Title: Pankkiherroja
Author: Leino, Eino, 1878-1926
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pankkiherroja" ***


PANKKIHERROJA

Kuvaus nykyaikaisesta suomalaisesta liike-elämästä

Kirj.

Eino Leino


1914.



1.


--Antti! Miksi et tervehdi häntä?

--Ketä?

--Johtaja Soisaloa. Etkö näe? Hän seisoo rantalaiturilla ja heiluttaa
hattuaan meille.

--Missä? koetti Antti tirkistää. Mutta samapa se! Voinhan minäkin
hattuani huiskahuttaa.

Samalla keksivätkin hänen silmänsä pankinjohtaja Soisalon keskeltä
sankkaa ihmisjoukkoa, joka oli tullihuoneen kahden puolen rantaan
kokoontunut. Itse seisoi hän laivan kannella, nuori, kaunis, vaikka
hiukan kalseahkon näköinen nainen vierellään, ja iloitsi jo edeltäkäsin
siitä herkullisesta illallisesta, jonka hän nyt kuukauden kestäneen
ulkomaa-matkan jälkeen aikoi vaimonsa ja parhaan ystävänsä Soisalon
seurassa syödä Luodolla tai Kappelissa.

--Terve! Terve! huusi hän yli laivanlaidan ja viittasi iloisesti
kädellään.

--Hei! huusi toinen ja kiversi siroja, lyhyiksi leikattuja viiksiään.
Kaunis matka?

Viimeinen kysymys oli Antin vaimolle tarkoitettu, kuten uudistettu,
äskeistäkin vielä kunnioittavampi ja kohteliaampi hatunkohotus todisti.
Rouva vastasi siihen vain ystävällisesti päätään nyykäyttelemällä.

Kyllä, matka oli ollut todellakin kaunis aina Köpenhaminasta alkaen,
Gottlannin kohdalla vain ruvennut tuulemaan hieman. Mutta sekin uhka oli
laannut leppoisaksi ja tämä päivä oli tulla lekoteltu pitkin melkein
peilityyntä merta, jonka rajatonta kauneutta vain joku valkoinen purje
tai kaukaisen höyryaluksen savu olivat ikäänkuin inhimillisemmäksi
määritelleet. Sentään tuntui niin tuiki hauskalta tulla kotiin. Eikä
Helsingin Eteläsataman pieni, iltapäiväinen idylli suinkaan ollut omiaan
muukalaisenkaan matkailijan mieltä tuonne takaisin Suomenlahden tällä
hetkellä niin lempeille ja ystävällisille ulapoille käännyttämään.

Viipyi jonkun verran, ennen kuin laiva, Suomen Höyrylaiva-osakeyhtiön
uusimpia ja suurimpia, oli paikalleen tullihuoneen eteen asettunut.

Antille kävi pitkäksi ystävänsä ilahtuneisiin silmiin tuijottaa. Hän
kääntyi jälleen vaimonsa kera juttelemaan.

--Katsopas! virkahti hän, viitaten kävelykepillä ympärilleen. Ei tätä
näköalaa vain tarvitse kenenkään ulkomaalaisenkaan edessä hävetä.

--Ei, vastasi toinen, seuraten silmin hänen viittaustaan. Vaikka kyllä
minä omasta puolestani pidän enemmän Tukholman satamasta.

Anttia ei oikein miellyttänyt tuo vastaus, mutta ei hän myöskään
viitsinyt ruveta siitä kiistelemäänkään. Olkoon vain oma makunsa
kullakin! Ja kaunishan se oli Tukholmankin satamaan tulo, raikas virta
varsinkin, silloin kun siinä vilppaan aamupäivän aurinko silmiä
huikaisevasti välähteli.

Helsingin satama taas oli nähtävä iltapäivällä. Ja Antti antoi katseensa
vielä hetkisen hyväillä sen hänelle niin tutunomaista ja kotoista
ihanuutta.

Kesäisen auringon paiste siivilöityi sulana kultana Tähtitornimäen
herkkien lehdistöjen lomitse, saaden kaikki satamanvarret
sunnuntaillista rauhaa helottamaan. Tuulta ei tuntunut ilmassa
ollenkaan, vain loiva merenläikkä ajeli pitkiä, kimaltelevia
maininkejaan, joiden päällä lepäilevät valkeat lokkilinnut keinuivat
hiljaa ja kauniisti kuin vaahtokellot. Toisia kaarteli taivaan
korkeudessa melkein ylimaailmallisina olentoina kuin jonkun oudon
pilven tai meren jumalan lähettiläät.

Viiltyi veteen suuren lastilaivan leveä, punainen raita tuolta
Katajanokan rannasta. Mutta toisella rannalla sitä vastapäätä purettiin
juuri toista vielä suurempaa englantilaista kivihiili-alusta, vivut
vinkuivat, kettingit kolisivat, kantoivat notkuvin polvin raskaita
säkkejään kumaraselkäiset, kiiltävät mustat miehet. Heidän yllään
karkeloiva hieno kivihiilen tomu sai auringon siltä kohden hehkumaan
aivan punertavana, niinkuin pohjolan juhannus-yössä, nähtynä yli matalan
rimmen ja metsänrajan.

Uspenskin katedrali kimalteli kaikessa byzantisessa kunniassaan
yksinäisellä kalliopaadellaan. Mutta vielä uljaampana, alta
synkänsinisen ukkospilven, kohosi korkean talorivin yli Nikolainkirkon
valtava hahmo, halliten maata, merta ja koko pohjoista taivaankantta.
Juuri tuon samaisen ukkospilven vuoksi, jonka nopea nousu oli jo kauaksi
merelle kumottanut, mahtoikin auringonpaiste olla tällä kertaa niin
kirpeän väkevä ja hellittävä.

--Hyvä, että säästyimme tuon käsistä, huomautti Antti ukkospilveä
osoittaen vaimolleen. Se olisi voinut meille merellä aika myräkän
nostaa.

Mutta porrassilta oli jo laivan sivuun asetettu, laiva itse seisoi
kiltisti rannassa kiinni kuin ei olisi ikinä siitä etääntyä aikonutkaan
ja ihmiset alkoivat jo virrata tullimiesten rakentamaa kujaa pitkin
tarkastushuoneeseen. Siinä vielä pari kiusallista silmänräpäystä, ja he
olivat Helsingissä.

Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli tervehtiä johtaja Soisaloa, joka
monien kysymysten sadellessa seurasi heitä autolla heidän
kaupunkikotiinsa. Sitten jätti hän heidät hetkeksi kaksin ja he
päättivät tavata toisensa tunnin päästä Luodon verannalla, jossa
Soisalon asia oli hankkia paikat ja tilata jo ennakolta illalliset
heille.

Siitä tuli täydellinen juhlahetki, kosteikko elämän erämaassa.
Luonnollisesti puhuivat aluksi enin Antti ja hänen rouvansa, jotka
olivat ulkomailla olleet ja joilla siis täytyikin olla paljon uutta
kertomista. Johtaja Soisalo kuunteli vain päältä ja teki joskus jonkun
kysymyksen, johon toiset olivat heti liiankin kärkkäät vastaamaan.

--No, ja kuinka kauan teidän matkanne kesti oikein? saattoi hän esim.
kysyä.

--Vain kuusi viikkoa, alkoi Antti selittää. Mutta se on ollutkin
kymmeneen vuoteen minun ensimmäinen loma-aikani. Kerroinhan kaiketi jo
keväällä sinulle matkasuunnitelmani. Ensin Tukholmaan, sieltä
Köpenhaminaan, sieltä Brysseliin, Antverpeniin ja Parisiin...

--Niin, ja sieltä Rivieralle, jatkoi rouva, sieltä Genuan kautta
laivalla Napoliin...

--Vai olitte te Napolissakin? pisti Soisalo siihen väliin.

--Kyllä, selitti Antti, ja olisimme käyneet Algierissakin, jos vain
olisi aikaa ja rahaa ollut...

--No, tuota jälkimmäistä syytä minä en nyt ota oikein vakavasti sinun
kohdaltasi, hymyili Soisalo.

--Älä sano, virkahti Antti, tilaten samalla uuden pullon kallista
ranskalaista punaviiniä. Tuli maksamaan niin helkkaristi.

--Eikö totta? ehätti rouva siihen sanomaan. Antin taloudellisessa
asemassa ei miehen tarvitse surkeilla muutamia markkoja.

--Varmasti ei, virkahti Soisalo lasiaan tervehdykseksi kohottaen. Kunpa
vain kaikki suomalaiset Europa-matkustajat olisivat yhtä
vakavaraisia!... No, te ette käyneet sitten Algierissa?

--Emmehän me miten, selitti Antti, kun täytyi vielä Rooma, Firenze ja
Venetsia nähdä, siirtyä sieltä Wieniin, Budapestiin ja Pragiin ja
tietysti vielä tehdä lyhyt huvimatka Harzin vuoristoon...

--No, nyt te tulette suoraan Berlinistä? kysyi Soisalo.

--Sano pikemmin: suoraan Wertheimin makasiineista, naljaili Antti, sillä
kyllä me siellä suurimman osan Berlini-aikaamme vietimme. Minun
vaimollani oli niin paljon ostoksia...

--Olin huomaavinani eräitä kollyja, yhtyi Soisalo pilaan.

--Taas te syytätte minua tuhlaavaisuudesta, torui rouva. Niinkuin ei
olisi juuri hyvää taloudenpitoa ostaa halvalla, mistä saa...

--Tarpeetonta tavaraa, huomautti Antti filosofin tyyneydellä.

--Sinun tuhmuuksiasi taas ei saa ostaa rahallakaan, nauroi rouva. Ne
tulevat aivan ilmaiseksi.

Noin he naljailivat. Soisalo katseli heitä syrjäsilmällään. Näyttivät
todellakin olevan varsin tyytyväiset matkaansa. Ja mikäs oli ollessa,
kun rahaa oli pantu menemään, oltiin nuoret ja terveet ja vielä mitä
onnellisimmassa aviossa, kuten kuulsi läpi jokaisesta heidän ilmeestään
ja eleestään.

Ei Soisalo olisi aikoinaan uskonut heistä noin sopusointuista paria
tulevan. Hän oli tuntenut Antin jo koulunpenkiltä, rouvan kanssa taas
vasta nuorena maisterina tutustunut. Hän se oikeastaan olikin heidät
eräissä hilpeissä ylioppilastanssijaisissa toisilleen esitellyt.

Sitten oli mennyt monta vuotta, kunnes Soisalo oli kummakseen saanut
ulkomaille heidän kihlauskorttinsa.

Antti oli ollut silloin noin kolmenkymmenen korvissa, hänen rouvansa
paria vuotta vanhempi häntä. Jo tämä oli suuresti Soisaloa arveluttanut.
Mutta mitä enemmän hän oli miettinyt asiaa, sitä suuremmaksi oli
kasvanut hänen epäilynsä. Noista kahdesta ei koskaan mitään kunnon paria
tulisi! Heidän luonteensa eroavaisuudet olivat liian huomattavat ja
vielä huomattavampi oli ero syntyperän, kasvatuksen ja kummankin
kotoisen ympäristön välillä. Varmaankin oli Antti hyppäämässä
onnettomaan kirnuun tuossa. Mutta mitäs tehdä, rakkaus oli sokea,
eivätkä parhaankaan ystävän varoitukset moisissa asioissa olleet omiaan
tulta sammuttamaan, vaan päinvastoin sytyttämään.

Antti oli vaatimattomien vanhempien lapsi läheltä Helsinkiä,
kaupustelijoita, pieniä käsityöläisiä tai mitä lienevät olleet. Hänen
rouvansa taas oli köyhtyneen, mutta vanhan ja sukuperästään ylpeän
aatelisperheen tytär, selkeä, kylmä ja itsetietoinen leima koko
olennossaan, joka kyllä näytti tietävän, mitä hän teki, ja varmaankin
oli ottanut Antin eikä Antti häntä. Tuskin oli se tapahtunut rakkaudesta
ollenkaan, sillä tuo nainen ei juuri näyttänyt miltään tunne-ihmiseltä,
vaan pikemmin naisellisesta vaistosta hankkia itselleen, ja ehkä
perheelleenkin, hyvä, kiltti ja kunnollinen elättäjä. Ja siihen näytti
Antti kuin luodulta sinisine, ihanteellisine silmineen, vaaleine
hiuksineen ja siistine, säännöllisine kasvonpiirteineen. Eräänlaista
sisällistä pehmeyttä, joka kuvastui hänen hiukan turvattoman suunsa
muodoista, korvasi taas tiukka, energinen ryppy kulmakarvojen välissä.

Mikään ei Antissa muistuttanut hänen talonpoikaisesta tai ainakin
lähellä talonpoikaa olevasta syntyperästään. Sepä se juuri olikin
ihmeellistä Antissa, että hän oli niin helposti uuteen ympäristöönsä
sulautunut, omaksunut sen tavat ja tottumukset eikä vähimmän sen
yhteiskunnallisia mielipiteitä ja koko vanhanaikaista, kansaa vierovaa,
jumalaa pelkäävää, itseään rakastavaa maailmankatsomusta. Hän oli
muutamassa vuodessa kehittynyt täydelliseksi aristokraatiksi, vieläpä
niin täydelliseksi, että sai hakea Suomen vanhoista kartanoistakaan
hänen vertaistaan. Soisalo itse, joka kuitenkin oli korkean virkamiehen
poika, mutta elämänsä varrella sentään sangen kauas vasemmistolaiseksi
muodostunut, oli usein ihmetellyt, miten tuo Antin nykyinen
maailmankatsomus voi olla oikeastaan sielullisesti selitettävissä.

Epäilemättä se oli vaimon vaikutusta. Muuhun johtopäätökseen hän ei
ollut voinut tulla, eikä voinut vieläkään. Mutta sittenhän Antti oli
tuiki riippuvainen vaimostaan? Epäilemättä oli, ja kävihän se niin kauan
kuin kaikki oli hyvin ja toinen tunsi yhtä suureksi onnekseen riippua
kuin toinen riiputtaa.

Näin pitkälle oli Soisalo päässyt mietteissään, kun Antti, nähtävästi
huomaten äkkiä hänen hetkellisen hajamielisyytensä, käänsi puheen
toisaalle ja rupesi kyselemään heidän yhteisistä helsinkiläisistä
tuttavuuksistaan ja tiesikö Soisalo mitään heistä, kuka mahtoi olla
kaupungissa ja missäkin kesää viettämässä?

Äkkiä mainittiin myös erään suuren liikkeen toimitusjohtajan nimi.

Soisalo synkistyi ja katsoi kysyvästi Anttiin. Antti ei ollenkaan voinut
ymmärtää hänen katsettaan.

--Sinä et siis tiedä, virkahti Soisalo verkalleen, että yhteinen
ystävämme on muutamia päiviä sitten ampunut itsensä.

Antti hypähti.

--Ampunut? Herran nimessä! Miksi, missä ja milloin? Selitä toki!

--Kuten sanoin, muutamia päiviä sitten, omassa tyhjässä
kaupunkikodissaan.

--Mahdotonta! Siinä täytyy olla erehdys! Lauri Toivio? Kuolla voi Lauri
Toivio, mutta ei koskaan ampua itseään.

--En tiedä, virkahti Soisalo hiljaisesti. Asia seisoo niin
sanomalehdissä.

--Minä en ole nähnyt mitään sanomalehtiä. Ampunut? Ja miksi? Täytyyhän
olla joku syy! Terve mies parhaassa ijässään, onnellinen perheen-isä,
hyvät liikeasiat...

--Jos ne nyt olivat niin hyvät, huomautti toinen yhtä hiljaisesti.

Antti katsoi miltei nuhtelevasti Soisaloon.

--Älä viitsi, virkahti hän sitten, edes sylkäistä hänen haudalleen, jos
hän todellakin on kuollut, kuten sanot. Ainakin Laurin asiat minä tunnen
ja menen niistä koko sielullani vastuuseen.

--Kunhan et vain koko kukkarollasi, väitti Soisalo äskeiseen tyyneen,
hiljaiseen, mutta juuri senvuoksi onnettomuutta-uhkaavaan tapaansa.
Huhutaan, että siitä tulee tavallista järkyttävämpi vararikko.

--Siitä? Vararikko? Laurin liikkeestä? huudahteli Antti säkenöivin
silmin. Ei ikinä! Panen pääni pantiksi!

--Älä pane, varoitti Soisalo. Vararikko sekä liikkeestä että pesästä.
Sitäpaitsi se on jo _varma_, lisäsi hän painokkaasti.

--Sitten on joku heittiö mahtanut väärinkäyttää hänen luottoaan, ärjäisi
Antti. Mutta minua ihmetyttää, että sinäkin...

Soisalo teki torjuvan liikkeen kädellään.

--Älä kiivastu, sanoi hän, sillä näinä aikoina vasta on tyynenä
pysyttäväkin. Mitä heittiöihin tulee, niin ainahan niitä on maailmassa.

--Ehkä epäilet jo minuakin yhdeksi niistä? virkahti Antti
ylenkatseellisesti.

Soisalo ei vastannut mitään siihen. Seurasi hetken vaitiolo, jonka
aikana Antti katsoi tiukasti ja suuttuneena merelle ja Soisalo puhalteli
tyynesti savuja sikaristaan.

Rouva ei ollut edellisen keskustelun aikana sanonut mitään, mutta
kuunnellut sitä tarkkaavammin, seuraten jännitetyllä ilmeellä jokaista
Soisalon sanaa ja äänenpainoa. Hän ei vieläkään virkkanut mitään, vaan
näytti koko keskitetyllä tarmollaan tahtovan tunkeutua kaikkeen siihen
hämärään, mitä toisen sanojen takana oli, eikä vähimmin niihin
salaperäisiin syvyyksiin, joista tuon niin odottamattoman itsemurhan
syyt olivat kummunneet.

Ukkospilvi oli kohonnut ja purkautunut kaupungin päältä. Ulkona merellä
jyrisi, satoi ja salamoi.



2.


Seuraavana päivänä olivat kuin olivatkin Lauri Toivion hautajaiset.

Ei itsemurha, yhtä vähän kuin jo yleisesti liikkeellä olevat, vainajalle
vähemmän edulliset huhut olleet voineet haihduttaa kaupungin ja
yhteiskunnan vanhaa sympatiaa ja luottamusta häntä kohtaan. Kaikki
olivat siellä, ensin omaiset ja suuri sukulaisten paljous, sitten
kaikkien niiden seurojen, yhdistysten, yhtiöiden ja liittojen edustajat,
joiden johtokuntiin hän oli kuulunut, tai joiden tarkoitusperien hyväksi
hän muuten oli tehokkaasti myötävaikuttanut, lopuksi lukemattomien
ystävien ja tuttavien sarja. Kaikki kukkineen, seppeleineen, puheineen
ja kyyneleineen. Se oli todellakin ruhtinaallinen hautasaatto, joka
soittokunnan surumarssia soittaessa, kansan katsellessa ja kesäisen
auringon täydeltä terältä paahtaessa eteni hiljakseen pitkin
Pohjois-Esplanadia.

Täytyi huomata syrjäisenkin, että siinä vietiin hautaan yhteiskunnan
pylvästä ja kansan mahtimiestä, yhtä noista suurista, jonka oli suotu
tavallista etevämmillä kansalaislahjoillaan itsensä tuhansien muiden yli
ansioittaa. Se oli ikäänkuin yhteiskunnan vastalause sitä himmeää,
hiipivää, arvostelevaa henkistä huliganisuutta vastaan, joka tämänkin
kuolemantapauksen takaa oli jälleen vainuavinaan yläluokan taloudellisen
pohjan horjuvaisuutta ja siveellistä mädännäisyyttä.

Myöskin Antti ja Soisalo olivat mukana hautasaatossa. Edellinen ajoi
rouvineen, jälkimmäinen yhdessä vanhan kamreeri Jäkälän kanssa, joka
aikoinaan oli ollut hyvin lähellä vainajaa ja kuuluikin erääseen tämän
perustamaan liikeyhtiöön.

Ukko Jäkälä oli tunnettu pessimisti. Hän kuvaili asioidentilaa vieläkin
synkemmillä väreillä kuin itse Soisalokaan olisi odottanut.

--Minua ei miellytä tämä komeus, sanoi hän omilla omituisilla,
kurnuttavilla kurkku-äänillään. Tästä tulee lyhyt loppu. Tänäpäivänä
sanomalehdet vaikenevat vielä kunnioituksesta kuoleman majesteettia
kohtaan, huomenna sensijaan...

--Huomenna? kysyi Soisalo huolestuneena. Tietääkö setä jotakin?

Ukko Jäkälä korjasi nenäkakkuloitaan ja rykästeli kuivaa
kurkku-yskäänsä, joka ei koskaan luopunut hänestä.

--Tiedän, mitä tiedän, sanoi hän. Sinä et tule paljoa häviämään...

--Vain parikymmentä tuhatta, keskeytti Soisalo tyynesti. Heti
kuolemantapauksesta kuultuani olen sen ottanut mukaan laskuihini.

--Eikä sinun pankkisikaan, jatkoi ukko. Ei ainakaan suoranaisesti...

--Eikä välillisesti, väitti Soisalo. Sillä eihän ystävämme Toivio ollut
missään tekemisissä meidän liikkeemme kanssa.

--Tosin ei, mutta eräät hänen ystävänsä, joita vielä tänään pidetään
vakavaraisina, mutta ovat parin päivän perästä keppikerjäläisiä.

--Setä tietää siis?

Ukko katsoi viekkaasti häneen.

--En sanoisi, rykästeli hän, vaikka tietäisinkin. Pääasia on, että sinun
ja sinun pankkisi häviöt tulevat olemaan varsin vähäpätöisiä. Toista on
erään toisen pankin...

--Minkä?

--Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, missä pankissa vainaja teki asiansa.
Se häviää miljonia.

--Miljonia? toisti Soisalo matalalla äänellä. Sehän on mahdotonta. Eihän
Toivio toki niin laajoissa asioissa ollut.

--Ei täällä, mutta ulkomailla, kärisi ukko. Siellä hän myöskin kärsi
suuret häviönsä.

--Olen aavistanut jotakin sentapaista, mutisi Soisalo.

--Jos olisin sinun pankkisi pääjohtaja, pitäisin nyt tavallista
komeammat kemut kaikille osakkaillenne. Sillä nyt on teidän asemanne
järkkymätön.

--On aina ollut, huomautti Soisalo itsetietoisesti.

--Älä ole niin varma siitä! tiuvasi ukko. On ollut aikoja, jotka
olisivat voineet käydä teille hyvinkin vaarallisiksi, jos nuo toiset
vain olisivat osanneet oikein käyttää niitä hyväkseen.

Soisalo tiesi, että kamreeri Jäkälä oli maan etevimpiä finanssimiehiä.
Hän ei sentähden tahtonut väittää vastaan mitään, hyvin arvaten, ettei
väittely ukon itsepintaisuuden vuoksi päättyisi vainajan haudallakaan
ja että hänen kaikissa tapauksissa täytyisi lopulta tunnustaa itsensä
voitetuksi.

Hän sanoi senvuoksi vain yksikantaan:

--He häviävät siis?

--Miljonia, nyykäytti ukko päätään. Mutta pankki kestää sen, kestää
kyllä, vaikka sen toiminta tulee pitkiksi ajoiksi olemaan lamautettu.
Pahempi on, että niin monet yksityiset viattomat ihmiset joutuvat
kärsimään.

--Jotka eivät kestä sitä?

--Saamme kuulla seuraavina päivinä. Omasta puolestani näen minä
ympärilläni vararikkoja, pelkkiä vararikkoja.

--Setä nyt maalaa kaikki niin mustaksi aina, hymyili Soisalo
hiljaisesti.

--Niin sinä luulet, ärähti ukko myrkyllisesti. Sentään minä en tee sitä
vielä kylläksikään.

--Setä tarkoittaa...?

--Varkaita, pelkkiä varkaita, väärentäjiä ja vaillingintekijöitä. Niitä
näen minä ympärilläni. Onnelliset ne, jotka vain menettävät
omaisuutensa. Tässäkin hautasaatossa...

--Sht, sht! koetti Soisalo kiivasta äijää hillitä. Eikö setä voisi puhua
hiukan hiljempaa?

--Kyllä, murisi ukko, ja haudalla minä en tule sanomaan halaistua
sanaakaan. Mutta jos tarvitset hyvää neuvoa, niin muista yksi seikka:
älä ole missään liikeasioissa pankinjohtaja Antti Puuhaaran kanssa!

Antin kanssa! Ei liikeasioissa! Joko hänenkin päivänsä siis olivat
luetut? Uhkasiko siis kaikenhäviö?

Soisalon selkäpiitä karmi. Tuo ukko ennusti aina pahaa, mutta harvoin
turhan tautta.

--Pitääkö setä jo häntäkin epävarmana?

--Tänään varma, huomenna epävarma, ärisi ukko. Mutta näin meidän kesken
sanoen: hän tulee menettämään kaiken omaisuutensa.

Samalla oltiinkin jo kirkkomaan portilla. Oli pakko loppua tämän tuskin
ylösrakentavan hautasaatto-puheen.

Soisalo katseli miltei taika-uskoisella kauhulla tuota käyrää
ukonkääppää vierellään. Mitä kaikkea mahtoi hän tietää ja mitä vain
aavistaa? Jos puolikin siitä oli totta, uhkasi perikato paljon laajempia
piirejä kuin hän itse oli uskaltanut ajatellakaan.

Hänenkö tulisi siis loitota Antista? Ei milloinkaan!

Mahdollisesti häviäisi Anttikin jotakin, sillä olihan tämänkin omaisuus
monenlaisiin eri osakkeisiin ja arvopapereihin sijoitettu. Mutta jos
niin olisikin, paljon ei se missään tapauksessa voisi olla. Eiväthän
kaikki yhtiöt voineet yht'aikaa horjua, kaikki liikkeet yht'aikaa
romahtaa!

Talo-osakkeiden täytyi ainakin olla varmoja... Hyvä, että hänen oma eikä
aivan pieni varallisuutensa oli pääasiallisesti kiinteimistöihin
sijoitettu.

Ukko horisi honkiin! Kaikessa ei häneenkään voinut olla luottamista.

Mutta niin paljon olivat vanhan kamreerin sanat kuitenkin Soisaloon
vaikuttaneet, ettei hän nähnyt eikä kuullut juuri mitään koko
hautatoimituksesta. Alituisesti soivat hänen korvissaan sanat: varkaita,
varkaita, väärentäjiä ja vaillingintekijöitä!

Hän heräsi hetkiseksi, kun tuli vuoro hänen astua hautakummulle
kukkiansa laskemaan. Mutta hänen äänensä vavahteli kummallisesti, kun
hän luki nauhoihin painetut sanat: "Rakkaalle ystävälle, rehelliselle
kansalaiselle ja työntekijälle."

Rehelliselle? Kuka voi mennä enää kenenkään rehellisyydestä takuuseen?

Hän loi hätääntyneen, pöyristyneen katseen ympärilleen.

Ei, ei! Olihan se vain pahaa unta. Seisoihan tuossa koko
kunnianarvoisa, vakavarainen yhteiskunta hänen ympärillään. Kaikki
kunnan ja valtion toimissa koeteltuja miehiä, useimmat jo kunnialla
harmenneita, päässä moitteettomat silinterit, silmien katse ja koko
ryhti niin luottamusta herättävät, ettei pieninkään epäluulo heihin
nähden voinut olla mahdollinen.

Soisalo tunsi rintaansa helpottavan. Onnettomuus voi kohdata ketä
hyvänsä, salama terveenkin puun pirstota, mutta olihan sentään vielä
lupa uskoa ihmisten kuntoon ja kunniaan.



3.


Ukko Jäkälä oli oikein ennustanut. Lauri Toivion liikkeen ja kuolinpesän
vararikko vei mukanaan monta muuta, jotka jollakin tapaa olivat hänen
laajoihin asioihinsa sekaantuneet.

Pahinta oli, että esiintyi vaillinkeja, järjestelmällisesti vuosikausia
jatkuneita kavalluksia, joiden olisi täytynyt ilmi tulla samoina päivinä
kuin hän itse oli ehättänyt tekemään oikeutta itselleen. Oli arvoitus
kaikille, kuinka tuo sympaattinen, aina jäntevä, aina herttainen ja
rattoisa mies oli voinut tehdä itsensä syypääksi sellaisiin. Monet
kirosivat hänen muistoaan. Toiset taas eivät voineet olla ihailematta
sitä mielenlujuutta ja tahdontarmoa, jota hän viimeiseen hetkeensä
saakka ja myöskin viimeisellä teollaan oli osoittanut.

Antti kadotti kaikki, mitä hänellä oli, Soisalo myöskin jonkun verran.
He olivat kuitenkin monien muiden joukosta onnellisimpia, sillä heillä
oli kumpaisellakin vakinainen paikkansa ja tukeva yhteiskunnallinen
asemansa. Kaikkien ei käynyt yhtä hyvin. Pari viatonta maanviljelijää
Helsingin lähistöltä teki vararikon ja Antin lanko, nuori suomalainen
liikemies Kivimäki, katsoi parhaaksi pudistaa epäkiitollisen isänmaan
tomut jaloistaan ja livistää Etelä-Amerikaan, suruksi ja kaipaukseksi
kaikille velkojilleen, enin kuitenkin sille pankille, missä Antti
työskenteli.

Se hävisi enimmän kaikista.

Myöskin Antti oli osaksi syypää siihen. Mikäli hänen äänensä pääsi
johtokunnassa kuuluviin, hän oli aina puoltanut luoton myöntämistä juuri
Toiviolle ja Kivimäelle, joita hän piti aivan varmoina, kuten kaikki
muutkin olivat heitä pitäneet. Nyt hän tunsi, että hänen asemansa
pankissa oli järkytetty. Pääjohtaja ei enää luottanut häneen niinkuin
ennen eikä hän itsekään enää kysyttäessä voinut esiintyä samalla
arvovallalla.

Kului sitten kesä ja syksy tuli.

Johtaja Soisalo istui eräänä sunnuntaina Kappelissa. Poikamiehenä, joka
hän oli, hän söi kaikki ateriansa ulkona, pitäen vain huoneuston ja
vanhan siivoojatar-eukon, joka samalla laittoi aamu-teen hänelle.

Hänen siinä peilin alla istuessaan ja päivän sanomalehtiä katsellessaan
ilmestyikin Antti sisälle.

--Hei!

--Hei! Hei! Eipä ole pitkään aikaan tavattukaan.

--Eipä kyllä. Täällä sitä vain eletään kuin talviset jänikset ja
poljetaan omia polkujamme.

Soisalo ei aluksi huomannut mitään outoa hänen olennossaan. Tavallista
kalpeammalta hän näytti vain. Hän tilasi, hän söi, hän joi, hän jutteli,
hän maksoi, kaikinpuolin säntillisesti, mutta teki tuon kaiken
merkillisen hajamielisesti ja ikäänkuin itsensä ulkopuolelta.

Onpa hänellä ollut surujakin, ajatteli Soisalo. Menettääpäs liki
satatuhatta markkaa ja vielä kuolleen miehen vuoksi, jota ei voi haukkua
edes ja jonka suhteen ei millään tavalla voi keventää sydäntään! Ei
muuta kuin pulita rahat pois vain! Voi se johdattaakin miehen
eriskummallisiin mietteisiin.

--Tuletko luokseni päivällisille? kysyi Antti äkkiä.

--Miksei, vastasi Soisalo hiukan hämmästyneenä, koska hän ei nähnyt
mitään järjellistä syytä evätäkään kutsua. Milloin?

--Heti klo 3:lta, palvelijatarten vuoksi, näetkös, näin sunnuntaina. Me
juttelemme tässä hetkisen ja menemme täältä suoraan. Eikö niin?

Soisalo ei taaskaan nähnyt mitään vastaväittämisen aihetta. Mutta hän
kiinnitti huomiota siihen, ettei hänen ystävänsä mennyt puhelimeen eikä
millään muullakaan tavalla näyttänyt välittävän ilmoittaa kotiinsa uuden
päivällisvieraan saapumisesta.

Noh, olenhan minä siksi tuttu talossa, lohdutteli hän itseään. Teen vain
anteeksipyynnön rouvalle ja Antti saa hoitaa loput. Sillä peijakkaalla
on niin hyvä kyökki!

He vaihtoivat välinpitämättömästi sanasen, ottivat auton ja läksivät
Antin luo. Rouva ei näyttänyt olevan kotona ollenkaan, yhtä vähän kuin
lapset, koska heidän ääniänsä ei kuulunut missään. He juttelivat
hetkisen Antin työhuoneessa, sitten ilmestyi vain palvelijatar, joka
ilmoitti, että herrojen päivällinen oli katettu. He siirtyivät
ruokasaliin.

Oli ribinovkaa, oli tanskalaista oluttakin. Päivällinen oli
yksinkertaisesti ensiluokkainen. Soisalo tuli heti hyvälle tuulelle eikä
Anttikaan tuntunut antavan perään lystikkäiden kaskujen kertomisessa ja
sattuvien vuorosanojen singahuttelemisessa. Ja kun vihdoin Antin
tunnetut kaukasialaiset viinit tulivat esiin, kajahteli koko ruokasali
heidän nauruaan ja toverillista hilpeyttään.

Syötyään he siirtyivät jälleen Antin huoneeseen.

He tupakoivat, he joivat kahvia ja konjakkia. Antin huoneessa oli
korkeakarminen sohva, jonka molemmissa päissä oli patsaanmuotoiset
kaapit ja niiden päällä pari kuvanveistosta. Äkkiä keksi Soisalon tarkka
silmä toisesta riippuvan pitkän hiussuortuvan.

--Mikäs tämä on? hän sanoi leikillisesti sitä Antin silmäin edessä
pitäen. Ai, ai, ettei vaimosi vain näe! Ne ovat vaarallisia tällaiset
viulunkielet.

Oli samalla kuin olisi jotakin ratkennut Antissa. Hänen kasvonsa
vääristyivät, hän heitti hätääntyneen katseen ystäväänsä, peitti pään
käsiinsä ja purskahti hillittömään itkunnyyhkytykseen.

Soisalo säikähti. Antti itki todellakin!

Mikä miehelle tuli? Hän ei voinut käsittää ollenkaan. Eihän hänen
leikkinsä voinut niin vaarallista olla. Ja jos olisi ollutkin, eihän
ollut syytä itkeä aikaisen miehen ystävänsä kokkapuheen takia.

--Minun vaimoni on mennyt pois, sai Antti vihdoin hiljaa sanotuksi.

--Minne? kysyi Soisalo. Ja sinulla on ikävä häntä? Milloin hän palajaa?

--Ei hän palaja enää milloinkaan, sanoi Antti pois kääntyneenä. Hän
meni.

--Ikuteilleen?

--Niin. Eilis-iltana. Tämä on ensimmäinen päivällinen, jonka syön
jälleen poikamiehenä. Siksi pyysin sinua tulemaan.

--Ja lapset?

--Hän vei lapset mukanaan.

Nyt oli Soisalo kiikissä. Hän ei ollut ollenkaan tottunut tämäntapaisia
tuokiotiloja hoitamaan. Ensiksikin pelkäsi hän omasta puolestaan kaikkea
tunteellisuutta kuin myrkkyä ja toisakseen oli kulunut vuosia siitä
ajasta, jolloin hän ylimalkaan oli ollut kenenkään ihmisen kanssa näin
läheisessä ja henkilökohtaisessa kosketuksessa. Hän ei sentähden osannut
aluksi sanoa mitään muuta kuin:

--Voi saakeli!

Mutta sitten säikähti hän itse omien harvojen sanojensa ytimekkäisyyttä,
peljäten ettei ne ehkä tässä tapauksessa oikein vastanneet asian
tunnearvoa, yhtä vähän kuin hetken tunnelmallista merkitystä. Hän nousi
sentähden ylös, korjasi housujaan hermostuneesti, käveli pari kertaa
edes takaisin yli lattian ja ähkäisi:

--Voi sinun saksan saakeli! Mutta mistä tiedät, ettei hän tule takaisin?

--Se oli kiusallinen kohtaus, selitti toinen, suoraan hänen
kysymykseensä vastaamatta. Juristi, vieraat miehet ja kaikki! Hyvä,
etten toki ampunut heitä.

--Häh? säpsähti Soisalo. Ampunut? Jätäpäs vain se temppu tekemättä!

Antti vetäisi auki kirjoituspöydän laatikon, jonka ääressä hän istui, ja
heitti ystävänsä eteen kiiltävän, uuden-uutukaisen revolverin.

--Niinkuin tiedät, hän sanoi, minulla on näitä useampia. Tuon minä
latasin eilen illalla ja olisin osannut varmaan ensin vaimoni sydämeen,
sitten omaani. Juristi sai minut hillityksi.

Soisalo tarkasteli huolellisesti asetta, poimi pois luodit ja ojensi
sen takaisin Antille.

--Pistä se sinne, mistä sen otitkin, hän sanoi. Mutta äläpä viitsi jäädä
lähimpinä vuorokausina kahden kesken tuon kalun kanssa!

--Niin, sanoi Antti ja sulki pöytälaatikon. Voit olla oikeassa. Viime yö
oli uneton helvetti minulle.

--Juuri sellaisina öinä voi johtua jos jotakin mieleen, huomautti
Soisalo. Tietysti sen piippu oli jo monta kertaa kohti kulmaluutasi.

