Title: Yrjö Aukusti Wallin ja hänen matkansa Arabiassa
Author: Krohn, Julius, 1835-1888
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Yrjö Aukusti Wallin ja hänen matkansa Arabiassa" ***


YRJÖ AUKUSTI WALLIN

ja hänen matkansa Arabiassa


Kirj.

JULIUS KROHN


Werner Söderström, Porvoo, 1880.



1. Wallin'in nuoruus.


Niinkuin Suomen vanhain runojen Kaukomieli ei viihtynyt rauhaisen kodin
yksitoikkoisessa elämässä, vaan halusi, ikävöi ulos etäisille retkille,
missä uutta, outoa olisi nähtävänä, vastuksia, vaaroja voitettavana,
niin näemme nytkin vielä keskessämme semmoisia luonteita. Niistä
tulevat, jos heidän halunsa saa oikean, ihmiskunnalle hyödyllisen
suuntansa, nuo uskaliaat löytöretkeilijät, jotka, huolimatta
vastaantulevista surmista, tunkevat ennen tuntemattomien seutuin läpi
ja laajentavat tietomme kaukaisista maista ja kansoista. Semmoisia ei
myös ole Suomi ollut vailla; niistä on jo Kuvalehti ennen tuonut esiin
M. A. Castrén'in ja A. E. Nordenskjöld'in. Nyt olisi heidän täyden
vertaisensa, pelottoman Arabian tutkijan, Wallin'in vuoro.

_Yrjö Aukusti Wallin_ syntyi Lokak. 24 p. 1811 Sund'in pitäjässä
Ahvenanmaalla. Tässä lapsuutensa ensimmäisessä kodissa hän luultavasti
sai rakkauden mereen ja meri-elämään, joka hänessä vallitsi kaiken
hänen ikänsä. Tosin jätti hän Ahvenanmaan jo 7-vuotisena, koska
hänen isänsä kruununvouti Israel Wallin v. 1818 tuli Turkuun
lääninkamreeriksi. Mutta mielellään ja usein purjehti nuori Wallin
sittemmin ylioppilaana joskus takaisin syntymäseudullensa. Koulussa oli
hän kumppalien kesken hyvässä maineessa pelottomuudestaan ja lujasta
oikeudentunnostaan. V. 1829 yliopistoon päästyä, harjoitti Wallin
lukujansa perinpobjaisesti, vaan kiirehtimättä. Enimmän aikansa pani
hän uuden-aikaiseen runolliseen kirjallisuuteen. Walter Scott'in,
Shakespearen, Rousseaun, Göthen ja Schiller'in teoksia luki hän
ahkerasti, kutakin alkukielellänsä. Erittäinkin oli hän englantilaiseen
kirjallisuuteen mieltynyt ja hyvin sen kieleenkin perehtynyt. Nämät
runolliset luvut antoivat vielä enemmän kiihoitusta hänen
synnynnäiselle halullensa oudoille retkille, kaukaisille maille,
erittäinkin Itämaille. Näihin aikoihin oli Wallin kumppalien seurassa
erin-omaisen iloinen ja hilpeä; mentiinpä siinä joskus liiankin
pitkälle. Hän oli päämiehenä kaikellaisissa veitikan-kepposissa,
jotka eivät kuitenkaan aina olleet hienointa laatua. Omituinen,
järkähtämätön hätäilemättömyytensä, luja ystävyytensä ja
loukkaamattomat leikkipuheensa olivat yleisesti kiitetyt hänen
monien ylioppilas-ystäviensä kesken. Tiheään retkeili myös Wallin
merellä, käyden välistä yksinäänkin monen vuorokauden pituisilla
purjehdusmatkoilla kaukaisissa saaristoissa. Samoin oli hän uskalias
uimari, lähtien jokapäiväisillä uimaretkillänsä monesti kauas
ulos selälle. Musiikkiakin harjoitteli hän mielellänsä ja oppi
useammanlaatuisia soittoja soittamaan. Tämä taito teki hänelle sitten
myöhemmin mahdolliseksi kirjoittaa muistoon useampia Arabialaisten
laulusäveliä, joiden erämaan kaltainen yksitoikkoisuus ei kuitenkaan
kovin hyväile länsimaisia korvia. Kaikesta ylläsanotusta näkyy, että
hänen halunsa oli enemmän luonnon ja elämän tutkimiseen, kuin
kirjalukuun, vaikk'ei kuitenkaan sekään tullut laimin-lyödyksi.

Seitsemän vuotta ylioppilaana oltuaan suoritti Wallin
maisterintutkinnon; siinä hän ei tosin saanut kovin suuria arvosanoja,
vaan arveltiin kuitenkin kumppalien kesken paraskykyiseksi
sen-aikuisista nuorista maistereista. V. 1839 tuli hän Itämaan
kirjallisuuden dosentiksi; se oli ensimmäinen askel hänen vastaisella
elämäntiellänsä. Kuitenkaan ei paljoa puuttunut, niin se olisi voinut
kääntyä ihan toiselle suunnalle. Sillä kun akatemikko Sjögrén Pietarin
akatemian puolesta haki nuorta Suomalaista, jota sopisi lähettää
Siperian suomensukuisia kansoja tutkimaan, oli Castrén'in ohessa myös
Wallin ehdolla. Mutta Sjögrén katsoi edellisen soveljaammaksi.

Sillä välin Wallin meni Pietariin, jossa hän vv. 1841 ja 1842
itämaisessa opistossa opiskeli Arabian ja Persian kieltä Arabialaisen
Tantavin ja Persialaisen Mirza Ismail'in johdon alla. Tässä kiihtyi
vasta oikein lapsuudessa jo herännyt halunsa Itämaille; matkustus
Egyptiin ja Arabiaan päilyi ylinnä hänen toiveittensa joukossa. Siihen
antoikin nyt Suomen yliopistolta saatu matkaraha tilaisuuden. Mutta,
vaikka hehkuen ilosta ja halusta, ei Wallin kuitenkaan kohta paikalla
lähtenyt ikävöityille maillensa. Hän valmisti itsensä ensin matkaan
sillä, että suoritti jokseenkin pitkän oppimäärän käytännöllisessä
lääkärintaidossa. Hänen älykkäästi keksitty tuumansa näet oli kulkea
erämaissa lääkärin nimellä; tällä käytännöllisellä matkan
tarkoituksella hän toivoi viihdyttävänsä Arabialaisten kovin herkän
epäluuloisuuden.



2. Wallin'in matka Euroopan kautta ja olo Egyptissä.


Kesällä 1843 läksi Wallin sitten matkalle, jota oli kestävä seitsemän
vuotta. Ensiksi hän kävi Pariisissa, haluten nähdä jotain aikansa
korkeimmasta sivistyksestä, ennen kuin niin pitkäksi ajaksi kätkeytyisi
pois luonnonlasten seuraan. Täällä olisi kuitenkin arvaamaton vaara
melkein kohta alussa tehnyt lopun kaikista aiotuista retkistä. Wallin
sattui Pariisissa yhteen erään hyvin puetun Franskalaiseu kanssa, joka
hiukan osasi puhua Arabian kieltä. Tämän kautta välitetty tuttuus oli
jatkettava sillä, että he kahden läksivät pienelle huvimatkalle ulos
kaupungista. Mutta tuo ystävällinen herra olikin rosvo, joka, vietyänsä
matkakumppalinsa syrjäiseen paikkaan, löi hänet puolikuoliaaksi ja
ryösti aivan paljaaksi. Jonkun aikaa sairastettuansa kovia vammojaan
läksi Wallin viimein Lokak. 14 p. Marseilleen, purjehti siltä erään
suomalaisen kapteenin laivassa Konstantinopeliin ja saapui Jouluk. 14
p. Egyptin maalle.

Ensi-aikansa vietti hän vielä puoli eurooppalaisessa Aleksandriassa,
mutta pyysi jo tässä yhä enemmän perehtyä Itämaan elämään. Hän
kuljeskeli yhä kaduilla ja toreilla, rakentaen tuttavuuttaan
Arabialaisten kanssa, käyden heidän moskeoitansa sekä juhliansa
katsomassa, ja uutterasti ottaen osaa Koranissa käskettyihin
rukouksiin, pesemisiin y.m. Hän näet alusta alkain oli olevinansa
muhammedin-uskolainen, koska julkikristittynä on mahdoton päästä
kulkemaan noissa kristityille niin vihollisissa kansoissa. Täällä
Egyptissä hän sanoi itsensä Venäjän keisarin vallan-alaiseksi
tatariksi, mutta itse Arabiassa hän sitten matkusteli
egyptiläis-arabialaisen lääkärin nimellä. Vaikea olisikin ollut hänen
eurooppalaista sukuperäänsä aavistaa, vaikka tosin hänen valkoinen
ihonsa välistä nosti luuloja; niin täydesti oli hän oppinut
Arabialaisten kaikki tavat ja temput tervehtiessä ja puhellessa,
istuessa ja syödessä, pestessä ja rukoillessa. Nimeksensä oli hän
ottanut Abdul Wali, jossa hänen oikea sukunimensä oli muodostettu
Arabian tavalla. Kairossa, johon hän Aleksandriasta muutti ja jossa
vietti koko seuraavan vuoden 1844 ja talven 1845, erosi hän kokonaan
kaikkein Eurooppalaisten seurasta ja eli yksistänsä Arabialaisten
kanssa. Nämät kaupunkein Arabialaiset eivät kuitenkaan ollenkaan olleet
Wallin'in mieleen. Tosin ihmetytti häntä heidän arvaamattoman suuri
oppinsa ja ulkonainen sivistyksensä, mutta toiselta puolen oli tämän
kuoren alla piilevä tapain turmelus ja halpa mielenlaatu hänelle
suurimmaksi inhoksi. Wallin ikävöitsi yhä hartaammin oikeitten,
halventumattomain erämaan Arabialaisten, _Beduinein_ luokse.



3. Arabian erämaan näkö ja luonne.


Viimein vihdoin läksi hän Huhtik. 15 p. 1845, kaikin puolin tehtäväänsä
valmistuneena, ensimmäiselle erämaa-matkallensa. Nyt hän oli siis
tullut toiveittensa perille ja ihastus siitä ilmoittaa itsensä yhä
hänen kirjeissään. Kaikki täällä erämaassa oli niin hauskaa, niin
miellyttävää. Hänessä oli sama tunne kuin erämaan omissa pojissakin,
Beduineissa, jotka, päästyänsä viljellyn maan rajojen taakse aavalle
hietikölle, poimivat muutamia oksia eräästä erämaassa kasvavasta
kuivasta, vaan väkevähajuisesta pensaasta, ja sanovat
matkakumppalilleen: "katso, tässä on Tih-pensas! Me olemme nyt
erämaassa, jossa kaikki on suloista!"

Ei ole näet erämaakaan niin aivan autio ja eloton, kuin me luulemme. On
tosin seutuja, sangen avaroitakin Luoteis-Arabiassa, jotka ovat peräti
kasvitonta kivikkoa. "Tuo suuri erämaa-meri edessämme", sanoo Wallin,
"oli mitä mieltä masentavimpia näkö-aloja -- avara, kuiva aavikko,
peitetty suurilla ja pienillä kiviluiskareilla, jotka päivänpaisteessa
kimaltelivat mikä mustalle, mikä valkoiselle, mikä punaiselle. Siellä
täällä nähtiin yksinäisiä vuorenkukkuloita, jotka rajoittivat
näköpiirin kukin kohdallaan. Ei näkynyt täällä edes hiekkaakaan. Ei
ollut paljon mitään elävää ympärillämme, paitsi muutamia sisäliskoja ja
silloin, tällöin jotakuta pikkuista lintua, joka meitä pelottomasti
seuraeli, joskus hypäten ylös kameliemme selkään".

