Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Jaana Rönty
Author: Leino, Eino, 1878-1926
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jaana Rönty" ***


JAANA RÖNTY

Kirj.

Eino Leino


1907.



1.


Tuolla kaukana Suomen sydänmailla, missä mustat vedet seisovat
liikkumattomina hallaisissa rämeissä, oli Jaana Rönnyn koti.

Se sijaitsi yksinäisen metsä-maantien varrella, kahden pikkukaupungin
välissä, joita kymmenpeninkulmainen autio ja kolkko korpitaival erotti
toisistaan. Majatalot olivat harvassa, tie aina joko vetelä tahi
kuoppuralla. Kyliä ei ollut muita kuin yksi ainoa, kolmen peninkulman
päässä pohjoisemmasta kaupungista.

Matkamiehet, varsinkin rahdinvetäjät, poikkesivat Rönnyn mökkiin
mielellään. Mökin emäntä, jota Holli-Reetaksi sanottiin, kiehautti
kupin kuumaa kahvia tuossa tuokiossa; isännällä taas, synkällä ja
rokon-arpisella Iikka Rönnyllä, oli aina toisen tuvan piironkikaapissa
tilkka sitä kermaa, jota ei kissa juo.

Mökki itse oli ylempänä törmällä. Siinä oli kaksi tupaa ja kamaripöksä
porstuan perässä. Sauna sijaitsi kivenheiton päässä edellisestä pienen
metsäjärven rannalla, jota Kuikkalammeksi sanottiin.

Maanviljelys ei mökissä menestynyt. Halla pani kaikki puhtaaksi,
Kuikkalampi huokui kylmää kautta kesäkauden ja upottava suo sen
pohjoispäässä lähetti ilmaan loppumattomat parvet suuria,
hallavasulkaisia surman lintuja, jotka kosteilla siivillään
tukahduttivat kaikki, mikä maassa oli kaunista elämää ja kukkimista.

Saunassa asui Jaana, isännän äidin, ikälopun Miina Rönnyn kera, jota
ylipäänsä vain mummoksi nimitettiin. Samoin kuin Iikka Rönty itse oli
tämä kotoisin vielä synkemmästä sydänmaasta, kaukaa tuon pohjoisen
kaupungin takaa, pietismin ja petäjäleivän iankaikkisista korpikylistä,
missä kuolema oli ainoa kunnanlääkäri ja jumalan sana ainoa särvin
ahdistetuille sydämille.

Mummo oli ankara kasvattaja.

Oikeastaan olisi Jaanan hänen mielestään pitänyt kuolla. Se olisi ollut
paras takaus hänen taivaalliselle perinnölleen.

Mutta Jaana jäi kuin jäikin elämään. Eikä kulunut aikaakaan, kun hento
kukkanen jo osoitti, että sen syvät juuret olivat tässä eikä tuonen
tuonpuolisessa maailmassa.

Epäilemättä teki mummon piiska parastaan. Hän löi mielellään ja
hartaasti ikäänkuin olisi muokannut Herran viinamäkeä. Jaana huusi niin
paljon kuin jaksoi ja sätkytteli sääriään innostuksella, joka ei voinut
olla jumalasta, vaan isästä perkeleestä.

Muuten ei mummo suinkaan ollut pelkkä mörökölli. Hänellä oli myös
lempeät hetkensä, jolloin hän kertoi monta kaunista ja pöyristyttävää
tarinaa kyöpeleistä, kirkkomaasta, menninkäisistä sekä yleensä luonnon
hyvistä ja pahoista haltioista. Enimmäkseen kuitenkin pahoista, sillä
ne olivat sekä elävämmät että mahtavammat.

Jaana kuunteli silmät selällään.

Mummon tarinat olivat kaikki tosia. Ne olivat sattuneet, jollei aina
juuri hänelle itselleen, niin kaikissa tapauksissa jollekin hyvin
läheiselle sukulaiselle tai tuttavalle.

Yksi niistä piirtyi Jaanan poveen tulikirjaimilla. Vielä
täyskasvaneenakaan hän ei voinut muistella sitä sielussaan syvästi
kauhistumatta.

Se oli tapahtunut mummolle itselleen hänen nuorena ollessaan.

Hän oli hiihtänyt kahden korpitalon väliä hämärtyvässä talvi-yössä.
Silloin hän oli kuullut aivan selvään, miten kova hanki taittui hänen
takanaan. Oli ollut aivan kuin olisi kaahlannut siellä mies suurissa
saappaissaan. Hän katsoo jälelleen; ei näy ketään. Hän hiihtää
eteenpäin, niin ala taas kuulua sama ääni ja ähkiminen. Silloin ei
mummo ollut enää muuta odottanut, vaan lukenut isämeitänsä, jonka
onneksi oli ulkoa muistanut, ja lähtenyt hiihtämään, minkä käpälät
kannattivat. Likomärkänä ja henkihieverissä hän oli päässyt lähimpään
taloon.

--Mikä mies se oli? uskaltaa Jaana puoliääneen kysyä.

--Kukas muu kuin se vanha, vastaa mummo. Perkele se oli, hän, joka käy
ympäri niinkuin kiljuva jalopeura.

--Mitä se tahtoi mummosta?

--Mitä lie tahtonut.

Eikä Jaana tohdi tutkia enempää.

Mutta mummo myhähtää hetken perästä ikäänkuin jatkaen äskeistä
ajatusjuoksuaan:

--Minä olin siihen aikaan rippikoulu-ijässä, letti niin pitkä, että
pohkeita pieksi. Semmoisille se kuuluu kovin perso olevan.

Jaana laskee vuosia sormillaan. Suurella pelolla hän ajattelee sitä
aikaa, jolloin hän itse joutuisi rippikoulu-ikään ja jolloin hänen oma
palmikkonsa alkaisi pitkin pohkeita häilähdellä.

Päivä pilkistää joskus saunan peräseinän kämmenenkokoisesta ikkunasta.
Kun siitä ulos kurkistaa, näkee palasen synkkää, seisovaa metsälampea
ja sen takana taipaleen epätoivoista, räähkämäntyistä rämettä.

Tämä näköala painui syvälle Jaanan sydämeen, painui murenemattomaksi
muistoksi hänen elämänsä ensimmäisistä vuosista ja lapsuutensa
karsta-kiiluvasta kodista.



2.


Kuudentoista vanhana pääsi Jaana Herran pöytään.

Hän oli silloin jo täyskasvanut tyttö, rinnat ripeät, silmät suuret ja
räiskyvät kuin revontuli. Palmikko alkoi todellakin jo yli lanteiden
läikkyä. Hän suuresti häpesi sitä.

Rippikoulussa hän tapasi läheisen majatalon pojan, Heikki-nimisen,
jonka hän tosin tunsi ennaltaan, vaikka he tähän saakka eivät olleet
monta sanaa keskenään vaihtaneet. He olivat paljon yksissä. Toiset
toverit rupesivat jo nimittämään heitä sulhoksi ja morsiameksi.

Itse he eivät puhuneet koskaan rakkaudesta mitään.

Yöt nukkui Jaana aitassa yksinään. Päivän istui hän kangaspuiden
ääressä porstuan peräkamarissa. Hän kutoi niin, että käsivarsia
kivisti. Kauas kuului tielle hilpeä helske, koska Jaana polkusia polki
ja sukkula hänen jäntevissä käsissään suikahteli.

Heikki kävi joskus häntä aitassa katsomassa.

Niin tuli syksy ja talvi. Eivätkä he vieläkään olleet puhuneet
rakkaudesta mitään.

Eräänä iltana kuuli Jaana aisakellon mäikävän maantiellä. Kamarin ovi
tempaistiin auki ja kynnykselle ilmestyi kauppias Simo Luikarinen
Lentuan kylästä, saman maantien varrelta, suuressa susinahkaturkissaan.

--Hoi! Onko täällä ketä?

Hän oli erehtynyt ovesta ja yritti jo kääntyä takaisin. Mutta sitten
huomasi hän Jaanan kangaspuiden takaa. Hän saapasti sisälle ja ojensi
kätensä tuttavallisesti.

--Päivää, vaikka iltapa tuo taitaa ollakin. Siinä se on tyttö, joka yhä
vaan kasvaa ja komistuu.

Hän tuli yhä lähemmäksi. Hän palaili kauppamatkoiltaan etelästä ja
tuoksui vahvasti kaupunkiviinoille ja konjakille.

Jaana pakeni kangaspuiden taa.

--Ka, ka, kun pelkää. En minä purematta niele.

Syntyi todellinen kilpajuoksu heidän välillään.

Lopuksi sai kauppias kuitenkin kiinni hänet ja sulki suuren turkkinsa
sisään, samalla kuin hänen toinen kätensä pyrki tunnustelemaan, mitä
Jaanalla röijyn alla oli.

Silloin puri Jaana häntä sormeen.

Iikka Rönty oli heti aisakellon äänen kuultuaan rientänyt kartanolle
korkeata vierasta vastaan. Riisuttuaan hevosen hän nyt parhaiksi
ilmestyi kamarin ovelle katsomaan, mikä meteli siellä oli.

Kauppias näytti hänelle purtua peukaloaan.

--Susi sinulla taitaakin olla tyttärenä eikä ihminen.

Iikka Rönty suuttui harvoin, mutta kun hän suuttui, hän oli hirmuinen
vihassaan. Sanaa sanomatta tarttui hän Jaanan pitkään palmikkoon, vei
hänet talliin, veti kuin juhdan perässään, otti piiskan seinältä ja
peittosi hänet pahanpäiväiseksi.

Sinä yönä lähti Jaana karkuun. Hän juoksi koko matkan siihen majataloon
saakka, missä Heikki asui. Milloinkaan hän ei sanonut enää kodin ovea
avaavansa.

Pidettiin yhteinen neuvottelu.

Heikki sanoi, että palvelijattaret kaupunkipaikoissa ansaitsivat hyviä
palkkoja. Jaanalla oli eräs hyvä ystävä Helsingissä, joka oli joskus
kirjoittanut hänelle. Mutta hän ei tiennyt sen osotetta.

Heikki sanoi, että Helsingissä olivat palkat parhaat. Jaanan teki
itsensäkin kovin mieli sinne. Heikki lupasi kyyditä hänet omalla
hevosellaan lähimpään kaupunkiin etelässä, josta rautatie alkoi.
Jaanalla oli itsellään sen verran rahaa, että se riitti piletiksi.

Rakkaudesta ei mainittu sanaakaan.

Mutta ennen kuin he kaupungin rautatie-asemalla toisensa hyvästelivät,
oli heidän välillään jo sovittu siitä, että Jaana palajaisi takaisin
kahden vuoden perästä, jolloin Heikillä olisi talon ohjat käsissään.
Silloin heidän myöskin sopisi häitä viettää.

Heikki lupasi lähettää Jaanan muuttokirjan.



3.


Jaana saapui Helsinkiin aamulla ani varhain. Päiväkauden käveli hän
pitkin outoja katuja ja toreja. Illalla rupesi häntä väsyttämään.

Evästä hänellä oli nyytissä, joten hänen ei nälkä tullut. Mutta hän ei
tiennyt, mistä hän saisi yösijan itselleen.

Hän kuuli ihmisten ympärillään puhuvan outoa kieltä, jota hän ei
ymmärtänyt. Jokainen suomen sana täytti hänen mielensä suurella ja
lämpimällä ilolla. Mutta jos hän jonkun suomeapuhuvan puoleen kääntyi,
tämä vain murahti ja meni menojaan.

Jaana päätteli, että ihmiset mahtoivat olla hyvin ylpeitä täällä.

Kaksi työmiestä seisoi Alpertin ja Eerikinkadun kulmassa. Jaana kuuli,
että he puhuivat suomea, ja lähestyi heitä.

--Iltaa, hän sanoi.

--Iltaa, iltaa. Mitäs tyttö asioi?

--Taitaa olla sulhanen kadoksissa?

--Tepä tuota ette näytä ylpeiltä, sanoi Jaana. Neuvokaa, hyvät ihmiset,
mistä minä saisin yösijan. Enhän minä osaa niihin keskievareihin mennä.

--Taidat olla maalta?

--Mistäs minä. Tämän päivää täällä kävellyt olen. Auttakaa nyt ihmistä
hädässä, sillä minä jään muuten hangelle. Ja olisi minulla rahaakin sen
verran, että voisin yhden yön maksaa.

Miehet katsoivat toisiinsa. Nähtävästi heitä liikutti Jaanan hätä.

--Otatko sinä vai otanko minä? virkkoi toinen heistä.

--Perhe on minullakin, mutta taitaa pienempi olla. Mennään sitten
meille, tyttö.

He erosivat. Mies vei hänet kotiinsa, joka oli jossakin hautuumaan
puolella. Hänellä oli vaimo ja neljä lasta. Ne asuivat kaikki pienessä,
ahtaassa kamarissa pihan perällä.

--Maalta tullut tyttö, joka on yösijan tarpeessa, selitti mies
eukolleen. Sanoo maksavansa puolestaan.

Vaimo katsoi epäilevästi Jaanaan, mutta teki hänelle kuitenkin tilan
lattialle. Aamulla, kun he heräsivät, otti Jaana rahakukkaron
taskustaan ja kysyi, mitä yösija maksoi. Vaimo viivytteli vastaustaan.

--Anna, minkä annat. Tokkopa sinulla lie liikoja rahoja, tyttö rukka.

Mutta kun Jaana aukasi kukkaronsa ja sieltä putosi viidenmarkan
paperiraha ja kuului hopeitakin helisevän, muutti eukko kokonaan
puheenpartensa.

--Rikashan sinä oletkin, tyttö. Lainaa toki minulle vähän, kun on niin
suuri köyhyys meillä, mies työtön ja lapsilauma huutamassa. Mitäs me
yösijasta! Ei sinun siitä tarvitse mitään maksaa.

--Paljonko te tahtoisitte? kysyi tyttö.

--Paras, kun kaikki annat. Pudotat vielä pörssisi; etpä näy olevan
tottunut rahoja pitelemään. Taikka ne sinulta joku varastaa. Et sinä
usko, tyttö kulta, kuinka paljon pahantekijöitä on täällä kaupungissa.

Jaana antoi kukkaronsa.

Sen päivän hän käveli taas pitkin katuja ja palasi illalla takaisin
majapaikkaansa nälkäisenä ja väsyneenä.

--Jospa minä saisin jonkun markan, hän sanoi eukolle. Ostaisin ruokaa
itselleni.

--Saat sinä toki ruokaa meiltäkin, selitti eukko. Ei sinun sitä varten
tarvitse ruveta vähiä rahojasi menettämään.

Jaana tyytyi siihen, mutta häntä kadutti jo, että oli ollenkaan
luopunut kukkarostaan. Mies tuli yöllä kotiin humalassa ja piti kovaa
mekastusta. Aamulla syötyään Jaana rupesi jo kiivaammin vaatimaan
takaisin rahojaan.

Silloin kävi eukko äkäiseksi.

--Ole vaiti! hän sanoi. Vähänkö sinä luulet ruoan ja yösijan täällä
kaupungissa maksavan? Taikka jos et ole tyytyväinen meillä olemaan,
niin kursi keinoihisi!

Jaana uhkasi ilmoittaa asian poliisille.

--Ilmoitapahan jos tahansa. Kyllä poliisi aina tuollaisen kutjun
korjaa. Tokkopa sinulla on kirjojakaan?

Jaana käveli taas päiväkauden. Mutta maailma alkoi näyttää jo hyvin
mustalta hänen mielestään. Yksi ystävä hänellä täällä oli, muuan
Lentuan kylän tyttö, mutta hän ei tiennyt, missä se asui. Ainoa toivo
oli, että tuo sattumalta vastaan tulisi.

Illalla hän palasi takaisin majapaikkaansa.

Eteisen takana oli toinen kamari, jossa asui eräs nuori hyvännäköinen
leski pienen lapsensa kera. Jaana oli häneen eilen aamulla tutustunut.
Hän oli katsonut niin ystävällisesti ja osaa ottavasti Jaanaan, että
tämän teki mieli mennä nyt hänelle vaivaansa vaikeroimaan.

Leski ottikin hänet vastaan kuin vanhan tuttavan. Sanoi heti
arvanneensa, että Jaana oli maalta ja että hän nähtävästi oli tullut
tänne rahan-ansiolle.

Jaana kertoi hänelle, miten hänen kukkaronsa oli käynyt.

--Voi, voi, lapsi parka, surkutteli leski. Et sinä niiltä ikinä
penniäkään takaisin saa. Minullekin ovat velassa. Kylläpä satuitkin
parhaan mustalaisjoukon luokse.

Sovitettiin sitten, että Jaana nukkuisi heillä tämän yön. Huomenna
lupasi leski itse lähteä hänen kanssaan tuota tuttavaa Lentuan tyttöä
tiedustelemaan.

Jaana jutteli koko lyhyen elämäkertansa hänelle. Leski pudisteli
päätään, päivitteli ja arveli, että Jaana oli tehnyt aivan oikein
karatessaan kotoa.

--Kyllä se sittenkin taisi olla hullusti, valitteli Jaana. Mihin minä
poloinen joudun täällä? Tokko mahtavat huolia tämmöisestä
palvelukseensakaan?

Hänen itseluottamuksensa oli kokonaan mennyt. Leski rupesi häntä
lohduttamaan.

Ei Jaanan vielä olisi tarvis epätoivoon langeta, hän sanoi. Kyllä noin
sievä ja sorea tyttö aina tuli toimeen maailmassa. Mutta hullusti Jaana
hänen mielestään tekisi, jos hän piiaksi rupeisi. Ainahan niitä
silläkin alalla paikkoja olisi, mutta ne tuottivat niin vähän. Kenties
hän voisi päästä tarjoilijattareksi ja muuksi. Niillä olivat ansiot
aivan toisellaiset.

--Minä olen niin nuori ja oppimaton, suri Jaana.

--Ei se mitään. Sellaisista ne herrat juuri pitävätkin.

Mutta Jaana tahtoi vaan piiaksi. Eikä leskikään itsepäinen ollut. Hän
katseli Jaanaa nähtävästi yhä kasvavalla mieltymyksellä.

--Tokko sinulla on edes sulhastakaan? hän kysyi.

Jaana ei tiennyt oikein, mitä vastata. Heikki hänellä tosin oli, mutta
ei hänen päähänsä vielä ollut pälkähtänyt, että tämä nyt todellakin
olisi hänen sulhasensa.

--Mitäs minulla semmoisia, hän sanoi.

--Kukaties kuitenkin, hymyili leski.

--Niin no, yksi, myönsi Jaana punastuen.

--Yksi kerrallaan, nauroi leski.

Lesken huone oli kerrassaan taivas Jaanan mielestä. Siellä oli kaikki
siistiä ja puhdasta, piirongin päällä peili ja pikkukaluja, vieläpä
oikea särmi sängyn edessä. Jaana nukkui sängynkannella, joka asetettiin
kahden tuolin väliin.



4.


Jaana nukkui nuoruuden sikeätä unta. Aamulla herätti leski hänet ja
selitti, että hän jo oli hankkinut paikan hänelle. Jaana tuli hyvin
iloiseksi.

Leski oli käynyt torilla. Siellä hän sanoi tavanneensa erään tuttavan
rouvan, joka juuri tarvitsi Jaanan tapaista tyttöä. Palkasta voisivat
he sitten tarkemmin sopia.

--Onko se oikein herrasväkeä? kysyi Jaana.

--Tietysti, nauroi leski.

--Tokko tuo tyytynee minuun?

--Se riippuu sinusta itsestäsi.

Rouva tuli puolenpäivän tienoissa. Hän oli suuri, roteva ja romoluinen
ihminen, ääni karhea, kasvot lihavat ja pöhöttyneet. Jaana tunsi heti
häntä kohtaan suurta vastenmielisyyttä.

--Tässäkö se on se tyttö? kysyi rouva osoittaen Jaanaa.

--Tässä, vastasi leski. Se vielä vähän ujostelee.

Rouva katsoi tutkivasti Jaanaan.

--Mennään, sanoi hän sitten.

He kulkivat eräitä katuja ja pistäytyivät porttikäytävästä sisälle.
Nousivat ylös portaita ja tulivat keittiöön.

--Oletko sinä syönyt? kysyi rouva, nyt jo paljon leppeämmin.

--En minä vielä tänä päivänä, vastasi Jaana.

Rouva pani ruokaa hänen eteensä pöydälle, toi lasin ja kaasi siihen
olutta. Täyttipä itsekin lasin ja kilautti Jaanan kanssa.

--Kippis sitten. Näytä nyt, että olet oikein kiltti ja tottelevainen
tyttö.

Jaana maistoi, mutta hän ei voinut juoda olutta. Rouva tyhjensi lasinsa
pohjaan, tyhjensi toisenkin lasin ja haukotteli.

--Minä menen vähän nukkumaan, hän sitten sanoi. En ole koko yönä
silmääni ummistanut.

Taisinpa sattua kovaan taloon, ajatteli Jaana. Jos ei täällä rouvat saa
nukkua, niin mitä sitten palkollinen.

Jaana oli syönyt. Hän nousi ja kiitti.

--Mitä minä tässä rupean työkseni ottamaan? hän kysyi. Kyllä rouvan
täytyy neuvoa minua, minä olen niin kovin tuhma ja taitamaton.

--Levähdä nyt tämä päivä, sanoi rouva. Hän meni menojaan.

Jaana jäi yksin keittiöön. Hän istui halko-arkun kannelle ja odotti.
Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus.

Hänestä tuntui hyvin merkilliseltä, että hän nyt todellakin oli saanut
paikan pääkaupungissa. Mitähän isä ja äiti siitä sanoisivat? Entä
Heikki sitten, joka oli ollut niin kiltti hänelle? Tottahan tämä toki
lienee ilmoittanut kotiin, että hän oli lähtenyt? Muistaisiko Heikki
muuttokirjan toimittaa?

Hän päätti heti kirjoittaa Heikille, kun olisi hiukan koteutunut tässä
talossa.

Kotiin hän ei ikävöinyt. Hänen oli hyvä olla tässä niinkuin hän oli.
Mutta tapaukset olivat tuosta hirveästä illasta saakka, jolloin hän oli
paennut kotoaan, seuranneet toisiaan niin nopeasti, että hän oli kuin
puusta pudonnut ja vähän säikähtänyt. Omatuntokin osoitti vilkkaita
elonmerkkejä. Oliko hän tehnyt oikein jättäessään vanhempansa? Mitä
mahtoi nyt hyvä jumala taivaassa arvella hänestä?

Hän oli tosin matkallakin säännöllisesti lukenut aamu- ja
iltarukouksensa. Nyt olivat kuitenkin hänen ulkonaiset olosuhteensa
siksi omituiset, että hän katsoi kaipaavansa tavallista enempi sanan
rieskan vahvistavaa vaikutusta.

Hänellä oli uusi testamentti nyytissään. Hän avasi sen ja istui ikkunan
luo hiljaa lukemaan.

Heti tuntui hänestä turvallisemmalta. Tutut raamatunlauseet vaikuttivat
häneen ikäänkuin tervehdys kotoisilta tantereilta. Keskeltä outoja
oloja sekä vierasta, pyörryttävää kaupunkia hän tunsi jälleen
palaavansa siihen maaperään, joka oli hänen, ja siihen ajatusmaailmaan,
joka mummon saunassa oli muodostunut hänen henkisen minuutensa
ensimmäiseksi, syvimmäksi pohjakerrokseksi.

Samalla liitelivät ja laatelivat hänen ajatuksensa. Nyt hän ei
muistanut Heikkiä enää, ei isää, äitiä eikä kauppias Luikarista.
Myöskin veljet, joista kaksi oli kotona, haihtuivat hänen mielestään.
Kaikki suli kotoiseksi, riuduttavaksi mielialaksi, mistä vain mummon
tyynet, kupariset, mutta ikäänkuin kirkastuneet kasvot ilmi elävinä
pilkistivät.

Jaana ei lukenut enää. Hän itki. Hän päätti kirjoittaa nyt myös
mummolle ja kiittää häntä kaikista selkäsaunoistaan. Isää hän myös
päätti kiittää, mutta ei siitä, että tämä oli lyönyt häntä kauppias
Luikarisen tähden. Kuitenkaan ei Jaana enää tahtonut kantaa mitään
vihaa hänelle.

Äitiäkin oli hänen kiitettävä. Ja sitäpaitsi veljiään. Ne olivat aina
olleet hyvät hänelle.

Niin päätti hän kiittää koko maailmaa. Kukaan ei ollut paha hänelle.
Kaikki ne olivat hänen parastaan tarkoittaneet.

Ensimmäiseksi hänen kuitenkin oli kiitettävä jumalaa.

Jaana rukoili pitkään ja palavasti.



5.


Hän sai olla kauan yksinään keittiössä. Vasta iltapäivällä ilmestyi
rouva sinne, tukka pörrössä ja silmät sikkaralla.

--Mitä sinä tahdot? hän kysyi Jaanalta.

Hän ei näyttänyt ollenkaan enää muistavan tätä.

--Rouvan pitäisi nyt neuvoa työtä minulle, sanoi Jaana. Hävettää tässä
toimettomana koko päivää istua.

--Niin, niin, sanoi rouva hajamielisenä. Pese sitten nuo astiat vaikka!

Hän meni jälleen menojaan. Jaana pesi astiat eikä taas tiennyt, mitä
työksi ottaisi. Kummallinen talo tämä, hän ajatteli. Pidetäänkö täällä
aina näin helpolla palkollisia?

Tuli hämärä ja pimeä. Vähitellen alkoi kuulua liikettä muista
huoneista. Auottiin ovia ja sulettiin. Keittiön läpi kulki eräs
yöpukuinen neiti pitkässä paidassaan. Jaana nousi halko-arkun kannelta
ja niijasi. Neiti meni ohitse häntä tervehtimättä.

Iltapäivällä ilmestyi sinne myös joku siivoojatar. Jaana koetti ryhtyä
keskusteluihin hänen kanssaan, mutta tämä ei häntä ymmärtänyt. Pudisti
vaan päätään ja sanoi:

--Förstår inte.

Jaana tiesi, että se oli ruotsia.

Hän odotti, että ruvettaisiin ruokaa laittamaan. Mutta ruoka tuotiinkin
jostakin muualta. Jaana sai syödä jälleen, mutta mitään työtä ei
vieläkään neuvottu hänelle.

Tuli ilta. Jaanan silmät menivät umpeen. Hän torkkui seinää vasten
halko-arkun kannelta. Rouva tuli kynttilä kädessä keittiöön.

--Nukuttaako sinua? hän kysyi.

Jaana myönsi.

--Mene vain makuulle, sanoi rouva lempeästi. Jaksat paremmin sitten.

Keittiössä oli sänky. Jaana teki työtä käskettyä, riisuutui ja meni
levolle. Sitten siunasi hän itsensä ja puhalsi kynttilän sammuksiin.
Unensa läpi hän oli vielä kuulevinaan ääniä eteisestä ja kulkusten
helinää pihalta. Mutta sitten nukkui hän.

Hän heräsi siitä, että rouva pudisteli häntä.

--Nouse sukkelaan, tyttö! Saat mennä vieraille tarjoamaan.

Jaana kapsahti nopeasti ylös. Hänen omat vaatteensa olivat tuolilta
hävinneet. Siinä oli nyt vain punainen, väljä mekko ja pitkät sukat,
joissa oli reiät kantapäissä.

--Pue sukkelaan päällesi, sanoi rouva. Herrat odottavat.

Jaana kaipasi vaatteitaan.

--Minä nostin ne tuonne eteisen konttoriin. Et suinkaan sinä niissä
kotiryökyissäsi voi kauan kulkea.

Se oli Jaanan mielestä niinkuin ollakin piti. Kuinka hänen
maalaisvaatteensa olisivat kelvanneetkaan näin hienoissa paikoissa?

Jaana häpesi kovasti uudessa mekossaan. Se oli liian hieno ja kaunis
hänelle, pitsit hihansuissa ja röyhelys kaulan ympärillä. Sitäpaitsi
hän tunsi itsensä siinä tuiki alastomaksi.

Rouva katseli häntä nähtävällä mieltymyksellä.

--Sievä tyttöhän sinä olet, hän sanoi ja nipisti häntä tuttavallisesti
leuasta. Mutta muistakin, ettet heti juo itseäsi juovuksiin.

Tätä varoitusta ei Jaana ymmärtänyt.

Rouva antoi pöydältä hänelle tarjottimen käteen. Siinä oli paljon
laseja ja koreakylkisiä pulloja.

Täällä mahtaa olla suuret pidot, ajatteli Jaana.

--Mikä sinun nimesi on? kysyi rouva viime hetkessä.

--Jaana.

--Eikö muuta?

--Rönty, Jaana Rönty.

--Fyi, sanoi rouva. Ei se kelpaa. Se on liian raaka ja kömpelö. Jos
sinulta kysytään, voit sanoa itseäsi vaikka Hilduriksi.

--Miksi? kysyi Jaana.

Rouva opetti hänelle sanan. Sitten hän avasi oven ja osoitti Jaanan
erääseen kamariin.

Siellä oli paljon herroja, joukossa yksi vanhempikin. Jaana pani
tarjottimen pöydälle ja aikoi mennä. Mutta herrat estivät häntä. Yksi
niistä kävi kiinni hänen ranteesensa ja pakotti hänet istumaan.

--Kaunis tyttö, he sanoivat. Mikä nimi?

--Hilturi, änkytti Jaana.

He kaasivat hänelle lasiin ja tahtoivat kaikki kilistää Hilturin
kanssa. Jaana muisti rouvan sanat eikä ryypännyt.

Ne olivat kaikki hyvin iloisia, puhuivat yhteen ääneen, nauroivat ja
pajattivat. Kaikki tahtoivat ne punnita kädessään hänen palmikkoaan ja
väittivät, että se oli tekotukka. Jaanan täytyi jo oikein nauraa
heille.

Mutta sitten halusi se nuori herra, joka ensin oli tarttunut Jaanan
ranteeseen, välttämättä suudella häntä. Jaana päätti poistua, sillä
hänen mielestään olivat herrat hulluja. Metelöivät niin, että oli
ikuinen ihme, kun ei rouvakaan tullut heitä suistamaan.

Se nuori herra sulki tien häneltä.

Kun Jaana kuitenkin tahtoi mennä hänen ohitseen, kävi herra käsiksi.
Jaana lähetti hänet niin menemään, että pöytä kaatui ja kaikki, mitä
siinä oli, pyörähti lattialle. Kuului särkyvien lasien kilinää. Nuori
herra kellahti pöydän taakse.

--Bravo! huusivat herrat.

Mutta Jaana purskahti ovensuuhun itkemään. Mitä rouva sanoisi? Ja millä
hän nyt maksaisi vahingon? Kuinka hän olikaan näin taitamattomasti
käyttäytynyt? Varmaan hän nyt joutuisi pois paikastaan.

Herrat tulivat häntä lohduttelemaan.

--Topakka tyttö, ne sanoivat. Kyllä me vahingon maksamme.

Kivi putosi Jaanan sydämeltä.

Se nuori herra kiipesi ylös pöydän takaa ja oli hyvin vihainen.

--Ajakaa ulos se lunttu! hän sanoi.

Olisi Jaana toki mennyt ajamattakin.

Mutta ne toiset herrat eivät päästäneet häntä. Jaana itki ja pyysi
pois. Herrat tekivät piirin hänen ympärilleen ja tahtoivat istuttaa
hänet sohvaan heidän keskelleen.

Se vanha herra oli koko ajan katsellut Jaanaa tutkivasti.

--Antakaa tytön olla, hän sanoi. Ettekö näe, että hän on vain
sattumalta täällä?

Toiset nauroivat.

--Luuleeko setä, että hän on ensikertalainen?

--Minä pyydän, jättäkää minut hänen kanssaan kahden kesken.

Nyt nauroivat nuoremmat vielä enemmän, mutta lähtivät kuitenkin, sillä
se vanha herra näytti hyvin vakavalta. Jaana kuuli, että ne keskenään
nimittivät tätä jollakin hänelle oudolla arvonimellä.



6.


Jaana ei itkenyt enää. Mutta hän nyyhki vieläkin ja painoi kädellään
sydänalaa.

--Mikä sinun nimesi on? kysyi vanha herra.

