Title: Yksinkö?
Author: Malmberg, Aino, 1865-1933
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Yksinkö?" ***


YKSINKÖ?


Aino Malmberg


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1903.



I.


Eläintieteen dosentti Helsingin yliopistossa, tohtori Olli Hart, astui
pitkin Aleksanterinkatua. Tämä maaliskuun loppupuoli oli varmaan vuoden
hermostuttavin aika. Päivä paistoi, lumi suli ja kevään henki tunki
kaikkialle.

Tohtori Hart astui hitaasti ja mietteissään. Nyt oli kevät, kevät! Ja
kevään salainen, kaihonsekainen riemu, joka houkuttelee pois arkitöistä
ja vie vallan kylmältä järjeltä, hiipi hänen mieleensä taas.

Joku tervehti häntä ohimennessä. Hart heräsi äkkiä unelmistaan ja alkoi
astua kiivaasti ja pää pystyssä. Suun ympäri ilmestyi samassa päättävä,
melkein suuttunut ilme.

Oliko hän aivan pois suunniltaan antaessaan noin vallan mielialoilleen?
Ei, hän tahtoi kerrassaan pudistaa pois kaikki sentimentaalit
kevättunnelmat, jotka uhkasivat viedä tarmon häneltä. Johan nyt
vähitellen hänenkin oli aika ruveta miehistymään. -- Mutta eihän nyt
muutoin ollut hätääkään. Olihan hän järkevä, nuori tiedemies,
lahjakkaimpia koko yliopistossamme -- hän hymyili hiukan pilkallisesti
muistaessaan kuinka monta kertaa hän oli kuullut tuota vakuutettavan.
Tietysti hän oli sekä järkevä että lahjakas! Jospa hän nyt vain voisi
itsekin uskoa tuohon!

Mutta nyt hänen ainakin oli pidettävä huolta siitä, että muut sen
uskoivat. Ei saanut nyt mikään sentimentaalinen hulluus tehdä häntä
kykenemättömäksi järkevään työhön.

Hän ojentihe suoraksi ja läksi taas astumaan näyttäen vakavalta ja
arvokkaalta. Samassa pyörähti pieni, ketteräliikkeinen neitonen
Mikonkadun kulmasta hänen eteensä, tervehti nopeasti ja oli samassa
hävinnyt jonnekin kauppapuotiin. Pilkallinen väre Hartin suupielessä
tuli taas näkyviin. Hän muisti selvästi viime kevään, jolloin hän kaiken
hulluutensa huippuna oli ollut vähällä kosia tuota samaa pientä,
pyöreätä, tummatukkaista Vilma Aarniota. Laupias kaitselmus oli silloin
vanhan tädin haamussa -- taivas häntä palkitkoon -- tullut väliin juuri
ratkaisevalla hetkellä. No, nyt ei ainakaan ollut mitään vaaraa tarjona
sillä taholla. Vilma Aarnio! Kyllä oli mies ollut vallan mieletön kun
oli antautua siihen leikkiin -- -- --

Mutta kyllä hänen nyt piti päästä muiden tiedemiesten seuraan. Se oli
paras lääke kevään voimaa vastaan. Mitäs jos hän nyt suoraa päätä
läksisi professori Hemmerin luo hiukan keskustelemaan tekeillä olevasta
teoksestaan? Ensi kesänä sen piti valmistua ja siitä oli tuleva laaja ja
täydellinen selonteko Suomen perhosista.

Ja missä mahtoi Eksköldkin piillä tätä nykyä? Ei ollut häntä näkynyt
pitkiin aikoihin -- -- --

"Terve Hart", kuului samassa ääni hänen takanaan.

Hart kääntyi ympäri, ja siinä seisoi juuri tohtori Arvid Eksköld, toinen
eläintieteen dosentti, jota hän äsken oli ajatellut.

Parempaa seuraa Hart ei olisi voinut toivoa sillä hetkellä. Jos mikään
maailmassa oli omiaan pysyttämään häntä tasapainossa ja masentamaan
kaikki tunteenpurkaukset, oli se juuri Eksköldin kylmän kohtelias hymy.
Tavallista tyytyväisempänä Hart tervehti virkaveljeään, joka virkkoi:

"Olipa hyvä että tapasin sinut. Minulla olisi näet tärkeänlainen asia
sinulle. Olitko juuri menossa jonnekin?"

"Hemmerin luo vain, mutta..."

"No, niin mennään siis yhdessä. Tiellä selvitän asiani, johon sitten
toivon ukko Hemmerin antavan siunauksensa."

Molemmat miehet kääntyivät yhdessä Yrjönkadulle päin, missä professori
Hemmerin asunto oli.

Siinä oli komea pari. Sen myönsivät itsekseen kaikki vastaantulijat.
Molemmat olivat pitkiä ja solakoita sekä ryhdiltään moitteettomia. Hart
oli tummatukkainen ja tummasilmäinen, kasvot jokseenkin säännöttömät,
mutta miellyttävät ja täynnä ilmettä. Tummissa silmissä välkkyi usein
uneksiva, kaihoava loiste, joka ilmaisi että sen miehen sielussa ei
läheskään aina järkevä tiedemies ollut yksin vallitsemassa.

Eksköld oli aivan vaalea. Keltakiharainen tukka oli hyvin lyhyeksi
leikattu, otsa korkea ja jalomuotoinen, vaikka syvä poimu silmien
välissä antoi sille hiukan liian ankaran ilmeen. Kasvojen piirteet
olivat erittäin hienot, ehkä hieman terävät, ja vaaleansiniset silmät
viisaat ja kylmät. Joskus teki mieli uskoa että noiden silmien takana
piili muutakin kuin pelkkää viisautta vain, mutta mitä lienee se "muu"
ollut, siitä ei ollut helppo päästä selville.

"Suostuisitko rupeamaan sijaisekseni Yksityislyseossa ja zootomisella
laborarotoriolla lukukauden loppuun?" kysyi Eksköld.

"Sijaiseksesi? Aiotko lähteä matkoille?"

"En vielä. Mutta lääkäri vaatii minua heti lopettamaan työni joksikin
aikaa. Tuo kiusallinen unettomuus öisin, näetkö ... ja hermot..."
Sinisiin silmiin tuli jotain pistävätä, liekö ollut katkeruutta vai
mitä.

Hart tunsi sääliä.

"Sinä oletkin ollut niin tavattoman varomaton. Eihän tuommoisesta
voimien ponnistuksesta voi muuta seurata", virkkoi hän.

"No niin. Siitä asiasta ei puhuta. Suostutko vai etkö?" Äänen ylpeä
sointu ja hermostunut värähdys suupielessä sanoivat, että Eksköld ei
tahtonut puhua persoonallisista asioistaan sen enempää. Sillä tavalla
hän aina katkasi kaikki osanoton ilmaukset. Hän näkyi pelkäävän niitä
kuin myrkkyä. Kyllä hän omat huolensa jaksoi itsekin kantaa.

Hart tiesi varsin hyvin, että ellei hän suostuisi Eksköldin pyyntöön,
syntyisi siitä monenmoista hankaluutta. Hemmer, eläintieteen professori,
tuskin hyväksyisi ketään muuta hoitamaan Eksköldin tointa zootomisella
laboratoriolla ja vaikea olisi saada Yksityislyseoonkaan sijaista.
Vaikka siis Hartilla itsellään oli paljon työtä, tunsi hän, että nyt oli
melkein mahdoton kieltää apua Eksköldilta, joka paitsi sitä aina oli
ollut valmis auttamaan muutamia vuosia nuorempaa toveriaan tämän töissä.
Ja tässä oli tilaisuus, jolloin Hart sai vapaasti antaa valtaa
tunteelleen, tuolle syvälle säälin tunteelle Eksköldiä kohtaan. Se
tyynnytti.

Vaikka mitä hän oikeastaan sääli? Eksköldin yksinäisyyttäkö? Totta oli,
että hän oli yksin, mutta kukapa muukaan tässä maailmassa oli kaksin tai
kolmin? Ja ylpeämpää ja itsetietoisempaa miestä kuin Eksköld sai
hakemalla hakea. Mutta sittenkin Hartin täytyi sääliä häntä. Silloin
tällöin oli joku katkera sana antanut Hartin aavistaa, mitä Eksköld oli
saanut kokea. Vanhemmat kuolivat aikaisin, ja milloin mikin etäinen
sukulainen piti huolta orpopojasta. Köyhyys tuli lisäksi. Jo
toistakymmentä vuotta hänen oli pitänyt täydellisesti ansaita oma
leipänsä. Hänen tavaton tarmonsa ja työkykynsä olivat auttaneet häntä
niin pitkälle, että hän nyt oli yliopiston toivorikkaimpia nuoria
tiedemiehiä. Mutta hermostonsa hän oli ankaralla työllään turmellut.

Hart muisti tuon kaiken virkkaessaan tyynesti:

"Ei tuo sijaiseksi rupeaminen liene vallan mahdotonta minulle. Mutta
kyllä minun kumminkin täytyy hiukan miettiä sitä ensin."

"Teet minulle hyvin suuren palveluksen, jos suostut."

"Se riippuu myöskin osaksi ukko Hemmeristä, jonka kanssa juuri aioin
mennä puhumaan perhosistani, tiedäthän. Jos hän kovin kiirehtii työtäni,
en tiedä kuinka järjestäisin asiat."

"Työsi näkyy hyvin läheisesti liikuttavan ukko Hemmeriä." Eksköldin suu
vetäytyi hiukan ivalliseen hymyyn.

"Mitä tarkoitat?"

"En mitään."

Ennenkuin Hart ennätti saada selville, mihin tuo pistos tähtäsi, olivat
molemmat miehet saapuneet Hemmerin asunnolle Yrjönkadulla. Hart soitti
ovikelloa ja hetken kuluttua tuli köyryselkäinen, harmaahapsinen
professori Hemmer itse avaamaan etehisen oven.

Hän oli hyvin omituinen ilmiö tuo vanha professori Hemmer. Ei kuulunut
ainoankaan pankin johtokuntaan. Ei ollut yhdenkään osakeyhtiön
toimeenpanevana tirehtöörinä. Ei edes osakkeiden omistajana eikä
toimikunnan puheenjohtajana missään. Vaikka oli professori Helsingin
yliopistossa.

Vielä merkillisempi seikka oli se, ettei kukaan ihminen maailmassa
tiennyt oliko hän fennomaani vai svekomaani. Kaikkein vähimmin hän itse
sen tiesi. Kerrottiin että muutamia vuosia sitten pari muuta professoria
oli päättänyt saada selvää tuosta asiasta. Yliopistossa oli näet tärkeä
vaali. Tietysti oli kaksi ehdokasta, fennomaani ja svekomaani. Molemmat
muutoin täysin kykeneviä ehdotettuun toimeen. -- Tietysti. Kielipuolueet
olivat aivan tasaväkiset ja joka ääni siis tärkeä.

Kun professori Hemmer iltapäivällä istui huoneessaan mietiskellen
huomispäivän luentoa, astui fennomaanien johtaja, professori A.
äkkiarvaamatta sisälle. Pyytäen anteeksi että hän häiritsi, alkoi hän
selitellä huomispäivän vaalin tärkeyttä. Ukko Hemmer kuuli kuin unessa
sanat "sortovalta", "intriigit", "isänmaallinen velvollisuus",
"kukistettava puolue", j. n. e.

"Jaa, jaa, kyllä se niin on", sanoi ukko Hemmer hajamielisesti ja koko
sydämestään toivoen, että professori A. pian läksisi, jotta hän saisi
rauhassa miettiä, kuinka hän huomenna ylioppilailleen selittäisi, että
Hæckel oikeastaan on paljoa radikaalimpi väitteissään kuin itse Darwin.

"Veli tulee siis huomenna vaaliin?" kysyi professori A.

"Jaa, jaa, kyllä, kyllä", vastasi professori Hemmer iloisesti, sillä hän
arvasi, että nyt professori A. vihdoinkin aikoi lähteä.

Kun professori A. juuri pani palttoota päälleen etehisessä, soitettiin
ovikelloa ja sisään astui svekomaanien johtaja professori B. Omituisen
happamasti hymyillen herrat tervehtivät toisiaan, mutta professori A.
sanoi lähtiessään varmalla äänellä ukko Hemmerille, että hän oli hyvin
iloinen heidän keskustelustaan.

"Jaa, jaa, kyllä, kyllä", vastasi ukko Hemmer ja arveli että onpa tämä
nyt onneton päivä, kun ei vain päästä työhön käsiksi.

Professori B. alkoi heti puhua myöskin huomispäivän vaaleista ja taas
kuuli ukko Hemmer kuin unessa sanat "sortovalta", "intriigit",
"isänmaa", "länsimainen sivistys" y. m. Ja taas hän vastasi:

"Jaa, jaa, kyllä se niin on".

Kotvan aikaa vielä selitettyään politiikkaa professori B. sanoi
tyytyväisenä jäähyväiset.

Mutta seuraavana päivänä ukko Hemmer oli aikoja sitten unohtanut koko
vaalin. Eikä kukaan sen jälkeen yrittänyt saada selville kumpaanko
kielipuolueeseen hän kuului. Siksi se jäi hänelle itselleenkin
salaisuudeksi.

Jos vielä lisään ettei hän ollut riidassa kenenkään ihmisen kanssa, ei
edes muitten samalla alalla työskentelevien tiedemiesten kanssa, olen
luetellut pääasiallisimmat omituisuudet professori Hemmerissä.

Hän se nyt itse avasi oven, kun Hart ja Eksköld astuivat sisään.

"Terve, terve", lausui ukko ystävällisesti. "Olipa hauskaa että tulitte.
Tahdon mielelläni hiukan kuulla perhosistasi, Hart". Hän työnsi molemmat
nuoret miehet työhuoneeseensa ja lisäsi: "Istukaa nyt ensin ja
sytyttäkää tupakka".

Se oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä mikäli ensi silmäyksellä
saattoi nähdä, oli professorin työhuoneessa ainoastaan yksi tyhjä
istuin, nimittäin hänen oma kirjoitustuolinsa. Sohva peräseinällä oli
täynnä kirjoja, samoin kuusi tuolia ja kiikkutuoli.

Nuoret miehet eivät kumminkaan näyttäneet tuota oudoksuvan. Eksköld
siirsi kirjat sohvan nurkasta sohvapöydän alle, jossa niitä oli jo
ennestäänkin, ja asettautui itse niiden sijalle. Samoin Hart nosti
kirjat lähellä olevalta tuolilta pöydälle sekä istui tuolille.

Savupilvien hulmutessa alkoi pakinoiminen Hartin perhosista, Eksköldin
tunneista, y. m. ja lopputuloksena oli, että Hart lupasi ottaa Eksköldin
virat hoitaakseen ja olisi kesällä sitä ahkerampi perhostutkimuksissaan,
niin että teoksen käsikirjoitus joka tapauksessa valmistuisi syyskuussa.

Mikä lieneekään ollut syynä siihen että vanha professori niin kiirehti
tuota käsikirjoitusta. "Hyvä on, että sinä Eksköld hiukan levähdät. Olen
aina ennustanut, että tuollainen liiallinen työ tuottaa katkeria
kokemuksia", virkkoi vanha professori, katsellen hiukan nuhtelevasti
Eksköldiä.

"Tietäähän setä, että työni paljous ei riipu omasta tahdostani."

"Kuka sinua pakoittaa?"

"Nälkä. Ellen tee ansiotyötä, en voi elää. Ja pitänee kai minun puuhata
hiukan tieteellisissäkin töissä, vai jätämmekö sen puolen jo kokonaan
veli Hartin huostaan?"

"Kyllä siinä tarvitaan meidän kaikkien voimia, se on totta. Mutta se
rahakysymys on monen kiusana. Minä tosin koetan lohduttaa sekä itseäni
että muita sillä, että jos mies ei juo eikä ole filoloogi, niin kyllä
hän aina selviää." Ukko Hemmer koetti leikinlaskulla vastata Eksköldin
katkeruuteen. Nuoret miehet naurahtivat ja vanha professori jatkoi:
"Luojan kiitos, että sinä Eksköld et koskaan mene naimisiin etkä siten
joudu hukkaan tieteeltä."

"Oh! Onko setä niin varma siitä? Päinvastoin olen ajatellut, että kun
saan riittävät tulot, hankin oman kodin."

"Ei, ei poikaseni. Perhe-elämä ja tiede eivät sovi saman katon alle.
Jomman kumman täytyy väistyä."

Hart katsoi kysyvästi professoriin, sillä olihan professori itsekin
ollut naimisissa, vaikka siitä oli jo pitkä aika. Ja olihan hänellä
jonkunmoista perhe-elämää vielä nytkin, sillä asuihan hänen ainoa
tyttärensä täällä hänen luonaan. Professori huomasi tuon katseen ja
jatkoi:

"Niin, kokemuksesta minä puhun. Minun lyhyt perheonneni kesti vuoden ja
se maksoi tieteellisen työni moneksi vuodeksi." Professoria tuntui
vaivaavan tuo lyhyt viittaus menneisyyteen ja hän jatkoi äkkiä: "Niin,
sinähän Hart tulet nyt tyttäreni työtoveriksi."

"Niin, olen kuullut että neiti -- maisteri Hemmer opettaa historiaa
Yksityislyseossa."

Hartia hiukan pudistutti, kun hän tuon muisti. Hän oli sen verran tuttu
neiti Anna Hemmerin kanssa, että he kadulla tervehtivät toisiaan, mutta
hän ei koskaan ollut uskaltanut mennä puhuttelemaan tuota jäykkää,
oppinutta neitiä, joka ei mitenkään vastannut hänen naisihannettaan.
Hänellä oli näet hyvin vakaantunut maku siinä suhteessa. Kaikki hänen
"ainoan rakkautensa" esineet olivat olleet hentoja, enkelimäisiä,
avuttomia, mutta neiti Hemmer oli -- huh! Oikein pelotti!

Hänen ajatustensa juoksu keskeytyi, kun Eksköld nousi sanoakseen
hyvästi, ja Hart nousi myöskin samassa poistuakseen.

Heidän astuessaan etehiseen, avasi joku ulko-oven ulkoapäin ja astui
sisään. Se oli maisteri, neiti Anna Hemmer, joka tuli kaupungilta
kotiin.

Yksinkertainen tummansininen, kävelypuku ja pieni musta hattu, jossa ei
ollut vähintäkään koristetta, olivat omiaan lisäämään vakavuuden ilmettä
hänen olennossaan. Hän oli pitkä ja solakka. Tumma, hyvin kihara tukka
oli lyhyeksi leikattu, kasvojen piirteet säännölliset, iho hieno ja
hyvin kalpea. Suurissa kaunismuotoisissa silmissä oli totinen, melkein
ankara ilme. Ei kumma, jos Hart pelkäsi puhutella häntä.

Eksköld riensi auttamaan takkia neiti Hemmerin päältä ja sanoi samalla:

"Voin kertoa sinulle uutisen, Anna. Ensi viikosta alkaen tulen
riistämään hauskan seurani Yksityislyseon opettajakunnalta ja ystäväni
Hart astuu sijaani. Mitä arvelet?"

Neiti Hemmerin suu vetäytyi hiukan hymyyn, kun hän vastasi:

"Olen iloinen sinun puolestasi, Arvid, että saat hiukan lepoa." Sitten
hän lisäsi kääntyen Hartiin: "Tervetuloa kouluumme, tohtori Hart."

Hart kumarsi sekä myönsi mielessään, että neiti Hemmerillä oli
tavattoman miellyttävä ja soinnukas ääni.

Molemmat herrat sanoivat sitten jäähyväiset ja poistuivat.

Tuskin he olivat ennättäneet kadulle kun Hart koomillisella kauhun
ilmeellä huudahti:

"Pettivätkö korvani, Eksköld, vai mitä ihmettä se merkitsi, että
sinuttelit neiti Hemmeriä?"

"Ei se merkinnyt sen kummempaa kuin että siellä koulussa on tapana, että
kaikki opettajat heti jättävät pois tittelit. Sehän on yhteiskoulu ja
tuo mahtaa kuulua systeemiin."

"Taivas varjelkoon! Tuon olisit voinut sanoa ennen. Täytyykö minunkin
ruveta sinuttelemaan kaikkia noita lyhyttukkaisia, lasisilmäisiä
sulottaria?"

"Täytyy."

"Mutta Eksköld -- --"

"Rauhoitu nyt kumminkin. Koska sinä olet vain väliaikainen, pääset
luultavasti siitä velvollisuudesta. Muutoin voin sinua lohduttaa sillä,
että nuo luetellut sulottaret eivät ole ollenkaan niin peloittavia kuin
syrjästä katsoen luulisi. Neiti Hemmer esimerkiksi on hyvin miellyttävä
ja hyvä tyttö, eikä sinun tarvitse pelätä että hän keikailemisella
koettaa solmia heikkoa sydän parkaasi."

"Ei, herra paratkoon, sen kyllä uskon. Siltä hän näyttikin."

Molemmat herrat erosivat kadunkulmassa ja nyökäyttivät päätään
toisilleen hyvästiksi.



II.


Kevätaamu oli kirkas ja lämmin. Aurinko paistoi punaraitaisten uutimien
läpi Anna Hemmerin huoneeseen. Se oli kodikas ja lämmin huone. Pyöreä
pöytä keskellä lattiaa ja sen ympäri pari korituolia ja vanhanaikuinen,
matala kiikkutuoli ilman sivupuitteita. Seinän vieressä sohva ja
kirjakaappi. Toisen ikkunan edessä suuri, mukava kirjoituspöytä.

Anna Hemmer istui matalassa kiikkutuolissa pää taaksepäin nojautuneena
selkämystä vastaan. Kasvot olivat tavallista kalpeammat ja niiden ilme
tuskallinen. Huulet olivat yhteen puristetut ja käsi piteli lujasti
äsken avattua kirjettä.

Miksi kaikki tuo aikoja sitten ollut ja mennyt entisyys taas palautui
hänen mieleensä? Tuo muistojen tulva oli tukahduttaa hänet. Eikö hän
koskaan päässyt siitä erilleen.

Tyyni, arvokas Anna Hemmer, joka ei koskaan kiihtynyt, ei koskaan
kiivastunut, joka oli kaikille kohtelias, ei kenellekään tuttavallinen
-- hän tunsi nyt niin polttavaa tuskaa että olisi tahtonut itkeä ääneen.

Hän kohotti päätään hitaasti mutta päättävästi. Tämä mahtoi olla vain
hermostumista, liiallista rasitusta. Kyllä kaikki taas tulisi
entiselleen, kunhan lukukausi loppuisi ja pääsisi lepoon.

Kirje putosi lattialle hänen sylistään. Hän nosti sen ylös ja luki sen
vielä kerran:

                  Huhtikuun 2 p. 18--.

      Rakas Anna!

Nyt pyytäisin vaivata sinua, rakas Annaseni, pienellä asialla, vaikka
pelkään että tulen kovin myöhään. Kun setäsi viime kesänä kuoli, en
jaksanut ajatella mitään muutoksia, mutta nyt kun ulkonaiset asiat taas
ovat järjestetyt, alan käsittää, että Elsa on aivan oikeassa
toivoessaan, että niin pian kuin mahdollista muuttaisimme Helsinkiin.
Elsa voisi siellä jatkaa soitto-opintojaan ja käydä käsityökoulua sekä
saada tilaisuutta moneen muuhunkin hyödylliseen kehitykseen. Prinsiipin
kannalta tekisin väärin, ellen suostuisi hänen toivomukseensa. Paitsi
sitä tuntuu minustakin oikein hauskalta taas päästä Sinun ja rakkaan
Fredrik veljen läheisyyteen. Näinä kymmenenä vuotena, jotka olet ollut
meiltä pois, olen aina sinua kaivannut, vaikka kyllä käsitän, että se
oli Jumalan tahto ja että periaatteellisesti teit aivan oikein, kun
läksit meiltä hoitamaan vanhaa isääsi. Mutta nyt, kuten sanoin, saamme
taas yhtyä, ja siksi pyytäisin sinua vuokraamaan meille neljä tai viisi
huonetta ja keittiön jossakin hauskassa kaupunginosassa ja -- -- --"

Kirje vaipui taas Annan polvelle. Hänen tätinsä, professori Hemmerin
sisar, kauppaneuvos Huovisen leski, aikoi siis syksyllä muuttaa
Helsinkiin tyttärensä Elsan kanssa.

