Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Rautakorko - Vallankumousromaani
Author: London, Jack, 1876-1916
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Rautakorko - Vallankumousromaani" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



RAUTAKORKO

VALLANKUMOUSROMAANI


JACK LONDON


SUOMENNOS


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1921.



ALKULAUSE.


Everhardin käsikirjoitusta ei voi väittää erittäin tärkeäksi
historialliseksi asiapaperiksi. Historioitsija huomaa siinä joukoittain
erehdyksiä -- ei itse tosiasioihin, vaan tulkintaan nähden. Meille,
jotka voimme tarkastaa ajassa taaksepäin niitä seitsemää vuosisataa,
mitkä ovat kuluneet siitä, kun Avis Everhard laati käsikirjoituksensa,
ovat selviöitä ne tapahtumat ja seikat, mitkä olivat hämäriä ja
peitettyjä hänen silmälleen. Häneltä puuttui kokonaiskäsitystä. Hän oli
liian lähellä niitä tapahtumia, joista hän kirjoittaa. Vieläpä hän oli
vallan sulautunut niihin tapauksiin, joita hän kuvaa.

Kuitenkin siitä huolimatta Everhardin käsikirjoituksella
henkilökohtaisena asiapaperina on arvaamaton merkitys. Mutta siinäkin
suhteessa tapaamme virheellisyyksiä ja puutteellisuuksia, jotka johtuvat
rakkauden puolueellisuudesta. Mutta yhtä kaikki me hymyilemme ja annamme
anteeksi Avis Everhardille ne sankarilliset piirteet, joilla hän kuvasi
miestänsä. Me tiedämme tänä päivänä, että hän ei ollut niin tavattoman
suuri ja että hän näytteli koko joukon pienempää osaa aikansa
tapahtumissa kuin mitä tämä käsikirjoitus tahtoo uskotella.

Me tiedämme, että Ernest Everhard oli harvinaisen luja mies, mutta ei
niin tavaton kuin hänen vaimonsa arveli hänen olleen. Hän ei oikeastaan
ollut muuta kuin muuan niitä sankareita, jotka maailman kaikissa osissa
pyhittivät elämänsä kumoukselle, vaikka onkin myönnettävä, että hän
suoritti aivan erikoisen tehtävän siinä, että hän järjesti ja tulkitsi
työväenluokan filosofiaa. »Proletaarinen tiede» ja »proletaarinen
filosofia» olivat niitä nimityksiä, joita hän siitä käytti, siten
paljastaen »maalaisuutensa» -- puutteellisuuden, joka oli suoranainen
seuraus silloisista ajoista ja jota kukaan ei voinut noina aikoina
välttää.

Mutta palataksemme jälleen käsikirjoitukseemme täytyy meidän pitää sitä
erittäin tärkeänä siihen katsoen, että me sen johdolla tutustumme niihin
_tunteisiin_, jotka noina aikoina vallitsivat. Emme missään tapaa
pirteämpää kuvausta niiden ihmisten sielunelämästä, jotka elivät tuona
rauhattomana aikakautena, vuosien 1912 ja 1932 välillä, -- heidän
erehdyksensä ja tietämättömyytensä, heidän epäilyksensä ja pelkonsa ja
väärinkäsityksensä, heidän siveysopilliset hourailunsa, heidän rajut
intohimonsa, heidän käsittämätön alhaisuutensa ja itsekkyytensä on siinä
ilmehikkäästi kuvattu. Nämä seikat ne juuri ovatkin niin vaikeita meidän
valistuneen aikamme ymmärtää. Historia kertoo meille, että näin
tapahtui, ja biologia ja sielutiede kertovat meille, miksi niin
tapahtui; mutta kaikki nuo tieteet yhdessä eivät esitä niistä meille
elävää kuvaa. Me hyväksymme ne tosiasioina, mutta emme saa niistä
sympaattista käsitystä.

Mutta tämä mielenkiinto herää meissä selaillessamme Everhardin
käsikirjoitusta. Me tunkeudumme tuon muinaisen maailmandraaman
näyttelijöiden tajuntaan ja elämme heidän sielunelämäänsä. Me emme
ainoastaan ymmärrä Avis Everhardin rakkautta sankarillista puolisoaan
kohtaan, vaan me niinikään tunnemme, kuten hänkin tunsi noina päivinä,
oligarkian (harvainvallan) epämääräisen ja hyvin kamalan heijastuksen.
Me tunnemme Rautakoron (hyvin onnistunut nimi) astuvan maailmaan
ruhjoakseen ihmiskunnan.

Ja sivumennen huomautamme, että tuo historiallinen iskusana, Rautakorko,
syntyi Ernest Everhardin mielessä. Se on yksi niitä riidanalaisia
kysymyksiä, jotka tämä äskettäin löydetty todistuskappale ratkaisee.
Tätä ennen olemme otaksuneet, että tätä nimitystä käytettiin ensiksi
lentolehdessä »Te Orjat», jonka oli kirjoittanut George Milford ja joka
painettiin v. 1912. Tämä George Milford on joku vähemmän tunnettu
agitaattori, josta ei tiedetä mitään muuta kuin että hänet ammuttiin
Chicagon kommuunin aikana. Hän nähtävästi oli kuullut Ernest Everhardin
käyttävän tuota nimitystä jossakin julkisessa puheessaan, ehkä silloin
kun hän oli ehdokkaana kongressiin, v. 1912. Käsikirjoituksesta me
saamme selville, että Everhard käytti sitä eräässä yksityisessä
päivällistilaisuudessa keväällä v. 1912. Tämä epäilemättä on aikaisin
tilaisuus, missä oligarkiasta käytettiin tällaista nimitystä.

Oligarkian syntyminen tulee aina jäämään salaisen ihmettelyn esineeksi
historioitsijoille ja ajattelijoille. Muilla suurilla historiallisilla
tapahtumilla on paikkansa yhteiskunnallisessa kehityksessä. Ne olivat
välttämättömiä. Ne olisi voinut etukäteen määrätä yhtä suurella
varmuudella kuin tähtientutkijat määräävät taivaankappaleitten
liikkeitä. Ilman noita toisia suuria historiallisia tapahtumia
yhteiskunnallinen kehitys ei olisi voinut edistyä. Alkeellinen
kommunismi, henkiorjuus, maaorjuus ja palkkaorjuus olivat välttämättömiä
porraspuita yhteiskunnan kehityskulussa. Mutta hullunkurista olisi
väittää, että Rautakorko oli tuollainen välttämätön kehitysaskel.

Niin musta kuin keskiaikainen läänityslaitos ja maaorjuus olikin, oli se
kuitenkin välttämätön. Mikä muu paitsi juuri feodalismi olisi voinut
seurata tuon suuren hallituskoneiston, Rooman valtakunnan, kukistumista?
Mutta niin ei ole Rautakoron laita. Yhteiskunnallisen kehityksen
lakiperäisessä järjestyksessä sillä ei ole mitään sijaa. Se ei ollut
tarpeellinen eikä se ollut välttämätön. Sen täytyy aina pysyä
suurenmoisena historiallisena omituisuutena -- oikkuna, hourekuvana,
ilmestyksenä, odottamattomana ja aavistamattomana seikkana; ja sen
tulisi olla varoituksena meidän päiviemme rohkeille
valtioteoreetikoille, jotka puhuvat sellaisella varmuudella
yhteiskunnallisesta kehityskulusta.

Sen ajan sosiologit (yhteiskuntatieteilijät) pitivät kapitalismia
porvariston vallan korkeimpana huippuna, porvarillisen vallankumouksen
kypsyneenä hedelmänä. Ja me tämän aikakauden ihmiset emme voi muuta kuin
antaa hyväksyvän tunnustuksemme sille arvioimiselle. Kapitalismin
perästä, niin ennustivat niin suurisuuntaisen lahjakkaat vastustajatkin
kuin Herbert Spencer, tulisi sosialismi. Kukistuneen kapitalismin
raunioista, niin arveltiin, nousisi aikakausien kukka, ihmisten veljeys.
Mutta sen sijasta kauhuksi meille tämän aikakauden ihmisille samoinkuin
niillekin, jotka siihen aikaan elivät, perusjuuriaan myöten mätä
kapitalismi työnsi ilmoille tuon kamalan vesan, oligarkian.

Liian myöhään kahdennenkymmenennen vuosisadan alkupuolella
sosialistiliike aavisti oligarkian lähestymisen. Ja silloin kun sitä
aavistettiin tulevaksi, se jo saapui verisenä, kamalana todellisuutena.
Eikä vielä silloinkaan, kuten Everhardin käsikirjoitus osoittaa,
Rautakorkoa pidetty vakavana tekijänä. Sen kukistaminen olisi muutamien
vuosien kysymys, arvelivat sen ajan kumoukselliset. Totta kyllä he
käsittivät, että »Maalaiskapina» oli huonosti suunniteltu, ja että
ensimmäinen kapina puhkesi ennen aikojaan; mutta he eivät vielä silloin
arvanneet, että toinen kapina oli niinikään tuomittu kukistumaan, ja
että sen osanottajia odotti vielä kauheampi rangaistus.

Silminnähtävästi Avis Everhard täydensi käsikirjoituksensa toisen
kapinan valmistelujen viimeisinä päivinä, josta johtuu se, että siinä ei
mainita mitään tämän kapinan onnettomasta lopusta. On aivan varma, että
hän aikoi panna käsikirjoituksensa painoon, niin pian kuin Rautakorko
olisi kukistettu, jotta hänen puolisonsa heti kuolemansa jälkeen saisi
täyden tunnustuksen kaikesta, mitä hän oli puuhannut ja aikaansaanut.
Mutta silloin tuli toisen kapinan kamala murskaaminen, ja on luultavaa,
että hän vaaran hetkellä, ennenkuin pakeni tai joutui sotaväen käsiin,
piilotti käsikirjoituksen Wake Robin Lodgen onttoon tammeen.

Avis Everhardista ei ole tämän enempää tiedossa. Varmuudella voinee
otaksua, että hänet teloitettiin; ja kuten tiedetään, ei Rautakorko ole
jättänyt jälkeensä mitään tiliä sellaisista mestauksista. Mutta eipä hän
aavistanut silloin, kun hän kätki käsikirjoituksen ja valmistautui
pakenemaan, miten kamalalla tavalla toinen kapina kukistettaisiin. Vähän
lienee hänellä ollut aavistusta siitä, että kolmen seuraavan vuosisadan
kiero kehitys synnyttäisi kolmannen kumouksen ja neljännen kumouksen ja
joukon kumouksia, jotka kaikki tulisivat hukkumaan verivirtoihin,
ennenkuin työväen maailmanliike saavuttaisi voiton. Eikä hän liene
liioin aavistanut, että hänen Ernest Everhardille aikomansa
rakkaudenlahja tulisi lepäämään häiritsemättä seitsemän pitkää
vuosisataa Wake Robin Lodgen ikitammen uumenissa.

                                                  _Anthony Meredith._

                     Ardis, marraskuun 27 p:nä 419 (uutta ajanlaskua).



ENSIMMÄINEN LUKU.

Minun kotkani.


Lauhkea kesäinen tuuli huojuttelee puiden oksia, ja Wild Waterin
kuohuvat aallot soittavat soreaa säveltään sammaloituneiden kivien
vaiheilla. Perhosten siivet välkkyvät päivänpaisteessa, ja ilman täyttää
mehiläisten surina. On niin hiljaista ja rauhallista, ja minä istun
tässä, mietiskelen ja olen rauhaton. Tuo hiljaisuus tekee minut
levottomaksi. Se tuntuu epätodelta. Koko maailma on hiljaista, mutta se
on hiljaisuutta myrskyn edellä. Jännittäen kaikki aistini minä kuuntelen
lähenevän myrskyn enteitä. Oi, kunhan se ei vain muodostuisi
ennenaikaiseksi! Ennenaikaiseksi![1]

[1] Toinen vallankumous oli suureksi osaksi Ernest Everhardin työtä,
    vaikka hän tietysti toimi yhdessä eurooppalaisten johtajain kanssa.
    Everhardin vangitseminen ja mestaus oli v:n 1932 suuri tapahtuma.
    Kuitenkin olivat hänen suunnitelmansa niin perinpohjaiset ja tarkat,
    että hänen liittoveljiensä onnistui pitemmättä viivytyksettä ja
    ilman sekaannusta toteuttaa ne. Everhardin mestauksen jälkeen hänen
    vaimonsa asettui Wake Robin Lodge'iin, Sonoma-vuoristossa
    Kaliforniassa sijaitsevaan pienoiseen hirsimajaan.

Eipä ole ihme, että olen levoton. Minä mietin ja mietin enkä voi lakata
miettimästä. Olen ollut elämän hälinässä niin kauan, että rauha ja
hiljaisuus minua ahdistavat, eivätkä minun ajatukseni voi irtautua
tuosta kuoleman ja hävityksen raivoisasta näytelmästä, joka pian on
alkava. Korvissani kaikuvat lyötyjen huudot, ja minä voin nähdä,
niinkuin kerran ennen näin, silvottua ja raastettua ihmislihaa, miten
sieluja revittiin irti ylväistä ja ihanista ihmisruumiista.[1] Sillä
lailla me poloiset inehmot saavutamme päämäärämme, pyrkien metelien ja
hävityksen kautta rauhaan ja onneen tässä maailmassa.

[1] Hän tarkoittaa tässä epäilemättä Chicagon kommuunia.

Ja minusta tuntuu niin yksinäiseltä. Kun en ajattele sitä, mikä on
tuleva, mietiskelen sitä, mikä on ollut eikä koskaan palaa -- muistelen
kotkaani, joka väsymättömin siivin kiiti päämaaliansa, ihmiskunnan
vapauden säteilevää ihannetta kohti. Minä en voi joutilaana istua ja
odotella sitä suurta hetkeä, joka on hänen työtänsä, vaikk'ei hän ole
täällä enää sitä näkemässä. Hän uhrasi sille miehuutensa vuodet ja sille
hän pyhitti elämänsä. Se on hänen työnsä.[1]

[1] Antaen täyden arvon Avis Everhardille on tässä huomautettava, että
    Everhard oli vain yksi niistä monista etevistä johtajista, jotka
    suunnittelivat toisen vallankumouksen. Ja me tämän päivän ihmiset,
    jotka luomme arvostelevan katseemme menneisyyteen, voimme
    varmuudella sanoa, että toinen vallankumous ei olisi päättynyt
    vähemmän onnettomasti, vaikka Everhardkin olisi elänyt.

Ja niinpä ryhdynkin tämän tuskaisen odotuksen kestäessä kirjoittamaan
puolisostani. Hänen luonteessaan on paljon sellaista, mitä ei tunne
kukaan toinen, ja sellaista ylevää luonnetta ei voi liian kirkkain
värein kuvata. Hän oli suuri sielu, ja kun rakkauteni ylenee
epäitsekkääksi, niin en ole pahoillani muusta kuin siitä, että hän ei
ole täällä, näkemässä huomispäivän sarastusta. Me emme voi joutua
tappiolle. Hän on rakentanut niin jykevät ja varmat suunnitelmat.
Kirottu Rautakorko! Pian, pian syöstään tuo painajainen ihmiskunnan
hartioilta. Kun kajahtaa kehoituksen sana, niin nousee koko maailman
työläisjoukko. Maailman historia ei tunne tämän vertaista. Työväen
yhteisyydentunne on varma, ja nyt on kysymys ensimmäisestä
kansainvälisestä vallankumouksesta, joka tulee ulottumaan kautta koko
maailman.[1]

[1] Toinen vallankumous oli todellakin kansainvälinen. Se oli
    jättiläissuunnitelma, niin suunnattoman suuri, että sitä ei olisi
    voinut yksi mies tehdä. Työväki maailman kaikissa oligarkioissa oli
    valmiina nousemaan merkin saatuaan. Saksa, Ranska, Italia ja koko
    Austraalia olivat sosialistisia maita. Ne tarjosivat apuaan
    vallankumoukselle. Ja urheasti ne täyttivätkin lupauksensa, sillä
    onnettomalla seurauksella, että maailman yhdistyneet oligarkiat,
    toisen vallankumouksen kukistumisen jälkeen, saattoivat näissä
    maissa oligarkian uudelleen valtaan.

Ajatukseni askartelevat siinä, mikä tekee tuloaan. Minä olen elänyt
siinä yöt ja päivät ja niin pitkän aikaa, että se on alituisesti
mielessäni. Siksipä en voikaan ajatella puolisoani muistamatta sitä.
Hänhän oli sen sielu, ja miten voisin minä erottaa ajatuksissani
toisistaan nuo kaksi.

On tunnettua, miten hän ponnisteli vapauden puolesta ja miten katkerasti
hän sai siitä kärsiä. Minäpä sen tiedän, joka olen hänen kanssaan ollut
nämä kaksikymmentä jännityksen vuotta. Minä tunnen hänen
kärsivällisyytensä, hänen väsymättömän ponnistelunsa, hänen
horjumattoman uskollisuutensa sille asialle, jonka edestä hän ainoastaan
kaksi kuukautta sitten uhrasi elämänsä.

Koetan kirjoittaa yksinkertaisesti ja kertoa tässä, kuinka Ernest
Everhard astui elämäni piiriin -- miten hänet ensin kohtasin, miten hän
kasvoi, kunnes tulin osaksi hänestä, sekä niistä valtavista muutoksista,
mitkä hän aiheutti minun elämässäni. Tällä tavoin katselkaa häntä minun
silmilläni ja oppikaa tuntemaan hänet sellaisena kuin minä hänet tunsin
-- paitsi niitä suhteita, jotka ovat liian salaisia ja suloisia minun
kertoa.

Helmikuussa v. 1912 tapasin hänet ensimmäisen kerran, kun hän,
kutsuttuna isäni[1] toimeenpanemille päivällisille, saapui meidän
kotiimme Berkeleyssa. En voi sanoa, että ensimmäinen vaikutelmani
hänestä olisi ollut hänelle edullinen. Hän oli yksi niistä monista
vieraista, jotka olivat saapuvilla, ja vierashuoneessa, mihin me kaikki
kokoonnuimme odottamaan vielä saapumattomia vieraita, hän ei näyttänyt
olevan paikallaan. Oli »pappien ilta», kuten isäni sitä leikillään
nimitti, ja Ernest ei todellakaan soveltunut noiden hengenmiesten
joukkoon.

[1] John Cunningham, Avis Everhardin isä, oli professori valtion
    yliopistossa Berkeleyssa, Kaliforniassa. Hänen erikoisalanaan oli
    fysiikka, ja hän oli sangen huomattava tiedemies alallaan.

Ensiksikään hänen vaatteensa eivät soveltuneet hänen ylleen. Hänellä oli
päällään mustasta kankaasta tehty valmiina ostettu puku. Hänen jykevät
lihaksensa, varsinkin hartioiden kohdalta, vetivät takin poimuille.
Hänen niskansa oli oikea nyrkkitaistelijan[1] niska, paksu ja jäntevä.
Tämä nyt siis oli se yhteiskuntafilosofi ja entinen hevosenkengittäjä,
jonka isäni oli löytänyt.

[1] Siihen aikaan miehet tappelivat rahapalkinnosta paljain nyrkein. Kun
    toinen oli peitottu tunnottomaksi tai kuoliaaksi, sai toinen rahat.

Ja sitten kun hän pudisti minun kättäni! Hänen kädenpuristuksensa oli
luja ja voimakas, mutta minua hän katseli rohkeasti mustilla silmillään
-- liian rohkeasti minun mielestäni. Minä nähkääs olin muodostunut
ympäristöni mukaiseksi ja siihen aikaan tunsin voimakasta luokkavaistoa.
Sellainen rohkeus olisi ollut suorastaan anteeksiantamatonta, jos siihen
olisi tehnyt itsensä syylliseksi minun omaan luokkaani kuuluva mies.
Minä en voinut olla luomatta katsettani alas, ja tuntuipa oikein
keventävältä, kun hän siirtyi sivuitseni ja minä käännyin tervehtimään
piispa Morehousea -- joka oli suosikkini, herttainen ja totinen
keski-ikäinen mies, jolla oli Kristus-kasvot ja joka oli hyvä ja oppinut
mies.

Mutta rohkeus, jonka minä käsitin olevan häikäilemättömyyttä, oli ilmaus
Ernest Everhardin todellisesta luonteesta. Hän oli koruton,
kursailematon, pelkäämätön, eikä hän tahtonut tuhlata aikaa totunnaisten
tapojen lukemattomien sääntöjen noudattamiseen. »Sinä miellytit minua»,
hän selitti kauan sen jälkeen, »ja miksi en olisi antanut silmieni
nauttia suloisesta näystä.» Minä sanoin, että hän ei pelännyt mitään.
Hän oli ylimys luonnostaan, vaikkakin hän kuului ei-ylimysten piiriin.
Hän oli yli-ihminen, vaaleaverinen peto, jollaista Nietzsche[1] on
kuvannut, ja sen lisäksi hän oli kansanvaltaisuuden aatteen läpitunkema.

[1] Friedrich Nietzsche, kristillisen ajanlaskun yhdeksännentoista
    vuosisadan hullu filosofi, joka näki totuuden kangastuksia, mutta
    joka ennen pitkää ajatteli inhimillisen ajatuskehän ympäri ja
    syöksyi mielipuolisuuteen.

Puuhaillessani vieraiden vastaanotossa ja sen epämiellyttävän
vaikutuksen johdosta, minkä minuun oli tehnyt tuo työväenluokan
filosofi, unohdin hänet kokonaan, vaikka tosin huomasin hänen
läsnäolonsa parikin kertaa -- erittäinkin välkkeen hänen silmissään, kun
hän kuunteli vuoroin yhden, vuoroin toisen papin puhetta. Hän on
humoristi, mietin mielessäni ja melkein olisin ollut valmis antamaan
hänelle anteeksi hänen pukunsa puutteellisuuden. Mutta aika riensi ja
päivällinen oli syöty, eikä hän ollut vielä kertaakaan avannut suutaan,
vaikka papit koko ajan olivat innokkaasti keskustelleet työväenluokasta,
sen suhteesta kirkkoon ja siitä, mitä kirkko oli sen hyväksi tehnyt tai
aikoi tehdä. Huomasin, että isäni oli huolissaan siitä, että Ernest ei
puhunut mitään. Kerran isä tarttui asiaan ja kehoitti häntä sanomaan
jotakin; mutta Ernest kohautti hartioitaan vastaten, että »minulla ei
ole mitään sanomista», ja jatkoi mantelien syömistä.

Mutta isä ei siihen tyytynyt. Hetken kuluttua hän sanoi:

»Meillä on joukossamme eräs työväenluokan jäsen. Olen varma, että hän
voi esittää asioita uudelta näkökannalta, mikä saattaa olla sekä
huvittavaa että virkistävää. Minä tarkoitan mr Everhardia.» Toiset
ilmaisivat hyvin hillittyä uteliaisuutta ja kehoittivat Ernestiä
lausumaan ajatuksensa. He asettuivat hänen suhteensa kerrassaan
suvaitsevalle ja ystävälliselle kannalle. Ja huomasin, että Ernest
käsitti tämän ja että se huvitti häntä. Hän katsahti verkalleen
ympärilleen, ja minä näin naurun väreet hänen silmissään.

»Minulta puuttuu tottumusta jumaluusopilliseen väittelyyn», hän alkoi ja
pysähtyi sitten ikäänkuin epäillen ja arkaillen.

»Jatkakaa vain», he kehoittivat, ja tohtori Hammerfield sanoi: »Me emme
kammo totuutta, missä muodossa se esitettäneenkin, jos se vain on
vilpitöntä.»

»Te siis erotatte vilpittömyyden totuudesta?» kysyi Ernest äkkiä.

Tohtori Hammerfield veti syvään henkeä ja sai sanotuksi: »Paraskin
meistä saattaa erehtyä, nuori mies, paraskin meistä.»

Ernestin esiintymistapa muuttui siinä tuokiossa.

»Hyvä on», hän sanoi, »ja suokaa minun sanoa ensiksikin, että olette
kaikki erehtyneet. Te ette tiedä mitään työväenluokasta, ette yhtään
mitään. Teidän yhteiskuntaoppinne on yhtä nurinkurista ja arvotonta kuin
koko ajatustapannekin.»

Suuremman vaikutuksen kuin hänen sanansa teki se tapa, millä hän ne
lausui. Minä hätkähdin kuullessani hänen ensimmäisen sanansa. Hänen
äänensä oli yhtä ylväs kuin hänen silmänsä. Se oli sotatorven
puhallusta. Koko pöytä hätkähti, ja yhdellä iskulla oli yksitoikkoisuus
karkoitettu tiehensä.

»Mikä sitten on niin kauhean nurinkurista ja arvotonta meidän
ajatustavassamme, nuori mies?» kysyi tohtori Hammerfield, ja nyt jo oli
hänen äänessään ja esiintymisessään huomattavana jonkinlaista
katkeruutta.

»Te olette metafyysikkoja. Te voitte todistaa metafysiikkanne avulla
mitä hyvänsä; ja niin menetellen jokainen metafyysikko voi todistaa
jokaisen toisen metafyysikon vääräksi -- mielensä mukaan. Te olette
kaiken laillisen järjestyksen vihollisia ajatuksen valtakunnassa. Te
olette mielettömiä maailmojentekijöitä. Jokainen teistä asuu itse
luomassaan maailmassa, joka on tehty hänen omista haaveistaan ja
toiveistaan. Te ette tunne sitä maailmaa, missä elätte, eikä teidän
ajattelullanne ole mitään pohjaa todellisuuden maailmassa.

»Tiedättekö, mitä johtui mieleeni tuossa istuessani ja kuunnellessani
teidän loppumatonta juttuanne. Teitä katsellessani muistin keskiajan
skolastikkoja, jotka oppineisuuden kaikella vakavuudella pohtivat
kysymystä, kuinka monta enkeliä mahtuisi tanssimaan neulan kärjellä.
Tehän, hyvät herrat, olette yhtä vieraita kahdennenkymmenennen
vuosisadan älylliselle elämälle kuin intiaanien poppamies
kymmenentuhatta vuotta sitten lepytellessään jumalia loitsuillaan.»

Ernest innostui puhuessaan; hänen kasvonsa hehkuivat, hänen silmänsä
säihkyivät, ja hänen leukansa vavahteli omituisen kaunopuheisesti. Se
oli hänen tapaistaan, sillä tavoin hän aina teki ihmisiin järkyttävän
vaikutuksen. He aina unohtivat itsensä hänen hyökätessään heidän
kimppuunsa tuolla musertavalla, kurikoivalla tavallaan. Ja nytkin he
unohtivat itsensä. Piispa Morehouse eteenpäin kumartuneessa asennossa
kuunteli tarkkaavaisesti. Äärimmäinen suuttumus ja kiukku kuvasteli
tohtori Hammerfieldin kasvoilla. Ja samoin toisetkin olivat ärtyneet,
jotkut hymyillen pilkallisella ja ylhäisellä tavallaan. Minusta se
tuntui hauskalta. Minä katsahdin isään, peläten että hän purskahtaisi
nauruun nähdessään tuon ihmispommin vaikutuksen, minkä hän itse oli
meidän keskellemme viskannut.

»Teidän väitteenne ovat jokseenkin epämääräisiä», keskeytti tohtori
Hammerfield. »Lausukaapa täsmällisesti, mitä te tarkoitatte sanoessanne
meitä metafyysikoiksi.»

»Minä sanon teitä metafyysikoiksi sen tähden, että te järkeilette
metafyysillisesti», jatkoi Ernest. »Teidän ajatustapanne on vastakkainen
tieteelliselle ajatustavalle. Teidän päätelmiltänne puuttuu pitäväisyys.
Te voitte todistaa kaikki ettekä mitään, eikä löydy teidän joukostanne
kahta, jotka voisivat päästä yksimielisyyteen jostakin asiasta. Jokainen
teistä sukeltaa omaan tietoisuuteensa, jos on kysymys itsensä tai
maailmankaikkeuden selittämisestä. Yhtä vähän kuin te voitte nostaa
itseänne ylös saappaanrakseista, yhtä vähän voi tietoisuutta selittää
tietoisuudella.»

»Minä en oikein ymmärrä», sanoi piispa Morehouse. »Mutta minusta tuntuu,
että kaikki mielteet ovat metafyysillisiä. Matematiikka, tuo tarkin ja
vakuuttavin kaikista tieteistä, on ehdottomasti metafyysillinen.
Tieteellisen ajattelijan jokainen ajatusprosessi on metafyysillinen.
Ettekö myönnä sitä?»

»Te ette ymmärrä, kuten sanoitte», Ernest vastasi. »Metafyysikko
järkeilee lähtökohtana oma itse. Tiedemies järkeilee lähtökohtana
kokemukseen perustuvat tosiasiat. Metafyysikko aloittaa järkeilynsä
määrätystä oppijärjestelmästä ja liikkuu tosiasioita kohti; tiedemies
sitävastoin aloittaa tosiasioista ja pyrkii teorioja kohti. Metafyysikko
selittää maailmankaikkeutta itsensä kautta; tiedemies selittää itsensä
maailmankaikkeuden kautta.»

»Jumalan kiitos, ettemme ole tiedemiehiä», mutisi tohtori Hammerfield
hyvillään.

»Mitä te sitten olette?» kysyi Ernest.

»Filosofeja.»

»Siinä sitä ollaan.» Ernest nauroi. »Te olette livistäneet pois
todelliselta ja lujalta maaperältä ja lehahtaneet ilmaan, nimittäen
lentokonettanne tuolla nimellä. Olkaa hyvä ja laskeutukaa alas
selittämään, mitä te oikeastaan tarkoitatte filosofialla.»

»Filosofia on --» (tohtori Hammerfield pysähtyi ja kakisti kurkkuansa)
-- »jotakin sellaista, mitä voi ymmärrettävästi selittää ainoastaan
sellaisille henkilöille, joiden mieli ja luonteenlaatu on filosofinen.
Ahdas tieteilijä, nenä koeputkessa, ei voi ymmärtää filosofiaa.»

Ernest ei ollut huomaavinaan pistoa. Hänen tapansa oli kääntää
peitsenkärki takaisin vastustajaa kohti, ja niin hän menetteli nytkin.
Rakastettavasti ja kohteliaasti hymyillen hän vastasi:

»Siispä te ymmärrätte sen määritelmän filosofiasta, minkä aion teille
antaa. Mutta ennenkuin sen lausun, haastan teitä osoittamaan sen
virheellisyyden tahi vaikenemaan metafysiikasta. Filosofia on
yksinkertaisesti laajin tiede. Sen ajatustapa on sama kuin minkä
erikoisen tieteen tahansa ja sama kuin kaikkien erikoisten tieteitten.
Ja tuon saman ajatustavan kautta -- induktiivisen ajatustavan --
filosofia yhdistää kaikki erikoiset tieteet yhdeksi suureksi tieteeksi.
Kuten Spencer sanoo, jokaisen erikoisen tieteen periaatteet ja
määritelmät ovat osittain yhdistettyä tietoa. Filosofia yhdistää sen
tiedon, minkä kaikki erikoistieteet sille hankkivat. Filosofia on
tieteitten tiede, hallitseva tiede, jos niin suvaitsette. Mitä pidätte
minun määrittelystäni?»

»Sangen todenmukainen, sangen todenmukainen», mutisi tohtori Hammerfield
herpaantuneella äänellä.

Mutta Ernest ei hellittänyt.

»Muistakaa se», hän sanoi, »että minun määrittelyni on vaarallinen
metafysiikalle. Jollette nyt osoita määritelmäni virheellisyyttä, niin
ei teillä myöhemmin ole oikeutta esittää metafyysillisiä
todistuskappaleita. Teidän on nyt tuotava esille muistutuksenne.»

Ernest odotti. Hiljaisuus oli tuskallinen. Tohtori Hammerfield oli
pahoillansa, vieläpä hämmästynyt. Ernestin rusikoiva menettelytapa oli
saattanut hänet hämilleen. Hän ei ollut tottunut yksinkertaiseen ja
välittömään väittelytapaan. Hän katsahti pöydässä istuviin ikäänkuin
vedoten heihin. Mutta kukaan ei ryhtynyt vastaamaan hänen puolestaan.
Näin miten isä peitteli nauruansa ruokailuliinallaan.

»On olemassa toinenkin tapa metafyysikkojen arvottomuuden
todistamiseksi», lausui Ernest, kun tohtori Hammerfieldin kiusallinen
asema oli huippuunsa kärjistynyt. »Arvostella heitä heidän tekojensa
valossa. Mitä he ovat tehneet ihmiskunnan hyväksi, jollei ota lukuun
heidän punomiaan olemattomia mielikuvia tai sitä, että he ovat
erehtyneet luulemaan omia varjojaan jumaliksi? Myönnän, että he ovat
lisänneet ihmiskunnan huvia, mutta mitä todellista hyötyä he ovat
tehneet ihmisille? He filosofeerasivat, jos suotte tämän sanan
väärinkäyttämisen minulle anteeksi, sydämestä tunteitten sijana,
sill'aikaa kuin tiedemiehet määrittelivät veren kiertokulun. He puhuivat
nälästä ja rutosta Jumalan lähettäminä rangaistuksina, sill'aikaa kuin
tiedemiehet rakensivat viljasäiliöitä ja kuivasivat kaupunkeja. He
rakensivat oman itsensä ja omien halujensa muotoisia jumalia, sill'aikaa
kuin tiedemiehet rakensivat teitä ja siltoja. He kuvasivat maata
maailmankaikkeuden keskustana, sill'aikaa kuin tiedemiehet löysivät
Amerikan ja havaintojensa perustuksella määräsivät taivaankappaleitten
lait. Lyhyesti sanottuna, metafyysikot eivät ole tehneet mitään, ei
kerrassaan mitään ihmiskunnan hyväksi. Askel askeleelta edistyvä tiede
on karkoittanut heidät tieltään. Sitä mukaa kuin tiede on heittänyt
kumoon heidän subjektiiviset selityksensä, he ovat luoneet uusia
subjektiivisia selityksiä, siihen luettuina selitykset aivan
viimeaikaisista todistetuista tosiasioista. Ja tätä peliä he epäilemättä
tulevat jatkamaan iankaikkisesti. Hyvät herrat, metafyysikko on
poppamies. Erotus teidän ja eskimon välillä ei ole muuta kuin se erotus,
minkä tuhansien vuosien aikana saavutetut tosiasiat ovat synnyttäneet.
Siinä kaikki.»

»Mutta kuitenkin Aristoteleen ajatus oli vallitsevana Euroopassa
kokonaista kaksitoista vuosisataa», huomautti tohtori Ballingford
mahtavasti. »Aristoteles oli metafyysikko.»

Tohtori Ballingford loi katseensa pöydän ympärillä istuviin
virkaveljiinsä, jotka hyväksyvästi nyökäyttivät päitään ja hymyilivät.

»Teidän valitsemanne esimerkki on sangen epäonnistunut», vastasi Ernest.
»Te vetoatte hyvin pimeään aikakauteen ihmiskunnan historiassa. Niinpä
me sanommekin sitä aikaa pimeäksi aikakaudeksi.[1] Aikakausi, jolloin
metafyysikot raiskasivat tieteitä, jolloin fysiikka muodostui 'viisaiden
kiven' etsinnäksi, jolloin kemia alentui alkemiaksi ja astronomia
muuttui astrologiaksi. Sääli Aristoteleen ajatuksen hallituskautta!»

[1] Englanninkielisessä kirjallisuudessa nimitys »Dark Age», pimeä
    aikakausi, tarkoittaen historian keskiaikaa, on vallan tavallinen.
    -- Suom. muist.

Tohtori Ballingford näytti hermostuneelta, sitten hänen kasvoillansa
välähti valo, ja hän sanoi:

»Olkoon menneeksi tämä peloittava kuva, minkä te piirsitte, mutta teidän
täytyy toki myöntää, että metafysiikka oli se sisäinen voima, joka
johdatti ihmiskunnan pois tuosta pimeästä aikakaudesta seuraavien
vuosisatojen valoon.»

»Metafysiikalla ei ole ollut siinä mitään osaa», ehätti Ernest
vastaamaan.

»Mitä?» huudahti tohtori Hammerfield. »Eikö ajattelu ja järkeily
johtanut suuriin löytöretkiin?»

»Oi, hyvä herra, minähän jo sanoin, että te ette pystyisi väittelemään.
Te ette ole vielä osoittanut aukkoa minun määrityksessäni filosofiasta.
Te olette nyt siirtynyt ontolle maaperälle. Mutta sehän onkin
metafyysikoille ominaista, ja minä annan teille anteeksi. Ei, toistan,
että metafysiikalla ei ollut siinä asiassa mitään osaa. Leipä ja voi,
silkki ja jalokivet, markat ja pennit ja se seikka, että turkkilaiset
sulkivat mantereen kautta Intiaan kulkevan kauppatien, ne ne johtivat
löytöretkiin. Euroopan kauppiasten oli etsittävä toinen tie Intiaan, sen
jälkeen kuin Konstantinopoli v. 1453 joutui turkkilaisten käsiin. Niin
kertovat kaikki asiakirjat. Samaan aikaan opittiin luontoa tuntemaan
uusien tosiasioiden kannalta, ja ptolemaiolainen luonnonoppi romahti
alas.»

Tohtori Hammerfield pärisytti nenäänsä.

»Ettekö myönnä minun olevan oikeassa?» tiedusteli Ernest. »Tai missä
suhteessa olen väärässä?»

»Minä voin ainoastaan sanoa pysyväni siinä, mitä olen jo sanonut»,
viskasi tohtori Hammerfield takaisin. »Se on liian pitkä juttu
palataksemme siihen enää.»

»Mikään juttu ei ole liian pitkä tiedemiehelle», sanoi Ernest leppeästi.
»Sepä se juuri selittääkin, miksi tiedemies pääsee perille. Siksi hän
pääsi Amerikkaankin.»

En aio kuvata koko iltaa, vaikka ilolla muistelen sen jokaista hetkeä,
jokaista yksityiskohtaa niiden hetkien ajalta, jolloin tulin tuntemaan
Ernest Everhardin.

Hyökkäilevä taistelu riehui, ja papit kävivät naamoiltaan punaisiksi ja
hämmästyneiksi, varsinkin aina silloin, kun Ernest sanoi heitä
romanttisiksi filosofeiksi, haaveilijoiksi y. m. s. Ja aina hän ahdisti
heidät takaisin tosiasioihin. »Tosiasia, nähkääs, kumoamaton tosiasia»,
hän huudahti tuon tuostakin. Hän piiritti heidät tosiasioilla, väijyi
heitä tosiasioilla, pommitti heitä tosiasioilla.

»Te näytte palvelevan tosiasioita kuin jumaluutta», huomautti tohtori
Hammerfield pilkallisesti.

»Ei ole muuta jumalaa kuin tosiasia, ja mr Everhard on sen profeetta»,
ehätti tohtori Ballingford selittämään.

Ernest hymyillen myönteli.

»Olen samaa maata kuin Texasin mies», hän sanoi. Ja huomattuaan, että
läsnäolijat odottivat selitystä, hän jatkoi: »Nähkääs missourilainen
tapaa sanoa: 'Otappa ja näytä minulle.' Mutta texasilainen sanoo:
'Paneppa se kouraani.' Josta voi päättää, että hän ei ole ainakaan
metafyysikko.»

Kerran taas, kun Ernest oli sanonut, että metafyysilliset filosofit
eivät voi kestää totuuden koetta, tohtori Hammerfield yht'äkkiä kysäisi:

»Mikä on totuuden koetin, nuori mies? Suvainnette hyväntahtoisesti
selittää tuon seikan, mikä on niin kauan vaivannut viisaampia päitä kuin
teidän!»

»Ihan varmaan», vastasi Ernest. Hänen poikamainen varmuutensa
närkästytti heitä. »Totuus tuotti noille viisaille päille niin paljon
vaivaa sen tähden, että he läksivät sitä etsimään ilmasta. Jos he
olisivat pysyneet varmalla maaperällä, olisivat he sen löytäneet
jotenkin helposti, -- niin, he olisivat keksineet, että he itse juuri
todistivat totuuden jokaisella käytännöllisellä teollaan ja
ajatuksellaan.»

»Mutta se koe», toisti tohtori Hammerfield kärsimättömästi. »Jättäkää
esipuheet sikseen. Antakaa meille se, mitä olemme niin kauan etsineet,
totuuden koetin. Antakaa se meille, ja me tulemme jumalien kaltaisiksi.»

Hänen sanoissaan ja käytöksessään oli epäkohteliasta ja halveksivaa
epäileväisyyttä, mikä salaisesti miellytti useimpia pöydässä-olijoita,
vaikka piispa Morehouse näytti panevan sen pahakseen.

»Tohtori Jordan[1] on antanut siitä sattuvan selityksen», sanoi Ernest.
»Hänen totuudenkoettimensa on: Käykö se päinsä? Luottaisitko henkesi sen
varaan?»

[1] Huomattava opettaja kristillisen ajanlaskun yhdeksännentoista
    vuosisadan lopulla ja 20:nnen alkupuolella. Hän oli Stanfordin
    yliopiston rehtori.

»Ohoo!» huudahti tohtori Hammerfield. »Te ette ole ottanut lukuun piispa
Berkeleyta. Hänen kysymyksiinsä ei ole vielä koskaan pystytty
vastaamaan.»

»Jaloin kaikista metafyysikoista», nauroi Ernest. »Mutta teidän
esimerkkinne on onnettomasti valittu. Kuten Berkeley itse vahvisti, ei
hänen metafysiikkansa käynyt päinsä.»

Tohtori Hammerfield oli suuttunut, kovasti kiukuissaan. Näytti aivan
siltä, kuin hän olisi saanut Ernestin kiinni varkaudesta tai valheesta.

»Nuori mies, tuo lausunto on samanlainen kuin kaikki muutkin teidän
lausuntonne tänä iltana. Se on alhainen ja perusteeton oletus.»

»Minä olen vallan ruhjottu», virkkoi Ernest leppeästi. »Mutta minä vain
en tiedä, mikä minuun sattui. Teidän on pantava se kouraani, herra
tohtori.»

»Niin minä teenkin», puhui tohtori Hammerfield nopeaan. »Mistä te
tiedätte? Te ette tiedä, että piispa Berkeley myönsi, että hänen
metafysiikkansa ei käy päinsä. Teillä ei ole mitään todistuksia. Nuori
mies, se on aina pitänyt paikkansa.»

»Minä otan todistukseksi piispa Berkeleyn metafysiikan kelvottomuudesta
sen tosiasian --» Ernest pysähtyi hetkeksi näyttäen ankaran tyyneltä, --
»sen tosiasian, että Berkeleylla poikkeuksetta oli tapana kulkea ovista
sen sijaan, että olisi kulkenut seinän läpi. Ja sen, että hän söi
hengenpitimikseen rehellistä voita ja häränpaistia. Ja että hän ajeli
partansa veitsellä, joka todellakin vastasi tarkoitustaan.»

»Mutta nuohan ovat aineellisia asioita», huudahti tohtori Hammerfield.
»Metafysiikka käsittelee hengen ilmiöitä.»

»Ja nekö pitävät paikkansa -- hengen maailmassa?» kysäisi Ernest
leppoisasti.

Toinen nyökäytti päätään.

»Ja myöskin lukematon paljous enkeleitä saattaa tanssia neulan kärjellä
-- hengessä», jatkoi Ernest äskeistä muistellen. »Ja hylkeenrasvaa
syövä, turkiksiin puettu jumala voi olla olemassa ja tehdä tehtävänsä --
hengessä. Minä otaksun, että tekin, herra tohtori, elätte hengessä?»

»Minun henkeni on kuningaskuntani», kuului vastaus.

»Mikä toisin sanoen merkitsee, että te asutte ylhäällä ilmassa. Mutta
minä olen varma, että te tulette maan päälle ruoka-aikoina tai kun
tapahtuu maanjäristys. Vai eikö teillä ole mitään käsitystä
maanjäristyksestä -- ettekö välitä lainkaan siitä, että
henkiruumiiseenne saattaa sattua henkinen tiilikivi?»

Siinä tuokiossa ja aivan tietämättään tohtori Hammerfield huitaisi
kätensä päälaelleen, missä hiusten alla oli arpi. Ernest oli näet
sattumalta tullut valinneeksi merkillisen todellisen esimerkin, tohtori
Hammerfield kun oli ollut vähällä saada surmansa suuressa
maanjäristyksessä[1] jouduttuaan kaatuvan savupiipun alle. Kaikki
purskahtivat raikuvaan nauruun.

[1] Suuri maanjäristys v. 1906 j. Kr., joka hävitti San Franciscon.

»No niin», sanoi Ernest, kun nauru taukosi, »esittäkääpä
vastaväitteenne».

Mutta tohtori Hammerfield ei siihen vastannut, siten tunnustaen
vastustajansa voittajaksi sillä kertaa. Taistelu kääntyi toisaalle.
Askel askeleelta Ernest ajoi pappeja edellään. Kun he vakuuttivat, että
he tuntevat työväenluokan, niin hän esitti heille muutamia
perustotuuksia työväenluokasta, joita he eivät tunteneet, ja vaati heitä
kumoamaan ne vasta todistuksilla. Hän tarjosi heille tosiasioita, aina
vain tosiasioita, ja teki lopun heidän ilmamatkoistaan, tuoden heidät
takaisin maan päälle ja maallisten tosiasioitten piiriin.

Miten hyvin muistankaan tuon näytelmän! Olen vieläkin kuulevinani, miten
hän, tuo sotainen uhma äänessään, huitoi heitä tosiasioillaan, joista
jokainen vastasi navakkaa piiskaniskua. Enkä tule koskaan unohtamaan
sitä löylytystä, minkä hän heille lopuksi antoi:

»Te olette pitkin matkaa tämän illan aikana tunnustaneet, joko suoraan
myöntämällä tai tietämättömyyttä ilmaisevilla lausunnoillanne, että te
ette tunne työväenluokkaa. Mutta teitä ei voi soimata siitä. Kuinka te
tietäisittekään mitään työväenluokasta? Te ette asu niillä tienoilla,
missä työväki asuu. Te majailette yhdessä kapitalistien kanssa toisissa
kaupunginosissa. Ja miksi ei? Kapitalistithan ne maksavat teille palkan,
ruokkivat teidät, vieläpä panevat teidän päällenne ne vaatteetkin, mitkä
teillä on yllänne tänä iltana. Ja te vuorostanne saarnaatte isännillenne
sellaista metafysiikkaa, mikä on erityisesti heille mieluista; ja se
erityisesti mieluinen laji on sellaista, mikä ei loukkaa vallitsevaa
yhteiskuntajärjestelmää.»

Tällöin kuului yleinen paheksumisen sorina pöydän ympäriltä.

»Ei, minä en suinkaan ole tahtonut epäillä teidän vilpittömyyttänne»,
jatkoi Ernest. »Te olette vilpittömiä. Te saarnaatte niinkuin uskotte.
Ja siihen juuri perustuukin teidän voimanne ja teidän arvonne --
kapitalistiluokan keskuudessa. Mutta jos te vaihtaisitte nykyisen
uskonne johonkin sellaiseen, mikä loukkaisi yhteiskuntajärjestystä, niin
ei se enää kelpaisikaan teidän isännillenne, jotka siinä tapauksessa
erottaisivat teidät. Tuon tuostakin aina joku teidän tovereistanne saa
sellaisen lähdön.»[1]

[1] Siihen aikaan useita pappeja erotettiin virastaan, kun he
    saarnasivat vallassaolijoille vastenmielisiä oppeja. Varsinkin sai
    se olla varma erottamisestaan, jonka saarnoissa ilmeni sosialismin
    suosimista.

Tällä kertaa ei kuulunut vastaväitteiden sorinaa. Kaikki muut näyttivät
myöntävän, paitsi tohtori Hammerfield, joka sanoi:

»Milloin heidän ajatustapansa on väärä, heitä kehoitetaan eroamaan.»

»Mikä toisin sanoen merkitsee sitä, että heidän ajatustapansa on
muuttunut epämieluiseksi», vastasi Ernest ja jatkoi sitten. »Minulla ei
ole teille mitään muuta sanottavaa kuin: jatkakaa ammattianne, mutta
jättäkää toki, hyvät miehet, työväenluokka rauhaan. Te kuulutte
vihollisen leiriin. Teillä ei ole mitään yhteistä työväenluokan kanssa.
Teidän kätenne ovat pehmeät siksi, että toiset ovat tehneet työtä teidän
puolestanne. Teidän vatsanne ovat pulleat ylenpalttisesta syömisestä.»
(Tällöin tohtori Ballingford hytkähti, ja kaikkien silmät kääntyivät
hänen muhkeaan vatsaansa. Sanottiin, ettei hän ollut vuosiin nähnyt omia
jalkojaan.) »Ja teidän mielenne on täynnä oppeja, jotka pönkittävät tätä
vallitsevaa järjestelmää. Minä myönnän, että te olette henkivartioväkeä,
ja varmasti yhtä rehellistä ja uskollista henkivartioväkeä kuin
sveitsiläisen kaartin[1] miehet olivat. Olkaa uskollisia
kutsumuksellenne; suojelkaa sanoillanne isäntienne etuja; mutta älkää
tulko työväen luo esiintyäksenne väärinä johtajina. Te ette rehellisesti
voi oleskella näissä kahdessa leirissä yht'aikaa. Työväenluokka on tähän
asti tullut toimeen ilman teitä. Uskokaa minua, se tulee yhä
edelleenkin. Ja sitäpaitsi, työväenluokka voi tulla paremmin toimeen
ilman teitä kuin teidän kanssanne.»

[1] Kansansa mestaaman Ranskan kuninkaan Ludvig XVI:n ulkomaalainen
    henkikaarti.



TOINEN LUKU

Haaste.


Vieraiden mentyä isäni heittäytyi tuoliin ja nauroi sydämensä pohjasta.
En koskaan ollut nähnyt hänen nauravan niin makeasti äitini kuoleman
jälkeen.

»Panenpa veikkaa, että tohtori Hammerfield ei ole eläessään tavannut
sellaista vastusta. 'Minulta puuttuu tottumusta jumaluusopilliseen
väittelyyn!' Huomasitko, miten hän -- minä tarkoitan Everhardia --
aloitti kuin lammas ja miten pian hän paisui kiljuvaksi leijonaksi.
Hänellä on erinomaisen hyvin koulutettu äly. Hänestä olisi tullut mainio
tiedemies, jos hänen kykynsä olisi ohjattu siihen suuntaan.»

Minun tarvinnee tuskin sanoa, että olin suuresti kiintynyt Ernest
Everhardiin. Se perustui, paitsi siihen, mitä hän oli sanonut ja millä
tavalla hän oli sanonut, myöskin häneen itseensä. En ollut koskaan ennen
nähnyt hänen kaltaistaan miestä. Ja minä luulen, etten senvuoksi ollut
mennyt naimisiin, vaikka olinkin jo neljänkolmatta. Pidin hänestä, se
minun täytyi myöntää itselleni. Ja mieltymykseni ei suinkaan perustunut
yksistään hänen henkiseen lahjakkuuteensa ja taitavaan
todistelukykyynsä. Valtavista lihaksistaan ja tanakasta niskastaan
huolimatta hän teki minuun avomielisen, suunnattoman lahjakkaan poikasen
vaikutuksen. Minusta tuntui, että tuon hengenmiekan heiluttajan naamarin
takana oli herkkä ja hienotunteinen sydän. Miten johduin sitä
ajattelemaan, en tiedä, mutta naisellinen vaistoni vakuutti sitä
minulle.

Hänen soinnukkaassa äänessään oli jotakin, mikä tunki sydämeeni. Se
kaikumistaan kaikui korvissani, ja minusta tuntui, että halusin kuulla
sitä uudestaan -- ja nähdä naurunväreen hänen silmissään, joka oli niin
vastakkaista hänen kasvojensa tyynelle vakavuudelle. Ja sitäpaitsi
tunsin sielussani liikkuvan epämääräisiä tunteita. Minä rakastin häntä
jo melkein silloin, vaikka olenkin varma siitä, että olisin helposti
unohtanut hänet, jollen olisi häntä sen koommin nähnyt.

Mutta niin ei oltu sallittu. Isäni äskenherännyt innostus
yhteiskuntaoppiin ja ne päivällispidot, joita meillä tuon tuostakin oli,
olivat lähinnä syynä siihen, että jälleen kohtasimme toisemme. Isä ei
ollut sosiologi. Hänen avioliittonsa äitini kanssa oli ollut hyvin
onnellinen, ja toiselta puolen oli hänellä tieteensä, fysiikan, alalla
ollut suuri menestys. Mutta kun äiti kuoli, ei hänen oma työskentelynsä
riittänyt täyttämään tyhjäksi jäänyttä tilaa. Ensi aluksi hän jonkun
verran tutki filosofiaa, kiintyen sitten taloustieteeseen ja
yhteiskuntaoppiin. Hänellä oli voimakas oikeudentunto, ja pian hänessä
heräsi valtava viha vääryyttä kohtaan. Minä iloitsin sydämessäni noista
uuden elämän elpymisen oireista, joskin minulla tuskin oli aavistusta
siitä, mihin ne päättyisivät. Poikasen innolla hän heittäytyi uusiin
harrastuksiinsa välittämättä siitä, mihin ne hänet johtaisivat.

Hän oli tottunut laboratorioihin, ja niin hän muutti meidän
ruokailuhuoneemme yhteiskuntatieteelliseksi laboratorioksi. Sinne
kokoontui kaikenlaista väkeä -- tiedemiehiä, poliitikkoja, pankkiireja,
kauppiaita, opettajia, työväenjohtajia, sosialisteja ja anarkisteja. Hän
yllytteli heitä keskustelemaan ja tutki heidän ajatuksiaan elämästä ja
yhteiskunnasta.

Hän oli kohdannut Ernestin vähän ennen »pappien iltaa». Ja vieraiden
lähdettyä minä sain kuulla, miten hän oli tutustunut Ernestiin. Hän oli
kävelymatkallaan tavannut miehen pakkalaatikolla seisten pitämässä
puhetta työläisille. Se oli Ernest, joka ei ollut tavallinen katupuhuja,
vaan huomatuimpia sosialistijohtajia ja tunnettu sosialismi-filosofi.

Isäni pysähtyi kuuntelemaan, kiintyi hänen puheeseensa, järjesti
kohtauksen hänen kanssaan ja kutsui hänet sitten pappien päivällisille.
Päivällisten jälkeen isä sitten kertoi minulle sen vähän, minkä hän
miehestä tiesi. Ernest oli syntynyt työväenluokasta, mutta polveutui
vanhasta Everhardien suvusta, joka oli asunut Amerikassa jo kolmatta
sataa vuotta.[1] Kymmenvuotiaana hänet oli pantu tehtaaseen, myöhemmin
hän palveli oppiaikansa ja pääsi hevosenkengittäjäksi. Hän oli hankkinut
tietonsa itseopiskelulla, osasi ranskan ja saksan kieltä ja ansaitsi
niukan toimeentulon kääntämällä tieteellisiä ja filosofisia kirjoja
eräälle taloudellisessa ahdingossa kamppailevalle chicagolaiselle
kustannusyhtiölle. Hänen vuositulojaan jonkun verran lisäsivät ne
palkkiot, joita hän sai omista taloustieteellisistä ja filosofisista
teoksistaan.

[1] Noina aikoina tehtiin jyrkkä ero syntyperäisen amerikkalaisen ja
    maahanmuuttaneen ulkomaalaisen välillä.

Sen verran sain hänestä tietää ennen maatamenoa, ja pitkän aikaa valvoin
vuoteellani muistutellen mieleeni hänen äänensä sointua. Pelästyin omia
ajatuksiani. Hän oli niin kovin erilainen kuin minun luokkaani kuuluvat
miehet; hän oli niin omituinen ja niin voimakas. Hänen etevämmyytensä
miellytti ja peloitti minua, ajatukseni harhailivat, ja vihdoin tapasin
itseni ajattelemasta häntä rakastajana ja puolisona. Minä olin aina
kuullut sanottavan, että miehen voima vetää naiset vastustamattomasti
puoleensa; mutta hän oli liian voimakas. »Ei, ei!» huudahdin. »Se on
mahdotonta, mieletöntä.» Mutta aamulla herättyäni tunsin haluavani
tavata hänet uudestaan. Minä tahdoin nähdä hänen mestaroivan toisia,
kuulla sotaisen soinnin hänen äänessään; nähdä hänet kaikessa
varmuudessaan ja voimassaan, kun hän paiskasi mäsäksi toisten pehmeän
kohteliaisuuden ja ravisteli heidän ummehtuneita ajatuksiaan. Mutta entä
jos hän vain kerskaili? Käyttäen hänen omaa sanamuotoaan, »se tehosi»,
se oli vaikuttavaa. Ja muutenkin sentapainen itsetietoisuus oli hauskaa
nähdä. Se vaikutti kuulijaan kuin taistelun melske.

Kului useita päiviä, ja niiden kuluessa luin Ernestin kirjoja, joita
lainasin isältäni. Hänen kirjoitettu sanansa oli niinkuin hänen
puheensakin selvää ja vakuuttavaa. Se oli tuo hänen tavaton
yksinkertaisuutensa, joka sai ihmiset epäillessäänkin vakuutetuiksi.
Hänellä oli selvyyden lahja. Hän oli erinomainen todistelija. Kuitenkin
hänen tyylistään huolimatta hänessä oli jotakin, mistä en pitänyt. Hän
pani liian suurta painoa siihen, mitä hän sanoi luokkataisteluksi,
vihollisuudeksi työn ja pääoman välillä, etujen yhteentörmäykseksi.

Isä kertoi nauraen, mitä tohtori Hammerfield oli sanonut Ernestistä: hän
oli muka »yltiöpäinen nuori penikka, jonka pintapuoliset tiedot ovat
tehneet pöyhkeäksi». Lisäksi tohtori Hammerfield kieltäytyi tapaamasta
Ernestiä vast'edes.

Mutta piispa Morehouse kuului kiintyneen Ernestiin ja halusi tavata
hänet toistekin. »Vankka nuorukainen», hän sanoi, »ja hyvin vilkas,
hyvin vilkas. Mutta hän on liian jyrkkä, liian jyrkkä.»

Ernest tuli eräänä iltana isän kanssa. Piispa oli jo saapunut, ja me
joimme teetä verannalla. Ernestin sanottiin yhä edelleen viipyvän
Berkeleyssa sen tähden, että hän opiskeli biologiaa yliopistossamme ja
valmisteli paraikaa uutta kirjaansa, jonka nimi oli »Filosofia ja
vallankumous».

Veranta näytti ikäänkuin käyvän liian pieneksi, kun Ernest saapui. Ei
sen tähden, että hän olisi ollut niin kovin kookas -- hän oli viisi
jalkaa yhdeksän tuumaa, vaan sen tähden, että hänestä säteili suuruutta.
Kun hän pysähtyi tervehtimään minua, osoitti hän jonkinlaista ujoutta,
mikä oli kummallisessa ristiriidassa hänen rohkeakatseisten silmiensä ja
hänen lujan, varman kätensä kanssa, joka hetken pusersi kättäni
tervehtiessämme. Ja katse oli yhtä varma ja vakava kuin
kädenpuristuskin. Tällä kertaa niissä näytti piilevän jokin kysymys, ja
kuten ennenkin hän katsoi minuun aivan liian kauan.

»Minä olen lukenut teidän 'Työväenluokan filosofianne'», sanoin, ja
hänen silmissään tuikahti mielihyvän kipinä.

»Tietysti te otitte huomioon sen yleisön, jolle se on tarkoitettu», hän
sanoi.

»Niinpä kyllä, ja juuri sen tähden sain halun kinastella kanssanne»,
ehätin sanomaan.

»Minä myöskin aion löylyttää teitä, mr Everhard», sanoi piispa
Morehouse.

Ernest kohautti huolettomana olkapäitään ja otti teekupin.

Piispa kumarsi kohteliaasti antaen minulle ensiksi puheenvuoron.

»Te lietsotte luokkavihaa», sanoin. »Minä pidän vääränä ja rikollisena
sitä, että vedotaan kaikkeen siihen, mikä on alhaista ja raakaa
työväenluokassa. Luokkaviha on minun mielestäni yhteiskunnanvastaista
ja, kuten minusta näyttää, myöskin sosialismille vastaista.»

»En myönnä olevani syyllinen», hän vastasi. »Luokkavihaa ei ilmene minun
kirjoitusteni sanamuodossa eikä niiden hengessä.»

»Vai niin!» huudahdin moittivasti ja otin samalla käteeni hänen
kirjansa.

Hän maisteli teetään, sill'aikaa kuin minä silmäilin kirjan sivuja.

»Sivu 132», luin ääneen: »'Senpä vuoksi esiintyykin luokkataistelu
nykyisessä yhteiskunnassa palkkaa maksavan ja palkatun luokan välillä.'»

Loin häneen voitokkaan katseen.

»Siinä ei mainita mitään luokkavihasta», hän virkkoi vastaan.

»Mutta», minä intin, »te puhutte 'luokkataistelusta'».

»Se on eri asia kuin luokkaviha», vastasi hän. »Ja, uskokaa minua, me
emme lietso luokkavihaa. Me sanomme, että luokkataistelu on
yhteiskunnallisen kehityksen laki. Me emme ole siitä vastuunalaisia. Me
emme ole luoneet luokkataistelua. Me ainoastaan selitämme sitä, niinkuin
Newton selitti painolakia. Me selitämme sitä etujen ristiriitaisuuden
luonnetta, mikä synnyttää luokkataistelun.»

»Mutta ei pitäisi olla olemassa mitään etujen ristiriitaa», huudahdin.

»Minä yhdyn teihin kaikesta sydämestäni», hän vastasi. »Siihen me
sosialistit juuri pyrimmekin, etujen ristiriidan poistamiseen. Suokaa
anteeksi ja sallikaa minun lukea pieni ote.» Hän otti kirjansa ja
käänteli muutamia lehtiä. »Sivulla 126: 'Se luokkataistelujen aikakausi,
joka alkoi alkuperäisen heimoyhteiskunnan hajottua ja yksityisomistuksen
muodostuttua, tulee häviämään, niin pian kuin yksityisomistus on
poistettu yhteiskunnalle välttämättömään omaisuuteen nähden.'»

»Mutta minä en hyväksy teidän käsitystänne», huomautti piispa, samalla
kuin hänen kärsivä-ilmeiset kasvonsa osoittivat, miten kiintynyt hän oli
tähän keskusteluun. »Teidän perustelunne ovat vääriä. Ei ole
olemassakaan mitään etujen ristiriitaa työn ja pääoman välillä -- tai
oikeammin, sellaista ei pitäisi olla.»

»Kiitoksia», sanoi Ernest vakavasti. »Teidän viimeinen lausuntonne
jättää paikoilleen minun alkuperäisen väitteeni.»

»Mutta miksi pitää sitten olla olemassa ristiriitaisuutta?» kysyi piispa
lämpimästi.

Ernest kohautti olkapäitään. »Ehkä sen tähden, että meidät on
sellaisiksi luotu.»

»Mutta sellaisiksi meitä ei ole luotu!» huudahti toinen.

»Puhutteko te ihanneihmisestä?» kysyi Ernest. »Epäitsekkäästä,
jumalankaltaisesta, jollainen on niin harvinainen, että sitä miltei voi
pitää olemattomana, vai tarkoitatteko te tavallista, jokapäiväistä
ihmistä?»

»Tavallista, jokapäiväistä ihmistä», kuului vastaus.

»Joka on heikko ja erehtyväinen, aina valmis lankeamaan?»

Piispa Morehouse nyökkäsi myöntävästi.

»Ja pikkumainen ja itsekäs?»

Jälleen piispa nyökäytti päätään.

»Huomatkaa!» varoitteli Ernest. »Minä sanoin 'itsekäs'.»

»Keskinkertainen ihminen _on_ itsekäs», vakuutteli piispa.

»Joka tahtoo kaiken, minkä voi saada?»

»Tahtoo kaiken, minkä voi saada -- se on valitettavasti totta.»

»Niinpä te nyt olettekin minun vallassani.» Ernest puristi huulensa
tiukasti yhteen avaten ne jälleen. »Sallikaa minun selvittää teille.
Ajatelkaamme miestä, joka työskentelee raitiotiellä.»

»Hän ei voisi työskennellä siellä, jollei olisi pääomaa», keskeytti
piispa.

»Totta kyllä, mutta te myönnätte, että pääoma häviäisi, jollei olisi
työvoimaa, joka sille ansaitsee voitto-osinkoja.»

Piispa ei virkkanut mitään.

»Eikö niin?» uteli Ernest.

Piispa nyökkäsi.

»Siis meidän lausuntomme kumoavat toinen toisensa», sanoi Ernest
sellaisella äänenpainolla, jolla puhutaan selviöistä, »ja me olemme
siinä, mistä lähdimme liikkeelle. Alkaaksemme alusta, työmiehet
raitiotiellä panevat puolestaan työn. Osakkeenomistajat panevat pääoman.
Työläisten ja pääoman yhteisten ponnistusten kautta ansaitaan rahaa.[1]
He jakavat keskenään ansaitsemansa rahat. Pääoman osaa sanotaan
'voitto-osingoksi'. Työn osaa sanotaan 'palkaksi'.»

[1] Siihen aikaan yksityisten muodostamat yhtiöt vallitsivat kaikkia
    kulkuneuvoja, halliten niitä mielensä mukaan.

»Hyvä on», keskeytti piispa. »Eikä mikään estä tuota jaotusta olemasta
sovinnollinen.»

»Te näytätte nyt jo unohtaneen, mistä me alussa sovimme», vastasi
Ernest. »Me olimme yksimielisiä siitä, että keskinkertainen ihminen on
itsekäs. Hän, tuo todella olemassaoleva ihminen. Te olette kohonnut
ilmaan ja hankitte jakoa sellaisten ihmisten kesken, joita ei ole
olemassa. Mutta palataksemme maan päälle, työmies, ollen itsekäs, tahtoo
tuossa jaossa saada omalle osalleen niin paljon kuin mahdollista. Kun on
kysymys saman kasan jakamisesta, ja kun kaksi ihmistä tahtoo saada
kaiken, mitä voi saada samasta kasasta, niin syntyy etujen ristiriita.
Tämä se on se työn ja pääoman välinen etujen ristiriita. Ja se on
sovittamaton ristiriita. Niin kauan kuin on olemassa työmiehiä ja
kapitalisteja, he riitelevät jaosta. Jos olisitte San Franciscossa tänä
iltana, olisi teidän liikuttava jalkaisin. Siellä on raitiotieliikenne
pysähdyksissä.»

»Uusi lakkoko?»[1] kysyi piispa hämmästyneenä.

[1] Riitaisuudet olivat ihan tavallisia noina järjettöminä ja
    mielivaltaisina aikoina. Joskus työmiehet tekivät lakon. Joskus
    kapitalistit kieltäytyivät antamasta työtä. Sellaisina aikoina
    useinkin tuhottiin paljon omaisuutta ja menetettiin ihmishenkiä.
    Tämä on meille yhtä käsittämätöntä kuin sekin, että sen ajan
    miehillä oli tapana paiskoa huonekaluja palasiksi riitautuessaan
    vaimojensa kanssa.

»Siellä riidellään raitioteiden tulojen jakamisesta.»

Piispa Morehouse hämmästyi.

»Se on väärin!» hän huusi. »Se johtuu työväen lyhytnäköisyydestä. Kuinka
he voivat toivoa säilyttävänsä meidän myötätuntoisuutemme.»

»Kun meidän täytyy kävellä», sanoi Ernest ovelasti.

Mutta piispa Morehouse ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi:

»Heidän näköpiirinsä on liian ahdas. Ihmisten pitäisi olla ihmisiä eikä
petoja. Siellä tulee olemaan väkivaltaisuuksia ja murhia ja surevia
leskiä ja orpoja. Pääoman ja työn tulisi olla sovussa keskenään. Niiden
tulisi työskennellä käsi kädessä molemminpuoliseksi edukseen.»

»Vai sillä lailla, te olette taas ilmassa», huomautti Ernest kuivasti.
»Tulkaa takaisin maan päälle. Muistakaa, että me sovimme siitä, että
tavallinen ihminen on itsekäs.»

»Mutta hänen ei pitäisi olla!» huudahti piispa.

»Ja siinä minä yhdyn teihin», säesti Ernest. »Hänen ei pitäisi olla
itsekäs, mutta sellaisena hän tulee pysymään, niin kauan kuin hän elää
sellaisessa yhteiskunnassa, joka perustuu sian-siveysoppiin.»

Piispa oli kauhuissaan, ja isä pidätteli naurua.

»Niin kyllä, sian-siveysoppiin», jatkoi Ernest armottomasti. »Sitä
merkitsee kapitalistinen järjestelmä. Ja sitä puolustaa teidän
kirkkonne, sitä te saarnaatte joka kerta, kun astutte saarnastuoliin.
Sian-siveysoppi! Mitään sopivampaa nimeä ei sille löydy.»

Piispa Morehouse kääntyi isäni puoleen ikäänkuin vedoten häneen, mutta
isä nauroi ja nyökäytti päätään.

»Minä pelkään mr Everhardin olevan oikeassa», hän sanoi.
»_Laissez-faire_, antaa-mennä, sellainenhan se on nykyajan ohjelma:
jokainen huolehtii itsestään ja piru vie sen, joka joutuu viimeiseksi.
Niinkuin mr Everhard sanoi toissailtana, on teidän pappien tehtävänä
nykyisen yhteiskuntamuodon ylläpitäminen, ja yhteiskunta lepää
äskenmainitulla perustuksella.»

»Mutta niin ei Kristus ole opettanut», huudahti piispa.

»Kirkko ei saarnaa Kristuksen oppia meidän päivinämme», sanoa sukaisi
Ernest. »Ja juuri sentähden työläiset eivät halua olla missään
tekemisissä kirkon kanssa. Kirkko antaa siunauksensa sille kamalalle
raakuudelle ja julmuudelle, millä kapitalistiluokka kohtelee
työväenluokkaa.»

»Kirkko ei anna sille siunaustaan», väitti piispa vastaan.

»Kirkko ei vastusta sitä», vastasi Ernest. »Ja mikäli kirkko ei
protesteeraa sitä vastaan, antaa se sille siunauksensa, sillä muistakaa,
että kirkkoa kannattaa kapitalistiluokka.»

»Minä en ole katsellut sitä siinä valossa», sanoi piispa lapsellisen
yksinkertaisesti. »Teidän täytyy olla väärässä. Minä tiedän, että tässä
maailmassa on paljon synkkää ja viheliäistä. Minä tiedän, että kirkko on
kadottanut sen, mitä te sanotte proletariaatiksi.»[1]

[1] »Proletariaatti» johtuu latinalaisesta sanasta *proletarii*. Tämä
    nimi oli Servius Tulliuksen väestöluokittelussa niillä Rooman
    asukkailla, joilla ei ollut niin suurta varallisuutta, että heidät
    olisi voitu lukea viimeiseen, viidenteen kansanluokkaan. Heistä oli
    valtiolle hyötyä ainoastaan jälkeläistensä (proles) kasvattajina.

»Teillä ei ole koskaan ollutkaan proletariaattia», huudahti Ernest.
»Proletariaatti on kasvanut kirkon ulkopuolella ja ilman kirkkoa.»

»Minä en oikein käsitä teitä nyt», sanoi piispa aprikoiden.

»Antakaa siis minun selittää. Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla, kun
koneet ja tehdasteollisuus tulivat käytäntöön, alkoi työtätekevä kansa
tulla erotetuksi maasta. Vanha työjärjestelmä murtui. Työkansa ajautui
maaseuduilta tehdaskaupunkeihin. Äidit ja lapset pantiin työskentelemään
uusilla koneilla. Perhe-elämästä tuli loppu. Olosuhteet muodostuivat
kauhistaviksi. Se on verinen tarina.»

»Kyllä tiedän», keskeytti piispa Morehouse kärsivä ilme kasvoillaan. »Se
oli kamalaa. Mutta siitä on jo kulunut puolitoistasataa vuotta.»

»Ja siltä ajalta, puolitoistasataa vuotta sitten, on peräisin nykyinen
proletariaatti», jatkoi Ernest. »Eikä kirkko ollut tietävinäänkään
siitä. Vaikka kapitalistit muuttivat maan teurastuslaitokseksi, pysyi
kirkko äänettömänä. Se ei pannut vastalausettaan silloin enempää kuin
tänäkään päivänä. Niinkuin Austin Lewis[1] sanoo puhuessaan tuosta
ajasta: ne, joille oli annettu käsky 'ruokkikaa minun lampaitani',
näkivät miten noita lampaita myytiin orjuuteen ja tapettiin työllä,
eivätkä he sitä vastustaneet.[2] Kirkko pysyi silloin mykkänä. Mutta
ennenkuin jatkan, minä vaadin teitä joko sellaisinaan hyväksymään
väitteeni tai sellaisinaan ne hylkäämään. Oliko siis kirkko mykkänä?»

[1] Sosialistien kuvernööriehdokas Kaliforniassa syysvaaleissa v. 1906
    j. Kr., vanhaa ajanlaskua. Syntyperältään englantilainen, kirjoitti
    useita taloustieteellisiä ja filosofisia teoksia ja oli aikansa
    huomattavimpia sosialistijohtajia.

Piispa Morehouse empi. Tohtori Hammerfieldin lailla hänkin oli
tottumaton Ernestin rajusti hyökkäävään väittelytapaan.

»Kahdeksannentoista vuosisadan historia[2] on kirjoitettu», ehätti
Ernest sanomaan. »Ja ellei kirkko ollut mykkä, eivät kirjatkaan sen
mykkyydestä kertoisi.»

[2] Historiassa ei ole kamalampia lehtiä kuin ne, jotka kertovat lapsi-
    ja naisorjain kohtelemisesta englantilaisissa tehtaissa
    kahdeksannentoista vuosisadan loppupuolella v. a. Sellaisissa
    teollisuushelveteissä luotiin useat sen ajan suurimmista
    omaisuuksista.

»Minä pelkään, että kirkko oli mykkä», tunnusti piispa.

»Ja kirkko on mykkä tänäkin päivänä.»

»Sitä en myönnä», sanoi piispa.

Ernest pysähtyi, katseli häntä tutkivasti ja otti vastaan
taisteluvaatimuksen.

»Hyvä, katsokaammepa», hän sanoi. »Chicagossa on naisia, jotka raatavat
kokonaisen viikon yhdeksästäkymmenestä sentistä. Onko kirkko
protesteerannut sitä vastaan?»

»Se on minulle uutta», kuului vastaus. »Yhdeksänkymmentä senttiä
viikossa. Sehän on kamalaa!»

»Onko kirkko pannut vastalausetta?» tiukkasi Ernest.

»Kirkko ei tiedä siitä mitään», koetti piispa puolustautua.

»Ja kuitenkin kirkolle kuului käsky: 'Ruokkikaa minun lampaitani'»,
nauroi Ernest ivallisesti, mutta sanoi kohta: »Suokaa anteeksi
ivallisuuteni, piispa. Mutta voitteko ihmetellä sitä, että teidän
kanssanne menettää malttinsa? Milloin te olette kapitalististen
seurakuntainne edessä vastustanut lasten käyttämistä Etelävaltioiden
pumpulitehtaissa.[1] Kuuden-, seitsemänvuotiaat lapset raatavat
kaksitoista tuntia vuorokaudessa. He eivät koskaan näe siunattua
päivänpaistetta. He kuolevat kuin kärpäset. Voitto-osingot maksetaan
heidän verellään. Ja voitto-osingoilla rakennetaan upeita kirkkoja
Uudessa Englannissa, missä teidän kaltaisenne saarnaavat huvittavia
typeryyksiä noiden voitto-osinkojen pöhöttyneille, paksuvatsaisille
saajille.»

[1] Everhard olisi saanut paremman esimerkin Etelän kirkon
    menettelystä orjakysymyksessä ennen n. s. sisällissotaa. Niinpä
    esim. v. 1835, v. a., presbyteriaanisen kirkkokunnan yleinen kokous
    selitti: »Orjuus hyväksytään sekä Vanhassa että Uudessa
    Testamentissa, eikä sitä siis Jumala kiellä.» Charlestonin
    baptistikirkkokunta antoi seuraavan lausunnon tästä kysymyksestä
    samana vuonna: »Luoja on erityisesti tunnustanut isäntien oikeuden
    orjiinsa, joten isännällä on oikeus menetellä niihin nähden, miten
    ikinä haluaa.» Pastori E. D. Simon, jumaluusopin tohtori ja
    Randolph-Macon Metodisti-Opiston opettaja Virginiassa, kirjoitti:
    »Useat Pyhän Raamatun kohdat hyväksyvät orjien pitämisen ja siihen
    liittyvät erinäiset etuoikeudet. Oikeus ostaa ja myydä on pyhässä
    sanassa selvästi tunnustettu. Kaiken kaikkiaan, jos me kysymme
    neuvoa juutalaiselta lailta, jonka Jumala itse on säätänyt, tai
    vetoamme ihmiskunnan yleiseen käsitykseen ja kaikkina aikoina
    tavaksi tulleeseen menettelyyn tai Uuden Testamentin ja moraalisen
    lain päätöksiin, niin tulemme siihen johtopäätökseen, että orjuus ei
    ole epäsiveellistä. Ja jos meidän on onnistunut todistaa, että
    ensimmäiset Afrikasta tuodut orjat oli laillista tietä tehty
    orjiksi, niin seuraa siitä johdonmukaisesti, että myöskin heidän
    lapsensa ovat laillisia orjia. Siten me huomaamme, että Amerikassa
    esiintyvä orjuus lepää oikeuden pohjalla.»

    Siinä ei ole mitään ihmettelemistä, että kirkko lauloi samaa virttä
    vuosisataa myöhemmin kapitalistisen omistusoikeuden puolesta.
    Asgardin museossa säilytetään erästä v. 1905 ilmestynyttä Henry van
    Dyken kirjoittamaa kirjaa nimeltä »Essays in Application». Hän oli
    ilmeisesti kirkonmies, ja hänen ajatuksensa muistuttavat
    hämmästyttävästi edellämainittua kirkkokunnan lausuntoa. Siinä
    sanotaan m. m.: »Raamattu opettaa, että Jumala omistaa maailman. Hän
    jakaa jokaiselle ihmiselle sen mukaan kuin Hän hyväksi näkee,
    yleisten lakien nojalla.»

»Minä en tietänyt sitä», mutisi piispa hiljaa. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat, ja hän näytti kiusaantuneelta.

»Te ette siis ole pannut vastalausetta?»

Piispa pudisti päätään.

»Siis kirkko on tänä päivänä yhtä mykkä kuin se oli kahdeksannellatoista
vuosisadalla?»

Piispa oli ääneti, ja tällä kertaa Ernest pidätti lopullista iskuansa.

»Eikä ole unohdettava, että milloin ikinä kirkonmies panee
vastalauseensa, hän menettää virkansa.»

»Minä tuskin uskon, että se johtaisi siihen», huomautti piispa.

»Aiotteko te protesteerata?» kysäisi Ernest.

»Osoittakaa minulle omasta seurakunnastani sellaisia epäkohtia, joista
te olette puhunut, ja minä protesteeraan.»

»Teen sen», huudahti Ernest. »Olen teidän käytettävänänne. Kuljetan
teidät kanssani oikean helvetin läpi.»

»Ja minä lupaan protesteerata.» Piispa oikaisihe tuolissaan, ja hänen
lempeille kasvoilleen ilmestyi sotilaan karski ilme. »Kirkko ei tule
jäämään mykäksi.»

»Teidät erotetaan virastanne», kuului varoitus.

»Minä tulen todistamaan, että se ei ole totta», intti piispa. »Näytän
toteen, jos se, mitä sanotte, on totta, että kirkko on erehtynyt
tietämättään. Ja edelleen väitän, että se, mikä nykyisessä
teollisuusjärjestelmässä on kamalaa, johtuu kapitalistiluokan
tietämättömyydestä. Se on valmis korjaamaan kaikki vääryydet, niin pian
kuin se saa niistä tiedon. Ja tämän tiedon antaminen on kirkon
velvollisuus.»

Ernest nauroi. Hän nauroi julmasti, ja minä ehätin piispan puolelle.

»Muistakaa», huomautin minä, »että te näette ainoastaan kilven toisen
puolen. Meissä on paljon hyvää, vaikka ette myönnä mitään sellaista
meissä olevan. Piispa Morehouse on oikeassa. Teollisuuden epäkohdat,
mitkä te kuvaatte niin kauheiksi, johtuvat tietämättömyydestä.
Yhteiskunnan eri kerrokset ovat joutuneet liian kauaksi toisistaan.»

»Villi intiaani ei ole niin julma ja petomainen kuin kapitalistiluokka»,
kuului vastaus; ja sillä hetkellä minä vihasin häntä.

»Te ette tunne meitä», vastasin. »Me emme ole julmia emmekä petomaisia.»

»Todistakaa se», hän haastoi.

»Miten voin sen todistaa ... teillekö?» Minua alkoi suututtaa.

Hän pudisti päätään. »En vaadi teitä todistamaan sitä minulle. Pyydän
teitä todistamaan sen itsellenne.»

»Tiedän sen», sanoin.

»Te ette tiedä mitään», kuului hänen töykeä vastauksensa.

»No, no lapset», isä sanoi lepyttävästi.

»Minä en välitä --», aloitin ylenkatseellisesti, mutta Ernest keskeytti.

»Minä käsitän, että teillä on rahaa tai teidän isällänne on, mikä muuten
on samantekevä. Rahat ovat sijoitetut Sierra Millsin
teollisuuslaitoksiin.»

»Mitä sillä on tämän kanssa tekemistä?» huudahdin.

»Eipä paljon mitään», hän alkoi hitaasti, »muuta kuin että teidän
pukunne, joka teillä nyt on yllänne, on vääryyden tahraama. Ruoka, mitä
te syötte, niinikään. Pienten lasten ja aikamiehien veri tippuu teidän
kattonne räystäiltä. Minä voin ummistaa silmäni ja kuulla sen tippuvan
tip, top, tip, top kaikkialla ympärilläni.»

Ja sovittaakseen eleensä sanojensa mukaisiksi hän sulki silmänsä ja
nojautui tuolinsa selustaa vasten. Minulle tuli kyyneleet silmiin
nöyryytyksestä ja loukatusta turhamaisuudesta. Minua ei oltu vielä
koskaan ennen niin kohdeltu. Sekä piispa että isäni joutuivat hämilleen.
He yrittivät ohjata keskustelua tyynemmille vesille; mutta Ernest avasi
silmänsä, katsahti minuun ja hääti heidät pois. Hänen huulillaan oli
ankara ilme, samoin hänen silmissään, eikä näkynyt niissä tällä kertaa
naurunväreitä. Mitä aikoikaan hän sanoa, mitkä ankarat nuhteet hän
aikoikaan minulle antaa, sitä en saanut koskaan tietää; sillä juuri
sillä hetkellä eräs mies tuli katukäytävää pitkin ja pysähtyi tuokioksi
meitä katselemaan. Hän oli kookas mies, huonosti puettu, ja selässään
hänellä oli kantamus bambu- ja rantaruo'osta valmistettuja telineitä,
tuoleja ja varjostimia. Hän tarkasteli taloa ikäänkuin miettien,
astuisiko sisälle koettamaan kauppa-onneaan.