Jaana tohti nyt jo ilmoittaa oikean nimensä.

--Mistä kotoisin?

Jaana mainitsi maakunnan nimen. Mutta vanha herra tahtoi tietää
tarkempaan.

--Sieltä minä olen maantien varrelta, koki Jaana selittää.

--Maantieltä kylläkin, hymähti vanha herra. Mutta mitenkä sinä olet
joutunut maantielle?

Se oli liian syvällinen kysymys Jaanalle. Hän vaikeni ja painoi jälleen
poveaan.

Hänen sydämensä läpätti yhä kuin kulkunen yksinäisen matkamiehen
vempeleessä.

Mutta vanhan herran ystävällinen käytös oli rohkaissut häntä. Hän nousi
ylös, niisti nenänsä ja katsoi häntä päättävästi silmiin.

--Tepä tuota näytätte ihmiseltä, hän sanoi. Auttakaa te minua pois
täältä! Ei minusta taida olla tämän talon palkolliseksi.

Vanha herra katsoi häneen terävästi.

--Kauanko sinä olet ollut tässä paikassa? hän kysyi.

--Tänä aamuna tulin.

--Sitä minä arvelinkin. Tyttö rukka!

Vanhan herran sääli koski kovasti Jaanaan.

--Mutta mikäs paikka tämä sitten onkaan oikeastaan? hän kysyi.

--Kuinka niin?

--Kun täällä päivät nukutaan ja yöt valvotaan.

Vanha herra mietti hetkisen.

--Tämä on hyvin huono paikka, hän sanoi. Ei sinun sovi olla täällä.

Se oli Jaanan mielestä hyvin merkillistä. Ja hän kun oli alussa
luullut, että vanha herra oli talon isäntä.

--Kuinkas te sitten olette täällä? hän kysyi viattomasti.

Vanha herra näytti hämmästyvän.

--Minä olen täällä vaan sattumalta, hän selitti.

Selitys oli Jaanan mielestä tyydyttävä. Taisi olla kylässä täällä.
Sattuuhan sitä vieraaksi vaikka minkälaisiin taloihin.

--Mutta nuo toiset varmaan asuvat täällä? hän kysyi.

Vanha herra hymähti.

--Mahdollista kyllä. Sinä tahdot siis pois täältä?

--Tahdon minä.

--Minä puhun sitten rouvalle sinusta. Pääset pois jo tänä aamuna. Mutta
mihin sinä menet sitten?

--En tiedä.

--Oletko ennen ollut palkollisena?

--En ole.

--Tahdotko takaisin kotipuoleesi?

Jaana mietti.

--En minä vielä, hän vastasi epäröiden.

Vanha herra oli pahemmassa kuin pulassa hänen kanssaan.

--Sinun pitää siis saada paikka täällä, hän sanoi.

--Kyllä se olisi kovin hyvä.

--Piian paikka?

--Niin. Ettekö te ottaisi?

--En tarvitse. Mutta tässä on kaksikymmentä markkaa sinulle, että voit
vähän aikaa elää. Ehkäpä sinä saat jonkun paikan.

Jaana meni pelkästä kiitollisuudesta ihan lyykylleen.

--Jopa te nyt kovin hyväksi rupesitte, hän sanoi. En toki tiennyt niin
hyviä ihmisiä maailmassa olevankaan.

Vanha herra torjui hänen kiitoksensa. Mutta vielä oli yksi huoli
Jaanalla.

--Kuka ne sitten maksaa nuo astiat? hän kysyi. Ei se minun syyni ollut.
Kyllähän herra näki, että se nuori herra, maisteri, mikä lie ollut, se
rupesi häjyyttä tekemään.

--Minä maksan, sanoi vanha herra.

Nyt tunsi Jaana itsensä jo kokonaan levolliseksi.

Mutta vanha herra oli väsynyt. Hän heittäytyi sohvankulmaan ja peitti
silmänsä kädellään. Jaana ei tiennyt, pitikö hänen mennä vai jäädä.

--Voit nyt kertoa minulle vähän kodistasi, sanoi vanha herra.

Jaana istui tuolille. Hän risti kätensä ja alotti totisesti ikäänkuin
olisi uskontunnustustaan lukenut. Vanha herra oli tällä kertaa hänelle
jumalan sijainen maan päällä, jolta ei sopinut mitään peittää. Hän
kertoi isästään, äidistään, veljistään ja mitä tiesi mummosta ynnä
hänen suvustaan. Vanha herra kysyi aina jotakin ja kuunteli käsi
silmillään.

Se ei ollut mikään kaunis ja päivänpaisteinen sukutarina, mutta se
näytti miellyttävän kuulijata. Hän tahtoi tietää kaikki yhä tarkempaan.
Ja Jaana jutteli kaikki, niin raskasta kuin se joskus olikin ja niin
mielellään kuin hän olisi tahtonut esittääkin perheensä paremmassa ja
kauniimmassa valaistuksessa.

Jaana kertoi tietysti katkonaisesti ja omalla tavallaan. Mutta vanha
herra täydensi mielessään hänen kertomuksensa ja pian oli hänellä
sielunsa silmien edessä yhtenäinen tarina heimosta, joka oli joutunut
pois juuriltaan ja joka nähtävästi kulki kohti varmaa ja ennakolta
määrättyä perikatoaan.

--Vierivä kivi ei sammaloidu, hän hymähti itsekseen surumielisesti.



7.


Suurina nälkävuosina 1860-luvulla oli Jaanan mummo muuttanut poikineen
pois syntymäsijoiltaan ja kulkeutunut vaeltavien kerjäläislaumojen
mukana kaupunkiin kohisevan kosken varrella.

Hänen kotiseudultaan ei kukaan muu ollut lähtenyt liikkeelle.
Kerjäläislaumat kuuluivat jo asutumpien ja veltostuneempien
laaksomaiden ilmiöihin. Siellä oli pappiloita ja herraskartanoita ja
siellä oli ihmiskäsi jo karttuisampi.

Mutta tuolla ylhäällä, tiettömissä vaarakylissä ja tölleissä, joiden
välillä peninkulmaiset kinokset kohottivat harjojaan, ei ollut muuta
auttavaa kättä kuin jumalan. Ellei se auttanut, tuli kuolema. Se oli
niin sallittu, se oli niin päätetty pilvien käräjissä. Kenenkään ei
juolahtanut mieleen sitä nureksia.

Mitä ankarammin lavantauti raivosi ja mitä useammat ruumiskirstut
kirkkomaahan kannettiin, sitä alavampina kohosivat kansan rukoukset ja
sitä koristeellisempina hehkuivat helvetin tuliset lieskat
synnintuntoisissa sydämissä. Kansa kuoli paikalleen. Heidän ruumiinsa
riutuivat, mutta heidän sielunsa pelastuivat.

Taivaan autuus korvasi sen, minkä maan kurjuus kielsi heiltä. Abrahamin
helma oli auki kaikille, sillä rikasta miestä ei täällä ollut yhtään.
Kristillisen pelastusvarmuuden kyyhkynen liihoitteli lumivalkeana ja
voitollisena päällä mustien metsänrantojen ja tähti-öisten,
kimmeltävien lakeuksien, samalla kuin tauti hiihti pitkin talvitietä ja
kuolon kulkuset soivat alla yksinäisten, hankeen haudattujen
akkunoiden.

Se oli hengen voitto aineen yli, iankaikkisen elämän katkeamaton
riemujuhla kautta ajan murheen ja kadotuksen.

Nälänhätä oli täällä aina eivätkä monet ijäkkäämmistäkään ihmisistä
muistaneet syöneensä selvää leipää kuin muutamia kuukausia elämästään.
Nyt oli kuitenkin kato suurempi kuin koskaan ennen. Mutta oli myös
suurempi kansan hartaus ja nöyrä alistuminen sallimuksen valtojen
edessä.

Jos Miina Rönty poikinensa olisi jäänyt syntymäsijoilleen, he molemmat
epäilemättä olisivat päässeet kylän yhteiseen hautaan ja samalla
osalliseksi siitä korkeasta kutsumuksesta, joka odotti hänen
kanssaveljiään ja -sisariaan. Mutta hän ei ollut kestänyt
koettelemusta.

Perkele, joka käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, oli vienyt hänet
korkealle vuorelle ja näyttänyt hänelle kaiken maailman ihanuuden.
Ruman valta oli kangastanut hänelle kauniina sen kerjätyn leipäpalan
muodossa, jonka hän tiesi olevan helpommin saatavissa tuolta
viljellymmiltä mailta ja pikkukaupungin viekoittelevasta läheisyydestä.
Niin hän oli tullut johdatetuksi kiusaukseen eikä Herra ollut päästänyt
häntä pahasta.

Kaksi yötä hän oli pysynyt uskollisena. Kaksi päivää oli elämän kruunu
hänelle kimmeltänyt.

Mutta kolmantena hän oli sonnustanut kupeensa, herättänyt poikansa ja
teljennyt töllin oven. Sukset hän oli ottanut seinäviereltä ja lähtenyt
viilettämään loivaa mäenrinnettä alas, kohti ihalampia ilmanrantoja,
paukkuvan pakkasaamun sekeisessä, sinertävässä hämärässä. Iikka oli
hiihtänyt hänen perässään. Eikä ollut kumpikaan taakseen katsahtanut,
vaan matkannut sanaa sanomatta, niellen karvasta palaa kurkussa ja
pyyhkäisten silloin tällöin vettyvää nenänpäätä jäisellä kintaallaan.

Mutta taivas oli leimunnut uhkaavana heidän päänsä päällä ja kalpeneva
aamutähti muistuttanut heidän mieleensä mökin isäntää, mennyttä Ryykkö
Röntyä, jonka tauti oli tappanut ja joka nyt nukkui viimeistä untaan
suurten kinoksien keskellä vihityssä maassa.



8.


Vanha herra ei ollut pitkiin aikoihin kysynyt mitään. Jaana vaikeni ja
katsoi kuulijaansa.

Hän huomasi, että vanha herra nukkui.

Hän istui ensin hetkisen neuvottomana. Sitten hän siirsi tuolin syrjään
ja rupesi hiljaa kokoilemaan lattialta pulloja ja lasimurusia.

Samassa heräsikin vanha herra. Hän aivasti, hieroi silmiään ja äkkäsi
nähneensä merkillistä unta.

Kenties ensimmäisen kerran hänen elämässään olivat Suomenmaan lumiset
lakeudet hänen aivojensa komeroihin kimmeltäneet.

Häntä paleli.

--Jahah, hän sanoi huomatessaan Jaanan. Missä minun turkkini on?

Jaana auttoi turkin hänen päällensä. Mutta hänestä tuntui kuin ei
toinen enää ollenkaan muistaisi häntä ja hänen asiaansa.

Vanha herra pani kalossit jalkaansa. Jaana katsoi hänen hommiaan
levottomasti.

--Tehän lupasitte puhua rouvalle, hän sanoi.

--Mitä niin? kysyi vanha herra hajamielisesti.

--Että minä pääsisin pois täältä.

--Se on totta se.

Rouva olikin keittiössä. Jaana kuuli heidän haastelevan keskenään.
Rouvan ääni kuului alussa äkeältä ja vihaiselta. Mutta sitten tuntui
hän lauhtuvan kerrassaan, niijailevan, kostelevan ja kiittelevän.

Jaana pilkisti ovenraosta ja näki vanhan herran antavan rahaa hänelle.

Vanha herra meni. Rouva saattoi hänet ulos. Hänen kielensä kuului vielä
laulavan niinkuin voideltu eteisessä.

--Kelvoton! hän huusi Jaanalle heti sisälle palattuaan ja riipoitti
tämän käsipuolesta keittiöön. Tiedäkin, että se oli hyvin korkea herra
ja kukaties mitä saattoi ajatella. Sellaisen, syötävä, häpeän teit.

--Pääsenkö minä pois sitten? kysyi Jaana itku kurkussa.

--Saat kaiketi minusta nähden mennä. Ala vaan laputtaa! Vai vienkö
tikulla ulos?

Hän meni ja paiskasi oven pauhinalla kiinni mennessään.

Jaana jäi neuvottomana keittiöön. Missä hänen vaatteensa olivat? Eihän
hän miten voinut tässä pyhäkoltussa lähteä pitkin katuja juoksemaan.

Hän ei voinut muuta kuin istua nöyrästi jälleen halko-arkun kannelle
odottamaan. Kaksikymmenmarkkastaan hän yhä puristi lujasti oikeassa
kourassaan. Hyvä toki, ettei rouva ollut huomannut sitä ja ottanut sitä
pois häneltä.

Hän oli nyt jo niin paljon viisastunut, että hän tiesi rahan kelpaavan
tässä kaupungissa.

Ympäriltä huoneista kuului loilotusta ja pianonsoittoa. Nähtävästi ne
nuoret herrat eivät vielä olleet lähteneet.

--Ka, etkö sinä vielä ole mennyt?

Rouva ilmestyi keittiöön tarjotin kädessään.

--Enhän minä miten. Kun saisin ne omat ryökkyni...

--Ei niitä nyt kuka kerkiä sinulle hakemaan.

Jaana sai odottaa aamuhämäriin. Silloin ilmestyi rouva äkkiä hänen
eteensä ja löi lattialle vaatekimpun.

--Siinä on röökinän vaatteet.

Jaana pukeutui.

Mutta rouva näki, että Jaanalla oli jotakin toisessa kädessään.
Epäluulo heräsi hänessä.

--Paljonko se antoi sinulle? hän kysyi.

--Kuka niin?

--Sepähän herra?

--Mitä lie antanut.

--Näytä. Et suinkaan aio itse kaikkia pitää.

Jaana ei näyttänyt. Hän oli jo omassa puvussaan ja tunsi itsensä koko
joukon varmemmaksi ja itsetietoisemmaksi.

Rouva suuttui.

--No, en minä vielä tuollaista rosvonpenikkaa ole nähnyt.

--Saatatte itse rosvo olla. Köyhältä tytöltä kaikki veisitte.

Jaana otti nyyttinsä. Rouva avasi hänelle keittiön oven ja huusi:

--Siinä on viisi hirttä poikki.

Jaana meni. Portaat olivat korkeat ja jäätyneet.

Rouva pukkasi häntä kynnykseltä niskaan, niin että hän lankesi, syöksyi
päistikkaa alas ja tupsahti nokalleen lumihankeen.

Keittiön ovi rämähti kiinni hänen perästään. Jaana nousi kinoksesta,
pudisteli vaatteensa ja meni. Onni toki, ettei ollut selkä taittunut.

Se oli hänen ensimmäinen palveluspaikkansa.

Hän pääsi siitä muutamilla mustelmilla.



9.


Hän sai sitten toisiakin paikkoja. Yhdessä niistä hän oli lähes kaksi
vuotta.

Se oli suuri ylioppilas-puulaaki ja ruokapaikka, jossa oli kymmenen
huonetta ja monta piikaa. Työtä oli enemmän kuin tehdä jaksoi, mutta
palkka oli myös Jaanan mielestä ruhtinaallinen. Hän säästi kaikki,
minkä sai, ja ajatteli, että ne voisivat olla hyvään tarpeeseen, kun he
Heikin kanssa kerran rupeisivat kotia laittamaan.

Hän oli muutamia kertoja kirjoittanut Heikille. Ja Heikki oli
kirjoittanut hänelle. Heikin isä oli ruvennut syytingille ja he olivat
päättäneet viettää häitä niinkuin ensi syksynä. Mutta jo tänä keväänä
oli Jaanan tarkoitus palata kotipuoleensa.

Ruokarouva pyyteli turhaan häntä jäämään. Hän piti paljon Jaanasta ja
Jaana hänestä. Mutta eihän hänen miten sopinut jäädä. Kuultuaan että
Jaanalla oli sulhanen kotipuolessa, lakkasi rouvakin pyytelemästä.

Toiset tytöt jättivät kaikki raskaimmat työt hänen tehtävikseen.

--Kyllä se tuo maakarhu jaksaa, he sanoivat.

Herrat olivat hassuja täälläkin. Ylioppilaat tulivat usein myöhään
yöllä kotiin. Heillä oli kaikilla keittiön avaimet ja he pyrkivät aina
piikoja herättelemään.

Mutta kaupunkilaistytöt tahtoivat nukkua. He olivat kalpeat ja
väsyneet.

--Menkää te tuon maalaisen sänkyyn, he sanoivat.

He tulivatkin. Jaana potkasi niin, että luut kolisivat.

--Sillä on sulhanen, nauraa kihersivät toiset tytöt.

Vähitellen jättivät ylioppilaat hänet rauhaan. Levisi tieto, että Jaana
todellakin oli kihlattu morsian. Silloin tahtoivat kaikki häihin
päästä.

--Tulkaapahan jos tahdotte, täytyi Jaanan heille hymyillä. Taitaa olla
liian pitkä tie herroille.

--Tokko tuo on pitempi kuin Jaanallekaan?

He lupasivat kaikki tulla sulhaspojiksi. Sitäpaitsi päättivät ne
keskenään koota rahoja ja antaa Jaanalle hyvän huomenlahjan.

Yhtenä yönä sattui talossa merkillinen tapaus. Tuli keittiöön
naamioituja miehiä salalyhdyt käsissä. Piiat heräsivät ja luulivat
ensin, että ylioppilaat tahtoivat säikytellä heitä. Mutta miehet
vetivät heidät vuoteistaan, näyttivät revolveria ja tukkivat suuhun
likaisen nenäliinan. Sitten sidottiin heidät niin lujasti, että he
eivät voineet jäsentäkään liikuttaa.

Vasta monen tunnin perästä ilmestyi keittiöön muita ihmisiä, jotka
päästivät irti heidät. Sanottiin, että yhden ylioppilaan luona oli
ollut kotitarkastus.

--Ryöväreitä ne olivat, sanoi Jaana.

Hänelle selitettiin, mikä on kotitarkastus. Mutta hän ei ymmärtänyt.
Hän pysyi yhä siinä yksinkertaisessa mielipiteessään, että ne olivat
olleet ryöväreitä.

Asiasta piisasi paljon puhetta piikojen kesken. Yksi tiesi, että ne
olivat olleet mustan sotnijan väkeä. Hän oli itse sen kuullut
ylioppilailta.

Sitä ymmärsi Jaana vieläkin vähemmän.

Hän päätti kysyä itse herroilta. Herrat selittivät hänelle, että mustat
miehet olivat Venäjän hallituksen lähettiläitä, joita tämä käytti
erityisiin ja arkaluontoisiin tarkoituksiin.

Jaana nauroi ja arveli, että herrat pitivät häntä oppimatonta
pilkkanaan. Esivalta oli hänelle pyhä. Ei hän paljoa tiennyt, mutta
kuitenkin sen verran, että Venäjällä oli keisari ja ettei keisari
voinut käyttää sellaisia palvelijoita.

Kuitenkin oli hänen uteliaisuutensa herännyt.

Hän kyseli ja toiset tytöt kertoivat. Ne tiesivät paljon enemmän kuin
hän. Joskus kyseli hän myöskin rouvalta ja ylioppilailta.

Siten hän sai tietää paljon uusia asioita.

Mutta mitenkään hän ei vielä saanut päähänsä, että hän tuona mustien
miesten yönä todellakin olisi ollut ensimmäisen kerran elämässään
tekemisissä korkean esivallan kanssa.



10.


Jaanalla ei ollut monta tuttavaa Helsingissä.

Miestuttavia hänellä oikeastaan ei ollut kuin yksi. Sekin oli melkein
väkipakolla tuttavaksi pakkautunut.

Se pyöri aina siinä heidän talonsa läheisyydessä. Päivällä se
enimmäkseen käveli edestakaisin, mutta illalla se ilmestyi
porttikäytävään eikä paljon liikkunut siitä.

Nuori mies se oli, pinta mustanpuhuva, pienet kiverät viikset
ylähuulessa. Yllään hänellä oli siisti kevätpalttoo ja pehmeä
vilttihattu päässä. Se oli Jaanan mielestä sangen sievä poika. Hänen
olisi tehnyt mielensä puhutella häntä, jos hän yleensä olisi pojista
välittänyt.

Mies hymyili aina hänelle, iski silmää ja tervehti ystävällisesti.

Toisina päivinä häntä ei näkynyt. Mutta silloin käveli usein
katukäytävällä eräs toinen mies, joka ei ollut ollenkaan yhtä
ystävällisen näköinen kuin tuo edellinen. Jaana miltei pelkäsi häntä.

Erään kerran hän näki noiden kahden haastelevan keskenään. Se oli hänen
mielestään sangen merkillistä, sillä hän ei voinut käsittää, mitä niin
hieno herra voi asioida niin röyhkeän ja epämiellyttävän miehen kanssa.

Mutta se nuori mies iski silmää, kuten ennenkin, erosi siitä toisesta
ja ilmestyi kohta Jaanan kupeelle kohteliaana ja hymyilevänä, hattu
kädessä.

--Saanko minä saattaa neitiä? hän sanoi.

Saatapahan jos tahasi, ajatteli Jaana. Mutta hän ei sanonut mitään.

Mies kysyi, minne Jaana oli menossa. Jaana sanoi olevansa asialla. Mies
kysyi, millä asialla. Jaana ei viitsinyt enää vastata hänelle.

--Mitäs te tässä aina kävelette? hän kysyi puolestaan.

--Terveydekseni, vastasi mies ja hymyili.

--Taitaa olla huono terveys teillä, sanoi Jaana.

--Lääkäri on määrännyt minut kävelemään.

Se sanoi sen niin veitikkamaisella äänellä, ettei Jaana ollenkaan
voinut uskoa häntä.

--Ei, mutta ihan totta? hän sanoi.

--Minulla on täällä virkatoimia, lausui mies vakavammin.

Nyt uskoi Jaana häntä vieläkin vähemmän.

Hän nauroi.

--Mitä virkatoimia teillä kadulla on?

--Minulla on morsian siinä teidän talossa, sanoi mies ja nauroi
vastaan.

--Olkaa höperöimättä!

--Se on niinkuin minä sanon.

--Enpähän minä ole sitä nähnyt.

--Olenpahan minä.

--Mikä sen nimi on?

--Mikäs teidän nimenne on?

Se oli Jaanan mielestä aivan tarpeeton kysymys.

--Mitä te sillä tiedolla tekisitte?

--Se on minun salaisuuteni. Mikä on teidän ristimänimenne?

Voihan tuon sanoakin, ajatteli Jaana. Eihän tuo nimi suussa kulu.

--Jaana minä olen, hän sanoi.

--No, se on juuri justiinsa sama nimi kuin minun morsiamellani.

--Ei ole.

--On varmasti. Totta minä sen tietänen, kun olen häntä tässä kaiken
kevättä katsellut.

--Mikäs sen sukunimi on?

--Sama kuin teidänkin.

Nyt huomasi Jaana, että mies laski leikkiä hänen kanssaan.

--Menkää matkoihinne!

--Kyllä mennään. Mutta saanko minä sitten huomenna tulla saattamaan?

Mies tuli huomennakin. Se oli Jaanan mielestä hyvin hävytöntä. Mutta
toisakseen oli mies hyvin siistin näköinen ja sukkela suustaan, joten
Jaana oli hänen seurastaan sekä huvitettu että imarreltu. He tulivat
pian hyviksi tuttaviksi.

Mies tahtoi tietää kaikellaista. Niinpä kysyi hän kerran, asuiko heillä
ylioppilaita.

--Kyllä asuu, sanoi Jaana.

--Mitä ne puhuvat?

Jaana nauroi.

--Puhuvat kaiketi ne, mitä sylki suuhun tuo.

--Puhuvatko ne teille paljon yleisistä asioista?

--Mistä?

--Sellaisista valtakunnan asioista. Kenraalikuvernööristä ja muusta.

--Haastelevat ne niistäkin, kun minä kysyn.

--Mitä ne haastelevat silloin?

Jaana kertoi. Hän oli sydämessään oikein ylpeä siitä, että hän tiesi
niin paljon ja että mies ei voinut pitää häntä aivan oppimattomana
maalaistollona. Mies kuunteli halukkaasti.

--Puhuvatko ne keisarista? hän kysyi.

--Eivät ne juuri siitä.

--Ehkä sentään?

--Saattavat joskus puhuakin.

--Mitä ne siitä puhuvat?

Jaana kertoi. Mies näytti hyvin tyytyväiseltä.

--Ovatko ne kaikki kotona? hän kysyi. Minä tarkoitan, täällä
kaupungissa.

--On niistä jo pari maalle matkustanut.

--Minne ne matkustivat?

--Minne lienevät kotipitäjiinsä.

--Milloin ne lähtivät?

--Tässä ne kevättalvella.

--Oliko niillä paljon papereita mukanaan?

--Saattoi olla papereitakin.

--Puhuivatko ne asevelvollisuudesta?

--Eivät ne asevelvollisuudesta puhuneet.

Mies osti Jaanalle makeisia ja lupasi viedä hänet sirkukseen ensi
sunnuntai-iltana. Jaana ei ollut koskaan ennen ollut sirkuksessa. Hän
oli kyllä kuullut toisten tyttöjen puhuvan siitä, mutta hänellä ei
ollut koskaan mielestänsä ollut liikoja rahoja siihen. Kuitenkin oli
hänen halunsa jo kauan palanut sinne.

Hän kiitti ja suostui.

Hänen oli pian lähdettävä kotipuoleen. Voisi hän nyt hiukan
huvitellakin. Olisipahan sitten jotakin Heikille kertomista.



11.


Jaana pyysi luvan rouvaltaan ja sai. Sunnuntai-iltana pani hän päälleen
parhaat vaatteensa lähteäkseen sirkukseen.

Jälleen muistui mummo hänen mieleensä. Mitä olisi mummo tästä sanonut?
Olisi ehkä syntinä pitänyt. Mutta eihän hänen itsensä tarvinnut
pilettiä maksaa. Oliko sitäpaitsi hänen syynsä, että hän oli nuori ja
että hänen teki mielensä huvitella?

Hän letitti palmikkonsa ja nakkasi hiukan kopeasti niskojaan. Hän oli
nyt oppinut ymmärtämään, että hänen tukkansa oli jotakin kaunista, jota
hänen ei tarvinnut hävetä ollenkaan. Ylioppilaat olivat jo kyllin usein
sitä hänelle selittäneet.

Jaana otti pienen pyöreän peilin taskustaan ja katsoi vielä, että
jakaus vaan oli tullut paikoilleen. Mahtoiko hän todellakin olla
kaunis? Joku ääni hänen sisällään sanoi niin. Samaa olivat herratkin
sanoneet, mutta ne aina laskivat leikkiä hänen kanssaan. Kuitenkin hän
olisi kovin mielellään tahtonut olla kaunis.

Hänen pukunsa ei ollut enää samallainen kuin se, jossa hän oli
ensimmäiset epävakaiset askeleensa pääkaupungin asfaltilla ottanut. Se
oli siisti ja muodinmukainen, uumenilla kiiltonahkainen vyö ja jaloissa
sievät kautokengät. Toisilla tytöillä oli kureliivitkin. Sellaisia ei
Jaana vielä ollut uskaltanut hankkia itselleen, yhtä vähän kuin hattua,
hansikkaita ja päivänvarjostinta. Mutta vaalea kevätjakku hänellä oli,
joka sopi niinkuin valettu hänelle, vaikka hän olikin sen jo käytettynä
ostanut eräältä palvelustytöltä kerrosta alempana. Sitäpaitsi hän oli
oppinut eräiden vaatekappaleiden käytön, jotka hänen kotiseudullaan
vielä kuuluivat miehisen sukupuolen yksinomaisiin etuoikeuksiin.

Pyöreä peili oli tällä kertaa liian pieni ja epämukava hänestä. Hän
haki pöytälaatikosta esiin toisen suuremman ja nelisnurkkaisen, joka
oli erään hänen toverinsa oma. Mutta siinä hän näytti mielestään niin
kauniilta, että hän ei mitenkään voinut olla omalle kuvalleen
hymyilemättä.

Hänen valkeat hampaansa välähtivät. Mutta samassa hän tuli hyvin
totiseksi.

Kolmesta suuresta helmasynnistä oli mummo häntä varoittanut: lihan
himosta, silmäin pyynnistä ja elämän koreudesta. Kahteen ensimmäiseen
tunsi Jaana itsensä vielä tuiki viattomaksi. Mutta kuinka oli kolmannen
laita? Eikö se jo nyt loistanut esiin tuolta hänen tummansinisten
silmiensä syvyydestä?

Jaana rypisti otsaansa ja paistoi vielä hetken särkeä itsensä kanssa.
Tämän ainoan kerran hän nyt kuitenkin menisi sirkukseen. Se saisi olla
myös hänen viimeisensä. Helluntaiksi hän olisi kotona ja kekrin
tienoilla he viettäisivät häitä Heikin kanssa.

Siitä asti hän ei koskaan eteenpäin ajatellut. Ainoa, minkä hän tiesi,
oli se, että hänestä tulisi majatalon emäntä kaukana pohjan perillä.
Tuskin hän enää koskaan näkisi pääkaupunkia.

--Tämän ainoan kerran, lausui hän itsekseen puoli-ääneen.

Sitten kiiruhti hän alas portaita ja astui katukäytävälle.

Ulkona oli lämmin kevät-ilta. Soitto kuului Kappelista. Jaanan askeleet
tuntuivat niin keveiltä, että hänen kengänkantansa pyrkivät aina
koholle maasta hypähtelemään. Hänen huulensa hymyilivät ja hänen
silmänsä sädehtivät. Että hän nyt todellakin oli matkalla sirkukseen!
Ja että hänellä todellakin oli oikea kavaljeeri, joka odotti häntä,
niinkuin mitäkin herrasmamsellia!

He olivat päättäneet tavata eräässä kadunkulmassa. Mutta nuori mies ei
ollutkaan siinä.

Jaana hämmästyi ensin, sillä hän oli ollut katsovinaan hyvin tarkkaan
kyökinkelloa. Olipa hän mielestään jo vähän myöhästynytkin.

No, hän tulee pian, ajatteli Jaana.

Mutta nuori mies ei tullutkaan. Jaana käveli, käveli ja pelkäsi, että
toinen kenties ei väenvilinässä häntä tuntisikaan. Hän asettui
sentähden katulyhdyn alle. Mutta siinä katsoivat kaikki häneen. Hän
siirtyi takaisin seinävierelle seisomaan.

Minuutit menivät, vierähti jo puolitunti. Jaana ei voinut ymmärtää
ollenkaan. Olisiko nuori mies puijannut häntä? Se olisi ollut kovin
hävytöntä, Taikka olisiko hän ollut tässä, mutta lähtenyt pois, kun ei
Jaana ollut kellonlyönnilleen paikalla? Se oli hyvin mahdollista.
Kenties tämä oli käynyt kotona tapaamassa häntä? Sekin oli mahdollista.
Mutta jos hän nyt itse menisi kotiin, panisi ruokarouva hänet heti
astioita pesemään.

Entä hän olikin erehtynyt kadunkulmasta? Ei, se ei voinut olla
mahdollista. Mutta kun hän sitä kerran oli ruvennut epäilemään, ei tuo
ajatus enää tahtonut poistua hänestä. Hän käveli seuraavaan
kadunkulmaan ja palasi takaisin. Ei, tässä sen täytyi olla.

Taikka tuossa toisessa kulmassa. Ollakseen varma asiastaan hän päätti
kävellä niiden kahden kadunristeyksen väliä ja pitää tarkoin silmällä
jokaista ohikulkijata.

Tunti kului. Nuorta miestä vaan ei kuulunut.

Vähitellen unohtui Jaanalta, mitä varten hän oikeastaan käveli tässä.
Ohikulkevien naisten puvut kiinnittivät hänen huomiotaan. Monella
niistä oli päässään valkea liina niinkuin hänelläkin. Mutta useimmilla
oli hattu ja hansikkaat, vaikka Jaana kyllä näki, etteivät ne mitään
herrasnaisia olleet.

Herrasnaiset tunsi kävelystä. Ne sipsuttivat niin sievästi ja soreasti,
ottivat lyhempiä askelia kuin muut ja kantoivat toisella tavalla
hamettaan. Sitäpaitsi notkahteli heidän vartalonsa vyötäisistä ja koko
ruumis keinui niinkuin olisi aalloilla kulkenut.

Se oli hyvin somaa Jaanan mielestä.

