Title: Paavo Nissinen - Kuvaelmia viimeisestä Suomen sodasta
Author: Mellin, Gustaf Henrik, 1806-1875
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Paavo Nissinen - Kuvaelmia viimeisestä Suomen sodasta" ***


PAAVO NISSINEN

Kuvaelmia viimeisestä Suomen sodasta


Kirj.

GUSTAF HENRIK MELLIN


Suomentanut Antti Jalava


G. L. Söderström, Porvoo, 1879.



SISÄLLYS:

     Alkulause
  I. Tappelu Lapualla
 II. Liuhtarin palo
III. Maatalo Kurussa
 IV. Tampere
  V. Paavon kotitalo
 VI. Erämaa
VII. Iinsalmen tappelu



Alkulause.


Kaksi Suomen urhoollisen armeijan loistavimmista tappeluista ynnä
muutamat kohtaukset Tampereella ovat antaneet aihetta tähän pieneen
kertomukseen. Se perustuu siis todenperäisiin tapauksiin, jotka ehkä
monelle ovat tutut. Vaanjunkkari Roth'in ja vältvääpeli Spof'in, niiden
rohkeain sissein, yritys katkaista kenraali Rajevskin koko sotajoukko
on vähän tunnettu, vaikka toinen heistä vielä lienee elossa
kotipaikassansa. [Kirjoitettu viidettäkymmentä vuotta takaperin.
Suoment. muist.] Ulkomaan sanomalehdet siltä ajalta sisälsivät tosin
Pietarista sen tiedon, että "kenraali Rutt ja amiraali Spuff", joka
muka oli laivaston päällikkönä Suomen sisävesillä, olivat piirittäneet
Rajevskin, mutta asian todenmukainen laita on tässä kerrottu. Evesti
Gek, joka itse on kirjoittanut elämäkertansa, on siinä perheensä
onnettomista kohtaloista sodan aikana ilmoittanut muutamia seikkoja,
joita myöskin on käytetty.


        Somap' on sotahan kuolla,
        Kaunis miekan kalskehesen.

                  Kalevala xxxvi: 31, 32.



I.

Tappelu Lapualla.


Lapuan kylän edustalla oli kenraali Rajevski asettanut sotajoukkonsa
edulliseen asentoon. Hevosen selässä, upsieriensa keskellä, katseli hän
muutamalta kylän vieressä olevalta mäeltä asemataan; hänen sydämensä
sykki levottomasti, sillä syvät huolet raskauttivat hänen mieltänsä.
Silmäillessään sotilaitansa ei häntä enää kohdannut heidän raikkaat
hurranhuutonsa, osoitukset voiton ilosta ja miehuudesta. Kääriytyneinä
ryysyihin lepäsivät he, kivärit vieressänsä, laihoina ja nääntyneinä
tanterella.

Kääntäessään silmänsä muutamaa loivaa mäkeä kohti, jota pitkin tie
metsäkunnailta päin johdatti alas kylään, katseli kenraali, syvästi
miettien, synkkää metsää, jonka etäisessä sisässä kahakka, ankara kuin
ainakin tällä sotaretkellä, riehui. Eräs ajutantti oli ilmoittanut
hänelle, että etujoukko pakoitettiin takaisin päin. Hän päätti
sentähden pitää tappelua Lapuan viljavassa laaksossa, jossa hänellä oli
tilaisuus paraimmalla tavalla käyttää suurta joukkoansa.

Oli Heinäkuun 14 päivä 1808, ja viljapellot, joita ratsuväki osaksi oli
tallannut, seisoivat leikkaamatta. Rajevski oli asettanut vasemman
sivujoukkonsa niihin avaroihin ruispeltoihin, jotka olivat läheisen
Isokylän edessä, jonka lävitse tie hänen asemansa takapuolelta meni
Uuden Kaarlepyyn kautta Vaasaan. Yksi patteri puolusti tätä sivujoukkoa
ja suojeli tietä. Oikea sivujoukko seisoi Liuhtarin kylässä Salmin tien
vieressä. Tässä kylässä lepäsivät Venäläisten haavoitetut ja sairaat,
ja takapuolelle kylää, joka oli likinnä niitä kunnaita, joilta
Suomalaisia odotettiin, oli kiireimmittäin tehty tie muutamien
suopeltojen ylitse. Pääjoukkonsa oli Rajevski koonnut Lapuan kylän
edustalle, jossa tykistö monilukuisen ratsuväen suojassa puolusti
Kauhavan mäkilöiltä tulevaa tietä.

Kaksi kasakkia toi nyt Venäläisten päällikölle nuoren suomalaisen
talonpojan, jonka he olivat ottaneet vangiksi metsässä. Tämä oli
kookas, solakka ja hyvin vaatetettu mies oikeassa Suomen
kansallispuvussa. Hänen päässänsä oli pikkuinen lakki, tehty kuudesta
kolmikulmaisesta verkapalasta. Sininen takki ja sen yli mekko olivat
keltaisella vyöllä kiinnitetyt hänen vartalonsa ympäri, niin että hänen
kaulansa ja leveä rintansa olivat paljastettuna. Jalassa oli hänellä
pieksut. Vaikka hänen kätensä olivat sidotut kiinni selän taa, säihkyi
hänen sinisissä silmissänsä tuima ynseys, kun hän seisoi kenraalin
edessä.

Muuan ajutantti rupesi Suomen kielellä tutkimaan vankia; toinen
kasakeista otti hänen jahtilaukkunsa ja antoi sen kenraalille. Laukussa
löytyi yksi kirje ja vähän ruoka-aineita. Eräs toinen ajutantti aukaisi
kirjeen ja ilmoitti kenraalille, että sen oli kirjoittanut eräs
upsierin rouva miehellensä, majuri Gek'ille Porin rykmentissä, ja että
kirje sisälsi ainoastaan tietoja perheellisista seikoista.

Tutkittaessaan vastasi talonpoika lyhyesti ja jäykästi:

"Nimeni on Paavo Nissinen".

"Kotoisin Kurun kappelista".

"Vien kirjettä upsieri Gek'ille hänen vaimoltansa".

"Läksin toispäivänä aamulla Kurusta".

"Suomalaista sotaväkeä ei ole niillä paikkakunnilla".

"Venäläisten päällikön nimi Tampereella on von Möller".

"Rouva Gek asuu miehensä virkatalossa Kurussa".

"Hänellä on kolme lasta, tyttäriä: nuorin kymmenen vuoden vanha".

"Tahdoin tiedustella, kuinka hänen miehensä jaksaa".

"Hän piti tavattaman Uuden-Kaarlepyyn seuduilla".

Ajutantti selitti talonpojan vastaukset, mutta sanoi myöskin
pelkäävänsä hänen olevan vakojan. Ainakin saattoi hän viedä Suomen
armeijalle tietoja Venäläisten asemasta. Hän oli ollut aseisin puettu,
mutta kätkenyt pyssynsä kasakkien päälle-karatessa. Puukkonsa olivat
hänellä vielä jälellä tupessa, joka riippui hänen vyöstänsä.

Kenraali mietti hetken aikaa; sen perästä käski hän viedä talonpojan
Liuhtarin kylään vartioittavaksi, Kasakit veivät vangin paikalla pois.
Vietäessään lausui hän:

    "Ei itku hädästä päästä,
    Parku pitkistä pahoista".

Ajutantti käänsi sananlaskun kenraalille, joka sen jälkeen taas rupesi
asematansa tarkastelemaan. Kaksi kasakkia tuli täydessä laukassa
metsäkunnaalta. He viipyivät ainoastaan silmänräpäyksen etuvartijain
luona; sen perästä lensivät he kummulle, jossa kenraali istui. Toinen
otti lakin päästänsä ja veti siitä esiin paperilipun, jonka ajutantti
antoi kenraalille. Rajevski luki sen tarkkuudella. "Käske Kullneff'in
kiiruusti oikean sivujoukon kanssa vetäytyä Liuhtariin päin", sanoi hän
ajutantille. Tämä viittasi kasakeille, jotka nyt seurasivat häntä
kunnaita kohden.

"Demidoff'in rykmentti lähtee vasemmalle sivulle vuorottamaan
Kullneff'in jääkäreitä", pitkitti kenraali kahdelle toiselle
ajutantille; "toinen pataljona Grodnon rykmenttiä ja ensimmäinen
Volhynian pataljona oikean sivun vuorottamiseksi! Kosatschkofski
molempain pataljonain päälliköksi"!

Ajutantit nelistivät pois ja hetken kuluttua kuului rummun pärinä
molemmissa sivujoukoissa. Väsyneet sotamiehet nousivat ylös
tottelevaisesti, asettuivat komentosanain mukaan ja pian marssi kaksi
parvea, ylös kummaltakin sivulta, ylös kunnaita kohti, jossa katosivat
honkain joukkoon.

Nyt havaittiin liikunto oikeassa sivujoukossa, Salmin tiellä. Kenraali
käänsi silmänsä sinnepäin. Se oli venäläinen kurieri. "Vihdoin
viimeinkin!" huusi Rajevski nähdessänsä hänet. "Keisari muistaa meitä!
saamme apua!" ja tätä sanoessaan syttyi kipinä toivoa ja iloa hänen
kolkossa silmässänsä.

Kurieri tuli kenraalin luokse ja antoi hänelle kirjeensä. Vaihtelevia
mielenliikuntoja havaittiin korkean soturin kasvoilla, kun hän luki
papereja. Viimein lausui hän: "Hyvät herrat! Hänen Majesteettinsa
Keisari lähettää tervehdyksensä uskollisilleen. Hän muistaa meitä ja on
lähettänyt meille sekä apuväkeä että ruokavaroja. Paitse sitä tulee
ruhtinas Dolgoruki, Keisarin nuoruuden ystävä, ottamaan osaa
tappeluihimme ja kunniaamme. Ilmoittakaa tämä sotamiehillemme ja
sanokaa myöskin heille toivoni olevan, että Keisarin ystävä on löytävä
meidät sankareina voitettuin vihollisten ja voitonmerkkien keskellä".

Yleinen ihastus oli upsieriston vastaus kenraalin sanoille ja
keisarillinen tervehdys levisi pitkin rivejä, joissa se otettiin
vastaan hurranhuudoilla. Uusi elo heräsi sotureissa ja ilon tunne
pujahti ikäänkuin outo ja tottumaton vieras heidän villien rintainsa
lävitse. Puutteet ja tappiot unhotettiin hetkeksi ja odotetut vaarat
näkyivät heistä iloisilta leikeiltä. He toivoivat yltäkylläisyyttä ja
hyviä päiviä, joita heidän jo kauan oli täytynyt kaivata, ja tämä
innostutti heitä kaikkia.

Mutta ainoastaan hetkeksi saivat Venäläiset antautua näille iloisille
toiveille. Kivärinlaukauksia kuului metsästä, eikä kauan viipynyt,
ennenkuin sekava joukko venäläistä jalkaväkeä tuli näkyviin ylimpänä
mäellä metsän rinteessä. Molemmin puolin tietä rupesi äkkiä levenemään
vaalean sinisiä savupilviä honkatyvien välissä. Niissä havaittiin tulen
leimauksia. Venäläisiä jääkäreitä näkyi vähäisissä parvissa pitkin
metsän rinnettä. Kivärinlaukausten seassa kuului hurranhuutoja.

Ja alas mäeltä pakenivat Venäläisten joukot yhä enemmin harveten.
Maantieltä kuului tykkien järeät pamaukset. Silloin tulivat hätärummut
liikkeelle pitkin Venäläisten rivejä. Sotamiehet asettuivat joukkoihin.
Sytyttimet viritettiin pattereissa. Metsän rinteessä, jonka Venäläiset
olivat jättäneet, näkyi samassa pitkä jono jääkäreitä, jotka
viheriöistä takeistaan tunnettiin olevan nuot peljätyt ja peljättävät
Savolaiset. He seisahtivat, ikäänkuin silmäilläksensä tappelutannerta
ja hengähtääksensä.

Rajevski, joka vielä kerran oli tarkannut asemaansa ja vihollisen
rivejä, huomasi samassa erään ratsastajan, joka, peitettynä tomulla ja
mustununna ruudinsavusta, vaahtavalla hevosellaan riensi alas mäeltä ja
läheni kenraalia. Tämä kohotti kätensä ystävällisesti häntä vastaan.
"Kullneff"! huusi hän, "teillä on taas ollut kuuma päivä. Kello oli jo
neljä ja te olette ollut tulessa kello seitsemästä aamulla. Terve
tultuanne, terveenä ja eheänä"!

Kullneff koski kädellänsä lakkiaan ja vastasi: "Niin, mutta jano
minulla on, niin että kieleni on kuuma kuin ryykkirauta. Saakelin
Savolaiset! Se on majuri Tujulin, joka johdattaa heidän
tarkk'ampujiansa. Ja heidän jälissään tulee koko Suomen armeija.
Adlercreutz on tullut Kauhavan joen yli ja hänen prikaatinsa astuvat
pitkin isoa maantietä".

Rajevski viittasi ajutanteille ja yksi heistä antoi Kullneff'ille
pullon. "Ah"! huusi hän, hajusta tunnettuansa, että se oli rommia. Hän
nosti pullon huulillensa ja nielaisi muutamia aika lotkauksia
virkistysjuomasta. "Saakelin Savolaiset"! pitkitti hän, eroitettuaan
huulensa pullosta.

"Jos Adlercreutz on lähellä, niin on hyvä", sanoi kenraali. "Hän on
urhoollinen sotija, sitä ei kukaan voi kieltää, mutta kun vaan kerran
saamme hänet tuleen, niin että hän oikein innostuu, unhottaa hän kaikki
määräyksensä ja antaa väkensä mennä mihinkä se tahtoo ja tehdä mitä se
taitaa. Mitkä prikaatit hänellä ovat myötänsä?"

"Kaikki neljä!" vastasi Kullneff. "Minä luulen että hänellä tällä
kertaa on enemmän kuin puoli siitä luvusta, mikä meillä on. Sekä Döbeln
että Gripenberg ovat kanssa."

"Döbeln myös! Ja meillä ei ole täyttä kahta sen vertaa väkeä kuin
heillä! Voi vaivaisia, nääntyneitä sotureitani! Suomalaiset tappelevat
kuin hurjat. Montako tykkiä heillä on?"

"Kumminkin kaksitoista, kentiesi kuusitoistakin. Tavallisuutta myöten
on tykistö knljetettu maantiellä, jalkaväen marssiessa molemmilla
puolilla. Ratsuväkeä heillä on aivan vähän. Aamulla kohtasin yhden
tiraljöri-jonon Karjalan jääkäreitä, joita pakoitin takaisin, kunnes
Savon molemmat pataljonat tulivat heille avuksi. Nuot riivatun
Savolaiset karkasivat hurraa huutaen päällemme ja varsin mahdotonta oli
saada meidän vaivaisia raukkojamme seisomaan heidän pitkiä
pajunettejansa vastaan. Minulta meni paljon väkeä hukkaan".

"Te olette urhoollisin ja valppain meistä kaikista, Kullneff! Kun te
pakenette, tiedämme olleen mahdottoman kenellekään muulle tehdä
vastarintaa. Ehkä nyt tahdotte vähäisen levähtää tuolla kylässä,
tappelun alkaessa. Kun kutsun teitä, pitäkää itsenne valmiina parin
ratsasjoukon kanssa ryntäämään vihollisen sivuun".

Kullneff nosti lakkiansa ja käänsi hevosensa, ratsastaakseen
Liuhtariin. Hänen piti antaman pullo ajutantille, mutta hän nosti sen
vielä kerran huulillensa ja näkyi vaan vastahakoisesti siitä eriävän.
Vihdoin, kun pullo jo melkein tyhjänä oli omistajansa kädessä, kannusti
hän ratsuansa ja katosi kylään.

Sill'aikaa oli Suomalaisten tykistö tullut kunnaalle ja rupesi
varovasti liikkumaan siitä alas. Jääkäri-jonot metsän rinteessä
tihenivät ja lähestyivät myöskin laaksoa. Molempain rivien välissä
liikkui vähäisiä kasakkiparvia. Niin pian kuin he tulivat liian likelle
Suomalaisten jääkärejä, lähettivät nämät muutamia laukauksia, jotka
aina vähensivät kasakkien lukua.

Viimein oli Suomalaisten tykistö ehtinyt alas kunnaalta. Se rupesi
kohta lähettämään laukauksia, joihin vastattiin Venäläisten patterista
Lapuan edustalla. Venäläisten etujoukot vetäytyivät riviinsä ja
kivärituli taukosi. Molemmat sotajoukot seisoivat vastatuksin,
katsellen tykistön ampumista.

"Tämä ei ikänä kestä kauan", sanoi Rajevski eräälle ajutantille.
"Adlercreutz valloittaa pian Liuhtarin, joka on häntä likinnä.
Ratsastakaa sinne ja käskekää Kullneff'in valmistautua ankaraan
ryntäykseen. Käskekää myöskin Petrov'in rykmenttiä varajoukosta
lähtemään hänen avuksensa".

"Kenraalini", sanoi muuan toinen ajutantti, tarjotessansa Rajevskille
pitkäsilmän ja osoittaen kädellänsä kunnasta, "te olette toivonut nähdä
Adlercreutz'ia. Se on hän, tuo lyhyenjäntterä mies, ympyräisillä ja
iloisilla kasvoilla, joka istuu kailovan ratsun selässä oikealla
puolella savupilviä".

Rajevskin katsanto ilahtui ja suurella uteliaisuudella nosti hän
kiikarin silmällensä. Hetken kuluttua lausui hän: "minä luulen, että se
on Döbeln, tuo mies, jolla on musta vanne otsan ympäri, hän on
peloittavin kaikista vihollisistamme. Hän ja Adlercreutz puhuvat
keskenänsä. Siitä syntyy varmaan joku rohkea liikunto. Jos Adlercreutz
olisi ollut yksinänsä, olisimme jo aikaa sitten olleet täydessä
tappelussa. Ah! katsos tuota! Döbeln järjestää väkensä umpijoukkoon.
Lempo vieköön! Hän tekee rynnäkön patteriamme vastaan. Käskekää
rakuunarykmentin asettua riviin ja rynnätä hänen päällensä sivulta,
niin pian kuin hän tulee niin liki patteria, että sen tykit ulottuvat
häneen".

"Porilaisilla on sotainen ryhti, sitä ei kukaan voi kieltää", virkkoi
eräs ajutantti, joka myöskin pitkäsilmällä oli katsellut umpijoukkoa.
"Majuri Gek on päällikkönä ensimmäisessä eli Ruoveden komppaniassa".

"Hän, jonka piti saaman kirje vaimoltansa tuon suomalaisen talonpojan
kautta?"

"Juuri hän".

"Kuinka hänet tunnette, hyvä Nefnef?"

"Kulkeissamme Tampereen lävitse näin siellä hänen vaimonsa ja
tyttärensä. Silloin kuulin myöskin niin paljon hänestä puhuttavan, että
olen kysynyt jääkäreiltämme, kuka hän on. Te hyvin tiedätte, että
olletikin jalkaväki tuntee toinen toisensa".

Döbeln'in prikaati tuli nyt alas kunnaalta ja seisahtui Suomalaisten
tykistön eteen, joka samassa vaikeni. Neljäs prikaati Cronstedt'in
komennolla liittyi myöskin joukkoon ja tuli alas tielle. Mutta siitä
oli tällä erällä poissa Savon jääkärit, jotka nyt seisoivat
varajoukkona metsän rinnassa, vaikka heidän toivonsa oli vielä päästä
tappeluun ennen sen loppua.

Cronstedt'in priikaati rupesi liikkumaan. Ensiksi marssivat Karjalan
jääkärit jonossa molemmin puolin tietä. He lähenivät juoksujalassa
Venäläisten kartessi-tulen lävitse. Tappelu tuli ankaraksi ja jok'ainoa
Karjalan luoti harvensi vihollisen tykkiväkeä. Sev'in jalkarykmentti
läheni nyt vaihettaaksensa laukauksia jääkärien kanssa, ja joukko
rakuunia karkasi täydessä laukassa Savolaisia vastaan, jotka, kuten jo
sanottiin, varaväkenä seisoivat metsän rinnassa ja nyt ojennetuilla
pajuneteilla ottivat ryntääjiä vastaan. Mutta turhaan rakuunat
liikuttivat raskaita sapeleitaan. Yksi laukaus Karjalan jääkärien
kiväreistä kohtasi heidän sivuansa ja pellon sarka, jossa Tuoni tällä
kertaa teki runsaan niitoksen, peittyi kaatuneilla ja haavoitetuilla,
hevosilla ja miehillä. Tiheä savupilvi peitti tämän osan
tappelutannerta.

Rajevski lähetti 24:nen jääkärirykmentin Vlastoff'in johdatuksella
auttamaan rakuunia. "Tuo on juuri Suomalaisten tapaista!" huusi hän.
"He ahdistavat keskijoukkoamme niin suurella rajuudella, että sen
kautta itse joutuvat turmioon. Nefnef, riennä vasemmalle sivulle! Anna
sen liikkua eteenpäin, niin joutuvat he kahden tulen keskelle!"

Ajutantti kiiruhti pois, mutta kohta sen perästä huomasi Rajevski
liikunnon, joka hämmästytti häntä. Kivärinlaukauksia kuului näet juuri
siltä taholta. Nyt havaittiin, ettei Döbeln, niinkuin ensin luultiin,
seurannutkaan Cronstedt'in prikaatia, vaan että hän oli eronnut sivulle
ja riento-askelin karannut Rajevskin vasemman sivujoukon päälle
Isokylän edessä. Täydessä laukassa riensivät urhoolliset Porilaiset
ruispellon lävitse. Heitä seurasi tykistönsä. Yksi komppania jääkäreitä
samosi edellä ja Venäläisten patteri ei ehtinyt laukaista enemmän kuin
kolme latinkia tykkiä kohden, kun jo jääkärit kaatoivat tykkimiehet
kumoon. Demidoff'in ja Azov'in rykmentit asettuivat järjestykseen itse
kylässä. Kenraali Demidoff ja Turtschaninoff ottivat komennon niiden
yli. Demidoff kiiruhti ojennetuilla pajuneteilla ryntääjiä vastaan;
Turtschaninoff asetti väkensä huoneisin molemmin puolin tietä. Mutta
Döbeln'iä ei mikään voinut hillitä. Majuri Gek Ruoveden komppanian
kanssa hyökkäsi ensiksi Demidoff'ia vastaan. Ainoastaan hetkeksi
pidätettiin he. Venäläisten rivit notkistuivat ja kun jälkimmäiset
Suomen komppaniat tulivat ensimmäisen avuksi, heitettiin Venäläiset
kumoon, yksi osa lävistettiin pajuneteilla, toinen taas pakeni täydessä
laukassa huoneisin, jossa heidän kumppaninsa, Azov'in sotamiehet,
ottivat heidät vastaan. Nyt alkoi vilkas ampuminen kaikista akkunoista
ja ovista, mutta Döbeln'in prikaatilla oli tärkeämpi määrä. Viipymättä
he heittäytyivät Demidoff'in rivien päälle, pitkin tietä, vaikka siellä
täällä mies kaatui heidän joukostansa ja kuolleena jäi lepäämään heidän
jalkainsa alle, taikka puolikuolleena vetäytyi ojaan.

