Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma

By Author	[ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z \| Other Symbols ]
By Title	[ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z \| Other Symbols ]
By Language

Download this book: [ ASCII | PDF ]

Look for this book on Amazon

We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma
Author: Kivi, Aleksis, 1834-1872
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma" ***

OLVIRETKI SCHLEUSINGENISSÄ; LEO JA LIINA; ALMA

Kirj.

Aleksis Kivi

1916.

OLVIRETKI SCHLEUSINGENISSÄ

Näytelmällinen osotelma neljässä osassa

HENKILÖT:

PATRIK, kapteeni.
TOMMI.
ANTON.
ARISTARKUS.
TIMOTEUS.
TITUS.
MAKS.
FUCHS.
1:N, 2:N, 3:S.
MESTARI BONIFACIUS.
FAUSTUS.
GILBERT.
MIKKEL, fäntrikki.
1:N, 2:N.
MAURA, kapakka-eukko.
MARIANA, palvelijansa.
MUORI KUNIGUNDA.
Sotamiehiä ja naisia.
Sotamiehiä.
Kapteenia.
Bayerilaisia.
Preussiläisiä.

Tapaus: Schleusingenissä Saksanmaalla, kesällä 1866.

Ensimmäinen Osa.

(Avoin paikka Schleusingenissä: oikealla olvitoikka, Maura istuen sen
takana; vasemmalla huone, eräs sotamieskortteeri; samalla puolella
perempänä rahi, jossa Timoteus istuu vartijana kivääri kädessä ja
olvituoppi vieressä; perillä ja oikealla puolella on toinen rahi, jossa
vartijana istuu Titus kiväärinensä ja olvituoppinensa. Jokaiset, sekä
sotamiehet että kapteeni, ovat tavattoman lihavia miehiä kovin
punertavilla nenillä.)

TIMOTEUS. Maura, mun frouvani!

MAURA. Jaha, mun sankarini vieraasta maasta, mikä on toivonne?

TIMOTEUS. Että nukkuis toverini tuolla.

MAURA. Miksi toivotte niin?

TIMOTEUS. Hm!

MAURA. (Erikseen) Haa! minä jotain aavistan. No, miksi tempoellen
sykähtelet taas, mun kurja leskisydämmeni? Aina levoton, aina juonikas
ja kapinallinen! Mutta vaiti nyt, mää luulen, että toivon saari
siintää.

TIMOTEUS. Tuhannen peeveliä, ettei hän nuku!

MAURA. Se nukkuminen tulis hänelle kalliiksi. Ai, ai! miksi tahtoisitte
koota tuhon myrskyjä toverinne kiirehelle?

TIMOTEUS. Tosi, ettei sotavartija saa nukkua, mutta ensimmäisen
nukahduksen vahti-ajallamme, joka kestää kaksi tuntia, saamme anteeksi,
niin on kapteenin määräys, vaihka onkin hän kiivas mies. Siis hänelle
tuossa ei paljon harmia pienestä unesta mutta muille kenties iloa ja
onnee.

MAURA. (Eriks.) Kymmenen vasten yhtä, hän lemmestä kanssani keskustella
tahtoo. (Korkeest) Jaa, hän valvoo eikä ole voimassanne häntä nukuttaa.

TIMOTEUS. Mutta teidän voimassanne.

MAURA. Miten, uljas sankarini?

TIMOTEUS. Sen tuoppi oltta matkaansaattaa. Hän on jo huikeassa
vauhdissa.

TITUS. (Eriks.) Mitä haastelee hän tuolla eukon kanssa? Jonkun sanan
kuulen, mutta yhtään en järjestyksessä. (Korkeest) Mitä livertelet
siellä?

TIMOTEUS. Vaiti, me saamme oltta, joka ei juuri vahingoita; sillä pitkä
on vartijan aika.

TITUS. Totisesti.

TIMOTEUS. Hän on hyvä muori.

TITUS. Verraton.

MAURA. Jaa, te mukulat siinä. Kyllä minä teidän annan. Sanosinpa
jotain, mutta olkoon nyt silläänsä. (Menee ja täyttää Tiituksen tuopin
olvella)

TITUS. Se vasta muori on.

TIMOTEUS. Niitä ensimmäisiä.

MAURA. Juo nyt ja istu kiltisti rahillas. (Täyttää myös Timoteuksen
tuopin) Sinäkö myös, kanalja siinä.

TIMOTEUS. Muori kuin kultanen heinäsuova! Hih!

MAURA. Juo nyt ja ole vait, sanon minä. (Menee istumaan toikkansa
taakse)

TIMOTEUS. (Laulaa)

»Wenn das die Preussen vüsten,
Das sie morgen sterben müsten.»
Hurraa!

MAURA. (Eriks.) Hän nukuttaa toveriansa, joka jo näyttää kovin
uniseksi. (Mariana tulee Mauran huoneesta) Sinäkö siinä taas sinkoillen
mun tielläni ja hyvän tilaisuuden käsistäni saattaen pois? Mutta kyllä
sun tiedän siirtää tästä. (Korkeest) Mitä siinä pyhiittävää? Tuopit
ovat puhtaita kyllä. Mene tiehees, lunttu. Sinua en tarvitse
venyttelemässä täss' toikan nokalla. Mene tiehees, sanon minä; mene
sepältä hiivaa perään. Paikalla, sinä lunttu!

MARIANA. (Eriks.) Sun rutto nielköön, ämmä. (Menee)

MAURA. (Ottaa salmikirjan ja lukee, huiskutellen itseänsä) Hoh hoo!

TIMOTEUS. Ja jumalinen myös.

MAURA. Hoh hoo, tätä mailmaa! (Aina lukien)

TIMOTEUS. (Eriks.) Ah sinä noita-ämmä musta niinkuin saunan raunio ja
kiukkuinen kuin ampiain! Ja hän on rakastunut minuun, sen tiedän
varmaan. Ha haa, ennen naskalisäkin kanssa morsiusvuoteeseen kuin
syleilemään tätä peikkojen patrunessaa. Mutta tahdonpa kanssas
leikitellä ja leikitessä voida niinkuin Otaheitissä sekä ruuan että
juoman puolesta. Niin; tyhmäpä on muotoni, mutta kas kuin löytyy toki,
keltään luulematta, joku mitta vikkelyyttä täällä, luun ja nahaan
välissä. (Laulaa)

»Wenn das die Preussen vüsten,
Das sie morgen sterben müsten.»

(Titus on nukkunut)

MAURA. No kas, toivos on nyt täyttynyt. Hän makaa makeasti. Mitä tahdot
lapsikurjalle?

TIMOTEUS. Mitä meitistä oikein luulette, muori?

MAURA. Olettepa hyviä vihollisija.

TIMOTEUS. Mutta minusta erittäin?

MAURA. Paras viholliseni.

TIMOTEUS. Teidän ystävänne. Onneton se, joka uskaltaa päällenne vaan
katsoa karsasti! Hänen manaan heti veriseen taisteloon.

MAURA. (Eriks.) Ihanat sanat! Mun aavistuksein visseydeksi muuttuu.

TIMOTEUS. Mä tahdon teille kertoa erään tarinan.

MAURA. Mä tahdon kernaasti kuultella.

TIMOTEUS. Kävit kerran sotaa vastaan toinentoistaan kaksi heimolaista
valtakuntaa. Rynkäsipä äkisti vihollinen lauma viholliseen kaupunkiin
ja otti siinä itsellensä majan. Kaupungissa oli eräs pulski muori ja
majailipa luonansa myös eräs pulski sotamies, ja rupesitpa viimein
nämät kaksi keskenänsä vaihettelemaan armahimpia silmäniskuja. Mutta
kiiti taas joukko pois kuin leimaus ja katos kaupunkilaisilta
tietämättömiin, mutta kas, koska vihdoin jällen rauha hengitti, niin,
peijakas vie! astuipa eräänä koreana iltana sen pulskin muorin
huoneeseen se pulski sotapussikka. Noo, kuinka kävi sitten? kysyy nyt
frouva. Kuinka kävi? He ovat nyt samaa lihaa ja verta, ja sankari on
ilonen ravintolan isäntä ja muori vielä ilosempa emäntä.

MAURA. Kas noita vaan.

TIMOTEUS. Se on tarina vaan. Mutta tarina, eikö se todeksi muuttua
taida, muori kultasein?

MAURA. (Erikseen) No nyt hän on tehnyt lempensä ilmoituksen.

TIMOTEUS. Tarina, eikö se todeksi muuttua taida?

MAURA. O jaa, o jaa.

TIMOTEUS. (Eriks.) No nyt minä olen saanut: jaa. Toki, enpä ole mitään
luvannut, sentähdenpä taidan rauhallisella omatunnolla nauttia hänen
hyvyyttänsä ja viimein kiepasta tieheeni.

MAURA. (Eriks.) Toki, enpä ole mitään luvannut, sentähdenpä taidan
hänen jättää taas, jos onni, ennen tämän liiton vahvistusta, saattais
helmahaani sulhasen vielä uhkeamman häntä; sillä nyt on miehiä kurjan
ympärillä kuin sääkseä.--Mutta ylistetty olkoon tämä päivä! (Korkeest)
Miksi tämä äänettömyys? Miksi muutuimme äkisti niin miettiviksi? Hei!--
Oltta, sankarini. (Menee ja täyttää Timoteuksen tuopin)

TIMOTEUS. Miljuunit kiitokset.--Tämä päivä on riemupäivä Timoteukselle.

MAURA. Hi hi! Miksi niin, mun poikani? Miksi niin, mun sotasankarini?

TIMOTEUS. Hm!

MAURA. (Istuu toikan taakse ja ottaa kirjansa) Mutta muistelkaamme aina
loppuamme, rukoillen viisautta ja sydämmen puhtautta. Hoh ho! (Lukee
huiskutellen itseänsä)

TIMOTEUS. Ja jumalinen myös. Ihana asia. Aina muistan emoni sanat:
»poika, katso, että nainen, jonka aviokses kerran valitset, on Herraa
pelkäävä, siinä löydät ankkurikarin, joka myrskyssä kestää.»

MAURA. (Eriks.) Oo! tarvitseeko mun enään epäillä?

TIMOTEUS. Niin sanoi armas emoni; ja, taivas, suo mulle tänkaltain
vaimo!

MAURA. Hy hyh! (Lukee)

TIMOTEUS. (Eriks.) Mutta Mariana tulee. Piki-rakas tyttöön, piki-rakas
tyttörääsyyn olen, ja jos en erehdy, niin eipä ole hänenkän
sydännippunsa kaukana minusta. Jos vaan saisin tilaisuuden muutaman
sanan vaihetukseen hänen kanssaan tuon toverini maatessa. (Mariana
tulee, panee kädestään toikalle erään potellin)

MARIANA. Tässä, emäntä, hiivanne.

MAURA. Käy sisään askareihis.

TIMOTEUS. Mutta, frouvani: puoli mittaa oltta vielä. Sen saattakoon
tänne tuo tyttölunttu.

MAURA. Onko sinulla korvia, flikka? (Mariana vie oltta Timoteukselle)

TIMOTEUS. (Kuiskavalla äänellä Marianalle) Pari sanaa kanssas,
kaunoseni, niinkauvan kuin tuo kumppanini makaa. Mutta millä keinolla
siirrettäisi tästä hetkeksi tuo ämmä?

MARIANA. Tahdon koettaa. (Eriks.) Hyvä! Näinpä Maalarin-Hannen
matkustavan maalle. Siis taidan sepittää pienen valheen, pelkäämättä
heti joutuvani kiin. (Korkeest) Tietkäät, emäntä, mä taidan kertoa
uusia.

MAURA. Jaa, mene sinä kertomuksines.--Noo, mitä tiedät sitten?

MARIANA. Minä kerron mitä kertoi mulle Hanne, jonka kohtasin
lähteissänsä maalle. Mutta enpä tiedä, jos haasteli hän totta; hän oli
niinkuin vähän päissään.

MAURA. Sinä kiusan henki, mitä tiesi hän kertoa?

MARIANA. Että vanha täti on tullut kotia Rothenburgista monilla
tuhansilla uutisilla kuningaista, ruhtinoista, prinsseistä ja verisistä
tappeloista.

MAURA. (Panee korvamyssyn päähänsä) Istu tässä ja pidä tarkka räkninki
olven menekistä. Istu tässä; ja oletpa onneton jos hetkeksikin poistut
toikan äärestä. (Menee)

TIMOTEUS. Kas sitä kanaljaa tyttöä.

MARIANA. Minä tunnen eukkoni. Verrattoman utelias, niinkuin
piikansakin. Jaa, mitä on sinulla sanottavaa?

TIMOTEUS. Onpa jotain. Haa! oikeestaan ja vauhdilla tahdon rynkätä
esiin kuin kävis tieni vasten kanuunan kitaa.--Mariana, minä pidän
sinusta.

MARIANA. Kiitoksia vaan.

TIMOTEUS. Minä pidän sinusta paljon.

MARIANA. Kiitoksia paljon.

TIMOTEUS. No no, ole kiltti lapsi.

MARIANA. Jaa, kiltit lapsethan kiittää.

TIMOTEUS. Minä kurja tarhapöllö olen rakastunut sinuun auttamattomasti.
Sentähden teen nyt tämän kysymyksen, kaikkein kysymysten kysymyksen:
Rakastatko sinä minua?

MARIANA. Ja minä teen tämän kysymyksen: Olenko minä silmissäsi
naarastarhapöllö?

TIMOTEUS. Sä olet kyhkynen, lupauksen lintu.

MARIANA. Siis tahdot kurjan kyhkysen lentämään tarhapöllön kitaan,
tämän petolinnun ruuaksi?

TIMOTEUS. Tosi; sillä niin sua rakastan, että olsin valmis syömään
sinun, pistämään kupuuni kuin voissa paistetun poimullisen
sianmakkaran. Mariana, Mariana, mun sydämmeni loiskii, kimoilee ja
särkee kuin likistelis sitä pienet perkeleet, mutta sinä taidat sen
auttaa.

MARIANA. En taida ulos-ajaa perkeleitä.

TIMOTEUS. Sen taidat ja yhdellä ainoalla sanalla.

MARIANA. Mikä on tämä sana?

TIMOTEUS. Se on: jaa. Sano: pidätkö minusta?

MARIANA. Yhdellä ehdolla.

TIMOTEUS. Ja tämä ehto? Sano, ja minä käyn vaihka vasten pöyreätä
karhua pieni puukko kädessä, jos niin vaadit. Sano, mikä on ehtos?

MARIANA. Että otat minun vaimokses.

TIMOTEUS. Kirkas tuli ja jyrinä! sehän on tarkoitukseni, sehän kultanen
meininkini. Katsos tässä. (Suutelee häntä) Katsos. Mutta minäkö
suutella uskallan? Minä! Sitä en olis uskonut. Mutta siinä, missä
klasit ja olvituopit kalisee, siinä paukahtelee myös suudelmat.

MARIANA. Ja siinä on myös rakkautta.

TIMOTEUS. No no, piikaseni; mikä ennen on kytenyt sydämmen pohjassa,
leimahtaa sillon voimalliseksi tuleksi.

MARIANA. Sinisiksi liekeiksi.

TIMOTEUS. Juuri niin; sillä sininen on rakkauden karva.--Rakkaan miehen
saat, hyvän miehen. Elä katso hänen ulkomuotoonsa, joka, ohimennessä
sanottu, on vähän niinkuin härkämäinen, vaan katso sydämmeensä, se on
hyvä.--Tahdotko seurata minua Bayeriin, Marja, minun punertava
mansikkamarjani? Tahdotko seurata sotamiestä?

MARIANA. Moni tyttö ennen minua on ollut yhtä hullu ja iskenyt kouransa
sotamiehen patruunataskuun.

TIMOTEUS. Oivallista! Uljas tyttö, kelpo tyttö; mutta emäntäs, luulen,
ei juuri kohtele sinua ansiotas mukaan.

MARIANA. Saakeli ottakoon sen tattari-ämmän! Hän ei suo minulle hyvää
sanaa, ja kaikki hänen häijyn kissansa rikkomat astiat on minun
palkkani saanut kärsiä.

TIMOTEUS. Ole suruton; minä imen häneltä kaikki takaisin kasvojen
kanssa.--Käy nyt taasen toikkas taakse. Täytyy herättää tuon makaavan
aasin. (Kovalla äänellä Titukselle) Titus! Hei! Karauul!

TITUS. (Heräyy maristen) Mitä tahdot?

TIMOTEUS. Huomaa, että olet maannut.

TITUS. Tämä on ensimmäinen kerta, ja sen saan anteeksi.

TIMOTEUS. Yksi kerta vielä, poikani, ja maksanpa lainan takasin: yhtä
armottomasti pitää kersantin saarnaman sinulle kuin äsken hän jyritteli
minun korviini.

TITUS. Tuoppi oltta, tyttö, unen karkottajaksi!

MARIANA. Tuossa tulee emäntäni.

TIMOTEUS. Katso tukkas, se korea ja tumpurainen, Mariana piikasein.
(Maura tulee vihaisena)

MAURA. Sinä naasikka, pidätkö mun narrina, sinä ilkeä harakka, pidätkö
mun narrina?

MARIANA. Hyvä frouva, minä olen viaton; sanoin vaan mitä Maalarin-Hanne
sanoi.

MAURA. Minä sun maalaan keltaseksi ja siniseksi.

TIMOTEUS. Hiljaa, naiset, hiljaa, koreat naiset!

MAURA. Elä ihmettele, Timoteus, että täytyy mun näin usein riidellä
kansaansa; sillä tiedä, hänen vertaistansa hävyttömyydessä ei löydy
maan piirin päällä. Jumala siunakkoon! on minulla ennen ollut piikoja,
mutta ei vielä tuommosta. Jaa-ah, sen sanon minä: onneton täällä se,
jonka täytyy pitää palvelusväkeä, onneton se!

MARIANA. Ja tuhannen kertaa onneton se, jonka palvella täytyy.

MAURA. Kitas kiinni! Sinulla ei ole tässä vapaa sanavalta.

TIMOTEUS. Armahimmat flikat, vähempä ääni! Minä rukoilen. (Tommi,
Anton, Aristarkus ja muita sotamiehiä olvituopit käsissä tulee
huoneesta vasemmalla) Tässä tulee teidän ystäviänne. Vähempä ääni.

TOMMI. Bir!

ANTON. Bir, eukko!

ARISTARKUS. Bir, eukko, bir!

MAURA. Kaada heille oltta. (Tuopit täytetään)

TOMMI. Onko muori äkeä? (Taputtaa Mauraa)

MAURA. Suo mun olla rauhassa; minä pyydän.

TOMMI. No no; onhan se se iloinen frouva Maura.

MAURA. Nyt en ole iloinen.

TOMMI. Hyi! Elä rumenna sun ihanata muotoas tuonkaltaisilla rypyillä.

MAURA. Mitämä sitten tässä, villittyjen kanssa? Kun ma sanonki.

ANTON. Villittyjen? Mekö?

ARISTARKUS. Me olemme kuninkaan miehiä ja teidän herrojanne. Yksi
viittaus kapteenilta, ja kaupunginne on tulinen meri.

TOMMI. Hiljaa, Aristarkus!

MAURA. Mitä on minulla teitä vastaan? Mutta tuo vuorivuohi tuossa.--
Minä taidan haljeta!

TOMMI. Tyttökö? Hyvä flikka vaihka vähän vallaton; mutta veri virtaa
hänen povessansa kuin nuoren jalopeuran povessa. Hän tarvitsee miestä,
niinkuin pieni frouvammekin. (Ottaa Mauraa leuvan alta) Jaa jaa, eikö
tosi? No hymykäät nyt vähän. Kas niin.

MAURA. Mene mene!

TOMMI. Niin; kirkas päivänpaiste taas. Ottakaamme tuoppimme, veljet, ja
laulakaamme, että maa ja taivas huiskuu.

MAURA. (Lukee huiskutellen itseänsä) Hoh hoo! Jumala armahtakoon tätä
mailmaa! (Timoteus nukkuu rahille)

TOMMI. »Wenn das», sankarveljeni. (Sotamiehet laulaa)

»Wenn das die Preussen vüsten,
Das sie morgen sterben müsten.
Hurra!
Wenn das die Preussen vüsten,
Das sie morgen sterben müsten.»
Hurra! Hurra!

TITUS. Herää sinä siellä, joka makaat.

TOMMI. Makaat! Ken makaa meistä? Etkö näe, että juomme kiltisti oltta?

ARISTARKUS. Ja uljastamme itseämme vihaisella laululla.--Sinä onneton
Preussiläinen!

TOMMI. Huikea elämä!

ARISTARKUS. Sinä onneton Preussiläinen!

TITUS. Teitä ja teidän käytöstänne en moitikkaan, mutta tuota
kiusankappaletta, joka istuu ja makaa tuolla rahilla. Hän on jo
kolmannen kerran nukkunut tällä vahti-ajalla.

ANTON. Ai ai, kolmannen kerran!

MAURA. (Erikseen) Timoteus parka! Taivas suojelkoon hänen selkäänsä!

MARIANA. Ja te ette herätä häntä.

MAURA. Jaa, miksi ette sitä tee, te hänen kumppaninsa?

ANTON. Ylös, Timoteus.

ARISTARKUS. Ylös, ja elä istu siinä kuin huhkain ladonkatolla.

TOMMI. Ylös ja ole iloinen; sillä kauvan elää iloinen mieli.

ARISTARKUS. Herätä kantoa ennen.

TITUS. Olenpa hänen tähtensä kiipaleissa. Ankaran määräyksen on
kapteenimme tehnyt, ja kuuluu se näin. Ensimmäinen nukkuminen
annettakoon anteeksi, toista seuratkoon kersantin nuhteet, mutta jos se
kolmannen kerran tapahtuu, niin tulkoon raportti hänelle, nimittäin
kapteenille. Ensimmäisen kerran on hän nukkunut, sen sai hän anteeksi,
toisen kerran on hän nukkunut, ja äsken juuri läksi tästä kersanttimme
hirmuisella kirouksella, pauhulla ja jyryllä; mutta nyt on mies
nukkunut kolmannen kerran.

TOMMI. Ja nyt pitää sataman, sataman rakeita jyrinän perään.

TITUS. Ei auta, vaan kapteenille tieto. (Huutaen) Kapteeni! Herra
kapteeni! Saata sana esiin, seuraava vahtimies siellä.

ÄÄNI. (Ulkona) Herra kapteeni!

MAURA. (Eriks.) Voi Timoteusta!

ANTON. (Ravistaen Timoteusta) Nouse nyt ylös, muuton pähkinäkeppi
paukkuu. Nouse, hyvä toveri, nouse.

ARISTARKUS. Elä marise, vaan avaa sun sonnisilmäs.

TOMMI. Ylös, ja eteenpäin mars, Berliniin mars! Siellä juomme ja
makaamme, ja saammepa vielä tusinan muhkeita Preussin tyttöjä miestä
päälle. Ylös, Timoteus.

ANTON. Kuuletko, sinä riivattu?

ARISTARKUS. Kapteeni tulee.

ANTON. Hyvä, Timoteus, hyvä!

MAURA. (Eriks.) Voi sinä onneton lapsi!

MARIANA. (Eriks.) Kuinka käynee kanssansa nyt?

ANTON. Hän tulee, ja onpa ukolla kiiru.

TOMMI. Hän kaapasee kuin Lunkentus, hän lentää nääveliensä siivillä,
joiden vinkuna kuuluu aina tänne asti.

ARISTARKUS. Ja ympyrjäiset, suuret klasisilmänsä säteilee ja loistaa
kuin aurinko taivaalla.

TOMMI. Ja nenänsä hohtaa kuin kekäle helvetissä.

ANTON. No no, hän on kapteenimme.

ARISTARKUS. Kapteeni kuin mies vaan.

TOMMI. Hyvä kapteeni, hyvä! (Patrik tulee oikealta. Titus kyldrää
istuessansa rahilla. Patrik vastaa häntä, pannen kaksi sormea
silmäkulmallensa)

SOTAMIEHET. Eläköön kapteenimme, eläköön hän!

ANTON. Eläköön hän kauvan, kauvan!

TOMMI. Valaisten mailmaa!

ARISTARKUS. Hän eläköön tuomiopäivään asti!

TOMMI. Ja sitten taivaassa ijankaikkisesti!

KAIKKI. Hurraa!

PATRIK. Kiitoksia, pussikat, kiitoksia. Mutta mikä on kysymyksenä?

ANTON. Pieni ihmisellinen heikkous, pieni komme, jonka toivomme herra
kapteenin antavan anteiksi.

PATRIK. Mutta asia?

TITUS. (Aina kyldräten) Kun hän makaa tuolla.

PATRIK. Ken makaa, ken?

TITUS. Hä Timoteus tuolla rahilla, vahtia pitäessä.

PATRIK. Haa! Kuinka monta kertaa on hän nukkunut?

TITUS. Kolme.

PATRIK. Haa! Saiko kersanttimme tiedon hänen nukuttuansa toisen kerran?

TITUS. Hetki sitten läksi hän tästä pärmänttäämästä.

PATRIK. Kuinka monta tuoppia on hän tyhjentänyt tällä vahti-ajallansa?

TITUS. Viisi.

PATRIK. Viisi! Koska oli hän tyhjentänyt kolmannen, saatoitko raportin
kersantille? Sano totuus, ja kauhistu jos valehtelet.

TITUS. Anteeksi, herra kapteeni, sitä en tehnyt.

PATRIK. Miksi et, miksi et, sinä härkäpää? Kuinka kuuluu tuima
määräykseni, ei ainoastaan nukkumisesta, mutta myöskin olven
nauttimisesta vahdissa? Kuinka kuuluu se olvesta?

TITUS. »Yhden tuopin oltta tyhjentäköön vahtimies vahti-ajallansa, jos
kaksi hän tyhjentää, se annettakoon hänelle anteeksi, kolmas saattakoon
nuhteita kersantilta, mutta jos hän neljännen kumoo, raportteerattakoon
asia kapteenille.»

PATRIK. Niin, »raportteerattakoon asia kapteenille». Tämä on sääntöni.
Ja »lipparia», se tahtoo sanoo, oltta ja viinaa sekaisin, ei ollenkaan
ole lupa nauttia. Mutta jos ei tarkka katsantoni erehdy, niin viittaapa
sun silmäs vähän sitä kohden.

TITUS. Ei, herra kapteeni, ei!

PATRIK. Sano, etkö ole pistänyt vaksiis vähän lipparia?

TITUS. Ei, ei!

PATRIK. Sopiihan sitä tutkistella. (Kumartaa itsensä alas asettaen
nenänsä lähelle Tituksen suuta). Puhalla raikkaasti. (Titus puhaltaa,
mutta kovin heikeesti ja pitkään) Puhalla tuimemmin, sinä puukuva!--
(Lyö jalkaansa) Tuimasti, hohauttaen! muuton laukee nyrkkini sun
kiireelles kuin rautamoukari. (Titus puhaltaa kolmannen kerran mutta
tuskin tuimemmin ensimmäistä) Lipparista en käy vannomaan, mutta oltta,
oltta sangen paljon, jaa, totisesti sangen paljon. Tunnusta kuinka
monta tuoppia.

TITUS. Kolme!

PATRIK. Haa!

TITUS. Anteeksi korkea kapteeni; sillä asia on sitä laatua, että
rasittaa minua itsepintainen köhä, niinkuin, sen pahempi, se nyt kuulla
taittaan.

PATRIK. Miksi saatat itselles köhää, sinä kirottu mies? Miksi pinnaat
oltta kylmänä naamaas? Miksi et lämmitä sitä? kysyn minä. Haa! kyllä
sun opetan. Miksi et lämmitä olttas? (Kääntyy Timoteusta kohden.) Ja
sinä (Ravistaa Timoteusta) Nouse ylös, lapseni. (Vetää miekkansa) Haa!
jos ei uni olis pyhä, niin, sankarkunniani nimessä! sun heti
lähettäisin Karonin venoseen.

TOMMI. Sepä olis, kantaa kehtoon lapsen torkkuvan.

PATRIK. Mitä sanot?

TOMMI. Sen hän olis ansainnut. Sotavartija nukkua!

PATRIK. Niin. Sotavartija nukkua! (Ravistelee Timoteusta) Nouse ylös,
lapseni. Sotavartija nukkua! Mutta nyt sun pitää saaman aika
rapsauksen.

MAURA. (Eriks.) Voi, mun sydämmeni musertuu!

PATRIK. Viipymättä nyt saattakaat tänne Mestari Bonifacius. (Yksi
sotamiehistä menee)

MAURA. (Eriks.) Jumal'avita! mitä jaksan nyt tahdon pyristellä vastaan.

ANTON. Kenties on tässä vielä anteeksantamuksen sijaa, herra
kapteenimme.

PATRIK. Ei yhtään, pussikkani. Tällä retkellä olen anteiksi antanut jo
kolme kertaa Timoteukselle; ensi kerta Nürnbergissä, toinen ja kolmas
kerta Bambergissa; Titusta olen armahtanut kaksi reisua; ensin
Erlangenissä ja sitten Bambergissa, mutta nyt pitää heidän molempaen
saada aika kropsun. (Ravistelee Timoteusta) Nouse ylös, lapseni. Haa,
sotavartija nukkua! Ylös, ylös! Mun saatat muuton vimmaan, mun saatat
vielä upottamaan kirkkaan miekkani oman maamieheni vereen. Heräy! No
pilvien leimaus, mun sappeni jo kiehuu!

TOMMI. Tuoppi oltta herättäköön hänen.

PATRIK. Mitä sanot?

TOMMI. Valaus tuoppi oltta miehen kiireelle hänen kyllä herättää.

PATRIK. He heh! Vikkelä aije; mutta olkaamme toki pilkkaamatta
jumalanlahjaa. Vettä käyttäkäämme olven sijassa, puhdasta vettä.--Muori
siellä toikan takana, tuoppi vettä tänne. (Eräs sotamiehistä valaa
tuopillisen vettä Timoteuksen päähän, joka herää pahalla marinalla,
nousee ylös pyristellen itseänsä. Patrik nauraa sydämmellisesti ja
kauvan pidellen vatsaansa) Jaa, sinä junkkari. (Timoteus kyldrää,
Patrik vastaa häntä, pannen kaksi sormea silmänsä juurelle) Niin niin,
mutta kivääri pois ja rahi esiin. (Rahi vedetään esiin)

MAURA. Armollinen, korkea herra!

PATRIK. Ole rauhassa, eukko, ole rauhassa. (Mestari Bonifacius,
punapartanen ja punatukkanen mies puettuna punasiin housuin,
samankarvaseen hännystakkiin ja hattuun, joka on tavattoman korkea ja
sokeritopin kaavanen, tulee vitsakippu kainalossa)

MAURA. Herra minun jumalani!

PATRIK. Kas tässä tulee mies, joka sankarlaumani pitää Herran
nuhteessa.--Onko sinulla hyviä vitsoja?

BONIFACIUS. Ihan tuoreita Thyringenin metsästä.

PATRIK. Hyvä! Nyt tulet niitä käyttämään kuin mies; sillä tässä ei ole
leikki käsissä.

BONIFACIUS. Missä on minun poikani?

PATRIK. Ota takki päältäs, Timoteus, ja kumarru tänne. Sinä ensin,
Titus sitten.

TIMOTEUS. Armoo, kapteeni, armoo!

PATRIK. Ei, lapseni, ei.

MAURA. (Ryhtyen kapteeniin) Armollinen, korkeasti ylistettävä herra,
teitä rukoilen heidän puolestansa.

MARIANA. Hyvä kapteeni!

MAURA. Kunnioitettava herra!

PATRIK. No noo, muoriseni, nyt ei auta. Heidän täytyy saada; ei auta.

MAURA. (Kovalla äänellä) Ei, ei! Minä rukoilen. Tänne kaikki naiset
naapureista! Tulkaat, tulkaat! (Mariana poistuu kiireesti)

PATRIK. He heh! Turha puuha, pikku frouvani.--Käykäämme käsiin,
Bonifacius.

BONIFACIUS. Takki pois ja taivu alas rahille, mies.

MAURA. Kapteeni kulta, kulta kapteeni!

PATRIK. Oikea mutta kova mies.

BONIFACIUS. Pois, muori!--Alas rahille, mies.

MAURA. Ah ei ei! (Hallitsee Timoteusta) Armahtakaat häntä ja
kumppaniansa tuolla. (Mariana ja seurassansa joukko naisia tulee ja
yhtyvät rukoukseen, mikä torjuvilla koikkauksilla pidellen kiinni
Timoteuksesta, mikä tarttuen Patrikin liepeisiin. Kova ääni ja meteli)

1:N ÄÄNI. Anteeksi heille, anteeksi!

2:N ÄÄNI. Heitä armahtakaat, niin armahtaa teitä Jumala.

3:N ÄÄNI. Elkäät tuomitkaat, ettei viimein teitä tuomittaisi.

PATRIK. Kas kas.

TITUS. (Erittäin naisille) Tämä on hyvä asia, että rukoilette. Jaa,
jaa; rukoilkaat vahvasti vaan.

MAURA. Korea herra!

1:N ÄÄNI. Ihana herra!

2:N ÄÄNI. Makea herra!

TITUS. Kas niin; rukoilkaat vahvasti vaan. Tämä on hyvä asia.

3:S ÄÄNI. Armon he saa, korkeasti kunnioitettava sankari? Jaa jaa, he
armon saa!

PATRIK. (Erikseen) Ha haa! Onpa tämä hetki mulle ihastuksen hetki.
Kynnet pystyssä mun ympärilläni seisoo naisten kirjava lauma mua
hartaasti rukoillen kuin jyskyttäjää Olympin kiireellä. Nyt olen ukko,
ukko itse. Tuhannen taaleria tästä hetkestä!

MAURA. Minkä tuomion kuulemme suloisilta huuliltanne?

1:N ÄÄNI. Oi, se olkoon laupias ja rakkautta täys!

PATRIK. Käykäät nyt siivosti kukin kotianne sekä eukot että tytöt. Mua
ette järkäytä. Asia on tärkeä ja aika ankara, sodan-aika vielä
kaupanpäälle. Ei auta, ei, vaan saakoot he nyt oivallisen saunan.--
Derschi, mestari Bonifacius!

BONIFACIUS. Pois tieltä, hameet!

MARIANA. Pois itse, sinä tulipunanen saatana!

BONIFACIUS. Tyttö! (Taputtaa kädellään vitsanippua)

MAURA. Käy kutsumaan muori Kunigundaa. (Mariana menee, tempasten
mennessänsä Bonifaciuksen kainalosta vitsakipun, jonka kanssa hän
juoksee pois. Bonifacius kiitää julmistuneena hänen perässänsä; Mariana
viskasee vitsat teaterin perille ja katoo, Bonifacius, kippu
kainalossa, tulee takaisin hirmuisella muodolla)

PATRIK. Kas sitä nenäkästä tyttöä. Hai djai!

BONIFACIUS. Saakoot ämmät ensin, herra kapteeni. Olkoon se käskynne, ja
kohta pitää pläikymän. He ovat vankejamme; antakaat pläikyä.