Vaistomaisesti hän rupesi heitä jäljittelemään. Kokosi toisella kädellä
hameensa ja nosti sitä sen verran, että kautokengät näkyivät. Otti
lyhempiä askeleita ja koetti saada lanteensa samalla tavalla
notkahtelemaan.

Ei se oikein tahtonut onnistua. Mutta nyt huomasi Jaana itse, mitä hän
teki, ja rupesi kahta pahemmin jäljittelemään, tällä kertaa
tahallisesti ja itsetietoisesti. Joku ohikulkeva herra iski silmää
hänelle. Toinen naurahti ja kääntyi jälelleen katsomaan. Jaana ei
nähnyt, sillä hän oli liian huvitettu omasta keksinnöstään.

Hetket kuluivat. Ihmiset harvenivat hänen ympäriltään.

Poliisikonstaapeli, joka seisoi kadunkulmassa, oli jo jonkun aikaa
seurannut silmillään Jaanan askeleita. Nyt lähti hän päättävästi hänen
jälkeensä ja tarttui erään pimeän porttikäytävän kohdalla tytön
käsipuoleen.

--Mitä sinä tässä kävelet? hän kysyi.

Jaana säikähti hirveästi, kun näki edessään esivallan palvelijan.

--Ilman vaan, hän änkytti.

--Da, da, sanoi konstaapeli ja puristi lujemmin Jaanaa käsipuolesta.
Lähdetäänpäs sitten.

Nyt tuli hätä jo Jaanalle.

--Minä odotan, hän sanoi kiireesti.

--Ketä?

Jaana mietti. Hän ei todellakaan tiennyt tuon nuoren miehen nimeä.

--Sulhastani, hän sanoi päättävästi.

Heti sen sanottuaan hän katui. Eihän se totta ollut. Mutta hän oli
hämärästi aavistanut, ettei tuttava tässä tuokiotilassa ollut oikein
riittävä nimitys.

--Nietu, sanoi konstaapeli. Ei tuollaisella tytöllä sulhasta ole.

--On, väitti Jaana ja koetti tempaista irti käsivartensa.

Mutta silloin puristi konstaapeli niin kovasti, että häneltä pääsi
parahdus. Siitä kävi konstaapeli yhä äkäisemmäksi.

--Huuda, perkele, hän sanoi ja heristi nyrkkiään Jaanan silmien edessä.
Tokko sinä olet kirjoissakaan?

--On minulla kirjat.

--Mutta suinissa sinä et ole ollut? Mars!

Jaana teki vastustusta. Konstaapeli tuuppi häntä niskaan ja koetti
pakottaa häntä edellään kulkemaan. Jaana pillahti itkuun.

--Mitä te tahdotte minusta? hän nyyhkytti.

--Suu poikki! sanoi konstaapeli.

Portille keräytyi väkeä. Konstaapeli koetti viedä Jaanan joukon
lävitse. Kuului pilkallisia huudahduksia. Konstaapeli suuttui ja veti
sapelinsa. Ihmisjoukko väistyi vähän, mutta kasvoi pian
kaksinkertaiseksi. Konstaapeli vihelsi ajuria.

Mutta ihmisten läsnäolo oli rohkaissut Jaanaa. Mitä oli konstaapelilla
hänen kanssaan tekemistä? Miksi hän ei saanut mennä kotiin? Hän tunsi
itsensä tuiki viattomaksi.

Hän ei itkenyt enää, mutta kamppaili äänettömästi irti päästäkseen.
Ajuri tuli. Konstaapeli koetti viedä retuuttaa häntä kärryihin. Jaana
heittäysi kadulle pitkäkseen.

Konstaapeli vihelsi jälleen. Ihmisjoukko hurrasi ivallisesti.

Tuli juosten kaksi siviilipukuista salapoliisia, jotka nostivat Jaanan
kärryihin ja istuivat sitten itse niihin. Konstaapeli sanoi jotakin
heille venäjäksi. Toinen heistä huusi ajurille:

--Poliisikamariin!

Ajuri nykäsi hevosensa juoksuun. Ihmisjoukko hurrasi ivallisesti.



12.


Jaana retkotti poikkipuolin miesten jaloissa. Hänen päänsä riippui
ulkona; toinen miehistä istui hänen käsivartensa päällä, joka oli
vääntymässä sijoiltaan.

Hän huusi. Mutta toinen miehistä sulki hänen suunsa kourallaan.

Ihmiset pysähtyivät katukäytävälle katsomaan.

--Ei saa rääkätä, kuului kadunkulmasta.

Miehet kirosivat, katsoivat, kuka huusi, ja osoittivat hänet ohimennen
siinä seisovalle poliisikonstaapelille. Tämä lähti heti juoksemaan
sinnepäin.

Huutaja oli eräs vanha herra, sama, joka Jaanan oli porttolasta
pelastanut. Poliisikonstaapeli uhkasi häntä sapelinsa tupella ja
kehoitti poistumaan.

--Minä menen silloin kuin minä tahdon, ärjäsi vanha herra.

Konstaapeli veti esille muistokirjansa ja lyijykynänsä.

--Teidän nimenne? kysyi hän.

Vanha herra mietti, sanoisiko.

--Paras, että sanotte, huomautti konstaapeli. Teidän on muuten
seurattava minua poliisikamariin.

--Minä tulen.

Hän lähti jo menemään. Konstaapeli tahtoi välttämättä kävellä hänen
rinnallaan.

--Pois! ärjäsi vanha herra ikäänkuin olisi vahinkohyönteistä
hätistänyt. Minä osaan kyllä tien.

--Se on minun velvollisuuteni.

--Teidän velvollisuutenne on olla vaiti.

--Millä oikeudella te käskette? kysyi konstaapeli ja kävi hänen
käsivarteensa.

Vanha herra oikasi itsensä.

--Minä olen parooni Manfelt, kenraalimajuri, virasta eronnut,
oikeudella kantaa univormua. Asuva tässä kaupungissa.

Konstaapeli peräytyi pökertyneenä.

--Herra kenraali, hän änkytti, herra kenraali, tässä on erehdys, suokaa
anteeksi, erehdys...

Hän peräytyi yhä enemmän, oikea käsi ohimolla ja hävisi näkyvistä.

Jaana oli mennyt tainnoksiin. Salapoliisien täytyi kantaa hänet kadulta
poliisikamariin.

Parooni seisoi vähän matkan päässä ja mietti, menisikö hän sisälle. Hän
näki, miten Jaanan pitkä palmikko lakaisi katukäytävätä.

--Roistot! sanoi parooni itsekseen.

Sitten kääntyi hän takaisin kävelemään. Mitäpä tässä hänen
vastalauseensa auttaisi? Tapahtuihan joka päivä samallaista ja paljon
pahempaa.

--Ryövärit! pääsi vielä hänen hammastarhastaan.

Mutta hän tunsi jo liian paljon maailmaa voidakseen olla pitemmän aikaa
siveellisesti suuttunut näin vähäpätöisestä katukohtauksesta. Hänen
mielensä tyyntyi vähitellen. Hän jatkoi iltakävelyään.

Kuitenkin oli äskeinen näky herättänyt hänessä eräitä toisia
mielikuvia, jotka kerran liikkeelle lähdettyään eivät tauonneet enää
kulkemasta. Jaanan pitkä palmikko, joka lakaisi maata, oli muistuttanut
hänen mieleensä erästä yöllistä hetkeä kaukana laitakaupungilla,
jolloin hän oli istunut pahamaineisen talon sohvankulmassa ja jolloin
eräs pitkäpalmikkoinen tyttö oli kertonut hänelle itsestään, kodistaan
ja heimostaan.

Paroonin mieltä oli kiinnittänyt enimmän sukutarina. Miten se taas oli
ollutkaan? Suku oli lähtenyt pois alkuperäisiltä syntymäsijoiltaan ja
sitten turmeltunut, rappeutunut ja mennyt raunioiksi.

Parooni Manfelt aikoi itse muuttaa maasta pois. Olot täällä olivat
hänelle sietämättömät. Mutta hän epäröi vielä kahden vaiheilla. Jos hän
olisi ollut yksinäinen mies, hän ei olisi epäillyt hetkeäkään. Mutta
hänellä oli tytär ja poika. Mikä tulisi niiden kohtaloksi tuolla ulkona
oudoissa oloissa, vierasten kansakuntien ja kielten keskuudessa?

Hänen kiivaat askeleensa hiljenivät ja pysähtyivät kokonaan.

Hän loi silmänsä kevät-öiselle, tummansinertävälle taivaalle, josta
tuhannet tähdet paistoivat yli kaupungin ja maan. Vapaa-ajattelijana
hän ei voinut kääntyä rukouksella kolmiyhteisen jumalan puoleen. Mutta
kenties tähdet taisivat antaa oikean neuvon hänelle?

Ja ikäänkuin näkymättömän taikavoiman käskystä kangastui samalla hänen
eteensä luminen erämaa, tölli, josta äiti poikineen lähti hiihtämään
pakoon nälkäkuolemaa, ja paukkuvan pakkas-aamun rusko, joka levitti
siipensä lentoon poloisten päiden ylitse. Ja eikö vahvuus vavissut,
talvinen aurinko astunut ilmi korkeudessaan ja kaikki maan ääret
kuuluttaneet sen jumalan kunniata, joka painaa isien ja äitien pahat
teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen?



13.


Monta kovaa matkalla koettuaan oli mummo poikineen vihdoin saapunut
tuohon kaupunkiin kohisevan kosken varrella.

Usko jumalaan oli Miina Rönnyltä horjahtanut. Hän oli turvannut
raadollisiin ihmisiin. Siten hän tosin oli säilyttänyt sekä omansa että
poikansa hengen, mutta kuitenkin oli Herran rangaistus heidät
yllättänyt.

Ei ollut kestänyt jylhän korven poika edes sen koruttoman ja
yksinkertaisen viljelyksen kosketusta, joka oli kohdannut häntä täällä
pikkukaupungin vaatimattomilla ja vanhanaikaisilla kaduilla. Hän oli
poikennut pois hyveen tieltä ja yhtynyt huonoihin ystäviin.

Ensin hän sai julkisen selkäsaunan raatihuoneen rappusilla. Sitten
tuomittiin hänet linnaan väärästä valasta ja varastetun tavaran
salaamisesta.

Ne olivat olleet kovia aikoja Miina Rönnylle, joka oli monet vetreät
vedet maailman pahennusten tähden vuodattanut. Ei hän poikaansa
syyttänyt. Itseään hän syytti ja omaa onnetonta harha-askeltaan, että
hän oli hyljännyt isiensä ja äitiensä armaat ahot ja lähtenyt mieron
pettävää leipää pyytelemään.

Hän oli silloin huolehtinut enemmän ajallista kuin iankaikkista
onneaan. Siksi oli vanhurskas jumala taivaassa nyt rangaissut häntä,
sallien hänen tulla poikineen suureen herjaan ja häpeään.

Miksi ei Miina Rönty ollut kuollut paikalleen, kuten oli tapa korven
asukkaiden? Eikö olisi se ollut parempi Iikallekin? Juurettomia puita
he olivat, joita kaikki tuulet ajelivat.

Paljon ei oltu puhuttu sinä kesä-iltana, jolloin Iikka vankilasta
palasi ja äitinsä matalaan majaan kaupunginlaidassa ilmestyi. Vaieten
oli Miina Rönty pannut pöydälle vellikupin ja ohraleivän puolikkaan.
Eikä Iikkakaan ollut tiennyt, mitä sanoisi.

Mutta jo seuraavana aamuna oli äiti varovasti ruvennut hänen ja Iikan
yhteistä tulevaisuutta suunnittelemaan. Ei saanut epätoivoon antautua.
Täytyi taistella, pyrkiä ja ponnistaa. Tottahan piti löytyä joku
pelastuksen tie vaivaiselle syntiselle ihmiselle, joka synnissä sekä
siinnyt että syntynyt oli.

Se heillä heti oli ollut selvillä, että heidän oli muutettava pois koko
tästä pahasta kaupungista, jossa kaikki tunsivat heidän tarinansa ja
jossa kuka hyvänsä voisi heitä sormella osoittaa. Täällä ei Iikka
kuitenkaan työtä saisi.

Mutta minne he muuttaisivat?

Kotiin palata oli kynnys korkea eikä heillä itse asiassa enää mitään
omaa tyyssijaa maailmassa ollutkaan. Torpan siellä etäällä ylämaassa
oli jo aikoja sitten ottanut haltuunsa isäntä, jonka maalla se oli.
Siinä askartelivat jo toiset asukkaat. Mahdollisesti olisi joku laupias
samarialainen ottanut heidät huonemiehikseen. Mutta sinnekin oli
tietysti jo huhu Iikan kohtalosta tunkeutunut.

Häpeästä he olisivat saaneet punastua synnyinseudullaan. Kuinka he
ollenkaan olisivat tohtineet ilmestyä kotipitäjänsä kirkkomäelle?

Mutta tuonne etelään päin oli maailmaa laajalti ja metsää, missä voi
piillä pillojaan kunniansa menettänyt mies. Siellä oli maantien
varrella kylä, Lentua nimeltään, ja kylässä kauppias Simo Luikarinen.
Joskus kaupungissa käydessään hän oli osoittanut heille suurta
ystävyyttä heidän paremman onnensa päivinä.

Kenties hän ottaisi Iikan rengiksi? Kenties hän pestaisi Iikan kekristä
palvelukseensa, vaikka aluksi ruokapalkoillakin? Siinä samassa sitten
äitimuorikin muonan saisi.

Niin kokosivat he jälleen kampeensa ja lähtivät kohti uusia kohtaloita
vieremään. Taivalsivat kesäpäivän paahtavassa helteessä, Iikka edellä
käsikärryjä lykäten, äiti jälessä, nyytti kummallakin kupeellaan. Eikä
leimunnut enää uhkaavana taivas, vaan lempeät päivänsäteet kävivät
karkeloihin aamukasteisella tiellä, koska vaelsi korpeen pattoinen
poika armaan äitinsä uutta ja parempaa elämää alkamaan.



14.


Jaana oli poissa koko yön palveluspaikastansa.

Hän saapui seuraavana aamuna sangen surkeassa tilassa, jakku revittynä,
tukka pörrössä, kasvot ja käsivarret mustelmilla. Hän tahtoi heti
tavata rouvaa ja puhua hänen kanssaan kahden kesken.

Hänet oli väkisin raiskattu poliisikamarissa.

Syyllinen oli se ilkeän näköinen mies, jonka Jaana oli nähnyt
juttelevan kadulla hänen oman aiotun sirkuskavaljeerinsa kanssa. Yön
hän oli saanut maata kivisellä lattialla.

Ruokarouva sääli ja surkutteli Jaanaa, mutta kielsi häntä kenellekään
asiasta kertomasta. Ei se kuitenkaan auttaisi mitään. Poliisilaitokseen
ei nykyään lain koura ulottunut. Ne saivat tehdä siellä mitä tahansa.

--Minä menen järveen, nyyhki Jaana.

Ruokarouva lohdutteli häntä. Hirveä häväistys oli tapahtunut. Mutta
eihän elämä silti ollut lopussa Jaanalta. Hänellä oli koti, hänellä oli
isä ja äiti. Sitäpaitsi sulhanen hänellä oli.

Nyt itki Jaana entistä enemmän.

--En minä enää koskaan voi kotipuoleen mennä, hän uikutti, enkä Heikin
silmien eteen.

Hän lupasi yhä lopettaa päivänsä. Ruokarouvan täytyi ruveta hänelle jo
oikein ankaraksi. Luuliko Jaana yksin kärsivänsä? Koko isänmaa kärsi
hänen kerallaan. Jokainen tuli jollakin tavalla tekemisiin laittoman
esivallan kanssa. Jaanan oli tosin käynyt pahemmin kuin monen muun.
Mutta hänen täytyi muistaa, että hän ei ollut yksin. Suomessa oli lähes
kolme miljoonaa yhtä onnetonta kansalaista.

--Ei ole ketään niin onnetonta kuin minä, voihki Jaana.

Kuitenkin hän kuunteli, mitä toinen puhui. Ruokarouva lateli hänen
eteensä, mitä tiesi, esivallan ja virkakuntien väärinkäytöksistä.
Oikeuden turvaa ei ollut missään. Kaikkialla vallitsi sama sorto,
vääryys ja mielivalta.

Jaana ei paljon ruokarouvan puheesta ymmärtänyt. Hän käsitti
ainoastaan, ettei hän voinut vedota kehenkään suuressa
onnettomuudessaan. Eikö koko esivalta virkamiehineen seisonut niinkuin
muuri häntä vastaan?

--Kaikki herrat ovat konnia ja pahantekijöitä, hän huusi.

Ruokarouvan täytyi nyt tiukasti nuhdella häntä. Kuinka Jaana voi niin
sekoittaa käsitteet? Jaana oli joutunut tosin onnettomiin oloihin,
mutta siihen eivät suinkaan kaikki herrat olleet syypäät. Päinvastoin
olivat Suomen herrat juuri puolustaneet kansaa ja kansan oikeuksia, kun
venäläinen virkavalta loukkasi niitä. Syy ei ollut Suomen herrojen. He
olisivat kyllä mielellään puolustaneet Jaanaa, mutta he olivat tällä
hetkellä voimattomat.

--Minun täytyy kuolla, itki Jaana. Minulla ei ole enää yhtään
onnellista päivää elämässä.

Ruokarouva keksi keinon vihdoin ja rupesi puhumaan jumalasta. Se
auttoi. Jaana lakkasi itkemästä ja tyyntyi vähitellen. Siellä oli ainoa
suoja hänelle. Vain haudan tuolla puolen saisi hyvä palkkansa ja paha
rangaistuksensa.

Päätettiin sitten, että Jaana nyt kuitenkin lähtisi kotiseudulleen. Hän
voisi siellä kesän miettiä rauhassa, menisikö hän syksyllä naimisiin
vai palaisiko takaisin pääkaupunkiin. Jos Jaana tahtoisi, olisi tämä
palveluspaikka hänelle aina avoinna. Nyt kaipasi hän ennen kaikkea
lepoa ja virkistystä.

Se oli ruokarouvan hyväntahtoinen suunnitelma. Jaana suostui siihen
tahdottomasti. Hänestä oli kaikki samantekevä. Hänen entinen elämänsä
oli mennyt poikki eikä mikään uusi vielä hänen mielessään kangastanut.

Sen hän kuitenkin nyt jo tunsi sydämessään, ettei hän enää koskaan
voisi katsoa Heikkiä silmiin häpeästä punastumatta. Kuinka hän
milloinkaan voisi morsiuskruunu päässä polvistua hänen kanssaan
vihkipallille?



15.


Siitä ei tullut mikään hauska matka Jaanalle. Kevät oli. Mutta hänen
mielensä ei ollut tervaa parempi.

Junassa kävi se vielä laatuun. Mutta kun hän tuosta eteläisemmästä
kaupungista joutui kirstuineen mäkistä maantietä ajamaan, kiertyi sydän
kerälle ja vedet pyrkivät silmiin alinomaa herahtamaan.

Oli helluntain-aatto. Mutta taivas oli raskas ja pilvinen, tie vetelä,
metsä mykkä ja harmaa. Ei näkynyt järvenselkää sinertäväksi, ei virtaa
vihiseväksi. Lepäsi vaan joku rahkarantainen metsälampi suurten
petäjäin siimeksessä tahi kiemurteli maantien rummun alitse suoperäinen
metsäpuro, liikutellen tummia vesiään, kohti tuntematonta
tulevaisuutta.

Muuten oli maa autio ja tyhjä.

Mikä ei ollut korpea, se kalliota, mikä ei kalliota, se
silmänkantamatonta rämettä. Milloinkaan ei Jaana ollut synnyinseutuaan
näin rumaksi ja karuksi tiennyt. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut
kuoleman matkalla, tullut tuonelan esikartanoihin.

Mitenkään ei Jaana tahtonut nyt Heikkiä kohdata. Hän sopi kyytimiehen
kanssa, että tämä ajaisi ohitse sen majatalon, missä Heikki nyt
luultavasti isännöitsi, suoraan Rönnyn mökille. Siinä oli pitkä
myötämäki, ja kyytipoika laski laukalla sivuitse.

Iltapäivällä pilkahti jo aurinko ja maalasi puiden latvat punaisiksi ja
keltaisiksi. Yöksi seestyi taivas kokonaan. Mutta ilma oli kolkko ja
kylmä. Eikä ollut lämmin mieli Jaanankaan.

He saapuivat auringonlaskun jälkeen Rönnyn mökille. Kuikkalampi lepäsi
valkeassa usvassa, sumu peitti maan ja metsän. Korkeimmat kukkulat ja
pisimmät petäjänlatvat siitä vain satusaarina kohosivat.

Surman linnut suolta, lammen pohjoisesta päästä, olivat lähteneet
liikkeelle. Päivän kyhjöttivät ne mättään kylessä taikka heiluivat
hiljakseen edestakaisin hyllyvän maan navoilla. Mutta heti kun illan
varjot pitenivät, ne lehahtivat lentoon, tohtivat jo tulla tienkin yli,
soutaa kahnustivat maata myöten, suurina, summattomina, hallaisina.
Ylhäisempiä paikkoja ne karttelivat ja niitä, missä päivänlämpö vielä
saattoi uhota kuivasta kanervikosta. Mutta uskalsivat ne saatella
matkamiestä pitkin pimeää korpilaaksoa, istahtaa hänen hartioilleen ja
puhaltaa hänen päälakeensa jäisen hengähdyksen, joka oli hänen järkensä
hämmentää.

Jaanan selkäpiitä karmi. Hänen kasvonsa olivat valjut ja kosteat. Vilu
tunki saakka sydämeen.

Tuntui hänestä kuin tuonen haukat kourukynnet olisivat raadelleet hänen
sisälmyksiään. Tuohon ne pysähtyivät, maaperään painautuivat,
kavahtivat taas koivun konkelolle, jäivät hänen jälkeensä tuijottamaan
harmailla, elottomilla silmäterillään. Miksi hän oli ollenkaan palannut
kotiin? Eikö ollut parempi käännyttää hevonen?

Mökissä nukuttiin. Jaana ei tahtonut ruveta heitä herättelemään. Hän
kolkutti saunan ovelle.

Mummo tuli avaamaan.

--Kuka siellä? hän kysyi.

--Minä se vaan olen, sanoi Jaana.

Eikä mummokaan kysynyt enempää. Hän teki Jaanalle tilan penkille ja
asettui itse lepäämään lattialle. Hän ei osoittanut enempää hämmästystä
kuin jos he olisivat eilispäivänä toisensa tavanneet.

Mummo ei mahtanut olla oikein viisas enää. Hän eli jo ikäänkuin tuonen
tuonpuolisissa maailmoissa. Talvisin hän nousi jo usein keski-yölläkin
veisaamaan. Silloin kuului, jos sattui kuuntelija olemaan, saunasta
värähtelevä, hopeanhelkkä virren ääni, joka ei enää tuntunut tulevan
maasta, vaan suuren kirkastuksen korkeudesta.

Jaanan odottamaton paluu oli mummon mielestä kuitenkin siksi
merkillinen tapaus, että hän katsoi sen sopivan virrenvärssyn
arvoiseksi. Tällä kertaa oli Jaana hänen kuulijansa.

Mutta tavallisesti häntä eivät kuulleet muut kuin ääretön erämaa hänen
ympärillään ynnä taivaan tähdet ja kuu, sekä kenties vielä niiden
takana se suuri Tuntematon, jonka välittömässä yhteydessä mummo eli,
kiitos olkoon natsarealaisen kirvesmiehen pojan ja Nikean yleisen
kirkolliskokouksen.

Myöskään tohtori Martin Lutheruksen ansioita ei tässä viimemainitussa
suhteessa suinkaan ollut vähiksi arvattava.



16.


Jaana lepäsi jälleen lapsuutensa karsta-kiiluvan orren alla. Mutta
hänen ajatuksensa liitelivät ja laatelivat eikä uni hänen silmiään
ummistanut.

Liian paljon oli mummo pienenä häntä kurittanut, että hän olisi tätä
voinut juuri millään rakkaudella ajatella. Kuitenkin tuntui hänestä
täällä merkillisen turvalliselta. Hän ei voinut vain ymmärtää, että
sauna todellakin oli näin pieni. Tässähän tuskin mahtui kääntymään.

Tuossa hän oli istunut, tuossa astunut, tuossa maannut, tuossa
kehrännyt ja kartannut. Tuolla jakkaralla oli mummo hänelle aakkoset
opettanut, tuossa perälasin alla hän oli lukenut katkismusta ja
päntännyt päähänsä kristillisen uskontunnustuksensa ensimmäisiä
opinkappaleita. Hän tunsi jokaisen esineen täällä. Tuhannet muistot
tulvehtivat hänen mielessään.

Aamut olivat aina olleet ankarimmat hänelle. Hänen heräämisensä
tapahtui tavallisesti niin, että mummo joka jo puoli-yöstä oli istua
hyrrännyt rukkinsa ääressä, kopasi häntä ruojuensa kärellä ja äyskäsi:

--Tokko pääset siitä? Kun koko päivän lojuu, iso ihminen!

Hän kuuli sen unensa läpi. Mutta hänellä ei ollut vielä tarmoa nousta
taikka edes osoittaa hyvää aikomustaan nousemaan muulla kuin unisella
kädenliikkeellä.

--Hän? Eikö sinulle ole sanasta apua vai pitääkö olla kättä pitempätä?

Jo kulkivat ensimmäiset kirkkaat ajatukset hänen unenpöpperöisissä
aivokamareissaan. Mutta niillä ei ollut voimaa puhjeta vielä muuhun
kuin pitkään ja haikeaan haukotukseen.

--No, jo se on tottelematon tuo tyttö!

Jaana tunsi vaistomaisesti, että suojeleva välly tempaistiin hänen
päältään ja hänet pyöräytettiin vatsalleen. Oikein heräsi hän vasta
silloin, kun vihaiset koivunvarvut alkoivat viuhua hänen pakaroillaan.
Hän muisti silloin aivan selvään, että hänen nimensä oli Jaana, että
Jaana oli hyvin kovakorvainen lapsi, että maailmanloppu, josta mummo
aina puhui, oli lähellä ja että helvetin tulinen järvi oli kuin
vartavasten juuri hänen kaltaisilleen uppiniskaisille kakaroille
valmistettu.

Taikka tapahtui myös, että hän ei muistanut mitään, vaan tunsi
ainoastaan koko ruumiinsa kihelmöitsevän kuin olisi sitä jo nyt
viileskelleet iankaikkisen kadotuksen lieskat.

Hän huusi niin paljon kuin jaksoi ja sätkytteli sääriään. Se oli mummon
mielestä silmiinpistävin todistus siitä, että vitsa oli tarpeen ja että
sielun vihollinen teki jo häijyn-ilkistä työtään tytössä.

--Soh! Ja siunaa nyt itsesi ja lue aamurukouksesi.

Tyttö nyyhkytti.

--Oletko siinä volisematta! Vai alanko uudestaan----

Jaana heräsi otsa kylmässä hiessä. Hän olikin vain uneksinut. Tuntui
niin turvalliselta ajatella, että hän nyt oli aika ihminen ja ettei
hänen enää tarvinnut mummon piiskaa pelätä. Kuitenkin oli uni ollut
niin selvä, että hän tavallista sukkelammin kohosi istumaan.

Päivä paistoi saunan lasista sisälle. Mummo oli jo keittänyt kahvit ja
asetti kupit pöydän nurkalle.

--Syötyä me lähdemme Lentuan kylälle, hän sanoi. Toisen pitäjän pappi
on tullut ja pitää kauppiaan pirtissä jumalanpalvelusta.

Jaana lupasi tulla mukaan. Mitä enemmän hän valveutui ja raskaat
ajatukset palasivat, sitä enemmän hän tunsi tarvitsevansa jumalan sanan
lohdutusta.

Varsinkin painoi häntä ajatus, miten vanhemmat ottaisivat hänen tulonsa
vastaan.

Se kävi helpommin kuin hän oli ajatellutkaan.

Hänen nilkku veljensä, Ranssu-niminen, avasi äkkiä saunan oven,
seisahtui möllämystyneenä kynnykselle ja sanoi:

--Ka, Jaana!

Jaanan täytyi oikein naurahtaa hänelle.

Ranssu ojensi kätensä hätäisesti, ei kysynyt kuulumisia, nilkutti
tupaan ja ilmoitti kaikille suuren uutisensa. Isä ja hänen toinen
veljensä tulivat juoksujalassa, äiti vähän ajan perästä, pyyhkien
käsiänsä hameenhelmaan.

--Terveisiä Helsingistä, sanoi Jaana.

Isä oli oikein ylpeä tyttärestään. Veljet tohtivat tuskin lähestyä
häntä. Jaana jakoi heille vähät tuomisensa, jotka hän oli ostanut
ylioppilasten keskenään keräämällä huomenlahjalla. Äiti kiitteli ja
kosteli.

--Tulithan kuitenkin katsomaan, hän sanoi.

Kukaan ei nähtävästi enää Jaanan karkaamista ajatellut. Heistä oli
kaikki niinkuin ollakin piti. Jaana oli piikana pääkaupungissa, mutta
ei silti köyhää kotiansa halveksinut.

--Pitkäksikö aikaa sinä nyt jäät meille? kysyi isä.

--Enpä ole tuota vielä tullut tuumineeksi, vastasi Jaana.

He aikoivat kaikki lähteä Lentuan kylälle. Nilkku Ranssu yksin saisi
jäädä kotimieheksi.

Ulkona oli taivas kirkas ja kuulakka. Ilmakin tuntui leudolta ja
lämpöiseltä. Helluntain päivä paistoi päälle rasvatyynen Kuikkalammen,
joka lepäsi tummien rantojensa sisällä rauhallisena niinkuin
iankaikkisuuden ajatus keskellä elämän kohtaloita.

Jaana ei ollut oikein halukas kertomaan Helsingin kuulumisia. Mutta hän
tunsi kuitenkin mielensä suuresti virkistyneeksi.



17.


Pieni ja matala oli Lentuan kylä, syrjässä maailman menosta, kurja,
köyhä ja kokonaan takapajulle jäänyt. Talokkaita ei siinä ollut kuin
puolikymmentä. Muut olivat torppareita ja mäkitupalaisia.

Kansa oli raakaa, röyhkeätä ja epärehellistä. Siinä ei ollut enää
korven salskeata kasvua eikä erämaan tyyntä hiljaisuutta. Sen silmät
vilahtelivat viekkaasti ja levottomasti. Sen kieli oli sekoittunutta,
turmeltunutta ja typertynyttä, sen vaateparsi koottu maantien
matkamiehiltä ja sen pirtit pieniä, ahtaita ja likaisia.

Raitin väkeä se oli, rihkamakansaa, läpikulkuihmisiä, joiden mieli
paloi markkinoista markkinoihin.

Kukin eli kädestä suuhun eikä kukaan huomista aamua ajatellut. Miehet
kulkivat kesät tukkitöissä, kaukana pohjan perillä, suurten virtojen
varsilla; talvet he makasivat uunin päällä, paksua tupakkimälliä
poskessaan mäiskytellen, tullen niukin naukin toimeen kesän ansioilla.
Naiset olivat rumia, kömpelöitä ja epäsiveellisiä. Lapsia heillä oli
kaikilla, mutta tuskin jokaisella tietoa siitä, kuka minkin todellinen
isä oli.

Syksyisin, kun miehet tukkitöistä palasivat, kiehui kahvipannu päivät
pitkät köyhimmänkin töllin pankolla, juotiin viinaa, syötiin
vehnäleipää ja maisteltiin kaupunkimakeisia. Taas kun talven selkä
taittui ja kolikot loppuivat, kiristettiin nälkävyötä, käytiin
kerjuulla kaupungissa tai varastettiin. Kaikki he olivat yltäpäältä
velassa kauppiaalle, joka nylki heitä armotta ja perinpohjaisesti.

Tämän kylän kuningas oli kauppias Luikarinen, vihattu, peljätty,
ihailtu ja rakastettu. Hän oli yleinen ja alituinen puheen-aine Lentuan
pahamaineisissa mökeissä.

