Title: Hannu; Nuori Anssi; Sydän ja Kuolema
Author: Koskenniemi, V. A., 1885-1962
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hannu; Nuori Anssi; Sydän ja Kuolema" ***


HANNU; NUORI ANSSI; SYDÄN JA KUOLEMA

Kirj.

V. A. Koskenniemi


WSOY, Porvoo, 1913-19.



SISÄLLYS:

HANNU

Kilpahiihto
Hyvästi koulukaupunki
Koti
Palmujen alla
Satakielten serenaadi
Graniittikalliot
Juhannusyö

NUORI ANSSI

  I
 II
III
 IV

SYDÄN JA KUOLEMA

Panin kaipaus
Kronoksen valitus
Poppelit
Akilles
Thebalaisten taistolaulu
Lynkeus
Hautaseppel
Melpomene
Theognis Kyrnokselle
Runokirje rakastuneelle Gallukselle
Oodi Albiukselle, runoilijalle
Klythia
Kostaja
Ateenan porvarit
Ystävät
Sydän ja Kuolema
Sydän
Minä laulan sun iltasi tähtihin
Onni
Kiuru
Elegia varjolleni
Kylmä tähti
Verenpunainen pensas
Sisarsielu
Yksinäisyys
Sonetti tulevaisuuden runoilijoille
Kädet
Soihdunkantajat
Kuolleet
Lothos
Kuoleman viiralla
Epitaafeja



HANNU

Erään nuoruuden runoelma

1913.



    KILPAHIIHTO


      »Ei maata alemmaksi, kuolemata
    ei pahempaa!» -- kaks susta sivakkata,
    kaks sompasauvaa, harmaa sarkatakki
    ne lehahti ja törmäll' lumi tuiski,
    kun tuli, kallellansa puuhkalakki
    ja kaulass' suuri siniharmaa liina,
    mi siiven tavoin olkapäillä huiski,
    kuin nuoli Hannu poikain joukkoon jäälle,
    Hans Vilhelm Pouttu, koulun Catilina.

      Hän oli harmissaan ja äkeissänsä,
    mut sentään hiukan paremmalle päälle
    hän tuli, seisten alas päästyänsä
    näin äkkijyrkimmästä hyppyristä
    -- se hyvä suuren mainehensa tähden:
    se tiedettiinhän, Hannu laski, mistä
    paits häntä tuulihattu Flöjberg vain
    ja hänkin ainoastaan Eevan nähden.

      »_Quo usque tandem_...» kuului kajahtain
    ja luokka lausui tunnustuksen julki.
    Sen hyvillänsä Hannu syömmeen sulki,
    mut teeskenteli poika huoletonta:
    »Saa moista hyppyriä olla monta
    ja päällekkäin, kuin rappusia ikään,
    eik' ole alastulo konsti mikään!»

      Mut salaa etsiskeli silmillänsä
    hän Flöjbergiä, kilpaveljeänsä.

      Tää oli poissa. »Missä lietkin, mies --
    jos sinut tunnen, tyttöparveen ties
    se vetää niinkuin suden lammastarhaan.»
    Näin päätellen hän otti vauhdin parhaan
    ja painoi suoraan tyttölaumaa kohti,
    niin lähelle kuin siinä tulla tohti,
    kun hiukan ujostutti hameväki.

      Hän pysähtyi kuin pistänyt ois kyy:
    hän siellä kohta kilpaveljen näki
    ja _Eevan_ kanssa. Kaikki harmin syy,
    se eilinen -- se »peruukkien» tähden --
    se oli tyhjää tätä yhtä nähden:
    Karl Flöjberg Eevan kanssa kahden -- nyt!
    Niin oli kuin ois kaikki pimennyt!
    Juur eilen vannoi Eeva viime kertaa,
    hän ettei Flöjbergistä hidun vertaa
    nyt enää piitannut, ei lähellään
    hän muka häntä tulis kärsimään!
    Niin oli mieleltänsä muuttuvainen,
    niin täynnä petosta jok'ainut nainen!

      Hän seisoi siinä sinivalkeana
    -- ne värit sähkötytti virstan päässä --
    niin salaperäisenä, nauravana,
    niin punoittavin poskin, ripset jäässä.
    Puol'ummistetut silmät vihersivät
    ja salaa syvyyteensä viettelivät.
    Ei hänest' irti saanut katsettaan,
    hän saattoi hulluks tehdä hurmallaan.

      Hän oli lyseoiden kuningatar,
    noin parinsadan syömmen valtiatar.
    Hän ketä katsoi silmiin, sekaantui
    ja yönsä valvehilla uneksui.
    Maan matoisen hän muutti taivahaksi,
    hän teki pelkurinkin rohkeaksi,
    jos suosiotaan soi hän hiukan vertaa.
    Mut rakastanut oli kaksi kertaa --
    sen puolet maakuntaa jo kohta ties --:
    Karl Flöjberg ensimmäinen onnen mies
    ja toinen Hannu.

                     Ah, mut uudelleen
    nyt tunsi Hannu onnen kääntyneen!

      Ol' aamu helmikuun, niin purevainen,
    niin pakkastyyni, kuuraa hohtavainen.
    Niin liukkahasti sukset notkahteli
    ja sauvat viuhui. Jumalainen keli!
    Ken tänään jääll' ei ollut jalkehilla,
    se varmaan hoippui haudan partahilla.
    Niin olikin se ikävöity huomen,
    maakunnan parhaita ja koko Suomen
    kun odotettiin maineen otteluun
    maankuuluisihin hiihtokilpailuihin --
    se oli viidestoista helmikuun.
    Se oli jännitystä ilman vertaa,
    se otti hamaan ytimiin ja luihin:
    ken jäisi voittajaksi tällä kertaa?

      Jos kylmäsikin Eevan kavaluus,
    taas tunsi Hannu veren poskillansa,
    kun yksin äänin väkijoukko huus,
    kuin sankariaan tervehtävä kansa:
    »Tie auki, Luomajärvi tulee! Hoi! --
    Nyt toisiakin kohta vuottaa voi!»

      Suur-Luomajärvi vanhus kautta maan
    hän oli korotettu kunniaan.
    Kakskymment' ajastaikaa Suomen mailla
    hän ollut oli vertaistansa vailla.
    Hän oli hiihtäjien kuningas
    ja kesken nuorempien kykyjen
    kuin vasallien kesken valtias.
    Vaikk' oli jättänyt jo tanteren
    hän jälkipolvellensa, kuitenkin
    hän aina kilpailuissa nähtihin.

      Kuin ukko Luomajärvi suksiaan,
    niin lemmitty lie naista harvoin vaan.
    Kuin unessa hän kesät hoippueli
    ja syksyn ensi lunta odotteli.
    Ens suksikeli teki ihmehen:
    se nuoreksi sai ukon jällehen.
    Kuin taikomalla kohta voimaa karttui,
    kun sompasauvaan vanha koura tarttui.
    Kun toiset toukomaita ihasteli,
    ol' ukon ihanteena -- oiva keli.
    Syys oli hälle mitä kevät muille.

      Hän tuli hiljallensa hiihdellen
    ja vaatimattomuutta teeskellen,
    jos ollutkaan ei kuuro kuiskailuille.
    Kun kansa kunnioittain väistyi tieltä,
    se hivelevän näytti vanhan mieltä.
    Kaikk' ihailevat katseet tunteissaan
    hän koki maineen hurman uudestaan.
    Ja aatos entisissä askaroi
    ja vanhat hurraat korvissansa soi.
    Kun nuorempien parvi antoi alaa,
    hän keksi pormestarin, vanhan tutun,
    ja alkoi tämän kanssa pitkän jutun,
    jost' osalliseks muutkin pyrki salaa.

      Mut vähitellen, kukin suunnaltansa,
    jo saapui itse päivän sankarit.
    He oli otteluhun valmihit
    ja kukin yhtä varma voitostansa.

      Tuolt' tuli Ritala ja Aittamäki --
    vain ensi palkintoja kummallakin.
    Kun heidät jonkun matkan päässä näki,
    heit' yksin töyhtösistä hiihtolakin
    ois tainnut erottaa. Niin toinen toista
    he muistuttivat siinä painaissaan,
    niin kaikilt' eleiltään kuin varreltaan.
    Maakunta nähnyt paria ei moista
    miesmuistiin. Naapureina Kyminsuussa
    he rinnan isännöivät talojaan.
    He antoi myöten toisillensa muussa,
    mut maineen otteluss' ei milloinkaan.
    Ei voinut ensimmäistä sijaa jakaa
    ja sitä yksin ajoivat he takaa.
    Jos toinen vei sen, toinen kesken heitti
    ja hiljaisuuteen häpeänsä peitti,
    ens vuonna kahta kiukkuisemmin koittain
    ja takaisin taas mainehensa voittain.

    Ja luokse Ritalan ja Aittamäen
    nyt kokoontuvan muunkin hiihtoväen
    jo nähtiin, suksillansa keinuellen
    ja tamineitaan lähtöön valmistellen.
    Ken suksenpohjaa silmäs tuota pikaa
    ja moitti jotain jalkavuuden vikaa,
    ken vielä paulojansa solmieli,
    ken somman kestävyyttä tunnusteli,
    ken jalkahihnan sitoi lujempaan,
    ken sujutteli muuten suksiaan,
    ken huoletonna uskoi kaikki silleen
    ja kuiskaeli naurain naapurilleen.
    Mut leikiss' oli mukana vain kieli,
    ja sydämessä oli juhlamieli
    ja lähestyvän hetken jännitys:
    nyt kunniasta oli kysymys.

      Mi vilinä, mi sompasauvain huiske!
    Mi näky silmää, mieltä lumoava!

      Yht'äkkiä mies mieheltä käy kuiske
    niin hullunkurinen, niin naurettava.
    Sit' ensin uskoa ei tahdo kukaan:
    tään päivän otteluihin miesten mukaan
    ett' tulis koulupoika! Juuri-ikään
    hän lautakunnalta sai numeron.
    Nyt muka hänt' ei pidättäisi mikään.
    Sen pojan järki tuskin reilass' on!

      Se oli Hannu. Kilpavalmistukset
    ja liikkuvaisen sauvametsän, sukset
    ja itse hiihtojoukon nähdessään
    hän huimauksen tunsi mielessään.
    Ei seissyt suksilla hän ensi kertaa.
    Hän ikäisistään turhaan haki vertaa,
    hän olihan jo kohta täysi mies
    ja miehen töihin pystyvänsä ties --
    hän, jumal'auta, miksei uskaltais?
    Maakunta vielä tänään tietää sais,
    ett' ensi sijan eräs Pouttu vei.
    Niin tuimaa suksimiestä vielä ei
    maakunta ikänänsä nähnyt toista,
    sen nuorukaisen, Poutun Hannun, moista.
    Hän kunniata kahmaloittain kasaa,
    hän Luomajärven kanssa maineen tasaa!
    Ja ihailua täys on Eevakin,
    ja laudalta hän lyöpi Flöjbergin.

      Siis päätetty ja tehty. Tuomarein
    luo hiihti, lavan juureen, yksin tein.
    Hans Vilhelm Pouttu ilmoittautui mukaan.
    Vaan tuomarien suita hymyyn veti
    ja suostumusta annettu ei heti,
    mut vastustaakaan tahtonut ei kukaan:
    noin rehdin ryhdin alla, lempo ties,
    voi piillä vaikka minkämoinen mies!

      Löi vihdoin lähdön hetki. Rintamaan
    mies miehen vierelle ja sauvat soimaan!
    Saa siinä luottaa jäntereiden voimaan,
    kuuskymmentä kun virstaa katkaistaan.
    Siks kokeneimmat suksiansa säästi
    ja leikin alussa he mielin päästi
    sen, kenen kiire oli, edelleen
    ja jäivät loppupäähän hiljakseen.
    Niin nähtiin Ritalan ja Aittamäen
    nyt jäävän jälkeen kaiken hiihtoväen.
    He painoi äänetönnä rinnakkain,
    vain joskus kompasanan vaihettain.
    Niin kauas taaksepäin kuin muistettiin
    he oli kilvan alkanehet niin.

      Juur oli päivä noussut vuoteestaan
    ja karisteli silmist' uniaan
    ja joutui parahiksi näkemään,
    kun miehet joen mutkaan katosivat.
    Se viskas jälkeen kimpun säteitään.
    Ja metsät, lumikentät kimaltivat
    ja suksiladut auringossa kiilsi
    ja hohti, että silmäterään viilsi.

      Ens rintamassa Hannu ponnisteli,
    ja painuin jäntevästi etukenoon
    hän työnsi kohta tulisimpaan menoon.
    Ja hanki narskui, suksi notkahteli
    ja sompa lauloi. Jumalainen keli!
    Näin ikinä ei ennen kiitänyt.
    Jo oli johdossa hän hiihtäjäin.
    Ei taakseen, sivuilleen hän silmännyt,
    vain yksi aatos hällä: eteenpäin!

      Mut luokka seuras joentörmää hetken,
    ja pojat kiihkeästi kurkottain
    jo kiisti tuloksista miesten retken.
    Siell' liehui liepeet Hannun kaulaliinan.
    Kun pitäis poika puoliansa vain!
    Ja ennen kuin he tiesi itsekään,
    huus koulun uhmahengen, Catilinan,
    he kunniaksi hurraan äänekkään.
    Kuin vimmattuna huusi Flöjbergkin --
    ja sydämessään tunsi kuitenkin
    hän että Eevan tänään kadottaa.
    Nyt auttamatta hänet Hannu saa:
    jos tuossa Pouttu ottaa palkinnon,
    jää Flöjberg ikiajoiks varjohon.

    Ja Eeva seisoi hänen rinnallaan
    ja katsoi säteilevin silmäterin
    pois, kauas hiihtojoukkoon katoovaan,
    Kun toiset ympäriltä vähin erin
    jo alkoi hajaantua, viipyi hän
    ja näytti jotain syvää miettivän.
    »Se vasta mies»! hän lausui korostain.
    Ja Flöjberg myönsi. Jospa häntä vain
    nuo kolme sanaa tarkoittaneet ois!
    Oi, niistä elämänsä antaa vois!

      Viel' oli Hannun vauhti entinen
    ja virsta katkes virstan jälkehen.
    Mut vähitellen muutkin lämpenivät
    ja järjestyksestä jo kiistelivät.
    Kuin hurtat huohottain he rynnisteli --
    siit' oli kaukana nyt lasten peli.
    Ja sukset tuskin tapas hangen pintaan
    ja lumi lensi sompasauvain tiestä,
    kun kohta kaikki pani parahintaan.
    Siin' oli tuimaa tuittupäätä miestä:
    pois voitto vaikka viimeiseenkin hintaan!
    Sai Hannu heti kilpailijaa monta,
    ens sijaa vartioida -- mahdotonta!
    Ja miehen miehen jälkeen kiukukseen
    hän laskea sai ohi, edelleen.
    Hän tunsi puolittain ja puolin näki
    kuin rinnan Ritala ja Aittamäki
    ne otti johtotoimen huolekseen,
    ne ketut kavaline juonineen.
    Nuo naapurit, nuo vanhat riitaveljet
    ne tunsi senkin seitsemäiset eljet:
    ne rinnan piti tietä hallussaan --
    ei sivu siit' ois päässyt lempokaan.

      Se oli niinkuin näky aikain takaa:
    kun miehet vainolaista kiinni hiihti,
    kun hävitetyt kodit kostoon kiihti --
    niin oli joka katse kiivas, vakaa.
    Ja lumiaavaa riitti länteen, itään,
    ja päivä kaartain kulki aavan yli.
    Jo sitä odotteli illan syli.
    Mut miesten mielissä ei muuta mitään
    kuin rientää, ehtiä.

                         Jäi kylät, talot,
    jäi savuavat saunat hankihin.
    Jo kaukaa kajailivat vastaan salot,
    kun uskolliset hallit haukahteli.
    Ja säikkyneinä, siivin risaisin
    pois tieltä harakat ne luovaeli.
    Ja naiset, avannoilla askarrellen,
    ne pysähtyi ja katsoi siunaellen.

      Kun vihdoin alettihin paluun retki,
    viel' oli kallihimpi joka hetki.
    Ei silmäystä mieheen lähimpään,
    jok'ikisellä kylliks itsestään.
    Jo rinnat huohotteli raskahasti,
    mut kestettävä oli loppuun asti.

      Niin autereesta taivaanrantaa vastaan
    jo kirkontornin tuttu pallo kiilsi.
    Kaks, kolme virstaa enää ainoastaan --
    kuin noiduttuna sukset lunta viilsi.