PATRIK. Pois se! Sankarin tulee suojella tätä heikkoa astiaa, vaan ei
sitä särkeä. Jumal' avita! mä vannon, joka hiuskarvanki heiltä
vääristää, hän kaatuu, puree ruohoa kuin nauta.

2:N ÄÄNI. Sinä sankarten sankari.

2:N ÄÄNI. Sinä korkea sielu!

3:S ÄÄNI. Tuhannen kertaa korkeampi vielä, jos hän rukouksemme kuulee
nyt.

TITUS. Niin; rukoilkaat väsymättä meidän edestämme.

PATRIK. Ei, armaat sisaret. Te ette käsitä sitä vastausta, joka painaa
sotaherran hartioilla, painaa sillon semmenkin, koska pyrskien
juoksevat Areksen hurjat varsat, koska kanuuna jyrisee, tuima miekka
mässää ja veri vuorilta koskena virtaa, tehden alas laaksoon
purpuraisen järven. Naiset. Huu!

PATRIK. Jaa, kristisisaret, kohta punertavat Germanian tantereet kuin
iltaruskosta hehkuva taivas. Kuolo väijyy meitä kuni kissa kurjaa
hiirtä, tahi kuni jänistä kirkassilmänen ilves. Tällä hetkellä
seisomme, toisella kaadumme miekkaen kilinään. Ja koska viimein taasen
pasuunan pauhussa ylösnousemme, sillonpa mun astua täytyy näiden
pussikkojeni kanssa sen ankaran tuomarin eteen, näin sanooden: tässä
olen minä ja se komppani, jonka minulle annoit. Ja voi minua, jos minun
kauttani heidän kallis verensä hukkaan menetettiin! Sillon kohta käyvät
tuomion enkelit, kuin mustat iilimadot, mun kämmenpäistäni imemään
takaisin kaiken tämän veren. Niin niin!--Ja vähässä paljon seisoo.
Pieni erehdys, pieni laimiinlyöminen mailman kumota taitaa. Kerran,
koska se suuri Caesar kävi Galliassa sotaa, tapahtui eräänä pimeänä
yönä, että koko Gallialaisten sotajoukko lähestyi hänen leiriänsä salaa
hiipistellen; mutta kas, eipä torkkunut sillon romalainen vahti, ei,
vaan nostipa heti hirmuisen rähinän, ja vilauksessa seisoi jalo Julius
valmiina vastustukseen, ja, pahoin kuranssattuina, pakenit pian
takaisin vaskimiekkaset miehet. Mutta _posito_, että vartija sillon olis
maannut, niinkuin Timoteus äsken tuossa rahilla, niin olispa kenties
nyt ihan toisenlainen mailman historja. Posito, että äsken, Timoteuksen
maatessa, Preussiläinen äkisti olisi karannut päällemme. Haa! ken menee
takaukseen, ettei tästä hetkestä Europan kartta muodostuisi perin
toisin? Niinpä taitaa pienimmästä kipenästä nousta hirvein tulipalo.
Sentähden tahdon nyt teille kaikille varoitukseksi asettaa tähän
eteenne muistuttavan esimerkin.--Timoteus, nyt takki koreasti päältäs
ja taivu tänne rahille. Ole närisemättä, sinä itsepintaisin kaikista
miehistäni. Alas rahille! (Muori Kunigunda, lihava, paksu eukko
suurilla ympyrjäisillä silmäklaseilla ja ryhevä korvamyssy päässä,
tulee ja Mariana)

MAURA. Muori Kunigunda, tehkäät parastanne, tehkäät parastanne,
kultamuori. Tämän miehen ainoa rikos on, että hän pikkaraisen vaan
nukahti kuin kukko orrella.

KUNIGUNDA. (Lankee polvillensa Patrikin eteen, pitellen hänen
sääriänsä) Korkea, laupias herra, teitä rukoilen tässä polvillani
armahtamaan näitä kahta kurjaa, heikkoa ihmislasta!

PATRIK. Nouskaa ylös, kunnioitettava mummo; minä häpeen; nouskaat ylös.

KUNIGUNDA. En nouse, tässä viivyn, vaihka sankarmiekkanne mun maahan
naulitsis. Tässä viivyn siksi kuin suustanne kuulen sen suloisimman
sanan tässä murheen-laaksossa, sanan, joka jumalten istuimilta kotosin
on, sanan, joka langeneelle ihmissukukunnalle uuden, ijankaikkisen
toivon toi, ja tämä sana on armo.

PATRIK. (Lyöden kädellään vasten otsaansa) Ah!

KUNIGUNDA. Minä varron, ystäväni vartovat, korkeuden sinertävä vahvuus
vartoo, vartoo hengittämättä.

PATRIK. No niin: olkoon armo! Nouskaat ylös, korkeamielinen mummo. He
heh! (Suutelee Kunigundaa) He heh! Tällä suudelmalla vahvistan
lupaukseni. Kas niin.--Me olemme vihollisijanne; mutta taidatteko
sanoa, taidatteko sanoa, että käytämme itseämme teitä kohtaan kuin
viholliset? Hi hi hi!

KUNIGUNDA. Taivas, vuorita kerran hänen kiireensä kunnian loistavalla
kruunulla! (Menee. Eukot pyhkiilevät silmiänsä)

MAURA. Elä kauvan, elä onnellisna, sä armas sielu!

1:N ÄÄNI. Makea sankar!

2:N ÄÄNI. Nimes maine pian ympär mailmaa vieköön!

PATRIK. No no no; menkäät nyt vaan, menkäät nyt vaan.

3:S ÄÄNI. Sä kunnian helmalapsi, rakkauden sydämmellinen sulhanen!

PATRIK. He heh! Menkäät nyt, menkäät nyt.

TITUS. (Naisille, jotka katsovat sinnen tännen) Suur kiitost, eukot;
suur kiitost, paljon kiitoksia. (Kumartelee syvään)

PATRIK. Ota kivääris, Timoteus, istu sijalles ja paranna itses, samoin
sinä, Titus; sillä muistakaat, jos tästälähin vielä kerran saman
kompeen teette, ei löydy teille armoni valosta kaukaisinta piirtoakaan,
vaan vihani mustat ukkospilvet teidät käärii kierroksiinsa, nielee
teidät. Sentähden ottakaat vaari.

TITUS. Kyll' kyll'.

PATRIK. Te toiset myös, ottakaat vaari.

SOTAMIEHET. Kyllä me sen teemme.

PATRIK. Niin, ja kuulkaat lupaukseni. Jos kerran vielä olven henki mun
leiriin jotain selkkausta saattaa, niin kuluessa kahdentoist pitkän
tunnin ei tulkoon huulillenne tämän nesteen pisarata. Se olkoon
tuomionne.--Mutta toivonpa teiltä kaikin tavoin oikeitten urosten
käytöstä, niin toivon ja olen taas täydessä sovinnossa kanssanne, mun
toverini ja veljeni sodan verisellä kentällä, ja mielin nyt tyhjentää
seurassanne iloisen maljan, tyhjentää sen pohjaan asti. (Tuopit
täytetään)

ANTON. Herra kapteeni piti eilen oivallisen puheen.

TOMMI. Vaiti vaiti!

PATRIK. (Seisten olvituoppi kädessä, ja samoin sotamiehet) Jaa,
viritetty onpi sodan tuli, sankarjoukko kuni lohikärme ylös pohjaan
kiemartelee, tahi matelee kuin iiliskotti harjasmetsä seljässä,
harjasmetsä kirkkaista painetiista. Berlin, Berlin, sä jalo kaupunki,
mun ennustukseni kuule. »Uhrilammas vavisten seisoo seppel päässä ja
uhraaja tulee.» Niin ennustan ja kuulen korkuudesta. Kostottaren
huudon: »tule tule!» Ja hän tulee. Ylös ylös kylmään Hyperboreaan
tiemme kulkee, ja edellämme kiitää kipenöitsevissä vaunuissansa
hirmuinen Ares, tykkijyskeen ja trumpupärinän rakastaja.

SOTAMIEHET. Eläköön Ares, eläköön Ares! Hurraa! (Heiluttavat hattujansa
ilmassa ja Bonifacius vitsakippuansa)

PATRIK. Liehuvilla hiuksilla kiitää villityillä katsannoilla hänen
rinnallansa Eris ja Enyo, ja hänen varsojansa ohjaa Doimos se kauhea ja
Fobos toista kauheampa vielä.

SOTAMIEHET. Eläköön Fobos, eläköön Fobos, eläköön hän! Hurraa!

PATRIK. Hepä liehtarimme ovat pohjaan korkeaan ja jäiseen; ja
vietettyämme ankaran helavalkean siellä puolyön valtakunnassa, me taas
takasin loikerramme isiemme maahan kruutipoltetuilla poskilla, ja
sankararvet otsissamme ja rinnoissamme. Eläköön isäinmaa ja sen
uroslauma! Heidän kunnioiksensa nyt tyhjennän tämän maljan. (Juovat
tuoppinsa pohjaan)

SOTAMIEHET. Hurraa, hurraa, hurraa! (Laulu; Patrik lyö tahtia kädellään
laululle)

»Wenn das die Preussen vüsten,
Das sie morgen sterben müsten.
Hurra, hurra!
Wenn das die Preussen vüsten,
Das sie morgen sterben müsten.»
Hurra!

(Sotamiehet kantavat pois Patrikin kovalla hurrauksella, Bonifacius,
heilutellen vitsakippuansa, seuraa heitä.)

MAURA. Mikä meno, mikä huuto! Hirmuinen on sodan meteli. Oo, oo!

TITUS. Huomaa, Timoteus, Bonifacius saa heiltä kyydin takasin.

TIMOTEUS. Oikein hänelle! Mitä tekee hän siinä, missä kunnia kaikuu?
Mielinpä näyttää hänelle pitkän nenän; siihen on nyt kaksin kerroin
syy.

TITUS. Elä, veljeni, vaan kiittäkäämme, että asia sammui näin.

TIMOTEUS. Hän tulee. Sinä punapartanen Goljati!--Sano, toverini, mikä
on sun sydämmes salainen toivotus tuota miestä kohtaan?

TITUS. Antaa hänen olla. Hän toimittaa virkaansa.

MARIANA. Hänen virkansa. Hänelle tahtoisin antaa uuniluudasta, jaa,
teenpä hänelle jonkun keposen.

MAURA. Lapsi lapsi, mitä haastelet! Muista muista, että on hän
Jumalalta pantu jäsen valtakunnassa, kuritukseksi syntisille ihmisille.
(Bonifacius tulee)

BONIFACIUS. (Eriks.) Tässä pataljoonissa ei kohdella minua ansiotani
mukaan. Eikä siis tullut nytkään saunoitusta. Peeveli! useinpa tässä
kyllä uhkaillaan, mutta harvoin paukkuu, ja siitäpä tuskittelee paksu
sydämmein, vimmastelee, jaa, kasvaa, sen tunnen. Mutta nyt olkoon
päätetty: koska kaikki on sodan melske, niin tästä pois, pois toiseen
pataljooniin, jossa enemmin ruoskia kulutetaan. Sillä ihanata, käydä
kohisevassa metsässä ja leikellä suoria pähkinäkeppiä koreaan kippuun
ja sitten, sitten niitä vinkutella! Mutta tässä, peeveli vieköön! tässä
saavat he rauhassa kuivata lipeekaloiksi. Tämä ei käy laatuun,
Bonifacius. Pois toiseen pataljooniin, jossa sielus usein pääsee
uiskentelemaan oikeaan elementtiinsä: ilma, jossa vitsa kiljuu. Jaa,
tässä minua ei kohdella ansiotani mukaan, minua, joka pidätän matkan
päässä alammaisen veitsen kuninkaan kurkusta. Haa! ilman minua ei
voittoa sodassa, ilman minua mailma niinkuin vaska uisakkaa löis,
vikuroitsis kuin hurjapäinen orhi. Mutta kiittämättömyys, niin kuin
tiettään, on täällä oikean ansion palkka.--Käy komeroos, Bonifacius,
käy komeroos katselemaan ihanata pähkinäkippuas, ja sydämmes
lohdutukseksi nielköön kitas korttelin pirunpihka-viinaa. (Menee)

Toinen Osa

(Sama paikka kuin ensimmäisessä näytöksessä, ja sama kappaleen loppuun
asti. Timoteus ja Titus istuvat vielä vahteina, Maura toikan takana
lukien ja Mariana kutoen sukkaa.)

TIMOTEUS. Ja ette anna meille oltta, ryhevä muori?

MAURA. Ei ennen vahtituntinne päättymistä, ee-eh!

TIMOTEUS. Muorimme on kova, Titus.

TITUS. Koetetaan kärsiä, kumppanini. Eihän päivä niin pitkä, ettei yö
perässä.

TIMOTEUS. Pitkä on päivä olla eroitettuna sydämmensä parhaasta
ystävästä.

MAURA. Olvi sydämmes paras ystävä! No minun Jumalani, minun Jumalani!

TIMOTEUS. Paitsi yksi toinen, jonka kätkenyt olen sydämmeni
sisimmäiseen karsinaan.

MAURA JA MARIANA. (Molemmat erikseen) Se on minä!

TIMOTEUS. No, muori, päästäkäät vähän suljetusta kultahelmeilevästä
patamasta.

MAURA. Ee-eh!

TIMOTEUS. Haastel hänelle parhaaksemme, Mariana.

MARIANA. Sen tahdon tehdä.

TIMOTEUS. No, kuinka sanot?

MARIANA. Mun frouvani, heille elkäät antakaat tippaakaan; uskokaat
minua, se on heidän parhaaksensa.

MAURA. Haasteleepa tuokin kerran viisaasti.

TIMOTEUS. Te kaksi olette niinkuin vähän ystäviä nyt; mutta, ah Herra!
kuinka kauvan?

MARIANA. Herran avulla aina (hiljemmällä äänellä Timoteukselle) iltaan
asti, koska ämmä leipoo.

TIMOTEUS. Jos ei perkele tule väliin.

MAURA. (Huokaen) Hoh hoo! (Katsahtaa korkuuteen)

MARIANA. Perkeleitä ei ole tässä.

TIMOTEUS. Ei krouvitoikalla?

MARIANA. Tämä on saarnastuoli, täältä puhalletaan he huokauksilla pois.

MAURA. Katso etten puhalla sinua helvettiin, sinä nenäkäs penikka.

MARIANA. No hyvä frouva, miksi haukkuu hän huonettamme?

TIMOTEUS. Todistanpa tehneeni pahoin. Olkaat kipenöitsemättä hänen
päällensä, muorinen, hän antoi minulle vähän nuuskakammarin katolle, ja
ansiosta.

TITUS. Ole sinä vait, Timo, minä rukoilen. Elä sekau muiden asioisiin,
minä rukoilen.

MAURA. Minä tunnen hänen, minä: koreaksi värjätty kärme myrkyllisellä
kielellä, yksi vekama syntiä täys, ja suurin jumalansanan pilkkaaja.
Mutta ah, sinä lunttu! kylläs kuultelisit vielä lukua ja sanaa.

MARIANA. (Erikseen) Marrittele marrittele; se ohitse virtaa
samentamatta nuoren immen raikasta mieltä. Kohta olen sinusta vapaa,
jaa kohta.

MAURA. Kuultelisitpa vielä hartaastikin vaihka seinän takana
paukahtelevassa talvipakkasessa. Mutta ota siitä, koska tanssii
ympärilläs perkeleitten lauma kuin laulava sääksiparvi.

TIMOTEUS. Tässä tulee heitä kuin sääkseä vaan.

TITUS. Tässä tulee Max ja Fuchs.

TIMOTEUS. Ja heidän seurassansa koko joukko pieniä ukkoja, niinkuin he
kutsuvat ne muilta näkymättömät herrat.--Missä ovat pojat olleet, koska
en ole nähnyt heitä kahtena vuorokautena?

TITUS. Lasareetissä. Sinä tiedät, he ovat juoneet yhdessä kolme
kuukautta näkemättä yhtä ainoaa selvyyden päivää.

MAURA. Voi hirmut, voi hirmut!

TIMOTEUS. Välskärimme on aprikoinnut, että olvi, jonka ukot tällä
ajalla ovat ryypiskelleet partaansa, tekis pienen järven, jonka
pinnalla he molemmat vähäisellä venosella taitaisit itseänsä huvitella
tointumiseksensa, rekolligerata itseänsä, näetkös.

TITUS. Ei siis ihme, että he nyt pitävät itsensä kenraaleina ja
killistelevät ympärillensä, löylytellen pikku-tonttuja ja peikkoja.

TIMOTEUS. Myös pitävät he itsensä veljinä vaihka eri äiteistä mutta
samasta isästä, ja toki, yksi heistä hautasi isänsä vuosi sitten ja
toinen jätti pappansa vetelemään pikilankaa.--Kas kuinka rakkaasti he
taluttavat toinentoistansa, ja tännenpä pyrkivät.

MAURA. Oltta kohden. Oltta heille! En pisaratakaan anna.

TITUS. Vähän täytyy heidän saada; sillä jyrkkä lopetus on vaarallinen,
niin on välskärimme sanonut.

MAURA. Uskaltaisinko heille antaa?

TITUS. Ilman pelkoa; mutta saakoot kohtuudella.

MAURA. Siis vastakaat jos pahempata seuraa.--Voi heidän muotojansa!

TIMOTEUS. Kuin frouva Mauran simpulat tuolla torilla honkasella
toikalla, niin hiivaa ja ilmaa täys.

MARIANA. Ja pieni nenä kuin punertaa kuin poltettu manteli
sokerileipojan pöydällä.

TIMOTEUS. Hm!

TITUS. No no, ei nenästä puhuta mitään.--Mutta tuossa kumppanimme.
(Max ja Fuchs, paljain päin, taluttaen toinen toistansa ja tuijotellen
eteensä, tulevat)

FUCHS. Hänellä oli vaan yksi silmä.

MAX. Ja senkin olisin häneltä ampunut pois ilman sinun hätäilemistäs.

FUCHS. Parasta hänestä päästä niin kiireesti kuin taisimme; ja pois hän
kiiti kuin tuulispää, jättäen jälkeensä kovan tulikivi-sauvun.

MAX. Haa! vieläpä karvastelee kurkkuni. Tuoppi oltta, eukko.

FUCHS. Tuoppi oltta, arvoisa mummo.

MAURA. Hoh hoo, kurjaa ihmislasta sentään! Kaada heille vähän. Juokaat
nyt lääkitykseksenne, mutta kohtuullisesti.

MAX. Tietty asia. Kenraalein tulee aina käyskellä hyvillä esimerkeillä
väkensä edellä, liionki mitä kuuluu juomiseen.

MAURA. So so soo! Niinkö on laitanne, kurjat lapset? Voi raukkoja
teitä! Ja teitäkin on kerran hellä äiti huiskutellut käsivarrellansa ja
paljastanut teille povensa.

MARIANA. Ja sanonut: tule, pieni enkelini, tule, kultapalloni, saamaan
mammalta »eijaa».

TIMOTEUS. (Eriks.) Ah, sinä lunttu! Teethän mun hulluksi päästäni.

MAX. Meillä on itsellä lapsia. Minulla on yksi kohta. Kuinka monta
taasen sinulla, veli kenraali?

FUCHS. Kyllä minulla on, Jumalan kiitos, kolme.

MAX. Poikia vai tyttöjä?

FUCHS. Kolme poikaa.

Max. Kolme kenraalin-poikaa.--Tule istumaan tänne viereeni, sinulta
kysyn jotain syvimmässä salaisuudessa. (Istuvat laattialle
olvituoppinensa) Nyt kieles totta sanelkoon. Miten tuomitset sen asian,
että saatoit he meidät kenraalein arvoon ja rankiin?

FUCHS. Paha merkki.

MAX. Kas niin; mitä olen minä aatellut?

FUCHS. Paha merkki. Jotain on heillä nahaassa, jotain hirveätä
sepitellään meitä kohtaan, siitä olen varmaa; ja ukko itse, se
kaviojalkanen ruhtinas, on heidän kanssansa samassa juonessa.--Ah
kuinka kuiskutteli hän mua korvaan menneenä yönä! Arvaas mitä sanoi
saakeli? »Nyt ei ole sulla muuta tietä tästä puristimesta kuin
päistikkaan syöstä itses Werran laineisiin», niin sanoi hän.

MAX. Ahaa!

FUCHS. Niin, toverini. Eikä ilman, ettei hän mua saata vähän kamaliin
luuloin. En miestä ole murhannut, en ryövännyt, enkä höyhentänyt
pataljoonin kassa-arkkua, mutta tuntonipa huutaa toki toisin, mua
tehden murheenlaakson suurimmaksi syntiseksi, jaa, suuremmaksi
Kukkaro-Juutasta ja Paapelin porttoa, ehkei frouvani tarvitse minua
moittia yhdestä ainoasta luvattomasta suudelmastakaan. Mutta mitä olen
minä tehnyt, suulla tai käsillä tai jaloilla? Miksi halaa kaikki mailma
meitä kynsiä, niellä kitaansa kuin nälkänen haukka?

MAX. He tahtovat kurjaa henkeämme, mutta sitä ei heille pistetä juuri
ilmatteeksi; vaan kilpi käsivarrella, miekka kädessä seiskäämme
kannallamme yksimielisesti, selkä vasten selkää.

FUCHS. Niin seiskäämme. Yksimielisyys antaa voimaa.--Juodaan nyt.
(Juovat. Sotamiehet tulevat takaisin)

TOMMI. Bir!

ANTON. Bir!

ARISTARKUS. Bir! (Jokainen ottaa tuoppinsa) Haa! hiki virtaa joka
huokuimesta.

ANTON. Sepä taakka oli. Jumala siunakkoon! Taakka verraton.

ARISTARKUS. Mies painoi kuin seittemän viikkoa syötetty
seittemänvuotinen karju.

TOMMI. Ja niin hän sylissämme röhisi.

ANTON. Jumala siunakkoon käsivarsiani! (Max ja Fuchs kuiskuttelevat
vilkkaasti keskenänsä, sillon tällön ryypiskellen)

ARISTARKUS. Ukko nukkui kohta makeaan uneen kuin saunasta tullut lapsi.

TOMMI. Kuin hautaan kannettu vanhus makeasti nukkuu hienon santapeiton
alle, ja me, hänen kantajansa, nukumme pian yhtä makeasti. Kas nytpä on
tuoppi oltta niinkuin »terve, rabbi»!

FUCHS. Hi hi hi! Olisko asia niin? Nyt ehkä erehdyt, veli kenraali.

MAX. (Purten hammasta) Hm, hm!

ARISTARKUS. Kuka siellä marisee?

ANTON. Ne uskolliset toverit Max ja Fuchs, luulen minä.

ARISTARKUS. Se onneton härkäpari. Katsos noita kahta tuossa, Tommi.
Mitä sanot heistä?

TOMMI. Kaksi Jumalan kuvaa, jaa totisesti, jos he Atamista ovat
kotoisin.

FUCHS. Jaa, me olemme kaksi yhdenkuvaista veljeä; kuin kaksi kaakkua,
niin yksimuotoset veljekset, vaihka eri äitien kohduista mutta samasta
isästä; juuri kuin kaksi kaakkua.

TOMMI. Kaksi kaakkua samasta viljasta mutta eri uuneissa paistetut.
Mutta kuinka ovat he pääsneet ulos?

ANTON. Käykäät nyt koreasti hospitaaliin takaisin, muuton annamme
teille luudasta, te viimeiset vaivaset, te ryysyt.

TOMMI. Mutta antaa toki ryysyen tuultua.

ANTON. Tuultua, pinnaen oltta naamaansa?

TOMMI. Raikas ilma ja raikas olvi on paras lääkäri.

ANTON. Tämä ei käy päisin, mummo, teillä ei ole lupa heille antaa
houreensa kannatteeksi. Me kiellämme.

MAURA. Pidä kitas, sinä roisto. Heille annan välskärin luvalla.

ANTON. Välskärin luvalla?

TITUS. Vähän täytyy heidän saada; sillä jyrkkä lopetus on vaarallinen,
niin on välskärimme sanonut.

TOMMI. Samoin lausun minä, lausun lakkaamatta. Lopetus tapahtukoon
ankaran pitkällisesti, jos siitä pikaista hyötyä varromme.
Ensimmäisellä parannuksen päivällä kymmenen tuoppia, sitten päivä
päivältä yksi luvusta pois kunnes on jäljellä viisi, johon määrään
pysäyt ja jossa seisot aina haudan partahalle. Toki olkoon laki toinen
päivinä koska vieraas kunnioittaa sun huonettas tahi koska kiivaasti
teet työtä tahi koska musta murhe tahi liekehtivä ilo sua kohtavat tahi
jos muuton päiväs tuntuu ikäväksi, sillon, senkaltaisilla päivillä,
olkoon laki toinen, sillon taasen virtakoon kihisevä neste.--Ja nuo
veljekset tuossa eivät joisi oltta koska tohtoori on käskenyt! Haa!
koska taidamme paremmalla omatunnolla oltta kitaamme kulauttaa?

ANTON. Juokaat sitten mutta nätisti ja määrällä ja koettakaas käydä
kaakertelemaan ulos kaupunkiin. Saatattepa pian pataljoonimme pahaan
huutoon, (Max ja Fuchs juovat)

TOMMI. Oikein! Istukaat siinä ja ryypiskelkäät koreasti, olkaat iloiset
ja karkoittakaat murhe meren syvyyteen. Iloinen mieli elää kauvan, jaa,
kauvan elää iloinen mieli. Se on Tommin päästin täällä. Eläköön ilo ja
eläköön vahtova olvi! Kosk ystäväs sä kadotat, juo oltta, kosk tyttös
sun pettää, juo oltta, kosk sodan jumala sun taistelotanterelta pieksee
verisellä päällä, juo oltta kuin ennen Olvi-Göran se suuri, ukko
Herrassa lepäävä nyt. Yhdestä suusta, toverit, laulakaamme olven
kunniaa. Heleijaa! yhdestä suusta. (Sotamiehet, paitsi Max ja Fuchs,
laulavat)

Terve, ruskee ohranneste,
Terve, jumal' kultasuu!
Sua ain tahdon kunnioittaa
Kumartuen tomuhuun,
Sulle annan
Sydämmeni,
Sulle kannan
Kiitosuhrit
Mä temppelissäs kontien.
Oi olvi ijankaikkinen!
Valvoissani, maatessani
Muistan voimaas kuohuvaa.

Terve, ruskee ohranneste,
Terve, voima kuohuva!
Kaikki menköön suren suuhun,
Kuin vaan olvi olla saa.
Mitä huolin
Vaihka iskis
Taivaan nuoli
Mailman halki
Ja polttais palleroisen maan,
Kuin mä ja olvi ollaan vaan?
Terve, ruskee ohranneste,
Terve, voima kuohuva!

FUCHS. (Katselee olvituoppiinsa ja huutaa kovalla äänellä) Kivääriin!
Tuolla on koko komppani Preussiläisiä! Karauul! Koko komppani! (Kova
meno. Sotamiehet tuijottelee vastoin toinentoistansa)

TIMOTEUS. Kivääriin! Pataljooni Preussiläisiä karkaa päälle!

ARISTARKUS. Missä ovat he?

TITUS. Kivääriin! Preussiläinen tulee, viidessä pataljoonissa!

3:S VAHTIMIES. (Ulkona) Kivääriin! Preussiläinen tulee! Kymmenen
pataljoonia!

FUCHS. Koko komppani tanssivia Preussiläisiä.

MAX. Missä, mun rakas veljeni, missä?

FUCHS. Tuolla olvituopissa. Kas kas! Hii! Taivas varjelkoon!

MAX. Pane kansi kiin. Pian pian! (Ottaa Fuchsilta tuopin ja painaa
kannen lujasti kiinni) Kas noin, nyt ei enään yhtään hätää. Pitää aina
kohta lyömän kannen kiin niin pian kuin jotain senlaista huomaa. Tässä
on suuri valtakunnan petos tekeillä.

TOMMI. Missä?

ANTON. Olkaat meitä peläättämättä turhaan.

ARISTARKUS. Missä hiiessä on teidän Preussiläisenne?

FUCHS. Täällä olvituopissa.

MAX. Tosi, mutta kansi on lujasti kiinni, ja he ovat kovin pieniä.

FUCHS. Ja niin konstillisia.

ARISTARKUS. Halkasenko pääkollos, mies?

TOMMI. Tunke hän olvituoppiin pää edellä pienten pirujen ruuaksi.

ARISTARKUS. Kuul, alarmi käy. Te kirotut kappaleet!

ANTON. Elä elä koske häneen, hän on sairas.

ARISTARKUS. Sairas, joka kuolee paikalla. (Nostaa nyrkkinsä, Anton
pidättää häntä)

ANTON. Hiljaa! Kapteeni tulee.

ARISTARKUS. Exelent!

TOMMI. Kontraraportti, kontraraportti! Kaikki hyvin. Anna käydä, mies.

TIMOTEUS. Kaikki hyvin!

TITUS. Kaikki hyvin!

3:S VAHTIMIES. (Ulkona) Kaikki hyvin!

ARISTARKUS. Hän tulee, äkeä ja unenpöyreä kuin keväänen karhu.

TOMMI. Minä näen ainoastaan lähenevän pilvipatsaan. Vihansa ukkospilvi,
joka niin olentonsa on vuorittanut.

ANTON. Makeimmasta unestansa olemme nyt herättäneet kapteenimme.
(Patrik tulee, vahtimiehet kyldrää, ja hän vastaa heille pikaisesti)

PATRIK. Surma ja kuolema! Mikä saattoi tämän hälinän? (Vetää miekkansa)
Haa, totuus esiin, jos hengenne on teille rakas! (Antonille) Sano
paikalla, sinä onneton!

ANTON. Herra, viaton olen minä.

FUCHS. Kapakkamuori on keittänyt tämän sopan. Jos hän vielä voi pitää
arvossa muutaman hetken armonajasta, niin ei suinkaan hän kiellä
vetämästä samaa nuottaa Preussiläisten kanssa.

MAURA. Oih hoih hoih!

PATRIK. Todista sun päätökses, onneton.

ANTON. Herrani, he ovat kovin...

PATRIK. Kitas kiin kitas kiin! Yksi väläys ja mailma pyörii mustana
teidän ympär. Nyt olen kuin kruutitynnöri; hiisku vielä sananen ja
tästä pilkusta te kohta kimmahdatte sata syltää pois. (Huutaa kovin)
Kimmahdatte tosin ja suutelette povea syntisen maan, meidän kaikkein,
ijankaikkisuudesta ijankaikkisuuteen kukoistavan äitimme povea. Haa,
mun sieluni silmä mustenee, aatukseni harhailee ja pyörtyy! Kitas
kiinni vaan. (Huutaa)

TOMMI. (Eriks.) Suutella kukoistavaa povea; eipä juuri huonoin
_affair_.

PATRIK. Te kaksi siinä, nouskaat ylös. (Nousevat) Ja sinä, Fuchs,
todista sanas.

FUCHS. Tietkäät, että olvituoppini tuossa on täys, ihan pisipinneillään
pieniä Preussin katettia. Tässä on valtapetos kysymyksenä.

MAX. Tosi, mutta minä, tietkäät se, kämäytin kannen kiin. Iloitkaamme!
sillä surman suu on tukettu, suljettu on sen kiukkuisen traakin kita.
Iloitkaamme!

PATRIK. Te viheliäiset.

MAX. Mitä sanotaan?

PATRIK. Te viheliäiset te viheliäiset, sanon minä; sillä nytpä näen
kuinka laitanne on.

ANTON. Korkea herra, he ovat vähän niinkuin sairaita ja erinomaisessa
houreessa näkevät he alati ympärillänsä jotain pientä kansaa,
lintukotolaisia.

FUCHS. He ovat semmosia pikkuruhtinoita, jotka tahtovat meitä nyljetä
ja sitten viskata nahaan saunanorrelle kuivaamaan.

PATRIK. Vai niin, vai saunanorrelle kuivaamaan. Voi viheliäiset
itseänne! Ja te, te toiset heidät sallitte tässä istua ja niellä
kuohuvaa oltta, edistäen taudin juonia ja laskein kiveä kiven niskaan
syntitaakkahansa, ja heitä kenties vielä yllytätte kiirehtimään
olentonsa perikatoon. Haa, te onnettomat! kuinka uskallatte?

ANTON. Herra, tehkäät hyvin ja kuulkaat mitä sanoo vahtimies tuolla.

PATRIK. Tahdonpa kuulla. Sano pian.

TITUS. Vähän täytyy heidän saada; sillä jyrkkä lopetus on vaarallinen;
niin on välskärimme sanonut.

PATRIK. Ryypiskelkööt sitten paranteeksensa hospitaalissa ja
olkoot käyskelemättä ulkona kaduilla ja toreilla saattaen alarmia
pääkortteeriin.--Menkät nyt siivosti kotia.

FUCHS. Se kenties on parasta, ehkä velvollisuutemme toki sanoo toista.

PATRIK. Mikä velvollisuutenne, te lurifaksit, mikä velvollisuutenne?

MAX. Te ette siis tiedä, että me olemme ylennetyt kenraaleiksi?

PATRIK. No voi minun päiviäni! Hi hi hi hi! »Että me olemme ylennetyt
kenraaleiksi»! Hi hi hi!

MAX. Lakkaamatta tulee kenraalin ympärkiertoilla kuin kotka, vakoen
joukkonsa tilaa ja käytöstä.

FUCHS. Lakkaamatta lakkaamatta.

PATRIK. Te kurjat!

FUCHS. Totisesti; sillä vaikea on virkamme harjoitus.

MAX. Tulkoon virka-ero. Tästä korkeasta arvosta me tahdomme astua alas,
pyhkäisten jalkaamme; sillä tässä alla lepää joku musta koira
haudattuna. Haa! jos tietäisin kenen konsti tämä, että meitä,
mielessänsä kavaluus ja surmamme, nostettiin tähän korkuuteen, niin
Jumal' avita! hänen lähettäisin heti sinnen missä pippuri kasvaa.

TOMMI. Lähetä sitten pippurimaahan tuo ministeri von Birheim.

PATRIK. He heh!

MAX. Onko se hän?

TOMMI. Totisesti.

MAX. Sinä tiedät sen?

TOMMI. Varmaasta lähteestä.

MAX. Häntä en tunnekkaan.

FUCHS. En tunne minä häntä.

MAX. Mitä hyvää vartoo hän meiltä?

TOMMI. Että kätkette hänen sydämmihinne, ylistätte hänen kunniaansa
»kurkuill', trumpuill', symbaleill'», mutta mitä hän viimein teitä
kohtaan tarkoittaa, se olkoon nyt minulta sanomatta.

FUCHS. Pahinta peljätkäämme.

MAX. Kuinka tulee meidän nyt itseämme käyttää häntä kohtaan?

TOMMI. Jyrkästi katsoa hän ylön, ei olla hänestä tietävänään, unohtaa
hän perin, ja hän pian tekee teistä taasen simppelit sotamiehet.

PATRIK. (Tommille) Ah sinä kanalja! Oletpa minun pussikkani, koira
vieköön, sinä olet minun pussikkani!--Olvipa miehen tekee aika
hanheksi, mutta monelta taasen, sen olen huomannut, ei voi se sielun
silmää himmentää, ei, vaan kuni päinvastoin kirkastaisi sen. Ja niin on
laita Tommi-pussikkani kanssa. Totisesti!

