme
etevinten miesten kuvat riippuvat; sen todistaa kirjastoni, josta ei
puutu yhtään arvokasta kirjallisuuden tuotetta; mutta naurettavana
pidän minä sitä äpärä-runoutta, joka siellä täällä puhkee esiin
hedelmäpuun varresta ja vaan viheriöitsee, mutta ei mitään kukkia
kasva. Minä kunnioitan ja pidän arvossa niitä suuria henkiä, jotka,
perinpohjaisilla tiedoilla ja loistavalla nerolla kutsumuksensa uralle
astuen, ovat kansamme kunniana ja ylpeytenä; mutta että pitäisin
jokaista ruokopilliä kanteleena, sitä en tosiaan tee. Todellista
runoilijaa, joka ajatuksillansa jalostuttaa sielujamme, kunnioitamme
etäälläkin, mutta sille, jota vaan sentähden nimitetään semmoiseksi,
että hän sepittää riimejä; jonka runottaret ovat tuttuja
kamarineitsyitä, joiden kautta helposti saattaa tyhjänpäiväisiä
rakkauden-ilmoituksia kokemattomain tyttöjen käteen soittaa; joka
kaikkialla tahtoo käytöksellänsä antaa meidän tietää virastansa, --
sille saatamme korkeintaan hymyillä, ja jos luonto minun hymylleni on
antanut vähän kovemman äänen, ei se ole minun vikani. Sillä meidän
kesken sanottuna, rakas Kálmán orpanani, teistä löytyy sangen vähän
edellisiä ominaisuuksia, mutta sitä enemmän jälkimmäisiä. Teidän ei
tarvitse panna pahaksenne tätä puhetta minulta, vanhalta mieheltä".

Kálmán ei kaikista tähän asti ilmestyneistä sanakirjoista löytänyt
semmoisia sanoja, joilla olisi voinut tähän puhutteluun vastata. Te
saatatte jollekulle sanoa, että hän on varastanut hopealusikoita, se ei
ole mitään siihen verraten, kun jollekin sanotaan, että hän on huono
runoilija.

-- "Hyvä herra, jos en muistaisi, että olen teidän talossanne..."

-- "Se älköön teitä vähintäkään estäkö. Minun luonani on vieras
herrana".

-- "Semmoinen loukkaus on pestävä pois verelläni", huusi Kálmán
raivoissaan; hän ei vielä uskaltanut sanoa: "toisen verellä".

-- "Minä en ole parran-ajaja", vastasi siihen vanha herra tyvenellä
ivalla.

Károly astui vihdoin väliin, tarttui Kálmán'in käsivarteen ja kuiskasi
hänen korvaansa:

-- "Kumppani, etkö huomaa, mitä naurettavaa roolia sinä näytät
lörpötyksilläsi vanhaa miestä kohtaan".

-- "Miks'ei hänellä ole poikaa, jotta voisin häneltä saada hyvitystä?"

-- "Ole huoleti, jos et muuta halua; minä olen hänen poikansa, sillä
minä nain hänen tyttärensä ja annan sinulle sitä hyvitystä, jota
vaadit, mutta älkäämme nastako melua asiasta. Sinä epäilemättä tahdot
lähteä kotia, minä valjastutan hevoset, ja ----'ssa päätämme ystäviemme
kanssa asian".

Gábor herra ei kuullut, mitä molemmat nuoret herrat puhuivat, eikä
voinut siitä tietoa saadakaan, sillä Károly väitti, että vaan oli ollut
puhe kotiin-lähdöstä ja että, koska hänen muutenkin täytyy matkustaa
----'iin, hän ottaa mukaansa Kálmán'in. Tämä rauhoittikin vanhusta ja
heti sen jälleen näemme molempien nuorten miesten lähtevän pois.

Sillä tavoin soittivat siis kaikki kolme kosijaa pois talosta yhtä
haavaa, niinkuin olivat tulleetkin, ja epätietoista on, palaako enää
yksikään heistä takaisin.



VI.