»Tuon miehen nimi on Jackson», sanoi Ernest.

»Noin vankan miehen pitäisi tehdä työtä eikä kaupustella», huomautin
lyhyesti.[1]

[1] Siihen aikaan oli tuhansittain sellaisia köyhiä kauppiaita, jotka
    tunnettiin nimellä kaupustelija. He kanniskelivat koko
    tavaravarastoansa talosta taloon. Se oli mitä järjettömintä
    työvoimain tuhlausta.

»Tarkastakaapa hänen vasemman kätensä hihaa», sanoi Ernest leppeästi.

Minä katsoin ja huomasin, että hiha oli tyhjä.

»Hän menetti kätensä Sierra Millsissa, ja te ajoitte hänet kuin vanhan
juhdan maantielle kuolemaan. Kun sanon 'te', niin tarkoitan niitä
tehtaanjohtajia ja virkailijoita, jotka palkan edestä käyttävät noita
tehtaita teidän hyväksenne. Se oli tapaturma. Se aiheutui hänen
yrittäessään säästää yhtiölle muutamia dollareita. Hänen kätensä tarttui
hammasrattaaseen. Hän olisi voinut antaa mennä rattaisiin sen
piikivenkappaleen, minkä hän huomasi. Se olisi murskannut
kaksinkertaisen hammasrivin. Mutta hän yritti siepata pois
piinkappaletta, jolloin hänen kätensä joutui väliin ja murskautui
sormenpäistä kainaloon asti. Se tapahtui yöllä. Tehtaassa tehtiin
ylityötä. Siltä vuosineljännekseltä maksettiin lihavat voitto-osingot.
Jackson oli työskennellyt useita tunteja yhtä painoa, ja hänen
lihaksensa olivat herpautuneet ja kankeat. Ja siitä johtui, että hän
joutui koneen rattaisiin. Hänellä oli vaimo ja kolme lasta.»

»Ja mitä teki yhtiö hänen hyväkseen?» kysyin.

»Ei mitään. Kyllä vainenkin he jotakin tekivät. He sotkivat taitavasti
oikeusjutun, minkä Jackson nosti sairashuoneesta päästyään. Yhtiöllä on
palveluksessaan sangen eteviä lakimiehiä, näettekös.»

»Te ette ole kertonut koko juttua», sanoin vakaumuksella. »Tai ehkäpä te
ette tunne koko asiaa. Kenties hän oli röyhkeä.»

»Röyhkeä! Haha!» Hänen naurunsa oli Mefiston naurua. »Taivaan Jumala!
Röyhkeä! Kätensä menettänyt mies! Siitä huolimatta hän oli nöyrä ja
alamainen palvelija, eikä ole syytä uskoa, että hän olisi ollut
röyhkeä.»

»Entä oikeusistuimet», tiedustin minä. »Asia ei varmaankaan olisi
päättynyt hänen häviökseen, jollei siinä olisi ollut mitään muuta kuin
mitä te olette kertonut.»

»Eversti Ingram on yhtiön yliasianajaja. Hän on ovela lakimies.» Ernest
kiinnitti hetkeksi katseensa minuun ja jatkoi sitten: »Minä sanon mitä
teidän on tehtävä, neiti Cunningham. Ottakaa selkoa Jacksonin asiasta.»

»Minä olen sen jo päättänyt», sanoin kylmästi.

»Hyvä on», lausui hän leppeästi, »ja minä neuvon, mistä hänet löydätte.
Mutta minua peloittaa teidän puolestanne ajatellessani, mihin kaikkeen
tuo Jacksonin käsi tulee teidät johtamaan.»

Ja sitten sovittiin siitä, että sekä piispa että minä vastaisimme hänen
haasteeseensa. He lähtivät pois yhdessä, jättäen minut hautomaan
mielessäni sitä vääryyttä, mikä oli tapahtunut minulle ja luokalleni.
Ernest Everhard oli raaka ja häikäilemätön. Minä vihasin häntä ja
lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että hän oli käyttäytynyt niinkuin
voi odottaakin työväenluokkaan kuuluvalta mieheltä.



KOLMAS LUKU.

Jacksonin käsi.


Vähän oli minulla aavistusta siitä kohtalokkaasta osasta, mitä Jacksonin
käsi tuli näyttelemään elämässäni. Jackson itse ei tehnyt minuun mitään
erityisempää vaikutusta, kun minä hänet vihdoin löysin. Hän asui
viheliäisessä vuokrakasarmissa,[1] lähellä rantaa suon reunassa.
Haisevia vesilätäköitä näkyi talon ympärillä, ja niiden pintaa peitti
keltainen lima, levittäen ympäristöön saastaista löyhkää.

[1] Tätä nimitystä käytettiin siihen aikaan eräänlaisista rakennuksista,
    joissa suuret työläisjoukot asuivat. He maksoivat vuokraa, ja noiden
    talojen arvoon katsoen uskomattoman korkeata vuokraa, niiden
    omistajille.

Minä huomasin, että Jackson todella oli sellainen nöyrä ja taipuvainen
mies, jollaiseksi hänet oli minulle esitetty. Hänellä oli tekeillä
jonkinlainen ruokoteos, ja hän jatkoi keskeyttämättä työtään
keskustellessamme. Mutta hänen nöyryydestään ja alistuvaisuudestaan
huolimatta olin huomaavinani hänessä kytevän katkeruuden ensimmäiset
oireet, kun hän sanoi:

»Olisi niiden toki sietänyt antaa minulle vaikkapa vain vahdin[1]
paikka.»

[1] Siihen aikaan varastaminen oli uskomattoman yleistä. Jokainen
    varasti omaisuutta joltakulta. Yhteiskunnan herrat varastivat
    laillisesti tai muuten laillistuttivat varkautensa, jotavastoin
    köyhät ihmiset varastivat laittomasti. Mikään ei ollut turvassa
    ilman vartijoita. Hirvittävän suuri joukko ihmisiä toimi vartijoina,
    joiden tehtävänä oli omaisuuden suojeleminen. Varakkaiden talot
    olivat todellisia suojaholveja ja linnoituksia. Meidän omien
    lastemme tapa joskus »puhaltaa» toisille ihmisille kuuluvia esineitä
    on jäännös tuon kaukaisen menneisyyden varastelusta, joka siihen
    aikaan oli aivan yleistä.

Minä en saanut hänestä paljoakaan irti. Hän teki minuun typerän ihmisen
vaikutuksen, mutta näppäryys, mikä oli hänelle ominaista hänen
työskennellessään toisella kädellään, järkytti minun käsitystäni hänen
typeryydestään. Se herätti minussa uuden ajatuksen.

»Miten teidän kätenne sattui joutumaan tuohon koneeseen?» kysäisin.

Hän katseli minua tylsästi ja ihmetellen ja pudisti päätään. »En tiedä.
Niin se vain kävi.»

»Huolimattomuusko?» kysyin.

»Ei», vastasi hän, »minä en sitä sellaiseksi sanoisi. Minä olin
ylityössä ja lienen ollut jonkun verran väsynyt. Minä puskin noissa
tehtaissa seitsemäntoista vuotta, ja olen pannut merkille, että useimmat
noista tapaturmista tapahtuvat juuri ennen tehtaan pillin[1] vihellystä.
Minä olen aivan varma, että useimmat tapaturmat tapahtuvat juuri
viimeisellä työtunnilla ennen pillin puhallusta. Ihminen ei ole niin
nopsa työskenneltyään yhtä mittaa koko päivän. Minä olen nähnyt monenkin
joutuvan koneiden väliin ja ruhjoutuvan lihamöhkäleeksi, itse
tietämättään mitään.»

[1] Työläiset kutsuttiin työhön ja päästettiin työstä vihellyttämällä
    pillejä, jotka päästivät tavattoman raa'an, kirkuvan äänen.

»Monenkin, sanoitte?» kysäisin.

»Satojen, monien satojen, ja lapsienkin.»

Noita kauheita yksityiskohtia lukuunottamatta Jacksonin kertomus häntä
kohdanneesta onnettomuudesta oli sama, minkä jo olin kuullut. Kun
kysyin, oliko hän rikkonut mitään koneitten käyttämistä koskevaa ohjetta
vastaan, pudisti hän päätään.

»Minä tyrkkäsin remmiä oikealla kädelläni», hän sanoi, »ja ojensin
vasemman käteni tavoittaen tuota piinkappaletta. Minä en pysähtynyt
katsomaan, oliko remmi siirtynyt pois paikoiltaan. Arvelin, että niin
oli, mutta niinpä ei ollutkaan. Minä kurotin kättäni, mutta remmi olikin
jäänyt paikoilleen, ja niin litistyi käteni.»

»Se mahtoi tuntua tuskalliselta», sanoin osaaottavasti.

»Luiden murskautuminen ei ollut hauskaa», kuului vastaus.

Hänen käsityksensä tuosta vahingonkorvausjutusta oli jotakuinkin hämärä.
Yksi ainoa seikka tuntui olevan hänelle selvillä, se nimittäin, että hän
ei ollut saanut mitään vahingonkorvausta. Hänellä oli se luulo, että
työnjohtajan ja tehtaan isännöitsijän antama todistus oli ratkaissut
asian oikeudessa hänen vahingokseen. Näiden todistus ei ollut, kuten hän
sanoi, »sellainen kuin sen olisi pitänyt olla». Ja näiden miesten luo
päätin minä mennä.

Se ainakin oli varma, että Jacksonin tila oli kurja. Hänen vaimonsa oli
kivulloinen, eikä hän voinut ruokotöillään ja kaupustelullaan hankkia
perheen elantoon välttämättömiä varoja. Hänellä oli osa vuokraa
maksamatta, ja vanhin poika, yksitoistavuotias pienokainen, oli alkanut
työskennellä tehtaassa.

»Niiden olisi sentään pitänyt antaa minulle se vahtimiehen paikka»,
kuuluivat hänen viimeiset sanansa, kun läksin pois.

Kun olin puhutellut niitä kahta työnjohtajaa ja tehtaan isännöitsijää,
jotka olivat todistaneet Jacksonin jutussa, sekä sitä lakimiestä, joka
oli hänen asiaansa ajanut, aloin jo ymmärtää, että Ernestin puheissa oli
sittenkin perää.

Hän oli heikon ja mitättömän näköinen mies, se lakimies, ja heti
ensi-näkemältä minulle selvisi, että Jacksonin häviölle joutuminen ei
ollut mikään ihme. Minun ensimmäinen ajatukseni oli, että Jacksonille
oli omiaan moinen asianajaja. Mutta samalla hetkellä minun mieleeni
johtui pari Ernestin lausuntoa: »Yhtiöllä on palveluksessaan erinomaiset
lakimiehet» ja »Eversti Ingram on ovela lakimies». Minä mietin näitä
seikkoja ja aloin ymmärtää, että yhtiö tietysti voi hankkia parempia
lakimiehiä kuin Jacksonin kaltainen köyhä työmies. Mutta tämähän olikin
vain sivuseikka. Täytyi olla olemassa muitakin seikkoja, jotka
aiheuttivat Jacksonin häviön.

»Miksi te hävisitte tuon oikeusjutun?» kysyin.

Lakimies hämmästyi ja joutui hetkeksi hämilleen, ja minä oikein tunsin
sääliä tuota vähäistä olentoa kohtaan. Hän alkoi vikistä. Minusta
tuntui, että hänen vinkuva puhetapansa oli synnynnäistä. Hän lienee jo
syntyessään saanut selkäänsä. Hän puhui todistuksista. Todistajat olivat
antaneet sellaisia todistuksia, joista hyötyi ainoastaan toinen
riitapuoli. Ei yhtään sanaa voinut niiden suusta saada Jacksonin
hyväksi. He tiesivät, kumpi puoli voileivässä on parempi. Jackson oli
hupsu mies. Hän hölmistyi ja sotkeutui ristikuulustelussa. Eversti
Ingram onnistui loistavasti. Hänen oli onnistunut houkutella Jacksonilta
vahingoittavia vastauksia.

»Kuinka voivat hänen vastauksensa olla vahingoittavia, jos hänellä kerta
oli oikeus puolellansa?» kysyin.

»Mitä siinä oli oikeudella tekemistä?» hän kysyi. »Te näette nämä
kirjat.» Ja sitä sanoessaan hän osoitti kädellään kirjaläjää vähäisen
konttorinsa seinällä. »Noita kirjoja lukemalla olen oppinut tietämään,
että laki ja oikeus ovat kaksi vallan eri asiaa. Kysykää miltä
lakimieheltä hyvänsä. Te menette sunnuntaikouluun oppimaan, mikä on
oikeus. Mutta te menette noihin kirjoihin oppimaan -- lakia.»

»Tarkoitatteko, että Jacksonilla oli puolellaan oikeus ja että hän silti
joutui tappiolle?» minä utelin tutkivasti. »Väitättekö, että tuomari
Caldwellin lakituvassa ei ole oikeutta?»

Tuo pieni lakimies tuijotti minuun hetken, ja sotainen ilme hävisi hänen
kasvoiltaan näkymättömiin.

»Minulla ei ollut kunnollista tilaisuutta», hän alkoi jälleen vikistä.
»Ne tekivät narrin Jacksonista ja minusta myöskin. Mikäpä minun auttoi.
Eversti Ingram on mainio lakimies. Jollei hän olisi etevä, luuletteko,
että hänellä olisi käsissään Sierran tehtaitten, Erstonin maayhtiön,
Berkeleyn rautatien, Oaklandin, San Leandron ja Pleasandonin
raitioteiden koko asianajotoimi? Hän on yhtiön lakimies, ja yhtiön
lakimiehet eivät vedä palkkaa tyhmyydestään. Mitä arvelette siitä, että
Sierran tehtaat yksistään maksavat hänelle kaksikymmentätuhatta dollaria
vuodessa? Ja se tapahtuu sen tähden, että hän tuottaa niille
kahdenkymmenentuhannen arvosta hyötyä.[1] Minä en pysty siihen. Ja jos
pystyisin, niin enpä totisesti olisi tällä puolella ja ajaisi sellaisia
nälkäjuttuja kuin Jacksonin asia. Mitä luulette, että olisin saanut, jos
olisin voittanut Jacksonin jutussa?»

[1] Yhtiön lakimiesten varsinaisena tehtävänä oli suurten yhtiöiden
    keinottelun palveleminen. Theodore Rooseveltin, Yhdysvaltain
    silloisen presidentin, tiedetään lausuneen puheessaan
    Harvard-yliopiston avajaisissa v. 1905: »Me kaikki tiedämme, että
    sangen monet huomatut ja etevät lakimiehet kaikkialla esiintyvät
    rikkaitten yksityisten ja yhtiöitten asianajajina, neuvoen näitä
    kiertämään niitä lakeja, joita on laadittu yleisön etua silmällä
    pitäen suurten omaisuuksien väärinkäyttöä ehkäisemään.»

»Te nähtävästi olisitte ryöstänyt[1] hänet puti puhtaaksi», vastasin.

[1] Hyvä kuva silloisesta asiaintilasta. Ihmiset pyydystivät toisiaan
    kuin ulvovat sudet. Isot sudet söivät pieniä susia, ja
    yhteiskunnallisen järjestyksen mukaan Jackson oli vähäisimpiä
    pienien susien joukossa.

»Tietysti olisin», huudahti hän suuttuneena. »Minunkin on elettävä, eikö
olekin?»

»Hänellä on vaimo ja lapsia», huomautin moittivasti.

»On minullakin vaimo ja lapsia», hän ehätti sanomaan. »Ja tässä
maailmassa ei ole muita kuin minä, jotka välittäisivät siitä, kuolevatko
he nälkään vai eivätkö.»

Hänen kasvonsa lauhtuivat yht'äkkiä, ja hän avasi kellonsa näyttääkseen
minulle sen kuoreen liimatun naisen ja kahden pikkutytön valokuvan.

»Tässä he ovat. Katsokaahan. Meillä on ollut kovat ajat kestettävänämme.
Olin toivonut voivani lähettää heidät maalle, jos olisin voittanut
Jacksonin jutun. He eivät pysy terveinä täällä, mutta eihän minulla ole
varoja lähettää heitä maalle.»

Kun aloin tehdä lähtöä, niin hän rupesi jälleen vikisemään.

»Minulla ei ollut minkäänlaisia edellytyksiä. Eversti Ingram ja tuomari
Caldwell ovat hyviä ystäviä. Tosin en tahdo sanoa, että se ystävyys
olisi ratkaissut tämän oikeusjutun, jos minun olisi onnistunut pusertaa
heidän vierasmiehiltään kunnollinen todistus. Ja silti minun täytyy
sanoa, että tuomari Caldwell teki kaikkensa estääkseen minua siitä.
Niin, tuomari Caldwell ja eversti Ingram kuuluvat samaan salaseuraan ja
samaan klubiin. He asuvat samassa kaupunginosassa -- missä minun ei
kannattaisi asua. Ja heidän vaimonsa seurustelevat keskenään. He käyvät
myötäänsä toistensa luona korttia pelaamassa.»

»Ja yhtä kaikki te arvelette, että Jacksonilla oli oikeus puolellaan?»
kysyin pysähtyen kynnykselle.

»Minä en arvele, minä tiedän sen», kuului hänen vastauksensa. »Ja ensin
minä luulin, että hän tosiaankin voittaisi oikeudessa. Mutta siitä en
virkkanut mitään vaimolleni. En tahtonut tuottaa hänelle pettymystä. Hän
oli jo muutenkin niin innostunut tuohon aiottuun virkistysmatkaan.»

»Miksi ette kiinnittänyt oikeuden huomiota siihen seikkaan, että Jackson
menetti kätensä koettaessaan estää koneistoa vahingoittumasta?» kysyin
Peter Donnellylta, eräältä niistä työnjohtajista, jotka oli kutsuttu
todistajiksi.

Hän mietti pitkän aikaa, ennenkuin vastasi. Sitten hän loi levottoman
katseen ympärilleen ja sanoi:

»Sen tähden, että minulla on hyvä vaimo ja kolme suloista lasta; siinä
koko juttu.»

»Minä en ymmärrä», sanoin.

»Toisin sanoen, sen tähden, että se ei olisi ollut terveellistä.»

»Te tarkoitatte --», aloitin.

Mutta hän keskeytti minut kiivaasti.

»Minä tarkoitan sitä, mitä sanoin. Minä olen työskennellyt näissä
tehtaissa monia vuosia. Aloitin käämipoikana, ja siitä lähtien olen
uurastanut. Kovilla ponnistuksilla ja työllä olen päässyt nykyiseen
esimiehen asemaani. Minä olen työnjohtaja, näettehän. Enkä luule koko
myllyssä olevan yhtään miestä, joka tulisi minun avukseni, jos olisin
hukkumaisillani. Minä kuuluin ennenaikaan ammattiyhdistykseen. Mutta
minä olen asettunut yhtiön puolelle kahdessa lakossa. Ne sanoivat minua
rikkuriksi. Koko tehtaassa ei ole yhtään miestä, joka lähtisi minun
kanssani ryypylle, jos tarjoisin. Näettekös arpia päässäni; ne ovat
tiilen jälkiä. Kehruuhuoneessa kaikki lapset kiroten mainitsevat minun
nimeni. Minun ainoa ystäväni on yhtiö. Minua ei velvollisuus pidätä
tehtaassa, vaan leipä ja särvin ja lasteni elämä. Niin se on.»

»Oliko se Jacksonin syy?» kysyin.

»Hänen olisi sietänyt saada korvaus. Hän oli hyvä työmies eikä
rettelöinyt koskaan.»

»Teillä ei siis ollut tilaisuutta kertoa koko totuutta, niinkuin olitte
vannonut tekevänne?»

Hän pudisti päätään.

»Totuutta, koko totuutta, eikä mitään muuta kuin totuutta?» lausuin
juhlallisella äänellä.

Jälleen hänen kasvoilleen ilmestyi tuskallinen ilme, ja kohottaen
silmänsä taivasta kohden hän sanoi:

»Minä olisin valmis jättämään sieluni ja ruumiini iankaikkiseen
helvettiin lasteni tähden», kuului hänen vastauksensa.

Henry Dallas, tehtaanjohtaja, jolla oli ketunnaama, kieltäytyi
keskustelemasta kanssani. En saanut häneltä sanaakaan, vaikka hänkin oli
ollut todistajana Jacksonin jutussa. Mutta toiseen työnjohtajaan nähden
onnistuin paremmin. James Smithillä oli ankarat kasvojenpiirteet, ja
minun sydämeni vavahti hänet tavatessani. Hän niinikään teki sellaisen
vaikutuksen, että hänkään ei toiminut omasta vapaasta tahdostaan, ja kun
me keskustelimme, tulin huomaamaan, että hän oli henkisesti etevämpi
kuin tavalliset hänen kaltaisensa miehet. Hän oli samaa mieltä kuin
Peter Donnelly, että Jacksonin olisi pitänyt saada vahingonkorvausta.
Menipä hän vielä pitemmällekin, sanoen tuota tekoa tunnottomaksi ja
sydämettömäksi, kun työläinen viskattiin maantielle sen jälkeen, kun hän
oli tullut työhön kykenemättömäksi. Hän niinikään kertoi, että siellä
tehtaassa tapahtuu onnettomuuksia tuon tuostakin ja että yhtiöllä on
tapana käräjöidä viimeiseen asti vahingonkorvauksen vaatijoita vastaan.

»Se merkitsee satoja tuhansia vuosittain osakkeenomistajille», hän
sanoi; ja hänen puhuessaan minä muistin viimeisen voitto-osingon, mikä
maksettiin isälleni, ja sen sievän puvun ja ne kirjat, joita oli minulle
ostettu niillä rahoilla. Minä muistin Ernestin syyttäneen, että
vaatteeni olivat veren tahraamat, ja minua värisytti.

»Kun te todistitte oikeudessa, ettehän huomauttanut, että Jackson
loukkaantui koettaessaan estää konetta vahingoittumasta?» sanoin.

»En, en tehnyt sitä», kuului vastaus, ja hänen suunsa vetäytyi katkeraan
hymyyn. »Minä todistin, että Jackson loukkaantui huolimattomuutensa ja
varomattomuutensa tähden ja että yhtiö ei ollut missään suhteessa
vastuunalainen hänen onnettomuudestaan.»

»Oliko se huolimattomuutta?» kysyin.

»Sanokaa sitä siksi tai miksi tahansa. Varma vain on, että mies väsyy
työskenneltyään useampia tunteja pääksytysten.»

Minä aloin tuntea kiintymystä tuohon mieheen. Hän varmasti oli
korkeampaa lajia.

»Te olette saanut paremman kasvatuksen kuin tavallinen työmies»,
huomautin.

»Minä kävin oppikoulun», hän vastasi. »Samalla hankin elatukseni
olemalla portinvartijana. Halusin päästä yliopistoon. Mutta isäni kuoli,
ja minun oli lähteminen tehtaaseen. Minä pidin luonnontieteistä», hän
selitti ujosti, ikäänkuin olisi tunnustanut jonkun heikkouden. »Minä
pidän eläimistä. Mutta jouduin sitten tänne tehtaaseen. Kun minusta
tehtiin työnjohtaja, niin menin naimisiin, sitten tuli perhettä, ja --
niin, sittemmin en ole ollut oma isäntäni.»

»Mitä te sillä tarkoitatte?» kysyin.

»Minä tahdoin vain selittää, miksi annoin oikeudessa sellaisen
todistuksen -- miksi noudatin ohjeita.»

»Kenen ohjeita?»

»Eversti Ingramin. Hän suunnitteli sen todistuksen, mikä minun oli
annettava.»

»Ja se määräsi Jacksonin häviölle joutumisen.»

Hän nyökkäsi, ja veri alkoi hitaasti virrata hänen kasvoilleen.

»Ja Jacksonilla oli vaimo ja kaksi lasta elätettävänään.»

»Minä tiedän sen», sanoi hän tyynesti, vaikka hänen kasvonsa
synkistyivät synkistymistään.

»Sanokaa minulle», jatkoin, »oliko teidän helppo muuttua siitä, mitä
olitte -- sanokaamme korkeakoulussa, siksi mieheksi, joka saattoi tuolla
tavoin menetellä oikeuden edessä?»

Hänen äkillinen vimmastumisensa pelästytti minut pahanpäiväisesti. Hän
päästi kamalan kirouksen ja pui nyrkkiä ikäänkuin minua iskeäkseen.

»Suokaa anteeksi», hän sanoi samassa. »Ei, se ei ollut helppoa. Ja nyt
luulen, että teidän on aika lähteä. Te olette kuullut minulta kaiken,
mitä halusitte. Mutta sallikaa minun tehdä pieni huomautus, ennenkuin
poistutte. Teille ei ole mitään hyötyä minun sanoistani. Minä tulen ne
kieltämään, eikä teillä ole yhtään todistajaa. Minä tulen kieltämään
jokaisen sanan, minkä olen tässä teille sanonut, ja jos niin tarvitaan,
olen valmis ne valallani kieltämään.»

Smithin luota palattuani menin isäni luo kemialliseen laitokseen ja
tapasin siellä Ernestin. Se sattui aivan odottamatta, mutta hän tervehti
minua tuolla ylväällä katseellaan ja lujalla kädenpuristuksella; ja minä
huomasin jälleen tuon kummallisen ujouden ja tyyneyden sekaisen ilmeen,
mikä oli herättänyt huomiotani ensikerran hänet tavatessani. Tuntui
siltä, kuin meidän edellinen myrskyinen kohtauksemme olisi ollut jo
unohdettu; mutta minä en tuntenut halua unohtaa sitä.

»Olen ollut ottamassa selkoa Jacksonin asiasta», sanoin keskeyttäen.

Hänen huomionsa teroittui, ja hän odotti, että minä jatkaisin, vaikka
huomasin hänen silmistään, että hän oli varma siitä, että mielipiteeni
oli muuttunut.

»Häntä näytään kohdellun pahoin», tunnustin. »Minä -- minä -- luulen,
että todellakin hänen vertaan tippuu meidän räystäistämme.»

»Tietysti», hän vastasi, »sillä jos Jacksonia ja hänen kaltaisiaan
kohdeltaisiin armollisemmin, niin osingot eivät olisi niin suuria».

»Minä en voi koskaan enää ihastua sieviin pukuihin», lisäsin.

Tunsin olevani nöyryytetty, mutta minulle samalla tuotti suloista
lohdutusta se tunne, että Ernest oli jonkinlainen rippi-isäni. Ja hänen
voimansa teki minuun valtaavan vaikutuksen. Siitä näytti säteilevän
rauhan ja suojeluksen lupaus.

»Ettekä voi ihastua säkkikankaaseen liioin», hän sanoi kolkosti.
»Ottakaa huomioon, että niissä tehtaissa, joissa valmistetaan
säkkikangasta, tapahtuu samalla tavalla. Sitä tapahtuu kaikkialla.
Meidän kehuttu sivistyksemme lepää verisellä pohjalla, ettekä te enkä
minä eikä kukaan meistä voi välttää veritahroja. Keitä olivat ne miehet,
joiden kanssa te puhelitte?»

Minä kerroin hänelle koko jutun.

»Eikä kukaan heistä ollut oma isäntänsä», hän sanoi. »He olivat kaikki
sidottuja tuohon armottomaan teollisuuskoneistoon. Ja surkeinta on se,
että he ovat siihen sidottuja sydänsiteillään. Lastensa tähden --
nousevan polven, jota he vaistomaisesti suojelevat. Ja se vaisto on
voimakkaampi kuin mikään siveysopin sääntö. Minun isäni! Hän valehteli,
varasti ja harjoitti kaikenlaista epärehellisyyttä saadakseen leipää
minulle ja veljilleni ja sisarilleni. Hän oli teollisuuskoneiston orja,
ja se koneisto näännytti hänet ja vihdoin tappoi.»

»Mutta te», vastasin. »Te varmaankin olette vapaa ihminen.»

»En kokonaan», hän virkkoi. »Minua eivät tosin sido sydämen siteet.
Usein tunnen kiitollisuutta siitä, ettei minulla ole lapsia, vaikka
rakastankin lapsia. Ja jos menisin naimisiin, en uskaltaisi ajatellakaan
lapsia.»

»Se epäilemättä on huonoa oppia», huudahdin.

»Sen tiedän», sanoi hän surullisesti. »Mutta se on välttämätöntä. Minä
olen kumousmies, ja se on vaarallinen ura.»

Minä naurahdin epäilevästi.

»Jos yrittäisin tunkeutua yöllä teidän isänne taloon varastamaan
voittorahat, jotka hän saa Sierran tehtaista, niin mitä hän tekisi?»

»Hän nukkuu revolveri vieressään», vastasin. »Hän varmaan ampuisi
teidät.»

»Ja jos minä ja muutamat muut johtaisimme puolitoista miljoonaa miestä
varakkaiden taloihin, niin siitä tulisi aika pauke, eikö totta?»

»Kyllä niin, mutta tehän ette sitä tee», huomautin.

»Sen minä juuri aion tehdä. Ja me aiomme ottaa ei ainoastaan kaikki,
mitä noissa taloissa on, vaan sen lisäksi kaikki varallisuudenlähteet,
kaivannot, rautatiet, tehtaat, pankit ja myymälät. Sellainen on
vallankumous. Ja se on koko vaarallista hommaa. Silloin tulee olemaan,
niin minusta tuntuu, enemmän pauketta kuin mitä saatamme uneksiakaan.
Mutta kuten jo olen sanonut, ei kukaan meidän päivinämme toimi omasta
vapaasta tahdostaan. Me olemme kaikki tavalla tai toisella sidotut
teollisuuskoneistoon. Te tulitte huomaamaan, että teidän laitanne on
niin ja samoin niiden miesten, joita te haastattelitte. Haastatelkaa
useampia heistä. Menkää tapaamaan eversti Ingramia. Ottakaa selkoa
niistä sanomalehden kertojista ja toimittajista, jotka sulkivat lehtensä
Jacksonin asialta. Ja te tulette huomaamaan, että he kaikki ovat koneen
orjia.»

Minä kysyin häneltä, missä määrin työläiset ovat alttiita tapaturmille,
jolloin hän vetosi tilastoon.

»Sen kaiken löytää kirjoista», hän sanoi. »Koottu tilasto osoittaa
epäämättömästi, että tapaturmia harvoin sattuu ensimmäisinä työtunteina
aamupäivällä, mutta että niiden luku lisääntyy seuraavilla tunneilla,
sitä mukaa kuin työläiset väsyvät ja kangistuvat työssä.

»Tiedättekö, että teidän isällänne on kolme vertaa suurempi sekä hengen
että ruumiin turva kuin työmiehellä? Vakuutusyhtiöt ovat siitä asiasta
selvillä. Ne vakuuttavat hänet tapaturmaa vastaan neljällä dollarilla
kahdellakymmenellä sentillä tuhannesta dollarista vuodeksi, jota vastoin
työmies saa maksaa samanlaisesta vakuutuksesta viisitoista dollaria.»

»Entäs te?» kysyin.

»Niin, kumousmiehenä minulla on kahdeksan vertaa suurempi vaara kuin
työmiehellä loukkaantua tai menettää henkeni», hän vastasi
välinpitämättömästi. »Vakuutusyhtiöt vaativat kemisteiltä, jotka
käsittelevät räjähdysaineita, kahdeksan vertaa korkeamman maksun kuin
työmieheltä. Luulen, että ne eivät suostuisi ollenkaan vakuuttamaan
minua.[1] Mutta miksi sitä kysytte?»

[1] Sen ajan petomaisessa kamppailussa kukaan ei voinut olla
    täydellisesti turvattu, eivät edes kaikkein rikkaimmatkaan. Ja
    turvatakseen omaisensa ihmiset ottivat käytäntöön vakuutuksen.
    Meistä, tämän valistuneen aikakauden ihmisistä, sellainen puuha
    tuntuu naurettavan hullunkuriselta, mutta siihen maailman aikaan
    vakuutus oli sangen vakava kysymys. Merkillinen puoli tässä jutussa
    oli se, että näiden vakuutusyhtiöitten kassoja kavalsivat tuon
    tuostakin samat virkailijat, joille oli uskottu niiden hallinto.

Minun silmäni vavahtelivat, ja tunsin veren virtaavan kasvoihini. Se ei
johtunut siitä, että hän olisi saanut minut kiinni, vaan siitä, että
olin itse takertunut hänen läsnäollessaan.

Juuri silloin isäni astui sisälle ja alkoi valmistautua lähtemään minun
kanssani. Ernest jätti hänelle muutamia kirjoja, jotka hän oli
lainannut, ja poistui ensimmäisenä. Mutta hän kääntyi ovelta takaisin ja
sanoi:

»Tässä juolahti mieleeni, että kun te nyt olette alkanut järkyttää omaa
rauhaanne ja kun minä paraikaa teen loppua piispan mielenrauhasta, niin
sietäisi teidän ottaa selkoa mrs Wicksonista ja mrs Pertonwaithesta.
Heidän miehensä, kuten tiedätte, ovat tehtaan suurimpia osakkaita. Ja
nämä naiset ovat niinkuin kaikki muutkin ihmiset koneeseen sidottuja,
mutta he ovat sidottuja istumaan sen huipulla.»



NELJÄS LUKU.

Koneen orjia.


Mitä enemmän ajattelin Jacksonin kättä, sitä enemmän mielenrauhani
järkkyi. Olin joutunut todellisuuden kanssa vastakkain. Ensimmäistä
kertaa eläessäni näin elämän. Minun yliopistossa-oloni ja lukuni ja
sivistykseni ei vastannut todellisuutta. Minä olin oppinut tuntemaan
elämää ja yhteiskuntaa pelkästään tietopuolisesti. Ja se kaikki oli
näyttänyt sievältä kirjanlehdillä, mutta nyt näin elämän itsensä.
Jacksonin käsivarsi oli elävä tosiasia. Ja minä saatoin kuulla
korvissani Ernestin sanat: »Tosiasia, kieltämätön tosiasia!»

Se, että meidän koko yhteiskuntamme lepäsi verisellä pohjalla, tuntui
kauhealta, mahdottomalta. Ja kuitenkin Jackson oli olemassa. Minä en
voinut kiertää häntä. Yhtenään ajatukseni kääntyivät häneen, niinkuin
magneettineulan kärki kääntyy napaa kohti. Häntä oli kohdeltu julmasti.
Hänen verestään ei oltu maksettu sen tähden, että olisi voitu jakaa sitä
suuremmat voitto-osingot. Ja minä tunsin useita hienoja perheitä, jotka
olivat saaneet osansa noista voitoista ja siten hyötyneet Jacksonin
verestä. Jos kerran yhtä meistä voitiin noin julmasti kohdella, ilman
että yhteiskunnan tavanmukainen meno siitä häiriytyi, eivätkö silloin
hyvinkin monet ihmiset voisi joutua samanlaisen kohtalon uhreiksi? Minä
muistin Ernestin mainitsemat Chicagon naiset, jotka työskentelivät
viikon yhdeksälläkymmenellä sentillä, ja ne lapset, joita Etelän
pumpulitehtailijat orjuuttivat. Ja minä saatoin nähdä heidän
surkastuneet kätensä, joista veri oli puserrettu, valmistelemassa sitä
kangasta, mistä minun pukuni oli tehty. Ja edelleen ajattelin Sierran
tehtaita ja niiden maksamia voitto-osingoita, ja näin myöskin Jacksonin
verta vaatteillani. Jacksonia minun oli mahdoton väistää. Aina
palautuivat ajatukseni häneen.

Sisimmässäni tunsin seisovani rotkon partaalla. Tuntui aivan kuin olisin
ollut näkemäisilläni uuden ja kamalan elämänilmestyksen. Enkä minä
yksinäni. Minun koko maailmani oli menossa ylösalaisin. Siellä oli
isäni. Minä näin jo selvästi sen vaikutuksen, minkä Ernestin kanssa
seurusteleminen oli alkanut häneen tehdä. Ja sitten piispa. Viimeksi
hänet tavatessani hän oli näyttänyt sairaalta. Hän oli kovin
hermostuneessa mielentilassa, ja hänen silmistään kuvastui sanomaton
rauhattomuus. Siitä vähästä, mitä sain tietää, tulin huomaamaan, että
Ernest oli pitänyt sanansa, kun hän lupasi kuljettaa piispaa helvetin
läpi. Mutta minä en tietänyt, mitä näkyjä piispa oli siellä nähnyt; hän
näytti liian järkyttyneeltä kertoakseen niistä.

Kerran, kun oikein syvällisesti tunsin, että minun pieni maailmani ja
koko maailma oli menossa ylösalaisin, ajattelin Ernestiä kaikkeen siihen
syylliseksi. Ja niinikään mietin: »Miten onnellisia me olimmekaan,
ennenkuin hän tuli!» Ja seuraavassa tuokiossa olin varma siitä, että
sellainen ajatus on totuuden kavaltamista, ja Ernest kohosi silmieni
eteen totuudenapostolina, hohtavin otsin ja peloittavana kuin Jumalan
enkeli, taistellen totuuden ja oikeuden, köyhien, yksinäisten ja
sorrettujen puolesta. Ja sitten näin edessäni toisen olennon,
Kristuksen! Hänkin oli asettunut alhaisten ja sorrettujen puolelle,
pappien ja fariseusten laillista oppia vastaan. Ja minä muistin hänen
kuolemansa ristillä, ja sydämeni valtasi tuska, kun ajattelin Ernestiä.
Mahtaisiko hänenkin kohtalonsa muodostua sellaiseksi -- hänen, jonka
äänessä oli sellainen sotainen kaiku ja jonka koko olennosta uhkui
sellainen voima ja miehuus!

Ja sillä hetkellä tunsin rakastavani häntä, ja minut valtasi voimakas
halu saada lohduttaa häntä. Minä ajattelin hänen elämäänsä. Se on
mahtanut olla vaivalloista, karua ja niukkaa. Ja minä ajattelin hänen
isäänsä, joka oli valehdellut ja varastanut hänen tähtensä ja vihdoin
raatanut itsensä kuoliaaksi. Ja hän itse oli joutunut tehtaaseen jo
kymmenen vanhana! Ja sydämeni sykki halusta kietoa käteni hänen
ympärilleen ja lepuuttaa hänen päätään rinnoillani -- hänen päätään,
jota niin monenlaiset mietteet rasittivat, -- ja antaa hänen levätä ja
unohtaa kaikki edes hetkeksi.

Minä tapasin eversti Ingramin eräässä seurakunnan juhlatilaisuudessa.
Olin tuntenut hänet useita vuosia. Ahdistin hänet satimeen eräiden
suurten palmujen ja kumipuiden taakse, vaikka hän ei luullut olevansa
satimessa. Hän tervehti minua tavanmukaisella iloisuudella ja
kohteliaisuudella. Hän oli tunnettu sirokäytöksiseksi, valtioviisaaksi,
terävä-älyiseksi ja varovaiseksi mieheksi. Ja mitä tulee ulkonäköön, oli
hän siinä suhteessa huomattavin henkilö meidän seurapiirissämme. Hänen
rinnallaan itse yliopiston kunnianarvoinen rehtorikin näytti pieneltä ja
varsin mitättömältä.

Ja siitä huolimatta tulin huomaamaan, että eversti Ingramin asema oli
samanlainen kuin noiden oppimattomain työläisten. Hänkään ei ollut oma
herransa. Hänkin oli koneeseen kytketty. En voi koskaan unohtaa sitä
muutosta, mikä hänessä tapahtui, kun mainitsin Jacksonin jutun. Hänen
hymyilevä hyväntahtoisuutensa katosi kuin varjo. Äkillinen, pelokas ilme
varjosi hänen säännöllisesti muodostuneet kasvonsa. Tunsin samanlaista
hämmästystä kuin silloin, kun James Smith vimmastui. Eversti Ingram ei
kironnut. Ja siinä olikin ainoa ero hänen ja tuon työmiehen välillä. Hän
oli kuulu teräväsanaisuudestaan, mutta tällä kertaa koko hänen
sukkeluutensa oli kadonnut. Ja tietämättään hänen katseensa etsi
pakotietä. Mutta hän oli satimessa palmu- ja kumipuiden keskellä.

Jacksonin nimen mainitseminen teki hänet sairaaksi. Miksi toinkin esille
tuon jutun? Minun pilani ei miellyttänyt häntä. Se osoitti huonoa makua
minun puoleltani ja sangen arveluttavaa ajattelemattomuutta. Enkö minä
tietänyt, että hänen ammatissaan mieskohtaisilla tunteilla ei ole mitään
arvoa? Hän jätti persoonalliset tunteensa kotiin, kun lähti
konttoriinsa. Konttorissa ollessaan hänellä oli ainoastaan ammatillisia
tunteita.

»Olisiko Jacksonin pitänyt saada vahingonkorvausta?» kysyin.

»Epäilemättä», hän vastasi. »Toisin sanoen, minä persoonallisesti olen
sitä mieltä. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä asian lainopillisen
puolen kanssa.»

Hän alkoi saada takaisin tavallisen nokkeluutensa.

»Sanokaapa minulle, onko oikeudella mitään tekemistä lain kanssa?»
kysyin.

»Sanokaa 'vallalla' älkääkä 'oikeudella'», hymyili hän vastaukseksi.

»Vallalla?» kysyin, ja hän nyökäytti päätään.

»Ja yhtä kaikki me otaksumme saavamme oikeutta lain kautta?»

»Niin, se on se hullunkurinen, mutta silti oikea käsitys», sanoi hän.
»Me saamme oikeutta.»

»Puhutteko te nyt ammattimiehenä?» kysyin.

Eversti Ingram punastui, todellakin punastui ja loi jälleen levottoman
silmäyksen ympärilleen löytääkseen ulospääsyn. Mutta minä salpasin
häneltä tien enkä hievahtanut paikoiltani.

»Sanokaa minulle», jatkoin, »eikö sitä, että joku uhraa persoonalliset
tunteensa ammattitunteilleen, voisi sanoa eräänlaiseksi henkiseksi
itsemurhaksi?»

Minä en saanut vastausta. Eversti Ingram turvautui häpeälliseen
perääntymiseen, kaataen palmun paetessaan.

Sen perästä koettelin sanomalehtiä. Kirjoitin maltillisen, hillityn
kertomuksen Jacksonin jutusta. En syyttänyt siinä niitä miehiä, joita
olin haastatellut, enkä edes maininnut heidän nimiään. Esitin kylmiä
tosiasioita, kerroin, miten Jackson oli työskennellyt tehtaassa
vuosikausia, kuinka hän oli loukkaantunut koettaessaan pelastaa konetta
ja miten hän nyt eli kurjissa olosuhteissa. Paikkakunnan viisi
sanomalehteä kieltäytyi painamasta kirjoitustani.

Minä etsin käsiini Percy Laytonin. Hän oli suorittanut tutkintonsa
yliopistossa ja antautunut sanomalehtialalle, ollen tätä nykyä
uutistenkertojana paikkakunnan huomatuimmassa sanomalehdessä. Hän
hymähti, kun minä kummastelin, miksi sanomalehdet eivät olleet mitään
maininneet Jacksonista ja hänen jutustaan.

»Toimituksen politiikkaa», hän sanoi. »Meillä ei ole mitään tekemistä
siinä asiassa. Se riippuu kokonaan toimittajista.»

»Mutta miksi se on politiikkaa?» kysyin.

»Me olemme hyvissä väleissä yhtiöitten kanssa. Te ette olisi saanut
sellaista kirjoitusta julkisuuteen, vaikka olisitte maksanut siitä
ilmoitushinnan. Ja se mies, joka olisi yrittänyt sitä pistää lehteen
salavihkaa, olisi varmasti menettänyt paikkansa. Te ette olisi saanut
sitä lehteen, vaikka olisitte maksanut kymmenkertaisen ilmoitushinnan.»

»Miten on teidän oman politiikkanne laita?» utelin. »Teidän tehtävänänne
näyttää olevan silpoa totuutta isäntäinne käskyn mukaan, jotka
vuorostaan saavat ohjeensa yhtiöiltä.»

»Se ei kuulu minuun.» Hän näytti masentuneelta, mutta reipastui
keksittyään keinon millä pelastua. »Itse puolestani en kirjoita
perättömiä kirjoituksia. Pysyttelen omantuntoni kanssa tasapainossa.
Epäilemättä sattuu päivän mittaan paljon sellaista, mikä on
ristiriitaista, mutta kaikki se, nähkääs, kuuluu tavalliseen
päivätyöhön.»

»Mutta te aiotte vielä joskus istua toimittajan tuolilla ja johtaa
politiikkaa?»

»Silloin minä jo olen kyllin parkittu», kuului hänen vastauksensa.

»Mutta koska ette vielä ole kyllin parkittu, niin sanokaa minulle, mitä
te ajattelette tästä nykyisestä toimituspolitiikasta.»

»Minä en ajattele siitä mitään», vastasi hän nopeasti. »Ei saa hyppiä
aitojen yli, jos mielii menestyä sanomalehtialalla. Sen verran ainakin
olen oppinut.»

Ja hän nyökäytti nuorta päätään juhlallisen näköisenä.

»Mutta oikeus?» tenäsin.

»Te ette ymmärrä tätä peliä. Totta kai se on hyvä, mikä päättyy hyvin,
näettekös?»

»Merkillisen epämääräistä», mutisin; mutta minun sydäntäni kirveli hänen
nuoruutensa, ja minusta tuntui, että minun täytyi joko huudahtaa
tuskasta tai purskahtaa itkuun.

Aloin nähdä pintaa syvemmälle siihen yhteiskuntaan, jossa olin koko
ikäni elänyt, ja löytää sen pohjalta kauheita totuuksia. Minä näin, että
Jacksonia vastassa oli laaja salaliitto, ja aloin tuntea sääliä tuota
vikisevää lakimiestä kohtaan, joka oli ajanut hänen asiaansa. Ja mitä
enemmän asioihin syvennyin, sitä laajempana näin tämän salaliiton. Eikä
se ollut yksinomaan Jacksonia vastaan aiottu. Se oli tähdätty jokaista
tehtaassa loukkaantunutta työmiestä vastaan. Ja miks'ei myöskin jokaista
työmiestä vastaan kaikissa muissakin tehtaissa ja myllyissä! Todellakin,
eiköhän suhde ollut sama kaikilla teollisuuden aloilla?

Ja jos niin oli asian laita, silloin koko yhteiskunta oli valhetta. Minä
kauhistuin omia johtopäätöksiäni. Se oli liian kamalaa ollakseen totta.
Mutta olihan Jackson olemassa ja hänen kätensä ja veri, jota valui minun
vaatteistani ja oman kotini räystäistä. Ja oli olemassa monta Jacksonia
-- satoja sellaisia yksistään näissä tehtaissa, kuten Jackson itse oli
kertonut. Jacksonista en voinut päästä erilleni.

Tapasin mr Wicksonin ja mr Pertonwaithen, ne kaksi miestä, jotka
omistivat enimmät osakkeet Sierran tehtaassa. Mutta minä en voinut
järkyttää heitä, kuten olin järkyttänyt heidän työmiehiänsä. Huomasin,
että heillä oli sellaiset siveyskäsitteet, jotka asettivat heidät koko
muun yhteiskunnan yläpuolelle. Se oli aristokraattinen siveysoppi, jos
sitä niin nimittäisin, isäntien[1] siveysoppi. He juttelivat laajalti
politiikasta, ja he sulattivat yhteen politiikan ja oikeuden. Ja minulle
he puhelivat isällisellä tavalla, ottaen huomioon nuoruuteni ja
kokemattomuuteni. Heihin nähden tuntui olevan vähemmän toivoa kuin
yhteenkään niistä, joita olin ennemmin kuulustellut. He olivat
ehdottomasti siinä uskossa, että heidän menettelynsä oli oikea. He
pitivät sitä itsestään selvänä asiana. He olivat vakuutettuja siitä,
että olivat yhteiskunnan vapahtajia ja että he tekivät muita ihmisiä
onnellisiksi. Ja he kuvasivat synkin värein niitä kärsimyksiä, mitkä
olisivat työväenluokan osana, ellei heidän viisaudessaan onnistuisi
hankkia sille työtä.

[1] Jo ennen Avis Everhardin syntymää John Stuart Mill ajatelmassaan
    »Vapaudesta» kirjoitti: »Kaikkialla, missä on hallitseva luokka,
    ovat hyvin monet siveyskäsitteet peräisin sen luokkaeduista ja
    etevämmyyden tunteesta.»

Pian näiden kohtausten jälkeen tapasin Ernestin ja kerroin hänelle
huomioistani. Hän katsahti minuun mieltymyksen ilme kasvoillaan ja
sanoi:

»Se on todellakin erinomaista. Te olette alkanut kaivaa totuutta. Ja te
olette omien kokeilujenne pohjalla tehnyt johtopäätöksiä, jotka pitävät
paikkansa. Teollisuuden koneistossa ei kukaan ole riippumaton tekijä,
paitsi kapitalisti, eikä hänkään ... suokaa anteeksi irlantilainen
esitystapani.[1] Kuten näette, ovat isännät täydellisesti vakuutettuja
siitä, että he ovat oikeassa. Ja se juuri onkin nykyisen aseman suurin
mielettömyys. He ovat niin lujasti ihmisluontonsa siteissä, että pitävät
aivan kaikkia tekojaan oikeina. Heidän täytyy saada pyhitys teoilleen.

[1] Sanamuodolliset ristiriitaisuudet, »bull», olivat ominaisia
    muinaisille irlantilaisille.

»Kun he tahtovat ryhtyä johonkin liiketoimeen, täytyy heidän odottaa
siksi, kunnes heidän aivoissaan syntyy jonkinlainen uskonnollinen,
siveysopillinen, filosofinen tai tieteellinen käsitys siitä, että aiottu
yritys on oikea. Ja sitten he käyvät asiaan käsiksi, ottamatta huomioon,
että ihmiselle ominaisiin heikkouksiin kuuluu se, että halu on ajatuksen
isä. Ja mitä ikinä he mielivätkin tehdä, hyväksytyksi se aina tulee. He
ovat päällisin puolin omantunnon miehiä. He ovat jesuiittamaisia. He
osaavat tehdä vääryyttä tavalla, jonka voi todistaa oikeaksi. He ovat
muodostaneet itselleen m. m. sellaisen selviöstä käyvän käsityksen, että
he ovat muuta ihmiskuntaa etevämpiä viisaudessa ja toimintakyvyssä. Ja
siitä he saavat oikeuden hoitaa muun ihmiskunnan leipää ja särvintä.
Ovatpa he sen lisäksi uudelleen eloon herättäneet käsityksen ruhtinaiden
jumalallisesta oikeudesta, nimittäin heidän, raharuhtinaitten.[1]

[1] Niinpä kivihiilitrustin presidentti George F. Boer lausui v. 1902
    (silloista ajanlukua), että »työmiehen etua valvovat ne kristilliset
    miehet, joiden haltuun Jumala iankaikkisessa viisaudessaan on
    antanut maan omaisuuden». Ja sellainen lausunto kävi täydestä siihen
    aikaan.

»Heidän asemansa heikkous on siinä, että he ovat pelkkiä liikemiehiä. He
eivät ole ajattelijoita. He eivät ole antropologian tai
yhteiskuntatieteen tuntijoita. Jos he olisivat, niin tietysti kaikki
olisi niinkuin olla pitää. Liikemies, joka olisi samalla kertaa biologi
ja sosiologi, tietäisi koko lailla hyvin, mitä ihmiskunta kaipaa. Mutta
liiketoiminnan ulkopuolella nuo miehet ovat aivan avuttomia. He tuntevat
ainoastaan liikeasioita. He eivät tunne ihmiskuntaa eivätkä
yhteiskuntaa, vaikka he asettuvat nälkäisten miljoonien kohtalon
määrääjiksi. Historia tulee vielä joskus nauramaan katkeraa naurua
heidän kustannuksellaan.»

Minua ei hämmästyttänyt se, että riitauduin mrs Wicksonin ja mrs
Pertonwaithen kanssa. He olivat hienoston naisia. Heidän kotinsa olivat
palatseja. Heillä oli monta asuntoa ympäri maata, vuoristoissa, järvien
rannoilla ja merenrannikoilla. Heillä oli kokonainen armeija
palvelijoita. He avustivat yliopistoja ja kirkkoja, ja papit
notkistelivat erittäin nöyrästi polviaan heidän edessänsä. (»Tuokaa vain
meille likaisia rahojanne», kehoitteli sen ajan kirkko.) He olivat
hallitsijattaria, nämä kaksi rouvaa, sen rahan voimalla, minkä he
omistivat. Ajatuksen vapauden lannistaminen oli heille helppo tehtävä,
kuten sittemmin Ernestin johdolla tulin tuntemaan.

He jäljittelivät puolisoitansa ja juttelivat samanlaisella
suurentelevalla tavalla politiikasta sekä rikkaitten velvollisuuksista
ja vastuunalaisuudesta. Heillä oli samanlaiset siveyskäsitteet kuin
heidän miehilläänkin -- luokkakäsitteet; ja he laskettelivat sujuvia
lauseita, joita eivät itsekään ymmärtäneet.

He närkästyivät, kun kerroin heille Jacksonin perheen surkuteltavasta
tilasta ja kun ihmettelin, miksi he eivät olleet tehneet mitään miehen
hyväksi. Minulle sanottiin, että he eivät halua kenenkään ohjeita,
mikäli on kysymys heidän yhteiskunnallisista velvollisuuksistaan. Kun
kursailematta vaadin heitä auttamaan Jacksonia, niin he yhtä
kursailemattomasti kieltäytyivät sitä tekemästä. Merkillistä siinä oli
se, että he kieltäytyessään käyttivät melkein sanasta sanaan samanlaista
kieltä, vaikka minä kävin kumpaisenkin luona erikseen ja toisen
tietämättä, että olin tavannut toisen tai aikoisin tavata. Se yhteinen
vastaus, minkä he antoivat, kuului, että he mielellään käyttävät tätä
tilaisuutta selittääkseen, että he eivät halua jakaa palkinnoita
huolimattomuudesta ja että he eivät liioin tahdo maksaa tapaturmista,
koska köyhät siitä alkaisivat pian tahallaan loukkaantua tehtaissa,
korvausta saadakseen.

Ja he puhuivat vilpittömästi, nämä rouvat. He olivat juopuneet oman
luokkansa ja oman ylemmyytensä tunnosta. He saivat oikeutuksen jokaiseen
tekoonsa omasta luokkasiveysopistaan. Ajaessani ulos mrs Pertonwaithen
palatsin portista katsahdin taakseni ja muistin Ernestin sanat, että
hekin ovat koneeseen kytkettyjä, ainoastaan sillä erotuksella, että he
istuvat sen huipulla.



VIIDES LUKU.

Philomathien klubi.


Ernest vieraili usein meidän luonamme. Eikä häntä vetänyt yksinomaan
meille isäni tai kiistaiset päivällispidot. Minä jo silloin mairittelin
itseäni sillä ajatuksella, että minäkin osaltani vaikutin hänen
vierailuihinsa, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin pääsin siitä
varmuuteen. Sillä Ernestin laista rakastajaa ei ole ollut olemassa
toista. Hänen katseensa ja hänen kädenpuristuksensa tuli jos mahdollista
vieläkin lujemmaksi ja kiinteämmäksi; ja se kysymys, mikä oli alunpitäen
ilmeisenä hänen silmissään, kärjistyi päivä päivältä.

Ensinäkemällä hän teki minuun epäedullisen vaikutuksen. Sittemmin
kiinnyin häneen. Sitten seurasi loukkautumiseni, kun hän teki niin rajun
hyökkäyksen minun yhteiskuntaluokkaani ja minua itseäni vastaan. Mutta
sitten kun tulin huomaamaan, että hän ei ollut menetellyt väärin, vaan
että kaikki ne kamalat syytökset, joita hän oli tehnyt, olivat tosia,
minä kiinnyin häneen jälleen. Hänestä tuli minun oraakkelini. Hän repi
naamarin yhteiskunnan kasvoilta ja paljasti minun nähtäväkseni
todellisuuden, joka oli yhtä epämiellyttävä kuin se oli tosi.

Niinkuin jo sanoin, ei hänen kaltaistaan rakastajaa ole ollut toista.
Kukaan tyttö ei voinut elää yliopistokaupungissa neljänkolmatta vuoden
ikään kokematta rakkausseikkailuja. Minulle olivat tunnustaneet
rakkautta parrattomat keltanokat ja harmaantuneet professorit, atleetit
ja jalkapallojättiläiset. Mutta kukaan ei sellaisissa tilaisuuksissa
ollut menetellyt niinkuin Ernest menetteli. Hänen käsivartensa
kietoutuivat vyötäisteni ympärille, ennenkuin tiesinkään. Hänen huulensa
painautuivat huulilleni, ennenkuin ehdin vastustaa tai estää häntä.
Hänen hartautensa edessä tavanomainen neitsyellinen arvokkuus olisi
ollut naurettavaa. Hän ei kosinut. Hän veti minut syliinsä ja suuteli
minua ja piti itsestään selvänä asiana, että me menisimme avioliittoon.
Siitä ei voinut olla epäilystäkään. Kysymys sukeusi ainoastaan siitä,
milloin se tulisi tapahtumaan.

Se oli ennenkuulumatonta. Se ei tuntunut todelta. Mutta silti se oli
mahdollista. Minä uskoin elämäni sen varaan. Ja se luottamus oli
onnekas. Kuitenkin lempemme ensimmäisinä päivinä minut usein valtasi
tulevaisuuden pelko, kun muistelin sitä kiihkeyttä ja rajuutta, mitä hän
oli osoittanut tunnustaessaan rakkauttaan. Mutta sellainen pelko oli
aiheeton. Kenelläkään naisella ei ole koskaan ollut parempaa ja
hellempää puolisoa. Tuo hellyys ja kiihkeys hänen olennossaan oli
samanlainen merkillinen seos kuin ujous ja uhkamielisyys hänen
käytöksessään. Tuo vähäinen ujous! Hän ei koskaan siitä täydellisesti
vapautunut, ja se oli viehättävää. Hänen käyttäytymisensä meidän
vierashuoneessamme muistutti varovaista karhua posliinimyymälässä.[1]

[1] Niinä aikoina ihmiset vielä tapasivat täyttää asuinhuoneensa
    posliinikoristuksilla. He eivät olleet vielä oppineet yksinkertaista
    elintapaa. Sellaisia huoneita oli hyvin vaikea pitää puhtaina, ja
    tomupaholainen olikin talouden todellisena kiusanhenkenä. Oli
    olemassa lukemattomia laitoksia tomun keräämistä, mutta ainoastaan
    muutamia sen poistamista varten.

Näihin aikoihin minulle lopullisesti selvisi, että kaikki epäilykset
meidän rakkauteemme nähden olivat aiheettomia. Se tapahtui
Philomath-klubissa eräänä merkillisenä iltana, jolloin Ernest haastoi
herrat taisteluun heidän omassa leirissään. Mainittu Philomath-klubi oli
huomatuin laatuaan koko Tyynen valtameren rannikolla. Sen oli perustanut
miss Brentwood, tavattoman rikas vanhapiika; se merkitsi hänelle
kaikkea, miestä, perhettä ja lelua. Sen jäsenet olivat seudun
rikkaimpia, lukuunottamatta muutamia oppineita, joiden kautta klubi sai
älykkäisyyden leiman.

Philomath-klubilla[1] ei ollut erityistä huoneistoa. Se ei ollut
sellainen klubi. Kerran kuussa se kokoontui jonkun jäsenensä
yksityisasuntoon kuulemaan luentoa. Luennoitsijat olivat tavallisesti,
joskaan ei aina, palkattuja. Jos joku kemisti New Yorkissa teki uuden
keksinnön -- esim. radium-ongelmassa --, maksettiin hänen
matkakustannuksensa mantereen poikki ja hänet palkittiin
ruhtinaallisesti. Sama oli asianlaita johonkin naparetkeilijään tai
äskettäin huomiota herättäneeseen kirjailijaan tai taiteilijaan nähden.
Ketään syrjäisiä ei suvaittu eikä klubissa tapahtuneista keskusteluista
koskaan päästetty uutisia sanomalehtiin. Siten suuret valtiomiehet --
sellaisiakin tapauksia oli sattunut -- saattoivat siellä vapaasti lausua
ajatuksensa.

[1] Philomath = tiedon ystävä. Suom.

Otan esille rutistuneen kirjeen, minkä sain Ernestiltä kaksikymmentä
vuotta sitten, ja siitä liitän tähän seuraavan otteen:

»Isäsi on Philomath-klubin jäsen, joten sinä voit tulla. Siis tule ensi
tiistai-iltana. Minä lupaan, että siellä tulee olemaan hauskaa. Sinun
äskeinen yrityksesi ravistaa isäntiä epäonnistui. Jos tulet, lupaan
ravistaa heitä sinunkin puolestasi. Minä panen heidät ulisemaan niinkuin
sudet. Sinä ainoastaan koskettelit heidän siveellisyyttään. Milloin ei
ole kysymys muusta kuin heidän moraalistaan, he tuntevat sitä vahvemmin
itsekylläisyytensä ja etevämmyytensä. Mutta minä käyn kiinni heidän
rahapusseihinsa. Ja se tulee järkyttämään heitä heidän teeskentelevän
luonteensa perustuksia myöten. Jos tulet, saat nähdä frakkipukuisen
luolaihmisen muristen kalvamassa luuta. Minä lupaan valmistaa suuret
naukujaiset ja sinulle tilaisuuden katsoa pedon sieluun.

»He ovat kutsuneet minut repiäkseen minut palasiksi. Se on miss
Brentwoodin keksintö. Hän huomaamattaan viittasi siihen kutsuessaan
minua. Hän on tarjonnut heille ennenkin sellaista hauskuutta. Heitä
huvittaa saada eteensä vilpittömiä ja kilttejä uudistusmiehiä. Miss
Brentwood arvelee, että minä olen leppeä kuin kissanpoika ja vakaa kuin
lehmä. Enkä kiellä, että annoin heille sellaisen käsityksen itsestäni.
Hän oli aluksi sangen epäilevä, kunnes tuli vakuutetuksi
vaarattomuudestani. Minä tulen saamaan sievoisen palkkion,
kaksisataaviisikymmentä dollaria, kuten sopii miehelle, joka, vaikka
onkin kumousmies, on ollut ehdokkaana kuvernöörin vaalissa. Minun on
esiinnyttävä frakissa. Se kuuluu asiaan. En ole koskaan ennen esiintynyt
sellaisessa puvussa. Pitänee vuokrata sellainen jostakin. Mutta olisin
valmis tekemään enemmänkin saadakseni tilaisuuden esiintyä
Philomathissa.»

Klubi kokoontui sinä iltana Pertonwaithen taloon. Isoon saliin oli
kokoontunut pari sataa philomathia kuulemaan Ernestin puhetta. He olivat
todellisia yhteiskunnan herroja. Huvin vuoksi laskin yhteen ne
omaisuudet, joita nämä miehet edustivat, ja summa nousi satoihin
miljooniin. Eivätkä nämä herrat olleet suinkaan joutilaita rikkaita. He
olivat liikemiehiä, jotka ottivat tehokkaasti osaa teollisuuselämään ja
politiikkaan.

Me olimme ennättäneet asettua paikoillemme, kun miss Brentwood johdatti
sisälle Ernestin. He astelivat suoraa päätä huoneen taka-osaan, mistä
käsin hänen piti puhua. Hän oli frakissa, ja hänen leveät hartiansa ja
kuninkaallinen päänsä antoivat hänelle uhkean näön. Ja hänen
liikkeissään oli huomattavana tuo lievä ujous, joka jo yksinään teki
hänet rakastettavaksi minun silmissäni. Ja kun katsoin häntä, tunsin
suurta iloa. Minä tunsin jälleen hänen valtimonsa tykytyksen ja hänen
huultensa kosketuksen. Ja minun teki mieleni nousta ja huudahtaa tuolle
kokoontuneelle seurueelle:

»Hän on minun!»

Huoneen perällä miss Brentwood esitteli hänet eversti Van Gilbertille,
joka oli valittu sen illan puheenjohtajaksi. Eversti Van Gilbert oli
kuuluisa yhtiön-lakimies. Sen lisäksi hän oli äärettömän rikas. Pienin
palkkio, minkä hän huoli ottaa huomioon, oli satatuhatta dollaria. Hän
oli mestari alallaan. Laki oli lelu, jota hän piteli käsissään. Hän
vatkasi sitä niinkuin savea ja muokkasi sitä mielensä mukaan aivan kuin
joku kiinalainen silmänkääntäjä. Näöltään ja puhetavaltaan hän oli
vanhanaikainen, mutta hänen mielikuvituksensa, tietonsa ja asialähteensä
olivat yhtä nuoria kuin viimeisimmät lakiasetukset. Ensi kerran hän
saavutti kuuluisuutta rikkoessaan Shardwellin testamentin.[1] Siitä
jutusta hän oli saanut viisisataatuhatta dollaria. Ja siitä pitäen oli
hänen maineensa kasvamistaan kasvanut. Häntä oli usein sanottu maan
etevimmäksi asianajajaksi. Ja luokittipa kuinka hyvänsä, hänet olisi
joka tapauksessa täytynyt merkitä yhdeksi maan kolmesta suurimmasta
asianajajasta.

[1] Testamenttien rikkominen oli aivan yleistä siihen aikaan.
    Testamentin tekeminen ja testamentin rikkominen muodostuivat
    huomattaviksi ammateiksi. Ovelimmat lakimiehet kutsuttiin tekemään
    kumoamattomia testamentteja, mutta särkymättömiä niistä ei silti
    tullut; ja sangen usein sama lakimies, joka oli testamentin tehnyt,
    yhtä mielellään otti sen runsaasta maksusta rikkoakseen.

Hän nousi ja muutamin valituin sanoin, joiden pohjasävy oli ivallinen,
esitteli Ernestin. Eversti Van Gilbertin sanoissa piili huolellisesti
salattua pilkallisuutta, kun hän esitteli tämän yhteiskunnan parantajan
ja työväenluokan jäsenen. Minua suututti, ja loin katseeni Ernestiin.
Mutta hänen näkemisensä suututti minua kaksinkertaisesti. Hän ei
näyttänyt käsittävän tuota imelää sappea. Siinä hän istui kilttinä ja
vakaana ja unisena. Hän todellakin näytti typerältä. Ja minun mielessäni
heräsi sillä hetkellä ajatus, että häntä ehkä hämmästytti tämä mahtava
kokous, joka edusti niin suurta voimaa ja järkeä. Mutta samassa jo
hymyilin. Hän ei voinut peijata minua. Mutta hän peijasi noita muita,
aivan niinkuin hän oli peijannut miss Brentwoodia. Hän istui aivan
etumaisilla istuimilla, tuon tuostakin kääntyen milloin minkin
»kanssaveljen» puoleen osoittaen hymyllään hyväksyvänsä esittäjän
huomautukset.

Eversti Van Gilbertin lopetettua Ernest nousi ja aloitti puheensa. Hän
alkoi matalalla äänellä, kompastellen ja ikäänkuin hämillään ja
neuvottomana. Hän puhui siitä, miten hän oli syntynyt työväenluokasta ja
miten masentavissa ja kurjissa oloissa hän oli elänyt, oloissa, missä
sekä liha että henki näkevät nälkää ja näivettyvät. Hän kuvaili
pyrkimyksiään ja mielihalujaan ja käsitystään siitä paratiisista, missä
yläluokan ihmiset elävät. Hän sanoi:

»Minun yläpuolellani, niin kuvittelin, oli itsekkyydestä vapaata henkeä,
puhtaita ja jaloja ajatuksia, tarmokasta ja järjellistä elämää. Minä
tiesin tämän kaiken, siksi että olin lukenut 'Seaside Libraryn'[1]
novelleja, joissa muutamia konnia ja seikkailijattaria lukuunottamatta
kaikki miehet ja naiset ajattelivat kauniita asioita, puhuivat kaunista
kieltä ja tekivät loistavia tekoja. Lyhyesti sanottuna, yhtä varmasti
vakuutettu kuin olin auringonnoususta, yhtä lujasti uskoin, että
yläpuolellani oli kaikkea sitä, mikä on hyvää, jaloa ja kaunista,
kaikkea sitä, mikä antaa elämälle säädyllisyyttä ja arvokkuutta, kaikkea
sitä, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi ja palkitsee vaivannäön ja
kurjuuden.»

[1] Omituista kirjallisuutta, jonka tarkoituksena oli saattaa
    työväenluokka kokonaan väärään käsitykseen joutilaitten luokan
    elämästä.

Hän jatkoi kuvaustaan kertoen olostaan tehtaissa, opistaan
hevosenkengittäjän ammatissa sekä siitä, miten hän tapasi sosialisteja.
Näiden joukossa hän sanoi tavanneensa teräviä päitä ja loistavia älyjä,
pappeja, jotka oli häädetty seurakunnistaan sen tähden, että heidän
kristillisyytensä ei sallinut heidän olla mammonan palvelijoiden
käskettävinä, ja professoreja, jotka hallitsevan luokan mahtikäsky oli
karkoittanut yliopistoistaan. Sosialistit ovat kumouksellisia, hän
sanoi, jotka tahtovat kumota nykyisen järjettömän yhteiskunnan ja sen
raunioille rakentaa tulevaisuuden järkevän yhteiskunnan. Minä en voi
koskaan unohtaa sitä tapaa, millä hän kuvaili kumouksellisten elämää.
Hänen esityksensä kävi yhä sujuvammaksi ja hehkuvaksi. Hän jatkoi:

»Kumouksellisten keskuudessa tapasin lämmintä ihmisyyden uskoa, hehkuvaa
ihanteellisuutta, epäitsekkyyden, kieltäytymisen ja uhrautumisen iloa.
Siellä elämä oli puhdasta, jaloa ja henkevää. Minä jouduin tekemisiin
suurten sielujen kanssa, jotka kohottivat lihan ja hengen dollareitten
ja senttien yläpuolelle ja joille köyhälistökaupungin lapsen heikko
vaikerrus merkitsi enemmän kuin maailmankaupan ja vallan kaikki loisto
ja laitokset. Kaikkialla minua ympäröi tarkoitusten jalous ja teon
uljuus, ja tuo aika elämästäni oli yhtämittaista auringonpaistetta ja
tähtientuiketta.»

Kuten kerran ennenkin näin hänet jälleen olemukseltaan muuttuneena
edessäni. Hänen otsaltaan hohti se jumalainen henki, mikä häntä
innostutti. Mutta toiset eivät näyttäneet huomaavan sitä hohdetta;
ainakin mr Wickson, joka istui takanani, oli pysynyt järkähtämättömänä,
koskapa kuulin hänen murahtavan: »Utopisti.»[1]

[1] Sen ajan ihmiset olivat iskusanojen orjia. Heidän raukkamaisuutensa
    tässä suhteessa on meille käsittämätöntä. Niin sameat ja eksyneet
    olivat heidän mielensä, että yhden ainoan sanan mainitseminen
    saattoi kumota kaiken sen, minkä rakentamiseen oli tarvittu
    kokonaisen elämän uuttera ajatustyö. Sellainen sana oli »utopia».
    Lausumalla tämän sanan saattoi heittää kumoon minkä taloudellisia
    parannuksia tai uudistuksia koskevan opin tahansa, huolimatta siitä,
    miten järkiperäiselle pohjalle se oli rakennettu.

Ernest jatkoi kertomustaan siitä, miten hän pääsi seurapiireihin, tullen
vihdoin kosketuksiin yläluokan jäsenten ja korkeissa asemissa olevien
miesten kanssa. Sitten seurasi hänen pettymyksensä, ja se tapa, jolla
hän kuvasi tätä heräämistään, ei suinkaan mairitellut läsnäolevia. Häntä
hämmästytti noiden ihmisten alhaisuus. Heidän elämänsä ei ollutkaan
kaunista eikä siroa. Häntä kauhistutti itsekkyys, mitä hän näki, ja
enimmän kaikista häntä hämmästytti henkisen elämän täydellinen puute.
Häntä, joka tuli suoraa päätä kumouksellisten joukosta, ihmetytti
herrasluokan henkinen köyhyys. Ja vielä, huolimatta upeista kirkoista ja
hyvin palkatuista papeista, hän oli huomannut, että herrasluokka, sekä
miehet että naiset, oli kovin materialistista. Vaikka he kyllä
livertelivät ihanteista ja siveydestä, oli heidän elämänsä pohjasävel
sangen aineellinen. Ja todellinen siveys heiltä puuttui tyyten -- se,
mitä Kristus oli opettanut, mutta jota ei enää opetettu.

»Minä tapasin», hän sanoi, »sellaisia miehiä, jotka rauhanruhtinaan
nimessä puhuivat sotien turmiollisuudesta, mutta samaan aikaan
lähettivät kivääreillä aseistettuja pinkertoneja[1] ampumaan lakkolaisia
omissa tehtaissaan. Minä tapasin miehiä, jotka ilmaisivat inhonsa
nyrkkitappeluja kohtaan, mutta jotka samoihin aikoihin olivat osallisina
väärennettyjen ravintoaineiden kaupassa, joilla he vuosittain tappoivat
enemmän lapsia kuin verinen Herodes oli aikoinaan surmauttanut.

[1] Alkujaan pinkertonit olivat yksityisiä salapoliiseja, mutta lyhyen
    ajan kuluessa heistä tuli kapitalistien palkkasotureita, ja heistä
    vihdoin muodostuivat oligarkian sotajoukot.

»Tuo hienon näköinen, siropiirteinen herrasmies oli tahdoton
tehtaanjohtaja, salaa leskiä ja orpoja ryöstävän yhtiön kätyri. Toinen
herrasmies, joka kokoili harvinaisia kirjoja ja suosi kirjallisuutta,
maksoi lahjuksia turpeanaamaiselle, mustaveriselle
paikallispolitikoitsijalle. Eräs sanomalehtimies, joka julkaisi
lehdessään patenttilääkeilmoituksia, nimitteli minua viheliäiseksi
kansanyllyttäjäksi, kun uskalsin kehoittaa häntä kirjoittamaan lehteensä
totuudenmukaisen kuvauksen patenttilääkkeistä.[1] Muuan herrasmies
taasen, joka puhui niin hartaasti ihanteista ja Jumalan hyvyydestä, oli
joku aika sitten pettänyt toverinsa eräässä liikeyrityksessä. Toinen
mies, kirkon pylväs ja ulkolähetyksen harras suosija, teetti liikkeensä
myyjättärillä kymmentuntisia työpäiviä nälkäpalkoilla, siten suorastaan
edistäen prostitutsionia. Eräs mies, joka lahjoitteli rahoja
professorinvirkojen perustamista varten yliopistoille, vannoi rahasta
vääriä valoja oikeuksissa. Rautatiekuningas söi sanansa kansalaisena,
herrasmiehenä ja kristittynä salaa myöntäessään rahtialennuksia.
Senaattori oli raa'an, sivistymättömän puoluejohtajan orja ja
leikkikalu. Samoin oli eräs kuvernööri ja eräs ylioikeuden tuomari; ja
kaikki nuo kolme ajoivat rautatiellä vapaapiletillä; ja eräs rasvainen
kapitalisti omisti poliittisen koneiston, ammattipolitikoitsijan ja sen
rautatien, joka antoi noita vapaapilettejä.

[1] Patenttilääkkeet olivat patenttivalheita, mutta ne pettivät ihmisiä
    niinkuin keskiajalla loitsut ja taiat. Ainoa erotus oli siinä, että
    patenttilääkkeet olivat paljon kalliimpia ja -- vaarallisempia.

»Ja kävi niin, että sen sijaan, että olisin tullut paratiisiin, jouduin
kauppapyyteiden kuivalle aavikolle. Tapasin pelkkää typeryyttä
kaikkialla muualla paitsi liikealalla. Minä en tavannut ketään, joka
olisi ollut jalo, puhdas ja innostunut, mutta sensijaan tapasinkin
monta, jotka olivat ehtineet pitkälle mädännäisyydessä. Minä löysin
äärimmäistä itsekkyyttä ja sydämettömyyttä sekä raakaa, mässäävää
materialismia.»

Paljon enemmänkin Ernest puhui heille heistä itsestään ja omasta
pettymyksestään heidän suhteensa. Mitä älyllisyyteen tulee, olivat he
ikävystyttäneet häntä, ja siveellisessä suhteessa taas he olivat tehneet
hänet sairaaksi, joten hän mielihyvällä palasi kumouksellisten
tovereittensa luokse, jotka olivat puhtaita, jaloja ja elämänintoisia ja
kaikkea sitä, mitä kapitalistit eivät olleet.

»Ja nyt», hän sanoi, »sallikaa minun kertoa teille tuosta
vallankumouksesta».

Mutta ensiksi minun täytyy huomauttaa, että Ernestin kamala kuvaus ei
ollut liikuttanut heitä. Kun loin katseeni heihin, nähdäkseni, minkä
vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt, näin, että he olivat pysyneet
täydellisesti hänen syytöstensä yläpuolella. Ja minä muistin hänen
sanoneen, että heitä ei voi järkyttää vetoamalla siveellisyyteen.
Kuitenkin huomasin, että hänen karski puhetapansa oli vaikuttanut miss
Brentwoodiin. Tämä näytti hämmästyneeltä ja suuttuneelta.

Ernest aloitti kertomuksensa kuvaamalla vallankumouksen armeijaa, ja kun
hän kertoi sen suuruudesta -- eri maissa saavutetuista äänimääristä --
niin läsnäolijat alkoivat käydä levottomiksi. Huolestunut piirre
ilmestyi heidän kasvoihinsa, ja minä huomasin, miten heidän huulensa
pusertuivat yhteen. Vihdoinkin oli annettu sodanjulistus. Hän kuvasi
sosialistien kansainvälistä järjestöä, joka käsitti viisikolmatta
miljoonaa kautta koko maailman, niihin luettuina Yhdysvaltain
puolitoista miljoonaa.

»Sellainen armeija», hän sanoi, »viisikolmatta miljoonaa miestä, on
omansa antamaan miettimistä hallitsijoille ja hallitseville luokille.
Tämän armeijan sotahuuto kuuluu: 'Ei mitään ehtoja! Me vaadimme kaiken,
mitä te omistatte. Vähempään emme tyydy. Me tahdomme ottaa omiin
käsiimme vallan ohjat ja ihmiskunnan kohtalon. Katsokaa meidän käsiämme.
Ne ovat jäntevät kädet. Me aiomme ottaa teiltä hallituksenne, palatsinne
ja mukavan joutilaisuutenne, ja siitä päivästä lähtien teidän on tehtävä
työtä leivän hankkimiseksi niinkuin talonpoika pellollaan tai niinkuin
nälkiintynyt ja surkea kauppapalvelija suurkaupungeissanne. Meillä on
jäntevät kädet!'»

Ja niin sanoessaan hän ojensi valtavan käsivartensa, hevosenkengittäjän
kädet, jotka kourivat ilmaa niinkuin kotkan kynnet. Hän oli ilmeinen
työn vertauskuva siinä seistessään ja ojennellessaan käsiänsä ikäänkuin
tarttuakseen kiinni kuulijoihinsa ja murskatakseen heidät. Minä huomasin
jonkinlaista kokoonlyyhistymistä kuulijain taholla tämän mahtavan,
uhkaavan vallankumouksellisen edessä. Ainakin sen voi huomata naisista,
joiden kasvoilla kuvastui pelko. Mutta miesten laita ei ollut sama. He
olivat toimivia rikkaita, eivät joutilaita, vaan todellisia
taistelijoita. Matala kurkkuäänen tapainen kohina kuului hetkisen, ja
sitten taas kaikki oli hiljaista. Se oli raivonpuuskan edelläkävijä, ja
minä olin kuuleva sen useat kerrat sinä iltana ihmispedon merkkinä,
alhaisimpain intohimojen tulkkina. Eivätkö he itse olleet tietoisia
tuosta äänestä? Se oli petolauman murinaa, josta se itse ei ollut
tietoinen. Ja sillä hetkellä, kun näin, miten heidän kasvonsa kovenivat
ja miten taistelunsoihtu syttyi heidän silmissään, käsitin, että he
eivät hevillä tulisi luopumaan maailmanherruudestaan.

Ernest jatkoi hyökkäystään. Hän osoitti, miten noiden puolentoista
miljoonan kumouksellisen olemassaolo Yhdysvalloissa perustuu siihen,
että kapitalistiluokka on hoitanut yhteiskunnan asiat pilalle. Hän
kuvaili luolaihmisen ja meidän päiviemme raakalaiskansojen taloudellisia
suhteita. Ja hän kuvasi koneiden ja yhteiskunnallisen järjestymisen
kehityksen ja osoitti, miten meidän aikamme sivistynyt ihminen voi
tuottaa tuhat kertaa enemmän kuin alkuihminen.

»Viisi miestä», hän sanoi, »voi pitää leivässä tuhat ihmistä. Yksi mies
voi valmistaa pumpulikangasta kahdelle ja puolelle sadalle ihmiselle,
villakangasta kolmellesadalle ja kenkiä tuhannelle. Tästä voisi tehdä
sen johtopäätöksen, että kunnollisen yhteiskuntajärjestyksen vallitessa
meidän aikamme sivistysihminen tulisi paljon paremmin toimeen kuin
luolaihminen. Mutta onko niin laita? Katsokaamme. Yhdysvalloissa elää
viisitoista miljoonaa[1] ihmistä köyhyydessä; ja köyhyydellä ymmärretään
tässä sellaisia olosuhteita, joissa ravinnon ja riittävän suojan
puutteessa ei voida ylläpitää edes tavallista työkykyä. Yhdysvalloissa
on tänä päivänä, huolimatta teidän niin sanotuista työväenlaeistanne,
kokonaista kolme miljoonaa alaikäistä työläistä.[2] Kahdessatoista
vuodessa heidän lukunsa on kasvanut kaksinkertaiseksi. Ja sivumennen
minä kysyn teiltä, te yhteiskunnan taloudenhoitajat, miksi ette
julkaisseet v:n 1910:n väenlaskutilastoa? Ja vastaan teidän puolestanne,
että te ette uskaltaneet. Ne kurjuuden numerot olisivat jouduttaneet
sitä vallankumousta, joka nyt tekee tuloaan.

[1] Robert Hunter sanoo v. 1906 kirjassaan »Poverty» (Köyhyys), että
    siihen aikaan Yhdysvalloissa oli 10 milj. köyhyydessä elävää
    ihmistä.

[2] Yhdysvaltain virallisen väenlaskun mukaan, v:lta 1900, alaikäisten
    työläisten luku ilmoitettiin 1,752,187:ksi. -- Senjälkeen ei näitä
    tilastoja enää julkaistu.