--En tahdo kieltää, etten sitä olisi pari kertaa sormitellut, hymyili
Antti surumielisesti. Mutta mitä minusta nyt tulee? Enhän minä osaa
alkaa enkä ajatella mitään.

--Asia tuli sinulle odottamatta? kysyi Soisalo varovasti.

--Aivan, vastasi Antti vilpittömällä katseella. Kaikki oli järjestetty
valmiiksi minun selkäni takana. Pahoin pelkään, että siinä ovat hänen
sukulaisensakin olleet pelissä mukana.

--Mutta syy? Onhan täytynyt olla joku syy!

--Minä en tiedä, vastasi Antti väsyneesti. Taikka oikeammin, minä en
kehtaa sanoa sitä.

--Sinä olet ollut uskoton hänelle? kysyi Soisalo, koettaen mielialan
vakavuudesta huolimatta silmäänsä leikillisesti ja kevytmielisesti
vilkuttaa. Antti katsoi nuhtelevasti häneen.

--Minä! hän sanoi, tehden avuttoman liikkeen käsillään. Sitä et sinä
usko itsekään.

--Ei, ei, suo anteeksi...

--En olisi voinut, vaikka olisin tahtonutkin. Tiedäthän kuinka
riippuvainen minä olin hänestä. Nyt minä olen kuin haltijaton koira...

Ääni tyrehtyi häneltä kurkkuun ja hän kääntyi jälleen poispäin ikkunasta
ulos tuijottamaan. Seurasi hetken hiljaisuus.

--Nyt me lähdemme! sanoi Soisalo äkkiä reippaasti ja ratkaisevasti.
Ylös, kolme askelta kohti ovea, mars!

--Minne? kysyi toinen, luoden kuitenkin kiitollisen silmäyksen häneen.

--Minne hyvänsä! Kunhan vain pois tästä talosta! Hulluksihan täällä
tulee.

--Eipä ole juuri ilmankaan, myönsi Antti, nousten ylös pöydän äärestä.
Mutta ymmärrät, etten ole aivan kapakkatuulella.

--Ole vaiti! virkahti toinen. Nyt sinä olet minun vieraani. Ja nyt
määrään minä illan ohjelman. Sinulle on pääasia, ettet jää yksin tuota
yhtä ainoata asiaa tuumimaan, vaan näet ympärilläsi seuraa ja ihmisiä.

--Olkoon sitten! vastasi Antti.

Ystävykset panivat päälleen ja poistuivat nopeasti autiosta talosta,
jonka huoneet alkoivat jo hämärtyä. Ja painaessaan kiinni paraati-oven
tunsi Antti viiltävän tyhjyydenkammon sydämessään ja muisti samalla
kauhistuen hetkeä, jolloin hänen jälleen olisi pakko palata sinne.

Nyt ei häntä siellä enää kukaan odottanut.



4.


Soisalo johdatti heidän askeleensa Kämpin Bariin. He istuivat hetkisen
äänettöminä mukavissa nojatuoleissaan ja imeksivät sherrykobbeliansa.
Soisalo koetti keksiä sopivaa puheen-ainetta, mutta onnistumatta.

--Syy? kysyi hän vihdoin matalalla äänellä. Miksi vaimosi erosi sinusta?

Antti tuijotti eteensä raskasmielisesti.

--Voinhan minä sanoa senkin, hän virkahti huomattavalla ponnistuksella.
Minä olen nyt köyhä mies. Ja kenties hänellä on jo katsottuna joku
toinen varakkaampi.

--Nyt sinä puhut sielusi katkeruudesta, väitti Soisalo. Eihän se voi
mikään todellinen syy olla.

--Minä en ainakaan tiedä mistään muusta. Minulle ei ole mitään
selitetty. On vain sanottu, että on parempi näin ja että minä vien
perheeni ja vaimoni perikatoon.

--Hävisitkö sinä siis todellakin tuossa Toivion vararikossa enemmän kuin
sinulla oli omaisuutta? kysyi Soisalo huolestuneena.

--Kuka sen vielä tietää, vastasi Antti. Eihän kaikkia pesiä ole vielä
selvitetty. Mutta kyllä niistä jotakin sentään pitäisi tulla, niin että
minulle omien laskelmieni mukaan ei syntyisi suurempaa pulaakaan.

--Pulaa! Mitä pulaa sinulle voisi syntyä? Onhan sinulla sitäpaitsi hyvä
paikka ja palkka. Ei, aineelliset syyt eivät ikinä ole voineet vaimoasi
avio-eroon pakottaa.

Soisalolla oli yhä edelleen oma pieni epäilynsä. Ehkäpä poika sittenkin
oli siveellisesti hairahtunut? Tullut tehneeksi tuollaisen pienen,
viattoman tepposen, aivan viattoman ja tilapäisen luonnollisesti,
jollaisia voi sattua kenelle hyvänsä, mutta joiden seuraukset voivat
olla arvaamattomat, jos ne joutuvat vaimon korviin! Muutamat naiset
olivatkin aivan turhantarkkoja noissa asioissa.

--Sitten en tiedä, vastasi Antti vakavasti. Kaikki on minulle
arvoituksentapaista.

--Taikka jos niin on, jatkoi Soisalo, niin hän ei ole sinua ikinä
rakastanut.

--Olen itsekin ruvennut sitä epäilemään. Antti sanoi sen niin raskaasti,
että Soisalo päätti toistaiseksi lopettaa tämän keskustelun. Syntyi
jälleen syvä äänettömyys.

--Lähdemmekö? kysyi Antti äkkiä.

Hän oli nähtävästi hyvin hermostunut.

Soisalo maksoi nopeasti. Juuri heidän Esplanadille astuessaan kulki eräs
tumma, pitkä nainen heidän ohitseen, heittäen omituisen, tutkivan ja
samalla ilkamoivan katseen heihin.

Antti tervehti, Soisalo seurasi hänen esimerkkiään.

--Eikös se ollut rouva Sorvi? kysyi Soisalo.

--Kyllä, vastasi Antti. Vaimoni parhaita ystävättäriä.

--Se on totta! muisti Soisalo. Enkö ole kerran tavannut häntä sinun
luonasi?

--Arvattavasti useitakin kertoja. Hehän olivat ennen joka päivä yksissä.

--Eivätkö viime aikoina enää?

--Mahdollisesti. Ei ole sattunut vain minun silmäini eteen... Eilen
hän kyllä oli siellä, lisäsi Antti katkerasti.

--Todistajana? kysyi Soisalo korviansa heristäen.

--Juuri niin, vastasi Antti. Etkö nähnyt hänen katsettaan?

--Kyllä, myönsi Soisalo, viekkaasti silmiään siristäen. Senpä vuoksi
minä kyselen juuri.

--Tietysti hän on vaimoni puolella, väitti Antti väsyneesti. Tietysti
näkee hän minussa vihollisen.

--Sitä en usko oikein, väitti Soisalo. Tuossa katseessa oli jotakin
muuta.

--Mitä sitten?

--Mielenkiintoa ja vahingon-iloa, eritteli Soisalo miettivästi saamaansa
vaikutusta. Kenties rakkauttakin.

--Rakkautta? kysyi Antti hämmästyneenä. Ja ketä kohtaan?

--Tietysti sinua kohtaan.

Antin täytyi väkisinkin hymyillä ystävälleen, joka vakavana ja otsa
rypyssä kulki hänen rinnallaan.

--Sinä olet hullu! hän sanoi. Mainitsinhan jo, että hän on vaimoni
parhaita ystävättäriä.

Nyt oli vuoro Soisalon hymähtää.

--Ole vaiti! hän sanoi. Sinä olet lapsi näissä asioissa. Niinkuin se
joku este olisi! Mitä enemmän asiaa ajattelen...

--Älä ajattele! keskeytti Antti. Se on aivan turhaa. Siinä ei
todellakaan ole mitään ajattelemista.

--Ole vaiti! pyysi Soisalo uudelleen, ajaen takaa kerran vilahtanutta
ajatus-yhtymäänsä. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän varmistuu
minussa vakaumus, että juuri tuo nainen on sinut vaimostasi erottanut.

--Käärme paratiisissa siis! ivasi Antti.

--Voit säästää kompasanasi. Minä en ole näissä asioissa erehtynyt vielä
milloinkaan.

Antti näki turhaksi riidellä hänen kanssaan. Myöskin Soisalo vaikeni
kotvan itsepintaisesti.

--Eikö hänkin ole eronnut? hän kysyi äkkiä. Antti oli jo välillä ollut
aivan toisissa ajatuksissa.

--Kuka? hän kysyi vilpittömästi. Ah, sinä tarkoitat edelleen rouva
Sorvia? Ei, mutta hän elää erossa miehestään.

--Arvasinhan minä sen, sanoi Soisalo päätään nyykähyttäen. Ja sinä
vakuutat, ettei sinulla ole koskaan ollut mitään tekemistä tuon naisen
kanssa?

--Minä vakuutan.

--Hm. Tahdonpa kaikissa tapauksissa ottaa pohdin hänestä. Huomenna
kutsun minä hänet illalliselle.

--Miksi et tänään jo? pilkkasi Antti. Minkäs teet...

--Sen edestäs löydät, päätti Soisalo. Sitäpaitsi hän on kaunis, joten
asia ei suinkaan ole mikään uhraus minun puoleltani.

Esplanadi oli täynnä hitaasti aaltoilevaa, harmaata sunnuntai-yleisöä,
joka oli saapunut esikaupungeista siihen tuhatlukuisin laumoin
torvisoittoa kuulemaan. Ei ollut jakamaton ilo kävellä siinä.

Antti ehdotteli, että he poikkeisivat jollekin syrjäkadulle.

Soisalo oli yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta kun he juuri olivat
Esplanaadin päässä, Ruotsalaisen teatterin kohdalla, he päättivät
sittenkin poiketa Bulevardille.

--Se on rauhallinen, sanoi Antti. Muutenkin pidän minä aivan erikoisesti
siitä kadusta. Juuri tällaisena lämpimänä syyskesän iltana vaikuttavat
sen suuret puut aivan erikoisen tarumaisilta ja eteläisiltä.

--Se on taas Vanhan kirkkopuiston ansio, huomautti Soisalo. Kaunein
kaikista meidän puistoistamme.

Mutta he eivät olleet vielä montakaan askelta Bulevardilla ottaneet, kun
he tulivat huomaamaan, ettei se varhaisesta iltahetkestä huolimatta
niinkään rauhallinen ollut. Juuri Vanhan kirkkopuiston kohdalla seisoi
nainen, joka uhkasi jotakin tunkeilevaa, hävyttömän näköistä
mieshenkilöä päivänvarjostimellaan.

Mies livisti Antin ja Soisalon lähestyessä. He katsoivat tarkemmin
naista ja huomasivat, että se oli rouva Sorvi.

--Hyvää iltaa! tervehti tämä, hilpeästi kätensä ojentaen. Hyvä, että
tulitte. Ei tiedä, kuinka kauan tuo miesroikale olisi muuten minua
ahdistanut.

--Niin, hymyili Soisalo. Hän näytti hiukan itsepintaiselta rakastajalta.
Asutteko täälläpäin muuten?

--Kyllä, vastasi rouva Sorvi. Tuolla Albertinkadun kulmassa. Mutta
olisin minä hänestä sentään omin voiminkin suoriutunut.

--Ehkä on kuitenkin paras, että saatamme teitä, ehdotteli Soisalo. Kuten
näette, olemme mekin matkalla sinnepäin.

He kääntyivät rinnakkain kävelemään.

Antti oli tervehtinyt jäykästi, kättä antamatta, vain täsmällisesti
silinteriään kohottaen. Eilisillan muisto, johon myös rouva Sorvin kuva
läheisesti liittyi, oli vielä liian tuores ja epämiellyttävä hänelle.
Eikä häntä olisi ollenkaan huvittanut tämä kotiinsaattaminen.

Siksi hän muutamia askeleita äänettömänä kuljettuaan kääntyikin ja
kohotti jälleen yhtä jäykästi silinteriään jäähyväisiksi.

--Anteeksi, hän sanoi. Olen unohtanut erään asian. Minunhan piti tavata
juuri tällä hetkellä erästä henkilöä Catanissa.

--Näkemiin, vastasi Soisalo. Me tapaamme vielä tänä iltana. Minäkin
tulen kohta sinne.

Hän meni rouva Sorvin kanssa. Mutta kun Antti vaistomaisesti kääntyi
kadunkulmassa heidän jälkeensä katsomaan, hän näki heidänkin kääntyneen
ja tulevan rinnakkain hänen jäljessään.

Katsos peijakasta, ajatteli hän. Houkuttelihan se nähtävästi tuon naisen
mukaansa, mihin sitten vieneekin.

Asia ei häntä sen enempää huvittanut. Hänellä oli nyt tarpeeksi
tekemistä itsensä kanssa.



5.


Catanissa oli vähän väkeä. Antti sai istua yksin rauhassa ja ajatella.

Hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hänen nykyinen olotilansa
ollut juuri kehuttava. Onnellisesta, vaikutusvaltaisesta,
varakkaasta perheenisästä ja yhteiskunnan tukipylväästä hän oli
muutamissa kuukausissa suistunut avuttomaksi, perheettömäksi
itsemurha-kandidaatiksi, jolla tosin vielä oli virkansa ja palkkansa,
mutta ei paljon muutakaan. Sitäpaitsi hän tunsi kyllin hyvin pankkinsa
pääjohtajan, tiukan vanhuksen, ettei hän tämänkesäisten kolttosten
jälkeen, joista ukko mielessään syytti häntä, pitänyt asemaansa
sielläkään enää pitkä-ikäisenä.

Kuinka oli tämä kaikki tapahtunut, kuinka kaikki voinut näin äkkiä
tapahtua? Miten paljon siihen oli syytä hänellä itsellään ja miten
paljon muilla? Ja mihin tämä johtaisi? Ja kuinka tämä kaikki päättyisi?
Kannattiko elää enää todellakaan vai eikö ollutkin parempi tehdä jo
kerralla loppu kaikesta ja siirtyä johonkin toiseen olotilaan, jos
sellaista ylimalkaan oli olemassa?

Moiset ajatukset askarruttelivat hänen sieluaan. Välillä haihtui taas
kaikki häneltä kuin pilveen ja hän unohti pitkiksi tuokioiksi itsensä,
Catanin, siellä istujat ja koko maailman, herätäkseen jälleen
hämmästyneeseen tietoisuuteen ja luodakseen säikähtyneen katseen
ympärilleen, tokko joku oli kiinnittänyt huomiota hänen sielulliseen
poissa-oloonsa.

Ei kukaan. Hän saattoi istua, ajatella tai olla ajattelematta aivan
rauhallisesti.

Kului kotvasen, ennen kuin Soisalo tuli. Antti oli ehtinyt hänet jo
melkein unohtaa.

--Täytyihän minun sen turkasen kanssa syödä nopea illallinen Apollossa,
sanoi hän Antin pöytään istahtaen ja tervehtien päännyykäyksellä paria
tuttavaansa poikki salin.

--Nopea? hymyili Antti katsoen kelloaan. Taisit pari tuntia syödä.

--Täsmälleen puolitoista, oikaisi toinen. Luuletko hänestä minuutissa
selviäväsi? Hän tuntuu olevan viisaampi kuin mitä osasin aavistaakaan.

--Katso vain, ettei hän kiedo sinuakin pauloihinsa, naljaili Antti.

--Minua? oli toinen hämmästyvinään. Tiedäthän, että minun ainoa
intohimoni vain ovat tämäntapaiset pienet psykologiset erittelyt.

--Tiedän, vastasi Antti äskeiseen keveään äänilajiinsa, tiedän, että se
intohimo on vaarallisin kaikista. Sillä se johdattaa sinut aina uusiin
suhteisiin ja seikkailuihin.

Tämä oli totta, sillä Soisalo oli tunnettu Don Juan. Hänet nähtiin
miltei useammin naisten kuin miesten kanssa, ja jos joku hänen
naistuttavistaan vain tuli vastaan Esplanadilla, hän oli heti valmis
miehiselle kanssakävelijälleen lyhyet hyvästit sanomaan. Olipa toisia,
jotka väittivät hänen seurustelevan naisten kanssa vielä paljon enemmän
salassa kuin julkisuudessa.

Itse väitti hän näitä suhteitaan yksinomaan platoonisiksi ja johtuneiksi
juuri tuosta sangen älyllisestä intohimosta, johon hän äskenkin oli
vedonnut. Kukaan järkevä ihminen ei tietysti ottanut vakavalta kannalta
sitä. Mutta kun hän oli myöskin miesten piireissä iloinen seuramies,
tunnettu hyväksi kortinpelaajaksi, täsmälliseksi pankkimieheksi ja
tavallista työteliäämmäksi valtuuston jäseneksi, olivat hänen
sympatiansa taatut silläkin taholla. Hän oli siis siinä harvinaisessa ja
kadehdittavassa asemassa, että niin miehet kuin naiset pitivät hänestä.

Antti kuului myös kaupungin valtuustoon. Mutta myöhemmin tulleena ja
kortinpeliä taitamattomana, kenties myöskin raskaamman luonteensa takia,
ei hänen tyypillisesti helsinkiläinen, kunnallinen kansansuosionsa
ollut läheskään yhtä suuri.

--Tällä kertaa oli kysymys kokonaan sinusta, väitti Soisalo, viitaten
tarjoilijan luokseen ja tehden tilauksensa. Enkös arvannut, hänen
mielenkiintonsa on aivan erikoisella tavalla sinuun kohdistunut.

--Siis millä tavalla? kysyi Antti hajamielisesti.

--Kysy sitä, nauroi Soisalo, silloin kun on naisista kysymys!
Luonnollisesti eroottisella tavalla. Luuletko hänen muuten olleen niin
kärkäs perheessäsi seurustelemaan?

--Voi sekin erehtyä, joka tahtoo kaikki eroottiselta kannalta selittää.
Arvattavasti hän piti vaimostani.

Antti olisi jo mieluummin jutellut jostakin muusta. Mutta Soisalo piti
itsepintaisesti puoliaan.

--En huoli ruveta tässä selostamaan sinulle kaikkea, mitä me puhuimme,
sanoi hän, koettaen turhaan toisen uteliaisuutta ärsyttää. Mutta minä
sain hänestä sen varman vakaumuksen, ettet ole hänelle samantekevä.

--Minulle hän on samantekevä, huomautti Antti.

--Vahinko kyllä, virkahti Soisalo ulkokullatusti, samalla
tervehdykseksi lasiaan kohottaen. Mielestäni sinä nyt oikeastaan olisit
rakastajattaren tarpeessa...

--Pyydän, ei mitään kyynillisyyksiä, vaati Antti vakavasti. Minun
vaimoni lähti vasta eilen. Tiedät, tai ainakin arvaat, ettei minun ole
niin helppo unohtaa.

--Arvaan, oli Soisalo heti valmis vastaamaan, vakavaksi, miltei
sydämelliseksi äänensä alentaen. Mutta sinä tiedät yhtä hyvin kuin
minäkin, ettei rakkautta voi tappaa muuten kuin toisella rakkaudella.

--Entä minä en tahtoisikaan sitä tappaa? Entä minä tahtoisinkin elää
tästedes vain vanhoissa muistoissani?

--Silloin sinä olet mennyttä miestä. Ja silloin jää minun tehtäväkseni
vain surkutella sinua kaikesta sydämestäni.

Soisalo puhui totta. Hän tarkoitti, mitä hän sanoi, vaikka hän ei
itsekään voinut oikein ymmärtää, mikä merkillinen halu häneen oli mennyt
holhota ja tukea Anttia, kohottaa häntä taas jaloilleen ja ikäänkuin
kainaloista kannattaa. Eipä se juuri ollut hänen tapaistaan. Ei hän
mielellään puuttunut muiden asioihin, yhtä vähän kuin hän salli muiden
hänen omiinsa sekautuvan. Mutta osaksi piti hän todellakin hyvin paljon
Antista, osaksi huvitti häntä, itsekästä, nautiskelevaa poikamiestä,
näin ensi kerran elämässään leikkiä toisen sielunlääkäriä ja melkein
kuin hyväntekijää.

Anttia puolestaan liikutti suuresti ystävänsä harvinainen osan-otto,
jota hän kaipasi juuri ja johon hänestä oli sangen suloista nojautua.
Oli hänkin tottunut omilla jaloillaan seisomaan eikä hän olisi koskaan
luullut tulevansa niin heikoksi, että hän olisi valmis käyttämään muiden
tarmoa ja tahdonvoimaa tukenaan. Mutta nyt hän tunsi olevansa
täydellisesti lapsentilassa. Kun vain ei tuo toinen äkkiarvaamatta
jättäisi häntä, kun hänen vain ei olisi pakko jäädä yksin eikä
varsinkaan heti astua tuohon kolkkoon, autioon huoneustoon, jossa
menneet muistot vielä niin tuoreina joka taholla kummittelivat ja jossa
hiljaisuus tulisi olemaan tästälähtien niin ehdoton, pilkkopimeä ja
kammottava!

--Mitä tarkoitat sinä siis rakastajattarella? hän kysyi, vaihtaen
äänilajinsa samalla melkein epäluonnollisen keveäksi. Sellaistako, jonka
aion naida, sitten kun avio-eroni on lopullisesti järjestetty, vai
sellaista, jonka kanssa käyn joskus teatterissa ja sirkuksessa, mutta
jota minä tuskin voin tuoda Cataniin? Taikka ehkä sellaista, jonka
kanssa en esiinny julkisuudessa ensinkään, vuokraan vain oman kamarin
hänelle...

Soisalo nauroi.

--Puhutpa aivan kuin et olisikaan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä,
sanoi hän. Toden sanoen, tarkoitan juuri sellaista kuin hän, rouva Sorvi
nimittäin. Reipasta, sivistynyttä, pyöreäpovista, ennakkoluuloista
vapautunutta naista, josta sinulle ei ole suurempia ikävyyksiä, jos
hänet jätätkin, mutta jonka kanssa voit myöskin rakentaa oikean
avioliiton, jos se sinua huvittaa. Sitäpaitsi se olisi juuri sopiva
rangaistus hänelle.

--Rangaistus? kysyi Antti, hullunkurisesti kulmakarvojaan kohottaen. Sen
kyllä uskon, jos oikein itseni tunnen. Mutta kuinka niin sinun
mielestäsi?

--Sanoinhan sinulle, että juuri hän on sinut vaimostasi erottanut,
huomautti Soisalo. Aavistukseni oli oikea, sillä äskeisen keskustelun
kuluessa tulin varmuuteen siitä, että hän on kuiskannut vaimosi korvaan
jotakin...

--Mitä? kysyi Antti, jännitettynä korviaan heristäen. Mitä _hän_ on
voinut kuiskata?

--Jotakin, josta avio-ero on aiheutunut, jatkoi Soisalo, lyöden kuin
lukkoon asian. Jotakin sinulle epäedullista.

--Tiedän ja tunnen itseni viattomaksi.

--Mutta sinä et tunne naisia. He voivat tehdä tyhjästä asian, keksiä
mitä hyvänsä... Vain joku varomaton sana, joku vartioimattomalla
hetkellä päässyt huokaus tai tunnustuksen tapainen...

Soisalo vaikeni äkisti, sillä hän säikähti itsekin Antin kasvojen
ilmettä. Ne olivat kalvenneet ja niiden piirteistä puhui niin
häikäilemätön julmuus ja synkkä totisuus, että hän tuskin tunsi äskeistä
surumielistä, hajoamistilassa olevaa ystäväänsä.

--Ei tässä ole mitään varomattomia sanoja, ei huokauksia eikä
tunnustuksia, sanoi hän harvakseen. Jos niin on, kuten sanot, on tässä
rikos tapahtunut. _Mitä_ hän on sanonut? Et ole ystäväni, jos nyt et
lausu koko totuutta minulle.

Soisalo huomasi, että se nyt oli lausuttava. Mutta koska hän ei itsekään
koko totuutta tiennyt, täytyi hänen sovittaa sanansa varovammin kuin hän
olisi tahtonut oikeastaan katsoen omaan sisälliseen varmuuteensa, johon
hän tällaisissa tapauksissa oli tottunut ehdottomasti luottamaan.

--Nähtävästi hän on kuiskannut sinun vaimollesi, sanoi hän matalalla
äänellä, että sinä et ollenkaan rakasta häntä...

--Se on valhe, keskeytti Antti kiivaasti. Minä olen vaimoani sekä
rakastanut että kunnioittanut.

--Uskon sen, tyynnytteli Soisalo. Kaikissa tapauksissa hän nähtävästi on
juorunnut jotain sentapaista. Sitäpaitsi hän on voinut myrkyttää vaimosi
mielen sillä ajatuksella, että sinä rakastatkin ehkä häntä, rouva
Sorvia, ja vain yhteiskunnallisesta pakosta ja ennakkoluulosta pysyt
avioliitossa vaimosi kanssa...

Ja että petät häntä jo hänen, rouva Sorvin kanssa, olisi Soisalo vielä
voinut lisätä. Mutta hän ei tahtonut, tietäen senkin, minkä hän oli
sanonut, jo koskevan kyllin syvästi Anttiin.

Kuitenkaan hän ei ollut voinut täysin aavistaa sanojensa vaikutusta.

Antti nousi päättävästi.

--Mutta sittenhän hän on roisto, täysi roisto tuo nainen, sanoi hän,
kuolemankalpeana pöydän yli kumartuen. Minulle hän on teeskennellyt
pelkkää ystävyyttä. Tahdon heti tavata tuon naisen!...

--Nyt? Yöllä?

Soisalokin jo kauhistui.

--Juuri nyt! Heti paikalla. Minä tiedän, missä hän asuu. Hyvästi! Maksa
sinä minun puolestani.

--Kysyisit toki ensin puhelimella, koetti Soisalo rauhoittaa myrskyä,
jonka hän itse oli päästänyt irralleen.

--Se on totta! Hänelle on puhelin. Pyydän heti audiensin tuolta
armolliselta rouvalta...

Antti juoksi jo puhelimeen.

Mitähän tuhmuuksia se nyt taas tekee! tuumi Soisalo hänen poissa
ollessaan. Kunhan ei vain karkaisi suoraan tuon naisen kurkkuun! Mies,
joka edellisenä yönä on ollut itsemurhan partaalla, voi seuraavana myös
naisen kuristaa! Mutta ei! Mitä hullua! Eihän sellaista tapahdu muuta
kuin romaaneissa.

Ja jos minä rouva Sorvin oikein tunnen, jatkoi hän vielä mietteitään,
niin saa Antti pian itse varoa kaulaansa. Rouva Sorvi on hänet lujilla,
kiinteillä käsivarsillaan henkihieveriin kuristava. Se olisikin paras
loppu tuolle, kaikesta päättäen myrskyisäksi muodostuvalle
kohtaukselle... Taikka jos ei heti niinkään kävisi, onhan hyvä, että
Antti on saanut muuta ajattelemista. Silloin hän ei tee enää itsemurhaa.
Ja silloin en minäkään ole hukkaan käyttänyt tätä iltaa ja iltapäivää.

Ja Soisalo tunsi itsensä oikein elämän hämähäkiksi, oikein kohtalon
salaperäisten lankojen keskeiseksi ohjaajaksi, kun hän noin ajatteli,
vaikka häntä itseään hiukan hirvittikin ne voimat, jotka hän nähtävästi
oli Antissa manannut esille.

Antti palasi loistavin kasvoin puhelimesta. Hänellä näkyi olevan niin
kiire, ettei hän ehtinyt edes ystävänsä luo poikki salin tulemaan,
viittasi vain tälle ja rupesi heti palttoota päälleen vetämään. Soisalon
oli pakko mennä hänen luokseen.

--Kuinka kävi? hän kysyi.

--Hän ottaa vastaan! vastasi Antti. Mutta minulla on kiire. Hän sanoi
olevansa juuri maata menemässä.

--Onnittelen sinua, hymyili Soisalo. Mutta mitä sanoit hänelle? Kuinka
hän suostui sinut näin myöhäisellä hetkellä vastaan-ottamaan?

--Sanoin, että minulla oli jotakin hyvin tärkeätä, jotakin
elämän-tärkeätä hänelle puhuttavaa. Eikä hän silloin voinut evätä. Ja
jos hän olisi evännytkin, olisin minä sittenkin mennyt sinne.

--Bravo! sanoi Soisalo. Oletpa kuin toinen mies nyt. Näytät energiseltä
ja päättäväiseltä.

--Niin olenkin, vastasi Antti itsetietoisesti. Minä en aio jättää kesken
tätä asiaa. Ken kerran on kätensä aurankurkeen laskenut...

--Sen on myös vako loppuun kynnettävä, jatkoi Soisalo. Bravo,
bravissimo! Toivottavasti minä en tapaa enää sinua tänä iltana.

--Et, vastasi Antti, hymyillen hyväntahtoisesti toisen toivomukselle.
Kiitos vain hyvästä vahtipalveluksesta! Mutta me syömme huomenna yhdessä
aamiaista.

--Missä? Täällä vai Kämpissä?

--Mieluummin jossakin, missä saamme rauhassa jutella keskenämme. Esim.
Pörssissä. Sopiiko?

--Mainiosti. Näkemiin ja onnea matkalle siis!

--Ole huoleti, kerskasi Antti. Hän _on_ jo minun kostoni uhri.

Hän meni menojaan. Unohtipa vielä antaa juomarahaa ovenvartiallekin.

Tuo mies ei ikinä itseään menetä, ajatteli Soisalo, katsoen
flegmaattisesti hänen jälkeensä ja puhaltaen hiukan kaihomielisen sauhun
sikaristaan. Hyvä on, vaara on ohitse. Ystävän olen pelastanut, mutta
kadottanut itse ehkä parhaan ystävättären, joka koskaan olisi voinut
tulla omakseni.

Omasta mielestään hän alkoi olla liiankin hyvin onnistunut.

Turhia! karkoitti hän kuitenkin kohta mokomat ajatukset aivoistaan.
Olihan hänellä itsellään nainen, suloinen nainen, ja kylläksi naisia,
että hänen olisi ollut tarvis parhaan ystävänsä ainoaa karitsaa
kadehtia.

Lähtisikö hän jo kotiinsa? Kenties ei aivan vielä. Hän katsoi kelloaan,
joka näytti 1/2 12. Voisihan hän vielä istua hetkisen tuolla hyvien
ystävien parissa, jotka juuri näyttivät kiihkeästi jostakin heille
kaikille mielenkiintoisesta seikasta keskustelevan.

Hän jäi vielä hetkeksi Cataniin.



6.


Rouva Sorvi oli todellakin ollut jo maata menemäisillään, kun Antti
soitti hänelle. Hän oli jo napittanut auki pukunsa ja riisunut
korsettinsa ja seisonut peilin edessä, miettien tiukasti eilisen ja
tämän päivän tapahtumia.

Hän mietti, mietti ja tunsi itsensä tyytyväiseksi ja voitonriemuiseksi.

Epäilemättä hänellä oli oma vahingon-iloinen osansa niihin.

Hän itse oli erään viipurilaisen pankinjohtajan rouva, vaikka hän
Helsingistä kotoisin olevana oli jo heti avioliittonsa alusta ruvennut
kaipaamaan kovasti pääkaupungin laajempia oloja ja vuosi vuodelta
loisteliaammaksi käyvää, huvitteluhaluista elämää. Sitä varten hän
milloin milläkin tekosyyllä oli hankkinut itselleen tilaisuuksia
pistäytyä edes pariksi kolmeksi viikoksi tuota kiellettyä hedelmää
haistelemaan, joskaan ei vielä maistelemaan. Viime kerralla
hammaslääkärimatkalla ollessaan hänelle kuitenkin jo oli sattunut pieni
seikkailukin, joka häntä oli suuresti viehättänyt. Hän oli viettänyt
iltahetken taiteilijan, todellisen taiteilijan atelierissa!

Mutta hänen seikkailunsa olivat, ikävä kyllä, päättyneet sangen lyhyeen.
Hänen miehensä, joka oli kunnollinen, rehellinen ja hyväntahtoinen,
mutta liian yksinkertainen ymmärtämään nykyisen maailman meininkejä, oli
saanut kuulla niistä ja ruvennut siitä saakka pitämään häntä melkein
kotiarestissa. Tietysti se oli juuri huonoimmin valittu keino moista
villivarsaa taltuttaa, jos kerran tarkoituksena oli taltuttaminen. Se
kävi aina hurjemmaksi ja eräänä kauniina päivänä se karkasi kokonaan
Helsinkiin.

Aluksi se oli ollut oikku, sitten siitä oli muodostunut piintynyt
päähänpisto hänelle. Aluksi hän oli luullut nimittäin, että hänen
karkumatkansa kestäisi vain pari päivää, tai viikon korkeintaan, joiden
kuluessa hänen miehelleen varmaan jo tulisi niin ikävä, että tämän
väkisinkin täytyisi kirjoittaa rukouskirje tai tulla ja polvillaan
pyytää häntä takaisin pala jamaan. Mutta päiviä ja viikkoja oli kulunut
eikä kirjettä, vielä vähemmän miestä, ollut ilmestynyt. Silloin oli
rajaton viha täyttänyt hänet.

Tuo kelvoton, silläkö tavoin hän rakasti vaimoaan! Tuo kupetsi, tuo
kamasaksa, niinkö hän palkitsi kaiken sen hyvän, jota hänen uskollinen
vaimonsa vuosien kuluessa oli tarjonnut ja tarjonnut vielä aivan
ilmaiseksi hänelle! Näinkö kohdeltiin naista, näinkö arvosteltiin naisen
lempeä, korkeinta ja kalleinta asiaa koko maailmassa? Ei, tuo mies ei
nähtävästi ymmärtänyt muuta arvokasta maailmassa kuin raha! Ja hänkö,
Anna Sofia Sorvi, filosofian kandidaatti ja entinen opettajatar, tuon
raakalaisen luokse takaisin? Ei ikinä! Ennen kuolema maantien ojassa
kuin häpeä tuon miehen vuoteessa!

Niinä aikoina ei hänen mieleensä ollut juuri juolahtanut, että hänen
miehensä oli luonut, hänen omiin syntyperäisiin kotioloihinsa verraten,
aivan ruhtinaallisen kodin hänelle, yhtä vähän kuin sekään, että hän
kihlautuessaan oli ollut vähintään yhtä väsynyt opettajatartoimeensa
kuin nyt kuuliaisena aviovaimona elämään. Hän katsoi vain uhrautuneensa,
vain tuhrautuneensa tuon miehen vuoksi. Ja samalla oli hänen päätöksensä
valmis. Hän tahtoi elää yksin, vapaana naisena, ja tulla toimeen
omillaan.

Hän asui ensin eräitä viikkoja sukulaistensa luona ja koetti kuulostella
sopivaa paikkaa itselleen. Sen saanti ei ollut helppoa, mutta hän
onnistui siinä kuitenkin hyvien suhteittensa, akateemisen tutkintonsa,
ehkä kuitenkin enimmän miehensä nimen avulla, paremmin kuin monet muut.
Hän sai hyvän kassöörskapaikan eräässä suuressa teollisuusliikkeessä,
josta hänellä oli kaksi ja puoli sataa kuussa. Nyt vuokrasi hän oman
huoneuston itselleen, kamarin, keittiön ja alkovin, joka oli melkein
kuin toinen huone, hankki huonekalut ja oli nyt todellakin vapaa nainen,
joka voi itse määrätä tekonsa ja kohtalonsa.

Kaksi vuotta oli nyt jo kestänyt hänen sankarillinen kamppailunsa.

Usein oli hänen jo niiden kuluessa täytynyt myöntää itselleen, ettei
tämäkään elämä ilman varjopuolia ollut. Olihan hänellä nyt vapaus, oli
tietystikin, mutta monena iltana, kun hän väänsi sähkövalon sammuksiin
ja hautautui yksinäiseen leskisänkyynsä, hän oli jo tavannut itsensä
tuumimasta, mitä hän oikeastaan teki tällä vapaudella. Hänen täytyi
käydä paljon vaatimattomammin puettuna kuin ennen, syödä automaateissa
ja ruokapaikoissa, sen jälkeen kuin hän oli väsynyt itse laittamaan
ruokansa ja piian kanssa riitelemään, sekä jäädä pois monesta
huvitilaisuudesta jo sopivain kavaljeerienkin puutteessa, jotka eivät
osoittaneet minkäänlaista erikoista merkkiä parveilla hänen ympärillään.
Tuo kaikki ikävystytti ja hermostutti häntä. Joskus oli jo hänen päänsä
läpi kulkenut salainen, syntinen ajatus palata takaisin miehensä luo,
mutta toistaiseksi hänen vielä oli onnistunut se inholla ja kauhulla
luotaan karkoittaa.

Paremman puutteessa hän oli ruvennut vehkeilemään. Siihen oli tarjonnut
hänelle hyvän aiheen ja tilaisuuden juuri pankinjohtaja Antti Puuhaaran
perhe, johon hän heti Helsinkiin muutettuaan oli päässyt rouvan vanhana
koulutoverina pujahtamaan.