Gulyásin herrasväki oli sillä aikaa onnellisesti saapunut ----'iin ja,
löydettyänsä Julian asunnon, tähän majoittunut. Emäntä vastaan-otti
kunnioitetun perheen erinomaisen sydämellisesti ja vei heidät sairaaksi
luullun nuoren herran luokse, jonka Zsuzsi täti tunsi pojaksensa.
Kovasti nyyhkyttäen lankesi hän hänen kaulaansa, ja huomasi vasta
sitte, että emäntä hyväntahtoisuudessaan oli pukenut tuon kelpo pojan
kauniisen, silkkiseen yö-nuttuun, kirjaeltuihin tohveleihin ja
kulta-tupsuiseen myssyyn, jotka kapineet vielä oli tallella
ensimmäiseltä mies-vainajaltaan.

Zsuzsi täti ei voinut kylläksi kiitoksiansa lausua poikansa
ihmeellisestä pelastuksesta ja hellästä hoidosta, ja varmaankin
kymmenen kertaa sanoi hän Julialle suoraan: "jospa Sándor'illani olisi
noin kelpo puoliso, silloin olisin huoleton hänen kohtalostaan, silloin
tietäisin, että olen uskonut hänet hyviin käsiin". Julia vastasi tähän
puheesen suloisimmalla hymyllään; sitte vei hän tuon kunnon perheen
komeain saliensa lävitse, näytti posliininsa, hopeiset pöytäkalunsa,
koristeensa. Zsuzsi täti oli aivan haltioissaan ihmettelemisestä ja
ylisti kaikkia pilviin saakka; kaikki oli hänestä aivan erinomaista.

Sillä välin otti Nánásy setä herra Menyhért'in erikseen, vei hänet
kanssansa tupakka-huoneesen ja teki hänet yhdessä henkäyksessä tutuksi
Julian omaisuus-olojen kanssa, puhui hänen taloudenhoitajastaan, hänen
pehtoristaan, hänen loistavista tuttavuuksistaan komitatin ylhäisinten
perheitten kanssa, eikä unhottanut mainita hänen mies vainajansa
testamenttia, joka antoi leskelle täyden oikeuden omaisuuden
käyttämiseen siinäkin tapauksessa, että hän uudestaan naimisiin menisi.
Kaikki nämät asiat esiintoi Nánásy setä puheliaalla ystävällisyydellä,
eikä Menyhért herra herennyt häntä suurimmalla tarkkaavaisuudella
kuuntelemasta, tuskin huomaten että aika kulumistaan kului.

Atrian aikana nousi ihmetteleminen korkeimmilleen; vieraat eivät
tietäneet, mitä enemmän kiittäisivät, ruokiako vai maljoja, joissa
niitä tarjottiin. Ainoastaan Péterkelle oli asia selvillä: häntä
miellyttivät vaan nuot kaikenlaiset tortut, joita hän mielensä mukaan
sai valita; mitä hän ei jaksanut syödä, pisti hän taskuihinsa, niin
että hän ruoalta päästyä tuskin pääsi liikkumaan. Julia täytti vielä
hänen lakkinsakin kaikenlaisilla makeisilla. Poika mukula riemasteli ja
särki iloissaan rikki yhden lautasen.

-- "No, poikaseni", sanoi Zsuzsi täti, ottaen syliinsä tuon herttaisen
sikiön, "kenestä pidät enemmän, Linka tädistä vai Julcsa tädistä?"

-- "Linka tädistä en pidä, sillä hän ei antanut minulle suklaata, kun
sitä pyysin".

-- "Sinä pidät siis enemmän Julcsa tädistä, etkö niin?"

-- "Hm".

Julia hymyili ja taputteli poikaa hellästi poskille.

Tämä oli jo seitsemäs päivä, ja koko kaupunkiin oli se tieto levinnyt,
että kaunis leski tänäpänä viettää häitä. Sukulaisetkin alkoivat
saapua, yhdet vaunut toistensa perästä vierivät pihaan, huoneet
täyttyivät juhlavaatteisin puetuilla vierailla, joitten keskellä
perheen _perpetuum mobile_ hääri salaperäisellä katsannolla, siellä
täällä kuiskaellen. "Missä morsian on? Missä ylkämies on?" kysyttiin
joka taholta, eikä hän tällä kertaa kenellekään sanonut muuta, kuin
että Julia pukee itseään.