Näilläkin tienoilla oli kuitenkin jo muutamissa pienissä laaksoissa
jonkunlaista kasvillisuutta. Ja varsinainen hiedikkö (nufud), joka
suurimman osan Arabian sydänmaita täyttää, on Wallin'in kuvauksen
mukaan, paljoa hauskempi. Se kasvaa jokseenkin paljon pieniä pensaita.
Keväällä, sateen-aikana, ovat ne kaikki vihriäisiä ja kukoistavia;
mutta myöhemmin, vaikka kuivuneina, levittävät ne kauas ympärilleen
väkevää, hyvää palsamin hajua ja ovat paitsi sitä matkustaville
suureksi hyödyksi, sen kautta, että tarjoovat kameleille ruokaa.
varsinkin kasvaa näitä pensaita runsaasti pienillä tuulen
kokoon-ajamilla hietakummuilla. Täällä näkyi myös enemmän elämää:
gazelleja (erämaan kauriita) ja jäniksiä hyppelee kumpusaarekkeitten
välillä, "kata"-lintuja nähdään lentelevän vesipaikoille y.m. "Kuinka
ei tuntuisi ihmisen mieli raittiilta tässä erämaan raittiissa ilmassa
ja hyvässä hajussa?" niin lausuu Wallin päiväkirjassaan ensimmäisten
matkapäiväin jälkeen: "tosin ei ole täällä meidän Linnea-kukkien
(sirkkusen kelloin) hieno lemu eikä myös meidän kuusikkoin tai
koivikkoin tuore tuoksu, vaan väkevä palsamihaju leviää kuitenkin
erämaan vaivaisista, kuivista pensaista. Tämä haju tekee muuten
rasittavan kuuman ilman hauskemmaksi". Myöhemmin, tutustuttuansa
erämaassa nähtäviin moniin vaivoihin ja kyllästyttyänsä siihen
monipäiväisten, jopa viikkoistenkin matkojen kautta, ei hän enää
puhjennut niin suuriin kehumisiin. Niin esim. hän tosin, kun avarasta
louhikosta taas pääsi hietamaalle, arveli tämän jälkimmäisen tuntuneen
hänestä oikein paratiisilta; vaan siihen hän kuitenkin kohta lisäsi:
"mutta Arabiassa ei ole vaatimukset tässä suhteessa ylen suuria". --
"Sanomaton oli iloni", sanoi hän taas toisen kerran, "koska
20-päiväisen matkan jälkeen erämaassa -- jonka tuhkankarvaisilla
tasangoilla taikka tuulen kokoon-ajamilla hiekkakummuilla ainoasti olin
nähnyt vaivaisia pensaita ja kasveja -- taas näin suuria lehtoja,
palmupuita sadointuhansin". Vaan kuitenkin ikävöitsi hän aina taas pian
ulos samaan erämaahan, sen köyhyyteen, sen vaivoihin, pyrkien pois
mukavimmastakin elämästä suuremmissa tai pienemmissä kaupungeissa.



4. Matkapäivä erämaassa.


Ennen päivän nousua jo ovat erämaan matkalaiset aina liikkeellä.
Tavarat, kaikki pantuna sisään suuriin säkkeihin, ripustetaan tasan
molemmin puolin kuormakamelien selkää; itse kiipeevät matkamiehet
toisten kamelien päälle satulaan, yksi tai kaksi henkeä kullekin
juhdalle, ja sitten alkaa matka. Wallin oli matkakertomuksista lukenut
hyvin paljon siitä, kuinka vaivaloinen kamelilla ratsastaminen on;
mutta hän perehtyi siihen kohta alusta.

Päivän noususta kuljetaan kello 10 t. 11 saakka; silloin pysähdytään,
syödään suurus ja juodaan varsinkin runsaasti kahvia. Kamelit sillä
aikaa käyvät pureksimassa likiseudun kuivia pensaita. Levättyä 2-3
tuntia lähdetään jälleen liikkeelle ja matkustetaan yhteen menoon
päivänlaskuun saakka. Yöllä ei Arabialainen mielellään kulje, paitsi
jos joutuisasti, huomaamatta tahtoo pujahtaa rosvoin tähden
vaaralliseksi tietyn paikan poikki.

Melkein ainoana juhtana on erämaassa kameli; tämä eläin on Beduinin
ohjauksen alla mitä kuuliaisimpia eläviä; hän tottelee tutun johtajansa
joka sanaa. Usein käypi yksi mies edellä ja koko pitkä jono kameleja
kuormineen hänen jäljestään, aivan irrallansa, kaikki kuitenkin kulkien
isäntänsä käskyin mukaan. Sitä vastaan on se oudolle, hänen tapoihinsa
tottumattomalle kovin uppiniskainen; kaupunkilainen ei saa häntä
lyömälläkään taipumaan tahtohonsa.

Kuumuus erämaassa on tyyninä päivinä tosin suuri, mutta ei Wallin
kuitenkaan valita sen olleen niin paahtavan, kuin miksi hän ennalta oli
sitä luullut. Usein vilpastuttaakin tuuli ilmaa tuntuvasti. Beduinit
itse eivät kuumuudesta suuresti huoli; he kulkevat pitkät matkat
kamelinsa rinnalla, paljain jaloin astuen polttavata hiedikköä tai
teräviä kiviä myöten. Havaittuansa jäniksen tai gazellin, juoksevat he
paitsi sitä pahimmassakin paahteessa pitkät kierrokset, saadaksensa
paistin eväänsä lisäksi. Koko matkalla ovat he iloiset ja virkut,
lakkaamatta jutellen keskenänsä tai hyräillen vanhoja laulujansa
(kasideja).

"Näin kuluu", sanoo Wallin, "päivä päivänsä perästä ijankaikkisessa
yksitoikkoisuudessa. Mutta erämaan luonnossa on jotain omituista,
mieleen syvästi vaikuttavaa, joka ei salli mitään kärsimättömyyttä,
mitään valittamista ikävästä. Täällä tulee ihmeellisesti
kärsivälliseksi, enkä muista minulla koskaan olleen ikävää".

Yhtähyvin on aina vallan hauska, kun vilpas ilta tulee ja vaeltaja saa
päättää päivänmatkansa levolla. Kamelit pakoitetaan laskeumaan
polvilleen, kuormat nostetaan pois ja sitten lasketaan juhdat
laitumelle. Matkalaiset itse kokoovat likiseudulta kuivia pensaita tai
kuivaa kamelinsontaa polttimiksi ja pian lekkuu leirin keskestä
hupainen valkea. Beduini asettautuu niin liki tulta kuin mahdollista,
jopa riisuu alusvaatteensakin ja paahtaa paljasta ruumistansa; se on
hänen mielestänsä paras virvoituskeino päivänpaahteen jälkeen. Sillä
välin tuhkassa paistetaan kakkuja, jotka syödään kahvin kanssa; muuta
ateriaa erämaa-matkoilla harvoin on tarjona. Syödessä puhellaan
vilkkaasti matkan pienistä tapauksista tai ylimalkaan erämaan oloista.
Niin istutaan usein vielä puoli-yöhön saakka, sillä yö on Arabiassa
hauskin ilon aika. Viimein vihdoin mättää Beduini itselleen hiekkaa
kokoon pään-alaiseksi, kaivaa tavallisesti matalan kuopan ruumistansa
varten, riisuu itsensä ilki-alastomaksi, kiertää itsensä
päällysviittansa sisään ja nukahtaa kohta. "Uni onkin erin-omaisen
suloinen", kehuu Wallin, "pehmeässä hiekassa ja mieluisasti nukkuu
viileässä yöilmassa kuuman, vaivaloisen päivän jälkeen. En muista
missään nukkuneeni niin hyvin kuin erämaa-matkoillani".

Yksi vastus on kuitenkin täällä yöllä, se nimittäin että monesti on
liian viileätä. Sen jälkeen kun päivällä on ollut 30-35 pykälää
lämmintä, on lämpömäärän tavallinen aleneminen yöllä 10-15:een sangen
tuntuva. Onpa joskus aamusilla vieläkin viileämpi, aina 7:kin pykälään
asti, ja sen lisäksi tulee että runsas kaste kastuttaa vaatteita.
Wallin suojeli itsensä yhtähyvin jokseenkin pitkällä, kreikkalaisella
kauhtanallaan. Mutta Beduineja, joilla ei ole muuta kuin ohukainen
liinavaate päällään, paleluttaa usein kovasti.



5. Janon vaiva erämaassa.


Asia, joka matkustamisen erämaassa paljon vaivaloisemmaksi, jopa
vaarallisemmaksi tekee, on juomaveden puute. Matkalle lähtiessä on
varustettavien välttämättömien kalujen joukossa myös aina suuri
vesisäkki, tehty nahasta, joka sisältä on tervattu. Nämät säkit ovat
hyvin soveliaat tarkoitukseensa, sillä ne pitävät veden aina raittiina,
vaan tekevät sen tietysti vähäisen tervaiseksi. "Kotona", kertoo
Wallin, "en suinkaan olisi ottanut suuhuni semmoista vettä; mutta
täällä se oli niinkuin öljy Aaron'in parralle; en sitä olisi vaihtanut
mihin ikänsä maailmassa". Tätä mukaan otettua vettä vielä pitää
matkalla säästävästi käyttää, sillä ei aina tiedä, saadaanko taas pian
toista sijaan, ja onko tiellä tarjoksi tuleva edes aina yhtä hyvää.
Kerran sattui Wallin tavattoman pitkän, 12-tuntisen päivämatkan jälkeen
parille lätäkölle, joihin tiedettiin sadeveden kokouvan. Tavallisesti
se olikin sangen hyvää, koska pohja oli hiekkainen. Mutta matkustajain
sinne tullessa nousi siitä juuri par'-aikaa 60 kamelia, joita toinen
matkue oli juottanut. Täten oli molempien lätäkköin vesi täynnä hiekkaa
sekä kaikellaista likaa kameleista. "En ole", sanoo Wallin, "koskaan
sitä ennen enkä myöhemminkään juonut niin pahanmakuista vettä". Mutta
juoda sitä täytyi, kun täytyikin, yhtähyvin, sillä toista ei ollut, se
tiedettiin, saatavana ennen kuin _kolmen päivä-matkan jälkeen!_ Toisena
päivänä jo tuli Wallin kipeäksi tuosta ilkeästä vedestä; mutta
pysähtymättä täytyi kuitenkin väkimarssilla pyrkiä eteenpäin, sillä jos
ei hyvissä ajoissa päästy vedelle, niin oli hätä tarjona. Kolmannen
päivän iltana saavuttiinkin kaivolle, mutta -- voi kauhua! -- se oli
katkeraa ja suolaista kuin salmiakkirohdot. Koko päivän oli Wallin
niinkuin kuumetautinen vaan ajatellut, kuinka suloiseksi tulisi saada
täysin siemauksin sammuttaa janonsa kirkkaasta lähteestä; koko päivän
oli hän lukenut minuutteja tuohon toivottuun hetkeen saakka -- ja nyt
täytyi kohta ensimmäisen siemauksen perästä kaataa kaikki pois ja
kärsiä seuraavaan iltaan asti. -- Vielä vaikeampi ja vaarallisempi oli
toinen retki, vähää myöhemmin. Viimeisessä leiripaikassa ei ollut saatu
kameleja kyllin juotetuiksi, siitä syystä että vesi siinä oli syvässä
kaivossa, josta se suurella vaivalla piti ammennettaman nuoraan
sidotulla kiululla. Toisena päivänä uupui senvuoksi yksi kameleista; se
laskeutui polvilleen pienen pensaan juurelle eikä suostunut enää
millään keinoin nousemaan. Turhaan piiskasi sitä omistaja kepillänsä;
kameli vaan vastasi kovilla mölähdyksillä eikä liikahtanut. Ei ollut
muuta neuvoa kuin jättää se siihen paikkaan, jonka se oli itselleen
haudaksi valinnut. Tämmöisten uupuneitten kamelien raatoja tai
luurankoja tavattiin sangen usein tämän tien varrella. Muut kamelit
kestivät paremmin aina 4:een päivään asti. Silloin juotiin keskipäivänä
viimeiset pari siemausta mukana olleesta vedestä; eihän enää voinut
olla hätää, koska jo kaupunki, johon matka piti, näkyi taivaan
rannalla. Mutta pian keskipäivän jälkeen laskeutuivat useammat
kameleista polvilleen, jonka nähtyä nekin, jotka eivät olleet ihan
uuvuksissa, tekivät samaten. Yksi seuraan kuuluva nainenkin alkoi
raueta janosta. Hän makasi maassa väänteissä ja parkui surkeasti. Näin
vietettiin sangen vaikea aika, siksi kun vilpas ilta toi jonkunlaista
virvoitusta. Nyt sattui sinne myös pari vaimoa kaupungista, jotka
janoisille matkalaisille jakoivat vesivaroistansa. Se vesi tosin oli
jokseenkin sokaista, mutta maistoi kuitenkin paremmalta kuin paras
nektari. Näin jaksettiin sitten kulkea loppumatka kaupungille saakka.
Keväällä, koska erämaan ruoho on tuore, kestävät kamelit 10-12
vuorokautta juomatta. Mutta kesäkuumuudessa täytyy niiden saada vettä
joka kolmas, neljäs päivä. Nyt ei ne olleet paahteisimmalla ajalla
maistaneet tippaakaan 4 1/2 vuorokauteen!



6. Erämaan rosvot.


Oikeastaan ei olekaan erämaa sinnepäinkään niin tyhjä vedestä, kuin
mitä ylläkerrotusta päättäisi. Lähteitä ja kaivoja on todella paljoa
tiheämmältä; vaan niitä enimmiten kartetaan -- rosvojen tähden, jotka
niiden ympäristöllä väijyvät. Arabian erämaissa näet ovat naapuriheimot
tavallisesti sodassa keskenänsä, jolloin katsovat oikeudekseen ryöstää
toisiltansa, mitä vaan suinkin eteen sattuu. Ja kaikki Beduini-heimot
katsovat oikeudekseen ryöstää kaupunkilaisten tavaraa, jos ei nämät ole
jonkun heimokunnan suojaa ostaneet vuotuisella "veljesverolla". Niin
kauan kuin tätä veroa suoritetaan, on se Beduini-heimokunta, joka sen
saapi, velvollinen pitämään sen kaupungin omaisuutta pyhänä,
suojelemaan sitä muilta heimokunnilta, vieläpä, jos jotain on tullut
ryöstetyksi, hankkimaan sitä takaisin. Sama on laki kaukaisempain
matkalaisten suhteen; ne ovat jokamiehen laillinen saalis, jos ei
heillä ole muassa joku Beduini, joka ne kumminkin omalta
heimokunnaltaan suojelee.

