Title: Elämästä - Pienempiä kertomuksia
Author: Leino, Kasimir, 1866-1919
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elämästä - Pienempiä kertomuksia" ***


ELÄMÄSTÄ

Pienempiä kertomuksia


Kirj.

KASIMIR LEINO


Werner Söderström, Porvoo, 1889.



SISÄLLYS:

Härmänmäkeläisten markkinareissu
Neron tähteet
Pehkos Jussi
Se oli kuitenkin minun ihanin unelmani
Laskiaislupa
"Vesi-ukko"



HÄRMÄNMÄKELÄISTEN MARKKINAREISSU.

Kuvaus kansan elämästä Itä-Pohjanmaalla.



I.


"Täytinenkö se on kirveen ottanut tuosta eteisen nurkasta?"

"Kukapa tuohon lie koskenut ... en suinkaan minä ole häntä
tarvinnut!..."

"No vaan eipä sen luulisi käsittäkään liikkuneen... Siihenhän tuon minä
puirovalta palatessani nakkasin..."

"Jos hyvinkin sentään lie Matti tarvinnut vannenäreiden ha'ussa...
Juokseppas, Lippa, kysymässä Matilta onko se tarvinnut isännän
kirvestä... Matti on saunassa näreitä hautomassa!..."

Sepähän se oli ottanut! Niiltä ei ruottioilta mikään säily ... ja jos
otetaan, niin elähän että paikoilleen tuotaisiin! Sinne heitetään,
mihin puuttuu, ett'eikö saattuisi ja uuden osto tulisi...

Härmänmäen isäntä reutasi äkeissään kirveen Lipan käsistä ja lähti
kirves olalla ulkoisalle... Pirtin seinän kupeelta otti suksensa ja
toisen sompasauvakon varassa hiihti riihentauspellon poikki
koivumetsään päin sepipajua ja vitaksia noutamaan. Ei sitä toki
Härmänmäessä tarvinnutkaan evään kanssa tarvispuita hakemaan lähteä ...
eikä polttopuitakaan, jaksoi niitä oikealla saada tuosta Isonpalon
takaa ... ja likinotkostakin niitä jo semmoisia kaluja sai kuin
pajupuita ja vitaksia.

Pian palasi isäntä entistä latua myöten ... ja olallaan sepipuun ja
vitakset kantoi. Hämäräkin oli jo tullut ja pirtissä loimotti jo
pärevalkea pihdin nenässä, kun isäntä taakkoineen sisään työntyi. Jo
oli Mattikin vannenäreensä haudotuksi saanut ... niitä nyt tuolla
karsinaloukossa vuoleskeli ja kiuluihin asetteli ja mittaili. Eikä muka
nähnyt muiden kanssa samalla valkealla tuommoista tärkkiä työtä tehdä
... eri päre oli pitänyt nokkansa eteen saada seinänrakoon savuamaan...

Isäntä viiletti kirveen penkin alle ja olaltaan tarvispuut pirtin
lattialle romautti. Kopisteli sitten oven suussa lunta jaloistaan ja
varsiluudan tyngällä vielä loppuja hankasi.

"Eikö se iltanen ala joutua?... Eihän tuota luulisi yhtä puuroa
tarvittavan koko iltaa keittää..."

"Vasta panin tulelle ... eikähän tuo myöhäinen vielä olekkaan", vastasi
emäntä, Annamari, pirtin perältä, jossa villoja karttasi ja toisella
jalallaan pikku Junnun kätkyttä soudatti.

"Nälkäpä tuolla tuli..."

Isäntä riisui kinttaansa, solmi yhteen ja heitti leipäorren nenään.

"Käyppäs, Matti, se reslan pohja tuolta navetan kupeelta ... siitä
näkyy sepipaju katkenneen, mikä tuon lie käynyt katkomassa, eikä näy
olevan paljo kainalovitsoistakaan taikaa..."

Matti oli ruodilla Härmänmäessä ja täytyihän sen lähteä kesken
vanteenpanonkin; vaan pisteli hänelle vihaksi vähäisen, että kun ei
itse saata rekeään noutaa tuonvertaisen matkan päästä. Vastustelematta
hän kuitenkin lähti ... laski alas reslan, joka oli pystyssä navetan
seinää vasten, ja veti sitä perässään pirttiin päin.

Tiesi hän kyllä, mitä varten se isäntä reslaa korjaili ... ja
tuonottain Teeriojalla niittylatoa katsomassa kävi... Ymmärsihän sen
heti siitä, kun isäntä palattuaan sanoi, että "piisaapa noita siksi,
että maa sulaa, eivätkä tunnu kaikki menevänkään." Tätä se Ruoti-Matti
ajatteli, kun reslaa perässään haalasi ja pirtin portaissa kolusi... Ei
ovea heti löytänyt...

"Aukaskaa!"

"Ei se ole henkirahalla, jok'ei sisään pääse", sanoi Lippa ovea
aukastessaan.

Matti riipasi reslan pohjan pirttiin ja entiseen työhönsä kävi. Siinä
sitten telkkusivat kukin työssään. Matti näreitä vuoleskeli
kiulunvanteiksi, isäntä vitsoja väänsi ja sepipajua lauvisti, emäntä
villoja karttaili ja Lippa takan edessä puuroa hämmenteli.

Kauvan isäntä äänetönnä vitsoja nujersi ... oikein hiki lakin alta
tihkusi ja suu väärään venähti ... mutta ei sitten kumminkaan jaksanut
suutaan enemmän hallita.

"Tietääkö se Lippa, miksikä tätä reslaa laitellaan?" kysäsi ja
emännälle silmää iski.

"Ettekö laittane markkinareissulle ... sillähän tuota käviä mennäkin
talvena..."

"Ei se ole tyhmän tekemä tuokaan Lippa, nään mä, ... kyllä se asiat
arvaavan näkyy... Jopa vain ... markkinathan ne ovat tulossa tässä ...
nousevan viikon alussa ... ja sitten me tästä lähdemme Matin kanssa
ajella höllöttelemään ... ja lähdemmekin oikein aisakellon läilättäissä
... vai mitä, Matti, eikös lähdetäkin?..."

"Hääh?" sanoi Matti ja työstään ylös katsahti.

"Ett'eikös me lähdetä kohta tästä markkinoille, Matti, ja oikein
herroiksi aisakellon kanssa?..."

"No saatetaanhan tuonne lähteä", tuumasi Matti verkalleen ja taas
kaputtelemaan rupesi.

"Lippa kait se jääpi kotimieheksi lasta katsomaan... Me tuomme
markkinaisia siitä hyvästä... Etkös jääkin, Lippa?..."

"Enkä jää, minun pitää kengäksetkin ostaa, kovin alkaa nämäkin jo
hajota ja irvottaa..."

"Saatanhan minä Tervosta kengäkset noutaa ... ei sun sentähden
tarvitse..."

"Olenpa tässä tuumannut käydä lankojakin katsomassa, että jos
sattuisi hiukan helpommalla saamaan, kuin tästä meidän pollarista
[= porvari]..."

"Kyllä emäntä ne valitsee, kunhan vähä osviittaa annat, niin että ei
sun siitä tarvitse huolehtia..."

"No, elkää koettakokaan, isäntä, en minä kuitenkaan jää, en ..."
kivahti Lippa, kourasi jauhoja vasemman kätensä täyteen ja niitä
verkalleen solutellessaan oikealla kädellään hierintä pyöritti.
"Hakekoon, Matti, rätterskan kotimieheksi siksi aikaa ja jaksan minä
juuri hänen vaivansa maksaakin, jos niikseen tulee ... vaikka oli siitä
pestatessa puhettakin markkinoille pääsystä..."

Isäntä nauraa virnotteli partaansa ja oli toimessaan väännösvitsoja
kiinnittämään. Kyllähän hän sen hyvin tiesi, ett'ei Lippa kotiin jäisi,
vaikka se olkoon, mutta teki vain tyttö paralle kiusaa palasen.

"No kun lie ollut pestatessa puhe, niin päästä kait sun sitten pitää,
eihän siinä mikä auta..., mutta kannaksilla sinä pysytellä saat, jos et
Mattia hyvin puhutelle ... ihan kannaksilla!... Vai otatko sinä, Matti,
Lipan syliisi, kun tästä markkinoille lähdetään ... ei kuulu jäävän
kotimieheksi, vaikka peto olkoon!

"Hääh!" kysäsi Matti verkalleen ja ylös katsomatta.

"Niin, että otatko se sinä, Matti, tätä Lippaa sylissäsi pitääksesi,
kun markkinoille lähdetään?..."

"No, olisikko tuo ottaa hypitelläkseen", meinasi Matti siristellen
harmaita tihkusilmiään Lippaan päin.

"Kuulehhan Mattia vain!... Et sitä niinkään lankakeränä hypittele ...
ei se olekkaan niitä kaurapuurolla ruokittuja tuo meidän Lippa ...
kyllä taidat tehdä viisaammin, jos itse Lipan syliin istut, Matti! Vai
mitä se siihen Lippa arvelee?"

"Arvelipa tuo mitä tahansa, vaan en minä vain teidän kannaksillanne ole
seisomassa ... enkä ole teidän hypiteltävänännekään, siihen minä voin
teille vaikka kirjat antaa... Päästään tuonne juuri omin nokkinsakin,
kun sukset otetaan, kosk'ei oikeata kyytiä ruveta antamaan", kivahteli
Lippa kurkottaen orrelta päreen, jonka sytytti ja pankon nurkassa
olevaan pihtiin työnsi.

"Katsohan herjaa vain, kun ylpeäksi röyhähti! Vai ei muka Matin syli
vältäkkään mokomalle röökinälle!... Mutta kyllähän se tietään, kenen
polvelle se mieli tekisi... Rantalan Kallen, Rantalan Kallen!... eikös
se, Lippa, käynyt kuin naulan päähän?..." naureskeli mielissään isäntä.

"Lihjaanpa livahti, sanoi Sauna-Taavetti, kun kaivoon putosi! Pysyn
minä vielä alempanakin kuin ihmisten polvilla", ärähti Lippa takan
äärestä.

"Vai lihjaan, mitäs se Kalle täällä Maarian lauantain iltana hiihtoi
sormusten ja kellon kanssa? Hääh? Tuollahan tuo käydä moksuttelee
karsinaloukossa lasin poskessa, että tännekkin kuuluu", puuttui
emäntäkin puheesen.

"Niin, niin elähän tee tyhjäksi totta asiaa, Lippa, kyllä ne niin on
asiat tällä kertaa, että sieltä ne Rantalasta päin markkinaiset meidän
Lipalle tuodaan!... Mut' elä sin' ole, Lippa, vielä oikein vissi
Kallestakkaan ... hyvinpä kuului sitä kotikylänsä Reetastiinaa
riiailevan ja tokkopa tuo Reetakaan rekensä poikki tiestä kääntänee..."

"Pitäköönpä poikki tahi pitkin, se ei minua pilkitä", vakuutteli Lippa.

"Elähän ramaile, elähän ramaile... Se on se Kallekin semmoinen
hulivilipoika ja näkyypä makeankin maistavan, sen minä näin tässä
tuonottain tukkijoella ylimaassa käydessäni... Tiheäänpä sanoi Reetan
Aleksi hänenkin pitävän rokulipäiviä savotan työssä..."

Yhä se vain olisi isäntä Lippaa kiusannut, hän näet olikin semmoinen
irvihammas koko mies. Vaan Lippakaan ei enää ollut eilispäivän lapsia,
kolmenkymmenen korvilla kun jo oli, niin ett'ei se ollut niinkään
helppo kontita hänelle Rantalan Kallea. Siltä sijaltapa se paremminkin
pani, että puhukootpa mitä puhuvat, kyllä se Kalle hänelle vältti ...
ja kun kerran oli puheet pidetty, niin ei se niin hevillä hänestä
päässytkään... Olihan siinä vielä vähän muutakin ... ja oli sitä
ennenkin tämmöisissä asioissa käräjiä käyty...

Eikä hän isännän juoruista enemmän kuin muittenkaan puheista
välittänyt, arvelipahan vain, että juomarinkin kanssa sitä aina
pärjäypi, mutta tyhmän ja toimettoman kanssa ei täytinenkään...

"No pitäneekö tuo sitten ainakin ottaa rekeensä! Tulehan minun kanssani
heinäkuorman päälle, niin Matti kyyditsee emäntää", ilveili tuo
väsymätön Härmänmäen isäntä yhä Lipalle.

Ja sen sanottuaan hän re'en laidalle tupakkia panemaan istahti ja
pitkään huokasi, että "heheei sentään". Liivinlakkaristaan hän
lyhytvartisen piippunysänsä kaivoi ja sitä sepipajun nokkaan
koputellessaan rakkokukkaronsa housuntaskusta veti; toimessaan hän
sitten kopan kukkaron sisään upotti ja etusormellaan sen kessuja eli
nurkantakaisia täyteen paineli.

"No jo tuon nyt kuitenkin pitäisi sen puuronkin olla syötävätä, vai
eineeksikö tuo lie ollut ai'ekin", tuumasi hän tavottaessaan palavaa
päreenpäätä seinänra'osta piippuansa sytyttääkseen.

"Eipä taida enää paljo parata hautumallakaan ... nosta pois se jo,
Lippa, ja ala ammentaa kuppiin. Käyn mä häntä aitasta muikkuja
noutamassa, niin pääsette syömään..."

Niine puheineen sysäsi emäntä kehruunsa loukkoon ja kaapista
kalapurtiloa ottamaan meni. Orrelta hän sitten pari pärettä kurkotti,
rapsautti ne polveaan vasten poikki ja liedestä valkean niihin saatuaan
aittaan lähti, purtilo toisessa ja päresoihtu toisessa kädessä.

Ulos tullessa otti tuuli tulen kanssa leikitelläkseen, pelmuutteli
liekkiä sinne tänne ja syytelipä karstapalasiakin hyvän matkaa pitkin
kinosten selkiä. Ei emäntä kuitenkaan tulen vaaraa näyttänyt pelkäävän,
ja mitäpä hänestä pelkäsikään, palaahan se, kun lie palaakseen ja
sallimuksen tahdon jälkeen, ei siinä auttanut varonta eikä muu!

Vähän ajan perästä palasi emäntä takaisin aitasta pirttiin ja
piimänsintua porstuantauskamarista särpimeksi nouti.

"Täällä tätä nyt alkaisi olla! Matti, anna jo sinäkin olla sen kiulun
vanteen ja tule puurolle!" kehotteli emäntä.

Matti ei puhunut mitään, koputteli vanteensa valmiiksi ja vei kiulun
nurkemmaksi jaloista pois. Lakkinsa hän sitten syönnin ajaksi
leipäorren nenään lupsautti ja hiallaan suun pieluksia pyyhkäsi
ennenkuin pöydän ääreen istui. Ja siinäkin hän vielä etusormellaan
muisti tupakkipurun vasemmasta poskestaan koukasta ja pöydän nurkalle
asettaa ja sitten vasta lusikkaan tarttui.

Siinä istuivat nyt kaikki kuppinsa ääressä. Vihaisesti puuroa
pistelivät, joka suupalan perästä selkäpuolen lusikkaa puhtaaksi
nuolivat ja toopista sinukkata "laskumieheksi" särpäsivät ja
särpäsivätkin oikein ryystämällä niinkuin velliäkin kupin laidasta
syödessä, jonkun sanan vain syödessään vaihtoivat, huomispäivän
askareista ja muista vakavista asioista, sillä "ruokarauha se on
herroissakin". Sikäli kuin kukin kuppinsa tyhjensi, nousi hän pöydästä.
Viimeisenä vain istua jumotti ruoti Matti, ei hätäillyt suuruksen
äärestä, söi verkalleen ja tarkkaan, kaavihti laidatkin puhtaiksi ja
joka puolelta lusikan nuoli ennen kuin kädestään laski.

Rännin Ville se oli tässä hirsi-kinkereillä oltaessa Matin syönnistä
ottanut ilvehtiäkseenkin, että yhdet määrät kuuluvat antavan
Härmänmäessä mustalle ja Matille, mutta ei se muka ota sittenkään
lihoakseen tuo Matti! Mihinkä hänessä ruoka niin näkymättömäksi
huvennee? oli Ville tuumannut. Ei ollut Matti silloin ollut
kuulevinaankaan sillä korvalla, mutta kun sitten miehissä käytiin
sydänmaan luhtaniityiltä heinässä ja Villeltä oli sattunut muutamassa
vierteessä häkki kaatumaan, niin että apua täytyi huutaa, niin
silloinpa se oli hampaankolosta vanha känä esiin puhennut.

"Syö vasta, että jaksat, eläkä tule muiden syönnistä mahtailemaan..."
oli Matti jälkeensä vain heinäkuormansa päältä huutanut eikä
auttelemaan yritellytkään. Ja sinne olisi Villen kuormineen heittänyt
telkkuamaan, vaan sattui toki Porolan renki siitä kautta rangolta
palaamaan ja sehän sen sitten kaarteikosta auttoi.

Ja siitä pitäen olivat Matti ja Ville vihamiehiä. Jos vastatustenkin
satuttiin, ei toisiaan oltu näkevinäänkään. Mutta tapansa Matti
kuitenkin piti, söi mahansa täyteen niinkuin ennenkin ja niinkuin juuri
äskenkin teki. Ja sen tehtyään hän päreestä puikon terotti, jolla
hampaitansa kaiveli, ett'ei ruuan maku tupakin makua pilannut, ja
sitten hän tuon mallinsa pöydän nurkalta taas vanhalle paikalleen
korjasi.

Sillä välin oli isäntä jo penkille pitkäkseen heittäynyt ja emäntä
lastansa illastamaan ruvennut. Lippa korjaili ruuan tähteet pois, nouti
eteisestä olkikuvon ja sen peräloukkoon Matille vuoteisiksi hajotti.
Muille näet oli toki sängyn rumilasta olevinaan.

Matilla isäntä vielä re'en aluksen ulos vietti ja jonkun liistakon
päreitä kiskotti orsilla olevain lisäksi, itse hän vaan lyhyitä savuja
peräpenkin päässä tuhutteli. Sitten kömpivät muut sänkyihinsä ja Matti
riisui kenkänsä pankon laidalle ja sukat orrelle ripusti ja äänetönnä
kahiseville olille köllähti. Vähitellen oli hiilloskin liedessä
riittynyt, päre riippui pitkänä karstakiukerona pihdin nenästä ja
hengen lähtöä teki, eikä koko pirtissä kohta kuulunut muuta kuin
muutamain täysivatsaisten ihmisten raskas ja säännöllinen korsaus.

"No nyt ei muuta kuin monttumia täyteen", sanoi Härmänmäen isäntä
markkinapäivän aaton aattona ja laski punaisenkirjavaksi maalatun
eväsarkun emännän eteen. "Ja panekkin, muori, sillä mitalla kuin
aikatalosta ruukataan, ett'ei kesken lopu ja Härmänmäkeä ketustaloksi
haukuta..."

"Onpa nuo minun panemani ennenkin piisanneet..."

Emäntä lähti aittaan eväitä katselemaan ja saipa niitä pannakin hyvän
määrän, kun piti kolmeksi päiväksi neljälle hengelle olla.

Pihalla seisoi jo navetan edessä täyteen ahdettu heinähäkki lähtöön
valmiina. Sillä oli homma markkinarahat ottaa ja ostokset tehdä,
eipähän näet lie kotoa pitäen kolikat muassa olleet. Isoja summia ei
tuolla häkkäröiselläkään mahtanut saada, kun eivät edes olleet
nurmikkaitakaan, ilman vain luhtaheiniä niittyrossien rantuvilta. Mutta
jospahan hyvässä lykyssä toisellekaan kymmenelle meni, niin sillähän ne
jo Härmänmäen ostokset tehtiinkin.

Kunhan sai Lipalle muutamia markkoja kengäksiksi ja langoiksi, Matille
jonkun naulan "pitkiä lehtiä", emännälle kahvenaulan ja itselleen
viinanassakan ja minkä mitäkin muuta rihkamaa, niin siinä sitä jo
olikin.

"No jokos sitä sitten lähdettiin..." tuumasi isäntä, kun Annamari
aitasta palasi. "Menen mä häntä jo ruunaa valjastelemaan, niin
eiköpähän paraiksi käyne. Vaan missäs se on Matti?... Ei tuota kuulunut
tallissakaan rymyäväksi..."

"Tuollapa tuo näkyy avannolla mustaa juottavan ... eikö hommanne jo
aisoihin hänkin..."

"Entäs Lippa?"

"Luhtiin pistäysi ryökkyjään muuttamaan..."

"No mitä sille sitten lie muuta kuin 'lähde matkaan'", sanoi Issin
Joopi.

Ja isäntä otti länget naulasta, kinttaat orren nenästä ja lähti ruunaa
reslan eteen toimittamaan. Matin oli määrä huolestaa musta heinäkuorman
aisoihin. Emännän ja Lipan kanssa arveli isäntä reslallaan etukynnessä
pölyytellä ja Matti sai pysyä perässä, jos saattoi. Hyvä se oli
sattunutkin keli tällä kertaa, niin ett'ei nyt häkkikään paljo ruunan
perässä vastustellut. Eilisen päivän kun näet oli suvennut ja sitten
yön aikana vähän kylmänyt ja siihen ylösnousun aikana vielä siitettäkin
ropauttanut.

Paraiksi oli isäntä valjastaa kerennyt ja Matti mustan häkin eteen
saanut, kun Lippa jo saali korvissa luhdista juosta hytkytteli ja
emäntä pirtistä ilmausi läkkipeltisen viinalekkerin kanssa.

Rinnatusten isäntä akkaväen reen perään istutti, nosti eväsarkun
seville, hyppäsi itse reslan laidalle ja näpsäytti ruunaa lautaselle,
niin että tämä vihaisesti häntäänsä heilauttaen hölkkään kiskasi.

"Jouduppas jälkeen, Matti", huusi isäntä ennen kuin pirtin solan kautta
saunan nurkan taakse katosi.

"Mihkäpä tuo lie semmoinen yty, ettei tässä oikikiireellä kerinne",
arveli Matti vain itsekseen sotkeutuneita suitsiperiä selvitellessään.
"Keh, vietäviä, sekö lie nuokin käynyt soinnuttelemassa, eipähän ollut
silläkään sen tärkimpää tehtävää."

Eihän niihin kukaan ollut koskenutkaan koko suitsiin, aivan olivat
Matin omilla jälillä, mutta sitäkös se Matti jouti muistelemaan! Repi
ja nyhti, kunnes senverran sai selville, että ylettyivät ajettaviksi,
nakkasi turkkireuhkansa kuorman päälle ja kömpi itse jälestä.

"Joutaapa noita matkalla selvittelemään! Soo, musta, eläpä jää
ruunasta! No mitä se siinä jutamoipi, ke, ke!" Ja niin lähti mustakin
juosta reputtelemaan saunantauspellon poikki toisten jälkeen, joita ei
enää näkynytkään vesakkojen takaa.

Autioksi jäi Härmänmäki pariksi päiväksi. Pikku Junnukin oli kelkalla
naapuriin siksi aikaa taljattu ruotiämmän hoidettavaksi, niin ett'ei
koko taloon jäänyt muita kuin kotielukat, joita ämmä oli luvannut
ruokkia markkinaisten luvasta.



II.


Yhtenä muurahaispesänä kuhisi levoton ihmislauma torilla ja sieltä
katuja pitkin tungeskeli. Kolmasti vuodessa ne vain olivatkin näin
ahtaat nämä Kajaanin kaupungin kivettömät kadut: kevät- ja
syysmarkkinoiden aikana ja Perttulina. Mahtui niillä sillä välin
useampikin rentona rinnatusten käymään ... vaikka olisi vaunuparillakin
ajanut, niin ei ihmiset tiellä olleet!...

Mutta markkinathan ne nyt olivatkin, kevätmarkkinat. Syysmarkkinat ne
eivät milloinkaan keväisten veroiset olleet ... eivät hetikään,
ihmisillä kun näet on kelirikko ja muu syksyllä esteenä. Vaan tuli
niitä kumminkin ... ei ne rospuutastakaan huolineet, kun oikein mieli
teki ... Ja keliäpä se ei markkinoille lie mieli tehnyt ... varsinkin
nuoremmilla. Niiden sinne päästä piti, vaikka nelinkontin ... ei
auttanut, mutta harvoin sinne oikein asiata oli. Meni häntä, kun
muutkin menivät, ja olihan tuo aina sitten lysti muistella, mitä oli
nähnyt ja kuullut ... ainahan siellä näkemistä ja kuulemista!

Siellä sitä paraasta päästä torin poikki menevällä kompotti-kujalla
kuleskeltiin ja molemmin puolin tavaroita katsasteltiin, että jokohan
mieluista sattuisi... Teerevänä siinä maalaispojat, punaletkaiset
piiput suussa ja narisevissa anturasaappaissaan keputtelivat ja
kaulahuivin kauppaa Oululaisten narikka-akkain kanssa hieroivat. Se oli
semmoinen tapa valtaan päässyt, että kaulahuivi se nyt ainakin piti
markkinoilta saada, tuommoinen punaisenkirjava kaulahuivi, jos ei muuta
mitään ... ja pulskaltahan se toki näyttikin, kun narusaappaissa ja
punaletkapiippu suussa astella keikutteli ja uuden kaulahuivin päät
vilkkuivat miehen kupeilta eli takin edustan alta...

Nähtiin siellä kaupunkilaisneitsykin saali hartioilla teputtelevan ...
ja näppäröiltä ne näyttävät kaupungin tytöt maalaisten silmissä. Ei se
niin itse ihminen ... samanahan se ihminen pysyy ... mutta se käynnin
tyyli ja vaatetus, se se erotuksen teki. Katsohan vain tuota
kaularusettiakin, kuinka se täytinen on sen istumaan saanut ... ja
entäs rintaneulat ja muut ... että oikein silmälautoja kutkutti...

Ei luulisi tuollakaan möhömahaisella patruunilla ostoksia olevan,
koskahan niin kylmäverisenä torin poikki kulkee ... mutta asiansa ne
mahtaa olla hänelläkin ... hevoskaupat eli muut ... eipähän ilman tänne
hänkään!... Ja hänen jälessään jo tulee tuo laiha herra lihavine
rouvantylleröineen. Kultasepän kimaltelevain tavarain eteen pysähtyvät
ja ruotsiksi tuumittelevat, että kyllähän siellä kotona olisi
hopealusikkain tarvis ... ja tuo vanha totikannukin se on jo niin
tummaksi käynyt, etteihän tuota enää juhlatiloissa ilkeä näyttääkään...
Ja siinä kun sitten ovat aikansa keskenään tuumitelleet, niin jopahan
herra alkaa rahakukkaroaan kaivella ... ja kaupat tehdäänkin!

Tuolta ajaa kuhauttivat tulliportista jo Härmänmäkeläisetkin, mutta
pian täytyy vauhti pysähdyttää, poliisi näet kepillään eteen asettuu ja
isännän pakottaa hevosta taluttamaan. Nyreänä isäntä suitset
Annamarille jättää, eikä muu auta kuin hevosta turvasta taluttamaan
ruveta tungeskelevan väkijoukon läpi. Taluttaessaan isäntä kuitenkin
aina vähän väliä aisaa vatvauttaa, sitä, jossa kello on, jotta se
äänessä pysyisi. Jo päästään torin keskelle, siitä pitäisi kääntyä
vasemmalle Aatin Aatiin kortteeria kysymään.

Mutta vaikea oli pääsy. Ihan pakaten ovat kadut hevosta, tavaraa ja
ihmisiä täynnä ... ja tori, niin että pukkimalla täytyy kulkea. Tuossa
patojen kauppias jalkojaan nostellen patojansa sauvallaan kumahuttelee:
"ostakaapa muuripata, isäntä, ehy on ja kirkasääninen, kuin Paltamon
kirkon kello."

"Täällä se sentään kirkasäänisempi on", sanoi kulkusten kauppias, joka
kaulan ympäri olevan nuoran oli kulkusia täyteen ahtanut ja
kävellessään myötäänsä helisteli. "No, isäntä, eikös tehdä kulkusen
kauppa, sietäisippä se tuommoinen hevonen jo helyjäkin."

Mieli teki Härmänmäen isännän pysäyttämään ja katselemaan, mutta eihän
siinä pysähtelemään ollut rupeamista.

"Pois tieltä, ukko, kun elää tahtonet!" kiljasi muudan humalainen, joka
mielellään olisi toki torin poikki hölkällä laskenut.

"So, so vähemmällä siinä, ei tässä laukkuuttaa saakkaan, tiedäppäs se,
poika!"