Hääväen kokoontuessa pääsaliin, otti Julia yllensä Pestistä tuodun
loistavan morsiuspuvun. Hän näytti siinä todelliselta haltiattarelta,
hänen kauneutensa herätti ehdotonta ihastusta. Hän seisoi juuri ison
seinäpeilin edessä pääkoristettansa järjestämässä, kun ovi aukenee, ja
ken astuu sisään katuvaisella katsannolla? -- Kálmán'imme.

Julia, joka seisoi selkä häntä päin, näki peilistä sisään-astuvan
runoilijan ja, hämmästystään kerkeästi salaten, kääntyi hänen
puoleensa, katseli häntä ystävällisillä silmäyksillä ja sanoi hänelle
hellällä soimauksella:

-- "Häijy ihminen! Panna minut näin kovaan koetukseen. Jos en niin
hyvin tuntisi teidän mielenlaatuanne, olisin ollut valmis epätoivoon
teidän tähtenne lankeemaan".

Kálmán joutui aivan ihastuksiin tästä odottamattomasta vastaan-otosta,
syöksi heti Julian jalkoihin ja huudahti innoissaan:

-- "Te ette siis koskaan ole epäillyt minua?"

-- "Kuinka olisin saattanut uskoa, että te jättäisitte minut, kun koko
maailma jo tietää, että aion naimisiin mennä? Minun olisi täytynyt
ajatella sangen pahaa teistä, jos olisin voinut otaksua, että te noin
epäjalosti tahdoitte masentaa naista, joka teitä rakastaa. Minä en
uskonut sitä, minä olin varma siitä, että tämä teiltä vaan oli
runollinen oikku, jolla tahdoitte sydämeni voimaa koettaa, ja että te
viimeisellä hetkellä olisitte takaisin palaava. Todistuksena siihen on
se, etten peräyttänyt kutsumuksiani, vaan päin vastoin suoritin kaikki
valmistukset määrätyksi päiväksi; niin lujasti luotin teidän
uskollisuuteenne".

-- "Niin, Julia, sinä et ole luottamuksessasi pettynyt", änkkäsi
ihastuksissaan Kálmán, "tämä oli vaan koetus, jonka sinä olet
voitollisesti kestänyt, ja minä rakastan sinua nyt sata kertaa
enemmän".

Julia käänsi itsensä ympäri peilin edessä, teki viehättävästi hymyillen
kumarruksen Kálmán'in edessä ja kysyi veikistelevällä silmäyksellä:

-- "Olenko kaunis?"

-- "Oi, taivaallinen!" huusi runoilija ja lankesi taas innostuneena
Julian jalkoihin.

Samassa hetkessä astui Nánásy setä sisään, ilmoittaen että pappi oli
tullut vihkimistä toimittamaan.

Julia kaatoi muutamia tipauksia essbouquétä nenäliinaansa ja astui
ulos saliin, nojautuen Nánásy sedän käsivartta vastaan, joka
menuetti-askelilla käydä tepsutteli kauniin holholaisensa rinnalla.

Vieraat riensivät tavan mukaan viehättävää morsianta tervehtimään;
herra pastori astui, käsiään hieroen, hänen eteensä ja kysyi
virallisella hymyllä kunnioitetun ylkämiehen nimeä.

Julia heitti voitonriemullisen silmäyksen ympärillä seisoviin miehiin,
jonka huomattuansa Kálmán syöksähti edessään seisovien ihmisten
varvasten ylitse, raivataksensa itselleen tietä kauniin morsiamen
luokse. Mutta juuri kun hän oli ehtinyt perille, oli Julia jo tarttunut
-- Sándor orpanamme käteen, ja esitteli hänet papille.

-- "Tässä on ylkämieheni, jalo herra Sándor Gulyási".