Haasteltiin suurella kunnioituksella hänen herraskaisesta ja
täsmällisestä esiintymistavastaan. Kehuttiin hänen etevää
kauppakykyään, kadehdittiin hänen mahtavia juomamatkojaan ja kiroiltiin
hänen nopeaa rikastumistaan. Tiedettiin myös, että hän ei uskonut
jumalaan.

Se oli lentualaisten mielestä hyvin arveluttava seikka, mutta juuri sen
vuoksi omiaan jokaiselle todistamaan, että kauppias Luikarinen ei ollut
mikään tavallinen ja vähäpätöinen mies. Kuinka hän muuten olisi
voinutkaan sallia itselleen sellaista voimannäytettä? Mennäpäs itse
isän jumalan kanssa sormikoukkusille!

Kauppiaan talossa olivat nurkat sivutut punamullalla ja ikkunalaudat
viheriällä öljymaalilla. Hänenpä kujansa päässä sillankorvalla paistoi
myös kruunun majatalon merkki, punavalkea patsas, jonka taulusta kuka
tahansa voi aivan ilmaiseksi nähdä, mikä oli matkan pituus Pietariin ja
mikä Helsinkiin. Se ikäänkuin aateloi koko tienoon ja kohotti suuresti
jokaisen ohikulkevan kyläläisen itsetuntoa.

Kylän halki juoksi joki, jonka ylitse oli yleisillä varoilla rakennettu
silta oikeine kaidepuineen, kivisine arkkuineen ja jäänsärkijöineen.
Sekin oli yksi lentualaisten ylpeyksiä.

Suurin ylpeys oli kuitenkin kauppias Luikarinen.

Monien muiden ansioittensa ohella hän oli myös kylän suurin
maanviljelijä. Laitumet olivat näillä tienoin huonot niinkuin
pellotkin, kankaat karut, luonnon niittyjä vähän taikka ei ollenkaan.
Käytännöllisenä miehenä oli Simo Luikarinen heti huomannut
heinänviljelyksen edut ja lyönyt pitkät sarkansa vikkeriä ja timoteitä
kasvamaan. Hän möi voita kaupunkiin, jota valmistettiin oikealla
käsiseparaattorilla, toistaiseksi kokonaan kuulumaton kalu tällä
perukalla. Myös osti hän jokaisen nokareen, minkä mökin eukot vähistä
lehmistään saivat vuoden kuluessa säästetyksi.

Kauppias Luikarinen ei koskaan maksanut rahassa. Mutta hän mittasi sekä
omasta että muiden mielestä kohtuullisen palkkion kahvissa ja sokurissa.

Tämä mies oli monella muotoa vaikuttanut Rönnyn perhekunnan
kohtaloihin.

Ensiksikin oli mökin isäntä Iikka Rönty ollut renkinä hänellä. Se oli
tapahtunut silloin, kun hän vankilasta kolmen markan miehenä palattuaan
siirtyi äitineen kaupungista kohisevan kosken varrella. Sitten oli
Jaana lapsena ollut paimentyttönä hänellä. Muutaman vuoden perästä
hänet oli korotettu jo puotitytöksikin. Hänpä se myös oli tuhmalla
pilallaan aikaansaanut Jaanan karkaamisen kodistaan ja siten ollut
välillinen syy hänen myöhäisempiinkin vaiheisiinsa.

Rönnyn mökki oli hänen maallaan. Isällä oli paljon velkaa hänelle. Äiti
maksoi voilla ja marjoilla hänelle kahvinsa ja sokurinsa. Hän osti ne
villat, jotka mummo kehräsi, ja korvasi hänen vaivansa silloin tällöin
muutamalla kolikolla. Hän oli Rönnyn joukolle kaikki kaikessa, heidän
elättäjänsä, heidän jumalansa ja hyväntekijänsä.

Mummon mielestä oli kauppias Luikarinen Anttikristus itse. Hän ei
voinut antaa anteeksi, että Iikka hänen luonaan palvellessaan oli
unohtanut isiensä jumalan ja käynyt sangen maailmalliseksi mieleltään.
Se ei kuitenkaan estänyt millään muotoa häntä hyvällä halulla kauppiaan
villoja kehräämästä.

Kauppias oli paljon pitänyt Iikasta. Iikka oli kova työmies ja
sitäpaitsi oli hänen kasvoissaan ja koko olennossaan jotakin, joka heti
oli kauppiasta miellyttänyt. Hän ei vaan voinut kärsiä sitä, että aika
mies viitsi noin kulkea häntä koipien välissä. Tosin hän tiesi Iikalla
olevan perusteelliset syynsä siihen, mutta hän asettui niiden
yläpuolelle.

Iikka ei ollut mikään typerä mies nuorempanakaan ollessaan. Siksi oli
kauppias mielellään istunut hänen kanssaan pienessä puotikamarissa
mustakylkisiä olutpulloja ynnä höyryäviä puolikupposia tyhjennellen.
Eipähän hänellä tässä autiossa erämaassa paljon muutakaan puhekumppania
ollut.

Iikan kanssa oli ollut hauska keskustella. Hän kuunteli ääneti ja
kunnioittavasti, ei koskaan keskeyttänyt, oli aina yhtä mieltä
edellisen puhujan kanssa ja uskoi kaikki, mitä hänelle sanottiin. Pian
oli kauppias ruvennut kohtelemaan häntä kuin vertaistaan. Iikka oli
tuntenut itsensä siitä suuresti imarrelluksi.

Myöskin Miina Rönty, jota nyt mummoksi sanottiin, oli aluksi ollut
mielissään. Mutta sitten hän oli ollut huomaavinaan, että kauppias
kevytmielisillä puheillaan houkutteli Iikan pois hänen isiltäperitystä
uskonnollisesta mielenlaadustaan, joka varsinkin hänen vankila-aikansa
jälkeen oli esiintynyt hänessä syvänä murheena ja katumuksena. Hänen
selkänsä oikeni, hänen silmänsä kirkastuivat, hän alkoi kiroilla ja
päästellä suustaan pitkiä tupakkasylkyjä, joiden tarkoitus oli
jokaiselle todistaa, että hän kyllä oli mies niinkuin muutkin miehet ja
että hänellä oli yleensä kirkas luonto ja repäisevä meininki.

Taikka kuten kauppiaan oli tapana sanoa: »mies on aina miehen väärti ja
välistä vähän parempikin».

Miina Rönty oli nähnyt suurella surulla ja sydämenkarvaudella poikansa
epäiltävää uudestasyntymistä. Usein hän oli katunut katkerasti, että
oli ollenkaan kaupungista lähtenyt ja tullut tähän lemmon kylään, missä
niin jumalatonta elämää hänen silmäinsä edessä vietettiin.

Kauppias Luikarinen oli tosin lukenut mies, joka oli käynyt vuoden
kansakoulua ja tilasi sitäpaitsi erästä kerran viikossa ilmestyvää
sanomalehteä. Mutta hän oli jumalankieltäjä ja perikuvallinen lavean
tien taivaltaja, raaka aineen orja, jonka seura ei mitenkään voinut
olla sovelias Miina Rönnyn pojalle.

Niinpä ei äiti ollut saattanut muuta kuin iloita, kun Iikka kerran oli
hänelle ilmoittanut vakaan aikomuksensa olevan muuttaa yksinäisen
Kuikkalammen rannalle, saman maantien varteen, missä kauppiaalla oli
pieni metsäpalsta ja missä tämä oli Iikalle oman kodin ja konnun paikan
luvannut. Siellä metsän syvyydessä, kaukana viettelevistä ihmisistä,
oli Miina Rönty toivonut hyvien enkeleiden vielä kerran poikansa
sydämeen palajavan.

Jälleen oli äidin ilo tullut varsin lyhyeksi. Iikka sai kuin saikin
tosin mökin rakennetuksi, mutta häntä oli seurannut uuteen asuntoonsa
kauppiaan tanakkatekoinen karjakko, Reeta, joka oli vain nimeksi
neitsyt eikä suinkaan mikään suositeltava aviosiippa kenellekään
kristillissiveelliselle nuorukaiselle. Turhat olivat olleet äidin sanat
ja huokaukset. Iikka oli jo paatunut pahassa eikä kaivannut lempensä
liitolle enää edes mitään kirkollista vahvistusta.

Reeta oli jäänyt hänen mökkinsä vakinaiseksi asukkaaksi. Iikan mielestä
hän ajoi saman asian kuin mikä vihitty vaimo tahansa eikä
matkamiehilläkään, jotka pian tottuivat töllin pihalle hevosensa
pyöräyttämään, ollut hänen suhteensa mitään erikoista muistuttamista.

Silloin oli äidin sydänalassa ratkennut jotakin, joka ei sitten enää
koskaan eheäksi parantunut. Hän oli muuttanut saunaan asumaan,
siirtynyt sinne rukkineen ja raamattuineen, eli hiljaa kuin hiiri
pesässään eikä mielellään vihatun miniänsä ovea avannut. Kuin etäisenä
kaikuna hän kuuli joskus kerrottavan öisistä juomingeista ja
tappeluista tuolla asuinrakennuksessa, josta silloin tällöin kannettiin
hänen saunansa soppeen joku tavallista pahemmin rusikoitu riitapukari.
Hän ei näyttänyt enää siitä paljoa välittävän.

Kerran viikossa saapui mökin väki saunaan kylpemään. Mummo kantoi
vedet, hautoi vastat ja löi löylyt heille, mutta ei virkkanut niin
halaistua sanaa, istui vaan päätä nyökytellen penkillä taikka pistäysi
yksikseen harvaseinäisen kotaporstuan kynnökselle kyyröttämään. Se oli
hänen mykkä vastalauseensa poikansa surutonta sieluntilaa vastaan ja
sitä, mitä hän tämän perhe-elämässä piti vääränä ja paheksuttavana.



18.


Iikalla oli ollut Holli-Reetasta viisi poikaa, joiden nimet olivat
Ranssu, Aleksi, Jörkki, Nantta ja Roope. Näistä olivat Nantta ja Aleksi
jääneet isänkotiin, Roope oli kuollut ja Jörkki ja Aleksi lähteneet
maailman markkinoille.

Ranssu oli jo varhain joutunut hunningolle. Tuskin täyteen ikään
tulleena hän jo ryösti postin maantiellä. Sitä ei saatu koskaan ilmi.
Mutta vanhurskas jumala kiivaudessaan salli, että hän eräänä pilvisenä
pärttyli-maanantaina löi kirveellä rikki polvilumpionsa. Nyt nilkutteli
hän raajarikkona vanhempiensa kodissa, minkä mitäkin näperrellen,
pistäysi usein mummon luokse saunaan ja osoitti ennen pitkää selviä
katumuksen ja parannuksen oireita. Vuoden kaksi hän kulki allapäin ja
harvapuheisena. Mutta sitten alkoi iankaikkinen ilo jo loistaa hänen
silmistään.

Aleksista tuli hevoshuijari. Hän petti markkinoilla monta etevääkin
ammattimiestä, mutta vihdoin petti hänet mustalainen, pettipä oikein
perinpohjaisesti, niin että hän hävisi erinomaisen tamman ja vielä
kaksisataa viisikymmentä markkaa kaupanpäällisiä. Silloin päätti hänkin
jättää synnillisen elämänsä ja kääntää kasvonsa Hänen puoleen, jolta
kaikki hyvä tulee. Seuraavana sunnuntaina meni hän Herran pyhälle
ehtoolliselle ja pestausi heti sen perästä rengiksi pappilaan.
Myöhemmin hän pääsi haudankaivajaksi erääseen kappeliseurakuntaan ja
eli yleisesti kunnioitettuna miehenä kuolinpäiväänsä saakka.

Jörkki oli, kuten sanotaan, ruunankummi. Hän ei koskaan ollut saanut
rippikouluaan suoritetuksi eikä siis myöskään tullut mahdolliseksi
Herran armopöytään astumaan. Mutta kerran Mikkelin päivän tienoilla
kaupungissa käydessään hän oli kohdannut erään hihhulilaisen
maallikkosaarnaajan, joka oli kovasti kolkutellut hänen kivettynyttä
omaatuntoaan. Olipa luvannut vielä synninpäästönkin, sillä ehdolla
nimittäin, että Jörkki rehellisesti tunnustaisi kaikki pahat tekonsa
hänelle. Jörkki oli tunnustanutkin hänelle kaikki muut paitsi että hän
todellakin oli sen lapsen isä, josta häneltä parast'aikaa oikeuden
käden kautta ruokkoa riideltiin. Kohta senjälkeen sai hän kuulla, että
lapsi oli kuollut. Hän huomasi silloin tosiksi maallikkosaarnaajan
sanat ja tunsi, ettei hänellä ollut yhtään syntiä enää. Hänestä tuli
harras kristitty ja toimelias kirjakolportööri, joka kenties tänäkin
päivänä vielä kiertää Suomen saloja kaupiten pieniä uskonnollisia
kirjoja, evankelisia lehtiä ja pakanalähetyssanomia.

Nantalla oli vain neljä sormea oikeassa kädessään. Mutta kun hän sen
liitti vasempaan, kuuli Kaikkivaltias yhtä tarkasti hänen
yhdeksänsormisen kuin jonkun toisen kymmensormisen rukouksen. Hän oli
ruununraakki, joka arvannoston pelosta oli lyönyt peukalonsa poikki
havunhakkurilla. Myöhemmin katui hän ankarasti tekoaan, sillä hän
arveli, että olisi ollut parempi lyödä poikki pikkulillinsä. Silloin
hän olisi näet, kuten kasvavana, vielä voinut hiihtää hirviä, joiden
tappaminen tosin oli kielletty maallisessa, mutta ei taivaallisessa
oikeudessa. Nyt oli hänen pakko pyytää vain lintuja ja jäneksiä,
tietysti kaikista lupakausista välittämättä. Kerran palatessaan
kielletyiltä metsämatkoiltaan hän vilusti vatsansa ja sai väkevän
uskonnollisen herätyksen, joka myllersi kaikki syvyyden lähteet hänen
henkiruumiillisessa olemuksessaan.

Rooperukan kävi hullusti. Hän oli pulska poika ja oli jo aikonut mennä
yhteen muutaman Mankis-Leenan kanssa, jolla oli rahaa
kirstunpohjallakin. Leenan kolikoilla he olivat päättäneet ostaa kaksi
tikettiä Amerikkaan; loput sai mennä häihin ja kultasormuksiin.
Molemmat he olivat nuoret ja suruttomat. Kaiken todennäköisyyden mukaan
he olisivat menneet siitä portista sisälle, joka vie kadotukseen. Mutta
silloin pisti Roopen päähän ajatus lisätä hiukan heidän yhteistä
matkakassaansa. Hän teki onnistumattoman varkausyrityksen, tavattiin
itse teosta ja tuomittiin raipparangaistukseen. Mummon saunassa pari
viikkoa pahimpia piiskanvammoja hoideltuaan, hän meni aamulla metsään,
teki vitsaisen kaulahuivin koivunnäreestä ja hirtti itsensä. Mutta
mummo, joka hänen satunnaisen sairautensa aikana oli johdattanut hänet
sielunsa asioita ajattelemaan, vakuutti että Roopen synnintunto oli
ollut sekä syvä että vilpitön ja että hän usein yön hiljaisuudessa, kun
perälihat kovin porottivat, oli kääntynyt taivaallisen Herransa puoleen
monella hartaalla ja palavalla rukouksella.

Että Roope itsemurhastaan huolimatta ja vastoin raamatun nimenomaista
määräystä olisi päässyt taivaan valtakuntaan sisälle, näyttää kuitenkin
puolueettomasta katsojasta vähemmin uskottavalta. Mutta Leena meni
tiettävästi neulansilmän läpi ja tuli autuaaksi.

Jumalan kirous lepäsi raskaana Iikka Rönnyn mökin päällä. Itse hän
mietti usein tehdä parannusta eikä enää myöhemmällä ijällä
salakapakoinutkaan juuri muille kuin kauppias Luikariselle ja kenties
jollekin varakkaammalle matkamiehelle. Rahdinvetäjät, ne vensperit,
olivatkin ottaneet tavaksi pitää mukanaan omat nassakkansa.
Lopullisesti oli Iikka kuitenkin päättänyt kääntyä vasta
kuolinvuoteellaan.

Ainoa, joka ei näyttänyt mitään korkeamman henkisen elämän eikä
puhtaamman sydämen merkkejä, oli Reeta, Iikan vihkimätön jalkavaimo.
Päinvastoin hän murehti suuresti muiden leväperäistä pensistymistä,
sillä mökin varallisuus väheni samassa suhteessa kuin sen asukkaiden
mieli muuttui hurskaammaksi ja siveellisemmäksi. Hänen yksinkertainen
sosialinen periaatteensa oli, ettei köyhän kannattanut elää
rehellisesti. Nähtävästi hän aikoi tulla toimeen maailmanlapsena
elämänsä loppuun saakka eikä katua ennen kuin viimeisellä tuomiolla.

Mutta mummo iloitsi. Mitä kovemmin kohtalon vallat murtelivat hänen
poikansa perheen jäseniä, sitä voitollisemmin helisi hänen virtensä ja
sitä kirkastuneempina tuikkivat hänen pienet tuhkanharmaat
silmäteränsä, sillä hän tiesi Herran rankaisevan sitä, jota hän
rakasti. Jaanan sydämestä hän oli jo varhain tahtonut kitkeä pois
kaikki ne perisynnin ja pahojen aivoitusten ohdakkeet, jotka tämä
mahdollisesti oli saanut synnyinlahjana erhettyneiltä esivanhemmiltaan.
Samalla hän oli tahtonut kylvää rakkaan poikansatyttären poveen sen
sinapin siemenen, joka kerran kasvaisi suureksi puuksi ja jonka oksille
kaikki taivaan laulelevat linnut pesänsä tekisivät.



19.


Matkue läheni Lentuan kylää. Metsä loppui ja alkoivat kauppias
Luikarisen tilukset.

Jaana katseli uteliaasti ympärilleen.

Tuossa hän oli istua nukottanut ojanreunalla vahtimassa, etteivät
lehmät päässeet kiellettyjä aloja sotkemaan. Se oli ollut hyvin helppoa
työtä, kun vaan karttoi itsensä isolta sonnilta eikä päästänyt sitä
takaapäin ryntäämään. Silloin se varmaan olisi hänet sarviinsa
seivästänyt.

Edestäpäin tarvitsi sille vain näyttää karahkaa. Silloin se räpähytti
silmäänsä ja meni möyryten menojaan.

Kauppias Luikarinen ei niitättänyt nurmiaan kahta kertaa. Niin
tapahtui, että syksyisin, kun muiden karjat tarpoivat savisia
metsäteitä, söivät hänen jalosukuiset lehmänsä maukasta kylvöheinän
ävärtä, ja vain silloin tällöin aikansa kuluksi ojentelivat koipiaan
kuin kamarin lattialla. Se oli kaikkien mielestä sangen merkillistä
eikä ilman ihmettä Jaanastakaan.

Pian olivat huomanneet Lentuan kylän lapset, että oli ilmestynyt uusi
jäsen heidän yhteiskuntaansa. Kiertäen kaartaen he olivat Jaanaa
lähestyneet ja tulleet heti hyviksi tuttaviksi. Kirjavat, sekeiset
syyskesän päivät, korkean ja kuulaan auringon alla, olivat olleet kuin
luodut toverilliseen seurusteluun. Mikä oli silloin sen autuaampaa kuin
tehdä tuli ojaan ja paistaa perunoita suloisessa porossa? Kuka tahtoi,
voi samassa paikassa paistaa myös jalkojaan.

Jollakin oli päällään mekko, useimmilla vain lyhyt paidanriekale.
Päiväkauden nuotion ympärillä kuhnittuaan he kaikki olivat yhtä mustia
ja nokisia.

Kauppias Luikarinen oli kävellyt usein peltojensa pientareita. Jos hän
silloin sattumalta näki häärivien nokitonttujen homman, hän ärjäsi
kaukaa hirvittävällä äänellä ja voi heti havaita ilokseen, miten pienet
syylliset kuin peltohiiret ojanpohjia myöten kotiinsa piipersivät.
Tietysti palasivat he pian takaisin. Mutta kauppiaan mielestä olikin
pääasia, että isännän auktoriteetti vaan tuli ylläpidetyksi.

Saattoi myöskin tapahtua, ettei kauppias Luikarinen karjaissutkaan. Hän
voi myöskin hiipiä hiljaa niinkuin varas yöllä ja ilmestyä
ällistyneiden nokikolarien eteen äkkiarvaamatta ja aivan
odottamattomalta taholta. Jos hän silloin näki ojanvarrella jonkun
tuollaisen nollottavan räkänokan, heilautti hän säärensä tämän
päänpäällitse; tuhma temppu, joka syvästi loukkasi asianomaisen istujan
ihmisarvoa. Se oli oja-yhteiskunnan mielestä kokonaan kuulumaton tapa
niin arvokkaalle henkilölle, vaikka he tosin ymmärsivätkin
täydellisesti sen edut pirullisena ja oikein laskettuna
rangaistuskeinona.

Kauppias Luikarinen oli musta pilvi heidän taivaallaan. Toinen oli iso
sonni. Molempia varten täytyi pitää vuoronperäinen etuvartia. Mutta
muuten oli kaikki kirkasta ja pilvetöntä.

Heidän leikkinsä olivat matkitelleet uskollisesti sitä elämää, jota he
joka päivä näkivät ympärillään. He leikkivät lehmisillä, hevosilla,
talosilla, isäsillä ja äitisillä. Myöskin juopposilla he leikkivät ja
se oli kokonainen draama, jossa oli monta kaunista ja liikuttavaa
kohtausta. Kotisilla oli eräs toinen pienempi draama, mutta sitä
jännittävämpi. Se alkoi niinkuin ainakin talosilla, mutta isä ja äiti
lähtivät kylään ja kielsivät lapsia minnekään menemästä. He palajavat
kotiin eivätkä löydä ketään. Sitten jatkui se niinkuin kuuropiilosilla
ja päättyi kuvaannolliseen selkäsaunaan, joka suoritettiin kaikkien
muotojen mukaisesti.

Tämä kaikki oli ollut Jaanasta erinomainen hauskaa eikä hän suinkaan
ollut ikävöinyt takaisin mummon saunan savuiseen yksinäisyyten.

Mutta syksymmällä, kun viikkoiset sateet alkoivat, ei pikku paimenen
elämä enää ollut kovinkaan kehuttava. Vaikka hän saikin aamulla
päälleen ruoti-ukon ijänikuisen sarkatakin, joka ulottui hänelle
kantapäihin saakka, ei sekään enää puolenpäivän tienoilla voinut estää
alituisesti suhuttavaa märkyyttä läpi tihkumasta. Hänen ainoat
jalkineensa olivat ne, jotka vares oli hänelle antanut, ja ainoat
sukkansa ne siniset, jotka vilu ja vihmova sade kutoivat hänelle.
Silloin ei ollut mikään erinomainen ilo tarpoa upottavia kyläteitä
taikka purra kovaa evästään kostean heinäsuovan kupeessa. Onneksi ei
karjakaan tällaisilla säillä paljoa liikkunut, söi mieluimmin yksiltä
paikoiltaan ja siirtyi jo puolenpäivän rinnassa märän ja mustan metsän
rantaan, joka huokasi ikuista murhettaan harmaan, yksitoikkoisen
taivaankannen alla.

Sade-ilmoilla muuttui myös koko Lentuan kylän ulkomuoto. Nyt vasta se
näytti pieneltä, matalalta ja ränsistyneeltä. Kujat pursuivat lokaa
puolipolveen, maantien hiekka kuohui yli äyräittensä. Seinät vettyivät,
räystäät tippuivat, katot vuotivat ja putosivat kaikki ikäänkuin pari
vaaksaa alemmaksi. Raskas ilmanpaino löi savun maahan taikka lähetti
sen takaisin tupaan. Sieltä täältä pilkisti ikävän ikkunan takaa vain
joku nykerönenäinen paitaressu kaivaten kesäisiä tantereitaan.



20.


He tulivat sillalle. Lentuan kylä lepäsi heidän edessään.

Kauppiaan kujan suusta paistoi punavalkea patsas. Puoti oli auki
sunnuntainakin; täällä korven keskellä, missä matkat olivat pitkät ja
vaivaloiset, ei ollut yleisön mukavuudenkaan vuoksi aina niin helppo
lepopäivää pyhittää. Sitäpaitsi oli sunnuntai paras kauppapäivä.

Lähin kirkko oli kaupungissa kolme peninkulmaa pohjoiseen päin. Sinne
ei tietysti kenelläkään tullut ilman erityistä asiaa lähdetyksi. Sen
sijaan kävivät kaupungin ja naapuripitäjien papit toisinaan täällä
pitämässä jonkun hartaushetken.

Tänään oli juuri sellainen harvinainen tilaisuus.

Lentuan kylä oli tienristeyksessä. Paitsi kruunun valtamaantietä, joka
kulki sen lävitse, lähti siitä kaksi korpitietä, toinen luoteeseen,
toinen koilliseen. Siellä oli peninkulmien takana eräitä yksinäisiä
vaarakyliä, joiden asukkaat myöskin tällaisina päivinä astuivat
heiluvia pitkospuita myöten Lentuaan.

Kansaa näkyi jo kokoontuneen kauppiaan kujan perille. Miehet
seisoskelivat piippu suussa aitaa vasten, eukot istuskelivat nyyttineen
puodin portailla. Puoti itse oli tietysti pakaten täynnä.

Tämä näky muistutti Jaanan mieleen sitä aikaa, jolloin hän itse
kasvavana tyttösenä oli seisonut tuon puodin tiskin takana ja myönyt
kauppiaan ylikatsannon alla ryyniä, lankaa, kahvia ja sokuria.

Kauppapuoti oli pienestä pitäen aina erikoisesti miellyttänyt Jaanaa.
Sen värjätyistä kangaspakoista, vanhoista rahkeista ja kimaltelevista
rihkamista uhosi hänen sieraimiinsa omituinen, sydänalaa vihlaiseva
tuoksu, joka sai hänen verensä oudon ja haikean ikävöimisen tulesta
intohimoisesti hiiltymään. Varsinkin illoin, kun kattolamppu oli
sytytetty ja koko huone välkkyi erivärisenä ja kirjavana, huikaisi
Jaanan silmiä tämän maallisen paratiisin mahti, joka kätki sisäänsä
niin satumaiset määrät uusia ja tuntemattomia iloja. Se oli hänelle
ikäänkuin ensimmäinen epäselvä kangastus jostakin etäisestä, pyhästä ja
pyörryttävästä maailmasta, sieltä, mistä matkamiehet tulivat ja minne
he menivät, kunne virstapatsaat viittasivat ja kulkivat salaperäiset
sähkölangat pitkin humisevia pylväitään.

Epäilemättä oli tämä Eeden ja paratiisi. Mutta sen keskeen oli myöskin
hyvän ja pahan tiedon puu pystytetty.

Jaana tekaisi jo paperitötterön ja sitoi käärenuoran päät kätevästi
kuin näppärin tiskimies. Mutta eräänä iltana hän pisti kätensä
luvattomasti pastillipurkkiin. Samalla astui kauppias sisälle
ulko-ovesta ja helähti ovenkamanaan kiinnitetty sydäntä-sävähyttävä
tiuku.

Kauppias ei ollut sanonut kuin yhden sanan:

--Ulos!

Ja Jaana oli mennyt. Hän oli juosta vikittänyt jälelleen katsomatta ja
sukeltanut aamu-yöstä mummon saunaan niinkuin pelästynyt hiirenpoika
pesänsä koloon. Hän oli saanut selkäänsä, kuten tavallisesti, mutta
pitänyt sen tällä kertaa täysin ansaittuna. Kuitenkin oli hänen
sydämensä vielä kauan läpättänyt, kun hän oli muistanut rikostaan
jumalan seitsemättä käskyä vastaan.

Lapsuuden muistot tulvehtivat joka taholta hänen mieleensä, mutta ne
eivät enää häntä ilahduttaneet. Kuinka hän tunsi olevansa kaukana
niistä! Mitä kaikkea hän oli nähnyt tällä välillä? Ja miten vähän
kaikki nuo ihmiset täällä tiesivät maailmanmenosta ja hänen
murheistaan.

Eikä hänen sydämensä ollut syttä valkeampi, kun he astuivat kauppiaan
kujan suuhun, isä ja Nantta edellä, äiti, Miina-muori ja Jaana heidän
perässään.



21.


Kujan suussa seisoi Heikki.

Jaana säikähti niin, että sydän oli tulla kurkkuun. Hän ei ollut
ollenkaan odottanut Heikkiä täällä tapaavansa.

Kuitenkin oli aivan luonnollista, että Heikki oli tullut. Hänen
kodistaan oli vielä pitempi matka kaupunkiin kuin Jaanan. Hänetkin oli
harvinainen tilaisuus saanut liikkeelle. Jumalanpalvelus ei ollut
hänelle pääasia. Tärkeämpi oli tavata tuttavia, kuulla maailman
asioista ja tehdä eräitä ostoksia kauppiaalta.

Heikin kotitalo, jossa Heikki nyt isännöi, oli nimeltään Kontio. Sen
mukaan sanottiin häntä Heikki Kontioksi.

Vielä ei hän tiennyt Jaanan tulosta mitään.

Nyt näki hän hänet äkkiä edessään. Piippu putosi hänen suustaan ja hän
tapaili hämmästyneenä hatunlievettään.

Jaana oli käynyt niin jumalattoman kauniiksi hänen mielestään.

Isä ja Nantta menivät lyömään kättä hänelle. Heikki tervehti heitä
välinpitämättömästi. Mutta hänen silmänsä pälyivät koko ajan kohti
Jaanaa ja hänen leukapielensä hymyilivät korviin saakka, hurmautuneesti
ja tuttavallisesti. Kaikesta päättäen hän tunsi itsensä ylenmäärin
onnelliseksi.

Myöskin Holli-Reeta ja mummo tervehtivät häntä. Sitten kääntyi Heikki
vasta Jaanan puoleen ja sanoi:

--No, Jaana!

Jaanan täytyi pistää kättä hänelle. Mutta hän oli karahtanut
tulipunaiseksi tukanjuureen asti eikä mistään hinnasta olisi uskaltanut
kohdata hänen katsettaan.

--Eikö se pappi vielä ole tullut? hän sanoi hätäisesti.

Heikin ymmyrkäinen naamataulu hymyili kuin täysikuu.

--Niin, pappi? hän sanoi painokkaasti.

Nyt joutui Jaana vieläkin enemmän hämilleen.

Onneksi tuli pappi samassa. Kauppias sulki puotinsa ja kansajoukko
siirtyi kohti pihan toisella puolen olevaa pirttirakennusta. Siellä oli
jumalanpalvelus pidettävä.

Saarnan aikana katsoi Heikki koko ajan Jaanaan. Hän ei voinut mitään
muuta ajatella. Tuoko se sitten oli hänen tuleva morsiamensa? Nyt se
oli tullut takaisin, uskollinenpahan oli ollut, vaikka ei ollut silloin
lähtökiireessä tullut edes kihloja hommatuksi. Mutta nyt Heikki hänet
kihlaisi vaikka vihtasormuksella.

Kyllä hän tietysti voi kultaisenkin ostaa, eipä sillä ja sen vuoksi.
Talo oli nyt hänen eikä isäkään enää kauan eläisi. Vielä ennen
juhannusta hän matkustaisi kaupunkiin ja ostaisi sormuksen, kultakellon
ja vitjat. Pärttylinä pidettäisiin ratulat eli kuuliaiset ja
römppäviikolla häät. Ristiäisiä saattaisi sitten noin Erkinpäivän
tienoissa ajatella.

Se tuntui jo niin iloiselta ja hipleältä Heikistä, että häntä aina
pyrki väkisin naurattamaan. Aivan kuin olisi joku kainalokuopista
kutittanut.

Samaako mahtoi Jaanakin ajatella, koska näytti niin ujostelevan eikä
edes kertaakaan katsonut hänen?

Mutta Jaanan mieli liikkui taas muilla markkinoilla. Tässä pirtissä hän
oli saanut ensimmäisen ja ainoan koulu-opetuksensa.

