Title: Uotilan isäntä - Rikosjuttu Suomesta
Author: Nervander, Emil, 1840-1914
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Uotilan isäntä - Rikosjuttu Suomesta" ***


UOTILAN ISÄNTÄ

RIKOSJUTTU SUOMESTA


E. Nervander


Suomennos


Ensimmäisen kerran julkaissut
K. E. Holm 1870.
Digitalisoitu vuonna 1906
ilmestyneestä toisesta painoksesta.



ESIPUHE TOISEEN PAINOKSEEN.


_Tähän kertomukseen on aiheen antanut eräs synkkä tapahtuma, joka
tapahtui kuudettakymmentä vuotta sitten Etelä-Suomessa ja jonka
pääpiirteet sittemmin tämän kirjan tekijälle suullisesti esitettiin.
Kertomus syntyi ruotsiksi, mutta julkaistiin ensiksi suomeksi v. 1869,
joihin aikoihin salanimenä käytin unkarinkielistä sanaa: *Emlékyl*, joka
suomeksi merkitsee: muistoksi._

_Suomennoksen toimitti hyväntahtoisesti eräs ystäväni. Sen tunnustivat
meidän silloiset parhaimmat kielentuntijamme kuuluvaksi etevimpien
teosten joukkoon, mitkä silloisella suomenkielen kehityskannalla voitiin
aikaansaada. Kielen puhtaus, sujuvuus ja rikkaus hankkivat tälle
pienelle kertomukselle sen kunnian, että sitä ruvettiin käyttämään
suomenkielen opinnoissa Unkarin pääkaupungin yliopistossa. -- "Uotilan
isännän" osaksi on tullut sekin etu, että Kansanvalistusseura v. 1883
suositti sitä maamme kansankirjastoihin sopivana luettavana
otettavaksi._

_Tästä jo aikoja sitten loppuun myydystä kertomuksesta ilmestyy nyt uusi
painos, jonka kieliasua ensimäisen painoksen suomentaja on korjaillut
suomenkielen nykyisen kehityskannan vaatimusten mukaan. Minun
velvollisuuteni on nyt julkilausua sulimman kiitokseni tälle nuoruuteni
ystävälle, joka, suomentamalla "Uotilan isännän" sekä "Honkain tarinat"
nimiset kuvaelmani, oli ensimäinen "sillanrakentaja", joka minun saattoi
suomenkielisen kirjallisuuden alueelle._

      *_E. Nervander._*



I.

Uotilan isäntäväki.


Uotilaksi nimitetään erästä yksinäistä taloa lähellä valta-maantietä
kaukana ylämaassa. Entisinä aikoina talo oli ollut herraskartanona,
mutta kertomuksemme aikana eli joku kymmenkunta vuotta takaperin sitä
hallitsi muuan sangen varakas ja arvossa pidetty talonpoika.

Maantien puolelta tuota vanhanaikaista, punaiseksi maalattua,
kahdenkertaista rakennusta ympäröitsi tiheät, ei kuitenkaan järin
korkeat männyt ja kuuset, joitten välitse oli suora maantielle
johdattava tie laitettu. Tällä taholla olivat pirtin ikkunat, sekä
moniaat aitat, jotka seisoivat ruohokentän ympärillä päärakennuksen
edustalla. Vastaisella puolella oli tarharakennukset ja niiden alla
talon avarat vainiot, joidenka takaa havumetsä kohosi synkkänä ja
jylhänä. Tämän metsän halki kävi tie Uotilasta muutamille taloon
kuuluville salopelloille, jotka olivat puolen peninkulman päässä siitä.

Nykyinen isäntäväki käytti ainoastaan alikertaa. Ylikerta oli aivan
tyhjänä. Autiolta ja hiljaiselta tuntui usein suuressa talossa, sillä
paitsi palkollisia siinä ei ollut monta asukasta. Uotilan isäntä,
kolmekymmen-vuotias Lauri, oli perinyt talon isältänsä, joka kuoli kun
poika vastikään oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Joku vuosi myöhemmin
kuoli häneltä äitikin, jonka tähden Lauri päätti hankkia suurelle
talolle vireän ja toimeliaan emännän. Vähän aikaa sen jälkeen toi hän
talonpojantyttären naapuripitäjästä vaimoksensa Uotilaan.

Tässä olivat he nyt eläneet kahdeksan vuotta hiljaa ja rauhaisesti. Niin
kuin usein tapahtuu, eivät hekään olleet avioliittoon ruvenneet
keskinäisestä rakkaudesta, vaan ulkonaisten ja satunnaisten asianhaarain
vaikutuksesta. Mutta kun olivat tottuneet joka päivä olemaan yhdessä,
kun aina täytyi jakaa toistensa huolet, myötä- ja vastoinkäymiset, kun
arvossa pitivät toistensa oikeimmiten hyvää ja rehellistä luonnetta,
olivat he hyvin pian likeisesti yhdistyneet toisiinsa, ja hellä ja
ystävällinen väli oli heidän kesken syntynyt.

Emäntä, nyt kuusikolmatta-vuotias Leena oli alati työssä, osottaen
palkollisille reipasta esimerkkiä. Ensimäisenä aamusilla ja viimeisenä
iltasilla askaroitsi hän tuvassa, ja häntä pidettiinkin sen vuoksi
syystä pitäjässä perheen-emännän esikuvana. Hänen karjansa oli
parhaimmassa kunnossa. Ei pappilakaan lähettänyt niin kiiltäviä ja
uhkeita lehmiä laitumelle kuin ne olivat, jotka joka aamu sorkottelivat
Uotilan kujaa, ja tasaisempia kankaita sai etsiä kaukaa, kuin ne olivat,
joita valkaistiin tämän kelpo talon nurmilla. Ahkerasta työstä oli hän
tosin jotenkin aikaisin vanhentunut, ja mitä vähän kauneutta luonto oli
hänelle nuoruudessa suonut, se oli jo aikaa kadonnut. Sen sijaan oli
astunut tyven, vaikka vähän kylmäkiskoinen ja jäykkä ilme, joka ei
koskaan jättänyt yksivakaisia kasvoja.

Kun näki hänen ja Laurin rinnatusten, kun he sunnuntaisin pyhävaatteissa
ja komeissa kiesissään ajoivat kirkkoon, olisi luullut Lauria Leenan
pojaksi, niin hilpeältä ja nuorelta näytti hän. Isän eläessä Lauri ei
ollut suuresti huolinut työnteosta, vaan enimmiten noudattanut iloista
mieltänsä ja seudun nuorison kanssa huvitellut, kun vain niin sovistui.
Hän kävi rikkaan miehen pojasta, ja kauniiseen ja pulskaan poikaan oli
moni pitäjän tytöistä luonut lempeitä silmäyksiä, kun hän teikaroitsi
kirkonmäellä tai otti osaa kylän tanssihuvituksiin. Lauri puoleltaan ei
näyttänyt suosivan toista enemmän kuin toistakaan, vaan laski rohkeasti
leikkiänsä kaikkien kauniitten neitosten kanssa, ja kun hän viimein
aikoi naimiseen, valitsi hän omaksensa naapuripitäjästä tytön, jota
tuskin kukaan oli huomannut, eikä suinkaan erittäin kaunista. Tämä oli
kyllä ensi alussa saattanut Uotilan uudelle emännälle vähän
pitäjäläisten nurjuutta, mutta kateus unohtui pian, ja kaikki yhtyivät
kiittämään hänen vilpasta ja kunnollista olentoansa. Vaan Lauri oli
isänsä kuoltua suuresti muuttunut. Näytti kuin hänestä olisi toinen
ihminen tullut, kun tiesi että hänen yksin tuli vastata talon hoidosta.
Yhtäkkiä loppui häneltä sen tähden juoksu kylissä, ja emännän taloon
hankittuansa kääntyi hän koko luonnoltansa niin totiseksi ja vakavaksi,
ettei sitä olisi hänestä uskonutkaan, kun otti huomioon hänen
nuoruutensa.

Ne, jotka tarkemmin tunsivat Uotilan isäntäväen, puhuivatkin paljon
siitä, kuinka nämä sopivat hyvin toinen toiselleen, ja pitäjän
herrasväetkin arvelivat heitä kaikin puolin onnelliseksi ja
ymmärtäväiseksi pariskunnaksi.

Kuitenkin yhtä kaivattiin varakkaassa talossa ja isoissa huoneissa. Ei
mikään lapsi leikitellyt ihanalla kedolla rakennuksen edessä, ei mitään
iloista naurua kuulunut kujalta, eikä mikään kehto ollut tuvassa
liikkunut. Lauri ajattelikin tätä usein ikävillä mielin, kun muisti,
ettei hän saisi jättää huolekkaasti hoidettua taloansa ja muita runsaita
varojansa pojalle, vaan kaukaisille ja ahnaille sukulaisille.
Yksinäisillä hetkillä tämä ajatus raskaana taakkana painoi nuoren miehen
mieltä, mutta vaimollensa hän ei milloinkaan surujaan ilmoittanut. Jos
vaimo olisi hänelle perillisen lahjoittanut, niin ei olisi mitään
puuttunut hänen rauhallisessa ja hiljaisessa koti-elämässään.

Pyhäinmiesten aika oli käsissä, ja palvelusväki hankki muuttoa. Syystyöt
olivat viikoksi tauonneet, ja ainoastaan talon jokapäiväisiä askareita
toimitettiin. Uotilastakin muutti osa palkollisia, mutta nekin, jotka
jäivät taloon, olivat vanhan tavan mukaan saaneet joutoviikon. Sitä
enemmän työtä oli siis isäntäväki saanut itsellensä. Vähitellen oli uusi
palvelusväki tullut taloon, ja kaikki alkoi asettua entiselle
kannalleen. Isäntä määräsi puoleltansa uusille rengeille heidän
ulkotyönsä, ja emäntä koetti totuttaa uusia piikojansa talon
askareisiin. Kun isäntäväki jäi kahden kesken, oli emännän tapa sanoa
Laurille mitä hän arveli uusien palkollistensa kelvollisuudesta.

Näiden vastatulleitten joukossa oli eräs nuori tyttö emännän
kotipitäjästä, yhdeksäntoista-vuotias Liisa, jonka vanhempia, jotka
olivat köyhää torpanväkeä, Leena kauan oli tuntenut kunnollisiksi ja
ahkeriksi ihmisiksi. Sen tähden olikin emäntä, koska nyt niin sopi,
antanut puhutella Liisaa tulemaan hänen palvelukseensa Uotilaan. Liisa
oli iloinen ja kaunis tyttö, aina valmis leikinlaskuun ja sukkela
vastauksiin, ja työ häneltä kulki ripeämmin ja sievemmin kuin muilta
piioilta. Hän saavuttikin ensi hetkeltä alkaen emännän suosion, ja se,
joka tarkasti piti silmällä Uotilan jokapäiväistä menoa, olisi kenties
huomannut, että ikään kuin uusi ja hupaisempi elämä oli alkanut
ykstotisessa ja hiljaisessa talossa siitä ajasta asti kun nuori
punaposkinen Liisa sinne muutti.

Emäntä havaitsi pian, että hän huoletta voi jättää osan toimistansa
tälle nuorelle tytölle, ja sai nyt useammin kuin ennen istua tuvassa
rukkinsa äärellä taikka kamarissa kangaspuissaan.

Isännälle hän silloin usein lausui tyytyväisyytensä uuteen
palvelijaansa. Hän jutteli isännälle Liisan köyhästä, mutta siivosta
kodista ja hänen ahkerista vanhemmistaan. Lauri poltteli silloin
piippuansa ja loi vain silloin tällöin jonkun silmäyksen Liisaan, kun
tämä notkeasti astuskeli pihan poikki, täytettyjä kiuluja kantaen.
Välistä hän kuunteli Liisan iloista, heleää ääntä, kun Liisa laski
pilapuheitansa yhdelle talon uusista rengeistä, nuorelle Hartulle, joka
näytti häntä erinomaisella mielihyvällä katselevan. Mutta mitä ikänänsä
isäntä näki taikka kuuli, ja mitä hyvänsä hän näissä tiloissa aatteli,
ei hän mitään virkkanut, nyykäytti vain päätänsä emännälle, kun tämä
kehui uutta palvelijaansa, köyhää ja kaunista Liisaa.



II.

Nuorten rakkaus.


Aika kului nyt tavallisissa syystöissä. Rengit harjoittivat ulkotöitä,
vetäen pelloille lantaa talon tanhualta. Piiat kehräsivät lankaa
kudottavia kankaita varten.

Näin olivat Liisa ja Harttu hyvin harvoin yhdessä. He kohtasivat toinen
toistansa vain iltasilla ja aterian aikoina, jolloin monta iloista
kompasanaa tokaistiin Liisalle siitä suosiosta, jolla hänen usein
nähtiin kohtelevan hilpeää Harttua.

Liisa oli kyllä sukkela niihin vastaamaan, mutta eipä hän näyttänyt
juuri valjuin silmin katselevan sitä, että Harttu kuuli kuinka häntä
tällä ujosteltiin. Kun he joskus olivat kahden kesken, poisti hän taas
naurullansa pojalta sen luulon, että hän pitäisi hänestä enemmän kuin
muistakaan rengeistä.

Emännän mielestä oli tuo puhe, jota pöydässä lasketeltiin, vain liedon
nuorison tavallista leikkiä, ja Lauri istui ääneti pöydän päässä eikä
näyttänyt kuulevan nuorten leikillistä lörpötystä.

Eräänä aamuna, kun uudet palkolliset olivat lähes kuukauden olleet
Uotilassa, alkoi työ kuin ainakin. Yöllä oli lunta satanut vähäisen, ja
pakkanen oli jotenkin kova aamupuhteella.

Lauri oli mennyt katselemaan riihtänsä, joka oli vähän matkaa talosta
maantielle päin, mikä vei myllykylään.

Vanhemmat rengit olivat jo täyttäneet kuormansa ja lähteneet tanhualta.
Harttu, joka viimeiseksi oli tullut taloon, oli viimeinen työssäkin ja
jäi vähäksi aikaa yksin pihalle. Mutta pian oli hänenkin kuormansa
täytetty, ja kun oli pannut kintaat käteensä ajoi hän hiljaa kujasta
myöten, heleällä äänellä laulellen erästä renkutusta, jota siihen aikaan
niillä seuduin hyvin suosittiin ja jossa kerrotaan pojasta, joka kosi
yhtä tyttöä ja kutsui hänet hyvään ja varakkaaseen taloonsa.

Hän pääsi maantielle, jonka vieressä tuo Uotilan eteinen havumetsä oli,
laulaessaan seuraavat värssyt:

      Kylä on täynnä
      Tyttöjä, neitoja vaan.
      Yks niistä onkin
      Kuin kaunihin ruusu.

      Kun mä sen näen,
      Sykkii mun sydämein.
      Tän' iltana jo
      Taas kylähän lähden.

      Kun minä sitten
      Kultani armahan nään,
      Niin hältä heti
      Näin kysyä mielin:

Kun tähän kohtaan renkutustansa oli ehtinyt, herkesi hän yht'äkkiä
laulamasta, nykäisi vähäisen ohjaksista ja hoputti laiskaa hevostansa,
joka juuri oli poikkeemaisillaan sille tielle, joka metsän halki oli
raivattu taloon.

Siinä seisoi Liisa, jonka emäntä oli lähettänyt jollekin asialle vähän
enemmän kuin peninkulman päässä olevaan myllykylään.

Naurusuin odotti hän Hartun tuloa ja kysyi:

"No, mitäshän Harttu poika mielisikään kysyä häneltä?"

Harttu ajoi vain eteenpäin ja sanoi vähän ajan päästä, vakavasti
katsellen tyttöä, joka astuskeli hänen takanansa, muutama askele
hänestä.

"Ei mitään."

"No miksikäs niin? Harttu ei varmaankaan uskalla kysyä", vastasi Liisa
pilkaten.

"Ei hän juuri pelkää", sanoi Harttu ja katseli tyttöä miehuullisesti,
antaen hevosen astua hiljemmin, jotta hän tulisi Liisan rinnalle. "Ei
hän pelkää", toisti hän, "mutta hän ei tarjoa tytölle mitä hänellä ei
ole."

"Kyllä se niin on", sanoi Liisa totisemmin kuin ennen. "Parempi on
rikkaus kuin köyhyys", lisäsi hän iloisemmin, vetäytyen tiepuolessa
olevan pehmeän lumen tähden likemmäs rekeä, joka kulki ajetuissa
jäljissä.

Naurusuin katseli Harttu tuota kaunista tyttöä ja sanoi:

"Mutta köyhän miehen sopii käskeä tyttönsä ajamaan, ettei hänen tarvitse
kävellä." Sen sanottuansa, seisahdutti hän hevosen hetkeksi, Liisa nousi
rekeen ja istui Hartun viereen kuorman yli levitetylle niinimatolle.
Harttu läiskähytti hevosta ohjaksilla ja reki luisti sukkelaa menoansa,
Hartun toistamiseen laulellessa:

      Kylä on täynnä
      Tyttöjä, neitoja vaan.
      Yks niistä onkin
      Kuin kaunihin ruusu.

Ja tällä kertaa lauloi hän laulunsa loppuun asti.

Kun hän nyt alkoi laulun uudestaan, ajoivat he juuri riihen ohitse,
jossa Lauri oli. Ovi oli longallaan, ja Laurin tarkka korva oli tuon
kirkkaan aamun hiljaisuudessa kuullut hyvän osan korkealla äänellä
lausuttua puhetta.

Vaivuttuansa tavallista syvempiin ajatuksiin, sanoi hän itsekseen:

"Kylläpä hän kutsuisi tuon tytön Uotilaan, jos talo olisi hänen omansa."

Lauri katseli oven ra'osta kuinka Harttu ja Liisa aika vauhtia ajoivat
eteenpäin, Hartun yhä lauluansa laulellessa, ja kuinka hän avatulla
veräjällä, joka vei pellolle, seisahdutti hevosen. Siinä nousi Liisa
re'estä ja jatkoi matkaansa myllykylään päin, mutta Harttu ajoi
kuormansa lumen peittämälle pellolle.

Kun ei Liisaa enää näkynyt, läksi Lauri riihestä ja alkoi astua
vastakkaista suuntaa kirkonkylään päin, joka oli jotenkin kaukana. Hän
meni sinne neuvottelemaan erään talollisen kanssa muutamista yhteisistä
ja sekavista asioista. Siellä viipyi hän hämärään asti ja palasi sen
tähden vasta myöhemmin illalla Uotilaan.



III.

Emännän sairaus


Kotimatkalla kirkosta oli Hartun ja Liisan aamuinen puhe johtunut
isännälle mieleen, ja paljon ajatteli hän, kuinka onnellisia nuoret
kuitenkin ovat, vaikka ei heillä olekaan mitään maallista omaisuutta.
Sitten tuli hän myös ajatelleeksi, kuinka tyhjältä ja kolkolta hänen oma
iso talonsa usein kyllä tuntui hänestä. Vielä autiommalta ja
halvemmaltahan se oli tuntuva hänen vanhoilla päivillään, kun ei enää
ollut hänellä voimia tehdä työtä.

Ensimäistä kertaa tunsi hän tyytymättömyyttä osaansa ja melkeinpä
tylyyttä vaimoaan kohtaan, ja raskaalla mielellä tuli hän vihdoin
Uotilan taloon.

Kun hän astui tupaan, liikkuivat kaikki siellä tavallista hiljaisemmin
ja varovammin.

Hän koputti lumen jaloistansa ja pani pois lakin luotansa.

Kun hän sitten katsahti ympärilleen lieden ja leimuavien päreitten
tulesta huonosti valaistuun tupaan, ei hän voinut nähdä emäntää.
Pöydälle oli jo kuitenkin kannettu iltaruoka ja lieden ääressä seisoi jo
Liisa huuruvaa puuroa padasta vatiin ajamaisillaan.

Oli kuin olisi outo ajatus nyt äkkiä noussut isännän päähän, ja liedestä
kääntyneenä kysäsi hän masennetulla äänellä eräältä palvelijaltansa,
missä emäntä oli.

Toimeliaasti astui silloin esille vanha Kaisa, joka oli ollut
neljäkymmentä vuotta talossa, ja laihoja kuihtuneita käsivarsiansa
silitellen kertoi hän kielevästi, kuinka alati hilpeä ja terve emäntä
vähäistä ennen lounasta äkisti oli alkanut valittaa huonoa vointia,
josta hänen pian täytyi vaipua vuoteelle. Sitten oli kova kuume hänet
vallannut ja pannut hourailemaan. Houraillessaan oli emäntä usein
kysynyt isäntää. Kun ei häntä kuulunut, sanoi emäntä hänen kuolleen.
Sanoi että nyt oli toimitettava isot pidot, mutta että häneltä itseltään
siihen voimia puuttui. Tahtoi että hänen vanhempansa kutsuttaisiin
hautajaisiin, ja kun muistutettiin, että molemmat jo olivat kuolleet,
sanoi hän, että hän itsekin oli kuollut, arvellen, kenhän nyt Uotilan
emännäksi. -- Talolaiset olivat kyllä ehdittäneet hänelle kylvyn ja
vieneet sairaan emännän saunaan, parannusta siitä kuitenkaan
ilmaantumatta. Illempana oli emäntä nukkunut ja nukkui nyt levotonta
unta. Jumala yksin tiesi, oliko tämä tauti elämäksi vai kuolemaksi,
sillä niin ankarasti oli se emäntään iskenyt. Liisa oli nyt Kaisan
käskystä ja heti myllykylästä palattuaan ryhtynyt emännyyteen.

Kaisan laveasti kertoillessa emännän taudista, kuunteli Lauri, kuten
näytti, tarkasti joka sanaa muijan suusta, vaan todellisesti oli hän
niistä vain ymmärtänyt sen, että emäntä oli hyvin sairas ja suuri muutos
Uotilan oloissa ehkä oli tapahtuva.

Kun Kaisa oli kertomuksensa lopettanut, otti isäntä pari kertaa
miettiväisesti otsaansa ja meni sitten katsomaan vaimoansa, joka
levottomassa unessa viskahtelihe vuoteellansa.

Se runsas puna, jonka kuume oli ajanut emännän poskille, sai hänet
terveeltä näyttämään; hän ei ollut moneen vuoteen ollut niin nuoren
näköinen, kuin nyt. Lauri seisoi hetken katsellen häntä, ja muisteli nyt
kuinka vaimonsa aina oli ollut hänelle hyvä ja avulias ja uskollisesti
hoitanut isoa taloutta. Ystävällisillä tunteilla häntä kohtaan palasi
Lauri siis tupaan.

