Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kullervo
Author: Kivi, Aleksis, 1834-1872
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kullervo" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KULLERVO

Näytelmä viidessä näytöksessä


Kirj.

Aleksis Kivi


1919.



JÄSENET:

WÄINÄMÖINEN eli WÄINÖ.
ILMARINEN eli ILMARI.
ILMARIN EMÄNTÄ.
LEMMINKÄINEN.
KALERVO.
KALERVON EMÄNTÄ.
KULLERVO   |
AINIKKI    |  heidän lapsensa.
KELMÄ      |
UNTAMOINEN eli UNTO.
UNNON EMÄNTÄ.
TIERA.
KÄPSÄ      |
WIKSARI    |  Tieran metsäkumppania.
TIIMANEN   |
KIMMO.
KIILI.
NYYRIKKI.
Kaksi paimenukkoa.
Ilmarin palvelija (nais-).
Ilmarin miehiä.
Unnon miehiä.
Eräs sinipiika.
Ilmarin emännän haamu.
AJATAR.



Ensimäinen Näytös.


(Oikealla puolella Unnon huone, perällä vaihteleva luonto. Unto ja Kiili
tulevat vasemmalta).

UNTO. Siis kaikki hyvin.--Mutta tietäisitkö jotain Kullervosta?
Ihmettelen missä nyt oleskelee mies.

KIILI. Kaskea hän kaataa.

UNTO. Nyt muistan, että aamulla hänen, koetteeksi, käskin tähän
työhön.--Kuinka käyttelee hän kirvestänsä?

KIILI. Vimmatusti. Matkan päästä salaa katselin, kuinka hän hirsistössä
temmelsi.

UNTO. Hirsistössä? Viitaan, tuonne vuoren alle, hänen käskin, vaan en
hirsistöön.

KIILI. Parhaassa hongistossa hän kirveellänsä peuhasi: hän ristin rastin
hirret kaateli, ja sinkoilivat lastut ympärillään, kuin kipenät
tulikuumasta raudasta; ja riemuten katseli hän honkaa, koska ryskyen se
kaatui.--Mutta äkkiin taukoi hän, kirveensä kantoon iski, vihelteli
hetken ja sitten rupesi hän kiroilemaan, kiroili ihmiset, maan ja
taivaan; ja koska viimein hän vaikeni, niin äänetönnä hän seisoi
tuijotellen maahan, ja niinpä hänen jätin.

UNTO. Näin tekee hän työnsä; hävityspä aina käsialansa on. Täynnä on hän
kiukkua, ja riehuu kuin kuohuisi sisällänsä palava koski. Ei ole hän
ihminen, vaan Hiien henki hänessä ihmishaamussa käy.--Lähe luoksensa ja
katso, ettei edemmäs hän kurjaa työtänsä jatka.

KIILI. Minä menen, ehkei hyvä kanssansa leikitellä. (Menee. Unnon emäntä
tulee huoneesta).

U:N EMÄNTÄ. Vielä sama synkeä muoto, jokohan ero meistä tulleen? Olkoon
menneeksi! enpä siitä hirteen läksis.

UNTO. Sinä naasikka, jos tietäisit, niin etpä ihmettelis, että muotoni
on synkeä.

U:N EMÄNTÄ. Etkä tahdo mulle tietoa antaa?

UNTO. Uskoisitko, että mietiskelen yötistä unta, joka ei tahdo
mielestäni mennä?

U:N EMÄNTÄ. Mitä uneksuit?

UNTO. Että komeasti häitämme vietettiin: kanteleet soivat ja ilovalkeat,
joita Kullervo rakenteli, pihalla leimuit.

U:N EMÄNTÄ. Tämä kaikki hyvin.

UNTO. Vuota!--Vieraita suuri joukko meitä kunnioitti, toki kaipasin
seassansa veljeäni Kalervoa ja vaimoansa, mutta muistin viimein,
etteivät löytyneetkään enään eläväin seuroissa, vaan että vuosia sitten
heidät kuolemaan saattanut olin.

U:N EMÄNTÄ. Sen ansainneet olivat. Maatkoot makeasti, niin veljesi kuin
kälyni myös. Niin kauvan kuin hengittivät, ei ollut meillä rauhaa,
mutta huoletoin on elomme ollut siitä asti kuin Kalma heidän suunsa
tukkei.

UNTO. Kahdenpuolin riehui vaino veljesten välillä ja rauhaa toinen
toiselle ei suonut. Ne ajat ja riidat veriset muistan ja tahtoisinpa
kaikki nyt toisin päättyneeksi.--Mutta loppuun asti uneni kuule:
Katosipa iloni kaikki näiden heimolaistemme kohtaloa muistaissani, ja
akkunasta katsahtelin ulos ilman rantaa kohden. Kova myrsky lähestyvän
näkyi; pimeitä pilviä idästä taivaslaelle nousi ja päivä hämärtyi.
Vaaraa mieleni aavisteli ja pianpa oli se päällämme myös hirveällä
muodolla.--Äkisti tuleen pirttimme leimahti, sisään ryntäsi liekki joka
reijästä ja raosta, suomatta meille auki yhtään pelastuksen tietä; ja
tämä oli Kullervon työ. Hän naurulla vastasi hätähuutoomme ja
tuimemmaksi vaan aina kiihoitteli tulta, joka viimein sieppasi meidät
korkealle kierroksiinsa. Hyypiöinä manalasta nyt riensivät siihen myös
Kalervo ja emäntänsä ja sinkoillen tulessa lentelivät, kunnes siipensä
kärvennyit, ja tempais myöskin liekki heidät, samoin lopulta
Kullervonkin, että sekamelskassa keskellä tulta ja sauhua niin kaikki
pyöreimme maan ja taivaan välissä. Kohisten nyt pilvet idästä
lähestyivät ja edellä kiiti tuima tuulispää, joka meidät, niinkuin
jostain korkeasta jyrkästä, viskasi ales pohjattomaan syvyyteen, mutta
silloin heräsin toki.--Tämän kaltainen uneni; ja unohtaisinko sen, koska
muistelen Kullervoa? Onhan ennustettu, että hän meille surman saattaa.

U:N EMÄNTÄ. Kullervo sun unissasi surmasi, siis surmaat hänen sinä;
niinpä selitetään unennäöt. Hän sinulta kuoloansa vartokoon, ja onhan
kädessäsi elinkautensa mitta.

UNTO. Ettei niin ole, sen olemme nähneet. Muista, koska häntä menettää
koetimme, niin pettyipä neuvomme kaikki ja henki ei lähtenyt Kalervon
pojasta. Eihän lapsi pieni loihtia tainnut, mutta kuolo, niinkuin
näimme, ei häneen pystynyt. Tästä kummastuimme ja ymmärsimme jumalten
surmaansa ei suvaitsevan; ja pelkäänpä heidän vihansa päällemme
lankeevan, jos vielä kerran samaa keinoa kohtaansa yrittäisimme
uudistaa. Varoitti myös eräs tietäjä.

U:N EMÄNTÄ. Miksi eivät tämän herjän kuolemata suvaitsisi?

UNTO. Vaiti tästä! sitä kohden ei tuumiamme enään teroiteta; hän
eläköön.--Mutta lähestyyhän taloamme vieras.

U:N EMÄNTÄ. Ken lienee hän?

UNTO. Käyminen on Ilmarin, hartiat ja musta tukka myös; siinä takoja
kuuluisa.

U:N EMÄNTÄ. Ankara vieras; huonettamme siivomaan riennän. (Menee).

UNTO (yksin). Että lähenee hän Untamoisen huonetta, joka vihattu ja
vainottu on! (Ilmarinen tulee). Terve tuloa vieraaksemme! Mitkä asiat
saattoivat seppä Ilmarisen näille tienoille? Kaiketi neitosten maitoa
sinä seliltä soitten ja tunturien lakeilta etsit; sinä teräs-ainetta
etsit?

ILMARI. Asiani arvaat, mutta niin hienoa kuin tahtoisin, en toki
käsittänyt ole. Käännynpä nyt taasen kotoani kohden.

UNTO. Ja siellä sua odottaa naises nuori, Pohjolan kaunis tytär.

ILMARI. Hauskalla mielellä kotihin käyn, sen todistan.

UNTO. Ja pian, niin toivoa mahdat, hän sepän pienen sulle lahjoittaa,
joka kerran alasinta kanssas kilistelee.

ILMARI. Enkö toivois sitä?

UNTO. Mutta eipä suonut onni mulle perillistä ainoaa.

ILMARI. Sulle verinen kohtalo pojan antoi, veljesi Kalervon pojan, jota
isän kädellä hoitaa taidat.

UNTO. Tätä pedon sikiötä lapsenani pitäisin? Hän huoneeni kauhistus on,
ei ketään hän vääjää, vaan kaikkia uhaten kohtelee; sillä eipä käy
hänestä pilaa tehdä, koska on hän joltain peikolta peloittavan voiman
saanut. Kovasti itsiäni syytän, että kerran häntä armahdin enkä
surmannut häntä ynnä sukunsa kanssa. Nyt en mieli enään käsiäni vereen
ryvettää, sitä en mieli tehdä.

ILMARI. Koska näin loukkaus-kives hän on, niin miksi et häntä luotas
saata? Myy poika minulle, minä paimenta olen vailla ja tämänmoisen juuri
tarvitsisin.

U:N EMÄNTÄ (tulee huoneesta). Tule vieraaksemme, seppä Ilmari, ja elä
ohitsemme käy.

UNTO. Asiaa tuumailla tahdon.--Mutta astu kattoni alle, Kalevan poika!
(Unto, Ilmari ja U:n emäntä menevät huoneesen. Kullervo tulee ja
viskasee kirveen olaltansa).

KULLERVO (yksin). Kasken kaa'annasta tulen; mutta mitä siitä? Oi!
olisivat kaikki puut yksi puu, kaikki kirveet yksi kirves, niinkuin
tarina kertoilee, ja minä kirveellä ankaralla tämän taivaskorkean tammen
kaataa saisin, niin tietäisinpä mitä kohden.--Vereni polttaa tänäpänä,
ja mieleni riehuu koska isäni veljeä muistelen. Unto, kuinka kauvan
povessani säästelen sua kohtaan vihani tulta?--Mutta kohta sen teen,
teen koston työn, koska sovittaa vaan aika, että kerralla kaiken perhees
surmata taidan, niinkuin Kalervon perheen menetit sinä. Isäni ja emoni
murhasit, poikansa orjaksi teit ja otsaansa poltit merkin, josta häpeä
ja kirous paistaa. (Kimmo tulee). Tuossa tulee orjakumppanini, Kimmo.
Kimmo!

KIMMO. Mitä tahtoo Kullervo?

KULLERVO. Näetkö tätä merkkiä?

KIMMO. Näetkös tätä, joka tässä keskellä otsaani irvistää? Sinullepa se
ylemmäs on painettu, että keltaiset kiharas sen peittää taitaa, mutta
tämä tässä näkyy aina niinkuin pilkku härän ottikossa.

KULLERVO. Siinä, missä miehuus loistaa, istuu meillä tämä variksen-jalka
ja polttaa meitä ijankaikkisesti, polttaa vielä Tuonen maassa.

KIMMO. Orjia olemme, ikeen alle meidät notkisti kova onni.

KULLERVO. Ei iestä yhtään, mies.--Mutta miksi meitä surman päivänä
armahtivat, koska hävitettiin isäni huone ja sen asujamet, paitsi me.
Jospa miekka meidätkin silloin kaatanut olis!

KIMMO. Unto, kenties, asiaa ei enään verisemmäksi tehdä tahtonut.--
Muistatko tätä kauheata päivää?

KULLERVO. Niinkuin muistelee polvenkorkuinen poika. Synkeät ajat olivat,
kaksi veljeä sillon toinen toistaan verisesti vainoivat.

KIMMO. Ensinpä Unto eripuraisuuden siemenen kylvi ja viha kiihtyi
vimmatusti, kunnes miekan melskeissä verta laskettiin. Mutta viimein,
salaa niinkuin haukka, karkasi Unto joukkonensa isäs huoneen päälle ja
surmasi Kalervon perheen. Toki jätti hän meidät, jotka vielä kovempi
onni orjuuteen heitti; mutta eipä meistäkään sillon Kalma kaukana ollut.
Muistatko, mies, kuinka piennä poikana sinä sillon kuumassa melakassa
itses käytit?

KULLERVO. Se jo muistostani on kadonnut.

KIMMO. Koska ottelu kiivain oli, niin väkisin itses emosi käsistä irti
riistoit ja ryntäsit tappelijain sekaan, jossa kova vaara isääsi
uhkailevan näkyi, mutta tuskin ehdit miekkain vinkunan ennenkuin kaaduit.

KULLERVO.. Seisoinpa sillon lähellä Tuonen rantaa, mutta kiukkuinen
kohtalo mun takaisin veti näitä päiviä näkemään. Tapahtuipa niin; mutta
hävittäjää kohtaan koston vannonut olen. Kuoleman ja tulen heidät
menettämän pitää, ja äänettömyyttä ympäri entistä Untolaa elköön
hämmentäkö muu kuin huuhkain käheällä huudollansa.

KIMMO. Vaiti huuhkaimen huudosta. Sitä muistellessa läpi ruumiini
väristys käy.

KULLERVO. Sinua kamoittaa kurjan linnun ääni?

KIMMO. Malta! Koska kohtalomme yhteinen meidät niinkuin veljiksi tehnyt
on, niin asian sulle kertoa tahdon. Kuule, mitä sanon: minä murhamies
olen.

KULLERVO. Oi Kimmo, mitä ilmoitat!--Mutta mille tuntuu murhamiehenä
olla?

KIMMO. Kullervo! kuumasti sydän povessa tytkyy, muisto riutuu ja elon
kirkas päivä ehtooksi käynyt on.

KULLERVO. Jotain tämänkaltaista siinä tilassa kuvaillut olen ja arvellut
mitä tekisin.--Mutta kenen kalmanhaisu sinua vaivaa?

KIMMO. Erään Untolaisen; sillä näiden kahden veljen vihan tähden moni
itsellensä toimitti pikimustan sydämmen; minä myöskin osani sain, ja
näin oli tapaus: Äskenpä Unto miehinensä pahoin isäs karjan riistänyt
oli, huhtansa polttanut, laihon juuri terää tehdessä ja kivistelivät
mieltäni nämät rosmotyöt, että kostaa tahdoin ja pianpa toivoni täyttyi
myös.--Metsässä käydessäni erään Unnon miehen kohtasin ja paikalla
vasamani läpi selkänsä ammuin, että kärki ulos rinnasta tunki.
Kiljahtaen kaatui hän ja vereensä nukkui, mutta suohon ruumiinsa
hautasin ja haudan sammaleilla peitin. Mutta tehdessäni tätä lenteli
ympärilläni huuhkain, ilkeästi huudellen, ja senpä tähden kamoittaa mua
vielä tämän linnun ääni. Sillä olenpa katala mies ja muistelen
levottomuudekseni, mitä tehnyt olen, vaikka tiedän, ettei käy sitä
parantaa.

KULLERVO. Teit sillon salamurhan, mies!

KIMMO. Tämä jääköön tähän; mutta kuule varoitukseni: kätes verestä
säilytä ja koston tuumat aivostasi poista; melkein aina työtänsä kostaja
katuu, mutta katumuksensa on myöhä.

KULLERVO. Malta: miten elää tässä palvellen sukuni surmaajata?--Mutta
Unnolle ei toki hyötyä työstäni oleman pidä, sillä orjana en hälle
siivosti askartele, vaan ylpeästi tässä ympärillä käyskelen ja katselen
muiden raatamista ja vaiti olen. Mutta tämä sappea tekee, polttaa
vertani ja silmät päästäni puhkaista tahtoo. Juuri niin, Kimmo, mutta
mitä hankkisi mies? Karkaisinko? Mutta merkityn orjan vangitsevat ja
omistajansa käteen tavaran jälleen tuovat. Rupeisinko rosmoksi, metsän
vallattomaksi pojaksi? Talven kylmyys rosmon metsistä pakoittaa. Emmehän
taida siellä eleskellä sekä kesät että talvet, niinkuin sinipiiat
Havulinnan liepehillä? Mutta orjanako tässä Unnon sarkaa kaivaisin sekä
sateessa että päivän kuumassa paisteessa? Kiusa ja kuolema! Mutta
taasen tässä verkastella näin ja ajan juoksua katsahdella poven
halkaista tahtoo ja tukehuttaa vihaisen mielen. Kimmo, oletko vangista
vuoressa kuullut? On teräsvuori, joka tuhansia penikulmia korkeuteen
kohoaa, tuhansia tunkee syvyyteen ja sama on sen levyys ja pituus.
Keskellä tätä vuorta, sen sydämmessä löytyy komero, niin pieni, että
vanki, joka siellä nääntyy, tuskin kymeröissä mahtuu siinä istumaan,
eikä läpeä niin suurta, että hyttynen hengittää taitaisi, juokse
tästä tulos raikkaasen ilmaan. Tähän kuumaan ahtauteen vanki ainiaksi
tuomittiin, sillä kuolla ei hän saa, vaan tukahtua ikuisesti täytyy, ja
ikuisesti enenee kolossaan tulinen kuumuus. Niin hän kauvas kätketyssä
kammiossaan asua saa vuosituhansien kuluessa; mutta tämä on tuska.

KIMMO. Ääretön.

KULLERVO. Oletko ennen tätä kuullut?

KIMMO. En.

KULLERVO. Sen näet. Tässä tukehtua tahdon ja sentähden raikasta ilmaa
himoon, himoon kostoon käydä, nurin niskoin itseni viskata siihen
tuulenpuuskaan, jossa kuitenkin hetken uiskennella saisin. (Kiristää
Kimmoa kurkusta). Mies, oletko tästä vangista vuoressa ennen kuullut?
Oletko kuullut hänestä?

KIMMO. Mitä tarkoitat?

KULLERVO. En tiedä mitä tarkoitan. Mutta inhoittavan salamurhan kerran
teit, niinkuin itse tunnustit.

KIMMO. Kullervo!

KULLERVO (aina kiristäen Kimmoa kurkusta). Annas kun kostan sen;
paikalla tahdon sen kostaa.

KIMMO. Murhaatko minun?

KULLERVO. En, mutta suo, että kuristan sinun, likistän ryysyksi maahan.
Olethan salamurhan tehnyt?

KIMMO. Hellitä, ystäväni! (Kullervo hellittää). Malta mitä teet, ja
asiasta, jonka sulle ilmoitin, elä sanaakaan hiisku. Sinä kurjan tilani
vielä kurjemmaksi tehdä tahdot.

KULLERVO. En tahdo, ja tiedä, että salaisuutes minulla on kuin
kätkettynä vuoren alle.--Miksi kohtelen sinua näin?

KIMMO. Tyynillä teillä aatukses käytä, että veres jähtyä sais.

KULLERVO. Tyyni olla tahdon ja kylmä, kuin jää: Untoa ja väkeänsä
tästälähin katselen, kuin lumiäijä lapsia, jotka hänen tehneet ovat,
mutta vaikka oma kättensä teos, se yöllä heitä kuitenkin kamoittaa kuin
kuolleen haamu.--Ainiaan tyyni! Elköön rävähtäkö silmä, vaikka järisis
ja kukistuis maa! Niin tyyni!--Mikä on tänäpänä tehtäväs ollut, koska
näyt niin väsyneeksi? Kenties viljaa puinut olet tai vetänyt nuottaa
kivisellä rannalla?

KIMMO. Karjan jälessä metsässä juosnut olen. Nyt sieniä on kosolta ja
sienet karjan hajottaa.

KULLERVO. Siivo mies on Kimmo; toki muistan hänen toisenkaltaiseksi,
hurjaksi ja itsepintaiseksi, koska isääni hän palveli.

KIMMO. Vuosien kuluessa muuttua taidamme, kuitenkin on meissä aina
jotain alkuluonteestamme.

KULLERVO. Mitä muistelet isästäni?

KIMMO. Hän kiivas oli, mutta rehellinen.

KULLERVO. Nuottaako olet tänään vetänyt?

KIMMO. Päivän karjassa käynyt olen, niinkuin sanoin.--Mies, muotos
kauhistaa; tämä terävä ja kylmä katsanto on kärmeen. Kelmeäksi poskes
käy ja hammasta puret, että kovin paisuu leukas jännelihat. Heitä
Hiiteen tämä muoto; mykkä peikko meitä kamoittaa enemmin kuin se, joka
kirkuu ja peuhaa.

KULLERVO. Kuinka kauvas luulet vielä iltaan olevan?

KIMMO. Ei kauvas. Mutta jotain vielä sanoa tahdon. Liian pitkän ijän
kiusoillemme annat, jos luulet niiden ulettuvan toiselle puolelle
hautaa. Tosin Väinö Tuonelasta haastelee ja sen kuumista paateroista,
mutta ne tarinoita ovat, ystäväni.

KULLERVO. Kuinka lienee?

KIMMO. Kaikki synkeä kuolo päättää; tämän veliriidan myös, josta nyt
kärsimme, se viimein sovittaa ja ikuisen rauhan tuo.

KULLERVO (huoaten äkisti ja syvään). Miksi eivät käyneet sovintoon,
koska elon päivä vielä molemmille paistoi? ja kaikki olisi nyt toisin.
Iloisesti nyt asuisimme Kalervolan avarassa pirtissä, joka keskellä
peltoja lakealla kunnaalla seisoi, ja metsät, joissa murisit karhut ja
kuhertelit terret, ympäröitsivät tämän tienoon. Hauskasti, Kimmo, siellä
eläisimme.--Voimallinen aika, lievitä sun kankaastas se verinen kude,
joka kahdesta veljestä siihen revittiin! Käännä pyöräs ympäri ja kiiritä
se entisyyteen takaisin, kunnes lapsena, mutta tällä tiedolla,
kotovuoren harjanteella seisoisin ja ravistelisi kihariani pohjatuuli!
Siinä pyöräs pysähtyä saisi ja kääntyä taasen pyörimään eteenpäin pitkin
ääretöntä avaruutta; mutta tietäisinpä sillon kuinka häntä seuraisin.
Kahden veljen viha sillon vielä äänetönnä idäntyis, ja koska ulospuhjeta
se tahtoisi, niin Väinön kannel, niin matkaan saattaisin, sen kohta
tukeuttaisi, rauhan tekisi ainiaksi ja kättä puristaisit Kalervo ja Unto
ikisovinnoksi. Silloin vuoden kierrellessä vuoden perään miehistyä
kelpais isän ortten alla ja Metsolan linnoissa piehtaroita, kirkas
keihäs kädessä. Sodalla tulisella kävisimme Pohjolaan, perikatoon
hävittäisimme ylpeän suvun ja voiton pauhinalla sieltä kääntyisimme,
eikä kenkään enään rohkenisi Kalevan kansalta veroa vaatia, vaan
nousisi meille aina vapauden jalot päivät. Silloin, Kimmo, sillon
kelpais täällä elää tämän korkean sinertävän katon alla, jonka pielet
kaukarannalla seisovat.--Mutta näinpä itseäni kiusaan, katsellessa
löyhkäävältä tienoolta onnen kaukaista maata, joka eteeni nousee, kuin
korkea, kultainen hongisto, mutta toisella puolella mahdottomuuden
merta. Nähdessäni tätä, kiertoilen tässä, ja ilma, jota hengitän, on
kirouksen, sumu ja kaasu. Mutta väsyneeksi tunnun ja uni silmäkansiani
painaa: nyt maata menen sammalvuoteelleni metsässä, kaikki unohdan ja
nukun. (Unto ja Ilmari tulee huoneesta).

UNTO. Kullervo, nyt huoneeni jätät ja Ilmaria seuraat, sillä hänelle
myin sinun orjaksi, hän tehköön kanssas mitä tahtoo.

ILMARI. Paimenen viran sinulle annan, ja jos siivosti itses käytät,
niin hätä päällesi ei käymän pidä, mutta mielisitkö juonitella, niin
kyllä sun ohjata tiedän.