Rajevski lähetti useampia ajutantteja käskyllä Perm'in rykmentille
kiiruhtamaan sinne varajoukosta. Mutta he tulivat myöhään. Ainoastaan
Nefnef, joka oli myötänsä temmannut osakunnan keisarin henkikasakkeja,
ennätti perille, kun prikaati jo lähestyi kylän loppupuolta. Hän
karkasi Porilaisten päälle, mutta nämät paikalla heittivät kasakit
kumoon. Kivärin laukaus toiselta komppanialta, joka kohta oli
heittäytynyt ensimmäiseen riviin, täydensi kasakkien häviötä. Yksi
luoti lävisti kaulan Nefnef'in hevoselta, niin että se kavahti pystyyn.
Väkevä käsi tarttui samassa Nefnef'in jalkaan ja heitti hänet ojaan.
Kaatuessaan kohtasi häntä voittajansa hymyilevä silmäys. Se oli Gek
itse. Kun Nefnef nousi ylös, käänsi eräs kapraali kivärinsä suun häntä
vastaan, mutta Gek puhutteli kapraalia, kivärin suu kohosi ja luoti
siitä lensi erään pakenevan kasakin pään läpi. Prikaati lähti kohta
eteenpäin.

Vasta silloin pysähtyi Döbeln, kun hän oli ehtinyt sillalle, joka oli
virran ylitse. Siihen asetettiin tykit ja pataljonat levisivät
molemmille puolille niiden suojelukseksi. Vilkas tykistöntuli alkoi
kohta sinnepäin rientävien joukkojen päälle.

Koska Rajevski nyt näki vasemman sivujoukkonsa voitetuksi ja myöskin
itsensä estetyksi Vaasaan menemästä, ei hänellä ollut muuta
pakopaikkaa, kuin Salmiin. Hänen synkkä silmänsä katsahti vielä kerran
savulta peitettyä tannerta, joka oli ikäänkuin kuolleilla kylvetty.
Kolkolla äänellä antoi hän käskynsä ajutanteille, sekaantuneet joukot
järjestyivät taas ja paluumatka alkoi. "Sano Kullneff'ille", lausui
hän, "että hän puolustaa Liuhtaria, niin kauan kuin mahdollista. Meidän
on tunkeminen lävitse, vaikka Adlercreutz oikeallakin sivulla olisi
estänyt meitä. Käske Kullneff'in sytyttää kylä tuleen. Se on ainoa
neuvo pelastuksekseemme".

Venäläisten tykistö kuormaston kanssa vetäytyi sillä tiellä, joka oli
tehty suopeltojen ylitse, Liuhtarin taakse. Jalkaväki seurasi perässä
tiheissä joukoissa. Cronstedt'in prikaati valloitti Lapuan kylän, niin
pian kuin Venäläisten tykistö oli siitä marssinut pois. Karjalan
jääkärit hyökkäsivät sen perään, mutta Grodnon ja Volhynian pataljonat,
jotka olivat Rajevskin jälkijoukkona, ottivat heitä urhoollisesti
vastaan. Vaikka jääkärit herkeämättä häiritsivät ja haavoittivat heitä,
marssivat he kuitenkin hyvässä järjestyksessä ja seisahtuivat
ainoastansa laukaistakseen kiväriänsä, joita marssiessaan olivat
ladanneet. Tie palavan Liuhtarin taakse oli pakenevien turvapaikka.
Siinä heitä vaan työläästi voitiin hätyyttää.

Onnellisesti päästyänsä suopellon taa sanoi Rajevski kenraali
Demidoff'ille: "Kiittäkäämme onneamme, että Adlercreutz tuli niin
innokkaaksi, että unhotti estää meitä tältäkin tieltä. -- Mutta
Tiistenjoen vuorensolassa tahdon häntä pidättää".



II.

Liuhtarin palo.


Liuhtarin kylä oli täynnä Venäläisten haavoitettuja. Tappelun riehuessa
Lapualla eneni heidän lukunsa runsaasti. He lepäsivät olkien päällä
kylän pirteissä, jotka asukkaat olivat jättäneet tyhjiksi. Epätoivo ja
tuska kuvautui nääntyneitten sotamiesten kasvoilla, sillä he kärsivät
kipua ei ainoastaan haavoistansa, vaan myöskin puutteesta ja näljästä.

Kylän etevin pirtti oli määrätty upsiereille. Suomalaisten pirtit ovat
varsin avarat ja puhtaat. Takka, jossa valkea palaa päreissä, on oven
sivulla. Uunin piipun siasta on seinissä reppäniä, noin neljä kyynärää
lattiasta. Katto ja seinien yläpuoli ovat savusta pikimustat, mutta
alapuoli on pesty valkoiseksi. Tämmöiset pirtit eivät siis suinkaan ole
niin huonoja, kuin luulisi. Mutta siinä huoneessa, jossa nyt
Venäläisten haavoitetut upsierit lepäsivät, oli suuri lohkare takasta
revitty alas; muuten niin valkoiset seinät olivat verellä tahratut.

Tähän pirttiin toi kaksi kasakkia vangitun Paavo Nissisen. Hän
seisahtui oven ääreen, sidotuin käsin, ja katseli sitä viheliäisyyttä,
joka oli hänen edessänsä. Vihan tunto vankeudestansa ja kansallisvaino
isänmaansa sortajia vastaan eivät vielä olleet sammuneet hänen
sydämessänsä, mutta yhtä suurella uteliaisuudella, kuin ylpeydellä
silmäili hän vaikeroitsevia vihollisia.

Eräs saksalainen jäsenlääkäri sitoi par'aikaa haavoitettuja. Hän oli
punaposkinen, lihava ukko rehellisellä katsannolla. Sidottuansa
muutaman kasakki-upsierin haavan, meni hän Paavon luokse ja kysyi,
oliko hän haavoitettu. Paavo ei ymmärtänyt sanaakaan hänen
kysymyksestänsä, mutta toinen kasakeista, jotka olivat vartijoina,
ilmoitti, että hän oli vanki. Tohtori viittasi Paavoa istumaan rahin
päähän oven sivulla. Äänettä vanki teki lääkärin käskyn jälkeen.

Kauan ei viipynyt, ennenkuin ovi taas aukeni ja eräs sotilas astui
sisään. Se oli Kullneff. Hän tervehti ystävällisellä nyykäyksellä
lääkäriä ja katseli ympärillensä. Ne, joilla vielä oli tajua tuntea
häntä, kohtasivat hänen silmäystänsä hyväntahtoisella hymyllä, mutta
toiset myrisivät kamalilla hourauksilla raakoja sanoja hampaittensa
välissä. Kullneff ei ollut tottumaton tämmöiseen näkyyn, vaan kääriytyi
huolettomasti takkiinsa ja rupesi levolle haavoitettujen viereen.
"Tohtori", sanoi hän samassa, "antakaa minullekin rohtoja! Mutta jos
eivät ne ole hyvän makuisia, heitän ne takaisin vasten kasvojanne".

"Oletteko haavoitettu" kysyi tohtori ihmetellen.

"Noh, sepä on hauska nähdä. Eihän se vaan liene pajunetin pistämä
haava, sillä nuot riivatun Suomalaiset käyttävät pajunettiansa niin
kelvottomasti, että harvoin päästävät vaivaisia sotamiehiämme hengissä
pois. Suomalaiset ovat raakaa kansaa, joille ei ole siitä kyllä, että
haavoittavat vihollisiansa ja ottavat heiltä aseet pois. He käyvät aina
hengenkin perään. Sentähden saammekin alituisesti enemmän kuolleita,
kuin haavoitettuja".

"Mitä pakisette, tohtori?" huusi Kullneff. "Minä käyn kyllä vapaana,
aina siitä asti kuin Adlercreutz Siikajoella kielsi väkeänsä minua
ampumasta. Suomalaiset tuntevat minut hyvin ja minä tiedän aivan
varmaan, ett'ei yksikään heistä lähetä laukausta päälleni. Minä en
tarvitse mitään Riian palsamia, tohtori! Mutta vähän karvasta
sisällisesti, ymmärrättekö?"

"Vai niin, evesti Kullneff!" sanoi tohtori. "Tässä saatte pulloni.
Mutta jos jätätte vähän jälelle, kiitän teitä."

Kullneff otti vastaan tarjotun pullon, joi siitä aika ryypyn ja
viittasi eräälle kasakille, joka heitti viitan hänen päällensä. Sen
perästä nukkui hän aivan levollisesti kärsiväin ja kuolevain
kumppaniensa keskelle.

Paavo oli hiljaisella tarkkuudella katsellut tätä kohtausta, joka
hänestä oli niin eriskummainen. Hän vetäytyi nurkkaan, johon tohtori
oli käskenyt häntä, ja salasi sidotut kätensä selkänsä taa. Vaikka hän
istui liikkumatonna, ilmoittivat kuitenkin hänen vilkkaat silmäyksensä,
että hänessä liikkui levottomia mietteitä ja rohkeita tuumia. Molemmat
kasakit, jotka niinkuin kaksi uskollista koiraa seisoivat oven
pielessä, eivät jättäneet häntä silmänräpäystäkään näkyvistä.

Pari tuntia kului, joll'aikaa tappelu riehui ulkopuolella kylää.
Kivärien ja tykkien jyrinä ei kuitenkaan mitään vaikuttanut sotaan
tottuneisin upsiereihin ja heidän lääkäriinsä. Mutta jokaiselta uudelta
haavoitetulta, joka verisenä kannettiin pirttiin ja jätettiin
tohtorille, kysyttiin, mitenkä tappelu muodostui. Kaikki kuului alussa
hyvältä. Mutta viimein kannettiin ajutantti Nefnef sisään. Hän toi sen
sanoman, että Venäläisten vasen sivujoukko oli ympäri piiritetty ja
voitto sentähden vihollisilla.

Tämän kuultuansa hyppäsi Kullneff ylös, pudisti ja ojenteli itseänsä,
kirosi muutamat kerrat ja kysyi sitte Nefnef'iltä, oliko totta, mitä
hän puhui. Tämä kertoi nyt juurta jaksain Döbeln'in liikkeestä.
Kertoessansa veti hän takin päältänsä ja antoi lääkärin tutkia niitä
loukkaamia, jotka hän oli saanut hevosen selästä pudotessaan.
Kuultuansa tämän kertomuksen syöksi Kullneff ulos ja käski kasakkeja
seuraamaan itseänsä.

Paavo liikahti väkevästi, nähdessään vartijain menevän pois, mutta hän
pidättyi kohta ja loi silmänsä Nefnef'iin. Tämän sisässä näkyi vielä
kiehuvan harmi ja viha turhasta rynnäköstänsä Porilaisia vastaan. Hänen
loukkaamansa eivät olleet vaarallisia, jonka vuoksi hän heittäytyi alas
Kullneff'in sialle vähän levähtääksensä, ennenkuin seurasi pakenevaa
sotajoukkoa, jonka hän tiesi tulevan noutamaan haavoitettuja, ennenkuin
se lähti tappelutanterelta.

Mutta samassa huomasi Nefnef Paavon. Hän katseli häntä tarkkuudella,
hyökkäsi sitte ylös ja tarttui hänen kaulukseensa. "Mitäs täällä
tahdot?" kysyi hän suomen kielellä.

Äänettä näytti Paavo sidotut kätensä.

"Tämä on erhetys", huusi Nefnef. "Hän pitää vietämän toiseen pirttiin,
siihen, jossa vangit ovat. Kuka on hänet tänne tuonut? Mutta odota,
luulen tuntevani miehen. Kuule, talonpoika, etkös ole Tampereelta
kotoisin?"

"Kurun kappelista", vastasi talonpoika.

"Minä näin sinut rouva Gek'in luona", pitkitti Nefnef. "Sinä palvelet
häntä!"

"En, herra", sanoi Paavo. "Minä en palvele ketään muuta, kuin Jumalaa
ja kuningasta".

"Oletko talon omistaja?"

"Olen".

"Sinä tulit rouvan hevosten kanssa, kun hän ja hänen tyttärensä
pakenivat Kuruun?"

"Omien hevosteni kanssa".

"Vai niin! Olet siis varakas talonpoika. Missä talosi on?"

"Kurussa".

"Sen olen kuullut. Mutta onko se järven rannalla, vai liki Gek'in
virkataloa?"

"Vankaveden rannalla, majuri Gek'in ja vältvääpeli Roth'in virkatalojen
välillä".

"Mitä tietä veit naisväen, kun he Tampereelta pakenivat?"

"Erästä metsätietä".

"Sinä tiedät siis semmoisen. Hyvä! Yksinänsäkö naiset ovat talossa?"

"Majuri Gek'in veli on siellä myös".

"Hyvä! Sinä jäät tähän, siksi kuin tarvitsen sinua. Sinä tulet
oppaakseni, ja ensimmäinen niskoitteleminen tai petollisuus, jota
osoitat minua vastaan, saattaa luodin kallosi lävitse."

Tämän sanottuaan veti Nefnef taskustansa terserolin ja piti sitä Paavon
otsaa vastaan; mutta tämä katseli huolettomasti uhkaavaa Venäläistä.
Nefnef pisti aseen takaisin taskuun ja käski Paavon taas istua
nurkkaan. Hän totteli sanaakaan hiiskumatta, ja Nefnef heittäytyi
jälleen olkivuoteelle. Mutta tarkempi katselija olisi helposti
huomannut, että talonpoika, vaikka hän näkyi istuvan alallansa, oli
täydessä toimessa sidottujen käsiensä kanssa selän takana.

Kauan ei viipynyt, ennenkuin tappelun etäisempään meteliin pirtin
ulkopuolella rupesi sekautumaan erinomainen humina ja rätinä,
joka kuului likemmältä. Paavo kuunteli sitä tarkkuudella. Muut
läsnä-olevaiset eivät näkyneet huomaavan sitä. Viimein nousi Nefnef
ylös ja katseli ympärillensä. Myöskin tohtoria häiritsi se hänen
toimissaan haavoitettujen kanssa. "Mikä eriskummainen melske tämä on,
herra majuri?" sanoi hän lopuksi. "Kuuluu ikäänkuin valkea olisi
valloillaan".

"Niin", vastasi Nefnef nauraen. "Kenraali on varmaankin käskenyt
sytyttää kylä tuleen, suojellakseen paluumatkaansa".

"Mutta, hyvä Jumala", huusi lääkäri, "kuka korjaa haavoitetut?"

"Katsokaamme perään", sanoi Nefnef ja aukasi oven. Punainen valkean
loisto välähti samassa pirtin sisään ja useampia huoneita nähtiin
ilmiliekissä. "Istu alallasi, talonpoika!" jatkoi Nefnef,
silmäillessään levotonta Paavoa. "Jos liikahdat paikaltasi, ennenkuin
annan sinulle luvan, saat luodin otsasi läpi. Sinun pitää auttaman
meitä haavoitettuja pois viemään".

Nefnef meni ulos ja sulki oven perästänsä, mutta haavoitettujen
Venäläisten seassa nousi hurja liikunto. Ne, jotka jaksoivat, nousivat
ylös ja raappivat kokoon kapineitansa. Enemmin haavoitetut
vaikeroitsivat kovin ja tunnottomat sairaat pitkittivät hourauksiansa.
Tohtori otti takin yllensä ja valmistautui sairaitansa seuraamaan. Hän
näytti niille, jotka voivat käydä, mitenkä heidän piti käyttämän
kiväriänsä sauvojen asemesta ja nojautumaan kasakkikeihäitä vastaan.
Kaksi kuolevaa nostettiin paarille, jotka pikimmittäin oli tehty
aseista ja vaatekappaleista.

Lopuksi tuli Nefnef takaisin suurella kiiruulla. "Joutukaa!" huusi hän,
"meillä ei ole mitään miehiä avuksemme. Meidän täytyy itse pelastaa
itsemme, miten parhaiten taidamme. Talonpoika, ota tuo upsieri selkääsi
ja seuraa meitä nopeasti!"

Paavo totteli kohta ja nosti Venäläisen selkäänsä. "Mitä!" sanoi
Nefnef, "kuka on aukaissut siteesi? Onko tohtori sen tehnyt?" Mutta hän
ei saanut mitään vastausta, vaan viheliäinen joukko raajarikkoja,
haavoitettuja ja kuolevia tunki ulos ovesta. Kurjimmat jätettiin,
heidän parkunastaan huolimatta.

Koko kylä seisoi jo ilmitulessa. Tiellä, leimuavien huoneitten välillä,
juoksi, ryömi ja makasi haavoitettuja Venäläisiä, jotka tuskallisesti
parkuivat apua. Moni sitomus aukeni onnettomien ponnistuksista, moni
väsynyt raukka vaipui alas ja tukehtui savusta, mutta vielä useammat,
joitten valitukset osoittivat heidän kipuansa, jäivät huoneisin ja
paloivat sinne.

Nefnef tuli haavoitettujen upsierien ja lääkärin kanssa ulos tielle,
mutta täällä piiritti heitä liekki joka haaralta. "Talonpoika! näytä
meille paras ja lyhyin tie täältä", huusi hän ja veti esiin
terserolinsa.

Paavo katseli hetken ympärillensä; sen perästä näytti hän kahden
palavan pirtin välissä jokseenkin leveän tien. "Tuossa käy tie metsää
kohti", sanoi hän. Kohta riensi kurja joukko sinnepäin. Nefnef viipyi
talonpojan kanssa viimeiseksi.

Mutta juuri kun nämät molemmat olivat ehtineet pirttien väliin, heitti
Paavo yhtäkkiä kuormansa maahan. Ennenkuin Nefnef tiesikään, lensi
terseroli liekkien sisään ja Paavon voimakkaat kädet tarttuivat häneen
kiinni.

"Herra, nyt olen minä käskijä!" sanoi Paavo. "Jos et nyt tottele minua,
heitän sinut tuleen. Missä ovat vangit, joista äsken puhuit? Seuraa
minua heti paikalla heidän pirttiinsä!"

"Se on jo ilmitulessa. Heitä ei enää voi pelastaa".

"Joudu sinne heti paikalla! Ja jos eivät he tule pelastetuiksi, niin
tiedä, herra, että sinunkin viimeinen hetkesi on läsnä".

Siitä rajuudesta, jolla Paavo piti hänestä kiinni, huomasi Nefnef,
ettei uhkaus ollut leikkiä. "He ovat tuossa tuvassa, jonka katto äsken
syttyi tuleen".

Paavo päästi vankinsa hetkeksi, ottaaksensa häneltä pois muut aseet,
jotka hän kaikki viskasi palamaan. Käsivoimassa tiesi hän olevansa
Venäläistä niin paljon vahvemman, ett'ei mitään vastustusta voinut edes
kysymykseenkään tulla. Molemmat kiirehtivät nyt mainittuun pirttiin.

Ovi havaittiin olevan ulkopuolelta niin suljettu, että melkein
mahdottomalta näytti sitä aukaista. Mutta Paavo käski Nefnef'in seisoa
alallansa ja siitä vakuutetuksi tullaksensa, sitoi hän vyöllään hänen
kätensä kiinni. Sen perästä riensi hän eräältä kaatuneelta Venäläiseltä
muutaman askelen päässä noutamaan sapelia. Tällä aseella kiskoi hän
oven auki. Paavo syöksi sisään. Siellä lepäsi useampia Suomen
talonpoikia, jotka Venäläisten tavan mukaan tällä sotaretkellä olivat
sidotut yhteen parittain, selät vastatuksin ja jalat kiinni köytetyt
suuriin, raskaisin puupölkkyihin. Iloinen hälinä keskeytti sen kolkon
hiljaisuuden, jolla talonpojat olivat odottaneet hirmuista loppuansa.
Köydet katkaistiin Venäläisen sapelilla. Ja sittekuin ensiksi
vapautetut olivat auttaneet muita, kiirehtivät kaikki ulos palavasta
pirtistä.

Valkea oli kuitenkin enentynyt kaikilla puolin kylää, niin että tulen
kekäleitä katoista lensi ympäri ja koko tie oli peitetty kipinöillä ja
kiehtovalla savulla. Niin pian kuin ensiksi ulos rientävät talonpojat
huomasivat Nefnef'in ulkopuolella, tarttuivat he häneen kiinni ja
tahtoivat vihoissansa heittää hänet tuleen. Mutta nuori Paavo tuli
samassa ja irtautti myöskin hänen sidotut kätensä. Paavon käskystä
ottivat talonpojat hänet väliinsä ja koska he paremmin kuin kukaan muu
tunsivat tiet kylässänsä, kiirehtivät he nyt siitä pakenemaan.

He juoksivat nopeasti palavien nurkkien välitse, jossa kurjain,
huoneisin suljettujen huudot kuoleman kamppauksissaan sekautuivat
liekkien rätinään. Mutta tässä ei ollut aikaa auttaa, jos rääkätyillä
talonpojilla olisikin ollut mieli tukahuttaa luonnollista
kostonhimoansa. Sydämeen juurtuneella mielikarvaudella seurasi vangittu
Nefnef voittajiansa. Ehdittyänsä ulkopuolelle kylää, seisahtuivat
talonpojat ja katsoivat takaisin palavia asuinpaikkojansa. Heidän
terävillä kasvoillansa havaittiin enemmän vihaa, kuin surua. He eivät
mielellään olisi ottaneet osaa siihen tuimaan taisteluun, joka riehui
heidän kotoseutunsa ympärillä, mutta Venäläisten väkivaltaisuus
pakoitti heitä siihen. He olivat lähettäneet vaimot, lapset ja
vanhukset sekä hevoset ja karjan metsän kaukaisimpiin lymypaikkoihin.
Venäläiset olivat kiduttamalla tahtoneet pakoittaa heitä tunnustamaan,
mihin olivat tavaransa kätkeneet, ja sentähden vangitsivat he heidät.
Mutta nyt, kun Paavo oli heidät pelastanut, ei heillä ollut halua
kauemmin viipyä, ja jos eivät mielineet tulla Venäläisten
piinattaviksi, eivät he myöskään kovin halukkaasti tahtoneet lähteä
Suomen armeijaa seuraamaan ja sen kuormastoa kuljettamaan koko
viisikymmentä peninkulmaa kodista, niinkuin usein tapahtui.

Talonpojat antoivat Paavolle kättä ja katosivat sen jälkeen nopeasti
metsään. Mutta Paavo päätti viedä Nefnef'in Suomen sotajoukkoon.
Molemmat menivät sentähden toiselle haaralle.

Liuhtarin kylän ja suopeltojen välillä kulki polku, jota myöten Paavo
tahtoi kiiruhtaa Lapualle, jossa Suomalaiset nyt olivat. Nefnef astui
äänetönnä hänen vieressänsä. Sillä tiellä, jonka Venäläiset olivat
tehneet suon ylitse, oli vilkas liike. Tiheissä parvissa, mutta
nopeilla askelilla kiiruhtivat Venäläisten joukot metsään päin.
Volhynian rykmentti, joka oli jälkijoukkona, oli kahakassa Porilaisten
kanssa, jotka nyt ajoivat takaa pakenevia. Nefnef katseli levottomin
silmin milloin maanmiehiänsä, milloin voimakasta kuljettajaansa.
Eräässä männikössä, jonka lävitse polku kulki, näkyi äkisti
vilahukselta muutamia Venäjän jääkäreitä. Paavo seisahtui heti, mutta
Nefnef huudahti kovin. Tämän kuulivat jääkärit. Paavo otti häntä
niskasta kiinni ja sanoi: "Herra, käänny kohta takaisin kanssani. Jos
kerran vielä äänen päästät, on henkesi loppunut!"

Mutta Nefnef teki vastustusta pidättääksensä Paavoa, kunnes jääkärit
ehtisivät perille. Koska Paavo huomasi, ettei hän niin pian voinut
vetää perässään vastahakoista vihollista, nosti hän väkevällä kädellä
hänet ylös maasta, katsoi häntä terävästi silmiin ja sanoi: "Kentiesi
vielä kerran satumme yhteen, herra! Silloin et ole kouristani pääsevä".
Niin sanoen heitti hän hänet polulta erääsen kuoppaan muutamien
pensasten väliin ja kiirehti pois. Mutta samassa viuhahti luoti ihan
hänen päänsä sivutse. Hän juoksi pois polulta ja läheni palavaa kylää.