Tuo kirje se oli, joka oli pakoittanut esille sen pitkän muistojen
sarjan. Hänen täytyi läpikäydä kaikki taas, elää elämänsä uudestaan
alusta alkaen tähän päivään asti, ja vanhat haavat, jotka jo olivat
melkein umpeen kasvaneet alkoivat tihkua verta taas.

Hämäränä muistona häämöttivät lapsuuden ensi vuodet hänen mielessään.
Rouva Huovinen oli ottanut lapsi raukan kasvattaakseen kun äiti oli
kuollut antaessaan hengen tyttärelleen. Tyynesti, ilman suruja ja
melkein ilman ilojakin kului Annan lapsuus tädin luona etäisessä
pikkukaupungissa.

Täti oli naimisissa varakkaan, pullean, hyväluontoisen kauppaneuvos
Huovisen kanssa. Vuosien vieriessä oli heille syntynyt kolme lasta,
jotka kaikki kuolivat pieninä. Anna ei koskaan voinut täyttää sitä
tyhjyyttä, joka sen perästä tuli taloon.

Rouva Huovinen eli "komesrotinna", kuten hän vaati palvelijoitaan
sanomaan, oli hyvin toimelias ja reipas nainen ja täynnä periaatteita,
joita hän innokkaasti koetti teroittaa ympäristöönsä. Sanat "periaate"
ja "prinsiippi" kaikuivat aina Annan korvissa, kun täti johtui hänen
mieleensä.

Mutta sydän suli lämpöiseksi, kun hän muisti setä vainajaansa. Ukko
Huovinen oli itse hyväluontoisuus ja piti Annasta kuin omasta
lapsestaan. Eikä hän sanonut pahaa sanaa kenellekään. Ankarin moite,
minkä Anna koskaan kuuli hänen lausuvan huolimattomille konttoristeille,
oli tämä; "Ei sinusta mies parka ole muuanne kuin yliopistoon". Ja
silloin piti kaikkien muiden nauraa, sen ukko vaatimalla vaati. Annan
suu meni vieläkin hymyyn tuota muistellessa. Asian laita oli se, että
ukko Huovinen ennen nuorena oli kolme kertaa yrittänyt ylioppilaaksi,
mutta saanut joka kerta latinan kirjoituksessa reput. Siitä lähtien hän
halveksi yliopistoa koko sydämestään.

Mutta vaikka hän olikin epäonnistunut lukuhommissa, oli hän sitä
paremmin onnistunut tukkihommissa ja koonnut itselleen aimo omaisuuden.

Annalle hän oli hyvin hyvä ja koetti hankkia hänelle kaikenlaisia pikku
iloja. Mutta koska kauppaneuvoksen valta kotona oli sangen rajoitettu,
ei hän juuri paljoa aikaansaanut. Anna sai kumminkin kaipaamaansa
ystävyyttä ukko Huoviselta, ja tuo muisto oli vieläkin kirkkaimpia hänen
lapsuutensa ajoilta.

Annan oltua kymmenen vuotta kauppaneuvoksen kotona, syntyi Elsa. Se oli
sanomaton ilo vanhemmille, ja siitä lähtien heidän ja koko talon väen
päähuolena oli varjella Elsaa sekä ruumiin että hengen puolesta. Elsa
oli heikko lapsi, ja vanhemmat vapisivat pelosta, että hänkin otettaisi
pois heiltä, kuten hänen kolme edeltäjäänsä, mutta niin ei käynyt. Elsa
kasvoi ja vahvistui sekä johti vähitellen koko taloa. Rouva Huovinen ei
tosin vähääkään väistynyt prinsiipeistään, mutta hän osasi aina
erinomaisen hyvin sovelluttaa ne Elsan tahdon mukaan.

Siinä ympäristössä kului Annan lapsuus ja ensi nuoruus. Heti Elsan
tultua maailmaan Anna vaistomaisesti käsitti, että nyt hän oli "iso
tyttö", jonka piti itse hoitaa itsensä. Maailma oli olemassa Elsan
tähden. Anna oli yksin.

Sitten 16-vuotisena hän lopetti pikkukaupungin tyttökoulun. -- Niin
olipa siitä aikoja nyt. -- -- --

Ja sitten -- -- sitten kului aika hiljalleen, kunnes hän täytti 20
vuotta. -- -- ---- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Anna nousi äkkiä pystyyn ja pani kirjeen pöydälle. Ei, sen kauemmaksi
ajatukset eivät saaneet harhailla. Se oli elämän loppu se. Se mikä
sitten seurasi, oli mustaa, pahaa unta.

Mutta voi kuinka kauan sitä unta oli kestänyt!

Mutta sitten vihdoinkin oli tyynempi aika tullut. 10 vuotta hän nyt oli
asunut isänsä kanssa ja elämä kulki hiljaista kulkuaan. Niin, jos se oli
elämää tämä.

Mutta ainakin se oli olemista, rauhallista olemista.

Tuskin hän itsekään ymmärsi mitä hän teki, kun hän 10 vuotta sitten
äkkiä oli isälleen kirjoittanut sen kirjeen, jossa hän pyysi päästä isän
luo. "Elä kysy syytä", kirjoitti hän, "mutta salli minun nyt tulla
luoksesi. En rasita sinua enkä häiritse sinua töissäsi, mutta salli
minun tulla, isä, elä kiellä tätä pyyntöäni."

Professori oli juuri lähdössä ulkomaille, kun Annan kirje tuli. Hän
aavisti, että tytär nyt oli kaiken sen avun tarpeessa, minkä isä saattoi
antaa ja hän päätti ottaa Annan mukanaan ulkomaille. Ei hän kysynyt
syytä, eikä Anna mitään selittänyt.

Täti Huovinen nähtävästi aavisti yhtä ja toista, koska hän
ylenpalttisella hienotuntoisuudella alituiseen selitti, kuinka hyvästi
hän ymmärsi, että Anna tahtoi lähteä vanhaa isäänsä hoitamaan, ja tuo
tuntui, tiesi miksi, nöyryyttävältä.

Ei ollut Anna oikeastaan muuta tahtonut kuin päästä pois noilta tutuilta
seuduilta. Eikä hän muuta saanutkaan.

Professori kohteli tytärtään alussa oudolla arkuudella. Anna oli äitinsä
näköinen ja johti professorin mieleen tuon lyhyen onnen ajan ja sitä
seuraavan kipeän tuskan. Se häiritsi hänen levollista työtään ja uhkasi
muuttaa koko hänen elämänsä suunnan. Omatunto käski häntä tekemään
jotain tyttärensä hyväksi, mutta mitä? Mitä hän, yksinäinen vanha mies,
osasi tehdä tasoittaakseen elämän tietä tuolle nuorelle, kalpealle
tytölle, joka oli hänen sydäntään niin lähellä?

Mutta pian kyllä huomasi professori, että Anna oli sitä kiitollisempi
jota vähemmin häntä huomattiin. Hän pyysi hiljaisuutta ja rauhaa vain.
Ja professori vajoutui vähitellen takaisin kirjoihinsa.

Anna ryhtyi myöskin pian työhön, sillä työ tuotti viihdytystä.

Huovisen perheessä hän ei ollut tietänyt mitään rahahuolista, mutta
isänsä kodissa hän sai kokea yhtä ja toista siinä suhteessa.
Professorilla oli hyvin hämärä käsitys tulojen ja menojen
yhteensovittamisesta, varsinkin nyt, kun Annan olo Helsingissä tuotti
kaikenlaisia lisämenoja. Anna tunsi, että hän kaikesta huolimatta tuotti
huolta ja rasitusta isälleen.

Kauppaneuvos Huovinen kyllä tuon tuostakin lähetti satamarkkasen Anna
tytölleen, jonka poislähtöä isän luo hän suri eikä voinut ymmärtää.
"Mitä se lanko nyt yht'äkkiä rupesi tytärtään kaipaamaan", valitteli
ukko, "juuri kun minä olin ennättänyt kiintyä häneen kuin omaan
lapseen". Ja sitten hän lähetti Annalle setelin, "jotta lapsella edes
olisi matkarahaa, jos hän tahtoisi palata pois sedän luo".

Mutta ei tahtonut Anna palata.

Ulkonaisista huolista oli Annalle se hyöty, että ne haihduttivat
polttavia ajatuksia. Hänen täytyi ryhtyä toimiin päästäkseen
riippumattomaan asemaan.

Etupäässä siitä syystä hän rupesi lukemaan ylioppilastutkintoa, suoritti
sen sekä sitten myöskin kandidaattitutkinnon. Kohta sen jälkeen hänelle
tarjottiin historian tunnit Yksityislyseossa, ja silloin se päämäärä oli
saavutettu.

Ja sittenhän piti levonkin tulla, kun vuodet hiljaa vierivät ilman
tapahtumia, ilman taisteluita. Anna oli käynyt omituisen tyyneksi.
Harvoin hän nauroi ja vielä harvemmin itki. Ei hän tuntenut iloa, mutta
eihän se ollut suruakaan tuo puristus rinnassa, joka teki kipeätä. Ei,
ei se ollut muuta kuin kaipauksen kaipausta, joka syntyy silloin kun ei
ole enää mitään kaivattavaa.

Vuosien kuluessa tuo tyhjyys, jota työ ei koskaan voinut täyttää,
kasvamistaan kasvoi. Ja mikäpä sen olisikaan voinut täyttää? Työ oli
niin aivan ulkopuolella häntä, mitään persoonallista mielenkiintoa
hänellä ei ollut. Kaikilla muilla oli jotain hellittävää, hänellä ei.

Mutta ei hän ainakaan muita tahtonut rasittaa omilla huolillaan! Kuinka
arka, kuinka värisevän arka hän oli lähestyessään muita ihmisiä. Ja
siinä arkuudessa oli katkeruutta.

Oliko se kumma, että ihmiset pitivät häntä jäykkänä ja kylmänä ja
pysyttelivät vissin matkan päässä? Heidän ja hänen välillään oli
näkymätön juopa, jonka yli ei kukaan yrittänytkään.

Kohtalo tahtoi pakoittaa hänet olemaan yksin. Mutta miksi hän sitä
pelkäsi? Toiselta puolen hän hakemalla haki yksinäisyyttä, toiselta
puolen hän sitä kammoksui. Eikä lepo tullut koskaan, ei koskaan. Usein
tuntui hänestä, kuin jotain olisi itkenyt syvällä, hyvin syvällä hänen
sielussaan, itkenyt kauan ja katkerasti. Mutta se itku ei päässyt
koskaan puhkeamaan ilmi. Eikä hän tiennyt mikä se itkijä olikaan, hän
itsekö vai vento vieras olento.

Miksi kaipauksen kaipaus kasvoi yhä kipeämmäksi?

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Rouva Huovisen kirje oli äkkiä häirinnyt Annan rauhan ja saattanut
hänen mielensä pois tasapainosta.

Hän ei ollut nähnyt tätiään moneen vuoteen, Elsaa ei ollenkaan sen
jälkeen kun hän kymmenen vuotta sitten läksi tätinsä kotoa. Ja nyt he
aikoivat muuttaa tänne ja heidän läsnäolonsa tulisi aina muistuttamaan
niitä aikoja, jotka hän tahtoi unohtaa.

Eikä hänellä ollut ketään, joka auttoi häntä unohtamaan. Ei ollut
ketään, jolle hän olisi voinut huojentaa mieltään.

Hän muisti äkkiä Eksköldin. Miksi hänkin juuri nyt oli eronnut koulusta?
Kaikista Annan tuttavista -- tuskinhan hänellä muita tuttuja olikaan
kuin Yksityislyseon opettajisto -- oli Eksköld aina ollut häntä lähinnä.
Ei hän voinut selittää syytä siihen. Eksköld kohteli häntä niinkuin
muitakin -- ylpeästi, usein purevastikin, mutta siitä huolimatta oli
heidän välillään aina ollut joku salainen side. He viihtyivät toistensa
seurassa. Se oli tuo huomaamaton, itsetiedoton tunne, joka usein vetää
kahta yksinäistä toisiinsa.

Mutta nyt oli Eksköld poissa, juuri kun Anna olisi tarvinnut hänen
apuaan. Hart oli tullut sijaan, Hart, jonka omituisen puhuva,
surumielinen katse herätti Annassa salaista sääliä, mutta jota hän
pelkäsi yhtä suurella arkuudella kuin muitakin ihmisiä. Ei Hart häntä
tarvinnut enemmän kuin muutkaan -- --

Samassa joku koputti ovelle herättäen Annan unelmista. Se oli vanha
palvelija, joka tuli ilmoittamaan että aamiainen oli katettu.

Anna nousi ja meni ruokasaliin, jossa professori jo odotti.
Aamiaispöydässä Anna kertoi tädin kirjeestä ja muuttoaikeista.

"Se on hyvä että he muuttavat tänne. Sinun tähtesi, Anna, olen iloinen
siitä", virkkoi professori mietteissään.

"Minunko tähteni, isä?"

"Niin. Olet ollut niin yksin. Nyt saat vähän seuraa -- ja ehkä turvaa,
jos tarvitset."

"Mitä nyt tarkoitat, isä? En kaipaa seuraelämää enemmän kuin sinäkään,
ja tietääkseni en ole minkään turvan tarpeessa myöskään."

"Hm -- se on totta -- se on totta -- eikä sinulla turvaa ole ollutkaan
-- ei ainakaan isästäsi, tyttö raukka. Me olemme olleet kaksi erakkoa,
joilla kummallakin on ollut oma maailmansa. Mutta muutos tulee kohta."

"Isä, mitä sinä nyt mietit? Olemmehan olleet niin tyytyväisiä tähän
oloomme. En soisi mitään muutoksia siihen."

"Mutta muutos tulee suomattasikin. Olen jo ennenkin aikonut ottaa tämän
asian puheeksi, vaikka se on aina jäänyt. Katsoppas Anna, minulle on
käynyt yhä selvemmäksi että päiväni ovat luetut. On paras, että ajoissa
valmistaudut niihin muutoksiin, jotka välttämättä seuraavat, kun minä
olen poissa. Eivät ne tule tosin olemaan suuria, mutta minua peloittaa
se ajatus, että jättäydyt sitten vielä enemmän yksin kuin nyt. Sinä olet
perinyt isäsi erakkoluonteen liian suuressa määrässä. Ja siksi olen
iloinen, että tätisi, joka on sinulle ollut toisena äitinä, muuttaa
tänne."

"Miksi sinä nyt juuri tuota tulit ajatelleeksi? Oletko sairas, isä?"

"En, en, lapsi. Ei ollut minulla muuta syytä puheeseeni kuin se, että
kerroit sisareni tulosta tänne. Mutta onhan se luonnollinen asia, että
minulla ei ole pitkää aikaa jälellä. Voimani alkavat loppua."

Anna katsoi ääneti isäänsä. Se oli totta että isä näytti niin vanhalta
ja heikolta. Hän tunsi kipeän piston rinnassaan. Oliko jotain jäänyt
tekemättä? Oliko hän omia huoliaan muistellessa unohtanut isänsä? Mutta
isähän itse oli selvästi näyttänyt, että juuri näin hän tahtoi heidän
elämänsä järjestettäväksi. Ei, ei, ei isä häntä tarvinnut enemmän kuin
muutkaan.

Aamiainen oli lopussa ja professori sekä Anna menivät kukin omalle
taholleen.



III.


Vapunpäivän aamu oli heloittavan päiväpaisteinen. Mutta se ei kyennyt
luomaan valoa Olli Hartin mieleen, joka oli tavallista mustempi ja
raskaampi. Eikä ollut syytä minkäänlaista. Kaikenlaisia pikkuasioita
tosin, mutta nehän olivat vain vähäpätöisyyksiä. Mutta ehkäpä se olikin
niin, että jos olisi tullut tosihuoli, olisi se helpompi kantaa. Se ehkä
vaikuttaisi kuin puhdistava ukkosilma kaikkeen tuohon vähäpätöisyyteen.

Hän painoi ylioppilaslakin päähänsä ja alkoi astua ylioppilastaloa
kohti.

Henrikin esplanaadi oli täpösen täynnä väkeä. Ylioppilastalon portaita
astui juuri alas pitkä, ryhdikäs ylioppilas kantaen sinistä lippua.
Hänen jälessään seurasi koko parvi ruusurintaisia, valkolakkisia
laulajia ja kohta kajahti ilmoille: "Kaikukohon laulu maamme!"

Tuossa seisoi Vilma Aarniokin ylioppilaslakki päässä ja hänen
seurassaan pari muuta naisylioppilasta. Hart ei millään ehdolla tahtonut
tavata häntä nyt. Katsomatta sinne päin hän astui nopeasti ylös
ylioppilastalon portaita. Talon sisässä oli melua ja hälinää, kun juuri
oltiin lähdössä Alppilaan ja Kaisaniemeen. Muiden seassa Hart huomasi
Eksköldin, jota hän ei ollut nähnyt moneen viikkoon, koska Eksköld oli
muuttanut asumaan jonnekin Helsingin lähelle saadakseen olla rauhassa.
Hart tervehti häntä etäältä ja Eksköld jätti heti puhetoverinsa ja tunki
ylioppilasparven läpi vestibyylissä Hartin luo.

"Olipa hyvä että tapasin sinut, niin saan kuulla kuinka menestyt minun
monissa viroissani", virkkoi hän.

"Miksikä en menestyisi. Kaikki käy hyvin, kunhan vain saisin
perhoskirjani edistymään, mutta se näyttää harmaalta."

"Etkö nyt voisi edes Vapunpäivänä unohtaa -- tai ainakin sallia toisten
hetkeksi unohtaa -- nuo sinun siunatut perhosesi? Luo silmäsi muihin
perhosiin tänään ja anna harmaiden ajatustesi selitä", virkkoi Eksköld
nauraen, mutta Hart tunsi että tuossa leikissä oli totta toinen puoli.

Oh, tuota ei Eksköldin tarvitseisi sanoa toista kertaa. Kyllä hän,
Hart, itsekin osasi pitää huolta töistään. Eihän hän ollut niistä
puhunutkaan apua pyytääkseen, vaan pakoittaakseen ajatuksiaan toiseen
suuntaan.

"Lähdemmekö Alppilaan?" virkkoi Hart äkkiä, muuttaakseen puheainetta, ja
yhdessä läksivät molemmat dosentit alas ylioppilastalon portaita.

Talon ohi Alppilaan päin kulki juuri silloin Anna Hemmer samassa
sinisessä kävelypuvussa, jossa Hart oli tottunut hänet näkemään. Anna
Hemmer oli lähtenyt kaupungille muille asioille, mutta nähdessään
laulajien marssivan ylioppilastalolta, oli hän kääntynyt seuratakseen
heitä vähän matkaa.

Samalla häntä ikäänkuin hiukan hävetti. Hän ei kuulunut tuohon iloiseen,
meluavaan seuraan. Tietämättään hän ojentautui suoremmaksi ja hänen
kasvonsa saivat jäykän, ylpeän ilmeen.

"Salliiko neiti Hemmer meitä seuralaisikseen matkalla Alppilaan?" kuului
samassa Hartin ääni hänen vieressään, ja hän kääntyi tervehtimään Hartia
ja Eksköldiä.

Hartin mieli oli kirkastunut, kun hän huomasi Anna Hemmerin, sillä hän
oli huhtikuun ajalla, jolloin he joka päivä olivat toisensa tavanneet
koulussa, vähitellen mieltynyt tuohon tyyneen, vakavaan neiti Hemmeriin,
jolla oli niin sointuisa ääni. Se oli jonkunmoista uutuuden viehätystä
kaiketi. Hart oli aina jakanut naissuvun kahteen luokkaan: sellaisiin
jotka olivat alle 20 vuotta ja sellaisiin jotka olivat yli 60 vuotta.
Edelliset pitivät häntä sankarina, jälkimäiset lapsena ja molempien
parissa hän aina saattoi olla edeltäkäsin varma saavuttavansa suosiota.
Välillä olevaa ikäluokkaa kohtaan hän aina oli tuntenut jonkunmoista
vastenmielisyyttä. Tai oikeammin sanoen epävarmuutta, joka ei tuntunut
miellyttävältä. Anna Hemmeriä hän oli melkein pelännyt. Siitä syystä
tuolla vähitellen tapahtuvalla kesyyntymisellä oli omituinen
viehätyksensä.

"Sallitteko, neiti Hemmer?" kysyi Hart uudestaan, ja samassa välähti
hänessä hämärä tunne, että hän nyt kosti Eksköldille äskeisen
epäystävällisyyden.

"Tehkää hyvin", vastasi Anna Hemmer tyynesti ja jatkoi sitten kääntyen
Eksköldiin: "Kuinka jaksat nyt Arvid? Näytät mielestäni paljoa
virkeämmältä kuin kuukausi sitten."

Se oli totta. Eksköld oli tavattoman virkeän näköinen tänä aamuna ja hän
oli mitä parhaimmalla tuulella, joka näyttäytyi siten, että hän jakeli
pikku pistoksia kaikkialle.

Keskustelu sujui kevyesti aineesta aineeseen, ja Anna Hemmeriin, jonka
aikomus ei ollut ensin lähteä Alppilaan saakka, tarttui myöskin
Eksköldin virkeys, niin että hän suostui menemään perille saakka laulua
kuuntelemaan. Enimmäkseen Eksköld ja Anna hoitivat keskustelua. Hart,
jonka valoisampi mieliala äkkiä taas oli masentunut, kuunteli heitä,
ajatukset puoleksi muualla. Hän kuuli kuinka Eksköld terävällä,
huvittavalla tavallaan laski leikkiä tieteellisistä töistään, tieteitten
vaikutuksista ylioppilaisiin, tieteitten kansantajuisesta esittämisestä
j. n. e. Tiede, tiede, tiede -- kuinka tuo kaikki harmitti Hartia, niin
että otsa vetäytyi syvään ryppyyn.

Anna tahtoi vetää Hartin keskusteluun. Historian professori ajoi juuri
heidän ohitsensa ja kohotti hattuaan.

"Kuuntelitteko koskaan ylioppilaana ollessanne hänen luentojaan, tohtori
Hart, vai eikö historia teitä huvita ollenkaan?"

"Kuuntelin joskus. Ja muistan erittäin erään luennon, jolloin hän puhui
henkilöstä, jota suunnattomasti ihaelen."

"Todellako? Saanko kysyä kuka se on?"

"Omar."

"Omar? -- Anteeksi, mutta en oikein ymmärrä mitä tarkoitatte."

"Ettekö? Omar, joka poltatti Aleksandrian kirjastot. Se oli suuremmoinen
henkilö. Toista Omaria ei valitettavasti synny enää."

Hart puhui kiihkeästi ja hermostuneesti. Voi tiedemies parkaa!
Lapsellinen pikku poika yritti anastaa koko vallan itselleen.

"Sitten kai ihaelette Neroakin, joka pisti koko Roman tuleen?" sanoi
Anna hymyillen.

"En vähääkään. Hän oli nautinnonhimoinen vetelys, eikä hänessä ollut
ollenkaan sitä luonteen johdonmukaisuutta ja niitä voimakkaita
ääriviivoja kuin Omarissa."

Eksköld naurahti hiukan ilkkuvasti lausuessaan:

"Minä tapasin veli Hartin joku aika sitten vajoutuneena Nietzscheen
kesken perhospuuhiaan. Nähtävästi kaikki tämä on vaikutuksia tuosta
lapsille sopimattomasta ravinnosta. Nyt hän tietysti kuvittelee olevansa
Übermensch, joka subliimilla ylenkatseella ajattelee kaikkia meitä pikku
olentoja, jotka tongimme kirjastoissa ja kunnioitamme tiedettä."

"Tietysti", vastasi Hart kuivasti, ja se ei suinkaan parantanut hänen
mielialaansa, että hän nyt kuvitteli joutuneensa naurunalaiseksi Annan
silmissä.