UNTO. Kaunokautoiset kenkäs tästälähin--pahasti kyllä--soihin sotkea
saat ja puitten oksiin kiharasi repiä, joita nyt niin ylpeästi
ravistelet.

KULLERVO. Koska vielä kerran sinun tapaan, niin sillon niinkuin Hiisi
niitä ravistelen.--Mutta mikä oli hintani?

UNTO. Mitä huolit sinä siitä?

KULLERVO. Mitä miehestä maksettiin?

U:N EMÄNTÄ (huoneen ovelta). Viisi viikatteen terää hintas oli, sinä
kehno orja. (Katoo).

KULLERVO. »Vähässä paljo seisoo».

ILMARI. Nyt tielle itses varusta, Kullervo!

KULLERVO. Minä seuraan sinua: tässä vaate-aittani on, kalukätköni ja
raha-arkkuni, tässä ovat kaikki. Tämä veitsi vyölläni tässä, muisto
isältäni, on tavarani ainoa. Minä seuraan sinua niinkuin uskollinen
rakkis. (Unnolle). Nyt jätän sinun, mutta kohtaan sinun kerran vielä, ja
siihen asti elä yhtään yötä rauhassa makaa, kunnes viimein lähestyn ja
nukutan sun ainiaksi.

UNTO. Mene, ja elä koskaan enään tule.

KULLERVO. Kerran tulen.

ILMARI. Lähe nyt ja elä keskustele! (Menee).

KULLERVO. Tässä olen. (Seuraa Ilmaria).

UNTO (itsekseen). Musta sanansa syvälle mieleeni painuu ja öitten levon,
sen tiedän, multa vie. Surma ja kuolema se mies murhan himossa kerran
päälleni ampuu. (Menee huoneesensa).

KIMMO (yksin). Niin erosit meistä ja ehkä näimme toinen toisemme
viimeisen kerran.--Niin yksi kaupaksi pantiin, toinen ehkä toistaiseksi
säästettiin, sillä onhan onnemme osa seisoa myytävänä kuin naudat. Mutta
mitä ei auttaa käy, se sillään olkoon, sen mukaan itseänsä asetella
tulee ja muistaa, että ehtoo päivän perii. (Nyyrikki tulee).

NYYRIKKI. Päivää, mies!

KIMMO. Sinäkö näillä seuduilla? Kuinka onnistuu linnustus?

NYYRIKKI. Nyt ei huolita siitä.--Minä tiedän ihmeitä.

KIMMO. Kertoopas ne.

NYYRIKKI. Mitähän tekisit, jos sinulle jotain ilmoittaisin, sanoppas?

KIMMO. Enhän tiedä mistään vielä. Ketä kosevat asiat?

NYYRIKKI. Kolmea miestä kumminkin: Kalervoa, Kullervoa ja Untamoista.

KIMMO. Kenties on Kalervo manalaisena silmissäsi kummitellut?

NYYRIKKI. Ei manalaisena, vaan täydessä lihassa ja veressä niinkuin
mekin. Hän elää ja vaimonsa myös, ja onpa heillä kaksi tytärtäkin vielä.

KIMMO. Miksi haastelet noin?

NYYRIKKI. Haastelen, mitä olen nähnyt omilla silmilläni.

KIMMO. Missä olet heitä nähnyt?

NYYRIKKI. Erämaassa. Kalalammin niemen kärjessä mökkinsä seisoo. Siellä,
vieroitettuina mailmasta, he asuvat ja Tyrjöseksi kutsuu Kalervo
itsensä. Minä tiedän sen, koska olen tuvassansa maannut kaksi yötä.

KIMMO. Kuinka tiedät hänen Kalervoksi?

NYYRIKKI. Satuinpa, heidän huomaamatta kuulemaan kanssapuhettansa, josta
tulin asian jäljille. He istuivat sillon järven rannalla ja haastelit
keskenänsä menneistä ajoista, muistuttelit pientä poikastansa Kullervoa,
jonka luulevat kuolleeksi. Tästä kummastuin minä, mutta tunsinpa nyt nuo
kasvot entisen Kalervon ja emäntänsä kasvoiksi. Jos ei tämä ole tosi,
niin leikkaa kurkkuni poikki.

KIMMO. Mutta annoitko jotain heille ilmeiksi?

NYYRIKKI. Enhän ollut mieletön. Olis pian tullut perässä ja tappanut.

KIMMO (itsekseen). Tämä taitaa olla mahdollista. (Ääneensä). Mutta mitä
ai'ot tehdä nyt?

NYYRIKKI. Ilmoittaa kaikki sekä Kullervolle että Untamoiselle.

KIMMO. Kullervo ei kuulu enään Unnon väkeen; hän myyty on toiselle
isännälle.

NYYRIKKI. Peijakas! Mutta Unnon kuitenkin täytyy saada asiasta tieto.

KIMMO. Et sanaakaan tästä kellenkään hiiskua saa, et Kullervollenkaan.
Minä tahdon lähteä tiedustelemaan, kuinka laita on, ja olisko niinkuin
sanot, niin parhaaksi kaikki toimitan minä, mutta sinun täytyy olla
ääneti. Muista mitä sanon!

NYYRIKKI. Mutta asia on tätä laatua...

KIMMO. Ei yhtään väitöstä. Jos kirahdat tästä yhdellekin auringon alla,
niin oletpa kuoleman mies, koska sun kohtaan; sen vannon.

NYYRIKKI. Hyvä ystävä, minä olen ääneti kuin kiiski kiven alla, en
jalkani alustallekaan kuiskaa tätä tietoa.

KIMMO. Tee se ja lähe matkoihis!

NYYRIKKI. Kas kas, kuinka olet äkeä, veljeni! Etkö salli mun pikimältään
pistää itsiäni sisään Untolan pirttiin?

KIMMO. Sitä, Jumal' avita! en salli. Paikalla nyt jatka tiesi!

NYYRIKKI. No no; voidaan hyvin sitten. (Nyyrikki menee).

KIMMO (yksin). Varman tiedon asiasta tahdon. Erämaahan nyt kiirehdin ja
löytäisinkö entisen isäntäni, niin enpä tänne takaisin käänny, vaan
yhdessä siellä Kimmo, Kalervo ja Kullervo kalastelevat ja metsissä
käyvät.--Luulenpa vielä pilvisen taivaan kirkkaaksi käyvän ennenkuin
iltaan kallistuu päivä. Se valkenee.--Untamoinen, hyvästi jää! sillä
aaveksinpa, etten näe sua enään. (Menee).



Toinen Näytös.


(Metsänen seutu. Kullervo paimenena tulee, sivullaan vyössä riippuu
tuohikontti ja torvi).

KULLERVO (yksin). Tässä lakeus, jota jo kiivaasti nähdä himosin,
tunkeissani läpi tiuhan metsän. Äärettömäksi sen luulin, mutta vapaasti
hengitän taas ja lepään kunnes jähtyy otsani; sillä olihan metsässä
kuumempi kuin tässä paistavan auringon alla.--Aurinko, pyöri kiireesti
lännen alesmäkeä ja päivästä päätös tee! Tätä pyytää paimen, joka
loimostas ja kääntelevästä varjosta ajan kulkua mittailee. Varjo
lännestä itään kiertyy, päinvastoin sinun tarhas juoksua, joka
koillisesta alkaa ja päättyy luoteiseen, piirtäen avaruuteen ankaran
kaaren. Heleä loimo, sinä kultaisia säteitäs ... ... Oi Kullervo! käytkö
polkuja kurjan paimenen? Niinpä käyt, mutta pilkaksi käyt tämän yhden
päivän ja vihasi aittaan, sydämmeesi, kokoilet myrkkyä myrkyn päälle,
ja tämä ihanata on.--Mutta kuinka seisoo varjo nyt? Ihan pohjaa kohden;
nyt puolipäivä on ja paimenen syödä pitää. Syön, mutta pilkaksi syön,
pilkaksi.--Mitä annettiin evääksi paimenelle? (Ottaa leivän
kontistansa). Oletpa sileä päältänähden, mutta sisässäsi ehkä silkkoa
löytyy. (Leikkaa veitsellänsä leipää). Mikä vastus siinä? Kivi leipääni
leivottu on, ja siihen veitseni pilasin, veitseni, muisto isältäni.
Sinun juones, sepän äkeä emäntä, tämä oli ja pistosanat, eilenehtoiset,
näin kostit; sillä purema ja pistos puheeni olkoon, missä orjana mua
katsellaan. (Viskasee leivän pois). Tyhmästi kostit, mutta paha oli
tahtos toki mua kohtaan, sinä Hiien portto; mutta koston vannon kostoa
vastaan.--Paimen itse karjansa pedoksi nyt muuttuu, ja naudoistasi,
Ilman emäntä, ei sinun enään sarveakaan näkemän pidä. (Viskasee
konttinsa metsään). Kaitsemisesta jo tarpeeni sain ja virkani hyvästi
jätän.--Tämä päivä, tätä ennen niin pitkä, nyt ehtoosen kiirehtii kuin
nuoli ja päättyy pauhinalla. Juones, Pohjolan tytär, nämät hetket
lyhensi ja tyyneyden kiusan myrskyn kohinaksi muutti; sillä ennen iltaa
on karjas hävitetty ja ilovalkeana huonees loistaa.--Tämänmoista jotain
toivoin, ja olkoon niin, kuin vaan ilman äärtä on. Hyvä tahi paha, yhtä
kaikki!--Jos loihtia taitaisin, niin metsän petoja joka tuulesta
saattaisin tänne ja aterian heille rakentaisin. (Ajatar tulee). Ken
sinä, jonka muoto niin hurja on ja hävytön?

AJATAR. Se, joka toivos täyttää taitaa.

KULLERVO. Mitä toivoin?

AJATAR. Metsän petoja tänne.

KULLERVO. Miksi?

AJATAR. Karjan surmaksi ne saisit, ettäs naisen pilkan maksaisit, joka
kiveä sun antoi leipänä kantaa.

KULLERVO. Jotain tietävän näyt. Mistä olet, mikä nimes on ja
toimitukses?

AJATAR. Ajattareksi mua kutsutaan, asuntoni vuorten vinkalo on ja
virkani: ihmisiä vainota. Lempo ja maahiset mua palvelevat ja heidän
avullaan voin paljon matkaan saattaa.

KULLERVO. Sinä Hiien heimoa olet?

AJATAR. Emoni isä ankara Hiisi on.

KULLERVO. Sukua näin suurta, niin ehkä olet harjaantunut loihtimisessa.
Tee, mitä taidat, noidu tänne kaikki metsän pedot, ja mässätkööt
karjassani!

AJATAR. Sen kohta teen, mutta elköön pysäykö kostos siihen, vaan vanno
minulle, ettäs Ilmarisen koko perheen hävität!

KULLERVO. Vannoisinko sinulle, ämmä?--Mutta totuus on, että sepän
huoneen jo itse polttaa päätin. Sen tänä ehtoona teen, mutta verta en
toki vielä laske. (Sinipiika tulee vasemmalta). Ken tulee tuossa? Ken
olet sinä houru, joka kannat muotoa näin armasta ja hymyelet niin
makeasti mailmalle, jonka menoa viisaan kirota täytyy?--Pois tämä muoto,
tyttöseni! se ei maksa vaivaa, usko minua, ei maksa se vaivaa.

SINIPIIKA. Murhetta nähdessäni, sen muodon kannan; mutta iloitsenpa,
koska täällä iloa havaitsen.

AJATAR. Viekotustaan kavahda: se muoto niin viaton ja vakaa, se viisaan
pettää. Poistaa tuo sinun täytyy.

KULLERVO. Sen teen, mutta enpä toki sinun käskystäs, ilkeä Ajatar.
Luuletko, että vallassasi olen tai että edes suosiostas huolin, vaikkas
mahtavakin olisit? (Sinipiialle). Kuitenkin olet sinä, imelähuulinen
impi, mulle vielä vähemmin armas ja parasta, ettäs siirryt meistä pois;
mutta mielin kuitenkin kysyä ken olet ja mikä virkas on?

SINIPIIKA. Metsola kotoni on ja siinä myös virkaani harjoitan. Minä
vaeltajalle hyviä neuvoja annan, eksyneelle osoitan oikean tien ja
murheellista lohdutan.

KULLERVO. Impi, sun elämäs on autuus.

AJATAR. Hän kiemailee, kiemailee.

SINIPIIKA. Kullervo, vielä valjeta taitaa kohtalos synkeä yö; sentähden
mieles masentua anna ja kuule mitä sanon!

KULLERVO. Myöhään tulit, Havulinnan impi, myöhään.

SINIPIIKA. Ellös toivoa kadottako.--Kiurun viserryksen korkeuden kumosta
kuulet, malta se merkki!

AJATAR. Korpin raakumisen vuoren jyrkältä kuulet, malta se merkki!

SINIPIIKA. Korpin ääntä en ymmärrä, mutta pieni kiuru sanoo, että
Kullervon onnen tähti vielä kiiltää taitaa.

AJATAR. Kiurun ääntä en ymmärrä; mutta musta korppi sanoo, että koska
lumivalkeaksi hän muuttuu, silloin kiiltää Kullervon onnen tähti.

KULLERVO. Hyvin ennustettu, Ajatar.

SINIPIIKA. Kullervo, sun isäs ja emos, he elävät vielä.

AJATAR. Sen valehtelet.

KULLERVO. Sinä huono tietäjä.

SINIPIIKA. Ilkeä vaimo, joka pahuudesta iloitset!

AJATAR. Totuutta haastelen ja vihaan valhetta, joka kielestäs virtaa.

SINIPIIKA. Minä en valehtele.

AJATAR. Sen teet, sinä maikaileva vauva. Jos tahtoisin, niin tuulen
kierroksissa sinun puhaltaa taitaisin aina Lapin tuntureille.

SINIPIIKA. Siihen puuttuu sinulta voimaa.

AJATAR. Ellös vihaani kiihoitelko.

SINIPIIKA. Sitä en pelkää.

KULLERVO. Riitanne katkaista tahdon. (Ajattarelle). Sinun palvelukseeni
otan, mutta eron tämä toinen saa.--Lähe tästä, nuori nainen!

SINIPIIKA. Oman onnes tähden tee se itse pian, kiirehdi tästä koillista
kohden, kunnes ehdit järvelle, joka Kalalammiksi kutsutaan! siellä
asuvat isäs ja äitis.

KULLERVO. Tiedä, neito, että kymmenittäin talvia sitten tuiskunut on ja
kesiä viheriöinnyt, koska he tuhaksi ja tomuksi tulit. Kalman kankaita
he parhaallaan samoilevat.

SINIPIIKA. Sama aurinko, joka meille paistaa, paistaa heille myös, ja
heidän asuntonsa on pieni mökki kuusistossa Kalalammin partaalla.

KULLERVO. Mutta surma heidät kohtasi tulessa ja liekissä. Kuuletko mitä
sanon?

SINIPIIKA. Tulesta he pelastuivat kenenkään tietämättä ja pakenivat
erämaihin, jossa vielä elävät.

KULLERVO. Tuska ja kuolema! Olisko se totta? He eläisivät vielä!--Mutta
olkoon niin; en tahdo heistä tietää, en tahdo. Ei kelpaa enään tämä maa
päiväpaisteelle sille, se pimeyttä, sadetta ja myrskyä tahtoo, koston
myrskyä, ja sade olkoon verenvuodatus, koska rosmona metsän pimeydestä
käyn.--Jätä meidät tyttöseni, ja elä tarinoillas kostoani pilaa! Mene
tiehes, valheen neito ihanassa haamussa!

SINIPIIKA. Niinkuin onnes, poistun sinusta nyt ainiaksi. Nyt vasta
mies mieletön, kavahtaos jumalten vainoa. (Menee).

KULLERVO. Kaikki menkäät, niin jumalat kuin sinä! Yksin öisillä ahoilla
Suomen saarta samoilla tahdon, yksin niinkuin mäyrä, jonka huvitus
pimeys on. (Ajattarelle). Mutta miksi viivyttelet sinä? Käy toimeen ja
tee parastas; työssä ompi maksus.

AJATAR. Malta: jo ennen tuon pilven välttymistä päivän kasvoin edestä on
Ilman karja surmansa saanut. (Menee).

KULLERVO (yksin). Miksi ompi sydämeni jaettuna vielä ja kahdakkielin
haastelee? Mutta tästälähin kuulla tahdon vihan ääntä vaan ja koston
kuiskausta. Sepä sopii hänelle, joka päättänyt on jättää pirttien suojan
ja metsiin asumaan mennä, jossa ystävänsä ainoa on loimottava
nuotiovalkea. Siellä me kuin veljet toinentoisemme kättä likistelemme,
koska talven myrskyt käy ja taivaan tähdet välkkyy. Metsässä asua
tahdon; kontoni syvä maan povessa ja valkeani kuusen juurella mua
talven kylmistä suojeleman pitää. Niinpä asuntoni tästälähin; ja koska
lakeuksilla näyn, niin kauhistukoot. (Nyyrikki tulee kiiruulla).

NYYRIKKI. Oletko tämän karjan paimen?

KULLERVO. Se olin, mutta hetki sitten tämän viran annoin pois.

NYYRIKKI. Kellen annoit sen?

KULLERVO. Ajattarelle.

NYYRIKKI. Ellös juonitelko. Tämä karja, sen tiedän, on Ilmarin ja sinä
hänen paimenensa, mutta et nautojesi avuksi riennä, vaikkas näet, kuinka
pedot heitä ahdistavat. Mies, miksi seisot tässä niinkuin ei mitään
tapahtuis?

KULLERVO. Viisautta itselleni kokoon.

NYYRIKKI. Tätä kootessas kohtaa Ilmaria vahinko näin ankara.

KULLERVO. Vahingosta viisaaksi tullaan.

NYYRIKKI. Oletko järjetön, mies? Käy kanssani, ja peloitetaan pois nämät
pedot; yksin en rohkene heitä lähestyä, koska on heitä noin hirveän
paljon. Katsos, kuinka iskee susi hampaansa Kyydön kurkkuun tuossa. Nyt
lehmän kaataa, nyt.

KULLERVO. Tästälähin, joutuisinko vielä paimeneksi, tiedän, kuinka estän
tämänlaisen pahan.

NYYRIKKI. Kuinka?

KULLERVO. Etten toisten salli hänen noin iskevän hammastansa lehmän
kurkkuun.

NYYRIKKI. Etkä tee sitä nyt?

KULLERVO. Ensin leikin nähdä tahdon, ja onpa se hauskaa. Kuules tätä
pauhinaa!

NYYRIKKI. Se sinua huvittaa?

KULLERVO. Sydämmestä.--Mutta ken olet sinä, joka tähän ilmestyit niin
kiltisti kieltä pieksemään?

NYYRIKKI. Nyyrikki on nimeni.

KULLERVO. Terve, metsän ankara jumala! Näin vähäinen ja killisilmä?

NYYRIKKI. En ole Nyyrikki Tapion poika, vaikka nimeänsä kannan, joka
pilkoilla onkin minulle annettu--mutta yhtä kaikki--vaan olen linnustaja
Nyyrikki, ja totinen ihminen niinkuin sinäkin.

KULLERVO. Lähe sitten ansahilles ja terrentarhoilles ja minut yksin jätä
tähän karjani kanssa.

NYYRIKKI. Katsos, ei ole sinulla nautaa ainoaakaan enään, kurja paimen!

KULLERVO. Lähe pian!

NYYRIKKI. Minä lähen. Ethän, hyvä ystävä, minua selkään pane, vaikka
vähän nuhtelinkin sinua? Mutta siinä tarkoitin sua kohtaan hyvää.

KULLERVO. Hyvää! Käy käpälämäkeen, jos elää tahdot?

NYYRIKKI. Jos elää tahdot? Mitä tarkoitat, mies uljas ja iloinen?
(Itseks.) Vihaiselta hän näyttää ja pian ihmeitä kanssani tehdä taitaa.
(Äänensä). Ethän minua selkään pane, vaikka tyhmyydessäni sinua äsken
vähän soimasin.

KULLERVO. Sinä mieleni vimmaat.

NYYRIKKI. Kuuleppas, mies, mitä sinulle ilmoitan: Erämaassa elävät vielä
isäs ja äitis. Minä tiedän sen, mutta elä Jumalan tähden sano Untolan
Kimmolle, että kuulit tämän minun suustani.

KULLERVO. Tahdotko mennä? (Nostaa ylös suuren kiven maasta ja viskasee
sen Nyyrikin perään, joka pakenee juosten). Kiitä jalkoesi nopeutta,
ettäs pelastuit, sun muuten tämä kivi luonnottomaksi aineeksi runtonut
olis.--Nyt Ilman kartanoa kohden päivätyötäni päättämään ja siitä
suorasti Untolaan käy kostoni tie. (Menee).



Näytelmälaitosten muutos.

(Ulkopuolella Ilmarin huonetta, joka seisoo vasemmalla; perällä näkyy
kunnaita, laaksoja ja järviä. Ilmarin emäntä tulee huoneesta).


ILMARIN EMÄNTÄ. (Yksin). Lähestyy jo ehtoo, kuusi mustenee ja mänty
mäellä tuolla harmaana haamuna seisoo; tämä, pilvisenä päivänä, merkki
paimenella on, että ilta likenee. Mutta miksi viipyy paimenemme tänä
ehtoona? Korven rannalla jo torvensa kaikuman pitäis ja kilisemän
kellot. (Eräs naispalvelijoista tulee oikealta). Karjaamme, tyttöni, ei
kuulu, vaikka ehtooksi jo hämärtyy.

PALVELIJA. Pilvet päivän himeäksi tekivät ja sentähden ei malttanut
paimen kohta yön ja päivän rajaa.

I:N EMÄNTÄ. Kovin toki tänään paimenta pilkkasimme, koska saatoimme
häntä kiveä kantamaan. Tämän tähden hän ehkä mielellä kyllä katkeralla
ensimäisen päivänsä paimensi.

PALVELIJA. Kielensä tähden ei ansainnut hän muuta.--Mutta ken tulee
tuossa? Nyyrikki, se kerkeäjalkainen. (Nyyrikki tulee oikealta).

NYYRIKKI. Terveys ja rauha Pohjan kaunoiselle!

I:N EMÄNTÄ. Sinä metsästä tulet ja olet kenties karjani nähnyt, jota
Kullervo kaitsee?

NYYRIKKI. Hän koreasti kaitsee, kaitsee niinkuin vuohi huhtaa. Näkyy
kuin metsän petojen kanssa olis hän yksissä tuumissa surmaksi karjalle.

I:N EMÄNTÄ. Onnettomuutta aavistan. Nyyrikki, sinä haastelet kuin olis
tapahtunut joku vahinko.

NYYRIKKI. Vahinko suuri, sen itse näin.

I:N EMÄNTÄ. Mitä näit?

NYYRIKKI. Kuinka sudet komean karjas hävittivät.

I:N EMÄNTÄ. Ei huvita se vale.

NYYRIKKI. Pian pitää sanani toteen käymän: yösen lähestyvän näet--nyt
aurinko itsensä näyttää, mutta juuri vaipuessaan mäen taakse tuonne--
mutta karjastas et yhtään nautaa vielä näe.

I:N EMÄNTÄ. Täytyykö uskoa mitä haastelet? Vahingon tämänkaltaisen
poistakoon pilvien jumala! Kuinka sanoit? Kaikki karjani hävitetty?

NYYRIKKI. Ei ainoatakaan henkiin jäänyt.

PALVELIJA. Mutta seurasihan karjaamme paimen; missä löytyi hän petojen
päälle karatessa?