Tämä yleinen rauhattomuus tekee, että Arabiassa matkustavaiset eivät
koskaan anna suoraa vastausta, jos heiltä kysytään minnepäin ja millä
asioilla he kulkevat; sillä se voisi olla osviitta rosvoille. He
vastaavat vaan: "miten Jumala päättää!" tai: "kaikki tiet ovat Herran
kädessä!" tai jollain muulla semmoisella lauseella, joka ei tee
kysyjälle mitään selvää. Myöskin lähtö-aika pidetään salassa. He
tekevät varustuksensa hiljaisuudessa ja lähtevät, jos mahdollista,
kenenkään huomaamatta liikkeelle, enimmiten yön-aikana.

Matkalla sitten pidetään silmät auki ja vilkutaan valppaasti kaikille
haaroille, että hyvissä ajoin huomattaisiin kaikki vastaantulijat;
vaarallisemmissa paikoissa kiipee joku matkueesta aina kaikille
kukkuloille, tähystelläkseen kauas ympäri aavikkoa. Jos on vähintäkin
syytä pelätä, että nähdyt ihmiset ovat vihollisia, viedään kamelit
jonkun hietakummun taakse ja laskeutetaan polvilleen, jolloin eivät näy
kauas. Täten saadaan usein vaara vältetyksi. Mutta ei aina onnistu näin
pysyä piilossa. Wallin'illekin sattui tällä matkalla pari yhtymistä
rosvoin kanssa, jotka kuitenkin kävivät sangen onnellisesti. Toisessa
tilaisuudessa oli kohdatuita rosvoja ainoasti kaksi, jotka eivät
uskaltaneet mihinkään vihollisuuteen ruveta, koska matkueessa oli viisi
aseellista miestä. Senvuoksi solmittiin ystävyyden liitto ja vieraat
tulivat hyvässä rauhassa ja sovinnossa matkalaisten kanssa kahvia
juomaan. Jonkun ajan kuluttua saapui sinne vielä kolme miestä, jotka
oikeastaan samaan joukkoon kuuluivat, mutta olivat satunnaisesti
joutuneet erilleen jäniksenpyynnin tähden. Nyt he olivat oikein
pahoillaan ja valittivat julkisesti "kovasta onnestansa", kun näin
runsas saalis oli luiskahtanut pois sormien välistä; sillä eivät nää
kolme voineet mitään seitsemätä vastaan. Toisella kerralla kohdattiin
suurilukuinen ghazu- (rosvo-) parvi; niillä oli 80 kamelia, monen
kamelin selässä kaksi miestä. Hyvin koreaksi, romantiseksi kehuu Wallin
tämän partiokunnan näköä. Heidän pitkät paitansa olivat puhtaaksi
pestyt ja rintarekko punaisilla langoilla kirjattu; Beduinein
tavallisen mustan päällysviitan olivat he kuumuuden tähden riisuneet
pois päältään. Useimmilla oli aseena pitkä peitsi, jonka kärjen pidin
oli koristettu jouhista tehdyllä sommalla ja kääritty pitkillä,
alasliehuvilla nauhoilla. Paitsi peitsiä nähtiin heillä vielä
satulakoljuun ripustettuja pyssyjä, sekä sapeleita ja pistoleja vyössä.
Koko tää näkö muistutti hyvin Keski-ajan ritarein retkistä. Pari miestä
heitä kohta tuli täyttä laukkaa matkalaisten luokse, jotka kuitenkin
heille huusivat vastaan olevansa Schammar'ien, rosvoin oman heimon
suojan alla; heidän matkueessansa oli näet yksi Schammar-vaimo. Täten
ei rosvoilla ollut mitään oikeutta tehdä pahaa. Yksi heistä tosin ei
voinut aivan hillitä himoansa, ja ryösti Wallin'in päällysviitan,
antaen oman rikkinäisen sijaan; mutta kun sitten tultiin Schammar'ien
asuntopaikoille, pakoitettiin ryöstäjä jälleen antamaan saaliinsa
takaisin, koska se oli "laittomasti" otettu.

Tavallisesti ryöstetään tällaisissa tilaisuuksissa matkalaiset melkein
paljaiksi ja jätetään, kuten voivat, jalkaisin osoittelemaan lähimpään
leiriin, joten välistä sattuu että ne nääntyvät nälkään tai janoon tai
kuolevat yö-kylmän käsiin, ennen kuin perille pääsevät. Mutta
suorastaan rosvot hyvin harvoin tekevät murhia; veri on erämaassa
kallis asia, joka, jos on tullut vuodatetuksi, vaatii toista verta
kostoksi, niin että yhdestä murhasta voi tulla pitkällisiä murhaamisia
molemmin-puolisten sukujen välillä.



7. Beduini-leiri.


Matkajoukon lähetessä Beduinileiriä hyökkää siitä aina suuri
koiraparvi, kovasti haukkuen, tulijoille vastaan. Mutta heistä
huolimatta ratsastetaan vaan eteenpäin matalain, mustien telttain
välitse, siksi kun saavutan scheik'in (heimokunnan vanhimman l.
päällikön) asunnon eteen. Siinä laskeutetaan kamelit polvineen ja
nostetaan kuormat pois selästä. Nyt tulee miehiä ulos teltoista; tulija
lausuu tervehdyksen, ojentaa isännälle kätensä ja antaa kolme suudelmaa
ristiin poskille. Leirin asukkaat kantavat matkalaisen tavarat
telttaan; vieras itsekin astuu sisään. Täälläkin, sen jälkeen kun hän
on istahtanut levitetyille matoille, lausutaan kaikellaisia
tervehdys-sanoja ja nyykähdytetään samassa päätä. Nyt ruvetaan kohta
keittämään kahvia, oli mikä vuorokauden aika tahansa. Kahvipavut antaa
isäntä itse taikka myös joku antelias vieras. Ne paahdetaan ja
survotaan, jolla ajalla edellisistä keitoksista jäänyt sakka
kiehutetaan uudestaan. Valkea, tehty absintti-juurista, levittää kauas
ympärilleen väkevää, hyvää hajua. Kahvin höysteeksi pannaan neilikoita,
kartemummaa taikka harvemmin inkeväriä, joita joku antelias vieras
antaa. Koska täten keittäminen on toimitettu asian-omaisella
juhlallisuudella ja läsnä-olijain halu kiihdytetty tällä pitkällä
viivytyksellä, ruvetaan tarjoilemaan kahvia ympäri pikkuisissa,
puolekseen täytetyissä kupeissa, niin että jokainen vaan saapi noin
sormustimellisen verran. Mutta erämaassa ihmiset ovat tottuneet vähään
tyytymään, eikä muuten riittäisikään; sillä savu on houkuttanut sinne
kaikki leirin miehet, jotka tahtovat nähdä vieraan ja saada
kahvitilkkansa. Myöhemmin tulleille annetaan, kahvin loputtua, uusi
keitos samasta panoksesta, mutta kahvi on täällä niin hyvää laatua,
että tämä jälkikeitoskin on parempaa, kuin paras, mitä meillä ikinä
tarjotaan.

Kahvia juodessa jutellaan vilkkaasti, vaan ilman melutta, erämaan
asioista. Tupakkaa ei paljon viljellä, koska kansa enimmiten on köyhää,
niin ett'ei jaksa ostaa sitä herkkua. Tämmöinen kahviseura
Beduini-teltassa tarjoo sangen omituisen näön. Muutamat istuvat, jalat
ristissä allansa; toiset, useammat seisovat polvillaan; kaikkein
useimmat kellettävät vatsallansa, pää käsien nojassa. Lapset ovat
muassa ja ottavat osaa keskusteluun, kenenkään kieltämättä.
Illalliseksi paistetaan kili, jonka isäntä on teurastanut vieraitansa
varten. Ja samalla lailla kuluu päivä päivänsä perästä, jos matkalainen
tahtoo kauemmin viipyä. Tavallisesti karttuu vieraita, koska Beduinit
aina ovat paljon liikkumassa, aika-joukko. Wallin ei sano koskaan
atrioineensa missään Beduiniteltassa vähemmässä kuin 15-30 henkilön
seurassa. Näin ystävällinen ja vierasvierainen on Arabialainen
kotonaan, vaikka juuri sama mies kenties, jos erämaassa olisi vieraansa
kohdannut, ilman tunnon vaivaa olisi ryöstänyt hänet aivan paljaaksi.

Erittäin ystävällisiä oltiin Wallin'ia kohtaan, joka kulki lääkärinä;
paras lihapala aina leikattiin hänelle; hän sai ensimmäisen
kahvikupillisen, ja vieläpä usein enemmän kuin puolilleen täytetyn.
Siitä hyvästä vaadittiinkin häneltä apua kaikellaisiin mahdollisiin ja
mahdottomiin tauteihin ja puutteisin. Paitsi lääkkeitä pyydettiin myös
halukkaasti _taikoja_. Kuka oli lapseton, jota seikkaa Arabialaiset
pitävät suurena vastoinkäymisenä, milt'ei häpeänä; keltä oli miehensä
tai vaimonsa rakkaus kylmennyt; kuka tahtoi löytää aarteita maasta.
Kaiken tämän auttamiseksi piti Wallin'in laittaa taikoja; hän
kirjoittikin silloin paperilippuja täyteen jos jotakin lorua,
tavallaisesti Ruotsin kielellä Arabian puustaveilla, ja siitä oltiin
hänelle vielä kiitollisemmat kuin oikeista lääkkeistä.

Lääkärinä tuli matkustajamme myös paljon tekemisiin vaimoväen kanssa.
Hän asetti enimmiten apteekki-laatikkonsa naisten puoliskoon teltasta,
joka on toisesta osasta esiripulla erotettu. Tästä hän oli vähemmin
häiritty ja paitsi sitä myös paremmin tilaisuudessa tutustua Arabian
kauniin sukupuolen elämään. Erämaassa ei vaimo tosin ole muutenkaan
semmoinen vanki kuin Itämaan kaupungeissa; eikä hän myös niin tarkoin
peitä kasvojansa, kuin muhamedilais-naisten tapa muualla on. Mutta
puhutella hän ei kuitenkaan tavallisesti saa vieraita miehiä. Wallin
kehuu Beduinein vaimoväkeä jokseenkin kaunismuotoisiksi, erittäin
raittiin ja rivakan näköisiksi, joskus liiaksikin, niin että ovat
hiukan miehentapaiset, joka tulee siitä, kun heidän täytyy koko päivä
paimenessa ollessa paahtua päivän alla ja usein nähdä nälkää sekä
janoa.

Yö vietetään vielä suuremmassa seurassa kuin ilta; sillä päivänlaskussa
palajavat karjat laitumelta, ja vuohet sekä lampaat hakevat
kylmänsuojaa teltoissa. Tässä antavat ne puolestaan ihmisillekin
hauskan lämpimän. Mutta vielä mielummin kuitenkin nukkui Wallin
taivas-alla pihalla, kamelien keskellä, joiden märehtiminen häntä
tuuditti hyvään uneen.



8. Erämaan kaupungit.


Vaikka enin osa Sisä-Arabian väestöstä on paikasta paikkaan yhä
muuttelevia paimentolaisia, löytyy kuitenkin siellä, täällä myös pieniä
kaupungeita vakinaisin asukkaineen. Vuorisemmilla paikoilla tapaa näet
joskus rinteitä tai laaksoja, jotka ovat rikkaammat vedestä ja siis
kasvattavat muutamia palmuja. Tämmöisille paikoille on syntynyt ja
syntyy yhä vieläkin kaupungeita seuraavalla tavalla. Likiseudun
Beduinit jakavat kosteikon palmut keskenään, johtavat sade-aikana vettä
lähteestä niiden juurille ja käyvät sitten syksyllä palmuinsa hedelmiä,
taateleita, poimimassa. Joskus jääpi yksi ja toinen, joka paikkaan on
mieltynyt, siihen vakinaisesti asumaan, kaivaa itselleen kaivon ja
kastelee suurin vaivoin ammennetulla vedellä istutuksiansa,
kylvöksiänsä: nisua y.m. Vähitellen karttuu näitten vakinaisten
asukkaitten luku ja kaupunki on valmis. Yksi osa asukkaista,
maanviljelyksen ja puutarhanhoidon ohessa myös ryhtyy kaikellaisiin
käsitöihin, rupeaa rautasepiksi, vaskisepiksi, nikkareiksi, kankureiksi
j.n.e., joiden ammatti antaa hyvää tuloa, vaan on Arabialaisissa kovin
halvassa arvossa. Oikea Beduini ei koskaan anna tytärtänsä vaimoksi
käsityöläiselle. Kuulipa Wallin kerran vaimon, jonka isä oli ollut
orja, vaan saanut vapauden, riidassa käsityöläisen kanssa haukkuvan
tätä sanoilla: "sinä vaan olet kankuri, ja isäsi oli kankuri, ja samoin
kaikki esi-isäsi; mutta minun isäni oli scheik, ja niin myös on minun
mieheni (nimittäin vapautettuin orjain vanhin)".