"Miks'ei kuin kyllä saapi!" (laulaa) "Ja hullusti kävi, sanoi Hallin
Janne, tuo viimeinen markkinareissu" -- --

"Vaihda hevosia, Härmänmäkeläinen, saat tuosta ruunan, jok'on nöyrä
ja noukela kuin evankeeliumi, ja hyvä juoksulleen kuin lintu
lennolleen." -- --

"Saattaapa hyvä olla, vaan ei se ole kehnoimpia mullakaan ... kyllä sen
perässä aura kulkee ja pian sillä taival katkiaa..."

"No vaihda sitten, Heikki, lempoako tässä ... lyö puolisataa väliin,
niin tuoss' on hevonen!..."

"No elähän nyt läkäytä, ensin pitää akkaväki kortteeriin viedä ja
hintteilleen sija saada, vaan lähdeppäs tuonne Aatin Aatiin, niin
tuumitellaan ... jos hyvinkin sovittaisiin ... mutta satua kai se se
on, että sinä multa päällisiä tahdot ... tuommoisella vasikalla!"

"Vai vasikalla! Jeekulikos täll' on vikana ... jos rekeen istut ja minä
vähän takaisille räppään, niin saat nähdä, että siltä kyllä jalat
löytyy ... et siinä istukkaan kuin eillistä päivää odottamassa.

"Eläkä joutavia siinä, Matti, vaan kun tahtonet, niin tule Aatiin
tuumittelemaan..."

"Tulen kyllä... Ke, ke ruuna! Näethän sen, että sill' onkin vähän niin
kuin irtanainen lähtö ja repäsevä meininki tuolla mun hevosellani..."

Ja perään käänsi mies hevosensa, antoi käydä Härmänmäkeläisten jälkeen.
Mutta humalapäissään ei tullut ajatelleeksi kuuliko kukaan hänen
puhettaan, vaan reen laidalla istuallaan huojahteli ja ääneensä yhä
ruunaansa kiitteli.

"-- -- Niinhän se sanoi Tuovilankin Taavetti, ettei se käynnissä eelle
päästä ... ei ketään, vaikka juutas olkoon. Eihän se mitenkään
tuommoisessa maalimattomassa ajossa ... enempätänsä jaksa, mutta
lähdetäänpäs kipperä-ajoon, niin siinä se hevonen nähdään -- -- --
Olipahan täytynyt kuvernöörinkin tässä tuonoin kysyä siltavoudilta,
että kenen syöttiläs se on tuo, joka kävellä helkyttelee, niin että
sapso laulaa... Niin oli kysynyt kuvernööri ... ja siltavouti oli
sanonut, että sen se on Aholan Matin ... ja mun se on, vaikka paikalla
kankaalla lyön..."

       *       *       *       *       *

Täynnä oli Aatin Aatin kartano. Hevonen hevosen vieressä seisoi siinä
riisuttuna ja reestään heiniä narskutteli ... ja miehiä ja akkoja
ympäri pihaa, mikä rinkilän palanen suussa, mikä viinalekkeri
kainalossa tai potelli kädessä. Portin korvassa kolme miestä kellon
kauppaa hieroi ja sisuksia katseli ... kovaa ääntä pitivät ja
vuorotellen puteliin suusta ryyppäsivät. Härmänmäen Lippa siinä
vieressä seisoi ja aina yhtä mukaansa kärttää koetti, vaan ei tahtonut
onnistua.

"No, Kalle, tule nyt, niin lähdetään niitä lankoja ostamaan...", yritti
Lippa taas.

"Hääh? Mitä se siinä? Mene melkeesi lankojasi katselemaan ...
vietävääkös minä sun langoistasi...", äyväsi Kalle, Rantalan Kalle,
vastaan. Hän se oli, jonka Lippa nyt oli yhyttänyt ja toisista erotella
koetti, että saisi puhua vähän niistä yhteisistä asioista.

Mutta niistähän se Kalle juuri ei milläänkään ollut... Ei tahtonut
Lipasta tietääkään, kunhan olisi sormuksensa pois saanut ja
pintelikellonsa...

"Me lähdemme isosta Parkista jauhoja kysymään ... mene sinä nyt, Kalle,
morsiamesi kanssa."

Ja niin lähtivät miehet ja jättivät Kallen siihen, ihan Lipan kynsiin.

"Morsiamesi? Sinäkö mun morsiameni?..." kysäsi Kalle tuimasti Lippaan
kääntyen.

"Ka, mikäpähän minä sitten lienen ... pitäisipä tuo vain sinunkin
tietää... Täss' on vielä sormessani sormuksesikin, jonka
Maarian-lauantaina annoit ... ja hyvinpähän silloin koreasti puhuit...

"Humalassa lien ollut..."

"Vai humalassa!... Selvempi toki olit kuin nyt, ihan selvä ... sen
voipi emäntäkin todistaa... Vai humalassa, katsohan ruojaa vain!...

"No humalassa minä silloin olen ollut, kun sinun lienen naida
aikonut... Kyllä saat antaa sen sormuksen pois ... ja kellon myös ...
ei siitä kuitenkaan mitään tule, ei..."

"Vai pois ottaisit nyt, sen mokoma!... Kun min' olen kellosepällekin
korjuupalkkaa viisi markkaa maksanut, niin nyt pitäisi pois antaa... Et
näppää kelloa, vaikka kössi olkoon, et ... etkä saa sormustakaan niin
hevillä... Vai nyt inttää humalassa olleensa, sen..."

Ja itkemään ratkesi Lippa rukka, niin kävi hänelle sydämmelle
tuommoinen uskottomuus. Ei kyllä oikein ääneensä itkeä ilennyt, että
muut olisivat kuulleet, mutta nyyhkytti hartaasti ja nuttansa hialla
vesiä poskilta pyyhki.

"Eläkä tillitä siinä, kun ihmisiä joka paikassa ympärillä kuhisee... Ei
se itkemällä parane kuitenkaan, ei... Kun minä kerran sanon, ett'ei
siitä mitään tule, niin ei siitä tule, usko se yhdellä sanonnalla,
Lippa!... Anna vain tänne se sormus ... kun tahtonet kellon pitää niin
pidä ... no!" tiuvasi Kalle.

Vaan nytpä kerkesi jo Lippakin kauhtua. Hetkessä silmänsä kuivasi ja
vihaisimman muotonsa päällensä otti. Ja nyt se olikin Kallen vuoro
kuunnella ja pelon alla pysytellä.

"Vai sillä keinoin sinä tässä rupeat komentelemaan... Olisit ehkä
hyvällä koettanut, niin ei tuota tiedä, mihin olisi taivuttu... Vaan
luuletkohan minua niin iiriksesi narraavasi ja komentelevasi?
Oeheei!... Saatetaan sitä juuri kävästä käräjätuvassakin, jos niikseen
tulee ... ja siellä se nähdään eikö enää lupauksella olekkaan mahtia
mitään vai kaikenlainenko narruu passannee..."

ja Lippa puisteli äkisti heinän korret nuttansa päältä ja lähtemään
valmistausi.

"Paikalla lähden lautamiehen luokse ... täälläpä tuo näkyi olevan
markkinoilla... Saat tämmingin jo ihan tänä päivänä ja kohtapa nuo ovat
kevätkäräjätkin!... Sittenpähän lie ilmoinen kumma, jos ei oikeutta
saatane..."

"Eipä sull' ole vieraitamiehiä, niin että kissallasikoon potkitat?..."

"Vai ei... Kaisa ja Ruoti-Matti!... Mutta kyllähän se sitten nähdään,
kun nyletään, onko vettä nahkan alla... Ihan tältä sijaltani lähden
Röntyyn lautamiehen puheille..."

Ja puheestaan Lippa yhä enemmän höynäysi ja kiivastui, niin että tuota
pikaa Kallen jätti ja katua pitkin puittamaan lähti.

Ällistyneenä tirtotti Rantalan Kalle menevän perään muutaman
piipunpanoajan enkuin hänelle asian laita selvesikään. Tovin mietti hän
ja jo vähän ajan päästä korvallistaankin kynsäsi ja ajattelevaisena
tupakkisylen sylkäsi...

"Ptui kehveli kuitenkin!... Kyllä se nyt piessa lautamiehen luokse
puikasi, ei sillä herjalla ole aikaa ... kun vielä noin tulin jyrkkään
tiuvanneeksi. Oli se ikävä asia se, kun silloin tulin hupsunneeksi ...
eipä näkyisi pitävän, eipä näkyisi!... Mutta sitä kun oli jo
ryypättykin ... tuossa sen nyt edestään löytää..."

Ajatuksissaan astui Kalle portille päin.

"... ja kun lie hänellä vieraatmiehetkin vielä..."

Ylöspäin katua Lipan jälkeen asteli mietteissään yhä ja niin oli
ärtyisäksi piltoutunut, että pitkäkseen oli töytätä Tuovilan Taavetin,
kun tämä vastaan tullessaan olisi potellistaan ryypyille tarjonnut ja
kellon vaihetukselle... "Ka, jopahan viimein Kallenkin tapaa, en ole
nähnytkään koko päivänä! Terve, terve! No mitenkäs se on markkinaisten
kanssa?"

Rantalan Kalle, joka syvissä mietteissä pakkausi ja pujottelihe
ihmisjoukon läpi Röntyyn päin, heräsi äkkiä mietteistään.

Heidän kylän Reetastiina se oli, joka häntä niin ystävällisen tutusti
puhutteli. Juuri sama tyttö, jonka vuoksi hän oli arvellut erkautua
morsiamestaan. Olisi hän muuten hyvinkin ilahtunut yhtymisestä, mutta
kovin oli nyt Härmänmäen Lipan uhkaus happameksi miehen mielen
saattanut ... ei välittänyt edes Reetastiinastakaan!

"Vai olisit sinä markkinaisia vailla? Mistähän hyvästä sulle niitä
pitäisi mukamasti?..."

"Ka, enpähän nyt tiedä hyväänsäkään ... kun et omasta hyvästä
tahdostasi laittane", sanoi Reetastiina melkoisesti hämmästyneenä
Kallen kummallisesti ärtyisästä vastauksesta.

"Mull' ei ole hyvää tahtoa nyt ... niin pistelee vihakseni, että..."

"No, mikä sulla nyt on?... Olet tainnut tapata kellon kaupoissa?..."

"Enkä ole tapannut ..."

"No mikä sull' on sitten hätänä?..."

"Onpahan... Lippahan se on markkinoilla..."

"Vai on ... no miks' et sin' ole morsiamesi luona!" sanoi Reetastiina
ivallisesti ja katsoi Kalleen niin tuimasti, että tällä jo alkoi tuntua
tukalalta olo.

"Miksikäkö en ole?... Tiedät kait sen hyvin kyllä, ett'en minä välitä
enää koko Lipasta ... vanha ihminenhän se jo on..."

"Ka niin käy, nouda kihlas pois ja sano niin, että Lippa sinusta nähden
saapi mennä mihin tahansa ... ei suinkaan siin' ole sen enempää, kun
teitä ei ole vielä kuulutettukaan ..." toimitti Reetastiina tolkussaan.

"Kyllähän se, jos se niin passaisi ... niin eihän siinä muuta olisi...
Vaan, vaan siin' on pikkunen välipila tullut tehdyksi..." Kalle ei
tahtonut suoraan sanoakaan eikä ilennyt Reetastiinaa silmiin katsoa ...
hypitteli vain piippuansa kämmenellään. "Se tuota ... se tuntui
meinaavan juutas ... tämmyyttää käräihin..."

"Mitääh? Ei suinkaan se vain mahtane?... Ettäkö sin' olisit?... leikkiä
tuo toki lienee..."

"Ei ole leikkiäkään..."

"Vaan onko sillä vieraatmiehetkin?"

"Sanoohan tuo olevan ... peto hänen niin sentään tiennee, valeenko olis
pannut ja ilmanko säikytellee..."

"Vieraatmiehet ja kaikki!... Ja sin' olet minulle sillä keinoin
valehdellut, ett' olit vähällä jo saada uskomaan... Ett'et sinä häpeä,
Kalle! Ruokkoa jo toinen riitelee ja vielä ilkeät sitten, sen retkale,
tulla toisia narraamaan ... ett'et jo häpeä..."

Reetastiina tunsi itsensä syvimmässä sydämmessään loukatuksi.
Vieraatmiehet ja kaikki! Ei suinkaan siinä sitten auttanut muu, kuin
maksa pois ... ja kyllä kai sitä Kallenkin palkasta paljo maksetaan!...
Ilkeää sitten vielä tulla muita tyttöjä ... kun tietää, ett' on
vieraatmiehet ja muut, sen hävitön!

"Ett'et todellakin häpeä, Kalle!..."

"Taitaisihan tuo sietää hävetäkkin ... vaan kun se nyt on kerran tullut
tehdyksi, niin..."

"Niin mene Lippas luokse ja pysy siellä, eläkä tule poikamiessä
riiailemaan!..."

Niine puheineen lähti Reetastiina tiehensä ja siihen heitti Kallen
Rönnyn portille seisomaan. Ei tuntuneet Rantalan Kallesta ollenkaan
lystiltä nämä markkinat ... nyt oli Reetastiinakin silmittömäksi
suuttunut ... ja Lippa äskettäin ... ja siihen tämmäykset ... ja
ruokkoriidat tiedossa... Ei, kyllä tässä nyt pitäisi jotkut tuumat
pitää ... eipä sitä ruokkoakaan mielellään rupeisi maksamaan
semmoisesta palkasta ... ja siihenhän se kuitenkin päättyisi, kun se
tuomarikin jo vanhastaan hänet tuntee. Mitähän jos ainakin olisi Lippa
ottaa ja akottua ja oma mökki laittaa sinne pappilan takalomaille,
josta se rouvasti jo lupaili maatilkkua. Ikäihminenkin se on Lippa,
vaan ei tuo muudan vuosi taida haitata ... ja kuuluuhan sillä olevan
rahojakin jonkun verran ... parisen sataa, kait se sanoi Härmänmäen
isäntä, niin että jos olisi ainakin lyöttäytä yhdeksi!...

"Pitääpä käydä katsomassa onkohan se vielä täällä ja kysästä pirtistä,
jos se on yhyttänyt lautamiehen!... Ka kehnoa, tuossahan se nyt on!..."

Lippa tuli juuri pirtistä eikä ensin huomannutkaan Kallea, vaan yritti
sivu mennä.

"No tuota ... taisit jo käydä lautamiehen puheilla...", sanoi Kalle,
kun Lippa yritti sivuuttamaan.

"Ka sinäkö siin' olet, Kalle! Kävin kyllä ja saat jo huomenna manuun,
niin että hurahtaa ... vieraatmiehetkin ovat markkinoilla ja ne
tämmyytän kanss'..."

"Kuulehan, Lippa ... min' olen tässä vähän tuota tuumannut, että
jos ... niinkuin passaisi, niin sovittaisiin..."

"Enkä sovi, en ... käräissä mun käydä pitää..."

"Niin vaan minä meinasin, että jospa minä kuitenkin ... mitäpä se
parannee riitelylläkään ... ja ruokon maksuilla..."

"Mitä sinä sitten oikein tarkoitat, Kalle?"

Sydän jo Lipalla sykähti, kun luuli vähän ymmärtävänsä, minne päin
tässä asiat kallistumaan rupesivat.

"Niin minä vähän arvelen, että jos siitä kerran ruokon maksu tullee,
niin yhdenpä se silloin tekee, jos taloksikin ruvetaan..."

"Tottako se on sulla vai?..."

"Ka miksi tuon ottanet ... totta se on olevinaan!..."

"No voi hyvä Jumala sentään ... pussata mun pitää saada, kun tästä näin
hyvällä selvittiin..."

Ja Lippa lähättäysi Kallelle kaulaan niin rakkaasti, kuin morsian
ikään. Vaan siitä ei Kalle kovinkaan hyvästynyt.

"Ke, mitä tuossa joutavoipi, vanha ihminen ... keskellä kartanoa ...
ihmisten ilmoissa ... kah, eläkä siinä ... pysyt kaiketi sinä omin
varoisikin pystyssä..."

Kallea hävetti, kun keskellä kartanoa ... markkinain aikana rupeaa
kuvattelemaan, ikä-ihminen!

"Pitihän minun toki halata ... niin tuntui lystiltä, kun hyvällä
sovittiin...", sanoi Lippa, hänkin hiukan häpeissään tunteittensa
kuohauksesta.

"Vaan se tämminkihän se pitäisi sun käydä peruuttamassa..."

"Ha, ha, haa!... ei siit' ole pelkoa ... ilman minä vain valehtelin,
enhän minä lautamiestä tavannutkaan pirtissä...", nauroi Lippa vastaan.
"Elä sitä pelkää, vaan lähdetään ja käydään markkinoita katsomassa ...
kometiiassa, siellä oli Tuovilan Maijakin käynyt tanssata
hölkäyttämässä semmoisen veivihanurin mukaan..."

Lippa tarttui Kallea kädestä ja niin lähtivät käymään.

"Vaan mull' ei ole kuin neljä markkaa rahaa ... ja kengäkset täytyy
ostaa", vastusteli Kalle.

"On mulla, vaikka käytäisiin panuraamaakin katsomassa ... ja sitä
miekan syöjää..."

Eikä auttanut vastustelu, mukaan piti lähteä Kallen ja pian katosivat
molemmat ihmispyörteeseen. -- --

       *       *       *       *       *

"Mitäs se Lippa markkinoista tykkäsi?" huusi emäntä kotimatkalla
Lipalle, joka jälkireessä Matin kanssa ajoi.

"Olihan nuo ... vaan tyyriinä pitivät pumpulilankoja..."

"Liusiako olisit ottanut?..."

"Niin arvelin vähäisen, vaan kun ei helpottanut, niin enpä
huolinutkaan..."

"Elä sinä moiti, Lippa, markkinoitasi, hyvät sinä markkinat pidit, kun
oikein ajattelet", nauroi Härmänmäen isäntä, joka oli saanut kuulla
Lipan ja Kallen välisestä asiasta vähän.

"Enpä heitä pahoin moitikkaan!..." tuumasi Lippakin.

"Sitähän minäkin, ett'et sinä parempia ole pitänyt ennen koskaan!...
Nyt saat laulaa sitä Ville Tolosen viisua, että 'Ensi kerran halasin
paimentyttöä ja kontti oli hartioilla, Tilu rantantaa, Tilu rantantaa
ja kontti oli hartioilla! Vaan nytpä minä tapasin oman kullan Kajaanin
markkinoilla, Tilu rantantaa, Tilu rantantaa, Hei Kajaanin
markkinoilla!...' Eikös niin Lippa?"

"No, jospahan niinkin..."

"Viisaspahan se oli Lippa, kun ei kotimieheksi jäänyt ... ei sitä häjyä
olisi uskonut... Noo, ruuna, koetetaanpas nyt tämän vaihdokkaan tapoja
... tokko sulta jalat löytyy, poika ... pysytteleppäs jälessä, Matti
... ke, ke, mitä siinä mieluilet? No nyt tuo jo alkaa olla sinne päin
... vielä vähän paremmasti ... ka sillä lailla!... Eläpä varasta
takasillas ... rehti juoksu se olla pitää! Heeei, talon kohdalla!..."

Yhtenä sateena lenteli tierapaakut uuden ruunan kavioista ja sinne
tänne rytkähteli reslareki vierulla ja kaltoksi ajetulla
markkinatiellä, kun isäntä yhä vain hevostaan kiirehti ja aina vähän
väliä pistokkaalla kylkeä pitkin ropsautti.

Koki Mattikin mustaa suitsista nyhtää ... vuorotellen oikeaa ja
vasenta, niin että Musta päätänsä kahtaalle nakkeli, mutta lujasuinenko
lie ollut vai eikö lie jaksanut, pitemmäksi ja pitemmäksi kävi vain yhä
välimatka, vaikka musta laukata pylkkäsi, että reki hytkyvän tuntui.



NERON TÄHTEET

Kuvaus pääkaupungista.



I.


Tuossa hän taas istua käyrötti "Kappeli esplanaatin" soittopaviljongin
kupeella tavallisella paikallaan. Ilma ei juuri ollut suotuisimpia ...
hiljainen tihkusade vihmoi näet ehtimiseen taivaalta. Senpä tähden ei
ihmisiäkään tänä iltana paljo näkynyt soittoa kuuntelemassa ja nekin,
jotka tulivat, toimittausivat kiireen vilkkaan katon alle, tilasivat
lasin lämmintä "tuutinkia", kuumennettua punssia tai muuta sellaista,
että ollenkaan tarkenisivat. Eivätkä vielä siihenkään tyytyneet, vaan
käskivät numerorintaisen viinurin tuoda jonkun noita tavallisia
raanuja, joita Kappelissa istujat kolkolla säällä kääreivät sääriensä
suojaksi.

Mutta tuo pitkään ja kuluneeseen mustaan päällysnuttuun kääreytynyt
olento se vain istui hyypeyksissään kovalla ja märällä penkillänsä.
Soiton mukaan huojui hänen hinterä ruumiinsa edestakaisin ja
irvottaviin kengän rajoihin tukittu jalkansa löi tarkkaan ja säntilleen
tahtia soiton mukaan.

Ja sikäli kuin kiihkeni sävelten kieli, sikäli kuin loitsivat torvet
intoa ja tunteiden kuohahduksia kertoivat, sikäli vertyi tuo nyökkäävä
ruumis ja elostuivat nuo laihat, kellertävät kasvot. Riipuksissa oleva
pää kohosi vihdoin myöskin ja silloin vasta voi huomata hänen syvälle
vaipuneet silmänsä.

Olisittepa nähneet, kuinka kiihkeinä ne kimmeltivät syytäen säteitä
mustista kuopistaan noiden sydenkarvaisten kulmien alta! Ne antoivat
syrjäisenkin aavistaa, mikä intohimojen ahjo ja pyörre tuossa laihassa
ryysyisessä olennossa alkuaan oli mahtanut olla ja mikä tuli siellä
vieläkin leimusi.

Vaan kun soitto taukosi, kyykähti hän taas entiseen asemaansa ikään
kuin häveten äskeistä rohkeuttaan. Pää vaipui takaisin nuokuksiin ja
sormet, jotka myöskin olivat äsken eloon virkistyneet, luihottivat taas
pitkinä, laihoina, suonikkaina ja kuultavina kostuneella polvella. Ja
kun hän toisinaan kätensä nosti ja sormillaan pitkää ja tuuhean mustaa
tukkaansa harasi, näkyi röyhistyneen hian suusta laiha, suonikas ja
karvainen käsivarsi.

Näin hän siinä kytrötti iltakauden tihkusateessa ja syysvilussa
tuntematta kumpaistakaan, kuten näytti.

Ja kun soittajat illan tullen torvensa mustiin verhovaatteisiin
peittivät, ja harmaita sarkaviittojansa tiivimpään kiinnittäen
uneliaina lähtivät astumaan tiehensä ja iloitsivat loppuneesta
päivätyöstä, silloin huokasi tuo yksinäinen, milt'eipä ainoa kuulija,
niin syvään ja pitkään kuin olisi hän siten aikonut surunsa syys-illan
sumuun kerrassaan puhaltaa.

Ja sitten hänkin takkinsa liepeitä paremmin ympärilleen kokoili, työnsi
laihat kellertävät kätensä vastakkaisiin hian suihin ja selkä kumarassa
pitkillä harppauksilla poistumaan lähti.

Kiireesti sivuutti hän vastaantulijoita ja kun puistokadun päähän
pääsi, poikkesi siitä kaupungin laiteille vievälle poikkikadulle.
Keskuskaupunkia hän oikein näytti pelkäävän, niin arasti ja pelokkaasti
hän siellä liikkui, mutta mitä enemmän hän syrjään pääsi ja kaupungin
laiteita läheni, sen kodistuneemmaksi hän näytti itsensä tuntevan ja
varmistuvan olennossaan.

Käynti ei enää ollut niin kuumeentapaista eikä askeleet niin rientäviä.
Ajatuksiinsa vaipuneena hän kulki ja niissä elävän näytti.

Rähinä ja viulun vingutus eräästä valaistusta huoneesta hänet äkkiä
ulkomaailmaan palauttivat. Käyntinsä seisauttaen ja päänsä ikkunaan
päin kallistaen hän tarkkaan kuunteli. Vaan hetkisen päästä jo päätänsä
pudistellen kiiruhti matkaansa.

"Huono tahti, huono tahti ... epäselvät äänet ... ja kelvoton soittaja
... ensikertalainen tai dilettantti ... korvaa puuttuu ... ja
musikaalista tunnetta..."

Näin mutisi hän poiketessaan yhä likaisemmalle syrjäkadulle, jonka
kivettömän ja mutaisen maaperän syksyinen sade oli liejuksi lioitellut
ja liukkaaksi. Mutta siitä ei näkynyt huolivan miesparka, eteenpäin
vain tarpoi, kunnes muutaman likaisen talon portista sisään pujahti.

Pimeä ja liejuinen oli piha ... ihan hyllysi ja litisi jalkain alla. Ei
olisi äkkinäinen täällä mihinkään osannutkaan, mutta kulkijalle
näkyivät paikat olevan tuttuja. Suoraan hän tiensä matalalle ovelle
ohjasi, jonka viereisestä ikkunasta valo punaisen verhon läpi himmeästi
tunkeusi, ja ovelle kun pääsi, kolkutti pari kolme kertaa, että
komahteli.

"Kuka siellä!" ärähdettiin sisältä.

"Onpahan muudan. Onko Matliinskalla viinaa pari ryyppyä ja joku
leipäpala?" kysyi laiha mies sävyisästi.

"Aina tuota lie sen verran, että Lindströmi lämpimän saa ... Vaan onko
sitä rahaa?"

"On ... on joku lantti ... päästäkäähän sisään, Matliinska ... minulla
on kylmä, että hampaat lokattaa!" rukoili hän yhä.

Ovi avattiin.

"Päästänhän minä, kun rahaa lienee ... ja Lindströmin varsinkin, mutta
sitten pitääkin Lindströmin soittaa se myrskylaulu, jota miesvainajani
aina lauloi..."

"Viuluni on siis vielä teidän hallussanne?..."

"Missäpäs se muualla lie ... eihän tuo rema näy kellekään kelpaavan..."

"Hyvä se, hyvä se ... ehkäpä kohta saankin niin paljo kokoon, että voin
sen lunastaa", urahti viluinen miesparka ovesta livahtaessaan.

"Haha-haha!" nauroi vanha ämmä ilkeästi, "niinhän se on Lindströmi jo
sanonut senkin seitsemänkymmentä kertaa ... vaan ei noita vielä ole
näkynyt ... ja saatanhan tuon pitää minäkin että välistä aina saan sen
myrskylaulun kuulla, jota miesvainajani oli tapa laulaa!"

Ovi narahti kiinni jälleen ja salpa solutettiin sisäpuolelta
paikoilleen.

Eikä viipynyt kauan ennenkuin tuolta matalasta töllykästä alkoi kuulua
virkeä viulun ääni, joka iloisia laulun nuottia tapaili. Ja noihin
soinnukkaisiin viulun säveliin yhtyi vanhan ämmän särähtelevä ja
kaiuton ääni kuin särkyneen padan räminä heleän torven luihkuun.

Lindströmi paran laihat ja viluiset sormet siellä jouhista rokaa
hypähyttelivät ... viinaryyppynsä ja leipäpalansa korvaukseksi hän
siellä ämmälle sitä "miesvainajan myrskylaulua" veteli!...

       *       *       *       *       *

Myöhään oli yö jo kulunut, ennenkuin viulun ääni töllissä taukosi. Taas
siirrettiin syrjään telki, taas narahti ovi ja ulos tuli äskeinen
kulkija, jonka perästä ovi entiseen tapaan sulettiin.

"Kuulkaahan, Matliinska!"

Lindströmi oli jo menossa, vaan vielä ovelle päin käännähti.

"Hääh! sanoiko se Lindströmi mitä?" kuului ämmä sisältä kysyvän.

"Niin, minä vain arvelin Matliinskalta pyytää, ettette möisi vielä sitä
viulua ... ehkäpä minä sen piankin tässä lunastan, kunhan tienestiä
saan..."

"No noh, ei huolita myödä, kunhan Lindströmi aina käypi täällä sitä
miesvainajani laulua soittamassa, niin..."

"Kyllä, kyllä ... ja minä maksan siitä sitten enemmän kun muut,
Matliinska..."

"Hyvä, hyvä..."

Sisäovetkin kuuluivat kiinni tupsahtavan ja pian sammui valokin
punaisen verhon takaa tehden tuon pienen likaisen pihan, jos
mahdollista, vielä entistä pimeämmäksi. Senkö lie ollut syy vai
sateesta yhä liettyneemmän maaperän taikka ehkä Matliinskan
viinaryyppyjen, että Lindströmi nyt tuntui seisovan paljo
epävakaisemmilla perusteilla kuin tänne tullessaan.