Hänen tullessansa kantoi Liisa juuri puurovatia pöydälle, ja kaikki
istahtivat iltaselle.

Lauri söi kauan, mutta ei näyttänyt ruoka hänelle oikein maistuvan,
vaikk'ei hän sitä tahtonut näyttää. Hän ei myöskään ottanut osaa muiden
puheeseen, jotka kertoilivat mitä onnettomuuksia he elämässään olivat
saaneet kärsiä, eikä ollut heissä yhtään, jolla ei jotakin kerrottavaa.

Tänä yönä ei tahtonut uni ummistaa Laurin silmiä. Hänestä tuntui kuin
olisi emännällä ollut jostakin häntä nuhdella, mutta mitä se oli, siitä
ei hän päässyt perille. Hän ajatteli koko sitä aikaa, jona olivat
eläneet yhdessä aina siitä, kun hänet Uotilaan toi ja tähän hetkeen
saakka. Tiesihän aina olleensa hyvä, malttava häntä kohtaan ja Leenan
uskolliseksi ja toimevaksi vaimoksi. Kuinka ajattelikin, eivät voineet
ajatuksensa muodostua syytökseksi häntä itseänsä vastaan. Jos vaimonsa
nyt kuolisi, kyllä antaisi hän hänelle anteeksi mitä häntä vastaan ehkä
oli rikkonut, sillä eihän sitä paljo ollut.

Vihdoin nukkui hän.

Unet ovat usein niiden ajatusten lapsia, jotka päivällä tahdomme sulkea
sydämeemme. Ehdottomasti esiintyvät ne yöllä ivaillen ja kummallisina
sielumme silmälle. Semmoisiako kuvia päivän ajatuksista olivat ne, jotka
tänä yönä Laurin sielulle esiintyivät?

Hän näki unissaan vaimonsa kuolleena ja tuli nyt muun hautajaisväen
kanssa pois hänen haudaltansa. Tullessa Uotilan pihaan, kuului sieltä
soittoa vienosti kajahtelevan. Huoneen rappusilla seisoivatkin pitäjän
tunnetut pelimannit, ja ne menivät häntä vastaan ja heidän kanssaan
hänen oma vaimonsa, jonka hän äsken oli luullut haudanneensa. Hän oli
morsiuspuvussaan, tarttui hänen käteensä, ja nyt menivät he papin eteen,
joka uudelleen luki heille vihkimissanat.

Mutta etäällä suuressa salissa luuli Lauri näkevänsä kuinka Liisa seisoi
itkien, vaikka ei sitä voinut nähdä muut, kuin hän. Hän ei enää
kuunnellut papin sanoja, vaan katseli tuota itkevätä tyttöä, ihmetellen
minkä vuoksi hän itki. Kuta kauemmin hän katseli, sitä raskaammaksi kävi
hänen oma rintansa ja oli kuin olisi hänkin ollut itkeä.

Vihdoin hävisi tyttö hänestä yhä etemmäs, väliin hiljaa huutaen isäntää.

Silloin heräsi Lauri.

Aamukoitteen vienossa valossa näki hän todellakin Liisan vuoteensa
vieressä. Hän oli hänet herättänyt.

Äkisti kavahti Lauri tilaltansa ja kysyi vielä melkein unen horroksissa:

"Onko hän kuollut?"

Liisa ei kuullut hänen sanojansa, vaan sanoi hiljalleen:

"Emäntä tahtoo teitä puhutella", jonka jälkeen hän meni pois.

Lauri astui siihen kamariin, jossa emäntä makasi.

Hän oli aamupuolella yötä herännyt unestansa ja herättänyt Liisan, joka
makasi hänen luonansa, ja kysynyt isäntää. Hän näytti olevan päästään
aivan selvä, vaikka muuten hyvin heikko.

Kun Lauri istahti vuoteen laidalle, sanoi Leena vienolla äänellä
hänelle, että Jumala luultavasti oli lähettänyt hänelle kovan taudin,
koska hän niin äkkiä oli käynyt niin heikoksi ja voimattomaksi. Kauan
tullee hän olemaan kykenemätön emännyyttä pitämään. Paljon oli hän
tahtonut lähestyviin joulupyhiin varustaa, mutta se täytyi muiden nyt
toimittaa. Ja kun hänellä nyt oli terveempi hetki, tahtoi hän määrätä
Liisan hoitamaan taloutta hänen sairautensa ajaksi. Hän sanoi kuinka se
ja se oli tehtävä talon tavan mukaan.

Lauri istui äänetönnä ja vakaana, ja kuunteli tarkasti emännän sanoja.
Hänkin katsoi soveliaaksi, että Liisa sai talon emännyyden huostaansa,
ja oli mielissään, että emäntä itse niin sääsi. Emännän vaiettua, lupasi
isäntä, että kaikissa oli meneteltävä niinkuin hän tahtoi.

Pitkän puhumisen perästä oli emäntä väsynyt ja pyysi nyt isäntää hänelle
pyhästä raamatusta lukemaan.

Lauri otti kirjan esille, istuutui vähän etemmäs Leenasta ikkunan
viereen, josta hämärä valo yhä enemmin vaaleten tuli, ja luki selvällä,
vakaalla äänellänsä Luukkaan evankeliumin viidennentoista luvun, joka
kertoo tuhlaaja-pojasta.

Kauan ennen kuin Lauri lopetti lukemisensa oli kuume taas yltyvällä
voimalla vallannut emännän, joka ummistunein silmin makasi tilallansa.

Vaan Lauri ei sitä huomannut. Mitä pitemmältä hän luki pipliaa, sitä
enemmin teki hänen alkuansa hellä, hurskas sielunsa hänet itsensä
tuhlaajapojan kaltaiseksi, ja kuten tämä katuen palasi isänsä kotiin,
niin olisi hänkin tahtonut pyytää emännältä pahat ajatuksensa anteeksi.

Lukemisen vielä kestäessä oli Liisa tullut kamariin. Ääneti istahti hän
ja kuunteli mitä isäntä luki. Oli kuin ei olisi Lauri huomannut hänen
läsnä-oloansa, vaan hänen äänensä muuttui kuitenkin ja hänen ajatuksensa
näyttivät etenevän kauas tuosta hurskaasta vertauksesta, jota hän luki.

Kun hän oli lopettanut ja pannut pois piplian, katseli hän Liisaa, joka
vielä istui siinä sormet ristissä. Hän ei vielä milloinkaan ollut
Laurista niin kauniille näyttänyt kuin nyt, kun hän vielä ikäänkuin
kuunteli noita vaienneita sanoja.

Liisa loi silmänsä isäntään, jonka kanssa hän ei ennen ollut puhellut
monta sanaa, ja sanoi huolestuneena: "Voi, jos emäntä nyt kuolee!"

Lauri katsahti vaimoonsa ja alkoi sitten kertoa Liisalle kaikki, minkä
emäntä oli määrännyt. Liisa sai siitä paljon miettimistä, kuinka saisi
kaikki niin tehdyksi, kuin emäntä sen tahtoi.

Kohta sen jälkeen meni hän askareillensa tupaan, jättäen kamarin oven
auki, että kuulisi, tarvitsisiko sairas hänen apuansa.

Laurikin läksi ulos katsomaan renkien töitä. Vaan kauan ei hän viipynyt
poissa ennen kuin jälleen tuli tupaan, jossa kävi korjailemaan isoa ja
kallista nuottaa, mikä syyskalastuksessa oli rikkunut.

Tässä työssä oli hän sitten kauan tuvassa.

Monta sanaa ei hän kuitenkaan puhunut Liisalle, joka ahkerasti
askaroitsi talon monissa töissä. Ei rohjennut hänkään puhua monta tuolle
yhä harvapuheiselle, vakaalle isännälle; väliin kyseli hän kumminkin
talon tapoja, kun joku uusi työ oli tehtävä. Silloin vastasi Lauri
hänelle aina leppeästi ja tavattoman hiljaisella äänellä, juuri kuin
olisi hän tahtonut että Liisa vain kuulisi hänen äänensä.

Mutta vaikka hän ei Liisaa paljon puhutellut, katseli hän kuitenkin
useasti nuorta tyttöä, kun ei tämä sitä huomannut.

Ja kuta enemmän hän katseli ja oppi häntä tuntemaan, sitä selvemmin hän
älysi, että tyttö oli hänelle sangen rakas, ja ettei hän häntä koskaan
voisi unhottaa. Lauri ei ollut ketään koskaan rakastanut, ei silloinkaan
kun nuorena poikana oli tepastellut seudun nuorten ja iloisain neitosten
kanssa. Hän nai, kuten sanottu, vain hankkiakseen talollensa emännän
äitinsä kuoltua. Vaikka vaimonsa ei kauan voinut olla rakastumatta
nuoreen, komeaan mieheensä, ei sallinut kuitenkaan hänen nöyrä, kaino
luontonsa hänen lähetä miestänsä suuremmalla rakkaudella, kuin mitä hän
huomasi Laurilla olevan häneen.

Lujasti ja vastustamattomasti valtasi nyt rakkauden tunteet Laurin, kun
hän miehuutensa täydessä voimassa kohtasi naisen, jonka koko olento
tunkeusi hänen sydämeensä.

Uhkaavana seisoi kyllä uskollisen vaimonsa kuva hänen omantuntonsa
edessä, mutta kun hän Liisan näki tai kuuli hänen puhuvan, vaikeni nuo
nuhtelevat äänet hänen sydämessään heti ja pakenivat hetkeksi hänen
sielunsa pohjalle. Vaan siellä asuivat ne kuitenkin vaiti ja heikkoina,
kuin kaipaavat muistot viattomista lapsista, jotka heidän äitinsä
murhasi juuri kun he olivat syntyneet Jumalan kauniiseen maailmaan,
mitkä muistot sitten elävät tämän äidin sydämessä kunnes hauta sen
peittää. Niin eivät nämä Laurin tunteet itsessään olleet syntisiä, sillä
sydämellinen rakkaus on aina pyhä, vaan syntisiksi tulivat ne, kun hän
niiden tähden unhotti kunniansa ja sen uskollisuuden, jonka hän oli
vaimollensa luvannut. Silloin oli rakkaus myrkytetty, ja se sulo ja
hurskaus, jonka syttynyt rakkauden liekki antaa ihmiselle, oli hänessä
pakolainen, väliin ivaileva, väliin itkevä hänen sielunsa autuutonta
tilaa. Emmehän voi estää lintuja lentämästä päämme ylitse, vaan hyvin
kyllä pysähtymästä luoksemme ja pesimästä luonamme.

Emännän tauti oli kovinta laatua. Kauan oli hän elämän ja kuoleman
vaiheilla. Lääkäriä ei saatu, vaikkapa Uotilasta oli lähetetty sellaista
hakemaan, ja vain ne luottamattomat lääkkeet, jotka pappilasta
suosiollisesti tarjottiin kunnioitetulle emännälle, olivat hänelle
saatavissa. Vihdoin sai kuitenkin hänen voimakas luontonsa taudista
voiton, ja hän parantui, vaikka vähitellen.

Kun Lauri huomasi, että emäntä jäi henkiin, joutui hän raskaille ja
synkille mielin, ja selvemmin käsitti hän sen pahan synnin, jota hän
sydämessään kantoi eikä voinut siitä poistaa.

Vaikka emäntä vielä joulupyhinäkin oli vuoteen omana, tahtoi hän
kuitenkin, että tätä maamiehen iloisinta ja huolista vapainta aikaa
vietettäisiin Uotilassa kuin ennenkin. Ruokaa ja juomia oli runsaasti,
ja nuoret huvittelivat iloisesti keskenänsä.

Hartulla, joka viime aikoina vain harvoin oli saanut sydämellisemmin
puhua Liisan kanssa, oli siihen nyt usein tilaisuutta. Liisa näytti
olevan hyvin iloissaan hyvän emäntänsä parantumisesta ja siitä, että
emäntä oli tyytyväinen siihen tapaan, jolla taloutta oli hoidettu hänen
sairaana ollessaan. Hän oli sen tähden joulupyhinä jos mahdollista
iloisempi ja leikkisämpi kuin mitä hän ensin taloon tultuansa oli ollut,
ja alati kuului naurua ja leikkipuheita kun Liisa ja Harttu joutuivat
yhteen.

Silloin läksi Lauri useimmiten emännän huoneeseen. Siellä hän ei paljoa
puhunut, vaan heittihe tavallisesti vuoteelle, ikäänkuin olisi aikonut
nukkua.

Kun väki pyhänä läksi kirkkoon, ajoi Liisa ja toinen talon tytöistä
yhdessä. Harttu istui heidän sylissänsä, ajaen. Hän ylpeili siitä
kunniasta, jota nuo kaunokaiset hänelle osottivat.

Mutta yksin ajoi isäntä koreassa korjassaan kirkkoon, joka sytytettyjen
kynttiläin valaisemana säteili kaukaa.

Siellä koetti hän rukoilla, mutta sydän oli vaiti eikä hänelle niitä
oikeita sanoja sanonut, joita vailla rukous, kuin siivetön enkeli, ei
koskaan kohoa taivaaseen. Sovitusta hän ei löytänyt siellä.

Uuden vuoden tultua pääsi emäntä taas jalkeille; naapurien kesken
puhuttiin silloin usein kuinka hartaasti Lauri varmaankin olisi
murehtinut, jos emäntänsä olisi muuttanut Tuonelan tuville, sillä niin
kauan kuin emäntä sairasteli olihan tuskin ainoatakaan kertaa lähtenyt
talosta; niin hellä oli hän emännällensä.



IV.

Leikkuu-aika.


Kun nyt emäntä taas oli ruvennut talouttansa hoitamaan, näytti elämä
Uotilassa kaikissa kohdin asettuneen entisilleen. Syytä oli kyllä uskoa
että näin oli laita.

Isäntä, joka taas ja kenties ahkerammin kuin koskaan ennen johti tuon
suuren talon ulkotöitä, oli kodissansa ääneti ja umpimielinen kuin
ainakin, mutta hänen käytöksessään emäntää kohtaan ei milloinkaan
huomattu vähintäkään tylyyttä. Yhdessä he neuvottelivat talon asioista
ja jakoivat keskenänsä ne huolet ja ilot, jotka vaihteleva aika toi
Uotilan tuville.

Sen vain olisi tarkempi silmä kuin emännän voinut huomata muutokseksi
isännän oloissa, että hän nyt, kun hän työstä oli vapaa, useammin kuin
ennen otti raamattunsa hyllyltä ja luki siitä ääneti itsekseen.
Niinikään oli hänen nyt tapa joka sunnuntai-aamu hoputtaa emäntäänsä
valmistautumaan kirkkomatkalle. Kirkossa istui hän penkissään
järkähtämättä saarnastuoliin katsellen ja tarkasti papin sanoja
kuunnellen tai virsikirjastaan lukien. Ja kun virret veisattiin, lauloi
Laurikin, eipä kuitenkaan niin kuin ennen, jolloin hänen voimakas
äänensä rauhallisna ja heleänä ikäänkuin johti seurakunnan monisävelisiä
ja vapisevia ääniä -- nyt kuului Laurin ääni heikommalta ja vähän
epäselvästi. Oli kuin hän olisi pelännyt, että oma äänensä liiankin
selvästi ilmoittaisi Jumalalle kuinka hänen sydämensä oli laita.

Ja tähän sydämeen juurtui päivä päivältä yhä syvemmäs kamala ajatus,
joka uhkasi vihdoin vallita hänet kokonaan. Yön unettomina hetkinä ja
useinpa keskellä päivän vaivaloista työtäkin mietiskeli hän:
milloinkahan se päivä viimeinkin ennättää, jolloin emäntä kuolee.

Olihan emännän kova sairaus Lauria totuttanut hänen kuolemaansa
odottamaan. Nyt oli kuin ei hän enää olisi voinut jättää tätä ajatusta.
joka monimuotoisena lähestyi häntä, vuodattaen hänen sieluunsa, hänen
oman kurjuutensa ja heikkoutensa katkeria tunteita. Tätä tietäen ja
tuntien hän taika-uskoisella hurskaudella ahkeroitsi käydä kirkossa ja
tahtoi Jumalaa rukoilemalla saada syntiset ajatuksensa anteeksi. Mutta
näitä ajatuksia hän kuitenkin rakasti, eikä niitä oikein katunutkaan, ja
kun hän pitkällisistä rukouksista palasi työhönsä, kantoi hän aina kuin
ennenkin noita vanhoja ajatuksia sydämessään, päivä päivältä yhä
syvemmin siihen juurtuneina.

Kun nyt kevät oli ohitse, oleskeltiin yhä harvemmin huoneissa, ja
kiireiset ulkotyöt vaativat useimmiten, että kaikki palkolliset ottivat
niihin osaa. Emännän täytyi sen tähden usein luopua Liisasta, pellolla
tehtävää työtä varten.

Siellä oli usein tapa jakaa työ niin, että Liisa ja Harttu joutuivat
työskentelemään yhdessä. Isäntä sitä tuskin huomasi, kenties sen tähden,
että ahkera työ hetkeksi poisti osan niitä ajatuksia, joita hän
mielessään kantoi, kenties senkin tähden, että hän tosiaan oli liian
ylpeä köyhää renkiä pelätäkseen. Kyllähän Lauri tiesi, että hän itsekin
oli nuori ja yhtä pulska kuin Harttu. Ja olihan hänen tietäminen, että
köyhä tyttö pitäisi enemmän hänen varakkaasta talostansa kuin Hartun
tyhjistä kourista. Mutta mitäs arvoa tällä kaikella oli Liisalle ja
isännälle niin kauan kuin emäntä eli? Vaimo parka, vielä hyvin nuori,
vain kaksikymmentä ja pari vuotta, ja hän oli kuitenkin oman miehensä
mielestä jo elänyt liiaksi. Lauri vihasi tuota yhä karttuvaa punaa
vaimonsa kasvoilla, jotka äsken, kärsityn kovan taudin perästä, olivat
sangen vaaleat ja laihat, ja joskus, kun nuo pahat ajatukset olivat
hänessä liian suuren vallan saaneet, oli hän tahtonut jättää koko talon
ja seudun, mitkä joka päivä muistuttivat häntä hänen sydämensä
rauhattomuudesta.

Tulivat nyt kesän kiireiset työt, ensin heinänteko ja viimein
rukiinleikkuu. Silloin oli isäntäväkikin niityillä ja pelloilla. Tuo
hupaisa ja yhteinen työ houkutteli nuoria sekä vanhoja leikillisiin
puheisiin. Eri saroilla kilpailivat kirjaviin vaatteisiin puetut joukot
toistensa kanssa, mikähän sarka ensiksi joutuisi leikatuksi, ja
useimmiten tapahtui, että siellä, missä Harttu ja Liisa leikata
häärivät, ensiksi saatiin tehtävä tehdyksi. Silloin kävi väki pellon
pientarelle istumaan, ja kun siinä levättiin ja odoteltiin, että muutkin
valmistuisivat uusilla saroilla kilpailua jatkamaan, oli poikien tapa
kerskailla ripeistä ja kauniista tytöistä, jotka olivat auttaneet heitä
kilpatyössä voittamaan. Vanhat kiittivät ahkerimpia ja kokivat heidän
voimastansa ja uutteruudestaan päättää, niistäkö vastaisuudessa
pariskunta syntyisi. Silloinpa aina kuultiin Harttua ja Liisaa yhdessä
mainittavan. Harttu yhtyi leikkiin, mutta Liisa nauroi vain ja otti
sirppinsä, taas työhön ruvetakseen. Kuulihan Laurikin tuon puheen, ja
hän hymyili kummallista hymyä, jota ei itsekään voinut oikein selittää.

Ruistalkoon loputtua oli Uotilan väki vanhan tavan mukaan käskenyt
pelimannit taloon, ja pitkälle pimeään elokuun yöhön tanssia
tepisteltiin tuvassa ja huviteltiin täydestä sydämestä.

Kerran kun tanssi juuri oli parhaillansa, lähti Lauri ulos pihalle ja
astui vitkastellen sen poikki sitä tietä kohden, joka suurelle
maantielle johdatti. Etsikö hän ketään, jota ei tuvassa ollut, vai eikö,
sitä ei voitu tietää.

Näin kävellessään yön hiljaisuudessa, kuuli hän pian vain kaukaa
tanssivain töminää tuvassa ja viulujen kimeitä ääniä, mutta lähellä
taloa olevasta avonaisesta vajasta kuuli hän selvästi kahden ihmisen
äänen, jotka hiljaa puhuivat keskenänsä.

Lauri seisahtui äkkiä, sillä toisen ääni oli hänelle hyvin tuttu. Se oli
vieno naisääni. Se oli Liisan ääni. Kuka toinen oli, ei Lauri äänestä
voinut päättää; sen hän vain kuuli, että se oli miehen ääni. Mutta
selvästi kuuli hän mitä vajassa puhuttiin, kun siinä rauhatonna seisoi
kuunnellen.

Ne, jotka siellä keskenään puhuivat, näyttivät istuvan vähän matkaa
toisistaan, sillä he puhuivat aivan selvästi, vaikka kaiketi koettivat
hiljentää ääntänsä.

Niihin sanoihin, jotka Liisa oli lausunut kun Lauri ensin kuuli hänen
äänensä, vastasi toinen, hetken ääneti oltuansa: "Kyllähän se niin on,
ettei meillä kummallakaan ole mitään, ja puutetta ja kurjuutta siitä
syntyisi, jos nyt joutuisimme yhteen."

"Niin, kyllä se on parasta, ettemme nyt asiaa ajattele", vastasi Liisa
tyynesti.

Taas vallitsi äänettömyys. Sitten kuului toinen ääni jatkavan:

"Kenties joku rikkaampi poika tulee ja kutsuu sinut luoksensa."

"Kyllähän se on mahdollista", vastasi Liisa, ikäänkuin tuntien oman
arvonsa, mutta salainen suru värähteli hänen äänessänsä.

"Niin, se kyllä saattaa tapahtua -- ja silloin pääset sinä omaan
valtaasi", sanoi toinen vitkaan.

"Hyvä on köyhän tytön, jolla ei mitään maailmassa ole, tulla omaan
valtaansa ja päästä palelemasta", vastasi Liisa.