TOMMI. Mutta mitä tuumailet niin hartaasti, Max?

MAX. Seuraisimmeko sun neuvoas tuota herra Birheimiä kohtaan?

TOMMI. Tehkäät niin.

PATRIK. Juuri niin, ja käykäät nyt koreasti kotia.

MAX. Yksi rongi vielä, yksi ympärkäynti jokaiseen kortteeriin.

PATRIK. Höh!

FUCHS. Se tehkäämme. Astukaamme hevosen rattaisiin.

Max. Vaunuisiin, vaunuisiin. Hei! Vaunut esiin jyryllä ja tärinällä!

FUCHS. Ja vinkukoon Pikku-Hermannin piiska; sillä aika on tärkeä ja
ankara.

PATRIK. Kotia! sanon minä. Mars!

MAX. Silentium, kapteeni Aakusti Patrik, silentium, sanon minä!

PATRIK. Sinä kirottu mies, kopeiletko?

ANTON. Tule nyt siivosti kanssani. So soo!

MAX. Elä ryhdy minuun; sillä nytpä olen voimakas, jaa kaksinkerroin.

TOMMI. Voimakas kuin kaksinkertainen olvi. Mutta mene nyt ja kiitä
ettes saanut saparalles.

PATRIK. Pois vilauksessa! (Huutaa)

MAX. Tuommoinen Aakusti.

FUCHS. Ole moittimatta sitä kapteenia. Hänen tunnen minä. Hän ei ole
mikään kämäleuka, ei mikään nurkkajulli eikä mikään likahousu, sanalla
sanoen, ei mikään lammasnahkapeitturi.

PATRIK. Minä sinun peittoon. (Tukistaa Fuchsia)

MAURA. Oi hirmuinen elämä!

MAX. Olkaat häntä tukistamatta, herra Aakusti Patrik.

PATRIK. Yksi sana vielä, Max, ja miekkani tukitsee sun kitas
ijankaikkisesti.

MAX. Olkaat häntä tukistamatta.

PATRIK. Haa!

FUCHS. Anna hänen tukistaa; hän syököön sen tukan, sen valkean tukan.
(Patrik käyskelee perillä edestakaisin vinhasti ja välillä lyöden
jalkaansa)

ANTON. Käykäät pois, mun rakkaat veljeni, minä rukoilen.

MAX. Sinusta olen aina pitänyt, sinusta ja Pikku-Hermannista. Olis
minulla tyttäriä, niin teidät kohta valitsisin vävykseni.

FUCHS. Olis minulla kaksi kaunista tytärtä! Saata vaunumme tänne,
Anton.

ANTON. Ei, veljeni, ei.

FUCHS. Sinä sydämmeni veli. Ah! olis minulla talo ja kaksi kaunista
tytärtä.

ANTON. Ei auttais sittenkään.

TOMMI. Ei vaihka lupaisit hänelle puolen taloas ja vanhimman tyttäres
vaimoksensa, kuin kuningas itäisellä maalla.

FUCHS. Ei kuningas, ei; kenraalikin piisaa, ja siinäkin on liiaksi.
Haa, ne kavaltavat vintiöt! Kohta tekemään meitä näin suuriksi ukoiksi!

TOMMI. Ja tee kohta tekemään pieniä-ukkoja, te hunsvotit! Mutta pois
nyt, muuton usutamme päällenne kaikki teidän pienet perkeleenne.

MAX. Katso itses, mies. Me olemme paastoneet kaksi vuorokautta, ja nyt
ovat enkelit meidät piirittäneet kuin sulttaanin henkivartijat. Tässä
seisomme kuin kaksi tulista muuria. Ken uskaltaa meitä lähestyä?

FUCHS. Ei kenkään ei kenkään. Ja mitä kuuluu siihen pieneen kansaan,
niin ovatpa meidät jo jättäneet; sen teit he tällä ijankaikkisella
hetkellä.

MAX. Minä tiedän jotain. Suotko sanasen kuiskaavani korvaas, veli
Tommi. (Erittäin Tommille) Katso, he meiltä kiepasit teille. Ho hoo,
mies, he jo parveilevat sun ympärilläs kuin pääskösliuta ympäri haukan.
No peijakas! jopa yksi heistä on ottanut kortteerinsa punertavalle
nenälleskin.

TOMMI. (Erittäin Maxille) Ihanata! Pääskönen on hauska korteerimies, ja
vedänpä tästälähin sieraimiini puhdasta terveyden ilmaa keskellä
höyryvää krouvii. Ihana asia!

PATRIK. Mitä kuiskasi mies? Mitä tietää hän? Tarkan sotaherran tulee
kaikkiaalta kiehtoa tietoja, ja narrit ja hullut ovat usein
ilmoittaneet tärkeimmät salaisuudet. Mitä tiesi hän kertoa?

TOMMI. Nyt en kernaasti tahtois...

PATRIK. Et tahtois? Sano paikalla.

TOMMI. (Eriks.) Jaa, mielinpä nyt ravita sun ämmäkkään uteliaisuutes.
(Ääneensä) Koko pikku-ukkoin liuta, niin lausui hän, on nyt ympäröinyt
herra kapteenin, ja yhden heistä sanoo hän jo rusottelevan itseänsä
teidän nenällännekin. Pyydän anteeksi; sillä niinpä kertoi Max.
Nokkaviisas historja. Jaa, nyt sano, että valehtelen, toverini,
puhuttuani ulos polttavan totuuden.

MAX. Kas kas tätä ihmissukua!

PATRIK. Jumalan tähden! saattakaat he silmistäni pois, muuton heidät
tempasen kappaleiksi kuin kiukkuinen sonnikoira. Jumalan tähden, sanon
minä.

ANTON. Nyt pojat, eteenpäin! Muuton vankkaa.

FUCHS. Mennään, Max, mennään.

MAX. Kyllä me menemme, kyllä kyllä.

FUCHS. Mennään yhdessä.

MAX. Yhdessä, käsi kädessä! (Menevät; Anton seuraa heitä)

PATRIK. (Toikan ääressä tyhjennettyänsä oltta) (Erikseen) Riivatut! Ei
saada heiltä unen rauhaa; ja täyttää sydämmeni näin. (Ääneensä) Enemmin
oltta, muija. (Erikseen, ja tyhjennettyänsä vielä yhden tuopin)
Riivatut! (Jättää äkisti tuopin ja kääntyy kiivaasti sotamiehiä kohden)
(Ääneensä) Muistakaat lupaukseni, te kirotut, muistakaat: jos kerran
vielä olvi leirissäni häiriön saattaa, niin kuluessa kahdentoist
tunnin, jaa puolen vuorokauden aikana ei kenkään teistä maistakoon tätä
juomaa, jos hän selkäänsä tahtoo armahtaa. Sen lupauksen tein, ja
tiedänpä nyt seistä sanassani. (Hiljainen myrinä sotamiesten joukossa)
Ei yhtään morinaa! Kahtenatoista tuntina, tästä vilauksesta luettu, ei
nielköön kurkkunne luskallistakaan oltta. Se on sanottu.

ARISTARKUS. Olkoot toki armollinen, kapteenimme.

PATRIK. Kaksitoista tuntia!--Tässä näitte, noissa kahdessa, surkeimmat
seuraukset olven ylenpalttisesta nautinnosta. Mutta tydytänpä tämän
ohranesteen tulvan minä, ja tahdon teitä totuttaa kaipauksen ja
itsekiellon herrauteen, joka sankareita kasvattaa. Jaa, niinkuin ennen
Moses santakorvessa valmisteli kansaansa valloittajaksi luvatun maan,
niinpä sepittelin minä teitä kunnian-sankareiksi Berlinin kaupungissa.
--Nyt alkaen, tuomitsen mä teidän kaksitoista tuntia neitseelliseen
puhtauteen, ja se, joka tämän määräykseni rikkoo, se rikkoo selkänsä.
(Hän tulee päihinsä) Ja kovin erehdytte, jos luulette mua taitavanne
pettää. Haa! enpä tarvitse yhtään todistajan silmää, mun katsantoni
huomaa kohta mitä tavaraa veressänne kiehuu, se katsanto, jonka säde
läpitunkee ohkasemman laudanki. Ettekö usko sitä?

TOMMI. Sen vahvasti uskomme, ja kohtapa hurraten saamme nähdä kuinka
Preussiläinen kaatuu lävistettynä katsantonne sädemiekalta.

PATRIK. Ai ai! Noh, olkoon menneeksi.--»Kuinka Preussiläinen kaatuu».
Sinä kanalja pojaksi! No noh, olkoon menneeksi tämä kerta vielä.--Mutta
minä teidät lääkitsen.

TOMMI. (Erikseen) Koska sitten käy sairas parantajana jos ei nyt?

PATRIK. Muistakaat tuomioni. Ja te, muori! (Paukuttaa kiivaasti
miekkaansa toikalla) Jos yhden ainoan pisaran heille valotatte, niin
toikkanne ja mökkinne kukistan ylösalas.

MAURA. Jumala siunakkoon minua! Kernaastihan tottelen teitä, kernaasti,
herrani. Heidän ei pidä saaman niin paljon kuin minun syntiseen
silmääni.

PATRIK. Ei tuon vertaa. (Osoittaa sormellaan miekkansa kärkeen)

MAURA. Ei ei, herra kapteeni.

PATRIK. Jaa-ah, se muistakaat.--Huomenaamulla me murramme matkalle ylös
Schleusinkiä kohden. Kaikki täytyy olla kuin masiina.--Aristarkus, tule
tänne. (Aristarkus lähenee häntä) Eilen illalla annoin minä
helmikukkaroni leipojan piijalle. Noo, se on oma asiani. Mutta sinä
satuit näkemään. Noo, siitä en suurtakaan huoli. Mutta sinä satuit
näkemään. (Kiristää Aristarkusta kurkusta) Jumala sinua armahtakoon,
jos tästä asiasta sanaakaan hiiskut vanhimmalle sisarelleni, joka,
niinkuin tiedät, on minun emännöitsijäni.

ARISTARKUS. Hellittäkäät! Herra! (Erikseen) Onko mies mieletön?

PATRIK. Helmikukkaron annoin piijalle, mutta sanotaan, että se hukkui
veriselle tappotanterelle.

ARISTARKUS. Se tapahtui jo kaksi viikkoa sitten Nürnbergissä.

PATRIK. Häh! Nürnbergissä? Missä ollaan nyt sitten?

ARISTARKUS. Tuli ja leimaus! Schleusingenissä!

PATRIK. (Tuijottelee hetken ympärillensä) Mene nyt, ja--äänettä,
äänettä! (Aristarkus siirtyy hänestä) Niin; kaksitoista tuntia, pojat.
Ei auta.--Nyt lähen teistä, ja jos vielä kolmannen kerran olvi tässä
jonkun tempun tekee, niin ei tippaakaan ennenkuin ensimmäisessä
tappelossa voitamme; sillon juodaan kuin miehet; mutta jos tappelossa
alle käytte ja kiepasette häpeälliseen käpälämäkeen, niin ravistakaat
sitten kättä olven kanssa ijankaikkisiksi jäähyväisiks'. Ei pidä sen
kastaman kieltänne niinkauvan kuin minä elän ja olen päällysmiehenne.
Ei, vaan haastelettepa kerran keskenänne entisestä olvesta kuin
Mammut-eläimestä. (Käy poispäin, hoipertellen vähän, mutta kääntyy
äkisti takaisin) Te uupistentit! luuletteko, että tämä on mikään
olviretki? Ei suinkaan, vaan onpa kohta verta aina haaroja myöten.

TOMMI. Verta, että viisisyltänen hirsi keveästi kääntyä taitaa.

PATRIK. Mitä sanot?

TOMMI. Verta, että mastohirsi siinä taitaa leiskua kuin pieni kiiski
valtameressä.

PATRIK. Niin. Siis varustelkaat itseänne miehen innolla tähän suureen
kamppaukseen, kuin mies nyt kestäkäät tämä rangaistuksenne, ja
tietkäät, etten vihasta rangaise, vaan olenpa taasen teille yhtä
suosiollinen kuin ennenkin. Heh! minä olen kuin hellä äiti, joka
lastansa tahtoisi suutella yhtaikaa koska hän sitä vitsalla pieksee.
--Adjö! (Poistuu, vahtimiehet kyldrää, Patrik vastaa)

TOMMI. (Eriks.) »Aijöö, sano ämmä.» (Ääneensä) Mutta eläköön
kapteenimme! Hurraa!

SOTAMIEHET. Hurraa, hurraa!

PATRIK. Jaa, kaksitoista tuntia. Ei auta. (Katoo)

MAURA. Nyt kaikki astiat ja kannut tupaan, Mariana, ja olven-ostajat
kaupungista käykööt sisään. (Menee huoneeseensa. Mariana kantelee
sisään olviastioita)

ARISTARKUS. Kakstoista tuntia, Tommi, kakstoista tuntia!

TOMMI. Oi ijankaikkisuus!

ARISTARKUS. Tulimmaista tuhatta! Kapinan nostan, kaupungin hajotan!

TOMMI. Ei, vaan tukeuta kapina sun ruumiissas, tai toisin sanoen,
leikkaa pois se jäsen, joka sinua pahentaa, se tahtoo sanoa, leikkaa
pois sun kurkkus, joka huutaa oltta, sanalla sanoen--nyt ei muuta kuin
mieheltä kurkku poikki! Ja siinäpä _summa summarum_ (Anton tulee) Me
olemme tuomitut, Anton.

ARISTARKUS. Kahdeksitoist tunniksi.

ANTON. Sen olen jo kuullut; mutta mennään maata ja koetetaan nukkua.--
Kas kas, sitä kapteenia!

ARISTARKUS. Istu ja pala!

TOMMI. Aukene, musta maa!

ANTON. Olkaat ärjymättä, veljeni, ja tulkaat maata. Kova on tuomiomme,
totisesti, mutta koetetaan nukkua. (Kaikki menevät huoneeseen
vasemmalla)

Kolmas Osa

(Tommi, Anton, Aristarkus, Titus ja muita sotamiehiä istuu seinien
nojalla viheliäisinä haamuina tuijotellen eteensä. 1:n ja 2:n sotamies
istuvat vahteina.)

ARISTARKUS. Sano, vartija, mitä kello on.

1:N SOTAMIES. Neljä lyönyt.

ARISTARKUS. Kuinka kauvan olemme hengittäneet tätä tyhjyyttä?

1:N SOTAMIES. Seittemän tuntia.

ARISTARKUS. Viisi on siis jäljellä. Hyvä! Haa! Hyvä!

ANTON. Viisi tuntia! Minä näännyn, kuolen!

TITUS. En minä juuri kuole vielä, mutta kovin kipeä olen ja kohta
perässäs tulen.

ARISTARKUS. Sano hänelle: terve tuloo!

TITUS. Mitä pahaa olisin minä hänelle tehnyt, että sois hän minun
kuolevan?

ARISTARKUS. Kerran maattuani haudassa, huolinpa vähän kuinka jaksavat
ystäväni ja viholliseni elämässä, jota itse en enään saa nauttia.
Vaihka kierittelisit heitä hirmumyrskyt sekamelskaksi, sopaksi vallan,
niin kaikkea tätä katselisin kylmällä silmällä kuin karhu
talvikonnostansa.

TITUS. Mikä hirmuinen itsekkäisyys, mikä ääretön omahyöty! Muistelenpa
mitä aina lausui minulle Koulumestari-setäni. »Mun itseni kanssa
käyköön miten käy, mä sankarina tahdon henkeni heittää ja sieluni
paetkoon vaihka korpiin synkeisiin, kuin vaan oikeus ja hyvyys täällä
viimein voiton saa.» Niin sanoi setä.

ARISTARKUS. Siis sanoi hän näin: »istukoon sieluni vaihka helvetin
tulessa kaiken ijankaikkisuuden yön ja paistukoon, kuin vaan viimein
täällä maapallon päällä oikeus ja hyvyys voiton saa. Ihanata!» Niinpä
siis hänen meininkinsä.

TITUS. Elä tee pilkkaa helvetistä.

ARISTARKUS. Ja perkeleistä. Haa! mitä sanot? Pitääkö meidän heitä
kunnioittaman, sinä anttikristus? Pitääkö heitä kunniassa pidettämän?

TITUS. Sitä en sano.

ARISTARKUS. Elä sano mitään, vaan ole vaiti kuin hiiri, halkasenpa
muuton tuon puupölkyn.

TITUS. Minkä puupölkyn?

ARISTARKUS. Sen, jonka sinä kutsut pääkses. Nyt olen kuin suola
kuumassa uunissa, minä räiskyn ja kipenöitsen. Haa! Oltta oltta! Mitä
olis Saksalainen ilman oltta! Mitä olis koko Saksanmaa ilman oltta! Mun
puhdas, viaton vereni kuivaa, haihtuu ilmaan kuin kirkas aamukaste
auringon hohteessa. (Viskelee vihaisesti jalkojansa) Tommi, lausu
jotain, sinä tiedät yhtä ja toista; sillä onpa sinua kohtanut se onni,
joka ei lankee osaksi kaikille köyhien lapsille. Sinua on, näetkös,
äitis piesnyt kouluun muutaman kerran aamusilta, ja olitpa oikein
niinkuin vähän puolvillanen herra ennenkuin puit itses harmaaseen,
täysvillaseen sinelliin. Juttele meille mailmanhistorjasta jotain
oikein sopivaa, esimerkiksi kuinka Hannibalin sankarit elelit
Syrakuusassa, tai jotain tämänkaltaista. Tommi, Tommi!

TOMMI. Anna minun olla, minä en jaksa hyvin.

ARISTARKUS. Enkä minä myös. Huvita minua, veljeni, huvita mun kipeätä
sydäntäni. Tommi!

TOMMI. Miksi et suo minulle rauhaa!

TITUS. Mitä hän huoli toisen vammoista?

ARISTARKUS. Suus kiin, »Titus tienvieressä».--Tommi, »ilonen mieli elää
kauvan».

TOMMI. Kaikki menköön hiiteen!

ARISTARKUS. Tunsinpa kerran erään miehen, jonka mielilause, elämän
päästin oli tämä, »ilonen mieli elää kauvan, kauvan elää ilonen mieli».

TOMMI. Kuinka kauvan meidän sitten pitää elämän täällä?

ARISTARKUS. Oi, Tommi! pianpa sä peräyt istumaan epäilyksen tylsyyteen.
Mutta koe toki kerran vielä jännittää sun luontos ja elä istu siinä
vääränä kuin suutari.

TOMMI. Kuin Jerusalmin suutari, niin huokaen kuoleman perään.

ARISTARKUS. Vaan viisi tuntia on jälellä.

TOMMI. Oi piina! Minä en kestä tätä. Ilma, jota hengitän, on vimmatun
ohkanen ja hieno, ja mauton kuin vesi. Ja niin on koko elämä.

ANTON. Minä taasen tuskin taidan hengittää. Olennossani tunnen niinkuin
jotain varjommaista, kuin väikkyis ympärilläni ihmeellinen sumukierros.

TITUS. Niin minunkin.

TOMMI. Siis istutte korkuuden pilvissä kuin Jumala.

ANTON. Nykyinen hetki on kuin äskönen hetki ja päinvastoin.

TITUS. Niin minunki.

TOMMI. Ja viisi tuntia on kuin viisi vuotta ja päinvastoin. Tuhannen
vuotta on kuin yksi vuosi, ja, päinvastoin, yksi vuosi on kuin tuhannen
vuotta. Niinpä aika Jumalanki edessä. Peijakas! kuin kaksi Jumalaa
pilvistön sumukerroksessa.

ARISTARKUS. Kaipaus ja itsekielto, suuret ovat ihmetyös! Nämät kaksi
kumppania olet sä nostanut korkealle, että tuskin silmämme heitä
erottaa. O ihme!

TITUS. Jos toki voisit olla äänettä, sinä omahyötynen ja ylpeä kukko.

ARISTARKUS. Ei mallannut juuri, ei ollut oikea saksan vitsi.

TOMMI. Tuskin tuskin.--Kukko omahyötynen? Väärä soimaus. Katsele häntä
kanaparven seassa tarhassa, katsele jaloa ja korkeamielistä käytöstänsä
kansaansa kohtaan. Hän näkee onkimadon, ei hän sitä nauti itse, vaan
kutsuu lapsensa saalinjakoon, jota ukko komjast katsahtelee. Kaikkia
hän rakastaa, kaikkia hän suosii, niin sitä vilkasta, täyshöyhenistä
kanaa, kuin sitä, jonka siivet rippuu; eikä hän ketään hylkää. Hän on
kuin Isä-Jumal itse. Suo anteeksi, taivas! tämä kuva on kovin alhanen
ja halpa, mutta todempaa en löydä sun isällisyytes huolelle. Ja
niinkuin meidän isämme meitä suojelee perkeleen juonista, niin suojelee
myös kukko laumaansa ahneen kotkan kynsistä.

ARISTARKUS. Katso, Titus, nyt seison minä itse samassa korkuudessa kuin
te. Kiitoksia, ettäs teit mun kukoksi, se teki mun Seus Jupiteriksi.
Kukko ja Jupiter, se vertaus lyö naulaa kantaan.--Terve, itsekielto ja
selvyys! te korotatte meitä pyörryttäviin tienoisiin. Ihanata! Skool!
»Skool, sille asialle», tahdoin minä sanoa; mutta löytyykö koiran
koijussa leipää? (Timoteus tulee Mauran huoneesta) Mitä se Timoteus
siellä muorin luonna käyskelee niin ahkeraan?

TOMMI. Luultavasti peseskelee hän muijan olviastijoita.

ARISTARKUS. Tai peseskelee kurkkuunsa olviastiassa.

TIMOTEUS. (Eriks.) Et ihanampaa elämätä taida aatella tämän tähtisen
taivaan alla kuin nuorenmiehen elämä rikkaassa huoneessa, jossa sekä
emäntä että piika sua rakastavat kuin hullut. Siinäpä on sinulle kaikki
yltäkyllin, siinä paistetaan sinulle kilpaa vehnä-plättyjä, emäntä
päivällä, piika yöllä, emännän nukkuessa, ja siinä lainehtii olvi. Ja
siitäpä se suuri eroitus minun ja noiden välillä tuolla seinän
juurella. Minä jaksan niinkuin Turkin keisari, he niinkuin ne kurjat,
riutuvat haamut, joista ei huoli Jumala eikä piru. Kuin nyt vaan
taitasin itseäni oikein teeskennellä. (Tekee itsensä kovin
viheliäiseksi lähestyessänsä toisia) (Ääneensä) Aih, aih! Mikä on tämä
mailma? Autio erämaa, jossa toivo alati eteemme kangastelee, kirkkaita
virtoja, vihantoja niittuja ja vuoria kultasii, mutta harvoin harvoin
kohtaamme pienen kosteikon, jossa janomme hetkeksi sammuttaa taidamme.
Sitten kahnailemme taasen eteenpäin toivon ja epäilyksen välissä. Mitä
täällä? Tule tule, sinä kurittu viikatemies! Tässä on sinulle valmis
niitto.--Mitä teette te tässä?

TOMMI. Me filosoferaamme; sillä me olemme Saksalaisia. Me harkitsemme
tätä mailmaa ja sitä ihmeteltävää, järestyksellistä rakentoa, joka
kutsutaan elämäksi.

TIMOTEUS. Kuinka jaksatte, minkaltaisiksi löydätte itsenne niissä
aatuksissa?

TOMMI. Jumaliksi. Peijakas kuinka se nostattaa, ruoskia tuota
kapinoitsevaa Vanhaa-Evaa.

TIMOTEUS. Vanhaa-Atamia, tahdoit sinä sanoa?

TOMMI. Vanhaa-Evaa, sanon minä, häntä, joka meitä nyt viettelee ja
kiusaa nauttimaan kielttyä hedelmää. Mutta häntä peittoa, se korottaa.
Seittemiin tuntia vasta olemme kaivanneet oltta, mutta enemmin kuin
seittemän penikulmaa olemme jo ehtineet maan pinnasta ylös, joka näkyy
allamme kuin maanmittarikartta.

TIMOTEUS. Istuttepa mielestäni nyt alempana kuin ennen.

TOMMI. Tomu suutelee tomua, mutta henki pyöriskelee rinkitanssissa
sineydessä tuolla. Oi herraus! Nytpä näen miksi filosoofit ovat niin
taipuvat köyhyyteen ja puutokseen, ryysyin ja räpäleisiin, likaan ja
syöpäläisiin, miksi he suovat miekan alati käyskelevän läpi heidän
sydämmensä, jaa, että revittäis tuhanneksi kappaleeksi. Nyt sen näen
koettuani jotain samanlaista kuin muinoiset profeettaat ja viisaat. Oi
herraus!

TIMOTEUS. Kilvoitellut olen minäkin, mutta toki ehtimättä niin kauvas
vielä. Nytpä tunnen asian olevan kuin sanotaan, sanotaanpa, että
ylivoittaa itsensä, on täällä kamalin ja suurin voitto. Tämä on totuus.

TOMMI. Mutta muotos ei juur näytä kuin olsit olentellut syvässä
kaipauksessa. Katsokaat, veljet, hän punertaa ja hohtaa kuin täyskuu
kesällä.

TIMOTEUS. Taisteloni kova ponnistus näin soittaa kaiken vereni päähän.

TOMMI. Pelkäänpä sun nostellees aivan raskasta olvikannua, Timo, ja
siitä kenties nämät punertavat posket.

ARISTARKUS. Tarvitseeko epäillä sitä. Timoteus, katso selkäs.

TIMOTEUS. Selkäni? Se on jo kyllä murrettu puutaakoista ja
vessaaveista, joita olen kannellut tuolle noita-ämmälle.

ARISTARKUS. Ken käskee herran käydä palvelijansa palvelijaksi? Emmekö
ole herroja tässä, me?

TIMOTEUS. Mun noitusi hän muuton tähän seisomaan suolapatsaaksi, koska
te toiset käytte leikkaamaan kunnian laakeria. Ei ole juuri hyvä lyödä
leikkiä pirun-äitin kanssa, mahdatte tietää. (3:s sotamies tulee) Mutta
tuossa tulee mies, joka taitaa jotain kertoa, sen näen.

TOMMI. Tulee niinkuin enkeli armon sanomalla tuomituille sieluille
tänne. Mutta mies, oletko uskaltanut käydä yli linjan, siirtyä tästä
kauemmas kuin kaksikymmentä syltää?

3:S SOTAMIES. Ihan selvyytemme mailman rajalla seisoin, katsellen
kuinka eletään juopuneitten maassa.

TOMMI. No, kuinka siellä kiiriskellään?

3:S SOTAMIES. Olvilekkeriä sieltä kiiritetään tänne.

TOMMI. Olvilekkeriä!

ARISTARKUS. Mitä sanot?

3:S SOTAMIES. Tulkaat katsomaan. (Kaikki nousevat ylös ja katsahtavat
sitä kohden, jonne 3:s sotamies osottaa)

ARISTARKUS. Lekkeri helmeilevää oltta! Totisesti!

ANTON. Päätäni pyörryttää.

TITUS. Sydäntäni hiukasee.

TOMMI. Kuinka ovat he käsittäneet tämän?

3:S SOTAMIES. Kuulkaat, mä tahdon kertoa. He ovat miehiä toisesta
komppanista, lekkerin he ryöväsit kellarista, joka näkyy matkanpäässä
tuolla, nyt he sitä kiirittävät tästä ihan ohitsemme tuonne
kortteeriinsa, he onnelliset, ja tuhannen kertaa. Kuohuvaa oltta on
lekkeri täys, minä tiedän sen.

ARISTARKUS. Kiusaus lähestyy, kiusaus verraton.

TOMMI. Vähempi voima turvaa suurempaan, samanlainen etsii samanlaista;
rautavuori lähestyy manjettia ja neula käy levottomaksi, mun veressäni
on jotain heimoutta tuon lekkerin sisällyksen kanssa, ja siitäpä
sydämmeni nyt ammahtelee.

TITUS. Jos se pieni tynnöri olis meillä.

TOMMI. Se taitaa vielä olla meillä; sillä koska ryöväri ryöväriltä
ryövää, sitä Jumalakin nauraa.

ARISTARKUS. Sen otamme heiltä, tempasemme kuin suret pallosen porsaan.

ANTON. Minä protesteeraan.

TIMOTEUS. Minä samoin.

ARISTARKUS. Minä myönnyn.

TOMMI. Minä samoin.

ANTON. Onko teillä järkeä? Hullut ja villityt! Mitä sanot, Titus?

TITUS. En päin enkä vastoin, sanonpa vaan: jos se pieni tynnöri olis
meillä.

ANTON. Pidä nyt leukas siitä tynnöristä, kiiritpä muuton itse pienenä
tynnörinä tuolla mullassa. Sinä sammakko!

TITUS. Koetetaanpas! Luuletko minun paljaaksi mamman-pojaksi,
elätettynä rieskalla ja simpuloilla. (Käy Antonia kohden)

ANTON. Pysy pois minusta, minä en tahdo tapella.

TITUS. Koetetaanpas!

ANTON. Minä en tahdo tapella.

TOMMI. Hiljaa, pojat! Nyt kaikki keskinäinen riita pois; sillä kohta
tarvitsemme yhdistettyjä voimia. Ja sitten--sillä kylmä tuuli käy--
majaamme iloinen pystyvalkea, jonka ympärillä tyhjennämme lekkerin.

ARISTARKUS. Sanotpa jotain.

TOMMI. Ottakaamme vastaan iloinen hetki, koska se tarjona on.

TIMOTEUS. Mutta sitten, sitten?

TOMMI. Sitten tulkoon Bonifaciuksen vuoro. Mitä huolimme? (Titus lyö
nyrkillänsä Anttonia niskaan)

TITUS. Koetetaanpas!

ANTON. Kas riivattua. Ole nyt siivosti. Minä en millään muotoa tahdo
tappelusta.

TOMMI. Saakeliko astuu Titukseen, mieheen, joka ennen tuskin rupesi
matoakaan vastaan? (Nauraa vilkkaasti) Ja Anton seisoo silmät pystyssä,
tunteeksensa Titusta. Jaa jaa, Anton, jos oikein yhteen iskisitte, niin
arvaas kenen polvet luulisin leikissä notkistuvan? Respekt, Titukselle!
sanon minä. (Nauraa)

TITUS. Minä lyön hänen kuoliaaksi juuri paikalla.

TOMMI. Mutta onhan Titus niinkuin järkevää miestä.

TITUS. Niin minä teen koska kerran vihastun.

ARISTARKUS. Nyt vihastun myös minä. Alalleen, Titus!

1:N SOTAMIES. Alalleen kuninkaan nimessä!

2:N SOTAMIES. (Täräyttäen kivääriinsä maahan) Alalleen
korkeakortteerissa! Kuninkaan nimessä, alalleen!

TITUS. Tulkoon lekkeri saaliiksemme, pojat, vaihka olis meillä tuhannen
selkää tarjottavana Bonifaciukselle.

TOMMI. Kohta on se tässä. Olkaam valmiit!

TIMOTEUS. Tässä melakassa tahdon olla osaton ja pakenen sisään, koska
vannoa en tahdo toverieni päälle. (Menee Mauran huoneeseen)

ANTON. Viaton olen minä.

TOMMI. Juo kuitenkin oltta kanssamme.--He tulevat. Olkaam valmiit.
Ensin toki vähän välipuhetta, mutta jos ei hyötyä siitä, niin
väkivalta.

1:N SOTAMIES. Taidammeko antaa tapahtua mitä tapahtuu, me, joiden tulee
suojella yleistä rauhaa?

TOMMI. Mitä tapahtuman pitää tapahtuu, eikä auta siinä ihmislapsen
vastaanponnistus. Istukaat rauhassa vaan, niin olette viattomat kuin
lampaat. Ja tietkäät, ettemme teitäkään jätä osattomiksi. (Muutama
sotamies tulee, kiiritellen olvilekkeriä) Seis, kuninkaan nimessä,
seis!

TITUS. Vartokaat vähän sen lekkerin kanssa.

ARISTARKUS. Seis, muuton leimahtaa, paukahtaa ja kiljahtaa!

4:S SOTAMIES. Mitä tahdotte?

TOMMI. Vähän vuorotella kanssanne. Ettehän jaksa kauvemmas. Jum avita!
te ette jaksa.

ARISTARKUS. Olvilekkeri tänne!

4:S SOTAMIES. Mistä syystä?

TOMMI. Me luulemme, että se on hyvää oltta.

4:S SOTAMIES. Hyvää oltta. Onkon tämä syy?

TOMMI. Hyvä syy.

4:S SOTAMIES. Totisesti on se hyvää oltta ja sentähden pidämme sen.

ARISTARKUS. Sentähden otamme sen.

5:S SOTAMIES. Sitä emme usko.

TOMMI. Te epä-uskoset, ette usko ennen kuin lyömme teitä sokeudella
kuin ennen Damaskuussa.

TITUS. Antakaat nyt olvi hyvällä tänne. Tekö vaan yksin joisitte? Vai
niin! Kyllä sitten käskis.--Herrajesta! me olemme niin kauvan
oljentelleet tässä sydämmen hivennyksessä.--Jaa, kyllä teidän täytyy
antaa se meille. Luuletteko meitä pääskösen poikasiksi, tuomitut
istumaan tässä pesässämme ilman yhtään juoma-ainetta? Kyllä sitten
käskis.

ARISTARKUS. Lekkeri tänne!

4:S SOTAMIES. Te hävyttömät, millä oikeudella?

ARISTARKUS. Sillä vanhimmalla oikeudella, voiman oikeudella. Sepä nyt
vallitsee Saksanmaassa.--Millä oikeudella? Millä olette sen itse
käsittäneet? Luuletteko, ettemme taida ryövätä yhtä hyvin kuin te?

TITUS. Kyllä teidän täytyy antaa se meille.

4:S SOTAMIES. Se on kunniallinen sotasaalimme, jota emme mieli jakaa
muiden kanssa.

TOMMI. Jakaus ei tule kysymykseen, tynnörin otamme tykkänään.

5:S SOTAMIES. Sä rietas vintiö, pois tieltä! Me tahdomme retkeillä
eteenpäin.

ARISTARKUS. Heleijaa, pojat! (Tappelus lekkerin ympärillä)

ANTON. Nähkäät, minä käteni pesen ja olen viaton tähän kahakaan.

4:S SOTAMIES. Hengemme olven edestä!

5:S SOTAMIES. Joka veripisara!

TITUS. Kyllä sitten käskis. (Lekkeri ryövätään toisen komppanin
miehiltä; Tommi ja 3:s sotamies käyvät kiirittämään sitä kortteeriinsa
kohden, Aristarkus, Titus ja muita sotamiehiä tappelevat, torjuen
lekkeriä)

TOMMI. Varjelkaat trossi varjelkaat trossi! Olkaat te hevosväki ja
suojelkaat retrettimme.

