Title: Tunnustus - Tosikuvaus elämästä
Author: Nissinen, Alli, 1866-1926
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tunnustus - Tosikuvaus elämästä" ***


TUNNUSTUS

TOSIKUVAUS ELÄMÄSTÄ


Kirjoitti

Alli Nissinen


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1911



TUNNUSTUS.


Hän kirjoitti:

On mahdotonta enää vaijeta. Minun täytyy tehdä tämä tunnustus. Minun
täytyy avata polttava sydämeni, vapauttaa kiusattu omatuntoni.

Olen koettanut tukahduttaa omantuntoni ääntä; olen tehnyt työtä, olen
saanut yhä uusia velvollisuuksia, yhä uusia harrastuksia. Mutta kuta
enemmän olen kohonnut ihmisten silmissä, kuta tärkeämpään asemaan olen
päässyt yhteiskunnassa, sitä voimakkaammaksi on käynyt omantuntoni ääni.

Olen tullut jo elämässäni niin pitkälle, ettei omantunnon ääni enää
vaikene. Sisäinen olentoni, henkeni, sieluni on jo niin kehittynyt,
ettei se enää huomaa yksinomaa tapauksia ulkopuolella minua, ei se vaan
niihin kiinny ja niitä harrasta. Se kääntyy sisälle päin; se tutkii oman
olennon syvyyksiä, se tarkastaa niitä salaisuuksia, jotka siinä
piilevät.

Vuosikausia on se niitä tarkastanut.

Monta kovaa taistelua olen käynyt itseni kanssa. Olen ollut tilillä,
olen ollut tuomiolla; olen rukoillut, olen katunut. Olen saanut armoa ja
lohdutusta, olen tuntenut virkistystä ja voimaa. Aika ajoin olen
tuntenut onnea ja saanut tyydytystä elämältä. Mutta jälleen on tuskan
laine syöksynyt päälleni hirmumyrskynä. Omatuntoni on minua varoittanut
ja uhannut.

Yöllä olen unestani herännyt. Olen kuullut äänen: »sinä et saa vaijeta!»

       *       *       *       *       *

Tähän aikaan kaikki puhuvat. Jokaisella näyttää olevan jotain
merkillistä sanottavaa. Ihmiskunta on kiusaantunut liian paljoista
itsetunnustuksista. Miksi siis ihmiskunnan tuskaa lisätä? Miksi taas
paljastaa uusi tuskan elämä?

Sitä olen ajatellut, ja olen vaijennut. Mutta omatuntoni ei suo minulle
rauhaa. Se vaatii minulta uhria. Se vaatii minulta syyn sovitusta.

Enkö voi sovittaa rikostani elämäni työllä? Enkö voi tyynnyttää
omaatuntoani tekemällä hyvää, täyttämällä velvollisuuteni? Enkö voi
silloin vaijeta, kun elämäni toiminta puolestani puhuu?

Mutta omatuntoni ei vaikene. Se kolkuttaa yhä kovemmin. Se vaatii minua
uhraamaan, uhraamaan oman itseni.

Ja sen vaatimuksesta olen nyt päättänyt kertoa elämäni ihmiskunnalle,
olen päättänyt paljastaa kaiken, mikä on piilossa ollut.

Tunnustukseni on samalla rukous, rukous kaikkien onnetonten ja kärsivien
puolesta.

Armahtakaa heitä!



Ensimäinen muisto varhaisimmasta lapsuudestani on seuraava: Makasin
kätkyessä tuvan perällä lähellä karsinaikkunata. Katselin mustia orsia
ja niiden päällä riippuvia tuoreita heiniä ja kuuntelin kärpästen
surinata. Silloin avattiin tuvan ovi ja sisään astui vieras
vaimoihminen. En ollut häntä koskaan ennen nähnyt. Hän jätti nyyttinsä
penkille ja tuli kätkyeni luo. Sanomaton pelko valtasi minut. Kuoleman
pelko. Parkasin itkemään.

Hän kumartui ylitseni, veti piikkopaitani suoraksi, kohotti minua
ylemmäs tyynylle, peitti rievuilla jalkani ja sanoi: »No, no! Kun ovat
heittäneet kummin piian kärpästen syötäväksi!»

Rupesin häntä katselemaan ja pidin jalkani ja käteni aivan hiljaa. Hän
ei ollut äidin näköinen; hänellä oli musta tukka, melkein yhtä musta
kuin pirtin orsi. Jalallaan liikutti hän kätkyttäni hiljoilleen.

Vähän ajan perästä hän nousi, meni katsomaan pihalasista ja istui sinne
pöydän päähän. Minulle tuli äitiä syvä ikävä. Aloin hiljaa itkeä;
potkin rievut jaloiltani; kun eivät ne tahtoneet poistua, parkasin
kovaan itkuun.

Vieras tuli luokseni ja alkoi kädellään kiivaasti heiluttaa kätkyttä.
»Tuu, tuu, tuu, tuu! Ole hiljaa! Äiti tulee kohta!»

Mutta minä huusin yhä kovemmin. Pelkäsin, ettei äiti enää tulekaan.
Pelkäsin, että tuo vieras jää äidin sijaan. Ja kuta enemmän vieras
koetti minua tyynnyttää, sitä katkerammin tunsin äidinkaipuun.

Jo kuulin äidin askeleita porstuassa. Pirtin ovi lensi auki ja äiti
sanoi: »Herra Jumala! Mikä sille lapselle tuli. Ei se ole koskaan tuolla
tavalla huutanut!»

Herkesin heti itkemästä, kun äiti nosti minut syliinsä ja painoi
rintaansa vastaan. Siinä oli niin hyvä olla; ei tarvinnut mitään pelätä;
eikä ollut puutetta mistään.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä kääri äiti minut ison piikkolakanan sisään ja kantoi
sylissään tuvasta ulos ja alas mäkeä rantaan päin. En voinut nähdä
mitään lakanan sisästä. Koetin ponnistella nähdäkseni, mutta äiti
puristi minua lujemmin rintaansa vasten. Minun teki mieli itkeä, kun en
nähnyt. Ensi kerran teki äiti minulle pahaa. Olin juuri itkuani
alottamassa, kun tulimme perille -- saunaan. Äiti avasi lakanakäärön ja
pani minut lämpimän saunan penkille. Kitku pisti silmiini, enkä aluksi
mitään nähnyt. Mutta hetken perästä näin äidin hääräilevän saunassa ja
veljeni juoksevan ylös lauteille. Pian riisui äiti minutkin ja vei
sylissään yhä kuumempaan ylös. Pimeä siellä oli, aivan pimeä. Minua
peloitti; luulin joka hetki putoavani. Olisin ruvennut itkemään, jollen
olisi ollut äidin sylissä. Mutta lujasti nojasin koko ruumiini painolla
äidin viileään ruumiiseen. Kauheata oli, kun äiti rupesi siellä minua
pesemään; päätä hän pesi, ja silmiä ja korvia. Saippua ja vesi meni
silmiin ja korviin; luulin tukehtuvani. Mutta pian oli kaikki ohitse.
Aloin nähdä jo paremmin siellä ylhäällä. Näin veljeni, joka istui
toisella penkillä ja heitteli vettä äidin ja minun päälle.

Veljeni meni nyt alas ja ylhäällä alkoi tulla hirvittävä kuumuus. Äiti
löi minua kuumalla vastalla. Se teki kipeää, mutta ei kestänyt kauan.
Pian tuli veljeni ylös ja otti minut äidin sylistä. Parahdin itkemään,
sillä pelkäsin putoavani. Mutta kauniisti vei hän minut piikkolakanan
päälle penkille.

Pihaan mennessä sain katsella ympärilleni ja minun oli hyvä olla. Äiti
nauroi ja pani minut olkapäätään vasten, että voin nähdä hänen olkansa
yli. Pientarella oli keltakukkia; veljeni otti niistä yhden käteensä.
Olisin sen tahtonut, mutta veljeni ei antanut.

Tupaan tultua pani äiti minun päälleni kauniin, valkoisen paidan.
Minulla ei ollut koskaan ennen ollut niin kaunista paitaa. Äiti sanoi:
»Pannaan lapselle kummin antama paita päälle!» -- Kummi oli minusta
siitä päivästä aikain jotain ihmeellistä; se oli jonkinlainen onnen ja
ilontuoja.