Muutamissa näistä kaupungeista elää väki melkein yksistänsä taateleilla
ja leivällä. Toisissa on enemmän tilaisuutta saada kamelinlihaa likellä
kuljeksivilta Beduineilta. Paitsi taatelipalmuja kasvaa kuitenkin myös
tavallisesti viinirypäleitä, viikunoita, aprikoseja, meloneja,
pomeransseja ja sitrunia, vaikka niukalta, koska vesi on niin
vaivaloinen saada. Kahvi on täälläkin, niinkuin kuljeksivilla
Beduineilla, parhaana herkkuna, ja juodaan pitkin päivää. Asuntohuoneen
ohessa onkin joka talossa eri-kahvila. Tässä kahvituvassa seisoo
yhdessä nurkassa pieni paljeliesi; sen yli riippuu laesta muutamia
koukkuja, joihin pannut ripustetaan, kun aiotaan kahvia keittää. Muuten
on huoneessa vielä pieni kaappi kaikellaisia kahvinjuonnin tarpeita
varten, monesti ovea vastapäistä seinää pitkin sohvia. Tässä sitten
juodaan kahvi samoilla menoilla kuin teltoissakin. Survoessa
helistellään huhmarta (morttelia) niin kovasti kuin mahdollista, ja
tämä "yhteensoitto" pian houkuttaa kaikki naapurit kokoon.
Vierasvaraisuus on näissä kaupungeissakin yhtä suuri kuin kuljeksivilla
Beduineilla; muukalainen saattaa kuukausia, jopa vuosiakin joka päivä
tulla ateriaan osaa ottamaan mihin taloon hyvänsä, kenenkään
moittimatta. Tavat ovat muutenkin yksinkertaiset, Bebuinein tapain
kaltaiset, ei niinkuin Syyrian ja Egyptin kaupunkein Arabialaisissa.

Näistä syistä viihtyi Wallin kaikkein parhaiten näissä pikkuisissa
erämaankaupungeissa. Ylempänä on jo mainittu hänen ihastushuutonsa,
koska hän vaivaloisen erämaamatkan jälkeen taas näki tämmöisen
kaupungin palmulehdot. Toisessa paikassa hän sanoo: "tässä vuoristossa
hengehdimme kaikkein raitteimpaa ilmaa, mitä olen ikinä hengehtinyt.
Sen lisäksi se oli täynnä hyvää hajua läheisten kaupunkien
hedelmäpuutarhoista sekä viherjöivistä maissipelloista. Se tuntui,
niinkuin maanhaju merimiehelle, joka moneen kuukauteen ei ole
maanrantaa nähnyt". erittäin mieltyi hän pieneen Hajil-nimiseen
kaupunkiin Arabian sydämessä. Hän oli valinnut asunnokseen kauniin
puutarhan ja levittänyt siihen mattonsa palmu-, viikuna- sekä
kranaattipuitten varjoon, suuren, makea- ja kirkasvetisen lammikon
rantaan. "Tätä tavaraa", sanoo hän tässä tilaisuudessa, "ei muualla
osatakaan niin pitää arvossa kuin Arabiassa. Vasta kun itse on ollut
janoon nääntymäisillään tai nähnyt toisten olevan siinä hädässä,
silloin oikein tietää kuinka kallis-arvoista vesi on". -- "Olin
täällä", jatkaa hän vielä, "muistelematta koko muuta maailmaa, ja
välistäpä teki mieli suostua erään Sisä-Arabian kuuluisimman runoniekan
tarjomukseen, joka tahtoi minulle antaa avioksi 15-vuotisen tyttärensä,
yhden Arabian sievimmistä kaunottarista -- mutta Herra sääti toisin".



9. Retki Medinaan ja Mekkaan.


Wallin'in vielä viipyessä Hajil'issa saapui sinne keskipaikoilla
Marraskuuta vuotuinen suuri toivioretkeläis-matkue Bagdad'ista
1,500:lla kamelilla. Kuljeksiva Persialainen, jonka kanssa hän oli
kaupungissa paljon seurustellut, kehoitti häntä myös lähtemään näiden
matkalaisten joukkoon. Muhammedilaisen pyhimpiin velvollisuuksiin näet
kuuluu, että hän kumminkin yhden kerran eläissään käypi pyhissä Medinan
ja Mekan kaupungeissa rukoilemassa. Wallin'ia ei sinne juuri paljon
haluttanut, sillä tieteellistä hyötyä ei siitä ollut vähintäkään, vaan
vaara suuri; sillä jos siellä olisi keksitty, että hän ei ollut
mohammedin-uskolainen, niin ei olisi mikään voinut häntä pelastaa
surmasta vimmastuneen kansan käsistä. Mutta muuta matka-neuvoa ei myös
ollut, sillä vähenevät rahavarat eivät enää sallineet pitempää
viipymistä ja tiet tähän aikaan olivat mahdottomat kulkea pienin
parvin, koska toivioretkeläisten kulun aikaan aina kaikki seudun rosvot
ovat liikkeellä.

Marraskuun 20 p. läksi siis Wallin liikkeelle toivioretkeläisten
seurassa. Matka kävi joutuisasti eikä ollut nyt tällä tiellä janosta
pelkoa, sillä nyt olivat syys-sateet alkaneet, ja jokapaikassa nähtiin
lampia sekä kirkkaita puroja. Viikon päivät kuljettua saavuttiin
Medinaan, jossa rukoeltiin profeetan haudalla. Moskeaa, missä tämä
hauta on, kehuu Wallin isoimmaksi ja kauniimmaksi, mitä missään oli
nähnyt; koko permanto on koreilla matoilla peitetty.

Medinasta taas kuljettuaan puolen päivämatkan, seisahtui karavani.
Nyt panivat matkalaiset toivioretkeläispuvun päällensä. Eivät he näet
saa käyttää mitään muuta, kuin kaksi palttinapalaa, joista toinen,
3 kyynärän pituinen, kääritään vyötäisille ja riippuu alas
puolisääriin; toiselta, toista vertaa pitemmällä verhotaan kaula ja
hartiot, niinkuin schaalilla. Ei saa olla mitään päähinettä, ei mitään
jalkinetta. Ennen pukeamista pestiin koko ruumis pienessä,
kirkasvetisessä sadelammikossa. Seuraavana aamuna tässä puvussa
jatkettiin matka ja huudahdettiin lähtiessä: "olen valmis, herra! olen
valmis Sinulle yksin! kaikki kunnia Sinulle, kaikki hyvä, kaikki voima
tulee Sinulta!" Hyvin omituinen oli nyt matkajoukon näkö; kaikki olivat
samanlaisessa puvussa. Ei voitu erottaa toisistaan köyhää dervisch'iä
(kerjäläismunkkia), joka vielä edellisenä päivänä rehjusteli likaisissa
repaleissa, ja rikasta miestä, jonka koreata turbania ja kalliita
Kaschmir'in schaalia oli ihmetelty. Yhtä oudot nähdä olivat myös monet
tuhannet paljaaksi ajetut päät. Mutta tämä puku oli kuitenkin kaikkea
muuta kuin hauska: öisin vapistiin vilusta, päivin paahtoi päivä
kalloja, niin että päänahka nousi rakoille.

Mekkaan saavuttiin Jouluk. 7 p. Nyt mentiin suureen Haram-moskeaan,
pysähdyttiin sen oven eteen pihalle ja huudettiin: "minä todistan, että
tämä on sinun huoneesi, herra!" Sitten tuli seitsemän kertaa, alin-omaa
rukouksia lukien, vaeltaa Kaaban ympäri. Joka kerta kun mentiin
eteläisen kulman sivuitse, koskettiin seinään kiinnitettyyn
rautapeltiin ja siveltiin sitten kasvot näin pyhitetyillä käsillä.
Seitsemännellä kierroksella pysähdyttiin itäiselle kulmalle, jossa tuo
kuuluisa _musta kivi_ on seinään kiinnitetty. Täällä on hirmuinen
väentungos, kun kaikki pyrkivät nyt jasminivedellä kasteltua kiveä
suutelemaan. Jos tungos tuli liian suureksi, hajottivat mustat orjat
kansaa suurilla virtahevon-nahkaisilla piiskoilla. Kabalta mentiin
Zemzem-lähteelle, jonka suolaisella, pahanmakuisella vedellä kasteltiin
koko ruumis ja puku. Sitten oli seitsemän kertaa juostava ulkopuolella
kaupunkia, likellä moskeaa olevain Saffah- ja Mervah-kivien väliä. Tämä
matka on niin pitkä kuin esplanaatti Helsingissä, ja juostessa tulee
koko aika lukea rukouksia. Samaten on joka kerta, kun kivien luokse
tullaan, rukoiltava niiden päällä.

Seuraavana päivänä lähdettiin yöksi puolen peninkulman päässä Mekasta
olevaan _Mina_-nimiseen laaksoon. Kolmannen päivän aamuna kuljettiin
Arasat-vuoren vieressä olevaan laaksoon. Illan suussa ratsastettiin
kameleilla vuoren juurelle ja seisottiin siinä liikkumatta päivän
laskuun saakka. Koko ajan lukee vuoren kukkulalla, tornin huipulla
seisova imam (pappi) ääneensä rukouksia, joista enin osa
toivioretkeläisistä ei kuitenkaan, kaukaisuuden tähden, voi kuulla
sanaakaan. Tämä on viimeinen ja päätemppu tuossa kuuluisassa juhlassa,
jota varten kymmeniätuhansia ihmisiä virtaa Mekkaan joka vuosi, matkan
vaivoista ja vaaroista huolimatta. "Ja yhtähyvin", sanoo Wallin, "ei
ole koko Islam'in uskonnossa mitään niin peräti tyhjää, niin aivan
vailla kaikkea merkitystä, kuin tämä seisominen Arasat-vuoren
juurella".

Samana iltana vielä lähdettiin Mazdalise-nimiselle paikalle, joka on
yhden tunnin matkan päässä, ja ruvettiin yö-leiriin. Tässä piti
jokaisen poimia 70 pikkuista kiveä, asettaa ne ympyrään ja käydä niiden
keskelle lepäämään. Seuraavana päivänä palattiin Mekan likeisyyteen, ja
jokaisen varakkaan tuli nyt teurastaa yksi kili köyhille; paitsi sitä
tapettiin omaksikin tarpeeksi vuohia sekä lampaita, joiden liha
keitettiin tai päivänpaisteessa kuivatettiin evääksi Mekassa vielä
vietettäviä päiviä varten. Nyt pantiin taas tavalliset vaatteet päälle,
ja alkoivat kolmepäiväiset markkinat, jotka monelle olivatkin pää-asia
koko retkellä. Tässä näkyi tavaroita kaikilta maailman haaroilta
kaupaksi. Olo täällä ei kuitenkaan ollut Wallin'ille millään lailla
hauska, sillä kun ei hänellä ollut telttaa, paahdutti häntä päivällä ja
palelutti yöllä. Paitsi sitä syntyi lukemattomain teurastettuin elämien
maahan heitetyistä sisuksista hirveä haisu, joka onkin syynä että
täällä niin usein kolera tai rutto saa alkunsa. Viimeisenä yönä
lopetettiin juhla tykkien paukuttamisella sekä leikkitulituksilla.

Näin oli Wallin siis perinpohjin saanut nähdä Mohammedilaisten pyhimmät
uskonmenot ja käynyt heidän pyhimmissä paikoissansa, joka asia ei ole
paitsi hänelle onnistunut useammalle kuin parille, kolmelle
kristitylle.

Täältä läksi hän Mekan merisatamaan, purjehti arabialaisessa laivassa
Punaista mertä Suez'iin ja saapui taas Kairoon Maaliskuun 14 p. 1846.



10. Arabialaisten luonteen hurjat puolet.


Levättyänsä ennen kerrotusta vaivaloisesta toivioretkestään
muhamedilaisten pyhille paikoille, Wallin Jouluk. 7 p. 1846 jälleen
läksi uudelle matkalle. Hän kävi Sinain-vuorella, Jerusalemissa,
Nazaret'issa, Genezaret-järvellä ynnä muilla Vapahtajan elämän kautta
tutuilla, rakkailla paikoilla ja palasi Kesäk. 14 p. 1847 Kairoon
takaisin. Paljon olisi ollut hänen kertomuksissaan näistäkin maista
huvittavaa lukijoillemme, mutta meidän täytyy nyt rajoittua
pää-asiallisesti Wallin'in kuvauksiin itse Arabiasta.