»Mutta palaan syytökseeni. Jos kerran nykyajan ihmisen tuotantokyky on
tuhat kertaa suurempi kuin luolaihmisen, niin mistä johtuu, että
Yhdysvalloissa tänä päivänä on viisitoista miljoonaa ihmistä, jotka
elävät köyhyydessä? Miksi on Yhdysvalloissa kolme miljoonaa alaikäistä
työläistä? Nämä ovat syyttäviä kysymyksiä. Kapitalistiluokka on hoitanut
huonosti asioita. Sen tosiasian valossa, että nykyajan ihminen elää
kurjemmissa oloissa kuin luolaihminen ja että hänen tuotteliaisuutensa
on tuhat kertaa suurempi kuin luolaihmisen, ei voi tehdä muuta
johtopäätöstä kuin että kapitalistiluokka on hoitanut asioita huonosti,
että te olette huonosti hoitaneet asioita, herrat, että te olette
rikoksellisesti ja itsekkäästi hoitaneet asioita. Ja tässä suhteessa te
ette voi minulle vastata tänä iltana enempää kuin koko kapitalistiluokka
voi vastata Yhdysvaltojen puolelletoista miljoonalle kumoukselliselle.
Te ette voi vastata. Minä vaadin teiltä vastausta. Ja edelleen minä
uskallan väittää, että te ette vastaa sittenkään, kun olen lopettanut
puheeni. Tässä kysymyksessä teidän kielenne on kahlehdittu, vaikka te
muissa asioissa olettekin sangen puheliaita.

»Teidän hallintonne on kokonaan epäonnistunut. Te olette tehneet
sivistyksestä irvikuvan. Te olette olleet sokeita ja ahneita. Te olette
häpeämättömästi nousseet puhujalavalle meidän parlamenttisaleissamme ja
julistaneet, että liike ei tuottaisi osakkailleen voittoa, ellei
lapsilla ja pienokaisilla teetettäisi työtä. Enkä minä tässä suinkaan
puhu omiani. Se näkyy lainlaatijakuntien pöytäkirjoista. Te olette
tuudittaneet omantuntonne nukuksiin juttelemalla suloisista ihanteista
ja siveellisyydestä. Te olette lihoneet vallasta ja varallisuudesta ja
juopuneet menestyksestä -- ettekä voi toivoa meiltä parempaa kuin
kuhnurit mehiläispesässä, silloin kun työmehiläiset hyökkäävät niiden
kimppuun tehdäkseen lopun niiden laiskottelusta. Te olette
epäonnistuneet yhteiskunnan talouden hoidossa, ja me otamme sen teiltä
pois. Puolitoista miljoonaa työmiestä sanoo saavansa muutkin työläiset
liittymään heihin ja ottamaan teiltä pois yhteiskunnan hallinnon. Se on
kumous, herrat. Pysäyttäkää se, jos voitte.»

Hetken aikaa Ernestin ääni kaikui isossa salissa. Sitten kuului jälleen
tuo käheä sorina, ja toistakymmentä miestä hypähti pystyyn pyytäen
puheenvuoroa eversti Van Gilbertiltä. Minä huomasin, että miss
Brentwoodin hartiat nytkähtelivät suonenvedontapaisesti, ja minua
suututti, sillä otaksuin, että hän nauroi Ernestille. Mutta pian
huomasin, että se olikin hermostunutta itkua. Häntä kauhistutti se, että
hän oli viskannut tuon kekäleen tämän siunatun Philomath-klubin
keskelle.

Eversti Van Gilbert ei huomannut niitä pariakymmentä miestä, jotka
äänekkäästi vaativat puheenvuoroa. Hänen kasvonsa olivat tuskaisessa
väänteessä. Hän hypähti tuoliltaan, huitoi ilmaa käsillään eikä hetken
aikaan voinut muuta kuin änkyttää. Ja sitten hän pääsi puheen alkuun,
mutta se puhe ei ollut sadantuhannen dollarin asianajajan puhetta eikä
ollut esitystapakaan vanhanaikaista kaunopuheisuutta.

»Mielettömyys mielettömyyden perästä!» hän huudahti. »En vielä koskaan
iässäni ole kuullut niin monta mielettömyyttä yhden ainoan tunnin
kuluessa. Ja sitäpaitsi, nuori mies, minun täytyy sanoa teille, että te
ette ole lausunut mitään uutta. Minä sain tietää kaiken tuon koulussa,
ennenkuin te olitte syntynyt. Jean Jacques Rousseau julisti teidän
sosialistisia oppejanne lähes kaksisataa vuotta sitten. Takaisin
maanviljelykseen! saarnasi hän. -- Hassutusta! Meidän biologiamme
osoittaa tuon opin mielettömyyden. On täydellä syyllä sanottu, että
_vähäinen_ tietomäärä on vaarallinen kappale, ja te olette esittänyt
siitä loistavan esimerkin mielipuolisilla opeillanne. Mielettömyys
mielettömyyden perästä! Mielettömyys ei ole koskaan ennen tuottanut
minulle arveluttavampaa pahoinvointia. Se riittäköön teidän
kypsymättömästä ja lapsellisesta järkeilystänne!»

Hän napsautti halveksivasti sormiaan ja istahti paikoilleen. Ja sekä
miesten että naisten taholta kuului hyväksymisen ääniä. Ja niistä
miehistä, jotka olivat pyytäneet puheenvuoroa, toiset puolet alkoivat
puhua yht'aikaa. Hämminki ja sekamelska oli sanoin kuvaamaton. Ei
koskaan oltu mrs Pertonwaithen palatsissa nähty sellaista näytelmää.
Nämä siis olivat kylmäverisiä teollisuusparoneja ja yhteiskunnan
herroja, nämä murisevat, ulvovat, frakkipukuiset raakalaiset. Todellakin
oli Ernest tehnyt heihin masentavan vaikutuksen ojentaessaan kätensä
ikäänkuin siepatakseen heiltä heidän rahapussinsa, sillä hänen kätensä
edustivat heidän silmissään niiden puolentoista miljoonan kumouksellisen
käsiä.

Mutta Ernest ei hetkeksikään menettänyt malttiaan. Jo ennenkuin eversti
Van Gilbert oli ennättänyt istahtaa, hän hypähti ylös.

»Yksi kerrallaan!» hän huusi jyrisevällä äänellä.

Ääni virtasi kohisten hänen jykevästä rinnastaan, ja siihen hukkui
salissa vallitseva melu. Persoonallisuutensa voimalla hän palautti
hiljaisuuden.

»Yksi kerrallaan», hän toisti leppeästi. »Sallikaa minun vastata eversti
Van Gilbertille. Sen jälkeen toiset saavat hyökätä kimppuuni, mutta
yksitellen, muistakaa se. Tämä ei ole mikään katukokous tai
jalkapallokenttä.»

»Mitä teihin tulee», hän jatkoi kääntyen eversti Van Gilbertin puoleen,
»te ette ole vastannut mihinkään, mitä minä sanoin. Te olette ainoastaan
tehnyt muutamia kiihkoisia ja saivartelevia huomautuksia minun
mielentilastani. Se saattaa käydä päinsä teidän ammatissanne, mutta
minulle te ette voi puhua tuolla tavalla. Minä en ole työmies, joka
tulee teiltä lakki kourassa pyytämään palkankoroitusta tai suojelusta
sitä konetta vastaan, jolla hän työskentelee. Totuuden saivarteleminen
ei käy päinsä, kun olette minun kanssani puheissa. Säästäkää se siksi
kuin tulette tekemisiin palkkaorjienne kanssa. Ne eivät uskalla
vastustaa teitä sen tähden, että te pitelette käsissänne heidän
leipäänsä ja särvintänsä, vieläpä heidän henkeänsäkin.

»Mitä tulee tuohon luonnontilaan palaamiseen, jonka te sanotte
oppineenne koulussa, ennenkuin minä synnyinkään, sallikaa minun
huomauttaa, juuri noiden sanojen nojalla, että te ette ole oppinut
mitään sen perästä. Sosialismilla on sen kanssa yhtä vähän tekemistä
kuin korkeammalla matematiikalla on tekemistä sunnuntaikoulussa. Minä
sanoin, että teikäläiset ovat typeriä, milloin he esiintyvät
liikemaailman ulkopuolella, ja te, hyvä herra, olette antanut siitä
loistavan esimerkin.»

Tämä kamala löylytys oli liian ankara miss Brentwoodin hermoille. Hänen
hysteerinen tilansa kävi sietämättömäksi, ja hänet talutettiin ulos
salista itkien ja nauraen. Ja se tapahtuikin hyvissä ajoin, sillä vielä
pahempaa oli tulossa.

»Älkääkä vedotko minun sanoihini», jatkoi Ernest, kun välikohtauksesta
aiheutunut häiriö oli tauonnut. »Teidän omat auktoriteettinne
yksimielisesti todistavat teidän typeryytenne. Teidän omat palkatut
tiedonhankkijanne sanovat teille, että te olette väärässä. Menkää
nöyrimmän ja vähäpätöisimmän sosiologian opettajanne luo ja kysykää
häneltä, mikä erotus on olemassa Rousseaun luontoonpalaamis-opin ja
sosialismin välillä; kysykää suurimmilta porvarillisilta valtiotalouden
tutkijoilta ja sosiologeilta; tutkikaa mitä oppikirjaa tahansa, joka
käsittelee näitä asioita; kaikkialta saatte sen vastauksen, että
takaisin luontoon palaamisen ja sosialismin välillä ei ole mitään
järjellistä yhteyttä. Vieläpä tulette huomaamaan, että sosialismi ja
luontoonpalaamis-oppi ovat suorastaan vastakkaisia. Kuten sanoin, älkää
jättäkö sitä minun sanoistani riippuvaksi. Teidän typeryytenne löytyy
esitettynä teidän omissa kirjoissanne, niissä kirjoissa, joita ette
koskaan lue. Ja mikäli on kysymys typeryydestänne, olette te vain
luokkanne edustajia.

»Te tunnette lakia ja liikeasioita, eversti Van Gilbert. Te tiedätte,
miten suuria yhtiöitä on palveltava ja miten isonnettava voitto-osinkoja
lakia vääristelemällä. Hyvä on. Pysykää paikoillanne. Te olette
huomattava numero. Te olette erinomainen lakimies, mutta huono
historioitsija, te ette tiedä mitään yhteiskuntaopista, ja teidän
biologianne on Pliniuksen aikaista.»

Eversti Van Gilbert vääntelihe tuolissaan. Täydellinen hiljaisuus
vallitsi huoneessa. Kaikki istuivat kuin tenhottuina -- halvaantuneina
paikoillaan. Sellainen eversti Van Gilbertin kohtelu oli
ennenkuulumatonta, aavistamatonta, uskomatonta -- kuuluisan eversti Van
Gilbertin, jonka edessä tuomarit vapisivat, kun hän nousi puhumaan.
Mutta Ernestillä ei ollut tapana antaa viholliselle armoa.

»Tällä en tietysti tarkoita teitä erityisesti», sanoi Ernest. »Suutari
pysyköön lestissään. Pysykää te omassa ammatissanne, ja minä pysyn
omassani. Te olitte siirtynyt vieraille laitumille. Kun on kysymys lain
kiertämisestä tai uuden lain laatimisesta rosvoavain yhtiöitten
suojaksi, niin lankean maahan teidän edessänne. Mutta kun tulee kysymys
sosiologiasta -- minun alastani -- niin teidän on vaivuttava minun
jalkoihini. Muistakaa se. Muistakaa niinikään, että teidän lakinne on
kuluvan päivän kysymys ja että teidän koko toimintanne rajoittuu siihen
ahtaaseen alaan. Siksipä teidän saivartelevat väitteenne ja yltiöpäiset
johtopäätöksenne eivät ansaitse sitä ääntä, mikä tarvitaan niiden
lausumiseen.»

Ernest pysähtyi tuokioksi ja katseli everstiä miettivästi, miten hänen
kasvonsa olivat synkistyneet ja vihasta vääntyneet, miten hänen rintansa
aaltoili, ruumiinsa vavahteli ja hervottomat valkoiset kätensä vuoroin
pusertuivat nyrkkiin ja aukenivat.

»Mutta näyttää siltä, että teillä on vielä jotakin sanottavaa, ja minä
annan teille tilaisuuden. Olen syyttänyt teidän luokkaanne. Osoittakaa,
että olen väärässä. Minä osoitin teille meidän aikamme ihmisen
viheliäisyyden -- kolme miljoonaa lapsiorjaa Yhdysvalloissa, lapsiorjaa,
joiden työttä voitto-osingot olisivat mahdottomia, ja viisitoista
miljoonaa huonosti ruokittua, huonosti puettua ja kurjasti majoitettua
ihmistä. Minä osoitin, että meidän aikamme ihmisen tuotantokyky,
yhteiskunnallisen järjestyksen ja koneiden kautta, on suurentunut
tuhatkertaiseksi. Ja minä väitin, että näistä kahdesta tosiasiasta ei
voi tehdä muuta kuin sen johtopäätöksen, että kapitalistiluokka on
hoitanut huonosti taloutta. Sellainen oli syytökseni, ja minä haastoin
teitä juurta jaksain vastaamaan tähän syytökseen. Vieläpä enemmänkin.
Minä ennustin, että se jäisi teiltä vastaamatta. Teistä riippuu nyt
ennustukseni murskaaminen. Te sanoitte minun puhettani mielettömyydeksi.
Näyttäkää toteen sen mielettömyys, eversti Van Gilbert. Torjukaa se
syytös, minkä minä ja puolitoista miljoonaa toveriani olemme viskanneet
teitä ja teidän luokkaanne vastaan.»

Eversti Van Gilbert vallan unohti, että hän oli puheenjohtaja ja että
kohteliaisuus olisi vaatinut häntä myöntämään toisille puheenvuoroja.
Hän kavahti seisaalleen, huitoi käsiään ja kadotti tunnetun puhetaitonsa
ja mielenmalttinsa, sättien Ernestiä hänen nuoruudestaan ja kansan
yllyttämisestä sekä vimmatusti parjaten työväenluokkaa, sen
saamattomuutta ja sen arvottomuutta.

»En ole eläessäni tavannut toista, jota olisi niin vaikea saada pysymään
asiassa kuin teitä», aloitti Ernest vastauksensa tähän hyökkäykseen.
»Minun nuoruudellani ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä olen
tuonut esille. Ei liioin työväenluokan arvottomuudella. Minä syytin
kapitalistiluokkaa yhteiskuntatalouden huonosta hoitamisesta. Te ette
ole vastannut. Te ette ole yrittänytkään vastata. Miksi? Senkö tähden,
että teillä ei ole mitään vastattavaa? Te olette koko tämän seurueen
puhemies. Jokainen läsnäolija, paitsi minä, odottaa vastausta teidän
huuliltanne. Ja he odottavat sitä teiltä sen tähden, että heillä
itsellään ei ole vastausta. Mitä minuun tulee, niin, kuten jo sanoin,
minä tiedän, että te ette ole ainoastaan kykenemätön vastaamaan, vaan
että ette haluakaan vastata.»

»Tämä on sietämätöntä!» huudahti eversti Van Gilbert. »Tämä on
loukkaavaa!»

»Se, että te ette vastaa, on sietämätöntä», vastasi Ernest vakavasti.
»Eikä ketään voida järkipuheella loukata. Loukkaus jo olemukseltaan
perustuu tunteeseen. Tointukaa toki. Vastatkaa järjellisesti minun
järjelliseen syytökseeni, että kapitalistiluokka on hoitanut huonosti
yhteiskunnan taloutta.»

Eversti Van Gilbert vaikeni, yrmeä paremmuuden ilme kasvoillaan,
sellainen mikä sopii miehelle, joka ei halua ryhtyä sananvaihtoon
lurjuksen kanssa.

»Älkää olko pahoillanne», sanoi Ernest. »Lohduttakaa itseänne sillä,
että vielä koskaan ei kukaan teikäläinen ole vastannut tähän
syytökseen.» Hän kääntyi niiden miesten puoleen, jotka olivat vaatineet
puheenvuoroa. »Nyt on teidän vuoronne. Antakaa paukkua, mutta älkää
unohtako, että minä vaadin teiltä sitä vastausta, mikä eversti Van
Gilbertiltä jäi antamatta.»

Olisi mahdotonta kertoa kaikkea sitä, mitä sanottiin keskustelun aikana.
Minä en koskaan ollut aavistanut, että niin monta sanaa voitaisiin sanoa
kolmen tunnin kuluessa. Kaikessa tapauksessa se oli loistavaa. Mitä
enemmän hänen vastustajansa kiihtyivät, sitä enemmän hän kiihoitti
heitä. Hänellä näytti olevan varastossa valmista tietoa niinkuin
tietosanakirjassa, ja aina hänen onnistui naulata vastustajansa
terävillä huomautuksilla ja sopivilla sanamuodoilla. Hän oitis osoitti
heidän epäjohdonmukaisuutensa. Milloin hän huomautti väärästä
todistelutavasta, että se ja se johtopäätös ei ollut missään yhteydessä
ehdotelman kanssa tai että ehdotelma oli ulkokullattu sen tähden, että
siihen oli jo ovelasti piilotettu se johtopäätös, mikä piti todistaa
j. n. e.

Ja niin jatkui kamppailu. Joskus hän vaihtoi keveän miekkansa nuijaan,
jolla hän rusikoi heidän ajatuksiansa kahta puolta. Aina hän vain vaati
tosiasioita, hyläten teoriat. Ja hänen tosiasiansa tekivät heidän
tappionsa täydelliseksi. Kun he hyökkäsivät työväenluokan kimppuun, hän
aina huomautti: »Pata kattilata soimaa; mutta se ei ole vastaus siihen
syytökseen, että teidän oma naamanne oli likainen.» Ja kaikille
yhteisesti hän sanoi: »Miksi ette vastaa siihen syytökseen, että teidän
luokkanne on hoitanut huonosti taloutta? Te olette puhuneet jos
jonkinlaisista asioista ja asioiden asioista, mutta te ette ole vielä
vastanneet. Johtuuko se siitä, että teillä ei ole vastausta?»

Keskustelun loppupuolella puhui mr Wickson. Hän oli ainoa, joka pysyi
tyynenä, ja Ernest kohtelikin häntä erityisellä huomaavaisuudella.

»Ei mitään vastausta tarvita», sanoi mr Wickson verkalleen ja harkiten.
»Minä olen seurannut koko keskustelua hämmästyksellä ja
vastenmielisyydellä. Te olette herättäneet minussa vastenmielisyyttä,
hyvät herrat oman luokkani jäsenet. Te olette menetelleet kuten pahaiset
koulupojat sekoittamalla siveysoppia moiseen keskusteluun. Teidät on
nolattu ja voitettu. Ja te olette vain surisseet. Te olette hääränneet
niinkuin sääsket karhun ympärillä. Hyvät herrat, tuossa seisoo karhu
(hän viittasi Ernestiä), ja surinanne on vain kutkuttanut sen korvia.

»Asema on vakava, uskokaa minua. Tuo karhu ojenteli käpäliänsä
rusentaakseen meidät. Hän sanoi Yhdysvalloissa olevan puolitoista
miljoonaa kumouksellista. Ja se on totta. Hän sanoi, että heidän
tarkoituksensa on ottaa meiltä pois meidän hallituksemme, palatsimme ja
kaikki mukavuutemme. Se on myöskin totta. Muutos, suuri muutos tulee
tapahtumaan yhteiskunnassa; mutta se ei välttämättömästi tule olemaan
sellainen, jollaista tuo karhu ennustaa. Karhu on sanonut, että hän
murskaa meidät. Entäpä jos me sen sijaan murskaamme hänet.»

Kumea kohina syntyi jälleen isossa salissa, ja toinen nyökkäsi
toiselleen ikäänkuin vahvistaen toisensa ajatuksen. Heidän kasvonsa
jäykistyivät. He olivat taistelijoita, se oli varmaa.

»Mutta surisemalla me emme karhua nutista», jatkoi mr Wickson tyynellä
äänellä. »Me ryhdymme sitä metsästämään. Me emme vastaa karhulle
sanoilla. Me vastaamme lyijyllä.[1] Meillä on valta. Kukaan ei tahdo
kieltää sitä. Sen vallan avulla me pysymme vallassa.»

[1] Silloista ajatustapaa kuvaa seuraava lausunto »The Cynic's Word
    Bookista» (v. 1906), jossa sen aikakauden kuuluisa ihmisvihaaja
    Ambrose Bierce lausui: »Kuularuisku = todistuskappale, jota
    tulevaisuus valmistelee vastaukseksi Amerikan sosialismille.»

Hän kääntyi yht'äkkiä Ernestin puoleen. Seurasi juhlallinen hetki.

»Sellainen siis tulee olemaan meidän vastauksemme. Me emme tuhlaa teille
sanoja. Kun te ojennatte jäntereiset kätenne ottaaksenne meiltä
palatsimme ja mukavuutemme, niin me näytämme teille, mitä voima on.
Pommisateella ja kuularuiskulla me tulemme antamaan teille vastauksen.
Me tallaamme teidät kumoukselliset jalkoihimme. Maailma on meidän, me
olemme sen herroja, ja se tulee pysymään meidän hallussamme.
Työläislaumat ovat olleet liejussa aina historian alkuajoista saakka, ja
minä luen historian oikein. Ja liejussa ne tulevat pysymään niin kauan
kuin minulla ja meikäläisillä ja niillä, jotka tulevat meidän jälkeemme,
on valta. Siinä on oikea sana. Sanojen kuningas on -- voima. Ei Jumala
eikä mammona, vaan voima. Toistakaa sitä siksi, kunnes kielenne tarttuu
kitalakeen. Voima!»

»Minä olen saanut vastauksen», sanoi Ernest hiljaa. »Se on ainoa
mahdollinen vastaus. Voima. Sitä me työläiset juuri saarnaammekin. Me
tiedämme, ja katkerasta kokemuksesta, ettei maksa vaivaa vedota
oikeuteen ja ihmisyyteen. Teidän sydämenne ovat yhtä kovat kuin teidän
kantapäänne, joilla te tallaatte köyhiä. Siksi me vetoammekin voimaan.
Ääniemme voimalla vaalipäivänä me otamme teiltä pois teidän
hallituksenne.»

»Entä sitten, jos te saatte enemmistön, musertavan enemmistön
vaaleissa?» tiedusti mr Wickson. »Otaksukaammepa, että me emme suostuisi
siirtämään teille hallitusta sen perästä, kun te olette sen äänillänne
voittaneet?»

»Sen me myöskin olemme ottaneet huomioon», vastasi Ernest. »Ja me
tulemme vastaamaan teille lyijyllä. Voimalla, jonka olette julistanut
sanojen kuninkaaksi. Hyvä on. Se tulee olemaan voimaa. Ja sinä päivänä,
kun olemme päässeet voitolle vaaleissa ja te kieltäydytte jättämästä
meille sitä hallitusta, minkä me olemme perustuslaillisesti ja
rauhallisesti valloittaneet, ja te kysytte, mitä me aiomme tehdä -- sinä
päivänä, uskokaa minua, me tulemme antamaan teille vastauksen; ja me
vastaamme pommeilla ja kuularuiskuilla.

»Te ette voi päästä meidän käsistämme. Totta kyllä, te olette lukenut
historianne oikein. Sekin on totta, että työmies on kautta historian
käsittämän ajan ollut liejussa. Ja se niinikään on varmaa, että niin
kauan kuin teikäläisillä ja teidän jälkeläisillänne on valta, työmies
tulee olemaan liejussa. Minä myönnän sen. Minä myönnän kaiken sen, mitä
te olette sanonut. Voima tulee aina olemaan määrääjänä, niinkuin se aina
on ollutkin. Se on luokkain välistä taistelua. Samoinkuin teidän
luokkanne kukisti vanhan läänitysaateliston, samoin tulee meidän
luokkamme, työväenluokka, kukistamaan teidän valtanne. Jos te luette
biologiaa ja yhteiskuntatiedettä yhtä tarkkaavaisesti kuin luette
historiaa, niin huomaatte, että se, mitä minä olen kuvannut, tulee
välttämättömästi tapahtumaan. Kysymys on ainoastaan ajasta --
ehdottomasti varmaa on, että teidän luokkanne tulee kukistumaan. Ja se
tapahtuu voimalla. Me työläiset olemme toistaneet tuota sanaa, kunnes se
on kokonaan juurtunut meidän mieliimme. Voima. Se on kuninkaallinen
sana.»

Ja niin päättyi illanvietto Philomathien klubissa.



KUUDES LUKU.

Pahaenteisiä varjoja.


Näihin aikoihin alkoi tulevien tapahtumain enteitä esiintyä kaikkialla.
Ernest oli jo varoittanut isää siitä, että hän salli sosialistien ja
työväenjohtajain majailla talossaan ja julkisesti oli läsnä sosialistien
kokouksissa; mutta isä vain nauroi hänen levottomuudelleen. Minä
puolestani opin paljon seurustellessani noiden työväenjohtajain ja
ajattelijain kanssa. Aloin nähdä kilven toiselle puolelle. Minua
viehätti se epäitsekkyys ja korkea ihanteellisuus, jota tapasin, ja
toiselta puolen minua hämmästytti se laaja filosofinen ja tieteellinen
sosialistikirjallisuus, mikä avautui eteeni. Minä opin nopeasti, mutta
en kyllin nopeasti käsittääkseni asemamme vaarallisuuden.

Minua varoiteltiin, mutta minä en siitä välittänyt. Esim. mrs
Pertonwaithe ja mrs Wickson, yliopistokaupunkimme hienoston
vaikutusvaltaisimmat naiset, antoivat ymmärtää, että olin liian nenäkäs
ja itsepäinen nuori nainen, jolla oli taipumus sekaantua toisten
ihmisten asioihin. Enkä minä kummeksinut heidän menettelyään
muistaessani, mitä osaa olin näytellyt Jacksonin jutussa. Mutta minä en
arvannut panna tarpeeksi painoa noiden kaikkivaltiaiden rouvien
lausuntoihin.

Tosin huomasin, että tuttavani alkoivat karttaa seuraani, mutta käsitin
sen johtuvan siitä paheksumisesta, mikä ilmeni lähimmässä piirissämme
minun ja Ernestin aiotun avioliiton tähden. Vasta jonkun ajan kuluttua
Ernest osoitti minulle selvästi, että se ei ollut mikään satunnainen
ilmiö, vaan että sen takana oli harkittu suunnitelma. »Sinä olet
osoittanut suosiotasi luokkasi vihollisille», hän sanoi. »Ja sinä et ole
ainoastaan antanut suojaa kodissasi, vaan lisäksi rakkautesi, itsesi. Se
on petos luokkaasi vastaan. Äläkä luulekaan pääseväsi rankaisematta.»

Eräänä iltana, kun me olimme yhdessä Ernestin kanssa, isä palasi kotiin
suuttuneena -- filosofisesti suuttuneena. Hän antoi harvoin
suuttumuksensa päästä valloilleen. Se oli aina hillittyä, ja hän tapasi
sanoa sitä jännitykseksi. Saattoi oitis huomata, että hän todellakin oli
jännityksissään astuessaan huoneeseen.

»Mitä arvelette?» hän kysyi. »Minä olin päivällisillä Wilcoxin kanssa.»

Wilcox oli täysinpalvellut yliopiston rehtori, jonka rapistunut mieli
oli täynnä kaikenlaisia käsityksiä ja asioita, jotka olivat olleet
nuoria v. 1870 ja joita hän ei ollut sen jälkeen tarkistanut.

»Minut oli kutsuttu», virkkoi isä. »Minua oli lähetetty noutamaan.»

Hän pysähtyi, ja me odotimme.

»Se oli mainiosti järjestetty, minä myönnän sen. Minulle annettiin
nuhteita. Minulle! Ja sitten tuo vanha kivettymä...»

»Minä panen veikkaa, että tiedän, mistä teitä nuhdeltiin», sanoi Ernest.

»Ettepä voi arvata, vaikka kolmasti koettaisitte», naurahti isä.

»Ensimmäisellä kerralla minä sen arvaan», intti Ernest. »Eikä se ole
arvaamista. Minä tiedän sen. Teitä nuhdeltiin yksityisestä elämästänne.»

»Aivan niin», huudahti isä. »Mistä te sen arvasitte?»

»Minä tiesin, että niin kävisi. Minähän varoitin teitä jo ennakolta.»

»Niin teittekin», myönteli isä. »Mutta minä en voinut uskoa sitä. Muuten
siitä saan lisätodistuksia kirjaani.»

»Se ei ole mitään siihen verrattuna, mitä on tulossa», jatkoi Ernest,
»jos te nimittäin yhä edelleen suojelette talossanne sosialisteja ja
kumouksellisia, minä niihin luettuna».

»Juuri niin puheli vanha Wilcox. Ja kaiken muun lisäksi hän sanoi, että
se osoittaa huonoa makua, on kokonaan hyödytöntä eikä ole sopusoinnussa
yliopiston traditsionien ja tapojen kanssa. Hän sanoi paljon muutakin
samanlaista, enkä minä voinut naulata häntä mihinkään erikoiseen
kohtaan. Tein kuitenkin tuon tehtävän hänelle sangen kiusalliseksi, eikä
hän voinut muuta kuin toistaa sanojaan ja vakuutella, miten suuresti hän
kunnioitti minua ja miten koko maailma kunnioittaa minua tiedemiehenä.
Se ei ollut mieluinen tehtävä hänelle. Minä saatoin nähdä, että hän ei
pitänyt siitä.»

»Hän ei toiminut omasta vapaasta tahdostaan», sanoi Ernest. »Ja kahleet
eivät yleensä ole kevyitä kantaa.»

»Niin. Sen verran sain häneltä tietää. Hän sanoi, että yliopisto
tarvitsee tänä vuonna saman verran lisää varoja kuin valtio suostuu
sille myöntämään ja että ne rahat on saatava rikkailta henkilöiltä,
jotka eivät mitenkään voi sietää sitä, että yliopisto vieraantuu pois
korkeasta aatteestaan, nimittäin kiihkottoman tiedon kiihkottomasta
etsinnästä. Kun koetin saada hänet selittämään, mitä tekemistä
kotielämälläni oli yliopiston ylevän tehtävän kanssa, hän tarjosi
minulle kahden vuoden virkavapautta täydellä palkalla Europan-matkaa,
virkistystä ja tieteellisiä tutkimuksia varten. Minä tietystikään asiain
näin ollen en voinut suostua siihen.»

»Parasta olisi ollut suostua», sanoi Ernest.

»Se oli lahjomisyritys», vastasi isä; ja Ernest nyökkäsi myöntävästi.

»Niinikään tuo löylynlyömä sanoi yksityisissä seurapiireissä puhuttavan,
että minun tyttäreni on julkisissa tilaisuuksissa nähty sellaisten
epäilyttävien henkilöiden kuin teidän kanssanne ja että se ei ole
yliopiston hengen ja arvon mukaista. Ei hän puolestaan siitä välittänyt
-- eihän toki; mutta puhuttiin nyt sellaista ... niin että minun olisi
kiinnitettävä huomiota...»

Ernest mietti hetken aikaa ja sanoi sitten, kasvoillaan synkän vihan
piirre:

»Tässä on kysymys enemmästä kuin pelkästä yliopiston periaatteesta. Joku
on pakottanut liikkeelle rehtori Wilcoxin.»

»Arveletteko niin?» kysyi isä, ja hänen kasvonsa ilmaisivat pikemmin
uteliaisuutta kuin säikähdystä.

»Tahtoisin saada teidät vakuutetuksi käsityksestä, mikä häämöttää
mielessäni», sanoi Ernest. »Ei koskaan ennen historiallisella ajalla
yhteiskunta ole ollut sellaisessa käymistilassa kuin juuri näinä
aikoina. Nopeasti tapahtuvat muutokset teollisuusjärjestelmässä
aiheuttavat samanlaisia nopeita muutoksia uskonnollisissa,
valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa laitoksissa. Näkymätön peloittava
vallankumous tapahtuu paraikaa yhteiskunnan kudoksissa ja rakenteessa.
Näitä seikkoja saattaa ainoastaan himmeästi tuntea. Mutta ne ovat
ilmassa tällä hetkellä, juuri nyt. Niiden läheisyyden saattaa tuntea --
suurien, epämääräisten, kamalain asioitten. Mitä mahtaakaan niistä
muodostua? Te kuulitte Wicksonin puheen eräänä iltana. Hänen sanojensa
takaa häämötti tuo sama nimetön, muodoton käsite, minkä tunnen. Hänellä
näytti olevan jonkinmoinen profeetallinen käsitys siitä.»

»Te tarkoitatte...?» Isä keskeytti lauseensa.

»Minä tarkoitan, että se on jonkun äärettömän suuren hirviön varjo, joka
vähitellen alkaa laskeutua yli koko maan. Sanokaa sitä oligarkian
varjoksi, jos haluatte; se on lähin vertaussuhde, mikäli minä käsitän.
Minkälainen se tulee olemaan olemukseltaan, en uskalla kuvitella
mielessäni.[1] Minä vain tahdoin sanoa, että teidän asemanne on
arveluttava. Noudattakaa neuvoani ja ottakaa vastaan tuo tarjottu
virkaloma.»

[1] Jo ennen Everhardia oli miehiä, jotka aavistivat jotakin tällaista.
    Niinpä esim. John C. Calhoun sanoi: »Hallituksesta on muodostunut
    itse kansaa mahtavampi voima, joka edustaa erinäisiä mahtavia
    liike-etuja ja on yhtynyt yhdeksi möhkäleeksi, pysyen koossa
    pankkien äärettömien vararahastojen voimalla.» Ja suuri humanisti
    Abraham Lincoln lausui vähää ennen kuin hänet murhattiin: »Minä näen
    läheisessä tulevaisuudessa tätä maata uhkaavan vaaran, jota
    ajatellessani minua peloittaa... Yhtiöt ovat päässeet valtaan, siitä
    seuraa korkeiden viranomaisten rappeutuminen, ja rahavalta koettaa
    kaikin voimin pitkittää hallituskauttaan käyttäen hyväkseen kansan
    ennakkoluuloja, kunnes rikkaudet ovat kerääntyneet muutamien
    harvojen käsiin ja tasavalta hävitetty.»

»Mutta se olisi pelkuruutta», hän intti.

»Eihän toki. Te olette vanha mies. Te olette tehnyt työnne maailmassa ja
suurenmoisen työn. Jättäkää tämä nykyinen taistelu nuoruudelle ja
voimalle. Meidän nuorien miesten on vielä jotakin tehtävä. Avis tulee
seisomaan rinnallani tulevissa taisteluissa. Ja hän on oleva teidän
edustajanne rintamassa.»

»Mutta he eivät voi vahingoittaa minua», väitti isä. »Jumalan kiitos
minä olen riippumaton. Minä myönnän ymmärtäväni, miten tukalaan asemaan
he voivat saattaa professorin, joka on taloudellisesti riippuvainen
yliopistostaan. Mutta minäpä olenkin riippumaton. En minä ole ollut
toimessani palkan vuoksi. Voin tulla toimeen sangen mukavasti omilla
tuloillani, ja palkka on ainoa, minkä he voivat riistää minulta.»

»Mutta te ette ymmärrä tätä asemaa», vastasi Ernest. »Jos aavistukseni
ovat oikeat, niin teidän yksityiset tulonne, vieläpä pääomannekin
voidaan ottaa teiltä pois yhtä helposti kuin palkkannekin.»

Isä mietti hetken, ja minä näin, miten hänen kasvoilleen muodostui
päättäväinen ilme. Vihdoin hän alkoi puhua:

»Minä en suostu ottamaan virkavapautta.» Hän vaikeni hetkeksi. »Minä
ryhdyn valmistelemaan kirjaani.[1] Te saatatte erehtyä. Mutta olkoon
miten hyvänsä, minä olen päättänyt pysyä järkähtämättä paikoillani.»

[1] Tämä kirja ilmestyi sinä vuonna nimellä »Economics and Education»
    (Talous ja kasvatus). Siinä käsitellään sangen asiallisella tavalla
    sitä tosiasiaa, että koululaitos kokonaisuudessaan palveli
    kapitalistiluokan tarkoituksia, juurruttamalla opiskelevan nuorison
    mieliin kapitalistiluokalle edullisia käsityksiä. Kirja herätti
    suurta huomiota, ja pian oligarkia pani sen takavarikkoon.

»Hyvä on», sanoi Ernest. »Te aiotte kulkea piispa Morehousen jälkiä ja
samanlaista kohtaloa kohti kuin hän. Ja teistä molemmista tulee
köyhälistöläisiä, ennenkuin olette päässeet kokeilunne perille.»

Keskustelu kääntyi piispa Morehouseen. Me tiedustelimme, mitä Ernest oli
tehnyt hänelle.

»Hän on sairas sielultaan sen matkan jälkeen, minkä teimme helvettiin.
Minä kävin hänen kanssaan muutamain tehdastyöläisten kodeissa. Näytin
hänelle ihmishylkyjä, jotka teollisuuskoneisto on viskannut tiepuoleen,
ja hän kuunteli heidän elämäntarinoitaan. Minä kuljetin häntä San
Franciscon köyhälistökaupungin läpi, ja hän tuli huomaamaan, että
juoppoudessa, prostitutsionissa ja rikollisuudessa piilee syvempi
turmelus kuin itse perisynnissä. Hän on hyvin sairas, ja vielä
enemmänkin: hän on alkanut oitis toimia. Hän on aivan liian eetillinen.
Tuo kaikki on tehnyt häneen järkyttävän vaikutuksen. Ja kuten aina, hän
on epäkäytännöllinen. Hän hautoo mielessään kaikenmoisia siveysopillisia
haaveita ja aikoo panna alulle lähetystyön sivistyneiden keskuudessa.
Hän käsittää velvollisuudekseen kirkon muinaisen hengen uudelleen
virittämisen. Hän on liian kiihoittunut. Ennen pitkää hän hyökkää
esille, ja silloin syntyy kahakka. Miten se päättyy, sitä minun on
mahdoton arvata. Hän on puhdas, jalo sielu, mutta äärettömän
epäkäytännöllinen. Hän rientää minun edelläni. Hän leijailee ilmassa --
Getsemanea kohti. Ja sitten seuraa hänen ristiinnaulitsemisensa.
Sellaiset ylevät sielut ovat syntyneet ristiinnaulittaviksi.»

»Entä sinä?» minä kysyin, ja hymyilyni läpi näkyi tuskallinen jännitys.

»En minä», hän naurahti. »Minut saatetaan mestata tai salaa murhauttaa,
mutta minua ei koskaan ristiinnaulita. Minä seison siksi kiinteällä ja
varmalla maaperällä.»

»Mutta miksi sinä sitten saatat piispan ristille? Ethän kieltäne, että
se on sinun syysi?»

»Miksi jättäisin yhden mukavasti elävän ihmisen hänen mukavuuteensa,
silloin kun on miljoonia ihmisiä, jotka elävät alituisessa raadannassa
ja kurjuudessa?»

»No, mutta miksi sitten kehoitit isää ottamaan virkavapautta?»

»Sen tähden, että minä en ole puhdas, jalo sielu», kuului vastaus. »Sen
tähden, että olen itsekäs. Sen tähden, että rakastan sinua, ja muinaisen
Ruthin lailla sinun sukusi on minunkin sukuni. Ja mitä piispaan tulee,
hänellä ei ole tytärtä. Ja sitäpaitsi hänenkin työnsä, niin vähäpätöinen
kuin se lieneekin, tulee olemaan jonkinlaisena apuna vallankumouksessa.»

Minä en voinut olla samaa mieltä Ernestin kanssa. Tunsin hyvin piispa
Morehousen jalon luonteen enkä mitenkään voinut ymmärtää sitä, että
hänen äänensä korotettuna oikeuden puolesta saisi aikaan niin mitättömän
vähän. Mutta minullepa eivät elämän tylyt tosiasiat olleetkaan siinä
määrin selvinneet kuin Ernestille. Hän näki selvästi, miten vähän
piispan jalo sielu tulisi merkitsemään tulevien merkillisten tapausten
aikana.

Joku aika sen jälkeen Ernest kertoi minulle hyvänä uutisena, että
hallitus oli hänelle tarjonnut Yhdysvaltain työasiamiehen virkaa. Minä
riemuitsin. Palkka oli verrattain suuri, ja se tulisi täydellisesti
turvaamaan meidän avioliittomme. Sitä paitsi se oli Ernestin
mielenmukainen toimi, ja sen lisäksi minä olin ylpeä hänen rakkaudestaan
ja ajattelin, että tämä tarjous tehtiin hänelle tunnustuksena hänen
kykeneväisyydestään.

Mutta samalla huomasin tuikkeen hänen silmissään. Hän nauroi minun
innostukselleni.

»Ethän sinä aikone kieltäytyä?» minä sanoin.

»Se on lahjomisyritys. Sen takana on Wicksonin hieno käsi ja hänen
takanaan suurempia miehiä kuin hän. Se on vanha juoni, yhtä vanha kuin
luokkataistelukin -- siepata pois johtajat työväeltä. Petetyt
työläisraukat! Jospa tietäisit, miten monta johtajaansa työväki on jo
menettänyt tuon samaisen tempun kautta. Tulee näet huokeammaksi, paljon
huokeammaksi ostaa kenraali kuin ryhtyä taisteluun kaikkia hänen
armeijoitansa vastaan. Niinpä myi itsensä -- mutta en mainitse nimeä.
Minua se katkeroittaa kylliksi muutenkin. Rakkaani, minä olen työväen
johtaja. Minä en voi tarjoutua ostettavaksi. Ja jollei mikään muu niin
ainakin poloisen isäni muisto ja se, miten hän nääntyi kuoliaaksi,
estäisi minut siitä.»

Kyynel kimmelsi hänen silmässään. Hän ei voinut koskaan antaa anteeksi
isänsä pahoinpitelyä ja sitä, että hän oli ollut pakotettu valehtelemaan
ja varastelemaan pitääkseen lapsensa leivässä.

»Isäni oli hyvä ihminen», sanoi hän kerran minulle. »Hänellä oli hyvä
sydän, mutta kurja elämä raastoi sen pilalle. Hänen isäntänsä tekivät
hänestä kesyn luontokappaleen. Hänen sietäisi olla elossa nyt niinkuin
sinunkin isäsi. Hänellä oli luja ruumiinrakenne, mutta kone ruhjoi hänet
ja vihdoin surmasi. Ajattelehan. Hän sortui isäntiensä voitonhimon
uhrina. Hänen sydänverensä muutettiin herkulliseksi juhlaillalliseksi
tai jalokivikoristukseksi tai muuksi sellaiseksi, mikä tuotti jotakin
nautintoa elosteleville joutilaille, hänen isännilleen, noille
pääpedoille.»



SEITSEMÄS LUKU.

Piispan näky.


»Piispa on hillitön», kirjoitti Ernest minulle. »Hän liitelee
yläilmoissa. Tänä iltana hän aloittaa ristiretkensä tämän maailman
pahuutta vastaan. Hän pitää herätyspuheensa. Niin hän on kertonut
minulle, enkä minä voi saada häntä luopumaan siitä ajatuksesta. Tänä
iltana hän tulee olemaan puheenjohtajana I. P. H:n kokouksessa, ja sitä
tilaisuutta hän on päättänyt käyttää hyväkseen.

»Tahdotko lähteä häntä kuulemaan? Epäilemättä hän on ennakolta tuomittu.
Se tulee olemaan kova isku minulle samoin kuin hänellekin, mutta sinulla
siitä on tavattoman paljon oppimista. Sinä tiedät, armaani, miten ylpeä
minä olen rakkaudestasi. Ja minä haluan poistaa huonon käsityksen, minkä
olet joskus minusta saanut. Minä tahdon näyttää sinulle, että
mielipiteeni ja lausuntoni ovat oikeita. Tosin minun käsitykseni ovat
tylyjä, mutta piispan kohtalo on saattava sinut vakuutetuksi sellaisen
tylyyden oikeutuksesta. Siispä tule tänä iltana. Niin ikävä kuin
tämäniltainen kohtaus tulee olemaankin, tunnen, että se on kiinnittävä
sinut yhä lujemmin minuun.»

I. P. H.[1] piti sinä iltana kokousta San Franciscossa. Tämä kokous oli
kutsuttu pohtimaan kysymystä yleisestä siveettömyydestä ja sen
parannuskeinoista. Piispa Morehouse toimi puheenjohtajana. Hän näytti
hyvin hermostuneelta istuessaan puhujalavalla. Hänen vierellänsä
istuivat piispa Dickinson, H. H. Jones, Kalifornian yliopiston
siveysopillisen tiedekunnan esimies, mrs. W. W. Hurd, kuuluisa
hyväntekeväisyysseurojen järjestäjä, Philip Ward, yhtä kuuluisa
filantrooppi sekä useita vähemmän huomattuja suuruuksia siveellisyyden
ja hyväntekeväisyyden alalla. Piispa Morehouse nousi sivuuttaen
tavanmukaiset kohteliaisuudet ja alkoi puhua:

[1] Ei ole säilynyt asiapapereita, joista voisi saada selville, mitä nuo
    alkukirjaimet merkitsevät.

»Ajelin äskettäin vaunuissani pitkin katuja. Oli ilta. Minä katsahdin
silloin tällöin vaununakkunasta, ja silmäni näyttivät avautuvan, ja minä
näin asiat sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat. Ensin peitin silmäni
käsilläni, jotta en näkisi tuota kauheata näkyä, ja silloin siinä
pimeässä istuessani mieleeni tuli kysymys: Mitä on tehtävä? Mitä on
tehtävä? Vähän ajan perästä sama kysymys esiintyi minulle toisessa
muodossa: Mitä Mestari tekisi? Ja samaan aikaan mahtava valo näytti
täyttävän sen paikan, ja minä näin velvollisuuteni päivänselvänä,
niinkuin Saulus aikoinaan Damaskon tiellä.

»Minä pysäytin vaununi, astuin ulos, ja muutaman minuutin kuluttua minun
onnistui taivuttaa kaksi julkista naista tulemaan kanssani vaunuihin.
Jos Jeesus oli oikeassa, niin nämä kaksi onnetonta ovat minun sisariani,
ja ainoa voima, millä heidät voidaan puhdistaa, on rakkaus ja hellyys.

»Minä asun San Franciscon ihanimmassa kaupunginosassa. Talo, missä asun,
maksaa satatuhatta dollaria, ja saman verran maksavat huonekaluni,
kirjani ja taidekokoelmani. Talo on herraskartano. Ei, se on palatsi,
missä on kokonainen liuta palvelijoita. Minä en ole tähän asti tietänyt,
mihin palatsit kelpaavat, mutta nyt minä tiedän senkin. Vein nuo kaksi
katunaista palatsiini, ja he jäävät luokseni. Aion sijoittaa jokaiseen
huoneeseen palatsissani sellaisia sisaria.»

Kuulijat valtasi levoton hämmästys piispan puhuessa, ja puhujalavalla
istuvain kasvoilla oli nähtävänä kasvavan kauhun ja ällistyksen ilme. Ja
tällä kohtaa piispa Dickinson nousi ja inhon ilme kasvoillaan poistui
lavalta ja koko salista. Mutta piispa Morehouse näkemättä, mitä hänen
ympärillään tapahtui, jatkoi:

»Oi, sisaret ja veljet, tämä teko lohduttaa minua vaikeuksissani. En
tietänyt ennen, miten vaunuja on käytettävä, mutta nyt tiedän. Ne on
tehty heikkoja, sairaita ja vanhoja varten; ne on tehty sitä varten,
että niillä osoitettaisiin kunnioitusta niille, jotka ovat kadottaneet
yksinpä häveliäisyydenkin.

»En tietänyt, mitä varten palatsit on tehty, mutta nyt olen löytänyt
tarkoituksen niillekin. Kirkon palatsien tulisi olla sairaaloita ja
kasvatuslaitoksia niitä varten, jotka ovat uupuneet tiepuoleen ja ovat
hukkumaisillaan.»

Hän pysähtyi hetkeksi, nähtävästi sen ajatuksen valtaamana, mikä täytti
hänen mielensä, ja ollen epätietoinen, miten tulkita sitä.

»En ole sovelias, rakkaat veljet, puhumaan mitään siveellisyydestä. Olen
itse elänyt häpeässä ja ulkokultaisuudessa liian kauan voidakseni auttaa
toisia; mutta menettelyni noita kahta naista kohtaan, sisariani kohtaan,
on saanut minut vakuutetuksi siitä, että parempi tie on helposti
löydettävissä. Niille, jotka uskovat Jeesukseen ja hänen
evankeliumiinsa, ei voi olla muuta suhdetta ihmisten välillä kuin
rakkauden suhde. Rakkaus yksin on voimakkaampi kuin synti --
voimakkaampi kuin kuolema. Siksipä minä sanonkin niille teistä, jotka
ovat rikkaita, että teidän velvollisuutenne on tehdä samoin kuin minä
olen tehnyt ja aion vast'edeskin tehdä. Ottakoon jokainen teistä, jolla
on runsaasti varoja, varkaan taloonsa ja kohdelkoon häntä veljenä,
jonkun onnettoman ja kohdelkoon häntä sisarena, ja jos te niin teette,
niin San Francisco ei tule tarvitsemaan poliiseja eikä viranomaisia;
vankilat muutetaan sairaaloiksi, ja rikoksentekijät katoavat samoin kuin
rikoksetkin.

»Meidän on annettava itsemme eikä yksinomaan rahaa. Meidän on tehtävä
niinkuin Kristus teki; sellainen on kirkon kehoitus tänä päivänä. Me
olemme eksyneet kauaksi Mestarin opetuksista. Me hukumme omiin
lihapatoihimme. Me olemme kohottaneet mammonan Kristuksen yläpuolelle.
Minulla on tässä muuan runo, joka sisältää koko tarinan. Haluan lukea
sen teille. Sen kirjoitti eräs harhaan joutunut sielu, joka kuitenkin
näki selvästi.[1] Ei pidä erehtyä luulemaan sitä hyökkäykseksi katolista
kirkkoa vastaan. Se on hyökkäys jokaista kirkkokuntaa vastaan, joka on
poikennut Mestarin tieltä ja piilottautunut hänen lampailtaan. Se kuuluu
näin:

[1] Oscar Wilde, joka oli 19:nnen vuosisadan suurimpia sanan mestareita.

      Soi temppelissä torvet hopeiset,
      näin kansan hartahana polvillaan,
      ja piispaa Rooman käsivarsillaan
      kuin jumalata kantoi ihmiset.

      Niin loisti pappisviitan laskokset
      kuin valkein vaahto, yhtyin purppuraan
      kuningasmanttelin, ja kulmillaan
      kimalsi hällä kruunut kultaiset,

      joit' oli kolme. -- Aatos aikain taa
      mun järven rantaan Hänen luokseen vei,
      jok' etsi paikkaa, mihin painais pään:

      »Ketuilla luolat on, ja pesässään
      saa suojan lintu, mulla majaa ei,
      ja kyynel viiniäni mehustaa.»

Kuulijakunta oli kuohuksissa, mutt'ei puhujan eduksi. Kuitenkaan ei
piispa Morehouse sitä huomannut. Hän jatkoi samaan tapaan:

»Ja minä sanon niille teistä, jotka ovat rikkaita, ja kaikille
rikkaille, että te katkerasti sorratte Mestarin lampaita. Te olette
kovettaneet sydämenne. Te olette sulkeneet korvanne niiltä ääniltä,
jotka huutavat maassamme -- tuskan ja surun ääniltä, joita ette tahdo
kuunnella, mutta jotka vielä jonakin päivänä kuullaan. Ja niin minä
sanon --»

Mutta tällä kertaa H. H. Jones ja Philip Ward, jotka jo olivat nousseet
tuoliltaan, taluttivat piispan pois puhujalavalta yleisön seuratessa
tapahtumaa henkeään pidätellen.

Ernest nauroi koleaa naurua, kun hän oli päässyt tungoksesta kadulle.
Sydämeni oli pakahtua.

»Hän on tehnyt tehtävänsä», huudahti Ernest. »Heidän piispansa miehekäs,
syvälläpiillyt hellä luonne murti kahleensa, ja hänen kristillinen
kuulijakuntansa, joka rakastaa häntä, teki siitä sen johtopäätöksen,
että piispa on hullu! Etkö nähnyt, miten huolestuneen näköisinä he
taluttivat häntä pois? Helvetissä varmaankin naurettiin sillä hetkellä.»

»Siitä huolimatta piispan tämäniltainen puhe tulee tekemään valtavan
vaikutuksen», sanoin.

»Niinkö arvelet?» sanoi Ernest ivaten.

»Se tulee saamaan aikaan hämmästyksen», vakuutin. »Etkö nähnyt, miten
hurjasti sanomalehtien kirjoittajat heiluttivat kyniään hänen
puhuessaan?»

»Ei sanaakaan siitä hiiskuta huomisen päivän lehdissä.»

»En voi uskoa sinua.»

»Saadaanpa nähdä. Ei riviäkään, ei yhtään ajatusta, minkä hän lausui.
Jokapäiväinen sanomalehdistö? Se on jokapäiväinen tukahduttaja!!»

»Mutta entä reportterit», minä huomautin. »Minä näin heidät.»

»Ei yhtään sanaa kaikesta siitä, mitä hän sanoi, tule painettavaksi.
Sinä olet unohtanut toimittajat. Hehän nostavat palkkansa siltä
politiikalta, mitä he ajavat. He eivät uskalla painattaa mitään
sellaista, mikä järkyttää olevia oloja. Piispan puhe oli tuima hyökkäys
vallassaolevaa siveellisyyttä vastaan. Se oli kerettiläisen puhetta. He
taluttivat hänet pois puhujalavalta, jotta hän ei ennättäisi lausua
useampia kerettiläisyyksiä. Sanomalehdet tulevat pesemään puhtaaksi
hänen kerettiläisyytensä äänettömyyden unhotuksella. Yhdysvaltain
sanomalehdistö? Se on loiskasvi, joka lihoo kapitalistiluokan
maaperässä. Sen tehtävänä on palvella vallitsevaa järjestystä
muovaamalla yleistä mielipidettä sille edulliseksi, ja se tekee hyvin
tehtävänsä.

»Annahan, kun ennustan. Huomispäivän lehdet tulevat ainoastaan
mainitsemaan, että piispa on huonossa voinnissa, että hän on
työskennellyt liiaksi ja että hän kokonaan lannistui eilen illalla.
Seuraava tiedonanto muutaman päivän kuluttua kertoo, että piispa on
ylenmäärin hermostunut ja että hänen kiitollinen seurakuntansa on
antanut hänelle virkavapauden. Sen perästä tapahtuu joko niin, että
piispa huomaa erehdyksensä ja palaa virkalomaltaan terveenä miehenä,
jonka silmissä eivät mitkään näyt kummittele, tai niin, että piispa ei
luovu mielettömyydestään, ja sen perästä me saamme nähdä sanomalehdissä
sääliä ja hellyyttä uhkuvan kirjoituksen, jossa ilmoitetaan piispan
menettäneen järkensä. Sen perästä hän saa jutella näyistään
hulluinhuoneen seinille.»

»Mutta nyt sinä menet liian pitkälle!» huudahdin.

»Tämän yhteiskunnan silmissä se todellakin on mielipuolisuutta», hän
vastasi. »Milloin siivo ihminen, paitsi mielipuoli, ottaisi hunningolle
joutuneita naisia ja varkaita taloonsa asumaan veljinä ja sisarina?
Totta kyllä Kristus kuoli kahden varkaan keskessä, mutta se on toinen
asia. Mielipuolisuus? Se ihminen, jonka kanssa emme ole samaa mieltä, on
aina jotenkin 'päästään vialla'. Sentähden piispakin on päästään vialla.
Missä on raja tämän tilan ja mielipuolisuuden välillä? On
käsittämätöntä, että kukaan täysijärkinen ihminen voi olla jyrkästi eri
mieltä jonkun toisen ihmisen täysin järkevistä johtopäätöksistä. Siitä
on mainio esimerkki tämäniltaisessa sanomalehdessä. Mary McKenna asuu
Market-kadun eteläpuolella. Hän on köyhä, mutta rehellinen nainen. Hän
on isänmaallinen niinikään. Mutta hänellä on virheellinen käsitys
Amerikan lipusta ja siitä suojeluksesta, mitä sen otaksutaan tarjoavan.
Ja katso, hänelle kävi näin. Hänen miehensä loukkaantui ja määrättiin
sairashuoneeseen kolmeksi kuukaudeksi. Ja vaikka vaimo koetti ansaitakin
pesemällä toisten ihmisten likaisia vaatteita, ei hän siitä huolimatta
voinut maksaa vuokraansa säännöllisesti. Eilen hän sai laillisen käskyn
muuttaa asunnostaan. Mutta hänpä kohotti Amerikan lipun ja sen poimujen
alta julisti, että sen lupaaman suojeluksen nojalla häntä ei voida
häätää kylmälle kadulle. Mitä tapahtui? Hänet pidätettiin ja selitettiin
mielipuoleksi. Tänään häntä tutkivat etevät lääkärit. Hänet huomattiin
heikkomieliseksi ja lähetettiin hourujenhuoneeseen.»

»Mutta se on liian epämääräistä», minä huomautin. »Otaksukaammepa, että
minä olisin yksinäni eri mieltä jonkun kirjan kaunokirjallisesta
arvosta. Eivät suinkaan ne lähettäisi minua hullujenhuoneeseen
sentähden.»

»Aivan oikein. Mutta sellainen poikkeaminen yleisestä mielipiteestä ei
olisikaan yhteiskunnalle vaarallista. Siinä on erotus. Mary McKennan ja
piispa Morehousen eroavat mielipiteet ovat ristiriidassa vallitsevan
järjestyksen kanssa. Mitä jos kaikki köyhät ihmiset kieltäytyisivät
maksamasta vuokraa ja turvautuisivat Amerikan lippuun? Vuokratalojen
omistajat joutuisivat kerjuulle. Piispan mielipiteet ovat aivan yhtä
vaarallisia yhteiskunnalle. Siis, piispa on lähetettävä
hourujenhuoneeseen.»

Mutta minä en sittenkään vielä ottanut uskoakseni.

»Odottakaamme, niin saamme nähdä», sanoi Ernest, ja minä odotin.

Seuraavana aamuna minä hankin kaikki sanomalehdet. Ja niistä päättäen
Ernest oli ollut oikeassa. Ei yhtään sanaa piispa Morehousen puheesta
löytynyt painettuna. Yhdessä tai parissa lehdessä oli mainittu, että
piispa oli joutunut ylitsevuotavain tunteittensa valtaan. Sitävastoin
häntä seuranneitten puhujain tyhmyydet oli juurta jaksain selostettu.

Muutaman päivän perästä kerrottiin uutisena, että piispa oli lähtenyt
virkalomalle virkistyäkseen liikarasituksesta. Siihen saakka siis
Ernestin ennustukset olivat toteutuneet, mutta viittaustakaan ei oltu
vielä tehty mielenhäiriöstä taikka hermosairaudesta. En voinut
aavistaakaan, miten kauheata tietä piispan oli vaellettava --
Getsemaneen ja ristille, niinkuin Ernest oli ennustanut.



KAHDEKSAS LUKU.

Koneensärkijät.


Vähän ennen sitä vaalia, jossa Ernest oli sosialistien ehdokkaana
kongressiin, isä piti päivällispidot, joita hän meidän kesken sanoi
»voiton ja tappion päivällisiksi». Ernest sanoi niitä »koneensärkijäin
päivällisiksi». Todellisuudessa se tilaisuus oli valmistettu liikemiehiä
varten -- pieniä liikkeenharjoittajia. Luulen, että kukaan heistä ei
ollut osakkaana missään sellaisessa liikkeessä, minkä liikepääoma olisi
noussut yli parinsadantuhannen dollarin. He olivat todellisia
keskiluokan liikemiehiä.

Siellä oli Owen -- Silverberg, Owen & Companyn, suuren
ruokatavaraliikkeen, osakas. Me ostimme heiltä ruokatavaramme. Siellä
oli ison rohdoskaupan Kowalt & Washburnin molemmat osakkaat ja mr
Asmunsen, suuren Contra Costa-kauntissa sijaitsevan kivilouhimon
omistaja. Samoin siellä oli muitakin samanlaisia miehiä, pikku
tehtaitten, pikku liikkeitten ja teollisuuslaitosten omistajia ja
osakkaita -- lyhyesti sanottuna, pikku kapitalisteja.

He olivat ovelan ja älykkään näköisiä miehiä, ja he puhelivat sujuvasti
ja selvästi. Heidän yksimielinen moitteensa kohdistui yhtiöihin ja
trusteihin. Heidän uskontunnustuksensa kuului: »Alas trustit!» Trustit
olivat kaiken sorron syynä, niin vakuuttivat kaikki. He vaativat
sellaisten trustien kuin rautateiden ja sähkölennätinlaitosten ottamista
valtion haltuun sekä asteittain kohoavaa tuloveroa jättiläisomaisuuksien
kasaantumisen ehkäisemiseksi. Niinikään he vaativat paikallisten
epäkohtien korjaamiseksi kunnallisen omistusoikeuden ulottamista
sellaisiin yleisiin hyödykkeisiin kuin vesi, kaasu, puhelin ja
raitiotiet.

Erittäin mieltäkiinnittävä oli mr Asmunsenin kuvaus kokemuksistaan
kivilouhoksen omistajana. Hän kertoi, ettei hän ole koskaan saanut
sanottavaa voittoa louhoksestaan, siitä huolimatta, että hänen
liikkeensä oli tavattomasti kasvanut sen jälkeen kuin maanjäristyksen
hävittämää San Franciscoa alettiin uudelleen rakentaa. Kuusi vuotta oli
jo kestänyt rakennustöitä, ja hänen liikkeensä oli laajentunut
nelinkertaiseksi ja kahdeksankertaiseksi, mutta silti hän ei ollut
yhtään paremmalla puolella.

»Rautatieyhtiö tuntee minun liikkeeni hiukan paremminkin kuin minä
itse», hän sanoi. »Se tietää käyttökustannukseni sentilleen ja se tuntee
tilaussopimusteni ehdot. Mistä se kaikki nuo seikat tietää, on minulle
arvoitus. Sillä täytyy olla urkkijoita minun työväkeni keskuudessa, ja
lienee sillä niinikään pääsy minun liiketuttavaini luo. Sillä nähkääs,
kun minä milloin saan edullisen tilauksen, niin kohta ehättää
rautatieyhtiö koroittamaan rahtitaksaa minun louhokseltani
markkinapaikalle. Ilman minkäänlaista selitystä. Sellaisissa tapauksissa
minun ei ole koskaan onnistunut taivuttaa rautatieyhtiötä peruuttamaan
koroitustaan. Toiselta puolen taas, milloin on sattunut onnettomuuksia,
työpalkkojen koroitusta tai vähemmän edullisia tilauksia, silloin minun
on aina onnistunut saada rautatien rahtitaksa alennetuksi. Mikä on
tulos? Rautatieyhtiö kokoo minun voittoni, olkootpa ne suurempia tai
pienempiä.»

»Se mitä teille itsellenne jää puhdasta», keskeytti Ernest, »on kai
jokseenkin yhtä paljon kuin palkkanne liikkeenhoitajana, jos
rautatieyhtiö omistaisi teidän louhoksenne».

»Juuri niin», vastasi mr Asmunsen. »Vasta äskettäin tarkastutin
tilikirjani viimeisten kymmenen vuoden ajalta. Todellakin huomasin, että
voittoni noiden kymmenen vuoden ajalta on juuri yhtä suuri kuin
liikkeenhoitajan palkka. Rautatieyhtiö olisi voinut yhtä hyvin omistaa
kivilouhokseni ja palkata minut liikkeenhoitajaksi.»

»Mutta se ei suinkaan olisi ollut aivan samantekevää», naurahti Ernest,
»sillä siinä tapauksessa rautatieyhtiön olisi täytynyt ottaa omalle
vastuulleen koko vahingonvaara, jonka te näin ollen olette nöyrästi
kantanut.»

»Aivan niin», vastasi mr. Asmunsen nyrpeästi.

Annettuaan heidän ensin sanoa sanottavansa Ernest alkoi tehdä kysymyksiä
oikealle ja vasemmalle. Hän aloitti mr Owenista.

»Tehän avasitte haaramyymälän täällä Berkeleyssa noin puoli vuotta
sitten?»

»Niin», vastasi mr Owen.

»Ja minä olen huomannut, että senjälkeen kolme pienempää ruokakauppaa on
sulkenut ovensa. Oliko teidän haaramyymälänne syynä siihen?»

Mr Owenin itsetyytyväisestä hymystä saattoi lukea myöntävän vastauksen.
»Ne eivät voineet kilpailla meidän kanssamme.»

»Miks'eivät?»

»Meillä oli suurempi pääoma. Suuremmassa liikkeessä pääsee aina
vähemmällä haaskauksella ja suhteellisesti pienemmillä kustannuksilla.»

»Ja teidän haarakauppanne nieli noiden kolmen pikkukaupan voitot. Nyt
minä käsitän. Mutta sanokaapas, mihin joutuivat noiden kolmen myymälän
omistajat?»

»Yksi heistä on ajurina meidän liikkeessämme. En tiedä, miten toisten on
käynyt.»

Ernest kääntyi yht'äkkiä mr Kowaltin puoleen.

»Te myytte aina paljon alennushinnoilla.[1] Mihin ovat joutuneet niiden
pienten rohdoskauppojen omistajat, joiden liikkeistä teidän kauppanne
teki lopun?»

[1] Myyntihinnan alentaminen ostohinnan tasalle ja allekin. Siten suuri
    yhtiö saattoi myydä häviöllä pitemmän aikaa kuin pieni yhtiö ja
    vihdoin saattaa toisen vararikkoon. Yleisesti käytetty kilpailutapa.

»Eräs heistä, mr Haasfurther, hoitaa nykyään meidän reseptiosastoamme»,
kuului vastaus.

»Ja te sieppasitte itsellenne heidän liikevoittonsa?»

»Totta kai. Sitä vartenhan liikettä pidämme.»

»Entä te sitten?» kysyi Ernest mr Asmunsenilta. »Teitä harmittaa, että
rautatie on vienyt teidän voittonne?»

Mr Asmunsen nyökkäsi.

»Tietysti te haluatte itse pitää voittonne?»

Taas mr Asmunsen nyökkäsi.

»Toisten kustannuksella?»

Ei vastausta.

»Toisten kustannuksellako?» uteli Ernest.

»Sillä tavoinhan sitä tietysti voittoja saadaan», vastasi mr Asmunsen
töykeästi.

»Siis liikepelin tarkoituksena on voittaa toisten kustannuksella ja
samalla estää toiset voittamasta meidän kustannuksellamme. Niinkö se on,
vai kuinka?»

Ernestin täytyi toistaa kysymyksensä, ennenkuin mr Asmunsen vastasi:

»Kyllä, aivan niin, paitsi että meillä ei ole mitään sitä vastaan, että
toiset voittavat, kunhan vain eivät harjoita kiskomista.»

»Kiskomisella te tarkoitatte suuria liikevoittoja. Mutta teillä kai ei
itsellänne olisi mitään niitä vastaan? Varmaankaan ei?»

Ja mr Asmunsen hyvänsävyisesti tunnusti sen heikkouden. Seurueessa oli
vielä eräs mies, muuan mr Calvin, entinen suuri meijerinomistaja, jota
Ernest ahdisteli kysymyksillään.

»Joku aika sitten te taistelitte maitotrustia vastaan», sanoi Ernest
hänelle, »ja nykyään te hommaatte maalaisliitossa.[1] Miten siinä kävi?»

[1] Useita yrityksiä tehtiin tähän aikaan tarkoituksessa järjestää
    rappeutumistaan rappeutuva maanviljelijäin luokka valtiolliseksi
    puolueeksi, sillä toivottiin voitavan tuhota trustit ja suuret
    yhtiöt ankaralla lainlaadinnalla. Mutta kaikki sellaiset yritykset
    menivät myttyyn.

»Oo, minä en ole vielä luopunut yrityksestäni», vastasi mr Calvin, ja
hän näytti tosiaankin sotaiselta. »Minä taistelen trustia vastaan sillä
ainoalla alueella, missä se on mahdollinen voittaa -- nimittäin
poliittisella. Sallikaa minun selittää. Muutamia vuosia sitten me
karjanhoitajat olimme täysin riippumattomia.»

»Mutta te kilpailitte keskenänne?» keskeytti Ernest.

»Niin, sepä se juuri piti meidän voittomme vähäisenä. Me yrittelimme
järjestymistä, mutta itsenäiset karjanhoitajat aina irtautuivat. Ja
sitten tuli maitotrusti.»

»Jonka käytettävänä oli öljytrustin[1] liikapääoma», sanoi Ernest.

[1] Ensimmäinen suuri trusti, joka oli miespolven ajan toisten edellä.

»Kyllä», myönsi mr Calvin. »Mutta me emme tietäneet sitä silloin. Sen
asiamiehet lähestyivät meitä nuija kädessä. 'Tulkaa mukaan ja lihokaa',
kuului heidän kehoituksensa, 'tai pysykää ulkona ja kuolkaa nälkään.'
Useimmat meistä noudattivat kehoitusta. Ja todellakin ne, jotka eivät
sitä tehneet, kuolivat nälkään.

»Oo, se kannatti hyvin -- ensi-alussa. Maidon hintaa koroitettiin
sentillä neljännestä kohti. Ja neljännes siitä sentistä tuli meille;
kolme neljännestä piti trusti. Sitten maidon hintaa jälleen koroitettiin
sentillä. Mutta siitä sentistä me emme saaneet mitään. Meidän
valituksemme olivat turhat. Trusti piteli ohjaksia käsissään. Me
huomasimme joutuneemme sen armoille. Ja vihdoin trusti otti meiltä pois
sen neljännes-sentinkin. Trusti alkoi pusertaa meitä, onnistuen siinä
määrin, että itsenäiset maitotaloudet hävisivät lopulta tyyten,
maitotrusti yksinään jäi jäljelle.»

»Mutta maidon ollessa kahta senttiä korkeammassa hinnassa olisi teidän
luullut voivan kilpailla», huomautti Ernest ovelasti.

»Niin mekin otaksuimme. Ja me yritimme.» Mr Calvin pysähtyi tuokioksi.
»Se vei meidät perikatoon. Trusti voi myydä maitoa huokeammalla kuin me
voimme. Se sai hiukan voittoa vielä silloinkin, kun me jo myimme
häviöllä. Minä menetin viisikymmentätuhatta dollaria siinä yrityksessä,
ja useimmat meistä joutuivat vararikkoon.»

»Siis trusti otti teiltä teidän voittonne, ja te olette turvautunut
politiikkaan tuhotaksenne trustin lainlaadinnan tietä ja saadaksenne
takaisin voittonne?»

Mr Calvinin kasvot kirkastuivat. »Juuri siihen minä vetoan pitäessäni
puheita farmareille. Se on meidän koko aatteemme lyhyesti lausuttuna.»

»Ja kuitenkin trusti tuottaa maitoa huokeammalla kuin itsenäiset
karjanhoitajat voisivat?» tiedusteli Ernest.

»Miksikä se ei sitä voisi tehdä erinomaisen järjestelmänsä ja uuden
koneistonsa avulla, joiden hankkimiseen siltä ei puutu pääomaa.»

»Se on luonnollista», sanoi Ernest.

Ja mr Calvin piti oikean poliittisen puheen selittääkseen näkökantaansa.
Häntä seurasivat useat toiset, ja kaikki yksimielisesti kohottivat
äänensä trusteja vastaan.

»Yksinkertaista väkeä», kuiskasi Ernest minulle. »He näkevät selvästi
sen, minkä näkevät, mutta he eivät näe nenäänsä pidemmälle.»

Hiukkasta myöhemmin hän puuttui keskusteluun, valliten sitä lopun iltaa
hänelle ominaisella tavalla.

»Minä olen tarkkaavaisesti kuunnellut teitä kaikkia», hän aloitti, »ja
näen selvästi, että te pelaatte peliänne oikeauskoisella tavalla. Te
katselette elämää liikevoiton kannalta. Te olette lujasti vakuutettuja
siitä, että teidän ainoa tarkoituksenne tässä maailmassa on voittaa
kaupoissa. Mutta siinä on esteitä. Kun te olette par'aikaa voittoja
kasaamassa, astuu esille trusti ja sieppaa teidän voittonne. Se tuntuu
teidän kannaltanne katsottuna tukalalta tilalta, joka häiritsee
luomakunnan järjestystä, ja ainoa keino teidän mielestänne on trustin
hävittäminen, joka riistää teiltä teidän voittonne.

»Minä olen kuunnellut tarkasti, ja minun ymmärtääkseni on olemassa
ainoastaan yksi nimi, joka teille sopii. Käytän sitä teistä puhuessani.
Te olette koneensärkijöitä. Tiedättekö, mitä se merkitsee? Suokaa minun
selittää. Kahdeksannellatoista vuosisadalla miehet ja naiset Englannissa
kutoivat vaatetta kangaspuilla omissa mökeissään. Se oli hidasta, ja
sellainen kutomateollisuus tuli kalliiksi. Silloinpa keksittiin
höyrykone ja muut työtä helpottavat koneet. Tuhannet kangaspuut, jotka
saavat käyttövoimansa yhdestä ainoasta höyrykoneesta, kutoivat kangasta
paljon huokeammalla kuin yksityiset kutojat käsin ja jaloin
käytettävillä kangaspuilla. Tehtaat muodostivat yhtymän, jonka edestä
kilpailun täytyi väistyä. Ne miehet ja naiset, jotka olivat ennen
kutoneet omilla kangaspuillaan, siirtyivät tehtaisiin työskentelemään
kutomakoneilla, ei itselleen, vaan tehtaanomistajalle, kapitalistille.
Ja edelleen, pikku lapset menivät kutomaan noilla uusilla koneilla,
suostuen työskentelemään pienemmällä palkalla ja siten työntäen pois
tieltään aikuiset. Siitä koitui miehille kovat ajat. Puute ja nälkä
tulivat yleisiksi. Ja he päättelivät, että siihen kaikkeen olivat koneet
syynä. Siksipä he alkoivat särkeä koneita. Mutta he eivät tietystikään
onnistuneet tuossa peräti typerässä yrityksessä.

»Te ette ole ottaneet oppiaksenne heidän esimerkistään. Puolitoista
sataa vuotta myöhemmin te hyökkäätte särkemään koneita. Teidän oman
tunnustuksenne mukaan trustin koneet ovat parempia ja tekevät työtä
huokeammalla. Siitä johtuu, että te ette voi kilpailla niiden kanssa. Ja
kuitenkin te tahtoisitte särkeä nuo koneet. Te olette vielä typerämpiä
kuin nuo typerät englantilaiset työmiehet. Ja samaan aikaan kuin te
rimpuilette vapaata kilpailua palauttaaksenne, jatkavat trustit
hävitystyötään keskuudessanne.

»Kaikki te kerrotte samaa juttua -- kilpailun lakkaamisesta ja
liikeyhtymäin syntymisestä. Te, mr Owen, hävititte kilpailun täällä
Berkeleyssa, kun teidän haarakauppanne karkoitti liikkeestä kolme pientä
ruokakauppaa. Teidän yhtiönne oli voimakkaampi. Ja siitä huolimatta te
tunnette toisten yhtiöitten painavan itseänne, trustiyhtiöitten, ja te
valitatte. Se johtuu siitä, että te itse ette kuulu trustiin. Jos te
olisitte koko maata käsittävän ruokatavaratrustin osakas, niin
veisaisitte toisenlaista virttä, ja sanat teidän virressänne
kuuluisivat: 'Siunatut olkoot trustit.' Ja sen lisäksi, että teidän
pienoinen yhtiönne ei ole trusti, te tunnette voimainne puutteen. Te
alatte käsittää, että te ja teidän liikkeenne ette ole muuta kuin
nappuloita tuossa pelissä. Te näette mahtavain yhtiöitten kohoavan ja
paisuvan päivä päivältä mahtavammiksi; te tunnette, miten niiden
haarniskoitu käsi ojentuu ottamaan teiltä teidän voittonne.
Rautatietrusti, öljytrusti, hiilitrusti, terästrusti ... ja te tiedätte,
että vihdoin ne musertavat teidät, ottavat viimeisenkin prosentin teidän
liikevoitostanne.

»Te, hyvä herra, olette huono peluri. Kun te tukahdutitte ne kolme
pientä ruokakauppaa täällä Berkeleyssa etevämmällä yhtiöllänne, niin
teidän rintanne paisui, te puhelitte korskeasti kykeneväisyydestä ja
yritteliäisyydestä ja lähetitte vaimonne huvimatkalle Eurooppaan niillä
voittorahoilla, jotka te ansaitsitte noiden kolmen ruokakaupan
kustannuksella. Mutta toiselta puolen teitä kaluavat isommat koirat, ja
sentähden te ulisette. Ja tämä pitää paikkansa kaikkiin teihin nähden.
Te kaikki ulisette. Te olette kaikki häviöpelissä, ja sentähden te
ulisette.

»Mutta kun te vaikertelette, ette te kuvaa asemaanne niin
kursailemattomasti kuin minä olen tehnyt. Te ette sano, että te haluatte
pusertaa voittoja toisilta ja että koko teidän ulinanne johtuu siitä,
että toiset haluavat pusertaa teiltä voittoja. Te olette ovelia. Te
sanotte jotakin muuta. Te pidätte puheita pikkukapitalistisesta
politiikasta, kuten mr Calvin teki. Mitä hän sanoi? Minä muistan
muutamia hänen lauseitaan: 'Meidän periaatteemme ovat oikeat', 'meidän
tulee pyrkiä alkuperäisiin amerikkalaisiin oloihin -- vapaa tilaisuus
kaikille', 'se vapauden henki, jonka vallitessa tämä kansakunta syntyi',
'palatkaamme esi-isäimme periaatteisiin'.

»Kun hän puhuu 'vapaasta tilaisuudesta kaikille', niin hän tarkoittaa
vapaata tilaisuutta pusertaa voittoa, jonka tilaisuuden häneltä on
riistänyt trusti. Ja hullunkurista tässä on se, että te olette
vatkuttaneet noita lauseita, kunnes itsekin uskotte ne tosiksi. Te
haluatte tilaisuutta saada ryöstää lähimmäisiänne omalla pienellä
tavallanne, mutta te uskottelette itsellenne, että te haluatte vapautta.
Te olette saitoja ja ahneita, mutta teidän sanojenne koreus saattaa
teidät uskomaan olevanne isänmaallisia. Voitonhimonne, mikä on silkkaa
itsekkyyttä, te loihditte uhrautuvaiseksi harrastukseksi kärsivän
ihmiskunnan hyväksi. Astukaa suoraan esille tässä meidän kesken ja
puhukaa kursailematta suunne puhtaaksi.»

Pöydän ympärillä istuvain kasvoilla kuvastui suuttumus ja kauhu. Tuon
parrattoman nuoren miehen puhe oli säikähdyttänyt heitä, ja hänen
sanansa vaikuttivat kuin ruoska, hänen siekailemattomat sanamuotonsa,
kun hän uskalsi sanoa lapiota lapioksi. Mr Calvinilla oli vastaus
valmiina.

»Ja miksi ei?» hän kysyi. »Miksi emme voisi palata siihen aikaan,
jolloin tämä meidän tasavaltamme perustettiin? Te olette puhunut paljon
totta, mr Everhard, niin töykeästi kuin olettekin sen tehnyt. Mutta
tässä meidän kesken puhukaamme suoraa kieltä. Ottakaamme pois naamarimme
ja tunnustakaamme, että mr Everhard puhuu totta. Aivan oikein, me
pikkukapitalistit etsimme voittoa, jonka trustit uhkaavat meiltä
riistää. Totta on, että haluamme hajoittaa trustit, jotta saisimme pitää
voittomme. Ja miksi emme voisi sitä tehdä? Miksi emme? Minä tahdon
tietää.»

»Ahaa, me alamme tulla asian ydinkohtaan», lausui Ernest tyytyväinen
ilme kasvoillaan. »Minä sanon teille, miksi ette, vaikka sanani
lienevätkin katkeria. Nähkää, miekkoset, te olette jossakin määrin
tutkineet liikealaa, mutta te ette tunne ensinkään yhteiskunnallista
kehitystä. Te olette nyt keskellä tämän kehityksen murroskautta, mutta
te ette ymmärrä sitä, ja siitä juuri johtuu teidän huitomisenne.
Miks'ette voi palata entiseen? Siksi, ettette voi. Yhtä mahdoton kuin
teidän on saada vesi juoksemaan vastavirtaan, yhtä mahdoton teidän on
pyörtää taloudellista kehitystä takaisin samaan uomaan, mitä pitkin se
on kulkenut. Josua pysäytti auringon, mutta te tahtoisitte tehdä
vieläkin enemmän. Te tahtoisitte kääntää auringon kulkemaan takaperin
radallaan. Te tahtoisitte kääntää ajan niin, että keskipäivää seuraisi
aamu.

»Työtäsäästävän koneiston, järjestyneen tuotannon ja yhdistyneitten
teollisuuslaitosten etevämmyyden uhalla te tahtoisitte siirtää
taloudellisen auringon kokonaisen sukupolven ajan taaksepäin eli siihen
aikaan, jolloin ei vielä ollut suurkapitalisteja, suuria koneita eikä
rautateitä -- jolloin lauma pikkukapitalisteja kävi keskenään
hävityssotaa taloudellisen sekasorron vallitessa ja tuotanto oli
järjestämätöntä, alkuperäistä, puutteellista ja kallista. Uskokaa minua,
Josuan yritys oli helpompi, ja hänellä oli Jehova apulaisenaan. Mutta
Jumala on hylännyt teidät pikkukapitalistit. Pikkukapitalistien aurinko
on laskemassa. Eikä se enää koskaan nousekaan. Ettekä te voi liioin sitä
pysäyttää. Te olette häviämistilassa, ja te tulette tyystin häviämään
koko yhteiskunnasta.

»Se on kehityksen laki. Se on Jumalan sana. Ryhmittyminen on vahvempi
kuin kilpailu. Alkuihminen oli vähäpätöinen olento, joka piileskeli
kallioluolissa. Hän muodosti yhtymiä ja ryhtyi hävityssotaan raatelevia
petoja vastaan. Ne olivat keskenänsä kilpailevia eläimiä. Alkuperäinen
ihminen oli ryhmittyvä eläin, ja juuri sen kautta hänen onnistui kohota
kaikkien muiden eläimien vallitsijaksi. Ja sittemmin ihminen on
kehittänyt keskuudessaan yhä suurempia ryhmityksiä. Ja siinä tuhat
vuosisataisessa taistelussa, missä yhteenliittyminen on ollut kilpailua
vastassa, kilpailu on aina joutunut häviölle. Se ken asettuu kilpailun
puolelle, on jo ennakolta tuomittu.»

»Mutta itse trustitkinhan kohosivat kilpailusta», huomautti mr Calvin.

»Aivan niin», vastasi Ernest. »Ja trustit itse tekivät lopun
kilpailusta, josta, teidän omien sanojenne mukaan, johtuu, että te ette
enää ole maitoliikkeessä.»

Ensimmäisen kerran naurettiin sinä iltana, ja itse mr Calvinkin yhtyi
siihen nauruun.