Oli näet erään hienon helsinkiläisen neidin nuoreen ja oikulliseen
päähän pistänyt ajatus lähteä laupeudentyötä harjoittamaan, levittämään
tiedon valoa ja hyviä tapoja Suomen synkimpien sydänmaiden keskuuteen.
Myöskin leipää ja vaatteita hän oli levittänyt, sillä näitä
nälkäperukoita oli jälleen kohdannut kaksi hallavuotta peräkkäin.

Hänen isänsä oli joku hyvin ylhäinen sotaherra, hänen ristimänimensä
oli Signe ja hänen sukunimensä edellä oli af taikka von, mikä lienee
ollutkaan. Kuin pyrstötähti hän oli tullut, tuoden viestin
tuntemattomista aurinkokunnista, kuin pyrstötähti myös hävinnyt
häikäistyään, kadoten ijäksi Lentuan kylän pienestä ja ahtaasta
näköpiiristä.

Vuoden hän oli pitänyt pienten lasten koulua kauppiaan pirtissä, jonka
tämä mielihyvällä oli tarjonnut hänelle maksutta käytettäväksi.

--Jos te saatte nämä rosvonpenikat edes hiukankin ihmistapoja oppimaan,
oli kauppias sanonut, on siinä minulle kyllin vuokraa huoneestani.

Jaana, joka jo silloin oli ollut paimentyttönä Luikarisen luona, oli
kuullut nämä sanat. Nyt pulpahtivat ne äkkiä esille sydämen onkaloista,
jonne ne kerran olivat niin kipeästi kaivertuneet.



22.


Kauppias Luikarinen ei ollut mikään tietopuolisen valistuksen
vihollinen. Päinvastoin hän piti sitä ainoana keinona, jos nyt kerran
oli kysymyksessä niin naurettava seikka kuin kansan kohottaminen
alkuperäisestä raakuudestaan, roistoudestaan, ja typeryydestään. Moinen
epäilemättä jalo pyrkimys oli hänen mielestään kuitenkin yhtä mahdoton
kuin olivat täyspäiselle ihmiselle uskonnolliset hassutukset.

Papit olivat hänen loukkauskivensä. Hän vihasi heitä rajusti ja
intohimoisesti. Se ei tietysti suinkaan estänyt häntä jättämästä
pirttiään heidän käytettäväkseen jumalanpalvelusta varten, joka kokosi
kansan hänen kauppapuotinsa edustalle.

Saarnan lopussa tapahtui jotakin tavatonta.

Pappi puhui esivallasta ja sen kunnioittamisesta. Esivalta ei hänen
mielestään turhaan miekkaa kantanut. Tosin oli jumalalle annettava,
mikä jumalan oli, mutta etenkin keisarille, mikä keisarin oli.
Asevelvolliset nuorukaiset kuuluivat ehdottomasti keisarille. Mutta
tästäkin seurakunnasta oli moni jäänyt pois arvannostosta, muka sillä
syyllä, että uusi asevelvollisuus-asetus oli syntynyt maan lakien
vastaisessa järjestyksessä. Se oli surkuteltavaa hairahdusta ja kansan
terveiden käsitteiden sekoitusta. Ei ollut alammaisen asia mennä
esivallan toimenpiteiden laillisuutta punnitsemaan. Sillä esivalta,
joka oli jumalasta, teki tilinsä yksin jumalalle.

Heti hänen jälkeensä nousi kauppias Luikarinen. Hän oli niin vihainen,
että hänen äänensä vavahteli. Pappi puhuu, mitä sylki suuhun tuo, hän
sanoi. Pappi puhuu pönttönsä ja leipälaukkunsa puolesta. Laki on
kansan, ja hallitsijaakin korkeampi. Mutta uusi asevelvollisuus-asetus
ei ole laki, vaikka Suomen papit sen ovatkin saarnastuolista
julistaneet. Se ei ole syntynyt Suomen valtiopäivien
myötävaikutuksella.

--Menköön arvannostoon se, jonka housut lotisevat! hän huusi. Mutta
syyttäköön sitten itseään, jos joutuu Venäjälle kaalinpäitä
pureksimaan. Taitaa siinä vain maha piiskana heilua ympäri selkäpiitä.

Täälläkin Suomen synkimmissä sydänmaissa, missä ruokajärjestys ei
suinkaan ollut kehuttava, mutta kaali kokonaan tuntematon, teki
viittaus venäläiseen kyökkiin tarkoitetun ja tuiki tyrmistyttävän
vaikutuksen. Mitä ymmärsivät Lentuan kyläläiset esivallasta ja
laillisuuden vaatimuksista? Esivalta oli se, joka verot kantoi ja
virkamiehet palkkasi, laillisuus se, joka esiintyi käräjinä,
lautamiehinä ja rikoslakina.

Mutta vatsansa vaatimukset he ymmärsivät. Siksi he kaikki tällä
hetkellä sydämensä syvyydessä kannattivat kauppias Luikarista, vaikka
he eivät papin läsnäolon vuoksi rohjenneetkaan millään tavalla tuoda
julki mielipidettään. Heidän mielestään oli jo suunnatonta, että
kauppias oli sen tehnyt, mutta siinä olikin mies, joka ei pelännyt
piruakaan.

Pappi oli punainen kuin kukko. Kauppias haukkui häntä vielä vähän aikaa
ja lupasi laittaa havuisen hännän jokaiselle, joka ei ollut hänen
kanssaan yhtä mieltä.

Pappi vastasi tyynemmin ja maltillisemmin. Vielä oli aika katua niiden,
jotka eivät olleet kutsuntaan saapuneet. Mutta siinä tapauksessa heidän
heti oli armoa pyydettävä ja lainkuuliainen mielialansa esivallalle
ilmaistava.

--Tehköön kukin omantuntonsa mukaan, hän sanoi. Minä olen vaan tahtonut
sanoa sanani ja samalla mikä on jumalan sana tässä tapauksessa.

--Muna hapeniin sellaiselle miehelle! huusi kauppias Luikarinen. Ja nyt
pellolle minun pirtistäni taikka minä näytän sinulle, mitä muksu
maksaa!

Pappi korjasi lipereitään ja lähti puuskuttaen.

Kauppias Luikarinen hymyili voitollisena. Että hän kerrankin oli saanut
puhua suunsa puhtaaksi noille juuttaille ja iskarioteille! Käskivät
roistot vielä lepopäivää pyhittämään! Ikäänkuin kansalle ei ollut siinä
lepopäivää tarpeeksi, että se sai seisoskella hänen tiskinsä edessä!

Heikki Kontio oli höröstänyt korviaan, kun kuuli arvannostosta
mainittavan. Hänkin oli jäänyt pois kutsunnasta. Tosin se oli
tapahtunut enemmän kauppiaan kehoituksesta kuin hänen oman
vakaumuksensa tähden, siitä yksinkertaisesta syystä nimittäin, ettei
Heikillä ollut näistä asioista mitään varmaa vakaumusta. Edesvastuu oli
hänen mielestään siis kokonaan kauppiaan. Mutta sitä suuremmalla
mielenkiinnolla hän oli seurannut tämän ja papin välistä väittelyä.
Hänestä tuntui kuin olisi siinä kiistelty hänen kohtalostaan.

Jos kauppias olisi hävinnyt, olisi hänkin tuntenut itsensä tuiki
levottomaksi. Mutta nyt oli pappi saanut pötkiä käpälämäkeen ja hänen
edesvastaajansa jäänyt voitollisena taistelukentälle.

Hätä ei ollut tämän näköinen. Ja Heikki katsoi jo turvallisesti
voivansa pistää piipputupakan käryämään.

Jaana oli henkeä vetämättä seurannut papin ja kauppiaan ottelua. Se oli
muistuttanut hänen mieleensä paininlyöntiä Jaakopin ja hänen jumalansa
välillä, kuitenkin sillä erotuksella, että Jaakopin jalka ei näyttänyt
nyrjähtäneen. Eikö hänkin tiennyt esivallasta jotakin? Tapauksen
jälkeen pääkaupungin poliisikamarissa se merkitsi hänelle samaa kuin
väkivalta. Eikö hänkin tiennyt laista ja oikeudesta jotakin? Tiesi niin
paljon, ettei niihin ollut vetoamista, kun tiukka tuli. Mutta hän ei
ollut vielä voinut oikein pukea sanoihin ajatuksiaan. Nyt tuli kauppias
tuossa ja sanoi, että esivalta oli väärä ja ettei sen antamia asetuksia
ollut noudatettava.

Tosin puhui kauppias ainoastaan väärästä esivallasta ja laittomasta
asevelvollisuus-asiasta, mutta tietämättään yleisti Jaana hänen sanansa
mielessään, yhdisti ne omiin kokemuksiinsa ja huomasi ne oikeiksi
kaikessa laajuudessaan, ilman mitään rajoitusta.

Hänkin asettui heti vaistomaisesti kauppiaan puolelle.

Pappi puhui pötyä hänenkin mielestään. Tosin oli hänen saarnansa ollut
kaunis ja liikuttava eikä Jaana ollut sen aikana voinut estää
kyyneleitään. Se oli ikäänkuin toinen maailma, jossa jumala oli isäntä
ja pappi pehtori. Huonona naapurina tahtoi perkele anastaa sekä heidän
tiluksensa että alustalaisensa.

Mutta heti kun pappi oli ruvennut maallisista asioista puhumaan, oli
Jaana tuntenut sydämensä jäykistyvän. Mitä oli papilla niiden kanssa
tekemistä? Eihän jumala kuitenkaan vaivaisesta syntisestä välittänyt.
Eikä esivalta, ainakaan se, jonka tekemisiin Jaana oli joutunut,
suinkaan voinut olla jumalan sijainen maan päällä. Pimeyden
pääruhtinaan sijainen se oli. Epäilemättä, jos ihmisvoimat siihen
riittivät, sitä oli kaikin mokomin vastustettava.

Kansanjoukko hajautui vähitellen. Kauppias avasi jälleen puotinsa ja
liike lähti käymään entistä menoaan. Pappi pyysi kyytiä takaisin
kaupunkiin, mutta joku eteläänpäin menevä matkustaja oli jo ehtinyt
ennen häntä nimensä päiväkirjaan merkitsemään.

Papin täytyi hetki odottaa. Joku uskollinen sanankuulija lupasi hänelle
hevosensa. Mutta se täytyi ensin käydä valjastamassa.

Jaana seisoi puodin portailla ja hoputti omaisiaan lähtemään. Hän
tahtoi kaikin tavoin välttää Heikkiä. Mutta Holli-Reeta sanoi, että
hänellä oli jotakin ostoksia, ja Iikka jutteli kaikessa rauhassa
kylänmiesten kanssa. Mummo taas oli pistäytynyt pappia puhuttelemaan.

Silloin näki Jaana kievarirakennuksesta kiipeävän kärryihin nuoren,
siistipukuisen, kiveräviiksisen miehen, pehmeässä huopahatussaan. Hänen
sydämensä sylkähti. Eikö se ollut samainen mies, joka Helsingissä oli
houkutellut häntä sirkukseen ja jonka takia hän sitten oli tullut
turmioon? Ja eikö hänen veljensä Nantta haastellut miehen kanssa?

Ei, Jaana ei voinut erehtyä. Sama mies se oli.

Mitä se täälläpäin matkusteli? Olisipa Jaanan tehnyt mieli vetää hänet
tilille käytöksestään. Miksi hän ei ollut tullut kadunkulmaan? Oliko
oikein siten narrata köyhän lasta?

Mutta kyytipoika iski hepoa selkään ja kohona hurahtivat kärryt
väistyvän helluntairahvaan lomitse.



23.


--Kuka se mies oli? kysyi Jaana veljeltään kotimatkalla.

--Mikä mies?

--Se matkamies, jonka kanssa sinä puhelit kauppiaan pihalla.

--En tiedä. Mutta rahaa sillä näkyy olevan kuin roskaa. Jos lie
tukkiherroja.

--Ei se tukkiherra ole.

--Mistä sinä sen tiedät?

Jaana viivytteli vastaustaan.

--Tiedänpä vaan, hän sanoi. Minä olen nähnyt hänet Helsingissä.

--Mitäs kysyt sitten, kun tiedät itse paremmin, huomautti Nantta
myrtyneenä.

Nyt sekautui jo Iikka Röntykin puheesen.

--Eihän se mikään tukkiherra ole, hän sanoi. Se on sellainen,
sellainen, joka kirjoittaa...

--Sanomalehtiin, lisäsi Holli-Reeta.

--Tuntevatko isä ja äitikin hänet? kysyi Jaana kummastuneena.

Iikka Rönty näytti oikein ylpeältä.

--Onhan se meillä jonkun kerran syöttänyt hevostaan, hän sanoi.

--Hyvä ja höyli herra se on, jatkoi Holli-Reeta. Ja niin puhelias.
Kaikesta se kertoi ja kaikesta se tahtoi tiedon ottaa.

--Eikä sitä meilläkään niin metsänkorvessa eletä, päätti Iikka Rönty,
syrjäsilmäyksellä tyttäreensä.

Syntyi hetken vaitiolo. Jaanan ajatukset kiertelivät yhä siinä
vieraassa herrassa.

--Mitä se täällä liikkuu? hän kysyi.

--Ka, johan minä sanoin, selitti Iikka Rönty. Se ostelee tietoja ja
lähettää lehtiin niitä.

--Maksaako se niistä?

--Ei tuo minulle ole maksanut. Mutta Nantta sai siltä keväällä
viisitoista markkaa.

--Viisitoista markkaa?

Se oli suuri summa Jaanankin mielestä.

--Niin, sanoi Holli-Reeta. Ja hyvään tarpeeseen tulivatkin rahat.

--Mistä hyvästä se antoi?

--Mitä tuo lie Nantta puhunut kauppiaasta ja Heikki Kontiosta.

Jaana ihmetteli.

--Onpa sillä liikoja rahoja, hän sanoi.

Iikka Rönty ojensi häntä itsetietoisesti.

--Eivät ne sen omia ole, hän sanoi. Ne ovat sen isäntien rahoja. Mutta
hyvä mies kun on, niin ei tahdo näet rikastua köyhän kansan puheilla.

--Olisi kait se saanut meidän vähät tietomme ilmaiseksikin, lisäsi
Holli-Reeta. Eipähän niistä täällä olisi osattu maksuja ottaa.

--Mitä sinä kerroit sille? kysyi Jaana veljeltään.

--Ilman vaan, vastasi tämä yksikantaan.

Hän oli vielä ikäänkuin hiukan nyreissään siitä, että Jaanakin tunsi
herran.

Mutta itsestään rupesi hän kuitenkin sitten sana-arkkuansa availemaan.

--Se tämä Heikki Kontio, virkkoi hän, jäi pois asevelvollisuudesta,
vaikka sen nyt olisi ollut vuoro tänä keväänä. Mutta kun se kauppias
käski sitä jäämään pois ja sanoi, että se asetus ei pitänyt kutiaan...

--Samaahan se tuntui äskenkin papille paahtavan, huomautti Holli-Reeta.

--Eikä se sitäpaitsi mikään oikea laki kuulu olevankaan, lausui Iikka
Rönty mahtipontisesti. Sen sanoi kauppias itse minulle ja kyllä se
asiat tietää, jolla on aviisit ja muut.

--Mutta ei sen kauppiaankaan pitäisi niin kovin suurta suuta pitää,
nauskahutti Nantta.

Hän tiesi nähtävästi enemmän kuin mitä hän tahtoi sanoa. Iikka Rönty
katsoi häneen epäluuloisesti.

--Mitä sinä sillä tarkoitat? hän kysyi.

--Ilman vaan. Kyllä se pappi oikeassa siinä oli, että esivaltaa on
toteltava.

--Esivaltaa! hymähti Jaana.

--Niin, niin, nyykytteli Holli-Reeta päätään huolestuneena. Esivalta ei
turhaan miekkaa kanna.

--Eikö se keisari sitten enää sotamiehiä tarvitsekaan? kysyi mummo,
joka tähän saakka oli vaeltanut äänettömänä.

Kukaan ei viitsinyt vastata hänelle. Mummo horisi jo heidän mielestään.

--Sai siinä pappi kuulla sanat, huomautti hetken perästä Iikka Rönty.

--Kyllä kuuli, myönteli Holli-Reeta. Mutta ei sen kuitenkaan olisi
pitänyt kirkkoherraa taivasalle ajaa.

--Mitäs tuli toisen huoneessa mahtailemaan? Ja toisakseen, eipähän tuo
taivas papille pahaa tehne.

Iikka Rönty nauraa hekotti ääneen. Sukkeluus oli hänen mielestään
tavallista onnistuneempi. Nanttakin hymähti hänen takanaan.

--Niin, niin, mutta pappi on silti pappi, intti Holli-Reeta.

--Ei se kauppias ollut ensi kertaa pappia kyydissä.

Nyt nauratti Iikka Röntyä vieläkin enemmän. Hän kävi oikein henkeväksi
tuota tapausta ajatellessaan. Nololta oli pappi näyttänyt. Ruveta sitä
kauppiaan kanssa käsikarttua vetämään! Pitihän papin jo tietää
edeltäpäin, mitä siitä tuli. Sillä sellaista miestä kuin Luikarinen
sitä ei ollut koko maailmassa.

Mummo käveli mykkänä heidän takanaan. Mitä kuuluivat häneen maalliset
asiat? Maailma oli murheen laakso ja kuolon varjojen alho, josta hänen
kohta oli autuaitten asuntoihin lähdettävä. Valmis hän oli, mielellään
hän menikin. Vaikka tänään saisi tulla viikatemies, vaikka huomenna
saisi Herra korjata hänet. Hänellä oli viskimensä kädessään, mutta ei
mummo säikkynyt sitä. Saisi leimahtaa pitkäisen tuli idästä ja näkyä
hamaan länteen, saisi olla jo Ihmisen Pojan tulemus ja torvet tuomiolle
torahtaa. Eivät ne häntä häälyttäisi. Hän oli huoneensa kalliolle
rakentanut.

Mummo oli vanhoilla päivillään tullut jotakuinkin hengellisesti
ylpeäksi. Hän ei mielestään ollutkaan enää mikään tavallinen synninorja
eikä Ristuksen lammashuoneen vähäpätöisin karitsa. Hän oli jo
mielestään niin paljon kokenut mielessään Herransa jumalansa hyvyyttä
ja niin paljon kristillisillä hyveillään ansainnut sitä, että hän
asetti itsensä koko joukon tavallisia kuolevaisia ylemmäksi. Siksi hän
odotti eräänlaisella kärsimättömyydellä tuonen iltaa ja ylösnousemuksen
aamu-aurinkoa, jolloin hänet lopullisesti vuohipukeista erotettaisiin.
Hän ikäänkuin häpesi käydä enää täällä alhaalla suruttomien ihmislasten
keskellä niinkuin hän olisi yhä ollut yksi heistä. Hänen ainoa
lohdutuksensa oli, että myöskin Sana oli tullut lihaksi, vaikka se
alusta oli asunut jumalan luona ja jumala oli ollut se Sana.

Mummo oli mielestään jo miettinyt myös niin paljon raamatun syvimpiä
ongelmia, ettei hän tietopuolisessakaan suhteessa enää tahtonut itseään
kaikkein yksinkertaisimpiin sanankuulijoihin verrattavaksi. Päinvastoin
hän katsoi selvittäneensä sydämessään monta hämärää pulmaa, joista
tiedot tuntuivat olevan ristiriitaiset papeilla ja kirjanoppineillakin.
Tosin hän tiesi olevansa vain köyhä ja oppimaton vaimo Galileasta,
jolle jumala oli erityistä armoaan osoittanut. Mutta hän tiesi myöskin,
että tuolla taivaan suurissa saleissa viimeiset tulivat ensimmäisiksi,
mutta ensimmäiset viimeisiksi, ja mummo katsoi jo vaeltaneensa niin
kauan ristin tietä, ettei hänen paikkansa siellä enää pitänyt niitä
aivan ovensuu-penkkejä olla.

Mummo ei pannut kynttiläänsä vakan alle. Milloin hänellä vaan oli
siihen tilaisuutta, hän meni urheasti puhelemaan pappien kanssa ja
pyytämään heiltä tukea ja valistusta hengelliselle elämälleen. Mutta
tämän hän teki yhtä paljon solmetakseen heitä sanoissa kuin tullakseen
itse toden teolla valistetuksi.

Mummo ei ollutkaan niin tuhma kuin outo luuli. Nöyrällä ja hiljaisella
äänellä hän esitteli ajatuksiaan, papit vastailivat hänelle
hyväntahtoisesti eivätkä huomanneetkaan ennen kuin olivat itsensä
pussiin puhuneet. Silloin he hämmentyivät, alottivat usein innokkaasti
uudestaan ja hämmentyivät vielä enemmän. Mummo nautti hetkisen heidän
pulastaan, ilmoitti sitten vaatimattomasti, kuinka hän oli asian
aprikoinut, papit antoivat hänen mielipiteelleen armollisen
hyväksymisensä, taputtivat häntä olalle ja kehoittivat vastakin yhtä
nöyrästi ja vilpittömästi jumalan sanan valkeudessa sielunsa ongelmoita
selittämään. Mummo niijasi, meni kiitellen ja kostellen menojaan, mutta
tunsi itsensä jo porstuassa koko joukon ehommaksi entistään.

Näin oli käynyt naapuripitäjän papin ja samoin monen muunkin
sielunpaimenen. Olipa mummo kerran piispankäräjillä kaupungissa ollut
tilaisuudessa pitämään lujilla itse hiippaherraakin koko rovastikunnan
papiston ja erään tuomiokapitulin jäsenen läsnäollessa. Piispa oli
kuitenkin pelastautunut siten, että oli kehoittanut mummoa uskomaan
yksinkertaisesti eikä järkensä jousta ylenmäärin jännittelemään. Mummo
oli saanut mennä niine hyvineen. Mutta hänelle oli jäänyt hämärä
aavistus, ettei hän ollut sillä kerralla oikein kunnostautunut eikä
esiintynyt edukseen.



24.


Jaana sai kotona asuakseen saman kamarin porstuan perässä, jossa hän
ennen oli kangasta kutoa helskyttänyt.

Elämä rupesi Rönnyn mökissä käymään entistä latuaan. Jo muutaman päivän
päästä oli Jaana siihen niin tottunut, ettei hän enää paljon muistanut
pääkaupunkia olevankaan.

Hän pani taas kankaan vireille ja alkoi kutoa. Yöt hän nukkui aitassa,
jossa vielä hänen vaatteensa olivat vanhoilla orsillaan.

Ne herättivät hänessä monta haikeata ja hiukaisevaa mielialaa.

Usein tavattiin hänet yksin itkemästä. Kotiväki koetti turhaan
lohduttaa häntä. Iikka luuli, että Jaana ikävöi takaisin Helsinkiin.
Mutta Holli-Reetalla oli asiasta omat ajatuksensa.

Kerran heleällä heinäkuulla, kun aurinko oli mennyt metsän taa ja
Kuikkalampi kajasti utuisena valkeassa, hämäräisessä yössä, kuuli Jaana
aitassaan hiljaisen koputuksen seinän takaa. Hän nousi ja avasi oven,
arvellen että se oli joku hänen kotiväestään.

Se oli Heikki Kontio.

Hän pujahti sukkelasti sisälle ja Jaana sulki yhtä nopeasti aitan
uksen. Sitten he katsoivat toisiinsa ja näyttivät hyvin hämmästyneiltä.

Jaana oli paitasillaan eikä ymmärtänyt hävetä edes. Heikki hypisteli
lakkiaan. Kumpikaan ei tiennyt ensin, mitä sanoisi.

--Iltaa, sanoi Jaana vihdoin.

--Iltaa. Lähdin katsomaan, kun ei ole tavattukaan tässä.

He kättelivät ja vaikenivat jälleen.

--Mistä sinä tulet? kysyi Jaana.

--Ilman vaan kotoapäin.

Heikki naurahti väkinäisesti ja koetti katsoa tuttavallisesti Jaanaa
silmiin. Aitassa oli puolihämärä. Kuitenkin he hyvin erottivat toisensa
ovenpäällisen kapean ikkunalasin lähettämässä himmeässä heijastuksessa.

Äkkiä sai Jaana jalat alleen ja pujahti peittonsa alle. Heikki istui
hänen sänkynsä laidalle. Eikä kumpikaan tiennyt oikein, mistä
alottaisi.

--Tässä ne nyt olisivat, sanoi Heikki vihdoin ja veti pienen kotelon
povitaskustaan.

--Mitkä? kysyi Jaana katsomatta häneen.

--Nepähän ne kihlat.

Jaana purskahti itkemään.

Heikki näytti hyvin hölmistyneeltä. Hän avasi kotelon ja piti sitä
Jaanan silmien edessä.

--Siinä ne ovat, huolinetpa sitten tahi et. Ei nämä häävit ole.

Se oli tietysti vain väärää vaatimattomuutta. Heikin kihlat olivat
tavallista upeammat.

Jaana itki kahta katkerammin.

Heikki mietti päänsä ympäri. Hän ei voinut keksiä mitään järjellistä
syytä Jaanan kallotukseen.

--Jos sinä siitä arvannosto-asiasta itket, sanoi hän vihdoin, niin voin
minä vielä pyytää armoakin. Ei minua siitä Siperiaan tuomita. Niin että
kyllä sinä sen puolesta voit aivan huoleton olla.

Ei auttanut sekään. Heikki rupesi jo tuskastumaan.

--Talo minulla on, hän sanoi, eivätkä ne vanhuksetkaan enää kauan elä.
Äiti on kyllä vielä aika virkku ja kappera ikäisekseen, mutta isä on jo
manan matkamies. Viikon pari mitä virunee.

Ei vastausta vieläkään. Maailma rupesi jo Heikin silmissä mustumaan.

--Otatko sinä sitten ne vai et? hän kysyi kärsimättömästi.

On tainnut tyttö ylpistyä siellä pääkaupungissa, hän ajatteli. Ei taida
tavallinen tunkionluoja enää kelvatakaan hänelle. Herrojako
himoittanee? Mutta kyllä Jaana erehtyi, jos luuli, että Heikki häntä
tässä kehtaisi ruveta pitkin yötä passailemaan. E-ohoh! Mikä Jaana
luuli oikein olevansa? Äläs eto kapine! Torpan tyttö hän oli, vaikka
päässytkin kaupunkiin piikaletukaksi. Heikki oli tosin vaan maanmoukka,
mutta kuitenkin talon isäntä. Ei räntännyt hänen tyhjää riijailla eikä
jäädä yhden hameen jälessä haikailemaan. Kyllä hänellä toki otettavia
kymmenen joka sormelle olisi, oli niitäkin, jotka helmat hampaissa
vastaan tulisivat. Jos ei Jaanalle kihlat kelvanneet, niin olkoot
kelpaamatta. Ei Heikki hänen tähtensä kauankaan itkupilliä soittelisi.

--Jaa taikka ei? kysyi hän jotenkin karskisti.

--Ei, Heikki kulta, sai Jaana nyyhkytystensä lomasta sanotuksi. Ei
minusta ole enää sinun kihlakalujesi kantajaksi.

--Niin noh, sanoi Heikki ja nousi.

Hän ei ollut kuitenkaan tätä vastausta odottanut. Asiahan oli ollut jo
melkein sovittu heidän välillään. Mikä siinä nyt muka kiikasti? Tyttö
ei mahtanut olla oikein täysissä rahkeissaan.

Äkkiä lensi synkkä epäluulo häneen. Olisiko joku toinen tullut ja
sotkenut välit? Mitä sen silmät muuten olisivat nuin viljoin vettä
tiristäneet? Eivät ne tytöt tyhjästä tuolla tavalla itkeneet. Kenties
oli joku toinen jo kokenut Heikin apajan?

--Kuulehan Jaana, hän sanoi. Mikä sinulla oikein on?

Jaana hyrski valtoinaan.

--Etteivät vaan olisi huonosti sinun asiasi?

--Huonosti ovat, pääsi Jaanalta.

Heti sen sanottuaan hän tuli levollisemmaksi. Kuului enää vain
hiljaista ja tasaista tihuuttamista.

--Niin no sitten, sanoi Heikki painokkaasti.

Avioliitto oli nyt mahdoton hänenkin mielestään.

Se oli sitä myöten valmis. Mutta hän kysyi kuitenkin vielä ikäänkuin
vanhasta tottumuksesta:

--Herrako se on vai talonpoika?

Jaana ei vastannut. Kaikki rakkaus oli heti haihtunut Heikistä. Mutta
mustasukkaisuuden kyy kähisi vielä hänen sydämessään.

--Taitaa olla niitä kisällimiehiä, hän lisäsi ylenkatseellisesti.

Eikä Jaana vastannut vieläkään.

--Hyvästi sitten, sanoi Heikki ja meni.

--Ja hyvästi ijäksi, hän jatkoi vielä itsekseen oven ulkopuolella.

Se sai nyt olla sillä hyvä. Eikä Heikki tahtonut enää koskaan sen
koommin lapsuutensa petollista ystävää ajatella.



25.


Kuitenkin oli asia kovasti koskenut Heikkiin. Jaanan kuva ei väistynyt
hänen silmiensä edestä.

Heikki tunsi, että hänelle oli tapahtunut verinen vääryys, mutta hän ei
tiennyt ketä syyttää siitä.

Vihdoin kävi tämä viattoman kärsimyksen tunne hänelle niin
tuskalliseksi, että hän jätti talon ohjat nuoremmalle veljelleen, otti
perintö-osuutensa ja matkusti seuraavana kevättalvena Amerikkaan.
Mahdollisesti vaikutti hänen lähtöönsä myöskin pelko arvannosto-asian
seurauksista, sillä kauppias Luikarinen oli kivenkovaan kieltänyt hänet
armoa pyytämästä.

Silloin oli Jaana jo synnyttänyt lapsen.

Lapsi kuoli heti syntymisen jälkeen. Tuskin ehti mummo hänelle
hätäkasteen toimittaa.

Asia pidettiin salassa, mikäli mahdollista. Siitä levisi tieto
kuitenkin Lentuan kylälle, jossa se ei sen suurempaa huomiota
herättänyt. Aviottomat lapset olivat näin maantien varressa tavallisia.
Ihmeteltiin vaan, kuka lapsen isä oli. Yleisesti luultiin siksi Heikki
Kontiota, jonka kanssa Jaanan muistettiin joskus seuraa pitäneen.

Kotonakaan ei tapausta minään maailmanlopun merkkinä pidetty. Isä oli
tosin alussa noitunut vahvasti, sillä hän pelkäsi, että sikiö jäisi
hänen elätettäväkseen. Holli-Reeta oli heti ottanut lusikan kauniisen
käteensä, mutta päättänyt, ettei sitä ainakaan toista kertaa tulisi
hänen kattonsa alla tapahtumaan. Jaanan oli joko etsittävä mies
itselleen taikka mentävä samaa tietä kuin oli tullutkin.

Veljillä ei ollut mitään puhumista. He pitivät paljon Jaanasta eivätkä
puolestaan tahtoneet lisätä kiveä kuorman päälle. Mummo taas oli jo
nähnyt liian paljon maailmaa hämmästyäkseen näin vähästä.

Jaanan juttuja poliiseista ja väkivallanteosta ei uskonut kukaan.
Luultiin, että hän puhui päättömiä vain asian todellista laitaa
peittääksensä. Kuitenkin katsoi Iikka Rönty velvollisuudekseen kertoa
niistä myös kauppias Luikariselle.

Kauppias otti asian vasten luuloa hyvin vakavasti.

--Lähettäkääpäs tyttö minun puheilleni, hän sanoi.

Jaana ei tahtonut suurin surmin mennä. Mutta isä pakotti hänet.

Kauppias käveli kädet housun taskussa kamarinsa lattialla. Jaana seisoi
ovensuussa. Kauppias kyseli ja hän vastasi, ujona, arkana ja
punastuvana.

Lopuksi ojensi kauppias ystävällisesti kätensä hänelle:

--Tämä on isänmaallinen asia, hän sanoi, ja minä otan sen ajaakseni.
Sinä olet saapa hyvitystä; siitä menen takaukseen minä, kauppias Simo
Luikarinen Lentuan kylästä.

Kun kauppias sen kerran sanoi, uskoivat kaikki sen niinkuin jyrinpäivän
ja pian levisi Lentuan kylälle tieto, että kauppias oli ottanut Jaanan
jutun omille hoteilleen.