Hän oli heti terävällä psykologisella silmällään, jota hän tosin oli
vähemmän tottunut käyttämään omaan itseensä nähden, huomannut että tässä
talossa mies rakasti vaimoaan vilpittömästi, vaimo ei. Jo se oli omiaan
hänen seikkailuhaluista mieltään kiinnittämään. Sitten hän oli monista
rouvan pienistä huomautuksista ja pistosanoista oivaltanut, että tämä
oikeastaan kaikessa hiljaisuudessa halveksi miestään, pitäen tätä
auttamattomasti naivina ja typeränä. Naivi oli Antti rouva Sorvinkin
mielestä, mutta ei typerä ollenkaan. Pikemmin oli juuri Antin rouva
typerä ja varsinkin tuhman-ylpeä hänestä, kun tämä ei ollenkaan
näyttänyt onneaan Antin rinnalla tajuavan eikä arvostavan.

Naisellisella vaistolla ja ennen kaikkea aitonaisellisella
epäloogillisuudella hän siis heti alussa asettui tuon perheen
keskuudessa Antin puolelle, vaikka tämän osa avioliitossa oli niin
monessa suhteessa hänen oman miehensä sielullisiin arvoihin
verrattavissa ja vaikka hän omaa miestään niin täydestä sydämestään
vihasikin. Mahdollisesti vaikutti siihen myös Antin edullinen ulkomuoto,
jonka rinnalla hänen miehensä oma hahmo muistui mieleen kovin karkeana
ja kömpelönä. Mutta enimmän vaikutti tietysti tähän odottamattomaan,
vaikka jokaisen ystävättären kannalta arvattavasti aivan luonnolliseen
lopputulokseen, se seikka että Antti oli mies ja hänen rouvansa nainen,
ja vielä nainen, josta hän ei pitänyt niinkään paljon kuin tavallisesta
lähimmäisestään, saati sitten omasta itsestään.

Helposti hän viisaampana ja viekkaampana oli saavuttanut Antin vaimon
täydellisen ystävyyden, jopa ihailunkin. Jo koulussa oli rouva Sorvi
ollut häntä etevämpi tiedoiltaan ja taidoiltaan, saati sitten kun hän
oli tullut ylioppilaaksi ja filosofian kandidaatiksi. Vaikka Antin vaimo
olikin ylpeä omasta aatelisesta sukuperästään, kunnioitti hän kuitenkin
salassa opillista sivistystä ja varsinkin sitä uuden-aikaista
naisellista itsenäisyyttä, jota hän näki rouva Sorvin koettavan
elämässään niin tarmokkaasti toteuttaa. Siksi hän aivan huomaamattaan
kasvoi sokeasti kiinni ystävättäreensä ja kertoi kaikki hänelle, mitä
vain tapahtui tai jäi tapahtumatta hänen avioliitossaan.

Siten oli tuon avioliiton pohja jo oikeastaan ontoksi koverrettu. Mutta
kaikki olisi vielä voinut käydä hyvin, jos Antti olisi ollut hiukan
kevytmielisempi tai rouva Sorvi vähemmän vahingonhaluinen.

Rouva Sorvi oli vähitellen oppinut vihaamaan ja kadehtimaan Antin vaimoa
jo tämän hyvän yhteiskunnallisen aseman vuoksi, mikäli hänen oman
nykyisen asemansa epäkohdat olivat hänelle selvenneet. Tuollako
tuhmalla, sivistymättömällä aatelisella kananpäällä oli muka oikeus
suurempaan maalliseen onneen ja nautintoon kuin hänellä? Tuoko ansaitsi
paremman miehen, tuoko ylhäisemmät ystävät ja hienommat, valikoidummat
huvitukset? Tuonko elämän oli lupa vieriä niin tyynenä ja
sopusointuisena, silloin kun hänen omansa oli niin keskeltä katkennut ja
äkkiä niin karuksi ja rosopintaiseksi muodostunut, tuonko kulkea
yhteiskunnan kukkuloilla, silloin kun hän itse tunsi jo laaksonpohjaa
pitkin kulkevansa? Ei! Särkeä tahtoi hän kaiken tuon niin hempeän,
ärsyttävän ja poroporvarillisen onnellisuuden, polkea muruiksi alle
pienen kantapäänsä tai--anastaa itselleen!

Niin hän oli alkanut hiljakseen ja salassa keimailla Antille, vaikka
huonolla menestyksellä. Antti ei ollut ollenkaan huomannut hänen
keimailuaan! Hän oli varovasti suurentanut keinojaan, käynyt
rohkeammaksi, päälletunkevammaksi, pitäen kaiken aikaa kuitenkin visusti
silmällä, ettei Antin vaimo vain saisi vähäisintäkään aavistusta hänen
tarkoitusperistään. Kaikki oli kilpistynyt Antin epägalantiin olentoon
kuin kallioon. Silloin oli rouva Sorvi suuttunut ja tehnyt kuin
potifarin emäntä ennen muinoin: hän oli syyttänyt Anttia tämän vaimolle
juuri samasta synnistä, johon hän itse olisi langennut niin mielellään.

Hän oli onnistunut! Hän oli onnistunut! kaikui nyt riemulauluna hänen
sydämessään. Itse hän oli ollut tänä aamuna Antin ulkomaille matkustavaa
vaimoa junalle saattamassa, samoin kuin hän eilen oli ollut todistajana
heidän virallisessa erokohtauksessaan. Ja nyt oli Antti itse soittanut
hänelle! Ja juuri äsken oli Antin paras ystävä, joka nähtävästi ei ollut
niin tuhma kuin miksi hän tekeytyi, turhaan koettanut tutkia häneltä
tätä hänen elämänsä suurta salaisuutta.

Antin käynti koski luonnollisesti sitä samaa. Hän oli tärkeä, hän oli
tapausten keskipisteessä! Tuhmat, tuhmat miehet! Heitä voi sitten
nähtävästi vaikka haavilla kalastaa.

Mutta missä puvussa hän sitten ottaisi Antin vastaan? Tuo kysymys vaati
hetkisen osakseen hänen koko huomionsa!

Ei suinkaan tässä! Hän oikein säikähti, kun hän muisti, että Antti voisi
missä tuokiossa hyvänsä olla täällä. Mutta aamunuttuko? Ilta vaippako?
Ei, ei, tietysti hänen tuli esiintyä tavallisessa kävelypuvussaan. Mutta
ehtisikö hän enää saada sitä päälleen? Eikö tulla hurissutkin tuolla jo
auto hänen ikkunansa alle.

Tuli, hurisi. He olivat sopineet puhelimessa niin, että rouva Sorvi
heittäisi paraati-ovensa avaimen ikkunasta kadulle, josta Antti
noukkaisisi sen.

Rouva Sorvi avasi varovasti ikkunan ja katsoi kadulle. Se oli Antti.

--Nyt minä heitän! helähti rouva Sorvin ääni, samalla kuin valkoinen
käsivarsi ojentui ulos ikkunasta. Ottakaa vastaan!

--Kaikki, mitä tarjotaan! kuului alhaalta luonnottoman reippaalla
äänellä. Kaikki, mitä _te_ tarjoatte.

Avain kilahti kadulle. Rouva Sorvi ehti tuskin heittämään ylleen kepeän
iltapukunsa, kun jo kärsimätön ovikellon soitto todisti tulijan olevan
hänestä vain parin askeleen päässä.



7.


Antti heitti nopeasti palttoon ja silinterin yltään ja astui
kursailematta sisälle. Hänen silmänsä paloivat, hänen äänensä värähteli,
hän näytti olevan mitä suurimmassa sielunjännityksessä.

--Anteeksi, hän sanoi, että näin myöhään illalla vaivasin teitä.

--Sanokaa pikemmin keski-yöllä, hymyili rouva Sorvi, osoittaen kelloa
peilipiirongin päällä. Kohta kummitukset esiintyvät.

--Voi olla, virkkoi Antti, tuijottaen yhä tiukasti silmiin häntä. Mutta
asia, josta tahdoin puhua teille, oli siksi tärkeä, etten todellakaan
olisi voinut pitää sitä sisälläni edes yhtä yötä enää.

--Ja siksikö te äsken kadulla pakenitte minua? kysyi rouva Sorvi
veitikkamaisesti. Pakenitte ja jätitte minut ystävänne saateltavaksi?

--Juuri siksi, vastasi Antti silmää räpäyttämättä. Olin liian suuressa
mielenkiihkossa. Olen vieläkin, kuten näette, vaikka toivon voivani
jotakuinkin hillitä itseni.

Rouva Sorvi näki sen ja nautti siitä sanomattomasti mielessään. Mies
mielenkiihkossa! Hänen edessään! Juuri se näkyhän oli ollut hänen
ijäinen unelmansa.

Samalla tunsi hän itsensä kuitenkin hiukan levottomaksi. Tuo mies toivoi
voivansa pysyä tyynenä, mutta ei ollut sanottu, ei voinut itsekään
sanoa, onnistuiko hän siinä. Turhaa pelkoa! Hän, rouva Sorvi, oli kyllä
oikea nainen, oikea pedonkesyttäjätär hänet hillitsemään.

--Istukaa, sanoi hän sentähden äkkiä virallisimmalla, täsmällisimmällä
äänellään. Tiedän, että tahdoitte puhua minulle vaimostanne.

Sensijaan että olisi istunut, tarttui Antti kaksin käsin hänen
ranteisiinsa ja veti hänet kohti itseään.

--Ei, minä tahdoin puhua teistä, sanoi hän matalalla, tukahtuneella
äänellä. Teistä, yksinomaan teistä!

--Minusta? kuiskasi rouva Sorvi.

--Teistä, sopersi Antti, jota minä rakastan, jota minä vihdoinkin,
vihdoinkin tohdin tunnustaa rakastavani.

Rouva Sorvin silmät leimahtivat ja sammuivat jälleen kuin hienon pilven
taa. Hetkiseksi imeytyivät heidän katseensa toisiinsa. Rouva Sorvin
poskille oli noussut tumma puna, hänen korvanlehtensäkin helottivat
aivan ruusuisina.

--Te olette hullu! Päästäkää minut!

Antti päästi siinä silmänräpäyksessä hänen kätensä. Seurasi syvä
äänettömyys.

Tuhannet ajatukset risteilivät tuokion kummankin heidän aivoissaan.
Rouva Sorvi ei tietänyt oikein, pitikö hänen itkeä vai nauraa tuon
onnettoman miehen mielettömyydelle. Oikeastaan hän oli vihainen Antin
muodottoman tungettelevaisuuden vuoksi, mutta toiselta puolen hurmasi
häntä ajatus, että tämä niin pian oli voinut unohtaa vaimonsa ja oli
valmis näin päätäpahkaa hänen syliinsä syöksymään. Sen että Antti oli
häntä jo kauvan rakastanut, vaikka ei nai visuudessaan ollut sitä
vaimonsa vuoksi uskaltanut hänelle tunnustaa, uskoi hän mielellään ja
oli uskonut siinä silmänräpäyksessä kuin se oli Antin huulilta ilmi
singahtanut. Mies oli naivi, auttamattomasti naivi! Se oli hänen
puolustuksensa, mutta samalla hänen naurettavaisuutensa.

Luulla voivansa noin vain väkirynnäköllä voittaa nykyaikaisen,
sivistyneen ja itsenäisen naisen, joka ei suinkaan mikään
ensikertalainen tytöntyllykkä ollut, vaan jo yli kolmekymmentä oleva,
maailmaa kokenut rouva ja kahden lapsen äiti, päällepäätteeksi entinen
opettajatar ja filosofian kandidaatti! Täytyi olla Antti niin
ajatellakseen. Jos hän, rouva Sorvi, joskus ... kerran ... jossakin
kaukaisessa tulevaisuudessa ehkä vastaisikin hänen tunteisiinsa, täytyi
sen tapahtua aivan toisin ja aivan toisten muotojen mukaan...

Rouva Sorvi hymyili. Hymyili koko kypsän naisellisuutensa äärettömällä
ylemmyydellä, voitollisesti ja äidillisesti tuolle lapselliselle
miehelle, joka ei nähtävästi ollut normaalitilassa ja jolle juuri
senvuoksi olisi ollut turha suuttuakin. Täytyi antaa anteeksi hänelle ja
kuunnella, mitä hänellä siis lopultakin oli asiallista sanomista.

Antti ei huomannut hänen hymyään.

Hän kysyi itseltäänkin, oliko hän enää täysissä järjissään. Mielikuvat
vilahtelivat kuin virvatulet hänen sielunsilmiensä ohi. Yhdessä
sekunnissa muisti hän vaimonsa, muisti määrättömällä murheella ja
rakkaudella, joka jälleen oli valmis vaihtumaan yhtä määrättömäksi
vihaksi ja pakkaseksi häntä kohtaan siinä silmänräpäyksessä, kun hän
ajatteli, että tämä oli uskonut ystävättäreensä enemmän kuin häneen eikä
viitsinyt edes neuvotella hänen kanssaan, ennen lopullista
avioero-päätöstään. Toisessa sekunnissa hän tunsi taas yhtä rajattomasti
vihaavansa ja halveksivansa tuota toista, jota hän oli suudellut juuri,
ja tahtovansa väkivaltaisesti raiskata, herjata ja häväistä häntä,
mikäli tämä nimittäin oli ollut syynä heidän aviolliseen
onnettomuuteensa. Mutta eihän hän tiennyt sitä vielä. Täytyihän hänen
saada tietää se, ennen kuin hän voisi valita tunne-asteikkonsa, kuulla
asia tuon naisen omasta suusta eikä vain ystävänsä Soisalon, joka
saattoi, jonka täytyi olla erehtynyt!

Huomaamattaan hän jo mielessään puolusteli rouva Sorvia, vaikka hän
äsken oli rientänyt tänne täysin vakuutettuna hänen syyllisyydestään.
Mutta tämän poskien tumma puna, tämän pehmeän, täyteläisen ruumiin
ärsyttävä kosketus oli jo ehtinyt tehdä vaikutuksen häneen.
Luonnollisesti kuului hänen henkensä vieläkin sinne, missä hänen
vaimonsa oli. Mutta hänen aistinsa ojentuivat jo toiseen, hänen hermonsa
väreilivät jo toista kohden ja hänen äkkiä valloille päässyt, synkäksi,
raskaaksi, tulikuumaksi kiehahtanut verensä tykki jo tahtiin niiden
suonten kanssa, joiden hän oli aavistanut suihkavan tuon ohuen,
tähtikirjaillun vaipan alla.

Hän oli jo kadotettu. Mutta hän ei vielä tiennyt siitä mitään, vaan
hymyili itsetietoisesti ja voitollisesti ... yhtä miehekkäästi ja
isällisesti kuin rouva Sorvi naisellisesti ja äidillisesti ... hymyili
oman voimansa tunnossa tuolle naiselle, joka nähtävästi ei ollenkaan
aavistanut, että hänellä, Antilla, vielä oli täysi vaalinvalta, ja joka
luonnollisesti oli ottanut täytenä totena hänen sydämettömän,
häikäilemättömän rakkaudentunnustuksensa. Nyt oli hän täysin itsensä
herra mielestään. Nyt tunsi hän voivansa vallita myös tuokiotilaa.

He kääntyivät päin toisiinsa melkein yht'aikaa ja näkivät toistensa
hymyilevän.

Se oli suuri hämmästys heille molemmille.

He olivat kumpikin luulleet toistensa kasvoilla aivan toisen ilmeen
näkevänsä. Antti oli luullut kohtaavansa rouva Sorvin katseen vihaisena,
suuttuneena, kyyneltyneenä tai loukattuna, rouva Sorvi taas Antin
nöyränä, anteeksipyytävänä tai puolihulluna ja hämmästyneenä. Ja nyt
äkkiä tuo hymy, joka paistoi suusta, silmistä ja koko katsannosta! Mistä
se tuli? Mitä se merkitsi? Mitä sen alla asui? Oliko se totta vai
teeskentelyä?

Tällä hetkellä he eivät kumpikaan ymmärtäneet toisiaan. Hymyilivät vain
pari sekuntia hymyilemistään ja toivoivat, että toinen lakkaisi siitä
lopultakin ja vaihtaisi sen joksikin muuksi helpommin käsitettäväksi.

Turha toivo! He hymyilivät vain edelleen, sillä se vastasi parhaiten
heidän kummankin hetkellistä mielentilaansa.

Antti vaihtoi ensin ilmettään.

--Anteeksi, hän sanoi ystävällisesti ja sydämellisesti kätensä ojentaen.
Minä en tiennyt, mitä tein. Toivon, etten ole loukannut teitä.

--Kyllä, vastasi rouva Sorvi. Epäilemättä te loukkasitte minua. Mutta
minä olen tottunut antamaan anteeksi loukkauksia.

Viimeisen lauseen lausui hän kuitenkin pienellä, tekopyhällä
huokauksella, joka jälleen houkutteli äskeisen, itsetietoisen hymyn
Antin huulille.

--Istutaan, hän sanoi, ja jutellaan. Arvaattehan, etten ole tänne turhan
kautta tullut. Meidän on selittäydyttävä.

--Meidän? oli rouva Sorvi hämmästyvinään. Luulin, että te aiotte...?

--Luulen, jatkoi Antti lujasti, että meillä kummallakin on jotakin
sanomista toisillemme.

Hän viittasi, aivan kuin hän olisi ollut isäntä talossa, rouva Sorvia
leposohvalle istumaan. Tämä katsoi häneen, ei sanonut mitään, vaan
istahti hiljaisena.

Antti istui hänen vierelleen.

--Uskotteko, että rakastan teitä? hän kysyi matalalla äänellä.

--Uskon, kun sanotte niin, vastasi rouva Sorvi häneen katsomatta. En näe
mitään syytä, miksi ette puhuisi totta minulle.

--En minäkään, jatkoi Antti. Ja te...?

--Mitä tarkoitatte? kysyi rouva Sorvi hiljaa.

--Olenko minä teille ehdottomasti vastenmielinen?

--Ette suinkaan, vastasi rouva Sorvi, pienen tohvelinsa kärkeä
pyöritellen. Päinvastoin pidän minä hyvin paljon teistä.

Antti kävi hänen käteensä. Rouva Sorvi veti sen vitkaan pois hänen
kädestään.

--Hyvä, sanoi Antti. Vaihtakaamme puheenainetta! Tiedättekö, missä minun
vaimoni on?

--Tiedän, vastasi toinen. Mutta minua on kielletty teille sitä
sanomasta.

--Onko hän sukulaistensa luona?

--Sitäkään minulla ei ole lupa sanoa teille. Jälleen lyhyt äänettömyys.

--Tiedättekö, miksi hän lähti? kysyi Antti suoraan, taivuttaen samalla
itsensä eteenpäin ja koettaen katsoa silmiin häntä.

Rouva Sorvi vältti hänen katsettaan.

--Te itse sen parhaiten tietänette, vastasi hän.

Antti tarttui jälleen kiinteästi hänen käteensä. Tällä kertaa ei rouva
Sorvi vetänyt pois sitä.

--Te ymmärrätte kyllä, huohotti Antti hänen korvansa juuressa, että
minun täytyy saada tietää se, kuuletteko, minun täytyy. Te olette ainoa
ihminen maailmassa, joka voitte siitä minulle jotakin selittää.

Hän puhui harvinaisen vilpittömästi tällä hetkellä. Mutta se oli
samalla täydellisen aseettomuuden tunnustus, jota toinen ei ollut heti
käyttämättä hyväkseen.

--Kuinka? sanoi rouva Sorvi, käännähtäen nyt kokonaan Anttiin päin.
Teidän vaimonne ei olisi teille siis mitään selittänyt?

Sisällinen raivonpuuska pudistutti Anttia tuon teeskentelevän,
ärsyttävän kysymyksen kuullessaan. Mutta hän jaksoi vielä hillitä
itsensä.

--Ei, vastasi hän, yhä edelleen yhtä vilpittömästi. Te tiedätte sen. Te
olette hänen paras ystävättärensä.

--Minä en tiedä mitään. Minut oli kutsuttu vain todistajaksi.

Vielä tuokion katsoi Antti häneen avuttomasti ja rukoilevasti. Sitten
pullistuivat hänen otsasuonensa ja hän puri hampaansa yhteen, niin että
huulensa olivat kuin valkea viiva hetken aikaa.

Nyt sanoi hän toisella, aivan muuttuneella äänellä:

--Hyvä! Vaihtakaamme jälleen puheenainetta.

Mutta hän ei itse kestänyt enää omaa sisällistä jännitystään. Hän
hellitti äkkiä rouva Sorvin käden, painoi päänsä käsiinsä ja sanoi
kummallisilla, korahtelevilla äänenpainoilla:

--Minä olen lopussa! Minä olen aivan lopussa!

Rouva Sorvi katsoi säikähtyneenä häneen. Samalla täytti hänen sydämensä
rajaton hellyys tuota miestä kohtaan, jonka kohtalon hän oli määrännyt
ja joka nyt näkyi kärsivän niin kovasti siitä. Eikä hän osannut muuta
kuin ruveta hiljaa hivelemään hänen kulmaluitaan.

--Antti! kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. Antti painoi päänsä hänen
rinnoilleen. Hänen toinen kätensä etsi hänen kättään, samalla kuin
toinen pyrki hänen poskeaan hyväilemään.

--Sinä rakas, rakas...! kuiskasi hän samalla.

Rouva Sorvi salli hänen tehdä niin. Täytyihän lapsen saada, mitä se
tahtoi, jos sen mieli tyyntyä ja lakata itkemästä.

Mutta kun Antin hyväilyt kävivät yhä rohkeammiksi, lausui rouva Sorvi
päättävästi:

--Antti, tule järkiisi!

Siinä silmänräpäyksessä oli Antti polvillaan hänen edessään.

--Kyllä, juuri _minä_ saan tehdä niin, hän huusi leimuavin silmin, juuri
minä, juuri minä!

--Miksi? ehti rouva Sorvi kysyä.

--Siksi, että sinä olet tehnyt minulle enemmän vääryyttä kuin kukaan
ihminen maailmassa. Ja siksi on minulla oikeus kohdella sinua niinkuin
koiraa, niinkuin huonomaineista naista...

Rouva Sorvi nousi siinä silmänräpäyksessä. Eikä hän huomannut, että
myöskin Antti nousi ja ettei tämä suinkaan ollut hellittänyt otettaan
hänen vaippansa liepeestä, kun hän taapäin taipuen huusi eläimellisellä,
epäinhimillisellä julmuudella ja voitonriemulla:

--Hyvä! Siispä tiedä, että juuri minä, juuri minä olen sinut vaimostasi
erottanut!

Hän ei ennättänyt sanoa enempää. Tuokiossa oli Antti kietaissut hänen
vaippansa kuin verkon hänen ympärilleen...

       *       *       *       *       *

Kun rouva Sorvi aamulla saattoi ovelle hänet, ei hän vielä tiennyt
itsekään, vihasiko ja pelkäsikö vai rakastiko hän enemmän tuota miestä,
joka oli kohdellut häntä kuin ei kukaan muu ja jonka hän kuitenkin oli
suuteloilla ja syleilyillä toivottanut luokseen tervetulleeksi taas tänä
iltana. Hän tiesi vain, että käännekohta oli tapahtunut hänen elämässään
ja ettei hänen tarvinnut enää uusia seikkailuja itselleen ikävöidä.
Samalla kuin hän tunsi äärettömästi siitä nauttivansa, kärsi hän yhtä
paljon kaiken loukatun itsenäisen naisellisuutensa ja akateemisen
oppiarvonsa puolesta, joista tuolla kirotulla, rakastetulla miehellä ei
tuntunut olevan aavistustakaan.

Mutta hän hämmästyi itsekin, kun hän astui peilin eteen. Hänen poskensa
punersivat, hänen silmänsä säteilivät, hänen huulensa hymyilivät
puoli-avoimina. Hän oli omasta mielestään tullut kymmentä vuotta
nuoremmaksi.



8.


Kun Antti parturissa käytyään sinä aamuna täsmälleen klo 10 astui
pankkinsa johtokunnan huoneesen, katsoi hän jotakuinkin pöllämystynein
silmin ympärilleen. Hänelle oli niin paljon uutta tapahtunut parin
vuorokauden kuluessa, että kului parin sekunnin aika, ennen kuin hän
ehti tottua taas tavalliseen virka-ympäristöönsä.

Hänen virkatoverinsa apulaisjohtajat olivat siellä jo. Toinen heistä,
pitkä, hirmuisen pitkä, laiha, luiseva ja vaitelias herra, Manner
nimeltään, jota yleensä kaupungilla sanottiin suureksi äänettömäksi, oli
tunnettu etupäässä rikkaan avioliittonsa ja sen henkilökohtaisen
luottamuksen vuoksi, jota katsottiin hänen pääjohtajan puolelta
nauttivan ja jota hän ei myöskään pitänyt minään salaisuutena. Yleensä
katsottiin häntä ja hän itsekin esiintyi pääjohtajan, tuon ankaran
vanhuksen, itse-oikeutettuna jälkeläisenä.

Toinen heistä oli pankin pyöveli, sellainen kuin joka pankissa on ja
täytyy olla, hän, jonka tehtävä on karkoittaa jo töykeydellään ja
häikäilemättömällä käytöksellään kaikki epävarmat kundit. Hänen nimensä
oli Tyrväälä. Hänen punainen, pyöreähkö naamansa, ruokkoamattomat,
törröttävät viiksensä, potaattinenänsä ja pienet, vaanivat silmänsä
olisivat jo sellaisinaan olleet omiaan levittämään inhoa ja pelkoa missä
maailman paikassa hyvänsä. Hän itse tiesi olevansa vihattu ja koetti
sentähden laittaa itsensä vielä vihatummaksi. Epäilemättä hän siinä
onnistuikin. Kaikki, jotka eivät olleet suoranaisia kapitalisteja,
tiesivät asiansa kadotetuksi heti, jos se joutui hänen käsiinsä.

Antti tervehti heitä lyhyesti ja istui pöytänsä ääreen papereitaan sekä
muistiinpanojaan selailemaan. Mutta hän tunsi itsensä hermostuneeksi,
väsyneeksi ja haluttomaksi. Viime yön kuvat vilahtelivat vielä hänen
silmiensä edessä ja hän ajatteli kaipauksella jo lyhyttä
aamiaistuntiaan, jolloin hän tapaisi Soisalon ja saisi vaihtaa tämän
kanssa ajatuksia aivan toisista asioista.

Pankki-aika alkoi. Ovi rupesi käymään, ihmisiä ulos ja sisälle
virtailemaan.

Tuli ensin peräkkäin pari pientä suomalaista liikemiestä armoa
rukoilemaan. Pankki ahdisti, pankki kiristi heitä, väittivät he... Jos
he vain vielä voisivat saada kolmenkaan kuukauden luoton, olisi heidän
liikkeensä pelastettu...

Ei voitu, ei voitu antaa, selitti Antti koneellisesti. Ahtaat ajat,
ihmiset tarvitsivat rahansa! Elleivät he suorittaisi huomenna ja
ylihuomenna lankeavia sitoumuksiaan, olisi pankin velvollisuus vaatia
heidät vararikkoon.

Toinen meni pois allapäin. Mutta toinen, jolla oli kirkkaampi luonto,
jäi vielä ovipieleen ja sanoi:

--Pankki kiristää aina, kun on ahtaat ajat. Ja kuitenkin tiedetään, että
pankissa _on_ rahaa...

Nyt oli vuoro pyövelin esiintyä.

--Mistä te sen niin tarkkaan tiedätte? hän kysyi terävästi. Vai oletteko
käynyt meidän kassaholveissamme?

--Tietää sen käymättäkin, rehenteli toinen.

--Aivan kuin täällä tiedetään teidän liiketilanne käymättä
liikkeessänne, hymyili toinen myrkyllisesti. Jos tahdotte muuten, että
juttelemme pääjohtajan kanssa, voitte odottaa toisessa huoneessa.

Mies meni paukauttaen oven jälkeensä kiinni vihaisesti.

Seurasi toisia rahanpyytäjiä, nuoria maistereita, tohtoreita ja
taiteilijoita, jotka kaikki yrittivät kohti Anttia, mutta joista
useimmat joutuivat pyövelin armottomiin kouriin. Hänen pöytänsä olikin
ikäänkuin vartavasten asetettu ensimmäiseksi ovesta lähtien, ettei
pieninkään kala pääsisi hänen ohitsensa vahingossa livahtamaan.

Nyt tuli iso kala. Saapui nimittäin suuri tehtailija ja tunnettu
miljonääri, joka pyysi heti puhutella pääjohtajaa.

Manner ilmoitti hänet. Pääjohtaja tuli itse huoneensa kynnykselle,
kätteli sydämellisesti häntä ja ohjasi hänet kaikkein pyhimpään. Vähän
ajan perästä kutsuttiin myös Manner sinne.

Oli nähtävästi kysymyksessä tavallista tärkeämpi finanssineuvottelu.

Ulkona johtokunnan huoneessa jatkui kaikki entistä menoaan. Ihmisiä tuli
ja meni, kaikkia pyydettiin odottamaan kohtaloaan suuressa salissa,
siksi kuin oli katsottu heidän tilinsä ja heidät saatu susien tai
lampaiden joukkoon sijoitetuksi. Tuli rikkaita, jotka eivät olleet
rikkaita, ja köyhiä, joilla oli jo taattu toimeentulonsa. Täytyi tutkia,
täytyi pohtia, täytyi tietää kunkin heidän taloudellinen asemansa, eikä
vain sitä, vaan myöskin heidän yksityis-asiansa ja perhesuhteensa,
kenellä oli rikas isä tai äiti, kuka oli saava periä sedältään tai
tädiltään ja kuka taas oli jo sekä perinyt että tuhlannut
perintö-osuutensa.

Yksityisen luoton määritteleminen oli kuitenkin vain leikintekoa sen
kokemuksen ja tietämyksen rinnalla, mitä yhtiöiden ja muiden liikkeiden
raha-asiat vaativat osakseen. Varsinkin nykyään, jolloin rahansaanti oli
käynyt niin vaikeaksi ja jolloin liike toisensa perästä oli pakotettu
toimintansa lopettamaan, tunsi paraskin pankkimies tulevansa milloin
hyvänsä nenästä vedetyksi. Yhtiö voi kyllä itsessään olla varma, mutta
jumala ties minkä muiden yhtiöiden kanssa se oli tekemisissä, missä sen
osakkeet olivat panttina ja olivatko sen saatavat varmoja vai
epävarmoja. Täytyi olla varovainen, täytyi kiristää luottoa, vaatia
yksityisiä takauksia ja pitää täydellistä vakoilujärjestelmää.

Nyt juuri oli pankin johtokunnalla pohdittavana sellainen tapaus. Eräs
graafillinen yhtiö, jonka johtajana oli toiminut samainen Antin maasta
poistunut lanko Veikko Kivimäki ja jonka asiat varatuomari Lauri Toivion
itsemurha ynnä siihen yhtyneet selkkaukset olivat saattaneet
epäjärjestykseen, oli pyytänyt pankilta suurehkoa kassa-kreditiviä,
kaikki johtokunnan jäsenet takaajina. Epäilemättä he kaikki olivat
varmoja miehiä, mutta ei kukaan tunnettu kapitalisti. Kun he sitäpaitsi
olivat saman yhtiön puolesta takaajina parissa muussa lainassa, jotka
pankki jo ennen toimitusjohtajan karkaamista oli myöntänyt sille, oli
pankki ottanut itselleen miettimis-aikaa. Tänään oli asia saatettava
päätökseen.

Yhtiön johtokunnan puheenjohtaja, hyväntahtoinen jättiläinen Tuomas
Valio oli itse pankissa. Hän selitti laajasti asiansa, näytti liikkeen
tilan, kukaties kuinka monennen kerran, ja osoitti numeroilla, että
liike itsessään kyllä kannatti, että sitä oli jatkettava ja että pankki
kyllä pääsisi omilleen, ellei se nyt äkkiä keskeyttäisi luoton-antoaan.
Lopuksi hän suorastaan vetosi pankin liikemoraaliin ja väitti, että oli
aivan epäsiveellistä pakottaa kannattavia liikkeitä vararikkoon, kun oli
niin paljon kannattamattomiakin, joita väkipakoin ylläpidettiin.

Hän sai puhua rauhassa. Sillä pankin vastaus, johon pääjohtaja itse oli
ottanut osaa, oli jo ennakolta määritelty.

--Pankin täytyy seurata omia periaatteitaan, huomautti Antti, ja pitää
pystyssä niitä liikkeitä, joista se pelkää liian paljon kärsivänsä, jos
se nyt ne päästäisi vararikkoon, mutta...

--Vahinko, ettei meidän yhtiömme ole enempi velkaa siis pankille,
virkkoi Valio katkerasti.

--Ette kuullut lauseeni toista puolta, jatkoi Antti. Mutta ... tahdoin
sanoa, ... joista pankki toivoo vielä hyötyvänsä, kun ne vain ovat
päässeet tilapäisestä ahdingostaan. Suonette anteeksi, ettei pankilla
teidän liikkeenne suhteen ole samaa luottamusta.

--Kuinka ei? kivahti Valio. Te epäilette siis numeroltani.

--Nehän voivat olla oikeat, tyynnytteli Antti. Mutta kaikki riippuu
miehestä, joka ne toteuttaa. Eikähän teillä ole edes mitään
toimitusjohtajaa.

Se oli tosi sana, jota ei kunnon Valiokaan voinut evätä.

--Ei tosin, hän sanoi hiukan alakuloisesti, me emme ole parhaalla
tahdollammekaan vielä onnistuneet ketään sopivaa löytämään. Mutta
ajattelimme, että siihen saakka johtokunta...

Antti hymyili hyväntahtoisesti.

--Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, sanoi hän, ettei mikään
johtokunta voi hoitaa sellaisia asioita. Toimitusjohtaja teillä täytyy
olla, ja toimitusjohtaja, johon pankilla on luottamusta. Sitten voimme
ottaa asian uuden käsittelyn alaiseksi.

--Ja silloin on yhtiö jo ehkä kumossa! huomautti Valio.

--Sille me emme voi mitään. Meidän täytyy pitää kiinni periaatteistamme.

Antti teki pienen kumarruksen ikäänkuin osoittaakseen toiselle, että
vastaan-otto oli lopussa. Mutta kun Tuomas Valio oli häntä paljon
vanhempi mies, hän kuitenkin jäi kohteliaasti seisomaan kuullakseen,
mitä tällä vielä ehkä voisi olla sanomista.

--Pankki ei siis tahdo myöntää tätä kreditiviä meidän niinillämme? kysyi
Valio vihdoin ratkaisevalla äänellä hetken äänettömyyden jälkeen.

--Tjah, jos se olisi teidän yksityinen lainanne, hymyili Antti, voisi
asia ehkä olla toista...

--No niin, se on meidän yksityinen lainamme...

--Mutta kun me nyt tässä tapauksessa sattumalta tiedämme, että se tulee
yhtiön hyväksi, emme tosiaankaan ole halukkaat siihen.

Valio mietti vielä hetken.

--Entä jos minä hakisin pari vankkaa nimeä lisää? hän kysyi.

--Siinä tapauksessa on ehkä parasta, jatkoi Antti järkähtämättömästi,
että he ottavat yksityisen lainan, jonka kanssa heillä luonnollisesti on
oikeus menetellä kuinka hyvänsä, vaikka maantielle heittäisivät.

Tuomas Valio kumarsi.

--Kiitän 'maantien' puolesta, hän sanoi ja meni menojaan.

Tyrväälä oli mielihyvällä kuunnellut edellistä sananvaihtoa. Tällä
kertaa hän oli Antin täsmälliseen, vääjäämättömään hylkäämistapaan
erittäin tyytyväinen.

--Eivät he kuitenkaan uskalla liikettään vararikkoon päästää, sanoi hän
Valion mentyä sarkastisesti. Pankki ei sentähden tule myöskään heidän
liikevekseleistään häviämään penniäkään.

--Päästäköötpä, jos tahtovat, virkkoi Antti väsyneesti, istahtaen
jälleen oman pöytänsä ääreen. Liike, jonka toimitusjohtaja katsoo
parhaaksi livistää tiehensä, ei ole koskaan mikään kunnon liike.

Hänellä ei ollut oikeastaan koskaan ollut hyvä silmä karannutta lankoaan
Veikko Kivimäkeä kohtaan, vaikka hän tosin oli pitänyt tätä
taloudellisesti vakavaraisena. Poikahuippari se oli aina ollut hänen
mielestään, vekkuli kekkuli, ilman sitä mielen vakavuutta ja luonteen
järjestelmällistä säntillisyyttä, jota liikealalla tarvittiin. Sievoisen
summan hän oli yksityisesti saanut maksaa myös lankonsa edestä, olipa
tämä vielä houkutellut hänet ottamaan joukon osakkeita yhtiössään,
joiden nimellishinnasta hän nähtävästi tulisi nyt enemmän kuin puolet
häviämään. Tuosta hän ei kuitenkaan vielä olisi niin vihannut miestä,
ellei tämä väärillä numeroilla ja bilanseilla olisi keplotellut
itselleen ja yhtiölleen suurempaa luottoa pankista kuin mihin hän olisi
kaiken kohtuuden nimessä ollut oikeutettu ja täten saattanut myös Anttia
hyvänä pankkimiehenä pääjohtajan edessä varjonalaiseksi.

Karata sitten, paeta sitten yhtiön päiväkassa mukanaan Etelä-Amerikaan!
Roisto se oli sellainen mies, konna se oli, jolle kuritushuone olisi
ollut oikea asuinsija!

Mutta sitä ankarammin katsoi hän nyt olevansa pakotettu tuon
graafillisen yhtiön suhteen esiintymään. Ei saanut tulla sanomaan kukaan
hänen erikoisesti sitä senvuoksi hellivän, että hänellä itsellään sattui
olemaan siinä melkoinen määrä osakkeita.

