Title: Kahleeton vanki - Elämäkerrallinen kuvaus
Author: Meriläinen, Heikki, 1847-1939
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kahleeton vanki - Elämäkerrallinen kuvaus" ***


KAHLEETON VANKI

Elämäkerrallinen kuvaus


Kirj.

HEIKKI MERILÄINEN


Werner Söderström, Porvoo, 1898



SISÄLLYS:

      I. Hanna nurpealla mielellä
     II. Jukke myönyt rukiita Purolan Eljakselle
    III. Jukke lukee Antin kirjettä
     IV. Jukkea ei nukuta
      V. Jukkea nukuttaa
     VI. Hanna saa Antilta kirjeen
    VII. Antti tulee kotiin
   VIII. Antin tulijaiset
     IX. Antti miettii Vaaralaan yhdeksi taloksi rupeamista
      X. Jukke kielittelee Hannaa
     XI. Antti lupautuu Vaaralaan yhdeksi taloksi
    XII. Antti perheineen muuttaa Vaaralaan
   XIII. Jukke Kopolassa kosimistuumissa
    XIV. Jukke hankkii isännän nimeä
     XV. Jukke ajelee Siirin kanssa
    XVI. Jukke ja Kopolan ukko menevät kapakkaan
   XVII. Jukke varastuttaa rahansa ja viedään korttikariin
  XVIII. Jukke pääsee putkasta
    XIX. Ruunikko kuolee
     XX. Juken mieli Lahnasjärven neitosista
    XXI. Antti saa tietää Ruunikon kuoleman
   XXII. Antti tulee isännän henkirahalle
  XXIII. Antti pyytää eroa
   XXIV. Antti epätoivon vaiheella
    XXV. Jukke näyttelee velkakirjoja
   XXVI. Hanna houkuttelee Anttia hävittämään koulunsa
  XXVII. Antti hyvittelee surumielistä Hannaansa
 XXVIII. Vaarala myydään pakkohuutokaupalla
   XXIX. Antti näkee unta
    XXX. Jukke tulee väkisellä koulun rakennustyöhön
   XXXI. Mikko Lihvonen vakuuttaa Juken vieraita miehiä
  XXXII. Jukke tohtorin tutkinnossa
 XYXIII. Jukke ja Antti poliisitutkinnossa
  XXXIV. Antti oikeuden edessä
   XXXV. Antti kuulemassa torvisoittoa
  XXXVI. Antti pyytää Jukelta anteeksi
 XXXVII. Antti tuntee sydämmen iloa
XXXVIII. Antti ja Jukke sopivat
  XXXIX. Antti menee vankeuteen



KAHLEETON VANKI



I.

Hanna nurpealla mielellä.


Uunissa puut palaa tuhisivat Tannilan pihan päässä tupottavassa,
vanhuuttaan luhistuneessa, matalassa tuvassa eräänä Lokakuun sateisena
iltana.

Lapsukaisia kolme: Manti, Matti ja Kaisu kähertivät tulen luona, pienet
puikkoset käsissään. Puikkojensa nenät aina sytyttivät ja puhasta
töpsähyttivät sammuksiin, että pienet hiilet jäivät kiiltämään tikkujen
neniin, joista valkean harmaat savut mutkaisina nauhoina nousta
kiemurtelivat ilmaan. Hiilet kun sammuivat ja savut lakkasivat
kitkumasta, niin sytyttivät puikkonsa taas uudestaan; ja kun olivat
palaneet hiilelle, sammuttivat taas ja silmäilivät kenen puikosta nyt
kauniin ja pisin savunauha lähti.

Matti luuli, että sentähden Mantin puikosta lähtee suorin ja pisin
savusäije, kun se jaksaa puristaa tikkuaan kovemmin kuin toiset. Niin
koetti hänkin sitä keinoa, mutta ei siitä lähtenyt apua, vaikka
puristi, että silmistä vesi tihisi. Mitä enemmän hän puristi, sitä
enemmän vapisi puikko ja savunauha meni kikkerälle viihdelle, jäi
matalaksi ja hajosi ilmaan. Mantia tahtoi naurattaa, kun näki Matin
puristaa rutistavan puikkoaan ihan hammasta purren ja aivan hartian
voimasta. Mutta ei hän kuitenkaan nauranut, kun tiesi sen Mattiin
tekevän pahaa. Kasvoissa näkyi vaan soma mieltymys ja aina puikkonsa
sammutettuaan ojenti hän kätensä suoraksi Mattiin päin varsin
näyttääkseen Matille, miten se hänellä onnistuu. Ja toisella kädellään
osotteli. Noin korkealle nousi nyt hänellä, mutta näin alas jäi
Kaisulla ja näin alas Matilla. Antti -- lasten isä -- ei ollut vielä
kotona. Hän viipyi yhä kesäansio-retkellään pohjolan tukkitöissä.
Työnjohtajana kun oli, niin ei päässyt irti, ennenkun kesätyö kokonaan
loppui ja lautat meren suulla saatiin varustelluksi oikein
talviteloilleen.

Ikävä isää vähensi usein lapsiltakin iloisuuden. Manti se aina
salavihkaa silloin tällöin itkeä pihauttikin. Mutta kun se ei sillä
parannut, niin täytyi tyytyä. Ja siinähän se aika kului. Päivä meni,
toinen tuli.

Äitiä rupesi nyt enemmän kuin koskaan ennen huolestuttamaan isän
viipyminen. Talvi antoi kättä ja huoneet tarvitsivat välttämätöntä
korjausta ennen talvelle lähtöä, varsinkin navetta.

Pirttikin oli vaan kattopäällisenä, sillatonna, uunitonna kehikkona,
joka sekin piti saada talveksi asuttavaksi, kun ei ollut uunia, jossa
olisi voinut paistaa paistoksiaan.

Tannila oli satoja vuosia ollut yhdellä asukkaalla, mutta nyt
perikunnan jaossa joutui alaikäisten osaksi toinen puoli, joka myötiin
huutokaupalla ja joutui Antille.

Pirttiä ei ollut kuin yksi koko talossa. Se huoneitten jaossa jäi
entisille asukkaille. Antille tuli vaan kattopäällinen pirtin kehikko
ja se viisiseinäinen tuparakennus, jossa nyt Antin perhe asui.

Tannilan vanhoilla asukkailla oli salainen veto saada vielä nytkin talo
yhdelle asukkaalle ja toivoivat sitä itselleen. Siinä tarkoituksessa
olivatkin hyvin kateellisia Antin perheelle ja koettivat ahdistaa
kaikella tavalla, että Antti kyllästyisi ja möisi heille talonsa
velkakauppaan, kun rahoja ei heillä ollut.

Tällä kerralla ei muuta kiusaa osanneet, niin eivät luvanneet pirtin
uunia, että saisi huomenna paistaa leipätaikinuksensa, vaikka hän olisi
sen omilla puillansa lämmittänyt.

Tästä oli Hannan -- lasten äidin -- mieli nurpea koko illan ja toivoi
että isä viimeinkään tulisi kotiin ja laittaisi oman pirtin
asuttavaksi, ettei tarvitseisi edes uunin puutoksessa olla. Ja
kälkäinenhän tuo tupa oli ainoaksi asuinhuoneeksi muutenkin, kun toisen
huoneen tarvitsi ruokahuoneeksi.

Ilta-askareensa ulkokausteella oli Hanna saanut jo tehdyksi ja
vesisankko kädessä raskain askelin kankean näköisesti tulla ponkesi
tupaan. Ja märät helmat kahisivat oven pieliin.

Vesisankkonsa hän laski oven poskeen pienelle ristikkojalkaiselle
jakkaralle, otti päästään sateesta likomäräksi kastuneen ruutukaisen
pumpulihuivin, räpsäyti sitä pari kertaa ilmaan, että irtanainen ja
enin märkyys karisi pois, ja ripusti sen uunin lähellä olevaan pitkään
naulaan. Riisuipa muutkin päällysvaatteensa, puisteli niistä enimmän
märkyyden ja laittoi tangolle levälleen. Otti tuolin uunin eteen ja
istahti siihen. Suurilla sinisenharmailla silmillään katsoi vaisusti
liekottelevaan tuleen eikä näyttänyt lähimaailmasta välittävän mitään.
Huokasi väsyneen tapaisen helpoittavan huokauksen ja kätensä heitti
hermottomaksi helmaansa. Tumma, paksu tukka oli liestynyt palmikolta ja
puolimärkinä suortuvina riippuivat korvallisilla ja väsymyksen laimea
punastus näkyi leveähköissä, lihavanpuoleisissa kasvoissa.

Isä ei ollut kirjoittanut kotiin neljään viikkoon ja pitkä oli jo
Hannalla ollut viimeinen viikko odottaessa kirjettä. Mikä on syynä,
ettei hän kirjoita, ajatteli hän. Oliko hänen työnsä semmoisessa
paikassa, josta ei ole postikulkua, vai eikö hän tahtoisi enää
kirjoittaa, kun on kohta tulo kotiin, vai eikö hän ole terve? Mistä
tietää, jos tämmöisissä räntäsateissa on vilustunut ja saanut taudin?
Voisihan olla niinkin, ajatteli Hanna, ajatteli uudestaankin, vaan ei
se siitä sen selvemmäksi tullut. Mutta äkkiä ampuutui mieleen ajatus,
että mitähän jos isä kuolisi sinne... Voi hirmuista... Mikähän verkko
silloin peräksi pantaisiin! Hyi sentään!... Silloin ei muu auttaisi
kuin myydä tämä talo noille toisille ja mennä kotitaloon asumaan omalla
osallaan. En ottaisi isäpuolta noille lapsilleni. Leskenä olisin ja
asuisin velimiesteni kanssa yhdessä... Mutta eihän toki Jumala liene
niin sallinut, ettei Antti enää tulisi. Mutta kumma se vaan on, ettei
se kirjoita, ajatteli hän ympäri päänsä, ajatteli uudestaan, mutta ei
selvinnyt, ei tulevaisuus eikä nykyisyys, kaikki sekaantui yhdeksi
hämäräksi ja mielen avaruus vähitellen pimeni mustaksi ... kuni
myrsky-yö tuolla ulkona. Silmänurkkiin ilmaantui kyyneleet, kasvot
värähtelivät salaperäisesti ja kieli aina välimiten liikahteli hieman
raolleen unohtuneessa suussa.

Vaarala -- Hannan kotitalo -- oli lähellä noin vaan pari tuhatta
askelta Tannilasta talvipäivän nousua kohti. Vaaralan kartano ei
kuitenkaan näkynyt Tannilaan. Noin kolme sataa askelta Vaaralan
kartanosta Tannilaan päin kohosi korkeammalle huoneitten kattoja
Pajasärkän nurmipeitteinen kalliokielinen kumpu, jonka suojaan
kätkeytyi Vaaralan kartano, ettei näkynyt kuin tyynellä pystyyn
kohoavat savut ja luhdin nurkkaan pystytetty korkea viiri. Tässä asui
Hannan kolme naimatonta veljeä Jukke, Topias ja Joona. Näillä
emännöitsijänä hulmusi punaposkinen, hieman kierosilmäinen sisar Elsa.

Tannilan Hannalla eivät olleet sisarensa Elsan kanssa välit varsin
simasukaiset, kun Elsa varasteli kotiaan, vaikka hän oli jo saanut
perintö-osansa; nyt oli vaan määrätyllä vuosipalkalla emännöitsijänä
veljillään.

Hän luuli, että hänelle on maksettu liian vähän osuutta, niin koetti
varastamalla ottaa lisää.

Kylän huonemies, muijat ja mökkiläiset olivat Elsan kanssa hyvissä
väleissä. Niille hän kihvelti joka päivä talon ruokavaroja yhtä ja
toista, teki mykrän-kätköjä, joista muijat kävivät hakemassa omia
aikojaan, ottipa osansa talon villoista, hampuista, pellavista,
vaatepakoista ja kun sai tilansa, niin kävipä aitassakin ruishinkalosta
ottamassa säkillisen tai kaksi aina silloin tällöin ja möi aina kylän
mökkiläisille kellä sattui rahaa olemaan.

Näistä kaupoista Hanna aina sai tietoja, kertoi niitä veljelleen
Jukelle ja kehotti häntä pitämään parempaa huolta avaimistaan ja
taloudestaan. Mutta tämä teki sisarensa Elsan ja itsensä välin niin
pahaksi, ettei Hannalla tehnyt mieli käymään Vaaralassa edes vanhaa
äitiään katsomassa, joka isän kuoltua oli joutunut virattomaksi
talouden hallinnosta ja sai kädet ristissä istua nurkassa.

Joona veli oli äitinsä näköinen, matalaotsainen, leveämuotoinen,
pystynenäinen, lyhytkaulainen ja oli äitinsä sukuun tullut
lyhytjärkinenkin. Työtä hän verkalleen ja vastenmielisesti teki mitä
käskettiin, vaan jos ei ollut hänellä ohjaajaa, niin päiväkaudet seisoi
metsissä. Tuhkanharmailla silmillään katsella harreili kaikille
ilmansuunnille ja puhua pölisi kaikkea mitä ajatteli. Syrjästä
kuuntelija luuli, että siellä on vähintään kymmenen miestä. Vuosia
ennen arvannostossa käyntiään oli hän pelännyt sotapalvelusta,
pahoillut sitä; tämä enemmän tylsenti hänen mieltään ja sentähden hän
melkein aina puhui sotaväestä, sotatempuista, tappeluista ja vihollisen
kaatumisesta. Ja silloin kun hän ajatteli vihollisen olevan vastuksina
ja pelkäsi joutuvansa siihen riviin, hän hurjistui, viskasi lakkinsa
päästään, otti kiviä ja kantoja, syyti niitä metsän rinteeseen, löi
kirveellään puihin, ja synkeästi kiroillen ärjyi: »Sinä et voita minua!
Usko pois! Sinä et voita minua! Elä tule, muuten kalloosi kajahtaa!
Sinä et voita minua! Minä en ole linnun luista enkä pottuvoista. Sinä
et voita minua!»

Mutta kun tähän joku meni ja jos ne sen huomasi, niin ase putosi
käsistä ja oli kuin ei mitään olisi tapahtunut, etsi lakkinsa, painoi
sen syvään päähänsä, alkoi katsella kahden puolensa kuni kuorman eteen
valjastettu hevonen, että milloin ja mihin häntä käsketään.

Jukke ja Topias olivat vilkkaat ja vihlakat miehet ja hoitivat taloa.
Jukke, vanhin veli, oli isännän sijalla ja ohjaili talon asioita;
Topias talonmiehenä toimitti talon ulkotöitä. Juken lempityönä oli
kasvatella hevosten varsoja. Niitä hän lihotti, opetti niitä vetämään,
koetti niitten juoksukulkuakin ja puheen aine oli aina vaan hevosista,
niitten syönnistä, käynnistä, juoksusta, jalkojen luonteesta,
taipumisesta ja kaikesta, mikä sen asian kanssa taisi yhteydessä olla.

Jukke kävi usein Tannilassa katsomassa sisarensa Hannan elettä ja
muutenkin hän piti Hannasta enemmän kuin Elsasta ja kenestä
veljistäänkään. Niin usein viipyi iltakaudet Tannilassa ja söi aina
iltasensakin siellä, että sitten aikojaan myöten milloin mieleen
juohtui sai palata suoraan yösijalleen. Ja niin, milloin vaan
kotitoimiltaan jouti, puitti Jukke aina Tannilaan. Mutta nyt oli jo
kolmas ilta kun ei Jukkea näkynyt Tannilassa eikä mitään sanomia ollut
kuulunut Vaaralan elämästä. Tämäkin seikka osaltaan mustensi Hannan
sortunutta mieltä. Elämä tuntui niin tuettomalta, perusteitaan myöten
horjuvalta ja valottomalta kuni sen myrskyn reutoman elosta ja kuolosta
taistelevan kuusen, joka seisoi siinä huoneitten takana harjulla ja
hurjistuneena riehui synkässä myrsky-yössä.

Manti oli lapsukaisista vanhin. Oli Elokuussa täyttänyt jo kahdeksannen
ikävuotensa. Hän ymmärsi jo äitiä, istahti lattialle uunin viereen
pimentoon ja nojasi selkänsä uunin rintaan. Tuntui huvittavalta, kun
uunin sisästä kuului tulen huimina, painoi korvallisensakin uuniin
kiini ja samalla kuin kuunteli liekkien hulminaa, hienosti väreilevin
kasvoin lämpimästi silmäili väsyneen näköistä, raskasmielistä äitiä ja
ajatteli, mitä hän kysyisi äidiltä, että saisi hänelle jotakin sanoa ja
saisi sanan vastaan; vaan kun näki äidin niin umpimielisenä, niin ei
hän kuitenkaan rohjennut mitään virkkaa, vaikka kielen päällä pyöri
yhtä ja toista, jota tavallisissa oloissa olisi hyvinkin voinut sanoa,
vaan nyt jätti sanomatta. Odotti vaan äitiä eikö äiti hänelle itsestään
jotakin sanoisi, vaan sitä ei tullut.

Pieni Kaisu, lapsista nuorin, hänkin lopetti tuherruksensa, kyhnähti
Mantin viereen ja silmäili enemmän hiljaista Mantia kuin uunin
paisteessa lumoutunutta äitiä. Mutta kun näki, että Manti niin kysyvin
silmin katseli äitiään, niin kääntyi hänkin äitiin päin, katseli äitiä,
mutta väliin aina Kaisun etsivät silmät lensivät Mantiin ja taas äitiin
eikä ymmärtänyt minkä tähden Manti niin kiinteästi katseli äitiä. Ei
ymmärtänyt äidin kasvoilla itsekseen vieriviä kyyneliä. Ei ymmärtänyt
värähtelevien kasvojen kieltä. Ei ymmärtänyt syväin huokaustenkaan
sanoja. Tuntui Kaisustakin vaan niin oudolta ja kaipasi jotakin, vaan
ei tiennyt mitä kaipasi, kun äitikin oli niin likellä.

Nelivuotias Matti, lapsukaisista keskimmäinen, ei välittänyt mistään
mitään, jatkoi vaan yksinään tihkaustaan puikon kanssa. Aina sen
sytytti ja puhasta töpähytti sammuksiin. Mutta usein aina puhaltaessa
sattui menemään sylki puikon nenään, niin silloin silmänräpäyksessä
sammui sekä liekehtivä tuli kuin myöskin kirkas hiili puikon nenästä
aivan kypenettömään. Silloin ei tikusta lähtenytkään miellyttävää
savusäiettä, vaan tupsahti vähäsen ympärille hajoavaa harmaata höyryä.
Silloin Matti kiireimmän kautta joudutti puikkonsa nenän uuniin
hiiloksen rinteeseen ja pulleaposkisena tyytyväisesti odotti, kunnes
puikon nenään kilmahti taas näppärästi liemuileva tuli. Sattuipa kerran
sammutus onnistumaan hyvin, ja vakavasti, ihan silmiään räpäyttämättä
Matti piti puikkoaan ja mielihyvällä suurilla silmillään seurasi sitä
korkeuteen pyrkivää juovikasta savusuonta, joka vasta noin kyynärän
korkuisella alkoi hajota ja lientyä pieneksi leijailevaksi sinertäväksi
pilveksi. Sattuipa pilvi kallistumaan äidin puoleen. Silloin äiti
tietämättään hengitti sieramiinsa sen pilven kitkerää savua. Äiti
hypähti, heräsi unelmistaan, puhalti savua pois ympäriltään, katsahti
Mattiin kieltävän silmäyksen ja moittivalla painolla virkkoi:

»Mitä sinä siinä tihkaat? Pane pois se puikko. Saatat vielä tulen
vaatteisiin siinä tuhertaissasi.»

Matti hieman tyrmistyi, katsahti äitiin ja näki savupilven yhä
ahdistavan äitiä ja ikäänkuin pyrkivän äidin henkeen, vaikka se viuhtoi
käsillään ja puhalteli sitä ulkoutumaan, mutta se vaan hämmentyi
pyörteiseksi, aaltoilevaksi häkäräksi, jonka pulluilevat pyörteet
tunkeutuivat sitä likemmäksi mitä enemmän hän puhalteli ja viuhtoi. Ja
sittenkin, kun savu oli kokonaan poistunut, hakarti savu hänen
hengessään eikä kyynelten hämärtävillä silmillään nähnyt ilman
puhtautta; päin vastoin näytti se sumealta, niin luuli olevan savua
ympärillään enemmän kuin olikaan. Niin Matista tuntui pahalta, kun oli
hänen savustaan tullut äidille niin paljon vastusta, viskasi puikkonsa
uuniin, kopsahti sievästi lattialle uunin viereen istumaan, samoin kuin
tytötkin, ja pyöreillä silmillään hieman arasti silmäili äitiä.

Siinä savun kanssa taistellessa hieman hämmentyi äidin syvämieliset
ajatukset ja ikäänkuin löysi luotaan märissä kengissä turtiutuneet
jalkansa, joita päivällinen kylmyys vielä jomotti ja luisteli
säärivarsia.

Ensin hän kahden käden suki tuhraantunutta hiusmartoaan, katsahti
sitten tympeästi jalkoihinsa, nulisti jaloistaan pois lyhytvartiset
märät kengät, naposteli sukkarihmat irti kinttukivertimistään, riisti
sukatkin jaloistaan ja nakata rutjautti ne kenkäinsä päälle lattialle
ja kahden käden rupesi hierustelemaan jalkojaan ja nurpeamielisesti
virkkoi:

»Aivan ovat ihan turtana nuo jalat. Ei tiedä ei omaksi ihokseen.
Myötäänsä märissä kengissä päiväkaudet kolottaa kuin koiran kulkussa.»

Katsahti taakseen ja lisäsi herttaisesti:

»Manti hyvä, tuoppa tuo jakkara tuolta akkunan luota tänne jalkaini
alle, että lämmitän tuossa uunin paisteessa noita jalkojani, että
pääsisivät vähänkään vertymään.»

Manti hyppäsi seisalleen, kiimasi jakkaran luo, tarttui syliksi
jakkaraan ja kantaa ketuutti sen uunin eteen äidin viereen.

Äiti otti kohennusraudan, työnteli sillä lämmitystä uunin perään päin
ja ylenkatseellisesti virkkoi:

»Kylläpä nuokin osaavat palaa vaivan nähneen mieltä myöten. Vihasen
rupeaman ovat olleet hommassa eivätkä vielä ole kaikki kelpokuvalla
syttyneetkään. Suhisevat vaan kuin mato mättäässä.»

Mantin kasvot ihastuivat, kun sai tilaa jotakin sanoa äitille.
Voittomielisen näköisenä katseli äitiin ja uuniin ja hyvillään kertoi:

»Se teidän ilta-asioilla oloaikananne sammui kahteen kertaan, vaan me
keräsimme päreen tikkuja, lastuja, tuohen palasia ja minkä mitäkin
hitusia, sorhasimme niitä sinne halkojen väliin ja rupesimme joukollaan
puhua töhöttämään, niin siitä aina syttyi ja rupesi palaa kituroimaan.»

Äiti ei jatkanut puhetta, siirti jakkaran uunin kielen alle, nosti
siihen märkyydestä ja vilusta turvottuneet, hohtavasti punottavat
jalkansa, rupesi niitä kahden käden hieroa nujuuttamaan, että pääsivät
kuontumaan oikealle tajulleen.

Lapsia kummastutti, kun äiti tänä iltana oli niin vähäpuheinen. Eipä
hekään keskenäänkään tunteneet halua puhelemaan, istua kyhnöttivät vaan
ja urkkivilla katseillaan seurailivat äidin pienimpiäkin liikkeitä ja
ajattelivat: lieneekö äiti kipeä, kun niin kovasti lykkii ja hieroo
jalkojaan.

Manti se aikoi kysyä, että pakottaako äidin jalkoja, vaan kielen päälle
kuitenkin suli se kysymys ja katseillaan vaan koetti saada tietoja
äidin mielestä ja terveydestäkin.

Mutta viimein heitti äiti jalkojaan hieromasta, heitti kätensä
hermottomaksi helmaansa, nojasi hartiansa tuolin nojasinta vasten,
syventyi taas ajatuksiinsa eikä näyttänyt huolivan mitään ympärillään
olevasta maailmasta.

Syvä hiljaisuus oli koko huoneessa. Ei muuta ääntä kuulunut kuin
uunissa hulmuava tuli, seinältä yksitoikkoinen kellon käynti; yön
raskas myrskytuuli juhisi nurkissa ja räntäsekaisten sateen pisarain
tiuhkea simahteleminen kuului tummista akkunan ruuduista.

Tytöt liikkumattomina kyhnöttivät uunin pielessä ja yhä vaan katselivat
alakuloista äitiä. Vaan Matti oli unohtanut tuon yleisen
alakuloisuuden. Virkeänä ja pyörein silmin päätään punallellen
miettivän näköisesti katseli tuvan seinämällä uunin valossa syntynyttä
äidin jättiläiskuvaa, joka sinne tänne hieman liikahteli aina sen
mukaan miten liekit vaihtelivat lämmityksen rinteessä.

Sitä kuvaa se vaan Matti kierteli suurilla silmillään ja mietti
itsekseen.

Jos olisi äiti noin suuri kuin tuo kuva... Noin suuri jos olisi äiti,
niin se jaksaisi kantaa koko tämän huoneen sylissään tuonne tunturille
ja meidät tässä huoneessa... Pääkin on ammeen kokoinen... Matti
kallisteli päätään ja toimessaan supisi itsekseen: Jos olisi äiti noin
suuri ja oikein vihaista tekoa, niin ei uskaltaisi toisen pirtin isäntä
puhua niin pahasti kuin eilenkin äidille puhui... On tosi, että
tuppeensa viheltäisi toisen pirtin isäntä, jos äiti olisi noin suuri ja
se sattuisi piekautumaan.

Mutta siihen hämmentyi Matin suuripohjainen mielikuvitus, kun havaitsi,
että äidin silmäripsissä riippui suuret kirkkaat vesikarpalot ja toiset
vierivät kasvoja alas jättäen jälelleen märät kiemaiset juovat.



II.

Jukke myönyt rukiita Purolan Eljakselle.


Porstuasta kuului voimakkaita askeleita. Silloin äiti pyyhkäsi
esiliinallaan silmiään ja kasvojaan ja tekeytyi raikkaampimieliseksi.

Ovi aukeni ja Vaaralan Juken sateesta kastuneet kasvot ilmaantuivat
ovelle.

»No, veli kulta, kun tulit», virkkoi ihastuneesti Hanna. »Juuri olin
ikävöimässä sinua, kun et ole moneen päivään käynyt, mutta en
kuitenkaan uskonut näin pahalla ilmalla tulevan.»

Jukke työntyi tupaan, seisahti keskelle lattiaa. Ei sanonut hyvää
iltaakaan eikä tervehtinyt ketään, ähkäili vaan karmeasti, otti
hattunsa päästään ja huiskautti siitä räntäsekaisen märkyyden pois.
Riisuipa pitkän nuttunsakin päältään, ähkäsi taas kuin jostakin
suuresta vaikeudesta tullessaan, kopisteli nuttuaankin ja ripusti sen
seinälle naulaan.

»No, mitä sinulle nyt kuuluu?» kysyi Hanna ystävällisesti eikä ollut
Juken käytöksessä huomaavinaan mitään tavallista kummempaa. Hyppäsi
vaan kattolamppuun laittamaan tulta ja järjestelemään huonettaan.

Jukke kupristeli partaista muotoaan ja väänteli paksuja huuliaan, että
pitkät ulkonevat petomaiset hampaat näkyivät juuria myöten, mutta
viimein vastenmielisellä painolla virkkoi:

»No, ei tuota sanottavia muuta kuuluisi, vaan paha siivo nyt on
kulkupaikoilla. Maa on jo ennestään ihan huleisillaan ja taivaalta
tulee vettä räntää mitä sieltä mahtuu, että yksi lotina ja lätinä vaan
kuuluu. Siihen tuuli vielä tuommoinen. On se nyt palkeensa paikannut.»

»Joko oli tarjona kuin entisellä miehellä kivi kainalossa ruveta
istumaan mättään kolossa, jos mieli pysyä näillä main», virkkoi Hanna
leikillään. Mutta Jukke ei tarttunut siihen puheeseen, kyllästyneen
näköisin kasvoin istahti uunin eteen tuolille ja katseli rapaisia
kenkiään. Niin Hannakin tekeytyi totiseksi ja tyyneesti jatkoi: »Talven
alusvesiä tuo mahtanee olla. On nähty ennenkin jo näillä ajoin talven
tulevan ja aikaansa se ajaa nytkin, eikähän tästä ole kesäksikään,
siinä vaan taistelevat kesä ja talvi.»

Tätäkään puhetta ei Jukke näyttänyt kuulevan, niin Hannakin lopetti
puheensa, ei tahtonut yksipuolelta kuulemattomille korville ruveta
rupattelemaan, rupesi vaan kahmerehtamaan huoneensa siivoamisen
puuhassa.

Jukke istui pitkän aikaa äänetönnä siinä uunin paisteessa. Ei tuntenut
erityistä puheen halua, mutta tuntui se mielestä kovin autiolta olla
aivankin puhumatta. Ajatteli hän kuitenkin jotakin virkkaa, niinkuin
puheen aluksi, vaan ei oikein tiennyt mitä virkkaisi, kun varsinaista
asiallista asiaa ei ollut. Ja kovin alentavaiselta tuntui
isäntämiehelle ruveta asiattomaankaan puheeseen, varsinkin naisten
kanssa. Mutta mitäpä ne naiset sentään asiallisistakaan, varsinkaan
isäntäväen asiallisista puheista ymmärtäisivät, jos niistä puhuisikin.
Ei hölyn pölyä. Ei enempää kuin pukki Venäjästä, ajatteli Jukke ja
katseli vaan uuniin.

Mutta ei se kuitenkaan tuntunut hyvältä eikä sopivalta kovin kauvan
olla aivankaan puhumatta. Katsahteli ympäri laajahattuisen kattolampun
valaisemaa tummaseinäistä tupaa, näkyisikö mitään silmään pistävää
semmoista, josta tuota niinkuin isäntämiehen aistilla ja sen
näkökannalta voisi ruveta puhumaan. Mutta ei siellä mitään merkillistä
näkynyt. Valkeapuitteiset ikkunatkin mykkinä ja läpinäkemättömän
näköisinä seisoivat tuvan alastomilla seinillä, joita lampun
liekehtimätön tuli valaisi. Mutta ajatukset kiertyivät Anttiin ja
niihin aikoihin kun Antti, köyhä poika, sai pauloihinsa hänen
sisarensa, jolle olisi ollut tarjona semmoisiakin kosijoita kuin
esimerkiksi Tapanilan Santeri, semmoisen talon ainoa poika, jossa on
joka vuosi kahdeksan ajettavaa hevosta kuin hylettä, erittäin varsat,
ja neljäkymmentä nautaa ometassa ja talo kuin linna... Siellä olisi toi
senlaista käydä atimassa kuin tässä tuonlaista kurjuutta vaan
näkemässä... Se oli teko, joka ei lähde hampaani raosta, ajatteli Jukke
ja tunsi oikein jäytävän syvää halveksimista Anttia kohtaan eikä
mitenkään voinut sovittaa, että Antti olisi lähellekään hänen tai hänen
sisarensakaan vertainen koskaan tässä elämässä. Ja Jukke luuli, että
samaa ajattelee sisarensa Hannakin, ei mielessään pidä Anttia
vertaisenaan, vaikkapa onkin nuoruuden hulluudessa joutunut sen kanssa
naimisiin ja siinä tapauksessa täytyy näennäisesti pitää häntä
vertaisenaan, mutta se vertaisuus on kielessä eikä mielessä, ajatteli
Jukke.

Tätä ulkokultaisuutta hän ei kuitenkaan ollut koskaan huomannut
Hannassa, joka aina totisesti rakasti Anttia, mutta onnen päivinähän
kaikki peittyy. Kun onni vuotaa oluena, silloin kaikki kaunihia, on
sananlaskukin. Mutta nyt kovan onnen päivinä arveli Jukke ottaa selkoa
minkälainen mieli on Hannalla Anttiin!

Jukke venytteli turpeaa muotoaan, ajatteli itseään lihavaksi,
kauniiksi, viisaaksi ja kokonaan »ensimmäisen luokan» isäntämieheksi.
Otti oikein isännän ryhdin päälleen, tekeytyi pönäkäksi ja hyvin
ivallisesti ja kolkosti kysyi: »Eikö ala kuulua, milloin se
tukkipatruuni aikoo kotiutua?» ja silmäili salaisesti, mitä tämä sana
vaikutti sisareen.

Hannan kasvot värähtivät, se kysymys kävi läpi ruumiin kuin olisi
kylmällä vedellä valanut, eikä hän voinut käsittää mistä tuo pönäkkyys
ja ivallisuus oli Jukessa kotoisin. Mitä se merkitsi, sitä jäi
mielessään punnitsemaan eikä tahtonut vastata mitään Juken kysymykseen.

Mutta Manti kun näki, ettei äiti siihen mitään vastannut, kääntyi Juken
puoleen ja tutkivasti kysyi:

»Mikä tukkipatruuni?»

»Sepähän isäsi», vastasi Jukke yhtä pönäkästi kuin äskenkin.

Mantin silmät kävivät pyörimään, kainouden punastus kihosi kasvoihin
eikä hän osannut virkkaa enempi mitään, kun ei ollut koskaan kuullut
isää siltä nimeltä sanottavan. Oli kuullut vaan tukkimieheksi eli
tukkilaiseksi sanottavan eikä koskaan tukkipatruuniksi, niin hän ei
sitä käsittänyt. Ajatteli vaan, että lieneekö nuo toisen pirttiläiset
keksineet isälle semmoisen haukkumanimen, kun ne muutenkin ovat niin
pahoja. Tietämättään meni sormi suuhun, mieli tuntui väkisenkin
painuvan pahaksi, pää painui alaspäin nyrkälleen, katseli vaan
punakoita pieniä varpaitaan ja hiljalleen pureksi hienoa sormeaan.

Hanna tahtoi antaa Jukelle tietää, ettei hän sellaisesta nimityksestä
pidä, tyynesti ja yrmeästi vain virkkoi: »Mikäpä patruuni hän nyt on
paremmin kuin ennenkään.» Eikä jatkanut sen enempää puhetta, tekeytyi
vaan ynseän näköiseksi.

»Lieneehän tuo jo joksikin ylennyt, kun hänessä kymmeniä vuosia on aina
enimmät osat vuodesta eikä kodistaan perusta mitään. Jättää joukkonsa
kuin susi poikansa oman onnensa nojaan», jatkoi Jukke röyhkeästi ja
keikisti itseään enemmän taakse päin että näyttäisi vieläkin
pönäkämmältä ja ryhdikkäämmältä.

Hanna oli ajatellut, että nyt, koska Jukke tuli tänne, niin hän Jukelta
pyytää, että hän saisi huomenna käydä Vaaralassa paistamassa
leipätaikinuksensa; kun kerran Jukke lupaa, niin Elsan marmatuksesta ei
perusta mitään. Silloinpa saisi nähdä vanhaa äitiäänkin. Ja tunsi
mielensä hyväksi, ettei hän vieläkään tullut hätään leipäuunista. Mutta
nyt kun tunsi Juken karmeuden Anttiin, päätti hän pysyä erillään
Vaaralankin armoista. Ajatteli sanoa Jukelle suoraan nenästä nokkaan.
Tekeytyi puolestaan suoraluontoiseksi ja vakavasti lausui: »Se on vanha
sananlasku, että ei tiedä syöttisika juottoporsaan päivistä;
herrastellessasi isän jättämässä kodissa et sinäkään tiedä, mitä
ponnistuksia on sillä, joka tyhjästä lähtee mökilliseksi pyrkimään,
niinkuin mekin. Me olemme tyhjistä kynsistämme panneet kokoon sen, mitä
meillä on... Etpähän sinäkään ole kiireinen maksamaan minulle
perintöosuuttani. Varastutat vaan sillä siskohöperöllä koko eleesi
puulle puhtaalle, ettei ole kohta itsellesi eikä muille.»

Juken kasvot värähtelivät hieman arasti ja ajatteli, ettei olisi
tarvinnut juuri loukata Anttia eikä puhua niin ylenkatseellisesti, vaan
joka on tehty se on tehty. Ei kuitenkaan kannata allekynsinkään ruveta.
Rykäsi parin kuivaa tekorykäystä, katsahteli Hannaan isännän silmillä
ja kolkosti virkkoi: »Kyllä sinä kerkiät kerjätessäsi saada perintösi,
sen maksamiseen ei ole ennen kiirettä.»

»Pitkältä palaa kyntteli elävätä kuolettaessa, minkä meitä odottaessa
kerjuuseen», vastasi Hanna hieman kiuhtuneella painolla, leimautti
säihkyvän silmäyksen Jukkeen ja jatkoi: »Jos Jumalasta on myötiä ja me
tervennä pysyttäneen, niin me mennään rikasten rinnalla... Saamme nämä
huoneet tässä oikein asuttavaksi, niin silloin on pahin salmi soudettu.
Laitamme tämän maan nurkan oikeaan kuntoon, niin elämme tässä kuin
punapälvessä, kuuntelemme kuin kelloa muitten puutosta.»

»-- Hym... Kuka sen on nähnyt, että tukkilainen on rikastunut.
Tukkilaisen toimilla ei ole enempi siunausta kuin mustalaisen
työnteolla. Ja se on vanha sananlasku, että joka neulalla saadaan, se
nuolulla syödään», virkkoi Jukke ylenkatseellisesti.

»Vaan enemmän kuin tuhannen markkaa se tuopi tältäkin retkeltä. Olkoot
he sitten vaikka kapustalla saatuja ja olkoot sitten vaikka vielä
kirotumpia kuin tukkilaisen rahat, niin silmästään purevat kun tulevat
asiaan», virkkoi äiti karmeasti ja hieman kehuvaisesti eikä tahtonut
enää jatkaa puhetta Juken kanssa, koska Jukke oli niin omituisella
tuulella. Poistui vaan porstuaan, toi sieltä kimpun tuoreita varpuja,
joista rupesi latomaan luutaa.

Mutta Jukke tahtoi vaan yhä jatustaa Hannan kanssa. Tekeytyi ivallisen
näköiseksi ja pilkallisesti virkkoi: »Näytä sinä sitä tuhatta markkaa
minulle sitten kuin Antti tuopi», näpisti paksut huulensa visuun ja
hymähti pilkallista naurua näyttääkseen, ettei hän usko sitä Antin
tuhatta markkaa olevankaan.

»Tulet aikaan jos et näekään», virkkoi äiti ylpeästi, eikä jatkanut
puhetta, Muhkeasti latoa rosti vaan luutaansa eikä ollut näkevinään
koko Jukkea.

Jukkekin tunsi, ettei tämä puhe vetele nyt, niin nousi kävelemään
lattialle, pisti kädet taskuihinsa, kekalla niskoin, rehtevän
näköisesti käveli lattialla edes takaisin ja hiljalleen vihelteli.
Kasvoista näkyi salainen hymy, mieli tuntui olevan hyvällä sijalla ja
soma itseensä tyytymys majaili povessa. Ja kaikki asiat tuntui olevan
niin hyvällä kannalla kuin voi olla.

Viime yönä oli Jukke salaa muista antanut Purolan Eljakselle kaksi
tynnyriä rukiita ja saanut niistä viisikymmentä markkaa. Ne olivat
liivin povitaskussa ja tuntuivat ikäänkuin lämmittävän miehen mieltä.
Ajatteli, että jos sillä olisi vielä toiset viisikymmentä markkaa, että
antaisi sille vielä kaksi tynnyriä, niin siten saisi sata markkaa
omituista markkinarahaa... »Sen Jokelan Siirin kanssa ne ei vetele
tuumat, jos ei ole rahaa ja Topias se tulen takoo, jos talon yhteisiä
rahoja sellaisiin asioihin panisin.»

Siinä jyvän kaupassa, markkinoissa, Jokelan Siirissä ne Juken ajatukset
nuojailivat. Mutta kiertyipä mieleen sekin aika, miten Siirin kanssa
vihillä seisotaan. Oikein pelottavalta tuntui sen onnen suuruus, mutta
suloiselta se toivo kuitenkin tuntui ja kuvaili mielessään, miten
tuolla isolla ruunikolla -- Antin ruunikkoa hän ajatteli ihan omanaan
-- tulla kuhnastaan Vaaralaan hääkartanoon ja miten luokin ottajat
usahtavat portin pielestä vastaan ja luokkiin käsiksi. Vaan ei siinä
pysy pottupojat, kun minä kiinnitän ohjaksia ja osotan ruunikkoa
toiseen porttiin. Silloin kiittävät kun pääsevät kunnialla erilleen --
ajatteli Jukke ja tumman punertaviin kasvoihin levisi mieluinen loimo.

Mutta hetken perästä vakautui kasvot ja tuhkanharmaat silmät katselivat
enemmän sisään kuin ulospäin. Ajatukset olivat urenneet niin kauvas
tulevaisuuden hämärään, että mieli ei voinut siitä tehdä kokoa
jokapäiväistä elämää varten, vaan lepäsi entisen tyytymyksen
kultaisella pohjalla ja antoi ajatusten vakoilla omilla teillään ja
tuoda mitä löytävät.

Viimein kuitenkin alkoi äänettömyys tuntua pitkältä ja mieleen
tunkeutui salainen moite siitä, että hän oli ollut liian
ylenkatseellinen Anttia kohtaan, ja alkoi etsiä tilaa sitä
lieventääkseen, ja mieleen hiipi ajatus siitä Antin tuhannesta
markasta, josko siinä olisi totta, niin siitä pitäisi tavalla tai
toisella saada osa markkinarahaksi.

Rykästen teko-yskää, tekeytyi ystävällisemmäksi ja lauhkealla painolla
kysyi: »Onko se Antti nyt sieltä kirjoittanut?»

»Eipä ole kirjoittanut», vastasi Hanna tyynesti ja lakasi lattiaa
uudella luudallaan.

»No, mistäs sinä tiedät sen tuhannet markat, joista äsken sanoit?»
kysyi Jukke ja katseli tutkivasti Hannan silmiin.

Hanna arveli sanoa vaan ylpeästi, että tulet aikaan jos et tiedäkään,
mutta ajatteli kuitenkin, että parempi on sanomatta eikä virkkanut
mitään, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan koko Juken kysymystä. Lakaista
sätki vaan lattiaa kuin kilvassa siten hämmentääkseen Juken urkkivia
kysymyksiä.

Jukke kuuli ja näki, ettei nyt luista puhe, niin tekeytyi
umpimieliseksi, rupesi taas hiljakseen viheltelemään ja kääntyi omiin
ajatuksiinsa.

Pääasiana oli Jukella ollut nyt tulla Tannilaan urkkiakseen tietoja
viimeöisestä jyvän kaupastaan Purolan Eljaksen kanssa, onko Eljas
saanut jyvät kuljetetuksi kotiinsa, niin ettei niitä olisi kukaan
nähnyt tai jos olisi siitä mitään tietoa, niin se pitäisi saada Elsan
niskaan. Koetteli poveaan ja hyvälle tuntui, että rahat olivat siellä.
Sitä hän ajatteli, että miten hän alottaisi siitä puheen. Mutta viimein
hän muisti, että Hanna äsken mainitsi Elsan varastuksesta, niin
tekeytyi ystävälliseksi ja lepposesti, hyvin tutkivasti kysyi:

»Juolahti mieleeni, kun äsken mainitsit sen sisko Elsan varastuksesta,
niin onko siitä nyt kuulunut tai näkynyt mitään?»

»Miksikä?» virkkoi Hanna tyynesti.

»Siksi, että olisihan soma tietää, yhäkö se pitää tapanaan sitä
varastusta.»

»No, se nyt viepi mitä hengestä on irti, siltä nyt ei säily kiljuvakaan
eikä se heitä sitä tapaa ennen kuin haudassa. Kuoltuaan koira tapansa
heittää. Tänäaamunakin pimeän hämärässä Purolan Eljas oli kantaa
pätkistänyt jyväsäkkiä ihan jalkatenästä», puheli Hanna kiuhkeasti.

Juken kasvot leimahtivat hyvän tuulen näköiseksi, kun kuuli, että Elsan
pää kantaa sen jyvien liikuttelun, mutta tekeytyi totiseksi ja kysyi:
»Kuka sen on nähnyt?»

»On ne silmät ja korvat metsälläkin», jatkoi Hanna ynseästi. »Ei niitä
näin kyläsessä kylässä niin salaa liikuta, ettei sitä joku näkisi...
Olipahan muuan kulkija, joka tänä aamuna tuli Leppimäestä, niin oli
juuri sattunut Rasilan tiehaaraan, kun Eljas oli Hiltusen aholta metsiä
myöten laskeutunut itse pituisensa jyväsäkki selässään ja Ruokolahden
tietä oli lähtenyt painumaan kotiinsa, mutta oli Siernakivelle laskenut
säkkinsä levähtääkseen. Ja hyvin oli mies huohottanut ja aivan oli
ollut märkä kuin uitettu ja höyrynnyt kuin saunasta tullut... On
kummallista, kun ei pidetä avaimistaan parempaa huolta, kun tuon luntun
annetaan kaivaa talonsa tyhjäksi ja elämisensä jakaa ympäri mieroa.»

»Mikä sen kotisen varkaan varoo, on vanha sananlasku», virkkoi Jukke.
Mutta niissä sanoissa piili jotakin tyytymyksen tapaista. Sen huomasi
hän itsekin, että niissä kuului hienoa myötätuntoisuutta Elsan käytöstä
kohtaan, niin tekeytyi vakavaksi ja oikein perusteellisella painolla
alkoi kertoilemaan: »Se kun on siinä päällä päsmärinä ja emäntä kuin
emäntä talossa, niin saapi kait se, vaikka nurin kääntäisi koko talon.
Ei suinkaan sen jälessä jouda askelesta askeleeseen paimentamaan
kukaan. Eikä sitä varomalla varo kukaan, jos ei hänellä itsellään liene
järkeä. Mutta minä luulen, että niissä puheissa on enempi liikaa. Sitä
kun kestä mitä ruvetaan puhumaan, niin sitä puhutaan vaikka ei puheella
olisi pontta ei perää, ei hihaa ei helmaa.»

Tuon viimeisen lauseensa lausui Jukke niin tylyllä painolla, että siitä
kuului, ettei hän enää tahdo jatkaa sitä puhetta. Ja muhkealta tuntui
mieli, kun povitaskussa oli viisikymmentä markkaa markkinarahaa ja
Elsan pää kantoi jyvän kaupan. Kääntyi taas omiin ajatuksiinsa ja
ikäänkuin väkisten tunkeutui ajatus, että tuo Antin iso ruunikko se
pitää saada omakseen. Sen huonomman hevosen rekeen ei Siiriä voi
ajatellakaan tahtoakseen. Ja siitä ruunikosta ajatteli panna puheen
käymään -- ja mietti, miten hän sen alottaisi.

Hanna oli jo saanut lattian lakaistuksi ja muuten huoneensa niinkuin
järjestetyn näköiseksi, niin otti pöydän alta pienestä pärekorista
sukankudelmansa, istahti pöydän luokse tuolille ja alkoi neuloa.
Mielessä pakotti kuin ajos se uunin puutos, kun ei tiennyt missä saisi
huomenna paistaa leipänsä. Ajatteli vielä lähteä toiselta puolen
rukoilemaan uunia, mutta tuntui se kovin vaikealta ruveta semmoista
ihmistä ylönmäärin rukoilemaan, joka pahoissa sydämmissään heittäytyy
toista kiusaamaan. Ja jos se ei sittenkään antaisi, niin olisi vaan
turha vaiva ja se kiusantekijä saisi suuremman hyvän mielen. Mutta
arveli kuitenkin, että kun kauvan eletään, ehkäpä härkä jäniksen
tavottaa, ehkäpä ikää eläessä sattuvat hekin puuttumaan jotakin, niin
silloin on vuoro vieraina. Ajatteli kuitenkin vielä aamulla toisen
pirtin isännän ja emännän kutsua kahvelle ja pyytää uunia, ettei
tarvitsisi ympäri kylää lähteä taikinasaaviaan vetelemään, siellä
jäähtyisi taikina eikä kohoaisi leivät, niin siinä tulisi vielä
suurempi vahinko... »Mutta jos eivät sittenkään antaisi», jylähti
mielessä ajatus. »Onhan niillä valta olla antamatta. Ei niiltä
väkisellä saa... Voi sentään tätä maailmata, kun niin paljoa puututaan
kuin rakkautta», huokasi hän ja mieli ikäänkuin jähmettyi siihen samaan
kysymykseen, missä saa huomenna leivät paistetuksi.

Mutta orit oli tallissa ruvennut kuoputtamaan lattiaa kuten se aina
lystikseen kuoputti. Se kopina alkoi kuulua tupaan, niin äiti säpsähti,
silmät leimahti hätäisesti ja virkkoi: »Mikäs nyt on oriille tullut,
kun sellainen jytinä kuuluu?» Koppasi lyhdyn, pisti siihen tulen ja
lähti talliin.

Sinne lähti Jukkekin katsomaan ruunikkoa. Mutta eihän sillä mitään
hätää ollut; Hanna kun aukasi tallin oven, niin ruunikko taukosi
kuoputtamasta, kääntyi katsomaan tulijoita ja kun näki Hannan, niin
rupesi hörhättämään leipää.

»Mitä se Pokke nyt täällä jytistää. Eihän sinulla ole täällä ei mitään
hätää. Voi sinua Pokke, kun sinä katselet niin koreasti. Sinun
silmissäsi ei näy vilppiä, ei ynseyttä, ei kateutta, ei ylenkatsetta,
ei katkeruutta. On puhtaat, ystävälliset. Voi sinua Pokke, kun sinä
olet minulle hyvä, olet sinä hyvä», puhutteli Hanna lempeästi ruunikkoa
ja siveli sen kasvoja. Kaivoi taskustaan sokeripalan, pisti sen
ruunikolle suuhun. Se siellä muutaman kerran karahti, mutta sen enempi
sitä ei kuulunut, hupeni sinne kuin tina tuhkaan, katseli vaan yhä
herttaisemmin Hannaa, että eikö se antaisi lisää, mutta Hannalla ei
ollut sen enempää, niin sukasi kädellään vielä kerran ruunikon
kiilteleviä kasvoja, sukasi ojassa olevaa leveää lautasta ja kääntyi
pois.

Tulivat tallista tupaan. Hanna tunsi mielensä niin lauhkealle,
hilpeälle, oli kuin suurelle ystävälleen olisi saanut haastella
huolensa, kun sai puhutella ruunikkoa. Oli mielessä kuin olisi suuren
aarteen kätkenyt sinne talliin taas huomeneen asti.



III.

Jukke lukee Antin kirjettä.


Mutta Jukke tunsi povessaan tuskallisen poltteen saada tuo Pokke ennen
markkinoita itselleen. Hän näki, että Hanna oli lauhkeammalla tuulella
kuin äsken, niin hänkin heittäytyi ystävälliseksi ja oikein
asiallisella painolla alkoi puhella:

»Kyllä tuo Pokke on hyvä hevonen, mutta tyhjään se menee teillä. Sen
minä olen katsonut, että tyhjään se menee teillä.»

Rykästeli tekoyskää, tekeytyi rohkeammaksi ja jatkoi: »Minä olen
ruvennut ajattelemaan, että minä sen sillä meidän Jeppe ruunalla
vaihdan ja annan hyvät päälliset, minä päällistän kyllä hyvästi.»

Nyökäytti päätään asialle vakuudeksi, silmissä näkyi arkoja väreitä,
mutta tekeytyi rohkeaksi ja jatkoi: »Minä kyllä tunnen kalun, minä en
tahdo sitä tyhjällä, minä annan siitä oikein tupultihinnan semmoisen,
ettei kukaan anna siitä semmoista. Ja minulla se ei menisi tyhjään.
Minä siitä hevosen tekisin».

Hanna heittäytyi hieman leikilliseksi, katsahti Jukkeen lystikkään
silmäyksen ja naurahtain virkkoi: »Ajaisihan se hiisi hyvälläkin, kun
kerran selkään pääsisi, minkä sinäkin.»

Tästä Hannan leikillisyydestä sai Jukke vettä myllyynsä, luuli, että
asia onkin jo hänen puolellaan ja oikein ihastuksissaan rupesi
laskettelemaan: »Kyllä se on totta, että tyhjään menee Pokke
työhevosena, vaan meillä sillä ei ole pakko lähteä työhön, kun minun
ajokkaakseni joutuu. Ja sitten se on vasta hevonen, kun se on minun
hoiteissani muutaman vuoden. Nyt se vasta rupeaa ruumistumaan ja
miehistymään, kun se minun hoidolleni tulee. Meillä on toisin kuin
teillä. Sitten sinä vasta tuossa Pokessa hevosen näet, kun sitä minä
lihottelen muutaman vuoden. Minä siitä vielä teen juoksijankin, minä
olen sen nähnyt, että sillä on hyvä jalankäynti, vaan ohjaksissa pitää
olla mies semmoinen kuin minä. Antti ei ole hevosmies, sen minä sanon,
vaan minun edelleni ei ole käynyttä. Minä kykenen lähtemään
suitsimieheksi vaikka Hämeenlinnan kilpa-ajoihin. Kyllä se on totta,
että minun se pitää saada tuo Pokke, tyhjään se menee tuossa sijassa.»

Jukke puheensa lopetettua salaisesti katsoi Hannan silmiin, katsoi
oikein tutkiakseen, mitä se hänen puheensa vaikutti.

Mutta Hanna nyökäytti vaan Jukelle päätään ja totisesti lausui: »Vai
ajaisit sinä mielelläsi meidän Pokella. Eipä vähä mitään. Vanha
sanalasku sanoo, että saanut saappaat pitävi, saamatoin rajaiset
kengät. Et veli kulta sinä löydä niin koreita sanoja etkä tuo niin
kauniita rahoja, että meidän Pokke lähtee sinun matkaasi. Se on itse
kasvatettu eikä se maksa meille paljoa ja me olemme sen Antin kanssa
sanoneet, että sitä ei hävitetä ei äijällä, ei vähällä... Hyi sentään.
Meiltäkö Pokke vietäisiin pois.» Oikein inholla puistatti Hanna itseään
sanoessaan tuota viimeistä lausetta, näyttääkseen sillä, että hän ei
tahdo kuullakseenkaan koko puhetta Poken vaihannasta.

Mutta Jukke ei ruvennut taivuttamaan mieltään siihen uskoon, ettei hän
saisi Pokkea. Vaikka epäilys tunkeutui mieleen, rupesi hän etsimään
varalta uusia keinoja, jos ei suorastaan kauppaan sopisi.

Pitkän hetken käveli lattialla edestakasin, katsahteli huoneen kaikille
suunnille ylös ja alas eikä varsinaisesti mihinkään, käveli akkunan
luo, tähysteli siitä ulos pimeään yöhön, käveli toisen akkunan luo,
katseli siitäkin ulos, vaan eihän sieltä mitä näkynyt muuta kuin hämärä
kuvain, mutta ei hän katsellut sitäkään, silmät katselivat enemmän
sisään kuin ulospäin ja ajatukset mielen ympärillä kiehuivat yhtenä
myllynä, ettei niistä saanut selvää mitä ne oikeastaan tekivät. Mieli
rupesi painumaan levottomaksi ja tunsi halun lähteä pois, vaan hän ei
ollut Hannalle ilmaissut mitään asian nimeä, mitä vasten hän oli tullut
käymään. Hänelle juolahtikin mieleen näppärä tekosyy, kääntyi Hannan
puoleen ja ystävällisesti kysyi: »Niin, tuota, minun pitäisi lähteä
pois haromaan. Minä lähdin täällä käymään kuulostamassa, mitä sinä
täällä nyt olisit vailla. Kun se isäntämies ei ole siitään kotona, niin
mitä sinä nyt apua tarvitseisit? Tämä sinun eleesi on minulla huolena
ikäänkuin omanikin.»

Hanna tunsi ihastusta tuommoisesta tarjouksesta. Hän muisti kenkänsä
ensimmäiseksi.

»No, velikulta, joutaisitko sitten paikkaamaan minun kenkiäni? Ne ovat
aivan repaleina ja tuommoinen siivo kun on ulkona, niin niillä tietää
tarpovansa.»

»Joutaahan sitä, kun lähtee», virkkoi Jukke.

»Sitten minulla on toinen kimpeli. Kun nuo toisen pirttiläiset eivät
luvanneet pirttinsä uunia huomenna minulle leipiäni paistaa, niin
saisinkohan tulla sinne Vaaralaan?»

»Sinne saat tulla», vastasi Jukke kiltisti.

»Se siskohan siellä mahtaa silmille hypätä, kun minä sen varastuksista
en ole malttanut suutani pitää kiini, vaan lieneepä noita jo ennenkin
semmoisia tuiskuja nähty», jatkoi Hanna vakavasti.

»Meillä ei ole akkavalta, meillä on miehiset haltijat, siellä ei ole
Elsa isäntänä, siellä olen minä isäntä ja minä kun lupaan, niin muilla
on suu poikki. Tulehan vaan sinne, kuin kotiisi», kehuili Jukke
ylpeästi.

Juken mielessä tuntui oikein hyvältä, että ne toisen pirttiläiset niin
ahdistavat Hannaa, ja mielessä selvisi ihan kuin päivä, että nyt jos
Antilla on rahoja niin paljon, että tuhanteen markkaan tai vielä
enemmän, niin pitää Anttia ruveta tahtomaan yhdeksi taloksi. Siinä on
naula, joka vetää. Silloin lähtee Pokke ja vielä rahat jälkeen. Sen
koukun ne Antti ja Hanna kyllä nielevät, ajatteli. Jukke ja sydän
täytyi ihan kukkurilleen siitä toivosta. Oli oikein vaiva hallita,
ettei sitä Hanna näkisi. Kohosi taas kävelemään lattialle, pani kätensä
selkänsä taakse, suoristi itsensä oikein keihakaksi ja oikein herroiksi
astuskeli tuvan lattialla sinne tänne. Kasvot punertuivat entistään
punakammiksi siitä valtavasta mielihyvästä.

Mutta kun siitä mielen ensimmäisestä huimauksesta oli suurin osa
sulanut sieluun, niin puheen aluksi oikein syvästi kummastellen virkkoi
Jukke: »Vai niin ne toisen pirttiläiset rupeavat teitä ahdistamaan,
etteivät anna pirtin uunia. Varsanko se siinä tekisi, jos tuossa nyt
leivät paistaisi... Noo, ei sillä pitkälle pääse. On meillä uuni, jossa
paistuu. Olen sen kyllä tiennyt, että ne sinua ahdistavat, mutta en ole
heitä noin joutavaksi uskonut.»

Hanna ei tarttunut siihen puheeseen, niin Jukke yhä jatkoi: »Kyllä se
on viimeisen vierimmäistä elämää tuommoisten ihmisten parissa. En
suinkaan tulisi päivääkään toimeen heidän kanssaan... Ja sentähdenhän
minua enimmän huolettaakin tämä sinun joukkosi tuommoisten ihmisten...
Siitä minä juuri olen Antille enimmän karsasmielinen, kun se tämmöiseen
ahdinkoon laittoi joukkonsa ja itse on poissa enimmät ajat... Veri on
vettä sakeampi, sanotaan ja tosi se onkin. Olen ikäni sinusta pitänyt
enemmän kuin kestään muista koko pahnueessa, niin se nytkin tuntuu tämä
sinun eleesi olevan huolessa enemmän kuin ikään oma koti eikä sitä
mihinkään tee mieli kylään muualle kuin tänne.» Tuossa Juken paheessa
kuului jotakin semmoista teeskentelyn tapaista, jota ei hänen sisarensa
ymmärtänyt mitä sen alla oli. Oliko tarkoitus sillä tavalla paikata se
väli hyväksi, minkä hän äsken vaikutti Hannaan kylmäverisellä
puheellaan Antista, kun näki, että se vaikutti pahasti, vai oliko se
miellyttämistä häntä, että hän rupeaisi Antista enemmän puhumaan, kun
tuntui kuitenkin olevan yhäkin karvasmielisyyttä Anttiin? Vai oliko se
vaan tungettelemista lähempään ystävyyteen, päästäkseen siten hevosen
kauppaan? vai mitä se oli? Vaan oli siinä kuitenkin senlaista Venäjän
nahkan hajua, että Hanna ei tahtonut vastata mitään.

Vaan varsin lopettaakseen sitä Juken puhetta viskasi neuleensa koriin
ketterästi, koppasi laattialta koossa rutjottavat kenkänsä ja alkoi
niitä näytellä.

»Tämmöiset ovat ihmisen ainoat kengät.»

Pisteli sormillaan reikiin.

»Tällä tavalla on pohjat ihan kuin seulan pohjat. Ensikerran kun vaan
astuu rappusilta alas, niin hömähtää vesi kun vasuun, niin tietää siinä
päiväkaudet rutjasevansa. Mutta tuleeko näistä enää minkäänmoista edes
pahaistakaan kalua, kun niissä on reikiä aivan kuin hämähäkin verkossa.
Jalkani on semmoinen töppöisen lesta, että siinä kuluu kenkä joka
paikasta; siinä ei ole keskelläkään ontta niinkuin muiden ihmisten
jaloissa. Niinhän sitä sanotaankin, että onsijalka onnellisen.
Senpätähden lienenkin onneton, kuin jalkapohjatkin ovat niin suorat,
ettei ole ontta ollenkaan... Kyllähän nämä taitaa olla niin viimesti
rekivetoja nämä kengät, että joutavat rauniolle.»

Juken ajatukset työskentelivät niin ahneesti Siirissä, Poken kaupassa,
Antin tuhannessa markassa ja Suvannon kaupungin markkinoissa, ettei
mieli joutanut ollenkaan käsillä oleviin asioihin. Ainoastaan
vaistomainen kaiku kuului Hannan puheesta ajatusten lukitsemiin
korviin. Ja hämärä unikuva niistä hajanaisista märistä kengistä näkyi
tulevaisuutta hapuileviin silmiin, ettei näkynyt käsittävän ollenkaan
sitä Hannan esittelyä; vaan kun tunsi, että hänen pitäisi siihen
jotakin sanoa, niin mukautteli: »Kyllä niistä sentään vielä. Tulee
niistä sentään. Saahan niistä jotakin. Tulee niistä ehkä. Ehkäpä niistä
tulee.»

Otti ne kengät sisarensa käsistä, katseli niitä, mutta ei se niistä
mitään nähnyt. Mieli oli vaan Siirissä, Pokessa, markkinoissa ja Antin
tuhannessa markassa.

Tämän huomasi Hannakin, että veljellä oli jotakin muuta tärkeämpää
ajattelemista kuin se kenkäasia, niin ei puhunut paikkanahkoista
mitään, kääntyi omiin askareihinsa. Kurkisti salaa sängyn päällä
kytjöttäviä Mantia ja Kaisua, jotka omia aikojaan olivat sinne
hiipineet ja kaikkine vaatteineen pyyskähtäneet nukkumaan. Katsahti
pientä Mattia, joka uunin vierellä hiljaisuudessa kahmerehti päreen
kaistaleen kanssa. Otti taas kudelmansa, istahti pöydän luokse tuolille
neulomaan kudelmataan ja mieli tuntui lievemmältä, kun ei kumminkaan
tule hätää leipien paistouunista, jos ei toisenpirttiläisetkään
antaisi... Olisi se kuitenkin tukalaa tulla tekemisiin Elsan kanssa,
mutta täytyy kai, kun ei muu auttane, ajatteli Hanna kumminkin
tyytyväisenä kohtaloonsa.

Jukkekin oli saanut kerälle enimmät ajatuksensa, heitti kengät
ovenpieleen siinä mielessä, että hän ne ottaa mukaansa kotiin ja
paikkuuttaa ne Joonalla kotonaan. Mutta mielessä paloi saada vissimpää
tietoa siitä Antin tuhannesta markasta, ennenkun lähtisi kotiin. Istui
Hannan lähelle jakkaralle, katsahteli ystävällisesti häneen ja
lepposesti virkkoi: »Milloin se Antti on kirjoittanut siitä, kuinka
paljon hän tänä kesänä on ansainnut? Näytäppäs sitä kirjettä! Eihän
tuosta silmä osaa ota, minä vaan lystikseni katson mitä se siitä
kirjoittaa.»

Hannasta tuntui hyvältä varsin vastapainoksi sille äsköiselle Juken
halveksivalle puheelle näyttää Antin kirjettä. Otti pöytälaatikosta
kirjeen, aukoi sen ja yritti pistää sen Juken ojennettuun käteen vaan
muisti, että on siinä semmoisiakin, joita ei tarvitse Juken tietää,
käänsi lehden, käänsi toisen, katsahti elävästi Jukkeen ja virkkoi:

»En minä kokonaan tahdo tätä sinulle antaa lukeaksi, minä vaan luen
tästä sen kohdan, missä hän niistä rahoistaan puhuu. Se kirjoittaa
tässä lopussa näin:

»On vielä sanottavaa se hauska uutinen, että tänä syksynä kotiin
tullessani on minulla kappaleen enemmän rahaa kuin koskaan ennen.
Minulle on kohotettu palkkaa, että nyt on jo minulla koossa melkein sen
verran kuin muina syksyinä koko kesän tienesti. Minulla on nyt jo yli
kuusisataa markkaa koossa puhtaana palkkana. Ja olen jo parina kesänä
matkoillani ja työni ohessa vanhoilta tietäjiltä ja runoniekoilta
kerännyt muinaisaikuisia taikoja ja kaikenlaisia syntyrunoja. Sen
kokoelmani lähetin Helsinkiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, joka
lähetti siitä minulle kolmesataa markkaa palkkioksi ja kehutaan sen
kokoelman olevan hyvin suuresta merkityksestä tutkimuksille ja
kehotetaan minua lähtemään niitä oikein varttavasten kokoamaan. Sitä
varten aikovat lähettää minulle erittäin matkarahat. Niin minulla
näitten kolmensadan kanssa on jo enemmän kuin yhdeksän sataa koossa ja
vielä ainakin kolmisen sataa tulen saamaan. Siinä tapauksessa, vaikkapa
matkallekin rippuu, on minulla kotiin tullessa enemmän kuin tuhannen
markkaa. Tähän liitän sinulle kotitarpeisiisi tuon kaksikymmen
markkasen.

Ole tervehditty.

Hyvä Jumala siunatkoon rakasta perhettäni.

                                  Oma Anttisi.»

Hanna silmäili vielä muitakin sivuja kirjeestä, sovitteli sen entisille
laskuilleen, pisti sen kuoreensa ja suikkasi pöytälaatikkoon.

Juken aivoissa ponnisteli ja kangerteli sen kirjeen sisältö, ajatteli
alottaa jotakin puhetta sen kirjeen johdosta, mutta ei tiennyt mitä
oikein sanoisi. Mieli tuntui tavattoman somalle ja täyteläiselle, mutta
pää tuntui niin tyhjälle ja typerälle, ettei siellä kuulunut niin
asiallista sanaa, jota isäntämies olisi viitsinyt sanoa ja sanoa
kuitenkin pitäisi. Jo kääntyi sisareensa, ojensi kätensä, nyökäytti
päätään ja palavin silmin virkkoi:

»Mitä se muuta siinä kirjeessä puhuu? Annahan minä tässä virokseni
katselen.»

»Mitäpä sinä sillä teet, se on vaan kahden keskuista», kielteli Hanna.

»No, no, siitä nyt ei silmä osaa ota, oli hän mitä oli. Olethan sinä
ennenkin antanut eikä siitä ole kylä käräjiä käynyt. En minä puhu
kellekään. No näytähän vaan tänne se kirje», liehakoi Jukke palavin
silmin ja työnti ottamaisilleen hajotettua kättään likemmäs ja likemmäs
Hannaa.

»No, eihän tuossa juuri niin erittäin harkkoja ole, vaan en minä anna
kuitenkaan sitä sinun käsiisi», esteli yhä Hanna, Mutta se lisäsi
Jukkeen vaan tulta.

»No ole nyt viisastelematta. Annahan nyt. Minä en heitä sinua rauhaan,
ennenkun annat. Olenhan minä sinun rakkauskirjeesikin lukenut ja
kaikki.»

»Hupsista pussiin ja pussin suu auki. Eipä vähä mitään. Vai minun
rakkauskirjeeni sinä olet lukenut! Tuolla tavalla kärtät kuin paha
mustalainen, niin sitten kuin mielihyviksi kuni huimalle sikiölle antaa
jonkun lapun, jossa ei ole kuin amen ja plottis, niin sinä luulet
saaneesi koko kirjeen. Mitähän semmoisellakin rakastettavalla olisi
virkaa, jonka rakkauskirjeet olisivat luettavana kellä tahaan», porisi
Hanna tosissaan.

»Eihän ne sentään ole kellä tahansa, jos minulla», lipasi Jukke ja
osotti yhä kättään ottamaan.

»Niin, ystävä ystävälle ja ystävä koko kylälle», virkkoi tosissaan
Hanna ja koppasi pöytälaatikosta sen kirjeen, viskasi sen Juken syliin
ja kyllästyneesti virkkoi: »Sinä olet juuri kuin keväinen lampaan
karitsa. Se määkii ja määkii, mutta ei tiedä itsekään mitä hän määkii.
Samoin sinäkin tahdot ja tahdot, vaikka siinä ei ole sinulle ei tämän
taivaallista. Ei saapaa eikä lähtevää. Se on kaikki minulle mitä on.»

Jukke kahden käden tapasi kirjettä helmastaan, silmissä valkeiset
volahtivat ympäri teräsistä näkyviin, silmät leimahti Hannaan ja
ihastuneesti hän virkkoi:

»Etpähän saattanut olla antamatta. Tiesinhän minä sen.»

»Eihän sitä mustalaisestakaan pääse erilleen kuin antamalla, kunhan ei
paljoa anna. Paljon sille jos antaa, niin se alkaa epäillä ja volista,
että ei hyvä emäntä tämä ole oikeaa antii», virkkoi Hanna
ylenkatseisesti ja pilkallinen naurun kihna näkyi kasvoissa.

Jukke siirti jakkaransa uunin eteen, istui siihen ja kumartui uunin
valossa lukemaan kirjettä. Ahmivin silmin käänteli sen sivuja, silmäili
ja käänteli, käänteli ja silmäili, ikäänkuin olisi halunnut ensiksi
syödä makeimman kohdan eikä tahtonut päästä alkuun käsiksi. Mutta jo
viimein havaitsi alun. Silloin puoliääneen ja nuotilleen rupesi lukea
jammistamaan. Mielihyvästä vapisi kädet ja kirjeen lehdet käsissä
tutisivat kuni virrassa.

Pitkän tuokion oli jo lukea jamannut eikä ollut vielä ensimmäinenkään
sivu luettu, katsahti Hannaan puoli hätäisen silmäyksen, punalti
päätään ja kiireesti virkkoi:

»On niin kiireesti kirjoittanut, että...» Pyhkäsi nuttunsa hihalla
hikeä otsastaan ja voittomielisesti lisäsi: -- »No kyllä minä sentään
tämän jauhan selväksi, kunhan aikaa pannaan.»

»Kyllä siinä nyt on hikoilemista ja puhkailemista. Taitaa käydä kuin
entisellä venäläispojalla, että 'ennen nurmie kynnäis ennenkuin
lukis'», virkkoi Hanna naurahtain ja ilvehymy vihotti huulissa.

Jukke punalti päätään ja toimessaan virkkoi: »Kyllä minä ... kyllä minä
sentään... Vaan tuota tämä on... Se on tämän niin kiireesti
kirjoittanut, että nuo muutamat sanat... Vaan kyllä minä tämän, kunhan
aikaa pannaan, niin kyllä minä...»

»Niin, niin, jos silmäkulta tekisi sen hyvän, että näkisi», Hanna
naurahtain pisti väliin.

Jukke puistalti päätään ja tosissaan jatkoi: »Kyllä silmäkulta totta
tekee, vaan tämä kirjoitus on niin sekavasti... Nuo muutamat sanat.
Muutamat tässä kyllä seisoo selvänä kuin isämeidässä, vaan nuo
muutamat... Noo, kyllä tästä selvä tulee kun ei hätäillä.» Rupesi taas
lukea jäytämään.

Uunissa palavat kekäleet jo möhähtelivät hiiliksi ja lämmitys muuttui
liekehtiväksi hiilokseksi, jonka valo vähitellen varveni
ruusunhohteiseksi koitteeksi. Kirjekkin Juken vapisevissa käsissä
kuvasteli soman näköiseltä. Rakkaalla muistolla silmäili sukkaa
neuloessaan Hannakin sen kirjeen kullanhohtavia tutisevia lehtiä.

Mutta valo kun tummeni, niin Jukke siirtyi likemmäs uunia ja työnti
kirjettään likemmäs valoa. Uuni lämmitti että kasvot hiestyivät
hikihelmim ja korvallisilta jo tippua nolkkasi vesikarpalot lattiaan.
Mutta tästä ei Jukke näkynyt tietävän mitään. Tunkeutui vaan likemmäksi
ja likemmäksi valoa, sitä myöten kuin hiillos riutui.

Hiki juoksi jo Juken kasvoista ihan virtanaan, mutta pyöreät silmät
katsoivat kirjeeseen, kuni naulatut, ja sana toisensa perästä monen
parsimisen takaa selvisi ilmoille että tupa kaikui.

Jo viimein pääsi loppuun kirje ja vetäytyi ulommas uunista.
Hikoilevissa kasvoissa näkyi salaperäisiä väreitä. Katsahteli
syvämielisen näköisesti palavaan lamppuun, katsahteli uuniin ja
kirjeeseen. Ja taas lamppuun, uuniin ja kirjeeseen, vilkasipa
tyytyväisen näköiseen Hannaankin. Aukasi taas kirjeen ja lampun
himmeässä valossa lukea jamasi:

»Enemmän, enemmän kuin yksi tuhatta ... tuhatta on ... on ... on ...
mark ... on markkaa.»

Nyökäytti päätään, pani kirjeen laskulle, pujotti sen kirjekuoreen,
pyyhkäsi nuttunsa hihalla hikeä kasvoistaan, kääntyi Hannaan ja
mielihyvästä tyytyväisesti hymyillen työnti kirjeen hänelle ja
ihastuneesti virkkoi: »Sainpaan selvän kirjeestä.»

Hanna naurahti ja jatkoi: »No, jo tuon nyt sai saadakkin. Olisi nelikon
maltaita jauhanut sillä vaivalla, kuin sinä luit tuon kirjeen.»

Jukke katsahti uuniin: »Tuo uuni lämmitti tuossa, vaan en minäkään
uhallakaan heittänyt kesken.» Nousi kävelemään taas lattialle edes
takasin. Ajatukset ja mieli menivät taas Siiriin, Pokkeen, tuhanteen
markkaan ja markkinoihin.

Matti oli tuoreen päreen taitellut monille mutkille ja puikkonaulojen
avulla tehnyt siitä uivan vesilinnun muotoisen laitoksen. Sen kanssa
tuli uunin eteen ja pyöreillä suurilla silmillään katsella remautteli
äitiin, Jukkeen ja vesilintuunsa ja taas äitiin, Jukkeen ja
vesilintuun, että eikö muut näkisi tätä hänen laitostaan.

Mielihyvällä kiinnitti silmänsä äitikin vihantaan pulloposkiseen
poikapalkeroon ja herttaisesti virkkoi:

»Mikäs uusi laitos se nyt Matilla on taas? Vesilintuko, laivako vai
mikä se on?»

»Vetilintu. Suuli vetilintu tämä on, joutten tämä on», puheli
toimessaan vastaan Matti ja taivutteli siipeä toisen kanssa yhtä
mukaiseksi. Ja väliin tyytyväisesti katseli äitiin, Jukkeen ja
lintuunsa.