Makasin kätkyessä ja katselin hämärtyvää pirttiä; ylhäällä oli paksu
orsi, jonka päällä oli lautoja ja hirsiä; muutamia heinänkorsia riippui
lautojen välistä. Olisin tahtonut nyhtää ne alas, mutta ne olivat niin
korkealla; en ylettynyt.

Äidin askeleet kuuluivat porstuvasta ja isän ääni pihasta. Minun oli
niin hyvä olla.



Olin jo oppinut kävelemään; kuljin ympäri tuvassa ja varsinkin
rikkosopella oli hauska leikkiä. Siellä oli lastuja, kaarnanpalasia ja
tuohensirpaleita. Kukin niistä oli erinäköinen ja erilainen; muutamat
olivat kovia, muutamat pehmeitä, toiset pitkiä, toiset lyhyviä.

Kun veljeni vuoleskeli, istuin lattialla ja kokosin lastuja sylini
täyteen. Ne olivat niin kauniita ja puhtaita. Mutta kun veljeni herkesi
vuolemasta, sieppasi hän lastut minun sylistäni, heitti ne hiilillään
olevaan uuniin, otti sitten minua käsistä ja tanssitti lattialla. Se ei
ollut minusta hauskaa. Rupesin itkemään ja löin häntä. Hän nauroi,
tukisti minua ja tuuppasi minut kumoon.

Äiti tuli samassa sisään, sivalsi veljeäni käsivarresta, löi häntä
takapuoleen ja työnsi ovesta pihalle. Sitten nosti äiti minut lattialta,
puisteli mekkoni, silitteli pääni ja otti minut syliinsä.

»Äidin tytöllekö ne tekevät pahaa? So, so, älä itke, älä itke!»

Äiti oli minusta parhain maailmassa. Koko elämä oli niin rauhallista ja
onnellista hänen turvissaan.

       *       *       *       *       *

Ennenkuin vielä opin kunnollisesti puhumaan, olin kerran sairaana.
Makasin vuoroon kätkyessä ja vuoroon äidin sängyssä, johon äiti minut
joskus nosti. Olin niin sairas, että en voinut päätäni sängystä
kohottaa, en voinut syödä mitään, enkä juoda, muuta kuin vettä. Makasin
usein pitkät ajat horroksissa, mutta aina kun heräsin, kysyin äitiä.

Äiti istui minun vuoteeni luona minkä voi. Mutta usein hänen täytyi
kulkea askareillansa navetassa tahi kodassa. Äidin poissa ollessa oli
veljeni aina luonani. Huomasin, että tämä toimi oli vastenmielistä
hänelle. -- Kerran oli minulla kova jano ja pyysin häneltä vettä. Hän
toi sitä kauhalla porstuassa olevasta saavista. Kun hän juotti minua,
tuuppasi hän kauhaa huuliani vasten, niin että alahuulesta rupesi
vuotamaan verta. Olisin tahtonut lyödä häntä, mutta en jaksanut. En
myöskään uskaltanut äidille kertoa tätä tapausta, sillä pelkäsin veljeni
kostavan minulle.

Tautini kesti kauan ja monta kertaa luultiin minun jo kuolevan. Äitini
hoiti minua hellästi ja rakkaasti, mutta veljeni minua puoleksi vihasi.
Kerran kun itkin tuskiani, enkä lakannut hänen kiellostaan, otti hän
vasemman käteni, tarttui pikkusormeeni ja väänsi sitä sivullepäin, niin
että kynsi repesi paikoiltaan ja veri purskahti esiin.

Minä kauhistuin ja hyppäsin pelosta pystyyn, vaikka olinkin kuoleman
sairas. Senjälkeen rukoilin hartaasti Jumalata, että Hän minut
parantaisi. Ja Jumala kuulikin rukoukseni. Kaikkien ihmeeksi aloin
vähitellen parantua. Ja ennen kuin uusi kesä joutui ja puihin lehti
puhkesi, olin minä jo iloinen ja terve.

       *       *       *       *       *

Kesällä minulla oli hauskaa. Aamusta iltaan olin ulkona pihamaalla.
Joskus juoksin saunalle, meninpä vielä rantaankin asti. Mutta äiti oli
varoittanut minua, että en menisi yksin rantaan. Sentähden pysyin
mieluummin pihasalla. Pihamaa oli nurminen; ainoastaan pari polkua
juoksi sen yli. Toinen polku vei navettaan, toinen saunaan; saunaan
vievästä polusta erosi sitte ison kiven luona tie lähteelle.

Lystikseni juoksentelin polkuja pitkin. Ne olivat sileät ja sievät,
avojaloin oli niitä hauska viilettää. Juoksin pirtin portaan edestä
navetan kynnykselle ja taas takasin; juoksin pirtin portaan edestä
saunan kynnykselle ja taas takasin. Sitte juoksin taas isolle kivelle,
kiipesin sen päälle, lepäsin siinä, juoksin sitte lähteelle ja istuin
usein kauan pienellä rahilla, joka oli lähteen vieressä. Lähteen
ympärillä kasvoi paljo kukkia ja siellä päivänpaisteessa hyrräsi
mehiläisiä. Leikin sellaista, että tämä oli minun lähteeni, kukat olivat
minun kukkiani ja mehiläiset minun mehiläisiäni.

Jos kuulin veljeni juoksevan pihasta lähteelle minua etsimään, aloin
aika vauhtia juosta kepsutella pihaan päin. Veljeni tahtoi minua kiinni
tavoittaa, mutta pakenin syrjään tieltä, sillä tiesin hänen minua
nipistävän. »Kunhan suureksi tulen, niin kostan hänelle», ajattelin.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä oli äiti käynyt talossa. Odotin häntä jännityksellä,
sillä tiesin hänen tullessaan tuovan minulle jotain hyvää. Aika tuntui
hyvin pitkältä, mutta vihdoin kuuli tarkka korvani äidin askeleet
nummella. Juoksin häntä vastaan minkä jalkani kantoivat.

Äiti nauroi minulle jo etäältä. Minä näin, että hänellä oli helmassa
jotain. Minut valtasi ilo ja pelko.

Kun pääsin äidin hameeseen kiinni, kumartui hän alas ja laski
helmastaan maahan pienen, harmaan kissanpoikasen, oi, niin sievän ja
soman!

»Tämän emäntä lähetti sinulle tuomisiksi!»

Voi, kuinka äiti oli hyvä ja emäntä ja kaikki ihmiset! Minä kosketin
kädelläni pientä elukkaa. Kuinka se oli pehmoinen ja sileä, ja kuinka
somat, pienet käpälät sillä oli. Juuri kun olin ottamaisillani sen
syliini, hyppäsi se ilmaan, putosi kanervikkoon ja tepasteli ja
kimmahteli sinne ja tänne tien viertä kulkien. Minua nauratti niin
sydämellisesti; oli niin hauskaa, että täytyi itsenikin hypähdellä.

Nyt kului koko kesä niin hauskasti, ettei sitä köyhillä sanoilla kuvata
voi. Aamusta iltaan olin mirrin kanssa pihalla. Meidän yhteisestä
elämästämme tulisi kokonainen kirja. Niin rikasta ja vaihtelevaa se oli.

Mutta sitte tuli syksy -- ja syksyllä syntyi minulle pieni sisar, jolle
annettiin nimeksi Miina.

       *       *       *       *       *

Siihen asti kuin sisar minulle syntyi oli äiti minun omani. Mutta siitä
päivästä aikain tuli muutos. Ensin en sitä ollenkaan huomannut, sillä
minusta oli niin kummallista kaikki mitä ympärilläni tapahtui.

Koko kesän olin juossut ulkona, mutta nyt olisin tahtonut olla pirtissä
ja leikkiä siellä. Mutta minut käskettiin aina pihalle leikkimään.
Siellä oli kylmä, jalkojani paleli ja käteni menivät konttaan. Hiivin
siis uudelleen tupaan. Silloin otti isä minut käsipuolesta ja paiskasi
ovesta ulos huutaen: »Tokkos pysyt pellolla!»

Menin saunan kynnykselle ja itkin siellä itsekseni. Minulla ei ollut
enää ketään ystävää maailmassa. Äitikin oli minut jättänyt.

Siinä ajan itkettyäni menin kylmään saunaan ja istuin vanhojen
kylpyvastojen päälle. Ne tuntuivat lämpimiltä. Laitoin niistä vuoteen ja
panin pitkälleni. Vähän ajan perästä hiipi Mirri oven raosta sisälle. Se
tuli luokseni, nuuski minua, puski kylkeeni, nuoli kasvojani karkealla
kielellään ja paneusi kainalooni maata.