ANTON. Menen sisään koettamaan kääntää kaikki parhaaksi vielä. (Menee
huoneeseen vasemmalla, jättäen oven auki)

TOMMI. Sankarteos ihmeteltävä, mestarillinen retretti! (Lekkeri
kannetaan kortteerihuoneesen, kaikki käyvät sisään ja ovi lukitaan;
toisen komppanin miehet jäävät seisomaan ulkopuolelle)

4:S SOTAMIES. Haa! minä tunnen kuinka silmäni kurtistuvat ja käyvät
viherjiksi.

5:S SOTAMIES. Tämä päästäköön irti perkeleet.

4:S SOTAMIES. Sydämmeni tahtoo haljeta kuin tuliluoti. (Sisältä kuuluu
laulu, hurraus ja ilometeli) Kuules riemupauhuansa.

5:S SOTAMIES. Nyt tunnen mikä autuus kostossa. Emmekö kostais?

4:S SOTAMIES. Ytimeen asti.

5:S SOTAMIES. Että itse luonto itkee ja huokaa kuin kurja äiti, koska
veli veljeänsä veristää.

4:S SOTAMIES. Temmasta käsistämme saalin, jonka kunnialla viholliselta
ryöväsimme vihollismaassa!

5:S SOTAMIES. He ovat virittäneet ilovalkean majaansa ja istuvat nyt
ympär kultasen liekin, horien kitaansa kuohuvaa juomaa.

4:S SOTAMIES. Jos toki pääsisimme sisään häiritsemään kestiänsä vähän.
(Tempoilee ovea, kierrellen avainta edestakaisin)

1:N SOTAMIES. Ole kiertelemättä sitä avainta; ovi on kernas solaumaan,
käymään takalukkoon.

5:S SOTAMIES. Kiertel sitä kiukkusemmin, veljeni.

4:S SOTAMIES. Vaiti, nyt on se tehty. Nähkööt edes vähän kiusaa,
ennenkuin sieltä ulospääseevät.

5:S SOTAMIES. Ja missä oltta juodaan, siinä ovetkin paukahtelee. Hyvä!
(Ilolaulu sisällä)

4:S SOTAMIES. Mutta nyt--no tuhannen saakelii!--nyt keksin keinon heitä
kostaaksemme.

5:S SOTAMIES. Sano.

4:S SOTAMIES. Ho hoo! Ovi lukkoon, torvi tukkoon ja juomaleiriin sauvu
virtakoon!

5:S SOTAMIES. Kiitos, veli kultanen! Minä riennän katolle tukkemaan
torven. Tuollapa eräs vanha niinimatto, niinkuin käsketty. (Menee)

4:S SOTAMIES. Takalukossa niinkuin pitääkin; mutta visseyden tähden
tämä tynkö vielä vasten ovea; samoin myös Muori Mauran ovelle, ja
vartokoo hetken ennenkuin ehti heille apu. (Asettavat raskaan tukin
sekä ovelle vasemmalla että Mauran ovelle)

TOMMI. (Huoneessa) Hyvää oltta.

ARISTARKUS. (Huoneessa) Peijakkaan hyvää!

TOMMI. Skool! Eläköön kuningas!

KAIKKI. (Huoneessa) Hurraa!

TOMMI. Skool, te siellä oven takana, skool, koko mailma!

KAIKKI. Hurraa! (Laulu)

4:S SOTAMIES. Hyvin tehty! Tämän pitää heitä puristaman vähän, ja
nahkansa pitää heidän jättämän, ennenkuin runsaat ruumiinsa ovat
likistetyt ulos tästä pienestä akkunasta. (5:s sotamies tulee)

5:S SOTAMIES. Sauvutorvi on tukettu kuin viinapannu, ja kohta pitää
sieltä kuuluman toisenlainen musiiki.

4:S SOTAMIES. Kaikki hyvin! (1:selle ja 2:selle sotamiehelle) Ja te,
jos käytte askeltakaan heitä auttamaan, niin vartokaat sitä pahinta
meiltä.

5:S SOTAMIES. Ensimmäisen luotimme ensimmäisessä tappelossa
Preussiläisten kanssa lahjoitamme teille, olkaat varmaat siitä.

4:S SOTAMIES. Ja toiseksi, muistakaat, että vahtimies on sidottuna
vahtipaikkaansa ankarimman rangaistuksen kautta. (Yskimistä kuuluu
huoneesta) Minä luulen, että sauvu rupee vaikuttamaan ketun poikasiin.

TOMMI. (Huoneessa) Pelti auki!

TITUS. Onhan se auki, niinkuin näette.

ARISTARKUS. Helvetistäkö se sauvu tulee?

TITUS. Sitä en totisesti ymmärrä. (Kova yskiminen. He lyövät ovelle)

ARISTARKUS. Ulos täältä!

TITUS. Me olemme teljetyt. Laskekaat meitä ulos, me tukahdumme sauvuun.

4:S SOTAMIES. Juokaat oltta vaan.

5:S SOTAMIES. Se on hyvää oltta.

4:S SOTAMIES. Peijakkaan hyvää.

TITUS. Mitä te sanotte?

4:S SOTAMIES. Eläköön kuningas!

ANTON. Mutta me kuolemme. (Kova huuto ja yskiminen)

TITUS. Herra varjel meitä!

4:S SOTAMIES. Juokaat oltta juokaat oltta ja laulakaat ja olkaat ilosia
poikia.

TOMMI. He ovat tukkeneet sauvutorven katolla, nyt ymmärrän. Peijakkaan
keponen!

ARISTARKUS. Haa! Kuulkaat siellä: niin totta kuin vaimosta syntyneet
olette, ette kostamatta pääse. Kuuletteko sanani?

4:S SOTAMIES. Sen kuulemme ja ymmärrämme yskäs myös.

ARISTARKUS. Hyvä!

4:S SOTAMIES. Ja te nupisette vielä! Tässä seisomme me ihan kuivin
suin, siellä istutte te ilovalkean ympärillä parrat vahdossa; te
Onnettaren rintalapset.

5:S SOTAMIES. Ai ai!

ARISTARKUS. Hyvä! (Maura lyö ovellensa, pitäen kovaa ääntä)

5:S SOTAMIES. Jo muijakin huomaitsee jotain.

4:S SOTAMIES. Nyt lähtekäämme.--Jääkäät hyvästi, kamraatit, voikaat
hyvin ja juokaat oltta, se maistuu hyvälle saunassa. (4:s, 5:s ja muut
sotamiehet menee)

MAURA. Mikä meteli siellä? Miksi on oveni tiljetty? Taivas siunakkoon
minua! Auttakaat, auttakaat!

ANTON. Auttakaat meitä myös, ovi murtakaat ulkoolta, emmepä voi sitä
täältä.

TITUS. Tulkaat nyt pian.

ARISTARKUS. Tämä on helvetillistä. Akkuna säpäleiksi ja siitä ulos!

ANTON. Siitä emme mahdu.

TITUS. Mahdotonta!

ARISTARKUS. Ulos ulos! Valkea on irti!

ANTON. Palaa jo vähäsen!

TITUS. Jaa, vähäsen. (Maura huutaa kovin)

1:N SOTAMIES. Sinä kuulit?

2:N SOTAMIES. Meidän kenties täytyy raportteerata.

ANTON. Hätäkello soimaan, valkea on irti!

1:N SOTAMIES. Valkea on irti!--Anna käydä.

2:N SOTAMIES. Valkea on irti!

ÄÄNI. (Ulkona) Valkea on irti. (Timoteus, työnästen auki Mauran oven
tuimalla vauhdilla, tulee ja jälessänsä Maura ja Mariana. Aina kova
meno ja yskiminen vasemmalla. Timoteus lykkää tynkön ovelta)

TIMOTEUS. No tulkaat sitten ulos pesästänne, mesiäiset.

MAURA. Valkea irti, valkea on irti leipomushuoneessani! Tänne ruiskut
ja vettä!

TIMOTEUS. Olkaat toki kirkumatta, muori; enpä luule vaaraa juuri
suureksi.--Tulkaat ulos sieltä.

TITUS. Ovi on takalukossa ja pitää murrettaman ulkoolta. Me emme jaksa.

ANTON. Pian pian!

TIMOTEUS. Ha ha haa! Mitä voin minä?

MAURA. Kiirehtikäät tänne sieltä raheilta te.

1:N SOTAMIES. Emme uskalla.

MAURA. Mitä! Koska tuli riehuu ja ihmisten henget on vaarassa.

2:N SOTAMIES. Me olemme sen jo raportteeranneet.

1:N SOTAMIES. Vahtimies ei saa jättää vahtikoppiansa ennenkuin on se
tulelta sytytetty; niin seisoo sota-arttikkelin järkähtämättömässä
säännössä.

MAURA. Mutta eihän ole teillä yhtään koppia, vaan istuttehan raheilla.

2:N SOTAMIES. Siis saamme vartoa kunnes rahimme rupeaa palamaan.

1:N SOTAMIES. Totta!

MARIANA. Te olvipurkit, joiden killisilmistä ei paista enemmin aatoksen
valoa kuin härään silmistä.

2:N SOTAMIES. Häh?

MARIANA. Häh, hah, mitä, pata-kuningas siinä, sinä olvitynnöri!

1:N SOTAMIES. Elä sinä... (Huoneesta vasemmalla kuuluu aina kovempa
yskiminen ja myrinä. Hätäkello soi)

ARISTARKUS. Akkuna ulos! (Särkee akkunan, tunkee ulos päänsä, yskien)

ANTON. (Huoneessa) Riennä riennä, Aristarkus, että pääsemme perässäs

ARISTARKUS. Kuin mahtusin tästä ometan-aukosta.

ANTON. Auta häntä, Timoteus.

TIMOTEUS. Kuin jaksasin tässä pelon vavistuksessa. (Erikseen) Lystiä!
Kestäköön kauvan tätä!

ANTON. Auttakaat häntä, hyvät naiset.

MAURA. Tänne, Mariana. (Maura ja Mariana rupevat kiskomaan Aristarkusta
akkunasta ulos) Voi onnettomat! Kuka on tämän tehnyt?

ARISTARKUS. Vetäkäät päälle ja elkä kyselkäät. (Patrik, kovin
päissänsä, tulee paljastettu miekka kädessä. Vahtimiehet kyldrää, hän
vastaa pikasesti)

PATRIK. Vai näin! (Lyö Aristarkusta, jonka jalat vielä on sisällä
huoneessa, lappealla miekalla muutaman kerran reiteen)

MAURA. Kapteeni kulta! (Aristarkus vedetään ulos, Anton tunkee itseänsä
akkunasta ulos)

ANTON. Vetäkäät minua nyt koreasti. (Naiset kiskovat häntä)

PATRIK. Onko valkea irti?

ANTON. Ei hätää sentähden, vaihka hädän tuskissa niin luulimme.

PATRIK. Hätäkello seisköön!

MAURA. Voih voih! Kuka on tämän tehnyt?

ANTON. Hä toisen komppanin miehet; tukkesivat sauvutorven katolla ja
panit oven takalukkoon.

PATRIK. Ettekö saa häntä sieltä ulos?

ANTON. Kärsimystä, kunnioitettava kapteeni; kyllä minä täältä
vähitellen tulen.

PATRIK. Vai näin te tahtositte elää, tansmestarit! Kyllä sitten
kelpais. Me olemme Saksalaisia, koko mailman silmät on nyt teroitetut
meitä kohtaan, jotka olemme Europan... (Lyö miekallansa Anttonia
reiteen)

MAURA. Armahtakaat häntä, herra!

PATRIK. Jotka olemme Europan sivistyneimpä kansa. Tiedättekö siitä, te
siat? (Anton vedetään ulos)

TITUS. (Pistää päänsä ikkunasta ulos) Nyt minä tulen.

TIMOTEUS. (Eriks.) »Nyt tulen minä, minun Jumalani.» (Kiertelee avainta
kuin tahtoisi hän avata ovea) (Ääneensä) Se noiduttu lukko! (Naiset
kiskovat Titusta ulos)

PATRIK. Te rahjut! käsittäkäät olevamme sitä kansaa, joka mailmalle toi
tietojen valon, joka filosofian tulisoiton nosti korkuuteen, joka
tutkisteli ja selitteli ihmissuvulle himpeän entisyyden kalliit
hengenaarteet, sitä kansaa, jonka kieli kaikkialla maa-pallon kamaralla
kaikuu, idässä, lännessä, pohjassa ja meress'. Tiedättekö, roistot,
että olemme ihan tätä kansaa?--Ja te nyt saattaisitte saksalaiset
häpeään? Patrikin komppani? Pois se! Ennen peittoon teidän maan
mateleviksi. (Hakkaa miekallaan Titusta vinhasti reiteen) Kas näin minä
teille annan, näin näin, kas näin!

TITUS. Herra kapteeni!

MAURA. Armoo armoo armoo!

PATRIK. Kyllä sitten kelpais. (Titus vedetään ulos. Tommi, 3:s sotamies
ja pari muuta työnäsevät oven auki kovalla vauhdilla, Timoteus
kiirahtaa selällensä, ja rynkäävät ulos yskien. Hätäkello on vaijenut,
muutamia kaupungin asujamista kokounut teaterin perille)

MAURA JA MARIANA. (Yhtaikaa) Timoteus! (Tarttuvat Timoteukseen)

MAURA. Oletko loukkaunut?

MARIANA. Rintas, luulen, sai kovan tärräyksen.

TIMOTEUS. Rinta ja selkä. (Pitelee rintaansa ja selkäänsä)

PATRIK. Jumalan kuolema! Tämä päivä olkoon teille kauhistuksen päivä,
armo poistukoon Uranuksen kaukaisuuteen ja välähtelköön rangaistuksen
miekka! Jumalan kuolema! Kuinka sai asia alkunsa? (1:selle
sotamiehelle) Kerro minulle lapsukaisen vilpittömyydellä.

1:N SOTAMIES. Tuolta kiirittivät olvitynnöriä muutama toisen komppanin
miehistä. »Antakaat se tynnöri meille», sanoit meidän miehet, »emme
anna», vastasit toiset, »jassoo, te ette anna», sanoit taas meidän
miehet, ja sitten nousi tuima tappelus ja käskähmä...

PATRIK. Kuinka kävi tynnörin kanssa?

1:N SOTAMIES. Meidän miehet otit sen heiltä ja kannoit sen tuonne
tupaan. Toisetpa sitten vihoissansa tukkesit sauvutorven ja panit
suuren tynkön ovelle, ja siitäpä vasta rähinä nousi.

ANTON. Mutta mitäs minä tein?

1:N SOTAMIES. Kielsit kumppanias tästä juonesta, pesit kätes ennakolta
ja menit koreasti sisään.

ANTON. Niin.

PATRIK. Kenen neuvosta tapahtui tämä? Kuka oli siinä niinkuin
johdattaja, päämies?

1:N SOTAMIES. Tommi ja Aristarkus, jaa totisesti; jos valehtelen, niin
niskani poikki.

PATRIK. Onko tosi, Tommi?

TOMMI. Tosi, herra kapteeni!

PATRIK. Onko tosi, Aristarkus?

ARISTARKUS. Ei sanaakaan valetta!

PATRIK. Haa!--Ja sinä Tommi, niin nuori vielä, jonka nenä tuskin on
ehtinyt punertumaan, jaa, sinä! Pidinpä sinusta paljon, mutta nyt olet
repinnyt alas kaikki, kaikki.--Oi te pedot! Mutta nytpä tästä jotain
nousee.--Riviin, pojat, koreasti riviin, lapsiset. (Asettaa heitä
seisomaan riviin) Tämä ei ole vielä mitään, vedenpä vielä henkeäni.
Oletteko huomainnut pienen lapsen käytöstä koska se itsensä oikein
todenperään loukkaa, koska se esimerkiksi kiirahtaa portaan
ylimmäiseltä pykälältä alas tanterelle? Ensteen kuulet kolinan, sitten
on äänettömyys kauvan kauvan, mutta paraseepa se viimein, että luulisit
mailman repeevän. Niin minunkin sydämmeni tila nyt, vasta olen
kellahtanut alas, makaan vielä tanterella ja ankara kipu mojoo
äänetönnä povessani, mutta kohta remahtaa. (Käyskelee hetken
äänettä ja vinhasti edestakaisin, lyöden välillä tuimasti jalkaansa)
Kas niin, tässä seiskäät ja hävetkäät kaiken kansan edessä. Käykäät
tänne sekä nuoret että vanhat katsomaan tämänkaltaisia miehiä. Tulkaat,
tulkaat! (Taluttaa esiin erään pojan kansan joukosta sotamiesten eteen)
Tänne, poikaiseni, ja hävetköön sinunkin edessäs. Sano heille jotain
pelkäämättä; sillä seisotpa minun siipieni suojassa. Sano heille pari
sanaa, poika.

POIKA. Tuommoisia miehiä; käykäät te sotaan sammakkoja vastaan.

PATRIK. He heh!

POIKA. Mikä loistava koristus-kivi on tuo yläpuolella teidän naamaanne?
Voi te kiiltomadot, voi sinä heinäsirkka-parvi eteläisiltä mailta, joka
mässäät meidän kedoilla.

PATRIK. No noh!

POIKA. Te sotamiehiä? Heittäkäät nyt kiväärinne nurkkaan ja käykäät
saunaan lapsen-synnyttäjän kanssa; ei, vaan saunan taakse, sillä onpa
muotonne kuin syymäkivi siellä, jonka päälle tuskin iljen sylkeä.

PATRIK. (Katsahtaen tarkasti poikaa kohden) Kyllä vähempäkin sentähden
piisais.

TITUS. Syymäkivi? Minussa ei ole ollut syymää sitten piennä lapsena.
Pidä suus kiin vaan, poika.

POIKA. Tuommoisia miehiä! Mutta tässäkin käy toteen vanha sananlasku:
»Millainen ampuja, sellainen koiransa.» (Juoksee kiivaasti pois, Patrik
muutaman askeleen hänen jälessänsä)

PATRIK. Sinä riivattu! Kyllä sinun opetan vielä. (Kääntyen kansan
puoleen) Kenen poika se oli?

ERÄS ÄÄNI JOUKOSTA. On se raukka erään köyhän lesken ainoa vekama,
tekee tuskin muuta kuin koiranjuonia ja pelailee knappeja kaduilla;
vahinko pojasta, suuri vahinko, ettei jaksa äiti parka häntä kouluttaa;
sillä se on niin viisasta lasta.

PATRIK. Vai »viisasta lasta», vai niin.--Menkäät hiiteen tästä! Mitä on
teillä tässä kurkisteltavaa? Pois, roistokansa! (Ajaa pois heidät)
»Viisasta lasta»! (Mauralle) Tuoppi oltta tänne, ja pian!

MAURA. (Marianalle) Astu vähän pikemmin, sinä laiskiainen. (Mariana
menee sisään)

PATRIK. (Eriks.) Se kirottu nallikka! (Ääneensä) Kiireesti, eukko,
kiireesti! (Huutaen) Sa saa!

MAURA. Kohta, armollisin herra! (Mariana tuo oltta, Patrik juo)

PATRIK. (Erikseen ja keskeyttäen äkisti juomistansa) Riivatut!
(Tyhjentää tuopin ja kääntyy kiivaasti sotamiehiä kohden) Mitä pitää
minun tekemän teille? Sanokaat, mitä pitää minun tekemän? Jaa, mitä
teen? Tommi, astu esiin. (Tommi lähenee häntä, Patrik pitelee hänen
knappiansa) Sano nyt, poikani, mitä pitää minun teille tekemän? Mitä
mitä, sinä junkkari? Sanoppas; äänestä, mä mielin kuulla.

TOMMI. Koska suotte minulle luvan äänestykseen, niin tahdonpa sanoa
sydämmeni aatoksen. Minun mielestäni olis meille yleinen armo paras.

PATRIK. Vai armo! Ha haa! Vai armo, vai armo! Hm! Vai armo! Käske ennen
Helionin loimon astumaan istuimeltansa alas. Vai armoa!--Käy nyt riviis
taas, poikaiseni, ja kuulkaat kaikki mitä lausun. Kakstoista tuntia
teidät tuomitsin olven kaipoon, mutta rikoittepa tämän tuomion, ja
kaikki myllersi taas olven perkel ylös alas. Sääntöni rikoitte, ehkä
tiesitte millä uhkasin teitä siitä. Siis kuulkaat nyt miten uhkaus käy
todeksi. Tästälähin ei kasteen helmen verta teille oltta, ennen kuin
veressä ja voittajina palaamme ensimmäisestä tappelosta. Mutta jos
teitä sillon miellyttäis näyttää selkätaulunne voittavalle
viholliselle, niin totisesti ette näe koskaan enään olven vahtoo. Se on
sanottu.

ANTON. Hirmuinen tuomio!

TOMMI. Verraton!

PATRIK. Ja siinä ei kaikki vielä. Tiedättepä mun ei millonkaan
jakelevan miehilleni pryyliä koska lähellä on synkeä yö, vaan pidätänpä
aina kättäni seuraavaan aamuun. Tällä hetkellä siis pelastutte siitä,
mutta mitä tapahtuu huomenna koitteessa ihanan päivän, sitä takaamaan
en käy, mutta visseyden tähden parkitkaat selkänne. Aavistanpa jotain.
Varmaan en ole vielä päättänyt, mutta minä pelkään.

TOMMI. Minä uskallan sanoa: nyt on kapteenimme liian ankara.

PATRIK. Vait, sinä kirottu kappale! Kaikki äänettä kuin muuri! Haa! jos
tietäsitte kuinka sydämmeni kiertyy ja vääntyy, kuinka se kiiriskelee,
temmeltää ja teiskaa, juuri kuin koska katselemme kirkkaassa
vesilammikossa pientä pussia eläviä kissanpoikasia täys; se kierii ja
se vierii, se liikkuu ja se kiikkuu, semmenkin jos on pussissa liian
vähän kivipainoa. Haa! oletteko nähnyt tätä leikkiä, te saatanat?
(Ravistaa Anttonia kauluksesta) Oletko nähnyt? Te kiusan henget, te
saatatte mun riiviöön, etten enään huomaa mitä teen ja lausun.
(Ravistaa Aristarkusta kauluksesta) Oletko nähnyt tätä leikkiä, sinä
peikko? Oletko nähnyt tätä? (Ravistaa Tommia) Oletko nähnyt tätä? Sano
sano, sinä onneton.

TOMMI. Olen olen, ja vielä hullumpaakin, herra kapteeni, jaa monin
kerroin hullumpaa, niinkuin koska aukenee pussin-suu ja poikaset ryömii
rannoille. Silloinpa täydet käsissäs; sä hätäilet ja keikahtelet,
keikahtelet etkä tiedä mihen ensin käännyt. (Patrik astuu muutaman
askeleen takaperin hoipertellen ja katsoen vissisti Tommia kohden)

PATRIK. (Eriks.) Jassoo! (Ääneensä) Tule tännen, Tommi. (Tommi lähenee
häntä) Kukas minä olen?

TOMMI. Kuninkaan kapteeni ja sankari. (Eriks.) Olinpa liian rohkea.

PATRIK. Kukas sinä olet?

TOMMI. Herra kapteenin mies. Käskekäät minua tuleen, minä menen; se on
velvollisuuteni.

PATRIK. Mutta katsos, jos mielit käydä liian pitkälle sukkeluuksines,
niin voinpa minäkin sanoa jotain puolestani. Tiedätkös mitä taidan
tehdä?

TOMMI. Taidattepa asettaa minun alas maahan suoraksi kuin ranka ja
käskeä Bonifaciuksen löylyttämään oikein sakramenskatusti.

PATRIK. Jaa-ah, sen minä taidan. Käy nyt riviis taas ja kiitä onneas,
päästyäsi näin. (Erikseen ja käyskellen edestakaisin hoipertellen)
»Koska pussin-suu aukenee»... Hmm! »Poikaset rannoilla ryömii.» Hajdja!
(Ääneensä) Saattakaat paikalla Mestari Bonifacius tänne. Nyt ei auta.

TOMMI. Herra! tässä näette viheliäisen vikkelöitsijän, oikein saksan
vizailijan, joka taasen hävetä saa. Niinpä käy.--Jo vuosia sitten tein
mä päätöksen, poisheittää kaikki kokkapuheet, mutta enpä mieletön
seisnyt siinä, ja sentähden seison nyt tässä syllän pitkällä nenällä.
Sillä se, joka täällä itseänsä edes johonkin määrin viisaasti käyttää
tahtoo, se olkoon aina mykkä, karmea ja kylmä kuin rautvuori, mutta voi
sitä, joka lyö itsensä vizsailemaan, se olkoon varmaa kerran joutuvansa
narriksi kuin Tommi nyt. Me luisahdamme niin pian yli rajan; sillä
kiitos kiihoittaa omaa-rakkautta, joka taasen pimittää järjen
kirkkaan loimon kuin musta sauvu päivän valon; mies rynkää esiin
itsetyytyväisyydestä liekehtivällä katsannolla tietämättä ennenkuin on
narrilakki päässänsä aina korvia myöden, kuin Tommin nyt, joka on perin
lyöty, ja lyötyä miestä ette enään lyödä mahda, herra. (Eriks.) Jos ei
tämä saarna ole pelastanut selkääni, niin tahdon muuttua koiraksi.

PATRIK. (Eriks.) Jos ei tämä liikuta sydäntäni, niin tahdon muuttua
koiraksi. (Ääneensä) Jaa, Tommi, niinpä käy. Toki, näenpä, että kytee
vielä povessas pieni kipenä johonki parempaan. Ja muista, ettes laske
sitä sammumaan, minä rukoilen sinua: elä laske sitä sammumaan.

TOMMI. No noh.

PATRIK. Seis rauhassa rivissäs, seis rauhassa. (Torven ääni kuuluu)
Mitä merkitsee tämä torven töräys?

ÄÄNIÄ. (Ulkona) Preussiläinen tulee, Preussiläinen tulee!

PATRIK. Siinä on hän. Nyt katsokaatpas kuinka käytte vastaan tätä
vierasta näin humalaisina ja silmissänne sauvun pusertamat kyyneleet.
Oi synti ja häpeä! (6:s sotamies tulee kiireesti)

6:S SOTAMIES. Sana överstiltä. Hän käskee teitä kohta käymään esiin,
rakentaen oikean flygelin; sillä alas vuorelta, sen taidatte nähdä, jo
astuu Preussiläinen, ja mentyää muutaman minuutin, seisomme tulessa.
Kerkeä on aika.

PATRIK. (Eriks.) Nyt tahdon olla lakoninen, sillä vastaukseni kohta
luetaan sanomissa ympär mailmaa.--(Ääneensä) _Venio_. Tämä on ylevää
roomalaiskieltä ja tahtoo sanoa niin paljon kuin, minä mielin tulla.
Tämä vastaus vie överstilles: venio. (Sotamies menee) (Patrik eriks.)
Tämä vastaus on kerran löytyvä mailmanhistorjassa ja useinkin saattava
ruoskan monen nuorukaisen kämmenelle. (Ulkona soivat torvet ja trumput
ja sekavia ääniä kuuluu) Niin lähestyy nyt kunnia ja kuoleman päivä
kuin päivä tuomion jyryllä ja pauhinalla. Nyt uljas mieli, ja kaikki
olkaat valmiit: jäntevässä kourassa tulta ja kuolemaa oksentava traaki
kirkkaalla teräskielellänsä; polvi jäykkä niinkuin kivipylväs, käsi
tukeva ja silmä kirkas, rinnassa sydän ja sydämmessä Jumalan-poika, ja
sitten eteenpäin kuin hirmumyrsky, joka mereltä rynkää ylös, laineet
kohinalla korkeuteen nostaa ja murtaa satavuotiset männyt vuorten
harjanteilla! Uljas mieli, pojat, ja kaikki viha pois, käydessämme
Bellonan häihin! Oi sinä Aristarkus-poikani! (Suutelee Aristarkusta) Ja
Tommi minun pikku-varikseni! (Suutelee Tommia)--ja Titus sitten!
(Suutelee Titusta) Jumala auta meitä! Ja minun armas Antonini myös!
(Suutelee Antonia) Niin niin! teitä kaikkia nyt mielisin syleillä ja
suutella, mutta aika on hirveän tärkki. Sotatorvi soikoon, ja nyt
eteenpäin mars! Jumala auta meitä! Jessus! (Menevät, Patrik edellä,
heilutellen miekkaa ilmassa ja hoipertellen sinnen tännen, sotamiehet
hänen jälessänsä yksi ja toinen heistä myös hoipertellen.
Komantohuudot, torvet ja trumput kuuluvat kaikkialta)

Neljäs Osa

(Oikealta kuuluu sotajyry: Maura istuu toikan takana, avattu kirja
helmassa, kädet ristissä ja silmät teroitettuna korkeuteen; Mariana
seisoo samalla sivulla, mutta perempänä, katsahtaen sinne, josta kuuluu
taistelon meteli.)

MAURA. Oi! mille näyttää taistelon tienoo nyt, Mariana tyttösein?

MARIANA. Valkeita sauvupilviä pyörii lakkaamatta ylös laaksosta tuolla
vuorien välissä ja sillon tällön kirmasee yksinäinen ratsastaja salavan
vauhdilla yli lakeuden tuossa.

MAURA. Oi kauheuksia, joita vielä silmäni näkemän pitää ja korvani
kuuleman!--Kuinka onpi nyt, pieni Mariana?

MARIANA. Siinä, jossa ensteen ilmaui sauvu, se nyt haihtuu pois, mutta
kappale siitä se taasen monin kerroin sakeampana pyörähtää ylös ja
jyrinä niinkuin lähenis. Mutta nytpä näen yhdet vankkurit tätäkohden
kulkevan ja vankkureissa istuu miehiä rippuvilla päillä ja kelmeillä
kasvoilla.

MAURA. Kaiketi haavoitettuja sankareita sodan kiihkellyksest'.

MARIANA. Nyt seisahtavat, ja alas astuu eräs mies, joka ontuen rupeaa
käyskelemään tänne, mutta toisialle pyöriilee vaunut.

MAURA. Ken ollee tämä mies? Ehkä Timoteus. Riennä häntä vastaan; minä
istun tässä rukoillen ja kääntämättä kasvojani kohden hirmuista sotaa.
(Mariana menee) Taivas, suo voitto oman maamme sotajoukolle, mutta
pelasta toki Timoteuksen henki! (Max ja Fuchs, paljainpäin ja taluttaen
toinentoistansa, tulevat vasemmalta)

FUCHS. Mennään yhdessä.

MAX. Yhdessä, veljeni, yhdessä!

FUCHS. Nytpä ei olis terveellistä vaeltella yksin, sillä onpa heitä
taas ympärillämme oikein sakealta. Mutta liikkukaamme aina yhdessä.

MAX. Yhdessä, käsi kädessä vaihka surenkuoppaan.

FUCHS. Menneenä yönä uneksuin surenkuopasta, jonka olin virittänyt, ja
koska kävin sitä katsomaan, niin oli se ulvovia susia täys, jaa, olipa
harja päällä vielä. Mitä merkitsi se muuta kuin tätä hirveätä sotaa?

MAX. Kuules, mikä meteli ja ryske.

FUCHS. Kuka olis luullut Berlinin niin pian tuhaksi menneen?

MAX. Se paloi kuin rohdintutti, ja onpa tuskin enään kiveä kiven päällä
siitä suuresta kaupungista. Mutta kuinka istumme tässä nyt ja missä
istumme? Olimmehan äsken juuri tulisessa taistelossa keskellä sauvuvia
raunioita. (Päivä hämärtyy)

FUCHS. Haa! Peittäkäät meitä, tunturit ja vuoret!

MAX. Miksi toivot niin?

FUCHS. Oi! me olemme jo toispuolella hautaa hämäryyden maassa.
Keihästihän meidät molemmat yhtaikaa eräs partanen kranatööri siinä
kadun ristissä.

MAX. Kaiketi olin sillon puoleksi jo kuollut haavoistani, koska en
muista tätä. Siis käyskelemme, kurjat, nyt varjoina varjojen maassa!

FUCHS. Oo, oo! Mutta mikä on tämä seutu oikeammiten?

MAX. Ei rautahaarut eikä kanget helise vielä.

FUCHS. Eikä palmutkaan käsissämme liehu.

MAX. Me jossain keskisijassa istumme, vartoen tuomioomme.

FUCHS. Oo, oo! Tuonen synkeässä maassa! Millainen on mieles, veli?

MAX. Ei koskaan povessamme lannistukoon miehuuden into, vaihka kulkis
tiemme kirottujen alhoon, vaan purren hammasta vastaanottakaamme mitä
tuleman pitää. (Puree hammasta) Hmm!

FUCHS. Oi onneton! kopeiletko tässä vielä? Ylvästeletkö, hirmu mies?
Ken voi kätkeä povessansa kipenääkän miehuuden jäntevyyttä, koska pitää
hänen ainiaksi muuttaman asumaan syvyyteen tulisen meren? Ken voi sitä?
Ei kenkään maassa eikä taivaassa.

MAX. Mutta toivo ei ole kaikki vielä.

FUCHS. Olkoon niin!

MAX. En kärmettäkään, vaihka olis se mua sadat kerrat pistänyt, en
vihamiestäni suurimpaa mä syöksis tähän maasuuniin, niin miksi sitten
hän tuolla pilvien päällä, jolla tiedän olevan sydämmen paljon paremman
kuin minulla, mielisi sinne viskata minua, joka en koskaan ole häntä
pistänyt, ehdolla en suinkaan, vaan itseänipä enemmitten pistellyt
olen? Sen on hän tekemättä, niin uskon ja vakavana varron mitä
annetaan, ja tähän pääni torkahtaen kallistan. (Painuu alas)

FUCHS. Olkoon niin! Niin tahdon uskoa ja vakavana varron mitä annetaan,
ja tähän pääni torkahtaen kallistan. (Painaa päänsä alas Maxin viereen)

MAURA. (Erikseen) Te raukat miehet, kuinka sairas mielenne nyt
kiitelee! Ihmislapset! yksi teistä verta vuodattaen täällä taistelee,
toinen vehkeilee luulokuviensa kanssa, ja aina ja kaikkialla on murhe,
sota ja surkeus. Oo! (Preussiläinen kansalaulu kuuluu oikealta)

FUCHS. (Nostamatta päätänsä ylös) Enkelit laulaa.

MAX. Ja perkeleet kiljuu. (Mariana ja Timoteus tulevat käsi kädessä,
jälkimmäinen ontuu)

MAURA. Timoteus! Siis elät vielä!

TIMOTEUS. Vaihka yksijalkasena kuin savikukko.

MAURA. Onko se pahoin haavoitettu?

TIMOTEUS. Ei juuri hätää; vähän nyrjäynyt vaan, mutta pakoittipa mun
kuitenkin jättämään kamppaustantereen.

MAURA. Joka nyt hirmuisesti riehuu.

TIMOTEUS. On siellä kuumaa; ja nytpä olvi kurkulleni kuin vaimo
miehelle niin luotu sen toisen tarpeeksi.

MAURA. Se on kieltty, Timoteus, se on kieltty, ja sentähden en uskalla.