NYYRIKKI. Juuri vieressä, mutta katsellen riemulla veristä leikkiä. Jos
olisi kanssani hän apuun käynyt, niinkuin tahdoin, niin huiskahtaispa
vielä monen hatasarven häntä; mutta se tulenruoka ei paikastakaan
liikahtanut, vaan käänsi pilkaksi mitä hänelle haastelin. Yksin en
rohjennut petoja lähestyä, koska oli heitä lukematon joukko, vaan
täytyi minun katsella kuinka naudat surmattiin. Minä kiljuin kiukuissani
hänen edessänsä, haukuin hänen päästä kantapäähän asti ja yritin jo
panna häntä selkäänkin, mutta onnekseni äkkäsin hänen monta vertaa
vahvemmaksi minua. Noin korkean kiven, uskottenko? noin korkean kiven
hän maasta tempasi ylös ja nakkasi perääni, mutta Ukolle kiitos, joka
minulle syntyessä antoi näin norjat jalat.

I:N EMÄNTÄ. Kadottanut siis olen viljani kultaisen! Kaikki surmansa
saaneet, Nyyrikki?

NYYRIKKI. En ihmettele, että murhe sinun saavuttaa.--Kaikki surmansa
saaneet; ei auta.

PALVELIJA. Missä näit tämän onnettomuuden?

NYYRIKKI. Kumminkin penikulman matkaa tästä, Seunamäen ahoilla.

I:N EMÄNTÄ. Vihoissansa karkoitti hän karjansa näin kauvas.

PALVELIJA. Mutta tiedä, jos valhettelet, niin sitä valhetta eipä sinun
hyveksimän pidä.

NYYRIKKI. Pääni sepän väkivasarata maistakoon, jos ei ole kaikki totta,
mitä teille haastellut olen. (Kullervon ääni kuuluu oikealta). Siinä
paimen mutta missä karja?

I:N EMÄNTÄ. Missä on karjani, mies, missä on karjani? (Menee kiireesti
oikealle).

NYYRIKKI. Emäntäiseni, kuule, mitä virkkaan: elä sanaakaan hänelle
ilmoita, keltä asiasta tiedon sait, hän muuten pian lyö mun hengeltä
pois, sen hän tekee. Sinäkään, tyttöni, et hiiskune hänelle mitään, että
täytyi minun kannella päällensä. Hän on hirveä ja ennenkuin
tiedämmekään, nykistää meidät molemmat.--Hän tulee. Menen vähän verhoon,
mutta astun esiin, koska parhaaksi näen.

PALVELIJA. Se uljas Nyyrikki!

NYYRIKKI. Teet niinkuin sanoin, piikaseni: et mainitse hänelle mitään,
mitä haastellut olen. (Poistuu vasemmalle. Kullervo ja I:n emäntä
tulevat oikealta).

KULLERVO. Hyvin kaikki.

I:N EMÄNTÄ. Mihin saatoit karjani? Sano pian!

KULLERVO. Metsässä kuleksivat mustakuonoiset, nopeasti parhaallaan maata
varvastelevat, mutta ei kuitenkaan omilla jaloillaan.

I:N EMÄNTÄ. Vastaa suoraan, mies!

PALVELIJA. Tiedä, että pieksiäiset sinulla varteissa on.

I:N EMÄNTÄ. Missä ovat lehmäni, hatasarveni kaunoiset?

KULLERVO. Häntyrien maarussa nyt sukevasti liukkuvat; kyyti on heillä
ilman maksotta.

I:N EMÄNTÄ. Ovat siis surmatut?

KULLERVO. Kaikki.

I:N EMÄNTÄ. Onneton paimen!

KULLERVO. Onneton hän oli, sillä ikävä on elo Paimelassa, ja sentähden
sen päätin riemun pauhinalla. Ilokseni katselin sitä leikkiä veristä ja
nousivat taasen rintani palkeet.

I:N EMÄNTÄ. Miksi teet syys suuremmaksi kuin se on? En usko, ettäs
huolimatonna katselit, kuinka raatelivat karjani metsän pedot. Sano,
että vahingon kohdatessa, lehmistä eksyit pois, niin koetanpa
rangaistustas lievittää.

KULLERVO. Toisin kuitenkin on asia: itse naudoillesi surman saatoin, ja
että kaikki niin pikaisesti kävi, siitä kiitän Ajatarta, joka sudet
kaikista ilmoista karjaani joudutti; käskystäni tämä tapahtui toki.

I:N EMÄNTÄ. Sinä Hiien heittiö, peikko, miksi tämän teit?

KULLERVO. Sinä kiukkuinen emäntä, miksi paimenesi leipään leivoit kiven?
Mutta minkätähden torelen tästä päälles, koska kaikki onnekseni kääntyi?

PALVELIJA. Siis tulis sinun meitä kiittää, vaan ei kostaa, koska sinulle
onnen saatoimme.

KULLERVO. Kostossapa onneni, juuri siinä, että näin on käynyt: tästä
jotain tehdä taitaan.

I:N EMÄNTÄ. Mitä siitä tehdään, kohta sun näkemän pitää. (Palvelijalle).
Anna tieto Ilmarille, riennä!

PALVELIJA. Hän pajassa on, ja pian hänen tänne saatan. (Menee oikealle).

KULLERVO. Hän tulkoon ja miehensä kaikki, vasaroilla ja pihdeillä.

I:N EMÄNTÄ. Orjako näin korskailee?

KULLERVO. Orja! Ellös mainittako sitä sanaa.

I:N EMÄNTÄ. Miksi en, koska orjaksi merkitty olet ja orjana ostettu?

KULLERVO. Puhees taitaa sokeaksi, hurjaksi mun saattaa. Vaikene, vaimo!

I:N EMÄNTÄ. Minä edessäsi vaijeta? Hävytön! Miksi karjani menetit, sinä
villisusi, peto?

KULLERVO. Niin, kuin ei vaan orja.

I:N EMÄNTÄ. Orja, viheliäinen orja!

KULLERVO. Tuli ja leimaus! (Lyö veitsellänsä I:n emäntää rintaan).
Veitseni pystyy vielä.

NYYRIKKI. (Juosten vasemmalta yli teaterin). Murha, murha! Tänne
rientäkää! Murha! (Katoo oikealle. Palvelija tulee).

PALVELIJA. Ken huutaa murhaa?--Onneton hetki! Emäntä tapettu on! Ken on
tehnyt tämän? (Emännälle). Heräy ja toinnu, näytä vielä kerran mailmalle
lempeät, siniset silmäs. Mutta hän kylmenee. (Kullervolle). Mies, sinun
tekos tämä on? (Työntäisee häntä vasten rintaa). Sinä pahahenki, sinä
hänen tapoit!

KULLERVO. Sen tein. Onko hän kuollut?

PALVELIJA. Kuollut, ijankaikkiseksi. Tässä tulee meidän miehiä.
Rientäkää! (Nyyrikki ja muutama Ilmarin miehistä tulevat oikealta).

NYYRIKKI. Tuossa hän seisoo. Suomikaat hän ensin, sitten nykistäkäät,
tappakaat, niinkuin hän emäntänne tappoi. Karatkaat kiinni häneen kaikki
yksimielisesti. Kas niin! Hyvästi löylyttäkäät häntä.

1:N MIES. Onneton, mitä olet tehnyt?

2:N MIES. Sinä hänen murhasit?

PALVELIJA. Jääkylmänä makaa tässä Pohjolan tytär, jos häntä arvossa
piditte, niin kuolemansa kostakaat. Kitukoon murhamiehensä, kitukoon,
että mailma kauhistuu.

NYYRIKKI. Aika mekosti häntä pieskäät.

PALVELIJA. Miksi viipyy Ilmarinen?

NYYRIKKI. Hän viipyy lähteellä; toki näen hänen lähestyvän. Tuossa hän
tulee.

KULLERVO. Mikä on aikomuksenne miehet?

1:N MIES. Hyvin ansaittu rangaistukses!

2:N MIES. Rangaistus kova.

NYYRIKKI. Ensin päivän pitkät pieksiäiset, sitten kuolema.

KULLERVO. En usko sitä. Pois! (Viskasee äkisti tyköänsä miehet, jotka
kiirivät nurin hänen ympärilleen).

NYYRIKKI. Sinä riivattu, mitäs teet?

PALVELIJA. Enemmin voimaa tänne, enemmin voimaa ja väkeä!

KULLERVO. Ole huutamatta, neito; tässä minua ei kuriteta.--
Laveammaltakin kostoni liekin taitaisin riehua antaa, mutta täksi kertaa
olkoon tässä kylliksi.--Nyt vapaa olen ja asetan tieni, mihin mielin; se
metsiin käy. (Menee).

PALVELIJA. Niinkö annatte hänen mennä?

1:N MIES. Mitä taidamme tehdä?

NYYRIKKI. Se on Hiisi itse.

PALVELIJA. Tällä hinnallako pääsee emäntämme surmaaja, kauniin Pohjolan
tyttären murhamies? (Kullervon torvi kuuluu).

1:N MIES. Ken voi häntä hallita?

2:N MIES. Ei tämä väki.

PALVELIJA. Mutta missä ovat joutsenne? Ampukaa se peikko, lähettäkää
hartioihinsa tulinen nuoli.

1:N MIES. Metsän rannan hän ehtii jo ja katoo. Tuossa tulee seppä itse.

ILMARI. Miksi tämä meno?

PALVELIJA. Nyt valita ja itke, Ilmari, koska kuolleena naises löydät.
(Ilmari ryhtyy emäntäänsä). Tämän teki paimenesi, Kullervo.

ILMARI. Oi päivä hirmuinen! Jääkylmä hän on, ja tämä on kuolema. (Kaukaa
kuuluu Kullervon torvi).

PALVELIJA. Mennyt lempeä henkensä on, Ilmari. Mutta murhamies, missä hän
on?

1:N MIES. Pakeni kuin ilves. Torvensa kaukana korvessa kuuluu.

ILMARI. Miksi päästitte hänen? (Tempaa ensimäistä miestä kauluksesta).
Sinä kirottu, sun paikalla mustalle Tuonelle viskasen, ettäs sen rosmon
laskit.

PALVELIJA. Malta, Ilmari, ja kuule: kaikin voimin he häntä hallita
koetit, mutta peikolla oli peloittava voima.

NYYRIKKI. Totta haastelee tyttö. Hän tallukkoina miehet kimpustansa
karisti ja juoksi matkoihinsa; ja tämä tapahtui niin pikaisesti, etten,
pahasti kyllä minäkään heitä ehtinyt apuun. Usko minua, Ilmari: ei ole
häntä pilana pidettävä, sen tänäpänä jo toisen kerran näin. Noin korkean
kiven hän metsässä viskasi perääni, koska aioin panna häntä selkään,
siitä syystä, näet seppä, ettei käynyt hän kanssani lehmäraukkoja
pelastamaan petojen kynsistä.

PALVELIJA. Hirveästi tirkistellen, katsahtelee maahan Ilmarinen. Oi
päivää tätä, jona ikävyyden saimme ikivieraaksemme!

ILMARI. Siinä lepäät, naiseni, alkaen kuolon pitkää unta, jossa avattiin
etees Manan ääretön maa! Mikä muutos! Äsken rehoittaen kukoistit, mutta
nyt lakastuneena makaat tässä. Äsken ortteni alla iloisena emännöitsit,
hyöreit ja pyöreit, mutta unohtanut olet nyt askareet kaikki. Pata
tulella keittäjää vartoo, mutta missä viipyy hän? Oi, missä viipyy hän?

PALVELIJA. Tulisijalta ja pöytäs äärestä on ilo jäähyväiset ottanut.

ILMARI. Äsken lempeä ja tointa täynnä, nyt kuollut kappale, kivi, maa ja
multa.

PALVELIJA (istuu ruumiin viereen ja itkee). Itke, Ilmari, itke!

ILMARI. Itken yöt ja päivät, ja elköön kesällä tällä pajastani nousko
säkenöitsevä sauhu; nyt levätkäät, palkeeni, ja vaikene, alasimen
helinä, koska naistaan itkee Ilmarinen, ikävöitsee Pohjolan
keltakiharaista!--Oi kaipaus ja murhe! nyt teitä vieraikseni tervehdin.
(Menee huoneesensa).



Väliverho.

(Kalervon huone Kalalammilla. Yö. Kimmo kutoo verkkoa pärevalkealla).


KIMMO (yksin). Huomenna, jo ennen päivän nousua, matkustan Ilman taloa
kohden ja Kullervon johdatan uuteen kotiinsa, tänne sydänmaahan.
Kiusaksesi kovaksi nyt sepän naisen karjaa sinun kaitsea täytyy;
sydäntäs tämä kivistää, sen tiedän, mutta huomispäivä pääsinpäiväs on.
Ei aavista isos, ei emos, ei kaunis sisares, ettäs näitä kankaita vielä
samoilet, enkä heille tietoa anna ennenkuin tässä kattonsa alla seisot.
Siitäpä riemu nousee, silloin ilon auringon paisteen ja kyynelten
lempeän sateen yhteen liitymän pitää. Silloin, Kalervo, partas tärisee
kuin haavanlehti myrskyssä ja emäntäs ilon kyllyydestä valjentuu, ja
murheenne sen perään, joka teiltä metsään eksyi ja, niinkuin näyttää,
ainiaksi katosi, keventymän pitää hänen kauttansa, jonka siaan saatte,
hänen, joka teitä lähestyy niinkuin mies vuosia sitten turpeen alle
peitetty.--Mutta murhe raskas teitä painaa nyt, ja väsymättä te metsät
ristiin rastiin kiertelette, etsien sitä onnetonta.--Mutta järvelle nyt,
verkkoani laskemaan, sillä ilma on lempeä ja tyyni. (Menee verkko
olalla. Kalervo tulee).

KALERVO. Ei toivoa tyttärestä, en koreata Ainikkiani enään nähdä saa.--
Kova onneni, kuin koira, miestä vainoo ja hänen löytää mihen ikänänsä
kätkeyisi.--Erämaahan tänne pakenin ihmisten yhteydestä, pois verisistä
melskeistä pahan veljen kanssa, nähtyäni poikani pienen kaatuvan
ryövärten miekan alle; tänne pakenin, luullen rauhan täällä löytäväni.
--Tosin mulle täällä tytärtä kaksi kasvoi, kuin kaksi riippuva-lehtistä
halavaa, ja heitä katsellessain jo melkein unohdin menneet pahat; mutta
juuri tämä ilo oli sen murheen lähde, joka kovin meitä painaa nyt, ja
parempi, ettei yhtään tytärtä meillä ollut olis, kuin että toinen heistä
näin temmattiin pois teille tietämättömille.--Niinpä täällä, tällä
kämmenen-levyisellä ajalla, joka milloin lyhyeksi, milloin pitkäksi
näyttää, mutta on toki lyhyt ja paha, ukkoa kiukkuinen kohtalo vainonnut
on. Mutta arvettunut on pistoksista sydämmeni pinta ja arvista kovaksi
kamartunut. (Kalervon emäntä ja Kelmä tulevat).

K:N EMÄNTÄ. Missä on hän, missä? Sano missä vieno Ainikkimme on.

KALERVO. En tiedä hänestä minä, mutta olisko sinulla syytä luullaksesi
tytön kotiin joutuneeksi?

K:N EMÄNTÄ. Tiellä tullessani keskustelin onnen kanssa ja kiivaasti
manasin häntä toivoni mukaan myöntymään. Häntä manasin ja rukoilin
saattamaan niin, että, palattuani metsästä, mua Ainikki kotona vartoisi.
Niin tingin onnen kanssa ja tein niinkuin mieletön; toivoni todeksi
uskoin ja iloisena ja nopeasti, kuin pinokärppä pieni, juoksin kotoa
kohden. Niin vimmattu murhe leikkiä lyö ja viimein leikkinsä todeksi
päättää, niin katala tein ja tuskani enensin vaan. En näe tässä
Ainikkia, en lastani näe.

KALERVO. Et koskaan häntä näe. Jos säästitkin hänen pedot, niin eksyneen
kauhistukset lempeän luontonsa viimein toki menettivät.

K:N EMÄNTÄ. Oi tämän murheen syvyyttä!

KALERVO. Syvä murheemme on, mutta valitus ei auta, koska jumalat meidät
kironneet ovat. Kovan onnen kohdatessa paras keino, sydäntä koventaa.

K:N EMÄNTÄ. Koventaa, ei, vaan auki repiä tahdon sydämmeni haavat ja
koskena juoskoon veren ja kyynelten virta. Tuskaa himoitsen ja tulen
povessani tahdon kiihoittaa, kunnes kaikki kartena katoo, ja tämä oli
äitin murhe, niin hän tytärtänsä suri, kaunoista Ainikkiansa. Ainikki!
Alati kaikuu korvissani äänes, joka pelastusta huutaa, mutta kenkään
sinua ei toki armahda. Missä on nyt asuntosi, missä pöytäs, patas ja
valkeas, missä olet nyt, nyt, haastellessani näin, missä olet, jos elon
neste vielä suonissasi juoksee? Ehkä huosutat paraikaa sammaleisella
kuolinvuoteellas etkä vesipisarata janos sammutteeksi saa. Ehkä hourit
myös, haastelet kivien, kantojen ja puitten kanssa, ja anot heiltä
lievitystä tuskalles, mutta turhaan. Oi luonto niin lempeä ja tyyni ja
kuitenkin niin lemmetön! Sinä kantaja tyly, sinä armoton toukontamma,
joka varsojas et imetä, vaan omille rinnoilles heidän nääntyä annat. Oi!
--murhetta tänkaltaista ei äitin sydän kanna; sen alle pian vaipuu hän,
jos päästöä ei tule. Pilvien hallitsija, tänne katsahda ja armahda pian!

KELMÄ. Valitukses, emo, mieleni murtaa, kuolettaa.

K:N EMÄNTÄ (syleillen Kelmää). Kuollaan, tyttäreni, mennään maata
viheriän peiton alle, vasta siellä Ainikin unohtaa taidamme. Oi Kelmäni!

KELMÄ. Kurja emoni!

KALERVO (repien tukkaansa). Kirous, kirous ja pimeys vallitkoon!
(Kullervo tulee).

KULLERVO. Ken asuu tässä?

KALERVO. Kolme kirottua henkeä.

KULLERVO. Olkoon heitä neljä.--Saanko hieman vettä, kylmää vettä?

KELMÄ (juosten isänsä turviin). Ken ollee hän, hänen muotonsa on kauhea.

KALERVO. Ole rauhassa lapseni.

KULLERVO (itseks.) Tehty on kuolon työ.

K:N EMÄNTÄ. Hourupäiseksi hän näyttää.

KALERVO. Ken olet, mies, ja mitä etsit?

KULLERVO. Sinä murhamiehen näet; hän sinulta pisaran vettä pyytää.--
Ystävät, kuinka kauvas on yö kulunut?

KALERVO (itseks.) Hän kaiketi on järjestänsä. (Ääneensä). Anna hänelle
juoda. (Itseks.) Varoillani tahdon toki olla ja joka käännöstänsä
tarkalla silmällä seurata. (Kelmä tarjoo Kullervolle haarikkoa).

KULLERVO (tuskin maistettuansa vettä, panee haarikon kiivaasti
kädestänsä pois. Itseks.) Murhasin sen kauniin, jonka otsa kajasti
kuin aamun koi ja keltakiharansa hartioillaan pöyryelit, koska
käännähtelivät kasvonsa kelmeät. Lumivalkea joutsen laineilla
uiskenteli, ympärillään kultakeltainen poikasparvi. Kahdeksi onnen
kunnaaksi povensa kohosi ylös ja hän, joka päänsä sinne kallistaa sai,
hän houraili hekumassa autuitten. Pohjan neito, sun murhamiehes nyt
vasta kauneutes muistaa ja siihen rakastuu, mutta myöhään: sen kuvan,
jota mielessään hän ihastelee nyt, särki hän omalla kädellään, eikä
nähnyt, houru, mikä kalleus se oli, mikä autuuden lähde.--Niinpä
tapahtui, jos en unta näe. Olisi niin! Mutta heräyksissä seison tässä,
vaikka mieli ei entisellä mitalla nyt aikaa mittaile, vaan hirmuisesti
kaikki pidentää. Mitä ehtoolla eilen tapahtui, sitä muistelen, sitä
hetkeä veristä, kuin muinaista asiaa hämäryydessä meneen ajan.

KALERVO. Mies, sinä Tyrjösen huoneessa olet. Mitä etsit?

KULLERVO (itseks.) Sama aurinko, joka silloin länteen nukkui, makaa
vielä, mutta nostaa kohta kirkkaan otsansa ja meitä tervehtii.
(Ääneensä). Sinä kaiketi mielipuoleksi mun luulet?

KALERVO. Niin luulin, mutta järkeä osoittaa toki katsantosi. Ken olet?
Joka kattoni alle astuu, asiansa sanokoon ja mitä miehiä hän on, häntä
muuten kohtelen kuin ryöväriä.

KULLERVO. Murhamies olen, niinkuin sanoin.

KALERVO. Kenen murhamies olet, sinä onneton?

KULLERVO. Kaikki tahdon sinulle kertoa, koska yö niin pitkä on; kaikki
sinulle kertoa tahdon.--Naisen kauniin murhasin ja tapahtui tämä illan
ikävässä hämärässä, ja ehtoruskosta silloin paistoivat idän vuorien
tutkaimet. Sen hetken muistan. Ja nyt' sun kuulla pitää kenen murhasin;
niin kaikki sulle ilmoittaa tahdon.--Mutta yöseen kiivaasti käynyt olen
ja jos laskisit kätes otsalleni, niin hohteen tuntisit.

KELMÄ. Isäni, tätä miestä kavahtakaamme.

KULLERVO. Te turhaan minua pelkäätte.--Mutta sanoakseni sinulle kenen
verisesti tapoin, niin oli se Pohjolan tytär, seppä Ilmarisen kaunis
emäntä.

KALERVO. Pohjolan tytär!

K:N EMÄNTÄ. Se kuuluisa Pohjolan neito, niin hyväksi ja ihanaksi huuttu?

KELMÄ. Hänen murhata taisit?

KULLERVO. Niin tapahtunut on.

KALERVO. Sinä peikko! Paikalla kostaisin naisen kuolon, sun miekallani
maahan naulitsisin, jos en uskoisi, että kiivaudessa teit tämän työn ja
jos en näkisi mielesi levottomuutta. Kurja mies, mitä olet tehnyt?

KULLERVO. Kuuma tuska! Vierastanpa vielä kantaakseni verenvuodattajan
sydäntä, mutta aikaa voittain ehkä kävisi se päisin, tottumuksen
ihmeellisen voiman kautta, näetkös. Mutta sen tiedän, ettei ole nyt
laitani oikein; yöseen metsiä kulkenut olen, väsyneenä seison tässä nyt
ja odotan päivän nousua, mutta kauvan viipyy kelmeä Koi, joka meille
aamusta tiedon antaa. Toki luulen, että tuolla idässä toisella puolella
kunnasta tuossa, hän jo pyristelee siipiänsä.

KALERVO. Nouseva kuu se on, nyt on meillä puoliyö.

KULLERVO. Loppua ei tule yölle tälle: tuon valkeuden siinnon jo aamun
koitteeksi luulin, mutta nyt, sanot sinä, on puoliyö vasta.--Mutta
tieni jatkaa täytyy.

KALERVO. Mihin vaellat?

KULLERVO. Enpä tiedä; kotoa ei miehellä ole.

KALERVO. Mikä nimesi on ja mistä olet syntyisin?

KULLERVO. Kullervo on nimeni.

K:N EMÄNTÄ. Kullervo!

KALERVO. Vaimoni hämmästyy kuullessaan nimen, joka on meille rakas ja
tuttu.

KULLERVO. Ken olet sitten sinä, joka asut tässä erämaassa?

KALERVO. Nimeni Tyrjönen on.

K:N EMÄNTÄ. Sinä onneton, nuori mies, ken oli sun isäsi?

KULLERVO. Kalervon poika olen.

K:N EMÄNTÄ (itseks.) Kauhistus ja kuolema! Mutta tämä mahdotonta on.

KELMÄ (itseks.) Hallitsija pilvien, mitä haastelee hän?