Anna tunsi vaistomaisesti, että Hart oli aivan poissa tasapainosta ja
että ärsyttäminen nyt oli vaarallista. Ylipäänsä Annaan aina vaikutti
vastenmielisesti, kun hän tapasi ihmisiä, jotka eivät voineet itseään
hillitä, vaan antoivat valtaa suruilleen ja iloilleen. Se ikäänkuin
häiritsi hänen omaa lepoaan. Mutta omituista kyllä hän ei nyt tuntenut
mitään vastenmielisyyttä Hartia kohtaan, vaan päinvastoin osanottoa.
Noina muutamina viikkoina, jolloin he olivat yhdessä työskennelleet,
hänessä oli herännyt yhä suurempi ja suurempi myötätuntoisuus Hartia
kohtaan, jonka lahjakkaisuus, miehekäs reippaus ja samalla usein
ilmaantuva lapsellinen avuttomuus olivat synnyttäneet Annassa
jonkunmoista arkaa ystävyyttä. Hart erosi tuosta tavallisesta
ympäristöstä yhtä paljon kuin Eksköldkin, vaikka toisella tavalla. Kun
Eksköldin itsetietoinen ylemmyys työnsi kaikki vissin matkan päähän, oli
Hartissa jotain tietämättä, tarkoittamatta puoleensa vetävää. Oliko se
tuo katse vai mikä, joka pyysi luokseen? Poika raukka! Olikohan maailma
häntäkin kovasti pidellyt?

Eksköld ei ollut huomaavinaan mitään. Hän oli vakuutettu, että
ihmiselle on erinomaisen hyödyllistä saada pieniä neulanpistoja, silloin
kun mieli oli masennuksissa. Niin häntäkin oli pidelty. Ja se karkasi
luontoa.

"Luoppas silmäsi tuonnepäin, sinä perhosspesialisti", sanoi hän, kun
Kaisaniemestä päin tuli joukko tyttöjä Eläintarhaan. Siellä oli Vilma
Aarniokin ja hänen äskeiset toverinsa. Tytöt kulkivat vallattoman
huolimattomasti ja puhelivat sekä nauroivat ääneen. Olihan siinä
paljonkin nuoruutta ja tuoreutta, mutta kumminkin tuo parvi harmitti
Hartia. Hän tunsi punastuvansa -- sekin kiusa hänellä piti olla, että
hän punastui yhtä helposti kuin koulutyttö. Ja taas häntä hävetti tuo
tieto että hän todellakin kerran oli ollut rakastunut Vilma Aarnioon ja
että Eksköld arvattavasti tiesi siitä. Huh! minkälainen raukka hän oli,
vaikka oli olevinaan aika mies! Ja mikä kirottu sentimentaalisuus hänet
oli houkutellut nyt ottamaan ylioppilaslakinkin päähänsä? Tietysti
kohtalo sen oli niin määrännyt, jotta hän näyttäisi vielä
lapsellisemmalta silinterihattuisen Eksköldin vieressä.

Anna käänsi äkkiä puheen kouluasioihin, joista opettajille aina, luojan
kiitos, kestää puhetta aivan loppumattomiin. Tuossa ilmaantui jo
Alppilakin heidän eteensä ja huolimatta tungoksesta onnistui Eksköldin
hankkia heille pieni pöytä, jonka ympäri kaikki kolme asettui istumaan.

Siitä oli hyvin monta vuotta kun Anna viimeksi oli ollut Vapunpäivänä
Alppilassa. Sekö lie ollut syynä siihen, että kaikki nyt oli hänestä
niin vierasta. Läheisimmässä pöydässä istuivat äskeiset tytöt sekä
muutamia miesylioppilaita. Vilma Aarnion ääni kuului ylinnä muita. Hän
tahtoi nähtävästi vetää Hartin huomion puoleensa, sillä tuon tuostakin
harhailivat hänen vilkkaat, ruskeat silmänsä sinnepäin, missä Anna
istui. Anna huomasi sen ja häntä huvitti tuo aika paljon, vaikka sydämen
pohjassa piili jotain joka aina esti ilon tuntumasta ilolle.

Yht'äkkiä puhelu taukosi, sillä ylioppilaat lauloivat: "Tuonne taakse
metsämaan".

"Voi, jos osaisi laulaa!" puhkesi Hart sanomaan melkein vasten tahtoaan.

"Kiitä kohtaloa, joka on sinulta sen kiusauksen säästänyt", nauroi
Eksköld, mutta Anna katsoi Hartiin ystävällisesti sanoessaan:

"Te, tohtori, ette varmaankaan ole ainoa, joka niin on huokaillut."

Annan ääni oli todellakin harvinaisen sointuva, sen huomasi Hart taas.

Sitten seurasi jälleen tuo tavallinen Vapunpäivänäytäntö: puhetta,
naurua, simaa, hälinätä, tungosta, ylioppilaslaulua, lämmitettyä viiniä,
j. n. e.

Yht'äkkiä laulu alkoi taas: "Ah, pois sä mielit, kulta!"

Voi, luoja! Miksi he valitsivat tuon vanhan laulun? Sehän oli laulu
niiltä ajoilta, jolloin Anna vielä oli nuori, jolloin hän eli.

Anna istui kuin lumottuna. Aika oli vierinyt kymmenen vuotta taaksepäin.
-- -- Mutta sitten hän heräsi. Huh, kuinka hänen oli kylmä! Ja kuinka
vanhaksi hän yht'äkkiä tunsi itsensä. Mitä ihmettä hän teki täällä
vieraiden, meluavien ihmisten parissa? Miksi hän oli tänne tullutkaan?

Hän nousi ylös aivan kalpeana. "Anteeksi, pelkään hiukan vilustuneeni.
Parasta on että kiirehdin kotiin", sanoi hän ojentaen kätensä
hyvästiksi.

Eksköld tarjoutui hankkimaan hänelle hevosta ja yhdessä he astuivat alas
Alppilan mäkeä.

Anna istui ajurin vaunuun ja ajoi kotiin.

Kotona oli sittenkin paras. Hän söi päivällistä kahden kesken isänsä
kanssa ja puheli yhtä ja toista tädin muutosta, y. m. Professori
vastasi tuon tuostakin: "jaa, jaha", mutta Anna huomasi ettei hän paljoa
tiennyt mistä oli kysymys. Professori oli viime aikoina ollut vielä
tavallista hajamielisempi. Missä lienevät hänen ajatuksensa olleet.

Annan piti mennä huoneeseensa, kun professori äkkiä tuli hänen luokseen
ja taputti häntä olkapäälle.

"Anna lapseni, minä lähden nyt zootomiselle laboratoriolle yhtä ja
toista järjestelemään."

Isän arka hyväily liikutti Annaa niin että kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä. Tuo oli niin tavatonta. Annasta tuntui kuin isä olisi
tahtonut antaa hellyyttä, mutta ei oikein kehdannut eikä uskaltanut.

"Rakas isä", sai Anna sanotuksi ja kevyesti hän suuteli isäänsä
poskelle. Professori läksi aivan kuin hiukan häpeissään pois ja Anna
meni omaan huoneeseensa.

Sitten tuli pitkä, valoisa iltapäivä. Anna koetti väkisinkin palauttaa
mielensä häirityn rauhan. Eihän hänellä ollut mitään hätää. Eikä elämä
ollut kohdellut häntä pahemmin kuin muitakaan. Mikä oikeus hänellä oli
vaatia enempää kuin oli saanut?

Mutta mieli ei tahtonut tyyntyä. Tuo kaipaus, kaipaus vei häneltä
kaikki voimat. Ei, työhön hänen piti ryhtyä. Se oli paras lääke
sairaille ajatuksille.

Anna otti kirjahyllyltä pari paksua nidettä syventyäkseen huomispäivän
koulutehtävään. Samassa ovikello soi. Outo säpsähdys värähti läpi hänen
ruumiinsa. Odottiko hän jotain?



IV.


Hart ja Eksköld olivat vielä jääneet istumaan Alppilaan.

Nuori, vaatimattoman näköinen ylioppilas astui heidän ohitsensa ja
tervehti Hartia.

"Kuka?" kysyi Eksköld.

"Yksi kuuntelijoistani yliopistossa, harvinaisen lahjakas poika. Hänen
nimensä on Miettinen, mökin poika jostakin Savosta, mutta se nimi vielä
kerran tunnetaan Suomessa."

"Ha, ha, haa! Sinun sangvinisuutesi on liikuttava! Minun on
valitettavasti hyvin vaikea uskoa noihin lukemattomiin
mökkiläisneroihin."

Hart punastui tulipunaiseksi.

"Ellet olisi niin perin hermostunut ja sairas, ettet itsekään tiedä mitä
puhut, vastaisin sinulle niinkuin ansaitsisit."

Ei mikään koskenut Eksköldiin kipeämmin kuin viittaus hänen
persoonallisiin huoliinsa, mutta hän oli tottunut säilyttämään
mielenmalttinsa, ja näennäisesti tyynenä hän nousi ylös sanoen:

"Tulevan professorikandidaatin tulisi oppia hiukan hillitsemään kuohuvia
tunteitaan tarpeen vaatiessa."

Hart jäi yksin. "Professorikandidaatin!" Siinäkö se siis oli se kipeä
kohta! Se oli julkinen salaisuus, että professori Hemmer aivan kohta
aikoi ottaa eron virastaan. Eksköldiä pidettiin yleisesti jo edeltäkäsin
määrättynä hänen seuraajakseen, mutta viimeisinä aikoina oli moni
ruvennut arvelemaan, että Hartista oli koitunut hyvin vaarallinen
kilpailija vanhemmalle dosentille. Asiantuntijat odottivat suurella
uteliaisuudella perhoskirjan valmistumista, sillä jos se vastasi mitä
odotettiin, oli professorinviran joutuminen Eksköldille hiukan
epävarmaa. Paitsi sitä Eksköldin hermostuminen sekä pisteliäs ja ylpeä
käytös kaikkia kohtaan ei ollut omiaan hankkimaan hänelle ystäviä.

Hart ei itse koskaan todenteolla ollut ajatellut tuota
professorinvirkaa. Vielä vähemmin hän luuli Eksköldin pelkäävän häntä
kilpailijanaan. Eksköld ei myöskään koskaan ennen ollut pienimmällä
sanallakaan viitannut siihen suuntaan, mutta nyt hän nähtävästi
hermostuneena ei malttanut peittää mieltään.

Hartia inhotti tuo kaikki sanomattomasti. Tulisiko hänkin nyt
pakoitetuksi ottamaan osaa kilpajuoksuun tieteensä alalla, jonka hän
tähän saakka oli koettanut säilyttää puhtaana kateudesta ja
itsekkäisyydestä? Häntä oli aina salaisesti viehättänyt tuo ajatus, että
hän teki perhoskirjaansa yksinomaa tieteen vuoksi eikä saadakseen sillä
virkoja -- mutta kenties -- kenties hän sittenkin oli toivonut jotain
aineellistakin palkintoa. Ehkei Eksköld ollut väärässä. Eksköld oli niin
äärettömän teräväsilmäinen. -- Niin, niin, kai se oli vain kunnian ja
rahan himoa tuo muka idealinen työ tieteen hyväksi!

Hart tunsi melkein ruumiillista kipua. Hänen täytyi päästä irti noista
mietteistä. Ne veivät häneltä kaiken tarmon.

Viereisessä pöydässä kajahti taas Vilma Aarnion äänekäs nauru.

"Paremman puutteessa", arveli Hart ja astui levollisesti Vilma Aarnion
luo.

"Huomasipas vihdoinkin", ajatteli Vilma Aarnio. Mutta ääneen hän sanoi:

"Kas, tohtori Hart! Olettehan tekin täällä. Sanokaa, tohtori, kuka se
oli se _nuori_ neitonen, jonka kanssa kävelitte, kun me tulimme
Kaisaniemestä?" Vilma Aarnion pyöreissä silmissä välähteli vallaton
veitikkamaisuus hänen lausuessaan tuon "nuori" sanan.

"Tarkoitatte kai neiti Hemmeriä", sanoi Hart niin kylmästi, että Vilma
arveli parhaaksi lopettaa pilanteon, koska Hart ei nyt näyttänyt olevan
leikkisällä tuulella.

"Niin, niin, neiti Hemmerhän se oli. Hän kuuluu olevan niin hirveän hyvä
opettaja. Istukaa nyt, tohtori Hart, niin kerron teille jotain."

Vilma Aarnio osasi olla notkea ja pehmeä kuin kissanpoikanen ja mukautui
nopeasti kaikkiin olosuhteisiin. Ylioppilas Miettinen nousi kohteliaasti
ja tarjosi tuolinsa Hartille, jonka tämä hiukan esteltyään vastaanotti.
Hän kumarsi kahdelle neidille samassa pöydässä ja kääntyi sitten Vilman
puoleen kysymään mitä hänellä oli kerrottavaa.

"Sitä minun vain piti kertoa, että eilen kirjoitin kahdeksan sivun
pituisen kirjeen neiti Hemmeristä ja siksi oli hyvin hauska saada nähdä
hänet. Ehkäpä saan teiltä vielä tarvittavia lisätietoja."

"Mutta -- tunnustan, että minun on hiukan vaikea seurata
ajatusjuoksuanne, neiti Aarnio. Olette kirjoittanut neiti Hemmeristä --
niinkö? Ettekä tunne häntä ollenkaan -- niinkö?"

"Niin, niin, niin! Voi, voi, kuinka te olette hidasjärkinen! Ha, ha,
haa!" Vilma nauroi ja heitti päätään taaksepäin.

"Tohtori ei ehkä tiedä, että neiti Aarnio on kirjailija", sanoi yksi
neitosista.

"Kyllä, kyllä minulla on kunnia tietää se, mutta en arvannut, että hän
käyttää kirjallisia lahjojaan -- -- --"

"So, so, so, soh!" keskeytti Vilma Aarnio, jota hiukkasen harmitti tuo
pikku pilkallinen hymy Hartin suupielessä. Minä selitän nyt sen asian.
Neiti Hemmerillä on serkku, ymmärrättekö?"

"Ymmärrän."

"Hyvä. Tuo serkku on hirveän nätti ja sievä ja rikas ja nuori ja minun
paras ystäväni. Siis" (Vilma laski nopeasti vasemman kätensä sormilla)
"viisi hyvää ominaisuutta. Jaksatteko seurata, tohtori?"

"Jaksan."

"Hän tulee äitinsä kanssa kohta muuttamaan Helsinkiin, ja toissa päivänä
sain häneltä kirjeen, jossa hän kysyy niin julman paljon asioita
serkustaan neiti Hemmeristä, jota hän ei tunne ollenkaan. Onko hän
hirveän viisas ja oppinut ja ylpeä, käykö hän missään huvituksissa, onko
hän kaunis ja uskaltaako tavallinen tyttö raukka sanoa sanaakaan hänelle
j. n. e. Kuinka minä vaivainen olento osasin vastata kaikkiin noihin
kysymyksiin muuten kuin --"

"Käyttämällä Luojan antamia kirjallisia lahjoja", lisäsi toinen
neitosista.

"Ha, ha, haa! Sanokaamme niin, se sointuu niin kauhean kauniilta!"
nauroi Vilma.

"Mikä on tuon ihmeellisen nuoren neidin nimi, joka tulee tänne
muuttamaan?" kysyi Hart, jota ei miellyttänyt tuo keskustelu neiti
Hemmeristä.

"Elsa Huovinen, painakaa muistiinne se nimi, Elsa Huovinen."

"Koetan muistaa. Mutta kertokaa nyt hiukan kirjallisista toimistanne,
neiti Aarnio. En ole pitkiin aikoihin nähnyt riviäkään sanomalehtiemme
alakerroissa teidän nimellänne."

"Ettekä tule näkemäänkään", sanoi Vilma nopeasti ja kävi sitten
hetkiseksi aivan äänettömäksi. Se harmitti häntä, että Hart luuli hänen
ijankaiken tyytyvän kyhäilemään pikku pätkiä sanomalehtien alakertoihin.
Siksikö hän olisi nimensä muuttanut Vilma Aarnioksi, joka oli kuin
luotu tosi kirjailijalle, että hän sitä kuluttaisi sanomalehtien
alakerroissa? Harvat täällä Helsingissä tiesivätkään, että hänen nimensä
siellä pikkukaupungissa oli ollut Vilhelmiina Möttönen. Se oli mahdoton
nimi kirjailijalle, kerrassa mahdoton. Jos hän olisi kirjoittanut vaikka
kuinka sieluntärisyttäviä, hymistysreunaisia väräjöimisiä ei kukaan
ihminen olisi niistä välittänyt, kun niiden tekijä oli Vilhelmiina
Möttönen. Siitä syystä hän heti huomattuaan kirjailijalahjansa päätti
muuttaa nimensä. Vilhelmiinasta tuli Vilma. Se oli päivän selvää. Mimmi
ja Miina olivat kirjailijalle yhtä mahdottomia kuin Vilhelmiina.
Sukunimiä oli kolme, jotka hänestä olivat yhtä sopivia: Aarnio, Saarnio
ja Vaurio. Arpa ratkaisi sen asian. Ja niin sai Suomi Vilma Aarnion. Ja
nyt hän aikoi kirjoittaa suuren, kaksiosaisen romanin joko itsestään ja
tohtori Hartista tai itsestään ja ylioppilas Miettisestä. Se riippui
asianhaaroista.

"No, neiti Aarnio, miksi noin totinen?" keskeytti Hart hänen
ajatusjuoksuaan.

Mutta Vilman mieliala oli aivan muuttunut äskeisestä. Tuo tieto että
kohta koittaisi se aika, jolloin Vilma Aarnion nimi kaikuisi kaikkien
huulilla, antoi pyöreille ruskeille silmille sanomattoman itsetietoisen
ilmeen, joka huvitti Hartia.

"Onko mahdollista, että todellakin olin rakastunut tuohon pieneen
harakkaan?" kysyi hän itseltään. Se oli hiukan nöyryyttävää vakavalle
tiedemiehelle, että pari ruskeata silmää oli noin vallannut hänet,
vaikka noiden silmien takana ei piillyt muuta kuin sangen jokapäiväinen,
ontto ja turhamainen pikku sielu. Mutta toiselta puolen, mikä oikeus
hänellä oli vaatia mitään enkelin ominaisuuksia tulevalta vaimoltaan?
Oh, Vilma Aarniossa oli yllin kyllä hänelle, sillä mitä hän itse saattoi
tarjota vaimolleen?

Hartin silmät harhailivat kaukana ja suun ympäri ilmestyi taas tuo
katkera piirre, jota Vilma ei ymmärtänyt ja josta hän ei pitänyt.

"Neiti Aarnion vakavuus on nähtävästi tarttunut tohtoriinkin", sanoi
yksi neitosista, mutta Hart pääsi vastaamasta mitään, sillä juuri
silloin laulajat alkoivat "Porilaisten marssia". Sen voimakkaat säveleet
vaikuttivat elähyttävästi kaikkiin ja Vilma toipui äkkiä totisuudestaan.

Nyt hän vihdoinkin luuli löytäneensä selityksen tuohon Hartin
oikulliseen surumielisyyteen. "Hän on nähtävästi vieläkin rakastunut
minuun", välähti salaman tavoin Vilman pikku aivoissa ja yht'äkkiä
hänellä oli selvillä että tohtori Hart kumminkin oli sangen järkevä ja
miellyttävä mies. Mutta häntä piti kohdella niin, että hän tajuaisi
minkä aarteen hän saattoi voittaa nuoressa kirjailijassa.

Pikku Vilma Aarnio saattoi olla sanomattoman miellyttävä, kun hän
vilkkaasti ja luonnollisesti laverteli kaiken maailman asioita, mutta
niin pian kun hän rupesi "esiintymään", kävi hän suorastaan
tympeyttäväksi. Sen huomasi Hart nyt hyvin selvästi.

Vilma oli hyvin pieni ja hyvin pyöreä, mutta hän kuvitteli nyt olevansa
pitkä ja majesteettinen ja antoi kasvoilleen vastaavan arvokkaan ilmeen.
Hänen äänensä, joka äsken oli ollut lapsellisen kimeä ja jota naurun
puuskat olivat tuon tuostakin katkaisseet, kävi nyt pari ääniaskelta
matalammaksi ja koko hänen olentoonsa tuli suuremmoinen varmuus. Hän oli
jotain. Sehän nyt oli ihme ellei tuo imponeeraisi Hartia.

"Koska tässä tuli kirjallisuudesta puhe", sanoi hän vakavasti, "niin
tahtoisin kysyä kuinka pitkälle te, tohtori, olette joutunut uudessa
tieteellisessä teoksessanne."

Tuo meni jo liian pitkälle. Hart sieti paljon, mutta sitä hän ei
sietänyt, että kaikenlaiset pikku tytöt sekaantuivat hänen vakaviin
töihinsä. Ja tuossa käveli Eksköldkin ohi, hymy huulilla ja vilkasi
sinne päin.

Hart veti hermostuneesti esiin kellonsa ja katsoi siihen tajuamatta
kumminkaan mitä se oli. Se antoi hänelle kumminkin aiheen näyttää
huolestuneelta, ikäänkuin hän olisi unohtanut kovin tärkeän tehtävän.

"Anteeksi että poistun hauskasta seurasta, mutta huomaan että aika ei
salli minun viipyä kauemmin", sanoi hän niin vakavasti, että Vilma
Aarnio varmasti uskoi, että perhoskirja, jonka hän onnettomuudeksi oli
maininnut, nyt veti nuoren tiedemiehen pois hänen seurastaan.

Hartia itseään ensin huvitti ja sitten harmitti. Eikös pitänyt hänen
nytkin valehdella! Millainen kurja pelkuri hän oli! Eikä hän edes
uskaltanut rehellisesti valehdellakaan. Hän ei koskaan olisi ryhtynyt
suorastaan keksimään valheellista juttua esim. odottavasta korehtuurista
tai käsikirjoituksesta, jonka hän varmasti oli luvannut painoon silloin
ja silloin, tai muuta sellaista. Ei, se olisi ollut liian rehellistä
valetta. Nyt hän koetti uskotella omalletunnolleen, ettei hän ollut
valehdellut ollenkaan, ei kerrassa mitään. Hän oli vain katsonut
kelloaan -- herranen aika, mitä pahaa siinä oli? Jos Vilma Aarnio siitä
sai sen käsityksen että häntä, Hartia, odotti tärkeä työ, niin oliko se
hänen syynsä? --

Kuinka häntä suorastaan inhotti hänen oma itsensä! Ja millaisena hän oli
aikaisemmin koettanut näyttäytyä neiti Hemmerille ja Eksköldille?
Pelkuri hän oli ja tuli olemaan. Koska hän saisi kyllin rohkeutta
ollakseen se mikä oli, käydäkseen pää pystyssä teeskentelemättä muille
ja -- mikä oli tuhat kertaa pahempi -- omalle itselleen?

Vaikka mikä se oli oikeastaan se hänen oma itsensä, se tohtori Olli
Hart? Eihän sitä ollut olemassakaan. Se oli vain kokoelma pieniä
pirstaleita jos jotakin romua.

Jos olisi olemassa joku ihminen, jolle saisi puhua ja joka ei ilkkuen
nauraisi! Olihan hänellä ystäviä -- paljonkin -- liian paljon -- mutta
eihän tuollaista voi puhua miesten kesken. Sehän on tietysti lapsellista
sentimentalisuutta ja sairautta. Olisipa se kaunista, jos hän menisi
esim. Eksköldin luo valittamaan kuinka kurja hän ja koko maailma oli.
"Hyvä veli Eksköld, ota osaa huoliini! Minä olen valheellinen pelkuri.
En voi tehdä järkevää työtä, sillä ajatukset harhailevat milloin
missäkin ja minä kaipaan, kaipaan, kaipaan, kuin sentimentali
koulutyttö!"

Hart näki hengessä Eksköldin hämmästyksestä sanattomat kasvot, joista
ivallinenkin piirre oli hävinnyt ja kuuli kuinka hän vastasi: "Hyvä
veli, minä lähden heti sinua saattamaan Lapviikkiin. Tämä näyttää
todellakin hiukan vaaralliselta."

Hart naurahti itsekseen. Niin, kyllä Lapviikki saattoi olla varsin
sopiva paikka hänelle, ellei hän ikinä päässyt vapautumaan noista kaiken
maailman pikkuasioista. Milloinka se päivä oli koittava, jolloin hän
osasi eroittaa suuren pienestä?