Kálmán hoiperteli säikähtyneenä seinää vastaan ja kadotti niin kaiken
mielenmalttinsa, että hän ensin kompastui kolmen tuolin ylitse, istahti
sitte erään lihavan rouvan syliin ja, siitäkin pois karkoitettuna,
aukasi ison kaapin oven, mennäksensä sen lävitse ulos huoneesta; kun
hän vihdoin oli päässyt ulos pihalle, puhutteli hän vastaansa tulevaa
lapsentyttöä rouva tädikseen ja pyysi häntä antamaan itselleen lasin
vettä, sillä hänen oli vilu.

Vielä suurempaan hämmästykseen joutui muuan toinen ylkämies. Kun Julia
vei hänet papin eteen, katsoa töllisteli hän vaan, kuin paistettu kala,
ihan kuin olisi luullut kuoleman-tuomion päänsä ylitse luettavan. Asia
oli jo aikaa sitte suoritettu vanhusten välillä, ja Sándor'ille sitä
ennakolta ilmoittaa oli katsottu tarpeettomaksi; Julia oli liiaksi
vakuutettu ihanuutensa voitosta, jotta hän olisi epäillyt tämän
uhkayrityksen onnistumisesta.

Sándor antoi siis asettaa itsensä vihkipöydän eteen, niinkuin
pyhä uhrikaritsa, ja kun pappi häneltä kysyi: "rakastatko tätä
kunnian-arvoisaa naista, jonka kädestä kiinni pidät?" unhotti hän
siihen vastata ja tuijotti vaan herra pastoriin, kunnes hänen isänsä
huusi: "rakastat kuin rakastatkin, kuinka et häntä rakastaisi, tietysti
häntä rakastat". Tästä Sándor palasi järkeensä ja kertoi sitte
kauniisti vihkisanat. Emme kuitenkaan voi kieltää, että hänen hampaansa
silloin vähäisen kalisivat.

Kaikki kävi hyvässä järjestyksessä. Sitä seuraavat kemut vapauttivat
mielet ahdistuksesta. Lukijain rauhoitukseksi täytyy mainita, että
Sándor orpanamme illallisen jälkeen vielä tanssikin, ja astui monen
herran ja naisen jalalle.

       *       *       *       *       *

Varhain aamulla seuraavana päivänä näemme kolme nuorta miestä kävelevän
eräässä kaupungin ulkopuolella olevassa puistossa; yksi niistä oli
Károly, molemmat muut hänen kumppanejansa paikkakunnalla, jotka olivat
kutsutut todistajiksi kaksintaistelussa Kálmán'in kanssa.

Loukattu nuori mies vaati todenperäistä hyvitystä kohtauksesta
Berkessyn kanssa, ja todistajat katsoivat Károly'in tarjouksen
hyväksyttäväksi.

Kohtaus Julian häissä oli vielä kymmenkertaisesti kiihoittanut
Kálmán'in murhahimoa; hän juoksi kaikissa kahviloissa, korkealla
äänellä huutaen, että hän huomenna on kylpevä joko omassa taikka toisen
veressä, ettei hän tyydy ainoastaan siihen, että lähettää luodin
Károly'in päähän, vaan leikkaa noilta muiltakin nenät korvat poikki.
Turhaan hänelle muistutettiin, että jos hän tahtoo kaikki nämät tehdä,
hän kumminkaan älköön sitä ennakolta kuuluttako, koska häntä muuten
pantaisiin kiinni. Se on hänelle yhdentekevä! Viekööt hänen päänsä, jos
mielivät, mutta hän on veristä kostoa etsivä...

Károly ja hänen kumppaninsa olivat jo kävelleet hyvän puolen tuntia
mainitussa puistossa, kun vihdoin Kálmán'in molemmat todistajat
saapuivat -- yksinänsä, ja suuttuneella katsannolla antoivat
vastapuolueelle kirjeen, jonka Kálmán herra oli kirjoittanut ja joka
julki luettuna kuului näin:

"Hyvät herrat!