Jukke ei välittänyt Matista eikä Matin linnusta mitään. Kekalla
niskoin, ryhti isäntämiehen, kädet selän takana käveli edestakaisin
lattialla ja ajatteli vaan Siiristä, ruunikosta, markkinoista,
tuhannesta markasta ja Jokelan kuuliaiskemuista.

Mutta kello tuvan seinällä löi jo kymmenen; silloin havahtui Jukke,
alkoi laittautua kotiin lähtemään, koppoi päällysnuttunsa seinältä,
pani sen päälleen ja toimittautui tielle. Mennessään vaan hyvästin
asemasta nyökäytti päätään Hannalle ja anteliaasti virkkoi:

-- »No, tulehan sinne huomenna paistamaan leipiäsi, siellä on uuni ja
sitä annetaan. Tule vaan sinne.»

Sen sanottuaan työntyi ulos, lupsautti oven kiini ja pakenevat askeleet
kuuluivat porstuasta ja katosivat heti.

Hannaa kummastutti Juken kiire lähtö, ajatteli sitä kieltää viipymään
iltasella ja ajatteli vielä mennä jälkeensäkin hoihkasemaan iltaselle,
mutta ei kuitenkaan tuntenut siihen varsinaista halua. Oli se niin
usein ollut iltasella, jota vastaan hän ei ollut vuosikausiin ollut
Vaaralan atrioilla. Jo tuntui väsyttävänkin ja mieli teki nukkumaan. Se
vaan siinä yhä lopiseisi ja viivyttäisi maata pääsyä myöhempään, niin
menköön matkaansa, ajatteli Hanna ja siirtyi sängyn luo laittamaan
lapsia yöteloilleen. Tytöt nukkua retkottivat henkihieverinä sikeintä
iltauntaan ja paljon sietivät puistelemista, ennenkun tointuivat
nousemaan siksikään, että sai vuoteen korjata. Manti sentään tointui
täydelle tajulleen ja riisui itse vaatteita päältään äidin vuodetta
laittaessa. Mutta Kaisu ei tiennyt tälle ilmalle. Äiti otti varatonna
retkottavan Kaisun syliinsä laskeakseen johonkin vuoteen tekoajaksi,
mutta tämä tointui kuitenkin siksi jaloilleen, että seisoa tökötti
lattialla unen töhmeröisenä horjahdellen sinne tänne kunnes äiti sai
vuoteen valmiiksi, riisui vaatteet päältä ja nosti vuoteelle.

Manti oli vuoteen tekoajalla riisunut itsensä ja paiskautui seinän
vierimmäiseksi sänkyyn, että Kaisu tuli jäämään äidin viereen, koska
hän oli pienin.

Pieni Mattikin huomasi tämän homman, viskasi lintunsa loukkoon, kävellä
vääkötteli sängyn luo, pudotti mekkonsa lattialle ja sanaa puhumatta
heittäytyi sijalleen, joka oli tehty sänkyyn jalkain puoleen. Kääntyi
syrjälleen selin toisiin, vetäsi jalkansa koukkuun, pisti kätensä
korvallisensa alle, silmät lupsahtivat raskaasti kiini, huulet
hervahtivat varattomasti hieman raolleen, koko ruumis lavahti
hermottomaksi ja hieman nytkähteli raskaan huokumisen mukaan.

Hän nukkui.

Samoin tytötkin olivat vaipuneet sikeään uneen, mieluisen unielämän
hymy näkyi kasvoissa, nytkeilivät ruumiitaan, liikuttelivat sormiaan ja
varpaitaan. Näkyi unielämässä olevan joku yhteinen leikkimistoimi
käsillä. Äiti pani kiini uunin pellit, arveli poistua ruokahuoneeseen
purasemaan jonkun voileivän illallisekseen, mutta ei tuntunut
haluttavan. Illan kuhjassa lapsia illastaessaan, oli hänkin pureskellut
voitaleipää maitopiimän kanssa, niin nyt ei kuulunut nälkää.

Jukke lähtökiireessään unohti Hannan kengät siihen oven pieleen
lattialle, johon hän ne heitti ottaakseen lähtiessään ja viedäkseen
kotiin paikattavaksi. Hanna otti kenkänsä, pani sopelle halkoin nenään
edes vähänkään valumaan eikä niitten kuivaamisesta ollutkaan etua.

Seisahti lattialle, katsahti huoneen ympäri näkyisikö mitään
korjattavaa, johdatteli mieleensä olisiko ulkona tai huoneessa mitään
epäkunnossa, mutta ei hän mitään senlaista keksinyt. Räntäsateisen
myrskyn pelottava jyrinä kuului nurkista, kellon yksitoikkoinen
soinnuton käynti kuului seinältä, jonka vanhuudestaan tummuneet kasvot
osottivat myöhäistä yötä. Tuo rauhaisesti nukkuva lapsiliuta suojasi
hieman arkaa mieltä ja hän tunsi vastustamattoman halun päästä itsekin
kehtoon, sammutti lampun ja kallistui Kaisun viereen.

Mikähän sillä veli Jukella nyt oli, kun se oli niin omituisella päällä.
Eihän tuo milloinkaan ole Antista niin kylmästi puhunut sitten kuin
kerran on yhteen tultu. Muuten hän on aina niin tanakkatuntoinen ja
toimellinen mies, mutta nyt se oli niin kummallisen lapsellinen. Nuokin
kengät heitti tuohon, vaikka varmaankin sillä oli aikomus viedä ne
kotiinsa ja ennen päivää jo tuoda ne minulle päiväksi jalkaan. No, on
sillä joku erityinen ajatus mielessä, kun se oli niin hajamielinen.
Eihän tuolla vaan naintipuuhat liene? Joko kyllästyisi siihen
emännöitsijäänsä ja laittaisi omituisen emännän taloonsa? Vaan eihän
siitäkään hommasta ole vielä kuulunut mitään, hetipä kyläläiset saavat
viestin senlaisista asioista. Kun lienee vaan hiiskaustakaan
senlaisista, niin heti se on ympäri kylää... Kyllähän siinä Vaaralassa
on jonkunlainen menopaikka eikähän niillä suuria velka-asioita ole ja
kun ne ovat niin tarkkoja, ihan viinan maistamattomia ne veljekset,
niin jos ne vaan yhdessä pysyvät, niin mikäpäs niitten on eläissä
valmiilla tilalla, kunhan se Elsa ei vaan saisi ihan onnoksi kaivaa
koko taloa, ajatteli Hanna köllöttäessään lastensa vaiheella ja nukkui
hänkin.



IV.

Jukkea ei nukuta.


Jukke ei saanut unta koko yönä. Makuuhuoneessaan Vaaralan
porttiluhdissa hän vuoteellaan viehkuroi, kääntelehti ja viehkuroi.

Viimme yönäkin oli jo ollut uni hyvin katkonaista ja nukkuminen aivan
levotonta, mutta olihan kuitenkin muutaman tunnin puoliskon aina
silloin tällöin nukkunut edes korvakuulolta. Vaan nyt ei tullut unen
tapaistakaan kuuluviin. Mieli oli täyteläinen, asiat kaikki hyvästi ja
tulevaisuus tahattoman lupaava. Siirillä ei ollut tiettävästi kihloja
eikä lähitienoissa ollut senlaisia poikamiehiä, joista Siiri ennen
häntä huolisi. Pokke oli ihan kuin omassa tallissa, Antin tuhat markkaa
olivat niinkuin käsirahoja isomman kassan siiressä. Suvannon kaupungin
markkinat olivat lystimälleen kaukana, noin vaan kuukauden päässä, että
kerkiää juuri tulla oikea talvikeli ja puhdistella sekä vähän
lihotellakin ruunikkoa, Pokkea. Puhemieheksi oli Koposen ukko kaikista
sopivin, se oli jo pyritellytkin ja oli muutenkin tuttava ja
luotettava. Ja kaikki kävi kuin öljyssä, kaikki oli kuin kaavoin
valettua ja mieli oli täyteläinen.

Mutta ajatukset eivät siihen tyytyneet, ne vaeltivat halki halean
maailman. Myrskyn vauhdilla kulkivat sekä mahdollisilla että
mahdottomilla vuorillaan. Purjehtivatpa aina väliin tähtitarhan
yläpuolellakin, autuasten sinisatamiin, aina kolmansihin taivosihin,
jossa on monta asuinsijaa. Mutta luistivatpa sieltä alas syvyyksiin,
joitten pimeissä luolissa oli asunto pettäjillä, pärjääjillä,
panettelijoilla, valheellisilla, valapattoisilla, varkailla,
huorintekijöillä, kateellisilla, toisen oman himoitsijoilla,
houkuttelijoilla ja kaikilla niillä, joilla syystä tai toisesta ei ole
osaa eikä arpaa taivaan valtakuntaan. Kohousivatpa sieltä ajatukset
taas yläilmoihinkin, tuoden mukanaan suuria syytöslaskuja, joitten
tuhraantuneissa tauluissa kuvastui koko entinen elämäkerta. Näitä hän
tahtoi työntää pois luotaan, viehkuroi ja kiemuroi vuoteellaan,
kyyristyi kokoon, kätkeytyi peiton sisään, ummisti silmänsä, koetti
hillitä ajatuksiaan ja nukkua koiran unta, eikö siihen tulisi oikea
uni. Mutta kun uusi myrskyn puuska riuhtasi räystästä ja jyristi
seiniä, niin silloin silmät remahtivat selkäpiilleen, ajatukset
pemahtivat kuni riekkoparvi metsäkoiran hätyyttämänä hurjaan lentoon ja
kiitivät hämäriin sokkeloihin, kunnes sieltä taas palasivat kotoisiin
seikkoihin ja toivat mukanaan joko ihastuttavaa tai harmittavaa löytöä.
Ja niin ei kukko käskien laulanut, ei tullut unta, vaikka olisi kuinka
koittanut taivutella. Vaikka tuntui yötä olleen jo enemmän kuin
seitsemän tavallisen yön verran, niin yhä Juken silmät kirkkaina
harreilivat sysimustaan korkeuteen. Sisäinen toiminta oli vaan
valloillaan, lakasi taivasta kuni myrskypilvet tuolla ulkona ja tahdon
voima tuntui kokonaan loppuneen.

Viimein kuitenkin vaikeni sade, taukosi tuuli ja tummasti ullottavia
tähtiä ilmautui sinne tänne öiselle taivaankannelle. Jukke kavahti
istualleen, kuni säikähtynyt, kuuntelemaan kuuluisiko ulkona elon
merkkiä. Suu hömmötti auki, silmät seisoivat ja korvat terotetut
kuulemaan. Tallista kuului hevosten jalkain kopsetta ja vanha yskäinen
kulkumuori rykiä kalkutteli pirtissä.

»Johan toki ovat yläällä, loppuihan viimein tämäkin yö», ihastui Jukke
ja kömpi ylös. Pani jalkaan märät, saviset kenkänsä ja työntyi
kartanolle.

Töhmerölle tuntui elämä. Pää oli kuin puusta, ajatuksia ei ollut
ollenkaan, mieli oli kuin tervattu, suu maistui pahalle ja jäsenissä
tuntui lamauttava raukeus.

Ei ollut vielä nousun aika, etelää kohti oli vasta otavan sarvet. Jukke
haukotteli pitkään ja moneen kertaan, haukotteli että vesi tihkui
silmistä ja luuli leukasaranain repiävän kahdeksi kappaleeksi.
Puistalti päätään ja kaihoisesti virkkoi: »Olisi pitänyt saada nukkua.
Ei tule muuten koreaa.» Palasi jälleen vuoteelleen, ajatteli: »antaa
heidän vielä nukkua muutaman tuntisen, niin ajan ne ylös. Ja jospa
tässä aamun korvassa tulisi unta, että saisin pikkusenkaan nurvahtaa
edes siksikään, että silmät menisivät kiini, niin olisi sekin tyhjää
parempi.»

Kului tuntia muutama, unta ei vieläkään tullut, ikäväksi kävi
viehkuroiminen ja kadehdittavalle tuntui yhä antaa muitten nukkua.
Nousi Jukke ylös, ajoi kaiken rahvaan pystyyn ja toimitti, että tänne
tulee Hanna leipiään paistamaan heti päivän tultua. Elsalle varotti
kovasti, että ei saa Hannalle osottaa mitään kannemieltä ja pitää
auttaa häntä leipien leipomisessa.

Tämän toimitettuaan lähti Jukke Tannilaan paikkaamaan Hannan kenkiä.
Rohkeasti astui Jukke Tannilan porstuaan. Hanna heräsi, kohotti
päätään, terotti korvansa kuulemaan ja seurasi korvillaan askeleita,
kunnes Jukke kiskasi oven auki ja työntyi tupaan.

Keskelle lattiaa hän seisahti, puhalti voimakkaita henkäyksiä,
rykästeli ja virkkoi: -- »Yhäkö täällä nukutaan?»

»Mitäs sitä yöllä tehdään... Mikä sinua nyt ajelee, kun yösydämmellä
olet kuhnamassa. Vasta ikään löi kello kaksi», virkkoi Hanna unen
töhmeröisesti ja painautui vielä nukkumaan.

Mutta uni tuntui pakenevan, mieleen tuli ajatus, että ehkä se Jukke
ainakin tuli paikkaamaan kenkiä ja hyvälle tuntui että se niitä
vähänkään tukkii. Ei kuitenkaan kohonnut eikä ollut tietävinään Jukesta
mitään, oli nukkuvinaan vaan ja ajatteli, että sanokoon Jukke asiansa,
jos hän tuli sitä varten.

Jukke käveli lattialla, rykästeli, karasteli kurkkuaan, rykäsi taas ja
ystävällisesti virkkoi: -- »Kummasti vähän tämä yö on vasta kulunut,
vaikka tätä on ollut olevinaan jo ihan nälkävuoden pituiselta. Minua ei
ole nukuttanut. En ole vielä nukkunut en silmäni täyttä. Tämäkö sinun
eleesi lienee huolestuttanut; tuntui niin pahalta, kun nuo toisen
pirttiläiset sinua niin ahdistavat ja jokapäiväiset puutokset siihen
pitävät likeltä, kuten tuokin kengän puutos. Tulin niitä paikkaamaan.»

Siinä kirkastui Hannan silmät, kääntyi selälleen vuoteellaan, mieluinen
hymy lepäili kasvoilla ja tyytyväisesti virkkoi: -- »Tuskinpa tätä
elämätä kukkaisten ja ruusuin päällä saanee moni kulkea. Eikö ne liene
puutoksensa muillakin. Kunhan taas Antti joutuu kotiin, niin kyllä
meiltä puutokset pakenevat. Ja toisen pirttiläisetkään eivät ne meitä
purasematta nielase. Saahan nähdä, että aisoissaan pysyvät, kunhan isä
tulee kotiin, vaikka ne meitä kunnottomuuden päähän ahdistelevat.» --
Nousi istualleen sängyn laidalle, hieroskeli kangistuneita
käsivarsiaan, peitteli lapset ja nousi laittamaan tulta lamppuun ja
hommaamaan kahvia suutarilleen, kun kuuli, ettei se ollut nukkunut koko
yönä.

Jukke oli tuonut kotoaan härän pääkkönahkan paikkanahaksi, kasteli sitä
aina vesiämpärissä ja irvillä ikenin oikein hartian voimasta väänteli
ja varmasti lausui: »Tuossa on paikkanahkaa, että tukkeutuu reijät. Ei
tuule reijistä kuin tuolla paikataan. Se kestää tallailla kotvemmaisen
kuin minä tuosta näverrän paikat. Sen sanon, ettei tarvitse niitä
jälkiä heti parsia.»

Hanna liemakehti hyväntuulen näköisenä, kahmerehti pieniä puita, joita
oli uunin ja seinän väliin syttöpuikseen varustanut kuivamaan. Pani ne
uuniin, viritti tulen niihin. Ne rupesivat oikein riehakasti palaa
rekottelemaan ja loimottavat liekit yhdessä lampun valon kanssa
valasivat koko huoneen ystävällisen näköiseksi. Näytti se mielestä
monta kertaa somemmalta kuin illalla. Hetipä siinä uunin kielellä
kiehahti kahvikin.

Hanna ketterästi toimitti pöydälle kaksi paria valkoisia kultaranteisia
kahvikuppia, kerma-astian ja sokerikorpon. Pani parin lastua rinnakkain
pöydän nurkalle, niitten päälle nosti kullan hohtavan kahvipannunsa ja
kodikkaalle tuntui taas elämä. Hanna laski kahvia kumpaiseenkin
kuppiin, laski pannunsa siihen entisille teloilleen ja kehotti Jukkea
tulemaan pöydän luo. Jukke istuikin tuolille pöydän vierelle, jossa
kahvikupit höyrysivät ja vaahtisorot pyöriskelivät kahvin pinnalla.
Mitä vaahtisoreita tähysteli kumpaisenkin silmät mihin ne sammuu, mutta
ne kumpaisessakin kupissa tupsahtivat Juken puoleisiin laitoihin.

Hanna hymyillen ystävällisesti virkkoi: »Sinun puoleesipa nuo näkyvät
kaikki rahatkin kiertyvän.»

Jukelle hykähti nauru oikein sydämmen pohjasta, muisti Antin tuhatta
markkaa, leimautti iloisen katseen Hannaan ja lisäsi: -- »Minähän niitä
tarvitsenkin ja silloin ne ovatkin rahat kotonaan kun ne ovat minulla.»
-- Otti kahvikuppinsa ja hyvälle tuntui mieli. Mielestä oli
kahvikupissa kierteleväin vaahtisorojen hänen laitaansa sammuminen
aivan varma viittaus, että ne Antin tuhannen markkaa ovat niinkuin
tulevia hänelle, ja taskussa oli jo viisikymmentä markkaa aluksi, niin
kuka oli rikkaampi näissä kuuluvin. Kyllä sietäisi isännäksi sanoa eikä
Jukeksi, ajatteli hän ja ryypiskeli kahviaan.

Kahvi oli juotu, Hanna korjasi kahvineuvot pois, Jukke siirtyi uunin
eteen tuolille istumaan, riisui jaloistaan kenkänsä, tarjosi ne
sisarelleen kehuen että: »Tuossa on täksi päiväksi kengät jalkaasi,
ettei turska niissä jalkineet, vaikka suossa seisoisit yhden päivän. Ne
ovatkin kotoisin nahkan vierestä ja ne ovat olleet voiteen luona,
etteivät sentään vääntele jalkojakaan.»

Hanna kopperehti kuivia sukkia, pujotti niitä jalkoihinsa, vetää
kurautti Juken pitkävartiset, saveen tahrautuneet kengät niitten päälle
ja alkoi toimittautua karjaansa ruokkimaan.

Jukkea siinä uunin paisteessa rupesi painostamaan, ajatukset olivat
ikäänkuin seisoneet, matalassa otsassa tumman punertava paksu nahka
vetäytyi ankaroille poimuille, musta tasainen harjastukkainen hiusmarto
laskeutui alas otsalle, että paksukehäinen nenä moslotti aivan
hiusmarron rajassa keskellä otsaa, puistalti päätään, ähkäsi ja
painavasti virkkoi: -- »Minulla tuntuu pää tulevan semmoiseksi pökiöksi
että se alkaa kannattaa seinästä seinään... Ei ollut kahvistakaan apua
eikä parannusta.» Katseli taas liekottelevaan uuniin, puistalti päätään
ja koetti virkistäytyä, mutta silmät vaan vetäytyivät välinpitämättömän
ja samean näköisiksi ja kasvoissa kuvastui lamauttava väsymys. Katsahti
sänkyyn, jossa lapset niin herttaisen näköisinä nukkua kyyhöttivät,
mutta äidin tyhjä sija sängyn laidassa näytti niin houkuttelevan
näköiseltä. Puistalti taas päätään. Silmät vetäytyivät sängyn puoleen
ja itsekseen virkkoi: -- »Mutta minua tuntuu nyt rupeavan niin ihmeesti
raukasemaan, että minä en jaksa kahta korvaani kantaa. Minäpä hieman
köllötän tuossa sängyn laidassa.» -- Sen sanottuaan kallistui siihen
äidin sijalle vuoteelle. Pari kertaa kankeasti lupisti silmiään, suu
vetäytyi auki, hengitys raskeni ja kohta muuttuikin raskaaksi
kuorsaamiseksi.

Lasten unimielisiin korviin alkoi kuulua kuorsauksen jyrinä. Silmät
kirkastuivat, levesivät pyöreiksi kuni suitsirenkaat. Lapset yksi
kerrallaan kilmasivat lattialle, hieman arasti katselivat vielä
nukkuvaa. Ja kun tunsivat sen Jukeksi, niin jättivät siihen ja
rupesivat hilmerehtämään omissa askareissaan.



V.

Jukkea nukuttaa.


Päivä oli jo valennut kohta valkeimmalleen. Jukke vielä nukkui
henkihieverinä sängyssä. Vaaralasta tuotiin sana, että uuni on jo
lämpiämässä, pitää tulla leipomaan.

Äiti toimitti lapsille ruokaa, varusti ruokahuoneen pöydälle leivän,
voilautasen ja viilipytyn, josta käski Mantin osottaa Jukkea syömään
sitten kuin se heräjää. Muuten varotti lasten olemaan hiljaa, että
Jukke saa tarpeekseen asti nukkua, kun ei viime yönä kuulunut
nukkuneen. Ja eipä hänellä nyt ollut mihinkään kiirettä kun hänellä oli
jalassa Juken kengät, niin vaikka nukkuisi koko päivän, kerkiäisihän
tulevan yön seutuna paikata kengät huomiseksi jalkaan.

Äiti valjasti oriin reen eteen, kantoi taikinasaavinsa rekeen ja meni
leipomaan Vaaralaan...

Päivä oli jo jälellä puolen kun Jukke kuorsaili ja puhkaili ihan
hievahtamatta paikaltaan, mihin oli kerran kallistunut.

Äiti oli jo tullut leivänpaistannasta kotiin, jakanut lapsille
voileivät lämpimäisleivästä ja istunut pöydän luokse päivän valossa
ompelemaan Matin puolivillaista mekkoa. Mutta Matti ihastuneena uudesta
mekon saamisestaan rupesi voileipää syödessään pitämään korkeampaa
puhetta.

Tämä kuului Juken unenhoureiseen korvaan, silmät remahtivat auki ja uni
pakeni. Silloin hän hyppäsi istualleen, töllisteli ympärilleen, pyyhki
univettä suupielistään ja tyytyväisesti virkkoi: »Jopa se kerkesi tulla
päivä ihan valkeimmalleen... Nukahdin toki tuohon... Nukuin niin
makeasti... Oikein sikeästi nukahdin». Sujutteli ruumistaan, nousi
seisalleen, kävellä törkkäili lattialla, punalteli päätään ja
vakuutteli: -- »Selvisipähän pääni. Teki hyvää tuo nukahtaminen. Tuntuu
ihan toisenlaiselle elämä kuin äsken, vaikka niin vähän... Lienenkö
tuntia parin ollut tuossa pitkänäni».

Hannan kasvoissa näkyi hauska hymy, mutta ei kuitenkaan virkkanut
mitään, ompeli vaan Matin mekkoa.

Jukke yhä hiljalleen käveli lattialla, väänteli ruumistaan ja hieman
oudostellen virkkoi: -- »Ruumis tuntuu niin kankealle. Miten lienee
tuossa niin painunut. Vaan kaksipa siitä, kunhan pääni selvisi...
Nukunta se lääkettä on. Vaikka sitä ei toisinaan paljoakaan tarvitse,
vaan ilman sitä ei tule ei viikkoakaan aikaan».

Aurinko selvisi pilven takaa. Tuvan sivuikkunasta paistoi se valkoiseen
uunin rintaan ja synnytti siihen ihanan, punertavan varjon.

Juken silmät pyöristyivät. Hän siirtyi akkunaan. Oudostuen töllisti
aurinkoon, siirti silmänsä kaukana siintäviin vuoriin. Havaitsipa
etelän kohdalla seisovan mahtavan Koljon vuoren lähinnä kaikista
vuorista, jonka korkeimman kuhmun läntisessä syrjässä oli puolen päivän
piiru. Katsahti taas aurinkoon, joka oli jo kauvas jättänyt puolen
päivän merkin Koljon vuoressa ja läheni laskuaan, katsoi taas Koljon
vuoreen ja taas aurinkoon ja nolostuneena hieman äissään virkkoi: --
»No iltako nyt... No kauvampa siinä». -- Punalti päätään. -- »Jo minä
arvelinkin... No sepä kumma... En muista, että minua olisi uni
pettänyt».

Hannasta tuntui vaan hyvälle että sai koko päivän pitää Juken kenkiä ja
mieluisesti hymyillen mukautti: -- »Tallessa on ikä eletty elämätöin
tietämätöin. Tuleehan päivä toinen, jos yksi on mennyt». Otti uunin
suusta kahvipannunsa, jonka oli pistänyt lämpiämään, kun siinä vielä
oli tämän aamuista kahvia. Laski siitä pöydällä odottaviin kuppiin ja
kehotti Jukkea tulemaan unta huuhtomaan suustaan, että sitten paremmin
maistaisi ruoka.

Juken puoleisessa kupissa pyöriskeli taas pari pientä vaahtisoretta,
jotka näyttivät rientävän Juken puoleiseen laitaan.

Hanna muisti tänä aamuna vaahtisoreitten miellyttäneen Jukkea, niin
taas naurusuin virkkoi: »Sinun puoleesi ne aina vaan näkyvät rahat
kiertyvän. Minä en näy saavan en pennin kyökkää».

Jukke muisti taas sitä Antin tuhatta markkaa. Sydän hyppäsi, että äsken
tosi kun toinen kerta. Tuntui aivan varmalta Siirin kihlaus, Poken
kauppa ja Antin tuhat markkaa. Siirti tuoliaan likemmäksi pöytää, istui
siihen ja hymysuin katsoi kahvikuppiin, jossa hienon harmaan höyryn
seassa vielä hiljaa kierteli muutama pieni vaahtisore. »Sano arpa syitä
myöten, elä miehen mieltä myöten». Ja yhä kiinteämmin terottui silmä
siihen kiertelevään ja pienenevään vaahtisoreeseen. Ja tarkasti, ilman
hengähtämättä seurasi sen kulkua, kunnes se viimein vierähti Juken
puoleiseen laitaan, johon se kokonaan sammua tupsahti ihan
silmänräpäyksessä. Paksut huulet vetäytyivät hienoon mieluiseen
naurunkihnaan ja silmissä loisti leppoinen ihastus, kun otti kuppinsa
käsiinsä ja rupesi siitä ryyppimään kahviaan.

Kahvipannu teki sen häpeän, ettei tullut kuin yhdet kupit vaan ja
lapset jäivät aivan ilman. Tosin niille ei äiti halunnut paljoa
antaakaan, vaan kun lapsilla on osattuutta mieli karvas, eikä osan
vähyyttä, niin oli äiti jonkun herneen antanut kullekin. Mutta nyt
saivat tyytyä vaan sokeripalaan ja lämpimäisleipäisiin voileipiinsä,
joita tähteitä oli vielä heillä käsissään. Äiti korjasi kahvineuvonsa
pois, toi pöydälle kaksi lämpimäisleipää, vadillisen lihavuoluja,
voilautasen, viilihulikan ja lusikan sen viereen. Kehotti Jukkea
rupeamaan syömään.

Jukke tunsi povessaan vinkeän hiukaistuksen, jonka vaikutti näkeminen
mieluista ruokaa niin lähellä. Odottamatta toista käskyä, tarttui hän
ruokaan käsiksi; unohtaen kokonaan nuoren sulhasmiehen ja arvokkaan
talonisännän ryhdikkäisyyden, rupesi syödä harnimaan oikein kilvassa.

Pieni Matti seisattui lattialle katsomaan, kun Juken harjastukkainen
pää alituistaan nieskitti, sen mukaan kuin leuvat liikkuivat.
Kummeksien sitä Matti katseli pitkän hetken, mutta siitä ei Jukke
perustanut mitään, veti vaan kuohkeita leipäpalasia ja rasvaisia
lihakimpaleita ehtimiseen toista toisensa perästä puoleensa ja viiliä
heitteli sekaan kuni koneeseen. Suu myllysi myötään täynnä kuni
tiilentekijän savitynnyri.

Mutta viimein Matti juosta kiimasi ruokahuoneeseen, tarttui äitiin
syliksi ja loistavin silmin pehmeällä lapsen kielellään toimessaan
virkkoi: »Tuo Jukke työpi monta viiti palatta».

Äiti leimautti iloisen katseen Mattiin ja herttaisesti virkkoi: »Anna
Juken syödä. Sillähän on nälkä, kun se on vasta nukkumasta noussut.
Mikähän sinullakin on aina kun nukkumasta nouset».

Matti ei vieläkään näkynyt ymmärtävän asian oikeata laitaa. Mietti
hetken ja sitten ketterästi virkkoi: »Minäpä noutenkin aamutella».

»No Jukella on sitä nälempi, kun hän on nukkunut koko päivän syömättä»,
virkkoi äiti hymysuin ja taputteli kädellään Matin punottavaan poskeen.

       *       *       *       *       *

Ilta oli jo pimennyt melkein yöksi. Hieno päivän kajaksen kellahtava
juova häimötti lännen kaukaisella rannalla. Mutta pohjoisessa metsien
latvoilla loihuili valtavat revontulet. Ja kun päivän viimeinen kajas
kokonaan vaipui lännen vuorien helmaan, niin silloin revontulien
monivärisinä hulmuilevat liekit kulovalkean tavalla kohosivat aina
korkeimmalle taivaslaelle ja peittivät kokonaan pohjoisen taivaan
kannen.

Tätä liekkien vallatonta taisteloa korkeuden vuorilla katselivat Hanna
ja Jukke Tannilan peri-ikkunasta aivan työttömin käsin. Huone sai
ikävän kaamean valon ja lapsetkin hyypiyksissään tulivat äidin viereen
istumaan. Mutta kun näkivät ettei äiti pelkää, niin eipä hekään
pelänneet. Tyynesti, äänettöminä vaan istua ketrottivat kuni kanan
poikaset yöpuullaan emänsä vieressä. Suurilla silmillään vaan
seurasivat taivaan kannella sinne tänne sinkoilevia liekkivirtoja ja
vuoroon aina katsoivat äidin silmiin, että mitä niistä äiti pitää.

Mutta yhtäkkiä ilmautui sekaan punertaviakin liekkiviuloja. Jopa
huilahteli ihan veripunaisiakin suortuvia, jotka kuitenkin
silmänräpäyksessä vaalenivat toistenlaisiksi. Mutta uusia samanlaisia
siellä täällä kaukana ja likellä hulmahteli esiin aivan ehtimiseen.
Tämä rupesi äitiä kammottamaan. Rupesi hieman vapisemaan. Tarttui Juken
käteen ja hienosti väristen lausui: »Olipa hyvä, kun olit täällä... Tuo
ei ole oikeaa... En ikänäni ole nähnyt tuonlaisia... Huh... Mitä tuo
nyt merkitsee...»

Koko pohjoinen taivaan kansi aaltoili veripunaisena kuni lainehtiva
meri, mutta Jukke ei ollut millänsäkään. Lystin tuulen näköisenä vaan
silmät rävähtämättä katseli liekkien hurjaa kilpa-ajoleikkiä ja odotti
mitä tuosta lopuksi tulee.

Viimein rupesivat liekit hajoamaan ja muutamia niitä vieri aina etelän
vuoriin asti. Mutta silloin rupesivat harvenemaan ja tuokion kuluessa
sulivat kokonaan ja katosivat äärettömään tyhjyyteen. Ainoastaan
virkeät tuikkivat tähdet jäivät valvomaan ja niukasti valaisemaan
syksy-yön kuutonta taivaan kantta. Ja pimeään syvyyteen kätkeytyi
uneksiva maa.

Hanna pani tulen kattolamppuun, asetti sen niin suurelle kuin taisi.
Haki vielä ainoan kynttilänsä pöydälle palamaan, että tulisi enemmän
valoa. Koko ruumista karsei salaperäinen pelon tapainen arkuus. Istahti
pöydän taakse penkille, otti sukan kudelmansa, puistalti itseään ja
syvästi kaihoen sanoi:

»Huih, kun tuntui ilkeälle. Olivat niin kamalat nuo revontulet. Koko
ruumistani luistelee niin oudosti... Mitähän hänestä hyvä Isä
näyttänee. Ei se pateetta mene tuonlainen ilmestys... Sota mahtanee
tulla... Huih, miten tuntuu oudolta... Olipa toki onni, kun olit
täällä. Minua hurmasi yhden kerran silloin kuin hoilahti koko taivas
punaiseksi ja tämä huonekin näytti ihan punaiselta. Niin hurmasi
päätäni ja vihlasi sydäntäni että pyörtyväni luulin. Ja likeltä se
olisi pitänytkin, jos vaan olisin ollut yksin noitten lapsisirkkain
kanssa... Kuoluvuottahan ne vanhat tietäjät kuuluvat nyt ennustavan.
Sen edelläkö lienee tuo ollut. Ja minäkö kuolen ensimmäiseksi, kun
minuun kävi tuo ennustus niin pahasti».

Matti ja Kaisu tulivat äidin viereen istumaan, panivat päänsä hänen
helmaan ja Matti nyrpeästi virkkoi:

»Ei äiti taa kuolta».

Äiti taputti Mattia poskelle: »Eihän toki Jumala salline sitä. Ei
joutaisi äiti vielä kuolemaan, kun on Matti ja Kaisukin niin
pikkuiset».

Manti remautti iloisen katseen äitiin: »Enpä sitä ole minäkään vielä
hyvin suuri».

»Et ole sinäkään vielä liian suuri. Kaikki tarvitsette vielä äitiä ja
isää, mutta milloin tulee isä... Kaukana ehkä on isä vielä... Jumala
pitäisi tervennä häntä siellä ja meitä täällä, niin sitä hauskempihan
pitkän ajan perästä taas olisi tavata isän meitä ja meidän isää»,
lohdutteli äiti.

Matin poskia pullisti hyvä ajatus. Silmät harreilivat, pää kallisteli
sinne tänne, puoleen ja toiseen, katsahteli sitten äitiin, Kaisuun ja
Mantiin ja iloisesti alkoi kertoilla:

»Tittä kun itä tuopi nitua ja linkilöitä ja ja lutinoita ja ja tokelia
ja ja pipalia ja ja makeitia ja ja ... ja ja nitua, niin tittä myö
taahaan niin tuulia kämpäleitä nitua ja ja kolkean läjän kitinöitä ja
makeitia. Niitä tyyvään tittä monta viiti päivää».

Äiti kutoi käsillään sukkaa ja hymyillen katseli toimessaan tuumailevaa
Mattia.

Jukke ei vieläkään muistanut ruveta kenkien paikkuuseen. Oli vaan
eksynyt omiin ajatuksiinsa. Hän oli päättänyt, ettei hän siitä yhdeksi
taloksi rupeamisesta rupea puhumaan, ennenkun Antti tulee kotiin ja
sitten jos Antti ei muuten taipuisi ruunikon kauppaan eikä taipuisi
mitenkään antamaan sitä tuhatta markkaa markkinarahoiksi. Sillä Siirin
kanssa ne sujuisivat asiat sitä paremmin mitä enemmän olisi rahaa. Ja
eihän ne tyhjään menisi, jos niitä vähän tuhlautuisikin, kun Siirillä
on neljä tuhatta huoltajan takana, jotka ovat irti silloin kuin on häät
pidetty. Mutta nyt oli muuten sangen hyvä tilaisuus siitä yhdeksi
taloksi rupeamisesta ottaa puheeksi kun Hannalla tuntui olevan niin
suuri turvallisuuden tunne häneen ja puutokset täällä kotona ovat
suurimmallaan, jotka halventavat kodin arvoa. Niin näytti se olevan
ainoa paras tilaisuus ruveta siitä puhumaan. Katsahti lamppuun,
kynttilään, katsahteli Hannaan, lapsiin erikseen itsekuhunkin ja taas
lamppuun, kynttilään, Hannaan, lapsiin ja Hannaan. Karasti kurkkuaan ja
hieman arasti virkkoi:

»Minulla tuli itsestään tässä mieleeni semmoinen ajatus... Semmoinen
soma aatos, että en malta olla sitä sinulle sanomatta».

Hannan kasvot hieman punastuivat, vilkasi kiinteän kysyvän silmäyksen
Jukkeen ja tyynesti hymyillen hieman leikillisesti kysyi:

»Mikäs aatos sieltä nyt tulee? Anna vaan tulla lämminnä käsiin».

Jukke rykäsi. Suu vetäytyi niepseään naurun kihnaan ja hyväntuulen
näköisenä alkoi: »Niin... Minun mieleeni juolahti ajatus että, että me
rupeamme yhdeksi taloksi».

Sen pitemmälle ei Jukke kerinnyt, kun Hanna leikin varjossa kysäsi:
»Niin, kuka ja kuka?»

»Sinä ja minä!» virkkoi Jukke naurahtaen suusta sanaa katkasten
vastaukseksi.

»Mistä sinä nyt semmoisen löysit?»

»Tuli vaan omia teitään mieleen,» vastasi Jukke tosissaan. »Mutta se ei
olisi hulluinta, jos se oikein ajatellaan».

Hanna ei jatkanut sitä puhetta, hymyili vaan itsekseen ja painoi päänsä
kumarruksiin ikäänkuin kätkeäkseen kasvojaan ja neuloi vaan neulettaan.

Jukkekaan ei oikein arvannut mitä sanoisi, joka miellyttäisi. Odotti
eikö Hanna sanoisi aluksi jotakin, mutta sitä ei tullut, niin Jukke
alkoi kertomuksensa oikein taloudelliselta kannalta.

»Sen minä kyllä sanon että Antista ei ole isännäksi... Siitä ei
tarvitse pahastua. Sen minä kyllä olen merkinnyt, että Antilla ei ole
isäntämiehen luontoa semmoista kuin esimerkiksi minulla on... Minulla
se juuri on isännän luonto».

Ravisti hieman päätään ja lisäsi:

»Minä saattaisin hallita vaikka kuinka suuren talon. Siihen on minulla
aivan syntymäluontainen taipumus... Niin -- katsohan kun minä selitän,
miten lautasiaan myöten ne menevät kaikki asiat. -- Nyt niinkuin sinä
tiedät, meillä on täysi ele. Joka puolelta ihan kukkuripää ele. Sanalla
sanoen Takkulaisen sanaan mitä meillä puututaan, sitä meillä ei
tarvitakaan... Mutta meillä kun on tuota vähän niinkuin tuota, niinkuin
velan suonta. Mutta tämä teidän eleenne aivan luineen lusikoineen
joutaisi rahaksi. Niillä maksettaisiin velat, tupsautettaisiin aivan
yhteen sanaan. Ja vieläpä jäisikin rahoja tuota niinkuin käsirahoiksi
talon hoitajalle, niin silloin ei olisi asiat enää kierossa. -- Mutta
katsohan. Jos nyt esimerkiksi Antti tuopikin rahoja, niin ne tässä tätä
pientä talon nurkkaa hoitaessa hupenevat kuni kuumille kiville ja
puutokset ovat arvollaan. Mutta meillä on toisin, meillä on talo
täyteläinen. Omat miehet tekemään työtä, niin meillä ne näkyy rahat,
meillä ei hupene tuhat markkaa kuin tina tuhkaan. Ja kyllä Antti sen
itsekin tietää, että minä olen isännäksi sopivampi kuin hän. Siihen on
minulla ihan luontainen luonnon taipumus. Se on minulla ihan luontaista
ja sen minä sanon, että se talo ei ole autio, jossa minä olen
isäntänä».

Hannan mielessä tuntui, että pitäisi siihen jotakin sanoa, mutta ei
selvinnyt, mitä oikein sanoisi. Tuo tuuma yhdeksi taloksi rupeamisesta
jylähti mieleen niin somalta ja kummalliselta. Vaikka hän sitä aatetta
koetti karkottaa luotaan, niin kuitenkin se kodikkaisuus,
vieraanvaraisuus ja ystävyys, mitä Vaaralassa päivällä osotettiin,
paistoi mielessä niin kirkkaalta, herttaiselta, puhtaalta ja lämpimältä
kuin kesäaamu. Ja tuntui se aivan eksyksissä olemiselta asuminen
Tannilassa vierasten ja kateellisten ihmisten keskessä.

Tätä mieltään ei kuitenkaan Hanna mitenkään ilmaissut. Ja tätä paitsi
olihan Tannilassa isällä koti, jossa hänen perheensä asui ja johon hän
oli perheelleen kodin laittanut, ja siltä puolen katsoen näytti vaan
houraukselta ruveta ajattelemaan Vaaralaan muuttamista. Mutta mielessä
yhä tuntui, että jotakin asiallista pitäisi sanoa Jukelle vastaan. Vaan
kun mielessä väkisinkin pyöri tuo selittämätön arvoitus, niin ei
parhaimmalla tahdollaankaan löytänyt varsinaista sanottavaa. Niin
tekeytyi leikilliseksi ja leikin varjossa virkkoi:

»Aivanhan sinä nyt puhua leskuttelet kuin sinulla ei olisi
poskiluitakaan. Mies puhua vestelee kuin valmista asiaa, vaikka asiassa
ei ole hihaa eikä helmaa. Mikä isäntä se on, jolla ei ole emäntää?»

Jukke kekautti päätään: »Kyllä isäntä emäntiä saa, jos haluaa. Kyllä
sitä hevosia saa, jolla talli on».

»Ei se ole otettava niinkuin leipä kaapista».

Juken mieli meni Siiriin ja hämmentyi siihen ne talousajatukset. Mutta
kun taas oli ajatellut muutamia kertoja päänsä ympäri, niin alkoi
tuntua liiaksi lyhyeen loppuneelta se yhdeksi taloksi hommaustuuma, ja
etsi hän taas syitä päästäkseen uudestaan alkuun, vaan kun oli äsken jo
puhunut puolestaan pääkohdat täydessä laveudessaan, niin tuntui se,
että siihen oli Hannan vastattava. Niin tekeytyi totiseksi ja tutkasi:

»Mutta sanoppa todellakin ajatuksesi tässä asiassa. Eihän puhe asiata
pilaa, eihän siltä tarvitse siitä tulla kokoakaan, vaikka siitä
tuumitaan valmiiksi, mutta eihän tuo mahdotontakaan ole. Sanohan suusi
puhtaaksi».

Hanna ei saattanut enää tekeytyä leikilliseksi eikä kuitenkaan tahtonut
mieltään ilmaista. Otti totisen muodon, venytteli sukankudelmataan,
mitteli sen pituutta ja venytteli sitä sekä leveydelleen ja
pituudelleen ja totisesti virkkoi:

»Sehän on vanha sananlasku, että sinne naula menee, mihin kurikka ajaa.
Minä menen mihin Antti viepi... Mutta meillä on tässä tätä maan nurkkaa
siksi, että rypysijaksi, että kun Antti heittää pois ne kulut, kun on
päästy velattomaksi, ja rupeaa hoitamaan maataan, niin me eletään tässä
kuin mesi mättäässä. Paljon päälle me emme pyrikkään».

»Hym! Anttiko heittäisi pois matkustukset. Ei, ehei veikkonen! Eihän
tukkilaisten aika kulu missään muualla kuin siellä. Tukkilaiset ovat
kuin omituinen kansa, ei niitten aika kulu maatyössä enempi kuin
mustalaisten. Anttikin on siihen siksi lyöpynyt, että sille tulee ikävä
maatyössä», virkkoi Jukke päättävästi.

Tuo sana »tukkilaiset» hipasi Hannaan kolkosti. Ei hän koskaan soisi
Anttia tukkilaiseksi mainittavan, mutta minkäpä sille teki, kun se
kuitenkin oli tukkityössä, niin tukkilainenhan se oli. Mutta hänen
mielestään olisi kuitenkin Jukke voinut olla nimittämättä häntä
tukkilaiseksi. Tunsi mielensä hieman ynseäksi ja tympeästi vastasi:

»Kyllä se ei siellä lystikseen ole, vaan mistähän runsaamman palkan
saa, niin siellähän sitä on. Ja ihmisiä ne ovat tukkilaisetkin».

Tuon viimeisen lauseensa sanoi Hanna pontevasti, jotta Jukke kuulisi,
ettei hän siitä pidä, että Anttia sanotaan »tukkilaiseksi», näpisti
suunsa kiini, josta näkyi, ettei hän enää tahtonut puhua asiasta, ja
näytti kyllästyneen näköiseltä koko seuraan.

Jukke kun näki Hannan pahentuneen, niin mielessään hieman katui sitä,
kun oli Antista niin sanonut, mutta arveli kuitenkin, että ei sen arvo
siinä alennut. Vaikkapa hänellä nyt olikin tuhannen markkaa rahaa, niin
eihän hän sentään periältään ole kuin petäjäleivällä huhmaren vieressä
kasvanut pahasen mökin poika. Viitalasta hän on kotoisin, se ei tule
paremmaksi, vaikka hänellä olisi kymmenen tuhatta rahoja. Joka lantiksi
lyödään, se lanttina pysyy.

Mutta Hannalle mieliksi aikoi hän nyt puhua Antista parempaa. Ei niin
pahaa, jossa ei jotakin hyvää. Olihan Antissa hyvätkin puolensa; jos ne
hyvät puolet eivät olleetkaan niin erittäin suuresta merkityksestä,
niin oli ne jotakin ainakin Hannan mielestä. Ja totisesti alkoi:

»Se sillä Antilla on kiitettävä puoli, että se on niin taipusa
eukkoonsa. Olen nähnyt, että sinä saat pyörittää vaikka ympäri sormesi,
sinä saatat sitä vetää nenästä, vaikka kaivoon taluttaisit. Sen olen
nähnyt, ja jos sillä sitä tapaa ei olisi, niin en puhuisi mitään
tästäkään yhdeksi taloksi rupeamisjutusta. Ja sinä kun kerran ruvennet
tähän asiaan, niin kyllä sinä saat Antin taipumaan... Minulla on tämä
sinun joukkosi huolessa ihan kuin oma joukkoni. Ja tuntuu minusta, että
tämä on enemmän sinun joukkoasi kuin Antin, niin haluan laittaa sen
semmoiselle jälelle, jossa ei ole honkien hosuttavana. Niin, Antti kun
tulee kotiin, niin sinä saatat sille tästä tuumata. Minulle on se ...
no en huoli sanoa... Sinun kanssasi kyllä sovin, sinusta olen aina
parhaiten pitänyt. Niin, Antti vaikka kulkekoonkin tukkitöissä, se on
sitä parempi, kunhan vaan rahaa tuopi, ja silloinhan hänellä ei ole
joukostaan huolta. Sanalla sanoen, se sillä Antilla on mainio
ominaisuus, että sinuun taipuu. Kun se kerran sinuun taipuu, niin kyllä
me se saadaan sujumaan mihin tahdotaan ja mihin tarvitaan. Hän kun on
nyt päässyt rahatienesteihin käsiksi, niinkuin näyttää, niin annetaan
tienata; kyllä me saatamme hoitaa rahat ja talot. Ja siinä tapauksessa
se Antti täyttää ihan miehen sijan tässä yhteiskunnassa, paremmin ikään
kuin muuten mitenkään.»

Tuossa Juken puheessa ilmaantui jotakin semmoista epämiellyttävää, niin
Hanna toivoi sen loppuvan mitä lyhempään. Katkaistakseen Juken puhetta,
muistutti kenkäin paikkuusta, mutta Jukke sanoi hänellä olevan kotona
toiset kengät itselleen huomiseksi, lupasi ne kenkänsä Hannalle siksi
aikaa, kunnes hän kotonaan Joonalla paikkuuttaa ne kengät. Mutta
avojaloin hän ei voinut mennä kotiin. Kun ei sopineet Hannan repaleet
hänen jalkaansa, niin pani omat kenkänsä kotimatkaksi ja aikoi ne
aamulla tuoda tai lähettää. Hanna pelkäsi, että hän voisi jäädä aivan
kengittä huomiseksi, niin kielteli Jukkea viipymään täällä ja
paikkaamaan ne paikoillaan. Mutta Jukke vaan nyökäytti päätään ja
tarmokkaasti huomautti:

»Jolla on kello kaulassa, sen on pää painossa. Minua tarvitaan
kotonakin. Ei pala kotonakaan kauvan tuli, jos minua ei alkaisi näkyä».

»No eihän sinulla nyt siellä imevää ole kotonakaan, jos nyt tämän yön
täällä viipyisit?» esteli Hanna. Mutta Jukke ei totellut, toimittautui
vaan tielle, kun näki että kello oli kohta yhdeksän.

Hanna saattoi Jukke-veljeään rappusille asti ja ystävällisesti virkkoi:
»Aivan tervapimeä. Miten sinä osaat mennä... Voi, voi, kun et ollut
yötä». Puistalti ruumistaan ja lisäsi: »Hyi, kun minulla on vielä
nahkassa se äsköinen kamaluus niistä revontulista. No, ole nyt täällä
yötä, voithan aamulla mennä varhain. Palaa vaan takaisin tänne
huoneesen minun huvikseni. Et tule turhiin, usko pois».

»Akka tieltä pyörteleksen, ei mies pahainenkaan», virkkoi Jukke ja
jalkatarkalta lähti astua haromaan öistä kartanoa hieman häämöttävää
porttia kohti.

Hanna paitahihaisilla käsivarsillaan rintaansa puristaen hieman
viluissaan seisoi rappusilla ja kuunteli kunnes Juken epätasaiset
askeleet pakenivat kuulumattomiin ja Juken peikkomaiselta näyttävä
mateleva olento kokonaan suli mustaan yöhön, palasi tupaan lasten
luokse ja revontulien kamakka muisto oli kylmänä kivenä povessa. Eikä
haluttanut enää valvoa, teki vuoteensa ja laittautui nukkumaan.

Tavalliselle sijalleen lastensa vaiheille kallistui Hanna, jossa vielä
unettomat silmät johtuivat tuvan peri-ikkunaan tervehtimään pohjoisen
taivaanrannan välinpitämättömän näköisesti vilkuttavia tähtiä.

Niitä autuaan otsan puhtaasti viattoman näköisiä silmiä katseli Hanna
ja pyhän hienosti sulavan mielen ylennyksen tunsi johtuvan sielunsa
himmeihin kammioihin. Käänti hieman päätään, niin silmiin avautui tuvan
sivuikkunasta etelän ja lännen rinta lukemattomine tähtineen. Siinä
laskeutuva ehtootähtikin iloisena liekehti levitellen kultasiipiään
jääneille iloiseksi hyvästiksi, rientäessään autuasten maahan. Siihen
asettui Hannan kuljeskeleva silmä.

»Tuolla ... tuolla tuon sinikannen, tuon tarhan tuolla puolen on se
asumus, jossa ei päivän murehet eikä huomisen huolet paina mieltä.

»Siellä on pieni Saimikin, se kultaperhonen... Vuosi sitten se
kultakäpynen kiikkui tuossa rinnoillani ja sommitteli kieltään sanomaan
ymmärrettävästi. Mutta siellä on hän. Ei paina mieltä ikävä, ei huoli.
Ei elon vuoria himmennä autere hämärän toivon.

»Siellä on Saimi, sisaruksista nuorin. Siellä oli hänen osansa, mutta
missä on meidän, jotka ryvemme täällä elon tunkioissa. Missä on osa
näitten kolmen vieressäni nukkuvan, joitten liina on vielä puhdas,
mutta jos he viipyvät täällä, missä on heidän osansa -- missä...»

Hiipivä uni ummisti silmät, käsi unohtui suoraksi lasten päälle kuni
hyvän enkelin suojeleva siipi. Kasvoihin palasi viehättävä hymy ja
rauhallisesti lainehti rinta.



VI.

Hanna saa Antilta kirjeen.


Aamun hohtava koite oli jo itäisen taivaan poutaisella rannalla, josta
kainosti hymyilevä himmeä valo levisi vuoriin ja laaksoihin. Kummun
kuusetkin ihastuksissaan korvat pystyssä seisoivat tyynesti odottaen
päivän sanomia.

Kointähtikin riemuisena liekehti koitteen rajalla ja kiirehti valoa
kohti.

Silloin nousi Hanna, pukeutui päivän työpukuun ja hyräillen erästä
lasten aamuvirttä irtanaisin mielin riensi ulos. Mielessään muisteli
untaan, kun hän oli unissaan Antille kirjoittanut hyvin sievästi
kirjeen ja lähettänyt hänelle. Aikoi mennä navettaan karjaansa
hoitamaan. Kartanolle tultuaan seisahti katselemaan tuota miellyttävää
luonnon juhla-aamua. Mutta samassa huomasi hän vastaansa rientävän
erään pienokaisen köyhän mökin tyttösen, äitinsä repaleinen nuttu yllä
ja suuret äitinsä kenkäkolttoset jaloissa.

Jo matkan päästä ojenti kättään Hannaa kohti. Hänen kättä pitemmän
repalaisen hihan suusta valkoinen monileimainen kirje työntyi esiin. Ja
loistavin silmin helkkeällä lapsen äänellä iloisesti virkkoi:

»Tässä on teille kirje. Postineiti oli illalla antanut äidille ja
pyytänyt tuomaan kiireesti teille».

Hanna koppasi kirjeen, katsahti päällekirjoitusta, suu vetäytyi
hauskaan hymyyn, silmät leimusivat syvästä ilosta ja oikein huudahti:
»Antilta kirje. Voi, voi...» Katsahti tyttöön iloisesti lämpimän
silmäyksen ja lisäsi:

»Sinä lapsikulta, aamun enkeli, toit Antilta kirjeen... Sinä saat
suuren voileivän. Vai tahdotko sinä vielä muutakin?»

Tyttö, joka ei vielä ennen ollut kuullut itseään niin hyvällä nimellä
mainittavan, vilpittömän puhtailla suurilla silmillään lämpymästi
katsella remautteli Hannaan ja kainosti vastasi: »En».

Hanna talutti kädestä mukanaan tytön tupaan, toimitti voileivän käteen.
Toi vielä paksun leivän, laittoi sen tytölle nutun poveen ja muistutti:

»Viehän tämä äidillesi».

Tyttö kirkkain silmin vilkasi kiitollisen katseen antajaan ja pyörähti
lähtemään.

Hanna aukasi tytölle oven, josta tyttö mujahti ulos ja suurine
kenkineen lähti astua koltostamaan kotiinsa.

Toisella kädellään hallitsi leipää povessaan ja toisesta kädestään
syödä nyhti voileipää.

Hanna koppasi saksinsa, leikkasi kirjeen kuoren auki, tempasi sieltä
kirjeen, katsahti ensin sen pituutta, mutta rupesi alusta lähtien
lukemaan ja silmät olivat ahmivan näköiset. Luki parin tai kolme riviä,
niin kasvoihin levisi syvästi uhkuva iloinen hymy. Ja kesken kirjeen
lukemista löi käsiään yhteen: »Tulossa jo!» Ei hyvältä mieleltään
joutanut enempi lukemaan, käsiään hykerrellen käveli ympäri tupaa ja
hoki: »Tulossa jo...»

Toinnuttuaan siitä ihastuksesta, luki Hanna kirjeen moneen kertaan,
pani sen pöytälaatikkoon samaan pinkkaan, jossa oli jo kymmenen entistä
tämän kesäistä isän kirjettä, ja poistui karjansa hoitoon.

Mutta Vaaralaan oli lentänyt sana, että Hannalle on ollut Romppalan
postitoimistossa leimattu kirje, luultavasti Antilta.

Jukke koppasi aitasta vasta illalla palvisaunasta tuodun lampaanlavan,
pisti sen nuttunsa poveen ja lähti Tannilaan tiedustamaan, oliko kirje
Antilta ja mitä siinä oli.

Hanna näki Juken toimessaan astuvan tupaan, niin riensi hänkin perässä.

»Tuossa on sinulle palviaista, eilen oli meillä palvisauna, niin
koppasin tuon, että saat siitä lastesi kanssa keiton!» virkkoi Jukke
loistavin silmin ja työnsi lampaanlavan sisarelleen käteen. Mutta Hanna
ei siitä paljon joutanut välittämään, ei sitä eikä tätä, mielessä vaan
oli että se on matkalla kotiin. Meni pöytäkaapilleen, kopristi sen
laatikosta kirjeen ja palavin silmin virkkoi: »Minäpä sain tämmöisen.»

Jukke oli aikeessa ottamaan käteensä, mutta pyysi kuitenkin lukemaan
mitä siinä sanotaan.

Hanna makeasti hymyillen aukasi kirjeen. »Se ei tässä kirjoita muuta
kuin ilmoittaa tulostaan ja kutsuu hevosta Suvannolle ensi maanantaina.
Se kirjoittaa vaan näin:

»Rakas Hanna.

Olen matkalla kotiin. Viimeistään maanantaina tämän kuun
kolmantenakymmenentenä päivänä saavun Suvannon kaupunkiin. Jos voit
niin toimita oma hevonen sinne noutamaan. Olisi sangen hauska omalla
kauniilla hevosella tulla kotiin.

Kuitenkin, kaikessa tapauksessa olen tiistai-iltana eli
kolmantenakymmenentenä yhdentenä päivänä kotona...

On sangen vähä aikaa. Siis pitemmät puheet jääkööt äänen kantamalle.

Ole tervehditty näkymättömällä lemmen syleilyksellä.

                                            Oma Anttisi».

»Ensi maanantaina. Nyt on meillä torstai... Ensi maanantaina... Pyhänä
pitäisi lähteä... Olisi hieman alentavaista isäntämiehen lähteä
hakemaan tukkilaista, mutta kuitenkin se sietäisi minun lähteä
hakemaan, ettei se sitä tuhatta markkaa kerkiäisi panna mihinkään
asioihinsa», ajatteli Jukke ja puolen päältä niinkuin tarjoutuen kysyi:

»Kenen aiot laittaa hakemaan Anttia?»

»Olen ajatellut juuri sinua. Sinullehan voisin tuon oriin uskoa»,
virkkoi Hanna.

Jukke punalti päätään ja empien jatkoi: »Minä en kyllä mitenkään
joutaisi, mutta ei tuota oritta ole hyvä muille antaa, niin joko häntä
pitänee ottaa jouto kiireestäänkin ja lähteä?»

Otti kirjeen sisarensa kädestä, katseli sitä ja itsekseen mutisi:

»Kolmaskymmenes päivä... Ramppalassa kahdeskymmenes päivä ja täällä
kahdeskymmenes kuudes... Tiistai-iltana kotona.»

Lapset toimisivat valveilla, kipelehtivät sängyssä, mutta näkivät, että
äidillä on jotakin verestä hommaa, niin tulivat uteliaiksi. Vaan äiti
ei tahtonut lapsille siitä virkkaa, että ne vaan paremmin ikävöisivät.
Otti sen lampaanlavan, leikkasi siitä vuolun ja pisti sen suuhunsa.
Mutta silloin lapset kirkkain silmin kilmasivat ympärille.

Matti se tarrasikin täysin sylin äitiin ja pieni Kaisu ojenti kumpaset
kätensä äitiä kohti, sormet harallaan. Äiti palavin silmin katseli
lapsiin.

»Mitä kissanpoikia sieltä pemahti, kun tunsivat lihan hajun... Kas
Matillakin kun on silmät pyöreänä ja suu ammollaan kuin variksen
pojalla... Ja entäs Kaisu nupukka... Tuolle pienimmälle paarmalle sitä
pitää antaa ensimmäiseksi... Kas tässä pikku sirkalle. Tässä Matille.
Ja vieläpä se on suu sulalle Mantillakin. Ja onpa se suu sorsallakin
jos sorsan pojillakin», virkkoi äiti sulavasti, pisti lihaviipaleen
omaankin suuhunsa ja vei lampaanlavan talteensa ruokahuoneesen.

Jukke naurusuin käveli lattialla, levällään oleva kirje retalehti
heiluvassa kädessä, mielessä mutuili asiat hyvällä kannalla, mutta
Hannalle hän tahtoi jotakin kehua taloudestaan, ettei kokonaan
unhottuisi yhdeksi taloksi rupeus. Katsahti lapsiin, jotka mieluisen
näköisesti syödä nakertivat lihaa käsistään, ja kun äiti palasi
ruokahuoneesta, pureskellen hänkin lihakipenettä, alkoi kehuskella:

»Meillä sitä on lihan viljaa. Eivät sopineet kerralla saunaan
palvautumaan. Kun teurastettiin kolmattakymmentä lammasta, suuria kuin
peuroja, siihen kaksi sarvipäätä, suurta kuin hirveä ja lihavaa kuin
hylettä; siihen kolme sika röhnää kuin virtahepoa, niin niistä röykkö
pääsi lihoja. Niin, siinä rasva räiskää, ennen kuin ovat kaikki luina
ne liharoviot. Ja vielä olisi ollut tapettava se kaksivuotinen
härkäkin. Se on koko peto. Ei uskoisi sitä kaksivuotiaaksi. Se kun
toisinaan piekautuu siellä karjassa ihan itsekseen vaan ja niin se
puskee mättäitä, ihan polvillaan jymyää. Siitä toisekseen rupeaa
möyrittämään, vääntää silmänsä nurin ja taas ärtyy puskemaan mättäitä
ja väliin taas kuopii maata, puuhaa ja puhaltaa niin tuhannesti, että
oikein hirvittää. Kykääseenkin se aina kun menee, niin ruotimummo ei
sitä suvahteisi. Se aina menee seipään kanssa pois hätyyttämään, niin
tämä veitikka vaan sarviaan näyttää eikä ole tietääkseenkään lähdöstä,
vaikka ämmä seipään kanssa terhentelee minkä taitaa.»

Hannaa ei tuo Juken puhe hyvin miellyttänyt, hieman kummastellen kysyi:

»No kykäässäkö se sitten saa ollakin koko päivät? Eikö se pidä kovin
pahaa siivoa?»

»Minkä hän taitaa! Jos vähän tohertaakin, niin onhan se oma sika
oma taikina, ei niitä päälle kylkiensä syö», vastasi Jukke
välinpitämättömästi ja ajatteli lopettaa jo sen härkäpuheen, vaan vielä
tunsi mielessä hykerehtävän puhehalua, niin jatkoi yhäkin:

»Minä sitä tässä kerran menin ilman lystikseni ajamaan siitä kykäästä
näkeiksi minkä tuo minulle tekee. Niin yrittihän se minullekin
näyttämään sarviaan, vaan kun minä nostin seipään pystyyn, niin heti
huomasi, että eri kannalla nyt ovat asiat kuin ämmän aikana. Pitkät
laukat otti härkä, vaan ei ollut kauvan, kuin astua julpotteli jälleen,
söi kylläkseen ja köllistyi maata kykkään viereen ja alkoi märehtiä
keukkasta.»

Hanna puistalti päätään ja moittivasti virkkoi:

»En minä kuitenkaan antaisi sen kykäitä tohertaa. Sian siivoa se toki
pitää kykäissä semmoinen pöljä.»

Sen sanottuaan rienti hän ulos ulkoaskareilleen ja siihen loppui puhe
Antin tulemisesta.

Hannan mielestä tuntui vaan pahalta se Vaaralan meininki. Kalu on halpa
haltiaton. Mitä on niistä suurista lihakasoista muuta hyötyä kuin että
Elsalla on enemmän varastamista. Mitä on niistä elokykäistä hyvää,
joita näillä vuosin vielä elukat pengostavat, mitä on hyötyä siitä,
että on isäntä toimellinen, kun asiat kuitenkin ovat rempallaan.
Vaivaista vahinkoa vaan, ajatteli Hanna, ja polttavammaksi tuntui
käyvän mielessä päästä mitä pikemmin Vaaralaan sen eleen silmäksi,
ennen kuin kokonaan levittävät.

Jukke käveli tuvassa, katseli kirjettä käsissään, mutta ei siitä silmä
mitään keksinyt. Nyt oli tietty, että pääsee ruunikolla käymään
Suvannon kaupungissa. Mutta ikävä vaan, ettei ollut Jokela matkalla,
että saataisi käydä hevostaan huokasuttamassa. No, ei ne sentään ole
rekitamineet niinkuin Jokelan kautta kulkiessa pitäisi olla, mutta kun
Antin tuhat markkaa saadaan, niin korjautuvat rekitamineet. Eihän tuo
nyt tuhanteen suurta koloa tee, jos nyt laittaa hyvänkin reen ja
hyvänhän sen laittaa, kun kerran uudesta rupeaa laittamaan. No niin.
Senhän kerkiää markkinoiksi laittaa. Se että pääsi ajelemaan jo
ruunikolla, oli yksinään suuri asia. Jokaikinen sen arvaa, että omansa
se on, ja omahan se onkin, sen oli arpasorot kahvikupissa jo kahteen
kertaan sanoneet.

Antin kanssa palatessa ajaminen yhdessä reessä ei ole oikein mieltä
myöten, mutta kunhan on itse ohjaksissa ja istuu oikealla puolen, niin
siinä se menee, eikähän sitä moni huomaakaan, että se on tukkilainen.
Ja jos on entojaan, niin onhan sillä hyvät vaatteet päällä ja mies yhtä
komea kuin minäkin. No ei sentään niin. Kyllä minä olen paljon
punakampiverinen. Ja onhan se talon isäntä muutenkin puuhkeampi kuin
tukkilainen, joka kesät rannoilla rujuu kuin kalamiehen koira. Ja
kaikin puolin sillä on eri ryhti talon isännällä kuin tukkilaisella,
ajatteli Jukke ja käveli lattialla edestakasin.

Hannan mielestä oli Juken härkäpuheen takia tullut liian vähä puhutuksi
siitä Antin hakemiseen lähtemisestä, ja kun kiireimmät tehtävänsä oli
tallissa ja navetassa suorittanut, kiirehti tupaan Juken kanssa
päättämään lähdöstä. Ja päätettiin se pyhä-aamuna lähdettäväksi. Jukke
poistui ulos ja rikasmielisenä lähti astua hökeltämään kotiinsa.

Mutta Hanna otti pöydältä kirjeen käsiinsä, katsahti taas kirjeen
alalaitaan ja tunsi rinnassaan lämpimän huumauksen, joka lumosi koko
olennon, että elämä tuntui vaan unelta. Horros kuitenkin kohta haihtui
ja mieleen siirtyi se jäytävä todellisuus, että Vaaralan eleestä ei
tule mitään, jos siihen ei tule emäntää, juuri semmoista kuin hän on,
joka ymmärtää koko talon toimia, sekä isännän että emännän. Ja nyt
selvisi kerrassaan, että juuri siitä syystä se Jukke tahtookin yhdeksi
taloksi, kun sillä on niin suuri luottamus häneen. Ja siinä tuokiossa
selvisi aivan todennäköiseksi, että se on välttämätöntä tulla sinne
asumaan ja hoitamaan sitä yhteistä elettä.



VII.

Antti tulee kotiin.


Maanantaiaamu valkeni poutaisena ja pakkasen kireänä. Lunta oli satanut
edellisinä päivinä rekikeliksi asti ja nyt viime yönä kilistynyt
pakkaseksi.

Kestikievarissa oli Antti majalla Suvannon kaupungissa. Oli siihen
tullut vasta myöhällä yöllä, mutta nousi jo päivän valetessa ja lähti
kotikyläläisten varsinaisesta majatalosta Makkosesta katsomaan eikö
olisi tuotu kotoa hevosta vai pitääkö tilata kestikievarista aikanaan,
ennenkun kerkiää muut matkustajat tilata kaikki.

Mutta ulos tultuaan huomasi Antti pihan keskellä tavarakuorman ja
ihmistungoksen sen ympärillä. Poikkesi hänkin sitä katsomaan. Se oli
vaan kulkeva leivosten kauppias, jonka ympärille olivat ostajat
kokoutuneet. Antti seisahti kaupitsijan lähelle katselemaan olisiko
jotakin, jonka aamuraapiskossa saattaisi pistää suuhunsa.

Mutta reen toisessa päässä ostajain vaiheella seisoi eräs rampa, köyhä
leski. Kainalosauvojensa varassa hän siinä seisoi, rinnalla kaksi
repaleista viluissaan värisevää orpoa tyttöstä, joille hän kauppiaalta
Jumalaa nimeen pyyteli pientä rinkeliä kullekin sekä itselleen leivän
palaa.

Tuo nöyrä avunpyyntö sattui ensimmäiseksi Antin korvaan. Antin kasvot
värähtivät. Tummansinisistä, virkeistä silmistä lennähti kiinteä katse
niihin avunpyytäjiin. Mutta syvän säälin väreet palasivat Antin
kasvoihin.

Kauppias ei ollut ollenkaan kuulevinaan avunpyytäjäin ääntä,
kohteliaasti hökelehti ostajain kanssa.

Pitkän aikaa seisoi äänetönnä vanhus. Syvä tyytyväisyys ja hyvän
sydammen totinen loiste kirkkaasti valaisi taudin ja kurjuuden
kalvistamia kurttuisia kasvoja. Uudisti kuitenkin kerran vielä
pyyntönsä, ennenkun lähti pyrkimään pois väkitungoksen ahdingosta.
Mutta kauppiaan ruskeat silmät tulistuivat ja kiivaasti tiuskasten
lausui:

»Luistakaa rikeneen siitä pois... Vielä varastatte, kun silmä välttyy.»

Tuo viimeinen lause vihlasi Anttia, että veri kuohahti povessa.

Leski orpoineen alkoi vetäytyä pois, mutta Antti viskasi parin lanttia
kauppiaan eteen, sieppasi leivoskorista neljä rinkeliä, antoi niistä
yhden kumpaisenkin tyttösen käteen ja kaksi vanhukselle.

»Suuri Jumala on teitä siunaava satakertaisesti», lausui vanhus ja
kankeasti sujautti taudin syömää ruumistaan kiitokseksi Antille ja
lähti sauvainsa varassa siirtymään pois.

Pienet matkatoverit lämpimästi jälkeensä Anttia silmäillen pitelivät
mummoa hameesta toisella kädellään ja toisesta kädestään syödä
nakertivat punertavaa rinkeliä.

Samassa joukon seasta työntyi Jukke esiin ja työnsi kättään
tervehtiäkseen.

»No terve mieheen», huudahti Antti ja loistavin silmin tarttui käteen.
»Toit varmaan hevosen kotoa, vai mitä?» jatkoi Antti iloisesti ihan
toiseksi sanakseen.

»Tuotu on hevonen!» mukautti Jukke matalasti, ettei moni kuulisi.

»No, tuo veikkonen tänne se hevonen, kun minulla ovat täällä
matkakapineet. Ja sillä aikana voin pyytää talosta ruokaa. Parempi on
pala suussa kuin haava päässä taipaleelle lähtiessäkin.»

Jukke lähti hevosta hakemaan majatalostaan ja Antti astui reippaasti
sisälle pitkät uudehkot saappaat jalassa, lyhkönen puuhkahihainen ja
puuhkahelmainen turkki yllään, karvainen lammasnahkalakki päässään.

Jukke toi hevosen kartanolle, johon matkakapineineen rienti talosta
Antti ja somalle tuntui istuminen oman oriin rekeen ja suuta veti
Antilla nauruun, nähdessään kaunista ruunikkoaan.

Jukke nähtävästi piti huolta, että hän tulisi rekeen oikealle puolen.
Antti ei muusta huolinut kunhan pääsi rekeen ja ojennuttiin tielle.
Kartanosta kun pyörähettiin vaan kadulle, niin matka kääntyi pitkin
kaupungin sivulla juoksevalle koskelle myöjittävää katua, jonka päässä
jymisevä koski mahtavasti tuoksutteli harmaata usvaa poutaiseen
korkeuteen ja valkoiseen kuurapukuun kääri rannalla seisovat mykät
puut.

Koskesta yli vei silta, jonka vieressä seisoi erään muinaisaikuisen
vankeuslaitoksen murtuneitten kiviseinäin osia. Ja kolkkoina luolina
ammottivat ne syvänteet, joissa ennen oli asumukset olleet, mutta
rakennusten murtuessa täyttyneet kivillä ja soralla.

»Mitä ovat tunteneet, mitä ovat ajatelleet, mitä ovat kärsineet nekin
ihmiset, ketkä tuossakin ovat lämmitelleet? Ja kuinka moni viatoin sai
kauhean surmansa tuon rakennuksen murtuessakin? Yksi kuolee kuninkaana,
tuhansien murhaajana. Toinen kuolee kerjääjänä kaikkien ylenkatsomana.
Kolmas kuolee tuomittuna paljaan kirjoitetun lain sortamana. Tuhansien
murhaaja on viatoin, kunnioitettu yli kaikkien. Kerjääjä on kunniaton
yli kaikkien. Tuomittu on syyllinen oman oikeutensakin puoltajana, hän
on syyllinen, hän on vangittu. Mikä on ihminen?» ajatteli Antti
ajaessaan linnanraunioitten sivu.

Sillan päässä kosken toisella rannalla kohosi tie suorastaan korkealle
mäelle, jossa koukistui tie ankaraan juuresta karsittuun männikköön.

Antti kääntyi katsomaan jälelleen, nähdäkseen vielä sen linnan
muinaisaikuista rakennetta, sen mahtavuutta kolkkouksineenkin. Katsahti
vielä joen toisella rannalla seisovaa pientä kaupunkia valkeine
savupatsaineen, jotka kaupungin piipuista pulputen kohosivat tyyneen
pakkasilmaan. Ja kun metsän latvoilta paistava marraskuun aurinko
puhdisti ne patsaat läpihohtaviksi ja kosken rantakoivuissa kuuran
hilseet tuhansina tähtinä kiiluivat, niin Antin rinnassa liehahti
hauska puhtauden tunne ja ihastuksissaan katseli hän sitä mieluista
luontoa kosken vaiheella, kunnes vastamäkeen kävelevä hevonen veti reen
metsän verhoon, johon vaan kuului kosken mahtava kohina ja tien aukosta
näkyi poutainen talvitaivas.

Tuota kuvaa usvaisine koskineen, savupatsaisine kaupunkineen, kosken
siltaa kolkkoine linnan raunioineen, rantoja härmäisine koivuineen
mielessään katseli kuni kuvataulua Antti samassa kuin matka tuntui
lyhenevän kotiin. Eikä tuntenut puhelemisen halua matkatoverinsa
kanssa, kun muistui mieleen, että tämä toveri kantaa ainaista
halveksivaa mieltä häneen sisarensa tähden, joka olisi viety ilman
häntä, Anttia, rikkaampiin naimisiin.

Jukke se ajaa karitteli ruunikkoa kuni omaansa ja ajatteli Antin
tuhatta markkaa eikä hänkään tuntenut puhelemisen halua muuten kuin sen
tuhannen markan tähden. Muuten se Antti Juken silmissä näytti olevan
paljas entinen »sinä», vaikka hänellä olikin rahaa tuhat markkaa, ja
kuka tiesi jos se oli siitä jo osan hurvitellut. Ei ne kauan sataset
kaakastele ollessa tuommoisten ryökkinöitten ystävyydessä kuin tuokin
kestikievarin piika, joka toi kapineita rekeen. Tukkilaiset ovat
tukkilaisia, ne eivät somene siitä, ne ovat kaikki kuin yhdestä
pölkystä leikatut eikä niitten rahoillakaan ole mitään arvoa, niitä
syydetään kuin lastuja mihin vaan mielessä juolahtaa.

Antti nosti turkkinsa kauluksen pystyyn, painoi lammasnahkaista
lakkiaan syvempään päähänsä, solautti ruumistaan alemmas ja heittäytyi
melkein hermottomaksi, ja somalta tuntui kun vilisten jäi metsä jälelle
ja reki vieri kotiin päin ruunikon juosta raapotellessa. Mieli haaveili
isänmaan koko laajuudessa, mutta väliin palasi ajatukset aina siihen
pisteeseen, että kohta pääsen kotiin.

Mutta Jukke kaivoi taskustaan kaupungista ostetun sikaarin, sytytti sen
palamaan, pullutteli suustaan savuja, jotka pyörteisinä tuppaina jäivät
jälelle tien päälle leijailemaan tyynessä ilmassa. Katsahteli Anttiin
ja tekeytyi ystävälliseksi:

»No, vieläkö arvelet vasta mennä niihin tienesteihisi?»