Tyrväälä jatkoi äskeistä ajatusjuoksuaan.

--Eivät päästä, eivät päästä, sanoi hän, käsiään vahingon-iloisella
intohimolla hykerrellen. Muuten he pian kaikki istuvat linnassa. Kuuluu
olevan puutteita kirjanpidossa ja tilinpäätöksissä, vuosikausia
kestäneitä epäkohtia ja rikoksia vasten yhtiöjärjestystä, joista
johtokunta on vastuussa...

--Minä uskon mielelläni mitä hyvänsä liikkeestä, jonka johtajana kerran
Veikko Kivimäki on ollut, virkkoi Antti happamesti.

Tyrväälä tuli aivan hänen lähelleen.

--Huhutaanpa myös, kuiskasi hän, että on väärinkäytetty yhtiön prokuraa
ja diskontattu suoranaisia väärennettyjä tunnusteita...

--Ei ainakaan Tuomas Valion aikana, väitti Antti varmasti.

--Sitä en tahdo sanoa, myönsi Tyrvääläkin. Mutta kaikissa tapauksissa
voi niistä koitua ikävyyksiä johtokunnallekin.

Antti katsoi kelloaan ja huomasi, että oli aamutunnin aika.

--Minä menen nyt, hän sanoi. Sinä ehkä jäät tänne siksi aikaa, koska
Manner näkyy yhä viipyvän sisällä.

--Hätäkös sinun on! huokasi Tyrväälä. Menet kotiin einehtimään suloisen
rouvasi kanssa. Toista se on meidän poikamiesten laita. Samahan se on,
milloin me syömme ja niissä kapakassa syömme.

Antti katsoi häneen terävästi, laskiko toinen ehkä hänestä pahaa pilaa.
Ei, ei laskenut, nähtävästi puhui hän sydämensä kyllyydestä. Hänen
avio-eronsa ei siis ollut tullut tunnetuksi vielä.

Hän aikoi juuri lähteä, kun kuului kiivaita ääniä pääjohtajan huoneesta,
jonka ovi samalla temmattin auki. Ensimmäisenä tuli sieltä Manner aivan
tukka pystyssä ja lääpästyneenä, hänen jäljestään taas tuo
monimiljonääri, joka äsken niin erikoisella kohteliaisuudella oli sinne
johdatettu. Ukko piti kiinni vielä ovenrivasta ja haukkui sisällepäin:

--Ja te tulette minulle neuvoja antamaan, te! Hoitakaa oma liikkeenne!
Kyllä minä pidän huolen omastani.

--No, mutta veli, hyvä veli, kuului sisältä pääjohtajan tyynnyttelevä
ääni. Saathan sinä nuo kolme miljonaa...

--Minä en enää huoli niistä! huusi ukko. Kohta kolmekymmentä vuotta minä
olen tehnyt kaikki asiani tässä pankissa ja sitten tullaan antamaan
ohjeita, kuinka minun on käytettävä rahani. Hävytöntä, sakramenskatun
hävytöntä!

--Sehän oli vain hyvää tarkoittava neuvo, kuului johtaja-vanhus
puhelevan. Kolme miljonaa on näinä aikoina suuri raha ja...

--Ne miljonat minä saan mistä pankista tahansa! jyrisi vimmahinen. Ja
tänä päivänä minä ylössanon kaikki tilini tässä pankissa. Ja tänä
päivänä minä siirrän kaikki asiani toiseen pankkiin...

--Veli on suotta kiivastunut...

--Kiivastunut kyllä, mutta en suotta. Minä tiedän, että ihmisiä
kohdellaan hävyttömästi tässä pankissa, mutta kohdelkaa muita, älkää
minua. Sillä minä en ole teistä riippuvainen!

Viimeiset sanat hän huusi jalkaa polkien ja äänellä, joka sai
ikkunalasit täräjämään. Sen täytyi kuulua jo suureen saliinkin, joka oli
täynnä ihmisiä.

Jo kimmastui pääjohtajakin.

--Minä en pyydä jäämään kahta kertaa, hän sanoi uhkaavasti.

--Enkä minä mene kahta kertaa, vastasi toinen. Ja tänä päivänä minä myön
polkuhinnasta kaikki tämän pankin osakkeeni ja kuulutan koko maailmalle,
kuinka täällä pankin vanhoja perustajia kohdellaan. Ja olkaa varmat
siitä, että ne tulevat alenemaan arvossa, kun kuullaan, että minun
miljonani eivät ole enää täällä teitä rikastuttamassa.

Pääjohtaja oli tulipunainen kasvoiltaan. Hän tuskin sai enää ääntä
kurkustaan.

--Tuossa on viisi hirttä poikki! kähisi hän ovea osoittaen. Mene! Ulos!

--Minä menen, silloin kun minä tahdon tästä talosta, sai hän
vastineeksi. Minun vaihtoni on täällä tehnyt keskimäärin 100 miljonaa
vuosittain. Laskekaa itse, mitä pankki on ansainnut siitä!

--Ulos!

--Hyvästi! Ja hyvästi ijäksi, vanha juhtinahka! Minun saappaallani on
enemmän liikeneroa kuin sinulla. Hyvästi!

Hän siirtyi kotkottaen ja motkottaen yleisöhuoneesen. Sieltäkin kuului
yhä hänen äänensä, kun hän kulki luukulta luukulle, haukkuen
henkilökuntaa ja julistaen koko kundijoukolle tämän pankin olevan
vararikon partaalla, josta jokaisen pitäisi heti rientää talletuksensa
pois ottamaan.

Manner ja Tyrväälä olivat kuunnelleet kalpeina kauhistuksesta, sillä he
tiesivät, mikä kolaus pankille oli oleva tästä riidasta seurauksena.
Pääjohtaja puolestaan oli kiskaissut oman kammionsa oven kiinni
rämähtäen.

Antti pelastautui aamiaistunnilleen. Hän melkein juoksi alas portaita,
hänen korvissaan kaikuivat vielä ukkojen vihaiset äänet, hän näki vielä
silmiensä edessä näiden pullistuneet, verestävät silmät ja laihat,
luisevat nyrkit pitkien käsivarsien päässä, ja hänestä oli kuin hän
olisi ollut todistamassa kahden vedenalaisen, hirvittävän meripedon
ottelua valtameren syvyydessä.

Hän hengähti päästyään kadulle. Nyt sai taas olla ihminen, vaikka vain
tunnin ajan.



9.


Soisalo istui jo eräässä Pörssin avaran ruokasalin rauhallisessa
kulmassa, kun Antti tuli kiirehtien ja pyytäen anteeksi mahdollista
myöhästymistään. Hän puolestaan oli ollut eilis-illan jälkeen erittäin
huvitettu tapaamaan Anttia. Tällä hetkellä kiinnittivät hänen mieltään
kuitenkin aivan toiset asiat.

--Oletko lukenut? hän kysyi hät'hätää kätensä tervehdykseksi ojentaen.

--Lukenut? Mitä? kysyi Antti istahtaen ja vilaisten ruokalistaa. Mitä
sinä olet tilannut?

Soisalo ei välittänyt vastata hänen viime kysymykseensä.

--Sanomalehtiä, päivän sanomalehtiä! sanoi hän. Suuria uutisia!

--En ole lukenut kahteen päivään mitään lehtiä, vastasi Antti. Mitä
uutisia?

--Lue! Tuossa on! Minä kuulin siitä jo eilen illalla Catanissa.

Antti otti lehden hajamielisesti käsiinsä. Mutta kun hän jo kaukaa näki
lihavilla kirjaimilla otsakkeen ja aliotsakkeen: "Vaillinki ja
vararikko, toimitusjohtaja ampunut itsensä" sekä heti sen perästä:
"Suuria petkutuksia, petkuttaja vangittu, uusia paljastuksia
odotettavissa," hän laski hämmästyneenä lehden hetkeksi polvelleen.

--Täällä paukkaa, hän sanoi yksinkertaisesti. Paukkaa vähän liiaksikin.

--Tanskanmaassa on jotakin mätää, jatkoi Soisalo vakavasti. Jälleen hyvä
tuttu, kolmas jo tänä syksynä!

--Kuka? kysyi Antti vavahtaen.

--Luehan itse, pyysi Soisalo. Jälleen mies, joka vie kerällään kymmeniä
pikku-eläjiä ja josta ei itse isä jumala taivaassa olisi voinut
sellaista aavistaa.

Antti luki. Se oli eräs suuri liikkeenharjoittaja, joka täysin
itsevaltiaasti oli hallinnut yhtiötään. Johtokunnan kokoukset,
tilintarkastukset, kaikki oli pidetty vuosittain säännöllisesti,
vuosikertomukset luettu ja tilinpäästöt myönnetty, mutta kaikki
ikäänkuin muodon vuoksi ja leikitellen, sillä tiedettiinhän asioiden
olevan järjestyksessä, kun liikkeen johdossa oli mies, joka nautti niin
yleistä luottamusta ja joka olisi voinut panna pahakseen, jos hänen
suhteensa olisi kaikkein pikkumaisimpia muodottomuuksia sovitettu.
Viimeinen tilintarkastus oli ollut eilen ja jonkun uuden,
ensikertalaisen tilintarkastajan päähän oli pistänyt toisten
kauhistukseksi vaatia selitystä erääsen hänestä hämärältä näyttävään
asiaan.

Toimitusjohtaja oli pyytänyt saada poistua hetkeksi huoneesta. Muut
olivat jääneet odottamaan luullen hänen menneen etsimään ehkä jotakin
todistetta. Hetken perästä oli kuultu laukaus, syösty sinne ja tavattu
hänet hengettömänä. Vaillingin suuruutta ei vielä voitu tarkemmin
määritellä, mutta sellaisen olemassa-olo oli todettu samana päivänä.

--Entäs tuo toinen juttu sitten? kysyi Antti.

--Se on oikeastaan vielä kamalampi, vastasi Soisalo. Mutta luehan itse!
Sitten voin minä kertoa eräitä yksityisseikkoja.

--En viitsi, sanoi Antti heittäen lehden luotaan sohvalle, en viitsi
pilata silmiäni ainakaan näin yhteen menoon.

--Enkä minä hyvää ruokahaluani, jatkoi Soisalo siihen.

Heidän tilauksensa tulivat juuri. Syödessä kertoi Soisalo, kuinka oli
laita tuon toisen häväistysjutun.

Sen päähenkilö oli eräs kunnallinen viranomainen, kaupunginvaltuuston
jäsen ja käytetty monissa yleisissä luottamustoimissa. Oli jo kerran
ennen todettu, etteivät hänen tilinsä olleet järjestyksessä, mutta kun
hän oli täyttänyt vajauksensa, oli asia painettu villaisella ja hän
saanut pitää sekä virkansa että rehellisen miehen maineen. Myöskin tästä
uudesta oli tiedetty jo viikkoja sitten ja hänelle ystävällisesti
huomautettu siitä toivossa, että hän jälleen voisi hankkia puuttuvat
rahat.

Tällä kertaa se kuitenkin oli kohdannut vaikeuksia. Ajat olivat kireät,
hänellä itsellään ei ollut muuta kuin velkoja eivätkä hyvätkään toverit
olleet enää yhtä auliita kuin ennen kukkaronsa nauhoja hellittämään.
Niin oli armon-aika kulunut umpeen ja vangitsemiskäsky annettu
eilenillalla.

--Ja nyt hän istuu vangittuna? kysyi Antti koneellisesti.

--Epäilemättä, vastasi Soisalo. Lukkojen ja telkien takana. Sääli
perhettä, joka tähän saakka on pitänyt itseään yhtenä kaupungin
arvokkaimmista.

--Sääli myös häntä itseään, lisäsi Antti, muistutellen mieleensä tuon
tupsupartaisen, kirkassilmäisen, pyöreävatsaisen kelpomiehen kuvaa, joka
nyt istui kiinni tavallisena rikollisena. On se sentään kovaa! Päästä jo
sille ijälle, harmeta valtion ja yhteiskunnan palveluksessa ja sitten
äkkiä tulla paljastetuksi.

--Sanopas muuta! myönsi Soisalo. Mutta hän on ansainnut kohtalonsa.

--Sikäli kuin jokainen ihminen on ansainnut sen, tuumi Antti
miettiväisenä. Minä en vain voi ymmärtää sellaisia ihmisiä. Heillä
täytyy olla hermot kuin laivantouvit.

--Minä taas käsitän varsin hyvin heidät, väitti Soisalo. Jos tilaisuus
tekee varkaan, kuten sanotaan, tekee tottumus vielä enemmän. Ensin pieni
rikos, joka ei ole vielä oikeastaan rikos ollenkaan, ainoastaan
vähäpätöinen epäsäännöllisyys. Sitten suurempi, sitten sitä suurempi...

Hän ei ehtinyt jatkaa loppuun opettavaista esitystään, kun vanha
kamreeri Jäkälä äkkiä ilmestyi ovesta, kulkien hitain, hiihtävin askelin
heidän ohitseen. Hänen kotkansilmänsä keksi heti keskustelevat
ystävykset ja hän ohjasi suuntansa heidän kohden.

--Tuokin turman lintu! mutisi Soisalo. Tietysti saapuu hän jälleen
vaakkumaan uusia onnettomuuksia.

--Tai nauttimaan vanhoista, lisäsi Antti. Mutta missä raato on, siihen
korpit kokoontuvat.

Ukko seisoi jo heidän edessään kohteliaasti, liian kohteliaasti
kumarrellen ja suu messingillä.

--Palvelijanne, nöyrin palvelijanne, sanoi hän. Herrat syövät, näen ma,
täällä herkullista aamiaistaan, lisäsi hän vielä leikillisesti.

--Aivan tavallista vain, virkahti Soisalo hiukan harmistuneena. Mutta
kenties setä tahtoo myös maistaa meidän kanssamme?

--Kiitoksia, tuhansia kiitoksia, kumarteli ukko. En ole juonut viiniä
enää kymmeneen vuoteen, vain vettä, vain vettä... Terveys, hyvät herrat,
terveys nähkääs ... lääkärit eivät salli...

Ja hän rykästeli, painaen samalla rintaansa, osoittaakseen, kuinka
heikko oikeastaan hänen terveytensä oli.

Hänen saituutensa ei salli, kuiskasi Soisalo ystävälleen.

Mutta ääneen hän virkkoi:

--Setä istuu ehkä sitten muuten vain meidän seuraamme. Kenties minä saan
tilata kupin kahvia sedälle?

Ukko teki torjuvan liikkeen kädellään:

--Ei, ei, en voinut vain olla ohimennen tervehtimättä vanhoja tuttavia,
hän sanoi. Meillä on täällä pieni neuvottelu eräässä yksityishuoneessa.

--Arvattavasti liikeasioista? kysyi Soisalo.

--Niin, niin, huokasi ukko. Ja sietäähän niistä neuvotella, puhuen asiat
selvenevät... Toisesta toiseen, ovatko herrat lukeneet päivän
sanomalehtiä? lisäsi hän sitten toisella, aivan vilkkaalla ja
nuorekkaalla äänellä.

--Tutkimme tässä juuri niitä, virkkoi Soisalo.

--Mitäs sanotte? Häh? Tokko riittää? kyseli ukko ilmeisellä
tyytyväisyydellä. Kaksi vaillinkia samana päivänä, vangitseminen ja
itsemurha! Mitä minä sanoin? Isku iskun jälkeen!

--Meille se ainakin alkaisi riittää, lausui Soisalo.

--Ei riitä, ei riitä vielä, kurnutti ukko. Lisää, lisää, paljon lisää!
Vaillinkeja, ja väärennyksiä, petkutuksia ja vararikkoja, vangitsemisia
ja itsemurhia! Mutta niin se on, kun kansa kääntää mielensä pois
jumalasta...

Nyt tapasi todellinen yskänkohtaus hänet. Hän kääntyi poispäin sitä
hillitäkseen ja nenäänsä niistääkseen.

--Hän on vielä uskonnollinen? kysyi Antti sillä aikaa puoli-ääneen
Soisalolta.

--Etkö sitä tiedä? kummasteli toinen. Hän käy joka sunnuntai kirkossa ja
lukee joka aamu ja ilta rukouksensa. Siksi hän katsookin, että Herra
aivan erikoisesti on palkinnut häntä maallisella hyvällä kaikissa hänen
edesottamisissaan.

--Itse kullakin on sellainen jumala, jonka hän ansaitsee, hymyili Antti.
Ja hänen Herransa on tietysti suuri liikemies.

--Kyllä, muhoili Soisalo, mutta ei hänen Kristuksensa. Olihan kerran
eräs köyhä leski tullut hänen luokseen rukoilemaan poikansa puolesta,
joka oli velkaa hänelle eikä voinut maksaa ajoissa korkojaan... Sht! Hän
kuuntelee?

--Mitä vielä! Hän vain aivastaa. Prosit!

--No niin, leski oli sanonut, että Kristuskin antoi anteeksi
seitsemänkymmentä kertaa, mutta ukko oli keskeyttänyt hänet hyvin
lyhyeen ja sanonut: Totta kyllä, mutta Kristus ei ollut mikään
liikemies.

He nauroivat kumpikin, mutta hiljaa ja varovaisesti.

Mutta ukkokin oli nyt saanut kuntoon maallisen majansa ja kääntynyt
heihin päin. Hän huomasi heti heidän äkillisen hilpeytensä.

--Herroilla on hauskaa, näen minä, lausui hän kuivakiskoisesti, enkä
tahdo enempää häiritä hauskuuttanne. Onnelliset ne, jotka voivat iloita
näinä aikoina. Se todistaa viatonta sydäntä ja puhdasta omaatuntoa.

Näiden painavien sanojen jälkeen hän jo yritti lähteä ja kumarsi
jäähyväisiksi. Mutta sitten hän näytti äkkiä muistavan jotakin.

--Teille minulla olisi asiaa, sanoi hän Antin puoleen kääntyen. Mutta ei
vielä, ei vielä! Minä ilmoitan kyllä lähemmin, sitten kun tahdon puhua
teille siitä.

--Olen kokonaan palvelukseksenne, vastasi Antti. Jokainen herra
kamreerin minulle osoittama huomio on suuri kunnia minulle.

--Soh, soh, ei mitään kohteliaisuuksia, pyyteli ukko, samalla
tarkastellen häntä kiireestä kantapäähän... Niin, niin, teillehän on
sattunut ikävyyksiä...

--Kyllä, vastasi Antti kylmästi. Minä menetin Lauri Toivion liikkeiden
vararikoissa koko omaisuuteni.

--Niin, niin, huokasi ukko osan-otolla. Ja siihen lisäksi
perhe-ikävyydet!

Antti säpsähti. Tiesikö tuo lemmon ukko todella jo senkin, mitä ei vielä
tiedetty edes hänen omassa pankissaan.

--Kuinka kamreeri sanoi? hän kysyi, saadakseen hetken aikaa hengittää.

--Tarkoitan avio-eroa, lausui ukko suoraan. Menettää ensin omaisuutensa,
sitten vaimonsa! Se ei mahda olla helppoa noin nuorella ijällä.

--Mahtaisi olla vielä vaikeampaa vanhemmalla, sutkautti Antti vastaan
hymyillen väkinäisesti.

--Minua ilahduttaa, että otatte asian noin urhoollisesti, jatkoi ukko,
kuuntelematta hänen kompasanojaan. No niin, hyvää voimista vaan!...
Toivottavasti te ette tule enää mitään muuta kadottamaan...

--Hyi saakeli! sanoi Antti hänen poistuttuaan. Sehän ei ole mikään
ihminen, sehän on piru! Kuulitko sinä hänen viimeistä toivotustaan?

--Kuulin, hymyili Soisalo. Mutta siinähän ei mitään pahaa ollut.

--Eikö mielestäsi? sanoi, katsoen samalla hullunkurisesti ja
nuhtelevasti häneen. Sanoa köyhälle miehelle jotakin sellaista! Prrr!
Minulla puolestani kulki kylmät väreet pitkin selkäpiitä.

Soisalo nauroi.

--Taidat tuntea itsesi oikein merkityksi mieheksi tämän jälkeen, sanoi
hän. Tottahan se on, että hän on turman lintu. Ja kehen hän kerran
silmänsä iskee...

--Siinäpä se! Ja mitä minulla enää sitten muka olisi kadotettavaa?
Leipäni ja toimeentuloni...?

Nyt katsoi Soisalo ajan tulleen muistuttaa häntä hiukan myös
eilis-illasta.

--Ja rakastajattaresi? hymyili hän, lasiaan kohottaen.

--Se on totta, vastasi Antti huomattavalla itsetyytyväisyydellä. Voit
onnitella. Se päättyi hyvin.

--Se päättyi niinkuin sen pitikin päättyä, lisäsi Soisalo. Onneksi
olkoon! Ei ole ihmisen hyvä olla yksin.

He katsoivat kelloaan samassa ja huomasivat, että aamiaistunti oli
loppunut. Heidän oli aika lähteä taas pankkiin asioita hoitamaan.

--Tapaammeko tänä iltana? kysyi Soisalo vielä pilanpäiten heidän
erotessaan.

--Tuskin, vastasi Antti samaan äänilajiin. Minulla on tointa toisella
haaralla.



10.


Antti vietti nyt jonkun aikaa kuin kahta elämää. Toinen elämä oli
aamupäivisin tuolla pankissa, keskellä ihmistouhua ja hälinää, toinen
illoin rouva Sorvin hiljaisessa kammiossa. Ja tuntui usein kuin ne
olisivat olleet aivan erikseen ja ollut niin syvä juopa niiden välille
kiinnitetty, ettei mikään säije hänen sielustaan kyennyt niitä enää
toisiinsa yhdistämään.

Pankissa hän oli sama säntillinen, täsmällinen virkamies kuin ennenkin,
mutta päivä päivältä aina haluttomampi ja ikävystyneempi, toimien yhä
enemmän ikäänkuin ulkopuolelta itseään. Hänen henkinen painopisteensä
alkoi siirtyä vitkaan ja varmasti sinne, minne jo heti oli siirtynyt
hänen aistillisensa. Erotiikka sai yhä suuremman vallan hänessä. Hän,
joka oli ollut niin monta vuotta naimisissa, huomasi nyt vasta, ettei
hän vielä tähän saakka ollut tiennyt, mitä todellinen, hillitön,
pakanallinen rakkausnautinto olikaan. Mitään sellaista ei ollut koskaan
ollut hänen ja hänen viileän vaimonsa välillä, ainoastaan tasaista,
järkevästi hoidettua ja melkein kuin velvollisuudentapaista avio-elämää.
Sen sijalle oli nyt tullut eroottinen nautinnonhimo, sitä hurjempi ja
väkivaltaisempi, mitä kauemmin se oli uinunut kahlehdittuna hänen
olentonsa tuntemattomissa onkaloissa.

Jospa se edes olisi ollut rakkautta rouva Sorvia kohtaan tai ylimalkaan
henkilökohtaista kiintymystä johonkin määrättyyn, määriteltyyn yksilöön!
Mutta sitä se ei ollut. Se oli ennemmin aivan ylimalkaista
aistinautinnon, aistihuumauksen tarvetta, jota tyydyttämään olisi voinut
kelvata kuka tahansa muukin kuin hänen nykyinen rakastajattarensa. Ja
kelpasikin, sillä kauan ei Antti suinkaan pysynyt rouva Sorville
uskollisena, vaikka hän aina uudestaan alistuvaisena palasi tämän luokse
jonkun uuden seikkailun tai lemmenkohtauksen suoritettuaan.

Hän rupesi yhä enemmän näkymään pääkaupungin nautiskelevassa yö- ja
ravintola-elämässä. Se tarjosi paljon uutta hänelle, sillä eihän hän
ollut ottanut siihen osaa sitten ylioppilasvuosiensa, eikä hän voinut
olla hämmästymättä muutosta, mikä siinä oli vajaassa parissakymmenessä
vuodessa tapahtunut. Kaikki oli käynyt niin paljon loisteliaammaksi,
ylellisemmäksi, kalliimmaksi ja suurkaupunkilaisemmaksi. Ennen oli
naamiohuveja ja julkisia tanssijaisia ollut vain pari vuodessa, nyt
niitä oli melkein joka ilta, aina jossakin noista uusista, upeista
ravintolahuoneustoista, jotka olivat aina täynnä väkeä ja joissa Antti
tunsi itsensä alussa sangen oudostuneeksi. Ja mitä oli tanssittu, kuinka
oli hakkailtu silloin? Tanssittu vain polkkaa, valssia, saksanpolkkaa ja
ranseesia, korkeintaan masurkkaa lisäksi, joka osasi sitä, sensijaan
kuin nyt oli jokaiselle gentlemannille välttämätöntä taitaa sekä tangot
että matshikset, joita ei parhaissakaan piireissä pidetty sopimattomina.

Enin kuitenkin ihmetteli Antti sitä muutosta, joka Helsingin
huvittelevassa, kepeäkenkäisessä naismaailmassa oli tapahtunut.

Porttolat oli tosin poistettu, mutta porttous levinnyt sitä laajemmalle,
syvemmälle ja korkeammalle. Oli syntynyt todellinen, suurkaupunkilainen
demi-monde, epämääräinen ja kansainvälinen kuin kaikkialla, ulkonaisesti
moitteeton, muodikas ja hyvinpuettu, mutta oikeastaan nuorempi,
tuoreempi ja kauniimpi kuin monessa ulkomaisessa sivistyskeskuksessa.
Siellä se joka tapauksessa oli enemmän varjossa ja syrjässä, täällä se
keikkui pinnalla ja antoi suoranaisesti leimaa kaupungille. Oli vaikea
kilpailla heidän kanssaan niin naisellisen yläluokan kuin alaluokan,
niin siistien, sivistyneiden perhetyttärien ja nais-ylioppilasten kuin
kaduilla kuljeksivien työväen tytärten ja elinkeinostaan elävien
haureuden ammattiharjoittajien. Edellisten täytyi isosti höllentää
siveellisiä siteitään, jos heidän ollenkaan mieli enää miestä
miellyttää, jälkimmäisten taas käydä julkeammiksi ja rohkeammiksi,
elleivät he aikoneet jäädä aivan alakynteen tässä hirvittävässä,
epätasaisessa olemassa-olon taistelussa.

Miehet olivat nimittäin entisestään paljon blaseerautuneet. Kuka nyt
enää viitsi nähdä vaivaa naisten takia, kun niitä oli kymmenen joka
sormelle saatavissa? Eihän kysymys ollut enää rakkaudesta, oli kysymys
vain rahasta ja yksinomaan rahasta. Oli tullut ikäänkuin tunnuslauseeksi
Helsingin elämänhaluisen miesmaailman kesken, että jokainen nainen oli
vieteltävissä, kun vain oli kyllin rahaa kukkarossa. Jokainenko?
ihmetteli Antti. Jokainen, vastattiin varmasti ja samalla
säälinsekaisella ylemmyydellä hänelle. Myöskin perhenaiset? kysyi hän
vielä. Niitä varten täytyy tietysti olla vielä enemmän rahaa,
vastattiin, niitä täytyy kutsua päivällisille, aamiaisille ja
illallisille, käydä niiden kanssa teattereissa, konserteissa,
sirkuksessa ja oopperassa, yhden kanssa ehkä viikon, toisen kanssa
kuukauden, kolmannen kanssa ehkä puolenvuoden ajan, joka oikeastaan
menee jo kaikkien mahdollisuuksien rajojen ulkopuolelle. Lopuksi se
kuitenkin muodostuu miehelle rahakysymykseksi. Kuka viitsisi niin paljon
vaivaa nähdä? On paljon mukavampaa vietellä joku pieni konttorityttö,
jos tahtoo hiukankaan pysyvämmän suhteen perustaa, tai viettää hauska
ilta mustasilmäisen, korkeapovisen operettinaisen kanssa. Tosin se tulee
maksamaan jonkun verran, mutta silloin tietää ainakin olevansa irti
hänestä aamun koittaessa.

Tähän tapaan haastelivat Helsingin nykyiset herrat oman voimansa
tunnossa, sillä heillä oli yhä vieläkin enemmän rahaa kuin naisilla ja
he olivat jo oppineet sen mahdin myös naisten maailmassa. He eivät
ihannoineet naista enää rajattomasti ja romantisesti kuin ennen eivätkä
olleet taipuvaiset hänen vuokseen järjettömästi tuhlaamaan, vaan
maksoivat siitä, mitä saivat, tekivät sen lasketusti, täsmällisesti ja
tarkoituksenmukaisesti, vaatien siitä itselleen vastaavia hedelmiä ja
tuloksia. Se oli kyynillisyyttä pantuna järjestelmään, naishalveksuntaa
kehitettynä menettelytavaksi ja elämänkatsomukseksi. Oli aivan kuin
miehet olisivat eroottisella alalla ottaneet käsiinsä sen vallan, josta
naiset yhteiskunnalliseen arvoon ja kunniaan kohoten olivat tahtoen tahi
tahtomattaan luopuneet.

Antti ei kysynyt enempää.

Mutta salaa ja itsekseen hän teki monta muuta yhtä mieltäkiinnittävää
huomiota. Hän huomasi, että entiset, kodikkaat bodegat viattomine
viineineen olivat kokonaan kuihtuneet ja surkastuneet, mutta niiden
sijaan tulleet barit väkevine, sekoitettuine, myrkyllisine juomineen.
Samoin ettei suurinkaan teatteri-ilta, ei kuuluisimmankaan taiturin
konsertti, kauneinkaan taidenäyttely tai parhaankaan kirjan ilmestyminen
ollut enää mikään merkkitapaus Helsingissä, vaan ennemmin jonkun uuden
atleetin, uuden ulkomaisen tanssijattaren tai oopperatenorin
esiintyminen. Isänmaasta ja isänmaan politiikasta ei kukaan puhunut
enää. Se oli haihtunut kuin pilveen, kuin yleiseen, aisteja huumaavaan
juopumukseen, jossa ei kukaan ajatellut eikä tuntenut mitään ja jossa
olisi ollut naivia yrittääkään ottaa ketään tai mitään syvällisemmin.

Myöskin luonnottomista sukupuoli-vieteistä kuuli Antti puhuttavan,
jotka näyttivät tässä yleisen hävityksen ja kadotuksen ilmakehässä
hirvittävän laajalle levinneen. Olihan niitä ollut pederasteja ennenkin,
mutta vain muutamia ja poikkeus-ilmiöitä, jotka koko kaupunki tunsi ja
joita sormella osoitettiin. Nyt niitä sensijaan näytti nousseen maasta
kuin sieniä sateen jälkeen. Samoin naisia, joiden sanottiin pitävän
enemmän omasta sukupuolestaan kuin toisesta. Olipa ilmestynyt vielä pari
aivan uutta tyyppiä, ei uutta Berlinissä eikä Parisissa, mutta uutta
meidän pienissä oloissamme, miehiä, jotka elivät epäsiveellisten naisten
ansioista, ja toisia, nuoria poikasia, jotka itseään miehille kaupaksi
tarjottelivat. Pari sellaista oli Anttikin jo kohdannut öisin
kotimatkallaan, naisista puhumattakaan, joilta sai tuskin katuristeystä
siihen vuorokauden aikaan rauhassa kulkea.

Muuten oli kaupan olevien naisten keski-ikä viimeisen kymmenen vuoden
kuluessa arveluttavasti alentunut. Ei ollut enää mikään harvinainen näky
nähdä kaduilla keskenkasvuisia, neljän-, viidentoista vanhoja tyttöjä
toistensa käsipuolessa kieppumassa ja heittelemässä irstaita silmäyksiä
ympärilleen. Erään sellaisen, joka oli niin hutikassa, ettei hän
pysynyt jaloillaan, vaan olisi varmaan poliisin käsiin joutunut, oli
Antti kerran korjannut kotiinsa seinää vasten seisomasta.

Tähän mädätyksen maailmaan, tähän saastaisten intohimojen pohjattomaan
kuiluun ja pyörteesen syöksyi Antti nyt kaikkine irtipäässeine
aisteineen ja nautintohaluineen aina syvemmälle.

Aluksi kummastui, aluksi kauhistui hän kaikkea sitä siveellistä
velttoutta, jota hän näki ympärillään n.s. yläluokassakin ja n.s.
sivistyneiden miesten ja naisten keskuudessa. Kaikki nuo hienot herrat
ja heidän enemmän tai vähemmän hienot daaminsa elivät hänen mielestään
kuin viimeistä päivää, kukaan ei pitänyt huolta huomisesta. Millä
varoilla, millä rahoilla? ajatteli Antti usein. Hän voi melkein
matemaattisesti laskea, kuinka paljon noista kullakin voi olla vuotuisia
tuloja, kuinka paljon huoneustot ja välttämättömät elintarpeet maksoivat
ja mikä minimalinen summa heille voi jäädä jäljelle huvitteluun. Heidän
täytyi siis elää yli varojensa. Mutta mistä tulivat tarvittavat
täyterahat? Luonnollisesti pankeista, niin kauan kuin nimet kävivät ja
ne antoivat luottoa. Mutta sitten? Mutta ahtaina aikoina, kuten nyt?
Silloin tuli välttämätön katastrofi.

Eivätkä naineet ihmiset olleet tässä suhteessa sen onnellisemmassa
asemassa. Useimpien heidänkin oli jo säätynsä ja virka-arvonsa vuoksi
pakko elää yli varojensa, oli jo kauan ollut pakko elää niin. Vanhoina
hyvinä aikoina se oli käynyt erinomaisesti päinsä, luotto oli ollut
rajaton ja kilpailu vähäinen sekä valtion että kunnan tuottavimpiinkin
toimiin nähden. Nyt olivat kaikki olosuhteet käyneet ahtaammiksi, ilman
että tuolla n.s. vakavaraisella yläluokalla oli ollut siveellistä
rohkeutta katsoa totuutta silmiin ja tinkiä hituistakaan entisistä
elämänvaatimuksistaan. Päinvastoin oli yleinen nautinnonhalu tarttunut
siihenkin ja se eli päivästä päivään, kädestä suuhun, aina yhä
nopeammassa tahdissa, aina yhä sokeammiksi silmänsä ummistaen uhkaavalta
perikadolta.

Antti alkoi nyt ymmärtää, mistä vaillingit ja vararikot tulivat, mistä
maanalaisista lähdesuonista väärennykset, petkutukset ja itsemurhat
kumpusivat.

Hänestä tuntui usein kuin olisi koko yhteiskunnan perustus ollut mätä ja
koko kansa täällä tanssinut omia hautajaisiaan. Eihän sitä voinut kauan
kestää. Elihän koko kansa täällä jo ulkomaisten lainojen armosta.
Silloin kun niitä saatiin, oli maassa hyvät ajat. Kun ne loppuivat ja
ulkomaiset rahamarkkinat kiristyivät, alkoi jälleen sama kurjuus ja
viheliäisyys. Eikä ihmekään, sillä koko kansa eli yli varojensa. Tuonti
kasvoi vuosi vuodelta aivan suunnattomasti eikä vienti osoittanut
ollenkaan samoja merkkejä noustakseen.

Omasta puolestaan tunsi Antti itsensä vielä sangen tyyneksi ja
turvalliseksi. Jos hän ei omistanutkaan enää mitään, ei hän ollut
velkaakaan kenellekään, ja sitäpaitsi hänellä oli vakinainen paikka ja
toimeentulo, jota helsinkiläisiin olosuhteisiin nähden voi pitää vallan
ruhtinaallisena. Tosin hän alustavassa avioero-sopimuksessa oli
luovuttanut osan siitä vaimonsa ja lastensa elatukseksi, mutta se, mikä
jäi hänelle itselleen, oli enemmän kuin kylläksi, että hän sen avulla
voi velkaantumatta viettää huolettomia, jopa tuhlaavaisiakin
nuorenmiehen päiviä. Hän viettikin niitä täysin siemauksin. Tuntui niin
kummalliselta olla jälleen vapaa ja pilkistää minkä verhon tai esiripun
taakse hyvänsä ilman vähintäkään pahan omantunnon soimausta. Kun hän oli
nuori, hyvännäköinen, hilpeä ja elämänhaluinen, ja ennen kaikkea, koska
hänellä oli rahaa ja maksoi aina itsensä ja usein toisten puolesta,
hänestä tuli pian leijona Helsingin modernissa seura-elämässä, mies,
jolle kaikki ovet ja sydämet olivat selkoselällään, eivätkä vähimmin
naisten, jotka suorastaan häntä jumaloivat. Itse Soisalo, joka tähän
saakka oli ollut heidän ehdoton lemmikkinsä, sai nyttemmin usein
katkeruudekseen havaita saaneensa uuden voitollisen ja onnellisen
kilpailijan.

Se ei kuitenkaan ollut omiaan mitään syvempää kaunaa veljesten välillä
synnyttämään, sillä eihän kumpainenkaan heistä ottanut liian vakavalta
kannalta noita asioita.

Pahinta oli, että hänen mielenkiintonsa pankkia ja pankkiasioita kohtaan
väheni vähenemistään ja ettei hän nähnyt mitään keinoa, millä sitä
ylläpitää. Hänellä oli niin paljon hauskempaa tekemistä ja
toimittamista. Usein aamuisin, kun hän yöllisten seikkailujensa jälkeen
tunsi itsensä liian väsyneeksi ja haluttomaksi, hän ilmoittautui
sairaaksi, ja jos hän pankkiin meni, hän suoritti siellä vain
välttämättömimmät työnsä ja odotti kärsimättömyydellä vapautumisensa
hetkeä sieltä autuaammille metsästysmaille livistääkseen. Tunnit, jotka
hän vietti siellä, tuntuivat hänestä hukkaan heitetyiltä.
Kaupunginvaltuustossa ei hän käynyt enää kuukausiin. Kaikki entiset
elämänarvot olivat hänessä ylös-alaisin kääntyneet, kaikki
yhteiskunnallinen alkanut karista hänestä. Sen sijalle oli astunut
puhtaasti yksilöllinen elämänriemu ja elämäntutkistelu.