Mutta oliko mitään semmoista eroitusta olemassakaan? Mikä oli suuri
asia, mikä pieni? Eihän hän koskaan elämässä ollut kohdannut muuta kuin
pieniä asioita -- eikä tulisi kohtaamaankaan. Kaikki oli niin pienen
pientä ja vähäpätöistä.

Ja olkoon! Vaikka olisi vielä mitättömämpää kaikki! Mitä se häntä
liikutti? Hän oli kumminkin jo edeltäkäsin määrätty masentumaan. Ei
maksanut vaivaa ponnistella vastaan.

Hän astui eteenpäin, tuskin tietäen minne. Kaisaniemessä oli laulua ja
hälinää, joka kiusasi häntä niin, että hänen olisi tehnyt mieli kostaa
koko maailman onnettomuudesta tuolle iloiselle laulajaparvelle. Vihdoin
hän saapui asuntonsa ovelle ja astui sisään. Hänen huoneensa, jossa hän
muutoin viihtyi sangen hyvin, tuntui nyt aivan sietämättömältä. Suurella
kirjoituspöydällä ikkunan edessä oli hujan hajan perhoskirjan
käsikirjoituksia, perhosten kuvia, kirjoja, kyniä, y. m. Kaikkia noita
esineitä hän aina oli pidellyt erityisellä hellyydellä. Kirjoituspöytä
oli ollut hänen pyhättönsä. Mutta nyt tuntui kaikki vastenmieliseltä.

Palvelija koputti ovea ja kysyi oliko tohtori syönyt päivällistä.

Hart käski hänen tuomaan tarjottimella jotain ruokaa, mitä tahansa, ei
sanonut voivansa tulla päivällispöytään.

Palvelija ei tuota sen enempää ihmetellyt, sillä tuollaista oli tuon
tuosta ennenkin tapahtunut. Hän kantoi sisään ruuan ja Hart söi muutamia
suupaloja, mutta luopui sitten koko yrityksestä.

Ulos hänen piti päästä. Tämä huone vallan tukahdutti häntä. Kaiken
lisäksi saattaisi vielä joku toverikin tulla häntä tapaamaan. Nyt hän ei
todellakaan ollut sillä päällä että jaksaisi teeskennellä.

Hän otti hattunsa ja läksi taas katuja mittailemaan. Kukkarintaisia,
kevätpukuisia ihmisiä vilisi kaikkialla. Se oli sietämätöntä. Kuinka
häntä harmitti noiden ihmisten iloiset naamat. Miksei hän saanut rauhaa
missään.

Sitten johtui hänen mieleensä taas Anna Hemmerin tyyni, ystävällinen
ääni. Kuinka omituisen tyynnyttävä sointu siinä äänessä oli. Ja hänessä
heräsi polttava halu kuulla se uudelleen. Ei muuta kuin kuulla sen
sointu vain.

Hän käänsi askeleensa professori Hemmerin asunnolle päin ja seisoi kohta
ovella.

Mutta mitä asiaa hänellä oli? -- Oh, kyllä hän aina jonkun asian
keksisi. Ei hän nyt jaksanut ajatella.

Hän soitti ovea ja hetken perästä hän kuuli Anna Hemmerin äänen, joka
sanoi:

"Tervetuloa, tohtori Hart."



V.


Anna Hemmer oli kuullessaan ovikellon soivan, mennyt avaamaan. Ja tuossa
seisoi tohtori Hart niin väsyneen ja kalpean näköisenä, että syvä sääli
täytti hänen mielensä. Poika raukka! Mikä hänenkin elämäänsä pimensi?

"Onko professori kotona?" sopersi Hart jotain sanoakseen.

"Ei ole, mutta astukaa sisään, tohtori. Näytätte väsyneeltä."

Sanaakaan sanomatta Hart astui sisään. Eihän hän professoria
tahtonutkaan tavata. Eihän hän muuta pyytänyt kuin hiukan levähtää ja
kuunnella Anna Hemmerin tyynnyttävää ääntä.

Anna oli vienyt hänet omaan huoneeseensa ja pyytänyt häntä matalaan,
mukavaan kiikkutuoliin istumaan.

Kuinka tässä oli hyvä olla. Hän istui ääneti, ajattelematta että hänen
käytöksensä mahtoi tuntua omituiselta Anna Hemmeristä.

"Ikävä ettei isä sattunut olemaan kotona. Mutta kai hän kohta tulee",
virkkoi Anna.

"Niin -- ei minulla ollut mitään asiaa hänelle. -- Mutta saanko olla
täällä vähän aikaa?"

"Niin mielellänne. Minulla käy niin harvoin vieraita, että olen hyvin
kiitollinen kun joku tulee."

"Niin -- puhukaa vielä, neiti Hemmer."

Anna katsoi Hartiin. Mitä hän nyt tarkoitti? Silloin Hartkin huomasi
sanoneensa jotain typerää.

"Anteeksi -- en oikein tiedä mitä puhun", ja hän naurahti
hermostuneesti.

Samassa hän punastui tulipunaiseksi, sillä yht'äkkiä hänelle selvisi,
kuinka merkilliseen asemaan hän oli antautunut. Hän koetti antaa
kasvoilleen virallisen ilmeen ja hät'hätää keksiä sopivan selityksen
käytökseensä. Mutta samassa hänelle myöskin selvisi että tällä kertaa
oli todellakin paras olla aivan rehellinen, tuli mitä tuli. Hiukan
häpeissään ja silmissä anteeksipyytävä katse hän siis alotti:

"Suoraan sanoen, neiti Hemmer -- olin niin väsynyt ja alakuloinen -- ja
rupesin kaipaamaan teidän tyynnyttävää läsnäoloanne. Siksi olin niin
rohkea että tulin tänne."

Samassa loi iltapäiväaurinko heloittavimmat säteensä huoneeseen, ja sekö
lie ollut syynä siihen, että Annasta ja Hartista kaikki näytti
kirkkaammalta kuin äsken. Päiväpaistetta, päiväpaistetta kaikkialla.

"Kiitos että tulitte", sanoi Anna ja ojensi kätensä Hartille, joka
puristi sitä.

Ja sitten ne tulivat sanat vallan itsestään. Kaikki kävi yht'äkkiä niin
luonnolliseksi. Hart kertoi olostaan Alppilassa ja kaikista raskaista
mietteistä sen jälkeen. Ja Anna kertoi kuinka hän niin mielellään jo
aikoja sitten olisi tahtonut sanoa jotain lämmittävää ja osanottavaa,
mutta eihän hän, ihmisarka, kömpelö olento ollut osannut. Ja sitten he
puhuivat Hartin töistä, perhoskirjasta ja tunneista. Omituista kyllä
Hartista nyt tuntui vallan luonnolliselta puhua töistään naiselle,
vaikka hän muutama tunti sitten oli harmistunut, kun Vilma Aarnio niistä
mainitsi.

Kuinka kauan he lienevätkään istuneet siinä ja puhelleet. Ei kumpikaan
huomannut ajan lentoa. Siinä oli heidän hyvä olla. Nyt oli heillä
pyhäpäivä, jolloin arkihuolet tyyntyvät ja rauha ja lepo on mielissä.

Heidät herätti taas arkielämään professori, joka palasi laboratorioltaan
ja tuli Annan huoneeseen.

"Kas, Hart, oletko minua odottanut?" kysyi professori.

"En, setä, tällä kertaa. Olen ollut Anna neidin luona", sanoi Hart
iloisesti.

"Se on hyvä, se on hyvä. Anna on aina niin yksin", virkkoi professori ja
istautui sohvan nurkkaan.

"Lienenköhän enää yksin?" virkkoi Anna puoleksi ajatuksissaan. Hänen
katseensa kohtasi samassa Hartin ja Hartista tuntui kuin hän nyt olisi
saanut Anna Hemmeriltä enemmän kuin hän koskaan olisi uskaltanut
pyytääkään. Sanoitta ja selityksittä kaksi yksinäistä ihmissielua oli
lähestynyt toisiaan.

Hart nousi ylös lähteäkseen pois, mutta professori ja Anna kehoittivat
häntä jäämään illalliselle ja hän jäi. Niin mielellään hän jäi.

Kun he istuivat siinä kolmenkesken, tuntui Hartista kuin kaikki tämä
olisi vanhaa tuttua hänelle. Anna oli aina ollut hänen elämässään,
tietysti, vaikka hän nyt vasta oli hänet löytänyt.

"Eksköldin pitäisi nyt olla täällä meidän kanssamme", sanoi vanha
professori, ja sekä Anna että Hart hymyilivät, sillä kummallakin oli
ollut sama ajatus, vaikka se ei ollut päässyt sanoiksi puhkeamaan.
Eksköld kuului tähän seuraan.

Kun Hart iltamyöhällä läksi, ei hän voinut olla sanomatta Annalle:

"Kuinka hyvä te olette ollut minulle, Anna neiti."

Anna hymyili. "Tulettehan kohta takaisin, eikö niin?"

"Tietysti. Pelkään ettette enää pääse minusta. Minä olen hirveä
takkiainen. Eksköld on kyllä saanut kokea sitä."

Anna nauroi iloisesti ja vakuutti kestävänsä.

"Hyvästi Anna neiti! Ja kiitos kaikesta", kuului Hartin jäähyväiset
ovella.

Hart kulki kotiinsa iloisempana ja tyynempänä kuin moneen kuukauteen.
Oli vallan omituista kuinka tyyni hän oli. Mikä siunattu ajatus tuo oli,
joka oli vienyt hänet Anna Hemmerin luo. Ja kuinka kaikki oli tapahtunut
odottamatta ja kumminkin luonnollisesti. Vai mitä oikeastaan oli
tapahtunut? Ei oikeastaan mitään muuta kuin että hän oli puhellut
joukon lapsellisia ja vakavia asioita Anna Hemmerin kanssa, jota hän
ennen ei ollut tuntenut juuri ollenkaan.

Mutta olihan hän tuntenut Anna Hemmerin. Nyt hänestä tuntui kuin Anna
aina olisi ollut jossakin lähellä häntä. Jo pienenä poikana Anna oli
ollut hänen luonaan -- ja sitten nuorukaisena -- ja nyt. Anna oli vain
pysytellyt jossakin kauempana ja vasta tänään ottanut itselleen sen
paikan, joka aina oli häntä odottanut. Sehän oli Anna, jolle hän saattoi
olla oma itsensä, Anna, joka yhdisti ristiriidan hänessä sopusoinnuksi,
Anna, jota hän oli kaivannut.

Hart veti henkeään syvään. Kuinka suloista elämä on kumminkin!

Nyt tulivat työtkin sujumaan. Anna oli auttava häntä, kun mieli
masentui.

Hart astui omaan huoneeseensa, joka taas oli muuttunut kodikkaaksi
työpesäksi. Hän istautui päättävästi kirjoituspöytänsä ääreen ja pani
järjestykseen muutamia kirjoituksia. Nyt alkoi uusi aika hänelle ja nyt
oli työkin sujuva.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Anna vetäytyi omaan huoneeseensa sanottuaan hyvää yötä professorille.
Hänen täytyi saada olla yksin nyt. Hän riisuutui nopeasti ja heittäytyi
vuoteelleen. Ajatukset ajelivat toisiaan hänen aivoissaan, ja hän
puhkesi hillittömään itkuun. Kaikki katkeruus ja jää suli kyyneliin.
Uusiko onnen elämä hänelle oli alkanut? Entiset ajat olivat lopussa. Se
synkkä kokemus, joka oli uhannut hävittää koko hänen elämänsä -- sekin
suli nyt kauniiksi muistoksi, josta katkeruus oli poissa. Sanaton, suuri
riemu täytti hänen olentonsa. Hän oli kuin äiti, joka ensi kerran
puristaa lasta rintaansa. Ennen hän oli aina kadehtinut jokaista naista,
jolla oli lapsi, ja janoamalla janonnut itselleen samanlaista
hellittävää olentoa, joka tarvitsi häntä. Ja nyt hänelle oli se annettu.
Eihän siihen tarvittu mitään lupauksia, mitään selityksiä. Hän tunsi
että oli olemassa yksi, joka tarvitsi hänen apuaan, jolle hän merkitsi
jotain, joka antaisi, antaisi hänelle edes pienen hiukkasen ystävyyttä.
Hänelläkin oli lapsi nyt, jonka onnesta hän saisi huolehtia.

Ja oli kuin hän nyt olisi saanut uudestaan isänkin. Tuo vanha, rakas
isä, jonka hän tähän asti oli laiminlyönyt. Mutta nyt oli kaikki
muuttuva. -- -- -- Kyyneleet vierivät yhä vielä hänen poskilleen, mutta
ruumis herposi hiljaa vuoteelle ja ajatukset himmenivät verkalleen,
hiipien kauas unelmien maihin. Nyyhkytykset lakkasivat ja yö oli tullut.



VI.


Seuraavana aamuna, kun Anna heräsi, tunsi hän sydämessään omituisen ilon
tunteen, jota hän ei ennen koskaan ollut tuntenut. Mitä oli tapahtunut?
Miksi hänen oli noin hyvä olla?

Vähitellen palautuivat eilispäivän tapahtumat hänen mieleensä ja riemu
paisui suuremmaksi. Mutta samalla alkoi sydänpohjassa muodostua
toinenkin tunne, joka hiljaa, mutta varmasti alkoi työntää riemua pois
ja anastaa vallan itselleen.

Se ei voinut olla totta tuo kaikki. Se oli hetken tunnelma vain, joka
oli hänet vallannut, ja tänään tietysti oli kaikki lopussa. Mitähän Hart
sanoisi tänään koulussa?

Annassa taisteli pelko ja toivo hänen astuessaan tuttua tietä kouluun.

Tuolla kadun kulmassa tuli Hart häntä vastaan. Anna ei vielä voinut
nähdä hänen kasvojaan, mutta ryhdissä oli jotain reipasta, varmaa, joka
pani ilon taas paisumaan Annan mielessä.

Nyt hän oli jo aivan lähellä. Hartin silmissä säteili semmoinen suora,
vilpitön, lämmin ilo, että kaikki epäilys Annassa haihtui kuin
taikaiskulla. Se oli hänen ystävänsä tuo.

Anna ojensi kätensä hänelle hymyillen ja "kiitos eilisestä" puhkesi
yht'aikaa molempien huulilta.

Hartista kaikki oli niin luonnollista. Hän ei ollut hetkeäkään epäillyt,
että hänen ja Annan eilisessä suhteessa olisi tapahtunut mitään
muutosta, ja siksi se tuntui nyt Annastakin luonnolliselta.

Koulussa meni kaikki vanhaan tapaan, vaikka Annasta tuntui kuin kaikki
oppilaat olisivat muuttuneet toisiksi. Vai miksi hän ei koskaan ennen
ollut huomannut, että hekin olivat eläviä ihmislapsia eikä vain
sieluttomia auttomaatteja?

Ja toukokuu kului kuin lyhyt unelma. Toukokuu, jolloin kaupungissa ei
keväästä tiedä mitään, jolloin kouluissa on rasittavin aika ja
kaikkialla kiirettä ja touhua. Mutta Annalla oli kevät.

"Sinä näytät rupeavan elpymään näin lukukauden lopussa, kun me muut
olemme väsymyksestä nääntyä", sanoivat Yksityislyseon opettajat Annalle,
mutta sen enempää ei kellään ollut aikaa ottaa osaa hänen oloonsa. Hän
sai rauhassa ja hiljaa nauttia onnestaan.

Vasta kun kaikki ihmiset alkoivat puhua maalle menostaan, ymmärsi Anna,
että kohta piti hänenkin lähteä isänsä kanssa pois Helsingistä
Haapasaareen läheisessä saaristossa, missä professori aina vietti
kesäkuukaudet. Ja se merkitsi, että hänen piti erota Hartista.

Tuo ajatus koski niin peloittavan kipeästi. Erota, erota juuri nyt, kun
hän oli löytänyt hänet. Vaikkei hän osannut selittää mitä hän kaipasi ja
miksi Hart oli tullut hänelle niin välttämättömäksi. Joka päivä he
olivat tavanneet toisensa, puhuneet jokapäiväisistä töistään ja
toimistaan -- ei muuta. Ja kumminkin he molemmat tunsivat, kuinka joka
hetki vei heidät lähemmäksi toisiaan. Mutta nytkö heidän piti erota?
Anna Hemmer ei voinut kestää tuota ajatusta. Hän ei tahtonut, ei voinut
enää olla yksin -- oh, koko hänen elämänsä tähän saakka oli kulunut
yksin. Nyt hän vihdoinkin tahtoi pitää kiinni tuosta ainoasta ystävästä,
jonka hän oli löytänyt.

Kun Hart kerran saattoi häntä kotiin, kysyi Anna melkein pelokkaasti:

"Minne lähdette kesäksi, tohtori Hart?"

"Saaristoon tapani mukaan" vastasi Hart, ja sitten hän hymyillen lisäsi:
"Tietysti niin lähelle Haapasaarta kuin mahdollista."

"Miksei itse Haapasaareen?" juolahti Annan mieleen ja samassa olivat nuo
sanat jo sanotutkin.

"Saisinko?" Hartin silmät välähtivät ilosta.

Anna tuskin tiesi mitä hän vastasi. Hän tunsi vain, että heidän ei
tarvinnut erota ja se tuotti iloa, niin ääretöntä iloa.

Haapasaari oli ollut professorin kesäasuntona jo toistakymmentä vuotta.
Se oli pieni, rauhallinen saari kaukana meressä ja siellä ei ollut muita
asukkaita kuin yksi ainoa kalastajaperhe, joka jolloin kulloin
entisyydessä oli rakentanut huvilantapaisen rakennuksen vuokrattavaksi
kesävieraille. Koska saari oli jokseenkin kaukana laivareitistä, eikä
kannattanut omaa laivasiltaa rakentaa, oli pääsy sinne hankala, eikä
kesävieraitten tehnyt mieli muuttaa sinne. Sitä suurempi paratiisi se
oli professori Hemmerin mielestä, joka sai koko kesän hallita saarta
vallan omavaltaisesti. Siellä hänellä oli pitkin rantakallioita
suurilla, mustilla numeroilla merkittyjä lätäköitä, joissa hän kasvatti
jos jonkinlaisia alkueläimiä, ja joita hän aamusta iltaan vartioi kuin
suurimpia aarteitaan. Kalastajaperheen jäsenet katsoivat etäältä
kauhunsekaisella kunnioituksella professorin lätäköitä eivätkä
yrittäneetkään niihin koskea, sillä he tiesivät, että professorin
viihtyminen Haapasaaressa oli kokonaan niistä riippuvainen.

Suuri sali huvilassa oli professorin laboratoriona, jossa pöydät olivat
täynnä mikroskopeja ja kaikenlaisia pulloja ja lasipalasia. Annan huone
oli yläkerrassa, josta oli näköala kauas yli aavan meren.

Haapasaaressa ei koskaan käynyt satunnaisia vieraita, muuta kuin
tärkeissä asioissa, mutta melkein joka kesä oli Eksköld, taikka joku muu
yliopiston taitavimmista nuorista eläintieteen tutkijoista jonkun viikon
professorin vieraana, ja silloin oli työaika aina ylimmillään
Haapasaaressa. Hart ei koskaan ollut viipynyt siellä päivää enempää,
sillä vaikka hän pitikin paljon vanhasta professorista, oli hän ennen
aina otaksunut että Haapasaaressa, jossa Anna oli emäntänä, kävisi olo
kovin ikäväksi. Mutta nyt olivat ajat muuttuneet.

Kun Anna rupesi professorille puhumaan Hartin tulosta, oli professori
heti hyvin iloissaan ja sanoi itse samaa asiaa jo miettineensä, vaikka
ei ollut tahtonut sitä Hartille esittää.

Hart oli tyytyväinen ja onnellinen, kun tätä rauhallista työaikaa Annan
lähellä yhä tuli jatkumaan. Touhussa ja hyörinässä kului koko toukokuu,
ja kesäkuun ensi päivinä Hart muutti professorin ja Annan kanssa
Haapasaareen.



VII.


Oli kirkas heinäkuun aamu Haapasaaressa. Anna astui juuri ylös
uimarannasta, jossa hänen oli tapa joka aamu heti noustuaan käydä
kylpemässä. Hän ojensi molemmat käsivartensa ja sanomaton hyvinvoinnin
tunne täytti hänen mielensä. Kuinka nuori hän oli ja voimakas! Ja hän
oli vielä viime vuonna pitänyt itseään vanhana ja väsyneenä. -- Hänen
huulensa vetäytyivät hymyyn. -- Kymmenen vuotta hän oli nukkunut ja
nähnyt pahaa unta -- nähnyt unta, että nuoruus oli mennyt ja äärettömän
pitkä, harmaa, väritön vanhuus oli alkanut. Mutta vihdoinkin hän oli
herännyt ymmärtämään että hän oli nuori, nuori ja voimakas.

Hän seisahtui ja katsoi ympärilleen aivan kuin tutkien. Oliko kaikki
kunnossa, oliko polku puhdas, oliko pihamaa siivottu, tuoksuivatko
kukkaset, oliko luonto juhlapuvussa, kun hänen lapsensa, hänen iso
poikansa heräisi? Anna nauroi. Kuinka hullu hän oli! Ei hän voinut enää
mitään järjellisesti ajatella. Kaikki esiintyi hänelle vain siinä
suhteessa kuin se oli Olli Hartiin. Mutta ei hän tahtonutkaan mitään
järkevästi ja kylmästi ajatella. Olihan hän nuori, nuori, niin
äärettömän nuori ja onnellinen. Hän hyräili itsekseen:

      "Sinä herätit laulun mun rinnassain
      Ja nostatit sieluuni soiton -- -- --"

Mutta tuollahan se astui jo Hart häntä vastaan mahdottoman suuri
kirjakasa kainalossa. Hän huomasi Annan ja sanottuaan hyvää huomenta
heittäytyi onnettoman näköisenä kirjoineen mättäälle polun viereen.

"Nyt ne peijakkaan -- anteeksi -- ne siunatut coelenteratit eivät ota
menestyäkseen lätäkössä nro 23 -- mitä tehdä?"

"Ohhoh raukat!" huokasi Anna leikillisellä osanotolla.

"Kuule Anna, sinä et ollenkaan ymmärrä, mikä viehätys lätäköissä on, ja
erityisesti lätäkössä n:o 23. Mitähän jos minä nyt pitäisin sinulle
pienen esitelmän coelenteratien kehityshistoriasta."

"Mitähän jos minä pitäisin sinulle pienen esitelmän Omarista, joka
poltatti kaikki kirjat ja halveksi kaikkia coelenterati-lätäköitä. Sinä
et näy enää ollenkaan muistavan entistä ihannettasi."

"Anna, miksi sinä muistutat minulle entisiä tyhmyyksiäni? Onhan niitä
uudempiakin."

"Onko? Minä luulin, että sinä jo olit muuttunut vallan täydelliseksi."

Anna nauroi ja alkoi astua kotiin päin.

"Anna, elä mene vielä. Minulla on asiata. Kuule, tuo punainen
pumpulihame soveltuu sinulle vallan erinomaisesti ja samoin nuo pitkät
kiharat."

"Kiitos! Sinussa on kehittynyt aivan uusi puoli, jota en ole ennen
huomannut."

"Ethän leikkuuta enää tukkaasi, ethän?"

"Tietysti en, jos siten voin hiukan viehättää herra tohtoria."

Hart nauroi.

"Se musta silkkipusero, jota sinä viime keväänä käytit, oli hirveä."

"Jahah, nyt on paras että lähden, koska nuotti alkaa muuttua."

Hart hypähti ylös kirjoineen ja läksi astumaan Annan kanssa.

"Tiedätkö Anna, että Eksköld tulee huomenna tänne?"

"Huomenna!"

"Niin -- miksi sitä noin hämmästyt?"

"Enhän muutoin hämmästyisi, mutta kun ajattelen että tätini ja serkkuni
tulevat tänään ja viipyvät ainakin viikon -- niin -- --"

"Eksköld saa tietysti asua minun huoneessani -- kyllähän me siihen
molemmat mahdumme."