KALERVO. Kalervon poika? Sinä hävytön, sinä riiviö, miksi tämä juoni,
ettäs kuolleen haamussa kummittelet?--Tapauksen kuullut olen: Kalervon
poika surmattiin ynnä isänsä ja äitinsä kanssa.

KULLERVO. Mutta surma ei häntä toki silloin käsittänyt, vaan temmattiin
hän kuolon kidasta, orjaksi Untolaan vietiin ja merkki tämä vielä
otsaansa painettiin.

K:N EMÄNTÄ (itseks.) Minä tukahdun.

KALERVO (emännällensä). Aatteles, että olis hän poikamme ja lähestyy
meitä käsillä tahrattuina Pohjolan ihanan naisen vereen.

K:N EMÄNTÄ. En tahdo sitä aatella. Minä tukahdun ja näännyn.

KELMÄ. Mutta kaikesta tästä ei Kimmo meille sanaakaan haastellut ole.

K:N EMÄNTÄ. Ei, sitä ei hän ole tehnyt, ja siis valehtelee tämä mies,
tahtoo meitä pettää. Asian meille Kimmo ilmoittanut olis.

KALERVO. Kavala kettu, nyt aikees ymmärrän: Mua tahdot ansaan
viekotella ja viedä saaliis kiukkuisen Unnon kynsiin; mutta erämaan
kontion kohtaat tässä, jonka nahka pitää sinulle kalliiksi tuleman.
Koetetaanpas, mies.

K:N EMÄNTÄ. Kalervo, malta että taitais hän, oi jumalat! oma poikamme
olla. Kalervo, ne silmät ja ne hiukset pientä Kullervoamme muistuttavat.

KALERVO. Vaimo, minä pelkään, että niin on, ja taidan tuskin hengittää
ja kylmä hiki otsastani kihoo.

K:N EMÄNTÄ. Näköni pimentyy, enkä tiedä, missä seison; mutta kaiketi
uneksun, uneksun.

KULLERVO (itseks.) Mitä sanoo tämä vaimo? Hän ilmoitti jotain uumousta,
että taitaisin poikansa olla. Maa ja taivas! Nyt immen puhe metsässä
muistooni joutuu. (Kimmo tulee). Kimmo, nyt taidamme toinentoistamme
kädestä ottaa. Emmekö kiroo näitä käsiä? Mutta sano minulle keitä nämät
ovat.

KIMMO. Sinäkö tässä? Taidanko uskoa, mitä näen?

KALERVO. Tunnetko miestä, Kimmo?

K:N EMÄNTÄ. Sano pian!

KIMMO. Hyvin hänen tunnen: poikanne, Kullervo, hän on.

K:N EMÄNTÄ. Kullervo! (rientää syleilemään Kullervoa).

KELMÄ. Korkeuden jumala!

KALERVO. Kaikesta nyt lopun tehköön kuolema!

K:N EMÄNTÄ (vetäen itsensä äkisti Kullervosta pois).
Mutta miksi sinun murhamiehenä kohtaan, minä onneton! Mikä aika meillä
vuorokaudessa nyt, yö vai päivä? En nyt tiedä, koska uneksun ja hourin,
ja katkerasti unissa sydämmeni kärsii. Tulta iskeilevä jumal', miksi
tämä hetki, joka olis meille tainnut soma kohtaus olla, mutta murheen
äärettömän toi? Miksi häntä enään, pilvien Pitkäinen, luoksemme
viskasit, kosk'ei hän iloa saattanut meille? Tuli hän, jonka tuleman ei
enään pitänyt olis, mutta eipä tullut hän, ketä varroimme; niin metsään
tyttäreni ihana kuoli, kuolosta poikani palasi, mutta murhan haamulla,
että kauhistuen häntä katselen. Tuli siis mies »turpeen alainen», mutta
ei heimonsa iloksi hän tullut. Ja koska tapahtui ennen niin ettei
kuollut mies emonsa riemuksi takaisin tullut?

KULLERVO. Niin olet mun äitini? Terve!

K:N EMÄNTÄ (välttäen Kullervoa). Ellös mua lähestykö, poikani hirmuinen.

KULLERVO (kääntyen Kalervoa kohden). Isäni sinä? Terve, kunnioitettava
mies! Tässä on poikasi.

KALERVO. Pois! En tunne sinua; mutta jos säästää tahdot tätä
harmaapäistä, niin riennä tästä matkoihis ja tätäkohden ellös koskaan
kääntykö. Tee se ja kiiruusti!

KULLERVO. Tässä minulle sisar? Terve, neito, terve!

KELMÄ (välttäen Kullervoa, joka aikoo lähestyä häntä). Oi veljeni! elä
tule tänne; sinä olet minulle kamoitus.

KULLERVO. Kimmo, tämä taitaa mielen pyörryttää ja riivata. (Itseks.)
Poika, orvoksi jäänyt, vuoskymmenien kuluttua isänsä ja emonsa kohtaa
taas, mutta eivät tunne häntä enään, ei siittäjänsä eikä kantajansa
armas, vaan oven hänelle osoittavat, käskein hänen kauvas siirtymään. Se
ehkä nyt on parhain tehty, ja sentähden rientää tahdon. (Menee kiivaasti
ulos).

KIMMO (itseks.) Voi minua! nyt viipymystäni alati kirota täytyy.

K:N EMÄNTÄ. Kalervo, ken oli tämä mies?

KALERVO. Ei muistella häntä, vaan niinkuin hän huoneestamme katosi, niin
kadotkoon hän mielestämme myös.

K:N EMÄNTÄ. Pojaksemme hän itsensä sanoi, se oli hän myös, se Kullervo
oli. Minä kuolen jos en enään häntä nähdä saa. (Kullervo tulee
takaisin).

KALERVO. Oi, tuossa tulee hän!

KIMMO. Oi, Kullervo! mitä on nyt sinulle tapahtunut?

KULLERVO. Minä kuullut olen, että elävät isäni ja emoni vielä ja että
asuntonsa tässä on, liekö se totta?

K:N EMÄNTÄ (kiirehtii syleilemään Kullervoa). Armas poikani, tule
helmoihini! Tule, tule rinnoilleni ja lepää siinä yhtä hellästi kuin
ennen! Kovaa kovempi se emo, joka poikansa hylätä taitaa, ja minäpä olin
näin armotoin. Mutta tiedä, koska puolestasi käännyin pois ja kätesi
tyhjää haperoita annoin, niin silloinpa pakahtua sydämmeni tahtoi. Mutta
ole nyt terve tultua! Kullervoni! Terve, kaunohiuksiseni!

KULLERVO. Olet toki lempeä ja armelias.

K:N EMÄNTÄ (aina syleillen Kullervoa). Kaunis olit lasna, kaunis
miehenäkin olet. Toki seisot vielä ikäsi aamupäivässä, se on se soma
aika nuoruuden ja miehuuden välillä.--Mutta voi tuota merkkiä tuossa!
Tunnoton, häijy Unto, miksi rumistit poikani muodon näin?

KULLERVO. Siitä merkistä kiusani kotoisin ovat, joita ei sylisikään
poista enään.

K:N EMÄNTÄ. Kullervoni!

KALERVO. Hiiteen tämä syleileminen ja mairitus! Sitä ei ansaitse
murhamies. Erotkaat, ja lähde matkaas sinä!

K:N EMÄNTÄ. Ehkä toisin arvelemme?

KALERVO. Pois peto, murhaaja pois!

KIMMO. Kenen hän murhannut on?

KULLERVO. Kimmo, nyt keskellä kahta tulta seison; yksi riutuvana
hämärtyneestä taivaanreunasta läikkyy, ja mieltäni kuluttaa sen ikävä
kuume, toinen tässä mua sokeudella lyö, etten oikein tiedä kuinka mailma
nyt seisoo.

KIMMO. Mutta kenen murhasit?

KULLERVO. Tyttären Pimentolasta.

KIMMO. Nyt Hiien henki vallinnut on ja parastansa tehnyt.

KULLERVO. En tiedä mikä henki; mutta orjaksi myyty, paimeneen pantiin
mies ja kivi leipäänsä kätkettiin, jonka pilkan tähden saatoin karjan
petojen kitaan, ja kiukusta kuohuvalla povella kotihin kiirehdin.
Kohtasi mun pihalla emäntä kiivas ja, tapauksen kuultuansa, kovin
päälleni ärhenteli, mua orjaksi mainiten. Tästä mieleni pian tulta iski
ja koska hän taasen mulle antoi tämän häpeänimen, niin veitseni
rintaansa löin ja henkensä heitti. Silloin metsään pakenin ja samalla
retkellä seison tässä nyt.

K:N EMÄNTÄ. Murheellinen tarina.

KIMMO. Jos eilispäivän nyt takaisin saisin!

K:N EMÄNTÄ. Kimmo, miksi et ennen meille tietoa hänestä antanut?

KIMMO. Huomenna aikeeni oli lähteä häntä saattamaan Ilman talosta tänne,
mutta ennätti mua ankara onni.

KULLERVO. Olisit tämän eilen tehnyt, niin käteni nyt puhdas olis ja
riemu pauhais näiden ortten alla; mutta näinpä nyt käynyt on. Tänne
erämaahan mulle rakettu oli soma onnen loukas, josta en tiennyt
ennenkuin ijäksi olin sen ohitse mennyt, sillä tähän en enään
mahdollinen pysäymään ole. Toki katsahtelen vielä taakseni sitä
kätkettyä laaksoa, jonka pian näöstäni katooman pitää; sitä katsahtelen
hetken vielä. Nämätkö emoni kasvot, jotka, täällä metsän synkeydessä,
eteeni ilmestyit? Jo tuntui mulle tämä kuin aamuvalo keskellä syysyön
pimeyttä, josta hämmästyin. Terve, emoni, ja terve, isäni myös! Nyt
yhtaikaa teitä tervehdin ja hyvästi jätän, sillä kohta tieni jatkan ja
teistä kiirehdin kaukamatkoilleni ja ei pidä teille enään ehtimän
Kullervosta sanomata linnunkaan--Viivyn vielä, mutta kohta lähden.

K:N EMÄNTÄ. Kalervo, eikö tämä puheensa tulisateena lankee povesi
päälle? Niin tahtoisin uskoa. Oi! avaa se sitten ja ellös omaksi
kivuksesi sydäntäsi karaisko.--Kurjan poikani isä, muista eloansa
tukelaa, niin etpä suinkaan niin kovin töitänsä tuomitse. Usko minua,
mitä hän tehnyt on, sen on hän mielensä vimmassa tehnyt ja katuu sitä
nyt. Nyt seisoo hän tässä hiuksilla revityillä ja murheellisella
muodolla. Mutta on tämä sama muoto, samat silmät siniset, jotka vuosia
lähes kaksikymmentä sitten mua vastaan rinnoiltani katsahtelivat ja
samat keltaiset kiharat, joita silittelin silloin ja autuudesta
sydämmeni löi. Mutta hänenpä kadotin ja kauvan häntä murehtien kaipasin
ja Tuonen asujameksi hänen luulin; kuitenkin kasvonsa hänen näin, näin
eräänä vaisuna yönä, mutta pianpa hän katosi taas ja katosi ainiaaksi.
Mutta että hän niin pian silmistäni joutui pois, sentähden kuolla
tahdon. Ettei kauvemmin suotu mun syleillä poikaani, etten hohdetta
lempeni päällensä hengittää ehtinyt, sentähden lakastun ja kuolen.

KALERVO (peittäin silmänsä). Hän pysähtyköön huoneesemme, hän
pysähtyköön! Niin kovaksi ei karkaistu ole vielä sydämmeni, ettei se,
näin ankarasti likistettynä, vuotais.--Tule, Kullervo, että sua syleillä
saan. (Syleilevät).



Kolmas Näytös.

(Metsäinen tieno. Kullervo, keihäs kädessä, tulee).


KULLERVO (yks.) Enhän menesty isäni huoneessa: verkon kutominen mulle ei
mieluista ole eikä kortistossa, järven tyyneellä pinnalla, onkea
huiskeilla ja salakkoja lipellä ylös. Nämät askareet mua vaivaa kuin
hätärä-silmäistä karvas kaasu ja sauhu. Sentähdenpä kyysän pahteesta
nyt karkasin karhukeihäs kädessä; mutta eipä toki suuresti mua haluta
täällä kierrellä kontion jälkiä etsien.--Hävitys ja kuolema! Oi! olis
tämä keihäs Ukon vasama ja minä pitkäisenä pilven partaalla istuisin,
niin tietäisinpä työni: Kulovalkean hurjan ympäri mailmaa sytyttäisin,
jyristen kukistaisin taivahat maan helmaan, ja syvyyteen kaikki
vaipuisivat viimein. Niin lakeutta tekisin ja ilman herrana
valtaistuimellani istuisin noilla tasaisilla tantereilla. Niin juuri.
Mutta miksi tämä? Mitä kaikesta tästä?--Ei autuutta jumalien, ei
kirottuin öitä Tuonen tulisilla paateroilla eikä näitä päiviä täällä,
vaan kaikesta loppu! Mitättömyys paras, ja kaikki antaisin jos saisin
tyhjyyden.--Mutta onpa kenties laita, ettei päätykkään tiemme
kalmistoon, vaan juoksee siitä vielä äärettömiin mailmoihin, ja orjan,
merkittynä, myötä seurata täytyy niin kauvas kuin kestää.--Mieleni
kärsii tuosta illan synkeästä hämärästä, joka metsäin tutkaimilla
äänetönnä lepää; sillä tydyttihän kohtalo kova eloni virran, tielle
väärälle sen käänsi, johdatti sen ahtauksiin, joissa nyt se reutoilee,
turmellen niin itsensä kuin mantereet; mutta rynnätköön se eteenpäin
kunnes hävityksen kallan viimeisen isän ehtii (menee).

(1:n ja 2:n paimenukko tulevat eri haaralta).

1:N PAIMEN. Mies, missä verkastelet?

2:N PAIMEN. Toverini, minä ihmeen näin, näin Tuulikin, Tapion tyttären,
ja tästä syystä, armas toverini, olen sekä iloinen että hämmästynyt.

1:N PAIMEN. Kurja mies, viistoon, luulen minä, on taas aivos kierretty,
koska senkaltaista haastelet.

2:N PAIMEN. Hänen totisesti näin.

1:N PAIMEN. Tuulikki itseänsä sinulle näytteli? Hän sitten yhtäläinen
töllö olis, kuin sinäkin.--Mutta nyt ei ole aika hullutella, vaan mene
ja vastaa lehmät tänne tuolta korven rannalta.

2:N PAIMEN. Sen olen jo tehnyt, niinkuin näet. Mutta, hyvä veli, usko
mitä sanon. Hänellä oli musta hame punareunaisella miehustalla b,
lumivalkeat paidan-hiat ja hiukset pellavankarvaiset. Korea tyttö! Ja
tiedätkö mitä hän teki? Poimieli puolaimia aholla, tuossa juuri likellä
tietä.

1:N PAIMEN. Vai Tuulikki; kyllä tiedän, kuka hän oli; vai Tapiolan
Tuulikki. Tyrjösen tytär hän oli, sinä hohko; Tyrjösen eli Kalervon,
sillä onpa äsken saatu tieto siitä että hän, joka itsensä Tyrjöseksi
kutsuu, on Kalervo, Untamoisen veli. Hänen tyttärensä aholta näit.

2:N PAIMEN. Ehkä maltat toki asian väärin.

1:N PAIMEN. Kinan tahdot sinä taasen välillemme nostaa, näen minä. Hän
oli Kalervon tytär eikä kenkään muu.

2:N PAIMEN. Mutta näetkö, ystäväni, kuinka löytyisi hän tässä, näin
kaukana kodostansa?

1:N PAIMEN. Et siis tiedä, että hän, liki kaksi viikkoa sitten,
eksyneenä kodostansa, joutui meidän taloon; ja oli tyttö melkein
näännyksissä, metsässä kauvan harhailtuaan.

2:N PAIMEN. Tämän kuulen vasta. Mutta ettei häntä jo ole lähetetty
vanhempainsa luoksi?

1:N PAIMEN. Sinä härkäpää, etkö ymmärrä ja käsitä, että hän
rasituksistaan kovin sairastui? Niin tapahtui ja tautivuoteensa jätti
hän vasta pari päivää sitten. Sana kyllä lähetettiin vanhemmilleen erään
kalastajan myötä, mutta arvattavasti ei ehtinytkään se perille, vaan
upposi mies tielle, koska ei ole häntä takaisin kuulunut. Huomenna hän
toki kotiinsa saatetaan, johon hän, hyvin tietty, kovin ikävöitsee ja
levotoin on mielensä äitinsä murheen tähden. Myös halaa hän nähdä
vanhinta veljeänsä, Kullervoa, joka vuosia sitten kuolleena pidetty, on
näinä päivinä, juuri sisaren täällä ollessa, ilmaunut kotiinsa niinkuin
kummitus. Mutta eipä tiedä tyttö rääsy kuinka on veli mailmassa
käyskennellyt ja mikä lurjus hän on.--Mutta tässä jaarittelemme
asioista, joista ei meillä hipalettakaan ole tekemistä, ja laskemme
karjan sutten kitaan. Riennetään perässä; mene tuota kohden sinä, ja jos
yhdenkin mullin suohon päästät, niin katso niskas, mies. Mennään nyt.
(Paimenet menevät. Kullervo, taluttaen sisartansa Ainikkia kädestä,
tulee esille sitä suuntaa vastapäätä, jota kohden oli mennyt pois).

KULLERVO. Samaan paikkaan, luulen minä, joudun taas. Seuraa minua, impi!
Tähän kuusten suojaan istumme haastelemaan lemmen kieltä; tule,
neitoseni!

AINIKKI. En tule enään.

KULLERVO. Sinä levottomaksi näyt.

AINIKKI. Mikä riivauksen hetki tämä?

KULLERVO. Elä muistele hetkeä mennyttä, muistele lempeämme vaan, jonka
molemmat tässä käsitimme. Sinua syleillä tahdon.

AINIKKI. Pois! Mua kamoitat, ja vapisemaan saatat.

KULLERVO. Minä?

AINIKKI. Mitä sinusta sanoisin?

KULLERVO. Sen, mitä aattelet.

AINIKKI. En tiedä mitä aattelen, mun kumma häiriö on käsittänyt.
Ilkeästi sinusta aattelen ja aattelen suloisesti, enkä tiedä, kuinka
laitamme on. Sinä hirveä olet ja kaunis, kaunis, kaunis! (lankee
Kullervon rinnoille). Olet keltakihara ja komea, ja kirkas leimaus on
katsantos. Pidä sanas ja tahdonpa sua ikuisesti seurata, nuori mies.
(Vetää itsensä äkisti hänestä pois). Mutta pois! Jotain kauheata
silmistäs mua kohtaan säteilee.

KULLERVO. Kaiken onnes niissä näet, jos katsot tarkemmin; oman armaas
löysit tässä, neito nuori. Me yhdessä elämme kuin ruhtinaat, ja
kunnaalle korkealle huoneemme rakennamme, johon kaukaiset tienot näkyy.

AINIKKI. Ken olet ja miksi otsassas tämä merkki? Elä katsahda minuun
noin hirveästi, minä kauhistun. Mies, minä tahdon sinusta erota.

KULLERVO. Neito, minä en tahdo sinusta erota, minusta et pääse, vaikkas
pakenisit Lapin vuorille ja siellä niinkuin vuohi jyrkästä jyrkkään
hyppelisit; minä vahtosuin, kuin hurja koira, sinua väsymättä
vainoisin, ettäs miestä halveksit, uroon pilkkana pidit. Mitä huolit
tästä merkistä?

AINIKKI. Olisitko rosmo? jos niin, niin ole armelias mua kohtaan.

KULLERVO. En ole juuri rosmo; mutta jos tiedon tahdot, niin olen
Kullervo, Kalervon poika.

AINIKKI. Kullervo!

KULLERVO. Se olen. Miksi tuijottelet?

AINIKKI. Onneton hetki!

KULLERVO. Niin ellös haastelko; mun muistossani seisokoot armahina sekä
hetki tämä että tienoo.

AINIKKI. Mitä teet sinä metsässä täällä?

KULLERVO. Sinä näet että karhukeihästä kannan.

AINIKKI. Koska isäs huoneen jätit?

KULLERVO. Koska aamu koitti.--Tyttö! kasvos käyvät lumivalkeiksi, kuin
olis Kullervo katsella niin hirmuinen. Ellös, neitoseni, kamastuko, vaan
tule tänne, niin poskillesi tahdon ruusut antaa.

AINIKKI. Elä, onneton, mua enään lähesty, vaan erotkaamme kiireesti,
sillä taivaan nuoli meitä uhkaa. (Kykertyy ales, peittäen kasvonsa
pitkillä hiuksillansa ja painaen otsansa vasten polvea). Nyt itkeä
tahtoisin helmani täyteen, mutta tämä murhe ei lievii eikä kyynel
juokse, ei juokse, vaan lähteesensä jäätyy, ei jäädy, ei jäädy, vaan
polttaa, povessani polttaa, kuin vihainen liekki, ja parempi eloa kuolo
nyt on. Kätköä niin syvää ei löydy täällä, joka peittäisi immen kurjan
ja sentähden kiirehdin verhoisin pimeyden maan. Nyt hyvästi, taivas,
jää, ja pauhaava metsä sinä, joka päälleni kantelet, päälleni minun
katalan!

KULLERVO (nostaen ylös Ainikkia). Ylös neito! pyhi kasvoiltasi hapenet,
ja pane pois tämä unelias muoto. Oletpa lapsikas tyttö, joka näin
turhasta tuskittelet; mutta uiskenteles vielä vuosia muutamia elon
myrkyllä täytetyssä virrassa, niin asia tämmöinen kuin tämä on
silmissäsi mitätön, sinä naurat sille. Muista, neito, sanani.

AINIKKI. Sinä Kullervoksi itses mainitsit?

KULLERVO. Tämä nimeni on, mutta ken olet sinä, niin viaton ja kaino.

AINIKKI. Olen Ainikki, Kalervon tytär.

KULLERVO. Sisareni?

AINIKKI. Se onneton.

KULLERVO. Joka eksynyt oli?

AINIKKI. Nyt vasta hän eksyi.

KULLERVO. Kirouksesta nyt kaikki kuivatkoon.

AINIKKI. Kiroo himojesi vallattomuutta.

KULLERVO. Oi neito, että täällä toinen toisemme kohtasimme! Meidät
turmio mustin ehtinyt on, ja parasta maahan vaipua nyt.

AINIKKI. Lähtövirteni veisannut olen.

KULLERVO. Impi, sua kotona murehtien kaipaavat.

AINIKKI. Murheesta emoni kuolee, mutta ennen häntä toki on tyttärensä
Kalman maassa. Koska kotiin ehdit sinä, niin sano, että kuollut olen ja
makaan aaltojen alla, ja päättyköön heidän murheensa siihen. Muuta mitä
tapahtunut on, et heille kertoa mahda, jos se kätkeä taitaan, sillä
sydämmeni on kuolemaan sairastunut.--Niin kotomäkeä en nähdä saa, enkä
kuusia, jotka humisevat siellä; minä leikitsin kerran niiden juurilla,
minä kurja, kurja. (Sitoo päähänsä liinan, joka on hartioillansa
riippunut). Mutta rientää täytyy, koska uhaten meitä lähestyy tuo pimeä
pilvi, kuules, myrsky käy; minä vältän sen edestä. (Menee).