Pimeälle kadulle päästyään, jolta ainoakin lyhty jo oli sammutettu,
kupsahti hän tuon tuostakin kämmeniensä varaan, vaikka hyvin koettikin
seinän vieruksilla pysytellä ja seinuksista varailla.

Pitkä matka hänellä sentään ei ollut ... muudan Antipoffin kuuluisia
rakennuksia oli lähellä ja sinne päin hapuili tuo ryvettynyt
miesparkakin kuin vaiston viemänä. Kotvasen kuitenkin sieti ponnistella
ennenkuin talon avonaisen portin kohdalle pääsi, siitä ra'ollaan
olevalle ovelle osausi ja vihdoin himmeästi valaistuun eteiseen katosi.



II.


Tämmöiseksi se oli Alvar Lindströmin elämä nyt käynyt. Jos joku noin
pari kymmentä vuotta sitten olisi uskaltanut hänelle sanoa, että hän
Antipoffissa vielä kerran yönsä viettää, niin olisi hän empimättä
sanojaa vetänyt korvalle sillä mitalla, ett'ei vain olisi toista kertaa
sitä uusimaan mieli tehnyt.

Mutta niin se kuitenkin oli käynyt.

Kun hän lapsena isänsä, kapellimestarin luona pianon ääressä istua
näpötti ja pienillä, hennoilla sormillaan tangentteja näppäili ja
toisen kappaleen toisensa perästä oppi, silloin ennustettiin hänestä
suuria ja toivottiin mestaria. Ja ihmeellinen taipumus hänellä olikin
soitantoon tuolla pienellä Alvarilla. Kun hän istui siinä
soittokoneensa edessä hentona ja soitantoonsa vaipuneena, tumman
tukkansa pitkät suortuvat vaaleille kasvoille valahtaneina ja suuret,
miettiväiset silmät nuotteihin kiinnitettyinä, silloin katseli häntä
todellakin kuin mitähän ihmelasta.

Ja mikäli vuosia vieri, edistyi nuori Alvarkin taiteessansa. Koulussa
hänellä ei tahtonut mitenkään edistyä, läksyt olivat hänestä niin tuiki
vastenmielisiä. Laskento varsinkin ja mittausoppi, ne ne aivan olisivat
hänet itsemurhaan saattaneet, ell'ei aina välissä olisi saanut pianon
ääreen istahtaa ja Haydnin, Gluckin, Beethowenin ja rakkaan Kjerulfin
sävellyksillä noita ilkeitä numeroita ja mittausopillisia kiukeroita
mielestään haihdutella.

Ja niin tarkoin ne silloin haihtuivatkin, että kun niihin taas piti
käsiksi käydä, katsoa töllistelivät ne nuorta Alvaria niin oudostellen
kuin eivät ikinä olisi yrittäneetkään tuttavuutta tekemään sen vähemmän
vanhoja tuttuja olleet. Ja silloin se Alvar raukka itkemään puhkesi ja
itki niin katkerasti, että äitikin itkemään heltyi ja isääkin arvelutti
tokko hänestä ensinkään lukumieheksi oli.

Aikansa kun oli tätä nähty ja kärsitty, tuskausi vanha kapellimestari
tuohon alituiseen ruikutukseen ja otti poikansa koulusta pois.

Ja nytkös ilon ja riemun päivät Alvarille koittivat! Sai istua pianon
ääressä niin kau'an kuin tahtoi ja kun siihen kylläysi, sai isän
kamarista hakea muutaman noita seinällä riippuvia sieviä viuluja ja
isän opetuksella siihenkin harjoitella. Läksykirjansa hän paremmaksi
vakuudeksi enimmäkseen vintille kantoi ja isoon arkkuun upotti, mutta
laskentovihot ja mittausopin hän kaikessa hiljaisuudessa eräänä iltana
vanhempain poissa ollessa kammarinsa uunissa poltti, ett'eivät suinkaan
enää olisi ilkeillä tehtävillään häntä kiusaamassa!

Kun isä sitten sesonkiaikana soittajaisia antoi tai muitten antamissa
kävi, sai Alvarkin aina seurata muassa, sillä nyt oli isä ainakin
huomannut, mihin poika kykeni ja halusi, ja hänen taipumustaan
ohjaamaan ruvennut. Ja kesäisinä aikoina taas, kun isä soittokuntaansa
ulkoisalla johti, Kaivopuistossa, Kapellissa tai jossakin muualla,
silloin istui hän aina jossakin läheisyydessä ja tarkkaavana kuunteli.

Näin hän kasvoi, kehittyi ja mieheksi varttui. Isänsä johtamassa
soittokunnassa hän jo oli tehokkaana jäsenenä ja olipa itsekin jo
säveltelemään yritellyt ja niistä useilta ihmettelyä ja kiitosta
saanut.

Mutta tähän hän ei tyytynyt. Hän halusi pois syntymäkaupungistaan,
jonnekin ulkomaan soitanto-opistoon, jossa kyky nähtäisiin ja nero
tunnustettaisiin. Ja kun hän tapasi nuoria kotimaahan palaavia
taiteilijoita, ja heiltä kuuli kertomuksia ulkomailta, Pietarin ja
Leipzigin konservatorioista, Rubinsteinistä, Scharvenkasta y.m.,
silloin sädehtivät nuo mustat silmät tummain kulmien alta ja
innostuksen tulta tupruivat. Isäänsä hän sitten kotiin tultuansa aina
ahdisteli ja rukoilemalla rukoili, että päästää hänet jonnekin muualle
oppimaan ... kyllä hän näyttäisi ansaitsevansa isän luottamuksen ... ja
jonkun ajan kuluttua kuuluisana palaisi!

Isä, joka itse oli tuollainen nuorra ollut ja suurella riidalla
taipumustaan saanut seurata, myöntyikin vihdoin Alvarin pyyntöön.
Pietariin hän pääsisi, siellä näet oli isällä tuttavia, joille hän voi
suosittaa poikaansa. Mutta kauan ja vakavasti hän tätä neuvoi ja
varoitteli suuren kaupungin viettelyksistä, ennenkuin lähtemään laski.
Nuorella ja hyvännäköisellä (tässä tunsi Alvar punastuvansa) ja
intohimoisella taiteilijan alulla oli niin paljo vaaroja vältettävänä
tuollaisessa oudossa maailmassa, että tarvitsi ponnistella kynsin
hampain pystyssä pysyäkseen. Vaan ehkäpä hänen halunsa soittoon oli
niin suuri, että se kaikki voitti.

Näin puheli tuo vanha kapellimestari poikaansa asemalle saattaessaan.
Ja äiti seurasi mukana ja itkeä tihutteli tietämättä oikeastaan, minkä
vuoksi. Sen hän vain tiesi, että erota täytyi rakkaasta pojastaan, ja
siinä oli hänelle kylläksi. Ja kun asemakelloa kolmannesti soitettiin
ja konduktööri alkoi katsastaa lähteviä olivatko jo junalla, silloin
äiti parka oikein ääneen itkemään purskahti eikä pojastaan erota
tahtonut. Hänestä tuntui kuin olisi hän nyt viimeisen kerran poikaansa
syleillä saanut, sillä jos hän eläisikin, kun tämä palajaa, niin oli
kai tuo iso maailma jo hänet vieroittanut ja toisellaiseksi tehnyt.

Kimakasti juna viimeisen kerran vinkasi ... kolisten ja ratisten
alkoivat rattaat eteenpäin pyöriä, ensin hiljempaa, sitten vinhemmin...
Ihmiset koettivat ensin käytävää pitkin astellen seurata sitä ja vielä
viimeisiä jäähyväissanoja vaihtaa, mutta kauan eivät sitäkään voineet
tehdä ... jälelle jäivät kuin jäivätkin ... nenäliinojansa taskuistaan
kaivoivat ja huiskuttaa alkoivat ja päällään nyökkäillä... Hetken
sitäkin vain kesti ... pian eteni juna ... yhtenä rominana
hietapenkerettä Töölön lahden poikki mennä huristi ja savua ilmaan
tuprutti...

Ja niin oli kaikki poissa. Poissa äskeiset tutut kasvot, poissa
sukulaiset ja ystävät ... poissa kaikki. Juna katosi tuonne
kalliohalkeaman ta'a ja sinne katosi Alvar Lindströmkin. Miettiväisenä
ja surullisena asteli vanha kapellimestari nyyhkivän rouvansa kanssa
kotiinsa päin.

       *       *       *       *       *

"Kyllä pojalla on soitannollista taipumusta ja kykyä tarkka korva ja
hieno musikaalinen tunne, mutta hänellä on liian paljo itseluottamusta,
liian paljo, nähkääs..."

Näin kirjoitti Alvar Lindströmistä jonkun ajan perästä vanhan
kapellimestarin hyvä tuttava Pietarissa, jossa hän jo muutamia vuosia
oli tämän johdolla opiskellut.

"Ja sitä paitse", lisäsi hän vielä, "on hän peräti itsepäinen tuossa
itseluottamuksessaan. Kun hänen tuonottain piti ensimmäisen kerran
opettajiston edessä esiintyä, täytyi hänen välttämättä saada eräs
vaikeimpia sonaatteja, sinä muistanet tuon Beethovenilaisen, jota
silloinen opettajamme ei koskaan saanut mielikseen menemään ... tuosta
hienon hienosta, melkeinpä kuulumattomasta pianissimosta niin
taiteellisesti etenevä forte ja fortissimo ... se se nyt piti hänen
saada muka. Ja tiesihän sen, ett'ei hän siinä niin onnistunut kuin
monessa muussa hänelle sopivammassa kappaleessa olisi tehnyt. Tästä hän
taas niin nyrpistyi, että uhkasi lähteä pois muihin opistoihin ja
kaikellaista muuta joutavaa jaaritteli. Minä pelkään pojalta puuttuvan
tarpeellista malttia ... ja ehkäpä on hän piennä liiallisella
kiitoksella pilattu!...

Vihdoin viimein on hän silmittömästi rakastunut erääsen laulajattareen
täkäläisessä itaalialaisessa ooperassa, josta myöskään ei hyviä
seuranne... Sanon näin sen vuoksi, että jo olen oppinut tuntemaan
poikasi intohimoisen luonteen aivan tarkkaan... Hän antaupi niin
täydelleen intohimonsa valtaan ... elää siinä joka hetki, ja jos hän
nyt esim. näkee pettyvänsä, niin en vastaa siitä, mihin hän
mahdollisesti ryhtyy..."

Tällaista kirjoitteli vanha opettaja ja suurella huolella luettiin se
kapellimestarin kotona ja pelolla odotettiin sattuisiko käymään niin
kuin näissä ennusteltiin.

Eikä tarvinnut hyvinkään kauan odottaa ennen kuin jo tuli kirje
itseltään Alvarilta. Pitkä se ei ollut, mutta harvat sanat puhuivat sen
enemmän:

"Rakkaat vanhempani! Toiveissani, elämäni tarkoitusperässä ja
rakkaudessani olen kurjasti pettynyt! Kaikki on mennyttä, kaikki,
kaikki! Repaleisempaa miestä ei maa ole kantanut, henkisesti
repaleisempaa ... ja ehkäpä pian ruumiillisestikin. Hyvästi vanhempani,
kiitän kaikesta! Elkää surko sitä, joka ei kauan surra aio!... Taikka
surkaa niinkuin olisin kuollut kymmenen vuotta sitten
                                                pianon ääreen
                                             piennä Alvarinanne."

Ei odottanut vanha kapellimestari enää... Jo kauan hän oli aikonut
matkustaa poikansa luo Pietariin, nyt hän sen päätti tehdä ja tekikin.
Mutta myöhään oli se sittenkin. Poika oli kadonnut ... viulunsa vain
oli mukaansa ottanut, muut tavaransa myönyt ... oli nähty humalapäisenä
rehjastelevan ... siivotonna ja uhkamielisenä ... ja sitten ei missään
... ei missään! Vanhalta tuttavaltaan hän sen vain kuuli, että hän
taaskin, ensimmäistä kertaa julkisesti esiintyessään, oli erään
vaikean, ainoastaan mestareita varten aiotun, Chopinin Nocturnen
valinnut ja siitä noin keskinkertaisen kritiikin saanut, vaikka parasta
toivoi. Tämä häneen jo syvästi koski ja kun samaan aikaan tuo
laulajatar, hänen rakastettunsa, oli eräälle pohatalle naittunut, niin
silloin oli malja täysi. Silloin oli hän opistolta kadonnut eikä
hänestä sen enempää oltu kuultu ei nähty muuta kuin sittemmin joskus
humalaisena kadulla rehjastelevan.

Kyllä kuulustelutti ja etsitti vanha kapellimestari kadonnutta
poikaansa, mutta turhaan raukesivat yritykset kaikki. Toisinaan tosin
kerrottiin jossakin huonomaineisessa kapakassa, tai vieläkin
pahemmassa, sellaisen mustatukkaisen, kalvakan ja laihan nuoren miehen
liikkuneen; viulua soitellen oli hän aina sen verran rahoja saanut,
että viinaa sai ja ruokaa siksi, että hengissä pysyi. Mutta kun
tapailemaan mentiin, oli hän ammon jo kadonnut eikä kukaan tiennyt
sanoa, mistä hän oli tullut ja minne mennyt.

Pois täytyi heittää vihdoin kaikki hakuyritykset ja löydön toiveet.
Surullisempana kuin koskaan istahti harmaapäinen kapellimestari
Lindström Helsinkiin menevään junaan ja kyyneleet kiertyivät noista
vakavista silmistä, kun hän poistuvan junan akkunasta hämärämmäksi ja
epäselvemmäksi häipyvää laajaa talo-ryhmää, suurta mahtavaa Pietaria,
silmäili.



III.


Ketteränä juoksentelee vahtimestari Yliopiston juhlasalin kaasulamppuja
sytytellen ... ensin alempaa ovien luota, sitten ympäri huonetta,
kunnes vihdoin akkunalta akkunalle hypellen peräseinälläkin olevat
akkunoiden väliset torvet sytyttää. Vestibyylissä paraatiovella seisoo
jo tuo tuttu vanhanpuoleinen pilettien myöjä kymmenkunnan myömättä
jääneen 6 markan piletin kanssa; kaikki muut ovat näet jo aamupäivällä
loppuun myödyt.

Tuolla tulee jo konsertin antaja ... nopsana issikan kasaanilaisesta
reestä hypähtää, maksaa ja rappusia kiiresti ylös juoksee.
Vahtimestareilta hän yhtä ja toista kyselee ... saksansekaista ruotsia
on puhuvinaan ... ja hetkisen viivähdettyään jo kelloonsa katsahtaa ja
rientävin askelin oikealle kiitää salin viereiseen huoneesen pulskaa
majavannahkaista turkkiansa heittämään.

Ja sitten hän pianon ääreen juhlasaliin kiiruhtaa vielä kerran
soittamaan vaikeampia ohjelmassa mainittuja kappaleita. Kirjavana
sävelryhmänä helmeilee siinä Schumannin "Carneval" vuoroin leikkien
vuoroin juhlallisesti leijaten ... ja Liszt'in neapelilaisen
"Tarantellan" keikkuvan sävelleikin perästä alkaa yht'äkkiä
Schubert-Liszt'in ikimuistettava "Erlkönig". Jos lie Goethe tässä
lapsen tuskan, luonnon jylhyyden ja matkan kiitävän nopeuden
mestarillisesti sanoissa kuvannut, niin yhä sydäntä vihlovampi on tuon
pelkäävän pienokaisen soitannollinen valitus, joka kiihkenee,
kiihkenee, kunnes vihdoin nääntyvään vaikerrukseen tukehtuu.

Mutta jo rientää vahtimestari soitantoonsa vaipuneen taideniekan luo
... ihmisiä alkaa jo tulla ... ensimmäiset jo päällysvaatteitansa
eteisholvissa puistelevat, ulkona on näet lunta ruvennut pyryämään.
Näin toimittaa nokkela vahtimestari ja unelmistaan äkkiä toipuen katoaa
nuori mustatukkainen mies äskeiseen viereishuoneesen.

Yhtenä helinänä kaikuu issikkain tiu'ut ja kulkuset, tuohon paraatioven
rappusten eteen kun ajaa tuikasuttavat. Toinen toisensa perästä
lennähtää siihen kuin pyssyn suusta ja niin vähitellen ja yksi
kerrallaan hevosensa käännyttää ja astutellen poistuu. Turkkeihin ja
kappoihin kääriytyneet ihmiset kiirehtivät niin pian kuin ehtivät katon
alle ... puistelevat vestibyylissä vaatteitansa, jotka sitten oikealle
ja vasemmalle menevien korridoorien nauloihin ripustelevat ... ja
samassa touhussa saliin paraimpia paikkoja katselemaan rientävät.

Jo ovat viimeisetkin kalliit piletit kuin siivillä viedyt ... jo
täyttyvät salin lukuisat penkit ja lehteri-istuimet ... nojatuolit ja
muutamat alimmaiset penkit vain enää tyhjänä ovat... Ei puutu enää
monta minuuttia puoli kahdeksasta, jolloin konsertin tulee alkaa ...
jännityksellä odottavat muutamat tuota sanomalehtein ylistämää nuorta
neroa, sillä aikaa kuin toiset levollisina ja välinpitämättömän
näköisinä teaatterikiikareilla ja lorgneteilla toisiansa tähystelevät.

Jo keskeytyy tähystely ja hiljainen kuiske ... ovi aukeaa ja sisään
astuu tuo äskeinen juhlapukuun puettu nuori taiteilija ... nopein
askelin pianon ääreen rientää ... hätäisesti yleisölle kumartaa,
ennenkuin sijalleen istahtaa. Yksinäisiä kätten taputuksia kuuluu
sieltä täältä tervehdykseksi, mutta useimmat istuvat vain alallaan
kylminä ja välinpitämättöminä kuin lautamiehet kihlakunnan
oikeudessa -- -- --

Kovat äänet eteisovelta häiritsevät äkkiä Schumannin hienoa
"Träumerei'tä" ... oven luona seisova laiha, heikkohermoinen herra ei
kärsi tuota enempää, vaan avaa oven ja hiljaa, mutta kiihkeästi
ärähtää, että "mikä siellä?... eikö vahtimestari tee tehtävätään?..."

Tehtävätään siellä tuo kunnon mies juuri olikin tekemässä ... takin
kauluksesta ulos laahasi muuatta repaleista, viinalle haisevaa
mustatukkaista miehen kutaletta, joka oli sisään koettanut pakkelehtaa.

"Ilman pilettiäkö se rehvana?"

"Ei olihan sillä muka piletti olevinaan ... että kyllähän se sen
puolesta, mutta eihän sitä mikä tuommoista hampuusia ... humalaista ...
voi päästää häiritsemään..."

"Ei, potkikaa ulos se räihyämästä ja tietäkää olla hiljaa soiton
kestäessä..."

Äreä herra sulki oven ja vahtimestari työnsi viinalta haisevan miehen
portaille ... tuuppasi häntä niskasta menemään ja eväiksi pari kertaa
takalistolle potkasi, niin että mies raukka silmälleen lumeen tuikasi.

"Sen lurjukset kuin alkavat käydä rohkeiksi ... eläpäs muuta kuin juo
pääsi täyteen ja ala kontata ihmisten ristiksi konsertteihin... Ja
mistä lie tuon piletinkin siepannut, mokoma, mutta annoin minä sille
sentään siksi tuiman lähdön, ett'ei se taida heti ensi hetkessä
takaisin pyrkiä..." puheli vahtimestari kumppalilleen ja mahtavana sekä
hiukan läähättäen edes takaisin eteisholvissa käveli.

Sadatellen ja tuhisten kampi ulos tuupattu mies kinoksen laidasta,
ensin käsiensä varaan nousi ja siitä vähitellen jaloilleen toimesi.

"Lemmon moukat ja sivistymättömät vietävät ... eivät tarvitse muuta
kuin lukemaan ja kirjoittaa töhrimään oppivat ja saavat vahtimestarin
kalunat takkinsa pieluksiin ... niin siitäkös kuin pörhistytään, ett'ei
enää muut mitään... Lie tuota oltu ennenkin konserteissa ja sen verran
tarkattu kuin muutkin ... sen verran kuin muutkin niin..."

Miesparka lähti hoiperrellen astumaan Yliopiston portille, josta
kartanolle livahti ja valaistuja konserttisalin akkunoita läheni.

"Mutta kuunnella minun sitä kuitenkin täytyy saada ... nähnyt minä sen
jo olen... On vähän minun näköiseni mies ... eli semmoinen kuin minä
kymmeninen vuotta sitten olin ... samoin on hänelläkin pitkä musta
tukka, laihat, kalvakot kasvot ja mustat silmät ... joita Luigiana niin
ihaili... Luigiana vainaja!... minua hän kuitenkin rakasti ... ja
kuinka hän hätkähti, kun Katariinan kirkon rappusilla minut repaleisena
näki ... aivan pyörtyä oli ja paikalle vaipua, Luigiana raukka!...
raukka oli hänkin ... jos minäkin!..."

Lunta sataa tihutteli hiljalleen ... äänettömästi seinän viereen
kyykähtäneen ja tarkasti kuuntelevan miehen harteille laskeusi ja
lakkireuhkalle ... ja vetenä niskaan tihkusi. Mutta ei mies mitään
siitä pitänyt ... lieneekö edes huomannutkaan, niin tarkkaavaisena hän
kuunteli kartanollekin asti kuuluvaa soittoa.

"Nyt, nyt se juuri soittaa Scarlattin 'Capricciota', jota minäkin
silloin Luigianalle ... sujuvasti, sujuvasti menee ja tahdikkaasti ...
en kaikkea erota, mutta sormien heitosta jo taidon tuntee ... se on
kerrankin musiikkia!..."

Ja ikään kuin arvostelun paremmaksi vakuudeksi kuului silloin ankara
käsien taputtaminen ... pitkä ja harras mieltymyksen osoitus
riemastuneen yleisön puolelta. Nuori taideniekka oli
arvosteluhalukkaatkin voittanut... Ei enää istuttu kylminä
tuomitsemassa ... jo nautittiin ... nautittiin, riemastuttiin ja
ihastuttiin!

Mutta ulkona hiljaisessa lumisateessakin nautittiin ja ihastuttiin...
Siellä seisoi tarkkaavana yhä äskeinen mies ja kun joku viehättävä
paikka tuli, joka ulos kuului, silloin oikaisihe laiha mies ja yhä
tiivimmin seinään päin painausi. Ja näin hän iltakauden jaksoi tuossa
asemassaan olla ... ei muistanut sadetta, ei mitään! Vasta kun
viimeisen numeron, Liszt'in "Don-Juan-Fantasian" viehkeät,
intohimoiset sävelet olivat haihtuneet ja yleisö vihdoinkin
mieltymyksenosoituksissansa tyyntynyt ja poislähtöä tehdä alkanut,
vasta sitten havausi miesparkakin elämään, ravisti enintä lunta
päältänsä ja pitkin askelin poistui.

Portille päästyään hän repaleisen kauhtanansa tiivimpään laihan
ruumiinsa ympärille kiersi ja lakki-reuhkansa alemmaksi silmille
painoi. Ja niin mennä harppi ajatuksissansa, että kun kadun poikki
lähti tulemaan, oli konsertista palaavien issikalla ajajien tielle
kepertyä ja hevosten jalkoihin jäädä.

"Matliinskan luo minun nyt taas täytyy päästä ... kovinpa alkoi
vilustamaan tuossa lumisateessa, hyi!... Jos minulla vain pianiino
olisi, niin pian minä tuon yhden kappaleen oppisin ... se tunnustikin
vähän tutulta... Mutta ehkäpä sen viulullakin sentään sinne päin
saisi... Matliinskallahan se nyt on viulunikin ... kunhan se kehno ei
vain sitä muille myödä kerkeisi ennen kuin minä ehdin rahoja saada ...
piammiten kai minun täytyy saada kopioiduksi ne torvisoittokunnan
nuotit ... ja ehkäpä minä jo niillä rahoilla viuluni voinkin lunastaa.
Matliinskan luo minun nyt kuitenkin täytyy ... viinaryyppy nyt hyvää
tekee ... niinpä tuo vilustaakin, että..."

Merikadulle päin pyrki laiha mies ja pitkiä askelia kasoittuneissa
lumikinoksissa harppaili. Tuolle valottomalle kadulle hän vihdoin
poikkesikin ja pian Matliinskan pieneen pihaan hupeni ja sille ovelle
kolkutti, jonka luona olevasta akkunasta valo tuon punaisen verhon läpi
kuumotti.

"Kuka siellä taas?"

"Minähän se ... sattuuko Matliinskalla joku ryyppy olemaan kotoisalla,
kovin rupesi vilustamaan?..."

"Jasso Lindströmikö se siellä on ... ainahan minulla toki Linströmille
asti..." ja Matliinska avasi oven.

"Vieläkö se on minun viuluni täällä?..."

"Missäpähän muuallakaan ... en tuota ole hyvin viitsinyt
kaupoitellakaan ja tokkopa nuo tuosta huolisikaan. Ja kunhan Lindströmi
aina käypi minulle sitä miesvainajani laulua soittamassa, niin
saatanhan minä odottaa siksi, kunnes Lindströmi rahaa saapi..."

"Hyvä, hyvä ... pian kai minä raittiusseuralta saankin ... ja sitten
minä sen lunastan..."

Vanha ämmä pärähti nauramaan.

"Raittiusseuraltako?... Onko se Lindströmi mennyt raittiusseuraan?...
Katsohan vain sitä vekkulia!... raittiusseuralta rahoja perii ja sitten
Matliinskan luona viinaan juopi ... ei uskoisi sitä kälmiä!..."

"En minä itse seuraan vielä kuulu ... vaikka tienestiä siltä olen
saanut ... mutta parasta kait se olisi ... parasta olisi..." toimitti
Alvar Lindström solahtaessaan ämmän lämpimään tölliin.

Kerrankin se oli Lindström tänne pujahtanut sen jälkeen kuin
syntymäkaupunkiinsa kurjana kulkulaissa palasi. Surkeaa elämää hän oli
Pietarissakin viettänyt, mutta ei parannut se kotikaupungissakaan.
Pelkkänä varjona hän ympäri kuleksi ja varsinkin soittopaikat vainusi
ja siellä ulkopuolella kuunteli ja kuunteli, kunnes poliisi tai muu
häntä käsivarteen tarttui ärjästen, että "mitä sinä ihmisten akkunain
alla tollotat ... kursi jalkoihisi siitä paikalla!..."

Mutta poliisitkin ne olivat vähitellen hänet hupsahtaneeksi olleet
huomaavinaan ja peräti hiljaiseksi, niin ett'ei häntä enää hyvin
epäiltykään, vaan annettiin jokseenkin häiritsemättä olla ja kuleksia.
Kirjoitellen puhtaaksi asiapapereita entisille tuttavilleen, kopioiden
nuotteja ja huonommissa kapakoissa soitellen hän ruoakseen tienasi ja
särpimekseen viinaksi.

Matliinskan luona hän silloin tavallisesti ryypyt otti, tämä kun oli
hänen vanhempainsa luona palvellut ja Alvaria polvillaan ennen muinoin
hypitellyt. Ja siellä hänen aina täytyi Matliinskalle soittaa sitä
"myrskylaulua", jota Matliinskan miesvainajan, merimiehen, oli tapa
laulella. Ja sitä siellä taas tänäkin iltana soitettiin ja vanha ämmä
soiton jälkeen sitä laulaa koetti, vaikka se enemmän variksen ääneen
vivahti kuin ihmis-lauluun.



PEHKOS-JUSSI.

Piirteitä elämästä.



"Pehkos-Jussi! Pehkos-Jussi!" riemuitsivat pappilan lapset kapasten
kilvalla akkunaan.

"Mutta malttakaakin kerrankaan, lapset, ja antakaa vähämielisen
miesparan olla rauhassa! Ettekö muista, mitä pappa sanoi, kuin viimeksi
häntä kiusasitte? Jumala saattaa rangaistukseksi vielä teiltäkin järjen
viedä, niin entäs sitte!" puheli pruustinna toruen kilhuimmillaan
olevaa lapsilaumaansa.

"Emmehän me mitään pahaa, mamma! Ilmanhan me vain leikillä vähän -- --"

"Vai leikillä?... Mitäs leikkiä se semmoinenkin on, kun Janne tuonoin
teki? Ei anneta ukkoparan kontinkaan olla rauhassa, vaan härnätään ja
härnätään, kunnes Jussi kerkeää suuttua ... ja oma syynne, jos silloin
saatte kintuillenne..."