Se herätti paljon suurempaa huomiota kuin juttu itse. Ihmeteltiin
ihmettelemästäkin päästyä, mitä kauppiaalta mahtoi olla Jaana Rönnyn
tapaturman kanssa tekemistä.

Mutta Lentuan oppimattomat kyläläiset eivät tunteneet kauppias
Luikarista. He tiesivät tosin, että hän oli etevä kauppakyky ja paha
pappisvihollinen, samoin että hän kielsi asevelvollisia nuorukaisia
menemästä laittomiin kutsuntoihin. Mutta he eivät tienneet, että
kauppiaasta viime vuosina oli tullut koko väärän esivallan intohimoinen
vastustaja. Taikka jos tiesivätkin, meni se puoli asiasta yli heidän
ymmärryksensä.

Kauppias pitikin sanansa uskollisesti. Hän neuvotteli kaupungissa sekä
lakimiesten että liiketuttaviensa kanssa, mutta sai heiltä sangen vähän
lohduttavia tiedon-antoja. Syytöstä ei uuden virkamies-asetuksen mukaan
voitu nostaa alintakaan esivallan palvelijaa vastaan, ilman että oli
lupa hänen esimieheltään. Ja jos tällainen lupa myönnettäisiinkin, niin
oliko syytös toteennäytettävissä? He epäilivät sitä. Parasta oli, että
kauppias nykyisissä oloissa jättäisi koko jutun ja, jos hän tahtoisi,
tekisi yksityisesti jotakin Jaanan hyväksi.

Kauppias mietti ja mietti. Hän tahtoi usein puhua Jaanan kanssa ja
kutsutti tämän tuon tuostakin puheilleen. Jaana tuli ja näytti joka
kerta kauppiaan mielestä yhä kauniimmalta. Kuinka olikaan, unohtui
vähitellen asian isänmaallinen puoli häneltä ja Jaana tuli hänen yhä
mieskohtaisemman huomionsa esineeksi.

Mitä jos hän itse naisi tytön?

Kauppiaalla oli harvoin jalot hetkensä, mutta kun ne hänellä olivat,
haltioitui hän itse omasta jalomielisyydestään niin, että hän kohosi
aivan huimaaville hengen kukkuloille. Eikö se ollutkin hänen suora
velvollisuutensa? Hän oli luvannut hyvitystä. Ja eikö Jaana ollut hänen
oman torpparinsa tytär? Isäntänä hän oli velvollinen pitämään huolta
alustalaisistaan. Loukkaus röntyläisiä vastaan oli myöskin loukkaus
häntä vastaan. Epäilemättä hän hankkisi Jaanalle hyvityksen niin
kuninkaallisen, että se näkyisi kaivolta kotiin.

Kun tämä ajatus ensin hänen aivoihinsa välähti, hän olisi heti
ylitsevuotavassa innostuksessaan ollut valmis Jaanan kanssa vaikka
vihille menemään. Mutta sitten hän mietti tarkemmin asiaa ja huomasi,
että hän jo oli vanha mies, jonka ei sopinut ruveta hupsuttelemaan.
Sitten hän tuumi vielä tarkemmin asiaa ja päätti toistaiseksi olla
Jaanalle siitä mitään mainitsematta.

Uusi ajatus oli kuitenkin jättänyt uuden uran hänen aivoihinsa. Hän
alkoi katsella yhä enemmän toisilla silmillä Jaanaa, käski tämän aina
istumaan, tarjosi konvehtia, pistipä jo pikkuleikinkin hänen kanssaan.
Eikä hän huomannut itsekään ennenkuin hän jo oli ruvennut Jaanaa
himoitsemaan.



26.


Kauppias kulki usein etelässäpäin. Sieltä palatessaan hän aina poikkesi
Rönnyn mökkiin, jossa Iikka otti hänet avopäin vastaan ja toimitti heti
hänen eteensä höyryävän puolikupposen. Yhdessä he istuivat sitten
toisen tuvan puolella, istuivatpa usein päivän taikka yönkin,
tinttasivat päänsä täyteen ja lausuilivat voimakkaasti sekä
laajaperäisesti.

Oikeastaan se oli kauppias, joka lausuili. Hän oli jo usein tullessaan
hyvässä hiprakassa. Silloin oli hänellä mahtavat sanat, vaikka eivät
Iikankaan paljon perään antaneet, kun hän muutaman ryypyn vanhaksi
pääsi. Kuitenkin pysytteli hän puheissaan enemmän säestäjänä.

Kerran kevättalvella tuli kauppias jo aamusta päivin.

Illalla kuuli Jaana eteisen läpi kulkiessaan seuraavan keskustelun.

--Kuules, Iikka! Sinä olet sellainen naukumaijan poika.

--Mitäpä tässä muutakaan köyhä mies. Hyvä jos röyhtäistä tohtii toisin
päivin.

--Ei se ole sen köyhyyden takia, kyllä minä tiedän. Mutta se on siksi,
että sinä muka olet linnassa istunut.

--Ei nyt puhuta siitä.

--Miksei puhuta? Kenenkä sinä et luule tässä tiilenpäitä lukeneen?

--Ei suinkaan kauppias.

--Vettä leipää on syöty. Mutta se on minun asiani. Olenko minä silti
huonompi mies? Häh? Enkö minä elä niinkuin herra omalla turpeellani?

--Kyllähän kauppias.

--Noh? Mitäs puhut sitten?

--Kauppias ei sentään koskaan ole ollut kolmen markan mies.

--Nyt sanon minä sinulle yhden asian, Iikka: miehellä on kunniata niin
paljon kuin mies kunniata ottaa. Siinä se koko konsti on.

--Onpa siinä konstia tarpeeksi.

--Sinulta se ei ainakaan enää synny. Sinä et ole koskaan osannut ottaa
sitä. Olet vaan kädet ristissä odottanut, että muut tulisivat ja
tarjoisivat sitä sinulle.

--Mitäs kun on pukinsorkka papinkirjassa.

--Sekös täytinen sinun käskee sitä näyttelemään? Olenko minä
milloinkaan sinulta kirjoja kysellyt? Olenko pahaa sanaa sanonut? Häh?
Sano nyt: olenko?

--Ei, eihän kauppias.

--Ja joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään. Sinun pitää puraista
luontosi, Iikka! Tämä maailma on tehty susia eikä ihmisiä varten.

--Taitaa olla niinkuin kauppias sanoo.

--Pure vaan pää poikki hävyltäsi! Ja muista minun sanoneen: »niin kauan
huolta nähdä saa, kuin tahtoo sitä kantaa». Eikä se minun sanani
olekaan, vaan erään Suomen suurimmista runoilijoista.

--Kyllä se kauppias osaa.

--Minä en ole käynyt kouluja milloinkaan. Mutta sanaa minä olen
viljellyt ikäni ja kyllä minä noin sinnepäin tiedän, mitä maailmassa
tapahtuu. Voisit sinäkin välistä vilkaista aviisia, Iikka.

--Ei ole tullut nuorena totutelluksi. Mutta ei taitaisi pahitteeksi
olla.

--Se ikäänkuin sivistäisi sinua. Siten me paremmin viihtyisimme
yhdessä. Sinäkin olet vaan sellainen kollo, Iikka. Mies kuin nuljuksen
naula.

--Mitäpäs sitä muutakaan oppimaton mies.

--Näätkös, Iikka: minä olen niin yksin eikä kukaan ymmärrä minua. Mutta
tässä rinnassa asuu paljon, paljon. Se menee kaikki hautaan minun
kerallani.

--Kauppiaan pitäisi ehkä akottua.

--Minä olenkin miettinyt sitä. Mutta olkoon se meidän kesken.

--Vai on kauppias miettinyt? Älähän!

--On jo katsottukin. Hönkä ihminen kerrassaan.

--No, ei kummemmalla hevosella ajeta.

Jaana oli oikeastaan pistäytynyt vain juomaan eteisen suuresta
sammiosta. Mutta kauppiaan sanat kiinnittivät niin hänen mieltään, että
hän jäi uteliaana jatkoa kuuntelemaan.

Kauppias oli hänen mielestään todellakin oikeassa. Maailma oli tehty
susia eikä ihmisiä varten. Ihmisellä oli siinä kunniata niin paljon
koin ihminen kunniata otti. Mitä jos hänkin, Jaana, puraisisi luontonsa
kerran? Huolta oli hänkin kantanut, tässä kuukaudet itkenyt ja
tihertänyt. Mitä varten? Kenen hyväksi? Kiittikö häntä kukaan siitä?
Eikö hän ollut ihminen niinkuin kaikki muut? Oliko hän silti huonompi
muita, jos muut olivat olleet hänelle hävyttömät?

Jotakin sellaista hän oli itsekin joskus hämärästi tuntenut. Mutta
kauppiaan sanat lykkäsivät kuitenkin häntä koko joukon eteenpäin niitä
uusia kehitysmahdollisuuksia kohden, jotka vielä vetivät sikeätä unta
hänen povessaan.



27.


Keväällä kuoli mummo.

Kauppias kävi yhä useammin Rönnyn mökissä. Silloin tällöin kutsutti hän
myös Jaanan puheilleen. Näön vuoksi hän vielä joskus puhui
hyvityksestä, mutta enimmäkseen jutteli vain minkä mitäkin,
tiedustelipa myös Jaanan tulevaisuuden toiveita. Niistä ei Jaana vielä
tiennyt itsekään. Hän sanoi vaan, että hän arvattavasti syksyllä
palajaisi takaisin pääkaupunkiin, jossa hänellä valmis paikka oli. Se
oli kauppiaankin mielestä kaikin puolin järkevintä.

Jaanan käynnit kauppiaan luona, samoin kuin tämän tiheät vierailut
Rönnyn mökissä, kiinnittivät suuresti Lentuan kyläläisten huomiota.
Ruvettiin kuiskuttelemaan yhtä ja toista eikä ollut aikaakaan, kun jo
kuka tahansa voi vannoa, että Jaana oli kauppias Luikarisen jalkavaimo.

Myöskin Iikka Rönty kuuli siitä kerran kylällä käydessään.

Hän ilahtui sanomattomasti. Sehän olisikin paras ratkaisu heidän
aineelliselle ahdingolleen. Jos kauppias vielä ottaisi Jaanan taloonsa,
olisi kaikki niinkuin ollakin piti. Heidän vanhojen päiviensä vara
olisi turvattu eikä hänen epäilemättä koskaan tarvitsisi suorittaa
suurta velkaansa kauppiaalle. Kenties lahjoittaisi kauppias vielä
mökinkin heille ikiomaksi, niin ettei heidän enää tarvitsisi mitään
päivätöitä tehdä.

Kautta rantain hän koki urkkia Jaanalta, miten paljon kyläläisten
puheessa perää oli. Mutta tyttö puri huulensa yhteen eikä osoittanut
mitään luottamusta hänelle.

Iikka neuvotteli Holli-Reetan kanssa ja huomasi, että he olivat
jotenkin yksimielisiä asiasta. Täytyi vaan nyt koettaa pitää hyvällä
tuulella kauppiasta.

Tuli kesä ja syksy.

Vähitellen oli tapahtunut suuri muutos Jaanan koko ulkonaisessa
olennossa. Tosin hän itki vielä joskus ja jäi niinkuin vähämielinen
pitkiksi ajoiksi eteensä tuijottamaan. Mutta sitten nakkasi hän
niskojaan, hänen päänsä kohosi ja hän voi äkkiä ja ilman mitään syytä
helähyttää naurun niin kirkkaan, ettei sitä oltu kuultu ennen Rönnyn
mökissä. Sitä iloa voi sitten kestää monta päivää perätysten, kunnes
hänelle taas tuli huolellinen hetkensä.

Hän oli huomannut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kauppias oli
antanut yhä selvempiä viittauksia. Vihdoin rupesivat vanhemmatkin
puhumaan jotenkin suoraan siitä. Heidän mielestään se oli todellinen
onni Jaanalle. Hänen ei suinkaan pitäisi kauppiasta luotaan karkoittaa.

--Eipä se kuitenkaan vihille veisi, oli päässyt Jaanan suusta kerran.

Se oli isän mielestä sulaa hassutusta. Hyvästi oli hänkin Holli-Reetan
kanssa toimeen tullut, vaikka olivat vieläkin vihkimättä.

--Vanhapa tuo on, hän oli toisen kerran ähkäissyt.

Holli-Reeta oli sen johdosta häntä nuhdellut perinpohjaisesti. Mikä
vanha kauppias oli? Mies parhaassa ijässään. Ja jos nyt vähän vanha
olikin, niin sitä parempi. Eipähän sitten enää niin paljon muiden
jälessä juoksisi.

Kerran eräänä synkkänä syys-iltana ajoi kauppias heille. Kotvan
toisessa tuvassa Iikan kanssa juopoteltuaan, hän pyysi saunaa, joka
hänelle joutuin toimitettiin. Jaana käskettiin häntä kylvettämään.

--Minä en mene, sanoi Jaana.

--Mikä on, ettet mene? kysyi Iikka Rönty ja tunsi samalla, että hänen
sisuksensa kiehahtivat.

--Menköön äiti. Se ei kuitenkaan osaa olla siivolla se kauppias.

Eikä Jaana tahtonut mennä, vaikka vanhemmat kuinka olisivat häntä
kehoittaneet.

Iikka suuttui niin, että maailma pimeni hänen silmissään.

Kuitenkin hän hillitsi itsensä tällä kertaa. Mutta Holli-Reeta tarttui
Jaanan tukkaan ja lupasi antaa hänelle sellaisen kukakäskin, että vielä
viimeisellä tuomiollakin muistaisi neljättä käskyä vastaan rikkoneensa.

--Sitäkö täytistä sinä siinä taivastelet! hän huusi. Ala vaan laputtaa
taikka vedän niin pitkin korvia, että viipperänä menet.

Jaana nousi kangaspuittensa äärestä. Hän muisti hyvin sen talvi-illan
eräitä vuosia sitten, jolloin isä oli hänet tallissa piiskannut ja
jolloin hän oli karannut kotoa.

Vanhempien esivalta oli jo silloin häntä syvästi katkeroittanut. Sen
jälkeen hän oli tullut tuntemaan erään toisen esivallan, joka oli
häväissyt hänet. Molempien sanottiin olevan jumalasta. Molemmat
esiintyivät hänelle pelkkänä väkivaltana.

Isän suhteen olivat jo ennen viimeisetkin lempeät tunteet häneltä
haihtuneet. Nyt kuuli hän korvissaan, miten kaikki siteet äidin ja
hänen väliltään poikki karahtivat.

Hän tunsi seisovansa yksin maailmassa.

Eikä ainoastaan maailmassa, vaan maailmaa vastaan.

Yksilöllisyyden uusi tunne heräsi hänessä; sama, joka ennen oli vain
itsesäilytyksen hämäränä vaistona hänessä esiintynyt; heräsi synkkänä,
peljättävänä, onnettomuutta uhkaavana niinkuin ukkospilvi helteisen
taivaan ääreltä kantaen helmassaan surmaa ja rankaisevia salamoita.

Jos hänellä olisi ollut ase, hän olisi lyönyt. Jos hänellä olisi ollut
pyssy, hän olisi ampunut. Mutta hänellä ei ollut mitään.

Hänen silmänä iskivät tulta ja hän kirosi karkeasti.

--Mennään sitten, hän sanoi. Lyödään löyly kauppiaalle.

Hän meni. Porstuanovi paukkui hänen perässään niinkuin tykinjyske.

Sinä yönä antautui hän ensi kerran kauppiaalle.



28.


Viha oli ensimmäinen itsenäisen henkisen elämän oire Jaanassa.
Myöhemmin tuli lisäksi toinen, nimittäin ylenkatse.

Joulun alla hän matkusti päätäpahkaa Helsinkiin.

Hänen palveluspaikkansa ruokarouvan luona oli täytetty. Mutta siistin
näköinen kun oli ja sanoi saunassa syntyneensäkin, hän sattumalta pääsi
saunoittajaksi erääseen pääkaupungin suureen kylpylaitokseen.

Se oli synkkä tyttö, joka seisoi vesi-ammeen vierellä ja pyysi pestäviä
vuoroin toista vuoroin toista puoltaan kääntämään. Herrat yrittivät
joskus laskea leikkiä hänen kanssaan, mutta huonolla menestyksellä.
Jaana tuskin kuuli heidän sanojaan.

Hän teki työnsä tyynesti ja täsmällisesti. Mutta hänen suunsa ympärillä
oli kova piirre ja hänen suurissa silmissään oli jäinen kalpeus, joka
teki kaiken leikillisenkin lähentelemisen mahdottomaksi.

Kotipuoleensa hän ei koskaan kirjoittanut.

Kauan jälkeenpäin hän kuuli tosin, että Lentuan kylällä oli tapahtunut
kummia. Yöllä oli tullut aseellisia miehiä kaupungista, jotka olivat
murtautuneet kauppiaan taloon, penkoneet siellä kaikki paikat ylös
alaisin ja vieneet isännän itsensä vangittuna mukanaan.

Sen kertoi hänelle eräs Lentuan kylän tyttö, joka samoin kuin hänkin
oli kerran lähtenyt piiaksi pääkaupunkiin. Nyt oli tämä naimisissa
erään suutarinsällin kanssa. Heillä oli sievä koti Pitkänsillan takana.

Jaana kävi joskus pyhä-iltoina heitä katsomassa.

Suutari oli mielipiteiltään sosialisti, samoin hänen vaimonsakin.

He tapasivat hyvän oppilaan Jaanasta. Täällä hän kuuli ensimmäisen
kerran elämässään mainittavan, että kaikki kapitalistit olivat rosvoja,
että rikkaudet olivat kansan hiellä kootut, että porvarillinen
yhteiskunta-järjestys oli kumottava, kaikki tasattava ja köyhän kansan
tuhatvuotinen valtakunta perustettava. Sitäpaitsi hän kuuli vielä
paljon tuotanto-välikappaleista ynnä muusta, jota hän ei ymmärtänyt,
mutta joka herätti hänessä samaa salaperäistä kunnioitusta koin vieraat
sanat, draaki ja Ruomi röyhkeä vanhassa virsikirjassa.

Ehdottoman tasa-arvoisuuden aate meni Jaanaan kuin terva puuhun. Siinä
tuli avuksi hänen kristillinen lapsuus-uskonsa, jonka hän jo muuten
tosin oli kokonaan kadottanut. Jos kerran kaikki olivat saman arvoisia
jumalan edessä, niin miksi ei ihmisten edessä? Jos kerran kaikki olivat
yhtä oikeutetut elämään, niin miksi saivat toiset elää ylellisyydessä,
toiset puutteessa ja kurjuudessa?

Suutari vaimoineen oli jo sangen lähellä anarkismia, vaikka hän vielä
tunnustikin edes jonkinlaisen esivallan tarpeellisuuden. Mutta Jaana
meni pian heitä pitemmälle. Eikö kaikki esivalta ollut väärä? Miksi
olla mitään lakeja ja laitoksia? Eikö kukin saanut tehdä, mitä tahtoi?
Kenellä oli oikeus toisen vapautta rajoittaa?

Ja koska jumalaa nähtävästi ei ollut olemassa, niin ei siis myöskään
ollut taivasta, helvettiä eikä viimeistä tuomiota. Maan päällä piti
pahan saada rangaistuksensa ja hyvän palkkansa, jos mieli kansojen
pyhän oikeuden milloinkaan päästä voitolle maailmassa. Mutta ketkä
olivat tehneet sen enemmän vääryyttä kuin rikkaat ja vallassa-olijat?
Ei olisi ollut mikään synti vetää heidät kaikki hirsipuuhun.

Suutari lainasi hänelle Ranskan vallankumouksen historian. Jaana luki
sen ahmimalla, sillä se oli ensimmäinen maallinen kirja, joka oli
sattunut hänen käteensä. Kansa oli siis kuitenkin kerran ollut
vallassa. Kerran olivat maan mahtavat vavisseet. Miksi ei Bastilje
vieläkin voinut tulla valloitetuksi? Miksi ei vieläkin voineet pudota
kuninkaalliset päät?

Oliko giljotini jo tehnyt tehtävänsä? Eikö kaikki ollut kesken vielä?
Eivätkö kansat vielä huoanneet orjuudessa? Miksi ne eivät katkaisseet
kahleitaan?

Miksi ei myrsky mylvähtänyt? Oliko vanhurskas oikeus kadottanut
väkikalpansa?

Uudet ajatukset syöksyivät ryöpyten kuin kevätvirrat kautta Jaanan
viljelemättömien aivoerämaiden. Kapinalliset tunteet paisuttivat hänen
poveaan. Hän eli vain verisissä ja vallankumouksellisissa mielikuvissa.

Mutta syvällä alla kaikkien hetken kuvien ja käsitteiden, hänen
sydämensä koskemattomissa pohjakerroksissa, lepäsi harmajien
sukupolvien perintö, isien ja äitien uskonnollinen mielenlaatu; nukkui
niinkuin routa nukkuu Suomen suurilla sydänmailla, missä mustat vedet
seisovat liikkumattomina hallaisissa rämeissä.



29.


Kävi paljon väkeä saunassa, miestä, naista, nuorta ja vanhaa. Kaikki ne
kulkivat Jaanan jäntevien käsien kautta ja kaikki lähtivät sieltä
ehompina entistään.

Myöskin monta tuttavaa tapasi Jaana täällä.

Ne olivat ylioppilaita ruokarouvan ajoilta. Ne tunsivat heti Jaanan,
naljailivat, puhuivat politiikkaa ja kertoivat päiväkuulumia. Sitten
muistivat ne äkkiä jotakin ja kysyivät, eikö Jaanalla ollut sulhanen
kotipuolessaan ja eikö hänen ollut pitänyt mennä naimisiin.

--Se matkusti Amerikkaan, selitti Jaana heille lyhyesti.

Ylioppilaat käänsivät Amerikan hameriikiksi, olivat sukkelia mielestään
ja tarjoutuivat Jaanalle sulhasen sijaisiksi. Jaanan täytyi usein
naurahtaa heidän hullutuksilleen. Mutta sitten hän tuli heti hyvin
totiseksi.

Yksi niistä oli sangen vakava. Se olikin maisteri ja hänellä oli
kihlasormus vasemman käden nimettömässä. Hän oli paksu, turpea mies,
Pouttu nimeltään, hartiat vankat ja leveät, hauvislihakset kuin
atleetilla ikään. Hänen syvä bassonsa oli heti omiaan luottamusta
herättämään.

Maisteri jutteli Jaanan kanssa vain ammattiasioista, kyseli, paljoko
Jaana voi ansaita päivässä ja mitkä hänen elatuskustannuksensa olivat.

--Minä kirjoitan suurta yhteiskunnallista teosta Helsingin
työväen-oloista, hän selitti.

Toinen, joka ei myöskään leikkiä laskenut, oli muuan nuori, hintelä
näyttelijä. Hän oli silminnähtävästi rakastunut Jaanaan. Tarjosipa hän
Jaanalle silloin tällöin teatteripiletinkin, milloin hänellä itsellään
nimittäin oli siellä joku palvelija-osa.

Teatteri teki tärisyttävän vaikutuksen Jaanaan. Nuori näyttelijä
halveksi komediaa. Siten sai Jaana nähdä vain suuria murhenäytelmiä.

Hän istui kädet ristissä, hartaana kuin kirkossa, kuunteli henkeä
vetämättä jalojen tunteiden ja leimuavien intohimojen temmellystä, näki
murheen murtavat voimat työssään, itki niin paljon kuin jaksoi ja
väänsi aina välillä kuivaksi nenäliinansa. Näyttämön kuviteltuihin
kärsimyksiin ja näyttelijäin tulkitsemiin tunnepurkauksiin hän itse
runoili oman ilottoman elämänsä juoksun, itki yhdessä itkevien kanssa
ja paloi pyhästä vihasta, kun vääryyden vallat suuria sankareita ja
sankarittaria huojuttivat. Eipä ilman, ettei hän itsekin silloin
katsonut seisovansa koko joukon tavallista ihmiskuntaa ylempänä.

Mutta tapahtui välistä, että nuo vääryyden vallat pistäytyivät myöskin
sankarin omaan poveen ja löivät siellä synkkää, tuhoatuottavaa
leikkiään. Silloin lakkasi Jaana heti itkemästä. Tämä ei ollut hänen
mielestään mikään oikea murhenäytelmä. Hän tunsi itsensä pettyneeksi,
tuli välinpitämättömäksi ja palasi kotiinsa pahantuulisena.

Kerran pyysi nuori näyttelijä luvan saada tulla Jaanan luokse kylään.

--Tulkaapahan, jos tahdotte, sanoi Jaana.

Hän asui eräässä pienessä kamarissa pihan perällä. Siihen mahtui juuri
kaikki, mikä tarvittiin, sänky, pöytä, piironki, pari tuolia ja
hellauuni. Ikkunalla kasvoi palsami ja elämänlanka jotka Jaana oli
nähnyt kotipuolessaan jokaisen vähänkin toimeentulevan mökin lasilla.
Mutta piirongilla kukki Kristuksen verenpisara; sen hän oli saanut
lapsuudentoveriltaan suutarin vaimolta.

Näyttelijä tulikin eräänä sunnuntai-iltapuhteena. Hän oli ujo, tunsi
kulkevansa luvattomilla teillä eikä tiennyt, mitä sanoisi. Jaana keitti
kahvit hänelle ja ylläpiti tuon tuostakin katkeavaa keskustelua.

Lähtiessään tahtoi vieras suudella Jaanaa.

Jaana salli sen tapahtua, mutta aivan kuin armosta, suu mutrussa
ylenkatseellisesti. Miksi hän ei voinut tehdä mieliksi tuolle? Hyvältä
pojaltahan tuo tuntui, vaikka kovin arkalan asukkaalta.

Mutta kun poika tahtoi vetää hänet syliinsä, sysäsi Jaana päättävästi
pois hänen käsivartensa. Samalla välkähtivät hänen silmänsä niin
vihaisesti, että nuorukainen painoi päänsä alas ja meni musertuneena
matkoihinsa.

Jaana jäi otsa rypyssä hänen jälkeensä katsomaan. Mutta sitten hän
muisti pojan pyytävät silmät ja hän tunsi omituisen ylemmyyden ja
säälin sekaisen tunteen heräävän povessaan.

--Hyvä poika se oli, hän ajatteli.

Eikä nuori näyttelijä enää koskaan sen koommin Jaanan sauna-numeroon
ilmestynyt.



30.


Kerran tuli Jaanan kylpyhuoneesen myöskin vanha parooni Manfelt.

Jaana tunsi heti hänet. Mutta parooni ei näyttänyt ollenkaan muistavan
muinaista suojattiaan.

Jaanan teki mieli kiittää häntä ja kysyä, milloin hän saisi tulla
maksamaan lainan, jolla parooni kerran oli hänet niin tukalista
olosuhteista pelastanut. Hän olisi nyt jo voinut sen tehdä. Mutta hän
ei uskaltanut, sillä parooni näytti hänen mielestään nyt niin vakavalta
ja kunnianarvoisalta.

Sitäpaitsi oli parooni silminnähtävästi vanhentunut. Suru oli satanut
lumen hänen hapsilleen. Hänen silmäluomensa olivat raskaat, hänen
katseensa totinen ja tuijottava.

Hänen poikansa, joka palveli upseerina Venäjällä, oli liittynyt
vallankumouksellisiin, joutunut sota-oikeuden eteen ja ammuttu
kapinoitsijana. Sitä suri nyt vanha parooni, siksi oli hänen ennen
suora vartensa käynyt kumaraan.

Miksi hän enää muuttaisi maasta? Kuolema oli kyllä pian jo antava
hänelle toisen tyynemmän ja onnellisemman syntymämaan.

Tytär hänellä tosin vielä oli, mutta sekin jo kihloissa. Mitä tekisi
hän yksin ulkomailla? Eikö ollut uljaampi katsoa kohtaloa silmiin ja
peittyä lepoon saman turpeen alle, jonka puolesta hänen esi-isänsä
olivat auralla, miekalla ja mietteellä sotineet?

Parooni Manfelt oli vanha mies. Hän kysyi Jaanan nimeä eikä sittenkään,
vaikka Jaana sanoi sen, muistanut koskaan kuulleensa sitä.

Jaana tunsi vaistomaisesti, että oli varovaisinta olla myöskään
muistuttamatta hänelle mitään.

--Mistä olet kotoisin? kysyi parooni.

Jaana sanoi.

--Vai niin kaukaa, ihmetteli parooni kylpyammeessaan.

Pitkäpalmikkoisen maalaistytön kuva laitakaupungilta oli kokonaan
haihtunut hänen mielestään.

Mutta äkkiä muisti hän erään toisen asian.

--Eikö siellä ollut hallavuosi? hän kysyi.

--On siellä ollut montakin, selitti Jaana.

--Niin, mutta minä tarkoitan noin kymmenkunnan vuotta sitten. Parikin
nälkävuotta peräkkäin?

--Kyllä oli.

--Mistä kylästä sinä sanoit olevasikaan?

Jaana ei ollut kotoisin oikeastaan mistään kylästä. Mutta hän mainitsi
Lentuan nimen.

--Juuri Lentuan, virkkoi parooni vilkastuneena. Siellä piti minun
tyttäreni pienten lasten koulua.

--Oikeinko totta?

Jaanakin ilahtui niin, että häneltä hetkeksi unohtui peseminen.

--Kävinhän tuota minäkin sitä koulua, hän ilmoitti sitten.

Se oli sangen merkillinen sattuma paroonista, joka tuli suuresti
huvitetuksi. Hän kyseli tarkkaan, millainen koulu oli ollut ja mitkä
olivat olleet sen johtavat kasvatusopilliset periaatteet. Jaana
vastaili niin hyvin kuin osasi. Hänestäkin oli mieluista kauniin ja
ystävällisen Helsingin tädin muisteleminen.

--Oliko paikkakunnalla suuri sivistystarve? tiedusteli parooni.

--Mikä?

Jaana ei ymmärtänyt.

--Tarvittiinko koulua, tarkoitan minä?

--Niin no, sanoi Jaana hämillään.

Hän ei voinut käsittää sellaista kysymystä. Tarvittiinko maantietä?
Tarvittiinko tähtiä taivaalla tai kauppias Luikarista? Koulu oli ollut
ja koulu oli mennyt. Jos maantiekin menisi umpeen, kuljettaisiin
kinttupolkuja. Kauppias Luikarinen oli viety vankeuteen,--kah, käytiin
ostoksilla kaupungissa. Mikä oli tarpeen ja mikä ei?

Siitä ei Jaana paralla ollut mitään määriteltyä käsitystä. Kaikki oli
tarpeen eikä kuitenkaan ollut. Ihminen tuli toimeen koulussa, mutta
meni mukiin myös koulun ulkopuolella. Mikäli Jaana muisti, oli ollut
miltei hauskempi ulkopuolella.

Parooni huomasi, ettei Jaanan järki jaksanut seurata häntä.

--Minä tarkoitan, ymmärsivätkö kyläläiset mitä varten heillä oli koulu?
hän kysyi.

--Eiväthän ne alussa tainneet ymmärtää, selitti Jaana. Mutta kun siellä
ruvettiin vaatteita ja kenkiä ilmaiseksi jakamaan, niin kilvan ne sinne
lapsiaan lähettivät.

Parooni hymyili. Se oli ollut hänen kasvatusopillinen periaatteensa,
jonka hän kirjeessä oli neuvonut tyttärelleen. Lapset olivat puettavat,
ennen kuin heitä ruvettiin sivistämään.

--Entäs ruokaa? hän kysyi. Annettiinko sitä?

--Annettiin. Kuka tahtoi, sai kotiinkin viedä.

Paroonin mielestä se oli niinkuin ollakin piti.

Kenties oli hänen Signe tyttärensä sittenkin tehnyt jotakin hyötyä
tuolla? Se oli sellainen teosofi, tolstoisti, mikä lienee ollut, nyt
sillä oli suuria sosialisia suunnitelmia ja niiden tähden ehkä
kihlautunutkin tuon kansantaloutta tutkivan maisterinsa kanssa.
Paroonin mielestä ei ollut hyvä, että naisilla oli liian paljon
harrastuksia. Eikä hän pitänyt siitäkään oikein, että hänen tuleva
vävynsä ei ollut aatelinen. Se oli nyt sitä ajan kansanvaltaista
vaahtoa, jota sanottiin historiallisen kehityksen aiheuttamaksi.