Sen jälkeen oli hyvän aikaa aivan hiljaa vajassa. Laurikin oli vaiti,
eikä uskaltanut hengähtääkään. Vihdoin sanoi toinen, joka sanan
pontevasti lausuen, mutta ikäänkuin hän olisi tahtonut panna sanoihin
jonkinlaista leikillistä mieltä:

"Jos mulla vain olisi rahaa, kyllä sinut silloin ottaisin."

"Sen kyllä uskon", sanoi Liisa vakavasti, "ja hyvä se olisi. Mutta
Jumala ei sitä salli."

Nyt puhe taas keskeytyi. Kuului vain kuinka tupakkapiipusta muutamat
savut vedettiin ja sitä sitte pari kertaa hiljaa ja vakaasti koputettiin
pölkyn päähän. Hetken kuluttua sanoi Liisa:

"Tuletkos nyt tanssimaan?"

"Tulen", vastasi toinen.

Lauri vetäytyi nyt hiljaa vajan taakse. Kaksi henkeä lähti vajasta ja
astui käsityksin pihan poikki. Kun ovi valaistuun tupaan avattiin, näki
Lauri selvästi ovesta lähtevässä kynttilänvalossa, että, niinkuin hän
heti oli arvannutkin, toinen tupaan astuvista oli Harttu, jonka hän
ylpeästä astunnasta jo silloin, kun tuo mies Liisan seurassa kävi pihan
poikki, oli luullut tuntevansa.

Kun Lauri vähän ajan päästä tuli tupaan, näki hän, että Harttu ja Liisa
vielä tanssivat toistensa kanssa, mutta hän käänsi pois silmänsä heidän
puoleltaan ja rupesi korkealla äänellä puhuttelemaan vanhuksia ja laski,
ollen kovin iloinen olevinansa, leikkiä muiden tanssivain tyttöjen
kanssa. Sellaisena ei häntä oltu nähty siitä ajoin kun hän nai, ja sen
tähden hymyilivät vanhukset ja kiittivät emännän väkevää juomaa ja sitä
iloa, jonka oiva olut oli tuottanut isännälle ja kaikille vieraille
Uotilan reimassa talkoossa.

Mutta Lauri näki illempana, kuinka ei ainoastaan Harttu, vaan muutamat
nuoret ja varakkaat talonpojatkin, joita tanssi oli Uotilaan
houkutellut, loistavin silmin katselivat kaunista Liisaa. Usein, kun hän
kävi heidän ohitse, kuuli hän Liisan nimeä mainittavan ja näki kuinka
milloin mikäkin tanssi hänen kanssaan. Ja Liisa nauroi ja laski leikkiä.
Mutta Hartun luo meni hän itsestään ja vei hänet kerallansa tanssimaan.
Lauri laski vain leikkiä, niinkuin pihalta tupaan tultuansa, ja milt'ei
ylimielisesti pakinoitsi hän useamman tytön kanssa, sill'aikaa kun
tanssin meluisa ilo vallitsi tuvassa ja emäntä kanteli kuohuvaa
oluttaan, kunnes pelimannit väsyneinä viimeisen kerran viulujansa
vinguttelivat ja tanssijat lähtivät tuvasta, kauan vielä pihalla
jutellen.

Koko yön, sekä tuon hälisevän melun kestäessä että sitä seuraavassa
syvässä hiljaisuudessa, soivat Laurin korvissa sanat: "Mutta Jumala ei
sitä salli", samat sanat, jotka hän oli kuullut Liisan lausuvan ja jotka
miltei lumoavalla voimalla olivat iskeneet hänen rauhattomaan
sydämeensä, antaen hänen aaltoileville ajatuksilleen ikäänkuin tukevan
ankkurisijan. Pimeydestä, joka silloin vallitsi tuvassa, hiipivät nämä
sanat hänen vuoteellensa, sirkkujen kimeä laulu niitä toisteli, ja
tuuli, joka kaukaa kuului havumetsässä tohisevan, lennätti ne tuvan
ikkunoille ja sitte ulos ympäristöön. Hän vaipui puolinukuksiin, ja nyt
näytti hänestä kuin olisi hän kirkossa ollut ja koko seurakunta laulanut
samoja sanoja, jotka kuuluivat kuin riemuitseva jouluvirsi, kynttiläin
messinkikruunuissa ja penkeillä rauhattomasti liekutellen tuulen
viimassa, ja laulajain henki näytti kuin sumu nousevan kylmässä
kirkossa, jonka ulkopuolella äksyjen hevosten kuultiin hirnuvan, kun
ovet avattiin. Sitten nousi pappi saarnastuoliin ja kertoi vakavasti nuo
sanat, jonka tehtyänsä hän astui kuoriin ja luki ne juhlallisesti,
ruumista hautaessaan, jolloin seurakunta meluten nousi penkeissänsä
laulaen: Jumala ei sitä salli. Mutta Lauri hymyili unissaan, ja
ylimielisesti hymyili hän silloinkin kun hänestä viimein näytti kuin
pappi olisi kääntynyt vaseti häneen ja kauan ja tiukasti häneen
katsellen sanonut: Jumala ei sitä salli! Silloin sammuivat kynttilät, ja
Laurista näytti kuin hän taas olisi seisonut yön pimeydessä vajan takana
ja kuullut naisen itkevän vajassa; hän ei tietänyt oliko se emäntä vai
toinenko, mutta hän olisi kuitenkin mielellään tahtonut kysyä, miksi
nainen itki, kun hän oli iloinen, vaan hän ei löytänyt vajan ovea ja
hänen täytyi jäädä ulkopuolelle.

Näin ajeli rauhattomat unelmat nuoren isännän sydämessä, kun muut
tuvassa nukkuivat rauhaista ja sikeää unta talkoopäivän iloisesta ja
väsyttävästä työstä.



V.

Ristimäen metsässä.


Rukiinleikkuu oli nyt tehty. Tiheät kuhilaat seisoivat vainioilla, ja
muutamat riihet oli jo puitu. Toukovilja kellerti kaikkialla, ja sitäkin
oli jo ruvettu leikkaamaan.

Uotilassa oli tapa lopettaa leikkuu jollakin talon kaukaisemmista
pelloista. Niinkuin kertomuksemme alussa kerrottiin, kuului Uotilaan
muutamia salopeltoja, jotka olivat noin puolen peninkulman päässä
talosta. Ne olivat tänä vuonna kauralla, ja tavan mukaan oli nämä n. s.
Järvenpääpellot jätetty kauimmin leikkaamatta.

Isäntä oli ruistalkoon jälkeen saanut ikäänkuin rauhaa sydämeensä. Ei
niin että hän olisi tukahduttanut rakkautensa; päinvastoin oli se
innokkaampi nyt kuin koskaan ennen. Hänen rauhansa tuli siitä, että se
epävarma, salainen halu, joka tähän asti oli täyttänyt hänen sydämensä,
halu saada tuo nuori tyttö omaksensa, nyt oli muuttunut hänestä
kummalliseksi varmuudeksi siitä, että Jumala itse sitä salli ja oli
auttava häntä hänen toivonsa perille. Tämä oli vain sattuman vaikutusta.
Tyhjä, miltei miettimätön sana oli itävänä siemenenä pudonnut Laurin
sydämeen, jonka myötäiseen maaperään se juurtui. Se taimi, joka siitä
kasvoi, rehotti siellä, se kietoi oksiansa kaikkialle ja tukahdutti sen
rauhattomuudenkin, joka siellä oli vallinnut.

Ja tämä sana, ja se ajatus, joka siinä oli, oli kuitenkin niin outo
Laurin omalle sydämelle! Lauri tarttui siihen kuin hukkuvainen tarttuu
korteen, sen heikkoutta huomaamatta.

Kun isäntä nyt hiljaisuudessa katseli nuorta kaunista Liisaa, katseli
hän häntä sillä tyynellä, iloisella tunteella, että hän kerran oli
sanova Liisaa omaksensa. Ja samalla tunsi hän vaimoansa kohtaan, jolla
ei kaikesta tästä ollut haimiakaan, sitä hellyyttä, mikä on verrattava
siihen tunteeseen, jota usein vastoin tahtoammekin tunnemme erotessamme
jostakin paikasta, vaikkapa se meistä arvotonkin on. Eroaisihan Laurikin
hänestä. Leenan oli lähteminen pois antaakseen sijaa Laurin nuorelle
onnelle, joka ei voinut eikä saanut viihtyä tämän naisen nuhtelevain
silmäin varjossa.

Käytöksessäänkin osotti Lauri selittämätöntä, milloin suoraa, milloin
miltei arkaa ystävyyttä Leenaa kohtaan. Hän tosin ei katsonut Leenaan,
kun häntä puhutteli, mutta äänensä oli sula ja hellä, kuin heikkoa ja
kivuloista lasta puhutellessa. Uotilan yleensäkin tasainen ja rauhaisa
jokapäiväinen elämä ei koskaan ollut kulunut rauhallisemmin kuin juuri
tähän aikaan.

       *       *       *       *       *

Syksy oli alkanut hyvin sateisena, mikä suuresti viivytti leikkuutyön
loppua. Erittäin sateinen oli se päivä, jona isäntä oli määrännyt että
kaura oli leikattava Järvenpääpelloilla, ja sen tähden täytyikin lykätä
tämä työ vastaiseksi. Rajusti tulvaileva sade oli maantiehen kaivanut
vakojen tapaisia ojia ja veteen upottanut noromaat.

Erittäin hävitellen oli raju-ilma kulkenut sen maantien-osan yli, jota
Uotilan oli kunnossa pitäminen. Tätä tien-osaa oli yleensä vaikea pitää
voimassa, se kun, osaksi malkasiltaa myöten, kulki hyvin rämeisen ja
vetisen maan poikki.

Vähemmän osan tuota siltaa oli rankkasade ja vedentulva turmelleet, ja
se vaati pikaista korjaamista. Mädänneet puut olivat painuneet ja tie
oli sen tähden arveluttavalla tavalla laskeutunut.

Malkasillan korjaaminen ei tosin vaatinut kovin suuria työvoimia, mutta
tämä työ oli nyt varsin vaivoiksi, kun kaikki väki hyvin tarvittiin
salopelloilla, että tavan mukaan saataisiin yhdessä päivässä vilja
siellä leikatuksi.

Isäntä otti korjaus-työn tehtäväkseen.

Se päivä, joka tuota ankaraa sade-ilmaa seurasi, oli selkeä ja suloinen
syyspäivä. Sadepisarat kimaltelivat maassa, raitis tuuli lennätteli
keveitä hattaroita taivaalla.

Isäntä valmisti kaikki huomispäiväksi, jolloin leikkuu
Järvenpääpelloilla oikeastaan oli määrätty tapahtuvaksi. Väen piti
kuitenkin jo tänään iltapäivällä lähteä sinne, illalla aloittaakseen ja
seuraavana aamuna ani varhain jatkaakseen kiireistä työtä. Yö oli
vietettävä ladoissa tuolla harvaan asutussa salossa.

Osa eväästä piti heidän nyt jo ottaa myötänsä; seuraavana päivänä
iltapuolella oli emäntä itse tuleva sinne, tuoden ne juomat ja
herkkuruo'at, jotka tavan mukaan annettiin leikkuun päätettyä. Itse oli
Lauri jäävä kotiin turmeltunutta malkasiltaa korjaamaan. Näin oli
toimelias isäntäväki kaikki valmistanut.

Iltapäivällä läksi Lauri vähän syrjässä olevaan ja synkkään Ristimäen
metsään kaatamaan soveliaita puita malkasiltaa varten. Tästä metsästä
oli Uotilan torpparit kielletty kaatamasta metsää tarpeisiinsa. Vain
talo itse otti sieltä halkoja ja hirsiä.

Lauri ajoi vankkurissaan. Maantie ei pölynnyt eilisen sateen perästä,
jonka syvät jälet aluksi melkein yksinomaisesti vetivät isännän huomiota
puoleensa.

Hyvä matka eteenpäin poikkesi tie vasempaan. Se kaitainen, vähän ajettu
metsätie, joka nyt alkoi, kulki pitkin puoleksi hajonnutta aitaa, minkä
takana hoikkia ja heikkoja mäntyjä harvassa kasvoi jyrkällä
mäenrinteellä, jonka alanne ei näkynyt metsätieltä.

Oikealla puolella siitä rehotti tuuheat, korkeat ja synkät kuuset,
joiden alemmista, osaksi kuivettuneista oksista riippui pitkiä, harmaita
hakanoita. Maa kellahti ja loisti valkoiselta jäkälistä ja
suosammaleista. Rytöjä ja tähteitä puista, jotka oli kaadettu pärepuuta
varten, retkotteli kaikkialla maassa lahonneiden kantojen ja
sammaltuneitten kivien välillä.

Lauri tunsi hyvin tuota jylhää, vakavaa ja synkän ylevää metsää, ja
luonto ikäänkuin käski häntä vaipumaan sisimpiin ajatuksiin. Hän
ajatteli lemmittyä tyttöänsä, olivatko tämän ajatukset koskaan
rakkaudella kääntyneet häneen ja eikös Liisakin odotellut sitä hetkeä,
jolloin Lauri voisi kutsua hänet Uotilan emännäksi.

Näistä harhailevista ajatuksista heräsi hän kun hevonen oli poiketa
tieltä eräässä kohden, missä aita viime vuodelta asti oli ollut maassa,
sillä talvitie kirkkoon kulki siinä metsän läpi. Lauri hoputti taas
vanhaa hevostansa. Kahden oravan kuultiin mäiskivän petäjissä, joiden
notkuvilla oksilla ne ikäänkuin kiistellen toisiansa juoksuttivat.
Variksen rääkkyvä ääni kuului kaukaa, ja sitten oli taas hiljaa
metsässä; tuulen tasainen tohina havupuiden latvoissa vain ylensi
hiljaisuutta siellä.

Luonnon viaton rauha levitti sovinnollista syliänsä rauhattomalle
ihmissydämelle. Sen vakavuudessa leikitteli eräs ilon vivahdus, kun
yksittäiset päivän välkähdykset valaisivat kanervikon, joka oli täydessä
ihanuudessaan vaaleanpunaisine kukkasineen ja raittiilla vihreydellään.
Puolat punoittivat, kärpässienet hohtivat ja kaadetut, kuivettuneet
männyn ha'ot, jotka halkojen hakkuusta olivat jääneet, punertelivat
päivän paisteessa, kunnes näiden takana kulovalkean polttama maa levisi
kamalassa, synkässä, kolkossa muodossaan.

Kun nyt Lauri hiljaa ajoi eteenpäin, johtui mieleensä mitä pappi viime
pyhänä oli saarnassaan sanonut, ettei varpunenkaan putoa maahan, ellei
Jumala sitä salli, ja että kaikki mitä tapahtuu alkuansa on Jumalan
tahdosta lähtenyt. Eiköhän siis sama Jumala ollut tuonut tuota nuorta
tyttöä Uotilan rauhalliseen taloon? Kenties tahtoi Jumala sillä
ilmoittaa Laurille, että Lauri oli vannonut väärän valan, jota hän ei
voinut pitää, kun hän kerran lupasi rakastaa vaimoansa myötä- ja
vastoinkäymisessä. Olihan sama Jumala nyt opettanut hänelle mitä rakkaus
on ja kuinka rakkauden elämä aviopuolten kesken saattaa olla heille
runsaaksi siunaukseksi, kun päinvastoin kylmä mieli tuottaa surua ja
onnettomuutta. Eikös ollut Jumala juuri sen tähden kun oli ollut
lapsilla siunaamatta heidän avioliittoansa tuominnut heitä lähestymään
vanhuuden päiviä noiden yksinäisten honkain vertaisina, jotka
kuivettuvat ja jotka rajutuuli viimein kaataa sille hietanummelle, missä
ovat kasvaneet.

Tätä ajatellessaan oli hän joutunut syvälle metsään, joka nyt synkkänä
ja tiheänä kasvoi kummallakin puolen juuri tuon kapean ja mutkaisen tien
vieressä.

Oikealta tuli toinen tie hämärästä metsästä ja yhtyi siihen, jota Lauri
ajoi. Korkea ja tuuhea kuusi seisoi siinä, jossa nämät tiet yhtyivät
toisiinsa. Kuusesta lennähti kiivaasti rääkkyen muutamia variksia,
pelästyen sitä hälinää, jota vankkurin pyörät nostivat erämaassa.

Nämät tiet kulkivat yhdessä, kunnes toinen poikkesi metsään, vieden
hiekkakuoppaan, jossa nuoria kuusia ja mäntyjä nousi syvästä, joku
kymmenkunta vuotta takaperin jätetystä kuopasta.

Missä metsä oli tihein kohtasi avattu veräjä, ja tie kulki siitä aidan
toiselle puolelle.

Aitaa ei nyt enää näkynyt. Kaikki oli hiljaista ja kolkkoa. Vain nuo
suuremmaksi osaksi nurmettuneet raitiot todistivat, että ihmiskäsi oli
puuttunut luonnon ylevyyteen ja alkuperäiseen jylhyyteen.

Syyttömään sydämeen olisi tunkenut aavistus Jumalan korkeudesta ja
kaikkivallasta, nähdessä sitä sanomattoman juhlallista näkyä, jota tuo
ikivanha metsä tarjosi, kun tie suikerteli kuusten synkkäin tyvien
välitse ja tiheät vihreät havulatvat olivat sen holvilakena ja
hiljaisuus oli niin syvä ja rauhaisa. Lauri oli vaipunut hämärään
sydämeensä eikä huomannut mitä hänen ympärillänsä oli.

Joskus tie vähän aukeni ja pieni aho alkoi. Siinä oli lätäköitä, jotka
rankka sade oli tehnyt, ja sanajalkoja, joita syyshallat vähän olivat
näpistelleet, ruskeina kohosi kaikkialla maasta. Sitten metsä taas
miehen sulki synkkään varjoonsa.

Tie oli nyt vähitellen laskenut alas syvään laaksoon, jonka kummallakin
puolen kohosi kankaita, joilla kasvoi havumetsää. Täällä laaksossa kävi
tie vetiseksi ja tukalaksi kulkea, jonka tähden Laurin taas täytyi
tarkemmin pitää silmällä, kuinka hevonen astui tuota koleaa, kivistä
tietä.

Yht'äkkiä teki tie milt'ei ympyrän mutkan toista kangasviertä kohti,
jossa raitiot luikertelivat kivien lomitse ja vihdoin päättyivät
syvänteeseen, josta monta aikaa takaperin oli otettu hiekkaa ja jossa
nyt kasvoi varsin hyvä metsä.

Tähän pysähtyi Lauri, riisui hevosen valjaista ja pani sen rauhassa
syömään. Itse etsi hän malkasiltaan sopivia puita, jonka tehtyään hän
rupesi työhön.

Mutta tänä iltana kävi työ huonosti nuorelta isännältä. Hän kaasi kyllä,
rivakkaasti iskien kirveellänsä, puun toisensa perästä; mutta kun puut
alkoivat notkua ja horjua ja viimein omituisella huokaavalla äänellä
ryskyen putosivat maahan, seisahtui hän ja kuunteli tuota outoa ääntä
erämaassa, vieläpä kauan sen vaiettuakin.

Kun hän sitte karsi puut ja hakkasi tyvet tarpeellisen mitan mukaan,
keskeytti hän usein työnsä, istuutui kivelle ja vaipui syviin
ajatuksiin, kunnes jonkun linnun lentoon lehahtaminen tai se ryminä,
joka syntyi siitä, että joku kivi vieri hiekkakuoppaan, sai hänet taas
työhön ryhtymään.

Se oli pitkä ja raskas ilta Laurille, joka ei koskaan ollut osaansa niin
katkeraksi tuntenut, kuin tuolla synkässä salossa, missä hän vapaasti
sai vaipua ajatuksiinsa. Jos emännän, joka hänkin oli yksinänsä tuolla
hiljaisessa talossa, olisi ollut yhtä raskas, kyllähän Laurin olisi
käynyt häntä sääliksi. Mutta mitäpä Leena tiesi Laurin murheista ja
taisteluista ja mitäpä ne olisivatkaan huolestuttaneet tyyntä, aina
muuttumatonta emäntää, vaikka hän olisikin tietänyt niistä! Milloinkahan
koko tämä tuskallinen aika oli päättyvä koskei Jumala tahtonut kuulla
häntä, vaikka hän joka hetki oli Jumalaa rukoillut.

Lauri oli taas käynyt istumaan ja istui kauan kädet otsalla ja
kyynäspäät polviin nojaten. Ruskea, aaltoileva tukka valui käsille,
jotka peittivät hänen tavattoman valkoisen ja tasaisen otsansa, mikä
näytti olevan aiottu todellisen tunnonrauhan vallittavaksi. Huulensa
olivat tiukasti umpeen pinnistetyt. Koko hänen asentonsa osotti yhtä
paljon uskaliaisuutta kuin maltin puutetta.

Päivä oli jo aikoja mennyt maille. Tarpeellinen määrä puita oli jo
maassa hakattuna. Vähitellen levisi hämärä synkkäin honkien välille
kolkossa maisemassa.

Vihdoin nousi Lauri äkisti istualta, kun hän huomasi syysyön
saavuttavan, ja iski voimalla kirveensä lähellä olevaan puuhun, johon se
jäi seisomaan. Hän rupesi nyt vankkuriin kantamaan hakatuita malkapuita,
kotimatkalle valmistautuakseen.

Mutta siitä räjäyksestä, jonka tuo voimakas isku oli synnyttänyt,
lohkesi hyvin suuri kappale hiekkatöyrästä, jonka alusta syvältä oli
syöty, vierien alas ja vieden myötänsä muutamia hoikkia mäntyjä, jotka
melkein haudattiin hiekkaan ja someroon. Kauan sen jälkeen lohkeili
vielä vähempiä kappaleita töyräästä ja varisi suhisten kuopan pohjaan.
Oli kuin tämä hyvin tavallinen tapaus olisi herättänyt nukkuvaisen
ajatuksen Laurin sydämessä. Hän katseli ympärilleen. Hän näki, kuinka
ylempänä hänestä tuon syvän hiekkakuopan reunoja ympäröitsi honkien
riippuvat juuret, joidenka alle mustat varjot kuvautuivat. Siellä
kellerteli moni noista metsän ikivanhoista sankareista, jotka talven
myrskyt olivat kaataneet. Niiden kiertyneet juuret, ikäänkuin
kuolemantuskassa ollen, kohosivat haudastansa, missä kaikki näytti
olevan vihitty kuolemalle, joka ääneti ja kamalana joka vuosi vaati
uhriansa.