Niin pian kuin hän luuli olevansa piilossa savun ja muutamien suurten
kivien takana, seisahtui hän, heittäytyi alas maahan ja katsoi taakse
päin. Jääkärit auttoivat Nefnef'iä kuopasta ja taluttivat häntä alas
tielle Venäläisten armeijaan, mutta kaksi heistä rupesi ajamaan Paavoa
takaa.

Että nämät olivat hänet huomanneet, näkyi siitä, että uusi luoti
kimmahti erästä kiveä vastaan aivan hänen kasvojensa vieressä. Kohta
sen jälkeen seisoi myöskin toinen jääkäreistä, joka oli juossut esiin
toisen seisahtaessa ja ampuessa, hänen vieressään ja käänsi kivärin
suun hänen rintaansa vasten. Paavo tiesi, ett'ei armoa ollut
odottamistakaan ja päätti sentähden myydä henkensä niin kalliista, kuin
taisi. Nopeasti tarttui hän pajunettiin ja väänsi kivärin sivulle, niin
että laukaus lensi ohitse. Sitte hyökkäsi hän vihollisensa päälle, otti
häntä kiinni kainaloista ja heitti hänet voimakkaalla kädellä kumoon.
Ladattuaan kivärinsä kiirehti nyt toinen jääkäri esiin, mutta kun
Paavo näädän vikkelyydellä vieri maassa kumppani käsissään, ei hän
uskaltanut ampua. Hän päätti käyttää pajunettiansa. Mutta juuri hänen
kohottaessaan kiväriä pistääksensä Paavoa, päästi hän sen ja keikahti
maahan. Luoti oli mennyt hänen päänsä läpi.

Paavolla ei enään ollut mitään hätää jälelle jääneen vihollisensa
kanssa, vaan hän nousi ylös, laski toinen polvensa hänen rintansa
päälle ja otti häneltä pois kaikki aseet. Hänet näin voitettuansa tuli
vähäinen vakojajoukko Porilaisia.

"Sinäkö se olet, Roth?" sanoi Paavo, lähestyen päällikköä ja antaen
hänelle kättä, sill'aikaa kuin sotamiehet ottivat kiinni Venäläisen.

"Minä, rakas Paavoni! Olemme tänäpänä aika lailla pieksäneet
vihollisia", vastasi päällikkö. "Mitä toimituksia sinulla nyt on
ollut?"

"Minun piti viemän kirjettä majuri Gek'ille hänen rouvaltansa", kertoi
Paavo, "mutta Kauhavan joen yli mennessäni otti minut kaksi kasakkia
kiinni ja vei Venäläisten kenraalin luokse. Siellä otettiin kirje
minulta pois. Sitte minua vartioittiin yhdessä useampien Venäläisten
upsierien kanssa Liuhtarin kylässä. Niitten joukossa oli majuri Nefnef,
joka, niinkuin ehkä tiedät, oli majoitettu rouva Gek'in luona
Tampereella. Kylän syttyessä tuleen ja meidän pirtistä ulos
käydessämme, sain Nefnef'in kiinni, otin häneltä aseensa ja pakoitin
häntä näyttämään minulle, missä talonpojat olivat vankina. Mutta tiellä
tapasimme vihollisen jääkäreitä, jotka vapahtivat hänet ja varmaankin
olisivat lopettaneet päiväni, ell'et sinä juuri vaaran hetkenä olisi
minut pelastanut. Mutta missä on majuri Gek?"

"Hän on Lapuan kylässä kenraali Adlercreutz'in tykönä", vastasi
vaanjunkkari Roth. "Jos käyt polkua eteenpäin, niin tapaat miehiämme,
jotka näyttävät sinulle, missä hän on".

Vaanjunkkari pudisti vielä kerran talonpojan kättä ja marssi eteen päin
pitkin palavaa kylää. Paavo seurasi polkua, siksi kuin kohtasi yhä
suurempia joukkoja ja neuvottiin toisesta toiseen. Näin tuli hän
erääsen hyvin rakettuun taloon, joka oli pappila ja johon Suomalaisten
kenraalit olivat kokountuneet. Yksi vartijoista, joka seisoi
ulkopuolella, ilmoitti talonpojan pyynnön, että Paavo Nissinen pyysi
puhutella majuri Gek'iä.

Hetken kuluttua aukeni sen salin ovi, jossa kenraalit istuivat. Majuri
Gek itse kurkisti ulos ja sanoi: "Terve tultuasi, rakas Paavoni! Tulet
ihan kuin kutsuttuna, antamaan meille koko joukon tietoja. Astu sisään,
astu sisään!"



III.

Maatalo Kurussa.


Eräällä ihanalla lehtiniemellä Vankavedessä oli vähäinen talo niin
yksinänsä, että olisi sopinut eräkkään lymypaikaksi. Ainoastaan polku,
jota myöten vaan käyden taikka ratsastaen saattoi kulkea, meni sinne
Kurun kappelista. Mutta niillä leveillä vesillä, jotka levenevät
sisä-Suomessa, taisivat tämän vähäisen talon veneet kulkea mihin ikään
tahtoivat.

Muutamana kauniina kesä-iltana istui mainitun niemen päässä mies
ongella. Hän oli pitkä ja laiha varreltansa, hyvässä asussa, joka
osoitti, ett'ei hän ollut talonpoika. Hänen silmänsä olivat terävät ja
katselivat kolkolla levottomuudella ympärilleen. Muuten näkyi hänen
kasvoillansa se kamala muoto, joka on omituinen vanhoille kuuromykille.

Takapuolella häntä helähteli, hänen toki kuulemattansa, suloinen nuori
ääni, joka lauloi yhtä Franzén'in runoelmaa. Nuori tyttö astui esiin
lehtipuiden välistä ja läheni vanhaa kalastajaa. Hän taputti häntä
hiljaan olkapäälle ja teki muutamia merkkejä, joihin toinen vastasi.
Hän kokosi kalanpyydyksensä ja saaliinsa seuratakseen tyttöä. Mutta
samassa seisahti hän äkisti ja viittasi salmea kohden, joka yhdistää
Vankaveden Paloveden kanssa. Siellä näkyi vene. Levottomana sota-aikana
antoi jokainen uusi esine pelon ja huolen ainetta. Vaihetettuansa
muutamia merkkejä kuuromykän kanssa juoksi tyttö pois.

Kauan ei kuuromykkä ollut katsellut pientä venettä, ennenkuin tyttö
kolmen muun naisihmisen seurassa tuli takaisin. Vanhin niistä, toisten
äiti, oli kookas ja voimakas varreltaan ja näkyi olevan luotu soturin
vaimoksi. Rohkeus ja uljaus säihkyi hänen silmistänsä. Hänen tyttärensä
olivat kaikki kauniit ja jokaisella oli omituisuuksia, joista on vaikea
sanoa, mikä oli parahin. Vanhin, Amalia, oli solakka, sinisilmäinen,
kahdeksantoista vuotinen neito, jonka koko olennossa havaittiin viehkeä
lempeys. Keskimmäinen, Rosina, oli vuotta nuorempi ja ensi katsannossa
hyvin vanhemman sisarensa muotoinen; mutta tarkemmin katsottua
huomaittiin pian, että hän oli vartevampi sekä luonnoltansa hilpeämpi
ja vilkkaampi. Nuorin, Fredrika, oli kymmenvuotinen lehakka, joka
päiväkaudet vaan lauloi ja telmi, sillä kelläkään ei ollut sydäntä
nuhdella tätä suloista lasta.

Tämä vähäinen joukko katseli levottomalla tarkkuudella veneen
lähenemistä ja vetäytyi sill'aikaa takaisin päin niin paljon, että tuli
piiloon puiden taakse. Kuuromykkä, jolla oli erinomaisen tarkka näkö,
teki äkisti meriin, joka osoitti iloa. Naisväki, joka tuli hänen
ympärillensä, näytti hilpeillä liikkeillä uteliaisuuttansa. Fredrika,
joka paraimmin ymmärsi hänen merkkipuhettansa, lausui: "Setä sanoo sen
olevan Paavon, joka tulee veneessä".

"Paavo"! huusivat kaikki ihastuksella.

Äidin katsanto oli myöskin ensin ilahtunut, mutta hän rauhoittui pian.
"Se on tuskin luultavaa", sanoi hän. "Mutta jos lankoni näkee oikein,
tulee Paavo takaisin asiaansa toimittamatta. Kuinka olisi hän Vaasasta
tai Uudesta-Kaarlepyystä ehtinyt tänne niin pian?"

"Oh!" virkkoi Rosina, "Paavo kiirehtii kyllä. Hän on niin rohkea ja
nerokas, että sitä, joka viivyttää häntä, kun hänellä on asia
toimitettavana Amalialle, sitä olisi hauska nähdä".

"Ottipa Paavo pyssynkin myötänsä", sanoi Fredrika; "ett'ei hän vaan
ryhtyisi sotaan, hän, joka niin vihaa Venäläisiä, varsinkin häijyä
Nefnef'iä, ett'ei hän suinkaan malta olla heihin kajoomatta".

Amalia katsahti levottomin silmin nuoreen sisareensa. Sitte sanoi hän
huolettomalla äänellä: "minulla on sama ajatus, kuin Rosinallakin.
Paavo kyllä varoo itsensä. Muuten en ollenkaan ymmärrä, mitä Fredrika
tarkoittaa Nefnef'illänsä. Eihän Paavo ole häntä edes nähnytkään,
taikka, jos hän sen on tehnyt, tapahtui se vaan yhden ainoan kerran
pikimmältään".

"Paavo raukka!" sanoi Fredrika. "Hän on varmaan haavoitettu. Minä
mielestäni näen jotakin punaista hänen päällänsä. Hänen mekkonsa on
varmaan verinen".

"Mitä sanot?" huusi tulisesti Amalia, unhottaen huolettoman äänensä.
"Mutta mitenkä voit sen nähdä niin kaukaa?"

Fredrika purskahti nauruun.

"Ole vaiti!" sanoi äiti, pidättäen kujeellista hymyä, joka varsin hyvin
kaunisti hänen muuten vakaisia kasvojansa.

Kuuromykkä oli sill'aikaa suurimmalla tarkkuudella katsellut puhuvia.
Omituinen ja eriskummainen surkuttelevaisuuden muoto kuvautui äkisti
hänen kasvoillensa ja hän taputti ystävällisesti Amalian kättä. Mutta
tämä punastui ujosti.

"Mutta, äiti, kuinka oikeastaan on sodan laita?" kysyi Fredrika.

"Sen saamme varmaan tietää, saatuamme tietoja isältä", vastasi äiti.
"Jumala suojelkoon häntä! Kentiesi vaikka sill'aikaa, kuin te tässä
seisotte ja laskette leikkiä, luoti jo on kohdannut hänet. Lapset,
lapset! minä tulen niin surulliseksi ja levottomaksi".

"Äiti, äiti! älä vihastu minuun!" huusi Fredrika ja kääri pienoiset
kätensä äidin ympäri. "Minä en ollenkaan mitään pahaa tarkoittanut.
Rukoilemmehan me Jumalaa joka päivä isämme edestä, miks'ei Jumala häntä
suojelisi? Häijy sota! Tiedättekö äiti, minä rukoilen Nefnef'inkin
edestä. Tuleehan vihollistensakin edestä rukoilla. Ja kyllä minä
tiedän, että Nefnef on vihollisemme, vaikka hän antaa minulle
sokerileipää ja venäläistä mesikakkua".

"Fredrika parka!" sanoi äiti ja suuteli häntä. "Sinä et kuitenkaan voi
ilahuttaa minua. Suokoon Jumala, ett'ei tämä olisi mikään paha
aavistus, joka nyt hämmästyttää minua!"

"Ei, ei! rakas äitini", lausui Amalia. "Minun luuloni on peräti toinen.
Paavo tuo meille iloisen sanoman, sen saatte nähdä".

Kuuromykkä teki pian useampia merkkejä, jotka Fredrika selitti: "Paavo
soutaa kaikin voimin. Hän ei ole haavoitettu, se näkyy hänen väkevästä
soudustansa. Hänellä ei ole laukkuansa. Se ehkä on veneen pohjalla".

Nyt rupesi naisväki selittelemään arveluitansa laukusta, niistä
kirjeistä, jotka siinä olivat ja kirjeiden sisällyksestä. Heidän
levoton odotuksensa tuli ilmi tällä tavoin, kunnes Paavo tuli niin
liki, että hän käänsi itsensä, katsoakseen paikkaa, missä nousisi
maalle. Hän huomasi silloin levottoman joukon rannalla, ja teki merkin,
johonka naiset ilohuudolla vastasivat.

Paavon tultua rantaan, rupesi naisväki kyselemään kirjettä. Mutta hän
ei ollut heitä kuulevinaan, vaan otti airot sisään veneesen ja valitsi
sauvoin kädessä paraimman valkaman. Äiti koetti saada tyttöjänsä
vaikenemaan, mutta se ei tahtonut luonnistua. Paavon kasvoilla loisti
tyytyväisyys, sill'aikaa kuin hän suurimmalla tarkkuudella ja
vähimmättäkään kiiruutta pani veneessä kaikki paikallensa ja viimein
hyppäsi maalle. Sen perästä kiinnitti hän veneen ja vasta sitte kuin
kaikki, jota hänen merimiehenä tuli tehdä, oli toimitettu, otti hän
lakin päästänsä ja tervehti ensin kuuromykkää, sitte naisia. Lopuksi
otti hän esiin kirjeen, jonka hän antoi äidille.

Ottaessaan vastaan tämän todistuksen siitä, että miehensä eli ja oli
kohdannut hänen sanansaattajaansa, ei hän voinut hillitä kyyneliänsä.
Myöskin tyttärihin tarttui tämä hänen liikutuksensa ja heidän silmänsä
kyyneltyivät. Paavo katseli tätä kohtausta melkein ihmetellen, mutta
hänen rintansa kohosi väkevästi ja todisti, että hänenkin sydäntänsä
liikutti väkevät tunteet.

Niin pian kuin äiti vähän oli rauhoittunut, aukasi hän kirjeen ja
kaikkein silmät kääntyivät häneen. Kirjettä lukeissansa vaihtelehti
monet erilaiset mielenliikunnot hänen vakailla kasvoillansa. Hän näkyi
hämmästyneeltä, iloiselta, murheelliselta, vuoroitellen.

Viimein lausui hän: "Vihollinen on jälleen tullut voitetuksi Lapualla.
Nefnef oli vähällä tulla ammutuksi. Isä ei ole aivan kaukana. Hän
lähetetään Ruoveden kirkolle. Venäläisten armeija vetäytyy takaisin
Tampereen kautta".

Amalian katsanto muuttui, tämän sanoman kuultuansa. "Me olemme siis,
Jumalan kiitos, turvassa", sanoi hän. "Jos hätä rupeisi ahdistamaan,
voimmehan silloin päästä Ruovedelle".

"Se on mahdotonta, että Venäläiset etsivät meitä täällä", virkkoi äiti.
"Tänne ei mene yhtäkään tietä ja heillä kyllä on tärkeämpiä asioita
ajatella, kuin meitä häiritseminen".

"Niin", sanoi Fredrika, "heillä ei suinkaan ole paljon aikaa, kun
tulevat ajetuiksi jälleen kotiin Venäjälle".

"Hm", virkkoi Paavo:

    "Alku työn kaunistaa,
    Lopussa kiitos seisoo".

Äiti katsoi terävästi häneen. "Mitä tarkoitat, Paavo?" kysyi hän.
"Etkös luule, että Suomalaiset voittavat, niin että pääsemme julmasta
vihollisesta?"

"Minä luulisin paremmin käyvän", vastasi Paavo, "jos saisimme tehdä
oman tahtomme mukaan. Minä en ymmärrä herrojen konstillisia ajatuksia,
mutta sen tiedän, että jos me talonpojat saisimme kivärejä ja luotia ja
ruutia ja jokainen tekisi, mitä voisi, niin ei suinkaan ainoakaan
Venäläinen tulisi takaisin maahansa.

    Tulee mies meren takainen,
    Ei tule turpehen alainen".

"Sinä toivot liian paljon, rakas Paavo", sanoi äiti. "Etkös usko, että
herrat, joilla komento on, semmoisia paraimmin ymmärtävät? He tietävät
kyllä, mitenkä kaikki pitää järjestettämän. Mutta eihän käyne niin
helpoksi ajaa pois näin mahtavaa ja väkevää vihollista".

"Saamme nyt kerran nähdä, mitä voidaan tehdä", lausui Paavo. "Tällä
kerralla onnistui saada kenraali Adlercreutz'in myönnytys meille
talonpojille, toimittaaksemme myös jotakin".

"Mitäs sanot, Paavo?" kysyivät naiset yhtä haavaa.

"Aikovatko talonpojat ottaa osaa sotaan?" kysyi äiti.

Paavo ei vastannut mitään, mutta hänen silmissänsä näkyi rohkeutta ja
ynseyttä.

"Jumala varjelkoon meitä!" jatkoi äiti. "Venäläiset varmaan polttavat
vihoissaan kaikki, mitä kohtaavat. Minua aavistaa, että koko maa tulee
ryöstetyksi ja hävitetyksi. He eivät suinkaan säästä ketään. Me
tunnemme heidät kyllä vanhastansa. Mihinkä olen ottava turvani lasteni
kanssa? Jumala taivaassa, auta meitä!"

    "Suusta Jumalan korvaan,
    Armon kanssa ulos tulkoon!"

vastasi Paavo. "Mutta sinä voit olla huoleti, rouva, kunnes minä sanon.
Vaanjunkkari Roth on saanut käskyn johtaa meitä ja vältvääpeli Spof
tulee myöskin oleskelemaan näillä seuduin vähäisen komennon kanssa.
Niin kauan kuin yksikin meistä on hengissä puolustamme teitä. On
kuitenkin paras olla valppaana. Sitä ei voi tietää, mitenkä käynee, kun
Venäläiset näkevät itsensä piiritetyiksi. Sinä kentiesi olet oikeassa,
aavistaessasi ryöstöä ja murhapolttoa. Mutta sodan aikana täytyy
kärsiä, mitä ei voi välttää.

    Kirjava keto kesällä
    Ihmisen ikä kirjavampi!"

Kaikki vaikenivat hetkeksi. Viimein huusi Fredrika: "Mutta Paavon pitää
kertoman meille, kuinka hän kohtasi isän. Emmekö saa kuulla sitä, hyvä
äiti?"

"Käykäämme sisään kaikki", sanoi äiti. "Paavo tarvitsee vähän
virkistystä. Me emme voi häntä kyllin kiittää. Hän on uskaltanut mennä
hengen vaaraan edestämme".

Paavo silmäili pikaisesti Amaliaa, mutta tämä ei katsonut ylös.
Fredrika juoksi esiin tarttuakseen Paavon käteen ja siinä kiinni
riippuaksensa, ja koko seura läksi ylös taloon.

Tämä vähäinen virkatalo, jonka majuri Gek oli vourannut kruunulta, oli
rakennettu paikkakunnan tavan mukaan. Vähäisessä pytingissä, joka oli
salvattu honka hirsistä ilman mitäkään laudoittamista tahi muuta
ulkonaista kaunistusta, oli kaksi pientä huonetta ja kyökki. Pytingin
ympärillä oli kaikilla puolin suuria koivuja ja leppiä, jonka vuoksi ei
mitään varsinaista pihaa löytynyt. Kohta vieressä oli tavallinen
pirtti, jossa palvelusväki asui. Mutta etevin rakennus oli suuri,
oivallinen navetta vähän matkan päässä eräällä mäellä, jonka ympärillä
kasvoi aika honkametsä. Koko talo oli niin piilossa, että ainoastaan
savu, joka nousi sen piipuista metsän ylitse, saattoi ilmoittaa vedellä
kulkeville, että ihmisiä asui paikalla.

Tuskin oli seura astunut sisään ja ehtinyt istuutua, kuullaksensa
Paavon kertomusta, kuin Fredrika huusi, että joku outo läheni puiden
välissä. Kaikki kiiruhtivat akkunaan.

"Se on oiva kappalaisemme, pastori Cygneus", sanoi Fredrika. "Rosina on
tänäpänä näyttänyt niin miettiväiseltä ja ollut niin harvapuheinen,
ikään kuin olisi muuttunut nieriäiseksi. Saas nähdä, tuleeko hän nyt
iloisemmaksi".

Rosina lyödä näpsähytti hilpeää sisartansa, joka nauraen juoksi äitinsä
selän taa. Muuten niin vakaisen Amaliankin suu myhähti.

Pastori, joka oli nuori, sivistynyt mies, tuli sisään suurella
kiiruulla. Tervehdettyään naisväkeä ja Paavolle kättä annettuansa,
sanoi hän: "Antakaa anteeksi, että tuon ikävän sanoman. Mutta
Venäläiset lähenevät. Minä tuskin luulen, että täällä enään on hyvä
kauemmin viipyä. Venäläiset ovat voitetut Lapualla ja vetäytyvät nyt
takaisin Tampereelle. Yksi osakunta seuraa vesijaksoja ja on jo tullut
Kuruun. Jumala tietää, eivätkö kasakit löydä tietä tännekin, vaikka
talo on etäällä. Minä olen kiiruhtanut tänne, keskustellakseni
herrasväen turvallisuudesta".

"Ah, hyvä pastori", vastasi rouva, "äsken juuri sain iloisia sanomia
mieheltäni. Hän on komppaniansa kanssa Ruovedellä. Me aiomme lähteä
sinne".

"Se ei ole mahdollista maisin", lausui pappi. "Kasakit ovat
valloittaneet koko tien, tunkeissansa aina Kurun kappelinkirkolle. Ehkä
Paavo tietänee jotakin neuvoa?"

Jokaisen silmät kääntyivät nuoreen talonpoikaan.

Hän mietti hetken aikaa, sitte sanoi hän: "Minä mielestäni pidän
paraimpana kohta lähteä vesille. Minä tiedän, että vaanjunkkari Roth ja
vältvääpeli Spof ovat muutamien veneiden kanssa Muroleen salmessa. Jos
kerran vaan pääsemme sen lävitse, on tie avoinna aina Ruovedelle".

"Neuvo on hyvä. Se on parasta", sanoi pappi. "Minä seuraan herrasväkeä.
Paavo ja minä soudamme, niin käypi matka joutuisammin. Mutta meillä ei
totisesti ole aikaa liiaksi. Minä en tiedä, kuinka likellä kasakit
olivat jälissäni".

"Joutukaa, tytöt!" huusi äiti. "Pankaa vähän vaatteita myttyyn, niin
laitan minä jonkunlaisen eväskontin. Mutta missä rengit ovat?"

Tytöt kiiruhtivat aukaisemaan kaappeja ja kistuja; äiti toi ison vakan
ruokahuoneesta. Samassa tuli palvelusväki, muutamia renkejä ja pari
piikaa. Viimeiseksi mainitut kiiruhtivat auttamaan naisia, sill'aikaa
kuin rengit hakivat aseita. Kirveitä ja karhunkeihäitä, paitse puukkoja
ja muita teräkaluja, joita Suomalaisilla aina on vyöllä, oli otettu
esiin. Paavo otti yhden majurin jahtipyssyistä. Mutta hän ei löytänyt
ruutia, jonka vuoksi hänkin otti kirveen.

"Kasakit, kasakit!" huusivat rengit. Laukaus kuului samassa
karjapihalta. Kohta lensivät kaikki talon asukkaat rannalle, paitse
kuuromykkä. Rengit ottivat hänen käsiinsä kiinni, vetääksensä häntä
myötään, mutta hän irtautui väkisin, päästi kamalan parun ja kiirehti
takaisin taloon. Rengit eivät uskaltaneet kauemmin viipyä, vaan
jättivät hänet ja kiirehtivät rantaan.