»Ja nyt, kun olemme johtuneet keskustelemaan trusteista», jatkoi Ernest,
»niin tarkastelkaammepa moniaita seikkoja. Minä esitän muutamia
näkökohtia, ja jos te ette niitä hyväksy, niin lausukaa mielipiteenne.
Vaitiolo on myöntymisen merkki. Eikö ole totta, että kutomakoneella voi
valmistaa enemmän kangasta ja huokeammalla kuin kangaspuilla?» Hän
pysähtyi, mutta kukaan ei vastannut. »Eikö siis olisi kokonaan
järjetöntä särkeä kutomakoneet ja ottaa uudestaan käytäntöön kangaspuut,
jotka ovat kömpelöt ja joilla kutominen tulee paljon kalliimmaksi?»
Seurue nyökkäsi myöntävästi. »Eikö ole totta, että se yhtymä, joka
tunnetaan trustin nimellä, tuottaa tarkoitustaanvastaavammin ja
huokeammalla kuin tuhat kilpailevaa yhtiötä?» Vieläkään ei kuulunut
yhtään vastalausetta. »Eikö niin ollen siis olisi järjetöntä hävittää
tuo huokea ja järkiperäinen yhtymä?»

Pitkään aikaan ei kukaan vastannut. Vihdoin mr Kowalt lausui:

»Mitä meidän sitten on tehtävä? Trustien hävittäminen on meidän
käsittääksemme ainoa keino, jolla ne voidaan estää pääsemästä valtaan.»

Silloin Ernest innostui.

»Minä osoitan teille toisen keinon», hän huudahti. »Älkäämme hävittäkö
noita ihmeellisiä koneita, jotka tuottavat niin mukavasti ja vähillä
kustannuksilla. Pyrkikäämme niitä vallitsemaan. Käyttäkäämme hyväksemme
niiden tarkoituksenmukaisuutta ja huokeutta. Käyttäkäämme niitä omaksi
hyväksemme. Karkoittakaamme noiden ihmeellisten koneiden nykyiset
omistajat ja ottakaamme ne omiin käsiimme. Sen tekee, hyvät herrat,
sosialismi, vielä suurempi yhtymä kuin trustit, taloudellinen ja
yhteiskunnallinen ryhmitys, jonka vertaista ei meidän maapallomme
historia tunne. Se edustaa kehitystä. Me asetamme ryhmitystä vastaan
vielä suuremman ryhmityksen. Ja se puoli voittaa. Liittykää meihin,
sosialisteihin, ja silloin olette voiton puolella.»

Tällä kohtaa heräsi vastustus. Päitä pudistettiin ja mutistiin.

»No hyvä, te siis mieluummin olette muinaisaikaisia kummituksia», nauroi
Ernest. »Te siis tahdotte näytellä ammoin kuolleitten esi-isäinne osaa.
Mutta teidän kohtalonne on jo ennakolta ratkaistu. Oletteko koskaan
ajatelleet, miten teidän käy silloin, kun kohoaa vielä suurempia
ryhmityksiä kuin nykyiset trustit? Oletteko koskaan miettineet, mikä
tulee olemaan teidän kohtalonne silloin, kun suuret trustit vuorostaan
ryhmittyvät ryhmien ryhmäksi -- yhteiskunnalliseksi, taloudelliseksi ja
valtiolliseksi trustiksi?»

Hän kääntyi yht'äkkiä mr Calvinin puoleen.

»Sanokaa minulle», virkkoi hän, »eikö tämä ole totta. Te olette
pakotettu muodostamaan uuden poliittisen puolueen sen tähden, että
entiset puolueet ovat trustien käsissä. Suurimpana haittana teidän
maalaisliittonne pyrinnöille ovat trustit. Jokaisen teidän tiellenne
asetetun esteen, jokaisen teitä kohtaavan iskun ja tappion takana on
trustien käsi. Eikö niin ole? Sanokaahan.»

Mr Calvin ei vastannut.

»Lausukaa mielipiteenne», kehoitti Ernest.

»Se on totta», tunnusti mr Calvin. »Me valloitimme Oregonin valtion
lainlaatijakunnan ja saimme hyväksytyksi muutamia suojelusasetuksia,
mutta valtion kuvernööri, joka on trustien mies, kieltäytyi
allekirjoittamasta. Meidän puolueemme pääsi voitolle kuvernöörin
vaalissa Coloradossa, mutta lainlaatijakunta ei antanut hyväksymistään.
Kaksi kertaa me olemme saaneet laadituksi koko maata käsittävän
tuloveroasetuksen, mutta molemmilla kerroilla ylioikeus on julistanut
sen perustuslainvastaiseksi. Oikeuslaitos on trustien käsissä. Me,
kansa, emme maksa tuomareillemme riittäviä palkkoja. Mutta on tuleva
aika --»

»Jolloin yhdistyneitten trustien liitto vallitsee koko lainsäädäntöä ja
trustien liitto itse muodostuu hallitukseksi», keskeytti Ernest.

»Ei koskaan, ei koskaan!» kuului useita ääniä, ja kaikki kiivastuivat ja
muuttuivat sotaisiksi.

»Sanokaahan», kysyi Ernest, »mitä te aiotte tehdä silloin, kun sellainen
aika tulee?»

»Me kokoamme kaikki voimamme sitä vastaan!» huudahti mr Asmunsen, ja
monet äänet vahvistivat hänen lausuntonsa.

»Se merkitsee sisällissotaa», varoitteli Ernest.

»Tulkoon vain sisällissota», kuului mr Asmunsenin vastaus, jota
kannattivat kaikkien pöydässä istujain äänet. »Me emme ole unohtaneet
esi-isäimme tekoja. Vapauden puolesta me olemme valmiit taistelemaan ja
kuolemaan.»

Ernest hymyili.

»Älkää unohtako», hän sanoi, »että me olemme äänettömästi sopineet
siitä, että te tarkoitatte vapaudella oikeutta hyötyä toisten
kustannuksella».

Seurue kiukustui, miltei raivostui, mutta Ernest vaimensi melun ja
jatkoi voimakkaasti:

»Vielä eräs kysymys. Kun te nousette koko voimassanne, niin muistakaa,
että te nousette hallitusta vastaan, joka on trustien käsissä. Siispä
tulee hallitus lähettämään teitä vastaan seisovan armeijan, laivaston,
vapaaehtoiset joukot, poliisivoiman -- sanalla sanoen Yhdysvaltain koko
sotakoneiston. Missä on silloin teidän voimanne?»

Heidän kasvoillaan näkyi nolostumisen ilme, ja ennenkuin he ennättivät
toipua, Ernest iski uudestaan.

»Muistatteko, että vielä joku aika sitten meidän seisova armeijamme ei
käsittänyt enempää kuin viisikymmentä tuhatta miestä? Vuosi vuodelta
sitä on lisätty, kunnes se jo tätä nykyä nousee kolmeensataan
tuhanteen.»

Ja jälleen hän löi.

»Eikä siinä kaikki. Sill'aikaa kuin te uuraasti palvelitte liikevoiton
nimellä tunnettua epäjumalaanne ja pohditte kysymystä lemmikkinne,
vapaan kilpailun siveellisyydestä, on ryhmittymisen kautta syntynyt
vieläkin merkillisempiä ja suurenmoisempia laitoksia. Minä tarkoitan
vapaaehtoista sotaväkeä.»

»Se on meidän voimaamme!» huudahti mr Kowalt. »Sen avulla me torjuisimme
seisovan armeijan hyökkäyksen.»

»Te itse joutuisitte vapaaehtoiseen väkeen», huomautti Ernest, »ja
teidät lähetettäisiin Mainen valtioon, Floridaan, Filippiineille tai
jonnekin muualle, hukuttamaan veriin omia tovereitanne, jotka ovat
ryhtyneet sisällissotaan oikeuksiensa puolesta. Samalla Kansasista tai
Wisconsinista taikka jostakin muusta valtiosta teidän omat toverinne
lähtisivät liikkeelle hukuttamaan verivirtoihin teidät, jotka olette
nousseet kapinoimaan.»

Tällöin vallitsi täydellinen äänettömyys, kunnes mr Owen murahti:

»Me emme menisi vapaaehtoiseen väkeen. Siten olisi koko kysymys
ratkaistu. Me emme olisi niin hupsuja.»

Ernest purskahti nauruun.

»Te ette ymmärrä sitä ryhmitystä, mikä on syntynyt. Te ette mahtaisi
mitään. Teidät raastettaisiin sotaväkeen.»

»On olemassa jotakin, jota me sanomme siviililaiksi», intti mr Owen.

»Ei ainakaan silloin, kun hallitus lakkauttaa siviililain. Sinä päivänä,
kun te mielisitte nousta koko voimassanne, teidän voimanne
käännettäisiin teitä vastaan. Ja sotaväkeen teidän täytyisi mennä
tahtoen tai tahtomatta. Habeas corpus, minä kuulin jonkun mainitsevan
siitä. Sen sijaan, että teillä olisi oikeus alistaa asianne laillisen
tuomioistuimen ratkaistavaksi, te saisitte alistua ruumiintarkastukseen.
Jos te kieltäytyisitte menemästä sotaväkeen tai tottelemasta määräyksiä
sinne jouduttuanne, niin teidät tuomittaisiin kenttäsotaoikeudessa ja
ammuttaisiin kuin koirat. Sellainen on laki.»

»Sellainen ei ole laki», vakuutti mr Calvin varmalla äänenpainolla.
»Sellaista lakia ei ole olemassa. Nuori mies, te haaveilette. Mitä te
puhuitte vapaaehtoisten joukkojen lähettämisestä Filippiineille. Se on
perustuslainvastaista. Perustuslaissa nimenomaan säädetään, että
vapaaehtoista sotaväkeä ei voida lähettää valtakunnan rajojen
ulkopuolelle.»

»Mitä siinä on perustuslailla tekemistä», ehätti Ernest kysymään.
»Tuomioistuimet tulkitsevat perustuslakia ja tuomioistuimet, kuten mr
Asmunsen jo sanoi, ovat trustien palveluksessa. Sitäpaitsi, kuten
sanoin, sellainen on laki. Se on ollut lakina jo vuosia, yhdeksän
vuotta, hyvät herrat.»

»Ettäkö meidät voidaan raastaa sotaväkeen?» kysyi mr Calvin ihmeissään.
»Ettäkö meidät voidaan ampua sotaoikeuden päätöksellä, jos
kieltäydymme?»

»Niin, juuri niin», vastasi Ernest.

»Mistä johtuu, ettemme ole koskaan kuulleet tuosta laista?» kysyi isä,
ja minä saatoin huomata, että se todellakin oli hänelle uutta.

»Kahdesta syystä», sanoi Ernest. »Ensiksi, sen sovelluttaminen ei ole
tähän saakka ollut tarpeellista. Ja toiseksi, tämä laki kiidätettiin
kongressin ja senaatin läpi salavihkaa, melkein ilman mitään
keskustelua. Tietystikään sanomalehdet eivät hiiskuneet asiasta mitään.
Mutta me sosialistit tiesimme sen. Meidän sanomalehdissämme kerrottiin
siitä, mutta tehän ette koskaan lue meidän lehtiämme.»

»Te haaveilette, sanon sen vieläkin kerran», arveli mr Calvin. »Meidän
maamme ei olisi koskaan sitä sallinut.»

»Mutta meidän maamme salli sen», vastasi Ernest. »Ja mitä tulee minun
haaveilemiseeni» -- hän otti taskustaan pienen lehtisen -- »sanokaahan,
näyttääkö tämä haaveelta».

Hän levitti sen ja alkoi lukea:

»Ensimmäinen pykälä: olkoon säädetty j. n. e., j. n. e., että
vapaaehtoisiin kaarteihin kuuluvat kaikki ruumiiltaan kelvolliset
miespuoliset kansalaiset, jotka ovat täyttäneet kahdeksannentoista
ikävuotensa, aina neljänkymmenenviiden vuoden ikään asti, kaikissa
valtioissa, territorioissa ja Columbian piirikunnassa.

»Seitsemäs pykälä ... että jokainen upseeri tai sotamies -- muistakaa,
hyvät herrat, että te ensimmäisen pykälän mukaan olette kaikki
sotamiehiä -- että jokainen sotamies, joka kieltäytyy saapumasta
palvelukseen käskyn saatuaan, joutuu vastaamaan teostaan sotaoikeuden
edessä ja langetetaan sellaiseen rangaistukseen kuin sotaoikeus hyväksi
näkee.

»Kahdeksas pykälä ... että sotaoikeus on kokoonpantu yksinomaan sotaväen
upseereista.

»Yhdeksäs pykälä ... että vapaaehtoinen sotaväki silloin, kun se
kutsutaan Yhdysvaltain palvelukseen, tulee olemaan samojen asetusten ja
määräysten alaisena kuin Yhdysvaltain vakinainen sotaväki.

»Tässä sitä ollaan, hyvät herrat Amerikan kansalaiset ja sotatoverit.
Yhdeksän vuotta sitten me sosialistit arvelimme, että tuo laki oli
aiottu työväkeä vastaan. Mutta näyttää siltä, että se oli tähdätty
myöskin teitä vastaan. Kongressimies Wiley lausui sen lyhyen keskustelun
aikana, mikä kongressissa sukeusi tuon lakiehdotuksen yhteydessä, että
sen tarkoituksena oli perustaa reserviväki, 'joka ottaisi roistoväkeä
kurkusta kiinni ja suojelisi kansalaisten henkeä, vapautta ja
omaisuutta'. Ja vastaisuudessa, kun te nousette koko voimassanne,
muistakaa, että nousette trustien omaisuutta ja trustien vapautta
vastaan, ja että tätä lakia tullaan silloin sovelluttamaan teihin.
Teiltä nyhdetään hampaat. Teidän kyntenne katkaistaan. Ja sinä päivänä,
jona te nousette koko voimallanne, hampaattomina ja kynnettöminä, olette
te yhtä vaarattomia kuin simpukkaparvi.»

»Minä en usko sitä!» huudahti Kowalt. »Sellaista lakia ei ole olemassa.
Se on teidän sosialistien sepittämä juttu.»

»Tämä lakiehdotus esitettiin kongressin edustajahuoneelle heinäkuun 30
päivänä 1902», kuului vastaus. »Sen esitti Ohion edustaja Dick. Se
työnnettiin kiireesti läpi. Senaatti hyväksyi sen yksimielisesti
tammikuun 14 päivänä 1903. Ja täsmälleen seitsemän päivää myöhemmin sen
hyväksyi Yhdysvaltain presidentti.»[1]

[1] Everhard oli täydellisesti oikeassa, erehtyen ainoastaan
    päivämäärästä, sillä kysymyksessä oleva lakiehdotus jätettiin
    edustajahuoneelle kesäkuun 30 p. eikä heinäkuun 30 p. -- Muuten
    saapuvilla olleiden liikemiesten tietämättömyys ei ole suuresti
    ihmeteltävä. Hyvin harvat ihmiset olivat tietoisia tämän samaisen
    lain olemassaolosta. Kumousmies E. Unterman julkaisi heinäkuussa v.
    1903 Girardissa, Kansasissa, lentokirjasen »Militia Bill»
    (Sotilaslaki), mutta kirjanen ei päässyt laajalle leviämään
    työläisten keskuudessa; ja toiselta puolen luokkarajat olivat jo
    siinä määrin selvinneet, että keskiluokka ei tuota kirjasta lukenut,
    siten jääden tietämättömyyteen koko laista.



YHDEKSÄS LUKU.

Haaveilijan matematiikkaa.


Sen hämmennyksen vallitessa, minkä hänen paljastuksensa oli aiheuttanut,
Ernest alkoi jälleen puhua.

»Te olette sanoneet, kymmenkunta teistä tänä iltana, että sosialismi on
mahdottomuus. Te olette vakuuttaneet, että se on mahdottomuus; suokaa
minun vuorostani osoittaa, että se on välttämättömyys. Ei ainoastaan se
ole välttämätöntä, että te pikkukapitalistit häviätte näyttämöltä, vaan
niinikään välttämätöntä on suurten kapitalistien ja trustien häviäminen.
Muistakaa, että kehityksen virta ei koskaan käänny takaperin. Se juoksee
yhä eteenpäin, ja se juoksee kilpailusta ryhmitykseen, pienestä
ryhmityksestä isoon ryhmitykseen ja isoista ryhmistä jättiläisryhmiin,
ja se juoksee sosialismiin, joka on kaikkein suurenmoisin ryhmitys.

»Te sanotte, että minä haaveilen. Hyvä on. Minä esitän teille
haaveitteni matematiikan; ja jo etukäteen haastan teidät osoittamaan,
missä suhteessa minun laskuni eivät pidä paikkaansa. Tulen osoittamaan,
miksi kapitalistisen järjestelmän kukistuminen on välttämätön. Mutta
malttakaa mielenne, jos teistä alussa tuntuu, että poikkean asiasta.

»Ottakaamme ensiksikin tarkasteltavaksemme joku erityinen teollisuus, ja
heti kun minä sanon jotakin sellaista, jota ette hyväksy, tehkää hyvin
ja keskeyttäkää minut. Ajatelkaamme esimerkiksi kenkätehdasta. Tehdas
valmistaa nahasta kenkiä. Olettakaamme, että sillä on sadan dollarin
arvosta nahkaa. Se kulkee tehtaan läpi muuttuen kengiksi, joiden arvo
on, sanokaamme, kaksisataa dollaria. Mitä on tapahtunut? Nahan arvo on
lisääntynyt sadalla dollarilla. Miten se lisääntyminen tapahtui?
Katsotaanhan.

»Pääoma ja työ koroittivat tuon nahan arvoa sadalla dollarilla. Pääoma
pani puolestaan tehtaan, koneet ja suoritti tuotantokustannukset. Työ
pani puolestaan itsensä. Pääoman ja työn yhteisvaikutuksesta arvo kohosi
sadalla dollarilla. Oletteko kaikki tähän saakka samaa mieltä?»

Miehet pöydän ympärillä nyökäyttivät myöntävästi päitään.

»Työ ja pääoma tuotettuaan tämän sata dollaria ryhtyvät jakamaan sitä
keskenänsä. Mutta sivuuttaen ne murtoluvut, joilla tätä jakoa
tilastoissa määritellään, käyttäkäämme kokonaislukuja. Pääoma ottaa
omana osuutenaan viisikymmentä dollaria, ja työ saa palkkoina toisen
viisikymmentä. Me emme tahdo tässä käydä riitelemään jaosta. Mutta varma
on, että osapuilleen näin tapahtuu tämä jako. Ja otettakoon huomioon,
että se, mikä on totta tällä erityisellä teollisuusalalla, pitää
paikkansa kaikkiin teollisuuksiin nähden. Vai kuinka?»

Ja taaskin koko seurue myönsi niin olevan.

»No niin, otaksukaamme, että työläiset saatuaan viisikymmentä
dollariansa tahtoisivat ostaa noita samoja kenkiä. He voisivat ostaa
ainoastaan viidenkymmenen dollarin arvosta. Se on selvä, eikö niin?

»Ja sitten me siirrymme tästä erikoisalasta teollisuustuotantoon
ylimalkaan, joka käsittää nahan, raaka-aineet, kuljetuksen, myynnin ja
kaikki. Sanokaamme, että varallisuuden tuotanto Yhdysvalloissa
vuosittain nousee neljääntuhanteen miljoonaan dollariin. Tuotanto siis
on neljätuhatta miljoonaa. Kuinka paljon tästä työväki voi ostaa
takaisin? Kaksituhatta miljoonaa. Tästä kai ei tarvitse keskustella? Ja
sitäpaitsi minun numeroni ovat lieviä. Sillä tuhannet kapitalistiset
metkut vaikuttavat, että työläiset eivät voi ostaa takaisin puoltakaan
kokonaistuotannosta.

»Mutta palataksemme asiaan sanomme, että työväki ostaa takaisin
kahdellatuhannella miljoonalla dollarilla. Ja selvä järki sanoo, että
työväki siis voi kuluttaa ainoastaan kahdentuhannen miljoonan arvosta,
joten jäljelle jää kaksituhatta miljoonaa, mitä työväki ei voi lunastaa
eikä kuluttaa.»

»Työväki ei kuluta edes noita kahtatuhatta miljoonaa», huomautti mr
Kowalt. »Jos se kuluttaisi, ei sillä olisi talletuksia säästöpankeissa.»

»Työväen talletukset säästöpankeissa eivät todellisuudessa ole muuta
kuin vararahasto, jota kulutetaan sitä mukaa kuin sitä karttuu. Ne
säästöt ovat vanhainpäiväin, sairauden, tapaturmien ja
hautauskustannusten varalta. Ne ovat itse asiassa vain leipäpala, joka
pannaan talteen seuraavana päivänä syötäväksi. Epäilemättä työväki
kuluttaa koko sen tuotannon, minkä se saa irti palkkarahoillaan.

»Kaksituhatta miljoonaa jää pääoman osalle. Kuluttaako sitten pääoma sen
jäännöksen, mikä sille jää suoritettuaan kustannukset? Kuluttaako pääoma
koko tuon kaksituhatta miljoonaa?»

Ernest pysähtyi hetkeksi jättäen kysymyksensä läsnäolevain
vastattavaksi. He pudistivat päitään.

»En tiedä sitä», sanoi eräs heistä avomielisesti.

»Tietysti tiedätte», jatkoi Ernest. »Ajatelkaahan vain. Jos pääoma
kuluttaisi osansa, ei pääoman kokonaissumma voisi lisääntyä. Se pysyisi
aina yhtä suurena. Jos tarkastatte Yhdysvaltain taloudellista historiaa,
niin huomaatte, että pääoman yleissumma on yhtä mittaa kohonnut. Siis
pääoma ei kuluta osaansa. Muistatteko sen ajan, jolloin Englannilla oli
niin paljon meidän rautateittemme obligatsioneja? Vuosien vieriessä me
olemme lunastaneet nuo obligatsionit. Mitä se merkitsee? Se merkitsee,
että meidän pääomamme kuluttamaton osa osti takaisin nuo velkakirjat.
Mitä merkitsee se tosiasia, että tänä päivänä Yhdysvaltamme kapitalistit
omistavat tuhansien miljoonien dollareitten arvosta Meksikon, Venäjän,
Italian, Kreikan valtionobligatsioneja? Se merkitsee, että nuo tuhannet
miljoonat dollarit muodostavat osan siitä ylijäämästä, mitä kapitaali ei
ole kuluttanut. Ja sitäpaitsi aina kapitalistisen järjestelmän
alkuajoista saakka kapitaali ei ole milloinkaan kuluttanut koko osaansa.

»Ja nyt me tulemme asian ytimeen. Neljäntuhannen miljoonan arvosta
tuotetaan varallisuutta Yhdysvalloissa vuosittain. Työväki ostaa
takaisin ja kuluttaa kaksituhatta miljoonaa. Siitä siis jää aikamoinen
jäännös kuluttamatta, kun kapitaali ei kuluta niitä kahtatuhatta
miljoonaa. Mihin joutuu tämä jäännös? Mitä sillä voidaan tehdä? Työväki
ei voi sitä kuluttaa, sillä se on jo käyttänyt kaikki palkkarahansa.
Kapitaali ei voi käyttää siitä enempää kuin se jo on käyttänyt. Mihin
joutuu tämä jäännös? Mitä sillä tehdään?»

»Se myydään ulkomaille», ehätti mr Kowalt sanomaan.

»Niin juuri», myönsi Ernest. »Juuri tästä jäännöksestä johtuu, että me
tarvitsemme ulkomaisia markkinoita. Se myydään ulkomaille. Se on myytävä
sinne. Ainoastaan siten voimme päästä siitä erilleen. Ja tuosta
käyttämättömästä ylijäämästä, joka lähetetään ulkomaille, muodostuu
meidän n. s. suotuisa kauppabalanssimme. Olemmeko siitä kaikin yhtä
mieltä?»

»Minun mielestäni on ajan hukkaa pohtia näitä kaupan aakkosia, sanoi mr
Calvin kuivasti. »Me kaikki ymmärrämme ne.»

»Ja juuri näillä aakkosilla, joita olen niin juurta jaksain käsitellyt,
aion hämmästyttää teidät», vastasi Ernest. »Niissä se ydin piilee. Ja
minä hämmästytän teidät heti paikalla. Kas näin.

»Yhdysvallat on kapitalistinen valtakunta, joka on kehittänyt
tulolähteitään. Johtuen kapitalistisesta tuotantojärjestelmästä sillä on
kuluttamaton ylijäämä, josta sen on päästävä erilleen, ja siitä on
koetettava vapautua ulkomailla.[1] Ja samaa kuin Yhdysvalloista on
sanottava jokaisesta kapitalistisesti kehittyneestä maasta. Jokaisella
sellaisella maalla on kuluttamaton ylijäämänsä. Älkää unohtako, että ne
ovat jo käyneet kauppaa keskenään ja että tämä ylijäämä on yhä vain
olemassa. Työväki kaikissa näissä maissa on kuluttanut palkkansa eikä
voi ostaa enempää. Samoin kapitaali kaikissa noissa maissa on käyttänyt
tästä ylijäämästä sen verran kuin se luonteensa mukaisesti voi käyttää.
Ja yhä vain on ylijäämä. Ne eivät voi työntää noita jäljellejääneitä
varastoja toisilleen. Miten ne siis pääsevät niistä erilleen?»

[1] Theodore Roosevelt, joka oli Yhdysvaltain presidenttinä muutamia
    vuosia ennen näitä tapauksia, antoi seuraavan virallisen
    julistuksen: »Tavaroiden osto ja myynti täytyy saattaa sellaiseen
    suhteeseen keskenään, että Yhdysvaltain ylituotanto voidaan myydä
    ulkomaille tyydyttävillä ehdoilla.» Ja tällä ylituotannolla hän
    tietysti tarkoitti sitä kapitalistisen järjestelmän voitto-osinkoa,
    mitä kapitalistit eivät kyenneet kuluttamaan. Samoihin aikoihin
    senaattori Mark Hanna sanoi: »Yhdysvalloissa on varallisuuden
    vuotuinen tuotanto kolmatta osaa suurempi kuin kulutus.» Niinikään
    eräs toinen senaattori, Chauncey Depew, lausui: »Amerikan kansa
    tuottaa vuosittain kahdentuhannen miljoonan dollarin arvosta enemmän
    varallisuutta kuin se kuluttaa.»

»Myyvät ne sellaisiin maihin, joiden tuotantoa ei vielä ole kehitetty»,
sanoi mr Kowalt.

»Aivan niin. Minun todistelutapani, katsokaahan, on niin yksinkertainen,
että teidän ajatuksenne juoksevat minun sanojeni edellä. Ja sitten
seuraava askel. Otaksukaamme, että Yhdysvallat lähettävät ylituotantonsa
johonkin sellaiseen maahan, jonka teollisuus ei ole kehittyneellä
kannalla, kuten esim. Brasiliaan. Mitä sitten Yhdysvallat saavat
vuorostaan Brasilialta?»

»Kultaa», sanoi mr Kowalt.

»Mutta maailmassa on vain rajoitettu määrä kultaa, eikä sitä ole
paljon», muistutti Ernest.

»Kultaa arvopaperien, velkakirjojen y. m. s. muodossa», muutti mr Kowalt
edellistä huomautustaan.

»Jo sattui», sanoi Ernest. »Brasiliasta Yhdysvallat vuorostaan saavat
velkakirjoja ja arvopapereita. Ja mitä se merkitsee? Se merkitsee, että
Yhdysvallat tulevat saamaan haltuunsa rautateitä, kaivantoja ja maita
Brasiliassa. Ja mitä siitä vuorostaan seuraa?»

Mr Kowalt mietti ja pudisti päätään.

»Minä sanon teille», jatkoi Ernest. »Se merkitsee, että Brasilian
teollisuutta aletaan kehittää. Ja sitten seuraava askel. Kun Brasilia
kapitalistisen järjestelmän vallitessa on kehittänyt teollisuutensa,
tulee sille itselleen kasaantumaan kuluttamattomia varastoja. Voiko se
päästä eroon tuosta ylijäämästä lähettämällä sen Yhdysvaltoihin? Ei
suinkaan, sillä Yhdysvalloilla itsellään on kädet täynnä ylituotantoa.
Voivatko Yhdysvallat samoinkuin aikaisemminkin päästä ylijäämästään
lähettämällä sen Brasiliaan? Eivät, sillä Brasilialla on nyt itsellään
liikatuotantoa.

»Mitä seuraa siitä? Niin, se merkitsee, että Yhdysvaltain ja Brasilian
on etsittävä markkinoita sellaisissa maissa, joiden teollisuus ei ole
vielä kehittynyt. Mutta toiselta puolen sellainen ylituotannon
purkaminen johonkin alkuperäisellä taloudellisella kannalla olevaan
maahan jouduttaa ja tekee välttämättömäksi sen maan kapitalistisen
kehityksen. No niin, herrat, seuratkaa minua. Meidän maapallomme on vain
niin ja niin suuri. Maailmassa on vain niin ja niin monta maata. Mitä
tulee tapahtumaan silloin, kun jok'ikinen maailman maa aina kaikkein
pienimpään saakka seisoo kaikkia toisia vastassa iso ylijäämä
kuluttamatonta teollisuutta varastohuoneissaan?»

Hän pysähtyi hetkeksi tarkastelemaan kuulijoitaan. Heidän ällistyksensä
näytti huvittavalta. Ernest oli esityksellään loihtinut heidän eteensä
kuvan ja avannut heidän silmänsä näkemään sen. He näkivät sen, ja se
täytti heidän mielensä pelolla.

»Me aloitimme aakkosista, mr Calvin», sanoi Ernest salamyhkäisesti. »Ja
minä esitän teille loputkin aakkoset. Se on hyvin yksinkertaista. Ja
siinä piilee sen voima. Te varmaankin haudotte mielessänne vastausta.
Miten te siis arvelette käyvän sitten, kun kaikissa maailman maissa on
kuluttamaton ylijäämä? Mikä perii silloin teidän kapitalistisen
järjestelmänne?»

Mutta mr Calvin pudisti epäröivänä päätään. Hän nähtävästi kulki
Ernestin jälkiä takaisinpäin etsien virhettä hänen todistelustaan.

»Sallikaa minun käydä kanssanne toistamiseen läpi tuo keskustelu», sanoi
Ernest. »Me aloitimme erikoisesta teollisuusalasta, kenkätehtaasta. Me
huomasimme, että yhdistyneen tuotannon jako tapahtui siellä samassa
järjestyksessä kuin se tapahtuu ylimalkaan kaikilla teollisuusaloilla.
Me huomasimme, että työväki voi lunastaa palkoillaan ainoastaan niin ja
niin paljon tuotetuista tavaroista ja että pääoma ei kuluta kaikkea
jäljellejäänyttä tuotantoa. Me näimme, että kun työväki oli ostanut koko
palkallaan ja pääoma käyttänyt sen verran kuin se tarvitsi, jäi vielä
jäljelle kuluttamaton jäännös. Me sovimme siitä, että tämä ylijäämä
voitiin kuluttaa ainoastaan siten, että se lähetettiin ulkomaisille
markkinoille. Ja me sovimme niinikään siitä, että tämän ylituotannon
siirtäminen johonkin toiseen maahan vaikuttaa sen, että
kysymyksessäolevan maan teollisuus alkaa kehittyä kapitalistiseen
malliin ja että lyhyen ajan kuluessa kysymyksessäolevassa maassa
itsessään syntyy ylituotantoa. Me seurasimme edelleen tätä kehitystä
kaikissa maailman maissa, kunnes tulimme siihen, että jokainen maa
tuottaa joka vuosi ja joka päivä kuluttamattoman ylijäämän, jota se ei
voi enää saada kaupaksi missään maassa. Ja nyt minä kysyn teiltä
toistamiseen, mitä meidän on tehtävä tuolla ylijäämällä?»

Vieläkään ei kukaan vastannut.

»Mr Calvin?» kysäisi Ernest.

»Se riittää minulle», tunnusti mr Calvin.

»En ole ikinä aavistanut mitään sellaista», sanoi mr Asmunsen. »Ja
todellakin se näyttää selvältä kuin päivä.»

Tällöin ensikerran kuulin selitettävän Karl Marxin[1] oppia yliarvosta,
ja Ernest oli tehnyt sen niin helppotajuisesti, että minäkin istuin
hämmästyneenä ja mykistyneenä paikoillani.

[1] Karl Marx -- sosialismin kuuluisimpia neroja. Saksan juutalainen
    syntyperältään ja John Stuart Millin aikalainen. Meistä tuntuu
    uskomattomalta, että saattoi kulua niin kauan, ennenkuin hänen
    taloudelliset oppinsa tulivat yleisemmin tunnustetuiksi, johon
    mennessä aikakauden hyväksytyt ajattelijat ja oppineet häntä
    ivailivat. Marx karkoitettiin synnyinmaastaan ja kuoli
    maanpakolaisena Englannissa.

»Osoitan teille keinon, kuinka tuosta ylijäämästä päästään eroon», sanoi
Ernest. »Heittäkää se mereen. Heittäkää joka vuosi tuhansien miljoonien
dollarien arvosta kenkiä, vehnää, vaatteita ja muita kauppatavaroita
mereen. Eikö asia ole sillä korjattu?»

»Epäilemättä se siten tulee korjatuksi», vastasi mr Calvin. »Mutta on
hullunkurista, että te puhutte tuolla tavoin.»

Ernest hyökkäsi hänen kimppuunsa nuolen nopeudella.

»Onko tuo hullunkurisempaa kuin se, mihin te pyritte, te koneensärkijä,
joka tahtoisitte palata vedenpaisumuksen aikuisten esi-isäinne kannalle?
Mitä te ehdotatte keinoksi, jonka avulla kävisi päinsä päästä eroon
tuosta ylituotannosta? Te haluaisitte ratkaista sen kysymyksen
vaatimalla, että ei ole tuotettava yli tarpeen. Ja miten te sitten
voisitte välttää ylituotannon syntymisen? Palaamalla alkuperäisiin
tuotantomuotoihin, jotka ovat siksi hajanaisia, järjettömiä ja
haaskaavia, että liikatuotantoa ei voisi syntyä.»

Mr Calvin rykäisi ja nielaisi. Isku oli sattunut keskelle otsaa.

»Te olette oikeassa», sanoi hän. »Tunnustan joutuneeni kiinni. Se on
hullunkurista. Mutta meidän täytyy tehdä jotakin. Se on kysymys elämästä
ja kuolemasta meille keskiluokalle. Me emme mielisuosiosta häviä. Me
todellakin ennemmin palaamme esi-isiemme hankaloihin ja
epäkäytännöllisiin tapoihin. Me johdamme teollisuuden sen
trustin-edelliselle kehityskannalle. Me särjemme koneet, ja mitä te
mahdatte meille?»

»Mutta te ette voi särkeä koneita», vastasi Ernest. »Te ette voi pyörtää
takaisin kehityksen virtaa. Teitä vastassa on kaksi suurta valtaa,
joista kumpainenkin on voimakkaampi kuin teidän keskiluokkanne. Suuret
kapitalistit, trustit lyhyesti sanottuna, eivät salli teidän kääntyä
takaisin. Ne eivät salli teidän särkeä koneita. Ja vielä suurempi ja
mahtavampi kuin trustit on työväki. Se ei anna teidän särkeä koneita.
Maailman omistus samoin kuin koneidenkin lepää trustien ja työväen
käsissä. Siinä on taistelun rintama. Kumpainenkaan puoli ei halua
koneiden hävittämistä. Mutta kumpainenkin puoli tahtoo omistaa koneet.
Eikä keskiluokalla tässä taistelussa ole mitään paikkaa. Keskiluokka on
kääpiö kahden jättiläisen välissä. Ettekö te huomaa, keskiluokan
poloiset jäsenet, että olette myllynkivien välissä ja että jauhaminen jo
on täydessä käynnissä.

»Olen todistanut teille kylmillä numeroilla kapitalistijärjestelmän
välttämättömän kukistumisen. Kun jokaisessa maassa on kuluttamaton ja
kaupaksikäymätön ylijäämä, silloin kapitalistinen järjestelmä romahtaa
maahan sen peloittavan voittojen rakennuksen kera, minkä se itse on
pystyttänyt. Ja sinä päivänä ei koneita tuhota. Silloin taistellaan
koneiden omistamisesta. Jos työväki pääsee voitolle, on teidän
kohtalonne helppo. Yhdysvallat ja koko maailma tulee silloin astumaan
uuteen suurenmoiseen aikakauteen. Sen sijasta, että koneet ruhjoisivat
ihmisiä, tulee elämä niiden kautta kauniimmaksi ja jalommaksi. Te,
tuhotun keskiluokan jäsenet, yhdessä työläisten kanssa -- silloin ei
tule olemaan muita kuin työläisiä -- tulette tasa-arvoisiksi näiden
ihmeellisten koneiden tuotteista. Ja me kaikki yhdessä tulemme
rakentamaan vielä ihmeellisempiä koneita. Eikä silloin enää tule olemaan
kuluttamatonta ylituotantoa, sillä liikevoittoa ei silloin enää ole
olemassakaan.»

»Mutta otaksukaammepa, että trustit pääsisivät voitolle tässä
taistelussa koneiden ja maailman herruudesta», virkkoi mr Kowalt.

»Silloin», vastasi Ernest, »teidät ja työväen ja meidät kaikki tallaa
rautakoroillaan sellainen hirmuvalta, jonka vertaista ihmiskunnan
historia ei tunne. Sille hirmuvallalle tosiaankin sopii nimeksi
Rautakorko.»[1]

[1] Mikäli tiedetään, käytettiin tätä nimitystä ensikerran tässä
    tilaisuudessa.

Syntyi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä pöydän ympärillä istuvat
miehet miettivät mielessään päin jos toisinkin.

»Mutta tämä teidän sosialisminne on unelma», sanoi mr Calvin ja kertasi
sanan »unelma».

»Näytän teille sitten jotakin, mikä ei ole unelma», virkkoi Ernest. »Ja
sitä 'jotakin' minä sanon oligarkiaksi. Te sanotte sitä plutokratiaksi,
rahavallaksi. Mutta me molemmat tarkoitamme samaa asiaa, nim.
suurkapitalisteja ja trusteja. Tarkastakaamme kenen käsissä valta on
tänä päivänä. Ja sitä varten meidän on pidettävä silmällä yhteiskuntamme
luokkajaoitusta.

»Yhteiskunnassa on kolme suurta luokkaa. Ensiksi tulee plutokratia,
jonka muodostavat rikkaat pankkiirit, rautatiekuninkaat, suurliikkeiden
johtajat ja trustiparoonit. Toinen järjestyksessä on keskiluokka, teidän
luokkanne, jonka muodostavat farmarit, kauppiaat, pikkutehtailijat ja
vapaiden ammattien harjoittajat. Ja kolmantena järjestyksessä tulee
minun luokkani, proletaarit, köyhälistö, jonka muodostavat
palkkatyöläiset.[1]

[1] Yhdysvaltain asukasluku jakaantui Lucien Sanialin laatiman tilaston
    mukaan v. 1900 tämän luokituksen jälkeen seuraavasti:
    »Plutokraattien luokka 250,251, keskiluokka 8,429,845 ja
    proletariaatti 20,393,137.»

»Teidän täytyy myöntää, että rikkauksien omistaminen määrää todelliset
voimasuhteet Yhdysvalloissa tänä päivänä. Miten jakautuu maamme
varallisuus näiden kolmen luokan kesken? Kas tässä numerot. Plutokratia
omistaa kuusikymmentäseitsemäntuhatta miljoonaa dollaria. Ja vaikka
kaikista eri toimialoilla olevista henkilöistä Yhdysvalloissa ainoastaan
yhdeksän tuhannesosaa kuuluu rahaylimystöön, niin tämä rahaylimystö
omistaa seitsemänkymmentä prosenttia koko maan varallisuudesta.
Keskiluokka omistaa neljäkolmattatuhatta miljoonaa. Eri toimialoilla se
on edustettuna yhdeksälläkolmatta prosentilla, jotka omistavat
viisikolmatta prosenttia koko varallisuudesta. Jäljellä on
proletariaatti. Se omistaa neljätuhatta miljoonaa. Eri toimialoilla sen
edustajia on seitsemänkymmentä prosenttia; ja proletariaatti omistaa
neljä prosenttia koko varallisuudesta. Kenen käsissä on valta, hyvät
herrat?»

»Teidän omien laskujenne mukaan meidän luokkamme on voimakkaampi kuin
työväenluokka», huomautti mr Asmunsen.

»Se, että te sanotte meidän luokkaamme heikoksi, ei tee teitä sen
vahvemmiksi plutokratian voiman edessä», sanoa sukaisi Ernest. »Ja
sitäpaitsi en ole vielä lopettanut esitystäni. On olemassa valta, vielä
mahtavampi kuin varallisuus, ja se on mahtavampi sen tähden, että sitä
ei voida ottaa pois. Meidän voimamme, proletariaatin voima, on meidän
lihaksissamme, meidän käsissämme, joilla me ojennamme vaalilippumme,
meidän sormissamme, joilla voi liikuttaa liipaisinta. Tätä voimaa ei voi
kukaan meiltä nujertaa. Se on elämän oleellinen ominaisuus, se on se
voima, joka on rikkauksia mahtavampi ja jota rikkaudet eivät voi
riistää. Mutta teidän voimanne on pideltävissä. Se voidaan teiltä ottaa.
Nyt jo plutokratia sitä teiltä ottaa. Vihdoin viimein se tulee ottamaan
sen teiltä kokonaan. Ja silloin te lakkaatte olemasta keskiluokka. Te
laskeudutte meidän tasollemme. Teistä tulee proletaareja. Ja
merkillisintä kaikesta tulee olemaan, että te lisäätte meidän voimaamme.
Me toivotamme teidät tervetulleiksi, veljet, ja taistelemme rinnatusten
ihmisyyden asian puolesta.

»Työväellä nähkääs ei ole sanottavasti mitään menetettävänä. Sen osana
maan varallisuudesta ovat pitovaatteet, talous- ja huonekalut ja joskus,
mutta hyvin harvoissa tapauksissa, velaton koti. Mutta teillä on
todellista omaisuutta neljäkolmattatuhatta miljoonaa, ja sen tulee
plutokratia teiltä riistämään. Tietysti on olemassa se mahdollisuus,
että proletariaatti ehtii ennen sitä. Ettekö näe asemaanne, hyvät
herrat? Keskiluokka on turvaton karitsa leijonan ja tiikerin välissä.
Jos toinen ei teitä saavuta, niin toinen varmasti saavuttaa. Ja jos
plutokratia ennättää ensiksi, niin on vain ajankysymys, milloin
proletariaatti saavuttaa plutokratian.

»Eikä edes nykyinen varallisuutenne ole teidän voimanne oikea mitta.
Teidän varallisuutenne tällä hetkellä on ainoastaan tyhjä kuori. Ja
siitä juuri johtuu teidän heikko huutonne: 'Palatkaamme esi-isäimme
aikoihin.' Te tunnette oman voimattomuutenne. Te tiedätte, että voimanne
on tyhjä kuori. Ja minä todistan teille sen tyhjyyden.

»Mitä valtaa on farmareilla? Enemmän kuin toiset puolet ovat
todellisuudessa orjia, sen tähden että he ovat pelkkiä vuokraajia tai
heidän maatilansa ovat velkojen panttina. Ja orjia he kaikki ovat siihen
katsoen, että nyt jo trustit omistavat tai vallitsevat (joka muuten
merkitsee aivan samaa) -- omistavat ja vallitsevat kaikkia
maantuotteiden kaupan välineitä, kuten jäähuoneita ja -vaunuja,
rautateitä, elevaattoreita ja höyrylaivalinjoja. Ja sen lisäksi trustit
vallitsevat itse markkinoita. Kaiken tämän suhteen farmarit ovat
voimattomia. Mitä taas tulee heidän poliittiseen valtaansa, palaan
siihen myöhemmin samassa yhteydessä, kun tulen puhumaan koko keskiluokan
hallinnollisesta ja poliittisesta vallasta.

»Päivä päivältä trustit tukahduttavat farmareita niinkuin ne tekivät mr
Calvinille ja muille karjanhoitajille. Ja päivä päivältä tukahdutetaan
kauppiaita samalla tavalla. Muistatteko, miten tupakkatrusti tukahdutti
yksistään New Yorkissa yli neljäsataa tupakkamyymälää kuuden kuukauden
kuluessa? Missä ovat kivihiilikenttien entiset omistajat? Te tiedätte
minun tarvitsematta sanoa, että rautatietrusti omistaa tai vallitsee
kaikkia kovan ja pehmeän hiilen kenttiä. Eikö öljytrusti omista
parikymmentä valtamerilinjaa? Eikö se niinikään vallitse
kupariteollisuutta, puhumattakaan sen yhteydessä toimivasta
sulattotrustista? Yhdysvalloissa on tänä iltana kymmenentuhatta
kaupunkia, joita valaisevat öljytrustiin kuuluvat kaasu- ja sähköyhtiöt.
Ja yhtä monessa kaupungissa ja niiden etukaupungeissa kaikki
sähkörautatiet ovat öljytrustin käsissä. Pikkukapitalistit, jotka ennen
olivat osallisina näissä tuhansissa liikeyrityksissä, ovat kadonneet. Te
tiedätte sen. Ja samaa tietä tulette tekin menemään.

»Pikkutehtailijan laita on sama kuin farmarinkin. Ja pikkutehtailijat ja
farmarit ovat vaipuneet läänityslaitoksen aikaiseen torpparuuteen. Ja
mitä sitten ovat vapaiden ammattien harjoittajat ja taiteilijat muuta
kuin juhtia kaikissa muissa suhteissa paitsi nimellisesti, kun taas
politikoitsijat ovat juoksupoikia. Miksi te, mr Calvin, puuhailette yöt
ja päivät järjestääksenne farmareita yhdessä muun keskiluokan kanssa
poliittiseksi puolueeksi? Siksi, että vanhojen puolueiden
politikoitsijat eivät tahdo olla missään tekemisissä teidän
homehtuneiden aatteittenne kanssa; ja haluttomia he ovat sen tähden,
että he, kuten minä jo sanoin, ovat plutokratian juoksupoikia ja
hovipalvelijoita.

»Sanoin, että vapaiden ammattien harjoittajat ja taiteilijat ovat
rahaylimystön mökkiläisiä. Mitä muuta he olisivat? Kaikki tyynni
professorit, papit, sanomalehdentoimittajat palvelevat plutokratiaa, ja
heidän toimintansa rajoittuu sellaisten aatteiden ja käsitysten
levittämiseen, jotka joko eivät ole vahingollisia rahaylimystölle tai
ovat suorastaan sitä kiittäviä ja pönkittäviä. Milloin he vain ryhtyvät
julistamaan sellaisia aatteita, jotka vahingoittavat rahavaltaa, he
menettävät toimensa, jolloin he, jos eivät ole varustautuneet pahojen
päivien varalta, vaipuvat proletariaattiin ja menehtyvät tai heistä
tulee työväenagitaattoreita. Älköönkä unohdettako, että juuri
sanomalehdistö, saarnastuoli ja yliopisto muodostavat yleisen
mielipiteen, määräävät kansakunnan ajatussuunnan. Ja taiteilijat taas:
he palvelevat rahaylimystön turmeltunutta ja saastaista makua.

Mutta kaiken kaikkiaan, raha ei itsessään ole todellinen valta. Se on
vallan edellytys, ja valta on hallinnollista. Kuka vallitsee hallitusta
tänä päivänä? Proletariaattiko, jonka kaksikymmentä miljoonaa jäsentä
puuhailee hyödyllisissä töissä? Teitä naurattaa jo sellainen kysymyskin.
Entä keskiluokka kahdeksine miljoonine jäsenineen? Ei enempää kuin
proletariaattikaan. Kuka sitten vallitsee hallitusta? Rahaylimystö,
johon ei kuulu enempää kuin neljännesmiljoona toimivia jäseniä. Mutta
rahaylimystö kokonaisuudessaan ei sitä tee, vaikka se suorittaisikin
ratsupalvelusta. Hallitusta todellisuudessa vallitsee plutokratian äly,
joka äly on kokoonpantu seitsemästä[1] pienestä ja mahtavasta ryhmästä.
Eikä ole unohdettava, että nämä ryhmät nykyään muodostavat yhtenäisen
renkaan.

[1] Vielä 1907 arveltiin olevan yksitoista ryhmää, jotka pitivät
    käsissään tämän maan herruutta, mutta tämä luku pieneni sen kautta,
    että viisi rautatieyhtiötä sulautui yhdeksi kaikkia rautateitä
    vallitsevaksi ryhmäksi. Nämä viisi yhteensulautunutta ryhmää
    raha-asioitsijoineen ja poliittisine liittolaisineen olivat: (1)
    James J. Hill, Pohjoislännen rautatiekuningas; (2) Pennsylvanian
    rautatieryhmä, Scliff raha-asiain päällikkönä, halliten suuria
    pankkihuoneita Philadelphiassa ja New Yorkissa; (3) Harriman,
    neuvonantajanaan Frick ja poliittisena apulaisenaan Odell, valliten
    keskimantereen, eteläisen Lännen ja Etelän ylimantereisia
    rautateitä; (4) Gouldien suvun rautatiet; ja (5) Moore, Reid ja
    Leeds, jotka tunnettiin nimellä »Rock Islandin joukkue». Nämä
    mahtavat oligarkit kohosivat kilpailun temmellyksestä ja liittyivät
    yhteen.

»Sallikaa minun osoittaa yksi ainoa niistä, rautatieryhmä. Sen
palveluksessa on neljäkymmentä tuhatta asianajajaa, jotka valvovat sen
etuja tuomioistuinten edessä. Se antaa lukemattomia vapaapilettejä
tuomareille, pankkiireille, sanomalehdentoimittajille, papeille,
yliopistomiehille, valtioitten lainlaatijakuntain jäsenille ja
kongressimiehille. Se ylläpitää loistavia ja ylellisiä »lobbyja»[1]
jokaisen valtion hallituskaupungissa ja Washingtonissa. Ja maamme
kaikissa kaupungeissa ja kauppaloissa sillä on palveluksessaan ääretön
armeija kätyreitä ja pikkupolitikoitsijoita, joiden varsinaisena
tehtävänä on olla läsnä nimityskokouksissa, tuppautua lautakuntiin,
lahjoa tuomareita ja joka suhteessa valvoa sen etuja.[2]

[1] Lobby -- eduskuntasalin yhteydessä oleva sivuhuone, joka oli
    erityisesti järjestetty lainlaatijain lahjomista varten, vaikka
    lainlaatijain otaksuttiin valvovan kansan etuja.

[2] Kymmenkunta vuotta ennen Everhardin puhetta New Yorkin kauppakamari
    antoi kertomuksen, jossa m. m. sanottiin: »Rautatiet vallitsevat
    ehdottomasti useimpien valtioitten lainlaatijakuntia; ne asettavat
    ja erottavat liittosenaattoreja, kongressimiehiä ja kuvernöörejä,
    määräten täydellisellä diktaattorivallalla Yhdysvaltain
    hallitusohjelman.»

»Hyvät herrat, minä olen kuvannut ainoastaan yhtä näistä seitsemästä
ryhmästä, jotka muodostavat plutokratian aivot, sen älyn.[1] Teidän
kahteenkymmeneenneljään miljaardiin dollariin nouseva omaisuutenne ei
anna teille poliittista valtaa viidenkolmatta sentin edestä. Se on tyhjä
kuori, ja pian se kuorikin otetaan teiltä pois. Plutokratialla on
käsissään kaikki valta tänä päivänä. Se laatii lait, sillä onhan sillä
hallussaan senaatti, kongressi, tuomioistuimet ja valtioiden
lainlaatijakunnat. Eikä sillä hyvä. Lakien taakse tarvitaan
toimeenpaneva valta. Tänä päivänä plutokratia laatii lait, ja niitä
toimeenpanemassa sillä on käytettävänään poliisi, armeija, laivasto ja
vihdoin kansalliskaarti, johon me kaikki kuulumme, te, minä ja kaikki
muut.»

[1] Rockefeller alkoi proletariaatin jäsenenä, ja
    ahkeruudellaan ja oveluudellaan hänen onnistui luoda ensimmäinen
    varsinainen trusti, tunnettu nimellä Standard Oil (Öljytrusti). Emme
    malta olla tässä esittämättä seuraavaa merkillistä kuvausta tuon
    ajan historiasta, osoittaaksemme, miten öljytrustin nopea kasvaminen
    tuhosi pikkukapitalisteja ja joudutti kapitalistisen järjestelmän
    lopullista romahdusta. David Graham Phillips oli aikakauden
    radikaalinen kirjailija, jonka »Saturday Evening Postissa» lokak. 4
    p. v. 1902 ilmestyneestä kirjoituksesta lainaamme tähän otteen. Se
    kuuluu näin:

    »Noin kymmenen vuotta sitten Rockefellerin tulot nousivat
    kolmeenkymmeneen miljoonaan dollariin sangen luotettavien tietojen
    mukaan. Hän oli jo silloin tehnyt kaikki kannattavat sijoitukset
    öljyteollisuuden alalla. Mutta tuloja virtasi edelleen määrättömästi
    enemmän kuin kaksi miljoonaa dollaria kuussa yksistään John Davison
    Rockefellerille. Silloin heräsi vakava kysymys uusille aloille
    siirtymisestä, uusista sijoituksista. Siitä kysymyksestä muodostui
    oikea painajainen. Öljytulot paisuivat paisumistaan, ja varmojen
    sijoitusten luku oli sangen rajoitettu, vielä rajoitetumpi kuin se
    on tätä nykyä. Ja se, että Rockefellerit alkoivat ulottaa liikkeensä
    öljystä muille aloille, ei tapahtunut yksinomaan sen tähden, että he
    halusivat lisätä tulojaan uusilla voitoilla. Heidät pakotti,
    suorastaan ajoi siihen se kultavirta, mitä öljytrusti yhä paisutti.
    He muodostivat erityisen esikunnan, jonka tehtävänä tuli olemaan
    uusien liikealojen etsiminen ja rahojen sijoittaminen niihin.
    Sanotaan, että tämän esikunnan päälliköllä on palkkaa 125,000
    dollaria vuodessa.

    »»Ensiksi Rockefellerit valloittivat rautatiet. V. 1895:n tienoilla
    he vallitsivat viidettä osaa maamme rautateistä. Mitä he
    omistavatkaan tai vallitsevat tänä päivänä? He ovat hallitsevina
    kaikilla New Yorkin suurilla rautateillä, pohjoiseen, itään ja
    länteen, lukuunottamatta yhtä ainoata rautatietä, jossa heidän
    rahojaan on ainoastaan muutamia miljoonia. He ovat osakkaina
    useimmissa niistä rautateistä, jotka haarautuvat Chicagosta. Ja he
    vallitsevat useita niistä rautatieverkoista, jotka ulottuvat Tyyneen
    valtamereen.

    »»Mutta rautatiet yksin eivät voineet imeä sisäänsä kyllin nopeasti
    noita mahtavia kultavirtoja. Samaan aikaan John Davison
    Rockefellerin kuukausitulot olivat nousseet neljään, viiteen,
    kuuteen miljoonaan dollariin, tehden seitsemänkymmentäviisi
    miljoonaa vuosittain, ja uudet sijoitukset muilla teollisuusaloilla
    lisäsivät jo ennestään satumaisia tuloja.

    »Rockefellerit siirtyivät kaasu- ja sähköteollisuuden alalle, kun
    nämä alat olivat siinä määrin kehittyneet, että ne tekivät
    sijoituksen varmaksi. Ja Amerikan kansa rikastuttaa Rockefellereita
    joka päivä, käyttäköönpä mitä valaistusainetta tahansa. He alkoivat
    ottaa maatiloja kiinnitykseen. Ja sanotaan, että kun hyvät vuodet
    joku aika sitten vapauttivat farmarit kiinnitysveloistaan, niin se
    liikutti Rockefelleria melkein kyyneliin asti; kahdeksan miljoonaa,
    jotka hän oli jo luullut saaneensa sijoitetuksi hyvää korkoa ja
    varmuutta vastaan, viskattiin nyt hänen kynnykselleen ikävällä
    odottamaan uutta kotia itselleen. Tämä odottamaton ja harmillinen
    sattuma oli liian kova isku miehelle, jolla on huono ruoansulatus...

    »Sen perästä Rockefellerit siirtyivät kaivantoihin -- rauta-,
    kupari- ja lyijykaivoksiin, raitioteihin, Yhdysvaltain valtioitten
    ja kaupunkien velkakirjoihin, höyrylaivoihin ja sähkölennättimeen,
    kiinteimistöihin, pilvenpiirtäjiin, asuntoihin, hotelleihin,
    liikepalatseihin, henkivakuutukseen ja pankkiliikkeeseen. Eikä
    vihdoin ollut olemassa yhtään teollisuusalaa, jolla ei olisi ollut
    liikkeessä heidän miljooniansa...

    »Rockefellerin pankki -- National City Bank New Yorkissa -- on
    epäilemättä suurin pankkilaitos Yhdysvalloissa. Sen voittavat koko
    maailmassa ainoastaan Englannin ja Ranskan valtiopankit. Talletukset
    nousevat yli sadan miljoonan dollarin päivässä, ja se vallitsee
    Wall-streetin vekselilainaliikettä ja osakemarkkinoita. Mutta se ei
    ole ainoa. Se on vain ensimmäinen ja suurin niistä neljästätoista
    luotto- ja pankkihuoneesta, jotka Rockefeller omistaa New Yorkissa,
    joitten lisäksi hänellä on hyvin lujia pankkeja maan kaikissa
    suurimmissa liikekeskustoissa.

    »John D. Rockefeller omistaa öljytrustin osakkeita viidensadan
    miljoonan dollarin arvosta markkinahintojen mukaan. Hänellä on sata
    miljoonaa terästrustissa, melkein yhtä paljon eräässä lännen
    rautatiessä, viisikymmentä miljoonaa eräässä toisessa
    rautatieverkossa, ja niin edespäin. Viime vuonna hänen tulonsa
    nousivat 100,000,000 dollariin -- on epäiltävää, nousevatko kaikkien
    Rothschildien tulot yhteensä tuohon summaan. Ja se paisuu nopein
    askelin.»

Sen perästä ei enää paljon keskusteltu ja pian päivällinen päättyi.
Vieraat jättelivät hyvästi allapäin ja hiljaisin äänin. Näytti melkein
siltä, kuin heitä olisi peloittanut kuva, minkä olivat nähneet.

»Asema todellakin on vakava», sanoi mr Calvin Ernestille. »Eikä minulla
ole juuri mitään muistuttamista teidän kuvaustanne vastaan. Olen eri
mieltä teidän kanssanne ainoastaan mikäli on kysymys keskiluokan
perikadosta. Me tulemme säilyttämään olemassaolomme, ja me kukistamme
trustit.»

»Ja palaamme esi-isiemme kannalle», jatkoi Ernest hänen lausettaan.

»Vaikkapa niinkin», vastasi mr Calvin juhlallisen vakavasti. »Käsitän
kyllä, että se on tavallaan jonkinlaista koneitten särkemistä ja että se
on typerää. Mutta elämähän kokonaisuudessaan on typerää meidän
päivinämme. Ja kaikessa tapauksessa meidän koneensärkemisemme on sentään
käytännöllistä ja mahdollista, jota teidän haaveenne eivät ole. Teidän
sosialistinen haaveenne on -- niin, se on haave. Me emme voi seurata
teitä.»

»Soisin teidän tuntevan hiukan enemmän kehitystä ja yhteiskuntaoppia»,
sanoi Ernest vakavasti heidän kätellessään hyvästiksi. »Se säästäisi
meiltä monta ikävyyttä.»



KYMMENES LUKU.

Pyörremyrskyssä.


Liikemiesten päivällisten jälkeen seurasi sarja kaameita tapauksia. Ja
minä, joka olin ikäni elänyt rauhallisessa ja hiljaisessa
yliopistokaupungissa, löysin yht'äkkiä itseni suurten
maailmantapahtumain pyörteestä. En tiedä, johtuiko se rakkaudestani
Ernestiin vaiko siitä selvästä yhteiskunnan tilan näkemyksestä, minkä
Ernestin johdolla olin saavuttanut, mutta minusta oli tullut
kumouksellinen, ja minut vetivät pyörteisiinsä tapaukset, joita en vielä
kolme kuukautta sitten olisi lainkaan ymmärtänyt.

Minun omat kohtaloni kärjistyivät yhtärinnan suuren yhteiskunnallisen
kärjistymisen kanssa. Ensiksi tapahtui isän erottaminen yliopistosta.
Totta kyllä häntä ei muodollisesti erotettu, mutta vaadittiin jättämään
erohakemuksensa. Se sellaisenaan ei paljoa merkinnyt. Itse asiassa se
huvitti isää. Se huvitti häntä erittäinkin siihen katsoen, että tuota
erottamista oli jouduttanut hänen kirjansa »Economics and Education»
ilmestyminen. Se lujitti hänen käyttämiään todistuskappaleita, hän
arveli. Tarvittiinko enää parempaa esimerkkiä osoittamaan, että
kapitalistiluokka vallitsee koululaitosta.

Mutta tämä todistus ei laajalle levinnyt. Kukaan ei tietänyt, että hänet
oli pakotettu eroamaan yliopistosta. Hän oli niin etevä tiedemies, että
sellainen uutinen kerrottuna hänen pakollisen eroamisensa syitten
yhteydessä olisi synnyttänyt myrskyn. Sanomalehdet sirottelivat hänelle
ylistyksiä ja kunnianosoituksia ja kiittelivät häntä siitä, että hän oli
jättänyt yksitoikkoisen luentosalin omistaakseen koko aikansa
tieteellisille tutkimuksille.

Aluksi isä naurahteli. Sitten hän suuttui -- kiukustui. Seurasi hänen
kirjansa takavarikoiminen, joka toimitettiin niin salaperäisesti, että
aluksi emme voineet käsittää, mistä oikeastaan oli kysymys. Kirjan
ilmestyminen oli oitis herättänyt melkoista hämmästystä kaikkialla. Isää
oli kohteliaasti löylytetty kapitalistisessa sanomalehdistössä
viittaamalla siihen, miten säälittävää on, että hänenlaisensa suuri
tiedemies jättää oman alansa ja siirtyy sosiologian alalle, josta hän ei
tiedä mitään ja missä hän oli oitis joutunut harhaan. Tätä kesti viikon
päivät, ja isä oli hyvällä tuulella, naureskellen partaansa ja
kehuskellen, että hänen kirjansa oli koskettanut kapitalismin kipeään
paikkaan. Ja sitten äkisti sanomalehdet ja aikakauskirjat vaikenivat
koko kirjasta. Samoihin aikoihin ja yhtä odottamattomasti kirja hävisi
kirjakaupoista. Ei yhtään kappaletta ollut missään saatavana. Isä
kirjoitti kustantajille, ja nämä ilmoittivat, että painolevyt olivat
tapaturman kautta särkyneet. Seurasi kirjevaihto, josta isä ei
paljonkaan viisastunut. Vihdoin jouduttuaan niin ahtaalle, että
kaksimieliset sanamuodot eivät enää riittäneet, heidän täytyi tunnustaa,
että he eivät haluaisi ladottaa teosta uudelleen, mutta he kyllä
mielellään luopuisivat kustannusoikeuksistaan siihen.

»Ettekä te löydä koko maasta yhtään kustannusliikettä, joka uskaltaisi
siihen koskea», sanoi Ernest. »Ja jos olisin teidän sijassanne, niin
arvelematta etsisin piilopaikkaa. Tämä on vain Rautakoron esimakua.»

Mutta isä oli tiedemies koko olemukseltaan. Hän ei koskaan luottanut
sellaisiin johtopäätöksiin, joihin tullaan hypähtämällä. Laboratoriokoe
ei ollut hänen mielestään mistään kotoisin, jollei sitä suoritettu
yksityiskohtia myöten. Ja niinpä hän koettelikin kaikki mahdolliset
kustannusliikkeet. Ne esittelivät lukemattomia syitä ja lausuivat
mielipahansa, mutta yksikään ainoa ei huolinut kirjaa
kustannettavakseen.

Kun isä tuli vakuutetuksi siitä, että kirja oli todellakin julistettu
kielletyksi, koetti hän saada sen tiedon sanomalehtiin; mutta hänen
lehtien toimituksille osoittamansa kirjeet jäivät huomioonottamatta.
Eräässä sosialistien kokouksessa, missä oli saapuvilla lukuisia
sanomalehdenkertojia, isä päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen. Hän
nousi ja esitti kirjansa vaiheet, kertoen miten viranomaiset olivat sen
kaikessa hiljaisuudessa hävittäneet. Seuraavana päivänä, kun
sanomalehdet tulivat, hän ensin nauroi, mutta sitten suuttui ankarammin
kuin tavallisesti. Lehdet näet eivät puhuneet kirjasta halkaistua sanaa,
mutta sen sijaan vääristelivät hänen esiintymisensä. Hänen puheensa
varsinaisesta aineesta ei edes mainittu, mutta sen sijaan kerrottiin
näille lehdille ominaisella tavalla, miten hän oli pitänyt ulvovan
anarkistisen puheen. Kertomus oli oivallinen kyhäys. Erään kohdan siitä
muistan hyvin. Isä oli käyttänyt sanamuotoa »yhteiskunnallinen kumous».
Mutta sanomalehden uutisessa jätettiin pois sana »yhteiskunnallinen».
Kertomus lähetettiin kautta koko maan Associated Pressin sähkösanomilla,
herättäen kaikkialla verratonta hämmästystä. Isä leimattiin siinä
nihilistiksi ja anarkistiksi, ja eräässä pilakuvassa, joka ilmestyi
miltei kaikissa huomattavimmissa sanomalehdissä, hänet esitettiin
punainen lippu kädessään ja perässään joukko pitkätukkaisia
villinnäköisiä miehiä, joilla oli käsissään tulisoihtuja, puukkoja ja
pommeja.

Häntä löylytettiin armottomasti pitkissä johtavissa artikkeleissa hänen
anarkismistaan, tehtiinpä sellaisiakin viittauksia, että hän muka oli
tullut mielenhäiriöön. Tällainen ei ollut kapitalistisen sanomalehdistön
taholta mitään uutta, kertoi Ernest meille. Hän sanoi, että näiden
lehtien tapa on lähettää kertojiansa sosialistien kokouksiin ja sitten
sepittää kaikenmoisia tarkoituksellisia juttuja peläten, että
keskiluokka ja työväenliike saattaisivat tavalla tai toisella lähestyä
toisiaan. Ja lakkaamatta Ernest kehoitti isää luopumaan taistelusta ja
piiloutumaan.

Sosialistinen sanomalehdistö kuitenkin puuttui asiaan, ja pian levisi
kautta lukevan työväestön tieto siitä, että kirja oli takavarikoitu.
Mutta sen laajemmalle se ei levinnyt. Ja kohta senjälkeen »Appeal to
Reason»-niminen sosialistinen kustannusliike tarjoutui julkaisemaan
kirjan uudestaan. Isä oli hyvillään, mutta Ernest kävi levottomaksi.

»Uskokaa pois, me olemme nyt tulleet sen tuntemattoman partaalle», hän
sanoi. »Merkillisiä asioita tapahtuu ympärillämme. Ne voi tuntea. Emme
tiedä, mitä ne ovat, mutta niiden olemassaoloa ei voi kieltää. Koko
yhteiskunta vavahtelee niiden painosta. Älkää kysykö minulta. En
itsekään tiedä. Mutta sen saatte nähdä, että tästä keitoksesta syntyy
jotakin sakeampaa. Se on kiteytymistilassa. Teidän kirjanne
takavarikkoonottaminen on alkusoitto. Miten monta muuta kirjaa lienee
otettukaan takavarikkoon? Siitä meillä ei ole pienintäkään aavistusta.
Meitä ympäröi täydellinen pimeys. Meidän on mahdoton saada selkoa
asioiden todellisesta tilasta. Mutta minusta tuntuu, että seuraavana
numerona ohjelmassa tulee olemaan sosialistisen sanomalehdistön ja
kustannusliikkeitten lakkauttaminen. Minä pelkään niin käyvän. Meidät
tahdotaan kuristaa.»

Ernest näytti tuntevan tapahtumain valtimon tykytyksen tarkemmin kuin
toiset sosialistit, ja kahden päivän sisällä jysähti ensimmäinen isku.
»Appeal to Reason» oli viikkolehti, jonka painos nousi seitsemään ja
puoleen sataan tuhanteen, lukuunottamatta tilapäisiä
ylimääräispainoksia, jotka nousivat aina viiteen miljoonaan. Näiden
painosten kustannukset suoritti se pienoinen joukko työläisiä, joka oli
kokoontunut »Appealin» ympärille. Ensimmäinen isku tähdättiin juuri
näitä ylipainoksia vastaan, ja musertava isku. Postihallitus antoi
julistuksen, jossa sanottiin, että nämä ylimääräiset painokset eivät
kuulu lehden varsinaisiin postitusoikeuksiin ja että niitä sentähden ei
tulla postittamaan.

Viikkoa myöhemmin postihallitus julisti lehden maan rauhalle ja
järjestykselle vaaralliseksi, sulkien sen kokonaan postista. Se oli kova
isku sosialistiselle liikkeelle. »Appeal» ryhtyi epätoivoiseen
taisteluun. Se valmistautui lähettämään lehteään kuljetusyhtiöitten
välityksellä, mutta nämä kieltäytyivät. Se oli »Appealin» loppu, joskaan
ei tyystin. Se valmistautui jatkamaan kirjain kustantamista.
Kaksikymmentä tuhatta kappaletta isän kirjaa oli jo sitomossa ja lisää
painettiin. Mutta silloin eräänä yönä aivan aavistamatta kokoontui
roskajoukko, joka, Amerikan lippua liehuttaen ja isänmaallisia lauluja
laulaen, sytytti tuleen »Appealin» kirjapainon hävittäen sen maan
tasalle.

Siihen asti Girard, Kansasin valtiossa, oli ollut hiljainen, rauhallinen
kaupunki. Koskaan siellä ei ollut sattunut mitään työväenselkkauksia.
»Appeal» maksoi työväelleen tavalliset palkat, ollen todellisuudessa
kaupungin tuki ja turva, sillä se antoi työtä sadoille miehille ja
naisille. Tuohon roistojoukkoon kuuluvat eivät olleet Girardin
asukkaita. Näytti siltä, kuin se olisi kohonnut maan uumenista palaten
sinne työnsä tehtyään. Ernestin mielestä tämä tapahtuma oli tavattoman
merkittävä ilmiö.

»Yhdysvalloissa on muodostumassa mustasotnia»,[1] hän sanoi. »Tämä on
alkua. Ja me saamme nähdä enemmänkin sellaista. Rautakorko pöyhistyy.»

[1] Mustasotnia-nimellä tarkoitettiin Venäjän häviävän hallituksen
    järjestämiä roistojoukkoja, jotka hätyyttivät kumouksellisia
    järjestöjä sekä myöskin tuhosivat omaisuutta ja panivat toimeen
    mellakoita siten valmistaen hallitukselle tilaisuuksia komentaa
    kasakat liikkeelle.

Ja sitä tietä meni isän kirja. Vähitellen saimme yhä tuntuvampia
todistuksia mustasotnian olemassaolosta. Viikko viikolta yhä useampia
sosialistilehtiä lakkautettiin, ja useissa tilaisuuksissa mustasotnia
hävitti sosialistilehtien kirjapainot. Tietysti maan toiset sanomalehdet
asettuivat hallitsevan luokan taantumukselliselle kannalle ja
juurruttivat ihmisten mieliin ennakkoluuloisuutta sosialistilehtiä
vastaan, jotavastoin mustasotnialaisia kuvattiin isänmaallisiksi
sankareiksi ja yhteiskunnan todellisiksi pelastajiksi. Ja niin
vakuuttavia olivat niiden vääristelyt, että yksin papitkin kirkoissaan
eksyivät ylistämään noita raakalaisia, vaikkakin pahoittelivat sitä,
että väkivaltaa täytyi käyttää.

Asiat kehittyivät hyvää vauhtia. Syysvaalit olivat tulossa, ja
sosialistipuolue oli nimittänyt Ernestin kongressimiesehdokkaaksi. Hänen
valituksi tulemisestaan oli olemassa hyviä toiveita. Suuri
katurautatieläisten lakko San Franciscossa oli murrettu. Ja pian
senjälkeen ajurien lakon kävi samalla lailla. Nämä kaksi tappiota olivat
vaikuttaneet sangen tuhoisasti järjestyneeseen työväkeen. Koko Tyynen
Valtameren Rannikon Ammattiliitto ja siihen kuluvat rakennustyöläisten
ammattiyhdistykset olivat kannattaneet lakkolaisia, ja kaikki oli
päättynyt noloon tappioon. Se oli ollut verinen lakko. Poliisit olivat
kolhineet lukemattomia päitä palikoillaan; ja kuolleiden lukua oli
melkoisesti lisännyt se kuularuisku, jolla lakaistiin katuja erään
lakkolaisten joukkokokouksen aikana.

Se ärsytti mielet äärimmilleen. Miehet himoitsivat verta ja kostoa.
Jouduttuaan häviölle omalla alueellaan he syöksyivät hankkimaan kostoa
poliittisella taistelutantereella. He yhä edelleen säilyttivät
ammattijärjestönsä, joka oli omansa lisäämään heidän voimaansa
poliittisessa taistelussa. Ernestin valitseminen tuli päivä päivältä
varmemmaksi, ammattiyhdistyksen toisensa perästä liittyessä kannattamaan
sosialistien ehdokkaita. Työväki oli haltioissaan. Samalla kuin se
tunkeili sosialistien kokoushuoneissa, se pysyi kuurona vanhojen
puolueitten politikoitsijain laverruksille. Nämä viimeksimainitut saivat
useimmiten puhua tyhjille seinille, ja milloin heillä oli suurempi
kuulijakunta, valmistettiin heille tavallisesti niin kuuma vastaanotto,
että heidän oli monta kertaa turvaannuttava poliisin apuun.

Ne olivat merkillisiä aikoja. Ilma väreili tapahtumista ja enteistä.
Ahtaat ajat[1] olivat tulossa, johtuen kokonaisesta sarjasta hyviä
vuosia; näiden kuluessa oli kerääntynyt suuret varastot kuluttamattomia
tuotteita, joiden kaupaksi-saaminen ulkomailla kävi yhä vaikeammaksi.
Useilla teollisuusaloilla oli lyhennetty työpäivää, useissa suurissa
tehtaissa oli kokonaan seisautettu työnteko, siksi kunnes menekkiä taas
avautuisi niiden tuotteille, ja työpalkkoja oli alennettu miltei
kaikkialla.

[1] Kapitalistisen järjestelmän aikana nämä ahtaat ajat olivat
    välttämättömiä, niin typerää kuin se onkin. Hyvät työajat aina
    aiheuttivat suuria onnettomuuksia, mikä tietysti johtui
    ylenpalttisista kuluttamattomista varastoista, joita kertyi hyvinä
    vuosina.

Konetyöläisten lakko oli niinikään murrettu. Lakkoon oli ottanut osaa
kaksisataatuhatta konetyöläistä kannattajinaan puoli miljoonaa
metallityömiesten ammattiyhdistyksen jäsentä, ja verisiä melskeitä oli
sattunut vähän väliä. Lakkoa murtamassa olivat työnantajain yhdistykset
käyttäneet aseistettuja lakonrikkojia[1]; mustasotniat, joita oli
varattu kymmeniin eri paikkoihin, olivat hävittäneet omaisuutta. Ja
siitä oli seurauksena, että sataantuhanteen nouseva armeija oli
komennettu liikkeelle tekemään koko jutusta peloittavan lopun. Joukko
työväenjohtajia oli mestattu, koko joukko oli tuomittu
vankeusrangaistuksiin ja tuhansia lakkolaisia ja johtajia oli sullottu
härkäaitauksiin, missä sotamiehet kohtelivat heitä hyvin raa'asti.

[1] Lakonrikkojat olivat tarkoituksiltaan, toiminnaltaan ja kaikissa
    muissakin suhteissa paitsi nimeltään kapitalistien yksityistä
    sotaväkeä. Ne olivat hyvin järjestettyjä ja aseistettuja ja aina
    valmiina lähetettäviksi siihen osaan maata, missä milloinkin
    työlakko oli murrettavana. Sen ajan kuvaavimpia ilmiöitä on kuuluisa
    lakonrikkojain komentaja Farley, joka vuonna 1906 vei poikki
    mantereen New Yorkista San Franciscoon 2,500 miestä, jotka oli
    täydellisesti aseistettu ja varustettu lakon murtamista varten. Tämä
    laiton teko tietysti jäi rankaisematta, ja se on omansa osoittamaan,
    miten täydellisesti oikeuslaitos oli rahavallan käsissä.

Nyt oli maksettava hyvien vuosien hinta. Markkinat olivat tulvillaan
tavaraa, hinnat laskeutuivat, mutta sitäkin nopeammin laskeutuivat
palkat. Koko maata tärisyttivät riitaisuudet teollisuusaloilla.
Työlakkoja puhkesi kaikkialla, ja missä ei lakkoja ollut, siellä
kapitalistit niitä järjestivät. Sanomalehdet olivat tulvillaan uutisia
väkivaltaisuuksista ja verisistä melskeistä. Ja kaikkialla näyttelivät
mustasotniat osaansa. Mellakat, murhapoltot ja omaisuuden hävittäminen
oli heidän varsinaisena toimenaan, ja hyvin he tekivätkin tehtävänsä.
Yhdysvaltain koko armeija oli komennettu liikkeelle mustasotnian
aikaansaaman yleisen metelöimisen vuoksi.[1] Kaikki kaupungit ja kylät
olivat järjestään muuttuneet sotaleireiksi, ja työläisiä ammuttiin kuin
koiria. Lakonrikkojia palkattiin työttömäin joukoista, ja milloin
työväen ammattiyhdistysten onnistui karkoittaa lakonrikkojat, silloin
lähetettiin oitis sotaväki paikalle. Kansalliskaartit olivat vielä
koskematta. Toistaiseksi ei tarve vaatinut ottamaan käytäntöön tuota
salaista asevelvollisuuslakia. Ainoastaan vakinaiset joukot oli
komennettu toimeen. Ja tänä kauhun aikana hallitus lisäsi seisovan
armeijan lukua sadalla tuhannella.

[1] Mustasotnia, vaikkakin nimeltään venäläinen, oli sellaisenaan
    puhtaasti amerikkalainen ilmiö. Se muodostui kapitalistien
    salaisista asiamiehistä työväen taistelujen aikana
    yhdeksännellätoista vuosisadalla. Niin pätevä asiantuntija kuin
    Yhdysvaltain työasiamies Carroll D. Wright lausui kirjassaan »The
    Battles of Labor» (Työtaistelut), että »muutamien suurten
    historiallisten työlakkojen aikana työnantajat itse ovat panneet
    toimeen väkivaltaisuuksia». Myöhemmin näistä samaisista
    mustasotnialaisista muodostui tuo oligarkian kamala ase,
    provokaattorit.

Koskaan ennen ei työväki ollut saanut sellaista löylytystä. Mahtavat
teollisuusherrat, oligarkit, nyt ensikerran sekaantuivat siihen
hämminkiin, minkä työnantajain liitot olivat aloittaneet. Nämä
työnantajain liitot olivat itse asiassa keskiluokan hommia, ja nyt,
ahtaiden aikojen hätyyttäminä ja suurten teollisuusherrain tukemina,
nämä yhdistykset päättivät antaa järjestyneelle työväelle kuoliniskun.
Se oli kaikkivaltias liitto, mutta olemukseltaan se ei ollut muuta kuin
leijonan ja lampaan ystävyyttä, kuten keskiluokka sai katkerasti kokea.

Työväkeä kuohutti verinen viha, mutta se kukistettiin. Siitä huolimatta
huono aika ei loppunut. Pankit, jotka olivat tärkeimpiä oligarkian
voimia, perivät yhä lainojaan. Wall-streetin ryhmä muutti
osakemarkkinat, pörssin, sellaiseksi pyörrevirraksi, missä osakkeitten
arvot hupenivat mitättömiin. Ja kaikesta tästä hämmingistä ja näistä
raunioista selvisi oligarkia murtumattomana, rauhallisena ja varmana.
Sen vakavuus ja varmuus oli peloittava. Eikä se käyttänyt yksinomaan
omia äärettömiä voimiaan, vaan käytti lisäksi Yhdysvaltain
valtiorahaston koko voimaa toteuttaessaan suunnitelmiaan.

Teollisuusherrat olivat nyttemmin kääntyneet keskiluokkaa vastaan.
Työnantajain liitot, jotka olivat auttaneet heitä työväen
masentamisessa, joutuivat nyt itse samanlaisen kohtalon alaisiksi
petollisten liittolaistensa käsissä. Välittäjäin, pienten liikemiesten
ja tehtailijain kukistuessa trustit seisoivat lujina. Vieläpä
enemmänkin. Ne toimivat. Ne lietsoivat tulta lietsomistaan, sillä ne
osasivat käyttää myrskyä hyväkseen ja tehdä siitä rahaa. Sellaisia
voittoja! Tavattomia voittoja! Ollen itse kyllin vankkoja kestämään
tuulta, joka suureksi osaksi oli niiden itsensä virittämä, ne lähtivät
liikkeelle ryöstämään ympärillään ajelehtivia hylkyjä. Arvot olivat
käsittämättömällä tavalla kutistuneet kokoon, jota seikkaa trustit
käyttivät hyväkseen lisäämällä jo ennestään suuria liikkeitään ja
ulottaen toimintansa monille aivan uusille aloille -- ja aina vain
keskiluokan kustannuksella.

Siten vuoden 1912 kesä nopeasti joudutti keskiluokan kukistumista.
Yksinpä Ernestiäkin hämmästytti asioiden nopea kehitys. Hän pudisti
epäilevästi päätään, eikä hänellä ollut mitään toivoa syysvaalien
suhteen.

»Ei maksa vaivaa», hän sanoi. »Meidät on lyöty. Rautakorko on jo mukana
pelissä. Olin toivonut rauhallista voittoa vaaliuurnalla. Mutta olin
väärässä. Wickson oli oikeassa. Meiltä tullaan ryöstämään nekin vähäiset
oikeudet, mitkä meillä vielä on jäljellä; Rautakorko tulee tallaamaan
meidän kasvojamme; nyt ei ole muuta jäljellä kuin verinen vallankumous.
Tietysti me siinä voitamme, mutta se ajatus kammottaa minua.»

Ja siitä lähtien Ernest pani luottamuksensa kumoukseen. Siinä hän oli
puolueensa edellä. Hänen sosialistitoverinsa eivät olleet hänen kanssaan
samaa mieltä. He yhä vain inttivät, että voitto voitaisiin saavuttaa
vaaliuurnalla. Eipä sillä, että he olisivat typertyneet. Siinä suhteessa
he olivat liian kylmäverisiä ja rohkeita miehiä. Mutta he olivat
epäuskoisia, siinä kaikki. Ernest ei saanut heitä vakavasti pelkäämään
oligarkian lähestymistä. Hänen puheensa ja mielipiteensä kylläkin
sattuivat heihin, mutta heidän itseluottamustaan se ei järkyttänyt.
Heidän yhteiskunnallisen kehityksen opissaan ei ollut tilaa
oligarkialle, ja sentähden muka mikään oligarkia ei voi tulla
kysymykseenkään.