"Jos hän lepäisi noiden alla", virkahti Lauri hiljaa ja katseli kamalin
silmin uutta vieremää, "ei hän silloin enää olisi tielläni."

Silloin tuntui hänestä äkkiä niinkuin joku olisi seisonut hänen
takanansa kuusten välissä. Hän kuunteli. Hän kuuli ihmisen hengittävän
tuolla syysillan hämärässä. Aaveita pelkäävä tunne hiipi hänen
sydämeensä ja hän kääntyi äkisti.

Silloin painuivat oksat erillensä, hiljaa kahisten, ja emäntä seisoi
Laurin edessä, joka tällä hetkellä ei voinut torjua sydämestään tuota
kauhistuttavaa tunnetta, ettei se ollut elävä ihminen, joka näin
ilmestyi hänen eteensä.

"Mitäs täällä teet?" kysähti Lauri jyrkästi Leenalta, joka nyt seisoi
aivan hänen vieressään.

Emäntä pani huivinsa, joka hänellä oli ollut päässä, vankkuriin ja
rupesi heti tyynesti auttamaan Lauria malkapuita vankkuriin latoessa,
jota tehdessään hän tavallisella tasaisella äänellään sanoi:

"Kun lehmät jo aikoja olivat tulleet kotiin ja olin saanut karjatyöt
tehdyiksi, ja kun ei isäntää eikä hevostakaan näkynyt kotosalla, vaikkei
täällä olisi pitänyt olla monen tunnin työtä, tulin minä tänne
tiedustelemaan. Eihän koskaan tiedä kuinka käy". Sitte lisäsi hän, puuta
tarkasti kuormaan sovitellen, "ikävä tulikin minun ollessani yksin
suuressa talossa, kun kaikki työ oli lopetettu."

"Kyllä se täälläkin pian loppuu", vastasi isäntä hiljaa.

Isännältä kysymättä, miksi hän niin kauan oli viipynyt, kertoi emäntä,
Lauria yhä auttaen, kuinka väki hyvään aikaan miehissä oli lähtenyt
Järvenpäälle, jotenka siellä kyllä saataisiin kaikki leikatuksi
huomenna. Itse oli hän leiponut nuorta leipää ja valmistanut kaikki,
mitä hänen huomenna oli vietävä vä'elle. Paljon oli hän tänä iltana
saanut käsistänsä. Kun ei ketään elävää henkeä ollut Uotilassa näkynyt
siitä asti kun väki lähti, oli työ nopeaan joutunut.

Emännän tätä kertoessa ei Lauri paljon puuttunut työhön.

Tuskallinen rauhattomuus valloitti hänet ja usein hän paidan hihalla
pyyhkäisi hi'en otsaltansa, vaikkapa yö oli kylmä. Joskus astui hän
askeleen syrjään, kuunteli päin haudanhiljaista, metsää, mutta ei mitään
ääntä kuulunut, ei lintukaan liikahtanut, eikä mikään tuulenhenki
huokunut havupuissa. Vain tuo vanha hevonen, joka kuultuansa puhelevain
tutut äänet oli lähestynyt hiekkakuoppaa, kuului lähellä heinän korsia
appaavan.

Hiljaa lähestyi Lauri emäntää ja kysyi aralla, matalalla äänellä:

"Kohtasitko ketään metsässä?"

Emäntä loi silmänsä häneen, mutta Lauri oli samalla kumartunut ja oli
käsin toisessa vankkurin pyörässä. Emäntä vastasi samalla tyynellä
äänellä kuin ainakin:

"Kuka täällä olisi pimeänä yönä. Ovathan torppariemme metsät tuolla
lammen rannalla asti."

Nyt sieppasi Lauri kirveen, viittasi sillä uuteen vieremään päin ja
sanoi oudolla, rohkealla äänellä:

"Tuo vieri kuoppaan tänä iltana. Ei suinkaan se enää milloinkaan nouse
kuusten juurille."

Emäntä katsoi vieremään ja sanoi: "Hiekka on hyvää laatua ja olisi hyvä
olemassa kodissamme."

Kun hän näki Laurin katselevan ympärillensä kirves kädessä, kysyi hän,
aikoiko Lauri vieläkin hakata puita.

"Yhden vain vielä, mutta se on riittävä", vastasi Lauri ja lähestyi
suurta honkaa, jonka vieressä vankkuri seisoi. Voimalla rupesi hän
iskemään sen mahtavaan tyveen, niin että kaarnaa pirskui kaikkialle.
Mihin kaarnan pirskat putosivat ei enää syvästä pimeydestä käynyt
näkeminen. Vaikea oli nyt synkkäin puiden välistä nähdä kirveen kirkasta
terääkään.

"Ei se malkapuuksi ole sopiva", sanoi emäntä vähän kummastuen, mutta
hänen äänensä kuului kuin ainakin, kun hän miestänsä puhutteli,
kunnioittavalta ja miltei nöyrältä.

"Kyllä se sopii", sanoi isäntä, purren hampaansa yhteen.

Samalla emäntä, joka juuri oli kyyristynyt puun vieressä seisovan
vankkurin yli, tuskalla tunsi, että kirves oli käynyt hänen
olkapäähänsä. Emäntä päästi hiljaisen tuskanhuudon ja sanoi puoleksi
nuhtelevalla, puoleksi nöyrällä äänellä:

"Sinä iskit minuun!"

"Niin, sen minä teen", huusi Lauri, joka nyt hillittömästi raivoten iski
raskaan kirveen maahan vaipuneen emäntänsä päähän. "Sen minä teen! Nyt
on vihdoin aika sinun kuollakin."

Kirves kävi syvälle. Ei huutoa, vain vavahdus seurasi siitä. Emännän
ruumis oli pitkänänsä hiekalla.

Ryminästä lennähti pienoinen lintu pyörryksissä oksaltaan, liipoitteli
hetken siivillänsä, ja sitte oli taas vallan hiljaista kolkossa
korvessa.

Lauri makasi maassa kumartuen murhatun yli, kuunnellakseen oliko hän
todellakin kuollut.

Sydän ei sykkinyt enää. Ei vähintäkään liikuntoa näkynyt. Kuollut oli
poloinen, hiljainen nainen, joka ei edes kuolemansakaan hetkenä tietänyt
mitä pahaa hän oli tehnyt isännälle ja miehellensä, miksi hän
rangaistukseksi oli ansainnut kuoleman. Ei kuullut Lauri vaimonsa
kaipaavia, katkeroita jäähyväisiä hänelle. Kuolleitten äänet eläville
kuuluvat hitaasti, mutta soivat sitte kauan, kauan sydämen äänettömissä
majoissa.

Kun Lauri näki, että Leena oli kuollut, tunsi hän kamalaa iloa ja
samalla tuskallista kauhua siitä työstä, jonka oli tehnyt.

Verestyneen murha-aseen piti hän vielä kädessä, kun äkkiä nousi maasta,
kuunnellen kuuluisiko ääntä metsästä. Ei, kuoleman hiljaisuus vallitsi
siellä. Hän oli yksin, yksin murhatun naisparan kanssa. Mutta yöstä ja
pimeydestä ja hiljaisuudesta kuuli hän tuhansien äänten huutavan
hänelle: "Mitäs olet sinä tehnyt?" ja milt'ei tunnotonna tupertui hän
vankkuria vastaan.

Miemoksistaan ailahti hän, kun kuuli, kuinka hevonen päristäen haisteli
emännän lämmintä verta. Lauri nousi varovasti, kuunteli taas, sillä nyt
oli hänestä joka hetki kuin korpi olisi kaikunut ääniä ja tulevain
askeleita. Sitte peitti hän tarkasti murha-aseen vankkurissa olevain
puiden väliin ja valjasti hevosen, ikäänkuin pitääkseen kaikki varalla
pakoa varten. Mieluimmin olisi hän yksin ja jalkasin tahtonut paeta
metsästä, joka oli hänen verisen työnsä ainoa näkijä, mutta ensin täytyi
hänen kuitenkin piilottaa emännän ruumis.

Vielä kerran katseli Lauri ympärilleen ja kuunteli tarkasti. Kun kaikki
oli ääneti kuin ennenkin, nosti väkevä mies tuon hoikan naisen ruumiin
helposti maasta, ja kantoi sen hiekkakuopan sisäreunalle. Siellä asetti
hän sen syvälle noiden pitkälle ulkonevain juurien alle.

Kun hän näin oli kumarruksissaan puiden vääntyneitten juurien alla
kauhea taakka sylissään, jäätyi hänen verensä, sillä hän kuuli selvästi
syvän huokauksen, joka ikäänkuin korkeudesta tunkeutui hänen luoksensa
pimeydestä.



VI.

Kallis vala.


Kauhusta tyrmistyneenä kuuli Lauri taas syvän huokauksen. Hän ei
uskaltanut heittää ruumista sylistään, vaan kallistui vähän ulkopuolelle
kuusten juuria nähdäkseen, kuka se olento oli, joka oli nähnyt hänen
hirmuisen rikoksensa.

Silloin näki hän, että hiekkakuopan reunalla seisoi ylempänä hänestä
synkkä ihmishaamu, jolle pimeä syysyö antoi melkein yliluonnollisen
suuruuden. Haamu kumartui Lauriin päin. Lauri heitti ruumiin maahan, ja
vihasta ja kauhusta vavisten huusi hän:

"Kukas olet sinä perkele?"

Vanhuksen ääni vastasi surullisesti: "Jumala armahtakoon, isäntä, mitäs
olette tehnyt?"

Ääni oli Laurille hyvin tuttu. Mies, joka puhui, oli hänen vanha
torpparinsa Olli, joka kenties oli käyttänyt sitä tilaisuutta, kun
talonväki oli poissa Järvenpäällä, varastaakseen puita Ristimäen
metsästä, mutta jonka Jumala nyt oli kutsunut murhatyön todistajaksi.

Samalla hetkellä kun Lauri tunsi vanhan Ollin, tarttui hän voimakkaalla
kädellä korkeimpiin puunjuuriin ja hypätä heipahti tavattomalla voimalla
hiekkakuopasta sen ylireunalle.

Päästyään Ollin viereen, karkasi hän raivosti vanhuksen niskaan, vanhus
kun koetti paeta metsään.

Lauri, tuo nuori, väkevä mies, veti vanhan Ollin hiekkakuopan reunalle,
syöstäkseen itsensä ja hänet alas kuoppaan, johon murha-ase oli
piilotettu, sillä hengissä ei se vaarallinen mies, joka Laurin rikoksen
oli nähnyt, saisi metsää jättää.

Tuska toi vanhukselle voimia tehdä vastarintaa Laurille, ja kauan ja
hurjasti heittivät miehet painia yön pimeydessä. He milloin olivat
hiekkakuoppaan putoamaisillaan, milloin tarttuivat käsin puiden juuriin
ja oksiin. Ei kumpanenkaan sanaa sanonut. Tiesivät kyllä ettei kukaan
heitä metsässä kuulisi, paitsi kuollut, jonka lähellä he taistelivat.

Kumeasti ryskähtäen lohkesi yht'äkkiä maa heidän altansa. Hyvin suuri
kappale hiekkatöyrästä vieri kuoppaan, vieden myötänsä syvyyteen
molemmat miehet ja peittäen murhatun naisen ruumiin varisevan hiekan ja
kivien alle. Muutamat petäjät, jotka kasvoivat lähellä reunaa, horjuivat
hetken ja kaatuivat sitte, toistensa juuriin kiedottuina, rytisevin ja
murskahtunein oksin.

Lauri ei päästänyt Ollia käsistänsä; sorasta ja hänen päällensä
pudonneitten puiden alta reutoihe hän ylös, vetäen myötänsä vanhuksen,
joka langettuansa oli joutunut miltei miemoksiin ja jonka hän nyt
voimalla nosti ilmaan ja sitte paiskasi maahan.

Mutta vanhus rukoili, maassa ryömien, armahdusta, sanoen:

"Mitähän minä sinulle olen tehnyt, koska henkeäni vainoot?"

Oli ikäänkuin vain nämät sanat olisi tarvittu, niin jo rupesi toinen
aiottu murha Lauria inhottamaan. Hän pysähtyi ja katseli rauhatonna
syrjään, lähestyi Ollia ja sanoi:

"Sinä näit mitä sinun ei olisi pitänyt nähdä?"

"Kyllä", vastasi Olli huoaten, "mutta Jumala näki sen myöskin."

"Sinun suusi tietää siis kertoa enemmän kuin mitä henkesi maksaa",
vastasi Lauri uhaten. Sitte kääntyi hän pois ja lisäsi hiljaa ja
häveten:

"Kuolleet eivät ole kenenkään tiellä."

"Niin oikein", vastasi Olli ja nousi juhlallisen muotoisena maasta,
"mutta viattomain veri huutaa maasta. Yltäkyllin on emännän murha
sydäntäsi painava; kahta salattavaa murhaa sinä et tarvitse onnen
perille päästäksesi tässä kurjassa maailmassa."

Tuskan hiki herui Laurin otsasta. Hän ei olisi tahtonut yksin olla
rikoksen alainen. Miksi sopi tämän vanhuksen panna rauhallinen
omatuntonsa hänen syntisen muistonsa rinnalle?

Lauri istahti Ollin viereen, ja raskaita huokauksia lähti hänen
povestaan. Pitkäänsä ja pelokkaasti kysyi hän sitte vanhukselta:

"Luulleekohan kansa minun murhanneen emäntäni?"

Olli hymyili katkeraa hymyä ja pudisti päätänsä: "Hyväpä sinä aina olet
ollut häntä kohtaan."

Lauri nousi äkkiä seisoalle, ikäänkuin olisi hänen rintaansa
tukehuttanut. Sitte uudisti hän entisen kysymyksensä:

"Luulevatkohan, että minä olen emännän murhannut?"

Olli vastasi surullisen vakavana:

"Kukapa sitä Uotilan isännästä uskoisi."

Silloin vimmastui Lauri, sieppasi kirveen, paiskasi taas vanhuksen
maahan ja huusi hänelle:

"Mutta sinä kaiketi sanot heille mitä tiedät! Sinä vanhus!"

Hän pudisteli rajusti vasemmalla kädellänsä vanhuksen olkapäätä, samalla
kun tuskissaan heitti kirveen kauas luotansa. "Vanno", miltei kuiskutti
hän, "vanno pyhän Jumalan nimen ja hänen laupeutensa kautta viimeisen
tuomion päivänä, ettet koskaan kellekään ihmiselle sano mitä tänä yönä
olet kuullut ja nähnyt minun tekevän emännälle!"

Kun hän juuri vanhuksen korvan alla lausui nämät sanat, oli hän
ikäänkuin tietämättänsä molemmilla käsin tarttunut Ollin kurkkuun ja
piti häntä liikahtamatonna paikallansa.

Kuoleman tuska ahdisti Ollin rintaa ja hän huusi:

"Päästä minut -- minä teen mitä tahdot!", ja hän työnsi kaulastansa
Laurin kädet, jotka nyt vallan hermottomina putosivat alas.

Ja kun Lauri voimatonna seisoi käsiin päätänsä peittäen, istui vanha
Olli hänen vieressään. Hartaasti pani Olli kätensä ristiin ja lausui
pyhän valan.

Metsä, yö ja Jumala kuulivat kalliit sanat. Lauri itse, seisoen vaimonsa
ruumiin edessä, ei kuullut sanaakaan valasta.

Sitte vallitsi äänettömyys kolkossa korvessa. Aikaa kului ennen kuin
kumpikaan elävistä liikahti.

Vihdoin sanoi Lauri matalalla ja vienolla äänellä:

"Peittäkäämme hänet paremmin!"

Olli nousi maasta; hän totteli nyt sanaakaan sanomatta.

Hiekkavieremä oli tykkänään täyttänyt sen syvän kuopan, johon Lauri oli
heittänyt ruumiin, niin ettei mitään jälkeä näkynyt. Molemmat miehet
kokosivat siihen kuitenkin vielä enemmän hiekkaa ja poistivat sitte ne
veriset jälet, jotka maasta löysivät.

Tämän surullisen työn kestäessä ei Olli virkannut mitään. Mutta Lauri
näytti pelkäävän äänettömyyttä ja kertoi luonnottoman kylmällä äänellä,
vaikka hänen luontonsa ikäänkuin pakotti häntä siihen, ne sanat, jotka
emäntä oli lausunut, kun Lauri hänet murhasi. Hän kertoi vielä, kuinka
hänen oli täytynyt iskeä Leenaan kaksi kertaa ennen kuin tämä kuoli, ja
kuinka vanha hevonen, joka hyvin usein oli vienyt isäntäväen kirkkoon,
sitte oli tullut haistelemaan emännän lämmintä verta.

Kun murhan kaikki jälet oli poistettu, ei Lauri enää sanonut niin
mitään.

Mutta vanha Olli otti lakin päästänsä, pani kädet ristiin ja luki ääneti
rukouksen. Sitte painoi hän lakin päähänsä, katseli murhaajaan ja sanoi:

"Jumala sinua armahtakoon." Sen sanottuansa läksi hän kiviselle tielle
päin ja katosi pimeyteen.

Lauri sanoi vain:

"Kiitos!"

Hän meni vielä kerran sille paikalle, johon ruumis oli peitetty. Sitte
pani hän hevosen valjaisiin, kävi kuormalle istumaan ja ajoi metsään
samaa tietä, jota hän oli tullut, jättäen taaksensa kammottavan
hiekkakuopan, jossa emännän ruumis kylmeni kamalassa haudassaan.

Usein katsoi hän taaksensa, seisatti hevosen, nousi puoleksi kuormalla
ja kuunteli tarkkaan. Kun kaikki oli ääneti, joudutti hän vanhaa hevosta
miten suinkin saattoi. Mutta hänestä oli kuin hevonen olisi
kivenraskailla askeleilla astunut eteenpäin. Vihdoin oli hän päässyt
synkimmästä metsästä ja ajoi tuon kaadetun aidan yli. Kun vankkuri siinä
tärähti, säpsähti hän, sillä hän tunsi jonkin koskevan hänen
vaatteisiinsa.

Äkkiä kääntyi hän ja näki emännän huivin, joka liehui hänen vieressänsä
ja jonka Leena hiekkakuopalle tultuansa oli pannut kuormalle. Kuin
kärmeen puremana veti Lauri kätensä takaisin. Hän katseli kauan tuota
tuttua huivia ja köytti sen viimein vankkurin laitaan, ettei sitä
metsästä löydettäisi.

Ja Lauri hoputti hevosta, mutta tie näytti hänestä loppumattomalta.
Ainoastaan ajatus joutua pois metsästä ja sen kauheista muistoista ja
salaisuuksista asui hänen mielessään ja poisti siitä kaikki muut kuvat.
Tyttökin, jonka voittamiseksi hän oli tehnyt rikoksen, muistui hänen
mieleensä vain hämäräin, unentapaisten ja kauhistavain väliaikain
perästä ja silloinkin vain tyhjänä muistona, vieraana nimenä, jonka
oikeaa mieltä ja arvoa hänen ei nyt ollut aikaa muistella.

Lauri oli nyt jättänyt taaksensa tuon pienemmän hiekkakuopan ja ajoi sen
korkean kuusen ohitse, missä metsäpolut yhtyivät. Hänen tullessaan
lennähti varesparvi tästä suuresta puusta, ja hetken kovasti räpistellen
siivillään vaihettivat ne sijoja. Vihdoin pääsi hän maantielle. Vasta
täällä hengähti hän rauhallisemmin, vaikka yhä vielä vilkui taaksensa.
Nyt nousi hän toisinaan kuormalta ja käveli nopein askelin hevosen
rinnalla, sitä yhä kiiruhtaen; toisinaan hän taas heittäytyi rattaille
ja antoi hevosen kulkea niinkuin se itse tahtoi.

Olipa tänä yönä kuutama, vaikka kuu nousi hyvin myöhään, vasta noin
yhdentoista aikana iltaa. Nyt kello jo oli yli kahdentoista ja kuu alkoi
kumottaa puiden latvojen välistä. Kirkkaassa valossa seisoivat hongat
synkkinä ja jäykkinä kuin raudasta valettuina.

"Minkähän näköistä nyt on hiekkakuopassa", ajatteli Lauri.

Hän oli ennättänyt Uotilaan ja ajoi tuota metsän läpi raivattua tietä
pihamaata kohden, mihin kuun valossa ulottuivat pimeät ja jyrkät varjot
rakennuksista.

Avoimen vajan edustalla riisui hän vanhan hevosen ja antoi sen mennä
mihin tahtoi. Itse päästi hän emännän huivin ja otti sen mukaansa.

Synkkä ja kamala oli nyt mielensä, kun hän astui hiljaista pihaa.

Yksinään oli hän nyt. Emäntä oli, niinkuin Lauri oli tahtonut, poissa
hänen tieltänsä. Vaan eiköhän se, vaikka näkymättömänä, vielä ollut
häntä lähellä? Kastepisarat maassa kimaltelivat hänen kyyneleinänsä,
kuun valossa oudosti loistavat pienet lasiruudut aitan oven ylipielessä
katsoivat Lauriin emännän silmillä. Portaat sanoivat hänen nimessään
surullista "terve tultua", ja suuri tupa kyseli koko pimeän,
ijäisyydeltä tuntuvan yön aikana häneltä, missä emäntä raukka, tuo hyvä
viaton emäntä oli.

Ajatus Liisaan, joka ennen usein ja riemullisesti oli häntä
elähdyttänyt, pakeni Lauria tänä yönä eikä mistään mailmassa tullut
ainoatakaan sovinnon ja lohdutuksen muistoa väsyneelle, valveutuneelle
ja rikoksen alaiselle isännälle.

Ammoin aamulla uinahti hän rauhattomaan uneen.



VII.

Emäntää kaivataan.


Korkealla oli jo aurinko taivaalla, kun Lauri kavahti rauhattomasta
unestansa. Hänestä tuntui kuin olisi hän herännyt hirmuisesta unelmasta,
jota hän ei enää voinut muistossaan elvyttää; mutta kuta enemmän unesta
selkesi, sitä vakaammin käsitti hän, että tuo hirmuinen tapaus oli
todenperäinen ja hänen sydämensä salasi kauheaa rikosta, josta ei mikään
maailmassa voinut häntä vapauttaa.