Puristin Mirriä rintaani. Minulla oli vielä yksi ystävä. Mutta äitiä
minun oli niin kova ikävä. Kyyneleeni alkoivat vuotaa. Siihen sitte
nukuin.

       *       *       *       *       *

En ollut koskaan ennen nähnyt äidin makaavan päivällä, mutta sen jälkeen
kun pikku sisko syntyi, makasi äiti usein. Kuulin hänen joskus itsekseen
ääneen valittavan.

Minut valtasi suru ja pelko. Mitä jos äiti kuolisi? Kuka silloin minua
enää turvaisi ja suojaisi? Kaikki hyvä, mikä minulla oli, oli äidiltä.

Hiivin äidin luo, kun hän sängyssä makasi, ja painoin pääni hänen
kupeeseensa. Hän silitti päätäni ja oikoi mekkoani suoraksi.

Rupesin itkemään. Äiti ei tiennyt mikä minua vaivasi, vaan sanoi:
»Älähän itke. Isä tuopi sinulle tänään talosta uudet saappaat!» -- Mutta
minua itketti vielä enemmän. Vihdoin kysyi äiti: »Mikä sinun on? Oletko
kipeä?»

Nyyhkytin silloin: »Ei, kun äiti on aina niin hyvä!»

»Lapseni!» sanoi äiti ja silitti minun päätäni.

Samassa alkoi pikku Miina kätkyessä itkeä, ja äiti nousi sitä hellästi
auttamaan. Mutta minä menin ovensuupenkille Mirrin luo.

       *       *       *       *       *

Samana iltana työstä tullessaan toi isä minulle sievät, uudet, ruskeat
saappaat. Niitä koetettiin heti jalkaan ja ne sopivat kuin valetut. Näin
sieviä saappaita en ollut elämässäni nähnyt; ja nämä olivat minun
ensimäiseni.

Edellisenä talvena olin joskus käynyt ulkona veljeni vanhoilla
saappailla. Mutta ne olivat suuret ja rumat, vieläpä päälle päätteeksi
rikkinäiset.

Oli vahinko, että oli jo pimeä ilta, kun uudet saappaat sain. Muuten
olisin niillä heti juossut navettaan, saunalle ja lähteelle. Nyt en
saanut mennä pitemmälle kuin porstuaan, sillä äiti oli sanonut, että
pimeässä voivat sudet nurkan takaa kimppuun hyökätä.

Katselin saappaitani joka puolelta, koettelin joka saumaa ja käännettä,
pyörästelin niillä lattialla ja nousin penkille. Penkiltä hyppäsin
lattialle ja juoksin pikku Miinan kätkyen ympäri. En tahtonut malttaa
maata ruveta.

Mutta kun isä, äiti ja veljeni paneutuivat yöteloilleen, vedin minäkin
saappaat jalastani, panin ne viereeni vuoteelleni ja paneusin maata.
Tunsin kuinka Mirri hiljaa hiipien saapui luokseni, haki sopivata
paikkaa ja paneusi selkäni taakse.

Yhä pimeämmäksi kävi yö. Pian ei voinut pirtissä muuta eroittaa kuin
ikkunat, joiden kautta sisään pilkisti syysyön niukka valo.

       *       *       *       *       *

Pitkinä talvi-iltoina sain melkein aina istua kätkyen luona sitä
liikuttamassa. Äiti kehräsi tahi kutoi, paikkasi tahi parsi. Pikku Miina
oli kärtyisä lapsi; sitä piti melkein aina liikuttaa. Veljeni ei minua
koskaan auttanut; hän kutoi verkkoa, kiskoi päreitä tahi teki kelkkoja.
Hänellä oli aina hauskaa työtä. Mielelläni olisin istunut hänen
viereensä ja opetellut hänen ammattiaan, mutta en uskaltanut, sillä
isäkin oli tavallisesti talvi-iltoina tuvassa. Ja hän oli ankara,
varsinkin minulle. Usein sai äiti minua puolustaa.

Kerran kun isä hakkasi tupakkia oven suussa olevassa hakkurissa, pani
hän minut pitämään tulta. Palava päre kädessä seisoin siinä ja odotin
aina, milloin päre oli palanut loppuun ja uuden sai alkaa. Yht'äkkiä
alkoi tuntua palaneen hajua.

»Tyttö, katso vaatteitasi! Mikä palaa?» huusi isä.

Heitin palavan päreen kädestäni lattialle ja katselin älytöinnä
ympärilleni.

Äitini ryntäsi luokseni, tarttui hameisiini: »Herra Jumala! Onko lapsi
tulessa!»

»Kun ei ymmärrä varoa itseään», sanoi isä tyynesti.

Mutta savu nousi jalkaini alta. Sillan alus oli syttynyt pudonneista
hiilensiruista palamaan. Tupa alkoi tulla savua täyteen.

Äiti veti minut pirtin perälle, juoksi porstuaan, sieppasi vesikorvon
syliinsä ja kantoi sen pirtin lattialle.

»Minkätähden sinä yksin?» sanoi isä.

»Kun ei ole miehessä miestä», sanoi äiti ja kaatoi korvon lattialle.
Näin että hänen silmänsä välähtivät kummallisesti. Sellaista väläystä en
ollut ennen nähnyt.

Tuli sammui heti ja isä rupesi pimeässä jatkaa maan tupakin-hakkaamista.
Mutta äiti pyyhki lattian, pani pirtin uuniin hipleitä puita palamaan ja
alkoi tehdä iltatöitään.

       *       *       *       *       *

Maata mentyä, valvoin minä kauan, sillä pelkäsin pirtin syttyvän tuleen.
Pimeässä koetin nähdä, kohosiko lattian alta vielä savua. Joskus näytti
sitä tulevan, tuntuipa joskus savun käryäkin. Mutta kun nousin
istualleni, hälveni savu heti.

Olin juuri nukkumaisillani, kun kuulin hiljaista itkua. Heristin
korviani. Itkikö joku unissaan. Kuka itki? -- --

Yhä kuului nyyhkytys. Äiti siellä itki, rakas äiti. Olisin tahtonut
mielelläni mennä lattian yli äidin sänkyyn, mutta pelkäsin isää.

Valvoin hiljaa vuoteessani; kuulin kuinka äidin nyyhkytys muuttui
hiljaiseksi valitukseksi. Tuska täytti sydämeni. Aloin itkeä. Äiti
hyppäsi ylös, teki päreeseen tulen, tuli luokseni ja kysyi: »Oletko sinä
kipeä?»

»Ei», vastasin minä. »Näin pahaa unta. Kuulin itkua.»

Hän peitteli minut huolellisesti ja sanoi: »Siunaa itsesi kauniisti ja
nuku Jumalan nimeen!»

Puristin äitiä kädestä. Hänen silmänsä olivat punaset ja ajettuneet.
Näin että hän oli itkenyt.

Koetin vielä kuunnella, kuulisinko pirtissä äidin huokausta. Mutta äiti
painautui hiljaa vuoteellensa ja yön rauha levisi koko nukkuvan
perheemme yli.

Minäkin uuvuin uneen.



Erään kerran kevättalvella läksi isä markkinoille. Olin sanomattoman
iloinen tästä matkasta, sillä kummi oli luvannut isän mukana lähettää
minulle uuden mekon. Pitkät ajat olin odottanut tätä lähtöpäivää ja nyt
odotin taas hartaasti, että markkinat olisivat ohitse ja isä tulisi
kotiin.

Ilta oli jo myöhäinen, me olimme jo paneutuneet maata, kun isä tuli.

Ulkoa alkoi kuulua kovaäänistä puhetta. Kuuntelin. Isän ääni se oli --
ja sitte jonkun toisen, jota en tuntenut. Porstuan palkit tömisivät, ovi
paiskattiin auki.

»Hoi akka! Joutuun jaloillesi, kun isäntä itse pirttiin astuu! Penskat
pois jaloista!» se oli isä, joka päänalustani potkaisten meni ohitseni.

Miina rupesi itkemään, minä hyppäsin ylös ja juoksin äidin luo. Äiti
tyynnytti lasta, eikä sanonut mitään. Vieras mies astui hoippuen sisään
auki jääneestä ovesta.

»Pannu tulelle! Tuossa on papuja!» huusi isä heittäen kahvipussin
penkille, johon se hajosi ja pavut vierivät pitkin penkkiä ja tippuivat
lattialle.