"Ei, Olli -- ethän voi tehdä työtäsi rauhassa. Minä muutan huoneestani,
niin voimme asettaa kaikki mukavasti."

Hart hymyili. Aina vain hänen mukavuutensa oli Annalle pääasia. Se
tuntui niin hyvältä ja turvalliselta, vaikka samalla salainen, kalvava
tunne alkoi tehdä Hartin levottomaksi.

"Anna, sinä hemmottelet minua niin, että kohta en tule toimeen missään
muualla kuin sinun luonasi." Hänen äänessään oli taas tuo lämmin sointu,
joka pani Annan sydämen sykkimään.

"Muualla! Eihän sinun muualla tarvitsekaan tulla toimeen. Etkö sinä muka
olekkaan enää minun pikku poikani? Oletko jo kasvanut liian suureksi?"
Anna laski leikkiä, mutta häneenkin oli tullut salainen levottomuus.

Pienen kiistan jälkeen sai Hart tahtonsa täytetyksi ja Eksköld
päätettiin sijoittaa hänen huoneeseensa. Anna ei saanut olla järjetön ja
lapsellinen.

Hart ja Anna astuivat huvilan verannalle, jossa professori jo istui
kahvipöydän ääressä. Hän nyökäytti ystävällisesti hyvää huomenta
molemmille tulijoille ja käski heitä kiirehtimään, ettei kahvi
jäähtyisi.

"Mutta isä rakas, noin ohuessa takissa sinä istut kylmässä
aamutuulessa!" huudahti Anna ja kääri samassa pehmeän villahuivin
professorin olkapäille.

"Anna on ruvennut vallan kotityranniksi", hymyili professori, "häntä
pitää totella kohta pukukysymyksissäkin."

"Mutta kuinka sinä tottelet isä? Enkö minä ole vakuuttanut että kaikki
sinun amoebasi ja muut lemmikkisi lätäköissä saavat halvauksen
säikähdyksestä, jos vielä käytät tuota vanhaa hattua -- ja yhä se vaan
on päässäsi."

"Katsoppas, minun täytyy edes näennäisesti koettaa säilyttää ylivaltaa
vielä ja tämä hattu on jonkunmoisena merkkinä siitä."

"Hyvin huomattava merkki, se on myönnettävä", nauroi Hart.

"Jaa, jaa, kohta se meidän kesälupa loppuu", huokasi professori käyden
vakavaksi.

"Eihän vielä puoliakaan ole kulunut", virkkoi Hart, mutta Anna tunsi
että isä oli oikeassa. Miksi ne tulivat nuo vieraat ihmiset tänne isän
ja Hartin ja Annan maailmaan häiritsemään noiden kolmen onnea? Omituinen
pelonsekainen tunne valtasi Annan, kun hän muisti tädin tulon. Täti
kuului entisyyteen. Nyt oli alkanut Annan uusi nuoruus ja täti oli
siellä vieras. Miksi piti hänen tulla juuri nyt? -- Anna koetti tyyntyä.
Elsa oli hänen ainoa läheinen sukulaisensa paitsi tätiä. Heistä tulisi
varmaan hyvät ystävät. Elsa oli 20 vuotias nyt, mutta nuorihan oli
Annakin, niin oikeastaan hän oli yhtä nuori kuin Elsa. Nuo kymmenen
vuotta -- voi, ei niitä ollut ollenkaan -- unta se oli vain, pahaa unta.

Ja Eksköld -- Eksköldiä hän oli ensin kaivannut ikäänkuin tähän onnen
maailmaan kuuluvana, mutta nyt alkoi sekin peloittaa. Eksköld oli
sellainen yksinäinen olento, mutta sitä kai hän tahtoikin. Ja hänkin
kuului tavallaan entisyyteen. Hän oli kyllä ollut jonkunmoisena
valopilkkuna noina kymmenenä vuotena, mutta sittenkin hän kuului
entisyyteen, joka oli kuollut.

"Anna, lähdetään hiukan kävelemään rantakallioille", pyysi Hart, joka
huomasi Annan alakuloisuuden. Häneenkin oli tarttunut jonkunmoinen
levottomuus, ikäänkuin pahan aavistus.

He läksivät yhdessä rantakallioille, missä he niin usein ennen olivat
istuneet ja puhelleet iltasilla.

"Anna, tiedätkö minäkin käyn vähän levottomaksi, kun näen sinut noin
huolissasi? Etkö soisi tätisi tulevan?" virkkoi Hart.

"Voi sinua rakas poika raukka", hymyili Anna. "Elä nyt anna minun
typerän pahan tuuleni huolestuttaa mieltäsi. Tietysti tahdon tädin ja
Elsan tänne ja Eksköldin myös."

"Mutta kuule, Anna, mikä johtui mieleeni muistaessani tätiäsi. Oletko
huomannut mistä me aina yhdessä ollessamme olemme puhelleet?" Hart
hymyili aivan kuin hiukan häpeissään.

"Mistäkö?" Anna katseli kysyvästi Hartiin. "Kysy ennemmin mistä me emme
ole puhuneet. Löytyykö enää sitä asiaa auringon alla, jota emme olisi
kosketelleet?"

"Löytyypä kyllä. Me olemme alati vain puhuneet -- -- niin, häpeän sen
sanoa -- minusta -- minun töistäni, minun intresseistäni, minun
suruistani, minun iloistani j. n. e. mutta eräästä olennosta, jonka
nimi on Anna Hemmer ei ole sanottu sanaakaan."

"Voi sinun päähänpistojasi poikaseni", nauroi Anna. "Tahdotko sinä nyt
välttämättömästi saada minut ilmaisemaan, että kaikki nuo luetellut ilot
ja surut ja intressit ja epäintressit ovat myöskin -- minun? Noh, onko
sinun pikku itserakkautesi nyt tyydytetty?"

"On -- liiaksikin. Mutta minun mieleeni johtuu se seikka että Anna
Hemmer oli olemassa jo ennenkuin tämä merkillinen mies tuli hänen
tielleen."

"Niin -- oli kyllä. Mutta se Anna Hemmer kuoli ja haudattiin silloin
Vapunpäivänä." Annan ääni värähti oudosti, sillä hän tunsi että tuo ehkä
ei ollutkaan niin totta kuin hän oli luullut. Kuka ties vaikka entisyys
saattaisi uudestaan virota eloon?

"No niin, minun pitää siis tyytyä siihen selitykseen", virkkoi Hart.
"Elä pahastu, Anna, siitä mitä sanoin."

"En. Päinvastoin olen iloinen, että tahdoit tietää hiukan enemmän
minusta, ja tuntuu kuin tahtoisin sinulle kertoa, mitä en ole vielä
kenellekään kertonut."

Anna oli käynyt hyvin totiseksi ja katse, jonka hän loi Hartiin, oli
arka ja rukoileva.

"Anna, tahtoisin niin mielelläni tulla niin lähelle sinua, että saisin
ottaa osaa elämääsi vähän enemmän kuin tähän asti."

Hartin katse oli suora ja lämmin, mutta hänen olennossaan oli niin
paljon poikamaista iloa ja reippautta, että Anna selvästi tunsi, kuinka
vähän Hart itsekään uskoi omia sanojaan, että Annalla oli ollut elämää
ennen heidän tutustumistaankin.

Väkisinkin Annan suu vetäytyi hymyyn.

"Lapsi, lapsi, sinulleko minä huoliani tyhjentäisin."

Mutta nyt kävi Hart vuorostaan totiseksi. Häntä kiusasi tuo tunne, että
Anna piti häntä lapsena vain.

"Enkö minä koskaan saa olla sinun ystäväsi, Anna? Se alkaa käydä hiukan
nöyryyttäväksi tuo tieto, että minä sinun silmissäsi olen pahankurinen
lapsi vain, jota on lelliteltävä ja tuuditeltava pois tosihuolista."

Hart hengitti syvään, eikä katsonut Annaan.

Anna ei vastannut mitään. Syvä, sanaton riemu täytti hänen rintansa. Ei,
se ei ollut lapsi tuo enää, vaan mies, joka oli hänen ystävänsä, ja
jolle hän sai avata sielunsa salaisimmatkin sopukat.

"Olli, tiedäthän että vietin lapsuuteni ja ensi nuoruuteni täti
Huovisen luona?" Annan ääni oli aivan tyyni nyt.

"Tiedän."

"Mutta et tiedä miksi sieltä läksin pois?"

"Isäsi luo -- kun isäsi oli niin yksin -- eikö niin?"

"Ei -- en minä silloin ajatellut muiden yksinäisyyttä, kuin omaani."

Hart katsahti Annaan. Anna oli hyvin kalpea ja hänen silmänsä näyttivät
pohjattoman syviltä tummuudessaan, kun ne katsoivat jonnekin
epämääräiseen etäisyyteen. Hart tunsi äkkiä melkein pelkoa. Oli kuin hän
olisi houkutellut esiin asioita, joiden seurauksia hän ei osannut
aavistaa. Hänen melkein teki mieli pyytää, ettei Anna virkkaisi mitään.
Mutta hän ei saanut sanaa suustaan.

"Niin -- se oli se vanha tarina. Minä rakastin ja petyin."

Hart ei voinut vieläkään puhua. Vähän ajan perästä Anna jatkoi:

"Kun hänet tapasin, en ymmärtänyt ollenkaan epäillä. Minä annoin itseni
aivan ilman ehtoja, ilman rajoituksia. Olin juuri täyttänyt 20 vuotta ja
koko sieluni oli täynnä odottavaa hellyyttä. Kun hän sitten tuli ja
osoitti minulle että minä olin hänelle enemmän kuin muut, luulin sitä
rakkaudeksi ja annoin -- annoin paloittelematta koko sieluni hellyyden."

"Eikö hän rakastanut sinua?" kysyi Hart hiljaa.

"Ei -- ei paljon."

"Mitä tarkoitat?"

"Hän oli hiukan mieltynyt minuun -- ehkä paljonkin. Katsoppas, hän oli
niitä miehiä, joilla aina täytyy olla joku, jolle he osoittavat
jonkunmoista suojelevaa hellyyttä -- ei hän mitään sen syvempää
tarkoittanut -- sen ymmärrän nyt, kun katkeruus on haihtunut. Ja kun hän
sitten huomasi että rakastin häntä -- enhän peittänyt häneltä, että
maailma ilman häntä oli minulle kuollut -- silloin hän pakeni. En
tiennyt hänen lähteneen pois -- muilta sen kuulin. Ja muilta kuulin myös
että hän oli lähtenyt -- morsiamensa luo."

"Semmoinen konna!"

"Ei ollenkaan, Olli, ei vähääkään. Semmoista tapahtuu alituiseen, ilman
että kukaan siitä konnan nimeä saa -- ja se olisikin väärin. Hän
menetteli oman luontonsa, oman käsityskantansa mukaan -- minä omani. Ja
toisen piti murtua -- elämä sen vaati. Ei ollut syy hänen eikä minun."

Hart ei vastannut mitään. Uudet, oudot ajatukset risteilivät hänen
mielessään. Hetken perästä Anna jatkoi kääntyen häneen.

"Niin se särkyi nuoruuteni onni, mutta, Olli, se tuli ehyeksi taas, kun
sain sinut ystäväkseni."

Nuo sanat sattuivat omituisen kipeästi Hartiin. Hän alkoi niin
peloittavan selvästi aavistaa, mitä hänen ystävyytensä merkitsi Annalle.
-- Ystävyys! Hyvä Jumala, sekö nimitys oli se oikea? Anna piti
itsepäisesti siitä kiinni, mutta -- --? -- Ei, hän ei uskaltanut
ajatella ajatustaan loppuun -- -- -- Käyköön kuinka kävi -- hän ei
väistynyt velvollisuuttaan.

"Anna -- Anna ystävä -- kiitos luottamuksestasi", sanoi hän vihdoin
hiljaa.

"Ei puhuta niistä surullisista ajoista sen enempää", virkkoi Anna
reippaasti ja nousi seisaalleen. "Lähdetäänpä nyt vielä hiukan
kävelemään, niin sanon sinulle erään asian, jota olen viime aikoina
miettinyt."

"Mikä se on?"

"Se, etten koskaan ole nähnyt sinua muiden ihmisten parissa kuin isän ja
minun -- niin, ja kerran Eksköldin."

"Hm -- mutta mitä merkillistä siinä on?"

"Ei muuta kuin etten voi ollenkaan kuvitella, kuinka sinä tulet
käyttäytymään, kun täti ja serkkuni ja Eksköld tulevat."

Hart nauroi. "Olenpa minä mahtanut olla koko barbaari täällä
Haapasaaressa, koska sinua pelottaa."

"Pelottaa! Sanoinko niin muka? Ei, mutta -- niin, en minä nyt osaa
selittää mitä tarkoitan. Ei puhuta siitäkään sen enempää."

Molemmat läksivät astumaan kotiin päin. Omituinen levottomuus oli
tarttunut heihin, eikä tahtonut haihtua.

"Anna, pysyyhän meidän välimme aina samana?" kysyi äkkiä Hart.

"En voi ajatella, että se muuttuisi", vastasi Anna, mutta sittenkin
pelko alkoi hiipiä hänen sydämeensä. Miksi? Sitä hän ei ymmärtänyt.

He palasivat kotiin ja Hart auttoi Annaa asettamaan huoneita kuntoon
vieraita varten.

Professori käyskenteli tyytyväisenä ympäri katsellen heidän puuhiaan.

"Oletko huomannut, Hart, kuinka äidilliseksi Anna on käynyt täällä
maalla? Hän puuhaa kuin taitavin emäntä?" virkkoi ukko.

"Onko se kumma", vastasi Anna, "kun minulla on kaksi lasta
hoidettavana." Ja hän taputti ohimennessä Hartia ja professoria
olkapäälle.

"Ja nyt sinulle tulee vielä enemmän huolia, Annaseni. Mutta kyllä se
hyvä on, että totut pois siitä meidän entisestä erakkoelämästä."

"Voi, voi sinua isä-ukko", puheli Anna leikillisesti. "Ennen sinä
tyydyit lätäköihisi ja minuun, mutta nyt sinä yhtämittaa puhut
seuraelämän siunauksista. Se on kai evolutsioonia, vai mitä?"

"Toivokaamme tyttöseni, ettei se ainakaan ole revolutsioonia", virkkoi
ukko hymyillen.

Iltapäivällä Anna läksi tätiään ja Elsaa vastaan veneellä, sillä laivat
eivät poikenneet Haapasaareen, vaan aina kun oli sinne tulijoita, piti
soutaa ulapalle laivaa vastaan. Kalastaja oli soutamassa ja Anna piti
perää. Tuolla ui jo valkoinen laiva sinne päin ja Annan sydän alkoi
tykyttää kovasti. Hän tunsi astuvansa takaisin menneisyyteen, tuohon
kuolleeseen menneisyyteen, jota hän ei enää tahtonut ajatellakaan. Eikö
tätiä vielä näkynyt? Tuossa hän seisoi nojautuen laivan reilinkiin. Hän
oli niin ihmeellisen muuttumaton, juuri samanlainen, jommoisena Anna
aina muisti nähneensä hänet. Kyyneleet alkoivat kertyä Annan silmiin ja
hän tuskin saattoi nähdä, että tädin takana seisoi solakka,
keltatukkainen tyttö.

"Tervetuloa täti", sai Anna sanoneeksi, kun rouva Huovinen oli astunut
veneeseen ja suudellut häntä ystävällisesti.

"Tule, Elsa, serkkuasi tervehtimään", virkkoi täti, ja solakka tyttö
ojensi ujosti kätensä Annalle.

Nyt vasta Annan huomio kääntyi Elsaan. Elsa oli kaksikymmenvuotias,
mutta näytti huolimatta pituudestaan kovin kehittymättömältä ja
lapselliselta. Hän oli isänsä näköinen ja se vaikutti Annaan lämpimästi.
Ei hän ollut ruma, vaikkei juuri kauniskaan, tukka tuuhea, vaalean
keltainen, silmät vaalean harmaat, iho punainen ja valkonen ja koko
olennossa jotain hentoa, kukkamaista. Mutta suun ympäri oli piirre, joka
antoi kasvoille hiukan tyytymättömän ilmeen, kuten hemmotelluilla
lapsilla usein voidaan huomata.

Niitä näitä kysellen joutuivat he rantaan, jossa professori oli heitä
vastassa.

"Anna on nuorentunut siitä kuin hänet viimeksi näin, mutta sinä Fredrik
-- ethän vain liene sairas?" huudahti rouva Huovinen nähdessään vanhan
professorin.

Professori hymyili. "Johan on aikakin minun väistyä. En ole samanlainen
eternelli kuin sinä Sofia, johon vuodet eivät näy ollenkaan koskevan."

Hart näyttäytyi vasta illallispöydässä ja ilta kului loppuun
ystävällisessä, vaikka hiukan vieraassa keskustelussa, kuten ainakin
ihmisten kesken, jotka eivät vuosikausiin ole toisiaan tavanneet.

Hart puhui enimmäkseen Annalle tai aivan ylipäänsä kaikille, jotta Anna
ei saanut vielä ainakaan mitään käsitystä kuinka hän oli "muiden
seurassa". Verraten aikaisin hän sanoi hyvää yötä ja poistui
huoneeseensa työhön. Professorikin läksi levolle, sillä Anna oli ottanut
huolekseen aina muistuttaa häntä, kun kello löi kymmenen, jotta isä ei
saisi rasittaa itseään valvomalla. Täti ja Elsa jäivät vielä hetkeksi
Annan kanssa istumaan.

"Kuka hän on tuo tohtori Hart?" alotti rouva Huovinen. "Hänestäkö
odotetaan jälkeläistä Fredrikille professorinvirkaan?"

"Tuskin", vastasi Anna. "Luulen ennemmin, että tohtori Eksköldistä
odotetaan professoria."

"No, miksi hän ei ole täällä? -- Eksköld -- Eksköld -- se on kaunis
nimi."

"Hän tulee tänne kohta, ehkä jo huomenna."

Rouva Huovinen näytti tyytyväiseltä ja lisäsi hetken perästä:

"Sinä näytät olevan hyvin tuttu tohtori Hartin kanssa. Kuulin että
sinuttelitte toisianne."

"Niin, me olemme hyvät ystävät."

"Oikeinko ystävät? No, en tahdo sanoa mitään siitä. Sinun ikäisellesi
naiselle, joka on jo yhtä ja toista saanut kokea" (täti huokasi syvään),
"saattaa ehkä sopia olla ystävä nuoren miehen kanssa. Mutta
periaatteelliselta kannalta en voisi sallia nuoren tytön tulla sinuksi
ja seurustella tuttavallisesti naimattoman miehen kanssa, ellei miehellä
ole vakavia tarkoituksia tytön suhteen", sanoi rouva Huovinen painolla.

"Minä en ole sinä kenenkään herran kanssa enkä ole antanut valokuvaani
kenellekään, vaikka monta herraa on pyytänyt", visersi Elsa ikkunan
luona.

Rouva Huovinen loi hyväksyvän katseen tyttöönsä ja Anna vaikeni. Häntä
puoleksi huvitti, puoleksi harmitti tuo kaikki. Aikoiko täti nyt ruveta
vanhaan tapaansa istuttamaan periaatteitaan? Ja luuliko hän ahtaalla
poroporvarimaisuudellaan voivansa kahlehtia häntäkin ja Hartia? Hän
nousi ylös virkkaen, että täti ja Elsa kai olivat matkasta väsyneet ja
halusivat levolle.

Mutta rouva Huovinen ei vielä hellittänyt. "Onko tämä se sama tohtori
Hart, josta Vilma Aarnio on kertonut?" kysyi hän.

"Sitä en voi arvata. Mutta tietääkseni Helsingissä ei ole toista sen
nimellistä", vastasi Anna lyhyesti.

"Jaa, jaa, kyllä kai se on sama. Olliko hänen nimensä on? Kyllä se
sitten on sama. Olipa hauska tutustua häneen, koska on vallan luultava
että hänestä tulee Elsan hyvän ystävän, Vilma Aarnion mies."

"Mi -- mitä? Ha -- ha -- haa! Kyllä se on sula mahdottomuus, hyvä täti!"
Anna puhkesi heleään nauruun. Tuo ajatus että Hart, hänen Olli Hartinsa,
hänen ystävänsä, laskeutuisi alas tuonne tädin maailmaan valitakseen
sieltä itselleen aviopuolisoksi pienen, pyöreän Vilma Aarnion, tuntui
niin perin hullunkuriselta.

Rouva Huovinen punastui kovasti. "Onko hän uskonut sinulle
salaisuutensa, koska olet niin varma siitä? Jos hän on kunnon mies, on
hän epäilemättä tarkoittanut jotain käyttäytyessään sillä tavalla Vilma
Aarniota kohtaan. Vilma on uskonut Elsalle kaikki ja Elsa ei salaa
mitään äidiltään", sanoi rouva Huovinen terävästi.

"Mutta mamma, sehän oli salaisuus -- -- --" alotti Elsa, vaan täti
keskeytti hänet.

"Kyllä tiedän. Mutta minä pidin oikeana että Anna tietää asiasta, koska
tohtori Hart on hyvä ystävä talossa."

"Niin, hyvähän se oli", vastasi Anna kuivasti. Miksi hän oli ollenkaan
antautunut keskusteluun heidän kanssaan? He kuuluivat vallan toiseen
maailmaan, jossa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Mutta kun he
tahtoivat vetää Olli Hartin siihen -- se harmitti kumminkin.

"Voi, voi kuinka lystiä olisi, jos saisi tavata Vilman! Hän asuu täällä
lähellä Koivuniemessä!" huudahti Elsa.

"Se toivomus on helposti täytetty", vastasi Anna. "Haemme hänet huomenna
tänne, eikö niin Elsa serkku?" Ja hän tunsi helpoitusta ajatellessaan
että Vilma Aarnio tulisi Elsan seuraksi. Se vähentäisi häneltä vaikean
tehtävän.

Hetken perästä Anna saattoi tätinsä ja Elsan heidän makuuhuoneeseensa,
sanoi hyvää yötä ja meni omaan suojaansa. Hän ei päässyt tuosta
levottomasta mielialastaan. Nuo kaksi olentoa, täti ja Elsa, olivat
sittenkin toisessa suhteessa häneen kuin muu maailma. Hänellä oli
velvollisuuksia heitä kohtaan. He olivat kuin siltana, joka yhdisti
hänen maailmansa muuhun maailmaan, josta hän ei ollut tahtonut mitään
tietää. Ja entäpäs jos tuo silta ei koskaan katkeisi, vaan liittäisi
hänet yhä lujemmasti tuohon toiseen maailmaan? Entäpäs, jos hänen
täytyisi sitä myöten astua pois omasta luostarielämästään? Ja entäpäs,
jos hänellä oli velvollisuuksia siinä suuressa, hyörivässä
muurahaispesässä, johon se silta johti? Hän tunsi äkkiä, että oli
olemassa koko joukko hienoja, näkymättömiä siteitä, jotka alkoivat
kietoa häntä. Mutta entä sitten? Kyllä hän jaksoi kaikki uudet
velvollisuudet kantaa, kun hän vain sai pitää Hartin itsellään, aivan
yksin, aivan täydellisesti. -- Mutta sehän oli mieletöntä. Ei hän voinut
aikamiestä kääriä pumpuliin ja asettaa lasikaappiin! Täytyihän Hartin
saada vapaasti liittyä kehen tahtoi --.

Anna vaipui mietteisiin, jotka tekivät hänet yhä levottomammaksi.

Ei, huomenna hän aikoi pyytämällä pyytää Hartia auttamaan häntä
täyttämään kaikkia noita pikku velvollisuuksia vieraita kohtaan. Se oli
luonnollista. Se oli tervettä. Nyt vihdoinkin hänen täytyi olla terve ja
käsittää asiat luonnollisella tavalla.

Täti oli puhunut hänen ijästään. Niin, kuinka täti olisi voinut aavistaa
kuinka nuori hän nyt oli. Täti laski vain että hän oli täyttänyt 31
vuotta. Mutta nyt vasta hän olikin nuori, nuorempi ja voimakkaampi kuin
koskaan ennen.



VIII.