»Me lähetämme teidät kongressiin ja sillä hyvä», he sanoivat hänelle
eräässä meidän salaisessa kokouksessamme.

»Ja kun he kuljettavat minut ulos kongressista», Ernest vastasi
kylmästi, »ja panevat minut seinää vasten ja ampuvat aivot ulos päästäni
-- entäs sitten?»

»Silloin me rynnistämme koko voimallamme», vastasi oitis toistakymmentä
ääntä.

»Silloin te syöksytte turmioon», kuului hänen tyyni vastauksensa. »Olen
kuullut tuon saman virren silloin, kun keskiluokka sitä veisasi, ja
missä on nyt se voima?»



YHDESTOISTA LUKU.

Merkillinen seikkailu.


Mr Wickson ei kutsuttanut isää luokseen. He tapasivat toisensa eräällä
lautta-aluksella Berkeleyn ja San Franciscon välillä, niin ettei hänen
isälle antamansa varoitus ollut ennakolta harkittu. Jolleivät he olisi
sattumalta tavanneet, ei varoitus olisi koskaan tullut kysymykseenkään.
Vaikka lopputulos silti kaikessa tapauksessa olisi ollut sama. Isä
polveutui vanhasta, jäykkäluontoisesta amerikkalaisesta suvusta, jolta
hän oli perinyt paljon sille luonteenomaista jyrkkyyttä ja
itsepäisyyttä.

»Ernest oli oikeassa», hän sanoi heti kotiin palattuaan. »Ernest on
erinomainen nuorukainen, ja näen sinut mieluummin hänen vaimonaan kuin
itse Rockefellerin tai Englannin kuninkaan.»

»Mikä nyt on?» kysyin hämmästyneenä.

»Oligarkia on tallaamaisillaan meidät jalkoihinsa, sinut ja minut.
Wickson sen melkein suoraan minulle sanoi. Hän oli sangen ystävällinen
ollakseen oligarkki. Hän tarjoutui auttamaan minut uudestaan virkaan
yliopistossa. Mitä siitä arvelet? Hän, Wickson, viheliäinen rahasaksa,
määrää, saanko minä opettaa valtion yliopistossa. Mutta hän tarjosi
minulle vieläkin enemmän -- tarjoutui tekemään minusta erään suuren,
hankkeissa olevan luonnontieteellisen yliopiston rehtorin. -- Oligarkian
näetkös täytyy koettaa päästä tavalla tai toisella liioista rahoistaan.

»'Muistatteko, mitä sanoin tuolle sosialistille, tyttärenne sulhaselle?'
hän sanoi. 'Sanoin, että me tallaisimme työväen jalkoihimme. Ja sen me
teemmekin. Mitä teihin tulee, tunnen kunnioitusta teitä kohtaan
tiedemiehenä; mutta jos te yhdistätte kohtalonne työväenluokan kohtaloon
-- niin varokaa itseänne, siinä kaikki'. Ja sen sanottuaan hän pyörähti
ympäri ja lähti.»

»Se merkitsee sitä, että meidän on mentävä naimisiin ennen
suunnittelemaamme aikaa», arveli Ernest, kun me kerroimme asian hänelle.

En voinut seurata hänen ajatusjuoksuaan, mutta pian pääsin asian
perille. Näihin aikoihin maksettiin neljännesvuoden osinko Sierran
tehtaiden osakkaille -- eli oikeastaan olisi pitänyt maksaa, sillä isä
ei saanut maksuosoitustaan. Muutamia päiviä odotettuaan isä kirjoitti
tehdasyhtiön kirjurille. Vastaus saapui oitis, ja siinä ilmoitettiin,
että kirjat eivät osoita isällä olevan mitään osaa tehtaassa, ja
kohteliaasti pyydettiin lähempiä selityksiä.

»Kyllä tulen selittämään sille konnalle», sanoi isä ja lähti pankkiin
noutamaan kysymyksessä olevia osakepapereita, joita hän säilytti pankin
talletusholvissa.

»Ernest on sangen merkillinen mies», sanoi isä, kun minä hänen
palattuaan autoin päällystakkia hänen yltään. »Minä toistan vieläkin,
että tuo sinun sulhasesi on sangen merkillinen mies.»

Olin pannut merkille, että aina kun hän tuolla tavoin kehuskeli
Ernestiä, oli joku onnettomuus tapahtunut.

»Ne ovat jo astuneet jalkansa minun päälleni», isä selitti. »Sieltä ei
löytynyt osakepapereita. Laatikko oli tyhjä. Sinun ja Ernestin on
mentävä naimisiin hyvin joutuin.»

Isä piti yhä kiinni tiedemiehen perinpohjaisuudesta. Hän haastoi
Sierra-yhtiön oikeuteen, mutta yhtiön tilikirjoja hän ei saanut esille.
Hän ei vallinnut oikeuslaitosta kuten Sierra-yhtiö. Se ratkaisi koko
jutun. Hän sai maistaa lain ruoskaa, ja tuo julkea rosvous meni
täydestä.

Minua melkein naurattaa muistellessani sitä menettelytapaa, mitä isään
nähden noudatettiin. Hän tapasi Wicksonin sattumalta San Franciscon
kadulla ja sanoi, että Wickson on kirottu lurjus. Ja senjälkeen isä
vangittiin, syytettynä uhkauksesta, häntä sakotettiin poliisioikeudessa
ja kehoitettiin olemaan siivolla. Se kaikki oli niin hullunkurista, että
hänen kotiin palattuaan täytyi itsensäkin nauraa. Mutta mikä melu siitä
nostettiinkaan paikkakunnan sanomalehdissä! Niissä puhuttiin vakavasti,
kuinka väkivallan itu näyttäytyy jokaisessa, joka innostuu sosialismiin;
ja isää, jolla oli takanaan pitkä ja rauhallinen elämä, osoitettiin
esimerkkinä tuon väkivallan basillin turmiollisista vaikutuksista.
Niinikään useat lehdet huomauttivat, miten isän järki on heikentynyt
ankarassa tieteellisessä työssä, ja häntä suositeltiin lähetettäväksi
valtion mielisairaalaan. Eikä se ollut pelkkää puhetta. Siinä piili
arveluttava vaara. Mutta isä oli kyllin viisas hoksatakseen sen. Hänellä
oli oppaanaan piispan esimerkki, ja hän otti siitä oppia. Hän oli
rauhallinen, vaikka hänelle tehtiin veristä vääryyttä. Ja minä olen
vakuutettu siitä, että hän sillä hämmästytti vihollisensa.

Oli kysymys meidän talostamme -- meidän kodistamme. Kiinnityksen
omistaja vaati saatavaansa, ja meidän oli jätettävä talo hänelle.
Tietysti ei sellaista kiinnitystä todellisuudessa ollut olemassakaan.
Sekä maa että rakennus olivat velattomat. Mitään kiinnitystä niihin ei
oltu koskaan otettu eikä annettu. Mutta siitä huolimatta meitä vastaan
esitettiin täydellisesti laillinen kiinnekirja, eikä siinä mikään
auttanut. Isä ei nostanut melua. Niinkuin häneltä oli aikaisemmin
ryöstetty hänen rahansa, samoin häneltä nyt ryöstettiin hänen kotinsa.
Hänellä ei ollut mitään, mihin vedota. Yhteiskunnan koneisto oli niiden
käsissä, jotka olivat liittoutuneet häntä kukistamaan. Hän oli
sydämeltään filosofi, eikä hän edes suuttunut tuon tapahtuman johdosta.

»Minun tuomioni on luettu», hän sanoi minulle, »mutta silti ei minulla
ole mitään syytä olla koettamatta päästä siitä mahdollisimman vähällä
mielenliikutuksella. Minun vanhat luuni ovat hauraat, ja minä olen
oppinut ymmärtämään elämää. Jumala tietää, etten halua viettää viimeisiä
päiviäni hullujenhuoneessa.»

Tässä muistuu mieleeni piispa Morehouse, josta ei ole pitkään aikaan
mainittu mitään. Mutta kerronpa ensin naimisiinmenostani. Tapahtumain
sarjassa sillä ei ole mitään merkitystä, käsitän sen vallan hyvin, ja
siksipä ainoastaan mainitsen siitä.

»Nyt meistä tulee todellisia köyhälistöläisiä», sanoi isä, kun meidät
häädettiin kodistamme. »Olen aina kadehtinut tuota sinun nuorukaistasi
sen tähden, että hän omaa kokemukseen perustuvat tiedot köyhälistön
elämästä. Mutta nyt tulen sitä itse näkemään ja oppimaan.»

Isässäni mahtoi olla aika lailla seikkailijan verta. Hän näet käsitti
meidän onnettomuutemme jonkinlaisena seikkailuna. Hänessä ei voinut
huomata suuttumusta eikä edes katkeruutta. Hänessä oli liian paljon
ajattelijaa, ja hän oli liian yksinkertainen elämäntavoiltaan
kaivatakseen mukavuutta, mistä meidän nyt oli luovuttava. Niinpä kun me
sitten muutimme asumaan Market-streetin eteläpuolella olevaan
köyhälistönkaupunginosaan San Franciscossa, hän antautui tähän
seikkailuun oikealla lapsen hartaudella ja innostuksella, johon liittyi
tavattoman älyn terävä näkö ja taju. Hän ei koskaan kangistunut
mieleltään. Hänellä ei ollut vääriä arvokäsityksiä. Sovinnaiset tai
totunnaiset arvot eivät koskaan olleet hänen edessään minkään arvoisia.
Ainoat arvot, mitä hän tunnusti, olivat matemaattisia ja tieteellisiä
tosiasioita. Minun isäni oli suurisuuntainen mies. Muutamissa suhteissa
hän oli vielä suurempi kuin Ernest, jota suurempaa en ole tavannut.

Minäkin löysin jonkinlaista viihdytystä tästä meidän
elämänmuutoksestamme. Jollei muuta, niin olinhan ainakin vapautunut
siitä järjestelmällisestä vainosta, mitä oli niin runsain määrin tullut
meidän osaksemme siitä pitäen, kun jouduimme oligarkian vihoihin. Ja
minulle tuo muutos oli niinikään seikkailua, ja vielä kaikista
suurenmoisinta lajia, sillä se oli rakkausseikkailua. Meidän elämässämme
tapahtunut muutos joudutti meidän avioliittoamme, ja minä olin jo
silloin Ernestin vaimo, kun muutimme asumaan noihin neljään huoneeseen
San Franciscon laitakaupungilla.

Lyhyesti kerrottuna tämä juttu kuuluu näin: Minä tein Ernestin
onnelliseksi. Minä ilmestyin hänen myrskyiseen elämäänsä, en uutena
häiritsevänä voimana, vaan rauhan ja levon lähteenä. Minä annoin hänelle
lepoa. Se oli minun rakkauteni palkka hänelle. Mitä suurempaa siunausta
olisinkaan voinut toivoa kuin tuoda unhotusta ja sytyttää valoisaa iloa
hänen väsyneisiin, poloisiin silmiinsä?

Nuo armaat, väsyneet silmät! Hän työskenteli uutterammin kuin kukaan,
koko ikänsä hän oli työskennellyt toisten ihmisten hyväksi. Se oli hänen
ihmisarvonsa mitta. Hän oli humanisti ja rakastaja. Ja hän, jonka
suonissa virtaili taistelijan veri, jolla oli jättiläisen ruumis ja
kotkan mieli -- hän oli niin hyvä ja hellä kuin runoilija. Ja hän olikin
runoilija. Teon laulaja. Ja koko elämän iän hän lauloi ihmisyyden
laulua. Ja hän teki sen sulasta ihmisrakkaudesta, ja ihmisten tähden hän
antoi henkensä ja ristiinnaulittiin.

Ja kaiken sen hän teki toivomatta palkintoa vastaisuudessa. Hänen
käsityksensä mukaan tulevaista elämää ei ollut olemassa. Hän, joka
hehkui kuolemattomuutta, kielsi itseltään kuolemattomuuden -- sellainen
oli hänen tarinansa. Häntä, joka oli mieleltään niin lämmin, vallitsi
tuo kylmä ja kielteinen filosofia, materialistinen monismi. Minä tapasin
kiusata häntä sanomalla, että minä mittasin hänen kuolemattomuuttaan
hänen sielunsa mitalla. Silloin hän aina nauroi, hänen käsivartensa
kurottuivat minua kohti, ja hän sanoi minua suloiseksi metafyysikokseen.
Ja sellaisissa tilaisuuksissa tuo väsähtänyt ilme aina katosi hänen
silmistään, ja niihin ilmestyi rakkauden onnen loiste, joka sellaisenaan
kelpasi riittäväksi todistukseksi hänen kuolemattomuudestaan.

Hän tapasi niinikään sanoa minua dualistikseen. Ja hän selitti, miten
Immanuel Kant puhtaan järjen avulla kumosi järjen, palvellakseen
Jumalaa. Ja hän todisti, miten minä olen tehnyt itseni samanlaiseen
menettelyyn vikapääksi. Kun minä tunnustin olevani syyllinen, mutta
samalla puolustin tuota menettelytapaa erittäin järjellisenä, hän veti
minut lähemmäksi itseään ja hymyili niinkuin ainoastaan Jumalan lapset
voivat hymyillä. Minä tapasin väittää, että perinnöllisyys ja ympäristö
voivat selittää hänen omaa alkuperäänsä ja erikoisia
luonteenominaisuuksiaan yhtä vähän kuin tieteen kylmä sormi voi saada
selville elämän sisintä olemusta.

Kun hän sanoi minua suloiseksi metafyysikokseen, niin minä sanoin häntä
kuolemattomaksi materialistikseni. Ja niin me rakastimme ja olimme
onnellisia; ja minä annoin hänelle anteeksi hänen materialisminsa hänen
suurenmoisen työnsä tähden, johon hän ryhtyi toivomatta siitä sielulleen
voittoa, ja sen tähden, että hän oli niin vaatimaton.

Mutta oli hän ylpeäkin. Kuinka hän olisi saattanut olla kotka olematta
ylpeä? Hänen vakaumuksensa mukaan rajoitettu, kuolevainen elämän siru,
joka tuntee itsensä Jumalan kaltaiseksi, on enemmän kuin Jumala. Siten
hän ylisti sitä, mitä hän sanoi kuolevaisuudeksi. Hän lausui mielellään
säkeitä eräästä runoelmasta. Hän ei ollut koskaan nähnyt sitä runoa
kokonaisuudessaan eikä tietänyt, kuka sen oli sepittänyt. Liitän sen
tähän, koska se on omansa kuvaamaan hänen elämänkäsitystään. Sillä
kuinka voisi ihminen, joka lausuu tämän runon väreilevällä, hehkuvalla
äänellä ja haltioissaan, kuinka voisi sellainen ihminen olla pelkkä
kuoleva tomu, harhaileva voima, haihtuva muoto?

      On riemun suurin runsaus
      mun synnyinoikeutein --
      en kohtaloain kiittää voi
      ma koskaan kylliksein.
      Ja vaikka kuolon jokaisen
      ma kärsin, minkä ihminen olenhan
      juonut kumminkin
      ma maljast' autuuden.
      Ma tunnen voiman nautinnon
      ja hurman naisen suutelon --
      elämän viini huulillain
      ma iloon humallun.
      Ens-maljani! -- sen elo saa.
      mut toinen juhlii kuolemaa!
      Ja joku toinen »minä» juo
      ne maljat kuoltuain.

      Jumala, mies sun ajamas
      oon onnest' Edenin...
      Mut siellä sinun uhmallas
      ain' elän kuitenkin.
      Pois kirpoo multa murheen ies,
      kun maata katselen:
      on kaunis mulla kotilies,
      on linna autuuden!

      Sukujen syntymättömäin
      soi veri pyyteineen
      niin myrskyten mun sielussain
      kuin koski tyrskypäin.
      Se sammuttaa voi helvetin,
      sill' olen *mies* -- en jokaisin
      vain soluin, mit' on ruumiissain,
      vaan mies myös sielultain.
      Ma olen herra piirin maan,
      kun viittaan, mua totellaan...
      Janoa, kaipuut' inehmoin
      ma lientää tahdon ja myös voin.
      Jumala, tyhjennettyäin
      eloni maljan -- varmaan ei
      yö ikuisuuden pitkäks käy:
      ma rauhan unta nään.

      Oon minä, minä ajamas
      mies onnest' Edenin...
      Mut siellä sinun uhmallas
      ain' elän kuitenkin.
      Mua painaa riemun armas ies,
      kun maata katselen:
      on kaunis mulla kotilies,
      on linna autuuden!

Ernest työskenteli ylenmäärin. Hänen erinomainen ruumiinrakennuksensa
kesti niin paljon, mutta sekään ei voinut karkoittaa tuota väsynyttä
ilmettä hänen silmistään. Hänen armaat raukeat silmänsä! Hän ei koskaan
nukkunut enempää kuin neljä ja puoli tuntia vuorokaudessa, mutta
siltikään hän ei ennättänyt tehdä niin paljon, kuin hän olisi tahtonut.
Yhä hän vain työskenteli aatteen levittämiseksi luennoiden
työväenyhdistyksissä. Sitten tuli vaalitaistelu. Ja siinä yksistään hän
teki yhden miehen työn. Sosialististen kustannusliikkeitten
lakkauttamisen johdosta hänen vähäiset tulonsa loppuivat tyyten, ja hän
joutui sangen ahtaalle. Aikakauslehdille hän teki käännöstöitä, kääntäen
tieteellisiä ja filosofisia kysymyksiä käsitteleviä kirjoituksia; ja
saavuttuaan kotiin vaalivalmistustilaisuuksista myöhään illalla hän
usein ryhtyi käännöstyöhönsä ja työskenteli aamutunneille saakka. Ja
kaiken sen lisäksi hän harjoitti opintoja. Kuolinpäiväänsä asti hän
lueskeli ja vieläpä perusteellisesti.

Ja silti häneltä riitti aikaa rakastaa minua ja tehdä minut
onnelliseksi. Mutta se kävi päinsä ainoastaan siten, että minä
sulaannuin kokonaan hänen elämäänsä. Minä opettelin pika- ja
konekirjoitusta, ja minusta tuli hänen kirjurinsa. Hän vakuutteli, että
se helpotti hänen työtään puolella; ja niin vähitellen aloin täysin
ymmärtää hänen työtään. Meidän harrastuksemme muodostuivat
molemminpuolisiksi, ja me työskentelimme yhdessä ja nautimme
lomahetkistä yhdessä.

Ja kesken työskentelynkin me joskus salaa vietimme suloisen hetken; ja
nämä hetket olivat sitä suloisempia, kun me ne otimme salaa. Sillä me
elimme kukkuloilla, missä ilma oli kevyttä ja kirkasta, missä
työskenneltiin ihmisyyden hyväksi ja mihin ynseydellä ja itsekkyydellä
ei ollut pääsyä. Me rakastimme rakkautta. Ja tärkeintä kaikesta oli:
minä onnistuin tarkoituksessani. Minä annoin hänelle lepoa -- hänelle,
joka niin uuraasti ponnisteli toisten hyväksi, minun rakas,
raukeasilmäinen kotkani.



KAHDESTOISTA LUKU.

Piispa.


Vasta meidän naimisiinmenomme jälkeen minä sattumalta tapasin piispa
Morehousen. Mutta kerronpa ensin tapahtumain juoksun yksityiskohdissaan.
Esiintymisensä jälkeen I. P. H:n kokouksessa piispa, joka oli
sovinnollinen mies, taipui läheisimpäin seurakuntalaistensa pyynnöstä
lähtemään virkalomalle. Mutta siltä matkalta hän palasi entistään
lujempana päätöksessään saarnata totuutta. Seurakuntalaisten kauhuksi
hänen ensimmäinen saarnansa oli aivan samanlainen kuin se puhe, minkä
hän oli pitänyt kokouksessa. Uudestaan hän sanoi, perustellen sanojaan
laajasti ja yksityiskohtia myöten, että kirkko oli poikennut pois
Mestarin opetuksista ja että mammona oli koroitettu Kristuksen sijaan.

Ja seurauksena siitä oli, että hänet tahtoen tai tahtomattaan vietiin
erääseen yksityiseen mielisairaalaan, jolloin sanomalehdet sisälsivät
tuskallisia kertomuksia hänen mielisairaudestaan ja hänen
pyhimyksellisestä luonteestaan. Häntä pidettiin vankina sairaalassa.
Minä kävin usein pyrkimässä häntä tervehtimään, mutta minulta
kiellettiin pääsy; ja minuun teki tuskallisen vaikutuksen tuon täysin
järkevän ja hurskaan miehen surullinen kohtalo.

Eniten minua kauhistutti piispan avuton tila. Jos hän pysyisi lujasti
kiinni totuudessa sellaisena kuin hän sen näki, määrättäisiin hänet
parantumattomain mielenvikaisten hoitolaan. Eikä hän voi sitä millään
estää. Hänen rahansa, asemansa, hänen sivistyksensä eivät voisi häntä
pelastaa. Hänen mielipiteensä olivat yhteiskunnalle vaarallisia, ja
yhteiskunta ei voinut käsittää sellaisten mielipiteitten järjellisyyttä.
Ainakin minun nähdäkseni yhteiskunta asettui sellaiselle kannalle.

Mutta piispa omasi hyväntahtoisuudestaan ja mielenpuhtaudestaan
huolimatta jonkun verran oveluutta. Hän käsitti selvästi uhkaavan
vaaran. Hän näki joutuneensa satimeen ja koetti pelastua siitä. Saamatta
tilaisuutta käyttää hyväkseen ystäväinsä apua, sellaisten kuin isän,
Ernestin ja minun, hänen oli yksinään selviydyttävä tukalasta
asemastaan. Ja sairaalan pakollisessa yksinäisyydessä hän parani. Hän
tuli järkiinsä jälleen. Hän taukosi näkemästä näkyjä; hänen mielensä
vapautui siitä harhaluulosta, että yhteiskunnan velvollisuus on ruokkia
Mestarin lampaita.

Kuten sanottu, piispa tuli terveeksi, täysin terveeksi, ja sanomalehdet
samoinkuin hänen kirkkokuntansa jäsenetkin ilolla tervehtivät hänen
palaamistaan. Minä menin kerran hänen kirkkoonsa. Saarna oli samaa maata
kuin ne saarnat, joita hän oli pitänyt kauan ennen kuin hänen silmänsä
alkoivat nähdä näkyjä. Minut valtasi pettymys, hämmästys. Oliko siis
yhteiskunta pehmittänyt hänet? Oliko hän pelkuri? Oliko hänet
säikyttämällä nöyryytetty? Vai oliko pakotus ollut liian kova ja oliko
hän nöyrästi langennut vallitsevan epäjumalan eteen?

Kävin hänen luonaan hänen loistavassa palatsissaan. Hän oli
surkuteltavasti muuttunut. Hän oli laihtunut, ja hänen kasvoissaan näkyi
ryppyjä, joita en ollut koskaan ennen huomannut. Minun tuloni näytti
häntä vaivaavan. Hän kopeloi hermostuneesti sormillaan hihansuitaan
puhellessaan kanssani, ja hänen silmänsä vilkuilivat nähtävästi tahtoen
välttää katsettani. Jokin ajatus näytti askarruttavan häntä, ja hänen
puheensa oli katkonaista, hän vaihtoi usein puheenaihetta, ja hänen
hajamielisyytensä oli hämmästyttävä. Voiko tämä siis olla se luja
Kristuksen kaltainen mies, jonka minä olin tuntenut? Hänet oli
nöyryytetty, häneltä oli taitettu niska. Hänen mielensä oli liian
taipuvainen. Se ei voinut vastustaa koko yhteiskunnan järjestynyttä
susilaumaa.

Minä tulin murheelliseksi, sanomattoman murheelliseksi. Hänen lauseensa
olivat epämääräisiä, ja hän näytti siinä määrin pelkäävän, mitä minä
sanoisin, että en raskinut ruveta häntä ahdistelemaan kysymyksilläni.
Hän puheli kaukaa kaartaen sairaudestaan, ja me haastelimme kirkosta,
urkuihin tehdyistä muutoksista ja vähäpätöisistä
hyväntekeväisyyspuuhista; ja minun poislähtöni näytti tuottavan hänelle
sellaista helpotusta, että olisin nauranut, ellei sydämeni olisi ollut
täynnä surua.

Mutta jospa olisin silloin tietänyt! Hän taisteli jättiläisen taistelua,
enkä minä osannut sitä aavistaakaan. Yksinään, ypö yksin, miljoonien
kanssaihmistensä keskellä hän kävi taisteluaan. Mielisairaalaan
joutumisen pelon ja totuuden- ja oikeudenrakkautensa repelemänä hän
riippui lujasti kiinni oikeudessa ja totuudessa. Mutta niin yksinään hän
oli, ettei uskaltanut luottaa edes minuun. Hän oli ottanut opetuksesta
vaaria, liiaksikin.

Mutta pian selvisi asian oikea laita. Eräänä päivänä piispa katosi. Hän
ei ollut ilmoittanut lähdöstään kenellekään; ja kun päivä päivän jälkeen
kului eikä piispaa kuulunut, levisi huhu, joka tiesi, että hän oli
tilapäisessä mielenhäiriössä tehnyt itsemurhan. Mutta se otaksuma hävisi
kohta, kun saatiin tietää, että hän oli myynyt koko omaisuutensa --
kaupungissa olevan palatsinsa, maatilansa, joka sijaitsi Menlo Parkissa,
taulukokoelmansa, vieläpä kuuluisan kirjastonsakin. Näytti varmalta,
että hän oli järjestänyt kaikki asiansa ennen lähtöään.

Nämä tapahtumat sattuivat samaan aikaan kuin kova onni runteli meitä; ja
vasta sen jälkeen kuin olimme kerinneet kunnolla sijoittautua uusiin
oloihimme, meille ilmaantui tilaisuus seurata piispan hommia. Ja pian
selvisi kaikki. Eräänä iltana hämärissä pistäydyin vastapäätä olevaan
lihakauppaan ostamaan paistia Ernestille illalliseksi.

Juuri samassa tuli jonkun matkan päässä olevasta ruokakaupasta ulos
mies, jonka tutunomaisuus kiinnitti minun huomiotani. Mutta mies kääntyi
minuun selin ja lähti nopeasti astelemaan pitkin katua. Hänen
hartioittensa muoto ja hopeanharmaat kiharat, jotka pistäysivät esille
takin kauluksen ja alasvedettävän lakin reunan välistä, herättivät
minussa epämääräisiä muistoja. Sen sijaan, että olisin palannut kotiin,
riensin miehen jälkeen. Minä joudutin käyntiäni, koettaen tukahduttaa
niitä ajatuksia, joita nämä muistot herättivät. Ei, se ei voi olla
mahdollista. Se ei voinut olla ... noissa vaalistuneissa, kuluneissa
työhousuissa, jotka sangen huonosti sopeutuivat hänen säärilleen.

Minä pysähdyin, nauroin omille mietteilleni ja olin jo melkein päättänyt
luopua takaa-ajostani. Mutta noiden hartioiden tavaton tutunomaisuus ja
nuo harmaat kiharat! Minä jatkoin matkaani. Ja sivuuttaessani hänet
käännähdin ja vilkaisin hänen kasvoihinsa. Hän oli -- piispa.

Hän pysähtyi samoin ja loi minuun hämmästyneen katseen. Iso paperipussi,
joka hänellä oli vasemmassa kädessään, putosi kadulle. Se särkyi, ja
meidän jaloissamme kieriskeli perunoita. Hän katseli minua hämmästyneenä
ja hätkähtäen. Häneltä pääsi syvä huokaus.

Minä ojensin käteni. Hän pudisti sitä, mutta hänen kätensä tuntui
hervottomalta. Hän selvitti kurkkuaan hämmennyksissään, ja minä saatoin
nähdä, miten hiki alkoi valua hänen otsaltaan. Selvästi näki, että hän
oli pahasti pelästynyt.

»Perunat», mutisi hän väräjävällä äänellä, »ne ovat kalliita».

Me poimimme perunat kadulta ja ladoimme ne takaisin särkyneeseen
pussiin, jota hän nyt varovasti piteli kainalossaan. Minä koetin
selittää hänelle, miten iloinen olin hänen tapaamisestaan, ja pyysin
häntä lähtemään meille suoraa päätä.

»Isä on riemastuva teidät nähdessään», sanoin. »Me asumme ainoastaan
kivenheiton päässä tästä.»

»En voi», hän sanoi, »minun täytyy rientää. Hyvää vointia.»

Hän katseli epäröiden ympärilleen, ikäänkuin peläten ilmituloa, ja
yritti lähteä liikkeelle.

»Sanokaa, missä asutte, ja minä tulen teitä tervehtimään myöhemmin», hän
sanoi nähdessään, että minä kävelin hänen vierellään ja että aioin pitää
hänestä kiinni nyt, kun olin hänet löytänyt.

»En», vastasin päättävästi. »Teidän pitää tulla oitis.»

Hän katsahti perunapussiin ja kääröihin, joita hänellä oli toisessa
kädessään.

»Se todellakin on mahdotonta», hän sanoi. »Suokaa anteeksi epäkohtelias
jäykkyyteni. Mutta jospa tietäisitte...»

Näytti siltä, kuin hän olisi ollut murtumaisillaan, mutta jo samassa hän
hillitsi itsensä.

»Sitäpaitsi nämä ruokatavarat», hän jatkoi. »Se on surkea seikka. Se on
kauheata. Hän on vanha nainen. Minun täytyy viedä nämä sinne oitis. Hän
kärsii näiden puutetta. Minun täytyy jatkaa matkaani. Te ymmärrätte.
Sitten minä palaan. Sen lupaan teille.»

»Sallikaa minun tulla mukaan», ehätin minä. »Onko se kaukanakin?»

Hän huoahti jälleen ja suostui.

»Ainoastaan kahden kadunkulman päässä», sanoi hän. »Rientäkäämme.»

Piispan johdolla opin tuntemaan entistä perinpohjaisemmin omaa
ympäristöämme. En ollut voinut aavistaakaan sellaista kurjuutta ja
viheliäisyyttä olevan täällä. Tietysti se johtui siitä, että en ollut
missään tekemisissä hyväntekeväisyyshommien kanssa. Olin tullut
vakuutetuksi siitä, että Ernest oli oikeassa verratessaan
hyväntekeväisyyttä paiseen lääkitsemiseen. Puhkaistakoon paise, se oli
hänen lääkkeensä; annettakoon työmiehelle hänen työnsä tuotteet ja
asetettakoon vanhat raatajat eläkkeelle, niin hyväntekeväisyys käy
tarpeettomaksi. Tästä vakuutettuna työskentelin yhdessä hänen kanssaan
vallankumouksen hyväksi enkä pitänyt tarpeellisena käyttää aikaani ja
tarmoani yhteiskunnallisesta vääryydestä johtuvien epäkohtain
lieventämiseen.

Minä seurasin piispaa erääseen pienoiseen huoneeseen muutamassa
piharakennuksessa. Ja siellä me tapasimme pienen vanhan saksalaisen
vaimon -- kuudenkymmenenneljän vuoden ikäisen, sanoi piispa. Vaimo
hämmästyi nähdessään minut, mutta nyökäytti sitten ystävällisesti
päätään ja jatkoi sen housuparin neulomista, mikä hänellä oli
helmassaan. Hänen vieressään lattialla oli kokonainen kasa housuja.
Piispa huomasi, että huoneessa ei ollut hiiliä eikä sytykkeitä, ja lähti
oitis niitä noutamaan.

Minä otin käteeni housuparin ja tarkastelin hänen työtään.

»Kuusi senttiä, hyvä rouva», sanoi hän nyökäyttäen hyväntahtoisesti
päätään ja samalla jatkaen neulomistaan. Hän neuloi hitaasti, mutta
koskaan ei hän keskeyttänyt neulomistaan. Käsite »neulominen» näytti
kokonaan vallitsevan häntä.

»Koko tästä työstäkö?» minä kysyin. »Senkö verran ne maksavat? Kuinka
paljon se vie aikaa?»

»Niin», hän vastasi, »sen ne maksavat. Kuusi senttiä valmiiksi asti.
Yhden parin neulomiseen kuluu kaksi tuntia. Mutta työnjohtaja ei tiedä
sitä», hän lisäsi nopeasti, ikäänkuin peläten tuottavansa hänelle
ikävyyksiä. »Minä olen hidas. Minulla on luuvalo käsissäni. Tytöt
tekevät paljon nopeammin. He ompelevat parin puolta vähemmässä ajassa.
Työnjohtaja on hyväntahtoinen mies. Hän sallii minun työskennellä kotona
nyt, kun olen jo näin vanha ja koneitten surina särkee päätäni. Jollei
hän olisi niin hyväntahtoinen, olisin kuollut nälkään. Niin, ne, jotka
työskentelevät tehtaassa, saavat kahdeksan senttiä. Mutta mitäpä tehdä.
Nuorillekaan ei ole riittämään asti työtä. Vanhoilla ei ole valitsemisen
varaa. Useinkaan en saa enempää kuin yhden parin. Joskus, kuten tänään,
minulle annetaan kahdeksan paria, jotka täytyy saada valmiiksi ennen
iltaa.»

Minä kysyin, miten pitkiä työpäiviä hän tekee, johon hän vastasi sen
riippuvan vuodenajoista.

»Kesällä, jolloin tulee paljon tilauksia, työskentelen viidestä aamulla
kello yhdeksään illalla. Mutta talvella on liian kylmä. Kädet pysyvät
niin kankeina, ettei voi mitenkään aloittaa työtä aikaisin aamulla.
Silloin täytyy työskennellä myöhempään -- yli puolenyön joskus.... Niin,
tämä on ollut huono kesä. Ahtaat ajat. Jumala varmaankin on pahastunut.
Tämä on ensimmäinen työ, minkä olen saanut koko viikolla. Toden totta
silloin ei ole paljoa syötävää, kun ei saa työtä. Mutta minä olenkin
siihen tottunut. Olen ommellut koko ikäni jo vanhassa maassa ja sitten
täällä San Franciscossa -- kolmeneljättä vuotta.

»Jos on millä maksaa vuokransa, niin kaikki on hyvin. Talonmies on
erittäin hyväntahtoinen, mutta hän vaatii vuokran. Se on niinkuin
pitääkin. Hän ei ota tästä huoneesta enempää kuin kolme dollaria. Se on
vähän. Mutta ei ole helppo saada kokoon aina kolmeakaan dollaria
kuussa.»

Hän taukosi puhumasta ja päätään nyökäyttäen jatkoi ompelemistaan.

»Teidän täytyy kai hyvin tarkoin katsoa, miten käytätte ansionne», minä
huomautin.

Hän nyökkäsi myöntävästi.

»Vuokran maksettuani se ei enää ole vaikeata. Tietysti ei kannata ostaa
lihaa. Kahviin ei liioin voi saada maitoa. Mutta aina sitä sentään voi
saada yhden aterian päivässä ja usein kaksikin.»

Hän lausui viimeiset sanansa korostaen. Hänen sanoistaan kuvastui
jonkinlainen onnistumisen ilo. Mutta kun hän taas ääneti jatkoi
ompelemistaan, huomasin synkän varjon hänen silmissään ja lakastuneen
ilmeen hänen suunsa ympärillä. Katse hänen silmissään muuttui
kaukaiseksi. Hän pyyhkäisi kädellään silmiänsä karkoittaakseen sen
himmeyden, mikä niihin ilmestyi haitaten hänen työskentelyään.

»Ei se ole nälkä, joka sydäntä pakottaa», hän sanoi. »Nälissään
olemiseen tottuu. Tyttäreni tähden minä itken. Kone surmasi hänet. Totta
kyllä, että hän työskenteli kovasti, mutt'en voi sittenkään ymmärtää.
Hän oli vankka. Ja nuori hän oli -- ainoastaan neljänkymmenen; ja hän
työskenteli ainoastaan kolmekymmentä vuotta. Hän aloitti nuorena, se on
kyllä totta; mutta mieheni kuoli. Höyrypannu räjähti tehtaassa. Ja
mikäpä meidän auttoi. Hän oli kymmenvuotias mutta sangen vankka tyttö.
Kone hänet tappoi. Niin, aivan nuorena. Se tappoi hänet, ja hän oli
joutuisin työläinen koko tehtaassa. Minä olen ajatellut sitä usein ja
tiedän sen. Siksipä en saata työskennellä tehtaassa. Kone vaivaa minun
päätäni. Aina vain minä kuulen sen hokevan: 'Minä tein sen, minä tein
sen.' Ja sitä se hokee pitkin päivää. Ja kun ajattelen tytärtäni, niin
en saata työskennellä.»

Hänen vanhat silmänsä kostuivat jälleen, ja hänen oli ne kuivattava,
ennenkuin hän saattoi jatkaa työtään.

Minä kuulin piispan kompuroivan ylös portaita ja menin avaamaan hänelle
ovea. Minkä näköinen hän olikaan! Selässään hän kantoi puolta säkkiä
hiiliä sytykkeineen. Hiilenpölyä oli karissut hänen kasvoilleen, joilta
kauttaaltaan virtasi hiki. Hän laski säkin selästään uunin nurkkaan ja
kuivasi kasvojaan karkealla nenäliinalla. Tuskin voin uskoa todeksi mitä
näin. Piispa, nokisena kuin hiilenkantaja ainakin, yllään työmiehen
halpa pumpulipusero, josta ylimmäinen nappi oli poissa, ja työmiehen
päällyshousut. Nuo päällyshousut ne olivat kaikista kummallisimmat,
sillä ne olivat patjanpäällyskangasta, ja niitä kannatti lanteilla
sellainen kapea vyö, jollaisia työmiehet käyttävät.

Vaikka piispan oli lämmin, niin vaimo-vanhuksen surkeat, pöhöttyneet
kädet olivat jo jäykistyneet kylmästä; ja ennenkuin lähdimme, piispa
viritti tulen uuniin ja minä kuorin perunat ja panin tulelle. Minä tulin
aikaa myöten tietämään, että meidän naapuristomme vuokrakasarmeissa oli
paljon ihmisiä yhtä surkeassa, vieläpä surkeammassakin tilassa kuin tämä
vanha nainen.

Ernest oli huolissaan viipymisestäni. Kun odottamattoman vieraan tulon
synnyttämä hämmästys oli hälvennyt, heittäytyi piispa tuoliin, oikaisi
päällyshousujen peittämät säärensä ja huoahti tyytyväisesti. Me olimme
ensimmäiset hänen entisistä ystävistään, joita hän oli tavannut
katoamisensa jälkeen, hän sanoi meille; ja näiden viikkojen kuluessa hän
lienee kärsinyt ikävästä. Mutta enimmän hän sentään kertoi siitä ilosta,
mitä hän oli tuntenut täyttäessään Mestarin käskyä.

»Sillä nyt todellakin», hän sanoi, »minä ruokin hänen lampaitaan. Ja
minä olen saanut suurenmoisen opetuksen. Sielua ei voi hoitaa, ennenkuin
ruumis on tyydyttävästi ravittu. Hänen lampailleen on tarjottava leipää,
voita, perunoita ja lihaa, vasta sen jälkeen on heidän henkensä valmis
vastaanottamaan hienompaa ravintoa.»

Hän söi hyvällä ruokahalulla minun valmistamaani illallista. Ei koskaan
entisinä aikoina hän ollut syönyt niin hyvällä ruokahalulla kuin nyt
meidän pöydässämme. Me huomautimme siitä, ja hän sanoi, ettei hän ollut
koskaan ennen ollut niin terve kuin nyt.

»Nykyjään minä aina kävelen jalkaisin», hän sanoi punastuen, ikäänkuin
olisi pitänyt raskaana syntinä sitä, että hän entisinä aikoina aina
ajeli vaunuillaan.

»Minun terveyteni on senkin vuoksi parantunut», hän ehätti lisäämään.
»Ja minä olen todellakin onnellinen -- sangen onnellinen. Sillä onhan
elämälläni nyt pyhä tarkoitus.»

Ja silti kuvastui hänen kasvoillaan tuska, sen maailman tuska, missä hän
nyt eli ja vaikutti. Hän näki nyt elämän kaikessa raakuudessaan, aivan
toisenlaisena kuin ennen tutkiessaan sitä vain kirjastossaan painetuista
kirjoista.

»Ja tästä kaikesta te olette vastuunalainen, nuori mies», hän sanoi
Ernestiin kääntyen.

Ernest hämmästyi ja ällistyi.

»Minä -- minähän varoitin teitä», hän änkytti.

»Ei, te ymmärrätte minut väärin», vastasi piispa. »Minä en puhu
moittimalla, vaan päinvastoin tahdon ilmaista kiitollisuuttani. Teitä
minun on kiittäminen siitä, että löysin oikean tien. Te johdatitte minut
elämän opinkappaleista elämään itseensä. Te veditte syrjään
yhteiskunnallista likaa peittävän verhon. Te olitte valona pimeydessäni,
mutta nyt minäkin jo näen valon. Ja minä olen sangen onnellinen,
mutta...», hän vaikeni kesken lausettaan, ja hänen silmissään piili
pelko. »Mutta tuo vaino. Minä en vahingoita ketään. Miksi he eivät anna
minun olla rauhassa? Mutta ei siinä kaikki. Se on itse tuon vainoamisen
luonne. Minä en välittäisi, vaikka ne olisivat silponeet ruumistani tai
polttaneet minut roviolla tai ristiinnaulinneet minut pää alaspäin.
Mutta minua kauhistuttaa hourujenhuone. Ajatelkaahan toki! Olla
hullujenhuoneessa! Se on järkyttävää. Minä näin mielisairaalassa
muutamia hulluustapauksia. Ne ihmiset olivat raivoja. Veri suonissani
jähmettyi sitä ajatellessani. Ja olla elinajakseen suljettuna kiljuvien
mielipuolien kanssa samaan laitokseen! Ei, ei!»

Se oli säälittävää. Hänen kätensä tutisivat, ja koko hänen ruumiinsa
vapisi ja torjui kammoten luotaan sitä kuvaa, minkä hän oli piirtänyt.

»Antakaa minulle anteeksi», hän sanoi yksinkertaisesti. »Se johtuu
häiriytyneestä hermostostani. Mutta olkoon niin, jos kerran Mestarin työ
siihen johtaa. Ketä minun on moitittava?»

Kun katsoin häneen, tunsin halua huudahtaa: »Suuri piispa! Oi sankari!
Jumalan sankari!»

Illan kuluessa saimme kuulla lisää hänen hommistaan.

»Minä möin taloni», hän sanoi, »ja kaiken muunkin omaisuuteni. Olin
selvillä siitä, että minun täytyi se tehdä salaa, sillä muuten he
olisivat ottaneet minulta kaiken. Se olisi ollut kamalaa. Näinä aikoina
usein ihmettelen, miten äärettömän paljon perunoita tai leipää tai lihaa
tai hiiliä saattaa ostaa parilla-, kolmellasadalla tuhannella
dollarilla.» Hän kääntyi Ernestiin. »Te olette oikeassa, nuori mies. Työ
nauttii hämmästyttävän alhaista palkkaa. Minä en ole koko elinaikanani
tehnyt työtä, lukuunottamatta fariseuksille pidettyjä kaunopuheisia
saarnoja -- luulin saarnaavani evankeliumia -- ja kuitenkin minulla oli
puolen miljoonan dollarin omaisuus. En tietänyt oikeastaan, mitä puoli
miljoonaa dollaria merkitsee, ennenkuin sain selville, miten paljon
leipää, voita, lihaa ja hiiliä sillä voi saada. Ja samalla kertaa
minulle selvisi enemmänkin. Minä käsitin, että kaikki nuo leivät, voit,
lihat ja hiilet olivat minun ja että minä en ollut työskennellyt niitä
saadakseni. Silloin minulle selvisi, että joku toinen oli ne työllään
tehnyt ja että ne oli häneltä ryöstetty. Ja kun saavuin köyhien pariin,
niin löysin ne, joilta tuo omaisuus oli ryöstetty ja jotka olivat
nälissään ja kurjuudessa sen tähden, että heiltä oli ryöstetty.»

Me vedimme hänet takaisin kertomukseensa.

»Rahatko? Minä olen niitä tallettanut useaan eri pankkiin eri nimillä.
Niitä ei voida milloinkaan minulta ottaa, sillä kukaan ei niitä löydä.
Ja se on niin hyvää tuo raha. Sillä voi saada niin paljon ruokaa. En
koskaan ennen ole tietänyt, mihin raha kelpaa.»

»Toivottavasti me saamme sitä jonkun verran aatteellista työtä varten»,
sanoi Ernest. »Siitä olisi ääretöntä hyötyä.»

»Niinkö arvelette?» sanoi piispa. »Minä en suuresti luota politiikkaan.
Totta puhuen pelkään, että en ymmärrä politiikkaa.»

Ernest oli hienotunteinen sellaisissa asioissa eikä uudistanut
pyyntöään, niin kipeässä rahantarpeessa kuin hän tiesikin
sosialistipuolueen olevan.

»Minä vietän yöni huokeahintaisissa majataloissa», jatkoi piispa. »Minua
peloittaa enkä uskalla koskaan asua pitempää aikaa samassa paikassa.
Niinikään minulla on vuokrattuna kaksi huonetta työläiskortteleissa eri
osissa kaupunkia. Se on suurta tuhlausta, mutta välttämätöntä. Koetan
korvata sen valmistamalla itse ruokani, vaikkakin joskus ruokailen
halvoissa kahviloissa.

»Ja niin olen vihdoinkin täyttänyt työalani tässä maailmassa, josta
teille kiitos, nuori mies. Se on Mestarin työtä.» Hän katseli minua, ja
hänen silmänsä säteilivät. »Te yllätitte minut ollessani ruokkimassa
hänen lampaitaan, näettekös. Ja tietenkin te kaikin tulette säilyttämään
salaisuuteni.»

Hän puheli kyllä jotenkin huolettomasti, mutta hänen sanojensa takana
piili todellinen pelko. Hän lupasi tulla meitä uudestaan tervehtimään.
Mutta viikkoa myöhemmin luimme sanomalehdestä, että onneton piispa
Morehouse oli viety Napan hullujenhuoneeseen ja että oli olemassa jonkun
verran toivoa hänen paranemisestaan. Turhaan pyrimme häntä tapaamaan
saadaksemme hänen asiansa uudestaan tutkittavaksi. Emmekä liioin
onnistuneet saamaan hänestä mitään muuta tietoa, paitsi tuon
epämääräisen selityksen, että hänen paranemisestaan oli hiukan toivoa.

»Kristus kehoitti rikasta nuorukaista myymään kaiken, mitä hänellä oli»,
sanoi Ernest katkerasti. »Piispa noudatti Kristuksen antamaa kehoitusta,
ja hänet salvattiin hullujenhuoneeseen. Ajat ovat muuttuneet sitten
Kristuksen päivien. Meidän päivinämme rikas mies, joka antaa kaikkensa
köyhille, on mieletön. Siitä ei maksa vaivaa keskustella. Yhteiskunta on
puhunut.»



KOLMASTOISTA LUKU.

Yleislakko.


Tietysti Ernest tuli valituksi kongressiin siinä suuressa
sosialistisessa nousussa, mikä tapahtui syksyllä v. 1912. Suurena syynä
sosialistien äänimäärän paisumiseen oli Hearstin[1] kukistaminen. Se oli
helppo tehtävä plutokratialle. Hearstin sanomalehtien vuotuiset
kustannukset nousivat kahdeksaantoista miljoonaan dollariin, jonka
summan ja enemmänkin hän maksatti keskiluokalla ilmoitusmaksuina. Hänen
rahallinen voimansa perustui kokonaan keskiluokkaan. Trustit eivät
ilmoittaneet.[2] Tuhotakseen Hearstin ei tarvinnut muuta kuin ottaa
häneltä pois hänen ilmoituksensa.

[1] William Randolph Hearst -- nuori kalifornialainen miljoonamies,
    josta tuli Amerikan suurin sanomalehtienomistaja. Hänen
    sanomalehtiään ilmestyi kaikissa suurimmissa kaupungeissa, ja niissä
    vedottiin rappeutuvaan keskiluokkaan sekä köyhälistöön. Ja niin
    suuren kannatuksen hän sai, että hänen käsiinsä vihdoin joutui vanha
    ja kutistunut demokraattipuolue. Hänen lehtensä saarnasivat
    jonkinlaista vetistä sosialismia ja omituista pikkuporvarillista
    kapitalismia. Se oli öljyä ja vettä eikä tietenkään tullut
    pitkäaikaiseksi, vaikka plutokraatit häntä yhteen aikaan pelkäsivät.

[2] Sanomalehti-ilmoitusten kustannukset noina mielettöminä aikoina
    olivat uskomattoman suuret. Ainoastaan pikkukapitalistit
    kilpailivat, joten he yksistään ilmoittivatkin. Trusteilla
    puolestaan ei ollut kilpailijoita, joten niiden oli turha
    ilmoittaakaan.

Koko keskiluokka ei ollut vielä hävinnyt. Sen roteva luuranko oli vielä
jäljellä, mutta se oli vailla voimaa. Ne pikkutehtailijat ja kauppiaat,
joita vielä oli jäljellä, olivat täydellisesti plutokratian armoilla.
Heillä ei ollut omintakeista taloudellista tai poliittista kantaa. Ja
kun plutokratia antoi viittauksen, niin he oitis vetivät pois
ilmoituksensa Hearstin lehdistä.

Hearst asettui rajuun vastarintaan. Hän painatti sanomalehtensä
puolentoista miljoonan dollarin tappiolla kuukaudessa. Hän julkaisi yhä
edelleen ilmoituksia, joista hän ei saanut enää maksua. Jälleen
plutokratia antoi käskynsä, ja pienet liikemiehet ja tehtailijat
lähettivät tukuittain kirjeitä Hearstille, kieltäen häntä julkaisemasta
heidän vanhoja ilmoituksiaan. Hearst ei siitä piitannut. Tuomioistuimet
antoivat tuomioita häntä vastaan. Mutta sekään ei vielä auttanut. Hänet
tuomittiin kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen oikeusistuimen
halveksimisesta, ja lukemattomilla vahingonkorvausjutuilla hänet lopulta
ajettiin vararikkoon. Silloin kaikki oli lopussa. Plutokratia oli
langettanut hänestä tuomionsa. Oikeusistuimet olivat plutokratian
käsissä. Ja Hearstin kera syöksyi lopulliseen perikatoonsa myöskin
demokraattipuolue, jonka hän vasta äskettäin oli valloittanut.

Hearstin ja demokraattipuolueen hävittyä sen jäsenillä oli edessään
kaksi uraa. Toinen johti sosialistipuolueeseen, toinen republikaaniseen.
Niinpä kävikin, että me sosialistit saimme korjata Hearstin puolittain
sosialististen oppien hedelmät, sillä suuri enemmistö hänen seuraajiaan
siirtyi meidän puolellemme.

Maan pakkoluovuttaminen, joka tapahtui näihin aikoihin, olisi myöskin
lisännyt meidän äänimääräämme, ellei tilapäisesti olisi syntynyt n. s.
maalaisliitto. Ernest ja toiset sosialistijohtajat koettivat kaikin
tavoin taivuttaa farmareita meidän puolellemme. Sosialististen
sanomalehtien ja kustannusliikkeiden sulkeminen oli liian kova isku,
jotavastoin suusanallinen aatteen levittäminen ei ollut silloin vielä
kehittynyt. Niinpä tapahtui, että politikoitsijat sellaiset kuin mr
Calvin, jotka itse olivat jo kauan sitten tyhjiksi kynittyjä farmareita,
johtivat maalaisliitoksi järjestyneet farmarit epätoivoiseen
poliittiseen kamppailuun.

»Farmari-parat», sanoi Ernest kerran katkerasti nauraen, »trustit
pitelevät heitä käsissään kuin leikkikaluja».

Ja sellainen todellakin oli asema. Seitsemän suurta trustia, toimien
yhdessä, oli pannut yhteen äärettömät ylijäämänsä ja perustanut
maanviljelystrustin. Rautatiet, jotka vallitsivat hintoja, olivat aikoja
sitten upottaneet farmarit velkaan. Pankkiirit ja kaikki trustit
olivatkin jo kauan ennen lainanneet farmareille äärettömät summat rahaa
tämän varalta. Farmarit olivat verkossa. Eikä ollut muuta jäljellä kuin
vetää valmista apajaa. Ja sitä tekemään par'aikaa valmistui
maanviljelystrusti.

Ahtaat ajat v. 1912 olivat jo aikaansaaneet suurenmoisen hintojen
alenemisen maanviljelysmarkkinoilla. Mutta nyt painettiin hinnat vallan
alas, kun taas rautatiet ylettömillä rahtimaksuillaan katkaisivat
farmarikamelin selän. Siten farmareitten oli pakko lainata yhä enemmän,
kun taas toiselta puolen he olivat estetyt maksamasta vanhoja velkojaan.
Sitten seurasi suuri kiinnitysten lankeaminen ja lainojen pakollinen
ulosotto. Farmarit yksinkertaisesti luovuttivat maansa
maanviljelystrustille. Mitään muuta heillä ei ollut tehtävänä. Ja
luovuttuaan maatiloistaan farmarit rupesivat maanviljelystrustin
palvelukseen liikkeenhoitajina, tarkastajina, työnjohtajina ja
työmiehinä. He tekivät palkkatyötä. He muuttuivat alustalaisiksi --
lyhyesti sanottuna orjiksi, jotka toimeentullakseen olivat pakotetut
allekirjoittamaan orjakontrahdin. He eivät voineet jättää isäntiään,
sillä heidän isäntänsä muodostivat plutokratian. He eivät voineet mennä
kaupunkeihin, sillä sielläkin plutokratia piti valtaa käsissään. Heillä
oli ainoastaan yksi ehto valittavanaan, lähteä maatiloiltaan ja muuttua
irtolaisiksi ja ennen pitkää kuolla nälkään. Ja silläkin taholla heillä
oli vastassaan tukalia vastuksia, sillä ankaroita lakeja irtolaisuutta
vastaan oli jo aikoja sitten olemassa ja niitä sovellutettiin kaikella
ankaruudella käytäntöön.

Tietysti siellä täällä yksityisiä farmareita, vieläpä kokonaisia
kuntiakin, säästyi tuolta pakkoluovutukselta poikkeuksellisten
olosuhteitten vuoksi, mutta ne poikkeukset olivat siksi harvoja,
etteivät ne mitään merkinneet, ja jo seuraavana vuonna nämäkin
korjattiin talteen.[1]

[1] Rooman maanviljelijäluokan hävitys ei tapahtunut läheskään
    niin nopeasti kuin Amerikan maanviljelijäin ja pikkukapitalistien
    hävittäminen.

    Farmarien kukistaminen kävi etupäässä siten, että plutokratia, jolla
    oli käsissään koko hallituskoneisto, kohotti heidän verojaan. Ja se
    oli heikko paikka heidän haarniskassaan sen perästä, kun he olivat
    itseänsä suojellakseen ja osaksi pakosta sulkeutuneet kokonaan
    muulta maailmalta, niin että he eivät myyneet eivätkä ostaneet,
    koettaen tulla toimeen omillaan. Ja kun heillä ei ollut mitään
    rahallisia tuloja, täytyi heidän myydä tilansa maksaakseen veronsa.

Aseman ollessa tällaisena syksyllä v. 1912 sosialistijohtajat, Ernestiä
lukuunottamatta, päättelivät, että kapitalismin loppu oli nyt tullut.
Katsoen ahtaisiin aikoihin ja siitä johtuvaan työttömäin paljouteen,
farmareitten ja keskiluokan hävittämiseen sekä huomioonottaen sen
musertavan tappion, minkä ammattiunionit olivat kärsineet pitkin linjaa,
sosialisteilla todellakin oli aihetta uskoa, että kapitalismin loppu oli
tullut, ja he menettelivät täysin johdonmukaisesti antaessaan
plutokratialle taisteluvaatimuksen.

Mutta voi, me pidimme vihollisen voimaa liian vähäisenä! Kaikkialla
sosialistit julistivat tulevaa voittoansa vaaliuurnalla selittäen asemaa
kursailemattomin sanoin. Plutokratia otti haasteen vastaan. Ja
plutokratia tuhosi meidät, punniten ja harkiten, hajoittamalla meidän
voimamme. Plutokratia se salaisten asiamiestensä kautta levitti
sellaisen huhun, että sosialismi on jumalanpilkkaa ja ateismia; ja sitä
asetta käyttäen plutokratia pakotti kirkkokunnat, varsinkin katolisen,
marssimaan meitä vastaan. Ja samainen plutokratia salaisten
asiamiestensä kautta levitti maalaisliittoa häviämäisillään olevan
keskiluokan keskuuteen, ulottaen sen kaupunkeihin saakka.

Mutta siitä huolimatta sosialistit voittivat alaa. Ei tosin niin, että
me olisimme valinneet kaikki tärkeimmät virkailijat ja saaneet
enemmistön kaikissa lainlaatijakunnissa, sillä me jouduimme
vähemmistöön. Tosin me valitsimme viisikymmentä kongressimiestä, mutta
kun he kokoontuivat Washingtoniin keväällä v. 1913, huomasivat he, että
heillä ei olekaan mitään valtaa. Kuitenkin he olivat onnellisempia kuin
maalaisliittolaiset, jotka valtasivat toistakymmentä valtiota, mutta
joiden ei sallittu ottaa haltuunsa voittamiaan paikkoja seuraavana
keväänä. Entiset viranpitäjät kieltäytyivät jättämästä paikkojaan, ja
tuomioistuimet olivat plutokratian hallussa. Mutta olemme näin tulleet
rientäneeksi liian kiireesti ajassa eteenpäin. Minun on kerrottava tässä
välissä talven 1912 rauhattomuuksista.

Omassa maassa vallitseva huono aika oli supistanut äärettömästi tavaran
menekkiä. Työttömällä työväellä ei ollut rahoja, millä ostaa.
Seurauksena siitä oli, että plutokratialle keräytyi suurempi ylijäämä
tuotantoa kuin koskaan ennen. Tämän ylijäämän se oli pakotettu
lähettämään ulkomaille, ja suuria suunnitelmiansa varten se tarvitsi
rahaa. Yrittäessään päästä erilleen tuosta äärettömän suuresta
ylituotannosta plutokratia törmäsi yhteen Saksan kanssa. Taloudellisia
yhteentörmäyksiä tavallisesti seurasivat sodat, eikä tämä tapaus tehnyt
poikkeusta siitä säännöstä. Saksan suuri sotaherra ryhtyi
sotavarustuksiin ja samoin tekivät Yhdysvallat.

Sodan pilvi kohosi taivaalle synkkänä ja uhkaavana. Maailmannäytelmä oli
alkava, sillä kaikkialla muuallakin maailmassa vallitsi ahdas aika, oli
olemassa työväen levottomuuksia, häviävä keskiluokka, laumoittain
työttömiä, yhteentörmäyksiä maailmanmarkkinoilla sekä kuiskauksia ja
murinaa sosialistisesta vallankumouksesta.[1]

[1] Pitkän aikaa jo oli kuulunut kuiskeita vallankumouksesta. Jo niin
    aikaisin kuin vuonna 1906 (v. a.) lordi Avebury, eräs
    englantilainen, lausui seuraavat sanat Englannin ylähuoneessa:
    »Euroopassa vallitseva levottomuus, sosialismin leveneminen ja
    anarkismin peloittava nouseminen ovat varoituksena hallituksille ja
    hallitseville luokille siitä, että työväen olot käyvät
    sietämättömiksi, ja jos vallankumousta mielitään välttää, on
    ryhdyttävä koroittamaan palkkoja, lyhentämään työpäivää ja
    alentamaan elämän välttämättömyyksien hintoja.» -- Ja näitten lordi
    Aveburyn sanojen johdosta lausui osakepelurien kuuluisa
    äänenkannattaja »Wall Street Journal»: »Nämä sanat on lausunut
    ylimys ja Euroopan vanhoillisimman laitoksen jäsen. Se seikka lisää
    niiden painavuutta. Ne sisältävät enemmän käytännöllistä
    valtioviisautta kuin useimmat kirjat. Ne kelpaavat todellakin
    varoitukseksi. Ottakaa vaaria, herrat sota- ja meridepartementtien
    virkamiehet!»

Oligarkia halusi sotaa Saksan kanssa. Ja se halusi sitä monestakin
syystä. Sellaisesta mullistuksesta, kotimaisten suhteitten
myllertymisestä ja uusien liittojen rakentamisesta oligarkialla oli
paljon hyötyä. Ja edelleen sota kuluttaisi joukon varastoihin
kerääntyneitä tuotteita, vähentäisi työttömäin armeijoita, jotka olivat
vitsauksena kaikissa maissa, sekä antaisi oligarkialle tarpeeksi
levähdysaikaa, jonka kuluessa se voisi valmistaa lopullisen
suunnitelmansa ja viedä sen perille. Sellainen sota lopullisesti tekisi
oligarkiasta maailman markkinoitten herran. Ja sen lisäksi tämä sota
loisi suuren seisovan armeijan, jota ei tarvitsisi enää koskaan
hajoittaa, koska kansan mielessä asustaisi kysymys Amerikan ja Saksan
välisestä eikä sosialismin ja oligarkian välisestä sodasta.

Ja todellakin tämä sota olisi toteuttanut kaikki nämä toiveet, elleivät
sosialistit olisi tulleet väliin. Länsivaltioiden johtajat pitivät
salaisen kokouksen meidän neljässä huonepahasessamme Pell-kadulla.
Täällä keskusteltiin aluksi siitä kannasta, mille sosialistit tulisivat
asettumaan. Me olimme jo ennenkin torjuneet sodanuhkan, mutta
Yhdysvalloissa se nyt tapahtuisi ensikerran.[1] Salaisen kokouksen
jälkeen me ryhdyimme kansainvälisen järjestön kanssa neuvottelemaan, ja
sähkösanomia tuli ja meni yli Atlantin.

[1] Vasta kahdennenkymmenennen vuosisadan alkupuolella vanhaa
    ajanlukua sosialistien kansainvälinen järjestö määritteli kantansa
    sotiin. Lyhyesti esitettynä tämä oppi kuuluu: »Mitä syytä on jonkun
    maan työläisillä tapella jonkun toisen maan työläisten kanssa
    kapitalististen isäntiensä hyödyksi?»

    Toukok. 21 p. 1905 (v. a.), kun sota uhkasi syttyä Italian ja
    Itävallan välillä, molempien maiden sosialistit pitivät yhteisen
    kokouksen Triestissä, uhaten julistaa suurlakon kumpaisessakin
    maassa, jos sotaan ryhdytään.

Saksalaiset sosialistit olivat valmiit toimimaan yhdessä meidän
kanssamme. Heitä oli yli viisi miljoonaa, ja sen lisäksi he olivat
ystävällisissä väleissä ammattijärjestöjen kanssa, ja heitä oli koko
paljon seisovassa armeijassa. Molemmissa maissa sosialistit panivat
ankaria vastalauseita sotaa vastaan uhaten yleislakolla, ja samaan
aikaan he ryhtyivät tekemään valmistuksia yleislakkoa varten. Sitäpaitsi
kaikkien maiden sosialistipuolueet selittelivät sosialistisia
periaatteita maailmanrauhasta, jota on kaikin mokomin ylläpidettävä,
vaikkapa kotona uhkaisi kapina tai kumous.

Yleislakko oli se suurenmoinen voitto, minkä me Amerikan sosialistit
saimme. Joulukuun 4 p. Amerikan lähettiläs kutsuttiin pois Saksan
pääkaupungista. Samana yönä saksalainen laivasto teki hyökkäyksen
Honolulua vastaan, upottaen kolme amerikkalaista risteilijää ja yhden
tullilaivan sekä pommittaen kaupunkia. Seuraavana päivänä sekä Saksa
että Yhdysvallat julistivat sodan, ja tunnin kuluessa sosialistit
myöskin aloittivat suurlakon kumpaisessakin maassa.

Ensi-kertaa Saksan sotaherra oli joutunut vastatuksin niiden miesten
kanssa, jotka pitivät hänen valtakuntaansa käynnissä. Ilman heitä hän ei
voinut hoitaa keisarikuntaansa. Aseman uutuus perustui siihen, että
heidän kapinoimisensa oli laadultaan passiivista. He eivät taistelleet.
He eivät tehneet mitään. Ja jättämällä kaikki tekemättä he sitoivat
sotaherran kädet. Hän ei olisi muuta halunnut kuin saada laskea
sotakoiransa kapinallisen työväen kimppuun. Mutta siihen hänellä ei
ollut tilaisuutta. Hän ei voinut laskea irroilleen sotakoiriansa. Eikä
hän liioin saattanut kutsua aseisiin väkeään sotaan lähetettäväksi, eikä
voinut olla puhettakaan vastahakoisten alamaisten rankaisemisesta. Ei
yhtään pyörää liikkunut koko valtakunnassa. Eikä yhtään junaa ollut
liikkeessä, eikä yhtään sähkösanomaa lähetetty, sillä rautatieläiset ja
sähköttäjät olivat yhtyneet muuhun väestöön.

Ja samoin kuin Saksassa olivat asiat Yhdysvalloissakin. Vihdoin
ammattijärjestötkin olivat saaneet silmänsä auki. Jouduttuaan
ratkaisevasti tappiolle omalla varsinaisella alallaan ne olivat
luopuneet siitä ja yhtyneet sosialisteihin poliittisella alalla.
Yleislakko näet oli poliittinen lakko. Sitäpaitsi ammattijärjestöt
olivat saaneet siksi pahasti selkäänsä, etteivät ne mistään välittäneet.
Ne yhtyivät yleislakkoon sulasta epätoivosta. Työläiset miljoonittain
paiskasivat maahan työkalunsa ja jättivät työpaikkansa. Erittäin
huomattaviksi tulivat konetyöläiset, jotka siitä huolimatta, että heidän
järjestönsä oli lyöty murskaksi, tulivat esille tuoden tullessaan
liittolaisensa muilta metallityön aloilta.

Vieläpä karkean työn tekijätkin ja järjestymätön työväki lakkasi työstä.
Lakko oli niin laajalti seisauttanut työkoneiston, että kukaan ei voinut
tehdä työtä. Sitäpaitsi naiset asettuivat yleislakon voimakkaimmiksi
harrastajiksi. He asettuivat suorastaan vastustamaan sotaa. He eivät
tahtoneet, että heidän miehensä menisivät surman suuhun. Ja sen lisäksi
yleislakon ajatus huvitti ihmisiä. Siinä oli jotakin viehättävää. Ja se
ajatus oli tarttuvaa lajia. Lapset tekivät lakon maan kaikissa
kouluissa, ja opettajat, jotka menivät luokille, saivat tulla tyhjin
toimin takaisin. Yleislakko sai suuren kansallisen juhlan luonteen. Ja
ajatus työväen yksimielisyydestä ja yhteistunnosta vaikutti valtaavasti
kaikkien mieliin. Ja sitäpaitsi tuossa suuressa hälinässä ei tarvinnut
pelätä joutuvansa kiinni. Kun kaikki olivat syyllisiä, kuinka voitaisiin
silloin ketään yksityistä rangaista?

Yhdysvaltoja oli kohdannut halvaus. Kukaan ei tietänyt, mitä tapahtui.
Ei ollut sanomalehtiä, sähkösanomia eikä kirjeitä. Jokainen paikkakunta
oli yhtä täydellisesti eristetty, kuin jos sen ja muun maailman välillä
olisi ollut kymmenentuhatta mailia aarniometsiä. Senpätähden maailma oli
lakannut olemasta, ja kokonaisen viikon kesti tätä asioiden tilaa.

San Franciscossa me emme tietäneet, mitä tapahtui toisella puolella
lahden sijaitsevissa Berkeleyn ja Oaklandin kaupungeissa. Tuntui siltä,
kuin joku suuri maailman-voima olisi kuollut. Maan valtasuoni oli
tauonnut tykkimästä. Koko kansakunta tuntui kuolleelta. Ei ollut
kolisevia vankkureita kadulla, ei tehtaan pillin vihellystä, ei
raitiovaunujen tohinaa, ei sanomalehtipoikain huutoja -- eikä mitään
muuta kuin ihmisiä, jotka pujahtivat toistensa sivu kuni harhailevat
henget oudoksuen omaansa ja toisten vaiteliaisuutta.

Ja tuolla hiljaisuuden viikolla oligarkia oppi läksynsä. Ja hyvin se sen
oppikin. Yleislakko oli varoitus. Se ei saanut koskaan enää uudistua.
Oligarkia oli pitävä siitä huolta.

Viikon lopulla, kuten oli etukäteen sovittu, Saksan ja Yhdysvaltojen
sähköttäjät palasivat paikoilleen. Heidän välityksellään molempien
maiden sosialistijohtajat esittivät vaatimuksensa hallitsijoille. Sota
on peruutettava, tai muuten suurlakko jatkuu. Eikä viipynyt kauan,
ennenkuin sopimus syntyi. Sota peruutettiin, ja molempien maiden väestö
palasi toimiinsa ja tehtäviinsä.

Näiden tapausten ja neuvottelujen aikana solmittiin Saksan ja
Yhdysvaltain välillä liitto. Todellisuudessa tämä oli Saksan keisarin ja
oligarkian liitto, jonka tarkoituksena oli kukistaa yhteinen vihollinen,
kumouksellinen proletariaatti, molemmissa maissa. Ja tämän saman liiton
oligarkia sitten niin petollisesti rikkoi, kun Saksan sosialistit
nousivat ja karkoittivat sotaherran valtaistuimeltaan. Juuri sitä oli
oligarkia takaa ajanut -- suuren kilpailijansa kukistamista
maailmanmarkkinoilla. Saksalla ei enää tulisi olemaan ulkomaille
lähetettävää ylituotantoa. Sosialistisen valtion luonteen mukaisesti
Saksan väestö kuluttaisi kaikki tuotteensa itse. Tietysti se tulisi
vaihtamaan eräitä tuotteitaan sellaisiin ulkomaisiin tavaroihin, joita
Saksassa ei valmistettu; mutta tämä on tietysti aivan toista kuin
ainainen kuluttamaton ylijäämä.

»Lyönpä vetoa, että oligarkia löytää oikeutuksen menettelylleen», sanoi
Ernest, kun Saksan keisaria kohdannut petos tuli tunnetuksi. »Kuten
ainakin, oligarkia uskoo tehneensä oikein.»

Ja kuinkas kävi. Oligarkia todellakin puolustautui selittämällä
tehneensä sen Amerikan kansan hyväksi, jonka etua se kaikkialla sanoi
valvovansa. Se oli nakannut vihatun kilpailijansa pois
maailmanmarkkinoilta ja siten hankkinut meille tilaisuuden päästä eroon
ylituotannostamme noilla markkinoilla.

»Ja huutava hulluus siinä on se, että olemme niin saamattomia, että
moiset kaistapäät todellakin hoitavat meidän asioitamme», lausui Ernest.
»He ovat tehneet meille mahdolliseksi myydä enemmän ulkomaille, joka
merkitsee, että saamme tyytyä sitä vähempään täällä kotonamme.»



NELJÄSTOISTA LUKU.

Lopun alkua.


Jo niin aikaisin kuin tammikuussa 1913 Ernest näki asioiden todellisen
suunnan, mutta hän ei voinut saada tovereitaan näkemään sitä Rautakoron
haamua, mikä oli syntynyt hänen aivoissaan. He olivat liian tyyniä ja
luottavaisia. Tapahtumat kulkivat nopeasti huippuaan kohti. Oli tultu
maailman kulun käännekohtaan. Amerikkalainen oligarkia vallitsi melkein
kaikkia maailmanmarkkinoita, ja kymmeniä maita erotettiin kokonaan
noista markkinoista, käsissään kuluttamaton ja myymätön ylijäämä.
Sellaisilla mailla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin järjestyä
uudelleen. Ne eivät voineet jatkaa ylituotantojärjestelmäänsä.
Kapitalistinen järjestelmä näissä maissa olisi ollut sula mahdottomuus
tämän jälkeen.

Näiden maiden yhteiskuntaolojen uudistaminen pukeutui kumouksen muotoon.
Se oli sekasorron ja väkivallan aikaa. Kaikkialla hallituslaitokset
romahtelivat. Ja kaikkialla, lukuunottamatta paria maata, entiset
kapitalistiset isännät taistelivat viimeiseen asti omistusoikeutensa
puolesta. Mutta hallitukset riisti heidän herpoavista käsistään
taisteleva proletariaatti. Vihdoin toteutettiin käytännössä Karl Marxin
kuuluisaa lausetta: »Yksityisen kapitalistisen omistusoikeuden päivät
ovat luetut. Pakkoluovuttajilta tullaan pakkoluovuttamaan.» Ja sitä
mukaa kuin kapitalistiset hallitukset romahtivat, kohosi niiden tilalle
kooperatiivisia yhteiskuntia.

»Miksi Yhdysvallat jättäytyvät jäljelle? Käykää toimeen, te Amerikan
kumoukselliset! Mikä vaivaa Amerikkaa?» Sellaisia viestejä lähettivät
meille suunnitelmissaan onnistuneet toverit muista maista. Mutta me emme
voineet pysyä heidän rinnallaan. Oligarkia seisoi meidän tiellämme. Sen
runko levittihe äärettömänä hirviönä edessämme.

»Odottakaa, kunnes me astumme virkoihin keväällä», me vastasimme,
»sitten saatte nähdä».

Siinä piili meidän salaisuutemme. Me olimme voittaneet puolellemme
maalaisliiton, ja keväällä tulisi heidän käsiinsä joutumaan
toistakymmentä valtiota edellisten syysvaalien perustuksella. Heti
paikalla oli tarkoitus luoda näistä valtioista kooperatiivisia
yhteiskuntia. Ja loppusuoritus ei enää senjälkeen olisi vaikea.

»Mutta mitä, jos maalaisliitto ei saisikaan niitä haltuunsa?» kysyi
Ernest. Ja hänen toverinsa sanoivat häntä onnettomuuden huuhkajaksi.

Mutta niiden menettäminen ei suinkaan ollut suurin niistä vaaroista,
mitä Ernestillä oli mielessään. Hän näki jo ennakolta ammattijärjestöjen
häviön ja kastijärjestelmän synnyn.

»Ghent on neuvonut oligarkeille, miten heidän on meneteltävä», sanoi
Ernest. »Olenpa varma, että hänen 'Benevolent Feodalismistaan'[1] on
tullut heille oikea käsikirja.»

[1] »Our Benevolent Feodalism» (Meidän siunauksellinen feodalismimme),
    N. J. Ghentin kirjoittama teos, ilmestyi v. 1902 (v. a.). Ja
    sanotaan, että suurkapitalistit juuri tästä kirjasta saivat
    oligarkian aatteen. Sellainen käsitys oli vallitsevana Rautakoron
    kolmena vuosisatana ja vielä Ihmisten Veljeydenkin ensimmäisellä
    vuosisadalla.

En koskaan unohda sitä yötä, jolloin Ernest oltuaan kuumassa
keskustelussa kymmenkunnan ammattiyhdistysten johtomiehen kanssa kääntyi
minuun ja sanoi tyynellä äänellä: »Nyt on asia ratkaistu. Rautakorko on
voittanut. Loppu on näkyvissä.»

Tämä meidän asunnossamme pidetty kokous ei ollut virallinen; mutta
Ernest samoin kuin muutkin johtavat sosialistit koetti taivuttaa
ammattikunnallisen työväenliikkeen johtajia sellaiseen sopimukseen, että
nämä yhtyisivät sosialisteihin seuraavassa yleislakossa. O'Connor,
konetyömiesten liiton presidentti, oli jyrkimmin vastustanut tätä
ehdotusta. Kokouksessa oli läsnä kuusi johtajaa.

»Tehän olette nähneet, että kärsitte masentavan tappion pitäessänne
kiinni vanhasta menettelytavastanne mitä lakkoon ja boikottaukseen
tulee», huomautti Ernest.

O'Connor ja toiset nyökäyttivät päätään.

»Ja te näitte mitä yleislakolla voidaan saada aikaan», Ernest jatkoi.
»Me ehkäisimme sodan Saksaa vastaan. Koskaan ei ole esitetty parempaa
näytettä työväen yhteisyydestä ja voimasta. Työ voi hallita ja tulee
hallitsemaan maailmaa. Jos te suostutte yhä edelleen seisomaan meidän
rinnallamme, niin me teemme lopun kapitalismin vallasta. Se on teidän
ainoa toivonne. Ja enemmänkin, kuten tiedätte. Sillä mitään muuta keinoa
ei ole. Ja mitä ikinä te puuhaattekin entisen menettelytapanne pohjalla,
on teidän perikatonne jo ennakolta varma, yksistään jo siitä syystä,
että tuomioistuimia vallitsevat herrat.»[1]

[1] Näytteeksi siitä, miten nurjasti tuomioistuimet kohtelivat työväkeä,
    mainittakoon muutamia sellaisia oikeudenpäätöksiä. Pennsylvanian
    hiilikaivoksissa oli lasten työssä käyttäminen sangen yleistä. V.
    1905 (v. a.) työväen onnistui saada hyväksytyksi lakiehdotus, joka
    velvoitti kaivannonomistajat hankkimaan lasten vanhemmilta
    valallisen todistuksen näiden iästä ja kouluopetuksesta. Mutta
    Luzerne-kauntin kihlakunnanoikeus julisti tuon uuden lain
    perustuslainvastaiseksi sillä perusteella, että siinä tehtiin erotus
    samaan luokkaan kuuluvien yksilöitten välillä -- nim. lasten alle
    neljäntoista ja yli neljäntoista ikävuoden. Valtion ylioikeus
    vahvisti tuomion. New Yorkin Court of Special Sessions
    (ylimääräisesti istuva oikeus) julisti v. 1905 (v. a.)
    perustuslainvastaiseksi asetuksen, joka kielsi naisten ja lasten
    työskentelyn tehtaassa jälkeen kello yhdeksän illalla. Asetus
    kumottiin sillä perusteella, että se oli »luokkalaki». Niinikään
    leipurit siihen aikaan nääntyivät ylenmääräisestä raatamisesta. New
    Yorkin lainlaatijakunta sääsi lain, joka määräsi työpäivän pituuden
    leipomoissa enintään 10-tuntiseksi. V. 1906 (v. a). Yhdysvaltain
    ylioikeus julisti tämän lain perustuslainvastaiseksi ja siis
    kumottavaksi. Sen päätöksen perustelussa sanottiin m. m.: »Ei ole
    mitään järkevää syytä käydä rajoittamaan henkilökohtaista vapautta
    tai vapaan sopimuksen oikeutta määräämällä leipurin työpäivän
    pituus.»

»Te pidätte liian kiirettä», vastasi O'Connor. »Te ette tunne kaikkia
keinoja. Toistakin tietä voi päästä. Me tiedämme, mihin ryhdymme. Me
olemme kyllästyneet lakkoihin. Ne ovat hakanneet meidät niissä
pataluhaksi. Mutta luulen, että meidän ei tarvitse koskaan enää kutsua
väkeämme lakkoon.»

»Minkälainen sitten on se teidän keinonne?» kysyi Ernest oitis.

O'Connor nauroi ja pudisti päätään. »Sen verran voin teille sanoa, että
me emme ole olleet nukuksissa. Emmekä me uneksi nytkään.»

»Toivottavasti siinä ei ole mitään pelkäämistä tai häpeämistä», lausui
Ernest ikäänkuin syytellen.

»Kai me itse parhaiten tiedämme omat asiamme», kuului vastaus.

»Se on pimeä juttu, päättäen siitä tavasta, millä te koetatte sitä
peittää», sanoi Ernest kiihtyen.

»Me olemme maksaneet kokemuksemme hiellä ja verellä, ja me olemme
ansainneet kaiken sen, mitä meille on tulossa», kuului vastaus. »Oma suu
on lähempänä kuin kontin suu.»

»Jos te ette uskalla sanoa, minkälainen se teidän keinonne on, niin minä
sanon sen teille.» Ernestin veri kiehui. »Te aiotte ryhtyä saaliin
jaolle. Te olette tehneet sopimuksen vihollisen kanssa, niin tottavie
olettekin. Te olette myyneet työväen asian, koko työväen. Te peräännytte
valjuina raukkoina taistelutantereelta.»

»Minä en sano mitään», vastasi O'Connor. »Mutta me itse ehkä tiedämme
hiukan paremmin kuin te, mikä meille on parasta.»

»Ja te ette välitä pennin edestä siitä, mikä on parasta kaikille muille
työläisille. Te potkitte ne ojaan.»

»Minä en sano mitään», vastasi O'Connor, »muuta kuin että minä olen
konetyömiesten liiton presidentti ja että minun velvollisuuteni on
valvoa niiden miesten etua, joita minä edustan, siinä kaikki».

Ja työväenjohtajain mentyä Ernest tappiolle joutuneen tyyneydellä esitti
minulle tulevain tapahtumain hahmopiirteet.

»Sosialistit aina ennen iloiten ennustivat sen päivän tuloa, jolloin
ammattikunnittain järjestynyt työväki jouduttuaan tappiolle teollisuuden
taistelukentällä siirtyy poliittiselle taistelukentälle. Ja nyt on
vihdoin päästy niin pitkälle, että Rautakorko on murskannut työväen
ammattiyhdistykset taloudellisessa taistelussa ja ajanut ne poliittisen
toiminnan alalle. Mutta sen sijaan, että se ilahduttaisi meitä, tulee
siitä meille surun lähde. Rautakorko on oppinut läksynsä. Me näytimme
sille voimamme suurlakossa. Ja se on ryhtynyt toimenpiteisiin toisen
suurlakon ehkäisemiseksi.»

»Mutta miten?» kysyin.

»Yksinkertaisesti ostamalla suuret ammattiyhdistykset puolelleen. Ne
eivät tule ottamaan osaa seuraavaan yleislakkoon, joten yleislakosta ei
voi tulla mitään.»

»Mutta Rautakorko ei voine jatkuvasti kustantaa niin kallista ohjelmaa?»
minä kysyin.

»Eipä suinkaan. Mutta se ei ole ostanut kaikkia ammattiyhdistyksiä. Se
ei olekaan tarpeen. Kas näin tulee tapahtumaan. Palkkoja koroitetaan ja
työpäivää lyhennetään rautatieläisten, rauta- ja terästyöntekijäin sekä
konetyömiesten yhdistyksissä. Näissä yhdistyksissä tulevat verrattain
hyvät työsuhteet vallitseviksi. Ja näiden ammattikuntien jäsenet tulevat
saamaan ihanteelliset olot.»

»Mutta siltikään en käsitä, miten toisten ammattiyhdistysten käy»,
muistutin. »Tämän ryhmän ulkopuolellahan on paljon useampia
ammattiyhdistyksiä kuin siinä itsessään.»

»Toiset ammattiyhdistykset nujerretaan hengiltä -- kaikki tyynni. Sillä,
näetkös, rautatieläiset, konetyömiehet ja metallityöntekijät suorittavat
meidän konesivistyskaudellamme koko sen työn, mikä on oleellisesti
välttämätöntä. Vakuutettuna näiden joukkojen uskollisuudesta Rautakorko
näpsäyttää sormiaan muulle työväestölle. Rauta, teräs, hiili, koneisto
ja kulkuneuvot muodostavat koko teollisen järjestelmän selkärangan.»