Mutta siellä kohtasi pakenevia yhtä odottamaton, kuin hämmästyttävä
näky. Kymmenen suurta kirkkovenettä, täynnä venäläisiä jääkärejä, laski
juuri nyt rannalle. Venäläisten päällikkö jäi vähän kauemmaksi,
sill'aikaa kuin väki toisista veneistä nousi maalle tiedustelemaan.
Ihmisiä rannalta havaittuansa päästivät Venäläiset laukauksen. Naisväki
huudahti ja vetäytyi palkollisten kanssa puiden suojaan.

Paavo yksinänsä pysyi pelästymättömänä. Hän käski renkein kohta heittää
pois kaikki aseet ja kielsi heitä millään tavalla vastustusta
tekemästä. Pappi oli samaa mieltä kuin Paavokin ja tarjoutui
puhuttelemaan Venäläisten päällikköä. Vaaleina ja tuskasta vapisevina
odottivat naiset kohtaloansa nöyryydellä ja kärsivällisyydellä. Äiti
kielsi tyttöjä erkanemasta hänestä.

Sill'aikaa kuin pappi meni rantaan, kohdataksensa vihollisia, ja
merkiksi rauhallisesta aikeestaan viittasi valkoisella nenäliinallansa,
palasivat muut seurasta takaisin asuinhuoneesen.

Kuuromykkä seisoi ihmetteleväisenä ovessa ja hänen kasvoistansa näkyi,
että jotakin merkillistä liikkui hänen sydämessään. Hän ei enää,
niinkuin ennen, kohdannut tulijoita ystävällisellä katsannolla. Hän
meni vaan niin paljon sivulle, että pääsivät käymään sisään.

Vähän ajan kuluttua tunki muutamia ryysyisiä kasakkeja laihojen
hevosten selässä oven eteen. He kurkistivat levottomin silmin ympäri ja
uhkasivat keihäillään molempia miehiä. Paavo otti lakin päästänsä ja
kumarsi. Kuuromykkä tirkisti heihin julmasti. Yksi kasakeista ratsasti
akkunan alle ja katsahti sisään. Mitä hän raaoilla sanoillansa virkkoi
ymmärsivät ainoastaan hänen kumppaninsa, mutta siitä tuli se, että
kaksi astui alas hevostensa selästä ja läheni ovea, pamput kädessä.
Paavo meni syrjälle, mutta kuuromykkä rupesi vilkkaasti vastarintaan.
Toinen jännitti kohta pistoolin. Paavo veti kuuromykän väkisin pois
ovesta. Talonpojan nöyryys näkyi lepyttävän heitä ja pistooli
pistettiin takaisin vyöhön.

Nyt astui yksi kasakki sisään. Rengit kumarsivat Paavon käskystä,
vaikka vastahakoisesti. Toinen piioista tuli samassa ulos huoneesta,
kantaen kädessänsä viinapulloa, jonka tarjosi kasakille. Pullo teki
kasakissa ihmeellisen vaikutuksen. Silmät rupesivat vilkistelemään ja
huulet maiskuttelivat halukkaasti. Hän otti pullon, suuteli sitä ja
kätki sen poveensa. Sitte pisti hän päänsä oven lävitse ja katsoi
ympärillensä. Huomaittuaan, ettei siellä ollut ketään muita, kuin
naiset, jotka istuivat sohvassa, astui hän sisään keskelle lattiaa.
Sukkelin silmin katseli hän naisia ja otti sen jälkeen esiin
viinapullonsa, josta nielasi muutamia aika lotkauksia.

Naisväen joksikin toinnuttua ensi hämmästyksestään, nousi äiti ylös ja
antoi kasakille pari hopearahaa. Kiivaasti tarttui hän niihin ja
katseli niitä säihkyvin silmin, sillä välin näyttäen hammasriviä, joka
melkeen ulottui toisesta korvasta toiseen.

Pahaksi onneksi havaitsi muuan toinen kasakki, joka oli seisonut
akkunan takana, koko tämän kohtauksen. Pampun lyömällä särki hän yhden
akkunan ruudun, niin että lasin palaset lentelivät pitkin lattiaa.
Sitte pisti hän päänsä sisään ja huusi jotain toverillensa
sisäpuolella.

Mutta tämä ei tahtonut jakaa saalistansa. Nauraen nosti hän viinapullon
jälleen huulillensa. Siitä seurasi, että kasakit ulkopuolla vähän aikaa
pakisivat julmaa kieltänsä ja sitte astuivat alas hevosiltaan, jotka
sidottiin kiinni puihin. Koko tuo ilkeä parvi, kumminkin kymmenen tai
kaksitoista kappaletta, tunki huoneesen. Mutta nyt he käyttivät
väkivaltaa. Rengit porstuassa lykättiin sinne tänne ja pari heistä,
jotka eivät kasakeista näyttäneet kyllä nöyriltä, saivat maistaa pampun
huimauksia.

Kuuromykkä uhkasi vihollisia nyrkillänsä. He vastasivat häntä lyöden ja
pieksäen. Rengit näyttivät toki sääliänsä ja jalomielisyyttänsä,
tullessaan väliin ja vapaehtoisesti ottaessaan vastaan useimmat niistä
lyönneistä, jotka olivat aiotut onnettomalle.

Paavo yksinänsä pysyi nöyränä, vaikka alituisesti vaihtelehtava
kasvojensa murre näytti vihan vimman raivoovan hänen sisässään.

Tällä tavoin kohdeltuansa renkejä tunkivat kasakit sisälle huoneisin.
Täällä partasuiset viltit suoraan hyväilivät ja suutelivat piikoja.

Sisähnoneessa seisoi vielä ensimmäinen kasakki, katsellen erinomaisella
uteliaisuudella kaikkia kapineita. Kuultuaan toveriensa hälinän
ulkopuolella tempasi hän kursailematta seinällä riippuvan kellon ja
muutamia koristimia, jotka olivat piirongilla.

Mutta kauan ei hän saanut yksinänsä ryöstää. Kumppanit tulivat pian
hänen avuksensa. Vähääkään huolimatta tuskastuneista naisista, jotka
pysyivät alallansa, mursivat he sapelilla piirongin auki ja kaikki sen
sisällys: naisten vaatteita, kaulaliinoja, koristimia y.m. katosi
heidän avaroihin housuntaskuihinsa. Mitä he enimmin, vaikka turhaan
hakivat, oli rahaa. Yksi kasakki kääntyi rouvaa kohden, tehden muutamia
merkkiä, ikäänkuin lukeaksensa rahaa. Mutta tämä pudisti päätänsä,
selittääkseen, ett'ei häntä ymmärtänyt. Kasakki uudisti merkkiänsä ja
lausui muutamia inhoittavia sanoja, joiden merkitystä naiset yhtä vähän
ymmärsivät, kuin hänen viittauksiansa. Lopuksi heilutti hän pamppuansa
pään ylitse. Neuvottomasti huudahtaen peitti Amalia käsillään silmänsä.
Kasakit nauroivat.

Juuri silloin näkyi Paavo ovessa. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset
harmista ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Mutta hän kumarsi nöyrästi,
niinkuin ennenkin, ja astui sisään.

Ensimmäinen kasakki otti sill'aikaa esiin viinapullonsa ja tarjosi sitä
Amalialle. Arvattavasti oli se hyväntahtoisuutta raakalaiselta, mutta
tämä poisti hänet inholla. Kasakki tarjosi hänelle vielä kerran pullon,
mutta Amalia kielsi jälleen. Nyt vihastui kasakkikin ja heilutti
pamppuansa. Rosina kääri tuskallisesti kätensä sisaren ympäri ja katsoi
rukoilevaisena kasakkiin. Mutta uhkaava lyömä lankesi. Se ei kuitenkaan
kohdannut tyttöjä, vaan Paavoa, joka nopeasti oli hypähtänyt väliin.
Kasakki, arvattavasti pitäen mukavampana lyödä talonpoikaa, kuin
heikkoa tyttöä, antoi hänelle vieläkin pari huimausta. Paavo puri
hampaitaan, mitäkään sanomatta, mutta hän likisti nyrkkejänsä niin
kovin yhteen, että veri tuli kämmeneen.

Pian olivat kasakit repineet esiin kaikki, mitä huoneessa oli
irtanaista. Peili kullatuilla raameilla, joka riippui seinällä,
temmattiin alas ja särjettiin lattiaa vastaan, jonka tehtyä raamit
tutkittiin. Havaittuansa niiden olevan ainoastaan puusta, löivät he ne
pirstaleiksi. Sohva, jossa naiset olivat istuneet, vedettiin
paikaltansa. Kate tutkittiin ja väännettiin vyöksi, jonka yksi
retkaleista kohta kääri ympärillensä. Matrassi hakattiin sapelilla
poikki. Pari sänkyä revittiin auki, patjat ratkottiin rikki ja höyheniä
lenteli, niinkuin ryöppyävä lumisade, ympäri huonetta. Mitä enemmin
hävitettiin, sitä enemmin kasvoi hävityksenhimo. Ruokahuone oli pian
murrettu auki. Juomatavaroilla oli hyvä menekki, mutta ruoka heitettiin
huolettomasti ympäri, sittekuin ensi nälkä oli suurella ahnaudella
sammutettu.

Koko tämän kohtauksen kuluessa seisoi Paavo naisten vieressä, jotka
huomasivat hänen olevan ainoan suojelijansa. Amalia katseli häntä
kiitollisilla silmäyksillä ja koki kaikin voimin näyttäytyä
huolettomalta. Nuorella Fredrikalla oli kaikista naisista suurin
rohkeus. Ynseällä ylenkatseella katsoi hän kasakkien raivoomista eikä
näkynyt huolivan edes silmäykselläkään pyytää armoa. Rosina katseli
taukoomatta levottomin silmin oveen päin.

Kun kaikki irtanaiset kalut huoneessa olivat hävitetyt, kuului laukaus
ulkopuolelta. Ikäänkuin parvi jahtikoiria kuuntelee metsästäjän
vihellystä, samoin nostivat kaikki kasakit korvansa pystyyn,
kuuntelivat hetken aikaa ja syöksivät sitte ulos.

Kauan ei naisilla ollut aikaa miettiä kasakkien äkillistä katoamista,
ennenkuin pastori Cygneus Venäläisen jääkäri-upsierin seurassa astui
sisään. Papin kasvojen murteessa näkyi syvä murhe. Upsierin katsanto
oli tyly. "Kapteini Suhanoff antaa naisten lähteä Tampereelle", sanoi
pappi. "Talo tulee hävitettäväksi. Minä puolestani tahdon vaan
muistuttaa jokaisen kristityn velvollisuudesta nöyryydellä kärsiä, mitä
Luoja laskee päällemme".

Rouva teki syvän kunnian-osoituksen, johon ei upsieri kuitenkaan
vastannut. Katsottuansa ympärilleen kysyi hän ranskan kielellä, oliko
kaikki ryöstetty.

"On, armollinen herra!" vastasi vavisten rouva. "Ei", sanoi Fredrika
ynseästi ja ylenkatsovalla silmäyksellä. "Minulla on vielä jälellä
kultaketjuni!" Hän tempasi ne kaulastaan ja tarjosi upsierille. Tämä
punastui ja kääntyi pois, mutta yksi jääkäreistä, jotka seurasivat
häntä, kohotti kätensä ja kaappasi ketjut.

"Viekää naiset rantaan!" käski upsieri. "Renki tuossa" -- hän viittasi
Paavoa -- "ja joku toinen saavat soutaa. Pappi seuratkoon myötä.
Rannalla oli vene, joka luultavasti on talon. Sen saatte ottaa".

Naiset huomasivat, ettei tässä käynyt laatuun sanaakaan vastaan sanoa.
Nopeasti kävivät he ulos; Paavo ja pappi seurasivat heitä.

Pihalla oli aika vilinä kasakkeja ja jääkärejä. Jääkärit olivat
kasakkeja kohtaan aivan ynseitä, vaikka nämät pitivät itsiänsä heitä
paljon parempina. Siinä oli riita ja melske, hälinä ja ryminä, jota ei
suinkaan olisi tavattu paremmin järjestetyssä ja kuriin totutetussa
joukossa.

Nopeilla askelilla kiiruhtivat naiset näiden villein soturein ohitse.
Tuskin uskalsivat he nostaa silmiänsä ylös, astuessaan vihollisten
vartijain sivutse; Fredrika yksinänsä katseli heitä rohkeasti.
Katsoessaan takaisin ei hän voinut pidättää ylenkatsovaa hymyä, joka
näkyi hänen ynseillä huulillansa. Hän näki, näet, särjetyn akkunan
lävitse, kuinka upsieri otti hänen kultaketjunsa pois jääkäriltä.

Ehdittyänsä rantaan katsahti seura vielä kerran takaisin päin. He
huomasivat nyt sakean savun nousevan karjapihasta. Samassa ajettiin
useampia eläimiä rantaan. Kelvollisin omaisuus näillä seuduilla on
karja. Rouvan oli katkera nähdä lehmänsä villiytyneinä metelistä ja
tuon kirjavan sotamies-lauman näkemisestä, turhaan koettavan paeta
metsään. Kasakit ymmärsivät omituisella taidolla pitää niitä koossa.

Kapteini Suhanoff oli antanut sytyttää kaikki rakennukset tuleen. Sitte
käski hän kasakkien tappaa eläimet. Se tapahtui keihäänpistoilla ja
naisten täytyi kauhistuksella kääntää silmänsä pois tästä hirvittävästä
kohtauksesta.

Tapetut lehmät vietiin veneisin. Sen tehtyä saivat kasakit käskyn
pitkittää ryöstöretkeänsä rantaa myöten. Suhanoff käski naisten
seuransa kanssa astua veneesen, johon myös tuli pari jääkäriä
ladatuilla kiväreillä. Veneet laskivat sen jälkeen ulos vesille.

Kun tämä pieni laivasto oli päässyt kappaleen matkaa rannasta, nähtiin
kuinka tulen valo palavista huoneista liemusi, ikäänkuin auringon lasku
puiden välissä, ja kuinka sakea savupyörre uhkaavan ukkosen pilven
kaltaisena kierteli puiden latvoissa. Tämä oli näky, joka tuotti
kyyneliä naisten silmiin.

Ilta oli jo kuitenkin tullut ja se lyhykäinen hämärä, joka on pohjan
suviyö, rupesi ikäskuin hieno peite levenemään ympäri vesiä ja rantoja.
Suhanoff käski väkensä soutaa erästä vähäistä luotoa kohden, jossa hän
näki muutamia lampaita kävelevän laitumella.

Äkisti kuiskasi Paavo pastori Cygneus'elle: "Käskekää naisia
laskeutumaan veneen pohjaan ja vetämään päällensä kaulaliinoja ja mitä
muuta he voivat löytää".

Pappi katsoi kummastuneena ympärillensä. Häntä aavisti, että Paavo
mietti jotakin heidän pelastukseksensa ja siinä uskossa, ett'ei
kenelläkään ollut rehellisempiä tarkoituksia, kuin tällä rivakalla
talonpojalla, eikä myöskään kukaan paremmin ymmärtänyt tämän asian
toimeen panemista, teki hän hänen käskynsä jälkeen; naiset tottelivat
kohta, paitse Fredrika, joka sanoi, ett'ei hän ollut väsynyt, eikä
pelkuri, eikä vilustunut. Paavo ei uskaltanut virkkaa sanaakaan, vaan
katsoi painavalla silmäyksellä äitiin, joka sitte käski tytön totella.

Juuri kuin yksi Venäläisten veneistä oli laskemaisillaan luodolle,
paukahti laukaus sen pensaista. Yksi jääkäri, joka oli noussut pystyyn,
keikahti nurinniskoin veteen. Hänen kumppaninsa koettivat auttaa häntä,
mutta uusi laukaus teki niin suuren häviön heidän seassansa, että ne,
jotka jäivät henkiin, suurimmalla kiiruulla käänsivät veneet takaisin
päin ja yrittivät pakenemaan.

Suhanoff käski kohta veneiden asettua riviin ja väkisin astua maalle.

Tämän huomattuansa katsahti Paavo taaksensa molempiin jääkäreihin,
jotka istuivat veneen etukeulassa. Mutta nämät pitivät kivärinsä
valmiina ja olivat vielä jännittäneet hanankin. Tässä ei siis
aseettomilla ollut ajattelemistakaan mitään vastustusta tehdä. Heidän
täytyi olla ainoastaan katsojina, vaikka vävähdys Paavon kasvoissa joka
kerta, kuin joku Venäläinen kaatui, näytti kuinka mielellään hän olisi
tahtonut kostaa sitä herjausta, jonka hän oli kärsinyt kasakkien
pampuista.

Kun kaikki veneet, paitse se, jossa naiset istuivat, olivat asettuneet
riviin ja ruvenneet lähestymään luotoa, alkoi sieltä vilkas ampuminen.
Venäläiset sousivat kuitenkin eteenpäin ja pian hyppäsivät jääkärit
niistä veneistä, jotka veden mataluuden vuoksi eivät päässeet rantaan,
veteen ja ryntäsivät luodolle.

"Hakatkaa maahan nuot kirotut talonpojat!" ärjyi Suhanoff. "Älkää
säästäkö niitä kapinallisia roistoja! Ne ovat pelkkiä hylkiöitä, jotka
ynseilevät keisariamme vastaan".

Noin viisikymmentä jääkäriä oli ehtinyt rantaan ja astunut maalle, kun
yht'äkkiä pensaista ja savusta rivi sotamiehiä kaikuvilla
hurranhuudoilla ja ojennetuilla pajuneteillä heittäytyi heidän
ylitsensä, viskasi heidät kumoon ja ajoi heidät takaisin veteen.

"Ampukaa!" huusi Suhanoff. "Ne ovat nuot h----tin Porilaiset. Veneet
takaisin!"

Niistä jääkäreistä, jotka olivat astuneet maalle, ei yksikään päässyt
pakenemaan. Kaksi venettä oli miehistöttä. Muut toiset läksivät
pikaisesti takaisin veriseltä rannalta. Harmista hurjistuneena katseli
Suhanoff tappiota.

Porilaiset vetäytyivät kohta takaisin luodolle. Mutta kauan ei
viipynyt, ennenkuin suuri vene pisti niemen sivutse. Siinä oli
vähintäänkin kolmekymmentä soutajaa, kaikilla hihnat olkapäiden ylitse
ja kalunat hattujen ympäri, ja päälliseksi puoli tusinaa Porilaisia,
jotka seisoivat kivärit kädessä, valmiina ampumaan. Peloittavin oli
toki vähäinen tykki, joka ojensi mustaa kitaansa etukeulan ylitse.

"Takaisin!" käski Suhanoff. "Veneet takaisin!"

Mutta mainittu suuri vene käänsi majesteetillisesti etukeulansa
Venäläisiä vastaan. Sytytin välähti erään sotamiehen kädessä, hän laski
sen tukin sankkireiälle, aika pamaus järähti ja melkeen samassa
hetkessä kaatui yhdessä vihollisen veneistä koko rivi soutajia toiselta
puolelta.

Suhanoff kehoitti väkeänsä joutumaan. Sen veneen, jossa naiset olivat,
käski hän kiirehtiä edelle, sill'aikaa kuin muut vetäytyivät likemmin
yhteen, suojellaksensa ja auttaaksensa toisiaan.

Muutamia useampia, vaikka vähempiä veneitä tuli vielä Venäläisiä takaa
ajamaan. Mutta ainoastaan ensimmäisellä oli tykki.

Näsijärven tyvenellä vedenpinnalla leveni siis suviyön rauhallisuudessa
kaksi vihollista venehistöä. Ne näyttivät olevan melkein yhtä suuret,
mutta Suomalaisilla oli kuitenkin voittopuoli, niin hyvin tykkinsä
tähden, kuin senkin vuoksi, että Porilaiset olivat tottuneita
pyssymiehiä.

Paavon silmät loistivat tyytyväisyydestä koko tappelun aikana, mutta
hänen täytyi salata ilonsa. Naiset vapisivat tuskasta, paitse Fredrika,
jonka utelias pää alituisesti kurkisti yli veneen partaan.

"Joutukaa, te siellä naisten veneessä!" huusi Suhanoff. "Jos eivät nuot
riivatun rengit tahdo soutaa, niin kutittakaa heitä pajuneteillänne.
Viekää naiset Tampereelle. Siellä ovat he annettavat komendantille,
majuri Nefnef'ille. Mutta pian, pian!"

Kuultuansa tämän käskyn, jonka naisetkin ymmärsivät, päästi Amalia
heikon valitushuudon. Mutta jääkärit ojensivat kivärinsä, löivät niillä
renkejä selkään ja pakoittivat heitä panemaan kaikki voimansa
liikkeelle.

Vähän ajan perästä oli jo vene ehtinyt melkoisen matkan
tappelupaikalta, sillä venäläiset vetäytyivät vaan hitaasti takaisin.
Silloin nousivat naiset jälleen pystyyn. Surullisesti katsoivat he
taaksensa tuota vähää ennen niin rauhallista ja iloista kotia, joka nyt
oli hirveäin liekkien vallassa. Tappelun melske kuului yhä kauempaa,
kunnes se viimein peräti taukosi.

Parin tunnin ahkeran soudon perästä näkyi vihdoin Tampereen torni ja se
pitkä silta, joka kaupungin kohdalla oli kosken ylitse Näsijärven ja
Pyhäjärven välillä. Silloin näkyi poltettu maatalo Kurussa ainoastaan
punertavana savupilvenä taivaan rannalla.

"Soutakaa tuonne värjärin laiturille!" sanoi toinen jääkäreistä.
"Siellä asuu herra majuri Nefnef".



IV.

Tampere.


Nefnef'in herätti hänen ajutanttinsa, nuori Laptjeff III. Tämä
ilmoitti, että kaksi Suhanoff'in jääkäreistä oli tullut tiedoilla
eräästä tappelusta vesillä ja että Gek'in perheen naiset olivat heidän
seurassansa.

"Laita niin, että naiset saavat yhden huoneen pihalla", sanoi Nefnef.
"Sano heille, että minä kohta tulen heidän tykönsä ja lähetä sill'aikaa
toinen jääkäri tänne".

Laptjeff vei vapisevat naiset erääsen tupaan pihan toisella puolella,
jossa tavallisesti ne talonpojat saivat yösiaa, jotka talvi-aikana
tekivät kauppaa talon isännän kanssa. Herra Laptjeff itse ei näyttänyt
paljon ystävällisemmältä, kuin se huone, jonka oven hän aukaisi.
Naisten siihen sisälle tultua sanoi Laptjeff, että palvelusväki sai
mennä, mihinkä tahtoi. "Yhden piian saa naisväki kuitenkin pitää",
sanoi hän.

Ilon leimaus välähti Paavon silmässä, koska hän teeskennellyllä
kylmyydellä jupisi muutamia sanoja piialle, joka seurasi herrasväkeä:

    "Hätä neuvon keksii".

Tämän sanottuaan läksi hän pois pihalta. Ja hyvissä ajoin se olikin,
sillä vähän ajan perästä tuli Nefnef itse ulos huoneestansa ja kävi
pihalle. Hänen silmänsä säihkyivät ja huulensa vapisivat harmista
kohdatessaan Laptjeff'in. "Käske Petrov'in rykmentin, jolla on
vartijavuoro, asettaa joka paikkaan kahta vertaa enemmän vartijoita,
kuin ennen", sanoi hän, "ja ilmoita heti minulle, jos jotakin
tapahtuu".