      Myös Hannu teki työtä parahinta,
    kuin pajan palkeet puhalteli rinta.
    Ei tiennyt kuinka monta edellään,
    ei kuinka monta vielä jäljessään.

      Kuin unen läpi joskus kaikuvan
    hän kuuli hurraa-huudon huikean.

      Ja sauvoillansa lunta tupruttain
    ja parannellen vielä ryhtiänsä,
    jo näki hiihtolavan edessänsä
    ja painoi lähtöpaikkaan huohottain.

      Ei vastaan hurraa-huuto kaikunut.
    Jo oli kansanjoukko harvennut.
    Hän tuskin itse tiesi kysyvänsä,
    kuin monta tullut oli edellänsä
    ja monesko hän itse oli mies --
    mut vastauksen kuulevansa ties...

      Kuin rauta vihlaisi se mielehen
    ja kirveli ja poltti:
                          viimeinen!



    HYVÄSTI KOULUKAUPUNKI


      Hän sanaa sanomatta hiihti pois.
    maan alle painua jos voinut ois,
    sen oisi tehnyt. Kilpa-kuumehessa
    kaikk' oli ollut niinkuin katehessa.
    Nyt tuli todellisuus: pilkan äänin
    Hans Pouttu mainittaisiin kautta läänin.
    Jo kuuli, näki olemattomia
    hän ympärillään irvihampaina.
    Kun Eevan sekä Flöjbergin hän muisti,
    hän vaivoin tuskanhuudon rintaan suisti.
    Ei heit', ei ketään kohdata hän vois!
    Pois täytyi täältä päästä, kauas pois!

      Hän oli voimaton ja uupunut,
    mut tuskassaan ei sitä tuntenut,
    hän hiihti, hiihti -- minne, tiennyt ei.
    Mut sukset tuttuun pihamaahan vei.
    Ne nosti tikapuille paikoilleen
    ja astui porstuahan hiljalleen
    ja tuli täysin tuntoihinsa vasta,
    työpöytänsä kun eestä istumasta
    hän tapas itsensä. Hän muistutteli
    siin' itsellensä päivän kaikki vaiheet
    ja uudelleen hän tuskan elvytteli
    ja uudelleen myös häpeänsä aiheet.
    Ja sydän, tottumaton maailmaan,
    se oli pakahtua tuskassaan.

      Mut väsymys ja nuoruus tuskankin
    ne voittivat, ja unen helmoihin
    hän vaipui hiljaa, huomaamattaan aivan.
    Hän vuoroin hätkähti ja rauhoittui:
    hän päivän ottelusta uneksui.
    Ja uni lepoon viihdytteli vaivan,
    ja unhon lääkitsevän pisaren
    se vuodatti jo kalkkiin surujen.

      Mut tunnin parin jälkeen heräämään
    sai hänet tuttu ääni vierellään.
    »Nyt huonosti on nuorenherran laita,
    kun illallinenkaan ei enää maita.»
    Se oli matami. Hän mukanaan
    toi sisään parahia herkkujaan
    ja kasasi ne Hannun etehen
    ja katos.

              Uudellensa unehen
    juur oli Hannu vaipumassa, kun
    hän sieraimissaan tunsi ruoan hajun.
    Hän takaisin sai kohta täyden tajun
    ja kävi raivoin keiton kimppuhun.

      Mut siinä nälkähänsä syödessään
    jo surunsakin virkos viiltämään.
    Hän valveill' oli, ei siis uneksunut.
    Se oli, oli tänään tapahtunut.
    Ah, jospa unta ollutkin se ois!

      Pois täytyi täältä päästä, kauas pois!

      Tuoss' oli Eeva hänen pöydällänsä.
    Hän kuvan siirsi poies silmistänsä.
    Mut seinältäpä itse Napoleon
    se puitteistansa katsoi ilkkuen.
    -- Oi, sinä heros taistelun ja teon!
    Kuin suurta alennustaan lymyten
    käs'varsihinsa painoi Hannu päänsä
    ja itki katkerasti häpeäänsä.

      Mut vähitellen mieless' ankeassa
    jo elämän ja uhman vaistot heräs.
    Ne Hannun itsetunnon tähteet keräs:
    viel' oli hällä sijaa maailmassa!
    Hän jättää kaikki, Eevat, Flöjbergit
    ja koulun viheljäiset peruukit,
    niin kaikki, kaikki, lähtee maailmaan
    ja alkaa siellä leikin uudestaan.
    Ei enää huomen häntä täällä tapaa,
    hän tahtoo olla vapaa, vapaa, vapaa.
    Hän jättää koulun vikuroivan menon
    ja merille hän lähtee -- luokse enon,
    tai muuten kulkemahan mailmanselkää.
    Ei vastuksia, vaaroja hän pelkää!
    Hän eikö kohtalonsa herra ois?

      Pois täytyi täältä päästä, kauas pois!

      Niin useasti eno Filemon
    se matkoiltansa kirjoittanut on:
    »Maa-myyristä jos saat sa kylläkses
    -- ja varmaan saat -- _well_ -- muisteles
    sa silloin enoas. Jos ympär', yli
    et pääsis siellä, tääll' on avoin syli.
    Sun täällä mieheks teen ma vaikka miksi
    niin -- vaikka 'Albertassa' matruusiksi.»

      Niin, äiti murehtii, se totta on,
    ja ehkä isäkin -- mut kohtalon
    ken tahtoo ottaa omaan kätehen,
    hän hillitä saa ääntä sydämen.
    He pitää Kertusta ja Juhanasta
    ja Hannulla on kolmas sija vasta.
    He häntä muistelevat -- jonkun verran --
    ja unhoittavat kokonansa kerran.
    On isä harmaantunut, vanhennut,
    ehk' ovat päivänsä jo luetut
    ja äiti oli joulun aikaan heikko.
    Mut onhan heidän luonaan sisko, veikko.
    Ois hänkin, jos vaan vaalin valtaa ois.
    Mut sit' ei ole -- hänen täytyy pois!

      Hän painoi otsaan polttavahan kättään.
    Niin kuumeisesti päässä askarteli.
    Mut toinen käsi melkein tietämättään
    se Eevan kuvan esiin hapueli.
    Hän katsoi sitä kauan, tutkivasti,
    kuin syvään sielun sopukoihin asti
    sen julman arvoituksen painaen.
    Ja sitten palasiksi repi sen.

      Niin outo kylmyys täytti Hannun rinnan,
    kun nuoruutensa tuulentupain hinnan
    nyt kallihisti tunsi maksaneensa.
    Tienhaarassa hän seisoi elämän,
    mut varmaan tiesi hyvin valinneensa.
    Viel' äsken lapsi -- mies nyt oli hän.

      Viel' aamun hopeisessa hämärässä
    kun kansa, kadut, talot lepäeli
    jo nähtiin nuorukainen hiihtämässä.
    Hän alas meren jäälle suuntaeli.
    Hän viipyi hetken koulumäen alla
    ja katsoi ympärilleen: kaikkialla
    niin oli suljettua, hiljaisaa
    kuin korva ikuisuutta kuulostaa
    ois voinut, kaikkialla nukuttiin
    kuin tullut kuolema ois kaupunkiin,
    niin syvään, niinkuin silloin levätään,
    kun vasta tuomiolle herätään.
    Yltympär' oli lunta, lunta, lunta --
    kaikk' oli totta samalla ja unta.

      Kuin toden rajoilta ja unien
    löi kirkon kello täyden tuntisen.



    KOTI


      Niin jätti nuoruutensa kaupungin
    Hans Vilhelm Pouttu. Auki edessään
    tien näki avarana elämään.

      Niin oli nyt se tehty kuitenkin!
    Mies oli yksin niinkuin tullessaan
    hän oli kerran tähän maailmaan.
    Nyt hyvästi sa jääkin harmeines
    ja kouluines ja muine kiusoines,
    sa kaupunki! Jos vielä yhtyy tiemme,
    me jonkun verran vieraantuneet liemme!
    Me oomme usein yhteen iskeneet
    ja aina eri köyttä vetäneet --
    sa luulit, että minut lannistit!

      Nyt hyvästi, te Eevat, Flöjbergit!
    Pois tämän miehen nimi pyyhkikää
    ja Herran huomassa te lempikää!

      Ei vielä ristinsielu yksikään
    se aavistanut hänen lähtöään.
    Vain matamia varten jättänyt
    hän oli rivin: »Aurora ei nyt
    ois levoton, jos hiukan sattuisin
    ma viipymään.» -- Huh hei, josp' olisin
    ma itse näkemässä ihmetystä,
    kun kestää vuodet sitä viipymystä!

      Hän oli valmistanut pakoaan
    jo aamuyöstä salaa huoneessaan.
    Siell' oli sankartöitä vuotten mennen
    niin monta kertaa hautonut hän ennen,
    hän vielä sotilaaksi rupeaa,
    hän Garibaldin maineen saavuttaa.
    Ei kirjain kimpussa, vaan kautta teon
    myös oli suureks tullut Napoleon.
    Ken tiedetähän vaaraan valmihiksi,
    on tapa tehdä hänet kenraaliksi,
    ja vielä kuoltuansa runoilijan
    hän lauluissa saa taatun arvosijan.
    Tie maineeseen on sama tänäänkin
    kuin oli ennen aikaan Caesarin.
    Ja jotain taitaa -- kuolema ja piina --
    kai aikaansaada koulun Catilina!

      Näin oli suunnitellut itsekseen
    hän mainetöitä aikaan entiseen,
    kun turhat kouluharmit painoi mieltä.
    Nyt oli kaikki kiusat poissa tieltä!
    Ei konsti mikään ollut vapaus
    -- hei, luja päätös vaan ja uskallus!
    Noh, tiedetäänhän nuoruusunien
    vain harvakseltaan käyvän totehen.
    Mut tuhat kertaa tää on parempaa
    kuin koulupöydän kanteen tuijottaa!

      Niin eestyi Hannun matka. Mietiskellen
    ja sotajuontaan tarkoin noudatellen
    hän painoi yli lahden aukean
    ja pääsi petäjikön suojahan.
    Ja tutut niinkuin koulutiensä kadut
    siell' oli hälle parhaat suksiladut --
    ei seudun kalastajain kanssa suotta
    jo ollut hyvää pataa monta vuotta.

      Vain ensimäisnä matkan määränään
    -- se ehkä »vapauttaan» vastaan soti,
    mut sit' ei sivuuttaakaan voinut: koti.
    Sen tahtoi nähdä ennen lähtöään.
    Niin, aivan huomaamatta talonväen
    vain kaukaa hiihtää yli Poutunmäen.
    Hän ehkä aittain takaa kiertäissään
    vois nähdä vilahduksen äidistään
    ja ehkäpä, jos uskallusta sais,
    hän vielä pihamaalle kurkistais.
    Niin, milloin nähneekään hän ensi kerran
    taas Pouttulan -- vain tiedoss' oli Herran.
    Sit' ennen monet hanget sulaa ehti
    ja monet oraat saivat vainiot
    ja kaikki haavat, kaikki koivikot
    sit' ennen monta, monta kertaa lehti.

      Ens yönsä luona Altti kalastajan
    hän vietti. Meren kielekkeelle majan
    tää oli tehnyt leskeks tultuaan
    ja eli siellä yksin aikojaan.

      Kun kalarannass' oli tutustuttu,
    heill' oli aina ollut kalajuttu
    toin'toisellensa kerrottava, siksi
    he kunnes oli tulleet ystäviksi.
    Nyt mitään ihmetystä näyttämättä
    löi Altti nuoren Hannu-herran kättä
    ykstotisena, tarjos parastaan
    ja laittoi uunin viereen nukkumaan.
    Ol' Altti ennen ollut suruton,
    mut eukko-vainajansa uskohon
    tään kuoltua hän oli kääntynyt
    ja oli hyvä körttiläinen nyt.

      Niin painui ensi ilta ehtoolleen.

      Kun Hannu oikaisihe vuoteeseen
    ja siinä lämpimässä unta vuotti,
    niin täytti Altin majan virren nuotti.
    Ei Altin ääni ollut lukkarin,
    se turvallisen tunnon kuitenkin
    toi mieleen. Hartahasti kuunnellen
    pois nukkui Hannu loppuvirtehen.

      Ja Hannun ensi päivä maailmalla
    näin päättyi Altti-ukon lattialla.

      Niin raikas oli helmikuinen salo.
    Kuun valoon vaihtui verkkaan päivän valo
    ja katsoin korkeudestaan hankiin alas
    taas tähdet vahtivuoroillensa palas.
    Kuun liepehillä Venus kaihomiellä
    se vaelteli taivaan valtatiellä.
    Mut ylpeänä, muiden seuraa kaihtain,
    tuoll' Aldebaran, valoansa vaihtain,
    se piti iloansa yksikseen.
    Sen oli Hannu tehnyt tähdekseen.

      Kun metsä harveni, jo Hannu näki:
    tuoss' oli joen uoma, Poutunmäki.
    Ja talo töyrähällä myllyineen
    ja punapäätyineen ja aittoineen
    kuuvaloss' seisoi salaperäisenä --
    kuin tuttuna ja sentään ihmehenä.

      Niin hiljaa alkoi soida muiston kieli,
    niin hiljaiseksi kävi pojan mieli.

      Se koti olihan!

                      Viel' aikaa ois --
    nyt jäälle vaan ja sitten poikki pihan,
    ja kaikk' ois taas kuin entisaikaan ihan!

      Ei heltyä! -- Pois päästä täytyi, pois!



PALMUJEN ALLA


Yö. Kuutamo. Palmumetsikkö. Tie, jonka poikki on rakennettu matala
varustus. Vallin harjalla Himalatan tasavallan lippu. Takana
ampumahauta. Hannu ja Karl Flöjberg varustuksen suojassa.

FLÖJBERG, alakuloisena.
Me kuolemme kai, Hannu, tänä yönä?

HANNU.
Kai? Tietty että kuolemme.

FLÖJBERG.
                           Niin, niin,
se kuolema, se sotilaan on työnä.

HANNU.
Ja tappelu -- siin' eikö riittämiin!
Jos peloittaa, niin ota koipes niskaan,
ma yksikseinkin ensi hätään viskaan
nuo punanaamat juuttaat takaisin.

FLÖJBERG.
Sa tunnet huonosti Karl Flöjbergin,
jos luulet, että säästäin omaa nahkaa
hän käpäliinsä turvais päätäpahkaa.
Mut mieli kummaks käy -- se totta on --,
näin omain peijaistemme pitohon
kun tulimme.

HANNU.
             Sst! Silmät auki nyt!
Tuoll' eikö jotain juuri välkkynyt?

FLÖJBERG.
Tuo tuollako? Vain latva liaanin.
Mut sanos, Hannu, mulle kuitenkin,
mit ajatteletkaan näin kuoloon mennen?

HANNU.
Ma? Että testamentti sitä ennen
kai tehtävä ois. Niinpä kuulillamme
sen vihollisen selkään kirjoitamme
ja viime luotimme sen sinetöi.

FLÖJBERG.
Sun eikö mieles mitään ikävöi
ja muistele ja kaipaa?

HANNU.
                       Kylläkin --
kun hyvät eväämme jäi leirihin!

    Äänettömyys.

FLÖJBERG.
Se eikö, Hannu, sentään ihmeellistä,
maapallon että kaikist' ihmisistä
juur sinun kanssas kyyristelen tässä?

HANNU.
Käikk' eikö ihmeellistä elämässä?

FLÖJBERG.
Niin, niin. Kun Porta-Rasan satamaan
yht'aikaa ankkuroimme -- kerrassaan
se oli ihmeellistä. »Aravan»
sun keksin kannella ma seisovan.
Sull' oli virkapuku luutnantin,
mut ryhtisi ma tunsin kuitenkin.
-- Vaan kumma, kun ei vihollista näy!

HANNU.
Nyt huomaa, Flöjberg, metsä hämärtäy.
Kun kuu on kokonansa mennyt pilveen,
ma arvaan, että aikamoisen ilveen
me silloin saamme.

FLÖJBERG.
                   Huh, kun väkisin
tää pimeys se ihan karmii selkää!

HANNU.
Niin, mieluummin myös minä näkisin,
kun tulee kuolema.

FLÖJBERG.
                   Et yhtään pelkää?

HANNU.
Ei kuulu sotamiehen ammattiin.
Me itse tarjouduimme surman suuhun,
siis miksi tässä joutuisimme muuhun.

    (Äänettömyys.)

FLÖJBERG.
Sa jotain sanoit?

    (Hannu puistaa päätään.)