»Mutta hiili?» minä tiedustin. »Onhan olemassa toistamiljoonaa
hiilenkaivajaa.»

»He ovat järjestään ammattitaidotonta työväkeä eivätkä sellaisinaan
mitään merkitse. Heidän palkkojaan alennetaan ja työpäivää pitennetään.
He tulevat olemaan orjia niinkuin kaikki muutkin, ja heistä tulee juhtia
vielä suuremmassa määrässä kuin meistä muista. Heidät pakotetaan
työskentelemään aivan samoin kuin nykyjään pakotetaan farmareita
työskentelemään uusien isäntiensä hyväksi, jotka heiltä ryöstivät maan.
Ja samoin käy kaikkien tuon ryhmän ulkopuolella olevien
ammattiyhdistysten. Ne särjetään ja tuhotaan ja niiden jäsenet ajetaan
työhön nälän ja lain pakolla.

»Tiedätkö miten käy Farleyn[1] ja hänen lakonrikkojainsa? Minä sanon.
Lakonmurtaminen ammattina tulee häviämään. Työlakkoja ei enää tehdä.
Lakkojen asemesta tulee olemaan orjakapinoita. Farley ja hänen
joukkueensa siirretään orjain ajoon. Tietysti siitä ei käytetä tällaista
nimitystä, vaan sitä sanotaan maan lakien valvomiseksi, lakien, joiden
avulla työmiehet pakotetaan työskentelemään. Se tulee kaiken kaikkiaan
pitkittämään taistelua, tämä suurten ammattiyhdistysten petos. Taivas
yksin tietää, missä ja milloin vallankumous tulee viettämään
voittojuhliaan.»

[1] James Farley -- eräs sen aikakauden kuuluisa lakonrikkoja, hyvin
    taitava mies, jolla oli enemmän rohkeutta kuin siveellistä ryhtiä.
    Hän nousi sangen korkealle Rautakoron aikana ja vihdoin siirtyi
    oligarkkien luokkaan. Hänet murhasi vuonna 1932 Sarah Jenkins, jonka
    miehen Farleyn lakonrikkojat tappoivat kolmekymmentä vuotta sitä
    ennen.

»Mutta kun on vastassa niin luja mahti kuin oligarkia ja suuret
ammattikunnat yhdistyneinä, voiko otaksua vallankumouksen koskaan
pääsevän voitolle?» utelin. »Eikö tuo liittokunta saattaisi jäädä
ainaiseksi olemaan?»

Hän pudisti päätään. »Eräs meidän määritelmistämme kuuluu, että jokainen
järjestelmä, joka perustuu luokka- tai kastijakoon, sisältää itsessään
oman kukistumisensa siemenen. Ja kun kerran luokkajako on järjestelmän
pohjana, ei silloin voida liioin välttää kasteja, perinnöllistä
luokkajakoa. Rautakorko ei voi sitä estää, ja ennen pitkää kasti tulee
kukistamaan Rautakoron. Rahaylimystö on jo muodostunut kastiksi,
tarkasti suljetuksi perinnölliseksi luokaksi; mutta odottakaammehan,
kunnes nuo suositut ammattiyhdistykset ovat kehittyneet kastikannalle.
Rautakorko tulee tekemään kaikkensa sen ehkäisemiseksi, mutta se ei
onnistu.

»Nuo suositut ammattiyhdistykset ovat Amerikan työväen kukka. Niiden
jäsenet ovat voimakkaita ja pystyviä miehiä. He ovat päässeet noihin
ammattiyhdistyksiin ankaran kilpailun ja taistelun kautta. Jokainen
pystyvä työmies Yhdysvalloissa tulee kunnianhimoisella halulla pyrkimään
noiden suosittujen ammattiyhdistysten jäsenyyteen. Oligarkia tulee
lietsomaan sellaista halua ja siitä johtuvaa kilpailua. Siten uljaat ja
vankat miehet, joista muuten olisi saattanut tulla kumouksellisia,
viekoitellaan toiselle puolelle ja heidän voimansa käytetään oligarkian
hyväksi.

»Toiselta puolen työväenkastit, suosittujen ammattiyhdistysten jäsenet,
tulevat pyrkimään johtaviksi järjestöiksi. Ja se onnistuu. Työväen
kastien jäsenyys muuttuu perinnölliseksi. Pojat seuraavat isiään, eikä
mitään uutta voimaa tule siihen virtaamaan tuosta ikuisesta
voimanvarastosta, rahvaasta. Se merkitsee työväenkastien asteittain
tapahtuvaa heikkenemistä. Mutta samaan aikaan ne tulevat
yhteiskunnallisena laitoksena saamaan tilapäisesti kaiken vallan
käsiinsä. Nämä työväenkastit tulevat muistuttamaan keisareitten
henkikaarteja vanhassa Roomassa, ja nyt niinkuin silloinkin tulee
tapahtumaan palatsivallankumouksia, joiden kautta työväenkastit saavat
käsiinsä vallan ohjat. Niinikään vastavallankumouksia tulee tapahtumaan,
joiden kautta rahaylimystö pääsee uudelleen valtaan, ja milloin toinen,
milloin toinen on vallassa. Ja kaiken sen kestäessä luokalle ominainen
heikentyminen käy yhä huomattavammaksi, kunnes lopulta rahvas pääsee
oikeuksiinsa.»

Tämän kuvauksen hitaasta yhteiskunnallisesta kehityksestä Ernest piirsi
silloin, kun hänen mielensä oli masentuneena suurten ammattiliittojen
petollisen luopumisen johdosta. Minä en koskaan ollut tässä kysymyksessä
hänen kanssaan samaa mieltä enkä ole vieläkään näitä rivejä
kirjoittaessani, päinvastoin. Sillä juuri nyt me seisomme kumouksen
kynnyksellä, joka on lakaiseva tieltään koko rahaylimystön. Kuitenkin
olen tässä esittänyt Ernestin ennustuksen juuri sen tähden, että se oli
hänen ennustuksensa. Siitä huolimatta, että hän itsekin sen uskoi,
työskenteli hän jättiläisen lailla sitä vastaan. Ja niin suuria ansioita
kuin hänellä ei ole kenelläkään tämän nyt lähestyvän kumouksen
valmisteluissa.

»Mutta jos oligarkia pysyy vallassa», kysyin häneltä sinä iltana, »mihin
joutuvat silloin ne suurenmoiset ylijäämät, jotka lankeavat sen osalle
joka vuosi?»

»Ne ylijäämät on tavalla tai toisella kulutettava», hän vastasi, »ja me
saamme olla varmoja siitä, että oligarkit kyllä keinoja keksivät. Upeita
teitä rakennetaan. Tieteitten ja erittäinkin taiteitten alalla ryhdytään
suurenmoisiin yrityksiin. Sen jälkeen kuin oligarkit ovat täydellisesti
lannistaneet kansan, joutaa heiltä aikaa muihinkin harrastuksiin. Heistä
tulee kauneudenpalvelijoita. Heistä tulee taiteenharrastajia. Ja heidän
johdollaan ja saaden heiltä runsasta kannatusta taiteilijat tulevat
raatamaan. Seurauksena tulee olemaan suurenmoisia taideteoksia, sillä
silloin eivät enää taiteilijat, kuten siihen asti, ole riippuvaisia
keskiluokan porvarillisesta mausta. Siitä tulee suurta taidetta, ja
ihmeellisiä kaupunkeja tulee nousemaan, jotka saattavat entisaikojen
kaupungit näyttämään kirjavilta ja mitättömiltä. Ja niissä kaupungeissa
asuvat oligarkit ja palvelevat kauneutta.[1]

[1] Meitä hämmästyttää Everhardin terävänäköisyys. Jo ennenkuin
    oligarkit olivat ajatelleetkaan sellaisia ihmekaupunkeja kuin Ardis
    ja Asgard, Everhard näki nämä kaupungit ja niiden syntymisen
    välttämättömyyden.

»Siten tulee ylijäämä säännöllisesti kulutetuksi, samalla kuin työväki
tekee tarvittavan työn. Näiden suurten töiden suorittaminen tulee
antamaan miljoonille karkeantyöntekijöille työtä nälkäpalkalla, sillä
äärettömiä liikevoittoja täytyy kuluttaa tavalla tai toisella. Ja
oligarkit rakentavat tuhannen vuoden varalta -- jopa kymmenenkin
tuhannen. He tulevat rakentamaan niin suurellisesti, että muinaisilla
egyptiläisillä ja babylonialaisilla ei ollut sellaisesta aavistustakaan;
ja kun oligarkit ovat menneet kaiken maailman tietä, niin heidän suuret
tiensä ja heidän ihmeelliset kaupunkinsa jäävät työnveljeyden
perinnöksi.[1]

[1] Tuon ennustuspäivän jälkeen on vierinyt Rautakoron kolme vuosisataa
    ja Ihmisten Veljeyden neljä vuosisataa, ja me tämän päivän ihmiset
    todellakin käyskentelemme niillä teillä ja asumme niissä
    kaupungeissa, joita oligarkit rakensivat. Totta kyllä me nyt
    rakennamme vielä ihmeellisempiä kaupunkeja, mutta oligarkkien
    rakentamat ihmekaupungit ovat vielä jäljellä, ja minä kirjoitan
    näitä rivejä Ardisissa, joka on kaikkein merkillisimpiä muinaisajan
    kaupunkeja.

»Näitä kaikkia oligarkit tekevät sen tähden, että he eivät voi olla
niitä tekemättä. Nämä suurenmoiset laitokset ovat se muoto, mihin heidän
liikevoittojensa kuluttaminen pukeutuu, aivan samoin kuin Egyptin
hallitseva luokka muinaisuudessa kulutti kansalta riistetyn työn
ylijäämän temppelien ja pyramidien rakentamiseen. Oligarkkien aikana
tulevat kukoistamaan, ei pappissääty, vaan taiteilijain luokka. Ja
porvarillisen kauppiasluokan tilalla tulevat olemaan työväenkastit. Ja
alimmaisena viruu näivettyen, nälkää nähden ja mädäten rahvas, väestön
suuri enemmistö. Ja lopuksi, ken tietää milloin, rahvas nousee
kurjuudestaan. Työväenkastit ja oligarkia romahtavat maahan. Ja sitten
vihdoin, niin monen monituisen vuosisadan kuluttua, tulee rahvaanmiehen
päivä. Minä luulin näkeväni sen päivän, mutta nyt tiedän, etten tule
sitä koskaan näkemään.»

Hän viivähti, katsoi minuun ja sitten lisäsi:

»Yhteiskunnallinen kehitys käy harmittavan hitaasti, vai mitä,
kultaseni?»

Käsivarteni kietoutuivat hänen ympärilleen, ja hänen päänsä lepäsi minun
rinnoillani.

»Laula minut nukuksiin», hän kuiskasi lapsellisen oikkuisasti. »Minä
olen nähnyt näkyjä ja tahdon unhottaa.»



VIIDESTOISTA LUKU.

Viimeiset päivät.


Oli tammikuun loppupäivät v. 1913, kun oligarkian muuttunut kanta
suosittuihin ammattiyhdistyksiin nähden tuli yleisesti tunnetuksi.
Sanomalehdet kertoivat ennenkuulumattomasta palkkojen koroittamisesta,
josta osallisiksi olivat tulleet rautatieläiset, rauta- ja
terästyöntekijät sekä koneenkäyttäjät ja konetyömiehet. Mutta koko
totuutta ei kerrottu. Oligarkit eivät uskaltaneet lausua koko totuutta.
Todellisuudessa palkat olivat nousseet paljon korkeammiksi ja muut
etuisuudet sitä mukaa. Tämän piti olla salaisuus, mutta salaisuudet
pyrkivät julki. Suosittujen ammattiyhdistysten jäsenet kertoivat
vaimoilleen, vaimot juoruilivat, ja pian koko työväenmaailmassa
tiedettiin, mitä oli tapahtunut.

Se ei ollutkaan muuta kuin luonnollinen kehittymä siitä, mitä
yhdeksännellätoista vuosisadalla oli sanottu osavoitoksi, kun nimittäin
työnantajat jakoivat osan voitosta työläisille. Kapitalistit olivat
koettaneet mielistellä työväkeä kiinnittämällä heitä rahallisilla
eduilla työhönsä. Mutta voittojen jakaminen järjestelmänä oli
hullunkurinen ja mahdoton. Sellainen saattoi käydä päinsä vain
muutamissa poikkeustapauksissa. Sillä jos koko työväki ja kaikki
kapitalistit olisivat jakaneet voitot, niin silloin olisi tullut
vallitsevaksi se asiaintila, mikä oli vallitsevana silloin, kun ei
voittojen jakamista vielä tunnettukaan.

Ja kun tämä osavoiton aate pian osoittautui epäkäytännölliseksi,
ilmestyi sen tilalle käytännöllinen saaliinjako. »Antakaa meille
parempaa palkkaa ja maksattakaa lasku yleisöllä», oli suurten
ammattiyhdistysten sotahuuto. Ja muutamin paikoin tämä itsekäs ohjelma
menestyi hyvin. Sen ylimääräisen laskun sai maksaa järjestymätön ja
heikosti järjestynyt työväki. Nämä työläiset lopullisesti maksoivat
lujiin järjestöihin kuuluvien veljiensä palkankoroitukset. Tämä aate,
kuten sanoin, johdettiin loogilliseen äärimmäisyyteensä juuri siksi,
että oligarkit ja suositut ammattiyhdistykset liittyivät yhteen.[1]

[1] Kaikki rautatieläisten ammattikunnat solmivat tuollaisen liiton
    oligarkkien kanssa saaliin jakamiseksi, ja mainitsemista ansaitsee
    se tapaus, joka, mikäli tiedetään, on ensimmäinen tällä suunnalla.
    Tässä tarkoitettu ammattiyhdistys oli »Veturinkuljettajain
    veljeskunta», jonka presidentti P. M. Arthur Pennsylvanian
    rautatielakossa yksin teki sopimuksen rautatien kanssa, muista
    ammattiyhdistyksistä välittämättä. Suunnitelma oli yhtä onnistunut
    kuin itsekäs.

Kun levisi tieto suosittujen ammattikuntain petoksesta, alkoi
työväenpiireistä kuulua kovaa murinaa. Senjälkeen suosiossa olevat
ammattiyhdistykset erosivat kansainvälisestä järjestöstä ja rikkoivat
kaikki entiset suhteet. Sitten seurasi rettelöitä ja väkivaltaisuuksia.
Suosittujen ammattiyhdistysten jäsenet leimattiin pettureiksi, ja
kapakoissa, huvitilaisuuksissa, kaduilla, työpaikoilla ja kaikkialla
heitä hätyyttelivät toverit, jotka he olivat niin perin halpamaisesti
pettäneet.

Lukemattomia päitä puhkottiin, ja muutamat menettivät henkensäkin.
Kukaan suosittujen ammattiyhdistysten jäsen ei voinut olla varma
turvallisuudestaan. He kokoontuivat suurempiin joukkoihin työhön
mennessään ja työstä palatessaan. He kulkivat aina keskikatua.
Katukäytävällä he näet olisivat helposti joutuneet ikkunoista ja
katoilta viskattujen kivien uhreiksi. Heillä oli lupa kantaa aseita, ja
viranomaiset auttoivat heitä kaikin tavoin. Heidän vainoojiansa
tuomittiin pitkiksi ajoiksi vankiloihin, missä heitä kohdeltiin hyvin
nurjasti. Ei kukaan, paitsi suosittujen ammattikuntain jäsenet, saanut
kantaa aseita. Ja tämän lain rikkomisesta oli säädetty ankaria
rangaistuksia.

Vimmastunut työväki puski vihaansa pettureihin. Siten kastirajat
muodostuivat itsestään. Petettyjen työläisten lapset ryhtyivät niin
katkerasti vainoamaan pettureitten lapsia, että näiden oli viimeiseltä
mahdotonta leikkiä kaduilla tai käydä kansakouluissa. Pettureitten
vaimoja ja muita perheenjäseniä niinikään vainottiin ja ahdistettiin
kaikin mahdollisin keinoin.

Tästä oli seurauksena, että vainotut, jouduttuaan joka puolelta
puristuksiin, liittyivät heimon tavoin läheisesti toisiinsa. Nähtyään
olonsa turvattomaksi keskellä petetyn köyhälistön asumia kaupunginosia
he muuttivat uusiin asuntopaikkoihin, toisista erilleen. Ja näissä
puuhissa heitä suosivat oligarkit. Hyviä asuntoja, uudenaikaisia ja
terveellisiä, rakennettiin heitä varten puistojen ja nurmikenttien
lähistöille. Heidän lapsensa kävivät kouluissa, joita erityisesti heitä
varten rakennettiin ja joissa käsityö ja käytännöllinen tiede olivat
pääasiallisina oppiaineina. Siten alkoi kehittyä säätyjako, kastit.
Suosittujen ammattikuntain jäsenistä tuli työväen ylimystö. He
pysyttelivät erillään muusta työväestä. Heillä oli paremmat asunnot,
paremmat vaatteet, parempi ruoka ja parempi kohtelu.

Samaan aikaan muita työläisiä kohdeltiin sangen kovakouraisesti. Useita
pieniä etuisuuksia riistettiin heiltä, samalla kuin palkat ja
elantokanta laskeutuivat myötäänsä. Niinikään työväenkansakoulu
rappeutui, ja ennen voimassa ollut oppivelvollisuus vaihtui
vapaaehtoisuuteen. Ja luku- ja kirjoitustaidottomain luku kasvoi
peloittavalla nopeudella.

Maailman markkinoiden joutuminen Yhdysvaltain käsiin järkytti koko
maailman rauhaa. Hallituslaitokset kaikkialla romahtivat maahan tai
muodostuivat toisenlaisiksi. Saksassa, Italiassa, Ranskassa,
Austraaliassa ja Uudessa-Seelannissa perustettiin kooperatiivisia
yhteiskuntia. Brittiläinen maailmanvalta oli hajoamistilassa.
Englannilla oli kylliksi paljon tekemistä kotona. Intiassa oli kapina
täydessä lieskassa. Ja kautta koko Aasian kaikui huuto: »Aasia
aasialaisille!» Ja tämän huudon takana oli Japani, lakkaamatta
kiihoittaen ja nostattaen keltaista ja ruskeaa rotua valkoista vastaan.
Ja samalla kuin Japani uneksi Aasian herruudesta ja pyrki toteuttamaan
vallanhimoisia suunnitelmiaan, se tukahdutti kapinallisen proletariaatin
kotona. Se oli yksinkertaisesti luokkasota, kuli samuraita vastaan, ja
kuli-sosialisteja surmattiin kymmenin tuhansin. Neljäkymmentätuhatta
tapettiin Tokion katutaisteluissa ja epäonnistuneessa hyökkäyksessä
Mikadon palatsia vastaan. Kobe oli muuttunut oikeaksi
teurastushuoneeksi. Pumpulitehtaan työläisiä ammuttiin kuularuiskuilla
ja niin suuret määrät, että sellaista ei oltu vielä ennen kuultu.
Kaikista julmin olikin Japanin nouseva oligarkia. Japani hallitsi itää
ja oli vallannut koko Aasialle kuuluvan osan maailman markkinoista,
lukuunottamatta Intiaa.

Englannin onnistui kukistaa omat proletaarikapinansa ja samalla pitää
kiinni Intiasta, vaikka se joutuikin ponnistelemaan uuvuksiin asti. Sen
täytyi niinikään hellittää suurista siirtomaistaan. Sosialistien
onnistui muuttaa Austraalia ja Uusi-Seelanti kooperatiivisiksi
yhteiskunniksi. Ja samasta syystä Englanti menetti Kanadan. Mutta
Kanadan hallitseva luokka kukisti sikäläisen vallankumouksen saaden apua
Rautakorolta. Samaan aikaan Rautakorko auttoi Meksikoa ja Kubaa
kukistamaan kumouksiaan. Seurauksena oli, että Rautakorko laskettiin
vankoille perustuksille uudella mantereella. Se oli muodostanut
yhtenäiseksi valtiolliseksi möhkäleeksi koko Pohjois-Amerikan Panaman
kanavasta Jäämereen asti.

Ja Englannin oli onnistunut säilyttää Intia uhraamalla muut
siirtomaansa. Mutta sekin oli vain tilapäistä. Taistelu Japanin ja
muiden Aasian valtojen kanssa Intian herruudesta tuli näin ainoastaan
siirretyksi eteenpäin, mutta ei suinkaan ehkäistyksi. Englanti tuli
läheisessä tulevaisuudessa menettämään Intian, ja niiden tapausten takaa
häämötti taistelu Aasian ja muun maailman välillä maailmanherruudesta.

Ja sill'aikaa kuin taistelu riehui kaikkialla maailmassa, emme mekään
täällä Yhdysvalloissa eläneet levossa ja rauhassa. Suurten
ammattiyhdistysten kavallus oli ehkäissyt meikäläisen proletariaatin
vallankumouksen, mutta väkivalta vallitsi kaikkialla. Työväen
levottomuuksien ja farmarien sekä keskiluokan jäännösten
tyytymättömyyden lisäksi puhkesi täyteen roihuun uskonnollinen herätys.
Eräs seitsemännen-päivän-adventistien lahkon ryhmä tuli yht'äkkiä sangen
kuuluisaksi, alkaen julistaa maailman loppua.

»Hämminki kolme vertaa entistään suurempana!» huudahti Ernest. »Kuinka
voimme toivoa yhteisyyden tunnetta näiden kaikkien ristiriitaisuuksien
vallitessa?»

Ja todellakin tuo hengellinen herätys pääsi peloittavaan vauhtiin.
Kansa, kurjistunut ja kaikissa maallisissa toiveissaan pettynyt kansa
oli valmis ottamaan vastaan taivaan, mihin teollisuustyrannien olisi
yhtä vaikea päästä kuin kamelin käydä neulansilmän lävitse.
Hurjannäköisiä vaeltavia saarnaajia parveili maan kaikissa osissa; ja
viranomaisten kielloista ja rankaisutoimenpiteistä huolimatta
uskonnollista kiihkoa lietsottiin yhä hehkuvammaksi lukemattomissa
evankeliumijuhlissa.

Viimeiset päivät olivat käsissä, he vakuuttivat, maailman loppu oli
alkanut. Ilmansuunnat olivat kadonneet. Jumala oli nostattanut
kansakunnat kilvoittelemaan keskenään. Se oli näkyjen ja ihmeitten aika,
ja näkijöitten ja profeettojen luku nousi mahdottomiin. Ihmiset
lakkasivat työstä sadointuhansin ja pakenivat vuoristoihin odottamaan
pian tapahtuvaa Jumalan tulemista ja »niiden sadan ja
neljänkymmenenneljäntuhannen» taivaaseenastumista. Mutta Jumalaapa ei
kuulunutkaan, ja noita onnettomia nääntyi joukoittain nälkään. Hädissään
he ryöstivät maatiloja ruokavaroja saadakseen, siten tehden sorrettujen
farmarien aseman vieläkin tukalammaksi.

Maatilat ja varastohuoneet olivat niinikään Rautakoron omaisuutta.
Sotajoukkoja komennettiin liikkeelle, ja vimmastuneet uskovaiset
pakotettiin pistimillä palaamaan kaupunkeihin ja ryhtymään työhön.
Siellä heidän keskuudessaan puhkesi alinomaa kapinoita ja mellakoita.
Heidän johtajansa mestattiin kapinoitsijoina tahi lähetettiin
hullujenhuoneisiin. Tuomitut astuivat kuolemaan todellisella marttyyrin
ilolla. Se oli mieletöntä aikaa. Levottomuus levisi yhä laajemmalle.
Soilla ja aavikoilla Floridasta Alaskaan saakka ne pienoiset
intiaaniheimot, jotka vielä olivat jäljellä, tanssivat hartaustanssejaan
ja odottivat oman Messiaansa tulemista.

Ja kaiken tämän keskeltä kohosi peloittavan juhlallisesti ja varmasti
kaikkien aikojen suurimman hirviön, oligarkian, haamu. Rautakourin ja
rautaisin kannoin se vallitsi aaltoilevia miljoonia, edustaen
järjestystä sekamelskassa ja lujittaen oman rakennuksensa perustuksia
kaaoksen keskellä.

»Odottakaahan, kun me ryhdymme ohjaksiin», sanoivat maalaisliittolaiset
-- mr Calvin lausui ne sanat meidän asunnossamme Pell-kadulla.
»Katsokaahan niitä valtioita, jotka ovat joutuneet meidän käsiimme.
Teidän sosialistien tukemina me panemme ne veisaamaan toisella äänellä,
kunhan olemme ehtineet ryhtyä virkojamme hoitamaan.»

»Tyytymättömäin ja köyhtyneitten miljoonat ovat meidän», sanoivat
sosialistit. »Maalaisliittolaiset, keskiluokkalaiset ja työläiset ovat
liittyneet meihin. Kapitalistinen järjestelmä tulee kukistumaan.
Kuukauden päästä me lähetämme viisikymmentä miestä kongressiin. Kahden
vuoden kuluttua kaikki virat tulevat olemaan meidän käsissämme,
presidentistä koirapoliisiin asti.»

Siitä puhuttaessa Ernest tavallisesti pudisti päätään ja virkkoi:

»Kuinka paljon teillä on kivääreitä? Tiedättekö, mistä voitte saada
vankasti lyijyä? Kun tulee kysymys voimain mittelystä, niin siinä on
paremmalla puolella se, jolla on muutakin kuin nyrkkejä käytettävänään.»



KUUDESTOISTA LUKU.

Loppu.


Kun tuli aika Ernestin ja minun lähteä Washingtoniin, ei isä seurannut
meitä sinne. Hän oli mieltynyt työläisten elämään. Hän piti meidän
ryysyläisympäristöämme suurena yhteiskuntatieteellisenä laboratoriona,
ja hän näytti antautuneen tieteellisten tutkimusten loppumattomaan
juhlaan. Hän teki tuttavuutta työmiesten kanssa ja solmi läheisiä
ystävyyssuhteita parissakymmenessä kodissa. Niinikään hän työskenteli
erinäisillä työpaikoilla ja ammattialoilla, ja sellaisissa
tilaisuuksissa hän sekä työskenteli että teki tieteellisiä havainnoita.
Hän oli tiedemies kiireestä kantapäähän.

Hänen ei olisi ollut pakko tehdä työtä, sillä Ernestin onnistui hankkia
käännöstöillään niin paljon kuin meidän kaikkien kolmen elantoon
tarvittiin, mutta meidän estelemisistämme välittämättä isä jatkoi
työskentelyään, harjoittaen sen yhteydessä tutkimuksiaan. En milloinkaan
unohda sitä iltaa, jona hän toi tullessaan katukaupustelijan
tavaravaraston: kengännauhoja, vöitä y. m. s., tai sitä, jona menin
ostoksille läheiseen ruokatavarakauppaan ja tapasin hänet siellä
myymälämiehenä. Sen jälkeen ei minua enää ihmetyttänyt sekään, että hän
oli viikon päivät tarjoilijana vastapäätä sijaitsevassa kapakassa.
Niinikään hän oli yövahtina, perunanmyyjänä kadulla, liimasi nimilippuja
eräässä säilyketehtaassa, työskenteli paperikoritehtaassa ja oli
vedenkantajana eräällä katurautatierakennuksella, vieläpä yhtyi
astianpesijäin yhdistykseen juuri ennen sen hajoittamista.

Luulen, että piispan esimerkki, ainakin mitä vaatetukseen tulee, oli
vaikuttanut isään, sillä hänkin alkoi käyttää työmiehen halpaa
pumpulipuseroa ja päällyshousuja. Yhden vanhoista tavoistaan hän
kuitenkin säilytti, nimittäin sen, että pukeutui aina huolellisesti
päivälliseksi eli oikeammin illalliseksi.

Minä olisin voinut Ernestin kanssa olla onnellinen missä tahansa, ja kun
isä niin hyvin viihtyi näissä uusissa oloissa, täydensi se minun omaa
onneani.

»Kun olin pieni poika», sanoi isä, »olin sangen utelias. Halusin saada
selville, miksi mikin on olemassa ja miten se on syntynyt. Siitä johtuu,
että minusta tuli luonnontutkija. Olen tänä päivänä yhtä utelias kuin
lapsenakin, ja uteliaisuus se juuri onkin, mikä tekee elämän elämisen
arvoiseksi.»

Ja hän pistäysi väliin Market-kadun pohjoispuolella sijaitsevaan kauppa-
ja teatterikaupunginosaan, missä hän myyskenteli sanomalehtiä,
juoksenteli asioilla ja availi vaunujen ovia. Siellä hän eräänä päivänä
tapasi mr Wicksonin sulkiessaan eräiden vaunujen ovea. Veitikkamaisella
tavalla isä kertoi meille koko jutun illalla kotiin palattuaan.

»Wickson katsoi minuun terävästi, kun minä suljin hänen vaunujensa ovea,
ja mutisi: 'Kas, saakeli.' Juuri ne sanat hän lausui. Hänen kasvonsa
lehahtivat punaisiksi, ja hän unohti antaa minulle juomarahaa. Mutta hän
varmaankin tointui pian hämmästyksestään, sillä hänen vaununsa olivat
kulkeneet tuskin viittäkymmentä askelta, kun ne jo kääntyivät ympäri ja
tulivat takaisin. Hän kumartui ulos ovesta.

»'Kas vain, professori', hän sanoi, 'tämä menee jo liian pitkälle. Mitä
voin tehdä teidän hyväksenne?'

»'Minä suljin teidän vaunujenne oven', vastasin. 'Yleisen tavan mukaan
te voisitte antaa minulle kymmensenttisen.'

»'Mitä joutavia', hän puhisi. 'Minä tarkoitan jotakin asiallista.'

»Hän varmaankin oli tosissaan -- liekö ollut jonkinlaista omantunnon
nuhtelua; ja siihen katsoen minä harkitsin, mitä vastata.

»Hänen kasvonsa ilmaisivat odotuksen jännitystä, kun minä aloitin
sanottavani, mutta teidän olisi pitänyt nähdä ne silloin, kun olin
lopettanut.

»'Te voisitte antaa takaisin kotini ja Sierran tehdasosakkeeni', minä
sanoin.»

Isä pysähtyi.

»Mitä hän sanoi», minä malttamattomana kysäisin.

»Mitä saattoi hän sanoa? Hän ei sanonut mitään. Mutta minä sanoin:
'Toivon, että olette onnellinen.' Hän katsoi minuun uteliaana. 'Sanokaa
minulle, oletteko onnellinen?' kysyin.

»Hän käski kuskin ajaa ja kirosi julmasti mennessään. Eihän hän antanut
minulle edes kymmentä senttiä, jopa sitten kotia ja osakkeita. Siinä sen
nyt näet, rakkaani, että isäsi katupojanelämä ei ole vailla
pettymyksiä.»

Ja niinpä isä jäi asumaan Pell-kadulle Ernestin ja minun lähdettyä
Washingtoniin. Vanha asioiden järjestys oli täydellisesti hävinnyt.
Puuttui ainoastaan lopullinen romahdus, ja se oli lähempänä kuin osasin
aavistaakaan. Aivan päinvastoin kuin me olimme otaksuneet, ei
sosialistiedustajain tielle asetettu mitään esteitä heidän asettuessaan
paikoilleen kongressissa. Kaikki sujui hyvin, ja minä nauroin
Ernestille, kun hän katseli epäluuloisin silmin juuri tuota samaista
kohteliaisuutta, pitäen sitä pahanenteisenä.

Meidän sosialistitoverimme olivat hyvässä uskossa ja erinomaisessa
luulossa voimistaan ja siitä, mitä he täällä saisivat aikaan. Muutamia
maalaisliiton edustajia oli niinikään tullut valituiksi lisäten meidän
voimiamme, ja yhteisesti laadittiin perinpohjainen ohjelma vastaisia
toimenpiteitä varten. Siihen kaikkeen Ernest uskollisesti ja
tarmokkaasti myötävaikutti, vaikka hän ei malttanut olla aina joskus
ilman mitään erityistä syytä sanomatta: »Kun tulee kysymys voimain
mittelystä, niin on parempi käyttää ruutia kuin nyrkkejä, uskokaa pois.»

Rettelöt alkoivat niissä valtioissa, missä maalaisliitto oli
valloittanut virkapaikkoja viime vaaleissa. Sellaisia valtioita oli
kymmenkunta, mutta vaikka maalaisliiton edustajat olivatkin vaaleissa
selvästi voittaneet, ei heitä päästetty niihin asemiin, jotka he olivat
valloittaneet. Entiset viranhaltijat kieltäytyivät poistumasta. Asia oli
vallan yksinkertainen. Vaalit julistettiin laittomiksi; väitettiin, että
niitä ei oltu toimitettu kaikin puolin laillisessa järjestyksessä.
Maalaisliittolaiset olivat voimattomia. Tuomioistuimet, joihin viime
tingassa saattoi vedota, olivat heidän vihollistensa käsissä.

Nyt oli tullut vaarallinen hetki. Jos petkutetut maalaisliittolaiset
vimmastuisivat, olisi kaikki lopussa. Miten me sosialistit
ponnistelimmekaan hillitäksemme heitä! Usein Ernest ei ummistanut
silmiään vuorokausiin. Maalaisliiton etevimmät johtajat käsittivät
vaaran ja toimivat yhdessä meidän kanssamme. Mutta siitä ei ollut mitään
apua. Oligarkia halusi väkivaltaisuuksia ja pani liikkeelle
provokaattorinsa. Ja ihan varmasti talonpoikaiskapina syntyi näiden
provokaattorien toimesta.

Kymmenkunnassa valtiossa syttyi kapina. Pakkoluovutetut farmarit ottivat
valtioitten hallitukset käsiinsä, joka tietysti oli
perustuslainvastaista ja tietysti johti siihen, että Yhdysvaltain
hallitus komensi sotaväen paikalle. Kaikkialla provokaattorit
kiihoittivat joukkoja. Nämä Rautakoron lähettiläät esiintyivät
käsityöläisinä, farmareina ja maatyöläisinä. Sacramentossa, Kalifornian
pääkaupungissa, maalaisliiton oli onnistunut pitää yllä rauhaa ja
järjestystä. Silloin lähetettiin tuhansia salaisia asiamiehiä
rauhalliseen kaupunkiin. Nämä liikuskelivat joukoissa ryöstäen taloja ja
tehtaita. Ja he yllyttivät joukkoja, kunnes nämä yhtyivät heihin ja
alkoivat mellastaa. Väkijuomia jaettiin köyhälistön kaupunginosissa
entistä enemmän, jotta mielet saataisiin kiihdyksiin. Ja sitten kun
kaikki oli valmista, lähetettiin paikalle Yhdysvaltain sotaväkeä eli
oikeammin Rautakoron sotaväkeä. Yksitoistatuhatta miestä, naista ja
lasta ammuttiin kuoliaaksi Sacramenton kaduilla tai murhattiin
kodeissaan. Liittohallitus otti käsiinsä valtion hallituksen, ja niin
oli se näytös päättynyt Kaliforniassa.

Ja samoin kuin Kaliforniassa kävi muuallakin. Jokaisessa maalaisliiton
valtaan joutuneessa valtiossa tukahdutettiin kapinallisuudet
verivirtoihin. Ensiksi salaiset asiamiehet ja mustasotnia panivat
toimeen mellakoita, minkä jälkeen paikalle lähetettiin Yhdysvaltain
sotaväkeä. Metelöiminen ja väkivalta oli vallitsevana kaikkialla
maaseudulla. Yötä päivää suitsusi savu palavista maataloista,
tavarahuoneista, kylistä ja kaupungeista. Vihdoin tartuttiin
dynamiittiin. Rautatiesiltoja ja tunneleita räjähdytettiin ja junia
suistettiin radalta. Farmari-parkoja hirtettiin ja ammuttiin
laumoittain. Kamalia kostotöitä tehtiin, ja monta rahaylimystä ja
upseeria murhattiin. Veri ja kosto asusti ihmisten sydämissä.
Hallituksen sotaväki teurasti farmareita aivan kuin ennen intiaaneja. Ja
niillä oli siihen syytä. Kaksituhatta kahdeksansataa sotamiestä oli
surmattu peloittavissa dynamiittiräjähdyksissä Oregonissa, ja samalla
tavalla oli tuhottu koko joukko rautatiejunia eri aikoina ja eri
seuduilla. Niinpä onkin hyvin ymmärrettävää, että sotamiehet taistelivat
henkensä edestä samoin kuin farmaritkin.

Mitä tulee kansalliskaarteihin, otettiin v:n 1903:n asevelvollisuuslaki
käytäntöön, ja toisen valtion työläiset pakotettiin murhaamaan toisesta
valtiosta kotoisin olevia tovereitaan kuoleman uhalla. Tietenkään ei
uusi asevelvollisuuslaki ottanut alussa soveltuakseen erittäin hyvin.
Monta kaartinupseeria murhattiin ja joukoittain asevelvollisia
tuomittiin kuolemaan sotaoikeudessa ja ammuttiin. Ernestin ennustus mr
Kowaltin ja mr Asmunsenin suhteen kävi toteen hämmästyttävällä
tarkkuudella. Molemmat olivat asevelvollisia, ja heidät raastettiin
siihen rangaistusretkikuntaan, mikä lähetettiin Kaliforniasta
kurittamaan Missourin farmareita. Mr Kowalt ja mr Asmunsen kieltäytyivät
astumasta sotapalvelukseen. Mutta heidän niskoittelunsa ei heitä
auttanut. Kenttäsotaoikeus tuomitsi heidät kuolemaan, ja mestaukseen
komennettu sotilasosasto pani tuomion toimeen. Heidät ammuttiin selkä
ampujiin päin.

Monet nuorukaiset pakenivat vuoristoon päästäkseen sotapalveluksesta.
Siellä he muuttuivat rosvoiksi, ja vasta rauhallisempien aikojen
palattua heidät voitiin rangaista. Se oli mutkatonta rangaistusta.
Hallitus antoi julistuksen, jossa se kehoitti kaikkia lainkuuliaisia
kansalaisia tulemaan pois vuoristoista kolmen kuukauden kuluessa. Ja kun
määräpäivä tuli, lähetettiin vuoristoseutuihin sotaväkeä puoli miljoonaa
miestä. Mikään kuulustelu tai oikeudenkäynti ei tullut kysymykseenkään,
vaan jokainen, ken tavattiin, ammuttiin paikalla. Sotaväki toimi sen
käsityksen pohjalla, että kaikki, jotka vuoristoissa asustivat, olivat
rosvoja. Eräät lujiin asemiin sijoittuneet joukkueet taistelivat
sankarillisella uljuudella, mutta ennen pitkää jok'ikinen karkulainen
oli tapettu.

Mutta vielä kaameamman vaikutuksen teki se rangaistus, mikä tuli
Kansasin kansalliskaartin osaksi. Suuri Kansasin kapina tapahtui pian
sen jälkeen kuin hallitus oli aloittanut aseellisen taistelun
maalaisliittoa vastaan. Kuusituhatta kaartilaista kapinoi. He olivat jo
useita viikkoja olleet sangen levottomia ja vastahakoisia, jonka vuoksi
heitä oli seisotettu leirillä. Mutta varsinainen kapinaannousu oli
epäilemättä provokaattoreitten suunnittelema.

Huhtikuun 22:tta päivää vasten yöllä he vihdoin nousivat ja murhasivat
upseerinsa, niin että ainoastaan muutamia näistä pelastui pakenemalla.
Se meni oikeastaan yli Rautakoron suunnitelmien, sillä provokaattorit
olivat tehneet työnsä liian hyvin. Mutta kaikki kääntyi lopullisesti
Rautakoron voitoksi. Se oli valmistautunut kapinan varalle, ja niin
monen upseerin murha antoi sille oikeutuksen kaikkeen siihen, mitä
seurasi. Aivan kuin taikavoimalla neljäkymmentätuhatta sotamiestä
vakinaista väkeä piiritti kapinalliset. Se oli ansa. Poloiset
kansalliskaartilaiset huomasivat, että ne kuularuiskut, jotka he olivat
vallanneet, oli salaa tehty kelpaamattomiksi ja että heidän valtaamansa
patruunat eivät sopineet heidän kivääreihinsä. He hinasivat ylös
valkoisen rauhanlipun, mutta sitä ei otettu edes huomioon. Ketään ei
jäänyt henkiin, kaikki kuusituhatta miestä, tuhottiin. Heitä ammuttiin
kaukaa sekä kovilla että räjähtävillä kuulilla, ja kun he epätoivoissaan
hyökkäsivät piirittäjäin ketjua vastaan, niitettiin heidät maahan
kuularuiskuilla. Minulle kertoi eräs, joka oli silloin paikalla ja omin
silmin näki, mitä tapahtui, että yksikään kapinallisista ei päässyt
lähemmäksi kuin sadanviidenkymmenen yardin päähän kuularuiskuista.
Maanpintaa peittivät kaatuneitten ruumiit monessa kerroksessa, ja
taistelun viimeistelyn suoritti ratsuväki surmaten vielä elossa olevat
haavoittuneet sapeleillaan, hevosten kavioilla ja revolvereilla.

Samoihin aikoihin puhkesi hiilenkaivajain kapina. Se oli
ammattikunnittain järjestyneen työväen viimeinen ponnistus. Kolme
neljännesmiljoonaa kaivantolaista ryhtyi lakkoon. Mutta he olivat
hajaantuneina liian laajalle alalle voidakseen käyttää voimaansa kyllin
tehokkaasti. Heidät eristettiin muusta maailmasta kullakin
paikkakunnalla ja heitä kuritettiin, kunnes taipuivat. Tämä oli
ensimmäinen suuri orjainajo, jossa Pocock[1] saavutti kannuksensa ja
köyhälistön sammumattoman vihan. Lukemattomia kertoja yritettiin häntä
murhata, mutta hän näytti olevan varattu kaikkia murha-aseita vastaan.
Hän se aikaansai venäläisen passijärjestelmän kaivantomiesten
keskuudessa sekä asetuksen, joka riisti heiltä oikeuden muuttaa toisesta
paikasta toiseen.

[1] Albert Pocock, toinen kuuluisa lakonrikkojain johtaja, joka
    kuolemaansa saakka pakotti maan kaikki hiilenkaivajat pysymään
    työssä. Häntä seurasi poikansa Lewis Pocock, ja viiden sukupolven
    ajan nämä kuuluisat orjavoudit pitivät hiilenkaivajia kurissa.
    Vanhin Pocock oli syntyisin köyhästä suvusta, aloittaen uransa
    kauppapalvelijana, päästen sittemmin erään rautatieyhtiön
    salapoliisiksi ja kohoten aste asteelta. Viides Pocock sai surmansa
    pommista kaivosmiesten kapinan aikana Indian-territorissa v. 2073
    v. a.

Samaan aikaan sosialistit pitelivät hyvin puoliaan. Maalaisliiton
hukuttua verivirtoihin ja liekkeihin ja ammattikuntain järjestyneen
työväen hajottua sosialistit pysyivät aloillaan ja täydensivät salaisen
järjestönsä. Turhaan koettivat maalaisliittolaiset saada meitä
liikkeelle. Me olimme siinä varmassa vakaumuksessa, että koko
vallankumouksen asia olisi menetetty, jos me ryhtyisimme kapinaan.
Rautakorko, joka oli alussa sangen vastahakoisesti ryhtynyt tekemisiin
koko proletariaatin kanssa yht'aikaa, oli saanut selville, että se
olikin paljon helpompaa, kuin he olivat osanneet aavistaakaan, eivätkä
he mitään sen hartaammin toivoneet, kuin että me olisimme nousseet.
Mutta me vältimme sen ansan siitä huolimatta, että meidän keskuudessamme
parveili provokaattoreita. Siihen aikaan Rautakoron asiamiehet olivat
kömpelöitä, heiltä puuttui tarpeellista harjaantumista ammatissaan. Ja
meidän taistelujärjestömme kitki heitä niinkuin rikkaruohoa. Se oli
julmaa ja veristä työtä, mutta mehän taistelimme henkemme ja kumouksen
puolesta, ja meidän täytyi käyttää vihollista vastaan sen omia aseita.
Mutta aina me noudatimme oikeutta. Ei yhtään Rautakoron asiamiestä
surmattu ilman tutkintoa. Me mahdollisesti joskus erehdyimme, mutta
sangen harvoin. Urhoollisimmat, sotaisimmat ja uhrautuvimmat toverit
yhtyivät taistelujärjestöihin. Kerran, kymmenen vuoden kuluttua, Ernest
laati tilaston taistelujärjestöjen päälliköiden tiedonantojen
perustuksella, ja sen mukaan näihin järjestöihin liittyneet miehet ja
naiset olivat keskimäärin eläneet viisi vuotta yhtymisensä jälkeen.
Taistelujärjestöihin kuuluvat toverit olivat järjestään sankareita, ja
merkillistä oli, että he olivat kaikki tyynni hengiltäottamisen
vastustajia. He siis toimivat vastoin omaa vakaumustaan, mutta he
rakastivat vapautta siinä määrin, etteivät pitäneet minkäänlaista
uhrausta liian suurena.[1]

[1] Nämä taistelujärjestöt oli muodostettu Venäjän
    vallankumouksellisten taistelujärjestöjen malliin, ja ne säilyttivät
    olemassaolonsa Rautakoron ponnistuksista huolimatta läpi sen
    300-vuotisen hallituskauden. Näillä taistelujärjestöillä, jotka oli
    kokoonpantu ylevämielisistä henkilöistä, jotka eivät pelänneet
    kuolemaa, oli äärettömän valtava vaikutus, ja ne vaikuttivat
    hillitsevästi vallassaolijain julmuuteen. Eikä näiden järjestöjen
    toiminta rajoittunut yksinomaan näkymättömään taisteluun oligarkian
    salaisia asiamiehiä vastaan. Itse rahaylimystenkin täytyi kuunnella
    näiden järjestöjen säädöksiä, ja usein rangaistiin heidän
    tottelemattomuuttaan kuolemalla -- ja sama oli laita rahaylimysten
    alapäälliköiden, armeijan upseerien ja työväenkastien johtajien.

    Ankaraa oikeutta harjoittivat nämä järjestyneet kostajat, mutta
    merkillisintä oli heidän tyyni ja oikeudenmukainen menettelynsä.
    Mitkään pikatuomiot eivät koskaan tulleet kysymykseenkään. Kun joku
    saatiin kiinni, annettiin hänelle tilaisuus kunnialliseen
    oikeudenkäyntiin ja itsepuolustukseen. Kuitenkin täytyi monta miestä
    tutkia ja tuomita sijaisen kautta, heitä kun oli mahdoton saada
    käsiinsä. Niin tapahtui m. m. kenraali Lamptonin jutussa v. 2138
    v. a. Hän lienee ollut julmin ja verenhimoisin kaikista Rautakoron
    palkkasotureista. Kolme kertaa häntä varoitettuaan ja kehoitettuaan
    häntä lopettamaan petomaisen menettelynsä työväkeä kohtaan
    taistelujärjestöt tuomitsivat hänet kuolemaan. Saatuaan tiedon
    tuomiostaan hän ympäröi itsensä lukemattomilla varokeinoilla. Kului
    vuosia, eikä taistelujärjestön onnistunut panna tuomiota täytäntöön.
    Toveri toverin jälkeen, miehiä ja naisia, teki epäonnistuneen
    murhayrityksen, joutuen oligarkian verisen pyövelin käsiin. Tämän
    jutun aikana ristiinnaulitseminen otettiin uudelleen käytäntöön
    muiden kuolemanrangaistustapojen ohella. Mutta vihdoin kenraali
    tapasi tuomarinsa hennon, 17-vuotiaan Madeline Provence-nimisen
    tytön muodossa, joka saavuttaakseen tarkoituksensa palveli kaksi
    vuotta hänen palatsissaan ompelijattarena. Hänet kidutettiin
    kuoliaaksi yksinäisessä vankilassa, mutta tänä päivänä seisoo hänen
    muistonsa merkkinä pronssinen patsas Serlesin ihmekaupungin
    Veljeyden Temppelissä.

    Meidän, joilta puuttuu henkilökohtainen kokemus verenvuodatuksessa,
    ei ole hätäisesti tuomittava taistelujärjestön sankareita. He
    uhrasivat henkensä ihmiskunnan hyväksi, eikä mikään uhri ollut
    heistä liian suuri. Välttämättömyys pakotti heidät vuodattamaan
    verta tuona verisenä aikakautena. Ja taistelujärjestö oli yksi niitä
    okaita Rautakoron ruumiissa, joista sen ei koskaan onnistunut
    vapautua. Everhard oli tämän merkillisen armeijan varsinainen
    perustaja, ja sen 300-vuotinen menestyksellinen olemassaolo
    osoittaa, että Everhard oli, paitsi etevä tiedemies, myöskin sangen
    taitava käytännön mies.

Meidän tehtävämme oli kolminkertainen. Ensiksi meidän keskuudessamme
liikkuvain oligarkian salaisten asiamiesten kitkeminen. Toiseksi
taistelujärjestöjen ja niiden ulkopuolella olevain
vallankumousjärjestöjen perustaminen. Ja kolmanneksi omien salaisten
asiamiestemme sijoittaminen oligarkian kaikille aloille --
työväenkasteihin ja erittäinkin sähköttäjäin, liikeapulaisten,
kirjanpitäjäin joukkoon, armeijaan sekä provokaattoreitten ja
orjavoutien keskuuteen. Se oli hidasta työtä ja vaarallista, ja usein
meidän uuraat ponnistuksemme päättyivät tappioon.

Rautakorko oli ollut voittamaton julkisessa sodassa, mutta me pidimme
hyvin puolemme tuossa uudessa sodankäynnissä, oudossa ja kauheassa
maanalaisessa, minkä olimme aloittaneet. Kaikki oli näkymätöntä, ja
paljon siinä oli sellaistakin, mitä oli mahdoton arvata; sokea taisteli
sokeaa vastaan, ja kuitenkin kaikkialla vallitsi järjestys,
tarkoituksenmukaisuus ja johto. Meidän salaiset asiamiehemme
tunkeutuivat Rautakoron kaikkiin järjestöihin, samalla kuin Rautakoron
salaiset asiamiehet tunkeutuivat meidän järjestöömme. Se oli taistelua
pimeässä, täynnä juonittelua ja salaliittoja, vehkeitä ja vastavehkeitä.
Ja kaiken taustana aina vaaniva kuolema. Miehiä ja naisia katosi
yhtenään, meidän rakkaita ja läheisimpiä tovereitamme. Me näimme heidät
tänään, ja huomenna he jo olivat ikiteillä; emme heitä sen koommin
nähneet, ja me tiesimme, että he olivat kuolleet.

Kaikki usko ja luottamus oli kadonnut. Mies, joka vehkeili meidän
puolellamme, saattoi yhtä hyvin olla Rautakoron salainen asiamies.
Meidän salaiset asiamiehemme toimivat rinnatusten Rautakoron salaisten
asiamiesten kanssa sekä Rautakoron että meidän omissa järjestöissämme.
Ja siitä huolimatta, että uskoa ja luottamusta ei ollut olemassakaan,
oli meidän juuri uskolle ja luottamukselle rakennettava kaikki. Usein
meitä petettiin. Ihmiset olivat heikkoja. Rautakorko saattoi tarjota
rahaa, vapautta, huveja ja nautintoja, joita oli runsaasti saatavana
ihmekaupungeissa. Me emme voineet tarjota muuta kuin sen tyydytyksen,
minkä tuottaa usko jaloon aatteeseen. Lisäksi niiden palkkana, jotka
pysyivät uskollisina, oli lakkaamaton vaara, kidutus ja kuolema.

Ihmiset olivat heikkoja, sanoin, ja heidän heikkoutensa tähden meidän
täytyi käyttää sitä ainoata palkkiota, millä saatoimme maksaa, nimittäin
kuolemaa. Oli aivan välttämätöntä rangaista omia pettureita. Ja niinpä
saikin jokainen petturi riittävän monta uskollista kostajaa jäljilleen.
Me olimme joskus pakotetut jättämään toimeenpanematta viholliseen
kohdistuneen tuomiomme, kuten esim. Pocockin jutussa; mutta koskaan emme
sallineet omien pettureittemme välttää rangaistusta. Toverit rupesivat
asianomaisella luvalla pettureiksi, siten päästäkseen rahaylimystön
ihmekaupunkeihin toimeenpanemaan järjestöjen todellisille pettureille
langettamia tuomioita. Ja todellakin meidän järjestömme sai niin
peloittavan maineen, että meidän pettämistämme pidettiin vaarallisempana
kuin meille uskollisena pysymistä.

Vallankumous sai kauttaaltaan uskonnollisen leiman. Me palvelimme
jumalia kumouksen pyhätössä, joka oli vapauden pyhättö. Miehet ja naiset
pyhittivät elämänsä aatteelle, ja äskensyntyneitä lapsia vihittiin sen
palvelukseen niinkuin niitä entisaikaan oli vihitty Jumalalle. Me
rakastimme ihmiskuntaa!



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Punainen vaippa.


Maalaisliiton valtaamien valtioiden kukistuksen jälkeen maalaisliiton
edustajat hävisivät kongressista. Heidät asetettiin syytteeseen
valtiopetoksesta, ja heidän edusmiessijansa annettiin Rautakoron
kätyreille. Sosialistit olivat säälittävänä vähemmistönä, ja he tiesivät
loppunsa lähestyvän. Kongressi ja senaatti olivat irvikuvia.
Lainlaadinnallisista kysymyksistä oltiin keskusteltavinaan sangen
vakavasti ja niistä tehtiin päätöksiä vanhojen muotojen mukaisessa
järjestyksessä, samalla kuin koko kujeilulla ei todellisuudessa ollut
muuta tarkoitusta kuin antaa oligarkian mahtikäskyille
perustuslaillisuuden leima.

Ernest oli kuumimman taistelun tuoksinassa silloin, kun loppu tuli.
Silloin käsiteltiin työttömäin avustamista koskevaa lakiehdotusta.
Edellisen vuoden ahtaat ajat olivat saattaneet suuria työläisjoukkoja
nälkäkuoleman partaalle, ja kurjuutta lisäsi melkoisesti yleinen maassa
vallitseva epäjärjestys. Miljoonia ihmisiä nääntyi nälkään oligarkkien
ja heidän kannattajainsa mässätessä ylijäämällä.[1] Me sanoimme näitä
ihmisiä »kadotuksen kansaksi», ja juuri heidän äärettömiä kärsimyksiään
lieventääkseen sosialistit tekivät kongressille ehdotuksen
työttömyyslaiksi. Mutta se ei ollut Rautakoron mieleen, joka oman
suunnitelmansa mukaan valmistautui antamaan työtä näille miljoonille.
Meidän suunnitelmamme ei miellyttänyt sitä, joten se määräsi, että
meidän lakiehdotuksemme on äänestettävä nurin. Ernest ja hänen toverinsa
tiesivät, että heidän ponnistuksensa ovat turhia, mutta he olivat jo
kyllästyneet tuohon jännitykseen. He halusivat saada jotakin aikaan. He
eivät olleet saaneet mitään toimeen, ja paras, mitä he saattoivat
toivoa, oli tehdä loppu tuosta lainlaadinnallisesta ilveilystä, jossa he
esiintyivät näyttelijöinä vastoin tahtoaan. He eivät tietäneet, miten se
päättyisi, mutta sen tuhoisammaksi he eivät olleet sitä koskaan
kuvitelleet, kuin miksi se todellisuudessa muodostui.

[1] Sama asiaintila oli vallitsevana yhdeksännellätoista vuosisadalla
    (v. a.) Englannin hallitsemassa Intiassa. Alkuasukkaita kuoli
    miljoonittain nälkään, samalla kuin heidän hallitsijansa ryöstivät
    heiltä heidän työnsä hedelmät tuhlaten niitä loistaviin
    juhlapitoihin ja muihin järjettömiin ylellisyyksiin. Meidän
    esi-isiemme elämässä ja tavoissa noina aikoina oli paljon sellaista,
    jota ajatellessamme meidän päiviemme valistunut ihminen ei voi olla
    häpeästä punastumatta. Mutta filosofia lohduttaa meitä tässä
    suhteessa. Meidän on käsitettävä, että kapitalistinen aikakausi
    yhteiskunnallisessa kehityksessä on osapuilleen samanarvoinen kuin
    aikaisempi apinakausi. Ihmisen täytyi kulkea noiden asteiden kautta
    kohotessaan alemman eläinkunnan liejusta ja limasta. Ja itsestään
    selvää on, että häneen täytyi takertua limaa ja liejua ja että se ei
    helposti karissut hänestä pois.

Minä istuin parvekkeella sinä päivänä. Me kaikki tiesimme, että jotakin
kauheaa oli tulossa. Se oli ilmassa, ja sen läsnäolon näkyvänä
osoituksena olivat aseelliset sotamiehet, joita oli asetettu riveihin
käytäviin, sekä upseerit, jotka muodostivat ryhmän Eduskuntatalon
sisäänkäytävän suulla. Oligarkia oli kohottanut kätensä iskuun. Ernest
nousi puhumaan. Hän kuvasi työttömäin kärsimyksiä, sen uhkarohkean
toivon kannustamana, että voisi sanoillaan hellyttää läsnäolevain
mielet. Mutta republikaaniset ja demokraattiset edustajat nauroivat
pilkallisesti ja kirkuivat hänen puhuessaan saaden aikaan tavattoman
melun ja hämmingin. Silloin Ernest yht'äkkiä vaihtoi terää.

»Minä tiedän, että teihin ei vaikuta mikään, mitä tahansa minä
sanoisinkin», hän lausui. »Teillä ei ole sielua, johon vaikuttaa. Te
olette selkärangattomia, pehmeitä olentoja, jotka komeasti sanotte
itseänne republikaaneiksi ja demokraateiksi. Ei ole olemassakaan
republikaanipuoluetta enempää kuin demokraattipuoluettakaan. Tässä
edustajahuoneessa ei ole republikaaneja eikä demokraatteja. Te olette
vain rahavallan nöyriä imartelijoita ja kätyreitä. Te puhutte laajasti
ja vanhentuneilla sanamuodoilla vapaudenrakkaudestanne, ja kuitenkin te
tästä kaikesta huolimatta kannatte Rautakoron punaista vaippaa.»

Tällä kohtaa valtavat huudot »Järjestykseen! järjestykseen!»
tukahduttivat hänen äänensä, ja hän seisoi liikkumattomana paikoillaan,
kunnes hälinä oli jossakin määrin asettunut. Sitten hän teki kädellään
liikkeen, ikäänkuin sanoakseen, että hän tarkoitti heitä kaikkia,
kääntyi tovereittensa puoleen ja sanoi:

»Kuulkaa, miten hyvinruokitut elukat kiljuvat.»

Paholaisten käräjiä muistuttava hälinä puhkesi uudelleen. Puhemies
koputti järjestykseen ja katsahti käytävän suulla sijaitsevaan
upseeriryhmään, aivan kuin jotakin odottaen. Kuului huutoja »Kapina!» ja
muuan paksu ja pullea New Yorkin edustaja alkoi kiljua »Anarkisti,
anarkisti!» Silloin Ernest ei tosiaankaan ollut miellyttävän näköinen.
Koko hänen ruumiinsa värähteli, ja hänen kasvoillansa oli taistelevan
eläimen ilme, mutta muuten hän pysyi tyynenä ja kylmänä.

»Muistakaa», hän sanoi äänellä, joka kuului läpi pauhinan, »että
niinkuin te tänä päivänä osoitatte armoa köyhälistölle, samoin tulee
köyhälistö jonakin päivänä tekemään teille».

Entistä lujemmin huudettiin »Kapina!» ja »Anarkisti!»

»Minä tiedän, että te ette aio äänestää meidän lakiehdotustamme», jatkoi
Ernest. »Te olette saaneet isänniltänne käskyn äänestää sitä vastaan. Ja
te sanotte minua anarkistiksi. Te, jotka olette hävittäneet kansanvallan
ja jotka häpeämättömästi näyttelette punaista vaippaanne julkisilla
paikoilla, te sanotte minua anarkistiksi. Minä en usko helvetin tuleen
enkä tulikiveen, mutta tällaisina hetkinä minä totisesti pahoittelen
uskottomuuttani. Vieläpä enemmänkin, sellaisina hetkinä kuin tämä minä
melkein uskon. Täytyy olla olemassa helvetti, sillä sen
vähäpätöisemmässä paikassa olisi teitä mahdoton rangaista ansioittenne
mukaan. Niin kauan kuin te olette olemassa, tarvitsee luomakunta
helvettiä.»

Ovikäytävässä syntyi liikettä. Ernest, puhemies ja kaikki edustajat
kääntyivät katsomaan.

»Miksi te ette kutsu sotilaitanne esille, herra puhemies, ja anna heidän
tehdä tehtävätään?» huudahti Ernest. »He panisivat tarkoin toimeen
teidän suunnitelmanne.»

»On tekeillä jotakin muuta», kuului vastaus. »Ja siinä syy, miksi
sotilaat ovat saapuvilla.»

»Meitä koskevaa, nähtävästi», naurahti Ernest pilkallisesti. »Salamurha
tai jotakin muuta sellaista.»

Mutta hänen lausuttuaan sanan »salamurha» hämminki puhkesi uudelleen.
Ernestin oli mahdoton saada ääntänsä kuulluksi, mutta hän jäi
seisaalleen odottaen väliaikaa. Ja silloin se tapahtui. Paikaltani
parvekkeella en voinut erottaa muuta kuin räjähdyksen tulenloimahduksen.
Hermoja tärisyttävä jymähdys täytti korvani, ja minä näin Ernestin
huitaisevan ilmaa ja kaatuvan savupilven keskelle ja sotamiesten
hyökkäävän esille. Hänen toverinsa hypähtivät seisovilleen, hurjina
vihasta, valmiina tekemään mitä hyvänsä. Mutta Ernest kohottihe hetkeksi
ja vaatien kädenliikkeellä hiljaisuutta sanoi:

»Tässä on salaliitto!» hänen äänensä kaikui varoitukseksi tovereille.
»Älkää tehkö mitään, muuten teidät perii hukka.»

Sitten hän hiljaa vaipui maahan, ja sotamiehet tarttuivat häneen.
Seuraavassa hetkessä sotamiehet jo olivat puhdistamassa parvekkeita
katsojista, enkä nähnyt sen enempää.

Vaikka hän oli mieheni, ei minulle annettu lupaa käydä häntä katsomassa.
Kun ilmoitin, kuka olin, vangittiin minut oitis. Ja samaan aikaan
vangittiin kaikki sosialistiset kongressimiehet Washingtonissa, niiden
joukossa onneton Simpson, joka sairasti lavantautia ollen vuoteen omana
hotellissaan.

Oikeudenkäynti kävi nopeasti ja loppui lyhyeen. Miehet olivat jo
ennakolta tuomitut. Ihme kyllä Ernestiä ei mestattu. Siinä oligarkia
erehtyi, ja se erehdys kävi kalliiksi. Mutta oligarkia luotti liiaksi
itseensä noina aikoina. Se oli juopunut menestyksestään eikä se voinut
aavistaa, että kourallinen sankareita omaisi sellaisen voiman, joka
vielä kerran järkyttäisi sitä perustuksiaan myöten. Huomenna, kun suuri
kapina puhkeaa ja koko maailma kaikuu miljoonien astunnasta, silloin
oligarkia vasta käsittää, vaikka liian myöhään, miten mahtavaksi
voimaksi tuo pienoinen sankariparvi on paisunut.[1]

[1] Avis Everhard piti varmana, että tämä kertomus tulisi hänen
    aikalaistensa luettavaksi, ja siksi hän jättää mainitsematta tuon
    valtiopetosjutun päätöksen. Monta muuta samanlaista hämmentävää
    poisheittoa on huomattavana käsikirjoituksessa. Viisikymmentäkaksi
    sosialistista kongressimiestä vedettiin oikeuteen, ja kaikki
    todistettiin syyllisiksi. Kumma kyllä, yhtään ei tuomittu kuolemaan.
    Everhard ja yksitoista muuta, niiden joukossa Theodore Donnelson ja
    Matthew Kent, tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Toiset
    neljäkymmentä saivat vankeutta 30--45 vuoteen, jotavastoin Arthur
    Simpson, jonka mainittiin räjähdyksen aikana olleen ankarasti
    sairaana, sai ainoastaan 15 vuotta. Kerrotaan, että hän kuoli
    yksinäisessä vankilassa nälkään, ja tämän tylyn kohtelun sanotaan
    johtuneen hänen lannistumattomasta uppiniskaisuudestaan sekä siitä
    tulisesta ja hillitsemättömästä vihasta, mitä hän tunsi kaikkia
    kohtaan, jotka olivat sortajain palveluksessa. Hän kuoli Cabanasissa
    Kubassa, missä kolme hänen toveriansa oli vankeudessa. Nämä
    viisikymmentäkaksi sosialistista kongressimiestä oli hajoitettu
    erinäisiin sotalinnoituksiin ympäri Yhdysvaltoja. Sitenpä Du Bois ja
    Woods olivat Porto Ricossa, kun taas Everhardia ja Merryweatheria
    säilytettiin San Franciscon lahdessa sijaitsevalla
    Alcatraz-nimisellä saarella, jota jo pitkät ajat sitä ennen oli
    käytetty sotavankilana.

Ollen itse kumouksellinen ja tuntien kumouksellisten toiveet ja pelot ja
salaiset suunnitelmat minä voin vastata suuremmalla pätevyydellä kuin
moni muu siihen syytökseen, että he muka olivat olleet syypäitä
edellämainitun pommin räjähtämiseen. Ja minä voin sanoa heti ja muitta
mutkitta, että sosialisteilla kongressissa enempää kuin sen
ulkopuolellakaan ei ollut mitään osaa siinä jutussa. Me emme tiedä, kuka
heitti pommin, mutta varmasti tiedämme, että me emme sitä heittäneet.

Toiselta puolen on olemassa seikkoja, jotka viittaavat Rautakoron
syyllisyyteen. Tietenkään emme voi sitä todistaa. Meidän
johtopäätöksemme näet perustuu oletuksiin. Mutta tässä on muutamia
tosiasioita, joista meillä on varmuus. Hallituksen salapoliisit olivat
ilmoittaneet edustajahuoneen puhemiehelle, että sosialistiset
kongressimiehet olivat aikeissa ryhtyä terroristiseen toimintaan ja että
he olivat jo päättäneet ajastakin, jolloin heidän menettelytapansa
muuttuisi. Tämä päivä sattui olemaan juuri sama päivä, jolloin
pommiräjähdys tapahtui. Sentähden pääkaupunkiin oli koottu joukoittain
sotaväkeä. Ja koska me emme tietäneet mitään koko pommista, ja koska
pommi todella räjähti, ja koska viranomaiset olivat ennakolta ryhtyneet
toimenpiteisiin sen varalta, niin on oikeus ja kohtuus tehdä siitä
sellainen johtopäätös, että Rautakorko tiesi asiasta. Edelleen me
väitämme, että Rautakorko oli syypää siihen ja että Rautakorko
suunnitteli tuon teon saadakseen vierittää syyn meidän hartioillemme ja
siten valmistaakseen meidän perikatoamme.

Puhemiehen kautta levisi varoitus kaikille kongressimiehille, jotka
kantoivat oligarkian punaista vaippaa. He tiesivät Ernestin puhuessa,
että joku väkivallantyö tulisi tapahtumaan. Ja ollaksemme heihin nähden
rehellisiä on meidän mainittava, että he vilpittömästi uskoivat sen
todellakin sosialistien tekemäksi. Ja oikeudenkäynnin aikana, yhä vielä
vilpittömässä uskossa, useat todistivat nähneensä Ernestin
valmistautuvan heittämään pommia ja kuinka se oli räjähtänyt ennen
aikojaan. Tietysti he eivät nähneet mitään sellaista. Ollen
kuumeenomaisen pelon vallassa he todellakin luulottelivat nähneensä,
siinä koko juttu.

Niinpä Ernest sanoi oikeudenistunnossa: »Onko siinä mitään järkeä, että
minä valitsisin moisen viheliäisen leikkikalun, jos minä todella
aikoisin heittää pommia? Siinä ei ollut kylliksi ruutia. Se tuprutti
paljon savua, mutt'ei loukannut muita kuin minua. Se räjähti aivan minun
jaloissani eikä silti tappanut minua. Uskokaa minua, minä teen tuhoja,
kun minä ryhdyn pommeja heittämään. Minun räjähdysmiinastani lähtee
muutakin kuin savua.»

Toiselta puolen taas väitettiin, että pommin heikkous oli johtunut
erehdyksestä sosialistien taholta ja että sen ennenaikaiseen
räjähtämiseen oli syynä Ernestin hermostuminen, sillä hän muka pudotti
pommin menetettyään mielenmalttinsa. Ja jotta todistus tulisi täysin
sitovaksi, kutsuttiin esille ne useat kongressimiehet, jotka todistivat
nähneensä Ernestin huitaisevan kädellään ja pudottavan pommin.

Mitä meihin itseemme tulee, ei kukaan meistä tietänyt, miten pommi
heitettiin. Ernest kertoi minulle, että hän näki silmänräpäystä ennen
sen putoavan jalkoihinsa. Hän antoi sellaisen kertomuksen oikeudessa,
mutta kukaan ei uskonut häntä. Sitäpaitsi koko juttu oli tarkoin
edeltäkäsin valmistettu. Rautakorko oli päättänyt tuhota meidät, eikä
siinä mikään auttanut.

Sanotaan, että totuus ei pala tulessakaan. Mutta minä en usko sitä.
Yhdeksäntoista vuotta on kulunut löytämättämme, väsymättömistä
ponnistuksista huolimatta, sitä miestä, joka todella pommin heitti.
Epäilemättä hän oli Rautakoron asiamies, mutta hänen on onnistunut
peittää jälkensä. Me emme ole milloinkaan saaneet vähintäkään vihiä
hänestä. Ja nähtävästi tämä tapaus jää luettavaksi historian
salaperäisyyksien joukkoon.[1]

[1] Avis Everhardin olisi pitänyt elää monta sataa vuotta
    nähdäkseen tämän salaperäisen asian selvityksen. Hiukan vähemmän
    kuin sata vuotta sitten ja vähän enemmän kuin kuusisataa vuotta
    hänen kuolemansa jälkeen Pervaisen tunnustus löydettiin Vatikaanin
    salaisista arkistoista. Tämän yhteydessä lienee paikallaan kertoa
    hiukan tästä hämäräperäisestä asiapaperista, joka itse asiassa ei
    ole kiinnittänyt muiden kuin historioitsijain mieltä.

    Pervaise oli amerikkalainen, ranskalaista sukuperää, joka v. 1913
    virui Tombsin vankilassa New Yorkissa syytettynä murhasta. Hänen
    tunnustuksestansa käy selville, että hän ei ole rikoksellinen
    luonne. Hän oli kuumaverinen, intohimoinen, tunteellinen.
    Mielettömänä mustasukkaisuudesta hän surmasi vaimonsa -- sangen
    tavallinen teko niinä aikoina. Pervaise oli kokonaan kuolemanpelon
    vallassa, josta hänen tunnustuksessaan pitkin matkaa tehdään selkoa.
    Välttääkseen kuolemaa hän oli valmis vaikka mihin, ja
    poliisiasiamiehet valmistivat häntä selittämällä, että hänet
    luultavasti tullaan langettamaan syylliseksi ensimmäisen luokan
    murhaan. Siihen aikaan ensimmäisen luokan murha merkitsi
    kuolemanrangaistusta. Tuomittu mies tai nainen istutettiin
    erityisesti tätä tarkoitusta varten valmistettuun kuolintuoliin ja
    kykenevien lääkärien johdolla surmattiin voimakkaan sähkövirran
    avulla. Sitä sanottiin sähkömestaukseksi, ja se oli sangen yleisesti
    suosittu siihen aikaan. Kivuton nukuttaminen pakollisena
    kuolemantapana otettiin käytäntöön vasta myöhemmin.

    Tämän miehen, jolla oli hyvä sydän, joskin petomaisen
    eläimellisyyden peitossa, ja joka viruen vankilassa ei odottanut
    muuta kuin kuolemaa, Rautakoron asiamiehet taivuttivat heittämään
    pommin edustajahuoneessa. Tunnustuksessaan hän sanoo nimenomaan,
    että pommi tulee olemaan heikko ja ihmishengen hukka ei tule
    kysymykseenkään. Tämä pitää paikkansa siihen katsoen, että tuo pommi
    todellakin oli heikko ja että se ei surmannut Ernestiä, vaikka
    räjähti aivan hänen jaloissaan.

    Pervaise johdettiin salaa eräälle parvekkeelle, joka oli suljettu
    nähtävästi korjaustöiden vuoksi. Hänen oli itse valittava sopiva
    hetki heittoaan varten, ja hän tunnustaa tarpeellisen avomielisesti
    olleensa niin kiintynyt Everhardin ruhjovaan puheeseen ja siihen
    valtavaan vaikutukseen, minkä se teki kuulijoihin, että oli vähällä
    unohtaa asiansa.

    Häntä ei ainoastaan vapautettu vankeudesta, vaan hänelle myönnettiin
    eläke. Sitä hän ei kuitenkaan ennättänyt kauan nauttia, sillä
    syyskuussa v. 1914 v. a. hän sairastui ankaraan sydänreumatismiin ja
    kuoli kolme vuorokautta sen jälkeen. Ja silloin hän kutsui luokseen
    katolisen papin, isä Peter Durbanin, jolle teki tunnustuksensa.
    Papista tämä tunnustus tuntui siksi merkilliseltä, että hän
    kirjoitutti sen ja toimitti sille laillisen vahvistuksen. Me emme
    tiedä sen aikaisimpia vaiheita, mutta tärkeänä sitä lienee pidetty,
    koskapa se vihdoin osui aina Roomaan asti. Mahtavien henkilöiden
    vaikutusvaltaisuus selittää, miksi se pysyi salassa. Satoihin
    vuosiin maailma ei saanut vihjaustakaan sen olemassaolosta. Vasta
    viime vuosisadalla kuuluisa italialainen oppinut Lorbia sen
    sattumalta löysi tehdessään tutkimuksia Vatikaanissa.

    Nyttemmin jo varmuudella tiedetään, että Rautakorko pani toimeen
    tämän pommiräjähdyksen edustajahuoneessa v. 1913. Ilman Pervaisen
    tunnustustakin olisi varmasti tiedetty, että asianlaita oli
    sellainen, sillä tuo teko, joka saattoi viisikymmentäkaksi
    kongressimiestä vankilaan, oli samanarvoinen kuin lukemattomat muut
    oligarkkien toimeenpanemat teot, kuten kapitalistienkin ennen heidän
    aikojaan.

    Sellaisia tekoja on n. s. Haymarketin oikeusmurha Chicagossa, kun
    petomaiset viranomaiset tuomitsivat puolikymmentä n. s. anarkistia
    kuolemaan ja hirttivät heidät kokonaan syyttömästi. Ja saman otsikon
    alle kuuluvat ne tapaukset, jolloin kapitalistit itse poltattivat
    omaa omaisuuttaan, rangaisten sellaisista teoista viattomia ihmisiä,
    joita »lähetettiin pikajunalla mestauslavalle», kuten sen ajan
    puhetapa kuului.

    Kahdennenkymmenennen vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä
    kapitalistien ja lännen kaivantomiesten liiton välillä vallinneen
    taistelun aikana samanlaisia ja vielä verisempiä keinoja käytettiin.
    Kapitalistien asiamiehet räjähdyttivät Independence-aseman sillan,
    jossa kolmetoista miestä sai surmansa ja useita haavoittui. Ja
    kapitalistit, jotka vallitsivat Coloradon valtion hallinnollista ja
    lainlaadinnallista virkakoneistoa, olivat vähällä saada
    kaivantomiesten johtajat tuomituiksi, syyttäen heitä mainitusta
    teosta. Romaines, muuan niistä palkatuista kätyreistä, jotka olivat
    osallisina tässä teossa, virui vankina toisessa valtiossa,
    Kansasissa, odottaen tutkintoa, kun kapitalistien asiamiehet
    lähestyivät häntä. Mutta toisin kuin Pervaisen tunnustus Romainesin
    tuli julkisuuteen vielä hänen eläessään.

    Ja samaan aikaan käytiin kuuluisaa Moyer-Haywood-juttua. Nämä miehet
    olivat rohkeita työväenjohtajia, edellinen lännen kaivantomiesten
    liiton presidentti ja jälkimmäinen saman liiton sihteeri. Idahon
    entinen kuvernööri oli salaperäisesti murhattu. Ja aikoinaan
    kaivantomiehet ja sosialistit avonaisesti syyttivät sikäläisiä
    kaivannonomistajia tästä murhasta. Mutta huolimatta kansallis- ja
    perustuslaista, Idahon ja Coloradon kuvernöörien solmittua
    salaliiton, Moyer ja Haywood vangittiin salaa ja asetettiin
    syytteeseen murhasta. Tällöin Eugene V. Debs, Amerikan
    sosialistipuolueen silloinen johtaja, lausui seuraavat sanat:

          »Ne työväen johtajat, joita ei voida lahjoa taikka peloittaa
          tiehensä, täytyy vangita ja murhata. Moyerin ja Haywoodin
          ainoa rikos on siinä, että he ovat vankkumatta pysyneet
          työväen asialle uskollisina. Kapitalistit ovat ryöstäneet
          meidän maamme, turmelleet meidän politiikkamme, saastuttaneet
          meidän oikeuslaitoksemme ja tallanneet meitä jalkoihinsa, ja
          nyt he aikovat häikäilemättä murhata ne miehet, jotka eivät
          alistu heidän raakaan mielivaltaansa. Idahon ja Coloradon
          kuvernöörit ainoastaan tottelevat herrojensa, rahaylimysten
          käskyjä. Tässä seisoo työväki rahavaltaa vastassa. Jos he
          lyövät ensimmäisen väkivaltaisen iskun, tulemme me lyömään
          viimeisen.»



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Sonoman siimeksessä.


Itsestäni näiltä ajoilta minulla ei ole paljon kerrottavaa. Kuusi
kuukautta minua pidettiin vankeudessa, vaikka minua ei oltu syytetty
mistään rikoksesta. Minua _epäiltiin_ -- peloittava sana, johon
kumoukselliset saivat tutustua. Mutta meidän oma kasvava salainen
järjestömme alkoi toimia. Oltuani vankeudessa lähes kaksi kuukautta eräs
vanginvartijoista salaa ilmoitti olevansa kumouksellinen ja kuuluvansa
järjestöön. Muutamia viikkoja myöhemmin Joseph Parkhurst, äskettäin
virkaansa nimitetty vankilan lääkäri, osoittautui taistelujärjestön
jäseneksi.

Siten meidän järjestömme tunkihe joka puolelta oligarkian järjestön
läpi, ja niin minä sain tietoja ulkomaailman tapahtumista. Ja sitäpaitsi
kaikki meidän vankilassa istuvat johtajamme olivat yhteydessä urheiden
tovereitten kanssa, jotka käyttivät Rautakoron naamaria. Vaikka Ernestin
vankila sijaitsi kolmentuhannen mailin päässä, Tyynen-valtameren
rannalla, olin minä keskeytymättömässä yhteydessä hänen kanssaan, ja
meidän kirjeemme kulkivat säännöllisesti edestakaisin.

Johtajat, sekä vankilassa että vapaalla jalalla olevat, saattoivat
neuvotella tulevista vaaleista ja johtaa vaalitaistelua. Jo muutaman
kuukauden kuluttua olisivat muutamat voineet paeta, mutta kun vankeus ei
sanottavasti ehkäissyt meidän toimintaamme, niin päätimme olla
käyttämättä sitä tilaisuutta, jottemme tulisi tehneeksi mitään ennen
aikojaan. Vankilassa oli viisikymmentäkaksi kongressimiestä ja
kolmesataa muuta johtajaa sen lisäksi. Oli päätetty pelastaa heidät
kaikki samalla kertaa. Jos vain osa heistä pakenisi, ryhtyisivät
oligarkit kaikella mahdollisella valppaudella vartioimaan
jäljellejääneitä, estääkseen useampia pakenemasta. Ja toiselta puolen
käsitettiin, että yhdellä kertaa tapahtuva vankilasta karkaaminen tulisi
tekemään valtaavan vaikutuksen köyhälistöön. Se olisi voimannäytös ja
vaikuttaisi luottamusta herättävästi.

Niinpä päätettiin, kun minä kuuden kuukauden kuluttua pääsin vapaaksi,
että katoaisin jonnekin valmistamaan lymypaikkaa Ernestille. Katoaminen
muuten ei ollut mikään helppo tehtävä. Heti kun olin päässyt vapaalle
jalalle, Rautakoron urkkijat alkoivat vaania minun liikkeitäni. Ja
sentähden olikin välttämätöntä saada heidät ensiksi eksytetyksi
jäljiltäni ja pujahtaa Kaliforniaan. Minua naurattaa muistellessani,
miten minä tästä pulmasta suoriuduin.

Venäläismallinen passijärjestelmä oli jo otettu käytäntöön. Minä en
uskaltanut yrittääkään mantereen poikki salaamatta todellista itseäni.
Oli välttämätöntä, että häviäisin jäljettömiin, sillä minun jälkiäni
seuraamalla Ernest joutuisi uudestaan kiinni. Toiselta puolen en
matkustellessani voinut käyttää köyhälistöläisen valepukua. Oli niin
ollen jäljellä oligarkian jäsenen valepuku. Vaikka tosin ylimmäisiä
oligarkkeja ei ollut muuta kuin kourallinen, oli lukematon paljous
vähäisempiä, sanokaamme mr Wicksonin laisia miehiä, muutaman miljoonan
omistajia, jotka kannattivat suuroligarkkeja. Tällaisten pienempien
oligarkkien vaimoja ja tyttäriä oli ääretön paljous, ja siihen luokkaan
kuuluvana henkilönä oli minun määrä esiintyä. Muutamia vuosia myöhemmin
se jo olisi ollut mahdotonta, sillä passijärjestelmä tässä maassa
muodostui täydelliseksi venäläiseksi laitokseksi, niin että koko maassa
ei ollut yhtään ainoata miestä, naista taikka lasta, jota ei olisi
merkitty kirjoihin ja jonka liikkeitä ei olisi vaanittu.

Kun aika oli tullut, eksytettiin vakoojat minun jäljiltäni, ja tuntia
myöhemmin Avis Everhardia ei enää ollut olemassa. Mutta samaan aikaan
Felice Van Verdighan, kahden kamarineitsyen ja sylikoiran seuraamana,
kolmannen palvelijattaren huolehtiessa koirasta[1], astui erään
Pullman-vaunun[2] salonkiin, ja muutamia minuutteja myöhemmin hän oli
matkalla länttä kohti.

[1] Tämä hullunkurinen kohtaus kuvaa erinomaisen hyvin sen ajan
    herrasväen sydämetöntä käytöstä. Samaan aikaan kuin ihmisiä kuoli
    nälkään, palvelivat kamarineitsyet sylikoiria. -- Mutta Avis
    Everhardiin itseensä nähden tästä ilveilystä oli leikki kaukana.
    Siinä oli vaarassa henki, vieläpä kumouksellisten asiakin.