"Mekö kintuillemme?... Ei niistä mitään", sanoi Janne vilkkaasti, "onpa
nuo kinttunsa ennenkin varottu!..."

"Mitenkäs kävi Antille tässä keväällä, olisitpas tainnut liistakolla
saada, jos renki Matti ei olisi hätään päässyt..."

"Eipä se olisi tohtinut lyödä kuitenkaan ... se vain uhittelee ja
aikoo", sanoi Antti, vaaleatukkainen pojan nulikka.

"Ketäs se hullu pelkää ... elkäähän siihen luottako, vaan antakaa ukon
olla ... ja joka konttiin ensiksi koskee, sille annan minä omasta
kädestä luutavarpua", uhkasi vakavasti pruustinna lähtiessään
kyökkikamariin piika Marilla kuteilla olevaa nelivartista kangasta
katsomaan.

Lapset sillä aikaa akkunassa porisivat ja vilkkaina kujalle katselivat,
josta hiljalleen astua letusteli vanha, ryysyinen ukkorahjus kontti
selässä ja sauva kädessä. Ei hän akkunassa olijoita näyttänyt
huomaavankaan, alaspäin katsoi ja kepillään eteensä kopeloi kuin
vähänäköinen olisi ollut. Selvänäköinen hän kuitenkin oli toki,
Pehkos-Jussi, mutta varovaisuutta se häneltä sentään oli olevinaan.
Olivat näet poikahurtat kerran vanhaan tehneet Pehkos-Jussille
semmoisen tepposen, että syyspuhteella kujansuun poikki hänen eteensä
nuoran pingoittivat ja saivatkin ilokseen nähdä, kuinka Jussi-parka
heitti kuperkeikkaa konttineen maaperässä. Mutta siitä päivästä lähtein
varustausikin Junnu tanakalla koivusauvalla, jota käytti niin hyvin
maaperää tunnustellakseen kuin poikarakkia hosuakseen.

Itsekseen höpöttäen ja kepillänsä kopeloiden pääsi ukko vihdoin
kartanoportille, joka oli aivan pytingin akkunan luona siinä. Ei
malttaneet pojat enää lasin läpi katsella, vaan toisen puolen
aukasivat.

"Hyvää päivää, Jussi!" huudettiin neljästä kurkusta yhteen kaikuun
tulijaa vastaan, joka juuri oli akkunan alle ehtinyt.

"Ke, ke, no! päivää", vastasi Junnukin äkkihuudossa säikähtäen.

"Mistä se Jussi tulee?"

"Tuoltapahan tulen ... tietythän ne ovat köyhän tiet!..."

"Jussiko köyhä!... Kaikkia se vielä puhuu ... aivan tänne kuului,
kuinka housunlakkarissa äskenkin rahat helkki ... ettekö kuulleet
muutkin?..." kääntyi Janne toisiin.

"Kuului kait se oloksikin", todistettiin.

"Vai kuului!... Hyväpä se, hyväpä se ... aina sitä tähän taloon
tullessa saapi noilta silmiään varoa ... rouvastin ollaan lapsia
olevinaan, vaan köyhää sitä kyllä pilkata osataan..." nurisi ukko
kääntyen kartanon poikki pirttiin päin.

"Kuulkaahan, Jussi, Jussi hoooi!" huusi Janne perään.

"Hääh!... mikä sillä nyt?..." murahti Jussi ja hieman päätään käänsi.

"Tuollako kepillään se, Jussi, on ne lantit kopeloinut, jotka nyt niin
iloisesti helkkää?... Eipähän se ole tyhjään mennyt tuo alituinen
kopeloiminen ... ja sillähän se aina maahan päin katsookin, ett'eikö
löytyisi jotakin..."

"Niin sillähän se, sillähän se, sillähän se", matki ukko Jannea eikä
sen enempää kuunnellut, vaan jatkoi matkaansa pirttiin päin ja
itsekseen höpötti: "Tässä talossa sitä aina silmillä ollaan, vaikkahan
on pappilakin olevinaan ... kakarat kun vallan päällä rouvastin poissa
ollessa ... ei näy olevan nytkään kotona rouvasti ... säilyneekö noilta
konttikaan sikiöiltä ... panen ma hänen tuohon pirtin porstuaan ...
kuulenhan minä, jos romuta alkavat, kuulenhan minä ... niin, kuulenhan
minä..."

Ja siihen laski ukko konttinsa hartioiltaan porstuan nurkkaan ja
pirttiin mennessään vielä jälkeensä vilkasi, ett'eihän ne vain juuttaat
perässä jo hiivi. Vaan eivät ne vielä ainakaan hiipineet, akkunasta
vielä kurkottivat ja huusivat, että "tanssippa, Jussi, mustilaista
viiden pennin edestä tai naurappa ruotsiksi, niin saat ryypyn..."

Tiesivätpä ne viksarit, mitä Pehkos-Jussin mieli teki ... hyvin
tunsivat Junnun viinajanon ja kahvenkaipuun ja kaikki, niin että
osasivat suuta pieksää, vaikk'eivät isojakaan olleet.

Jo tuli prustinnakin kangastansa katsomasta.

"No, lapset, mihinkäs se Pehkos-ukko katosi?... Pirttiinkö meni?..."

"Pilttiin te meni ... ja tuuli kontti oli tillä ... ja ten pani
polttuaan", toimitti pikku Liisu äitiinsä liittyen.

"Vai niin, vai oli tillä tuuli konttikin", matki äiti kiepsahuttaen
tytön syliinsä ja leikitellen hänen kellertävillä suortuvillaan. "Vai
oli tillä kontti tillä ukolla, vai oli..."

Ja helakasti täytyi Liisun nauraa äitin leikitellessä, ja
kutkutellessa, milloin kainaloista, milloin niskasta ja milloin leuan
alta.

Eikä huomannutkaan äiti, että Janne ja Antti sillä aikaa akkunasta alas
livahtivat ja Esterin ihan yksinään jättivät heidän peräänsä
kuikistelemaan. Iloisesti hän vain jatkoi leikittelyään pikku Liisun
kanssa, jonka heleä nauru häntä niin näytti miellyttävän.

"Vai oli tillä kontti, ukolla ... tuuli kontti, mutta jot annetaan
lenki Matin tehdä temmonen pieni, tievä kontti Liitulle, johon taapi
maljoja poimia ... puolukoita titte tyktyllä Ettelin kanta... Niin
entät titte, entät titte..." ja yhä kutkutteli äiti Liisuansa, niin
että Liisu parka ihan oikosenaan äitin käsivarrella nauroi ja läkähtyä
oli.

"Otappa kiini, Jussi, otappa hiiri hännästä kiini!" kuului samassa
ulkoa kimeä huuto.

"Kyllä minä opetan teidät keleet mun konttiani kopeloimaan..." rönkäsi
äreä ja vihainen ääni heti jälkeen.

"No lyöppäs vain ... koetappas ... aha, kutti, aha, kutti!... Otappa
kiini ... näytäppä lantit lakkaristasi. Junnu, näytäppä! Noo, koetappa
löydä ... lyöpi kehno..."

Samassa oli pruustinnakin avonaisessa akkunassa, sillä nyt hän vasta
oli huomannut, että pojat olivatkin lipetissä.

"Jussi sinä, lyöppäs vain ... hyi häpeä, kun vanha mies viitsii
poikasia ahdistella ... hyi, ja tuommoisella kepakolla, jolla luut
saattaisi poikki lyödä... Mitenkä se, Jussi, noin voipi tyhjästä
suuttua?..." äyväsi pruustinna avonaisesta akkunasta kartanolle.

Siellä oltiin jo parhaassa kahussa: Janne ja Antti juoksivat ympäri
kartanoa, minkä käpälistä lähti, ja perässä potalsi Pehkos-Jussi
sauvakko ojona oikeassa kädessä. Ruustinnan äänestä jahti kuitenkin
taukosi ja Pehkos-Jussi kääntyi lääpästyneenä ja hämillään akkunaan
päin; hiki tihkusi miesparan kasvoilta, turkkireuhka kun näet oli
päällä ja kesäkuumassa oli juosta pitänyt.

"Tyhjästä, sanoo ruustinna, kun ne eivät koskaan saata antaa mun
kontilleni rauhaa ... mitä heill' on sen kanssa tekemistä", puolteli
Jussi itseään ja karvalakin päästään otti osaksi tervehtiäkseen osaksi
hikeä pyhkiäkseen.

"Vai jo ne taas olivat kontissa käsinä, vaikka minä lupasin
luudanvarvusta sille, joka ei anna Jussin kontin olla rauhassa... Vai
niin, elkääpä menkö, pojat ... vai te pakoon kapasette, kun kysymys
tulee..."

Mutta pirtin solasta olivat pojatkin jo käpälämäkeen livahtaneet. Eipä
sillä, että he mamman uhkauksia paljo pelkäsivät, mutta arvelivatpahan
muuten, että joutaahan asia vähän vanheta.

"Siinä sen ruustinna nyt näkee ... ei suinkaan se pakoon lähde, joka
oikeassa lie ... eipähän Jussi lähde ... eipähän Jussi lähde",
ylvästeli ukko vanha ja ikäänkuin iskeytyen kiini tuohon ajatukseensa
toisteli vielä pari kertaa, "ett'eipähän Jussi lähde..."

"Niin tahtoohan ne olla vähän vallattomia, mutta minkäs niille taitaa
vaimoinen ihminen ... eikä ole rovastikaan kotona, että kurittaisi...
Mistä päin se Jussi muuten nyt kuleksii ... kotikylältäkö vai?..."

"Enpähän kuin tuolta kaupungista ... pormestari se siellä antoi mulle
tämän takin..." tuumaili Jussi katsellen mielihyvillään reunallaan
olevaa turkin kutaletta, kuten näytti.

"Minkä?... tuonko turkin antoi?..." kysäsi ruustinna nauraen.

"Eikä, kuin tämän alimmaisen..."

Nyt koki Junnu repiä turkkireuhkaansa avonaisemmaksi ja saikin vihdoin
vanhan ruskean haaratakin hännykset käsiinsä. "Tämänhän se antoi,
pormestari ... jopa tämän..."

"Hyvä mieshän se taitaa olla pormestari ... kiittävät sitä muutkin..."

"Hyvä kait mulle on ollut ... antoi tässä tuonottainkin tupakin periä
rakkokukkaron täyteen ... ja lantilla käski vielä ryypytkin käydä
ottamassa..."

"Katsohan vain!... Mitä se Jussikin ryypyillä ... ei toki pilaisi noin
vanhan miehen..."

"Hyvääpä tuo on vanhallekin ... särpimestä se köyhälle käypi... Ja
sanoi olevan hänen nimipäivänsä silloin..."

"Ohoo, no sittenhän tuo... Onkos se Jussi syönyt einettäänkään ...
tuonko minä kalaa ja leipää ja piimän sintua..." kysyi ruustinna
ystävällisesti.

"Antoihan ne mulle vallesmannissa vähän ... mutta eihän se lisä
pahaa -- -- --"

"Muualle kuin selkään", kiljasi Janne samassa ukon selän takana ja
säkäsi raparperin putkella housujen taustalle, ennenkuin
kyökkirappusille livahti turvapaikkaan.

"No lemps -- --! Nuo ne ovat joka paikassa ... tuossahan sen nyt
ruustinna omin silmin näkee", tiuskasi Junnu katsoen karsaasti Anttiin,
joka myöskin nurkkajuuresta pujahti ja portaille potalsi. "Tuossahan
sen nyt ruustinna itse näkee..."

Mutta ei sitä ruustinna nähnytkään, hän oli näet jo ehtinyt mennä
hakemaan lupaamiansa ruoka-aineksia ukolle, joten koko tepponen kävi
iltikseen. Pian oli ruustinna kuitenkin rappusilla sintutoopi toisessa
ja silakoita leipäpuoliskon päällä toisessa kädessä.

"Täällä olisi Jussille vähän ruuan tapaista ... tulkaapahan ottamaan",
sanoi hän huomaamatta poikia toisella puolen ovea.

Jussi astua töpösteli rappusten eteen ja hommausi juuri ottamaan
vastaan antimia kun Janne piilostansa pistihe esiin.

"Mamma, pyytäkää te Jussia ensin tanssimaan mustilaista ... pyytäkää
mamma!... tanssikaahan, Jussi, ensin mustilaista, niin sitte saatte..."
toimitti hän.

"Ole vaiti sinä, karkulainen, vai tänne sinä olet jo piilottunut..."

"Muttilaitta, mamma, muttilaitta..." pyyteli pikku Liisukin nykkien
mammaansa hameen kupeesta.

"Vai muttilaitta te tinäkin tahdot, no jos Jussi tahtoo tehdä tälle
pikku Liisulle mieliksi ja tanssii mustilaista, niin käyn minä
lantinkin noutamassa ... eli käyppäshän sinä Liisu siitä mamman
kirjoituspöydältä kymmenen penniä, niin olet hyvä lapsi."

Pikku Liisu jo mennä haiveloi äidin asialle, kynnykset ne kyllä
yrittelivät aina vastukseksi heittäytyä, vaan niistä kun pääsi, niin
sitten se paremminkin sujui. Kaukaista ei viipynytkään ennenkuin jo
tulla kupitti lantti kourassa ja viimeisen kynnyksen pärjättyään huusi:
"mamma, tättä te on!"

"Kiitoksia, hyvä lapsi, kiitoksia! No jos Jussi nyt tanssii, niin Liisu
antaa lantin..."

Jussi katsasteli vähän epäileväisesti Janneen ja Anttiin, joihin
kumpaiseenkin hänellä oli kehnonlainen silmä. Sitten hän kohautti
housujaan vähän ylemmäksi ja alkoi laulaa jonkunlaista kuivaa nuottia,
johon muka oli mustilaiskieliset sanatkin: "Apas peiliposki tukka
kieroo, Entos sarna sokka vieroo j.n.e."

Ja sitä laulaessaan hän uneliaasti ja veltosti ruumistaan hetkutteli ja
vanhoja kenkärajojaan nakkeli ja yhteen kopsautteli. Eivät malttaneet
pojat totisina tuota kauan katsoa. Pian purskahti Janne
hillitsemättömään nauruun ja Antti jälkeen. Ja pikku Liisu se oikein
hyppi ilosta mamman ympärillä ja kättään huiskuttaen huusi:
"muttilaitta! muttilaitta!"

"No jo nyt piisaa, Jussi, tuoss' on ruokasi portailla ja sinä, Liisu,
annappashan se lantti ukolle!" puheli ruustinna, joka väkisellä oli
koettanut nauruansa pidättää.

Pikku Liisu astui muutaman portaan alemmaksi, mutta suuremmaksi
vakuudeksi kuitenkin mamman hameesta toisella kädellään piti, kun
toisella lanttia Pehkos-Jussille ojensi.

"Tättä tulle!"

"Hyvä röökinä, kaunis röökinä, nalli röökinä, suuri kiitos, paljo
kiitoksia", kiitteli ja kosteli Jussi tavoitellen lanttia ja pistäen
sen housuntaskuunsa, jonne pudotessa se kilahti muihin koviin
esineihin.

"Onpahan sillä Jussilla lakkarit rahoja täynnä, kuulihan mammakin, kun
kilahti, kuulittehan", kyseli kiivaasti äidiltään Janne.

"Eihän se Jussi todella taida ollakkaan niin köyhä ... ne hokevat
Jussin säästelevän kontin pohjalle", nauroi ruustinnakin.

"Minunko?... Konttiniko pohjalle?... Elkää ruustinna uskoko juoruja ...
ilman maailman juoruja ... ilman juoruja..."

"Lienevätkö nuo niin aivan juorujakaan ... sanotaanhan, ett'ei savua
tuletta tule..."

"Niin, ja näytäppä lakkarisi, Jussi, eipähän uskalla näyttää
lakkareitaan", ivaili Janne.

"No hennon kait minä nämä juuri näyttääkin", tiuskasi Jussi viimein,
sillä tuota syytöstä hän ei koskaan ennenkään ollut sietänyt muiltakaan
saati sitten itseltään ruustinnalta. Eiväthän ne enää antaisi mitään,
jos siihen luuloon pääsisivät, että hänellä rahoja tallessa oli, tuumi
Jussi työntäen kätensä housuntaskuihin ja alkaen niitä nurin vääntää.

Mutta nytkös pojille lysti tuli! Ennestään he jo korvakuulolta tunsivat
tämän historian ja vastahan se oli Mattilan Ranssu heille kertonut,
kuinka Jussi heillä lakkarinsa tyhjensi ja niistä säkillisen tavaroita
kaivoi. Se se nyt poikia miellytti, kun itse saivat omin silmin sen
nähdä ja kuta etemmäksi Jussi tyhjennystyössään edistyi, sitä enemmän
heitä nauratti.

Ja olikin siinä moskaa! Porsliinin palasia, nahkatilkkuja, nappeja,
nuoran säikeitä, leipäkyrsiä, vaateriepuja, joku mustaksi pinttynyt
sokerimurunen, pari silakan päätä y.m. sekä lopuksi pari kolme
viisipennistä. Kaiken tämän rikkautensa tyhjensi ukko portaille
naurusta pakahtumaisillaan olevien poikasten eteen ja täytyipä
ruustinnankin vähäisen nauraa pihauttaa, kun silakan päät sieltä pudota
tupsahtivat.

"No uskotaan jo, ei kiusata enää, korjatkaa omanne takaisin, Jussi,
mutta mitä te silakan päilläkin teette?" nauroi ruustinna.

"Kuka sen tietää, milloin hiukamaan sattuisi eikä satu suolaista
olemaankaan ...  ei ne ole köyhällä kaikki niin äärestä otettavissa..."
Ukko tukki jo aika kyytiä tavaroitaan takaisin taskuihinsa.

"Näitte kait sen nyt ruustinna, että ne on ilman juorupuheita ... eihän
niitä mistä meikäläisillä kertymään jouda, jos jonkun lantin saapikin
... ei toki ... köyhä on köyhä... Uskoohan sen nyt ruustinnakin?..."

"Uskon, uskon ... ilman taitavat vain juoruta... No menkää nyt pirttiin
syömään ... tuokaa sitten astia pois!"

Niin lähti ruustinna pikku Liisun kanssa sisälle ja Jussikin, joka oli
taskunsa entiseen kuntoonsa saanut, otti nyt ruoka-ainekset käteensä ja
alkoi pirttiin astua. Porstuaan tullessaan sovitti toopin ja
leipäpuoliskon toiseen käteen ja toisella konttinsa viileikkeistä
pirttiin laahasi.

"Parasta taitaa olla, että viepi omansa perässään ... ei niiltä
ruojilta ne säily kumminkaan ... niin, kutti, töllöttäkää siellä nyt,
sen urvelot!..." lisäsi hän vielä silmätessään taaksensa portaille
päin.

Niin meni pojilta se lysti tällä kertaa, kun Junnu korjasi konttinsa
mennessään. Mutta eivät he siitä vielä nolostuneet. Päättivät kuin
päättivätkin vielä naurattavansa ukkoa ruotsiksi ja laulattavansa
"Aatamia". Vaan millä keinoin? Rahaa heillä ei ollut ja ruokaa oli
Jussi saanut. Viinalla ja kahvella hänet myöskin olisi taivuttanut
siihen, mutta niidenkin haltija oli mamma.

"Käyppäs sinä, Antti, katso onko piipunperiä papan porolootassa",
kehoitteli Janne veljeään, "minä pidän sillä aikaa omat konstini".

Antti katosi neuvotulle asialleen ja Janne hyppäsi aidan yli
puutarhaan, josta katkoi pari raparperin lehteä. Hetkisen kuluttua
olivat pojat jo takaisin, mutta ei ollut Antilla periä kuin
puolikymmentä piipullista kämmenellään.

"Vähäpä sait! Mutta onpa minulla sen sijaan", nauroi Janne.

"Raparperia!... mitä sinä sillä aiot, Janne?..." kummasteli Antti.
"Näethän sen kohta odotahan kun Jussi tulee!"

Ja pianpa se Jussi joutuikin. Ei malttanut syödäkkään, kun vasta oli
vallesmannissa syötetty ... särpäsi vain piimäsinukan ja pari suupalaa
purasi, loput konttiinsa pisti ja kytästeli sen entiselleen kiini.
Tooppi kädessä hän sitten kartanolle poikain iloksi ilmestyi ja käskyn
mukaan tuli sitä takaisin ruustinnalle jättämään.

Verkalleen Jussi pihan poikki lötösteli. Tapansa mukaan alaspäin
tuijotti maata vasten eikä poikiakaan muistanut ennenkuin vasta
portaiden edessä.

"Kuulehan, Jussi, heitetään pois ne vanhat vihat ja sovitaan
ystävyksiksi", sanoi Janne mielittelevästi ukolle, "ja minä annan
teille vielä oikeaa ulkomaan tupakkia, jota pappa on omassa
puutarhassaan ruvennut kasvattamaan".

"Mistäpä ne lie sullakaan tupakit?..."

"Tässä ... näettehän nämä lehdet ... yhteen laatuun kuin Venäjän
lehdetkin ... ne pitkät lehdet..."

"Niinhän nuo näkyvät olevan ... mutta tuoreitahan ne on ... ei suinkaan
ne tuoreeltaan millekään maista..."

Halukkaasti Jussi jo noita suuria, pulskia lehtiä katsasteli.

"Ka maistelkaahan ... eivät taida tuoreeltaan olla millekään, vaan kun
uunilla kuivaatte ja leikkelette, niin..."

"No ei nuo juuri pahallekaan ... syöpikinhän noita..." Jussilla olikin
jo sun täynnä matusteltavana.

"Saatte nämä sovinnoksi ... mutta laulattehan te sitten sitä 'Aatamia',
Jussi, kun minä en ole sitä vielä kuullutkaan", pyyteli Janne.

"No, jospa tuota tupakin edestä vähän laulaisikin... Pannaanhan ensin
tupakit talteen..."

Ja kun raparperinlehdet oli ensin hyvään korjuusen poveen kätketty,
karastelihe Juho muutamia kertoja ja sitten yksitoikkoisella nuotilla
alkoi:

    "Aatami suuri valtija
    Hallitsi koko maailmaa;
    Kaksi poikaa hänellä,
    Kaini ja Aapeli nimeltä.
    Voi, voi, huusi Aapeli,
    Elä rakas veljeni
    Viatonta verta vuodata,
    Se on synti kamala j.n.e."

Jolkutettuaan tämän melkoisen pitkän virren pätkän loppuun, sylkäsi
Jussi äskeiset lehden jätteet suustaan meinaten, "ett'ei ruojista ole
tuoreeltaan ... aivan maistavat heinälle..." Ja tämäkös poikia taas
nauratti niin imelästi, että ukko jo alkoi petosta aavistaa.

"Mitä lienette antaneetkaan ... eivät taida tupakkia ollakkaan ... vaan
saan minä niistä selvän kunhan yön seutuna kuivaan", vakuutteli ukko
laskien toopin portaille ja hommautuen pirttiin konttinsa luo takaisin,
sillä siitä hän oli tuiki arka. Ei pirtissä tosin muita ollut kuin
ruotimuori ... näin hein'aikana, mutta konttiansa vartioi Junnu taivaan
linnuiltakin saati nälkäiseltä muorivanhalta.

"Elkäähän vielä ... saatte suutupakkia hyvät perät, jos näytätte, miten
ruotsiksi nauretaan ... ka, näettehän sen Antilla..."

"Onko sillä?... Mitä lienevät hellaporoja..."

"O-eheei, ihan oikeita periä ... vasta nouti sisältä... Saatte, jos
ruotsiksi nauratte..."

"Näinhän nuo sanoo ruotsiksi naurettavan..." Ja Pehkos-Jussi pärähti
niin hahattavaan nauruun, että ruustinnakin ovelle kahnasi kummaa
katsomaan.

"Mikä Jussille tuli?..." kysäsi hän.

"Ilman minä noiden poikain kanssa..." sopersi Jussi hiukan hämillään,
"tuossa olisi tuo tooppi, paljo kiitoksia, kost' Jumala
ruustinnalle..."

"Se on nauranut meille ruotsiksi, mamma", toimitti Antti ja Janne
nauroi revetäkseen. "Naurakaahan vielä, että mammakin kuulee..."

"Minä teille vielä ... antakaa nyt ne perät, kun antanette..."

"Anna pois, Antti, että Jussi pääsee rauhaan", käski ruustinnakin,
"johan minä kuulinkin sen äskeisen remauksen..."

"No hekkää ... tuoss' on!..."

Antti löi kourastaan perät Jussin kämmenelle, jossa Jussi niitä hiukan
perkkaili viskellen pois tulitikun päät, ja sitten avonaiseen suuhunsa
paiskasi. Ja voitte sen arvata, ett'ei se suun ympäryskään niin häävin
puhdas ollut!...

"No nyt saa Jussi mennä ja poikain pitää tulla lukemaan ... sillä kun
pappa tulee puoliselle niityltä ja alkaa läksyjä tiedustella, niin
mitäs sitä silloin sanotaan", lausui ruustinna ottaen Jannea ja Anttia
käsipuolesta ja taluttaen heidät sisälle.

Eikä auttanut tällä kertaa vastustelu ja pelottipa se papankin tulo
niityltä, sillä ei sitä hänen kanssaan käynytkään leikitteleminen
niinkuin mamman, sen pojat kyllä tiesivät. Akkunasta he kuitenkin
näkivät Pehkos-Jussin pirttiin menevän ja sieltä vähän ajan perästä
palaavan kontti selässä ja sauva kädessä niinkuin oli taloon tullutkin.
Ja akkunan alatse kun ihan meni, niin ei malttanut olla Janne
äännähtämättä, että "tanssippa, Jussi, mustilaista vielä viiden pennin
edestä..."

Mutta ei näyttänyt Jussi kuulevankaan ... eikö lie kuullutkaan.
Verkalleen vössysteli kujatietä poispäin ja alla päin kepillään eteensä
kopeloi ja kaikenlaista itseksensä höpötti -- -- --

Tuota tekoaan se oli Pehkos-Jussi jo kymmeniä vuosia tehnyt. Oli
koetettu joskus saada häntä ruotilaiseksi jonnekin asettumaan, oli
myöty pari kertaa "avessuunissakin" huutolaiseksi vähimmän vaativalle,
mutta ei vain ottanut sitä totellakseen Jussi. Hän oli sen niin saanut
päähänsä, että kulkulaisena se on parempi ja niin oli hän lähtenyt
maailmalle kerjäilemään. Vaikka synnynnästään hassahtava, oli hän
muuten hiljainen ja sävyisä ja antoi mielellään muille rauhan, kun vain
muut olisivat hänelle sen antaneet.

Mutta siihenpä eivät pojanpurlakat ensinkään suostuneet, pyörivät vain
ukkoparan ympärillä, kun tämän turkkireuhkasta lienevät sipaleenkaan
äkänneet. Missä talossa vain lie lapsia ollut, ja varsinkin kasvavia,
käsipuhkopoikia [nimitys johtunut siitä, kun pienempiä kaloja käsin
puhkotaan perkatessa], siellä tehtiin ukolle sellaista kiusaa, kuin
juuri näimme pappilan poikainkin harjoittavan. Ja samoin kuin häntä
sielläkin laulatettiin, tanssitettiin ja nauratettiin, samoten
kaikkialla muuallakin. Mutta näinpä se Pehkos-Jussikin pysyi tupakissa
ja ruuassa, edellinen oli näet Juholle aivan yhtä tärkeä kuin
jälkimäinenkin.

Tuli se näiden lisäksi joskus vielä kolmaskin halu ukkoparkaa
kiusaamaan ja silloin siinä ei muu auttanut kuin suorinta tietä
kaupunkiin karnasta. Kaupungissa kyllä oli katupojat, jotka eivät
mitenkään voineet antaa tuon kummallisen äijän turkki päällä
kesäkuumassa rauhassa tallustella, vaan ahdistelivat kaikella tavoin ja
härnäilivät. Mutta kaupungissapa ne myöskin paremmin lantit lähtivät ja
lanteilla ryypyt, ja siksipä se Junnullakin sinne toisinaan aina mieli
teki.

Eikä sitä sitten enää hätää ollutkaan, kun lie kerran parin kolmen
ryypyn vanhaksi päässyt, niin että jalat niin lystisti tuntuivat
kohahtelevan. Tunsivat ne katupojat Pehkos-Juhon käynnistäkin jo oliko
käkeilemistä, sillä reippaammin astui ryypyn saatuaan Jussi ja
sauvaansa heilutteli ja ympärilleen katsellen uhotteli, että "tulkaapa
nyt, rakit, niin saatte tietää, mitä se muksu maksaa..."