FLÖJBERG.
                  Korvissani niin
nyt soi ja humisee. Jos laulettais!

HANNU.
Niin, ehkä uskot, että taivuttais
nyt punanahat laulus simasuinen
kuin tyttölapset serenaadis muinen!

FLÖJBERG.
Sa kuinka monta luulet tulevaksi?

HANNU.
Noin kaksituhatta.

FLÖJBERG.
                   Ja meit' on kaksi!

HANNU.
Kakstuhatta ja sata kaksi.

    (Flöjberg katsoo ihmeissään Hannuun.)

HANNU.

                           Minä
nääs olen kapteenina miestä sata
ja korpraalina kaksi miestä sinä
ja Himalatan lippu -- kunniata! --
on kaksituhatta.

FLÖJBERG.
                 Hei! Tietkööt huutia,
kun maistaa koko rykmentin he ruutia,
näin saavat!

HANNU.
             Flöjberg --

FLÖJBERG.
                         Hannu?

HANNU.
                                Aamuhun
jos eläisimme, vääpeliksi sun
ma tekisin.

FLÖJBERG.
            Suurkiitos.
                        Pakahdun,
jos en saa laulaa!

HANNU.
Antaas tulla hiukan!
En kuulu laulajiin -- mut aivan tiukan
jos ottaa, perässäsi jonkun matkaa
voin laahata -- saat sitten yksin jatkaa.

    FLÖJBERG laulaa, Hannu hyräilee mukana:

»Meill' Pohjola luminen on kotimaa -- sen rannoilla lietemme nyt
leimuaa -- siell' kalvalla vahveni käs' jänteväks -- ja jalosti
povemme sykkäeli. -- Ja usein Nevanvettä ratsut kaalella sai --
ne ui yli Veikselin kuin pitoihin vai! -- Ne aseemme Reinin rannalle
toi -- ja Tonavasta keisarin maljoja joi. -- Sälöt poron ja tuhkan
yl' josp' samoaa -- valon kipinät välkkyvi kavioistaan. -- Kuin
koi miekan säihkyvi sivallus -- ja Pohjolasta koittanut on vapaus.»

FLÖJBERG (laulun loputtua).
Ah, joka saiskin kuolla kotonaan!

    (Äänettömyys.)

HANNU.
Miks sieltä lähditkään sa maailmaan?
Sull' oli koti... tyttö --

FLÖJBERG.
                           Eeva?

HANNU.
                                 Niin.
Jos muistini ei petä, Flöjbergiin
hän oli pikiintynyt.

FLÖJBERG.
                     Hannu, nyt
mun täytyy tunnustaa: ma lähtenyt
oon karkuretkelleni hänen vuokseen.

HANNU.
Oo!

FLÖJBERG.
    Niin.

HANNU (matkien Flöjbergiä).
          Mut kotihis ja hänen luokseen
sa taasen kaipaat. Jättikö hän, vai?

FLÖJBERG.
Hän! Jätti -- jätti, liian lievä sana!
Sun lähtös jälkeen halpaa halvempana
mua piti, aivan suunniltaan mun sai --

    (Hannu karkaa heltymystään peittääkseen pystyyn ja panee
    pyssyn poskelle.)

HANNU.
Sst! Katsos, tuolla akasian alla,
siell' eikö metsäkissan silmät kiillä?
    (Hampaittensa välitse.)
On myöhäistä sun luotiani piillä!
    (Ampuu, hyppää varustuksen yli ja noutaa metsästä ampumansa pedon.)
Noh, Flöjberg, nyt sa olet maailmalla --
nyt itkee hän sun lähtöäsi varmaan.

FLÖJBERG.
Ei, Hannu, löytänyt on uuden armaan
jo ammoin.

HANNU (hullunkurisesti).
           Flöjberg-parka.

FLÖJBERG.
                           Vaan
min vuoksi sinä lähdit? Epäilen
sen että teit --

HANNU (tuimasti).
                 Vuoks Eevan? En!
   (Hetken vaiti oltuaan.)
Tai ehkä sentään, Flöjberg ... puolittain.

FLÖJBERG.
Siis sinäkin... Ja täällä tavataan!
No, arvaat, että tarinoita kulki
sun hävittyäs, salaa sekä julki.
Syyn yhden yksi, toinen toisen ties.
Niin, olit meistä merkillinen mies!
Ja ett' on esikuvas tehonnut,
sen näet.
    (Hetken perästä.)
          Kuule, etkö katunut
sa koskaan lähtöäsi?

HANNU.
                     Kysymys!
Ei kaduta mik' ompi täytymys.
Seis sentään! Kerran hetken lyhyen --
jos avomieliseksi rupeisin --
oon tuntenut -- no, voithan kuulla sen --
kuin vietäväisen paljon kuitenkin
mies jättää, kodit konnut jättäissään.

  Se oli näin: ens matkaa etelään
me tehtiin silloin -- siit' on viisi vuotta
kun ekvaattorin luona aivan suotta
me kiinni takerruttiin, kokonaan
kun tuuli lakkas. Purjeet lerpallaan
me saimme jättää Herran huomaan laivan.
Ja lisäks kaiken kiusan, harmin, vaivan
niin oli helle polttavaisen kuuma,
ett' oli yksin alin lastiruuma
kuin tulipätsi. Kului viikko. Näin
kuin houruinhuoneeks koko laiva muuttui:
ken kiros, räyhäs, tappeli ja suuttui,
ken murjotteli muuten allapäin.
Ol' ihan kuin ois piru mennyt meihin,
ain upseereista asti matruuseihin.
Ma itse kyllästynyt vähimmin
en ollut kaikkehen ja kaikkihin.
Jok'ainut sai mun vimman valtahan
ja itse vanha kieli engelskan
niin pahalta ei soinut ikinään --
se ihmeen kautta aivan toiseks muuttui,
kun tuulen kohina ja meren puuttui --
_the deuce! damn!_ räyhättiinkin yhtenään.
Ja kaiken surkeuden päälliseksi
ja päätteeks kokki-vietävä se keksi,
ett' oli pideltävä säästäen
jo ruokavarojamme, uhaten
jok'ikiselle nälkäkuolemata.
Noh, kuivan laivakorpun kannikkata
me sentään vielä saimme halun mukaan,
mut vanhurskaaksi siit' ei tullut kukaan.
Niin kului toinen viikko -- viimeinkin
me saimme vähän tuulta purjeihin.
Me lasketimme Parahibaa päin,
kun horisontin takaa suuri priki
meit' alkoi lähetä. Kun päästiin liki,
niin arvaas, jumaliste, mitä näin:
»Elviira» -- Saukon Matin -- Kymilästä!
Sen tiedät, että ilostuin ma tästä!
Kuin kapteenimme taipumahan sain,
en enää muista -- summapa se vain,
ma että kera kahden matruusin
koht' olin veneessä ja lasketin
»Elviiraa» päin. Nääs, kokin ruokalaari
meill' oli määrä täyttää. Saukon vaari
hän teki kauniin luovin tuulehen.
Yks kaks »Elviiralla» me oltiin. Sen
ma elävästi muistan, Saukko kuin
mun nähtyänsä laukas levein suin:
»No, eipäs kummempata, Poutun poika!» Niin
me vielä pari sanaa vaihdettiin
ja käytiin asiaan. No, tietenkin
heill' oli jotain jakaa meillekin.
»Ruisleipää Suomesta -- kai tuntenet?»
Nuo Saukon Matin harvat sanaset
ja reikäleivät, jotka poika toi --
ties mikä mahti niissä silloin voi
mun aivan järjiltäni viedä -- mut
sen kerran ainoan ma katunut
oon lähtöäin. Jos olen milloinkaan
ma tiennyt olevaksi isänmaan,
niin silloin.

FLÖJBERG.
              Ihmettä!

HANNU.
                       Kaks asiaa
on siitä asti mulle isänmaa:
se leipä, jota söin ma kodissain,
se kieli, jota puhuin.

FLÖJBERG (hämmästyksissään).
                       Sitä vain!
    (Naurahtaen.)
Mut, Hannu, isänmaas on silloin -- suussa.

HANNU.
Niin, miksei, Flöjberg! Sano, missä muussa
se oisi.

FLÖJBERG.
         Luonnossa. Sen unohdat.

HANNU.
Muut maat on meistä usein kauniimmat.

FLÖJBERG.
Ja kansa, ihmiset --

HANNU.
                     Ne kaikkialla
on yhtäläiset taivaankannen alla.
Vain leipä, kieli --

FLÖJBERG.
                     Kuinka kerrassaan
sa tänään saatkin sanas sattumaan
kuin paras pappi. Kesken surman yötä
meill' ois siis puolet isänmaata myötä,
on kieli --

HANNU.
            Niin.

    (Äänettömyys.)

HANNU.
                  Mut missä punanahat
nyt viipyvätkään? Aavistukset pahat
mull' on, ett' ovat toisen suunnan aivan
he valinneet. Ja meille turhan vaivan
siis tehneet.

FLÖJBERG.
              Luuletko? Niin, toivokaamme
ett' armonaikaan pidennystä saamme
me tällä tavoin. Ehkä täysikuu
on heitä peloittanut. Jumalansa
se ehkä silloin sotaa paheksuu.

HANNU.
Ties heitä.

    (Äänettömyys.)

FLÖJBERG.
            Kuules, tämä kumma kansa
se hurskasta on kaiken kaikkiaan!

HANNU.
Me sitä vastoin -- hm -- vain toisinaan --
kun hyväin suntioiden haaveihin
me pudotamme pienen kolehdin.

FLÖJBERG (hetken vaitiolon jälkeen).
Sa Jumalaan kai uskot, Hannu?

    (Hannu on vaiti.)

FLÖJBERG.
                              Häälynyt
siin' asiassa oon ma Tuomaan lailla,
ma uskoin, epäilin ja uskoin -- nyt
ma uskon - äsken oli vähän vailla.
Ei tuomiolla syykseni se tulle:
kuin _mieliala_ Jumala on mulle.

HANNU.
Mut nyt ... seis!

FLÖJBERG.
                  Mitä?

HANNU.
                        Aseen kilinää!

Flöjberg.
Sa kuuletko --?

HANNU.
                Se vihollinen on.
Pois paikoilles!

FLÖJBERG.
En minä mitään nää.

HANNU.
Nyt paikoilles ja tähtää, onneton!

FLÖJBERG.
Jo nään. Voi, Hannu, tänä yönä siis
me kuolemme --

HANNU.
               Sst! tähtää! -- muusta viis!

FLÖJBERG (tunteellisena).
Niin hyvästi nyt, Hannu!

HANNU (lempeästi).
                         Flöjberg!

FLÖJBERG.
                                   Voi!

    (Molemmat odottavat tähtäysasennossa.
    Äkkiä Hannu alkaa nauraa.)

FLÖJBERG.
Sa naurat?

HANNU.
           Naura sinäkin! Ho-hoi!

FLÖJBERG (riemastuen).
Ho-hoi, ho-hoi! Ma mitä kummaa näen!

Hannu.
Niin, poikaseni, värit oman väen.

    (Hyppäävät vallille, tempaavat lipun ja liehuttavat sitä.)

HANNU ja FLÖJBERG.
_Viva_ la Himalata, _viva_!

TASAVALLAN SOTAMIEHET.
_Viva_ la Himalata, _viva_!



    SATAKIELTEN SERENAADI


      Jo nukkui koko leiri, unestaan
    kun Hannu herätettiin. Noutamaan
    hänt' oli tultu telttaan kenraalin.
    Sai vaatteet yllensä hän kiiruimmin,
    siit' ihmeissään, mi kumma aatos saikaan
    Don Pedron aivokoppaan _tähän_ aikaan.
    (Hän öisin aina vuoksi donnien
    muut seikat siirsi aamuun mieluiten.)

      Don Pedro de la Pomba, tuima mies
    niin sodassa kuin lemmen asioissa,
    hän viittas istumaan. Jo Hannu ties,
    kun näki Pedron hahmon, että poissa
    ol' leikki: miettivänä kuljeskeli
    hän ees ja taa ja vuoroin siunaeli
    ja vuoroin kiroili.

                        »Kas, kynnen alla
    kuin syhyy Himalatan leijonalla»,
    niin mietti Hannu, jääden seisomaan
    ja vartoin hyvään tapaan sotilaan.

      »Te, kapteeni, mik' onkaan enemmän
    kuin isänmaa ... tai liitto ystävän ...
    tai rakkaus?»

                  »Se, herra kenraal', on
    kai sana kunnian.»

                       »Niin, ystäväni.
    Siis asiaan. Tää käärö kädessäni
    on ... nuoren Tasavallan vapaus.
    Don Borron omiin käsiin teidän on
    se vietävä. Ja tietty, vaaraton
    ei tehtävä. Vain yksi lupaus:
    te teette minkä voitte, enempää
    en pyydä. Kapteeni, nyt rientäkää!»

      Viel' oli hetki aikaa aamuhun
    ja vahdinvaihtoon, ratsuinensa kun
    täysravia jo Hannu laski yöhön,
    Karl Flöjberg mukanansa, hauskaan työhön
    ain' yhtä valmihina. Loittonivat
    ja vihdoin kaukaisuuteen katosivat.

      Ol' laskenehet sulkain loistehen
    jo lepoon linnut palmuin pimennoissa,
    ja metsän varjoisissa viidakoissa
    siell' lymyilivät pedot väijyen.
    Mut leipäpuissa boat riippuen
    ne unenhorroksissa soutelivat --
    ja kaikki ilman ääret vaikenivat.
    Vain joskus niinkuin kuuman kostean
    yö painoi yli seutuin suudelman.

      Soi metsän hämärähän hiljaiseen
    näin kavioiden kapse ainoastaan.
    Yö kajahteli silloin tällöin vastaan
    ja painui unehensa uudelleen.

      He ratsastivat päivän umpehen,
    vain joskus hevosiaan juottaen,
    jos lähteensilmän keksivät he missä.
    Niin eläimet kuin miehet näännyksissä
    he hyljättyhyn paimenmajahan
    jäi levätäkseen hetken, painuvan
    kun päivä näkyi aarnioiden taa.

      Y-ii, y-ii -- niin alkoi äkistään
    kuin huilu soida -- tsha-tsha-tsha-tsha-tshaa!
    Se oli satakieli.

                      I-yy, i-aa --
    niin vastas kohta toinen ääreltään.
    Ja toisillensa tulvan säveleitä
    ne iltaan heittelivät ilman teitä.
    Niin oli kuin ois jouhta pingoitettu
    puun latvast' toisehen ja laulatettu.
    Ne vuoroon soitti, kuuntelivat vuoroon --
    jo kolmas, neljäs, viides yhtyi kuoroon.
    Kuin oisi soinut joka ruoko, puu!
    Ja tähdet syttyi yöhön, nousi kuu --
    kuin maisiin sävelihin yhtyneet
    ois ikuisien kuoroin säveleet.

    Ja miesten mieli kävi oudoks niin.
    He muistelivat jotain, unhoksiin
    jok' oli hautautunut vuotten taa -- -- --

      Y-ii, y-ii, tsha-tsha-tsha-tsha-tshaa!

      Nyt katkes laulu. Hiljaisuus taas palas,
    niin äkkiä kuin isku salaman
    ois pudottanut linnut puista alas.
    Mik' oli niiden? Jotain liikkuvan
    he tunsi ympärillään. Vavisten
    ja kavioillaan maata kuopien
    miks päristeli ratsu? Mistä pelko?
    Mik' oli tullut? Tuost' ei vielä selko,
    kun kuului viidakosta laukaus
    ja yössä kaikui hurja karjahdus.

      »Ken ampui?»

                   »Tiikeri on lähimailla!
      Tuoll' on se.»

                     »Ei vaan tuolla!»

                                     »Liekin lailla
    se liikkuu. Pidä varas. Maahan painu.
    Meist' on ja hevosista sillä vainu.»

      Hui! Taasen viidakossa joku laukas.
    Ja samassapa metsä sylin aukas
    ja aarnioiden herran, tiikerin,
    he näki syöksähtävän esihin.
    Sen kultaisessa turkiss' oli verta.
    Se vaipui maahan, karjas vielä kerta,
    ja huuto viilsi yöhön pehmeään.

      Se heitti henkensä. Ken ampui sen?
    Miss' oli metsämies? Ei missäkään
    hänt' ollut näkyvissä. Ihmehen
    kun eessä miehet seisoi parhaillaan,
    taas kuului risahdus.

                          »Kautt' taivaan, maan --
    ma luulen, itse lempo liikkeess' on!»