[2] Pullman-vaunujen nimellä tunnettiin sen ajan parhaat rautatievaunut.
    Nimi johtui niiden keksijästä.

Ne kolme kamarineitsyttä, jotka seurasivat minua, olivat kumouksellisia.
Kaksi heistä oli taistelujärjestön jäseniä, ja kolmas, Grace Holbrook,
yhtyi järjestöön seuraavana vuonna, saaden surmansa Rautakoron kädestä
puoli vuotta myöhemmin. Hän se esiintyi sylikoiran kamarineitsyenä.
Toinen niistä kahdesta, Bertha Stole, katosi kaksitoista vuotta
myöhemmin, jotavastoin Anna Roylston elää vielä näytellen yhä
merkillisemmäksi muodostuvaa osaa vallankumouksessa.[1]

[1] Lukemattomista vaaroista ja uhkarohkeista yrityksistä huolimatta
    Anna Roylston eli sangen korkeaan ikään, ollen kuollessaan
    yhdeksänkymmenen vanha. Samoinkuin Pocockit välttivät
    taistelujärjestön lähettämät kostajat, samoin hänen onnistui torjua
    Rautakoron palkatut salamurhaajat. Hän näytti olevan kaikkien
    vaarojen ja vastusten yläpuolella. Hän esiintyi itse
    taistelujärjestön tuomioitten toimeenpanijana ja tunnettiin
    »Punaisen neitsyen» nimellä kumouksellisten keskuudessa. Vielä
    69-vuotiaana vanhuksena hän ampui »verisen» Halcliffen tämän
    ratsastaessa aseellisen seurueensa ympäröimänä, eikä hän itse saanut
    naarmuakaan. Hänen merkillinen elämänsä päättyi rauhalliseen
    kuolemaan kumouksellisten piilopaikassa Ozark-vuoristossa.

Ilman sen kummempia selkkauksia me pääsimme Yhdysvaltain läpi
Kaliforniaan. Kun juna pysähtyi Kuudennentoista kadun asemalla,
Oaklandissa, me jätimme sen, ja samalla Felice Van Verdighan
kamarineitsyineen ja sylikoirineen katosi ainaiseksi. Luotettavat
toverit pitivät huolta kamarineitsyistä. Toiset toverit ottivat minut
hoitoonsa. Puoli tuntia sen jälkeen kuin olimme saapuneet perille, minä
jo olin eräässä vähäisessä kalastajaveneessä San Francisco-lahden
vesillä. Tuuli riehui, ja me ajelehdimme ilman päämäärää melkein koko
yön. Mutta minä näin tulien tuikkivan Alcatrazissa, missä Ernest virui
vankeudessa, ja minusta tuntui suloiselta ajatellessani, että olin niin
lähellä häntä. Aamun sarastaessa me pääsimme kalastajain hurjasti
ponnistellessa Marin-saarille. Siellä piileksimme koko päivän, ja
seuraavana yönä nousuveden ja pirteän tuulen kiidättäessä purjehdimme
San Pablo-lahden poikki kahdessa tunnissa ja nousimme jonkun matkaa
Petaluma-jokea ylöspäin.

Täällä odottivat meitä hevoset sekä eräs toinen toveri, ja me matkasimme
koko tähtikirkkaan yön. Pohjoisessa häämötti Sonoma-vuori, jota kohti me
ratsastimme. Me jätimme Sonoman vanhan kaupungin oikealle puolellemme ja
ratsastimme syvää joenuomaa pitkin. Kärritie muuttui metsätieksi ja
metsätie karjauraksi, joka sekin vihdoin häipyi tuntemattomiin,
jakaantuen lukemattomiksi vuoristolaitumille johtaviksi poluiksi.
Matkasimme Sonoma-vuoren harjannetta pitkin. Se oli luotettavin tie.
Siellä meidän ei tarvinnut pelätä vakoojia.

Auringon noustessa saavuimme vuoren pohjoiselle reunamalle ja
aamuhämärissä laskeuduimme chappara-tammia kasvavaa rinnettä
punapuulaaksoihin, missä tuntui syyskesän lämmin henkäys. Se oli minulle
vanhaa tuttua seutua, ja pian minusta tuli opas. Piilopaikka oli minun.
Olin sen valinnut. Me avasimme veräjän ja kuljimme vuoristoniityn läpi.
Sitten jatkoimme matkaamme matalaa tammimetsäistä harjua pitkin ja
laskeuduimme pienemmälle niitylle. Jälleen kiipesimme harjulle, jolla
kasvoi punaiselta hohtavia madrono- ja manzanita-pensaita. Auringon
ensimmäiset säteet paahtoivat selkäämme kiivetessämme. Pyy pyrähti
tiheikössä, ja jänis kapsahti polun poikki aivan kuin vuorikauris. Ja
vihdoin monisarvinen peura, kupeet hohtaen kullanpunervina, loikkasi
harjun poikki kadoten pensaikkoon.

Me seurasimme sitä hetken matkaa, suunnaten sitten kulkumme
mutkittelevaa polkua pitkin, jota se karttoi, uljaaseen
punapuumetsikköön, pienelle lammikolle, jonka vettä vuoren rinteeltä
valuneet mineraaliainekset samensivat. Minä tunsin jokaisen tuuman tästä
tiestä. Kerran tämä karjatila oli kuulunut eräälle ystävälleni,
kirjailijalle. Mutta hänestäkin oli tullut kumouksellinen, vaikka hänen
oli käynyt onnettomammin kuin minun, sillä hän oli jo kuollut ja
jäljettömiin kadonnut, kukaan ei tietänyt miten ja milloin. Hän yksin
tunsi sen salaisen piilopaikan, johon me olimme matkalla. Hän oli
ostanut paikan sen tähden, että se oli hänestä kaunis, maksaen siitä
sievoisen summan, paikkakunnan farmareitten kummaksi. Hänellä oli tapana
jutella nauraen, miten nämä aina pudistivat päätään, kun tuli kysymys
tuosta kauppahinnasta, ikäänkuin laskien päässään ja sitten sanoivat:
»Mutta tehän ette voi saada siitä kuutta prosenttia.»

Mutta hän oli nyt poissa, eikä hänen tilansa mennyt perintönä hänen
lapsilleenkaan. Sen omisti nyt -- ei kukaan muu kuin mr Wickson, jonka
omaisuutta olivat Sonoma-vuoren itäiset ja pohjoiset rinteet, ulottuen
Spreckelsien tiluksista aina Bennett-laaksoon saakka. Hän oli muuttanut
sen peurapuistoksi, jossa näitä otuksia suurissa laumoissa parveili
tuhansia acreja käsittävällä alueella. Näiden maiden entiset omistajat
oli häädetty tiloiltaan. Valtion omistama aistiviallisten koti oli
niinikään saanut väistyä peurojen tieltä.

Ja kaiken muun hyvän lisäksi mr Wicksonin metsästysmaja sijaitsi
neljännesmailin päässä minun piilopaikastani, seikka, joka ei ollut
vaarallinen, vaan päinvastoin lisäsi paikan turvallisuutta. Meitä
suojeli tuon pikkuoligarkin oma kilpi. Jo itse tämän paikan luonne teki
epäluulot mahdottomiksi. Wicksonin metsästyspuisto tulisi varmaankin
olemaan viimeinen paikka koko maailmassa, minne Ernestiä etsivät
Rautakoron vakoojat suuntaisivat matkansa.

Sidoimme hevosemme lammikon rannalla sijaitsevaan punapuumetsikköön. Ja
seuralaiseni kaivoi esille onton tammen takana olevasta syvennyksestä
joukon tavaroita -- viidenkymmenen naulan jauhosäkin, useammanlaisia
säilykeruokia, keittoneuvot, peitteitä, kappaleen öljykangasta, kirjoja
ja kirjoitusneuvot, kimpun kirjeitä, viiden kannun astian lamppuöljyä,
öljykeittiön ja vihdoin viimein kaikista tärkeimmän, vankan köysinipun.
Ja niin paljon oli näitä tavaroita, että saimme tehdä useampia matkoja
kuljettaaksemme ne kaikki piilopaikkaamme.

Mutta paikka ei ollut kaukana. Ottaen mukaani nuorakimpun ja asettuen
toverilleni oppaaksi lähdin pyrkimään uraa pitkin, mikä oli raivattu
villiviinin läpitunkemaan pensaikkoon kahden metsäisen kummun väliin.
Ura johti jyrkälle puron penkereelle, pienoisen lähdepuron, joka ei
kuivunut kuumimpinakaan kesinä. Joka puolella tätä paikkaa ympäröivät
metsäiset kunnaat, näyttäen jonkun välinpitämättömän jättiläisen
nakkelemilta. Niissä ei ollut kalliota. Ne kohosivat satojen jalkojen
korkeuteen sisältäen punaista tulivuorimaata, Sonoman kuuluisaa
viinimultaa. Näiden läpi pienoinen puro oli uurtanut äkkijyrkän
väylänsä.

Kyllä siinä sai kavuta, ennenkuin päästiin puron uomaan, jota pitkin
jatkoimme matkaa sadan jalan verran ja saavuimme ison aukon kohdalle.
Hevin ei huomannut mitään, mikä olisi osoittanut tuon aukon
olemassaoloa, eikä se liioin ollutkaan aivan jokapäiväinen aukko. Me
ryömimme tiuhasti toisiinsa kietoutuneiden metsäruusupensaitten läpi
aukon suulle, josta saattoi kurkistaa vihreän lehdikön läpi parisataa
jalkaa pitkään ja leveään ja satakunta jalkaa syvään luolaan. Tämä luola
lienee saanut alkunsa jonkun maanmullistuksen kautta, ja sitten vesi oli
uurtanut sen nykyiseen muotoonsa. Sen seinämät ja pohjat olivat kokonaan
kasvien peitossa, hienosta sammalesta jättiläismäisiin punapuihin ja
douglas-kuusiin asti.

Se oli erinomainen piilopaikka. Siellä ei käynyt ketään, eivät edes Glen
Ellenin koulupojat. Jos tämä luola olisi sijainnut jossakin pitemmässä
jokiuomassa, olisi se ollut hyvinkin tunnettu. Mutta tämä ei ollutkaan
erityisen huomattava jokiuoma. Koko puro ei ollut pitempi kuin
tuhatviisisataa jalkaa. Puron juoksu alkoi noin tuhannen jalan päässä
olevasta niittylähteestä, ja noin kolmesataa jalkaa onkalon alapuolella
se sukelsi esille tiheästä pensaikosta yhtyen emäjokeen ja virraten
edelleen aallonmuotoisten harjujen muodostamaa tasankoa pitkin, jota
kauttaaltaan peitti ruoho.

Seuralaiseni köytti nuoran toisen pään puuhun ja laski minut, joka
pitelin kiinni nuoran toisesta päästä, alas onkaloon. Tuossa tuokiossa
tunsin pohjan jalkaini alla. Ja pienen ajan kuluessa hän nouti kaikki
tavarat ja laski ne samaa tietä onkaloon. Senjälkeen hän lappoi nuoran
ylös, kätki sen ja lausui minulle ystävällisesti jäähyväiset.

Ennenkuin jatkan kertomustani, tahdon mainita muutamin sanoin tästä
toverista, John Carlsonista, vaatimattomasta kumousmiehestä, joka kuului
niihin lukemattomiin uskollisiin tovereihin, joita oli meidän
riveissämme. Hän oli työssä Wicksonin metsästysmajalla, tallimiehenä. Ja
Wicksonin olivat ne hevosetkin, joilla me ratsastimme Sonoma-vuoren yli.
Lähes kaksikymmentä vuotta John Carlson on ollut tämän piilopirtin
isännöitsijänä. Ei yhtään uskottomuuden ajatusta ole johtunut hänen
mieleensä koko aikana, se on varma. Luottamuksen pettäminen on hänelle
vallan tuntematon käsite. Hän oli siinä määrin kylmäkiskoinen ja niin
jäykkä, että täytyi kummastella, mitä vallankumous saattoi hänelle
merkitä. Ja kuitenkin hänen himmeässä mielessään hehkui vapaudenrakkaus.
Muutamissa suhteissa oli erittäin hyväksi, että häneltä puuttui vilkas
mielikuvitus. Hän ei milloinkaan menettänyt malttiaan. Hän ei ollut
utelias eikä suulas. Kerran kysyin, mitenkä hänestä tuli kumouksellinen.

»Nuorena ollessani palvelin sotaväessä», hän vastasi. »Se oli Saksassa.
Siellä kaikkien nuorukaisten täytyy palvella armeijassa. Niinpä minäkin
jouduin sinne. Samaan aikaan siellä sattui olemaan eräs toinenkin
sotilas, nuorukainen niinikään. Hänen isänsä oli agitaattori, nähkääs,
ja istui linnassa n. s. majesteettirikoksesta -- niin nimitetään sitä,
että joku puhuu totta keisarista. Ja tuo nuorukainen jutteli minulle
paljon kansasta, työstä ja siitä, miten kapitalistit riistävät kansaa.
Hän avasi minun silmäni näkemään asioita uudessa valossa, ja minusta
tuli sosialisti. Hänen puheensa olivat tosia, enkä minä ole koskaan
niitä unohtanut. Yhdysvaltoihin tultuani minä etsin käsiini sosialistit.
Liityin jäsenenä sosialistiseen työpuolueeseen. Sitten myöhemmin, kun
puolue hajosi, liityin sosialistipuolueeseen. Siihen aikaan työskentelin
eräässä vuokratallissa San Franciscossa. Se oli ennen maanjäristystä.
Minä olen ollut puolueen maksavana jäsenenä kaksikolmatta vuotta. Olen
yhä puolueessa ja vieläkin maksan maksuni, vaikka se onkin hyvin
salaista hommaa tähän maailmanaikaan. Ja aion vastaisuudessakin
suorittaa maksuni, ja kun kooperatiivinen yhteiskunta syntyy, olen
mielissäni.»

Jäätyäni yksikseni ryhdyin valmistamaan aamiaista ja panemaan kuntoon
uutta kotiani. Usein varhain aamuisin tai iltaisin pimeän tultua
Carlsonin oli tapana pistäytyä luokseni pariksi tunniksi juttelemaan.
Ensialuksi minun asuntonani oli öljyvaate. Myöhemmin pystytettiin
vähäinen teltta. Ja vihdoin, kun olimme tulleet täydellisesti
vakuutetuiksi paikan turvallisuudesta, rakennettiin pieni tupa. Ja se
sijoitettiin niin, että sitä ei voinut nähdä onkalon reunalta, jos joku
sinne olisi sattumalta eksynyt. Sitäpaitsi paikan rehevä kasvillisuus
tarjosi luonnollisen suojan. Ja itse tupa rakennettiin pystysuoraan
seinään. Tähän seinään me kaivoimme niin suuren aukon, että se antoi
tilaa kahdelle huoneelle, kuivasimme ne hyvin ja pönkitimme hirsillä.
Uskokaa pois, meillä oli monta mukavuuttakin. Kun saksalainen terroristi
Biedenbach saapui meidän luoksemme, kyhäsi hän savunimijän, jota
käyttämällä voimme talvi-illoin istua räiskyvän takkavalkean ääressä.

Ja nyt sananen tuosta ylevämielisestä terroristista, jota on niin
kamalasti väärinymmärretty. Toveri Biedenbach ei pettänyt meidän
asiaamme. Eivätkä myöskään toverit tuominneet häntä kuolemaan, kuten
yleensä luullaan. Tuota väärää uutista levittivät oligarkian salaiset
asiamiehet ja sanomalehdet. Toveri Biedenbach oli hajamielinen ja unohti
helposti. Hänet ampui eräs meidän vakoojamme Carmelin piiloluolilla, kun
hän ei muistanut sovittua tunnussanaa. Se oli surettava erehdys. Ja puhe
siitä, kuinka hän muka oli pettänyt aatteen, on ehdottomasti valhetta.
Luotettavampaa ja uskollisempaa miestä ei ole koskaan ollut aatteen
palveluksessa.[1]

[1] Vaikka penkoisi kaikki mahdolliset arkistot ja asiakirjat, ei tässä
    mainitusta Biedenbachista näy jälkeäkään. Avis Everhardin
    käsikirjoitus on ainoa asiapaperi, missä hänen nimensä esiintyy.

Yhdeksäntoista vuotta on tätä piilopaikkaa melkein yhtä mittaa käytetty,
eikä koko sen ajan kuluessa kukaan asiaankuulumaton, yhtä ainoata
lukuunottamatta, ole sitä keksinyt. Ja kuitenkin se on ainoastaan
neljännesmailin päässä Wicksonin metsästyshuvilasta ja vajaan mailin
päässä Glen Ellenin kauppalasta. Aamuin ja illoin voi selvästi kuulla
junan vihellyksen, ja minä asetin kelloni tiilitehtaan pillin mukaan.[1]

[1] Jos utelias matkustaja suuntaa kulkunsa Glen Ellenistä
    etelään päin, joutuu hän kulkemaan puistokatua pitkin, joka
    seitsemänsataa vuotta sitten oli maantienä. Neljännesmailin päässä
    Glen Ellenistä, kahden sillan yli kuljettua, näkyy oikealla kädellä
    jokilaakso, joka sarven tavoin ulottuu aallonmuotoisina harjanteina
    avartuvan lakeuden läpi loitompana häämöttäviä metsäisiä kukkuloita
    kohti. Nämä ovat ne kukkulat, joista puhutaan Avis Everhardin
    käsikirjoituksessa.

    Vuoden 2368 suuressa maanjäristyksessä eräs näistä kukkuloista
    lohkesi haudaten alleen sen onkalon, mikä oli ollut Everhardin
    piilopaikkana. Sittemmin on paikalla toimitettu kaivauksia ja
    käsikirjoituksessa mainittu tupa sekä ne kaksi luolahuonetta y. m.
    pikkukapistuksia on kaivettu esille. Monta arvokasta muinaismuistoa
    on sieltä löydetty, niiden joukossa, merkillistä kyllä, se
    savunimijälaitos, jonka Biedenbach keksi, kuten kertomuksessa
    mainitaan. Muuten asianharrastajain tulisi lukea Arnold Benthamin
    pieni kirjanen, joka piakkoin ilmestyy.

    Mailin päässä luoteeseen sijaitsee Wake Robin Lodge, Wild Water- ja
    Sonoma-jokien haarassa. Sivumennen huomattakoon, että Wild
    Water-joki tunnettiin ennen aikaan nimellä Graham Creek, joka nimi
    vieläkin esiintyy vanhemmissa kartoissa, vaikka ensinmainittu nimi
    on jo nykyään vakaantunut. Wake Robin Lodgessa Avis Everhard asusti
    useat lyhyemmät erät esiintyessään Rautakoron provokaattorin
    valepuvussa, minkä suojassa hän sai mainion tilaisuuden näytellä
    osaansa. Lupakirja, jossa hänelle annettiin oikeus käyttää
    asuntonaan Wake Robin Lodgea, on säilynyt jälkimaailmalle ja sen on
    allekirjoittanut ei sen pienempi mies kuin itse Wickson,
    käsikirjoituksessa mainittu toisen luokan oligarkki.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Muodonvaihdos.


»Sinun on muututtava jälleen», kirjoitti Ernest minulle. »Sinun on
muututtava vallan toiseksi naiseksi -- eikä ainoastaan puvultasi, vaan
koko olemukseltasi, ihoa myöten. Ja sinun on muututtava niin perin
pohjin, että edes minäkään en sinua tuntisi -- ääneltäsi, liikkeiltäsi,
eleiltäsi, asennoltasi, käynniltäsi y. m.»

Tätä käskyä minä noudatinkin. Minä harjoittelin tuntikausia joka päivä
voidakseni ainaiseksi haudata entisen Avis Everhardin toisen naisen
kuoren alle, jota naista saattanen sanoa toiseksi itsekseni. Sellaisten
tulosten saavuttaminen kysyi pitkäaikaista harjoitusta. Yksistään ääneni
muuttamista varten harjoittelin melkein lakkaamatta, kunnes uusi ääneni
muuttui automaattiseksi ja vakaantui. Sillä tällainen automaattinen
näytteleminen on välttämätöntä. Täytyy eläytyä osaansa niin perin
juurin, että pettää itsensäkin. Se oli samanlaista kuin jonkin vieraan
kielen opetteleminen, esim. ranskan. Ensimmäiset puhekokeet ovat
itsetietoisia, perustuvat tahtoon. Opettelija ajattelee omalla
kielellään ja pukee ajatuksensa ranskankieliseen asuun, tai lukee
ranskaa, mutta ajattelee äidinkielellään, ennenkuin ymmärtää
luettavansa. Mutta myöhemmin, saatuaan lujan jalansijan ja tultuaan
automaattiseksi, itsestääntoimivaksi, opettelija lukee ja ajattelee
ranskankielellä turvautumatta enää ollenkaan äidinkieleensä.

Ja sama oli meidän valepukeutumisemme laita. Täytyi harjoitella, kunnes
näyteltävämme osa muuttui todelliseksi, kunnes pääsimme niin pitkälle,
että olisi tarvittu ankaraa ja valpasta tahdon ponnistusta palataksemme
jälleen alkuperäiseen itseemme. Tietysti alussa tehtiin runsaasti
hapuilevia kokeita. Me olimme ryhtyneet luomaan uutta taidetta, ja
meillä oli paljon keksittävänä. Mutta työtä tehtiin kaikkialla; yhä
useammat saavuttivat sangen suuren taitavuuden tällä alalla, ja
temppujen ja apukeinojen varasto kasvoi nopeasti. Ja tästä varastosta
muodostui vallankumouksen lukukirja, jonkinlainen oppikurssi.

Näihin aikoihin isäni katosi. Hänen kirjeensä, jotka olivat aina ennen
saapuneet säännöllisesti, lakkasivat kokonaan tulemasta. Häntä ei enää
näkynyt eikä kuulunut meidän asunnossamme Pell-kadulla. Meidän toverimme
etsivät häntä kaikkialta. Salaisten järjestöjemme avulla me etsimme
kaikki vankilat. Hän oli kadonnut, aivan kuin maa olisi hänet niellyt,
eikä tähän päivään asti hänestä ole saatu mitään vihiä.[1]

[1] Katoaminen oli sen ajan julmimpia kauhuja. Se on myötäänsä laulun
    tai kertomuksen aiheena. Se oli maanalaisen toiminnan välttämätön
    seuralainen. Ja tämä ilmiö oli melkein yhtä yleinen oligarkkien
    luokan ja työväenkastien taholla kuin kumouksellistenkin. Ilman
    varoitusta, ilman edelläkäypää viittausta miehiä, naisia ja lapsia
    katosi teille tietymättömille, ja heidän kohtalonsa jäi
    selittämättömäksi salaisuudeksi.

Kuusi kuukautta oleskelin yhä yksin piilopirtissä, mutta
toimettomuudessa en aikaani kuluttanut. Meidän järjestömme edistyi
nopealla vauhdilla, ja aina oli työtä niin paljon kuin vain suinkin
kerkesi tehdä. Ernest ja muut johtajat vankiloistaan käsin sääsivät,
mitä milloinkin oli tehtävä, ja meidän vapaalla jalalla olijain oli
pantava toimeen heidän määräyksensä. Meillä oli suusanallinen
järjestelmä aatteen levittämistä varten, vakoilijajärjestö kaikkine
sivuosastoineen, salaisten kirjapainojen järjestö ja maanalainen
rautatielaitoksemme, jolla tarkoitettiin sitä, että meidän lukemattomat
piilopaikkamme oli yhdistetty toisiinsa, samalla kuin tämän järjestön
tehtävänä oli uusien piilosuojain perustaminen sinne, missä niitä ei
ennestään ollut olemassa.

Niinpä oli työtä tekemästä päästyäkin. Kuuden kuukauden kuluttua minun
yksinäisyyteni päättyi, sain luokseni kaksi toveria. He olivat nuoria
tyttöjä, uljaita sieluja ja rakastivat vapautta intohimoisesti, Lora
Peterson, joka katosi v. 1922, ja Kate Bierce, joka myöhemmin joutui
naimisiin Du Bois'n kanssa ja joka on yhä vielä meidän joukossamme,
katse kohotettuna huomista aurinkoa kohti, joka julistaa uuden ajan
tuloa.

He olivat olleet suuressa vaarassa, vähällä joutua surman suuhun. Siinä
kalastajavenheessä, jolla he tulivat San Pablo-lahden poikki, oli
myöskin eräs urkkija. Mies oli Rautakoron palveluksessa ja hyvin
perehtynyt meidän järjestömme salaisuuksiin. Epäilemättä hän oli minun
jäljilläni, sillä me olimme jo aikoja sitten saaneet tietää, että minun
katoamiseni oli herättänyt suurta huomiota oligarkian salaisen järjestön
taholla. Mutta onneksi tämä urkkija ei ollut vielä ennättänyt ilmoittaa
kenellekään huomioistaan. Hän oli nähtävästi lykännyt ilmoituksensa
toistaiseksi, päättäen odottaa siksi, kunnes oli löytänyt minun
piilopaikkani ja saanut minut vangituksi. Mutta hänen tietonsa kuolivat
hänen kanssaan. Jonkun tekosyyn nojalla hän pyrki pois venheestä kohta
sen jälkeen kuin tytöt olivat nousseet maihin Petaluma-joen suulla ja
lähteneet jatkamaan matkaansa ratsain.

Jonkun matkaa kuljettua Sonoma-vuoren rinnettä ylöspäin John Carlson
antoi tyttöjen jatkaa matkaansa taluttaen hänen hevostaan ja palasi itse
jalkapatikassa. Hänen epäluulonsa oli herännyt. Hän tapasi urkkijan, ja
siitä, mitä sen jälkeen tapahtui, hän antoi minulle selvän käsityksen.

»Minä järjestin asiat», kuului Carlsonin mutkaton selitys. »Minä
selvitin välini hänen kanssaan», hän toisti synkän tulen hehkuessa
silmissään ja känsäisten käsiensä kaunopuheisesti puristuessa ja
avautuessa. »Hän ei päästänyt ääntäkään. Minä piilotin hänet ja aion
vielä tänä yönä hänet haudata.»

Sinä aikana minä usein ihmettelin omaa muuttumistani. Minusta tuntui
mahdottomalta, että olin koskaan elänyt tyyntä rauhallista
koulukaupungin elämää tai että minusta oli tullut väkivaltaisuuksiin ja
veritöihin tottunut kumouksellinen. Jompikumpi näistä kahdesta oli
varmaankin mielikuvitusta. Mutta mikä sitten oli totta, mikä harhaa?
Oliko tämä nykyinen kumouksellinen elämä pahaa unta? Vai olinko minä
kumouksellinen, joka kenties olin jotenkin uneksinut jonkun
tämänedellisen elämäni aikana asuneeni Berkeleyssa tietämättä mitään sen
julmemmasta elämästä kuin tanssiaiset, teeillatsut, keskusteluseurat ja
luentosalit? Mutta näitä tällaisia mietteitä lienevät kokeneet kaikki
meikäläiset, ihmisten veljeyden punaisen lipun ympärille kokoontuneet
toverit.

Usein johtui mieleeni henkilöitä tuon toisen elämän varrelta, kadoten
samalla kuin ilmestyivätkin. Niiden joukossa oli piispa Morehouse.
Turhaan etsimme häntä senjälkeen kuin järjestömme oli aloittanut
toimintansa. Häntä oli kuljetettu hullujenhuoneesta toiseen. Me
seurasimme hänen jälkiään Napassa sijaitsevasta hullujenhuoneesta
Stocktonin mielisairaalaan ja sieltä Agnews-nimiseen samanlaiseen
laitokseen Santa Clara-laaksossa, ja siellä hävisivät jäljet. Häntä ei
oltu ilmoitettu kuolleeksi. Hän lienee jotenkin päässyt pakoon. En
voinut aavistaa, että tulisin hänet näkemään vilaukselta Chicagon
kommuunin kauheassa verilöylyssä.

Jacksonia, joka oli menettänyt kätensä Sierran tehtaissa ja joka oli
ollut syynä siihen, että minusta tuli kumouksellinen, en enää koskaan
nähnyt. Hän ei liittynyt kumouksellisiin. Kohtalonsa katkeroittamana
hänestä tuli anarkisti -- ei filosofinen anarkisti, vaan pelkkä eläin,
jonka viha ja kostonhimo oli tehnyt mielettömäksi. Ja perinpohjin hän
kostikin. Vältellen vahteja hänen onnistui päästä Pertonwaithen palatsin
alueelle ja räjähdyttää komea palatsi soraläjäksi. Ei yhtään ihmistä
pelastunut, eivät edes vahdit. Ja vankilassa tuomiota odotellessaan hän
tukehdutti itsensä vuodepeitteellään.

Tohtori Hammerfieldin ja tohtori Ballingfordin kohtalot muodostuivat
aivan toisenlaisiksi kuin Jacksonin. He ovat pysyneet uskollisesti
paikoillaan ja siitä palkkioksi saaneet korkeita kirkollisia virkoja,
joita he hoitavat täydellisessä sovussa ja rauhassa maailman kanssa.
Molemmat ovat oligarkian puolustajia. Molemmat ovat paisuneet hyvin
lihaviksi. »Tohtori Hammerfieldin», kuten Ernest kerran sanoi, »on
onnistunut muokata jumaluusoppinsa sellaiseksi, että se antaa
täydellisen oikeutuksen ja siunauksen Rautakorolle, että se sisältää
koko joukon kauneudenpalvelusta j. n. e.»

Peter Donnelly, Sierran tehtaitten työnjohtaja, joka oli ollut niin
vihamielinen ammattiyhdistykselle ja jonka minä tapasin tutkiessani
Jacksonin juttua, hämmästytti meitä kaikkia. V. 1918 olin läsnä »San
Franciscon punaisten» kokouksessa. Kaikista meidän
taistelujärjestöistämme tämä oli kamalin, petomaisin ja armottomin.
Todellisuudessa se ei ollut suoranaisessa yhteydessä meidän järjestömme
kanssa. Sen jäsenet olivat hurmahenkiä, paholaisia. Me emme uskaltaneet
antaa yllykettä sellaiselle mielialalle. Toiselta puolen, joskaan he
eivät kuuluneet meihin, me olimme ystävällisissä väleissä heidän
kanssaan. Minä olin saapunut tuohon kokoukseen sangen tärkeälle asialle.
Ja parinkymmenen miehen joukossa minä olin ainoa naamioimaton henkilö.
Saatuani asiani toimitetuksi eräs näistä naamioiduista miehistä lähti
johtamaan minua ulos. Pimeässä käytävässä saattajani raapaisi tulta ja
valaisten sillä kasvojaan sieppasi pois naamarin. Minä katselin
silmänräpäyksen Peter Donnellyn synkkiä piirteitä. Sitten tulitikku
sammui.

»Minä vain halusin, että te näkisitte kuka olen», kuului hänen äänensä
pimeässä. »Muistanetteko vielä Dallasin, tehtaanjohtajan?»

Minä nyökkäsin myöntävästi muistaessani tuon tehtaanjohtajan
ketunnaaman.

»No niin, hänet minä nitistin ensimmäiseksi», sanoi Donnelly ylpeästi.
»Se tapahtui sen jälkeen kuin olin liittynyt 'punaisiin'.»

»Mutta miten on selitettävissä, että te olette täällä?» tiedustin. »Entä
vaimonne ja lapsenne?»

»Kuolleet», hän vastasi. »Siinäpä se onkin syy. Ei sentään», hän jatkoi
hätäisesti, »heidän vuokseen ei tämä kosto ole. He kuolivat
rauhallisesti vuoteissaan -- sairastivat näettekös, toinen ensin, toinen
sitten. He sitoivat eläessään minun käteni. Ja nyt kun he ovat poissa,
minä kostan hukatun miehuuteni. Minä olin kerran Peter Donnelly,
lakonrikkuri-työnjohtaja. Mutta tänä yönä minä olen 'Friscon punaisten
numero 27'. Tulkaa, niin johdan teidät täältä pois.»

Myöhemmin kuulin hänestä enemmän. Tavallaan hän oli puhunut totta
sanoessaan kaikkien omaistensa kuolleen. Yksi heistä eli, hänen
Timothy-niminen poikansa, ja häntä isänsä piti kuolleena sen tähden,
että hän oli ruvennut Rautakoron palvelukseen palkkasoturijoukoissa.[1]
Friscon »punaisten» jokainen jäsen sitoutui toimeenpanemaan kaksitoista
kuolemantuomiota vuodessa. Epäonnistuminen rangaistiin kuolemalla.
Jäsen, jonka ei onnistunut saada määräänsä täyteen, teki itsemurhan.
Eivätkä nämä kuolemantuomiot suinkaan olleet satunnaisia. Sillä tämä
verinen järjestö piti usein kokouksia, joissa asianomaiset oligarkian
jäsenet tai kätyrit tutkittiin ja tuomittiin, useampia yht'aikaa.
Tuomioiden toimeenpanijoista vedettiin arpaa.

[1] Työväenkastin lisäksi kohosi toinenkin kasti, sotilaskasti.
    Muodostui seisova armeija ammattisotilaita, upseereina oligarkkeja,
    joka tunnettiin palkkasoturien nimellä. Tämä laji sotaväkeä tuli
    pian kansalaiskaartien sijaan, jotka osoittautuivat
    epäkäytännöllisiksi uuden hallituksen aikana. Paitsi Rautakoron
    salapoliisilaitosta oli olemassa myöskin palkkasoturien
    salapoliisilaitos, ollen tämä viimeksimainittu poliiseja ja
    sotaväkeä toisiinsa yhdistävä nivel.

Niinpä asia, jota toimittamaan minä olin saapunut sinä iltana, koski
juuri erästä sellaista oikeudenkäyntiä. Eräs meidän omia tovereitamme,
jonka oli vuosikausia onnistunut säilyttää paikkansa Rautakoron
paikallisen salapoliisitoimiston kirjurina, oli joutunut Friscon
»punaisten» pannaan ja oli nyt tutkittavana heidän tuomioistuimensa
edessä. Tietysti hän ei ollut saapuvilla, eivätkä liioin hänen
tuomarinsa tietäneet, että hän oli meidän miehiämme. Minun tehtävänäni
oli näyttää toteen, kuka hän oli ja että hän oli uskollinen kumousmies
ja toveri. Saattaa tuntua ihmeelliseltä, että me ensinkään saimme tiedon
tästä asiasta. Selitys on yksinkertainen. Eräs meidän salainen
asiamiehemme oli Friscon »punaisten» jäsen. Oli näet välttämätöntä pitää
silmällä ystäviä niinkuin vihollisiakin, ja näitten raivolaisten
järjestö oli siksi merkitsevä, ettei suinkaan ollut yhdentekevää, mille
kannalle asettui sen suhteen.

Mutta palatkaamme jälleen Peter Donnellyyn ja hänen poikaansa. Kaikki
kävi hyvin Donnellylle, kunnes seuraavana vuonna sattui niin, että
niiden miesten joukossa, jotka arvalla lankesivat hänen murhattavikseen,
oli Timothy Donnellyn nimi. Silloin veriheimolaisuus, joka oli hänelle
ollut niin ominaista, pääsi voitolle. Ja pelastaakseen poikansa hän
petti toverinsa. Siinä hän ei sentään täydellisesti onnistunut, vaikka
useita järjestön jäseniä joutuikin kiinni ja mestattiin. Jäljellejääneet
valmistivat Donnellylle sellaisen kohtalon kuin hän oli petoksellaan
ansainnut.

Mutta ei Timothy Donnelly liioin kauan elänyt. Friscon »punaiset»
vannoivat hänen kuolemansa. Oligarkia teki kaikkensa hänen
pelastamisekseen. Häntä kuljetettiin maan toisesta kolkasta toiseen.
Kolme »punaista» menetti henkensä turhaan koettaessaan panna hänen
kuolemantuomiotansa toimeen. Järjestöön kuului yksinomaan miehiä.
Vihdoin he turvautuivat erääseen naiseen, meikäläisten järjestöjen
jäseneen, ennenmainittuun Anna Roylstoniin. Meidän sisäinen piirimme
varoitti häntä, mutta se ei auttanut, sillä hän on tottunut aina
noudattamaan omaa tahtoaan, halveksien puoluekuria. Ja muuten hän on
nerokas ja rakastettava ihminen, jonka suhteen mikään kuri ei voi tulla
kysymykseenkään. Hän kuuluu yksinään omaan luokkaansa, eikä häntä ole
arvosteltava tavallisen vallankumouksellisen kannalta.

Ja meidän kiellostamme huolimatta hän ryhtyi toimeen. Anna Roylston oli
viehättävä nainen. Hänen ei tarvinnut muuta kuin viitata mieshenkilö
luokseen. Hän voitti kymmenien meidän nuorten toveriemme sydämet ja
kymmenien muiden, kiinnittäen heidät näillä sydänsiteillä meidän
järjestöömme. Mutta siitä huolimatta hän päättävästi kieltäytyi
avioliitosta. Hän rakasti lapsia kaikesta sydämestään, mutta hän
otaksui, että hänen oma lapsensa vieroittaisi hänet aatteesta, jolle hän
oli pyhittänyt elämänsä.

Anna Roylstonin ei ollut vaikea voittaa Timothy Donnellya. Eikä hänen
omatuntonsa liioin häntä vaivannut, sillä juuri samaan aikaan tapahtui
_Nashvillen verilöyly_, jolloin palkkasoturit Donnellyn johdolla
teurastivat kahdeksansataa kutojaa. Mutta hän ei murhannut Donnellya,
vaan jätti hänet vankina Friscon »punaisten» käsiin. Tämä tapahtui vasta
viime vuonna, ja nyt jo hänelle on annettu uusi nimi. Kumouksellisten
keskuudessa kaikkialla hänet tunnetaan nimellä »Punainen neitsyt».[1]

[1] Vasta toisen vallankumouksen aikana Friscon »punaisten» järjestö
    alkoi uudestaan kukoistaa, ja sitä kesti parin miespolven ajan.
    Mutta silloin erään Rautakoron salaisen asiamiehen onnistui päästä
    sen jäsenyyteen ja saada selville sen salaisuudet. Järjestön
    lopullinen hävitys tapahtui v. 2002 (v. a.). Sen jäsenet mestattiin
    yksitellen, kolmen viikon väliajoilla, ja heidän ruumiinsa
    ripustettiin yleisön nähtäville San Franciscon
    työväenkaupunginosaan.

Eversti Ingram ja eversti Van Gilbert kuuluvat niihin lukijalle
tuttuihin henkilöihin, joita minä tapasin vielä myöhemminkin. Eversti
Ingram kohosi sangen korkeaan asemaan oligarkiassa ja nimitettiin m. m.
Yhdysvaltain lähettilääksi Saksaan. Molempien maiden työväki inhosi
häntä kaikesta sydämestään. Tapasin hänet Berlinissä, missä silloin
oleskelin Rautakoron luotettuna kansainvälisenä vakoojana. Hän otti
minut vastaan sekä avusti minua kaikin tavoin. Sivumennen sopinee
huomauttaa, että kaksoisosaa näyttelemällä tein tärkeitä palveluksia
vallankumoukselle.

Eversti Van Gilbert tuli tunnetuksi »murisevana» Van Gilbertinä. Ja
huomattavinta osaansa hän näytteli ollessaan yhtenä niistä miehistä,
jotka laativat uuden lakikokoelman Chicagon kommuunin jälkeen. Mutta jo
sitä ennen, tutkintotuomarina ollessaan, hän oli ansainnut kuoleman
konnuudellaan. Minä olin yhtenä niistä, jotka tutkimme hänen asiansa ja
tuomitsimme hänet kuolemaan. Anna Roylston pani tuomion toimeen.

Vielä eräs henkilö sukeltaa esille menneiltä ajoilta -- Jacksonin
lakimies. Kaikista vähimmän olisin odottanut näkeväni jälleen tätä
miestä, Joseph Hurdia. Se oli kummallinen tapaaminen. Myöhään illalla,
kaksi vuotta Chicagon kommuunin jälkeen, Ernest ja minä saavuimme
yhdessä Benton Harborin piilopaikkaan, joka sijaitsi Michiganissa,
järven toisella puolella Chicagosta katsoen. Me saavuimme juuri kun
erästä urkkijaa kuulusteltiin. Kuolemanrangaistus oli jo langetettu ja
häntä talutettiin syrjään. Sellainen oli näyttämö meidän saapuessamme.
Samassa tuokiossa miespoloinen riuhtaisihe irti vartijainsa käsistä ja
heittäytyi minun jalkoihini, syleillen minun polviani ja rukoillen
armoa. Kun hän käänsi tuskanväänteiset kasvonsa minuun, tunsin Joseph
Hurdin. Mitä lienenkin iässäni nähnyt, ei minua koskaan ole mikään sen
enemmän herpaissut kuin tuon mielettömän olennon armonpyynnöt. Hän oli
mieletönnä tuskasta. Se oli säälittävää. Hän hellitti minusta vasta
sitten, kun kymmenkunta toveria tarttui häneen. Ja kun hänet vihdoin
raastettiin kirkuen pois, vaivuin pyörtyneenä lattialle. Paljon
helpompaa on nähdä urhean miehen kuolevan kuin pelkurin rukoilevan
armoa.[1]

[1] Benton Harborin piilopaikka oli maanalainen luola, jonka
    sisäänkäytävä oli ovelasti salattu kaivoon. Se on säilynyt meidän
    päiviimme saakka, ja utelias lukija saattaa kulkea sen sokkeloiden
    kautta kokoussaliin, missä Avis Everhardin kuvaama kohtaus kaikesta
    päättäen tapahtui. Etäämpänä ovat kopit, missä vankeja säilytettiin,
    sekä kuolinkammio, missä toimitettiin mestaukset. Niitten takana on
    hautausmaa -- pitkiä mutkikkaita holveja, jotka on hakattu kiinteään
    kallioon.



KAHDESKYMMENES LUKU.

Kadonnut oligarkki.


Mutta muistellessani entisyyttä olen joutunut kertomuksessani
varsinaisten tapahtumain edelle. Yhteinen vankilastakarkaaminen ei
tapahtunut ennenkuin hyvässä matkassa vuotta 1915. Niin monimutkainen ja
pulmallinen tehtävä kuin se olikin, suoriuduttiin siinä erinomaisesti,
ja se oli omansa innostuttamaan meitä pyrinnöissämme. Aina Kubasta
Kaliforniaan asti kymmenistä vankiloista, sotilasvankiloista ja
linnoituksista, me vapautimme yhtenä yönä viisikymmentäyksi niistä
viidestäkymmenestäkahdesta kongressimiehestä, jotka oli vangittu, sekä
niiden lisäksi yli kolmesataa muuta johtajaa. Ei yksikään yritys
epäonnistunut. Eivätkä he ainoastaan päässeet pakoon, vaan sen lisäksi
kukin heistä saatettiin edeltäkäsin varattuun piilopaikkaan. Ainoa
toveri, jota emme voineet pelastaa, oli kongressimies Arthur Simpson,
sillä hän oli jo kuollut Cabanasissa koviin tuskiin.

Kahdeksantoista seuraavaa kuukautta oli ehkä onnellisin aika minun
elämässäni Ernestin kera. Koko sinä aikana me emme koskaan eronneet.
Myöhemmin, siirryttyämme maailmaan jälleen, jouduimme olemaan paljonkin
erossa toisistamme. En odota huomenna liekkiinleimahtavaa kumousta
suuremmalla kärsimättömyydellä kuin sinä yönä odotin Ernestin tuloa.
Siitä oli kulunut niin pitkä aika, kun hänet näin, ja ajatellessani,
että meidän suunnitelmamme mahdollisesti oli jossakin suhteessa
epäonnistunut ja että hän ei olisikaan päässyt karkuun
saarivankilastaan, minua kauhistutti. Tunnit tuntuivat pitkiltä kuin
aikakaudet. Minä olin aivan yksin. Biedenbach ja kolme muuta
nuorukaista, jotka sillä kertaa oleskelivat meidän piilopaikassamme,
olivat lähteneet vuoren toiselle puolelle vankasti aseistettuina ja
valmiina ryhtymään vaikka mihin. Ja minä luulen, että piilopaikat
kaikkialla maassa olivat melkoisen tyhjiä sinä yönä.

Juuri kun taivaanrannalla näkyi päivän ensimmäinen sarastus, kuulin
sovitun merkkiäänen ylhäältä ja vastasin siihen. Pimeässä melkein
syleilin Biedenbachia, joka tuli edellä, mutta jo samassa tuokiossa
lepäsin Ernestin sylissä. Ja silloin minä niinikään huomasin, miten
vaikea minun oli esiintyä entisenä itsenäni, Avis Everhardina,
liikkeiltäni, hymyilyltäni, sanamuodoiltani ja ääneltäni. Ainoastaan
kovasti ponnistellen minun onnistui pidättää omanäköisyyteni; niin
valtavaksi oli paisunut minun uusi persoonallisuuteni.

Päästyämme pieneen majaan näin Ernestin kasvot tulen valossa. Vankilalle
ominaista kalvakkuutta lukuunottamatta hänessä ei ollut tapahtunut
mitään muutosta -- ei ainakaan suurta. Hän oli aina sama aviopuoliso ja
sankari. Ja silti hänen kasvoissaan oli nähtävänä kärsimyksen ilme. Hän
lienee ollut jonkun verran entistään totisempi, mutta väikkyvä hymy oli
yhä vielä hänen silmissään. Hän oli kaksikymmentä naulaa keveämpi, mutta
verrattoman terve. Hän oli ahkerasti harrastanut ruumiinharjoituksia
koko vankilassaolonsa ajan, ja hänen lihaksensa olivat raudankovat.
Totta puhuen hän oli paremmassa kunnossa nyt kuin hän oli ollut
vankilaan mennessään. Tunteja kului, ennenkuin hänen päänsä vaipui
päänalukselle; minä tuuditin hänet uneen. Mutta minun silmääni ei tullut
uni. Minä olin liian onnellinen, enkä minä ollut väsyksissä ankarista
ponnistuksista ja matkan vaivoista niinkuin hän.

Ernestin nukkuessa vaihdoin pukua, järjestin tukkani uuteen asuun ja
palasin uuteen muuttuneeseen itseeni. Ja sitten kun Biedenbach ja toiset
toverit heräsivät, suunnittelin yhdessä heidän kanssaan pienen
salaliiton. Kaikki oli valmiina, ja me olimme kokoontuneet siihen
luolahuoneeseen, jota käytettiin keittiönä ja ruokailuhuoneena, kun
Ernest astui sisälle. Samassa Biedenbach puhutteli minua Maryksi, ja
minä vastasin hänelle. Sitten loin katseeni Ernestiin silmäillen häntä
sellaisella uteliaisuudella kuin nuori toveri katselee Ernestin laista
kumouksen sankaria. Samassa minut jo esitettiin hänelle Mary Holmesina.

Kepposen täydentämiseksi oli pöytään varattu ylimääräinen sija, ja kun
me istuuduimme, jäi yksi tuoli tyhjäksi. Minun teki mieleni huudahtaa
ilosta nähdessäni Ernestin enenevän rauhattomuuden ja kärsimättömyyden.
Vihdoin häneltä loppui maltti.

»Missä on vaimoni?» hän kysäisi yksikantaan.

»Hän nukkuu vielä», vastasin.

Se oli jännittävä hetki. Mutta minun ääneni oli vallan outo, eikä hän
voinut huomata sen sävyssä mitään tuttua. Ruokailu jatkui. Minä puhelin
paljon ja innostuneesti, kuten saattaa puhua sankaruuden palvoja, ja
hänhän oli minun sankarini. Minä kohosin innostuksen ja hartauden
huipulle, ja ennenkuin hän huomasikaan, olin kietonut käsivarteni hänen
kaulaansa ja suutelin häntä huulille. Hän piti minua käsivarren matkan
päässä itsestään ja katseli kummastellen ja hämmästyneenä. Miehet
tervehtivät häntä äänekkäällä naurulla ja riensivät antamaan hänelle
asianmukaista selitystä. Alussa hän epäili. Hän tarkasteli minua
tiukasti ja oli jo puolittain varma, kun taasen pudisti päätään eikä
ottanut uskoakseen. Eikä hän tunnustanut minua omaksi uskolliseksi
vaimokseen, ennenkuin olin muuttunut entiseksi Avis Everhardiksi ja
kuiskannut hänen korvaansa salaisuuksia, joita eivät tunteneet muut
paitsi hän ja Avis Everhard.

Myöhemmin päivällä hän otti minut syliinsä, mutta oli hämillään ja
väitti, että tässä oli kysymys monivaimoisuudesta.

»Sinä olet minun Avisini», hän sanoi, »ja samalla sinä olet joku
toinenkin. Sinussa on kaksi naista, ja sentähden sinä olet minun
haaremini. Mutta vähätpä siitä; me olemme pelastetut. Sillä jos meille
käy Yhdysvalloissa olo liian kuumaksi, niin mitäpäs me siitä huolimme,
sillä voinhan minä saada Turkissa kansalaisoikeudet.»[1]

[1] Siihen aikaan vielä Turkissa oli vallalla monivaimoisuus.

Elämä piilopirtissä muodostui minulle sangen onnelliseksi. Tosin me
kyllä työskentelimme kovasti ja teimme pitkiä päivätöitä, mutta me
työskentelimme yhdessä. Kahdeksantoista kuukautta me elimme yhdessä,
emmekä olleet yksinämme, sillä myötäänsä tuli ja meni tovereita, jotka
toivat terveisiä ja asiallisia tietoja taistelurintamassa olevilta
tovereilta ja kumouksellisten johtajilta. Eikä puuttunut hilpeää
iloisuuttakaan eikä taideiloa. Me emme olleet pelkkiä synkkiä
salaliittolaisia. Me työskentelimme ankarasti ja kärsimme paljon,
täytimme riveihin ilmaantuvat aukot, mutta työn ja huvin, elämän ja
kuoleman alituisesti kohdatessa toisiaan meidän näyttämöllämme meille
jäi vielä aikaa nauraa ja lempiä. Meidän riveissämme oli taiteilijoita,
tiedemiehiä, oppineita, musiikkimiehiä ja runoilijoita; tässä maakolossa
oli henkinen viljelys korkeammalla kuin oligarkkien palatseissa ja
ihmekaupungeissa. Ja monet meidän tovereistamme työskentelivät noiden
samojen palatsien ja ihmekaupunkien koristamiseksi.[1]

[1] Tämä ei suinkaan ole tyhjää kerskumista, sillä taiteellisen ja
    älyllisen maailman parhaat ainekset olivat kumouksellisia.
    Lukuunottamatta muutamia musiikkitaiteilijoita ja laulajia sekä
    oligarkkeja, sen aikakauden kaikki luovat nerot, joiden nimet ovat
    säilyneet meidän aikoihimme, olivat kumouksellisia.

Emmekä me liioin eläneet piilopaikkaamme suljettuina. Usein
ratsastelimme vuoristossa harjoituksen vuoksi, ja me ratsastimme
Wicksonin hevosilla. Jospa hän vain olisi tietänyt, miten monta
kumouksellista hänen hevosensa olivat kyydinneet! Me niinikään teimme
huvimatkoja yksinäisille paikoille, viipyen sellaisilla matkoilla koko
päivän, aamusta ennen auringon nousua iltapimeään. Me käytimme Wicksonin
kermaa ja voita, eikä Ernest pitänyt aivan vääränä ampua joskus
Wicksonin pyitä ja jäniksiä, vieläpä hänen vuorikauriitaankin.

Totta puhuen se oli turvallinen pakopaikka. Olen sanonut, että meidän
rauhaamme häirittiin yhden ainoan kerran. Ja tämä merkillinen tapaus
johtaa mieleeni nuoren Wicksonin salaperäisen katoamisen ja sen
salaisuuden selityksen. Nyt kun hän on kuollut, saatan vapaasti puhua.
Ison onkalon pohjalla oli pienoinen komero, mihin aurinko paistoi useita
tunteja päivässä ja joka oli suojattu ylhäältäpäin. Sinne me olimme
raahanneet useita kuormia soraa joen uomasta, niin että se oli kuiva ja
lämmin ja siellä oli mukava loikoa päivänpaisteessa. Niinpä minä
loikoilin siellä eräänä päivänä jälkeen puolisen lueskellen puolittain
nukuksissa Mendenhallin kirjaa.[1] Ja niin mukavalta tuntui minusta olo,
etteivät edes hänen säkenöivät runoelmansa voineet pitää minua
valveilla.

[1] Sen aikakauden kirjallisuudessa yhtenään viitataan Rudolph
    Mendenhallin runoelmiin. Hänen kirjoituksistaan ei ole säilynyt
    meille muuta kuin eräitä otteita. Hänet mestasivat Rautakoron
    pyövelit v. 1928 (v. a.).

Minä heräsin siihen, että multaharkko putosi jalkoihini. Sitten kuului
ylhäältä sellainen ääni, kuin olisi yritetty siepata kiinni jostakin, ja
samassa tuokiossa tulla tupsahti vierivää seinää pitkin nuorukainen,
vierähtäen aivan jalkoihini. Se oli Philip Wickson, vaikka en häntä
vielä silloin tuntenut. Hän katsahti minuun tyynesti, ilmaisten
hämmästyksensä pitkällä vihellyksellä.

»Kas», sanoi hän, ja seuraavassa tuokiossa hän jo hattu kädessä
vakuutteli: »Pyydän anteeksi. En ollenkaan odottanut tapaavani täällä
ketään.»

Minä en ollut yhtä tyyni. Minä olin vielä aloittelija taidossa, mitä
tarvitaan tällaisissa tilaisuuksissa, jos mieli pysyä tyynenä. Myöhemmin
kansainvälisenä vakoojana toimiessani olisin sellaisessa tapauksessa
esiintynyt vähemmän kömpelösti, se on varma. Miten ollakaan, minä
kavahdin seisaalleni ja päästin hätähuudon.

»Miksi sen teitte?» hän kysyi katsellen minua tutkivasti.

Hänellä silminnähtävästi ei ollut aavistustakaan meidän täälläolostamme.
Minä huomasin sen ilokseni.

»Missä tarkoituksessa luulette minun näin menetelleen?» minä kysyin
puolestani. Tosiaankin olin kömpelö siihen aikaan.

»En tiedä», hän vastasi, pudistaen päätään. »Jollei teillä mahdollisesti
ole ystäviä täällä lähistöllä. Kaikessa tapauksessa teidän on annettava
selitys. Asia näyttää minusta pahalta. Te olette kielletyllä alueella.
Tämä on minun isäni maata ja --»

Mutta samassa Biedenbach, vanhaan kohteliaaseen tapaansa, sanoi hänen
takanaan kuuluvalla, mutta matalalla äänellä: »Kädet ylös, nuori herra.»

Nuori Wickson kohotti ensin kätensä ja sitten kääntyi Biedenbachin
puoleen, joka piti häntä kohti ojennettuna automaattista kivääriä.
Wickson ei hämmästynyt.

»Ahaa», hän sanoi, »kumouksellisten pesä ja oikein haukanpesä näyttää
olevankin. No niin, mutta kauan ette tule täällä asustamaan, sanon
minä.»

»Ehkäpä tulette viipymään täällä niin kauan, että ennätätte tarkistaa
tuon lausuntonne», sanoi Biedenbach tyynesti. »Ja siihen mennessä minun
täytyy pyytää teitä astumaan sisälle.»

»Sisällekö?» Nuori mies näytti todellakin hämmästyneeltä. »Onko teillä
täällä oikein holvikäytävät? Olen kuullut sellaisista puhuttavan.»

»Tulkaa katsomaan», vastasi Biedenbach somalla murteellaan.

»Mutta se on vastoin lakia», väitti vieras.

»Niin kylläkin teidän lakinne mukaan», lausui terroristi merkitsevällä
äänenpainolla. »Mutta meidän lakimme mukaan, uskokaa pois, se on täysin
laillista. Teidän on totuttava siihen tosiasiaan, että te olette
toisessa maailmassa ettekä enää siinä sorron ja raakuuden maailmassa,
missä tähän saakka olette elänyt.»

»Se on kysymys, joka kaipaa todistuskappaleita», mutisi Wickson.

»Jääkää siis meidän luoksemme, jotta saamme siitä keskustella.»

Nuori mies naurahti ja seurasi vangitsijaansa tupaan. Hänet johdettiin
sisimpään luolahuoneeseen, missä eräs nuoremmista tovereista jäi häntä
vartioimaan sill'aikaa kuin keittiössä neuvoteltiin vastaisista
toimenpiteistä.

Biedenbach kyyneleet silmissä vaati, että Wicksonin on kuoltava, ja
näytti ikäänkuin päässeen pahasta painajaisesta, kun me hylkäsimme hänen
kamalan ehdotuksensa. Toiselta puolen me emme voineet ajatellakaan
laskea nuorukaista vapaalle jalalle.

»Minäpä tiedän, miten meidän on meneteltävä», sanoi Ernest. »Me pidämme
hänet luonamme ja annamme hänelle kasvatuksen.»

»Minäpä etukäteen tarjoudun hänen lakitieteenopettajakseen», huudahti
Biedenbach.

Ja niin tehtiin päätös kaikkien nauraessa. Me päätimme pitää Philip
Wicksonin vankina ja antaa hänelle opetusta meidän siveysopissamme ja
yhteiskuntatieteessämme. Mutta sitä ennen oli ryhdyttävä erinäisiin
toimenpiteisiin. Nuoren oligarkin jäljet oli tarkoin peitettävä. Hänen
onkalon laidalle jättämänsä jäljet näkyivät selvästi siinä kohtaa, mistä
hän oli lähtenyt laskeutumaan alas syvänteeseen. Tämä tehtävä tuli
Biedenbachin osalle, joka aukon suulle ripustetun köyden varassa
laskeutuen alaspäin tasoitti jäljet niin hyvin, että niistä ei jäänyt
merkkiäkään näkymään. Hämärän tultua saapui John Carlson, joka vaati
Wicksonin kenkiä.

Nuorukainen ei halunnut luopua kengistään, vieläpä yritti panna
tappeluksi, kunnes sai tuntea Ernestin sepänkäsien voimaa. Carlson
kertoi myöhemmin, että ne olivat aikalailla puristaneet hänen jalkojaan
ja hieroneet varpaat verille, mutta hyvin hän oli onnistunut
tehtävässään. Onkalon suulta, mistä lähtien nuorukaisen jäljet oli
hävitetty, hän lähti liikkeelle, jalassaan Wicksonin kengät, kulkien
vasempaan. Hän kulki mailimääriä kukkuloitten ympäri, tiheikköjen läpi,
joenuomia pitkin, vihdoin peittäen jälkensä erään puron juoksevaan
veteen. Siinä hän riisui kengät jalastaan, kulki jonkun matkaa
puronuomaa pitkin paljasjaloin, kunnes vihdoin pani omat kengät
jalkaansa. Viikkoa myöhemmin Wickson sai takaisin kenkänsä.

Sinä iltana koirat oli laskettu irti, eikä piilopirtissä nukkuminen
saattanut tulla kysymykseenkään. Seuraavana päivänä haukkuva koiralauma
moneen kertaan syöksyi joenuomaa pitkin, kääntyi Carlsonin kävelemää
jälkeä pitkin vasemmalle ja katosi kaukaisiin joenlaaksoihin ylempänä
vuoristossa. Ja kaiken aikaa meidän miehemme odottivat piilopirtissä
aseet kädessä -- automaattiset revolverit ja kiväärit, puhumattakaan
puolestakymmenestä pommista, jotka Biedenbach oli valmistanut. Kylläpä
olisivat hakijat ällistyneet, jos heidän päähänsä olisi pistänyt tulla
meidän piilopaikkaamme.

Olen tässä kuvannut tosiasioiden mukaan Philip Wicksonin, entisen
oligarkin ja myöhemmin kumoustoverin, katoamisen. Me näet vihdoin
käännytimme hänet. Hänen mielensä oli puhdas ja taipuisa, ja luonnostaan
hän oli sangen rehellinen ja oikeamielinen. Muutamia kuukausia myöhemmin
me kuljetimme hänet eräällä isänsä hevosella Sonoma-vuoren yli
Petaluma-joelle, missä hän nousi pieneen kalastajavenheeseen. Ja
meikäläisten kesken tunnettuja salaisia teitä pitkin saatoimme hänet
Carmelin piilopaikkaan.

Siellä hän oleskeli kahdeksan kuukautta, jonka ajan kuluttua hän,
kahdesta eri syystä, ei enää halunnutkaan meistä erota. Ensiksikin hän
oli rakastunut Anna Roylstoniin, ja toiseksi hänestä oli tullut
kumouksellinen. Ja vasta sitten kun hän oli tullut vakuutetuksi
rakkautensa toivottomuudesta, hän suostui meidän kehoituksestamme
palaamaan isänsä luo. Ja vaikka hän näennäisesti pysyikin oligarkkina
koko ikänsä, oli hän todellisuudessa meidän parhaita asiamiehiämme.
Usein on Rautakorko hämmästyksestä mykistynyt, kun sen suunnitelmat,
jonkin salaperäisen voiman vaikutuksesta, epäonnistuivat. Jospa se vain
tietäisi, miten monet sen omista jäsenistä ovat meidän liittolaisiamme
ja asiamiehiämme. Nuori Wickson pysyi koko ikänsä meidän asiallemme
uskollisena. Ja totta puhuen hänen uskollisuutensa tuotti hänelle
kuoleman. Ollessaan vuoden 1927 suuren rajuilman aikana läsnä
johtajaimme kokouksessa hän sai keuhkokuumeen, joka teki hänestä
lopun.[1]

[1] Tämän nuorukaisen kohtalo ei ollut mikään tavaton. Monet
    rahaylimystön nuorukaiset oikeudentuntonsa pakottamina tai
    vallankumousaatteen suurenmoisuuden valtaamina pyhittivät elämänsä
    sille. Samalla tavoin venäläisen ylimystön pojat usein aikaisemmin
    näyttelivät huomattua osaa isänmaansa vallankumouksissa.



YHDESKOLMATTA LUKU.

Kiljuva kadotuksen peto.


Sen pitkän ajan kuluessa, minkä me vietimme piilopaikassamme, olimme
läheisessä yhteydessä ulkomaailman tapahtumain kanssa, ja oligarkian
varustuksista me saimme tarkat tiedot sitä mukaa kuin niitä tehtiin.
Tästä murrosajan sekamelskasta alkoivat uudet laitokset kehittyä
määrättyihin muotoihin ja täydellistyä. Oligarkkien on onnistunut
rakentaa hallituskoneisto, yhtä laaja kuin kierokin, joka vastasi
tarkoitustaan -- ja tämä kaikki meidän ponnistuksistamme huolimatta.

Se tuli yllätyksenä monelle kumoukselliselle. He eivät olleet pitäneet
sitä mahdollisena. Mutta siitä huolimatta työ maassa sujui niinkuin
ennenkin. Miehet raatoivat pelloilla ja kaivoksissa -- he olivat pakosta
orjia. Mitä tulee tärkeimpiin teollisuusaloihin, oli kaikkialla
huomattavissa kukoistusta. Mahtavien työväenkastien jäsenet olivat
tyytyväisiä ja työskentelivät mielihyvällä. Ensikerran eläessään he
nauttivat teollista rauhaa. Heitä ei ollut enää huolestuttamassa
pakollinen joutilaisuus, lakot, työnsulut tai yhdistysmerkit. He
elelivät mukavissa asunnoissa omissa ihanissa kaupungeissaan -- ihanissa
verrattuina niihin köyhälistönkaupunginosiin, joissa he olivat ennen
asuneet. Heillä oli parempaa ruokaa syötävänään, lyhyemmät työpäivät,
enemmän juhlapäiviä sekä enemmän huveja ja nautintoja. Ja
vähempiosaisista veljistään ja sisaristaan, onnettomista raatajista,
poloisesta kadotuksen kansasta, he eivät välittäneet mitään. Itsekkyyden
aikakausi oli alkamassa. Mutta näin ei asianlaita sentään ollut
kokonaisuudessaan. Työväenkasteissa oli paljon meidän miehiämme, jotka
näkivät vatsan tarpeita kauemmaksi, näkivät vapauden ja veljeyden ihanan
kuvan.

Toinen laitos, joka oli ennättänyt jo muodostua ja teki mainiosti
tehtävänsä, oli palkkasoturit. Tämä sotaväki oli muodostunut entisestä
vakinaisesta armeijasta, käsittäen jo tätä nykyä miljoonan sotilasta,
lukuunottamatta siirtomaajoukkoja. Palkkasoturit muodostivat erikoisen
rodun. He asuivat omissa kaupungeissaan, joissa heillä oli täydellinen
itsehallinto ja moninaisia etuoikeuksia. He kuluttivat suuren osan
tuosta kiusallisesta ylituotannosta. He vähitellen eristyivät kokonaan
muusta kansasta, vieläpä heille alkoi muodostua oma luokkamoraali ja
-tietoisuus. Ja yhtäkaikki meillä on tuhansia liittolaisia heidän
keskuudessaan.[1]

[1] Palkkasoturit näyttelivät sangen huomattavaa osaa Rautakoron
    viimeisinä aikoina. He muodostivat voiman tasapainon työväenkastien
    ja oligarkkien välisissä taisteluissa, asettuen milloin millekin
    puolelle, riippuen salaliitoista ja vehkeistä.

Itse oligarkit olivat joutuneet merkilliseen ja odottamattomaan
kehitysvaiheeseen. He ottivat käytäntöön luokkakurin. Jokaiselle
jäsenelle annettiin määrätty osa suoritettavaksi yhteisestä työstä, ja
se oli pakosta suoritettava. Joutilaista rikkaista nuorukaisista tuli
siten loppu. Heidän voimiaan käytettiin oligarkian vahvistamiseksi. He
palvelivat sotajoukkojen johtajina sekä teollisuuden yli- ja
alipäällikköinä. He kunnostautuivat teollisuutta palvelevien tieteitten
aloilla, ja useista tuli mainioita insinöörejä. Heille tarjosivat
lukemattomia paikkoja monimutkainen hallituskoneisto ja siirtomaat sekä
maan lukuisat salapoliisitoimistot. Heidät niin sanoakseni otti
oppipojikseen koulu, taide, kirkko, tiede ja kirjallisuus; ja kaikilla
näillä aloilla he suorittivat sen tärkeän työn, jonka tarkoituksena oli
yleisen ajatussuunnan kääntäminen oligarkialle suosiolliseksi.

Heille opetettiin, ja myöhemmin he opettivat toisille, että se, mitä he
tekivät, oli oikeata. Heissä alettiin kehittää ylimysmielistä katsomusta
aikaisimmasta lapsuudesta lähtien, ja se juurtui vihdoin koko heidän
olemukseensa. He tunsivat olevansa villien eläinten kesyttäjiä, petojen
hallitsijoita. Heidän jalkainsa alta kuului lakkaamatta kapinan jylinää.
Väkivaltainen kuolema liikkui alituisesti heidän keskuudessaan; pommeja,
puukkoja ja kuulia pidettiin sen kiljuvan petoeläimen torahampaina, joka
täytyi lannistaa, jos mieli pelastaa ihmiskunta perikadosta. He olivat
ihmiskunnan vapahtajia, ja he pitivät itseään sankarillisina ja
uhrautuvaisina korkeimman hyvän harrastajina.

He luokkana uskoivat, että heitä yksin oli sivistyksen kiittäminen
olemassaolostaan. He olivat vakuutettuja siitä, että jos he milloin
heikontuisivat, niin nielaisisi tuo suuri peto heidät sekä kaiken
kauneuden, iloisuuden ja hyvän avaraan, limaiseen kitaansa. Ilman heitä
kaikesta järjestyksestä tulisi loppu, ja ihmiskunta vaipuisi uudestaan
siihen alkuperäiseen tilaan, mistä se oli niin tuskallisen kehityksen
kautta noussut. Lapsille teroitettiin mieleen tätä yleisen sekasorron
mahdollisuutta siitä lähtien kuin he suinkin alkoivat asioita ymmärtää,
ja samanlaista kasvatustapaa käytettiin useissa sukupolvissa peräkkäin.
Anarkia oli se peto, jota vastaan oli taisteltava, ja se taistelu oli
ylimysten korkein velvollisuus. Sanalla sanottuna, he yksinänsä,
väsymättömillä ponnistuksillaan ja uhrauksillaan, olivat heikon
ihmiskunnan turvana tuota petoa vastaan; ja he uskoivat sen, vahvasti
uskoivatkin.

Minun on mahdotonta panna liian suurta painoa tälle oligarkkien luokan
oikeudentunnolle. Siihen juuri on perustunut Rautakoron voima, vaikka
monet meikäläiset liian vitkallisesti sen käsittivät. Useimmat heistä
ovat otaksuneet sen voiman riippuvan palkkio- ja
rangaistusjärjestelmästä. Se on erehdys. Taivas ja helvetti saattavat
olla hartauden päätekijöitä sokean intoilijan uskonnossa; mutta suurin
osa uskovaisista käsittää taivaalla ja helvetillä oikeata ja väärää.
Oikeuden rakkaus, oikeuden halu, lyhyesti sanottuna oikeuteen perustuva
elämäntapa on kaikkien uskontojen tärkein tekijä. Ja samoin oli laita
oligarkian. Vankilat, karkoitukset ja arvonalennukset, kunnianosoitukset
ja palatsit ja ihmekaupungit ovat kaikki satunnaisia ilmiöitä, jotka
eivät välttämättömästi johdu itse pääasiasta. Oligarkkeja kannustava
voima piilee siinä uskossa, että he tekevät oikein. Asia on niin
ymmärrettävä, että Rautakoron voima tänä päivänä perustuu siihen, että
sillä on luja käsitys oman asiansa oikeudesta.[1]

[1] Kapitalismin siveellisestä löyhyydestä ja hataruudesta oligarkit
    sukelsivat esille uusine siveysoppeineen, jotka olivat yhtenäisiä ja
    harkittuja, teräviä ja järkkymättömiä kuin teräs, siinä määrin
    nurinkurisia ja epätieteellisiä sekä samalla kertaa niin valtaavia,
    että sellaisia ei ole millään sortajaluokalla koskaan ollut.
    Oligarkit uskoivat siveysoppiinsa siitä huolimatta, että maapallon
    historian tutkimus ja kehitys julisti sen valheeksi. Ja tällä
    uskollaan he saattoivat kolmen vuosisadan ajaksi pysäyttää
    inhimillisen kehityskulun väkevän virran.

Ja toiselta puolen kumouksen voimalla on niinikään ollut tyyssijansa
oikeudellisuudessa näiden kamaloiden kahdenkymmenen vuoden aikana.
Millään muulla tavalla ei voida selittää meidän uhrauksiamme ja
marttyyrejamme. Ei minkään muun tähden Rudolf Mendenhall uhrannut
henkeänsä aatteelle ja laulanut hurjaa joutsenlauluaan elämänsä
viimeisenä iltana. Ei minkään muun tähden kuollut Hurtbert
kidutuslavalla, kieltäytyen viimeiseen asti ilmiantamasta tovereitaan.
Ei minkään muun tähden Anna Roylston ole kieltäytynyt siunatusta
äitiydestä. Ei minkään muun tähden John Carlson ole ollut niin
uskollisesti ja ilman mitään palkkiota Glen Ellenin piilopirtin
hoitajana. Olkoonpa nuori tai vanha, mies tai nainen, ylhäinen tai
alhainen, nero tai pölkkypää, kumoustovereiden keskuudessa kaikkia
kannustaa valtava oikeuden harrastus.

Mutta olen poikennut kertomuksestani. Ernest ja minä ymmärsimme hyvin jo
ennen piilopirtiltä lähtöämme, miten Rautakoron mahti tulisi
kehittymään. Työväenkastit, palkkasoturit sekä kaikenlaiset salaiset
asiamiehet ja poliisit olivat oligarkian uskollisia palvelijoita. Ja
ylimalkaan katsottuna he voivat nyt paremmin kuin ennen, lukuunottamatta
sitä, että he olivat menettäneet entisen vapautensa. Toisella puolen
rahvaan suuri, avuton joukko, kuihtunut kansa, aseeton joukko,
kadotuksen kansa vaipui eläimelliseen tylsyyteen, tyytyen kurjuuteensa.
Aina, milloin joku voimakas proletaari nousi rahvaan keskuudesta,
pitivät oligarkit huolta siitä, että hänet kohotettiin parempiin
olosuhteisiin, tavallisesti siten, että hänestä tehtiin työväenkastien
jäsen tai hänet otettiin palkkasoturien jäsenyyteen. Siten
tyytymättömyys tukahdutettiin jo melkein ennenkuin se ennätti
näyttäytyäkään, ja proletariaatti menetti luonnolliset johtajansa.

Kadotuksen kansan tila oli surkuteltava. Kansakoululaitos, ainakin mitä
heihin tulee, oli lakannut olemasta. He asuivat eläinten lailla
äärettömän siivottomissa työväenkaupunginosissa, mädäten kurjuudessa ja
alennustilassaan. Kaikki heidän entiset oikeutensa oli viety heiltä. He
olivat työorjia. Heillä ei ollut valitsemisen oikeutta työhön nähden.
Samoin oli heiltä riistetty oikeus siirtyä paikasta toiseen tai kantaa
aseita tahi pitää niitä hallussaan. He eivät olleet maaorjia kuten
farmarit. He olivat koneorjia ja työorjia. Kun heitä milloin tarvittiin
tavallista kipeämmin ja suurempi määrä, kuten valtateiden, ilmaratojen,
kanavien, tunnelien, maanalaisten rautateiden ja linnoitusten
rakentamiseen, kutsuttiin työväenkaupungeista pakkomääräyksellä kymmeniä
tuhansia kysymyksessäoleville työpaikoille. Suuret armeijat sellaista
väkeä rakentavat par'aikaa Ardisin kaupunkia, asuen kurjissa
kasarmeissa, joissa säädyllisyyden tilalla vallitsee tylsä raakuus.
Totta on, että juuri noissa työväen kaupungeissa asustaa se kiljuva
peto, jota oligarkit niin kauheasti pelkäävät -- mutta hirviö on heidän
itsensä luoma.

Ja juuri äskettäin on annettu julistus suurien työläisjoukkojen
kokoamisesta Asgard-nimisen uuden ihmekaupungin rakentamista varten,
kaupungin, joka tulee täydellisesti voittamaan Ardisin, kun se
valmistuu.[1] Me vallankumouksen lapset tulemme jatkamaan tuota
suurenmoista työtä eivätkä kurjat orjat. Sen kohoavia muureja ja torneja
ja pylväitä tervehditään lauluin, ja sen kauneuteen ja suurenmoisuuteen
kutoutuu ei huokauksia ja valituksia, vaan musiikin säveliä ja iloista
naurun helinää.

[1] Ardis valmistui v. 1924 (v. a.), jotavastoin Asgard tuli
    lopullisesti valmiiksi vasta 1984. Sitä rakennettiin
    viisikymmentäkaksi vuotta, rakentavan orjalauman luvun noustessa
    puoleen miljoonaan. Sanotaanpa sen ajoittain kohonneen toiselle
    miljoonalle, lukuunottamatta satoja tuhansia työväenkasteihin
    kuuluvia työläisiä ja taiteilijoita.

Ernest paloi halusta päästä takaisin maailmalle työhön, sillä meidän
onneton ensimmäinen kapinamme, joka päättyi Chicagon kommuuniin, oli
juuri silloin tekeillä. Hän kärsi tyynenä tuskat, joita Illinoisista
vartavasten kutsutun Hadlyn leikkausveitsi tuotti hänelle hänen
kasvonpiirteitään muutettaessa.[1] Ernest hautoi mielessään suuria
suunnitelmia oppineen köyhälistön järjestämiseksi ja toimenpiteiksi,
joilla kansanopetuksesta voitaisiin säilyttää edes jonkinlaisia jätteitä
köyhälistön keskuudessa -- kaikki tämä tietenkin sen tapauksen varalta,
että ensimmäinen kapina epäonnistuisi.

[1] Kumouksellisten joukossa oli monta kirurgia, jotka saavuttivat
    hämmästyttävän taitavuuden ihon leikkaamisessa. Kuten Avis Everhard
    kertoo, he saattoivat kokonaan muuttaa ihmisen kasvonpiirteet.
    Arpien ja epämuodostumien poistaminen oli heille leikintekoa. Ja
    heidän työnsä oli niin moitteetonta, että salaisuuden jäljille olisi
    ollut mahdoton päästä, vaikka sitä olisi suurennuslasilla tutkinut.
    Silmät, huulet, korvat, silmäkulmat osattiin perinpohjin muuttaa.
    Taitavat leikkaukset kieleen, kurkkuun, kitalakeen y. m. äänielimiin
    muuttivat ihmisen äänen ja puheensävyn tuntemattomaksi. Toivottomat
    ajat tekevät uskomattomimmankin todeksi, ja niinpä vallankumouksen
    kirurgit kehittyivät taidossaan ilmiömäisiksi. M. m. he tunsivat
    menettelytavan, jota käyttämällä saattoi pidentää täysikasvuisen
    ihmisen mittaa 4--5 tuumaa sekä lyhentää sitä tuumalla tai parilla.
    Heidän menettelytapansa kuuluu hävinneisiin taitoihin.

Piilopirtiltä me lähdimme vasta tammikuussa 1917. Kaikki oli etukäteen
järjestetty. Me ryhdyimme heti toimeen Rautakoron provokaattoreina. Minä
esiinnyin Ernestin sisarena. Eräät oligarkit, jotka olivat hyvin
korkeissa ja vaikutusvaltaisissa asemissa ja samalla aatetovereita,
olivat hankkineet meille paperit. Meillä oli tarpeelliset paperit
kunnossa, ja meidän entisyytemme oli asianmukaisella tavalla selitetty.
Kun saimme apua sisältäpäin, ei tämä kaikki suinkaan ollut mitään
erittäin vaikeata, sillä tuossa usvaisessa salapoliisimaailmassa
ihmisten tuntomerkeistä ei koskaan voinut olla ehdotonta varmuutta.
Henkien lailla urkkijat tulivat ja menivät, noudattaen määräyksiä,
täyttäen velvollisuuksiaan, seuraten jälkiä, tehden usein toimistaan
selkoa sellaisille viranomaisille, joita eivät koskaan saaneet nähdä,
tai toimien yhdessä urkkijain kanssa, joita eivät olleet koskaan ennen
nähneet eivätkä tulisi näkemään sen koommin.



KAHDESKOLMATTA LUKU.

Chicagon kommuuni.


Provokaattoreina me emme ainoastaan joutuneet paljon matkustelemaan,
vaan sen lisäksi meidän toimemme saattoi meidät usein kosketuksiin
työläisten sekä tovereitten, kumouksellisten kanssa. Siten me olimme
kahdessa leirissä yht'aikaa, näennäisesti palvellen Rautakorkoa, mutta
salaa tehden kaiken voitavamme aatteen hyväksi. Meitä oli paljon
oligarkian salapoliisilaitoksen kaikissa osastoissa, ja monista
seulomisista ja uudelleenjärjestämisistä huolimatta meitä ei ole koskaan
saatu täydellisesti kitketyksi tuosta hyvinjärjestetystä laitoksesta.

Ernest oli tehnyt laajoja suunnitelmia ensimmäistä kapinaa varten, ja
sen oli määrä alkaa aikaisin keväällä 1918. Syksyllä 1917 me emme vielä
olleet valmiit; paljon oli vielä tekemättä, ja kun se sitten puhkesikin
ennen aikojaan, niin se ei tietystikään voinut onnistua. Suunnitelma
laadittiin olojen pakosta tavattoman mutkikas, minkä tähden jokainen
ennenaikainen hälyytys saattoi tuhota koko hankkeen. Tämän Rautakorko
oivalsi ja ryhtyi sen varalta kutomaan juoniaan.

Me olimme suunnitelleet ensimmäisen iskumme oligarkian hermostoa
vastaan. Mutta oligarkit muistivat suurlakkoa ja olivat turvanneet
itsensä sähköttäjäin petollisuutta vastaan, pystyttämällä asemia
langatonta sähköttämistä varten, joita asemia palkkasoturisto hoiti ja
vallitsi. Me puolestamme olimme päättäneet mennä vieläkin pitemmälle.
Kun merkki oli annettu maan kaikista piilopaikoista ja kaupungeista ja
kylistä ja kasarmeista, toverien piti hyökätä esille ja räjähdyttää
ilmaan kaikki langattomat sähkösanoma-asemat. Siten Rautakorko
voitaisiin paiskata maahan heti ensiheitolla, ja joutuisi se vallan
avuttomana meidän käsiimme.

Samalla hetkellä toisten toverien oli määrä räjähdyttää ilmaan sillat ja
tunnelit sekä keskeyttää liikenne kaikilla rautateillä. Ja edelleen
toisten toveriryhmien oli merkin saatuaan vangittava palkkasoturiston ja
poliisin upseerit sekä etevimmät oligarkit ja sellaiset, jotka olivat
hallinnollisissa viroissa. Siten tulisi vihollinen kadottamaan
johtajansa paikallisissa taisteluissa, jollaisia olisi kaikkialla maassa
käytävä.

Monta asiaa tulisi tapahtumaan samaan aikaan kuin sovittu merkki olisi
annettu. Kanadalaiset ja meksikolaiset patriootit, jotka olivat paljon
voimakkaammat kuin Rautakorko osasi aavistaakaan, tulisivat noudattamaan
meidän menettelytapaamme. Naistovereitten toimeksi oli annettu meidän
salaisissa kirjapainoissamme painettujen julistusten ripustaminen
julkisille paikoille. Niiden tovereitten, jotka olivat korkeammissa
asemissa Rautakoron palveluksessa, oli määrä koettaa saada aikaan
hämminkiä ja vallattomuutta kaikkialla, varsinkin virastoissa.
Palkkasoturiston keskuudessa oli tuhansia meidän tovereitamme. Heidän
tehtäväkseen oli määrätty varastohuoneitten räjähdyttäminen ja koko
sotakoneiston arimpien paikkojen hätyyttäminen. Palkkasoturiston ja
työväenkastien kaupungeissa oli suunniteltu toimeenpantavaksi
samanlaisia häiriöitä.

Sanalla sanoen, tarkoitus oli antaa äkillinen, suunnattoman voimakas,
huumaava isku. Ennenkuin herpaantunut Rautakorko ennättäisi tointua,
olisivat sen päivät luetut. Tämä yritys merkitsi kamaloita aikoja ja
suurta verenvuodatusta, mutta kukapa kumousmies sellaisista seikoista
välittäisi. Sitäpaitsi meidän suunnitelmiemme toteuttaminen suurelta
osalta riippui järjestymättömästä rahvaasta. Tämä väki oli päästettävä
irroilleen ja suunnattava herrojen palatseja ja kaupunkeja vastaan.
Omaisuuden enempää kuin ihmishenkienkään hävittämisestä ei ollut
välitettävä. Antaa kadotuksen pedon kiljua sekä palkkasoturien ja
poliisien teurastaa. Kiljuisi se peto joka tapauksessa, ja poliisit ja
sotamiehet surmaisivat joka tapauksessa. Se merkitsisi vain, että
erinäiset meille vaaralliset voimat tuhoisivat toinen toisensa.
Sill'aikaa me tekisimme omaa työtämme häiritsemättä ja ottaisimme
haltuumme yhteiskuntakoneiston.