KULLERVO. Mitä tapahtuu ei sydän tuntea saa, vaikka vuodattaisin oman
kantajani veren; sillä suloista on mieltä karaista ja kiukkuiselle
onnelle kiusaa tehdä. Sydän kivestä ja koura rautainen, ne täällä ovat
parhaat edut. Nyt vasta oikean olentoni käsittänyt olen, ja jos viaton
hiilillä mun edessäni korventuis, niin enpä tuosta suuresti huolisi,
vaan haukotellen kekäleitä ympärilleen kohentelisin. Niin tiedän siis
ken olen, ja mille tästälähin näyttää elämäni juoksu.--Mutta mihin
jouduit, tyttö? Ellös harhailustas metsissä nyt pidentäkö enään, vaan
kanssani kotihimme käy, ja koska astumme huoneesen, niin katsantomme
elköön kannelko, mitä tapahtunut on, ei ensinkään, vaan olkoon muotomme
iloinen ja viaton, vaikka kuohuis povessamme kyinen kulju.--Näinkö hänen
tässä ja katosiko hän taasen tietämättömiin? Ainikki! Missä viivyttelet?
(Paimenet tulevat). Mikä kiire paimenilla?

2:N PAIMEN. Se on tehty! (Kullervolle). Osaatko uida, mies?

1:N PAIMEN. Mitä auttais siinä enään uiminen?

KULLERVO. Mitä on tapahtunut?

2:N PAIMEN. Kauhea asia. Eräs nuori tyttö--Ukko häntä armahtakoon!--
itsensä upotti virtaan tuohon, juuri silmäimme edessä.

1:N PAIMEN. Pahimpaan pyörteesen hän vaipui.

KULLERVO. Koska tapahtui tämä?

2:N PAIMEN. Kaksi palaa sitten lehmä tuskin märehtiä ehtinyt olis.

KULLERVO (itseks.) Tuskissaan neito Tuonelle meni.

1:N PAIMEN. Syltiä korkea on kallion jyrkkä ja siinä alla vesi vahtona
kiehuu. Juuri viimeisellä reunalla näimme tytön seisovan, katsellen ales
pyörteesen, ja oudostuimme kohta käytöstänsä, mutta samassa peitti hän
kasvonsa ja viskasi itsensä syvyyteen, eikä nähty hänestä vilaustakaan
enään.

2:N PAIMEN. Niin juuri oli asia kuin kumppanini nyt sanoo; ja siinä ei
voinut ihmisen apu mitään, se on hyvin ymmärretty ja siksi toiseksi,
niin ei kumpainenkaan meistä osaa uida.

1:N PAIMEN. Tämän neidon tunsin minä; hän itsensä sanoi Tyrjösen
tyttäreksi Kalalammilta, ja meidän taloon joutui hän harhateiltään
metsissä. Huomenna aivottiin häntä kotiinsa saattaa, jonne hän, hyvin
tietty, kovin ikävöitsi. Myös halasi hän nähdä veljeänsä, Kullervoa,
joka, niinkuin juttu käy, vielä on elossa ja on äkisti ilmestynyt
vanhempainsa huoneesen.

KULLERVO (itseks.) Olet sinä, luulen, oiva tyttö ja kultaista sydäntä
povessas kannoit: paha onni joka sun kohtasi ja katkerasti päiväs
päätti. Mutta kaikki jo unohtanut olet. (Ääneensä). Mikä on tämän
paikkakunnan nimi?

1:N PAIMEN. Riekkokankaaksi tämä kutsutaan.

KULLERVO. Riekkokangas.

2:N PAIMEN. Mutta suureksi konnaksi sanotaan tämä Kullervo.

KULLERVO. Suuri konna ja koiruutta täynnä.

2:N PAIMEN. Minkaltainen lienee tämä peikko päältänähden?

KULLERVO. Ihan minun muotoiseni.

2:N PAIMEN. Vanhempainsa luona sanotaan hän löytyvän nyt ja näissä
metsissä nähdään hän usein käyskelevän kamoitukseksi ihmisille.

KULLERVO. Hän isänsä luona asuu, mutta nyt seisoo hän tässä.

1:N JA 2:N PAIMEN. Missä?

KULLERVO (osoittaen itseänsä). Tässä. (Paimenet juoksevat pois). Te
sinne, toista suuntaa kohden minä.--Oi päivää tätä! Sun synkeän muotos
vilaukseksi unohdin, mutta muistan kaikki taasen; kuitenkin sillen
muistooni vaan sijan suon, mutta en poveheni. Jokapäiväinen asia tämä
oli luonnon säännön ja järjestyksen mukaan eikä enempätä, sen hullu
kuvailus vaan melkeäksi tehdä taitaa.--Kotihin käy nyt metsämies, joka
otuksen hyvän käsitti, mutta kadotti hänen jälleen, aina samalla
retkellä. (Menee. 1:n paimen tulee ja kohta sitten toinen).

1:N PAIMEN. Tule rohkeasti; hän ei ensinkään tavoita perässämme, vaan
juoksee perin toisiin ilmoihin ja menee, kuin itse Hiisi. Kuules
karankojen ryskinätä jalkainsa alla.

2:N PAIMEN. Ystäväni, hän olis tainnut tappaa meidät niin kuin kaksi
kurjaa rottaa ja sitten kaivaa meidät maahan ja turpeilla peittää
miehet; sen olis hän, veljeni, tainnut tehdä.

1:N PAIMEN. Epäilemättä. Mutta mitä aattelemme tästä asiasta? Sisar
itsensä koskeen syöksi ja tässä seisoi veli, eikä suuresti minänsä
ollut, kuultuaan tytön surkean lopun.

2:N PAIMEN. Ihmeitä olemme tänäpänä nähdä saaneet, ja onpa meillä kotona
ehtoolla juttelemista. Kulu, päivä, kiireesti että pian näitä kummia
ilmoittamaan pääsemme.

1:N PAIMEN. Ihmettelemän pitää.

2:N PAIMEN. Ah! korvat lotkassa he kuuntelevat uusia, joita metsästä
tuomme.

1:N PAIMEN. Hyvin tietty; mutta sinä et sanaakaan hiiskua saa, ennen
kuin minä heille ehtinyt kertoa kaikki; koska taidan asian paremmin
osoittaa ja selitellä kuin sinä.

2:N PAIMEN. Totuuden suustani sanoa tahdon enkä hiemaakaan salassa
pitää.

1:N PAIMEN. Mutta jos ennen minua tapauksesta jotain hivahdat, niin
myttyyn suusi lyön, muista se, ja tiedä ja ymmärrä, että ovat tämmöiset
asiat sangen ankaria ja tärkeitä eikä tule niiden kanssa leikitä.

2:N PAIMEN. Sen hyvin ymmärrän, sen hyvin ymmärrän, ystäväni.

1:N PAIMEN. Noh, tee sitten niinkuin tahdon ja parhaaksi näen.--Mutta
nyt karjamme luoksi meidän ja itkemän ämmien rientää tulee ja vähitellen
kääntää naudat käymään kotoa kohden.

2:N PAIMEN. Niin juuri.--Tässä mailmassa tapahtuu niin paljon asioja.
(Menevät).



Näytelmälaitokset muutetut.

(Kalervon huone. K:n emäntä ja Kelmä tulevat sisään)


K:N EMÄNTÄ. Miksi taasen hän kiroilee ja pauhaa onnetonta poikaansa?

KELMÄ. Onpa syytä siihen hänellä, koska Kullervo kuin villitty itsensä
käyttelee, ketään vääjäämättä. Tänä aamuna, niin kuin tiedät,
rikkireväisi hän verkon, jota kutoa hänen piti, pihdin säpäleiksi
nurkkaan viskasi ja karkas ulos hurjapäinen.

K:N EMÄNTÄ. Kiukkua kovaa osoitti tämä, mutta aika jo olis tämän tähden
torelemasta la'ata.

KELMÄ. Kaiken tämän hän jo unohtanut olis, mutta äsken huomaitsi hän
enemmin Kullervon koiranjuonia, joista vihansa uudestaan syttyi.

K:N EMÄNTÄ. Mitä vielä on hurja poika tehnyt?

KELMÄ. Eilen, ehtoon tullessa, koska isä häntä verkastelemisesta oli
nuhdellut, hän ongelle lähti, mutta palasi sieltä pian takaisin,
ylpeästi vihellellen, vaikk'ei hän kalaistakaan saaliiksi tuonut.

K:N EMÄNTÄ. Aina ei pyynnistä saaliin kanssa tulla.

KELMÄ. Mutta kalaretkestänsä havaitsi isä tänäpänä, että oli verkko
kappaleiksi tarvottu ja vene kiskottu syltiä kuivalle maalle, josta ei
sitä ilman työttä ja voimatta jälleen laineille saada. Semmoista hän
poikansa tekevän näkee, eikä ihme, että vihoissaan hän peuhaa.

K:N EMÄNTÄ. Onnellinen minä, jos en häntä enään nähnyt olis. Mutta tänne
hän heitettiin lisäksi murheillemme. (Kullervo tulee). Tuossa tulee
onnen heittiö.

KULLERVO. Rauha maassa! Mutta mikä on noin kallistanut muorin pään,
juuri kuin kuollut olis ainoa vaskansa?

K:N EMÄNTÄ. Että poikani ainoa syntynyt on, sitä, emo kurja, nyt
nureksin. Voi, Kullervo, voi että sun mailmaan saatoin ja kasvatin!

KULLERVO. Näistä eduista en kumpaistakaan sinulta pyytänyt. Oman henkes
pelastukseksi synnytyskipus toki sinun kärsiä täytyi, mutta kerran
kuormasta päästyäsi, mun olisit Hiiteen viskata tainnut, konttiin pistää
kitisevän penikkas ja seinään nuijata kuin kissan.

K:N EMÄNTÄ. Näin haastelevi hän, joka helleydestä ei tiedä. Kiittämätön
peto! jos emon tuskat ja huolet kuvailla taitaisit ja tuntea lempensä
liekin, niin näin et sanelis. Minä surmata sinua, koska helmassani
viatonna lepäsit? En, vaikka olisin sun tainnut kultaunilla kuolemaan
nukuttaa, vaikka olis mulle annettu maa ja taivas ja jumalan ikuinen
autuus, sitä en tehnyt olis. Ken lempeänsä murhata taitaa?

KULLERVO. Ellös lausuilko näin koreasti, muoriseni; sinne en nyt
korvaani kallistaa mieli.--Mitä sanoo Kelmä?

KELMÄ. Enpä hyvää hänestä, jonka käytös on näin hurja, järjetön; toki,
enemmin kuin vihata, sua täyttyy surkutella, koska veljeni olet.

KULLERVO. Surkutella ei tarvitse; hyvin kaikki on.

K:N EMÄNTÄ. Siitä kaukana Kullervo. Sä tuijottelet katsella kuin Kalman
vieras, ja oudosti äänes kaikuu. Mikä onnettomuus taasen kohdannut sua
on?

KULLERVO. Jotain tahtoisin tiedostani reväistä pois.

K:N EMÄNTÄ. Sinä Tuonen kansaa olet lisännyt, verivelkas suuremmaksi
tehnyt?

KULLERVO. En tehnyt, tein sen toki; mutta murhaa en nyt muistele, vaan
päinvastoin elon kipenän sytyttämistä. Mutta ken taitaa moittia tätä
tointa? Hyvin tehty, vaan ei pahoin, ja hän itseänsä syyttäköön, että
niin kuin mielipuoli Ahden saaliiksi hän lähti.

K:N EMÄNTÄ. Puhettas en käsitä.

KULLERVO. Eikä ole se käsitystäs ansaitseva. Mitätön tämä asia on, perin
mitätön ja turha, ja sopii sitä nauraa, vaan ei itkeä.--Niin on kuin
sanon, ja hyvin kaikki on. (Kalervo tulee). Tuossa tulee isä. Mitä sanoo
hän?

KALERVO. Kysyt vielä mitä sanon. Kirous ja rutto päälles, konnan sikiö!

KULLERVO. Minä konnan sikiö? Mitä siis hän, joka minun siitti?

KALERVO. Pureksitko sanojani?

KULLERVO. Sana sanasta, niinkuin tapa on.

K:N EMÄNTÄ. Kanssansa, Kalervo, ellös haastelko; hän on kiukkua täynnä.

KALERVO. Mukailisinko itseäni herran mieltä myöden ja kärsisin? Surma ja
kuolema! miksi ruuheni ylös mäkeen kiskoit, riivattu, miksi teit sen?

KULLERVO. Siinä aalto sitä ei liikuta, vaikka vinkuisi pohjoinen ja
järvi kiehuis.

KALERVO. Huoneestani pois!

K:N EMÄNTÄ. Minä onneton! Malta, Kalervo, kenen kanssa tekemisissä olet:
hurjan miehen, vallattoman metsäläisen kanssa.

KALERVO. Pelkäisinkö häntä? (sieppaa seinästä miekan, jolla uhkaa
Kullervon). Ulos huoneestani, kehno orja, ulos!

KELMÄ. Isäni!

K:N EMÄNTÄ. Oi jumala! Verinen riita tästä nousee.

KALERVO. Ulos, merkitty juhta!

KULLERVO. Merkitty juhta?

KALERVO. Ulos! sun muutoin miekallani lävistän.

KULLERVO. Elä uhkaile mua miekallasi, tämä keihäs on kaksi vertaa
pitempi.

K:N EMÄNTÄ. Edestänsä hetkeksi vältä, Kullervo.

KULLERVO. Nyt en juuri mielly siihen, vaan uhkausta uhaten kohtaan, ja
taitaisin nyt tehdä, mitä kauhistuis täällä tämä autio maa, sillä
mieleni hurjaksi, sokeaksi käy. Merkitty juhta! Tämä sana, niinkuin
kärmeen kieli sydäntäni pistelee ja myrkyllänsä sekoittaa miehen
aivon.--Sama leikki aina, mihin käännyn, mutta silmäniskun, jota ei
nauraa tule, siinä leikissä näyttää tahdon.--Tänne mustat pilvet joka
ilmasta ja kauhistuksen yö, jossa huhkaimena Kullervo kuolon sanomia
huutelee! Kuulkaat, kuulkaat mitä teille ilmoitan: Tyttärenne Ainikki,
joka eksynyt oli, itsensä vihasen kosken kuohuun viskasi, ja nieli hänen
ahne pyörre.

K:N EMÄNTÄ. Oi! tämäkö armaan lapsen loppu?

KELMÄ. Oi, sisareni onneton!

K:N EMÄNTÄ. Kuinka tiedät tämän murheen asian?

KULLERVO. Mitä nyt ilmoitan, sen kaksi paimenta vielä todistaa, jotka
näkivät nuoren neidon kuolon.

K:N EMÄNTÄ. Toki tiedän sun vaivoista pääsneeksi ja rauhassa makaavan;
kuitenkin tuntee sydämmeni kivun, koska Ahden hirmuista linnaa
muistelen.

KELMÄ. Hän uponnut on, vaan ei itseänsä upottanut.

KULLERVO. Taiten juuri hän itsensä pyörteen kitaan syöksi, ja kuin
viattomuutensa hän kadotetuksi näki, sentähden läksi hän, hourupäinen,
Ahden jyrisevään kartanoon.

KELMÄ. Se leikinlasku tässä ei sovelias ole.

KULLERVO. Totuutta haastelen, jumal' avita! pimentymätöntä, auringon
kirkasta totuutta.

KELMÄ. Saastainen loka senkaltainen totuus.

KULLERVO. Sinä siveä impi.

K:N EMÄNTÄ. Sinä murheen riutuvan häpeän vimmaksi muuttaa tahdot.

KULLERVO. Totuutta ilmoitan.

K:N EMÄNTÄ. Oi kauhistus!

KULLERVO. Pimeys tulkoon pimeyden päälle! Loppuun asti teille asian
kertoa tahdon, ja kuuluu se näin: Hän, joka immen päälle iski niinkuin
kotka ja väkisten neitsyytensä kunniankruunun vei, ken oli hän?
Kalervon ainoa poika hän oli. Juuri niin; miksi tuijottelette minua
noin?

KELMÄ. Auttakaa äitiämme, hän pyörtyy. (Kelmä ja Kalervo rientävät
emännän luoksi, joka pyörtyy ja kaatuu).

KULLERVO. Koskisko se minuun?

KELMÄ. Tämä kaiketi on kuolemansa.

KULLERVO. Kuolema ja umpipimeys.

KALERVO. Rosmo, miksi meitä rääkkäät? Jos kipenäkin povessasi sääliä
löytyy, niin käy käsin keihäälläs tahi miekalla tällä. (Viskasee
miekkansa Kullervon eteen). Vuodata veremme ja pikemmin meistä loppu
tee.

KULLERVO. Niin armelias en ole, merkitty juhta ei ihmissydäntä kanna.
Mitä kanssanne mun tekemistä olis, koska piiriinne en kuulu?

KELMÄ. Hän elää, avaa silmänsä ja virkoo. Emon' armas, katso ylös!

KALERVO. Se muoto ei ole järjen.

KELMÄ. Elä siirry, elä siirry hänestä, järjen kirkas loimo.

K:N EMÄNTÄ. Lapseni, missä olemme?

KELMÄ. Huoneessamme. Emoni, kaikki vieraat aatokset nyt poista ja
hillitse kuvailukses: tee niin, tee niin ja minuun katsahda niinkuin
ennen, muutoin näännyn murheesen.

KALERVO. Lapsikas tyttö, auttaisiko siinä keskusteleminen?

K:N EMÄNTÄ. Mua taluta rahille tuohon. (Kelmä taluttaa häntä istumaan).

KELMÄ. Kadonnut on hämmennykses, luulen.

K:N EMÄNTÄ. Jo taasen muistostani kiinni saan ja murheen perimmäisimmän
pimeyden näen, joka kohta kuolon yöksi käy, ja levon ehtii väsynyt
sydän.

KULLERVO. Nyt olin sua kohtaan paholainen, emoni, niinpä olin, mutta
sanaakaan ei siitä, ei yhtään. Mutta mistä tiesin, että äitini tytär hän
oli?

K:N EMÄNTÄ. Poikani, tästä kauvas pakene ja elä outona vieraissa maissa,
siksi kuin päättyy elinkautes onneton.

KULLERVO. Nyt sen päätän, nyt on aika ales Tuonen uumentoihin mennä
niinkuin nuoli. Kosk'ei menty tästä korkeuteen päin, niin ales mustaan
syvyyteen, että silmät tulta lyö.--(Itseks.) Mutta vielä elää Unto, syö,
juo ja mässää ja vihdoin, töittensä palkinnoksi, ehkä nukkuu makeasti
unehensa viimeiseen. Soveltuisko tämä? Mies saakoon kuolon verisen jo
ennen huomispäivän laskua; siinä, Unto, tuomiosi on, ja niin kauvan
elää vasikka, kuin veistä hiotaan. (Ääneensä). Isä, sun rautapaitas jo
kauvan ruostunut on; nyt tahdon sinulta sen lainata ja kirkastaa sen
sodan kuumuudessa.

KALERVO. Taitaisiko ukko heikko, harmaapää mitään ryöväriltänsä
kieltää, jonka kädessä henkensä on? Ota sotapaitani, sen paino sinun
upottakoon.

KULLERVO. Untolaisten vereen. (Menee).

K:N EMÄNTÄ. Hän sotaan aikoo ja tietyn surmansa kohtaa. Mitä voi hän
ehkä väkeväkin, ajan pitkään yksin paljouden voimaa vastaan?

KALERVO. Häntä surkutella! Kirouksen hänelle annan kumppaniksi
retkellensä, toivoen toki, että ilkeä Unto miekastansa kuolon saa.
Iskekööt yhteen kuin lennossa kaksi noidannuolta ja toinen toisensa
lävistäkööt ja, yhteennaulittuina näin, kaatukoot tappotanterelle.
Silloinpa yht'aikaa mailma kahdesta pedosta pääsisi.

K:N EMÄNTÄ. Tämä onneton toki oma lapsemme on.

KALERVO. Hiiteen jo lapsioikeutensa mennyt on. Hän lapsemme? Peto,
rosmo, häijyhenki, joka vaivaa meitä! Tätä lapsenamme pitäisimme? Ne
siteet hän jo ijäksi on katkaisnut, niinkuin kehdossaan hän kapalovyönsä
rikki reväisi. Mutta mikä merkki tämä? Että samoin hänen kopeasti
katkaiseman piti liitteet kaikki, jotka toinen toisiimme ja jumaliin
meidät yhdistävät. Sen hän tehnyt on, ja hirveällä tavalla, että
ansainnut hän olis kuolon monenkertaisen, jonka kädestäni hänen saaman
pitäis; en toki omaan vereheni itseäni tahraa, mutta siirtyköön hän
silmäini alta.--Me taidamme täällä elää vielä, vaikka armaan
tyttäremmekin kadotimme; ja on minulla Kimmo, jonka seura metsissä ja
vesillä mulle hauskuutta antaa. Missä ollee miesi nyt?

KELMÄ. Hän nuottaa paikkaa järven rannalla, jota työtä hän on tehnyt
päivän pitkän.

KALERVO. Ahkera kuin muuriainen, se mies.--Ainikki! Mieli kauhistuu sun
loppuasi muistellessa. Sinä peikko mieheksi, kuinka hävytön sun
tunnustukses! Se väkisin veitseni rintaas kiihoittaa.

K:N EMÄNTÄ. Ainikki, missä olet nyt? Tuonen autioilla ahoilla sä
käyskelet, synkeästi ympärilles katsahdellen. Varro, tyttäreni, varro!
Kohta luonas seison. (Kelmä itkee).

(Kullervo tulee puettuna rautapaitaan ja varustettuna keihäällä ja
miekalla, ja hartioillaan riippuu kaari ja viini).

KULLERVO. Nyt sotaan, isä.

KALERVO. Kiroukseni myötäs ota, ja surman kitaan lähde suoraa tietä.
Itkisinkö sinua?

KELMÄ. Enkä itkis sinua minäkään, vaikka sun kuolleeksi kuulisin,
sotahan kaatuneeksi, sinä hirmuinen veli.

KULLERVO. Huolisinko siitä?

K:N EMÄNTÄ. Oi Kullervo! minä sinua itken enkä ennen lakkaa kuin kuolo
kyynelteni lähteet tukkii. Mutta mitä haastelen? Hän tulee jo ja
uneliaan silmän ummistaa. Ainikki!

KULLERVO. Nyt hyvästi jää.

K:N EMÄNTÄ. Poikani, elä sotahan lähde. Vanhan emosi rukous nyt kuule ja
tottele.

KULLERVO. Vaisu äänes on ja sekaisesti haastelet. Mitä tahdot sanoa?

K:N EMÄNTÄ. Miksi seisot minusta niin kaukana? Etäällä sun näen ja olet
silmissäni niinkuin tumma, verinen kuva.

KULLERVO. Edessäsi seison.

K:N EMÄNTÄ. Kuoleva silmäni juonittelee.

KELMÄ. Emoni, emoni!

K:N EMÄNTÄ. Elä sotahan lähde.

KULLERVO. Kieltos turha on, mun emoni. Sotaan kiirehdin. Nyt tyyneys ja
rauha sodan melskettä on tuhat kertaa tukelampi.

K:N EMÄNTÄ. Sinä sodassa surmataan.

KULLERVO. Enpä silloin suohon sorru, kuin kaadun sotatiloille,
vainotanterille vaivun; soma sotahan kuolla on, kaunis miekan
kalskehesen, sorea on sodan tauti: äkin tulevi poika pois, laihtumatta
lankeavi.--Emoni, nyt ainiaaksi hyvästi jää! (Menee).



Neljäs Näytös.

(Metsänen tienoo; Tiera, Käpsä, Viksari ja Tiimanen, varustettuina
karhunpyyntiin, tulevat).


TIERA. Peijakas! nyt parempi maata panna, kuin harhaillen näin rämeitä
hukkaan sotkea.--Miehet, kuinka seisovat ilmat nyt?

KÄPSÄ. Tämä juoksu Hiiteen!

TIIMANEN. Tuolla, arvelisin, pohja on.

VIKSARI. Ei, vaan tuolla, sen kuusista näet.

TIERA. Samoin luulen minä. Tuolta tulee viimein vastahamme Lappi
leivätön ja sentään parhaaksi näin ajoissa takaisin kääntyä.

TIIMANEN. Metsänkäyntiä näin tyhjää en äsken tehnyt ole.