Se painoi leimansa myös koko hänen olentoonsa, jossa ennen oli ollut
jotakin pakotettua, pinnistettyä arvokkaisuutta, jotakin teeskenneltyä,
tekopyhää koskemattomuutta ja samalla ehkä jotakin arkailevaa ja
ympärilleen pälyvää, ikäänkuin hän olisi peljännyt, että joku sittenkin
voisi nähdä hänen lävitseen ja keksiä hänen oikean, väärentämättömän
minuutensa. Kaikki tuo oli nyt kuin poispuhallettu. Hän alkoi päivä
päivältä yhä enemmän muistuttaa huoletonta, päivänpaisteista
sunnuntai-lasta, hänen otsansa oli kirkas ja pilvetön, hänen silmänsä
suorat, koko hänen olentonsa reipas, vapaa ja valoisa, niin että teki
sydämelle hyvää nähdä häntä. Jokainen, joka tuli hänen kanssaan
kosketukseen, huomasi heti, että hänen edessään oli mies, joka oli
onnensa kukkulalla.

Epäilemättä hän nyt oli paljon uskollisempi itselleen kuin ennen.

Mutta eihän näinkään voinut kauan jatkua. Eihän hän ijät kaiket voinut
tätäkään kaksoiselämää elää. Täytyihän seurata jonkun loppuratkaisun,
millaisen hyvänsä, joka heittäisi hänet jommallekummalle puolen sitä
juopaa, mikä nyt niin ylipääsemättömänä jakoi kahtia, joskaan ei enää
hänen sisäistä olentoaan, niin hänen ulkonaisen elämänsä.



11.


Oli joulu ovella. Antti oli juuri saman päivän raastuvan-oikeuden
istunnossa saanut laillisen avio-eron ja vietti sitä hilpeillä
poikamiehen päivällisillä eräässä Fennian yksityishuoneessa Soisalon ja
parin muun ystävänsä kanssa, jotka olivat olleet oikeudessa todistajina.
Viinit olivat hyvät, mieliala mitä hilpein ja rattoisat kokkapuheet
risteilivät yli pöydän, useimmilla Antin tuores, vasta saavutettu vapaus
maalitaulunaan.

--Onnittelen, ilvehti Soisalo. Pääsit hyvällä kaupalla. Nyt ei sinulla
ole enää muuta huolta kuin ruveta etsimään uutta vaimoa itsellesi.

--Tahdonpa ottaa ensin pienen yleiskatsauksen kaikista tarjona olevista
mahdollisuuksista, jatkoi Antti samaan nuottiin. Ei sikaa säkissä enää.

--Kaikki mahdollisuudet ovat sinulle tarjona, huomautti Soisalo hiukan
vakavammin. Mutta muistakin, että sen täytyy olla rikas, määrättömän
rikas. Ei kukaan hullu mene enää köyhän kanssa naimisiin näinä aikoina.

--Kuinka paljon hänellä pitää olla? hymyili Antti.

--Vähintään miljona, väitti Soisalo. Sen koroilla vasta voi siisti ja
vaatimaton gentlemanni viettää säätynsä mukaista elämää.

--Onko sinulla monta sellaista minulle tarjottavana? naljaili Antti.

--Ainakin kymmenkunta, väitti Soisalo järkähtämättömästi. Nuoria ja
vanhoja, rumia ja kauniita, muutamia myöskin siltä väliltä. Kehoittaisin
sinua valitsemaan jonkun siltä väliltä.

--Miksi niin? kysyi Antti, kohottaen lasinsa ja kehoittaen vieraita
maistamaan. Miksi et soisi nuorta ja kaunista minulle?

--Hän pettäisi sinua, vastasi Soisalo varmasti, tai hän riitelisi ja
kiusaisi sinua muistuttamalla aamusta iltaan, mistä ja keneltä rahat
tulevat. Keski-ikäiset ja varsinkin keskikauniit naiset ovat
järkevämpiä. He uskovat mielellään olevansa vielä kyllin nuoria ja
kauniita, ettei sinun ole ollut välttämätöntä heihin pelkästään rahan
vuoksi rakastua, mutta samalla he ovat kyllin viisaita ja kokeneita
tietääkseen, mitä ihmis-elämä yleensä voi tarjota heille. He ovat
parhaat, kuten sanoin.

--Mutta vanhoista ja rumista sinä varoitat? nauroi Antti.

--En niistäkään erikoisesti, selitti Soisalo. Vanhoilla on ainakin se
etu, että heistä pääsee pian, ja rumilla se, että he ovat kiitollisia
pienimmästäkin kohteliaisuudesta. Sitäpaitsi jos kerran tahtoo tulla
rikkaaksi, täytyy syrjäyttää kaikki muut näkökohdat ja keskittyä vain
tuohon yhteen ainoaan tarkoitusperään. Ei voi kukaan kaikkea saada,
täytyy voida täsmällistyttää tahtonsa ja rajoittua. Tämä koskee kaikkia
aloja, mutta enin ehkä juuri rikkaita avioliittoja. Mutta se on kaikissa
tapauksissa nopein keino miehelle niinkuin naisellekin tulla rikkaaksi
tässä maailmassa.

Kaikki nauroivat Soisalon innostukselle, joka kuitenkin oli pelkistä
järjenkipinöistä kokoonpantu.

--Mutta itse sinä et ole tahtonut rikastua? jatkoi Antti äskeistä
leikkipuhetta.

--E-en, vastasi Soisalo, vetäen pitkään sanojaan. En tähän asti. Minulla
on aina ollut kyllin, mitä olen tarvinnut, eikä rikkaus luullakseni
minua oikein pukisikaan. Sinulle sitävastoin se on aivan välttämätön.

--Kuinka niin? ihmetteli Antti. Pidätkö minun elämäntapaani ja
taipumuksiani niin paljon ylellisempinä?

--En suinkaan, vastasi Soisalo, mutta rikkaus antaisi juuri sinulle sen
henkilökohtaisen grand-seigneurin vapauden, joka piilee olennossasi.

--Kiitos kohteliaisuudesta! hymyili Antti. Maljasi! Ja maljanne hyvät
herrat!

Niistä kahdesta, jotka edellisen keskustelun aikana olivat vaieten
istuneet, oli toinen nimeltään Usko Sarvas, filosofian tohtori ja
tunnettu idealisti. Ei ollut sitä yleishyödyllistä yritystä, ei sitä
maan ja kansan parasta tarkoittavaa uutta alotetta, kokousta,
yhdistystä, lehteä tai rahankeräystä, jossa hän ei olisi jollakin tapaa
ollut mukana. Hänen taskunsa olivat aina keräyslistoja pullollaan,
milloin minkin avustettavan kansakoulun, kansanopiston, maakunta-museon,
aikakauskirjan tai kiertävän esitelmäsarjan hyväksi, jonka vuoksi eräät
hänen tuttavistaan hiukan häntä kammosivat. Varsinkin hän oli taitava
kansallisia pilvilinnoja rakentelemaan.

Hänen ulkomuotonsa vastasi hänen korkealentoisia unelmiaan. Hänellä oli
kotkannenä, suuret, säkenöivät silmät, pikimusta tukka ja jotakin
ruhtinaallista koko olennossaan. Se, joka hänet kerran näki ja kuuli
hänen puhuvan, ei voinut missään tapauksessa jäädä epätietoisuuteen
siitä, kuka noiden pilvilinnain haltijaksi olisi tuleva.

Toinen, jonka nimi oli Juuso Mieslahti, oli sosialisti, ei suinkaan
mitään repaleista, analfabeettista tyyppiä, vaan kakkulanenäinen,
puhdasposkinen, hieno herra, arvoltaan varatuomari, asianajaja ja
entinen valtiopäivämies. Hän oli vankan länsisuomalaisen talokkaan
poika, joka oli ruvennut sosialistiksi, osittain vakaumuksesta, osittain
kiivetäkseen nopeammin yhteiskunnallisessa asteikossa. Porvarillisissa
puolueissa olisi hänen älykkäisyytensä, josta hän itse ei ollut koskaan
ollut epätietoinen, saanut odottaa vuosikymmeniä päästäkseen
oikeuksiinsa, täällä tuli hänestä ensi hetkessä yksi puolueen
johtajista. Nuoresta ijästään huolimatta--hän oli vasta muutamia vuosia
yli kolmenkymmenen--hän oli ehtinyt jo olla viisillä valtiopäivillä,
istua perustuslaki-valiokunnan puheenjohtajana, laatia monta tärkeää
laki-ehdotusta ja kiertää vielä maat ja mantereet puolueen kenties
peljätyimpänä agitaattorina. Nyt hän ei viitsinyt enää ottaa osaa
valtiopäivä-työhön muuten kuin sen tai tämän valiokunnan sihteerinä.
Siitä sai paremman palkan ja se oli sitäpaitsi kaikin puolin
arvokkaampaa.

Idealisti, joka halveksui sydämensä pohjasta rahaa, vaikka hänellä
itsellään oli yli korvien velkoja ja vekseleitä, puuttui nyt puheesen:

--Omasta puolestani, sanoi hän, minä en hyväksy mitään ennakolta
laskettuja rikkaita avioliittoja, ellei niitä solmita täysin
epäitsekkäästi ja yleishyödyllisessä tarkoituksessa. Jos minä olisin
Antin sijassa, minä menisin suoraa päätä jonkun miljonan-omistajattaren
luokse ja sanoisin hänelle: 'Hyvä neiti tai armollinen rouva, teillä on
rahaa, minä osaan käyttää ne oikein. Menkäämme naimisiin!'

--Ja saisit niin varmasti rukkaset, nauroi Soisalo. Ei, veljeni, kyllä
on parasta, ettet kosi! Kuulen heti, että sinun on heitettävä asia Antin
valistuneesen huolenpitoon. Ehkäpä siitä sitten rippoo joku kolikko
sinunkin listoillesi.

--Sama minulle, kuka tytön nai, lausui tohtori Sarvas, vetäen samalla
taskustaan uhkaavan listapinkan. Pääasia, että se vain tapahtuu.
Ajatelkaahan, mitä jo miljonan koroilla yksin voisi saada aikaan tässä
maassa!

--Kas, kas, pilkkasi sosialisti. Joko velikin alkaa rahan arvon
ymmärtää?

Hän itse ei suinkaan halveksinut pääomaa, vaikka hän joskus oli sen
valtaa vasten saarnannutkin ja vaikka hän itse oli ja oli aina ollutkin
hyvissä varoissa. Päinvastoin oli hänen elämänunelmansa kerran päästä
niin rikkaaksi, että hän voisi elää koroillaan ja vetäytyä rauhassa
omaa, nyttemmin jaettua kotitaloaan hoitamaan.

--Raha olisi oikeastaan maan päältä hävitettävä, ärisi idealisti. Siinä
suhteessa minä olen täysin tolstoilainen.

--Pankit sinä ehkä säästäisit sentään? pisti Antti väliin.

--En, yhtä vähän kuin pankinjohtajiakaan, jatkoi idealisti. Ne ne vasta
oikeita verenimijöitä ovatkin. Minä ihmettelen, ettei sosialistien
huomio ole heihin enemmän kiintynyt. He vihaavat vain kauppiaita ja
tehtailijoita. Mutta kauppias uskaltaa ja panee vielä alttiiksi jotakin,
tehtailija tuottaa jotakin, kun pankit sensijaan...

--Vai eivät, keskeytti Soisalo. Vähäkö tässä on kärsitty vahinkoja
tänäkin syksynä? Sinä et ymmärrä hyvä veli, nykyaikaista kansantaloutta.
Taitaisi monenkin tehtaan pyörät pysähtyä...

Keskustelu vilkastui nyt tuokioksi niin, että kaikki ottivat osaa
siihen, mutta kukaan tuskin ehti toista kuuntelemaan. Hyvät havannat,
jotka juuri tulivat pöytään, tekivät kuitenkin rauhoittavan
vaikutuksensa. Syntyi syvä äänettömyys, jonka aikana kukin nautti
hetkisen vain pelkästä olemassa-olostaan.

Soisalo keksi vapauttavan sanan.

--Naisia meillä pitää olla! huudahti hän äkkiä. Mikä symposion se on,
josta puuttuu Aspasia?

--Sellaisen tiedän minä vain yhden, hymyili Antti, mutta hän tuskin
lähtee yksin näin suureen miesseuraan.

--Ja mitä me sitäpaitsi vain yhdellä tekisimmekään! jatkoi Soisalo
hilpeästi, arvaten Antin rouva Sorvia tarkoittavan. Monta meillä pitää
olla, niin monta kuin meitä miestäkin on!

--Yhden voin minä aina luvata, lausui sosialisti hiukan
raskasmielisesti. Mutta herrat saavat luvan antaa anteeksi, jos se on
minun oma vihitty aviovaimoni.

--Sinä olet porvarillisin meistä kaikista, nauroi Antti. Ettes häpeä!

--Minulla puolestani ei ole mitään sellaisia naistuttavuuksia, joita
minä voisin tuoda tänne, huomautti idealisti hiukan ylenkatseellisesti.
Mutta voin minä vaunujen viidentenäkin pyöränä olla.

--Niinkuin se olisi joku ilo meille muille! ilvehti Soisalo. Top,
päätetty, minä hankin siis kaksi naista! Mutta ketkä?

Hän jäi hetkeksi tuumimaan, muistutellen mieleensä tähän tarkoitukseen
sopivia naistuttavuuksiaan. Niiden luku oli legio.

--Tuo nyt joku niistä rikkaista perijättäristäsi! pisti Antti
piloillaan.

Soisalo sai valoisan ajatuksen.

--Saat kaksi, hän huudahti vallattomasti, saat kaksi. Kumpikin heistä
perii vähintään miljonan, mutta ehkä enempikin. Lyödäänkö vetoa, niin he
ovat täällä tunnin kuluessa, ellei mitään voittamatonta estettä satu?

--Tuossa on käsi, sanoi Antti. Erottakaa! Toiset erottivat, ja Soisalo
mainitsi samalla pankkinsa pääjohtajan nimen, jolla oli kolme tytärtä,
nuorin tosin vasta lyhyissä hameissa, mutta molemmat vanhemmat, hekin
vasta parissakymmenissä, jo tunnettuja helsinkiläisiä esplanadi-kukkasia
ja tanssijaiskeijukaisia.

Kaikki kauhistuivat, sillä he eivät olleet luulleet Soisalon niin
korkealle tähtäilevän. Perhe, josta oli kysymys, oli Helsingin
hienoimpia, isä itse, paitsi että hän oli suuren pankin pääjohtaja,
kaupungin määrääviä mahtimiehiä, entisiä porvarissäädyn pylväitä ja
nykyään Suomen laajimpien teollisuusliikkeiden tosiasiallinen ohjaaja,
vanha, valkopartainen herra, jonka koko olennossa kuvastui sivistynyt,
sukupolvien kehittämä urbaniteetti. Äiti oli vanhaa ruotsalaista
ylimyssukua. Heidän kotinsa oli kuin linna ja heidän suurissa
kutsuissaan nähtiin koolla kaikki se kerma, mitä pääkaupungin raha-,
virka-, sivistys- tai sukuaateli vain oli kykenevä pinnalleen nostamaan.

Heillä oli oma autonsa, omat vaununsa ja parivaljakkonsa, oma
teatteri-aitionsa, huvipurtensa ja höyrylaivansa. Tytöillä oli omat
ratsuhevosensa. Missä ikinä isä, äiti tai joku lapsista liikkui,
mainittiin heitä nimeltä ja käännyttiin heidän jälkeensä katsomaan. He
olivat kuin korkeampia olentoja. Soisalo oli arvioinut sangen
vaatimattomaksi heidän omaisuutensa. Yleinen mielipide arvioi sen monin
verroin korkeammalle.

--Oletko hullu? kysyi Antti peljästyneenä, tarttuen ystävänsä
takinhihaan. Sehän on mahdotonta, eivätkä he tule!

--Sepähän nähdään! virkkoi Soisalo päättävästi. Niinkuin he eivät olisi
tuhat kertaa tämäntapaisissa istunnoissa mukana olleet!

--Myös sinun kanssasi? kysyi sosialisti varovasti.

--Juuri minun kanssani, vastasi Soisalo pienellä, huomattavalla
itsetietoisuudella. Hauskoja tyttöjä! Ja sitäpaitsi, minähän löin vetoa,
että hankkisin tänne pari rikasta perijätärtä.

Hän oli jo menossa, käsi ovenrivassa.

--Älä hemmetissä! varoitti Antti vielä. Mihin sinä menet?

--Puhelimeen tietysti, vastasi Soisalo. Täytyyhän meidän ensin saada
selko, ovatko he kotona.

--Ja mitä sanoo heidän isänsä tästä kaikesta?

--Hän! hymyili Soisalo. Hän on tietysti vain hyvillään siitä, että hänen
tyttäriään hakkaillaan. Ei suinkaan hän ole aikonut vanhoiksi piioiksi
heitä.

--Ja äiti?

--Hän on typerä ja vanhanaikainen! Siksi hänen tyttärensä myös niin
armottomasti vetävätkin nenästä häntä.

Hän meni. Seurasi hetken jännitetty äänettömyys.

--Tietysti he _eivät_ ole kotona, lausui sosialisti epäilevästi. Soisalo
kehastelee!

--Tuskin, vastasi Antti. Ei hänen puheensa juuri siltä kuulostanut.

--Minusta meillä oli varsin hyvä näinkin olla, huomautti idealisti.

--Minulla puolestani ei ole mitään kahta rikasta perijätärtä vastaan,
lasketteli Antti. Ikävä vain, että heitä on ainoastaan kaksi, ja meitä
on tässä kolme kilpakosijaa.

--Minut voit jättää pois laskuista, virkahti idealisti.

Soisalo tuli takaisin samassa. Kaikki katsoivat kysyvästi häneen.

--Tytöt tulevat puolentunnin kuluttua, ilmoitti hän tyynesti, aivan kuin
se olisi ollut mitä luonnollisin asia maailmassa.

Yleinen hämmästys.

--Sinun täytyy kaiketikin mennä heitä hakemaan, huomautti Antti hiukan
katkonaisesti.

--Turhaa vaivaa! hymyili Soisalo ylimielisesti. Herättäisi vain liikaa
huomiota. Sitäpaitsi he tulevat omalla autollaan.

--Mutta kuinka he löytävät tänne?

--Minä huomautin ovenvartialle. Ja nyt, hyvät herrat, kuinka on teidän
naistenne laita?

Siihen tarvittiin vain pari puhelinkeskustelua. Ja sitten he istuivat
kaikki odottamaan kuin Turkin pashat niitä naisia, jotka he armossaan
olivat esiin kutsuneet Helsingiksi nimitetyn haareminsa pimennoista.



12.


Perijättäret tulivat ensin.

Ruoka oli korjattu pois, tilattu lisää shampanjalaseja ja shampanjaa.
Vierasten kunniaksi oli huonetta myös hiukan tuuletettu ja kaikessa
kiireessä tuoreita ruusuja pöydälle asetettu.

Tytöt koputtivat jo ovelle, mutta ennen kuin kukaan ehti avaamaan tai
mitään vastaamaan, pistivät he jo päänsä sisälle nauraen ja ilakoiden.
Heidän takanaan näkyi vaitelias hovimestari kunnioittavasti kumartavana.

--Täälläpä vasta näyttää hauskalta! huudahti käsiään taputtaen toinen
tytöistä. Hyvä, että muistitte meitä.

--Meillä olikin niin äärettömän ikävä! valitti toinen. Emme tienneet,
miten kuluttaa pitkää iltapäivää. Ja juuri silloin soi puhelin!

Kaikki olivat nousseet tervehtimään. Soisalo esitteli. Antti ja tohtori
Sarvas olivatkin heille jo hyvänpäivän tutuja entuutestaan, sosialisti
yksin tuntematon.

--Ystäväni, tuomari Mieslahti, esitteli Soisalo. Valtiopäivämies,
sosialisti ja tunnettu poli-tikoitsija.

--Hauskaa tutustua.

Nuoret perijättäret tervehtivät häntä päännyykäyksellä, heittäen
samalla uteliaan, tarkastelevan silmäyksen häneen. Politiikasta heillä
ei luonnollisesti ollut käsitystäkään. Mutta sana 'valtiopäivämies'
herätti heissä kuitenkin eräänlaista vaistomaista kunnioitusta, sillä
olihan heidänkin isänsä valtiopäivillä ollut ja he käyneet
porvarissäädyn lehterillä pikkutyttöinä häntä kuulemassa.

Vanhempi heistä, Margit nimeltään, oli todellinen kaunotar, pitkine,
solakoine vartaloineen, tummine suortuvineen ja markeerattuine, kenties
hiukan liiaksikin markeerattuine kasvonpiirteineen, joista varsinkin
leuan tarmokas viiva oli isää muistuttava. Samaa ei voinut nuoremmasta,
Betty-nimisestä tyttärestä sanoa. Hän oli pieni, vaaleaverinen,
pystynenäinen, pyöreähkö tytöntyllykkä, punainen ja valkea kuin maitoon
leivottu sämpylä, ja jo varsin kehittynyt muodoiltaan, vaikka hän tuskin
oli vielä kahdeksaatoista täyttänyt. Vanhempi koetti säilyttää toki
jonkinlaista arvokkaisuutta. Siitä taas ei nuoremmalla näyttänyt olevan
kaukaisintakaan aavistusta.

Tytöt heittivät boansa ja päällysvaatteensa, jotka hovimestari korjasi,
ja istuivat kursailematta pöytään alituisesti nauraen, puhuen ja
pajattaen. Tuli eloa seuraan, oli aivan mahdotonta pysyä noiden
ilolintujen läheisyydessä jöröjukkana.

He saivat kumpikin lasinsa ja kilistivät.

--Me vietämme tässä oikeastaan, huomautti Soisalo, ystävämme Antti
Puuhaaran läksijäisiä.

--Niinkö? Te lähdette? kysyi Betty mielenkiinnolla. Te matkustatte? Minä
olin myös Sveitsissä viime kesänä.

--Hän on tänä päivänä lähtenyt kunnianarvoisasta aviosäädystä, jatkoi
Soisalo koomillisella vakavuudella, ja liittynyt jälleen meihin
poikamiehiin, joista hänen ei olisi pitänyt koskaan erotakaan. Se on
siis samalla myös ikäänkuin tupaantulijaisten ja rakkaan
jälleen-näkemisen pyhä hetki.

--Ja me saamme olla sellaisessa mukana? nauroi Margit. Mikä onni ja
kunnia!

He kilistivät hilpeästi Antin kanssa, joka moitteettomin elein otti
vastaan heidän onnentoivotuksensa.

--Te olette tänään eronnut vaimostanne? kysyi Betty äskeistä vielä
suuremmalla mielenkiinnolla ja tutkien silminnähtävällä hyväksymisellä
Antin älykkäitä kasvonpiirteitä ja reipasta, hienoa olemusta.

--Saanut laillisen eron, oikaisi Antti. Niin, jo aamupäivällä, ja
vaikka kello näkyy olevan jo 7, en ole ehtinyt vielä toista sydänkäpyä
itselleni hankkimaan.

--Joka etsii, se löytää, pilaili Betty hilpeästi.

Koputettiin ovelle. Rouva Sorvi saapui.

Hän nyrpisti hiukan nenäänsä nähdessään Antin ja Bettyn istuvan
vierekkäin, vaikka hän kyllä oli jo puhelimessa kuullutkin seuran
kokoonpanon. Bettyllä, joka samoin kuin sisarensakin näkyi hyvin
tuntevan hänet jumala ties mistä entisistä huvitilaisuuksista, ei
näyttänyt olevan aavistustakaan hänen ja Antin välisestä
lemmensuhteesta. Hän säilytti sentähden rauhallisesti paikkansa eikä
Anttikaan mielestään voinut tehdä itseään naurettavaksi häntä pois
ajamalla tai rouva Sorvin viereen siirtymällä. Rouva Sorvi jäi siten
idealistin hoidettavaksi.

Myöskin sosialistin rouva saapui. Hän oli pieni, hiljainen, vaatimaton
ihminen, mutta silmät suuret, syvät ja sielukkaat ynnä koko olennossa
sellainen ihmeellinen rauha, joka tuli kuin tuoksahdus jostakin toisesta
maailmasta. Antti ei aluksi voinut siirtää silmiään hänestä ja hän
olisikin mielellään siirtynyt hänen vierelleen, ellei tämä heti olisi
pianon ääreen istahtanut.

--Hyvä, hyvä! huusivat kaikki. Soittakaa meille jotakin! Laulakaa
meille jotakin!

Rouva Mieslahti olikin entinen laulajatarkokelas, joka Helsingin
Musiikkiopiston käytyään oli saanut valtion matkarahan ja opiskellut jo
pari vuotta ulkomaillakin. Arvattavasti hänestä ei olisi tullut sen
huonompaa eikä parempaa taiteilijatarta kuin niin monista kymmenistä
hänen kaltaisistaan, mutta hän oli äkkiä saanut järkevän ajatuksen mennä
naimisiin, jättää kaikki korkealentoiset primadonna-unelmansa ja
ilahduttaa taiteellaan, mikäli sitä todella oli olemassa, vain pieniä
perhepiirejä. Siihen se olikin riittävä ja hän lauloi varsin
tyylikkäästi Schubertia ja vanhoja saksalaisia ja ranskalaisia
kansanlauluja.

Siitä tuli oikein tunnelmarikas ilta. Miehet vaipuivat haaveisiinsa ja
naiset eräänlaiseen surunsuloiseen tunteellisuuteen, jotka hyvin
vastasivat ja täydensivät toisiaan. Rouva Sorvin tummat silmät etsivät
aina silloin tällöin Antin katsetta, joka tahallaan vältti niitä, sillä
hän ei tuntenut tällä hetkellä omaatuntoaan oikein rauhalliseksi eikä
olisi varsinkaan tässä mielentilassa tahtonut suurin surmin katsoa
niihin. Eikä kummakaan, sillä hän tunsi jonkun vierellään aina
vähäväliä pusertavan hänen kättään ja kuuli kuiskattavan:

--Minä pidän niin paljon teistä, minä pidän.

Vasta illallinen tempasi heidät irti tuosta lumouksesta. Se syötiin
jälleen hyvien viinien kanssa ja mitä rattoisimman mielialan vallitessa.
Äänet alkoivat kohota, naurunremahdukset käydä aina vapaammiksi. Äkkiä
kuuli Antti kiihkeän ja itsepintaisen äänen kuiskaavan vierellään:

--Me menemme! Eikö totta?

--Minne? kysyi Antti hämmästyneenä.

--Pois! Tulkaa! Nyt heti! Minä selitän sitten teille kaikki tuolla
käytävässä.

Antti ei tiennyt mitä tehdä oikein. Seuratako tyttöä ja jättää rouva
Sorvi vai pudistaako heti tuo kana kainalostaan ja siirtyä sinne, missä
idealisti koetti turhan herättää rouva Sorvin mielenkiintoa
esitelmöimällä hänelle uusimmista menettelytavoista kotiteollisuuden ja
erikoisesti tuohiteollisuuden alalla.

Antti ei edes uskaltanut katsoa sinnepäin. Hän tunsi, että rouva Sorvin
tarkastelevat silmät seurasivat jokaista hänen elettään ja liikettään.

Betty teki lyhyen lopun hänen silmänräpäyksellisestä epäröimisestään,
nousemalla ylös nimittäin ja suorastaan vetämällä hänet kädestä
mukaansa käytävään. Mutta sielläkään hän ei selittänyt sen enempää,
vaan johdatti Antin vaatesäiliön luokse ja viittasi vahtimestarille,
joka siinä tuokiossa löysi heidän päällysvaatteensa ja kalossinsa.

--Tuotte sen huoneen laskun sitten minulle, huomautti Antti ohimennen.

Vahtimestari nyökäytti päätään ymmärtävästi.

Samassa olivatkin he jo kadulla, hiljaisessa, talvisessa kuutamossa.
Antti vihelsi auton, auttoi tytön siihen, nousi itsekin ja odotti
määräystä, minne ajettaisiin. Hänen päähänsä pälkähti jo sekin ajatus,
että tyttö ehkä oli ruvennut voimaan pahoin ja tahtoi häntä
kotiin-saattajakseen.

--Minne ajetaan? hän kysyi.

--Minne? kysyi Betty, ikäänkuin kummastuneena niin typerästä ja
yksinkertaisesta kysymyksestä. Tietysti teidän luoksenne.

Antti antoi osotteensa autonkuljettajalle. Tyttö painautui kiinni häneen
eikä puhunut koko matkalla mitään.

Mitähän tästäkin tulee? ajatteli Antti. Hänen jo sangen kehittyneestä
elämänkokemuksestaan huolimatta oli tuokiotila outo hänelle eikä hän
tuntenut sitä täysin vallitsevansa.

Auto pysähtyi. Antti aukaisi paraati-oven, maksoi ja kiirehti tytön
perästä, joka jo oli ehtinyt vääntää sähkön palamaan ja kuului
juoksujalkaa rientävän ylös portaita. Hän saavutti hänet vasta ovensa
ulkopuolella.

--Mikä vuorikauris! kehaisi Antti.

Betty ei vastannut mitään, vaan viittasi kärsimättömästi lukkoon, joka
samassa aukeni, ja pujahti kuin sisilisko eteiseen. Antti väänsi sähkön
palamaan, auttoi hänen yltään ja johdatti hänet saliin, jonka
permannolle heleä kuutamo loi sinervänvihreitä kuvioitaan.

Antti yritti sielläkin sytyttää sähkön.

--Ei, ei, lausui tyttö nopeasti. On hyvä näin.

Myöskään Antista se ei ollut epämiellyttävää.

--Odottakaa hiukan! hän sanoi. Siirrämme nojatuolit tähän ikkunan
eteen...

Betty viipyi pari tuntia hänen luonaan.

Kun Antti oli saattanut hänet kotiinsa ja jälleen päässyt omaan
huoneustoonsa, täytti rajaton, pakanallinen riemu hänet. Hän väänsi
sähköt palamaan joka huoneessa, astuskeli edestakaisin vihellellen ja
jaksoi tuskin käsittää tätä uutta onneaan, joka kuin taivaasta oli hänen
syliinsä tipahtanut. Tyttö, kaunis kuin Herran enkeli, ja vielä lisäksi
miljonanperijätär! Hän ei vain tiennyt, pitikö hänen heti huomenna
pukeutua hännystakkiin ja mennä hänen kättään kaikkien muotojen mukaan
omakseen pyytämään, vaiko antaa tytön mieluummin järjestää kaikki
valmiiksi ja sitten vasta odotettuna, vaatimattomana kosijana esiintyä.

Vielä kun hän meni levollekin, uneksi hän pelkistä miljonista, joita
joka taholta vyöryi hänen ylitseen, niin että ne tahtoivat viedä hengen
häneltä ja hänet tukahduttaa... Mutta kun Antti unessa katsoi tarkemmin,
mikä se niin ahdisti hänen kurkkuaan, hän huomasi, ettei siihen syynä
olleetkaan rahapussit, vaan pehmeät, valkeat käsivarret... Ja sitten hän
näki unta jälleen, että hän seisoi korkealla vuorella, ja hänen edessään
levisi ihmeellisiä kangastuksia kaukaisista eteläisistä maista, joissa
hiljaiset, suurisilmäiset naiset liukuivat kantotuoleissa pitkin
autioita, äänettömiä, kuutamoisia katuja, valkeiden, tasakattoisten
talojen välitse, ja hyräilivät muukalaisia lauluja, jotka kaikuivat niin
kaihomielisiltä ja surunvoittoisilta.

--Mitä lauluja ne ovat? hän oli unessa kysyvinään.

--Ne ovat kuolleiden kansojen lauluja, vastattiin, kansojen, jotka ovat
eläneet niinkuin nykyisetkin ja laulu yksin on jäänyt jälelle
helkkymään.

Hän heräsi tavantakaa ja nukahti oikein vasta kauan senjälkeen kuin hän
oli kuullut ruokasalin kellon lyövän viittä.



13.


Seuraavana aamuna myöhästyi Antti pankista puolituntia, jota ei ollut
hänelle vielä koskaan ennen tapahtunut. Kun hän saapui apulaisjohtajien
huoneesen, ilmoitti Manner hänelle kuivakiskoisesti, että pääjohtaja oli
pyytänyt hänet puheilleen.

Antille sanoi paha aavistus, ettei se ollut tapahtunut missään hyvässä
tarkoituksessa. Ei hänen aavistuksensa häntä pettänytkään.

Vanhus istui pää käden varassa nojatuolissaan. Kun hän kuuli oven
narahtavan, hän kääntyi, silti muuten muuttamatta asentoaan.

--Istukaa, olkaa hyvä, hän sanoi, viitaten tuoliin pöydän
toisellapuolen.

Antti istui.

--Herra johtaja on tahtonut puhua kanssani? hän kysyi.

--Kyllä, vastasi ukko happamen näköisenä. Te ette ole osoittanut
tarpeellista mielenkiintoa pankkia kohtaan viime-aikoina.

--Tarkoittaako johtaja, että minä en olisi täyttänyt minulle uskottuja
tehtäviä? kysyi Antti.

--En, sitä minä en tarkoita, puhui ukko ohuiden, verettömien huultensa
lomasta. En luonnollisesti mitään varsinaista laiminlyöntiä, jollainen
ei saakaan tulla kysymykseen. Mutta pankki vaatii miehen koko
harrastuksen, koko mielenkiinnon. Hän ei saa ajatella, ei edes kuvitella
mitään muuta, hänen täytyy kokonaan, kerrassaan antautua pankille,
käyttää vapaa-aikansa eläytyäkseen sisälle kaikkiin mahdollisuuksiin ja
pankki-aikansa niitä toteuttaakseen. Hän on pankin oma, niin sanoakseni.
Siitä hänelle palkka maksetaan eikä suinkaan tuosta juoksevasta
konttorityöstä, jonka mikä prokuristi hyvänsä voi suorittaa... Ja suokaa
anteeksi, mutta sellaista mielenkiintoa en minä todellakaan ole
viime-aikoina huomannut teissä.

Antti tunnusti sielussaan, että tuossa puheessa oli järkeä, ja tunsi
itsensä tuolta kannalta hyvinkin syylliseksi.

--Se on mahdollista, sanoi hän sentähden vain yksinkertaisesti. Minulla
on tänä syksynä todellakin ollut selvitettävänä eräitä yksityisasioita,
jotka kenties ovat vahingollisesti pankkityöhöni vaikuttaneet.

--Hyvä, että myönnätte sen, nyykäytti ukko päätään. Teidän
yksityis-asioihinne ei tarkoitukseni suinkaan ole tunkeutua. Mutta jos
te kerran otatte ne puheeksi, täytyy minun kertoa teistä huhuttavan,
että olette tänä syksynä ruvennut viettämään epäsäännöllistä elämää.

Antti tunsi verensä kiehahtavan. Pirun ukko! ajatteli hän. Jokaisen
uuden käänteen se osasi käyttää hyväkseen. Tässä täytyikin nähtävästi
pitää kieli keskellä suuta ja olla jokaisen sanansa suhteen varoillaan.

--Minä puhuin yksityis-asioistani enkä yksityis-_elämästäni_, oikaisi
hän ylpeästi. Toivon, että se todellakin jää tämän keskustelun
ulkopuolelle.

--Aivan kuin suvaitsette, virkkoi ukko partaansa pujoen ja hellittämättä
hetkeksikään hänestä tutkivia, pistäviä silmäyksiään. Mutta suonette
jälleen anteeksi, jos minä kaikesta tästä olen tullut tuumineeksi,
taikka oikeammin, päässyt siihen varmaan vakaumukseen, että te kenties
ette ole oikealla alalla täällä pankissa ja että joku muu ala ehkä
paremmin vastaisi teidän synnynnäisiä taipumuksianne.

Antti ymmärsi. Siinä se nyt oli, se epäsuosio, se neuvo poistua, se
_consilium abeundi_, jota hän jo kesästä saakka oli aavistanut. Jos se
olisi tullut jonakin muuna hetkenä, se olisi ollut täydellinen
ukkosen-isku hänelle. Nyt sitävastoin, kun hän vielä oli
voitonhurmauksessa viime-öisen valloituksensa jälkeen, merkitsi se
hänelle verrattain vähän. Täytyihän sen kuitenkin tulla! Olihan hän
vapaa, terve, työkykyinen mies, kyllä hän aina jostakin paikan saisi. Ja
mitä merkitsivät ylimalkaan kaikki maailman virat ja paikat hänelle,
jonka tarvitsi vain ojentaa kätensä poimiakseen miljonia!

Silloin soittaisi ukkokin uutta kelloa. Ja silloin saisi hän niinkuin
monet muutkin nähdä, ketä he oikeastaan olivat pistäneet.

Hän nousi virallisesti.

--Tajuan täydellisesti, mitä herra johtaja tarkoittaa, sanoi hän
kuivasti. Paikkani on tästä päivästä saakka vapaasti käytettävissä.