      Mut samassapa yöstä viidakon
    tul' esiin ... jokin ... juosten majaa kohti.
    Taas tiikerikö?... Ei -- vaan ... tyttö! Jäsenet
    puol'alastomat kuutamossa hohti
    kuin musta hiili. Pyssy välähteli.
    Siis ampuja! Kuin kissan liikkehet
    ja silmät. Paikallensa seisahtui,
    kun näki miehet. Nauroi, siritteli...

      Tul' ensimmäisnä Flöjberg tajuihin:
    »Hänt' tiikeriksi luulin -- huomaankin,
    hän satakiel' on.»

                       Hannu sekaantui
    ja puisti päätään. Mutta eroomaan
    ei saanut tytöstä hän katsettaan.

      Ja Flöjberg lauloi: »Sata-Satakieli,
    jos mull' ois valta, niinkuin mull' on mieli.»

      Mut Satakieli, hänpä hiipien
    jo oli tullut miesten etehen.
    Hän katsoi heihin silmin kiiluvin,
    mut kääntyi luota tumman Flöjbergin
    ja liukui luokse Hannun, vaalean,
    ja Hannun pellavaiseen tukkahan
    hän hautas kätensä, siit' tempaeli
    ja nauroi, siritti ja silitteli.

      Mut Hannu käsivarsin väkevin
    hän tempas Satakielen sylihin.

      Ja metsästä -- iyy-iyy-iaa --
    soi helkkyen: tsha-tsha-tsha-tsha-tsha-tshaa!

      Ja ystävykset seisoi vastakkain
    ja viha leimus heidän silmissään.

      Sai Hannu viimein: »Flöjberg, lähdetään!»

      »Ooh, veikkoseni, Herran haltuun vain,
    jos kiire!»

                »Flöjberg!»

                            »Mene hiitehen!
    Sun tähtes toista kertaa naisest' en
    ma luovu.»

               »Flöjberg!»

                           »Sun ja Eevan vuoksi
    jo monet vuodet multa hukkaan juoksi.
    On Satakieli mun.»

                       »No hyvä, lähden
    siis yksin. Naisen tähden, naisen tähden!»

      Ja Hannu lähti yöhön yksinään
    ja kuume kiehui hänen veressään.
    Mit' oli nainen? Ystävä? --

                                Hiis vie,
    ain' oli varmin yksinäisen tie!

      Mut takanaan - iyy-iyy-iaa --
    hän kuuli: tsha-tsha-tsha-tsha-tsha-tsha-tshaa!



    GRANIITTIKALLIOT


      Ol' aamu pohjolan ja kesäkuu
    ja lokit valkeat -- i-uu, i-uu! --
    ne kirkueli ympärillä laivan.
    Viel' oli hiljaa, aamuvarhaist' aivan.
    Ees-taakse, laivankantta mittaellen,
    vain joku mister kulki haukotellen:
    ehk' oisi nähtävänä jotakin,
    kun uutta rantaa liki tultihin.

      Mut yläkannellapa mietteissään
    mies seisoi liikkumatta. Silmillään
    hän edestänsä maata, rantaa haki.
    Mut sinen-kuultavainen taivaanlaki
    se yhtyi meren aavaan vihreään.
    Ei näkyvissä maata missäkään.
    Se _oli_ jossain sentään, siellä, siellä,
    ja vuotti -- ah, sen että todeks tiesi
    Kuin lähestyi hän sitä juhlamiellä!

      Hans Vilhelm Pouttu oli matkamies.

      Ja äkkiäpä säteet auringon
    tuolt' etähältä kimpos takaisin:
    ne taittui seinämästä kallion --
    ja Hannu tunsi Suomen graniitin.

      Se uskollisna uhmas tuulta, merta,
    ei taipunut se aikain vaiheisiin:
    sen löysi samana kuin jätti kerta.

      Niin tuli Hannu Suomenkaupunkiin.

      Siell' oli ollut kerran ennen vaan,
    kun poikana hän jätti kotimaan.
    Niin suuri sekä outo silloin -- nyt
    niin pieni sekä tuttu. Vierinyt
    siit' oli vuosia... Mut kuitenkin
    kaikk' kadut, torit, talot, kivetkin
    hänt' tuntui tervehtivän tutun tavoin.
    Ja taivaan kansi oli kuulas, avoin
    kuin silloin entisaikaan... Lehmukset
    ja köyhät kukkalavat pohjoiset
    ja monet pikku seikat -- tiesi miks
    ne kohta kävivät niin omaisiks.
    Ja ympärillä kuului tuttu kieli.
    Niin hyväntahtoiseksi sydän suli.
    Jok'ikiselle, joka vastaan tuli,
    ois hattuansa nostaa tehnyt mieli.
    Ja milloin viipyin, milloin kiirehtäin
    vei askel karkelossa eteenpäin.

      Mut iltasella oli toista, kun
    hän joutui hyvään kotimaiseen seuraan:
    sai pyynnön pieneen iltakutsuhun
    hän, sattumalta, »Suomen Jalopeuraan».
    Siell' oli pari lapsuusystävää
    ja tutun tuttuja. Ja seura tää
    kun oli koolla, siinä huomattihin
    yks professori, yksi taiteilija,
    yks runo-, yksi proosakirjailija
    ja muita nimiä, jos kääntyi mihin.
    (Ol' aina haluttuja höystämään
    he pöydän nautintoja nerollansa.
    Myös alust' aikain otsan-hiessään
    he kyllä tekivätkin parastansa.)
    Kun pohdittihin päivän polttavaa,
    jo leimus monta neron salamaa.
    Ja lasihin kun hiukan katsottiin,
    nous runoilijan henki kuohuksiin
    ja seuran ihaillessa kalskuvia
    hän liikutteli hengen miljoonia.
    (No, ehkä hiukan halvan kurssin mukaan,
    mut merkille ei sitä pannut kukaan.)
    Sai sitten professori puheenvuoron
    ja raikuessa taatun naurukuoron
    hän alkoi kertoella juttujaan,
    joist' oli kuuluisa hän kautta maan.
    (Eik' ihmekään, kun professorin jutut
    ol' aina Himalataa myöten tutut!)
    Sai viimein taideproosa sanansijan
    ja kiukuksi ja harmiksi runoilijan
    niin kertoi herkullisen juttusen,
    ett' oli tuomio vain yksi: hyvä! hyvä!
    Mut ihmisylenkatse, _Weltschmerz_ syvä
    se valtas runoilijan.

                          Maljojen
    näin eessä nerokkuutta tuhlaeltiin.
    Poiss'olevista hiukan juoruttiin
    ja läsnäolevia imarreltiin.
    Niin päästiin vihdoin oikein tunnelmiin.
    Ja seuran nuorin, vasta tohtoroinut,
    ei intomieltään pidättää hän voinut,
    vaan puheita hän piti viisi, kuus
    ja isänmaasta pauhasi ja huus
    ja siitä kuinka _konttinentti_ vähän
    on heitä tunnustanut päivään tähän
    ja kuinka kadehtia sitä seuraa,
    jok' kunnioitti »Suomen Jalopeuraa»,
    vois Ranska, Saksa...

                          Mutta syrjähän
    vei Hannu vanhan lapsuusystävän
    ja alkoi tiedustella viime säitä
    ja muuta joutavata. Niitä näitä
    kun siinä kahdenkesken kuiskaeltiin,
    niin lapsuusmuistojakin kosketeltiin.
    Niin, vanha koulu oli paikoillaan
    ja Aurora hän hoiti poikiaan
    kuin ennen. -- Luokka? Maailmalle nyt,
    se tietty, oli ammoin lähtenyt.
    Suo primukselle leivän juridiikka
    ja ultimuksella on estetiikka.
    Kaks, kolme oli päässyt kopistiksi
    ja pari oli pyrkimässä siksi.
    Ja luokan lohduttomin visapää
    hän viisauttaan lehtiin levittää.
    Kaks miestä pieksi puolueissa kieltä
    ja muutti kerran marraskuussa mieltä --
    se oli ihmeellinen marraskuu.
    Myös eespäin pyrkimässä luokka muu
    se oli. -- Flöjbergistä kertoivat
    -- ain oli hänest' uudet tarinat --
    hän että hänkin himojansa piinaa
    ja käännyttää nyt kristinuskoon Kiinaa.
    Niin oisko luonnostansa luopunut
    se tuulihattu!

                   Eeva?

                         Eeva? -- hullannut
    hän oli monta miestä onnetonta,
    mut kuinka olikaan, niin joutuikin
    hän rouvaks äveriään leipurin --
    ja rinkeli se vasta mahti on,
    kun vaan se paisuttaapi kukkaron.
    Jo pikkuleipureita oli monta
    ja lisää tuli. Perhe luettiin
    nyt koko kaupunkinsa hienoimpiin.

      Ja saarnatessa nuoren tohtorin
    näin vanhat muistot läpi käytihin.
    Ja mennyt vuosikymmen ohi kulki.

      Niin, maljasessa muistoin parhaimpain
    siis oli jäljellä nyt sakka vain,
    se tunnettiin -- ei lausuttu vaan julki.

      Mut suotta, sydän, rinnassa sa hakkaat,
    sa pieni nikkari, on turhat työs!
    Kaikk' ovat poltettavat laivat rakkaat.
    Ken leikkiin menee, kestäköön sen myös.

      Mut seura jatkoi yhdess'oloaan
    ja suuret aatteet pääsi kunniaan.
    Ja mielialat sinne tänne sousi.
    Mut kurssi ihmisyyden, ihanteen,
    se ensiks varoen ja verkalleen
    ja vihdoin huimaavasti nousi, nousi,

      Ja tämän ensi päivän jälkehen
    niin usein tuli Hannun mielehen:
    ei helppo piirtää kehää ympyräksi
    ja päästä jälleen lähtöpisteeseen.
    Jos käsi keksitähän häälyväksi
    ja huomatahan syrjään liukuneen --
    niin paljon vaikeampi sydämen,
    kun rataa kestää vuosikymmenen.

      Niin, mennyt nuoruus, huolettomat päivät
    ja kaikki, jotka kerran jälkeen jäivät,
    ei tavannut hän niitä milloinkaan.

      Hän tapas graniittiset vuoret vaan.



    JUHANNUSYÖ


      Yö oli valkea ja Juhannus
    ja pihlajoiden tuoksu kaupungilla.
    Ja taivahalla illan kajastus
    se aamun koittoon suli. Hopeisilla
    se säteillänsä leikki ikkunoissa
    ja taloin seinillä ja puistikoissa.

      Mut Hannu seisoi koulukaupungissaan
    ja koulumäen alla, muistelmissaan.
    Vuoskymmen unhottui ja jällehen
    hän siinä seisten oli poikanen.

      Mut katoovata aikaa mitaten
    löi tornin kello täyden tuntisen.

    Niin oli menneet vuodet unen lailla
    ja kohta oli koko nuoruus mailla.
    Niin omituiseks Hannun mieli suli.

    Mit' oli aikonut hän lähteissään?

    Hän oppinutko oli läksyään?

    Niin koko nuoruus tuomiolle tuli.

      Mit' tiesikään hän elämästä nyt?
    Niin monet suuret unet, toivehet
    vain oli välkettä ja valekultaa.
    Ja poikki oli vanhat sitehet
    ja isä sekä äiti oli multaa.

      Mit' oli aika hälle jättänyt?
    Maan, pilvet, taivaan tuulet, valon tuolla!

    Niin helppo elää, keveätä kuolla.

      Ei ollut ilta, yö, ei aamukaan
    niin oli ihmeen valkeata vaan.



NUORI ANSSI

1918.

_Kaatuneiden muistolle_.



    I


    Kulki kylätietä nuori Anssi
    välkkyvänä tammisunnuntaina,
    kulki kuohuissaan ja tunnustellen
    puukkoansa sarkatakin alta.
    Pakkastyyni oli pyhäaamu,
    siinti hanki silmänkantamihin,
    suoraan ilmaan nousi taloin sauhut.
    Tutut katonharjat, kaivonvintit
    kohottivat lakeasta päätään.
    Korkealla, ylempänä muita,
    nousi kirkontornin kultaristi
    kelmeässä talviauringossa.
    Kirkoss' oli kaikki körttikansa,
    vaari, isä, äiti, lapset -- Anssi,
    yksin surutonna, varhaisesta
    aamust' asti oli kuljeskellut
    toisen kyläkunnan poikain kanssa
    salakähmäisissä askareissa.

    Palas kotiansa kohti Anssi,
    palas kuohuissaan ja hautoellen
    mielessänsä kostoa ja surmaa,
    silmissänsä kaikki kauhunkuvat,
    kaikki kyläläisten kertomukset
    konnuuksista, tihutöistä ryssäin.
    Etelästä oli varmat viestit
    hirmutöistä verta salpaavista,
    viestit, että uhkas uudellensa
    ryssän rutto tätä Suomen maata.

    Syrjäkyläss' oli harjoitettu
    jalon sotataidon salaisuuksiin
    kymmenkunta poikaa -- nuorin heistä
    oli Anssi, joka vanhempainsa,
    kautta seudun tuttuin heränneiden,
    tietämättä oli mennyt mukaan.
    Aseistus ei ollut suuren suuri:
    pari haulikkoa, luotipyssy,
    suusta syötettävä ikäloppu --
    aidanseipäät, helapäiset puukot
    sentään täydensivät aseistuksen.
    Oppimestariksi oli saatu
    itse vallesmannin muonarenki,
    joka viisitoista vuotta sitten
    oli rakuunoissa opetellut
    sodankäynnin taidon, joka tiesi
    niinkuin viisi sormeansa, kuinka
    parahiten ryssä kuritetaan.
    Kyllin oli kauhuja jo kuultu,
    tullut oli toimen, toden aika,
    puheet pois ja kiväärihin kiinni!
    Tullut oli toimen aika, sillä
    ryssäin puolelle jo pettureita
    oli mennyt punaisista parvi,
    idän taudin tartuttama joukko.
    Jumal'auta, vielä nähtäisiinkin,
    missä miehet on ja konnat missä!

    Riensi kylätietä nuori Anssi
    välkkyvänä tammisunnuntaina,
    riensi kuumana ja kuohuissansa,
    riensi helapäistään tunnustellen.
    Puolenpäivän aikaan oli määrä
    poikain lähteä jo liikkehelle
    parin peninkulman päähän, missä,
    asemalla, sopimuksen mukaan,
    pitäjistä oli miehet koolla
    ryssää vastaan lähtövalmiit aivan.
    Siellä ehkä aseet saataisihin
    joka mies, ja armahtakoon silloin
    ryöstäjäin ja murhamiesten laumaa!

    Varma oli Anssin lähtöpäätös.
    Yhtä varma suostumus ei isän,
    äidin. »Älä tapa, sanoo Herra»,
    niin jo kuuli äidin vastauksen
    korvissansa poika -- isän kielto
    yhtä ehdoton ei ehkä ollut.
    Tiesi sentään heidät, hurskaat! Niinpä
    ilman heidän suostumustaan oli
    lähdettävä miehen, minne häntä
    isänmaa ja omatunto kutsui.
    Tavaraa ei tarvis mukaan, yksin
    miestä oli tarvis. Joutuin matkaan!

    Tömisteli lunta jaloistansa
    kodin portaill' Anssi. Vastaan juoksi
    koira iloisesti haukahdellen.
    Ei nyt aikaa sua varten, Vahti!
    Pian voivat kirkkomiehet tulla --
    eivätkö jo soikin kellot? Hoi, sa
    muori kulta, viikon eväät konttiin!
    Poies haihatus, ei aikaa tässä
    pitkiin selityksiin. Reppuun rieskaa!
    Tulipahan matka miehen eteen!
    Kiireessänsä akkunasta Anssi
    näki, kuinka verkkaan kirkkotietä
    liukui sanankuulijoiden jono,
    niinkuin tumma nauha lumen halki
    välkkyvässä talviauringossa.

    Heitti repun selkään Anssi, nousi
    suksille ja painoi oikopäätä
    kotivainioiden halki, laski
    törmält' alas jokiuomaan, missä
    syvät, kauniit suksiladut juoksi
    seuraellen rannan kaarteluita,
    puolehensa susta houkutellen,
    kauemmaksi, etäisyyttä kohti.
    Kuuli takanansa tiu'un soiton,
    aisakellon harvat läppäykset
    kirkkokansan kotiin ajaessa.
    Kauas eelle riensi Anssin aatos,
    mainetöihin riensi, taisteluihin
    vuosisataisvihollista vastaan.
    Poltti viima pojan poskipäitä,
    kiukku poltti palavammin, viha
    perivihollista vastaan. Tuskin
    malttoi poiketa hän vallesmanniin,
    missä päätöksensä mukaan poikain
    tuli toisiansa odotella.