Kun tämä tyly soturi astui sisään, juoksivat tuskastuneet tytöt äitinsä
viereen, joka väsyneenä oli istuutunut rahille. Vaikka Nefnef oli
vihastunut, ei hän ensin näyttänyt tietävän, millä puheensa alkaisi.
Hänen harmistunut katsantonsa muuttui myöskin pian pilkalliseksi, kun
hän sillä omituisella murteella, josta Viron ja Inkerinmaassa vanhoista
ajoista asuvat ruotsalaiset perhekunnat kohta tunnetaan, virkkoi:
"Hyvää huomenta, rouvani! Hyvää huomenta, kauniit neitoseni! Saanko
kysyä, minkätähden minua niin pelkäätte? Minkätähden pakenitte, minulle
jäähyväiset sanomatta, kun viimein Tampereella olin? Saattaako Amalia
mamseli olla niin kovasydäminen, ett'ei hänellä ole ainoatakaan
ystävällistä sanaa minulle antaa?"

Naiset eivät vastanneet tähän mitäkään. He tunsivat seisovansa
loukatun voittajan edessä ja olevansa hänen vallassaan. Fredrika
yksinään uskalsi nostaa silmänsä ja katseli Nefnef'iä omituisella
nenitteleväisyydellä, jota tämän uhkaavat silmäykset eivät voineet
kukistaa. "Kah, majuri Nefnef", lausui hän viimein, "minä luulen, että
te olette kiukkuisen näköinen. Oletteko meihin vihastunut?"

"Kohteliaisuuteeni olisi sopinut vastata kohteliaisuudella", sanoi
Nefnef. "Mutta näettekö, hyvät naiset, minä löysin teidät kuitenkin.
Koettakaa nyt tälläkin kertaa päästä pakoon!"

Amalian vaaleat kasvot muuttuivat yht'äkkiä rohkeiksi ja ynseiksi. Hän
astui askelen eteenpäin ja sanoi: "Te vihaatte meitä, majuri Nefnef, te
vainootte meitä, te teette meidät vangiksenne. Olemmekohan me, heikot
naiset, ottaneet osaa sotaan? Jalo vihollinen osoittaisi kumminkin
kunniaa sukupuolellemme".

Nefnef näkyi vähän hämmästyvän näistä sanoista. Hän malttoi toki
mielensä ja päästyänsä hämmästyksestään sanoi hän: "Mitään
onnettomuutta täällä ei ole tapahtunut. Teidän omassa vallassanne on,
mitenkä teitä tästälähtien kohdellaan".

"Vai niin", lausui Fredrika, "jos laulan majurille jonkun laulun, saan
siis taas sokerileipää ja jos Amalia antaa majurin noukkia kukkia
akkunastaan, suutelee majuri hänen käsiänsä. Mutta nyt voin jutella,
että kaikki Amalian kukkaruukut lyötiin rikki, kun majurin väki poltti
kotimme. Hyvä majuri Nefnef, minkätähden ette itse ollut kanssa
sytyttämässä?"

"Ole vaiti, sinä nenittelijä", keskeytti häntä Nefnef. "Ja te, Amalia,
muistakaa meidän molempien tilaa. Minä olen teille ilmoittanut tunteen,
jota te olette pilkannut ja halveksinut. Minä en ole tottunut
vastahakoisuuteen. Paitse sitä on isänne herjannut minua ja sitä en
ikänä voi unhottaa. Hän on tätä nykyä yksi vaarallisimpia
vihollisiamme. Jos tahtoisinkin, en kuitenkaan voisi osoittaa teille
suurempaa armeliaisuutta. Minulla on käsky pitää teitä kiinni ja teidän
kauttanne vaikuttaa häneen. Olkaa toki huoletta! Täällä voitte olla
turvassa. Vast'edes tahdomme keskustella, olisiko tarpeellista
kirjoittaa Majuri Gek'ille vai muulla tavalla käydä yhteyteen hänen
kanssansa. Siksi jääkää hyvästi!" Näin sanoen läksi hän kiiruusti pois
ja jätti naiset heidän levottomuuteensa ja huoliinsa.

Pihalla tuli Nefnef'in ajutantti taas häntä vastaan. "Herra
komendantti!" sanoi Laptjeff, "eräs kasakki on ilmoittanut kenraalin
tulon. Hän on täällä heti kohta ja tahtoo kohdata koko päällikkökunnan
torilla".

"Minulla ei ole hänelle mitään iloisia sanomia ilmoitettavana", pakisi
Nefnef. "Suhanoff'in ei olisi tarvinnut tehdä tuota tyhmää rynnäkkää
luodolle. Mutta kuule, Laptjeff! Kutsu kaikki upsierit kokoon,
niinkuin kenraali on käskenyt. Anna varustaa se vene, joka toi naiset
tänne, ja lähetä se, jonkun luotettavan upsierin johdolla, ulos vesille
Suhanoff'ia hakemaan. Sanokaa luutnantti Rodseänkolle, että hän ottaa
tätä vähäistä lähetystöä komentaaksensa".

Nefnef meni sen jälkeen torille. Siellä kohtasi hän kaksi kasakkia,
jotka kuljettivat kuuromykkää, majuri Gek'in veljeä, sidottuna
hevostensa väliin. Toinen kasakki ilmoitti, ett'ei vanki tahtonut
vastata mihinkään kysymykseen.

"Viekää hänet korttieriini Laptjeff'in tykö!" sanoi Nefnef. "Käskekää
hänen pieksää sitä uppiniskaista konnaa, kunnes hän saa ääntä
suuhunsa!"

Tämän käskyn annettuaan pitkitti Nefnef vaellustansa torille. Sinne
tuli pian kaikki ylhäisemmät upsierit, jotka olivat kaupungissa. He
näyttivät kaikki murheellisilta ja keskustelivat kiivaasti, siksi kuin,
neljänneksen tunnin kuluttua, kenraali Rajevskin vaunut tulivat
paikalle ja niiden seurassa iso joukko upsiereja.

Vaaleana sekä vaivoista ja murheista raskautettuna istui kenraali
vaunuissaan. Hänen tervehdyksensä oli kolkko ja upsieristo vastasi
siihen äänettömällä kumarruksella. Katseltuaan vähäisen läsnä-olevia
astui hän ulos vaunuista ja meni Nefnef'in kanssa erääsen huoneesen
torin varrella. Ylhäisimmät päälliköistä kutsuttiin hänen luoksensa.

Rajevski käski kenraalien istua ja rupesi sen jälkeen keskustelun
aineeksi selittämään heidän tilaansa. "Vihollistemme voiton tähden
Lapualla", puhui hän, "olemme takaisin ajetut rantamaasta.
Yhdistyksemme ylipäällikön kanssa Turussa on estetty. Sieltä emme enää
saa mitään tietoja, mitään käskyjä ja olisimme varsin sisään suljetut
näiden laveain vesien keskelle, ell'ei meillä olisi avoinna tie
Tampereen kautta saadaksemme apua. Te tiedätte varmaan, hyvät herrat,
että ruhtinas Dolgoruki suurella joukolla ja riittävillä varoilla
lähenee meitä. Terveyteni olen peräti kadottanut tällä onnettomalla
takaisin-lähdöllä, jonka vuoksi olenkin pyytänyt keisaria määräämään
toista päällikköä. Mutta ennenkuin saamme Hänen Keisarillisen
Majesteettinsa käskyjä tässä kohdin, haluaisin kuulla ajatustanne
nykyisestä tilastamme. Kokoommeko voimamme yhteen Tampereen edustalle,
voi lähdemmekö takaisin kaupungin lävitse kohdataksemme ruhtinas
Dolgorukia?"

Kullneff ja Rosatschkofski esittivät edellistä keinoa. He sanoivat,
että ruokavaroja vielä oli jälellä muutamiksi päiviksi ja että
viimeinen keino, Tampereen kautta takaisin vetäytyminen, aina oli
avoinna. Tätä juuri keskusteltaessa astui ajutantti Laptjeff III sisään
ja antoi komendantille erään ilmoituksen.

Tuskin oli Nefnef kuullut sen, ennenkuin kenraali käski hänen antaa
tietoa siitä.

"Kapteini Suhanoff", vastasi Nefnef, "jonka lähetin yhden
jääkärikomppanian kanssa kymmenellä suurella kirkkoveneellä ylös
Näsijärvelle muonaa hakemaan, on siellä kohdannut vihollisen laivaston.
Hän koetti nousta maalle eräälle luodolle, mutta osakunta Porilaisia
ajoi hänet takaisin. Hän kadotti kuudettakymmentä miestä. Sitte
vihollisten laivasto ajoi häntä takaa aina Paavolan ja Uskalin
luodoille asti, jotka ovat tästä peninkulman päässä. Siinä seisahtui
vihollinen ja kolmella veneellä ja neljälläkymmenellä miehellä pääsi
hän tänne".

Kenraalit katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Lopuksi virkkoi Rajevski:
"niin kauan kuin Tampere on hallussamme, eivät he kuitenkaan mitään
erinomaisempaa voi toimittaa. Minä lähden takaisin pääkorttieriini
Alavudelle. Sieltä lähetän yhden rykmentin teille lisäykseksi, majuri
Nefnef. Antakaa tehdä patteri salmen rannalle, tuohon sillan päähän!
Vihollisen voima vesillä ei voi olla suuri. Tiedättekö, kuka siellä on
päällikkönä?"

"Minä en sitä tiedä sanoa", vastasi Nefnef. "Mutta pari kasakkia on
äskettäin tuonut tänne Gek'in, tuon rohkean Porilais-majurin veljen.
Suhanoff on saanut hänet vangiksi muutamassa talossa metsässä, juuri
vähää ennen kuin hän joutui Porilaisten kynsiin".

"Tutkikaa häntä!" käski Rajevski. "Ilmoittakaa minulle, mitä tulee
ilmi! Lähettäkää vahvoja kulkuvartijoita sillan yli ruhtinasta vastaan!
Kootkaa kaikki veneet ja alukset, jotka vaan löydätte, ja olkaa
valppaina! Jos mahdollista, koettakaa saada edes jotakin tietoa
Turusta!"

Kenraalin juuri aikoessa sanoa jäähyväiset upsiereille, tuli muutamia
vaunuja ratsujoukon kanssa torille. "He ovat tulleet sillan yli", sanoi
Nefnef. "Lieneeköhän se ruhtinas?"

Nyt nousi yleinen ilon hälinä. Rajevski meni kohta akkunan tykö. Mutta
hänen ennen vaaleat kasvonsa menivät vielä vaaleammiksi, silmäillessään
ulos. "Hyvät herrat", sanoi hän, "se on kreivi Kamenski".

Upsierit katsoivat kummastuneina toisiinsa. Rajevskin viittauksesta
kiiruhti Nefnef torille kreiviä vastaan ottamaan. Sill'aikaa seurassa
arveltiin sinne ja tänne. "Lieneekö etelä-armeija voitettu?" sanoi
evesti Demidoff. "Luultavasti ovat Ruotsalaiset nousseet maalle liki
Turkua ja kreivi Burhövden on pakomatkalla. Mutta hän saattaa seisahtua
Viaporiin. Sitä eivät Suomalaiset niin helposti ota takaisin".

Rajevski oli ääneti. Kun kreivi Kamenski Nefnef'in ja useampien muiden
upsierien seurassa astui sisään, meni Rajevski kunnioittavalla
kohteliaisuudella häntä vastaan. Sittekuin molemmat kenraalit olivat
tervehtäneet toisiaan, sanoi Kamenski: "Keisari on myöntynyt
pyyntöönne. Hän sallii teidän Pietarissa terveyttänne hoitaa. Minä olen
saanut käskyn ottaa päällikkyyden teidän jälkeenne".

"Minä toivotan teille onnea, herra kreivi", sanoi Rajevski kolkolla
äänellä, "ja minä pidän Hänen Majesteettiansa Keisaria onnellisna, että
hän teissä on löytänyt päällikön suuremmalla nerolla ja paremmalla
onnella, kuin minä. Vilpittömässä ahkeroitsemisessa velvollisuuksiani
täyttääkseni toivon kuitenkin voivani teidän kanssanne kilpailla.
Sallitteko, herra kreivi, että ajutanttini kautta sanon jäähyväiseni
niille uskollisille, jotka eivät minun päällikkönä ollessani koskaan
ole epäilleet vertansa vuodattaa, vaikk'ei onni ole vastannut heidän
miehuuteensa ja vaivoihinsa?"

"Kuten tahdotte, herra kenraali!" sanoi Kamenski. "Te voitte vielä
käskeä, kunnes olette lukenut nämät minun käsky- ja virkakirjani". Hän
otti esiin muutamia papereja.

Nämät pikaisesti luettuansa antoi Rajevski ne takaisin ja sanoi:
"asemamme oli vaarallisempi, kuin luulisittekaan, herra kreivi. Meitä
sulkee toisella puolella voimakas vihollinen ja toisella ne laveat
vedet, jotka kaikin paikoin levenevät täällä keski-Suomessa. Vedet ovat
täynnä sissejä ja asukkaiden mielenlaatu on mitä vihollisinta olla
saattaa. Jos ei teillä ole suuria apujoukkoja, pelkään, että teidän on
peräytyminen Tampereen kautta, josta juuri äsken keskustelimme".

"Ei mitäkään peräytymistä!" vastasi Kamenski. "Ell'emme muulla tavalla
pääse eteenpäin, niin käytämme kavaluutta. Eteenpäin pitää
sotajoukkojen menemän, muuten olen minä heidät opettava", -- hän
heilutti kättänsä -- "eteenpäin, muuten putsikkaa! Paitse sitä on
ruhtinas Dolgoruki 10,000 miehen ja riittäväin varojen kanssa tulossa.
Hän on täällä parin tunnin perästä".

"Oi, se on hyvä", virkkoi Rajevski. "Jos hän olisi tullut päivää ennen,
herra kreivi, olisi hän löytänyt minut päälle käymässä tämän
peräysmatkan siasta".

"Tahdotteko esittää läsnä-olevat upsierit, herra kenraali?" keskeytti
kreivi Kamenski.

Kenraali noudatti kreivin käskyä suurella mielenmaltilla. Upsierit
näyttivät erinkaltaisia mielenliikuntoja, mutta useimmat eivät voineet
salata kaipaustaan ja suruaan.

Kiitettyänsä kaikki läsnä-olevaiset sanoi Rajevski Nefnef'ille: "viekää
minut korttieriinne ja antakaa minun levähtää pari tuntia. Minä lähden
sitte kohta Pietariin".

Kyynel välkkyi kenraalin silmässä, kun hän kumartaen otti jäähyväiset
upsiereiltaan ja meni huoneesta.

Sill'aikaa oli joukko kaupungin asujamia sekä useampia talonpoikia
likiseuduilta kokountunut torille katselemaan Venäläisten koreita
kenraaleja. Pian tuli yleisesti tutuksi, että uusi kenraali oli tullut
päälliköksi ja että paljo apujoukkoja oli tulossa.

Kaupungin viskaali, joka oli kutsuttu uuden kenraalin luokse, tuli pian
ulos ja käski kaupunkilaisten ja talonpoikain kohta jättää Venäläisten
upsiereille kaikki veneet ja alukset. Talonpojat olivat tuskin kuulleet
hänen sanansa, kun jo kiiruhtivat rantaan, jossa heidän veneensä
olivat, ja ennenkuin mitään vielä oli ehditty ruveta tekemään heitä
estääkseen, olivat he lykänneet veneet ulos. Nopeasti soutaen
kiiruhtivat talonpojat pitkän sillan alitse koskelle, ja vaikka se
tottumattomista katsojista näytti vaaralliselta, lensivät tottuneet
koskenlaskijat pian pois vaahtoavain pyörteiden sekaan ja olivat nyt
Pyhäjärven lavealla vedenpinnalla, jossa heitä ei enään ollut
mahdollista kiinni saada.

Ainoastaan yksi talonpoika vähäisessä veneessä koki päästä pakoon
vastaiseen suuntaan, Näsijärvelle. Hän sousi kiivaimmalla ahkeruudella.

Talonpoikain paetessa kiiruhti useampia Venäläisten jääkärejä rannalle
ja sillalle. Myöhäistä oli enään ampua muiden perään, mutta tuo
yksinäinen soutaja ei vielä ollut pyssyn kantaman ulkopuolla. "Ampukaa
häntä!" huusi eräs jääkäri toiselle. "Se on rouva Gek'in renki".
Laukaus pamahti silloin, mutta ei kohdannut.

Majuri Nefnef itse tuli ratsastaen sillalle, saatuansa tiedon tästä
kohtauksesta. "Se on vakoja!" huusi hän. "Se heittiö oli ottaa minut
vangiksi Lapualla. Käskekää katteini Judenieff'in tuossa paikkaa
lähettää kuusinaulainen tykki tuonne värjärin laiturille! Katsokaa,
että sitä tähdätään hyvin ja ampukaa häntä, ennenkuin hän pääsee
pakenemaan!"

Useampia jääkärejä riensi pois toimittamaan käskyn täytäntöä. Nefnef
itse ratsasti sinne, heitä kiirehtiäksensä.

Tykki tuotiin nopeasti laiturille ja joukko sotamiehiä kokountui sen
ympäri. Sitä tähdättiin suurella huolella.

Mutta Paavo huomasi vaaran ja rupesi soutamaan epätasaisesti, niin että
vene alituisesti muutti suuntaa, jonka vuoksi ei sitä ollut helppo
tavata.

Viimein laukaistiin tykki ja luoti lensi hyppien pitkin vedenpintaa.

Kun savu muutaman hetken perästä oli hajounut, niin että laiturilta
voitiin nähdä yli vesien, havaittiin talonpojan hattu uivan veneen
vieressä, joka näytti tyhjältä. Airot riippuivat irtanaisina, veneen
vielä kulkiessa eteenpäin siitä vahvasta vauhdista, joka sillä oli.

Nefnef käski muutamia jääkärejä menemään erääsen suurempaan veneesen,
joka oli lähellä laituria; tykki vedettiin takaisin. Mutta samassa
kohosi talonpojan varsi veneen pohjasta ja airot rupesivat taas
vilkkaasti liikkumaan. Venäläiset päästivät yleisen huudon. Tykki
tuotiin taas pikaisesti laiturille, mutta ennenkuin ehdittiin uudesti
laukaista, ei Paavo enään ollut ammuttavissa.

"Tuolla raskaalla veneellä on mahdotonta häntä enää saada kiinni!"
sanoi eräs upsieri.

"Nyt saavat he tietoja koko asemastamme!" huusi Nefnef vihastuneena.
"Antakaa sille riivatun viskaalille, jok'ei ymmärtänyt estää tätä
harmia, sataviisikymmentä! Vartijat pitää vieläkin enennettämän
kahdenkertaisesti. Seuratkaa minua, katteini Judenieff! Tutkikaamme
vankianne".

Upsierit menivät sen perästä pois.

Kun Nefnef astui pihalle, jossa hän oli ottanut pääkorttierinsa,
kohtasi hänet Rajevski. "Herra komendantti", sanoi tämä, "minä en voi
täällä enää kauemmin olla. Minä en aavistanutkaan kaikkia, mitä nyt
olen saanut kuulla. Teillä on naisia vangittuina, te annatte kiduttaa
vankia. Päällikkyyteni on loppunut, niin ett'en enää voi teitä käskeä,
mutta muistakaa, ett'en ikänä ole antanut teille lupaa semmoisiin.
Ennenkuin lähden, tahdon ilmoittaa asian Kamenskille".

"Hän sen jo tietää", vastasi Nefnef; "hänen käskynsä on kovuudella
kohdella vakojia".

"Jääkää hyvästi, majuri Nefnef!" pitkitti kenraali. "Minun on
alammaisistani vastaaminen, sen tiedän, mutta raaka käytöksenne on
minulle ollut peräti tuntematon ja odottamaton, niin että tässä
kohdassa olen syytön".

Nefnef'iä enää silmäykselläkään kunnioittamatta astui Rajevski
vaunuihinsa ja matkusti pois.

Nefnef katsahti hänen jälkeensä pilkallisella silmäyksellä. "Onnesi
tähti", jupisi hän, "on laskenut! Sinä et voi minua vahingoittaa ja
Kamenski, sen tiedän, ei ole niin tarkka". Hän meni sisään talliin,
joka oli likinnä naisille määrättyä tupaa.

Sen ovi aukesi ja Amalia astui ulos. Kauhistus ja tuska kuvautui hänen
muuten niin kauniissa kasvoissansa. Hän kysyi muutamilta sotamiehiltä,
jotka seisoivat ulkopuolla, missä komendantti oli. Mutta nämät
pudistivat päätänsä ja viittasivat talliin päin, josta kuultiin
muutamia kamalia ääniä, ikäänkuin kuolevan eläimen porina. Amalia
tahtoi rientää sinne, mutta Venäläiset pidättivät häntä. Turhat olivat
hänen rukouksensa ja kyynelensä: he eivät häntä ymmärtäneet.

"Komendantti" oli ainoa sana, jotka he olivat ymmärtäneet ja kertoivat.

Näiden turhain koetusten jälkeen juoksi Amalia kutsumaan ulos muita
naisia. Nefnef tuli samassa tallista ja kaikki yhteisesti kiiruhtivat
häntä vastaan.

"Armahtakaa setääni!" huusi Amalia. "Mitä on se onneton tehnyt, että
häntä niin kidutatte, majuri Nefnef?"

"Vakoja, vakoja!" vastasi Nefnef harmistuneena. "Minä tulen teidän
luoksenne toisella kertaa; nyt minun täytyy mennä kenraalin luokse".

Tämän sanottuaan tahtoi hän mennä pois. Mutta rouva Gek heittäytyi
polvilleen hänen eteensä. "Kuinka saatatte niin piinata mielipuolta ja
kuuromykkää?" huusi hän.

"Te vaan tahdotte minut pettää", vastasi Nefnef, "mutta minä vannon,
että hänen täytyy puhua, vaikk'ei hänellä olisi enemmän kieltä, kuin
sammakolla".

Kylmyydellä kääntyi hän pois naisista ja meni porttiin päin. Siellä
antoi hän muutamia käskyjä ja kävi pois. Hänen käskystään viittasivat
muutamat sotamiehet naisia menemään takaisin huoneesensa. Ainoastaan
vaivalla saatiin heitä tottelemaan, kun näkivät kyökistä kannettavan
talliin muutamia tulisia rautoja.

Koko puolen tunnin, täynnä tuskaa, täytyi poloisten naisten kuulla
hirmuisinta parkua, jonka syyn he aivan hyvin tunsivat.

Silloin ratsasti pihalle loistava joukko ratsuväkeä. Nuori mies
kalliissa puvussa, rinta täynnä välähteleviä tähtiä, ajoi sen
etupäässä. Nefnef seurasi häntä, pää paljastettuna.

Nuori ruhtinas, sillä se oli ruhtinas Dolgoruki, hyppäsi keveästi
vaahtoavan ratsunsa selästä. "Minä kohtasin kenraali Rajevskin",
virkkoi hän. "Onko se totta, mitä hän sanoi, majuri Nefnef, että te
täällä harjoitatte hirmuisimpia töitä? Tietäkää, että keisari vaatii
urhoollisuutta, mutta myöskin ihmisyyttä sotamiehiltänsä".

Hän meni samassa pytinkiin, johonka Nefnef seurasi häntä.

Naiset olivat akkunan lävitse nähneet tämän kohtauksen. "Se on keisari
itse", sanoi rouva Gek. "Se ei voi olla kukaan muu".

"Nefnef oli niin nöyrä häntä kohtaan", sanoi Fredrika. "Hän olisi
kernaasti voinut hutkaista Nefnef'iä ratsuvitsallaan".

"Hän ei ollenkaan näyttänyt julmalta", lausui Rosina. "Äiti,
pyytäkäämme häneltä armoa!"

"Niin", huusi Fredrika. "Osaahan Amalia ranskan kieltä".

Äiti mietti muutaman hetken. "Meillä ei ole muuta neuvoa", sanoi hän.
"Meidän on sitä koettaminen. Rohkaise mielesi, Amalia; mene Jumalan
nimeen, Hän sinua vahvistakoon!" Näin sanoen syleili hän vapisevaa
tyttöä.