Mutta silloinpa juuri ne eivät tulleetkaan. Antoivat Jussin vain
rauhassa katuja kuleksia ja tulliportistakin poistua, kauan hän näet ei
kaupungissakaan viihtynyt.

       *       *       *       *       *

Taitaa nyt tulla kymmenkunta vuotta siitä mätäkuun päivästä, jona
Pehkos-Jussi matkustussauvansa maahan laski ja arastelevat silmänsä
ijäksi päiväksi umpeen sulki.

Se oli tuollainen poutainen ja helteinen kesäpäivä, jona heinämiehet
luojaansa kiittelevät ja jok'kisen lapoonsa huolettomasti kuivumaan
hajoittelevat. Kilkis, kalkis, kilkis, kalkis kuuluikin kaikilta
kyläläisten nurmilta, siellä kun he kukin aina vuorollaan tylsyneitä
viikatteitansa terästivät. Ja sitten he niin vakavasti kyykistyivät ja
huurs, huurs huusi tuore heinä poikki mennessään ja röyhevälle
niitokselle kellahti.

Lammin rantueilta talonsa alta teetti juuri heinää kirkonkylän
kauppamies. Myötämäkeä löivät siinä miehet ja veden ääreen tultuaan
aina kovasimiaan huuhtasivat, ennenkuin liippaamaan rupesivat.

Tuossa lammin rannalla vesirajassa se oli saunakin ja saunan lattialla
rukiin olilla makasi huohottavasti hengittävä, harmaatukkainen ukko.
Pehkos-Jussi se oli, joka siinä kuumeessa huohotti ja toisinaan aina
voihkasi. Kauppijaalle oli hän hiukan sukuakin olevinaan ja siinä
ollessaan sairastunut; sentähden oli kauppamies arvellut, että viekää
saunaan, siihen vanhempaan, joka on likempänä rantaa!

Piika oli siihen sanonut, että entäpä jos se sinne kuolee ja kalman
tartuttaa, petoko siellä sitten enää kylpee!... Mutta kauppamies oli
sen kerran niin päättänyt ... eihän sitä minne muuannekaan voitu panna
... ja olihan talossa kaksi saunaa... Kylpeköön uudessa tulevalta
talvelta väkikin...

Tähän ei kellään enää ollut mitään sanottavaa. Itsekseen arveli
kauppamieskin, ett'eihän siitä kylvettäväksi enää sitten ole, mutta
tallin luoksehan minä olen sen aikonut muuttaakin ja maaltaa
sikoläätiksi... Ahtaaksi alkaa käydä navettakin nyt, kun on yksi
lypsävä enempi ja joutilaitakin niin monta!...

Ja niille puheille se oli sitten Jussi pirtistä saunaan kannettu --
kuolemaan. Viikkoa kaksiko jo lie sairastanut ... eikä näyttänyt
kostumaan rupeavan ... yhä vain huononi huononemistaan.

Pari kertaa oli Reeta muori jo kuullut hänen houreissaan huutavankin...
Jumalata oli hänkin ollut avukseen huutavinaan ja Jeesusta, sanoi
muori. Eikä hänen sitä ole ennen tekevän kuultu, niin että tottapa se
lie lujalle ottanut!...

Ja lujalle se oli ottanutkin, hyvin lujalle. Tuskan hien oli sairaan
ryppyisille kasvoille nostanut ja posket hohtivat kuin tulessa. Ja
sisällä oli niin kuuma, valitti hän, sisukset paloivat ... vettä,
vettä!

"Nyt se tekee hengen lähtöä", sanoi emännälle Reetamuori kylmempää
vettä kaivolta noutaessaan.

Emännän kanssa he sitten yhdessä saunaan jouduttausivat. Riuhtasemalla
sairas juoma-astian Reetamuorilta tempasi ja muutamia suuntäysiä
nieltyään jo tyyntyvän näytti.

"Eiköhän tuo pappilan maisteri rupeisi niin hyväksi, että tulisi
luokseni, jos käskettäisiin..." mutisi hän hiljaa.

"No kuka tuon tiennee ... Kun sattuisi kotiinsa eikä muita kiireitä
olisi..."


"Voi käykääpä te, Reeta, kyllä sen Jumala teille palkitsee, jos minä en
saattaisikaan..."

"Mitenkäpä se sinäkään ... vaan käypihän tuota tuon verran
palkattakin... Kunhan se nyt vain kotiinsa sattuisi..."

Niin lähtivät emännän kanssa saunalta pihaan.

"Luuleeko emäntä sen lähtevän?" kysäsi muori, kun olivat vähän matkan
päässä.

"Mene tuota tiedä ... vaan niin se minusta tuntuu, ett'ei se lähde
semmoisten vihamielisten luo kuin Jussikin", arveli emäntä.

"No, vaan sanotaanhan kirjassa, että 'autuaat ovat ne, jotka isoovat ja
janoovat, sillä heitä pitää ravittaman'," intti muori. "Ja kun hällä nyt
halu on, niin..."

"Niin, niin, enhän minä estelekkään... Menkää vain ... ja kiire taitaa
ollakkin..."

Emäntä meni "puotia katsomaan" ja Reeta muori lähti kiireen kahussa
pappilaan astua suoputtamaan.

Muu väki ei tästä mitään tiennyt eikä siitä heille mitään sanottukaan.
Yksinään sai Jussi Pehkonen saunassa voivotella, vaan oven olivat
kuitenkin auki jättäneet, että ilma oli raittiimpi ja jotakin katsella
saattoi. Tuolla kaareusi pilvetön sinitaivas ylhäällä niin puhtaana ja
mieltä kohottavana, tuolla lentää suikasi pääskyspari kiistaten
keskenänsä lennossa ja säveltaidossa ja tuolla lammen toisella rannalla
liikkuivat iloiset piikatytöt luo'olle haravoiden miesten pörhöpäisiä
niitoksia.

Ei tainnut sentään saunassa olija joutaa ajatustaan enemmän kuin
katsettaankaan mihinkään kiinnittämään. Kuolevalla lie näet omat
ajatuksensa ja sen Pehkos-Jussi hyvin tunsi, että nyt ei kuolema enää
kaukana ollut. Niin alkoi kaikki tuntua heikolta ja voimattomalta. Ja
hengitys oli lyhyt ja tuhuttava ja rintaa taas niin poltti kuin
pikiliekissä.

Tuskissaan vääntelehti siinä ukkoparka, niin että pään-aluksena oleva
konttirottelo rutisi. Kontistaan ei Jussi näet vieläkään ollut hentonut
luopua, vaan pään-aluksekseen oli hänen se saada pitänyt...

... Vihdoinkin palasi Reeta muori asialtaan, mutta tyhjin toimin:
maisteri ei nyt mitenkään ollut joutanut, vaan oli sanonut tulevansa
niin pian kuin pääsee päivällisten jälkeen.

"Oh, oh," vaikeroi sairas, "silloin ei Jussia enää ole ... se on
tanssinsa tanssannut silloin ... oh, oh, missä ei rakit ole vainoomassa
ja kintuilla ... oh, oh! vettä, vettä!

"Ka joko se on kaikki tuonkin juonut ... odota, odota, minä juoksen
kaivosta", kiirehti muori ja oikein juoksun touhussa pihaan riensi.
Sivumennessään taas emännällekin sanomassa pistäysi: "nyt taitaa tulla
loppu, en saanut vielä maisteriakaan ... ristijäisiin oli lupaunut..."

Ja sitten kaivolle ja vesiastioilleen takaisin saunaan!

Taas tempasi sairas viimeisillä voimillaaan vesihaarikan aikoen sitä
huulilleen viedä, mutta silloinpa juuri loppuivat voimatkin, niin että
hän takaisin vuoteelleen suistui. Astioineen päivineen hän sinne
tyyskähti ja kylmä vesi kaulalle ja ryntäille hulahti.

Ja siihen nuivertui miesparka selälleen ... eikä enää sen koommin
liikahtanut. Huulet vain vielä jonkun sanan kuitenkin lausuivat
epäselvään ja tupsahtelemalla.

"Mitä se puhuu?" kysyi hiljaa Reeta muorilta emäntä, joka myös oli
ovelle ilmestynyt.

"Eihän tuosta oikein saa selvää ... kontistaan kait se puhuu..."

"... kontti Reetalle ... palkaksi ... köyhältä..." sopersi viimeisiksi
sanoikseen sairas ja jäykistyvistä kasvoista päättäen ei Pehkos-Jussia
näillä mailla enää ollut.

Hän oli tanssinsa elämän tanssilavalla loppuun tanssinut!

       *       *       *       *       *

Muutama päivä vain -- taisi ollakin jo toisena päivänä tuon
kuolemantapauksen jälkeen -- nähtiin mustaa yksinkertaista kirstua
kannettavan kauppamiehen pihasta lähellä olevalle hautausmaalle.
Kauppamies emäntineen, Reeta muori, pappi ja lukkari olivat, paitse
neljää kantomiestä, ainoat saattajat.

Kirkon luona kuitenkin yhtyi pari miestä saattoon, astellen sentään
hiukan jälempänä muita ja pysähtyen hautausmaan aitoviereen
juttelemaan.

"Ketä siinä viedään?" kysäsi heti toinen.

"Sitä Pehkos-Jussia, kun liette sattunut näkemään siellä
kaupungissa..."

"Tunnenhan minä toki Juhon! Vai on se jo hänkin kuollut! Milloinka
kuoli?..."

"Tässä se vasta eilissä päivänä tuonne kauppijaan saunaan..."

"Eipä kauan ruumista maan päällä pitäneet ... eikähän sitä näin
mätäkuulla saatakkaan ... Nuoko ne peijaisvieraat... Ei tainnut
kauppamies ruveta maahanpanijaisia toimittamaan ... köyhäin kassaan
taisi turva tulla..."

"Eikö helkutassa... Ettekös te ole kuulleet, että Jussihan itse toki
itsensä hautaan kustansi ja peijaat ja kaikki ... jättihän se,
kuulenma, pari sataa markkaa rahaista rahaakin..."

"No ei nyt kummemmalla, vai pari sataa markkaa rahaa ... elähän huoli!
Lieneekö meissä senkään jättäjää", nauroi mies, joka kuulusti olevan
kaupunkilainen, "no, kukas ne perii? Tämäkö se kauppamies?..."

"Kauppamieshän se sukulainen olisi ... mutta Jussi kuuluu kuollessaan
luvanneen konttinsa Reetalle, kauppijaan ruotimuorille, eikä ollut
kauppamieskään aikonut ruveta käräjöimään, vaikka saisikinhan se ne,
jos haluttaisi, kun vieraita miehiäkään ei ole..."

"Vai niin, vai niin, no tanssillaan ja 'Aatamillaankohan' tuo nuo
tienasi?..."

"Milläpähän muullakaan ... itsekullakinhan ne ovat omat
elinkeinonsa..."

Kellot olivat jo tau'onneet ja paraillaan luki maisteri hautauslukua.
Sitä kuuntelivat miehet vähän aikaa äänettöminä, kunnes toinen jo
poislähtöä teki ja hyvästellessään lausui:

"No saipahan kerran Pehkos-Jussikin kylän läpi rauhassa kulkea ... ei
ollut tällä kertaa pojan naskalit kintuilla..."

"Saihan tuo kerran ... ja hautaansahan tuon rauhan jo toki saada
sietääkin!..."'



SE OLI KUITENKIN MINUN IHANIN UNELMANI.



I.


Kevyet ovat keltanokan askelet, kun hän ensi kertoja Helsingin katuja
käydä kepsuttelee. Sitä on jo semmoinen mies mielestään, kun rillain
tai silmälasien läpi maailmaa tarkastaa... Espiksellä tai muualla ...
ja kun hienoja "Bostanjoglon" savuja kahden sormen välistä tupsauttelee
... noin toisesta suupielestään yläviistoon.

Eivätkä paina vielä pahoin huoletkaan silloin, eipä paljo enemmän kuin
tuo teikkarin merkki, jota oikeassa kädessä heilutellaan ... ja
tietämätön on vielä käsilainoista, vapaa osakunnan kassaveloista ja
kaikesta!... Ei ole aavistustakaan siitä, että parin kolmen vuoden
päästä hiessä päin saapi ympäri kaupunkia juosta takuita
tiedustelemassa, muuten nimi "valssaa" ... ja usein täytyy tosi
kiireessä ajuriinkin turvauta ja hänen hytkyvissä ajopelissään mureaksi
muokkautua...

Niin, kaikesta tästä ei tuo miekkoinen mitään tiedä, eikä paljo
muitakaan ylioppilaselämän julkisia salasuuksia... Teerevänä ja
huoletonna vain astelee toisten kiusaksi Esplanaatin kuvetta ja savuja
vetelee... Grönqvistin sivu kulkeissaan puotien akkunoihin katsastaa ja
kirjakaupan eteen pysähtyy tutkimaan olisiko uusia kirjoja ilmestynyt
Tanskan tai Ruotsin kielellä ... suomeksi ilmestyneistä kun niin harvat
lukemista muka ansaitsevat!... Hyvin se onkin viettelevää tuo
Esplanaatilla kuleksiminen ... siellä kun aina ihmisiä tapaa ... ja
tuntemattomia, vanhoja ja nuoria ... sirovartaloisia, keskeltä aimo
piipunvartta tuskin paksumpia kaupunkineitosia ... ja kalvakoita,
rihaisia ja hoikkasäärisiä herrasteikkareita ... kaikki ne vain siellä
sekaisin vilisee noin puolen päivän rinteessä.

Tuolta astelee keppiänsä huiskuttaen juuri Yrjö Alvekin, nuori, ikään
"leivottu" valkolakin kantaja. Rentona hän käypi lihavanlaisen
kumppalinsa vieressä, innokkaasti puhelee ja puhuessaan käsiään
viuhtoo...

Vaan tuo paksuniskainen vieruskumppalinsa, joka niin levollisesti
sanatulvaa kuuntelevan näyttää, hän käydä letustelee vain äänetönnä ja
välinpitämättömästi vuoroon ohitse meneviä, vuoroon tavaroita
ikkunoissa tarkastelee... Sikaripuodin sivu mennessä hän uteliaasti
sinne tirkistää näkyisikö ruotsalaisen, puheliaan neidin hempeä muoto
... ja ravintolan edustaa astellessaan tutkii hän nurkkasilmällä, keitä
siellä akkunaverkon takana istuu kahvekuppinsa ääressä.

"-- -- Sen täytyy, sen täytyy ... siinä ei auta mikään, totuuden täytyy
kerran voitolle yhteiskunnassa päästä! Sitähän kaikki nyt koettavat
mahdolliseksi tehdä, sitähän kirjailijat työskentelevät ja uskovat ...
ja sinne päinhän käy kehityskin. -- Mutta ethän kuuntelekaan, Lulle,
muualle vain kurkistelet!...

"No, no, veli hyvä, parastanihan olen koettanut tässä -- elähän
kiivastu, vaan ymmärräthän sen, ett'en minä enää tällä iällä tuommoisia
saarnoja -- -- --"

"Tuommoisia saarnoja? Tällä iällä? Taas sinä ikääsi, Lulle, muka
turvaut, kun ihanteellisimmista asioista kysymys tulee... Vaikka
sinunhan juuri pitäisi se oivaltaa ... ihanteen arvo ja sanoithan
kerran olleesi hyvin taipuvainen -- -- --"

"Niin, niin kerran, 'fuit Ilion, fuimus Troes' poikaseni! Elämän kuohua
... mutta eri ajat, eri tavat, kunhan sinäkin sen verran kuleksit kuin
minäkin, niin harvempaan puhelet mokomista houreista, ne kun vievät ...
ja miehen edistymistä estävät... Heitä sinäkin jo hornaan joutavuus ...
ja ala heti tositoimeen, niin..."

"Vai heitä!... Luuletko sen olevan oikein ja luuletko sitä niinkään
vain heitettävän... Eei, se kun kerran ihmisen luonnossa asuu ja
versomaan pääsee, niin se pakottaa... Ja vaikea sitä on tukahuttaa
itsensä ... ja yhteiskunnankin..."

"Oli mik' oli, mutta tehdä se täytyy, sillä semmoinen intoileva mies ei
maailmassa menesty, ei ainakaan meillä ... yhteiskunnallinen
järjestelmä ei suvaitse niitä ja sentähden täytyy heidän ennemmin tai
myöhemmin mukautua oloihin... Vaan mitäpäs sinä järkisanoista, yhtä
kuin puhuisi pukille venättä... Sinun laisille yltiöpäille ei ole apua,
ennen kuin itse saavat koetuksen koulua käydä, se se kyllä liiat
houreet päästä karsii, kaikki tuommoiset vintiöt ja -- ihanteet!"

Kovin paljon oli vanttera herra jo yhteen pohtiin puhunut, hyvin rupesi
jo henkeä ahdistamaan ja puhkamaan pakotti. Eikä siitä olisi hänen
elämästään tullutkaan mitään, jos ei hänellä toki olisi ollut omat
konstinsa ahdistusta vastaan, lääkärin, hyvän ystävän, neuvot, jotka
aina helpottivat hitusen.

Sundholmin eteen pysähtyi vanttera herra.

"Tuletko mukaan, vai --? Täytyy minun saada jotakin, koska niin
ahdistamaan rupesi; mutta sen minä sanon, että jos et anna tuolla
sisälläkään rauhaa minulle totuuksiltasi, niin etpäs, peijakas olkoon,
juokaan minun kustannuksellani tippaakaan, et tippaakaan, Yrjö! Jokos
lähdet niillä ehdoilla?..."

"Mene sinä sen -- --! En lupaa sitä sinulle, enkä kellekään, vaan
kiusallakin huudan, milloin tilaisuutta saan. Saat mennä yksinäsi
ehtoinesi, mokomakin aineen orja ... materialisti!"

Ylpeästi kääntyi suuttunut totuuden sankari pois lähteäkseen, vaan ei
vanttera herra häntä kuitenkaan vielä päästänyt.

"EIähän mene, elähän mene kuitenkaan, Yrjö, etkös leikkiä ymmärrä sen
verran, hääh? Vaikka kyllähän sinä humööriä häiritset noilla
tuumillasi, mutta mitäpäs se setä ei sukulaisensa edestä uhraisi, puh!
Jo taas alkaa ... no tule nyt sitten, puhu mitä tahdot, minä juon
muutaman 'Salvaattorin' ja sinä saat samanlaisen. No!"

"En tule sittenkään! Sinä aina vain pilkkaat." Eikä ollut apua mistään
Yrjölle, äkeissään hän ystävänsä siihen jätti ja pois lähti eikä
jälkeensäkään katsonut.

"No mene sitten, totuuden sankari! Lapsettaa sitä vielä, mutta hyvän
miehen alku hän on!"

Niine mietteineen aukasi vanttera herra lasisen oven ja puhkaen sisään
työntyi -- -- --

Rillojansa korjaillen ja keppiänsä heiluttaen Yrjö matkaansa jatkoi ja
ruotsalaisen teatterin kohdalta Ylioppilastalolle poikkesi
"Tilskuerenia" tai "Framåt'ia" lukemaan.

"Oli se koko olemus, tuo Lullekin! Sen kanssa vain ei saattanut
vakaisemmista ja henkisemmistä asioista keskustella, ei vaikka peto
olkoon! Ei muka hänen iällään enää soveltunut ihanteista ... eläs
vanhakin sitten ... ja voipiko totuuden ihanne ja vapauden olla
kellekään sopimaton? Sitäpä hän mielellään tietää tahtoisi, voipiko? Ja
mikähän lempsatin järjestelmä se olisi, johon ei totuus mahtuisi, kun
tiukalle pantaisiin? Valheeseen ei totuus mahdu, se kyllä myönnetään,
mutta vale pois, totuus sijaan, ja entäs sitten? entäs sitten?"

Näin mietti mielessään Yrjö, kun Ylioppilastalolle astui... Portaita
noustessaan sattui ylöspäin vilkasemaan: "Spei suae patria dedit"
seisoi tuolla korkealla oven yläpuolella kultakirjaimilla. Niin, niin
nuoriin se isänmaa luottaa ... ja silläpä se onkin juuri nuorten asia
ihanteiden lippua kohottaa ... ja totuushan maan perii, hm!

Jo aukasi oven ja toista sisään päin lykkäsi. Leveällä akkunan laudalla
istui muutamia ylioppilaita ... siinä istuivat ja puhelivat ... ja
nauroivat eilispäivän kokoukselle Enqvistillä, että kun se ja sekin oli
ollut puheita pitävinään, vaikk'ei kieli paljo suussa liikkunut ... ja
että... Vaan ei viitsinyt Yrjö mokomia juttuja kuulla. Vilkasi
lasikaappiin oliko kirjeitä tullut ja kun ei ollut, niin niine hyvineen
portaita yläkertaan juoksi.

Ei ollut heittämistä kalosseja tuohon kaikkein syötiksi ... pian ne
uudet joukosta viedään ja saapi niitä sitten kuuluutella, että "se
tunnettu henkilö, joka silloin ja silloin j.n.e." Paras oli panna ne
sisäkkäin tuonne oven taa syrjemmäksi... Sitä tehdessään jo vilkasi
sivuhuoneesen, mitä ne siellä?... Pelasivat dammia toiset ... muutamat
sohvilla retkottivat sanomalehti nenänsä alla.

Jo sitten saliin astui ... silmäsi ympärilleen ja vesisäiliön eteen
pysähtyi ennen kuin toiseen sivukammariin meni Tilskueren'istä
kirjanarvosteluja y.m. lukemaan. -- --

-- -- Selkäkenoon oli Yrjö Alve sohvaansa solunut ... ja luettavaansa
kerrassaan vaipunut. Olikin se sattunut niin hauskaa lukemista,
"Naiskirjallisuuden kehitys pohjoismaissa" ... ei tahtonut kesken
heittää, vaikka se tulkoon!...

"Kuuleppa, Yrjö, minulla olisi vähän asiaa..."

Sandbergin Ville se siinä ovella seisoi palttoo päällä ... hänkin oli
niitä saman puolen keltanokkia.

"No! sanohan asiasi!"

Ei haluttanut Yrjöä ensinkään nyt paikaltaan hievahtaa.

"Tulehan tänne ... tänne porstuaan, täällä on muitakin ja meillä olisi
asiata sinullekin!"

Ei auttanut vastustuskaan ... mukaan piti lähteä ja siihen Tilskueren
pöydälle heittää. Kyllähän ne sen siitä heti sieppaavat eikä sitä
sitten paikalla käsiinsä saakaan, vaan elköön, jopa tuo alkoi ollakin
lopussa!...

Porstuassa oli koko joukko Yrjön tovereita. Kaikki olivat he
Kaisaniemeen menossa ... oli näette päätetty pitää pienet muistijaiset
tänään ... Eljaksen päivänä. Eikä sinne muita tulisikaan kuin ne, jotka
samana kevännä olivat samasta koulusta ylioppilaiksi tulleet ... ei
muita ketään!... Ja eri päälleen oli huonekin telefoneerattu. Ei Yrjöä
nyt haluttanut juominkeihin. Juominkeihin? Herrainen aika! Kuka tässä
on juomingeista puhunutkaan!... Ei suinkaan heillä ollut ne mieletkään,
muuten vain vietettäisiin suuren miehen muistoa. Käveltäisiin
Kaisaniemeen, jossa muudan viinilasi juotaisiin ... ja tottahan siellä
joku pitäisi puheenkin päivän kunniaksi...

Tiesiväthän ne veijarit, että puheiden pito oli Yrjön heikoin puoli,
siihen kun kosketti, niin harvoin hän vastaan jaksoi panna.

"No olisikohan tuonne sitten lähteä", myöntelikin jo Yrjö ja
kalossiansa alkoi oven takaa tavoitella ja jalkoihinsa sovitella.

"Sepähän naula se veti!" nauroi joku joukosta kumppanilleen ja yhtyivät
siihen muutkin lähellä olevat.

Ja niin sitä mentiin juoksulla alakertaan, että kantapäät kiviportaihin
kalisivat. Alas juostiin ja laulellen lähdettiin ... koko
nuorukaisjoukko, parvi keltanokkia.

Rautatietorille kun tultiin, niin riveihin asetuttiin ja siitä kepein
askelin torin yli Kaisaniemeen ... hyräillen iloisia marsseja,
kaikellaista puhellen ja kilvalla rähisten.



II.


Sakeana, vahvana pilvenä öyhkysi savua kymmenestä paperossista ...
kiukeroiden kaukeroiden suupielistä tuli, mutta sitten verkalleen lakea
kohti kohosi ja sinne katon rajaan liikkumattomana jöllöttämään jäi.

Ja kuta suuremmaksi kävi melu ja iloisemmaksi mieli, sen paksummaksi
paisui savupilvi ja miesten päitä jo pehmeästi kierteli.

Kovaksi rupesi käymään jo rähinä ... ja äänekkääksi, ett'ei omaa
ääntänsä kaikin ajoin tahtonut kuulla. Yhteen kaikuun kun näet kukin
olisi halunnut sanottavansa sanoa ... eivätkä tahtoneet toiset
kuuntelemaan taipua. Puheita oli pidetty ... jokainen oli nyt muutaman
tuutingin juotuaan tullut siihen päätökseen, että hänen puhujalahjansa
eivät saa käyttämättömäksi jäädä kuten erään miehen leiviskä ennen
muinoin ... ja niinpä ei ollutkaan puutetta muista kuin kuulijoista.

"Hiljaa, pojat! Yrjö pitää puheen!..." huudettiin joukosta.

"No se oikein, Yrjö, annappashan kajahtaa, sinulta se kuitenkin
parhaiten käypi!" ylisteli joku toinen.

Ja innosta sekä viinistä hehkuvana nousi Yrjö Alve seisomaan, yskähti
pari kertaa ja lusikkaa hiljalleen lasissansa kierrätteli, ennen kuin
alkoi. Ja puhuessaan hän lasinsa pohjalla pöytää höyläsi ja ruumistaan
edestakaisin huojutteli.

"Hyvät herrat!"

"Mitkä herrat? Tovereitasi toki lienemme", kähisi muudan, jota
ankarimmin puhetauti näytti vaivaavan.

"No niin, toverit, veljet! Tunnemmehan historiasta, miten kirkko ja
valtio ovat erikseen elostaneet muutamin ajoin ja miten hallitsijat
jonkun vaaran uhatessa liittäysivät kirkkoon tehden n.k. valtiokirkon.
Tämä näetten on ilmoisen ikänsä hallitusta, jopa yksivaltiuttakin
kannattanut. Yhdessä nämä sitten ovat yksilöä orjanaan pitäneet ja
vapaampia liikkeitä tukehuttaneet...

"So, so, elähän tässä vain kovin rupea", varotteli jo muudan papiksi
aikova.

"Mutta eihän voitane kieltää inkvisitsioonin olemassa olleen, eihän
voitane kieltää uskonvainon sytyttämiä sotia käydyn, Hugenottein
vainoja y.m., väittääkö joku ne valheeksi? Luullakseni ei. Näin on
yksilön vapautta kohdeltu ja kuitenkin on löytynyt miehiä, jotka
polttorovioista ja kidutuksista huolimatta ovat uskaltaneet olla tosia
sanoissaan ja vakuutuksessaan. Se on suurta, se on jaloa ja
ihmettelyämme ansaitsevaa. Luuletteko, että nykyään semmoista voisi
ilmestyä, luuletteko?"

"Ei ilmesty ... tämä aika on pelkuriuden aika!..."

"Eipä kuin terveen järjen aika ... kuka se mokomasta henkeänsä
menettämään rupeisi?..."

"Lujien luonteiden ja tahtojen aika on mennyt!..."

"Ja uskon innostuksen..."

"No miten lienee ... en kyllä minä luule aikamme voivan tuollaisia
marttiiroja luoda, se on liian veltto voidakseen sen tehdä, siltä
puuttuu innostusta. Eikä se voi tulla kysymykseenkään enää tuollainen
... mutta muissakin suhteissa sitä miestä tarvittaisiin, rohkeata,
pelkäämätöntä ja uhraavaista miestä, joka uskaltaisi puhua suunsa
puhtaaksi, puhua sen, mitä monikin ajattelee, vaikka ei tahdo tuoda
julki, veisivät näet leivän suusta, valtion varman rukiisen leivän..."

"Hahahaa, oikein, Yrjö! sitähän sitä pelätään..."

"No henkikultahan se itsekussakin on..."

"Niin ja kehnokos se kaikkein silmätikuksi?..."

"Ja syntipukiksi ja syleksittäväksi..."