»Vieläpä tietenkin», vastasi Antti päättävästi.

Antin sanoista kuului semmoinen kaiku, ettei sillä tuntunut olevan
halua puhelemaan. Mutta Juken mielessä tuntui sitä enemmän halua saada
Antin mieltä selville kotiaan kohtaan ja koetti alottaa puhetta
toisesta laidasta.

Vetäsi taas sikaaristaan kolmisen aika savua, otti sikaarinsa sormiensa
väliin, piteli sitä siinä oikein nuorten miesten tapaan ja umpimähkää
kysyi:

»Aiotko itse pitää tämän hevosesi vai aiotko hävittää myömällä tai
vaihtamalla?»

»En mitenkään», kuului Antin jyrkkä vastaus.

»Mutta nyt tämä olisi paraassa lemmessään hintaa saada.»

»Ja itsensä pitää», katkasi Antti kuivasti.

»Tyhjään tämä itsellä pitäen ainoana hevosena menee.»

»Ja hävittäen vielä tyhjempään», keskeytti taas Antti.

»Et aio ollenkaan hävittää tätä hevosta?» jatkoi yhä Jukke.

»En millään. En vähällä en paljolla, en sanalla en rahalla», kuului
taas Antin kylmä vastaus, näpisti suunsa visuun osottaakseen, ettei hän
tahdo jatkaa puhetta.

Jukkekin heittäytyi äänettömäksi ja ajatteli:

»Lieneekö siitä Antti noin vähäpuheisella tuulella, kun hän istuu tällä
puolen reessä, vaan kun lienee siitä, niin olkoon. Mistä tietää, entäpä
Jokelan kyläläisiä sattuu vielä vastaan tulemaan; kaupungissahan
heilläkin on asioita. Silloin olisi vahinko, jos tukkilainen istuisi
minun oikeallani.»

Juken mieli tuli kuitenkin levottomaksi, kun ei päässyt pitempään
puheen alkuun ja koetti mielessään etsiä, mitä hän alottaisi, johon
Antti tarttuisi ja joka olisi asiallista, sillä isäntämiehelle ei sovi
aivan lapselliset eikä poikamaiset tuumat. Mutta siinä sitä kului
aikaa. Äänettöminä vaan istuivat matkalaiset reessä pitkällä tiellään,
mutta reki vieri tie lyheni. Metsäisiä kankaita, vaivaiskoivuisia
suonsalmia, luoppokuusisia korpinotkoja, mutkaisia purojentökröjä,
viitaisia lehtoja sammaleisine rinteineen jäi jälelle. Muuta ääntä kuin
jalaksien täristävä kolina ja hevosen jalkain voimakas kopina
routaiselta vähälumiselta tieltä ei matkueesta kuulunut.

Antin mieli palasi muistelemaan kesäistä luontoa pohjolassa ja
mielessään katseli niitä pohjolan lumihuippuisia tuntureita yösydämmen
auringon ruusuvalossa, lummerantaisia kirkkaita lampia ja jokia, joihin
kuvastuu nuo hurmaavat vuoret, joissa verraton jylhyys ja ääretön
kauneus sulavat yhdeksi ihanteeksi. Noita muistellessaan tuli Antti
hieman haaveilijaksikin. Hänen kasvonsa loisti ihastuksesta ja silmissä
näkyi syvä mieltymys.

Näissä ihanissa unelmissaan viipyi Antti.

Mutta viitaisen lehdon helmasta kohosi tie korkealle vähämetsäiselle
selänteelle. Silmiin astui kaukana sinisenä öllöttävä korkea Koljon
vuori. Ja samalla kohdalla vähän matalampi Perttulan vaaran juontea
selänne, jonka korkeimmalta harjalta valjua taivasta vasten pikkuisena
piikkinä häämötti Tannilan ryhevä kuusi.

Sydän hyppäsi Antin povessa. Yli ruumiin hulmahti lämmin virta ja
ihastuksissaan huudahti:

»Tannilan kuusi tänne jo näkyy... Tikottaa kuin sormi vaaran laessa.»

Jukke syrjäsilmällä katsahti Anttiin ja itsekseen hykähti:

»No tukkilaisella ovat omat ihanteensakin. Ikäänkuin ei tuommoista
kuusta olisi muualla kuin tuo Tannilan kuusi.» Eikä tarttunut siihen
Antin ihastukseen sanallakaan.

Sitä tosin ei Antti kaivannutkaan. Katseli vaan sitä Tannilan kuusta
sinisenä siintävän vaaran harjalla ja somalle maistui mieli. Tuntui
kuin akkunasta katsovien lasten iloiset kasvot jo näkyisivät ja Halli
kuultuaan tuttavan äänen häntäänsä leimuuttaen ja ilosta voksahdellen
rientäisi vastaan.

Mutta laaksoon vajosi tie ja metsien taakse peittyi ne vaarat kuusineen
kukkuloineen ja epämääräiseksi unelmaksi raukesi näkeminen Tannilasta.

Mieli kuitenkin loi itsekseen kuvia kotiintulohetkestä, miten isoiksi
ne Matti ja pieni Kaisu ovat kasvaneet kuuden ja puolen kuukauden
ajalla. Ja miten ne rientävät vastaan, kun näkevät pellon alla tulossa.
Ja miten niillä puhtaat kaulaliinat liehuvat juostessa, miten Matti
langeta tupsahtaa juostessaan, mutta kimpoaa siitä ylös jatkamaan
matkaansa. Miten Manti kerkiää paljo ennen toisia isän syliin rekeen.
Miten äiti, tuo kodin sydän, puhtain ja iloisin kasvoin rientää
kartanolle vastaanottamaan ja nostamaan reestä. Miten puhtaaksi siellä
on kaikki laitettu. Miten kahvipannukin nököttää puhtaana ihan kullan
hohtavana. Miten Mantin pyöreä pieni pöytä on katettu puhtaalla
pöytäliinalla, miten siinä keskellä seisoo kellahtava kynttilä
puhtaassa jalassaan, miten kaikki on kodikasta ja ihmeen miellyttävää.

Näissä unelmissaan eli Antti itsekseen ja olo tuntui kuin kotona
olevan.

Mutta Jukke oli koonnut viimeiset parhaat valttinsa päästäkseen
ruunikosta puheen alkuun Antin kanssa, ennenkun tullaan kotiin:

»Minulla olisi puhuttavaa sinun kanssasi eräästä taloudellisesta
asiasta. Maltatko sinä kuunnella?»

»Tokihan tuota», virkkasi Antti mukauttaen.

Jukke rykäsi ja jatkoi: »Muistathan että se meidän isä-vainaa sinun
naimisesi aikana aikoi Hannan tehdä perinnöttömäksi, kun se hänen
tahtoaan vastaan meni sinulle eikä Tapanilan Santerille. Mutta nyt on
isä kuollut ja mennyt lakineen, niin saattaisimme ruveta tuumimaan
toisenlaisia tuumia. Minun mielestäni on Hanna samanlainen sisar kuin
muutkin ja se sinun joukkosi on tullut minulle rakkaammaksi kaikkia
muita, että minä niille soisin parasta mitä voin. Ja kun meillä siinä
ei koko veljeskunnalla ole emäntää ja emäntää se talo kaipaa, se on
luonnollinen asia, niin olen Hannalle luvannut, että hän saa tulla
asumaan kotiin omalle maa-osalleen, kuten muutkin ja emännäksi taloon.
Siten pantaisiin nämä taloudet yhdeksi, kun ei ne näy kuitenkaan
tulevan aikaan Tannilassa, jos sinä et ole kotona. Jos tahtoisit
tienata rahoja, niin eipähän olisi huolehtimista, ettei tulot ja koti
tulisi hoidetuksi. Kyllä minä niistä huolen pitäisin. Oltaisiin aikansa
yhdessä mikä sovittaisiin ja erotessa jaettaisiin maat ja tavarat
miehiä myöten ja siinä saisi Hannakin osansa isän perintömaasta ja
taloudesta, kuten kaikki muutkin... Niin, mitä sanot tästä hommasta
sinä puolestasi?»

Tuo Juken puhe tuntui Antista niin törkeältä ja se esitys niin syvään
vaikuttavalta että sen sisältö ei selvinnyt oikein, mitä se on, ja
tahtoi Antti päästä siitä mitä pikemmin, ja sanoi vaan että:

»En sano mitään.»

»Tallassasi olkoon», vastasi Jukke ylpeällä painolla ja jatkoi: »Koska
olet niin ylpeä, niin pannaan käytäntöön se isävainaan päätös, että
Hanna jääköön osattomaksi.»

»Se on pieni asia. En minä ole Hannaa perinnön tähden ottanutkaan, vaan
sitä paitse se ukko-vainaan uhkaus ei ole mikään päätös. Ei ne kaikki
ole päätöksiä mitä vihapäissään sattuu sanomaan. Eikä se kannata puhua
ollenkaan.»

Jukke, huomatessaan Antin mielen, heittäytyi äänettömäksi, pelkäsi että
Antti ehkä vihastuisi, jos hän vielä jatkaisi, ja päätti koettaa Hannan
kautta päästä vielä siihen asiaan käsiksi.

Antti tahtoi vierottaa luotaan ne ajatukset, mitkä syntyivät Juken
puheen johdosta, ja palata takasin siihen äsköiseen ihanaan kuvitelmaan
kotiinpääsyhetkestä, mutta ne Juken esittämät asianhaarat kangertivat
mielessä niin kummallisesti, ettei hän niistä päässyt erilleen niinkuin
luuli.

»Onko Jukke mieleltään nyt kokonaan muuttunut, kun näkee että minäkin
olen mies, joka pystyn joukkoani hoitamaan ja työntymään omin neuvoini
elämälle? Vai onko todellakin kotiväellä semmoinen ahdinko, etteivät
tule aikaan Tannilassa, ja säälistä olisi rakastunut minun perheeseeni?
Vai onko tuossa pelko siitä että minä rupeaisin riitelemään Hannalle
perintöä nyt, kun on ukko kuollut ja itsekin tietävät, että se
ukko-vainaan uhkaus ei ole mikään päätös, ja tuolla tavalla toivotaan
pääsevänsä helpommalla? Vai ovatko tulleet käsittämään että Hannan
laista emäntää tarvitaan talossa? Vai oliko tuo puhe vaan paljasta
sitä, että harkitaan minun mieltäni, miten minä kiehun sen Hannan
perinnön perässä?» ajatteli Antti pitkistään. Mutta viimein taas palasi
ajatukset kotikunnahille, ja niille kultaisten toiveitten rikkaille
vuorille eksyivät kokonaan siksi, kunnes matkakin loppui.



VIII.

Antin tulijaiset.


Ilta oli jo myöhä. Tannilan vanhassa tuvassa palaa loihotti puhtaaksi
nuohottu kattolamppu, joka valaisi koko huonetta, mutta sitä paitsi
pöydällä paloi kaksi kyntteliä, jotka valaisivat pöytää, jossa oikein
istuvillaan juotiin isän tuliaisteetä. Antti, Hanna ja Jukke ne
istuivat kolmikynnessä pöydän ympärillä ja ristiin haastelivat
iloisesti. Oli Antillakin kieli nyt löytynyt, vaikka sitä Jukke ei
matkalla saanut käytäntöön. Mutta nyt Antti eillimmäisenä kertoili
matkansa vaiheita melkein pikkuseikkoineenkin. Hanna myöskin vuorostaan
kertoi kotiseikoista hauskimpia osia: ikävät puolet saivat nyt jäädä
toistaiseksi.

Puhelivat pitkän hetken, huolimatta kuluiko yötä paljon tai vähän.
Lapsetkin unohtivat iltaunensa, kirkkain silmin vaan silmäilivät isää,
natustelivat isän antamia tuliaisnamusia ja seisoskelivat pöytää vasten
isän ja äidin vaiheilla. Ja somalta ja mukavalta tuntui, kun isä oli
kotona. Antistakin tuntui lystille ja lämpimälle kotona olo.

Viimein kohosi Hanna pöydästä, alkoi tyhjentää pöytää teen
juontiastioista ja ystävällisesti muistutti:

»Eipä arvaa isä, että meillä kotimiehillä odottaa valmis lintukeitto
isää.»

»No aivanko todella?» kysyi ihastuen Antti.

»No vielä paremmalla kuin todella. Tässä viikolla Aholan Maija toi
kaksi lintua, niin säästin ne isän tulemaan, kun tiesin, että
lintukeitto on isän lempiruoka.»

»Siinäpä teit paremmin kuin hyvästi», lisäsi Antti hyvissään. »Laitappa
todellakin iltasta, kyllä se nyt kotiruoka maistaakin. Mutta minä käyn
ruuan laitanta-aikana oriin illastamassa.» Otti naulasta
matkaturkkinsa, pujotti sen päälleen, matkalakkinsa pisti päähänsä,
pisti lyhtyyn tulen ja lähti raikkaasti kävellä rapsimaan ulos.
Pitkävartiset saappaat olivat vielä matkajäleltään suorana jaloissa,
varsien suut kahta puolta kiinnitetyt valkeilla napeilla tumman
harmaisiin kangashousuihin, joten valkeat napit vilkkasivat kävellessä
saappaitten varsien suista.

Hanna rupesi kapperehtamaan ruuan laittamispuuhassa. Mutta Jukke
syöksähti Hannan kimppuun, seisotti hänen lattialle ja kiireesti alkoi
kuiskutella:

»Antilta on saatavat ne rahat pois aivan ensi tilassa. Ei hänessä ole
niitten haltiaa. Ei se ole mies, joka kalun saa, vaan se joka kalun
katsoo, sanotaan, ja tosi onkin. Tänä aamuna kun tapasin Suvannon
kaupungissa, niin oli rinkelinkauppiaalta rinkeliä ostamassa ja niitä
jakoi kelle sattui, yksin kerjäläisillekin. Ja kestikievarissahan sitä
oikein oltiin majallakin kuin suuret herrat. Minun piti herralle tuoda
sitten hevonen valmiiksi kartanolle, johon saatettiin herra sitten
tamineineen. Ja se saattajaneiti, joka toi sen kapineita, se kun
nauratteli ja oli hyvissään ja kutsui vastakin käymään. Siinä pidetään
niitä aivan varsinaisina, että herrat paremmin tulisivat taloon juomaan
ja tuhlaamaan rahojaan... Arvelin antaa hänelle potkun, vaan heitin
kuitenkin sillä kerralla semmoisekseen.»

Hannan kasvot kuohahtivat punaiseksi. Leimautti kysyvän katseen Jukkeen
ja kuiskaten kysyi:

»Oliko se Antti humalassa, vai miten se niin?»

»No ymmärräthän sinä nyt sen verran... Selväkö se on, joka sillä
tavalla meinaa, ja selväkö sinne menee?» kuiskasi Jukke tosissaan,
nyökäytti päätään, silmät välähti hätäisesti ja lisäsi: »No, elä
suinkaan sano, että minä olen puhunut. Muista se, että elä sano minun
puhumakseni.»

Hanna pyörähti ruuan laittamiseen. Poistaakseen itsestään sitä tietoa
ajatteli: »On se Jukke toisinaan liian tarkkasilmäinen. Ei se nyt
tuokaan asia toki niin liene kuin hän on huomannut. Ja oli miten oli,
oma asiansahan se on.»

Jukke jäi tupaan kädet taskuissaan kävelemään edestakasin lattialla ja
hautoi hyvää ajatusta povessaan. Hyväntuulen näköisenä kävellä
törkkäili lattialla, ottipa sikaarin taskustaan, sytytti sen ja veteli
siitä, kupristeli mustia kulmiaan ja paksuja hieman vinoja
silmäluomiaan ja mukavasti pihautteli sinertävää savua paksujen
huuliensa raosta.

Hannan iltasruuat olivat jo pöydällä, kun Antti tuli tallista, puhaista
tupsautti lyhtynsä kynttelin sammuksiin ja lyhdyn pisti naulaan. Ja kun
ei ollut muutakaan sen mieleisempää puheen aluksi, niin alotti
ruunikosta.

»Hyvästi se on äiti oriin hoitanut, kyllä se nyt jaksaa pompotella.
Mutta ei se näy minua enää tuntevan, katsella nurjautteli, kuten
ainakin tuntematonta. Mutta kyllä se siitä tutustuu, kunhan muutamia
päiviä ollaan yksissä.»

»Kyllä se on Pokke ensimmäiseksi mielessä aamusella kun nousee ja
iltasella viimeiseksi minä sen illastan. Ja hyvissä väleissä me
olemmekin Poken kanssa. Koreasti se katselee aina, kun minä menen
talliin. Minä kun en milloinkaan mene talliin niin tyhjänä, ettei olisi
jotakin niepseämpää makupalaista suuhun pistettäväksi. Milloin
leipäpala, milloin sokerimuru. Ja milloin minä vaan oven aukasen, niin
paikalla se kääntyy katsomaan. Silmät loistavat ja huulet höpäjävät,
että mitä sinä nyt annat. Ja kartanolta kun kuulee minun ääneni, niin
jo alkaa jalkojaan kopistella, että täällä sitä on hänkin», puheli
Hanna naurusissaan, kun kuuli Pokkea kiitettävän.

Antti heitti turkin päältään, ripusti sen naulaan ja mielissään
lämpimästi katseli perhettään ja kun näki perheensä ystävälliset kasvot
vastassaan, niin unohti kokonaan ruunikon asiat ja lausui:

»Nyt sitä ollaan kotona... Tuntuupa siltä kuin jommoisenkin taakan
olisi hartioiltaan pudottanut... Vasta omiensa luona on ihminen
kotonaan. Maailmalla, jos siellä on kuinkakin hyväin ystäväin keskellä,
niin samassa saa muistaa olevansa viekastenkin keskellä. Kodin rauha on
niin kaukana kuin kotikin...»

Hannan leppoisille kasvoille vierähti kirkas kyynel ja lämpimästi
kysyi:

»Ethän lähde isä enää?»

Antti ei vastannut mitään, näki että ruoka oli pöydällä, niin istui
pöydän taakse ja kehotti Jukkeakin tulemaan pöytään.

Jukke istui lavitsalle vastapäätä Anttia. Mutta isän viereen riensi
Matti ja toiselle puolen Kaisu. Manti jäi Matin ja äidin väliin.
Lämpimästi katsahteli niitä isä ja täytti niitten kädet ruualla, sitten
vasta rupesi itse syömään ja selittämättömän somalle tuntui olo.

Jukke muisti äsköistä puhettaan Hannalle ja tunsi olevan pahan olla,
kun näki sen Antin perheolon niin lämpimäksi. Tunsi juuri hänelle
sanotuksi, mitä Antti äsken sanoi kyläisten ystävien keskessä pitävän
muistaa olevansa viekasten keskessä. Tunsi pistoksen povessaan, kun
tiesi, ettei tämäkään joukko ole niin puhdasta kuin Antti näkyi
mielessään kuvittelevan. Oikein painostavalta tuntui se, mitä hän äsken
Hannalle viskutteli, ja mieli teki pakenemaan. Sanan puhumatta lähtikin
Jukke kotiinsa, kun pääsi vaan syömästä.

»Tukkilaiset ovat tukkilaisia, ei niistä liian pahasti saata puhua eikä
uskoa kukaan», ajatteli Jukke kävellessään Vaaralaan, ja hyvälle
tuntui, kun Hanna näkyi uskovan sen, mitä hän äsken viskutteli. Ja
mielessä näkyi vaan outo kuva siitä Antin perheen keskinäisestä
vilpittömyydestä, mikä on nykyään vallitsemassa.



IX.

Antti miettii Vaaralaan yhdeksi taloksi rupeamista.


Huomisaamun aurinko näytteli jo kasvojaan, kun Tannilan tuvan
sivuikkunasta tunkeutuvaa ruusuvaloa kämmenen levyinen kaistale
kainosti seisoi tuvan tummassa periseinässä, isän vielä vuoteellaan
hervotonna levätessä, kasvoilla hymyilevä tyyneys ja tukeva rinta
hiljalleen lainehtien.

Lapset hiljaa hiipien katselivat isää ja olivat mielissään, kun isä oli
kotona. Matti ja Kaisu ne mielivät ääneen puhelemaan keskenään, vaan
Manti se nyrkkiä puistaen ja kulmiaan kupristaen muistutti pysymään
hiljaa, että isä saisi nukkua.

Mutta ovi aukeni kiireesti ja Juken ruskea muoto ilmestyi ovelle.
Katsahti sänkyyn ja kynnyksen yli astuessaan puoliääneen virkkoi:

»Ka, vieläkö täällä nukutaan.» Ja samassa palasi takasi ulos, kun
Mantin nyrkistä näki kieltävän merkin, mutta oven lupsautti raskaasti
kiinni, että seinä jymähti.

Silloin vavahti Antin koko ruumis, silmät remahtivat auki ja hieman
hätäinen silmäys lennähti ympärille. Mutta kun havaitsi, että on kotona
ja silmät sattuivat ympärillä oleviin puhdassilmäisiin lapsiin, niin
suuriin silmiin ilmautui nuortea ihastus ja pitkästä matkustuksesta
pakkasahvassa pöhöttyneet kasvot kuontuivat lauhkeaan hymyyn.
Matkustuksesta kangistuneen ja nukkuessa rauvenneen kätensä ojenti
lapsiinsa päin ja leppoisasti huomautti:

»Ettekö nyt tahtoisi tulla isän syliin.»

Silloin Matti ja Kaisu kilmasivat sänkyyn ja tukkeutuivat isän
kainaloihin kuin kananpojat emonsa siipien alle.

Manti se oli jo mielevämpi, hän ei viitsinyt tulla joukkoon, seisattui
vaan sängyn vierelle ja naurusuin katseli toisia.

Isä näki, ettei Manti viitsi tulla sänkyyn toisten joukkoon
piehtaroimaan, niin kysyi:

»Onko äiti keittänyt kahvia? Jos on, niin Manti pikkanen, tuoppas sitä
minulle tänne.»

Manti pyörähti kuin pulmunen ruokahuoneesen ja heti pienellä
tarjottimella kantaa kipsutteli isälle kahvia.

Isä nousi istualleen sängyn laidalle, otti Mantin tuoman kahvikuppinsa,
laski sen sängyn vierellä olevalle tuolille ja ojenti seinälle, että
Manti ottaisi hänen nuttunsa taskusta sieltä naulasta paperikäärön ja
antaisi hänelle.

Manti kiepasi heti ottamaan käärön ja toi sen isälle, josta isä jakoi
namusia kullekin. Ja sitten vasta rupesi kahvia itsekin juomaan, kun
sai lasten hampaat ratajamaan. Ja hauskalle tuntui seura.

Jukke se navettakartanossa askarteli Hannan apuna, olipa puhdistanut
oriinkin, laittanut sille vuoteet, tehnyt appeen ja vaalinut kaikin
puolin, Hannalle kannellut vesiä avuksi, pilkkonut puita, korjannut
pitimiä ja autellut missä vaan taisi. Mutta nyt kun Hannallakin loppui
toimet navettakartanossa ja hän jouti tulemaan tupaan, niin tuli
Jukkekin mukana ja alkoi reippaasti kertoilla:

»Orit oli pahansiivoinen. Se kun eilen hikosi eikä minultakaan illalla
tullut sitä harjatuksi, niin oli aivan talloihin kuivanut. Mutta nyt
minä sen puhdistin taas tuota niinkuin parhaamman jälkeen. Puhdistin
koko tallin, laitoin vuoteet uudet, että saattaa siellä nyt poika
pötköttää... Tuo ori se on minun huolenani enemmän kuin omat hevoset,
aivan joka päivä sitä pitää käydä katsomassa. Nytkin kun arvasin, että
sinä matkaraukeissasi nukut pitkään ja kun tiesin, että orit jäi
illalla puhdistamatta ja Hannalla ovat aamuasiansa tehtävät, niin
paikalla kun heräsin, täytyi lähteä oritta hoitamaan, ja nyt se on
kyllä hoidettu.»

»Hyvä, hyvä, kunhan tuli hoidetuksi», mukautti Antti ja kääntyi lasten
kanssa viehkuroimaan sängyssä ja ottamaan osaa niitten piehtaroimiseen
ja leikkeihin eikä tuntenut halua Juken kanssa jatkamaan puhetta.

Mutta Hanna toi isälle uudet, puhtaat sukat ja kengät, jotka oli jo
aamulla noustuaan voidellut, istahti hänkin sängyn laidalle, puristi
isän käden toiseen käteensä ja sulautuneena hänkin katseli niitä
iloisina piehtaroipia, isän antamia namusia nakertelevia, hyöteäverisiä
lapsia.

Antti tunsi olevansa nyt täydellisesti kotona...

Äidin käsi isän käteen puristui lujempaan ja herttaisemmin. »Ethän
lähde isä enää... Ethän raski heittää tuota pikkuista pulmusparvea
tänne ikävöimään... Ei kellään ole niin hyvä olla kotona kuin meillä
on... Ethän lähde?»

Antin oli vaikea vastata, mutta ei kuitenkaan voinut nyt olla
vastaamatta, kun illalla oli jo samanlaisen kysymyksen antanut mennä
ohi. Oli pitkän aikaa ääneti, mutta viimein puristi vaimonsa kättä ja
päättävästi lausui:

»Olen liian nuori vielä jäämään kotiin. Sananlasku sanoo: Laaja on
urohon tarha. Meillä nuorina, voimakkaina ollessa ei ole ainoastaan
hoidettava tämä pieni koti, meitä isänmaa kaipaa enemmän... Sitten kun
tulen vanhaksi, vapisevaksi, sitten vasta saatte kotiin viimeisiksi
päivikseni.»

Hanna sekoitti vastaukseensa hieman leikkiä ja iloisemmasti jatkoi:

»Hym, kuka sinua sitten vanhana viitsii nähdä kotona?»

»Minusta ei ole mikään niin kaunis kuin vanha ihminen, jos se on
leimattu hyvyyden sinetillä. Eikä mikään niin ruma kuin vanha ihminen,
joka kantaa häijyyden todistusta», virkkoi Antti tyynesti.

Hanna ei jatkanut puhetta, syventyi vaan ajattelemaan mitä mahtoi Antti
tarkoittaa sillä puheella isänmaasta, eikö kotona oleminen ole samalla
isänmaan palvelusta, kun siinä kaikin puolin on kelvollinen
yhteiskunnan jäsen. Vai onko silläkin tukkityöllä joku isänmaallinenkin
merkitys, eikä muistanut mitä Antti tuonoisessa kirjeessään oli
maininnut siitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kehotuksesta ja
pyynnöstä.

Tuo isän puhe kotoa poislähdöstä ja äidin totisuus vaikutti lapsiinkin,
että jokahisen kasvot kävivät totisiksi. Mantilla meni sormi suuhun,
siirtyi isän luokse sängyn viereen seisomaan ja nurpeasti kysyi:

»Mihin se nyt isä lähtee?»

Antti taputti Mantia poskelle ja naurusuin lupasi:

»En minä nyt heti lähde mihinkään, hyvä Manti, ole huoletta.»

Manti ei uskonut isän sanaa, luuli vaan häntä hyvittävän, yhä hieroi
sormeaan suussaan ja yhä raskaampimielisesti lisäsi:

»Läbdettepähän.»

Isä silitti Mantin päätä ja lämpimästi lisäsi:

»En todellakaan minä nyt heti lähde mihinkään. Olen nyt monta viikkoa
kotona, levähdän teidän luonanne, hyvät lapset. Ja sitten kuin tulee
kova talvi, kylmää kaikki nuo järvet paksuun jäähän ja viitoitetaan
tiet, ettei eksy, ja tulee paljon lunta, että saattaa suksilla
hiihdellä, niin sitten vasta lähden... Ja sitten kevään kauniina
päivänä tulen teitä perhosia taas katsomaan. Ja sitten meillä on taas
yhtä lysti kuin nytkin.»

Nyt Manti uskoi, kasvoihin palasi iloinen loiste ja hypähtäen kiepahti
äidin viereen sängyn laidalle istumaan ja halaili äitiä iloissaan,
vaikka ei tiennyt syytä minkä tähden hän halaili. Sisällinen mieli se
vaan sillä tavalla tunkeutui ulos.

Jukke ei sekautunut sanallakaan perheen puheisiin, veteli sikaariaan,
kävellä törkkäili lattialla edestakasin, silloin tällöin heitti vaan
nurkkasilmäyksen sinne sängyn puolelle ja ajatteli:

»On hupsun kummaa tuommoinen lekerrys.»

Mielessään hykähteli aina väliin: »Tukkilaisen isänmaa, hym,
tukkilaisen isänmaa, missähän se on... Pajupensaan takanako joen
rannalla nukkuessa laukkureppu pään alla, kun nälkä suolissa huutaa...
Vaiko lautalla vorokkia kiertäessä, kun etuvartiosta on kuulunut huuto
huikea että ankkurin vei. Vai laukeavalla ruuhkallako, jossa joutuu
rälliä polkemaan tukkien päällä ja kilistelemään silmiään, että joko
pitää lähteä ahventen puolelta pölkkyä katsomaan vai vieläkö on toivoa
ihmisten ilmoista. Hym. Tukkilaisen isänmaa... Kaikkia sitä kuulee...
Ja toinen viisas uskoo sitten minkä tuo Hanna ... kyllä minä vielä
selitän sille, missä se on tukkilaisen isänmaa. Hym. Tukkilaisen
isänmaa... Vie koirille semmoinen valtakunta».

Viimein alkoi kuitenkin tuntua pitkältä se yksinään oleminen. Ja kun ei
siitään kukaan hänestä perustanut, niin rupesi näyttämään, että hän on
liiaksi koko talossa. Niin sanan puhumatta astuskeli ulos ja lähti
kävelemään kotiinsa. Ja sillä matkalla haihtui mielestä se kumma
tukkilaisen isänmaasta. Vaan samassa selvisi kuin päivä se yhdeksi
taloksi rupeus. Että kun se nyt alkaa höperöidä kesänsä talvensa
maailmalla, niin mikä sen talon pidosta tulee. Mutta sama sille, missä
hän on milloinkin, kunhan vaan rahaa tuopi. Antaa sitten miehen
palvella isänmaata, vaikka pakran varrella tai tarpomalla
jokirämeitä... No, niin se on kuitenkin, että minun se on ruunikko.
Tottapahan arpa sanoi. Ja se on kuin sanottu, että Siirin kanssa kyllä
sovitaan. Ja siellä markkinoilla, siellä syntyy kestit. Silloin ei ole
paljas siipi ja haarikka pöydällä... Onni se on ihmisen purje. Sen alla
sitä ei tule ikävä elämän laivalla viilettäessä. Vaan ne ovat yhdet,
jotka sen saavat mastoonsa. Onni, se ei nouse joka miehen mastoon. Se
on sananlaskukin, että onni yksillä, kesä kaikilla, Jumala jokaisella.
Ja tosi se onkin, ajatteli mielessään Jukke ja muhkeilla mielin likeni
kotiaan.

Hanna kun näki, että Jukke meni pois, niin jatkoi äsköistä puhettaan:

»Onko se todellakin totta, että jo talven aikana lähdet pois kotoa?»

»Kyllä se on totta, että tästä kelin tultua lähden matkoille. Täytyy
lähteä, ei auta», vastasi Antti vakavasti.

»Mistä se on tullut senlainen määräys?» kysyi Hanna hieman oudoksuen.

»Ei tuota virallista määräystä ole tullut mistään, vaan muuten se on
niin, että kyllä sitä täytyy lähteä. Annappas kun näytän tuota
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjettä.»

Antti hyppäsi sängystä, kaivoi matkalaukustaan kirjeen ja
virkeämielisenä istui Hannan viereen sänkyyn, aukoi kirjeen ja jatkoi:

»Se Suomen Kirjallisuuden Seuran johtokunta kirjoittaa tässä muun
muuassa näin:

Koska kansamme muinaistarusto on epäilemättä vailla niitä syntysanoja,
joilla Väinämöinen valmisti sotivenosensa, niin toivomme teistä
löytävämme niitten sanojen etsijän ja löytäjän, joilla kansamme
muinaisuuden satakaari valmistetaan.

Verrattomasta arvosta ovat kokoelmanne rakkaalle isänmaallemme kansamme
muinaiskehdon tutkimisessa.

Sydämmestämme toivomme teille runsainta myötäkäymistä matkallenne.

                                                Hyvin kunnioittaen

                                                     j. n. e.»

Hanna ei ymmärtänyt tuon kirjeen sisältöä. Ajatukset ihan seisoivat
siihen ja mielestä tuntui somalta, mutta ei tiennyt, minkä tähden se
niin somalta tuntui. Mielessä pyöri Väinämöisen sotivenonen, kansamme
muinaisuus, muinaistarusto, Kirjallisuuden Seura, isänmaa ja kaikkea
mitä vaan kirjeestä kuului. Mutta ei ollenkaan selvinnyt, mitä ne mikin
merkitsivät, tuntui se aivan mahdottomalta tullakaan sitä ymmärtämään,
vaikka kuinka koettaisi. Mutta somalta se vaan tuntui ja mieleen
vakautui se ajatus, että on kai se nyt paljoakin arvokkaampaa tointa
kuin tukkilaisen virka ja eihän aina tarvitse nimittää tukkilaiseksi.
Ja saattaahan vielä olla niin, että siitä hyvinkin suuri virka paisuu,
kun jaksaa retkeillä. Silloinpa veli-Jukkekin näkisi, että on ne
ihmisiä tukkilaisetkin. Ja yhä paremmaksi kuontui mieli ajatellessa,
kuin Antti pääsee toisenlaiseen toimialaan, ettei aina tarvitse olla
tukkilaisena.

Nyt ei enää Hanna kieltänyt Anttia lähtemästä, mutta kääntyi häneen ja
alkoi vaikeroida:

»Mutta minä en jaksa hoitaa tätä taloa. Saat myödä tai antaa arennille
tämän talon... Minä menisin Vaaralaan kotiini. Nyt kun isä on kuollut,
niin siihen on jäänyt maatilkku minullekin... Se isävainaan uhkaus,
että hän minut tekisi perinnöttömäksi, oli vaan turhanpäiväistä
uhkausta. Se on kuolintaudissaan sanonut, että pitää antaa osansa
Hannallekin, ja nämä velimiehet eivät tunnu sitä kieltävänkään. Mutta
Juken kanssa olemme hommanneet, että rupeaisimme yhdeksi taloksi. Nyt
sinä panisit rahasi Vaaralan velkoihin ja kaikki talous tulisi
yhteiseksi. Tätäkin maata, jos ei myötäisi, hoidettaisiin yhteisesti
niin kauvan kuin sovittaisiin. Siinähän kasvaisivat lapsemme isommiksi.
Ja kun ei alettaisi sopia, niin eroaisimme sitten tänne ja jakaisimme
Vaaralasta minun osani syrjämaaksi tai möisimme velimiehille. Tai jos
sopisimme yhdessä elämään ja kuolemaan, niin sehän olisi sen parempi.
Rahvaan kattilahan se on aina rasvasempi... Niin olemme Juken kanssa
tuumanneet... Ja hyvään tarpeeseen siihen nyt onkin minun menemiseni,
kun ei ole emäntää talossa ollenkaan. Se Elsan huuringainen siinä nyt
on, mutta kauvanko tuon aika tuossa kulunee. Ja kovin onkin mitätön
kappale taloa hoitamaan... Niin silloin sinä saisit huoleti viipyä jos
kuin kauvan poissa kotoa, kyllä ne kodit hoidettaisiin.»

Hannan esitys tuntui Antista oudolta. Oli kuin kylmää vettä olisi
niskaan tiputtanut, niin pahaa vaikutti joka sana. Tuntui se uppoavan
aivan ytimiin, että pani ihan värisemään eikä kyennyt puhumaan mitään
vaimolleen vastaukseksi. Tuo asiallinen puoli tuntui aivan selvältä,
hyvältä ja edulliselta, mutta se oudolta kaikuva puoli oli
aivan selittämätöntä, mikä se oli joka sen teki niin syvästi
vastenmieliseksi.

Ei sittenkään, vaikka Antti koetti oikein koettamalla ajatella, mitä
sanoisi vaimolleen vastaukseksi, kun tämä sitä juuri odotti, voinut
sanoa mihinkään päin. Mutta jotakin täytyi sanoa, sillä Hannan mieli
olisi muuten tullut pahaksi. Pitkän aikaa allapäin ja kasvot jähmeänä
mietittyään kääntyi hän vaimoonsa ja vakavasti alkoi:

»Jukke se on tainnut muuttaa karvansa aivan toisenlaiseksi kuin ennen,
kun se nyt niin kohteliaana köpelehtää ja tuli minua hakemaankin
Suvannolta. Ennenhän tuo on ollut niin ylpeä, ettei minun aikanani ole
usein käynyt talossakaan.»

»Kyllä se Jukke nyt sinusta pitää», virkkoi Hanna. »Se kun näkee, että
sinäkin olet mies ja elätät joukkoasi, niin täytyyhän sitä hänenkin
tulla ymmärtämään. Ja kun näkee, että sinusta muutkin pitävät, niin
siitähän sitä hänkin saattaa pitää. Eipähän se niin tyhmä mies liene,
ettei saata muuttaa karvaansa, kun näkee, että on muutettava.»

»No eiköön se ala emäntää hommata?» kysyi Antti. »Siinä kait tuo nyt
olisi emännän tila.»

Hanna punalti päätään ja ajatus alta vastasi:

»Ei. Siitä ei ole kuulunut mitään. Ja kyllä se itsekin sanoisi minulle,
jos hänellä olisi mitään sellaista ajatusta. Eikähän se minua siihen
emännäksi niin hartaasti hommaisi, jos sillä olisi itsellään eukon
ottopuuhat. Luulen, että se ajattelee poikamiehen elämää kaikista
selvimmäksi, kun sillä on jo paras lapsen huimuus mennyt ohi. Ja mikä
on sen parempi kuin olla yksinään.»

Antti taas ajatteli, miten hän jatkaisi puhetta, ettei tarvitsisi puhua
siitä yhdeksi taloksi rupeuksesta, vaan pää kun tuntui niin paksulta ja
ajatus jäykältä, että puhuminen mitään tuntui käyvän mahdottomaksi,
niin teki pienen tekosyyn päästäkseen toistaiseksi erilleen ja aikoi
lähteä oritta katsomaan ja raitistelemaan ulkoilmassa. Mutta ensin hän
tapansa mukaan tahtoi pestä kasvonsa ja karistella unen töhmeet
itsestään.

Hanna joudutti Antille pesuvettä ja siirtyi taas askareilleen karjansa
hoitoon.

Antti pesi kasvonsa, kampasi päänsä, pani pienen matkaturkkinsa
päälleen ja alkoi lähteä ulos.

Mutta lasten silmät tulivat hätäisiksi ja surumielisinä kaikki yhdestä
suusta kysyivät:

»Mihin se isä menee? Ettehän mene pois?»

»En, en, hyvät lapsikullat, mene kauvas. Käyn vaan oritta katsomassa ja
tulen heti takasin», virkkoi isä ja katsoi lämpimästi lapsiin.

Lasten kasvot tyyntyivät ja silmiin palasi iloinen loiste, vaan hieman
epäillen silmäilivät isää jälkeen, että olikohan tuo totta, ettei
menisi kauemmas. Ja Manti meni porstuaan katsomaan, että menikö se
talliin. Mutta talliin se meni, kuten aikoikin, niin palasi
rauhallisena toisten luokse tupaan.

Kun Antti aukasi tallin oven, niin ruunikko kääntyi katsomaan tulijaa.
Viljaisen näköisenä hän seisoi puhdistettuna kiiltokarvaisena
hyväksi vuodennetussa piltossaan ja pitkien otsajouhiensa alta
välinpitämättömästi katsoa murjotti, kuten ainakin vierasta, jolle hän
ei tahtonut mitään lempiään teetellä. Antti kun näki, ettei ori ole
mitään vailla, niin palasi tallista ja lähti katselemaan kotia
ulkopuoleltakin. Ja kun tiesi, ettei siitä esityksestä yhdeksi taloksi
rupeamisesta pääse vastaamatta, ja että niin pian kuin Hanna ensi
kerran siitä puheeksi ottaa, täytyy siihen jotakin sanoa, niin otti
varsin tilaisuutta siihen valmistautuakseen ja sitä ajatellakseen
oikein kaikilta puolilta ja meni kävelemään vainioitten perille,
samalla nähdäkseen, miten kesätyöt ovat päättyneet.

Nyt tahtoi Antti syventyä siihen kysymykseen aivan juurta jaksain.
Mutta mieli oli niin täysi ja ajatukset hapuilivat sitä ja tätä niin
raivokkaasti, ettei niitä tahdonvoimilla voinut saada asetetuksi
mihinkään määrättyyn tehtävään. Vaan täytyi niitten antaa aikansa
valloissaan hujailla tuulen teillä ja taittaa oksa sieltä, toinen
täältä.

Tuo aineellinen puolihan on aivan selvä, eihän siinä mitään
ajattelemista olekaan. Jukke ja Topias ovat toimeliaat miehet ja
toiseksi aivan viinan maistamattomat, joka on suuri asia. Niillä on
talo täyteläinen kaikin puolin. »Jos niillä nyt tuhat kolminen on
velkaakin, niin se ei ole mitään, sitä en minä kauvan maksa
tienaamallakaan kun muuten maitten viljalla talot hoitavat. Ja mikäs
nyt olisi hoitaessa, jos tämäkin meidän ele siihen vielä tulisi
lisäksi. Tämähän joutaisi rahaksi ihan järkeään ja kun minulla nyt on
tuhat markkaa joutilaita rahoja aluksi, niin voipi lopettaa sen
vertaisen velan milloin tahtoo. Ja sittenhän tuosta velattomasta
pesästä saattaisi erotakin milloin näyttää asiat sen vaativan. Tämä
Tannilan puoli kun jätetään myömättä, niin tähän voipi siirtyä milloin
tahtoo. Ja se, että minä ensi vuosina en tule kuitenkaan olemaan paljon
kotona, niin minullehan se on sangen huoletonta. Tulen levähtämään vaan
aina kotiin ja saatan taas lähteä kuin jänis haavalta, milloin vaan
asiat vaativat. Ja mikä paras, niin on Hanna talouden päällä, jonka
tietää, ettei tarvitse jälkeen haravamiestä eikä honkiin horjahtele.
Sitten jos Jukke tai Topias ottaa emännän, eivätkä tyytyne Hannan
hallintoon, niin niitten perinnöllähän voivat sitten ostaa Hannan osan
ja meille jää koti Tannilaan. Köyhiä ne eivät ota. Sehän on merkki
siitä, kun Hannalle ovat kainia kantaneet sentähden, että se meni
köyhään naimiseen rikkaan ehdolla. Se on totta, että jos ne eivät saa
rikkaita, niin ne elävät ilman ja siltä varalta ne juuri siihen Hannaa
hommaavatkin... Se puoli, että minulle olisi se arvotonta muuttaa
Vaaralaan vaimoni kotitaloon asumaan, on kuitenkin pieni asia. Se on
kyllä vanha sananlasku, että vaimonsa kotona miniän lusikalla
syötetään, mutta enpä minä kauvan ole aina heidän miniänään. Sen
pikemmin malttaa taas lähteä. Niin sille, missä arvossa ne sillä kotona
oloajalla pitävät, on sama. Miniän lusikalla minua ei syötetä niin
kauvan kuin on Hanna emäntänä, se on vissi tosi. No niin... Mutta mikä
on kuitenkin tuo kammo, joka varistaa mieltäni?... Tuntuu kuin vankila
perisi, jos menisin Vaaralaan... Mutta se ei ole mahdollista... Mutta
mikä on kuitenkin tuo synkkä aavistus tunnon syvyydessä?... Lienee se
vaan joku syrjävaikutin, joka vaikuttaa veriin jotenkin estävästi
niitten säännölliseen kulkuun ja sieltä koituu sitten mieleen. Ja
tottapa se niin on, kun en jaksa ajatellakaan mitään, ei mitään
kokonaista. Lentelevät vaan ajatukset kuni poutapääskyset siintävässä
korkeudessa ja liitävät tietämättömään kaukaisuuteen ilman mitään
asiaa... Lienee se, kun illalla tuli valvotuksi myöhään ja toissa
yönäkin tuli vaan pari tuntia nukuttua. Sieltä se mahtaa koitua...
Mutta miksi se juuri tuolla tavalla vaikuttaa. Tuntuu kun menettäisin
kunniani, luotettavaisuuteni, rehellisyyteni, vilpittömyyteni ja vielä
isänmaan rakkautenikin. Mutta kaikki tämä on mahdotonta... Mahdotonta.
Seitsemän kertaa mahdotonta.»

Nämä ajatukset tunkeutuivat itsestään Antin mieleen hänen
käyskellessään vainioittensa perillä ja kokiessaan miettiä asioita. Pää
tuntui paksulta ja tahdon voima kokonaan lamautuneelta. Ajatukset vaan
pieniksi pirstaleiksi hajauneina sinkoilivat siellä ja täällä, likellä
ja kaukana.

Hän ei ollut vielä syönyt aamiaistaan. Tunsi ruuan halua ja muisti,
että Hanna huusi jälkeen, ettei mennä kauvas, hän laittaa ruokaa, niin
odottavat siellä syömään. Lapset ikävöivät kotona, kun hän aikoi käydä
vaan tallissa, ja hän palasi kotiin.

Mieli tuntui täyteläiseltä, mustalta ja kömpelöltä.



X.

Jukke kielittelee Hannaa.


Antti oli päässyt syömästä ja kallistui sängyn päälle pitkäkseen, että
eikö tulisi uni, jotta univelka tulisi kuitatuksi, ehkäpä siinä pääkin
selviäisi ja mieli puhdistuisi, ajatuksetkin kokoutuisivat ja
antautuisivat paremmin tahdon palvelukseen kuin nyt. Mutta ei siinä
tullut unta. Otti sen Kirjallisuuden Seuran kirjeen, katseli sitä siinä
aikansa kuluksi, kun muuten tuntui olevan siinä pitkänään niin soma
olla, tunsi verensä lämpenevän, silmät kävivät loistaviksi, hytkäytteli
ruumistaan, viskasi kättään ja ravisteli päätään.

»Mitä on ajatella kotioloista, sen pikkumaisista, vähäpätöisistä
asioista, kun saa palvella koko isänmaata ja koko kansaa... Silloinko
tahtoisi kiintyä vaan pikku mättääseen, kun on omana koko kunnas... Ei,
ei... Lapsille on koti siinä, missä äiti asuu, ja minulle on matkamaja
siinä, missä lapset ja äiti ovat. Minun kotini on isänmaa.»

Katseli taas kirjettä.

»Suuresta merkityksestä isänmaallemme... Tuo on liioteltua. Jos saisin
olla edes pieninkään seiväs siinä rehdoaidassa, joka kiertää isiemme
verisiä ansioluetteloita. Tämä on suurta... Mitä maksaa tämä pikku
Tannila sen rinnalla, vaikka menisi Matin pellon ojaan... Vaikka menisi
kuin tina tuhkaan, ettei näkisi ei luun suremaa, niin se ei merkitsisi
mitään, kunhan perheellä on suojaa ja sijaa, missä ne voivat elää ja
asua. Se on vaan voitto minulle ja minun toimelleni, ettei minulla ole
haittaa kotoisista huolista», hykerehti Antti mielessään.

Mielessä oli suuri aarre, kun tunsi omistavansa voimia, että voi lähteä
kokoilemaan muinaistaruja aina niin kaukaa, mihin vaan Suomen kielellä
voi päästä ja missä Väinölän kansaa on koskaan asunut. »Sielläpä saa
itse tunkeutua kansan syvimpään muinaisuuteen, omin silmin näkemään,
omin korvin kuulemaan niitä kärsimisiä, niitä ponnistuksia, mitä
isillämme on ollut kestettävänä erämaan metsissä, mitä iloja, mitä
mielen ylennyksiä on erämaan vilpitön luonto kaukana sivistyksestä,
kaukana opista, kaukana yhteiskunnan keskuuksista asuville asukkailleen
suonut. Ja mitkä toiveet heidän elämätään ovat tukeneet.»

Mitä enemmän hän ajatteli matkastaan ja matkansa tarkoituksesta, sitä
enemmän seiviämistään selvisi, että oli Jumalan sallima eleen
muuttaminen Vaaralaan ja Hannan pääseminen lapsuutensa kotiin. Siinä
viihtyy hän monta kertaa paremmin kuin Tannilan yksinäisyydessä. Ja
vaikka mielen pohjalla tuntuikin yhä syvä kammo Vaaralaan
muuttamisesta, niin tuntui se aivan välttämättömältä sinne tuleminen;
hyvä vaan, että Jukke ja Topias rupeavat hoitamaan yhdessä tätäkin
Tannilaa ja hyvä, ettei ajatukset tahtoneet taipuakaan tekemään selkoa
sen asian vähäpätöisemmistä puolista. »Se arvo, pitäisivätkö minua
vertaisenaan tai miniän tai mieronkiertolaisen vertaisena, on
yhdentekevä. Perheeni pitää minusta aina ja missä tahansa rakastaa
minua ja ystäväni tuntevat minua. Siinä on kylliksi. Hyvä, ettei
ainakaan Jukke minulle erityistä myötätuntoisuutta osottaisikaan, joka
on aina kantanut halveksivaa mieltä», sovitteli mielessään Antti ja
kasvoissa näkyi rohkea eloisuus ja silmät säteilivät virkeästi
katsellessa lattialla leikkiviin lapsiin. Muuten vaan tuntui somalle ja
mukavalle, kun oli kotona. Siinä vakautui mielikin ja ajatukset
tuntuivat asettuneen. Mutta kun raukeus oli vielä ruumiissa, joka
tuntui kaipaavan lepoa, niin kääntyi syrjälleen, korjasi päänsä alle
pientä tyynypallukkaa, ummisti silmänsä ja heittäytyi hetkeksi
nukkumaan.

Tällä aikaa tuli taas Jukke Tannilaan ja löysi Hannan
navettakartanostaan askarehtamasta ja näkyi hänellä olevan jotakin
sanomista. Katsahti ympärilleen näkyikö Anttia. Mutta kun ei näkynyt,
niin rykäsi, nyökäytti päätään ja alkoi:

»Luulisi tuota Anttia outo muuksikin, kun se noin rakkaasti osaa
sukerehtaa perheensä kanssa, kuten äskenkin. Oikein ilkeäkseni kävi,
että pois piti lähteä.»

»No, hyvänen aika», virkkoi Hanna totisesti. »Mitä siinä nyt oli
äskenkin sinun mielestäsi niin liikaa?... Mikä se sitten on Antti muu
kuin rakas perheelleen? Rakas ja hyvä hän on aina minulle.»

»Hym ... kun ei olisi muita rakkaampia kuin sinä... Ei se ole kaikki
kultaa joka kiiltää», vastasi Jukke ylenkatseellisesti ja kylmästi.

Hanna tunsi ilkeän väristyksen käyvän läpi ruumiinsa, puistalti itseään
ja syvällä inholla virkkoi:

»Hyi... Minä en usko semmoista Antista... En usko, en vaikka.»

»Usko eli elä, se on vallassasi. Vaan minä uskon ja sen tähden käypikin
minuun niin pahasti kun se sitten joukolleen näyttäytyy niin hyvänä»,
kertoili Jukke tosissaan.

Hanna inholla puistalti päätään ja kylmästi lisäsi:

»Hyi... En minä viitsi kuunnella koko puhetta. Hyi... Mikä sinun nyt
pani puhumaan Antista sellaista?»

Jukke rykäsi ja jatkoi:

»Eipähän erityisesti mikään ole pannut puhumaan. Vähä kai siitä minulle
on saapaa tai lähtevää, kun ei sinua liikuttane. Sanoinpahan vaan sen
tähden, kun näyttää tuo elämä niin liposalta, että jos sinä siihen
humallut, ettet raskisikaan lähteä Tannilasta pois eikä tulisi siitä
meidän yhdeksi taloksi rupeuksesta mitään, ennenkun se kerkiää rahansa
hurvitella.»

Hannan silmät tulistuivat, kasvot kuohahtivat ja vihaisesti lisäsi:

»Huih... Sentähdenkö sinä sitä olet ruvennut puhumaan, että minä
paremmin taipuisin sinun kauppoihisi yhdeksi taloksi rupeamiseen...
Päinvastoin toki vaikuttaa se puheesi minuun... Olisinko hullu, kun
laittaisin Antin teidän halveksittavaksenne ja joka päivä
osotettavaksenne sellaiseksi. Jumala varjelkoon toki. Meillä on koti
tässä, pitäkää kotinne ja sillä hyvä.»

Jukke murnisteli muotoaan, punalti päätään, rykäsi ja tekeytyi
asialliseksi:

»En minä sitä luullut, että se sinuun niin koskee. Olisinhan minä tuon
nytkin niinkuin ennenkin voinut olla sanomatta, jos tuoksi olisin
tiennyt. Ja ensi kertahan tuo vasta olikin, se kuin illalla ja nyt
sanoin, ja saattaahan tuo olla viimeinenkin, kun se sinuun niin pahaa
tekee... Ja kukapa Anttia muuten miehenä sen vian vuoksi halveksii?
Kyllä Antti siltä miehenä menee. Kyllä minä pidän Antista. Jos minä en
Antista pitäisi enempi kuin tavallisesta tukkilaisesta, niin olisinko
minä lähtenyt sitä hakemaan Suvannoltakin ja mitäpä hänessä onkaan
moittimista, mieshän se on kuin mies. Ja kyllä me sovitaan Antin
kanssa.»

Hanna ei puhunut mitään, ynseämielisenä vaan askarteli karjansa kanssa,
niin Jukke yhä jatkoi ja tekeytyi ystävällisemmäksi:

»No, koska se sinuun niin pahaa teki, niin minä lupaan, etten enää
koskaan virka mitään Antin niistä asioista. Kyllä minä saatan pitää
suuni kiini tästäkin lähtien, kuten tähänkin asti. Jokahinen pitäköön
tapansa... Mutta sitä minun piti vaan sanoa, että niistä rahoista
pitäisit huolta, ettei se niitä kerkiäisi hurvitella.»

»Minä pitäisin huolta! Hyh... Minä pitäisin huolta Antin rahoista! Se
joka tietää saaneensa rahat, niin se pitää huolen niistä itse», virkkoi
Hanna ylpeästi ja kävellä reimotti tupaan eikä perustanut Jukesta
mitään.

Jukke oli kahdella päällä tullakko perässä tupaan ja mietti ympäri
päänsä tekosyytä, mitä hän asianaan pitäisi, Antin puheille tullessaan.
Mutta ei löytänyt mitään, niin kävi tallissa katsomassa oritta ja
omantunnon vaivaisena käveli metsään sieltä aikojaan myöten mennäkseen
kotiinsa, kun metsän yksinäisyydessä saisi mietityksi keinon, miten
Hannan saisi hyvitetyksi. Mutta pahalta se vaan tuntui, kun Hanna niin
sanoi kieltävästi siitä yhdeksi taloksi rupeamisesta.



XI.

Antti lupautuu Vaaralaan yhdeksi taloksi.


Ilta oli jo kulunut myöhäiseksi, lapset olivat yöteloillaan nukkumassa.
Isä ja äiti valvoivat tuvassa, istuen tuoleilla lampun valossa, ja
puhelivat paremmin kahden keskisiä asioitaan. Mutta äiti ei voinut olla
ilomielinen, vaikka hän koettikin. Koko iltapäivän oli ollut mieli paha
ja umpinainen. Oli hän navetan loukossa itkenytkin, mutta ei se
siitäkään oikein selvinnyt, yhä se vaan oli raskas eikä edes tiennyt
syytä, minkä tähden se oli raskas. Siitä Juken puheesta hän ei
perustanut eikä ottanut ollenkaan ajatellakseen, olkoonpa miten
tahansa. Vaan sen puheen johdosta se kuitenkin tuntui olevan, vaikka ei
tiennyt oikein minkä tähden se oli. Vaikkapa hän oli jo ennen mieleensä
painanut Vaaralaan menemisen, mutta ei hän siitäkään huolinut, vaikkapa
ei tulisikaan sinne menoa. Ja kun yhä tunsi Juken mielen että se haluaa
saada kaikki rahat Antilta, niin arveli kerrassaan heittää pois koko
homman, sillä se tuntui pahalta, että Antti, joka on rahat tienannut,
ei saisi niitä määrätä, mihin ne tulevat pantavaksi. Mutta ei
sittenkään tiennyt, minkätähden se mieli tuntui apealta, että
puheleminen isän kanssa ei tahtonut sujua niinkuin aina ennen.

Tämän huomasi Anttikin ja tahtoi tietää syytä, mikä se on tullut, mutta
sai vaan vastauksen:

»En tiedä itsekään.»

Antti tuli levottomaksi, luuli, että hän on sen sillä vaikuttanut, kun
päivällä ei antanut minkäänlaista vastausta vaimonsa esitykseen
Vaaralaan muuttamisesta:

»Onko sinulla siitä paha mieli, kun et päivällä saanut minulta
vastausta siihen Vaaralaan menemistuumaasi. Mutta, hyvä äiti, minä en
voinut silloin siihen vastata, ennenkun sain ajatella, vaan nyt kyllä
voin sanoa jotakin. Onko sinulla todellakin siitä raskas mieli?»

»Eikö tuo liene osaksi siitäkin», virkoi Hanna tyynesti, »ja paljokopa
tuolle toisinaan pitänee, mutta paraneepahan siitä taas, kun on aikansa
pahana... No, mitä siitä Vaaralaan muuttamisesta sitten olet
ajatellut?»

»Siitä on minulla sanottavaa ainoastaan yksi sana», vastasi Antti
iloisesti ja päättäväisesti. »Se on se, että sen asian kanssa saat sinä
tehdä aivan mielesi mukaan. Jos Vaaralaan meneminen on sinulle hyvä,
niin se on minullekin.»

Hannalta hyrähti sydämmellinen nauru. Se pullahti aivan sydammen
pohjasta, aivan omasta pakostaan, ennenkun itse kerkesi ajatellakaan
mitään ja sen naurun mukana tulvahti ulos kaikki ilmaan se mielen
raskaus, jonka syytä hän ei oikeastaan ennen tiennyt. Ja
silmänräpäyksessä remahti mieli hyväksi ja iloiseksi kuni kytevä tuli
kuiviin risuihin päästyään tuprahtaa ilmiliekeiksi ja synnyttää
riehakan hulmuavan tulen.

Hanna tahtoi sanoa jotakin Antille vastaukseksi, mutta suuhun ei tullut
mitään asiallista sanaa eikä kuitenkaan voinut sanomattakaan olla, niin
kallisti päänsä Antin olkapäähän, kierti toisen kätensä hänen ympärille
ja lämpimästi virkkoi:

»Voi, kun sinä olet hyvä.»

Nyt Antti ymmärsi, että varmaan se Hannan raskas mieli oli siitä kun ei
päivällä saanut häneltä vastausta ja ymmärsi, että Hannan mielessä on
hyvinkin suuresta arvosta Vaaralaan muuttaminen. Ehkäpä oikein
tuskallisesti pelkäsi hänen estämistään. Niin mielessä syntyi pakko
puhua suunsa puhtaaksi omasta puolestaan, puristi Hannan käden käteensä
ja alkoi oikein vakavasti ja sydämmellisesti puhelemaan:

»Äiti kulta. Enhän toki tahdo sinua estää siitä aikeesta. Minulla kyllä
tuntuu salainen kammo sitä vastaan, vaan se mahtanee syntyä siitä, kun
ne Vaaralaiset ovat minua köyhyyteni tähden halveksineet. Mutta nythän
ovat asiat toisin. Ukko on haudassa, josta tuon halveksimisen juuri
lienee ollutkin. Ja meillä on nyt koti, kuten heilläkin; siinäkin
suhteessa olemme yhdenvertaisia. Se puoli, miten talon hallinto
rupeaisi Jukella luonnistamaan, on vielä tietymätön, kun ukko on tähän
asti hoitanut, mutta ovathan Jukke ja Topias toimeliaat miehet ja kun
ovat vielä muun lisäksi aivan viinaan menemättömät, niin voipihan
niistä toivoa hyvääkin. Ja koeteltuaanhan sen näkee. Ei suinkaan siinä
pitkälle pääse. Jos ei ala näyttää talon hallinto vetelevän, niin
eroamme pois tänne omaan Tannilaamme. Kunpa onnistuisi edes
kymmenisenkään vuotta, jonka aikaa kestää minulla nämäkin
talvimatkustukset, että melkein koko vuodet tulen olemaan poissa
kotoa.»

»Kymmenen vuotta! Voi hirmuista!» keskeytti Hanna kauhistuen.

»Niin. Ainakin kymmenisen vuotta kestää minulla matkustusta», jatkoi
Antti. »Niin, sen ajan jos hoitaisivat taloja ja talouksia hyvästi,
niin olisi kiitos keikaus. Minä puolestani mitä ansaitsen antaisin
ilolla yhteisen talon hallintoon, ettei siitä syntyisi kannemieliä,
että minä omituista kassaa kokoon.»

»No, antaisitko sinä yhteiseen pesään nyt nekin rahat mitä nyt sinulla
on?» keskeytti Hanna.

»Aivan mielelläni. Mitäs minä näillä tekisin», jatkoi Antti, »kun
minulle tulee valmiit matkarahat Suomen Kirjallisuuden Seuralta, niin
mitäs minä näillä tekisin?»

»Entäs tuon oriin?»

»Taloonpa tietenkin. Mutta sillä välipuheella, ettei sitä saa hävittää.
Se vaan olisi minun nimikkonani, sitä käytettäisiin vaan talon työhön,
ja silloin kun olisin kotona, niin käyttäisin sitä missä tarvitsen. Ja
jos erottaisiin, niin toisimme mukanamme tänne.»

»Kyllähän siitä Jukke pitäisi hyvän huolen. Sillä oikein mieli tekee
sitä, kun hänellä ei ole nimikkoa», jatkoi Hanna.

»Senhän minä uskon», mukautti Antti. »Ja tällä tavalla ajatellen se
homma ei ole kuin paljasta hyvää ja minun puolestani on se päätetty,
että kun sinä et luule voivasi hoitaa tätä kotia, niin mennään
Vaaralaan.»

Hanna puolestaan tahtoi sanoa jotakin, mutta se äsköinen väittely Juken
kanssa kangerti mielessä, ettei hän saanut sujumaan sanoiksi, niinkuin
olisi tahtonut, että mieli olisi tyhjentynyt kokonaan siitä Juken
kanssa väittelystä. Sanoi vaan:

»Minullahan se on koti Vaaralassa ja minä menen sinne kotiini. Vaan
entäs isä?»

Tuo sana »entäs isä» sälähti Antin mielessä kipeästi. Ei hän sitä olisi
suonut äidin suusta kuulevansa ja herätti se kokonaan eloon sen kammon
tunteen, mutta sen hän kuitenkin salasi ja ystävällisesti vakuutti:

»Hyvänen aika. Minullehan on koti siinä, missä sinä olet. Löytäisin
sinut lasten kanssa vaikka kuusen juurelta tai kantoiselta aholta, niin
siinä olisi silloin kotini.»

Jäi ajattelemaan: isänmaa on minun kotini. Sen lapsi minä olen ja jään
olemaan.

Mutta ulkoa kuului kiireitä askeleita. Ovi aukeni ja sisään astui
Kokkolan Eero, Antin lapsuuden ystävä, joka tuli tervehtimään Anttia,
kun kuuli, että hän on jo kotona.

Silloin Hanna siirtyi pois ja siihen katkesi keskustelu Antin kanssa ja
mieleen jäi yhäkin kangertamaan se äsköinen kiista Juken kanssa.

Mutta miesten puhe kiertyi Jerusalemin suutariin. Se puhe veti
puoleensa Hannankin ajatukset. Hän oli aina kuullut sitä mainittavan,
vaan ei koskaan kuullut, minkälainen kulkija se oikeastaan on. Niin
saadakseen kuulla siitä enemmän kiinnitti korvansa miesten puheeseen.

Antti kertoessaan matkustuksestaan mainitsi vertaukseksi: »Saa kulkea
myötään kuin Jerusalemin suutari, mistähän sitten se hokeminen
lieneekään kotoisin ja peräisin.»

»Sillä on hyvin syvä peruste», selvitteli Eero. »Sehän on Vapahtaja
ennen aikoinaan täällä ollessaan ja käyskellessään köyhyydessä talosta
taloon pistäytynyt Jerusalemin takalistolla asuvan suutarin majaan tai
mökkiin vai mikä tuolla lienee ollut ja pyytänyt sijaa levätäkseen,
semmoista rehuvuodetta vaan ja eipähän niissä semmoisissa taloissa
höyhenpatjoja lienekään. Mutta suutari ei ollut antanut edes istuakaan,
sitä vähemmän huonoakaan vuodetta. Oli vaan ylpeästi käskenyt pois.
Vaan Vapahtajalle oli se pistänyt närille, oli hiukan karmistautunut ja
tiukasti sanonut ukolle: Koska sinä et suo minulle lepoa, et huonoakaan
vuoderania anna levätä kutjottaakseni etkä pahaistakaan jakkaraa
istuakseni etkä huonoakaan suojarähjää lämmitelläkseni, niin sinun
pitää kävellä yöt päivät maailman loppuun asti. Ukko ei ollut sen
enempi kuunnellut eikä ollut joutanut aprikoimaan. Oli vaan pistänyt
takki-ärmäkän päällensä, paahkilot jalkoihinsa, laukkurepun kainaloonsa
ja lähtenyt astua hynttäsemään. Ja sillä tiellä on mies kävelemässä
tänäkin päivänä... Sillä ei kuulu kuluvan kengät eikä vaatteet
ollenkaan. Ne samat tamineet kuuluvat olevan miehellä päällä aivan
samanlaisessa kunnossa kuin lähtiessäkin.»

Antti heittäytyi hieman leikilliseksi ja naurahtaen keskeytti:

»Mutta vaatteessa sillä ei paljoa kulu, jos tuolla ei liene isot
tulotkaan.»

Eero näki, että Hanna kuuntelee hänen kertomustaan oikein pystystä
korvin, niin ei ollut kuulevinaankaan Antin puhetta, jatkoi vaan
kertomustaan tosissaan:

»Kuuluu se joskus pistäytyvän talossa, vaan ei se kuulu kauvan
siekailevan eikä puhuvan mitään. Suurehko koukkuhartiainen
suuripartainen ukon kohjake se kuuluu olevan. Ja juutalaismuotinen
sinertävä, alle polven yltävä verkatakki-kauhtana kuuluu olevan päällä,
pieni laukkureppu kainalossa ja suuret koirakinttaat käsissä kesällä ja
tavella. Ja siitä sen kuuluu tuntevan, että sillä kuuluu valkeat
elottomat silmät kuin talipalaset seisovan päässä ihan rävähtämättä
yönsä päivänsä, ihan liikkumattomina. Että jos mielii katsoa ylös
esimerkiksi Otavan kulkua, niin pään pitää kääntyä niin paljon
niskoille, että silmät tulee vasten Otavaa. Ja samoin jos virstan
patsaasta tahtoisi katsoa vieläkö on monta jälellä, niin pään pitää
kiertyä kohti. Minun isäni sen oli kerran nähnyt. Paljas, kurttuinen
kaula ja musta kuin koukun varsi oli ukolla kumottanut.»

»Tosi on asia. Elossa on viimeinen kertoja», keskeytti Antti
naurahtaen.

Eero puistalti päätään ja toimessaan lisäsi:

»Tosi se kyllä kuuluu olevan. Isä on puhunut monta kertaa ja se ei ole
mikään hokare mies, se ei kyllä jaarittele joutavia. Ja sen
suutarirahjuksen elämän tarinan se oli kuullut isänsä isältä, siltä
mainiolta Tarhalan tietäjältä. Siltä, joka oli palavassa uunissakin
saattanut käydä eikä ollut yksikään karva kärähtänyt, vaikka partakin
oli ollut kuin katajapensas. Siltä se kuului isä kuulleen, niin tosi se
kyllä asia on.»

»Paraspahan olisi ollut ukolle kuin olisi antanut vieraan levätä
mökissään minkä hän olisi mahtanut viihtyäkin, niin olisi asiat
selvinneet vähemmällä kävelyllä», katkasi Antti.

»Ei sillä kuulunut saavan pilkkautua. Se kuului panevan samalla tavalla
kävelemään. Jos ken ylimieli kuului ilventelevän, niin ukko kuului
kerran vaan vihasesti katsoa mulauttavan ja koirakinttaallaan
viittaavan matkan suuntaa, niin elä muuta kuin pane saapas heilumaan.»

»Hui, kun on ilkeä koko tarina», keskeytti Hanna. »Kuoliaaksi kai minä
säikähtäisin, jos tulisi esimerkiksi tänne silloin kuin minä lasten
kanssa olen täällä tuvassa. Huh, kun käypi oikein iholleni.»

Eero kun kuuli, että se Hannaan vaikuttaa pahaa, niin lopetti sen
suutarin tarinan ja kääntyi Antin kanssa jatkamaan puhetta entisistä ja
vereksistä retkeilemisistä.

Mutta Hanna ei päässyt siitä suutarin kammosta erilleen, vaan mieleen
kantautui, että mistä tietää sitäkin kulkijaa milloin sattuu kohti,
niin säikähtää vaivaisen omiksi lapset ja itse.

Tuo kammo tuntui olevan ikäänkuin kehottajana Vaaralaan menemään.
Siellä ei tarvitse koskaan olla yksinään. Ja toiselta puolen selvisi se
seikka, että sillä tavalla saa Vaaralasta jaetuksi hänen maaosuutensa
pois, johon ei muuten niinkään helposti pääsisi käsiksi.

»Ja siihen nähden on Jukellakin pakko pitää Anttia vertaisenaan. Kun
Anttia rupeavat halveksimaan, niin silloin he antavat syytä eroamiseen.
Kas, siinä on nappula, jossa Jukke pysyy. Omiksi kaulavilloikseen se
takanakin Jukke panettelee Anttia. Minä osaan nyt muistuttaa Jukkea
ihan ensi kerralla, kun kuulen vaan Antista ylenkatseellisen sanan.
Sepä vasta kumma oli, etten äsken jo pukannut sille sitä temppua eteen.
Sen hän kyllä saa tietää, etten minä vastakaan Antista rupea uskomaan
senlaisia juttuja», ajatteli Hanna ja mieleen vakautui Vaaralaan
muuttaminen, mitä pikemmin sitä parempi. Ei kuitenkaan aikonut vasta
aluksi Jukelle sitä ruveta puhumaan. Jukke siitä tulisi vaan
ylpeämmäksi ja toisekseen mikäpä sinne nyt oli niin kiirekään, kun isä
oli kotona.



XII.

Antti perheineen muuttaa Vaaralaan.


Välikirjat oli Vaaralan miesten kanssa tehty ja päätetty peikoine
perheineen muuttaa Vaaralaan asumaan.

Viime yönsä vietti Antti Tannilassa.

Katkonaisesti hän nukkui ja säikähtäen heräsi joka kerran. Oli kuin
henkihaltijattaret olisivat olleet vihoissaan eivätkä voineet suoda
lepoa.

Paljon ennen päivää hän jo kokonaan valveutui ja mieli oli musta kuin
terva; hän ei tiennyt mistä se oli. Muusta kuin isänmaallisista
asioista hän ei antautunut puhumaan sanaakaan kenenkään kanssa. Mutta
siihen hänelle ei ollut toveria, niin sai olla aivan mykkänä,
ainoastaan itsekseen hyräili Suonion isänmaan virttä, hyräili useita
kertoja ja koko sielu oli auki sille virrelle. Kun lopetti hyräilynsä,
niin rinta pullistui, kasvot loistivat ja puoliääneen lausui:

    Vaan mitä mahtavinkin vois,
    Jos voimaa sult' ei saanut ois.

Havaitsi että päivän valkeus on alussa, niin alkoi toimittautua
lähtemään ja oli iloinen että sai itkeä muutamia kyyneliä hyvitteeksi
Tannilan henkihaltijattarille. Se puhdisti mieltä paljon.

Valkeneva päivä oli jo hohtavana koitteena itäetelän taivaanrannalla.
Auringon kohdalla taivaanrantaa vuorien harjalla kimmelteli hohtava
soihtu, josta punertavan kumakka valo virtaili kaikkialle sekä vuoriin
että laaksoihin. Ja koko avaruus henkäili, sulouneen vaipuneena.

Tämän hetken valitsi Antti tullakseen Vaaralaan. Mutta Vaaralan
kartanopellon vaiheella olevalla särkällä, sen korkeimmalla kummun
harjalla, vuosikymmenistä ennen seisoi paja, jonka jäätynyt ahjoraunio
nurmipeitteisenä näkyi vielä kummulla. Antti tunsi voimakkaan halun
nousta kummulle.

Sen kolkon lumikattoisen ahjoraunion nurkalle pani hän aidaksen palasen
ja mitään erityistä ajattelematta istahti siihen aidaksen kappaleelle.
Mutta tunsi hyvän olevan olla.

Ja kun heitti katseensa avaruuteen, niin ikäänkuin löysi itsensä
jostakin äärettömän suuresta valtakunnan salista, jossa säilytettiin
kaikki valtakunnan ikimuistettavat muistomerkit, jossa monien
pyhimysten ja kaikkien suurten miesten sankarikuvat vakavina seisoivat
muistuttamassa kansajoukkojen ikäkauteisia vaiheita. Mutta hymyhuulin
ja rauhan pyhä kajastus otsalla he seisoivat tänä hetkenä.

Kaukana ja likellä, vuorissa ja laaksoissa vaelteli Antin rauhaton
silmä. Ja menneitten päivien muistoja, ikäviä ja hauskoja kertyi
avonaiseen sydämmeen. Tuo luonnon puhdas ja vakava rauha
tyynnytti mielen, rauhoitti sielun, unnutti melkein haaveileviin
lemmenhoureisiin. Olo siinä tuntui lystiltä, hauskalta, ettei itsekään
tiennyt minkä tähden se niin hauskalta tuntuu. Rinta hieman hytkähteli
ja suonissa virtaili lämmin veri.

Kiertyipä ajatukset niihin päiviin, jolloin se ahjoraunio oli lämmin,
jolla istui.

»Vuosikymmen taaksepäin kevään auer siniverhoonsa vaatehti kaukaiset
vuoret. Etelän lenseä tuuli raskaasti puhalteli auringonpaisteisessa
ilmassa. Räystäistä juoksi oistonaan vesi ja kuloiset mättäät kummun
liepeillä kiirehtivät näkyviin.

»Tuossa, yksi askel tästä vaan, seisoi aarniopölkky ja pölkyllä ankara
alasin. Ja tässä kohisi säkeniä tupruutteleva, valtainen ahjo. Tässä
näitten vaiheella hikisenä ja tulehtuneena liehuin tulen ja vasaran
avulla kuonnutellen suuria rautoja kaikenlaisiksi työkaluiksi taloon.

»Olin köyhä kiertelevä rautaseppä. Mutta poveni, rohkeutta ja intoa
täysi, uhkui eloa, uhkui voimaa.

»Tuolla kartanon vaiheella päivänsä askareilla karjaansa hoitaen
käyskeli raikkaasti neitonen nuori, katseli ja kuunteli jyskettä pajan,
kuunteli kaikua raskaan moukarin, kuunteli kalketta virkeän vasaran ja
elon tuoreutta lainehti heleät kasvot.

»Silloin tunsin ennestään minulle uppo-oudon rakkauden vastustamattoman
voiman... Silloinko... Oi silloinko jo onnetar kuiskasi: Tuossa on
kotisi, tuossa, jonka akkunat nyt leimuvat kuni tulessa, syttyneet
taivaan rannan hohtovalosta... Oi tuossako todellakin on minun
kotini... Se on selittämätöntä.»