Amalian kasvoille kuvautui hyvän aikomuksen jalo muoto ja tunne
rohkeudesta ja arvollisuudesta tuotti hienon punastuksen hänen
poskillensa.

Ovi avattiin ja hän astui ulos. Mutta vartijat pihalla tahtoivat viedä
häntä takaisin. Hän koetti merkeillä selittää, mitä mieli puhua, ja
viittasi kiivaasti pytinkiin päin, johon ruhtinas oli mennyt sisään.

"Takaisin!" ärjäsi muuan jääkäri ja kolisti kiväriänsä.

Samassa aukesi akkuna pytingissä. Heleä ääni puhui muutamia sanoja ja
jääkäri astui kunnioittavasti syrjään. Amalia kiiruhti eteenpäin.

Ovessa tuli Nefnef häntä vastaan ja pidätti häntä. "Mamseli Amalia",
sanoi hän innolla, tarttuen hänen käteensä, "mitä tahdotte ruhtinaalta?
Älkää kannelko päälleni, sitä neuvon teille ja sitä teiltä pyydän. Mitä
ikänänsä hän sanoneekin, olette ja jäätte minun valtaani. Muistakaa se
ja puhukaa sen jälkeen!"

Muuten niin heikko tyttö tempasi väkevästi kätensä irti, katsoi häneen
vaan _yhdellä_ silmäyksellä, mutta täynnä ynseyttä ja arvoisuutta, ja
kiiruhti ruhtinaan huoneesen.

Hänen sydämensä sykki kovasti; uskaliaisuus ja tuska, sekä vaaleus ja
punastus vaihtelehtivat hänen kasvoillansa. Hän laski kätensä
sydämelleen, hetkeksi miettiäksensä niitä sanoja, joita aikoi puhua.

Ruhtinas meni häntä vastaan lempeällä ja jalolla katsannolla.
Ystävällisesti käski hän häntä mieltänsä rohkaisemaan.

Amalia heittäytyi nyt polvillensa ja kertoi, kyynelten useasti
keskeyttäessä hänen puhettaan, mitenkä vanhempainsa koti oli ryöstetty
ja kuinka kuuromykkää setäänsä kidutettiin.

Kuultuaan tämän kertomuksen, joka saatti punan nousemaan hänen
otsallensa, nosti ruhtinas ystävällisesti rukoilevaa tyttöä ylös ja
tarjosi hänelle kätensä, taluttaaksensa häntä alas pihalle.

Tällä kohtasi heitä Nefnef, joka tuli ulos tallista. Hän kumarsi
syvästi ja sanoi vapisevalla äänellä: "Armollinen ruhtinas, minä tulin
myöhään. Hän on kuollut".

"Te olette murhannut kuuromykän ja mielettömän", virkkoi ruhtinas ja
katsoi häneen kauhealla silmäyksellä. "Minulla ei ole täällä
päällikkyyttä, mutta minä tahdon puhua kreivi Kamenskin kanssa ja
herramme ja keisarimme kanssa. Hän ei tahdo, että upsierinsa ovat
pyöveliä. Missä ovat muut naiset?"

Amalia viittasi tupaan ja nämät, jotka akkunasta olivat nähneet koko
kohtauksen, kiiruhtivat ulos. Ruhtinas tervehti heitä ystävällisellä
kohteliaisuudella ja sanoi: "Tahdotteko jäädä tänne? Minä vakuutan,
että olette turvassa. Vai mihinkä tahdotte mennä? Ei kukaan uskalla
tehdä teille mitään pahaa, sen voin luvata keisarini nimessä".

Naiset katselivat toinen toisiinsa; äiti puhui muutamia sanoja
Amalialle ja tämä selitti nyt ruhtinaalle äitinsä halun päästä erään
sukulaisen tykö Karjalaan, niin kauaksi kuin sotaa kesti.

"Onko teillä hevosta?" vastasi ruhtinas, "niin tahdon toimittaa teille
kenraali Kamenskin luvan ja passin. Missä on kenraali, majuri Nefnef?"

Samassa hetkessä järähti tykin laukaus. Hätärummut pärisivät ja kaikki
Venäläiset tulivat liikkeelle. Ruhtinas pudisti Amalian kättä ja
hyppäsi taas ratsunsa selkään. Kaikki Venäläiset seurasivat häntä.

Näsijärven rannalle riensivät Venäläisten joukot. Nefnef kiiruhti heitä
johtamaan. Värjärin laiturille tuotiin taas tykki. Järvellä liikkui
joukko aluksia, kaikki täynnä sotamiehiä. -- Kohta huomaittiin, että
suuri joukko aikoi nousta maalle vähän matkaa kaupungista.

Kreivi Kamenski riensi torilta rantaan, jossa ruhtinas Dolgoruki
kohtasi hänet. Nämät korkeat päälliköt tervehtivät toisiaan
kohteliaasti ja ruhtinaan korkea arvo näytti voittavan itse
ylikenraalin vallan.

"Voimamme täällä on liian heikko", sanoi Kamenski.

"Tunnin päästä on koko sotajoukkoni täällä", vastasi ruhtinas; "minä
olen kiiruhtanut edelle. Nyt tahdon rientää heitä vastaan ja jouduttaa
marssia. Jos oikein näen, saanette kyllä tekemistä siksi, kuin tulen
takaisin, niin että vielä voin toivoa päästä tappeluun osaa ottamaan".

"Terve tultuanne, jalo ruhtinas!" vastasi Kamenski. "Kuinka suuri on
joukkonne?"

"Noin 6,000 miestä", vastasi Dolgoruki.

"Jättäkää siis tykistönne sillalle", sanoi kenraali, "ja antakaa
ratsuväen kiiruhtaa tuonne tappeluun. Minä huomaan, että vihollinen
siellä kokoo voimansa maalle noustaksensa".

"Kuka on Suomalaisten päällikkönä?" kysyi ruhtinas, jo kääntäen
hevostansa.

"Minä en tiedä oikein varmaan", oli Kamenskin vastaus, "mutta laivaston
päällikkönä lienee amiraali Spuff, vaikka on koetettu luuletella, että
hän on ainoastaan vältvääpeli, ja kenraali Rutt johdattaa jalkaväkeä.
Että he ovat enemmän, kuin alaupsieria voi kohta nähdä toimituksen
voimakkuutta. Tarkk'-ampujat, joita näette seisovan muutamia joka
veneessä, ovat noita urhoollisia Porilaisia. Soutajat-sotamiehet
lienevät Ruotsista äsken tulleita. Jääkärimme eivät vielä tunne sitä
univormua".

Ruhtinas kannusti ratsuaan ja kiiruhti ajutantteinsa seurassa kaupungin
lävitse ja pitkän sillan yli. Sieltä saattoi hän nähdä, kuinka
vihollisen laivasto rupesi ampumaan Venäläisten joukkojen päälle. Mutta
Suomalaisten tuli oli varsin tiukka. Ainoastaan yksi tykki oli heillä
työssä. Muuten eivät he näyttäneet tahtovan tulla aivan likelle
Venäläisten kiväritulta. Kamenski kuljetti sentähden tykistönsä pitkin
rantaa, sillä tavalla tavataksensa vihollisia. Tappelupaikka peittyi
pian ruudinsavulla, jonka tuuli ajoi kaupungin ylitse.

Tuskin oli ruhtinas ehtinyt sillan yli, kun pari venettä ruudinsavun
suojassa läheni sitä. Muutamia Suomen sotamiehiä hyppäsi siitä ylös
sillalle, jonka alla hirvittävä työ nyt alkoi.

Nefnef'in korttieri oli liki siltaa. Puoli tusinaa Suomalaisia riensi
sinne Paavon johdatuksella. Hän löysi naiset vartijaitta, sillä
Kamenski oli koonnut kaikki väkensä rannalle. Paavo ja kumppaninsa
olivat eriskummaisesti vaatetetut. Heillä oli hattujensa ympäri leveitä
höylänlastuja, jotenka ne kaukaa katsoen olivat sotamiesten kypärien
muotoisia. Olkapäiden ylitse kantoivat he, hihnojen siasta kaistaleita
männyn kuoresta, valkoinen määhäpuoli ulospäin. Aseina oli heillä
keihäitä ja seipäitä.

Paavon silmäys lensi sivumennessä talliin päin, sill'aikaa kuin hän
käski naisia kiiruusti seuraamaan itseään. "Tie on meille nyt avoinna",
sanoi hän, "vaikka Ruovedelle asti. Sill'aikaa kuin vaanjunkkari Roth
muiden talonpoikien kanssa antaa Venäläisille tekemistä, pääsemme
ruudinsavun suojassa melkoisen matkan ennalle".

Ilonhuudolla myöntyi rouva Gek tähän ehdoitukseen. Toivo päästä
miehensä tykö voitti kaikki muut arvelut. Hän käski tyttäriensä kohta
totella ja seurasi sen jälkeen pelastajiansa. Fredrika tarttui
tavallisuuden mukaan Paavon käteen ja molemmat vanhemmat tytöt
taluttivat äitiä.

Sillalla kohtasi heitä pastori Cygneus. Hän oli sill'aikaa käynyt
rovastin luona kaupungissa. Nyt yhtyi hän pakenevain naisten seuraan ja
rehellinen Paavo otti hänet vastaan sydämellisellä kädenpudistuksella.

Tuskin olivat naiset astuneet veneesen, joka kiiruhti ylös Näsijärvelle
päin, kun tulenliekkiä leimusi useammassa kohdassa pitkää siltaa.
Samana hetkenä tulivat ruhtinas Dolgorukin etujoukot, jotka innolla
olivat kiiruhtaneet päällikkönsä jälissä, rannalle.

Ruhtinas itse ratsasti ensinnä palavalle sillalle. Mutta hänen
edessänsä räjähti samassa hirmuisella pamahuksella sillankaari ilmaan,
palavia ansaita lensi kauas ympäriin ja ruhtinaan täytyi kääntyä
takaisin. Hämmästyksellä katseli hän palavaa sillanrakennusta. Hetken
mietittyänsä sanoi hän: "Tästä emme voi päästä eteenpäin. Koettakaamme
pohjoisempaan, saatammeko päästä vesien ympäritse!"

"Me voimme silloin Karjalan kautta tulla Barclay de Tolly'n armeijaan!"
vastasi eräs ajutantti. "Mutta sinne on pitkä matka, kumminkin viikon
marssi".

"Olkoon menneeksi!" huusi ruhtinas. "Kernaammin kuljen sen matkan, kuin
jään tähän joutilaana katsojana, pääsemättä ylitse".

Sillä välin eneni valkea yhä enemmän. Kaikki sillankaaret seisoivat
ilmitulessa ja koko rakennus oli ainoana tulisena tukkuna. Viimein
riehahti kauhealla jyrinällä koko tämä tukku alas veteen. Hetkeksi
näytti se pysäyttävän veden vauhdin, mutta pian pääsivät aallot
voitolle ja heittivät palavat puut ja ansaat alas koskeen, jossa
vedenpyörteet sekautuivat savun ja rätiseväin kipinäin joukkoon.



V.

Paavon kotitalo.


Iltapuolella nousi ankara etelätuuli, joka pian kasvoi hirmuiseksi
myrskyksi. Pyhäjärven, Näsijärven, Vankaveden ja Visuveden laveilla
vesillä aina pohjaisempaan Suomeen asti raivosi myrsky, ja kuohuvia
aaltoja loiskui niemiä ja kareja vastaan. Vaahdon seassa Vankavedellä
pyrki eräs vene tullaksensa muutaman niemen suojaan. Soutajina oli
siinä muutamia suomalaisia talonpoikia ja perää piti rohkea Paavo, joka
taitavasti ymmärsi estää venettä kaatumasta. Muut veneet, jotka
vaanjunkkari Roth'in johdolla hätyyttivät Tamperetta, olivat eronneet
ja nousseet maalle useammille saarille. Valppaat, väsymättömät ja
tapaamattomat, pitivät he nämät vedet puhtaina kaikista Venäläisistä ja
kuleksivat pitkin rantoja, jossa kaappasivat pois jokaisen venäläisen
kurierin, ryöstivät kuormastoja ja löivät vähäisempiä sotamiesjoukkoja.
Koottuansa kaikki täällä löytyvät veneet ja alukset ja hävitettyänsä
Tampereen sillan, pitivät he tällä tavoin Venäläisten armeijaa
piiritettynä. Ainoastaan tekemällä ison kierron saattoivat Venäläiset
Iinsalmen kautta auttaa Kamenskia. Mutta Iinsalmelle oli Sandels
prikaatinsa kanssa asettunut.

Tampereelta pakenevien naisten oli koettaminen päästä metsiä myöten
niin kauas pohjaiseen, ett'ei heidän enää tarvinnut pelätä Venäläisten
armeijaa vasemmalla rannalla. Mutta myrsky pakoitti heitä juuri sillä
rannalla pelastustansa etsimään. Paavo oli kuitenkin valinnut
turvallisen paikan, jossa ei yhtään vihollista ollut. Kurussa,
kappaleen matkaa siitä poltetusta maatalosta, jossa majuri Gek'in perhe
oli asunut, oli Paavon oma talo. Kun vene, jossa pakolaiset olivat, oli
ehtinyt erään niemen sivutse, laski se rantaan muutamien suurten
leppäpuiden suojassa. Paavo nousi naisten ja papin kanssa maalle ja
muut talonpojat lähtivät taas vesille.

"Viekää vaanjunkkarille terveisiä", virkkoi Paavo, "ja sanokaa hänelle,
että huomenna aamulla olen Kurun kirkolla. Jos hän nousee maalle
muutamien miesten kanssa ja tulee sinne, saamme vieläkin keskustella.
Minä viivyn ainoastaan tämän yön vanhempieni ja siskojeni tykönä".

Tämän hyvästijätön perästä vei Paavo naisensa metsään. Taivasta
tavottavien honkain välitse, jossa ei yhtään tietä ollut, ja
pensastojen läpi, joita Paavo taitteli tietä raivataksensa, tuli seura
muutamaan taloon, jonka ympärillä oli pari pellonaitausta. Tänne ei
vielä yksikään vihollinen ollut osannut tulla, sillä älykäs Paavo oli
sulkenut ainoan tien, joka vei taloon parin kallion välitse, sillä
tavoin, että oli kaatanut joukon honkia ja tehnyt sysihaudan keskelle
tietä, niin että Venäläiset, jos tulisivat sinne, luulisivat tien
vievän ainoastaan haudalle. Muuten oli talon ympärillä kaikilla puolin
äkkijyrkkiä vuoria.

Paavo astui ensinnä sisään avaraan pirttiin. Siellä istui takan edessä
vanha akka ja korjasi valkeaa. Kaksi nuorempaa naista oli ruuan
valmistamisen toimessa. Korkeassa sängyssä tuvan peräseinällä lepäsi
vanha ukko, jonka harmaa parta välkkyi valkean paistetta vastaan.

Ääneti katseli Paavo ympärillensä ja meni sen jälkeen rahille istumaan.
Ei yksikään läsnä-olevista osoittanut ilon tai kummastuksen merkkiä.
Mutta toinen naisista, vaihetettuansa silmäyksen Paavon kanssa, meni
vieraita vastaan ja talutti heitä rahille.

Ukko käänsi päätään ja katseli tulijoita, akan sytyttäessä pari
pärettä, paremmin pirttiä valaistaksensa. Vasta pitkän, jnhlallisen
äänettömyyden perästä nousi Paavo ylös ja läheni vanhusta, ottaen
käteensä lakin, jota tähän asti oli pitänyt päässään. Vanhus teki nyt
muutamia kysymyksiä, joihin Paavo kunnioituksella vastasi. Hän kertoi,
näet, viimeisten päivien tapauksista. Vaimot kuuntelivat tarkasti tätä
puhetta, vaikk'eivät olleet siitä vaarin ottavinaan.

Kun Paavo jälleen oli istunut rahille, nousi vanha akka ylös; meni
rouva Gek'in luo ja antoi hänelle kättä, toivottaen hänelle "Jumalan
rauhaa". Rouva Gek vastasi ystävällisesti tervehdykseen, jonka jälkeen
akka kätteli muita naisia ja sanoi heitä tervetulleiksi. Nyt astui
pappi, hyvin tottunut maan tapoihin, ukon luokse ja puuttui puheisin
hänen kanssansa.

Paavo meni sill'aikaa ulos. Hänen sisarensa levittivät pöydälle ison
liinan, jonka valkoiselle pohjalle oli neulottu monenvärisiä ruusuja.
Suuri kistu avattiin, josta muutamia hopeapikareita ja pari suurta
tinavatia otettiin esiin. Vähän aikaa puhuttuaan naisvierastensa kanssa
antoi akka muutamia avaimia tyttärillensä, jotka sen jälkeen aitasta ja
ruokahuoneesta toivat mitä parasta talossa oli.

Paavo tuli takaisin aterialle, joka oli oikeita Suomen ruokalajia:
lihaa ja kalaa sekä ääretön ruiskakku. Myös otettiin esiin iso,
ympyriäinen tinapullo, jossa oli viiniä. Ruualta päästyään meni Paavo
ulos ja veti vähän ajan perästä sisään suuren ja pitkän reen. Hänen
sisarensa toivat pari samankaltaista ja näihin tehtiin vieraille sijoja
peuran- ja karhunnahoista.

Pappi ja Paavo menivät heinälatoon makaamaan.

Suomen talonpojalla on erinomainen voima valvoa. Heinä-aikana, etäisiä
suoniittujansa korjatessaan, hän tuskin ollenkaan nautitsee lepoa.
Paavo ei ollut kauan nukahtanut, ennenkuin levoton tunne ajoi hänet
ylös ja saattoi häntä vaeltamaan metsän lävitse kotinsa ympäri
tutkiaksensa, oliko kaikki rauhallista ja luotettavaa. Nuori talonpoika
vaelsi perityllä maallaan, joka hetki peläten siinä näkevänsä
vihollisia. Tämä maa oli nyt hänen rehelliselle sydämellensä sitä
pyhempi, kuin hänen asunnossaan oli vieras, joka hänelle oli kalliimpi
kaikkea muuta maan päällä, vaikka tämä tunne hänessä vielä oli himeä ja
epäselvä. Paavo oli varustautunut luotipyssyllään, talon kalliimmalla
omaisuudella, jonka hänen vanha isänsä itse oli tehnyt ja joka tämän,
niinkuin pojankin kädessä, jo oli ollut monen karhun surma. Keveillä
askelilla hiipi Paavo kallioin ja honkain välitse ja tuli viimein
siihen vuorensolaan, jossa hän niin kavalasti oli sulkenut tien.
Tässä laski hän korvansa maata vastaan kuunnellaksensa. Myrsky oli
tau'onnut, kaikki oli hiljaista, ainoastaan muutamat oravat karruttivat
mäntyjen latvoissa ja yksinäinen rastas viserteli suloista lauluaan.
Taivaan-kannen puna ilmoitti lyhykäisen yön loppua. Paavo kiipesi
suureen mäntyyn, päivän valetessa nähdäksensä niin kauas ympärille,
kuin suinkin.

Hänen tottunut silmänsä ei jättänyt yhtäkään esinettä tarkastelematta.
Jokaisen pienimmänkin muutoksen sumussa ja hänelle niin tutuissa
puunlatvoissa olisi hän huomannut; ei vähinkään ääni jäänyt häneltä
kuulematta. Vankavedellä näki hän veneen, joka laski Kuruun päin, jonka
kellotapuli näkyi etäältä puiden välissä. Maanpuolella ei hän huomannut
yhtäkään liikuntoa. Hän astui sentähden alas ja läksi kirkolle.

Vaanjunkkari Roth jätti veneensä ja kumppaninsa rantaan ja läksi
astumaan määrätylle kohtauspaikalle. Polku vei hänet maantielle, joka
tiheän metsän lävitse kulki kirkolle. Yht'äkkiä huomasi hän puiden
välissä esineen, joka tarkistutti koko hänen huomionsa. Se oli kasakki.
Kohta oli Roth tehnyt päätöksensä. Kasakki oli yksinään, siis oli hän
vangiksi otettava. Roth meni suuren puun suojaan, joka seisoi tien
varrella ja jonka sivutse kasakin oli ratsastaminen. Hiljaan laski hän
kivärinsä pois, jonka latinkia hän ahnehti, sillä Suomalaiset olivat
yleisesti ampumavarojen puutteessa. Sitä vastoin veti hän miekkansa.

Kun kasakki tuli likelle puuta, huomasi hän samassa vihollisensa, mutta
ennenkuin hän oli ehtinyt käyttää keihästä taikka kääntää hevosensa,
karkasi Roth esiin ja pisti miekkansa hevosen rintaan. Sen perästä
tarttui hän kiinni kasakin rintaan. Hämmästynyt villi tavotti pitkää
pistoolia, joka oli hänen vyössänsä, mutta Roth tarttui hänen käteensä
hirmuisella voimalla. Hän ei voinut käyttää aseitaan: tässä kysyttiin
siis käsivoimaa. Mutta harteva vaanjunkkari voitti hänet helposti,
lannisti häntä parilla nyrkin lyömällä, tempasi hänet irti kaatuneesta
hevosesta ja veti häntä perässään vankina.

Varovasti läheni vaanjunkkari kirkkoa. Hän tiesi, että kasakilla,
tavallisuuden mukaan, oli kumppani lähellä. Aivan oikein istuikin
kirkkotarhan muurin vieressä vakoileva kasakki. Tämä oli jo luultavasti
huomainnut jonkun saaliin, sillä äkisti ojensi hän keihäänsä, kannusti
hevostaan ja riensi eteenpäin. Hänen vauhtinsa pysäytettiin kuitenkin
yht'äkkiä ja hänen keikahtaessaan maahan hevosen selästä kuului kova
pyssynlaukaus.

"Hm!" sanoi vaanjunkkari itsekseen, "se oli kaiketi Paavo. Ell'ei vaan
näillä molemmilla variksilla oisi useampia seurassansa. Ottakaamme
selko siitä".

Roth teki sen jälkeen vangille muutamia kysymyksiä kielellä, jonka itse
luuli olevan venäjää, mutta josta vanki ei paljon ymmärtänyt. Mutta
missä kieli ei riittänyt, siinä tulivat merkit ja liikunnot avuksi.
Vaanjnnkkarin lujat nyrkit kehittivät oivallisesti Venäläisen
käsitystä. Tämän eriskummaisen tutkinnon kestäessä tuli myöskin Paavo
saapuville. Ainoastaan vähäisellä nyykähdyksellä tervehti vaanjunkkari
häntä ja pitkitti sen jälkeen temppujaan kasakin kanssa. Pääkohta
siitä, mitä hän luuli saaneensa tietää, oli se, että Nefnef vähäisen
lähetyksen kanssa oli likitienoossa ja että eräs maanmittari, jonka
nimen Roth tunsi, oli Venäläisten oppaana.

Kun vaanjunkkari oli ilmoittanut arvelunsa Paavolle, pitivät he yhdessä
keskustelua, josta tuli se päätös, että maanmittari oli petturi. Paavo
tuli levottomaksi kodistaan ja käski Roth'in seurata itseään. Hetken
mietittyänsä suostui tämä siihen. Mutta ennenkuin jätti paikan, oli hän
niin varova, että sitoi kasakin kiinni kirkkotarhan porttiin. Molemmat
ystävät läksivät sen jälkeen Paavon taloon päin.