    Pian oli koolla poikaparvi,
    joukko, jonka hartioita vuodet
    eivät painollansa rasittaneet.
    Suomi vapaaks, ryssät Ryssänmaalle!
    Suhahtivat poikain sukset, heidän
    painaessaan hyvään alkuvauhtiin.
    Eellä hiihti vallesmannin renki,
    selässänsä ainut luotipyssy,
    retkikunnan ylpeys ja aarre.
    Kaksitellen taikka kolmitellen
    painoi pojat hänen perässänsä
    mainetöihin palavaisin mielin.
    Keltä morsian jäi naapurihin,
    keltä salaisesti rakastettu,
    mutta naisia nyt muistamahan
    aikaa ollut ei. Nyt toinen alkoi,
    toinen, toden leikki Suomenmaassa!
    Kerrottiinhan, että kenraalilta
    oli tullut sana, että miestä
    oli joutuisasti tarvis, sillä
    röyhkeäksi alkoi käydä ryssä.
    Taisi tässä tulla suuri sota!
    Niinpä tulkohonkin, Ryssänmaalle
    ajettakoon viimeinenkin ryssä.
    Sujui sukkelasti poikain matka
    huudoin, leikkipuhein, kompasanoin.
    Oli ensi retkellänsä moni
    kotinurkkiansa kauemmaksi,
    ensi matkallansa maailmalla.
    Oli eessä outo matka, outo
    oli myöskin mieli, juhlallinen,
    niinkuin pitkän koululuvan eellä.

    Likenivät määräpaikkaa pojat
    sammuvana tammisunnuntaina.
    Yhtyi miestä heidän joukkohonsa
    joka suunnalta kuin yhtyy puro
    kevättulvan aikaan toiseen puroon
    kuohuvaista voimaa paisuvana
    valmistamaan suurta suvi-aikaa.
    Asemalla oli miestä koolla
    niinkuin metsää, pieksuniekkaa miestä.
    Kellä kivääri ja kirves kellä,
    kaikill' yhtehinen intomieli.
    Yltyi siinä poikienkin into,
    yltyi niinkuin tuli tappuroissa:
    tulkoon vaikka lempo ryssän kanssa,
    sata yhtä vastaan, täältä saavat
    lähtöpassit parempaan he paikkaan!
    Saapi kerran korkoinensa ryssä,
    mit' on hälle velkaa suomalainen.
    Koron korolle on kasvanutkin
    pitkät vuosisadat umpeen täällä
    ryssäin mahtailut ja mekastukset.
    Jo nyt tuli loppu, äkkiloppu!
    Suomi vapaaks, ryssät Ryssänmaalle!

    Huomenessa odotettiin junaa,
    joka toisi aseet, joka veisi
    mukanansa miehet rintamalle.

    Painui olkilyhtehelle Anssi
    kylki kylkeen toisten poikain kanssa,
    painui ladon kuuraisehen nurkkaan.
    Meni miettiväksi Anssin mieli,
    muisti kotia ja vanhempia.
    Mitä sanoisikaan isä, äiti,
    mitä vaari, jonka silmäterä
    oli Anssi aina ollut, näin kun
    lähti omin luvin sotaan poika.
    Jäi vain pieni veli heille, vielä
    lapsenkengissänsä kulkevainen.

    Ladon harvan seinän läpi loisti
    suuri, kylmä, yksinäinen tähti
    talvi-illan yöksi tummetessa.



    II


    Oli jalkeilla jo poikaparvi
    aamun vihreänä sarastaissa.
    Yöllä oli raiteen kahden puolen
    syntynyt kuin täysi sotaleiri.
    Miesten kesken naisiakin nähtiin
    hääräilevän naisten askareissa.
    Välkkyi nuotiolla pyssynpiiput,
    paukkui näreet kattiloiden alla,
    joissa aamukeitto kypsytettiin,
    räiskyi leiritulten tervaspölkyt.

    Hiukan syrjemmällä muista nähtiin
    pieni parvi miehiä, ja heidän
    kulmaltansa kuului virrenveisuu,
    körttiläisten tuttu aamuvirsi.
    Painui hartahasti tasatukat
    maata kohti hetken rukoukseen.

    Hätkähteli Anssin sydämessä
    tutun virrennuotin kuullessansa:
    heränneitä täällä, körttikansaa!
    Nyt se totta maarin sota nousee,
    jommoista ei nähty näillä mailla.
    Kaukana on silloin leikki, koska
    tarttuu kivääriinsä körttiläinen.
    Jospa näkisivät isä, vaari,
    häntä lempeämmin tuomitseis he!

    Yöllä oli tullut upseereita,
    ryhmäin, joukkueiden johtajia,
    korkeamman koulun käynehiä.
    Niiltä ohjeet saatiin, aseitakin,
    sikäli kuin riitti. Anssin haltuun
    joutui vanha venäläinen pyssy,
    ensi otteluissa anastettu,
    piikkinensä miehen mittahinen.

    Komennettiin pojat riviin, saivat
    vallesmannin rengin sijaan toisen
    päällikön ja toisen esivallan
    Karskit komennukset kuullessansa
    sotaisemmaks yhä Anssin into
    kasvoi siinä rintamassa seisten.
    Oisi taistelu jo tänään, kyllä
    tulis punaisista puhdas jälki,
    ryssistä ja muista ryöväreistä!

    Saapui kansaa kaukokulmiltakin,
    tuli ajaen ja hiihtämällä.
    Niinkuin aalto nousee myrskysäässä
    valtavana vettä vyörytellen
    yhtä rintaa -- niinpä noussut oli
    yhtä aikaa miesten mielet maassa.
    Torpan mies ja talollinen oli
    noussut renkipojan kanssa rinnan,
    moni vanha mennyt nuorten mukaan,
    sillä vaara väijyi kallehinta,
    kotikontua ja isänmaata.

    Nousi talvipäivän kylmä kiekko
    veripunaisena taivahalle,
    nousi ankarana, säteetönnä
    niinkuin sodan merkki metsän ylle.
    Vihelteli radan kääntehessä
    juna, porhalteli asemalle.

    Aseet tuli! Välkkyväiset aseet,
    tuli piikit, pyssyt, kuularuiskut!
    Eipä ollut enää hädän päivää!
    Sotaan miehet, sotaan ryssää vastaan!
    Seis, ei kaikki vielä saapunehet:
    ajoi asemalle rekijono
    kiireesti kuin autuutensa eestä.

    Tunsi täynnä ihmetystä Anssi,
    tunsi kotipuolen hevoset hän,
    tunsi raudikot ja liinaharjat,
    tunsi oman nimikkonsa myöskin,
    tunsi kotikylän kirkkokansan,
    vaan ei virsikirjat kainaloissa,
    mutta haulikot ja susipyssyt.

    Ketkä ensimmäisnä reestä nousi?
    Isä, vaari! Syöksyi esiin Anssi,
    itsens' unohtaen, rintamasta
    juoksi vaaria ja isää vastaan.
    Eipä kuullut moitteen sanaa heiltä,
    eipä nähnyt ankarata silmää,
    näki vaarin leuan liikutuksen,
    näki tutisevan seppelparran,
    näki isän hyväksyvän hymyn,
    kuuli isän äänen, kun hän huusi,
    seisten kylän körttiläisten kesken,
    kristikunnan jäykkäin sotilaiden:

    -- Miehet, pirua ja ryssää vastaan!



    III


    Kastui hurmehesta Pohjan hanget,
    miehien ja poikain hurmehesta,
    koska käytiin Suomen suuri sota,
    tehtiin vapauden veritouko,
    Suomen vapauden suuri kylvö.

    Kauan oli viipynytkin kevät,
    vuosisadan pitkän talven ajan,
    orjuuden ja alennuksen ajan --
    viipynyt, mut vuotettuna aina,
    ikävöitynä ja vuotettuna.
    Pohjan mies ja karjalainen nousi
    ennen muita, sillä Pohjanmaalla
    sekä Karjalassa kiivaampana
    paloi miesten sydämissä veri.
    Savonmaa ja Satakunta nousi
    yhtä alttihina, nousi Häme,
    kilpaellen vaaran kunniasta.
    Puukoin pattereita otettihin,
    paljain käsin ryssän kanuunoita.
    Ylivoimin etelästä tullen
    vihollisen voimat hyökkäsivät,
    mutta Suomen miesten rivit kesti,
    seisoi vankkumatta paikoillansa,
    yksi kymmentä ja sataa vastaan.
    Kalleimpansa antoi joka koti,
    joka mies ja nainen parhaimpansa,
    uhras Suomen omaan pyhään sotaan,
    vapauden sotaan ryssää vastaan.

    Askel askelelta ostettihin
    uudellensa Suomen kallis manner
    Suomen sankarien veren hintaan.
    Vilppulan ja Antrean ja Raudun
    nimet Suomen kunniasta kertoi,
    Suomen oman sodan urhotöistä,
    kertoi kirkkaammin kuin Narva, Lützen,
    Porrassalmi taikka Siikajoki.
    Painui rivit etelätä kohti,
    kevättä ja vapautta kohti.
    Suli verkallensa Suomen hanget
    lähestyvän suven lämmön tieltä,
    suli verkkaan vihollisen voima
    rynnistäissä Suomen sotajoukon.

    Laskettu ei siellä mainetöitä,
    missä Suomen raskas kämmen iski
    vuosisataisvihollista vastaan.
    Muita raskaampana, tiedettihin,
    usein iski körttiläisen koura
    »nimeen Jumalan ja kotikonnun».
    Heränneiden lipun alla soti
    myöskin Anssi, Anssin isä, vaari,
    kolmen sukupolven edustajat,
    kolmen polven rakkauden ja vihan.
    Hiukan joskin vanhuudesta vapis
    vaarin käsi, Anssin nuoruudesta,
    sitä varmemminpa tähtäs isä,
    kun hän pyssyn liipasinta painoi.
    Missä rynnistykseen komennettiin,
    ketjuun vihollista vastaan, siellä
    kantoi Anssin nuoret jalat eellä
    isän sekä vaarin. Mutta missä
    tuli puolustaa, ei rynnistellä,
    niinkuin muuri seistä, siellä seisoi
    vaari vankkumatta. Paon taito
    oli jokaiselle yhtä outo.

    Kasvoi vielä Suomen voima, kasvoi
    niinkuin kymi kasvaa kevätsäässä:
    saapui Saksanmaalta jääkäreitä,
    sodan koulun kokenutta miestä,
    jotka ensimmäisnä uskaltaneet
    oli nostaa Suomen viirin siellä,
    missä vapaat kansat voimiansa
    tappotanterilla mittailivat.
    Kansan lämpimimmän uhrimielen,
    palavimman vapaudenuskon
    kantaneet he oli maailmalle
    Suomen nimeen, Suomen pyhään nimeen.
    Kuurinmaalla olivat jo ryssät
    tuta saaneet heidän iskujansa,
    Suomen sorron kostajien iskut.
    Juhlamielin heidät vastaanotti
    isänmaa ja nuori sotajoukko
    johtajinaan, neuvonantajinaan
    vapauden vuosisataistyöhön.

    Saipa myöskin körttiläisten parvi
    heistä johtajansa, joiden kanssa
    taisteluun ja kuolemahan meno
    oli niinkuin hartauden pito.
    Heidän johdollansa juhlaa oli
    rynnistellä, päälle käydä, käydä
    vaikka piruakin sarviin kiinni,
    kiukkuisata sielunvihollista.
    Oli vormut heillä Wilhelmiltä,
    sotakojeet Saksan sepän työtä,
    mutta sydän oli suomalainen,
    kotoinen myös oli kouran laatu.
    Körttisotilaankin käsi nousi,
    vaikka muutoin kankea se oli
    kunniahan, lakin reunaan, koska
    jääkärupseerin hän ohi astui,
    'Jumalalta säätyn esivallan'.

    Usein illoin leirivalkealla,
    koska tehty oli päivän toimet,
    vihollinen vankina tai lyöty,
    kokoontuivat yhteen körttiläiset
    veisamahan virsiänsä taikka
    puhumaan myös uskon asioista,
    Herran vihasta ja rienaajasta,
    joka kavalasti ansat laskee,
    pyydystääpi syntisparan, niinkuin
    erämiesi teeren turvattoman.
    Syrjäss' istuin kuuli Anssi miesten
    puheet ikuisuuden asioista.
    Jotakin jo ymmärsi hän niistä.
    Kuunteli ja mietti itseksensä:
    ihmeellinen eikö elon juoksu,
    joka kaiken syntynehen määrää
    kuolon kovan tietä kulkemahan!
    Eipä tiedä, koska lähtö tulee,
    tänäänkö vai ehkä huomenessa.
    Eipä tule pasuunalla soittain,
    tulee niinkuin kelmi varas yöllä.
    Löytää kuolo rauhan töissä miehen,
    saati sotilaan, joll' ammattina
    onkin surman kanssa seurustella.

    Hiiltyi nuotio ja hiljallensa
    painui miehet levolle, mut Anssi
    valvoi kesken humisevan metsän,
    jossa lumen alta kevätvetten
    solina kuin heikko soitto kuului.
    Kävi yksinäiseks Anssin olo,
    turvattomaks toisten nukkuessa,
    hiipi mieleen vaarin opetukset,
    körttiläisten puheet nuotiolla,
    heränneiden luottamus ja usko
    Jumalaan ja isään ylähällä.
    Nousi yössä pojan ajatukset
    turvaan yli kaiken ihmiselon.

    Niinpä luki vuotten jälkeen Anssi,
    luki hiljaa herransiunauksen
    sekä nukkui sitten toisten viereen.



    IV


    Koskaan suuremmin ei lupauksin
    tullut kevät kuin se tuli, tuoden
    joka purossansa pisaraisen
    Suomen miehien ja poikain verta.
    Vihki saapuessaan Suomen kevät,
    vihki voittoon vapauden aseet.

    Vihollisen vahvat voimat oli
    pirstoiks lyötyinä tai saarrettuina.
    Vielä käytiin tuimat viime taistot
    viime seutuvista Suomenmaata.
    Uskollisna aina otteluissa
    oli körttiläisten joukot, sillä
    luonto jälkehen ei jäädä suonut:
    loppuun saakka oli saatettava,
    mitä kerran alettukin oli.
    Vasta sitten kiväärinsä kuokkaan
    valmiit olivat he vaihtamahan.

    Kerran koittehessa kevätaamun,
    suven armautta ennustavan,
    hälytettiin makuultansa miehet,
    sillä yllättänyt vihollinen
    oli etuvartijat ja uhkas
    epätoivoisissa taisteluissa
    ylivoimallansa murtaa rivit.
    Kuoli kaikki kevään äänet, koska
    syöksi tulta kaikki surman aseet,
    lopettivat aamulaulun linnut,
    metsän siimeksessä alkanehen,
    koska lauloi hävitys ja kuolo.
    lhmiskamppauksen raskas hyöky
    keskeytti luonnon kevätunet.
    Rinnan vaari, poika, pojanpoika
    kamppailivat omiensa myötä,
    kolmen sukupolven edustajat,
    kolmen polven rakkauden ja vihan.
    Sinkos oksat puista päiden päällä,
    ympärillä kimmahtivat kivet.
    Siellä täällä vihollisen luoti
    löysi jalompaankin maaliin, löysi
    Suomen vapauden sotilaaseen.
    Valitust' ei kuultu, huokausta
    huulilta, jotk' kuoloon kalpenivat,
    kehoitus vain: Pojat, päälle käykää!
    Annettihin käsky rynnistykseen,
    rinnoin vihollista kohti hyökkäs
    pistimin ja käsipommein miehet
    kuoleman ja vaaran leikkiin, hyökkäs
    kyntäin aseillansa syvät vaot
    vihollisen rintamahan, niinkuin
    auroillansa kovaan, karuun maahan.
    Joka soturilla oli määrä
    liki päästä, vihollisen kimppuun.
    Samoin nuoren Anssin, isän, vaarin.
    Taajeni myös vastustajan tuli,
    räiskyi, niinkuin kaikki pahat henget
    oisi irti päässeet helvetistä.
    Tempas luoti Anssin lakin päästä
    sekä tukun pellavaista tukkaa.
    Naurahteli poika, painaessaan
    raivollensa lävellisen lakin.
    Vuosi verta isän käsivarsi,
    mutta yhä iskuja se antoi.
    Temmelyksessä jäi vaari muista:
    missä asti riensivätkään pojat!
    Kompasteli vaari, nousi jälleen.
    Tahtoi tehdä tenän vanhat jalat.
    Matkan päästä, kukkulalta, näki
    vanhus siellä, missä kiivaimpana
    taiston kuohu kävi, muiden eellä
    oman poikansa ja pojanpojan.