Ajatteli Antti niitä päiviä, jolloin hän Hannan tuli tuntemaan,
muisteli kaikkia vaiheita, mistä kautta oli elon tie kulkenut tähän ja
selvä johdonmukaisuus näkyi siinä matkassa ja näytti se jo ennen hänen
syntymistään määrätyksi. Ja tämäkin päivä vaiheineen näytti niin täysin
liitetyn siihen johdonmukaiseen elon rataan, ettei se voinut toisin
olla.

Tunnon pohjalla kuitenkin kaikui maanalainen järisyttävä kaiku siitä
kammosta, että hän autioksi jätti ansaitsemalla saadun pienen kodon.
Mutta syvä nöyryyden tunne povessaan nousi seisalleen Antti. Katsahti
vielä Tannilan mykkiä huoneita ja lähti kaitasta peltojen välipiennarta
kulkevaa suoraa polkua astuskelemaan Vaaralan taloon.

Vaaralan asukkaat ottivat Antin mielihyvällä vastaan ja johtivat
perikammariin, jonka kahteen akkunaan avautui idästä länteen kaikki
etelänpuolinen taivaan kansi. Ja sen alla silmän siintämä avaruus
täynnä vuoria, laaksoja, peltoja, niittyjä taloineen.

Vähäpuheisena ja lyhyesti vaan vastaillen talonväen kyselemisiin
istuskeli Antti ja katseli ulos laajaan avaruuteen, jota taivaan
rannalla hiipivä aurinko ruusuhohteisella valollaan kultaili.

Tämän kammarin hän tahtoi asuakseen, joka mielellään hänelle
luvattiinkin.

Talon ihmiset näkivät, että Antti oli vähäpuheisella tuulella, niin
poistuivat kammarista ja jättivät yksinään.

Jukke, joka oli jo ruunikon saanut silloin haltuunsa, kun välikirjat
oli tehty, ja tuonut sen Vaaralaan, näki, että Antti tuli jo
myötyrikseen, niin haki ruunikolla muun perheen Tannilasta. Pienen
tuokion oli vaan Antti ollut yksinään kammarissa ja nautinnolla
katsellut talven kahleisiin rauhaisesti kytkeytyvää luontoa, kun
juoksevan hevosen ja painokkaan reen kahaus kuului rappusten edestä. Ja
kohta sen perästä alkoi kuulua askeleita kammariin päin.

Antti arvasi tulijat, aukasi kammarin oven ja iloinen ihastus levisi
kasvoihin kun näki perheensä rientävän vastaan.

Matilla pieni myssy päässä, lyhkänen villanuttu päällä, sievästi
napissa kiini. Leveät, lyhytlahkeiset harmaat housut ja pienet
lippakengät valkeitten sukkain päällä töpötti jalassa. Pikkuiset
valkeat lapaset suorana käsissä ja suu sievässä mytyssä
pyöreäsilmäisenä astua hippasi äidin edellä.

Pieni Kaisu, pitkäläntä kolttu päällä, pienet ruojukengät jaloissa,
naurusuisena vähän lengoilla jaloillaan astua teutaroi äidin rinnalla.
Ja Manti punaposkisena, pienet kirjasuiset lapaset käsissään, astua
sipsutti äidin perässä tullessa Vaaralan salissa isää vastaan, josta
isän saattamana tulivat kammariin. Äiti iloisena riisui
päällysvaatteensa pois, riisui Mattia ja Kaisua ja naureskellen
virkkoi:

»Vai sanan puhumatta se isä lähti Tannilasta. Kyllä mekin arvasimme,
kun näimme isän lähtevän tänne päin, että tänne se tulee, niin heti
mekin panimme pillit pussiin ja...»

»Minkälaiset pillit?» katkasi Manti äidin puheen ja katsoa leimautti
äitiin. Äiti taputti Kaisua punottavaan poskeen ja naurahtaen vastasi:

»Tämmöiset pillit kuin tämä Kaisu ja tuo Mattikin.»

Mantilta hykähti lysti nauru, pyörähti pois äidin luota ja
pyörähtäessään lystikkäästi virkkoi:

»Ne onkin koko pillit.» Sen sanottuaan riisui hänkin päällysvaatteet
päältään, pani ne nauloihin ja kepsasteli kuni kotonaan.

Äiti sai Matin ja Kaisun riisutuksi huonepukineilleen, niin istahti
isän lähelle tuolille.

Siihen isän ja äidin luokse kokoutuivat lapsetkin ja kun näkivät isän
katselevan kauvas, niin hekin kyselivät kaukaa näkyvien talojen ja
vuorien, järvien ja virtojen nimiä.

Niitä mielellään neuvoi isä ja tunsi olevansa taas kotonaan. Mielen
pohjaltakin se jäytävä tunne Tannilan jättämisestä tuntui haihtuvan. Ja
nyt hän ajatteli että tuo tunnon pohjalta kohoava ääni on vaan raskas
kaipion tunne, jonka vaelteleva mies tuntee povessaan kaikkialla
ollessaan kaukana kodistaan. Siten tukehdutti sielunsa syvyyteen ne
tunnon sanattomat kuiskaukset Tannilan kadottamisesta ja alkoi pitää
Vaaralaa kotinaan ja sitä korkealla kivijalalla, suurelle vaihtelevalle
luonnolle alttiina seisovaa suuriakkunaista kammaria asuntonaan. Kaikki
muu tuntui olevan mennyttä. Mutta siitä vähät, kunhan isänmaa oli
jälellä, jonka rauhasta läikkyvät emon kasvot nytkin hymyilivät
poikansa puoleen.



XIII.

Jukke Kopolassa kosimistuumissa.


Siiri oli isätön ja äiditön tyttö. Häneltä oli ensin kuollut äiti,
joten hän isänsä uudelleen naitua, sai äitipuolen. Mutta sitten kuoli
isä, joten hän, äitipuolensa mentyä uusiin naimisiin, sai isäpuolen.
Äitipuolensa oli hurskas ihminen ja piti velvollisuutenaan kasvattaa
äiditöntä ja isätöntä Siiriä kuin omaa lastaan. Eikä Siirille äidin
vaihtumisesta ollutkaan mitään muuta vahinkoa kuin se, että täytyi
kaksiviikkoisena jättää äidin rinta ja nälän hätyyttäessä tyytyä
tuppoon. Ja vaikka äitipuolensa kaksiviikkoisesta lähtien häntä hoiti
ja kasvatti, niin ei penniäkään koskaan tahtonut palkkaa, joten
Siirin perintörahat saivat huoltajan takana kasvaa ja säilyä hänen
omaksi hyväkseen. Mutta sen hän lapsen kuuliaisuuden osotteeksi
kasvattiäitiään kohtaan Siiriltä vaati, että Siiri ei saisi mennä
naimisiin sellaiseen paikkaan, johon hän ei tahtoisi suostua. Ja ennen
kaikkea hän tahtoi Siirin tulevan Jumalaa pelkäävään ja hurskaasen
perheesen. Siinä tapauksessa olivatkin jo monet kosijat saaneet palata
nolona kotiinsa ja tyytyä Jokelan rukkasiin.

Kopolan ukko se oli Siirin huoltaja ja hänkin oli Siirin rahoista
pitänyt hyvän huolen, että ne olivat kasvaneet korkoja. Olivat ne jo
kappaleessa viidennellä tuhannella, vaikka alussa ei ollut kuin vähän
yli kolmen. Ja hänkin toivoi puolestaan, että Siiri tulisi kelpo
naimiseen, ettei nuo hänen huolella hoitamansa orpolapsen rahat
joutuisi vettä juomaan. Tätä paitsi Siiri oli niin kelpo tyttö, että
muutenkin hän toivoi sille parasta mitä voi.

Tämän kaiken tiesi Jukke. Niin nyt ennen kaikkea oli saatava ukko
Koponen puolelleen ja jos se onnistuu, niin sen avulla taivuttaa Siirin
kasvateäiti ja siten päästä likenemään Siiriä.

Tämän aikeen perille ajamiseen ryhtyminen ei ollut koskaan sen parempi
kuin nyt ja yhdenkin päivän viivyttäminen saattoi tuottaa sen, että
toinen kerkesi päästä eteen.

Rommakkoon oli Vaaralan ukko-vainaalla tuhannen markan velka ja
rommakkolainen oli ukon kuoltua kutsunut Jukkea ja Topiasta puheilleeen
edes uudistamaan velkakirjan, kun entinen velkakirja oli vainaan
antama. Jukke ja Topias Antin kanssa yhdeksi taloksi ruvetessa olivat
tuumanneet, että ne Antin antamat tuhannen markkaa viedään sinne
Rommakkoon. Antista se tuuma oli aivan mieleen. Nyt Jukke ei
viivyttänyt asiaa, vaan tänä iltana puhdisti ruunikon ajokalut ja
laittoi reen valmiiksi, että huomeisaamuna ylös noustuaan lähtisi
sinne. Ja Rommakkoon kulki tie Kopolan kautta. Siten oli yksi tie,
kaksi asiaa. Mutta ensin oli mentävä Kopolaan saamaan tietoja, miten on
meinattava.

Kopolan ukko oli Juken isävainaan hyvä ystävä ja lupasi toimia asian
hyväksi Jokelassa niin paljon kuin taisi. Aikoi toimittaa, että Siiri
kasvateäitinsä kanssa tulee Suvannon markkinoihin jo markkinain
aattopäivänä, jossa sitten annetaan kihlat ja pidetään pienet kekkerit.
Ja sentähden varotteli Jukkea, ettei saisi hävitellä rahojaan vähäksi.

»Semmoisissa asioissa ei saa olla naukumaijan poika eikä viiden pennin
mies. Parempi on antaa rommakkolaisen odottaa siksi kuin tämä asia on
läpi menty. Raha on jäämähän parempi, kuin on kesken loppumahan, on
sananlaskukin. Eikähän rahat ruokaa tahdo, eikä paljoa paina. Kyllähän
ne helposti miehen mukana kulkevat», vakuutteli ukko.

Jukke nyökäytti päätään ja mukautteli:

»Juu, juu, kyllä minä käsitän asian. Juu, kyllä käsitän ja ymmärrän.
Minä teen aivan, kuten te tahdotte. Mulla ei muutama satamarkkanen
kalketa, ei sinne eikä tänne, sen saatte sanoa Siirillekin.»

Kaivoi povestaan paperikäärön, jossa oli suoraltaan kymmenen uutta
satamarkkasta, joita ei ollut vielä koskaan laskulle taitettu, ja
lisäsi:

»Katsokaas tätä kääröä, tätä ei ole joka pojan taskussa. Ja tämmösiä
rahoja, ne ovatkin lekeitä ne.»

Ukko Koponen naskutti suutaan mieltymyksen osotteeksi ja hyvän tuulen
näköisenä mukautteli:

»Kyllä on, kyllä on siinä kauniita rahoja ja paljo. Kyllä ovat
kauniita.»

»Ja entäs tuo hevonen, siinä on kalu että sen rekeen viitsii istua»,
lisäsi Jukke.

»Kyllä on, kyllä on teillä, hyvästi on teillä. Kyllä sen näkee, että
hyvästi on teillä», mukautteli ukko ja naskutteli suutaan vakuudeksi.

Jukke vielä muistutti ukkoa olemaan miehenä, Jokelassa käydessään,
lupasi Suvannon markkinoilla laittaa ukolle punaisen pöydän, ja lähti
ajamaan Rommakkoon.

Jukke kertoili kahden kesken rommakkolaiselle asiain menosta, sanoi
kyllä olevan vähäsen rahaa mukanaan. Vaan Kopolan ukko käski antaa nyt
olla rahojen itsellä. Ja itsekin sen toki ymmärtää, että niinhän se on
tehtävä semmoisten asiain aikana. Pyysi rommakkolaista odottamaan vielä
vähän aikaa ja kielsi kiven kovaa kellekään hiiskahtamasta hänen
aikeestaan Siirin kanssa. Kertoili sitten loistavasti raha-asioistaan,
miten heillä tuhannen markkaa, että yksi kaksi eikä tämä ole kuin
lystin päällistä vaan muutaman tuhannen markan velan pitäminen.

Rommakkolainen uskoi kaiken tämän, antoi Juken kirjoittaa nimensä
siihen isä vainaansa velkakirjaan ja niin velka sai jäädä taas
toistaiseksi.

Nyt oli Juken mielessä asiat paremmalla kannalla kuin koskaan ennen.
Tuhannen ja viisikymmentä markkaa oli taskussa, Tannilan ruunikko
edessä, Jokelan Siiri kierroksessa ja Suvannon markkinat vähemmän kuin
kuukauden takana.

Nyt istuskellessaan ruunikon reessä Rommakosta palaillessa aukesi
maailma ja elämän tien suunta maailmassa Juken silmiin aivan täydessä
valossaan. Tyhmiltä näyttivät kaikki muut ihmiset, jotka niin ahtaasti
että puutosten keskellä menivät maailman läpi. Se on tyhmyyttä, että
ihminen on köyhä. Se on tyhmyyttä, paljasta tyhmyyttä, hiiskahti Jukke.

Nyt mielessään näki hän Siirin Vaaralan emäntänä narisevassa kengässä
käyskelevän kyökin ja kammarin väliä. Pienokainen kun kirahti
kehdossaan, niin heti äiti kiirehti luokse ja ryöpsähti kehdon päälle
sitä syöttämään. Niin, Siiri se oli Vaaralassa emäntänä ja Hanna hoiti
karjaa. Hannan lapset ne saattoivat olla pirtissä. Kammarit tarvitsi
isäntä ja emäntä. Ja navetan haju sinne kulkeutuisikin karjan hoitajan
mukana.

Mutta ennenkun Siiri tuli ensi kerran käymään Vaaralassa, oli
laitettava suuret kattolamput joka huoneeseen ja erittäin pöytälamput
parasta lajia. Ne kun kerran laittaa hyvät, niin ne ovat sitten
ikuiset. Ja jos niihen nyt muutaman tai parin satamarkkasta panee, niin
se ei ole mitään, kun niissä on ijäksi ja vielä pojan pojallekin kalua,
kun ne hyvät laittaa. Ja sitten kun öljyä ottaa tynnyrin kerrassaan,
niin se tulee helpommaksi. Jos markan edestä tai ei sitäkään
yönseudussa tulisi menemään. Vierasten aikana voisi tarvita vielä
teariinikynttilöitä. No, sen tietää Siiri...

Kaikki ihmiset näyttivät niin äärettömän tyhmiltä, jotka polttivat
esimerkiksi pärettä, jota heilläkin isävainaan aikana poltettiin. Mikä
työ siinä oli niitä laittaessa ja miten huoneet menevät paikalla
nokisiksi, kuin riihi tai paja. Siihen sijaan kun lamppuun panee tulen,
niin ei tarvitse tuhertaa, pyöräyttää ruuvia vaan sen mukaan kuin
tarvitsee isompaa tai pienempää valoa.

Niin ajatteli Jukke ja mahtava itseensä luottavaisuuden ja oman arvonsa
tunto lainehti povessa palatessa Vaaralaan.



XIV.

Jukke hankkii isännän nimeä.


Talvi koveni, järvet olivat jo jäätyneet ja tiet viitoitetut.

Antille oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta tulleet matkarahat ja
lähtö tuli Antilla ihan polttavaksi. Ei kulunut aika kotona, vaan
jouduttautui matkalle. Tervasi ja paahtoi suksensa, laittoi laukkuunsa
uuden viilekkeen, että se kestäisi. Hanna puhdisti muutamia paitoja ja
laittoi muutamia sukkaparia.

Yöllä oli satanut siitettä, joka oli kylmänyt lumen pinnalle hienoksi
jääkuoreksi ja kimalteli se jääkuori nyt nousevan auringon valossa kuin
puhtain silkki. Ja jäiset puun oksat ratisivat hennossa aamun tuulessa.

Silloin Antti oli laittanut suksensa kartanolle lähtevään asemaan ja
kaksi sompanekka-sauvaa seisoi vieressä. Hän oli vetänyt pitkät
saappaansa suoraksi jalkaansa ja kiinnittänyt niitten suut napeilla
housuihin. Pieni puuhkaniekka-turkkinsa oli päällä, lammasnahkalakki
päässä, pieni matkalaukku selässä, hohtavin kasvoin ja raikkain askelin
käveli kammarista suksilleen.

Äiti ja lapset saattoivat isää ulos ja seisahtivat katsomaan isän
lähtöä. Mutta isä pisti jalkansa suksien varpaallisiin, otti sauvat
käsiinsä, katsahti iloisen silmäyksen puhdaskasvoisiin lapsiin,
nyökäytti päätään ja potalti matkalle. Tuulen nopeudella lähti
pakenemaan itää kohti viistoon viettävää vainiota pitkin. Kaksi
rinnakkaista pientä viirua jätti kahisevat sukset kiiltävälle hangen
pinnalle ja pikku tuokio vaan, niin hiljeni suksien kahina
kuulumattomaksi ja kaukana vainioitten perillä vesakon läpi vilkkoi
isän karvainen lakki ja silmänräpäyksessä katosi kokonaan pensaitten
suojaan.

Silloin irtautuivat äidin ja lasten silmät isästä ja hyypiyksissään
palasivat kammariin takasin.

Outo tyhjyys tuntui nyt taas kotona. Alakuloisina keräytyivät lapset
akkunaan katselemaan sinne päin, mihin isä meni. Sormi suussa avoin
silmin katseli lapsukaiset ja liki itkua murtui mielet, kun tiesivät,
että isä meni kauvas.

Äitikin tahtoi itkeä. Mutta salasi kyyneleensä lapsilta, niin poistui
ulos, meni navettaan ja navetan pimeään loukkoon, antoi juosta muutamia
kuumia kyyneliä, sitten pesi kasvonsa. Hetken perästä tuli kammariin,
toi lapsille voileivät käsiin ja yhden jätti itselleen pureskellakseen
lasten mukaan ja lapsille ja itselleen huviksi.

Jukke käveli kartanon tienoilla sinne tänne, ja kova hallitseva ääni
kuului kaikkialle ylitse koko kotoisen tienoon. Jos vieraskin sattui
tulemaan, niin heti sekin huomasi, että Jukke on isäntä. Ja heti se
Jukke noin kautta rantain ilmoittikin vieraalle, että hän sitä kantaa
isännän nimeä.

Ei koskaan ennen ollut Jukke niin pitänyt isännän nimestä huolta kuin
nyt. Mutta nyt kun ihmiset tiesivät, että Antti oli tullut yhdeksi
taloksi, antanut rahansa taloon, oli nainut ja vanhempi mies ja Hanna
oli emäntänä, niin Jukke pelkäsi, että ihmiset rupeavat emännän miestä
kutsumaan isännäksi. Se olisi hirmuinen vahinko ja anteeksi antamaton
rikos, jos esimerkiksi Siirin kuuloon sanottaisiin häntä paljaaksi
Jukeksi.

Tämä oli kaikkein helpoin nyt saada vakautumaan, kun Antti oli vasta
vähän aikaa ollut talossa ja sitä paitsi ei ollut nyt kotonakaan.

Nyt täytyi ottaa jotakin asian nimeä ja lähteä kuljeskelemaan kylillä
aivan talosta taloon kertoilemassa asiain menoa, jossa puheessa saattoi
ilmoittaa, kuka on isäntä.

Kun taloon tultuaan otti puheen aineeksi sellaisia kylän yhteisiä
asioita, joista ainoastaan isännillä saattoi olla keskusteluja, niin
hetihän se siten tulikin kuulluksi, kuka isäntä on. Ja jos ei talossa
tahdottu häntä kestitä, niin joutui heti lähtemään toiseen taloon.

Mutta jos talossa kestittiin, niin hyvästi jätellessään isäntää ja
emäntää hän kiltisti kutsui muistamaan käydä hänen kotonaan ja
vakuutteli:

»Minä olen isäntä. Minä olen meiltä. Meillä ei ole akkavalta. Minä olen
isäntä. Minä en pane rautahampaana vierasta tielle. Meillä on muonaa.
Minä olen isäntä kotonani.»

Tämä ei kuitenkaan mennyt ihmisten päähän, vaan Jukke kun oli vaan
lähtenyt talosta pois, niin sanottiin:

»On se rento poika tuo Vaaralan Jukke.»

Ja jos muutamia päiviä jälempää sattui taas tulemaan, niin kysyttiin
kuulumiset:

»Mitäs Jukelle kuuluu?»

Silloin oli Jukella uusi työ selittäessä talon väelle kaikki
asianhaarat päästäkseen muistuttamaan, että »minä isäntä olen».

Markkinat alkoivat liketä. Oli vaan kaksi viikkoa markkinoihin. Mutta
reki oli liian käymätön Siirin kanssa ajeltavaksi, oli siksi ikävoitto
ja vanhanaikasta tekoa, että se täytyi saada ajanmukainen. Ja sen
tekijää ei ollut kuin kaupungissa.

Se täytyi lähteä tilaamaan aikanaan, että kerkiää valmistua
markkinoiksi, tehdä oikein kirjallinen urkko, että se pitää olla
markkinain aattopäivinä valmis. Täytyi lähteä kaupunkiin. Ei ainoastaan
reen tilauksen tähden, mutta tarvitsi saada taloon uudenaikaisemmat
kahvikojeet, tarjottimet, sokeriastiat, kerma-astiat ja kahvikupitkin,
semmoiset kultaranteiset kuin metsäherrallakin näkyi olevan, vieläpä
ruoka-astioitakin sekä pöytäveitsiä, hankoja ja muuta sellaista.
Lamppuja piti tuoda useita ja parasta lajia, ettei niitä tarvitseisi
heti laittaa toisia. Ruunikolle uudet ajokalut piti välttämättömästi
saada. Jos ei niitäkään nyt olisi hyviä, niin pitää eturahoja antamalla
tilata ne markkinoiksi.

Näistä kaikista ei tarvinnut nyt olla käteistä rahaa, vaan kaikki, mitä
oli kauppahuoneista otettavaa, annettiin mielellään velaksi. Ainoastaan
reestä ja ajokaluista täytyi olla markkina-aikana viimeinen hinta
käteen. Niin ei tullut suuri kolo tuhanteen markkaan, vaikka kaikki nuo
tarpeelliset kalut tuotiin. Ja siihen lisäksi muutamia leivisköitä
kahvia, sokeria, nisujauhoja, veskunia, luumuja, rusinoita, siirappia
ja muuta sellaista, niinkuin vieraan varalle, ja ettei niitä
tarvitseisi Siirin kanssa markkinoilta tuoda, vaan Siiri näkisi niitä
olevan talossa ennestään. Ei nekään rahoissa tuntuneet ollenkaan, kun
tulivat velkakauppaan. Iloisesti hengähti Jukke tavarakuormansa päällä
kaupungista palatessaan.

»Hyvästi on taas äidin leivät uunissa. Eivät pala eivätkä paistu.»

Ja suuri itseensä tyytymys lainehti Juken toivorikkaassa povessa.

Hannaa hirvistytti se tavaran paljous, mitä tuotiin kaupungista.
Hänellä kävi salainen aavistus, että ei rahoja olekaan viety Rommakkoon
ja harkitsi hän sen Rommakosta päin tiedoksi, miten on asiat.

Ja kun sai tietää, ettei Jukke ollut vienyt penniäkään rahoja
Rommakkoon, niin nurisi hän siitä Jukelle.

Mutta Jukke oli pannut päähänsä, että Hannallekin pitää ajoissa näyttää
näyttämällä, että se on yksi, joka on toteltava ja se toteltava on hän
eikä kukaan muu, niin vastasi ylpeästi: »Se piti niin tehdä. Minä
isäntä olen.» Ja jos vielä toisen kerran muistutti, niin sai aivan
samanlaisen vastauksen. Ja vaikka uhkasi sanoa Antillekin, niin kuului
vastaus: »Minä isäntä olen.»

Tämä seikka katkasi Hannalta elämän livun. Koti ei enää tuntunutkaan
kodilta, vaan joutui jo ensi viikolla kantamaan ikävää mieltä Antin
suhteen, kun sen rahojen kanssa niin menetellään. Ainoana
lohdutuksenaan säilytti sitä, että erotaan pois ja palataan Tannilaan
takaisin ja silloin jaetaan hänen osansa Vaaralan taloudesta pois,
kuten Jukke oli hommannutkin ja itse sen esittänyt sille jälelle
yhdeksi taloksi ruvetessa. Ja kun mieli meni hyvin pahaksi, niin sanoi
hän sen aatteensa Jukellekin, vaan Jukke ylpeästi vastasi että
»lähtisihän se kärpänenkin tervasta, mutta siinä on mutta.» Sen
pitempään ei Jukke siinä suhteessa ilmaissut mieltään, eikä sitä mitä
se »mutta» merkitsi.

Hanna uudisti tuon uhkauksensa, vaan siihen sai Jukelta vaan sen
lisäyksen että:

»Tästä kammarista saat perheinesi kyllä siirtyä pois. Tukkilaisen perhe
kyllä tulee aikaan perheen pirtissä. Muusta muuttamisesta ei ole
puhetta mitään. Täällä tietään, täällä on isäntä.»

Tuo pisti Hannan sieramille. »Tästä kammarista pois!» virkkoi hän
kiuhkeasti. »Se olikin sanan paukonen. Niitä ei mene monta kymmeneen.
Tästä kammarista perheineni pois... Puhu toki koirille sellaista ja
muista, että minä en ole sinun ruotilaisesi, että sinä työnnät mihin
soppeen tahdot. Tästä kammarista pois! Suuret sanat eivät suuta
halkaise... En lähde kuin polttamalla tästä kammarista, koska se niiksi
tulee, että sinä käskemällä aiot pakottaa siirtymään, sen saat uskoa
tällä sanalla.»

»Kyllä minä näytän», mutisi Jukke ja meni pois.

Mutta Hanna huusi jälkeen: »Näytä vaikka tulta ja rakeita, tule vaikka
tulen väkenä, niin en hievahda askeltakaan...»

Tämä oli ensimmäinen kinastus yhtenä talona ollessa.

Eikä tämä suuri riitakaan ollut. Tuommoisiahan toki lienee sisarella ja
veljellä ollut jos kuin paljon jo elämässä. Kinastelevathan lapset jo
usein keskenään ja ne kun jäävät jälelle, sulavat heti kuni ampiaisen
purema, vaikkapa se ensin kokoaakin vähän pahkalle ja kihelmöipi
haavaa. Mutta tämä ei sittenkään sulanut. Tämä pistos oli myrkyllisempi
kuin ampiaisen purema. Tämä vaikutti sydämmeen, tämä vaikutti sielun
hermostoon.

Tuo hyväin toiveitten pettyminen, Antin onneton kohtalo ja lapsien
tuleva orjuus koski nyt Hannan sydämmeen, niin että monta päivää makasi
kipeänä. Mutta sängyssä oli hyvä tilaisuus itkeä ilman lasten
tietämättä.

Että Jukke ei vienyt Antilta saatuja rahoja Rommakon velkaan, vaan
tuhlasi noihin ylellisyyslaitoksiin, oli paha asia. Mutta suurien
lamppujen valaisemat huoneet joulukuun pitkinä iltapuhteina näyttivät
niin tavattoman hauskoilta, ettei sitä tiennyt aavistaakaan. Sekin
kohta vertyi melkein hyväksi ja tunnusti Hanna mielessään, että
asiassahan nuo vielä ovat nekin rahat.

Mutta se haava, mitä hän itkien sairasti, ei koskaan parantunut
terveeksi. Pieninkin viittaus siihen suuntaan, että hän on orja ja
lapset orjan lapsia ja näkeminen, ettei hän ole oma herransa, vaikutti
haavaan ärsyttävästi ja esti sen paranemista. Eikä veli koskaan
tuntunut veljelle. Mutta sitä hartaampi kiitos kohosi sydämmestä
Jumalan puoleen siitä, että Hän oli siunannut hänelle lapsia, jotka
häntä rakastivat ja joita hän sai rakastaa, ettei rakkaus ollut vaan
kuollut sana, vaan sai pitää ja nähdä sitä käytännössäkin.



XV.

Jukke ajelee Siirin kanssa.


Suvannon kaupungin markkinat olivat käsissä.

Jukke lähti yksinään ruunikolla markkinoille ja meni se sinne jo
markkinain aaton aattona.

Uusi reki oli nyt valmis ja ihan samanlainen kuin se oli tilattukin.
Samoin ajokalut olivat aivan semmoiset kuin oli tilattukin, ja vieläpä
oli ohjasperäin nenissä, jotka liitettiin ratastimeen, punasen ja
valkean kirjavat suuret tupsut liikaa mitä puheessa oli ollut. Mutta
sillä ne eivät olleet pilassa, päinvastoin oli satulan tekijä arvannut
asian paremmin kuin oikein. Sillä ilman niittä olisi hevonen ollut kuin
alaston.

Kihlakalut olivat nyt ostettavat. Mutta ne olivat paremmat ostaa ukko
Koposen kanssa yhdessä. Se tietää, minkälaiset ne pitää olla ja mitä
kaikkea sitä tarvitaan oikein kuninkaallisiin kihloihin.

Landerissa se Kopolan ukko oli aina majalla ja siihen se aikoi nytkin
tulla markkinain aattopäivänä, Landerissa Jukke odotteli nyt Kopolaista
tulevaksi.

Ei alkanut sitä heti päivän valjettua näkyä, niin ikävä istuissa tuli
Jukellekin. Hän meni aina portille katsomaan, katsoi pitkät ajat
vilisevää, sinne tänne kiirehtivää joukkoa, mutta ei yhdestäkään
välistä ilmestynyt esiin Kopolan ukon laukkipäätä ruunaa ja sitä
vähemmän ukkoa. Ja kun kylmä pakkaisvinkka puhalti vasten porttia, niin
täytyi palata aina lämpimiin ja juoda talon emännältä toppakahvit, että
pääsi lämpiämään ja saattoi lähteä taas portille katsomaan, milloin
tulisi. Ja tulihan se kuin tulikin.

Koirankaulusturkkineen, koirakintaat käsissä, hän muorineen ajaa
korotti laukkiruunallaan valtakatua pitkin ja kun pääsi Landerin portin
kohdalle, niin pyöräytti ruunan porttia kohti. Ja melkeinpä ruuna näkyi
itsestäänkin osaavan, jo kaukana alkoi pitäytyä sille puolen katua ja
pälyi porttiin, etteihän tuosta vaan sivu mentäne. Ja heti kun sai
luvan kääntyä porttiin, niin korvat nousivat pystyyn ja ihastuneen
näköisenä lähti juoksun hypäkässä rientämään kartanoon.

»No, jopahan tulette ja ihan niinkuin oli puhekin», kiljasi Jukke ja
ojennetuin käsin ja loistavin silmin riensi tervehtimään ukkoa.

»Ei sitä toki sanaansa saa syödä. Ennen se pitää maansa myödä,
ennenkuin saa sanansa syödä», virkkoi ukko vastaan tervehtiessään
Jukkea ja hauska ystävyyden hymy levisi ukon pakkasessa kangistuneisiin
kasvoihin.

Hevonen oli riisuttu, pantu talliin, korjattu kapineet pois reestä ja
juotu lämpimässä Juken tilaamat toppakahvit ja ukon kuppiin talon
emännän pullosta tipautettu vähän karvaampaakin. Niin Jukke vetäsi
ukkoa kyynäspäästä vähän syrjempään. Ukko hyvin osaa ottavan näköisenä
odotti, mitä se Jukke sanoisi, siksi kunnes Jukke muutamia kertoja
nyökäytteli päätään tuota niinkuin vakuudeksi ja hieman hätäisesti
punastunein kasvoin virkkoi:

»Tuota minä en ole osannut niitä kihlakaluja laittaa. Jätin tuota ne,
että yhdessä ostettaisiin tuota ja...»

Jukke ei kerinnyt sen enempää kertoa, ukko kun kuuli mistä on kysymys,
niin katkasi heti.

»Sehän oli paras. Kyllä ne osataan ottaa minkälaiset vaan itse haluat.»

»Ne tuota otetaan hyvät, ihan kuninkaalliset», vakuutti Jukke.

»Sen parempihan se on antaa parempia, hyvähän se, ei hävetä. Otetaan
vaan hyvät, otetaan vaan ihan kuninkaalliset», mukautteli ukko.

»Niin kuninkaalliset me otamme. Minä olen isäntä, kuninkaalliset, ne
otetaan. Meillä on rahaa, minä olen isäntä», toisteli Jukke ja palavin
silmin paimenti ukkoa, kun se lähti ottamaan turkkia päälleen.

Kihlakalut oli ostettu ja päätettiin ne antaa iltapuhteella sitä varten
laitetussa rauhallisessa paikassa, jossa muutamien ystävien kesken
pidetään pienet kekkerit. Mutta nyt poikettiin Siirin majapaikkaan
tervehtimään Siiriä.

Jukella paloi mieli päästä Siirin kanssa ajelemaan päivän aikana, että
Siiri saisi nähdä hänen tamineitaan, ennen kun ruvetaan suurempiin
asioihin. Ja muutenkin oli tilaisuutta ajeluretkellä tutustua
toisiinsa.

Siiri ei tahtonut mitenkään lähteä, kun oli niin pakkanenkin ja viima
kävi idästä semmoinen vonkka, että tuleen luuli syttyvän koko maailman.
Vaan kun ukko Koponenkin kehotti ja Siirin kasvateäiti -- joka oli
lähtenyt markkinoille juuri Siirin tueksi -- lähti mukaan, niin lähti
Siirikin. Ja kävellen joukollaan -- ettei kukaan huomaisi mitään --
mentiin Juken majataloon, jossa Jukke valjasti ruunikon ensi kerran sen
uuden kiiltävän reen eteen ensikertaisilla tupsukkailla ajokaluilla.
Eikä kenenkään mieli niistä tuhansista markkinamiehistä, jotka
kiehuivat kaduilla, ollut paremmalla sijalla kuin nyt Juken. Eikä
kenenkään elämän päivä valkene lupaavampana kuin nyt Juken. Jukke se
istui ajotuolille ja Siiri ja Siirin kasvate-äiti rekiperään.

Kuoston järvestä pistää moniaita virstoja pitkä lahti Suvannon
kaupunkia kohti, jonka pisimpään sopukkaan Muken koski pudottaa
kaupungin kohdalla vetensä. Tämän Muken kosken alla niin kutsutulla
Tihisen lahdella oli vähälumista ja kyllin kantavaa jäätä ja
rauhallinen ajella. Sinnepä laskeutuivatkin nyt Jukke näyttämään
ruunikon kulkua. Viima ja pakkanen ei johtunut mieleenkään, että
senlaista elementtiä olisi olemassakaan.

Ruunikko oli hatarassa tallissa, josta ihan tuiskutti, läpi vilustunut
ja tuntui nyt juokseminen oikein mieluiselta. Ja kun lahdelle tultua
Jukke vaan oikasi pitkin lahtea ja kiinnitti suitsia, niin silloin
lähti reki kuin lentoon. Ennenkuin kukaan niissä monenlaisissa
ajatuksissa kerkesi huomatakaan, oltiin jo virstojen päässä eikä
pakkasesta tietty mitään, kun oli myötätuuli. Lystille se vaan tuntui.

Mutta viimein alkoi Siiri ja Siirin kasvateäiti tahtoa kääntymään
takaisin, vaan Jukke ei siihen taipunut, kehotti vaan katsomaan miten
se ruunikko, hänen kotikasvattinsa, ihan hänen pienestä lähtien
hoitamansa hevonen juoksee ja miten siltä nyt vasta alkaa lähteäkin
askeleet, kun se hiostuu.

Siiri ja Siirin kasvateäiti kävivät kyllästyneeksi, jopa tuskaiseksikin
ja Siirin kasvateäiti nykäsi Jukkea olkapäästä ja oikein päättävästi
sanoi:

»Nyt pitää, ihan nyt pitää kääntyä pois, me menemme ihan iättömiin
tällä kyydillä.»

Jukke katsahti pyörein silmin, ajotuolilla istuessaan, ja kehotteli:

»Mutta katsokaahan, oletteko nähneet tämmöistä? Siinä on semmoinen
hevonen. Nyt sillä vasta askeleet ovat. Oletteko nähneet tuommoista.
Tämä on minullakin ensimmäinen, vaikka minä olen tuhansia, no ei juuri
tuhansia, vaan paljo minä olen kasvattanut varsoja, vaan tämä on
ensimmäinen minun hoitamistani tämmöinen. Katsokaahan.»

Siirin kasvateäidiltä pääsi tuskainen huuto ja hätäillen alkoi:

»Herra Jumala siunakkoon, käännä nyt pois... No, oletko sinä hullu.
Hyvä ihminen, käännä nyt pois.»

Tämän ymmärsi Jukke ja pyöräytti höyryävän oriin kotiin päin. Mutta
samassa silmänräpäyksessä puhalti vihanen viima vastaan. Ja samassa
tuokiossa kylmä hurmasi kasvoissa jääksi sen märkyyden, mikä oli reen
jälestä kiehtautuvasta lumesta suihkunnut kasvoihin ja sulanut siihen
ja siten turtinttanut kasvot.

Siirin kasvopäitä vihlasi kuni kuumalla raudalla ja tunsi rupeavan
palelemaan, niin kyyristi päänsä kumaraan ja käsineillään suojeli
kasvojaan. Ja kun niitä ei enää palellut, niin luuli, ettei ole mitään
hätää, toivoi vaan pääsevänsä pois mitä pikemmin. Eikä Jukkekaan
kyennyt kehumaan oriin askelia, kiitti kun turkkinsa kauluksen sisään
painaen säilytti kasvojaan. Turkkinsa kauluksen jamasta tirkisti siksi,
että näki hevosen jaloista vasten silmiä pölisevältä lumelta matkan
suuntaa.

Juken majatalon kartanolle tulla kurahdettiin. Reestä hyppäsi Siiri
äitipuolensa kanssa kartanolle ja puistelivat itsestään vaatteihinsa
kiehtoutunutta lunta.

Mutta yht'äkkiä hätäisesti huudahti Siirin kasvateäiti:

»Ai, ai. No nyt sinun välttää, kun kasvosi on paleltuneet. Ihan
kasvopäät valkeana kuin nauris. Voi tokiisa. No kaikkia häntä.»

Siiri ei säikähtänyt, sanoi vaan: »Eihän toki.» Minä lapasillani
painoin koko matkan suojellakseni pakkaselta, niin niistä on veri
paennut, niin sentähden kylmässä näyttää valkealta. Otti lapasen pois
kädestään ja paljaalla kädellään koetteli kasvopäitään. Mutta kun
sormet kapsahtivat kasvopäihin kuin jääpalaseen ja koko kasvopäät
liikkuivat yhtenä harkkona, niin silloin Siirin silmät vetäytyivät
hätäisiksi ja kauhistuneena itkusissaan huudahti:

»Voi, voi. Hyvä Jumala sentään. Voi voi minua onnetonta, voi, voi...»

Lähtivät Siiri ja hänen äitipuolensa hätäisinä rientämään
majapaikaansa, ehkä siellä on joku hyvä keino asian eduksi. Mutta Jukke
riipasi hevosen valjaista irti, työnti sen kaikkine ajokaluineen
talliin, pisti oven kiini ja jouduttautui Siirin jälkeen. Ja paikalla
hän jo portin ulkopuolella tapasikin.

Silmät pyöreinä ja suurina että valkeaiset näkyivät ympäri silmistä,
kävellä hökelti Siirin rinnalla ja lohdutteli:

»Ei ole hätää, elähän hätäile, siansappiviinaa kun olisi ja on sitä
jollakin. Ei ole hätää, siansappiviina siihen on hyvää. Elähän hätäile,
siansappiviinaa tai paljasta siansappea. Ei ole hätää, elähän hätäile.
Siihen ei tule, ei, hikirupea vähän kihelmoipi. Siansappiviina se on
hyvää. Minulta on monasti paleltunut, niin äidillä kun on
siansappiviinaa ja sillä on aina sitä, se on palon jälkeenkin hyvä.
Meillä on kaikkea sitä semmoista rohtoainetta. Elähän hätäile,
siansappiviinaa kun saadaan, niin saat nähdä, että hyvä kaunis. Se
siansappiviina, se on moneen hyvää. Elähän hätäile.»

Siiri ja Siirin äitipuoli eivät olleet kuulevinaankaan Juken hökötystä.
Juoksun hypäkässä vaan mennä hynttyyttivät majapaikkaansa.

Majapaikkansa kartanolla hieroi Siiri lumella kasvojaan miten hänen
äitipuolensa opetti. Ja kun oli kasvopäät saatu sulaksi lumella
hieromalla, niin työntyivät majahuoneeseensa, jossa ukko Koponen oli
kotimiehenä.

Mutta kun ukko Koponen näki Siirin hätäiset ja itkun sekaiset kasvot,
niin ukko kauhistuen kiljahti:

»No mikä kumma? Kaaduitteko vai mitä? Todellakin, mikä on tullut?
Ajoiko joku päälle vai miten?»

Kauvan ei kuitenkaan kerinnyt ukko hätäillä, ennenkuin Jukke puhalti
asiaan ja alkoi kertoa:

»Tuuli niin vihakasti ja tuo minun hevonen... Vähäsen paleli
kasvopäitä. Vaan siansappiviina siihen on hyvää. Se parantaa, ettei
tule ei rakoakaan. Se siansappiviina, se on hyvää, se on ihan
mainiota.»

Ukko ei malttanut kuunnella Jukkea, vaan kääntyi niitten hätäileväin
Siirin ja Siirin äitipuolen puoleen saamaan tietoa oikein asiasta.

Sillä aikaa Jukke hätäisesti kyseli yhdeltä ja toiselta siansappiviinaa
tai siansappea, johon sai vastaukseksi: Kysele sialta. Sillähän sitä
on. Tai että sika tarvitsee itse sappensa pakkasella ja viina pannaan
luusäkkiin, ja mikä mitenkin vastasi. Sitä etsittävää lääkettä, sitä ei
vaan tullut tietoon.

Mutta sillä aikana sai kuitenkin ukko Koponen talon emännältä tilkan
viinaa, pani sitä pahkakuppiin. Kupin pani hattuunsa vasemmalle
polvelleen, tulirautansa otti tuluksistaan, sillä hämmenteli sitä
viinaa, puhalteli siihen ja päätään kallistellen silmät suurina ja
kasvot totisina luki pakkasen synnyn kolmeen kertaan. Tätä paitsi
ukolla oli tiaisen sulka tuluksissa. Sillä sulalla veteli ensin
kolmesta kohti ristiin paleltuneita kohtia Siirin kasvoissa. Sitten
kasteli sulan viinassa ja siveli kasvoja, että tulivat märäksi
viinasta. Ja sivellessään luki kipujen poistosanat.

Tähän kerkesi Jukkekin sieltä siansapen tiedustelusta.

»No, se oli oikein. No, sepä sattui, että teillä oli niitä kojeita. Nyt
ei ole hätää. Nyt on hätä kaukana. Neuvona se on vanha veneessä,
sanotaan, minkä tuo ukko. Ja satuittekin tänne. No, jopa se nyt kävi
käteen. No on sitä onneakin, jos pahojakin päiviä», laverteli Jukke
ihastuksissaan.

Vaikka ukko kokosi kaikki syntysanansa ja vaikka hän yhä voiteli Siirin
kasvoja viinalla, johon oli luettu pakkasen synty, ja siveli ristiin
tiaisen sulalla, niin mitä enemmän ukko voiteli, siveli ja luki
kipusanojaan, sitä suuremmaksi tuska yltyi Siirin kasvoissa. Ne
paloivat kuin tulessa, ihan koko kasvojen luuli lohkiavan pois.

Siiri ei voinut kuin huutaa voivotella ja pyöriä kuin tulisten hiilten
päällä ja kasvopäät kävivät mustan puhuviksi ja hohtaviksi, mutta siitä
rupesivat muuttumaan öljäköiksi, paremmin kuolleen veren näköisiksi ja
kiilteleväksi kävi pinta.

Ukko Koponen kävi ulkoa hevosen kaviosta leikkaamassa kolme vuolua ja
lunta ja sitten paineli niilläkin Siirin kasvoja, mutta ei siitäkään
ollut mitään etua. Tuska tuntui vaan yltyvän.

Nyt oli ukko tehnyt mitä oli voinut pakkasen vihoja vastaan, niin lähti
majataloonsa hevostaan hoitamaan ja muorinsa kanssa tuumailemaan
markkina-asioista.

Mutta Jukke näki, että Siirin kasvateäiti oli kylmällä tuulella
hänelle, niin hänkin lähti ukon matkaan. Ja epätoivosta vapisten ja
hätäisin silmin seurasi ukkoa ja kyseli mitä nyt on tehtävä. Mutta ukko
ei nyt ensi aluksi tiennyt muuta kuin että lähdetään tässä illan
pimettyä sinne Siirin majataloon puhumaan asiasta Siirin kasvateäidin
kanssa.

Sen hän kyllä vakuutti, että kihlauksesta tänä iltana ei tule mitään.

»Eikö sitten myöhemmälläkään?» kysyi Jukke hieman vapisten.

»Ei tänä iltana», vakuutti ukko tosissaan.

Jukke ei tätä kuitenkaan voinut uskoa todeksi.

»Eihän siihen nyt kovin tervettä tarvitse, joka tuommoiset
kuninkaalliset kihlat saattaa ottaa», ajatteli Jukke. »Ja siihenhän se
kerkiää paratakin hyväksikin, vaikka se nyt ensinnä vähän kihelmoipi,
kuten aina sormen neniäkin, jos palelee kovin, ja sitten kuin tulee
lämpimään, niin niitäkin kynnäröipi, että pois luulee katkeavan. Vaan
se ei kestä kauvan, ennenkun on paremmat entistä. Sama se on Siirin
kasvoissa. Varsinkin nyt kun pakkasen jälki katsottiin, niin se on yksi
kaksi terve ja Siiri makeasti muistelee komeata kyytiä ja että sai olla
minun reessäni. Ja kun hän sen muistaa, ettei saisi enää koskaan olla
siinä kyydissä semmoimoisessa reessä ja minä ajajana, jos ei ottaisi
kihloja minulta, niin mielellään taipuu tyttö. Siihenhän se ihastui ja
hurmautui siihen komeuteen, kun nekin tupsut ohjaksissa ruunikon
kupeilla tutisivat ja pelmusivat ruunikon juosta kahnastessa. Niin,
niitähän se katsoi eikä malttanut suojella kasvojaan... Maltoinpahan
minä, vaan ne nuo naiset hupsut. Niille ei paljoa tarvitse kummaa...
Eikä niille paljoa tarvitse kipujakaan, ennenkun ne volinan päästävät,
minkä tuo Siiri nyt noitten kasvoinsa kanssa. Kerranko sitä nyt
vihavoipi kasvojakin, vaan ei tuota toki viitsi tuonlaista volinaa
pitää kotonakaan, sitä vähemmän kylässä», hyvitteli Jukke itseään,
vaikka mielessä oli syvä epätoivo.



XVI.

Jukke ja Kopolan ukko menevät kapakkaan.


Ilta oli jo pimeimmällään, kun Jukke pyysi taas ukkoa lähtemään Siirin
pakinoille. Sitä lähdettiinkin. Mutta ennen tahtoi Jukke käyttää ukkoa
kapakassa saattamassa oikealle puhetuulelle, ja kutsui ukolle
puhemiehen ryypyiksi parasta mitä talosta löytyy ja kehui rahalla
maksavansa.

»Se ei suureen kuulu tuhannen markan laidassa, jos tämmöisissä asioissa
ottaakin jonkun pullon, joka tuntuu tukan juuressa.»

Pullon ääressä istuessaan kapakan pöydän takana humisevan rahvaan
vaiheella, Jukke terotteli ukon päähän kaikkia niitä hyviä puolia mitä
hänessä ja hänellä on aviosiippaa kohtaan, jos tuota niinkuin
puhemiehen tarvitsisi tehdä niistä selkoa. Mutta ensin oli saatava se
kannemieli hyvitetyksi, mikä tuli siellä ajoretkellä käydessä.

Näin karastuina lähdettiin nyt Siirin pakinoille ja verraton muuri
tuntui Jukella olevan ukko Koposessa. Nyt ei ollut hänellä kuin katsoa
valmista ja tarkata vaan ukon viittauksia ja tehdä sen jälkeen.

Siirin kasvot olivat tuskassa, kuten äskenkin, vaikka lääkäriltäkin oli
käyty neuvoa kysymässä. Siiri oli ihan vuoteen omana, johon
kasvateäitinsä häntä kylmien kääreitten kanssa hoiti miten lääkäri oli
käskenyt.

Siirin kasvateäiti ja Siirikin olivat tyytyväiset kohtaloonsa ja
iloitsivat hengessään siitäkin tapauksesta.

He tiesivät, ettei mitään tapahdu ilman Jumalan sallimatta ja nyt
näkivät he hengessään, että Jumala esti siten tänä iltana Siirin
kihlauksen.

Nyt oli aivan nähtävä, ettei kihlauksesta ole tänä iltana puhumista.
Mutta se oli sangen tarpeellista tietää, mitä kasvateäiti nyt ajattelee
asiasta. Ja kasvateäiti pyydettiin nyt ukko Koposen huoneeseen, jossa
viinipullon ympärillä rauhallisesti saataisiin puhella asiasta. Siihen
kasvateäiti suostuikin ja jätti sairaansa itsekseen vähäksi aikaa.

Mutta Siirin kihlauksesta, vaikka ei ollut puhuttu, ei hiirelle eikä
heinälle, sen kuitenkin tiesi puolet markkinamiehistä ja tiesivät
senkin, että sulhanen on palelluttanut morsiamensa, että se makaa
vuoteen omana eikä kihlauksesta kuulu tulevan mitään.

Sillä aikaa kuin Jukke ja ukko Koponen olivat omilla asioillaan, oli
eräs Juken naapureista käynyt Siirin ja Siirin kasvateäidin puheilla.
Tältä oli kasvateäiti kysellyt kaikkia, Juken kotia, kotisuhteita,
Jukkea miehenä, sen sukulaisia, kotilaisia, peltoja ja niittyjä.

Ja nyt Siirin kasvateäidillä oli Juken syntiluettelo aivan valmis. Niin
pian kun siis asiasta ruvettiin puhumaan, otti se sen heti käsille ja
kertoi Jukelle itselleen ihan juurten jaksain. Pahimpia osia siinä
olivat ne, että Juken kanssa yhtenä talona asui Tannilan Antti, joka on
tukkilainen. Ja sitä paitsi semmoinen suruton maailman mies, että
harrastaa kansakoulujakin, joissa kuulutaan vaan opetettavan lapsia
tanssimaan ja laulamaan maailmallisia lauluja sekä harjoittamaan
kaikkia ilkeyttä. Ja Jukke itsekin on aivan uskoton maailman mies?»

»Minäkö uskoton maailman mies», kivahti Jukke ja keskeytti kasvateäidin
puheen. Pani päänsä kallelleen ja sydämmellisesti jatkoi: »Minulle on
uskonto kallis oman kuolemattoman sieluni pelastukseksi. Se on ollut
kallis sitä myöten kuin rippikoulusta päästäissä rovasti vainaa --
siellä maan mustassa mullassa lepää sekin hurskas mies -- sanoi, että
nyt teillä oma niska paljastuu eteen. Nyt ei enää ole isä eikä äiti, ei
kummit eikä holhojat takuussa. Vaan aivan ypöyksin täytyi seista
tuomiolla. Ja kun vielä omalla puhtaalla suullani tunnustin ja vannoin
ja sitouduin luopumaan pois pahasta ja pahan kielastuksista, niin sitte
myöten minulle on uskonto ollut suuresti kiitettävä.

»Rippikouluun asti minä kyllä olin huoleton siitä asiasta, kun oli muut
vastaamassa. Olin kuin nokipoika, en perustanut sitä, en tuota, en
tätä, vaan nyt. Nyt se ei jouda rikkoihin. Ei päiväänä saa olla
ajatelematta siitä... Ja tuossa sanon, että jos se uskonnon asia ei
olisi ensi sijassa ja minun ensimmäiseni ja viimmeiseni, niin en olisi
ajatellutkaan Siiriä. Vaan olen kuullut, että Siirillä on se asia aivan
samalla sijalla kuin minullakin, nimittäin ihan sydämmellä, juuri ihan
sydämmellä».

Nyt kasvateäiti ei tiennyt mitä sanoa. Mutta ukko Koponen jatkoi Juken
puhetta ja viittasi siihen, että nuo äsköiset Juken panettelijat ovat
olleet niitä ainaisia pirulta riivattuja ihmisiä, jotka aina rientävät
kahden rakastajan väliin kylmiä kiviä kantamaan. Mutta ne eivät ole
kahta totista rakastajaa saaneet erotetuksi eivätkä ne saa nytkään.

Sitten ukko muistutteli vanhain miesten kokemuksia. Miten Mooses vei
joukkonsa yli Punaisesta merestä, vaikka sitä maailman mahtavin
sotajoukko ahdisti. Muistutteli Iisakin kosimista, miten se uskoi
palveliansa hakemaan morsiamekseen tyttöä, ihan tuntematonta,
tietämätöntä huntaletta. Mutta hyvin kävi. Ja miten nuori Topias
tarvitsi taikakaluja -- kalan maksaa, sydäntä ja sappea
kosintaretkellä, kuten mekin nyt tuluksia ja tulirautaa».

»Ja siansappea», keskeytti Jukke.

Tuota Juken muistutusta ei ollut ukko kuulevinaan, vaan jatkoi
muistelustaan, miten Simson tuli vahvaksi Jumalan voimalla, miten
ketutkin antautuivat kiini ja antoivat sitoa kekäleitä häntiinsä ja
polttivat kykäitä kuin hurjat.

Näitä muinaisia ihmeitä hän vertauskuvina sovitteli nykyisiin asioihin
ja syvästi huokasten hän lopuksi lausui:

»Ne ovat ihmeitä ne. Ja ihmeitten aika ei ole vielä kaikki... Se ei ole
vielä kaikki.»

»Ne minustakin ovat ihmeitä ne. Ne minustakin ovat kalliita paikkoja
raamatussa ne», jakoi Jukke loistavin silmin.

Ukko Koposen raamatun selitys tuntui Jokelan emännän mielestä
pintapuoliselta ja ajatteli siitä hieman muistuttaa, mutta aikaa kului
niin paljon että täytyi kiirehtiä kipeän Siirin luokse, ryyppäsi
lasinsa pohjaan, kiitteli seurasta ja lähti.

Juken ihastuneet silmät seurasivat emäntää siksi, kunnes se astua
löpösteli oven suuhun ja siirtyi toisiin huoneisiin ja askeletkin
sekautuivat muitten liikkujain kävelyyn. Sitten kääntyi ukkoon ja
turvallisella mielellä alkoi:

»Niin se on, voidellen nahka lauhtuu. Vihamiehet pahuukset ne vihallaan
koettavat kaikkea. Miten nyt ovat tuolle emännälle valhetelleet ja
saattaneet uskomaankin. Vaan nyt kun saatiin puhua totuuden sanoja ja
tuo viinilasi se teki kanssa luultavasti paljon, niin nyt se on
entisellään. Voidellen nahka lauhtuu, sanotaan ja tosi se onkin».

Ukko kaatoi pikarinsa viiniä täyteen, täytti Jukenkin lasin,
kalistettiin niitä ja maistettiin. Puheltiin Siiristä, kihlauksesta,
Siirin perinnöstä.

Huomeniltana päätettiin laittaa oikein kihlajaiset. Ja jos vielä tulisi
puhetta Juken uskottomuudesta ja muista sellaisista niinkuin esteistä,
niin oli huomautettava siitä, miten Juken vanhukset olivat heränneitä
ihmisiä. Miten ukko-vainaakin ihan viimmeiseen hengenvetoon rakasti
körttiröijyä ja piti päällään sitä milloin vaan sillä tarkeni ja
äidillä, vaikka on jo vanha ja voimaton, on vielä körttiröijy tänäkin
päivänä, semmoinen mörkkipohjainen, tummaruutunen pumpuliröijy. Ja
milloin vaan kylään tulee Korhosen Kusti seuroja pitämään, niin silloin
nähdään ämmä körttiröijy päällä menevän seuroihin. Ja kun sieltä on
tullut, niin riisuu hän heti, käärii sen hyvästi myttyyn ja pistää
pussiin talteen. Niin siitäkin näkyy, miten herännyt hän on. Ja
semmoisen äidin lasten on mahdoton olla uskottomia.

Kalistettiin taas lasia ja maistettiin, lisättiin pullosta ja
kalistettiin ja maistettiin. Eikä unhotettu Kopolan muoriakaan, joka
istui joukossa pöydän luona, kuunnellen muitten tarinoita ja hymyillen
ystävällisesti.

Mutta viini alkoi tuntua tuimalta ja niin pieni seura yksitoikkoiselta
markkinaelämäksi. Ukko Koponen ja Jukke päättivät siis pistäytyä
kapakassa ottamassa iltasen alle karkeammat naukut. Ja siellähän
muutenkin sai nähdä markinameininkiä.

Kapakka kiehui täynnä väkeä kuni muurahaiskeko. Oli siellä monta Juken
tuttuakin, mikä oli tullut kellon vaihantaan, mikä saadakseen osan
tuttavien harjakkaista, mikä itse ottamaan kapakan ryypyn, mikä
lystikseen katsomaan sitä kapakan iloista meininkiä.

Tuttavat kun vaan näkivät Juken, niin huusivat: »Onnea kihlaukselle» ja
samassa manasivat kihlajaisia. Jukke ja ukko eivät olleet sitä
kuulevinaan, tungettelivat vaan läpi nuojuvain väkijoukkojen, mistä
löytäisivät tyhjän pöydän, johon saisivat kutsua jonkun omituisen
pullon.

Jopa yhden pöydän ympäriltä lähellä oven poskea kohosi pois muutama
kellojen harjakaisten pitäjäjoukko. Sen pöydän otti nyt Jukke ja ukko
Koponen ja siihen nyt Jukke tilasi ukon ehdotuksesta parasta konjakkia
pullon ja kaksi lasia.

Mutta kun Juken tuttavat näkivät aikeen niin, ennenkun pullo ja lasit
tuotiinkaan, kokoutuivat aivan seinäkseen pöydän ympärille tervehtimään
ja toivottamaan onnea, jopa innostuivat ja nostivatkin Juken
sulhasmieheksi ja Vaaralan isännäksi.

Tästä seurasi se, että piti tuoda pöydälle lisää lasia ja toinen pullo
konjakkia. Mutta lasit kävi vielä vähäksi. Niitä piti tuoda vielä
lisää, ennenkun riitti joka mieheen, niille, jotka olivat Jukkea
nostamassa. Ja Pihkamäen Niilo, se oli pisin mies joukossa, sille
viittasi Jukke ja päätään nyökäyttäen virkkoi: »Sinä Pihkamäkeläinen,
minun koulukamraatini, ole sinä laskijana. Sinä olet isäntä niinkuin
minäkin, me olemme isäntiä me.»

»Kyllä me olemme isäntäväkeä ja veljet ja ystävät», virkkoi Niilo
iloisesti ja rupesi täyttämään lasia.

»Veljet ja ystävät, ihan veljet ja ystävät kuin saman äidin kantamat!»
toisti vielä Jukke ja katseli mielissään joukkoa.

Sitten Kopolan ukon esityksestä juotiin Juken malja ihan pohjaan asti,
niin yksi kuin toinenkin.

Ylimmäinen juomanlaskija ei ollut huoleton virassaan, vaan laski heti
täyteen lasit, mutta ei tullut kaikkiin. Täytyi saada talosta lisää,
jota heti tuotiinkin.



XVII.

Jukke varastuttaa rahansa ja viedään korttikaariin.


Jukke ei ollut ennen ollut humalassa eikä hän aikoinut olla nytkään.
Mutta muutama ryyppy se kuitenkin tämmöisissä asioissa seuran tekemisen
tähdenkin oli tarpeellinen.

Nyt esitti ukko Koponen Siirin maljan -- ajateltu Siirin terveydeksi,
vaikka siitä hän ei virkkonut. Tämäkin piti juoda ihan kuivaksi joka
miehen. Joka kallistettiinkin ihan kumolleen. Ja yli koko humisevan,
reuhaavan joukon kuului raikas yhteishuuto: »Siirin onneksi».

Taas ei riittänyt kaikkiin laseihin ainetta, sitä huudettiin lisää ja
enempi kerrassaan. Joten tuotiinkin viisi pulloa lisää, mutta
pyydettiin maksu paikalla kaikista.

Juken kasvot kuohahtivat, silmät kiiluivat vihasta, hyppäsi seisalleen
pöydän takana ja kivahti: »Niin vähä aikaako tässä talossa velkaa
uskotaan». Koppasi povestaan punasen juhtinahkaisen, vastaostetun
lompakon, löi sen pöytään ja kiljahti:

»Ymmärrättekö mikä tuo on», purki sen auki, otti sieltä neljä
suorallaan olevaa kirkasta satamarkkasta, löi ne pöytään ja taas
kiljahti talon neidille, joka kainona seisoen odotti maksua: »Ota
tuosta, ota korkoineen. Siinä on rahaa. Minä isäntä olen, joka maksan
ja jaksan.»

Neiti otti yhden satamarkkasen, aikoi tuoda vastaan tähteet, mutta sitä
ei Jukke kuunnellut, otti ne kolme satamarkkasta, löi ne taas pöytään
ja kivahti: »Nuo lekeitä ovat. Näyttäkääpä pojat, onko teillä
tuommoisia. Juuri tuommoisia. Niitä ei ole vielä taiteltu... Juuri
tuommoisia, vasta pankosta nostettuja juuri tuommoisia, näyttäkääpä
pojat!»

Löi taas ja huudahti: »Juuri tuommoisia! Näyttäkääpä pojat!»

Jokainen tunnusti ei olevan kellään semmoisia kuin Vaaralan Jukella.

Sitten Jukke pani ne satamarkkaset lompakkoon, lyödä läiskäytti sitä
pöytään ja lisäsi: »Tuossa lompakossa on semmoista kuin rahaa. Ja minä
isäntä olen, joka osaan rahan hallita.»

Toiset todistivat kaikki oikeaksi ja kehuivat Jukkea »ensimmäisen
luokan isännäksi».

Mutta samassa tunkeutui väen tungoksen läpi talon neiti kourassa
muutamia hopearahoja ja ojenti ne Jukelle. Jukke kaivoi housuin
taskustaan pienen kukkaron, jossa kiilsi entisiäkin hopearahoja, pani
ne talonneidin tuomat hopeat siihen, kääntyi ihmisiin ja heläytti
sitäkin ja virkkoi kiivaasti:

»Tässä poika, jonka kukkarot kulisee kuparina, housut hopeina soivat.»
Pani sen kukkaron housuinsa taskuun ja kääntyi pöytään päin ottaakseen
lompakkotaan, lyödäkseen taas pöytään ja sanoakseen: »Onko teillä
tuommoista». Mutta oi ihmettä, lompakkoa ei näkynytkään, ei pöydällä
eikä pöydän alla.

Jukke tunsi kummallisen huumauksen käyvän läpi ruumiinsa, mutta ei
uskonut mistään siihen varkaan tulleen, vaan luuli jonkun
narikoidessaan hänen silmäinsä välttyessä pistäneen lompakon talteensa
häntä säikäyttääkseen.

Mutta tuo leikki näin markkinatiloissa ei tuntunut hänen mielestään
oikein sopivalta. Ja varsinkin kun konjakin vaikutuksesta tunsi
olevansa kylliksi rohkea kysymään omansa itselleen, päätti kysyä
tiukasti lompakkotaan, katseli tulisesti kaikkien silmiin ja äkäsesti
kivahti: »Missä on lompakkoni? Kuka otti?»

»Ei minulla, ei minulla, ei minullakaan, eikä minullakaan», kuului
kiinteät vastaukset.

»Mitä leikittelette? Sanokaa heti, kellä on ja antakaa se minulle. Se
on minun lompakkoni», kasahti yhä Jukke.

»Ei minulla, ei minulla, eikä minullakaan ole», kuului yhä kieltävät
vastaukset. Eikä kukaan sen paremmin ilmaissut mieltään, vaikka kaikki
uskoivat, että ukko Koponen oli pistänyt lompakon talteen, kun näki
Juken menettelevän sopimattomasti sulhaismiehen menettelyiksi, ja
lystikseen vaan tahtoivat katsoa, miten Jukke on kovana lompakkonsa
puolesta.

Mutta ukko Koponen uskoi, että juomanlaskija oli pistänyt lompakon
talteensa, joka olikin kaikista rauhallisin, laski vaan lasia täyteen
ja muistutti ryyppyjen väliä liian pitkiksi, kehotti ottamaan ja lupasi
sitten löytyvän lompakon, kun ryypyt kallistetaan lompakon muistoksi.

Tehtiin juomanlaskijan esityksen mukaan, että lompakon maljat
kallistettiin tyhjäksi.

Mutta jokahisen mielessä oli samana arvoituksena se lompakkojuttu, kun
sitä ei kukaan nähnyt eikä varmaan tiennyt, kellä se on. Kaikki
tahtoivat päästä selville, missä se oikeastaan oli ja otettiin puheiksi
heti lompakon maljan kallistettua.

Mutta lompakkoa ei ollut kellään. Ei kellään. Kaikki hämmästyivät ja
pitivät mahdottomana, että ei lompakko olisi heidän joukossaan, eikä
ketään voitu epäillä varkaaksi, vaan se kuitenkin oli totta, että ei
kellään ollut lompakkoa.

Viimein kuitenkin selvisi, että silloin kuin Jukke räiskytteli
lompakkoaan pöytään, tunkeutui Juken selän takana muuan tuntematon mies
hyvin lähelle. Ja kun Jukke talon neidiltä otti vastaan sen tuomia
rahoja, ukko Koponen näki menevän sen tuntemattoman miehen ulos.

Nyt selvisi, että kun talon neiti toi Jukelle satamarkkasesta vastaan,
niin jokahisen silmät kiintyivät siihen herttaiseen, hienosti puettuun
neitiin, ja samassa kurkottivat katsomaan, minkä verran se toi vastaan
rahaa, nähdäkseen siitä, minkä verran tämä kekkeri Jukelle maksaa.
Siten siinä keskenään hälistessä ja tunkeillessa toisiaan, välttyi
lompakosta kaikkien silmät, joten tuntematon mies Juken ja
juomanlaskijan välistä pisti kätensä lompakkoon käsiksi,
silmänräpäyksessä livautti puoleensa ja puitti tiehensä.

Kaikista tuntui tuo tapaus hieman kummalliselta ja vaikutti se
masentavasti. Jukestakin tuntui pahalta, kun meni ne kuninkaalliset
sormukset, joihin oli piirretty Siiri Jokelan nimikirjaimet. Mutta
näkyipä niitä samanlaisia kuninkaallisia sormuksia vielä jäävän
kultasepälle. Ja pianpa se näkyi ne nimikirjaimet niihin piirtävän. Ne
rahatkin tuntuivat niin helposti saaduilta. Eikä huomenna tunnustanut
olevan lujassa velaksi saadessa senlaiseen asiaan kuin Siirin
kihlarahoiksi miehellä semmoisella kuin Vaaralan isännällä muutama
kolme tai neljäsataista siksi aikaa -- kunnes Antti kotiutuu. Sitä
paitse oli nyt naapureille ja ukko Koposellekin näytettävä, miten
hänellä on jalo luonne, joka ei pikku pienistä ole millänsäkään. Niin
Jukke tekeytyi iloiseksi, kehotteli vaan ottamaan ryyppyjä lompakon
peijaiksi ja kehahteli:

»Ei se meissä mitään, vaan köyhiä se koettelee. Tässä on poika, joka ei
itke satamarkkasen kuolemaa, ei kahden eikä kolmenkaan. Minulle äiti
sanoi jo pienenä, että elä itke.»

Miehet kallistivat ryyppyjä lompakon peijaiksi ja kehuilivat Juken
luonnetta mainioksi, miten tuonlaisen luonteen kanssa on hyvä elää
pahana päivänä ja miten monelta jo tuonlaisen tapauksen sattuessa olisi
itku päässyt tai tullut ihan hulluksi, mutta tämä veitikka ei ole
millänsäkään.

Tämä kiihotti Jukkea. Oikein riemastui kertoilemaan:

»Minulla on voimakas luonne, ihan juuri semmoinen kuin talonisännällä
pitää olla. Talonisännälle sattuu eteen tuultakin, tuiskuakin,
myötäistä jos vastaistakin, niin sillä pitää olla luja luonne. Juuri
semmoinen kuin minulla. Ihan juuri semmoinen kuin minulla», kehui Jukke
ja muistutti ylimmäistä juomanlaskijaa tietämään, mitä virkansa vaatii.

Juomanlaskija pitikin huolen virastaan ja konjakki puolestaan teki
tehtävänsä.

Miehet kerta kerralta tulivat iloisemmiksi, terveemniiksi, rikkaammiksi
ja rakkaammiksi. Ja puheleminen kiihtyi innokkaammaksi. Mutta sekaan
alkoi yhdeltä ja toiselta singahdella pisteleviä komppasanojakin
naapurusten vanhoista känistä. Niitä ei kukaan sietänyt kahta sanaa,
ennenkuin otettiin kiini ja toisen syntiluettelosta etsittiin vielä
pistävämpi sana, semmoinen joka selvänä ei koskaan olisi tullut
sanotuksi. Ja sitä paitsi olivat ne jo kerta sovitutkin, vaan nyt
löytyivät sentään uudestaan käsille.

Tästä syntyi se, että ne äsköiset iloiset ja toisiaan halailevat veljet
rupesivat siirtelemään ja töykkimään toisiaan pois tieltään.

Ukko Koponen huomasi, että tästä ei lopussa tule hyvää, niin alkoi
hommata lähtöä pois ja tahtoi Jukkea mukaansa. Mutta Jukke tahtoi
näyttää, kuka isäntä on ja tahtoi asettaa ensin sen riitelevän joukon
ja näyttää ukollekin, miten häntä pitää naapurien miesten totella.
Arjasi suun täydeltä:

»Hiljaa miehet... Minä isäntä olen!»

»Niin sukillesi ja kengillesi», kuului joukosta pistävä vastaus.

Tuo kiukustutti yhä Jukkea ja uhemmasti lisäsi: »Hiljaa miehet, minä
isäntä olen!»

»Herra hengellesi, itsepäällesi isäntä», kuului taas joukosta ivallinen
sana.

Tästä kiukustui Jukke ja syöksyi riiteleväin joukkoon erottamaan niitä
käsivoimilla, pukki niitä sinne tänne ja kirkui: »Minä isäntä olen.
Minä näytän teille että minä isäntä olen!»

Mutta muutama otti Jukkea rinnasta, töytyytti pöydän luo soppeen,
sanoen: »Nuole kapustata semmoinen isäntä, eläkä tule mieheen käsiksi.»
Jukke hyppäsi kuni harakka aivan tajutonna vihan ja konjakin
vaikutuksesta, löi nyrkillään pöytään minkä jaksoi ja ärjäsi: »Minä
isäntä olen!» Mutta pöytä särkyi, lasit ja pullot menivät kolisten ja
rimisten lattiaan. Talonväki kirkui sitä hätää, että kaikki kaatavat
alleen, ja muutamat naiset rukoilivat asettumaan ja ottamaan sen
kiinni, joka pöydän särki. Ääntä, sekä talonväen rukouksia että
riitelijäin kirouksia ja muuta pauhua, oli huone aivan halkeamassa.

Talonväki kun oli nähnyt riidan syttyvän, oli kuitenkin pannut hakemaan
poliisia paikalle varalta, ja juuri kun kuului pöytä rämähtävän
palasiksi ja syntyi tuo suuri hätäileminen, syöksyi kymmenen poliisia
sisään, joitten kynsiin joutui ensimmäiseksi Jukke ja repäsivät kuni
kotka saaliinsa ja lähtivät viedä retuuttamaan vankihuoneelle. Ja
samassa sammui ääni kapakassa, kuni ei mitään olisi ollut.

Jukke kahden poliisin keskessä torin halki astua toikkaroidessaan
kuiskutteli poliisia:

»Ettehän minua mihinkään pahaan. Ne muut ne siinä. Minkätähden te
minua? Minulla on morsian, ettehän minua. Lähtekääpäs takasin, minä
neuvon, kutka ne. No lähdetään, eihän nyt mitä kiirettä... Tuota,
ettehän minua vie, eihän toki korttikaariin. Kulkaapas, kuulkaapas.
Ettekö kuule?»

»Kuulemme», virkkoi poliisi ja riuhtasi vastustelevaa Jukkea taipumaan
matkan mukaan.

Toiset poliisit jäivät kapakkaan hämilleen joutuneessa joukossa
tekemään selkoa, onko muita syypäitä kuin se joka vietiin. Vaan kun
ukko Koponen maksoi Juken vahingon, niin talonväki ei kantanut toisten
päälle, niin saivat mennä matkaansa.

Ukko tunsi ikävää mieltä Juken kohtalosta ja koetti kaupungin
järjestysmiestä saada taipumaan päästämään sitä irti, vaan sai
vastauksen:

»Ei ennen kuin huomisessa tutkinnossa.»



XVIII.

Jukke pääsee putkasta.


Huomenna Suvannon kaupungin torilla kuhisi markkinat parhaillaan. Väkeä
lainehti koko tori kuin meren selkä ja tavarakuormatkin peittyivät väen
suojaan. Ainoastaan muutamia tavara-ulkuja kohosi väen seasta näkyviin,
kuni luotoja meren pinnalle, joita vastaan laineet särkyivät ja
toisella puolen syntyi pieni tyynenholma. Tämä näkyi Juken pohmeloiseen
silmään vankihuoneen rautaristikkoisesta ikkunasta ja vapaaksi
pääseminen pelotti enemmän kuin vankihuoneen kammo siellä vankina
ollessa.

Tuli kuitenkin hetki, jolloin Jukke laskettiin vapaaksi ja täytyi tuon
kauppatorin kautta kulkea majapaikkaansa.

Portin pielessä seisoi Jukke kauvan miettien, miten päästä tuon salmen
yli ja sitten tuota poikkikatua tuonne kosken rannalle majapaikkaansa.
Jokahinen jäsen vapisi kuni virrassa häpeän kauhusta ja pohmelon
heikkoudesta. Jokahisen ihmisen luuli hänet tuntevan ja osottavan
sormellaan: »kas tuossa se nyt on, Jokelan Siirin sulhanen, palaa
korttikaarista...» Viimein kuitenkin puri hampaansa yhteen, lukitsi
korvansa, ettei niihin mitään kuuluisi ja puhaltautui ikäänkuin
tulipalon läpi kauppatorille, josta väkijoukkojen läpi mennä pökkerehti
poikkikadulle, jossa harveni väki. Sitten juoksujalassa melkein
hengähtämättä kepyesti juosta vökelti majatalonsa talliin, jonka
loukossa koukkusiinsa kyyristyneenä vilusta väristen seisoi ruunikko
parka, eiliseltä jäleltään, suitsi suussa, länki päässä, karvat
pystyssä vaahden kanssa tallostuneina ja kuurettuneina. Ruunikko kun
näki viimein Juken, niin päästi oikein rakkaasti valittavan
hörhötyksen, katseli koreasti Jukkeen ja rupesi tulemaan Jukkea
vastaan, vaan jalkojaan ei tahtonut saada mitenkään kuontumaan
liikkeelle. Hiljalleen kuitenkin vetäytyi Juken luokse lattialle. Jukke
seisoi eikä tajunnut, maassako hän on vai taivaassa.

Päässä jyskytti kohmelo kuni seitsemän seppää, korvissa kuhisi kuni
koski, sydän juhmitti kuni pellavasaunassa ja mielessä kuohui tuskainen
epätoivo. Ajatukset eivät saaneet selville, mikä on tehtävä, mikä
jätettävä. Ruunikko kuitenkin hörhöttäen likeni ja alkoi nykiä, niin
siitä tointui Jukke ja toimitti ruunikolta ajokalut pois päältä, loimen
selkään, ruokaa eteen ja seisattui taas ajattelemaan -- mikä on
tehtävä, mikä jätettävä.