TIMOTEUS. Mitä nyt? Olemmehan tapelleet kuin jalopeurat; olenhan
puhkaisnut auki kolme preussiläistä mahaa kuin kolme säkkipilliä vaan,
sen olen tehnyt, ja eivätpä toverinikaan ole juuri häväisneet itsiänsä,
totisesti ei. Aristarkus kiljuu, raivoo ja tappelee, vaihka tuntuupa
kuin tahtoisi hän tällä leiskunalla, huudolla ja käsivarsien
väsymättömällä viskelemisellä niinkuin estellä näkymästä jotain pientä
oravata, joka hyppelee hänen housuissansa, mutta tappeleepa hän toki
kuin mies; Tommi on kuin kiiski, vikkelä, ja pistelee että tuntuu,
Titus, äänetön ja huulet nipistetyt myttyyn, kulkee esiin eikä
järkähdä, ja Anton hän huokailee ja lyö.

MARIANA. Hyvin tunnet kumppanies luonnon.

TIMOTEUS. Etkö luule mun haastelevan totta? Sen kuulet kohta, kuulet,
että olemme itsemme käyttäneet kuin miehet. (Juo) Mutta vastahakoinen
on tänäpänä onni meitä kohtaan, ja luultakseni käymme tässä kahakassa
tappiolle, niin näytti taistelon muoto, koska sen jätin, ja
arvattavasti joutuu Timoteus Preussiläisten vangiksi; sillä tuskinpa
taidan paeta nyt. Mutta iloinen olen sentähden, että henkeni pelastui;
sillä minä olen yksinkertainen ja tyhmä sotamies enkä taida itseäni
teeskennellä. Jos olisin upseeri, niin eipä tämä juuri mallaisi, vaan
täytyis minun antaa huulen rippua ja silmän tuijotella murheellisesti
eteeni, vaihka sydän povessa salaisesti laulaa: »sull' kiitos», että
pääsin kuin madammi Bergströmska. (Sotahälinä lähenee) He lähestyvät.
Niin niin! Niinpä käy kuin ennustin. Meidän joukko pakenee ja
Preussiläinen vainoo.

MAURA. Taivaan Herra! He rynkäävät ihan tätä kohden! (Timoteus ja
Mariana kuiskailevat keskenänsä)

TIMOTEUS. Olkaat ilman pelkoa, muori, ilman yhtään pelkoa, armas
muorisein. He kulkevat rauhallisesti ohi; minä takaan sen. (Patrik,
ilman hattua ja miekka kädessä, juoksee yli teaterin oikealta
vasemmalle ja hänen jälessänsä Aristarkus, Tommi, Anton, Titus ja muita
sotamiehiä. Timoteus, ontuen, lähtee myös kirmasemaan samaa tietä,
häntä seuraa Mariana halliten hänen patruuna-taskustansa. Maura juoksee
muutaman askeleen heidän perässänsä huutaen kovin, mutta samassa
amputaan muutama kiväärinampaus oikealta vasemmalle, ja Maura kaatuu
kiljahtaen; Kasper, Gilbert ja preussiläisiä sotamiehiä tulee. Max ja
Fuchs kuorsavat maassa)

KASPER. Pojat, nyt ottaa teidät peijakas, jos olette ampuneet tämän
vanhan vaimon.

GILBERT. En usko sitä, vaan luulen, että kaatoi hänen pelko vaan ei
luoti.

KASPER. (Ottaa Mauraa kädestä) Ylös, eukkoseni!

MAURA. Minä olen amputtu, kuollut, ijankaikkisesti kuollut!

KASPER. Te olette eheä ja terve, sanon minä. Ylös ja olkaat iloinen;
sillä voitto on meidän. (1:n preussiläinen sotamies tulee)

1:N SOTAMIES. Herra kapteeni, minä saatan sanomata kenraalilta.

KASPER. Mikä on hänen tahtonsa?

1:N SOTAMIES. Että kortteeraatte tähän joukkonne ja jätätte pakenevaen
vainoomisen, sen toimen määrää hän arierkardillemme.

KASPER. Hyvä! Ja jos ei ole sulia muuta sanottavaa, niin käänny ympäri
taas, ja ne miehistäni, jotka seuravat nyt vihollista kantapäissä,
palatkoot takaisin jälleen, koska toiset on heidät ehtineet. (1:n
sotamies menee) Hyvä on levätä kamppauksen vaivoista, mutta eipä toki
ollut tämä päivä kovin raskas eikä verinen.

GILBERT. Se oli mun ensimmäinen päiväni kunnian kedolla, ja, totta
sanoen, tämän taistelon alku mun vereni saattoi niinkuin vähän
kuumeelliseen juoksuun, mutta tasoittupa se pian taas, ja nyt lopetan
tämän päivän kuumeella toista laijia, voittohorrouden kuumeen hohteella
sen lopetan. Oi kuinka kernaasti nyt tyttöäni syleillä tahtoisin!

KASPER. Hiiteen tämä taistelo!--Oltta, muori! (Juo)

GILBERT. Siinä pamahteli toki ja luorit vinkuit.

KASPER. Olipa se kahakka! Vihollisemme killistelit päällemme kuin
keitetyt kravut, niin he katselit meitä läpitse juopumuksen sumun ja
kaasun ja levitit ympärillensä karvaan tikuran ja sauvuhaisun, kuin
olisit he käynneet ulos suomen-saunoista. Mutta olisit he tyhjentäneet
muutaman kannun vähemmin vahtovaa oltta, niin luulenpa, ettemme seisois
tässä juuri näin eheillä nahoilla; sillä, jos toki totuuden tunnustan,
niin eipä ollut nytkän tämä leikki juuri lasten leikki, vaikka he
humalassaan kaakertelit kuin karilla nahkahanhien lauma. Jaa, olipa se
lystillinen kuolemanleikki. Sentähden olkaamme lystillisiä ja
juokaamme, me myös, mutta kohtuudella. Juokaat, pojat! Te tappelitte
uljaasti tänäpän. Mitä sanotte?

SOTAMIEHET. Eläköön Preussi!

KASPER. No niin! Juokaat nyt, mutta onneton se, jonka näen käyskelevän
kylkimyyryä! Juokaat, juokaat! (Sotamiehet ottavat kukin tuoppinsa,
asettavat itsensä taaemmaksi joukkoon ja haastelevat iloisesti
keskenänsä) Minä luulen, eukko, että olvi on virtanut kaupungissanne
oikein koskena.

MAURA. Oi hyvä herra! uskokaat minua, senkaltaista olven molskinaa ei
ole mailma kuullut vielä. Mikä meteli ja pauhu, mikä puheen mölinä ja
kiroileminen yöt ja päivät! Jaa-ah, minä sanon sen ja panen sen luoksi;
ei semmoista melakkaa ole vielä kuullut tämä syntinen mailma. Jumala
siunakkoon!

KASPER. Oi Saksanmaa, mikä etkö olis sä ilman tätä kuohuvata juomaa!

GILBERT. Mikä etkö olis sä ilman kaikkija synnin himoja!

KASPER. Vaiti, luutnanttini, vaiti, poika!

GILBERT. Anteeksi, että voiton päivänä vilaukseksi unohdin suhteeni
teitä kohtaan, mutta se ei tapahdu enään, vaan tahdonpa seistä
vaiheellanne vaiti ja oikeena kuin kynttylä.

KASPER. Jos sen sä teet, niin katso etten niistä sua vähän nääveliistä.
Kuin kynttylä? Nyt hiiteen kaikki teeskellys ja turha kunnioitus ja
vallitkoon ilon siivitetty henki, niin kauvan kuin terästykki mykkänä
ammottaa. Nyt vapaus ja riemu! Ja anna minun perustella; sillä olenhan
käynnyt ulos tietoviisauden ankarasta linnoituksesta ja seison kuin
mies Hegel-pataljoonin vasemmassa flyygelissä. Eikö sano muotoni niin?
Kas tätä tukkaa kiemuraista, tätä jäistä, kankeata katsantoa, näitä
unipussia silmieni alla, näitä kalveita ja vähän niinkuin kohistuneita
poskia; ja viikseistäpä sitten alkaa sotamies. Enkö ole sekä
kirjallinen että sotaisa? Kaksi omaisuutta, joiden yhdistys on naiselle
ihastus suurin.

GILBERT. Mutta eivätpä ole vielä kaikki jäljet jokapäiväisestä
ihmisestä la'astu pois. Niinpä esimerkiksi luulen huomaavani jotain
prosallista lämpymyyttä katsannossa ja huulilla kovan taipumuksen
nauruun.

KASPER. Ne jäljet kyllä pian peitetään tuiskuilmoilta korkuudesta.--
Mutta mihen lopetin filosofemini, tai kuinka alotin sen? Saksanmaa,
mikä etkö sä olis ilman vahtovaa juomaa, joka nyt sun tahtoo upottaa!
Mutta enpä ihmettele, ettäs mielit naukkiilla ja viettää aikas humalan
humussa. Sä olet suurin nero kaikkein kansojen joukossa tämän Telluksen
povella, mutta voi! sä olet rikkirevitty nero muserretulla sydämmellä,
ja sentähdenpä pyllistelet kannua niin ahkerasti. Oi! sä kohtuisena
hengen aikeista käyt, ja siitä tuskas, siitä runsaat rohtoryypit. Mutta
ole lohdutettu, kaikki on nyt koetukses aika, lyönyt on pääsinpäiväs
hetki. Täältäpä me, kuin pohjoisesta raikas liehaus, nyt sua
parantamaan tullaan ja teemme sinusta oikean Saksan. Ole rauhassa, me
sun lääkitsemme, puhallamme sieraimiis uuden hengen ja riemuitseepa
kerran viel saksojen maa. Ja tämän päälle tahdon tyhjentää kannun
oltta.--Kallistakas tuonne tuoppiin, muorisein.

GILBERT. Ja tällä tavallapa, kannu kädessä, parantajana toimiilette.
Lystillistä!

KASPER. Juuri niin, sinä veitikka; sillä pahallapa paha parannetaan.
(Juo) Mutta muori siellä toikan takana, miksi istutte niin
murheellisna, huiskutellen itseänne ja vuodattaen kyyneleitä? Näinkö
vietätte voiton päivää?

MAURA. Taidanko minä tätä kutsua voiton päiväksi? En suinkaan, vaan
murheen ja tappion päivä on se minulle kurjalle.

KASPER. Miksi niin?

MAURA. Tahtoopa sydämmeni lentää kappaleiksi. Koska pakenit tästä
Bayerilaiset, seurasihan heitä karkurina piikani myös, se noiduttu
naasikka.

KASPER. Oh, pieni asia! Niin tapahtuu aina ja joka paikassa missä
sotilasjoukko majailee, ja jos ei juuri niin, murtuupa kuitenkin yksi
ja toinen sydän ikävyydestä harmaatakkien perään.--Tyttö meni, te
otatte itsellenne toisen, asia on autettu sillä.

MAURA. Ei ei! Kuulkaat, tahdonpa ilmoittaa kaikki, kaikki kaikki,
muuton mun tukeuttaa ikuinen kiusa ja vimma. Kuulkaat. Mies, jota
lunttu seurasi, oli mulle antanut ihanimmat lupaukset, joihin luotin
minä mieletön ja jakelin hänelle yhtäkin parhaastani, mutta koska hetki
tuli, kaapasi hän tieheensä ja vei mun tyttöni vielä. Timoteus on
peikon nimi, sotamies kapteeni Patrikin komppanissa. Oi! jos saisitte
hänen kynsiinne, niin paistinvartaassa häntä korventakaat kuin
höyhennettyä pyytä ja samoin porttoansa myös; kolme tynnöriä oltta
annan mennä palkinnoksi tämän työn.

GILBERT. Sepä eukko, se!

KASPER. (Eriks.) Peijakas ämmäksi. (Ääneensä) Te olette leski,
muoriseni?

MAURA. Leski turvaton, jota kaikki sekä tutisevat vanhat että pienet
lapset ilman pelkoa hammastaa; sillä eihän ole mulla oikeuteni
puolustajaa.

KASPER. Sen tahtoisitte itsellenne?

MAURA. Olinpa hempeä ja pidin tästä miehestä, joka mun petti nyt.

KASPER. Minä tiedän komppanissani erään uljaan uroon, joka eilen teki
kummallisen lupauksen. Sanokaat, muori, ettekö taitaisi pitää vielä
toisesta miehestä.

MAURA. Hm.

KASPER. Jaa, mitä sanotte?

MAURA. Siihen vastakoon sydämmeni koska silmäni on tämän toisen nähnyt.

KASPER. Saattakaat Faustus tänne. (Eräs sotamiehistä menee. Max
kuorsahtaa) Ken makaa niin makeasti ihan sodan jaloissa tässä?

GILBERT. Onpa meillä tässä kaksi vankia.

KASPER. Ja makavat kuorsaen! Kuinka ymmärrän tämän?

MAURA. Oi! kaksi onnetonta siinä makaa, kaksi sotamiestä Max ja Fuchs,
jotka kuluessa kolmen kuun eivät ole nähneet yhtä ainoata selvyyden
hetkeä; mutta nyt on järki sanonut liittonsa ylös ja paennut heidän
aivonsa kammareista, ja nytpä he alati näkevät ympärillänsä ainoastaan
petosta ja kavaluutta ja pieniä olentoja, jotka väsymättä vaivaa heitä.
Äsken, koska painoit he itsensä tuohon alas ja kuulit kaukaalta sodan
jyskeen, niin luulitpa he Berlinin kaupungin jo seisovan tulessa ja
sauvussa, ja että he itse olit kaatuneet sen rynnäkössä ja oljentelit
nyt kuolleitten hämäräisessä maassa haudan toisella puolella. Oo oo!
Niinpä he uskoit, onnettomat, ja siinä uskossa lyyhistit itsensä vasten
maata kuin kaksi kurjaa jäniksenpoikasta itsensä lyyhistää ruohistoon
kuultuansa korvesta haukan äänen.

KASPER. Ha ha ha! No siinäpä kaksi kummallista veitikkaa.

GILBERT. Luulenpa keksiväni heitä kohtaan sukkelan juonen, herra.

KASPER. Hyvä. Mikä on tämä? Mutta vartokaamme, tuossa tulee mies.
(Faustus tulee)

FAUSTUS. Mitä tahtoo herra kapteeni?

KASPER. Sano minulle kuinka kuuluu se lupaus, jonka eilen teit?

FAUSTUS. Näin, herra: koska ehdin Schleusingenin kaupungin, niin otanpa
aviosiipakseni ensimmäisen naisen, joka vaan mielii kanssani nahista,
sen teen vaihka olis hän se viimeinen hurnakka. Niin lupasin, ja siinä
seison.

KASPER. En tiedä syytä tähän päätöksees, mutta yhtäkaikki kuin sen vaan
täytät.--Mitä tykkäätte tästä miehestä, frouvani?

MAURA. Hoo, uljas muoto, mutta näin vilauksessa en taida päättää
mitään.

FAUSTUS. Vilauksessa on se tehtävä, jaa äkisti kuin leimaus. Ei yhtään
ylöslykkäystä, muori, vaan jos ei käy kauppa tässä, niin kiepoonpa
kohta toisille markkinoille kuin luoti.

MAURA. (Eriks.) Ui! kuinka hirmuinen ja kiivas mies! Mutta miehukas
kuin Herkkules. Haa! mitä teen?

KASPER. Tämä arveluttaa teitä kovin.

MAURA. Ah!

FAUSTUS. Kerran kysyn vielä: otatko minua, eukko?

MAURA. Astukaamme edes sisään vähän keskustelemaan. Kunnioitettava
herra kapteeni, tehkäät niin hyvin ja tulkaat todistajaksemme ja
välimieheksemme tässä asiassa.

KASPER. Frouvani, minä vaan esitän teille pojan käymättä toki
puhemieheksi, hyvin tietäen vanhastaan kuinka huonon onnen siinä annan.
Mutta sinä ja sinä, menkäät heidän kanssansa välipuheesen. (Maura,
Faustus ja kaksi sotamiestä menevät sisään) Niin, eukkoni, saatpa nyt
miehen, joka voi masentaa moninkerroin kiukkuisemman ämmän kuin sinä,
hänpä sinusta pianki tekee hiljasen hiiren, siivon karitsan, vaihka
olisit nyt itse saatana ja hänen emonsa.

GILBERT. Tässä saamme kenties pian juoda pestiäisiä.

KASPER. Niinpä näyttää. Mutta, poikani, mitä on mielessäs tekeillä
noita kohtaan tuolla?

GILBERT. Suotteko mun hetki olla johtajana, ja te toiset tässä vähän
oleskella ahtööreinä?

KASPER. Olkoon menneeksi, kuin vaan vikkelästi tehtäväs teet.--Mutta
valoa tänne, yö käy pimeäksi.

GILBERT. Ei, herra; tämä pimeys kuuluu asiaan; sillä nyt seisomme
varjoen hämäräisessä mailmassa, Kimmeerien murheellisessa maassa.
Miellyttääkö teitä, herra, asettaa itsenne seisomaan tähän? (Osoittaa
vasemmalle sivulle Maxista ja Fuchsista)

KASPER. (Tekee niin) Tässä seison.

GILBERT. (2:lle ja 3:lle sotamiehelle) Te seiskäät tässä. (Asettavat
itsensä makaavien pääpuolelle) Te toiset seiskäät tässä alakuloisina
ympärillä; minä asetan itseni tähän heidän oikealle sivullensa, ja
johtaja itse pelaa teidän kanssanne.--Nyt huomakaat: koska sanon,
soikoon vaskitorvi kummeasti kuin tuomiopasuuna; he heräävät samassa
mailmassa, jossa he nukkuissansa luulit itsensä varjoina käyskelevän,
Kimmeerien synkeässä maassa; he heräävät, näkevät ympärillänsä meidät,
jotka taas olemme varjoja niiden kurjien Preussiläisten, joille he itse
annoit katkeran kuolon rynnäkönsä Berlinin portilla. Me moitimme heitä
tästä, haastelemme entisestä elämästä maan päällä ja nykyisestä täällä,
lähellä monen suuren miehen varjoo. Herra kapteeni ja minä olemme
puheen kannattajat, te kaksi siinä sanotte sanan ainoastaan sillon
tällön, koska sopii, koska katsahdan puoleenne, mutta kavahtakaamme
puhumasta itsemme säkkiin ja sillä kurilla hävittämästä koko ilveemme.

KASPER. Pannaanpa siis nyt kokeeksi kunkin aatoksen vilkkaus. No päin
tuuleen sitten, ja auta minua, improvisationin henki!

GILBERT. Nyt möräköön torves. Kummeasti, kovin kummeasti. (Toinen
sotamies puhaltaa vaskitorvea, Max ja Fuchs herää, nostavat vitkon
päänsä maasta ja jäävät istumaan, tuijotellen ympärillensä)

FUCHS. Hoh hoo!

MAX. Ketä olette te?

GILBERT. Huu huu! Etkö minua tunne enään? Minä olen sen miehen varjo,
jonka armottomasti keihästit kuoliaaksi lähellä porttia Berlinin
kaupungin. Tähän paikkaan syöksit sinä sisään painettis, ja haava tällä
kohdalla on kuolettavainen. Minä kaaduin ja kalisit aseeni kaatuessa.

2:N SOTAMIES. Hii haa huu, oi yötä pitkää täällä! Etkö minua tunne,
sinä Fuchs Bayerista? Olenpa sen miehen varjo, jonka pistit kuoliaaksi
kadulla lähellä nahkuri Köhlerin taloa, siinä minun tapoit, teit
leskeksi mun nuoren vaimoni, sen uskollisen, ihanan Konkordian, ja
isättömäksi kurjan lapsein. Voi sinua voi!

FUCHS. Paras ystäväni, minun täytyi tehdä niinkuin kapteeni käski.

3:S SOTAMIES. Voi sinua voi! Tunnetko minua, mies? Minä olen sen miehen
varjo, jonka pään sinä halkasit Berlinin palossa lähellä kasarmia,
jossa riehuit vinkuvat liekit. Voi sinä kirotun miehen kirottu varjo
täällä hämärän alhossa, voi!

KASPER. Aih, iuh, valedikavauvau! Ei kahlekoiran talvinen yö ole niin
surkea kuin kuolleen miehen varjon elämä täällä. Tunnetko minua?
Olenhan sen sankarin sielu, jonka niskan sinä katkaisit kuin nauriilta
naatin. Etpä minua armahtanut, vaihka polvillani edessäs rukoilin, näin
sanooden: säästä henkeni, jätänpä muuton tänne suojattoman tytön, jolla
on seittemän minun siittämääni poikaa, hänen tahdon ottaa lailliseksi
vaimokseni, koska sodasta takaisin palaan. Niin rukoilin minä, mutta
etpä armahtanut sinä, vaan iskit minua tähän, ja isku siihen paikkaan
on kuolettavainen. Minä kaaduin ja kalisit kaatues aseet, ja niinkuin
unelma poisväikkyi pakeneva sielu. Tässä seison nyt helistellen
hampaitani, ja sinun kauttas, vertajanoova villi. Oi! kiitä ettäs olet
nyt tyhjä sumukuva; jos olisit vielä lihaa ja luuta, niin sydämmes nyt
povestasi kohta temmaisin, niin totta kuin olen kunniallisen sankarin
sielu.

FUCHS. Resuun, veli kulta, resuun! Oi oi! me olemme jo kyllä
kiipaleissa. Pieniä kiusanhenkiä, kuin vihainen ampiaisparvi, tässä
kihelöitsee ympärillämme ehtimiseen ehtimiseen.

MAX. He eivät suo meille rauhaa enemmin täällä kuin teit sen siellä.

FUCHS. He ovat semmoisia pieniä-ruhtinoita, kovin nälkäsiä; jos tahdon
viedä luskallisen soppaa suuhuni, he kohta siitä sieppaavat osansa, ja
jos en antais, imisitpä minusta veren kuin kirput ja hyttyset. Niin on
laitamme. Sentähden katsahtakaat nyt vähän armeljaammin päällemme. Minä
tapoin sinun, sinä olsit muuton tappanut minun, niinkuin yksi teidän
miehistä viimein tekikin. Ja tässä istumme nyt, tapettuina kaikki.
Mitäs tehdään, veljeni?

KASPER. Jaa, tässä ollaan, kaukana heimostamme ja armaista ystävistä.
Oi minun entinen elämäni!

GILBERT. Mikä ollee tuo tähti lounaassa tuolla, jota kohden sieluni
katsanto niin kernaasti kiitää?

KASPER. Se on Maa, veljeni, se on se kurja maamme.

GILBERT. Mutta se on pyrstötähti tulisella hännällä.

KASPER. Oi! maamme se on ja Berlinin ankara palo, joka kestää vielä,
sille antaa tämän tulisen hännän.

GILBERT. Oi kärsimykseni ja iloeni armas mailma! Kuinka kaukana
mahdamme sinusta olla?

KASPER. Kymmenen miljuunia kymmenen tuhatta kymmenen sataa
kymmenkymment ja kymmenen pääskösen päivänlentämää, niin kuiskasi
minulle eräs henki-ääni.

GILBERT. Onpa se kappale matkaa.

FUCHS. Kauhistava matka.

MAX. Haa!

FUCHS. Kuinka monta penikulmaa tehneen tämä? Mitä sanoo henki-ääni?

KASPER. Vaiti!--Mutta hän ei sano mitään nyt. Sen tahdon toki
yhteenlaskea vahvistettuani varjoruumiini ruualla ja juomalla.

FUCHS. Saammeko täällä kuitenkin jotain ravintoa?

MAX. Mitä sorttia täällä murheen ja ikävyyden maassa?

KASPER. Huhkaimen haukotuksia purtavaksi ja merituulta olveksi päälle.

MAX. Haa!

FUCHS. Onko tämä ruokaa ja juomaa!

GILBERT. Aina varjoille, ystäväni.

FUCHS. Mutta voi! missä ollaan toki? Sanokaatte, hyvät miehet; sillä
sydämmeni käy kovin murheelliseksi. Missä ollaan? Portillako tuomittuen
kaupungin tai taivaan-linnan esikartanossa? Sanokaat!

KASPER. Vai taivaan-linnan esikartanossa! Ettäs uskallat niin
arvellakkaan. Taivaan-linnan? Mistä syystä? Sinäkö siellä siitä, ettäs
olet ammentanut kitaas oltta niinkuin valaskala, ja minäkö siellä
siitä, että naisia halaillut olen väsymättä kuin Turkkilainen? Voi
veikkosein, kuinka taidat näin aatella?

FUCHS. Me olemme siis...

GILBERT. Keskellä leukoja sen suuren traakin; se kohta meidät nielee
mahaansa, täys laava-virtaa, joka kuumuudesta rymisee.

MAX. Kauhistunpa.

FUCHS. Minä kauhistun ja vapisen.

KASPER. Tyyntykäät toki vähän, kuultuanne totuuden. Olemmepa siinä
keskipaikassa, onnellisten ja kirottuen välillä, yhtä kaukana heistä
molemmista. Tässä täytyy meidän oljentella kunnes tuomiomme aikojen
lopussa ylitsemme langetetaan. Tässä seisomme seurassa monen muun,
seurassa monen mahtavanki miehen.

GILBERT. Minua miellyttää kysyä ja tutkistella.--Ken on tuo jalo haamu,
joka seisoo mäen rinteellä tuolla?

KASPER. Aleksander Magnus Macedoniasta. Katsos, mikä yhtaikaa
peloittava ja ihastuttava sankarvoima vieläkin hänen olennostansa
virtaa ulos.

GILBERT. Minua miellyttää kysyä ja tutkistella.--Ken on tuo haamu, joka
seisoo tuolla Okeanoksen virran partaalla? Kaksi siipeä hänen
rautalakistansa korkealle kohoo, yksi kummallakin sivulla.

KASPER. Se on Romin kauhistus, Punian ylevä sankari. Katso hänen
olentonsa vakavaa miehuutta, joka vertaistansa ei löydä uroen joukossa.
Siinä hän liikkumatta seisoo katsahtaen vapaalla silmällä öiseen,
kuohuvaan kaukaisuuteen. Siinä hän seisoo, huulilla katkera hymy.

GILBERT. Minua miellyttää kysyä ja tutkistella. Ken on tuolla tuo
kolmas haamu, joka kääntää kasvonsa puoleemme nyt? Minä vapisen hänen
katsantonsa edessä.

KASPER. Jumalan vitsa, Hungarian ruhtinas, se lyhyt, palleroinen mies,
hän, muodon viivoilla niin pienoisilla; mutta niin ei kesä-aurinkoinen
säteile, niin peloittavasti ei kivääri leimahda vasten kuolemaan
tuomitun rintaa, niin voimallisesti ei iske jyristäjän nuoli kuin
katsanto tämän miehen, joka seisoo siinä, huulilla katkera hymy.

GILBERT. Jaa, se on hän, mies, jonka väkevä povi on kuumempa kuin Etnan
kohtu.--Mutta vieläpä mielin kysyä ja tutkistella. Ken on tuo
kunnianarvoinen haamu pitkällä parralla ja silmällä niin liepeällä,
hän, joka seisoo alla tuon suuren ja synkeän tammen?

KASPER. Se suuri Kaarle, Saksojen masentaja, seisoo siinä, vyöllä
ankara miekka. Siinä hän seisoo, huulilla katkera hymy.

GILBERT. Kerranpa vielä mielin kysyä ja tutkistella. Ken on tuo haamu
kummulla tuolla, kuin kari, niin liikkumaton? Mutta hänen tunnen nyt.

KASPER. Etkö tuntis häntä, kolmen mailman-osan sankaria, Corsican
poikaa. Siinä käsivarret ristissä rinnoilla hän seisoo kylmä ja
äänetön, syvissä mietteissä hän seisoo kuin tahtoisi hän käsittää
elämän arvelon. Jaa, siinä hän seisoo, huulilla katkera hymy.--Niinpä
täällä varjoja oljentelee lukematon paljous. Katso tuonne, ja näetpä
heitä loppumattomassa linjassa seisovan tuolla valtavirran autiolla
rannalla. Niinpä vietetään pitkä yö täällä yöseen synkeässä,
ihmeellisessä maassa.

GILBERT. Ihmeelliseksi ihmeelliseksi kyllä taidan kutsua tämän maan.
Eihän kasva tanner täällä ruohoa ja kukkaisia, ei, vaan nahkasiipan
karvoja jalkani tallaa kuin astelisin plyyssimatolla.

KASPER. Ja puitten murheellisesti rippuvat lehdet täällä eivät ole
tavallisia lehtiä.

GILBERT. Ei, vaan yösiikon sulkia ja höyheniä, ja itse puu on
kamoittava peikko ja kuin kamoittavat peikot täällä kalliot ja vuoret
päällämme longottaa. Huu! tuolla näen pimeän luolan, joka ahneesti
ammottaa tänne.

KASPER. Tartaruksen ovi, josta tie käy alas onnettomien asuntoihin. Sä
kuulet kuinka se humisee ja kiljuu.

GILBERT. Kuin myrskyssä musta aukio hirmuisen tynnörin kyljessä.--Mutta
minkä maan, kaukaisuudessa sinertävän, näkee silmäni tuolla vuorten
tutkaimilla? Siellä kuni vallitsisi aamu lempeä ja ikuinen, niin
säteilevä ja niin ruusuhymyvä. Oi! tämä näky mun sydämmessäni herättää
riutumuksen ihmeellisen ja halun kerran päästä sinne. Mikä on tämä maa?

KASPER. Siellähän on maa, jonne kaikki ovat aikeissa, mutta harvatpa
sen ehtii toki. Sä kaunis maa!

GILBERT. Jos kaiken tämän ennen varmaan tiennyt olsin, niin toisinpa
olisi elämäni muodostunut. Oi! jos lievitettäis mulle vielä elon
langasta muutama vaaksa, niin kuinka tekisin? Kohta kaiken hekuman ja
turhuuden karkoittaisin kauvas, pienen majan itselleni rakentaisin
salokunnahalle viheriäiseen männistöön, jossa käyvät raikkaat tuulet,
ja siellä paastoen ja rukoillen mä aikani viettäisin, puettuna
lumivalkeaan liinakauhtanaan ja vyöllä itsekiellon anturanahkanen vyö,
ja krassiruoho ja kirkas vesi ainoa nautintoni olis. Niinpä, huolimatta
petollisesta mailmasta, elelisin siellä, vakaana aina ja totisena kuin
tuomiokirkko; eipä sillon suuni naurahtais.

KASPER. Niinpä elelisin vaipumatta naisen helmaan, joka maanpäällä
helmasyntini oli.

3:S SOTAMIES. Niinpä elelisin, enkä valehtelis ja vielä vähemmin
varastaisin.

2:N SOTAMIES. Niinpä elelisin ja jos kurkkuuni pisaranki oltta
kallistaisin, niin kohtapa tyhjentäisin kannun palavaa pikiä, itseäni
rangaisten.

MAX. Kuinka olen minä elänyt? Haa! Vetänyt kitaani oltta kuin
puutiainen verta. Haa!

FUCHS. Voi minua! kuinka olen elänyt? Miljuunia antaisin jos vuoden
elostani takaisin saisin. Velkakirjat, kalut kappaleet ja kaikki
nuttuni aina viimeiseen siekaleeseen, kaikki antaisin mennä, kaikki.
Oo, oo!

MAX. Minä janoon. (Kasper ottaa toikalta kaksi olvituoppia)

FUCHS. Tippa vettä janomme sammutteeksi, kallihimmat ystävät!

KASPER. (Antaa heille kummallekin tuopin käteen) Tässä! Nyt
sammuttakaat janonne niiden sankarten verellä, jotka te surmasitte
Berlinin kaduilla. Juokaat!

MAX. Haa!

FUCHS. Olkaat armelijaat!

KASPER. Juokaat! Onpa tässä lähellä kuoppa syllän syvä, syllän leveä ja
pitkä ja täynnä verta, jonka olette ulosvuodattaneet meistä ja muista
meidän onnettomista veljistämme. Juokaat!

MAX. Ah!

FUCHS. Voi meitä!

GILBERT. Juokaat! muuton teidät paikalla viskasemme tuonne syvyyden
pimeään kitaan.

KASPER. Tahdotteko juoda!

FUCHS. Me juomme, hyvät ystävät, me juomme. Oo, oo! (Vievät molemmat
tuopit huulillensa)

MAX JA FUCHS. (Yhtaikaa ja vetäen suunsa suureen ilveeseen) Das ist
Bier! (Toiset nauraa. Faustus ja Maura, taluttaen toinentoistaan
käsivarresta, tulevat, ja seuraa heitä ne kaksi sotamiestä, lamput
käsissä)

KASPER. Toivotamme onnea morsiuskunnalle.

FAUSTUS. Kihlatut olemme.

KASPER. Faustus, sun tiedän mieheksi, joka ei siirry sanastansa vaihka
repeisi allansa maa.

FAUSTUS. Antakaat mulle morsian, nuori ja kaunis kuin seraaffi ja monin
kerroin rakkaampi kuin henkeni kultakipenä, ja jospa hänen lupaisin
räjäyttää ilmaan tynnörillä kruutia, kuin sihisevän raketin, sen
tekisin heti, tulenleimauksella hänen kyydittäisin pilvistöön ylös.
(Maura vetää itsensä äkisti hänestä irsi)

MAURA. Uu! Sinä kauhea mies!

FAUSTUS. Peräytkö?--Yhden kerran kysyn vielä ja sitten tästä niinkuin
vuoripässi. Peräytkö?

MAURA. (Ryhtyy taasen Faustukseen) Katso sinun palvelijas.

KASPER. Kas niin, sopii hyvin. Onni teille, kauvallinen onni!

SOTAMIEHET. Hurraa!

MAURA. Uskallanpa käskeä teitä kaikkia tyhjentämään kihlausmaljamme
tänä-ehtoona tässä.

KASPER. Siihen, frouvani, emme varro toista käskyänne. (Muutama
Preussin sotamiehistä tulee taluttaen Timoteusta ja Marianaa vankeina)
Ketä tuodaan tässä?

MAURA. Hoo! (Käy Timoteusta ja Marianaa vastaan, niiaten syvään heidän
eteensä) Nöyrin palvelijanne! No terve tuloa, terve tuloa! Ha ha haa!
Kaikin nöyrin palvelijanne!

KASPER. Hiljaa, muoriseni! He ovat voitettuja vihollisia ja tulee siis
heitä katsella säälin silmällä, muistaen, että pyörä pian taitaa
kääntyä ympär.

4:S SOTAMIES. Nämät kaksi otimme vangeiksi, herra kapteeni; ja
tuntuvatpa he kovin rakkaiksi.

TIMOTEUS. Hän on minun morsiamen...

MAURA. Ah sinä!

TIMOTEUS. Se on hän. Minä olen invalid, siis voimaton sekä pakoon että
taisteloon ja sentähden olen nyt vanginne. Mitä tahdotte? Minun surmata
ja katkaista rakkautemme siteet? Se tehkäät, jos teitä miellyttää.

KASPER. Miksi tekisimme sen? Preussin lähetys on nyt, ei hajottaa vaan
kokoa ja yhteenliittää, vaihka täytyykin sen tässä toimessansa tehdä
syviä leikkauksia ja pistoksii; mutta kaikki on hyvin jos loppu on
hyvin.--Sano, tyttö, onko tämä mies sun sulhases?

MARIANA. Sitä en häpee tunnustaa.

MAURA. Sinä mailmanlintu!