"Niin, siinäpä se tulee, toverit, ei uskalleta enää, ollaan sellaisia
pelkureita, raukkoja, innottomia, ihanteellisuutta vailla olevia aineen
orjia ja leivän jäytäjiä... Onko se suurta, että leipäkannikkansa
perässä aina kituroidaan?... Senhän pässikin tekee, ruokaahan sekin
hamuilee ... mutta pitäisi toki ihmisen uskaltaa muuhunkin ...
henkisempäänkin! Pitäisi toki innostua aatteistakin ... suurista,
jaloista aatteista, jotka mieltä ylentäisivät ... vapauden ja totuuden
aatteista etupäässä ... ja isänmaallisista!...

"No rakastammehan me isänmaata..."

"Niin kuin nuorten miesten pitääkin..."

"Henkemme, veremme edestä maan..."

"Suomi, armas synnyinmaamme..."

"Eläköön Suomi, eläköön!..."

Ja räikeänä huutona kaikui Kaisaniemen salissa eläköönhuuto,
kolmenkertainen kova huuto.

"No, onhan tuo huutokin jotakin ... työ se olisi kuitenkin parempi ...
työ kansan valistukseksi, oman henkensä vapauttamiseksi ja
sivistykseksi ... totuuden ja vapauden työ. Mutta tämä työ se on niin
unohduksissa. Kyllä runoilija kehuu, että me ylioppilaat muka olemme
'vapaita hengen lapsia' ... mutta toverit, elkää uskoko sitä, se on
pelkkää korupuhetta ilman pontta ja perää... Orjia me olemme,
henkisesti orjia, vääränvalantekijöitäkin..."

"Mitä? Vääränkö valan? Kuuleppashan!..."

"Mekö vääränvalan? Punnitseppas sanasi, et tässä sentään niinkään
iltiksesi saa haukkua..."

"Kyllä minä olen sanani punninnut, kunhan selittää annatte. Emmekö ole
kerran kummiemme kautta niin paljo asioita luvanneet ... oletteko ne
lupaukset pitäneet?..."

"Se on niiden asia, jotka ovat luvanneet ... en minä ainakaan muista
puhuneeni mitään", nauroi Sandbergin Ville.

"Enkä minä ... pitäkööt kummit huolen lupauksistaan, ei se minuun
kuulu..."

"Niin, se on kummein asia..."

"No olkoonpa sitten, mutta olettehan te rippikoulunne käyneet kaikki,
tiedän mä?"

"Enpähän ole käynyt minä..." huusi muudan teerevästi.

"Vai et ... no sittenpä et ole, kuulen ma, vielä täysi kansalainen ...
et kykene lailliseen avioliittoon etkä virkamieheksi, sanalla sanoen,
sinä kuulut vielä lasten luokkaan, koko mies!..."
"Niin mikä se sinäkin muka olet mies mukamasti ... lapsi se on vielä
Aholan Kalle, ei se saa vielä akkaakaan..."

"Mutta te toiset te olette ripillä käyneet ja uudistetun lupauksen
tehneet, valan vannoneet ... muistatteko te enää, mitä lupasitte?
Oletteko ne pitäneet?..."

Eivät virkkaneet miehet mitään tähän kysymykseen, katsastelivat
toisiaan, että mitähän siihen muut sanonevat. Jo vähän ajan päästä
muudan, äskeinen papiksi aikova, rykäsi ja äänettömyyden keskeytti.

"Eihän se ihminen ole täydellinen ... ja liha on heikko, mutta lie
tuota kuitenkin joskus koetettu ja mitä ei ole tähän asti voitu, se
ehkä tästä lähtein luojan avulla..."

"Elkää valehdelko itsellenne, ei teistä ole moni tainnut koettaakaan ja
tuskinpa ovat kaikki voineet, jos koettaneetkin olisivat ... en minä
ainakaan. Kovin olimme lapsia vielä silloin ... ei ajateltu paljo
nokkavarttansa pitemmälle eikä pintaa syvemmälle. Tehtiin noin, koska
muutkin olivat samoin tehneet ja koska vanhemmat sen niin tahtoivat ...
ja oltiinhan sitä sen tehtyään muka aika miehet mielestään ja
kelvolliset yhteiskunnan palvelukseen ... vala kuin vala, näette!..."

"Kyllähän se hiukan miehistyttävän tunnusti..."

"Ja olipa se juhlallistakin ... kaikki juhlapuvussa, tytöt itkusilmin,
virren veisuu ja kaikki ... kaunista se oli..."

"Oli kyllä, mutta vääränvalan siinä useimmat tekivät, siitä olen
täydelleen vakuutettu. Valheeksi on se jälestäpäin käynyt ...
yhteiskunnan vaatimaksi valheeksi... Ja paljo sitä löytyykin valhetta
yhteiskunnassa ... ja yhdyselämässä ... ja ylioppilaselämässä ... ja
meissä itsessämme..."

"Taitaahan tuota olla, kun tarkemmin ajattelee..."

"Niin, mutta tuohan on kirkkoa vastaan ... ja syntiä tuo puhe ... mitä
se luoja tuommoisesta?..." yritteli taaskin äskeinen sielunpaimenen
alku.

"Mitä? Väittääkö Matti totuuden olevan Hänen tahtoansa vastaan, sepähän
kumma ajatus? Semmoistako se on Matti oppinut kotona ja koulussa? Ei se
voi olla mahdollista, totuuden täytyy olla otollista sille, joka on
totuus itse, ja rehellinen epäileminenkin siveellisen elämän
perustuksella täytyy olla otollisempi kuin umpimähkäinen antauminen...
Sitä vaatii siveellinen oikeudentuntomme, ell'ei se ole ulkoa päin
tulevilla opeilla kovin turmeltu ja väärälle tolalle saatettu..."


"Kylläpä se melkein siltä tunnustaa, kun oikein miettii ... rehellisyys
kai se parasta sentään lienee..."

"Niin, mutta mitäs se yhteiskunta meiltä vaatii ja kirkkomme?..."

"Vaatikoon, lie tuota vähän oikeuden tuntoa omassatunnossakin, kun sen
puhua annetaan rehellisesti..."

"Ja järkikinhän sen sanoo..."

"Sokaistu järki ei sano mitään..."

"Meneppäs ... vai ei mitään..."

"Kuulkaahan nyt, toverit, minulla on ehdotus: päättäkäämme nyt edes me
nuoret tässä, että voimaimme mukaan koetamme tosia olla puheessamme ja
toimissamme ... että ikämme kaiken taistelemme totuuden puolesta ja
sitä järjestelmää vastaan, joka ulkokultaisia synnyttää ja
vääränvalantekijöitä ... ja silmänpalvelijoita ... eli yhdellä sanalla
valheellisia... Joka uskaltaa, se juokoon maljansa pohjaan sen
lupauksensa vakuudeksi!... Eläköön totuus ja aatteen vapaus!..."

"Eläköön!"

Ja sitten sitä ryypättiin ... lasit pohjaan sen asian päälle ... joka
mies!

"Se puhuu kuin poika, tuo Yrjö ... ja näkyy se sanansa selvittävän ...
minä jo ensin arvelin, että hernattiako se meistä rupesi
haukkumaan!..."

"Kovia sanoja, kovia sanoja, mutta eivät ne niin valheellisiakaan
olleet... Vaan mitähän ne sanoisi, jos tuommoista painostakin
julkaistaisiin..."

"Ei taitaisi kaikki hyväksyä ... mutta sietäisi siitä jonkun
kirjoittaa..."

"Kuulkaapa, ukot, onhan teillä lasit tyhjät?..." kysäsi äkkiä
Sandbergin Ville ympärillensä katsellen.

"On muilla paitse Aholan Kallella ... eihän lapsi jaksa miesten
rinnalle!..."

"Eihän se ryypännytkään äsken, kun muut pohjaan kursasivat..."

"Eikö maistanut ... päähäsikö jo hiiviskelee?..."

"Eikä hiivi ... mutta ajattelinpahan, että kun en ole tuota puhuttua
valaa ennenkään tehnyt, niin en tee nytkään... Mikä sen tietää, kuinka
pian teitä taas saisi haukkua samoilla sanoilla, joita Yrjö nyt
suvaitsi käyttää..."

"Katsohan vain viisasta ... mutta raukkamaista se on tuommoinen,
Kalle!..."

"Olkoon mitä tahansa ... minä en valoja tee..."

"Etpä saa akkaa, poika..."

"Elköön!..."

"Etkä pääse virkaan, valtionvirkaan..."

"Elköön, ehkäpä sitä elää muuallakin..."

"Etkä kelpaa luottamusmieheksi..."

"No kuin ei muuten uskottane, en persoilekaan, kun eivät muut luota
minuun, luotan itse itseeni..."

Aholan Kallelle siinä monikin nauroi ja mahtaili; mutta Yrjö mietti
mielessään, että Kalle se sentään taisi viisaimmin tehdä ... eihän sitä
tiennyt mennä niin takuuseen ... ja silloin sitä olisi valapatto ... ei
siitä mihinkään päässyt!

"Niin mutta minun ehdotukseni jäi kesken", huusi Sandbergin Ville.
"Minä vain arvelin, että koska ei kellokaan vielä ole tuon enempi ja
seura vilkkaimmillaan, niin eihän täältä vielä malta poiskaan lähteä.
Tyhjiä lasiakaan tässä ei viitsi katsella, ergo, itaqve, igitur..."

"Kyllä tuo yskä ymmärretään..."

"Mitä arvelevat ukot?..."

"Hennon minä ottaa uuden tuutingin, jos muutkin..."

"Ja minä..."

"No, sama kaiketi minullekin on..."

"Siis uudet lasit?..."

"Uudet lasit!..."

Mahtavana kilisteli Sandbergin Ville pöytäkelloa. Ja tuossa oli jo
kyypparikin.

"Hvad' falls?..."

"Om vaktmästaren är god och hemtar oss nya tutingar!"

"Jahah!"

Ketteränä kierteli kyyppari pöydän ympäri ja nokki pienet
konjakkikarahvit tarjottimelle ja vesikannut ja muutamia
sokeriastioita. Ja pian höyrysi taas nuorten miesten nenäin edessä
kuuma tuutinkivesi ... siinä niin lämmittävän huurun kasvoihin toi ...
ja karahviineissa kuulteli niin viattoman ja viettelevän näköisenä
ruskea konjakki...

Siinä sitä sitten taas istuttiin lasien ääressä ... ja puheltiin ja
puheitakin pidettiin... Ja savupilvi ei enää ollutkaan miesten päiden
yläpuolella ... alas oli laskeutunut ja koko joukkokunnan pehmoiseen
verhoonsa kierittänyt.

Iloinen oli ilta ... Eljaksen päivänä ... Lönnrotin muistoksi!...



III.


-- Oli satanut koko edellisen päivän ja näyttipä siltä kuin sitä yhäkin
kestäisi. Ilma tuntui niin raskaalta ja pilvet juosta jollottivat niin
tasaisesti pitkin taivaan lakea, eikä aurinkoakaan näkynyt.

Mutta oliko mahdollista, että Vapun-päivä, tuo kau'an odotettu ja
toivottu päivä tämmöisenä valkeneisi? Kylläpä sitten ei tarvitsisi koko
päivää vuodessa ollakkaan, jos se tällaisena tulisi. Vaan sitäpä se
ei tehnytkään: kirkkaana paistoi päivä pilvettömältä taivaalta
Vapun-päivän aamuna ja tuulen henki oli puhaltanut pois tuon rasittavan
raskaan ilman. Ja kahta vilpoisemmalta ja hauskemmalta se nyt
tuntuikin, sillä pelko huonosta päivän-vietosta oli muuttunut riemuksi.

Koko Helsingin väestö näytti tämän oivaltaneen. Kaikkialla kaduilla
vilisi iloista kansaa, vanhaa ja nuorta. Ja valkeita lakkeja, joita
tähän saakka vain siellä täällä näki yksinäisinä kuin tähtiä keväisellä
taivaalla, niitä oli nyt kuin taika-iskusta ilmestynyt satamääriä,
jott'ei Esplanaadilla paljo muita näkynytkään kuin valkolakkisia
nuoria, iloisia miehiä, ruusunen tahi muu pieni kukkas-vihkonen
linnassa.

Näyttipä siltä kuin olisi tenttaminapuuhista kuihtunut opettajan
alkukin kevään tullessa, uutta virkeyttä ja elon voimaa suoniinsa
saanut ja pois oli pitänyt viskata Cicerot ja Plautukset, pois Senecan
viisaat neuvot ja Iliadin ihanat laulut. Tämä päivä oli pyhitetty
nuoruuden jumalalle, elonvoimasta ja toiveista uhkuvalle aikakaudelle
eikä silloin saaneet luvut miestä estellä.

Ylioppilas-talon edustalle keräytyi nuorukaisjoukko, hetki hetkeltä se
suureni ja nuo valkoiset lakit ne näyttivät niin hauskan näköisiltä.
Niin, todellakin ne somistivat miestä, myönsi Anni neitikin, joka
muiden muassa oli kiirehtinyt katsomaan, kun "ylioppilaat lähtevät", ja
kuiskasi hyvälle vierus-ystävälleen, kuinka pulskalta Kallekin näytti
tuossa uuden uutukaisessa valko-lakissaan.

"Katsoppas, Lyyli, eikö Kallekin ole kuin eri mies tänä päivänä?"
kuiski hän vielä kumppalin korvaan.

Mutta Lyylilläpä oli jo oma katseltavansa, tuo notkea ja reipas
Vikberg'in Vilho, jonka kanssa hän talven kuluessa oli niin tutuksi
tullut luistinradalla, niin tutuksi, että... Kas, kas jopahan huomasi,
arveli Lyyli itsekseen, ja oli hyvin välinpitämättömänä katsovinaan
aivan toiselle taholle, vaikka nurkkasilmällä kyllä katsasti, että
tuleekohan tuo tervehtimään. Tulihan se, astui rohkeasti häntä kohti ja
lakkiaan heiluttaen niin tutusti sanoi: "hyvää huomenta, neiti
Lundberg!" -- -- --

Ihmisiä oli jo kertynyt ylioppilas-talon edusta täpösen täyteen. Kaikki
odottivat, milloin "ne lähtevät" ja moni heistä oli päättänyt lähteä
mukaan aamukahville taikka huomenryypyille, toiset ruotsinmielisten
kanssa Kaisaniemeen, toiset suomimielisten kera Alppilaan.

Jo kajahti Vaasan marssin reippaat säveleet ja Annakin hyppäsi, että
nyt sitä lähdetään. "I högan nord vår vagga stod..."

Eipä se vielä ollutkaan suomimielisten lähtömerkki! Mutta
ruotsinmieliset ne lähtivät, neljä miestä aina riviinsä asettausi
laulajien jälkeen ja niin lähtivät, tahdikkaasti astuen laulun mukaan
... ja suuri joukko katsojia, vanhaa ja nuorta, impeä ja äitiä,
kiirehti mukaan Kaisaniemeen aamukahvia ylioppilaslaulun kaikuessa
nauttimaan.

Jälelle jäivät vielä suomimieliset ja heidän tuttavansa ja
hengenheimolaisensa. Siinä seisottelivat vähän aikaa katsellen menevien
perään ja tarkastellen jäikö heidän osakseen impysiä ollenkaan ja --
minkälaisia. Vaan pian ilmestyi valkealakkisten keskelle
ylioppilaskunnan hopealta hohtava lippu, pitkän ja pulskan
partaniekkaisen miehen kantamana, ja kuin sotamiehet ainakin
keräytyivät valkolakit lippunsa ympärille. Eikä viipynyt kauvan,
ennenkuin "Meill' Pohjola luminen on kotimaa", reippaasti helähti ja
toinen joukkue astumaan lähti, mutta ei samaan suuntaan kuin äskeinen,
vaan tulliportille päin maantietä myöten ... Alppilaa kohti!

Ja ihmisjoukko se perässä tulla humusi ja tyttöset toisiaan tyrkkien
ehättelivät rinnalla pysyäkseen ja päivän sankareita oikein likeltä
katsellakseen. Eikä tahtoneet papat ja mammatkaan jälkeen jäädä, vaan
puhkuen ja puhaltaen kokivat perässä pysytellä.

"Huh, huh, lämminpä tässä tulee ... ja kun vielä sitten noin tomuaa ...
huh, oikein silmät sokasee ja sieramet täyttää ... huh!... minkä
peijakkaan tähden ne nyt niin lentävät ... luulisi tulen takaa
hätyyttelevän ... puh!... astuvat juupelit kuin seitsemän ryssän
kasakkia ... mitä sinä poika siinä! me' matkaas' ihmisten tieltä
... puh!"

Näin puheli lihava ja vanttera vartaloinen, punakkaverinen, noin 40
vuoden vanha mies, joka toisten perässä koki tulla puputtaa, vaikka se
vaikeaksi näyttikin miehelle käyvän, koskahan hiki otsasta ja hivusten
nenistä virtana juoksi ja aina vähän väliä piti nenäliinalla
silinterihatun sisälaiteita kuivailla. Eikä tuntunut isoa apua olevan
siitäkään, että päällystakkinsa pois nilisti ja käsivarrellaan
kantoi ... mutta helpotti se hiukan kuitenkin.

Pitkillä askelilla harppasi vantteran miehen perässä laihallainen
herrasmies, jonka huolellinen ja muodikas puku, mustakehyksiset rillat,
kellertävät kävelyhansikkaat ja hopea-mokulainen, yläpäästä paksumpi
keppinsä osoitti hienoa, maailman menoon tottunutta ihmisolentoa. Hän
astui niin vakaana ja miettiväisenä eikä näyttänyt kenestäkään juuri
mitään huolivan ... astui vaan, että tomu tuprusi, ja heilutteli
keppiänsä niin varomattomasti, että vantteran herran housun lahetta
sivumennessään pyyhkäsi.

"Aj, förlåt!" sanoi laiha herra ja kohteliaasti kumarsi. "Ingenting,
ingenting att förlåta!..." puhkuili lihava herra ja katseli tarkasti
miettiväistä laihaa herraa.

"No, men om ja' inte ha' blivit starrblind på minä gamla dar, sä ä' de'
där en gammal bekant" virkkoi hän ääneen.

Laiha herra heräsi äkkiä mietteistään ja katsahti lihavaan.

"No, ta' mej sju tunnar tusan, ä' de' inte Yrjö i sin egen värdiga
person!" huudahti lihava herra riemastuneena ja muutti päällystakkinsa
toiselle käsivarrelle, että kätellä saattaisi.

Ja sitten sitä käteltiin, käteltiinpä oikein pitkään ja hartaasti, niin
kuin ainakin tuttavat tekevät, jotka pitkästä kotvasta jälleen toisensa
yhyttävät.

"No, mutta kuka lemppari olisi uskonut, että me täällä yhyttäisiin,
puh! -- hui kuin on väri ... juuri Vapunpäivänä! Mikä sinut on tänne
tuonut, Yrjö, puh ... sinähän olet hovioikeuden-notariuksena Vaasassa,
olen minä kalenterista huomannut? Puh!... Olet tainnut saada
virkavapautta vähäksi aikaa, vai?..."

Niin oli Yrjö saanut ... kolmeksi kuukaudeksi virkavapautta
kivulloisuutensa vuoksi ... oli tullut Helsingissä ensin käymään ja
aikoi sitten muutamia viikkoja viipyä veljensä luona saaristossa ...
kesäksi oli hänellä ai'e lähteä kylpemään Hankoniemelle eli Visbyyhyn,
ei oikein tiennyt vielä kumpaanko.

Paljo oli Lullella ja Yrjöllä puhelemista, ainahan sitä vanhoilla
tutuilla piisaa. Eivät he huomanneetkaan, että olivat muusta joukosta
jälkeen jääneet. Mutta siinä se oli jutellessa matkakin kulunut, niin
että Alppilan kukkula jo vähän matkan päässä häämötti ja ylioppilasten
raikas laulu huvilan balkongilta vastaan helähteli.

Vilkasta oli elämä huvilan edustalla. Pöytiä oli aseteltu toistensa
viereen hiekkaselle tasangolle ja niiden välillä liehui valkolakkeja
tuoleista riidellen ja kilvoitellen. Kyypparit pujoitteliivat
ihmisjoukossa kuunnellen ja muistoonsa tarkasti painaen, mitä kullekin
pöydälle tilattiin ja joka taholta kuului vihellystä ja sihittämistä:
"psss! vaktmästare!" Mutta eihän ne jokapaikkaan kerralla revenneet,
saivat kuin saivatkin toiset odottaa hiukan aikaa.

Loitompaa katselivat hetkisen tuota mylläkkää Lulle ja Yrjö, jotka nyt
jo olivat törmän päälle päässeet. Katselivat noita ilosta pyräkehtäviä
seurueita tuolla metsän rinteessä, jossa näppärät, punaposkiset impyset
viiniä maistelivat ja kilistelivät ilvehtivien, leikkiä laskevien
poikien kanssa ja nauroivat heidän sukkeluuksilleen, jotta paisuva,
pullea povi hykähteli; katselivat kuinka papat ja mammat tyytyväisinä
istuivat pöytiensä ympärillä lyyrylakkista poikaansa katsellen ja
ihastellen.

Monta kertaa he tuon näytelmän olivat nähneet, niin Yrjö kuin Lullekin,
mutta aina sillä vain oli oma tuoreutensa ja uutuutensa, niin kuin
keväälläkin pitkän talven perästä.

"No, veli, mistäs me sitten saamme paikat itsellemme?" kysyi Lulle
Yrjöön kääntyen.

"Näyttääpä siltä, kun saisimme katsoa päältä koko lystin pitoa! --
Mutta äläpäs huoli, lähtäänpäs tuonne sisälle ja koetetaan saada sijaa
tässä nurkkakammarissa, jossa niin usein ennenkin on istuttu ja
puheltu."

Niin lähtivät ystävät pujoitteleimaan väkijoukon ja pöytien välistä.
Eikä viipynyt kaukaista ennenkuin istuivat nurkkakammarissa kahven ja
liköörin edessä ... tällä kertaa täytyi Yrjön välttämättömästi saada
"pluusata" ystävälleen, sillä Lulle oli niin monta kertaa ennen hänen
edestään maksanut. Lasi toisensa perästä tyhjeni, täyttyi, taas tyhjeni
ja täyttyi ... ystävykset katselivat menoa tuolla ulkona ja puhelivat
entisistä muistoista ja hauskuuksista, joita ennen vanhaan yhdessä
olivat viettäneet.

Vähitellen olivat he joutuneet tuohon omituiseen tilaan, joka mielet
niin pehmeiksi ja tunteellisiksi tekee, joka sydämmen sulut aukoo ja
tunteen virtaukset höllistää ja kahleistaan päästää. Yrjö se etenkin
taas miettiväiseksi kävi ja hajamielisenä nuorten meluavaa laumaa
katseli ja tyttöjen punoittavia poskipäitä ja virkeitä silmiä...

Ne muistuttivat niin elävästi entisiä aikoja, jolloin hänkin oli nuori
ja toivehikas, tulinen ja innokas ja jolloin hänkin lietsoi virkeyttä
innokkailla puheilla ympärilleen, maljojen ääressä.

Mutta poissa oli nyt silloinen into ja tulisuus, rauvenneet olivat
elämän entiset ihanteet, noin vähitellen, kuni ehtoopilvien rusottava
punerrus, olivat ne vaalenneet ja läpikuultavimmiksi käyneet, kunnes
hän vihdoin oli jäänyt kuivaksi kelopuuksi töröttämään. Ja semmoiseksi
juuri tunsi hän nyt itsensä tässä nuorukaisjoukossa ... oli kuin vanha
kelo nuortean näremetsän keskellä ... ja sepä se häntä ajattelutti ja
mietitytti.

"Kuuleppas, veli Yrjö, muistatko sinä sitä iltaa ... siitä nyt on jo
toistakymmentä vuotta ... puh ... kun kaikki istuimme tässä samassa
huoneessa illanvietossa. Me olimme silloin kärsineet tappion
Ylioppilas-kunnassa -- -- puh -- -- ja sinä pidit silloin niin peevelin
kauniin puheen siitä, miten oikeutta puh -- -- ja totuutta ja vapautta
aina on -- -- polettu ja koettu kuristaa, vaikk'ei se ole koskaan
onnistunut eikä nytkään ole onnistuva, sanoit sinä -- --"

Yrjö istui ajatuksiinsa vaipuneena, veteli pitkiä savuja ja kattoa
kohti puhalteli ja partaansa siveli. Hyvin muisti hän sen illan ja
monta, monta muuta samanlaista ... niin ja "nachspielit" ja Eljaksen
päivät ja kaikki...

"Mutta olit sinä aika totuuden sankari siihen aikaan, Yrjö! Etkö
muista, kun minä sinua aina sillä nimellä kutsuin? Mutta nyt olet sinä
valtion palveluksessa niin kuin me muutkin syntiset ihmiset ja saat
koreasti pitää suusi tupessa, ett'eivät niskaasi hyppää... Et sinä
uskonut minua silloin, mutta niin se käypi, että ne semmoiset puheet
totuudesta ja pahuudesta ja vääryydestä y.m. ne aikaa myöten kuolevat
huulille tai jäävät hampaiden ta'a ... varsinkin kun on perhe ja lapsia
elätettävinä... Mutta niinhän tuo lie maailman meno, mitäpä me niistä
... silloin haaveksittiin ja unelmissa elettiin ... nyt ollaan
valveilla, mutta -- nukutaan kuitenkin! hah! hah! hah! Mut heit'
hiiteen tuo surullinen muotos'! Vaktmästare, psss, psss! har du öron,
du din -- -- --!"

Siihen lennähti kyyppari. "Hva' falls?"

"En flaska likör och par flaskor vatten!"

"Jahah!"

Hetkessä olivat sileiksi ja särmäkkäiksi hiotut liköörilasit taas
nestettä täynnä; mutta ei vain tahtonut Lulle ystävätänsä saada
iloiselle mielelle, vaikka hyvinkin koetteli.

"Kuuleppas, anna sinä entisten muistojen nyt olla, Yrjö ... tyhmästipä
teinkin kun rupesin niistä juttelemaan, mutta johtui vain se totuuden
into mieleen. Vaan sehän haihtuu kuten muutkin innottelut ja unelmat
... eikä siitä sen enempää! No kippis, bror!"

Vaistomaisesti otti Yrjö lasin käteensä ja kilisti, katsahti sitten
ulos ja Eljaksen iltana tehtyä lupaustaan muistellen huokasi:

"Mutta se oli kuitenkin minun kaunein unelmani; joka -- murtui!"

Ja siinä istuivat he molemmat mietteissään, eikä Lullekaan jaksanut
entistä iloista mieltänsä pitää.

Mutta ulkoa kuului nuorison iloinen humu ja remakka, naurua ja heleitä
naisääniä ja juuri heidän päänsä päältä balkongilta kajahti äkkiä
Topeliuksen tuttu ja reipas laulu:

    "Vi äro andens fria folk,
    Som stolt att vara ljusets tolk,
    Skall evigt kämpa för dess rätt,
    Och evigt skydda det!" j.n.e.



LASKIAISLUPA.


Kyllä oli surinaa tänä päivänä ala-alkeiskoulun ensimmäisellä luokalla.
Tuo pienenlainen ja vanhanaikanen kouluhuone, josta tervan haju ja
kengän voiteen katku ainoastaan kesäluvan aikana tuulottua kerkesi ja
kerrassaan erkauta, se surisi ja kuhisi nyt kun mehiläispesä mäen
rinteessä kesäsenä poutapäivänä. Ja ääntä siellä oli, kimeimmästä
kirkunasta alkaen aina äänenmurroksessa olevaan karkeaan saakka ja
kaikki ne vain kokivat suun täydeltä asiaansa toimittaa.

Seikka oli semmonen, että nyt oli laskiaistiistain aatto ja huomenna
siis itse laskiainen. Aina ennen oli tämä päivä ollut ilon ja
riemun päivä, mutta nyt uhkasi se tuoda ikävää ja murhetta koko
ala-alkeiskoulun ensimmäiselle luokalle: Alasen maisteri oli tuominnut
luokan arestiin huomispäivän aamupuoleksi!

Laskiaistiistaina arestiin! Onko maailmassa mokomaa ennen kuultu? Se
oli kerrassaan ihmisrääkkäystä, sanoi Rantalan Ville ja siltä se juuri
tuntui toisistakin.