Otti taskustaan pyöreän kuvastimen, johon katseli onko hän miten
muuttunut. Punalti ihastuneena päätään: »Ei tuota siksikään, kun vaan
saisi pestä kasvojaan. Ehkäpä talon väki ei tiedä koko asiasta, koska
täällä ei näy ihmisiä.»

Se oli totta. Talossa ei tiettykään Juken seikoista mitään.

Tämä talo oli lasarettikartano, eikä ollut ketään muita majamiehiä kuin
Jukke, joka vanhustensa tuttavuuden takia sai lasaretin hoitajan
huoneessa olla majalla. Tallissakaan ei siinä tapauksessa ollut muita
hevosia. Eikä käynyt ihmisiä ketään, niin siten välttyi kuulemasta
Juken seikkailuja.

Jukke meni sisälle ja heti sisälle mentyä huomasi emännän käytöksestä,
että se ei tiedä mitään, niin alkoi kertoilla:

»Asioita on muutamalle ihmiselle luotu enemmän kuin toiselle. Saa olla
kuin tulisten hiilten päällä yönsä päivänsä.»

»Missä olette olleet yötä?» keskeytti emäntä. »Me odotettiin illalla
tänne. Vaan kun ei alkanut näkyä, niin lukitsimme ovet, arvasimme että
jossakin se on muualla.»

Jukke vavahti, vaan tekeytyi rohkeaksi ja kertoili:

»Tuolla Landerin kamarissa, Kopolan ukon huoneessa minä kutjotin, se
alkoi pyytää väkivetoon jäämään sinne, niin jäin kuin jäinkin.»

»Mutta jo tuo teidän orit on ylpeä», lisäsi emäntä, »lienee se koko
iltikka, kun se illallisen illan ja koko yön on hirnua pauhannut ja
kuoputtanut lattiata, että on luullut tallin särkyvän. Vaan tänä aamuna
ei ole kuulunut mitään. Miten se mahtaa pysyä käsissä semmoinen
äytäri?» kertoili emäntä, eikä tiennyt, että orit hirnui vilussa ja
nälässä. Kun aina kuuli liikettä ulkoa, niin rupesi telmimään, että
eikö kuultaisi, mutta kun ei ollut apua, niin täytyi kyyristyä
loukkoon.

Jukke ei oikein keksinyt mitä sanoisi tuohon emännän puheeseen
vastaukseksi, mukauttihan vaan, että kyllä se sentään pysyy käsissä ja
käänsi puhetta toisaanne.

Emännän kanssa puhelusta elpyi Jukke, pesi kasvonsa, kopisteli
vaatteitaan ja lähti taas tapaamaan ukko Koposta. Mutta portista
kadulle astuessa taas sävähti koko ruumis kylmäksi, kuni vedellä
valaen, ja tuntui, että jokahinen häntä katsoo ja osottaa sormellaan:
kas tuossa.

Meni kuitenkin Kopolan ukon luokse. Ukko näki, että Jukke on arkana,
niin heittäytyi ystävälliseksi ja leikillisesti alkoi kysellä:

»Mitä sinne yhteiseen majaan kuuluu?»

Jukke ei jatkanut eikä kertonut kuulumisia, alkoi vaan selitellä: »Koko
homma oli niitten oman kyläläisten syy. Ne varsin laittoivat poliisit
oven taa kuuntelemaan, että he kun riidan alkavat, niin silloin
poliisit hyökkäävät minun niskaani. Eihän siihen minun syytäni ollut,
ei napin eestä. Se oli aivan niitten pirullisten vihamielisten
naapureitten, jotka kadehtiessaan tuota Siiriä minulta sen tekivät.
Mutta katsotaanhan kannasta rekeä, vielä se käypä härkä jäniksen tapaa.
En ole Vaaralan akan poika, jos en vielä kerran kosta niille.»

»Siirin sen kävi onnettomasti», keskeytti ukko.

Jukke pöllistyi: »Miten niin?»

»Sen kasvot oli kylmännyt niin pahoin», jatkoi ukko. »Ne kohosivat
suurille vesirakoille ja kuka tietää miten käypi... En kuitenkaan usko
kovin pahaa, kun saatiin kuitenkin katsoa pakkasen jälki.»

Juken tuhkan harmaista silmistä näkyi valkeaiset ympäri terästen ja
kesken ukon puheen vapisten kysyi: »Mutta miten arvelette kihlauksen
tänä iltana?»

»Se kyllä on tällä kertaa jäänyt», vastasi ukko varmasti. »Siirin piti
mennä pois. Huppukorvissa meni rekeen ja äitipuolensa kanssa lähtivät
äsken kotiinsa.»

»Kotiinsa?» huudahti Jukke epätoivoisesti.

»Kotiinsa», jatkoi ukko. »Ja parastahan se oli. Siellä se kyllä
paranee. Minä käskin panna jäniksen sappea viinaan ja sillä voidella.»

»Eikö sian sappea?» kysyi Jukke.

»Ja sitten käskin jäniksen kuulla paistella», jatkoi ukko. »Sen minä
olen nähnyt hyväksi. Ja luulen nytkin, että kun niin tekevät, niin
tuskin tulee arpea ollenkaan. Se kun tuli alussa kuitenkin katsotuksi
pakkasen jälki, ettei tuska pääse sydämmeen painumaan niin siinä
jäniksen kuussa on semmoinen hiimosti, että se ajaa tuskan pois. Siinä
on tuulen väki.»

»Kotiinsa? Aivan huppu korvissa?» keskeytti Jukke. »No tiesiköön ne
minusta, missä minä olin?»

»Ei suinkaan. Mistäpä ne sen tiesivät?» mukautti ukko.

»Vai ei toki», jatkoi Jukke ihastuneesti. »Sitä ei pidä sanoa Siirille
eikä Jokelan emännälle. Jos joku siitä sattuisi kertomaan, niin
teidänhän sopii sanoa, että se on valhe, minä olin paikoilla, niin
kyllä ne nuo vihamiehet eivät pääse pitkälle sillä juorulla, kyllä ne
Siiri ja Jokelan emäntä teitä uskovat. Minä jos esimerkiksi itse
kieltäisin, niin luulisivat minun vaan puoleeni puhuvan. Kyllä se niin
pitää tehdä.»

»Kyllähän se on paras niin», mukautteli ukko. »Parempihan se on paha
valheena, sanotaan. Ja kukapa sitä kertookaan? Eikä se nyt ole mikään
kumma koko asia. Olen minäkin ollut korttikaarissa yötä, vaan miessä
minä sentään menen», vakuutti ukko, kun tiesi Juken olevan ilkeissään.

»Sitähän minäkin», ihastui Jukke. »Ettehän luule Siirin olevan
milläänkään?»

»En luule», vakuutti ukko päästäkseen Jukesta erilleen ja alkoi
toimittautua asioilleen. Sanoi pitävän tänä päivänä lähteä pois
markkinoilta. Mutta Jukke ei päästänyt ukkoa käsistään, ennenkun ukko
lupasi hyvittää Siirin ja Jokelan emännän ja antaa tiedon
kihlauspäivästä ja paikasta.

Sen ukko lupasikin oikein kättä puristaen. Joulun pyhinä aikoi antaa
siitä jo tiedon.

Nyt Jukke ei tuntenut halua markkinoimaan. Enemmän pelotti kuin
halutti. Yhä vaan tuntui, että jokahinen häntä sormellaan osottaisi
markkinatorilla, että kas tuossa. Ja kun Siiri oli mennyt, niin eihän
sitä asiallista asiaa ollutkaan markkinoitavana. Meni nyt katsomaan
ruunikkoa ja aikoi lähteä pois. Mutta ruunikko seisoi yhä yhtä kurjan
näköisenä. Ei ollut syönyt heiniään, joita äsken annettiin.

Janottaa mahtaisi, vaan mikäpä viitsi tuolta koskelta käydä
juottamassa, kun on niin kurjan näköinen ja siellä voisi sattua
tuttuja, jotka osoittaisivat että: »Kas tuossa», ajatteli taas Jukke.
»Sai jäädä sen juottaminen hämärään. Mutta pimeällä ei kukaan tunne. Ja
sitä paitsi, eihän sitä kauvan mene kotiin, jos pimeälläkin lähtee, kun
antaa ruunikon mennä senlaista kyytiä kuin eilen Tihisen lahdella.
Sitten kyllä kotona kelpaa ruoka. Ja nyt se kyllä jaksaa juosta, kun se
on hoikistunut. Nyt siltä pääsee askelet ... jos nyt olisi Siiri
reessä... Jos olisi... Koukkusissaan se nyt tuossa seisoo käyköttää,
vaan kyllä siltä löytyy jalat, kun pannaan aisoihin, ja vielä kotiin
päin... Jos olisi Siiri reessä... Ah, jos olisi... No, vielähän kerran
onkin... Joulun pyhinä siitä saadaan tieto. Luultavasti itse tulee ukko
silloin meille sanomaan, ajatteli Jukke hämärää odotellessaan tallissa.
Ja väliin aina katseli pyöreään kuvastimeensa, onko tuota muuttunut. No
ei tuota siksikään. On tuota nuo silmät vähän pöheiset. Se konjakki se.
Ja eihän se ollut se nukunta oikein... No, kotona sitten... Kyllä minun
sentään pitää kotona olla helpommalla ja saada hyvää ruokaa, että veret
tulisivat helakammiksi, niinkuin esimerkiksi Siirillä, nuo veret ne ne
kaunistavat paljon... No, kotona sitten...»

Ilta oli jo hämärtynyt jotenkin pimeän kuhjaksi. Jukke veti aisoihin
kankeasti kömpivän ruunikon.

Mitäpä tuosta juottanee. Ei vedestä väkeä lähde, sanotaan, ja tosi se
onkin. Paremmin jaksaa juosta kun on hoikempi. Kyllä sen ruunikon
pitääkin nyt näyttää askeleensa, kun pääsemme selälle. Ei me rupea
siellä kauvan paleltumaan, ajatteli itsekseen Jukke, kahden sadan
markan reen eteen valjastellessaan koukkusissaan värisevää, kurjaksi
hoikistunutta ruunikkoa.

Istui Jukke sitten rekeen, vetäsi mustan nahkapeitteen jalkainsa päälle
aina kainaloihinsa asti, pisti sen puoleen ja toiseen kaustassa oleviin
koukkuihin, sitä vasten laitetuista renkaistaan, ja ajatteli: »Jos
olisi Siiri tuossa rinnalla. Jos olisi... No sitten vasta ehkä uunna
vuonna.»

Sitten otti villalankaiset taplukkaat palmikko-ohjakset käsiinsä ja
oikasi ruunikkoa matkalle.

Ruunikko oikein hartian voimasta rupesi liikuttelemaan aivan
tajuttomaksi kangistuneita jalkojaan. Jukke nyki ohjaksilla, että
juoksemaan, mutta ruunikko ei voinut. Se vaan kaiken vointinsa koetti
kävellä, kun vielä näki että kotiin päin lähdetään, jossa kuitenkin
vielä toivoi hoitoa.

Jukke nyki, riuhtoi ja reutoi ohjaksilla, mutta ei se parannut. Mitä
enemmän nyki ja riuhtoi, sitä enemmän täyttyi sydän kiukusta, puri
hammasta ja toivoi kunnes päästäisiin metsään. Kyllä ruunikolta lähtisi
juonet. Lähtisi varmaan.

Jo päästiin metsään, josta sai koivuisen kaarakan.

Oikein irvellä ikenin ja vihasta puhisten tuli kaarakoineen Jukke
rekeen ja uhkaili: »Nyt et ole akkain edessä ruunikko. Nyt et
juonittele akoille, nyt lähtee juonet.»

Ruunikko näki homman ja ymmärsi mitä nyt hänelle tulee, niin
ystävällisesti hörhöttäen ja lempeästi katsellen koetti tehdä
ymmärrettäväksi vaivaansa, ettei hän voi paremmin kulkea.

Mutta mieletön ei ymmärtänyt kielettömän kipeästä.

Ruunikko jo pelvosta, kun vaan Jukke otti ohjakset, potalti laukan ja
rupesi laukata suohmittamaan minkä jaksoi, kun ei jalat sujuneet
juoksemaan.

Mutta tämä ei Jukelle välttänyt. Tie laskeutui järvelle, jossa ei ollut
haittaa vastaantulijoista eikä myötämenijöistä, niin Jukke asettui
oikein polvilleen rekeen, josta saattoi opastaa. Reutuutti ohjaksilla
asettumaan juoksemaan ja kähisten vihasta irvellä ikenin kirkui: »truu,
soo, truu soo, truu soo. Etkö saata juosta? Truu soo, etkö juokse? Truu
soo... Tokko juokset. Truu soo»... Otti kaarakkansa ja rupesi
pieksämään. »Vai et juokse, vai et juokse. Lähtee sinulta nyt juonet.
Vai et juokse. Luuletko akkain edessä nyt olevasi. Vai et sinä juokse,
vai et juokse. Tässä on semmoista, joka opettaa juoksemaan. Vai et
juokse. Tokko loppuu juonesi. Vai et juokse.»

Väliin aina Jukke reutuutti ohjaksilla ja koetti hillitä juoksemaan,
mutta ruunikko oli siitä kurin hirmuisuudesta niin raivostunut ja
mennyt oikealta tajultaankin pois, ettei ymmärtänytkään enää muuta
tehdä kuin laukata. Siitä taas Jukke uudestaan pieksämään ja
uhittelemaan: »Vai et juokse, vai et juokse, etkö juokse, vai et
juokse.»

Tällä tavalla tultiin pitkin Päsämän selkää. Mutta viimein rupesi
ruunikko päristämään ja turskuttamaan hirveästi.

Tämän kuuli Lampilan Tahvo. Markkinoilta palatessaan sattui edelle.
Tahvo luuli olevan jonkun humalaisen palaamassa markkinoilta, joka
silmisikana päissään rääkkää hevostaan. Sääliessään hevosta asettui
Tahvo Juken eteen ja kun pääsi lähelle, niin hyökkäsi ruunikon turpaan
ja ärjäsi: »Et saa tappaa hevosta. Mikä helvetistä karannut sinä olet.
Tapat hevosen pieksämällä. Varo vaan nyt sitä, että kun nykäsen itsesi
tuohon hangelle ja annan tuossa taivaan kasvojen edessä siitä samasta
kepistä että naukuu, niin tiedätpä käyneesi markkinoilla.»

Lampilan Tahvo oli Jokelan emännän, Siirin kasvateäidin, veli.

Tämän tunsi äänestä Jukke jo kun ensi kerran Tahvo ärjäsi. Se ääni meni
salaman tavalla läpi jäsenien ja silmänräpäyksessä pani vapisemaan
miehen. Mielellään olisi Jukke ottanut selkäänsä sen luvatun
selkäsaunan, kun tietäin sillä pääsevänsä, ettei tule tämä Siirille ja
Siirin kasvateäidille tiedoksi. Jukke tiesi Lampilan Tahvon sellaiseksi
mieheksi, joka ei kesken päästä käsistään, ja onneton se, ken Tahvon
suututtanee.

Oli kuitenkin keinoja jälellä: pimeän päähän tekeytyminen toiselle
nimelle ja toiselta kirkolta kotoisin.

Ruunikko vapisi kuni tuskassa, tunsi olevansa turvan takana, kun Tahvo
piteli suitsen päähisestä. Oikein painoi päänsä Tahvoon kiinni, ja
siinä hartiain voimasta huokua rehmitti, että joka jäsen meni mukaan ja
veri juoksi sieramista lumihangelle.

Tämän huomasi Tahvo ja kauhistuen virkkoi:

»Voi hirmuista, kun veri tulee aivan tohtonaan sieramista
hevosparalta... No noita pöljiä Jumalan vaivasia, niitä ei tarvitse ei
kylvää eikä kyntää, niitä, kasvaa itsestään kuni sieniä metsään. Mennyt
on siitä hevonen.»

Jukke ei virka sanaakaan reessä, painoi vaan kasvonsa turkkinsa
kauluksen sisään umpipäähän ja ajatteli antaa luulla humalaiseksi ja
puhukoon mitä tahtoo, kyllä korvat kestää.

Tahvo otti tulitikulla tulen nähdäkseen hevosparkaa minkälainen se
oikeastaan on, mutta paikalla välähti ruunikon otsassa tuttu pilkku
Tahvon silmiin ja koko pää oli tuttu, että paikalla huudahti: »Mitä
kummaa. Tannilan Antin oriko tässä? Voi hirmuista. Seitsemän kertaa
hirmuista. Pitääkö todellakin uskoa että Tannilan Pokke on tuossa?»

Rupesi katselemaan tarkemmin ja olihan se kun olikin.

Nyt hän kävi kyytimieheen käsiksi. Hän oli eilen nähnyt Vaaralan Juken
ajavan sisarensa ja Siirin kanssa tällä Tannilan Pokella. Ja silloin jo
hän oli aikonut pistää likasen sormensa Siirin ja Juken väliin, sillä
hän toivoi Siiriä omalle pojalleen. Nyt se uhkaus ei saanut jäädä
kalain päähän, vaan oli paras panna käytäntöön. Otti taas tulitikulla
tulen, antoi sen kouransa sisässä syttyä suurimmalleen ja
kirkkaimmalleen, sitten käänsi kouransa aukon rekeen päin ja tunsikin
Juken Jukeksi ja reen siksi reeksi, jolla eilen Jukke kyyditsi Siiriä
ja sisartaan Jokelan emäntää. Nykäsi ohjasperät pois Juken käsistä,
ettei pääsisi ajamaan silloin kun hän heittää suitsen päähisen
käsistään.

Hän luuli Juken niissä harmissaan, kun viime yönä pidettiin
korttikaarissa, juoneen itsensä siaksi humalaan ja siten raivostuneen
tuolla tavalla ajamaan hevostaan ja aikoi nyt säikäyttää. Hyökkäsi
Juken turkin kaulukseen, tarrasi niskasta, kiskasi Juken ihan kimppinä
hangelle ja ärjäsi:

»Nyt korttikaariin vielä kerta», otti käteensä sen koivuisen patakan,
jolla Jukke oli ruunikkoa löylyttänyt, tarjosi sillä ja lisäsi: »Mutta
selkääsi täytyy ensin saada ruunikon puolesta.» Juken silmät eivät ole
koskaan olleet niin suuret ja hätäiset kuin nyt ja parkasemalla
huudahti: »Elä Tahvo kulta. En minä vasta.»

Tahvolta olisi päässyt nauru, kävi niin somasti mieleen tuo Juken
lapsellisuus, mutta oli ruunikon kurjuudesta niin läpitsensä
kauhuksissa, että jaksoi pidättää naurunsa ja huusi: »Mutta mitä, sen
lurjus, teit kuitenkaan, kun menetit tuommoisen hevosen. Tämä on
Jokelan Siirin kosiomies, konttoaa korttikaarit, tappaa hevoset ja elää
kuin paha mustalainen...»

Nyt tunsi Jukke parhaaksi heittäytyä kuni kettu selälleen metsäkoiran
käsissä, päästäkseen helpommalla. Niinpä Jukkekin ei virkkanut mitään,
vaikka Tahvo olisi mitä porissut. Siten Tahvoltakin meni viha, ettei
saanut syytä lyödä yhtään kertaa. Uhkasi vaan sanoa Antille tuon
hevosen pitelyn ja Siirille, minkälainen mies Jukke on. Joka on julma
juhdalleen, on varju vaimolleen, on sananlaskukin ja vakuutti sen, että
Jokelan Siiri ei ole Juken reessä syltäkään enää.

Sen sanottuaan meni rekeensä ja lähti ajamaan kotiinsa.

Sama tie oli Jukellakin. Hän pyöräytti ruunikon Tahvon jälkeen ja
ruunikko koetti mennä ihan kynttä kantta Tahvon reen perässä. Verta
päristi Tahvon rekeen ja valoi Tahvon ihan verellä. Mutta Tahvo ei
raskinut ruunikkoa estää tulemasta niin likelle, kun näki, miten se
turvautui häneen. Arvasi, että juuri pelvon tähden se nytkin tahtoo
niin likellä asua.

Juken povessa oli ääretön sekamelska. Se pyörteili kuin kosken alla
järämässä vesi pyörteilee. Pyörteet hyökyilevät edes ja takaisin,
puoleen ja toiseen, ne sivuuttavat toisensa, muuttavat taas suuntaa
eivätkä tiedä, kenen vuoro on ensimmäiseksi sukeutua suoraksi virraksi
ja lähteä kiitämään toiseen putoukseen.

Jukenkin povessa pyörteili korttikaarissa olo, lompakon menettäminen,
ruunikon kohtalo, Tahvon uhkaus, Siirin paleltuminen, Kopolan ukon
lohduttavat sanat: »ei suinkaan» ja »en luule» -- eikä tiennyt mikä
niistä pyörteistä voittaa toisensa ja joutuu virran kuiluun
ensimmäiseksi.

Järki oli aivan sekasin, ettei voinut ajatella mitään. Tuntui oikein
pahalta, kun jäi vastaamatta Tahvolle siihen uhkaukseen Siirin
kohdasta. Se ei mitenkään saisi jäädä vastaamatta ja selittämättä
toinen puoli, mutta ei selvinnyt, mitä sanoisi. Olisihan siihen nytkin
tilaisuus juosta vaan Tahvon reen kannoille ja siinä puhua. Vaan
kummallinen kumma, kun ei selviä mitä sanoisi.

Siten kului taival, että Tahvo pyörähti kotitielleen, johon ruunikko
yritti mennä perässä, mutta Jukke käänti ruunikon suoralle omalle
tielleen.

Ruunikko hirnahti ystävällisesti Tahvosta erotessa ja hirmuinen pelko
povessaan lähti rientämään kotiin ja jokahiselle huokaisulleen päristi
verta sieramistaan.



XIX.

Ruunikko kuolee.


Juken tullessa kotiin vielä valvoi Hanna ja kuuli reen kahauksen ulkoa.
Hän arvasi, että markkinamies tuli, pisti tulen lyhtyyn ja jouduttautui
katsomaan, ketä sieltä nyt tuotiin ja myöskin hevoselle jouduttamaan
hoitoa pitkältä taipaleelta tultua.

Tallin edessä riisui Jukke ruunikkoa, kun sisarensa joutui sinne. Hanna
ei tuntenut ruunikkoa, kun oli niin hoikka ja ruumiskin erilainen, niin
epätoivoisesti huudahti:

»Kaupittuko ruunikko?» Mutta ruunikko kun kuuli äänen, niin pääsi
iloinen hirnahdus ja kääntyi koreilla silmillään katsomaan Hannaa.
Sitten tunsi Hannakin, mutta kauhistuneena huudahti:

»Hyvä Jumala! Mikä Poken on tuommoiseksi pannut? Neljä jalkaa yhdessä
ja hoikka kuin läpi pihdin vedetty, ettei liene suoliakaan sisässä...
No, missä sinä onneton tuon nyt tuommoiseksi menetit?»

Jukke irvellä ikenin oikein matkimalla vastasi:

»Missä sinä nyt sen menetit! Jossakinpa sinä nyt sen menetit mokoman
laukun... Pitäisikö tietää missä se nyt on ollut.» Sen sanottuaan meni
huoneeseensa ja jätti ruunikon sisarensa huostaan.

Hanna aukasi tallin oven.

Tallin oven poskessa oli vesiamme hevosten juomiseksi. Sen ääreen
pyörähti ruunikko itsestään, kun vaan pääsi talliin ja rupesi juoda
harnimaan.

Hanna tiesi, ettei nyt, kun on näin märkänä, saisi antaa paljon vettä
ja tahtoi estää sitä juomasta. Ei kuitenkaan raskinut lyödä, kiskoi
sitä vaan marhaminnasta, minkä jaksoi, ja kiljui: Heitä pois, heitä
pois, elä juo kuoltaksesi, mutta ruunikko oikein jalkatenästä painoi
päätään veteen ja joi että kolke kuului kaulasta ja korvat menivät
mukaan. Viimein kun Hanna yhä riuhtoi, hellitti juontinsa ja taipui
Hannan mukana menemään pilttoonsa.

Sitten Hanna toimitti hyvän appeen ruunikon eteen, pani sylyyksen
heiniäkin, kampasi, pani loimen selkään ja ystävällisesti säälitellen
puhutteli: »Pokke, voi sinua, Pokke parka, minun hyvä Pokkeni, voi, voi
sinua Pokke parka.» Mutta Pokke ei sitä nyt näkynyt malttavan
kuunnella, söi vaan apettaan, oikein vihasen näköisesti, niin Hannakin
lopetti hyvittelynsä, katsahti vaan lyhdyn valossa vielä kerran ja
lähti pois.

Mutta huoneeseen tultuaankin tuntui syvä säälin tunne Pokkea kohtaan ja
se Poken ensimmäinen niin rakkaalta kajahtava hirnahdus tuntui mielessä
niin somalta, että vaikka oli jo nukkuma-aika, ei voinut ruveta
nukkumaan, ennenkun kävisi vielä ruunikkoa katsomassa. Päätti odotella
siksi, kunnes ruunikko söisi appeensa, niin veisi sille leivän ja sitä
murentaissaan saisi vielä hyvitellä Pokke parkaa.

Juken ruuasta ei Hanna perustanut mitään, koska niin ilkeästi äsken
hänelle vastasi. Ajatteli vaan, että saapipa hän ruokaa, kun
ruokahuoneen suulla on avain. Ja odotteli milloin luulisi ruunikon
saaneen appeensa syödyksi.

Mutta tallista rupesi kuulumaan komina.

Hannalla jylähti pahasti, mutta uskoi, että Pokke sai appeensa syödyksi
ja kun aisoista päästyä ei annettu ulkona pehtaroida, niin se rupesi
piltossaan pehtaroimaan. Otti lyhtynsä, otti ruokahuoneesta leivän ja
juoksi talliin. Silmät meni ensimmäiseksi Poken pilttoon, josta kuului
outo jytinä.

Ruunikko oli pitkällään piltossaan, kieli ulkona suusta, silmät pahasti
väännyksissä ja tajuttoman näköiset. Maha oli kohistunut ja hirveästi
tuskitellen pieksi hevonen jalkojaan ja päätään lattiaan ja kamalan
voimakkaasti aivan mahan pohjasta asti puhalteli harvasteeseen
korahtavia henkäyksiä ja sieramista roiskahti punanen veri jokaisella
huokauksella.

Tätä seisattui katsomaan Hanna. Ensi silmäys vei niin sekasin mielen,
ettei paikalla käsittänyt, mitä tämä on. Mutta sitten huomasi, että
kipeä on Pokke ja tuo pieksäytyminen on tuskan pakosta, niin löi
kädellään rintaansa ja oikein parahtaen huudahti: »Voi, voi. Mikä on
Pokella», heitti lyhtynsä, leipänsä lattiaan ja tahtoi mennä Poken
turpaan käsiksi puhuttelemaan sitä ja houkuttelemaan ylös. Mutta Pokke
pieksi jalkojaan, päätään ja koko ruumistaan niin hirveästi, että ei
päässyt sen turpaan mistään kautta.

Tallista kuului hätäilemistä, niin kaikki rahvas kokoontui talliin eikä
kukaan voinut olla hätäilemättä muut kuin Jukke. Hän katseli vaan
huuhkaimen silmillään rauhallisesti ja Hanna kun hätäili ja itki, niin
Jukke vaan ivallisesti mukautti: »Olisit antanut enemmän vettä. Mahdoit
antaa enemmän juoda. Sen siitä sait.»

Tämä lisäsi Hannan tuskaa, tunsi omaksi syykseen, kun ei edes lyönyt
jollakin, kun ei muuten saanut keskeyttämään juontiaan.

Hanna ei voinut olla enää Poken luona, puristui kahden käden rintaansa,
itki huutaen ja voivotellen, meni ulos ja huurakehti tuskissaan
kartanolla sinne tänne.

Tuli taas talliin muitten joukkoon, vaan siellä taas kuuli Juken
kertoilevan toisille:

»Tuommoista se on tuo akkain hevosen hoito. Ne ovat olevinaan. Nytkin
niin ylpeästi otti minulta tuon hevosen, tuodakseen talliin ja minä
hullu annoin. Olisin potkassut moista hoitajaa, että olisi seinästä
palannut, niin ei olisi tuota tullut.»

Hanna kun jotakin virkkoi puolustuksekseen, niin Jukke irvistäen ja
katkeran ivallisesti vastasi:

»Mahdoit antaa enemmän vettä.»

Pitkän ajan perästä siirtyi kaikki rahvas tallista pois, tuntien
kamalaa vavistusta. Mutta Jukke muisti Lampilan Tahvon Päsämän selällä
sanomat sanat, että »siitä on hevonen mennyt». Muisti, miten se verta
päristi koko matkan, niin nyt tunsi mielessään sangen hyvälle, kun sai
toisen syyksi ja vieläpä Hannan syyksi Poken kuoleman.

»Tulkoonpas vielä puhumaan ja menköönpäs nyt Antillekin sanomaan, kuten
se aina uhkaa, jos mikä tulee, sanoa Antille, kuin paremmallekin
turvapuulle... Sanokoonpas nytkin Antille, että se on muitten syy»,
sovitteli mielessään Jukke ja tuntui kuin kaikki asiat olisivat
hyvästi. Siihen ruunikon kuolemaan kiertyivät nyt kaikki Juken
ajatukset, kaikki muut seikkailut markkinaretkillä tuntuivat paenneen
kaukaiseen muinaisuuteen ja oli kuin Siirikin olisi sovitettu sillä,
kun Lampilan Tahvo saa tietää, että Hanna on tappanut ruunikon.

Sitä paitsi vahinko tuosta ruunikon kuolemasta tuli aivan pieni, ei
oikeastaan mitään. Eihän se maksanut mitään. Ei enempää kuin sekään
tuhannen markkaa. Samahan niillekin on, missä ne ovat. Ei tukkilaisen
rahoilla ole koskaan paljon arvoa. Se vaan, että tuo ruunikko jos olisi
kuollut hänen eteensä, niin ihmiset pitäisivät sen pahana. Ja Antti
olisi siitä karkealla päällä, vaan sanokootpas nytkin ihmiset minun
syykseni.

Näin ajatteli Jukke venyessään vuoteellaan joulukuun pimeänä yönä ja
nukahti rauhaisaan uneen.

Mutta ei nukuttanut Hannaa. Tuskan hiki kohosi ruumiista. Itkien ja
voivotellen käveli ulkona sinne tänne eikä tuntenut kylmää, vaikka
pakkasvinkka humisi nurkissa ja kylmettyneet kengät narisivat
tanteressa.

Kantoi aina mieleen, ettei se ole totta, että Pokke olisi kuollut.
Tuntui se vaan, että siellä tallissa se piltossaan seisoo loimi selässä
ja syödä rouskuttelee mieluista apettaan.

Se tuntui niin todelta, että täytyi aina mennä katsomaan. Mutta
liikahtamatta kuni kivi makasi pitkällä pituuttaan ruunikko, jalat
ojennettuina suoraksi kuni puikot.

Tuli aina kammariinkin Hanna, jossa lapset sikeästi nukkuivat. Mutta ei
ollut huvempi sielläkään. Ei voinut olla ääneen valittamatta. Jos
voivotuksensa olisi puristanut äänettömäksi, niin itkun puuskat
kuitenkin parahtivat ääneen, että lapset siitä vaan olisivat heränneet.
Täytyi lähteä ulos, jossa yön pakkastuuleen sopi huokaukset, sopi
voivotukset, sopi itkun purkaukset, sopi tuskainen sydänkin. Mutta ei
sopinut sydammen tuskat, ei haikea mieli. Tallin seinällä naulassa
paloi lyhty. Ja kun taas tuntui mielessä, että Pokke seisoo piltossaan,
päätään puistellen ja pemautellen apettaan purra rouskuttelee ja
siirtelee jalkojaan toisiin sijoihin, meni hän taas talliin, ja silmät
menivät yli pilton seinän pilttoon, josta aina Poken leuhuava harja
näkyi ja johon aina Pokke työnti koreasilmäisen pilkkaotsaisen päänsä,
kun kuuli hänen äänensä tallin ovella. Mutta sitä ei nyt siihen tullut.
Aivan hievahtamatta makasi vaan Pokke entisessä paikassaan.

Kävi vielä koettamassa päätä vieläkö oli notkea ja lämmin. Mutta jäykkä
ja kylmä oli kuin jäinen ranka, veripuraat olivat hyytyneet sieramiin
ja ulos jäänyt kieli oli hampaitten välissä kuni pihdissä.

Täytyi ruveta vakaantumaan, että Pokke oli kuollut.

Otti lyhtynsä pois seinältä, lähti sen kanssa pois. Tallin edessä
katsahti lyhtynsä valolla Juken kumaltelevaa nahkapeitteistä rekeä ja
tunsi kammon siihen. Jos viisi hirtehisen raatoa olisi ollut siinä,
niin ei vapisuttavampaa kammoa olisi tuntenut kuin siihen rekeen sinä
talviyönä.

Huokauksien seasta kuului sanat: »Kun kurja annoin liiaksi vettä,
onneton annoin liiaksi vettä. Olisin jollakin lyönyt, että olisi
heittänyt juomasta. Voi, voi onneton, kun annoin liiaksi vettä.»

Pokke kuitenkin kuolleenakin tuntui rakkaalta. Ja tuntui se anteeksi
antaneelta. Sen pään pohjiin meni hän taas istumaan vuodatellen
kyyneleitään. Ja tuntui se kuin olisi saanut Pokelle puhua jotakin,
saadakseen varmemman anteeksi antamisen vakuutuksen.

Siten hiljalleen huojistui mielen kaiho, taukosivat itkun purkaukset ja
saattoi palata kammariinsa ja kallistua lastensa vaiheelle sänkyyn
sulattelemaan lisää pakahtunutta sydäntään ja ainoastaan hengen
silmällä katselemaan tuota kovan onnen kutomaa verkkoa, johon tällä
kerralla hän oli kaikista kamalammin kytketty. Eikä huomannutkaan, kun
uni vei puoleensa, ja unissaan näki hän Juken yltä päältä verissä,
aivan samanlaisessa veressä, jota roiski Poken sieramista,
pieksäytyessä kuoleman tuskissaan. Sitä koetti Jukke puhdistella
itsestään, mutta se kihosi ikäänkuin vaatteitten alta, että jos sai
vähän vähemmäksikin ja välistä melkein puhtaaksikin, niin kohta oli
aivan entiseltään ihan yltä päältä veressä.

Tästä unestaan heräsi Hanna ihan kuni joku olisi nykäissyt ja samalla
selvisi mielessä kuni päivä, että Jukke oli syypää Poken kuolemaan.

Ja päivän valjettua tulikin tieto, että Lampilan Tahvo on Päsämän
selällä ottanut Jukelta hevosen kiini, kun on humalapäissään ollut
ajamassa hevosen kuoliaaksi.

Tämä helpotti enemmän kuin puolen. Mutta mieleen kuitenkin jäi
sulamatta se kysymys, että millä hyvitetään Antin mieli... Millä
hyvitetään... Millä...



XX.

Juken mieli Lahnasjarven neitosissa.


Siirin kasvot paranivat entiselleen. Joulun pyhinä ei ollut muuta
paleltumisen jälkeä kuin hienoa hilsettä kasvopäissä ja näkyi sekin
siliävän yhtä sileäksi ja ihanaksi kuin ennenkin. Ja Siiri kiitti
Jumalaa siitä, että Jumala sillä tavalla johti asiat, ettei tarvinnut
tulla Juken kanssa minkäänlaisiin tekemisiin.

Mutta Jukke piti kaikkea tuota Antin syynä, että hän joutui noihin
seikkailuksiin. Eihän tukkilaisten rahoilla ole siunausta. Jos hänellä
ei olisi ollut markkinoilla enempi rahaa kuin se viisikymmentä markkaa,
minkä omilla rukiillaan sai Purolan Eljakselta, niin hän ei olisi
saanut sitä komeaa rekeä, ei olisi ollut tuota tukkilaisen kirottua
tuhatta markkaa millä mennä kapakkaan ja joutua sieltä korttikaariin
kunniataan menettämään. Ilman Antin kanssa yhdeksi taloksi rupeamista
ei olisi ollut tuota kirottua kovaonnista ruunikkoa hänen edessään,
jonka kuolemasta nyt häntä syytetään. Ei olisi se jumalaton Antti
pilaamassa taloni mainetta. Niin ajatteli Jukke ja piti aivan varmana,
että kun hän olisi kotonaan isäntänä ilman Anttia, omain entisten
jumalisten vanhempainsa kelpo lapsena, niin ei Siiri eikä Siirin
kasvateäiti voisi olla hänestä pitämättä. Mutta nyt ovat menneet rahat,
hevoset ja päällepäätteeksi kunnia, että tuskin Siiri huolinee hänestä.

Tämä vahinko ei tuntunut olevan muulla palkittu kuin sillä, että Antti
laittaa toisen tuhannen markkaa ja samanlaisen hevosen, että pääsee
jostakin vieraalta kirkolta -- jossa häntä ei tunneta -- hakemaan
morsianta, kaksi kertaa rikkaampaa kuin Siiri on.

Ne ukko Koposen sanat: »Ei suinkaan, en minä luule» puhuivat sentään
paljon Juken mielessä. Ja kun ukko Koponen oli Juken isän ystävä, vanha
hevoslanko -- ne olivat kerran vaihtaneet hevosiakin -- ja markkinoilla
näkyi hänestäkin paljon pitävän, niin oli Jukella kuitenkin hämärä
toivo saada Siiri kihloihinsa.

Tuo toivo kuitenkin usein pimeni aivan mustaksi yöksi. Sitä ei hän
itsekkään tiennyt, minkätähden se niin aina itsestään pimeni ilman
ihtoaikojaan.

Ei tullut joulun pyhinä tietoa Siirin kihlaushommasta, ei uunna vuonna,
ei vielä loppiaisenakaan.

Nyt täytyi Juken ihan jalan syten käydä Kopolassa tiedolla asiain menoa
ja selittämässä aivan juurten jaksain, minkälainen kirouksen ruutana
niissä tukkilaisen rahoissa on. Sieltä se kaikki johtuu. Ilmanko eivät
tukkilaiset rikastu! Joka jumalattomassa elämässä ja kirouksessa
saadaan, se siunauksetta menetetään.

Mutta ukko vakuutti Jukkea, että turha on hänen ruveta Siiriä pitämään
mielessäkään. Ja piti poikamaisena tekona semmoisen talon kuin Vaaralan
poikana, vieläpä Vaaralan isäntänä, ruveta yhtä tyttöä paljon
suksuttelemaan, joita on tyttöjä kuni sieniä metsässä, ja kertoili,
miten Lahnasjärven pitäjäässä on paljon rikkaita tyttöjä.

»On Honkamäessä, on Kukkolassa, on Pöyhösessä, on Anttilassa, on
Kassilassa, on Timosella, on Tuoppalassa, on Kivelässä, on
Säynetlahdessa, on Kosulassa. Siinä on jo tasanen kymmen ja ne ovat
kaikki rikkaampia kuin Siiri.»

»Rikkaampia?» keskeytti Jukke ihastuen.

»Rikkaampiapa tietystikin!» lisäsi ukko varmasti. »Ja sen sanon, että
sinne kun ajaa, niin siitä metsästä ei tarvitse tyhjänä lähteä. Ja ne
eivät ole niin tarkkoja, esimerkiksi uskonnon asioissa, kuin tämä
Siiri. Tämä se niin nenällä haistellen valihtee, vaikka kaikkein
vähimmän kai sillä uskonnolla velliä höystetään.»

»Sitä minäkin samaa sanon», keskeytti Jukke. »Vähän kai siitä vatsa
täyttyy, vaikka pitäähän sitä hupsuille mieliksi olla olevinaan
niinkuin markkinoillakin.»

»Hm. Markkinapuheista sitä ei ole paljon taikaa», mukautti ukko ja
kehotti Jukkea: »Menehän Lahnasjärven kirkolle. Tuo sieltä emäntä
taloosi, joka näkyy kaivolta kotiin ja jätä Siiri oman onnensa nojaan.»

Nyt valkesi Jukelle uusi päivä.

Nyt tarvitsi olla kotona helpommilla töillä, syödä hyvää ruokaa, että
lihoisi, tulisi puuhkeammaksi, verevämmäksi ja kaikin puolin
julkeammaksi, että vieraalla kirkolla näyttäisi erotetummalta kuin
tavallinen talon poika.

Hän tiesi sen, että hänen sisarensa Elsa on sen tähden lihava ja
punaverinen, kun lehmiä lypsäessään juopi lämmintä maitoa. Ja aina sen
lehmän maidon, jossa on rasvasin ja voimakkain maito. Ja ennestään jo
tiesi sen, että kerma on terveellistä ja hyvää.

Nyt hän alkoi juoda lämmintä maitoa. Joka kerran kun lehmät olivat
lypsetyt ja maito laitettu hulikoihin, luikasi Jukke kuin rosvokissa
maitohuoneeseen ja joi hulikan tai kaksikin lämmintä maitoa.

Ja sillä välin kun ei ollut lämmintä maitoa, hän kuori vanhempain
hulikkain päältä kermat ja voileivän kanssa söi suuhunsa.

Tästä seurasi, että karjan antia ei riittänyt perheenkään syödä, sitä
vähemmin ollenkaan myödä. Tämän tulkitsi Jukke siten, että Hanna
lapsilleen juottaa maidon ja syöttää kerman ja sentähden kuivaa emännän
kynsiin lehmien anteet.

Tämän uskoi Topias hyvin ja rupesi vihaamaan Hannaa ja Hannan lapsia.

Hanna koetti puolestaan selittää, että syy on siinä, kun Jukke juopi
maidon ja syöpi kerman, mutta Topiaskin tahtoi enemmän uskoa Jukkea
kuin Hannaa. Sitä paitsi, olihan se mahdotonta, että yksi mies
jaksaisikaan juoda koko talon maidot ja kermat, vaan olihan
luonnollisempaa, että Hanna kolmen lapsensa kanssa voipi sen tehdä.

Nyt laittoi Hanna omituisen lukon maitohuoneesensa, säilyttääkseen
siten maitonsa ja kermansa, mutta Jukke laittoi oman avaimensa ja kulki
omalla ajallaan, ja se sieltä tultuaan aina kävellä vökästeli hyvällä
tuulella.

Porstuan ovessa oli yläosa lasista laitettu ristikkopuitteisiin. Se
avatessa kääntyi pimentoon soppeen, jossa takana oli musta seinä, ja
siten tuosta oven ristikkolasista syntyi kuvastin, johon Jukke näki
melkein koko ruumiinsa. Tämän luokse seisattui aina Jukke sovittelemaan
itseään oikein isännän ryhdille. Hän sovitteli koko ruumistaan miten
sitä parhaiten näyttäisi isännältä. Pani kasvonsa jäykäksi, päänsä
pystyksi, vähän kekalleen taakse päin. Mutta se suuri, paksuhuulinen
suu täytyi olla vähän väärässä, ennenkun se oikein isännältä näytti. Ja
hartiat täytyi olla vähän kierossa ja oikealle jotenkin kallellaan ja
kenkäin kantapäät ulospäin lintassa. Silloin se vasta koko olento
kantoi isännän kuvaa. Sellaisessa asemassa käyskeli Jukke, annellen
ankaroita käskyjä työväelleen ja kun muilta silmät välttyivät, tuli
taas kuvastimensa ääreen tarkastamaan, onko ruumis pysynyt siinä
asennossa. Jos se ei ollut, niin laitettiin se taas uudestaan. Kohotti
kätensäkin ylös, puisti sitä ja huomasi, että niin on tehtävä työväelle
käskyjä annellessa.

Mieli oli nyt kokonaan eronnut Siiristä ja oli se siirtynyt
Lahnasjärven kymmeneen Siiriä rikkaampaan neitoseen, jotka eivät niin
välitä uskonnosta eikä muusta vähäpätöisyydestä, kuten Siiri.

Mutta sitä ennen oli vielä saatava poskiinsa enemmän punotusta ja
muutenkin pitäisi lihoa vähän turkin täyteisemmäksi. Ja työtä ei saanut
tehdä, että kädet hienoneisivat, valkeneisivat ja pehmeneisivät, että
kuontuisivat mukavasti ja lepposesti Lahnasjärven tyttöjä tervehtimään.

Mutta hevosta ei ollut Jukella nyt semmoista, jolla olisi viitsinyt
lähteä kosintaretkelle Lahnasjärvelle, eikä saanut keltään velaksi.
Taipaleen Jörkin kanssa oli oriin kauppa jo valmis, että kun Antti
tulee kotiin, niin se ostaa Poken sijaan. Ja kyllä se Antti ostaa kun
saadaan uskotetuksi, että Hanna tuhmusissaan tappoi Poken. Ja sitten
siihen ei Hannalla olekaan puhumista, kun se Antti nyt Poken sijaan
ostaa hevosen nimikokseen ja antaa sen hänen hoitoonsa.

Mutta talvi kulki kevättä kohti päivä päivältä eikä Anttia näkynyt eikä
kuulunut. Ei kukaan tiennyt, missä on mies ja milloin kotiutuu.

Topias ja Joona tekivät hevostöitä ja hoitelivat hevosia. Kirvestyöt ja
käsityöt teetettiin kaikki vierailla viikkotyömiehillä ja
urakkamiehillä. Ei rekeä hevosen perään tehneet talon miehet, se
ostettiin, jos entinen särkyi. Eipähän tuo paljoa maksane, antaa vaan
muutamia jyväkappoja. Astiasta kun vanne katkesi, niin ei kannattanut
panna sen sijaan uutta, astia sai särkyä. Eihän tuo uusikaan paljoa
maksa, muutaman jyväkapan tai parin vaan. Halkoja ei kannattanut
itsensä pilkkoa. Eihän tuo paljoa maksa, muutaman parin jyväkappaa vaan
syli. Kotipinollakaan ei kannattanut hakata rankoja haloiksi. Eihän
noitten hakkuutus paljoa maksa, muutamia jyvätynnyriä vaan. Metsässä ei
kannattanut karsia seipäitä, ei aidaksia, ei rankoja eikä mitään
kirvestyötä tehdä. Eihän nuo paljoa maksa vieraallakaan teettäessä,
muutamia elotynnyriä ja liharaajoja vaan.

Ja niin tarvittiin Vaaralassa kymmeniä vieraita työmiehiä joka päivä.
Jukke maksoi niille palkan runsaasti, että ne kiittäisivät häntä
hyväksi isännäksi, kiittäisivät, että kuuluisi Lahnasjärven kirkolle
asti. Ja hyvältä se tuntui, kun työmiehet sanoivat häntä isännäksi.

Kun Jukke tuli aina työpaikoille käskyjään ja neuvojaan antamaan, niin
työmiehet olivat valmiit kehumaan, että tässä talossa nyt menee työt
eri tavalla; ne menee ihan kuin laukalla siihen ehtoon kuin ennen
ukko-vainaan aikana, kun omilla miehillä tehdä kitkutettiin vaan mikä
kerittiin. Mutta nyt, nyt on eri hurakka. Ei luulisi, että onkaan
entisen Vaaralaisen, sen tarkan kinnarin poika tuo nykyinen Vaaralan
isäntä.

Niin kehuivat työmiehet aina Jukelle itselleen ja vakuuttivat ei
löytyvän toista koko kirkolla semmoista.

Tästä Jukke aina riemastui kehumaan itseään: »Semmoinen se juuri pitää
olla isäntä kuin minä olen. Siihen on minulla ihan syntymäluonne,
siihen on ihan synnynnäinen taipumus. Se menee minulla ihan kuin vettä
valaen tuo isännän toimi. Ne ovat nuo asiat ihan kuin otsaan
kirjoitetut, että mikä nyt pitää ensin tehdä. Ja nuo akat ne eivät
meillä kauvan riitele, kun minä kerkiän sanoa, että minä isäntä olen.
Meillä ei ole akkavalta.»

»Kyllä sen näkee aivan ensi päivänä, että kyllä tämä talo on nyt saanut
isännän», vakuuttivat työmiehet, ja samassa olivat valmiit jahkailemaan
sitä, kun Hanna tappoi isännältä niin hyvän hevosen.

»Elä sun sano enää», mukautti Jukke, päätään punaltaen, ja innostui
selittämään: »Ne ihmiset ovat hulluja valeita uskomaan, kun Lampilan
Tahvo vihallaan on nostanut sen puheen, että minä olisin markkinoilta
palatessa ajanut sen henkimeneyksiin ja pakahduttanut, ikäänkuin minä
en olisi hevosella ajanut niin monta kertaa ja paremmalla kuin Lampilan
Tahvo. Vaan se sen sisarensa kasvatetytön, sen Jokelan Siirin, päältä
kantaa vihaa minulle, niin se nostelee kaikkia.» Ja muistutti vielä
Jukke, että on hänellä Taipaleen Jörkin kanssa hevoskaupat. Kunhan hän
sen noutaa sieltä, niin sanoo hän Tahvolle, että tuleppa nyt ottamaan
kiini, kun olet sanonut ennenkin ottaneesi.

Työmiehet siihen vakuuttivat: »Kyllä tämmöisen talon isäntä saa hevosen
sijaan, vaan onhan se ilkeä, kun se menee niin ylenkäden, kun toisen
tähden, semmoinen hevonen kuin ruunikko oli.»

»Se on tullut, joka on tullut», mukautti Jukke päätään nyökäytellen ja
kehui luonnettaan lujaksi, oikeaksi isännän luonteeksi, joka kovankaan
onnen kohdatessa ei murehdu yhden hevosen kuolemasta. Ja muistutti
työmiehiä, että Antti kun tulee kotiin, niin sille kertoisivat ruunikon
kuoleman niinkuin se oli, ettei Antti pääsisi uskomaan Lampilan Tahvon
vihallaan nostamia valheita.

Hanna se hoiti kuitenkin emännyyttä Vaaralassa.

Hänen päivänsä eivät ilostuneet. Ei kyyneletöntä päivää viettänyt siitä
kaihosta, kun ruunikko on mennyt ja millä viihtyy Antin mieli ruunikon
kuolemasta. Se ainoa oli joka hyvitti mieltä, että nyt on niin paljon
syytä eroamiseen, että kun Antti tulee kotiin, niin tahdotaan eroa ja
jaetaan Vaaralan maasta osansa ja mennään Tannilaan jälleen. Sillä
toivolla hyvitti lapsiakin, silloinkun ne saivat kovia sanoja
enoiltaan, että mieli murtui itkuksi.

Mutta isää ei tietty, missä hän on ja milloin hän tulee kotiin.

Ainoastaan yksi kirje Vienan rannalta tuli Maaliskuussa, joka kuukauden
vanhana saapui kotiin. Siinäkään hän ei puhunut kotiintulostaan mitään
eikä siitä mihin päin hän kulkee, kun vaan sen että hän on terve ja
työssään onnistuu hyvin...



XXI.

Antti saa tietää ruunikon kuoleman.


Huhtikuun päivät olivat puolessa. Suojasti puhalteli lounas ja hienosti
tihkutteli pilvinen taivas, kun Antti kulkeutui kotiin päin.

Hiihtäminen oli raskas vesisateen sipsulla hyyhmäistä sohjuista tietä,
niin tullessaan Lampilan kohdalle pistäysi taloon huoahtamaan. Tahvo
kiirehti tervehtimään väsynyttä miestä ja iloisesti virkkoi:

»Tuleepahan mies meren takainen, vaan ei tule turpehen alainen.»

»Näkyyhän se maa omansa perivän», virkkoi Antti vakavasti ja käänti
puolimärän karvalakkinsa takaraivolleen, kädellään pyyhkäsi punertavaa
hikistä otsaansa ja lämpimäisen näköisenä istahti penkille.

Lampilan ihmiset olivat kaikki pirtissä, mikä kankaittensa, mikä
rukkiensa takana, mikä ompelustensa kanssa askartelivat. Samoin miehet,
mikä kutoi verkkoa, mikä korjailla kaperteli vanhoja astioita. Mikä
mitäkin kahmerehti; märän ilman takia eivät olleet lähteneet
ulkotöihin.

Kaikkien kasvoissa liikkui veret Antin astuessa pirttiin ja
umpimielisinä askarrellessaan salaperäisesti silmäilivät Anttia,
silmäilivät aivan herkeämättä, eikä kukaan kiirehtinyt puhelemaan niin
avonaisella tavalla kuin aina ennen Lampilassa.

Tämä kummastutti Anttia ja tuntui se oudolta, mutta tästä kuitenkaan ei
Antti ollut tietävinään mitään, sanoi vaan tyynesti:

»Täytyy hieman huokasta, pyrkii väsyttämään tämmöisellä takkalalla
talvitamineissa hiihtäessä.»

»Tokihan sietänee levähtää. Mistä asti lienetkään hiihtää pakannut jo
tänä päivänä ja kelilläpä kelin päiväiselläkin tuommoisella rutjulla»,
mukautti Tahvo ja kehotti riisumaan ketineitään vähemmäksi.

»Ei nyt tämmöisellä sipsulla viitsi pitkältä kulkea. Tuolla
Puiroaniemellä olin yötä, sieltä olen hiihtää lykellyt aivan yhtä
myötään», virkkoi Antti ja alkoi päästellä laukkuaan ja turkkiaan irti.

»No jo tuota siinä on taivalta täksi keliksi. Yli kolmen peninkuorman.
Jo jäisi minulta tekemättä se matka tällä kululla», toisteli Tahvo ja
kehotteli heittämään kaikki päällysvaatteensa pois, etteihän nyt tulta
kiireempää ole.

Antti riisui pois laukkunsa ja turkkinsa, kopisti lakistaankin
irtonaisen veden, pisti sen naulaan ja käsillään pyyhkien hien kanssa
tuhraantunutta hiusmartoaan istahti penkille. Mutta tuo kaikkien yhä
kestävä salaperäinen silmäileminen tuntui väkistenkin hieman
oudostuttavan, että ei tuntunut puhelemiseen halua. Otti taskustaan
pienen valkean kampansa ja alkoi lyhköisiä tukkiaan kampailla otsalta
suorastaan takaraivolle päin. Ja tuntui se hyvältä ja raitistavalta.

Tahvo näki, että kaikilla oli se sama mielessä, mikä hänelläkin, niin
pelkäsi, että jos hän alottaisi pitemmän keskustelun matkasta ja matkan
vaiheista, niin joku ehkä hyvinkin tyhmästi ja äkkipäätä sanoa
pollistaisi sen oriin kuoleman, niin päästäkseen ennen muita asiaan
käsiksi alkoi:

»Oletko saanut äskettäisin kirjettä kotoasi?»

»En, en koko matkallani.»

»Etkö muutenkaan ole kuullut mitään kotoasi?» lisäsi Tahvo.

»En mitään. Miksikä?» lisäsi Antti ja katsoi tuikeasti Tahvon silmiin.

Tuo Tahvon uudistettu ja asialliselta kajahtava kysymys ja sitä paitsi
kun kaikkien silmät katsoivat niin tutkivalla tavalla Anttiin, se
vaikutti pahasti ja tuntui väristävän läpi ruumiin. Mutta Antti pelkäsi
olevan tulossa ilmi hyvinkin pahaa, ehkä jonkun lapsen kuolema, ja
olisihan mahdollista pahimmassa tapauksessa Hannankin kuolema, niin
jäykisti itsensä ottamaan vastaan, tuli mitä tuli, ja jouduttautui
kysymään: »Onko siellä mitä erinomaista tapahtunut, sanokaa jos
tiedätte.»

Tahvo ajatteli vielä kierrellä, eikä olisi tahtonut sanoa aivan
suoraan, vaan Antin tuikea kiinnitetty katse ja tiukka kysymys tuntui
vaativan suoraa vastausta, niin kiirehti ennenkun muut kerkiäisi
sanomaan:

»Ei muuta sanottavaa, vaan se Juken körppö tappoi oriisi.»

»Tappoi?» kysäsi Antti kiinteästi ja suonissa kulki kuni kuuma virta
läpi ruumiin.

»Tappoi kuin susi, niinkuin emäsusi», lisäsi Tahvo vastaukseksi ja
vihasta kiehui tummat silmät.

Antti koetti pönkittää itseään, ettei hän toki niin lapsellinen ole,
että nyt yhden hevosen kuoleman antaa itseensä mitään vaikuttaa, vaan
väkistenkin valtasi lamauttava paino eikä tiennyt mitä sanoisi, tuntui
se vaan, ettei se ole totta. Sanoihan viimein Tahvolle hyvin nurkuvalla
painolla:

»Elä nyt viitsi niin paljon narikoida. Onhan työtä tosissakin.»

»Ei jouda leikiksi. Kyllä näet, kun menet kotiisi», virkkoi Tahvo
päätään punaltaen. Samassa koko rahvas puhkesi ääneen ja jokahisesta
suusta kuului:

»Kyllä se on tosi, kyllä se on tosi, niin se teki, kyllä se on tosi.»
Ja siitä kiuhtuivat oikein kilpaan kertoilemaan, että heittivät työnsä
ja työttömin käsin, mikä ivaten mikä surkutellen, alkoivat Juken
markkinaretkestä selkotella, että yhtenä porinana meni koko pirtti.

Antti ei virkkanut sanaakaan, puri hampaansa yhteen ja ravisteli
päätään. Mieli oli vaan kiini oriissa, oriin kamalassa kuolemassa ja
siinä, että ei saa enää nähdä sitä kaunista ja rakastettua ruunikkoaan,
niin että ne Lampilan ihmisten yhteiskertomukset menivät vaan humisten
läpi päästä ja tunsi olevansa kuni myllyssä. Vähitellen tunsi
raskenevan mielensä aivan liki kyyneliä, niin koppasi turkkinsa,
pujotti sen päällensä, pani laukkunsa selkäänsä, tupsautti suortuvaisen
lakin päähänsä ja kuuntelematta isännän ja emännän ystävällisiä
puolipäivälliselle pyytämisiä nyökäytti päätään hyvästiksi ja työntyi
suksilleen.

Lampilaan tullessaan ajatteli hän viipyä talossa niin kauvan kuin
iltamassa ehkä jäähtyisi lumi siksi, ettei olisi sukseen niin takkala,
jolloin heti lopettaisi matkansa, mutta nyt tunsi halun kiirehtiä
kotiin, halun, joka oikein taikavoimalla veti kotia kohti ja teki koko
olennon keveäksi, että tuntui kuni lentoon riitelisi.

Mutta sydämmessä oli kamala pelottava kammo juuri kuin rakastetun
haudalle rientäessä, jossa tiesi tapaavansa vaan haudan syvyydessä
makaavan puoleksi lahonneen luurangon, jonka epämääräiseksi muodostunut
hämärä kuva vielä kumminkin muistutti entistä olemusta. Ja missä ikänä
silmänsä lensi tiepuolen metsäryhmiin, luuli näkevänsä siellä ruunikon
luurangon ja lauman riiteleviä kotkia kiskomassa viimeisiä lihan
suonia. Ja pelko siitä, että hiljankin ennen kotiin pääsemistä sattuvat
hänen silmänsä siihen kamalaan näköön, jossa hän voisi ainakin pyörtyä,
jo vapisutti kamalasti.

Mutta sitä hän ei kuitenkaan nähnyt. Se oli viety toisaalle päin vaaran
louhiseen rotkoon, jossa kotkat, koirat, ketut, ahmat ja ilvekset
olivat tehneet tehtävänsä.

Ja nyt siellä vaan yläällä ilmassa joutilaana loikaili joku kotka,
muistellen vaan entisiä onnellisia päiviä laakson pohjassa ja silmäili
alas laaksoihin ja vuorien rinteisiin eikö kova onni lähettäisi sinne
taas uutta lahjoitusta yhtä runsasta kuin entinenkin.

Niin tuli Antti kotiin ja kammaristaan löysi hän lapset, jotka
hyppäsivät kuni pulmusparvi vastaan avosylin ja ilahtivat: »Isä, isä,
oi isä tuli.» Ja tarrasivat syliksi isään.

Antti kun oli laukkunsa riisunut, ripustanut naulaan ja heittänyt
päällysvaatteensa päältään, istui keinutuoliinsa, pyyhkimään oistonaan
juoksevaa hikeä kaulastaan ja kasvoistaan. Kaisu ja Matti tunkeutuivat
niin likelle kuin taisivat. Mutta Manti juoksi navettaan äidille
sanomaan ja kartanota juostessaan jo huusi: »Isä tuli, isä tuli, isä
tuli», ja räpitti käsiään kuni lentäjä.

Hanna pesi kasvonsa, riensi iloisena tervehtimään isää ja koetti salata
kaihoista mieltään. Mutta ei mihinkään voinut panna niitä punaisia,
itkusta hämärtyneen näköisiä silmiään eikä pitkällisen kaihon
kalvistamia kasvojaan. Ne puhuivat yksinään totisempia sanoja, kuin
kenenkään kertoileva kieli. Se näkö jähmetytti Antin yhäkin enemmän. Se
jähmetytti koko olennon, ettei hän tajunnut, missä hän oikeastaan on.
Iloiset, lähelle tunkeutuvat lapset, äidin herttainen, iloinen
puheleminen, äidin kärsineet, kalvistuneet kasvot, Tahvon kertomukset
ruunikosta, tunteminen kodin rakasta kodikkaisuutta suli yhteen aivan
selittämättömäksi arvoitukseksi, että elämä tuntui vaan kamalalta
unelta, joka ei merkitse mitään, vaan herättyä menee kuni tuuleen ja
silmäin auettua avautuu eteen elämän todellisuus.

Antti koetti kätkeä itseensä kaiken, ettei näyttäisi perustavan mistään
mitään, sillä tavalla lieventääkseen Hannan mieltä.

Hanna istui Antin viereen ikäänkuin pitelemään häntä, ettei pääsisi
livahtamaan ulos, jossa se menisi ensimmäiseksi katsomaan ruunikkoa. Ja
siellä säikähtäisi kuoltakseen kuultuaan ruunikon kohtalon, ja tahtoi
siitä saada ilmoitetuksi Antille. Mutta miten se menisi niin keveästi,
ettei se kotiintulohetkeä kovin kauhistavaksi saisi. Kotvasen
mietittyään kysyi:

»Kävitkö missään talossa tullessasi tällä kylällä?»

»Pistäysin Lampilassa!» kuului lyhyt alakuloinen vastaus.

»Kuulitko siellä mitään meidän kotiseikoista?» jatkoi äiti.

»Kuulin... Kyllä se Tahvo kertoi», vastasi taas Antti lyhyesti.

Hannasta tuntui hyvältä, kun Antti sattui Tahvon puheille
ensimmäiseksi, että sai kuulla asiain oikean laidan, ennenkun Juken
lumoamat ihmiset pääsevät kertomaan. Ja mietti jatkaa siitä vielä
puhetta. Mutta Antti kun tunsi; että Hanna tahtoisi siitä puhua, niin
laittoi tekosyyn lähteäkseen ulos ja saadakseen siten keskeytymään
toistaiseksi siksi, kunnes hän voisi oikein kuunnella ja ottaa osaa.

Ulos tultuaan jo lähimmällä halkorantteella joutuikin Antti Juken
työmiesten pariin, jotka joutuivat heti ilmoittamaan haikeaa mieltään
sen kamalan vahingon yli, mikä kohtasi sillä aikana taloa. Ja joutuivat
juurten jaksain kertomaan, miten Hanna polonen oli sattunut antamaan
märäksi hionneelle ruunikolle liiaksi vettä, josta oli se kamala
seuraus, että ruunikko kuoli ja vietiin tuonne Teiriharjun rotkoon,
jossa tuo kotka vielä nytkin lentelee.

Antti pysyi vaan umpimielisenä. Ei virkkanut sanaakaan vastaan eikä
myötä. Katseli vaan, kun Jukke käyskeli hartiat kaltossa oikealle, suu
vähän väärässä, ja kättään puistaen anteli työmiehille neuvoja ja
määräyksiä. Anteli varsin näyttääkseen Antille, että se on hän joka
johtaa töitä. Ja joutui Antillekin kertomaan, miten nyt ovat työt niin
hyvällä jälellä, että ei koskaan ukkovainaan aikana ole näillä vuosin
olleet siinä määrässä.

Tätä vakuuttivat työmiehetkin, että tähän taloon ei ole ollut kuin
voitoksi isännän kuolema. Että kyllä nyt on isännän puutos kaukana
Vaaralasta.

Tähänkään ei Antti Jukellekaan vastannut mitään. Tuntui vaan tuo Juken
läsnäolo niin pahalta, että tahtoi lähteä kävelemään päästäkseen
erilleen moisesta puhetoverista. Etsi aitan avaimen ja meni aittaan
katsomaan elovaroja. Mutta Jukke arvasi mitä vasten Antti menee
aittaan, niin luikasi perässä ja alkoi kertoilla:

»Tuota, minun on täytynyt tässä noille työmiehille annella vähän eloja.
Tässä on ollut vähän rahan puutos, niin olen annellut vähittäin eloja,
että vähenevän ne näkyvät. Hannan joukko suurentaa paljon elon menoa,
lapset päiväkaudet jauhavat kuni mylly ja Hanna ei niitä opeta pitämään
rupeamata ja syömään vaan silloin kuin muutkin syövät. Vaan nyt ei ole
elo hyvin kallista ostaissa, ainoastaan kolmekymmentä markkaa
ruistynnyri.»

Juken liurosteleva puhe ja se, kun näki aitassa hinkalot tyhjinä näillä
vuosin, vaikutti Anttiin katkeran vihan ja harmin, että tuskin olisi
veri lähtenyt, jos olisi puukolla pistänyt. Mutta puri hampaansa yhteen
eikä päästänyt sanaakaan, vaan meni kylän tielle käyskelemään kunnes
povi hiemankaan huoppeneisi, että voisi palata perheensä luokse
puhumaan niitten kanssa muutamankaan sanan.

Viimein tulikin kammariinsa ja istui keinutuoliinsa. Silmäsi laukkuaan
naulaan ja kun muisti siinä piilevän aarteen olevan jostakin arvosta
isänmaalle, niin kaikki muu näytti vähemmältä ja mieli tuntui
kuontuvan.

Lapset kiertyivät ympärille niin likelle kuin taisivat. Mantilla näkyi
olevan jotakin sanomista. Se sormi suussa kainosti nojasi päänsä isän
kylkeen ja hiljalleen keinutteli isän keinutuolia. Eikä kuitenkaan
rohjennut sanoa mitään. Niin isä kääntyi Mantiin ja ystävällisesti
kysyi:

»Mitä se Manti tahtoisi sanoa isälle?»

»Tuota sitä, että milloinka sitä mennään Tannilaan asumaan?» virkkoi
Manti kainosti.

»Pitäisikö sinne mennä?»

»Pitäisi», jatkoi Manti ja pyöritteli sormea suussaan.

»Minkä tähden?»

»Sentähden kun nuo Jukke ja Topiaskin ovat meille ja äidille pahoja.
Eivät anna meidän syödäkkään.»

Isä taputti Mantia kasvoon ja lupasi: »Tulevana syksynä, sittenkun
kesällä ensin kasvaa pellot kauniita eloja ja niityt heiniä, mennään
sitten Tannilaan. Kyllä se äiti antaa teille ruokaa, jos ei Jukke ja
Topias antaisikaan.»

Siihen Mantikin rauhoittui, luuli tulevan syksyn olevan hyvinkin
likellä, muutamien viikkojen päässä vaan. Ja tuntui hyvälle kun
tulevana syksynä päästään Tannilaan, jossa ei olekaan Jukke
varastelemassa kermapyttyjä ja juomassa maitohulikoita tyhjäksi eikä
kiroilemassa, jos on voileipä käsissä.



XXII.

Antti tulee isännän henkirahalle.


Huomenna oli henkikirjoitus.

Jukke nousi ylös aikaisemmin kuin muina aamuina, peseytyi, ajoi
partansa, anteli neuvoja työmiehille tämänpäiväisissä töissä ja
laittautui henkikirjoitukseen.

Mutta Antti huomasi tämän, niin pisti matkavaatteensa päälleen, sanoi
päättävästi: »Minä menen henkikirjoitukseen.»

Jukke tämän kuultuaan hieman lamautui, mutta alkoi leppoisesti
sommitella:

»Minulla on siellä muitakin asioita. Minulla on tulevia, isävainaan
tulevia ihmisiltä, niin minä saatan siellä nyt, kun ne ovat siellä...»

Antti ei kuunnellut pitemmältä Juken sommittelua, vaan jäykästi lisäsi:
»Minä menen.» Sen sanottuaan meni.

Jukke ei uskaltanut tehdä vastarintaa Antille, pelkäsi, että jos hän
Antin suututtaa, niin Antti ei antaisi rahaa eikä hän pääsisi sitten
Taipaleen Jörkin kanssa hevoskauppaan. Eikä ostamaan eloja eikä
näyttelemään taas satamarkkasia.

Lohdutteli sillä itseään, että ei siellä Anttia panna isännäksi, jos se
tahtoisikin. »Eei, ehei toki tukkilaista panna isännäksi, joka vaan
kanssa-asukkaan nimellä oli Tannilassakin. Ei, ehei... Mitäs joutavia,
että Antti isännäksi!» päätteli itsekseen Jukke ja sovitteli, miten se
ihan luonnostaan menee. Hän on ukko-vainajan vanhin poika, siis hän
pannaan isänsä sijaan isännäksi. Ja sitten hän on vasta oikein
lakimääräinen isäntä. Sitä häpeää ei toki kyläläisetkään salli hänelle,
että tukkilainen pantaisiin Vaaralaan isännäksi. Väliin kertoili
työmiehille, että nyt hän vasta on oikein lakimääräinen isäntä. Ja taas
väliin ajatteli miten nyt, kun hän tulee oikein lakimääräiseksi
isännäksi, Taipaleen Jörkki uskoo hänelle hevosensa tulevaan syksyyn
asti velaksikin. Sitten kun taas Antti tuopi tukummassa rahaa, niin
sitten ei ole vaikea maksaa. Sitten ei taas tarvitse elon ostoon rahaa,
kuten nyt. Ja miten Lahnasjärven tytöt pitelevät häntä likeltä, kun
hänellä on taas uusia satamarkkasia ja kuulevat, että hän on oikein
lakimääräinen isäntä.

Mutta henkikirjoituksessa tulikin Antti Vaaralan isännäksi, Jukke,
Topias ja Joona talonmiehiksi.

Nyt aikoi Antti panna rajoja Juken isännyydelle ja siihen kehotti häntä
moni kylänmies, erittäinkin Lampilan Tahvo, jolla tuntui Jukkeen olevan
vähän sapen hajua.

Tästä aikeestaan ei kuitenkaan Antti puhunut kotona mitään, antoi
muutamia markka-kymmeniä vaimolleen omituiseksi käytelläkseen omiin
asioihinsa eikä virkkanut muulle väelle kuin vaimolleen ja lapsilleen,
kun huomenna lähti matkalle kesätienestiinsä pohjolan tukkitöihin, otti
muinaistarustokokoelmansa mukaansa ja aikoi koota niille lisää silläkin
matkallaan.

Parin päivän takaa hän kirjoitti vaimolleen kirjeen, jossa lohdutteli
häntä tähän tapaan:

»Rakas Hanna!

Ollessani kotona, niin äkkiarvaamattomasta onnettomuudesta ja perheeni
kohtalosta oli sydämmeni siksi täysi, etten voinut sinullekaan puhua
kuin ainoastaan muutaman sanan. Mutta nyt olen taas täällä isänmaan
aarteitten keskellä. Eikä kuulu korviini ruunikon pakahduttajan
raa'asti kaikuva ääni. Tunnen nyt sydämmeni sulemmaksi ja voin puhua
enemmän.

Paras neuvo, mitä voin sinulle kotievääksesi jättää, on se, ettet ota
ajatellaksesi taloutemme nurinniskoin menemisestä mitään. Menköön se
vaikka Matin pellon ojaan, niin se ei merkitse mitään, kun se kerran on
näiksi lähtenyt. Me olemme tyhjästä saaneet tämän mikä on, niin saamme
me vieläkin.

Jos Jukke rupeaa vielä kovin suurentelemaan, niin sano hänelle minun
sanoneen, että hänen ohjaksensa on sidottu kantoon, hänen isännyytensä
päivät ovat luetut ja ruunikon veri on huutava hänelle kostoa...

Se kirottu sovinto meidän talousvälikirjoissa sisältää, että ei saa
ennen erota, ennenkun ovat talon yhteiset velat maksetut. Niin koetan
tällä retkelläni ansaita ja säästää niin paljon, että syksyllä kotiin
tultuani maksan Vaaralan ukko-vainaan aikuiset velat, jotka ovat teidän
kaikkien sisarusten ja veljesten yhteisiä, ja silloin eroamme jälelleen
sinne minun rakkaaseen Tannilaani. Tämä toivo viihdyttäköön teitä
siellä kotona. Minä viihdyn sangen herttaisesti täällä näitten
kultaisten aarteitteni lämmittävillä vaiheilla. Enkä muista, vaikka
koko Vaarala menisi kuin Sodoma ja Gomorra, kunhan sinä vaan
pelastuisit paremmin kuin Lotin emäntä.

Minä ukko Loti olen jo pelastunut ja joudun ajallani teitäkin
pelastamaan, kunhan tällä välin varotte itsenne suolapatsaaksi
joutumasta.

Olen raitis ja ripeä, ja riennän pohjolan vuoria kohti kuni keväinen
peura.

Siellä joutsenten kotimaassa soipi minun lempeni, kaukainen kantelo,
siellä virsiäni vetävi riemuisa luonto. Sielläpä, siellä mä viihdyn.

Sydämmen lemmellä tervehtii sinua

                           Oma Anttisi.»

Tämän kirjeen sai Jukke Hannalta varastetuksi.

Tästä hän näki Antin aikeet ja näki, ettei Antti aio hänelle antaa
rahaa enää koskaan. Ja ne sanat, että hänen ohjaksensa ovat sidotut
kantoon ja hänen isännyytensä päivät ovat luetut, kaivelivat Jukkea
enimmän ja panivat oikein vapisemaan. Hän ei päässyt Taipaleen Jörkin
kanssa hevoskauppaan. Eloja hän saisi velaksi sen päähän, että kun
Antti tulee kotiin, niin sitten maksetaan. Vaan rahasta rahaa, sitä ei
antanut kukaan, ei Kopolan ukkokaan.

Tosin siellä Lahnasjärvellä oli ukko Koposen laskun mukaan kymmenen
tyttöä, joita nyt ei luultavasti tänä kesänä kaikkia viedä. Mutta
kerityssä ei olisi kerkiämistä. Ja paremmin olisi vara valita, kun
aikanaan joutuisi.

Nyt ei ollut Jukella muuta keinoa kuin täytyi ruveta Hannalle hyväksi,
että Hanna rupeaisi Antilta houkuttelemaan rahaa ja lähettämään kotiin
jo heti edes puolisenkaan tuhatta.

Hanna hymyili itsekseen, että nyt sinä kettu olet kuitenkin
käpylaudassa, mutta kylmästi ja ivallisesti kuitenkin nykäsi että
»Rommakkoonko sinä veisit ne rahat, kun saisit?» Tuo sana pisti Jukkeen
kuin olisi puukolla vihlonut, hänen kasvonsa punasteli, hän ravisteli
päätään ja tuntui, että pitäisi nyt taas sanoa, että »minä isäntä
olen». Mutta ei se tuntunut nyt sopivan ohjelmaan. Hän tekeytyi vaan
lauhkeaksi ja tuumaili: »Tuota, kyllä minä Rommakon velasta huolen
pidän.» Ja rupesi kertoilemaan: Tässä on nyt äärettömän tärkeitä töitä
teetettävänä, työmiesten palkoiksi tarvitaan rahaa. Tässä on suuri
huoli isännällä, ennenkun saadaan kaikki asiat jälilleen. Muistutti
miten hänellä on hirveän paha mieli siitä ruunikon kuolemasta, ettei
tahdo öissä tulla unta silmään. Miten se hänen mieltään painaa, kun
silloin markkinoilta tultua oli niin huoleton, ettei hoitanut itse sitä
ruunikkoa, ettei olisi saanut liiaksi vettä. Miten hän ei saa rauhaa
ennen kuin saa Antille nimikoksi laittaa samanlaisen hevosen. Miten
hänellä on jo Taipaleen Jörkin kanssa valmis kauppa, ettei puutu muuta
kuin rahaa. Että nyt kun Antti lähettää vaan puolen tuhatta markkaa,
niin saa nähdä, että ensi syksynä on tallissa samanlainen hevonen kuin
ruunikkokin. Ja miten kaikki asiat pääsevät käymään kuni öljyssä,
kunhan vaan saadaan edes puolikaan tuhatta markkaa rahaa.