    Niinkuin heinä viikattehen tieltä
    horjui vihollisen taajat rivit
    heidän pistimensä kantamilta.
    Näyn kauniin näki vanhus, sykki
    väkevämmin vanhan sydän: eipä
    huonontunut pojassansa polvi,
    eipä ollut turhaan kasvattanut
    Herran nuhtehessa omiansa.
    Nuortuneena riensi vanhus jälkeen
    pojan, pojanpojan. Sanomista
    oli myöskin hänen pyssyllänsä
    lähempänä vihollisen laumaa.
    Mitä -- joko uupui poikain voima?
    Vaiko tapas surman isku? Eipä
    heidän tapa suojaa etsiskellä
    alahalta rynnistyksen aikaan.
    Saapui luokse vanhus, taipui maahan.
    Tunsi pojan, tunsi lapsenlapsen:
    siinä rinnan lepäsivät, niinkuin
    äsken rinnan oli taistelleet he.
    Sama luoti oli lävistänyt
    heidän sydämensä, sekoittaen
    heidän hurmehensa kuolemassa.
    Seisoi vainajainsa luona vaari,
    vartijana taiston loppuun asti,
    seisoi jäykkänä ja liikkumatta,
    mutta taipuin Herran tahdon alle.

    Kotihin vei vainajansa vanhus,
    kätki kirkkomaahan kalleimpansa,
    kätki poikansa ja pojanpojan
    vainioiden keskeen, missä oli
    polvi polven jälkeen työtä tehnyt,
    uupunut ja kuoloon nukahtanut.
    Kätki multaan kalleimpansa vanhus,
    mut ei epätoivo sydämessä,
    kätki niinkuin kylvömiesi kätkee
    vakoon siemenensä, satoon luottain,
    oraasehen maasta itäväiseen:

    Nukkui isiensä uskoon poika.
    Myöskin Anssin sydämessä oli
    salaa vaikuttanut Herran henki.
    Nuorna kuollut -- onnellisna kuollut.
    Talless' oli poika, pojanpoika,
    lepäsivät maassa vapahassa,
    peitettyinä Suomen pyhään multaan
    odottamaan nousemuksen päivää,
    koska Herra pasuunalla kutsuu
    tuomiolle kaikki kuolevaiset,
    koska kootaan Herran sotajoukko
    kotiin, ikuisehen kunniahan.

    Palas verkkaan kirkkomaalta vanhus,
    palas vakavana sydämessä,
    mut ei murtuneena mieleltänsä.
    Otti Anssin aseen, jonka oli
    muistona hän tuonut kotiin myötä,
    antoi pienen Aaron käteen, alkoi
    opetella poikaa pyssynpitoon,
    sukukunnan viimeisintä vesaa,
    mielessänsä aprikoiden, että
    sanoa ei saisi, jotta koskaan
    puuttui Suomenmaasta miestä, milloin
    kutsui isänmaa ja kotikontu,
    usko isien ja omatunto
    sotaan pirua ja ryssää vastaan.

    _Toukokuussa 1918_.



SYDÄN JA KUOLEMA

1919.



    PANIN KAIPAUS


    Vanhaks tullut ei Pan, oli vanhaksi maailma tullut,
        vanhaks vuosiltaan, vanhoiksi myös jumalat.
    Ei enää etsinyt rakkaus Zeun maan impien puoleen,
        neitsyytt' ei uhannut Ledan ja Antiopen.
    Kulkenut Eros ei kuten ennen Hesperon alla,
        valmiina viinessään nuolensa vaaralliset.
    Nukkui uupunut Bacchus vanhain nymfien keskeen,
        ammoin jo maljassaan myrtyivät rypäleet.
    Välkkynyt lahden poukamass' ei nereiidien rinnat
        keskellä laineiden päivässä hohtelevain.
    Pulppusi löytämätönnä jo Helikon kirpehin lähde,
        peittyi viidakkoon, peittyi ja unhohon jäi.
    Harvoin kuultiin, ett' olis soinut paimenen laulu
        lemmen kaihoa täys, tuskaa ja onnea täys,
    kutsuen kaukaista armasta rakkauden kevätjuhlaan,
        nurmikon vehmauteen, tammien siimeksehen.
    Itkivät laakerit illassa seppelen arvoista päätä,
        menneitä muistellen, kaihoten sankariaan,
    vuottivat ruusut turhaan neitosen liljaista kättä.
        Rakkaus vanhetessaan vanhensi kauneuden.
    Niin jäi yksin Pan, sydän hehkuva, kylmähän yksin,
        syksyhyn maailman, syksyhyn myös jumalain.
    Tuntenut ei salomaitaan Pan, ei pilviä taivaan,
        merten kuohuja ei, kallion kaikuja ei,
    tuntenut ei kodiksensa hän korven varjoista viitaa,
        tuntenut vuoteekseen rotkojen sammalta ei,
    ei oman lintunsa, ei satakielen tuntenut ääntä,
        tuoksuja oudoksui tuttujen yrttienkin.
    Lemmetön, lauluton yö oli, raukea, riemuton päivä,
        kenkään nauranut ei, kenkään itkenyt ei.
    Niin jäi yksin Pan, iki-nuoruus vanhojen keskeen,
        jäi kevät rinnassaan keskelle aution maan.
    Miss' oli kauneus, miss' ilon kuulto ja lämpö ja hurma?
        Kylmyys vastasi vain, tyhjyys vastasi vain.
    Tarttui huiluhun Pan ja sen painoi huulia vastaan,
        hyrskysi rinnastaan kaipaus sammumaton,
    soi yli kuolleen maan, yli veen, yli tyhjien viitain,
        pohjasta rotkojen yön nous yli vuorienkin,
    soi yli merten myrskyäväin, soi rannasta rantaan,
        ilmojen äärihin soi, korkeuden sinehen,
    soi yli kuolleen kauneuden ja sen kutsui ja kutsui
        uutehen Arkadiaan, uutehen taas elämään.
    Ihme! jo kaukaa kuin arastellen, vastasi Ekho.
        Viidassa taas jotakin liikahti. Nymfikö tuo?
    Niinkuin itkua kuului vuoroin, naurua vuoroin.
        Tunsi jo metsänsä Pan, tunsi jo lähtehen Pan!
    Ilmassa soi suhahdus -- kuka päivän nuolia ampui?
        Tunsi jo auringon, tunsi jo pilvensä Pan!
    Taipui lehdet -- ken tuli juosten? Daphne ja Phoibos!
        Soittonsa hurmassa Pan tunsi jo Arkadian!
    Syksyhyn maailman jäi Pan, sydän hehkuva, yksin
        jälkehen jäi jumalain, jälkehen kauneuden.
    Vanhaks tullut ei Pan, kun vanheni maa ja Olympo.
        Kaipauksestaan loi Arkadiansa hän, Pan.



    KRONOKSEN VALITUS


    Kaikkeus-äitini, Maa, sinun maidossas myrkkyä join jo,
        Gaia, sun rinnoillas kuoleman myrkkyä join.
    Tahdon mulle sa soit sekä korkean luomisen kaihon,
        luomisen voimaa et, luomisen onnea et.
    Valmiin, kylmän maailman kodiksein sinä annoit,
        kallion kehdoksein -- jättänyt et mitäkään
    mulle sa oo savestas, jost' yksin maailmat luodaan.
        Voimaton on sydämein, voimaton kourani myös.
    Ei minun tahdostain idä siemen, ei oras nouse,
        ei kevät kukkiva saa, ei meret kuohuen käy,
    ei syty rakkauteen sydän lempeni voimasta koskaan.
        Keskellä luotujen on vangittu voimani mun.
    Kurjan orjan synnytit, Gaia, sa kallion kylkeen,
        orjuuteen imetit, äiti, sa poikasi sun.
    Miks soit tahdon mulle, kun voimaa et sinä suonut,
        miks unet luomisen soit, luomisen onnea et,
    miks soitkaan elämän, kun et, äiti, sa korkeinta suonut?
        Turhuus turhuutten on elonlahjasi sun
    sille, ken tuntenut kerrankin on luomisen kaihon.
        Tyhjyys on enemmän kuin näky luomasi on,
    on enemmän lepo kuolon kuin elon riemujen turhuus.
        Kaikkeus-äitini Maa, miks minut synnytitkään!
    En kointähteä vuota, kun yö minun ylläni tummuu,
        kastetta illan en, helle kun polttava käy,
    yötä ma vuotan vain, jost' ei koskaan aamua nouse,
        yötä, jost' ei ikinään syttyä voi elämää,
    yötä, joss' yksin tyhjyys laulaa äärestä ääreen,
        kärsimys koskaan ei, toivojen houkutus ei.
    Sillä mun rintani, jolt' olet kieltänyt luomisen onnen,
        jolle sa kitsastain vain unet antanut oot,
    ei sinuhun ole leppyvä koskaan, armoton äiti,
        ei sinun maailmaas, ei sinun riemuihis.
    En kuin laps sua kohti ma kiittäen kurkota kättäin,
        ei mua lahjoa voi kaikk' elon antimes sun,
    sillä ma myrkkyä join sinun maidossas, Kaikkeus-äiti,
        Gaia, sun rinnoillas kuoleman myrkkyä join.



    POPPELIT


    Poppelit, illassa itkekää!
    Ilmojen rannat hämärtää,
    tummuu kehrä auringon:
    Phaethon, veljenne, kuollut on!
    Poppelit, illassa itkekää!

    Syleili tulisydän kerta,
    syleili taivasta, maata ja merta,
    mittasi auringonvaunuillaan
    ikuisuutta ja aikaa maan,
    keskellä aavojen ylhäisten
    kuunteli kulkua tähtien.
    Phaethon, Phaethon kuollut on,
    kuollut poika auringon,
    sammunut sydän tulisin,
    kylmiin, kylmiin aaltoihin!

    Ken nyt ajaa taivaan teitä?
    Maailma yöksi hämärtää.
    Kyyneleitä, kyyneleitä,
    poppelit, illassa itkekää!



    AKILLES


    Pois luotain parvet ystäväin,
    pois, kauas kupeiltani,
    kun kohotan ma kilpeäin,
    kun tartun kalpahani!
    Akilles taiston haastantaan
    ei kulje käsityksin,
    hän yksin kohtaa vaarojaan
    ja kohtaa voiton yksin.

    Pois kädet armaat kaulastain,
    kun sydämeni palaa!
    Nyt lyödä juonet jumalain
    mun sydämeni halaa.
    Nyt koko Troija tulla saa
    ja jumal-mahdit kateet.
    Mun kilvestäni kimpoaa
    pois säilät, nuolisateet.

    Ja vaikka tanterelle jään,
    kun täyttyy arpa elon,
    mun sydämeeni, sisimpään
    ei lyöty haavaa pelon.
    Ma uhmaan yötä Orkuksen
    ja kateen silmän taikaa,
    ma lemmin Moiraa mainehen
    ja kuolon yhtäaikaa!



    THEBALAISTEN TAISTOLAULU


    Emme me taistele vaimojen vuoksi --
    vaimomme kulkevat vierailla teillä.
    Emme me taistele lastemme vuoksi --
    oudot on uskot ja aattehet heillä. --
    Emme me kodin vuoks vuodata verta
    sammale peittää sen rauniot kerta.
    Emme me kultaa ja saalista halaa --
    aika sen ruosteen kuonalla valaa.
    Maineen tähden, laakerin vuoksi
    kuumana veremme hiekkahan juoksi.
    Eespäin miehet kuoleman teitä:
    kateiset vuossadat katsovat meitä!



    LYNKEUS


    Sun pettää pilven punerrus
    ja kevään kukkatarhat
    ja aallon kuulto, kimallus
    ja haavehet ja harhat.

    On pinnan kiilto hetken vaan,
    mut totuus iäst' ikään.
    Luo katsees kiveen harmajaan,
    ei siinä muutu mikään!

    Pois ota silmäs verkalleen,
    pois käännä maailmasta!
    Ken näkee kiven sydämeen,
    hän näkee toden vasta.



    HAUTASEPPEL

    Kaatuneitten haudalle


    Vainajat, sankarivainaat, te kansan kallihit lunnaat
        mullassa armahan maan, mullassa syntymämaan,
    kuolleiks teitä en kutsua voi. Ei kuoleman kasvot
        oo kuni teidän on, kuoleman henkäys ei
    oo kuni henkäys tuo, joka teidän luotanne saapuu,
        kunniakummuilta maan, kummuilta sankarien.
    Kuolleiks teitä en kutsua voi, oi vainajat, veljet,
        hiljaiset asujat, peitetyt helmahan maan.
    Ah, eläviks yli muiden, vainajat, teitä ma kutsun,
        en välillämme ma nää kuilua kuoleman yön,
    nään teon suuren vain, joka päitänne kalpeita kruunaa
        valkeuteen elämän, kirkkauteen elämän.
    Varjoja oomme me vain, tosi on vain siellä miss' ootte,
        kaukana meistä ja, ah, niin liki, niin liki myös.
    Meidän on orjuus, maailman orjuus, maailman valhe,
        siellä miss' ootte te vain valkeus on, vapaus.
    Voittaja ainut se on, joka kerran maailman voitti.
        Teidän on syntymämaa, voittajat ootte te vain.



    MELPOMENE


    En sinun laakeris vuoks, Runotar, sinä valkea vieras,
        vuosia nuoruutein sulle ma luovuttanut
    en ilonkyyneles armaan vuoks, sinä riemujen tuoja,
        riemuja maailman turhiksi tuntenut vain.
    Siks sua etsinyt oon, Runotar, ja sun jälkiäs seuraan,
        kuuntelen kutsuas sun kaikista äänistä maan,
    että mun rintani kautt' olet antanut maailman soida,
        tuskien tuskan ja myös riemujen kaikkeuden,
    että mun kaipuuksein olet antanut luotujen kaipuun,
        niin että yhtä ma oon kaiken kanssa mi on
    koskaan kärsinyt, toivonut, sortunut auringon alla.
        Riemuni antanut oot, tuskani antanut oot.
    Yöhösi hiljaiseen minut varhain veit jo ja näytit
        lapselle sormellas keskellä tähtisen yön
    ihmiskohtalon julmat ja korkeat, ankarat tähdet.
        Kuiluihin sydämen myös minun katsoa soit,
    tuntea tuskassa riemun ja riemussa kalvavan tuskan,
        tuntea tyhjyyden nielevän ain' elämää.
    En sinun laakeris vuoks, vaan ankaran oppisi vuoksi
        luottaen seurannut kutsuas oon, Runotar.



    THEOGNIS KYRNOKSELLE


    Kaunis, Kyrnos, sa oot, kun leikistä voittaen saavut,
        poikien ylpeys oot, oot uni neitojen yön.
    Toisten eellä kun sun kiharainen hulmuvi pääsi
        niin veri läikähtää suonissa ukkojenkin.
    Ei sotaratsullakaan ole paisuvan rintasi voimaa,
        jalkasi kimmontaa vuorien kaurihill' ei.
    Ei keveämmin liitele ilmassa iskevä haukka
        kuin sinä kiitäissäs voittojen seppeliä päin.
    Ei sinun nuoruuttas ole tahrannut teko halpa,
        silmies loistoa ei hekkuma himmentänyt.
    On kevättuoksua henkäykses sekä laulua äänes,
        pettää mettisenkin huultesi kukkaset voi.
    Oot ilo vanhuutein, oi Kyrnos, lohdutus murheen,
        aikana maanpaonkin oot koti henkeni mun,
    keskellä vieraan maan olet mulle sa Megara, Hellas,
        keskellä helleenein vertahinen jumalain.
    Kaunis, Kyrnos, sa oot elämässä ja kuolossa kaunis,
        puolesta kunnian kun kerran sa kaatuva oot.

    Siks minä laulan, Kyrnos, sun mainettas miehille Hellaan,
        kannan sen kauemmas kuin meri Aigeian
    kantanut aalloillaan on kaupin ja sankarin purtta,
        vuorilta Boiotian kauaksi Kaukason taa,
    kannan Korinthosta Kyproon ja viljavan Lydian rantaan,
        mist' ohi Parthien maan kulkevat Indian tiet.
    Vien nimes kaukaisten, tulevaisten polvien keskeen,
        keskeen barbarien, maihin miss' ei ikinään
    kauneus hurmallaan ole nostanut miehistä rintaa,
        maihin, miss' Eroksen mahtia tunneta ei.
    Niin käsivarsillaan sinut, Kyrnos, mun lauluni kantaa,
        vie ikiaikoihin, merten ja vuorien taa,
    niin että myöhäiset kansat sen kuulevat kummalla, että
        kerran kenttiä maan Kauneus astunut on.