VIKSARI. Kitsas meitä kohtaan metsän emäntä on.

TIERA. Tavaransa pitäköön, ryysyinen ämmä; me kotihin tallustamme,
miehet.

TIIMANEN. Laiskasti kuin härkä teurastettaa käy kotihinsa saaliiton
pyyntimies.--Ken lähestyy meitä? (Kullervo tulee vasemmalta).

KULLERVO. Olkaat ketä tahtonsa, mutta osoittakaa eksyneelle tie.

TIERA. Sokea ei sokeata johdata; me itse eksyksissä käymme, mies.--Mutta
oletpa sä Kullervo.

KULLERVO. Ken olet sinä?

TIERA. Nimeni on Tiera. Mies, sinä Untolan korvessa mun kontion kynsistä
kerran pelastit.

KULLERVO. Sen muistan.

TIERA. Enkö sulle kiitoksia velkaa ole?

KULLERVO. Hyväntekeväisyydestä en sua toki silloin auttanut, vaan tein
sen huvikseni.--Mutta kuinka seisovat ilmat?

TIERA. Teit sen vaan huviksesi?

KULLERVO. Tiedätkö pohjoisesta?

TIERA. Tuolta luulemme hänen puhaltavan, koska palkeensa käyvät.--
Eriskummallinen mies!--Mihin tarkoitat?

KULLERVO. Untolata kohden.

TIERA. Mitä asiaa käyt?

KULLERVO. Omaa asiaani. Velan maksoon lähden.

TIERA. Asias arvaan. Etpä ole siellä juuri tervetullut vieras.--Ja yksin
käyt sinä tuimaan kahakkaan?

KULLERVO. Kuinka löytäisin taasen ihmisten sotkemia tantereita?

TIERA. Metsien takaapa niitten tulla täytyy.--Mutta jos toisiamme
seuraisimme aina Unnon kontoon?

KULLERVO. Vihamiesnä sinne tarkoitan. Verinen kosto mielessäni palaa,
mutta eipä kuulu asia muille.

TIERA. Ehkä yhtä paljon muillekin. Tiedä, että eräs kumppanimme,
Korventaustan Kinnu, karhunampuja hyvä, Untolan peikkoin pesässä
surmansa sai. Hänen murhasit he ja viskasit kurjan kujalle kuin koiran,
saaliiksi korpeille; mutta meidänpä surmansa kostaa tulee. Mies, eikö
asiamme ole yhteinen?

KÄPSÄ. Meitä ankara velvollisuus vaatii.

TIERA. Miehet, jos tallustaisimme tästä Untolaan?

VIKSARI. Minä valmis olen.

KÄPSÄ. Samoin minä kumppanimme kuolemata kostamaan.

TIIMANEN. Käymmepä oivalliseen partioretkeen. Oltta Untolassa kylliksi
löytyy ja ehkä kultaa ja hopeata myös.

KÄPSÄ. Me lähdemme.

TIERA. Mutta, ystäväni, asia tuumattakoon tarkemmin ja juuresta
jaksaen.--Untolassa, kenties, löytyy viattomia myös.

KÄPSÄ. Ei yhtään viatonta; kaikki he kuoleman ansainneet ovat.

VIKSARI. Susien luolassa ei karitsa menesty eikä kotkien pesässä
kyhkyinen.

TIERA. Asia käskee toki arvella.

KULLERVO. Hiiteen jääkäät arveluksienne kanssa, ennenkuin soman
askareeni raiskaisitte. Täyteen mittaan kostotyöni tehdä tahdon.

TIERA. Ellös kiivastuko; eihän heitä itseänsä uros noin ylisniskoin
vehkeisin, hän ensin tuumailee.--Mutta seuraanpa teitä Unnon kotiin,
vaikka löytyisi se toisella puolella kuolemata. Teitä seuraan, kuin vaan
vakaasti astelette; juoksu ei ole Tieran työtä. Mutta ken lähestyy
meitä? (Nyyrikki tulee). Jumalan rauha sinulle, joka tapsuttelet siellä!

TIIMANEN. Tule luoksemme, mies!

NYYRIKKI. Hyvät ihmiset, ketä olette?

VIKSARI. Olemmepa ihmisiä hyviä.

TIERA. Hyvää hyvällä, mutta pahaa pahalla kohtaamme.--Mutta astu tänne
ja sano ken itse olet.

NYYRIKKI. Nyyrikki.

TIERA. Siis tunnemme toinen toisemme.--Käy esiin ja ole hyvässä
turvassa.

NYYRIKKI. Uskonhan teitä kunniallisiksi miehiksi.

VIKSARI. Seuraamme ei tarvitse sun hävetä.--Mitä kuuluu muuten?

NYYRIKKI. Ihmeitä kuuluu. Kalevalan uroot, Väinö, Ilmari ja Lemminkäinen
nyt miehissä ovat lähteneet Sampoa ryöstämään Pohjolasta. Sillä onhan
ankara viha taasen meidän maan ja Pohjolan välillä ollut siitä asti kuin
se vintiö ja lurjus Kullervo tappoi Ilmarin emännän. Hänen sanotaan
kuleksivan näillä tienoilla. Oletteko nähneet tätä miestä?

KULLERVO (jonka pensas on verhonut Nyyrikin silmistä, astuu esiin).
Hän on tässä; mitä tahdot?

NYYRIKKI (pelästyen). Ei minulla mitään asiaa ole. (Itseks.) Jumal'
varjel' minua!

TIERA. No, elä pelästy noin surkeasti, Nyyrikki. Sinä näet, ettei hän
sanoistasi lukua pidä.

NYYRIKKI. Anteeksi pyytämään valmis olen.

KULLERVO. Sinä kehno penikka!

NYYRIKKI. Ja heikko, kovin heikko; sillä enpä ole sinun hirveätä voimaas
osakseni saanut.--Mutta muistanko oikein? Me ennenkin olemme yhdessä
olleet, ja viimeiseksi, luulen, seppä Ilmarisen pihalla. Tapahtuipa
siinä silloin jotain ikävätä ja minäkin vähän päällesi närkästyin, mutta
asian oikein kuultuani, niin enpä ensinkään ihmetellyt, ettäs sepän
ämmää vähän nuijasit päähän. Leipoihan se hävytön eväsleipääsi kiven?

KULLERVO. Sinä vaivainen!

NYYRIKKI. Vaivainen, vaivainen. Mutta olipa hän juonikas ämmä, tuo sepän
ämmä.

TIERA. Panetusta taasen, ja kuollutta kohtaan? Mies, usko minua, tämä
on huono virka. Heitä semä saakeliin, lupaa se ja sanassasi kiinni
riipu, ja sinä itses väkistenkin tunkeet läpitse tämän mailman joka
soppeen ja solaan.

NYYRIKKI. Totta sanot. Tämä mailma on petosta täynnä ja sentähden
minäkin itseni varota tiedän; kuultua ripsauksen pienenkin metsässä,
kohta juoksemaan.

TIERA. Arka henkensä pitää.

VIKSARI. Ja henki on kallis lahja.

NYYRIKKI. Henki on kallis lahja.

VIKSARI. Jota ei pistetä juuri kaikille.

NYYRIKKI. Oikein!

TIERA. Riepas mies.

VIKSARI. Eipä taida kerskata. Toki sanoo sananlasku: vähäinen, mutta
terävä.

TIERA. Ja viisas mies.

NYYRIKKI. Eipä taida kerskata.

KÄPSÄ. Oletko kala vai lintu?

NYYRIKKI. Mikä tahtons', kuin vaan kunniallisesti tieni päähän kuljen.

VIKSARI. Erehdyt; virkaasi hän tarkoitti.

NYYRIKKI. Linnustus on ammattini.

TIERA. Missä kaares ja nuoles?

NYYRIKKI. Ansailla pyydystelen.

TIERA. Siis tunnet nämät metsät hyvin?

NYYRIKKI. Joka suuremman kivenkin.

TIERA. Mitä kohden Untola tästä?

NYYRIKKI. Tuonne niinkuin nuoli; katso sormeni mukaan.

VIKSARI. Totisesti, siellä on Untola.

NYYRIKKI. Minä sanoin sen.

TIERA. Mies, johdata meitä sinnen vastaan runsasta palkintoa.

NYYRIKKI. Kahdenpuolen hiottakoon kirves, jos sen pystyä pitää.--Mitä
maksatte, jos johtaan teitä Untolaan?

TIERA. Päivän oltta naamaas vetää saat ja saat mar' kultaakin, jos asiat
onnistuu.

NYYRIKKI. Untamoisen taloon teidät tästä vien, vien oikeestaan, kuin
kotka lentäin halki ilman, havaittuaan kaukana saaliin. (Kimmo tulee.)
Mikä ryökäle sinä olet? Suitatpa olla juuri se mies, joka toisen pussin
viet ja pian kurkkuunsaki karkaat. Katso, ettes saa sauvastani!

KULLERVO. Miksi olet tässä, Kimmo, ja mitä etsit?

KIMMO. Sitä ruohoa etsin, joka murheen mielestä poistaa.

KULLERVO. Mikä murhe on sua kohdannut?

KIMMO. Sinuakin, jos sydän sulla on.

KULLERVO. Kerro mitä tiedät.

KIMMO. Kuollut on isäsi.

KULLERVO. Kuollut haudattakoon.

KIMMO. Mutta viimeiseksi kerron mitä ensimmäiseksi tapahtui: Emos
kuollut on.

KULLERVO. Emonikin armas kuollut! Kaksi kuolemata ajalla tällä, jona
päivä tuskin puolen tietänsä laella vaeltanut on! Onko puhees vietos
vaan?

KIMMO. Muistele sanomia, joita metsästä kotihis saatoit, niin uskoa sun
täytyy, mitä nyt kerron. Kaukana et isäsi huoneesta ollut, koska
ummistuivat emos silmät; sillä tekosi hirveä--kaikki tiedän--ja
tyttärensä vimman kuolo olivat taakkoja, joita lempeä sydämmensä ei
kestänyt. Hän kuoli; mutta koska vieressänsä vaikeroitsimme minä ja
sisaresi Kelmä, niin metsäpuukollaan isäsi kurkkunsa puhkaisi, ja
päätetyt olit Kalervon päivät.

KULLERVO. Nyt siis Kelmän vuoro?

KIMMO. Hän, nämät hirveydet nähtyänsä, eipä enään mieltänsä hallita
tainnut, vaan raivoi, niinkuin järjetön: hän kiljui ja hiuksiansa
riistoili, juoksi sitten ulos kuin tuulispää ja katosi samalle tielle.
Niinpä tapahtui; mutta muotos murhetta ei näytä kuullessasi sanomia
näitä.

KULLERVO. Olkoon mailman meno näin ja valitus ja murhe pois! Hyvin
kaikki!

KIMMO. Mutta malta toki, että tämä kuolon rikas niitto isäs huoneessa on
sinun tekos, Kullervo.

KULLERVO. Sitä parempi vielä. Ihanata! Enemmin tämänkaltaista kerro,
minä kuulla himoon.

KIMMO. Jos enemmin en tapahtuneesta kertoa tiedä, niin ennustanpa mitä
tapahtuman pitää.--Kullervo, sinä surmas pian kohtaat.

KULLERVO. Sepä parhain kaikista, sitä kohden riennän nyt; mutta sinä
kuolleitasi hautaamaan lähde.

KIMMO. Siihen huoneesen nyt käyn, missä hopeahiuksinen Kalervo
veressänsä makaa ja emäntänsä kelmeänä olkivuoteella. Aatteles, että
kaiken tämän saatoit matkaan sinä.

KULLERVO. Kimmo, elä mua härsyttele.--Taitaisinpa sanoa, että kaiken
tämän saatoit matkaan sinä.--Muisteles, kuinka, ollessamme Untolassa,
sinä mieltäni alati kuumentelit, mulle vihan kielellä kertoen Unnon
koiruuksista isääni kohtaan, ehkä syytä löytyi heissä molemmissa.--Se
ikä, jona sauhuuvasta kodosta ma vietiin Untolaan, se vielä kerkeästi
unohtaa menneet pahat. Siis arvelenpa nyt, että ilman sinua toisiin
suuntiin elinkauteni juosnut olis, luulen, että kaikki menneet pohjahan
sydämmeni laskeunut olis ja aika unohduksen kalvonsa sen päälle vetänyt,
minä siivosti käynyt ikeen alla, vihdoin kuollut ja kuopatuksi tullut,
maa hautani päällä taasen kedoksi viherjäksi kamartunut ja mailma ei
Kullervosta tiennyt olis. Niinpä, kentiesi, kaikki käynyt olisi, jos
vihan sytytetyn kipenän sinä povessani sammumaan laskenut olisit;
mutta katsos, päinvastoin sä puhalsit sen liekiksi, joka riehuu vielä.

KIMMO. Kostoon sinua en yllyttänyt, vaan varoitinpa sua siitä.

KULLERVO. Asioja toki kertoilit, jotka väkisin synnyttävät koston himon.

KIMMO. Oi Kullervo! etpä tarvinnut sä kiihoitusta ulkoapäin; vihan
tulimeri kiehui sinussa jo kyynärän korkuinen ollessas. Kolmepäiväisenä,
niinkuin tietään, katkaisit sä kapalovyösi.

KULLERVO. Pois väitös tämä, koska päälles syytä kuitenkaan en heitä,
mutta vähemmin töistäni sanele toki.--Enhän päälles tahdo täältä
vierittää, vaan tänne kaikki virratkoon.

KIMMO. Käy kanssani heimoasi hautaamaan.

KULLERVO. Takaisin en käänny.

KIMMO. Isäs huoneesta et vielä kaukana ole.

KULLERVO. Ei takaisin, vaan suorasti Untolaan.--Mene sinä ja kuollees
maahan kätke, mutta jos et sitä mieli tehdä, niin maatkoot niinkuin
kaaduit.

KIMMO. Sinä sikiö villisuden!--Minä menen, mutta hitaasti kuin
kuolemaan. (Menee).

KULLERVO. Nyt Unnon luoksi; hän kaiken tämän syy ja alku.--Nyyrikki, käy
eteenpäin ja osoita tie.

NYYRIKKI. Mua Ukko suojelkoon! minä retkestänne jotain uumoon.

KULLERVO. Astu käymään.

NYYRIKKI. Olkaat puolellani, miehet, jos tahtoisi hän karata päälleni.

KULLERVO. Etkö tahdo meitä johtaa tästä?

NYYRIKKI. Lähdettehän sotaan, partiokulkuun Untolaan?

KULLERVO. Mitä huolit siitä?

TIERA. Ole hyvässä turvassa, Nyyrikki.

KÄPSÄ. Jos et mieli tehdä, mitä tahdomme, niin oravana keihäämme
kärjessä riiput.

TIERA. Ole hyvässä turvassa, sanon minä.

TIIMANEN. Miksi miestä peloittelet?--Meitä ensimmäiseen tiehen johda,
niin kiitämmepä sinua.

VIKSARI (erittäin kumppaneillensa). Päähän asti seuratkoon hän meitä,
niin pitää meidän ivata ja nauraa saaman. (Nyyrikille). Tämä
partioretki, johon nyt käymme, on oikea; joka ilmasta jo kosto Untolata
kohden huutaa. Tule vakaasti mieheksemme ja johdata meitä sinne. Kahakan
kestäessä siellä, kätke itses kivien, vuorten taakse, ja koska kaikki
tehty on, niin astut esiin olvijuominkiimme iloiseen, ja kullasta ja
hopeasta ansaitun palkkasi saat.

NYYRIKKI. Tahdonpa kumppaniksenne tulla, mutta sillä ehdolla, etten
tappeluksen temmellystä liketä tarvitse, koska eivät silmäni vielä sodan
kauhistusta nähneet ole.

TIERA. Onpa se lysti leikki.

NYYRIKKI. Ollaan mar siellä, luulen, välisti hyvinkin pääliskyttäsin?

VIKSARI. Pään päälläkin siellä seistään.

NYYRIKKI. Miksi siellä niin tehdään?

VIKSARI. Hän voittaa, joka kauvemmin näin taitaa seistä.

NYYRIKKI. Kas niin pian ei miestä pussiin pistetä. Enpä usko mitä
sanoit; mutta jos niin, että siellä päänkin päällä seistäis, jota
kuitenkaan en usko, niin olisinpa minä sodassa urhea sankari. Minulla on
niin vahva pääkallo.

TIERA. Hyvä nurkkakivi.

NYYRIKKI. Etten usko. Kuulkaatpas pieni tapaus: Sariolan tervanpolttaja,
Juurikko, häijy mies ja suuri juomari, hänpä minua kerran löi kangella
päähän, mutta enpä minä muuta kuin pikkuisen vaan kiljahdin ja läksin
juoksemaan. Eikö todista tämä pääkuoren vahvuutta?

TIERA. Paras sankarihan sinusta tulis.--Mutta nyt toimeen kuumaan ja
sitten huikeasti elämme kuin kuolisimme joka toinen päivä.

VIKSARI. Huikeammin: niinkuin joka päivä töppöset pystyyn kaatuisimme.

TIIMANEN. Vieläkin huikeammin: niinkuin ei löytyisikään sitä kuivanokkaa
kuolemata, vaan kestäisi olomme ikuisiin päiviin.

TIERA. Juuri niin. Nyyrikki, nyt jalkakapulasi liikkeille saata.

KULLERVO. Suorin tie!

NYYRIKKI. Tätä kohden, tätä kohden, niinkuin kaaresta ammuttu. Hih!
(Menevät).



Näytelmälaitokset muutetut.

(Eräs paikka Untolan pihasta; pirtti ei näy, mutta kuvaillaan olevan
vasemmalla. Unto tulee).


UNTO (yksin). Eipä kuulu miehiäni metsästä vielä; pahasti, luulen, on
tämä hirvenajo voimiansa koettanut, ja viimein ehkei sorkkaakaan
saaliina heillä.--He kotihin rientäkööt toki, ennen yön ehtimistä, sillä
aavistukset pahat mieltäni kiusanneet ovat: joka hetki kuin näkisin mua
lähestyvän villityn Kullervon, yön pimeyteen peitettynä.--Voi, että
syntynyt on tämä mies! tahi oikeimmin sanottu: voi että synnyin tänne
minä, minä Untamoinen, joka heimoni veren vuodattanut olen ja paljon
verta vierasta vielä!--Miksi en sovinnon äänelle korviani kallistanut,
ennenkuin riitamme sai tuon verisen muodon!--Mutta eteenpäin kulkee
kaikkivaltias aika. (Kiili tulee oikealta). Sinä kumppaneistas erinnyt
olet?

KIILI. Kohta ovat he tässä.

UNTO. Kuinka päättyi hirvenajo?

KIILI. Tyhjä käynti.--Mutta miksi nämät työläät retket, koska meille
melkein ilman vaivatta tarjona rikas aarre on? Solisevan ojan partaalla
se vartoo meitä, ja yksi kämäys, niin on se pivossamme.

UNTO. Jotain tarkoitat?

KIILI. Suorasti sanottu: Jonakuna pimeänä yönä saa Ruotus ja pöyhkeä
ämmänsä meiltä näpsäyksen, joka heidät ainiaksi nukuttaa, mutta
aarteensa ovat meidän. Pikaisesti, ennenkuin tiedämmekään, tämä tehty
on, ja rikkaita olemme, suruttomasti elämme aina kuolinpäivään.

UNTO. Suuri, Kiili, siinä kohdassa, jo velkani on.

KIILI. Velat uudet vanhat mielestämme saattakoot.

UNTO. Tunnenpa puheen lahjasi.

KIILI. Tosin elonpyörämme alesmäkeä jo kiiriskelee, mutta ehtoosen on
vielä matkaa. Taidammehan elää vuosia vielä, hyvin huikeasti viisi ja
kaksikymmentä, joka on aika kappale ajan tiellä.

UNTO. Sanotpa jotain.

KIILI. Mutta jos nyt viisaita olemme, niin hauskasti kuljemme tämän
matkan. Kulta on saakeli tuomaan nokkavuoria ja ilon pöhnää.

UNTO. Ha, ha, ha! sinä konna. Tätä asiaa harkita tahdon.

KIILI. Ja muistaa kuinka Ruotus rikkautensa ko'onnut on tästä yhtä ja
toista jutellaan--ja kuinka hän köyhiä ja vaivaisia armahtaa.

UNTO. Hän heille ei murenata anna.--Haa, Ruotus sinä! nyt katso aarteesi,
koska rupeavat kourani syhyilemään. Sinä köyhiä vainoot.

KIILI. Varkain, ryöväten hän tämän rikkauden itsellensä käsittänyt on.
Mutta sitähän jumalakin nauraa, koska varas varkaalta varastaa.

UNTO. Aarteensa mua tahtovat tykönsä vetää.--Ylihuomispäivänä, Kiili.--
Mutta tässä tulevat miehemme. (Joukko miehiä tulee oikealta, joista
kaksi pysäyy teaterille, mutta toiset katoovat vasemmalle). Kitsas onni
jo teitä seurannut on. (Unnon emäntä tulee vasemmalta).

1:N MIES. Tyhjä niinkuin tuulenpesä konttimme on.

U:N EMÄNTÄ. Te saamattomat miehet, jos päivän kalastaneet olisitte,
niinkuin tahdoin, niin olispa ehkä ruokanne nyt maksettu.

1:N MIES. Emmekö parastamme tänäpänä koettaneet ole?

U:N EMÄNTÄ. Eipä juuri näytä niin.

2:N MIES. Hiiteen, ämmä! Näinkö meille tiuskitaan, koska väsyneinä,
niinkuin koirat juostuamme, metsästä palajamme.--Laita meille
illallista.

U:N EMÄNTÄ. Illallista? Oletteko sitä ansainneet?

2:N MIES. Surma kitaas! Emmekö ole ansainneet?

UNTO. Eukko, nyt kielesi hillitse.

U:N EMÄNTÄ. Mitä haastelet sinä, sinä suotta-herra tässä?

UNTO. Vielä yksi sana ja vihani liekehtii. Käy koreasti sisään nyt ja
karhunkäpälä ehtoolliseksi pataan pane.

U:N EMÄNTÄ. Sammakkoja pataan teille. (Menee vasemmalle).

UNTO. Sua pitäisi mun kerran höyhentää, mutta ennen ohjaat kosken
juoksun kuin kieron ämmän mielen.--Nyt sisään, miehet, polvianne
levähtämään, atrioitsemaan ja sitten lepoon. Kuitenkin kaksi teistä aina
vartiana valvokoon ja kaikilla aseensa tietyssä paikassa olkoon, sillä
keltatukkainen peikko huonettamme uhkaa.--Mutta sisään kaikki. (Kaikki
menevät vasemmalle, hetken kuluttua tulee oikealta Kullervo, Tiera,
Käpsä, Viksari ja Tiimanen, jolla on tervas-roihu kädessä).

KULLERVO (itseks.) Nämät kivet, nämät nurkat ja sopet Untolata
muistuttavat; jo kirotun ilman sieraimissani tunnen.

TIERA. Onpa Nyyrikki jo seurastamme pois.

VIKSARI. Haastele hiljaa.--Hän jäi tuonne kannon taa.--Mutta kuinka
käymme nyt käsin?

TIERA. Kullervo, kuinka tuumailet?

KULLERVO. Käy tuonne luoksi akkunan, Tiimanen, ja viritä tervas-soittos,
että valoa pirtissä on, koska tappelemme. (Tiimanen menee vasemmalle).
Tee niinkuin sanoin, ja tahtoisiko joku akkunasta ulospyrkiä, niin anna
miekkas purra.--Nyt keihäs, kaari ja viini pois ja käteemme miekka, niin
pirtissä vapaammin taistelemme. (Panevat tykäänsä pois muut aseet paitsi
miekan).

KÄPSÄ. Ovi auki murtakaamme.