KASPER. Frouvani, vihanne sammuttakaat ja tytykäät onneenne. Saittehan
miehen, jalon kuin salon partanen kuusi; sama onni suokaat tälle
tytölle myös. Ja sen teette, minä tiedän sen, vaihka mielenne nyt
kipenöitsee hieman.--No, käsi kädessä nyt seiskäät molemmat
kihlausparit. Soma on lemmen toimi keskellä sodan ryminää; ihanata,
katsella sireenilehtoa ja kukkastarhaa kolkossa linnassa, jonka
muureilta kanuunat irvistelee; siinä sekä taistelo että sovinto. Oi
että veljet toinentoistaan raatelevat! Mutta sovintoon he käyvät kerran
vielä, sovintoon niin rakkaaseen kuin nyt tämä Preussin impi ja tämä
uljas poika Bayerista. Pois riita ja vaino Germanian velisarjasta!
(Maxille ja Fuchsille) Te kaksi sankaria siinä, tunnetteko jo maailman
ympärillänne?

MAX. Minun täytyy itkeä.

FUCHS. Samoin minun.

KASPER. Miksi niin?

FUCHS. Olemmehan vielä elävien joukossa, vaihka äsken jo luulimme
itsemme varjoina nääntyvän kuolon maassa.

KASPER. Olkaat lohdutetut. Kaikki on kohta hyvin taas; ja sen
tuumakansan, ne pienet-ruhtinat me teistä siirrämme kauvas kuin
pohjoinen myrsky jyvistä akanat sinkoilee. Kaikki on kohta hyvin, koska
päällämme lepää sovinnon ja rauhan taivas ja Germanian tähti kirkkaana
loistaa taas.

MAX. Mua kuolon valtakunnan kamottava muoto on herättänyt unestani ja
kaikki käsitän nyt. Oi mennettä elämääni! Nyt se kauvas poistukoon!
Minä häpeen. (Peittää kasvonsa)

FUCHS. Se poistukoon kauvas, kauvas! Minä häpeen. (Peittää kasvonsa, ja
istuvat niin loppuun asti)

GILBERT. Olenpa kuullut, että niinkuin peloitus saattaa viisaan
hulluksi, niin taitaa se myös tehdä viisaaksi hullun. Sen näemme nyt.

KASPER. Hyötyä siis matkaansaattoi ilveemme.--Jaa, kaikki hyvin! No,
emäntämme, mielimmepä kaikki nyt tyhjentää onneksenne maljan.

MAURA. Kaikki kaikki! (Oltta annetaan ympär. Maura täyttää myös
Marianalle ja itsellensä pikarillisen oltta)

KASPER. Juokamme! Ja soikoon vaskitorvet kihlausjuhlan kunnioiksi!
(Juovat torvien pauhinassa.)

LEO JA LIINA

Näytelmä yhdessä näytökessä

HENKILÖT:

LIINA, kartanon-omistaja.
LEO, kasvate kartanossa.
ANTON, Liinan eno, vanha jääkärimestari.
ANNA, kartanon emännöitsijä.
ELIAS, palvelija kartanossa.

(Tapaus on Suomessa lähellä Helsingin-Hämeenlinnan rautatietä.)

(Tuuhea puisto, tuolla täällä viheriäinen rahi kummallakin puolella,
rahien takana tuuheita kuusia, perillä peltoja ja vuoria. Liina, Anna
ja Leo tulevat vasemmalta.)

LIINA. Leo, ennustakoon tämä korea aamu sinulle onnellista matkaa!

LEO. Minä kiitän teitä! Ja eihän milloinkaan mene muistostani tämä
aamu, jona astelin kotoni pihoilla viimeisen kerran. Kohta olen teistä
kaukana ja kaukana synnyinmaasta.

LIINA. Mutta metsähaltiamme viipyy, tuo arvokas enoni.

LEO. Ja tahtoisinpa puristaa kerran vielä hänen kättänsä, koska heitän
nämät metsät ja vuoret; siellähän ennen, veljinä kamppaellen, ajelimme
Tapiolan karjaa.

LIINA. Oi, hän tulee kyllä, mutta kaiketi vasta lähtöhetkelläs. Sillä
tämänkaltaisissa kohtauksissa ei ole hän koskaan paljouden tekijä.
Pitkät ja kyyneleiset jäähyväiset eivät juuri miellytä häntä. Ja
siinähän soinnummekin yhteen. (Haastelee Annan kanssa.)

LEO. (Erikseen) Sinä korskea nainen, ole huoleton. Minä en väsytä sinua
lähtövirsillä, en kyyneleillä, vaan katsahdan aina yhtä kylmästi
puolees kuin sinäkin tänne. Niin teen, vaikka riehuisikin povessani
ikuisesti liekehtivä tuli!--Pois kauas tästä! Tule, aava valtameri, ja
viileytä sydämmeni kuume! Ole unohdukseni virta!

LIINA. Mutta katso, hän seisoo kuin uneksuva. Leo!

LEO. Katselenhan kalliota tuolla. Ennen usein tähtäilin sen kiireeltä
alas kohden kotokartanoa, peltoja, niittuja ja polveilevaa jokea. Oi,
mielisinpä sieltä kerran vielä katsahtaa ympärille. Mutta aikani on
lyhyt.

LIINA. Ehdithän kyllä siihen käyntiin. Kaikkihan on jo varustettu
valmiiksi matkalles. Riennä vaan!

LEO. Minä riennän! (Menee oikealle.)

LIINA. Onpa hän vihdoin kuin hieman levoton. Mutta näyttääpä kuitenkin,
että mielii hän meistä pois.

ANNA. Kuin piltti kaupunkiin ensimäisen kerran. Mutta enhän ihmettele.

LIINA. Et ihmettele?

ANNA. Jotain kuiskataan.

LIINA. Mitä kuiskataan?

ANNA. Tuossa kirjeessä, kirjeessä Leolle hänen sedältänsä Amerikasta,
löytyi eräs korea kuva, oikein hehkuvan, pulskean Mulatti-epelin, ha
ha!

LIINA. Hoo!

ANNA. Setä kasvatti vauvan ja viimein päätti hänen--ah!--kultakanaseksi
Leollensa.

LIINA. Romantikas aate, ihan Leon kaltainen; hän juuri voi lemmistyä
kuviin ja varjoihin, tuo haaveksija. Lystillistä! Melkein uskon, mitä
kerroit.

ANNA. Niin; ja tämähän kuva nyt tähtenä lännessä viittaa nuorta
sankariansa luokseen.

LIINA. Ehkä tuhatkihara nainen on anastanut hänen katalan sydämmensä,
joka nyt liekehtii pääsön himosta. No, hän menköön ja saavuttakoon
onnensa.

ANNA. Ah, parhaan onnensa on hän nauttinut juuri tässä teidän kätenne
alla!--Hän lähtee meistä ja jää ehkä iäksi. No, hän jääköön; mutta
ainahan kolkompaan yksinäisyyteen me itse jäämme tänne, kurjat.

LIINA. Tottumus tasoittaa kaikki.

ANNA. Aina kuolemaksi. Hiljaisuus on kuoleman heimoa; mutta hälinä ja
meno, siinähän elämä ja ilo.--Tehkäät häitä, fröökinäni!

LIINA. Häitä! Minä?

ANNA. Niin pyydän vaan häitten tähden, häitten tähden, ah niiden
hyörinän ja pyörinän tähden! (Nauraen) Tehkäät häitä!

LIINA. Pieni voitto yhden päivän liehunnasta, oi sinä hälläkkä!

ANNA. Laskekaa vielä lisäksi kaikki vartomuksen ja muiston armaat
päivät.--Mutta sallitteko pientä kysymystä?

LIINA. Minä sallin.

ANNA. Onko vänrikkimme, tuo öljyviiksinen, tuo kilisevä, helisevä
herra, nöyrästi kumartanut teille?

LIINA. Hänen taipuva selkänsä kumartuu usein.

ANNA. Salskea sankari pyysi teidän sydäntänne, mutta sai kiellon.

LIINA. Miksi kantelee hän koulusta ja omalle niskallensa, narri?

ANNA. Ehkä vimmoissansa parhaille ystävilleen.

LIINA. Lasin ääressä kosteasilmäisenä narrina.--Mutta enintään pidinkin
hänen kumarruksensa leikkinä vaan.

ANNA. Ei! hän teki vakuuden kysymyksen. Minä tiedän sen.

LIINA. Ja sai siis oikean vastauksen.

ANNA. Ja niin äveriäs mies.

LIINA. Minun käteni ja sydämmeni! Mikä rohkea hävyttömyys!

ANNA. Vänrikiltä?

LIINA. Kaikilta!

ANNA. No Jumalani! (Nauraen) Siis mielisitte kumota meiltä ihanimman
tavan ja asetuksen. Voi teitä! Sen tahtoisitteko täällä tytön työksi?

LIINA. Pois, hupsu! Minun työkseni? (Polkien jalkaansa) Pois!

ANNA. Mutta minä muistelen--

LIINA. Mitä muistelet?

ANNA. Elämän ankaraa lakia!

LIINA. Mitä huolin siitä?--Nämät miehet, jaa, kas nämät! Minä lahjoitan
heille jalon hylkäykseni.

ANNA. Samasta syystä siis sai myös tuo mustatukkainen maisterimme
teiltä kiellon?

LIINA. Mikä hulluus! Katso, eräs teikari astuu eteeni, eräs maisteri
täynnä itserakkautta, eräs vänrikki täynnä peilirakkautta; ja minäkö
nyt, niinkuin hän pyytäen vaatii, hänelle heittäisin alttiiksi kaikki,
elämäni, onneni, minä iäisyyden tytär? Minäkö hänen tavarakseen? Mikä
julkeus! Sydämmeni paisuu!

ANNA. No kuinka sitten lähtis matkaan kelpo uros, joka, ansaiten
sydämmemme, on teihin äärettömästi rakastunut?

LIINA. Hän olkoon vaiti kuin hauta ja vähimmin kaikista huokailkoon
hän, hikoilkoon hän, kurja mies. Jota enemmin lemmistynyt, sitä
vähemmin antakoon hän tuskansa ilmi. Kaikki hän kätkeköön ja silloin
ehkä syttyisi sydämmeni myös, kiihtyisi valta-loimoon. Mutta mitä
aattelen ja puhun minä mieletön, hullu tyttö! Minäkö lemmistyisin
noihin miehiin, minä? Vale!

ANNA. Ja jos niin tekisimme kaikki, mihin joutuisimme viimein?
Siipoiksi Kyöpeliin!

LIINA. Mitä huolin siitä?--Mene! Murkinan hetki on lähellä.

ANNA. Minä riennän, fröökinäni, minä juoksen! (Poistuu vasemmalle.)

LIINA. (Yksin) Menköön hän etsimään onneansa; niin toivon, ja toivon
kuitenkin toisin. Kasvattajanko huolta ja kaipausta? Puhkeisiko eroon
rakkaus murheenkukkaseksi nyt jäähyväisten pahteisessa ilmassa? Toki,
hänessä vaan aina ja levotonna aatokseni väikkyy, ehkä näyttääkin
toista katsantoni komea rauha. Hän ei ansaitse helleyttä, jota lapsikas
sieluni hengittää häntä kohtaan; kylmä on hänen sydämmensä. Ja mikä tuo
kunnioituksen naamari hänen kasvoillansa? Ah, tynsän teeskelyksen muoto
velvollisuuden vaatimuksesta vaan! Mene, kiittämätön poika; riennä,
riennä meistä kauas mulatti-neitojesi karkeloihin uusien maailmain
aurinkojen alle.--Niin riehuu, telmää povessani tuonne tänne taistelo
kuin maan järistessä merenrannan kuuma laine. Oi, en ymmärrä! Jos
ystävältä kysyisin, miksi sydämmeni riehuu levotonna, niin hän kenties
haastelis immen lemmestä. Hullutusta! Immen lempi? Mene jo, aatos
nurja, mieletön ja halpa, mene kauas, kätke itses vuorten alle! Ja hän
... hän poistukoon minusta kauas, kiusaamasta sieluani. (Katsoo
oikealle.) Tuolla kallion kiireellä hän seisoo, hoikka nuorukainen, ja
hänen hiuksensa uiskentelevat aamun kultaisella pilvellä. (Katoo
väikkyen pois oikealle.--Anton tulee vasemmalta)

ANTON. (Yksin) Hän matkustaa meistä pois, hän muuttaa perin maapallomme
selkäkilvelle, asumaan ikänsä meidän antipodinamme, kurja. Kiusallinen
kohtalo! Sonnipäiset könit täällä samoilkoot ympäri, vaan älkööt
tuollaiset kainot lapset. Minunhan esimerkiksi, minun, jolla on sydän
kuin karhunpenikka, olisi pitänyt maailmoja marssiman ja keihäitä
murskaileman täällä. Mutta Leoni lähetän vallan vastakynsin ulos
hurjille retkille. Tunnenpa hänen ja pidän hänestä kuin omasta
pojastani. Mistä saan enään metsätoverin niin hauskan, tarkkamielisen
ja urhean kuin hän? Kirottu kohtalo, mi saattaa kaksi uhkeaa ystävää
täällä seisomaan antura vasten anturaa! Väärin tehty, jyrkästi väärin.
--Mutta asialla on toki painonsa. Mikä perusta on pojalla tässä?
Ainoastaan tuo kurja hyvä sydämmensä, joka ei koskaan ollutkaan täällä
rikkauden kone, vaan pikemmin päinvastoin köyhyyden. Ja mitä perisi hän
viimein minulta, metsähuhkaimelta? Muutaman ruosteisen tuliputken,
viisi tappelevaa koirasmetsoa ja yhden naaraksen. Aika perintö, ha ha
ha!--Ei! pakene kauas tyhjästä, Leo, ja ota vastaan maa-äitimme povesta
hedelmällinen viilu. (Elias tulee vasemmalta.)

ELIAS. Herra!

ANTON. Mitä tahdot, mies? Mitä käyskelet ja kyräilet sinä, itsepäinen
oinas?

ELIAS. Eihän ihme, että vähän käyn ja kyräilenkin tällä hetkellä.
Herra, oletteko jo kuullut tulivaunujen ensimäistä vihellystä?

ANTON. Hiiteen kaikki vaunut ja heidän pillisuorat tiensä! Minä en
kärsi heitä.

ELIAS. En juuri minäkään tänään. Ah, viehän rautainen tie meidän
kalliin ystävämme kauas pois!--Herra, teitä on jo varrottu täällä
kovin.

ANTON. Askartelin metsokukkojeni kanssa.

ELIAS. Kas se! Kuinka jaksavat he nyt?

ANTON. Hmmh? Heitä on viisi kappaletta.

ELIAS. Kas se! Paljaita kukkoja?

ANTON. Yksi naaras, tappeluksen kannattajaksi, yksi vaan. Hänpä antaa
vauhtia leikkiin.

ELIAS. Niin, niin!

ANTON. He tappelevat kuin kotkain kuninkaat.

ELIAS. Kas se!

ANTON. Kauhistuisitpa nähdessäs.--Miksi varrotaan minua tässä?

ELIAS. Mitä! Tiedättehän nuoren Leon tänäpänä lähtevän iäksi
Amerikkaan, sinne kutsuttuna vanhan setänsä turhan maatilan
perilliseksi.

ANTON. Huomaa: pieni, mutta oma turve! Millä naamalla näkyy hän
lähtevän?

ELIAS. Melkein ilon naamalla, joka minua ei juuri miellytä.--Hänellä on
piljetti höyrylaivaan, joka lähtee tänä iltana Helsingistä Englantiin,
siitä Amerikkaan; ja hetken päästä siirtyy meistä tuo hyvä ja korea
Leomme, poistuu käärittynä savuun. Katoo pihoiltamme oiva nuorukainen,
joka joutui meille kerran piennä orpona, mutta kohosi tässä pian
koreaksi pojaksi. Kuitenkin, nyt hän poistuu; ja sureehan sydämmemme
tuosta, herra.

ANTON. Mitä sanoo Liina?

ELIAS. Aina jalo ja tyyni. Ja kuitenkin piti hän Leostamme ennen oikein
armastelevan hoidon. Mutta ellen eksy, niin on emäntä hieman kuni
kylmentynyt häneen näinä viimeisinä aikoina. Miksi? Tuota en ymmärrä.
Mutta minähän toista toivoin. Heistä olis pitänyt tuleman oivallinen
pari.

ANTON. Mitä sanot?

ELIAS. Eikö olis tuo käynyt päisin?

ANTON. Sinä kölli, onhan poika hänen kasvatteensa.

ELIAS. Sitä enemmin heillä syytä kuherrukseen. Tosin on nyt tyttö
hieman aikavampi, mutta se ei mitään meriteeraa. Kahdeksan ja
kaksikymmentä on hän, vaikka viittaakin muoto huikean matkan nuoruuteen
alas. Mutta poika pilttari on juuri näinä päivinä täysi-ikäinen mies.
Kuinka nuo vuodet kuluu! Kymmenvuotiaana nallikkana tuli hän taloon ja,
muistanhan vielä, seisahti pieni piikkinen elotuvan ovinurkkaan,
pahanen. Mutta eipä hän siinä kauan seisonut; tulihan rouva itse ja
otti hänestä kyllä äidillisen huolen. Toki, vuosi oli tuskin mennyt, ja
haudassa lepäsi leskirouva, Leon kelpo elatus-äiti. Mutta kuinka kävi
kuitenkin? Mutta kas, kuinka kävi! Astuihan silloin tytär nummeroon, ja
kasvatti ja koulutti pojasta miehen.

ANTON. Niin teki hän. Ja naisko hän nyt koulupoikansa, hän,
korskeudessa verraton?

ELIAS. Ja heistä tulis kuitenkin kelvollinen pari.

ANTON. Haa! tämä nainen kantaa päätänsä korkealla, katsahtaen
tämänaikaisiin miehiin kuin apinoihin. Ja hänkö täällä kantamaan vaimon
taakkoja? Ja löytyisikö hänen ylpeässä povessansa edes kipenääkään
kohden poika-tellukkoja täällä?

ELIAS. Ei yhtään, mutta poika itse on kovissa kiipaleissa tuon pöyhkeän
prinsessan tähden.

ANTON. Mitä, mitä jaarittelet sinä?

ELIAS. Tapausta, jonka todistavat omat silmäni.

ANTON. Häh? Sinä tiedät jo siis retkiäkin. No sanoppas, mitä olet
nähnyt, ja sano pian, sillä huomaas tätä sauvaa, poika.

ELIAS. Juuri teillepä sen sanon, vaan en kellenkään toiselle.
Katsokaat, laita on niin, että minäkin krokailen vähän kirjoittaa.

ANTON. Haarulla? Höh!

ELIAS. Hanhenkynällä.

ANTON. Jolla painelet oikein hanhenjalkoja paperis täyteen, höhöh!

ELIAS. Sanoja, herra, ja kiivaitakin, jos niin tarvitaan.

ANTON. Hyvä, hyvä, mutta tule asiaan!

ELIAS. Tulen kohta. Mutta kiitos olkoon pojalle siitäkin, että
kirjoittaa osaan.

ANTON. Tule asiaan, sanon minä!

ELIAS. Nytpä tuon sen esiin, ja kuulkaat. Tuolla istui hän kerran, Leo
nimittäin, lystihuoneen portailla, kirja kädessä ja lyijyspännä, minun
kaivellessani noin hiljakseen peltomurulla siinä läsnä. Mutta nyt hän
katosi, jätti kirjat, paperit ja kynät portahille, tomppeli. Sieltähän
nyt viskasi tuulonen melkein syliini erään paperilapun, jonka
viipymättä saatoin paikkaansa takaisin. Mutta pidellessäni sitä,
kurkkasin, kurkkasin häneen noin pikaisesti vaan. Ja mitä näin minä? No
peijakas! nimi »Liina, Liina, Liina» seisoi siinä monet kymmenet
kerrat, ja koukistelipa jok'ainoan »Liinan» ympärillä joko armahin
kukkasseppele tai tuommoinen korea piikkikiehkura. Niin, sen näin; ja
mitä tuosta aattelette?

ANTON. (Erikseen) Rupeanpa jotain aattelemaan. (Ääneensä) Pojan
velvollisuus on kunnioittaa äitiänsä.

ELIAS. Tässä on jotain enemmin tekeillä. Huomasinhan paperilla vielä
värsyjäkin, joissa mielestäni valitti onneton rakkaus.--Mutta pian tuli
hän taas, poltti peijakas paperin ja muutti vielä karrenkin tuhaksi.
Niin, tämän olen nähnyt.

ANTON. Nähnyt mätäkuun houreessa! Mutta äänettä asioista, jotka eivät
koske sinuun, ja mene toimiis!

ELIAS. Olin juuri aikeissa lähtemään.

ANTON. Ja kerran vielä muistutan: pidä kieles hammasrivin takana noista
hulluista luuloistas.

ELIAS. Ja heistä tulis kuitenkin oivallinen pari.

ANTON. Pois! (Uhaten sauvallansa.)

ELIAS. Poishan minun täytyy, saattamaan esiin kartanon vaunut. (Menee
vasemmalle.)

ANTON. (Yksin) Suuri konna se mies, kiusallinen kuin paholainen. Mutta
kyllä hänen masennan vielä.--Lähestyyhän tuolta Leoni; ja nyt, koska
muistelen tuon jukuripään kertomuksia, niin arvelen, että Lempo on
riivannut sinun, poika. Mutta jos niin on laita, niin hyvin olet
kätkenyt kaikki, koska ei kotka-silmäni ole vainunnut vaaraa. Mutta nyt
minä huomaan, että juuri niin täällä katsahtaa suloisesti, onnettomasti
rakastava mies. Mutta ettäs halaat nyt täältä pois? Vai tämäkö juuri
sinun karkoittaa vieraille maille? Kiirehditkö, armas Leo, hakemaan
unohduksen lääkettä haavoillesi? Poika, tämä saattaa mieleni
levottomaksi ja haavoittaa minunkin karvaista, pörröistä sydäntäni!
(Leo tulee oikealta.) Jumalan rauha, Leo! Sinä matkustat pois.

LEO. Auringot ja tähdet, kuinka joutuu aika!

ANTON. Kohta seitsemän. Mutta millä sydämmellä siirryt?

LEO. Tahdon ja en tahdo, kiirehdin ja viivyttelen, oi!

ANTON. Tahdot ja et tahdo heittää tuota kultaista leiloasi. Hahaa! mitä
katsot minua? Luuletko, ett'en tiedä, mihin huokaukses lentää?

LEO. Oi sanokaat!

ANTON. Hämeenlinnaan!

LEO. (Erikseen) Hän vainuu siis vääriä jälkiä. Hyvä!

ANTON. Tiedänpä oikein!

LEO. Niinköhän?

ANTON. Sinä huokaat.

LEO. Ja tämä on kehno työ. Mutta heitetään pois nuo huokaukset,
heitetään ne pois _tetrao urogallus_'ten nimessä! Kuinka jaksavat he?

ANTON. Metsotko?

LEO. Metsot, metsot, jöröt linnut, tulipunaiset kaaret silmien ympäri!
(Erikseen ja paimen kädellään otsaansa) Oi, oi!

ANTON. Hehee! Viisi tetrao urogallus'ta! Urogallus, urogallus! Uhkea,
verraton _nomen_ tuolle kanalintujen taajalle taatalle. Urogallus! Ja
he tappelevat kuin sankarit.--Mutta miksi luikersit nyt metsoisiin?
Kurja poika, parastashan koetat unohtaakses kaunoistasi.

LEO. Mutta en taida.

ANTON. Sillä hän on korea, pulski, marjaposkinen heiskale. Ja hänen
nimensä...? (Muistelevalla muodolla)

LEO. Oi sanokaat tuntemattoman kaunoiseni nimi!

ANTON. Se on juuri kieleni kärjellä. Mutta istukoon hän siinä; minulla
on samalla kielellä vielä toinen kysymys sinulle. Leo, vastaa minulle
totuudella jaa tai ei, koska heitän sinulle kysymyksen, jonka
tähtäimessä hää-ilta loistaa. Lupaatko sinä?

LEO. Minä lupaan pyhästi. Kysykäät.

ANTON. Mutta kysyttyäni, älä seiso mykkänä edessäni, vaan anna mun
kuulla sanoista toinen.

LEO. Kysykäät. Minä jo tiedän, mitä vastaan.

ANTON. Lemmitkö hieman tuota meidän ylpeää impeä, kuin nuorukainen
impeä lempii?

LEO. Ketä?

ANTON. Liinaa. (Hetki äänettömyyttä.) Jaa vai ei?

LEO. Mihin unohditte marjaposken kaupungissa?

ANTON. Hoo, hän oli vaan se punainen marjaharkki, jolla viettelin
nuoren terrikukkoni koreasti paulaan, ha ha ha! Mutta mitä vastaat?

LEO. Mitä kysytte?

ANTON. Mitä kuulen suustas, jaa vai ei?

LEO. Minä lemmin ja kunnioitan jaloa kasvatusäitiäni. Ja hyvin, jos
kohtalo, mun kerran tultuani uuteen kotoon, antais mulle vaimoksi juuri
hänen vertaisensa askareissa ja toimissa; ulkomuotoon paljonkaan en
katsois. Ah! johan uneksun minä monestakin siellä, kreoli-neidoista,
mulatti- ja mestiisi-immistä, joilla on hohtavat värit ja koristeet. Ja
siellä, oi siellä olkoon ensimäinen askeleeni naida näistä lännen
ruusuista yksi, mi leipäni leipoo ja lakaisee mun laattiani. Tetrao
urogallus, sehän olkoon ensimäiseni!

ANTON. Mikä kanalja! Ha ha ha!--Noo, minä tiedän, että löytyy sinussa,
vaikkas kuleksitkin usein tuolla ylhäällä sinisalvoksissa, usein
peevelissä tuolla iltaruskos »tulisissa tauloissa»,--niin tiedän, että
löytyy sinussa jotain peijakasta, jotain, kuinka ma sanoisin,
sakramenskattua, ja sentähden pidän sinusta. Sillä ilman näitä lahjoja
olisit kyynelherkkä, imelähuulinen fröökinä. Niin juuri!--Mutta täyteen
toteen taas, mun poikani. Minä tahdon sinulta vastauksen kunnias
nimessä.

LEO. Senhän jo annoin. Mutta mikä tuulen kierros on tuonut teille
tällaisia arveloja? Hän on mun kasvattajani vakaa!

ANTON. Voi myös olla kultaseskin.

LEO. Mikä on hän vielä? Hoo, vaakunoita, kilpiä, keihäitä ja
miekkojahan kiiltää ja kalisee hänen polviluvussansa. Mutta mikä olen
minä?

ANTON. Hiiteen kaikki miekat, kilvet ja vaakunat! Tosin on hän korskea,
ei sietäis hän suinkaan miesivaltaa, ja miehen, taipuvan naisen
tohvelin alle, hylkäis hän perin. Sentähden ei ole toivoa hänestä
kellään uroolla, vaan ylpeästi katsahtelee hän Kyöpeliin.--Mutta nyt
jokin vaikutus sinusta tai sisällinen aave minussa tahtoo mulle
kuiskata sydämmesi tuskasta, tuskasta tämän naisen tähden. Kas, minä
myös olen ollut nuori ja mielin nyt puhua pienen hiukan koristettakin,
vakaassa hengessä. Kaukarannalla, kaukana toivottomasta kullastamme,
salattu lempi yhdeltä meistä sammuu vähitellen unennäkönä rinnastamme;
mutta toisessa se taasen muuttuu sielun synkeäksi paloksi ja usein
hänen elämänsä turmelee tai kuolettaa. Tässä, Leo, ehkä olet sinä tuo
toinen mies. Mutta huomaa asia. Ennen eroamme aukaise minulle povesi
täällä, ja keveämmin kannat lempes murhe-taakan siellä, tietäen, että
on sinulla kuitenkin yksi painon-jakaja.--Enhän, Leo, kummastelisi
sydämmes ahdinkoa. Sillä tämä nainen, vaikka ylpeä ja kiivas, on jo
ennenkin lumonnut monen miehen mielen. Hän on ylevä, väikkyy vapaana
korkeudessa.

LEO. Heti poistun hänestä iäksi; ja hyvin kaikki. Eikä ole kuitenkaan
nyt kaikki hyvin!

ANTON. Näenpä sun vimmas. Mutta päästä jo osa tuskastasi tänne, ystäväs
syliin. Ja täällä (lyö vasten rintaansa), sinä tiedät sen, lepää
kalliin salaisuutes kuin haudattuna valtameren syliin, jonka ylitse
purjehdit lännen manterelle.--Noo, sano, poika, sisimmäinen aatokses
tuosta meidän emännästä. Leo. Paljon hyvää on hän osoittanut minulle ja
siitä kiitän häntä, toivoen hänelle kaiken elomme onnen ja ilon.

ANTON. (Polkien jalkaansa) Poika, miksi juonittelet? Kohta eroomme; ja
Jumal' avita, eihän kaukana, ett'ei hurja silmäni puserra vettä!
Hetkessähän lähdet.

LEO. Hetkessä lähden, heittäen Edenini ihanan yrttitarhan, jossa kerran
näin autuuteni. Olinhan onnellinen, mutta juuri onneni lähteestä
kumpuili tuhoni ylös. Voi kielletty hedelmä, johon on kielletty
katsomastakin! Mutta minä tein sen ja ihastuen katsahdin häneen,
onneton, ja tämä oli syntini, jonka rangaistus nyt mun kauas
karkoittaa. Ja minä riennän, lähden hänestä ainiaaksi--ja tänä päivänä!
Ihmeellinen päivä, jona silmäni on kadottava sieluni valon, päivä
tumma, murheinen ja armas toki, juhlapäivä pilvinen! Oi! vietänpä
sydämmeni kuolinjuhlaa, ankaran vallitsijani kolkossa temppelissä
seisoen seppelöittynä uhrina sen alttarilla. Mä kerran katsahdan ylös,
mutta hänen silmiensä taivahista kylmä leimaus iskee alas minuun. Mutta
kirkas, heijaisevan kirkas toki tuo leimaus! Katso--välkkeen peittyessä
taas, väikkyy hämärtynynnä pylvässali. Haa! nyt taivaan valkeus ja
Pandemoniumin yö käyvät kiertoellen ympäri mun sielussani kuin ennen
langetessaan enkelin. Hyvästi! Avaruuteen tyhjään poistun, eikä kiillä
siellä yksikään toivon tähti.

ANTON. Siinä helähti jänne, jota kohden tähtäsin, ja minä surkuttelen
mielesi mullerrusta. Haa! voihan tämä, Herran tieten, kumota uroon
kaiken olennon, ellei rynnistele hän, rynnistele ja miehukkaasti unohda
kaikkia.

LEO. Mitä tehdä sitten? Kuitata kaikki viikatemiehen kanssa, tai
upottaa vimma »lohduttavaan maljaan»...?

ANTON. Ei niin, ei niin! Oi kuule, Leo...

LEO. Maan ja taivaan nimessä, älköön kuultako Leosta niin! Kamppailkoon
hän vieläkin elomme onnen tähden; mutta ilman elon kalliinta lahjaa
menköön hän hautaansa.

ANTON. No, noo, mun poikani, elon tie on vaihteleva.

LEO. Mutta minun tästälähin samankarvainen aina, samankarvainen!

ANTON. Kuinka hyvänsä, mutta minä tunnen sinun ja näen nytkin sinun
kelpo mieheksi. Ja tästä kiitän sinua, Leoni, ravistaen kättäs kuin oma
isäs. (Ravistaa häntä kädestä.)

LEO. Mutta oi kuolema!

ANTON. Miksi kuolema kuitenkin?

LEO. Muistellessani vimman kohtaa.

ANTON. Mitä?

LEO. Oi, hiipisi nyt pieninkin kuiskaus asiasta hänen, hänen korvaansa
--haa!

ANTON. No mitä?

LEO. Minä murhaisin itseni!

ANTON. Vaiti, Leo! Ja täällä on salaisuutes tallessa, sen tiedät. Mutta
kuinkahan olet itse kätkenyt salaisen liekkis neitos huomiosta,
veitikka?

LEO. Keltä?--Mitä tiedän minä?--Keltä neidolta?

ANTON. Liinalta.

LEO. Iske alas, sinä taivaan nuoli, ja polta jo maapallomme karreksi,
ett'ei enään kauemmin täällä luetella hulluuksia hulluin ihmislasten!
Kaikki olkoon tuhka ja tomu!

ANTON. _Silentium!_

LEO. Kätkenyt häneltä sydämmeni salaista liekkiä! No keitä sitten?
Mutta kas, jota kiivaammin se leimui, sitä kylmemmäksi muuttui vakaa
muotoni, katseeni melkein jäätyi kohden kaunista, ankaraa naista.

ANTON. Sinä olet kamppaillut kuin mies.

LEO. Katkeran kamppauksen. Huomatkaa: yhä kylmettää mun tultani
tammikylmäksi vastaan toisen piinaavaa kylmyyttä!

ANTON. Sinä katala!

LEO. Valituksenne pois! Soisinko ma toiseksi, kuin on? Hänessähän näki
rakastava silmäni hengen niin korkean ja puhtaan kuin tämän vahvuuden
lae, koska se on kirkas; ja minähän nyt ylevämmin kuin ennen, vaikka
usein riutuenkin, katsahtelen maailmaa.--Mutta nyt ei enään sanaakaan
asiasta, ei sanaakaan, te mun vanha, kunnioitettava ystäväni.

ANTON. Oikein! Ei sanaakaan!--Sinä matkustat meistä kauas ja kauanhan
kaipaan sinua. Mutta lausunpa kuitenkin uljaasti: matkusta, poika,
matkusta ja tartu tuumailematta onnen tarjottuun kouraan.
(Höyryvaunujen vihellys kuuluu.) Siinä on juhtamme!

LEO. Joka temmaa mun hänestä, oi hänestä, ja kohoaa taasen mun sieluni
myrsky!

ANTON. Seiso kannallas kuin mies, puristaen reippaasti hänen kättänsä
jäähyväisiksi. Tuollahan näen hänen, tuolla keinumäellä, ja menenpä
saattamaan häntä koruisille hyvästille, poika. Mutta riennä sinä kerta
vielä ylös kamariis, ja katso, että kaikki on rakennettu matkaan,
niinkuin pitää. (Menee oikealle.)

LEO. Mutta te, te rientäkäät myös! (Poistuu kiivaasti ja levottomalla
muodolla vasemmalle perille.--Liina tulee oikealta periltä.)