Hiljaisessa tuvassa suuri seinäkello ei enää raksuttanut. Se oli
seisahtunut, kun ei emäntä ollut sitä käymään vetämässä. Lauri istui
kauan vuoteen reunalla. Hän ei ajatellut, hän vain kuunteli, hän
odotteli tuskallisella rauhattomuudella jotakin ääntä kuullaksensa,
jospa sitte emäntä itse tulisi haudastaan takaisin taikka nimismies
saapuisi murhaajaa kahleisiin panemaan.

Mutta ketään ei tullut, kaikki oli ääneti. Kissa hiipi äänettömin
askelin ympäri huonetta, niinkuin ketä etsien. Vihdoin rupesivat Laurin
silmät seuraamaan hiipivän kissan askeleita. Hän näki, kuinka se hyppäsi
jähtyneeseen hiilukseen ja sieltä kulki oven ja sivulavitsan ohitse
ikkunalaudalle sekä istui siinä kauan äänettömänä päivää paistatellen.

Laurin ajatukset olivat nyt saaneet suunnan, jota seurasivat. Kukapa nyt
hiiluksen lämmittää ja tekee emännän askareet? kysyi hän itsekseen. Ensi
kerran tunkihe Liisan kuva nuoren miehen poveen hempeällä sulolla.
Liisan tähden olikin häijy ääni hänen povessaan saanut hänet syntiä
harjoittamaan, ja ainoastaan hän ehkä voisi hänen rauhattomuutensa
levoksi muuttaa.

Silloin tunsi hän kuinka kissa tuttavasti sivuili hänen jalkojansa, ja
hän nousi seisalleen. Itsensä suojelemisen halu hänessä nyt viimein sai
voiton oman tunnon kovilta nuhteilta ja hän meni ulos poistamaan, mikäli
mahdollista, kaikki ne jäljet, jotka voisivat hänen hirmutyönsä
ilmaista.

Rattaiden pyörät, joilla muutamia veripilkkuja näkyi ja verisen kirveen
puhdisti hän hyvin huolellisesti.

Kun hän tähän tarpeeseen haki vettä takakartanolta, ammui karja
surullisesti. Se oli jo kauan ja turhaan odottanut emäntää.

Järjettömien luontokappalten murheellinen huuto kuului uhkaavalta Laurin
korvissa ja hän kiiruhti päästämään ne tutulle laitumelle, lypsystä
välittämättä.

Kun kaikki murhan jäljet olivat poistetut, meni Lauri katsomaan mitenkä
emäntä oli valmistanut eväät leikkuuväelle. Kaikki mitä niihin kuului,
oli vainaja tavallisella toimellisuudellaan järjestänyt. Ainoastaan
suuri kahvipannu oli vielä tavallisella sijallaan. Hän mietti itsekseen,
mitenkä hänen oli käyttäytyminen Järvenpäällä olevaa väkeä kohtaan;
päätti toki ensiksi vain kiiruusti tarttua malkasillan työhön.

Hän siis valjasti hevosen metsästä tuodun kuorman eteen ja läksi sille
paikalle tiestä, jonka veden juoksu oli turmellut.

Siellä hän askaroi uutterasti koko aamupuolen päivää, että tehdystä
työstä nähtäisiin, mitä hän oli toimittanut sinä päivänä, jona emäntää
kaivattaisiin. Muutama verenpisara oli murhan tapahtuessa sinne tänne
roiskahtanut hakattuihin puihin, jonka tähden hän hakkasi ne uudestaan
ja piilotti pantujen malkojen alle.

Ainoatakaan näkyvää jälkeä tehdystä rikoksesta ei enää löytynyt, ja
kumminkaan ei Riihimäen metsästä kukaan aluksi etsisi emäntää.

Ei ainoatakaan elävää olentoa näkynyt tiellä ennen kuin kauemmas
päivällä, kun aurinko jo oli korkeimmillaan taivaalla. Silloin kuului
kaukaa nopeasti eteenpäin rientävien rattaiden jyrinä.

Veri tunkeusi syyn-alaisen Laurin sydämeen, ja hän unohti korjata pois
muutamia tielle jääneitä malkapuita.

Sykkivin sydämin ja maata kohden tuijottavin silmin vetäytyi hän
vankkurinsa viereen.

Kun tulija pääsi näkyviin, huomasi Lauri, että se oli seurakunnan
kirkkoherra, joka tuli ajaen yhden-istuttavissa kiesissä, renki
taka-istuimella.

Vanha lempeä pappi hiljensi kulkua, kun läheni sitä paikkaa tiestä,
jonka malkapuut salpasivat, ja tultuansa siihen seisatti hän hevosen,
Laurin häntä nöyrästi tervehtiessä.

"Herran rauha", sanoi pappi ystävällisesti nyykäyttäen päätänsä
Laurille, joka nyt vasta huomasi, että puut estivät hevosen pääsemästä
eteenpäin, ja alkoi hätäisesti raivata niitä tieltä, höpisten jotain
muka huolimattomuutensa puhtimiseksi.

"No, isäntä itse on työssä täällä", virkkoi rovasti ystävällisesti
arvossa pidetylle ja varakkaalle isännälle. "Minäpä juuri mietiskelin,
mimmoinenhan nyt tie täällä lienee viimeisen rankkasateen perästä. Mutta
enpä sinua luullut saavani nähdä täällä työssä."

Näytti siltä kuin olisivat nämä ystävälliset ja hyvittelevät sanat
hämmästyttäneet Lauria enemmän kuin jos rovasti olisi häntä hänen
rikoksestansa nuhdellut. Hän oli nyt saanut raition raivatuksi ja
seisahtui tien äärelle. Teeskennelty nauru väänsi hänen kasvojansa, ja
nöyrällä äänellä sanoi hän:

"Hyvä herra rovasti, koko väkeni on Järvenpään salopelloilla ja tie on
korjattava."

"Niin! Vai niin!" sanoi rovasti leppeästi, ohitse ajaessaan. "Rupeepa
täälläkin olemaan kiiru. Jää hyvästi nyt! Kuinka jaksaa emäntä?", huusi
hän puoleksi kääntyen taaksepäin, sillä hän oli jo ehtinyt ohitse.

Lauri otti uudestaan lakin päästänsä ja piti sitä puoleksi suunsa
edessä, kun hän miltei vavisten höpisi:

"Kiitoksia paljon kysymästä, tuossapahan hiljakseen menee."

Kun rovasti samalla nyykäytti hänelle päätänsä ja oli kääntymäisillään
eteenpäin, näytti Lauri tästä ensimmäisestä puheesta emännästä
miehistyneen, ja ääntänsä vähän korottaen lisäsi hän silmäyksellä, joka
oli vakaa olevinansa, mutta kumminkin oli arka:

"Hänkin on Järvenpäällä!"

Ei ole varmaa, kuuliko rovasti vai eikö. Lauri näki rengin virkkavan
jotakin rovastille, jonka jälkeen molemmat vilahtivat taaksensa, renki
kaksikin kertaa. He puhuivat joutavista asioista, mutta Laurin paha
omatunto sanoi hänelle, että he varmaankin puhuivat hänestä ja että joku
epäluulo oli heissä herännyt häntä kohtaan. Ja ikäänkuin poistaakseen
omia ajatuksiansa, ryhtyi hän taas kiivaasti työhön, joka joutui
nopeasti, vaikkei aika ensinkään näyttänyt edistyvän.

Puolipäivän aika tuli. Lauri ei ollut syönyt mitään viime vuorokauden
kuluessa, ja nälkä rupesi tuntumaan. Mutta hän ei uskaltanut jättää
työtä, joka hänen mielestään oli todistava hänen syyttömyytensä tehtyyn
rikokseen.

Viimein kun aurinko tyynenä ja hämäränä syysiltana alkoi kallistua
maille, kiiruhti Lauri kotiinsa, pani vankkuriin emännän valmistamat
eväät ja mitä muuta tuohon tavalliseen kestaukseen kuului sekä emännän
huivin, että näyttäisi niinkuin se olisi häneltä siihen jäänyt.

Sitten kun hän vankkuriin oli valjastanut nuoren ja vähän vallattoman
hevosen, ajoi hän sen takateitä sille tielle, joka meni Järvenpäälle.

Kaikki tämä tapahtui tarkalla varovaisuudella, ettei kukaan, joka
sattuisi ohitse kulkemaan, sitä huomaisi.

Kun Lauri oli päässyt mainitulle tielle, rupesi hän hevosta ärsyttämään
sillä, että lakkaamatta nykäisi ohjaksia ja viimein ruoski sitä aika
lailla. Hevonen hirnakoitsi tuskasta, nytkäytti vankkuria ja kavahti
pystyyn, mutta Lauri pidätti sitä kiinteillä ohjaksilla. Kun eläimen oli
hurjimpaan raivoon saattanut, lyödä huimaisi hän sitä vielä kerran
ruoskallansa, päästäen ohjakset valloilleen, ja hevonen karkasi juoksuun
kivisellä tiellä.

Lauri seisoi kiitävää hevosta katsellen. Hän näki kuinka tavarat
vankkurissa jyskien kolahtelivat toisiinsa mullin mallin, ja kuinka
hevonen, pelästyneenä yhtä paljon äsken kärsitystä rääkkäyksestä kuin
syntyneestä jyskeestä, pilttosasti karkasi metsään päin.

Kun Lauri sen oli nähnyt, palasi hän kiireesti työhönsä ja viipyi siellä
kauan auringon laskettua ja hämärän tultua. Kun pimeä viimein saavutti,
oli malkasilta korjattu, ja Lauri palasi kotiin päin levotonna ja
tuskalla odottaen, mitä nyt oli tapahtuva.

       *       *       *       *       *

Järvenpäällä oli tuon kauniin syyspäivän kuluessa pidetty iloa ja
reipasta menoa, kauraa leikatessa. Elähyttävä tunne, että pitkällinen ja
tärkeä työ läheni loppuansa, innostutti leikkuumiehiä vielä enemmän, ja
kauniisti tehdyt kuhilaat peittivät puolipäivän aikana jo enemmän kuin
toisen puolen pelloista.

Kun päivä alkoi illastua, rupesivat muutamat nuoresta väestä,
leikillistä puhetta laskien, odottamaan emäntää ja hänen tuotaviansa
herkkuruokia ja juomia.

Vanha Kaisa, jota aina huvitti vastustella muiden arveluja, nuhteli
nuoria heidän malttamattomuudestaan ja luetteli kaikkia niitä moninaisia
toimia, jotka emännän tehtävinä olivat ennen kuin hän pääsikään
lähtemään Järvenpäälle, jonka tähden ei vielä sopinut odottaa häntä
tänne ennen kuin aurinko oli ehtinyt puolitiehen likemmäs metsärinteen
latvoja. Mutta sydämessään Kaisa vähäisen murisi, kun tuo rakas
kahvipannu viipyi, jota muori sangen hyvin olisi tarvinnut
virkistääkseen päivän töistä väsyneitä voimiansa.

Ehtoopäivä kului, mutta emäntä ei tullut. Ruvettiin jo nurisemaan hänen
viipymisestään, kun yht'äkkiä kuului metsästä rajusti vierähtelevän
vankkurin jyrinä.

Väki keskeytti työnsä. Olikohan se emäntä, joka noin tuli ajaen,
kysyttiin toisiltansa. Muutaman hetken kuluttua tuli vaahtoileva hevonen
nelisiin kiitäen näkyviin ja pysähtyi kauheasti vavisten, kun vankkurin
pyörät tarttuivat avattuun veräjään ja vankkuri kaatui kumoon.

Pellolla oleva väki kokoutui nyt paikalle, hämmästyksestä ja
kauhistuksesta huutaen. Miehet ottivat kiinni hevosen ja nostivat
vankkurin pyörilleen, ja hajalle lentäneet tavarat kerättiin kokoon.

Kaikki he tiesivät, että hevonen ja vankkuri oli Uotilasta. Hälinä oli
suuri, ja ensimäisen hämmästyksen kestäessä kyseltiin tuskalla mitähän
tiellä lienee tapahtunut ja lieneekö emäntä vikautunut, sillä että
emäntä oli tällä hevosella ajanut nähtiin siitäkin, että hänen huivinsa
löydettiin vankkurissa olevain tavarain joukosta.

Mutta kun ei emäntää näkynyt eikä kuulunut, päätettiin viimein, että
jonkun oli lähteminen häntä etsimään, jos kenties joku onnettomuus oli
häntä kohdannut.

Kaksi renkiä lähti sen tähden matkalle, mutta muu väki palasi työhönsä,
monella tapaa selittäen tuota odottamatonta tapausta.

Etsintään lähetetyt rengit eivät palanneet. He etsivät tiellä ja
metsässä, vaan eivät löytäneet mitään jälkeä emännästä.

Sillä välin saatiin Järvenpään pelto loppuun leikatuksi, ja alakuloisena
lähti väki kotiin, tien vieriä tähystellen nähdäkseen jälkiä emännästä.

"Hän on kai palannut taloon", arvelivat he.

Mutta kun he pimeällä tulivat kotiin, eivät he Uotilassa tavanneet
emäntää eikä niitä renkejä, jotka häntä etsimään oli lähetetty. Nämä
olivat juur'ikään menneet tavoittamaan isäntää, jonka tiesivät olevan
työssä malkasillalla.

Matkalla kohtasivat he Laurin, joka palasi tyhjissä vankkurissaan, ja
kysyivät häneltä, oliko hän nähnyt emännän?

"Tottapa hän on Järvenpäällä?" vastasi Lauri. Pimeä esti näkemästä sitä
tuskaa, joka kuvautui hänen kasvoihinsa, kun hän nyt näki, että aika oli
tullut, jolloin hänen täytyi vastata emännän kohtalosta.

Rengit kertoivat nyt pilttouneesta hevosesta ja kuinka he turhaan olivat
emäntää etsineet.

Lauri istui ääneti vankkurissa, heidän kertoessaan. Kun olivat
lopettaneet, sytytti hän vitkaan sammunutta piippuansa ja sanoi, että
emäntä puolipäivän aikana oli tuonut hänelle vähän ruokaa, sanoen heti
jälkeen puolipäivän lähtevänsä Järvenpäälle. Sittemmin ei hän häntä
ollut nähnyt.

Ääneti tulivat he Uotilaan, jossa kauan oli mietiskelty mitä nyt oli
tehtävä. Ei kukaan voinut arvatakaan mitä emännälle oli tapahtunut. Jos
hän vain oli kaatunut, kylläpä sitte löydettäisiin elävänä tai
kuolleena. Mutta jos rosvot olivat tahtoneet ryöstää häntä ja hän oli
jäänyt heidän käsiinsä, kun hevonen karkasi Järvenpäälle päin, olivat ne
varmaankin murhanneet hänet ja piilottaneet ruumiin metsään.

Lauri ja muutamat rengeistä menivät vielä yön pimeällä metsään ja
huhuilivat siellä emäntää, mutta vastausta ei saatu eikä mitään jälkeä
nähty, ja he palasivat kotiin.

Mutta koko tämän päivän kuluessa ei Lauri tapansa mukaan ollut
uskaltanut rukoilla Jumalaa, ja väsyneenä ruumiin sekä mielen
ponnistuksista nukkui hän raskaaseen uneen.

Ne tiedustukset, jotka nimismieskin sittemmin teki, olivat turhia. --
Nostetun rahvaan joukossa nähtiin myöskin eräs vanha, harmaapää ukko,
jonka otsassa oli syvät rypyt. Hänen synkän surulliset, mutta tavattoman
kirkkaat silmänsä eivät oikein tajonneet hänen kasvojensa muutoin
jyrkkään muotoon. Vanhus otti ääneti ja, niinkuin näytti, innokkaasti
osaa tiedustukseen. Lauri astui usein vanhuksen vieressä, vaan ei
ainoatakaan sanaa eikä silmäystä nämä miehet keskenänsä vaihtaneet.
Vanhus oli Olli torppari, joka uskollisesti piti valansa, vaikkapa
tunnon tuskat siitä, että hän oli ainoa, joka tiesi kauhean rikoksen
eikä kuitenkaan voinut ilmaista tuota tuskallista salaisuutta,
vaivasivat häntä päivät sekä yöt. Senpä tähden tuo selittämätön asia,
mitenkä emäntä oli kadonnut, vast'edeskin peittyi kaikilta pimeyteen, ja
niistä useammista arveluista, jotka tästä asiasta lausuttiin, näytti tuo
ensimäinen, että muka rosvot olivat hänet murhanneet ja että hevosen oli
onnistunut päästä heidän käsistään, olevan otollisin ja luonnollisin.

Monta huhua rosvoista ja karanneista linnanvangeista ilmautui samaan
aikaan, ja useampi, etenkin naisista, luuli nähneensä sellaisten
epäluulonalaisten ihmisten kuleksivan hämärällä.

Yleinen ja sydämellinen myötätunto, jota arvossa pidetylle isännälle
osotettiin, vaivasi häntä kovasti, ja raskain sydämin kuunteli hän
nöyrästi pitäjäläistensä valituksia emännän kuolemasta. Kunnioitettu
kirkkoherrakin surkutteli liikutetulla sydämellä Laurin kovaa onnea ja
muistutti häntä siitä, kuinka he samana päivänä olivat tavanneet
toisensa aavistamatta että kova onni oli Lauria lähellä.

Niinkuin Lauri, kun hän edellisen kerran puhui rovastin kanssa
emännästä, yht'äkkiä vavahti, kun emännän nimi ensin mainittiin, mutta
sitte rauhoittui ja hillitsi mielensä, niin kävi hänen vast'edeskin
hyvän aikaa. Hän oli odottanut, että edes joku epäluulon varjo sattuisi
häneen. Nyt kun hän ei huomannut siitä vähääkään, vaan kaikki osottivat
hänelle milt'ei suurempaa kunnioitusta kuin ennen, häpesi hän enemmän
teeskentelyään kuin todella rikostaan katui.

Tosin olisi hän suonut, että kauhea teko olisi ollut tekemättä, vaikkapa
hänen olisikin monta pitkää vuotta täytynyt odottaa emännän kuolemaa,
mutta usein valtasi hänet selittämätön rauha, kun hän kuollutta
ajatteli.

"Onhan hänen paras niinkuin nyt on", sanoi hän silloin itselleen,
muistellen vastoin tahtoansa oman sydämensä tuskallista tilaa.

Vähitellen, kun kaikki tiedustukset yhä olivat turhia, laattiin
puhumasta emännän salaisesta katoamisesta ja Uotilassa mukautui kaikki
tuohon uuteen tilaan.

Mutta se, joka nyt, isännän määräyksen mukaan, emännöitsi Uotilassa, oli
nuori Liisa.



VIII.

Muutama vuosi eteenpäin.


Ne, jotka maailmassa nöyrästi ja hiljaisesti elävät, unhotetaan heidän
kuoltuansa pian. Niin kävi emännänkin. Tosin ei Lauri emäntää koskaan
unohtanut, mutta hän salasi synkät muistonsa hänestä; Liisakin vuodatti
kyyneleitä emännän kamalasta kuolemasta ja muisteli häntä joskus
sittemminkin. Mutta ei yksikään lapsi täällä kätkenyt kuolleen äidin
muistoa koko iäkseen kiitolliseen sydämeensä.

Sen tähden ei kukaan joulun aikana enää emäntää kysellytkään, ja väki
vietti pyhää kuin ainakin leikeillä ja iloisilla ilveillä.

Hiljaa ja tasaisesti joutui päiväin ja kuukausien kulku Uotilassa, mutta
syvällä tuon hiljaisen pinnan alla vieri salainen, mutta ei sen tähden
heikompi virta. Talon suoran ja jokapäiväisen väen joukossa oli yksi
henkilö, jota ei kukaan oikein tuntenut, vaikka kaikki noudattivat hänen
käskyjänsä ja söivät hänen leipäänsä. Se oli Lauri.

Ehkä heidän isäntänsä, oli hän kuitenkin heidän vankinsa. Hän tosin ei
raudoissa ollut, mutta hänen sanansa ja silmänsä olivat kahleissa, ja
vapaina asuivat hänen mielessään ainoastaan syntien ja rikosten synkät
muistot.

Lauri, joka ennen vaimonsa murhaa joka päivä oli rukoillut ja lukenut
raamattua, ei rukoillut enää. Tosin pakotti rauhattomuutensa häntä
rukoilemaan, mutta hänellä ei ollut mitään Jumalalta rukoilla, sittenkun
hänen rukouksensa emännän kuolemasta oli kuultu sillä tavoin, millä hän
nyt näki sen täytettynä. Hänen ei käynyt rukoileminen, mutta raamattua
luki hän kuin ennenkin. Lauri parka! Se jumalanpelko, jossa hän oli
kasvanut, oli muuttunut törkeäksi taika-uskoksi, ja rikostansa oikein
katumatta tahtoi hän Jumalalta saada rauhaa sairaalle sydämelleen.

Olihan se aika nyt tullut, jota hän oli odottanut ja valmistanut. Nyt
oli hän nauttiva kadotetun tunnonrauhansa hedelmiä.

Ja nämät hedelmät näyttivät hänestä rakkailta ja kalliilta. Ei mitään
estettä ollut enää hänen ja armaansa välillä, paitsi lyhyt maltin ja
odotuksen aika.

Suuressa talossaan ja hyvävaraisessa kodissaan näki Lauri nyt tuon
nuoren ja kauniin Liisan toimittavan kaikki hänen mieltänsä myöten,
vaikkapa Liisa siellä vielä piti palvelijan virkaa. Eihän Liisa tuntenut
nuoren isäntänsä ajatuksia; hän ei aavistanut, että tuo pulska mies, tuo
häntä kohtaan aina umpimielinen ja harvapuheinen Lauri ei mitään
parempaa toivonut kuin että Liisa tulisi hänen vaimokseen, ja että hän
vain odotti otollista hetkeä.

Rakastiko Liisa Uotilan isäntää? Kukahan sitä olisi tietänyt. Hän teki
hänen töitänsä ja toimitti kaikki niin huolellisesti ja hyvästi hänen
talossaan kuin suinkin taisi. Pitihän Liisan tehdä se mielellään, sillä
hyvä isäntä oli Lauri koko väkeänsä ja Liisaakin kohtaan. Jospa hänen
nuori, säveä sydämensä joskus olikin tuntenut tuota kaikissa hellissä
sydämissä asuvaa halua saada turvautua väkevämpään, eihän tuon köyhän,
turvattoman tytön sopinut ajatella rikasta, arvossa pidettyä isäntää,
jonka aviopuoleksi moni pitäjän talontyttäristä mielellään rupeisi.