"Tyvenemmällä mielellä asiata mietittyäni, olen havainnut, että
jokapäiväistä korkeammat velvollisuudet kieltävät minua henkeäni
alttiiksi panemasta. Se nero, jonka luonto minulle on lahjoittanut, ei
ole ainoastaan minun, vaan isänmaani, koko ihmiskunnan oma, ja sitä en
saa unhottaa. Kaksintaistelu voipi tapahtua ainoastaan yhdenvertaisten
välillä, eikä minun tarvitse teille selittää, että hengelläkin on
ylimyskuntansa. Tuokaa vastaani joku, joka hengen valtakunnassa seisoo
samalla asteella kuin minä, silloin minä mielelläni mittelen miekkaani
hänen kanssaan. Muuten lähden minä ijäksi pois tästä kaupungista,
etsimään nerolleni paremmin sopivaa vaikutus-alaa", jne, jne.

Todistajat katsoivat hämmästyneinä toisiinsa, yksi nauroi, toinen
kiroili. Károly sanoi heille jäähyväiset, astui odottaviin vaunuihinsa
ja ajoi takaisin Berkessyn maatilalle.

Siellä tulivat häntä vastaan tämän vaunut. Hänen äitinsä, sisarensa,
vanha Berkessy ja tämän tytär istuivat siinä ja kaikki riemuitsivat
suuresti kun näkivät hänet. Joku heidän tuttavistaan, joka oli kuullut
Kálmán'in kerskailua kahvilassa, riensi heille siitä vielä samana yönä
tietoa viemään; nämät ajoivat nyt kaikki täyttä laukkaa ----'iin ja
iloitsivat sanomattomasti, nähdessään Károly'in eheänä takaisin
palaavan, varsinkin kun hän rauhoitti heitä sillä tiedolla, että koko
asia oli päättynyt ilman mitään onnettomuutta.

Mukavuuden vuoksi astui sitte Berkessy Károly'in vaunuihin istumaan, ja
kaikki lähtivät takaisin hänen asuntoonsa.

Matkalla kysyi vanha herra Károly'ilta, minkätähden he tahtoivat
tapella, ja saatuansa tietää syyn siihen, levitti hän silmät selälleen.

-- "Mutta mikä oikeus sinulla on minun puolestani hyvitystä antaa?"

-- "Se oikeus, joka pojalla on isänsä puolesta".

Berkessy hymyili.

-- "Mutta ethän sinä ole minun poikani".

-- "Mutta minä voin tulla siksi".

-- "Hm, orpanani. Se on totta, että sinä olet kelpo, hyväsydäminen
poika, mutta sinusta sanotaan, että myöskin olet iso hulivili".

-- "Siinä sanotaan oikein. Mutta eikö se juuri puolestani puhu? Jos en
olisi ollut hulivili, seuraisi siitä, että vastedes saattaisin tulla
siksi".

-- "Niin, mutta kuka vakuuttaa minua siitä, ettet vastedes tule
semmoiseksi, kuin tähän asti olet ollut?"

-- "Hyvä, setäseni; antakaa minulle yhden vuoden määrä-aika. Jos sen
vuoden kuluessa saatte kuulla jotakin pahaa minusta, silloin älkää
minua enää huoneesenne laskeko; mutta jos sillä aikaa voin osoittaa
itsessäni olevan kylläksi voimaa pitämään lupaustani, niin..."

-- "Silloin en enää laske sinua huoneestani", täydensi vanha herra
lausetta.

       *       *       *       *       *

Yhden vuoden kuluttua näemme uudestaan ystävämme.

Károly piti lupauksensa. Rautaisella johdonmukaisuudella täytti hän,
mitä oli luvannut; hän meni tosin huveihin, mutta koko aikana häntä ei
voitu pakoittaa ainoatakaan viinilasia juomaan; juopuneitten ihmisten
joukossa istui hän yksin selväpäisenä, eikä häntä myöskään voitu saada
kortteja käteensä ottamaan. Sen sijaan asetti hän talouttansa
järjestykseen ja oppi kieliä. Yhden vuoden kuluttua häntä tunnettiin
mitä säädyllisimmäksi, sivistyneimmäksi nuoreksi mieheksi koko
paikkakunnassa. Minun täytyy sanoa, että hän vielä nytkin sitä on.