Heidän arvelunsa eivät olleet väärät: petollinen maanmittari oli
näyttänyt Nefnef'ille tien. Tuo niin viisaasti rakettu sysihauta oli
hävitetty. Tämän nähdessään Paavo päästi kolkon huudahduksen. Roth
laski kätensä hänen olallensa hiljaisuutta osoittavalla silmäyksellä.
Paavo malttoi mielensä ja molemmat lähenivät, hiljaa hiipien,
yksinäistä kotia. Noin kaksikymmentä Venäläistä näkyi pihalla. Puoleksi
vaatetetut naiset pitivät syleillen toisistaan kiinni. Yksi kasakki
piti hivuksista kiinni vanhaa ukkoa, joka oli vedetty esiin sängystään.
Nähdessään näin rääkätyn vanhuksen, kävi puistuttava vävähdys Paavon
ruumiin lävitse. Silmänräpäyksessä oli pyssy hänen poskellansa ja sen
luoti lensi Venäläisen pään lävitse.

"Sinä aloitit liian varhain, Paavo", sanoi Roth, "mutta minä tahdon
auttaa sinua". Hän pani kivärinsä silmälle ja kaksi Venäläistä kaatui.
Kohta nousi meteli Venäläisten seassa. Puoli tusinaa kasakkia syöksi
sinne päin, jossa rohkeat pyssymiehet seisoivat korkealla kalliolla.

"Kuule, Paavo", sanoi Roth, "minä menen tuomaan tänne mieheni veneestä,
niin otamme heidät pian. Asetu sinä sysihaudalle, josta he vaan voivat
tulla edespäin yksi kerrallansa, äläkä päästä yhtäkään ulos. Älä vaan
kiivastu kovin, sillä kiivaudella vahingoitat sekä itseäsi että heitä".

"Kas tuolla petturia", keskeytti häntä Paavo, "tuolla hän tulee ulos
pirtistä".

"Odota", sanoi Roth, "ennenkuin menen, tahdon heittää hänelle
sinimarjan silmään. Se on vähintä, jota voin tehdä semmoiselle
konnalle".

Hän oli jälleen ladannut pyssynsä ja tähtäsi suurella kylmyydellä ja
verkkaisuudella. Luoti lävisti maanmittarin, ja Roth ja Paavo jättivät
samassa kallion, jonne kasakit eivät voineet kiivetä ylös.

Paavo meni sille paikalle, johon Roth oli hänet määrännyt. Polku siinä
kävi kahden kallion välitse ja solan edessä, jonka sysihauta ennen oli
sulkenut, löytyi vielä joukko tukkia. Paavo veti muutamia niistä
kallioin väliin, niin että tie sillä tavoin jälleen suljettiin. Itse
asettui hän ison kiven viereen, josta helposti huomasi jokaisen, joka
tahtoi tunkea eteenpäin.

Kauan ei hän siinä ollut seisonut, ennenkuin muutamia kasakkeja
lähestyi. Ensimmäinen kaatui kohta hänen luodistaan, muut toiset
ratsastivat takaisin taloon. Pian tulivat he toki takaisin suuremmalla
miesjoukolla ja tekivät uuden koetuksen, joka ei kuitenkaan onnistunut.
Sill'aikaa oli Roth kymmenen miehen kanssa ehtinyt tulla. Urhoollinen
vaanjunkkari, joka yhtä hyvin kuin hänen muutkin sotamiehensä tunsi
paikan, oli jo tiellä sinne tehnyt määräyksensä.

Sotamiehet kiipesivät ylös kallioille, josta muutamat heistä saivat
tilaisuuden ampua. Mutta sisäänsuljetut Venäläiset tekivät hurjan
koetuksen väkisin tunkea ulos. He tulivat kuitenkin ammutuiksi, yksi
toisensa perästä. Keskellänsä veivät he naisväen ja papin, joiden kädet
olivat sidotut. Tämä näky suututti Suomalaisia niin, että he hyppäsivät
alas kukkuloilta ja heittäytyivät vihollistensa yli pajunetilla. Ankara
taistelu nousi, mutta Suomalaisten käsivoima ja ruumiinväkevyys sai
pian voiton, varsinkin kuin hevoset tungossa olivat Venäläisille
ainoastaan esteeksi.

Paavo taisteli ensimmäisenä. Hän oli heittänyt pyssyn olallensa ja
käytti nyt molemmilla käsillä kirvestä. Terävillä iskuilla raivasi hän
itselleen tietä, siksi kuin oli päässyt naisten luokse. "Missä Amalia
on?" kysyi hän kiivaasti.

"Nefnef on vienyt hänet pois", valitti äiti, väännellen sidottuja
käsiään.

"Pelasta sinä naiset", sanoi Paavo Roth'ille, joka oli seurannut häntä.

"Minä vien heidät veneeseni", vastasi Roth. "Siellä on sijaa teillekin,
pastori Cygneus".

"Missä on isäni?" kysyi taas Paavo. Hän katsahti äitiin, mutta tämä ei
vastannut. Hänen sisarensa olivat yhtä mykät.

"Hän ei enään elä", sanoi pappi. "He ovat murhanneet vanhuksen".

Paavo ei vastannut mitään, mutta hänen katsantonsa oli hirmuinen. Roth
otti häntä käteen ja sanoi: "hillitse itseäsi, Paavo. Me kostamme sen
sinulle".

"Kuka?" kysyi Paavo kolkolla äänellä.

Vanha äiti osoitti erästä Venäjän ala-upsieria, sanoen: "tuo halkaisi
isäsi pään".

Ennenkuin kukaan kerkesi sanaakaan sanomaan, ennenkuin Roth oli ehtinyt
tarttua Paavon nostettuun käteen, oli tämä viskannut kirveensä
murhaajan päälle, joka vaipui vereensä.

"Mutta missä on hän?" kysyi Paavo vieläkin ja vastausta odottamatta
riensi hän taistelupaikalta taloon, joka jo oli ilmitulessa.
Tuskastuneena katsahti hän sisään avatun oven lävitse. Siellä oli vaan
hävitystä ja verta. Laattialla näki hän isänsä ruumiin. Mutta liekit
pakoittivat häntä pakenemaan. Katsahtaen metsään päin näki hän puiden
välissä upsieria, joka tahtoi vetää myötänsä naista rantaan päin. Hän
tunsi kohta Nefnef'in ja Amalian. Nopeasti kuin salama oli hän siellä
ja tarttui vihollisensa rintaan.

"Nyt et pääse niinkuin viimein", sanoi Paavo ja veti häntä myötänsä
erääsen pieneen raivattuun paikkaan liki palavaa navettaa. Keskellä
tätä paikkaa oli vähäinen paalu, ja sen ympärillä kuusenhakoja. Paavo
nosti vihollisensa maasta ja heitti hänet yhdellä otteella hakojen
päälle. Mutta nämät välttyivät, niin että Nefnef putosi alas. Siinä
oli, näet, karhunkuoppa. Että kosto täällä kohtasi Nefnef'iä, kuultiin
ärjyvästä mörinästä, joka ilmoitti, ken siellä häntä ennen oli.

Paavo lähti nyt kohta Amalian tykö, joka tainnuksissa oli vaipunut
maahan. Rehellinen talonpoika katseli hänen lempeitä, vaalistuneita
kasvojansa. Hän oli jo lapsuudestansa asti nähnyt ja rakastanut tätä
nuorta tyttöä. He olivat leikinneet yhdessä lapsina ja vaikka Amalian
sievempi kasvatus, pian pani väliseinän hänen ja yksinkertaisen
talonpojan välillä, oli kuitenkin Paavossa, ikäänkuin näkymättömästä
vaikutuksesta, syttynyt tunne, syvempi ja jalompi kuin tavallisesti
hänen säädyssänsä. Hänellä ei kuitenkaan nyt ollut paljon aikaa antaa
tunteillensa valtaa Amaliaa nähdessään. Useampia laukauksia
päästettiin, hurranhuutoja kaikui ja ankara taistelu kuului jälleen
sysihaudalta. Venäläiset olivat niinmuodoin saaneet apua.

Paavon ensimmäinen ajatus oli rientää sinne, mutta hän malttoi
mielensä, silmäillessään Amaliaa. Tämän kanssa uuteen vaaraan syöksyä
oli hänelle mahdotonta. Amalia oli ensin pelastettava. Katsottuaan
vähän ympärillensä ja päätöksensä tehtyään nosti Paavo taintuneen
tytön ylös maasta.

Hän anoi silmänsä. "Hyvä Jumala!" huusi hän; "Paavo, missä olen minä,
missä ovat äiti ja sisaret?"

"Minä olen sinua suojeleva", vastasi Paavo. "Minä tahdon viedä sinut
heidän luoksensa, jos mahdollista on".

Hän otti tytön syliinsä niin sievällä ja kauniilla tavalla, kuin
ainoastaan luonnosta jalo tunne voipi määrätä. Hänen päänsä lepäsi
Paavon hartiota vasten ja hän ummisti silmänsä kannettaessaan pois
kallioin väliin, jossa Paavo yksinään tunsi joka rotkon, joka pensaan,
joka puun.

Sysihaudalla, jossa vaanjunkkari Roth kumppaniensa kanssa oli ottanut
tämän vähäisen venäläisen lähetyksen vangiksi, tapahtui sillä välin
julmiakin kohtauksia. Roth käski pari sotamiestä seuraamaan naisia ja
pappia veneesen, ja jäi itse toisten kanssa vartioitsemaan vankeja sekä
odottamaan Paavon takaisintuloa.

Mutta suurempi joukko Venäläisiä läheni tietä myöten. Urhoollinen
vaanjunkkari otti nopeasti vangeilta pois aseet ja ajoi heidät yhteen
laumaan kallioin välissä olevalle tielle, jossa hän antoi pari miestä
heitä vartioita. Jälelle jääneiden kuuden kanssa asettui hän jyrkälle
vuorenhuipulle, jossa häntä käsivoimalla ei voitu hätyyttää. Niin pian
kuin tämä uusi osakunta oli tullut ammuttaviin, harvenivat sen rivit
Suomalaisten luodista. Venäläisten päällikkö vastasi laukauksilla ja
peittäytyi sillä tavoin tiheään ruudinsavuun. Roth huomasi, ettei hän
paljon voinut vahingoittaa kumminkin viidenkymmenen kertaista
väkivoimaa, joka tunki solaan. Hän matkaansaattoi tosin suuren
mieshäviön, mutta menetti myöskin omia ampumavarojansa, jotka olivat
hänelle ylen kalliita. Keskusteltuaan kumppaniensa kanssa, ja kaikkein
sovittua siihen päätökseen, että Paavo kyllä tietäisi, mitä polkuja oli
menevä, käski hän niiden kahden sotamiehen, jotka olivat vartioinneet
vankeja, jättää heidät, ja koko vähäinen joukko vetäytyi veneesen,
johonka naiset jo ennen olivat tulleet. Mutta viholliset ajoivat heitä
takaa, niin että heidän kohta oli laskeminen ulos rannasta.

Paavo kiipesi kalliin taakkansa kanssa eräälle kalliolle liki rantaa,
jossa hän tiesi olevan vähäisen luolan. Hän vei Amalian sinne sisään ja
asettui itse luolan suuhun, joka oli peitetty korkeilla angervoilla,
pyssyänsä lataamaan.

Amalia painoi kätensä kasvojansa vastaan ja puhkesi kovaan itkuun, joka
viimein antoi lievitystä hänen tuskastuneelle sydämellensä. Paavo
katsahti häneen ja sanoi: "Sinun ei pidä itkeä, mamseli Amalia, sillä
täällä olemme turvassa. Viholliset eivät meitä täällä etsi, mutta jos
he tulevat, niin ei yksikään elävänä tunge tänne sisään, muutoin kuin
ruumiini ylitse."

"Äitini, sisareni!" huokasi tyttö.

"Ja minun äitini ja sisareni!" vastasi Paavo. "Ja murhattu isäni! mutta
meidän on muistaminen, että mitä ihmiset jättävät rankaisematta,
rankaisee ijankaikkinen kostaja".

Amalia ei vastannut mitään, vaan pitkitti itkuaan. Paavo katseli häntä
silmiänsä pois kääntämättä, kuunnellessaan ulospäin taistelua.
Kivärinlaukaukset olivat tauonneet ja ainoastaan kaukainen hälinä
ilmoitti, että Venäläisten joukko oli vetäytynyt rantaan päin.

"Meidän täytyy tarkastaa asematamme", virkkoi Paavo. "Ole huoletonna,
mamseli Amalia, minä tulen kohta takaisin".

Kahdenkertainen tuska kuvautui Amalian kasvoilla, mutta hän koetti
silminnähtävästi tukahduttaa pelkoansa. "Ole varoisa, Paavo!" sanoi
hän. "Älä luovu minusta!"

Kuullessaan nämät sanat, jotka tunkivat hänen sydämensä sisimpään
pohjaan, vapisi Paavo. Kirkas kyynel välkkyi hänen silmässään ja hän
vastasi: "en ikänä!" Samassa käänsi hän kasvonsa, miehevällä
mielenmaltilla, ulos järvelle päin. Hän hiipi hiljaa muutamaan luolan
likellä kasvavaan leppään, josta hän lehtien piilossa saattoi katsella
ympärillensä.

Hän näki muutamia kasakkeja kuleksivan ympäri siinä pienessä laaksossa,
jossa nyt hänen kotinsa savusi tuhastaan. Niitä ei hänen tarvinnut
pelätä. Toiselle puolelle oli hänellä näkyala järvenrantaan, jossa hän
pian havaitsi Roth'in veneen. Siinä keksi hänen tarkka silmänsä kohta
ne henget, jotka häntä huolestuttivat. Hän näki sitte Roth'in ja
urhoollisten sotamiesten myös astuvan veneesen ja laskevan ulos. He
olivat tuskin ehtineet pyssynkantamuksen päähän rannasta, kun siihen
tuli useampia kasakkeja, joista muutamat ratsastivat veteen,
laukaistaksensa pistooliaan pakenevien päälle. Mutta ne, jotka tulivat
liian liki, ammuttiin kohta kuolijaksi ja pian oli vene vaaratta ulkona
järvellä. Se laski Muroleen salmea kohti, niinmuodoin Ruovedelle päin.

Paavolla ei siis ollut muuta kuin täällä vartominen, siksi kuin seutu
tuli Venäläisistä puhtaaksi, ja sen jälkeen koettaminen käyttää kaikkia
niitä sattumia, jotka voivat olla sopivia hänen ja Amalian
pelastukseksi. Hän astui alas puusta ja kertoi Amalialle mitä oli
nähnyt.



VI.

Erämaa.


Seutu Kurun ympärillä oli hävitetty; kaikki ihmisasunnot olivat sorana
ja tuhkana; ainoastansa Jumalan huone, pieni kirkko, seisoi vielä,
vaikka ryöstettynä, ja kohotti kullattua ristiään metsän ylitse.
Raivoovat viholliset olivat vetäytyneet toiselle haaralle, niin että
ainoastaan siellä täällä joku asukkaista, joka oli piileskellyt
vuorenrotkoissa ja suosaareksilla, uskalsi hiipiä esiin hävitystä
katsellaksensa.

Siitä luolasta, johon Paavo oli ottanut turvansa sen onnettoman tytön
kanssa, jonka pelastaja hän oli, hiipivät he molemmat ulos, paetaksensa
näistä kauhistuksen paikoista. Pyssy jännitettynä kädessään ja tarkasti
katsellen ympärillensä, kulki Paavo ensinnä; hänen jälkiänsä seurasi
vavisten Amalia.

Ilta rupesi jo lähenemään, sillä ennen eivät he uskaltaneet alkaa
vaellustansa. Paavo tahtoi kuitenkin kiiruhtaa, sillä hänen
matkakumppaninsa, vaikk'ei hän mitään lausunut, kärsi, niinkuin hän
itsekin, nälkää. Hän sanoi Amalialle aikomuksensa olevan ennen yötä
päästä Muroleen salmen ylitse, järven toiselle puolelle, jossa
viholliset eivät olleet niin hajalla. Tyttö seurasi häntä ääneti
tiheän, jylhän metsän lävitse. Yön lähetessä olivat he jo ehtineet
hyvän matkan Kurun kirkosta salmelle. Amaliaa kauhistutti, kun hän näki
täällä olevan kosken ja katseli sen hirmuisia pyörteitä.

"Juuri tämä koski", virkkoi Paavo, "on ainoa keino pelastukseksemme.
Minä olen lukemattomat kerrat kulkenut siitä alas ja tunnen jokaisen
kiven pyörteiden välissä. Jos tahdot luottaa minuun, mamseli Amalia,
niin kannan sinut ylitse".

Amalia vastasi ainoastaan nyykähdyksellä.

"Niin anna minun siis tehdä", pitkitti Paavo, "mitä on tarpeellista.
Minun täytyy sitoa sinut kiinni hartioilleni".

Hän otti vyönsä ja kiinnitti hänet sillä, melkein niinkuin
Lappalaisvaimo kantaa lastansa. Amalia laski tuskallisena,
punastuneena, kätensä hänen kaulansa ympäri.

Pitkä seiväs kädessä lähti Paavo koskenpartaalle, juuri siihen
paikkaan, jossa pyörteet näyttivät rajuimmilta. Hän tiesi, että tässä
löytyi vanha lohipato, eräänlainen kosken poikki rakettu kivimuuri,
jota käytettiin lohenpyyntiin ja joka nyt oli veden alla. Vakavilla
askelilla kaalasi Paavo sauvansa nojassa pitkin tätä vaarallista tietä,
jossa vaahto roiskui ylös aina Amalian jalkoihin asti. Yksi ainoa
harha-askel, ainoakin liukastus noilla märillä kivillä olisi heittänyt
hänet raskaan taakkansa kanssa syvyyteen. Niin tuli hän valtaväylälle
kosken keskellä. Siinä oli veden juoksu rajuin. Mutta Paavo, rohkeana
keskellä kohisevaa koskea, katseli tarkalla silmäyksellä muutamaa
kiveä, jonka määräsi seuraavaksi jalansijaksensa. Hän tunnusteli sitä
seipäällänsä, pisti sitte seipäänpään kahden kiven väliin vähän
alempana ja -- hyppäsi.

Se onnistui. Nyt oli vaarallisin paikka kuljettu ja vakavin askelin,
toiselta kiveltä toiselle, astui Paavo eteenpäin, kunnes oli päässyt
toiseen rantaan. Siinä laski hän maahan pelastetun tytön.

Kumpikaan ei puhunut mitään. Heidän tunteensa olivat liian syvät
sanoihin puhjetaksensa. Mutta kauan ei Paavo levännyt. Hän tarjoutui
jälleen kantamaan tyttöä. Amalia lupasi kuitenkin käydä, kumminkin
siksi että tulisi enemmän väsyneeksi. He pitkittivät sentähden
vaellustansa. Paavo tunsi erään talonpojan, joka asui Orihveden
pitäjässä syvällä metsässä, noin peninkulman paikoilla Muroleen
salmesta. Se oli likin asuttu paikka sillä puolella vesiä, jossa he nyt
olivat. Kallioin ja korkeain honkain välitse, läpi jylhän, pimeän
metsän, jossa tuskin ennen mikään mun elävä olento, kuin susi ja karhu
oli kulkenut, tunki nuori talonpoika. Väliin täytyi hänen kiertää
jonkun tiheän pensaston ympäri, väliin jonkun järven tai suon; harvoin
seurasivat he mitään raivattua polkua. Lopuksi tapasivat yhden, mutta
se vei heidät muutamaa puroa myöten mahdottoman suurelle rämeelle.

Amalia joutui varsin epätoivoon, nähdessään niitä lukemattomia hyllyviä
mättäitä, joidenka välissä kiilsi vettä ja ainoastaan siellä täällä
muutamia matalia, puolikuivettuneita mäntyjä kasvoi. Kaihoittavaa oli
nähdä näiden yksinäisten puiden kuivuutta keskellä vetistä suota. Mutta
niin pian kuin puut semmoisessa suossa kasvavat niin suuriksi, että
juuret ulottuivat vedenpinnan alla olevaan jäähän, kuivuvat ne pois.

"Meidän täytyy tästä ylitse!" sanoi Paavo. "Takanamme on kuolemaa ja
hävitystä; mitä edessämme tapaamme ei kuitenkaan voi olla vaikeampaa,
vaikka Heikinkin talo olisi ryöstetty ja poltettu. Mutta sinä tarvitset
lepoa, mamseli Amalia. Istu sentähden tähän; minä en sinusta kauas
erkane ja sinä voit olla huoletta, sillä valppauteni ei hetkeksikään
ole taukoova".

Paavo vaelsi vähän matkaa pitkin suon rantaa, kuitenkin niin, että hän
alinomaa näki Amalian. Muutamasta koivusta repi hän irti palasen tuohta
ja pian oli hän täyttänyt siitä tehdyn ropeen suon oivallisilla
hedelmillä: muuramilla.

Ottaessaan vastaan hänen lahjansa näkyi ystävällinen hymy Amalian
huulilla. "Kuinka monta marjarovetta olet minulle lahjoittanut, Paavo?"
kysyi hän.

"Monta on marjaa metsässä, useammat ovat uskollisen sydämen ajatukset",
vastasi Paavo.

Amalia loi silmänsä maahan ja Paavokin pysyi äänetönnä, siksi kuin hän
oli lopettanut pienen aterian.

"Uskallatko levätä tässä yli yön, luottaen valppauteeni?" kysyi Paavo.

"Mielelläni, jos sen pidät tarpeellisena", oli tytön vastaus.

Joutuisasti oli Paavo valmistanut lehtivuoteen ja vähäisen hakomajan
sen ylitse.

Äänettä hiipi Amalia tähän majaan, kentiesi ei niin paljon
nauttiaksensa unta ja lepoa, kuin pikemmin näkymätönnä voidaksensa
lievittää rintaansa kyynelillä.

Yöllä istui Paavo majan vieressä, puron rannalla. Kapineiden seassa,
joita hän kantoi tupessa vyöllään, oli hänellä myöskin ongenkoukkuja ja
siimoja. Niillä sai hän joukon nieriäisiä, jotka hän, taitavana
kalastajana, aamupuolella valkeaa tehtyänsä, paistoi.

Kun aamu-aurinko oli noussut ja lähetti säteitänsä rämeen ylitse,
lähestyi Paavo pientä majaa. Vavisten uskalsi hän tuskin luoda
silmäystäkään sen sisään. Mutta tämä silmäys kohtasi Amalian, joka jo
istui ylhäällä kädet ristissä. Hän nousi kohta seisoalle ja meni Paavon
tykö. Tämä vei hänet valkean ääreen, sanoen: "Mamseli Amalia, vaatteesi
ovat kasteesta märät, kuivaa ne tässä, ennenkuin lähdemme edemmäksi, ja
vahvista voimiasi vähäisellä aterialla".

Amalia totteli ja se oli hänelle huvitukseksi surussansa, kun näki
Paavon ystävällistä huolenpitoa ja hoitoa hänestä. Hän luotti häneen
täydellisesti ja vaellus Paavon seurassa ja suojeluksen alaisena olisi
ehkä tuntunut hupaiseltakin, ell'ei hänen äitinsä ja sisarensa kohtalo
olisi häntä huolettanut. Erittäin murehti hän siitä, että he luulisivat
häntä kuolleeksi.

Toimekas Paavo käski hänen ottaa muutamia kaloja myötänsä. Hän teki
niin, tallettaen niitä ropeessa.

Molemmat lähtivät sen jälkeen astumaan pitkin rämeen rantaa, kunnes
tulivat erääsen paikkaan, jossa Paavo tiesi löytyvän suksia. Semmoisiin
paikkoihin, jossa polku kulkee rämeiden ylitse, jotka eivät muuten
kannata ihmistä, on Suomalaisilla tapana suvi-aikoina panna useampia
paria suksia, joita käytetään ylitse mennessä ja sitte jätetään
toiselle rannalle. Suurella varovaisuudella kiinnitti Paavo yhden parin
Amalian jalkojen alle, ottaen sen jälkeen itse toisen parin. Hän
talutti heikkoa tyttöä. Mutta pian huomasi hän, että Amalian
tottumattomuus ja heikot voimat tekivät hänelle mahdottomaksi ehtiä
kauas. Paavo vei hänet sentähden muutamalle saarekselle, jossa joukko
leppä- ja pajupensaita osoitti maan olevan kiinteämmän. Siellä irroitti
hän sukset tytön jaloista.