Ja eläs kelpo asiasta sitten! Joku hulivili oli aivan piloillaan ja
mitään pahaa tarkottamatta mustan taulun selkäpuolelle sattunut
kirjottamaan: maisteri Alasen tunnilla saa tehdä mitä vain tahtoo ja
ilkeää! Olipa sitten latinan tunti tullut ja Alasen maisteri ruvennut
oikein taululla näyttämään mitenkä latinaksi rakastetaan, on rakastettu
ja vastakin aiotaan rakastaa, ja kun taulun toinen puoli ei
rakastelemiselle riittänytkään, yritti maisteri jatkaa selitystänsä ja
rupesi kääntämään taulua, mutta voi kauhistus! Siellähän seisoivat nuo
turmiota ennustavat sanat. Ylösalasin ne tosin olivat siinä, mutta
siinä ne kuitenkin olivat ja Alasen maisteri olikin semmoinen maisteri,
joka nurinkurisetkin asiat selville sai.

Ja sai hän ne nytkin. Vakavana ja äänetönnä kirjotukseen kotvasen
tuijotti, ei jänterekään noissa keltasen kuivahkoissa kasvoissa
liikahtanut, ja sitten hän yhtä hiljasena rivi riviltä poikajoukon
tutkisteli ja vapistuksen ja pelon sekaseen mielentilaan saattoi.
Syyttömiä he kyllä tiesivät olevansa, mutta pelotti se kuitenkin,
miksikähän lie pelottanutkin, ehkäpä siksi, kun itsekukin tunsi omat
ajatuksensa tuohon taululle kirjotetuksi ja arveli, että nythän lukee
maisteri hänen sydämmensä mietteet kun kirjasta ikään!

Alasen maisteri tällä välin vain jatkoi tutkisteluaan, joka
äänettömyytensä kautta juuri enin kauhistutti. Viimein toki hiljasuuden
keskeytti -- olisikin äsken erottanut vaikka neula olisi lattialle
pudonnut -- ja sitte hän levollisesti oli kysässyt: kuka tuon kirjotti?

Eihän sitä kukaan tiennyt ja varoi se tepposen tekiä ilmottautumasta.
Toisiaan vaan pojat äänettöminä katsastelivat ja posket heillä hohti
kun puolukan päivänpuoleinen pollukka jälkikesällä. Eikä sittenkään
vielä mitään virkettu, vaikka Alasen maisteri toistamiseen ja
kipakammasti kivahti: "kuka tuon kirjotti? kysyn minä". Sama punastus
ja äänettömyys.

Mutta silloinpa se oli lauennutkin! Ei kukaan kuolevainen ollut Alasen
maisterin haahmoa semmosena nähnyt, kun sen nyt näki. Sanoissa ja
äänessä ei kiukku ilmestynyt, vaan ne värähtelevät laihat kasvot ja
mulkoilevat silmät!... voi laupias sentään!

Mutta ääni se vain kähisi kurkkuperässä ja katkonaisia sanoja koki
pinnistää esille: "te ... te ... lurjukset!... Vai ... vai sillä lailla
... te ... te rakkarit ... pa ... palkitsette ... mutta ky ... kyllä
minä ... opetan teitä ... te lurjukset ... te rakkarit ... te ...
te! -- --"

Ja kuka sen tiesi kuinka kauan maisteri olisi tähän tyyliin jatkanut,
mutta läkähtyä kun alkoi, täytyi toki heretä. Vasta sitten kun tovin
oli yskinyt ja kakistellut, oli taas rauhottunut entiselleen ja
liitupalasen pöydän nurkalle pannut.

"Jos ei tämän tekiä viikon kuluessa minulle ilmottaudu, saa koko luokka
istua laskiaisaamupuolen arestissa, muistakaa se!" Niin oli maisten
sanonut ja niine hyvineen mennyt jättäen luokan pelon ja hämmästyksen
valtaan.

Nyt oli laskiaistiistain aatto. Huomenna oli tuomio toteutettava, sillä
viikon kuluessa ei kukaan ollut ilmottautumassakaan käynyt. Tiedettiin
kyllä, kuka tekiä oli, mutta päätettiin uhallakin näyttää, että tällä
luokalla oli yksimielistä väkeä, joka ei antanutkaan menetellä kanssaan
niin kun eräät tahtoivat. Oli sillä hitunen tahtoa silläkin, sen oli
Alasen maisteri saava kokea!

Tästä tärkeästä asiasta sitä nyt tuumattiin ja rähistiin ja kaikki
olivat mielessään entistä ylpeämmät, sillä nytpä saivat
yläluokkalaisetkin nähdä, mitä miehiä ensimmäisen luokan pojat
oikeastaan olivat. Tokkopa toisilla luokilla näin rohkeita
oltaisiinkaan? Tokkopa raukat uskaltaisivatkaan opettajaansa
vastustella? Jaa-a, juuri opettajaa, ei se ollutkaan vain leikin asia,
mutta täällä sitä tohdittiin!...

Tuolla tuli katua myöten jo maisteri. Verkalleen köyryselkänä asteli,
maahan päin tuijotti ja käsiään selän taakse ristiin taivutteli. Kyllä
pojat sen tismalleen tiesivät, mistä maisteri parastaikaa juuri palasi.
Ja senhän tiesi jok'ikinen ihminen kaupungissa, joka vähäkään aikaa lie
paikkakunnalla oleskellut. Sillä maisteri Alanen ei ollutkaan mikään
löyhkänkenkä ja vaihteleva elämän tavoissaan. Yliopistosta asti hän
tapansa oli pitänyt ja sepä se muun muassa vaati, että ennen kymmentä
piti käydä Seurahuoneella -- muutakaan sopivaa paikkaa ei löytynyt --
kahvensa juomassa ja sanomalehtensä lukemassa.

Kun kello lie alkanut olla neljännestä vaille kymmenen, tiesi
Seurahuoneen palvelia maisterin olevan tulossa ja kävi jo tuon määrätyn
tuolin määrättyyn paikkaan asettamassa ja valmisteli kahvekojeet
tarjottimelle. Ja lyönnilleen neljännestä vaille astui maisterikin
tavallisesti sisään, pani kuluneen silinterihattunsa aina samaan
peränaulaan ja keppinsä aina samaan nurkkaan.

Salin ympäri hän sitten kierroksen teki tutkien pöydät ja etsien
tuoreimmat sanomalehdet kynsiinsä. Ne kun lie saanut, köpitti pöytänsä
ääreen, jonne kyypparikin jo oli kahvekojeet tuonut. Juotuaan ja
luettuaan vihelsi palvelian luokseen, marisi kahven kehnoutta ja
maksoi, ylioppilastavan mukaan kuitenkin aina juomarahaakin antoi. Ja
sitten hän meni, asteli verkalleen kouluun poikia komentelemaan ja
haukuskelemaan, ett'eivät milloinkaan mitään osanneet, ei milloinkaan
mitään, eikä poikkeuksia koskaan, sen laiskurit!...

Siinäpä hän jo olikin luokan ovella. Entistänsä verkempaan käveli ja
koko olento näytti niin raukealta ja uupuneelta. Luokan priimus tuli
kirjoineen ja näytti, mitä läksyksi oli latinan kieliopista.
Taivutuskaavoja! "No alappas sinä, Virkkula, imperfektum konjunktiivi
passiivi verbistä lego!"

"Legerer, legereris, legeretur, lege -- legerimus legeristis,
legeruntur!" -- saneli Virkkula ja katseli epäilevästi maisteria.

"Ei se niin ollut, se oli väärin, saanko minä, saanko minä?" kuiski
joku takaa päin.

Mutta Alasen maisteri ei kuullut mitään. Hän istui nojatuolissaan
mietteihinsä vaipuneena ja nuo raukeat silmät näyttivät vettä
tuhertavan. Kummastellen pojat maisteriansa katselivat, vaan eivät
pahoin uskaltaneet äännähdelläkään, sillä huomennahan oli laskiainen!

Jo viimein heräsi maisteri, pyyhki hien otsaltaan, korjasi silmälasinsa
vaakasuoraan ja katseli luokkaan päin. Pojat istuivat kun naulatut,
huomennahan oli laskiainen!

"Minä en voi oikein hyvästi tällä kertaa, saatte luvan täksi tunniksi,
mutta pysykää alallanne, ett'ette häiritse vierusluokkaa", sanoi
maisteri lopuksi, pani kirjan pöydälle ja teki poislähtöä.

Pojat vilkuilivat toisiinsa. Kumpahan ei tulisi huomennakaan,
arvelivat, eikä ylihuomennakaan eikä sittenkään, niin saisimmepa lupaa!
Niin, ja huominen aresti, siitä sitä pitäisi päästä -- ja kyllä vain
taidettiin päästäkin, arvailivat.

Maisteri meni: yhtä hiljalleen kun tuli, asteli poiskin ja oven
perästään kiini veti. Ensin vähä aikaa kokivat pojat olla hiljempaa ja
puhella supattamalla, mutta vähitellen koveni puhe, kunnes lopulla jo
aika remakka syntyi. Viereisen huoneen ovesta katsahti sisään opettaja:
"Mitä jyräkkää täällä? Missä opettaja?"

Asianlaita selitettiin.

"Vai niin, no olkaa sitten siivolla, mutta..." Ovi sulettiin. Mutta
vielä sai opettaja tunnin kuluessa toisen kerran käydä ovesta
ärjäsemässä, ennen kun pojat älysivät alallaan pysyä tunnin loppuun.

       *       *       *       *       *

Kammarissaan Kirkkokadun varrella istui Alasen maisteri saman päivän
iltana. Siinä paloi punaseksi maalatulla kirjotuspöydällä hänen vanha
vihreäsuojuksinen petroleumilamppunsa ja verkalleen hän itse
keinotuolissa edes takasin souteli. Papereja oli hänellä tukko
levällään pöydällä, kellahtavia, vanhan näkösiä paperiliuskoja, jotka
hän juuri oli esille pengostellut muun romun alta arkun pohjalta, missä
ne niin kauan olivat rauhassa olleet.

Maailma niistä ei olisi paljo piitannut noista ummehtuneista
irtanaisista paperipalasista, mutta Alasen maisterille ne olivat
tärkeintä omaisuutta: ne sisälsivätkin koko hänen elämänsä historian!
Elämäkerrallisia tietoja ja vuosilukuja niissä ei ollut, olipahan vain
satakunta runosepustusta, jotka arvostelia olisi katsonut pyhimmäksi
velvollisuudekseen tuleen viskata, ja sen lisäksi pari täpläkästä
kirjettä, siinä kaikki. Mutta siihenpä se Alasen maisterin elämän
historia toki mahtuikin!

Nuorena oli hän ylioppilaaksi tullut ja hyvänpuoleisilla arvosanoilla.
Kehuivatpa toverit häntä lahjakkaaksikin. Ja sitä paitse oli hän
jo varhain, pienestä pahasta alkain, osottanut taipumusta
runonsommitteluun. Alasen rouva, nykysen maisterin äitivainaja, oli
ollutkin niin ylpeä pojastaan, kun tämä syntymäpäiväksi tai muuksi
merkilliseksi hetkeksi kirjotti runonpätkän ja vieraiden läsnäollessa
sen lausui.

Ja olikinhan se todella erinomaista! Tokkopa lie tiheän päähän kuultu,
että toista vuosikymmentä alotteleva pojanviksari, ihan lapsi, itse
semmosen runon tekasee ja päällepäätteeksi sen sillä keinoin lausuu?
Tokkopa lie kuultu, kysäsi Alasen rouvavainaja pappilan pruustinnalta
ja vallesmannin rouvalta. Ei suinkaan pruustinna ollut kuullut eikä
vallesmanninkaan rouva sinä ilmossa ikänä -- ja kylläpä Alasen rouvakin
sen hyvin uskoi, että eivät ne olleet...

Niinpä oli tuosta kullan-nuppulasta vihdoin lyyrylakki tullut. Se oli
riemun herttanen aika Alasen herrasväelle tuo kesä, jolloin rakas Kalle
herra valkolakkineen kyläläisten silmät huikasi. Niin oli Alasen
rouvakin taas kun nuori jälleen ja mielipä se tuohon vanhaan
ukonjörötykseenkin hiukan vaikuttamaan. Ja voi hyvänen aika, kun sitä
kylää sinä kesänä laukattiin ja Kalle herra se vain aina piti muassa
olla lyyryneen lakkineen. Hänen tähtensähän sitä oikeastaan
kyläiltiinkin!

Mutta siitäkin lystistä tuli loppu niin kun kaikesta muustakin
maallisesta. Kalle herra matkusti Helsinkiin opintojansa jatkamaan ja
oppineeksi sukeutumaan.

Mutta oikeata oppinutta ei hänestä koskaan tullut. Kirjoja hän kyllä
lueksi liiaksikin ja itsekin kynää käytteli Osakunnan sanomiin pieniä
runonpätkiä kirjotellen, mutta niitäkään eivät tahtoneet kaikki
ymmärtää. Että vika oli kuulloissa, siitä oli Kalle herra varma, sillä
tiesihän hän, että kykyä hänellä oli, sitähän oli vakuutettu niin
kotona kun koulussakin.

Sattuipa eräänä päivänä muuan toveri juohauttamaan Kallelle, että hänen
pitäisi antaa lahjansa ja kykynsä suuremman yleisön tuomittavaksi,
sillä sitten se vasta oikein asianlaita muka nähtiin. Sitähän Kallekin
jo oli kotvasen mielessään miettinyt ja kovasti oli hän vakuutettu
siitä, että yleisö, tuo suurempi yleisö, hänet kyllä ymmärtää. Niin oli
viimein saanutkin kustantajan sepustuksilleen ja ennen pitkää näkyikin
kirjakaupan akkunassa "Kevään kukkasia, seppeleeksi sommitteli
Kaarlo A."

Voi taivasten teidät, kuin Kallella sydän silloin lujasti pamppaili!
Hänen teelmänsä, Kalle Alasen runot, olivat nyt tuossa sirona vihkosena
ihmisten silmäin edessä! Tuntui vähän pelottavalta, mutta hyvältä
kuitenkin. Ja kirjakauppaan kun meni, tahallaan meni, että kerrankin
omatekemän kirjansa saisi ostaa, niin tuntui oikein kummalta sanoa,
että saisikko hän "Kevään kukkasia" nimisen vihkosen.

Ei tiennyt puotilainen koko vihkoa olemassa olevankaan, vaan kysäsi
tekiää ja milloin kirja oli ilmestynyt.

Aivan oli Kalle vähällä sanoa, että minä se tekiä olen, vaan osasi
kuitenkin kompastuksen välttää ja sanoa, että Kaarlo kai se oli tekiä
ja vasta se oli ilmestynyt.

Tovin oli sitten ikävissään saanut odottaa, milloin sanomalehdissä
arvostelun tapasta näkyisi, mutta vihdoin se sentään tuli. Vaan
minkälainen se oli? Voi hyvä Jumala sitä iskua! Aivan oli arvostelia
nauruksi vääntänyt koko kirjan ja pilkannut, että mitähän ajatusta muka
tässäkin oli:

    Mun impi ihanainen
    Kun ruskopilvi on,
    Min rantaa taivahainen
    Koi kultaa auringon.

Impi kun ruskopilvi! Ja auringon koi! Mitä se muka oli? Ja entäs tämä
sitten:

    Ja vahtonilja myrskyn
    Se uurtaa rantamaa,
    Ja tuska tuima tyrskyn
    Se rintaa ahdistaa.

Myrskyn nilja ja tuskan tyrsky! Ja rannan uurtaminen ja rinnan
ahdistus! Mitä niillä oli toistensa kanssa tekemistä?

Tämmöstä ja paljo muuta samaan tyyliin seisoi päivälehdessä ja lopussa
vielä ivallinen kehotus, että tekiä panisi myrskyineen nukkumaan eikä
nousisi ennen kun tyrsky lauhtuu!

Ei nukuttanut sinä yönä Alasen Kallea eikä näkynyt miestä kumppaniston
kokouksessa seuraavan päivänkään iltana. Ulos kun sitten kuitenkin
meni, tuntui siltä, kun olisi ihmiset kadulla häneen katsoneet ja
arvelleet, että tuossa se nyt on se, jota sanomissa niin pilkattiin.
Tuommonen otusko se nyt on, pahanen pojan naskali, kaikkipas tässä
sitten tyrskyilemään!

Jo horjui niinä päivinä luottamus itseensä ja vakaumus lahjoistaan,
mutta olihan hänelle kotona aina vakuutettu, että hänessä oli
merkillinen taipumus, ja siihen suuntaan oli koulussakin opettajat
lausuneet. Sitenhän se hänessä vähitellen oli kypsynytkin varmaksi
vakaumukseksi, että kyllä hänestä vielä toinen mestari tulee, ja niin
oli ajan kuluessa luuloonsa lyöpynyt, että tuntui kun nyt olisi koko
mies läjään lyöty ja sanottu: pysy siinä! Eihän kannattanut enää
ajatellakaan kirjailiaksi tuommosen jutun perästä, kyllähän hän sen
ymmärsi, mutta miksikäs sitten?

Hän oli jo niin kerrassaan ollut vakuutettuna tulevasta elämänsä
tehtävästä ja päämäärästä, mutta nyt oli muuan, joka ei häntä
tuntenutkaan, tullut ja nutistanut koko miehen yhteen sykkyrään!

Hänen elämänsä korkein päämäärä oli armotta revitty pois, mihinkä hän
nyt turvautuisi? Isä, joka oli lukenut arvostelun sanomalehdestä,
rupesi nyt viisaaksi ja neuvoi heittämään hotuun kirjalliset puuhat ja
menemään kansliaan; sitä tietä nykyään paraiten leivälle pääsi, ja
sehän se kuitenkin oli ensi tehtävä, sillä ei hänenkään varansa enää
pitkälle piisanneet, hyvä sekin, kun oli poikansa ylioppilaaksi
jaksanut saada!

Kansliaan! Kuivia asiakirjoja puhtaaksi kirjottelemaan! Ei ikinä,
vaikka nälkään kuolisi, niin ei! Semmosessa elämässä ei ollut henkeä
eikä vilkkautta, se tappaisi hänet tuohon paikkaan.

Ei hän muutakaan sopivaa elämän rataa löytänyt. Oleskeli ja eleskeli
vain pääkaupungissa, niin kauan kun varat kestivät ja tovereilta
velaksi sai. Mutta kun kummastakin vihdoin loppu tuli, silloin oli
Kallestakin vähällä loppu tulla. Kaikkialla velkamiehet ahdistelemassa
eikä mistään saanut rahoja; ne olivat surkeita aikoja, ne! Vaan
silloinpa tuli kun taivaasta kirje eräältä setältä pienestä
maaseutukaupungista, jossa tarvittiin ala-alkeiskoulun ensimmäiselle
luokalle opettajaa. Siihen oli Kalle setän mielestä kun valettu eikä
ollut hänellä itselläänkään tarjousta vastaan: pääsihän toki
velkamiesten kynsistä rauhaan vähäksi aikaa!

Ja niin hän muutamana syyspäivänä istua törötti alkeiskoulun
ensimmäisen luokan nojatuolissa latinan kielioppia pikkusille,
vilkkaille ja tarkkaamattomille pojannulikoille opettamassa ja
amo-verbiä taivututtamassa. Sillä samalla tuolilla oli hän nyt
kaksikymmentä vuotta istunut ja yhä takoi hän vain samoja sääntöjä ja
poikkeuksia, samoja taivutuksia ja sijottelukaavoja nuorten
uppiniskasten hulivilien päihin, noiden vekkulien, jotka eivät
käsittäneet mikä ääretön ihanuus ja järjen selvityskeino tuo rakas
"Grammatica latina" oli.

"Henkeä" ei siinä suinkaan ollut eikä sitä alkanut enää olla
maisterissakaan. Mutta tuskinpa hän sitä enää kaipasikaan: tulihan
tuota jo aikaan näinkin ja kun rauhassa sai olla, niin mikäpä tässä?...
Se se vain suututti, että välistä, tosin kyllä hyvin välistä, tapahtui
joku rauhaa häiritsevä uppiniskasuus eli muu hangotteleminen. Se oli
merkillistä, ett'ei parempain ihmisten lapset voineet olla siivolla ja
pysyä alallaan!

Ylioppilastavoilleen hän kuitenkin oli uskollisena pysynyt ja
vähitellen niin järjestykseen taipunut, että luonnossaan ajan kulun
alkoi arvata. Poikamiehenä hän myöskin ikänsä oli ollut, sillä "hän ei
saanut niitä, joita tahtoi, eikä tahtonut niitä, joita olisi saanut",
kuten hänen oli tapansa vastata semmoisille, jotka kovin alkoivat
udella hänen lemmettömästä elämästään.

Lemmetön ei se kuitenkaan ollut läpeensä ollut: oli siellä toki ollut
yksi kirkas tähtönen hänenkin pilvisellä taivaalla, joka kerran juuri
häneen päin oli hohteensa luonut, mutta sittemmin toisaalle päin, niin
että ainoastaan heikko kajastus oli hänen osakseen viime vuosikymmenenä
piisannut.

Nyt oli sekin tähti sammunut, kajastuskin, tummennut. Juuri tänä
päivänä oli hän päivälehdessä lukenut: Ilmotetaan, että tuomarin
leskirouva S---- V---- levollisesti vaipui j.n.e. Hänkin oli siis tämän
maailman kurjuuden jättänyt! Kurjuudenko? Niin todellakin, sillä
tuomari V----tä ei hän koskaan ollut rakastanut, ei koskaan. Kaarlo
Alanen oli sen miehen nimi, jolle hän lempensä oli omistanut ja kauan,
kauan oli hän odottanut, mutta vihdoin oli hän mukautunut olojen
vaatimukseen.

Ja maisteri Alanen hänkin oli odottanut, oli odottanut sitä hetkeä,
milloin pääsisi paremmille tuloille, jotta voisi armaansa käydä
noutamassa. Mutta sekään päivä ei koittanut konsaan; "maisteri" kun ei
minkäänlaista opettajan tutkintoa ollut suorittanut, ei parempaankaan
virkaan päässyt. Ja niin oli päivä päivältä, vuosi vuodelta aika
lipunut, kunnes hän vihdoin sai kirjeen entiseltä lemmityltään, jossa
sanottiin, että hän oli jo odottanut niin kauan, niin kauan, eikä enää
jaksanut odottaa, "hyvästi Kaarlo, elä kiroa minua!"

Tämä ja paljo muuta seisoi kirjeessä. Sinä päivänä odotti Seurahuoneen
kyyppari turhaan maisteria aamukahville ja ensimmäisen luokan pojat
riemuitsivat ilosta, kun maisteri ei koko päivänä tullut kielioppineen
heitä kiduttamaan. Tällä kertaa olikin maisterin vuoro ollut: samoin
kun nytkin oli hän silloin kammarissaan istunut tuon vanhan
sinisuojuksisen petroleumilamppunsa ääressä ja keinutuolissaan
verkalleen keinunut. Paperitukko, sama joka nytkin, oli silloinkin
pöydällä levällään ollut ja siitä oli hän ne yksittäin hiljasella
supatusäänellä lukenut. Vielä aamulla neljän aikana oli hänen
kammaristaan lampun valo näkynyt ja kun matami oven reiästä katsoi ja
kuunteli, istui maisteri entisessä asemassaan -- verkalleen keinuen ja
hiljalleen paperistaan lukien.

Mutta seuraavan päivän aamulla oli hän kuitenkin kymmenen aikana
Seurahuoneella kahveansa juomassa ja heti sen jälkeen koulussa latinaa
poikiin iskemässä eikä hänen kuivissa kellertävissä kasvoissaan
erikoista jälkeä näkynyt: silmät vain olivat entistä raukeammiksi
käyneet ja selkä hiukan enemmän kyyryyn taipunut.

Niin kun silloinkin istui maisteri nytkin kammarissaan keinuen tuossa
vanhassa keinutuolissa, jonka käsipuut ja jalakset matami oli
purjenuoralla köytöstellyt, ett'ei se niin pahasti narisemaan pääsisi.
Ja sinisuojuksinen petroleumilamppu seisoi kömpelömäisellä jalallaan
pöydän keskustalla levittäen himmeän, sinertävän valon ympäri
vanhanaikasta mutta hyvässä järjestyksessä olevaa huonetta ja valasten
noita kuluneita papereita, jotka pöydällä olivat hänen edessään. Yhden
hän niitä kerrallaan aina otti ja lausui sen sisällyksen hiljasella,
kuivalla äänellä, ennen kun sen pois pani. Ja sitä tehdessään hän
väliin aina surullisesti huokasi ja putosipa joskus yksinäinen
kyynelpisarakin tuolle kellahtavalle paperille.

Maisteri Alanen eli muistoissaan. Hänen elämänsä miehuuden aika oli
niin tyhjää ja autiota, ett'ei hän siitä koskaan ollut saanut nauttia.
Enimmän nautti hän silloin, kun yön hiljasuudessa sai muistossa elää
uudelleen sen ajan elämätään, jolla jotakin tuoreutta ja virkeyttä oli
ollut. Mutta ei se pelkkää nautintoakaan ollut: surun tunteetkin siihen
aina sekaan yhdistyivät, vaan nautintoa siinä kuitenkin oli ja se oli
harvinaista maisteri Alasen elämän historiassa. Sillä nykysissä oloissa
ei sitä muuten tarjolla ollut.

Silläpä ei paljo erehtynytkään sanoessaan noiden vanhojen paperien
sisältävän hänen elämänsä kertomuksen. Siihen aikaan, jolloin hän näitä
kirjotteli, oli se elämää ja hän oli toivossa ja luottamuksessa
tulevasta kutsumuksestaan. Mutta se kun häneltä riistettiin, elämän
tarkotusperä, silloin oli jo vakaumus poissa ja luottamus itseensä.
Toivo kuitenkin kyti, toivo saada kerran omistaa tuo ihana olento, jota
hän aina oli ylimpänä ihanteenaan pitänyt ja jolle hän runonsa oli
sepittänyt. Kymmenen vuotta sitten oli se entistään tummemmaksi käynyt,
kun toinen oli hänen tähtösensä taivaalta todellisuuden jokapäiväsiin
oloihin temmannut, ja nyt, nyt oli viimeinenkin kipuna sammunut,
tähtösen kajastus kadonnut ja maisteri Alasen elämä loppunut, jos näet
elämällä toivoa ja luottamusta käsitetään. Ja sitähän sillä käsitettävä
lienee. -- --

Pöytälamppu oli jo lasitorvensa mustaksi savustanut ja kiertäen
kaartaen kohosi tuo musta kitkerä savukiehkura torvesta kattoa kohti.
Vähän ajan perästä alkoi se omituisesti läpättää ja tuksautella, tuo
sinertävä valo huoneen seinillä himmeni himmenemistään ja vanha
keinutuoli oli pysähtynyt taaksepäin nojaavaan asemaan.

Mutta sitä ei maisteri huomannut. Hän oli nukahtanut siihen omiin
unelmiinsa ja syliin hervahtaneessa kädessään piti hän muutamaa noista
vanhoista, ummehtuneista paperiliuskoista. Lamppu sammui, sillä sydän
ei enää ylettynyt nesteeseen, jota alempana, pohjalla vielä kyllä olisi
ollut; siinä riippuessaan oli se itsensäkin kuivaksi kaheloksi
kuivattanut koettaen ylläpitää valon väikettä niin kauan kun suinkin
mahdollista oli. --

       *       *       *       *       *

Kirkas talvinen päivä oli Laskiaistiistai. Lumi kimalteli niin
viettelevästi auringon paisteessa, kun varta vasten olisi tahtonut
tehdä kiusaa ala-alkeiskoulun ensimmäisen luokan oppilaille, jotka
ynseinä ja nurjamielisinä astelivat koululle arestiansa kärsimään.

Eivät malttaneet mennessään olla poikkeamatta Teerimäelle katupoikia
pilkkaamaan ja heille kiusaa tekemään, että kylläpä olivat koko lapsia
vielä, kun tuommosta työtä viitsivät tehdä. Mikähän lysti tuo muka oli,
että edes takasin mäen rinnettä jyrrätä? Jo tuota aikamies muustakin
hupinsa löytäisi.

Ja nuo pienet rehvanat, katupojat, kuuntelivat oikein kummissaan
koululaisia, jotka ennen aina olivat etukynnessä olleet mäenlaskussa
laskiaistiistaina. Mutta koululaiset lähtivät ylpeästi kaupungille
takasin astumaan tehden pienen kierroksen, ett'ei nähtäisi heidän
koululle menevän. Kyllä se olisikin koko häpeä, jos "katurakit"
saisivat tietää, että he laskiaistiistaina arestissa istuivat. Mutta
tahallaanhan he olivat siihen taipuneetkin, tahdottiin uhalla näyttää
Alasen maisterille, että heidän luokka ei olekkaan mamman poikia,
tohdittiin siellä vastustellakkin semmosta herraa kun maisteria!