Veljeni meni papuja poimimaan ja katsoi ihmetellen isään. Äiti peitteli
Miinan, pani mekon minun päälleni ja läksi sitte kahvia keittämään.

Minä olisin mielelläni kysynyt kummin lahjaa, mutta en uskaltanut.
Pelkäsin isää enemmän kuin ennen. Isä istui pöydänpäässä ja hänen
edessään pöydällä oli kaunis, kirkas leili, josta isä ja vieras vuoroon
joivat. Kerran kutsui isä äitiäkin juomaan, mutta äiti ei mennyt, sanoi
vaan:

»En huoli sinun myrkkyäsi!»

Silloinkos isä alkoi pitkää puhetta pitää ja kertoi kuinka eräs vaimo
oli myrkyttänyt miehensä panemalla myrkkyä kahvikuppiin; ja mies oli
kuollut ja kuopattu; vaimo oli mennyt uusiin naimisiin ja taas koettanut
myrkyttää miestään kärpäsen myrkyllä. Mutta mies ei kuollutkaan, tuli
vaan sairaaksi. Mutta lääkäri tutki ulostukset ja siellä oli
myrkkypaperia; niin -- vaimo pantiin linnaan, sillä entiset ja nykyiset
synnit tulivat ilmi.

»Sellaista on akkaväki!» sanoi isä lopuksi.

Mutta äidillä oli samassa kahvi valmiina; hän kaatoi sitä kuppiin ja
vei pöytään.

»Vai kärpäsen myrkyllä», sanoi äiti.

»Niinpä niin», toisti isä.

»Että niinkuin, mitä se kärpäsen myrkky on?»

»No, se on sellaista ohutta liuskaretta, niinkuin vasikan nahkan
niljettä, punasta väriltään ja helppoa ostaa»... selitti isä.

»Vai sellaisella se»...

»Sellaisellahan se...» isä härppäsi kahvia lautaselta, »jo se paholainen
teettää jotakin.»

»Jotakinhan se teettää.»

»Vai linnaan panivat», jatkoi äiti.

»Linnaanpa linnaan. Elinkautiseen», sanoi isä.

»Vai elinkautiseen; onpa siinä istumista.»

»Onpa on», toisti isä ja laski kahvikuppinsa pois.

Minä olin kuunnellut niin tarkasti, että olin aivan unohtanut liikuttaa
kätkyttä. Äkkiä säpsähdin ja näin että Miina valvoi silmät selällään. Se
katsoi kuin nuhdellen minuun. Miksi se niin katsoi? Siksikö että en
kätkyttä liikuttanut?

Isän kovaäänisyys oli hiljennyt; surullinen kertomus oli tehnyt kaikki
mielet alakuloisiksi. Vieras näytti heikolta ja kykenemättömältä;
äänetöinnä ja riisumatta heittäysi hän penkille maata.

Kovalla töminällä veti isä saappaat jalastaan ja heitti ne pirtin
lattian yli rikkosopelle. Syylinkänsä hän paiskasi keskelle lattiata. Ja
hiukan horjuen, mutta varpaisilla meni hän vuoteelleen.

Olisin mielelläni kysynyt kolttuani, joka minun piti kummilta saada.
Mutta en uskaltanut. Ehkä se on isältä pudonnut, tahi ehkä ei kummilla
ollutkaan rahaa sen ostoon.

Pirtissä tuntui kylmältä. Vetäysin umpikuuruun peiton alle. Isä ei sitte
tuonutkaan minulle mitään. Ei mitään. Eikä kummikaan lähettänyt kolttua.
Niin -- jos sillä ei ollut rahaa. Tuntui niin tyhjältä ja ikävältä.



Koko talven pitkään ei äiti ollut oikein terve. Sen näin joka päivä. Ja
seuraava kesäkin meni niin, ettei äiti entiselleen tullut. Hän oli aina
niin surumielinen ja alakuloinen, harvoin puhui hän enää meidän
lastenkin kanssa. Isä tuli usein illalla juovuksissa kotiin; silloin
kuulin aina äidin yöllä hiljaa itkevän.

Pikku Miina osasi jo kävellä ja puhua. Hän oli vallaton ja tottelematon
tyttö, repi rikki kaikki mitä käsiinsä sai ja heitteli astiat palasiksi.
Äiti piiskasi häntä monta kertaa, mutta siitä hän vaan sydämistyi.
Joskus oli hän minulle hyvä, mutta joskus oli hän niin ilkeä, teki
harmia ja kiusaa, että kerrankin olin niin suuttunut hänelle, että
olisin voinut hänet vaikka tappaa. Vihapäissäni potkasin häntä leukaan,
niin että nenästä rupesi verta vuotamaan.

Silloin tuli hän hyväksi ja oli monta päivää siivo.

Kevättalvella pääsi veljeni hevospojaksi taloon. Hän oli niin onnellinen
ja niin miehiksi kun hän lähti, ettei hän ollenkaan sanonut kellenkään
hyvästiä. Ei äidillenkään. Äiti kuitenkin meni ladon perään katsomaan
hänen jälkeensä, kun hän painui metsätietä salolle päin. Mutta veljeni
ei katsonut taaksensa. Mitä hän olisi tehnyt, jos olisi nähnyt äidin?

Kun äiti tuli tupaan, näin minä, että hänen silmässään oli kyynel -- ja
yksi karpalo oli herahtanut nutullekin. Menin äidin luo ja nojasin hänen
polveensa. Hän silitti päätäni ja sanoi:

»Niin, niin, lapseni. Sellaista on elämä. Ville on nyt korjuussa, kun
pääsi isoon taloon. Ei siellä puutu leipä eikä särvinkään!»

»Onko Ville nyt niiden oma?» kysyin.

»Omako? Niin, Ville on Jumalan oma», sanoi äiti.

»Mutta minä tahdon olla aina äidin oma», sanoin.

»Mutta jos äiti kuolee?»

»Äiti ei saa kuolla! Äiti ei saa kuolla milloinkaan!» ja minä purskahdin
hillittömään itkuun.

Seuraavana kevännä syntyi äidille taas pikkunen tyttö. Se sai nimen
Kaisu, kun se oli niin suuri ja roteva kuin ison talon emäntäpiika
Kaisu. Ja hyvä juoninen se myöskin oli; ei itkenyt päiväkausiin, eikä
juuri äännellytkään kunhan ruokaa sai.

Äiti oli hyvin huonona sen syntymisen jälkeen. »Pesumummo» oli meillä
kolme viikkoa lasta hoitamassa; mutta kun hänen täytyi lähteä toiseen
taloon »varpaisia» valmistamaan, tuli kummi meille pariksi viikoksi
äitiä auttamaan. Se oli lysti aika. Kummi toi Miinalle ja minulle
tuomisia ja äidille rohtoja ja pilleriä. Ilosta me vaan Miinan kanssa
päiväkaudet hyppelimme ja laulelimme pihalla. Päivät menivät nopeasti,
meillä oli niin hauskaa.

Mutta kun kummi oli ollut muutamia päiviä meillä, rupesi hän näyttämään
hyvin surulliselta. Ja kerrankin minä näin hänen porstuvan penkillä
istuvan ja itkevän.

Kun isä muutamana iltana tuli selvänä kotiin, kutsui kummi hänet
porstuvaan. Ei voinut kuulla, mitä he puhelivat, mutta tupaan tullessaan
oli isä hyvin vakavan näköinen. Hän meni äidin sängyn luo, nosti peittoa
ylemmä ja istui sängyn reunalle.

»Jos tuota niinkuin haettaisiin hieroja ja kuppari», sanoi hän.

»Saisihan tuota koettaa», sanoi äiti heikolla äänellä.

»Se taitaisi parasta olla», sanoi isä.

»Eihän tuo pahenna, jos ei parannakaan», myönteli äiti.

»Niinpä minä käynkin huomenna Mataran mummon tänne hakemassa. Hänessähän
sitä on vielä vanhaa loihtijankin vikaa. Kyllä hän veren vihat eroon
saa, se mummo», sanoi isä rohkaistuna.

»Taitaapa saada», myönteli äiti ja huokasi.

Ensimäisen kerran näin isän kumartuvan Kaisun kätkyen yli ja katsovan
lasta.

»Kas, silläpä musta tukka on. Mikähän maankulkija hänestäkin kasvanee»,
sanoi hän; »tahi pahantekijä...»