Hartusta arveli Liisa kuin ennenkin, että hän oli iloinen ja rehellinen
poika, ravakka kuin harva, mutta kyllä hän säälitteli Harttua siitä, kun
hän oli niin köyhä. Milloin sovistui, suositteli hän häntä enemmän kuin
muita, ja kärsi kenties iloisemmalla mielellä kuin ennen niitä
pistopuheita, joita hänelle siitä lasketeltiin.

Hän ei huomannut, että Harttu tänä jouluna oli vähän totisempi kuin
viime joulupyhänä. Hän ei tietänyt, että Harttu oli vähän syvemmältä
katsellut hänen suloisiin silmiinsä ja että hän turhaan vaivasi päätänsä
miettimällä kuinka paraiten hankkisi turvallista tulevaisuutta itselleen
ja Liisalle. Mutta yhtenä pyhä-iltana, kun ei isäntä eikä Liisa ollut
kotona, kuuli hän, kuinka vanha Kaisa jutteli isännästä erään kylänaisen
kanssa, jolloin Kaisa sanoi että "isäntä olkoon nyt Jumalan nimessä
aikomatta ottaa emännäkseen tuota köyhää Liisaa, kun hänelle kyllä olisi
tarjona rikkaita ja arvokkaita tyttöjä". Nämä sanat saivat hänen
uskollisen mielensä kauan miettimään, kuinkahan kuitenkin lopuksi
käynee, ja mitä likemmäksi kevät lähestyi, sitä useammin johtuivat nuo
sanat hänen mieleensä.

Ja kun kevät tuli, rupesivat paikkakunnan emännät mietiskelemään ketähän
Uotilan isäntä nyt emännäkseen ottanee, ja arveltiin, että hänen nyt
sopisi valita pitäjän omista tyttäristä eikä kosia naapuripitäjässä kuin
viime kerralla. Mutta Laurille ei kukaan rohjennut kertoa mitä tästä
asiasta puhuttiin kylässä, eikä hän itse näyttänyt aikovan käydä
kosioilla siellä eikä täällä.

Eräänä aamupäivänä istui Lauri yksin tuvassa; hän poltteli piippuansa
eikä näyttänyt huomaavan, että Liisa astui sisälle kantaen sylillistä
halkoja, jotka hän heitti takan viereen, ja alkoi virittää tulta.

Hetken kuluttua rykäisi Lauri pari kertaa ja kysyi sitte Liisalta,
nostamatta silmiänsä lattiasta: "Tarvinneekohan nyt Uotila omaa
emäntää?"

Liisa keskeytti hetkeksi työnsä, hämmästyen enemmän siitä, että isäntä
puhutteli häntä, kuin itse kysymyksen laadusta. Vitkaan lähensi hän
sytytetyt päreet halkoihin ja vastasi:

"Kyllähän se olisi hyvä! -- Ikävä on talo emännättä", lisäsi hän
iloisesti.

"Saattaapa niinkin olla", sanoi Lauri asentoansa muuttamatta.

Liisa puhalsi vähän tuoreisiin halkoihin, jotka eivät tahtoneet syttyä,
ja sanoi sitä tehdessään:

"Eihän -- vieras -- koskaan ole -- kuin oma."

Kun halot samassa syttyivät ja kirkas liekki vilkkaasti kiilteli
mustalla takalla, jatkoi kaunis tyttö puhettansa ilosilmin:

"Kyllä emäntää tarvitaan, niin arvelevat kai nuo rikkaat
talontyttäretkin kirkonkylässä!"

Lauri loi silmänsä Liisaan. Ne kohtasivat Liisan ilkamoisia ja
huolettomia silmäyksiä. Lauri nyykäytti päätänsä hymyillen. Kun Liisa
taas kääntyi ja nosti raskaan padan hahloihin, nousi Lauri istualta ja
meni Liisan luo.

Ystävällisesti syleili hän tyttöä ja sanoi, katsellen hänen punastuviin
kasvoihinsa:

"Uotila tahtonee mieluimmin köyhää tyttöä emännäkseen."

Kun hän sen oli sanonut, kääntyi hän pois; seisoi nyt ääneti hetken.
Sitte läksi hän ulos.

Mutta Liisa jäi takan ääreen. Ahkeraan hän hämmensi oivallista
päivällispuuroa padassa. Mitä hän sitä tehdessänsä ajatteli, se lensi
iloisten räiskyvien kipinäin seurassa ylös takan torveen, ja kevättuuli
vei sen kauas yli seudun.

Kaukana metsänrinteellä seisoi silloin Harttu aidaksia haloten. Hän näki
kuinka savu leikiten tuprueli Uotilan takantorvesta ja sanoi itsekseen:

"Nyt puuhailee Liisa takalla."

Kun Lauri sitte taas tapasi Liisan, oli kaikki kuin ennenkin ja Lauri
yhtä harvapuheinen ja totinen kuin koskaan.

Mutta vaikkei Lauri mitään näyttänyt, oli kuitenkin vanhan Kaisan
sukkela silmä hoksannut, että isäntä rakasti Liisaa, ja Kaisa ei siitä
päivin voinut kärsiä tuota nuorta tyttöä, jolle rikas isäntä hänen
mielestään oli liian hyvä. Ikä olikin vaikuttanut Kaisaan, ja hän oli
käynyt hyvin toraiseksi. Kun vain joku syy siihen tarjoutui, valitti hän
kuinka nurinpäin vieras väki hoiti taloutta, mutta siihen ei Lauri
koskaan vastannut sanaakaan, vaan Liisa vuodatti usein yksinäisellä
luhdillaan katkeroita kyyneliä ämmän sanoista.

Aika kului. Kesä oli kylmä ja sateinen. Aikaiset hallat turmelivat
kasvavaa laihoa. Kaikki ennusti huonoa vuotta. Monessa paikoin pitäjässä
pestattiin sen tähden tulevaksi vuodeksi vähemmän palvelijoita kuin
tavallisesti, ja moni kelpo renki jäi sillä tapaa paikatta.

Niiden joukossa oli Harttukin, jonka isäntä, mistä syystä, ei tiedetty,
kaikessa ystävyydessä erotti palveluksestaan. Paikkaa ei hän saanut
muissakaan taloissa. Harttu aikoi sen tähden, niinkuin useimmat muutkin
pitäjän rengeistä, etsiä itselleen työtä vierailta paikoilta.

Kauan epäili hän kuitenkin, sillä hän ei tahtonut joutua kauas
Uotilasta. Liisa kyllä surkutteli häntä, mutta ei hän näyttänyt surevan
sitä, että Hartun oli lähteminen.

Eräänä iltana -- oli jo myöhään syksyllä -- oli Kaisa taas ankarasti
torunut Liisaa, isännän poissa ollessa. Liisa ei vastannut mitään. Mutta
kun Lauri hetken kuluttua astui tupaan, sytytti Liisa lyhtinsä ja meni
navettaan, jossa ammuvat lehmät ystävällisesti ottivat hänet vastaan,
kun hän, heitä puhutellen, alkoi lypsää toista toisensa perästä.

Mutta tuvassa istui vanha Kaisa tuikealla tuulella rukkinsa äärellä,
vihastuen kehräykseensä ja siitä syntyviin onnettomuuksiin, mutta vähä
väliä pistäen äkäisiä sanoja siitä, kuinka huonosti kaikki tätä nykyä
toimitettiin talossa. Viimein, kun lanka taas katkesi, seisatti hän
rukkinsa yht'äkkiä ja sanoi jyrkästi Laurille, ettei hän tahtonut enää
päivääkään olla hänen talossaan, jossa nyt kaikki hoidettiin ja
toimitettiin kurjimmalla tavalla, ellei Lauri kohta aikonut hankkia
taloon varsinaista emäntää. "Tuossa te istutte", pakisi hän, "nuori ja
varakas kuin olette, päivät päätänsä kotona tai ajatte pyhinä kirkkoon,
vaan ette koskaan sano sanaakaan rikkaiden ja suurten talojen
tyttärille, niinkuin Uotilan isännän kuitenkin paraiten sopisi." Itse
sanoi hän olleensa viidettäkymmentä vuotta talossa ja nähneensä täällä
parempia sekä huonompia päiviä, mutta ei koskaan mokomia kuin nyt, kun
koko talo on tuiki köyhän tytön vallassa.

Lauri hymyili huolimatta iäkkään ämmän valituksista eikä näyttänyt
aikovan vastata mitään hänen puheeseensa. Mutta hetken kuluttua hymyili
hän taas puoleksi ystävällisesti, puoleksi pilkallisesti ja sanoi:

"Mitäpä minä noista rikkaista ja isoisista talontyttäristä."

"Enkös sitä arvannut", vastasi Kaisa äreästi surisevan rukkinsa ääreltä.
"Kyllähän tuota sopi tietää."

Lauri hymyili taas ja lisäsi:

"Jos jonkun pitää tuleman Uotilan emännäksi, kenties tahtoo Liisa itse
siksi ruveta."

"Herra mun luojani!" huusi vanha Kaisa, heittäen sikseen surisevan
pyörän. Hän aikoi jatkaa puhettansa, mutta isäntä katseli häneen tuimin
silmin ja nousi istualta, josta Kaisa ällistyi. Ja kaikki tuvassa
kävivät uteliaiksi tietämään mitä nämät sanat ennustivat.

Kun Liisa tuli takaisin tupaan, vallitsi siellä syvä äänettömyys, ja hän
näki kyllä kaikkien silmistä, että hänestä oli puhuttu.

Mutta isäntä seisoi ylevänä ja vakavana keskellä lattiaa ja katseli vain
Liisaan, käskien häntä tulemaan kanssansa sisähuoneeseen.

Lauri sytytti päreen ja läksi edeltä. Liisa seurasi häntä sykkivin
sydämin. Mitähän isännän lienee hänelle sanomista?

Kaikki väki istui ääneti tuvassa, kummastuneena ja uteliaana. Kaisa
kehräsi niin että rukki surisi kuin paarma, ja hänelle tuli huomaamatta
useampia solmuja ja sykkyröitä hänen muutoin tasaiseen lankaansa.

Pitkän hetken kuluttua astuivat Lauri ja Liisa huoneesta. Lauri näytti
totiselta kuin ainakin, mutta nuori punastunut tyttö näytti onnelliselta
ja meni takan ääreen iltaruokaa puuhailemaan.

Kaikki tekivät työtä tavallista ahkerammin, ja Liisaan luotiin vain
salaisia vilkauksia. Mutta hän ei katsellut ympärilleen, hän ei katsonut
Harttuunkaan, joka istui aivan lähellä häntä takan ääressä kirvesvartta
veistellen. Harttu oli kenties vähän kalveampi kuin tavallisesti, mutta
tyynesti hän työskenteli. Hän tiesi nyt kuinka kävi eikä hän sydämessään
ensinkään nuhdellut siitä tyttöä, jota hän rakasti. Ettei Liisan sopinut
hylätä onneansa, oli Hartusta yhtä selvää ja luonnollista, kuin että
hänen nyt hyvin sopi etsiä työtä vierailta paikoilta.

Sen tähden, kun jonkun ajan kuluttua eräs korpraali tuli värväämään
miehiä komppaniaan ja tarjosi Hartulle käsirahaa, rupesi hän
sotamieheksi, ja pyhäinmiesten aikana läksi hän Uotilasta.

Paljoa ei hän viime aikoina ollut puhunut sen kanssa, jonka hän ja
kaikki tiesivät tulevan talon emännäksi. Jäähyväiseksi sanoi hän
Liisalle vain "Herran rauha!" mutta näissä vähän kankeasti lausutuissa
sanoissa oli kuitenkin paljo yksivakaisuutta ja hellyyttä.

Hiljaa antoi Liisa hänelle kättä ja vastasi hänen jäähyväisiinsä
samoilla sanoilla. Heidän välinsä näytti aivan vieraalta ja ujolta,
mutta hyvän tytön sydämessä kysyi leppeä ääni miksikäs Harttu nyt oli
niin harvapuheinen.

Näin erosivat Liisa ja Harttu.

Vähän aikaa siitä pidettiin Laurin ja Liisan häät suuritta menoitta
Uotilassa. Vihkimisen tapahtuessa nousi rankkasade, ja naisväki ennusti
sen johdosta, että uusi emäntä saa itkeä katkerasti kaikkina
elinpäivinänsä.

Mutta kova onni näytti olevan kaukana Uotilasta. Oli kuin hyvä haltia
olisi nuoren emännän seurassa asettunut suureen taloon. Karja menestyi
hyvin, työt joutuivat nopeaan ja tasaisesti, ja näytti kuin vuoden
vähemmät varat olisivat muuttuneet kahta suuremmiksi, niin runsaasti ne
riittivät talon yltäkylläiseen ravintoon. Pimeä, pitkä ja usein synkkä
talvi kului tänä vuonna pikaisesti Uotilan väeltä, ja näytti kuin nuori
emäntä olisi levittänyt suloista päivänpaistetta kaikkeen, johon hän
puuttui.

Liisa oli onnellinen ja nautti onneansa puhtaalla omallatunnolla ja
iloisin sydämin. Ei tietänyt Liisa, että miehensä omatunto oli kipeä,
kun Lauri lemmen silmin katseli häntä.

Lauri oli hyvä ja hellä vaimollensa. Ei koskaan hän kauheaa
salaisuuttansa Liisalle uskonut; eikä hän uskaltanut sanoa hänelle
kuinka kauan hän häntä oli rakastanut. Hän ei hennonut syöstä omantunnon
tuskaa Liisankin säveään sydämeen, ja kun suru synkkänä ja uhaten
lähestyi häntä, kärsi hän yksin ja ääneti, ja sulki tuskat sydämeensä.

Silloin koetti hän rukoilla Jumalaa poistamaan hänestä muistot tehdystä
rikoksesta, jota ei mikään maailmassa voinut peräyttää, mutta hänen
sydämensä oli ääneti ja kolkko. Se rukouksen lempeä enkeli, joka kerran
on asunut joka ihmisen ja Laurinkin rinnassa, oli paennut, pelästyen
rikoksen verisiä, leppymättömiä muistoja, ja aikaansa odottaen istui se
nyt ulkopuolella, tuolla paljaalla nummella, jolla hävittävä rajutuuli
riehui ja päivän helle poltti jok'ainoan kukan, joka maasta nousi.
Laurin sydämestä ei tämä enkeli enää kantanut taivaaseen hänen
voimattomia rukouksiansa raskaina hetkinä, jotka kuitenkin harvenivat
mitä syvemmälle hän näki onnensa juurtuvan. Häntä kohtaan, jota Laurin
siitä tuli kiittää, oli hän laukea ja hellä, niinkuin kukin on sitä
kohtaan, jota hän rakastaa ja jonka tähden paljon on saatu kärsiä, ja
hän näytti rakkaudellansa Liisaan tahtovansa sovittaa mitä Leenaa
kohtaan oli rikkonut.

Niin kului vuosi rauhallisesti ja milt'ei iloisesti, ja kun Liisa
lahjoitti miehellensä pojan, ei mitään puuttunut hänen onnestansa.

Niin syvästi liikutettuna, ettei sitä olisi tuosta tyynestä, totisesta
miehestä uskonutkaan, otti Lauri viattoman lapsensa ensi kerran
syliinsä. Tämä lapsi oli sovittava kaikki, ja siinä näki hän todistuksen
siitä, että lempeä ja laupias Jumala loi silmänsä häneen eikä ankarasti
tahtonut hänen rikostansa rangaista. Niin arveli Lauri ollen onnellinen
ylimäärin.

Vähän aikaa sen jälkeen läksi hän eräänä päivänä, kun kaikki väki oli
ulkotyössä, yksin Ristimäen metsään, jossa hän ei ollut käynyt tuon
onnettoman illan perästä. Ihmeelliset olivat ne ajatukset, jotka
hiljaisessa metsässä heräsivät hänen mielessään. Siellä kangasteli
tiellä ja kamalalla murhapaikalla joka askeleella muistoja, joita,
hänestä nähden, moni, moni hävittävä talvi oli vaalentanut. Nämä talvet
olivat asuneet hänen omassa sydämessään.

Surullisen rauhallisena seisoi Lauri sillä hiekkavieremällä, joka peitti
hänen vaimonsa ruumiin. Myrskyt olivat vieläkin kaataneet muutamia
mäntyjä haudalle. Ei mikään ihmissilmä voinut huomata epäluulonalaista
jälkeä, joka voisi saattaa rikoksen ilmi.

Lauri seisoi siinä kauan ajatuksiin vaipuneena. Nuori, voimakas mies oli
tällä hetkellä, jolloin ei kukaan häntä nähnyt, kadottanut koko sen
pontevuuden, joka jokapäiväisessä elämässä oli häntä näiden kahden
vuoden kuluessa kannattanut, ja hän näytti melkein voimattomalta ukolta.

Viimein pani hän kätensä ristiin, ja ensimäinen lämmin henkäys lensi nyt
hänen sydämensä läpi. Hänen ajatuksensa puhkesivat sanoiksi, jotka
olivat kuin rukous, että Jumala tahtoisi unohtaa hänen rikoksensa. Itse
ei hän sitä koskaan ollut unohtava.

Ennen kuin hän läksi metsästä peitti hän haudan vielä paremmin, ja erosi
siitä viimein milt'ei rauhallisilla tunteilla.

Viattoman lapsensa kuva oli hänen mielessään, ja hän arveli, että hänen
entinen vaimonsa, hyvä ja nöyrä kuin hän aina oli, nyt katselee
haudastansa häneen anteeksi antavin silmin.

Kun lapsi ristittiin, nimitti hän sen Eeroksi, Leenan isän muistoksi,
jota emäntä hartaasti oli rakastanut ja kunnioittanut, ja kun Lauri
sitte tämän nimen lausui, kuului aina hänen heleässä, syvässä äänessään
tavattoman hellä väre.

Sitte kului taas yksi vuosi, jolloin onnen aurinko valaisi Laurin kotoa
ja tulevaisuuden toivo yhä syvemmäs juurtui hänen sydämeensä. Kullakin
päivällä oli omat työnsä, vaivansa ja ilonsa, ja muuta ei siitä ole
sanomista.

Ei mitään muutoksia likitienoillakaan ollut tapahtunut, paitsi se, että
myllykylä, jolla tähän asti oli ollut pitkä ja vaivaloinen mutka
kirkolle, nyt oli päättänyt raivata uuden tien, joka suuresti oli
lyhentävä matkan sinne.

Tämä tie oli menevä pitkin sitä laaksoa, joka kulkee Ristimäen metsän
poikki, ja oli aiottu myöskin sivuamaan sitä paikkaa metsässä, joka
peitti Laurin rikoksen maailman silmiltä.

Kun siis otettiin puheeksi tien tekeminen sille paikalle, oli kyllä
Laurin ensimäinen aikomus vastustaa tätä ehdotusta, mutta ei hän sitä
kuitenkaan uskaltanut, koska ehdotusta kaikin puolin pidettiin pitäjälle
hyödyllisenä. Hän antoi sen tähden, niinkuin näytti, mielellään maatansa
yrityksen hyväksi, mutta kielsi ottamasta hiekkaa hänen maaltansa.

Kun työ oli tekeillä, oli Lauri usein metsässä katsomassa, että
määrätyitä ehtoja noudatettiin. Vaan ei mikään siellä antanut hänelle
syytä pelkoon, että hänen salaisuutensa tulisi ilmi.

Syksyn alussa oli uusi tie valmis käytettäväksi, ja moni myllykuorma ja
useampia kirkkomiehiä kulki jo silloin tätä tietä.

Joulu lähestyi ja sen seurassa nuo moninaiset valmistuspuuhat pyhää
varten.

Tämä vuosi oli ollut tavattoman hyvä ja siunattu viljavuosi Uotilassa.
Aitat olivat täynnä kalliita tavaroitansa, jotka halusivat saada palkita
viljelijän vaivaa ja ilottaa häntä. Senpä tähden tahtoikin Lauri, että
hänen väkensä tänä jouluna vielä runsaammin kuin ennen saisi nauttia
hänen hyväänsä, ja Liisa koetti sen tähden valmistaa pyhäpäiville
surutonta iloa Uotilaan, jossa onni ja hiljainen autuus nyt näyttivät
viihtyvän hyvin.

Kaikki siis valmistettiin joulua varten, kun isäntäväen ainoa lapsi,
Eero, joka nyt jo oli vuoden vanha, yht'äkkiä sairastui kovaan
kuumetautiin.

Tuo pienokainen oli viattomalla hymyllänsä jo ehtinyt poistaa monta
surullista ajatusta Laurin sydämestä ja oli tullut hänelle rakkaammaksi
kaikkea muuta maailmassa.

Kun Lauri nyt yht'äkkiä näki lapsen makaavan vuoteellansa, hiljaa
kuumehoureissa vaikeroiden, vapisi hänen sydämensä ja hän pelkäsi että
ankara Jumala nyt oli lapsukaiselle kostava hänen isänsä rikoksen.

Kaikista niistä ahkeroimisista huolimatta, jotka taudin poistamiseksi
tehtiin, paheni se kuitenkin pahenemistaan.

Muutamat tuskalliset ja pitkät päivät kuluivat, ja kaikki toiveet pojan
pelastumisesta näyttivät haihtuneen.

Oli ilta. Lapsi oli jo kolme päivää ollut sairaana. Kynttilä paloi
huoneessa, johon Liisa oli muuttanut armaan kipeän lapsensa. Hän suuteli
sitä hellästi, kun ei hänellä muita neuvoja sen tuskain lievittämiseksi
ollut, otti sen varoen syliinsä ja tuuditteli sitä näin hiljaa,
kyynelsilmin katsellen pienokaiseensa.

Lauri istui Liisan vieressä, kallella päin. Hänen sydämensä oli kolkon
epätoivon vallassa. Hän ei rukoillut, hän ei ajatellut, hän ei sanonut
mitään. Milloin lapsi liikahti, loi Lauri kuitenkin pitkän, kysyvän
silmäyksen siihen ja sitte lapsen äitiin.

Vähitellen sairaan liikunnot harvenivat ja heikontuivat heikontumistaan.
Viimein makasi lapsi aivan liikkumatta, eikä vaikeroinutkaan enää.
Kuoleman enkeli oli vienyt hänen viattoman henkensä ja pitkällinen uni
oli vallannut pienokaisen, joka väsyneenä lepäsi nuoren äitinsä sylissä,
sillä aikaa kun Lauri yhä istui kuunnellen, havaitakseen edes heikointa
ääntä, vähintä liikuntoa ainoassa lapsessaan.