KULLERVO. Heräykööt ensin, emmehän elikkoja teurastamaan tulleet.
(Vasemmalta valon kajastus). Tiimasen soitto syttyy ja heittää
murhavalonsa Unnon huoneesen. Nyt siipiäsi rävistele, Untamoinen; koska
lennät täältä.

UNTAMOINEN (pirtistänsä). Mikä valo tämä? Ylös, mieheni! Ylös! Murha,
murha ja poltto!

KULLERVO. Nousipa hörinä ampiaispesään.

KÄPSÄ. Nyt ryntäämme sisään.

KULLERVO. Sen kohta teemme.

UNTO (pirtistänsä). Ken olet sinä, joka hämmennät huoneeni rauhan?

KULLERVO. Miksi kysyt? Kullervon äänen tunnet hyvin; Hiien kiljunata
hirveämmälle se korvissasi kaikuu nyt.

UNTO. Rosmo, mitä tahdot?

KULLERVO. Kaiman kasvot tänä yönä sulle näyttää tahdon.

TIERA. Unto, missä on kumppanini, missä on Korventaustan Kinnu? Hänen
tapoit sinä; mutta nytpä tilintekoon käymme.

KULLERVO. Nyt, Unto, kauhistu ja vapise. (Unto, miehinensä tulee
rynnäten vasemmalta).

TIERA. He tulevat.--Karatkaa kiin! (Kiivas taistelus; Unto pakenee
vasemmalle, Kullervo kiirehtii perässä, ne muutkin Untolaiset, paitsi
yksi, joka on kaatunut, välttävät ja Tiera kumppanineen vainoo heitä;
kaikki katoovat vasemmalle. Pirtistä kuuluu kova huuto, meteli ja
miekankalske. Kiili tulee vasemmalta ja kiirehtii perälle. Viksari
rientää jälessään. Ja kaataa hänen miekallaan).

VIKSARI. Tämä palkaksi pettäjälle, joka ystävänsä hädänhetkessä
ylenantaa tahtoo.--Meillä on voitto siellä sisällä, kiitos olkoon
Kullervolle, hän vimmatusti peuhaa. (Menee vasemmalle. Kullervo tulee
kiskoen kauluksesta Untoa--joka on verinen ja näyttää vaipuneeksi--ja
heittää hänen nurin keskelle teateria).

KULLERVO. Mikä on nyt aatukses?

UNTO. Ettei armoa Kullervolta rukoilla.

KULLERVO. Myöhäistä se oliskin, koska kerran mittas täysi on.--Ota
kuolos. (Pistää miekallaan Untoa, joka kuolee; Kullervo poistuu
vasemmalle).

TIERA (tulee). Tehty on askareemme, ja antoipa se meille kuumuutta
hieman. (Tiimanen tulee, palava tervasroihu kädessä).

TIIMANEN. Kuinka onnistui?

TIERA. Hyvin, mutta luulen toki, että Käpsä tästä löylystä kylliksi
sai.--Punertaa mar sinunki miekkas.

TIIMANEN. Kaksi heistä nukutin: kuin hiiret he itsensä akkunasta
viskasit ulos, mutta miekkani tämä heille satimeksi oli. (Viksari
tulee pidellen päätänsä).

VIKSARI. Sainpa aika kolauksen päähäni.

TIERA. Ja minä otsaani aika sarven; katsos. Mutta kiitos Ukon, että
tällä hinnalla pääsimme. Käpsä, luulen, on osansa saanut?

VIKSARI. Hengetön on mies.

TIERA. Siinä ihmisen loppu. Olkoot Hiiessä tämänkaltaiset partioretket.
Että näin ihmisiä tappaa kuin rottia, se ei sovistu luonnolleni. Se on
sanottu. (Kullervo tulee veripilkku otsassa). Tuossa tulee itse
pääjuutas.

KULLERVO. Tänne soittos, Tiimanen, sitä tarvitsen. (Menee, tervassoitto
kädessä, vasemmalle).

TIERA. Ken tappoi ämmän?

VIKSARI. Kullervo, joka taistellessa temmelsi kuin hullu.

TIERA. Kuin leimaus miekkansa vilahteli, ja nyrkkinsä, vieläpä
kyynäspäänsä ja jalkansakin aika survauksia antoi, ja näytti kuin olisi
hän uiskennellut vihamiestensä seassa, joita hän ympäriltänsä viskeli
kuin meren vahtoa. (Valo virtaa vasemmalta). Mutta mikä loisto tämä?

TIIMANEN. Hän on sytyttänyt huoneen.

TIERA. Liian varhain. Peijakas, hän hätäilee. (Kullervo tulee).
Kullervo, nyt tyhmästi teit, saakelin tyhmästi.

KULLERVO. Tämähän ihanata on.

TIERA. Periköön sun Hiisi, mies! Mahdotonta mitään enään pelastaa, koska
jo käy joka lävestä ulos tuli ja sauhu. (Kova valo vasemmalta).

KULLERVO. Päreetpä katossa tulen näin pikaisesti levitit.

TIERA. Näinpä sinä aarteet käsistämme temmasit.

KULLERVO. Eipä aarteet siellä; niitä muualta etsikää, jos heitä
ensinkään Untolan tienoilla löytyy.

TIERA. Mutta olvi meni, emmekä nyt kaulaamme kastaa saa.

KULLERVO. Nauriskuopassa, nummen töyryllä tuolla, olvitynnyrit
käsitätte.--Mutta enemmin puita tulelle. Tässä on aika halko. (Kiskoo
Unnon ruumiin vasemmalle.--Tultuansa takaisin). Tule lisäksi loimoon
sinä myös. (Kantaa pois sen kaatuneen Untolaisen).

VIKSARI. Yhteen iloon kaikki. (Vie Kiilin ruumiin vasemmalle). Tiimanen.
Tästä nousee ankara palo. (Kullervo ja Viksari tulevat).

KULLERVO. Nyt riehu, tuli, pimeässä yössä! Sua katsella tahdon tuolta
vuoren harjanteelta. (Menee).

TIERA. Hurjaa, ilkeätä tämä leikki, jo mieleni käy karmeaksi.

VIKSARI. Olvi lievittäköön mielen.--Tule, Tiimanen, kanssani oltta
kuopasta tuomaan. (Viksari ja Tiimanen menevät; Nyyrikki tulee).

TIERA. Mutta tuota rahia, joka makaa tuossa kedolla, nyt tarvitsemme.
(Menee oikealle).

NYYRIKKI (yksin). Tämä hirveätä on katsella; mutta nytpä sodan
nähneekseni sanoa taidan. (Tiera tulee kantaen rahia, jonka hän asettaa
keskelle teateria ja istuu). Tiera, jos totta sanon, niin karvani
pöyhistyy tätä katsellessa. (Tulipalo vasemmalta valkaisee aina).

TIERA. Kumppanini, käy istumaan, niin haastelenpa sulle jotain. (Istuvat
vastuksiin, jalat kahdenpuolen rahia). Kernaasti myönnän, että juttelet
oikein ja lausun kerran vielä, että on tämmöinen menetys koiramaista;
mutta jos toki asian oikein harkitsemme, niin luulenpa täytyvämme
peräänantaa, että olivat mar Untolaiset ansainneet pienen löylytyksen.
Heidän menonsa, liionkin näinä viimeisinä aikoina, olivat kovin
nuhteenalaiset, sitä ei kieltää taida.

NYYRIKKI. Verta imeviä petoja he olit.

TIERA. Mutta teoistansa ei enään sanaakaan; he palkkansa saaneet ovat.
Emmehän tiedä, ystävä Nyyrikki, missä meidänkään nahkamme viimein
naulitaan.

NYYRIKKI. Emmepä tiedäkkään.

TIERA. Ei yhtään.

NYYRIKKI. Mutta toiset kumppanimme, he pääsit kaikki ehjin turkin
vihaisen sodan hampaista?

TIERA. Oi Nyyrikki ystäväni! Käpsä ei tämän yösen perästä enään leipää
jäyrä; kaiken tarpeensa hän saanut on.--Mutta tuossa on olvi. (Viksari
ja Tiimanen, toinen kantaen haarikkaa, toinen kiulua, tulevat). Kaikki
istukaamme, ja tehköön olvi parastansa. (Viksari ja Tiimanen istuvat
maahan likelle rahia. He juovat). Mutta pois on Kullervo seurastamme.

TIIMANEN. Hän vuorelta tulen loimotusta katselee.

NYYRIKKI. Se taitaa häntä ilauttaa! Eikö osoita tämä miehen peikollista
sisua? Hiien sukua se mies.--Uskotteko, että ilman näitä vikkeliä
jalkoja, jo minäkin häneltä olisin surmani saanut? Noin korkean kiven
hän perääni viskasi. (Osoittaa kädellään). Noin korkean. Uskottenko
sitä? Mutta silloinpa kelpasi Nyyrikille maa.

VIKSARI. Se konna mieheksi.

TIERA. Hän pahoin siinä teki, pahoin.

VIKSARI. Mutta kuinka korkea se kivi?

NYYRIKKI (osoittaen kädellään). Noin korkea.

VIKSARI. Täynnä koiruutta se mies.

TIERA. Paljasta koiruutta.

VIKSARI. Hänen tunnen.--Mutta sen kiven korkuus taasen?

NYYRIKKI (aina osoittaen kädellään) Noin korkea, sanoin minä.

VIKSARI. Juuri niin korkea?

NYYRIKKI. Juuri niin.

TIERA. Ha ha ha! Tarkka silmä, joka noin tuuman päälle määrätä taitaa.
(Juo ja tarjoo muille).

NYYRIKKI. Asia on, niinkuin sanon.

VIKSARI. Ja vakaasti haasteltu, niin onpa hän suuri vintiö, tuo
Kullervo.

NYYRIKKI. Senhän sanoin ja sanon vielä, ettei sinä ilmoisna ikänä
hänelle kunnian kukko laula. Minä Nyyrikki olen, mutta jos
käytettäisiinkin minua vaikka tunkiona, kuin vaan siivosti ja kunnialla
halki mailman vaellan, niin kenpä on meistä viimein ensimäinen, hänkö
Kalervon poika tuolla, vai minä?

VIKSARI. Se, joka tunkiokasana kunnian loisteessa halki mailman vaelsi.

TIERA. Oikein! Saas tästä, Nyyrikki.

NYYRIKKI. Nyyrikki Karjalasta.

TIERA. Sielläkö sukusi suuri?

NYYRIKKI. Likeltä Venäjän rajaa kotoisin olen ja olenpa vanhempaini
ainoa poika. Mutta emo kurja humalaan kuoli ja karkasi isä pojastansa.
Läksinpä viimein tietä tallustelemaan ja tapasi mun muuan härkäkarjan
ajaja, joka turvattoman penikan huomaansa otti ja eräälle
ruokakauppias-ämmälle mun orjaksi myi, myi pojan kolmeen piirakkaan ja
yhteen lihamakkaraan.--Mutta tarvitseeko mun hävetä sitä?

TIERA. Ei tarvitse. (Tiimanen nukkuu).

VIKSARI. Se on sun kunnias.

NYYRIKKI. Orja tahi vapaa, yhtä kaikki, kuin onnemme osaan tydymme vaan;
ja suruton on orjan elo.--Mutta häijy naasikka oli tämä eukko, äkeä kuin
suola kuumassa uunissa. Toki palvelin häntä vuosia seitsemän, kunnes
viimein kohtaus juuri kummallinen mun siirsi hänestä ainiaksi. Näinpä
tapahtui: Muija kerran pesoansa huuhtomaan läksi ja minä kohta kirnusta
maidon-kuorta koukkeilemaan. Mutta, hyvät ystävät, kuinka kävi? Kirnu
kaatui--no sinä suuri Jumala! kirnu kaatui, minä luihkasin ja katselin
kauhistuen, kuinka ympäri permantoa lainehti maito.

TIERA. Hirveä kohtaus!

NYYRIKKI. Te, silloin nahkaani pistettyinä, mitä olisitte tehneet?

VIKSARI. Katkerasti itkeneet.

NYYRIKKI. Auttoiko itku siinä, ystäväni, auttoiko itku siinä? Ei, vaan
karata päätin ämmästä ja onneani koettaa. Mutta ennen lähtöäni, söinpä
parhaat palansa, söin itseni täyteen kuin kiiliäinen ja mitä en jaksanut
tuhkaan viskasin, särjin astiansa, vesisaavinsakin vielä kaasin, kaikki
sekamelskaan myllersin ja sitten pois, mitä käpälät kestit.

VIKSARI. Mikä rohkeus!

NYYRIKKI. Mitäs teki?

TIERA. Mutta sitten?

NYYRIKKI. Jouduinpa paimeneksi äveriäälle pohatalle; myös ankaran kiivas
mies: mutta kuitenkin, häntä palvellessani vuosia kymmenen, vaan kerran
selkääni sain. Mitä todistaa tämä?

VIKSARI. Isäntäsi hyvää kärsiväisyyttä.

NYYRIKKI. Se luontoni vikkelyyttä todistaa. Jos, toisen orjana, selkääsi
säästellä mielit, niin elä siinä kuhnaile eläkä kahnaile, vaan pujehtele
kuin salakka, ja kerkeä, kuin tulen leimaus, vastaamaan ole, koska
jotain sulta kysytään.

VIKSARI. Parempi vielä, jos vastaat jo vähän ennen kuin kysymys
tullutkaan on.

TIERA. Ha ha ha! veitikka, sinä.

NYYRIKKI. Vikkelyyttä siinä tarvitaan.

TIERA. Mutta sitten, sitten?

NYYRIKKI. Kaatoipa multa kontio naudan, ja karkuun lähdin taas ja aina
seurasi mua onni. Nyt on virkani lintuja murhata ja, sitä harjoittaissa,
viimein, luulen minä, kiikahdan rakohon mustan mullan. (Viksari on
nukkunut). Usko minua, ystäväni, meitä kaikkia kerran musta kuolo päähän
koppaa.

TIERA. Yksi toisensa perään hän meitä maahan nuijii, juuri niinkuin uni
tällä hetkellä tässä nyt; ja uni on kuoleman esikuva. Tässä taidamme
selvästi nähdä, kuinka se kuoppasilmä täällä kanssamme peuhaa. Vähän
aikaa sitten, keikuit vielä pystyssä meidän kaikkein päät, mutta onpa
meistä kaksi jo kumartunut, ensiksi Tiimanen, Viksari sitten, ja nyt
siis on vuoro meidän, mutta kumpi meistä kahdesta nyt ennen koukistuu,
sitä nyt haarikan kanssa koettaa tahdomme.--Saas tästä. (Juo).

NYYRIKKI. Me juomme. (Juo).

TIERA. Iloinen mies.

NYYRIKKI. Joka päivä iloinen ja huviksi kaikille, joilla edes luskakin
lämmintä verta sydämessä on. Tarinoita taidan yöset läpitse ja
arvoituksistani ei loppua tule.--»Taivaan kiero vei meilt' päivän
tiedon pellon voiteen päältä»; siinä on yksi kohta. »Viisi pitää, viisi
pieksee tiaisen nokkaa kannon päähän»; arvaas se. »Hevoinen hyppää
hyrskyttää, pitkin rantaa rouskuttaa, suovesi hulisee, kultavesi
kulisee»; mikä semä? »Kilkkaas kalkkaas, kivinen pelto, rautanen äes
koivun kuorest siemen»; entäs semä? Mutta mitä sanot muistostani?
Taidanpa laulaakin. (Laulaa).

    Saappas täältä, ystäväin,
    Sä kurja Keikkaveikko,
    Kumauta poskehes
    Ja irvistä kuin peikko.

Jo karjassa käydessäni tämän laulun opin. Mutta mitä äänestäni lausut?
Mutta juodaan, rakas veljeni, Tiera, oma ystäväni, juodaan!

TIERA. Näinpä juomme. (Juo ja tarjoo sitten Nyyrikille). Vedä naamaas,
että naukuu. Kas niin, sinä poika iloinen. (Itseks.) Olvi, näen, tekee
totta, tekee.

NYYRIKKI. Iloisia molemmat. Usko minua, niin pidänpä sua korkeassa
arvossa ja ylistän sua aina, sillä kunnon mieheksi sun tiedän. Kuinka
hävyttömästi, kovin hävyttömästi Majamäen Kyynikiltä, että syyttää sinua
poika-nallikkansa isäksi sinua, nainutta, kunnian urosta! Sentähdenpä
minä, jutun korviini saatuani, lausuin kohta ja vannoin, että on se vale
ja väärä puhe.

TIERA. Häh?

NYYRIKKI. Näpäkärsä lunttu, tämä Kyynikki; mutta kuiva raiska karisee
hännästä.

TIERA. Mikä olet sinä miehiäsi?

NYYRIKKI. Me juomme ja iloitsemme!

TIERA. Majamäen Kyynikki! Olisiko sinun tekemistä tämän asian kanssa?

NYYRIKKI. Ei yhtään, mutta onpa minulla kaksi korvaa, joilla mailman
maineita kuulen; mutta aina, koska tämän asian kuulin, niin olinpa sun
puolusmiehes.

TIERA. Puolusmieheni, sinä? Kokkare.

NYYRIKKI. Huolisinko siitä?

TIERA. Rääpäle.

NYYRIKKI. Olkoon. (Nousee istumasta).

TIERA. Lurjus.

NYYRIKKI. Vaikka.

TIERA. Sinä muistuttelet minua Kyynikistä?

NYYRIKKI (laulaa).

    Saappas täältä, ystäväin,
    Sä kurja Keikkaveikko...

(Nyyrikki poistuu, sillä Tiera, kovin päissään, nousee istumasta).

TIERA (yksin). Nyyrikki! Mihin pujotit itses, kärppä? Jos puoleksi niin
paljon oltta juonut olisit kuin minä, hurja poika, niin etpä nahkaasi
näin vikkelästi pelastanut olis, vaan niskaharjaksista sinua nyt vähän
kiristäisin, kärppä.--Majamäen Kyynikki!--Tieran oma asia. (Kullervo
tulee oikealta; muotonsa osoittaa kauhistusta).

KULLERVO. Jos toki sammuis tämä palo!

TIERA. Senpä itse sytytit.--Mutta missä olet viipynyt?

KULLERVO. Vuoren harjulta katsellut olen tuota punerrusta taivaan
kumossa päällä tämän lainehtivan tulen, ja Untolaisten vereksi se näytti
ja tämän tiesin työkseni. Vielä katsahtelin, muiston silmällä, kuolon
saalista isäni huoneessa ja tiesin tämän työkseni; näin tuskasta
punehtuvan Ainikin, näin Ilman emännän pihallensa kaatuvan ja kaikki
teokseni tiesin. Silloin, Tiera, huokauksen kuulin, kuin monen kosken
pauhun, pohjoisesta käyvän; myrskynä se ohitseni meni, murheellisesti
valittaen ja valituksellansa pimeän avaruuden täytti. Männyt vuoren
kiireellä, kuivettuneet, sammaleiset, vapisit ja vinguit tämän vihaisen
vihurin kynsissä ja kirkuen yösijoiltansa kotkat pakenit. Ja
kostohuudon päälleni tässä myrskyssä mä kuulin ja sentähden kamo synkeä
mua painaa, enkä päältäni sitä viskata voi.--Tiera, tehty ompi koston
työ, tehty kaikki ja mihin käyn nyt enään käsin? Tyhjyydessä kauhun
mieleni huohuttaa, hirmun merta pohjatonta mittailee, mutta eipä pohjaa
löydä, vaan taasen takaisin kiirehtii ja väkivaltaisesti henkeänsä vetää
eikä rauhaa saa.--Mutta ettei jo sammu tämä palo.

TIERA. Anna palaa vaan.

KULLERVO. Nouse sateen hattara ja tukehuta hurja liekki!

TIERA. Tässäpä nyt mahtisi lukeaksi näemme; annappas, jos hattara sua
kuule.

KULLERVO. Mies, elä pilkkaa tee, mieleni on kuin ukonpilvi synkeä ja
kamoittava.--Tiera, tämä valkea mua vaivaa.

TIERA. Sinä hullu, sen itse viritit.--Mutta peijakas! koska vaivaa sua
liekki, niin mene Hiiteen sen vaiheilta, koska ei hattara sua tottelevan
näy.

KULLERVO. Hävitys ja kuolema! sinä vimmattua kiusaat, porsassilmäinen
juoppo. Malta sanas, mies, sun muuten pian moneksi repiä taidan.

TIERA (menee ja kyhnäsee Viksaria). Viksari, nous ylös; tästä tulee
tappelus.

KULLERVO (itseks.) Mun murhe voittanut on. Mihin astelen nyt? Kenties
isäni huoneesen? Siellä ehkä Kimmo mua kohtelee kuin ystävä; muilta maan
piirin päällä en leppeyttä vartoa taida.

TIERA (tarttuen Kullervon käsivarteen). Porsassilmäinen, sanoit sinä, ja
juoppo, mutta näistä sanoista tahtoisin tarkemman selityksen.

KULLERVO. Hellitä!

TIERA. Ensisten selko asiasta. Minä tahtoisin sinulta, näetkös, kysyä
yhtä seikkaa.

KULLERVO. Juovuksissa olet; lähde tiehes. Hellitä käteni!

TIERA. Juovuksissa? Kas siinä yksi pykälistä.--Viksari, nous ylös,
Viksari.

KULLERVO. Pidä rauha, ystäväni.

TIERA (aina halliten K:voa käsivarresta). Sinua en juuri pelkää, ehkä
vahvakin olet ja vihassasi hirmuinen.--Mutta tahtoisinpa sinulta kysyä
yhtä asiaa.

KULLERVO. Käy tyköäni.

TIERA. Porsassilmäinen, sanot sinä?

KULLERVO. Niinpä sanoin.

TIERA. Sinä todistat sen? Tästä tullaan vähitellen selville poluille.

KULLERVO. Sinä kiusankappale! (viskasee tyköänsä Tieran, joka kiirahtaa
nurin. Kullervo menee).



Viides Näytös.

(Kalervon huone. Tumma yö. Kimmo mielipuolisena, seisoo keskellä
huonetta).


KIMMO. Ha ha ha! Onpa valkeus taivaassa nyt kallista, koska näin
tummasti ja säteetönnä loistaa tänne ylijumalan ikuinen loimo, ja päivän
melkein yöksi muuttaa. Mutta muistuttaapa tämä päivä päivää toista
menneestä ajasta. Näin himeä ja sumuinen oli myös se, jona karastetusta
kaaresta vinhan nuolen miehen hartioihin ammuin, että nurinniskoin
kiirahti hän tanterelle. Mutta suohon syvään hänen kätkin, ja olispa
kaikki hyvin, jos ei korvani sieltä tuota huuhkaimen huutoa kuulisi,
joka lakkaamatta kaikuu tänne. Tahi hairausko kaikki olis, vale
korvissani tämä ääni? Sillä tuntuu kuin ei istuisi pääni juuri oikeilla
tiloilla, vaan viistoon vetäisi. Eikä ihme, koska vuorokausia kolme sen
päällä seisonut olen.--Mutta mene maata taasen, Kimmo, mene maata, ja
vedä peitto yli pääs. (Päätyy makaamaan erääsen huoneen loukkaasen.--
Kullervo tulee).

KULLERVO. Autio on pesä, josta kotka sekä emän että pojat vienyt on; se
ahne kotka, kuolo, on riistänyt tämän pesän tässä kuusten juurilla.--
Kylmä ompi emon hiilos, isän kiuas kylmä ja silta tuossa siivoomaton;
se ennen sisareni lakasema, hänen lehdittämänsä. Missä nyt asuntonne,
tämän huoneen entiset lämmittäjät ja siivoojat? Siellä, mihin saatoin
teidät minä, joka seison tässä kuin kulon polttama honka öisillä
ahoilla, ja tyhjyydessä, jonka itse tein, nyt tahtoni mukaan meuhata
saan. Oi! nyt öitten yö on tullut, kaikki kansat maata menneet ja
ainiaksi nukkuneet; minäpä vaan valveille jäin, omistajaksi asuttoman
mailman, jossa suukaimaa ei löydy, ei kylänmiestä, jonka luoksi menisin
hämärän-aikaa viettämään. Ja tällä yöllä ei tuuli käy, ei metsä humise,
eikä kehräile siikko sammaleisella kalliolla; sen tyyneys on ikuinen, ja
pimeys tyyneyttä syleilee. Oi aamuton yö! Untolan palo leimuu!--Pois
paita rautainen, sinä poveani ahdistat! (viskasee rautapaidan päältänsä
lattialle. Kimmo heräyy).