Ukko painoi hänet takaisin tuolille.

--Ei niin, ei niin, sanoi hän, nyt jo paljon ystävällisemmin.
Tarkoitukseni ei suinkaan ole ollut teitä noin päätäpahkaa maantielle
ajaa. Ajattelin, että istuisitte tässä nyt vielä eräitä kuukausia,
tekisitte töitänne, kuten ennenkin, ja katselisitte jotakin sopivaa
tointa itsellenne...

--Minä en joudu maantielle, sanoi Antti, torjuen kylmästi luotaan hänen
ystävällisyytensä. Herra johtajan ei ole todellakaan tarvis sillä
ajatuksella vaivautua.

--Teillä on toimi katsottuna? kysyi ukko.

--Ei, vastasi Antti, mutta minulla on sitä, mikä on hyvää tointakin
kallisarvoisempi.

--Mitä se on? kysyi ukko silmiään siristäen.

--Se on sitä mitä sanotaan miehen itseluottamukseksi, vastasi Antti ja
meni menojaan.

Ukko jäi hänen jälkeensä miettiväisenä katsomaan.

Antti söi omituisella mielellä sinä päivänä aamiaista Ala-Kämpissä. Hän
tunsi tehneensä suuren ja ratkaisevan päätöksen, joka tulisi hänen
elämänsä purren aivan uusille ja tuntemattomille urille suuntaamaan.
Kuitenkin hän oli tyytyväinen käytökseensä tuolla pääjohtajan huoneessa.
Juuri niin täytyi hänen menetellä, jos hänen mieli olla mies, joka
ansaitsi kunnioitusta myös itsensä edessä.

Ravintola oli ollut melkein tyhjä, kun hän tuli tänne. Vähitellen alkoi
se täyttyä ja klo 12:n jälkeen oli tuskin yhtään pöytää enää saatavissa.
Oli pankkien ja konttorien yleinen ruokatunti. Yleisö olikin enimmäkseen
liikemiehiä, joukossa myös joku asianajaja, lääkäri tai arkkitehti.
Viinurit juoksivat, veitset ja kahvelit kalisivat, kuka soitti
kärsimättömästi pöytäkelloa, kuka huusi kovalla äänellä unohdettua tai
hänen mielestään liian kauan viipynyttä tilaustaan. Kaikilla näytti
olevan kuumeentapainen kiire, kaiken piti tapahtua kuin tulipalossa.

Mutta tämä ei ollut ainoastaan liikemaailman ruokatunti, vaan nähtävästi
myöskin pörssitunti. Joka pöydässä kävi keskustelu kiihkeänä, toisia
seisoi keskellä lattiaa puhuen matalalla äänellä ja tehden vilkkaita
kädenliikkeitä. Silloin tällöin ilmestyi myös ovelle joku turkkiaan ja
lakkiaan riisumatta, kääntyi hovimestarin puoleen, kysyi jotakin ja meni
menojaan. Hän ei nähtävästi tavannut tavattavaansa. Koko sali surisi
kuin ampiaispesä. Mitä surisseekaan? ajatteli Antti. Mitähän
osakekauppoja tuollakin tehdään, mitä tontteja myydään, mistä uusista
vararikoista tai epävarmoista saatavista päätetään? Ja äkkiä lensi hänen
aivojensa läpi ajatus, että kenties heistä useimmat olivatkin vain
ilmitulemattomia varkaita, jotka jo huominen päivä mahdollisesti
paljastaisi.

Joukossa oli monta Antin hyvää tuttuakin, vaikka kukaan ei sattunut
hänen pöytäänsä istahtamaan. Tuntui niin omituiselta ajatella, että hän
kaikkien noiden silmissä yhä edelleen oli nuori, lahjakas pankkiherra,
jota eräänlainen sädekehä ympäröi, sentähden että hän niin nuorella
ijällä oli kohonnut niin vaikuttavaan asemaan. Hän, joka ei enää ollut
mitään, jolle tuo kaikki ei enää merkinnyt mitään, senjälkeen kuin hän
oli nähnyt onnensa temppelien häämöttävän! Huomenna he ehkä kaikki jo
olisivat saaneet tietää, että hän oli virkaheitto. Mutta he saisivat
pian tietää myös jotakin muuta, joka saisi tämänkin salin vielä enemmän
ampiaispesänä surisemaan.

Äkkiä piirtyi Bettyn kuva ilmi-elävänä hänen sielunsa silmien eteen.
Herra siunatkoon! Täytyihän hänen tavata tyttö, tietää, itkikö tämä
eilisen kohtauksensa perästä vai nauroi, vai oliko ehkä kokonaan
murtunut ja muserrettu. Mutta eihän hän voinut noin vain hänen kotiinsa
tunkeutua.

Jumalan kiitos, olihan toki puhelin olemassa!

Antti syöksyi tuulispäänä puhelimeen. Hänelle vastasi joku outo,
karkeahko nais-ääni, arvattavasti emännöitsijän, että niin rouva kuin
tyttäret olivat heti aamiaisen syötyään lähteneet kaupungille.

Se hiukan jäähdytti Antin tulistuneita tunteita. Ja hän tyytyi tällä
kertaa toisella, paljon levollisemmalla äänellä soittamaan kukkakauppaan
ja pyytämään, että he lähettäisivät sieltä kimpun punaisia ruusuja ja
kirjeen osoitteella, jonka hän Fix-toimiston pojalla pian sinne
toimittaisi.

Sitten hän palasi pöytäänsä, tilasi mustepullon, kynän, kuoren ja
paperia ja ryhtyi kaikesta ympärillään hälisevästä ihmisjoukosta
huolimatta kirjettä kirjoittamaan.



14.


Hän ei ollut vielä päässyt pitkällekään tässä työssään, kun hän äkkiä
tunsi olkapäätään keveästi kosketettavan. Harmistuneena siitä, että
häntä näin tärkeällä hetkellä häirittiin, hän käännähti ja etsi jotenkin
tiukalla katseella tuntematonta vihollistaan.

Mutta samassa silmänräpäyksessä hän nousi ylös kunnioittavasti.

Olihan se itse vanha kamreeri Jäkälä, joka ystävällisesti, melkein
liian ystävällisesti hymyillen seisoi siinä hänen vierellään.

--Hyvää päivää, hyvää päivää, sanoi hän, puristaen Antin kättä kaikella
sillä sydämellisyydellä, johon hänen laihat sormensa suinkin kykenivät.
Vaistoni ei sittenkään pettänyt minua. Arvasin teidät täällä tapaavani.

--Herra kamreeri on etsinyt minua? kysyi Antti, muistaen samalla heidän
edellisen keskustelunsa Pörssin ruokasalissa.

--Kyllä, vastasi vanha kamreeri. Sallitteko?

Antti teki kädellään niin kohteliaan liikkeen kuin osasi. Mikä tuon
ukkelin jälleen lähetti hänen tielleen ja jälleen juuri hänen elämänsä
käännekohdassa? Tällä kertaa hän ei ainakaan voinut tietää mitään, sillä
olihan Antti vasta pari tuntia sitten virastaan irtisanoutunut.

Ukko Jäkälä istui ja viittasi leikillisesti pöydällä oleviin
kirjoitusneuvoihin.

--Johtaja tekee nähtävästi laskelmiaan, huomautti hän, tekee keskellä
ruokatuntiaankin. Niin on, niin on, aika on rahaa, ei ole hyvä
hetkeäkään turhanpäiten kadottaa...

Hän tilasi itselleen teetä ja voileivän. Hänen siinä hampaattomalla
suullaan purressaan ja pergamenttihuulin kuumaa hörppiessään oli Antilla
hyvä tilaisuus kerrankin koettaa syventyä tuon äijän kasvonjuonteisiin
ja koko olentoon, joka niin täydellisesti erosi hänen nykyaikaisesta
liikemies-ympäristöstään.

Palttootaan hän ei katsonut ollenkaan vaivakseen tämäntapaisessa
paikassa riisua, yhtä vähän kuin kalossejaan tai korkean, suipon
piippalakin muotoista talvipäähinettään. Sen alla näytti hänen päänsä
luonnottoman pieneltä ja vähäpätöiseltä. Hänen ihonsa oli aivan
kellertävä, silmäluomet kuopallaan, leuka ja ylähuuli paljaiksi
ajeltuja, suun ympärillä epälukuinen määrä sarkastisia viivoja ja
syvennyksiä. Kapea, laiha kotkannenä täydensi petolintumaista
vaikutusta. Hän oli kuin haamu entisiltä ajoilta, jolloin koottiin eikä
tuhlattu ja tultiin rikkaaksi, ei suurilla tuloilla, vaan pienillä
menoilla. Sanottiin hänen nuoruutensa päivinä harjoittaneen myös
koronkiskomista.

Antti siirsi nopeasti syrjään alottamansa rakkauskirjeen ja odotti nyt,
mitä tuolla tuomiokirkon-tontulla mahtoi olla hänelle sanomista.

--Asia, josta aioin puhua teille, virkkoi vanha kamreeri vihdoin
verkalleen, ei ole ehkä teille uusi eikä merkillinen, mutta sitä oudompi
on ehdotus, jonka aion tehdä teille. Epäilemättä se tulee teitä
hämmästyttämään, kenties loukkaamaankin...

--Oh, ei siitä pelkoa! hymyili Antti. Minä kestän kuulla kyllä mitä
hyvänsä. Ja sitäpaitsi, onhan se vain ehdotus.

--Juuri niin, juuri niin, ehätti vanha kamreeri vahvistamaan. Huomaan,
että te otatte oikealta kannalta asian. Kysymys on siitä graafillisesta
yhtiöstä, jonka hyvin tunnette ja jonka toimitusjohtajana oli teidän
lankonne Kivimäki...

--Niin, se heittiö, jupisi Antti. Hän tuli minullekin kauniit rahat
maksamaan.

--Olen kuullut, olen kuullut, nyykytteli päätään vanha mies. Hän on
nykyään Etelä-Amerikassa?

--Minulle on kerrottu niin, vastasi Antti. Mutta olkoon hän missä
tahansa, se on minulle jotakuinkin samantekevää.

--Myöskin minulle, virkkoi vanha kamreeri. Eikä nyt olekaan kysymys
hänestä, vaan tuosta graafillisesta yhtiöstä. Voinko pyytää teitä
lausumaan siitä rehellisen mielipiteenne? Mitä te ajattelette siitä?

--Se on resuperällä, sanoi Antti suoraan.

--Mutta jos sen järjestäisi? kysyi äijä, katsoen kiinteästi ja
kallellapäin silmiin häntä. Mitä ajattelette sen mahdollisesta
kannattavaisuudesta?

--Mitä parasta, vastasi Antti hetkeäkään miettimättä. Ja kannattihan se
jo lankonikin aikana, vaikka hän sotki asiat.

--Minua ilahduttaa, virkkoi äijä käsiään hykerrellen, että olemme yhtä
mieltä siitä asiasta. Te tiedätte ehkä, että minäkin tavallani olen
intresseerattu tuosta yhtiöstä...

--En, sitä en ole tiennyt, sanoi Antti vilpittömästi. Eihän herra
kamreerilla suinkaan ole siinä osakkeita?

--Onpa niinkin, onpa niinkin, muhoili ukko. Eikä olekaan vähän, vaan
noin satakunta.

Antti hämmästyi. Tiedettiin, ettei vanha kamreeri Jäkälä yleensä
kevytmielisesti rahojaan sijoittanut. Aina kun kuultiin, että hän vain
oli ottanut osakkeita jossakin yhtiössä, uudessa tai vanhassa, nousi
niiden arvo heti ja kaikki rupesivat niistä kilpailemaan. Lempoko häntä
nyt oli riivannut! Oliko tuon hiiden Kivimäen onnistunut itse
pääpeijakastakin petkuttaa?

--Siitä ei minulla ole ollut aavistustakaan! ihmetteli hän. Eikä
kamreerin nimeä ole koskaan edes mainittu tuon liikkeen yhteydessä.

--Olenkin hankkinut nuo osakkeet vasta vihoviimeisinä aikoina, hymyili
vanha kamreeri ohuesti. Te pidätte sitä hullutuksena. Minä puolestani
katson, että juuri nyt on oikea hetki tehdä niillä afääriä.

--Hm, tuumi Antti miettiväisenä. Jos se onnistuu, se on nerokas temppu,
juuri sellainen, joka voi ainoastaan herra kamreerin päähän pälkähtää.
Tuota liikettä on yleensä pidetty jo kuolemaantuomittuna, eikä se eläisi
enää hetkeäkään, ilman johtokunnan jäsenten yksityisiä ponnistuksia.

--Tiedän, tiedän, puheli vanha kamreeri. Mutta sen _täytyy_ onnistua!
Liike on vain saatava käyntiin, asiat järjestykseen...

--Kyllä, kyllä, myönsi Antti. Mutta kaikki riippuu siitä, kuka sen
tekee! Täytyy olla ensin tarpeellista liike-pääomaa ja sitten oikea mies
toimitusjohtajana.

--Taikka päinvastoin, pisti ukko väliin.

--Taikka päinvastoin, myönteli Antti jälleen. Liike-pääomaa kyllä tulee,
jos vain on oikea mies toimitusjohtajana.

--Niin minäkin arvelen, virkkoi ukko, luoden luppasilmistään terävän,
läpitunkevan katseen häneen. Ja tiedättekö, minulla on jo oikea ehdokas
tuohon toimeen?

--Kuka?

--Juuri te, herra johtaja. Älkää hämmästykö, älkää heti evätkö
tarjoustani! Sallikaa minun selittää.

Nyt vasta hän puhkesi oikein puhumaan. Hän huomautti, ettei hänen
ehdotuksensa ehkä sentään niinkään hullu ollut kuin sitä voi ensi
hetkessä luulla eikä ehkä Antille niinkään epäedullinen kuin se oli
edullinen yhtiölle. Luonnollisesti ei yhtiö voinut suorittaa
lähestulkoonkaan samaa palkkaa kuin mikä hänellä pankinjohtajana oli,
tuskin puoltakaan siitä, mutta sehän olisi nyt vain alussa ja siitähän
olisi varaa myöhemmin nostaa summaa. Pantaisiin aluksi vakinaista
palkkaa esim. 6,000 mk. ja loput palkkiota. Olisihan siinä kaikissa
tapauksissa itsenäinen asema...

--Mutta ehkä minä myöhästytän teitä pankista? kysäisi hän välillä. Kello
on nyt juuri yksi, huomaan, ja kenties teidän on oltava siellä.

--Ei hätää, vastasi Antti rauhallisesti. Vaikka en menisi koko päivänä,
ei se niin vaarallista olisi, varsinkaan siinä tapauksessa, että voin
ilmoittaa olleeni finansineuvotteluissa herra kamreerin kanssa.

Vanha kamreeri kumarsi päätään kohteliaisuudelle.

--Sangen imartelevaa minulle, sanoi hän. Mutta ainakin pääjohtaja tietää
jo siitä. Kysyin juuri puhelimitse teitä häneltä, soitettuani ensin
turhaan teidän kotiinne ja Pörssiin...

--Herra kamreeri on soittanut pankkiin? kysyi Antti, ikäänkuin
saadakseen vahvistusta epäluulolleen.

--Kyllä, vastasi vanha kamreeri viattomasti. Ilmoitin, että minulla
olisi tärkeätä asiaa.

Eikös se ole ollut jo sielläkin nuuskimassa? ajatteli Antti. Ja saanut
arvattavasti tietää pääjohtajalta tai arvannut hänen äänestään minun
nykyisen asemani. Se äijä tulee aina oikealla hetkellä! Ja ehkä hän on
jo ennenkin tietänyt siitä? Hän ja pääjohtaja ovat vanhoja ystäviä,
kenties he ovat neuvotelleetkin siitä keskenään, kenties on asia jo
aikoja sitten ollut päätetty heidän välillään... Niin se oli! Ellei hän
olisi tiennyt Antin jo eronneen pankista, hän ei olisi ikinä iljennyt
tarjota hänelle niin pieniä palkkaetuja...

Sillä aikaa kehitteli ukko Jäkälä hänelle lähemmin ehdotustaan. Jos
Antti suostuisi siihen, hänen olisi jo uudeltavuodelta liikkeen johtoon
astuttava. Varsinainen yhtiökokous pidettäisiin vasta keväällä, jossa
hänet vakinaiseksi toimitusjohtajaksi valittaisiin. Hän esitti myös
tarkoin liikkeen tilan, näytti sen vastaavan ja vastattavan, osoitti,
paljonko liike-pääomaa tarvittaisiin ennen kesää ja paljonko siitä
menisi lankeavien velkojen suoritukseksi...

Antti kuunteli vain toisella korvallaan. Hän oli päättänyt joka
tapauksessa ottaa tuon toimen vastaan, sillä mitäpä hän muutakaan voi
nykyisessä olotilassaan. Eihän voinut virattomaksi heittäytyä, täytyihän
joku toimi olla jo siltäkin varalta, että hänen ehkä piakkoin olisi
kosittava ja pyydettävä Bettyn kättä hänen isältään, jolloin hänen
täytyisi voida mainita jotakin uusista tulevaisuudensuunnitelmistaan.
Virkaheitolle pankinjohtajalle ei kukaan hullu antaisi tytärtään, mutta
kyllä sensijaan liikkeen toimitusjohtajalle, jonka osakkeista sata oli
kamreeri Jäkälän käsissä.

--Mitä arvelette? kysyi ukko vihdoin. Miellyttääkö ehdotukseni teitä?
Asialla olisi kiire, sillä liikkeen asiat eivät siedä enää tätä
välitilaa.

Antti otti näön vuoksi päivän miettimis-aikaa.



15.


Uudenvuoden aamuna luettiin kaikissa pääkaupungin lehdissä seuraava
välike-uutinen:

--_Liikealalta_. Pankinjohtaja Antti Puuhaara on irtisanoutunut
nykyisestä toimestaan ryhtyäkseen graafillisen yhtiön 'Kuvan'
toimitusjohtajaksi. Hra Puuhaara astuu heti virkaansa.

Antti katseli uutista puolelta jos toiseltakin, piti lehteä kauempana ja
lähempänä silmiään sekä nautti sanomattomasti huomiosta, minkä se
epäilemättä kaikissa liikemies-piireissä, mutta myöskin koko Helsingissä
herättäisi. Useimmille tulisi se varmaan yllätyksenä niinkuin pommi,
eikä vähimmän suinkaan tuon yhtiön velkojille, joista monet jo
luultavasti olivat suuriinkin tappioihin valmistuneet.

Hän kyllä osaisi heidät lohduttaa! Ja hän näyttäisi kyllä jo huomisesta
päivästä saakka olevansa oikea mies paikallaan.

Juuri työtä hän tunsikin kaipaavansa, vapaata, itsenäistä työtä, joka
jännittäisi kaikki hänen hengenvoimansa eikä jättäisi hänelle joutoaikaa
enempää kuin mitä uneen ja tarpeelliseen terveydenhoitoon oli
välttämätöntä. Heti pankista erottuaan hän oli tuntenut ikäänkuin
suuremman edesvastuun-tunteen ja itsesäilytysvietin paisuttavan
poveaan. Pankki oli ollut, kuten vielä enemmän ehkä avioliitto, toki
jonkinlainen korkkivyö, jonkinlainen tuki ja suojaava aita hänelle,
jonka varassa aina voi pysyä pystyssä ja pinnalla, omia voimiaan paljon
ollenkaan rasittamatta. Nyt oli toisin, nyt hän oli yksinomaan itsensä
varassa, nyt olisi hän auttamattomasti mennyttä miestä, jos hänen
jalkansa livettäisi tai kätensä herpautuisi. Nyt oli varustauduttava
ensi kerran täydellä todella elämäntaisteluun, nyt oli hoidettava
terveyttään ja työkykyään, ainoata pääomaa, mikä hänellä oli tässä
maailmassa.

Olihan hän kerran ennenkin vain samalla pääomalla alottanut. Mutta hän
oli ollut nuori silloin, alle kahdenkymmenen ja valmis mitä puutteita ja
itsekieltäymyksiä hyvänsä kärsimään toivotun päämääränsä
saavuttamiseksi. Nyt hän oli jo keski-ikäinen mies ja tottunut mukavaan,
huolettomaan elämään. Olisiko hänellä tarmoa alkaa vielä kerran alusta
ja käydä jälleen vanhalla voimalla aurankurkeen?

Antti ojensi käsivarsiaan itsetietoisesti. Hän lepäsi vielä vuoteessaan,
mutta tuli paloi jo uunissa, talvinen aurinko paistoi sisälle ikkunasta,
ja hänen suuri makuuhuoneensa, joka häneen oli niin usein kylmältä ja
kolkolta vaikuttanut, tuntui nyt ensi kerran pitkien aikojen perästä
ympäröivän hänet ystävällisyyden ja kodikkaisuuden turvallisella
ilmakehällä. Hän oli viettänyt eilisen illan, samoin kuin joulu-aatonkin
rouva Sorvin luona, mutta lähtenyt jo ennen keski-yötä sieltä ja mennyt
heti nukkumaan. Siksi tunsikin hän nyt itsensä oikein levänneeksi
mieheksi, mikään ei hänen mieltään painostanut, ei naiset eikä
raha-asiat, jotka viime syksynä olivat häntä niin usein valvottaneet.
Hän oli, toisin sanoen, onnellinen mies kiireestä kantapäähän.

Tässä mielentilassa sopi hänen sentään hyvin kumpiakin ajatella.

Mitä naisiin tuli, oli hänen suhteensa rouva Sorviin nykyään mitä
parhain, huolimatta hänen pienistä syrjähypyistään, jotka hänen oli
vähällä vaivalla onnistunut selittää tyydyttävästi. Mikäli hän oli ollut
huomaavinaan, uskoi rouva Sorvi aivan sokeasti häneen ja rakasti häntä
päivä päivältä yhä enemmän, jonka vuoksi hän jo usein oli tavannut
itsensä tuumimasta mennä hänen kanssaan oikeaan lailliseen avioliittoon.
Siitä esti häntä kuitenkin taas hänen suhteensa Bettyyn, johon tosin ei
ollut heidän viime tapaamisensa jälkeen mitään asiallista jatkoa tullut,
mutta joka juuri siitä syystä askarrutti sitä enemmän hänen ajatuksiaan
ja mielikuvitustaan. Kaikista ponnisteluistaan huolimatta hän ei ollut
tänä aikana nähnyt koko tyttöä, vain kerran sattumalta kadulla tavannut,
jolloin tämä oli hymysuin kiittänyt häntä kirjeestä sekä kukkasista ja
Antti eräistä kauniista muistoista, jotka hän oli säilyttävä sydämensä
syvimmässä. Näin he olivat jälleen nauraen ja ilkamoiden eronneet, eikä
Antti, jos olisi kysytty häneltä, olisi vielä tälläkään hetkellä voinut
vastata, oliko hänen otettava asia leikin päältä vai totisesti. Hän
olikin siihen nähden päättänyt antaa ajan kulua ja odottaa sopivaa
tilaisuutta...

Mutta hänen ajatuksensa lähtivät jälleen liitelemään niitä latuja,
joiden päästä hänen kovan lapsuutensa ja ankaran puutteenalaisen
nuoruutensa kohisevat korpimetsät ystävällisine, vilkkuvine
mökinvaloineen häämöttivät. Ne sointuivat tällä kertaa parhaiten yhteen
hänen yleisen mielentilansa kanssa.

Hänen isänsä oli köyhä räätäli Korsosta, hänen äitinsä torpparin tytär
samalta paikkakunnalta. Kouluun ne kuitenkin olivat hänet toimittaneet,
ensin kansakouluun, sitten jo pääkaupungin oppikouluun. Kovaa oli hänen
koulunkäyntinsä ollut, nähnyt oli hän usein suoranaista nälkääkin,
asunut Sörnääsissä pihanperällä, saaden kotoaan hiukan kuivaa ruokaa,
mutta pitäen itse jo alaluokilta saakka huolta särpimestään ja muista
tarpeistaan. Niin oli hänestä vihdoin tullut ylioppilas. Jo samana
kesänä hän oli saanut omasta mielestään ruhtinaallisen paikan ja palkan
eräässä sanomalehdessä, kiivennyt siitä vähitellen lehden
aputoimittajaksi, lueskellut siinä sivussa ja suorittanut
kandidaattinsa. Mutta hänen aikomuksensa ei ollut suinkaan ollut jäädä
sanomalehden toimittajaksi tai ruveta vähäpalkkaisia tuntiopettajan tai
kollegan virkoja etsimään. Hänen halunsa paloi liikealalle. Hän tahtoi
tulla rikkaaksi ja ansaita rahaa, sillä hän oli kärsinyt poikavuosinaan
aivan liian paljon köyhyydestään. Niin oli hän ottanut lainan, johon hän
oli saanut eräitä lehden johtokunnan jäseniä takuusen, matkustanut
Saksaan ja suorittanut siellä kurssin eräässä kauppa-korkeakoulussa.
Tutkittuaan siellä vielä jonkun aikaa nykyaikaisia liiketapoja ja
harjoiteltuaan vuoden eräässä englantilaisessa pankissa, hän oli
palannut kotiin ja tehnyt heti pari onnistunutta talonkauppaa, joilla
hän oli voittanut kymmeniä tuhansia. Kun hän samalla oli tehnyt itsensä
tunnetuksi myös teoreetikkona kirjoittelemalla ulkomailta
ammattilehteen ja myös jokapäiväisten sanomalehtien kauppa-osastoihin,
ei hänen tiensä ollut enää ollut siitä pitkä pankkiherraksi.

Ja nyt hänen jälleen olisi pakko uuteen alaan tutustua! Mutta hän ei
epäillyt hetkeäkään, ettei hän siinäkin onnistuisi. Kaikki alat olivat
siihen nähden samanlaiset hänen mielestään, että ne vaativat vain hiukan
tervettä järkeä ja tarmoa sitä käyttämään. Pahempi oli tuon tarvittavan
liike-pääoman laita...

Antti hymyili voitollisesti. Mitä hullua! Mitä hän tässä oikeastaan
hassuttelikaan, että hänen jälleen olisi alusta alotettava ja jälleen
uusi yhteiskunnallinen kilpatantereensa pala palalta vallattava? Olihan
hänellä nimi! Olihan hänellä koko Helsinki täynnä vaikutusvaltaisia
tuttavuuksia. Toista se oli siihen aikaan...

Ovikello helähti. Piika kuului menevän avaamaan ja ilmoittavan, ettei
herraa vielä voinut tavata, mutta ehkä tuntia myöhemmin.

--Nukkuuko hän? kysyttiin.

--Ei, mutta hän on vielä vuoteessaan.

--Se ei mitään tee! Minä menen sisälle.

Antti oli jo tuntenut ystävänsä Soisalon äänen ja huusi hilpeästi
'tervetulemaan!' hänelle. Soisalo tulikin siinä samassa ja istui hänen
keinutuoliinsa.

--Hei! Sinähän olet luopunut pankista? sanoi hän. Ja olet jaksanut sen
pitää niin salassa, että minäkin sain vasta lukea sanomalehdestä.

--Minulla on ollut omat syyni siihen, hymyili Antti.

--Ja ottanut niskoillesi tuon kaatuvatautisen liikkeen, josta minä vielä
eilen en olisi maksanut huutokauppa-hintaakaan. Mutta nykyoloissa: mistä
saa ostaa sen osakkeita?

--Jos aiot sijoittaa siihen osankin pää-omastasi, jatkoi Antti samaan
iloiseen äänilajiin, täytyy sinun pitää kiirettä, pyhä veli. Sillä minä
voin kuiskata sinulle näin meidän kesken erään salaisuuden.

--Minkä? kysyi Soisalo, hänkin leikillä ääntään alentaen. Kas vain,
miten avomieliseksi sinä olet tullut! Seinillä on korvat. No niin...?

--Kamreeri Jäkälä on jo ostanut sata osaketta.

Soisalo vihelsi, eikä se tällä kertaa enää aivan leikkiä ollut.

--Todella?

--Niin totta kuin sinä istut siinä. Luuletko minun muuten lähteneen
hulluttelemaan?

Soisalo sytytti savukkeen.

--Pelkäsin tosiaan, hän sanoi nyt aivan toisella, sydämellisellä
äänellä, että joku oli vetänyt nenästä sinua, mutta huomaan ilokseni,
että sinulla on ollut omat laskelmasi.

--Varmasti, sanoi Antti. Enhän minä vielä ole sentään tullut
hajamieliseksi.

Sitten hän esitti avomielisesti laskelmansa. Soisalo kuunteli
tarkkaavasti häntä. Kun toinen oli lopettanut, hän nousi ylös, käveli
sängyn luo ja ojensi kätensä hänelle:

--Onneksi olkoon! sanoi hän. Jos sinun laskelmasi pitävät paikkansa, et
sinä tarvitse mitään muuta kuin liike-pääomaa. Jätä se minun huolekseni!
Siihen saakka on minun pieni omaisuuteni kokonaan sinun käytettävissäsi.
Hyvästi!

--Menetkö jo?

--Menen. Minulla on jo varhaisesta aamupäivästä yhtä ja toista
toimittamista... Sukulaisia kaupungissa, sinä ymmärrät... Mutta
päivällistä me voimme syödä yksissä.

--Top! Se on päätetty, sanoi Antti. Siinä tapauksessa minä syönkin
aamiaista kotona.

--Hyvä! Ja näkemiin! Tahdoinkin vain olla ensimmäinen onnittelemaan
sinua uuteen asemaasi.

Siinä on oikea ystävä, ajatteli Antti hänen mentyään, minun ainoa oikea
ystäväni!

Hän nousi ylös, kylpi, voimisteli ja pukeutui vitkalleen. Merkillinen
hyvinvoinnin tunne täytti koko hänen olentonsa. Samalla kuuli hän
jälleen ovikellon helähtävän.

--Hanna ei laske sisälle ketään, hän ehti emännöitsijälleen sanomaan.
Minä en ole kotona kenellekään.

Hän ei tahtonut pilata hyvää tuultaan, sillä hän tiesi, ettei sieltä
Soisaloa miellyttävämpää vierasta kuitenkaan tulisi. Kuitenkin kuunteli
hän eräänlaisella jännityksellä, mitä tapahtuisi eteisen ovella.

Hän kuuli oven aukeavan, mutta ei sanaakaan siitä, mitä hän oli käskenyt
Hannan sanomaan, ainoastaan jonkinlaista epäselvää kuiskutusta...
Kuinka? Eiköhän hän erehtynyt? Kuuluihan sieltä aivan selvään iloisia,
heleitä lasten-ääniä.

--Ei tee mitään, kuuli hän sitten kirkkaan, hiukan kovan nais-äänen
soinnahtavan. Me tulemme kuitenkin sisälle. Meillä on kyllä aikaa
odottaa.

Kylmät väreet kävivät pitkin Antin selkäpiitä. Olihan se Elnan, hänen
entisen vaimonsa ääni! Ja siinä tapauksessa nuo lapset ... niidenhän
täytyi olla hänen omiaan...!

Aivan oikein, siinä oli Elna, hiukan laihtuneena ja ulkomaalaistuneena,
mutta muuten terveenä ja hyvinvoivana, vieläpä nuortuneena entisestään.
Ja siinä olivat hänen lapsensa, Jukka ja Inka, jotka jo hälisivät hänen
ympärillään ja pyrkivät hänen käsivarsilleen kapuamaan.

Heitäkään ei Antti ollut nähnyt siitä kohtalokkaasta syyskuun illasta
saakka kuin he äitinsä kanssa olivat jättäneet talon.

Hän otti heidät syliinsä, ensin toisen, sitten toisen, suuteli heitä ja
kääntyi vasta senjälkeen heidän äitinsä puoleen, joka vaieten oli
ovensuuhun pysähtynyt.

--Tervetulemaan, lausui hän kylmästi ja virallisesti, sillä hän muisti
vihollisen kanssa puhuvansa. Olethan palannut ulkomailta.

--Jo jouluksi, vastasi Elna hiljaisesti. Arvelin, ettet panisi ehkä
pahaksi, jos tulisimme sinulle onnellista uutta vuotta toivottamaan.

--Se on totta, lausui Antti painokkaasti. Myöskin minä pyydän toivottaa
sinulle joka suhteessa onnellista uuttavuotta.

He kattelivat ja katsoivat suoraan silmiin toisiaan. Elnan katse
hämärtyi, hän käänsi päänsä pois ja sai äkkiä jotakin kiireellistä
hommaa hattuneulansa kanssa.

Hän on muuttunut! ajatteli Antti. Hän on käynyt ikäänkuin
naisellisemmaksi ja pehmeämmäksi. Mutta onko hän muuttunut todellakin?
Kenties se on vain joku uusi temppu, jota hän tahtoo käyttää
houkutellakseen minut itselleen hyvin edulliseen? _Timeo Danaos_...
Täytyy olla varuillaan, aina varuillaan sen naisen suhteen...

--Etkö riisu? hän kysyi tyynesti. Pyydän, että olet kuin kotonasi.

Vasta sen sanottuaan huomasi Antti, mikä verinen iva voi piillä hänen
sanoissaan. Hänen tarkoituksensa ei suinkaan ollut loukata tuota naista,
kaikkein vähimmän muistuttaa häntä mistään entisestä. Heidän suhteensa,
mikäli he maailmassa toisiaan tapaisivat, täytyi hänen mielestään olla
yksinomaan moitteeton, virallinen ja täsmällinen. Omasta puolestaan hän
oli valmis kaikki loukkaukset ja karsimansa vääryydet unohtamaan ja
kaikkein mieluimmin ollut sekä antamatta että saamatta mitään uusia
vaikutuksia. Jos ei tuo nainen sitä itsestään ymmärtäisi, täytyi häntä
siitä huomauttaa.

Hän auttoi Elnan päältä ja ohjasi saliin hänet. Lapset olivat ehtineet
jo heidän edelleen, juosseet keittiöön Hannan luo, aukoneet kylpyhuoneen
ja säiliöiden ovia, tehneet remuisan toivioretken kautta kaikkien
huoneiden ja päätyneet vihdoin lastenkamariin, johon Antti ei ollut
astunut jalallaan heidän lähtönsä jälkeen. Erinomainen Hanna oli
kuitenkin pitänyt kaikki siistinä ja tomuttomana.

--Tietysti te syötte täällä aamiaista? kysyi Antti.

Elna nyykäytti päätään myöntävästi ja hajamielisesti. Kaikesta päättäen
teki entisen kodin näkeminen syvän ja järkyttävän vaikutuksen häneen.
Mutta Antti ei vieläkään ollut varma, teeskentelikö tuo nainen vai ei.
Hän oli kerran tullut tuntemaan tiikerin kynnet ja epäili nyt petoa sen
pehmeimmässä, suloisimmassa levossakin.

Antti painoi sähkönappulaa ja antoi määräyksen Hannalle, joka
hymyilevänä ja onnellisena kiirehti sitä täyttämään. Sitten seurasi hän
lasten kutsua, jotka olivat vanhat leikkinurkkansa keksineet ja vaativat
nyt isää omiin päähänpistoihinsa osaa ottamaan.

Myöskin Elna ilmestyi ennen pitkää kynnykselle.

Mutta hän ei ollut seisonut siinä montakaan sekuntia, ennen kuin hän
kalpeni, horjahti ja olisi kaatunut, ellei hän olisi saanut tukea
pihtipielestä. Antin täytyi rientää häntä auttamaan.

--Ei minun olisi pitänyt tulla tänne, hän sanoi puoli-ääneen, painaen
tuskallisesti sydäntään. Ei tänne, ei tänne!

Antti johdatti hänet istumaan ja toi lasin vettä hänelle. Elna tyyntyi
vähitellen. Sitten alkoivat he virallisesti ja rauhallisesti jutella
heidän välisistä käytännöllisistä asioistaan.

Oli sovittu silloin syksyllä, että heidän irtaimistonsa jaettaisiin
tasan heidän välillään, siten nimittäin, että kumpikin ottaisi omansa,
minkä oli tuonut taloon, vaikka kaikki saisi toistaiseksi tai siihen
saakka kuin Elna ulkomailta palajaisi jäädä entiselleen. Nyt ilmoitti
hän vuokranneensa oman huoneustonsa Katajanokalla ja kysyi, olisiko
Antilla mitään sitä vastaan, että hän vähitellen rupeisi siirtämään
täältä sinne kapineitaan.

Luonnollisesti ei Antilla voinut olla mitään sitä vastaan. Olihan se
kaikin puolin välipuheen mukaista eikä hänellekään ollut mikään ilo elää
vieraiden huonekalujen välissä täällä.

--Vieraiden? kysyi Elna, kohottaen nuhtelevan, enkelimäisen katseen
häneen.

--Juuri niin, vastasi antti. Ne kävivät minulle vieraiksi sen jälkeen
kuin sinä olit lähtenyt täältä.

--Ja minä? kysyi Elna vielä hiljaisesti. Vaikutanko minäkin vieraalta
sinuun?

--Pyydän, että vältämme kaikkia tunneasioita, vastasi Antti. Me emme
kuitenkaan voisi tyynesti keskustella niistä.

--Olet ehkä oikeassa, myönsi Elna alistuvasti.