Niin miettivät pojat koululle kertyessään ja toisilleen asianlaidan
todenperäsyyttä vakuuttelivat. Ja kun kouluhuoneen akkunasta
vuorotellen kävivät sinnepäin katsomassa, missä "katurakit" ilosina
mäkeä laskea luijottivat ja kuppuroitsivat, silloin he yhä uhemmasti
toisiaan kokivat saada siihen vakaumukseen, ett'ei heillä tehnyt
ollenkaan mieli, ei kiventäkään!

Puolen tuntia kului kuitenkin turhassa odotuksessa: maisteri ei
tullutkaan. Viho viimein tuli matami sanomaan, että maisteri oli
sairastunut ja pojat saivat luvan tällä kertaa!

Hih pojat Teerimäelle! Nuolena lensi poikajoukko ovesta ulos, tyrkki ja
kupperehti kartanolla, heilutti lakkeja ja toivoi, että maisteri vielä
huomennakin sairastaisi ja vielä sittenkin! Ja kohta saivat "katurakit"
nähdä, kellä se mieli teki ja ketkä ne mäellä herroina olivat. -- -- --

Maisteri oli sairastunut, pahasti sairastunut. Toimelias matami kävi
kyllä lääkkeitä ja lääkärinkin noutamassa, mutta lääkäri näytti hyvin
epäilevän näköseltä ja maisteri oli ihan kuolonkeltaseksi karahtanut.
Eikä hän juuri paljo puhuakkaan voinut ja silmät loistivat kylmästi kun
lasihelmet. Näki selvään, että poikain toivo tällä kertaa oli toteutuva
ja Seurahuoneen aamukahvi oli turhaan odottava Alasen maisteria
kotvasen aikaa eteenpäin.

Maisteri Alanen oli jo kauan ollut tuollaisena tarkotusperänsä
menettäneenä ontelona ihmisvarjona, joka elämäkseen kutsuu oleksimista.
Hänelle oli melkein sama, missä oli, kunhan oli, melkein sama, olipa
kesä tai talvi, lupa tai kouluaika. Niin kun ratas, joka kerran on
pyörimään pantu, vielä senkin jälkeen jonkun aikaa on liikkeessä, kun
sitä liikuttava voima jo on loppunut, niin teki maisterikin työtään,
hoiti ammattiansa ja seurasi entisiä ijänikuisia elämäntapojansa.

Mutta nyt näytti tämäkin vauhti pysähtyneen. Päivä päivältä heikkonivat
hänen voimansa ja raukeni katseensa, eikä monta aikaa viipynyt, ennen
kun sydän oli kaheloksi käynyt eikä elämän nesteeseen yltänyt.

Pojat kyllä eivät vanhemmilleen tohtineet mietteitään ilmasta, mutta
itsekseen ja toistensa kesken he arvelivat, että kylläpä nyt lupaa
saadaan, ja nähtävällä mielihyvällä kieliopin nurkkaan viilettivät,
sillä "päästiin siitä nyt ainakin vähäksi aikaa".

Ja tuskinpa lie maisterillakaan sitä vastaan ollut, että pitemmän
laskiaisluvan sai ja latinan kieliopista iäksi rauhaan pääsi!



"VESI-UKKO."

Kuvaus pääkaupungin elämästä.


Helsingin kaupunki se ei saa monta tuntia yön lepoa tavallisesti
nauttia. Myöhään yöhön loimottavat valkeat ravintoloista ja kapakoista,
joista tuon tuostakin käheä laulu ja loilotus kadulla kulkijan korviin
käypi. Herrat ne siellä veltostuneita jäntereitään viinillä virvoitella
koettavat ... mutta huonosti kai se onnistuvan näyttää heidän
unteloisista ja väsyneen raukeista silmistään päättäen, kuu he viimein
takaovien kautta kadulle ilmautuvat ja issikoita viheltelevät.

Vaan sillä aikaa kun herrat iltayötänsä kapakoissa viettävät, nauttii
Helsingin työväestö tavallisesti levollista untansa. Tuon tuostakin
häiritsee heitä kuitenkin aina jonkun issikan ajopelit, joissa
puolihumalaiset, huojuvat herrat yömatkoilta kotiin ajaa ramuuttelevat
ja ilon ylimmillään ollessa ääntä pitävät. Ja useinpa sattuu niinkin,
että kun työväki aamulla viiden ja kuuden välillä työpaikoilleen alkaa
astua, kohtaa se jonkun yksinäisen herrasmiehen, joka alla päin ja
ikäänkuin häpeissään seinamuksia myöten kotiinsa hiipii. Eivät he
silloin tälle mitään virka, mutta pitkään katsovat ja tutkivasti, että
mikähän se lienet sinäkin kulkija. -- Ja herra se näyttää oikein
ujostelevan työmiehen avonaista katsetta, sillä päänsä hän yhä
alemmaksi painaa, siirtää hattua silmilleen ja niin mennä puittaa
kotiinsa päin kun tuli takana olisi.

Kahdeksaan asti ei sitten kaduilla näekään paljo muita kuin työmiehiä,
toriämmiä ja talonpoikia, jotka tavaroitansa kaupittelemaan torille
päin ajella lyntystelevät. Mutta kahdeksan seudussa, ja jo hiukan
ennenkin, pemahtaa kaikkialta koululapsia kirjat ja laukut kainalossa,
iloisesti ja reippaasti kepsutellen ja nurkissa toisiinsa yhtyen ja
toverikunniksi ryhmittyen. Ja samaan aikaan huomaa viimeisten
puotilaistenkin myymälöihinsä kiirehtivän ... kiireisestä käynnistä
heidät tavallisesti tuntee, tuossa kun lapsiparvien välitse
pujotteleivat.

Vasta kymmenen ja yhdentoista välillä alkavat senatin ja muitten
virastojen herrat ilmestyä messinkilukkoinen nahkalaukku asiapapereita
varten kainalossa. Kuka hänen sentään tiennee, minkäverran todellisia
asiapapereita noilla ylimääräisillä kulloinkin laukussaan lienee, mutta
niin he vain astuskelevat juhlallisen näköisinä ja selkä kenossa, jopa
pääkin hiukan kallellaan, että luulisi koko maailmaa mullistavat
aatteet heidän päässänsä pyörivän. Ja talonpojastakin, joka tavarat
myytyään tyynenä ja tyytyväisenä kotiin päin torilta ajelee, näyttävät
he niin huolestuneilta ja hommakkailta, että hän sydämmensä sisimmästä
sopukasta hartaasti huokaa: mihin mahtaisimmekin joutua me moukkarukat,
ell'ei luoja toki olisi siunannut meille viisaitakin miehiä maan
asioita hoitamaan!...

Mitä lähemmäksi puolta päivää ja päivällisaikaa tullaan, sen
vilkkaammaksi käy elämä kaduilla. Jo vilisee valkeita lakkeja siellä
täällä, jo ilmestyy päivänvarjoja käytämöille. Hienosäärisiä,
rillanenäisiä keppikeikareita, noita ison kaupungin välttämättömiä
koru-olentoja, ja hienovyötäreisiä turnyriniekkoja
kaupunkilaiskaunottaria, jotka päivänvalollaan hipiöitänsä
päivettymiseltä vahtivat visusti kuin saituri aarrettansa utelijailta
silmäyksiltä!

Ja tämä tämmöinen elämä se uudistuu Helsingin kaduilla jok'ikinen
luojan päivä n.k. sesongin aikana. Kaikki käy niin säntilleen ja
täsmälleen kuin koneen kulku, ja jos joskus ihmeeksi joku erinomainen
tapaus hiukkasenkaan hämmekkiä saattaisi, niin ei varmaankaan kahtena
päivänä perätysten, sen voi todeksi otaksua.

Yhtä säntilleen, ja vielä säntillisemmin, kuin muualla kaupungissa,
eletään rautatie-asemalla, siellä kun kaikki käy minutilleen. Juna
lähtee ja hyvästijätöksi viheltää vinkasee, hetkisen kuluttua tulla
viiltää jo toinen laskien tervehdykseksi kimakan korvia särkevän
huikaisun ja pysätellessään vielä ilkeämmästi vonkuen ja vikisten. Ja
junasta kuohahtaa matkustavaisia asemahuoneen portaille, siinä kilvan
poliisilta issikkain numerotauluja kurkotellaan, huudetaan, tavaroita
kannetaan, maksetaan, ajaa romistetaan ja liikutaan kuin tulessa.

Mutta kestään muista huolimatta ajella hölkyttelee Kaartis-ukko
vesitynnörineen asemahuoneen sivulle tyhjää tynnöriänsä Riihimäen
kehutusta lähteestä tuodulla vedellä täyttämään. Hän istuu
pitkänpuoleisen tynnörinsä edessä nelipyöräisten ajoneuvojensa sevillä
koukussa ja lynkämyksillään, kuten ainakin, nyhtää vanhaa laukkipäistä
ruunaansa nuoraisilla suitsiperillään vanhan tavan mukaan ja tuon
tuostakin huuliansa maiskuttamalla laiskasti sitä kiirehtii.

Asemahuoneen sivu hän tietylle paikalleen ajaa, tynnörinsä junan
tuomasta ammeesta täyttää, istahtaa taas kärryjensä seville ja alkaa
suitsia nyhtää ja huuliansa maiskuttaa. Kaivokatua hän ensin
Henrikinkadulle kulkeupi, siitä edelleen Ylioppilastalon edustalle,
jossa hän aina hevosen seisauttaa ja odottelee, kunnes täältä joku
sangon kanssa tulee valkolakkisille "maan toivoille" kielen kastetta
noutamaan.

Niin jatkaa ukko matkaansa entiseen tapaan Antinkatua pitkin, jolta
vihdoin Albertinkadulle poikkeaa. Ja yhtä säännöllisesti kun hän tämän
matkan tekee, juoksevat pojat tai piiat tietyistä taloista ämpäreillä
tai muilla astioilla vettä hakemaan. Hetkeksi ukko aina silloin
hevosensa pysäyttää, että kukin ehtii osansa saada, mutta niin pian
kuin astiat täyttyvät, maiskahuttaa ukkokin kielellään ja suitsiperiä
nykäsee. Ja tuo vanha ruuna se ukon tavat jo niin tarkoin tuntee, että
se ei sen kiireempään juoksuun kiskasekaan, onhan vain jonkunlaiseen
hölkkään yrittävinään, vaikka siitä kuitenkaan ei sen valmiimpaa näy
tulevan.

Toisenkin kerran oli ukko tuon reissun tehnyt. Toisenkin kerran oli hän
Antrean kadulta Albertin kadulle poikennut ja yhtä monta kertaa, luulen
ma, Aleksanterin teatterin nurkassa hetkeksi ruunansa seisauttanut.

Ainakin näin minä sen jok'ikinen aamu siihen pysähtyvän. Eikä tarvinnut
ukon kaukaista siinä odotellakkaan, ennen kuin jo ilmestyi muutaman
nurkan takaa pieni, sievä tyttönen kantaen vihreäksi maalattua
pärekoppaa käsivarrellaan. Ja olisittepa nähneet kuinka ukon silmät
silloin kirkkaina loistivat ja niin ihmeen lempeinä sädehtivät pientä
tulokasta vastaan!...

Sievä hän olikin tuo punaposkinen kirkassilmäinen lapsi ja ellen
avonaisesta akkunasta olisi hänen kuullut ukkoa isäkseen kutsuvan,
olisin häntä tuskin ukon lapseksi uskonutkaan, niin suuri oli
ulkonainen erotus heidän välillänsä.

Sillä aikaa kun tyttönen nopsana ja ketteränä kopsastaan kahvikupin ja
vadin ukolle toimitti käteen ja sitten niin hommakkaan näköisenä
pullosta kahvea laski, seisoi ukko katulankkuun nojautuneena ja katseli
äskeisillä katseillaan tuota herttaista hääräävää lapsukaista. Ja vanha
ruunakin seisoi niin hiljaisena ja tyytyväisenä alallaan, ettei koskaan
kieltää tarvinnut kesken kahven juonnin. Eikä se siitäkään millänsäkään
ollut, vaikka tyttönen toisinaan suitsiperiin tarttui ja sievällä
suullaan käskevinään oli niin kuin oli isänsäkin nähnyt ja kuullut
tekevän. Verkalleen ruuna vain päänsä sivulle päin käänsi ja tyttöön
päin katsoi suurilla ulkonevilla silmillään.

Ja ukkoa sitä silloin aina niin makeasti nauratti, että kuppi kädessä
hyppi, ja suun naurusta vielä leveänä ollessa hän lempeästi virkkoi:

"Niinpäs vain, niinpäs vain, ruunikko, näethän sen toki sinäkin, kuka
se suitsissa on! Ymmärtää se ruunikkokin Annin leikit, jopa vain ...
jopa vain!"

Ja kun ukko sitten oli kahvinsa juonut ja korppunsa syönyt, toimitti
Annityttö kupit ja vadit taas kopsaansa ja pyysi, eikö isä ottaisi
häntäkin viereensä pikkuisen matkaa vain ... ei muuta kun tuohon
oluttehtaan nurkkaan vain ... ottaahan isä ja antaa minun ajaa?...

Ja isähän lupasi. Ei hän näyttänyt saattavan kieltää mitään tuolta
hempukalta, joka niin rukoilevaisesti häneen suurilla kirkkailla
sinisilmillään katseli. Mutta ennenkun hän kuitenkaan seville entiselle
paikalleen istumaan nousi, pyyhkäsi hän hiansuulla huuliansa, katsasti
hätäisesti ympärilleen ja veti, jollei muita ollut aivan lähistössä,
tyttösen vesitynnörin sivulle, jonka suojassa sitten pari kertaa häntä
poskelle suuteli.

Hetkisen sen perästä istua könötti ukko jo sijallaan pidellen toisella
kädellä pärekoppaa, toisella tyttöstä, joka ilosta loistavin silmin ja
kädet ojossa suitsia nyhti ja riemuitsi siitä, että tuo vanha vakainen
ruuna hänen käskyänsä totteli! Kauan tätä lystiä ei kuitenkaan
kestänyt, sillä pian oltiin määrätyllä paikalla, jossa ukko laski tytön
kadulle, antoi kopan käteen ja silmillään seurasi poispäin juoksevaa
lastansa. Ja sitten hän taas entiseen asemaan koukistui ja suitsia
nyhtäen ja huuliansa maiskuttaen näkyvistä katosi.

Vuosikausia oli hän tällä lailla ajellut vesitynnörineen ruunikkoineen,
niin ainakin vakuutteli talon emäntä. Meikeinpä yhtä varmaan kuin
aurinkokin taivaalle kohosi, ilmausi vesi-ukkokin tuolle äskeiselle
paikalleen kahvea juomaan. Muutamia vuosia sitten oli muuan vaimo tytön
sijassa kahvea ukolle kantanut, vaan sitten kerran, joku vuosi taapäin,
sanoi emäntä huomanneensa, ettei vaimo tullutkaan vaan hänen sijaansa
tuo samainen tyttönen, joka siitä pitäen aina on ukon kahvet kantanut.

Erään kerran kun tyttö oli kopsineen saapunut tavallista varemmin ja
istunut lankun kupeelle ukkoa odottelemaan, oli emäntä häntä puhutellut
ja kysynyt, miksi äiti ei enää itse tuonutkaan kahvea. Ja silloin oli
tyttönen äkkiä tullut niin juhlallisen näköiseksi ja selittänyt, että
äiti on mennyt Jesuksen luo taivaasen ja odottaa siellä isää ja pikku
Annia!...

Hän oli siis kuollut! Sentähden ei hän siis enää tuonutkaan kahvea ja
sentähden oli ukkokin näyttänyt pitkän aikaa niin vakavalta ja
surumieliseltä. Mutta veden tuontia hän ei kuitenkaan katkaissut ja
mitähän olisivatkaan ihmiset sanoneet, jos hän jonakuna päivänä olisi
jäänytkin pois ja heittänyt heidät juomavedettä? Heti olisivat
moitteitaan hänelle syytäneet, sillä eipähän heille liene
juolahtanutkaan mieleen, että "vesi-ukkokin" joskus on suruun menehtyä
ja mielellään kotonansa jonkun aikaa huolensa kätkisi.

       *       *       *       *       *

Mutta eräänä päivänä se sekin kumma sentään tapahtui. Tavallinen aika
tuli, mutta "vesi-ukkoa" vain ei näkynyt. Yhä menivät minutit toinen
toisensa perään, jo kului puoli tuntia, jo tunti, mutta ei näkynyt
sittenkään ukkoa tynnörineen ruunikkoineen. Poikia ja piikoja pistäysi
tuon tuostakin ämpärineen astioineen kadulle, keräysi kadun kulmaan ja
katseli sitä katua pitkin, jota myöten ukon oli tapa tulla. Vaan poissa
oli ja pysyi ukko.

Kotvasen aikaa siinä seisoteltuaan ja turhaan odoteltua tulijaa
vakoiltuaan poistuivat piikatytöt keskenään sadatellen tuota ukon
rehjanaa, joka heille tämmöisen kolttosen oli tehnyt. He eivät voineet
muuta syyksi arvella, kun että ukko oli juonut itsensä humalaan ja
makasi kai nyt kohmelossa kotonaan. Joku kyllä aprikoi, että ehkäpä oli
ukko sairastunut, mutta toiset hänelle nauraen arvelivat, että silloin
kai olisi muitakin maailman lopun enteitä näkynyt ... vesi-ukko ei
ollut koskaan vielä sairastanut ja siitä he uskalsivat lyödä veikankin,
että ukko huomenna taas kohmelosta selvittyään istuu tynnörinsä edessä
niinkuin ennenkin.

Näin nauroivat ja pilailivat palveluspiiat vetäytyen kukin kotiinsa
emännälleen selvittämään, että nyt saadaan olla ilman lähde-vettä tällä
kertaa, sillä "vesi-ukko" kai oli silpassut päänsä täyteen, koskei
häntä kuulunut ei näkynyt.

Uteliaisuudella odotettiin sitten huomispäivää, että saataisiin nähdä
tuleeko vesi-ukko vai ei. Akkunoista kurkotti tuon tuostakin joku
piikatyttö päänsä ulos katsastaakseen joko häntä alkaisi näkyä, ja
minäkin tähystelin eikö sievää Anni tyttöstäkään näy vihreine kopsaneen
tulevaksi. Mutta ei näkynyt vielä häntäkään, eikä ukkoakaan. Kyllä nyt
oli jotakin erinomaista tapahtunut, arveltiin. Jos ei Kaartis-ukkoa
vain ala tänäkään päivänä näkyä, niin pitänee kai sopia jonkun muun
vedentuojan kanssa, tuumailivat piiat rouville, ja rouvat sanoivat
siihen hyvin päättäväisesti: "niin se on aivan välttämätöntä, sen saa
Maija ottaa huolekseen!..."

Mutta noin tuntia myöhemmin kun tavallisesti näkyi vanha ruunikko
vaaleine vesitynnörineen tulla hölkyttelevän tavallista katuansa pitkin
ja kun se vähitellen läheni, keksittiin "vesi-ukkokin" istumassa
entisellä paikallansa nelipyöräisten ajopeliensä sevillä. Pian
huomasivat piikatytötkin tulijan ja avopäisinä astioineen he kadulle
puhalsivat. Ne, jotka olivat jälelle jääneet, juoksivat läähättäen ukon
perästä toisten luo ja sillä aikaa kun kunkin astiat Riihimäeltä
tuodulla kirkkaalla lähdevedellä täyttyivät, ahdistelivat he miehissä
ukkoa kysymyksillään ja ivasanoillaan.

"Vai ukkoa, kun oli meidät janoon kuolettaa veden puutteessa ja itse
vain anniskelusta viinaa vetelee!..."

"Ja nyt näkyy semmoisessa kohmelossa olevan, että silmät raukeina
pollottavat ... katsokaahan!..."

"Niin, tänne asti oikein kuuluu kopparslaakarin kopsutus: join, join,
liiaks', liiaks', join, join liiaks', liiaks'!..."

"Sanoinhan minä sen eilen, että kohmelossa se on, ja niinpähän oli!..."

"Ja Berggrenin Viiu kun luuli, että se on sairastunut!"

"Jo kai silloin katukivetkin tautiin tulisi, kun ukkokin! Niinhän tuo
on lujan näköinen kuin tervaskanto."

"Olkaa vaiti siinä, tytöt, ja antakaa ukon olla rauhassa", sanoi muudan
vanhempi ihminen. "Näettehän sen, että ukko ei ole leikkituulella
tänään ... vedethän tuolta silmistä tippuu!..."

Tytöt katselivat kummastellen ukkoa ja toisiansa. Todellakin!
Vesipisarat kiersivät ukon silmistä ryttyisille poskille, joilta
hiljakseen valuivat alas noille paikkaisille housunpolville.

"Joko te nyt olette tarpeenne saaneet?" kysäsi ukko äkkiä ja pyyhki
takkinsa hiansuulla kyyneleitä silmistään.

"Jooo!" huudettiin ympäriltä.

Mitään virkkamatta tarttui ukko nuoraisiin suitsiperiinsä ja käski
ruunikkoansa tavallisella laillaan. Ja niin lähti vanha ruuna
hölkyttelemään tynnörineen ja tytöt kummissaan ukon perään katsomaan
jäivät.

"Mikähän tuolle lie tullut? Akkako häneltä lie kuollut vai mitä suree?"

"Eee-ei, jo siltä akka kuoli muudan vuosi sitten, kuulin ma, muu sillä
nyt on, mikähän liekin."

Näin tuumien hajausivat piikatytötkin taas kukin taholleen ja kotiin
tultuansa kertoivat rouvilleen, kuinka kummallinen "vesi-ukko" tänään
oli ollut eikä mitään virkkanut syyksi tai puolustukseksi ... itki vain
tihutteli... Mistäpähän ne kaikkein vaivat tiennee, arvelivat siihen
rouvat, miettien vielä mielessään, että hyväpä se oli, ettei tarvinnut
muita lähteä etsimään ... ei tiedä saisiko semmoistakaan!...

Tällä välin ajaa kyhnytteli "vesi-ukko" edelleen entistä tietänsä
saapuen vihdoin tavalliselle kahvenjuontipaikalleen akkunani alle,
johon taaskin ruunikkonsa pysäytti. Surullisen näköinen hän todellakin
oli ja selkäkin oli mielestäni köykympään taipunut. Liikkeissään näytti
hän myöskin kömpelöityneen ja kärryistään kun alas kapusi, täytyi käsin
tynnörin vanteihin varata. Turhaan katselin näkyisikö pikku Annia
nurkan taitse tulevaksi vihreine korineen. Vähän ajan päästä tuli
kuitenkin eräs vanhanpuoleinen vaimo kantaen samaa pientä pärekopsaa,
jota pikku Anni niin usein oli tuonut.

Vaimon laitellessa kuppia ja kahvea kaataessa tarkastelin minä ukkoa
enkä viimein malttanut mieltäni hillitä, vaan aukasin akkunani.

"Missäs pikku Anni nyt on?" kysäsin ukkoon katsoen.

Ukko säpsähti ja nosti äkkiä silmänsä minuun päin, vaan ei mitään
virkkanut. Viittasi vain kädellään, ryppyisellä, pinttyneellä kädellään
ylöspäin ja huokasi syvään ryhtyessään kahvekuppiin käsiksi.

Vaimonpuoli läheni sillä aikaa avonaista akkunaani.

"Ei se nyt tahdo puhua ... eikä tahdo toimeta paljo mihinkään, koko
mies. Se kun, näette, oli niin peräti siihen tyttöönsä mieltynyt...
Anni, Anni, se oli kaikki... Annia vailla se aina oli ... ja kussa oven
aukasi, niin jo huusi, että 'missä Anni, tuleppas minun luokseni, tule
isän luokse, lapsi!...' Ja sitä se päiväkaudet hypitteli ja sen kanssa
rupemata leikki ... se sai tukasta repiä ja tehdä, mitä lie osannut ja
tahtonut...

"No, mikäs Annille nyt on tullut sitten? Onko hän sairas?"

"Voi, enkö minä sitä jo tullut sanoneeksi... Eeei, kuolluthan se on
Anni rukka nyt ... äitinsä luokse se lapsi parka jo pääsi... Niinhän se
aina sanoikin, että äiti on Jeesuksen luona Annia ja isää
odottamassa... Eikä tarvinnut kauan toista odottaakaan, ei tarvinnut,
ei ... kuinka kauan odotuttanee nyt enää toinenkaan?... Hyvin näkyy
pahaksi ottaneen... Puhumattomaksi on miltei käynyt eikä ole hänen
syönnistäänkään, se näette meillä asuu nyt ja yksissä ruuvissa
ollaan..."

"Mihin tautiin se kuoli tuo sievä lapsi?" kysäsin minä keskeyttäen
vaimon sanatulvaa.

"Niin, sievä hän kyllä oli, Anni rukka, ihan äitinsä näköinen ...
luomakin poskessa samassa paikassa ja somat suuret silmät päässä
paurottamassa... Ja auki olivat jääneet ... eikä ollut vesikään vielä
kerennyt mitään pilata ... ihan entisellään kasvot, Vähän totisemmat
vain ... ja silmät auki -- --"

"Hukkuiko hän sitten vai mikä vesi se olisi pilannut?"

"Putosi, putosi ... tuolta Hietalahden möljältä putosi, kun kerran
sattui tietämättä pääsemään sinne leikittelemään... Sauvakon kanssa
haratessaan siinä, mitä hän lie ollutkin haraavinaan, horjahti siitä
mereen ... eikä ollut enää henkeä, kun ylös saatiin puolen tiiman
päästä..."

"Viroteltiinko sitä kuitenkin?..."

"Voi hyyvänen, oikein tohtorin kanssa pitkät rupeamat ... vaan minkäs
sille tohtorikaan, kun kerran henki pakenee... Niin, niin näkyi olevan
sallimuksen tahto, vaikka ei sitä kyllä ihmisjärki tahdo käsittää,
miksikä ukko ei saanut Annia hupinaan pitää... Mutta käsittämättömäthän
ovat Herran tiet!..."

"Mari!"' sanoi äkkiä "vesi-ukko" katsahtaen meihin päin. "Näyt saavan
viedä pois kahvetkin ... ei maista nyt mikään ... ei ainakaan tällä
samalla paikalla..."

"Vai niin, vai niin ... vai ei enää kahvetkaan, ei kahvetkaan! Eikä
ruoka eikä mikään ... tietäähän sen silloin mikä siitä tulee lopuksi...
Vai ei kahvekaan enää ... ohhoh, ohhoh'" puheli vaimo kaataen tähteen
pullosta kuppiin ja ryystellen sen suuhunsa. "Vai ei kahvekaan enää,
ohhoh, ohhoh!..."

"Tuossa se Anni vainaja aina istui", hymähti ukko kavutessaan entiselle
sijalleen ja suitsiperiinsä tarttuen.

Ja silmistä loisti niin kirkkaat kyyneleet ... vierivät noille
ryppyisille poskipäille ja siitä verkalleen paikkaisille
housunpolville. Vanha ruuna katsahti oudosti taaksensa, kun ei Anni
enää ollutkaan suitsia nyhtämässä ja sievällä suullansa maiskuttamassa.
Niin lähti viimein kuitenkin entistä hölkkäänsä hytkyttelemään, pää
riipuksissa ja kaula lengollaan ... ja "vesi-ukko" istui entistä
köykympänä kärryjensä sevillä ja matkaansa edelleen jatkoi. Niin oli
nyhtävinään kuin ennenkin ja maiskuttavinaan, mutta veltompi oli
ryttyinen käsi ja raukeampi kieli. Tynnörin perässä paistoi kirjoitus
"Riihimäki källvatten" (Riihimäen lähdevettä) ja jos lie kirkasta ollut
"vesi-ukon" tynnörissä, niin kirkkaat olivat ukolla kyyneletkin
silmissä.

Tovin katselimme, kahventuoja vaimo ja minä, ukon perään ja nurkan
taakse katosi hän tynnörineen ruunikkoineen ennen kuin kumpikin
havausimme. Nainen korjaili astiat kopsaansa, pani sen käsivarrelleen
ja nyökäytti lähtiessään minulle päätänsä jäähyvästiksi katsahtaen
minuun ikään kuin tahtoisi sanoa: Kas siinä sen nyt omin silmin näitte,
ei maistu enää kahvekaan ... ei kahvekaan!

Ja vielä kotvasen jälkeenkin päin olin kuulevinani saman vakuutuksen:
"ei sille enää maistu mikään, kun Anni on poissa, ei kahvekaan..."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elämästä - Pienempiä kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.