Rouva Huovinen istui ypö yksin verannalla ja kutoi sukkaa. Professori
oli mennyt laboratorioon järjestämään jotain kirjoituksia ja Anna sekä
Elsa olivat lähteneet Hartin ja Eksköldin kanssa noutamaan Vilma
Aarniota Koivuniemestä.

Rouva Huovinen oli nyt viipynyt täsmälleen viikon Elsan kanssa
Haapasaaressa. Hänen periaatteisiinsa kuului viipyä vieraissa juuri niin
kauan, kuin hän oli edeltäkäsin päättänyt, ja siltä kannalta katsoen
olisi hänen pitänyt tänään lähteä pois. Mutta oli asioita, jotka
suorastaan pakoittamalla pakoittivat hänen sovelluttamaan tuota
periaatetta. Ei hän tietysti siitä välittänyt, että Elsa
välttämättömästi tahtoi viipyä vielä täällä, ei tietysti. Eikä siitä,
että Eksköld todellakin oli huomiota herättävä mies, joka varmaan kohta
oli istuva professorina, puhumattakaan siitä että hän oli aatelismies
ja vanhaa sukua. Rouva Huovinen ei tosin periaatteellisesti hyväksynyt
mitään säätyeroitusta, mutta ei hän koskaan ollut siihen asiaan täysin
tyytynyt, että hänen nimensä oli Huovinen. Eksköld oli ollut hyvin
kohtelias Elsalle -- ei sitä voinut kukaan kieltää. Ja rouva Huovinen ei
pitänyt sitä millään lailla vääränä tai sopimattomana, että hän äitinä
oli toissa päivänä Eksköldille kertonut, kuinka hän aina oli koettanut
-- ja luojan kiitos myöskin onnistunut -- istuttaa Elsaan hyveitä ja
vakavia periaatteita, jotta hänen ei tarvitsisi luulla, että kukaan
kiinnittäisi huomionsa Elsaan siksi, että hän omisti 200,000 ja
kaupungintalon. Ja Eksköld oli hymyillyt niin kohteliaasti ja sanonut,
että kyllä hän oli kaiken tuon huomannut.

Rouva Huovinen hymyili, mutta huokasi sitten syvään ja laski sukan
pöydälle.

Ei, ei hän Elsan ja Eksköldin tähden täällä viipynyt, vaan Annan tähden.
Hän tunsi velvollisuutensa Annaa kohtaan, joka nyt näkyi tarvitsevan
äidillistä johtoa. Kuka olisi luullut mitään semmoista vakavasta,
keski-ikäisestä naisesta! Joka vielä oli saanut niin paljon
sivistystäkin! Sen ne tekivät ne kymmenen vuotta, jolloin hän ei ollut
Annaa johtanut. Mutta hän oli aina luullut, että Anna oli iki päiviksi
jättänyt semmoiset ajatukset sen onnettoman tapauksen jälkeen siellä
pikkukaupungissa kymmenen vuotta sitten. Mutta niin sitä ihminen pettyy,
kun uskoo liian hyvää toisesta! Kuinka hän jo ensimäisenä aamuna oli
kauhistunut, kun hän näki Annan istuvan verannalla ja pitävän kiinni
Hartin kädestä, ja vallan selvään hän oli kuullut, kun Anna oli sanonut
että "kyllä sinun nyt rakas poikaseni täytyy auttaa minua". Ja Fredrik
oli nähnyt kaiken tuon eikä virkkanut mitään! Mitäs ne miehet semmoista
ymmärtäisivät. Hart oli vielä lisäksi Annaa nuorempi -- lähes neljä
vuotta.

Ei rouva Huovinen Hartia syyttänyt. Annassa tietysti syy oli, joka ei
osannut pitää omasta arvostaan ja kunniastaan huolta. Niin juuri,
kunniastaan. Eikä hän ollut arvannut Annaa niin sydämettömäksi, ettei
hän edes välittänyt Vilma Aarnion onnesta, vaan koetti keikailulla ja
sopimattomalla tuttavallisuudella houkutella Hartia itselleen. Kyllä
tämä pääkaupungin turmelus oli kauheaa, mutta ei tulisi Elsa sitä
koskaan kokemaan. Elsa oli, luojan kiitos, niin -- -- --

Mutta rouva Huovisen ajatukset keskeytyivät, sillä tuolla tulivat nuoret
jo järveltä Vilma Aarnion kanssa, joka kuluneen viikon ajalla oli ollut
melkein jokapäiväinen vieras Haapasaaressa.

Anna kulki Eksköldin kanssa edellä. Molemmat näyttivät vakavilta ja
väsyneiltä. Anna oli tämän ainoan viikon kuluessa muuttunut
huomattavasti. Entinen kalpea väsymys näkyi taas saaneen hänet valtaansa
ja silmissä oli surumielinen, sisäänpäin kääntynyt ilme. Tämä oli ollut
koetusten viikko Annalle. Koko tuo uusi onnen maailma, jonka hän niin
nopeasti ja voittoisasti oli rakentanut ja korkeilla muureilla
eroittanut muusta maailmasta, alkoi peloittavasti järkkyä
perustuksissaan ja muureihin ilmaantui suuria aukkoja. Viikko sitten
kaikki oli tuntunut niin yksinkertaiselta: entisyys oli pyyhitty pois,
uusi elämä oli alkanut, jossa ei kellään muulla oikeastaan ollut mitään
tekemistä kuin hänellä ja Hartilla.

Ja mitä nyt oikeastaan oli tapahtunut? -- Oh, ei mitään muuta kuin että
hän nyt oli saanut nähdä Hartin toisten ihmisten parissa, kuten hän oli
toivonut.

Anna oli pyytänyt Hartia auttamaan häntä Elsan ja Vilman huvittamisessa.
Ja Hart oli tehnyt sen. Hyvin perusteellisesti.

Oliko se todellakin Olli Hart, hänen, hänen, yksinomaa hänen Olli
Hartinsa tuo nuori salonkiherra, joka iloisesti ja kevyesti laski
leikkiä ja oli kuin kotonaan Elsan ja Vilman parissa? Anna muisti kuinka
hän oli silloin ensimäisenä iltana nauranut sille ajatukselle, että Olli
Hart laskeutuisi hänen korkeista ilmapiireistään syvälle alas Vilma
Aarnion matalille maille. Nyt hän ei nauranut enää.

Mitä hänellä oli tarjottavaa Vilma Aarnion rinnalla? Hän oli köyhä,
rakkautta janoova, särkynyt raukka, jonka luo Olli Hart kerran
surumielisen tunnelman vallassa oli tullut. Ja hän oli tarttunut kiinni
tuohon tilaisuuteen ja hakenut tyydytystä janolleen suhteestaan Hartiin.
Eikä sillä hyvä. Hän oli itsekkäästi otaksunut, että Hart nyt myöskin
luopuisi koko muusta maailmasta elääkseen vain hänelle.

Oh, sehän oli suurinta hulluutta. Hart oli nuori ja elämänhaluinen.
Samoin Vilma Aarnio. Nuo kaksi olivat samalla tasalla. Hän, Anna, oli
alempana, ei ylempänä.

Mutta voi sitä tuskaa, sitä polttavaa tuskaa, jonka tuo tieto synnytti!
Yksin, yksin, se oli hänen kohtalonsa aina oleva.

He saapuivat kohta verannalle, jossa rouva Huovinen hymyillen heitä
tervehti. Anna läksi omaan huoneeseensa jättäen toiset istumaan
verannalle, ja rouva Huovinen huomasi mielihyvällä, että Eksköld heti
istuutui puhelemaan Elsan kanssa.

Hart katsahti Annan jälkeen. Mitä se taas merkitsi, että Anna noin äkkiä
poistui? Ei hän käsittänyt ollenkaan Annan käytöstä tällä viikolla. Hän,
Hart, oli todellakin koettanut parastaan auttaakseen Annaa
emäntävelvollisuuksissa, mutta siitä huolimatta hän tunsi, että Anna oli
häneen tyytymätön. Hartia hiukan harmitti. Pitihän hän Annasta
sanomattoman paljon, mutta sittenkin Annan seura alkoi häntä hiukan
kahlehtia. Kun hän oli väsynyt ja masennuksissa, ei kukaan ihminen
maailmassa osannut häntä saattaa tasapainoon niin taitavasti ja varmasti
kuin Anna, mutta kun hän tunsi itsensä terveeksi ja voimakkaaksi, kävi
Annan seura joskus liian raskaaksi. Hänellä oli se tunne että Anna
huomasi joka sanan, jonka hän lausui, jopa tunsi jokaisen hänen
ajatuksensakin. Ja silloin hän kaipasi semmoista seuraa, jossa hänen ei
noin tarvinnut paljastaa sisäistä itseään, vaan jossa hän sai näyttäytyä
semmoisena kuin hän _tahtoi_, eikä välttämättömästi semmoisena kuin hän
_oli_.

Mutta Hart aikoi nyt kumminkin loppuun saakka täyttää velvollisuutensa.
Sitten kun vieraat olivat lähteneet, asiat kyllä Annan kanssa
selviäisivät.

Ja hän istautui Vilman viereen verannan portaille ja alkoi vilkkaan
keskustelun viimeisistä suurista arpajaisista, missä Vilma oli luvannut
tanssia vengerkaa hänen kanssaan, vaan oli juuri ennen tanssia kadonnut.

Eksköld istui Elsan ja rouva Huovisen vastapäätä ja rouva Huovinen
käänsi taitavasti puheen Elsan toimiin ja tehtäviin. Tohtori kuunteli
kohteliaasti. Väsynyt ilme hänen kasvoiltaan alkoi vähitellen kadota ja
silmissä välähti hieno hymy, kun hän huomasi rouvan selvästi näkyvän
tarkoituksen. No, miksikä ei tuokin tuuma kävisi mukiin! Elsa oli
nähtävästi hyvin terve, hyvin taloudellinen ja omisti 200,000 sekä
kaupungintalon! Ja hän ei luultavasti koskaan tulisi mieheltään
pyytämään enempää kuin Eksköld saattoi tarjota. Hyvä yhteiskunnallinen
asema ja vanha, sointuva nimi! Olihan sekin jotain. Kauppa kuin kauppa!

Eksköldin kasvoissa värähti kuin äkillinen tuska ja ajatukset tahtoivat
väkisinkin kiitää muuanne, mutta hän oli tottunut hallitsemaan mieltään
ja pysyttämään ajatuksia poissa siitä ainoasta asiasta, joka oli hänelle
niin arka, ettei hän uskaltanut sitä itselleenkään tunnustaa.

Hän puuttui taas innolla puheeseen sanoen täysin käsittävänsä, kuinka
tärkeätä on että nuori tyttö paitsi kotikasvatusta myöskin saa
tilaisuuden käydä hyvässä talouskoulussa.

Ikkuna Annan huoneeseen oli auki ja hän kuuli Vilma Aarnion äänen, joka
iloisesti huudahti:

"Minä lupaan ensi syksyn ensimäisissä tanssiaisissa tanssia teidän
kanssanne kaikki vengerkat, jos te unohdatte tuon ainoan tapauksen,
johon minä paitsi sitä en ollut syypää."

"Se oli jalomielistä", kuului Hartin ääni, "Elsa neiti on todistajana
lupauksestanne, ja minä aion käyttää sitä hyväkseni."

Kyyneleet nousivat Annan silmiin. Kuinka kaukana hän oli tuosta
kaikesta. Ja niin väsynyt. Niin väsynyt.

Mutta olihan hänellä vielä pieni hiukkanen ylpeyttä jälellä, ja siitä
täytyi nyt pitää kiinni. Niin syvälle hän vielä ei ollut laskeutunut,
että hän antaisi Vilman ja Elsan ja tädin aavistaa, mitä hän kärsi. Hän
otti hatun päähänsä ja läksi verannalle.

Vilma oli lopettanut keskustelunsa vengerkasta ja kääntyi rouva
Huoviseen ja Elsaan päin kysyen:

"Emmekö lähde tänä iltana katsomaan hiidenpatoja Hanhisaaressa? Sehän on
melkein tiellä Koivuniemeen."

"Se olisi varsin hauskaa", vastasi Eksköld, "vai mitä rouva Huovinen ja
neiti Elsa arvelevat?"

"Voi, se olisi hirveän lystiä!" huudahti Elsa, ja rouva Huovinen
hymyili.

"Elsa on niin lapsellinen vielä. Mutta jos lähdemme sinne illalla, pitää
meidän keittää teetä siellä ja siksi sinä Elsa voisit taas leipoa hiukan
niitä sinun hyviä sokerileipiäsi, joista tohtori Eksköld toissa päivänä
piti niin paljon."

Rouva Huovinen huokasi helpoituksesta. Vihdoinkin oli hänelle
ilmaantunut tilaisuus ilmoittaa Eksköldille, että ne leivokset, joita
Eksköld toissapäivänä oli kiitellyt, olivat Elsan leipomia. Hän oli
odottanut, että Annalla olisi senverran hienotuntoisuutta, että hän sen
ilmaisisi, varsinkin koska Eksköld juuri oli kääntynyt Annan puoleen
niitä kiitellessään, mutta se oli turha toivo. Anna ei näyttänyt
huomaavan koko asiata.

"Vai olivat ne Elsa neidin leipomia", hymyili Eksköld. "Minä luulin että
Anna oli yht'äkkiä ruvennut meitä hämmästyttämään leipomataidollaan."

"Ei Annalla koskaan ole ollut taipumusta sellaiseen -- valitettavasti",
huokasi täti.

Eksköld nousi äkkiä ylös hermostuneesti. Huh, kuinka häntä inhotti tuo
kaikki! Mitä hänellä oli tekemistä noiden ihmisten ja heidän
sokerileivostensa kanssa!

Lyhyesti anteeksi pyytäen hän poistui professorin luo laboratorioon.

Anna tuli samassa alas verannalle. Hänen silmissään loisti melkein
kuumeentapainen vilkkaus ja posket punottivat. Heti hän oli valmis
yhtymään huviretkituumaan. Oh, ei tarvinnut kenenkään hänen tähtensä
tulla alakuloiseksi.

Päätettiin että lähdettäisi kello 6 iltapäivällä Haapasaaresta
Hanhisaareen ja sitten saatettaisi Vilma Aarnio kotiin Koivuniemeen.

Elsa läksi sokerileivospuuhiinsa ja Hart poistui professorin ja
Eksköldin luo laboratorioon. Anna jäi rouva Huovisen ja Vilma Aarnion
kanssa verannalle.

Omituista kyllä Annaa ei enää ollenkaan naurattanut, kun hän muisti
tädin otaksumisen, että Vilmasta kerran tulisi rouva Hart. Ei, ei
naurattanut.

Hän katsoi kuin tutkien Vilmaa. Kuka se oli tuo, joka uhkasi viedä hänen
ainoan onnensa? Ja millainen hän oli? Hän oli ylioppilas. Se ei
todistanut mitään. Sanottiin että hän oli kirjailija. Se ei myöskään
todistanut mitään. Meidän maassa saattoi kuka tahansa tulla
ylioppilaaksi. Meidän maassa saattoi kuka tahansa tulla kirjailijaksi.
Mutta sievä hän oli, pehmeä ja sievä. Mutta ei se yksin voinut Olli
Hartia viehättää -- --

Vilma Aarnio keskeytti Annan ajatukset alkamalla hätäisesti kertoa
jotain. Hän ei pitänyt Annan levottomasta, tutkivasta katseesta.

Rouva Huovinen ei pitänyt tuollaisesta lavertelemisesta, mutta hän
ajatteli itsekseen että tyttö raukka vain sillä koetti peittää suruaan,
kun Anna oli tullut hänen onnensa tielle.

Rouva Huovinen piti velvollisuutenaan niin pian kuin mahdollista puhua
asiasta Annalle. Mutta hänen prinsiippeihinsä kuului, että ihmisen aina
tulee olla hienotuntoinen ja kohtelias, olipa asia mikä tahansa. Siitä
syystä hänen oli aivan mahdoton suoraan sanoa sanottavansa Annalle,
vaan hänen täytyi odottaa sopivaa tilaisuutta. Kohtalo palkitsikin hänen
hienotuntoisuuttansa, sillä tilaisuus tarjoutui aivan heti.

Vilma Aarnio kertoi juuri pitkää juttua. Neiti X, se punatukkainen, joka
jo oli ainakin 35 vuotta ja joka ennen oli ollut kihloissa sen pastori
Y:n kanssa, oli äskettäin mennyt naimisiin maisteri Ö:n kanssa, joka oli
häntä paljoa nuorempi.

Rouva Huovinen yskähti, sillä nyt oli hetki tullut. Hän katsoi
tutkivasti ja ankarasti Annaan ja sanoi:

"Se on vallan omituista, kuinka keski-ikäisillä naisilla on vähän
vakavuutta meidän päivinämme."

"Niin", sanoi Anna hajamielisesti, sillä hän ajatteli juuri sitä, että
Hart varmaankaan ei moneen päivään ollut tehnyt työtänsä, eikä kuullut
ollenkaan mistä oli kysymys.

Täti kävi hiukan noloksi, kun Anna ei vastustanut, mutta piti
velvollisuutenaan jatkaa kumminkin.

"Todellinen nainen, joka kerran on syvästi rakastanut, ei voi enää
rakastaa toista kertaa."

Vilma lensi tulipunaiseksi. Hän näki hengessä nuorukaisrivin edessään.
Siinä oli tohtori Hart, siinä oli ylioppilas Miettinen, maisteri A.,
tohtori B. j. n. e. Mutta hän kohotti sitten tyynesti pienen pyöreän
nenänsä pystyyn, näytti arvokkaalta ja ajatteli, että tuommoiset vanhat
rouvat ovat aina niin ahdasmielisiä. Kuinka he voisivatkaan ymmärtää
taiteilijaluonteita.

Kun Anna ei vieläkään mitään vastannut, täytyi tädin kääntyä suorastaan
häneen ja kysyä:

"Etkö arvele niin, Anna?"

"Mitä sitten täti?" kysyi Anna.

Tuo oli jo liikaa! Anna ei edes kuunnellut häntä enää! Täti punastui ja
hänen äänensä hiukan vapisi, kun hän toisti:

"Että todellinen nainen ei voi rakastaa kahta kertaa?"

"Se riippuu kai naisesta", sanoi Anna iloisesti.

"Ei, se riippuu siitä löyhyydestä ja periaatteettomuudesta, joka
nykyjään on vallalla. Nainen, jossa on vakavuutta ja oman arvonsa tuntoa
ei ikinä mene rakastumaan kahta kertaa, ja kaikkein vähimmin hän koettaa
keikailulla ja sopimattomalla tuttavallisuudella syrjäyttää nuorempaa
ja viehättävämpää kilpailijaa."

Tuo viimeksi mainittu seikka ei tosin ollut missään yhteydessä neiti X:n
lemmentarinan kanssa, mutta se oli sanottava, ja nyt oli tädin omatunto
rauhoitettu. Hän nousi ylös tyytyväisenä ja läksi kyökkiin auttamaan
Elsaa sokerileivosten teossa.

Anna ei virkkanut mitään. Siis täti jo tiesi hänen salaisuutensa. Ja
tietysti kaikki muut myöskin. Tuskin lienee täti aavistanut, kuinka
syvään hänen iskunsa sattui.

Mutta rouva Huovisen sanat olivat sattuneet toiseenkin, jolle ne eivät
olleet aiotut. Vilma Aarnio oli käynyt vallan punaiseksi ja hän oli
vähällä purskahtaa itkuun. Tuo loukkaus Annaa kohtaan hänen tähtensä oli
vallan kuulumatonta. Ja Anna saattoi vielä luulla häntä niin
halpamaiseksi että -- -- --

Vilman ääni vapisi pidätetystä itkusta, kun hän riensi Annan luo sanoen:

"Neiti Hemmer -- rakas neiti Hemmer -- ettehän uskone -- että minä --
että minä -- -- --"

Ja sitten hän sekaantui vallan ja kyyneleet alkoivat vieriä pitkin
pyöreitä, punoittavia poskia.

Muuta ei tarvittu Annan tyynnyttämiseksi täydellisesti. Hän oli taas
entinen arvokas, rauhallinen Anna Hemmer, kun hän otti hiljaa Vilmaa
kädestä koettaen häntä tyynnyttää:

"Lapsi raukka -- rauhoittukaa toki -- eihän tuo ollut niin vaarallista.
Täti on vanha ja hänellä on oma käsityksensä tavoista -- -- tyyntykää
nyt, lapsi kulta, etteivät muut huomaa tätä pientä ikävää kohtausta."

Ja Vilma rauhoittui täydellisesti. Tietysti se ei ollut vaarallista,
koska neiti Hemmer niin sanoi. Eihän se tietysti ollut mitään, koko
asia. Ja ei suinkaan täti liene mitään tarkoittanutkaan.

Ja hän hymyili kiitollisesti kesken kyyneleitään Annalle, joka
ystävällisesti taputti häntä olalle, ja oli taas täysin tyytyväinen
elämään.



IX.


Kello kuusi lähdettiin Haapasaareen. Anna olisi mieluummin jäänyt kotiin
isänsä luo, joka ei jaksanut tulla mukaan, mutta professori ei tahtonut
kuulla puhuttavankaan siitä.

"Tietysti Anna lähtee mukaan. Enkö minä muka isänä saisi määrätä
tyttäreni toimia?" Ja leikillisesti ukko otti Annan hatun ja asetti sen
hänen päähänsä.

"Mutta isä -- itsenäinen, moderni nainen ei -- --" koetti Anna
puolustautua, mutta ukko veti Eksköldiä kädestä sanoen:

"Minä uskon nyt tyttäreni sinun, vakavan zoologin huostaan. Hart
tietysti ajaa perhosia eikä jouda kiinnittämään mieltänsä tällaisiin
pikku asioihin."

"Tietysti", hymyili Eksköld, "vaikkei minusta Anna tosin ole niin aivan
pikkunen -- perhosiin verraten."

Anna ojentihe suoraksi hymyillen iloisesti, vaikka Eksköldin ääni
tuntui hänestä sanovan enemmän kuin sanat.

Rouva Huovinen katsoi moittivasti tuota ryhmää. Joko nyt Eksköldkin
rupesi Annaa liiaksi huomaamaan? Ei, se oli sula mahdottomuus.

Mutta siltä nyt todellakin näytti. Eksköld näkyi aikovan täyttää
professorilta saaman toimensa perusteellisesti. Hän oli iloinen ja laski
leikkiä enemmän kuin koskaan, mutta pysytteli koko ajan Annan
läheisyydessä, välittämättä rouva Huovisesta ja Elsasta ollenkaan.

Ja tuskin koskaan oli Anna ollut hänelle niin kiitollinen kuin nyt.
Hänestä tuntui olo niin helpolta, kun Eksköld piti koko seuraa vireillä,
peittäen hänen huolensa leikkipuheillaan.

Vene kolahti kohta Haapasaaren rantaan. Teekupit ja leivokset kannettiin
maihin ja Hart kiirehti Vilman ja Elsan kanssa tekemään tulta kivien
väliin, missä teevesi oli keitettävä.

"Rouva Huovinen", kuului äkkiä Eksköldin iloinen ääni, "tässä on
erittäin mukava kivi istuimeksi, jos suvaitsette."

Ja rouva Huovinen suli heti lempeäksi sekä asettui kivelle.

"Minun täytyy", lisäsi Eksköld yhtä iloisesti, "viedä Anna hiukan
kävelemään. Hän näyttää vähän vilustuneelta, ja koska setä uskoi minulle
kokonaan Annan tällä retkellä, täytyy minun pitää huolta isällisistä
velvollisuuksistani."

Kuinka kiitollinen Anna oli siitäkin, että hän nyt pääsi hiukan pois
tästä seurasta. Oli niitä sentään eliitti-ihmisiä olemassa, jotka
sanaakaan selittämättä tunsivat, mitä oli tehtävä. Arvid Eksköld kuului
niihin. -- Entä Hart, hänen ystävänsä, hänen rakkain -- --

"Jaa, jaa", keskeytti rouva Huovisen ääni Annan ajatuksia, "mene sinä
vain Anna hiukan levähtämään. Kyllä nuoret täällä pitävät huolta teestä.
Ja sitten huhuilemme teille kun tee on valmis."