»Älä tuommoisia pienen lapsen kätkyen luona laskettele. Voi kirot
lapseen laskeutua», sanoi äiti tuskaisesti.

»Mitä siinä joutavia hupatat! Ilman aikojaanhan minä...»

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna varhain meni isä Mataran mummoa hakemaan; iltapäivällä
mummo jo tuli. Tultuaan pani hän nyyttinsä ovensuupenkille ja meni itse
äitiä kattelemaan. Miina juoksi nyytin luo ja alkoi sitä kopeloida;
minullakin olisi ollut halu nähdä nyytin sisältöä, varsinkin kun sieltä
alkoi kuulua omituista kalinata. Juoksin yli pirtin lattian nähdäkseni.
Mutta samassa mummo huusi:

»Hätis! lapset sarvien kimpusta. Mitäs teillä on siellä tekemistä?
Hätis! Pellolle lapset!»

Miina piipersi pikaisesti ovesta ulos, mutta minä jäin tupaan.

»Minnekäs se Pietinen jäi, kun ei sitä kotiin kuulu?» sanoi äiti
väsyneesti.

»Kylään poikkesi. Tärkeitä asioita kuului olevan», sanoi mummo.

»Vai kylään»... huokasi äiti.

Kummi tuli nyt kodasta kantaen mustaa kahvipannua, josta tuliaiskahvit
juotiin. Mataran mummo ei monta sanaa puhunut, mutta kun kahvit oli
juotu, meni hän nyytilleen, otti sieltä suuren joukon sarvia, joiden
päät olivat rakkonahalla suljetut, pani ne kiuluun ja käski kummin viedä
ne saunaan likoamaan.

En tiennyt seuraisinko kummia saunaan vai jäisinkö pirttiin. Mataran
mummo kiinnitti kuitenkin mieltäni niin, etten pirttiä voinut jättää.
Rupesin siis pankolla kahvikuppia pesemään ja sain nähdä kaikki mitä
pirtissä tapahtui.

Mummo nosti rikkosopelle rahin, otti kivikupin, pani siihen vettä,
kaatoi pienestä pussista punamultaa, toisesta ruutia, toi tervapytystä
nahturilla tervaa, pani lampaan talia, haki pihalta alakiveltä vedessä
virunutta muraa, taittoi malin lehtiä, haki männyn kerkän, kaatoi tipan
kahvia ja kaasi pikkusesta pullosta viinaa. Sitte otti hän nyytistään
pyöreän puun liijan ja alkoi sillä pehmitellä omituista sekoitusta. Tätä
työtä tehdessään puheli hän hiljaa koko ajan.

Kauan kesti tämä työ, mutta kauan viipyi kummikin saunassa. Juoksin siis
sinne häntä katsomaan. Mutta tuskin ehdin saunan ovelle kun näin Mataran
mummon kivikuppi kädessä tulevan jälestäni.

Mataran mummo meni saunaan, pani kivikupin lauteille savun keskelle ja
työnsi lisää puita kiukaaseen. Sitte meni hän vieressä olevaan
vesakkoon, taitteli lepänoksia ja riipi katajoita, toi ne helmassaan
saunaan ja työnsi siellä tuleen. Sauna täyttyi sakealla savulla, joka
haisi lepälle ja katajalle.

Samassa tuli kummi metsästä uudet kylpyvastat kainalossa ja Miina juoksi
hänen jälessään uusi kaunis tuohinen kädessä.

»Minulla on siellä lauteilla vähän tavallista parempata. Ei pidä
paikalta siirtää. Se suuttuu»... sanoi Mataran mummo.

»Eipä ei», sanoi kummi ja meni savuiseen saunaan.

Illalla pääsimme me lapset kummin kanssa kylpemään. Kummi vei sitte
Kaisun ja Miinan pirttiin, mutta minä sain jäädä saunaan äitiä ja
Mataran mummoa auttamaan. Löin löylyä ja kannoin vesiä ylös lauteille.
Siellä Mataran mummo hieroi äitiä. Saunaan levisi voiteen haju ja mummo
höpisi hiljaa: »Kun on kipu niin kivistäköön, kun on paha niin
pakottakoon! Rupi alle, rahka päälle, kannu märkää väliin!»

Äiti voihki ja valitti ääneen.

Sitten laskeutuivat he lauteilta ja äiti pani saunan penkille
pitkälleen. Nyt imi Mataran mummo sarvensa äidin sääriin, sitte irroitti
hän yhden kerrallaan, iski pienellä puukolla haavoja punaseen ihoon ja
imi taas sarven paikoilleen. Kun kaikkien sarvien alle haavat oli lyöty,
alkoi hän irroitella sarvia. Useimmat olivat mustaa verta täynnä.
Pitelin vesikiulua, että Mataran mummo sai aina välillä käsiänsä
huuhtoa. Saunan lattia tuli aivan veriseksi...

»Lopettakaa jo! En jaksa enää», sanoi äiti hiljaa.

»Vielä on vähän kesken. Taudin juuret ovat irroittumassa», sanoi mummo
ja antoi kiposta kylmää vettä äidin suuhun.

Vielä kerran tyhjensi hän sarvet ja imi ne paikoilleen. Kiukaan kupeesta
otti hän vastan, pisti sen kylmässä vedessä ja pani äidin pään alle.

Kun äiti tuotiin saunasta, piti kummin tulla auttamaan, sillä äiti ei
yksin pysynyt jaloillaan.

Pirtissä olivat jo kaikki asettuneet paikoilleen ja päre sammutettu, kun
äiti taas kysyi isää. Mutta häntä ei kuulunut.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna oli kummi juuri lähtenyt Muurikkia ulkoaituukseen
viemään, kun isä tuli juovuksissa kotiin. Hän tahtoi heti kahvia ja
sanoi tulevansa tulipalosta.

»Missä nyt on tulipalo ollut?» kysyi äiti.

»Mattilan puotirakennus paloi yöllä», sanoi isä.

»Paloiko tuolla ihmisiä?» kysyi äiti.

»En kuullut, liekkö palanut...»

Mutta Mataran muori kaatoi kahvia kuppiin ja varoitti sormella, että isä
vaikenisi. Kun isä oli kaksi kuppia juonut, sanoi muori:

»Sauna on lämmin. Mene pois saunaan maata!»

Mutta kun isä läksi pirtistä, kutsui hän sormellaan Mataraa porstuvaan.
Mummo meni jälestä. Olisin mennyt mielelläni porstuvaan, mutta en
uskaltanut; pelkäsin isää.

Kun mummo vähän ajan perästä palasi tupaan, hyräili hän itsekseen, meni
ja pani nyyttiinsä jotakin ja kätki paperikäärön sukkansa varteen. Sitte
meni hän äidin päänalustyynyjä kohentelemaan ja sanoi:

»Kyllä on sinulla hyvä mies.»

Mutta äiti vastasi hiljaa: »Mikähän lie milloinkin!»

Isä makasi koko päivän saunassa. Illalla vei Mataran muori sinne ruokaa,
mutta isä tulikin itse pirttiin. Hän tupakoi piipullisen perälasin alla,
pyysi sinukkata, joi koko tuopillisen ja meni sitte latoon maata.

Äiti oli ollut koko päivän niin väsynyt, ettei ollut jaksanut silmiään
avata. Mutta kun isä tuli tupaan, nosti hän päätänsä, ja katseli tarkoin
isää. Isä ei sitä huomannut.

       *       *       *       *       *

Muutamien päivien perästä rupesi äiti virkistymään ja sanoi Mataran
muorille: »Kyllä minä tästä nyt paranen; enpä tässä enää apua
tarvitsekaan.»

Mutta muori vastasi: »Mihinkäpä tästä on kiire. Katsastetaanhan tässä
nyt vähäsen...»

Ja isä sanoi pöydänpäästä: »Katsastetaanhan vähäsen.»

       *       *       *       *       *

Miina ja minä olimme lehdon laidassa kerppuja tekemässä, kun pihaan
näkyi menevän kaksi miestä. Me läksimme molemmat niiden perästä ja
jouduimme jo ennen niitä pirttiin.

»Isä, isä! Vieraita tulee!» huusin minä isälle, joka makasi peräpenkillä
pöydän takana.

Isä hyppäsi pystyyn ja ryntäsi lattialle, mutta samassa miehet astuivat
sisään.

»Päivää taloon!» sanoi pitempi mies.

»Jumal' antakoon!» vastasi äiti sängystä.

Mataran muori liikutti kiivaasti kätkyttä ja kummi askaroi liedellä.