Tälle kuvatulle Maallensa hän läksi uudelleen Jouluk. 14 p. 1847.
Näyttääpä kuitenkin siltä kuin hänen ihastuksensa "erämaan jaloihin
poikiin" olisi tällä kerralla jäähtynyt jokseenkin paljon. Kumminkin
tapaamme hänen kirjeissään tältä ajalta sangen usein ankariakin
moitteita useammista heidän vähemmin miellyttävistä puolistansa.

Yleinen rauhattomuus, tuo alin-omainen kaikkien sota kaikkia vastaan
antaa hänelle nyt, niinkuin jo ennenkin, syytä moniin valituksiin.
Tämän rauhattomuuden hän sanookin pääsyyksi Arabialaisissa jokapaikassa
näkyvään huolimattomuuteen ja laiskuuteen sekä siitä tulevaan
köyhyyteen. Beduinilla ei ole koskaan säästövaroja teltassaan
useammiksi kuin muutamiksi päiviksi; jos jolloinkulloin niitä liikenee
enemmän, niin hän kuluttaa ne kiireesti. Työn tekeminen, huolen
pitäminen tulevan ajan varalle on hänestä aivan sulaa hulluutta. Usein
jos Wallin moitti heitä siitä kun olivat ajattelemattomat, ennalta
varustamattomat, niin Beduinit vastasivat: "Voipihan jo huomenna
vihollinen tulla ja ryöstää kaiken tavarani; mitä hyötyä minulla sitten
on muusta, mikä ei ole vatsassani?" Senvuoksi Beduini aina syöpikin
suuhunsa kaikki, mitä on ruokaa laitettu, ei hän jätä mitään
toistaiseksi; mutta ei hän laitakaan koskaan enempää, kuin mitä arvaa
jaksavansa sillä kertaa syödä. Vilja jauhetaan jauhoksi joka kerta, kun
leipää tarvitaan; kahvi poltetaan joka kerta, kun on aikomus sitä
juomaa juoda, ja niin on kaikissa muissakin asioissa. Tähän
huolimattomuuteen vaikuttaa muuten vielä toinenkin, kyllä itsessään
parempi syy, nimittäin Beduinin järkähtymätön luottamus, että
armollinen Herra ei keltään kiellä lahjojansa. Tämä luottamus antaa
hänelle rauhallisen sydämen semmoisissakin tiloissa, joissa meidän
käsittääksemme mukaan ei näy enää mitään toivoa.

Sukua tämän ajattelemattomuuden kanssa on myös erinomainen
vaihtelevaisuus Beduinein päätöksissä. Yhtä kerkeä kuin hän on
päättämään mitä aikoo tehdä tärkeimmissä asioissa, yhtä kerkeä hän taas
on hankkeensa kesken jättämään, usein ilman mitään ymmärrettävää
aihetta. Niin esim. läksi kerran kaksi Beduinia pitemmälle matkalle
yhdessä Wallin'in seuran kanssa. Mutta eipä aikaakaan, kun vasta oli
pikkuisen aljettu kulkea, he jo kääntyivät takaisin ja erosivat
kumppaleista. "Hyvästi!" sanoivat he vaan, mitään sen enempää
selittämättä; eikä toiset puolestaan ilmoittaneet vähintäkään
kummastusta; yhtä lyhyesti vastasivat he Jumalan kanssa'nsa, ja
jatkoivat tietänsä, eronneista sanallakaan puhumatta.

Sama häilyväisyys ilmoittaa itseänsä monesti pahemmalla tavalla
toisessa muodossa. "Beduiniin ei ole koskaan luottamista", sanoo Wallin
yhdessä tilaisuudessa, "ei ystävänä eikä vihamiehenä. Hän on aivan kuin
tuo leijona sadussa, joka luolassaan kauan aikaa eli parhaassa sovussa
erään miehen kanssa, mutta kun se kerran häntä hyväillessänsä sattui
raappaisemaan häntä verille, niin verenhimo kohta heräsi, se raateli
ystävänsä palasiksi ja joi hänen verensä. Juuri sama on Beduinin laita.
Voit kauan aikaa elää hänen kanssaan paraassa ystävyydessä ja olet
varma, ettei teidän hyvää sopuanne nyt mikään maailmassa voisi rikkoa.
Mutta annas jos sattumalta Beduinin vihastus, kateus, rahanhimo tai
joku muu hänen hillitsemättömän luonteensa pahemmista puolista sattuisi
tulla herätetyksi, jo silmänräpäyksessä hän on kokonaan muuttunut."

Inholla puhuu Wallin vielä Beduinein siivottomuudesta. Samoin kuin
meillä, sanoo hän, piipunpesä vasta silloin pidetään oikein hyvänä,
koska sen suuhun on syntynyt musta nokikuori; samoin Beduinein mielestä
puuastiat ei ole oikein täydessä kunnossa, ennen kuin pitkällisen
käyttämisen kautta niihin on pinttynyt paksu likakarsta kaikellaisista
ruokatavaroista. Puuastioita ylimalkaan ei ikinä pestä käyttämisen
jälkeen; vaski-astiat tosin huuhdaistaan, vaan tarkemmasta
kuuraamisesta ei ole ollenkaan puhetta. Kun Wallin vedellä ja hiekalla
kuurasi kastrulliansa, kysyttiin häneltä usein viattomalla,
lapsimaisella ihmeellä, mitä hän sillä työllä tarkoitti?



11. Arabialainen noitalääkäri.


Niinkuin tiedämme matkusti Wallin Arabiassa lääkärin nimellä. Sen
virkansa toimituksessa oli hänellä kerta tilaisuus tutustua
Arabialaisten omaan kotoiseenkin lääkintätaitohon. Hän oli tullut
kutsutuksi vanhan arvokkaan scheik'in (päällikön) luokse, joka makasi
keuhkotautisena. Wallin näki kohta, ettei tässä ollut enää lääkäristä
mitään apua, ja ilmoittikin sen sairaalle sekä hänen sukulaisilleen,
mutta jäi kuitenkin heidän pyynnöstään sinne muutamaksi ajaksi, edes
helpoittaaksensa kuolemaan tuomitun viimeisiä hetkiä. Senkin tekivät
kuitenkin Beduinein tavat ja elämänlaatu sangen vaikeaksi. Sairaalle
olisi rauha ja lepo ollut hyvin tarpeellinen; mutta saman teltan toinen
puolisko oli ollut yhteisenä vierashuoneena, jossa oli lorueltu,
melueltu koko päivä, suuri osa yötä. Wallin'in käskystä muutettiin
sairas nyt toiseen telttaan, vaan eipä rauha sielläkään ollut paljoa
suurempi. Yhä tuli sinne ihmisiä, jotka viisaalta vanhukselta pyysivät
neuvoja kaikellaisista töistänsä ja asioistansa; ja muutenkin kaikki
tahtoivat saada nähdä ja puhutella rakasta patriarkkaansa. Täten oli
aina, Wallin'in kielloista huolimatta, koko teltta täynnä väkeä. --
Toinen vastus oli ollut ruoasta; sairaalle oli ymmärtämättömässä
hyväntahtoisuudessa syötetty runsaasti paksua, tuhkassa vaan puoleksi
kypsynyttä leipää voin kanssa ja annettu piimämaitoa särpimeksi päälle.
Sen sai lääkäri nyt toki estetyksi, mutta ainoasti sillä tavalla että
hänen täytyi itse ruveta sairaansa kokiksi. Pahinna ja aivan
auttamatonna haittana olivat kuitenkin alin-omaiset vaivaloiset muutot.
Ensi-aikoina oli vaan muutettu lyhyempiä matkoja, noin 2-4 tuntia joka
toinen päivä; mutta sitten pitenivät matkat 6-10:ksi tunniksi, niin
että sairaan täytyi suuri osa päivää kärsiä kamelin väsyttävää
hytkytystä.

Seurauksena tästä oli että hänen tilansa, joka ensi-alussa oli hiukan
helpoittunut Wallin'in hoidon alla, jälleen suuresti paheni. Samassa
ruvettiin epäilemään lääkärin taitoa ja hakemaan neuvoa jos jotakin.
Kuka määräsi sairaalle inkevääriä, kuka myrhaa, kuka meripalttua, kuka
kranaatti-omenia y.m.m. Viimein kutsuttiin sinne vanha muija, joka oli
koko seudulla kuuluisa ihmeellisistä parantamisistaan ja siitä saanut
nimen fakira s.o. salaisuudet näkevä, Herran suosiossa oleva. Saatuansa
vähän vieraan-varoja, ryhtyi hän kohta "leikkiinsä" sairaan kanssa.
Kaikkein ensiksi suitsutti hän teltan savulla, joka ei kuitenkaan juuri
ollut hyvänhajuinen, sillä pää-aineena siinä oli pirun-paska. Sitä
tehdessään lausui hän muhamedilaisia rukouksia, mutta pani yhä sekaan
kaikellaisia väännettyjä haltijain nimiä, niin että siitä puoleksi tuli
pakanallista loitsua. Ei saanut kukaan muu olla läsnä, paitsi vanhempaa
sairaan molemmista vaimoista ja hänen pienempiä lapsiansa. Mutta koska
se teltan puolisko, jossa loitsu toimitettiin, vaan oli matolla
erotettu toisesta puoliskosta, joka oli täpötäynnä uteliasta väkeä,
niin saattoi Wallin kuulla jokaisen sanan ja myös joskus vilkaista
maton raosta. Nyt rupesi noita surkealla nuotilla laulamaan, kutsuen
haltijoita eteensä ja taas lähettäen ne pois, sen perästä kun oli
antanut heille nuhteet, siitä että he niin kauan, tuskia
helpoittamatta, rasittivat sairasta taudilla. Sitten alkoi hän
iloisemmalla äänellä, nopeammalla tahdilla laulamaan toista laulua,
jossa sanojen asemesta ainoasti kuului alinomainen ptru! ptru! niinkuin
koska meillä tahdotaan saada hevosta seisahtumaan. Tästä syntyi varsin
hullunkurinen loilotus, jota kuullessa ei Wallin saattanut olla
nauramatta, ja myös läsnä-olevat Beduinit hymyilivät, kuitenkin
lisäten: "se on tosiaan sekä surkeaa että lystiä, mutta kylläpä hän
sillä mahtanee saada Salim'in jälleen jaloillensa". Sen jälkeen tuli
taas toinen hitaampi laulu, jossa akka kehui sairaan ratsumies-taitoa.
Tätä kesti noin tunnin aikaa, siksi kun akan ääni sortui, niin että oli
pakko lakata. Laulaessaan hän aina välistä löi sairasta kämmenellään,
milloin rintaan, milloin selkään, tai puristeli hänen laihtuneita
käsivarsiansa ja sääriänsä käsillään. Toisinaan akka myös kosketti
häntä palmu-kepillä. Wallin oli luullut että tämä maneetillinen keino
oli aiottu sairaan nukuttamiseksi, niinkuin myös kansa oli hänelle
ennalta vakuuttanut. Mutta unta ei siitä tullutkaan; päin-vastoin tuli
Salim-paran vatsa akan laittamasta ruoasta, johon oli runsaasti voita
pantu, niin kipeäksi, että se jo yksin esti kaiken levon. Aamulla kävi
noita-akka Wallin'in teltassa, jossa hän suurella suulla kehui omaa
taitoansa ja halventamalla puhui virkaveljestään; yhtähyvin hän itsekin
pyysi Wallin'ilta silmävoidetta kyynelöiville silmillensä. Hänen
par'-aikaa siellä kerskatessaan ja suurella mielihyvällä juodessaan
Wallin'in kahvia kajahti kiljuva parahdus läheisestä teltasta, että
sairas oli vetänyt viimeisen hengähdyksensä. Samassa tuo suurisuinen
valehtelija nousi, meni ulos, eikä sitten häntä nähty eikä kuultu
likiseudulla sen enempää.