Mutta hyväntekeväisyys oli paroonin mielestä ylempien
yhteiskunta-luokkien inhimillinen velvollisuus. Siksi hän kyseli
Jaanalta sangen tarkkaan, miten hätä-aputoiminta yleensä oli ollut
nälkävuosina noilla jumalan koettelemilla perukoilla järjestetty.

Jaana kertoi, minkä osasi. Mutta hän muisti myös, mitä kauppias
Luikarinen joskus jälestäpäin oli kiivaillut hänen isälleen Iikka
Rönnylle. Hän kertoi senkin ja siten sai parooni jotakuinkin
yhtäjaksoisen käsityksen siitä, mitä isänmaallinen hyväntekeväisyys oli
köyhän kansan eduksi noilla nälkämailla takavuosina vaikuttanut.



31.


Olot maassa olivat olleet jo toiset kuin siihen aikaan, milloin Miina
Rönty poikineen oli hiihtänyt mökistään varmaa nälkäkuolemaa pakoon.
Kaikkialla oli onnellisemmilla tienoilla ryhdytty hädänalaisia
avustamaan.

Pääkaupunki astui armeliaisuuden etunenään. Valtio antoi, kunta antoi,
hyvät ihmiset antoivat. Muodostettiin komiteoita, järjestettiin
iltamia, tanssittiin, laulettiin, soitettiin, kaikki kärsivän
korvenkansan hyväksi. Oli äkkiä tullut kansalliseksi kunnian-asiaksi,
ettei kukaan Suomessa saanut kuolla nälkään.

Ensimmäisen kerran elämässään huomasivat syrjäisen sydänmaankolkan
asukkaat kuuluvansa johonkin suurempaan ja mahtavampaan yhteyteen.
Heidän vaatimuksiaan hellittiin, heidän tarpeitaan kuulusteltiin,
heille perustettiin lukutupia, kansankirjastoja, pienten lasten
hoitoloita ja vanhojen koteja. Toimitettiinpa joku rohtola ja
kunnanlääkärikin.

Myöskin rautatie heille luvattiin.

Jauhoja jaettiin luonnollisesti kaikkialla ilmaiseksi.

Ne olivat sanalla sanoen kaksi onnen ja maallisen autuuden ajastaikaa
muuten niin kovaosaisille korpikylille.

--Laihojen vuosien sijasta heillä olikin lihavat, oli usein jälestäpäin
pilkannut kauppias Luikarinen.

Monessa rajamaan mökissä, missä muuten hyvinäkin vuosina oli leivottu
leipään puolet petäjäistä, syötiin nyt selvää ruista läpi vuoden. He
eivät voineet toivoa muuta kuin että rakas jumala taivaassa antaisi
tulla hyvin monta hallavuotta peräkkäin. Vähäväkisten lapset
erinomaisissa hoitoloissaan oikein punersivat pelkästä terveydestä ja
hyvästä ruokahalusta. Kansa lihoi silmissä ja sen keskipaino lisääntyi
arveluttavasti.

Pahimmat päivät olivat vallasväellä ja talollisilla. Köyhä kansa
lakkasi tekemästä työtä kokonaan. Renkejä ei tahtonut saada rahallakaan
ja päiväpalkat pysyivät huimaavassa korkeudessa. Torpparit kävivät
röyhkeiksi, itselliset aivan mahdottomiksi. Köyhälistö istui kruunun
vellipatojen ääressä eikä enää vähempi-arvoisista isännistään
välittänyt. Napina ja päivittely kuului kaikkialta tilanomistajien
keskuudesta.

Heidänkin viljansa oli halla vienyt. Monen täytyi tehdä velkaa
jauhokauppiaille. Toiset taas eivät kyenneet suorittamaan entisiäkään
sitoumuksiaan. Silloin paukkuivat kalikkamarkkinat, tilat myötiin
polkuhinnasta ja joutuivat suurille saha-yhtiöille.

Viisaat herrat Helsingissä tulivat kokoon, vetivät otsansa
huolestuneisiin ryppyihin ja sanoivat:

--Tämä ei kelpaa. Köyhälistö tottuu täten elämään valtion ja
yhteiskunnan kustannuksella. Heidän on tehtävä työtä, käsitöitä,
suksia, haravia, kiuluja, ämpäreitä. Me ostamme heiltä kaikki ja
lähetämme myötäviksi kaupunkien suuriin teollisuuskauppoihin. Siten
lievitämme nälänhätää, mutta levitämme samalla käsityön taitoa ja
lisäämme omia hätäapu-varojamme. Lyömme siis kolme kärpästä yhdellä
iskulla, taikka oikeastaan neljä, sillä puhteet ovat pitkät pohjolassa
ja jos kansa kerran tottuu kotiteollisuuteen, kohoaa samalla sen
varallisuus, vireys, siveys ja säädyllisyys. Asialla on myös suuri
kasvattava ja moraalinen merkityksensä, joka ennen kaikkea on huomioon
otettava.

Seuraus siitä oli, että koko korvenkansa rupesi tekemään käsitöitä, ne,
jotka osasivat, ja ne, jotka eivät osanneet. Tehtiin kilvan suksia,
jotka juoksivat väärään, haravia, joista piit heti putosivat, astioita,
jotka tuskin pysyivät koossa, ja kirvesvarsia, jotka olivat kauhistus
jumalalle. Sukissa ei kantapää koskaan ollut oikealla paikallaan,
vantuissa oli peukalo puustavillisesti keskellä kämmentä. Kukaan ei
viitsinyt koettaakaan mitään kunnollista, sillä kaikesta maksettiin
sama palkka ja kaikki kelpasi hätäapukomiteoille. Harvat
käsistään-tekevät, jotka todella taisivat jotakin, huomasivat
ammattinsa arvon äkkiä huimaavasti alentuneen. Maakunnan kotiteollisuus
meni seitsemän penikulman saappailla alaspäin.

--Pääasia, ettei kukaan kuollut nälkään, päätti parooni pessimistisen
ajatussarjansa.

Epäilemättä hän oli oikeassa.



32.


Jaana osasi hieroa. Se oli yksi niistä monista erinomaisista asioista,
jotka hän oli perinyt mummoltaan.

Aluksi hän hieroi vaan saunassa, mutta sai pian työtä kaupungillakin.
Parooni Manfeltin talossa hän kävi säännöllisesti kerran viikossa.

Täällä hän tapasi entisen opettajattarensa Signe-neidin. Joskus hän
näki siellä myös tuon paksun, turpean maisterin, joka kirjoitti suurta
teosta Helsingin työväen-oloista.

Maisteri oli Signe-neidin sulhanen.

Maisteri harrasti mitä pisimmälle meneviä kansanvaltaisia uudistuksia.
Usein hän väitteli niistä vanhan paroonin kanssa.

Parooni vaipui aina hänen mentyään syviin mietteisiin.

Epäilemättä oli hänenkin mielestään valtiossa ja
yhteiskunta-järjestyksessä paljon parannettavaa. Maailma ei ollut
hänelle paras mahdollinen. Mutta hän mietti enemmän itse elämän suurta
ongelmaa kuin sen muotojen osittaisia arvoituksia.

Kuitenkin kaikitenkin oli elämä itsessään ensimmäinen ja suurin
armo-luojan antimista. Mutta maisteri sanoi, ettei se ollut mikään armo
eikä lahja, josta ihmisen tarvitsi olla kenellekään kiitollinen.

Siis oli se oikeus. Siis oli jokaisella ihmisellä oikeus elämään.

Mutta olevissa oloissa, niin kauas kuin parooni maailmanhistoriaa
tunsi, oli tämä oikeus aina ollut jaettu sangen epätasaisesti. Yksillä
näytti olevan tavattoman suuri oikeus elämään, toisilla se oli jo
paljon pienempi, kolmansilla sitä ei ollut kuin hiukkanen, neljänsillä
ei nimeksikään. Mistä se johtui? Oliko niin, että väkevämmät olivat
ottaneet pois kaiken oikeuden heikommiltaan?

Sitä ei parooni tahtonut myöntää mitenkään. Kuitenkin hän hyvässä
sydämessään olisi suonut niin mielellään jokaiselle ihmiselle oikeuden
elää. Mutta ellei jokaisella ihmisellä sitä ollut, niin kuka antaisi
sen heille?

Jumalako? Parooni ei uskonut personalliseen jumalaan. Esivaltako? Eihän
se voinut puuttua jokaisen yksityisen asioihin.

Ihmisten itsensä oli annettava se heille. Sen, jolla oli enemmän, oli
annettava sille, jolla oli vähemmän. Parooni ei mitenkään voinut tulla
muuhun johtopäätökseen.

Maailma oli parannettava hyvien ihmisten armeliaisuudella.

Mutta maisteri sanoi, että kaikki armeliaisuus oli alentavaa sille,
jota kohtaan sitä harjoitettiin. Olisiko parooni itse tahtonut joutua
armeliaisuuden esineeksi? Köyhälistö ei kaivannut armoa, vaan oikeutta.
Ellei se saisi sitä, se ottaisi sen. Siksi oli yhteiskunnan paras jo
ajoissa antaa se sille hyvällä. Muuten olisi sen pakko antaa ja antaa
pahalla. Yksinkertainen valtioviisaus neuvoi parempi-osaisia luopumaan
etuoikeuksistaan.

Tämä oli kokonaan vastenmielinen ajatus paroonille. Jos kerran
parempi-osaiset voitiin pakottaa siihen, he siis eivät olleet
väkevämmät. Heillä ei siis myöskään ollut mitään väkevämmän
velvollisuuksia niitä kohtaan, joita nyt heikommiksi sanottiin. Heillä
oli siis kaikki velvollisuudet vain itseään kohtaan, sillä nähtävästi
oli elämä taisteloa, jossa jokainen tahtoi vallata itselleen niin
suuren ja leveän jalansijan kuin mahdollista.

Siitäkö olikin kysymys? Siitäkö taisteltiinkin, kumpi oli heikompi,
kumpi väkevämpi?

Nykyisen laskutavan mukaan olivat ne heikommat, joita oli vähempi.
Siihen katsantokantaan ei parooni Manfelt voinut suostua milloinkaan.
Voima ei riippunut yksinomaan miesten luvusta vaan myöskin laadusta.
Sen hän oli jo nuorena oppinut sotarinnassa.

Mutta kansanvaltaisessa yhteiskunnassa oli useimmilla aina valta. Se
oli paroonin mielestä vähemmän suotavaa. Elämä oli taisteloa, myönsi
maisterikin. Mutta taistelossa ei käskenyt jokainen, vaan yksi.

--Siinäpä se, sanoi maisteri. Setä on sittenkin palvellut liian kauan
Venäjällä.

Parooni Manfelt ei suuttunut mistään niinkuin siitä syytöksestä, että
hän muka olisi vieraan maan palveluksessa isiltäperityn länsimaisen
maailmankatsomuksensa unohtanut. Hän vastasi sentähden hyvin kiivaasti
maisterin sanoihin.

Signe-neidin täytyi astua välittämään.

--Miksi elämän täytyy olla välttämättömästi taisteloa? hän kysyi.
Miksi se ei yhtä hyvin voi olla rauhaa?

Ihmisellä oli hänen mielestään kyllin sotaa sisälläänkin. Siellä oli
hänellä tarpeeksi tilaisuutta taistella, käskeä ja komentaa, vieläpä
hallitakin, jos hän oli kyllin voimakas ihminen. Mutta muiden
hallitseminen oli hänen mielestään ala-arvoista ja halveksittavaa; oli
yhtä suuri häpeä hallita kuin tulla hallituksi.

--Tuo on nyt sitä tolstoismia, hymyili parooni kohauttaen olkapäitään.
Sen mukaanhan kaikki esivalta olisi väärä?

--Niin onkin, sanoi Signe-neiti.

--Sen katsantokannan oikeampi nimi on anarkismi, lausui maisteri
ankarasti. Onneksi on sitä käytännöllisistä syistä kuitenkin mahdoton
toteuttaa.

Paroonin kylvettäjänä ja Signe-neidin entisenä oppilaana pyydettiin
Jaana usein perheen yhteiseen kahvipöytään. Hänenkin läsnäollessaan
keskusteltiin joskus näistä kysymyksistä. Kaikki käyttelivät sanojaan
niin taitavasti, ettei Jaana tiennyt oikein, ketä oli uskominen.
Parooni oli hänen mielestään oikeassa, maisteri oli oikeassa, mutta
enimmän oikeassa oli kuitenkin Signe-neiti, sillä epäilemättä oli
kaikki esivalta väärä ja kaikki hallitsevat ansainneet hirsipuun.

Mutta pahaa ei ollut pahalla vastustettava, sanoi Signe-neiti.

Sitä totuutta ei Jaana voinut koskaan omakseen tunnustaa. Se oli hänen
mielestään sitä samaa joutavanpäiväistä lörpötystä, jota papit puhuivat
ja jolla kaikkea vääryyttä maailmassa peitettiin ja pönkitettiin.

Samaa sanoi suutarikin, joka nykyään oli Jaanan vaikuttavin oppi-isä.

Paha, joka palveli hyvää, oli hyvä. Se oli suutarin yksinkertainen ja
keskitetty uskontunnustus.



33.


Kapinan ja uhman henki, joka Jaanan päätä tätä nykyä piti pystyssä,
jätti hänet toisinaan. Silloin itki hän illat pitkät kotonaan ja tunsi
itsensä huonoimmaksi kaikista ihmisistä.

Hän mietti elämäänsä, sen onnettomia kohtaloita, ensimmäistä tuloaan
Helsinkiin ja sitä häväistystä, joka täällä oli kohdannut häntä. Myös
kuollutta lastaan hän muisteli joskus. Ja mitä enemmän hän muisteli,
sitä vuolaammin virtasivat hänen kyyneleensä.

Erään sellaisen raskaan yön aamuna hän kertoi kaikki Signe-neidille.

Signe-neiti kauhistui. Oliko sellainen väkivalta mahdollista?

Hän itki itse ja ilmaisi heti ensi näkemällä maisterille Jaanan
salaisuuden.

Maisteri päätti ominpäin ryhtyä asiaan.

Mutta kuka oli se huopahattuinen nuori mies, joka oli tarjoutunut
Jaanan sirkus-kavaljeeriksi? Ja kuka oli se ilkeännäköinen mies, joka
oli oikea syypää?

Maisteri pani liikkeelle kaikki salapoliisi-vaistonsa. Kenties tätä
tietä päästäisiin niin monen muunkin mystillisen rikoksen jälille,
jotka viime vuosina olivat yhteiskuntaa järkyttäneet.

Hän keskusteli asiasta eräiden puoluetoveriensa kanssa. Ne myönsivät
tapahtuman kylläkin mahdolliseksi. Kaikki oli mahdollista tähän aikaan.
Mutta mitä voitiin rikollisille, jos kerran järjestysvalta itse oli
heidän kanssaan liittoutunut.

Mutta järjestysvalta tahtoi puhdistautua. Sitä vastaan oli liian
raskauttavia huhuja liikkeellä, jotka se itsekin katsoi itselleen
häpeällisiksi. Poliisimestari, jonka puoleen maisteri vihdoin
mieskohtaisesti kääntyi, otti hänet sentähden vastaan varsin
ystävällisesti.

--Syyllinen on saatettava rangaistukseen, hän sanoi. Mutta voitteko te
antaa jotakin tietoa syyllisestä?

--Ja jos minä voin?

--Silloin on järjestysvalta tekevä tehtävänsä.

Hän lupasi sen kunniasanallaan.

Maisteri jatkoi tiedustelujaan. Niin tapasi hän kerran roistot
Helsingin rautatie-asemalla. He seisoivat kaikessa rauhassa eräällä
läpikulkupaikalla ja katsoivat tarkasti silmiin jokaista ohikulkijaa.

Maisteri tunsi heidät heti siitä yksityiskohtaisesta
henkilökuvauksesta, jonka Jaana oli esittänyt hänelle. Siistinnäköinen,
kiveräviiksinen nuori mies kuiskutteli erään toisen vanhemman miehen
kanssa, jonka naama heti osoitti hänen kuuluvan yhteiskunnan alimpiin
pohjakerroksiin.

--Vangitkaa nuo miehet! hän sanoi eräälle suomalaiselle
poliisikomissariukselle, joka samalla kulki siitä ohitse. Nimeni Yrjö
Antero Pouttu, filosofian maisteri.

Komissarius katsoi häneen kuin mielenvikaiseen.

Sitten hän hymyili sääliväisesti.

--Ne miehet eivät kuulu minun valtani alle, hän lausui matalalla
äänellä.

--Hyvä, siinä tapauksessa minä telefonoin poliisimestarille.

Komissarius iski silmää tuttavallisesti.

--Ne miehet eivät ota mitään käskyjä vastaan kaupungin
poliisimestarilta.

--Suoraan kuvernööriltä siis?

--Ylempää.

--Kenraalikuvernööriltä?

--Ylempää.

--Mahdotonta. Venäjän sisä-asiain ministeristöstäkö?

Komissarius kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Maisteri näytti kokonaan
puusta pudonneelta.

--Se ei ole totta, hän sanoi kiivaasti.

--Kyllä, hymyili komissarius. Mutta maisteri on nähtävästi hermostunut.

Maisteri Pouttu syöksyi ulos. Hän oli vielä aivan topertunut
komissariuksen tiedon-annosta.

Oliko se siis todellakin niin? Voiko mikään esivalta maailmassa käyttää
sellaisia palvelijoita?

Maisterin täytyi tunnustaa itselleen, että asioiden tila oli toivoton.
Mitkään hänen harrastamistaan kansanvaltaisista uudistuksista eivät
olleet mahdolliset, niin kauan kuin lailla ei ollut voimaa eikä Suomen
kansa saanut takaisin valtiollista itsemääräämis-oikeuttaan.
Perustuslaillinen taistelu oli käytävä ensin ja passiivinen vastarinta
vietävä voittoon, vaikka sen sitten olisi muututtava aktiiviseksikin.

Maisteri Pouttu tunsi tällä kertaa povensa paisuvan sangen aktiivisista
edellytyksistä. Kenties ei ollut muuta keinoa? Kenties tuli kaikkien
perustuslaillisten kansalaisten liittyä yhteen, suureksi aseelliseksi
järjestöksi?

Mutta samana iltana istui Jaana kotonaan tuolla pienessä kamarissa
pihan perällä ja koki opetella Internatsionalea--virsikanteleella.



34.


Niin liehuivat kerran liput tangoissa. Niin sanottiin kerran, että
kansan tahto oli korkein laki Suomenmaassa.

Kansa tahtoi, ja kaikki valtion pyörät pysähtyivät. Kansa tahtoi, ja
koko yhteiskunta-koneisto lakkasi toimimasta. Kansa tahtoi, ja
järjestysvalta oli sen käsissä. Kansa tahtoi, ja junat, laivat, kaikki
tottelivat sen määräyksiä.

    »Allons enfants de la Patrie,
    le jour de gloire est arrivé----»

Vanha parooni Manfelt tapasi itsensä hyräilemästä marseljeesia. Hänen
tuleva vävynsä maisteri Pouttu oli kirjoittautunut kansalliskaartiin,
hänen tyttärensä Punaiseen ristiin. Itse kulki hän pitkin katuja
aamusta iltaan, teki käyntejä tuttaviensa luona, keskusteli
kadunkulmissa uppo-outojen ihmisten kanssa ja koki sotilaan silmällä
arvostella nykyisen aseman mahdollisuuksia. Nyt hän seisoi
Nikolainkirkon edustalla Aleksanteri II:sen patsaan läheisyydessä ja
näki Suomen leijonalipun hulmahtavan ilmaan senaatin, yliopiston ja
poliisikamarin harjalta. Hänen selkänsä oli oijennut, hänen silmänsä
sädehtivät.

Epäilemättä oli tämä vallankumous. Mutta missä olivat tykit ja
sotilaat?

Komppania kansalliskaartia kulki reippain askelin yli torin. Hyvä
tahti, hymyili parooni. Mutta missä olivat miesten kiväärit? Aikoivatko
he paljain käsin käydä painimaan Venäjän tykkiväen, jalkaväen ja
kasakkain kanssa? Eikö liehunut Viaporissa valtakunnan lippu, eivätkö
seisoneet sotalaivat satamassa valmiina laukaisemaan?

--Seis! huudettiin hänelle venäjäksi.

Hän oli mietteissään kävellyt pari kadunristeystä ja tullut Uudenmaan
kasarmin tienoille.

Katu oli suljettu. Venäläinen sotamies ojensi pistimensä.

    »Contre nous de la tyrannie
    l'étendard sanglant est levé--»

Hänen täytyi kääntyä takaisin. Ei, tämä ei ollut mikään vallankumous.
Tämä oli kevytmielinen kansanjuhla, jonka marsalkat ammuttaisiin
ohjelman viimeisessä numerossa, nimittäin suuressa ja loistavassa
ilotulituksessa.

Mutta iltapäivällä hän kuuli, että senaatti oli eronnut. Parooni
Manfelt tunsi sydämensä säpsähtävän. Kenties tämä sittenkin oli
vallankumous? Kenties tässä sittenkin tehtiin historiaa?

Tuli ilta ja yö.

Kaupunki lepäsi pilkkoisessa pimeydessä. Sähkö ei palanut, kaasu ei
palanut. Venäläisten sotalaivojen heijastajat mereltä vain joskus
sivelivät korkeimpia katonharjoja.

Parooni Manfelt seisoi ikkunansa ääressä. Mitään niin pimeätä ja
synkkää hän ei muistanut nähneensä elämässään. Mitä tapahtui yössä?
Miksi eivät pyssyt paukahtaneet? Miksi eivät tykit jyrähtäneet?

Hän oli yksin kotona. Signe-neidillä oli palvelusvuoro Punaisen ristin
sairaalassa, joka oli erääsen koulurakennukseen järjestetty. Maisteri
Pouttua hän näki vain silloin tällöin. Hän tuli kuin tuulessa, kertoi,
mitä tiesi ja meni jälleen menojaan.

Posti ei kulkenut, sanomalehdet eivät ilmestyneet. Mutta sanottiin,
että kaikkialla kautta koko Venäjän valtakunnan vallitsi tällä hetkellä
sama pimeys, Kaspian merestä Arkangeliin ja Puolasta Siperiaan saakka.
Kaikkialla oli suuri sunnuntai. Kaikkialla lepäsivät työtätekevät
kädet. Mutta miljoonat aivot työskentelivät sitä ankarammin.

Parooni Manfeltista tuntui kuin olisi hänet äkkiä temmaistu irti koko
ihmiskunnasta ja asetettu yksin seisomaan silmä silmää vastaan jonkin
suuren ja tuntemattoman maailmanmahdin kanssa. Oliko aika loppunut?
Oliko iankaikkisuus alkamassa?

Hän avasi ikkunan. Kolkko syystuuli puhalsi ohi hänen valkean päänsä
huoneesen.

Talot nukkuivat pimeässä. Näytti siltä kuin olisi koko maailma mennyt
levolle. Eivät ajurien rattaat rätisseet, eivät vierineet raitioteiden
vaunut. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla.

Mutta alhaalta kadulta kuului askeleita. Näkyi sieltä täältä salalyhty
välkähtävän.

Ketä ne olivat, jotka kulkivat siellä yössä? Mitä siellä tehtiin ja
mitä suunniteltiin? Oliko tämä vallankumous? Jos oli, miksi ei
raikahtanut ratkaiseva huuto:

    »Aux armes, citoyens! Formez vos bataillons!----»

Silloin olisi asema ollut selvä parooni Manfeltin mielestä. Salama
olisi valaissut yön, ihmiset olisivat nähneet toisensa ja yhtyneet.
Mahdollisesti se olisi ollut epätoivoinen taistelu. Mutta oliko tämä
pimeys toivorikkaampi?

Silloin se olisi ollut hänen mielestään vallankumous. Silloin hän
kenties itsekin olisi vielä vyöttänyt miekan kupeelleen.

Jos koko kansa nousi, niin kuka voi silloin jäädä istumaan? Jos sen
kerran täytyi tapahtua, jos isänmaan onni ja maine vaati sitä, niin
eteenpäin sitten kaikki jumalan nimeen! Kerranhan kaikkien tuli kuolla.
Miksi ei sitten yhtä hyvin voinut kuolla kunnialla?

Mutta ellei mikään todellinen vallankumous ollut mahdollinen, niin
miksi sitten leikkiä vallankumousta? Sitä ei parooni Manfelt voinut
mitenkään käsittää.

Kuitenkin hänen täytyi tunnustaa itselleen, että tämä ei ollut mitään
leikkiä. Kenties tämä sittenkin oli totista totuutta, totisinta, mikä
vielä koskaan oli astunut hänen eteensä elämässä? Aiottiinko taistella
ilman aseita? Tahdottiinko toimeenpanna vallankumous ilman
verenvuodatusta?

Oli jotakin ahdistavaa ja tukahduttavaa yön hiljaisuudessa. Minkälainen
oli sen aamu oleva? Syntyikö siellä jotakin pyhää? Oliko kansojen päivä
koittamassa?

Miljoonat aivot työskentelivät tuon yön pimeydessä. Miljoonat ja taas
miljoonat ajatukset risteilivät tuon synkän ja tähdettömän
taivaankannen alla. Nekö kävivät sotaa keskenään? Sekö oli oleva
tulevaisuuden vallankumous?

Silloin ei häntä tarvittu enää. Silloin hän voi mennä rauhassa levolle.

Mitä jos kaikki nuo lukemattomat ajatukset olisivat vapaita, varmoja ja
itsetietoisia? Mitä jos jokaisen niiden takana seisoisi yksilö, joka
tuntisi voimansa ja tarkoitusperänsä? Mitä jos ne kerran päättäisivät
olla tottelematta niitä, jotka käskivät?

Silloin ei olisi mitään järjestysvaltaa enää. Silloin ei olisi mitään
valtakunnan sotajoukkoja maalla eikä merellä. Silloin menisivät tyhjiin
kaikki linnat ja valtaistuimet eikä jäisi jälelle muuta esivaltaa enää
kuin jumalan kirkas päivä, joka paistaisi päälle vapaiden ihmisten
ensimmäisen luomisen aamun ihanuudessa.

Vanha parooni värisi.

Hän sulki ikkunan nopeasti ja rupesi riisuutumaan. Oli vaarallista
tuijottaa tuohon yöhön. Huumaavat harha-opit piilivät sen syvässä
pimeydessä. Eikö marssinut siellä ainoastaan poliittinen vallankumous?
Astuiko sen takana anarkismi ja nihilismi?

Vanha parooni Manfelt ei ollut koskaan ollut mikään leimuava
isänmaanystävä eikä koskaan millään merkillisemmällä tavalla kansansa
kohtaloihin vaikuttanut. Hän oli ollut nuorena iloinen upseeri,
vanhempana suuri vivööri ja elostelija. Se isänmaanrakkaus, mikä
hänellä epäilemättä oli, samoin kuin koko hänen muukin
maailmankatsomuksensa, oli aina ollut vain jotakin ylimalkaista ja
pintapuolista, sivistyneen miehen tavallista kiintymystä vapaampiin
yhteiskunta-oloihin ja kunnioitusta omaa entisyyttään sekä sukunsa
traditsioneja kohtaan. Isänmaa ei ollut koskaan astunut hedelmöittävänä
valtana hänen sydämeensä. Se ei ollut koskaan tarvinnut häntä, yhtä
vähän kuin hän sitä.

Nyt hän tunsi tarvitsevansa.

Hän ei tahtonut olla yksin tässä yössä. Hän tahtoi kuulua johonkin
itseään suurempaan ja korkeampaan yhteyteen. Ja hän haki esille
Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat ja rupesi niitä vesissä silmin
vuoteellaan puoli-ääneen deklamoimaan.

Kynttilä liekutti yöpöydällä. Vanhan paroonin silmät painuivat umpeen.

Hän uneksi. Hän näki unta Napoleonista. Hän näki keisarin ratsastavan
valkealla orhillaan, näki Austerlitzin aamun koittavan ja trikolorin
liehuvan valtamerestä niin valtamereen. Mutta hän näki myös vanhan
kaartin kaatuvan paikalleen ja kaartin takana kansan, miehiä, vaimoja,
lapsia, kaikki riveissä, kaikki laulaen, kaikki saman suuren, surmaa ja
elämää antavan tunteen elähyttäminä:

    »Amour sacré de la Patrie,
    conduis, soutiens nos bras vengeurs.
    Liberté! Liberté chérie,
    combats avec tes defenseurs!----»



35.


Jaana kulki nämä päivät kuin kuumeessa. Se oli siis vihdoinkin saapunut
tuo suuri hetki. Hänenkin kylpylaitoksensa oli päälakkokomitean
käskystä suljettu. Kukaan ei saanut tehdä työtä tänä kansan pyhän
tahdon viikkona, jona vuosituhansien vääryydet kostettaisiin.

Suutari kuului kansalliskaartiin ja oli plutoonanpäällikkö. Hänen
vaimonsa, joka oli erään hyvin tärkeän keskustoimikunnan jäsen, oli
lähetetty ylimääräisellä junalla maaseudulle. Jaanalla ei ollut mitään
luottamustointa. Kuitenkin hän oli kirjoittautunut Punaisen ristin
jäseneksi.

Mutta sen hän oli tehnyt vain paremman puutteessa ja koska kaikki
muutkin tekivät niin. Hän odotti. Eihän tämä vielä ollut kuin alkua.
Missä olivat giljotinit ja hirsipuut?

Jaana kuuli, että poliisi oli pantu viralta. Se oli hänen mielestään
aivan luonnollista. Mutta miksi ei heti erotettu kaikkia virkakuntia?
Miksi mitään esivaltaa enää?

Hän oli itse mielellään antanut roponsa yhteiseen lakkokassaan. Mutta
hän ei vaan voinut ymmärtää, miksi tarvittiin enää mitään yleisiä
rahankeräyksiä. Miksi ei pankkeja ryöstetty? Miksi ei heti tehty
yleistä tasajakoa?

Kuitenkin hän eli päivänsä riemuitsevassa juhlatunnelmassa.

Hänestä tuntui kuin olisi koko maailma nyt ottanut hänen asiansa
ajaakseen, kuin hän itse olisi ollut koko tämän suuren ja valtavan
liikkeen keskipiste. Kun hän kuuli, että junat ja laivat olivat
köyhälistön käskettävissä, hän iloitsi siitä aivan kuin ne olisivat
olleet hänen käsissään. Kun hän sai tietää, että kansa oli miehittänyt
poliisikamarin, oli hänestä kuin hän itse olisi istunut sen pöydän
takana ja jakanut määräyksiä, joita kadunkulmiin naulattiin. Hän
pukeutui punaiseen, röijy hänellä oli itsellään ja hameen hän sai
lainaksi eräältä ystävättäreltään. Hän liikkui päivät päästään
Rautatien-torilla, kuunteli kiihoittavien kansanpuhujien sanoja ja
odotti joka hetki ensimmäistä tuliluikkua tuprahtavaksi.

Eräänä aamuna puhui suutari. Jaana oli tunkeutunut aivan puhujalavan
läheisyyteen. Suutari pauhasi sorrosta ja herrojen väkivallasta. Äkkiä
katkesi häneltä ajatuksen juoksu ja hän jäi avuttomana eteensä
tuijottamaan.

Silloin sattuivat hänen silmänsä Jaanaan.

--Tuossakin seisoo yksi väkivallan uhri, hän huusi.

Hän osoitti Jaanaa sormellaan ja kertoi parilla sanalla hänen
onnettomuutensa. Kaikki katsoivat Jaanaan. Tämä oli karahtanut
tulipunaiseksi. Häntä hävetti niin, ettei hän tahtonut voida pysyä
paikoillaan. Kuinka suutari saattoikaan? Miksi ei häneltä ensin
kysytty, tahtoiko hän onnettomuuksineen tulla yleisen huomion
esineeksi?

Mutta suutari oli taas päässyt alkuun ja jatkoi kasvavalla intohimolla
puhettaan. Hän puhui marttyyreistä. Silloin kohosi Jaanan pää.
Epäilemättä oli hänkin marttyyri. Se ei ollut mikään häpeä, jonka
tähden tarvitsi punastua. Kunnia se oli, suurin mikä voi ihmisen osaksi
tulla. Marttyyrit valmistivat tietä tuhansille.