KIMMO. Ken häiritsee uneni?

KULLERVO. Kimmon ääni!

KIMMO (tulee esiin). Mitä tahdot, mies?

KULLERVO (likistäen Kimmon kättä). Terve, ystäväni! sun luulin tästä
murhe-huoneesta jo kauvas siirtyneeksi, mutta kohtaanpa sun vielä ja
iloitsen, sillä tuska mieleni käsitti, koska yksin tässä seisovani
luulin.--Minä tulen Untolasta.

KIMMO. Terve tuloa huoneesemme, korkea ruhtinas!

KULLERVO. Mitä haastelet?

KIMMO. Tämä huone on matala.

KULLERVO (itseks.) Näyttää kuin ei tuntisi hän minua, vaan tuijottelee
päälleni kuin mieletön. Hän järkensä on kadottanut.

KIMMO. Tässä huoneessa ankara Kalma kävi ja kaikki kontoonsa tunkkaiseen
vei, vaan Kimmon jätti, ehkä työläästi hänkin pelastui sen kourista.

KULLERVO. Nämät tapaukset tiedän.--Kuinka on laitas?

KIMMO. Paremmin toki. (Huokaa).

KULLERVO. Ole iloinen, ystäväni!

KIMMO. Ei aikaa iloon, koska salaisuutta mun mietiskellä täytyy.

KULLERVO. Mikä on se salaisuus?

KIMMO. Saitko tiedon, mies? Syvällenpä se maahan kätkettiin.

KULLERVO. Kimmo, elä katso päälleni noin aaveen tavalla!

KIMMO. Mistä maasta olet?

KULLERVO. Nyt leikkiä lasket. Sinä et tuntisi Kullervoa, kumppanias
Untolan päivistä?

KIMMO. Hänen tunsin, mutta nyt en häntä nähnyt ole, sitten kuin tästä
hän läksi, puetettuna rautapaitaan. Sinä, kenties, sanoa taidat, missä
nyt löytyy keltakiharainen mies?

KULLERVO. Hän on tässä; Kimmo, minä Kullervo olen.

KIMMO. Ammenna sitten, taivas, kirousta päällensä niin kosolta kuin
ennen, koska rapaa sadoit, tahi niinkuin meri, koska se vettä vuosi:
sumea on tämä tarina, mutta kaukaisimpia aikoja se kertoilee.

KULLERVO. Sinä kiroilet?

KIMMO. Sen te'en, mutta tuumailtuani enpä oikein tiedä, ketä ennen mun
kiroilla pitäis, häntä vai itseäni.

KULLERVO. Jätä kirous ja ole iloinen!

KIMMO. Iloinen kuin pääsky eikä murhetta yhtään!

KULLERVO. Oikein! Iloisia olla tahdomme ja hauskasti asumme tässä
kahdenkesken: sinä ehtoisilla saaliinesi järveltä palajat, minä metsän
korvista, ja niin yhdymme tähän iltapystyä viettämään.--Mutta nytpä
valoa ja lämmintä tarvitsemme. Mistä löydän tulukset, missä on karkku,
pii ja taulaa? (Etsii kiukaalta). Loimottavan tulen teen. Tässä ovat.
(Iskee). Kaikki käy hyvin! Näetkös, minä isken kuin Ukko pilvien päällä.

KIMMO. Miksi ansaitsisin lavolla poltettaa?

KULLERVO. Mitä haastelet? Toisella tavalla leikkiä laske!

KIMMO. Tapahtukoon mitä jumalissa päätetty on; mutta saata tänne tuohta
sata pihtiä ja tervaksia tuhatta rekeä, sillä olenpa sitkeätä juurta
enkä juuri leikin menehdy.

KULLERVO (itseks.) Häntä turhaan manaan.

KIMMO. Et toki mua teurasta kuin karitsaa; käyppäs ensin vähän
rinnusteloon. (Astuu uhaten K:voa kohden).

KULLERVO. Mikä aikomukses?

KIMMO (astuu takaisin ja sieppaa käteensä rahin, jolla uhkaa K:voa).
Sanoman ihmisten pitää: kalliisti henkensä Kimmo myi.

KULLERVO. Siivosti, mies! (Tempaa häneltä rahin, jonka hän viskasee
pois). Jos vihakäsin mua kohden vielä liikahdat, niin ulos huoneesta
joudut. (Rupee taasen tuluksiin).

KIMMO. Mies, sinä karvani pöyhistymään saatat. Mikä voima sun suosta
nosti, johon vuosia kymmeniä sitten sun syvälle hautasin?

KULLERVO. Käy järkees, Kimmo, ja havaitse entinen toveris, Kullervo.

KIMMO. Sen valehtelet; Kullervo merkkiä otsassansa kantoi ja sentähden
häntä tähtipääksi sonniksi kutsuttiin, Untolan Tähtiöksi.

KULLERVO (heittää kädestänsä tulukset. Itsekseen). Pimeys olkoon,
pimitköön järkeni valo myös, niin kuin häneltä tuossa; ehkä vähemmin
tuntisin kauhistuksia näitä.

KIMMO (ottaa laattialta rautapaidan ja viskasee sen Kullervoa kohden,
joka toki väistää). Mene Hiiteen, Untolan peto! (Juoksee ulos).

KULLERVO. Tämähän on kuolemata kamalampi. Aatus hämmästyy, koska
elinkauttani taakseni katsahtelen, enkä tiedä miksi synnyin tänne ja ken
mun synnytti, en tiedä. Kaikki sekoitus on ja hirveä yö!--Jos rukoukseen
kävisin, häneltä armoa anoisin, joka pilvi-vuorilla vallitsee?--Mutta
maksaisko se vaivaa? Sinä mieletön! Korvansa ennen kirahduksen pienen
lintuisen mailman ääristä kuulisi, kuin Kullervon äänen, vaikka ämyrillä
hän huutais, että kajahtelis avaruus. Pois rukous ja kyyneleet! nyt
keinos ainoa on kuolon tie; kuolla tahdon, jo ennen päivän nousua astun
Tuonen sumuiseen ilmaan.

KALERVON EMÄNNÄN ÄÄNI (maan alta).

KULLERVO. Mikä ääni tämä? Lemmen lintuhan se lauloi. Emoni ääni, joka
kaikui Manalasta, nimeäni mainiten!

K:N EMÄNNÄN ÄÄNI. Kullervo!

KULLERVO. Hänen äänensä! Kaiju, ääni, veisaa menneistä kevä-ilmoista,
laula kehtolaulu, ja kuuntelenpa kaiken yön enkä kuolemaan riennä.

K:N EMÄNNÄN ÄÄNI. Kullervo!

KULLERVO. Minä kuulen. Mitä tahdot?

K:N EMÄNNÄN ÄÄNI. Tuskas, poikani, hautani levosta mua pakoittaa
käymään. Mutta voi, minä en sitä lievittää taida! Yksi koetus toki:
Ukkoa pilvein päällä rukoilla tahdon edestäsi, vaikka kovin rikkonutkin
olet. Minä riennän.

KULLERVO. Sinä lempeä ääni, mun vielä hetken saatat elämään. No, siks'
kuin aamu koittaa. Huomisaurinko ei näe enään miestä. Mutta huoneessa
tässä, tässä kauhistuksen kodossa en viivyttele; metsään riennän. Oliko
se emoni ääni, jonka kuulin, vai hourailinko? En tiedä.--Mutta metsään
nyt. (Menee).



Näytelmälaitokset muutetut.

(Yö; metsäinen seutu. Sinipiika tulee).


SINIPIIKA (itseks.) Loista, kuu, ja osoita Kalevan sankareille tie,
salakarit heille kaikki tarkasti näytä, ettei venheensä särkeyis, koska
Pohjaan he matkustavat kirjokansista Sampoa saamaan. Surmasi hirmuinen
Kullervo Pimentolan kauniin tyttären, mutta silloinpa katkesi side,
joka Pohjolan ja Kalevalan sovintoon liitti, ja toisiansa vastaan nyt
taasen kääntyivät sukukuntain aseet, ja onnen ikuisen nyt maamme periä
taitaa. Jos ompi niin, niin kasvoipa tuhosta onni.--Loista, kuu, ja
kirkasta tiensä. Mutta kosken alle, tuohon, he venheinensä pysäyvät. He
ehkä päivän nousua siinä odottavat.--Nyt miestä kolme maalle astuvan
näen, ja tätäkohden he käyvät. Tunnenpa heidän, tunnen viisaan
Väinämöisen, seppä Ilmarin ja nuoren Kaukomielen. He kaiketi tietänsä
tutkistelemaan käyvät ylitse niemen tässä.--Mutta ken lähestyy tuossa?
Ei ole se elokas mailman tämän, vaan haahmo muuamen kuolleen. Lumikelmeä
hän on ja vauhkosti hän astelee. (Kalervon emännän haamu ilmestyy.)

HAAMU. Terve, neitoinen! Olen mä haamu kuolon maasta, mutta ennen,
eläissäni täällä, näitä tienoja polkeissani, olinpa emäntä Kalervon ja
onnettoman Kullervon äiti. Ja hänenpä tähtensä nyt hautani levosta
läksin, kävin pilvien hallitsijaa rukoilemaan, että toki hän armahtais
miestä kohtalossa kiukkuisessa; mutta turhat kaikki huutoni, ei kuule
hän emon ääntä. Sentähden sinua nyt rukoilen, Havulinnan armas neito,
sinua Ukko jumalan suositelmaa, ettäs välittäjäkseni rupeisit, koettaen
lepyttää Pitkäisen mieltä kohtaan poikaani onnetonta.

SINIPIIKA. Oi haamu Tuonen maasta! miksi armoa anot miehelle, joka armon
niin ylpeästi katsoo ylen, rikoksesta rikokseen heittäypi, taivasta ja
maata pilkaten?

HAAMU. Masentunut on jo mielensä ja metsiä käy hän murheissansa.

SINIPIIKA. Hirmutöitä täynnä on tiensä.

HAAMU. Kova onni tiensä pahoin käänsi.

SINIPIIKA. Sulle asian ilmoitan: Koetinpa kerran, ajalla vielä
otollisella, tiensä oikealle kääntää, mutta neuvoilleni nauroi hän ja
virnaten mun tyköänsä poisti. Poikas, emo koito, on itse syypää
kohtaloonsa kovaan.

HAAMU. Ei muistele syitä äiti, hän lastansa lempii vaan.--Armas impi,
hän viatonna rinnoillani maannut on.

SINIPIIKA. Silloin karitsa viaton, nyt verellä tahrattu peto.

HAAMU. Kaunis oli hän helmassain, se pienoinen.

SINIPIIKA. Mene rauhan kammioosi, kurja vaimo.

HAAMU. Se hopea-sauvasein!

SINIPIIKA. Hän unohda pois!

HAAMU. Sinä omenani kultainen! Silloin helmani nailmas oli ja sinä mun
mailmani päivänpaiste.

SINIPIIKA. Sua surkuttelen, mutta muuta en voi sinua kohtaan.

HAAMU. Mitä tiesit silloin, poikani? Mitä tiesin minä? (Peittää silmänsä
ja itkee).

SINIPIIKA. Oi haamu armahin! sun murhees sydäntäni leikkaa. Vaimo, käy
tuonen tupaas takaisin; pyyntösi täyttää tahdon ja poikasi edestä
pilvien Pitkäistä rukoilla.

HAAMU. Sinä lupaat sen?

SINIPIIKA. Lupaan ja vannon.

HAAMU. Sua kiitän, ihana impi, ja toivon sulle onnen kaiken.--Mutta
rientää mun täytyy täältä. (Katoo).

SINIPIIKA. Ääneni tykönsä koroittaa tahdon. Jos tulta hän iskee
pauhinatta, niin suostuu hän pyyntööni ja lempeä mielensä on, mutta jos
jyräys leimausta seuraa, niin hyvää ei odottaa voi. (Rukoillen).
Hallitsija korkeuden, sua, toisen puolesta rukoillen, nyt lähestyn.--Ei
tahdo hän vastausta antaa. Sä armahda onnetonta poikaa Kalervon.
(Leimaus ja hiljainen jyrinä). Nyt mielensä ankara on.--Häntä armahda
katalan emonsa haamun tähden. (Leimaus ja kova jyrinä. Sinipiika juoksee
pelästyneenä pois. Kullervo tulee).

KULLERVO. Mua vaivaa tämä ilma: tulen leimahtaissa kummituksia hirveitä
pilvissä näen, uroita tulipunaisilla otsilla liikkuu siellä irvistellen
tännen; ja hongat tuossa, koska väläys taivaalla käy, muuttuvat
peikoiksi partaisiksi ja uhaten päälleni silmänsä iskevät.--Mitä
tahdotte minusta? Rauhassa mun kuleksia suokaat kanerva-kankaalla tässä;
ollaan sovinnossa me, koska käyvät sotaa luonnon voimat.--Ystävät! Mitä
sanoisin nyt?--Kas tuota pilven-nokkaa tuossa, avattu lohikärmeen kita;
se hien otsaani pakoittaa. Elä katso sinne, vaan maahan silmäs luo ja
jatka ties. (Katselee ympärillensä). Tämän seudun tunnen. Riekkokangas?
Oi keto kirottu! Tässä tuskitteli impi nuori, tästä niinkuin kurja
pääsky kiirehti hän koskeen, jonka kohinan kuulen.--Sinä vaisu ääni
Manalasta, joka tänne saatoit miehen, sinä kaiketi Hiien olit.--Mutta
käyköön näin. Tämä paikka on oiva päätösmerkki retkelleni täällä, tässä
kuolla sopii, tässä kanerva valittaa ja itkee. (Vetää miekkansa
tupesta). Olethan, miekkani, verta syytöntä juonut, miksi siis et
syyllistäkin joisi? Vastaukses äänettömän ymmärrän; sinä himoot, kirkas
teräs, vereeni virumaan päästä. Mutta ken tulee? Mene hetkeksi huotraas
vielä (Väinö, Ilmari ja Lemminkäinen tulevat).

ILMARI. Vuoden aika on jo myöhä, mutta pauhaa vielä ukkoinen.

VÄINÖ. Se syksyä lenseätä ennustaa.

ILMARI. Salamoita näin kestäviä en muista nähneeni vielä. Tuntui kuin
olisi taivas vihoissansa maan tahtonut kartuksi polttaa.

VÄINÖ. Yö, tämmöinen kuin tämä, on kamoittava, mutta juhlallinen.

ILMARI (havaitsee Kullervon). Ken siinä? Ihminen vai aave? Kullervo!
(Vetää miekkansa ja aikoo pistää K:voa, mutta Väinö estää häntä).

VÄINÖ. Mielesi malta!

ILMARI. Pois edestäni!

VÄINÖ. Seis, mies!

ILMARI. Enkö kostaisi naiseni verta?

VÄINÖ. Katua taitaisit toki, koska tehty on työ.

ILMARI. Katua? (Lemminkäinen tulee).

VÄINÖ. Nyt ei verenvuodatusta.

LEMMINKÄINEN. Miekkasi huotraan pistä ja anna kurjan elää.

ILMARI. Päästäkää minua!

LEMMINKÄINEN. Ei askeltakaan.

VÄINÖ. Katsos muotoansa; hänen päällensä tahdot miekalla käydä?

ILMARI. Hän naiseni armaan murhasi, verisesti surmasi Pohjolan kauniin
tyttären. Ainiaksi iloni ja onneni hän vei, tuo rosmo tuossa, ja jätti
mulle nokimustan mielen.

VÄINÖ. Mieltä mustempaa vielä kantaa hän. Oi muotoansa kamalaa! Sydän
kärsii silmän häntä katsellessa. (Kullervolle). Mies, miksi seisot siinä
niinkuin jäätynyt, kuin ales pilvistä viskattu ja ensi kerran näkisit,
kuinka eletään alhaalla täällä? Onko henkeä sinussa?

KULLERVO. Pilvistä.--Mitä tahdot?

VÄINÖ. Taidat siis toki puhua.

LEMMINKÄINEN. Sinä kurja mies, miksi näillä tienoilla viivyttelet? Jätä
Suomen saari ja vaella niin kauvas kuin kantaa maa.

KULLERVO. Mutta mikä on asia? Miksi, hetki sitten, edessäni tämä kiivas
temmellys? Vaikka kuulin, enpä kuullut toki, vaan mustina varjoina
teidät edessäni kiitelevän näin. Yksi mua kohtaan miekkaansa uhaten
heilutteli, toiset käsivarteensa ryhdyit, ja kanssansa rinnustelivat;
tämän näön näin. Mutta tiedänpä asian, tiedän, että tahdotaan henkeä
miehen, että Ilmarinen, koston himosta kiukkuinen, verta verestä
velkoo.--Tässä rintani, seppä, jos mielit, pistä tänne. Minä emäntäsi
murhasin, kauniin hämärän immen, joka kuitenkin paimenensa leipään
leipoi kiven ja orjaksi nimitteli häntä.

ILMARI. Pahoja töitäs luetella mielit?

KULLERVO. Surma ja kuolema! hän kehnoksi orjaksi mua haukkui ja olipa
tämä kuin jääkylmää vettä tulikuumaan kattilaan ammentaa: vereni kuohui,
hiukseni pystyyn nousit ja maa ja taivas pimenivät silmissäni. Ja
nostinpa käteni ja haamu, joka edessäni seisoi, kaatui nousematta enään.
Niinpä tein, tein Hiien työn, ja tuskin tiesin mitä tehnyt olin,
ennenkuin hänen maassa makaavan näin. Silloin talostasi siirryin pois,
ja tuntui, kuin olisin uneksunut. Ja siitä asti on eloni ollut
myrskyinen yö, koska ukkoinen käy, kalliot runnotaan, metsät palaa, ja
korkeus joka hetki vaeltajaa uhkailee, joka kamoen laaksossa käy.--Mitä
aattelet, mies Suvantolasta?

VÄINÖ. Aattelenpa, että hänelle, jonka mieli muotoinen tämän yösen on,
jota kuvailet, ei nouse täällä enään rauhan päivä.

KULLERVO. Jo Tuonen veräjällä seison ja niittuunsa synkeään sisään käyn
jo ennen aamun koittoa, joka kohta onnen päiväksi valkenee teille, onnen
lapset.

VÄINÖ. Henkipattouteen en toki sua kehoittaa tahdo.

KULLERVO. Tervehtikäät tätä päivää, te, joille se onneksi koittaa;
minulla ei kanssaan enään tekemistä. Tervehtikäät häntä ja iloisesti
eläkäät ja kauvan ja paremmin kuin poika katala. Kerran hänkin, hän,
poika Kalervoisen, tänne joutui, mutta kuinka, koska ja miksi, enpä
tiedä sitä, ja kuinka elonsa ollut on, en tiedä sitä; mutta olipa se
helteinen, sen tunnen hien jäljistä poskillani vielä. Toki on sen päätös
tässä ja Tuonen tie nyt alkaa, mutta missä on sen loppu? Mitä kansaa
kohtaa minua joutuissani maahan kaukaiseen? Kuinka tervehtivät miestä
tulevaa sen asujamet, hymyillen vai irvistellen, tahi itkevätkö
ympärillä kaiken pitkän yön?--Väinö, sinä voimallinen laulaja, joka
käynyt olet maassa takana yhdeksän meren, anna mulle tietoja sieltä!

VÄINÖ. Kullervo, nyt turhaan tutkaelet, mutta sen toki tietää mahdat,
että palkka siellä maksetaan sekä hyvän että pahan.

KULLERVO. Mulle sanottu on, mutta enpä toki muista, ken tätä haasteli ja
koska, mutta näin hän lausui: Koska viimein Kalman retkellä meristä
yhdeksännen ehdit, niin Kynsikosken kohinan kuulla saat ja lähestyväs
tiedät maata ankaraa. Mutta jos astut harjulle sen vuoren, joka jyrkästi
meren rannalta kohoaa, jos sen kiireelle kiipeet ylös, niin Tuonen
pellot näkyy, sen metsät pimeät, sen enokas virta ja ne ahot lakeat ja
ehtoiset, jotka pitkän ikävyyden saattavat ja kaiken tämän päällä
kaarteleikse murehtiva, pilvinen taivas. Tämänmoinen tienoo silloin
edessäs, jonne voima salainen sua ajaa; et tahtois käydä kohden sinne,
käytpä toki. Oi synkeyden maa! Miksi synnyin näitä kaikkia näkemään?
Mitä miehestä tänne? Oi hämärän maa!--Mutta kamoisinko tielle lähteä,
jonne monta täältä itse lähettänyt olen? Sitä vuorta hirmuista nyt nähdä
himoon ja kuulla kosken pauhinaa.--Väinö, Ilmari, seppä Ilmari ja
Kaukomieli!

VÄINÖ. Mitä tahdot?

KULLERVO. Tässä nurmi ihana itkee, että katkesi kerran tässä nuoren
immen sydän; tässä juuri. (Itseks.) Oi neitoinen, elä punehdu noin
ankarasti!--Miehet Kalevan, mua kuulkaat!

VÄINÖ. Kuulemmepa huutos. (Pitkällinen äänettömyys; Kullervon katsanto
on teroitettu Kalevalan miehiä kohden). Mitä on sulia sanottavaa?

KULLERVO. Eikö ole tuo päivän kajastus, idässä tuolla? (Väinö, Ilmari ja
Lemminkäinen katsahtelevat vasemmalle. Kullervo pistää itseänsä miekalla
ja kaatuu).

ILMARI. Kas! nopea oli pojan miekka.

VÄINÖ. Oi hurja, onneton!

LEMMINKÄINEN. Hän jo veressänsä viruu.

VÄINÖ. Tätä odottaa taisimme; olihan muotonsa, puheensa ja käytöksensä
kuoloon aikoilevan miehen.

LEMMINKÄINEN. Ei liikuta hän jäsentäkään enään.

VÄINÖ. Masentaapa kuolo miehen, joka äsken vielä vimmoissansa mailman
kappaleiksi repiä tahtonut olis. Tässä päätös tuhon, jonka lähde oli
kahden veljen riita, mi ampiaisesta pienestä paisui hirveäksi kyyksi ja
viimein kohdustansa oman surmansa toi. Makeasti nyt makaa väsynyt
mies.--Kas lempeätä muotoa luonnon: hymyen nousee aurinkoinen jo ja
hongat kankahalla punertavat; kaikki hengittävi rauhaa.--Oi, Ilmari!
kuinka on nyt mieles kohtaan miestä, joka lepää tuossa?

ILMARI. Elköön kiroukseni hautaansa painako. Rauha hänelle!

VÄINÖ. Nyt miehukkaasti haastelit.--Ja Kaukomieli, sinä, tämä vakava
muoto iloisilla kasvoillasi, niin harvoin niissä nähty, sun tekee monet
kerrat kauniimmaksi vielä. Lemmen ihana poika, tässä tapauksen
murheellisen nähneet olemme.

LEMMINKÄINEN. Rauha tomullensa!--Mutta meidänpä hänelle vuoteensa
viimeinen raketa tulee.

VÄINÖ. Kosken vaiheille hänen kannamme ja venhekumppanimme meille työssä
avuljaat olkoot.

LEMMINKÄINEN. Ota miekkansa sinä (Antaa V:nölle K:von miekan). Tänne,
Ilmarinen.

VÄINÖ. Kuusten suojaan, kosken äyräälle, hautaamme Kalervon pojan.
(Kaikki menevät, Ilmari ja Lemminkäinen kantaen Kullervoa).





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kullervo" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home