»Painakaa puuta!» sanoi Matara.

»Emme tiedä lienemmekö tervetulleita vieraita», sanoi pitkä mies ja
astui isän luo. »Minä lain nimessä vangitsen sinut Aatu Pietinen
epäiltynä varkaudesta ja murhapoltosta!»

»Perkele!» kirosi isä.

»Syyttömän vangitsitte!» huusi Mataran muori. »Minä olen todistaja, että
syyttömän vangitsitte! Tuolla saunassa makasi mies koko yön silloin kun
Mattilan puotirakennus paloi. Katsokaa sen nuttua. Vielä on verinen.
Oman akan veressä on. Minä akkaa illalla kuppasin -- katsokaa tuossa
vielä henki horeissa makaa -- minä akkaa illalla kuppasin, pahaa verta
saunan lattialle laskin; ukko heti kuppauksen perästä saunaan maata
meni. Katsokaa nuttua! Totisesti! Eikö ole veressä? Ettekö näe?
Syyttömän viette, viattoman otatte. Voi maailman pahuutta! Vihamiehet
ovat väärin kannelleet, vainomiehet väärin todistaneet.»

»Syyttömiä me olemme. Lainpalvelioita olemme. Käskyä täytämme», selitti
pitkä mies ja pani käsiraudat isän käsiin.

»Väärin teette!» huusi Mataran muori ja heristi nyrkkiään. »Katua
saatte, katkerasti katua!»

»Jos on syytön, niin puhdistaa itsensä oikeuden edessä, jos syyllinen,
niin tuomitaan. Ei esivalta miekkaa turhaan kanna», sanoi pitkä mies.

»Toisin tekisin, jos olisin teidän housuissanne. Toisin tekisin ja
paremman palkan saisin!» huusi muori.

»Lähdetään!» sanoi mies ja näytti ovea.

Äänettömänä läksi isä miesten edellä. Mutta Mataran muori kiroili
miehiä heidän ovesta mennessään.

       *       *       *       *       *

Kummi oli seisonut koko ajan äänetönnä pankon nurkalla. Kun ovi oli
suljettu, pyörähti hän kiivaasti äidin sängyn luo.

»Herra Jumala! Loviisa kuolee! Joutukaa apuun! Silmät on jo nurin
päässä!»

Kaisu alkoi kätkyessä kimakasti huutaa; Miina rupesi itkemään.

Mataran muori otti nyytistään pienen pullon ja piti sitä äidin nenän
alla.

»Älä huuda tyhjiä. Kyllä se siitä virkistyy», sanoi hän ja painoi äidin
silmäluomia kiinni.

Hetken perästä alkoi hän kopeloida äidin jalkoja, pani sitte peitettä
enemmän päälle ja kohensi pään alusta.

»Jumalan tähden! Se kuolee, uskokaa minua!» hätäili kummi.

»Taidat olla oikeassa. Suonet eivät enää lyö. Jo nyt tuli kumma, kun
aivan käsiin kuolee.»

Äiti ei enää koskaan silmiään avannut.



Äidin kuoleman jälkeen muutti Mataran mummo meille. Kummi läksi pois
heti kun oli saanut meille lapsille sen verran vaatetta laitetuksi, että
toimeen tulimme.

Nyt alkoi kotona ikävä ja pitkä aika. Äitiä oli ikävä ja työtä oli
paljo. Aamusta iltaan sai olla liikkeessä. Mataran mummo ei antanut
joutilaana olla. Vaikka olin vasta 10 vuotias, sain jo tehdä aikuisten
töitä. Hoidin lehmän ja lypsin sen, siivosin ja lämmitin saunan, lakasin
ja pesin lattiat, tein törkyä minkä ennätin ja väliajoilla hoidin
Kaisua.

Alituisena huolenani oli myöskin isän kohtalo.

Eräänä aamuna kun juuri istuimme aamiaista syömässä, kävi lautamies
manaamassa Mataran mummon todistajaksi Mattilan riitajutussa.

Seuraavat viikot oli mummo hyvin äänetön. Kun käräjäpäivä lähestyi, tuli
kummi meille kotimieheksi. Mutta määrättynä päivänä puki mummo parhaat
vaatteet päällensä ja läksi käräjäpaikkaan.

»Älkää vaan väärää valaa tehkö!» sanoi kummi hänelle lähtiessä.

»Olen jo monta tuulta elämässäni soutanut», sanoi mummo. »Ehkäpä tuota
osaan onnella luovia tämänkin myrskyn läpi!»

»Uusi myrsky tuo aina uuden vaaran», sanoi kummi miettiväisenä.
»Paraskin pursi joskus pettää.»

»Koetella täytyy. Parhaintansa kukin tuskan hetkessä esiin työntää!»

Rapun edessä pyyhki mummo jalkansa oikein puhtaaksi havuihin, koetti
kädellään nurmea, viittasi sormellaan tuvan ikkunaan, kokosi hameen
helmansa ylös kouraansa ja läksi hyvää kyytiä kylätielle päin.

Mirri juoksi mummon jälestä veräjälle asti, kääntyi siitä ympäri ja
laukkasi häntä ojona takaisin pirtin porstuvaan.

Aurinko paistoi täydeltä terältä. Marjat metsässä olivat kypsiä,
puolukat olivat parhaallaan. Kummi otti Kaisun kätkyestä syliinsä ja
sanoi meille tytöille, että nyt lähdemme kaikki marjaan.

Mikä ilo! Sellaista emme olleet tunteneet koko kesänä. Kevyesti
hypähdellen juoksimme niemellä olevalle aholle. Se oli punanaan
puolukoita. Niitä oli niin paljo, ettei tahtonut malttaa mistään
poimia, hyvästä paikasta muutti aina parempaan ja paremmasta yhä
parempaan.

Päivä kului niin nopeasti, ettemme huomanneetkaan ennenkuin ilta oli
käsissä. Lehmä oli lypsetty, askareet oli tehty ja nyt istuimme kaikki
tuvassa ja odotimme Mataran mummon tuloa. Kummi kertoi meille pojasta,
joka oli repinyt siivet kärpäsiltä pienenä ollessaan ja suureksi
tultuaan oli saanut sellaisen rangaistuksen Jumalalta, että hänen omalla
pikku tytöllään ei ollut käsiä.

»Jumala rankaisee», sanoi Miina.

»Niin, Jumala rankaisee, jos kiduttaa ja kiusaa viattomia olentoja»,
sanoi kummi.

»Ketkä ovat viattomia?» kysyin.

»Sellaiset, jotka eivät tee meille pahaa eivätkä meitä vahingoita»,
selitti kummi.

Mutta ilta pimeni pimenemistään. Mataran mummoa ei näkynyt.

Vihdoin me panimme nukkumaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavana iltana olimme lämmittäneet saunan ja hakeneet hyvät vastat
metsästä, sillä nyt täytyi mummon tulla.

Iltahämärässä hän tulikin ja hänen mukanaan tuli isä. Mataran mummo
astui tupaan, teki hyvän illan ja alkoi riisuutua. Isä meni suoraan
saunaan.

»Kauanpa siellä viivyttiin?» sanoi kummi kätkyen luota.

»Kauanpa kauan!» vastasi Mataran mummo.

»Oliko tuolla väkeä?»

»Olihan tuolla joutilasta kuin helluntain epistolassa», vastasi Matara.

»No, Pietinen taisi vapaaksi päästä?» kysyi kummi.

»Vapaaksi pääsi, vapaaksi pääsi!» vastasi Matara.

»Syyttömäksi julistettiin?»

»Syyttömäksi, syyttömäksi!» sanoi mummo.

»Eivätkö panneet toiset vastaan?»

»Ei ollut vastaanpanijoita.»

»Eikö ollut ketään?»

»Olihan muuan puolihassu poika, joka sanoi nähneensä yöllä Pietisen
tulevan puodin ikkunasta. Mutta kukas hassua uskoo», puheli Matara ja
käänsi pyhähuiviansa laskoksille.

»Hyvähän tuo oli, että lapset saivat isän, joka heistä huolta pitää»,
sanoi kummi.

»Hyvä oli, hyvä oli!» sanoi mummo.

»Pitäisiköhän sitä kahvia turauttaa?» kysyi kummi.

»Ka, hyvähän se on. Turauta vaan. Mieleenhän se on», sanoi mummo aukoen
hameitaan.