Anna astui Eksköldin kanssa ylös mäen törmää, jonka huipulta oli laaja
näköala yli aavan meren.

"Tämä suuri ja tavaton vierastulva nähtävästi väsyttää sinua liiaksi,
Anna", alkoi Eksköld ystävällisesti. "Eiköhän meidän kaikkien jo pitäisi
siirtyä pois Haapasaaresta?"

"Ei, ei, Arvid. Tiedäthän että sinä ja Olli Hart kuulutte meihin
erakkoihin. Minä olen vain vielä niin tottumaton -- nuoriin,
käyttääkseni tädin lempisanaa."

Eksköld naurahti. "Niin, kaikkeen pitää tottua tässä maailmassa. Mutta
tietysti täytyy myöskin maksaa oppirahoja."

Anna tahtoi mielellään siirtää puheen pois itsestään ja hänen mieleensä
johtui tädin silminnähtävä suosio Eksköldiä kohtaan, johon syy oli
helposti arvattavissa. Eiköhän Eksköld itse ollut mitään huomannut?
Siinä tapauksessa oli ehkä pieni varoittava sana ystävän suusta
paikallaan nyt.

"Kuule Arvid", alotti hän, "oletko huomannut tädin tuumia sinun
suhteesi?"

"Olen, tietysti."

"Mutta eikö ole hiukan varomatonta, että olet niin kovin kohtelias
Elsalle?"

"Miksi niin?"

"Miksikö? Hyvänen aika, olisihan sääli, jos herättäisit turhia toiveita
tyttö raukassa, joka vielä on vallan lapsi."

"Miksi niin varmasti otaksut, että ne toiveet -- jos niitä syntyisi --
olisivat turhat?" kysyi Eksköld hymyillen salaperäisesti.

"Arvid! Ethän koettane uskotella, että sinä -- -- -- Kuule, sinä et
luultavasti ymmärrä, että nyt puhun vallan vakavasti ja laskematta
leikkiä."

"Oh, ymmärrän varsin hyvin", vastasi Eksköld yhä vielä suu hymyssä ja
samalla katsoen niin läpitunkevasti Annaan, että Anna äkkiä käänsi
katseensa pois. Ja sitten hän jatkoi äänellä, joka kaikui aivan
vieraalta Annan korvissa:

"Katso Anna, luulen että meillä, sinulla ja minulla, on aivan eri
käsitykset avioliitosta. Minä en pidä välttämättömänä -- hm -- tuskin
suotavanakaan tuota n. s. hengenheimolaisuutta ja sielujen sopusointua
ja tiesi mitä kaikkea. Tosin tuo kaikki useimmiten rajoittuu pelkkiin
fraaseihin vain ja on siis vallan viatonta laatua, mutta kaikissa
tapauksissa on hyvä olla edeltäkäsin vallan selvillä kannastaan, jotta
kaikenmoiset turhat pettymykset säästyisivät."

"Fraaseja! Väitätkö todellakin, ettei löydy syvempää
hengenheimolaisuutta muutamien ihmisten välillä?"

"En toki mitään semmoista väitä, mutta sellaisten henkilöiden ei herran
tähden pidä mennä naimisiin keskenään."

"Miksikä ei?"

"Siksi että he ovat liian tasaväkiset ja taipuvaisia pitämään kaikkia
asioita liian täytenä totena -- ja tulevat onnettomiksi. Etkö ymmärrä
sitä, Anna?"

"En, en, enkä tahdo mitään semmoista ymmärtää. Sinä et käsitä kuinka
kipeältä tuntuu kuulla tuommoista sinun suustasi." Anna puhui kiivaasti.

"No niin", sanoi Eksköld tyynesti. "Oli aika, jolloin minäkään en sitä
ymmärtänyt, mutta sitten opin."

"En soisi, että olisit sen koskaan oppinut", sanoi Anna hermostuneesti.

Eksköld naurahti. "Johtuu mieleeni eräs kirjailija, joka sanoo, että
Jumalalla on hyvin syvä huumorin tunne -- ja tällä hetkellä olen
todellakin tilaisuudessa tuntemaan noiden sanojen totuuden. Kohtalo
tekee kieltämättä pientä, myrkyllistä pilaa minusta, kun se panee sinun
-- juuri sinun Anna -- moittimaan minua siitä, etten vaadi Onnettarelta
omakseni sitä naista, joka minulle on ollut ainoa maailmassa ja jota
pidän -- hengenheimolaisena."

Annasta tuntui kuin ukkosen nuoli olisi häneen iskenyt. Hän ei voinut
sanoa sanaakaan. Oliko hän ollut sokea? Sokea, sokea! Jumala kaikki
asiat selvittäköön. Kuinka hänen surunsa äkkiä tuntuivat vähäpätöisiltä
ja mitättömiltä.

Eksköld, joka äsken oli käynyt tavallista kalpeammaksi, muuttui pian
entiselleen ja sanoi tyynesti:

"Ehkä annoin sinun aavistaa enemmän kuin olisin tahtonut, Anna, mutta
elä anna sen painaa mieltäsi. Minä olen terve nyt, aivan terve. Tieteeni
antaa minulle kaiken sen tyydytyksen, jota elämältä pyydän. -- Jos sen
lisäksi vielä satun saamaan mukavan, rauhallisen kodin ja kiltin pikku
emännän, olen täysin tyytyväinen kohtalooni. Minulla ei todellakaan ole
mitään syytä käydä silmät ummessa ja uskotella itselleni että maailma on
toisenlainen kuin se on."

Mutta Anna oli saanut kuulla jo aivan liian paljon, aivan liian paljon.
Oli kuin maa hänen allansa oli vajonnut. Kaikki se perustus, jolle hän
oli rakentanut, horjui sinne tänne. Hän oli todellakin kulkenut silmät
ummessa, ymmärtämättä elämää ympärillään, tosi elämää riehuvine
tunteineen ja intohimoineen. Ja kuka se oli tuo mies, joka aina ennen
oli tuntunut niin läheiseltä ystävältä? Tuo mies, joka järjellään aina
hallitsi tunteensa eikä sortunut? Annan valtasi outo, pelon sekainen
tunne, jommoista ihminen tuntee suuren salaisuuden edessä. Kuka se oli
tuo mies, joka oli häntä rakastanut, mutta omalla voimallaan sen tunteen
masentanut siksi että se muutoin olisi murtanut hänen elämänsä? Eksköld
oli arvoitus, joka ei milloinkaan hänelle selviäisi.

"Arvid -- --", aloitti Anna, mutta sitten hän vaikeni. Jos hän lausui
sanaakaan enemmän, oli hänen tyyneytensä ja mielenmalttinsa lopussa.

Eksköld katsoi Annaan ikäänkuin odottaen, mutta Anna oli ääneti ja
kalpeana voimatta sanoa enempää.

"Jopa minä nyt kömpelyydelläni taisin pahoittaa mielesi", alkoi Eksköld
tyynesti, "mutta vielä kerran, Anna, usko vakuutustani, kun sanon, että
nyt olen terve. Soisin että sinäkin olisit terve -- -- niin, eihän se
aina ole niin helppoa -- -- mutta sinulla on paljon voimia, Anna. Ja
paitsi sitä -- -- olethan niitä yksinäisiä olentoja -- -- se antaa
voimaa."

"Halloo--oo--oo!" kuului samassa Hartin ja Vilman ääni metsässä. Tee oli
valmista ja Annaa sekä Eksköldiä odotettiin.

"Tullaan kohta!" huusi Eksköld vastaan, ja sitten kääntyen Annaan hän
kysyi tyynesti:

"Tuletko Anna jo, vai lähdenkö minä edellä?"

"Minä tulen kanssasi", vastasi Anna, johon Eksköldin täydellinen
tyyneys vaikutti niin sanomattoman rauhoittavasti.

"Ja nyt sinun pitää ottaa minun käsivarteni ja sallia minun täyttää
holhoojavelvollisuuksiani", virkkoi Eksköld, tarjoten käsivartensa
Annalle.

Anna nojasi Eksköldin käsivarteen ja varmasti ja vakavasti Eksköld
talutti häntä kivikkopolkua, työntäen toisella kädellään oksat pois
hänen tieltään.

"Katso, Anna, tuonne", huudahti Eksköld äkkiä.

He olivat tulleet avonaiselle paikalle mäen rinteellä ja heidän edessään
levisi meri äärettömänä, aukeana, mahtavana. Ei ollut saarta
rajoittamassa taivaanrantaa eikä ainoata purjettakaan meren
yksinäisyyttä häiritsemässä. Aurinko oli lähellä laskuaan ja kultasi
pilven, joka hiljalleen purjehti taivaankannella.

Anna seisahtui lumottuna. Noin voimakkaana vaikka tyynenä, noin
yksinäisenä ja salaperäisenä hän ei luullut ennen merta nähneensä. Häntä
pelotti hänen oma pienuutensa. -- Hän jatkoi omia ajatuksiaan ääneensä:

"Mutta tuo kultainen pilvi antaa eloa ja lämpöä tuohon voimaan ja
äärettömyyteen."

Eksköld hymyili hiukan. "Niin -- hetkeksi ja näennäisesti. Mutta kyllä
se niin on kumminkin että 'pilvet on pilviä, vaikka ne kuinka kullassa
ruskotelkoot'."

"Arvid -- sinä muistat tuon aina", sanoi Anna hiljaa.

"Täytyy muistaa", virkkoi Eksköld. "Onneton se, joka pilviä kullaksi
uskottelee."

"Niin, niin -- en tiedä liekö onneton vai onnellinen", sanoi Anna.

"Se täytyy oppia", sanoi Eksköld tyynesti.

"Niin kai. -- Mutta nyt se pilvi jo katosikin." Anna värisi kuin
kylmästä.

"Nyt meidän täytyy kulkea nopeasti, ettet vallan kylmety, Anna", virkkoi
Eksköld reippaasti ja alkoi astua Annan kanssa alas mäen rinnettä.

Hart astui jo tuolla heidän vastaansa katsoen Annaan kysyvästi. Anna
nyökäytti ystävällisesti päätään, mutta hänen katseensa oli väsynyt ja
surullinen. Voi, kuinka mielellään Hart olisi tahtonut puhua hänen
kanssaan ja saada kaikki selvitetyksi, mutta eihän tällaisessa touhussa
voinut tulla kysymystäkään siitä.

Vilma ja Elsa olivat järjestäneet kupit sekä leivokset ja kaatoivat
juuri höyryävää teetä kuppeihin. Rouva Huovinen kehoitti kaikkia
kiirehtimään, jotta tee ei jäähtyisi.



X.


Rouva Huovinen ja Elsa olivat lähteneet Haapasaaresta oltuaan siellä
noin kaksi viikkoa, ja Vilma Aarnio oli muuttanut heidän kanssaan
kaupunkiin auttamaan Elsaa kodin sisustamisessa. Anna oli taas isänsä ja
Hartin sekä Eksköldin parissa Haapasaaressa.

Mutta ei tahtonut heidän suhteensa enää tulla entiselleen. Oli kuin
jotain olisi särkynyt siinä.

Hart oli päättänyt puhua suoraan Annalle ja kysyä, mikä oli syynä
siihen, että heidän välinsä kaikesta huolimatta oli muuttunut, mutta
osittain Eksköldin läsnäolo, osittain outo pelko pidätti häntä siitä.
Oliko se muutos todellakin sitä laatua, jota hän aavisti? Ajatteliko
Anna häntä toisilla tunteilla kuin ystävän? Annan melkein jäykkyyteen
vivahtava tyyneys oli aina ennen estänyt häntä semmoista
epäilemästäkään, mutta heidän keskustelunsa silloin rannalla ennen
rouva Huovisen ja Elsan tuloa oli avannut hänen silmänsä näkemään, mitä
tuon kylmän kuoren alla kuohui.

Jos asia nyt oli niinkuin hän aavisti -- oliko hänellä muuta kuin yksi
tie valittavissa? -- Mutta miksi hän pelkäsi tuota? Ei löytynyt maan
päällä toista naista, jota hän niin paljon kunnioitti, joka tuntui
hänestä niin hyvältä, niin läheiseltä kuin Anna. Voisiko mies toivoa
parempaa vaimoa itselleen, jos todellakin Anna oli hänelle, arvottomalle
olennolle, rakkautensa antanut? Ja kumminkin -- kumminkin -- -- --

Mutta hän tahtoi ajaa pois kaikki epäilykset. Jos Anna rakasti häntä,
oli hänen velvollisuutensa selvä kaiken sen jälkeen, mikä oli
tapahtunut. Anna ei saanut sanoa hänestä, että hän pakeni huomattuaan
asian laidan. Heti kun vain tilaisuus tarjoutuisi, aikoi Hart saada
asian selville.

Ei tuntunut Annastakaan olo helpommalta. Keskustelu Eksköldin kanssa oli
vaikuttanut häneen niin masentavasti, että hänestä tuntui kuin hän ei
ikinä enää voisi mitään ehyttä elämästään rakentaa. Kaikki nuo pitkät,
kuluneet vuodet hän oli kulkenut hautautuneena itseensä ja omiin
huoliinsa ja ollenkaan hakematta selitystä siihen, mikä salainen
vetovoima häntä aina veti Eksköldiin enemmän kuin muihin. Ja jos hän
olisikin aavistanut sitä mitä hän nyt tiesi -- ei se olisi asioita
paremmaksi tehnyt. Ei, päinvastoin pahemmaksi. Tuon kaiken Eksköld oli
heti ymmärtänyt ja siksi hän ei koskaan ollut mitään ilmaissut. He
olivat todellakin liian paljon hengenheimolaisia. He olivat liian
tasaväkiset voidakseen liittää elämänsä yhteen. Ja sitten oli Hart
ilmaantunut hänen tielleen ja Anna oli melkein väkisin anastanut hänet
elämäänsä. Oliko se petosta tuo kaikki, oman itsensä pettämistä? Ei, ei,
se oli täyttä totta. Hart oli tullut hänen onnelleen välttämättömäksi.
Ilman Hartia ei ollut elämääkään hänellä. Ja kumminkin kuluneet viikot
olivat hänelle opettaneet, että Hartilla oli paljoa laajempi maailma
kuin hän oli aavistanut, ja että heidän, hänen ja Hartin, suhde ei ikinä
enää tulisi olemaan sama kuin ennen. Kuinka murhaavan selvästi kohtalo
oli hänelle näyttänyt, millainen huojuva tuulentupa se oli se hänen
ihannemaailmansa, jossa hän komeasti vaelteli ympäri kuningattarena
rakentaen ylipääsemättömän aidan itsensä ja Hartin ympärille. Niin -- se
oli totta, että Jumalalla oli syvä huumorin tunne.

Eksköld ja professori olivat ainoat, jotka täysin tyyninä ja
levollisina tekivät töitään. Viime aikoina rouva Huovisen ja Elsan
ollessa Haapasaaressa Eksköld teki aamusta iltaan työtä professorin
kanssa laboratoriossa ja laiminlöi Elsan siinä määrin, että rouva
Huovinen sangen paljon rupesi epäilemään hänenkin periaatteittensa
vakavuutta. Ei auttaneet sokerileivokset eikä mitkään.

Päivät vierivät kumminkin ja Annaa rauhoitti enin se seikka, että hän
koetti käyttää kaiken aikansa asettaakseen professorin elämän niin
mukavaksi kuin suinkin. Kaikki pienet huolet isän tähden lähensivät
häntä tällä ajalla vanhaan isään enemmän kuin koskaan. "Niin kauan kuin
minulla on isä, on minulla paljon työtä vielä maailmassa", puheli hän
itselleen ja kaikki huolet tuntuivat keveämmiltä kantaa. Eikä
professorikaan enää näyttänyt tulevan toimeen ilman häntä. Annan piti
ottaa osaa kaikkiin hänen toimiinsa ja olla aina lähellä, kun ukko
kutsui.

Elokuu oli käsissä ja illat kävivät kolkoiksi.

"Jo alkaa väsyttää", sanoi professori, kun he kaikki neljä istuivat
yhdessä professorin laboratoriossa.

Anna katsahti levottomasti isään, joka todellakin näytti hyvin huonolta
ja väsyneeltä.

"Isä, eikö ole paras, että lähdemme jo kaupunkiin tai haetamme lääkärin
tänne. Sinä et ole terve", sanoi hän.

"Ei, lapseni, ei. Kohtahan lähdemme. Ole nyt vain levollinen." Ja
kääntyen Eksköldiin ja Hartiin hän lisäsi: "Minä tahtoisin vielä tänä
iltana hiukan puhella kanssanne luentojen järjestämisestä ensi vuonna.
Lähde sinä Anna lapseni nyt levolle."

Anna poistui omaan huoneeseensa jättäen isänsä Eksköldin ja Hartin
kanssa laboratorioon. Mutta levolle hän ei voinut mennä. Isä, isä,
kuinka huonolta hän näytti. Jo huomispäivänä oli lääkäri haettava tänne,
vaikka isä vastustaisikin.

Hän kulki rauhattomasti huoneessaan ajatellen kuinka hän syksyllä voisi
järjestää elämän sillä lailla, että isällä oli täydellisesti levollista
ja mukavaa, vaikka täti nyt oli Helsingissä ja tulisi tietysti paljon
olemaan heidän kanssaan. Samassa kuului nopeita askeleita portaissa ja
hetken perästä joku koputti hänen oveaan:

"Anna, oletko valveilla vielä?" kuului Hartin hätäinen ääni.

Anna kiirehti ovelle ja sydän melkein lakkasi tykyttämästä, sillä
kauhea aavistus valtasi hänet.

"Mikä on tapahtunut?"

"Setä on sairastunut. Mutta rauhoitu, Anna, ehkä kaikki käy hyvin."

Hartin ääni ilmaisi, ettei hän ollenkaan uskonut että kaikki "käy
hyvin", mutta Anna ei vastannut sanaakaan, vaan kiirehti hänen ohitsensa
alas portaita.

Professori makasi tyynenä sohvalla laboratoriossa, mihin Hart ja Eksköld
olivat hänet nostaneet, kun hän oli tuolissa istuessaan vaipunut alas.
Eksköld ja vanha palvelija olivat hänen vuoteensa ääressä, kun Anna ja
Hart saapuivat.

Yksi ainoa silmäys häneen ilmaisi Annalle, että nyt oli kysymys hetkisiä
eikä päivistä.

Eksköld tahtoi lähteä kaupunkiin lääkäriä hakemaan, mutta professori,
joka oli täydessä tajussaan ja jaksoi vielä puhua, esti sen.

"Elkää jättäkö minua te kolme", sanoi hän heikosti, "tahtoisin pitää
teidät luonani. -- -- Menköön kalastaja -- -- jos se teitä tyynnyttää --
-- Muutoin en tarvitse enää lääkäriä."

Hänen silmänsä menivät umpeen ja hän hengitti raskaasti. Anna oli
kalpeana ja vapisevana istunut vuoteen ääreen. Tuo kaikki oli tullut
niin äkkiä, ettei hän vielä voinut käsittää kuoleman läsnäoloa. Hetken
perästä professori avasi taas silmänsä ja katsoi Annaa sekä Hartia ja
Eksköldiä, jotka äänetönnä istuivat vuoteen ääressä.

"Minulla on kaksi lasta", virkkoi hän sitten entiseen leikilliseen
tapaansa, "sinä Annaseni ja tieteeni. Pojat -- -- -- pitäkää huolta --
molemmista -- -- -- kun lähden."

"Isä -- isä!" Annan kyyneleet valuivat vapaasti.

"Koetan tehdä minkä voin", sanoi Eksköld hiljaa ja kalpeana.

Hart oli liian liikutettu voidakseen puhua. Hän tarttui Annan käteen ja
puristi sitä ääneti.

Professori katsoi heidän yhtyneitä käsiään ja hymyili rauhallisesti.

"Hyvästi -- -- lapset -- --"

Muutamia raskaita huokauksia kuului vielä ja sitten oli kaikki lopussa.



XI.


Anna oli muuttanut takaisin kaupunkiin ja asui rouva Huovisen luona.
Rouva Huovinen oli sanonut, että miltä se näyttäisi, jos hän jättäisi
rakkaan Fredrikin ainoan lapsen yksin suruunsa, kun kerran hänellä oli
koti tarjottavana. Anna oli ensin vastustanut ja tahtonut omaan tuttuun
pesäänsä, mutta täti sanoi että se ei käy laatuun, suorastaan ei käy
laatuun. Ja Anna oli niin väsynyt, niin loppuun asti väsynyt, ettei hän
jaksanut paljoa vastustaa. Sama kai se oli, missä hän asui. Ja ehkä oli
parempikin olla vieraassa ympäristössä, jossa ei mikään muistuttanut
isää. Mutta siinä kohdassa hän oli erehtynyt. Jos kohta ympäristö olikin
vieras, piti täti huolta siitä, että isää muistettiin puheella niin
paljon kuin mahdollista. Hän piti suorastaan periaatteelliselta kannalta
oikeana, että rakkaalle vainajalle suotiin kuoleman jälkeen kaikki se
tunnustus ja kunnioitus, mikä hänelle oikeudella oli tuleva.
Professorin suruharsolla verhottuja kuvia oli pöydillä ja
uuninreunustoilla ja aina kun tuli joku vieras -- ja tuttavat tietysti
pitivät velvollisuutenaan käydä lohduttamassa -- kertoi hän heille
veljensä elämästä ja kuolemasta. Hän ei ikinä sanonut voivansa antaa
anteeksi itselleen sitä, että hän ei ollut viipynyt Haapasaaressa kunnes
kaikki oli ohi. Mutta kuka sitä saattoi aavistaa! Ei hän sillä tietysti
ollenkaan tahtonut sanoa, ettei Anna olisi tehnyt kaikkea mitä tehdä
saattoi. Mutta Anna oli luonteeltaan niin epäkäytännöllinen ja paitsi
sitä vanhan ihmisen läsnäolo, vanhan ihmisen, joka itse äskettäin oli
saanut kokea millaista parhaimman tukensa menettäminen on (silloin hän
aina kohotti nenäliinan silmilleen) olisi ollut kaikille lohdutukseksi.

Anna oli kuullut kaiken tuon niin usein, että hän oli jo aivan lakannut
tuntemasta mitään. Jos hän jotain tunsi, oli se vain hiljaista riemua
siitä, että hän oli saanut olla isän ja Eksköldin ja Hartin kanssa
omassa pienessä piirissään isän, tuon rakkaan vanhan isän viimeisinä
hetkinä.

Mutta yksi asia alkoi tuntua Annasta yhä peloittavammalta, se että
muutamien päivien perästä piti koulun taas alkaa. Täti sanoi Annan
puolesta iloitsevansa siitä, sillä säännöllinen työ oli paras lääke
surulle. Niin olihan se totta, vallan totta. Mutta kun hän oli niin
väsynyt, niin toivottoman väsynyt. Ja eihän se ollut vain suru isän
kuoleman tähden, joka hänestä teki lopun. Ei, ei, vaan kaikki se muu.

Eksköld ja Hart olivat tämän ajan kuluessa olleet hänen apunaan
kaikessa. Ei hän ymmärtänyt, kuinka hän muutoin olisi kaikkia
kestänytkään. Hän ei ollenkaan siis nyt hämmästynyt kun palvelija tuli
sanomaan että tohtori Hart tahtoi häntä tavata.

"Elä pahastu, Anna, että niin paljon sekaannun sinun asioihisi", aloitti
Hart ja Annaan koski kipeästi tuokin anteeksipyyntö. "Mutta", lisäsi
Hart, "sinä et mitenkään nyt saa alottaa kouluasi, vaan sinun täytyy
ottaa virkavapaus ja lähteä muille maille."

Se tuntui niin hyvälle tuo Hartin huolenpito, mutta miksi hän tahtoi
karkoittaa hänet muille maille? Oh, hän oli sairaaloisen epäluuloinen.
Kun hän katsoi Hartin uskollisiin, osaaottaviin silmiin, haihtui
epäilys.

"Se olisi suloista, olen niin väsynyt, mutta -- --"

"Muuta ei sinun tarvitse sanoa. Sinun täytyy nyt antaa ystäviesi hiukan
auttaa sinua. Minä otan kokonaan huolekseni puhutella johtajaa, sopia
sijaisesta j. n. e." lisäsi Hart vilkkaasti.