Hän tunsi, että kivi putosi hänen sydämeltään.

Ennen aavistamaton valkeus täytti hänet. Hän ei ollut siis turhaan
kärsinyt, hänenkin huolensa ja huokauksensa olivat siis osana siinä
pilvenpiirtävässä tuskan vuoressa, joka nyt vyöryisi maailman mahtavien
päiden ylitse. Miksi ei hän ollut enempi kärsinyt? Sitä suurempana
olisi kostonpäivä nyt koittava hänelle.

Ja Jaana meni sinä iltana kotiinsa silmät säkenöivinä ja povi paisuvana
uusien surujen ja itkujen hämärästä ikävöimisestä. Kaikki hän tahtoi
kestää, kaikki kärsiä, jos se jollakin tavalla voisi olla onneksi
kansan tuomiopäivälle ja tulevaisen vanhurskaalle vihalle.

Eräs seppä, johon hän Rautatien-torilla oli tutustunut, saattoi häntä.
He istuivat yhdessä ja pakinoivat innostuneina myöhään yöhön. Seppä
oli, samoin kuin Jaana tietämättään, anarkisti. Heidän tuumansa kävivät
yhteen ja kun heidän vihdoin piti puoli-yön aikana erota, he löivät
lujasti ja toverillisesti kättä toisilleen.

--Huomenna siis, sanoi seppä.

--Huomenna, sanoi Jaana.

Mutta samalla muisti seppä, ettei hänellä oikeastaan enää mitään
majapaikkaa ollutkaan. Juuri vähän ennen lakkoviikon alkamista olivat
pomot hänet kortteeristaan karkoittaneet, sillä kekseliäällä
perustelulla muka, ettei hän ollut maksanut asuntovuokraansa. Kun pomot
taas jollakin toisella yhtä rikkiviisaalla tekosyyllä olivat hänet
konepajasta jo aikoja sitten erottaneet, ei hän ollut tullut
vuokranneeksi uuttakaan asuntoa, vaan oli viettänyt yön siellä, toisen
täällä, tullen etupäässä toimeen vain omien suurten ajatustensa
antimilla.

--Täytyy kärsiä vakaumuksensa tähden, sanoi seppä.

Se oli Jaanan mielestä kerrassaan sankarillista ja hän tarjosi heti
sepälle yösijan omassa kamarissaan.

Seuraavana päivänä sanottiin, että lakon tuli päättyä. Se oli Jaanan
mielestä tuiki käsittämätöntä. Päättyä? Miksi? Kaikkihan oli vasta
alussa.

Sanottiin, että herrat olivat saaneet eräitä lakeja ja oikeuksia. Ne
eivät Jaanaa liikuttaneet. Eihän proletariaatti ollut vielä saanut
mitään. Oliko katkaistu kaulaa vielä yhdeltäkään möhömahalta?

Seppä selitti hänelle, että herrat olivat pettäneet kansan asian.
Lakkoa oli jatkettava. Kukaan ei saanut mennä työhön.

--Minä en ainakaan mene, hän sanoi.

--Enkä minä, vakuutti Jaana.

--Yksimielisyys on proletariaatin voima, selitti seppä. Mutta onko
sinulla jotakin suuhun pantavata?

Jaana haki esiin, mitä hänellä oli. Seppä söi hyvällä ruokahalulla.

--Ei sinulla ryyppyä ole? hän kysyi.

Ei ollut Jaanalla.

Se oli suuri vahinko sepän mielestä. Ryyppy olisi ikäänkuin kirkastanut
luontoa ja lisännyt heidän toverillista mielialaansa.

--Herrat ovat sulkeneet kapakat, hän sanoi, ettei proletariaatti tulisi
tietoisuuteen omasta voimastaan.

He lähtivät molemmat yhdessä kävelemään. He näkivät senaatintorilla
jaettavan joitakin lappuja joita vallasväki riemuiten näytteli
toisilleen. He näkivät vanhojen herrojen itkevän ilosta ja nuorten
poikien huutavan ja hurraavan kadunkulmissa.

Sanottiin, että Suomi oli saanut takaisin valtiollisen itsenäisyytensä.

Mitä se heitä liikutti? He eivät tunteneet asemansa vähääkään entisestä
parantuneen.

Torilla he tapasivat suutarin.

--Lakko täytyy nyt lopettaa, hän sanoi.

He eivät voineet uskoa korviaan.

--Se on keskuskomitean käsky, selitti suutari. Ja toisakseen, me olemme
saaneet kaikki, mikä tällä hetkellä on ollut mahdollista.

--Mitä me olemme saaneet?

Jaana ja seppä korottivat ääntään uhkaavasti.

--Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, selitti suutari. Äänestyslippu on
nyt se ase, jolla me tulemme maan valloittamaan.

Hän meni menojaan. Mutta Jaana ja seppä katsoivat toisiinsa
tyytymättöminä.

--Suutari on liitossa herrojen kanssa, sanoi seppä vihdoin.

--Hän ei ole mikään oikea toveri, lisäsi Jaana.

Unioninkadulla tuli maisteri Pouttu heitä vastaan. Hän tervehti
ystävällisesti.

--Me olemme voittaneet! hän huusi ohimennen.

Te olette voittaneet, ajatteli Jaana. Kuitenkaan hän ei sanonut sitä.

Mutta he päättivät sepän kanssa, ettei vallankumous saanut jäädä tähän.
Mikä oli onnistunut kerran, onnistuisi toisenkin kerran. Mutta silloin
ei ollut päästettävä herroja asioita sotkemaan.



36.


--Kaikki herrat helvettiin, sanoi seppä.

--Pää poikki ja jalat jokeen, paransi Jaana.

He kaksi tunsivat olevansa oikeita tovereita.

He olivat täysin yksimielisiä siitä menettelytavasta, jota oli
seurattava. Täytyi takoa niin kauan kuin rauta oli kuuma. Kerran oli
heidänkin vuoronsa tuleva.

Seppä jäi sitten Jaanan luokse asumaan. He elivät niinkuin mies ja
vaimo.

Kumpikaan heistä ei mennyt työhön. Mutta Jaanalla oli säästöjä ja he
elivät jonkun aikaa molemmat niillä.

Seppä oli juoppo ja seuraa rakastava. Heidän kamarinsa tuli keskukseksi
monelle hengenheimoiselle vapaalle kansalaiselle, jotka eivät mitenkään
voineet taipua lainalaisen yhteiskunnan orjuuttaviin ja kaikkea pyhää
yksilöllisyyden tunnetta polkeviin ikeisiin. Jaana oli heidän kaikkien
kuningattarensa.

Täällä ei ollut orja kukaan. Täällä vallitsi vapaus, veljeys ja
tasa-arvoisuus. Kaikki oli yhteistä, niin Jaana kuin Jaanan rahat.
Elettiin niinkuin viimeisten päivien pyhät ja toivottiin tuhatvuotisen
valtakunnan suurta aamu-aurinkoa koittavaksi.

Oikeastaan heillä oli jo tuhatvuotinen valtakunta. Vahinko vaan, että
se loppui samalla kuin Jaanan kassa. Heille ei jäänyt silloin elääkseen
muuta kuin heidän oma suuri ajatuksensa, joka yhdisti heitä: tavaran
tasaaminen.

Silläkin voi elää jonkun aikaa.

Mutta sitten sai järjestysvalta vihiä heistä, teki tutkimuksiaan, tuli
eräisiin tuloksiin ja otti kiinni yhdestä apajasta koko kumppaniston.

Jaana pääsi pian takaisin vapaalle jalalle. Häntä vastaan ei mitään
erikoisemmin raskauttavaa ilmestynyt. Toiset eivät olleet yhtä
onnellisia ja jäivät edelleen niiden lujien lukkojen taakse, jotka
poroporvarillinen yhteiskunta on keksinyt kaikkien todella vapaiden
yksilöiden kiusaksi ja kauhistukseksi.

Jaana oli siis jälleen puilla paljailla. Hän sai kuitenkin paikan
eräässä pienessä saunapahaisessa laitakaupungilla.



37.


Jaana eli nyt täydellistä henkistä kaksoiselämää.

Vankina ollessa olivat syvyyden lähteet läikähtäneet hänen sydämessään
ja hän oli jälleen löytänyt lohdutuksen isiensä ja äitiensä uskonnosta.
Mutta vankilan ulkopuolella kohtasi taas ajan kapinoitseva henki hänet,
tarttui hänen tukkaansa ja pudisti, niin että hänen täytyi mennä
myrskyn mukana ja seurata sitä hapset hajallaan.

Toisin päivin hän puki itsensä mustiin, toisin punaiseen.

Kun hänellä oli mustat päivänsä ja yönsä, hän luki raamattua, itki,
kävi kirkossa, oli suurimman epätoivon partaalla, kunnes rauhan
palmumetsät hiljaa alkoivat humista hänen korvissaan. Silloin hän
voi myös joskus illalla ilmestyä vielä entisen opettajattarensa
Signe-neidin luo, joka ei enää neiti ollutkaan, vaan maisteri Poutun
onnellinen vaimo. Täällä hän tahtoi puhua talon emännän kanssa
iankaikkisuuden asioista, istui usein myöhään yöhön ja lähti kyynel
silmänurkassa, kiitellen ja kostellen ihmisten laupeutta ynnä sen Isän
hyvyyttä, joka asui heidän omissatunnoissaan.

Punaisina päivinään hän näki verta. Silloin hän vietti hurjaa ja
epäsiveellistä elämää, seurusteli vain yhteiskunnan pohjakerrosten
kanssa ja takoi heidän kanssaan monta rohkeata ja mielenvikaista
suunnitelmaa lainalaisen yhteiskuntajärjestyksen hävittämiseksi.
Silloin hän uneksi vain vallankumousta, silloin pyörivät vain pääkallot
hänen sielunsa silmien edessä, talot olivat hänelle vain sopivia
painoja dynamiittipanosten päällä ja lyhtypatsaat hirsipuita. Silloin
hän myös joskus ilmestyi tuttavansa suutarin perheeseen ja tahtoi
keskustella siitä, mikä hänen mielessään paloi sammumattomana kalkkina.

Suutarista oli tullut tyyni sosialisti, samoin hänen vaimostaan. Joskus
he voivat vielä innostua Jaanan kanssa vallankumouksesta, mutta
mieluummin he puhuivat jostakin muusta. Vaimo, joka oli Jaanan
kasvinkumppali, sai silloin tällöin tietoja kotipuolestaan. Täällä sai
Jaana kuulla, että kauppias Luikarinen oli palannut vankeudesta ja että
koko Lentuan kylä oli nimellisesti liittynyt sosialidemokraattiseen
puoluejärjestöön. Kerrottiinpa vielä, että siellä puuhattiin
osuuskauppaakin. Mutta muuten olivat lentualaiset kaikki asestettuja
anarkisteja eikä kauppias Luikarinen uskaltanut enää liikkua illoin
ulkona, sen jälkeen kuin häntä vastaan eräänä pimeänä syys-yönä oli
tehty epäonnistunut murhayritys.

Jaana kuunteli ahnaasti näitä tietoja. Hänellä oli monta tuttavaa
Punaisessa kaartissa, vaikka hän itse ei ollut koskaan tullut sen
naiskomppaniaan kirjoittautuneeksi.

Muuten hän lähti aina sangen tyytymättömänä suutarin perheen luota. Sen
mieto vallankumouksellisuus ei miellyttänyt häntä. Hän olisi tahtonut
seurustella jakopiinien ja sansculottien kera, tehdä Marat'n ja
Robespierren sankaritöitä. Samoin, vaikka ei yhtä selvästi, hän tunsi
myös mustina päivinään kaipaavansa jotakin muuta kuin sitä haaleata
uskonnollisuutta ja ihmis-ystävyyttä, jota hänelle maisteri Poutun
perheessä tarjottiin. Abrahamin, Iisakin ja Jaakopin jumalaa hän
kaipasi, kuluttavaa kuin tuli ja kiivasta kuin jalopeura. Hän halasi
rikkoa toden teolla, mutta myöskin tulla toden teolla rangaistuksi.

Häntä ei miellyttänyt tämä penseä kaksinaisuus. Hän olisi tahtonut
paljon jyrkempää ja leimuavampaa kaksinaisuutta. Kapinan, uhman ja
syyllisyyden veriruskeita ruusuja hän ikävöi, mutta tuta myöskin kaikki
katumuksen ja itsekidutuksen skorpionit ihossaan.

Ja sitten hän tahtoi, että lumivalkeat siivet kasvaisivat hänen
selkäänsä ja hän leijailisi kautta ilman suoraan jehovan seitsemännen
taivaan ihanuuteen.

Hän tahtoi sanalla sanoen oikeata taivasta ja oikeata helvettiä, juuri
sellaisia, joiksi juutalaisten jumala ne oli luonut, eikä mitään niiden
väärennettyjä, väljähtyneitä ja laimistuneita välimuotoja. Ja hän
toivoi, että hän saisi esimaun niistä molemmista jo ennen kuolemaansa.

Kerran oli hänellä punainen päivänsä.

Tykit jyrisivät Viaporissa. Sanottiin, että proletariaatin hetki oli
tullut.

Jaana ei sitä uskonut enää. Kuitenkin sykki hänen sydämensä kiivaasti,
kun hän kuuli, että Punakaarti oli kutsuttu lippujensa alle.

Hän seisoi varhaisena aamuna Tähtitornin mäellä tiheässä
kansanjoukossa. Päivä paistoi päälle peilityynten vetten ja salmien,
joiden kahden puolen valkeat savupilvet tuprahtelivat. Luonnossa
vallitsi syvä hiljaisuus. Päälinnoituksen temppelien kupoolit
kimmelsivät pilvettömän taivaan alla, jonka laelta keskikesän nouseva
aurinko säteili ruhtinaallisena yli ystävien ja vihollisten. Silloin
tällöin putosi tykinluoti viheriöitsevien saarten väliin, jotka
keinuivat kuvastavassa vedessä niinkuin kukitetut laivat taikka pitkät,
lehtipurjeiset kirkkoveneet Suomen suurilla järvenselillä. Jokainen
luoti, joka upposi ulapalle, pystytti haudalleen huimaavan korkean ja
kapean vesipatsaan. Jaanasta oli ensin kuin olisivat lapset käyneet
leikkisotaa taikka iloinen talkooväki puhaltanut poskistaan summattoman
suuria tupakkakiehkuroita.

Mutta yhtämittainen jyrinä ilmassa täytti pian hänen sielunsa pyhällä
vavistuksella. Jumalan lapset siellä kävivät sotaa, kuolon viikatemies
siellä teki korjuutaan. Ja hänestä tuntui kuin hän olisi seisonut
korkeampien voimien ympäröimänä, vaistomaisesti hän risti kätensä ja
rukoili äänettömästi itsekseen: »Isä meidän, joka olet taivaassa.»

Kansanjoukko hänen ympärillään seisoi mykkänä kuin kirkkomäellä. Tämä
näky vaikutti heihin kuin jumalanpalvelus. Täytyi olla hyvin hiljaa,
ettei häiritsisi sitä.

Mutta illalla muutti maisema luontoaan. Taivas oli pilvessä,
teräsharmaat aallot löivät raskaasti rantamiin. Oli ilmestynyt ulapalle
suuria sotalaivoja, joiden sivut välkkyivät väkevässä, sinertävässä
valossa, jyristen ja salamoiden synkän pilven alta kohti kapinoitsevaa
linnoitusta. Silloin loimottivat myös Jaanan silmät Tähtitornin mäellä.
Ahnaasti, suu puoli-avoinna ja sieraimet levällään hän tuijotti tuohon
häikäisevään valoviivaan, sininen tuli tunki hänen aivoihinsa ja oli
kuin olisivat aavat aallot ja pitkät pilvenrannat yhtyneet hänen
ylitsensä suureksi, kumisevaksi tyhjyydeksi, jossa pimeys oli syvyyden
päällä, mutta jumalan henki jyrisi autioiden vetten päältä: »Tulkoon
valkeus.»

Mutta valkeus ei tullutkaan.

Sanottiin seuraavana päivänä, että kapina oli kukistettu. Sitäkään ei
Jaana uskonut enää. Hän eli yhtämittaisessa haltioitumisen tilassa eikä
tiennyt enää itsekään, mikä hänen mielestään oli mahdollista, mikä
mahdotonta.

Sinä päivänä hän kuitenkin puki itsensä mustiin. Illalla hän istui
yksin kotonaan ja luki raamattua. Hänen eteensä sattui ensimmäisen
Mooseksen kirjan kuudes luku.

  »Ja tapahtui, koska ihmiset rupesivat lisääntymään maan päällä
  ja siittivät tyttäriä;

  niin Jumalan pojat näkivät ihmisten tyttäret kauniiksi ja ottivat
  emänniksensä kaikesta kuin he valitsivat.

  Silloin sanoi Herra: ei minun henkeni pidä nuhtelemaan ihmistä (sanan
  kautta) iankaikkisesti, sillä hän on liha; sentähden olkoon hänelle
  aikaa sata ja kaksikymmentä ajastaikaa. Siihen aikaan olivat sankarit
  maan päällä; ja myös sitte kuin Jumalan pojat makasivat ihmisten
  tytärten kanssa ja he olivat siittäneet heille lapsia: nämä olivat
  valtiaat, ne muinen kuuluisat miehet.»------

Jaanan silmät loistivat kummallisesti.

Miksi ei ollut enää se aika? Miksi eivät Jumalan pojat enää tulleet
ihmisten tytärten luo?

Hän sulki kirjan ja rupesi hitaasti riisuutumaan. Mutta hänen poskensa
hehkuivat hekkumallisella punalla ja hänen sydänalaansa viilsi niinkuin
olisi tulinen rauta ratkonut hänen sisälmyksiään.

Jaanan asunto oli tähän aikaan eräässä laitakaupungin talon
matalakattoisessa vinttikerroksessa.

Huonekaluston muodosti pääasiallisesti sänky, mutta se olikin sitä
tilavampi, mahtavampi ja silmiinpistävämpi. Sängyn vastakkaisella
seinällä oli suuri peili, jonka edessä hänen oli tapana iltatoalettinsa
suorittaa.

Tällä kertaa hän teki sen tavallista perinpohjaisemmin.

Vaatekappale vaatekappaleelta paljastui hänen valkea, synnillinen
ihonsa, kunnes hän seisoi kokonaan alastomana. Hän peilaili itseään,
kääntelihe, keikisteli, ojensi käsivartensa ilmaan, hymyili, ihastelihe
ja astui askeleen eteenpäin. Taas hän astui toisen taaksepäin, pani
käsivartensa niskaan, keinutteli lanteitaan, punnitsi rintojaan ja
huomasi ne täysipainoisiksi. Hetki hetken perästä kului eikä Jaana
muistanut levolle menoaan.

Huone valkeni vähitellen. Nouseva aurinko, jonka kultaiset säteet
sattuivat tähänkin tomuiseen vinnin-ikkunaan, tapasi hänet vielä
seisomasta kuvastimensa edessä ja omaa aistillista kauneuttaan
imehtimästä.



38.


Seuraavana päivänä hän pukeutui jälleen punaiseen.

Hän seisoi erään torin varrella ja näki väkijoukon estävän
raitiotie-vaunun kulkemasta. Hän näki kunnallisen suojakaartin
marssivan esiin aseet kädessä, kivien lentelevän, revolverien paukkuvan
ja punakaartilaisten vastaavan tuleen.

Äkkiä huudettiin jostakin:

--Pois tieltä!

Jaana kurotti ahnaasti kaulaansa katukäytävältä. Hän näki syöksyvän
esiin kymmenkunnan kivääreillä varustettua miestä, pysähtyvän,
tähtäävän ja laukaisevan. Eräitä kunnalliskaartilaisia kaatui. Kansa
puhkesi riemuhuutoihin.

--Pois tieltä! Meidän pojat ampuu.

Jaanakin huusi muiden mukana. Hän tuskin huomasi sitä itse. Hänen
sieraimensa olivat laajentuneet huppeloivan hurmeen hajusta, maassa
makaavien ruumiiden näky tenhosi hänen silmiään. Hän unohti, missä hän
oli ja kuka hän oli, hän kuuli vain ympärillään paukkuvat laukaukset ja
ymmärsi, että tässä tehtiin kuolemaa, että proletariaatin päivä oli
koittanut ja tullut koston hetki veripurppurainen.

Uusi yhteislaukaus. Lisää kaatuneita ja haavoitettuja.

Kunnalliskaarti hajosi. Kiväärimiehet tekivät kokokäännöksen ja
katosivat.

Kansanjoukossa katukäytävällä nähtiin myöskin eräs vanha, valkohapsinen
herra, nuori nainen käsipuolessaan. Se oli parooni Manfelt. Huolimatta
tyttärensä estelyistä hän oli saapunut tänne. Maisteri Pouttu oli
kunnalliskaartilaisten riveissä. Hän ei ollut kuitenkaan haavoittunut.

Parooni Manfelt oli poissa suunniltaan. Hän ei vielä jaksanut käsittää
tätä. Koko tapaus oli hänestä niin järjetön, niin typerä, niin
mielenvikainen, ettei sille ollut vertaa kansojen historiassa.
Taistelivatko nyt Suomen kansalaiset keskenään? Nyt kun kaikki kerran
oli saavutettu? Nyt kun Suomi oli saanut takaisin lainalaisen
vapautensa ja ikivanhan itsenäisyytensä? Miksi nyt juuri panna kaikki
alttiiksi? Miksi nyt juuri sekoittua Venäjän valtakunnan keskinäisiin
kapinakysymyksiin? Eivätkö nuo ihmiset tienneet, että hallituksen
sotajoukot olivat voittaneet ja että kaksipäinen kotkalippu jälleen
liehui Viaporissa? Tahtoivatko he vartavasten valmistaa Venäjän
armeijoille tilaisuuden tunkeutua rautaisena kiilana Suomen vasta
toipuvaan yhteiskuntaruumiiseen?

Äkkiä hänen silmänsä pimenivät. Hänen sydäntään vihlaisi niin, että
hänen täytyi nopeasti painaa sitä kädellään.

Hän näki jotakin kuulumatonta.

Ruumiita hän oli nähnyt ennen, laukauksia hän oli kuullut ennen,
seisonut sodassa hän oli ja katsonut silmiin kuolemaa. Mutta nyt näki
hän jotakin, jota hän ei ollut vielä koskaan nähnyt eikä edes unissaan
voinut uskoa mahdolliseksi.

Hän näki nuoren, pitkä-palmikkoisen naisen hyppelevän kadulla ja
potkivan kuolleita, maassa makaavia kunnalliskaartilaisia kasvoihin.

Se oli Jaana. Hän ei ollut voinut hillitä itseään enempää. Hän oli
hullaantunut veren ja ruudin hajusta, koston hekkuma oli hänet
haltioittanut, hän hyppeli, hän tanssi höyryävien ruumiiden kesken ja
potki niitä kasvoihin, rintaan, kaikkialle, huutaen, huitoen, leimuten
kuin lieska punaisessa puvussaan.

Oli jotakin niin peljättävää, jotakin niin alkuaikaista ja
metsänpetomaista tässä näyssä, että vanha parooni Manfelt horjahti ja
tapasi avuttomana käsillään ilmaa. Hänestä oli kuin olisi hän nähnyt
silmiensä edessä ilmi elävänä itse Baabelin porton ja lohikäärmeen,
joka karkeloi riemuitsevaa kuolemantanssiaan tomuksi menevän maailman
raunioilla.

Mutta tuo pitkä palmikko, joka häilyi ilmassa? Eikö hän ollut nähnyt
ennen sitä?

Välkähdys välkähdykseltä muistui hänen mieleensä synkän suvun tarina,
sen, jonka kohtalon ikuiset vallat olivat säätäneet käymään
vääjäämättömään perikatoon. Eikö hän ollut nähnyt tuota naista kerran
ennen eräässä laitakaupungin pahamaineisessa talossa, nuorena, arkana,
säikkyvänä kuin hirvi? Eikö se ollut sama palmikko, joka oli laahannut
maassa pitkin katua, silloin kun rääkätty nainen oli väkivaltaisesti
viety väärän esivallan korjuuseen? Eikö tuo sama nainen ollut sitten
pessyt ja hieronut häntä, istunut hänen talossaan, saanut osakseen
siellä pelkkää hyvyyttä sekä hänen että hänen tyttärensä puolelta?
Hänkö nyt tanssi ruumiiden keskellä, viimeisen päivän vimmassaan,
riemuitsevana, voitollisena? Olivatko kaikki taivaan kynttilät
sammuneet ja auenneet syvyyden lähteet, purkaen punaisesta kidastaan
ennen tuntemattomia hirviöitä ja liskoeläimiä?

Mutta päivä paistoi keskikesän pilvettömältä taivaalta. Luonto ei ollut
muuttanut muotoaan.

Siis oli ihminen itse muuttunut? Ja vanha parooni Manfelt kaatui
paikalleen.

Hän oli saanut halvauksen, mutta hän eli vielä. Tytär puhkesi
epätoivoiseen valitukseen.

--Isä kuolee! hän huusi. Apua! Apua!

Kukaan ei auttanut heitä ympärillä. Syvät rivit seisoivat synkkinä ja
äänettöminä. Kuului joukosta vain joku karkea kiroussana.

--Lahtari p----le! lisäsi toinen. Auttakoon itseään!

Parooni Manfelt kuuli, mitä sanottiin. Hän avasi silmänsä ja katsoi
suurella, surullisella silmäyksellä tytärtään. Hänestä oli kuin olisi
koko tämä kansa ollut tuomittu perikatoon. Eikö se ollut itse
heimonhengetär, joka tanssi teolla, raakana, punaisena, riihattomana,
iloiten irtipääsystään, polkien kantapäänsä alle kukistuvan
kultuuri-yhteiskunnan muodot, tavat ja siveyslait?

Hän tunsi, että hänen hetkensä oli tullut. Ja hän sulki silmänsä
jälleen ja painoi valkean päänsä kovaan katukiveen.

Jaana ei karkeloinut enää. Hän oli äkkiä pysähtynyt, tullut tuntoihinsa
ja hiipinyt pois raukeana, hiljaisena ja hervottomana.

Huudettiin:

--Kasakat tulevat!

Kansanjoukko hajosi kuin karja kaikkiin ilmansuuntiin.



39.


Jaana meni nyt nopeasti alaspäin.

Hänen vastustusvoimansa oli murtunut. Oli kuin olisi hänessä mennyt
rikki jotakin. Hän puutui kuin puuksi vähitellen, vajosi
välinpitämättömään, typerään tylsyyteen, jossa eivät mitkään
yksilölliset ajatukset ja tunteet enää menestyneet.

Näön vuoksi palveli hän vielä saunapahaisessaan.

Tylsästi hän täytti toimensa, tylsänä hän söi, joi ja meni levolle,
joka ei aina ollut vain unta varten. Hänelle oli jo kaikki
samantekevää. Ainoa, mikä vielä hiukan virkisti häntä, oli viina; hän
nautti sitä joka päivä synkän sydänalansa vahvistukseksi.

Olisi ollut väärin sanoa, että hän kärsi enää. Hän ei ollut onneton
eikä onnellinen. Hän ei toivonut mitään eikä enää surrut mitään. Hän
eli päivästä päivään niinkuin eläin, vailla tietoa hyvästä ja pahasta,
tyytyväisenä, kun sai lähimmät tarpeensa täytetyksi.

Eräänä myöhäisenä talvi-iltana tuli harvinainen vieras hänen saunaansa.
Se oli se sama nuori näyttelijä, joka kerran oli näyttänyt olevansa
toden teolla rakastunut häneen toisissa onnellisemmissa olosuhteissa.
Näyttelijä oli nyt ollut pitkällä juomaretkellä. Siinä syy, miksi hän
oli näin ala-arvoisen paikan valinnut hyväätekevälle kylvylleen.

Herra ei näkynyt enää muistavan häntä. Jaana muisti hänet hyvin, mutta
ei sanonut mitään. Herra oli väsynyt, mutta virkistyi kuivattaessa ja
teki ikäänkuin muodon vuoksi jonkun lähentelevän liikkeen.

Jaana käsitti sen heti todeksi. Mutta hänen vaatteensa olivat märät ja
likaiset ja hän häpesi niitä. Hän pistäytyi sentähden toiseen huoneesen
hiukan pukeutumaan.

Kun hän palasi takasin, oli herra mennyt. Hän ei ollut viitsinyt
odottaa Jaanaa, jättänyt vain juomarahan pöydänkulmalle.

Jaana seisoi, katsoi kummissaan eikä ymmärtänyt ensin ollenkaan. Mutta
sitten hän suuttui, kirosi itsekseen ja pillahti pian täyttä kurkkua
itkeä kallottamaan. Hän tunsi itsensä hyvin onnettomaksi.

Hän häpesi.

Hän oli herjattu, halveksittu. Hänestä ei välitetty enää. Häntä
silitettiin päälaelle ja potkaistiin sitten niinkuin koiranpentua tuota
tuonnemmaksi.

Saunassa ei ollut enää ketään. Herra oli ollut viimeinen vieras siellä.

Jaana itkeä kallotteli vielä kadulla. Hänen askeleensa horjahtelivat,
sillä hän oli nauttinut tänään tavallista enemmän väkeviä. Satoi lunta.
Hän kulki erään puiston läpi ja heittäysi vihdoin kinokseen istumaan.

Hän ei viitsinyt enää jatkaa toivotonta käyntiään. Tässä saisi hänen
loppunsa tulla. Kinokseen hän kuolisi, kuupertuisi. Siitä korjatkoot.

Lumihiuteet putoilivat hänen kasvoilleen, sulivat ja kattoivat pian
koko hänen ruumiinsa valkeaksi. Hän näki unta, että hän oli kuollut ja
tullut taivaasen. Siellä oli paljon väkeä, hienoja herraspoikia ja
tyttöjä, mutta myöskin talonpoikaisia, niiden seassa mummo. Jumala
istui lempeänä ja aurinkoisena salin perällä. Jaana tahtoi juosta,
langeta hänen jalkainsa juureen, kostuttaa ne itkullaan ja kuivata
jälleen pitkillä suortuvillaan. Mutta mummo ei päästänyt häntä.
Mummolla oli kädessään pitkä koivupiiska, jolla hän uhkasi Jaanaa.

--Sinä tottelematon tyttö! Mistä sinä tulet?

Jaana ei tiennyt, mitä sanoisi. Hän tunsi luvattomilta retkiltä
tulevansa. Mummo kävi kohti ja tahtoi piiskata häntä. Jaana pelkäsi,
mutta häpesi vielä enemmän, että sen täytyi näin kaiken kansan ja itse
isä-jumalan nähden tapahtua.

--Ei paljaan päälle, hän rukoili. Ei paljaan...

Hän heräsi siitä, että joku pudisteli häntä. Se oli eräs maalaispappi,
joka sattumalta oli asioilla pääkaupungissa. Hän oli kulkenut puiston
läpi ja nähnyt valkean vaimon kinoksessa kyyröttävän.

Hänen sanansa olivat lempeät ja Jaana kuunteli häntä. Hän lupasi
hankkia yösijan hänelle ja Jaana tahtoi nousta. Mutta hän ei jaksanut
enää. Papin täytyi nostaa hänet ylös ja taluttaa häntä.

Jaana tunsi itsensä täysin turvalliseksi hänen käsipuolessaan. Ja kun
hän lähemmin katsoi, oli hänestä kuin hän olisi nähnyt joskus ennen
tuon hyväntekijänsä. Eikö se ollut hänen naapuripitäjänsä kirkkoherra
kaukaa pohjan periltä, sama, joka kerran kauppiaan pirtissä oli
kehoittanut laittomaan asevelvollisuus-kutsuntaan ja sitä ennen Herran
pyhällä ehtoollisella hänen huulilleen kalkin ja rippileivän ojentanut?

Mutta hän oli liian väsynyt muistaakseen mitään enää sen selvempään.
Tahdottomana hän antoi taluttaa itseään läpi yöllisen lumisateen, johon
he molemmat kuin kaksi valkeuden viatonta enkeliä hävisivät.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jaana Rönty" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home