LIINA. (Yksin) Jo kuulin kileän äänen, mi ainiaaks' huusi meiltä Leon
kauas. Oi eron hetki, sinä kalveakasvoinen, jota lähemmäs joudut, sitä
vallattomammaksi nousee povessani levottomuus. Se kiihtyy, kasvaa
myrskyksi, ja mi ennen siellä tummasti paloi, se nyt puhalletaan
riehuvaan leimuun. Ja miksi? Oi näinkö toivoton lempi tuskittelee
uniensa tyhjässä valtakunnassa ja hyljättynä janoissansa huohottaa,
kurja! Kiukkuinen kohtalo, miksi mykkä lempeni, kuin salaisesti
koittava aamu, kohden häntä aina kätköstänsä hymyilee, kohden häntä,
kylmää, kiittämätöntä, koska moni toinen, kaunis kuin Adonis, katsoo
puoleheni turhaan säteilevällä silmällänsä?--Mutta miksi ymmärrän
sydämmeni väärin ja kuvailen hulluuksia, minä mieletön? Oi, hempeän
elatus-äidinhän murhetta on tämä, koska ennen pieni kasvatteensa äkisti
siirtyy hänestä pois, ja siitähän syntyi vimma.--(Mietiskelee hetken
äänetönnä, ottaen jalon, ylevän muodon.) Ja vaikkapa toisialtakin
kuohuisi kaikki, mitä huolisin siitä, mitä heikon sydämmeni kapinasta,
niin kauan kuin seisovat vielä valtiaina povessani järki ja tahto? Ja
mitä tahtoisin nuorukaiselta? Älköön nuorukaisen lemmen huokauksia
liehtoko tänne, ellei mieli hän virittää mun oikeutettua vihaani. Ei,
vaan kiitollisuuden viattomasti loistavalla katseella kohdelkoon hän
minua; ja asettuispa tämä ärjy. (Anton tulee oikealta, mutta
huomattuaan Liinan, jää seisomaan, jotenkin metsän peitossa.)

ANTON. (Erikseen) Ahaa, siinähän seisot! Mutta mikä muoto! Yht'aikaa
ylpeän nais-sankarin ja pilvissä surevan seraafin.

LIINA. Mutta kuin kaksi tähteä etäällä kylmässä pohjassa, ovat mulle
silmäs, ja äänes kuin talven tuulen ääni.

ANTON. (Erikseen) Sinä haastelet kuusille, piikaseni!--Mutta enemmin.

LIINA. Niin olkoon, Leo. Kylmänä tuulena tahdon minäkin vielä juuri
eronhetkenäkin hengittää sinua vastaan ja poistaa kaikki vienot
tunteet.

ANTON. (Erikseen) Enemmin! Minä kuultelen kuin pitkäkorvainen jänis.

LIINA. Ota helmahas, ota helmahas, oi aamun taivas, tämä lempeni
huokaus, jonka viimeisen kerran henkään hänen tähtensä rinnastani ulos!
(Huoaten) Oi Leo, Leo, miksi heität armaan kotos ja hänen, joka aina
sinua suojeli kukoistukses aikana täällä, aina tähän päivään asti?
Useinpa hän äidin liepeällä kädellä viskasi kirkkahalta lapsiotsaltasi
himmentävän hiuksen pois, ja asetteli, ojenteli olkapäilläsi tuota
valkeaa kaulustasi! Hmm, miksi muistelen noita, minä itse lapsekas
tyttö? Mutta mitä huolin? Sillä paljon tein minä, paljon; tein kaikki,
tein kaikki, mitä äidin helleys voi! Tein tuhannet kerrat ja sain
sinulta palkinnoksi, Leo, tämän tuonentoukan, joka polttaa mun
sydäntäni; se mun sydäntäni polttaa, oi laupias taivas!--Mutta
kaikesta, vaikka halkeisi poveni, ällös, Leo, saako tietoa kipenänkään
vertaa. Vaan johan avaruuden sylihin mä puhalsinkin ulos hohteeni ja
sijahan astukoon viileys ja rauha; ja voimallisesti tahdon katsahtaa
taas, käydessäni jouduttamaan hänen lähtöänsä. (Poistuu kiivaasti
vasemmalle. Anton astuu esiin.)

ANTON. (Yksin) Onko ukkosen vasama iskenyt alas mun päähäni? Tai onko
noidannuoli, sinkoellen sinne tänne, hurmannut pilan piian mielen? Ei,
vaan rakkauden nuoli on tehnyt tässä työnsä, hahaa! Hän lempii sinua,
poika, ja sinä lemmit häntä! Hyvä! Mutta ken olis sitä uskonut sinusta,
hälläkkä? Seisoithan edessäni, mitä koskee täällä miehiin, kuin
pyörryttävä taivaanvuori,--ja nyt riutuu sydämmesi tuon köyhän
nuorukaisen tähden, palaa tuskan tulessa! Mutta kuitenkin tiedän
sinussa löytyvän ylpeätä lujuutta, joka ei juuri leikin lannistu, koska
se kerran on määrätty seisomaan. Ja sen tiedän, ettäs nytkin antaisit
laskea ainiaaksi tämän aurinkos, näyttämättä silmän-iskullakaan sen
kalleutta sydämmelles'. Sen tekisit, ellei nyt tuo metsän partainen
uros astuis eteesi armollisena kohtalonas, haa! Ensiksihän nyt
seisautan pojan lähdön ja panen takavarikkoon hänen matkasäkkinsä, joka
tulee tuossa. (Elias tulee vasemmalta, kantaen matkasäkkiä.) Mihin
säkkiä?

ELIAS. Tuostahan lystihuoneesta tien vierestä astutaan vaunuihin, jotka
tulevat kujan kautta. Matti, peeveli, tappeli itsensä kyytiin! No, no!

ANTON. Jääköön säkki tähän.

ELIAS. Kannan sen lystihuoneesen käskyn mukaan. Ehkä pannaan sinne
vielä jokin kylänkaakku. Mitä minä tiedän?

ANTON. Laske se paikalla maahan, muutoin paukahtaa sakarasauva!

ELIAS. Kannan sen lystihuoneesen.

ANTON. Elias!

ELIAS. Minun täytyy, ei auta.

ANTON. (Korkealla äänellä) Pyydänpä koreasti: laske se maahan! Minä
vastaan sen edestä. (Kovin vihaisena) Heitä se säkki, se nahkasäkki,
haa!

ELIAS. Olkoon sitten niin korealle rukoukselle; kun ma sanonkin. Tuohon
hänen heitän. Mutta mitähän sille teette, mitä vaankin? Pistätte mar
sinne jonkin salalahjan muistoksi, hähhäh!

ANTON. Sinä musta peikko!

ELIAS. Minäkö?

ANTON. Sinä killisilmä pakana!

ELIAS. Minäkö?

ANTON. Rukoilla sinua! Mutta ellei toimeni tällä hetkellä vaatisi
minulta tasaista humöriä, niin paikalla sinun vetäisin alas tuohon
nahkasäkille ja kurikoitsisin tuon kirotun selkäs simpulaksi! Niin minä
sinun plakaisin!

ELIAS. Kun antaisin.

ANTON. Sinä sonnipää!

ELIAS. Kun antaisin.

ANTON. Sinä härkäpää!

ELIAS. Kun antaisin ... plakata.

ANTON. Käy tiehes! Sano Leolle ja emännälles, että varron heitä
jäähyväisille tässä, juuri tässä. Mene!

ELIAS. Minä teen sen. (Menee vasemmalle.)

ANTON. (Yksin) Verraton konna, verraton konna! Saattoipa hän silmäni
mustenemaan.--Mutta voihan köntti olla vaiti kuin muuri. Peijakas!
hänpä juuri parahin mies kätkemään asian, joka paikalla on tekevä
ihmeitä. Saihan se kyteä vuosia rauhassa heidän povessaan, kyteä
kypsäksi äänettömyyden mujussa ja lemahtaa nyt ylös selkeään ilmaan,
koska hetki on tullut. Haa, ilmaisitpa sen parhaiksi juuri, Elias!--
Tuoltahan tulevat nuo kaksi nuorta. Ahaa! onpa tytön poski hieman
vaalennut; jaa, jaa, Liina, tahdon uskoa, ett'ei se olekkaan juuri
keveätä. Mutta Leo? Hoo, hän astelee kuin mies, kuin sellainen mies,
joka tuskittelee tuhon meitä lähetessä, mutta koska on se tullut,
sylkee häntä vasten partaa.--Tulkaat, te kaksi; minä tahdon tehdä
teidät yhdeksi; ja tunnenpa jo ihanan esima'un toimestani; ja
rieppaasti se tapahtukoon. Mutta kuinkahan käyttäis tämän tempun jokin
toinen, kuinka teikari, kuinka pastoorillinen mies? Ah, kuin ämmä, kuin
ämmä! Mutta Anton? Suoraan ja pyrstöt pystyssä kuin ahvena! (Leo ja
Liina tulevat vasemmalta periltä.)

LIINA. Tuossahan eno!

ANTON. Vartoen teitä. No nythän tulitte, ja minä tervehdin teitä: niin,
ole tervehditty, sinä sorea pari!

LIINA. (Erikseen) Kiusallinen taas.

ANTON. Oivallista!

LIINA. Eno, miksi näin sopimaton, tyhmä ilve juuri jäähyväishetkellä?

ANTON. Ah, anteeksi! Minä luulin tuon toisen henkilön vänrikiksi.

LIINA. Tahdotteko seurata poikaa rautatielle?

ANTON. Ketä poikaa?

LIINA. Leoa.

ANTON. Tuota kurjaa lastas, jonka saatat nyt tyköäsi maankulkeuteen
pois?

LIINA. Tahdotteko seurata häntä?

ANTON. No no, ilman vihastumista! Minä seuraan häntä kuin sureva isä.--
Kas niin, lapsemme, ota hyvästi hellästä mammastas, halaten häntä
koruisesti. Täyttäkäät pian tämä viimeinen velvollisuutenne; sillä
aikaa joutuu. Rientäkäät! Minä käyn syrjään. (Poistuu heistä hieman
taemmas, käyskelee vinhasti edes takaisin, hieroen käsiänsä.)

LIINA. Hyvästi, Leo! Muista aina Luojaas, pidä hänen käskynsä ja hän
siunaa sinun päiväs.

LEO. Minä kiitän teitä, kiitän kaikesta, kaikesta, ja toivon teille
ikuisen onnen ja rauhan! Oi, enemmin en jaksa nyt lausua, mitä
kiitollinen sydämmeni kuiskaa!

LIINA. Olkoon jo kylliksi. Kas tässä mun käteni. (Leo suutelee kättä.)
Jää hyvästi, ja elämäsi matkalla ole aina mies! Hyvästi!

LEO. Ikuisesti hyvästi, ylistettävä nainen! (Lähtee kiivaasti poispäin,
lausuen Antonille) Tulkaat!

ANTON. Varro, mies! (Vetää häntä takaisin kohden Liinaa.)

LEO. Mitä aiotte?

ANTON. Älä rynnistele vastaan. (Halliten Leoa ryhtyy hän myös Liinaan
ja vetää häntä kohden Leoa.) Poika lempii tyttöä ja tyttö lempii
poikaa, hei!

LIINA. (Tempoilee) Siivosti, eno!

LEO. (Tempoilee) Hellittäkäät!

ANTON. Ystäväni, turhaan pyristelette vastaan, sillä nyt on itse
»metsän halliparta» naittajanne.

LEO. Te mieletön!

LIINA. Te hullu! Päästäkäät minua!

ANTON. Hahaa, kuinka temmoilevatkin nuo Amorin kiiskit hänen
nuotassansa; sillä poika lempii tyttöä ja tyttö lempii poikaa.

LIINA. Suuri Jumala, mitä on tämä! Eno, eno!

LEO. Ovatko metsän peikot hänen panneet raivoon?

LIINA. Minun saattaa hän hulluksi! (Kovalla äänellä) Eno!

ANTON. Käsi käteen vaan!

LIINA. Pois! (Lyö hatun hänen päästään ja Anton hellittää äkisti
molemmat. Hetki äänettömyyttä; he tuijottelevat toinen toiseensa, Liina
painaen kättä vasten sydäntänsä ja huohottaen kovin.)

ANTON. (Ottaen ylös hattunsa) Kaunista kyllä, lyödä hattua päästäni.
Mitä aattelen sinusta? Voinhan tuskin uskoa sinua sisareni Maijan
tyttäreksi, itse hyvyyden ja laupeuden lapseksi; mutta tämä on heitto
isältä, heitto isältä, näen minä. (Erikseen ja riemuiten) Minä
onnistun, onnistunpa! Ah, tämä mursi hänen korskeutensa rautapaidan!
(Ääneensä) Iskeä hattu päästäni! Ja juuri armaan lemmittynsä edessä!
Leo, huomaa se merkki.

LIINA. Mitä hävytöntä ilvettä on tämä?

ANTON. Se oli vähän rakkauden pöllytystä.

LEO. (Antonille) Kirous! Te olette minun pettänyt, ilkeästi pettänyt!

ANTON. Jumal' avita, minä kuulin ja näin! Hän tunnusti juuri tässä
taivaan korkeudelle rakkautensa sinuun, mutta hän sen manasi
rinnastansa ulos tuulien haltuun, tuomiten sinun kylmyyttäs; sillä
kylmyyden naamarin alla te kätkitte yhä suloisen helteenne molemmat.
Mutta niin hän manasi, ja minä, seisoen tuolla sireenipensaalla, minä
ilahduin kovin, tietäen sinunkin tuskas, ja kävin mielestäni
viattomaan, onnelliseen petokseen; mutta erehdyinpä onnestas huomaten,
mikä epeli hän on: se epeli, josta päästen on paras. Lyödä hattuni alas
maahan! Näithän sinä?

LEO. Mitä näin, mitä kuulin minä? Oi hämmensihän tämä teidän raaka,
hullu leikkinne meidän näkömme, kaiken meidän mielemme!

ANTON. Mitä? Sinä puolustat häntä vielä ja ehkä lemmitkin häntä vielä
tuikeammin? Ha ha ha! Ei yhtään närkkiä miestä siinä, ei yhtään. Ja
minä kun luulin tuon salaisen pihinän jo rykäyneen tuhkaan ja pöllyyn.
(Erikseen) Mutta nythän otti se, tiedän minä, oikein pyörryttävän
vauhdin. (Ääneensä) Toki temppu on tehty ja nyt heitän teidät
katselemaan silmuksia ja nokittelemaan. Hyvästi, poika! Matti
löylyttäköön sinun höyrytarhaan. (Erikseen) Mutta piankin tullessani
takaisin taas, enköhän näe tässä hieman lauhkeampaa leikkiä? Hmmh!
(Menee vasemmalle perille. Äänettömyyttä. Leo ja Liina seisovat
hämmästyneinä, tuskallisina.)

LEO. (Erikseen) Tule, kuolema ja pimeys!

LIINA. (Erikseen) Ah, missä olen? Mikä myrskyn vihainen kierros toi
minun tänne?

LEO. (Erikseen) Ukko, oletko sä pettäjä vai houriiko jo vanha aivos?
Lausuithan tuosta naisesta mahdottomuuden asian, mahdottomuuden.

LIINA. (Kiivaudella) Te herjät, mitä pilkkaa, mitä hävytöntä ilvettä,
teidän molempain mua kohtaan kutomaa? Oi sinä kiittämätön villi, joka
juuri eron hetkellä kumoat ylös-alaisin kaikki, kuin tahtoisit täältä
myötäsi matkalle kirouksen painon sen siunaukseni sijaan, jonka jo
sinulle annoin, sinulle, hurja henki!

LEO. Jalo neiti, kuulkaat sana, vilpitön tunnustus. Mun täytyy se
tehdä, seisoisinpa muutoin teidän muistossanne kummallisena peikkona,
jos niin te uskoisitte minusta, kuin lausuitte; ja aatokseni tästä
teidän uskostanne olisi jo matkallani mulle kuolon taakka. Ja mitä nyt
teille tunnustan, sen sai hän, arvoisa enonne, äsken ulos mun surevasta
sydämmestäni, ja salaisuutena sen annoin hänelle; mutta ah! sen ehdon
unohti hän. En tiedä muusta. Minä vannon. Mutta kaikki tahdon
tunnustaa.

LIINA. (Erikseen) Mitä mielii hän tunnustaa? (Istuu penkille.)

LEO. Oi, tämä hurja kohtaus, jolla hän oli jo meitä villitä, on,
kummakseni kyllä, poistanut kaiken entisen kainouteni ja pukenut
olentoni teräkseen tässä teidän edessänne. Ja viskaisen ulos povestani
tulen, kuin pahteensa ukkospilvi; hän kerran leimahtaa, jylisee ja
huojennettuna näin jatkaa tiensä pois maailmojen ääriin. Niin minäkin
nyt, ja kuulkaat sana. Oi ylevä impi, minä lemmin teitä, lemmin
nuorukaisen puhtaalla, mutta voimallisella hohteella. Minä kiroon
suloisen-katkeraa mielialaani; mutta sydämmeni ei huoli huulteni
tuomiosta, vaan alati se liekehtii, oi, liekehtii vaan! Tämän
salaisuuteni ukko sai, koska vainuten tuskaani hän ystävällisellä
vikkelyydellä sen vietteli mun suustani ulos ja minun petti. Siis
tietäkää: kaun olen teitä lempinyt ja lemmin vielä; mutta, ihanin
neito, älkää vihastuko; nythän lähden teistä iäksi pois. Minä lemmin;
ja mitä taidan tehdä? (Äänettömyys.)

LIINA. (Nousee kiivaasti ylös.) Mitä taidat, sen huomaan nyt. Sinä
uskallat tehdä tämän tunnustuksen!

LEO. Siihen saattoi minun herra Anton, korkea impi.--Mutta sanoohan
toki tarina, että kerran laakson kaino kukkanen täällä lemmistyi
korkeuden tähteen.

LIINA. Haa, mitä korkeutta tarkoitan minä? Muista, että olen sinun
kasvattanut.

LEO. Mutta ettehän...

LIINA. Vaiti!--Ja muistele vielä vuosia välillämme ja anna iälle
kunniansa.

LEO. Oi te armas! Siitähän käy lempeni aina juhlaisessa,
hämärän-kauniissa puvussa, koska pelko ja kunnioitus on sen
kaksois-sisar.

LIINA. (Hetken äänetönnä.) Mitä haastelet sinä? Pois!

LEO. Kohta poistun. (Erikseen) Oi kuinka kaunis hän on tässä
vihassansa!

LIINA. (Erikseen) Mun otsallani mi kuumeen hohde!

LEO. (Erikseen) Mun mieleni eksyy!

LIINA. (Kuin havaten) No'o, sinä viivyt vielä?

LEO. Mihin on siis mentäväni? Mutta ah, nyt muistelen, kuin olisi mun
hetken päästä lähdettävä.

LIINA. Ja viivyt kuitenkin.

LEO. Vartoen teidän silmästänne liepeämpää eron katsantoa.

LIINA. Silmässähän sydämmen aatos.

LEO. Oi kylmä lähtölause! (Höyryvaunujen vihellys.) Jo varoittaa minua
toinen vihellys. (Lähtee käymään.)

LIINA. Kuule vielä kolmas.

LEO. Mahdotonta! Silloin en ehtisi enään!

LIINA. Kuule sitten vielä yksi sananen.

LEO. Sanokaa.

LIINA. Me eroomme siis?

LEO. Iankaikkiseksi!

LIINA. No hyvästi iankaikkiseksi, armas Leo!

LEO. Ah! tästä kiitän teitä iankaikkisesti ja niin poistun sydämmen
riemulla. Hyvästi, soma nainen, sinä taivaallinen Liina! (Rientää
poispäin.)

LIINA. (Huutaen häntä) Viivy hetki vielä! (Kiljahtavalla äänellä) Oi
viivy, Leo, viivy!

LEO. Ei! mun täytyy rientää, kohta lähtevät vaunut.

LIINA. Ne lähtekööt, vierikööt vaikka Onnelan satamaan, mutta sinua en
milloinkaan päästä! Taivaan nimessä, minä lemmin sinua! (Peittää
kasvonsa ja katoo kiiruusti vasemmalle.)

LEO. (Yksin) Ah! minkä äänen kuulin, mihin katosi enkelihaamu? Tule,
ilo ja riemu; sillä muuttihan tämä hetki leimahtaen pimeän, tyhjän
aavikon ympärilläni, muutti sen aamun kultaiseksi lehdoksi! Oi hetki,
mi, juuri tullessa kuoleman yön, äkkiin temmasi peloittavan enkelin
huulilta tuomiotorven pois ja lausui: »olkoon vaikeus uusi!» Niin
lausui autuuteni hetki ja valkeuteni astui ylös ihanaksi päiväkseni,
eilen uneksuen houri minä, kurja. Vimman aatos!--Mutta enhän koskaan
unissani epäillyt untani tyhjäksi kuvaksi; mutta nyt pelkään, ett'en
pettyis, ja tiedän siis nähneeni oikean onneni kuvan, ja itse kuva on
tämä onni, jonka taasen silmäni näkee, tuolla, tuolla puettuna hameesen
kuin yösen huntu, ja kiharansa liehuvat alla valkean paimenhatun. Niin
hän väikkyy tuolla jalona, keveänä haamuna ja, sireenikukkanen kädessä,
nyt hän kääntyy ympäri ja palajaa. (Rientäen kohden Liinaa, joka tulee
esiin) Oi, Liina, Liina!

LIINA. Alallas, Leo, alallas ja hiljaa! Älä askeltakaan likene minua
nyt, vaan seiso ja kuultele järjen sanaa.

LEO. (Erikseen) Nyt tahtoo hän luonnistaa asian.

LIINA. (Nyppii yhä kukkasta nostamatta ylös silmiänsä.) Hm! Kauan olen
tutkistellut, kysellyt itseltäni sydämmeni tunteita kohden sinua.
Ovatko he unohtaneet kasvinlapseni ja saattaneet poveni sun tähtesi
tuimempaan tuleen? Mitä tiedän minä? Ja mitä tiedän, kuinka loisin nyt
katsantoni sinuun? Kuinka? Morsiamenako? Sinuun? Hohoo! Ja mitä
morsiuskruunulla minä, kruunulla ja seppeleellä mun kulmillani? No me
katsomme toinen toiseemme tyyneydellä aina kuin ennenkin; ja samoin
olkoon tässä myös asuntos ja toimes ajan tuonnemmas. Ja muista:
sanaakaan ei kihlauksesta ja vielä vähemmin häistä. Häistä! Hm, siinäpä
saamme vartoa, luulen minä. Ja ensin kaikista muista: olkoon kaukana
meidän vaiheiltamme nuo kiemailukset, silmän-iskut ja syleilykset, se
muista.

LEO. Ken voi estää minua, ken minua vastustaa?

LIINA. Pois! Mitä tahdot?

LEO. Syleillä sinua tahdon! (Syleilee häntä.)

LIINA. (Temmoilee, kääntäen hänen kasvonsa.) Me onnettomat, mitä olemme
tehneet! Minä kuolen häiriöstä, häpeästä, menen upottamaan itseni alas
pyörteen syvyyteen tuolla, minä lapsi katala!

LEO. Upotat itses!

LIINA. Sinun helmas syvyyteen. (Kääntyen äkkiin hänen puoleensa ja
painaen otsansa vasten hänen rintaansa.)

LEO. Ah! syleilenkö morsiamenani komeata Liinaa? Onko tämä hänen ihana
päänsä, joka autuaasti painaa mun poveani?--Elämämme on Elysium!--Oi
Liina!

LIINA. (Nostamatta päätänsä) Mitä tahdot?

LEO. Tahdot! Mitä tahdon enään, koska taivastani syleilen? (Liina
vetäytyy vähitellen pois hänen rinnoiltansa, peittäen silmänsä.) Pois
tämä hämminki ja raukeus kasvoiltas, ja tule, tässä on meille istuin.
(Istuvat penkille oikealla.)

LIINA. Tässähän levätkäämme, armahin Leoni, heittäen kaualliset,
salatut tuskamme pois! Ooh!

LEO. Tässä levätkäämme kuusiston tummassa yössä.

LIINA. Oi, vielähän äsken katselin minä levotonna luontoa.

LEO. Mutta nyt, nyt olkaat tervehdityt, te partaiset, kohisevat kuuset;
sillä nyt on meillä rauha teidän kanssanne!

LIINA. Ja ole tervehditty, sinä kirkas aamu! Nyt on meillä kanssasi
rauha.

LEO. Ja sinä vahvuuden pilvetön kumo, aina tyyni ja valtias!

LIINA. Tyyni, valtias ja puhdas kuin Jumalan aatos itse. Ah mun
ystäväni! minä hengitän vapaasti; sillä pudotinhan valtikkani alas ja
rauhan tein minä, rauhan, rauhan, rauhan! Voi, tuskallinen, kuluttava
uhka oli mun valtani, oli aina taistelo sydämmeni portailla. Mutta nyt
pois tuo sotaisa muoto; pois myrskyn jännitys mun elämäni laivan
purjeesta. Miksi en valitsisi oikeaa satamaani?

LEO. (Vetää häntä povellensa.) Ja tässähän oikea satamas.

LIINA. Haa! Oletko varma siitä?

LEO. Sun satamas, sun temppelis, ja sinä olet mun epäjumalani.

LIINA. Ja »sinä» sä sanoit, »sinä», ah voi!

LEO. Niin sanoin, emmehän teitittele jumalaamme.

LIINA. Mutta ah, ei korkeuden väljyydessä, vaan tomuisen maamme
pahteessa häpee ja hohtaa sun jumalattares tässä. (Kääntäen kasvonsa
Leosta) Minä mieletön, mitä olen minä tehnyt, mitä olen tehnyt?

LEO. Ihanaisin Liina!

LIINA. Vaiti, poika, vaiti!

LEO. Sinä ihanaisin taivaan alla!

LIINA. Minä narri!

LEO. Kaukana, Uranon piirissä, on sinusta kehno narri.

LIINA. Narri, narri, narri, narri ja hullu!

LEO. Jalo ja viisas!

LIINA. Narrien narri!

LEO. Ja minä olen sinun uljas sulhases.

LIINA. Vaiti sinä! Mikä olit sinä silmissäni äsken? Poika, poika vaan!
Ja miksi mä kutsuisin sinua nyt? Sulhasekseni? Oi kohtalo, mikä
nöyrytys, mikä nöyrytys! (Katsahtaen tarkasti Leoon) Sulhaseni sinä?
Sinä? Hahaa! (Kätkien kasvonsa Leon rinnoille.)

LEO. Kätkehän itses, lintuseni, koska lähestyy jääkärimme, itse
jääkärimestarimme, ja vihaisena, vihaisena!

LIINA. (Kohottaen päätänsä ja katsoen vasemmalle) Ja jääkäriä seuraa
korven karhu, tuo meidän arvoisa Elias. (Naurahtaa.) Ah, kaksin, kolmin
kerroinhan vuotaa nyt päällemme autuutemme sarvi!

LEO. Mutta voi minua kurjaa poikaa, nyt punehdun kovin; istua tässä
rinnallas heidän lähetessään! Minä riennän heitä vastaan. (Aikoen
mennä, mutta Liina estää hänen.)

LIINA. (Kiivaudella) Istu paikallas! Mitä huolimme? Tässä istumme kuin
ruhtinaspari kunniassaan; sillä ansaitseehan arvon lemmenliitto.--Mutta
kas tuota metsäkyöpeliä, Leo! (Anton tulee.)

LEO. Hirveänä lähestyy hän, kulmakarvat painettuina oikein äkeästi
alas.

LIINA. Ja mikä pörrötetty parta sitten, jonka peitossa kuitenkin hänen
huulosensa myhäilevät niin makeasti, niin makeasti.

ANTON. (Eliaalle) Kas tuossa! Ota säkki selkääs ja saata se vaunuihin
ja siitä tuonne höyryvään kartanoon sekä säkki että mies. Pian! (Elias,
säkkineen, lähtee oikealle perille.)

LIINA. Ei, Elias! vaan kotia takaisin, kotia takaisin saatettakoon
säkki! (Elias kääntyy vasemmalle.)

ANTON. (Vasta havaitsevanaan Liinan ja Leon) Mitä! Jäähyväistenkö
halailuksessa vielä? (Eliaalle, paukuttaen sauvallansa maahan) Mihin
kömpit, sinä tonttu? Höyrytaloon pussit ja passit, muutoin kallos
halkee nyt paikalla! (Elias lähtee taasen käymään oikealle.)

LIINA. Ei, vaan takaisin kultaiseen kotihin--oi taivaan riemu!--se
saatettakoon takaisin taas.

ELIAS. (Viskaisee säkin vihaisesti maahan.) Menköön peeveliin koko
säkki! Luuletteko, hyvä herrasväkeni, tässä karhua tanssittavanne?

ANTON. (Leolle ja Liinalle) Mitä hulluutta!

LIINA. Pois jo teeskelys ja ilve. (Lähenee häntä nöyrällä muodolla.)
Sille perustalle, jonka te itse juuri äsken laskitte meille etehemme,
tahdomme nyt rakentaa. Sentähden siunatkaa liittomme ja unohtakaa, oi
unohtakaa se kiivauteni työ, jonka osoitin teitä kohtaan tässä
vimmoissani, minä vallaton! Ah, vimmoissanihan tein sen, armas enoni!

ANTON. Niin, niin, sinä hattara, löithän päästäni hatun ja annoit
minulle melkein laillisen puustin.

LIINA. (Lankee polvillensa.) Antakaa se anteeksi, anteeksi!

LEO. (Polvillaan myös) Minä liityn samaan rukoukseen. Anteeksi, ja
suokaa meille siunauksenne!

ELIAS. (Erikseen) Hmmh! Mitä riivattuja?

ANTON. Ylös, lapset, ylös! Muutoin vuotavat mun silmäni vesihelmet ja
juuri teidän tähtenne. (Nostaa heidät ylös ja syleilee.) No iskekäät,
iskekäät päänne yhteen ja olkaat onnelliset!

ELIAS. (Ääneensä) Mitä?

ANTON. Onnelliset aina!

LIINA. Teitä, eno, onnestamme kiitämme!

LEO. Teitähän kiitämme!

ANTON. Eliasta myös. Totisesti! Ja sentähden nyt hurraa, Elias, hurraa!

ELIAS. No hurratkaamme sitten, hurratkaamme huikeasti huutaen: hurraa!
(Kuuluu vihellystä ja tavallinen kolina ja huohotus höyryvaunujen
lähteissä.) Ja mene, mene tiehes, sinä musta sonni! Jäljellähän seisoo
mies ja omanamme aina. Ah, hän unohti, poikanen, koreasti lähtöhetken,
syleillessään meidän nuorta emäntäämme. No siihen hurratkaamme,
hurratkaamme! Hih! (Viskelee lakkiansa ilmaan.)

[1867]

ALMA

HENKILÖT:

ELINA.
ALMA, hänen tyttärensä.
MAURA.
KASPER, Alman isoisä.
CONON.

Avara sali vanhanaikasilla huonekaluilla; ovi perillä ja kummallakin
sivulla. Vasemman oven kynnyksellä seisoo Elina, katsahdellen kohden
avonaista ovea perillä, josta Alma, käsi otsalla ja kovin aattelevana,
astuu sisään.

ELINA. (Erikseen) Tuossa astelee hän, toki toisialla
Hänen aatoksensa haaveksien käyvät.
(Ääneensä) Alma, missä loukos olet aikaellut
Tämän ehtopäivän seurastani kaukan?

ALMA. Tuolla partahalla polveilevan virran
Olen illan kuluessa viipynyt.

ELINA. Onpa tosin kaunis tämä ilta.

ALMA. Kirkkahaana kiirii aurinkoinen länteen.

ELINA. Kirkkahaana mieles kuitenkan ei paista.
Miks noin synkeästi katsahtelee silmäs?

ALMA. (Kohottaen rintaansa ja ottaen päällensä uljaamman muodon)
Katsantomme usein hetkes vaihettelee;
Mutta raittiina ja vapaana mä seison:
Sointuenpa veri suonissani virtaa
Kuni lehdistössä tämän illan tuuli.

ELINA. Kuitenkin: oi, oletko sä onnellinen?

ALMA. Äitini, mä olen onnellinen.

ELINA. Toki tarkoin katsoo aina äitin silmä;
Erhety ei nytkän, vaihk' noin korskeasti
Yhä kohottelet poveasi kurjaa,
Niinpä koetellet siellä peittää tulta,
Tulta synkeätä, sydämmesi polttoo.
Turhaan. Minä kaikki huomaan.--Tyttäreni,
Eiko ole ollut, eiko ole aina
Himonani, onnes luoda, katsahdella
Olennossas immen puhtahimpaa kuvaa?
Himo taivaallinen! Soma, armas toimi,
Tulithan sä elämäni aatteheeksi,
Tuoden uutta elaketta sielulleni
Murheen päiväl, kuolon niittäessä tässä.
Mut nyt onni kova ehkä toisin tahtoo,
Pyhän pyrkimisein tyhjäks tehdä tahtoo.

ALMA. Minä tiedän sydämmenne murheen syyn.

ELINA. Sinun sydämmesi ikävöitsemys,
Salasuudes olentoas polttava.

ALMA. Olkaat rauhas, äiti! Voinpa tämän liekin
Viimein sammuttaa, sen tiedän, puhallanpa
Hänen aina meren syvyyteheen alas,
Vaikka sallinkin viel hänen aikaella
Tuolla muiston tummal, riutuvalla niemel.

ELINA. Kuinka lapsekkaasti lausut! Miksi enään
Viivytellä? Mutta sinun sielus pohjaan
Turmijokses juurtunut on miehen kuva,
Joka lempeäsi palkitse ei koskaan.

ALMA. Olkoon niin, ja mahdottomuus välillämme
Olkoon mahdottomuutta viel korkeampa,
Kuitenkan ei tämä pimittäköön
Näkömerkkiäni tuolla, jota kohden
Aina viittasitte, tarkotusta pyhää,
Joka sydämmeni rautapaitaan pukee
Kamppailemaan täällä. Minä melkein huudan:
Tulkaat vastukset ja myrskyt tuikeammat
Menneitä, ja minä tahdon teille näyttää,
Kasvattajani, minkaltahinen he'elmä,
Mikä tuote teidän kädestänne olen.
Enkohan ma toivois niin? Ja tämän toivon
Lähde ylpeys ei ole. Niinpä toivon,
Koska taasen puhtauden jalo aate
Jumalallinen mua korkeuteen nostaa.

ELINA. Ole ilman huolta, tyttö; sillä tiedä:
Missä täällä voima, siinä aina myöskin
Löytyy lähellä sen koetuksen-kivi.
Onpa meille kylliks kovan onnen päivii
Voimiemme koetteeksi. Toki luotan
Sielus vahvuuteheen aina. Pois siis varjo,
Ikävyyden iltavarjo silmästäs.

ALMA. Oi mun äitiin! sehän murheen mulle saattaa,
Koska onnetonta veljeäni muistan.
Kaksi vuotta, kaksi pitkää on jo mennyt
Laivan lähtiessä kotimaamme rannalt,
Mutta vielä viipyvät niin hän kuin laiva
Ilman sanomata lintusenkan pienen.

ELINA. Siinä taasen ilosinta aavistan,
Ennustanpa, että kohta on hän meidän.

ALMA. Suokoon taivas teidän ennustavan totta!--
Mutta nythän muistan hurskaan sairaan tuolla
Matalassa majassansa, vaimon vanhan.
Kuinka ollee hänen laitans?

ELINA. Kohta on hän
Tuonen vieras. Hänen luonnans kävin,
Ottain hänest kyynelhaikeet jäähyväiset.

ALMA. Oi! miks viivyn minä näkemästä vielä
Elon aurinkoa hänen silmissänsä?

ELINA. Sentähden jo riennä häntä katsomaan
Ennen päivän laskuu.

* * * * *
[Käsikirjoituksesta leikattu pois puoli lehteä.]