Vähän ajan perästä tuli isä alusvaatteissaan pirttiin; äänetöinnä meni
hän pöydän päähän istumaan. Pirtissä tuntui hieno viinan löyhkä. --
Ennen kahvin valmistumista oli isä jo nukkunut peräpenkille.

Mataran mummo ja kummi joivat kahvit hiljaa keskenään puhellen.
Lautaselle pantiin meille kahvia; kummi pani siihen sokeria ja kermaa ja
me joimme sen Miinan kanssa tasan.

       *       *       *       *       *

Senjälkeen kun rakas kummi kevättalvella läksi Amerikkaan ja kävi meille
lapsille viimeiset hyvästit sanomassa, oli onnellinen lapsuudenaika
ohitse. Kaikki me itkimme katkerasti. Minun mielestäni oli koko elämä
nyt lopussa. Kaikki näytti pimeää pimeämmälle. -- Vielä kesällä valvoin
vuoteellani monet illat itkien ja kaivaten.

Elämä kodissa oli paljo muuttunut. Isä oli koko kevään kulkenut
tukkitöissä ja kun hän joskus tuli kotona käymään, oli hän aina
humalassa. Meille lapsille ei hän koskaan mitään puhunut, mutta joskus
kuulimme, kun hän Mataran mummon kanssa puheli meistä.

Tavallisesti meni hän illalla yöksi saunaan maata. Kun Mataran mummo oli
meidät maata asettanut ja jonkun aikaa itsekin köllötellyt äidin
sängyssä, nousi hän aina hiljaa ja hiipi ulos tuvasta. Kerran nousin
ikkunaan ja katsoin. Hän meni nopein askelin saunaan.

Odotin kauan, hyvin kauan ikkunassa; menin vuoteelleni lattialle ja
odotin; nousin ikkunaan ja odotin; menin taas vuoteelleni ja siihen
vihdoin nukuin. Heräsin aamulla lintujen lauluun ja katsoin äidin
sänkyyn. Sänky oli tyhjä...

       *       *       *       *       *

Eräänä aamuna varhain heräsin siitä, että Muurikki ammui ikkunan alla.
Hyppäsin ikkunaan. Näin miten Mataran mummo silitteli Muurikin selkää ja
puheli sille. Samassa tuli isä ladosta paksu nuora kädessään. Hän sitoi
nuoran Muurikin sarviin ja vähän aikaa hiljaa puheltuaan mummon kanssa
läksi hän taluttamaan Muurikkia kylätielle päin.

Minä juoksin paitasillani pihalle. »Isä, isä», huusin minä, »minne te
viette Muurikkia?»

Muurikki ynähti ja katsoi taakseen, mutta isä ei kääntänyt päätänsäkään.

»Tokkos pääset pirttiin! Kun tuolla lailla paitasillaan pihalle töytää!
Iso tyttö! Häpeäisit vähän!» huusi kiivaasti Mataran mummo.

»Mutta minnekä isä Muurikkia vie?» sanoin itkukurkussa.

»Näethän sen itse. Kylään vie. Siellä on karjamarkkinat», sanoi mummo
mennen vihasen näköisenä pirttiin ja paiskasi oven kiinni.

»Karjamarkkinat!»

Vaivuin tuvankynnykselle ja puhkesin hillittömään itkuun.

»Karjamarkkinat!»



Elämä kodissa kävi yhä surullisemmaksi. Myöhään syksyllä, kun ilma jo
oli viiltävän kylmä, lähetti Mataran muori Miinan ja minun
kerjuumatkalle kylään. Kolmen päivän perästä palasimme kotiin pikku vasu
täynnä leivänpalasia. Nyytissä meillä oli yksi kokonainen ruisleipä ja
yksi rieskan puolikas. Ne oli Niemelän emäntä antanut, hän, jonka luona
äiti oli nuorena ollut palveluksessa.

Niemelässä olimme myöskin olleet kaksi yötä ja kokonaisen päivän. Sillä
emäntä käski.

Kun olimme kotiin tultuamme vähän aikaa pirtissä lämmitelleet, sanoi
Mataran muori:

»Miltäs tuntui vieraan ovelle kolkuttaminen? Oliko lystiä?»

Miina ja minä olimme vaiti. Emme ymmärtäneet vastata.

»No, jokos Miinalta kieli kuivui! Ei siltä muutoin vastausta puutu»,
sanoi hän.

»Minua nukuttaa», sanoi Miina.

»Onhan tuossa siltapalkit», sanoi Matara ja polkasi lattiaan.

Miina meni uunin kupeelle lattialle, otti huivin päästänsä, kääräsi sen
kokoon päänaluseksi ja pani maata. Vähän ajan perästä nukkui hän
raskaasti.

       *       *       *       *       *

Isä ei ollut moneen viikkoon kotona käynyt. Mutta eräänä kylmänä iltana
hän tuli illan hämyssä hieman liikutettuna ja hattu takaraivolla.

»Nyt on pahus merrassa», hän sanoi pirttiin astuttuaan; »tästä pitää
lähteä muualta kattoa pään päälle hakemaan. Tähän tulee uudet asukkaat.»

»Vai uudet tähän tulee», toisti Matara.

»Uudet, uudet. Ei auta mikään. Ensi viikolla pitää pöksien olla
tyhjänä», hän sanoi.

»Vai ensi viikolla», sanoi Matara ja nosti Kaisun lattialta syliinsä.

»Miinan panen »huudolle» ja Tellu saa mennä lapsenpiiaksi Ounaskylän
Mähöselle. Tapasin Mähösen viime pyhänä kirkolla. Hänen lapsensa
kuuluvat sairastavan, niin tarvitsevat »lapsen likan» hän sanoi. Näistä
isoista tytöistä ei siis hätää. Ne kyllä jo itsensä elättää. Mutta Kaisu
täytyy pitää vielä »völjyssä», kuten tukkipatruuna sanoo,» ja isä
tuuppasi lakkiaan kauemmas niskaan.

»Keittäsin kahvia, mutta pavut ovat loppuneet», sanoi Matara
hiusmartoaan raapustellen.

Isä kaivoi nahkalaukustaan esiin kahvipussin ja sokeria.

»Onhan niitä tässä», hän sanoi.

Kun Mataran mummo tulta liedelle sytytteli, sanoi isä vielä:

»Niin tuota, sinä Matara saat sitte lähteä Kaisun kanssa minun mukaani
sinne joelle päin.»

»Ka, sama minulle on. Mutta minä ajattelin, että sinä Kaisun sinne
völjyyn veisit. Luulin ettei minua enää tarvita», ja hän hymyili
tyytyväisenä.

»Saapi Tellu pestä silmänsä ja kätensä huomenna, pääsee minun kanssani
kirkolle; Mähönen lupasi tulla kirkolle vastaan», ja hän ruiskautti
pitkän syljen pirtin lattialle.

»Vaan mitenkäs Miinan?» uskalsin arasti kysyä.

»Miinasta kyllä huoli pidetään, kunhan sinusta ensin päästään», sanoi
isä kylmästi.

»Kylläkai minusta pääsee! Voin vaikka tappaa itseni, niin pääsevät!»
kuohahti sisässäni, mutta ääneen en sanonut mitään.

Musta murhe täytti mieleni. Nyt tiesin, ettei minulla maailmassa ollut
yhtään ihmistä, joka minusta välittäisi. Olin yksin koko maailmassa ja
maailma oli täynnä vihollisia. Olisin tahtonut lähteä kerjuulle ja mennä
kertomaan Niemelän emännälle kaikki. Yöllä valvoin kauan ja mietin, jos
karkaisin pimeään yöhön. Mutta en uskaltanut. Pelkäsin jos Matara ja isä
minut saunasta näkevät, ja isä kuoliaaksi lyö.

Kummi olisi minulla ollut, mutta hän oli Amerikassa. Ja sinne oli liian
pitkä matka; en edes tiennyt, missä talossa hän siellä asui.

Nukuin vihdoin sydän täynnä katkeruutta. Yöllä näin pahoja unia; kun
sudet minua metsässä ahdistivat, koetin huutaa ja juosta pakoon. Kukaan
ei huutoani kuullut, eikä auttamaan tullut. Vihdoin näin äidin, joka
hameen helmat käsiin koottuna, juoksi metsästä apuun. Silloin heräsin
tuskan hiestä märkänä paljaalla lattialla. Yö oli vielä pimeä. Hiivin
vuoteelleni vavisten. Painuin rieputäkin alle umpipeittoon ja siihen
nukuin. Oli valoisa aamu kun heräsin.