Hanna lupasi vasta sitten, kun Antti tulee kotiin, esittää rahojen
antamista Jukelle. Mutta samassa ajatteli toista. Ajatteli, että Juken
täytyy muuttaa nahkansa ja tulla toiseksi mieheksi, ennenkun hänen
näppiinsä rahat pantaisiin...

Jukke oli nyt koko kesän hyvä Hannalle ja Hannan lapsille. Ei koskaan
kieltänyt lapsilta ruokaa eikä muuta toimeentuloa. Ja mieli oli
kiinnitetty Lahnasjärven neitosiin. Oli kait se kuitenkin totta, että
niitä on kymmenen, että niitä on jälellä vielä ensi talvenakin. Ja
tällä välin kyllä kerkiää kasvotkin enemmän punakoitua ja ruumiskin
lihoa täyteläisemmäksi ja muutenkin taipua isännän ryhdille -- arveli
itsekseen Jukke ja heitti mielestäänkin Lahnasjärvellä käynnin tulevaan
talveen. Mutta usein meni aina rekihuoneeseen istumaan uuteen komeaan
rekeensä. Istui reen oikeanpuoliseen laitaan. Hymyillen katseli
sivulleen ja kuvitteli mielessään, miten tuossa tulevana talvena
Lahnasjärven punaposkinen, mustatukkainen ja sinisilmäinen neiti istuu
ja kainosti katselee muhkeaa Vaaralan isäntää tähän viereensä, koska
Taipaleen Jörkiltä ostettu liinakko juosta holpottelee Rajamäen
metsäisiä taipaleita. Ja miten se siirtää kätensä lähelle, josta hän
ottaa käteensä ja lämpimällä, pehmoisella kädellään puristaa sitä,
puristaa kauvan. Hellittää väliin vähän ja puristaa taas. Ja toisella
kädellään hoitaa ohjaksia. Siitä hän viimein puhkiaa puhumaan
sydämmensä syvimmistä salaisuuksista, sen rikkauksista, sen
tunteikkaista mielen ylennyksistä, sen tähän asti salatuista
kokemuksista nuoruuden maailmassa, sen vakaantuneesta, murtumattomasta
rakkaudesta luoma-päivänä valittua aviosiippaa kohtaan, siitä, miten
ensimmäinen silmäys todisti povessa, että »sinä olet se ennen maailman
luomista valittu osani. Juuri sinä olet se, jonka kanssa on jo aikojen
alussa elämän tieosa pantu yhteiseksi.»

Otti taskustaan pyöreän peilinsä, johon aina katsoi, miten se lihominen
edistyy. »No, jopa sitä sentään on jotenkin, kunhan syksyllä joutuu
uutisperunat ja lehmät tulevat nurmiin ja lypsävät kermaisempaa maitoa,
niin kyllä tulee hyvä. Aivan hyvä.»

Näissä mietteissään ja toiveissaan vietti Jukke kesän ja koetti kaikkia
työmiehiä pitää mielissään, että ne kutsuisivat häntä isännäksi ja
kiittäisivät aina Lahnasjärvelle asti kuulumaan.



XXIII.

Antti pyytää eroa.


Joulukuu oli jo käsissä, kun Antti vasta kotiutui. Työansioistaan ja
tarukokoelmistaan oli saanut rahaa, että oli päälle parin tuhannen.
Näillä hän nyt aikoi maksaa Vaaralan ukkovainaan velat ja pyytää eroa
perheeseen, jakoa tavaraan. Ja vaikka hän näki, että on talouden asiat
niin nurin, että elot ovat mitatut työmiesten palkoista ja toisia
työmiehiä oli kymmenittäin, joille vielä piti mitata, jos hän ei
rahalla maksaisi, niin hammasta purren puristi poveensa sitä mielen
kauhua, mikä tahtoi purkautua ulos, ja koetti sävyisästi ruveta
tuumimaan Juken ja Topiaksen kanssa erosta.

Muistutti vanhaa sananlaskua, että »sukea on sovinnon poski», että
erotaan sovinnossa.

Mutta Jukke vaan tahtoi pyöritellä, että hän saisi haltuunsa Antin
rahat ja kertoili, miten hän nyt juuri on saanut työt kaikki jälilleen,
miten ukkovainaan jäleltä on moni kohta ollut korjattava, miten tuo
kärrytiekin tuohon Pihkamäen välille oli tarpeellinen, että pääsee
kärrillä taloon, miten tässä nyt on täytynyt kestää ja kertoili, miten
tarkasti hän on elojakin pitänyt, vaan ne kuluvat sentään; ja kun
vuosikin tuli nalosampi kuin ennen, niin vähäänhän ne vähät kuuluvat ja
että hän nyt tarvitsee saada rahaa runsaammalta kerrassaan.

Antti ei ottanut korvaansakaan noita Juken laskettelemisia, sanoi vaan,
että »Minä panen rahat asiaan omasta kädestäni.»

Tästä ei Jukke heltynyt, vaan enemmän innostui kertomaan, minkälainen
isäntä hän on, miten työmiehetkin hänestä pitävät ja miten
kyläläisetkin kehuvat häntä, miten hänellä on ihan syntymäluontainen
taipumus isännäksi eikä tahtonut antautua erosta puhumaan.

Antti ei voinut kuunnella Juken selitystä, kääntyi katselemaan ulos
laajaan avaruuteen, jossa lähellä vuorien harjoja alakuloisesti
säteillen kulki joulukuun vaisu aurinko ja hortunut luonto nukkui
talvikehdossaan.

Mutta viimein, kun Jukke oli kylläkseen asti lasketellut esityksiään,
kääntyi Antti ja muistutti taas erosta, että mitenkä ruvettaisiin
eroamaan sovinnossa.

Mutta Jukke ja Topias muistuttivat sovinto-välikirjasta, jonka mukaan
kaikki talon yhteiset velat ovat maksettavat yhteisesti, mutta vaativat
että ennen kaikkia on Antin maksettava työmiesten palkat. Kun he ovat
talon töitä kotona toimittaneet, niin Antin oli maksettava syrjäisten
työmiesten palkat. Kiven kovaan siis kieltäytyivät taipumasta eroon,
ennenkun niin on tehty.

Antti jäi miettimään, miten on paras. Mutta sai tietää, että niitä
työmiesten palkkoja on niin paljon, että hän ei voi niitä maksaa eikä
tuntunut ollenkaan oikealtakaan, että hän ne kaikki maksaisi. Niin
lunasti kaikki ukkovainaan velkakirjat. Sitten haastatti lankonsa
erosta oikeuteen ja oikeudessa siihen välikirjassa näkyvään sopimukseen
nähden pyysi eroa, kun nyt ovat perikunnan yhteiset velat maksettu.

Mutta oikeus tulkitsi sopimuksen siten, että ovat kaikki nekin velat
maksettavat, mitä kukin talousosakkaista on taloa hallitessa tehnyt, ja
niin tuomittiin kaikki pysymään yhtenä talona niin kauvan kuin pesä on
aivan velaton, ja sitä paitsi kaikki saaliit ovat yhteisiä niin kauvan.

Ei koskaan ollut ennen Antin mieli niin mustunut kuin nyt. Ei näkynyt
mitään tietä pelastamaan perheolojaan Vaaralan orjuudesta.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palvelusmatkoille täytyy lähteä ja
jättää talo näitten isäntien huostaan. Koska on elohinkalot tyhjät,
että elo on ostossa koko vuodeksi, niin on aivan mahdoton ensi
syksynäkään maksaa kaikkia velkoja ja toisena vuotena on vielä
mahdottomampi. Ja nyt kun ovat rahat menneet joka penni vanhoihin
ukko-vainaan velkoihin, niin jos jäisi kotiin, niin ei voi maksaa. Jos
lähtee tienaamaan, niin ei voi maksaa. »Voi minua onnettomista
onnettominta», huokasi Antti kipeästi hampaitaan kirauttaen palatessaan
käräjistä ja ajatellessaan sen tuomion painoa. Ei voinut tulla sinä
iltana kotiin. Talvisen yön käveli synkän korven helmassa, etsien
sieltä sydämmelleen lievitystä, vaan se pysyi yhtä synkkänä kuni
pilvien käärimä korven yökin. Tuntui kuni haamu manalasta kerjuusauvaa
käteen ojentaisi varaksi vanhuuden voimattomille päiville...

Mutta Jukke hykerteli käsiään riemusta ja hyvästä mielestä, levottomana
vietti yönsä käyskellen Vaaralan kartanon vaiheella ja miettien, miten
hän nyt laittaa kaikkea, mitä ikänä osaa vaan, niin tulevana syksynä
täytyy Antin maksaa. Sittenkun ne Antti maksaa ja eroaa, niin sitten
hän tuopi Lahnasjärveltä rikkaan komean emännän tähän valmiiseen
taloon. Sen perintörahoilla erottaa toiset osakkaat. No, nyt se vasta
on oikein äänellään! Ei luulisi onnenkaan osaavan laittaa niin
lautasiaan myöten menemään. Oikein teki mieli huutamaan paljaasta
ilosta.

Antin mieli pysyi mustana ja synkkänä kuni syksyinen yö. Ei hän enää
monta päivää viihtynyt kotona. Ei koti kodilta tuntunut.

Isänmaan liesi kuitenkin häntä lämmitti, valaisi, viihdytti ja
rauhoitti.



XXIV.

Antti epätoivon vaiheella.


Helmikuun kireänä pakkaspäivänä, koska lumen pinta kiilui täynnä
pakkasen silmiä ja metsä oli lymyssä raskaan huudetaakan alla, käänti
suksensa Antti pohjoista kohti ja virkkoi Hannalle ja lapsille: »Jääkää
Jumalan haltuun», tunsi kuumain kyynelten pitävän tietään kasvoja alas,
mutta pakkasviima kylmi ne heti ja teki niistä pieniä puraita lyhköseen
partaan ja turkin rintakaulukseen.

Pitkän tuokion hiihdettyään, hän seisahti suksillaan, karisteli puraita
leuvastaan ja turkkinsa rintakauluksesta ja pyyhki hikeä otsastaan.
Tunsi olevansa irti kaikesta ja melkein orpo. Ainoastaan hieno säije
kiinnitti häntä kotiin. Mutta tuon kodon ympäryskehto oli niin
kamalasti muutteleva, että sekin viimeinen säije tuntui katkeavan.

Tuo pelko säikähdytti Anttia ja pani vapisemaan joka jäsenen. Uusi
kyyneltulva purkautui ja sydämmensä pohjasta huokasi: »Eihän toki.
Eihän toki.»

Kyyneleet kuitenkin puhdistivat sydäntä niin paljon, että perhe tuosta
kodon myrskyistä kohosi kuni sumusta. Siihen sumun mustaan yöhön
kätkeytyi ja hukkui kaikki. Mutta rakkauden kultainen side jäi näkyviin
ja palkitsi kaiken muun...

Sillä matkallaan oli Antti kesätöissäänkin pohjolassa tukkipäällikkönä
ja tuli vasta kotiin Marraskuun lopussa, kuten tavallisesti ennenkin.

Jukke oli tällä aikana kulkenut useita kertoja Lahnasjärvellä kosimassa
rikkaita tyttöjä. Mutta sen sijaan, että olisi hän saanut kihlatuksi
morsiamen, oli hän saanut itseensä »maailmantaudin», joka hänestä
tarttui Topiakseenkin. Nämä veljekset nyt makasivat siinä taudissa
vuoteen omina, kun Antti tuli kotiin.

Antti toivoi, että Jumala on ne nyt taivuttava sovinnossa eroamaan. Ja
byvittääkseen niitä antoi niille rahaa, että pääsivät lääkärin hoitoon
Suvannon kaupunkiin.

Siellä ne viipyivät kuukauden, jolloin sitten jouluksi tulivat kotiin
viimeistä parantelemaan kotonaan.

Nyt Antti tahtoi sovintoeroa, vaan siihen Jukke ja Topias vastasivat:
»Ei, kun ei. Sen saat kerralla uskoa, että ei ennenkun olet maksanut
kaikki velat» ja viittasivat entiseen tuomioon.

Nyt oli velkoja jo niin paljon, ettei Antti voinut niitä mitenkään
maksaa. Ja sen sijaan kuin Antti toivoi, että tauti olisi Juken ja
Topiaksen sydäntä puhdistanut, oli entinen saastaisuus kohonnut
pinnalle, käärinyt kapaloonsa koko sydammen ja tukehduttanut sydämmessä
kaiken hyvän. Tunteminen hyvää lähimmäisestään ja itsestään sekä
puhuminen hyvää lähimmäisestään ja itsestään oli heille aivan mahdoton;
joten kaikki puheet kaikissa tiloissa olivat vaan mitä inhoittavimpia
ja rivoimpia.

Nyt tunsi Antti kaikkine perheineen olevan ikäänkuin haudattu lokaiseen
hautaan, josta nouseminen itseään saastuttamatta näytti mahdottomalta.

Jos itse voikin tukkia korvansa kaikelle tuolle roskalle, niin
viattomain lasten herkät korvat olivat auki. Jota aina kuulivat, niin
alkoi se kuulua somalta. Ja lapset ennen pitkää alkoivat kertoa Juken
ja Topiaksen hävyttömiä sanoja, vaikkapa niitten merkitystä eivät
ymmärtäneetkään.

Tuo kuuleminen lastensa suusta kävi isän läpi kuni kylmä virta ja
jäähmetytti sen kokonaan. »Kuka kiertää helvetin?» huokasi hän
epätoivoisesti tätä nähdessään ja kuullessaan.

Hän koetti miettiä keinoja, miten saada lapsensa pois Juken ja
Topiaksen parista, mutta ei löytänyt keinoja.

Jos ne laittaisi johonkin taloon ja hoitaisi sinne omilla rahoillaan,
mietti ja ajatteli hän, niin sekin on mahdotonta. Sillä Jukke ja Topias
sillä lainvoiman voittaneella tuomiolla pakottaa pysymään yhdessä ja
panemaan rahansa talon yhteiseksi. Jos rahansa panisikin talon
asioihin, niin ei sekään pelasta. Sillä velkaa on niin paljon, että
rahat menevät kuni suola suureen mereen. »Kuka kiertää helvetin?»
huokasi taas Antti ja levottomana käyskeli monta päivää kuni aituukseen
salvattu elukka, etsien veräjää tai heikkoa kohtaa aidassa, josta hän
pääsisi omalle syntymälaitumelleen. Mutta ei löytänyt ei veräjää ei
heikkoa paikkaa aidassa. Kaikki näytti olevan kuni uhasta aidattua.

Lapsien kohtalo ei lähtenyt mielestä, ei lievennyt, vaikka katsoi mihin
päin.

Oli Tammikuun iltahetki. Nousevan myrskyn vihainen tuuli ravisteli
pensaita, ravisteli kummun huudehuntuisia kuusia ja kiskoi niistä
mukaansa kuuran kiteitä, jotka usvana pölisten pyörteisinä laumoina
kiirehtivät viidakon helmaan.

Myrsky oli syntymässä ulkona. Samanlaisen tunsi nousevan Antti
sielussaan.

Viikkokausia kestänyt raskas mieli pyrki sydämmestä ulos jotakin tietä.
Sillä kyynelten tietä ei enää se päässyt. Kyyneltä ei enää tullut
silmään.

Järkensä tunsi jähmettyvän. Ei voinut ajatella mitään, ei tuntea
mitään, ei puhella mitään, ei rakastaa mitään. Ainoastaan vihata hän
voi.

Elämä oli kokonaan kuni sammunut. Hämärtyvä sumuinen illankuhja
vaikutti mieleen hämärryttävästi ja mustensi viimeisenkin elämän valon.

Hän muisti erään kokeneen miehen sanoneen, että jaloudesta hulluuteen
on vaan yksi askel... Tämän muistettuaan Antti epätoivoisesti huudahti:
»Enkö saisi astua sitä askelta... Ah, enkö...» Ja toivon lohduttavan
voiman tunsi virtailevan suonissaan.

Monta kertaa onnellisempana itseään katseli hän niitä mielettömiä
ihmisiä, joilla ei ole mitään ajatusta, ei mitään tunnetta. Ei tietoa
elämästä, ei kuolemasta, ei pahasta, ei hyvästä, ei Jumalasta, ei
perkeleestä, ei ajasta, ei iankaikkisuudesta. He ovat saaneet armon
siirtyä pois näitä kaikkia näkemästä ja tuntemasta...

Tätä siirtymistä toivoi nyt Antti sydämmensä pohjasta. Mutta ennen
kaikkea olisi tahtonut nähdä jonkun ukkosen salaman sytyttävän tuon
kirotun Vaaralan tuleen ja yhdellä leimauksella polttavan tulena
taivaalle ihan juuriaan myöten, ettei jäisi ei rikkaa ristiin.

Tästä pienestä aatteen viittauksesta liikahti Antin mieli eri alalle ja
syntyi koko pitkä sarja ajatuksia. Ja mielikuvitus loi siitä koko
juhlallisen näytelmän. Mitä enemmän hän ajatteli mahdolliseksi sitä
tapausta, että ukkosen salama sytyttäisi Vaaralan, sitä todellisemman
näköiseksi selvesi sen tapauksen vaikuttava puoli. Hän ihan näki ne
kohisevat tulipatsaat, jotka hillittömässä raivossa riehuen
syöksyilivät siintävään korkeuteen, tupruuttaen tervamustaa savua ja
riuhtoen kokonaisia kekäleitä mukaansa. Liekkien hurjissa pyörteissä
kohosivat ilmaan, mutta sieltä humisten viskautuivat matkan päässä
alas.

Tämän vaiheella hän näki Juken taudin pahkottamine kasvoineen hätäisenä
pöllistelevän ja juosta pökkerehtävän sinne tänne, väliin kirkuvan
hätäisen epämääräisiä sanoja. Tätä vastaan hän itse katseli mitä
rauhallisemmin niitä järisyttävän kamalia, mutta verrattoman hauskoja
vasta siintävässä korkeudessa sammuvia liekkiouruja. Tuntien rinnassaan
riemuisia liehauksia, että haihtuupa nyt maailmantauti Vaaralasta,
haihtuu sen nurkista ainainen sydäntä ellosteleva, inhoa herättävä
taudin rohtojen vinkerä katku. Haihtuu ainiaksi, ainiaksi, ainiaksi...

Näki hän tuskin palosta pelastuneen lehmikarjan pötkyssä hännin
laukkailevan vainiolla ja väliin aina yhteen ryhmään seisattuvan
pystyssä korvin katsomaan sitä hirmuista näkyä, siitä taas kamalasti
suhahtavan sieramiinsa, siitä taas pölähtävän laukkailemaan kiilivässä
kimmassa siksi, kunnes taas seisoivat kylki kylkeen kiini ja terottivat
korvansa ja silmänsä kohti jyrisevää paloa. Näkipä parin hevosiakin
korskuen laukata vihlasevan vainioitten perille metsäin rinteeseen,
jossa vasta pyörähtivät hätäisin silmin katsomaan takansa, josta taas
potaltivat metsään että kellojen räikinä vaan kuului tömisevästä
metsästä. Näki salamia räiskyttelevän ja ankarasti jyrähtelevän
ukkospilven käärivän savenharmaaseen huntuun koko tienoon. Kuuli
kohisevan sateen maata jyristäen lähenevän, joka pienessä tuokiossa
tukahdutti sen hurjana riehuvan palon suhiseviksi kekäleiksi. Niitten
vaiheella hurjina aaveina näki käyskelevän epätoivossaan tuskittelevat
ihmiset, mutta kuitenkin pakenevan etsimään sateen suojaa palamatta
jääneessä lautakattoisessa riihiladossa. Ainoastaan Juken näki
pöllistelevän huuhkaimen silmillään niitä ruskean tuhkan peittämiä
uuniraunioita ja suhisevia kekäleitä, murenneita muodottomia
kivijalkoja, joilla äsken seisoi vielä rakennukset, mutta nyt vaan
muutamia lapiollisia tuhkaa ja märkiä sysiä. Näki hän välähtävän
salaman, kuuli jyrähtävän pilvessä ukkosen, tunsi kiihtyvän yhä tuulen
ja rankkenevan sateen. Mutta Juken, eräs kuonaiseksi palanut
sarantorauta kädessään, näki hän yhä kaahkailevan raunioitten vaiheella
eikä tajuavan mitään siitä lätisevästä sateesta, joka valoi kuni
ämpäristä eikä siitä kaatavasta tuulesta, joka seurasi ankaraa pilveä.

Tuo mielikuvituksen luoma mahdollisuus oli kuin selvää merkillistä
unta, jonka toteutumisesta voisi olla aivan varma. Kysymys vaan, että
miten se toteutuu.

Mutta Antti nähdessä tuota mielikuvituksen loitsimaa paloa ja
syventyessä sen armottomaan vaikutukseen, keräytyivät hänen ympärilleen
turvattomat lapset etsimään suojaansa kuni puun juurella lähetessä
kohisevan sateen.

Mutta samassa vetäytyi esiin kuni kätköstään ajatus:

Lapsille on perustettava kansakoulu.

Tästä ajatuksesta syntyi toinen satumaailma, toinen se ihmeellinen
palo. Mutta tämä ei haihtunut kuin uni. Vaan voittamattomalla mahdilla
rupesi tunkeutumaan todellisuuteen ja yksi kaksi voitti alleen sielun,
voitti tahdon, voitti sydammen. Eikä ennen päästänyt rauhaan, ennenkun
oli päätös valmis, että perustetaan kansakoulu säilyttämään lapsia
sortumasta siihen likahautaan, minkä partaalla ne nyt ovat kotona, ja
kasvattamaan niitä elämää varten, sillä aikana kuin veloista syntynyt
ukkospilvi salamoillaan sytyttää ja hävittää yhteisen kodin...

Antti päätti nyt jättää Vaaralan aivan Juken valtaan. Ei ajatellut
katsoa päin, ei perin. Pysyköön se Juken hommilla pystyssä vähän tai
kauvan. Ja aikoi siis Antti perustaa omille ja kylänsä lapsille
kansakoulun ja antaa sille mitä hänellä on.

Suurena voittona katseli nyt Antti kotirettelöitä, joiden tuottama oli
tämä kansakoulu-aije. Sillä jos koti olisi ollut onnellinen, ei koskaan
olisi pälkähtänyt päähän kansakoulu-aijetta.

Totinen pyhälle tuntuva ilo elämän voitosta täytti nyt Antin sydammen.
Ja kammarinsa akkunasta katsellessaan talvisen myrskyn huuhtomaan
ilmaan ihastuneena huudahti: Oi suuri Jumala, ole kiitetty. Joka annoit
minulle kokonaisen sydammen, että voin iloita, voin surra, voin elää,
voin kuolla... Hän muisti Daavidin sydämmelliset sanat: »Hän kätkee
pyhäinsä sielut jumalattomain käsistä ja vanhurskaille koittaa valkeus
ja ilo hurskaille sydämmille...»



XXV.

Jukke näyttelee velkakirjoja.


Kului päiviä, viikkoa kolminen, kun kansakoulu oli olemassa kylän
keskellä, päivään kaltevalla rinteellä. Kun opettajaneiti päästi
oppilaansa aina välitunnille, niin kymmenittäin näkyi punaposkisia
nuorukaisia suksillaan ja kelkoillaan kiitävän mäkeä alas. Tuokion
perästä rinnakkain hiihtäen ja kelkkojaan työnnellen hauskan
kanssapuheen kestäessä palailivat takaisin sekä rakentelivat hyppyriä
ja teiskuja alasmenoladulleen. Kello kun soi, niin silloin tuli kilpa,
kuka ensimmäiseksi joutuu paikalleen. Mutta tullessaan ei kuitenkaan
unohdettu jättämättä suksiaan ja keikkojaan lähtevään asemaan. Ja taas
kun tunti oli mennyt ja lupa tullut lähteä, niin silloin kirkastui
kaikkien kasvot, usahtivat kuni pulmuset pälvestä ja yksi humahdus
kuului kuin olivat ulkona ja yksi huokasu vaan, niin taas näkyi
lettinään hilpeitä nuorukaisia luistavan alas mäkeen kuni tuulispään
ajamina. Siellä joukossa Manti, Matti ja Kaisukin.

Tätä katseli nyt mielihyvällä Antti.

Nyt oli Antilla koulu ja koulu vaan elämän palkkana, sitä hän hoiti
kuni lintu poikasarjaansa, metsän varjoiseen pesäänsä kantaen niille
ruokaa; jos ei likeltä saanut, niin etsi kaukaa eikä tyhjänä tullut
koskaan.

Rahojaan ei koskaan Antti enää antanut Vaaralan talouteen kuin
ainoastaan Hannan kipeimpiin tarpeisiin. Mutta kouluun hän antoi
kaikki, mitä hänellä oli.

Jukke ei uskonut, että Antti antaisi hävitä sen yhteisen talouden, vaan
luuli, että Antti kokoaa rahoja, sitten kerralla maksaakseen kaikki
velat ja päästäkseen siten erilleen. Niin nyt hän teki uhasta velkaa,
siinä ajatuksessa, että Antti kun ryhtyy maksamaan, ei jaksaisi kaikkia
maksaa, että jäisi vielä kiini. Tai jos ei rupeaisi maksamaan, niin sen
tuomion voimalla pakotetaan antamaan rahansa taloon.

Tätä tuomiota piti Jukke passinaan aina velkaa saadessaan ja selitti
velan antajille, miten se Antti pakotetaan antamaan rahansa taloon,
joilla tämä velka aivan silloin ja silloin, juuri sinä päivänä,
maksetaan. Ja uskotteli miten Antilla on rahaa jo kolme tai neljäkin
tuhatta kasassa, vaan se kokoaa niitä siksi, kunnes hän maksaa kerralla
kaikki velat, niinkuin sen täytyykin tehdä, ennenkun pääsee erilleen.
Siihenhän on jo valmis tuomio, siitä ei pääse mihinkään, sen täytyy,
sen täytyy maksaa kaikki. Siitä ei pääse puuhun ei pitkään. Sen täytyy.

Kauppias Frants oli Suvannon kaupungissa mies, johon kaikki
turvautuivat, aina silloin kun ei muualta saanut velkaa pitemmäksi
aikaa. Hän oli hyväsydämminen mies ja tahtoi auttaa, kun kuuli olevan
tositarpeen.

Tämän puoleen kääntyi nyt Jukke, kun muut alkoivat kyllästellä
antamasta. Sieltä hän sai aina mielellään velkaa, minkä verran
milloinkin tarvitsi, milloin kuormallisen tavaraa tai kaksi, aina sen
mukaan kuin tarvitsi.

Muut velkamiehet alkoivat ikävöidä maksua eikä alkaneet uskoa Juken
selityksiä, että Antti tulisi maksamaan, ei sitäkään kihlakunnan
tuomiota, joka pakottaa Antin maksamaan kaikki velat. Alkoivat vaatia
lain kautta Jukelta saamisiaan.

Nyt meni Jukke kerrassaan suuremman asian kanssa kauppias Frantsin
pakinaan. Nyt kertoili taas aivan alusta alkaen kaikki taloussuhteet
Antin kesken. Kertoili, miten Antilla on nyt kohtsillään, aivan nyt
ihan kohta, muutaman parin kuukauden perästä monen tuhannen markan
saalis. Luki taas sen kihlakunnanoikeuden tuomion, oikein sormellaan
viilettäen, erinomaisella painolla ne kohdat, jossa Antti pakotetaan
maksamaan kaikki velat. Loistavin silmin osotti kauppiaalle, miten tämä
tuomio on jo lainvoiman voittanut. Miten nyt, jos Antti ei mielellään
antaisi kaikkia rahojaan, niin voidaan pakottaa häntä siihen.

Nyt kun kaiken tämän oli saanut Jukke uskottavaksi, niin esitti hän
asiansa, että hänen täytyy saada nyt kerrassaan seitsemän tuhatta, että
pääsee kaikista muista velkojista. Ja että kaikki velka tulee yhteen
paikkaan, niin se on parempi sopia aina sen yhden kanssa.

Tämän seitsemän tuhannen markan velan hän saikin, mutta sai sen muilta
perittävinä, Jukelle siirrettyinä velkakirjoina.

Nyt oli Jukella suuri pakka velkakirjoja, joitten kanssa hän kulki
velkamiestensä luona. Otti sen pakkansa aina povestaan loistavin silmin
ja hehkuvin kasvoin, löi pöytään ja kehahti:

»Katsokaa ihmiset, miten miehessä on mötyä. Tässä on poika, joka maksaa
velkansa, katselkaa noita papereita mitä niistä löytyy. Niistä löytyy
enemmän kuin kymmenen tuhatta.»

Näytteli niitä siirroksia, miten ne ovat kaikki hänelle, juuri hänelle
yksinään, miten niissä ei ole Antin nimeä, vaikka se on isännän
henkirahalla ja miten kauppias Frants ei uskoisi Antille ei
tupakkinaulaa. Vaan juuri hänelle, Jukelle, siellä uskotaan vaikka sata
tuhatta. Löi niitä papereita taas pöytään ja kehahti:

»Nuo lekeitä ovat. Ei ole noita joka pojalla. Ne ovat rahaa ne, vaikka
ovat vielä paperina.» Nämä samat temput hän teki jokahisen
velkamiehensä luona ja kehotti velkamiehiään ottamaan velastaan niitä
velkakirjoja, ettei muka tarvitseisi näin vähärahaisena aikana ruveta
hätyyttämään ihmisiä. Velkamiehet rupesivat mieluummin odottamaan kuin
perimään muilta tuntemattomilta ihmisiltä ja antoivat Juken itsensä
periä velkansa.

Nyt Juken hartiat vetäytyivät enemmän kalttoon, suu enemmän väärään ja
pää enemmän taakse päin kekalleen, käyskellessä kotinsa tienoilla
kertoillen työmiehilleen miten häntä pidetään miehenä tuolla muussa
maailmassa ja näytellen työmiehille sitä velkakirjapakkaa ja
vakuutteli: »Minä isäntä olen, minä sitä isäntä olen.»

Nyt sai Jukke asian nimeä kyläilemiseen. Nuo hänen perittävät velkansa
olivat perittävät monesta pitäjäästä. Olipa Lahnasjärven pitäjäästäkin,
jossa hänen entiset kosittavansa olivat, mikä naimisissa, mikä vielä
tyttönä. Niille hän tahtoi näyttää sitä velkakirjapakkaa ja muistuttaa,
että tuonlaista ei ole muilla.

Niitä saamisiaan hän aina sai mistä sata, mistä viisikymmentä, mistä
kymmenen markkaa, jotka olisi pitänyt viedä velkamiehille. Mutta tuo
entinen nukkaviero päällysnuttu oli liiaksi vanha näin isäntämiehelle
matkustellessa vieraissa pitäjissä. Se piti ostaa uusi, eihän tuo
suurta koloa tee seitsemään tuhanteen, ja nuokin kenkien kannat olivat
vähän liiaksi kallistuneet linttaan. Nekin olivat laitettavat uudesta,
ei sekään suurta koloa tee seitsemään tuhanteen. Turkkikin oli liiaksi
vanha, se oli laitettava uudesta, eihän tuo suurta koloa tee seitsemään
tuhanteen. Hevosvaljaat kaikkineen oli saatavat uudesta, eihän se
suurta koloa tee seitsemään tuhanteen.

Lamput olivat käyneet liian vanhanaikaisiksi ja vetävät paljoa enemmän
öljyä kuin nämä uudenaikaiset. Niitä oli ostettava uusia, eihän tuo
suurta koloa tee seitsemään tuhanteen.

Työmiehillekin oli nyt kerran lysti maksaa rahalla palkkoja, joita
ennen oli pitänyt maksaa eloilla. Ja kaikkia talon tarpeita oli nyt
hyvä ottaa rahalla enemmän kerrassaan. Viinaakin oli hyvä tuoda
kerrassaan isompi astia, josta oli työmiehille mieliksi hyvä antaa
ryyppy aina silloin tällöin. Eikä vierastakaan tarvitse päästää
rautahampaana luotaan. Se oli otettava parasta lajia. Jos se on
kalliimpaakin, niin se on sitä parempaakin. Tupakitkin, sikaarit ja
paperossit olivat otettavat parasta lajia. Jos ne ovat kalliimpia, niin
ovat ne parempia.

Viina ja tupakit sekä muut talontarpeet kun aina loppuivat ja rahat
olivat asioissa, niin täytyi taas lähteä velkamiehiltään puristamaan
saamisiaan, että sai rahaa.

Rahalla oli paljoa parempi ottaa kaikenlaista. Ja kun otti enemmän
kerrassaan, niin sai kappaletta helpommalla, kuin vähittäin, ja
varsinkin velaksi ottaessa. Että jos antelikin työmiehille ja jollekin
vieraalle kaupunkituliaisia, niin se ei merkitse mitään.



XXVI.

Hanna houkuttelee Anttia hävittämään koulunsa.


Nyt ei kuitenkaan vuosikausiin joutanut yhtään markkaa Juken
velkamiehille. Nämä rupesivat taas kiirehtimään saaliitaan, mutta Jukke
otti käsille sen mustaksi nuhrautuneen ja repaleiksi muokatun
velkakirjapakkansa. Rupesi sitä näyttelemään, miten hänen saamisensa
ovat lujilla perusteilla. Miten hän on tuohon ja tuohon vaatinut
takuuseen sen ja sen, ihan kylän rikkaimman ja monessa kuvernöörin
läänissä mainitun ja tunnetun miehen.

Sitten hän tekeytyi tunnolliseksi ja huoahtaen lausui:

»Minulla on sanomattoman hirveää ajatella ryöstämällä ottaa.
Lähimmäiseltään ryöstämällä ottaminen, vaikkapa velka, tuo oikea
laillisesti tuleva saaminen, se on hirveää. Hirveää se on, ei se minun
luonnolleni sovi. Minä koetan vaikka mitä ennen.

»Antilla on nyt heti tässä muutaman kuukauden perästä monen tuhannen
markan saalis, joka pakotetaan tämän valmiin tuomion voimalla panemaan
rahansa talon asioihin. Ja nyt juuri kun se ensi kerran tulee kotiin,
niin otetaan rahat pois ilman armoa, juuri ilman armoa.

»Sellaiselle minä olen vihainen, joka juonittelee, mutkittelee, kuten
tuo Antti. Sitä minä en kärsi. Sitä minä en kärsi. Olen itse suora
mies, en kärsi toisessakaan mitään vippakonstia. En mitään kujetta, en
kiertelemistä, en kaartelemista, minä en kärsi, en kärsi, en
pienintäkään kiepausta, en kärsi, en kärsi», vakuutteli Jukke päätä
puistaen ja uhkasi ottaa Antin lujalle niin pian kun se vaan ensikerran
tulee kotiin.

Näin kului vuosia kolme.

Jukelta oli jo velkakirjat loppuneet yhettömään. Ei ollut niitä enää
mistä näytellä kellekään. Talontarpeita täytyi saada kauppias
Frantsiita velaksi velan päälle. Juken kotipuoleiset velkamiehet eivät
nyt enää uskoneet Juken laverruksia Antin rahoista, vaan alkoivat
lähetellä Jukelle kuvernöörin viraston välipäätöksiä saamisistaan.

Näihin kuitenkin Jukke vastasi ja sen kihlakunnan lainvoiman voittaneen
tuomion ja kunnan virastosta saadun todistuksen nojalla selitti, että
Antti on isäntä ja sen ovat maksettavat velat, joten sai aikaan sen,
että kuvernöörin virasto määräsi asiat kihlakunnan oikeuden tutkintoon.

Nyt tiesi Jukke, ettei enää pitkälle päästä. Hän pani liikkeelle
viimeisen valttinsa ja rupesi houkuttelemaan Hannaa, että se hommaisi
Antille niin, että Antti maksaisi nuo velat, sillä lailla saisi
haltuunsa isännyyden.

Hanna näki nyt tulevan yleisen häviön. Hirmuisen kauhistuttavana
näyttäytyi kerjuulla vietettävät vanhuuden päivät, kun näki, että Antin
rahat nielee koulu.

Jukke ei ollut vielä parantunut aivan terveeksi, vaan silloin tällöin
aina ilmestyi tauti uudelleen, milloin minkinlaisina paiseina. Niinpä
nytkin pöhöttyi pää ihan kuin leili.

Veli oli veli Hannan mielestä, vaikka pahakin. Tunsi hän Jukkeen syvää
sääliä ja uskoi olevan aivan totta, että Jukke antaisi mielellään
isännyyden Antille ja heittäytyisi katsomaan valmista kun on nähnyt,
ettei hänellä luota isännyys. Ja rupesi oikein sydämmellisillä
rukouksilla pyytämään Anttia hävittämään koulua pois, myömään vaikkapa
polkuhinnastakin koulun kaluston, saadakseen siten lisää käsissä
oleville rahoille, ja maksamaan velat.

»Koti on koti, vaikkapa riitainenkin. Vaikka koti olisi kuinka paha,
vaikka olisi minkälainen tautiluola, kuten tämä nyt onkin, niin koti on
koti sittenkin, enkä lähtisi toisen hyvää kerjuulla hakemaan»,
huomautti Hanna pyytäessään miestään sovittamaan Juken velkoja. Ja
muistutti että »saattaahan Jukke muuttua sinulle ystäväksikin ja
hyvinkin hyväksi kun näkee, että sinä pelastat talouden perikatoon
joutumasta. Eihän hänkään tahdo vaivaisena kerjäämään joutua.»

Anttiin teki niin verrattoman pahaa tuo Hannan puhe. Hän tunsi vaimonsa
kamalan pelvon vanhuuden päivien köyhyydestä, tunsi syvän säälin häntä
kohtaan, kun ei voinut antaa mitään luotettavaa vakuutta siihen, ettei
sitä tarvitse pelätä. Ja se ajatus, että panisi koulunsa, rahansa ja
kaikkensa Juken velkoihin, saadakseen Vaaralan isännyyttä itselleen,
pani vapisemaan joka jäsenen. Eikä tiennyt mitä sanoa. Viimein hän
kuitenkin syvällä painolla virkkoi:

»Kuoltuaan koira tapansa heittää, minkä Jukkekin. Jos nyt taas antaisin
hänelle rahani, niin huomenna olisi sama mies kuin ennenkin. Sitä
paitsi ei minun rahani enää Juken asioissa vaikuta enempi kuin sannan
hitunen meressä. Ne ovat jo niin suuret.»

Jukke makasi vuoteen omana taudissaan, johon Hanna häntä hoiti. Siellä
häntä hoitaessa Jukke vaikutti sisareensa, että hän kaikella tavalla
ahdistaisi Anttia hävittämään koulunsa, ja kertoili, miten monta
tuhatta se vetää vuodessa rahoja ja miten, jos Antti ei siihen panisi
rahojaan, oltaisiin kohta ihan rikkaat miehet. Miten hänen oikeana
tunnollisena ihmisenä olisi velvollisuuskin antaa hänelle, juuri
hänelle rahansa, kun hän hoitaa kumpaistakin taloa. Miten hän tuon
vaikeista vaikeimman aseman, isännän viran, antaa mielellään muille.

Tuo Juken alituinen selitys kävi Hannan mielessä viimein todeksi.
Niinhän työmieskin tehtaan jyskyttävän koneen ääressä -- jonka
jyskytystä hän päivät kuuntelee -- nukkuu kuni lapsi äidin tuutilaulua
laulaessa. Ja kuuluu se nukkuessakin somalta korviin. Samoin Hannan
mielessä vakautui aatos, että Antti oli saatava taipumaan koulunsa
hävitykseen.

Sen hän tiesi, että Anttia ei kovuudella saada luopumaan
mielipiteestään, niin hän rupesi rukoilemaan eikä sanonut voivansa
lakata ennenkuin Antti olisi hävittänyt koulunsa ja pannut ne rahat
talon velkoihin. Antti kiersi kätensä Hannan kaulaan ja lausui: »Äiti
kulta, ethän toki raski kiusata minua. Kouluani en voi hävittää, vaikka
rukoilisit yötä päivää... Kaikkihan on meillä yhteistä, ilot ja surut,
onni ja onnettomuus, köyhyys ja rikkaus. En enempää toivo elämältä kuin
tuon koulun. Iloitse sinäkin minun kanssani, että meillä on
semmoinenkin lapsi. Ja yhteiseksi iloksemme ja lastemme lasten
iki-iloksi hoitakaamme tätä kouluamme. Hyvässä työssä löydämme
Jumalamme, Jumalassa löydämme rauhamme, rikkautemme, ilomme ja
onnemme.»

Selitti vielä Antti aivan juurten jaksain mikä sen on vaikuttanut että
koulu on hänelle tullut niin rakkaaksi, ettei hän voi mitenkään
hävittää kouluaan.

Mutta kouluahan kaikki viisaat miehet vihasivat, yksin tuo herännyt
rovastikin ja tuokin Korhosen Kusti, joka hengellisiä hartaushetkiä
kulkee myötään kylissä pitämässä, tuomitsee kansakoulun helvetin
esimajaksi. Ja kun sitä paitsi hän itse kuuli koulussa laulettavan
lauluja, joissa ei edes sävelkään ollut semmoinen kuin virsissä, joita
kirkossa ja Korhosen Kustin seuroissa laulettiin, niin tuntui se Hannan
mielestä aivan todelta mitä Jukke oli hänelle päähän iskettänyt.

Jukke kun näki, että Antti antaa hävitä talon kokonaan, tuli aina
varmemmaksi siinä uskossa että Antti kouluunsa kätkee senlaisen
erikoiskasan, jonka hän sitten, kun on muu yhteinen talous kokonaan
hävitetty, saa siitä omakseen.

Tämä aate synnytti hänessä yhä enemmän pelkoa ja harmia. Yltyi se yhä
enemmän kiihottamaan Hannaa käymään Antin kimppuun, kun tiesi, ettei
hänen oma sanansa vaikuta Anttiin.

Viikkokausia oli Hanna rukoillut Anttia ja vuodattanut paljon
kyyneleitä, mutta siitä ei Antti muuttanut mieltään.

Tämä ihmetytti Hannaa. Kun ei koskaan ennen ollut Antti häneen
taipumaton, niin uskoi, ettei Antti häntä rakasta sydämmestään. Ja
Jukke kerran vaan muistutti: »Nyt sen näet tukkilaisen rakkauden.
Uskotko nyt mitä olen sanonut Antin rakkaudesta sinuun? Muistatko mitä
sanoin sinulle kerran Tannilassa? Ja arvaappa kuinka monta sillä nyt on
jo sinua rakkaampaa, joille tarvitsee rahansa viimeiset mitä koulusta
jääpi. Semmoisia ne tukkilaiset ovat.»

Enempää ei tarvittu. Noitten Juken sanojen kanssa meni Hannan sydämmeen
tulinen viha kuin käärmeen myrkky. Hän syttyi kuin tuli tappuroissa.

Hän räväytti käsiään yhteen, repäsi tukkiaan, kasvot kauhean näköisinä,
ja vihasta kirkuen juoksi kammariin Antin luokse kuin kukko repimään
Anttia.

Antti säikähti kuni salaman lyömä, että vapisi joka jäsen eikä tiennyt
mitä tehdä.

Otti kuitenkin Hannan syliinsä, hallitsi siinä häntä ja hätäisesti
huudahti:

»Hyvä Jumala! Oletko järkesi menettänyt? Toinnu toki! Elä kuitenkaan
tule hulluksi!»

Hanna riuhtoi vaan itseään ja tahtoi lyödä ja repiä ja kirkui:

»Sinä hullu olet, näytän minä hullun sinulle, hulluin hullulle. Jos et
anna rahoja, niin tapan sinut. Lyön sen tulen porttoa, niin että
tunnet. Vai hullu sulle pitäisi olla tässä.»

Antti luuli ainakin että Hanna oli menettänyt järkensä. Kyynelsilmin
hallitsi sitä riuhtoilevaa vaimoaan ja sydämmellisellä painolla
virkkoi:

»Rahasi? Saathan sinä ne, hyvä ystävä. Asetu siksi että annan.»

Hanna asettui, mutta silmät paloivat vihasta kuni kekäleet, rinta
aaltoili väsymyksestä, tukat olivat hajallaan kuni kotkan repimät, että
koko pää oli kuin tuulen kopra.

Antti kaivoi povestaan kukkaronsa, antaaksensa rahansa ja vapisevilla
käsillään rupesi aukasemaan, mutta Hanna tommasi siihen, repäsi sen
miehensä käsistä kuin haukka linnun ja juoksi sen kanssa Juken luokse
toiselle puolen kartanoa.

Juken sydän hyppäsi kun näki Hannan juoksevan Antin täysinäinen
rahakukkaro kourissa ja huudahti: »No nyt sinä oikein teit. No sinä
ihminen olit... Mitä se sanoi kun sinä otit tämän?»

»Mitäpä hän sanoi. Minä kiskasin tämän kynsistä ja lähdin juoksemaan.
Eihän se mitä kerinnyt sanoa», selitti Hanna ja huohotti.

»Tulkoonpa nyt ottamaan. Nyt se onkin miehen käsissä», virkkoi Jukke,
punalti päätään ja hyvästä mielestä vapisten tunki poveensa sen
kukkaron. Ja lihavalle tuntui taas mieli.

Hanna ei tullut sinä iltana Antin puolella käymään eikä Anttikaan
toivonutkaan, kun sai vaan tietää, ettei se ollut järkeään menettänyt.

Antti oli koko illan ja yön niin täysi harmista, että luuli
pakahtuvansa. Mutta toivoi kuitenkin voittavansa ja itsekseen arveli:
Onko ihmisen sydämmessä niin likellä pohja, ettei sinne kaikki elämän
surut ja huolien tuskat kaikkine katkeruuksineen mahtuisi. Itkuhan oli
jo syntyessäni ensimäinen ääneni, mutta äitini sylissä jo hymyilin.
Hymyiltyäni taas itkin, mutta kohta hymyilin jälleen. Miksi en nyt
tekisi samoin. Olenhan lapsi isänmaan.

Tätä ajatellessaan tunsi mielensä hieman lauhtuvan ja kyyneleensä
väsäytyvän, mutta kun taas kiertyi mieleen ne äsköiset Hannan sanat:
portto, hullu, niin ne viilsivät taas niin syvältä, että aukesi uusi
kyyneltulva. Mutta ennen kuin viereisessä huoneessa löi kello kolme,
hän nukkui ja päivän sarastaessa herätessään tunsi mielensä
tyhjentyneeksi. Pään alusensa huomasi kastuneen hyvin syvältä, sen
tyynynsä kuivasi lämmintä uuninrintaa vasten, ettei sitä märkyyttä
huomaisi kukaan ja tuntui hyvin hyvälle kun sai olla yksinään tämän
yön.



XXVII.

Antti hyvittelee surumielistä Hannaansa.


Pilvinen päivä oli huomenna jo valkeimmallaan, kun Antti meni ulos ja
tapasi Hannan päivänsä askareissa karjakartanon vaiheella. Hanna ei
ollut näkevinään Anttia, mutta kuuli Antin ystävällisen sanan: »Tuoppas
äiti puita ja laita lämpiämään se huone, kylmän kolakaksi on jäähtynyt
näin tuulella.»

Tuo Antin suusta kuuluva ystävällinen »äiti» sana meni Hannalla ihan
läpi ruumiin ja lamautti kokonaan, että tunsi syvää häpeää mielessään
illallisen elämänsä suhteen ja halkohuoneeseen puita ottamaan mentyään
seisoi sopessa kauvan ja mietti miten hän viitsisi mennä Anttia niin
lähelle että veisi halkoja kammariin, mutta ajatteli, että jospa se
kuitenkin lienee totta, että hän on semmoinen kuin Jukke sanoo. Eihän
kumminkaan Jukke viitsisi niin paljon valehdella. Ja mitäs hän ei
taipunut minuun. Siitä sai rohkeutta, otti syliinsä pilkotuita puita,
vei ne rohkeana kammariin ja alkoi panna roppelehtaa niitä uuniin,
mutta siinä valtasi senlainen painustaja, että tunsi halun joutua ulos
ennenkuin Antti kerkiäisi alottaa mitään keskusteluja. Sen näki Antti
luonnosta, että Hanna tahtoo päästä ilman puhelemista ulos, niin Antti
varsin nähdäkseen onko Hanna yhä vihassa, tarttui Hannaan syliksi ja
istutti viereensä, puristi kätensä Hannan käteen ja tunsi Hannan käden
vapisevan jostakin levottomuudesta. Hanna ei kuitenkaan tahtonut
riistää kättään Antin kädestä, vaan koetti kuitenkin pysyä ölvinä ja
kolkosti murahti: »Mitä tämä nyt on?»

»Ei erityisesti mitään, vaan kun näin, että sinulla on niin kiire ulos,
niin otin kiini, että istutaan nyt se kiireen aika», kuului Antin
puolileikillinen vastaus ja katseli Hannaa silmiin. Hannan silmissä
huomasi Antti jotakin arkuutta ja kainoutta, niin päästäkseen puheen
alkuun kysyi: »Eikö äidillä nyt olisi minulle mitään sanottavaa?»

»Miksikä? Eikös sinulla olisi?» kuului Hannalta tylsä vastaus.

»On minulla paljonkin», sanoi Antti ystävällisesti.

»No sano sitten», kuului Hannan puoleksi ylenkatseellinen, tyly vastaus
ja jäykisti itseään kuulemaan Antin puhetta, että se menisi toisesta
korvasta sisään ja toisesta ulos, eikä vaikuttaisi mitään.

Tämän huomasi Antti, niin tekeytyi ystävällisen leikilliseksi ja hieman
nauraen sanoi: »Olisi soma tietää, mistä se illallinen tuisku tuli,
mistä se syntyi?»

»Vähä tuisku. Enemmänkin olisi sietänyt olla», kuului taas Hannan
kylmä, hiljainen murahdus.

»Kyllä, kyllä se oli koko pyräkkätä aikanaan. Katsohan tuolla lattialla
näkyy minun tukkiani, tuommoisia kuontalolta, ja katsoppas tätä liivin
etupuolta, on tästäkin muutama vihurin puuska kulkenut, kun tällä
lailla on remahtanut, ja katsohan tätä niskaani, siihen vissiin on joku
malko jyrähtänyt räystäältä, kun siitä on noin pitkältä orvasketta
lähtenyt kuni auralla. Onhan se ollut koko pelmakkata», puheli Antti
leikillisesti ja lystikkäästi nauraen ja katseli Hannaa silmiin, mitä
se siihen vaikuttaisi.

Hanna ei ollut kuulevinaan, kiirehti vaan ulos. Jukke oli ollut ulkona
vartoilemassa, kuuluisiko kamarista riitaääniä sen illallisen rahajutun
johdosta ja palavin silmin ja päätään mukaan nyökyttäen kuiskasi:
»Houkutteleeko se sinulta niitä rahojaan?»

»Eipähän vaan ilman!» virkkoi Hanna naurusuissaan ja kiirehti
asioilleen karjakartanoon, mutta Jukke vökelti rinnalla ja kättään
puistaen ja päätään nyökyttäen toimessaan puhua sopotti: »Kyllä minä
arvaan, että kyllä se niitä tahtoo, mutta kyllä ne nyt pysyy, ne
ovatkin minun takanani. Kun se tahtoo näitä rahoja takaisin, niin sano
sinä että ne ovat tallessa ne, ovat seitsemän alakiven alla,
yhdeksännessä maaemässä ja niillä on miehinen haltia.»

Hanna ei kuunnellut Juken sopotusta, meni vaan askareihinsa ja hyvälle
tuntui, että Antti oli ystävällinen, päätti nyt pysyä jäykkänä eikä
leppyä Antille, ennenkun lupautuu koulunsa hävittämään ja ottamaan
isännyyden. Sittenhän ei ole Juken syytä talon häviämiseen. Ja tuntui
se aivan, että nyt on Antin ohjakset jo hänen vallassaan, että kunhan
niitä taidolla hallitaan, niin Antti menee mihin ohjataan. Ja Juken
mieli myöskin ei ollut tervalle. Se hartiat kaltossa käyskeli sinne
tänne kartanon vaiheella, painoi aina poveaan povitaskunsa kohdalta ja
itsekseen höpisi: »Tällä miehellä on taas rahaa, on sellaista kuin
rahaa. Tässä on poika, jolla on sellaista kuin rahaa, on rahaa, on.» Ja
työmiestensä luokse kun meni, niin nyrkillään kopisti rintaansa ja
vakuutteli: »Tässä povessa on taas sellaista kuin rahaa. Tältä pojalta
ei lopu raha, vaikka se joskus vähenee, on taas sellaista kuin rahaa.»

Antti oleili kammarissaan ja tuntui se hyvälle, että oli saanut
vaimonsa leppymään, ja kun tiesi varmaan, että turha oli se illallinen
pelko, että hän olisi järkensä menettänyt, niin ei aikonut tehdä mitään
puhelemisen syytä Hannalle, ennenkuin Hanna itse haluaa. -- Otti
laukustaan kokoelma-paperiaan ja rupesi niitä kirjoittamaan puhtaaksi.
Mutta ei ollut pitkä aika kun kuului juoksevia askelia lähenevän ulkoa
päin ja Hanna iloisesti hätiköiden kiskasi kammarin oven auki ja huusi:
»Suuri haukka on aitan katolla, tule isä ampumaan, se vaanii meidän
kyyhkysiä; tule heti, se vielä iskee meidän kauniit kyyhkyset, se
lienee yhden jo tappanut; tule!»

Antti koppasi seinältä perästä ladattavan pyssynsä, pisti siihen
latingin ja juoksi halkohuoneeseen, jonka ikkunaan näkyi aitan harja.
Olihan siellä kuin olikin suuri harmaa haukan ruhvake, istui tyynessä
ja katseli navetan edustalla kipelehtäviä kyyhkysiä, jotka kilpaan
nopostelivat Hannan antamia hampun siemeniä. Haukka odotteli eivätkö
tulisi lähemmäksi sinne aitan eteen kun syöminen loppuu.

Antti varovasti hiipien pisti pyssynsä suun halkohuoneen ikkunan
kynnykselle ja samassa pamahti. Silloin haukka lähti varatonna pyöriä
rutalehtamaan kattoa alas ja räystäältä pudota runtsahti lumihangelle.

Hanna juoksi sitä ottamaan, tarttui siipispankkaan ja juosta hynttyytti
verta tippuvan haukkaruhvelon kanssa halkohuoneen eteen Antin luokse ja
hyvissään kertoili: »Satutpa sinä veitikka, mokoma pyyntimies. Heitit
sinä kyyhkyset rauhaan; sinä olet yhden jo syönyt. Viime viikolla
katosi yksi, niitä oli kuusi ja nyt ei ole kuin viisi enää.»

Tämän kuuli ja näki Jukkekin, niinkuin hyvänäkin miehenä tuli hymyillen
ja kummastellen katsomaan sitä otusta, vaan kun Antti näki Juken
lähestyvän, niin lähti pyssy kädessä astumaan huoneeseensa ja heitti
Hannan ja Juken ihmettelemään keskenään. Mennessään arveli sanoa
Jukelle että kun nyljet sen haukan, niin siitä nahkasta saat oivallisen
rahakukkaron kihlarahoillesi Lahnasjärvelle lähtiessä. Mutta ei
kuitenkaan virkkanut mitään, nauraa myhähti vaan sille mielensä
viittaukselle, meni kammariinsa, pisti pyssynsä naulaan ja istui
kirjoituspöytänsä ääreen.

Mutta Manti, Matti ja Kaisu tulivat koulusta, menivät perheen pirttiin
ja siellä saivat käsiinsä sen ammutun haukan. Kun kuulivat, että isä on
sen ampunut, niin Matti ja Kaisu toinen toisesta siivestä kantaa
retuuttivat isän kammariin haukkaa, Manti aukoi ovia niille tulijoille
ja kammarin oven auetessa jo Matti ja Kaisu huusivat: »Kun isä on
ampunut näin komean linnun. Miten isä raski ampua näin ihmeen kauniin
ja suuren linnun. Ettäkö olisi elävänä saaneet kiini, kyllä me olisimme
elättäneet, katsokaa kuinka tämä on kaunis ja suuri.»

»Ei sitä saa elävänä kiini kukaan, ja se on petolintu, se syöpi muita
lintuja, on syönyt jo yhden teidän kauniita kyyhkysiäkin», puollusteli
isä itseään.

»Onko tämä se huuhkaja, josta opettaja selitti tuolla koulussa?» kysyi
Manti ja katseli haukan käyränokkaista keltasilmäistä päätä.

»Ei tämä ole huuhkaja, tämä on vaan koppelohaukka, joka iskee jäniksiä,
jäniksen poikia, koppeloita, metsoja, kanoja ja kaikkia mitä näkee
voittavansa», selitti isä ystävällisesti.

»Koppelohaukka», huudahti Manti. »Siitä ei ole opettaja puhunut mitään,
tokko lienee nähnytkään. Me viemme tämän opettajalle. Viemmekö isä?»
kysyi Manti iloissaan.

»Viekää vaan, jos tahdotte, ehkä se täyttää sen vielä, jos saa
täyttäjän,» mukautti isä.

Sen enempää ei Manti ja Matti siekailleet, vaan lähtivät saaliineen
ulos. Mutta jo etuhuoneeseen tultuaan alkoivat kiistellä: »Minä kannan,
minä kannan, et sinä, vaan minä kannan.» Se hälinä kuului kammariin,
niin Antti pyörähti jälkeen ja sanoi päättävästi: »Kantakoon Manti, se
jaksaa paraiten, ja se pitää kantaa hyvästi, ilman ryvettämättä.»

Siihen tyytyivät toiset, Manti otti haukan kaulasta kahteen käteensä,
rötkäytti sen olalleen, vilkasi isään ja loistavin silmin kysyi:
»Näinkö minä kannan?»

»Kanna niin, vaan älä lankia kinokseen, että hierautuu lumeen», kuului
isän lupaus.

Silloin ne lähtivät joukollaan juosta viikettämään koululle päin, Manti
haukkoineen edellä, Matti ja Kaisu rinnakkain jälessä. Antti
lystimielisenä katsoi rappusilta menijöitä, kun ne ryhmissään juosta
luikkasivat ja jalkoja oli alus täynnä kun karhissa. Seisahti äitikin
karjakartanon puolella katsomaan niitä matkalaisia. Tähän ilmestyi
Jukkekin lähelle ja päätään nyökäytellen kuiskaili: »Rouvalle
lähetettiin lintu. Kohta se illan pimitessä lähtee herrakin sinne
lintukeitolle.» Sitten inhottavasti ketkistellen ääneensä nauraa
rähäytti sille keksinnölleen ja taas kuiskaili: »Opettajalle
lähetettiin metso, metsolla vaihdetaan koppelo» ja taas nauraa
rähäytti. Jukke oli kuiskailevinaan niin hiljaa, ettei Antti yli
kartanon kuulisi, vaan ne kuuluikin selvään ja tunkeutuivat Anttiin
syvempään anteeksi antamisen rajoja. Antti pysyi nyt monta päivää
ahneesti kirjoituspöytänsä luona, Manti tuoda kipsutteli aina ruokaa
isälle ja korjasi syötyä tähteet.

Lauvantai-iltana meni väki kylpemään, käytiin käskemässä Anttiakin,
mutta hän ei lähtenyt; käytiin kohta uudestaan käskemässä, vaan Antti
ei lähtenyt eikä virkkanut mitään. Kun oli kaikki väki kylpenyt,
käytiin taas käskemässä; mutta Antti ei virkkanut mitään, kirjoitti
vaan kuni kone.

Väki oli kaikki syöneet iltasensa, Hannakin oli jo syönyt ja tuli
kammariin, ilman mitään virkkamatta istui keinutuoliin ja hiljalleen
keinutteli itseään, kun Antti lamppunsa valossa kirjoitti.

Antista tuntui kuin Hannalla olisi halu puhella jotakin, mutta kun
Hanna ei virkkanut mitään, niin ei tuntunut olevan hänelläkään syytä
ruveta alottamaan ja niin äänetönnä kirjoitti tuntikausia ja istui
selin Hannaan.

Viimein kuitenkin lopetti kirjoituksensa, nousi seisalleen ja istuessa
tönkistyneitä jalkojaan verrytelläkseen käveli muutamia askelia, mutta
käänti pöydän sivulta tuolinsa keinutuolin lähelle ja istui siihen
vastapäätä Hannaan, otti Hannaa kädestä kiini ja ystävällisesti kysyi:
»No, mitä se äiti nyt ajattelee niin pitkään ... mitä, sanoppas!»

»Ajattelepahan, ettei ihmisen tarvitsisi olla niin jäykän kuin sinä
olet», virkkoi Hanna nureksien.

»Jäykkä? Minäkö jäykkä? Minähän olen lauhkea kuni lammas-nahkainen
tuppi!» huudahti Antti ja puristi lujemmin Hannan kättä.

»Olet missä olet, mutta et siinä, missä minä tahdon», kuului Hannan
varma, nurjamielinen ääni ja noista Hannan sanoista kuului, ettei hän
kaipaa leikkiä.

Antti otti kahteen käteensä Hannan käden ja ystävällisesti virkkoi:

»Äiti kulta. Jos olisin ollut sinulle jäykkä, niin näissä ei oltaisi,
ei oltaisi kenenkään kynnestä katsomassa. Oltaisiin Tannilassa isäntänä
ja emäntänä.»

Hanna riuhtasi kätensä irti Antin käsistä, kumpasenkin kätensä tuppasi
kasvoihinsa ja samassa parahti huutava hillitön itku. Itkunsa seasta
tuskaisesti saneli: »Olenhan sen arvannut, että siitä sinä olet minulle
niin paha.

»Sitä olen sinun ja lasteni tähden itkenyt silmäni puolisokeiksi, eikä
ole se mielestä lähtenyt, niin sinä nyt vielä tuommoiseksi tulit.» Suu
aukesi ja aikoi sanoa, että en minä kestä kauvan, järki minulta menee,
mutta uusi yhäkin syvemmästä puhkeava itkun purkaus valtasi niin ettei
voinut sanoa mitään.

Antti ei tahtonut virkkaa mitään, ennenkun Hannalta menisi ohi katkerin
itku ja itsestään hieman lieventyisi mieli. Vaan Hanna luuli, että
Antista tuntuu vaan lystiltä hänen itkunsa, koska ei hyvitykseksi virka
mitään, niin hyppäsi keinutuolista seisalleen ja aikoi lähteä ulos
mennäkseen navetan loukkoon itkemään, josta ei kukaan kuulisi. Mutta
Antti otti Hannan kiini, istutti sijalleen keinutuoliin ja sanoi
vakavasti: »Nyt et saa lähteä mihinkään. Minulla on sinulle sanomista
enemmän kuin koskaan ennen.»

Antin vakava, ystävällinen sana meni Hannasta aivan läpi. Nyt
vihdoinkin tunsi saavansa Antilta kuulla aivan vilpittömiä sanoja ja
mieluinen tunteen liehaus tukehdutti kyyneltulvan.

Antti nojasi itsensä selkäkenoon tuolinsa nojasinta vasten, otti
itselleen niin vakavan muodon, että Hannakin huomasi puhuvan hänen
järkähtämättömiä sanoja ja alkoi:

»Olen uskonut sinun jo minua tulleen tuntemaan, kun näinkin kauvan
olemme olleet yksissä, että olemme kolmen jo koulua käyvän lapsen isä
ja äiti. Mutta et kuitenkaan näy minua vielä ymmärtävän. Sanot minun
olevan pahan sinulle ja näyt uskovan itsekin, että olen sinulle paha,
mutta kuitenkin olen sinulle ollut ja olen parempi kuin koskaan olet
aavistanutkaan.»

»Mutta miksikä kuitenkin niin vähän puhelet ja senkin vaan leikilläsi»,
muistutti Hanna alamielisesti ja tuhki vielä itkuaan ja pyyhiskeli
kasvojaan esiliinallaan.

»Olen sentähden puhellut niin vähän, kun olen nähnyt, että sinä niin
hyvin viihdyt tuon kavalan Juken kanssa», jatkoi Antti. »Olen antanut
vapaasti seurustella Jukkea, että etköhän viimeinkään tulisi itse
huomaamaan tuon katalan käärmeellistä kavaluutta, mutta se näyttää
siltä, että olet niin likellä Jukkea -- kun se on sinun veljesi --
ettet voi nähdä häntä joka puolelta ja sentähden, koska Jukke on tehnyt
niin paljon pahaa, että minun anteeksi antamiseni on loppunut, täytyy
minun sinulle sanoa jäykkä totuus. -- En tarvitse puhua siitä, mistä
syystä sinä varsinaisesti sanot minua pahaksi, sen kuulin viikollakin
omilla korvillani, kun Jukke herjasi minua opettajaan ja vielä niin
katkeran katalasti nauraa rähäytti sille viisaudelleen. Noita kaikkia
hän on saanut sinut uskomaan sen lisäksi, että saattaa meidät
talottomaksi ja ajattelee lainvoimalla minut pakottaa kantamaan hänelle
rahaa kuni peikon, ettei minulla itselläni ole mitään valtaa mihin minä
rahani panen. Tähän kaikkeen sortumiseen olet sinä ollut välikappaleena
ja aseena Juken kädessä. Tähän kaikkeen on ollut Juken syy ja sentähden
olenkin sinulle kaikki antanut anteeksi, sillä voipihan toki veli
pettää sisarensa ja minä söin Evan omenan.»

Hannan herkällä kannalla oleva mieli murtui, uusi itkun purkaus
hyrskähti rinnasta ja karvaat kyyneleet tulvahtivat silmiin ja itkien
virkkoi: »Emmehän vielä ole talottomat. Antaahan Jukke sinulle
isännyyden, koeta sinä sitten hoitaa taloa kun olet viisaampi... Heitä
pois tuo mieron kierto, hävitä tuo koulusi ja rupea hoitamaan taloasi,
kuten muutkin ihmiset.»

»Koulustani ei tarvitse murehtia», jatkoi Antti. »Koululla on valtion
apu, niin annan sen kunnalle, kunnan täytyy se ottaa kannattaakseen,
sen annan heti johtokunnalle sovittavaksi kunnan kanssa sen
kannattamisesta. Mutta taloa, joka on jo multahirsiään myöten
umpipäässä velassa, ruveta hoitamaan ja tyhjin käsin siitä kohottamaan
on mahdotonta, seitsemän kertaa mahdotonta, senhän toki sinäkin
ymmärrät.»

»Tyhjin käsin. Kyllä minä ne rahasi hankin itsellesi», myhähti Hanna
lupaavasti.

»Itselleni!» huudahti Antti. »Arvaan, että rahani ovat joutuneet Juken
käsiin ja silloin ne eivät polttele ei sinun eikä minun näppiäni. Kun
sudelle suuhun niin vatsaan, on vanha sananlasku.»

»Sitten uskon vasta Juken kavalaksi, jos hän ei anna niitä rahoja»,
sanoi Hanna vakavasti ja aikoi jatkaa, että eihän Jukke ole sanonut
olevan velkaa kuin kolme tuhatta. Mutta etuhuoneen ovi kuului aukenevan
ja juoksun kopina lähestyi kammarin ovea. Hanna arvasi tulevan jonkun
lapsia, niin ei tahtonut niitten kuuloon puhua mitään sellaisista
seikoista ja keskeytti siihen sanomisensa.

Manti aukaisi oven ja kiireesti kysyi: »Tuletteko äiti meidän kanssa
nukkumaan, vuoteet ovat jo valmiit?»

»Tulen, tulen, alkakaahan sinne pahnoillenne asettua!» vastasi Hanna
kiireesti.

Sen kuultua Manti lupsautti oven kiini ja juoksi takaisin toisten
luokse.

Hanna aikoi nyt vielä alottaa puheen, mutta kun Antti muistutti, että
»Tuo nyt, äiti, minulle vähän syömistä, ennenkun menet nukkumaan», niin
lähti hakemaan ruokaa, eikä hyvin pakottavaa sanomista tuntunut
olevankaan, kun kuuli, että Antti aikoo hävittää koulunsa, ja tuntui se
varmalta, että kun hän huomenna ottaa Jukelta Antin rahat ja tuopi ne
Antille takaisin, niin se rupeaa hoitamaan taloa ja vastustamaan
velkoja. Ruokaa tuodessaan sanoi ystävällisesti: »Siitähän se Jukke
marisee, kun sinä et syö perheen pöydältä.»

»Mielelläni sen tekisin, mutta tuo niin inhottavan taudin rohtojen
katku on niin katkeran vastenmielinen, etten voi siinä hajussa syödä,
en, vaikka mitä sanottaisiin», sanoi Antti vakavasti ja kääntyi
syömään.

Hanna istui keinutuoliin ja tuntui olevan hyvä tilaisuus jatkaa
puhetta, mutta syvällä kupelehtava hyvä mieli koulun hävittämisestä ja
siitä, että hiljankin se Antti ottaa talon hallinnon, sekä itkun
vaikuttama tyhjyys sekotti mielen, ettei saanut mitään asiallista
keskustelua alkuun, ja kun näki, että Antti on nyt niin asiallisella
tuulella, eikä mitään vähäpätöistä viitsinyt alottaa, niin tunsi
parhaaksi olla äänettä; hymyili vaan siitä hyvästä mielestä, mikä
väkisinkin tuntui mielen pohjalta kohoavan. Ja kun Antti sai syöneeksi,
niin vei ruuat pois ja siltä tieltään meni lasten luo porstuan
peruskammariin nukkumaan. Nukkuessaan näki unta, että heillä Antin
kanssa oli iso, kaunis ja kauniilla paikalla oleva talo. Siinä ei
näkynyt Jukkea eikä muitakaan veljiä, eikä sisaria, kauniit vainiot
lainehtivat kartanon ympärillä, tuoksutellen mieluista heilimän hajuaan
kauniin kesäpäivän ja herttaisen etelätuulen hiljalleen liekotellessa.
Herättyään tunsi Hanna unensa sangen somalta ja lupaavalta, että
väkisinkin se painui syvälle mieleen. Eikä koko yönä tullut enää unta,
vaan mieli ja ajatukset viipyivät niissä kauniissa omituisissa
vainioissa sen kauniin oman talon ympärillä. Koko oleminen tuntui
olevan onnen lupauksilla täytettyä.

Huomenna kutsui Hanna Juken kahdenkeskiseen tilaan navettaan ja
pyyteli: »Sinä, Jukke veli veikkoseni, anna sinä pois ne Antin rahat!
Se...»

»Antin rahat? Poisko Antin rahat?» huudahti Jukke, suusta sanaa
katkaisten. Haamu tulistui yhä vihaisemmaksi, harmaista silmistä
välähteli valkeiset ympäri teräsiä ja ennenkun Hanna kerkesi jatkaa,
päätään punaltaen jatkoi: »Antin rahat pois? No kaikkia! Ne nuo akat
pe----leet, ne ovat kaikki kuni yhdestä pölkystä, niitä saapi
hämmennellä ja pyöritellä kuni kutsua. Antin rahat pois?! Ei suuri sana
suuta halkaise!» kertoi yhä Jukke ja lähti pois Hannan luota.

»No, elä nyt suutu, kuulehan vielä, minulla on sanomista!» kielteli
Hanna, mutta Jukke vaan tulisesti säihkyvin silmin äsähti: »Minä en
kuule semmoisia hommia. Sen saat kerralla uskoa, että minä en kuule
semmoisia hommia. Minä en ole pyöriteltävä niinkuin akat.» Sen
sanottuaan kiireesti astua vöklehti pereen pirttiin päin ja uudisteli:
»Antin rahat pois! Kaikkia kuuleta! Eipä muuta kuin pois! Vai Antin
rahat pois?»

Hannaa kummastutti tuo Juken käytös ja tuli siitä levottomaksi. Oikein
sydän rupesi lyömään, että korviin kuului juhmitus. Tuota kaikkea
voittaakseen rupesi roppelehtamaan askareissaan. Mutta ennenkun itse
tiesikään, seisattui yhteen kohti ja ikäänkuin löysi itsensä seisomasta
milloin heinävihko sylissään, milloin joku astia kädessä, ja lehmille
ruokia antaessaan vei sen vihkon härälle mikä piti viedä vasta
kantaneelle lehmälle ja koko elämä tuntui olevan kuin uninäköä.

Ei tuntunut tulevan aikaan, jos ei saisi jonkun kanssa puhua ja tuntui
se parhaiten soveltuvan Antin kanssa. Niinpä lähtikin juoksun hypäkässä
mennä leimottamaan kammariin.

Kammariin tullessa hengitys huohotti ja kasvot leimusivat jostakin
syvästä levottomuudesta. Sen huomasi Antti, katsahti kiinteän
silmäyksen Hannaan ja kysyi: »Mikäs nyt äidille on tullut?»

»Jukke ei antanut rahoja», sanoi Hanna ja ääni vapisi.

»No, johan minä sanoin, että joka sudella suuhun, se vatsaan!» sanoi
Antti.

Hanna ei tiennyt mitä sanoa, tuntui mieli aivan hätäilevän. Itse
tahtomattaan ja ajattelemattaan läheni Anttia ja rukoilevalla äänellä
huudahti: »Mitä se isä kuitenkin sanoo, kun en saa takaisin niitä
rahoja?»

Antti näki Hannan hädän, niin tarttui syliksi, istutti syliinsä ja
sydämmellisesti virkkoi: »No hyvä äiti. Eihän se ollut sinun syysi.
Kavala Jukke villitsi sinut ja sinä teit, niinkuin ymmärsit olevan
oikein.»

»Etkö todellakaan ole minulle paha niistä rahoistasi?» sanoi Hanna ja
kiersi kätensä Antin kaulaan: »Voi kun sinä olet hyvä.» Ja kuumat
kyyneleet alkoivat valua Antin polville.

Kihosi kirkas kyynel Antinkin silmän nurkkiin, kun tunsi, että Hanna
viimeinkin tulee ymmärtämään Juken kavaluutta.

Antti jäi kammariinsa Hannan mentyä, tunsi Jumalaa kiittävän liehauksen
sielussaan, joka ikäänkuin muistutti pyhäpäivää ja veti silmät hyllyllä
makaavaan raamattuun. Sen otti samassa käsiinsä. Ensi avauksessa aukesi
eteen Davidin Psalmit. Silmät jo avatessa sattuivat lauseeseen: »Herra
on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.»



XXVIII.

Vaarala myydään pakkohuutokaupalla.


Juken velkamiehet eivät nyt enää uskoneet Juken laverruksia, vaan
hakivat velkansa tuomioksi ja panivat tuomionsa käytäntöön. Tannila
maineen mantuineen sekä kaikki Vaaralan irtaimet myötiin jo
ennen kesää, ja kun nämä ei riittäneet, niin kauppias Frants
velkakiinnikkeensä nojalla haki pakkomyöntioikeuden Vaaralan
kiinteimistölle ja oli se myönti määrätty toimitettavaksi heinäkuun
ajalla Suvannon kaupungin kruunun virkatalossa.

Antti ei nyt mennytkään tukkitöihin, vaan oli tänä kesänä koko kesän
kotona, varsin nähdäkseen kotinsa perusteellista häviötä ja
turvatakseen perhettään jollakin tavoin silloin kuin joutuvat aivan
suojattomiksi.