Amalia puhkesi kyyneliin. "Minä olen liian heikko, Paavo", valitti hän.
"Olen sinulle vaan vaivoiksi. Jos olisit yksin, niin jo aikaa sitten
olisit päässyt kaikista vaaroista".

Paavo katsoi häneen hartaalla silmäyksellä ja vastasi:

    "Kaksin oli aina kaunihimpi,
    Kaksin kaiketi parempi:
    Kaksin on kalat vedessä,
    Kaksin ilman lintusetki,
    Kaksin aidan seipähätki".

"Anna minun levätä vähäisen, niin tahdon jälleen koettaa", pitkitti
Amalia.

"Ei, sinä et jaksa enää", sanoi Paavo, "mutta minä tahdon kantaa sinua
samate kuin Muroleen kosken ylitse".

Amalia vastusteli tätä hänen päätöstänsä, mutta hän sanoi sen olevan
välttämättömän.

Rakkaan ja kalliin taakkansa kanssa pitkitti Paavo urheasti matkaansa.
Väliin lepäsi hän niillä pienillä, siellä täällä löytyvillä
saareksilla. Hän sai silloin ikäänkuin uusia voimia yhdestä Amalian
silmäyksestä, yhdestä ystävällisestä sanasta hänen suustansa.
Merkeistä, joita ei yksikään muukalainen olisi huomannut, ymmärsi hän
arvata tien suunnan ja niin onnistui hänen päästä rämeen toiselle
rannalle.

Ikään kuin tuntien kaipausta antoi hän Amalian taas laskea jalkansa
maahan. Hän melkein olisi toivonut rämeen olevan vieläkin suuremman,
saadaksensa kauemmin kantaa rakasta taakkaansa. Amalia pitkitti nyt,
vaikka horjuvin askelin, vaellusta hänen sivullansa.

Syvä metsä tuli taas eteen ja he astuivat pelkäämättä sen sisään.
Muutamat kaskimaat osoittivat heidän lähestyvän ihmisasuntoa. Paavon
katsanto vilkastui ilosta, nähdessänsä muutamalla vuorenkummulla pienen
talon. "Se ei ole hävitetty! Venäläiset eivät ole sinne löytäneet!"
huusi hän.

Molempain pakolaisten tulon ilmaisi pian talolla pari valpasta koiraa.
Talonpoika, varustettuna pyssyllänsä, näkyi puiden välissä. Nähdessään,
ett'eivät tulijat olleet vihollisia, meni hän heitä vastaan. Hän tunsi
kohta Paavon ja molemmat talonpojat tervehtivät toisiaan kättä
antamalla.

"Sinulla on herrastyttö kanssasi?" sanoi Heikki, ihmetellen
katsellessaan Amaliaa.

"Hän on sotaherran tytär Kurusta, majuri Gek'in", vastasi Paavo.
"Viholliset ovat polttaneet heidän talonsa, niinkuin minunkin. He ovat
murhanneet isäni. Äitini ja sisareni on ystävämme Roth pelastanut
kuolemasta. Minä tahdon viedä tämän tytön isänsä luokse, joka on
sotajoukossamme. Hän tarvitsee kuitenkin ensin lepoa, sillä hän on
väsynyt ja kipeä".

"Minäkin", vastasi Heikki, "aion matkustaa sotaväen luokse aina
Iinsalmelle. Vaimoni on nyt leiponut ne jauhot, jotka hän sitä varten
sai majuri Malm'ilta, sittekuin tämä oli ottanut Venäläisten
jauhokuormaston Kuhmossa. -- Minä tiedän, että sotamiehemme tarvitsevat
leipää. Jos sinä, Paavo, tahdot seurata muassa ja ajaa toista hevosta,
niin viemme vaalean herrastyttären myötämme".

"Mielelläni", vastasi Paavo, joka Amalian katsannosta näki, että hän
tähän myöntyi.

"Astukaa siis tupaan!" sanoi Heikki. "Huomisaamuna alotamme matkamme".



VII.

Iinsalmen tappelu.


Iinsalmen kirkko seisoo eräässä laaksossa Saimaan pohjaisimmilla
haaranneilla. Suomen etevin vuorijakso, Maanselkä, menee
pohjaispuolella kirkkoa. Vesijaksojen ylitse on tässä rakettu iso
silta, kahdensadan kyynärän pituinen. Molemmin puolin levenee
raivaamattomia erämaita, jylhiä, suuria kallioita ja monimutkaisia
vesiä, toinen toisensa kanssa yhdistetyt koskilla ja salmilla. Itse
Iinsalmen kirkko oli rauhan temppelinä molempain vihollisten
sotajoukkojen välissä, joidenka päälliköt, Lohtajassa tehdyn sotilakon
mukaan, olivat julistaneet kirkon ynnä vähäisen alueen sen ympärillä
rauhan-alaisiksi.

Kaksi talonpoikaa läheni kirkkoa erään naisen kanssa. Tämä oli nuori,
sielunvaivoista ja taudista riutunut tyttö. Hellyydellä ja
varovaisuudella, ikäänkuin hän olisi ollut joku taivaallinen olento,
kantoivat talonpojat sairasta tyttöä paarilla, jotka he olivat tehneet
pitkistä seipäistä. Kirkon vieressä seisoi ensimmäinen etuvartija, yksi
Karjalan rakuuna. Hän huusi tulijoille, ja toinen kantajista vastasi,
että he olivat kaksi talonpoikaa, jotka veivät leipää Suomen armeijaan
ja erään majuri Gek'in tyttären isänsä luokse.

Rakuuna käski heidän odottaa ja antoi ilmoituksen asiasta likimmäiselle
miehellensä, joka taas lähetti sen edemmäksi.

Talonpojat puhuttelivat sill'aikaa rakuunaa ja saivat häneltä lupauksen
kantaa sairaan sisälle kirkkoon. Täällä he laskivat taakkansa alas
alttarin eteen. Tyttö viittasi kädellään ja toinen talonpoika nojautui
hänen ylitsensä, kuullaksensa niitä sanoja, joita hän heikolla äänellä
kuiskasi.

Nuori talonpoika ei voinut estää suuria kyyneliä vierimästä alas
poskiansa myöten, pidättäessään hengitystänsä, jotta paremmin kuulisi
tytön sanoja. "Meidän ei tarvitse kiirehtiä", virkkoi hän, "niin kauan
kuin sotilakko kestää. Mutta lähde sinä, Heikki, sotaväen luokse ja
koeta saada tieto siitä, missä majuri on".

Heikin mentyä ei kauan viipynyt, ennenkuin eräs upsieri astui sisään.
"Onko mamseli Gek täällä?" kysyi hän.

Talonpoika viittasi ääneti tyttöön. Upsieri astui likemmäksi, katseli
häntä muutamia silmänräpäyksiä ja sanoi: "hänellä oli sotatautia, näen
mä. Mutta meillä on lääkäri prikaatissamme. Mamseli Gek", pitkitti hän,
"minua ilahduttaa ja omaisianne on se vielä enemmän ilahduttava, että
olette tullut pelastetuksi. Rykmentinpastori Holm, joka Savon prikaatin
kanssa äskettäin tuli tänne, on kertonut meille äitinne ja sisarenne
pelastuksesta Tampereelta. Minä voin ilahduttaa teitä sillä tiedolla,
että he onnellisesti ovat tulleet isänne tykö ja että hän on lähettänyt
heidät turvaan Uuteenkarlepyyhyn. Niin pian kuin terveytenne ja
voimanne sen myöten antavat, tahdomme hankkia teille tilaisuutta jonkun
kuormastomme kanssa päästä sinne. Ensinlähtevällä kurierilla lähetän
heille teidän terveisenne".

Amalian kasvot valkenivat vähäisen. Hän avasi silmänsä ja niistä loisti
syvä kiitollisuuden tunne. Rehellisen Paavon kasvoilla kuvautui myöskin
hetkeksi tyytyväisyys, mutta hän käänsi taas kohta huolettavan
huomionsa tyttöön.

Samassa hetkessä kuului torven räminä. "Kapteini Burman!" huusi yksi
rakuuna. "Meidän sananlähettimme tulee takaisin, vihollinen rikkoo
sotilakon".

"Se on mahdotonta", vastasi upsieri. "Kello ei vielä ole kaksitoista ja
sotilakko loppuu vasta kello yksi. Mutta me emme voi jättää tätä
sairasta naista avutonna vihollisen valtaan. Tule sinä ja auta
talonpoikaa häntä kantamaan".

Rakuuna totteli kohta upsieriansa ja tarttui paariin. Paavo kehoitti
häntä surullisella äänellä kantamaan hiljaa ja varovasti.

"Voi, ett'en saa kuolla Jumalan huoneessa!" huokasi tyttö puoliääneen,
vietäessään pois kirkosta, joka vihollisen tullessa ei saanut olla
turvapaikkana edes kuolevallekaan.

Tiellä oli kapteini Burman koonnut etuvartijansa. Hän käski paarten
kiiruhtaa edelle sillan ylitse. Silloin näkyi tiellä vastaiselta
puolelta joukko ratsastajia, jotka lähenivät täyttä ravia ajaen.

"Se on kapteini Brusin", lausui hän. "Mitähän tämä on? Eikö he pidä
häntä arvossa sananlähettinä? Vetäytykää yhteen, pojat! Me viivytämme
vihollista kumminkin niin kauan, että sairas pääsee pakoon. Hän on
urhoollisen soturin tytär".

Brusin tuli samassa. "Ne heittiöt!" huusi hän Burman'ille. "Minä sanoin
ajutantille kellon olevan ainoastaan kaksitoista, mutta hän vastasi,
että hänen päällikkönsä kello näytti oikean ajan. He ovat ampuneet
minua. Silta on pikaisesti revittävä".

"Jos tahdot pidättää heitä vähän", sanoi Burman, "niin otan minä Savon
jääkärit, jotka seisovat sillan vieressä, avuksi ja revin sen.

"Hyvä", vastasi Brusin ja asetti pienet joukkonsa riviin. Aika oli
täpärällä, sillä ensimmäinen kasakkiparvi läheni jo. He hiljensivät
vähän vauhtiansa, nähdessään nämät kaksitoista (sillä useammat eivät he
olleet) Karjalan rakuunaa odottavassa asennossa. Mutta he lähestyivät
kuitenkin, kunnes tulivat pyssynkantamuksen päähän. Silloin laukasivat
rakuunat karpiininsa ja kasakit vetäytyivät nopeasti muutamia askeleita
takaisin. Mutta rakuunain oli myöskin peräytyminen. He tekivät sen
kuitenkin niin verkalleen, ett'ei vihollisen etujoukko uskaltanut tulla
aivan likelle. Vaan tätä seurasi suurempia joukkoja. Kokonainen
ratsaskunta keisarillisen kaartin ulaaneja valmistautui rynnäkköön.
Rakuunat kiiruhtivat pois.

Sillalla olivat Savon jääkärit täydessä toimessa, repiessään irti
ansaita ja hävittäessään tukkeja ja salvaimia. Mutta viholliset
tunkivat eteenpäin. Karjalan rakuunat laukkasivat viimeisillä ansailla
sillan yli, vihollisten luotien vinkuessa heidän ympärillänsä. Savon
jääkärit, jotka tähän asti olivat käyttäneet kirvestä, tempasivat nyt
tussarin olalta ja surmaava, vaikka epätasainen laukaisema heitti
joukon ulaaneja maahan.

Keskellä kähäkkää tunkeutuivat nopeilla askelilla ansaiden yli ne
molemmat, jotka kantoivat paaria. Vihollinen luoti lensi yht'äkkiä
avuliaan rakuunan käsivarren lävitse. Hän päästi käsistään paaret.
Mutta Paavo otti joutuisasti Amalian uumiin kiinni, nosti hänet
syliinsä ja pakeni kiiruulta. Kuolevan tytön pää nojasi hänen rintaansa
vastaan ja voipunut kätensä lepäsi hänen olkapäällään.

Hän pääsi onnellisesti sillan ylitse. Sen vasemmalla puolella oli pari
taloa. Oikealle, jonneka tie meni, näkyi patteri useammilla siltaan
päin käännetyillä tykeillä, jotka olisi luullut voivan estää kenenkään
siitä ylitse pääsemästä. Paavo kiiruhti taakkansa kanssa likimpään
tupaan, jossa luuli olevansa turvassa.

Asukkaat olivat kaikki lähteneet pois huoneistansa. Paavo laski Amalian
alas rahille ja otti vienosti kiinni hänen kädestänsä. Silloin
liikkuivat tytön huulet. Hän kumartui alas, kuullaksensa hänen heikkoa
ääntänsä. "Paavo!" kuiskasi hän, "nyt et enää kauemmin voi pelastaa
lapsuuden ystävääsi. Vie terveiseni isälleni, äidilleni, sisarilleni!
Sinun äidillesi myöskin, Paavo! Nyt ovat vaivani loppuneet. Paavo,
ystäväni, rukoile Jumalaa -- --"

Paavon silmät himmentyivät kyynelistä. Hän piti vielä kiinni tytön
kädestä ja pyyhki toisella kädellään kyynelet pois silmistänsä.
Katsoessaan nyt Amaliaan oli henki paennut tämän huulilta. Paavo seisoi
aivan kuin kivestyneenä ja katseli tytön vaalenneita kasvoja; sanomaton
tuska painoi hänen rintaansa ja hän ei kuullut, kuinka tappelun meteli
kasvoi ulkopuolla, kuinka tykkien jyrinä lopuksi sekautui
kivärinlaukauksiin.

Kenraali Tutschkoff oli saanut käskyn valloittaa sillan, maksakoon mitä
hyvänsä. Ääretön joukko jalkaväkeä täytti seudun aina kirkolta asti.
Monilukuinen tykistö leveni rannalle, oikealla puolen siltaa.
Hävitettyänsä noin puolen siltaa olivat Savon jääkärit pakoitetut
vetäytymään takaisin, antaaksensa Suomen tykistölle tilaa ampua. He
kiirehtivät vasemmalle, järjestyäksensä kylän takana. Silloin rupesivat
Suomalaisten tykit jyrisemään. Kenraali Sandels seisoi muutamalla
kalliolla ja katseli asemata. Hän näki keisarillisen kaartin
kranatöörit, valmiina ensiksi astumaan puoleksihävitetylle sillalle,
jota Venäläiset keskellä luotien vinkunaa korjasivat irtaimilla
laudoilla ja ansailla. Mutta Sandels oli asettanut patterinsa niin
hyvin, että hänen tykistönsä saattoi pyyhkäistä koko sillan.

Rohkeasti rupesivat nyt kranatöörit liikkumaan sillan yli. Vaan kauas
eivät olleet ehtineet, ennenkuin heidän ruumiinsa peittivät tätä
hirvittävää tietä ja ainoastaan muutamia ylijääneitä vetäytyi takaisin.
Mutta se varma kuolema, joka täällä kohtasi sotilaita, ei kuitenkaan
voinut hillitä jälelle jääneiden intoa. Uusi rykmentti astui esiin,
Veliki-Luk'in, jonka päällikkönä oli evesti Tschoglokoff.
Hurranhuudoilla ryntäsi se eteenpäin. Keskellä siltaa saavutti sitä
tappio. Mutta sen jälessä tuli Räävelin rykmentti, jota nuori ruhtinas
Dolgoruki itse komensi. Valkoisen ratsunsa selässä riensi hän
kiihoittamaan soturien horjuvia rivejä. Hilpeillä liikennöillä
puhutteli hän sotamiehiä ja tiheä joukko hyökkäsi eteenpäin.

Uusi laukaus Sandels'in pattereista löi tukulta Venäläisiä maahan.
Nuori ruhtinas, jonka keskellä meteliä voi tuntea valkoisesta
hevosestaan, riensi ylijääneiden etupäässä ja onnistui pääsemään sillan
ylitse. Mutta juuri siinä hetkessä, kuin hän astui toiselle rannalle,
nähtiin hänen hellittävän ohjakset ja horjuvan. Hän kaatui takaperin
hevosensa selälle ja veri purskui hänen lävistetystä sydämestänsä.
Hetken aikaa epäilivät hänen seuraajansa, mutta vaikka heidän rivinsä
olivat harvettuneet, tunkivat he kuitenkin esiin ja heittäytyivät
vasemmalle, hakeaksensa suojaa Kauppilan asuinhuoneiden takana. Mutta
siellä kohtasi heitä Savon jääkärit. Sill'aikaa tulvaili yhä Venäläisiä
sillan yli, vaikka ainoastaan vähin osa pääsi toiselle rannalle. Kaikki
ylitulleet heittäytyivät Kauppilan taakse ja siellä nousi ankara
taistelu Suomen jääkärien kanssa, joidenka vähitellen täytyi peräytyä.

Likimmäisen huoneen ovessa näkyi nuori Suomen talonpoika, kirves
nostetussa kädessä. Venäläisten sinne rynnätessä kaatuivat ensimmäiset
hänen raivokkaista iskuistaan, kunnes hän viimein, ylivoimalta
voitettuna, vaipui alas veriselle kynnykselle. Samassa lensi rätisevä
raketti Venäläisten patterista salmen ylitse ja putosi tuvan kattoon.
Tiheä savupilvi peitti tämän kauhistavan kohtauksen ja kaikki talot
seisoivat pian ilmitulessa.

Palavien rakennusten takana olivat Venäläiset vähittäin koonneet
melkeän voiman, vaikka jokainen eri joukko sillalla oli kärsinyt suurta
tappiota. Sandels'in tarkka silmä huomasi heidän pian aikovan tehdä
rynnäkön itse patteria vastaan. Hän odotti että kaksi pataljonaa
Valkiaisista ehtisi tulla hänen avuksensa. Kaikissa tapauksissa seisoi
kuitenkin varajoukkona varustusten takana kaksi komppaniaa Savolaisia,
joidenka päällikköinä olivat mainiot majurit Duncker ja Malm. Sandels
katsahti heihin luottavalla silmäyksellä ja antoi vaan käskyn pitää
tykintulta siltaa vastaan hyvässä voimassa.

Nyt rupesivat ulaanit tunkemaan sillalle. Silloin hyökkäsivät
Venäläiset palavasta Kauppilasta ja tekivät rynnäkön patteria vastaan.
Kauhealla vimmalla kiipesivät urhoolliset Veliki-Luk'in jääkärit
juoksuhaudan ylitse ylös vallille. Jokaisen tykin välissä nähtiin
venäläisiä päitä. Keisarillisen kaartin kranatöörit pääsivät ensiksi
vallin ylitse. Suomen tykkimiehet patterin toisessa päässä lyödä
sivalsivat ympäriinsä laastukeilla ja sapeleilla, mutta kranatöörein
pajunetit viskasivat heidät maahan.

Nyt oli oikea hetki käsissä. Sandels katsahti evestluutnantti
Fahlander'iin, joka seisoi hänen vieressänsä: "anna Malm'in ja
Duncker'in komppaniat astua esiin ja poistaa rynnäkkö!"

Kuin salama lensi Fahlander odottavien soturien luokse. He olivat jo
järjestyneet, kivärit valmiina, joka silmä isketty päällikköön.
"Pojat", huusi Fahlander, "ojentakaa pajunetti! Edespäin! Kuolema
noille koirille!"

Ääretön hurranhuuto kaikui soturien huulilta, heidän rivinsä rupesi
liikkumaan, joka askel enensi heidän vauhtiaan ja kotkan nopeudella
syöksivät he kranatöörien päälle, jotka kohta viskattiin takaisin
juoksuhautaan, nyt täynnä vihollisia.

Mutta Suomalaiset eivät seisahtaneet vallille. Nähdessään vihollisten
joukkoja kiihtyi vaan yhä enemmän heidän sotahimonsa.

"Eteenpäin! päälle!" kuului upsierien ääni. Silloin kaikui uusi
hurranhuuto ja vallin ylitse hyökkäsivät he alas vihollistensa päälle.
Joukottain kaatui Venäjän sotamiehiä. Joka Savon pajunetti tuli
veriseksi. Mitään armoa ei pyydetty, mitään ei annettu. Jossa pajunetti
murtui, lyötiin tukilla; jossa kiväri meni rikki, lyötiin puristetuilla
nyrkeillä ja sijaa saivat Savolaiset. Pian oli juoksuhauta puhdistettu
ja ne Venäläiset, jotka vielä olivat jälellä, pakenivat täyttä laukkaa
sillalle. Mutta Savolaiset karkasivat heidän jälkeensä, ajoivat heidät
pajunetilla veteen, ja kahdesta tuhannesta, jotka olivat astuneet
rannalle, ei neljäsosakaan tullut takaisin sillan ylitse.

Kun Venäläisten rynnäkkö tällä tavoin oli takaisin lyöty, vietiin
kiiruusti tykistö alas vastuksitta ja järjestettiin sillan vieressä.

Ulaanit, jotka olivat tulleet pakenevia kumppanejansa vastaan,
pakoitettiin juuri näiltä takaisin. Silloin rupesi taas Suomen tykistö
ampumaan lähemmältä ja kaikki Venäläisten yritykset päästä sillan yli
raukesivat tyhjään.

Tappelua kesti vielä, vaikka etäällä, siksi kuin ilta rupesi
lähenemään. Silloin kuului Venäläisten puolelta torven kajahdus.

"Se oli sananlähetti", sanoi Sandels. "Lakatkaa ampumasta ja antakaa
hänen tulla. Menkää häntä vastaan, kapteini Burman, ja kysykää, mitä
hänellä on sanomista!"

Upsieri lähti sillalle. Yleinen hiljaisuus syntyi salmen molemmilla
puolilla keskustelijain puhellessa.

Burman'in ääni kuului lopulta: "kenraali Tutschkoff ehdoittaa
neljänkolmatta tunnin sotilakkoa".

"Sano hänelle", vastasi Sandels, "kuudenneljättä tunnin! Muuten
pitkitämme tappelua".

Taas pitkä äänettömyys.

"Kuusineljättä tuntia!" kuului Burman'in ääni.

"Hyvä!" vastasi Sandels. "Kenraali saa tuottaa haavoitettunsa ja
kuolleensa, kohta, jos tahtoo".

Samassa tuli myöskin kurieri Suomen ylipäälliköltä ja antoi kirjeensä
Sandels'ille, joka ääneti otti ne vastaan. Hänen muotonsa synkistyi,
lukeissaan niiden sisältöä. Kaikki lähellä seisovat upsierit katsoivat
häneen suurella uteliaisuudella.

Viimein lausui Sandels: "Hyvät herrat, meillä on käsky kohta peräytyä".

"Peräytyä!" kertoivat hämmästyen läsnä-olevat. "Peräytyä!" kuului
kolkosti soturein rivistä. Kaikki kasvot synkistyivät, kaikki silmät
tirkistivät maahan.

"Mutta olemmehan voittaneet!" huusi eräs nuori upsieri.

"Meidän on kuitenkin peräytyminen!" sanoi Sandels. "Se on ylipäällikön
käsky".

Kun tämä käsky ilmoitettiin voittaville sotamiehille, nousi yleinen
valitus. Monen kivikovan sotijan silmä, joka ei ollut vuodattanut
kyyneltäkään sodan kauhistavimmissa kohtauksissa, vettyi nyt, kun hänen
täytyi voittamatonna jättää isänmaansa voitetuille vihollisille.

"Hyvät herrat", sanoi Sandels, katsoessaan viimeisen kerran
mainehikasta tappelutannerta, "tämä on kuitenkin pieni Austerlitz!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Paavo Nissinen - Kuvaelmia viimeisestä Suomen sodasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.