12. Arabialaiset menot kuolemantapauksissa ja hautajaisissa.


Nyt alkoi leirissä tapaus, jolla oli oikein teaterintapainen
mahtivaikutus, jopa paljo mahtavampi kuin mitä missään teaterissa voisi
aikaan saada. Sairaan vuode oli tullut siirretyksi ulos teltasta, ja
koittavan auringon säteet olivat valaisseet hänen laihtuneita
kasvojansa; mutta niin pian kun hän oli kuollut, peittivät hänet
naiset, päästäen alinomaisia parahduksia. Mutta hänen lapsensa,
veljenlapsensa sekä muut läheiset sukulaisensa taas tempasivat pois
palttinaisen peitteen kasvoilta, suutelivat ja syleilivät ruumista,
peittivät itsensä pitkälleen sen viereen ja käärivät peitteen
itsensäkin ympärille, kiistellen sitä, kuka lähimmän paikan saisi.
Samassa suuri teltta, jossa hän oli maannut, vaipui ikäänkuin itsestään
maahan, ja sen nojana olleisin tankoikin sidottu kello alkoi rämistä,
ilmoittaen surusanomaa kaukaisemmille. Muualla kuuluu Beduineissa
olevan tapana, repiä kaikki teltat maahan, silloin kun joku etevä
päällikkö on kuollut; mutta täällä ei niin tapahtunut. Kohta alussa
olivat useimmat naisista, juuri nuorimmat ja kauneimmat, päästäneet
alas yläpuolen vaatteestansa vyötäisiin asti ja irroittaneet tukkansa,
joka ei kuitenkaan ulottunut rintoja peittämään; sillä Arabiassa ovat
vaimoväen hiukset tosin tuuheat, vaan lyhyet. Niin he rupesivat
heiluttamaan paljaita käsivarsiansa, lyömään rintaansa ja otsaansa.
Välistä he kavahtivat toisillensa kaulaan, usein semmoisella vauhdilla,
että molemmat keikahtivat maahan; välistä he taas kyykähtivät alas ja
ammentelivat hiekkaa päänsä päälle molemmilla kourilla, niin kosolta
että se virtaeli alas pitkin koko ruumista. Muutamat, jotka olivat
lähempänä tulisijoja, ammentelivat samalla lailla tuhkia päällensä;
sitä he myös kourittain pistivät suuhunsa, niin että oli syytä pelätä,
heidän siihen läkähtyvän. Varsinkin oli vainajan 10-12-vuotias poikanen
hullu niin tekemään; jos ei Wallin väkisin olisi temmannut häntä sieltä
pois ja hänelle vettä juottanut, niin ei tietoa, kuinka hänen olisi
käynyt. Naurattava nähdä oli nuori musta orjatyttö, joka oli tuhkalla
tuhrannut mustan ruumiinsa, mustat kasvonsa. Ihoon paikoittain
tarttunut harmaa tuhka teki hänet hullunkurisen, täplikkäisen
harlekinin näköiseksi keskellä tuota muuten niin surullista tapausta.
Perinvastaisena vastakohtana siihen oli nuorin tytär, yhdeksänvuotinen
ujo erämaan-kauris, joka istui erikseen muista, lakkaamattomalla
tahdilla lyöden rintaansa ja lausuen surullisella äänellä: "voi minun
isääni!" jota tehdessä hiljaiset kyyneleet vuotivat hänen kirkkaista
silmistänsä. Toisessa paikassa taas istui erikseen vainajan sisar,
laulellen omatekemäänsä laulua veljestä tähän tapaan: "Voi minun
veljeäni! Voi sitä suurta Beduinein scheikiä! Voi sitä suurta mahtavaa
kaupunkilaisten hallitsijaa! Voi sitä väkevää hevosten ohjaajaa! Voi
häntä, jonka vertaista ei mikään vaimo ole kantanut!" j.n.e. Vanhemmat
miehet juoksivat, kyyneleitään pidättäen, ympäri keskellä naisjoukkoa,
usein sysäten heitä jokseenkin ankarasti, ja kieltäen vainajan pientä
poikaa itkemästä, koska se ei ollut miehelle sopivaa. Sitten he
rupesivat varustamaan ruumiin pois-viemistä hautaan, vaikka naisväki
vielä tahtoi pitää sen liikahtamatta seuraavaan aamuun asti. Sillä
välin tuli noin 14-vuotinen talon tytär, joka oli aamumpana lähtenyt
paimeneen ja saanut kutsun kotiin. Hänen lampaansa ja vuohensa,
kummaksuen leirin muuttunutta näköä, alkoivat nyt myös juosta ja
tungeksia parkuvain naisten keskellä ja tekivät sekasorron vielä
suuremmaksi. Heistä valittiin paras lammas hautajaispaistiksi ja
vietiin teurastettavaksi haudan ääreen, johonka myös kuusi leirin
nuorinta miestä läksi ennalta. Itse ruumis pantiin, peittoon
käärittynä, kamelin selkään riippumaan ja vastapainoksi sille
sälytettiin saman juhdan päälle nisujauho-säkki, pata ynnä muita
hautajaisissa tarpeellisia kaluja. Tätä kamelia talutti vainajan sisar,
koko ajan hyräillen yllämainittua lauluansa kuolleen kunniaksi.
Matkalla kohdattiin useampia samaan heimokuntaan kuuluvia Beduineja,
jotka kaikki lankesivat polvilleen ja löivät otsansa maahan, lausuen
suruansa ja kaipaustansa. Vähää ennen päivänlaskua saavuttiin
hautauspaikalle, joka oli puolen päivämatkan päässä leiristä. Se oli
hyvin valittu paikka, oikea erämaan maisema parin Harra-selänteen
kukkulan välisessä laaksossa; vuorien musta, kiiltävä basalttikivi oli
jyrkkänä vastakohtana laakson tymäkästi kiiluvalle keltaiselle
hiekalle. Koko laakso ja sen suulla oleva vuoriloiro olivat tiheästi
peitetyt nyt valkeina kukkivilla, hyvänhajuisilla erämaan-pensailla.
Loirossa nähtiin useammissa kallionlohkareissa kömpelösti tehtyjä
kamelinkuvia, vieläpä muutamia vanhoja kirjoituksiakin tänne haudattuin
muistoksi.

Hauta oli jo valmiiksi kaivettu. Nyt ruumis pestiin -- laaksossa oli
hyvävetinen kaivo -- tukka kerittiin, ja kaikki lävet tukittiin
pumpulilla. Sitten käärittiin vainaja halaistuun paitaan, päähän
sidottiin liina, ja näin laskettiin hän alle levitetyn punaisen
verkakauhtanan avulla lepopaikkaansa. Haudan pohja ja laidat oli
verhotut suurilla kiviliuskareilla; samallaisia ladottiin myös katoksi,
niiden päälle mätettiin hiekkaa ja sitten rakennettiin vielä
liuskarekatto ylimmäiseksi.

Hautajaisten jälkeen teurastettiin lammas ja paistettiin korkealle
lekkuvan valkean päällä. Näissä toimissa oli puoli yötä kulunut. Koska
seuraavana aamuna leirille palattiin, oli vainajan teltta yhä vielä
maassa ja hänen perheensä sen päällä istumassa; mutta he ilmoittivat
nyt suruansa ainoasti hiljaa, ei tuommoisilla hurjilla kiljahduksilla
kuin edellisenä päivänä. Nyt teltta nostettiin jälleen ylös ja
ruvettiin tavallisiin päivän-askareihin. Seuraavana päivänä muutettiin
toiseen paikkaan, ja pian oli kaikki taas entisellään. Semmoinen on
raittiin luonnon-ihmisen luonne: hänen surunsa niinkuin ilonsakin ovat
vaan hetkisen-aikuiset. Molemmat ovat kovasti ylös leimahtavia tulia,
jotka pian jälleen raukenevat sammuksiin. Hänen sekä ulkonaiset että
sisällisetkin haavansa kasvavat pian eheiksi, sillä ruumiin nesteet
ovat terveet ja mieli raikas.



13. Naimis-seikkoja.


Kirjan-oppineena miehenä pidettiin Wallinia samassa myös syvänä
koraanintuntijana; sillä Arabialaisten käsityksen mukaan on kaikki oppi
siinä heidän raamatussaan eikä juuri mitään muuta oppia olekaan
olemassa. Koraanintuntijana taas sai hän monesti lääkärinvirkansa
ohessa myös toimittaa papin virkaa. Hänen oli lukeminen rukoukset
äskenkerrotuissa hautajaisissa; hänen oli myös joskus vihkiminen nuoria
pariskuntia. Tässä juhlamenossa Arabialaisten tavan mukaan ei olekaan
molemmat avioliittoon käyvät läsnä, vaan ainoasti sulhanen; morsiamen
sijasta on joku hänen holhoojansa. Yhdessä semmoisessa tilaisuudessa
nuori neito naitettiin. Beduinein tavan mukaan ei ollut tytöltä
kysyttykään, tahtoiko hän kosijaan suostua; ainoasti lesket saavat
vapaasti päättää kädestään ja sydämestään. Itse vihkintä on hyvin
yksinkertainen meno ja tehty kahdessa minuutissa. Vaan pian jo sai
Wallin katua olleensa siinä avullisna. Hän oli näet vihkinyt tytön
yhteen sangen pahannäköisen ja, niinkuin perästä kuului, huonossa
armossa olevan miehen kanssa. Mutta seuraavana päivänä tapasi hän
vuorella kävellessään nuorukaisen, joka hänelle nähtävällä ujoudella ja
monilla mutkilla ilmoitti: rakastavansa nuorikkoa ja uskovansa että
tämä hänen rakkauteensa oli myöntyväinen; ei olisi myös ollut hänelle
vaikea saada tyttöä omaksensa, jos vaan ei olisi ollut niin kovin ujo
puhumaan; sillä suku oikeastaan oli ollut toiselle miehelle
vastahakoinen, eikä ollut naimishintakaan tytöstä, kaksi kamelia, kovin
kallis. Nyt nuorukainen rukoili Wallin'ilta jotain taikaa, joka saisi
tehdyn avioliiton jälleen purjetuksi. Beduineissa näet ei ole tässä
suhteessa olot samankaltaiset kuin meillä. Vihkimyksen jälkeen
osattomaksi jäänyt rakastaja meillä vaikenee toivotonna ja lakkaa
kaikista sen enemmistä pyytelemisistä. Mutta Arabiassa usein koetellaan
vasta häitten jälkeen oikein täydellä todella luovuttaa rakastettua
naista miehestänsä. Nuori aviomies _sidotaan_, Beduinein tavalla
puhuen, paperilla, joka jonkun loitsun sisältää. Vaikkapa voidellaan
hänen virsunsa teurastetun elävän verellä, sidotaan yhteen ja pistetään
hänen pään-alaisensa alle. Ja tämmöisillä noitakeinoilla on niin
mahtava vaikutus, ettei sitä outo arvaiskaan, tuon taika-uskoisen
kansan mieleen. Wallin kirjoitti nyt pyynnön mukaan taikalauseen
paperille. Kuinka sitten kävi, ei hän enää saanut kuulla, mutta ei
juuri epäillyt erotushankkeen onnistumista; sillä nuorukaisella oli
itselläänkin hyvä taika kauneudessaan, ja aviositeet Arabiassa ovat
yhtä helpot purkaa kuin solmiakin.

Eipä paljoa puuttunut, niin olisi Wallin itsekin yrittänyt lemmen
masentamis-taikojen mahtia. Eräässä Beduini-leirissä, jossa hän
kauemmin aikaa oleskeli, oli hänen isännällään, paitsi muita lapsia,
17-18-vuotinen tytär, joka jo kolme vuotta ennen oli tullut naitetuksi
aivan viereisessä teltassa asuvalle serkullensa. Hän oli kauniimpia
vaimo-ihmisiä, joita Wallin sanoo koskaan nähneensä, vaikka oikeastaan
ei arahialainen kaunotar, vaan melkein eurooppalainen valkoverinen
hempukka, jommoisia tuskin näkeekään siellä Itämaissa. Enimmän osan
päivää oleskeli hän isänsä teltassa, jossa siis Wallin helposti
tutustui hänen kanssaan. Hän valitti, että miehensä aikoi ottaa
itselleen toisen vaimon lisäksi, koska tämä kolmenvuotisessa
avioliitossa ei ollut vielä antanut hänelle muuta kuin yhden lapsen, ja
sekin oli tytär. Tämä tietysti ei ollut kauniin Amschan mieleen, ja hän
kysyi Wallin'ilta neuvoa, mitenkä se ikävä hanke saataisiin estetyksi.
"Useampia päiviä keskustelimme me siitä", kertoo Wallin, "ja paljosta
muustakin sen ohessa -- sillä minä olin kylläksi houkka, antaakseni jo
kauan outona olleelle tunteelle sijaa sydämessäni. Ja arvatkaas mihinkä
tuumaan me viimein tulimme! Semmoiseen, että hän lähtisi pakoon minun
kanssani, jättäen miehensä ja sukunsa! Meidän piti mennä toisen
Arabialais-heimokunnan luokse, siellä pakoittaa Amschan mies eroon
suostumaan, lepyttää isä, jos hän vihastui, mennä avioliittoon, palata
tänne takaisin ja sitten elää rauhassa. Tää kaikki ei olisi suinkaan
ollut mitään kovin outoa erämaassa, vaikka minä liiankin hyvin tunsin,
että se minulle oli mahdotonta. Mutta tämmöisen romantisen tuuman
kuvitteleminen mielessä oli kuitenkin niin suloista, ja minun pääni
läpi lensivät näin kuuluvat Beduini-teltan mukaiset ajatukset: mitäs
minulla enään on tekemistä Euroopassa, josta jo olen melkein kokonaan
pois-tottunut? Voinhan minä vielä jäljellä olevan ikäni elää täällä
erämaan lasten keskuudessa, hankkia itselleni kameleja ja lampaita, ja
olla onnellinen erämaan yksinkertaisissa oloissa, kaukana Euroopan
kaikesta turhuudesta ja ylinmäärin hienonnetusta sivistyksestä. --
Mutta todentodella ei kukaan muu kuin erämaassa syntynyt ja kasvanut
voisi kestää sen elämää eikä perehtyä sen oloihin; paitsi sitä olin jo
liian läheltä nähnyt Bebuinein pahoja puolia, niin että tiesin elämän
heidän seurassansa aikaa myöten tuntuvan kovin raskaalta".