Sellainen oli meidän suunnitelmamme, jonka jokainen yksityiskohta täytyi
salaa sommitella ja saattaa yhä useampain toverien tietoon sitä mukaa
kuin määräpäivä lähestyi, tuo vaaran polttopiste. Mutta se päivä jäi
tulematta. Urkkijoittensa avulla Rautakoron onnistui vainuta savua, ja
oitis se valmistautui antamaan meille uuden verisen opetuksen. Chicago
valittiin siksi paikaksi, missä tämä opetus tultaisiin meille antamaan,
ja perinpohjaiseksi se muodostuikin.

Chicago oli tähän tarkoitukseen kaikista sopivin -- Chicago, joka jo
entuudestaan oli verinen kaupunki ja tuli nyt uudestaan ansaitsemaan
maineensa. Siellä kumouksellinen henki oli hyvin voimakas. Siksi monta
katkeraa lakkoa oli siellä kapitalismin aikoina kukistettu, että
työläiset eivät olleet vielä ennättäneet unohtaa ja antaa anteeksi niitä
kaikkia. Vieläpä kaupungin työväenkastitkin olivat ilmikapinassa. Liian
monta päätä oli murskattu aikaisemmissa lakoissa. Ja muuttuneista
hyvistä olosuhteistaan huolimatta heidän vihansa yläluokkaa kohtaan ei
ollut väljähtynyt. Tämä kapinallinen henki tarttui palkkasoturistoonkin,
josta varsinkin kolme rykmenttiä oli valmiina yhtymään meihin.

Chicago[1] oli aina ollut työn ja pääoman välisten taisteluitten
myrskykeskusta, katutaistelujen ja murhien kaupunki, luokkatietoisine
kapitalisti- ja työväenjärjestöineen. Siellä ennenaikaan yksin
kansakoulunopettajattarillakin oli oma ammattiyhdistyksensä,
ruukinkantajain ja tiilenlatojain ammattiyhdistysten veljesjärjestönä
American Federation of Labor-liitossa. Ja Chicagosta tuli ennen aikojaan
puhjenneen ensimmäisen kapinan myrskykeskus.

[1] Chicago oli yhdeksännentoista vuosisadan teollisuushelvetti. Meille
    on säilynyt eräs omituinen juttu John Burns nimisestä kuuluisaksi
    tulleesta englantilaisesta työväenjohtajasta, joka jonkun aikaa
    kuului Englannin ministeristöönkin. Kun hän oli matkalla
    Yhdysvalloissa, kysyi häneltä Chicagossa eräs sanomalehtimies, mitä
    hän pitää tästä kaupungista. »Chicago», hän vastasi, »on pienoiskuva
    helvetistä». Vähän aikaa myöhemmin, kun hän oli lähdössä
    paluumatkalle, haastatteli häntä eräs toinen sanomalehtimies ja
    kysyi, oliko hän muuttanut mielipiteensä Chicagosta. »Olenpa
    niinkin», hän sanoi. »Nykyisen mielipiteeni mukaan helvetti on
    varmaan pienoiskuva Chicagosta.»

Rautakorko yllytti kamppailuun. Koko väestöä, suositut työväenkastit
siihen luettuina, kohdeltiin hävyttömästi. Lupauksia ja sitoumuksia
rikottiin, ja pienimmistäkin rikkomuksista tuomittiin ankaroihin
rangaistuksiin. Kadotuksen kansa herätettiin horrostilastaan
kiusaamalla. Rautakorko aikoi panna pedon kiljumaan. Ja tästä kaikesta
huolimatta Rautakorko näytti olevan täydellisesti välinpitämätön
kaikista varokeinoista Chicagossa. Järjestyskuria höllennettiin niissä
palkkasoturijoukoissa, jotka jäivät Chicagoon, minkä lisäksi monta
rykmenttiä lähetettiin sieltä muihin osiin maata.

Pitkää aikaa ei tarvittu tämän ohjelman suorittamiseen -- ainoastaan
moniaita viikkoja. Me kumoukselliset saimme näitä uutisia epämääräisinä
huhuina, joita riittävän varmuuden puutteessa oli mahdoton tarkalleen
ymmärtää. Me arvelimme, että se oli ilman ennakkovalmistuksia puhjennut
kumouksen liekki, joka vaatisi meidän puoleltamme perinpohjaista
tukahduttamista. Me emme voineet aavistaakaan, että se oli harkiten
valmistettu -- ja niin salaperäisesti sitä oli valmistettu Rautakoron
sisäisimmissä piireissä, ettemme olleet saaneet siitä mitään vihiä.
Vastakapina oli taitavasti suunniteltu ja pantu erinomaisen hyvin
toimeen. Olin New Yorkissa, kun sain käskyn heti lähteä Chicagoon. Mies,
joka antoi minulle tämän käskyn, oli oligarkki, sen saatoin kuulla hänen
puheestaan, vaikka en tietänytkään hänen nimeään enkä nähnyt hänen
kasvojaan. Hänen minulle antamansa ohjeet olivat siksi selviä, että
niistä ei voinut erehtyä. Selvästi saattoi lukea rivien välistä, että
meidän salaliittomme oli saatu ilmi ja että vihollinen vuorostaan oli
kaivanut maan meidän jalkaimme alta. Ruutipanos oli valmiina
räjähdytettävaksi, ja lukemattomat Rautakoron asiamiehet, minä niihin
luettuina, olivat jo perillä tai par'aikaa saapuivat sytyttämään ruutia.
Minä imartelen itseäni sillä, että voin hillitä mieleni tuon oligarkin
terävän silmän tarkastuksen alaisena ollessani, mutta sydämeni sykki
rajusti. Minun teki mieleni kiljaisten hypähtää kiinni hänen kurkkuunsa
paljain käsin, ennenkuin hän oli ennättänyt antaa minulle kaikki ohjeet.

Päästyäni hänen näkyvistään mietin, miten paljon minulla on aikaa
jäljellä. Minun oli otettava tarkka vaari minuuteista, jos mieli tavata
joku meikäläisten paikallisjohtaja ennen junan lähtöä. Varoen, ettei
kukaan seuraisi jälkiäni, lähdin rientämään Emergency Hospitalia kohti.
Onni suosi minua, ja oitis sain pääsyn toveri Galvinin, laitoksen
ylilääkärin, luo. Aloin kiireessä ladella hänelle tietojani, mutta hän
keskeytti minut.

»Minä tiedän sen jo», hän sanoi tyynesti, vaikkakin hänen
irlantilaissilmänsä hehkuivat. »Minä tiesin, mitä varten te tulette.
Sain siitä tiedon viisitoista minuuttia sitten ja olen jo ryhtynyt
tarpeellisiin toimenpiteisiin. Täällä tullaan tekemään kaikki rauhan
ylläpitämiseksi. Chicago täytyy uhrata, mutta ainoastaan Chicago.»

»Oletteko koettanut saada sanaa Chicagoon?» minä kysyin. Hän pudisti
päätään. »Sähköyhteyttä ei ole olemassa. Chicago on suljettu muun
maailman yhteydestä. Siellä tulee olemaan helvetti.»

Hän pysähtyi hetkeksi, ja minä näin hänen valkoisten käsiensä puristuvan
nyrkiksi. Sitten hän huudahti:

»Jumal'avita! Toivoisinpa nyt olevani sinne menossa!»

»On mahdollisuus vielä ehkäistä se», sanoin, »jollei mitään tapahdu
junalle ja minä saavun ajoissa perille. Tai jos joku toinen
salapoliisilaitoksen palveluksessa olevista tovereista, joka tietää
tämän salaisuuden, pääsee perille ajoissa.»

»Tällä kertaa teidät, leirin sisäpuolella olijat, tavattiin
torkkumasta», sanoi hän.

Minä nyökäytin nöyrästi päätäni.

»Se oli hyvin salaista», vastasin. »Ainoastaan sisimmäisten piirien
päälliköt ovat voineet siitä tietää ennen tätä päivää. Jospa Ernest
olisi täällä. Mutta ehkäpä hän onkin jo Chicagossa, ja silloin ovat
asiat hyvin.»

Tohtori Galvin pudisti päätään. »Viimeinen uutinen, minkä hänestä
kuulin, kertoi hänet lähetetyn New Haveniin tai Bostoniin. Tämä
vihollisen käskettävänä oleminen saattaa haitata häntä jonkun verran,
mutta parempi sekin kuin piilosopessa makaileminen.»

Minä nousin mennäkseni, ja Galvin pusersi minun kättäni.

»Säilyttäkää rohkeutenne», kuuluivat hänen hyvästiksi lausumansa sanat.
»Mitä siitä, jos tämä ensimmäinen kapina tukahdutetaan! Tulee toinen, ja
silloin me jo olemme viisaampia. Hyvästi ja onnea matkalle. En tiedä,
näenkö teitä enää koskaan. Siellä tulee olemaan helvetti. Mutta minä
antaisin kymmenen vuotta elämästäni, jos saisin olla siellä mukana.»

Twentieth Century[1] lähti New Yorkista kello kuusi illalla, ollen sen
määrä saapua Chicagoon seuraavana aamuna kello seitsemän. Mutta se ei
liikkunut varsinaisella vauhdillaan tänä yönä. Me kuljimme erään toisen
junan perässä. Matkustajain joukossa siinä Pullmanissa, missä minulla
oli paikkani, oli toveri Hartman, joka kuten minäkin oli Rautakoron
palveluksessa. Hän se kertoi minulle tuosta junasta, joka kulki meidän
edellämme. Se oli täydellisesti meidän junamme kaltainen, paitsi että
siinä ei ollut yhtään matkustajaa. Tarkoitus oli, että tämä tyhjä juna
joutuisi uhriksi, jos yritettäisiin räjähdyttää ilmaan meidän junaamme.
Muuten junassa oli ainoastaan muutamia matkustajia -- meidän
vaunussammekaan ei enempää kuin kymmenkunta.

[1] Tämä oli maailman nopein, erittäin kuuluisa juna siihen aikaan.
    (Twentieth Century = Kahdeskymmenes vuosisata.)

»Matkassa on varmaankin mahtavia miehiä», päätteli Hartman. »Minä
huomasin yksityisen vaunun jälkipäässä.»

Yö oli jo ennättänyt, kun ensi kertaa vaihdoimme veturia, ja minä
laskeuduin asemasillalle kävelemään, raitista ilmaa hengittämään sekä
tähystelemään, olisiko jotakin merkillistä nähtävissä. Yksityisvaunun
ikkunoitten läpi näin vilaukselta kolme miestä, jotka tunsin. Hartman
oli oikeassa. Yksi miehistä oli kenraali Altendorff; ja toiset kaksi
olivat Mason ja Vanderbold, oligarkian sisimmän piirin
salapoliisilaitoksen huomattavimmat miehet.

Oli hiljainen kuutamoyö, mutta minä kääntelehdin levottomana vuoteellani
voimatta nukkua. Viiden aikana aamulla pukeuduin ja nousin vuoteelta.

Kysyin pukuhuoneessa palvelevalta neidiltä, miten paljon juna oli
myöhästynyt, ja hän sanoi sen myöhästyneen kaksi tuntia. Hän oli
mulatti-nainen, ja minä huomasin, että hänen kasvonsa olivat väsyneen
näköiset ja että hänen silmissään kuvastui pelko.

»Mikä vaivaa?» kysyin.

»Ei mikään, neiti. Arvelen nukkuneeni huonosti», kuului hänen
vastauksensa.

Minä katsoin häntä tarkaten ja tein samalla meikäläisten kesken tunnetun
merkin. Hän vastasi, ja minä pääsin varmuuteen hänestä.

»Jotakin kauheata tulee tapahtumaan Chicagossa», sanoi hän. »Tuossa on
tuo vale-juna meidän edellämme. Se ja sotilasjunat ovat myöhästyttäneet
meitä.»

»Sotilasjunatko?»

Hän nyökäytti päätään. »Rautatiet ovat niitä tulvillaan. Me olemme
sivuuttaneet niitä koko yön, ja ne ovat kaikki matkalla Chicagoa kohti.
Ja se, että niitä kuljetetaan suorimpia linjoja pitkin, merkitsee, että
jotakin on tekeillä. Minun sulhaseni on Chicagossa», lisäsi hän
puolustellen. »Hän kuuluu meikäläisiin ja on palkkasoturiston jäsen.
Hänen kohtalonsa tekee minut levottomaksi.»

Tyttö parka. Hänen sulhasensa kuului yhteen niistä kolmesta uskottomasta
rykmentistä, jotka tekivät kapinan.

Hartman ja minä söimme aamiaisen ruokailuvaunussa. Taivas oli pilvessä,
ja juna syöksyi kuin ukkosennuoli läpi aamuhämärän. Yksin ne
neekeritkin, jotka palvelivat meitä ruokaillessa, tiesivät, että jotakin
kamalaa oli tulossa. Kaamea painostus oli vallannut heidät; heidän
luontainen huolettomuutensa oli kadonnut olemattomiin; he olivat
hajamielisiä ja epäröiviä liikkeissään ja kuiskailivat synkän näköisinä
toisilleen keittiön vieressä olevan vaunun kaukaisimmassa sopessa.
Hartman oli toivoton asemasta.

»Mitä voimme tehdä?» hän kysäisi jo kahdennenkymmenennen kerran
olkapäitään kohottaen.

Hän osoitti ikkunasta ulos. »Katsokaa, kaikki on valmiina. Saamme olla
varmat siitä, että ne tullaan sijoittamaan näin kolmen-, neljänkymmenen
mailin päähän kaupungista kaikilla rautateillä.»

Hän tarkoitti sivuraiteilla seisovia sotilasjunia. Sotamiehet
valmistivat aamiaistaan nuotioilla, joita olivat virittäneet radan
varrelle, ja katselivat uteliaasti meitä, kun me kiidimme sivuitse
hiljentämättä vauhtia.

Oli hiljaista meidän saapuessamme Chicagoon. Silminnähtävästi mitään ei
vielä ollut tapahtunut. Etukaupungeissa tulivat aamulehdet junaan.
Niissä ei ollut mitään, ja silti paljon niille, jotka olivat tottuneet
lukemaan rivien välistä. Rautakoron taitava käsi oli selvästi nähtävänä
jokaisella palstalla. Peitetyin viittauksin osoitettiin oligarkian
haarniskan heikkoja paikkoja. Tietenkään siinä ei sanottu mitään
täsmällistä. Tarkoitus oli, että lukija itse huomaisi nämä heikot
paikat. Asia oli mainiosti järjestetty. Sisältämiinsä tarinoihin katsoen
nämä lokakuun 27 p:n aamulehdet olivat mestariteoksia.

Paikkakunnan uutisia ei ollut ensinkään. Se sellaisenaan oli erinomainen
keksintö. Se verhosi Chicagon salaperäisyyden huntuun, saattaen
jokapäiväisen chicagolaisen lukijan siihen käsitykseen, että oligarkia
ei uskaltanut julkaista paikkakunnan uutisia. Tietenkin kerrottiin,
miten kaikkialla maassa oli ilmennyt niskoittelua ja kuinka niitten
johdosta ryhdyttäisiin rankaisutoimenpiteisiin. Kerrottiin lukuisista
langattomista sähkösanoma-asemista, joita oli räjähdytetty ilmaan, sekä
luvattiin palkintoja tuhotöiden toimeenpanijain kiinniottajille.
Tietenkään mitään sellaista ei ollut tapahtunut. Monta muuta samanlaista
tuhotyötä, jotka olivat jonkinlaisessa yhteydessä kumouksellisten
suunnitelman kanssa, esitettiin näissä sanomalehdissä. Tarkoitus oli
saada Chicagon toverit uskomaan, että yleinen kapina oli nyt alkamassa
ja että nämä ennenaikaiset toimenpiteet merkitsevät, että toimeen on
ryhdyttävä vitkastelematta. Sen, joka ei tuntenut asian todellista
laitaa, oli mahdoton tulla muuhun kuin sellaiseen käsitykseen, että koko
maa oli kypsä kapinaan, joka oli jo alkanut riehua.

Kerrottiin niinikään, että Kalifornian palkkasoturijoukkojen
uskottomuudesta oli tullut niin vakava kysymys, että puolikymmentä
rykmenttiä oli jo hajoitettu ja niiden jäsenet perheineen karkoitettu
omista kaupunginosistaan työväenkaupunkeihin. Ja kuitenkin asian
todellinen laita oli sellainen, että Kalifornian palkkasoturit olivat
herrojensa uskollisinta väkeä! Mutta mitäpä siitä olisi tiedetty
Chicagossa, joka oli suljettu kaiken muun maailman yhteydestä? Ja sitten
oli muka saapunut sähkösanoma, joka kertoi, että New Yorkin väestö oli
alkanut nousta kapinaan, päättyen sillä huomautuksella (tarkoitettu
tuntumaan valheelta), että sotajoukot ovat aseman herroina.

Ja samoinkuin oligarkit olivat menetelleet aamulehtien suhteen, samoin
he järjestivät lukemattomat muut asiat. Me saimme niistä jäljestäpäin
tiedon, niinkuin esim. siitä, miten he olivat vartavasten iltayöstä
lähetelleet salaisia sähkösanomia siinä nimenomaisessa tarkoituksessa,
että ne joutuisivat kumouksellisten käsiin.

»Eipä taida Rautakorko tarvita meidän palvelustamme», sanoi Hartman
laskiessaan kädestään sanomalehden, jota oli lukenut, kun juna saapui
keskusasemalle. »He kuluttivat suotta syyttä aikaansa lähettäessään
meidät tänne. Heidän suunnitelmansa ovat silminnähtävästi onnistuneet
paljon paremmin kuin he ovat toivoneetkaan. Helvetti saattaa pursua
esille minä hetkenä hyvänsä.»

Hän kääntyi ja loi katseensa pitkin junaa, kun me laskeuduimme
asemasillalle.

»Sitä minä juuri arvelinkin», hän mutisi. »Ne jättivät pois matkasta
tuon yksityisvaunun oitis, kun sanomalehdet saapuivat.»

Hartman oli toivottomuuteen asti masentunut. Minä yritin lohduttaa
häntä, mutta hän ei ollut kuulevinaankaan selityksiäni ja alkoi
yht'äkkiä puhua nopeasti ja hiljaa meidän kulkiessamme aseman läpi.
Ensiksi minä en ymmärtänyt hänen sanojensa tarkoitusta.

»Minulta on puuttunut varmuus», hän sanoi, »enkä minä ole puhunut siitä
kenellekään. Olen työskennellyt viikkokausia päästäkseni selville, mutta
varmuutta en ole saanut. Varokaa Knowltonia. Minä epäilen häntä. Hän
tuntee useiden meidän piilopaikkojemme salaisuudet. Hänellä on kädessään
satojen meikäläisten henki, ja minä luulen, että hän on petturi. Minulla
ei tosin ole tälle luulolleni mitään sitovia todistuksia. Mutta minusta
tuntuu, että huomasin hänessä muutoksen joku aika sitten. On olemassa
vaara, että hän on myynyt meidät tai aikoo myydä. Minä olen melkein
varma siitä. Minä en hiiskuisi sanaakaan kenellekään tästä epäluulosta,
jollei minusta tuntuisi, etten pääse Chicagosta elävänä. Pitäkää
silmällä Knowltonia. Pankaa hänet satimeen. Ottakaa selko. Minä en tiedä
sen enempää. Se on vain mielijohde, jonka totuuden perille minun ei ole
onnistunut päästä.» Me olimme juuri astumassa katukäytävälle.
»Muistakaa», Hartman lopetti totisena. »Pitäkää silmällä Knowltonia.»

Ja Hartman oli oikeassa. Ennenkuin kuukausi oli umpeen kulunut, Knowlton
maksoi petturuutensa hengellään. Milwaukeen toverit panivat toimeen
hänen kuolemantuomionsa.

Kaduilla oli hiljaista -- liian hiljaista. Chicago nukkui kuoleman unta.
Ei mitään melua eikä liikenteen synnyttämää jyrinää. Ei edes
vuokra-ajureita näkynyt kaduilla. Katuraitioteillä ja ilmaradoilla
liikenne oli pysähdyksissä. Ainoastaan tilapäisesti näkyi katukäytävillä
yksinäisiä jalkamiehiä, mutta nämä jalkamiehet eivät seisoskelleet. He
riensivät kukin omalle suunnalleen kiiruhtaen ja niinkuin ne, jotka ovat
tietoisia matkansa päämäärästä. Mutta kuitenkin kuvastui heidän
liikkeissään kummallinen epävarmuus, aivan kuin he olisivat pelänneet
rakennusten kaatuvan päällensä tai katukäytävän vaipuvan jalkainsa alta
tai räjähtävän ilmaan. Kuitenkin oli liikkeellä muutamia katupoikia,
silmissä aavistus ihmeellisistä ja huumaavista tapahtumista, jotka
tekivät tuloaan.

Jostakin kaukaa etelästäpäin kuului räjähdys. Siinä kaikki. Sitten tuli
taas hiljaisuus, vaikka katupojat olivat hätkähtäneet ja kuuntelivat
kuin nuoret vuorikauriit. Rakennusten portit ja myymälöiden ovet ja
ikkunat oli suljettu. Mutta poliiseja oli runsaasti näkyvissä, ja
silloin tällöin mennä pyyhkäisi sotilasautomobiili nopeasti sivuitse.

Me tulimme Hartmanin kanssa siihen käsitykseen, että meidän on
tarpeetonta ilmoittautua paikallisille salapoliisipäälliköille. Meidän
laiminlyömisemme annettaisiin anteeksi seuraavien tapahtumain valossa,
sen me käsitimme. Niinpä me suuntasimme kulkumme Etelä-Chicagon suurta
työväenkaupunkia kohti toivossa päästä joittenkin toverien kanssa
yhteyteen. Liian myöhään! Me tiesimme sen, mutta emmehän me voineet
jäädä noille kolkoille äänettömille kaduille toimettomina
kuljeskelemaan. Missä oli Ernest? Koetin turhaan ratkaista sitä
kysymystä. Mitä tapahtui työväenkastien ja palkkasoturiston asumissa
kaupunginosissa? Linnoituksissa?

Ikäänkuin vastaukseksi kuului kumea ääni, jota etäisyys himmensi, ja
sitten säännöllisiä laukauksia.

»Se kuuluu linnoituksista», sanoi Hartman. »Jumala armahtakoon noita
kolmea rykmenttiä!»

Eräässä kadunkulmassa me huomasimme teurastushuoneiden puolella
jättiläismäisen savupatsaan. Seuraavasta kulmauksesta saattoi nähdä
useita samanlaisia patsaita kohoavan West Siden puolella. Palkkasoturien
kaupungin yläpuolella me näimme suuren irrallaan ajelehtivan
sotailmapallon, joka räjähti melkein samassa tuokiossa, kun me
huomasimme sen, ja putosi palavana hylkynä maata kohti. Oli mahdoton
saada selkoa tuosta ilmaonnettomuudesta. Me emme voineet päättää, oliko
tuossa ilmapallossa miehistönä tovereita vaiko vihollisia. Samassa
kuulimme epämääräisen äänen, joka muistutti kaukana kiehuvan
jättiläismäisen kattilan porinaa, ja Hartman sanoi sen tulevan
kuularuiskuista ja automaattisista kivääreistä.

Ja yhä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Ei mitään tapahtunut sillä
puolella kaupunkia, missä me olimme. Poliiseja ja automobiililla ajavia
sotilasvartiostoja liikkui meidän sivuitsemme, sekä kerran puolikymmentä
paloruiskua, joita varmaankin tuotiin joltakin tulipalopaikalta. Eräässä
automobiilissa istuva upseeri kysyi jotakin palosotilailta, joiden me
kuulimme huutavan vastaukseksi: »Ei ole vettä! Ne ovat räjähdyttäneet
vesijohdot rikki!»

»Me olemme särkeneet vesijohdot», huudahti Hartman minulle innoissaan.
»Kun me voimme saada aikaan tällaista keskensyntyneessä, eristetyssä,
hyödyttömässä yrityksessä, mitä voimmekaan silloin tehdä, kun on kysymys
kypsyneestä, kautta koko maan valmistetusta kumouksesta?»

Automobiili, missä istui se upseeri, joka oli puhutellut palosotilasta,
jatkoi matkaansa. Yht'äkkiä kuului korviahuumaava jysähdys. Vaunu
ihmisineen päivineen lennähti ilmaan ja vaipui maahan haudaten alleen
ruhjoutuneet ruumiit.

Hartman oli mielissään. »Hyvin tehty! Hyvin tehty!» toisti hän useat
kerrat kuiskaten. »Köyhälistö saa tänään opetuksen, mutta se antaa
myöskin omasta puolestaan.»

Poliiseja juoksi paikalle. Toinenkin sotilasautomobiili oli pysähtynyt.
Minä puolestani olin tyrmistynyt. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä.
Miten se oli tapahtunut? Minä en tietänyt, vaikka olin suoraan siihen
katsonut. Ja niin olin hätääntynyt, etten edes huomannut, että poliisi
oli pidättänyt meidät. Minä näin yht'äkkiä, että poliisi oli
ampumaisillaan Hartmania. Mutta Hartman pysyi tyynenä ja lausui
asianmukaiset tunnussanat. Minä näin ojennetun revolverin liikahtavan,
vaipuvan alas ja kuulin poliisin äkäisen murinan. Hän kiroili äkeissään
koko salapoliisilaitosta. Aina ne ovat tiellä, hän vakuutteli samaan
aikaan kuin Hartman puheli hänelle ja asianmukaisella salapoliisin
pöyhkeydellä moitiskeli poliisien kömpelyyttä.

Seuraavassa tuokiossa minä jo tiesin, miten se oli tapahtunut.
Onnettomuuspaikalle oli kokoontunut joukko väkeä, ja kaksi miestä
par'aikaa nosti maasta haavoittunutta upseeria kantaakseen hänet toiseen
automobiiliin. Heidät kaikki valtasi pakokauhu ja he hajaantuivat
kaikille suunnille, juosten hurjassa paossa ja jättäen upseerin, jonka
pudottivat kadulle. Kiroileva poliisi minun vierelläni myöskin juoksi ja
Hartman ja minä juoksimme, emme tietäneet miksi, saman sokean pelon
ajamina.

Todellisuudessa ei mitään tapahtunut, mutta sitä selitettiin jos
mitenkin. Pakoon juosseet miehet palasivat kuin lampaat, silmät koko
ajan tähdättyinä moni-ikkunaisiin, korkeihin rakennuksiin, joiden
vuorenseinämiä muistuttavat muurit sulkivat väliinsä kadun, joka
muistutti vuorijoen syvää kalliouurteista uomaa. Jostakin noista
lukemattomista ikkunoista tuo pommi oli heitetty, mutta mistä? Toista
pommia ei tullut, mutta se saattoi vielä pudota.

Me katselimme miettiväisinä ikkunoihin. Minkä takana hyvänsä niistä
saattoi piillä kuolema. Jokainen ikkuna oli mahdollisesti väijytys. Tämä
oli sodankäyntiä uudenaikaisessa rämeessä, suurkaupungissa. Jokainen
katu oli vuorijoen rotko, jokainen rakennus vuori. Me emme olleet
päässeet itse asiassa kovinkaan kauaksi luolaihmisistä, noista
ohikiitävistä sota-automobiileista huolimatta.

Kääntyessämme eräästä kadunkulmauksesta näimme naisen viruvan
verilätäkössä katukäytävällä. Hartman kumartui häntä tutkimaan. Minuun
vaikutti näky lamauttavasti. Minä näin monta hengetöntä ruumista sinä
päivänä, mutta koko verilöyly ei tehnyt minuun sellaista vaikutusta kuin
tämä yksinäinen ruumis, joka kaikkien hylkäämänä virui katukäytävällä.
»Ammuttu rintaan», kuului Hartmanin selitys. Puristettuna kainaloon,
aivan kuin sylilapsi, hänellä oli tukku painettuja papereita. Vielä
kuolemassakin hän näytti vastahakoiselta luopumaan siitä, mikä oli
tuottanut hänelle kuoleman; sillä kun Hartmanin onnistui irroittaa
paperikimppu kuolleen naisen kainalosta, huomasimme sen sisältävän
vallankumouksellisia julistuksia.

»Toveri», sanoin.

Mutta Hartman vain kirosi Rautakorkoa, ja me jatkoimme matkaamme. Usein
meidät pysäytti poliisi tai sotilaspatrulli, mutta aina meidän onnistui
tunnussanojemme avulla päästä pälkäästä. Pommeja ei enää heitetty
ikkunoista, viimeiset kävelijät näyttivät hävinneen kaduilta, ja meidän
lähimmässä ympäristössämme hiljaisuus tuli yhä syvemmäksi. Mutta
etäämmältä kuului yhä vielä tuo jättiläiskattilan porinaa muistuttava
ääni, kaikilta tahoilta kuului räjähdyksiä, joiden ääntä etäisyys
vaimensi, ja savupatsaat kohosivat taivasta kohti turmiota ennustaen.



KOLMASKOLMATTA LUKU.

Kadotuksen kansa.


Yht'äkkiä asiat saivat toisen käänteen. Levottomuuden tohahdus
vavahdutti ilmaa. Automobiileja syöksyi meidän ohitsemme kaksi, kolme,
kymmenkunta, ja niistä annettiin varoitusmerkkejä. Muuan automobiili
syöksyi hurjaa vauhtia erään korkean rakennuksen viertä, kun yht'äkkiä
räjähtävä pommi repi ammottavan aukon katukivitykseen sen alla. Me
näimme poliisien pakenevan juoksujalkaa sivukatuja pitkin, josta me
päätimme, että jotakin kamalaa oli tulossa. Me saatoimme kuulla
lähenevää pauhua.

»Meidän uljaat toverimme ovat tulossa», sanoi Hartman.

Ja me näimme heidän riviensä rintamajoukot, jotka marssivat koko kadun
täydeltä, viimeisen sotilasautomobiilin kiitäessä ohitse. Se pysähtyi
pienen matkan päähän meistä. Eräs sotamies hypähti siitä kadulle kantaen
jotakin hyvin varovaisesti käsissään. Ja yhtä varovasti hän sijoitti
kannettavansa katuojaan. Senjälkeen hän hypähti automobiiliin, joka
samassa tuokiossa syöksyi liikkeelle ja katosi kadunkulman taakse.
Hartman riensi paikalle ja kumartui esinettä katsomaan.

»Pysykää etäämpänä», varoitti hän minua.

Minä saatoin nähdä, että hänen kätensä liikkuivat nopeasti. Ja kun hän
palasi minun luokseni, valui hikeä hänen otsaltaan.

»Minä katkaisin sytytyslangan, ja aivan yhdennellätoista hetkellä.
Sotamies oli kömpelö. Hän oli tarkoittanut sen meidän tovereittemme
varalle, mutta hän ei varannut tarpeeksi aikaa vehkeensä laukeamiseen.
Se olisi räjähtänyt liian aikaisin. Mutta nyt se ei räjähdä ollenkaan.»

Kaikki alkoi käydä nopeasti tämän jälkeen. Toisella puolen katua, jonkun
matkan päässä, saatoin nähdä päitä pilkistävän esiin erään ison
rakennuksen ikkunoista. Minä olin juuri ilmaissut tämän huomioni
Hartmanille, kun yht'äkkiä liekki ja savupilvet peittivät sen osan
rakennusta, mistä päät olivat pilkistäneet esille, ja ilmaa tärisytti
räjähdys. Paikoin rakennuksen seinämäin pintakivitys särkyi, paljastaen
sen alla olevan rautaisen kehyksen. Oitis senjälkeen tapahtui
samanlainen ilmiö vastapäätä olevassa rakennuksessa. Räjähdysten välillä
me saatoimme kuulla automaattisten revolverien ja kiväärien pauketta.
Muutamia minuutteja kesti tätä puolittain ilmassa käytyä taistelua,
sitten se taukosi. Oli varma, että meidän tovereitamme oli toisessa
rakennuksessa, palkkasotureita toisessa ja että he taistelivat yli
kadun. Mutta me emme voineet päättää, missä rakennuksessa mikin puolue
majaili.

Tällä hetkellä olivat jo eteenpäin marssineet kolonnat ennättäneet
meidän kohdallemme. Kun ensimmäiset rivit saapuivat ottelevien
rakennusten kohdalle, alkoi taistelu uudestaan. -- Toisesta
rakennuksesta pudotettiin pommeja kadulle, samalla kuin sen seiniä
vastaan viskattiin niitä toiselta puolen katua. Siten saimme selville,
kumpainenko rakennus oli meikäläisten käsissä. Hyvinpä he
suoriutuivatkin pelastaessaan kadulla olevat vihollisten pommeilta.

Hartman tarttui käteeni ja veti minut muutamaan avaraan käytävään.

»Ne eivät ole meidän tovereitamme», kuiskasi hän minun korvaani.

Käytävän sisimmät ovet olivat lukitut ja salvatut. Me emme voineet
liikkua paikaltamme. Seuraavassa tuokiossa kolonnan rintama kulki meidän
ohitsemme. Se ei ollut mikään järjestynyt joukko vaan lauma, ääretön
virta, joka täytti kadun, rahvas, mielettömänä viinasta ja vääryydestä,
vihdoin liikkeellä, huutaen ja kiljuen vaatimassa herrojensa verta. Minä
olin nähnyt kadotuksen kansaa ennenkin, kulkenut sen kaupunkien läpi ja
luullut tuntevani sen; mutta minusta tuntui, että näin sen nyt ensi
kerran. Tylsä välinpitämättömyys oli kadonnut. Nyt tuossa joukossa
ilmeni voima ja merkillinen peloittavaisuus. Se hyökyi silmäini sivu
ruumistuneina vihan aaltoina, muristen ja kiljuen, verenhimoisena,
juopuneena ryöstetyistä varastohuoneista tuodusta viinasta, juopuneena
vihasta ja verenhimosta -- miehiä, naisia ja lapsia ryysyissä ja
riekaleissa, järjeltään himmenneitä olentoja, joiden kasvoilta kaikki
jumalallinen oli kadonnut ja tilalle painunut kaikki pirullisuus:
apinoita ja tiikereitä, verettömiä keuhkotautisia ja karvaisia juhtia,
näivettyneitä naamoja, joista verenimijäin yhteiskunta oli imenyt
elämänmehun, pöhöttyneitä vartaloita, raakuuden ja saastaisuuden
turvottamia, vanhoja raihnaisia vaimoja, mätäneviä nuorukaisia ja
mätäneviä vanhuksia, paholaisen naamoja, kyyryselkäisiä, vääräsäärisiä,
muodottomia hirviöitä, tautien ja puutteen runtelemia -- elämän
hylkytavaraa, vaahtoava, raivoava, kiljuva, ulvova pahojenhenkien lauma.

Ja miksi ei? Kadotuksen kansalla ei ollut mitään menetettävää, paitsi
elämän viheliäisyys ja tuska. Entä voitettavana? -- ei mitään muuta kuin
lopullinen kamala koston riemujuhla. Ja siinä katsellessani tuli
mieleeni ajatus, että tuossa inhimillisen laavan virrassa oli miehiä,
tovereita ja sankareita, joiden tehtävänä oli ollut tämän kadotuksen
pedon valveuttaminen ja lähettäminen vihollista vastaan.

Tällä hetkellä minussa tapahtui merkillinen muutos. Kuolemanpelko itseni
ja toisten tähden katosi. Tuntui, että minussa oli tapahtunut tavaton
kohoaminen, tunsin olevani toinen olento, toisessa maailmassa. En
välittänyt mistään. Jos aate joutuisikin tappiolle tällä kertaa,
olisihan sama ikuinen aate huomennakin, aina tuoreena ja palavana. Ja
senpä tähden minä saatoinkin seuraavien kauhun tuntien aikana tyynellä
mielenkiinnolla seurata asioiden menoa. Kuolema ei merkinnyt mitään eikä
elämäkään. Puutuinpa joskus itsekin tapausten kulkuun. Minun mieleni oli
kohonnut tähtien vilpoisiin korkeuksiin ja arvioinut arvot uudestaan.
Jollei niin olisi käynyt, tiedän, että olisin kuollut.

Puolen mailin verran oli väkijoukkoa jo marssinut ohi, kun meidät
huomattiin. Eräs nainen, kummallisena, kammottavana ryysyissään,
kuopalle painunein poskin ja silmät kiiluen kuin kekäleet, iski
katseensa minuun ja Hartmaniin. Hän kirkaisi ja alkoi tunkeutua joukon
läpi meitä kohti. Osa väkeä riuhtaisihe irti muusta joukosta ja lähti
hänen jälkeensä. Minä näen vieläkin, kirjoittaessani näitä rivejä, hänen
harmaan, vanukkeisen tukkansa hulmuavan levällään, veren tihkuvan
otsassa olevasta haavasta, hänen oikeassa kädessään pienen kirveen, ja
hänen vasemman kätensä, laihan ja ryppyisen, keltaisia haukankynsiä
muistuttavan, kourivan ilmaa suonenvedontapaisesti. Hartman hypähti
minun eteeni. Nyt ei ollut aikaa selityksiin. Me olimme hyvin puettuja,
ja siinä olikin kylliksi. -- Hänen nyrkkinsä heilahti iskien naista
vasten kasvoja. Sysäys työnsi hänet takaperin, mutta hän mursi tiensä
eteenpäin marssivan joukon läpi tehden uuden yrityksen iskeäkseen, mutta
tällä kertaa kirves kirposi hänen hervottomasta kädestään ja putosi
Hartmanin olkapäälle.

Seuraavassa tuokiossa en enää tietänyt, mitä tapahtui. Tuperruin joukon
jalkoihin. Tuon ahtaan alan täyttivät huudahdukset, kiljunta ja
kiroukset. Minuun suunnattiin iskuja. Kädet kourivat vaatteitani ja
ruumistani. Tuntui siltä, kuin minut olisi revelty kappaleiksi. Minut
sysättiin maahan tukehtumaisillani. Joku jäntevä käsi tarttui minua
hartioista keskellä ahtainta tungosta ja koetti riuhtoa minua mukaansa.
Tuskasta ja ahdistuksesta menehtyneenä minä pyörryin. Hartman ei päässyt
hengissä siitä tungoksesta. Hän oli asettunut suojaamaan minua ja sai
surmansa niistä iskuista, jotka hän minusta torjui. Siten minä
pelastuin. Tungos oli nimittäin äkkiä muodostunut niin ahtaaksi, ettei
tuossa ikäänkuin kireäksi kiilatussa rykelmässä käynyt päinsä muu kuin
käsien väänteleminen ja runteleminen.

Minä jouduin hurjan liikkeen keskelle. Kaikki minun ympärilläni oli yhtä
ja samaa sekamelskaa. Minut oli temmannut mukaansa hävittävä virta, joka
kuljetti minua ties mihin. Raitis ilma hiveli kasvojani. Vaikka olin
pyörryksissä ja ylen väsynyt, saatoin sentään tuntea, miten väkevä
käsivarsi tarttui minuun vyötäisistä ja vuoroin kantaen, vuoroin
raahaten kuljetti minua. Vain heikosti saatoin itse auttaa kantajaani.
Edessäni saatoin nähdä miehen takin selkämystän liikkuvan. Se oli halki
niskasta liepeeseen saakka pitkin selkäsaumaa, ja halkeama avautui ja
sulkeutui säännöllisesti miehen liikkuessa. Tämä ilmiö valtasi huomioni
hetkeksi, samalla kuin tajuntani vähitellen palasi. Minä tunsin poskiani
ja nenääni kirvelevän ja verta valuvan kasvoilleni. Hattuni oli
hävinnyt. Tukkani oli irrallaan ja valui hartioilleni, ja päänahkan
kirveleminen johti mieleeni, että joku oli porttikäytävässä ollessamme
vetänyt minua tukasta. Rintaani ja käsivarsiani pakotti kymmenistä
paikoista.

Tajuntani kävi yhä selvemmäksi, ja käännyin katsomaan minua pitelevää
miestä. Hän se oli, joka oli raastanut minut pois tungoksesta ja siten
pelastanut henkeni. Hän huomasi liikkeeni.

»Kaikki on hyvin», hän sanoi käheällä äänellä. »Tunsin teidät oitis.»

Minä en muistanut häntä entisestään, mutta ennenkuin voin puhua,
kosketti jalkani jotakin, mikä eli ja kiemurteli. Minua työnsivät
takanatulijat eteenpäin, joten en voinut kumartua katsomaan sitä
esinettä, mutta minä tiesin, että se oli nainen, joka oli sotkeutunut
joukon jalkoihin ja jonka päällitse nyt tuhannet syöksyivät.

»Kaikki käy hyvin», hän toisti. »Minä olen Garthwaite.»

Hän oli parroittunut ja likainen, mutta vihdoin minä tunsin hänet siksi
rotevaksi nuorukaiseksi, joka oli oleskellut jonkun aikaa meidän
kanssamme Glen Ellenin piilopirtissä kolme vuotta sitten. Hän teki
minulle Rautakoron salapoliisin salaisen merkin siten osoittaakseen,
että hänkin oli tuon järjestön palveluksessa.

»Minä saatan teidät tästä heti turvaan, kun siihen tarjoutuu tilaisuus»,
vakuutteli hän. »Mutta koettakaa pysyä jaloillanne. Älkää kompastuko
älkääkä langetko, jos henkenne on teille kallis.»

Sinä päivänä kaikki tapahtui äkkiarvaamatta. Niinpä väkijoukkokin
pysähtyi äkkiä, kamalan nopeasti. Minä törmäsin rajusti yhteen erään
naisen kanssa, joka sattui eteeni, kun jäljestätulijat vuorostaan
töytäsivät minua takaapäin. Oikea paholaisten metakka seurasi --
kiljahduksia, kirouksia ja kuolevain huutoja, samalla kuin ylinnä kaiken
kuului kuularuiskujen rätinä ja kiväärien pauke. Ensiksi en ymmärtänyt,
mistä oli kysymys. Ihmisiä kaatui kahta puolta. Nainen minun edessäni
ponnahti ylös ja samalla lysähti maahan hurjasti puristaen kädellä
vatsaansa. Muuan mies tarttui minun jalkaani kuolinkamppailussaan.

Nyt huomasin, että olimme kolonnan etupäässä. Puolen mailin pituudelta
sitä oli kadonnut -- missä ja miten, sitä en saanut koskaan tietää.
Tähän päivään asti minulle on pysynyt tuntemattomana tämän puolen mailin
mittaisen ihmisjoukon kohtalo -- oliko heidät yksitellen surmattu, vai
olivatko he päässeet pakoon. Mutta nyt me olimme kolonnan etupäässä eikä
keskellä, ja meidän rivejämme tuhosi nopeasti vinkuva lyijy.

Heti kun surma oli hiukan harventanut tungosta, Garthwaite, joka yhä
piteli minua kädestä, johti pienen joukon jäljellejääneitä erään
konttorirakennuksen avaraan porttikäytävään. Siellä käytävän perällä
meitä ahdisti ovia vasten huohottaen tungeksiva, hengästynyt ihmislauma.
Me jäimme hetkeksi tähän asentoon voimatta hievahtaa paikoiltamme.

»Jopa nyt kävi nolosti», valitti Garthwaite. »Kylläpä te osuitte suoraa
päätä ansaan. Meidät pelasti kadulla pelurin onni, mutta täällä meitä ei
voi pelastaa edes onnellinen sattuma. Nyt ei auta muuta kuin huutaa:
Eläköön vallankumous!»

Ja pian alkoi se, mitä hän oli odottanut. Sotaväki teurasti ihmisiä
armottomasti. Alussa me olimme kovassa puristuksessa, mutta sikäli kuin
tappamista jatkui keveni painekin. Kuolleet ja kuolevat vaipuivat maahan
tehden tilaa. Garthwaite asetti suunsa minun korvaani ja huusi, mutta
tuossa peloittavassa hälinässä minä en voinut kuulla, mitä hän sanoi.
Hän ei odottanut. Hän tarttui minuun kiinni ja heitti minut kumoon.
Seuraavassa tuokiossa hän raastoi kuolevan naisen minun päälleni ja
ryömi itse viereeni, osaksi päälleni. Meidän päällemme alkoi kasaantua
läjittäin kuolleitten ruumiita, ja niiden päällä kiipeilivät nelinkontin
ja voihkivat henkiin jääneet. Mutta siitäkin tuli loppu, ja vallalle
pääsi puolittainen hiljaisuus, jota häiritsivät korahdukset ja
voivotukset sekä tukehtuvain äännähdykset.

Minä olisin murskautunut ilman Garthwaitea. Tuntui käsittämättömältä,
että saatoin kestää sellaisen paineen hengissä. Ja silti tuskaa
lukuunottamatta minussa eli vain yksi ainoa tunne, ja se oli
jonkinlaista uteliaisuutta. Miten tämä kaikki oli päättyvä?

Minkälainen mahtaa kuolema olla?

Siten sain verikasteeni tässä Chicagon verilöylyssä. Sitä ennen kuolema
oli ollut teoria, mutta senjälkeen kuolema on minulle ollut
yksinkertainen tosiasia, joka ei minua huoleta ja joka on niin helppo.

Mutta sotaväki ei tyytynyt työhön, minkä se jo oli suorittanut. Se
ryntäsi porttikäytävään, tappamaan haavoittuneita ja penkomaan esiin
vioittumattomia, jotka niinkuin mekin näyttelivät kuolleita. Muistan
erään miehen, jonka he vetivät esiin suuren ruumisläjän alta ja joka
inhoittavan nöyrästi rukoili armoa, kunnes revolverin kuula teki hänen
lorustaan lopun. Ja sitten erään naisen, joka samanlaisen läjän takaa
ampui ja puri hammasta. Hän ennätti ampua kuusi laukausta, ennenkuin
hänet saatiin kiinni. Me emme voineet päättää, minkä verran hänen
onnistui vahingoittaa vihollista. Me saatoimme seurata näitä
murhenäytelmiä ainoastaan kuulon avulla. Vähän väliä sattui tällaisia
kohtauksia, joissa revolverinlaukaus aina muodosti loppusuorituksen.
Väliajoilla me saatoimme kuulla sotilaiden puhelevan keskenään ja
kiroilevan penkoessaan ruumisläjiä, upseerien komennussanojen kaikuessa.

Vihdoin he ryhtyivät penkomaan meidän läjäämme, ja me saatoimme tuntea
painon kevenevän, kun he nakkelivat kuolleita ja haavoittuneita pois
meidän päältämme. Garthwaite alkoi huutaa tunnussanoja. Ensi aluksi ei
häntä kuultu. Sitten hän korotti ääntään.

»Kuunnelkaahan», kuulimme jonkun upseerin sanovan. »Hei miehet!
Liikkukaa varovasti!»

Oi sitä ensimmäistä henkäystä, kun meidät vedettiin esille! Garthwaite
puhui ensin meidän molempain puolesta, mutta minun täytyi suoriutua
lyhyestä kuulustelusta osoittaakseni olevani Rautakoron palveluksessa.

»Provokaattorit ovat kunnon väkeä», sanoi upseeri lopettaessaan
kuulustelun. Hän oli parraton nuorukainen, nähtävästi kadetti ja jonkun
mahtavan oligarkkisuvun jäsen.

»Tämä on pirullinen virka», murisi Garthwaite. »Minä aion ottaa
virkaeron ja pyrkiä armeijaan.»

Hän merkitsi kirjaansa Garthwaiten nimen ja numeron, sitten hän kääntyi
minun puoleeni.

»Entäs te?»

»Oo, minä menen naimisiin», vastasin kevyesti, »ja pääsen siten tästä
kaikesta».

Ja muuta samanlaista me juttelimme, sill'aikaa kuin haavoittuneita
surmattiin. Se kaikki tuntuu unennäöltä nyt, kun katselen sitä menneenä
tapahtumana, mutta silloin se oli niin luonnollinen asia kuin olla
saattaa. Garthwaite ja nuori upseeri syventyivät vilkkaaseen
keskusteluun siitä, mikä ero on olemassa n. s. uudenaikaisen
sodankäynnin ja tämän nykyisen katu- ja pilvenpiirtäjätaistelun välillä,
joka par'aikaa riehui kaikkialla kaupungissa. Minä seurasin heidän
keskusteluaan, samalla järjestäen tukkaani ja kursien kokoon
repeytynyttä hamettani. Ja kaiken aikaa jatkui haavoittuneiden
surmaamista. Joskus revolverinpauke tukahdutti Garthwaiten ja upseerin
äänen, ja heidän täytyi toistella sanojaan.

Minä olin mukana kolme päivää Chicagon kommuunissa, ja sen sekä tuon
teurastuksen suurenmoisuudesta voi saada jonkinlaisen käsityksen, kun
sanon, että koko sen ajan kuluessa en nähnyt oikeastaan mitään muuta
kuin kadotuksen kansan teurastusta ja pilvenpiirtäjäin välistä
taistelua. En todellakaan nähnyt yhtään meikäläisten tekemää
sankarityötä. Minä kyllä saatoin kuulla heidän miinojensa ja pommiensa
räjähdykset sekä nähdä heidän sytyttämiensä talojen savupatsaat, mutta
en sen enempää. Kuitenkin näin yhden ilmassa suoritetun teon, ja se oli
meidän tovereittemme järjestämä ilmapallohyökkäys linnoituksia vastaan.
Se tapahtui toisena päivänä. Nuo kolme kapinallista rykmenttiä oli
tuhottu linnoituksissa viimeiseen mieheen asti. Linnoitukset olivat
täynnä sotaväkeä, tuuli oli suotuisa, ja niin purjehtivat meidän
ilmapallomme eräästä kaupungissa sijaitsevasta konttorirakennuksesta.

Biedenbach näet oli Glen Ellenistä lähdettyään keksinyt äärettömän
voimakkaan räjähdysaineen, jolle hän antoi nimeksi »ekspediitti». Tätä
asetta käyttivät ilmapallot. Ne eivät olleet kummempia kuin hät'hätää
rakennettuja kuumailmapalloja, mutta ne tekivät hyvin tehtävänsä. Minä
näin tuon kaiken erään konttorirakennuksen katolta. Ensimmäinen pallo ei
osunut ollenkaan tarkoitettuun suuntaan ja ajelehti yli kaupungin
maaseutua kohti; me saimme jäljestäpäin siitä tarkempia tietoja. Burton
ja O'Sullivan olivat siinä. Kun he olivat laskeutuneet maata kohti,
sattui muuan sotilasjuna kulkemaan täyttä vauhtia Chicagoa kohti aivan
pallon alitse. Ja he pudottivat koko ekspediitti-varastonsa veturin
päälle. Siitä oli seurauksena junan murskautuminen, ja itse rata särkyi
niin pahoin, että liikenne seisahtui useiksi päiviksi. Ja mikä parasta,
pallo vapauduttuaan lastistaan kohosi heti yläilmoihin ja laskeutui alas
vasta puolenkymmenen mailin päässä, joten molemmat sankarit pelastuivat.

Toinen pallo epäonnistui. Se purjehti veltosti ja ammuttiin reikiä
täyteen, ennenkuin se ennätti linnoitusten kohdalle. Siinä olivat
Herford ja Guinnes, jotka murskaantuivat pallon pudotessa. Biedenbach
tuskitteli -- saimme kuulla kaiken perästäpäin -- ja lähti itse
purjehtimaan kolmannella pallolla. Hän ei liioin päässyt alussa
korkealle, mutta häntä onnisti niin, että hänen palloonsa eivät osuneet
luodit. Minä voin nähdä vielä nytkin -- niinkuin silloin rakennuksen
korkealta huipulta -- tuon pullean säkin ajelehtivan ilmassa ja
pienoisen miehen riippuvan siinä kiinni. Minä en voinut nähdä
linnaketta, mutta toiset katolla-olijat sanoivat, että hän oli aivan sen
kohdalla ilmassa. Minä en nähnyt räjähdysaineen putoamista, kun miehet
katkaisivat sitä kannattavan nuoran. Mutta minä näin pallon yht'äkkiä
kiitävän pilviä kohti. Tuokion kuluttua kohosi linnakkeen paikalta
ilmaan äärettömän suuri savupatsas, ja kohta sen jälkeen kuului jymeä
jyrähdys. Biedenbach, tuo herttainen ja hyvä mies, oli tuhonnut
linnakkeen. Samalla kertaa läksi liikkeelle kaksi muuta ilmapalloa.
Toinen niistä pirstautui ilmassa, kun ekspediitti räjähti ennen
aikojaan, ja tärähdys vioitti toista palloa, mutta se putosi kuitenkin
toiseen linnakkeeseen. Jos tämä oli tarkoitus, ei se olisi voinut
paremmin onnistua, mutta pallossa olleet kaksi toveria menettivät
henkensä.

Mutta palatkaamme kadotuksen kansaan. Minun huomioni rajoittuivat
heihin. He raivosivat ja teurastivat ja hävittivät ja itse joutuivat
surman suuhun kaikkialla muualla paitsi länsipuolella sijaitsevassa
oligarkkien kaupungissa. Oligarkit olivat pitäneet hyvää huolta
turvallisuudestaan. Kaikkialla vallitsevasta hävityksen kauhistuksesta
huolimatta he ja heidän naisensa ja lapsensa pääsivät vaarasta
vahingoittumatta. Minulle kerrottiin, että heidän lapsensa leikkivät
julkisissa puistoissa noina kamalina päivinä ja että eräs heidän
lempileikkejään oli se, että he olivat tallaavinaan köyhälistöä niinkuin
heidän vanhempansa.

Mutta sotaväen ei ollut niinkään helppo lannistaa kadotuksen kansaa ja
samalla taistella varsinaisia kumouksellisia vastaan. Chicago pysyi
uskollisena entisyydelleen, sillä vaikka tämä kumous lakaisikin
kokonaisen miespolven kumouksellisia, veivät nämä mukanaan saman verran
vihollisia. Tietenkin Rautakorko piti todelliset numerot salassa, mutta
erään sangen kohtuullisen arvion mukaan ainakin satakolmekymmentä
tuhatta sotamiestä sai surmansa. Mutta kumouksellisten asia oli
menetetty. Sen sijaan, että koko maa olisi ryhtynyt kapinaan, he
joutuivat taistelemaan aivan yksin, ja oligarkia olisi voinut suunnata
heitä vastaan koko voimansa, jos niin olisi tarvittu. Päivät
pääksytysten sotaväkeä tuotiin Chicagoon loppumattomissa junissa.

Mutta kadotuksen kansaa oli niin kovin paljon! Teurastukseen kyllästynyt
sotaväki suunnitteli suurenmoista joukkoliikettä, jonka tarkoituksena
oli ajaa kaduilla liikkuvat kansanjoukot suoraa päätä Michigan-järveen.
Tämä liike oli juuri silloin aloitettu, kun Garthwaite ja minä
kohtasimme ennenmainitun nuoren upseerin. Mutta tämä suunnitelma
epäonnistui täydellisesti tovereitten erinomaisten toimenpiteitten
vuoksi. Sen suuren lauman sijasta, minkä sotaväki oli aikonut suistaa
järveen, sen onnistui hukuttaa ainoastaan neljäkymmentätuhatta raukkaa.
Tuon tuostakin, kun sotaväki oli ahtanut jollekin rantakadulle suuremman
joukon ajaakseen sen järveen, toverit hyvin harkituilla liikkeillä
kiinnittivät vihollisen huomion johonkin erityiseen paikkaan ja siten
valmistivat saarretulle ihmisjoukolle pakoonpääsyn.

Garthwaite ja minä näimme sellaisen kohtauksen pian sen jälkeen kuin
olimme tavanneet tuon upseerin. Sen lauman, minkä mukana me olimme
kulkeneet, ja jonka oli pakko perääntyä, estivät vahvat sotaväenosastot
pääsemästä etelään ja itään. Lännestäpäin sitä piiritti sotaväenosasto,
jonka kanssa me olimme joutuneet tekemisiin. Ainoa pääsytie vei
pohjoiseen, ja pohjoista kohti lauma kulkikin, järvellepäin
kuularuiskujen ja konekiväärien ahdistamana idästä, etelästä ja
lännestä. Aavistiko se, että sitä ajetaan järveä kohti, vai oliko se
vain tuon hirviön satunnainen liike, sitä en tiedä, mutta joka
tapauksessa väkijoukko poikkesi eräälle länteenpäin johtavalle
poikkikadulle, kääntyi kulkemaan seuraavaa katua pitkin ja palasi
entiselle uralleen, kulkien suurta eteläistä köyhäinkaupunkia kohti.

Garthwaite ja minä samaan aikaan koetimme raivata tiemme länteenpäin,
päästäksemme pois katutaistelujen alueelta, ja niin jouduimme jälleen
tiheimpään joukkoon. Jo saapuessamme kadun kulmaan näimme huutavan
väkijoukon liikkuvan suoraan meitä kohti. Garthwaite tarttui minua
käsivarteen, ja me olimme juuri lähtemäisillämme juoksemaan, kun hän
samassa kiskaisi minut syrjään sotilasautomobiilien tieltä, joita oli
puolikymmentä kuularuiskuilla varustettua vaunua, ajaen lennossa
etenevää joukkoa kohti. Niiden takana kulkivat sotilaat automaattisine
kivääreineen. Samaan aikaan kuin he olivat ottaneet asennon, väkijoukko
oli jo saapunut paikalle, ja näytti siltä, että se ryntäisi heidän
päällensä, ennenkuin he ennättäisivät aloittaa toiminnan.

Siellä täällä joku sotilas laukaisi kiväärinsä, mutta sellainen
haja-ammunta ei vaikuttanut vähääkään pidättävästi väkijoukkoon. Se vain
virtasi edelleen kiljuen raivoissaan. Näytti siltä, että kuularuiskuja
ei saataisi kuntoon. Automobiilit, joihin ne oli sijoitettu, sulkivat
kadun, pakottaen sotamiehiä etsimään asemia katukäytäviltä ja niiden
välistä. Yhä enemmän saapui sotaväkeä, ja oli mahdotonta liikahtaa
paikaltamme. Garthwaite piteli minua käsivarresta, ja me painauduimme
erään rakennuksen seinää vasten.

Väkijoukko ei ollut kauempana kuin viidenkolmatta jalan päässä, kun
kuularuiskut avasivat tulen. Ja sitä tulisadetta ei mikään elollinen
voinut kestää. Joukko kulki eteenpäin, mutta se ei voinut edetä. Se
läjittyi sitä mukaa yhä korkeneviksi ruumiskasoiksi. Jäljempänä tulevat
työnsivät ensimmäisiä, ja koko kolonna muuttui toistensa päällä
lepääviksi ruumiskerroksiksi. Haavoittuneita olentoja, miehiä ja naisia,
kimpoili tuon hyökyaallon yli, vyöryen sen harjalta automobiilien
pyörien alle ja sotaväen jalkoihin. Viimeksimainitut keihästelivät
pistimillään noita rimpuilevia poloisia. Näin erään, joka hypähti
pystyyn ja tarttui hampain sotamiestä kurkkuun, ja molemmat vaipuivat
veriselle tantereelle.

Ampuminen taukosi. Työ oli tehty. Väkijoukon hurja etenemisyritys oli
estetty. Annettiin käsky, että automobiileille oli raivattava tie
vapauttamalla pyörät niihin tarttuneista ruumiista. Niiden oli mahdoton
päästä noiden korkeiden ruumisläjien läpi, ja tarkoitus olikin kääntyä
jollekin poikkikadulle. Sotamiehet juuri raastoivat ruumiita pyörien
alta, kun tapahtui odottamatonta. Me saimme jäljestäpäin tietää, miten
kävi. Pienoisen matkan päässä tältä paikalta sata meikäläistä oli
vallannut erään rakennuksen. Kattojen yli ja rakennusten läpi he
raivasivat itselleen tien, kunnes pääsivät katolle, minkä kohdalla
sotaväki oli sakeana tungoksena. Alkoi uusi teurastus.

Aavistamatta rupesi pommeja satamaan rakennuksen katolta. Automobiilit
räjähtivät kappaleiksi, sotaväkeä kaatui laumoittain. Me
henkiinjääneitten kanssa lähdimme hurjaan pakoon. Vähän matkan päässä
eräs toinen rakennus suuntasi kuulasateen meitä vastaan. Samoin kuin
sotilaat aikaisemmin olivat kattaneet kadun orjien ruumiilla, samoin he
nyt itse vuorostaan kasaantuivat kadun peitteeksi. Garthwaite ja minä --
me pelastuimme kuin ihmeen kautta. Kuten ennenkin, me jälleen etsimme
suojaa eräästä porttikäytävästä. Mutta hän ei aikonut heittäytyä
varomattomaksi tällä kertaa. Kun pommien pauke oli lakannut, alkoi hän
kurkistella kadulle.

»Kansanjoukko on tulossa takaisin», sanoi hän minulle. »Meidän on
päästävä pois täältä!»

Me pakenimme käsikädessä veristä katua pitkin liukuen ja kompastellen.
Poikkikadulla me saatoimme nähdä vielä muutamia sotamiehiä, jotka
juoksivat minkä pääsivät. Heille ei tapahtunut mitään, josta päättäen
tie oli auki. Me pysähdyimme hetkiseksi ja silmäsimme taaksemme.
Väkijoukko eteni hiljalleen, aseistautuen kaatuneitten kivääreillä ja
surmaten haavoittuneita. Näimme nuoren upseerin, joka oli pelastanut
meidät, kuolevan. Hän kohottautui tuskaisesti kyynäspäänsä varaan ja
ampui revolverillaan.

»Tuossa meni minun ylenemistilaisuuteni», naurahti Garthwaite, kun muuan
nainen hyökkäsi haavoittuneen upseerin kimppuun heiluttaen
teurastuspuukkoa. »Menkäämme eteenpäin. Tämä ei ole oikea suunta, mutta
ehkäpä tästä jotenkin selviydytään.»

Ja me pakenimme itäänpäin johtavia hiljaisia katuja pitkin, valmiina
kohtaamaan pahinta seuraavassa kadunristeyksessä. Etelän suunnalla
kohosi taivaalle ääretön savupatsas mahdottoman suuresta tulipalosta.
Siellä paloi suuri köyhälistön kaupunginosa. Vihdoin minä vaivuin
katukäytävälle. Olin perinpohjin uupunut enkä jaksanut liikahtaa
paikaltani. Jokaista jäsentä kirveli ja pakotti, mutta silti en voinut
olla nauramatta Garthwaitelle, joka kiertäessään paperossia puheli:

»Kyllä se on sokkosilla oloa tämä meidän pakomatkamme, mutta mahdotonta
on minun päästä selville todellisesta asemasta. Aina kun me yritämme
päästä tästä kierroksesta, tapahtuu jotakin odottamatonta ja meidän on
käännyttävä takaisin. Me emme ole jos parin poikkikadun välin
etäisyydellä siitä paikasta, missä minä autoin teidät ulos siitä
porttikäytävästä. Ystävät ja viholliset ovat sotkeutuneet toisiinsa.
Tämä on vasta sekamelskaa. On mahdoton päättää, mitä väkeä on noissa
kirotuissa rakennuksissa. Jos yrittää ottaa siitä selkoa, saa pommin
päähänsä. Jos koettaa kulkea rauhallisesti katua pitkin, joutuu keskelle
kansanjoukkoa ja saa surmansa kuularuiskuista, tai jos turvautuu
sotaväkeen, joutuu siinä saamaan surmansa omien tovereitten kädestä
katoilta. Ja kaiken lopuksi tulee kansanjoukko, joka surmaa jokaisen,
ken sen tielle sattuu.»

Hän ravisti päätään surumielin, sytytti paperossinsa ja istahti viereeni
katukäytävälle.

»Minun on niin nälkä, että söisin vaikka pieniä kiviä», lisäsi hän.

Samassa hän hypähti ylös ja alkoi kiskoa kiveä irti kadusta. Hän nosti
sitä ja paiskasi sillä rikki takana olevan myymälän ikkunan.

»Se on kellarikerros eikä paljon mistään kotoisin», hän selitteli
auttaessaan minua ikkunan läpi, »mutta mitäpä muutakaan voimme tehdä. Te
lepäätte hiukan, ja minä otan selkoa paikasta. Minä vien tämän
pelastusyrityksen varmasti perille, mutta se kysyy aikaa, runsaasti
aikaa -- ja sitten täytyy saada jotakin haukattavaa.»

Se oli hevosvaljaitten myymälä, mihin me osuimme, ja hän laittoi minulle
vuoteen hevosloimista konttorihuoneeseen, joka sijaitsi takaosassa.
Minun surkeuttani lisäsi ankara päänkivistys, ja iloinen olin
päästessäni nukkumaan.

»Minä tulen takaisin», kuuluivat hänen erojaissanansa. »En tiedä,
onnistunko saamaan automobiilin, mutta varmasti tuon tullessani jotakin
syötävää.»

Ja silloin minä näin Garthwaiten viimeisen kerran kolmeen vuoteen. Sen
sijaan, että olisi palannut, hänet kuljetettiin sairaalaan keuhkot ja
niska kuulan lävistäminä.



NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Painajainen.


Minä en ollut silmääni ummistanut koko matkalla New Yorkista Chicagoon,
ja kun sen lisäksi olin lopen uupunut, nukuin makeasti. Oli yö, kun
vihdoin heräsin. Olin kadottanut kelloni, joten minulla ei ollut
minkäänlaista käsitystä ajasta. Siinä maatessani silmät ummessa kuulin
yhä etäisten räjähdysten kumeaa ääntä. Verilöylyä jatkui siis. Ryömin
myymälän etuosaan. Lukemattomien tulipalojen pilvistä heijastavat liekit
tekivät kadun yhtä valoisaksi kuin keskipäivällä. Hienointakin
painatusta olisi voinut helposti lukea. Etäämmältä kuului pienten
heittopommien räiske ja kuularuiskujen rätinä ja vieläkin kauempaa
kokonainen sarja räjähdyksiä. Minä ryömin takaisin vuoteelleni
hevosloimien alle.

Kun uudestaan heräsin, näin kalpeankeltaista valoa virtaavan ylitseni.
Se oli uuden päivän sarastusta. Ryömin jälleen kadunpuoleisten ikkunain
luo. Ilman täytti jylhä savupilvi, jonka tuon tuostakin lävisti kirkas
tulenliekki. Toisella puolen katua hoiperteli poloinen orja. Toista
kättään hän pusersi kylkeään vasten ja jätti jälkeensä verisen juovan.
Hänen silmänsä vilkuilivat, ja niistä kuvastui epävarmuus ja kauhu.
Kerran hän katsoi suoraan minuun, ja hänen kasvoillaan näkyi haavoitetun
ja takaa-ajetun eläimen tuska. Hän näki minut, mutta meidän välillämme
ei ollut olemassa minkäänlaista heimolaisuussuhdetta eikä hän tuntenut
mitään sellaista kiintymystä, mikä on ominaista ihmisille, jotka
ymmärtävät toisiaan, sillä hän tuijotti eteensä kulkien laahustaen. Hän
ei odottanut apua miltään taholta. Hän oli orja suuressa
orjametsästyksessä, jonka herrat olivat aloittaneet. Ainoa, mitä hän voi
toivoa, mitä hän etsi, oli jokin kolo, mihin hän voisi ryömiä ja
kätkeytyä kuin elukka. Nopeaa vauhtia kulkeva sairasvaunu lähimmässä
kadunkulmauksessa säikäytti hänet. Sairasvaunut eivät olleet
hänenkaltaisiaan olentoja varten. Voihkaisten tuskissaan hän heittäytyi
erääseen ovikäytävään. Ja hetkistä myöhemmin hän jälleen hoiperteli
kadulle.

Minä palasin loimivuoteelleni ja odotin tuntikauden Garthwaitea.
Päänkivistykseni ei ollut vielä tauonnut, vaan oli pikemminkin
lisääntymään päin. Ainoastaan kovasti ponnistaen saatoin avata silmäni
ja katsella ympärilleni, ja se tuotti minulle sietämätöntä tuskaa.
Heikkona ja hoippuen kiipesin rikotusta ikkunasta kadulle ja lähdin
kävelemään, vaistomaisesti pyrkien pois tuosta kamalasta
teurastushuoneesta. Senjälkeen minua vaivasi painajainen. Seuraavien
tuntien tapaukset muistan niinkuin pahan unen. Eräät ovat painuneet
syvälle mieleeni, mutta niitä erottavat toisistaan pitkät tajuttomuuden
väliajat. Mitä noina väliaikoina tapahtui, sitä en tiedä enkä koskaan
tule tietämään.

Muistan kadunkulmauksessa kompastuneeni erään miehen jalkoihin. Siinä
virui tuo vainottu viheliäinen raukka, joka oli laahustanut
piilopaikkani sivuitse. Miten selvään muistankaan hänen kurjat,
säälittävät, känsäiset kätensä, kun ne lepäsivät katukivityksellä --
kädet, jotka muistuttivat enemmän kavioita ja käpäliä kuin käsiä,
rustottuneet ja käpristyneet elinkautisesta raatamisesta, kämmenpuolella
puolen tuuman paksuinen kovettunut nahka. Olento eli vielä silloin.

Senjälkeen suloisesti pimeni silmissäni. En tietänyt mitään, enkä
välittänyt mistään, minä vain hoipertelin eteenpäin etsien turvapaikkaa.
Seuraava painajaispaikkani oli eräs hiljainen kuolleitten katu. Minä
tulin sille arvaamatta niinkuin vaeltaja metsäseudussa tapaa yksinäisen
virran. Mutta tämä virta vain ei juossut. Sen oli kuolema jähmettänyt.
Reunasta reunaan se oli ruumiita täynnä. Kadotuksen kansaparka,
ajometsästyksessä kaadetut orjat. Minä katselin ympärilleni. Ei kuulunut
minkäänlaista ääntä. Äänettömät rakennukset katselivat tätä näkyä
lukemattomine ikkunoineen. Ja yhden ainoan kerran minä näin käsivarren,
joka liikahti tuossa kuoleman virrassa. Vakuutan, että se liikahti,
väännähtäen kuoleman tuskassa, ja samassa kohosi pää, kasvot
sanomattoman kauhun väänteissä, huulet liikkuivat, ja sitten se jälleen
vaipui alas eikä liikahtanut sen koommin.

Muistan toisenkin kadun äänettömine rakennuksineen ja sen hälinän, joka
herätti minut horroksista, kun jälleen näin kadotuksen kansan, tällä
kertaa juoksevana virtana. Ja oitis minä käsitin, että tässä ei ole
mitään pelkäämistä. Virta liikkui hitaasti ja täytti ilman kirouksilla,
vaikerruksilla, vanhusten rupatuksilla, hysterian ja mielipuolisuuden
äännähdyksillä. Tämän lauman muodostivat näet hyvin vanhat, heikot ja
sairaat, avuttomat ja toivottomat, köyhälistökaupungin koko hylkyväki.
Tuon suuren kaupunginosan palo oli ajanut tämän lauman keskelle verisiä
katutaisteluja. Enkä tiedä, mihin nämä ihmiset lopulta joutuivat.[1]

[1] Pitkät ajat pysyi ratkaisemattomana kysymys siitä, syttyikö
    eteläinen köyhälistökaupunki itsestään vai polttivatko sen
    sotamiehet. Mutta myöhemmin tiedetään varmasti, että sen sytytti
    sotaväki päällystönsä käskystä.

Minä muistan hämärästi, että särjin ikkunan ja kätkeydyin erääseen
myymälään väkijoukkoa pakoon, jota sotaväki ajoi edellään. Niinikään
muistuu mieleeni pommin räjähdys eräällä hiljaisella sivukadulla, missä
en voinut etsimälläkään löytää yhtään elävää olentoa. Mutta seuraava
muistoni alkaa kivääripaukkeella, joka saattoi minut silmänräpäyksessä
tietoiseksi siitä, että eräs automobiilissa istuva sotamies ampuu minua.
Luoti ei osunut, ja seuraavassa tuokiossa minä jo sain äänen ja huusin
sotamiehelle tunnussanan. Muistoni tuosta automobiilimatkasta on hyvin
hämärä, vaikkakin sitä valaisee eräs sangen selvä kuva. Sotamiehen
kiväärin paukaus herätti minut, ja kun avasin silmäni, näin George
Milfordin, jonka tunsin San Franciscon ajoilta saakka, kaatuvan
katukäytävälle. Ja vielä hänen kaatuessaan sotamies ampui häntä, jonka
jälkeen Milford keikahti kumoon, oikaisihe suoraksi ja heitti henkensä.
Sotamies nauroi tyytyväisenä, ja automobiili kiiti tiehensä.

Seuraavalla kerralla minut herätti raskaasta unesta eräs mies, joka
käveli edestakaisin lähelläni. Hänen kasvoillaan näkyi syviä uurteita ja
äärimmäisten kärsimysten ilme. Hikeä valui hänen otsaltaan. Toisella
kädellään hän painoi toista kättään rintaansa vasten, ja verta tippui
lattialle hänen kävellessään. Hänellä oli yllään palkkasoturiston puku.
Ulkoa kuului räjähtäväin pommien ääniä kuin muurin läpi. Minä olin
rakennuksessa, joka taisteli jonkun toisen rakennuksen kanssa.

Sisään astui haavuri sitomaan haavoittunutta sotamiestä, ja minä sain
tietää, että kello oli kaksi iltapäivällä. Haavuri jätti hetkeksi
hoidettavansa ja antoi minulle voimakasta lääkettä, joka vaimentaisi
päänkipuani. Minä vaivuin uudestaan uneen, ja kun seuraavan kerran
heräsin, olin erään rakennuksen katolla. Käsikähmäinen taistelu oli
tauonnut, ja minä katselin ilmapallojen hyökkäystä linnoituksia vastaan.
Joku oli kietonut kätensä vyötäisteni ympärille ja nojasi minuun
hellästi. Minut valtasi oitis se ajatus, että hän on Ernest, ja niin
todella olikin asianlaita.

Merkillisen sattuman kautta me tapasimme toisemme tuossa kamalassa
kaupungissa. Hänellä ei ollut aavistustakaan minun New Yorkista
lähdöstäni, ja kun hän sattumalta kulki sen huoneen läpi, missä nukuin,
ei hän ensiksi voinut uskoa, että minä siinä lepäsin. Paljoa en sitten
enää nähnytkään Chicagon kommuunista. Katseltuamme ilmapallohyökkäystä
Ernest vei minut rakennuksen keskiosiin, missä nukuin sen iltapäivän ja
seuraavan yön. Kolmannen päivän me vietimme samassa rakennuksessa, ja
neljäntenä päivänä, kun Ernest oli hankkinut luvan ja saanut
automobiilin viranomaisilta, lähdimme Chicagosta.

Päänkivistys oli poissa, mutta äärettömän väsynyt minä olin. Nojasin
Ernestiä vasten automobiilissa ja katselin välinpitämättömän näköisenä
sotamiehiä, jotka koettivat kuljettaa automobiilia kaupungista. Taistelu
riehui yhä vielä, mutta ainoastaan muutamissa eristetyissä
kaupunginosissa. Siellä täällä kokonaisia alueita oli yhä edelleen
meikäläisten hallussa, mutta niitä alueita saarsivat sotaväenosastot.
Armahtaminen ei tullut kysymykseenkään, ja he taistelivat uljaasti
viimeiseen mieheen asti.[1]

[1] Joukko rakennuksia kesti piiritystä toista viikkoa. Jokainen
    rakennus täytyi valloittaa väkirynnäköllä, ja sotaväki raivasi
    tiensä kerrokseen kerroksen perästä. Siinä ei pyydetty eikä annettu
    armoa, ja kumouksellisilla oli se etu, että he taistelivat
    yläpuolella. Vaikka kumoukselliset surmattiinkin viimeiseen mieheen,
    ei voitto silti ollut yksipuolinen. Chicagon köyhälistö pysyi
    uskollisena entisyydelleen. Sillä se surmasi vihollisia yhtä paljon
    kuin sen omaa väkeä tapettiin.

Aina kun lähestyimme sellaisia paikkoja, käännytti piirittävä sotaväki
meidät takaisin. Kerran jouduimme kahden lujan kumouksellisten hallussa
olevan aseman väliin, josta ei voinut selviytyä muuten kuin kiertämällä
palaneen kaupunginosan läpi. Molemmilta puolin saattoi selvästi kuulla
sodan melskeen automobiilin etsiessä pääsyä savuavain raunioiden ja
horjuvain muurien ympäri. Usein sulkivat kadun luhistuneitten
rakennusten rauniot, pakottaen meidät nousemaan kävelemään. Se oli
hidasta kulkua.

Teurastuslaitosten alue (työväen asumukset, istutukset ja kaikki tyynni)
oli savuavina raunioina. Kaukana oikealla laaja savupilvi himmensi
taivasta. Siellä sijaitsi Pullmanin kaupunki, kertoi automobiilia
ohjaava sotamies, oikeammin: siellä oli ollut Pullmanin kaupunki, sillä
nyt se oli kokonaan raunioina. Hän oli ollut siellä kolmannen päivän
iltapuolella, ja siellä oli taisteltu äärettömällä raivolla. Katuja
peittivät ruumiit niin paksulta, että niitä pitkin oli mahdoton kulkea.

Teurastuslaitosten alueella automobiili täytyi eräässä paikassa
pysäyttää ruumisläjien sulkiessa kadun. Ne olivat korkeita kuin meren
aallot. Sanomattakin oli selvää, miten siinä oli käynyt. Tykkien ja
sotilasautomobiilien kappaleitten seassa virui ääretön paljous orjien ja
sotamiesten ruumiita.

Ernest hypähti kadulle. Hänen silmänsä oli keksinyt ruumisläjässä
tutunnäköiset pumpulipaidan verhoamat hartiat ja valkoiset haivenet.
Minä en huomannut, mitä hän aikoi, ja vasta sitten, kun me istuimme
vierekkäin automobiilin kulkiessa hyvää vauhtia, hän sanoi:

»Se oli piispa Morehouse.»

Pian saavuimme maaseudulle, ja minä käännyin vielä kerran katsomaan
savupilvien verhoamaa Chicagoa. Kuului etäisen räjähtelyn heikko ääni.
Minä painoin pääni Ernestin rintaa vasten ja itkin häviölle joutunutta
aatettamme. Ernestin käsivarren hyväilevä puserrus tulkitsi minulle
hänen lempeään.

»Tällä kertaa jouduttiin häviölle, mutta ei ainaiseksi», sanoi hän.
»Olemme saaneet opetuksen. Huomenna aate nostattaa uudet voimat, joita
vahvistaa viisaus ja kuri.»

Me saavuimme eräälle rautatieasemalle, mistä meidän oli määrä nousta New
Yorkiin menevään junaan. Meidän odotellessamme asemasillalla kolme junaa
mennä porhalsi sivuitse matkalla Chicagoon. Ne olivat täynnä rääsyisiä
ammattitaidottomia työläisiä, kadotuksen kansaa.

»Orjajoukkoja, joita kuljetetaan Chicagoon aloittamaan kaupungin
uudelleenrakentamista», sanoi Ernest. »Chicagon orjat näetkös on
tapettu.»



VIIDESKOLMATTA LUKU.

Terroristit.


Vasta sen jälkeen kuin me Ernestin kanssa olimme palanneet New Yorkiin,
useiden viikkojen kuluttua, saatoimme täydellisesti käsittää sen iskun,
mikä oli kohdannut asiaamme. Tilanne oli katkera ja verinen. Monin
paikoin ympäri maata orjat olivat nousseet kapinaan ja verilöylyjä pantu
toimeen. Marttyyrien luku kohosi ennenkuulumattomiin. Lukemattomia
mestauksia pantiin kaikkialla täytäntöön. Vuoristot ja erämaat olivat
täynnä henkipattoja ja pakolaisia, joita armottomasti vainottiin. Meidän
omat piilopaikkamme olivat täynnä tovereita, joiden kiinniottamisesta
oli luvattu runsaita palkintoja. Rautakoron urkkijain toimesta joutuivat
monet piilopaikkamme sotaväen käsiin.

Monet meikäläiset lannistuivat kokonaan, ja turvautuivat terroristiseen
taistelutapaan. Toiveissaan pettyminen saattoi monet epätoivoon. Syntyi
joukko meistä erillään toimivia terroristisia järjestöjä, jotka
tuottivat meille paljon vaikeuksia.[1] Nämä harhaanjohdetut ihmiset
uhrasivat useinkin turhanpäiten henkensä, monesti tuhosivat meidän
suunnitelmamme ja kaikin tavoin haittasivat meidän järjestömme
toimintaa.

[1] Tämän lyhyen ajanjakson aikakirjat tarjoavat veristä lukemista.
    Kosto oli ylimpänä vaikuttimena, ja terrorististen järjestöjen
    jäsenet olivat välinpitämättömiä hengestään eivätkä toivoneet mitään
    tulevaisuudelta. Daniitit, jotka johtivat nimensä normannien
    jumalaistaruston kostonenkeleistä, esiintyivät ensiksi suuren lännen
    vuoristoissa, leviten myöhemmin kautta koko Tyynen valtameren
    rannikon Panamasta Alaskaan saakka. Valkyriat olivat naisia. He
    olivat kaikkein julmimpia. Järjestön jäsenyyteen otettiin ainoastaan
    sellaisia naisia, jotka olivat menettäneet jonkun läheisen
    sukulaisen oligarkian käden kautta. He kiduttivat vankinsa
    kuoliaaksi. Toinen kuuluisa naisjärjestö oli Sodan Lesket.
    Valkyriain velijärjestö oli n. s. Berserkit. Nämä olivat miehiä,
    jotka eivät pitäneet henkeänsä missään arvossa, ja hepä juuri
    täydellisesti hävittivät Bellonan suuren sotilaskaupungin ja sen yli
    satatuhatta asukasta. Bedlamiitit ja Helldamiitit olivat kaksi
    orjajärjestöä, ja erästä lyhyemmän aikaa kukoistanutta uskonlahkoa
    nimitettiin Jumalan Vihaksi j. n. e.

Ja kaiken tämän keskitse liikkui Rautakorko, järkkymättömän rauhallisena
ja harkitsevana, penkoen koko yhteiskunnallisen kudoksen etsiskellessään
kumouksellisia, seuloessaan sotajoukkojaan, työväenkasteja ja
salapoliisilaitostaan, rangaisten armahtamatta, mutta myöskin
ilkkumatta, kärsien hiljaisuudessa sitä kohdanneet kostotoimenpiteet ja
täyttäen taisteluketjussaan syntyneet aukot. Ja samaan aikaan Ernest ja
toiset johtajat puuhasivat kumouksellisten voimain
uudelleenjärjestämistä. Ja sen yrityksen suurenmoisuuden voi käsittää,
kun ottaa huomioon[1]

[1] Tähän päättyy Everhardin käsikirjoitus. Se loppuu keskelle lausetta.
    Hän näyttää saaneen tiedon sotaväen tulosta, sillä hän ehti ennen
    pakoaan kätkeä käsikirjoituksen varmaan paikkaan. Valitettavasti hän
    ei saanut elää päättääkseen käsikirjoituksensa, sillä silloin
    varmaankin olisi saatu selko Ernest Everhardin mestauksesta, joka on
    ollut salaperäisenä arvoituksena seitsemän vuosisataa.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Rautakorko - Vallankumousromaani" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home