    RUNOKIRJE RAKASTUNEELLE GALLUKSELLE


    Oi varo itseäs, Gallus, ylpeä vallaton poika!
        Nymfien lehtoa päin yöllä sun kulkevan näin.
    Ennenkuin sinä arvaatkaan, sinä vankina huokaat,
        kahleet ruusuiset on sinun rantehissas,
    on lujemmat kuin jos olis Zeus sinut kytkenyt raudoin
        Kaukason kalliohon. Onneton, riisuos pois
    miehen-toogas ja orjaltas sinä viittasi lainaa!
        Askeles on mitatut, aivoituksesi myös.
    Julmat, ankarat kahleet on käsi solmiva pieni,
        päivin kaipauksen, hekkuman kahlehet öin.
    Jättävä ystäväseuran oot, salit reettorin myöskin,
        vaihtava viisauden hullujen oppihin oot.
    On puhetaitosi vain: »sinä armahin», »kaunehin», »kallein»,
        kaikuva ei ikinään Forumill' äänesi sun
    eikä sun miekkaas mainita taistossa Partheja vastaan.
        Polviin nousevihin et nimes mainetta vie.
    Mit' ei orjasi tee, sen teet sinä, orjista kurjin:
        suutelet kahleitas, onneton, onneton mies!
    Noudata ystäväs kutsua siis ja tän' iltana tullos,
        tullos Tusculumiin miesten sa seurahan taas.
    Täällä on Sixtus ja Priscus ja viisas ja kielevä Calvus,
        jonka sa huulilta juot viisautta runsahammin
    kuin olet äidinrinnoilta koskaan maitoa juonut.
        Ystäväs parhaimmat luonani löytävä oot.
    Niin tule luokseni, Gallus, ja välttäös ruusuiset kahleet
        keskellä ystävien tarttuos maljahas taas,
    niin me sun kanssasi aamun kiurun laulaissa juomme
        kunniaks nuoruutes kultahisen, vapahan!



    OODI ALBIUKSELLE, RUNOILIJALLE


    Albius, ystävä, huonot on runon vuodet.
    Marsin töyhtöä vain suku nuorien seuraa,
    kuuntele ei mitä muusat uskovat meille,
    kunniass' ei ole laulaja, ei isä laulun,
        Phoibos Apollo.

    Laihoja Cereksen sota tunnoton tallaa,
    aurat ruostua saa sekä ruostua lyyrat.
    Keihäsniekkojen aika on vain sekä ahnahan kaupin.
    Narrien kuoroon Forumin täydeltä vastaa
        joukkojen kuoro.

    Poissa ne on ajat, Albius, poissa ne vuodet,
    jolloin laulaja viel' oli mahtaja maassa,
    jolloin tyttöset heittivät kukkia tielles,
    kun nimi Delias viel' oli nuorille niinkuin
        kuiskaus lemmen.

    Toisten toogia maineen purppura kiertää,
    toisten otsia kansan suosio kruunaa,
    Delias toista jo lempii, Kloeni toista.
    Yksin jäimme me, Albius, joukkojen keskeen
        lyyramme kanssa.

    Näin minä mietin, Albius, kun tuli illoin
    sammuu köyhässä liedessäin, ma kun kuulen
    ulkoa vain torikansan »leipä ja sirkus!»,
    kun yli kynnyksein ei pitkihin päiviin
        ystävä astu.

    Näin minä mietin, mutta ma lyyrani tempaan:
    ei ole, Albius, koskaan laulaja yksin,
    ei runontaitaja koskaan mahtia vailla.
    Voimasta Muusain käy yli joukkojen päiden
        laulajan lento.

    Laulajan arvoist' ei ole moittia aikaa,
    ei ole silmätä ylpeän preettorin toogaan,
    ei kademielin katsoa saiturin säkkiin.
    Laulajan aikaa ja laulajan mahtia mittaa
        vuossadat yksin.

    Ei Runotart' ole kiehtonut purppura koskaan,
    marmori Paroksen tahi Indian helmet.
    Ah, paremmin vain harvan viittamme alta
    Muusat, ain' ikinuoret, tuntevat varmaan
        rintamme hehkun.

    Albius, ystävä, kun siis laulusi kuulen,
    riemuiten myös tartun ma lyyrani kieliin:
    nuoria oomme me vielä, sen tietköhöt nuoret,
    tietköhöt, että on rintamme hehkuja täynnä,
        lauluja täynnä!

    Laulamme taasen kyntäjän auransa kurkeen,
    laulamme taasen poikasen tyttönsä viereen,
    laulamme terveiksi sairaat ja nuoriksi vanhat!
    Itsemme laulamme, Albius, luo jumalitten
        kuolematonten!



    KLYTHIA


    Oi, Klythia, missä sa viivytkin?
    Jo lähteessä varjo on kypressin.

    Vai pelkäätkö hohtoa kuutamon?
    Oi Klythia, tullut jo hetki on!

    Tulin liitäen, tulin lentäen,
    jätin Panin ma paimeneks vuohien.

    Voi herrani kuoliaaks lyödä mun,
    mut silloin kuolen ma tähtes sun.

    Oi Klythia, kussa sun jalkas käy?
    Yhä vielä ei huntusi hulmua näy!

    Oi Klythia, kautta Herkuleen,
    minä vielä sankaritöitä teen:

    härän suistan satasarvi-pään,
    Manan koiran kuljetan elämään.

    Oi Klythia, en ole orja vain,
    sadan miehen voiman sun sylissäs sain.

    Oi Klythia, vielä ei huntuas näy,
    ohi lähteen jo kypressin varjo käy.

    Mut ma vannon: on kuoleman oma se mies,
    tänä yönä jos toisen luo käy ties!



    KOSTAJA


    Kun synkkä Orkus mun jo niellyt on
    ja yhä elät iloissa sa maan,
    öin varjona sun luokses, uskoton,
    ma vielä kostajana saan.

    Ja kesken lemmenöiden liekkuman
    sa tunteva oot kauhut kuolon yön,
    ja kesken Caeliuksen suudelman
    on sulta jähmettyvä syön.

    Oi, uskoton, oi ainut armahain,
    ei mulle kosto kuolon rauhaa suo,
    ei sammuta sen tulta rinnastain
    ei Orkus eikä Lethen vuo.

    Kun kylmä kuolo mun jo niellyt on
    sa elä yhä hekkumassa maan,
    mut kavahda, sun luokses, onneton,
    ma vielä vainajana saan!



    ATEENAN PORVARIT


    -- Ktemon, Ktesias, hei, hyvät miehet, porvarit, tulkaa,
    kaikki te, joille on kallis Ateenan ja nuorison parhain!
    Alkibiadeen koiran häntää ootteko nähneet?
    Ei ole lainkaan tuo kuni toisten koirien hännät,
    julmast' on siveyttä ja säädyllisyyttä se vastaan,
    kaiken pilkaks lyö, mikä arvokast' on isänmaassa.
    Silmiä loukkaa tuo joka kunnon miehen ja naisen!
    Valtioss' ei vapahass' ole tarvis kärsiä moista
    koiran häntää, säädyllisyyden ja kunnian uhmaa!
    On isänmaaton se mies, joka noin keri koiransa hännän,
    unhoittain, mihin velvoittaa tavat es'isiemme.
    Sappeni kiehuu, Herkules vieköön, kun minä nään vain
    Alkibiadeen, tuon epäkelvon, vintiö-koiran
    juoksevan nurkillain tai kulkevan herransa jälkeen!
    Nuorison villitseepi se mies sekä vie jumaluskon,
    kaiken vie lokahan, jok' on ollut kallista meille,
    kaiken, jok' oli kansamme turvana Xerxestä vastaan.
    Porvarit, pois isänmaasta se mies, pois Alkibiades! --
    Lausui suutari Keifas ja vimmalla lestinsä heitti
    Alkibiadeen koiran jälkehen. Porvarit myönsi.
    ett' oli suutari Keifaalla oikea mieli ja kieli,
    ett' oli Alkibiadeen koiralla säädytön häntä,
    ett' oli vaarassa maa sekä vaarassa nuorison parhain.
    Alkibiades myös sanat kuuli suutari Keifaan,
    koiransa luokseen kutsui ja nauraen purtehen astui,
    silkkiset purjeet nosti ja lasketti Arkipelagiin,
    ystävän luo, tyrannin, joka hallitsi Aasian mailla.



    YSTÄVÄT


    -- Maecenas, olet mulle sa muusain jälkehen rakkain!
    Oot runon tuomari ollut, et elon pienien harhain,
    et ole koskaan tuominnut Filippoitani liioin,
    et kysynyt nimen loistoa silloin, et sukujuurta,
    kun valittus sinä, ylpeä, kerran pöytähäs kutsuit.
    Runsas kuin kätes ollut on, on rintasi ollut.
    Tunnen sun hymyssäs Epikuroksen sekä Stoan,
    viisauden, joka koskaan ei ole jättänyt miestä,
    kun ilo jättänyt on, rakastettu ja ystävät kaikki.
    Ei hymys pettänyt silloin, kun sua vaimosi petti
    Caesarin, ystäväs, kanssa ja kun yli Forumin kulkein
    kuulla sa sait ivanaurun ja raa'an, ilkkuvan pilkan.
    Ei hymys pettänyt, kun tuli sairaus, kun tuli vanhuus,
    kun ilot kerkeän nuoruuden oli muistoa yksin,
    kun Manan mailta jo lankesi tiellesi kuoleman varjo.
    Oot samanlaisna sa ottanut vastaan onnen ja murheen,
    en sinun silmissäs ole nähnyt pelkoa koskaan,
    kuullut en huuliltas minä milloinkaan valitusta.
    Oot elonkypsänä Maecenas myös kuolohon kypsä.
    Et ole joukkojen, et ole Caesarin suosion orja,
    et ole koskaan vaihtanut viisauttas puhetaitoon,
    harvat on sanas ollehet aina ja painavat aina.
    Maecenas, jo on tukkasi harmaa, silmäs heikot,
    mutta sun mieles on, kuin viisautes, ikinuori.
    Kharon kun sinut kerran vie, sinun kanssasi lähden.
    Orkuksessakin lohtuna on Epikuros ja Stoa,
    on hymys hiljainen, joka niin lumos ystävän mielen.
    Tyhjää vain hymys rinnalla on minun oodini olleet.
    Muusain seppelen siks tänä iltana luovutan sulle. --
    Näin puhui Flaccus ja nauraen painoi ystävän päähän
    orvokkiseppelen, jonk' oli Tiburin metsistä tuonut,
    nousi ja maljansa nosti ja Sapphon tahtihin lausui
    lennolla ystävän kunniaks raikkaan kaikuvan oodin.
    Lankesi verkkaan yö yli Esquiliaen, yli Rooman,
    suurina syttyi tähtien soihdut, mut yhä istui
    ystävät koitossa aamun ja muistojen maljoja vaihtoi.



    SYDÄN JA KUOLEMA


    Tapas kerran Kuolema matkallaan,
    tapas Sydämen täydessä kukassaan.

    Ei viikatetta hän nostanut,
    oli rakkaus Kuoleman vanginnut.

    -- Tule luokseni, laps', ole armahain!
    Maan pääll' ei lemmessä vertaistain.

    -- En tule, en tule, mun toinen jo vei,
    minun lempeni sinulle kuulu ei.

    Sen toisen Kuoleman viikate löi,
    sillä Sydäntä Kuolema ikävöi.

    Taas Kuolema retkellä maailman
    näki Sydämen yhäti kukkivan.

    -- Minun rakkaus, lapsi, sun luoksesi toi.
    Viel' etkö sa, laps, mua lempiä voi?

    -- En voi, en voi, oma toisen jo oon,
    vie toinen mun untensa kartanoon.

    Sen toisen lemmen Kuolema vei,
    sillä Kuoleman rakkaus väsynyt ei.

    Niin vihdoin Kuolema retkellään
    tapas Sydämen myöhässä syksyssään.

    -- Sua kolmatta kertaa jo luokseni hain.
    Nyt lähdethän, lapsi, mun seurassain?

    -- En lähde, mull' on oma kärsimyksein,
    minä Murheen morsiuskruunun jo tein.

    Ja Kuolema jatkoi kulkuaan,
    maan päältä etsien armastaan.

    Mut ajasta aikaan ikuiseen
    ei saanut hän Sydäntä omakseen.



    SYDÄN


    -- Miss' olet sa ollut, sydämein?
    Et ollut luonani yötä.

    -- Minä kuutamossa matkan tein
    kevättuulen tuoksuvan myötä.

    -- Oi kerro, kuss' olet ollutkaan
    ja kunne sun tuuli kantoi?

    -- Se vei minut ylitse kukkivan maan,
    se minulle siivet antoi.

    -- Sano, minne sa matkasit, sydämein,
    kevätyössä tuulien tiellä?

    -- Taa armaan oven ma matkan tein
    ja itkin aamuhun siellä.



    MINÄ LAULAN SUN ILTASI TÄHTIHIN


    Minä laulan sun iltasi tähtihin
    ja sun yöhösi kuutamoita,
    minä laulan sun aamuhus, armahin,
    kevätkiuruja, purppuroita.

    Minä laulan sun kätees kukkasen,
    kun silmäsi surusta kastuu,
    teen ruusutarhaksi tienoon sen,
    missä jalkas pieni astuu.

    Minä laulan loitolle maailman,
    minä vien sinut kotihis uuteen:
    minä laulan sun sielusi valkean
    yli aikojen ikuisuuteen.



    ONNI


    -- Ken olet sa, outo ja hiljainen,
    joka istut mun yössäni valvoen?

    -- Olen Elämän Onni ma nimeltäin.
    Tulen kerran ma luokse jokaisen näin.

    -- Olen usein ma unessa nähnyt sun.
    Miten löysit sa korvesta tupani mun?

    -- Tulin Murheen polkuja seuraten --
    ne päättyivät ovesi etehen.

    -- Oi Onni, mun rintani kodikses tee!
    Sinun vierelläs yöni valkenee.

    -- Oi Lapsi, ma kotia tunne en.
    Olen omasi muistaen, toivoen.



    KIURU


    Oi kiuru, kiuru, mun kodiksein,
    sinä laulat maailman aavan,
    sinä laulat lepoon mun sydämein
    ja umpeen rintani haavan!
    Minä kosketan maata käsilläin --
    veret kaipuun sielläkin kulkee.
    Haen taivaan valoa silmilläin --
    se mun sinensä syliin sulkee.

    Oi kiuru, niin olet vihreän maan
    ja sinisen taivaan tuonut
    ja sun kehoitukses kuullessaan
    on mun rintani kahleensa luonut.
    Sinä annat äänen mun riemullein
    ja sanat mun sieluni vaivaan,
    oi kiuru, kiuru, mun kodiksein
    sinä annat maan ja taivaan!



    ELEGIA VARJOLLENI


    Paljon, oi varjoni, on isännältäs riistänyt aika,
        viekkaasti rosvonnut on ohi kiitäessään,
    ottanut on lelut parhaimmat, on hyrrän ja pallon,
        venheeni kaarnaiset, lentävät leijanikin,
    annahan ensimmäisen, ken ensi suudelman salli,
        ensimmäisnä ken sai poskeni hehkumahan,
    ottanut on ens ystävän myös, ens uskotun, jonka
        kanss' oli yhteiset läksyt ja haavehet myös.
    Ah, vähemmän omistan minä nyt kuin aikana, jolloin
        kilvan mun rinnallain kenttiä karkaelit
    taikka kun vierelläin sinä kuutamon välkkeessä vuotit
        lapsuuden lemmittyäin, nuoruuden morsiantain
    tai ens kertoja kun runontyössä sa kanssani valvoit,
        valvoit, uskollinen, ääressä lamppuni mun,
    kunnes ikkunan kautta jo katsoi nouseva aamu,
        tähtiä sammuttaen taivaalla talvisen yön.
    Ken nyt uskoiskaan, ett' oon minä rikkahamp' ollut
        -- viel ajan muistatko tuon? --, rikkaampi Kroisostakin,
    kerran, kun punas aamu mun unteni pursia vielä,
        loi vanan kultaisen, helmiä hohtelevan,
    kulkea unteni haaksien kauas maailman ääriin
        aarteita etsimähän, kauaksi taa ulappain.
    Sammunut aamu jo on ja jo illan tähteä vuotan,
        purteni ei palanneet, kaikk' unen aartehet jäi.
    Miss' on nyt kulta ja elfenluu minun linnaani varten,
        miss' unen täyttymys on, miss' elon täyttymys on?