Mutta siitä suuresta tuvasta, joka oli huoneen ulkopuolella ja johon ovi
oli auki, kuultiin kuinka muutamat myllystä tulleet talonrengit hiljaa
kertoivat ihmeellisiä juttuja, joita koskenkylässä oli kerrottu
Ristimäen metsästä.



IX.

Kummitus Ristimäen metsässä.


Jättäkäämme se huone, jossa äsken onnelliset vanhemmat murehtien ja
ääneti istuvat ainoan lapsensa ruumiin vieressä, kuulematta mitä tuvassa
jutellaan, joka puhe kenties kuitenkin olisi voinut saattaa Laurin
taintuneen sydämen hämmästyksestä säpsähtämään.

Myllykylän mylläri oli näet, sill'aikaa kun Uotilan rengit istuivat
jauhettansa odottamassa, kertonut kummallisia ja kauheita kulkupuheita,
joita useammat niistä myllymiehistä, jotka kirkolta päin olivat
kulkeneet uutta tietä, syksyllä olivat levittäneet tuosta muutoinkin
kamalasta ja kolkosta Ristimäen metsästä.

Kun he -- niin olivat he kertoneet -- yön pimeydessä olivat joutuneet
kuormineen siihen alanteeseen, joka Ristimäen tienoilla kulkee noiden
molempien korkeain metsäkangasten välillä, ja tulleet siihen paikkaan,
mistä kaita tie suikertelee toista kangasviertä ylöspäin, olivat heidän
hevosensa yht'äkkiä ruvenneet levottomiksi ja vauhkoiksi ja olleet viedä
kuormat kumoon. Kun he katselivat ympärilleen nähdäksensä syytä miksi
hevoset pelästyivät, olivat selvään nähneet valkean, mahdottoman suuren
haamun, joka seisoi nojautuen honkaa vasten. Kun he, kauhistuen tätä
hirveää kummitusta, olivat kiirehtineet eteenpäin, olivat he olleet
huomaavinaan, että tuo valkea haamu hiljaa liikkui metsän puiden
välissä, joskus kohoten luonnottoman pitkäksi, kunnes se viimein vaipui
maahan ja hävisi.

Näin oli ensimäinen, joka kummituksen oli nähnyt, kertonut tapauksen.
Sittemmin olivat useammat muutkin, jotka pimeinä syys-öinä olivat
kulkeneet mainitun paikan ohitse, kauhistuksekseen saaneet Ristimäen
metsässä nähdä kummituksen, josta kuitenkin kertomukset vähän erosivat
toisistaan. Muutamat sanoivat sen olleen pienen lapsen näköisen ja
väittivät kuulleensa sen hiljaista itkua; toiset kertoivat haamun
luonnottoman suureksi ja aivan mykäksi. Kaikki he olivat yksimieliset
mainitessaan sen paikan metsässä, jossa haamun oli tapa tulla näkyviin.
Moni oli tosin kulkenut samaa tietä, pimeälläkin, näkemättä siintoakaan
kummituksesta; mutta se usko, että semmoinen todella oli ottanut
ollakseen niillä tienoin, oli kuitenkin hyvin yleinen varsinkin
taika-uskoisessa ja vähemmän valistuneessa osassa kansasta.

Luonnollista oli, että Ristimäen metsä tällä tapaa sai pahan maineen, ja
uljas oli se mies, joka yön-aikana ja varsinkin syksyllä, jolloin haamu
useimmiten näyttihe, uskalsi kulkea uutta tietä.

Kaikellaisia selityksiä ja vanhoja muistoja ruvettiin kohta sovittamaan
tuohon tavattomaan kummitukseen metsässä, ja milloinpa sanottiin, että
se oli suuri syntinen, milloin murhattu lapsi, joka siellä kummitteli
löytämättä rauhaa haudassansa.

Semmoinen oli lyhyesti kerrottuna se ihmeellinen juttu, josta väki puhui
Uotilan tuvassa samana iltana kuin Laurin ja Liisan ainoa lapsi kuoli.

Ei surullinen isäntä silloin kuullut tätä puhetta, ja vasta kauan aikaa
jälkeenpäin sai hän kuulla muutamia tyhjiä ja katkonaisia huhuja
kummituksesta Ristimäen metsässä, jotka vanha Kaisa kertoi hänelle.

Vaikkapa nämä kulkupuheet näyttivät Laurista kummallisilta ja
epäiltäviltä, ei hän kuitenkaan uskaltanut näyttää haluansa saada
tarkempia tietoja niistä jutuista, jotka kerrottiin tästä, hänen pahaa
omaatuntoansa uhkaavasta ilmiöstä, ja hän koetti kylmällä ja uhkealla
epäilyksellä kuunnella kertomusta, jonka jälkeen hän teeskennellyn
rauhallisena moitti niitä, jotka uskoivat mokomia taika-uskoisia
juttuja.

Mutta Laurin sydäntä kauhisti uhkaava haamu tuolla hänen murhatun
vaimonsa haudalla ja tuskissaan sovitti hän sen ilmestymisen hänen
ainoan lapsensa kuolemaan. Eiköhän hänen uskollinen ja nöyrä vaimonsa,
jonka hän kauhealla tavalla elämästä oli erottanut, saanut rauhaa
haudassaan ennen kuin oli kostanut Laurille ja hävittänyt sen onnen,
jonka Lauri luuli saavuttaneensa rikoksen kautta? Tuo entinen tuska
tunnonvaivoineen ja unettomine öineen rupesi taaskin Laurin
seuralaiseksi, ja hän vaipui usein ankeaan synkkämielisyyteen, jolloin
vain odotti vieläkin nähdäkseen Jumalan rankaisevan käden lähestyvän
häntä.

Tätä Laurin synkkämielisyyttä selitettiin suruksi hänen lapsensa
kuolemasta. Mutta Liisan rakastava silmä rupesi aavistamaan, että Laurin
suruun oli joku muu syy ja kysyi häneltä joskus sitä.

Silloin vastasi Lauri, katkerasti silmäillen:

"Jätä minut vain rauhaan. Surenhan kuollutta."

Viimein herkesi Liisa kysymästä, sillä hän rupesi uskomaan, että isäntä
sanoi mitä hän ajatteli, ja Lauri tottui taas kuin ennenkin sulkemaan
ajatuksensa syvemmälle sydämeensä.

Kun vuosi näin oli kulunut hiljaa, olisi vieras silmä tuskin voinut
huomata muuta kuin että rauhallinen ja yleinen menestys ja onni taas
asui Uotilan talossa.

Tähän aikaan syntyi Laurin toinen poika. Isäntä vastaanotti tämän lapsen
nöyrän kiitollisuuden tunteilla, jotka suuresti erosivat siitä
ylenmääräisestä ilosta, jolla hän oli tervehtinyt ensimäisen lapsensa
syntymistä. Mutta vaikkapa hän nytkin oli iloinen, ei hän kuitenkaan
voinut poistaa epäluuloansa Jumalaa kohtaan. Ryöstettäneeköhän tämäkin
lapsi häneltä? Väijyikö kosto senkin kehdolla? Näin kyseli hän hiljaa
itseltään ja katseli levottomana tulevaisuuteen, varsinkin kun tarinat
kauheasta kummituksesta murhapaikalla tähän aikaan jälleen virkenivät
matkustajain kertomuksista, jotka sitä taas olivat nähneet.

Mutta ei mikään onnettomuus nyt Uotilaa kohdannut. Lapsi kasvoi. Sen
viaton nauru kaikui jo suuressa tuvassa ja sen ensimäiset horjuvat
askeleet koettelivat jo pihan nurmikkoa.

Kun poika oli täyttänyt kaksi vuotta oli sillä pieni sisar, jota tuo
vielä kaunis Liisa lempein lauluin tuvassa vaivutteli uneen.

Näin muuttui Laurin levottomuus rauhaksi ja suruttomuudeksi, ja hän
ajatteli tulevaisuutta isän hellin ajatuksin.

Mutta onnettomuuden musta lintu oli kuitenkin pesinyt Uotilaan, vaikk'ei
sitä ihmisten silmät vielä huomanneet. Suruja haudellen istui tuo kamala
lintu salaisessa pesässään ja eli vielä vain muutamista tuskaisista
huokauksista, jotka yksinäisinä hetkinä puhkesivat Laurin vielä
paranemattomasta sydämestä. Mutta surun kaarne rupesi suurempia uhria
haluamaan. Se levitteli siipiänsä ja toi kipumäeltä vieraita Uotilaan.

Laurin molemmat lapset makasivat kohta sen jälkeen kuolinvuoteella.
Sairastettuaan kovan taudin, joka silloin kävi näillä tienoin, kuolivat
he, toinen vain muutamia päiviä toisen perästä ja kaksi uutta ristiä
nousi kohta kalmistossa sen pienen, valkoisen ristin viereen, jonka alla
Laurin ensimäinen lapsi lepäsi.

Tuoni, joka viimein on kokoova kaikki, jotka maailmassa elävät, avaraan
valtakuntaansa, ei katsele meihin niin tuimasti vanhusten sammuneista
silmistä, kuin lasten viattomista silmäyksistä. Vanhat lähtevät ikuiseen
lepoon väsyneinä päivän harvoista iloista, pitkistä huolista ja
pettyneistä toiveista, jotka kerran olivat heistä suloisia ja rakkaita,
mutta jotka he nyt aikoja sitte ovat jättäneet taaksensa elämän tiellä
kuihtumaan päivän polttavassa helteessä. Mutta kun lapsi kuolee, on kuin
tuo pienoinen, kylmenevä enkeli eroaisi meistä pitkällä kysymyksellä,
miksikäs hänen täytyy lähteä päivänvalosta ja kukkasilta, jotka hänestä
vielä näyttävät lempeiltä ja kauniilta. Ei kuoleva lapsi kysymykseensä
saa mitään vastausta. Elämää se ei tunne, kuolo on sille vieras, ja
ihmetellen se lähtee ikuisuuden valoon.

Moni isä ja moni äiti olisi omalla hengellään tahtonut ostaa armaansa
hengen, jos se vain olisi mahdollista ollut. Katkera oli Laurin mieli,
kun hän ajatteli, että se rangaistus, joka hänelle oli aiottu, näin
tempasi hänen lapsensa elämästä, johon Jumala kuitenkin oli heidät
työhön synnyttänyt, ja hänen sydämessään suli se jää, joka siitä oli
sulkenut tien rukouksen enkeliltä.

Hänen entiset itsekkäät ajatuksensa, jotka vain tarkoittivat hänen omaa
onneansa ja rakkauttaan, olivat nyt kuin tyhjät varjot, verrattavina
pirteän metsän kuolleisiin puihin, ja selvää oli hänelle nyt vain se,
että se paha, jonka hän oli tehnyt, vaati sovitusta Jumalan kanssa.

Oli kuin Laurin tuskallinen sydän olisi herännyt uuteen elämään, kun
katumuksen ja sovitus-toivon ensimäinen lämmin henkäys siitä kerran oli
poistanut itsekkäisyyden jäät. Hänen sydämessään oli parempi tunne, joka
ei ollut elämästä herennyt, vaikka se tähän asti vain epävakaisena ja
hämäränä oli astunut hänen ajatuksiinsa. Se oli tarve saada sovintoa
Jumalan kanssa. Nyt tiesi hän, että tämä oli se päämäärä, johon hänen
oli pyrkiminen, ja sen oli hän kerran saavuttava. Sen sanoi hänelle
nöyrästi katumuksen ystävällinen ääni.

Lastensa hautoja katseli hän surulla ja kuitenkin sydämellisellä ilolla.
Nämä viattomat pienokaiset, joita hän hartaasti oli rakastanut,
olivathan nekin häntä rakastaneet ja lähteneet pois, jotta hän heräisi
suruttomuudestaan ja saisi rauhaa sielulleen.

Milloin hän lähti kirkkoon, oli hänestä kuin hän olisi mennyt kysymään
lapsiltansa mitä hänen oli tehtävä, ja kun virret kaikuivat temppelissä
oli hänestä kuin pienokaisten heikot äänet kalmiston haudoista olisivat
niihin yhtyneet, taivaallisella autuudella laulaen, että rauha häntä
lähestyi, kun hän vain ensin täydellisesti oli käsittänyt rikoksensa ja
vakaasti tahtoi sen sovittaa.

Laurin luonteessa oli aina ollut jotain hentoa ja haaveksivaista,
vaikkapa taika-uskoista, jota kuitenkin hänen muutoin voimakas luontonsa
hallitsi. Nyt alkoi tämä puoli yhä selvemmin ilmestyä ja omituinen
lempeys kirkasti usein hänen totiset kasvonsa.

Eräänä iltana oli hän yksin tuvassa Liisan kanssa, jota hän nyt oli
lähestynyt jos mahdollista suuremmalla hellyydellä kuin ennen.

Hän kiskoi päreitä takan äärellä, jossa tuli vilkkaasti leimusi.
Molemmat olivat he tänä iltana hyvin vähän puhutelleet toisiansa.
Viimein loi Lauri silmänsä Liisaan ja sanoi:

"Minä ajattelen kummitusta tuolla metsässäni ja milloinka kerran saanen
sen tavata."

Mutta Liisa, joka hurskaasti ja järkähtämätönnä uskoi Jumalan sanaa ja
jonka puhdas omatunto ei mitään pelännyt, vastasi tähän paheksien:

"Synti on sellaista puhua, eikä onneksi ole kuunnella kansan mielettömiä
loruja mokomista asioista."

Nämät sanat vähän hämmensivät Laurin ajatuksia. Hetken kuluttua sanoi
hän:

"Kenties se kuitenkin voisi neuvoa minua, kuinka autuaaksi pääsisin."

Kummallisilta kuuluivat Liisasta nämä sanat, ja tuska ahdisti häntä, kun
hän katseli isäntää ja ajatteli hänen synkkämielisyyttänsä, jonka hän
luuli lasten kuoleman synnyttäneen. Liisakin oli suuresti surrut
lapsiansa, mutta nöyryydellä taivaan tahtoa kohtaan. Nuoren vaimon ääni
vapisi vähän, kun hän hartaalla luottamuksella sanoi:

"Sen neuvoo meille vain Jumalan sana, ja hänen armonsa on kerran antava
meille autuuden kruunun. Sen on hän sanonut lapsillemmekin."

Laurin kasvoissa ilmeni synkkä väre nöyrää odotusta ja toivoa. Hän ei
puhunut sen enempää. Liisakin oli ääneti.

Puoli vuotta sen jälkeen, eli noin seitsemän aastaikaa siitä kun Laurin
ja Liisan häät olivat, syntyi heidän neljäs lapsensa, poika, jonka tulo
maailmaan milt'ei maksanut hänen äitinsä henkeä. Lapsen syntymisen ja
Liisan parantumisen piti Lauri ansaitsemattomana taivaan lahjana. Hän
rukoili vain, että Jumala hänen kanssansa tehköön miten hyväksi ja
oikeaksi katsonee, ja valmistakoon häntä vihdoin löytämään rauhaa
maailman ja taivaan kanssa.

Lempeämpi kuin ennen oli hän kodissaan, ja mielellään hän usein luki
Liisalle raamatusta, jolloin hän ylisti sitä laupiasta ja ihmeellistä
tapaa, jolla Jumala johti syntiset ihmislapset. Rauhallisemmaksi kävi
hänen mielensä, ja Liisa näki ilokseen, että Lauri yhä ahkerammin ryhtyi
talon töihin, joita hän kaikin puolin koetti parantaa ja järjestää.

Kun syksy tuli täysine latoineen ja aittoineen, puhui Lauri nähtävällä
tyytyväisyydellä siitä, kuinka Uotilassa kaikki nyt oli valmistettu
lähestyvää talvea varten. Ei nyt Liisan eikä hänen lapsensakaan
tarvinnut puutosta kärsiä, vaikkapa Jumalan tahto olisikin, että joku
onnettomuus oli Lauria kohtaava. Liisa iloitsi Laurin ilosta, ja hänen
suora, suruton mielensä ei etsinyt mitään salaista tarkoitusta isännän
ystävällisissä sanoissa.



X.

Myllykylässä. Keskiyö metsässä.


Ennen kuin kertomus päättyy, joudumme vielä kerran Uotilaan, jonka
kuitenkin nyt jätämme kertoaksemme tapausta, joka tänä syksynä tapahtui
myllykylän majatalossa.

Pimeä oli yö pyhäinmiesten päivää vastaan. Koski, joka kuin ainakin
valtavasti vyörytti vesiänsä alas syvyyteen, kohisi yöllä tavallista
mahtavammin. Tuuli vinkui lähellä toisiansa seisovain asuinhuoneitten
välissä, ja viirit kirisivät kimeästi. Muutoin oli kaikki hiljaa
kylässä; kaikki nukkuivat, paitsi joku yksinäinen myllärinrenki
myllyissä, joka valvoi, ettei jauhin-kivet syttyisi tuleen.

Kello oli yhdentoista paikoilla, kun kärryjen kolina kuului vähän matkan
päästä, herättäen kylän koirat, jotka kaikuvasti haukkuivat vieraan
tullessa majataloon.

Matkustavainen oli nuori pappi, joka, kun molemmat papit lähipitäjässä
olivat estetyt virkaansa toimittamasta, kiiruhti sinne yötä myöten,
varhain aamulla ollakseen paikalla jumalanpalvelusta pitämässä.

Kun hän vihdoin sai talonväen valveille ja ilmoitti tahtovansa heti
saada hevosta kirkonkylään, katseli vanha isäntä häntä hämmästyneenä.
Sitte katseli hän salavihkaa ympärilleen ja vastasi matalalla äänellä:

"Se ei käy laatuun."

Kun pappismies nyt kysyi häneltä syytä ja mainitsi miksi hänen matkansa
oli kiireinen, raapi isäntä päätänsä arvelevaisesti ja rupesi kärryistä
nostamaan maahan matkustavaisen kapineita, sanoen toistamiseen
vakavasti:

"Ei se käy laatuun, herra pastori, että tänä yönä matkustatte
eteenpäin."

Vähän suuttuen isännän jyrkkiin sanoihin ja siihen kiertelevään tapaan,
jolla isäntä vastasi hänen kysymykseensä, muistutti pappismies isäntää
hänen velvollisuudestaan antaa matkamiehelle hevosta, kun hevonen oli
saatavissa, ja käski häntä paikalla ryhtymään tarpeellisiin toimiin
matkaa varten.

Sill'aikaa olivat kyytimiehet kokoontuneet pihalle puhujain ympärille,
mutta kun kuulivat mistä oli puhe vetäytyivät he milt'ei arasti muutamat
askeleet taaksepäin.

Kun majatalon isäntä huomasi, ettei matkustavainen mistään verukkeista
huolinut, vastasi hän kauan mietittyään ja kavahtavalla äänellä:

"Hyvä herra pastori, tähän aikaan vuorokaudesta ei kukaan kule Ristimäen
metsän kautta; vain onnettomuus ja kauhu asuvat nyt pimeässä korvessa."

Kun matkustavainen näki, että taika-usko ja pelko tässä koettivat estää
hänen matkaansa, kuulusteli hän tarkemmin mitä Ristimäen metsästä
tiedettiin kertoa. Sitten kun hän nyt oli saanut kuulla niitä taruja,
joita juteltiin kummituksesta siellä, nuhteli hän kansaa sen
taikauskosta ja muistutti siitä, että Jumala suojelevalla kädellään
kaikkialla varjelee ihmisiä, sekä rauhallisissa kodeissa että kolkossa
korvessa, ja kysyi eikö kukaan läsnäolevista uskaltanut tulla häntä
kyyditsemään. Kaikki olivat ääneti ja katselivat epäillen toisiinsa.

Viimein kääntyi pappi ystävällisesti ja luottamuksella pienimpään
poikaan, mikä joukossa oli, kysyen, eikö poika tahtonut seurata häntä.
Papin tyyni luonne rohkaisi pojan mieltä, ja hän suostui papin pyyntöön.

Muut, isäntä etupäässä, hääriä kiiruhtivat nyt vetämään kärryt vajasta
ja valjastivat siihen yhden talon paraimmista hevosista, ollen
tyytyväiset omasta puolestaan, kun he vihdoin näkivät kärryjen
matkamiehineen lähtevän myllykylästä kammottuun Ristimäen metsään päin.

Ei kauan viipynyt ennen kuin olivat päässeet viimeisten ihmis-asuntojen
sivutse ja tulivat synkkään havumetsään, jossa tuuli vinkui kauheasti
raivoten.

Poika rupesi aroin silmin katselemaan syrjään ja välistä taaksensakin,
mutta kun matkustavainen ystävällisesti alkoi kertoa hänelle
kaikenlaisia pieniä tarinoita ja paljon hauskaa ja miellyttävää, jota
hän tiesi, katosi pojan pelko vähitellen, ja ilolla hän kuunteli nuoren
apulaisen puhetta sill'aikaa kun kärryt kulkea pyörähtelivät tiellä.

He olivat nyt syvällä metsässä. Alakuloisuutta pappismiehenkin mielessä
synnytti tuo valtavan ylevä luonto metsässä, jota myrsky ikäänkuin
tuuditteli, ja hän rupesi harvapuheisemmaksi. He olivat nyt joutuneet
siihen alanteeseen, jossa kummituksen oli näyttäyminen.

Poika kuunteli nyt vain hajamielin papin jotenkin pakonperäistä puhetta
ja loi vakavana silmänsä tien vasemmalle puolelle. Hänen ajatuksensa
kulkivat omaa suuntaansa, ja vihdoin sanoi hän papille, puoleksi
kuiskaten:

"Tuossa se on."

Pappi koetti vakaalla ja rauhallisella äänellä poistaa pojan
kauhistusta, mutta samassa pilttoutui hevonen yht'äkkiä, heittäen kärryt
matkamiehineen rajusti syrjään. Hevosen koko ruumis vapisi, ja korviansa
liipottaen seisoi se hajonneitten kärryjen vieressä.

Samana hetkenä näki pappi pitkän, valkoisen haamun liikkuvan tuuheain
puiden välissä mäen rinteellä. Kun hän oli tointunut ja huomasi olevansa
viatta, loi hän vielä kerran silmänsä metsään ja näki tuon valkoisen
haamun vitkaan viittaavan hänelle seuraamaan itseänsä, liikkuen syvemmäs
metsään.

Kun pappismies näki, että kyytipoika makasi tainnuksissa tien vieressä,
vaikk'ei hän muutoin näyttänyt joutuneen vialle, nosti hän nopeaan hänet
tien vieressä olevalle nurmelle, ja koetti sitten rauhoittaa
pelästynyttä hevosta, jonka hän riisui hajonneista kärryistä ja sitoi
lähellä kasvavaan puuhun.