Hän otti Linan vaimokseen, ja rakasti häntä uskollisesti. Seitsemän
talvea, seitsemän kesää eivät ole heidän perheellistä onneansa
häirinneet. Tämä onni tavallisesti kuvautuu vaimon kasvoille, ja Linan
kasvot kävivät vuosi vuodelta kauniimmiksi.

Sándor orpanammekin on onnellinen; hänellä on tarpeeksi kaunis puoliso,
tarpeeksi paljon rahoja ja hän itse on enemmän kuin tarpeeksi
yksinkertainen, jottei hänen onnensa olisi täydellinen. Zsuzsi täti käy
heitä joka vuosi tervehtimässä, ja käyttää miniänsä vanhoja
silkkihameita.

Abrahám herrakin on onnellinen: hän nai Boriskan; hänen ei kumminkaan
nyt enää tarvitse tälle mitään palkkaa maksaa.

Setä Lörincz Kassay'kin on onnellinen. Sukulaisista, vieraista ei
koskaan ole puutetta hänen talossaan; hänen tyttärellänsä on joka
sormen päässä yksi kosija, ja näitten joukossa ei nyt jo täysikasvuinen
Péterke ole viimeinen, ei ainakaan mitä pään suuruuteen tulee.

Ainoastaan Kálmán on vielä nytkin onneton. Tuosta suuria toiveita
herättävästä hengestä tuli aikojen kuluessa särkynyt, väärin tuomittu
nero. Joka kerta kun luette huonoja värssyjä, ajatelkaa häntä ja
surkutelkaa hänen kohtaloansa!



VIITESELITYKSET:


[1] Lue: Löörints (= Laurentius, Lauri) Kaschschai.

[2] Hallitusoikeudellisessa suhteessa on Unkarin maa jaettu
"komitateihin", ja näiden päälliköt eli kuvernörit, niinkuin me
sanoisimme, nimitetään "ispán'iksi".

[3] Hajdú = polisipalvelija.

[4] "Bunda" = pitkävillaisista lammasnauhoista tehdyt turkit, joita
Unkarissa käytetään.

[5] Lue: Schjuschji.

[6] Lue: Schjuschjaanna Schaitoori.

[7] Györ, lue: Djöör, Raab'in kaupunki.

[8] Lue: Menjheert (= Melkior) Guljaaschi.

[9] Lue: Schaandor = Aleksanteri.

[10] "Dolmány" (lue: dolmaanj) on lyhyt unkarilainen takki.

[11] Gábor = Gabriel.

[12] Matyi, lue: Matji, Matti.

[13] Károly, lue: Kaarolj = Kaarlo.

[14] Erzsébet, lue: Ärschjeebät = Elisabeth.

[15] Csalváry, lue: Tschalvaari.

[16] Nánásy, lue: Naanaaschi.

[17] Kálmán Sós, lue: Kaalmaan Schoosch.

[18] Linácska (Lina, Karolina), lue: Linaatschka.

[19] "Atilla" on unkarilainen, nyöreillä koristettu takki.

[20] Tässä on sukkela sanasutkaus, jota ei käy suomen kielelle
kääntäminen. Unkarilainen sana "költö" merkitsee näet sekä runoilijaa
että tuhlaajaa.

[21] Tässä on taaskin sanasutkaus. Unkarilainen sana "sós" merkitsee
näet: _suolainen_. Unkarin kielessä sanotaan, jos tahtoo peitetyllä
tavalla osoittaa jonkun tytön olevan rakastuneen, että hän panee
liiaksi suolaa ruokaan (s.o. hänen ajatuksensa ovat toisaalla, niin
ettei hän voi pitää vaaria suolan määrästä).

[22] Erään unkarilaisen näytelmäkappaleen nimi.

[23] Jota pidetään suurena epäkohteliaisuutena.

[24] Eger'in (Erlan'in) oivallista punaista viiniä nimitetään Unkarissa
turkin-vereksi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rakkaita sukulaisia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home