    Varjoni, varjoni, köyhäks on kovin herrasi tullut,
        vuosilta ainoastaan tyhjiltä rikkahammaks.
    Etsi jo joutuin itselles toinen ja suurempi herra,
        vaihettaa isäntää aika jo oisikin sun,
    ettet syyttää vois mua kerran, ett' eloniltas
        kurjana palvella sait tyhjän sa varjona vain!



    KYLMÄ TÄHTI


    Elämäni kylmä tähti,
    kiitokseni kannan sulle.
    Aurinko ja lämpö lähti,
    mutta valos riittää mulle.
    Valaiset mun hankitieni,
    tähti kirkas, tähti pieni.
    Epätoivon korpehen
    syvään viet mun, tähtönen.
    Mutta mulle voimas lainaa,
    tahdon läpi korven painaa,
    päästä valoon, tietohon,
    missä kaikki yhtä on,
    lämpö, kylmyys, riemu, suru,
    löytää totuudesta murun,
    alla tuskan puristuksen
    nähdä kaiken sovituksen.
    Kylmä tähti yllä tieni,
    tähti kirkas, tähti pieni,
    ohjaa aina askeltani!
    Sulle kuulun kuollessani!



    VERENPUNAINEN PENSAS


    Jo vuotaa maahan suven tumma veri,
    se valuu, valuu, lakkaamatta, hiljaa.
    Sen voiman kerran uusi kevät peri,
    sen veri ruokkii uuden suven viljaa.

    Niin auetkaa, niin vuotakaa, te haavat!
    Sun onnes olkoon yksin tuskas kantaa.
    Sun voimastasi toiset voiman saavat,
    mut sinun täytyy ensin veres antaa.



    SISARSIELU


    Mun edessäni epätoivon nielu,
    mun otsallani kaikki kukat maan:
    oi lienetkö sa jossain, sisarsielu,
    jok' ymmärtäisit minut kokonaan?

    Jos ikihyvyys eläviä johtais,
    jos Rakkaus ois luotuin kohtalo,
    mun silmäni sun armaan silmäs kohtais.
    Mut kun sa synnyt, olen kuollut jo.



    YKSINÄISYYS


    Oi Yksinäisyys, sinun nimes muinen
    kuin lemmityn mun kukki huulillani,
    kuin uneksiva aamu toukokuinen
    sa viivyit hurmaa huokuin rinnallani.

    Ja unten, odotusten maljan täyden
    sa mulle kannoit keväimeni aikaan.
    Mun vuoteni, jo iltaa kohti käyden,
    kuin toisenlaiseks muuttumaan sun saikaan!

    En löydä kevätöistä katsettasi,
    en löydä enää unelmaisi taikaa.
    Nyt istuu huuhkaja sun olallasi
    ja tietää syksyä ja surun aikaa.



    SONETTI TULEVAISUUDEN RUNOILIJOILLE

    (Sully-Prudhomme'in mukaan)


    Oi runoilijat ajan tulevan,
    te meitä haudoissamme muistakaatte.
    Te soihdun kauemmaksi viedä saatte
    ja laulun löydätte te suuremman.

    Niin kerran ihmiskunnan Kaanaahan
    vuossatain korvesta te kulkekaatte,
    te voittajat, myös sinne kantakaatte,
    mit' uneksimme yömme aikahan.

    Kun vihan henki kantoi valtikkaa
    ja sodan hurmehesta kastui maa,
    me rinnan rakkaudesta laulun teimme.

    Te viette laulun valoon ikuiseen.
    Me laulamme sen mykkään pimeyteen
    ja mukanamme hautaamme sen veimme.



    KÄDET


    Te kädet armaat, aikaan keväimeni
    te teitte lemmikeistä seppeleen.
    Kuin nopeasti kevään unet meni
    ja syksyn vakavuus sai sydämeen!

    Te kädet armaat, saapui surut, huolet
    ja elon päivän helle polttavin.
    Mun kuormastani kannoitte te puolet,
    pois polton veitte sormin viilehin.

    Te kädet armaat, teidän tukeanne
    sain kokea ma kesken myrskyjen.
    Te kunne osoititte sormellanne
    näin tuikkivan ma tähden kaukaisen.

    Te kädet armaat, mykät vaalijani,
    mua talven pimeään te seuratkaa.
    Te kädet armaat, kerran kuoltuani
    mun silmäni te uneen sulkekaa!



    SOIHDUNKANTAJAT


    Sa soihtu, kauas kaaokseen
    sun viemme päällä päämme.
    Päin astumme me pimeyteen
    ja tyhjyyden me näämme.
    Mut vanan jätät välkkyvän,
    miss', soihtu, auot yötä.
    Hän näkee meitä enemmän,
    ken seuraa meidän myötä.

    Hän näkee valon edessään,
    mit' emme koskaan nää me,
    tien löytää yönsä hämärään,
    me tietä vaille jäämme.
    Mut soihtuamme kantaen
    ei uuvu askeleemme.
    Vuossatain kautta kansojen
    me valonpiirin teemme.

    Sa, soihtu, yössä loistaos,
    sa säen jumaluuden,
    tiet tulevaisten johtaos
    ain' uskoon ajan uuden,
    sa jumalsilmän välähdys,
    sa ikuisuuden laina!
    On elomme vain henkäys,
    sa, soihtu, loistat aina.

    Pois kuihtuu kädet kantajain,
    et sammu soihtu pyhä,
    vaan haudoillamme loimahtain
    sun liekkis loistaa yhä.
    Mit' annat, muille antanet,
    et meille yömme teillä:
    on toivottomat sydämet
    ja kädet vahvat meillä.



    KUOLLEET


    Veljet, sisaret maailmalla,
    kantajat epätoivon ja surun,
    kysyjät kylmien tähtien alla,
    etsitte mullasta totuuden murun,

    elävät, yössä vaellatte,
    sokkoina lyötte te toisianne,
    kyynelin kätenne kostutatte,
    verellä askelet astumanne.

    Etsivät lapset elämän teillä,
    kaukana meistä ja lähellä meitä,
    taisto on teillä ja lepo on meillä.
    Hiljaisuudessa vuotamme teitä.

    Etäällä teistä totuus kulkee,
    näkyä näätte vain kangastavaa.
    Kuolema silmät sokeat sulkee,
    kuolema silmät näkevät avaa.

    Kuolleet katsovat jumaluuteen --
    tomumme nukkuu ainoastaan.
    Ikuisuudesta ikuisuuteen
    totuus on tullut meitä vastaan.

    Kuolleet silmät valvovat aina,
    näkevät Hyvyyden valkean valon.
    Ei niitä tomun raukeus paina,
    petä ei loimotus maailman palon.

    Poissa on sokea tahto ja kaipuu,
    sydämen levoton ikävä poissa.
    Huulilta hämärä kysyntä haipuu
    totuuden ikuisten aamujen koissa.

    Veljet, sisaret maailmalla,
    kaukana meistä ja lähellä meitä,
    kulkijat kylmien tähtien alla,
    hiljaisuudessa vuotamme teitä.

    Laulamme elävät kuoleman rauhaan,
    sokeat veljemme valoon uuteen,
    etsivät sydämet lepoon lauhaan,
    kotihin, kotihin, jumaluuteen!



    LOTHOS


    Oi Lothos, unhon antaja, sa neitsyt Nirvanan,
    sa hiljaisuuden lupaus oot kesken pauhinan,
    sa pyhän virran kasvatti, sa kaiho maailmain,
    sua halaan huulin janoisin, sua yksin uskon vain.

    Ma kesken Karman taistelun ja epätoivon työn
    ja kesken päivän heltehen ja kärsimyksen yön
    sun tuoksus olen tuntenut, sun tuoksus kaukaisen
    kun illan kasteen-viileän, kuin illan ikuisen.

    Maan surut mua väsyttää, sen riemut riuduttaa,
    sen valo viiltää silmiäin, sen yö mua kammottaa.
    Mun sieluni niin uupunut on vaelluksiin maan.
    Sun kalkistasi, ainoinen, vain lohdutuksen saan.

    Mua painaa muistot eilisen ja toivot huomenen.
    Maan pääll' on muisto ikuinen ja toivo ikuinen.
    Oi Lothos, väsyin muistamaan ja väsyin toivomaan,
    oi, unohduksen autuuden juon huuliltasi vaan!

    Vuossata vaihtuu toisehen, vuostuhat toisehen,
    ah, elämä on loputon, sen kulku ikuinen.
    Oi pelasta mun sieluni sun syliis hiljaiseen,
    pois jumaluuteen, Nirvanaan, pois uneen, unheeseen!



    KUOLEMAN VIRRALLA


    Näin unen yöllä: jo kaukana Kharonin purressa seisoin,
        katselin päin elämän rantaa ma loittonevaa.
    Laskevan illan loimossa näin minä maailman vielä,
        mutta mun rinnassain kaipaus syttynyt ei
    enkä ma toivonut ett' olis kääntynyt kuoleman pursi,
        jäänyt ei sydämein riemuihin elämän.
    Yhtään en mukanain minä muistoa kallista vienyt.
        Niinkuin saavuinkin, köyhänä lähdin ma myös.
    Tyhjyyden opin vain minä tuntemahan elämässä,
        kuoleman kouluksi näin maailman ainoastaan.
    Kaipuutonna ma kuoleman purressa seurasin, kuinka
        maailma verkalleen sammui usvihin pois.
    Kuin vapaus minun sieluni täytti: jo käyty on koulu,
        sieluni, tarvis ei oppia sun enempää!
    Katseen käänsin ja näin minä kuoleman kalliorannat
        helmassa hiljaisen yön nousevan tähtiä päin.
    Syttyi sielussain kuni kaukahinen kotimuisto:
        keskellä maailman, kuinka sun unhoitin,
    oi koti hiljainen, mykän sieluni syntymäseutu?
        Koskaan maailmaan kuinka ma eksynyt oon!
    Niin yli kuoleman virran vei minut Kharonin venhe,
        ääneti verkalleen vei kotirantahan mun.



    EPITAAFEJA


    _Filosofin hauta_

    Täällä mun luuni on, maantien laidassa, aaloen alla,
        tänne mun kuopannut on rakas vaimoni mun,
    rientäen luotani ensimmäisen kulkijan kaulaan.
        Vuossadat nukkuessain tien yli on tomunneet,
    kulkenut on rikas, köyhä ja kulkenut viisas ja narri,
        onnellistapa ei kulkenut ainuttakaan.
    Kulkija, ken nyt juur ohi käyt, voit laskea sauvas,
        jäädä mun vierellein hetkeäs vuottamahan.
    Ei ole sun edessäs, mitä etsit, ei takanaskaan:
        maantie on edessäs, maantie on takanas.


    _Sotilaan hauta_

    Kulkija, kauemmas kuin Eos purppurasormi
        aamun soihtua vie, kerran ma kantanut oon
    kotkaa Rooman. On vavissut Itä, Länsi mun tielläin.
        Nyt olen tuhkaa vain, tuhkaa jo Roomakin on.


    _Helmenpyytäjän hauta_

    Etsin aarteen kimmeltävän minä aaltojen alta,
        kunne sen Neptunus saidasti on salannut,
    kätköstään toin kauneuden minä päivähän julki,
        uhmaten yötä sen toin loistohon Helioksen.
    Nyt yli Styxin katselen kauas päin elonrantaa:
        kaukana helmiset veet, kaukana kauneus on!


    _Runoilijan hauta_

    Tyttönen, ken ohi kumpuni käyt, ota kukkanen maasta,
        heitä se haudallein -- ehkäpä tunteva oon
    multien alle sen tuoksun ja niin, ah, taas minä muistan
        armahat kukkaset maan, Lesbian joukossa myös.


    _Lesbian hauta_

    Tääll' olen Lesbia, Hadeksen vankina, kypressin alla,
        hän jota laulanut on Latiumin runotar,
    hän, jota miesten rakkaus etsi ja parjaus naisten.
        Tyttönen, lemmessä ken Lesbian haudalla käyt:
    onnekas mainen rakkaus on sekä uskoton aina.
        Lemmessä uskollinen kuoleman vuode on vain.


    _Kloen hauta_

    Tänne ma haudannut oon lehtoon nauravan Kloen
        loistossa nuoruuden, keskelle ruusujen oon.
    Seitsemän päivää häntä ma lemmin ja seitsemän yötä,
        seitsemän laulua tein kunniaks rakkauden.
    Kahdeksas ei Eos syttänyt soihtua päivän,
        nauravan tyttöni mun kun kade kuolema vei.


    _Metsämiehen hauta_

    Iberon rannoilta, Afrikan nummilta Thrakian vuoriin
        kaatanut aikoinain metsien riistaa ma oon,
    karjujen pelkona ollut on minun koiraini haukku,
        on minun verkoissain leijonatkin vavisseet.
    Kulkija, paimenet Umbrian vuorilla kertovat sulle,
        laumojen kauhun ken on viimeisen lannistanut.
    Julmimmat pedot sentään jäi multa lannistamatta,
        viitojen suojissa ei, metsissä ei asuneet,
    eivät tehneet polkuja korpiin koirien kiertää:
        raivonneet pedot nuo rintani onkaloss' on.
    Kuumempi ei jano hurmeeseen ole tiikerin' ollut:
        verkkaan rinnassain raatelivat sydämein.


    _Koiran hauta_

    Tääll' olen Hektor, Scipion koira -- mun peittivät tänne.
        Ei enää haukkuni käy, herrani ruoska ei soi,
    ei pure, peljätä ei enää Lydian hirveä hurtta.
        koirien kauhistus, Kerberos kentillä maan.
    Tääll' olen kuopattu maahan mun herrani Scipion viereen.
        Kahden jo retkellä maan yhdessä näin levättiin,
    aina, kun ei levännyt minun herrani Lydian luona.
        Yhdessä käymme me nyt myös Manan kenttiä päin
    Pluton koiraa kohti mun ankaran herrani kanssa.
        Kerberos maistaa saa Scipion ruoskasta nyt!


    _Tuntemattoman hauta_

    Tuntematon, sinut aallot toi -- me sun hautasi teimme,
        tyttäret Lycian maan, luo meren kimmeltävän.
    Ei sinun vertaas Lycian miesten joukossa nähty
        voimassa miehuuden, Herkules kuolossakin.
    Onnekas äideistä hän, joka, Tuntematon, sinut kantoi,
        onnekas naisista hän, ken sua lempinyt on.
    Keskeltä nuoruutes kade kuolema pois sinut riisti,
        riisti sun äidiltäs, riisti sun armahaltas.
    Pettäen kuolemankin me sun, Lycian tyttäret, vielä
        huulesi suudelmin peitimme, Tuntematon,
    seppelen myrtinoksista teimme sun päätäsi varten,
        laulaen laskimme sun hautahas, Tuntematon.


    _Pienen lapsen hauta_

    Yöstä ma saavuin, yöhön ma lähdin, näin valon tuskin,
        päivästä en elämän nähnyt ma aamuakaan.
    Toivottu ei mua maailmaan, en toivonut itse,
        sattuma alkuni on, sattuma synnytti mun.
    Käy kumu outo ja lakkaamaton minun hautani yllä,
        askelet kiiruhtaa, nousten ja langeten taas.
    Kulkija, ken elon päivässä käyt, oi kerro sa mulle:
        kunneka kiiruhtavat askelet ylläni mun?


    _Onnellisen hauta_

    Synnyin maailmaan minä vuokkojen kukkimisaikaan,
        orvokit valmihit ei, kun mun jo kuolema vei.


    _Sydämen hauta_

    Kulkija, kiiruhda askeltas, minut jättäös rauhaan!
        Sääliäs pyydä ma en, muistoas pyydä ma en.
    Keskeyttää älä koita mun untani multien alla,
        nukkua pyydän ma vain, uupunut oon, väsynyt
    Leikkiä ollut on Marathon, on Zama ja Cannae
        rinnalla taistelujen, jotka ma oon kokenut,
    leikkiä vaahtova Adria, leikkiä raivokas Aetna
        rinnalla myrskyävän tuskani, kärsimyksein.
    Mut ei surmanneet mua säilät, ei tuli, tuska.
        Vain vilu surmasi mun, kuolin ma kylmyytehen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hannu; Nuori Anssi; Sydän ja Kuolema" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.