Tätä tehdessään loi hän tuon tuostakin ihmettelevän silmäyksen
valkoiseen haamuun, joka välistä katosi puiden taa, yhä peräytyen ja
kehoittaen matkustavaista seuraamaan itseänsä.

Ajatus, että tässä kummallisessa ilmiössä piili tehdyn tai kenties häntä
itseänsä tarkoittavan rikoksen salaisuus, oli noussut matkustavaisen
mieleen, ja hän päätti saada selville tämän oudon tapauksen.

Pelkäämättä, mutta mahdollista väkivaltaa varoen, seurasi hän haamua
tuota suikertelevaa, kivistä tietä ylöspäin. Yht'äkkiä katosi valkoinen
haamu hänen silmistään, ja kun hän astui muutaman askeleen eteenpäin,
huomasi hän olevansa jätetyssä hiekkakuopassa, joka oli täynnä
kaatuneita puita. Tutkistellen katsellessaan joka haaralle, näki hän
kuinka valkoinen haamu taas vitkaan kohosi hiekkakuopan toiselta
töyräältä, johon se jäi seisomaan, kolme kertaa kädellänsä vitkaan
viitaten alhaalla olevaan hiekkavieremään.

Kun pappi nyt puhutteli tuota ihmeellistä olentoa, katosi se yht'äkkiä
eikä hän enää voinut nähdä jälkeäkään siitä.

Syvästi mietiskellen mitä hän täällä oli nähnyt, palasi pappi
maantielle, jossa kyytimies alkoi tointua tainnuksistaan.

Kysymättä papilta kummituksesta, hiipi poika pelästyksissään lähemmäs
hevosta ja kysyi papilta mitä nyt oli tekeminen, kun kärryt olivat
hajallansa tiellä ja he olivat keskellä pitkää väliä yksin kolkossa
korvessa.

Pappi kysyi pojalta eikö likempänä ollut taloa, josta saisivat lainata
kärryt voidakseen jatkaa matkaansa. Poika ilmoitti, ettei Uotilan suuri
ja varakas talo ollut kaukana siitä, ja että sieltä varmaankin
saataisiin mitä oli tarvis.

Kun pappi sen kuuli, ja että kulettava metsätie meni sinne, päästi hän
hevosen puusta, nousi sen selkään ja nosti pojan eteensä, sanoen:

"Lähtekäämme siis Uotilaan."

He kulkivat nyt hiljaa tuota meille tuttua tietä, jonka poika hyvin
tunsi. Eivät he puhuneet keskenään siitä tapauksesta, jonka äsken olivat
nähneet, ja ratsastivat metsän läpi, ollen ääneti miltei koko ajan.
Vihdoin tulivat he vanhalle maantielle, joka nyt oli jätetty ja
rappiolla.

He poikkesivat Uotilaan päin.



XI.

Lauri.


Uotilassa oli Lauri illalla lukenut ääneen vaimollensa Luukkaan
evankeliumin kolmannenkolmatta lu'un. Tässä ylevässä kertomuksessa
Kristuksen kuolemasta oli puhe Jesuksen ja hänen viereensä naulittujen
pahantekijäin kesken suuresti liikuttanut Lauria, ja lukemisensa
lopetettuaan puhui hän siitä Liisan kanssa, kertoen sanat: "Herra muista
minua, koskas tulet valtakuntaasi".

Lauri oli viime aikoina usein puhunut Liisan kanssa hengellisistä
asioista, mikä Liisasta oli hyvin mieleen, sillä Lauri selitti raamatun
sanoja niin selvästi ja vakavasti, että moni sana, joka tähän asti oli
ollut Liisalle hämärä, siitä selveni ja tuli ymmärrettäväksi.

Talonväkikin kuunteli mielellään nuoren ja ahkeran isännän heleää ääntä,
kun hän illoin luki ääneen raamatusta. He kuuntelivat häntä sitä
mieluummin, kun hän ei milloinkaan moittinut sitä, että he ottivat osaa
nuorison tavallisiin huvituksiin, milloin pyhäpäivät soivat heille
vapautta työstä.

Vihdoin mentiin levolle tuvassa, jonka ulkopuolella tuuli vinkui
raivosasti. Kaikki nukkuivat rauhallista ja sikeää unta. Laurikin nukkui
rauhassa.

Vähän keskiyön perästä heräsivät he siitä, että lukittua porstuvan ovea
kovasti kolkutettiin.

Lauri sytytti päreen ja läksi kuulustelemaan, kenpä tuo lienee, joka
tähän aikaan yöstä ja semmoisella ilmalla oli liikkeellä ulkona.

Hänen kysymykseensä vastasi tyyni miehen ääni, että se oli pappi
likipitäjästä, joka tarvitsi apua päästäkseen kulkemaan eteenpäin.

Kun Lauri sitten avasi oven, valaisi päreen tuli tuon nuoren
pappismiehen jalot ja ystävälliset kasvot, jotka heti Laurissa
synnyttivät luottamusta häneen. Lauri käski hänen astua tupaan ja teki
itse valkean takkaan sill'aikaa kun matkustavainen muutamin sanoin
kertoi tapaturmasta metsässä, kuinka hevonen oli säikähtynyt ja kärryt
olivat hajonneet, ja pyysi saada lainata toiset ajoneuvot sijaan, koska
hänen vielä tänä yönä täytyi jatkaa matkaansa.

Sillä välin olivat Liisa ja talonväki ruvenneet liikkumaan tuvassa, ja
emäntä puuhaili jo jotakin suun-avausta vieraalle pappismiehelle.

Papin kertomusta oli Lauri hartaasti kuunnellut valkea kädessään. Kun
pappi herkesi puhumasta, kääntyi Lauri kirkkaasti leimuavalta valkealta
ja kysyi vähän liikutetulla äänellä, mutta kasvot syvän totisina:

"Missä onnettomuus tapahtui?"

Pappi kertoi tarkalleen paikan metsän alanteessa.

"Minä tunnen sen", sanoi Lauri surullisesti hymyillen. "Kylläpä minä sen
paikan tunnen", toisti hän vieläkin kerran.

Sillä välin oli kyytipoika tullut tupaan ja meni talonväen joukkoon,
hiljaa kysyen eräältä naispalvelijoista, oliko pappi nähnyt kummituksen,
jota hän ei ollut uskaltanut papilta kysyä tuolla pimeässä metsässä.

Pappi kuuli pojan sanat ja näki nyt vasta ympärillään seisovain
pelästyneistä ja kysyvistä silmistä, että he kenties kaikki heti olivat
toivoneet saavansa kuulla hänen puhuvan kummituksesta, josta paikkakunta
näytti olevan taruja täynnä.

Hän kääntyi nyt isäntään ja kysyi matalammalla äänellä, olikohan isäntä
nähnyt valkoisen haamun metsässä.

"En ole", vastasi Lauri tyynellä mielin. Mutta näytti kuin vakaa päätös
samalla olisi vahvistunut hänen mielessään. Mitään puhumatta, meni hän
rauhallisna nukkuvan lapsensa vuoteelle ja nosti sen varovasti syliinsä.

Kun emäntä sen näki, sanoi hän ihmetellen Laurille:

"Sinä herätät lapsen."

Mutta Lauri katseli lasta lempein silmin ja sanoi milt'ei itsekseen:

"Tämän ainoan kerran vain", jonka sanottuansa hän lapsi sylissä palasi
papin luo ja sanoi tyynellä ja nöyrällä äänellä:

"Te näitte sen varmaankin?"

"Ihmeellistä se oli", vastasi pappi lämmitellen itseänsä valkean edessä,
"ja joku syvä salaisuus lienee siinä kaiketi. Niin selvään, kuin nyt
näen teidät täällä tuvassa, näin minä tuon valkoisen haamun hiipivän
edessäni ja viimein seisahtuvan jätettyyn hiekkakuoppaan, jossa se
vitkaan viittasi suureen hiekkavieremään."

Kauhistus kuvautui kaikkien kasvoissa; ainoastaan Lauri katseli lastansa
rauhallisna. Sitten meni hän nuoren vaimonsa luo, suuteli häntä
sydämellisesti ja antoi hänelle lapsen, jonka hän siunasi. Sen tehtyään
astui Lauri papin eteen, joka, samoin kuin muu väki tuvassa, ihmetellen
oli katsellut häntä, ja, silmät kirkkaina ja rauhallisina, sanoi hän:

"Tuon hiekkavieremän alla lepää minun vaimoni, jonka murhasin yhdeksän
vuotta takaperin."

Kun Lauri näin puhui, loi hänen vaimonsa kauhistuen silmänsä häneen ja
sitten vieraaseen pappiin, tuskalla ja hellästi sanoen:

"Jumala meitä varjelkoon. Miksikäs isäntä semmoista puhuu!"

Mutta Lauri katseli häntä sydämellisellä rakkaudella ja sanoi surullisen
vakavana:

"Minun omatuntoni isoo nyt rauhaa."

Sitten istuutui hän renkulle, joka oli takan vieressä. Hän nojasi päänsä
käsiänsä vasten, ja ensimäiset kyyneleet, jotka hiljaa heruivat hänen
silmistään, lämmittivät hänen kauan tuskallista sydäntänsä.

Hän oli puhunut hyvin tyynesti ja sydämellisesti. Ei hänen käytöksessään
mitään ylellistä ollut, eikä kukaan läsnäolevista uskaltanut
epäilläkään, että hän totta oli puhunut. Näytti kuin he kaikki olisivat
oivaltaneet, ett'ei se ollut hän itse, vaan laupias ja vanhurskas
Jumala, joka hänen sanoissaan puhui; ja ääneti ja liikutettuina he
katselivat omiin heikkoihin sydämiinsä.

Vieras pappismieskin näki että Jumalan käsi tässä johti tapausten menoa,
eikä hän sanonut mitään, vaan laski kätensä rikoksen-alaisen
painuneeseen päähän, rukoillen: "Herra kääntäköön kasvonsa meidän
puoleemme ja antakoon meille ijankaikkisen rauhan!"

Tuvassa oli niin hiljaa, että kuultiin, kuinka tuuli ulkona tohisi
hongistossa. Laurin vieressä seisoi Liisa, lapsi sylissään. Hän itki
hiljaa syvästi liikutettuna. Nojaten lapsensa kanssa Lauria vasten,
sanoi hän miehelleen:

"Miksi tahdot sä syöstä meidät onnettomuuteen?"

Silloin näytti kuin Lauri olisi mielinyt tarttua hänen käteensä, mutta
eipä hän tehnyt sitä kuitenkaan, sanoihan vain:

"Kyllähän näet, että Jumala niin tahtoo."

Sitte nousi hän seisoalle, katseli ympärilleen ja sanoi eräälle
talonväestä:

"Pastori sanoi tarvitsevansa kärryjä. Eiköhän liene parasta nyt niitä
hankkia hänelle."

Mentiin ulos valjastamaan hevonen talon kärryihin.

Lauri kääntyi nyt pappismieheen, kiitti häntä hänen tulostaan ja sanoi
sitten:

"Koska nyt näin on käynyt, pyydän saada seurata teitä kirkonkylään,
sillä minun pitää lähteä vallesmannin luo."

Silloin hyrähti Liisa ankaraan itkuun, ja ympärillä seisovainkin
silmissä oli kyyneleitä, kun kuulivat kunnioitetun isännän sellaisia
sanoja puhuvan.

Lauri yksin näytti tyyneltä ja rauhalliselta. Nöyränä tarttui hän
lempeästi Liisan käteen ja sanoi:

"Armas vaimoni, suo mulle anteeksi mitä nyt olen sinulle tehnyt. Mutta
omatuntoni tahtoo rauhaa."

Ei kukaan häneltä kysynyt miksi hän entisen emäntänsä oli murhannut.
Eikös sitä hennottu, vai ajateltiinko vain isäntää ja sitä taistelua ja
tuskaa, joka niin kauan oli hänen sydämessään asunut.

Muutaman hetken kuluttua, jolloin syvä äänettömyys vallitsi, sanoi Lauri
Liisalle:

"Nukkuuko pienokaisemme?"

Hymyillen katseli hän hellällä mielin pientä lastansa, jonka Liisa antoi
hänelle.

Silloin tultiin ilmoittamaan papille, että kaikki oli valmis matkaa
varten.

Vieras, rehellinen mies meni nyt Liisan luo, antoi hänelle kättä ja
sanoi:

"Vaimo parka, pysy lujasti Jumalan sanassa ja muista, että hän on
laupias."

Lauri seurasi pappia ja tarttui innollisesti rakastetun vaimonsa käteen.
Äänensä oli hellä ja vapisi, kun hän lausui:

"Nyt saa murhattu rauhaa haudassaan ja rikoksen-alainen sovituksen. Suo
sinäkin mulle anteeksi ja sano pojallemme, että olen katunut rikokseni."

Liisa itki, hän itki niitä katkeroita kyyneliä, joita se itkee, joka
eroaa siitä, jota hän on rakastanut ja kunnioittanut, kauan uskottuaan,
että ystävän omatunto oli puhdas, ja näkee, että ystävä on kärsinyt
yksin ja on kärsivä suruja, joihin hän ei saa ottaa osaa. Ei tietänyt
Liisa, että Lauri oli tehnyt kaikki heikosta rakkaudestaan häneen. Hän
rakasti Lauria vielä nytkin, tuo vaimo parka; eihän hän näin yht'äkkiä
voinut luopua rakkaudestaan häneen, ja lapsi sylissään sopersi hän vähä
väliä rukouksen, pyytäen Lauria olemaan lähtemättä.

Mutta Lauri hymyili synkkämielisesti, jätti jäähyväiset muille tuvassa
oleville, kiitti heitä yhteisen työn vaivoista ja käski heitä
uskollisesti palvelemaan emäntää, joka nyt yksin oli jäävä talon
haltiaksi.

Vieras ei tahtonut pyytää Lauria jäämään. Hän näki että Lauri, sovitusta
isoten, oli tehnyt vakaan ja muuttamattoman päätöksen. Mutta vaistonsa
vaikutuksesta vetäytyi hän kuitenkin syrjään ovelta, ett'ei lähtöä
jouduttaisi.

Kun Lauri sen huomasi, sanoi hän nöyrästi:

"Hyvä herra pastori, nyt on aika lähteä."

Sitte kääntyi Lauri niihin, jotka jäivät taloon, sydämellisellä äänellä
lausuen jäähyväissanat:

"Jumala varjelkoon teitä!"

"Jumala varjelkoon teitä!" vastasivat kaikki hiljaa.

Samat sanat lausui pappikin, ja tuvan ovi suljettiin. Tupaan jäivät ne,
joita Lauri rakasti. Ulkona oli yön synkkä pimeys.

Lähteväin kärryjen kolina kuului hetken; kohta kuoli tämä ääni tuulen
tohinaan, ja Uotilan talossa vallitsi taas äänettömyys. Pimeä metsä sitä
ympäröitsi.

Mutta onnettomuuden ja koston musta lintu oli sillä välin istunut ääneti
pesässään Uotilassa. Se oli nähnyt kaikki, ja nosti nyt siipiänsä,
lentääkseen pois Uotilan tuvilta. Sen sijassa lauloi siellä pitkänä
unettomana yönä lempeän surun valkoinen lintu katkeran suloisia
laulujansa yksinäiselle emännälle, joka kyynelsilmin tuuditteli
lastansa, rukoillen Jumalaa laupiaasti suojelemaan sitä tunnonvaivan
kalvavasta tuskasta.

Kun kirkolle päin ajajat olivat joutuneet siihen paikkaan Ristimäen
metsässä, jossa tapaturma oli tapahtunut, seisahtuivat he, ja
sill'aikaa, kun kyytipoika kantoi jätetyt kapineet Uotilasta saatuihin
kärryihin, katseli pappi ympärilleen, kenties nähdäkseen tuota
ihmeellistä haamua, joka yksin näytti tunteneensa salaisen rikoksen. Ei
mitään jälkeä kuitenkaan nyt enää näkynyt siitä, eikä tämän yön perästä
mikään ihmissilmä ole nähnyt tuota aikanansa hyvin kammottua kummitusta
Ristimäen metsässä.

Mutta Lauri seisoi hiekkavieremällä, ja hellin silmin hän katseli
kamalaa hautaa. Tuuli riehui vinkuen sen ylitse ja pani hautaan
kaatuneitten puiden havut vapisemaan.

"Nyt pääsee emäntä siunattuun maahan", sanoi hän hellästi.

Sitte he ajoivat eteenpäin. Kirkonkylässä he pysähtyivät. Lauri pyysi
silloin nuorta pappismiestä hautaamaan emännän lastensa hautain viereen,
kun se aika oli tullut, jonka pappi lupasikin tehdä. Sitten he erosivat
toisistaan. Pappi matkusti eteenpäin, perille päästäkseen. Kyytipoika
palasi. Hänen kanssaan lähetti Lauri terveisiä Uotilan emännälle,
sanoen, "että hänen nyt oli hyvä olla".

       *       *       *       *       *

Päivän koittaessa istui Lauri sen talon rappusilla, jossa nimismies
asui. Ovi oli vielä lukittuna. Kun väki myöhempään aamulla astui ulos,
kummasteltiin sitä, että tuo varakas ja arvossa pidetty isäntä istui
ulkona rappusilla, ja kysyttiin, mihinkä hän hevosensa oli jättänyt.

Mutta Lauri pyysi vain saada puhutella nimismiestä.

Kun hän oli tullut nimismiehen huoneeseen, ilmoitti hän olevansa
kadonneen emännän murhaaja ja kertoi todenmukaisesti kuinka kaikki
murhaa tehdessä oli tapahtunut. Hän mainitsi, kuinka hänen oli
onnistunut salata rikoksensa, ja ainoastaan silloin, kun hän kertoi,
miten hän oli rääkännyt hevostansa saadakseen sen karkaamaan Järvenpään
pelloille päin, näytti arka häpeä hämmentävän sitä tyyntä ja vakavaa
tapaa, jolla hän kertoi kaikki muut kohdat.

Murhan todistajaksi ilmoitti hän vanhan Olli torpparinsa, jonka hän
tiesi uskollisesti pitäneen sen valan, jonka Olli oli tehnyt luvatessaan
olla kellekään puhumatta siitä rikoksesta, minkä hän oli nähnyt.

Kun nimismies kysyi Laurilta miksi hän oli murhannut emännän, vastasi
Lauri vain:

"Hyvä oli hän aina."

Muuta vastausta ei hän vast'edeskään antanut tähän kysymykseen,
pudisteli vain päätänsä eväten ja oli ääneti. Ainoastaan papille, joka
seurasi häntä Uotilasta kirkonkylään, oli hän epäselvästi viitannut
murhan todelliseen syyhyn.

Kauhistus murhasta, joka niin ihmeellisellä tavalla ja pitkän väliajan
perästä oli tullut ilmi, ja sääli ja kunnioitus taistelivat vanhan
nimismiehen sydämessä, kun hän kuuli Uotilan isännän nöyrästi ja omasta
ehdosta syyttävän itseänsä rikoksesta, josta ei kukaan voinut pitää
häntä epäluulon-alaisena, ja hän kohteli sen tähden Lauria
sääliväisesti.

Mutta Lauri sanoi vakavasti:

"Toisin mua kohtelisitte, jos olisitte nähnyt kuinka emännän murhasin."

Käräjissä kertoi Lauri tunnustuksensa ja kehoitti vanhaa Ollia, joka
vieraaksi mieheksi oli manattu, sanomaan kaikki, mitä hän tiesi, mitään
salaamatta.

Tutkittaessa tuli silloin ilmi, että se kammottu kummitus Ristimäen
metsässä oli ollut tuo vanha torppari, joka ei saanut rauhaa sydämelleen
tuntiessaan tuota kauheaa rikosta, miksi hän nyt noin kuusi pitkää
vuotta öisin oli oleskellut murhapaikalla, toivoen että joku niistä,
jotka näkivät hänet siellä, seuraisi häntä ja panisi tähdelle
hiekkavieremän, minkä hän sille tahtoi osottaa, jotta rikos vihdoin
kenties tulisi ilmi. Mutta taika-uskoisina olivat kaikki kummituksena
pitäneet äänetöntä haamua, jota he kammosivat ja jonka ohitse he
kiiruhtivat pääsemään, kunnes viimein tuo matkustava pappi oli
uskaltanut seurata vanhaa miestä hiekkavieremälle, ja sitten oli rikos
tullut ilmi, Ollin sitä valaa rikkomatta, johon häntä oli pakotettu.

Lopullinen tuomio oli elinkautinen maanpako Siperiaan.

Lauri vastaanotti tuomionsa rauhallisna ja tyytyväisenä.

Kolkon Siperian kaivoksissa eli hän sitten muutamia vuosia kotimaansa
pahimpain pahantekijäin parissa, jotka sinne oli lähetetty. Nämä raa'at,
paatuneet onnettomat katselivat ensin pilkalla, sittemmin ihmetellen ja
jonkinmoisella kunnioituksella hiljaista, aina rauhallista ja ahkeraa
Lauria, joka joutohetkinä luki raamattuansa, minkä hän uskollisesti vei
myötänsä.

Usein nähtiin hänen kuitenkin istuvan syviin ajatuksiin vaipuneena,
unohtaen, että häntä katseltiin. Hän muisteli silloin rakkaitansa, jotka
hän kotimaahan oli jättänyt, ja raskaita huokauksia puhkesi hänen
povestaan.

Viimein tuli ikävänsä kotiin liian kovaksi ja mursi hänen ruumiilliset
voimansa. Heikosta maallisesta majasta loisti kuitenkin viho viimeiseen
hetkeen asti uskovainen henki, joka sovinnossa Jumalan ja maailman
kanssa meni astumaan tuntemattomaan valtakuntaan haudan toisella
puolella.

Kotimaassa eli Laurin muisto kauan synkkänä ja selittämättömänä
kansassa. Surullinen oli tämä muisto Liisallekin, mutta rakas ja
suloinen samalla, sillä hänen lempivä sydämensä muisti vain, kuinka hyvä
Lauri aina oli ollut häntä kohtaan. Poikaansa, joka täysi-ikäisenä,
Liisan kuoltua, otti Uotilan haltuunsa, oli hän opettanut kunnioittamaan
hänen onnettoman isänsä surullista muistoa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Uotilan isäntä - Rikosjuttu Suomesta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.