14. Tappelu leirissä.


Tulisia hetken lapsia kuin Arabialaiset ovat, syntyy heidän keskensä
sangen usein riitoja ja tappeluja. Kerta, kun par'-aikaa oltiin
muuttomatkalla, kuului yht'-äkkiä pyssyn pamaus jälkijoukosta ja sitten
lakkaamaton naisten kiljuminen omituisella, yksitoikkoisella, surkealla
sävelellänsä. Kaikki scheikit ja muut heimokunnan etevät miehet
sattuivat olemaan etujoukossa, mutta riensivät nyt kohta takaisin,
hyvin käsittäen mitä siellä oli tekeillä. Akil, jonka luona Wallin
asui, tuli hengästyneenä ja pyysi vieraansa pistoleja. Wallin kysyi
mitä se melu merkitsi? Oliko viholliset karanneet heimokunnan päälle?
-- "Ei", vastasi hän, "ei siellä ole vihollisia; meidän omat miehet
tappelevat keskenänsä". Kun ei saanut pistoleja, tempasi Akil
telttarangan käteensä ja juoksi tappelupaikalle. Niin tekivät kaikki
muutkin, sekä miehet että naiset, ja Wallin jäi viimein kahdenkesken
nuoren vaimon kanssa, joka oli toisesta heimokunnasta äsken naitu ja
siis vielä vähän vieras. Toinen pyssyn pamaus ja naisten jatkuva
kiljuminen antoi näille kahdelle syytä pelätä pahinta. Mutta pian
tulivat kuitenkin muutamat takaisin kahakasta ja kertoivat, että kaikki
oli onnellisesti päättynyt.

Asia oli ollut seuraava. Eräs Beduini toisesta heimokunnasta, joka on
halvassa arvossa ja keväällä elää kerjäämisellä ja pienillä käsitöillä,
kesällä metsästyksellä, oli iltaa ennen muuttoa tullut pyytämään yhden
heimokunnan miehen suojaa ja apua toista heimokuntalaista vastaan. Tämä
jälkimmäinen oli näet "veliveroksi" ottanut tuolta köyhältä mieheltä
yhden hänen viidestä kamelistansa. Nyt kun ryöstäjä Muteiran
muuttomatkalla ratsasti uuden kamelinsa selässä, oli suojelija Dakhil
huutanut hänelle: "Tule alas tämän kamelin selästä; se ei ole sinun,
vaan minun suojattini oma". Riita syntyi ja Dakhil viimein ampui
pistolillaan, vaikka hyväksi onneksi luoti ei sattunut. Muteiran
hyppäsi alas ja sivalsi miekallaan Dakhil'in nenän halki. Nyt
töytäsivät kaikki muut miehet sekä naiset apuun, ja yksi Dakhil'in
sukulainen haavoitti Muteiran'in peitsellä. Tämä taas vastasi
miekanlyönnillä. Dakhil puolestaan ampui toisen laukauksen Muteiran'ia
vastaan, vaan jälleen ohitse. Sillä välin alkoi yleinen tappelu
molempien miesten puoluelaisten välillä, sillä tässä heimokunnassa oli
kaksi erihaaraa. Myös lapsetkin ottivat tappeluhun osaa, niin että
esim. Akil'in 14-vuotinen poika sai haavan päähänsä. Ne, joilla ei
ollut sota-aseita tai edes puukkoa käsillä, viskasivat kiviä. Lopuksi
onnistui scheikien saada taistelijat erotetuiksi. Kaikki nousivat
jälleen kameleillensa selkään, jotka siitä paikasta, mihin ne oli
jätetty, myös olivat rientäneet tappelutanterelle ja rauhallisesti,
vaikka kummastelevin silmin, katselivat tuota kahakkaa.

Pian oli kaikki taas tavallisessa järjestyksessä. Mutta kahakan
seuraukset saattoivat kuitenkin tulla sangen vaarallisiksi; jos joku
haavoitetuista sattui kuolemaan, niin verinen kostosota oli valmis
heimokunnan molempien haarain välillä. Sen estämiseksi olivat scheikit
nyt ahkerassa puuhassa; molemmat heimonhaarat valitsivat rauhatuomarin,
jonka piti koettaa taivuttaa asian-omaiset sovintoon, niin että he,
kuoleman tapauksen sattuessa, tyytyisivät sakkoihin. Tätä varokeinoa
ei kuitenkaan tarvittu tällä kertaa, sillä kun Wallin vietiin
haavoitettuin luokse, havaitsi hän että vammat tosin olivat sangen
suuret, vaan ei ykskään vaarallinen hengelle.

Monta päivää vielä antoi yhtähyvin tämä seikka kyllin puheen-ainetta
leirin asukkaille. Naiset moittivat sitä ankarasti, sanoen julmaksi,
että miehet ovat niin väkivaltaiset. Miehet puolestaan arvelivat:
"kaikki Beduinit välistä riitelevät ja tappelevat keskenänsä, ja
sopivat sitten jälleen. Miksi me olisimme toisellaiset kuin muut
kansalaisemme?"



15. Arabian matka keskeytetty.


Wallin'in aikomus oli ollut tällä retkellä tunkeutua oikein Arabian
sydämeen, Jeysal-nimisen mahtavan päällikön asuinpaikkaan. Sieltä piti
hänen sitten painua eteläänpäin ja halki koko Arabian mennä saarennon
eteläiselle rannalle. Kaikki nuot suuret tuumat täytyi hänen kuitenkin
aivan äkkiä jättää kesken.

Hän tapasi matkallansa joukon Jeysal'in miehiä, jotka olivat palanmassa
Egyptistä, mihin olivat vieneet hevosia Abbas-paschalle. Heidän
mukanansa oli myös yksi Abbas-paschan orja, joka oli lähetetty yhtä yli
kaikkein muiden Arabian hevosten kehuttua tammaa Jeysal'ilta ostamaan.
Wallin pyysi myöskin saadaksensa kulkea samassa seurassa; sitä he eivät
kieltäneetkään, vaan sanoivat "tuntevansa hänet". Wallin luuli silloin
heidän tarkoittavan, että he olivat matkallaan muualla kuulleet
Bebuinein puhuvan hänestä; mutta pian sai hän tietää heidän lauseensa
oikean tarkoituksen.

Haif'in kaupungissa näet tuli se sanoma vastaan, että Jeysal par'-aikaa
oli kaukaiselle sotaretkelle lähtenyt. Sinne läksivät hänen miehensä
suoraa tietä, mutta Wallin, jonka matkatuumiin se suunta ei sopinut,
erosi heistä, suostuen erään päällikön pyyntöön, joka tahtoi häntä
lääkärikseen ja sitten lupasi saattaa Jeysal'in kaupunkiin. Wallin'in
täällä viipyissä tuli yhtenä päivänä hänen luokseen nuori mies, joka
oli hänelle hyvin ystävällinen. Lähtiessänsä lähetti tämä sitten
isännän kautta Wallin'ille semmoisen varoituksen: "kiellä häntä
menemästä Jeysal'in luokse, sillä siellä katsotaan kaikkia Egyptistä
tulevia suurella epäluulolla. Minä olen varma, että hänet siellä
surmataan, jos ei miekalla, niin myrkyllä. Sano hänelle viimein, että
me _tiedämme hänen olevan kristityn_. Mutta hän on kunnon mies,
sentähden me hänestä pidämme ja siksi lähetän hänelle tämän
varoituksen". Ennen lähtöänsä Kairosta oli Wallin Venäjän ylikonsulin
kautta pyytänyt Egyptin silloiselta hallitsijalta Mehemed Alilta
suojeluspassia Arabiaan. Semmoista ei ollut hänelle annettu, vaan
samassa oli luultavasti tieto hänen oikeasta luonnostansa tullut
Mehemed Alilta hänen pojallensa Abbas-paschalle ja tämän palvelijain
kautta Arabiaan.

Kovin vaarallista oli nyt mennä Jeysal'in luokse, sillä tämä kuului
olevan kiihkoinen muhamedilainen ja katkera kristittyin vihaaja. Suuri
onni oli tosiaan ollut, että sattumus esti Wallin'in seuraamasta aiotun
matkajoukkonsa muassa; sillä silloin olisi hän varmaan joutunut suoraan
surman suuhun. Kaikki matkatuumat Arabian halki täytyi nyt jättää
kesken ja mitä kiireimmin rientää semmoiselle paikalle, missä parempi
turva olisi tarjona. Näin tavoin saapui hän Kesäk. 25 p. Bagdad'iin.



16. Persian matka ja rahapula Basrassa.


Bagbad'issa vietettyänsä paahtavimman kesähelteen ajan, läksi Wallin
pitkälle matkalle Persiaan. Tämä maa ja sen kansa eivät olleet hänelle
yhtään mieleen. Siellä oli kyllä sivistys suurempi kuin Arabialaisissa,
mutta sitä vastaan puuttui monta niistä hyvistä avuista, jotka tekivät
jälkimmäiset, heidän kaikista vioistansa huolimatta, rakkaiksi
Wallin'ille. Paitsi sitä kamotti häntä täälläkin se häviö ja lahomus,
joka kaikissa mohamedin-uskoisissa maissa on niin silminnähtävä.
Laveampia kertomuksia Persian matkasta, johon hänen kirjeensä kyllä
antaisivat aihetta, ei salli kuitenkaan tässä paikassa tilan ahtaus.

Tammik. 13 p. 1849 saapui Wallin takaisin Turkin alustalle,
Basran kaupunkiin. Täällä hän luuli saavansa uutta täytettä noina
monina kuukausina jo aivan tyhjentyneelle kukkarollensa. Mutta
säikähdykseksensä ei hän täältä saanut yhtään penniä. Vekselissä, joka
hänellä oli muassa, oli joku vika, eikä konsuli, jolle sen atressi oli,
uskaltanut siitä maksaa mitään ulos. Wallin nyt kirjoitti Bagdad'iin,
josta hän vekselinsä oli saanut; sillä välillä, siksi kun vastaus voi
tulla, täytyi hänen koettaa elää nyhjytellä tarkimmalla
säästäväisyydellä. Persian matkasta oli hänellä hyväksi onneksi niin
paljon riisiä ja jauhoja jäljellä, että riitti kahdeksi kuukaudeksi;
mutta kortteri, vesi, valo ja puut oli kuitenkin maksettavat, ja rahat
olivat jo niin huvenneet, ettei hän uskaltanut näiden välttämättömäin
tarpeitten ohessa panna vähiä varojansa mihinkään muuhun. Hänen täytyi
juoda kahvinsa ja teensä ilman sokeritta, panna aikaiseen levolle
kynttiläin säästämiseksi, käydä houkuttelevain hedelmäpuotein ohitse,
sisään poikkeematta, pitää likaisia vaatteita, kun ei kannattanut niitä
saada pestyksi j.n.e. Niin kului surkea kuukausi, jonka sielun tuska
teki vielä tukalammaksi. Viimein tuli kirje Bagdad'ista, mutta -- siinä
oli se sanoma, että vekselin-antaja oli kuollut eikä siis ollut rahoja
saatavana.

Nälkään olisi Wallin täällä viimein vihdoin kuollut, jos ei hän olisi
saanut apua eräältä kapteenilta. Englantilainen höyrylaiva kävi täällä
ja oli taas palaava Bagdad'iin. Siihen laivaan meni nyt Wallin
hädissänsä ja pyysi saadaksensa päästä mukaan; perille päästyä lupasi
hän matkarahan suorittaa. Kapteeni silminnähtävästi ensin hämmästyi ja
joutui epäilyksiin, kun näki edessään tuon laihtuneen kerjäläisen
ryysyisessä itämaalaisessa puvussa. Jonkun keskustelun jälkeen hän
kuitenkin suostui ja kohteli sitten, vähän paremmin tutustuttuaan,
matkalais-parkaa jaloimmalla tavalla. Bagdad'issa onnistui Wallin'in
viimein, vaikka jollakin vaivalla, järjestää raha-asiansa siihen
määrään, että pääsi Kairoon asti. Mutta kaikista uusista Arabian retken
toivoista, kaikista uusista tutkimusten tuumista täytyi hänen
auttamattomasti luopua.