Juken alituinen riiteleminen siitä, ettei Antti mennyt rahaa
ansaitsemaan, ja Hannan jokapäiväinen murhe vanhain päiväin köyhyydestä
painoi Anttia raskaana taakkana ja vei alas kuni hivutustauti. Antin
kasvot kävivät kalpeiksi. Työ oli ainoa, jossa parhaiten viihtyi, ja
sitä hän raatoikin kuni orja, mutta levähtäessä antautuivat silmät
pitkiksi hetkiksi ilman rävähtämättä katsomaan yhtäsuoraa kaukaisimpaan
esineeseen. Kaikki tunteen lämpimyys tuntui pakenevan. Ei tuntenut
mitään intoa mihinkään. Isänmaakin oli vaan kuollut sana ja tieto sen
kannasta, sen muinaisista verisistä taisteluista, sen nykyisistä
pyrinnöistä oli vaan uni. Ei mikään saanut ilostumaan, eikä kyennyt
enää lohduttamaan Hannaa hänen raskaimpinakaan hetkinä. Jos koettikin
sitä tehdä, niin oli se vaan vastenmielistä teeskentelyä, joka enemmän
pahoitti kuin hyvitti.

Kuluivat kuitenkin päivät ja viikot. Huomenna oli jo se päivä, jolloin
Vaarala joutuu vieraalle. Tätä -- kuka on Vaaralan uusi isäntä --
riensi Antti katsomaan ja kuulemaan Suvannon kaupunkiin.

Mieli tuntui vaan raskaalta ja kolkolta. Ei heinäkuun helteinen
päiväkään auteresta punertavalla paisteellaankaan suvennuttanut mieltä,
niin tuntui se tyhjältä ja kuitenkin pakottavalta.

Suvannon kaupungin kohdalla kosken putouksen toisella rannalla oli
muhkea luonnon kasvattama metsä. Sen rinteeseen juuri kosken äyräälle
aarniopetäjän kömmöttävälle juurelle istui Antti odottamaan päivän
kulumista kello kymmeneen ja ikäänkuin upoksiin hautautui siihen
humisevaan kosken kohinaan, joka täytti sen tyynen rantametsän. Siinä
tuntui olo niin somalta, viihdyttävältä, kuin ei olisi missään.
Vesilintuja pari uiskenteli ja sukelteli putouksen niskalla, missä vesi
tyynenä virtana riensi putousta kohti. Virran mukana soluivat
vesilinnutkin alaspäin, aina ihan putouksen niskaan, mutta kun putous
rupesi nielemään, silloin iloisesti narahtaen pyrähtivät lentoon,
lensivät puoliympyrän kaaren ja laskeutua liemahtivat ylemmäksi samalle
suvannolle, jossa taas alkoivat pulikoida, milloin sukeltaen pohjaan
milloin veden pinnalla keskenään kisaellen, ja antoivat virran kantaa
siksi kunnes taas lähenivät putouksen hammasta. Silloin taas
silmänräpäyksessä pyrähtivät lentoon ja sileälle veden pinnalle jäi
pienet värepilkat, jotka heti sammuivat nielevään putoukseen. Näitä
vesilintuja katseli Antti ja huokasi. Niin -- heitä auttoi siivet.

Silloin huomasi Antti onkimiehen pitkine vapoineen kiveltä kivelle
hyppien häntä lähenevän, niin lähti ikäänkuin pakoon ja kierti metsää
myöten niemen toiselle puolen, meni siltaa myöten kaupungin puoleiselle
rannalle, jossa Suvannon päivän kaltevalla ranta-ahteella seisoi
viehättävästi kodikkaan näköinen uusi kartano, jonka valkopuitteisesta
ikkunasta näkyi pari valkohapsista pyhäpukuista vanhusta.

Kierti hän katselemaan toistakin sivua tuon rauhaisan kartanon, mutta
ulko-oven päällä huomasi suurilla valkoisilla kirjaimilla kirjoitetun
kirjoituksen, jota seisattui katsomaan. Silmänräpäyksessä kuohahtivat
veret kasvoissa tuskaisen näköisiksi ja huokauksen seasta kuului sanat
»Vaivaistalo... Tuossako vanhuuteni turva ... tuossako... Mitä
kertoiletkaan päivistä satavuosien, koska ajansyömä päätösi murtuu alas
kuni tuon linnan tuolla kosken helmassa? Mitä kertoilet silloin?...
Huokauksia ja huokausia vaan ja kovuutta kiukkuisen onnen, tuskia
elämän... Mutta veljesihän on kuitenkin hauta rauhaisa ja tyven.»
Kyynel valahti Antin kasvoille, hän pyyhkäsi sen ja lähti kävelemään
huutokauppapaikkaan. Mutta huutokauppatalon lähelle tultuaan huomasi
miehiä purkautuvan kruunun virkatalosta ulos. Hän oli myöhästynyt. Jäi
katuviereen seisomaan ja virokseen hyvitteli sen kohdalla olevan talon
suurta harmaata koiraa. Kauppias Frants poikkesi Antin luo ja
sivukävellessään voittomielisellä painolla kuiskasi: »Vaarala on
meidän.»

Tuo sana kiskasi Antin ihan kohoksi ja lähti kuin käsketty kauppias
Frantsin mukana kävelemään sen kotiin.

Kotiin tultuaan kauppias Frants lisäsi: »Erosi siitä nyt Juket ja Juken
takaiset rehentelemästä.» Sen pitempään ei kauppias Frants puhetta
jatkanut, istahti tuolilleen ja näkyi ajattelevan.

Antti ei virkkanut mitään, vaan tuntui mielessä että kauppias
Frantsilla on hänelle jotakin sanomista, niin ei kiirehtinyt
poislähtöön, vaikka olikin tullut huoneeseen ilman kutsumatta, istui
vaan tuolille oven pieleen odottamaan, mitä talon herra sanoo. Ne
ensimmäiset sanat »Vaarala on meidän» tuntuivat mielessä somalta. Jos
siinä ei olisi ollut mitään syrjätarkoitusta, niin olisihan hän sanonut
»Vaarala on minun», mutta se »meidän» sana tuntui somalta, että mieli
tuntui ylenevän aivan väkistenkin.

Kauppias Frants puhui aina vähän. Niinpä hän nytkin ennen ajatteli
ennenkuin puhui. Viimein nousi seisalleen, tummista silmistä leimahti
ystävällinen katse Anttiin ja ystävällisesti virkkoi: »Menkää nyt
kotiinne Vaaralaan ja hoitakaa sitä kaikin puolin, kuten ainakin
kotianne. On postipäivä, en jouda kanssanne enempi puhelemaan, mutta
tulen teitä tervehtimään, koska joudan.» Tarjosi kätensä
hyvästelläkseen, puristi Antin kättä lämpimästi ja lisäsi: »Toivon
teille iloista mieltä, rauhaa ja myötäkäymistä.»

Antin sydän hytkähti, ilosta silmiin kihosi vesikiehteet. Tahtoi
jotakin sanoa, mutta ei niin pikueeltaan osannut muuta kuin kuiskasi:
»Kiitos, kiitos.»

Sen sanottuaan lähti ja ulos tultua vasta silmien vesikiehteet
syntyivät kyyneliksi, mutta niistä hän ei perustanut. Hän ei tahtonut
nähdä ketään, lähti rientämään kotiin saamaan Hanna yhtä iloiseksi kuin
itsekin oli. Koko matka kului kuin unissa, koko olento tuntui keveältä,
että tuskin jalkoja tarvitsi ja loppumatta soi mielessä sanat: »Menkää
kotiinne ja hoitakaa sitä... Kotiinne... Kotiinneko vielä?...
Vaaralaan, kotiinne... Oi, Jumalan kiitos... Kotiinne... Kotiinne
Vaaralaan...»

Juken veljineen täytyi nyt erota Vaaralasta, mutta Jukke kantoi
leppymätöntä vihaa ja kateutta Antille siitä kuin Antti sai jäädä
Vaaralaan ja etsi kostoa joka päivä kuni aitomussika reikää päästäkseen
pahatekoon.

Vanhan äitinsä tahtoi Hanna pitää luonaan Vaaralassa, mutta sekin
kantoi nurjaa mieltä Antille siitä kuin Jukke, hänen mieluisin
lapsensa, joutui Antin tähden pois kotoaan tukemasta hänen vanhuuttaan.
Vihasta muotoa kantaen söi hän ruokansa joka päivä, mutta ahneesti
kuitenkin laukkasi muorin leveä hampaaton leuka, istuessa pöydän
latvalla aina vielä kauvan jälkeen muitten. Mutta viimein hän kylmästi
nakkasi lusikkansa pöydälle, ynsein kasvoin kääntyi pois ja pureskellen
viimeistä palaansa lyhvine suppuhelmaisine hameineen astua töpösteli
karsinloukkoon sänkyynsä. Siihen hän sanan puhumatta köllistyi ja
ummisti silmänsä heti, mutta usein hän siitä kavahti ylös, pahasti
kirkuen, silmät suurina pöllistellen, siunaillen ja syleksien katseli
kaikille suunnille näkyisikö sitä pahaa petoa, joka häntä hätyytti. Ei
sitä näkynyt, niin sylkäsi vielä kerran, kallistui uudelleen ja kohta
taas uusista kuorsauksista tärähteli seinät aina sinne asti kunnes väki
kokoutui syömään. Silloin hän aina silmät pöheisinä, kasvot
turvoksissa, töhmeröisesti horjuen astua tallusteli pöytään,
puolivihasesti kiskasi kannikan ja rupesi syödä mylkkäsemään. Tuhkan
harmailla lasittuneilla silmillään aina silloin tällöin mulautti
tuikean silmäyksen yli pöydän ja kylmästi jylähti povessa kun ei
näkynyt Jukkea.

Muorissa oli Juken elävä kuva Antin silmissä joka päivä, sillä Jukke
oli äitinsä näköinen kuin kissan poika. Ja jos Antti milloin näki
muoria, niin muisti hän Jukkea, mutta tuo muisto ei koskaan tehnyt
mieltä pahaksi. Olihan sen yhteys loppunut ja taloudessa näkyi
myötäkäyminen ja rauha, joka piti mielen tyytyväisenä ja virkeänä.
Kaikki tuntui vaan suotuisalta, tuntui kuin päiväkin paistaisi
Vaaralaan toiselta sijalta kuin ennen Juken aikana.

Koulunkin oli kunta jo ottanut omakseen, ettei siitäkään ollut huolta,
jouti aina toimimaan kotinsa eduksi ja onnelliselle tuntui aina mieli.
Ainoastaan joskus muistaessa Juken kostonhimoa värähti mielessä synkkä
kammo. Mutta sekin kammo aina haihtui kuni tuuleen, kun muisti kuningas
Davidin sanat: Sillä Hän pelastaa minun väijyjän paulasta.



XXIX.

Antti näkee unta.


Oli tammikuun ilta. Päivän viimeinen kajas hieman häimötti lännen
rannalla. Kuun puolikas kynsistään kiikkuen kiipeili etelän taivaalla
ja tähtien uilottavat silmät vilkahtelivat siellä täällä yltympäri
taivaan kantta. Mutta pohjoisesta metsien latvoilta näkyi revontulien
viehkeä loimo. Näitä katseli Antti kahmerehtaessaan viimeisiä
ulkoaskareitaan päivänsä töistä. Mutta viimeisiksi iltahetkiksi siirtyi
kammariinsa, jossa hän aina otti käteensä kirjan, yhden tai toisen.

Mutta nyt tunsi itsessään kummallista levottomuutta. Läpi ruumiin kävi
outoja väristyksiä ja mieli painui pahaksi. Antti ei ollut koskaan
sellaista tuntenut eikä tiennyt mikä sen vaikutti. Ei ollut päivällä
töissä liian lämmin eikä liian kylmä, eikä nyt huone ollut liian lämmin
eikä kylmä.

Ei ollut sen syytä, mutta se vaan oli ja silloin tällöin humautteli
ruumista väristyksen tapaiset virtaukset ja mieli painui yhä
alakuloisemmaksi. Vasemman silmän alla alkoi liikkua ihohiiri ja
potkitteli se että silmäluomet liikkuivat.

Mitä nyt pitää itkeä? Enhän ole itkenyt sitten kuin Juken aikana, mutta
mitä nyt? arveli Antti itsekseen ja mietti yhä mikä tuohon olisi syynä.

Ei löytänyt syytä, mutta mieli se vaan oli pahana, että tahtoi
kyyneleet tulla. Antti toivoikin, että ne tulisivat, niin sitten se
mielikin sulaisi. Mutta eivät tulleet kyyneleetkään.

Ei haluttanut ruokakaan, niin iltaisen syömättä painui vuoteelleen ja
toivoi unta. Ennen hän kuitenkin luki ulkomuistista Davidin 91:nnen
salmin sanoja: »Hänen tykönänsä olen minä tuskassa, siitä minä hänen
tempaan pois ja saatan hänen kunniaan», muisteli hän vielä uneen
vaipuessaankin.

Hän nukkui heti ja näki unta että oli vanhanlainen, valoisa, hyvin
likainen huone. Sen seinillä ja hyllyillä, lasissa ja lattiassa oli
mitä inhoittavinta likaa, jota näkyi jo kauas ikkunoittenkin läpi.
Sinne pakotettiin menemään Antti. Hän koetti varoa itseään
pilautumasta, mutta se oli mahdotonta ja niin tarttui sitä likaa
vaatteisiin. Vaan hän ei kuitenkaan ollut siitä paljon milläänkään,
arveli että kyllä se heti lähtee, kun pääsee veden luokse.

Mutta hänen jälestään tuli sinne huoneeseen suuri joukko
puhdassilmäisiä ja iloisia lapsukaisia, joitten kasvot ja silmät
loistivat puhdasta viattomuutta. Oli niitten joukossa monta hänen
koulunsa oppilaitakin. Ne kaikki pilasivat itsensä ja jäivät sinne.
Siitä tunsi hän pahaa mieltä, että ne jäivät sinne ryvettymään enemmän
ja enemmän.

Sitten ilmestyi Antti aukealle, laajalle nurmitasangolle, johon
puolipäivän aurinko paistoi lämpimästi ja hiljalleen leppoisesti
lainehtiva meri oli tasangon oikealla sivulla. Siellä meren rannalta
näkyi outo kartano, joka häntä kammotti, kun kuuli että siellä pitää
käydä. Se kuitenkin jäi sillä kerralla sikseen. Tuntui kuin joku olisi
häntä syrvännyt että hän heräsi.

Herättyään hän valpastui. Hän tiesi varmaan, että se uni ei mene ilman
mitäkään ja syvä suru valtasi mielen. Pitkään ajateltuaan huokasi:
»Mitä minusta itsestäni. Mutta ne lapset... Kouluni oppilaatkin...
Mitähän tarkoitti unikakkinen sillä?...»

Pitkän aikaa oli Antin mieli pinnistyksissä siinä unessa ja siinä, mitä
mahtoi merkitä, että ne lapset jäivät sinne likaiseen huoneeseen.
Viimein kuitenkin kului pois unikuva lapsista ja joutui ajattelemaan
sitä ihanaa päivänpaisteista nurmitasankoa, jonka laitaan aava meri
niin lempeästi liekotteli hiljaisia värelaineitaan. Siitä hiljalleen
rauhoittui mieli ja nukkui uudestaan...

Huomisen koko päivän oli mieli töhmerö ja raskas eikä ajatukset
päässeet viimeöisestä unesta erilleen. Tänä päivänä oli kuntakokous,
jossa päätettiin rakentaa uusi, oma kartano Antin antamalle koululle
Antti määrättiin rakennuttajaksi ja Rantalan Taneli rahastonhoitajaksi.
Tästä päätöksestä tuli Antille tieto samana iltana. Tuo tieto oikein
jähmetytti Anttia. Hän ei tiennyt pahako se on vai hyvä, mutta oudolta
se vaan tuntui. Päätään hieman kallisteli ja silmät rävähtämättä
tuijotteli alangon huuteiseen pihlajaan, jossa urpiaiset nakertelivat
punaisia marjaterttuja. Pyrähtivät aina lentoon, siristen lennellä
kiipuilivat sinne ja tänne ylös ja alas, kunnes tuokion perästä taas
tuikasivat pihlajaan ja kynsin hampain tarttuivat marjarypäleihin
käsiksi. Niitä hän katseli, mutta ei hän niitä nähnyt, ajatukset olivat
niin sekaisin.

»Rantalan Taneli rahastonhoitajaksi ja minä rakennuttajaksi», aina
väliin virkkoi hän kummastellen, istuessaan kammarissaan, katseli yhäti
vaan niitä pikkusiipineen lipiskoivia sirilästäjiä, punarintaisia
lintusia alangon huuteiseen pihlaikkoon ja hieman vapisi koko ruumis.

Koetti hän sovittaa sitä viimeöistä untaan tähän uutiseen, mutta ei se
siihen sopinut. Arveli hän itsekseen että onko totta, mitä Korhosen
Kusti ja muutkin körttiläiset kansakoulusta sanovat, että siellä
turmeltuu lasten sielu ja ruumis. Eihän toki, eihän toki, kuului tunnon
pohjalta vastaan salainen ääni eikä siitä sen selvempää tullut.
Ajatukset takertuivat kuni verkkoon ja mieli hämärtyi kuni pilvinen
iltakin ja semmoisekseen jäi se arvoitus mitä uni merkitsi.

Kului päiviä kolme, niin rakennustyö pantiin alkuun.

Koulun johtokunta valitsi koulun paikan päivän kaltevalle lepikkoiselle
rinteelle. Kaukaa lännestä näkyi tähän vuoret, jotka sinertävinä,
tuskin silmän erotettavina liittyivät kaukaisuuden hämärryttämään
taivaanrantaan. Mutta ennen vuoria joutui katselijan silmä ison
Luovakan järven saarikkaalle selälle, jonka lähimmäinen ranta tunkeutui
lehtoisien kumpujen suojaan. Lounaan ja etelän suulla mahtavana kohosi
yli kaikista monilakinen Koljon vuori. Tämän juurella kaarteili
lahdikas Kaaresjärvi, jonka välkkyvään pintaan aina kesäiltoina
Koljonvuori kurkisteli ruusunhohteisia, muhkeita kasvojaan.

Kaakossa ja idän korvalla kierrellen monitaloista kirkonkylää,
mutkitteli salmikas Kotajärvi, joka loivana Tepenin virtana johdatteli
runsaan vetensä tähän lähinnä lepäävään Kaaresjärveen. Mutta lähinnä
kaikista aina Kaaresjärven kukkaluhtaiseen rantaan oli taloja ja
talojen hiljalleen alenevia peltoja ja niittyjä, ainoastaan siellä
täällä joku metsäinen kumpu ja lehdikkoinen saareke. Pohjoisen puolella
noin sadan askeleen päässä kohosi kaikuva Turusen vaara, jonka
tuomikkometsäiset kukkarinteet aina kesäiltoina henkäilivät
kukkatuoksuaan kauvas alankojen viileään ilmaan.

Vaikka kylmästi hymyili nyt talvinen luonto, niin oli tämä paikka Antin
mielestä viehättävä ja mitä useamman päivän hän siinä työskenteli, sitä
kiinteämmin siihen rakastui. Ja hyvälle tuntui mieli, kun koulu saa nyt
pysyväisen aseman, riippumattoman kenenkään yksityisen onnesta tai
onnettomuudesta, rikkaudesta tai köyhyydestä...



XXX.

Jukke tulee väkisellä koulun rakennustyöhön.


Kivijalka oli jo valmis ja ensimmäisiä hirsiä aseteltiin paikoilleen.
Antti nahusi työssä, autellen miehiä hirsien asettelemisessa, ja
merkitsi mihin sillanniskat ovat salvettavat. Mutta kuni salaman
iskusta silmänräpäyksessä värähtivät Antin kasvot ja silmistä leimahti
outo tuli, kun miesjoukossa huomasi Juken taudinarpiset, rauhattomat
kasvot ja hänen omin lupinsa kähentelevän työhön. Antti seisattui kuni
ukkosen lyömä, koko ruumis vapisi eikä tiennyt mitä tehdä, sillä hän
näki Juken haamusta, että se on tullut ihan ärsyttääkseen eikä tottele
sanaa. Meni kuitenkin Juken luokse ja kysyi: »Oletko aikeessa työhön?»

»Olenpa tietenkin, kuinkas muuten!» vastasi Jukke ylpeästi ja
kirveskynällään rupesi tokertelemaan hirttä.

»Sinussa ei ole tämän työn tekijätä. On paras, kun et kyhäilekään»,
jatkoi Antti säyseästi.

»Hah, hah, hah. Minäkö en osaa tehdä työtä. Se olikin sana. Minä en
osaisi tehdä työtä! Uskotteko, te miehet, että minä en osaa tehdä
työtä?» jatkoi Jukke, ivallisesti nauraa rehauttaen.

Antti tunsi, ettei hän voi jatkaa puhetta, vihaan syttymättä, niin
heitti semmoisekseen ja lähti Rantalaan sanomaan Tanelille, että
Jukelle ei saa maksaa palkkaa, niin eroaa siitä itsestään, jonkun
päivän oltuaan. Mutta Rantalan Taneli vastata jorautti: »Jukke on
minulle velkaa, niin siten saan sen saamiseni. Antaahan Juken tehdä
työtä.»

»Mutta Jukke ei osaa tehdä rakennustyötä. Kuinka sille voisit maksaa
palkan?»

»Se nyt kunnan kassassa ei paljon tunnu, antaahan Juken olla työssä!»
jorautti taas Rantalan Taneli ja tapansa mukaan nujautti vankkoja
hartioitaan asian vakuudeksi, mutta leveistä kasvoista näkyi syvä
mielen lystiys, josta Antti huomasi Tanelin varsin lystikseen
laittaneen vaan riitakapulaksi Juken sinne Antin työpaikalle, kun tiesi
että Antilla ja Jukella on pahat välit.

Antti ei tainnut mitään. Täytyi Juken antaa olla työssä. Mutta tästä
sai Jukke uutta vettä myllyynsä. Nyt hän rupesi saarnaamaan toisille
työmiehille, että se on Rantalan Taneli, jota pitää kuunnella ja
totella, eikä Antista ole tarvis perustaa mitään. Tämän uskoivat miehet
ja ennen pitkää huomasi Antti, että työmiehet enemmän tai vähemmän
rupesivat pitämään häntä pilkkanaan ja nauramaan Juken ilveilyille.

Antti meni nyt valittamaan kunnan hallitusmiehille, että Jukke on
ominlupinsa työssä ja tekee kaikenlaista häiriötä. Mutta ne sanoivat:
»Sinäpä mitätön työnjohtaja olet, kun saa tulla työhön kuka tahaan.
Sehän on sinun asiasi. Aja pois sellainen työmies, joka tuottaa
vahinkoa.»

»Mutta se ei lähde minun käskylläni. Kun rahaston hoitaja maksaa sille
palkan, niin se ei välitä mitään minun sanoistani!» toisteli yhä Antti.

»Mutta keppi ei ole lurjus. Päästele saparolautaan että soipi, niin
oikiaa kyllä tielle», lisäsi kunnan esimies kiuhkeasti.

»Ei siitäkään hyvää tule», virkkoi Antti tyynesti ja pää painui alas.

»No kunpa sille ei ole hyvästä tehtoa», jatkoi esimies tosissaan ja
siveli lyhyttä, ruskeaa leukapartaansa.

Tuo neuvo ei tuntunut Antin mielestä somalta, niin pitemmittä puheitta
lähti pois, tuli rakennuspaikalle, tekeytyi sävyisäksi ja siivolleen
virkkoi Jukelle: »Kun sinä itsekin näet, ettet osaa tehdä tätä työtä,
niin on paras että hyvällä erkanet tästä työstä.»

Jukke irvisti ikenensä ja ilkeällä tavalla alkoi jätkytellä: »Hyvällä
erkanet, hyvällä erkanet, hyvällä erkanet. Puhu koirille hyvästäsi
semmoinen isäntä.»

Antin veret kuohahtivat, tunsi palavan halun lyömään Jukkea, hallitsi
kuitenkin itsensä, ettei lyönyt, mutta jalkaa polkasten vihasesti
ärjäsi: »Jos et heti laita luitasi pois hyvällä, niin minä laitan
pahalla. Näytän isännän käskyn.»

Silloin moni työmiehistä nauraa kahautti pilkallisen naurun ja Jukke
jatkoi ilkeästi jätkytellen: »Pahalla, vai pahalla näytän isännän
käskyn, näytäppä isännän käsky, näytä heti, näytäppä!»

Antti täyttyi enemmän vihasta ja harmista ja tunsi yhä polttavamman
halun lyödä Jukkea ja ajaa pois työstä, mutta hammasta purren hallitsi
itsensä, ettei se viha päässyt puhkeamaan ilmituleen. Ei virkkanut
sanaakaan, sillä hän tunsi, että jos hän rupeaisi puhumaan, niin olisi
mahdotonta hallita itseään. Kun oli jo ilta, niin lähti kävelemään pois
koko työpaikalta.

Jukke kun sen näki, niin ivallisesti huusi jälkeen: »Joko lähdit
häpeämään? Hah, hah, hah! Joko menet häpeämään? Mene vaan häpeämään
semmoisia puheitasi! Häpeä oikein katkerasti. Pane luuta silmillesi ja
häpeä sitte, että rutisee. Hah, hah, hah!»

»Kyllä Jukke tekee Antista mieluisensa. Tekee se. Ei sille Antti taida,
ei tään taivaallista. Ei se saa, ei hiki rupea. Mutta sydämmelle sillä
kävi, kun lähti pois. Kyllä sitä kaiveli. Sen näki vaan, että ei
tainnut pappi paremmalleen mitään. Ei tainnut!» kuului työmiesten
joukosta kuiskeita.

Tästä yltyi nyt Jukke kertomaan miten se ei ole hänelle ilmo eläissään
saanut mitään eikä siinä ole miehelle vastusta.

»Elähän sano. Etpä tiedä vielä, mistä tuulee, ennenkun olet leikistä
luopunut. Tyynessä vedessä ne suuret kalat kutevat. Antti on vanhastaan
tukkilainen, sillä on keskellä ruumista sydän. Se ei ole kiireinen,
vaan kunhan tuolla lailla karhot, niin elä pane pahaksesi, jos kuumana
kihisee korvallisesi kerran!» kuiskaili Jukelle vastineeksi toiset
joukosta.

»Eei, eheei», jatkoi Jukke käsiään levitellen, »siinä ei ole, ei
märällä sormella koskijaa. Eei, eheei Se on arka kuin jänis. Sitähän
minä toivoisin, että se löisi, että saisin linnaan.»

»Niin sinä antaisit lyödä?» kuului miesjoukosta kysyvä muistutus.

»Antaisin» -- lisäsi päätään punaltaen Jukke -- »antaisin kahdestikin,
antaisin monastikin. Ai, ai että se löisi. Silloin sanottaisiin
Vaaralan isännälle, että kuka käski. Ei muuta kuin kruunun kinttaat
käteen ja tuonne noin Kakolata kohti tai Siperiaan. Ai, ai, jos se
löisi. Se olisi lystiä. Se olisi lystiä.»

»Vaan jos kävisi kipeästi?» kuului taas miesjoukosta huomattava
muistutus.

»Se ei tekis mitään», lisäsi Jukke innoissaan. »Se olisi kuin
Pelkosella, että sitä kirjat kirkkahammat, mitä kirjotus kovempi.
Ai, ai, että se löisi.»

Alkoi hämärtyä ilta, niin yksin alkoivat miehet läheskellä pois. Sen
huomasi Jukkekin, niin lähti hänkin, vielä vakuutellen: »Saatte nähdä,
että en pelkää Anttia.»

Uusi Hellberg oli Juken ystävä. Sille hän vielä erittäin kättä puistain
terotti, että hän ei pelkää Anttia ja jos Antti häntä hipasee, niin
panehan mieleesi.

»Juu, juu, kyllä, kyllä. Juu, kyllä nähdään», vakuutti Uusi Hellberg,
päätään nyökäyttäen, punoen punaisia viiksiään ja kieroon katsovaa
silmäänsä pitäen hipallaan.

Nyökäytti päätään Jukelle hyvästiksi huomeneen asti, varmuudeksi vielä
ystävällisesti murahti: »Juu, juu kyllä nähdään, juu, juu», ja lähti
majataloonsa kävelemään.

Tämä tuntui Jukesta hyvälle ja oikein juoksun hypäkässä lähti
vökeltämään majapaikkaansa.

Antilla oli rauhaton mieli koko illan, mutta toivoi toki Juken eroavan
työstä kun kuuli, että pannaan pahalla pois, jos ei hyvää tottele.
Tuntui se aivan varmalta ettei huomenna enää näy Jukkea työpaikalla.

Huomisaamu valkeni poutaisena. Kirteä aamupakkanen paukahteli nurkissa.
Laakson helmaan laskeutui pakkasen usva harmaaseen lavaan ja kuuretutti
kumpujen tuuheita puita. Helisten kiiri rakentajain moukarin iskuista
huikea kaiku kaikkialle laaksoihin ja vuoriin auringon nousun
punertavassa ilmassa.

Kuivasti kirnasivat kengät pakkastuneella kierällä tiellä Antin
astuessa rakennukselle, kädessään nivaskaisesta koivun kylestä tehty
mittakeppi, johon oli merkitty tarkasti sekä kyynärä että metrimitta
kaikkine osineen.

Jukke oli rakennuksen sivulla tantereella kirveellään tokertelemassa
helisevää, kaunista hirttä. Tämä näkyi olevan vartta vasten laitettua,
sen näki Uuden Hellbergin lystikkäistä kasvoista ja tulisesti pälyvista
silmistä, joilla hän salaisesti varttoi, mitä se Anttiin vaikuttaa kun
se havaitsee Juken.

Kuni salaman lyömä silmänräpäyksessä lensi Antin kasvot punaisiksi,
kuni tulikekäle, kun havaitsi Juken nykyisessä työssään. Ja kuni
viskattu lensi Juken eteen, voimakas käsi nostettu ylös ja mittakeppi
korkealla ilmassa odottamassa viimeistä sanaa. Samassa ärjäsi:

»Kuka on käskenyt sinua siihen... Kävele nyt paikalla pois työstä.»

Jukke tunsi ja tiesi ennestään Antin luonteen, että viimeisellä
kerralla olisi parempi paeta ja näki nyt olevan leikin kaukana, niin
nosti kirveensä pystyyn, väänti muotonsa hirveäksi, hampaansa puri
yhteen, paksut huulensa irvisti kuni karhua ärhentävä koira,
maailmantaudin kiillottamat silmät paloivat kauheasti ja hammastensa
välistä kähisi: »Nyt kasahtaa.»

Samassa silmänräpäyksessä muisti Antti, että Jukke on murhamiehen
sukua, että hänen isänsä veli on miehen tappaja ja hänen vanhimman, jo
kauvan toisista eronneen veljensä poika on miehen tappaja, niin sälähti
läpi sielun kauhistava tunne: »Tuossako on minulle murhan isku?»

Samassa sivalti hän mittakepillään Jukkea käsille, että kirves kolisten
putosi tantereelle ja mittakeppi nujahti korvalliseen, että korva meni
räpäleiksi ja veri räiskähti kauvas.

Mutta Jukke puhisten kuni paholainen tavotteli kirvestään käsiinsä,
sillä kuitenkin lyödäkseen, koska ei vähemmästä ollut apua.

Silloin hurmasi vielä voimakkaampi huumaus läpi Antin kaikkien elimien.
Lensi turraksi kuni taintunut ja järjen määräävä voima pakeni, ettei
tuntenut itseään eikä tekoaan. Sielun vuosikymmeniä paisutetut virrat
pääsivät purkautumaan veriin. Kuohuneet veret ja lujan luonteen
vaistomainen laki pani jäsenet käytäntöön. Ja teon määrääjänä oli nyt
vaan kohtalon epämääräiset rajat ja raivostuneen luonteen säälimätön
käsky.

Tuokion perästä tointui Antti kuni horroksista ja näki edessään Juken
verissään ja hoiperrellen hätäisesti pakenevan ihmisten turviin ja
ruikuttavan kuni satimesta päässyt riekon poika.

Nyt Antin järki palasi, sielu sai elon voiman, sydän omisti tunteensa
ja mieli palveli sielua.

Nyt hän kauhistuen käsitti, että kuitenkin toteutuu se kamala uni.
Tahtoi tulla kyyneleet silmiin, mutta niitä salatakseen lähti
kävelemään kotiinsa.

Oikeuden tuntoa kuitenkin todisti se, ettei yksikään työmies tullut
auttamaan Jukkea eikä sanonut hänen väärin tehneen. Olivat vaan kuni
kynsille lyödyt ja syypään näköiset itsekukin.



XXXI.

Mikko Lihvonen vakuuttelee Juken vieraitamiehiä.


Päivä oli jo joutunut puolen rintaan ja paistoi se nyt suopeasti, että
lumi suli hirren selässä. Jäätynyt kuura puitten oksista putoili alas
pieninä kappaleina ja harmaat usmalavat laaksoista oli haihtuneet
ilmaan.

Mikko Lihvonen, Peltolan isäntä, se oli Juken rippikoulutoveri, ja oli
pysynyt aina hyvänä ystävänä. Hän oli toimittanut Juken tohtorin
tutkintoon Suvannon kaupunkiin. Sen tehtyään tuli nyt rakennukselle ja
näkyi olevan miehille asiampaa asiaa sanottavana. Pitkällisen
keuhkotaudin kalvistamat tuhkan harmaat lyhytpartaiset kasvot olivat
hartaan, oikein rukoilevan näköiset ja pää hieman vinosti kallellaan
vasemalle korvalliselle.

Uuden Hellbergin luokse hän nyt asettui. Mutta samassa lakkasi kaikkien
miesten kirveet kapsamasta ja kokoutuivat Lihvosen ja Uuden Hellbergin
ympärille rakennuksen seinähirsille istumaan kuni varikset aidalle
syksyisen toukopellon vaiheella, korvat terotettuina, mitä nyt kuuluu.
Ja moni aavisti, että Juken kuoleman sanoma piilee nyt Mikon raskaasti
hengittävässä rinnassa.

Puhalteli nyt Mikko muutamia ahtaasti vinkuvia huokauksia, pani päänsä
enemmän kallelleen ja hampaansa asetti niin, että sanat saivat
kauniisti sissahtavan soinnun ja alkoi:

»Tuo Jumala, se on viisas, se on viisas. Se on viisautta ja miehuutta
täynnä. Se on pitkämielinen, hurskas ja vakaa. Mutta sen pyydyksestä ei
karkaa otus.»

»Kyllä, kyllä, ei karkaa sen pyydyksestä otus, ei karkaa», vakuutti
Uusi Hellberg, päätään nyökyttäen ja yhtä hartaalla painolla kuin
Mikkokin.

»Tuo Vaaralan Antti», jatkoi Mikko, »on tehnyt osansa jo pahaa.»

»Se on tehnyt, se on tehnyt», toisti taas Uusi Hellberg, nyökäyttäen
päätään.

»Synti aikansa menestyy», jatkoi Mikko. »Aikansa menestyy ... aikansa
menestyy, mutta viimein se pudottaa selästään. Ja se pudottaa
korkeammalta kuin luudan päältä lattiaan.»

»Kyllä, kyllä. Se on totta, se on totta», vakuutti Uusi Hellberg.

»On luultu, että tuolla Antilla menestyy ikänsä», lisäsi yhä Mikko. »Se
sieluton hävitti näiltä langoiltaan talon. Saatti ihmiset tuonne
maailmalle, kuin suden poikaset. Ei auttanut laki eikä oikeus. Nyt
pieksi, rusikoi ja raiskasi tuon Juken vaivaisen omiksi. Mutta Jumalan
kiitos, se oli viimeinen paha teko... Jo tarttui nyt.»

»Jo tarttui, jo tarttui nyt ja pysyy nyt kissa selässä», toisti Uusi
Hellberg.

Mikko puhalteli taas useita tiukkoja huokauksia. Mutta asetti taas
kuloharmaan leukansa entiseen asemaan ja alkoi:

»Olen paljon ollut vieraanamiehenä oikeudessa. Olen ollut
murha-asioissa, olen ollut lapsen ruokkoasioissa, olen ollut
kunnianloukkaus-asioissa. Olen ollut akkojen korentojutuissa, olen
ollut semmoisissakin kuin Pekkalan piian kihlauksen purkamis-jutuissa
ja kaikissa tärkeimmissä asioissa. Juuri tärkeimmissä kylän asioissa
kaikissa. Ja olen tullut ymmärtämään sen kalliin valan, mikä
vieraallamiehellä teetetään, että en ole puhunut liikaa. Sen vaan,
minkä vala sisältää, sen vaan, juuri sen vaan. Ja sitä juuri terotan
nyt teillekin, kun on varma, että tulette vieraaksimieheksi todistamaan
ja ilmi antamaan kaikkia tässä Jukke raiskan, kärsivän Jukke raiskan
onnettomassa asiassa.»

»Kyllä, kyllä, sen ymmärrämme, kyllä, kyllä sen ymmärrämme», vakuutti
Uusi Hellberg, nyökyttäen päätään.

»Tottahan valaansa vastaan todistaa kaikki todistajat», sanoi joukossa
Risto Kyllönen ja alla päin istuen vuoleskeli puikkoa.

»Ei suinkaan siellä viitsi horista joutavia ja selvähän tuo on
asiakin», virkkoi joukosta Halosen Teppo. »Meitä neljänäkymmentä miestä
katsoi silmillä kuin helmillä tuohon, juuri tuohon tantereelle, kun
Antti löi Jukkea, hakkasi ihan kuin riihen puija, että vaara helisi
vastaan tuossa. Ja Jukke ähki, parkui, kirosi ja ähelti kuin pikku
Iikka tulen palavassa saunan löylyssä. Ja pökkerehti sinne ja tänne
kuni kukkopoika pimeässä. Mutta Antti vaan lauvisti takalihoille kuni
vierasta sikaa ja kiljui: Mene pois työstä. Nyt on viimeinen käsky.
Tässä on viimeinen käsky.»

»Hyvä kai tuonlaisessa asiassa on olla vieraanamiehenä, kun noin
selvästi näkee asian», lisäsi vielä joukosta Tannilan Aapeli ja
nytkäytti ruumistaan vakaumuksen merkiksi.

Huokasi taas Mikko ja jatkoi: »Sitä vierasmiehen valaa ei moni ymmärrä.
Siinä luetaan: Minä omantuntoni mukaan todistan ja ilmi annan kaikki,
mikä voipi asialle antaa valistusta. Se kolunki siinä on, jota ei moni
ymmärrä. Omantuntoni mukaan. Se siinä on paras kohta, siinä se on koko
asian ydin. Omantuntoni mukaan... Ajatelkaapa sitä kohtaa...
Omatunto... Se se meitä kaikkia kerran on todistamassa, Jumala
varjelkoon... Omantuntoni mukaan kuuluu valassa... Niin, omantuntoni
mukaan...»

»Kyllä, kyllä», kuului Uuden Hellbergin mukautus.

»Te tiedätte Antin pahuuden», jatkoi Mikko. »Miten se kalmasi ja
hävitti talon langoiltaan. Miten tämäkin laitos on hänen hommastaan.
Olettehan nähneet miten järjettömät luontokappaleetkin kärsivät märkinä
vaahtisina kiskoessaan raskaita hirsikuormia tänne. Ja niitä lyödään
vaan jos eivät jaksa vetää. Kaikista näistä hän on syypää saamaan
rangaistuksensa. Ja se on todistaja, joka on oikeuden tuki ja turva.
Ilman todistajaa joutuu oikeudella peukalo keskelle kämmentä. Mutta nyt
niinkuin omatuntonne sanoo, ettette puhu mitään sen laista, joka Anttia
puolustaa. Senhän tiedätte, ettei Jukke vie teitä Anttia puolustamaan,
kuten omatuntonnekin sanoo.»

»Kyllä, kyllä, kyllä käsitämme, kyllä käsitämme. Kyllä, kyllä
käsitämme. Aivan oikein käsitämme», vakuutti Uusi Hellberg, nyökyttäen
päätään ja toinen silmä lupotti puoleksi kiini.

»Kyllä se niin on, kyllä se niin on, kyllä se on oikein mitä isäntä
sanoo, kyllä se on oikein», kuului miesjoukosta varmat vakuutukset.

Kauvan keskusteli siitä vielä miehet, miten hirmuista olisi, jos ei
tuommoinen pahantekijä saisi rangaistustaan. Ja aivan oikealta tuntui
että todistajana ollessa ei saa puhua muuta kuin sitä mikä puolustaa
Jukkea. Muutoin jos todistettaisiin Juken rikoksia Anttia vastaan, niin
voisi oikeus joutua tasapainoon ja asia menisi vaan akoille. Ja sitten
Antti pääsisi irti ja kukatiesi jälkimmäinen villitys tulisi pahemmaksi
ensimmäistä. Sitä paitsi, onhan soma nähdä miten mies raudoissa
kalisee. Miten kruunun kihlakalut miehen käsissä napottavat. Miten se
uopea sankari lähtee nöyrästi vankikuljettajan mukaan.

Ai, ai, miten hauskaa... Silloin on Antilla toista kuin täällä
annellessa meille kaikuvia käskyjään ja viittoessa mittakepillään. Ai,
ai, miten hauska. Joutuisi se päivä jo heti, innottelivat miehet ja
hykertelivät käsiään.

»Kyllä sen näette, kyllä näette miehen raudoissa. Kyllä näette kunhan
Jukke kotiutuu kaupunkimatkaltaan», vakuuttelivat Mikko Lihvonen ja
Uusi Hellberg ja päättivät, että kahdeksitoista vuodeksi se Antti
kaikkein vähintään tuomitaan, jos ei iäksi. Mutta voipi se mennä iäksi.

»Kahdeksitoista vuodeksi!» huudahti Halosen Teppo. »Kylläpä, kylläpä
kerkiää sydän lauhtua. Olikin äsken täysi kuni Piiraisen Kaisan massi.
Mutta Jukke otti selkäänsä. Otti kuin poika.»

»Otti kuin poika», toisti Rinteelän Sipo, päätään punaltaen. »Otti kuin
poika eikä ollut mies linnun luista, kun ei jo jalkotallukaksi joutunut
siinä leikissä. Mies vaan kävellä toppuroi, vaikka pää oli verissä kuni
karhun repimä ja korva repaleina kuni ylimmäisen papin palvelijalla.»

»Jukke kiemuroi kuin makkara kattilassa» -- keskeytti Timolan Salu --
»niin toinen ei muuta kuin ruotasi selkäpuolen päällimmäiseksi ja laski
kuin laudan veistäjä, että metsä raikui ja kenttä tömisi.»

»Juhlallinen kylpy, juhlallinen kylpy. Täytyy sanoa, että juhlallinen
kylpy», vakuutti Kerilän Jaska. »Monen täytyy ottaa selkäänsä metsän
syvyydessä ainoastaan nähdessä neljän silmän. Meitä kolmekymmentä ja
seitsemän naamaa katselimme täältä pyhästä korkeudestamme alas
kärsivään ihmiskuntaan kuin pulliaishaukat syksy-iltana viirin
tangosta. Mutta rietas olisi sentään perinyt Juken, jos ei Antti olisi
itsestään heittänyt siteiksi vanhaa henkeä ja päästänyt vielä
hynttäilemään omine jalkoineen tämän elämän tietä.»

»Sen minäkin sanon», todisti Lehto Pekka, »että Antin armosta elää
Jukke vielä tänä hetkenä. Meistä ei olisi koskaan heltinyt Jukelle
apua. Sydämmet pamppailivat ja läkättivät kuin Pekka Retusen laukun
kieli, juostessa Piilimäkeä alas karhua pakoon.»

»Ja hyvä että pysyimme alallamme», lisäsi Lanton Niilo. »Jos olisimme
mielineet lähestyä sitä sadetta, niin emme olisi tervein nahoin
palanneet. Ei ole hyvä hillitä aseellista miestä, joka on unohtanut
lait ja asetukset ja hurjistunut koston työhön, viikkokausia
valmistetun ja kätketyn koston työhön. Onpa Jukke itse koonnut nuo
tappurat, jotka nyt paloivat. Ja nuolkoon nyt koira itse haavansa.»

»Sen minäkin sanon», vakuutti vähäpuheinen Niilo Pekonen ja alkoi
kaperrella työtään.

Uusi Hellberg ja Mikko Lihvonen kuulivat, että on vielä joukossa, jotka
puolustelevat Anttia enemmän tai vähemmän. Niin tahtoivat nyt lopettaa
yleisen puheen. Mutta Uusi Hellberg kuiskaten lupasi Lihvoselle, että
hän pitää siitä huolen, että kaikki tulevat vaikuttamaan Juken hyväksi.

Mikko Lihvonen laskeutui rakennukselta alas, lähti astua kaarittamaan
kotiinsa. Mielessä lauhkea lienne, mutta rintaa kahlehti tauti
leppymätön.

Rakennuksellakin rupesi kirves toisensa perästä kalkahtelemaan, mutta
monen miehen mielessä tuntui kaipio kun ei näkynyt Anttia tulevaksi
rakennukselle. Ja silmät pätivät Vaaralaan päin milloin näkyisi Antti
pitkävartisine saappaineen pieni reunusniekka turkki päällään reippaana
laskeutuvan alas rinteen metsänvarjoista tietä.



XXXII.

Jukke tohtorin tutkinnossa.


Jukke surkeasti voihkaen oli saanut kaikki vaivansa kerrotuksi
tohtorille. Oli kolmasti kaatua rojahtanutkin tohtorin huoneessa,
silmiään pahasti väännellen ja hampaitaan kirautellen älissyt kuin
teurastettava vasikka. Siitä aina tointunut kertoilemaan vanhoja ja
nykyisiä tapahtumia ja taas sekaisin nykyisiä sekä vanhoja.

Vähäpuheinen, ylpeä tohtori, joka oli nähnyt ennenkin kujeilijoita,
katseli nyt haavat, jotka eivät olleet vielä kerinneet ajettua eikä
tuskittua. Sanan puhumatta kirjoitti todistuksen, pisti sen vapisevaan
ja kipeästi voihkavan Juken käteen ja virkkoi:

»Kymmenen markkaa.» Jukke osotti kumppalilleen -- joka häntä muka
talutti ja hallitsi -- taskuaan, josta tämä kaivoi rahan, antoi sen
tohtorin valkoiseen käteen ja lähti taluttamaan Jukkea pois, ettei enää
neljättä kertaa kerkeäisi eikä tarvitseisi pyörtyä.

Rekeen tultuaan otti Jukke käsilleen tohtorin todistuksen ja luuli
näkevänsä siinä oikein hienolla herraskäsialalla kirjoitettuna ihan
jokahisen sanan, mitä hän oli puhunut, ja sitten lopussa luettelevan
kipujen ja haavojen vaarallisuuden ja sitten vasta nimi alla, ehkäpä
hänen nimensä siinä rinnalla, koskapa hän kysyi nimeä. Kauvan hän sitä
katseli, koetti jankata sanoja, mutta ei niistä tullut kokoa.

Mutta viimein tulvahti rintaan hyvä mieli ja toverilleen huudahti:

»Oikein ruotsalainen. Oi, oi, oikein ruotsalaisen todistuksen antoi.
Ilmankos se niin... Kyllä sen näki, että hyvän se antaa... Ei olisi
uskonut, että se niin hyvän. Oikein ruotsalainen.»

»Sentähden kai se maksoikin niin paljon», keskeytti toveri.

»Totta kai sen tähden», jatkoi Jukke. »Hyvähän se aina maksaa... Mutta
kun oikein ruotsalaisen todistuksen antoi... Miehinä se piti meitä ...
näkihän sen, vaikka se ei puhunut paljoa, mutta tyynessä vedessä ne
suuret kalat kutevat.»

Pani kuitenkin viimein huolellisesti taskuunsa todistuksen ja tuntui
nyt olevan verraton aarre povessa. Nyt ei muuta kuin tätä näytetään
nimismiehelle, niin sen täytyy paikalla Antti vangita, kaksilla
kahleilla vangita ja kolmen vankikulettajan saattamana lähettää
linnaan, jossa se pannaan kaulastaan, jaloistaan ja käsistään kiini.
Niin ne kuuluvat elinkautisia vankia pitävän -- kuvaili mielessään
Jukke.

Kuvaili hän myöskin Vaaralaan isännäksi pääsemistä. Kun Antti viedään
iäksi päiväksi pois, niin ei ole pitkä aika siihen, ennenkun hän on
Vaaralassa isäntänä. Ehkäpä ensi kesänä jo... No, ehkäpä ensi kesänä
jo...

Majataloonsa Tannilaan tuli nyt Jukke. Sisarensa Elsan laittoi sitä
tohtorin todistusta viemään nimismiehelle ja ilmoittamaan asia.
Nimismiehen virkavelvollisuus on sitten tulla sitomaan Anttia. Itse
Jukke jäi nyt hengen heikkona makaamaan Tannilan pirtin penkille
laitetulle rehualustaiselle vuoteelle odottamaan nimismiehen tuloa. Ja
joka kerran kun kartanolta kuului liikettä, hevosen tiukujen kilinää,
askelia, rauta-aseitten helähdyksiä tai jotain sellaista, luuli hän
nimismiehen jo tulleen miesjoukon kanssa kolmilla kahleilla sitomaan
Anttia. Ja joka kerran kun ovi aukeni, kääntyivät hänen heikon, ihan
kuolevan näköiseksi laitetut silmänsä oveen ja luuli hän näkevänsä
nimismiehen teräväsilmäiset, punakkaposkiset, pulleat kasvot. Ja
ikäänkuin tunsi hänen keskikokoisen muhkean olentonsa hieman kauhistuen
lähenevän hänen vuodettaan ja rupeavan tarkastelemaan hänen hengen
rajoja myöten raiskattua, tässä nyt kuoleman kielissä makaavaa
ruumistaan. Ja kyselemään mitä Antille pitäisi tehtämän. Mutta hän ei
voisi muuta puhua kuin vaivoin sen että »kiinni ... lujasti kiini...
kuolen ... kohta kuolen.»

Mutta nimismies ei tullut ei ensimmäisellä käskyllä, eikä vielä
toisellakaan... Ei ensimmäisenä, eikä toisena, eikä vielä kolmantena
päivänäkään.

Jukella siinä selkänsä tiessä hengen heikkona sairastaminen kävi
polttavan ikäväksi. Kun ihmisiä kulki päiväkaudet katsomassa, ettei
saanut kuin yösydämmellä vaan syödäkkään ja olla jalan viljassa, niin
kärsimys odottamiseen tahtoi loppua kokonaan. Ja sama levottomuus
kuohui Juken ystävissäkin, jotka hengen hartaasti odottivat nähdäkseen
Antin kolmiin kahleisiin kytkettynä lähtevän kruunun reessä ikuiselle
matkalleen. Levisipä jo puhe, että Antti on lahjonut nimismiehen, että
se on jo Antin puolella. Tämä kauhea väärinkäytös kuohutti enemmän ja
enemmän Juken puolueen mieliä. Ja nyt uhattiin virkarikoksen uhalla
käydä ahdistamaan nimismiestä.

Mutta ennen kaikkea lähti vielä Elsa käymään pyytämässä nimismiestä
siihen tärkeään toimeensa.

Silmät itkusta turvoksissa ja läähöttäen, että joka jäsen notkui
hengityksen mukaan, seisahti Elsa nimismiehen salissa kukkapöydän
vaiheelle. Ja kun nimismies aukasi kammarinsa oven ja tuli kysymään,
mitä on asiaa, parahti kohtikurkkuaan itkemään. Ja itkunsa seasta
pasusi:

»Taappavathaan nuo toisensa... Viimein taappavat... Ensin söi talon ...
häävitti... Nyt pieksi, repi ... poikki luiksi... Nyt taappaa
viimeiset...»

Sitten koetti asettaa itkuaan, puristi itseään, mutta leuka oli vielä
tuohisen nurkan näköisenä rutistuksissa.

Oikesi viimein leukakin ja kasvot vakautuivat. Nenäliinallaan pyyhki
vesiä kasvoistaan ja hyrskähteli hiljaista itkua, mutta viimein taas
jatkoi vapisten:

»Lähtisitte herra vangitsemaan sen Antin. Se on uhannut käydä...
Taappaa se sen Juken.»

»Eikös jotta? Mitäpä hän hänestä tappaa, vaikka on vähän lihan kipua
antanut!» virkkoi nimismies välinpitämättömästi.

Mutta Elsan leuka rupesi kupristumaan tulikupille, kasvot pyyristyivät
kokoon kuni puserrettu pesutukko ja rinta ponnahteli katkeria itkun
hyrskeitä. Ja jatkoi:

»Ei suinkaan Ju ... Jumalakaan salli ... o ... lemaan i ... irti se ...
semmoisen ... ka ... kauheampi mu ... urhamies ... tä.»

Parahti taas valtavaan itkuun. Tahtoi kyllä jatkaa, mutta ei voinut,
itki vaan ääneensä, vollotti kuni susi saaressa.

Nimismies tekeytyi ystävälliseksi ja hyvitti Elsaa. »Olkaa nyt
huoletta. Minä tulen sinne. Sanokaa Jukelle, että minä tulen sinne.»

Elsa kiitteli syvästi, polviaan notkistaen, ja lähti takaisin. Mutta
matkallaan hän nureksi itseään siitä, kun ei voinut puhua enempää
nimismiehelle. Tosin hän tullessaan oli aikonut itkeä nimismiehen
kotona, että asia näyttäisi kamalammalta. Mutta ei olisi itkun
tarvinnut niin kovin voittaa, ettei saanut enempää puhutuksi Antin
pahuuksista, kun oli muuten niin hyvä tila. Mutta kunhan tulee sinne,
huokasi Elsa tietä käydessään ja kertoi mielessään nimismiehen vakavia
sanoja: »Sanokaa Jukelle, että minä tulen sinne. Minä tulen sinne.»

Ei vieläkään tullut nimismies. Ei sinä päivänä, ei toisena, eikä vielä
kolmantenakaan.

Nyt uskottiin varmaksi, että Antti on lahjonut nimismiehen ja oli sitä
ruvettava pakottamaan lain voimalla, mutta nyt tarvitsi asia sitä
terävämpiä ja valaisevampia todistajia. Ja oli nyt Mikko Lihvosella
työtä saadessa kaikkia rakennustyömiehiä käsittämään asia samalla
tavalla kuin Uusi Hellberg oli sen käsittänyt.

Mikko Lihvonen muun lisäksi oli kuullut, että Antti on kerran tiellä
hätyyttänyt Jukkea, pukannut sitä ja ahdistanut palaamaan takaisin.

Tätä Mikko Lihvonen oikein käsiään taputtaen ja levitellen kertoi ja
selitti, että:

»Se siellä tiellä. Se se tapaus on se siellä tiellä, kun kylän tiellä.
Ihan keskellä kylän tietä. Se se seikka on kylän tiellä hätyyttää
ihmistä. Se se asia on.»

»Hym. Onpa jotakin», hyngähti vähäpuheinen Niilo Pekonen, salainen
Antin ystävä.

»Samaa minäkin sanoa», lisäsi Lanton Niilo. »Oli Antti kerran tavannut
Juken kantamassa hyvää rakennuksen puuta kotiinsa, niin oli
käännyttänyt tuomaan takaisin ja antanut Jukelle vähän kiireen
voidetta. Niin syystähän oli sepälle palkka.»

Mikko Lihvosen kasvot tulistuivat ja rupesi oikein sydammen pohjasta
selittämään:

»Hyvät ihmiset. Tuommoisia ne ovat ihmiset, eivät ymmärrä asioita.
Eihän se ollut hänen puutaan, sehän oli rakennuksen puuta. Ettekö
ymmärrä, hyvät ihmiset. Ettekö ymmärrä, että nämähän ovat rakennuksen
puita? Eihän nämä ole Antin puita. Ettekö ymmärrä?»

»Juu, juu, kyllä ymmärrämme. Juu, juu, me ymmärrämme», vakuutti Uusi
Hellberg päätään nyökyttäen.

Ja yleensä taas tunnustettiin, että nämä ovat rakennuksen puita, eikä
Antin puita, eikä Antti olisi saanut pakottaa Jukkea sitä takaisin
tuomaan.

Mutta Niilo Pekonen lupsautteli vaan pitkiä silmäripsiään ja ajatteli
itsekseen: »Tehkäähän nyt mieluistanne, kyllä vielä kääntyy kello
lampaan kaulassa. Kyllä härkä jäniksen tavottaa, jos ei ennen, niin
kattilassa.»

Nimismies oli hiljainen, rauhaa rakastava mies, eikä olisi mitenkään
tahtonut tulla tekemisiin noitten härskejuttujen kanssa. Ja toivoi
nytkin että sopisivat Antti ja Jukke asiansa, ettei tarvitseisi hänen
sekautua ollenkaan heidän seikkoihinsa. Sitä paitsi hän tunsi Anttia ja
Jukkeakin niin paljon, että tiesi Juken syystä saaneen sen selkäsaunan,
niin ei kiirehtinyt pitämään poliisitutkintoakaan. Odotteli vaan, eikö
tulisi sovinnon sanomat.

Sitä ei kuitenkaan tullut. Ja kun kuuli, että ruvetaan ahdistamaan
virkarikoksen uhalla, niin lähti viimein. Mutta hän ei tullut Juken
tautivuoteelle, johon Jukke sitä mielessään kuvitteli tulevaksi ja
makasi selkänsä tiessä kokonaista kahdeksan päivää. Mutta hän tuli
Sipolaan, rakennuksen lähimpään taloon, ja kutsui sinne Antin ja Juken.



XXXIII.

Jukke ja Antti poliisitutkinnossa.


Oli lenseä maaliskuun päivä. Taivas oli hienossa pilven kihnassa, jonka
läpi suopeasti paistoi puolisen jälkiaurinko. Nätänä nurisi jaloissa
tie ja vetenä kiirehti katoilta alas riutuva lumi, kun nimismies
palvelijansa kanssa asettui Sipolan kammariin Juken ja Antin asiassa
poliisitutkintoa pitämään.

Kaksi miestä keskessään taluttaen toivat sinne oihkavaa ja kipeästi
parahtelevaa Jukkea. Repaleiseen, puolipuhtaaseen ryysyyn oli
käärittynä pää, että kurjat silmät vaan näkyivät muutamasta aukosta.
Toinen käsi oli kannettavana viilekkeessä, toisella hallitsi turkkia
hartioillaan, jonka hihoihin ei saatu muka sujumaan käsiä. Jaloissa
vanhat, suuret, puolivillaiset, harmaat housut ja jalkineina paikkaiset
turkkitöppöset, raasuisilla siisnoilla kiinnitetyt nilkkoihin, että
pysyivät jaloissa.

Tuolille lähelle nimismiehen istuinta asettivat miehet Juken istumaan
varovasti kuin paperinuken. Ja suuri pusa oli miehillä sitä saadessa
siihen asettumaan, sillä pieninkin kosketus tuotti kipeän voivahtavan
kirkaisun.

Antti istui toisella puolen kammaria nimismiehen palvelijan vieressä.

Nyt kuitenkin uskoi Jukke olevan sen hetken käsissä, jolloin Antti
pääsee kruunun kihloihin. Tuosta se ei nouse enää vapaana. Rautoja
kantaa mies jaloissaan, kun lähtee tuosta, ajatteli Jukke nyt,
istuessaan tuolilla, varatonna kuin lankaviihti, ja voihkaessaan
kipeästi, miehien siinä pidellessä päätä kohollaan.

Nimismies kirjoitti paperiarkin yläosaan pöytäkirjan alkulauseen,
kääntyi Juken puoleen ja hieman jäykästi sointuvalla, järeällä
äänellään kysyi:

»Mitäs tähän nyt Jukke sanoo?»

Jukke oihki ja voihki kipeästi eikä voinut puhua muuta kuin:

»Vielat miet, uih, voih. Todistaja, uih, voih, Uusi Hellberg, uih, voi,
tietää tämän, voih, uih.»

Hän ei voinut muka ärrää sanoa, kun kielikin oli saanut niin ankaran
tärähdyksen, että mökelehti suussa aivan tajutonna.

Sisään kutsuttiin nyt Uusi Hellberg.

Hän seisattui seinustalle lähelle ovea, josta tuli sisään.

Punaiset viikset olivat nyt jo taipuneet paraamman mallin tapaiseksi,
punainen turriparta oli pitkän leuvannenässä kääntynyt jo ulos päin,
kuten sitä oli taivutettukin. Ohkainen juutalaisnenä seisoi nyt hyvässä
asemassa, toinen silmä lupotti melkein kiinni juuri niinkuin oli
tarkoitus, somimmalleen vaan kiini. Ja hiivistelevissä laksomaisissa
kasvoissa kuvastui peitetty mielihyvä.

Muuten pystynä ja oikeutta kunnioittavan näköisenä terävästi kuunnellen
mitä kysytään, hän siinä seisoi kuni tauluun maalattu. Kädetkin
asetetut suoraksi sivuun kuni sotamiehellä.

Nimismies kirjoitti muutaman sanan pöytäkirjaan, katsahti ikkunasta
ulos tietä myöten tulla kupeltavia ihmisiä, jotka lystin ja kammon
sekainen aavistus povissaan riensivät katsomaan sitä ihmettä, kun
Anttia lähdetään raudoissa viemään linnaan. Ja jospa senkin saisi
nähdä, kun sitä vangitaan. Kääntyi hän sitten huoneelle päin ja kysyi:

»Mitäs Uusi Hellberg osaa nyt sanoa?»

Uusi Hellberg huokasi ensin. Siirti toista jalkaansa hieman eteenpäin
ja kasvot saivat totisen, hieman noin tunteekkaan muodon, huokasi
vielä, asetti äänensä oikein laupiaaksi ja alkoi parhaalla
herrasmurteellaan:

»Eileisestä viikko taaksepäin aamulla olimme tuolla rakennuksella
työssä, juuri parhaaltaan olimme kaikki arpeetissa. Tämäkin Jukke, joka
on aina ensimmäinen ja viimeinen, ahnein ja nöyrin, sanalla sanoen,
paras arpeetimies, oli veistämässä hirttä. Niin tämä Antti juoksi kuin
mieletön Juken luokse ja löi päähän seipäällä.»

»Päähän seipäällä», keskeytti nimismies hieman kammostuen sitä
selitystä, ja luihautti salaisen katseen Anttiin, mitä tuo siihen
vaikuttaa.

»Juu, juu, herra vallensman, seipäällä päähän, seipäällä päähän että
veri roikasi kauvas!» vakuutti Uusi Hellberg, päätään nyökyttäen.

»Juuri niin, uih, voih. Pankaahan kiljaan, uih, voih»! lisäsi Jukke.

Nimismies kirjoitti kaiken tämän ja kääntyi kysymään lisää, mutta Jukke
pelkäsi, että jos ei nimismies kirjoittane kaikkia, niin muistutti:

»Tuliko se kiljaan, voih, uih?»

Nimismies nyökäytti päätään Jukkeen ja vakuutti:

»Kyllä on.»

Uudelta Hellbergiltä kyseli lisää. Tämä huokasi, rykäsi ja huokasi ja
rupesi taas jatkamaan:

»Tämä Jukke yritti pakoon, vaan tämä Antti kaatoi maahan.»

»Kaatoi?» keskeytti nimismies.

»Juu, juu, herra vallensman, kaatoi aivan maahan makkaraksi ja siihen
pieksi, tukkusi aivan näin juuri, noin, tällä tavalla. Voi hirmuista.
Aivan näin, hakkasi kuin kirvesmies, aivan näin, tällä tavalla»,
vakuutti Uusi Hellberg näyttäen oikein käytännöllisesti miten Antti löi
Jukkea.

»Juuri niin, juuri niin!» toisti Jukke perästä.

Jukke virkistyi vieraanmiehensä perinpohjaisuudesta, että ärrä kuului
jo terveenä juuri sanaa sanoessa eikä muistanut voihkaistakaan.

Nimismies ei ollut tätä huomaavinaan, katsoi vaan Uuteen Hellbergiin ja
virkkoi:

»Sillä kepillä se löi?»

»Juu, juu, herra vallensman. Sillä staakalla se vaan löi ja löi ihan
kun madon tappaja... Tämä Jukke kiemuroi, pyörtyi ja pökkerehti, mutta
Antti vaan löi ja löi.»

»Pyörtyi ja yhä löi?» muistutti nimismies.

»Juu, juu, herra vallensman!» vakuutti yhä Uusi Hellberg.

»Juuri niin, juuri niin, uin, voih», myönsi Jukke perässä.

Nimismies kirjoitti tämän pöytäkirjaansa ja kysyi vielä todistajalta
tietäisikö muuta. Mutta se ei tiennyt, niin sai mennä ulos. Jukke vaan
surkealla äänellä muistutti:

»Tuliko kiljaan? Uih, voih, uih, voih.»

»Tuli, tuli», kuului nimismiehen varma vakuutus.

Kaikissa ihmisissä oli nyt vakautunut se mieli, että nyt Antti
kahlehditaan ja viedään pois ijäksi päiväksi. Ja kaikki rakennuksen
työmiehet uskoivat, että Uusi Hellberg tulee työnjohtajaksi. -- Olihan
sen jo Rantalan Taneli sanonutkin työmiehille. -- Niin, nyt kun ei
tässä todistuksessa ollut valan tekoa, niin Uudelle Hellbergille
mieliksi päättivät kaikki sanoa vaan tietävänsä saman mitä Uusi
Hellberg on jo puhunut.

Tätä temppua vielä vakuudeksi iski nyt Mikko Lihvonen miesten päähän
siellä ulkona ja Uusi Hellberg myöskin kuiskautteli todistamasta
tultuaan niitten miesten korviin, joitten epäili puhuvan Antin puoleen
ja lupasi sen palkita.

Niinpä kävikin. Sisään kutsuttiin mies toisensa perästä ja kysyttiin
mitä hän tietäisi, niin se vaan sanoi tietävänsä saman mitä Uusi
Hellberg on jo puhunut.

Antti toivoi jonkun, edes jonkun puhuvan asian oikean puolen. Ja
muistuttikin muutamia miehiä, joitten luuli antavan totuudelle jotakin
arvoa, että eikö asiassa olekaan toista puolta. Mutta ne vaan hieman
punastuivat ja vakuuttivat ei muuta tietävänsä kuin mitä Uusi Hellberg
on puhunut.

Antin kasvoihin ilmaantui arkoja, kiehuvia väreitä ja povessa tuntui
tuskallinen levottomuus, että pyrki siirtelehtämään istuimellaan ja
punaltelemaan päätään. Pelkäsi takanakin käyvän hullusti. Tunsi
ruumiissaankin arkaa vapistusta, mutta koetti salata niin paljon kuin
mahdollista ja pysyä vaan tyynenä.

Asiaan kuuluvat miehet olivat loppusilleen käyneet tutkintopaikalla ja
loistavin kasvoin vakuuttaneet sanoneensa vaan sen mitä Uusi Hellberg
oli sinne puhunut. Kuumeen tapaisella kiihkolla odotti nyt suuri
ihmisjoukko Sipolan kartanolla ja porstuissa sitä ilmestystä, kun
Anttia tuodaan raudoissa ulos. Ja voimakkaammat henkilöt asettuivat
ovien poskiin rappusille sekä muualla matkan varteen, josta tiettiin
sitä tuotavan. Muutamat katselivat ja penkoivat nimismiehen rekeä,
nähdäkseen minkälaiset ne kahleet ovat, joihin Antti pannaan. Mutta ei
siellä ollut. Tottapa ne on jo viety sisälle. Tottapa ne on viety,
arvelivat niitten etsijät.

Nyt ei enää Mikko Lihvonenkaan paljoa lipattanut. Huomautti vaan
jännityksessä seisovalle ja odottavalle joukolle:

»Paha aikansa menestyy... Aikansa se menestyy. Menestyy aikansa, mutta
siitä tulee loppu, kurja loppu, kurja loppu.»

Nyt tuli jo viimeinen mies sisältä reippaasti ja loistavin kasvoin
vaakuutti tullessaan sekin sanoneensa vaan ei tietävänsä mitään muuta
kuin sen mitä Uusi Hellberg on jo sinne puhunut.

Nyt se oli valmista. Nyt lähestyi se viimeinen hetki. Kaikki seisoivat
vakavina kuin tuomitut, terottivat korvansa kuulemaan mitä kuuluisi ja
moni luuli jo salin peräkammarista kuuluvan rautojen liikuttelun.
Silmät pyöristyivät ja suut vetäytyivät hämmölleen. Toiset kuiskailivat
joko kuuluu, vaan nämä ei muuta kuin nyökäyttivät päitään kehotukseksi
pysymään hiljaa. Ja pieninkin liike salin peräkammarissa kuulosti
rautojen liikuttelemiselta.

Nimismies nyt kirjoitti kaiken tutkimuksen tuloksia pöytäkirjaansa. Ja
katseli miettien mitä tämä olisi vielä vailla.

Jukke luuli nyt olevan käsissä sen silmänräpäyksen, jolloin tartutaan
Anttiin käsiksi, niin tahtoi lisätä vauhtia sille seikalle kipujensa
suuruudella. Aikoi pyörtyä ja silmät menivät jo nurin ja parahteli
kipeästi. Mutta luuli nimismiehen rupeavan jotakin puhumaan, niin
vakautui kuitenkin, kipeästi tuskitellen ja sydäntä särkevästi oihkaen
kuulemaan nimismiehen puhetta.

Juken parahteleminen kuului salin yli porstuaan, jossa ihmisjoukko
odotti. Nämä hiljaa kuiskailivat: »Eipä ole leikki enää Antilla» ja
terottivat vaan korvansa enempää kuulemaan.

Nyt kun näin oli todistettu, näytti nimismiehen mielestä melkein
pahalta ja katseli Anttia suurena rikoksen tekijänä. Ja kokonaan tunsi
erehtyneensä, ennen uskoessaan Anttia tavalliseksi ihmiseksi. Olipa
äskettäisin Antin eräässä käräjäasiassa tehty väärä valakin Antin
puolustamiseksi, luultavasti Antin houkutuksesta -- mitenkäs muuten --
niin tämäkin asia paljasti nyt nimismiehen mielessä Antin
kunnottomuutta. Ja tuntui se nyt aivan oikealta, että olisi Antti
pantava kiini, mutta tuo tohtorin todistus oli niin huono tuki, ettei
Anttia kuitenkaan voinut ruveta kahlehtimaan. Kokosi vaan paperinsa
pöydältä ja kehotti Anttia sovittamaan Jukkea.

Nyt näki Jukke, ettei taida tullakaan vangitsemista, niin rupesi tuska
kiihtymään.

Silmät rupesivat vääntymään nurin ja hampaat kirahtelivat, ryysyinen
pää retkotti jo varatonna, voivotus kävi kovemmaksi ja alkoi sekasin
yhtä ja toista höpistä.

»Kiini, uih, voi Antti kiini. Uih, voih! Lujasti kiini. Voih, uih. Se
mojoo, uih, voih. Se mojoo, voih, uih. Tästä niskasta se mojoo, voih,
uih. Se mojoo läpi, uih, voih. Aivan läpi ytimien ja munaskuiden, voih,
uih. Kiini Antti, uih, voih. Kuolta täytyy, uih, voih.»

»Kuolehan nyt ensinnä», lohdutti nimismies Jukkea. »Tämä tohtorin
todistus sisältää niin vähän, ettei Anttia voida vangita, ennenkun
kuolet. Tässä sanotaan vaan, että on huomattu ruumiissa vähäisiä
väkivallan merkkiä, mutta ne heti paranevat.»

Nyt tuli Juken hätä suurimmalleen eikä tiennyt mitä tehdä, kun kuuli,
että pyörtyminen ei auta, kuin ainoastaan kuolema, ja kuoleminen
vähäksi aikaa oli mahdotonta. Niin jätti pyörtymisenkin semmoisekseen.
Rupesi hätäisesti selittämään, miten hänessä ei ollut tohtorille
tautinsa selittäjää, miten hän kolmasti pyörtyi. Miten hänen tilansa
nyt on vaarallinen. Miten se mojoo tuota niskasuonta, miten kopristaa
sydäntä. Ja väliin aina parahteli kipeästi, kun se, jolta päätä
leikattaisiin, ja nimismiestä pakotti sitomaan Anttia. Silmät paloivat
kun tuskassa ja koetti puristaa itkua.

Tämä Juken poru kuului porstuaan, niin kuiske kulki miehestä mieheen,
hengestä henkeen että:

»Lujallepa pannaan Antti. Lujallepa pannaan. Ei ole kohta helppo. Ei
ole helppo, ei ole leikki, ei ole.»

Mutta nimismies koppoi lakkinsa, ja aukasi kammarin oven mennäkseen
ulos. Silloin samassa avauksessa lähti Antti ja nimismiehen
palvelijakin. Salista kuului tömiseviä askelia, niin porstuassa oleva
väkijoukko odotti milloin vanki lähtee rautoineen tulla helkkäsemään
ulos. Ja kun salin ovi työnnettiin auki, niin koko porstua ja puoli
kartanoa paistoi silminä, jotka renkaisilleen pyöristyneinä olivat
valmiit ottamaan vastaan sitä lystin kamalaa näkyä kun Anttia tuodaan
vankina kolmissa kahleissa.

Mutta yhä suuremmiksi repesivät silmät ja kasvot vaalenivat, kun
havaitsivat Antin hauskasti hymyillen ja nimismiehen kanssa iloisesti
puhellen työntyvän vapaana ulos.

Kartanolle tultuaan huomasi Antti ihmisjoukossa niitä nuorukaisia,
jotka ovat olleet hänen koulussaan oppilaina. Tulleet hekin katsomaan
entistä rakastajaansa pahantekijänä vietävän vankeuteen.

Nyt muisti Antti unensa. »Tässähän juuri se likainen huone, johon minut
vietiin pakottamalla, jossa vaan vähäsen pilasin vaatteitani. Mutta te
olette tulleet vapaina ja jäätte tänne... Oi lapsi kullat!» -- huokasi
Antti, nähtyään lasten rakkaudettomat, epäpuhtaat kasvot, ja tunsi
sääliä. Mutta viipyminen tuntui pahalta, tuntui kuin ilma ympärillä
olisi tukahtunut, niin pisti nimismiehelle kättä hyvästiksi ja kaikkien
hämmästyttäväksi ihmeeksi lähti uleisen ilta-auringon paistaessa
reippaasti astumaan nurisevaa tietä kotiinsa Vaaralaan. Ja muisti nyt
olevansa sillä aukealla tasangolla, jolle hän unissaan joutui, tultuaan
likaisesta huoneesta. Ja ne kaukaa meren rannalta näkyvät kammottavat
huoneet hän tiesi vankilaksi, josta häntä ei pelasta mikään.

Mutta olihan siinä sen kamalan huoneiston edustalla hauskasti
liekotteleva meri ja toisella puolen viehättävä kukkanurminen tasanko.
»Niitten vaiheellahan toki viihtynen vankinakin», hyvitti mieltään
Antti, yhä ajatellessaan unensa toteutumista.

Antti otti nyt eronsa rakennustyön johtajan virasta ja asettui olemaan
kotona toimimaan kotitöissään. Mutta siitä, kun ei Anttia vangittu
poliisitutkinnossa, levisi ankara huhu, että Antti on lahjonut
nimismiehen. Tätä huutoa oli nyt maailma niin täysi, että sitä
puhuttiin lähellä ja kaukana, ettei nuorilla eikä vanhoilla ollut
muusta puhettakaan, ja jokahinen ennusti asian sillä vaan pahentuneen
ja joutuvan Antin vaan tuhatta lujempaan, kun kuvernööristä tulee oikea
käsky.