Kaikki kävi sitten erinomaisesti siihen saakka kuin vieraiden oli
lähdettävä. Aamiainen oli maukas, lapset reippaita ja älykkäitä, Elna
hiukan alakuloinen, Antti sitä puheliaampi ja pirteämpi. Mutta kun he
kaikki olivat sitten eteisessä ja lapset jo oven ulkopuolelle ehtineet,
lankesi Elna äkkiä Antin kaulaan ja purskahti hillittömästi itkemään:

--Antti! sai hän vain soperretuksi kesken kyyneltensä. Antti!

Antti ei vastannut mitään, vaan koetti hellävaroin irroittaa kaulastaan
hänen käsivarsiaan.

--Antti! parahti Elna vielä kerran. Minä juoksen järveen, ellen saa
jäädä sinun luoksesi, ijäisesti sinun luoksesi!

Nyt uskoi Antti. Mutta hänen sydämensä pysyi kylmänä, jääkylmänä. Jospa
tuo hellyys olisi tullut hänen osakseen joskus ennen! Silloin se varmaan
olisi tehnyt tärisyttävän vaikutuksen häneen. Olihan tietysti nytkin,
liikuttavaa, että Elna, hänen kova, järkevä, viileä Elnansa itki. Mutta
se oli vain hermovaikutus. Hän ei tuntenut pienimmänkään
henkilökohtaisen hellyyden oireen nousevan sydämestään, ainoastaan
jonkun verran ylimalkaista, yleis-inhimillistä sääliä ja myötätuntoa.

--Eihän se voi käydä päinsä, sanoi hän tyynnyttävästi kuin lapselle.
Ethän sinä missään tapauksessa voi tänne jäädä, sillä onhan nyt kaikki
ohitse.

Elna pyyhki kyyneleensä ja poistui vitkalleen.

Antti hengähti helpotuksesta ja astui takaisin saliin, avasi ikkunan ja
veti keuhkojen täydeltä raikasta, päivänpaisteista talvi-ilmaa. Niin
todellakin! Kaikki entinen oli ohitse, uusi terveempi ja voimakkaampi
ajanjakso alkamassa...



16.


Ensimmäisestä arkipäivästä, saakka ahkeroi Antti sitten O. Y. 'Kuvan'
konttoripöydän ääressä. Ja sietikin ahkeroida, sillä liikkeentila oli
huonompi kuin kukaan oli osannut aavistaakaan, kirjanpito hutiloitu ja
kaikki asiat niin epäjärjestyksessä kuin ne saattoivat olla
huolimattoman toimitusjohtajan jäljeltä, joka hänkin jo monta kuukautta
oli ollut teillä tietymättömillä. Vaikeinta oli kuitenkin välttämättömän
liikepääoman hankkiminen. Yhtiöllä itsellään ei ollut luottoa
nimeksikään, täytyi turvautua yksityisiin, hankkia takuita ja
varatakuita, tunnusteita, ja vastatunnusteita. Monta kertaa näytti jo
siltä kuin ei mikään auttaisi, kuin joku laina tai vekseli välttämättä
lankeaisi ja koko yhtiö jo seuraavana päivänä romahtaisi. Mutta Antti
teki ihmeitä. Hän juoksi, hän puuhasi, hän käytti puhelinta ja ihmiset
luottivat häneen, sillä olihan hän tunnettu pankkikyky ja hän osasi
esittää asiansa sekä vakaumuksella että innostuksella. Mahdollisesti
teki myös kamreeri Jäkälän nimi vaikutuksensa. Pääasia oli, että hän loi
rahaa kuin tyhjästä, aikana, jolloin paljon vakavaraisempienkin
liikkeiden täytyi yleisen rahapulan vuoksi lyödä kintaat pöytään, yhtiön
sopimukset lunastettiin päivälleen ja liikkeen menekki kasvoi muutamassa
kuukaudessa suuremmaksi kuin mitä se oli ollut sen ensimmäisinä,
raharikkaina loistoaikoinakaan.

Ukko Jäkälä ei antanut penniäkään, yhtä vähän kuin hän pisti nimeään
mihinkään yhtiön papereihin. Hän katsoi tehneensä jo enemmän kuin kyllin
hankkiessaan nuo sata osaketta.

Omansa ja Soisalon luoton oli Antti heti alussa käyttänyt loppuun, olipa
pantannut vielä erääseen pankkiin joukon ystävänsä hänelle ojentamia
talo-osakkeita.

Hänen oma pankkinsa pysyi vain entisellä nyrpeällä kannallaan. Siinähän
ne yhtiön entiset sitoumukset pääasiallisesti olivatkin, ja vaikka he
näkivät, että niistä toinen toisensa perästä suoritettiin, he eivät
suostuneet vähimpiinkään myönnytyksiin, ei edes vekselilyhennyksiin. Tuo
kävi usein kovasti Antin sapelle ja hän mainitsi kerran ystävälleen
Soisalolle siitä.

--Tule meille! sanoi tämä empimättä. Siirry kokonaan meille, niin saat
nähdä toisenlaista kohtelua.

--Niinkö luulet? epäröi Antti. Mahtaisikohan se käydä päinsä? Täytyy
myöntää, että sama ajatus on joskus omien aivojenikin kammioissa
tuikahtanut.

--Se käy kuin tanssi, vakuutti Soisalo. Minä puhun itse ensin vanhan
herran kanssa ja sitten saat sinä hoitaa loput.

Hän piti lupauksensa. Ja eräänä päivänä hän ilmoitti Antille, että asia
oli tarpeeksi valmistettu ja että vanha herra odotti hänen käyntiään.

Antti lähti siinä silmänräpäyksessä, vaikka hänen sydämensä vähän
pamppailikin, sillä eipä hän mennyt puhuttelemaan ainoastaan Helsingin
rahakkaimman pankin pääjohtajaa, vaan myöskin Bettyn isää, johon hän ei
ollut koskaan edes ohimennen tutustunut.

Vanha herra otti sangen ystävällisesti vastaan hänet.

--Vai niin, sanoi hän, kohteliaalla, hyväntahtoisella hymyllään, jolla
hän yleensä voitti kaikki ihmiset. Tekö olette johtaja Antti Puuhaara?
Olen kuullut, olen kuullut paljon hyvää teistä...

Ja isällisesti käsipuoleen tarttuen hän ohjasi Antin omaan huoneeseensa.

Antti esitti uuden yhtiönsä tilan, sen suuret mahdollisuudet, mutta
myöskin liike-pääoman puutteen. Vanha herra teki sillä aikaa ahkerasti
muistiinpanojaan. Äkkiä katkaisi hän Antin puhetulvan ja kysyi
yksinkertaisesti:

--Paljonko luottoa te tarvitsette päästäksenne vuoden eteenpäin?

--Satatuhatta, vastasi Antti hetkeäkään arvelematta, sillä hän tiesi,
että jos vanha herra kerran luotti hänen laskelmiinsa, olisi satatuhatta
yhtä helppo saada kuin viisikymmentäkin tuhatta.

--Te saatte satatuhatta, vastasi vanha herra. Hän nousi ylös.
Vastaan-otto oli nähtävästi lopussa ja Antti ojensi kätensä
jäähyväisiksi.

--No, ja te itse? kysyi vanha herra sydämellisimmällä
maailmanmiehen-äänellään. Mistä johtuu, etten ole koskaan nähnyt teitä
kodissani? Kuitenkin tiedän, että tunnette varsin hyvin tyttäreni...

Antti tunsi korvanlehtiensä kuumenevan. Mitähän peijakasta tästä
tulisikaan? Aikoo ehkä ottaa rokinmitat minusta...

Hän katsoi parhaaksi puhua siitä asiasta tällä kertaa niin vähän kuin
suinkin. Ja hän lausui vain lyhyesti:

--Minulla on se kunnia.

--Niin, he ovat teistä minulle joskus puhuneet, jatkoi hymyillen vanha
herra. Kuulkaa, meillä on tänä iltana pienet pidot. Uskallanko toivoa
saavani nähdä teidät vieraanani?

Eikä Antti voinut siihen muuta kuin kiittää ja kumartaa.

Hän tuli jotakuinkin hämmästyneenä tuosta omituisesta pankista, jossa
satojentuhansien jutut ratkaistiin parissa minuutissa ja yksityiset
asiat käsiteltiin niin vaivattomasti rinnan puhtaiden liike-asiain
kanssa. Aivan toisiin menettelytapoihin hän oli tottunut omassa
pankissaan, eikä hän niitä vielä nytkään voinut täydellisesti halveksia
mielessään, vaikka hänen ihailuansa ei ollut herättämättä tuo
kummallinen vanha herra, joka tuntui aivan liian suurelta meidän pieniin
oloihimme. Oliko hän narri vai yli-ihminen? Kaikki merkit, mutta ennen
kaikkea hänen pankkinsa tosiasiallinen menestys, viittasivat
jälkimmäiseen.

Antti oli sitten sen illan pidoissa, joita vanha herra oli 'pieniksi'
nimittänyt, mutta joissa oli läsnä vähintään viisikymmentä henkeä
Helsingin kaksikielisestä hienostosta, suomalaiset kuitenkin tuntuvasti
vähemmistönä. Hän tapasi myös siellä Bettyn, jonka kanssa hänellä oli
pitkä keskustelu.

Hän tahtoi vihdoinkin saada selville suhteensa tuohon naiseen tai
ainakin tietää, oliko hänellä suhdetta tähän ollenkaan. Betty torjui
ensin nauraen kaikki Antin yritykset siihen suuntaan, mutta kun ei tämä
hellittänyt, kävi hän vihdoin jonkun verran vakavammaksi ja
tarkkaavaisemmaksi.

--Mitä te oikeastaan tarkoitatte? kysyi hän, kohottaen Anttia kohden
viattomat, taivaansiniset silmäteränsä.

--Tarkoitan vain, että joku selitys meidän välillämme ei ehkä olisi
aivan poissa paikaltaan, vastasi Antti.

--Omasta puolestani minä en näe mitään syytä siihen.

Antti kokosi ajatuksiaan. Tuon tytön kanssa ei nähtävästi näillä keinoin
voinut päästä puuhun, ei petäjään. Täytyi käyttää tepsivämpiä, täytyi
mennä suoraan asian ytimeen...

--Ettekö? Ettekö todellakaan? kysyi hän, koettaen turhaan etsiä Bettyn
katsetta tämän jälleen maahanluotujen silmäluomien alta. Ette tuon
yöllisen hetkenkään vuoksi, jonka vietitte minun luonani?

--Oh, hymyili tyttö. Sehän oli vain hetkinen.

--Mutta ... mutta, sammalsi Antti avuttomana. Mutta ... minähän
viettelin teidät!

Betty purskahti kaikuvaan nauruun.

--Suokaa anteeksi, koki hän naurunsa keskeltä sopertaa, suokaa
tuhannesti anteeksi. Ja minä kun luulin, että minä olin teidät
vietellyt!...

Sitten nauroi hän jälleen hillittömästi. Antti puri huultaan ja
tunnusti itselleen saaneensa tarpeellisen ojennuksen.

--Te olette oikeassa, sanoi hän.

Mutta nyt tarttui tyttö hänen käteensä ja katsoi ystävällisesti silmiin
häntä.

--Te loukkaudutte? sanoi hän. Se on turhaa, sillä enhän minäkään ole
edes yhdellä sanalla tahtonut vetää teitä tilille tuosta yöstä. Mikä on
ollut, se on mennyt, ja pitäkäämme se suloisena muistonamme.

Antti ei ollut vielä koskaan kuullut naisen puhuvan noin. Hän tarttui
tytön käteen, ja he katsoivat nyt suoraan silmiin toisiaan.

--Te ette siis ollenkaan rakasta minua? kysyi hän.

--Kyllä, pidän paljonkin teistä, vastasi tyttö, enkä minä muuten
olisikaan teille antautunut. Mutta rakkaus? Se on niin suuri sana...

--Sitä on kuitenkin maailmassa, vakuutti Antti.

--Mahdollista kyllä, myönsi tyttö vienosti... Mutta jos rakastaisinkin
teitä, eihän se silti olisi mikään syy minulle mennä teidän kanssanne
avioliittoon, lisäsi hän sitten toisella, aivan hilpeällä äänellä.

--Eikö? kysyi Antti yhä enemmän ihmeissään.

--Epäilemättä ei ... mikäli te nimittäin äskeisellä puheellanne
tarkoititte avioliittoa.

--No niin, minä tarkoitin avioliittoa.

--Se tuottaa kunniaa teidän jalolle luonteellenne, lausui
tyttö ilkamoiden. No niin, minä vapautan teidät viettelijän
avioliitto-velvollisuudesta.

--Betty! sanoi Antti nuhtelevasti.

--Ja pyydän myös itselleni samaa vapautusta! lisäsi Betty nauraen ja
yritti juosta pois.

Mutta Antti piti vielä kädestä kiinni häntä.

--Sanokaa minulle vielä yksi asia, pyysi hän, vain yksi, ennen kuin
kuljemme kumpikin omalle tahollemme.

--Vaikka sata, naljaili tyttö. Kysykää!

--_Miksi_ te tulitte minun luokseni, kun teidän tunteenne minua kohtaan
eivät olleet kerran sen vakavammat?

Betty mietti hetken.

--Se huvitti minua, sanoi hän sitten yksinkertaisesti. Eikö teidän
praktiikassanne ole koskaan tapahtunut, että olette ottanut naisen
joksikin yöhetkeksi mitään niinsanottuja syvempiä tunteita häntä kohtaan
tuntematta?

Antti päästi hänen kätensä siinä silmänräpäyksessä. Nyt hän oli
todellakin sydämeen saakka loukkaantunut.

Olihan tuo tyttö verrannut häntä huvinaiseen, jonka kanssa on hauska
herkutella yksi yö, mutta josta ei sen koommin tahdota tietää tuon
enempää! Todellakin imartelevaa hänelle, Antille. Mutta epäilemättä hän
oli hyvin ansainnut tämänkin katkeran ojennuksen, sillä muuten hän ei
arvattavasti olisi koskaan parantunut miljonahoureistaan.

Näin miettien nousi hän Bettyn huoneen nurkasta, jossa heidän
selittäytymisensä oli tapahtunut ja siirtyi muiden vieraiden joukkoon,
missä heidän poissa-olonsa ei ollut herättänyt vähintäkään huomiota.
Soisalo yksin oli pannut merkille sen.

--Noh? kysyi Soisalo, tyrkäten hiljaa kylkeen häntä. Kuinka käy?

--Minkä? kysyi Antti vastaan happamesti.

--Tietysti sinun naimapuuhiesi, lausui toinen. Tuleeko niistä mitään?

--Saa nähdä, virkkoi Antti nyreästi. Oletpa sinä utelias.

--Minulla on omat syyni siihen, kuiskasi Soisalo salaperäisesti.
Laitakin, että tulemme langoiksi!

--Häh? kysyi Antti silmät ymmyrkäisinä.

--Saatpahan kuulla vielä tänä iltana, muhoili Soisalo. Kihlauksemme
julkaistaan illallispöydässä.

--Kihlauksesi? Kenen?... Bettyn kanssa?

--Eipä suinkaan, nauroi Soisalo, silloinhan meidän olisikin vaikea
päästä langoiksi. Margit on hänen nimensä. Meillä on jo kauan ollut
vähän niinkuin vispilänkauppaa keskenämme.

Antti oli kuin pilvistä pudonnut. Sepä uutinen vasta!

--Onneksi olkoon! sai hän vihdoin esille soperretuksi. Oletpa sinä
voinut salaisuutesi säilyttää, kun ei edes minulla ole ollut siitä
aavistustakaan.

--Salaisuus salaisuudesta! hymyili Soisalo. Etpä sinäkään tuosta
paikanmuutoksestasi minulle liikoja laverrellut.

Illallispöydässä nousi ylös todellakin talon isäntä täysi shampanjalasi
kädessä ja julisti, että hänellä oli ilo ilmoittaa vanhimman tyttärensä
Margitin kihlaus pankinjohtaja Soisalon kanssa.

Alkoi yleinen onnittelu ja kilistäminen. Kaikki naimattomat nuoret
miehet tunsivat kalvavaa kateutta tuota miekkoista kohtaan, joka niin
sievästi oli miljonan ja vielä sen lisäksi täydellisen kaunottaren
itselleen napannut ynnä yhdellä iskulla astunut yhteiskunnan määräävien
arvohenkilöiden joukkoon. Naiset puolestaan, sekä naidut että
naimattomat, katselivat Soisaloa entistä suuremmalla mielenkiinnolla ja
tulivat siihen yksimieliseen lopputulokseen, että tyylikkäämpää miestä
olisi Margit turhaan saanut Helsingin seurapiireistä etsiä... Kun hän
sitäpaitsi oli hyvää sukua, ei asiata vastaan siitäkään kannalta voinut
olla mitään muistuttamista.

Antti ei tuntenut tapauksen johdosta kateutta, yhtä vähän kuin erikoista
tyytyväisyyttäkään. Hän totesi olevansa aivan poskeinen sen suhteen. Hän
ei edes olisi voinut sanoa itselleen, pitikö hän sitä Soisalolle onnena
vai onnettomuutena. Mutta jos se oli onni, ei hän todellakaan tiennyt
ketään miestä, joka olisi paremmin ansainnut onnensa, ja sillä mielellä
meni hänkin muiden mukana kilistämään nuoren parin kanssa.



17.


Antti oli ollut mielestään hyvinkin sukkelan liikesommitelman
keksivinään. Hän oli tullut yhteyteen erään toisen rappiolla olevan
liikkeen johtokunnan jäsenten kanssa, jotka olivat taipuvaiset myömään
koko yhtiönsä omaisuuden polkuhinnasta saadakseen edes jotakin takaisin
siihen uhraamistaan pääomista.

Se oli kirjapaino-liike, jolla oli oma talokin erään syrjäkadun
varrella, mutta lähellä kaupungin keskustaa. Liike oli vasta muutamia
vuosia vanha, sen koneet nykyaikaiset ja uuden-uutukaiset. Liitettynä
O.Y. 'Kuvaan' siitä olisi muodostunut jättiläisliike, jolle ei olisi
ollut vertaista koko Helsingissä. Nyt juuri oli edullinen hetki. Senkin
johtokunnan puheenjohtajana oli ennen toiminut niin surullisella tavalla
päivänsä päättänyt Lauri Toivio, sekin oli saanut kärsiä hänen
tekemistään vaillingeista, johtokunnan jäsenet olivat koettaneet sitä
talvikauden eteenpäin kitkuttaa, mutta nyt olivat mahdollisuudet
lopussa, kaikki tiet tukossa eikä rahaa mistään saatavissa. Kun yhtiön
omistajat sitäpaitsi olivat valmiit ottamaan vastaan suurimman osan
kauppahintaa O.Y. 'Kuvan' osakkeina, ei Antin mielestä voinut olla
olemassa kuin yksi ainoa katsantokanta asian suhteen.

Hän puhui siitä Soisalolle, joka piti tuumaa aivan nerokkaana. Hän
keskusteli siitä vanhan kamreeri Jäkälän kanssa, mutta kohtasikin tältä
taholta aivan odottamattoman kiinteää vastustusta.

--Ai, ai, sanoi ukko, se on vaarallinen ajatus! Kehoittaisin herra
johtajaa siitä ajoissa luopumaan.

--Luopumaan? ihmetteli Antti. Miksi? Katsooko herra kamreeri, että
liiaksi laajennamme liikettä vai...?

--En, en mitään senkaltaista, pudisti ukko päätään. Mutta siinä on
kuitenkin eräs niksi.

--Mikä niksi?

--Pyydän, että herra johtaja itse ottaa selvän siitä. Mutta siihen
mennessä toivoisin jo johtajan oman edun kannalta, ett'ette liikaa tätä
suunnitelmaanne julki kuuluttaisi.

Antti ei tietysti totellut neuvoa, sillä hän oli aivan varma tuumansa
onnistumisesta. Myöskin useimmat hänen oman johtokuntansa jäsenistä
olivat siitä suorastaan haltioissaan. Mutta hän ei myöskään voinut olla
huomaamatta, että tuo suunnitelma kaikille, joille hän mainitsi siitä,
ollut niinkään tervetullut. Monet pudistelivat päätään yhtä epäilevästi
kuin vanha kamreeri Jäkäläkin, silti mitään tosiasiallista syytä
mainitsematta.

Tässä täytyi piillä joku salaisuus. Mutta mikä?

Antti sai sen pian selville. Oli olemassa eräs toinen rappiolla oleva
yhtiö, eräs kirjakauppaliike, joka oli vararikon partaalla ja jolla oli
paljon sitoumuksia hänen omassa entisessä pankissaan. Pankki taas ei
tahtonut mitenkään vaatia sitä vararikkoon, sillä paitsi sitä, että se
itse olisi hävinnyt tuntuvia summia siinä, oli koko tuo liike pantu
alkuun pankkia lähellä olevista piireistä, joihin siis myöskin kuuluivat
sen pää-osakkaat. Tätäkin yhtiötä oli siten talvikausi keinotekoisesti
pystyssä pönkitetty, mutta se tietysti ei voinut ijät kaiket käydä
päinsä. Täytyi tulla joku loppusuoritus, ja siihen oli yhtiön
osakkailla, kuten pankillakin suunnitelmansa.

He tahtoivat saada haltuunsa O.Y. 'Kuvan', joka oli kannattava liike ja
jolla oli kaikki mahdollisuudet, lyödä sen yhteen mainitun
kirjakauppa-osakeyhtiön kanssa ja pelastaa edellisen avulla
jälkimmäisenkin. Tämä olisi siten käypä päinsä, että kyseenalaisen
kirjakaupan varasto oli arvioitava mahdollisimman korkeaan, mutta O.Y.
'Kuvan' omaisuus mahdollisimman alaiseen hintaan, ja edellisen osakkeet
säilytettävä täydessä nimellis-arvossaan, mutta jälkimmäisen noin
kolmanteen osaansa alennettavat. Silloin ei pankki, yhtä vähän kuin
sitä lähellä olevat piirit, tulisi häviämään penniäkään. Ainoat, jotka
tulisivat häviämään, olisivat ne O.Y. 'Kuvan' osakkaat, jotka olivat
ostaneet osakkeensa nimellis-arvosta tai yleensä kolmatta osaa
korkeammasta hinnasta.

Antti tunsi heti leijonan kynnen tuossa suunnitelmassa. Se ei ollut
voinut syntyä kenenkään muun älypään aivoissa kuin hänen oman entisen
pankkinsa pääjohtajan, tuon "vuorenvanhuksen", joka juuri oli mestari
moisia sommitelmia tekemään. Samalla ymmärsi hän niin kamreeri Jäkälän
kuin muidenkin epäilykset hänen oman aivan toisaalle tähtäävän
suunnitelmansa suhteen. Kukaan ei tahtonut turhan vuoksi tuon
pankkipomon kanssa riitautua. Jos hän kerran oli asian niin päättänyt
mielessään, oli se myöskin menevä niin, se näkyi olevan ihmisten yleinen
mielipide, niidenkin, jotka tuon järjestelyn kautta tulisivat tuhansia
ja kymmeniä tuhansia häviämään.

Mutta nyt juuri tahtoi Antti näyttää, ettei se sentään vielä ollut sillä
päätetty ja että voi olla toisiakin tahtoja maailmassa kuin
"vuorenvanhuksen". Jos ei kukaan muu uskaltanut, uskaltaisi hän, Antti,
ainakin ruveta tarjottua sormikoukkua vetämään. Hän tiesi kyllä, mitä
vastavoimia hän siten manaisi esille ja että siitä tulisi taistelu,
jonka laajuudesta ja kiihkeydestä hänellä ei vielä voinut olla
aavistustakaan. Mutta hän oli nuori, hän luotti omiin voimiinsa ja
liikkeensä osake-enemmistöön, jonka hän aina katsoi saavansa puolelleen.
Ja sitäpaitsi: olihan hänellä vielä käyttämättömänä se sadantuhannen
luotto, jonka tuon toisen, kilpailevan pankin pääjohtaja oli luvannut
hänelle.

Hän alkoi taistelun. Ja hän ryhtyi O.Y. 'Kuvan' puolesta virallisiin
keskusteluihin ennen mainitun kirjapaino-liikkeen ja sen omistaman talon
ostamisesta.

Mutta samassa tunsi hän kuin olisi nuotta kierretty hänen ympärilleen ja
hänen henkilökohtainen liikuntavapautensa tullut äkkiä kummallisella
tavalla rajoitetuksi. Yhtiön asiat menivät kyllä entistä menoaan, mutta
hänen omat yksityiset asiansa alkoivat sotkeutua ja käydä yhä
monimutkaisemmiksi. Rupesi lankeilemaan yksityisiä lainoja ja
kassakreditivejä, joissa hän oli takaajana, vekseleitä, joita hän
pankista erottuaan oli joskus köyhemmille tovereilleen kirjoittanut,
joku päästi jo hänen nimensä protestiinkin ja puolusteli itseään sillä,
ettei hän ollut voinut asialle mitään, kun hänen oma entinen pankkinsa
juuri viime tingassa oli kieltänyt vekseliä hänen nimellään
uudistamasta. Liikkeelle hankkimaansa luottoa hän ei luonnollisesti
voinut käyttää omiin tarpeisiinsa ja oman yksityisluottonsa hän oli taas
käyttänyt enemmän kuin loppuun yhtiönsä hyväksi. Kun hän täksi
kevättalveksi oli tyytynyt sitäpaitsi aivan vaatimattomaan palkkaan
toimitusjohtajana, tuottivat nuo pienet neulanpistot hänelle monta
kiusallista hetkeä ja tuokiotilaa. Hän olisi mielestään nyt tarvinnut
kaiken aikansa parempaan.

Muissakin suhteissa huomasi Antti joutuneensa sotakannalle joidenkin
hänelle tuntemattomien voimien kanssa. Ystäviensä kautta hän sai kuulla,
että hänestä oli mitä hirveimpiä huhuja liikkeellä ja että häntä
pidettiin monissa piireissä rappiolle joutuneena hulttiona, joka oli
suoranainen häpeä ja siveysvaara koko sivistyneelle yhteiskunnalle.
Kaivettiin esille hänen avio-eronsakin ja hänen viimesyksyinen, kylläkin
sangen vapaa yksityis-elämänsä, kerrottiin, että hänen vaimonsa oli
antanut anteeksi jos jotakin, mutta ei sentään sitä, että eräs outo
työläisnainen oli ilmestynyt vastasyntynyt lapsi käsivarrellaan Antin
luo ruokkoa pyytämään, huhuiltiinpa vielä hämäristä, sameista
liiketempuista, jotka lankesivat jo rikoslain sen ja sen pykälän
piiriin. Aluksi halveksi Antti täydellisesti niitä, vastaten ystäviensä
huolestuneisiin selontekoihin pelkällä naurulla ja olkapäiden
kohotuksella. Mutta häntä ei naurattanut enää, kun hän huomasi, että
monet hänen vanhoista tuttavistaankin lakkasivat häntä tervehtimästä ja
hän oli toisten silmissä lukevinaan tuon sanattoman, epämääräisen,
tuhatpäisen epäilyn, jota vastaan ei voinut taistella, sillä olisihan se
heti ensi iskulla haihtunut ilmaan, jälleen entistä sankemmaksi ja
uhkaavammaksi ukkospilveksi kokoontuakseen.

Enin hermostutti Anttia, että nuo typerät huhut kulkeutuivat myös
naisten korviin. Eräänä päivänä tuli hänen entinen vaimonsa itkien hänen
luokseen ja tahtoi vahvistusta siihen, ettei Antti ollut
vekselinväärentäjä, kuten hänestä oli kerrottu eräässä seurassa. Toisena
päivänä kysyi rouva Sorvi häneltä varovasti, oliko totta, että Antti
rakasteli ala-ikäisiä tyttölapsia. Kun Antti katsoi hämmästyneenä
häneen, hän selitti silmät vesissä, ettei hän Antilta mitään ehdotonta
uskollisuutta vaatinutkaan, mutta kyllä hänen mielestään sentään oli
liikaa, kun hänelle oli kerrottu, että Antin oli myöhään yöllä nähty
käyvän käsikynkkää erään keskenkasvuisen kanssa...

Ahaa, se oli tuo juopunut lapsi, jonka hän kerran oli poliisin kynsistä
pelastanut! Kaikki pengottiin siis esille, kaikki käytettiin hänen
mustaamisekseen.

Näiden olosuhteiden vallitessa läheni yhtiökokous.

Antti arvasi jo edeltäpäin, että siinä tulisi tapahtumaan rynnäkkö hänen
kukistamisekseen. Myöskin Soisalo oli häntä siitä varoittanut. Mutta
Antti oli hyvässä turvassa, sillä hän tiesi juuri Soisalon, ukko Jäkälän
ja omien osakkeittensa avulla olevansa varmassa enemmistössä. Eikä hän
sitäpaitsi uskonut muidenkaan yhtiön osakkaiden päästävän häntä niinkään
hevillä menemään kaiken sen jälkeen, mitä hän oli yhtiön hyväksi tehnyt,
ja varsinkaan siihen nähden, että sen osakkeita jo alettiin noteerata
yli nimellisarvon.

Tässä pettivät hänen laskelmansa.

Ukko Jäkälää ei ollenkaan näkynyt yhtiökokouksessa. Hän oli siirtänyt
osakkeensa toiselle, vihollisleiriin kuuluvalle henkilölle, ja kun
äänestyksen aika tuli, jäi Antti loistavasti tappiolle. Hänet ja kaikki
ne johtokunnan jäsenet, jotka olivat hänen suunnitelmaansa kannattaneet,
äänestettiin pois koko johtokunnasta ja heidän tilalleen tuli pelkkiä
vastapuolueen miehiä. Kaikki tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä.

Näin oli Antti jälleen puilla paljailla. Mutta melkein enemmän kuin se
jo sellaisenaan kylläkin arveluttava seikka suututti ja suretti häntä,
että hänen tähtensä niin monet viattomat ihmiset tulisivat niin paljon
kärsimään.

Enin Soisalo. Antti lähti häntä etsimään.



18.


Antti ei tahtonut löytää Soisaloa mistään. Hän soitti tämän kotiin, hän
soitti kaikkiin kapakoihin, soitti tämän morsiamen kotiinkin, saamatta
kuitenkaan mitään vastausta. Lopuksi lähti hän neuvottomana pitkin
Pohjois-Esplanadia astelemaan.

Oli lauhkea toukokuun ilta ja ihmisiä tavallista enemmän liikkeessä.
Mutta Antti tuskin huomasi heitä. Hän oli sydämensä pohjasta äkäinen,
hänen mielensä oli kuohuksissa, hänen keppinsä vingahti aina silloin
tällöin vihaisesti ikäänkuin hän olisi lyönyt jotakin näkymätöntä
vastustajaa. Olihan hän hävinnyt, perinpohjin hävinnyt! Mikä hänelle nyt
eteen tulisi? Ja kuinka selittäisi hän asian ystävilleen, mutta ennen
kaikkea Soisalolle, joka niin oli häneen uskonut ja uhrannut siinä
uskossa koko omaisuutensa?

Mutta sitten hän muisti äkkiä, että Soisalo oli kihloissa Margitin isän,
tuon toisen pankkipomon, kanssa ja että hänestä vielä ennen kesää tulisi
miljonan-omistaja. Jumalan kiitos! Ehk'ei hän sentään niinkään pahaksi
panisi eikä jäisi hänelle ikikaunaa kantamaan. Tulisihan hänen Antin
vuoksi häviämänsä summa olemaan vain kuin pisara meressä siihen
jättiläis-omaisuuteen verraten, joka hänellä pian oli oleva käsissään.

Hänen ajatuksensa kääntyivät taas kaksinkertaisella voimalla äskeiseen
yhtiökokoukseen.

Hänet oli petetty! Se oli heti äänestyksen jälkeen ollut hänen
ensimmäinen järkevä ajatuksensa. Mutta kuka oli pettänyt hänet
oikeastaan? Eikö vanha kamreeri Jäkälä, joka hänet oli tuohon lemmon
yhtiöön houkutellut, ostanut summakaupalla sen osakkeita ja nyt
nähtävästi myönyt suurella voitolla ne, kun Antin viholliset välttämättä
tarvitsivat niitä?

Kostoa, kostoa! huusivat kaikki hänen sisälmyksensä. Mutta kuinka kostaa
miehelle, jota vain obligatsionit ja arvopaperit enää elämään
kiinnittävät, ja mikä kostaja oli varsinkaan hän, keppikerjäläinen?

Äkkiä muisti hän käyttämättömän sadantuhannen luottonsa tuossa toisessa
pankissa. Yhtiötään varten hän tosin sen oli hankkinut, mutta nythän
hänellä ei ollut enää mitään yhtiötä, ja jos hän kävisi puhumassa
jälleen tuon ystävällisen vanhan herran kanssa, suostuisi tämä
epäilemättä siirtämään ainakin jonkun osan siitä johonkin toiseen hänen
alkuunpanemaansa yritykseen. Täytyi vain keksiä jotakin. Siinä oli
kaikissa tapauksissa selkänoja, jota ei sopinut halveksia.

Mihinkään kosto-toimenpiteisiin ukko Jäkälää tai ketään muutakaan
vastaan se ei riittänyt luonnollisesti. Mutta se riitti auttamaan hänet
jaloilleen jälleen ja varustamaan hänet aseilla johonkin uuteen
kamppailuun.

Mikä se oli oleva, sitä hän ei vielä osannut tässä kiireessä määritellä.
Tällä kertaa oli pääasia, ett'eivät hänen vihollisensa päässeet
ylenmäärin hänen tappiostaan riemuitsemaan eivätkä sylkemään hänen
yhteiskunnalliselle hautakummulleen.

Ja jo isosti reippaampana mieleltään hän kääntyi poikki torin,
Vallgrenin suihkulähteen ohitse, Kaivopuistoon johtavalle Länsi-Rannalle
kulkemaan. Mutta siinä kulmassa tulikin Soisalo häntä vastaan.

--Terve! lausui Antti. Juuri sinut minä tahdoinkin saada käsiini.

--Terve, terve, vastasi Soisalo harvakseen. Myöskin minä olisin antanut
vielä tänä iltana sinulle jonkun elämänmerkin itsestäni.

Antti katsoi ystäväänsä. Tämä näytti kovin tiukalta ja vakavalta. Hänen
kasvonsa olivat oudon harmaat, hänen silmälautansa tulehtuneet ja hänen
suupielensä värähtelivät silloin tällöin kuin olisi hänen ollut vaikeata
omaa sisällistä liikutustaan pidättää.

Mitähän tuolle on tapahtunut? ajatteli Antti. Onkohan mies ollut aika
rymyllä eilen? Siinä tapauksessa tulen minä sangen sopimattomaan aikaan
jobinviesteineni.

Mutta täytyihän sen kuitenkin esille. Antti rykästeli.

--Olisiko sinulla pari hetkeä aikaa uhrata minulle? hän sanoi. Menisimme
johonkin.

--Minne me menisimme? kysyi Soisalo väsyneesti.

--Mihin hyvänsä, mutta mieluimmin johonkin yksityishuoneesen. Sillä
asia, josta aion puhua sinulle, ei siedä ketään syrjästäkuulijoita.

--Ei oikeastaan minunkaan asiani sinulle, virkahti Soisalo omituisesti
hymyillen. Vie minut siis, minne tahdot vain!

--Hyvä on. Siinä tapauksessa pistäydyn minä Kappelin puhelimeen.

Hän meni ja palasi hetken perästä ilmoittaen, että Catanin rococo-huone
oli vapaa. Hän oli tilannut sen ja samalla heille molemmille illallisen.

--Syödään sitten yhteinen Herran ehtoollinen, sanoi Soisalo.

Hän oli jäänyt suihkukaivon luo ystäväänsä odottamaan. Ja jälleen
hämmästyi Antti hänen kasvojensa kummallista harmautta ja hänen
tuijottelevia, lasittuneita silmäteriään.

He kulkivat pitkin Pohjois-Esplanadia, pujotellen vaivoin taajojen
ihmisjoukkojen lomitse. Juuri kun he olivat Catanin ovesta sisälle
astumaisillaan, huomasi Antti Heikinkadun kulmassa myötävän joitakin
lisälehtiä ja kuuli sanomalehtipoikien tuolla taempana ryntäävän
suurella vauhdilla eteenpäin ja huutavan kimakasti kaupan tavaraansa.
Hän pysähtyi käsi ovenrivassa.

--Lisälehti! sanoi hän. Odota, minä ostan yhden.

--Joutavia! ärähti Soisalo odottamattomalla tuimuudella. Tietysti taas
jotakin prinssi Wiedistä ja Albanian kapinasta.

--Älä sano! väitti Antti. Etkö näe, kuinka ihmiset huitovat käsiään ja
tappelevat niistä? Se mahtaa olla joku suuri uutinen.

Mihinkään enempään sananvaihtoon antautumatta aukaisi Soisalo oven ja
lykkäsi Antin puoli väkivalloin sisälle. Antti ihmetteli hiukan hänen
omituista käytöstapaansa, mutta päätteli sen johtuvan tuosta yleisestä
hermostumisesta, jonka hän oli ensi hetkestä saakka todennut
ystävässään.

Puolen minuutin kuluttua he istuivat kahdenkesken rococo-huoneessa.

Ulkona oli vielä valoisa eivätkä he sallineet tarjoilijan täällä
sisälläkään tulia sytyttää. He sanoivat tahtovansa syödä vasta
myöhempään.

--Niin, hyvä ystävä, alotti Antti. Minulla on sinulle kerrottavana
ikäviä uutisia.