[ALMA.] Taivaallinen kuva! Tuossa hänen näen,
Selvemmästi kuni millonkana ennen,
Tuossa, tuossa ihan kuvattuna ilmaan,
Lempeyttä täys; ja niin hän katoo taasen.
Kilian, sun kauneuttas ihmettelen!

ELINA. (Eriks.) Mitä! Miksi seisot tirkistellen tuossa?
Miksi haparoitsee sormes huivin niemis?

[Käsikirjoituksesta leikattu pois puoli lehteä.]--tä otsaa painaa?

* * * * *
[Käsikirjoituksesta leikattu pois lehti.]

[MAURA.] Sielun kevät, ja niin taivaan voiman kautta
Tiellä hurskasten me vaelsimme.--
Mutta kohta meistä yksi lopettaavi
Elinkautensa ja heittää tomun kahleet,
Samoin kohta minäkin ja samoin kerran
Sinä myös, sä vaimoist ylevin. Mut kauvas
Olkoon toki kuolonkellos kolkahdukseen,
Nähköön silmäs vielä monta armast aikaa,
Liekehtien lemmen ihanissa töissä;
Mutta koska viimein kutsutaan sua täältä
Palkintoas saamaan, sillon paistavimmas
Korkeudes loistakoon sun istuimesi!

ELINA. Vaimo, mitä haastelet sä palkinnosta
Enään suuremmast kuin onpi mulle onni
Tämä, jota kuulen teidän majastanne?

MAURA. Korkeimmalla kerran hymyköön sun sielus,
Kaupungissa kunnian!--Mut jää nyt hyväst!
Kuoleva mua odottaa, ja rientää täytyy.

ELINA. Hyvästi! ja muista, koska taasen tulet,
Tule kertomahaan kuinka läksi täältä
Onnellisna matkamies.

MAURA. Mä pian tulen.

(Poistuvat, Maura perä-oven kautta, Elina vasemmalle.--
Kasper ja Conon tulevat periltä)

KASPER. Haa! mä tuskin tahdon uskoo mitä kerrot.
Leonard on tullut?

CONON. Hän on huoneessani,
Ilonen ja raitis, sama kuni ennen,
Mutta ilosempa toki hetkel tällä.

KASPER. Sen mä luulen, sen mä luulen, Leonard,
Päästyäsi monest kiljuvasta myrskyst
Yli monen ammottavan kuolon kidan.
Haa, sä poika! Mille tuntui mailman kierros?--
Conon, Conon, urhee sotaveljeni!
Sinun lähetti hän edellensä tänne
Meitä laittelemaan mahtaviksi käymään
Vastaan tuota ilon ankarata puuskaa;
Mutta sinä tiedät, ettei olla täällä
Juuri vesikelloja, sen tiedät sinä.
Miks et tuonut häntä kanssas? Mieltäin polttaa! (Huutaa vasemmalle)
Mutta kuulkas tänne, naiset!

CONON. (Hilliten häntä) Malta hieman!
Olkoon asja vielä salattuna hetken
Naisiltasi.

KASPERr. Miksi?

CONON. Kuule mitä sanon.
Kohta on hän tässä, uljas nuorukainen
Mereltä, ja Kilian häll' kumppanina
Mut he eivät tule ennen kuni palaan
Täältä taasen heitä vastaan sanomalla
Kuinka luonnistui tääl eräs toinen asja.
Jos se onnistui, niin ilosina tullaan,
Tullaan niinkuin voittoriemuitsijaa kolme;
Mutta jos tääl toimeni käy kumoon, sillon
Kaksi vaan me tullaan, Leonard ja minä;
Murheisena siirtyy meistä Kilian.

KASPER. Mitä sommaelet, miesi? Rynkää esiin,
Esiin oikapäätä sotilasten taval!

CONON. Kuulkoot sitten korvas mielusasti. Huomaa:
Kilian, mun vainaan ystäväni poika,
Oiva miesi, puhtahimmal mainiolla...

KASPER. Kyhkynen! niin puhdas, äänetön ja kaino,
Ilman yhtään miehen karmeata roimaa
Naamalla ja leukaperil; niinpä on hän,
Mutta niin hän olkoon; imehdinpä häntä,
Hänen tyyneyttänsä ja vakuuttansa,
Kuulet sinä. Mutta mitä tahdot hänest?

CONON. Hän sun Almaas lempii.--Miksi hämmästyt?

KASPER. Alma jalona kuin aurinkoinen loistaa!
Sano: kenpä uskaltaisi yritellä
Temmasemaan huoneestani taivaan-loimoo?--
Toki yksi uskaltakoon sankartyöhön,
Yksi ainokainen vaan maan pallerolla.
Terve, sinä oivallinen Kilian!

CONON. Sinä myönnyt siis?

KASPER. Ahaa, vai niin, sä poika!
Mutta mitä sanoo hän, tuo peijakas,
Joka ryöstäis meiltä hyvän enkelimme?

CONON. Kovinpa hän lempii; mutta saattaa asja
Omilt huuliltansa kaunokaisen korviin,
Semä mahdotonta. Tänäpänä toki
Loimahtelee villi päättävyyden tuli
Miehen poves, ja nyt kitkeä hän tahtoo
Syämmens tuon epätiedon hämärästä.
Mutta mahdotonta hänen itse käydä
Tässä toimintoon. Sentähden tulen minä.

KASPER. Ja nyt tulkoon loppu epätiedollensa.
Astutaanpas! Joko sitten kourissamme
Kantaa tahi katkee nuoren miehen toivo.
Astutaanpas likan luoksi.

CONON. Varro toki.
Viipykäämme vielä kysymyksinemme
Neidolta, ja ensin tutkistele äiti,
Joka hänen parhain tuntee. Antakoon hän
Meille tiedoksi,--jos itse hän sen tietää--
Olisko jo ihanaisen lempilapsens
Sydän himostunut täällä toiseen mieheen.

KASPER. Himostunut toiseen mieheen? Kirkas tuli!
Pitääkö siis hänen sydämmensä käymän
Väkivalloin meistä pois ja vierauman?
He mun kalleutein veisit? Kilianko
Häntä kiemailisi hänen sydämmensä
Hempuna ja kateheena valtijaana?
Mene hiiteen maalinkeines, töhertäjä!

CONON. Mitä hulluttelet, sinä ukko?

KASPER. Vaiti sinä!--Mutta kas jos häntä lemmit,
Tyttäreni, ja hän tehdä voi sun onnes,
Niin ei mailman aarteet käykööt siinä tielles.
Ota hän sun kullaksesi, jalo miesi,
Mutta maalaa tuohon seinään yksi kuva,
Kesä-illan kukkasniitulle sä maalaa
Eräs impi aatoksissaan, jonka muoto,
Juhlallinen, kunnioitustamme vaatii,
Mutta jonka silmän lempee riutumus
Lausuu, että viimein toki perintömme
Onpi ilon ilta rauhan satamassa.
Maalaa tämä, mutta samaan tauluun kohta
Immen taivallinen kasvattaja maalaa,
Vaimo, kasvot kirkkaan kelmeyden loistees.
Tarkasti ja vakavasti katsahtaa hän,
Kuitenk' huomaa ihanilla huulillansa
Myhäilys tuo salanen ja laupeas
Ja tuo kasvohilla puhdas gloria.
Haa, mun veljein! katso tuossa mikä taulu
Verraton, ha haa! Mut ettes naura mulle?

CONON. Enpä juuri vaihka viehkeileekin mieles
Kuni hiljan rakastuneen nuorukaisen.

KASPER. Nuori olen uudestaan. Nuo kaksi tähtee,
Tähtee kultahista täällä naisten joukos
Ovat kirkastaneet vanhuuteni päivät.
Onnellinen sinä, joka immen lemmen
Saavutat ja elos valkeudeks viet!
Mutta ken on miesi? Lieko Kilian?
Jumal' avita! sen soisin ennen kaikist.
Toki tulkoonpa jo siitä vissi tieto;
Varro hieman, äitin luoksi tahdon käydä.--
Totta kaiketi myös hälle ilmi-annan
Heti yksin tein tuon sanomasi armaan,
Että meri meille takasin taas antoi
Leonardin ilosen?

CONON. Tee se, mutta kätke asja neitoselta
Vielä hetki tuonnemmaksi.

KASPER. Niinkuin tahdot.
Mutta iloitseepa sanomasta äiti;
Onhan sydämmensä lemmen-aarniosta
Virtanut myös poikaiselle täällä runsin,
Vaihkei piehtaroinnut nalliainen koskaan
Hänen helmalapsenansa. Pentuksipa
Isäns emoselle hellälle hän joutui
Koska Tuoni ensimmäisen miniäni
Äiti-poven paadutti, ja kaksi pientä
Kuikuttelit, kantajaansa kaivatessa.
Mutta ilmestyipä sillon äiti toinen
Heille armastelijaksi, äiti vieras,
Jonka moista päivän tähti ei viel nähnyt.
Niin, mun toverini.--Mutta riemu nousee
Huoneesemme tänä iltan! Varro hetki,
Käynpä hieman tirkistämään Kilianis
Esi-ajan kurkistimeen. (Menee vasemmalle)

CONON. (Yksin) Kilian,
Onni suosiva nyt tehköön parastansa;
Sillä tietystihän nostais jyrkkä kielto
Neitoselta, temmellystä poveheesi.
Enkä tuota ihmettelis. Kuitenkin,
Mitä luontoasi tunnen, luulen minä,
Ettes olekkan tuo viheljäinen narri,
Joka, halveksien elämämme lahjaa,
Kohta viskaseevi yli partaan kaikki
Yhden naisen tähden, eikä huomaa
Kuinka löyhä, kuinka yhä petollinen
Onpi onni, joka himoistamme syntyy,
Imettäjät monen tuhon. Mutta katso:
Viisaan tyyneydel aina täyttää velvons
Päivät täällä, siinä onni ainoa. (Kasper tulee, nauraen, hieroen käsiänsä)

KASPER. Ha ha ha, sä Conon, peeveli on irki!

CONON. Sano.

KASPER. Peeveli on irti, sanon minä!

CONON. Mitä päätän tämänkaltasesta lauseest?

KASPER. Mitä tahdot. Mutta riennä, Elinani!--
Älä, veljein, toki ylvästele liion.
Mikä konsti, mikä kunnia on siinä,
Käydä esiin valmiiksi tallotulla tiellä? (Elina tulee)
Mutta sano hälle vasten partaa, vaimo!

ELINA. Conon, iloitsenpa kovin sanomasta,
Että saapunut on uljas Leonard;
Siitä kiitän sinua ja annan sulle
Vasta-lahjaksi nyt lupauksen sanan,
Sanan, joka vielä ihanemmin kaikuu
Kilianin korvas. Tiedä, Conon:
Tämän miehen kuva kaunis on jo ammon
Nuoren immen sydämmessä kapinoinnut,
Kuluttaen hohteheena synkeänä;
Sillä eihän Kilianin ulkohaamu,
Eihän sana huuliltans, ei silmän isku
Ole tähänasti juuri osoittanut
Povessansa lemmen armotonta valtaa.

CONON. Niin on miehen mieli; kovin suljettuna
Muilta. Mutta että vallitsevat siellä
Hyvät henget, sehän sydämmeni ijäks
Onpi häneen kahlehtinut.

KASPER. Oiva miesi!

CONON. Hänen ulkohaamuns? Mutta katsoisitte
Tällä hetkellä nyt hänen sisustaansa,
Siellä huomaisitte myrskyn. Levotonna
Astelee nyt poika vartoessaan täältä
Tuomioonsa. Mutta onnen tuomion
Kohta kuulee hän, ja mailmans kirkastuu.

KASPER. Onnen myyri on hän. Taivas, mikä tyttö!
Enkeli maan päällä, Herran enkeli,
Sanon mä, ja vannon: joka toisin sanoo,
Hänpä tulee tekemisiin minun kanssain.--
Mutta mitä? Seraaffi on rakastellut
Poikanallia! Haijaj! Ja iso-isäs
Arvoisa ei ole saanut tuosta
Vallattomuudestasi tiedon-tipparaa!

ELINA. Tuota ällös ihmettelkö. Vaivoin vallan
Saipa tästä äitinsäkin tiedon. Vihdoin
Koska moni karkulainen huokaus,
Monen yöseen valvominen tuskaa täys,
Enin toki katsantonsa synkee liekki
Mulle kantelivat kuinka hänen mielens
Ympärviehkeili, ja sillon häntä päädyin
Kysymyksilläni ahdistelemahaan,
Rukouksillani, mutta kauvan turhaan.
Kerran toki povelleni kallistui hän,
Tyttö, uiskennellen kyyneleitten virras,
Ja nyt korvahaani salasuuden kuiskas.

KASPER. Sinä lemmenkukka iltakasteen alla,
Missä viivyt kuulemasta onnes arpaa?

ELINA. Majasessa tuolla ahon liepehellä
Luona vaimon, käypä Tuonelaan, hän viipyy;
Hetken päästä, tiedän, takaisin hän joutuu.

KASPER. Annas hänen tulla, annas hänen kuulla
Uutisemme valtaset, ja emmekohan
Näe tässä kilttii kiikahdusta hieman?
Voisitkohan, likka, ensileimahtaissa
Seistä, vaipumatta tämän onnes alle?

ELINA. Hänkö olisi niin heikko? Mitä voisin
Kerskata mä enään? Toki uskon toista,
Ehkä pahemminkin sanomamme kaikuis,
Vaihka hänen korvahaansa viskaisimme
Sanat, että ainoo veljens Leonard
Käy luurankana nyt meren kolkos helmas
Hirmukasten joukos, että Kilian
Onpi kihlaunut komeahaan neitoon
Kartanossa komeassa tuolla.

KASPER. Kamalia sanomia!

ELINA. Mutta vielä:
Että iso-isäns, likan silmäterä,
Lupauksen täyttääksensä, pyhän valan,
Lähtee keral kumppaninsa Conon'in
Taistelemaan Kreikalaisten sankarina
Vastoin Turkkilaista rumaa, joka taasen--
Kuni kertoisimme--vihasena karkaa,
Vertajanoovana kohden Hellaksen maata.

KASPER. Perin armottomat, hirveen kovat sanat!

ELINA. Ne hän toki ensin huuliltamme kuulkoon.

KASPER. Rohkeutes tunnen. Mutta kuitenkin,
Tuotako me uskaltaisim?

ELINA. Niinpä teemme.
Ensin nämät murheelliset kertoelmat,
Jotka hältä syämmen rakkahimmat riistää,
Kuulkoon hän, mut samas hetkes kaikki riemu
Takasin taas virtakoon, ja kalliimpana
Kuni ennen. Sulhasena lähestyköön
Kilian kuin toivon saari, ennen nähty
Ainoastaan äärettömäs kaukaisuudes.
Niinpä hänen ensin tässä piiritämme
Kuolon koljol sumul, mutta pian taasen
Sumun synkeen poistamme, ja Alma
Seisoo onnellisimpana lemmittynä.
Siinä vimman pimeys ja taivaan valo,
Siinä korkeus ja syvyys yhteenkarkaa.

KASPER. Mahdotonta, Elinani, mahdotonta!

CONON. Vaimo, vaarallinen leikki, vaarallinen.

ELINA. Siinä olkoon hälle koetuksen myrsky;
Senpä kaltahista hän nyt melkein tahtois,
Niin hän, tulisesti innostuen, lausui
Hetki sitten. Nyt hän ottakoon sen vastaan.

KASPER. Mitä! Voiko Alman sydämmestä käydä
Toivotus niin mieletön ja julkea?

ELINA. Ei; vaan sielun korkeassa ihastukses
Lensi tämä lause hänen huuliltansa.

KASPER. Mutta huomaa: ellei hän nyt voisi kantaa
Tuota koetuksen myrskyy?

Conon. Huomaa tämä.

KASPER. Vaan me hänen sydämmensä musertaisim?

ELINA. Ilman huolta! Minä tunnen hänen sydämmensä.
Nytkö vaipuisi hän alas, tullessansa
Kammiosta hurskaan, joka tällä hetkel
Täältä lähtee perimähään kruunuansa?
Hänkö vaipuis alas, vaihka pyörteliskin
Tuhon tuulispäät nyt hänen ympärillään?
Ei; vaan ilo vakaa, korkea ja tyyni
Hänessä nyt vallitsee, ja kantaa voi hän
Kovan onnen painon maahan kaatumatta,
Kaatumatta alle verrattoman riemun.
Ylivoitettuna taasen tämä myrsky
Lahjoittavi hänen sielullensa mahdin,
Korottehen ankaran, ja ihastuen
Muistelee hän aina lemmen leikkilöitä.
Vielä elon syksysiltä vainioilta,
Koska uneksuen takasin hän katsoo
Samotulle tielle kohden entisyyttä,
Aina tämä ihanainen ilta
Hymyvänä helavalkeana loistaa
Hälle muiston riutuvasta kesä-yöstä.
Oi mi hetki toki! Kuvailkaatte
Etehenne juhlallista näytelmää:
Vilaukseksi vaan peittää hänen murhe,
Mutta halki mustan, uhkailevan pilven
Liepeästi leimahtaen aukaseevi
Ilon taivas kultahelottavan helmans
Helinäl, ja impi seisoo morsianna.

KASPER. Verratonta, verratonta vallan! Ah!
Iske tulta, kiiriköhöön maa ja taivas,
Jalonahan seisoo aina Alma, kaunis,
Kuni pyhäin kuva tulen välkkynässä!
Olkoon menneeksi ja tulkoon tuosta melske.
Conon, Conon!

ELINA. Cononille ilmestyköön
Alma hänen ylevyytens ankarimmas
Pukimessa, Alma, Kilianin onni.

CONON. Teiltä parhain tunnettu on immen luonto;
Rakentakaat leikki, mä en estää tahdo.

KASPER. Oiva leikki, koska lempi takoo juonii
Lemmen korotteeksi ilon iltana,
Leikki jumalten, »Divina comedia»!

ELINA. Hänen näen minä. Tuolta lähestyy hän
Pitkin pellonpientaretta astellen.

KASPER. Olkam valmiit. Elinani, kuinka määräät
Meidän kohtamme täs leikkinäytelmässä?

ELINA. Minä tiedoks hälle annan haaksirikon,
Jossa meri kohtuuns Leonardin temmas;
Te, mun appeni, te hälle ilmoitatte
Sotaretkenne pois etäisille maille,
Jonne, ennen nousuu kolmen auringon,
On jo teidän lähdettävä.

KASPER. Hyvä hyvä!
Sitten Conon tuossa. Huomaa, poika, läksys.

ELINA. Conon luokseen meitä kutsuu viettämähään
Lähtöjuhlaa, viettämähään samoin retkin
Kilianin kihlausta.

CONON. Tiedän siis nyt
Kohtani, ja miten voin sen tahdon täyttää.

KASPER. Siinähän on meillä ensimmäinen näytös,
Tulee sitten toinen riemun remunalla;
Ja nyt myöskin tämän juoni-asemasta
Suoppas ahtööreilles pieni viittaus.

ELINA. Samas järjestykses toimintomme juoskoon:
Minä veljens hälle kuolemasta annan,
Tepä sodan hirveästä pauhinasta
Oman itsenne taas ilosena tuotte
Hälle päiviensä huviks, mutta Conon
Hältä armahaasti kysyy jos hän tahtois
Tulla kauniin Kilianin avioksi;
Sitten nouskoon tämä ilovalkeamme
Vallatonna korkeuteen pilvien.

KASPER. Perin oivallista! Kaikki liittyy lukkoon
Ilman yhtään räminätä koneissamme.
Mutta jymiseehän porras! Olkam valmiit
Tuikeahaan ilveesen. Nyt koetellaan
Keinol koval, myrskyl vallan kiivahalla
Nuoren tyttäreni ryhtiä. No noo,
Onhan suonissasi ukko Kasperin verta. (Alma tulee)

ELINA. Almani, sun katsantosi meille lausuu,
Ettäs kuvauksen korkeen nähnyt olet.

ALMA. Minkä ihanuuden täällä nähdä saamme
Hänen kasvoillansa, joka autuaana kuolee,
Koska sielu, itseänsä peilaellen
Valkeuden lähteen paistees hymysuin,
Odottavi kelmeältä enkeliltä
Suutelmaa, mi kovan solmun helläst päästää!
Minkä pyhän rauhan, minkä viisauden
Korkean, kuin kirkastuisit elämämme
Himmeydet kaikki, sinä sillon näet
Hänen otsallansa! Näet kuni koitteen,
Koitteen heljän ijankaikkisuuden päiväst.
Niinpä vaimo kuolon kaunoisena
Lepäsi mun edessäni, tyyven tyyven!

ELINA. Ja nyt on hän elämänsä päättänyt?

ALMA. Vielä ei; vaan hänen hengittämään heitin
Koska hänest läksin, läksin käskystänsä;
Sillä äkisti hän katsoi puoleheeni,
Lausui kuni ennustaen: »hyvästi,
Hyvästi nyt, armas neito! Jätä huone
Kuolevan ja kohden kotoasi riennä,
Jossa hetki ankara sua odottaavi»,
Niin hän lausui ihanasti myhäellen.

ELINA. Ja sä tulit. Mutta katsahtihan tarkoin
Vaimo pian sammuvalla silmällänsä.

ALMA. Mitä on siis teillä tiedokseni antaa?
Tosiaankin tärkeätä, huomaan minä.
Toki murheen pimeyttä enemmin
Kuni iloa mä muodoistanne varron.

ELINA. Muistele siis näkyäsi taivaallista
Ja nyt seiso lujana, mun tyttäreni,
Koska kuulet syvän murheen sanoman.--
Leonard jo heittänyt on päivän valon
Ainiaaksi; meren povessa hän lepää
Peittämänä sammalhienon kääreen,
Unohtaen kaikki.

KASPER. (Eriks.) Sydäntäni louhii;
Mutta en sua tahdo pettää, Elinain.

ALMA. Kuollut olet siis, mun veljein, saanut hautas
Meren syvyyteheen kauhistavaan, kylmään.
Korkeuden Herra, ole armollinen
Hänen sielullensa! Mitä tiesi hän,
Nuoruutensa hourees aina ilon lapsi?
Kauvan häntä murehdin ja itken, itken!
Leonard, oi Leonard, mun veljeni kurja!

ELINA. Onnellinen on hän, ota lohdutusta.

ALMA. Oikeutensa myös ottaa kuolon murhe!

KASPER. Lapsein, kuule vielä toinen murheen sana,
Joka, tiedän minä, lisää taakkas painoo;
Mutta olkoonpa nyt ilmoitettu kaikki.--
Sinä tiedät meidät, Cononin ja minun,
Vannoneeksi kerran nuorna pyhän valan.
Katso, nyt on tullut meille vissi tieto,
Että villi, partaposki Turkkilainen
Maata Hellaksen taas tahtoo valtahaansa
Temmata, ja niin on käsissämme hetki,
Jona lupauksemme on täytettävä,
Vala: käydä puolustamaan Kreikalaista.
Siis aloo! Me ylihuomenna jo mennään.

ALMA. Armas iso-isäni, te, harmaapäinen
Kahden vihollisen valtakunnan ryskees
Murhatanterella! Mitä aattelette?

KASPER. Että pyhä lupaus on täytettävä.
Mahdotonta Kasperin on toisin tehdä,
Mahdotonta! Älä vaivaa itsees turhaan.

ALMA. Mikä vimman vihuri! Oi Leonard!
Sinä kuollut olet, isäni mun heittää;
Haaksi vanhettunut, heikko, mi jo kauvan
Lepäs tyynees satamassa, odotellen
Loppuansa hiljaista, nyt rynkää ulos,
Rynkää hurjapäisnä mailman kaikkein tuulten
Valtahaan, ja vaipuu ensimmäises myrskys.
Oi! mä nauttisinko enään yöseen unta
Tahi päivän iloo, aina muistellessain
Teidän kiharia hopeehohtavia
Vainon verisellä pellol? Sydän kätkee!
Conon, teihin minä vetoon. Aatelkaatte!

CONON. Neitonen, mun aatoksein ja askeleeni
Kasperia seuraavat nyt samaa tietä;
Se on kunniamme vaade; ei siis tilaa
Tinkimiseen, vaan on edessämme retki.
Mutta juhla komja toki vietettäköön
Ennen lähtöämme Suomesta. Ja meillä,
Minun huoneessani tapahtukoon tämä.
Ystäväni, huomenna siis tulkaat kaikki
Vieraiksemme. Teitä Kilian myös käskee;
Sillä eihän ole ainoastaan juhla
Vakaa lähtöjuhla, vaan myös riemun päivä,
Koska kaksi onnellista nuorta lempens
Kihlauksen sinetillä vahvistavat.
Niinpä Kilian teit iloitsemaan käskee
Kanssansa ja kauniin lemmittynsä kanssa.

ELINA. Conon, mitä kuulen?

CONON. Nuorten kihlausta.

KASPER. (Eriks.) Haa! miks lumivalkeaksi käy sun poskes,
Likkasein?

ALMA. Hän kihlaa itsens; kehen sitten?

CONON. Tämä olkoon salaisuus viel huomiseksi.

ALMA. Mutta kehen kihlauu hän?

CONON. Minä pyydän,
Olkoon tämä kätkös juhlahetkeen asti.

ALMA. Olkoon niin. Mut tietkäät, teidän sanomanne
Kaikuu korvissani kuolon tuomiona
Sielulleni.

KASPER. Tyttäreni, mitä sanot?

ALMA. Totuudenpa sanon.

CONON. Suokaat mulle anteeks,
Jos mä saatoin syämmellenne jonkun iskun.

ALMA. Uskotteko, että rakastan mä häntä?

CONON. Enpä toki.

ALMA. Uskottepa väärin, väärin!

CONON. Enhän usko, että häntä rakastatte.

ALMA. Erhetytte. Minä häntä rakastan.

KASPER. Alma, Alma, sinä saatat meidän kaikkein
Silmät vaipumahaan alas.

ALMA. Kätkisinko tämän, ja niin teeskennellen,
Kehnomielisesti valehdellen tässä
Teidän edessänne, vierittäisin tuskan,
Katkerimman kaikist, Leonardin kuoloon,
Iso-isäin poistumiseen surman kitaan,
Tuskan, jonka lähde toisialla kuohuu?
Ei! vaan hetkes ulosliehtoa mun täytyy
Sydämmeni ahdistuksen.--Kilian!
Unohtaa sun tahdon, ja niin kaiken riemun
Täällä elämämme kannikalla kaidal!--
Miehet, uskottepa, että olen hullu
Teille avatessain sydämmeni näin.
Mutta näiden kierrostuulten kiljuessa!

KASPER. Minä seison ihan kierrostuulen keskel.

ALMA. (Eriks.) Tahtoisinpa itseäni tyyventää.

KASPER. Tyttäreni, nosta pääsi korkealle!

ALMA. Miehet, uskotteko, että olen hullu?

ELINA. Ei; he kyllä käsittävät toivottoman
Lemmen hurjat, huohottavat karkelot.

ALMA. Käsittäkööt he ja tietäkööt he kaikki,
Kaikki myös he salakoot, ja nähkööt tässä
Kuinka heitän pois nyt turhan toivon,
Toivon päiviemme onni-autuudesta.
Mikä on se? Virvatuli elon suolla,
Houkutellen meitä petolliseen pyyntiin.
Tuonne tänne sinkoilee se, tuonne tänne
Sitä vainoten me turhaan ajelemme,
Kunnes hetteen musta loka meidät nielee.--
Rakenna siis ikikalliolle
Toivos linna, jota myrskyt eivät kaada,
Mutta perintönäs ikuisena seisoo
Vartoen sua morsianna. Rakenna!
Koska sulle etu kallis tämä suotiin,
Koska saimme toki osan ankarimman.
Katso: kennen onni ihmislapsen voittaa,
Kennen miekkoisen? Hän taistelkoon tääl hetken,
Ristiin rastiin leimahtelkoon jyrinällä
Hänen ympärillään kamppauksen tiellä;
Sillä--huomaa huomaa!--iltaväsyneenä
Vaipua hän saapi Isän armaan helmaan.--
Miksi vaikertelsin? Tiedä: vielä kantaa
Mulle elon päiväkin tääl kohdussansa
Voittoo monta vaihka kadot suuret tein.
Tuossahan mun emoseni armas vielä
Aina omanani, omanani aina
Etäisihin aikoin! Oi mi onni, onni! (Halailee häntä)

ELINA. En sua koskaan heitä, kaunis tyttärein.

ALMA. En sua koskaan heitä, kallis kallis äiti!
Yhdessä me suremme ja iloitsemme,
Yhdessä me elämämme kiirastamme
Pyhäin kaltaseksi alla rauhan viirin.
Ja niin viimein, koska tyyni ilta onpi,
Kuolon enkel' kolkuttakoon ovellemme,
Meitä kutsuen, ja seuraammepa häntä
Hymyhuulin, kuni vaimo hurskas tuolla,
Valkeuteen ihmeelliseen käärittyinä.

KASPER. Oi mun Elinain, jo käännä lehti, käännä!

ELINA. Minä teen sen, sillä sydämmeni tahtoo
Kauvas pois jo heittää teeskellyksen peiton.--
Tyttäreni, anna anteeks tämä ilve;
Yksi aate lemmen helleydest oil se,
Yksi aate, joka ilon kirkasteeksi
Murheen teki, läpikäytäväksi laaksoks
Pyhän vuoren kiirehelle päivän loistoon.
Oilpa syy viel tärkeämpi kiihotteena
Leikkiin: koetella tämän myrskyn kautta
Miltä voimas näyttivät; ja niinpä toivos,
Joinkin rohkean, nyt saavuttanut olet.
Kuitenkin viel karkaa päälles myrsky toinen,
Toki lentäenpä uljaal vinkunalla
Toivon kulta-kyhkysparvena se rientää,
Mutta ehkä tuimempana ensimmäistä;
Sillä ääretön on kimmeltävä parvi.

ALMA. Mitä, äiti?--Kuinka ymmärtäisin tämän?
Pian! Päästäkäät mua tästä häiriöstä!

ELINA. Mitä äsken tuhona me kertoilimme,
Tämä kaikki myötäkäymiseksi muuttuu,
Koska totuus leikitsevän valheen siirtää.
Kuule siis ja usko mitä ilmoitamme:
Leonard viel elää; kohta hänen näet,
Tulleheena lainehitten karkeloista.

KASPER. Kaikkialla rauha mailman tantereilla;
Turkki makaa kuorsaten ja Hellas nousee.

CONON. Minä rakkauden lähettiläs olen,
Minä vanha; mutta kaino on tuo nuori.
Auta, Amor, huuliltani tämä sana:
Ihanaista Almaa lempii Kilian.

ALMA. Hurjat miehet, hurjat vaimot! mitä juonta,
Mitä mieletöntä narritusta teiltä,
Armottomat, kohtaan Almaa katalaa?

ELINA. Totuus kaikki!

KASPER. Totuus kirkas!

ALMA. Pyörtyvänä vuoren jyrkällä mä seison,
Ja mun joko nielee hirvittävä hauta,
Tahi ottavat mua helmaans enkelit!
Laupeutta, ystäväni, laupeutta!

ELINA. Sinä todeks pelkäät uskoo mitä kuulit,
Eikä ihme, koskenahan onnes vuotaa.
Toki mietiskele, ja sä huomat kohta,
Että autuutes on vissi. Eihän taida
Ystävyyden pilaleikki murheel päättää
Mitä ilolla hän alkoi, mahdotonta;
Vaan päinvastoin varjost valkeuteen käy hän,
Eikä ystäväänsä haavotuksi heitä.
Älä aattele niin hirveätä meistä!
Sillä jos nyt valheeks muuttaisimme tämän
Mitä ihaninta sulle lupasimme,
Pyöveleitäs oltas me, ei ystäviäs.
Alma, usko mitä ilmoitamme!

ALMA. Jumal'! mitä uskoisin ja aattelisin?

ELINA. Mitä sulle sanomme ja vakuutamme.

ALMA. Mitä mulle sanotte ja vakuutatte?
Sankaat, sankaat sanomanne uudestaan!

ELINA. Mereltä on Leonard, sun veljes, tullut.

KASPER. Rauhassahan rakentelee Kreikalainen
Näkemättä haamettakan Turkin parrast.

ALMA. Mitä lausui Conon? Sanan, joka tuntui
Kaiken taivaan kohtuhuunsa sulkenneeks!

CONON. Kilian nyt Alman kullaksensa tahtoo.

ALMA. Mitä tahdon minä?

CONON. Lupauksen sai hän
Varhain kyllä, onnellinen Kilian.

ALMA. Mikä päivä tämä? Oi! mun ympärilläin
Mikä hämärän ja valkeuden valhe!
Nytpä: millon taasen silmä kauvas kantaa
Halki avaruuden äärettömän helman,
Jossa kultapallot hymiseväs pauhus
Ympärsinkoilevat, ylistäen luojaans;
Mutta katso: taasenpa nyt hämäräinen
Pyhä peittää mun, ja vaipua sen kohtuun
Tahtoisin mä uneksumaan ainiaaksi
Ijankaikkisuuden autuasta unta.--
Mutta pois jo kauvas tämä houre
Vallaton ja jalosti nyt iloitkamme,
Sillä ankarahan toki tämä hetki.
Ystävät, nyt iloitkamme, iloitkamme!

KASPER. Iloitkamme kaikki ilon iltana!

ALMA. Armahin mun isäni, mun äitini! (Ottaa heitä molempia kädestä)

ELINA. Alma, sinua mä kiitän.

KASPER. Seppel tänne!
Seppel koristeeksi hänen kulmillensa!
Alma, sydämmeni ihastus ja aarre,
Kalliona seisoit koetuksen myrskys.

ELINA. Alma, kaikki palkinnut on tämä ilta
Nähdyt vaivani; jos niitä nähnyt olen
Tähtes sinun, joka sieväst ylenit.

KASPER. Niin hän kasvoi, hyöstyi, tässä hän nyt seisoo
Edessämme valmihiina miehelään.
Conon, eikö ole tässä emännäksi
Uroollesi? Mitä! Sinä seisot tuossa
Kuni vanha, tietoviisas tarhapöllö
Aatoksissas, miesi.

CONON. Tiedä, tämä hetki
Ihanasti hengittää mun sieluhuuni.--
Korkeaksi katson Kilianin onnen.

KASPER. Siis jo saata huoneesemme sankaris,
Sekä ylkä että meren uljas peikko.

CONON. Käynpä täyttämiseen tämän illan riemun.

KASPER. Riennä, että lyömme kerran naulaa kantaan!

CONON. Minä menen. (Menee)

KASPER. Riennä!

ALMA. Toki viipykäätte!

KASPER. Miksi viipyisi hän enään poikinensa,
Miksi, likkaseni? (Ottaa häntä kädestä)

ALMA. (Laskien toisen kätensä Elinan olalle) Oi mun äitini,
Anna mulle jalo tyyneytes, anna!

KASPER. Ole rauhas, tyttö, näiden kahden tynkön
Nojalla kuin kahden vuoren.

ALMA. Ei! He tulkoot.
Minä jalona ja uneksuen seison.

(1869-70)

*** End of this LibraryBlog Digital Book "Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma" ***

Home