Tuollaisen toivon esineenä oleminen tuntui tukehduttavalta. Oli
kuolettavinta mitä Antti oli ikänään tuntenut. Ei ollut yhtään, joka
häntä olisi täysin ymmärtänyt, jolle olisi saattanut haastella
mielihaikeistansa, niin tuntui kuni sielu hiljalleen vuotaisi ulos.
Koko tunteellinen ajatus sekä elämän elävyys vähitellen haihtui kuni
viljan tähkästä haihtuu vihannuus ja nuorteus syksyn tuuliin ja päivä
päivältä muuttuu tyhjänä ahavan syömänä kortena heilumaan sinne ja
tänne mihin milloinkin tuulen henki kallistaa, kunnes vihdoin
ytimettömänä kulona murtuu alas, josta ei koskaan nouse.

Tällaiseksi aavekuvaksi oli alenemassa Antti, mutta Hanna ja lapset
pysyivät ystävällisinä ja ottivat Antin huoliin osaa, minkä taisivat,
joten kuitenkin koti pysyi eheänä ja mieluisena loppuun asti ja lyhensi
paljon niitä pitkiä viikkoja kulkiessa sinne, jolloin oikeus tutkii
asian.



XXXIV.

Antti oikeuden edessä.


Käräjäpäivä -- jona Antin ja Juken asia oli määrätty tutkittavaksi --
oli vihdoinkin tullut. Syyskuun alakuloinen aurinko paistoi korkean
männikkömetsän latvoilta käräjäkartanoon. Korkean männikön ja kartanon
vaiheella lakson pohjassa väreili päivän tuulesta pieni lampi, jonka
rannoilla lipisi kellastuneet lumpeet ja sinne tänne huojuvat,
surkastuneet kaihilat. Lammin töyräällä seisovasta pajasta kaikui sepän
vasaran totinen kolke, kun Antti astui santaista tietä käräjäkartanoon.
Sepän vasaran kolkkeen kuultua jylähti pahasti Antin sydän ja muisti
hän nyt ne kauvan jo hänelle ennustetut kahleet. Mutta hän työnti
kamaluuden pois luotaan ja huokasi:

»Minun toivoni ja linnani on minun Jumalani, johon minä uskallan.»

Käräjätalon kartanolla oli sadottaisin ihmisiä isommissa ja pienemmissä
ryhmissä. Jokahisella oli asiaa jollekin toiselleen. Mikä kiikkui
velkamiehensä kaulassa, pyytäen vielä odottamaan, ettei ottaisi
tuomiota. Mikä kiisteli perintönsä päältä, kun luuli sitä lain varjossa
tahdottavan vetää puoleensa, mikä puhui vierasmiehelleen asian
tärkeydestä ja terotti hänen muistiaan vielä erityisemmästi siinä
suhteesa. Eikä kukaan näyttänyt huomaavan Antin tulemista joukkoon.

Tämä tuntuikin Antista hyvälle, kun tällä tavalla sai ikäänkuin sulaa
muutamaksi rattaaksi siihen suureen koneeseen, jonka enimmät rattaat
olivat jo käynnissä. Mutta tiesi siirrettävän voimahihnaa senkin
akselin lumppioon, joka viimeisetkin rattaat panee liikkeelle, ja
silloin joutuu pyörimään hänkin, ja seisattui joukkoon kartanolle.

Mutta eipä hän ollutkaan niin huomaamatta jäänyt kuin luuli. Sieltä
täältä alkoi ystävällisesti hymyillen vetäytyä hänen luokseen yksi ja
toinen sellainen henkilö, joka murhasta tai varastuksesta tai väärästä
valasta tai jostakin törkeästä rikoksesta oli ollut vuoden tai kaksi
tai kaksitoistakin vuotta vankeudessa. Nämä lähestyivät häntä
ystävällisesti tervehtimään kuni virkaveljeään ja antamaan tärkeitä
ohjeita asiansa ajossa.

Tämä kammostutti Anttia, että sydän vapisi povessa, nähdessään
minkälainen joukko häntä kunnioittaa ystävänään ja vertaisenaan. Mutta
silloin Antti huudettiin sisään oikeushuoneeseen.

Oikeus pöytäkirjoineen seisoi keskellä huonetta, jonka perältä meni
kaksi ovea peremmäisiin huoneisiin. Sivuseinillä kaksi isoa akkunaa,
mutta oviseinän keskikohdalla itsepintaisena seisoi valkoinen uuni
rautapeltillä tukittuine suineen, että ulko-oven täytyi olla melkein
likellä soppea.

Vasemman puoleisen sivun akkunain kohdalla seisoi pienoiset kukkapöydät
pienine kukka-astioineen ja mataloine osaksi surkastuneine kasvineen.
Ja oikean puoleisella sivuseinämällä johotti pitkä lavitsa, jolla
pestyine päineen tiheässä rivissä istui lautamiesjoukko. Mutta
oikeuspöydän päässä keinutuolissaan istui tuomari.

Rauhallisena hän siinä istui ja hieman keinutteli kookasta ruumistaan.
Laajat, lihavan puoleiset parrattomat kasvot loihottivat levollisina.
Mutta tuikeita ruskeanharmaita silmiä ympäröi tummat leveät kiehkurat,
jotka nuo itsestään tuikeat silmät loivat vieläkin tuikeammiksi. Siten
koko kasvotkin saivat aivan lahjomattoman jyrkän luonteen.

Jukke ja hänen apumiehenään nimismies seisoivat uunin toisella puolen
rinnakkain ja avoimet paperivihkot kumpaisenkin käsissä. Antti astui
sisään pitkävartiset saappaat jaloissaan ja seisahti oikeushuoneen
lattialle lautakunnan ja uunin keskusvaiheella.

Tuomarin pitkät silmäripsit seisoivat pitkän tuokion yhdessä kohti kuni
jäätyneet. Mutta muuten hänen katseensa liikkuivat ylös ja alas pitkin
Antin rotevaa vartaloa, aina saappaista kasvoihin ja kasvoista
saappaisiin. Onko hän saanut mitään sivistystä? Ehkä on... Mutta jos
hän onkin saanut, niin se on -- suomalaista... Niin -- se on
suomalaista.

Kääntyi kiiltokenkäiseen hienosti puettuun nimismieheen, jonka pukukin
osotti oikeaa ruotsalaista sivistystä.

Tämä työnti nyt paperivihkonsa tuomarin käteen ja ilmoitti olevan siinä
sen poliisitutkinto-pöytäkirjan, jota myöskin seurasi tohtorin
todistus, Juken antama.

Tuomari otti sen paperivihkon, räpsäytti sitä tapansa mukaan ilmaan,
että tomu ja roskat karisevat, vaikka eihän sitä olisi tarvinnutkaan
kun ne olivat herrasmiehen antamat, mutta sen muisti hän sitten vasta,
kun oli jo räpsäyttänyt.

Luki nyt tuomari poliisitutkinto-pöytäkirjan. Luki Uuden Hellbergin
todistuksen ja kun näki että kaksikymmentä ja kuusi oli muita, jotka
olivat saman todistaneet kuin Uusi Hellberg, niin jo silmiä ympäröivät
tummat kiehkurat rupesivat mustenemaan ja valkeankajakkeisiin
kasvopäihin alkoi kohota syvästä kuultavaa verevyyttä; silmätkin saivat
kiiltävän värin.

Hän kun sai sen luetuksi, niin silmät palasivat alkuosaan
tutkintopöytäkirjassa, nyökäytti päätään ja itsekseen myhähti:
»Seipeelle peehen», leimautti Anttiin kuivan silmäyksen ja kasvot
olivat jyrkät; mutta kääntyi vielä nimismiehen puoleen, mitä hän vielä
sanoisi. Vaan nimismies oli jo mennyt pois kantajan asemalta, jättänyt
Juken siihen yksinään ja seisoi nyt perihuoneen ovella aikansa kuluksi
punoen tummanruskeita viiksiään ja työnsä tehneen näköisenä
levollisesti katseli oikeushuoneelle. Niin tuomari kysyi Jakelta: »mite
tehen hen sano veele?»

Jukke tekeytyi taas surkeaksi, paineli käsillään päätään, asetteli
vanhoja tautinsa arpia ja kertoili:

»Siitä on herra vallensmannilta jäänyt pois. Siitä on jäänyt pois. Minä
en silloin kyennyt selittämään, olin kipeä. Siitä on jäänyt pois. Se
mojoo tätä niskasuonta ja pitkin selkäruotoa. Tämä pää se on ihan
mäsänä, rotisee kuin pärekori. Se on jäänyt pois. Tämmöisiä arpiakin
tässä.»

»Mite sine vaadi sitten?» kuului tuomarin kysymys huonolla Suomen
kielellä ja ruotsalaisella soinnulla.

»Tuomiota, tuomiota, laillista tuomiota, viimeistä tuomiota», jatkoi
Jukke ja vapisevin käsin työnti tuomarin käteen paperivihkon, johon oli
kirjoitettu mitä ikänä laitointa sanaa olisi Antin kuullut sanoneen,
siten näyttääkseen Anttia, miten paha ihminen se on.

Nämä luki vielä tuomari ja kääntyi sitten Antin puoleen: »Mite Antti
tehen sanoisi?»

Antti otti povitaskustaan neljäksi taitetun paperivihkon, aukasi sen ja
syvällä kunnioituksella antoi sen tuomarin käteen. Mutta samassa tuli
toisesta perähuoneesta tuomarin kirjuri, hoikkanen nuori mies, joka
suurilla silmillään hulmautti katseensa kaikkiin asiallisiin, istahti
istuimelleen oikeuspöydän lähelle ja kun ei ollut muuta osotettua
työtä, niin hienosormiset kädet vetäytyivät punomaan pieniä tummia
viiksen alkuja ylähuulessaan. Terävin kasvoin silmäili arkakasvoista
Anttia.

Mutta tuomari näki, että Antin antamassa paperipakassa oli paljon
lukemista, niin työnti sen kirjurinsa käteen ja käski sen lukea. Itse
nojautui selkäkenoon keinutuolissaan ja alkoi hiljalleen keinutella
itseään. Lupsautteli pitkäripsisiä silmäluomiaan, mutta kasvot pysyivät
jäykkänä.

Anttia kohti tulivat juuri hänen kasvonsa, että kun hän vaan aukasi
silmänsä, niin ne silloin sattuivat Anttiin.

Nyt hän varsin piti kasvojaan tuomarin kasvoina ja katseensa tuomarin
järkähtämättöminä katseina, että Antti jo ajoissa tulisi huomaamaan
oikeuden äärettömän painon ja kaikkivoittavan voiman.

Tuomarin kirjuri rupesi nyt kauniisti sointuvalla äänellä raikkaasti
lukemaan kirjoitusta, johon oli koko asia lyhyissä piirteissä alusta
alkaen kirjoitettu, selittäen kaikki syyt, mitkä riidan vaikutti. Sitä
paitsi oli asia sovitettu sisältörikkaisiin ja sulavasti sujuviin
lauseisiin, että raikkaan lukijan suusta kuului se aivan runolta. Ja
ensimmäiset lauseet veivät jo tuomarin huomion puoleensa, että tunsi
itsessään hienoa kateutta, kun kirjuri sai sen lukea, ettei hän itse
sitä lukenut.

Ei päässyt pitkälle, ennenkun tuomarin silmät kävivät loistaviksi ja
kasvot alkoivat elpyä. Kohta keskeytti lukemisen, katsoi pystyvästi
Anttiin ja virkkoi:

»Ja te olitte rakennusmestari?»

»Niin olin», kuului Antin väräjävä vastaus.

Taas sai kirjuri jatkaa lukemistaan, mutta ei päässyt pitkälle,
ennenkun tuomari keskeytti, katsahti Anttiin ja lisäsi:

»Teme kantaja tuli omine lupine tööhön?»

»Niin teki», virkkoi Antti.

»Ja varasti rakennushirsie?» jatkoi tuomari.

»Niin teki», mukautti Antti.

Taas sai lukija jatkaa lukemistaan, mutta ei päässyt monta lausetta,
ennenkun tuomari viittasi pysähtymään ja virkkoi:

»Hen keelitsi töömeehiss.»

»Niin teki», vakuutti Antti.

»Hen teki site monta peeve, tammikuu kaksikymmenes peeve, helmikuu
kaksikymmene neljes peeve», jatkoi tuomari.

»Niin teki», vakuutti yhä Antti.

Tuomari näpisti hampaitaan yhteen, hieman nyökäytti pariin kertaan
päätään ja viittasi lukijaa jatkamaan lukuaan.

Nyt sai keskeytymättä lukea loppuun.

Mutta tuomari ei ymmärtänyt tarkoin kaikkia lauseita, niin kirjoituksen
loputtua puheli hetken kirjurin kanssa ruotsiksi. Koskettivat aina
korvaansa, sivelivät lanteitaan. Katselivat tohtorin todistusta ja taas
sivelivät lanteitaan, hypelöivät korvallisiaan. Viimein näkyi tuomari
saavan asiasta täyden käsityksen, niin nyt saivat todistajat tulla
valan tekoon.

Kolmekymmentä ja seitsemän miestä kokoutui nyt oikeuspöydän ympärille
tekemään todistusvalaansa.

Ne eivät siihen muuten sopineet kuin kaksinkertaiseen piiriin, josta
toistensa välistä takimaiset pujottivat kättään saadakseen sormensa
raamattujen lehdille, joita oli pöytä ihan luokonaan levitetty toinen
toiseensa kiini.

Nyt ne kolmekymmentä ja seitsemän miestä jamottivat yhdessä kuhilaassa
kuni niotut toisiinsa.

Uskollisina siinä miehet ryhöttivät kuni taikurin laittamat, koska
taikuri metsän rikkeistä päästäessään on muuraiskeon ympärille
asettanut yhdellä kerralla koko talon rahvaan ja määrännyt ne käsiään
pitämään muuraiskeon päälle ojennettuna sen aikaa kun hän
havuhattuineen ja naavaturkkineen, kädessä yksikantoinen juuriltaan
reväisty pihlaja, on saanut kolmasti kierretyksi ja luetuksi ukko
Tapion ja Mielikin metsän emännän hyvityssanat. Sitten saavat poistua,
että hän saa uhrilukuja lukien kätkeä sen pihlajan siihen muuraiskeon
sydämmeen ja kolmannen kuninkaan aikuisesta rahasta vuoleskella
yhdeksän hopeahituista metsän emännän korvakoltuskoiksi, sinipiian
kaulahelmiksi ja välkkyviksi koristeiksi ukko Tapion juhlavyöhön.

Kaikuvien yhteistunnustuksien kestäessä oli nyt saatu valat tehdyiksi,
joten muut kaikki saivat mennä ulos. Ainoastaan Uusi Hellberg sai jäädä
sisään.

Tämä seisattui nyt uunin eteen Juken ja Antin keskivaiheelle.

Pystynä hän siinä seisoi.

Viiksien latvat sirhottivat nyt somasti ylöspäin, punainen leukaparta
oli kääntynyt ulospäin, kuten sen pitikin, ja toinen silmä lupotti
enemmäksi kuin puoleksi kiini, kuten oli tarkoituskin. Muuta hän ei
katsellut, kuin ainoastaan oikeuspöytään päin olivat hänen kasvonsa, ja
siihen hän katselikin, korvat laitetut oikein avoimiksi kuulemaan mitä
nyt kysytään.

Poliisitutkinto-pöytäkirja luettiin nyt kokonaan Uudelle Hellbergille.
Sen luettua kysyi tuomari: »unku teme ny rihist todistet, vala peelle
todistettu?»

Uusi Hellberg kumarti syvään ja hartaalla äänellä vakuutti: »Juu, juu,
herra korkia oikeus, juu, se on oikein, se on oikein, juu, juu, se on
rihisti todistettu.»

»Unku veele mite?» kysyi tuomari katsellen yhä Uuden Hellbergin
teeskentelevää olentoa, mutta Uusi Hellberg kumarti vielä kerran ja
lisäsi: »Ei muuta, juu, ei muuta tällä kerralla, se on rihisti
todistettu.»

»Tahtoko sine kulunki?» kuului tuomarin koleaääninen kysymys.

»Juu, juu, kulunkia ja kipurahoja se tahtoo», lisäsi Uusi Hellberg.

»Mite kipuraha sine tahto?» kysyi tuikeasti katsellen tuomari.

»Juu, juu, että häntä lyötiin, juu, juu, seipäällä lyötiin», vakuutteli
yhä Uusi Hellberg eikä ymmärtänyt, että tuomari kysyi, tahtooko hän
itselleen palkkaa.

Oikeuden palvelija huomasi Uuden Hellbergin hämmästyneen, niin aukasi
oven ja käskevästi murahtaen viittasi Uutta Hellbergiä astumaan ulos.
Sen kuultuaan astui Uusi Hellberg ulos, kasvot tuhostuksissa. Ulos
tultuaan hätäisesti virkkoi:

»En ymmärtänyt oikein, juu, en ymmärtänyt oikein, mitä se tuomari
tarkoitti, juu, no, hyvä siitä kuitenkin tuli, juu, hyvä siitä tuli.»

Toiset todistajat tahtoivat päästä niin vähällä selityksellä kuin
suinkin, niin sanoivat vaan tietävänsä saman minkä Uusi Hellberg on jo
todistanut. Siten ei viipyneet muuta kuin pistäytyivät sen sanomassa ja
samalla sai vaihtua toinen.

Nyt oli jo kaikki todistajat käyneet oikeuden edessä ja saaneet palata
ulos. Todisteeksi asialle jäi nyt vaan tuo Uuden Hellbergin
valheellinen todistus. Tämä pani Antin vapisemaan eikä tiennyt mitä
sanoa, mutta samassa kuin käskettiin astumaan ulos tuomion tekoajaksi,
tuli suuhun sanat ja ennenkuin kääntyi ulos hieman vapisevalla äänellä
virkkoi: »Minun kirjallisen selitykseni on kantaja tunnustanut
oikeaksi.»

Sen sanottuaan astui ulos ja mieleen palasi hyvä toivo. Tuntui kuin
sillä sanalla hän olisi puhunut enemmän kuin kukaan koko asiassa.

Tuomari katsoi terävästi Antin jälkeen ja ajatteli: »Jos hän olisi
saanut sivistyksen, oikean ruotsalaisen sivistyksen... Niin ... mutta
ne suomalaiset...»

Kaikki oikeudenjäsenet jäivät nyt lukittuin ovien sisälle harkitsemaan
asiaa ja -- jos ei näytä olevan syytä lykätä toisiin oikeuksiin --
tekemään lopullinen tuomio.

Pitkän aikaa ne siellä itsekseen jahusivat, ei muuta kuin hiljaista
puheen purinata kuului läpi hataran ulko-oven.

Tämä oli sangen jännittävä odotusaika monelle. Usea oli kummissaan, kun
Antti sai tuomion tekoajaksi tulla ulos ilman poliisin vartioimista,
kävivät oikein kuiskailemaan tokkohan Anttia vangitaan, mutta Uusi
Hellberg vakuuttavasti kuiskaili: »Kyllä tarttuu, minä todistin
hyvästi, kyllä tarttuu, nyt on viimeiset hetket, kyllä kohta tarttuu.»

Jukke taputti Uutta Hellbergiä olkapäähän: »Sinä todistit hyvästi, sinä
olit miestä, sinä se sillan teit, että toisilla ei ollut kuin pistäytyä
sanomassa yksi sana; sinä olit pylväs tälle asialle», ja sanomatoin
hyvä mieli kutkutti povessa.

Tämä kuiske ja tuo Juken ilo teki Anttiin pahaa ja tunsi salaperäistä
väristystä jäsenissään, vaan ne viimeiset oikeudelle sanomat sanansa
pönkittivät mieltä, ettei se päässyt painumaan tavattoman
alakuloiseksi. Tuntui kuitenkin kovin pitkälle tuomion odotusaika.
Saadakseen korvistaan pois nuo Juken ja Juken ystäväin mieluiset
kuiskuttelemiset, lähti odotushuoneesta ulos ja aikansa kuluksi kävellä
törkkäili nurmikkoisella kartanolla, missä ei ketään muita näkynyt.

Mutta aukesi viimein oikeushuoneen valkea ovi, ovelle ilmestyi
oikeudenpalvelijan ruskeat, liehakoitsevat kasvot ja heti kajahti
koleasti nenään homahtava ääni: »Nyt sisään kaikki.»

Neljäkymmentä miestä kuhitti nyt oikeushuoneeseen, että koko huoneisto
jyrisi kuni ukkonen ja pihtipielet roskivat tungoksen pakosta, kun
jokahinen tahtoi mennä ensiksi ja päästä rinnimmäiseksi.

Hiljeni viimein jyry, kaikki seisoivat hiljaa vieri vieressään kiini,
hiljaa, että tuskin hengittivätkään. Olisi kuullut neulan putoamisen
yli huoneen.

Tuomari möllötti rauhallisena keinutuolissaan ja silmäili joukkoa,
näkyisikö asiallisia.

Juken vääräsuinen, hyvämielinen muoto lämötti rinnimmäisessä rivissä.
Mutta missäs Antti?

Näkyipä muutamasta lomasta Antinkin arasti värähtelevät, tyynet kasvot,
niin tuomari otti pöytäkirjan käteensä ja rupesi sitä kankealla
ruotsinvoittoisella kielellään lukea mölittämään:

»Kihlakunnanoikeus on ottanut asian lopullisen tutkinton ja on nehty
selveksi ette vastaja Antti Waarala on siihen meeren reekennyt ihmiste,
ette kihlakunnanoikeus tuumitse henelle kuusi kuukautta kahleetonta
vankeutta, josta hen valittakon kolmeskymmenes peives, jos hen site
tahto.»

Tämän kuuleminen lamautti kuulijajoukon kuin ukkosen lyönti. Ei
tienneet mitä sanoa. Mutta enin kaikista koski se Uuteen Hellbergiin.
Se pöllisteli sitä ja tätä. Kieroon katsovat silmät renkaisillaan,
kiiriskeli toinen lakeen, toinen lattiaan, ja toisekseen toinen oveen,
toinen uuniin eikä hän tahtonut tajuta mennä ulos.

Ja ulkona kävi mies mieheen jahkaileva kuiske:

»Sen verranko. Sen verranko vaan... Mitä se siitä pitää... Sen
verranko. Kahleetonta vankeutta... Mitä se siitä välittää? Kuusi
kuukautta vaan kahleetonta vankeutta? Sama kuin ei mitään. Sen verran
vaan... Jos sen joku teki, niin pää meni, mutta ei hänelle... Sen
verran vaan...»

Kaikki olivat nyt kuni hallan panneita, päät painuivat alaspäin ja
häpeän arka punastus näkyi kasvoissa.

Antti ei viivytellyt käräjäpaikassa, lähti kävelemään samaa santaista
tietä kotiinsa. Sama äsköinen seppä takoa kaikutteli pajassaan lammin
töyräällä. Lammin rantaan lipottelivat pienet aallon väreet samoin kuin
äskenkin. Mutta mäntyisen harjun hartioilla kiipeilevä samea aurinko
oli kulkenut enemmän kuin yhden sormihaaran lännemmäksi äskeistään. Ja
vieri se jo laskuansa kohti.

Käräjäpaikasta lähtiessä kevensi ja hyvitti Antin mieltä paljon ne
masentavat kuiskeet, mitkä kuuluivat hänen vihamiestensä huulista
tuomion julistettua. Mutta matkalla painui mieli synkäksi, kun näki
hiljankin sen unensa siten toteutuvan. Kamala kuva tuli mieleen niistä
äskeisistä ystävistä, jotka häntä ympäröivät ennen oikeushuoneeseen
kutsumista. Samanlaiset veikothan tulevat hiljankin tervehtimään
virkaveljenään. Eihän siitä pääse mihinkään. Mutta olihan toki
lempeästi liekotteleva meri, jonka pintaan liittyi tyynesti sinertävä
taivaan ranta. Sen liepeellä hiljalleen kalteva rantatasanko
kukkanurmineen ja kaukana siintävine lehdikkoniemineen. Siinä loivalla
ranta-ahteella se kammottava huoneisto kolkkona seisoi, johon kerran
oli mentävä, ajatteli Antti allapäin kävellessään kotiinsa ja
muistellessaan sitä merkillistä untaan, joka nyt oli kokonaan
toteutunut. Ja huokasi:

»Niin... Sinne oli mentävä... Sinne... Oi sinä kohtalo... Mistä on
sinun valtasi...? Mistä...? Mistä käskyjesi päätös...? Mistä...? Oi
mistä...?»

Kaikki pitivät sitä Antin syytöstuomiota liian lieveänä. Mutta Antti
piti sen liian ankarana ja kantoi mustaa mieltä kohtalonsa kovuudesta.
Usein tahtoi tulla kyynelkin silmänurkkaan, mutta sen hän kielti
tulemasta. »Minäkö itkisin? Onhan tyytymisessä korkein onneni», arveli
hän ja kaikissa tiloissa näyttäytyi raikasmielisenä ja reippaana.



XXXV.

Antti kuulemassa torvisoittoa.


Kului viikkoja, kuukautta pari. Nuori keisari piti häitään. Hän
hääpäivänsä muistoksi vähensi kolmannen osan tuomittujen rangaistusta.
Siinä meni kaksi kuukautta tuuleen Antin vankeudesta. Mutta olihan sama
kuusi kuukautta kuin neljäkin kuukautta, kun ei se kaikki mennyt. Mutta
tämän puolennuksen johdosta jatkui Antin vapaus kokonaisen vuoden.
Tuntui se niinkuin sen kammo hiljalleen kuluisi mielestä. Oli hetkiä,
päiviäkin, ettei hän sitä muistanutkaan, mutta muisti hän sen taas ja
värähtämättömin kasvoin hän ei sitä muistoa koskaan ottanut vastaan.

Niinpä eräänä kevätiltana istui hän muutaman ison kaupungin puistossa.
Siinä ensi kerran sinä kevännä kuunneltiin ulkoilmassa torvisoittoa,
jota kuulemaan kauniin ilman houkuttelemana kokoutui väkeä, nuoria ja
vanhoja tuhatmääriä.

Nyt tunsi hän puoleentoista vuoteen ensikerran olevansa paikassa, jossa
ei häntä tunneta, jossa ei häntä kukaan sormellaan osota: »Tuossa on
kahleeton vanki, hän on tuomittu.»

Tuo ääretön ihmisjoukko ainoastaan, tuota kaikuvaa soittoa kuunteleva
joukko tuntui niin sanomattoman hauskalta; olisi saattanut itkeä
paljaasta mielen ylennyksestä. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Oli vaan
kuni kaulaansa myöten vajonneena ihmismereen, jossa silmän kantamalta
näkyi vaan kasvoja, päitä ja päähineitä, että koko tuo meren pinta oli
vaan värivaihtoista, pientä taplikkoa, kuni kesän herttaisen tuulen
synnyttämä lipotteleva väreaallokko.

Ei koskaan elämästään Antti uskonut enää löytävänsä tällaista hetkeä.
Niin vapaata, niin virkistävää, niin elähyttävää, niin kohottavaa
vuosikauteisesta alennuksesta, niin puhdasta kuni kevätillan taivas,
niin hienosti sulavaa kuin tämä.

Tästä hän nyt nautti ja luki monista kasvoista heidän sielujensa
kirjoituksia. Ja monista löysi hän kärsimysten syviä jälkiä, jotka
olivat tulleet tänne etsimään virkistystä, raikastusta mielelleen.
Mutta toiset olivat tulleet vaan sentähden, kun oli siinä paljon muita
ja kasvoista näkyi selvä huikentelevaisuus. Mutta moni näkyi tulleen
vaan sen tähden kun oli siinä tottunut joka kesä käymään.

Tästä nautti nyt Antti, hengitti oikein syvälle keuhkoihinsa tään illan
raikasta eloisuutta ja elämä tuntui löytäneen entisen arvonsa.

Mutta väkijoukon sivuitse kahden harmaan hevosen vetämänä kulki
kattopäälliset raitiovaunut, joitten yläreunassa näkyi vaskenvärisillä
latinakirjaimilla kirjoitus: »Linnanmäelle». Tuon havaitseminen löi
kuni puulla päähän. Hänen kasvonsa kauhistui, hampaat puristuivat
yhteen ja syvästi huovahti: »Oi kirous ja helvetti...»

Enempää ei hän puhunut, nousi istuimeltaan ja lähti synkkämielisenä
kävelemään kivistä katua. Se äsköinen ylennys, se sielun elähyttävyys,
se mielen virkistys oli mennyt kuni tuhka tuuleen. Elämä pukeutui taas
entiseen mustaan verhoonsa. Koko maailma kaikkine lakineen -- joilla
voidaan viatonkin tuomita -- oli vaan kirottu kadotus, jossa viipyminen
on vaan paljasta tuskaa...

Huomenna oli sunnuntai. Rukoushuoneella saarnasi laajalti kuuluisa,
mutta paljon vainoa kärsinyt hengen mies. Tuntui Antista lohduttavalta
käydä tuon vainon kärsineen miehen uskon saarnaa kuulemassa. Ja meni
hän sinne kokoushuoneeseen paljon ennen muita. Istahti aivan lähelle
saarnatuolia, jossa myöskin seisoi iso harmoonio, jolla tietysti
säestetään laulua. Varsin sen tähden hän istui siihen lähelle, että
kuulisi tarkemmin harmoonion sävelet ja myöskin saarnaajan sanat.

Yksinään hän siinä istui kauvan. Mutta ei se yksinäisyys ikävää
tuottanut, tuntui se vaan kätkeytymiseltä erilleen muista.

Kadulta kuului virkeää elämää. Siellä jyrisi rattaat, siellä kiisteli
katu-pojat, sieltä kuului iloista puhetta, sieltä naurua, sieltä
alituista kävelijäin jalkojen kapsetta ja kaikkea kaupunkielämän
liikettä. Mutta siitä ei Antti välittänyt. Ei mennyt akkunasta
katsomaan, ei kuulemaan sen tarkemmin. Istui vaan penkissään
liikkumattomana ja nautti siitä, että oli yksinään. Hän katseli pientä
virsikirjaa, joka oli kirjalaudalla, ehkä unohtunut joltain siihen
edellisellä kerralla.

Määrätty tunti alkoi liketä. Pihan puolella alkoi ovet jyrähdellä, että
kumisi koko rakennus ja askelten kopina yhtenä jyrynä alkoi kuulua
etuhuoneesta. Kohta remahti kaksipuolinen ovi selälleen ja tulvanaan
alkoi tulla kuhista väkeä sisään, että ainoastaan pikku tuokio kului,
kun huone oli täpösen täytenään miestä ja naista, nuorta ja vanhaa.

Mutta joukosta selvisi eräs hattupäinen neiti, joka päätäsuoraa astua
hötkytteli puhuntalavalle, osotti laulun numeron ja istahti harmoonion
eteen ja alotti virren, johon yhtyi useimmat kuulijoistakin, että huone
oli täynnä humisevaa laulun ääntä.

Laulu oli loppunut, niin puhuntalavalle ilmestyi pienehkö
pystyruumiinen mies, raamattu käsissään. Näkyi ihastuvan, kun oli nyt
kuulijoita huone aivan tungoksessa ja vieläpä eteisessäkin, miten
paljon lienee ollutkaan.

Hän heitti yli rahvaan loistavan silmäyksen. Mutta samassa liitti
kätensä ristiin, nosti tummansiniset silmänsä korkeuteen ja rukoili
taivaan siunausta tälle kokoukselle, ettei hänen sanansa lankeaisi
kivistöhön, ei orjantappuroihin, ei tien oheen, vaan hyvään maahan,
joka kantaisi sadankertaisen hedelmän.

Sitten otti hän vakavan muodon ja raikkaasti helähtävällä äänellä
lausui: »Elkäät olko pahaa vastaan, vaan voittakaat paha hyvällä.»

Nämä olivat hänen saarnansa alkusanat. Näihin sanoihin hän sitoi koko
saarnansa ja elävien vertauskuvien kautta toi esiin miten paha on
voitettava. Miten onneton on se ihminen, jolta puuttuu rakkautta,
ainoata pahan voittamisasetta. Miten viha lisäytyy vaan vihalla samoin
kuin tuli lisäytyy tulesta ja palavasta aineesta sitä suuremmaksi mitä
enemmän siihen sitä pannaan ja viimein yltyy raivoon, ettei voida
hillitä, mutta sen sijaan, jos pannaan siihen vettä, niin se sammuu
helposti.

Samoin on laita, jos toisen paha sana vastataan rakkauden sanalla, niin
sen viha muuttuu rakkaudeksi, jos toisen paha teko vastataan rakkauden
työllä, niin se vaikuttaa rakkauden ja viha sammuu. Miten ei yhtään
ihmistä ole niin pahaa, jossa ei olisi hyvää ja rakastettavaakin,
vaikka vihalla kohdellun vihamiehen hyvät puolet kätkeytyy vihan
verhoon. Ja näytti valoisasti selväksi miten ainoastaan rakkauden
voimalla voitetaan paha ja miten juuri vihamiestään rakastamalla ja
siunaamalla niitä voitetaan paljon, jota vastaan ystäviään rakastamalla
ei voiteta mitään, ei sanottavasti mitään. Sitä tekivät publikaanitkin.

Tuo saarna tuntui Antin mielestä siltä kuin se juuri olisi hänelle
saarnattu. Yksinään vaan hänelle. Sydämmessä kuului Amen joka
sanalle...

Vapisten tunsi hän nyt itsensä syypääksi kaikkeen tuohon mistä hän
syytti maailmaa. Kaikki tuo kylmyys, mitä maailma osotti, oli vaan
vastaava kaiku hänen omasta rakkaudettomuudestaan.

Tuo kahleeton vankeus ei ollut nyt enää syytön rangaistus. Se oli nyt
vaan pieni armollinen veljen viittaus erehtyneelle ystävälle, joka
synnyttää vilpittömimmän vastarakkauden.

Hän oli tähän asti uskonut itsensä hyväksi ihmiseksi. Paljoa paremmaksi
muita. Hän oli rakastanut isänmaataan enemmän kuin moni muu. Uhrannut
sille enemmän kuin moni muu. Harrastanut kansan sivistystä enemmän kuin
moni muu. Uhrannut sille enemmän kuin moni muu. Tehnyt oikein kaikille,
vihannut vääryyttä, kaikessa auttanut köyhiä, ollut armollinen, säälivä
ja hellätuntoinen kärsiviä kohtaan. Ollut armollinen elukoille, ollut
hyvä perheen isä. Ollut vilpitön ystävä ystävilleen. Rakastanut niitä
puhtaasti ja tulisemmin kuin moni muu. Rakastanut Jumalaa ja luottanut
siihen enemmän kuin moni muu. Ollut kaikessa itsensä kieltävä enemmän
kuin moni muu.

Mutta nyt tämä kaikki oli mennyttä. Hän kauhistuen huomasi nyt, että
häneltä puuttui yksi, jota paitsi kaikki nuo muut eivät ole mitään.
Häneltä puuttui _rakkaus_ ja anteeksi antamus, tuo pyhyyden avain, joka
on uskoa ja toivoa suurempi.

Perin masentuneena palasi nyt Antti hartauskokouksesta rukoushuoneelta.
Mutta käyskellessään kevätauringon paisteista kivistä katua ja
nähdessään kaikkialla vilisevää ihmisjoukkoa, katseli hän niitä ihan
toisilla silmillä, kuin eilen illalla huomattuaan raitiovaunujen
kirjoituksen.

Nyt hän katseli niitä rakastettavana yhteiskuntana, joka ajallaan ohjaa
eksyneen jäsenensä oikealle tielle. Nyt jos joku osottikin häntä, että
hän on tuomittu, hän on kahleeton vanki, se ei vihlassut hänen
sydäntään, vaan voi hän mielellä hyvällä sanoa: »Sehän minä olenkin.»

Mieli kuitenkin pysyi hämmentyneenä sotkoksena koko yön eikä suonut
varsinaista lepoa, niin aamulla tunsi Antti palavan halun päästä
paremmin tutustumaan sen saarnaajan kanssa ja lähti hänen asuntoonsa.
Saarnaajan terävä silmä näki, että Antilla on hänelle asiaa, niin meni
jo oven suussa vastaan kuin suurta ystäväänsä ja herttaisesti huudahti:
Terve tuloanne. Näin teitä eilen rukoushuoneella ja tunsin halua saada
teitä puhutella erikseen, vaan livahditte siitä ulos, etten väen
tungoksessa löytänyt. Kiitos nyt että tulitte ja kädestä talutti
viereensä sohvalle istumaan.

Tuo saarnaajan ystävyys vaikutti Anttiin, että hän tuntematta mitään
kainoutta alkoi puhella kaikista seikoista ja niistä johtuvista
mielensä painoista.

Näitä kuunteli saarnaaja pitkän hetken sanomatta sanaakaan, ei kuin
osanottavaisesti hyngähteli, kuullessaan Antin kertomuksia. Mutta kun
tunsi, että Antti on jo pääpiirteet kertonut, niin katkasi Antin puheen
ja herttaisesti lausui: Sellainen se on maailma, sellainen se on meille
kaikille maailma, jossa meidän täytyy rypeä. Mutta meidän sielumme
voipi kohota korkeamalle kaikesta tästä ja silloin tuo roska ja kurjuus
ei suuresti paina meidän mieltämme, me voimme kotkan siivillä kohota
ylemmäksi kaikkea tätä. Kristus tuli jo täällä ajassa pelastamaan
omansa kaikesta tästä ja lopuksi kaikille häneen uskovilleen antamaan
ijankaikkisen elämän. Otti pöydältään kuluneen raamattunsa, jonka
kaikilla sivuilla näkyi viivoituksia, luki siitä erityisiä lauseita,
mitkä selvimmin sisälsivät Vapahtajan työt syntisten hyväksi. Nämä
ratkoivat Antin sydämmestä kuni kahleita rengas renkaalta ja
sanomattoman hyvälle se tuntui, mutta vasta kun saarnaaja laski
raamattunsa pöydälleen, liitti kätensä ristiin ja ääneensä rukoili
Antin puolesta, aukesi Antin sydän niin kummallisella tavalla, ettei
hän sitä itsekkään tiennyt mitä tämä on. Hänen ruumiinsa voimatkin
katosivat että sohvalla tuskin pysyi istuallaan. Hengitys oli syvästi
hyrskähtelevä ja silmistä vuoti koskena kyyneleet. Mutta mitä enemmän
juoksi kyyneleet, sitä enemmän täyttyi sydän sanomattomalla ilolla,
että Antti luuli tulevansa kipeäksi ja kohta kuolevansa.

Saarnaaja oli lopettanut rukouksensa ja makeasti hymyillen antoi Antin
kyynelten vuotaa ilman häiritsemättä. Mutta kun Antti puristi kahden
käden rintojansa ja huudahti: »Oi suuri Jumala; kuolen paljaasta
ilosta», tarttui hän Antin käteen ja naurusuin virkkoi: »Ei tämä tauti
ole kuolemaksi, vaan Jumalan kunniaksi. Ylösnoussut Vapahtaja ei jää
asumaan vanhassa tomuisessa majassa. Hän purkaa ja puhdistaa vanhan
rakennuksen, tekee heikoksi kuni lapsen, kuten hän juutalaisille
sanoikin: Ellette tule niinkuin lapset, ette suinkaan tule taivaan
valtakuntaan.»

Nämä saarnaajan sanat yhä lisäsivät Antin iloa, että tuskin jaksoi
pidättää ettei huutanut paljaasta ilosta.



XXXVI.

Antti pyytää Jukelta anteeksi.


Tämän huomasi saarnaaja, niin ei tahtonut jatkaa puhettaan eikä lisätä
Antin yli äyräittensä paisuvaa iloa, vaan nousi lattialle kävelemään ja
lauleli: »Jos virtana rauha mua noudattavi, Tai murheet kuni lainehet
lyö, Mik' onneni lie, sulo varmuus on mull'. Ett' oon autuas -- mennyt
on yö. -- Hyvin on asiat. Hyvin on, hyvin on asiat.»

Antti ei olisi nyt tahtonut viipyä missään niin mielellään kuin täällä.
Mutta asiat pakottivat eroamaan, jos mieli joutua iltasella junaan ja
kun nyt vihdoin olivat silmät kuivaneet ja suurin riemun tulvaus hieman
asettunut, niin ojenti hän kättä saarnaajalle, mutta saarnaaja ei
huolinut kädestä, vaan tarttui syliksi ja lausui: »Kallis veli, muista
että rukoilen puolestanne joka päivä, ettei maailma enää teitä
voittaisi.»

Antti oli yhä ilosta niin täysi, että suullinen kiitteleminen tuntui
aivan mitättömältä, niin ei sanonut edes kiitoksia, vaan saarnaaja kuin
päästi hänen sylistään, niin työntyi ulos ja kadulle tultuaan hukkui
vilisevään ihmisjoukkoon, jotka eivät kukaan näkyneet toisistaan
välittävän, kiirehtivät vaan toiset sinne toiset tänne. Anttikin kulki
kuni siivillä, ei nähnyt ketään eikä edes muistanut kyynelistä
tuhrauneita kasvojaan eikä huomannut, vaikka vastaan tulevat ihmiset
niihin heittivät kiinteän katseensa, mennä huristi vaan ja koko elämä
tuntui niin sanomattoman keveältä, tuntui ihan kohoksi riitelevän.

Vaikka saarnaaja ei ollut siitä puhunut mitään, että sinun pitää
riitaveljeltäsi pyytää anteeksi, päästäksesi kokonaan vapaaksi, niin
kuitenkin muutamien päiväin kuluttua rupesi mielessä kangertamaan, että
Juken kanssa ei ole vielä sovittu ja tuntui se välttämättömältä,
saadakseen pysyväistä rauhaa sieluunsa.

Tätä ääntä hän ei kuitenkaan totellut, vaan viivytti sitä päivästä
toiseen, että ehkäpä se katoaa itsekseen. Eipähän saarnaajakaan sitä
minulle käskenyt, vaikka kerroinhan minä sillekin koko jutun. Tämä ei
kuitenkaan haihtunut, vaan yhä selvemmin rupesi kuulumaan: »Sovi
nopeasti riita veljesi kanssa, koska vielä tiellä olet», mutta päivä
päivältä rupesi tuntumaan mahdottomammalta mennä Jukelta anteeksi
pyytämään.

Tästä puhui hän erään uskovaisena pidettävän ystävänsä kanssa ja kysyi
häneltä, onko tarpeellista tuonlaiselta pahantekijältä mennä anteeksi
pyytämään, joka on enemmän kuin kolmetoista vuotta joka päivä
ärsyttänyt ja kaikella tavalla kiusannut.

»Ei, ei missään nimessä se ole tarpeellista!» vastasi toveri.

Mutta raamatussa on kirjoitettu: »Sovi nopeasti riitaveljesi kanssa,
koska vielä tiellä olet», muistutti Antti.

»Niin, koska vielä tiellä olet, sepä se juuri on. Mitäpä nyt enää
anteeksi pyytämisestä on etua, kun sinä olet jo tuomittu», kuului
toverin varmasti kajahtava huomautus.

»No niin, mutta rukoilihan Vapahtajakin tuomitsijainsa ja
ristiinnaulitsijainsa edestä anteeksi», huomautti Antti.

»Vapahtaja oli koko maailman vapahtaja», huomautti toveri, »ja
sitäpaitsi ei hänkään rukoillut niiltä itseltään, vaan rukoili
taivaallista isäänsä antamaan heille anteeksi; senhän voit sinäkin
tehdä jos omatuntosi on sairas.»

Tämä tuntui oikealta, mutta ei se kuitenkaan mieltä tyydyttänyt. Ja
tästä kaipiosta vähitellen kasvoi masentava painajainen, joka Antin
sielusta hivutti pois sen ilon ja rauhan, minkä hän omisti kaupungista
lähtiessään. Kotiin tultua alkoi mieli päivä päivältä jähmettyä ja
painua entiseen alennustilaansa. Antti rukoili Jumalaa päästämään
tästä, rukoili hartaammin kuin koskaan ennen, mutta kaikki oli turha.
Raamattua hän luki sieltä ja täältä. Mutta se oli kuni lukittu. Ei
siitä lievitystä lähtenyt, sanat olivat vaan kuolleita kirjaimia,
joista ei jäänyt muistoon mitään; tuntui se vaan eksyneen toivottomalta
haparoimiselta. Itse ajattelemattaan kiintyivät hänen silmänsä
lauseeseen: »Jos me tunnustamme meidän syntimme, niin hän on uskollinen
ja hurskas, joka meille synnit anteeksi antaa ja puhdistaa kaikesta
vääryydestä.» (1 Joh. 1:9). Silloin hytkähti Antin sydän, että liikahti
koko ruumis. Hän muisti saarnaajan sanomat sanat, mitä hän sanoi
puhdistamisesta, niin ääneensä huudahti: »Puhdistaa, oi puhdistaa meitä
kaikesta vääryydestä.» Samassa hyppäsi seisalleen, laski raamattunsa
aukinaisena pöydälleen ja lähti Juken luokse.

Oli iltahämärä kun Antti saapui Juken köyhän näköiseen asuntoon ja
istahti oven suuhun kolmijalkaiselle, kurjalle jakkaralle.

Jukke huomasi Antin kasvoista, että Antilla on hänelle asiallisempaa
asiaa, niin tekeytyi hyvin kolkoksi ja vihamielisen näköiseksi eikä
vastannut Antin hyvän illan sanomiseen mitään, istui kuni kivettynyt ja
ajatteli vaan, että Antti näkyy tulleen tänne saadakseen täältä
lievitystä vankeusasiaansa, vaan lisätään täältä löylyä, lisätään
täältä löylyä, kiinnitetään täältä nööriä, päätteli Jukke itsekseen,
päätään hieman nujautellen ja harmaat silmät kävivät tulisiksi.

Antti koetti etsiä sanoja miten päästä puheen alkuun, mutta luonnosta
tuntui aivan voittamattoman vastenmieliseltä koko homma ja Juken jyrkkä
käytös ja vihaiset katseet jähmetyttivät koko olennon, että aivan
leukasaranatkin tuntuivat kontottuvan yhteen paikkaan. Ja kun Juken
käytös osotti, että puhuminen sellaisista asioista tällä kerralla on
turha, niin alkoi tehdä mieli lähtemään pois.

Tuntui se kuitenkin sangen mitättömältä lähteä siltään takaisin ja
sydämmessä jylähti, että se kaipio tulisi yhä raskaammaksi eikä sitä
voisi paeta mihinkään. Ja kun onneksi oli Jukke yksin asunnossaan,
ettei ollut hänen suulas sisarensa siinä sekaan rähisemässä, niin
päätään punaltaen murti hän itsestään tuon kankeuden, rykästä kuhjautti
kuivan, mitättömän rykäyksen ja matalasti arveli: »Minulla olisi
sinulle puhelemista jos kuulisit.»

Noista Antin sanoista ja äänen soinnusta kuului jotakin outoa änkytystä
ja hätäisen tapaista vapistusta, niin tämä vahvisti Juken uskoa, että
Antti on tullut häneltä kerjäämään armoa. Jukke punalti tuimasti
päätään, kasvot kuohahtivat tulisiksi, suu vetäytyi enemmän tavallista
väärään ja paksujen huuliensa raosta oikein uhkaavan jyrisevällä
painolla lausui: »Taitaapa Vaaralan isännällä ruveta tuulemaan
housuihin. Taitaa linnaan lähtö alkaa lähestyä. Lähestyköön vaan, kyllä
täältä autetaan.»

»Siitä asiasta minulla ei ole mitään sanomista, muuta minulla olisi»,
kuului Antin hiljainen ääni.

»Hym, muuta, mitä muuta?» kysyi Jukke, niskojaan ylpeästi ketkauttaen
ja katseli tuimasti Anttiin.

Antti sommitteli sanoakseen jotakin ennen, ettei niin suoraan menisi
pääasiaan, mutta ei tullut esille muuta sopivaa sanaa, niin rykäsi
kuivan, mitättömän rykäyksen ja nöyrästi sanoi: »Olisi suoraan sanoen
anteeksi pyytämistä.»

»Hahaa, anteeksi pyytämistä, vai anteeksi pyytämistä. Sellainenpa sinä
olet mieskin», huudahti ivallisesti Jukke kesken Antin puheen ja
ylpeästi jatkoi: »Vai sillä luulet minut pettäväsi. Saat uskoa, että
minua ei tähkällä tanhuaan vedetä. Minua et petä niinkuin luulet.
Menehän linnaan, kyllä täältä evästetään.»

Antti tunsi, että Jukke on erehdyksissä, niin tahtoi puhua vieläkin ja
vakavasti lausui: »Se puoli asiasta on valmista, siinä on laki tehnyt
jo työnsä, etkä sinä voi sitä jouhenkaan vertaa lisätä etkä vähentää.
Mutta toinen syvempi puoli on asiassa vielä koskematta.»

»Syvempi puoli, syvempi puoli, vie koirille se syvempi puolesi»,
katkasi taas Jukke Antin puheen ja käänti päätään halveksivan
näköisesti näyttääkseen siten, ettei hän viitsi kuulla koko puhetta.

»Sinä näyt yhäkin olevan minulle vihassa, mutta minä en ole sinulle
enää vihassa ja pyydän anteeksi entistä vihaani», sanoi Antti
ystävällisesti.

»Minä olen vihassa», tikasi Jukke, »ja pysyn vihassa, minä en tarvitse
sinun lempeäsi.»

»Mutta minäpä en usko että sinä yksinäsi voit olla vihassa», lisäsi
Antti. »Yksi kivi ei tee myllyssä jauhoja, sanotaan, etkä sinäkään
yksipuolelta voi kauan kantaa vihaa, kun näet, etten minä ole vihainen.
Yksinään ei puu pala, on sananlasku.»

»Minä olen sinulle vihainen ja minulla on syytä olla, sitä todistaa
tämä repaleinen korvanlehteni», sanoi Jukke jyrkästi ja käski Antin
paeta pois huoneestaan. Antista se äsköinen kankeus oli nyt hävinnyt
kokonaan, sielun syvyyteen tuntui virtaavan uusi voima ja anteeksi
pyytäminen ei tuntunut enää kainostuttavan, mutta näki ettei pitemmästä
puheesta tällä kerralla kuitenkaan olisi apua, niin nousi seisalleen,
tarjosi Jukelle kättä ja herttaisesti hymyillen virkkoi: »Tuohon
käteen, minä puolestani annan sinulle kaikki anteeksi. Hyvästi nyt.»

»Mene tiehesi ja heti siitä lörpöttelemästä», ärjäsi Jukke ja näytti
rupeavan katselemaan asetta, jolla korvanlehtensä palkkioksi löisi,
eikä tarjonnut kättään Antille.

Antti ei jatkanut, pyörähti pois ja lähti kotiin.



XXXVII.

Antti tuntee sydammen iloa.


Kotiin tultuaan tunsi Antti olevan hyvän olla, sydämmestä se
painajainen oli kadonnut. Viimeisen päivän hämärän ja täyden kuun
himmeästi valaisema huonekin näytti silmissä niin somalta, ettei sitä
sellaisena ollut koskaan huomannut, oli kuin pumpuleilla sisustettu ja
ne loistavat tähdet näyttivät vartioivan kaikelta pahalta, sytytti
kynttilän, otti sen aukinaisen raamattunsa käsiinsä ja silmäili sen
sivuja, niin erittäin pystyi silmiin lause: »Joka veljeänsä rakastaa,
se pysyy valkeudessa eikä hänessä ole pahennusta. Mutta joka veljeänsä
vihaa, hän on pimeydessä eikä tiedä kuhunka hän menee, sillä pimeydet
ovat hänen silmänsä sovaisseet.»

»Oi kiitos Jumalan!» huudahti Antti tämän lauseen luettuaan. Samassa
tuli Hanna kammariin, niin Antti tarttui häneen syliksi, puristi ja
huudahti: »Oi äiti, et usko kuin minun on hyvä olla.»

Hanna oikein tyrmistyi, eikä ymmärtänyt mitä se on, huudahti vaan että:
»Hyvä Jumala mikä sinulle nyt on tullut? Oletko mieletön.»

Antti ei kuin halaili ja nosteli kohoksi Hannaa ja iloisesti lisäsi:
»Ei mitään, hyvä äiti, ei mitään ole tullut, mutta minun on vaan nyt
niin hyvä olla.»

»No mistä se nyt on tullut?» keskeytti Hanna ja epäili mielessään yhä,
että jos tuo on Antilla järkensä menettämisen oireita, kun sitten
kaupungista palattuaan näki aina Antin erimielisenä kuin koskaan ennen
ja pelkäsi Antin pahoilevan linnaan lähtemisen takia.

»En tiedä itsekkään», vastasi Antti. »Luin tuossa raamattua, niin
siitäkö lienee tullut, vai lieneekö siitä kun äsken kävin Jukelta
anteeksi pyytämässä.»

»Jukelta anteeksi pyytämässä!» huudahti Hanna ja tahtoi riistäytyä pois
Antin sylistä.

Antti piteli kuitenkin Hannaa ja jatkoi: »Niin. Eikös sinunkin
mielestäsi ollut se oikein.»

»Mutta lupasikos Jukke ruveta toimimaan, että sinun ei tarvitseisi
linnaan lähteä?» virkkoi Hanna ja kasvoihin hulmahti hauska ihastus.

»Ei, äiti kulta, en minä sitä tahtonutkaan», virkkoi Antti herttaisesti
hymyillen.

»No mitäs sitten?» kysyi Hanna taas tutkivasti.

Antti heitti nyt Hannan irti, otti raamattunsa käsiinsä, osotti sen
muutamia lauseita Hannalle ja virkkoi: »Kuuleppas, äiti, kun kerron.
Minulla on monta päivää ollut paha mieli siitä kun en ole Jukelta
pyytänyt anteeksi, niin äsken iltapäivällä luin tässä raamattua, niin
tämän lauseen luettuani tunsin pakon lähteä Juken luokse, sitten
tultuani luin tämän lauseen, tästä sain tämän ilon ja nyt tunnen
anteeksi antamisen täydellisen voiman. Oi kiitos Jumalan, kiitos
Jumalan. Hallelujaa.»

»No antoiko Jukke sinulle anteeksi?» keskeytti Hanna ja kyyneleet
kiiltivät silmien nurkista.

»Ei hän äsken antanut», vastasi Antti. »Hän oli hyvin vihainen eikä
kärsinyt paljon minun puhettani, mutta kyllä minä tunnen sielussani,
että hän on kuitenkin antanut, kun minä sain suullani vakuuttaa, että
minä puolestani annan hänelle anteeksi.» Oli pitkän aikaa äänetönnä,
jonka perästä hän jatkoi: »On totta, kun eräs hengen mies siellä
kaupungissa saarnasi, että yksikään ihminen ei voi niin syvälle vajota
syntiin ja pahuuteen, ettei sen syvimmässä vielä piile joku Jumalan
kuvasta karissut hyvän siemen, joka rakkaudella ja anteeksi
antamuksella saadaan esiin Jumalan armon paisteessa itämään, vesomaan
ja kasvamaan Jumalan valtakunnan siunatuita ijankaikkisuushedelmiä...
Eikös ole ihanaa kun sellaiset kuin minä ja Jukkekin, nuo verisesti
riitelevät kurjat, voimme niin syvästä alennustilasta kohota Jumalan
lasten kunniaan. Oi suurta armoa Jumalan.»

Hanna ei kysellyt enää mitään, jäi vaan miettimään, mistähän Antti on
saanut tuon uuden mielen, ja joku kyynel aina silloin tällöin vierähti
kasvoille. Kysyi hän viimein: »Eikö sinusta kuitenkin ole hyvin paha,
kun täytyy lähteä vankeuteen?»

»Hanna kulta, älä huolehdi», huudahti Antti, »minulle on vaan ilo
siitä. Se vankeus on liian pieni oppiraha sen suhteen, mitä minä olen
sen johdosta oppinut ja tullut käsittämään, se on ei vähemmän kuin
sieluni johtanut pimeydestä ihmeelliseen valkeuteen, synnin ja kuoleman
vallasta ijankaikkiseen elämään. Ilman tätä en vieläkään tuntisi
anteeksi antamuksen ihmeellistä voimaa.»

Hanna ei enää jatkanut kyselemistä, tuntui se hyvältä, kun Antti ei
enää sure vankeuteen menoa, mutta istui kuitenkin tyynenä ja ajatteli
miten mahtoi Antille olla mahdollista mennä Jukelta anteeksi pyytämään,
joka oikeastaan olisi pitänyt Juken tehdä.

Antti oli yhä niin iloinen, ettei voinut pysyä yhdessä kohti, niin
tahtoi Hannankin saada yhtä iloiseksi, tarttui Hannaan taas syliksi ja
iloisesti huudahti: »Oi äiti, kuin olen nyt onnellinen, minä suutelisin
vaikka kiveä tai kannon palasta ja halailisin tuota uunia tai metsän
puita, jos sinua ei olisi tässä. Ole sinäkin yhtä iloinen.»

Hanna ei siitä tullut iloisemmaksi, oli vaan herttainen ja melkein,
niinkuin kuiskaamalla sanoi: »Ei kukko käskien laula eikä märkä pala
tulessakaan.»

»Ai, ai, hyvä äiti, kun sanoit hyvästi», huudahti Antti, »ei märkä pala
tulessakaan. Se on aivan totta. Suossa makaava hako on synnin alle
myyty pelastumaton ihminen. Se ei voi palaa, ei voi iloita. Ja jospa
sen pinta joskus jonkun onnen paisteessa kuivaisikin siksi, että
joksikin hetkeksi tuprahtaisi ilon tapaiseen ilmituleen, niin se ei
mitenkään voi olla niin syvää, palavaa ja puhdasta kuin vanhurskauden
auringon lämmittämässä sydämmessä syttynyt Jumalan armotulen sytyttämä
ilo. Sillä vanhurskauttamattoman ihmisen ilo -- olkoon se kuinka
raikasta ja viatonta tahaan -- tuottaa jälkeensä kahta suuremman surun,
jota vastaan vanhurskautetun ilo puhdistaa sydammen kaikesta surusta ja
surun tuottamista sairauksista, siten valmistaakseen sitä taivasta
varten, kuten Jesus sanoo vuorisaarnassaan: Iloitkaat ja riemuitkaat,
sillä teidän palkkanne on suuri taivaissa.»

Hannan mielestä tuntui tämä vaan somalta, muuta ei hän siitä
käsittänyt. Kummalliselta se vaan kuului, kun hän ei koskaan ollut isän
suusta tällaista kuullut, ainoastaan vaan isänmaallisia olivat hänen
innostuspuheensa ennen olleet.

Kun Hanna ei ilostunut Antin ilosta, niin heitti hän viimein, otti
raamattunsa, katseli siitä näkisikö jonkun lauseen joka sopisi Hannalle
lukea. Mutta mieli oli niin irtanaisella sijalla, ettei silmät
vakauneet yhteenkään lauseeseen, jotta sen olisi voinut ajatusalta
lukea, niin heitti sen pöydälleen, kohosi lattialle kävelemään ja
hymyilevä loiste kasvoissaan rupesi laulamaan: »Ma etsein kauvan
päästäksein, myrskyn alta suojahan, vaan Jesus vasta rinnallein tuotti
turvan rauhaisan.

»Niin, Jesus ompi kallio, Hän vahvistaa ja Hän virvoittaa, miss' on
erämaa. Jesus ompi kallio tään erämaan, on vahva turva myrskyssä.

»Oi kiitos kun ma kuollutkaan turvatonna myrskyyn en, Hän ennätti mun
nostamaan kalliolle autuuden, niin Jesus ompi kallio tään erämaan, on
turva myrskyssä.»

Hanna istui yhä tyynenä sängyn päällä selkä kenossa, hän vaan istui ja
hymyillen katseli Anttia ja somalle se vaan tuntui, kun Antin ei ollut
koskaan kuullut tällaisia lauluja laulavan kuin ainoastaan Kalevalasta
Väinämöisen virsiä ja muita isänmaallisia kansakoululauluja.

Antti olisi tahtonut päästä Hannan kanssa puhelemiseen, vaan ei tiennyt
Hannan nykyistä äänetöntä mieltä, mistä puhuminen päästäisi hänen
kielensä irti. Istui keinutuoliinsa ja katseli taivaalle täysinäistä
kuuta, katseli synkkää pilveä kuun alla ja sen pimittämää taivaan
rantaa ja lausui: »Oi, kuinka synkkä on luonto kuin pilvi peittää
taivaan valon. Mutta monta kertaa synkempi on se sielu, josta taivaan
valo on kokonaan poissa. Aurinko on pimennyt ja kuu ei anna valoansa.
Synnin pimeys peittää maan. Eipä kumma jos tällaisessa pimeydessä
eksytään... Oi kiitos, että Jumala on sanansa antanut meille
valkeudeksi. Alussa oli sana ja se sana oli Jumalan tykönä ja Jumala
oli se sana. Tämä oli alussa Jumalan tykönä. Hänessä oli elämä ja elämä
oli ihmisten valkeus ja se valkeus pimeydessä paistaa, jota ei pimeys
käsittänyt... Tuo kuu tuolla taivaan avaruudessa saa valonsa
auringosta, mutta hän ei pidä sitä itse, hän valistaa sillä meitä yön
pimeydessä. Samoin Jumalan sanassa on valo kotosin Isästä,
iankaikkisuusauringosta, niin se valistaa meitä, vaikkapa itseään
aurinkoa emme näekään kuin ainoastaan uskonsilmillä.»

Hanna ei tarttunut tähän puheesen eikä vähäpätöisimmistä asioista Antti
nyt saattanut puhua, niin jäi tyynenä istumaan.



XXXVIII.

Antti ja Jukke sopivat.


Kului viikkoa kaksi. Tällä ajalla hän ei Jukkea nähnyt, mutta nyt kulki
Antti mutkaista polkutietä metsäisellä taipaleella ja laulella
lurkutteli erästä hengellistä laulua, kun Jukke äkkiarvaamatta tien
mutkassa metsän suojasta pallahti vastaan. Antti samassa ojenti kätensä
Jukkea kohti ja iloisesti huudahti: »No terve mieheen.»

Antin iloiset ja hämmästyttävän loistavat katseet tyrmistyttivät
Jukkea, ettei huomannutkaan evätä kättään antamasta Antille, vaan
työnti kuin ainakin vastaan ja huomasi vasta sitten kun Antti puristi
käden käteensä ja ystävällisesti uudisti: »No terve, terve, nyt sinä
Jukke hyvä. Ethän nyt ole enää vihassa vai mitä arvelet?»

Jukke punastui eikä viitsinyt katsella Anttia silmiin, koetti tekeytyä
kolkoksi ja mutisi jotakin sanoakseen, mutta ei mitään kokonaista sanaa
tullut. Yhä pahemmalta rupesi vaan tuntumaan, kun hän antautui
ollenkaan tekemisiin Antin kanssa ja lähti vetäytymään pois.

»Elä nyt kiirehdi, puhellaan vielä», muistutti herttaisesti Antti. »Elä
luule minua kiusaavasi sillä, ettet anna minulle anteeksi. Olen sinulle
tunnustanut rikokseni ja Jumala on rakkaan poikansa Jesuksen tähden
antanut minulle anteeksi, joten se ei minua enää paina enkä sentähden
puhu, vaan puhun sääliessäni sinua, joka tuon pienen seikan tähden
pysyt pimeyden orjuudessa, että sinun tähtesi on Kristus hukkaan
kuollut. Jota vastaan, jos sinä suullasi tunnustat sen mitä nytkin
sydämmesi todistaa, niin vapaudut orjuudestasi ja iankaikkisen elämän
valo pääsee heijastamaan sieluusi, jossa valossa sitten tulet tarkemmin
näkemään itsesi mikä olet».

Tarttui sitten Juken käteen ja silmiin ystävällisesti katsoen sanoi:
»Eikös todellakin tunnu oikealta suullasi tunnustaminen, että annat
minulle anteeksi.»

Jukke rupesi jotakin mutisemaan, mutta ennenkuin kerkesi mitään sanoa,
livahti suusta hänen huomaamattaan murahtava sana: »Annatkos sinä?»

»Hyvä Jukke», huudahti Antti. »Aikoja sitten olen jo antanut sinulle
anteeksi ja sen tähden voin olla nytkin näin iloinen ja onnellinen.»

Jukke joutui aivan ymmälle eikä tajunnut mitä sanoisi, niin rupesi
vetämään--kättään Antin kädestä irti ja vetäytymään lähteäkseen pois,
niin Antti ei tahtonut enää estää, puistalti vaan Juken kättä ja
virkkoi: »No hyvästi nyt eläkä tahdo potkia tutkainta vastaan... Käyn
heti kotonasi.» Silloin päästi käden irti ja lähtivät kävelemään toinen
toisaalle päin. Miellyttävä kuva jäi Jukesta Antin mieleen, kun lähti
kävelemään metsän varjoista tietään ja alotti laulunsa siitä mihin
äsken katkesi.

Huomenillalla kotiin palattuaan muisti Antti, että oli aikonut heti
käydä Juken luona, mutta ei ollut mitä saada asian nimeksi. Hetken
mietittyään havahtui ja itsekseen virkkoi: »Eläs vielä», otti yhden
uusimmista raamatuistaan, kirjoitti sen kansilehteen Juken nimen ja
raamatunlauseen: »Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi
hänen ainoan poikansa, että jokainen kuin uskoo hänen päällensä, ei
pidä hukkuman mutta ijankaikkisen elämän saaman.» (Joh. 3:16). Tämän
raamattunsa vei hän nyt Jukelle, tarjosi sen jo tervehtiessään Juken
käteen ja sanoi: »Toin tämän sinulle, kun tiesin että sinulla ei tätä
ole.»

Jukkea hävetti, oli oikein vaikea olla eikä käsittänyt, mitä tämä on,
otti kuitenkin verkalleen raamatun käteensä ja murahti: »Mitäpä hänestä
sinä! Milläpä minä tämän maksanen.»

»Enhän minä sitä ole sinun maksettavaksesi tuonut. Toin sen vaan
luettavaksesi», vastasi Antti tyynesti.

Jukke ei jatkanut puhetta, istahti vaan huoneensa lasin poskeen,
katseli ensin ulkoa ympäriinsä sen mustia koristettuja kansia ja
kirjavia päitä, sitten aukasi ja kansilehdessä näki punaisella
kirjoitusmusteella kirjoitetuksi nimensä. Sitten rupesi lukea
jatustamaan sitä siihen kirjoitettua raamatunlausetta, sitä lukiessa
alkoivat kasvot ikäänkuin sulaa jähmetystilastaan ja kun sai sen
lauseen luetuksi, niin hymyillen katseli sitä kirjaa ja tunsi halun
jotakin sanoa kiitokseksi sen kirjan antamisesta. Vaan ei hän sitä
kuitenkaan viitsinyt, katseli vaan kirjaa ja aukoili sitä sieltä ja
täältä, mutta ei hän siitä mitään nähnyt. Tuntui vaan että Antille
pitäisi jotakin sanoa, mutta mitä sanoisi, sitä ei löytänyt kun ei
Anttikaan mitään alottanut, istui vaan tyynenä. Viimein Jukke rykäsi
kuivan rykäyksen ja matalasti virkkoi: »No milloin sinulla on se tuomio
suoritettava?»

»Ei mahtane olla kaukana», sanoi Antti suusta sanaa katkaisten.

»No tahtoisitko sinä sitten, että minä puollustaisin sinua siinä
vankeusasiassa?» jatkoi Jukke hieman lupaavalla äänellä ja vilkasi
Anttiin mitä tämä siihen vaikuttaa.

»En mitään, en mitään minä tahdo sinulta siihen asiaan», vastasi Antti
iloisesti.

»Vaan enköhän minä jotakin voisi siihen tehdä? lisäsi yhä Jukke
tarjoilevalla äänellä.

»Et mitään sinä voi valmiille tuomiolle», lisäsi Antti. »Etkä sinä
tarvitse voida, se on syystä sepälle palkka. Se on suurin lievitys
sille tuomiolle, että annat minulle anteeksi ja nurkumatta ja karsasta
mieltä pitämättä kannat repaleisen korvanlehtesi pelättävänä muistona
entiseltä pahoin eletyltä ajalta.»

»Eihän se ollut yksinään sinun syysi», murahti Jukke nurpeasti. Aikoi
vielä jatkaa, mutta mieli murtui ja silmän nurkkiin herahti kyyneleet,
niin jätti sanansa siihen, oli katselevinaan raamattua, mutta ei hän
siitä mitään nähnyt.

»Vaikkapa niinkin», lisäsi Antti. »Mutta ainoastaan anteeksi antamuksen
pyhä voide voi sen parantaa aivan kivuttomaksi, ettei se aina silloin
tällöin synnyttäisi pahaa tunnetta, muu ei siinä tepsi.»

Jukke tunsi halun yhäkin tehdä Antille hyvää, niin keskeytti Antin
puheen virkkamalla: »Mutta enköhän minä kuitenkin koeta saada puretuksi
sitä tuomiota? Onhan se meidän kahden asia.»

»No, hyvä Jukke, elä vaivaa itseäsi», keskeytti Antti ja kun tunsi,
että Jukke ei nyt muusta tahtoisi puhua kuin siitä vankeusasiasta, niin
tarjosi hyvästiksi kättä ja ystävällisesti lausui: »Toivon näkeväni
sinut anteeksi antaneena.»

»Kyllä», virkkoi Jukke ja häpeästä punastuen ojenti kätensä Antille. Se
Antin hyvä tahto häntä niin hävetti.

Tuo Juken tarjous auttamaan vankeusasiassa oli Antin mielestä varma
todistus, että Jukke on hänelle antanut anteeksi ja sitten lopettanut
kartuttamasta itseensä sellaista vihaa, joka aikojen kuluessa voisi
puhjeta hyvinkin kamalaksi koston työksi. Tuntui Antin mielestä kuin
ympäri kiertävä, kiljuva jalopeura olisi voitettu kun Juken viha oli
lepytetty. Nyt koti vasta sai kodin arvon, jommoista hän ei koskaan
uskonut tapaavansa.

Hanna tuli Juken ja Antin sopimisesta niin hyvilleen, ettei hän
tahtonut voida hallita itseään. Kaiket päivät näkyi hän hymyilevänä
keveästi kopperehtavan askareissaan ja silloin tällöin aina
lähestyessään Anttia kavahti Antin kaulaan ja loistavin silmin
huudahti: »Et usko, isä, kuin minulla on lysti olla kun Juken kanssa ei
tarvitse enää riidellä.» Silloin Antti hauskasti hymyillen taputti
Hannaa kasvoille, siten näyttääkseen, että se on hyvä hänestäkin.



XXXIX.

Antti menee vankeuteen.


Luvattu vapaavuosi oli nyt kulunut loppuun. Ja virallisesti ilmotettiin
Antille, että vaaditaan suorittamaan rangaistustaan Suvannon kaupungin
vankilassa. Samalla ilmoitettiin, että jos ei menisi mielellään, niin
vietäisiin kruunun mahdilla.

Antti valitsi nyt paremmaksi mennä itse, kuin antautua kruunun kynsiin
ja pyysi nimismieheltä matkapassin.

Kello yhdeksän aikaan aamupäivällä oli vankien varsinainen vastaanotto
ja irti laskenta-aika.

Antti pani kellonsa juuri yhteen kaupungin yleisen kellon kanssa, josta
näki milloin se aika on sisällä. Mutta meni kuitenkin jo paljoa
aikaisemmin vankilan läheisyyteen näkemään sitä ulkoakin päin.

Mutta ulkoa katsellen siinä ei ollut mitään erityistä silmään pystyvää.
Korkea puinen, ruskeaksi maalattu, kattopäällinen valliaita ympäröi
laitosta, että asumuksia sen yli ei näkynyt ei harjaakaan eikä
sisältäkään kuulunut yhtään elonmerkkiä, tuntui kylmältä kuin jäinen
hauta.

Laitosta ympäröi kahdelta sivulta juuresta karsittu mäntymetsä, jonka
juuressa oli viistoon kohoava, sammalsekainen käpyinen tanner.

Mutta laitoksen toisia sivuja ympäröi louhinen kallion kieluinen,
metsätön tasanko, jonka yli yhdeltä sivulta noin parin kiven heiton
päästä näkyi kaupungin mustat katot ruskeine valkeasaumaisine
tiilipiippuineen.

Toiselta sivulta yli sen karun vietteen näkyi noin tuhannen askeleen
päästä laakson pohjalta kainona hiipivä, pienoinen Ilveslampi. Ja sen
takana kannaksen yli vaan näkyi niemiensä ympärillä kaitaisena
luikerteleva Palojärvi, jonka vaalean sinertävän pinnan metsäiset
niemet peittivät toisin paikoin, että näkyi se vaan muodottomana
kätköönsä pyrkivänä kaistaleena.

Valliaidan tumman sinertäväksi maalatun korkean portin kohdalla oli
sammalkattoinen paasikivi. Siihen tuuheitten mäntyjen kattamalle
kosteasammaleiselle kivelle istui nyt Antti odottamaan määrättyä tunnin
lyömää ja katseli kaupungin yli näkyvän korkean metsän latvoilta
hiljalleen kohoilevaa aamuruskoista syyskuun aurinkoa, jota yön
viimeinen hämärä häveten pakeni laakson syvimpiin sopukoihin, mutta
haihtui sieltäkin heti tietämättömään tyhjyyteen. Katseli kaupungin
piipuista verkalleen kohoovia, harmaita savuja, katseli laakson
pohjalla tyynesti hymyilevää Ilveslampea ja tuolla kauvempana
suippukärkisinä kaistaleina kaukaisuuteen urkenevaa Palojärveä. Katseli
hän pohjoiselle taivaalle myrskyä ennustavia tuulen kynsien
monihaaraisia, vaaleanharmaita haitaleita.

Näitä kaikkia hän katseli, mutta ei hän mitään niistä nähnyt. Mieli oli
syvennyksissä elämän olleisiin päiviin, niitten myrskyisiin vaiheisiin,
joissa kaikissa näkyi kaikkivaltiaan Jumalan ihmeellinen johto ja jotka
liittyneinä toisiinsa taluttivat elämän halki kuni askeltietä aina
nykyiseen kohtaloon asti.

Mutta kello oli nyt juuri yhdeksän.

Antin tyynesti totiset kasvot hieman värähtivät, mutta hyppäsi
seisalleen, kaivoi povitaskustaan esille nimismiehen antaman paperin.
Se neljäksi taitettu paperiarkki kädessään siirtyi Antti valliaidan
portille. Soitti ovikelloa. Ei kuulunut hiiskaustakaan enempi kuin
haudasta. Soitti kovemmin ja rupesi odottamaan.

Silloin alkoi kuulua likeneviä voimakkaita askelia. Lukko karahti, ovi
aukeni ja ovelle ilmestyi keskikokoinen, keski-ikäinen, pieniviiksinen
mies, punapontaisine lakkineen, jonka jäykistä kasvoista voi selvästi
lukea, että hän on vankilan johtaja.

Oven auettua astui Antti reippaasti sisään. Mutta vankilan johtaja
seisoi virallisesti takakeikkana ja ennenkun painoi oven kiinikään
tummilla silmillään katsoi pystyvästi Anttiin ja kysyi:

»Mikä on asia?»

Antti ei puhunut mitään, ojenti vaan sen paperin hänen käteensä
ja seisoi tyynenä katsellen vaan vankilan johtajan virallista,
laajapäälakista, punapontaista, sinertävää lakkia, sen
keltareunuksista, virallisesti pitkää, harmahtavaa päällysnuttua
ja hankasten päälle leimattuja ankkurin kuvia.

Mutta vankilan johtaja luki nimismiehen virkasinetillä leimatusta
paperista hienokäsialaisen, tiheän kirjoituksen ja hieman päätään
nyökäyttäen lausui:

»Jahaa. Neljä kuukautta kahleetonta vankeutta.»

Silloin painoi kiinni raskaan oven, että koko valliaita kumahti vastaan
kolkosti ontelon kumahduksen.

Parin kertaa pyörähti avain lukossa ja pakenevat kahden miehen
karskavat askeleet kuuluivat vankilan pihan someroiselta käytävältä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kahleeton vanki - Elämäkerrallinen kuvaus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.