17. Rosvoin käsissä.


Vaikka Arabia ja myös Persiakin niin vilisevät rosvoista, oli Wallin'in
tähän asti aina onnistunut päästä eheänä läpi. Kerran, niinkuin lukijat
muistanevat, oli hän tosin jo ollut heidän kynsissänsä; mutta ne
sattuivat olemaan hänen matkueensa ystäviä, niin että heidän ei sopinut
tehdä mitään pahaa. Tätä onnea ihmettelivätkin Beduinit jokapaikassa,
mihin Wallin sattui tulemaan, ja selittivät sitä erin-omaiseksi
todistukseksi hänen "rehellisistä tarkoituksistansa". Wallin, vaikka
tietysti ylimalkaan iloinen siitä seikasta, olisi kuitenkin suonut
onnensa kerrankin uinahtavan häntä valvomasta; sillä ilman ryöstön
kokemuksetta ei olisi hänen tietonsa Arabian erämaan elämästä
kuitenkaan ollut aivan täydellinen. Tämmöinen onnellisesti onneton
tilaisuus tulikin hänelle vielä osaksi vihoviimeisellä matkalla.

Huhtikuun 17 p. läksi matkamiehemme Bagdad'ista, jossa hän oli saanut
tarpeekseen levätä ja viettää monta hauskaa hetkeä siellä asuvain
vieraanvaraisten Englantilaisten seurassa. Nyt hän taas kulki autiota
erämaata kahden kesken yhden Beduinin kanssa. Parempi oli kuitenkin
tämä autius, kuin jos olisi keskellä erämaata ruvennut näkymään
ihmisiä; sillä tällä seudulla, jota piti kuljettaman, oli viime-aikoina
tapahtunut paljon rosvomisia. Senvuoksi antoi aina Wallin'in opas
sangen lyhyitä vastauksia niille, jotka joskus harvassa eteensattuvissa
kylissä tiedustelivat heidän matkasuuntaansa; senvuoksi myös vasten
tavallisuutta aina kuljettiin yksi osa yötä. Näin kului pari päivää.
Mutta yhtenä aamuna alkoi oppaan silmää kutkuttaa, jonka hän selitti
varmaksi merkiksi, että vaaraa oli tulossa. Samana päivänä tuli heille
kaksi miestä vastaan, joita he ensin pelkäsivät rosvoiksi, vaan jotka
sitten tunsivat rauhallisiksi seudun kyläläisiksi. Näiden antamat
tiedot eivät olleet kuitenkaan yhtä rauhalliset. "Meidän kyläämme, joka
on täällä aivan lähellä", kertoivat he, "on juuri ikään yksi
Rovala-parvi tullut päivällistään syömään -- Jumala katkaiskoon heidän
jälkensä! Jos te nyt matkaanne jatkatte sinnepäin, niin joudutte
suoraan heidän kynsihinsä ja menetätte kaiken omaisuutenne. Jumala
kirotkoon noiden Beduinein isät! Eilen kävi meillä toinen parvi, nyt
tämä; he aina vaan kuljeskelevat rosvoretkillä; heidän jalkansa ei
koskaan pysy paikallansa!" Noudattaen vastaantulijain neuvoa odottivat
matkamiehet päivän laskuun asti ja pujahtivat sitten pimeän peitossa
vaarapaikan ohitse. Heitä ei huomattu, vaikka he kulkivat niin likitse,
että selvästi näkivät leirin tulet ja melkein kuulivat rosvoin iloiset
iltajutut.

Koko yön lakkaamatta matkattuansa luulivat he näin olevansa jälleen
täydessä turvassa. Pian saivat he kuitenkin kokea, ettei oppaan nenässä
ollut turhaan kutku. Noin kolme tuntia ennen päivänlaskua keksi opas
eräältä kukkulalta Beduiniparven, joilla oli noin 20 kamelia. He
kulkivat tosin aivan toista suuntaa, mutta eipä aikaakaan, niin nähtiin
heidän kääntävän ratsunsa ja tulevan matkalaisia kohti -- varma merkki,
että nämätkin puolestansa olivat tulleet keksityiksi. Nyt alkoi hurja
ajo, joka kesti noin kymmenen minuuttia. Matkalaiset jouduttivat
ratsujansa, minkä voivat, eikä olisi oikeastaan jouduttamista
tarvinnut, sillä kamelit jo itsekin olivat kiihtyneet kovimpaan
vauhtiinsa, ikäänkuin aavistaen uhkaavata vaaraa. Yhtähyvin olivat he
pian saavutetut. Rosvot viittailivat peitsillänsä, ja huusivat: "alas
kamelin selästä, tai kaula poikki!" Tavallisesti seuraa tätä huutoa
joku laukaus taikka peitsenheitto, jos ei käskyä totella. Ei ollut siis
muu kuin pysähtyminen neuvoksi. Opas sai pari kelpo sivallusta
sauvasta, jonka jälkeen ruvettiin häntä riisumaan. Tämä toimitus
keskeytyi kuitenkin heti, kun hän oli ilmoittanut, olleensa jo
kaksi kertaa saman parven rosvoeltavana. Wallin'ille tuli myös
ensi-tervehdykseksi pari sauvanlyöntiä osaksi; sitten rupesivat rosvot
riistämään itsellensä, mitä hänellä päällään oli; mikä otti lakin, mikä
viitan, mikä mitäkin. Varsinkin haluttava oli heille pieni hänen
kaulassansa riippuva laukku, joka sisälsi taskukellon, kompassin,
passin, hiukan rahaa ynnä kaikellaisia pikkukaluja; vähälläpä olivat he
kiihkoissansa kuristaakin Wallin-parkaa, kun tempaelivat sitä irti
kaulasta. Myöskin viitan-alaisen kotinutun riisti neljäntoistavuotinen
pieni rosvon-alku. Näin seisoi nyt Wallin viileässä ilta-ilmassa
paitasillaan, rikkinäiset aluspöksyt jalassa; vaan yhtähyvin ei hän
voinut olla naurahtamatta, niin hupaiselta ja hullun-kuriselta hänestä
tuntui koko tää tapaus. Hänen naurunsa suuresti ihmetytti Beduineja,
jotka nyt, ensikiihkonsa tyydytettyään, rupesivat juttelemaan vankinsa
kanssa, ja yksi antoi vanhan, likaisen lammasnahka-turkkinsa Wallin'in
paljauden peitoksi. Jutellessa tulikin ilmi että he kuuluivat
Rovalla-heimokuntaan, jonka yli-scheikin kanssa Wallin oli veli, sen
jälkeen kuin Arabian-matkallansa oli parantanut hänet vaikeasta
taudista. Partiomiehillä ei siis ollutkaan oikeutta ryöstää mitään
Wallin'ilta. Tämä asia oli rosvoille kovasti harmillinen, niin että he
yhä sivaltelivat opasta selkään sanoillansa, haukkuen häntä: "Jumala
kirotkoon sinun isäsi, sinä koiran poika!" Viimein kokouttiin yhteiseen
neuvotteluun, jonka jälkeen Wallin kutsuttiin rosvoin päällikköjen
eteen. Keskellä seuraa näki hän ryöstetyt vaatteensa ja sai käskyn
ottaa ne takaisin. Häneltä kysyttiin, mitä muuta hän kaipasi, ja sitä
myöten kuin hän luetteli, annettiin jokainen kalu takaisin. Paria
pientä turkkilaista hopearahaa tietysti ei kuitenkaan löydetty; ne
olivat muka luultavasti ensihäiriössä pudonneet maahan ja hävinneet
hietikkoon. Sitä vastaan eivät olleet rosvot huomanneet yhtä laukussa
olevaa, paperiin käärittyä kultarahaa, jonka nyt Wallin kiusalta otti
esiin takaisin otetusta laukusta ja näytti heille. Helppo on arvata
Beduinein harmi siitä, ettei tämäkin ollut saanut "maahan pudota ja
hietikkoon hävitä". Kalujen takaisinsaamisessa oli sangen suurena apuna
Beduinein kateus, niin etteivät ne, joiden saalis oli tietty ja siis
pois-annettava, sallineet toistenkaan osaksi tulleitten ja kätköön
pistettyin tavarain jäädä salaan. Ainoosti muutamat harvat kalut olivat
auttamattomasti kadoksissa, niissä valitettavasti pieni almanakka
täynnä Wallin'in muistoon-panoja jokapäiväisestä lämpömäärästä vuoden
alusta. Jos vaan tämä olisi jälleen löytynyt, olisi Wallin pitänyt koko
seikkaa pikemmin huvituksena; sen vähin, mitä hän menetti, maksoi
täydesti näin saatu kokemus, kuinka noissa ryöstöissä on tapa
menetellä.

Loppumatka kävi sitten ilman mainittavitta tapauksitta ja Kesäkuun 1 p.
istui Wallin vanhassa kortterissaan Kairossa.



18. Wallin'in loppu-elämä.


Kesällä 1849 palasi Wallin jälleen Eurooppaan, josta jo oli melkein
vierautunut. Hän matkusti Pohjois-Italian ja Schveitz'in kautta, sitten
Rheinjokea pitkin ja viimein purjehti Belgiasta London'iin, johon
saapui Lokak. 1 p. Tämän mutkan teki hän varsinkin siksi, että saisi
mielensä virvoitetuksi; se oli näet kovasti masennuksissa siitä, että
hänen toiveensa, saada vielä jatkaa retkiänsä Arabiassa, oli menneet
tyhjäksi. Myös tahtoi hän London'in runsaista keräelmistä täydentää
tietonsa Itämaista. Siellä valmisti hän provessorinväitöksensä ja
painatti myös Englannin kielellä useampia pienempiä kirjoituksia
matkoistansa. Nämät vetivät englantilaisten tiedemiesten huomion hänen
puoleensa ja tuottivat hänelle kaikellaisia kunnian-osoituksia. Hän sai
"kuninkaallisen palkinnon kirjallisista ansioista" sekä paitsi sitä
eripalkinnon Itä-Indian komppanialta. Myöskin Pariisin maantieteellinen
Seura Lähetti hänelle hopeamitaljin. Yhteydessä sen kanssa sopii vielä
lisätä, että Englannin maantieteellisen Seuran painattamassa suuressa
kartassa Wallin'in kulkemat tiet ovat erittäin merkityt.

Yli koko Euroopan mainiona saapui hän viimein kotimaalle, juuri samassa
kun maisterivihkiäiset vietettiin Kesäkuussa v. 1850. Tietysti
tervehdittiin häntä täälläkin kaikella kunnioituksella ja rakkaudella;
mutta hänen masentunut mielensä ei tahtonut kuitenkaan jälleen virota.
Luultavasti oli jo silloin taudin itu päässyt alkuun hänen
ruumiissansa. Kuinka vähän kaikki tuo maine ja kunnia häntä lohdutti,
näkyy seuraavista sanoista, jotka ovat otetut eräästä Londonissa
kirjoitetusta kirjeestä: "Elämän päivämatkallani oli minulla vaan yksi
toivo: se että ennen päivänlaskua pääsisin perille kaukaisessa
erämaassa olevalle lähteelle. Mutta juhtani oli nälästä näännyksissä,
sen kyttyrä laiha rasvasta; hiekkamyrsky minut eksytti. Sentähden nyt
nälkäisenä ja janoisena, vaan Beduinin vakaisella tyytymisellä Jumalan
sallimukseen käyn levolle siihen paikkaan, missä yö minut on kohdannut
ja siihen kuoppaan, jonka itse olen itselleni hiekkaan kuoppinut.
Täällä aion odottaa, mitä Herra on lähettävä minulle koittavan aamun
kanssa: elon taikka kuolon". Suomesta ikävöi Wallin yhä takaisin
hänelle niin rakkaaksi tulleelle erämaalle ja koetti jälleen saada
matkarahaa sinne. Mutta, ihme kyllä, ei hän voinut saada semmoista, ei
Pietarin eikä London'in maantieteelliseltä seuralta. Lokakuun 23 p.
1852 toi viimein koittava aamu kanssansa kuolon, jonka hän oli nähnyt
edessään toisena ehtonansa.

       *       *       *       *       *

Täten jäivät hänen matkansa hedelmät suurimmaksi osaksi kypsymättä.
Wallin'in työtapa olisi vaatinut pitkää ikää. Hän ei osannut kiireesti
saada valmista käsistänsä vaan moitti semmoista menetystä toisissakin
hätiköimiseksi. Hän oli taipuvainen pitkällisiin, perinpohjaisiin
valmistuksiin; hänen rehellisyytensä ja tarkkuutensa estivät häntä
lausumasta mielipiteitään, ennen kuin hän oli asian kaikin puolin
tutkinut. Siihen tuli lisäksi, että hän tahtoi uudestaan omin silmin
tutkia kaiken senkin, mitä jo muut olivat tutkineet ennen häntä. Mutta
vaikka Wallin'in teokset jäivät keskenvalmistamatta, on nähty
oppineitten vuosi vuodelta yhä enemmän rupeavan käyttämään näitä
katkelmia. Ne ovatkin tehdyt mestarin kädellä, erinomattain
kansatieteelliset havainnot osoittavat harvinaista vapautta
ennakkoluuloista, syvämielisyyttä ja tarkan kuvaamisen lahjaa. Vähemmin
mieltynyt hän oli kieleen, mutta oli kuitenkin tavaton, monipuolinen
kielitutkija.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Yrjö Aukusti Wallin ja hänen matkansa Arabiassa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.