--Uutisia? säpsähti Soisalo. Ikäviä? Sinulla? Mitä tarkoitat? Selitä
nopeasti!

--Sanalla sanoen, meillä oli tänään tuo yhtiökokouksemme.

--No niin? keskeytti Soisalo kärsimättömästi. Ja siellä mainittiin...?

--Ei siellä puhuttu eikä mainittu juuri mitään, kertoi Antti. Siellä
erotettiin minut yksinkertaisesti. Minä en ole enää toimitusjohtaja.

--Jumalan kiitos! Vainko se!

Hän näytti todellakin hengähtävän helpotuksesta. Antti katsoi
huvitettuna ystäväänsä.

--Kiitätkö sinä jumalaa, pannahinen, kysyi hän, siitä että minut on
erotettu toimitusjohtajan paikasta? Muistahan toki, mitä kaikkea siitä
on oleva seurauksena. Sinäkin menetät koko omaisuutesi.

Soisalo näkyi jälleen tulevan tuntoihinsa.

--Suo anteeksi, sanoi hän hiljaisesti. En minä nyt itseäni ajatellut.

--Mutta minua ehkä? virkahti Antti humoristisesti.

--Enkä sinua, myönsi Soisalo. Minulla oli mielessä aivan toiset asiat.

Antti ei ryhtynyt ystävänsä salaisuuksia sen syvemmältä tutkimaan, vaan
rupesi tekemään asiallisesti selkoa yhtiökokouksen menosta, häntä
vastaan käydystä sotaretkestä ja sen tappion suuruudesta, minkä O.Y.
'Kuvan' osakkaat tulisivat kärsimään. Hän huomasi kyllä, että Soisalo
tuskin kuunteli häntä, mutta hän jatkoi kuitenkin esitystään, pitäen
velvollisuutenaan ystäväänsä kohtaan esittää asiat hänelle heti suoraan
ja peittelemättä. Mutta enemmän kuin Soisalon hajamielisyys häiritsi
häntä se melu ja hälinä, joka äkkiä oli ruvennut tuolta ulkoa kadulta
kuulumaan.

Antti silmäsi sinne ohuiden, harvojen ikkunaverhojen läpi ja kauhistui.
Ihmiset huusivat ja huitoivat käsiään, lukivat lisälehtiä ja hyökkäsivät
jälleen mielipuolisina eteenpäin. Jos siellä äsken oli ollut paljon
väkeä, oli koko katu nyt muutamissa tuokioissa tungokseen saakka
ahtautunut. Toiset seisoivat ryhmissä kiihkeästi keskustellen ja lyöden
aina väliin kädenselällä lukemaansa lisälehteä. Toiset heiluttivat sitä
korkealla ilmassa ja näyttivät protesteeraavan sydämensä pohjasta sitä
vastaan. Eikä se ollut enää mitään tavallista esplanadien ilta-yleisöä,
joukossa näkyi jo vanhoja, valkopäitä herroja ja hienoston naisiakin,
jotka eivät ollenkaan sen järkevämmällä tavalla käyttäytyneet. Oli kuin
olisi myrsky päässyt irti, vallankumous puhjennut, meri ärjähtänyt yli
äyräittensä...

--On siellä sittenkin tapahtunut jotakin, sanoi Antti hätäisesti.
Menenkö ja otan selvän siitä?

Vastauksen asemasta painoi Soisalo hänet takaisin tuoliin istumaan.

--Mutta...? kysyi Antti yhä enemmän hämmentyneenä. _Onhan_ siellä
tapahtunut jotakin. Ja juuri äsken olin minä venttiilistä kuulevinani...

--Sulje venttiili! huusi Soisalo kiihtyneenä.

Se nyt on ihme ja kumma, ettei saa olla rauhassa täällä sisälläkään
tuolta katu-yleisöltä. Tietysti on Hannes Kolehmainen taas juossut
jonkun uuden maailman-ennätyksen.

Mutta myrsky oli ehtinyt jo rauhalliseen Cataniinkin. Äsken oli sen
suuri sali tuossa seinän takana ollut melkein tyhjä, nyt kuului jo
sieltäkin kiihkeiden, toisiaan risteilevien äänten kohina. Kuului
korkeita huutoja ja nopeita askeleita, puhelimen helinää ja sisälle
ryntäävien ihmisten hätäisiä kysymyksiä. Äkkiä kiskaistiin auki myös
heidän huoneensa ovi.

--Kuka perkele? kirosi Soisalo aivan poissa suunniltaan.

Se olikin vain tarjoilija.

--Anteeksi, sanoi hän nopeasti kumartaen. Mutta herrat eivät tiedä ehkä,
herrat eivät ole kuulleet ehkä...

Hän heitti lisälehden pöydälle ja yritti poistua samalla vauhdilla kuin
oli tullutkin.

Antti yritti tarttua siihen, mutta ei ehtinyt, sillä Soisalo oli jo
salaman-nopeasti temmannut sen käteensä ja puristi
kouristuksentapaisestl sitä.

--Seis! huusi hän hirvittävällä äänellä tarjoilijalle, joka pysähtyi
tyrmistyneenä. Valoa!

Tarjoilija väänsi sähkön palamaan.

--Ei, komensi Soisalo. Kandelaberit esille! Juhlallista sen olla pitää.
Ja verhot alas! Luuletteko, että me olemme tässä millään näyttämöllä?

Tarjoilija teki työtä käskettyä. Soisalo reikelöi oven hänen jälkeensä,
ojensi lehden Antille ja heittäytyi itse huolettomasti nojatuoliin.

--Lue! sanoi hän lyhyesti.

Hän oli jälleen aivan tyyni ja rauhallinen, mutta lumivalkea
kasvoiltaan.

Antti tarttui tuohon vielä kosteaan, äsken kirjapainosta tulleesen
paperilippuun vapisevin käsin, sillä hän aavisti jo vaistomaisesti, että
jotakin kamalaa oli tapahtunut ja muuta ehkä vielä vielä kamalampaa oli
tapahtumassa. Hän oli arvannut oikein. Jo otsakkeista hänen silmänsä
pimenivät.

Niissä sanottiin, että Soisalon morsiamen isä, hänen pankkinsa
pääjohtaja, tuo ystävällinen vanha herra, oli joku tunti sitten vangittu
syypäänä kavalluksiin, väärennyksiin, kassanvaillinkiin ja petolliseen
kirjanpitoon. Vaillingin suuruutta ei voitu vielä tarkemmin arvioida,
mutta kysymys oli kymmenistä miljonista.

Antti painoi pään käsiinsä. Se oli kaikenhäviö.



19.


--Noh, miksi et lue? kysyi Soisalo kummallisen ohuella, soinnuttomalla
äänellä. Jatka!

--Minun ei ole tarvis lukea enempää, virkkoi Antti tuskin kuuluvasti. Ja
se on totta siis?

--Kaikki, mikä on painettu, on totta, sanoi Soisalo äskeisellä
kammottavalla äänenpainollaan.

--Ei kaikki, mutta tämä ... onko _tämä totta_? kysyi Antti raskaasti
lisälehteä kädessään osoittaen. _Onko_ hän syypää?

--Siitä ei voi olla mitään epäilyä olemassa, vastasi Soisalo lyhyesti ja
täsmällisesti.

Antti painoi pään jälleen käsiinsä. Syntyi syvä äänettömyys.

Kuinka pieniksi hupenivatkaan siinä silmänräpäyksessä kaikki hänen
henkilökohtaiset surunsa ja onnettomuutensa tämän jättiläisromahduksen
rinnalla, joka koski koko maata ja kansakuntaa! Se tuskin mahtui hänen
aivoihinsa. Tuoko herttaisesti, älykkäästi hymyilevä vanha herra, jota
hän oli pitänyt suorastaan yli-ihmisenä, siis konna ja petkuttaja, eilen
vielä koko kaupungin napa, tänään lukkojen ja telkien takana?
Mahdotonta! Yhtä hyvinhän voi kuu pudota maahan tai aurinko lähteä maan
ympäri kiertämään. Tämä tulisi kylvämään epäluulon ja epävarmuuden
tunnetta koko yhteiskuntaan.

--Miesparka! huusi hän vihdoin. Hänen sijassaan minä olisin ennemmin
ampunut itseni kuin elävältä antautunut.

--Hän on koettanut tehdä niin, selitti Soisalo harvakseen, mutta hänet
on estetty siitä. Miesparka! sanon minäkin. Mutta vielä enemmän kuin
häntä itseään säälin minä hänen perhettään.

--Niin, se on totta, myönsi Antti. Perheen olin minä aivan unohtanut.

Hän muisti samalla, että Soisalo nyttemmin myös tavallaan kuului tuohon
onnettomuuden perheeseen. Ja vielä johtui hänen mieleensä, että Soisalo
kuului samaan pankkiin, jonka pääjohtajasta oli kysymys, ja ettei hänen
asemansa siinäkään suhteessa mahtanut olla kovin kadehdittava. Hänen
teki mieli sanoa jotakin lohduttavaa ja rohkaisevaa, mutta hän ei
voinut. Mitäpä hän olisi sanonutkaan? Olihan kuin olisi kuolema kulkenut
läpi huoneen, eikä vain kuolema, vaan rikos, häpeä ja kunniattomuus!...

Syntyi jälleen syvä, pitkä vaitiolo.

--Täytyyhän meidän syödä kuitenkin, virkahti Soisalo vihdoin raukeasti.

Hän avasi oven, painoi sähkönappulaa ja antoi määräyksensä. Sitten he
istuivat jälleen äänettöminä kuin kuvapatsaat.

Tarjoilija sai tulla ja mennä. He eivät paikaltaan liikahtaneet eivätkä
ääntä päästäneet, ennen kuin tarjoilija ilmoitti, että pöytä oli katettu
ja kysyi, mitä herrat tahtoivat juotavaksi.

--Viinaa ja olutta! käski Antti.

--Ja shampanjaa, lisäsi Soisalo. Kaksi pulloa ... te tiedätte, minun
merkkiäni. Voitte tuoda ne jo nyt pöytään.

--Oletko sillä tuulella? hymähti Antti hiukan kummastellen. Mutta
samantekevä!

Soisalo katsoi häneen omituisen pyytävällä kasvojen-ilmeellä.

--Anna nyt minunkin kerran hullutella! sanoi hän. Vain tämän yhden
ainoan kerran!

He maistoivat voileipä-pöytää ja ottivat ryypyt ja oluet saman
painostavan äänettömyyden vallitessa. Antti pani vain merkille, että
hänen ystävänsä otti tavallista useampia ryyppyjä, ilman että ne
näyttivät tehoavan häneen hituistakaan.

Vasta shampanjaan tultua kirposi Soisalon kielenkannin.

--Terve! lausui hän lasinsa kohottaen. Kiitos nyt hyvästä toveruudesta!

Antti tunsi jotakin kosteata kihoavan silmäkulmaansa.

--Kiitos itsellesi! sanoi hän. Ja suo nyt anteeksi kaikki ne ikävyydet,
jotka olen tuottanut sinulle. Ei se ole ollut tarkoitus oikeastaan...

Hän oli niin liikutettu, että hän tuskin taisi puhua... Tuo mies kiitti
vielä häntä, tuo, joka oli aina ollut häntä kohtaan kuin toveruus itse
ja joutunut hänen tähtensä niin suuriin vahinkoihin!...

He kilistivät ja rupesivat hiljakseen juttelemaan päivän suuresta
tapauksesta, josta Soisalo luonnollisesti oli tiennyt jo ennen kuin
mitkään sanomalehtimiehet. Hän kertoi myös yksityiskohtaisesti, kuinka
epäluulo oli herännyt pankin hallitusneuvostossa, kuinka ne olivat
vähitellen kasvaneet ja täsmällisemmiksi kehittyneet, miten oli
heidänkin apulaisjohtajien mieltä kysytty ja he vastanneet
omantunnonmukaisesti, että jotakin oli heidänkin mielestään vinossa,
mutta että laitoksen patriarkallinen johtotapa esti heiltä kaiken
tarkemman kontrollin harjoittamisen. Myöskin mainitsi hän kaikessa
salaisuudessa toimeenpannusta tilintarkastuksesta, joka oli päättynyt
tunnettuun tulokseen. Pankki pitäisi ovensa kiinni toistaiseksi. Milloin
ne jälleen avattaisiin, riippui asianhaaroista, mutta niin paljon
voitiin jo nyt sanoa varmuudella, että pankki tulisi tämänkin
hirvittävän kolauksen kestämään.

Antti kyseli ja Soisalo vastasi, tehden sen kuitenkin kummallisen
koneellisesti ja ulkopuolelta itseään ikäänkuin koko asia ei häntä
ollenkaan lähemmin liikuttaisi. Äkkiä katsoi hän kelloaan.

--Suo anteeksi, sanoi hän. Minun täytyy nyt poistua. Näkemiin! Ja vielä
kerran kiitos hyvästä toveruudesta.

Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi.

Mutta hänen äänensä soinnahti tällä kertaa niin särkyneesti, että kamala
aavistus äkkiä lensi Antin aivojen läpi. Yksi silmäys Soisalon kasvoihin
riitti hänelle sen todeksi vahvistamaan.

--Ethän...? kysyi hän matalalla äänellä. Ethän aio...?

Soisalo huomasi myöskin Antin muuttuneesta ilmeestä olevansa
paljastettu.

--Kyllä, vastasi hän rauhallisesti. Enhän minä voi elää enää. Tänä yönä
sen täytyy tapahtua.

--Mieti asiaa! Minä olen itse ollut samanlaisessa mielentilassa. Silloin
sinä pelastit minut.

--Se oli toista, hymyili Soisalo surumielisesti. Sinullahan oli ja on
vieläkin koko maailma edessäsi. Minun maailmani sensijaan on nyt
lukossa, umpilukossa.

--Sinä ehkä vain kuvittelet niin. Anna edes huomisen aamun valjeta,
ennen kuin teet jotakin ratkaisevaa.

--Ja huomenna minut jo ehkä raastettaisiin alustavaan
poliisikuulusteluun. Joudun joko itse syytteenalaiseksi tai on minun
pakko todistaa vasten morsiameni isää, jota kohtaan olen aina tuntenut
kunnioitusta ja ihailua. Ei! Sitä ei saa tapahtua. Ennemmin selkä
suorana ja kilpi puhtaana ... sinne ... tyhjyyteen...

--Ja juuri siitä tullaankin päättämään, että olet ollut rikostoveri!

--Tutkimus tulee kaikki selvittämään. Minun paperini ovat
järjestyksessä. Mutta minä en saata olla toisenlainen kuin olen. Tässä
on minun rajani.

Antti pyysi ja rukoili. Soisalo pysyi järkähtämättömänä.

--Hukkaat suotta aikaa minun suhteeni, sanoi hän vihdoin. Minä olen
punninnut kaikki mahdollisuudet. Teen tämän täydellä järjellä ja täysin
harkitusti.

--Ei koskaan voi kyllin harkita sellaista asiaa, huomautti Antti
voimattomasti.

Soisalo ei vastannut siihen, vaan katsoi jälleen kelloaan.

--Aika rientää, sanoi hän, ja minulla on vielä paljon toimittamista
tänä iltana. Kahta asiaa minä kuitenkin vielä pyytäisin sinulta...

--Pyydä sataa! virkahti Antti.

--Ensiksikin, että saan tarjota sinulle tämän illallisen ja toiseksi,
että jäät tänne vielä vähäksi aikaa etkä yritäkään etsiä jälkiäni.
Lupaatko?

--Lupaan, vastasi Antti.

Hän oli huomannut, ettei tässä inhimillisesti nähden ollut mitään
tekemistä.

--Kiitos, sanoi Soisalo. Ja nyt hyvästi! Kun huomen-aamulla heräät, ei
minua ole enää olemassa.

--Luuletko minun voivan nukkua tänä yönä? kysyi Antti hiljaa.

Hän jäi yksin. Hän käveli kotvasen edestakaisin ja koetti järjestää
ajatuksiaan. Suuri, ylpeä, hieno Soisalo! Kuinka se oli hänen
tapaistaan, kuinka tuo päätös kumpusi hänen sisimmästä, omaperäisimmästä
olennostaan!

Mutta sitten säikähti hän jälleen ajatuksiaan. Aikoiko tuo mies
todellakin kuolla? Eikö häntä siis todellakaan olisi enää huomenna
olemassa? Mahdotonta, mahdotonta! Mutta olihan hän sanonut niin. Ja
Antti tunsi kyllin Soisalon tietääkseen, ettei hän turhia laverrellut ja
ettei hänen kätensä ollenkaan vapisisi, silloin kun hän ojentaisi
murhaavan aseen kohti ohimoaan.

Soisalo poissa! Milloin tulisi hänen vuoronsa?

Antti tunsi, ettei hänelläkään tämän jälkeen ollut enää juuri paljoa
maan pinnalla toimittamista.

Toisakseen johtui hänen mieleensä, ettei hän ollut ehkä tarpeeksi
manannut ystäväänsä ja pyytänyt tätä vielä Herran nimessä henkeään edes
jonkun päivän säästämään. Mitä jos vielä juoksisi hänen jälkeensä, jos
yhdyttäisi hänet kadunkulmassa ja saisi hänet jollakin keinoin iloisten
ystävien pariin palautetuksi? Mutta hänhän oli luvannut pysyä
paikoillaan. Ja toiselta puolen oli hänen koko olennossaan ollut
sellainen rauha ja ylemmyys, että Antti vieläkin tunsi itsensä sen
edessä aivan pieneksi ja vähäpätöiseksi.

Hän päätti mennä suoraan kotiin, vaikka hän tiesikin menevänsä unetonta
yötä viettämään. Ja hän meni takaoven kautta, sillä hän ei tahtonut
tavata tällä hetkellä ketään tuttavia. Hänellä oli kuin pyhä salaisuus
huomen-aamuun saakka säilytettävänään, aarre, joka ei kestänyt ihmisten
katseita ja joka oli syvälle sydämen aarnihautoihin kätkettävä, ettei
sen hohde häviäisi ja arkipäiväistyisi...



20.


Kävi aivan kuin Antti oli arvellutkin. Hän ei saanut unen tippaa
silmiinsä sinä yönä, vaan käveli edestakaisin kuin kummitus, odottaen
aamun valkenemista.

Oikeastaan ei hänellä enää mitään kotia ollutkaan, vaikka hän yhä vielä
vanhasta tottumuksesta sitä nimitti niin. Oli vain huoneusto, oli vain
sarja kolkkoja, puolityhjiä huoneita, jotka suojasivat häntä tuulelta ja
sateelta, mutta eivät mitään mielen turvaa tarjonneet. Myöskin hänen
huonekalustonsa oli arveluttavasti supistunut. Hänen entinen vaimonsa
oli korjannut omansa, sen mitä hän oli tuonut yhteiseen pesään, pöytä
pöydältä, tuoli tuolilta, aina keittiökalustoa ja ikkunaverhoja myöten,
jättäen jäljelle vain sen, mikä oli seurannut Anttia sinne hänen
vanhasta poikamies-asunnostaan. Hänen silloisiin pieniin huoneisiinsa ne
olivat hyvin riittäneet. Täällä ne näyttivät pitkin seiniä siellä täällä
seisten omaa orpouttaan valittavan ja ihmettelevän, mitä heillä tässä
erämaassa oli oikeastaan tekemistä.

Onneksi nousi aurinko jo varhain näin toukokuulla, kaikki yön peikot
kultaisilla nuolillaan pakoon karkoittaen. Antista tuli heti kuin toinen
mies. Hänestä tuntui kuin olisi kulunut vuorokausia eilisestä illasta
ja hän käsitteli mielessään Soisalon itsemurhaakin jo ammoin
tapahtuneena asiana. Nukkumaan hän ei kuitenkaan viitsinyt enää mennä.
Hän heittäytyi sohvalleen, hän otti ensimmäisen eteen sattuvan kirjan
käteensä ja luki hetkisen. Sitten hän sytytti sikarin ja katsoi
kelloaan. Se näytti täsmälleen kuutta. Hän heitti palttoon hartioilleen
ja lähti kaunista kevät-aamua katselemaan.

Kadut olivat melkein tyhjät vielä, mutta ilmassa oli ihmeellinen
tuoreus, puiden urvut tuoksuivat ja Esplanadin vihannat nurmikentät
kiilsivät jo työssä olevien kasteli jäin siunaavien suihkujen jäljeltä.
Hänen askeleensa johtivat hänet Kauppatorille. Siellä oli kauppa jo
täydessä käynnissä, suuret, punaiset lihakimpaleet loistivat kilpaa
kukkurapäisten kukkapensastojen rinnalla ja toinen sievä piikainen
toisensa perästä näkyi sinne jo ruokakoreineen kepsuttelevan.
Länsi-Rannalla oli kahvila, jossa torimatamit, maalta tulleet
tavarankauppaajat ja myöhästyneet helsinkiläiset ilonpitäjät
virkistäytyivät kahvilla, teellä ja ranskanleivällä. Myöskin Antti
pistäytyi sinne.

Siellä sai hän myös käteensä ensimmäiset aamulehdet, jotka hän aukaisi
kuumeentapaisesti, etsien tietoa yön kaameasta tapauksesta. Eihän siitä
niissä ollut riviäkään, eikä voinutkaan vielä olla, sillä ei Soisalo
suinkaan ollut kutsunut sanomalehtimiestä mukaan elämänsä suuren
tilinteon hetkelle. Oli vain suurilla kahden palstan otsakkeilla,
ali-otsakkeilla ja väli-otsakkeilla kerrottu seikkaperäisesti
eilis-illan äkkiarvaamattomasta vangitsemisesta, joka oli saattanut koko
kaupungin kuohuksiin.

Vasta iltalehdistä luki Antti lyhyen uutisen, että pankinjohtaja Soisalo
oli surmannut itsensä kotonaan ampumalla luodin sydämeensä. Teon syyn
sanottiin olevan tuntemattoman, mutta asetettiin se kuitenkin yhteyteen
hänen pankkiaan kohdanneen suuren onnettomuuden kanssa.

Varmaan monet pitivät häntäkin rikollisena.

Vaikka Antti oli valmistunut tuota uutista vastaan-ottamaan
perusteellisemmin kuin kukaan, vaikutti se kuitenkin kummallisesti
häneen, aivan kuin hautajaistilaisuus kuolemantapauksen jälkeen. Eihän
se oikeastaan enää ollut mitään, olihan kuolema itse tietysti pääasia,
mutta oli se sentään jotakin tuo toinenkin, oli kuin piste jo lopetetun
lauseen jälkeen, kuin muistuttaja, että kaikki nyt todella oli
auttamattomasti ohitse...

Antti tunsi itsensä Soisalon kuoleman jälkeen jotakuinkin yksinäiseksi.
Hänestä oli kuin hän äkkiä olisi siirtynyt elämän ulkopuolelle.

Ainoa, joka vielä kiinnitti häntä syvemmin siihen, oli rouva Sorvi,
jonka kanssa Antti seurustelikin entistä enemmän. Kun hänellä ei mitään
vakinaista työtäkään enää ollut, hän vietti usein vuorokausi-määriä
rouva Sorvin luona, lepäillen ja lueskellen, ja kiitollisena siitä, että
hänellä oli edes tällainen piilopirtti. Oli aivan kuin hänen henkensä
jousi olisi lauennut ja hänen elämäntarmonsa kieltäytynyt
palveluksestaan. Kadulle mennessään hän tunsi suorastaan kammoavansa
ihmisiä. Onneksi ei kukaan kiinnittänyt sen suurempaa huomiota häneen,
sillä tuo kymmenien miljonien petosjuttu oli muutamiksi viikoiksi
kiinnittänyt kaikkien ajatukset.

Rouva Sorvi oivalsi kyllä hänen mielentilansa ja murehti sitä itsekseen.
Mitä Antista nyt tulisi? Käytännöllisesti hän ei sitä niinkään syvästi
surrut, sillä tiesihän hän Antin kyvykkääksi mieheksi, joka kyllä
ansaitsisi leipänsä maailmassa, mutta sitä enemmän sielullisessa
suhteessa. Äkkiä pisti hänen päähänsä, että Antilla oli rahahuolia.

--Sinä olet nyttemmin aina niin surullinen, sanoi hän hellästi eräänä
iltana, kun Antti jälleen oli tuntikauden vaieten poltellut ja
tuijottanut sohvankulmassa. Enkö minä voi missään suhteessa auttaa
sinua?

--Tuskin, lausui Antti. Ne ovat miesten asioita. Ja sitäpaitsi pelkään,
ettei minun taudilleni ole enää mitään parannusta.

Rouva Sorvi säpsähti. Eihän mies vain aikonut seurata Soisalon
esimerkkiä? Noinhan puhui itsemurha-kandidaatti.

Hän päätti tehdä mitä tahansa pelastaakseen Antin.

--Painavatko raha-asiat sinua? kysyi hän varovasti.

--Nekin, myönsi Antti harvakseen. Huomennakin lankeaa eräs vekseli.

--Kuinka suuri?

--Suuri, tuhat markkaa, eivätkä pankit suostu enää mihinkään
uudistuksiin minun nimelläni.

--Mitä aiot tehdä sitten? kysyi rouva Sorvi levottomana.

--En mitään. Antaa langeta! Mitä he minulta saavat? Pari pöytää ja
tuolia.

--Mutta sinun kirjastosi, sinun kallis kirjastosi?

--Viekööt! En minä tarvitse mitään kirjoja enää. Jos tarvitsen jonkun,
voinhan aina saada sen kirjakaupastakin.

Rouva Sorvi vaikeni. Ja yöllä Antin nukkuessa hän kamppaili vaikean
taistelun sydämessään.

Aamulla konttoriin mennessään hän pyysi tavata Anttia kahvitunnilla
Fazerissa. Kun Antti tuli sinne, ojensi rouva Sorvi hänelle kaksi
viidensadan markan seteliä ja sanoi:

--Siinä on! Mene ja lunasta vekseli! Antti ei tahtonut uskoa silmiään.

--Sinä? virkahti hän hämmästyksissään. Mistä sinulla on rahaa?

--Onhan minulla omat säästörahani, hymyili rouva Sorvi.

Antti ei olisi mitenkään tahtonut ottaa vastaan, mutta rouva Sorvi
pakotti hänet siihen. Sama uudistui sitten vielä pari kertaa. Toisella
kertaa oli kysymys kuudesta, toisella kertaa kahdeksasta sadasta. Rouva
Sorvi toimitti nekin hänelle täsmällisesti. Mutta eräänä aamuna, yön
jälkeen, jonka Antti jälleen oli rakastajattarensa luona viettänyt, soi
ovikello.

Antti loikoi vielä vuoteessa. Rouva Sorvi, joka jo oli pukeutunut
konttoriin lähteäkseen, meni avaamaan.

Hän palasi sieltä takaisin aivan tyynenä, silmät säteilevinä, ja sanoi:

--Armaani! Minun täytyy mennä. Se on vain eräs minun tuttavani, joka on
tullut hakemaan minua ulos. Jää sinä vain rauhassa vuoteesen!

Hän painoi pitkän palavan suudelman Antin suulle ja meni. Eikä Antti
huomannut siinä mitään ihmeellistä.

Mutta saman päivän iltalehdistä hän luki, että rouva Sorvi oli pidätetty
2,500 mkan kassavaillingista.

Se oli juuri sama summa, jonka hän oli Antille antanut. Antin
ensimmäinen ajatus oli juosta suoraa päätä poliisikamariin, ilmiantaa
itsensä rahojen vastaanottajana ja koettaa saada rouva Sorvi
vapautetuksi. Mutta heti seuraavassa hetkessä hän sen hylkäsi
epäkäytännöllisenä. Eihän rouva Sorvi sillä vapaaksi pääsisi, että hän
ilmiantaisi itsensä, korkeintaan voisi se oikeuden edessä vaikuttaa
lieventävänä asianhaarana. Mutta nythän ei ollut kysymys vielä
oikeus-istunnosta, vaan poliisikuulustelusta, ei vangitsemisesta, vaan
pidättämisestä. Täytyi koettaa tämän päivän kuluessa hommata nuo rahat
vaikka silmästä. Silloin rouva Sorvin päällystö varmaan jättäisi asian
silleen eikä yleinen syyttäjäkään ehkä puuttuisi siihen.

Antti juoksi kuin hippaheikki sen iltapäivän. Alotti lähimmistä
ystävistään, siirtyi etäisempiin, käytti jo lopuksi osotekalenteriakin
entisiä hyvänpäivän tuttuja mieleen muistutellakseen. Kaikki turhaan!
Yhdeltä hän sai sata, toiselta viisikymmentä markkaa, mutta siihen se
loppuikin kuin seinään. Haukattuaan Kappelissa pari voileipää hän alotti
uudelleen.

Nyt koetti hän vippailla jo kadullakin. Missä hän vain tuttavan näki,
syöksyi hän sitä kohden hiki päässä, silmät harallaan ja kaikkea muuta
kuin luottamusta herättävän näköisenä. Luonnollisesti sai hän kiellon
kiellon perästä. Mutta se vain kannusti, se vain kiihdytti häntä hänen
hurjassa, järjettömässä ajojahdissaan.

Eräässä kadunkulmauksessa hän oli äjähtää yhteen erään pitkän, hilpeän
näköisen miesheiskaleen kanssa, jonka hän suurimmalla hämmästyksellä
tunsi langokseen Kivimäeksi.

--Ohoh! ennätti hän vain sanoa.

--Mihin kiire? kysyi toinen nauraen. Terveisiä Parisista!

--Parisista? ihmetteli Antti. Etkö sinä siis ole Etelä-Amerikassa
ollutkaan?

--Kaikkea muuta! hihitti Kivimäki. Parisissa minä olen kaiken aikaa
ollut! Et usko, kuinka hauskaa olen pitänyt. Lentänytkin olen.

--Ettes pudonnut edes! ähkäisi Antti harmissaan, muistaen samalla niitä
vahinkoja, joita hän oli tuon juukelin vuoksi joutunut kärsimään.

--Olin jättänyt kaikki jumalan haltuun, virkkoi Kivimäki iloisesti,
vaikka hän ei nähtävästi sallinut syntisen kuolemaa. Mutta tunnustaa
täytyy, että minä hiukan sillä mielellä nousin tuohon kojeesen...

Antti katkaisi hyvin lyhyeen hänen sanatulvansa, katsoi suoraan silmiin
häntä ja kysyi jyrkästi:

--Onko sinulla rahaa?

--Paljonko tarvitset?

--Kaksituhatta viisisataa!

Kivimäki vihelsi.

--Luuletko sinä, sanoi hän kylläkin vakuuttavasti, että minä niin vain
olisin kotimaahan palannut, jos minulla vielä olisi ollut tuollainen
summa taskussani?...

Hän siirsi keskustelun jälleen toisaalle ja rupesi tekemään laajalti
selkoa uusista tulevaisuussuunnitelmistaan. Liikealalla hän aikoi pysyä,
mutta ei itsenäisenä liikkenharjoittajana, vaan kaupparatsuna...

Antti keskeytti jälleen jyrkästi hänet.

--Siis sinulla ei ole rahaa? kysyi hän.

--Vain muutamia kymmeniä!

--Pulita ne tänne siinä silmänräpäyksessä! Ja mene sitten hiiden
kattilaan!

Kivimäki aukaisi lompakkonsa ja luki eräitä kymmenen markan seteleitä
Antin käteen.

--Saastanpa tämän viitosen sentään itselleni! sanoi hän
veitikkamaisesti.

--Säästä! sanoi Antti. Ja hyvästi ijäksi!

Hyvä, ettei toki kaikkia vienyt, hymyili Kivimäki, hänen jälkeensä
päätään nyykäyttäen. Jäihän minulle sentään vielä tänne pari sataa.

Jos sitä olisi ihmisellä tuommoinen luonto kuin tuolla Kivimäellä,
ajatteli Antti, niin hätäkö sitten olisi tulla toimeen maailmassa!

Illan tullen hän oli nihki väsynyt eikä hänen asiansa ollut sen
pitemmälle edistynyt. Ajatus rouva Sorvista, jonka samaan aikaan oli
käytävä nukkumaan vanginsänkyyn, oli tehdä hulluksi hänet. Sen verran
hän kuitenkin oli saanut rahaa, että hän voi ottaa hyvän hutikan sillä.

Mutta sitä ennen kävi hän hakemassa kotoaan revolverin.

Uusi tuuma oli syntynyt hänen sielussaan. Koska hän ei ollut saanut
kokoon tarvittavia rahoja, hän ampuisi itsensä tänä yönä ja jättäisi
jälkeensä kirjeen, jossa hän ottaisi kaiken syyn kassavaillingista
omille niskoilleen. Se oli ainoa, mitä hän voi tehdä enää. Kuolleen
sanaa uskottaisiin. Jos se olisi omiaan rouva Sorvin kohtaloa
lievittämään, voisikin hän mennä maata tyynellä omallatunnolla.

Hän istui yksin ja tyhjensi whiskylasin toisensa perästä. Sitten
kirjoitti hän kirjeen ja pisti sen huolellisesti palttoonsa taskuun.
Sitten söi hän vankasti, joi päälle kahvia ja konjakkia ja otti vielä
puolikkaan konjakkia mukaansa luontoaan karaistakseen. Hän lähti se
taskussaan kaupungille harhailemaan ja joutui sattumalta kulkemaan erään
valaistun ikkunan alitse, jonka hän heti muisti kuuluvan vanhan kamreeri
Jäkälän huoneustoon.

Mitä jos kävisimme katsomassa ukkelia? hymähti hän itsekseen. Varmaan on
hän juuri laskemassa rahojaan.

Hän katsoi kelloaan. Eihän se ollut vielä kymmentäkään.

Hän aukaisi paraati-oven ja nousi ylös portaita oikeastaan ilman mitään
erikoista tarkoitusta, vain huvin vuoksi, ja samalla asiattomalla
mielellä painoi hän myöskin sähkökelloa. Ukko tuli itse hänelle
avaamaan.

--Minun piikani näkyy livistäneen taas Esplanadiin soittoa kuulemaan,
lausui hän oven raosta kuin anteeksi-pyytävästi. Kah, tekö se olette?
Mikä tuottaa minulle kunnian?

Antti astui sisälle hiukan hämillään, sillä eihän hänellä oikeastaan
mitään asiaa ollut. Mutta heti kun hän ukon työhuoneesen tultuaan näki
jälleen edessään tuon kellahtaneen ihon, nuo siristelevät luppasilmät,
nuo sarkastiset viivat suun pielissä, täytti sammumaton viha hänet tuota
diabolista äijää kohtaan, joka oli niin petollisesti hänen suhteensa
menetellyt. Kostoa, kostoa! Ja nyt oli hänellä housunsa taskussa myös
tarpeellinen kosto-ase.

Jos hänen kerran itsensä täytyi kuolla tänä yönä, ei hänestä ollut
mikään synti ottaa tuota vanhaa veijaria mukaansa helvettiin.

--Tulin kysymään, miksi kamreeri juuri ratkaisevalla hetkellä möi
osakkeensa, kysyi hän uhkaavasti.

--Tietysti siksi, että sain korkean hinnan niistä, virkahti ukko
olkapäitään kohauttaen.

--Paljonko yli nimellis-arvon? tiukkasi Antti.

--Koko joukon, muhoili ukko. Toivon, ettei siitä tullut teille mitään
ikävyyksiä?

Vastauksen asemasta veti Antti revolverinsa ja ampui häntä suoraan
ohimoon.

Ukko kaatui maahan sanaa sanomatta. Antti pisti revolverin taskuunsa,
juoksi ulos, hyppäsi ensimmäiseen autoon ja käski ajaa pitkin Töölön
tietä. Heti kaupungin ulkopuolelle päästyä ojensi Antti parikymmentä
markkaa kuljettajalle:

--Ja nyt, anna mennä! sanoi hän.

--Mihin me ajamme? kysyi kuljettaja.

--Mihin hyvänsä! Pääasia, että joutuu. Mars!

Auto lähti kohona kierimään.

Antti istui perässä ja maisteli konjakkiaan. Vähäväliä hän ojensi aina
uuden setelin kuljettajalle, vaatien tätä parantamaan vauhtia. Talot ja
kylät lensivät heidän ohitseen. Kuljettaja, joka piti häntä tavallisena
hutikkaisena herrasmiehenä, kääntyi vihdoin noin Korson aseman kohdalle
tultuaan autonsa oikealle päästäkseen sitten takaisin Itäistä
Viertotietä.

--Seis! huusi Antti äkkiä.

He olivat eräällä sillalla, joka vaikutti häneen kovin tutunomaiselta.
Olihan tuossa virta ja koski, tuossa mylly, tuossa punainen mökki virran
reunalla ja tuolla korkeammalla toisia suurempia taloja, kaikki
himmeästi hämärtyvän, kultahohteisen kevät-yön kajossa kuvastuen. Suuri
jumala! Olihan se hänen kotinsa. Olihan hän kerran syntynyt tässä,
kiikkunut noilla kivillä, polskinut tuon kosken kuohuissa... Ja
elivätköhän tuossa töllissä vielä hänen vanhempansa...!

--Aja! komensi hän ja ojensi uuden setelin kuljettajalle. Aja kuin
hengen edestä!

Laukaus pamahti. Auton helvetillinen vauhti ja jyrinä esti äänen
kuulumasta. Vasta kaupunkiin tultuaan huomasi kuljettaja kuollutta
miestä kyyditsevänsä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pankkiherroja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.