Anna ei vastustanut. Jo tuo ajatus, että hän pääsisi pois rauhaan ja
yksinäisyyteen, tuotti hänelle lepoa. Koulussa olivat asiat pian
järjestetyt. Anna kävi lääkärin puheilla, sai todistuksen sekä
seikkaperäisiä neuvoja, kuinka hänen piti hoitaa itseään. Hart piti
täydellisesti lupauksensa ja hankki yhdessä koulun johtajan kanssa
sijaisen Annalle syyslukukaudeksi. Täti oli myöskin aivan heti
taipuvainen Annan lähtöön ja ryhtyi puuhiin, jotta Anna pääsisi niin
pian kuin mahdollista menemään.

Ja syyskuun alkuviikolla toteutuikin se tuuma. Rouva Huovinen oli
kutsunut Hartin ja Eksköldin illalliselle eräänä perjantai-iltana, ja
sitten piti yhdessä mentämän saattamaan Annaa laivaan, joka yöllä vasten
lauvantaita läksi Köpenhaminaan.

Huolimatta kaikista ponnistuksista vallitsi raskas mieliala useimmissa
tuon pienen seuran jäsenissä. Elsa kyllä puuhaili tavallista sievempänä,
valkoinen esiliina edessä, illallispöydässä ja rouva Huovinen tuon
tuostakin huomautti, että tuon ja tuon herkun oli Elsa itse paistanut
ja nuo leivokset leiponut, mutta eivät ne maittaneet sittenkään.

Anna tunsi koko ajan, että kaikki oli niin vierasta ja hän tahtoi pois,
pois kaikesta. Eksköld ja Hart kyllä ylläpitivät keskustelua, mutta
heilläkin oli selvä tunne siitä, että entiset ajat olivat olleet ja
menneet ja jotain uutta ja tuntematonta oli tulossa.

Mutta ilta kului loppuun vihdoinkin ja kaikki läksivät laivalle. Täti
tahtoi ettei viivyttäisi laivalla kauan, jotta Anna pääsisi levolle ja
Anna oli hänelle siitä erityisen kiitollinen. Hän kaipasi nyt
yksinäisyyttä melkein sairaaloisesti. Kun hyvästit oli sanottu, vetäytyi
Anna heti hyttiinsä odottamaan laivan lähtöä.

Mutta hetken kuluttua kuului heikko koputus ovelle ja kun Anna meni
katsomaan kuka siellä oli, seisoi Hart hänen edessään.

"Anna, en voinut erota sinusta noin", sanoi hän ja taas kuuli Anna hänen
äänessään tuon entisen tutun ja hellän värähdyksen.

"Kiitos, kiitos, että tulit", vastasi Anna, "niin saan viedä kauniin
muiston mukanani."

"Anna, sano, eihän se ole lopussa, kaikki se kesäinen? Jotain tuli
meidän väliimme, mutta selviäähän se, eikö niin? Enhän ole sinua
pahoittanut niin, ettet voisi sitä unohtaa? Anna, sano, tuleehan kaikki
taas entiselleen?"

Hart puhui nopeasti ja liikutuksella, joka tarttui Annaankin.

"Voi, selviää, selviää kaikki vielä. Sitä tuli vain niin paljon uutta
yht'aikaa, etten kestänyt sitä. Mutta kaikki tulee hyväksi vielä. Ja
kiitos sinulle vielä kerran, että tulit nuo sanat sanomaan ennen
lähtöäni."

Anna ojensi molemmat kätensä Hartille, joka puristi niitä lujasti.

"Anna, kohta saan kirjoittaa sinulle enemmän, eikö niin?"

Hänen äänessään oli jotain outoa, joka herätti Annassa aavistuksen siitä
mitä Hart ajatteli.

"Ei, ei vielä", sanoi hän hätäisesti, mutta lisäsi sitten tyynesti: "Elä
kirjoita minulle, Olli, ennenkuin pyydän. Lähetän tietoja itsestäni
tädille, jolta saat kuulla kuinka voin. Ja sitten -- sitten -- kun olen
terve taas -- sitten kaikki selviää."

"En kirjoita ennen, Anna", virkkoi Hart painavasti, "mutta sitten -- --"

"Niin -- sitten. Ja nyt jää hyvästi sinä hyvä, rakas ystävä", virkkoi
Anna lämpimästi.

"Hyvästi, Anna. Näkemiin asti!" Hart puristi hänen kättään ja riensi
sitten pois.

Anna jäi yksin hyttiin. Hän ei mennyt kannelle katsomaan kuinka laiva
syysyönä eteni Helsingin rannasta. Ulkona oli pimeä ja vettä vihmoi
hiljaa, mutta Annasta tuntui kuin hän nyt taas olisi matkalla kevättä
kohti.



XII.


Anna oli kirjoittanut rouva Huoviselle melkein joka viikko aivan lyhyitä
ilmoituksia olostaan ja voinnistaan. Hän oli asettunut pieneen
italialaiseen kaupunkiin ja tuntui viihtyvän siellä erittäin hyvin.
Alussa hän vain kirjoitti olevansa hyvin väsynyt, mutta toivovansa
virkistymistä.

Hart ja Eksköld kävivät usein herrasväki Huovisen luona kuulemassa
uutisia Annasta, ja rouva Huovinen huomasi ilolla, että Eksköld taas
rupesi yhä paremmin ja paremmin viihtymään heidän kodissaan. Elsa olikin
tilaisuudessa näyttämään kaikki hyvät ominaisuutensa, jotka alati
suurenevassa määrässä vetivät Eksköldin huomion puoleensa. Tyttö oli
verraten hiljainen ja hyvin taloudellinen. Ja vaikka hän joskus sanoikin
pieniä typeryyksiä, joita äiti nähtävästi oli hänen päähänsä pannut, ei
se ollut niin vaarallista. Aika oli kyllä tasoittava semmoiset pikku
epätasaisuudet. Hänestä tulisi varmaan malliemäntä. Eksköld alkoi taas
täydellä todella miettiä kaikenlaisia mahdollisuuksia. Ja hän viihtyi
hyvin tuossa mukavassa kodissa, jossa häntä pidettiin kuin ruhtinasta.

Vilma Aarnio oli tietysti aina mukana illanvietoissa ja joskus vielä
muitakin nuoria.

Mutta ei Vilman vilkkaus eikä mikään voinut poistaa pilviä Hartin
otsalta. Hän oli ainoa tuossa seurassa, jota näkyi huoli painavan. Vilma
Aarnio luopuikin pian kaikista yrityksistä elähyttää Hartia, sillä hän
oli nyt vakuutettu löytäneensä syyn Hartin alakuloisuuteen. Häntä
nähtävästi vaivasi epätietoisuus, kumpiko, Vilmako vai Anna, saisi hänen
sydämessään etusian. Vilma kyllä tiesi kokemuksesta, kuinka kiusallista
tuommoinen epätietoisuus oli. Mutta Vilma oli hyväsydäminen tyttö, ja
silloin yhden kerran Haapasaaressa Anna oli täydellisesti voittanut
hänen sydämensä. Hän päätti siis olla jalomielinen ja luopua kokonaan
kilpailusta. Paitsi sitä hänellä oli jo vallan selvillä, että hän
kaikissa tapauksissa kirjoittaisi sen romaaninsa itsestään ja ylioppilas
Miettisestä. Juoni oli jo valmis: kaksi kansanlasta, toinen rikas,
toinen köyhä, jotka lukemattomia esteitä voitettuaan kohoavat
yhteiskunnan ylimmille huipuille ja löytävät toisensa, Hart oli siihen
vallan tarpeeton.

Tavallisesti Hart poistui hyvin aikaisin heidän seurastaan syyttäen
työtä. Ei kukaan kumminkaan käsittänyt, mitä kiireellisiä töitä hänellä
mahtoi olla nyt, kun hänen perhoskirjansakin jo oli valmis. Se oli
herättänyt suurta huomiota ja alituiseen näkyi lehdissä otteita
ulkomaalaisten aikakauskirjain kiittävistä arvosteluista. Mutta ei tuo
yleinen tunnustuskaan näyttänyt voivan antaa iloa hänelle.

Syyslukukausi kului loppuun ja joulu oli käsissä, mutta Annalta ei ollut
vieläkään tullut mitään tietoja Hartille, jotka olisivat oikeuttaneet
hänet kirjoittamaan ja sanomaan sanottavansa. Tämä epätietoisuus oli
saattaa hänet sairaaksi levottomuudesta. Hän ei uskaltanut, ei tahtonut
ajatella tulevaisuutta. Eikä työkään nyt antanut hänelle viihdykettä.
Eksköld oli määrätty väliaikaisesti hoitamaan professorinvirkaa ja
Hartilla oli yhä vieläkin Yksityislyseon tunnit. Sen lisäksi hän kyllä
koetti ahkerasti jatkaa tieteellisiä töitään, mutta eipä se ottanut
onnistuakseen.

Eksköldin kanssa hän ei aikonut kilpailla professorin virasta, se oli
hänellä selvillä. Ja se kyllä hiukan rauhoitti ja tyynnytti häntä,
mutta eihän se tietysti voinut poistaa hänen tärkeimpiä huoliaan.

Se oli myöskin hänellä selvillä, että hänen kohtalonsa oli Annan
käsissä. Jos Anna häntä rakasti, oli hänen velvollisuutensa selvä. Mutta
miksi tuo ei tuottanut iloa hänelle, vaan kalvavaa levottomuutta? Olihan
Anna sama kuin ennen, jonka vertaista ei ollut toista. Eihän kukaan muu
nainen ollut herättänyt hänessä tuota vakavaa kunnioitusta, tuota
tyyntä, voimakasta lämpöä.

Tietysti se oli tuo ainainen, vanha ristiriita, joka taas oli vallannut
hänet, tuo ristiriita, joka ei koskaan sallinut hänen täydellisesti
antautua mihinkään, vaan paloitteli hänet pieniksi pirstaleiksi. Mutta
Annahan oli aina ennenkin voinut luoda sopusointua ristiriitaan, miks'ei
nytkin? Kun hän vain saisi varmuutta, varmuutta!

Hart käveli levottomana huoneessaan, kun palvelija koputti ovelle ja
ojensi hänelle kirjeen. Se oli Annalta. Hart säpsähti oudosti ja hetken
verran välähti hänessä toivomus, ettei tuo kauan odotettu tieto olisi
tullutkaan. Epätietoisuus oli ehkä parempi.

Mutta hän poisti levottomat ajatuksensa ja avasi kirjeen. Se oli vallan
lyhyt ja sisälsi vain seuraavaa:

"Rakas ystävä! -- Lupasinhan kirjoittaa sinulle, kun tuntisin olevani
terve. Ja nyt olen terve, terveempi kuin koskaan ennen. Jos tietäisit
kuinka nämä siunatut kuukaudet täällä yksinäisyydessä ovat antaneet
minulle voimia. Kaikki on selvinnyt taas, Olli, niinkuin toivoit ja
sinulle myöskin varmaan kaikki selviää, vaikka sinulla vielä ehkä onkin
jotain epäilyksiä.

En voi enkä tahdo nyt kirjoittaa sinulle enempää, koska muutamien
viikkojen perästä taas toivon saavani sinut tavata siellä kotimaassa.
Kuinka odotan sitä hetkeä, jolloin taas istut vieressäni ja minä saan
sinulle tyhjentää suruni ja iloni, ennen kaikkia suuren rauhallisen
iloni. Hyvästi siksi sinä ystävistä paras!

      Anna."

Hart luki kirjeen uudestaan. Mitä se ilmaisi hänelle? Se oli levollinen
ja iloinenkin, mutta Hart ei vähimmässäkään määrässä löytänyt siinä
vastausta niille kysymyksille, jotka painoivat hänen mieltään.

Mutta sehän olikin luonnollista. Annahan oli vain luvannut ilmoittaa
hänelle, milloin hän saisi kirjoittaa. Ja nyt oli tuo lupa tullut.
Muutaman viikon perästä Anna aikoi palata kotiin, mutta sitä ennen
täytyi kaikki olla selvillä. Kirjeessä oli paitsi sitä helpompi puhua
kaikki.

Mutta mikä raskas, kuolettava paino taas laskeutui hänen mielelleen.

Hart keräsi kaikki voimansa. Hänen täytyi nyt päättää ja nopeasti.
Sitten oli helpompi.

Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja nuo sanat, joita hän niin usein
oli ajatellut, olivat nyt kirjoitettavat. Ei hän tahtonut olla
monisanainen. Annahan tiesi jo kaikki. Mitä hänellä oikeastaan enää
olikaan sanottavaa? --

Hän kirjoitti nopeasti:

"Anna rakas! -- Kirjeesi, tuo tyynnyttävä, iloinen kirjeesi saapui
vihdoinkin, ja se on minulle merkkinä, että nyt saan kirjoittaa sinulle,
mitä erotessamme en saanut sanoa. Anna, sinä tunnet minut paremmin kuin
itse tunnen itseni. Sano minulle tahdotko, uskallatko ruveta vaimokseni?
Tiedäthän, Anna, että sitä sinulta olen tahtonut kysyä ja että olen
odottanut kaikki nämä pitkät kuukaudet lupaustasi, joka sallisi minun
puhua sinulle suoraan. En voi odottaa kunnes palaat. Minun täytyy
tietää, saanko morsiamenani tervehtiä sinua. Anna, tahtoisin sinulle
sanoa, kuinka rakas olet minulle, mutta senkin sinä tiedät. Sinä tiedät
mitä olet minulle ja mitä elämäni on ilman sinua. Elä anna minun kauan
olla epätietoisena kohtalostani.

      Olli."

Nyt se oli tehty. Hänen oli helpompi olla, kun kirje oli kirjelaatikossa
ja hän vihdoinkin oli astunut ratkaisevan askeleen.

Mutta kohta alkoi levottomuus taas ja kiihtyi kuumeentapaiseksi
seuraavan viikon kuluessa, jolloin hän odotti vastausta. Ajatella hän ei
uskaltanut. Kyllä kaikki selviää, niin oli Anna kirjoittanut ja hän
riippui kiinni noissa sanoissa sairaaloisella kiihkolla. Kaikki selviää,
kaikki selviää, Anna selvittää kaikki.

Hän kulki rauhattomana pitkin katuja ja milloin missäkin. Kaikki ihmiset
häntä taas vaivasivat. Kuinka elävästi hän muisti viime Vapunpäivän,
jolloin hän samoin oli kulkenut ja harmitellut, että muitakin ihmisiä
oli maailmassa kuin hän. Ja kuinka hän sitten oli mennyt Annan luo -- --
--

Silloinhan se alkoi hänelle tämä uusi elämä, joka antoi niin paljon
onnea ja lupasi vielä enemmän. Siitä ei ollut vielä vuottakaan kulunut
ja kumminkin tuo aika tuntui ijankaikkisuudelta.

Oliko mahdollista, että kaikki tuo hyvä ja kaunis voisi särkyä
pirstaleiksi? Ei, ei, kaikki selviää, kaikki selviää -- --

Hän astui kotiinsa ja siellä oli vihdoinkin hänen kirjoituspöydällään
kirje, se kauan odotettu kirje Annalta. Hän tempasi sen käteensä. Se oli
raskas ja paksu. Jännitys pani hänen kätensä vapisemaan, kun hän sen
avasi. Ja sitten hän luki nuo tiheään kirjoitetut sivut.

"Rakkain ystävä! -- Niin se on, että sinä olet minun rakkain ystäväni,
ja nyt minä sen tiedän. Oli aika, jolloin minä mieletön tahdoin väkisin
riistää sen tunteen sydämestäni enkä ymmärtänyt, että silloin olisin
kadottanut rakkaimman, parhaimman omaisuuteni. Mutta nyt minä tiedän,
etten koskaan voi sitä menettää, vaan se on lämmittävä koko elämäni
tästälähin.

Olin aikonut sinulle sanoa kaiken sen, minkä nyt kirjoitan, mutta
kirjeesi käskee minua sanomaan sen jo ennenkuin tapaamme toisemme. Ja
tämä onkin parempi. Ei mitään varjoa, ei mitään väärinkäsitystä eikä
epäselvyyttä saa olla välillämme, kun taas näemme toisemme. Mutta ole
kärsivällinen, Olli. Minun täytyy selittää paljon asioita, ennenkuin
voin suoraan vastata kysymykseesi.

Eksköldin mielilauseita on se, että muutamat ihmiset ovat luotuja yksin
olemaan. En tiedä muutamatko vain ovat. Tekisi mieleni luulla, että
kaikki oikeastaan ovat aiotut olemaan yksin, olivatpa ne naimisissa tai
naimattomia ja ymmärtämään yksinäisyyttä, vaikka he eivät tahdo sitä
ymmärtää. En minäkään tahtonut sitä ymmärtää. Voi, kuinka hartaasti
koetin olla sitä ymmärtämättä. Mutta koko elämäni on ollut tuon ainoan
asian opettamista: yksin, yksin, yksin. Ja koko elämäni olen taistellut
sen oppimista vastaan, siten turmellen oman onneni.

Äiti minulta otettiin jo syntyessäni, enkä lapsena isästänikään tiennyt.
Se vain opetti minua pelkäämään yksinäisyyttä. En tahtonut, en voinut
olla yksin. Sitten tuli nuoruus ja sen kanssa rakkaus. Sinä tunnet tuon
surullisen tarinani, kuinka tahdoin antaa itseni toiselle ja saada hänet
omakseni, liittää hänen olentonsa omaan olentooni, jotta en olisi
yksin. Sitä en saanut. Mutta en sittenkään ymmärtänyt yksinäisyyden
salaisuutta. Hakemalla hain ihmistä, joka antaisi itsensä minulle ja
jolle minä saisin antaa itseni, etten olisi yksin. Minä kadehdin äitejä,
joilla oli lapsia. Miksi minulla ei ollut lasta, jonka olisin saanut
omistaa ja jolle minä olisin ollut tärkein maailmassa? Isällä oli
tieteensä ensi sijassa, minä toisessa. Mutta juuri ensi sijassa minä
tahdoin olla jollekin ihmiselle.

Sitten tulit sinä tielleni. Kohta huomasin minkä vallan voitin sinussa.
Ja minä tahdoin sinut itselleni. Ei kellään muulla saanut olla osaa
sinussa. Minä tahdoin unohtaa nuo kymmenen katkeraa opetusvuotta,
niinkuin niitä ei olisi ollutkaan ja aloittaa nuoruuteni uudestaan,
ikäänkuin se ei koskaan olisi katkennut. Uuden maailman tahdoin luoda,
joka oli sisältävä kaikki kauneimmat unelmani, kaikki hartaimmat
toivoni, ja se oli kehän tavoin ympäröivä sinua ja minua, eroittaen
meidät kaikesta muusta maailmasta. Sinussa oli yhdistyvä kaikki entisyys
ja tulevaisuus, muuta ei saanut olla olemassakaan.

Siinä se oli suuri erehdykseni, että tahdoin yhdistää entisyyden ja
tulevaisuuden sinussa herättämällä eloon nuoruuteni sortuneen rakkauden
ja pyyhkimällä pois sen pitkän väliajan, jota en tahtonut ymmärtää enkä
muistaa. Mutta se oli onneksi mahdotonta. Ei katkennut kieli solmiamalla
ehyeksi tule. Jos voitkin uskotella itsellesi, että se on ehyt taas, ei
sinun tarvitse muuta kuin kerran koskettaa sitä, niin kuulet, että sen
sointu on ijäksi mennyt.

Mutta kaunis on katkennutkin kieli, kun et siihen koske. Anna sen olla
hiljaa, sillä soida se ei enää voi. Katsele sitä ääneti ja hellästi ja
muista, että se kerran soi sydämesi syvimmän säveleen. Silloin se
muistossasi synnyttää soinnun, vienoista vienoimman.

Sen sain oppia ja tulisella tuskalla maksoin sen opin. Lähellä oli se
mahdollisuus, että elämäni menisi pirstaleiksi, mutta vaaran ollessa
suurin on apu lähinnä.

Mikä onni se oli, että pääsin pois kaikesta tutusta, häiritsevästä
ympäristöstä tänne yksinäisyyteen juuri silloin, kun voimani alkoivat
väsähtyä. Täällä mahtavan luonnon suuressa hiljaisuudessa kaikki kävi
niin luonnolliseksi ja yksinkertaiseksi. Se suuri arvoitus selvisi ja
tarkoitus sekä johdonmukaisuus kaikessa tuli esiin. Minä tunsin
vihdoinkin syvästi ja kirkkaasti, että olin yksin, aivan yksin.

Mutta samalla valtasi minut ääretön rauha ja sydämeni täyttyi suurella
riemulla, sillä minä tunsin että minun yksinäisyyteni oli osa siitä
ylimmästä yksinäisyydestä, joka henkii koko luonnosta ja joka on
ihmissielun sisimpänä sydämenä. Nyt oli oloni onnellista. Ja rinnassani
kasvoi hellyys sinua kohtaan ja kaikkia ihmisiä kohtaan, sillä minä
tunsin, että olin yksin enkä pyytänyt muuta. Yksinäisyys tuo sopusointua
ja rauhaa. Yksinäisyys sisältää itsessään onnen. Ja juuri yksinäisyyden
tieto on auttava minua elämään ihmisten seassa, jotka nyt ovat minua
lähempänä kuin silloin, jolloin tahdoin heitä yksinäisyyteni
poistajiksi.

Elä luule, Olli, etten tuntenut iloa, suurta iloa kirjeesi johdosta.
Ymmärräthän, Olli, millaista riemua ihmissydän tuntee, kun toinen
ihminen on valmis uhraamaan oman onnensa luodakseen onnea hänelle. Sillä
sitä se juuri oli. Sinä näit kuinka riipuin kiinni sinussa, sinä näit
kuinka mahdoton minun oli ajatella elämää ilman sinua, ja siksi sinä
tahdoit antaa itsesi minulle. Enkö minä ymmärtäisi antimesi arvoa! Ja
enkö minä ymmärtäisi kuinka lähelle itseäsi tahdoit minut liittää, kun
pyysit minua rupeamaan vaimoksesi! Tuo tieto on aina oleva lämmittävänä
päiväpaisteenani, armaimpana ilonani. En sano, että se on antava minulle
voimaa työhön -- voimaa minulla oli sitä ennenkin -- mutta se on antava
työlleni sielun.

Olen kiitollinen sinulle siitä, ettet puhunut minulle ennen lähtöäni ja
ettet kirjoittanut ennen. Silloin olin niin väsynyt enkä ehkä olisi
käsittänyt sitä, että surmaisin meidän molempien onnen, jos rupeaisin
vaimoksesi. Nyt sen käsitän ja sinäkin sen tiedät, Olli. Nyt ymmärrän,
kuinka varmasti sinut menettäisin silloin, kun maailman edessä sinut
omistaisin.

Enkä minä voi antaa pois sitä suurinta iloani. Ole minun niinkuin nyt
olet minun. Anna minun olla osallisena iloissasi ja suruissasi niin
paljon kuin oma sydämesi käskee. Ja ota vastaan mitä minä voin sinulle
antaa. Senkaltaista tunnetta kuin avioliitto edellyttää emme voi
toisillemme antaa, et sinä minulle enkä minäkään enää sinulle. Mutta
näin onkin hyvä. Ja näin omistamme toisemme enin.

Nyt alkaa minulle työn aika, onnen aika, maailman suurella työkentällä,
ihmisten seassa. Ja elämän pyhäpäivät ne saan viettää sinun kanssasi,
Olli. Kun väsymys tapaa ja hermostunut hyörinä uhkaa häiritä
yksinäisyyttäni, silloin tiedän kenen luona saan levätä. Ja silloin
tuntuu pyhä pyhälle.

Olli, minun Ollini, ymmärrämmehän toisemme nyt täydellisesti. Ei ole
enää mitään varjoa välillämme, kun taas tapaamme toisemme.

Ja nyt kun olen yksin, omistan kaikki.

      Sinun Annasi."

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Hart hengitti syvään. -- -- -- -- -- Yksin! -- Yksinkö? -- -- Särkyikö
hänen onnensa nyt -- -- -- vai nytkö juuri se tuli ehyeksi?





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Yksinkö?" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.