»Alappas joutua jalkeillesi», sanoi Matara, joka keitti kahvia liedellä.
-- Hyppäsin pystyyn, kokosin ryysyni lattialta, juoksutin ne porstuvan
nurkkaan ja livistin aika vauhtia rantaan silmiäni pesemään. Aamu oli
kaunis, järvi tyyni. Rauhallisena uiskenteli ruohokossa yksinäinen
sorsa.

Elämä ei ehkä ollutkaan niin ikävätä kuin miltä se eilen illalla
tuntui...

Pirttiin tultuani panin kummilta saadun paidan ja hameen päälleni.
Toinenkin ehyt paita minulla oli. Se oli äidin ompelema. Sen käänsin
kauniisti laskoksille ja panin nyyttiin. Ja sen päälle asetin sitte
aapisen, katkismuksen ja äidin virsikirjan.

Matara tuli katsomaan, mitä minulla oli nyytissä.

»No», sanoi hän, »Loviisa-vainaan virsikirjan olet ottanut. Saathan tuon
pitää. Ei sitä kukaan kaipaa.» Sitte veti hän taskustaan puhtaan
riepumytyn esiin, antoi sen minulle ja sanoi:

»Tuossa on sinulle, mutta älä näytä isällesi! Pane lakkariisi!»

Kiitin ja katsoin: kaksi kulmaa oli solmussa. Avasin. Toisesta kulmasta
löysin kaksi sokeripalaa, toisesta kymmenpennisen. Kätkin mytyn
nyyttiini.

Ilo valtasi mieleni. Minulla oli rahaa. Nyt en lähtenytkään tyhjin käsin
maailmaan.

Annoin kaikki Mataralle anteeksi.



Kaikissa taloissa, joiden ohi kuljettiin, nukkuivat vielä ihmiset.
Joskus haukahti pihan vartija ohikulkijoita, mutta ei näyttänyt maksavan
vaivaa lähteä niitä seuraamaan. Muutamissa tarhoissa tienvarrella
heräsivät lehmät, nousivat toinen toisensa jälkeen raukeina ja
kömpelöinä vuoteeltaan, oikasivat häntäänsä ja lähtivät hiljoilleen
liikkeelle. Vesakossa tienvarrella kalkatti hevosen kello ja muutamalla
varjoisalla mäen rinteellä keskellä yleistä maantietä, makasi suuri
lammaslauma. Kun kulkijat lähestyivät, pakeni lauma määkyen metsään.
Suuri varisparvi lensi vaakkuen rannalla olevilta niityiltä ylempänä
oleville pelloille päin aivan maantien poikki.

»Katsos hylkiöitä», sanoi isä. »Ne ovat ryökäleet pahan onnen lintuja»,
ja hän sylkäsi heidän peräänsä.

Olimme jo kulkeneet pitkältä ja jalkani alkoivat väsyä. Minulla oli
myöskin kova jano.

Metsänrinteessä kaukana näkyi pikkunen mökki. Ajattelin juosta sinne
juomaan, kun ohi mennään. Mutta tie ei mennytkään sen ohitse. Se painui
synkkään korpeen. Jano tuli viimein yhä kovemmaksi. Uskalsin sanoa
isälle:

»Isä, minulla on kova jano.»

»Täällä on salon takana lähde tien vieressä. Siinä saat levätä. Minä
pistäyn vähän asialla Pisaran mökissä siinä vieressä», sanoi isä
ystävällisesti. Niin ystävällisesti ei hän ollut koskaan minulle
puhunut.

Pisaran mökki oli vähän matkan päässä lähteeltä. Minä jäin lähteelle
istumaan ja aluksi siinä olikin hyvin lysti tuuheiden lehtipuiden
varjossa. Mutta kun isä alkoi viipyä, tulin yhä levottomammaksi, sillä
pelkäsin ettemme joutuisi ajoissa kirkolle. Ja kuta kauemmin odotin,
sitä pitemmältä tuntui aika. Viimeinkin isä tuli, mutta hän ei ollut
yksin. Hänen mukanaan oli nuori, pitkä nainen, joka puhui kovalla
äänellä ja nauroi koko ajan.

»Holoi Tellu! Tule Marille kättä antamaan. -- No, mitä siinä ujostelet
-- »viska pokka aartika» -- sanoi tukkiherra», ja isä nauroi kovalla
äänellä.

»Ja nyt töppösen merkkiä maantiehen pistelemään, sanoi Muttilainen
muorilleen», jatkoi isä samalla äänellä ja alkoi kulkea hoiputellen
tietä pitkin. Mari kulki aika-ajoin hänen rinnallaan, aika-ajoin jäi
jälemmäs.

Kirkonmäkeä ylösnoustessa alkoivat kirkonkellot soida. Ihmisiä käveli
hautuumaalla ristien ja taulujen välissä. Täällä lepäsi minunkin äitini,
mutta en tiennyt missä. Mahtoiko isä tietää. Olisin mielelläni kysynyt,
mutta en uskaltanut. -- Kun oli vähän aikaa kirkonmäellä kävelty, vei
isä minut istumaan penkille kiviaidan viereen, käski siinä odottaa ja
sanoi menevänsä etsimään Mähöstä.

Kirkosta alkoi kuulua virren veisuu. Samaa virttä oli äiti usein illalla
askareita tehdessään veisannut. Menin kirkon rappusille paremmin
kuullakseni. Mutta siinä istui pieniä poikia juttelemassa. En voinut
siinä mitään kuulla, senvuoksi menin kirkkoon.

Virren loputtua juoksin taas penkille isää odottamaan. Avaisin nyyttini
aikani kuluksi ja katselin tavaroitani. Avasin riepukäärön. Toinen
sokeripala oli toista suurempi. Haukkasin vähän suuremmasta ja solmitsin
taas palaset rievun kulmaan. Sitte kätkin ne taskuuni. -- Ennätin jo
päätellä, että isä oli minut kokonaan jättänyt ja karannut luotani, kun
isä tuli pitäjän tuvalta päin hyvin puetun miehen kanssa. He tulivat
suoraa päätä luokseni ja isä sanoi:

»Tämmöinenhän tämä on Tellu. Kah, tokko älyät kätellä! Kas, mitä se
tollottaa. Tämähän se on, Tellu. Kurissa se on pidettävä. »Ruokaa ja
ruoskaa» sanoi herra hevosestaan. Ja sen sanon minäkin. »Vatsa täyteen,
että napa kiiltää, työtä eteen, että mieltä viiltää!» Ei tarvitse
säästää, sen luvan annan isän kädestä!» puheli isä Mähöselle.

»No ei pidä rynnäten rukiin leikkuuseen mennä, kauniisti on kasvu
kaadettava», sanoi Mähönen naurahtaen.

»Ota ja pidä omanas; lykkyä tykö!» sanoi isä Mähöselle.

Sitte kääntyi hän minuun, ojensi kätensä ja sanoi hyvästit. Näin hänen
katoavan kirkon ovesta.

Silloin näin isäni viimeisen kerran. Seuraavana kevännä hän tulvavesien
aikana hukkui Uhattoman koskeen, kun oli sieltä vanhoja jättötukkeja
toisen miehen kanssa nostamassa.

       *       *       *       *       *

Mähönen vei minut mukanaan kirkkoon. Kun kuulutukset oli luettu ja
Mähönen parin isännän kanssa puhunut jauhojen hinnasta, mentiin
nopeasti pitäjän tuvan pihaan. Siellä seisoi harmaat korikärryt ja
musta hevonen. Mähönen istui laudalle kärryjen keskellä ja käski minun
istua taakse korin pohjalle. Ja niin lähdettiin kovaa vauhtia ajamaan,
että puut ohimennessä molemmilla puolin vilahtelivat. Aina kun joku
ajaja ilmestyi eteen, löi Mähönen hevostaan ja niin lennettiin kaikkien
ajajien ohitse, jotka tiellä eteen sattuivat.

Mähösen mökki oli maantien vieressä rantaan kallistuvalla rinteellä.
Pirtin päässä kasvoi iso koivu ja pihalla kaivon vieressä vanha pihlaja.
Maantien puolella oli kaksi aittaa ja pihamaan kahden puolen
pirttirakennus ja navettaa ja tallirakennus. Rannan puolella oli iso
liiteri, jonka ovet olivat selällään.

Tämän kaiken ennätin nähdä jo kärrissä istuessani, sillä Mähönen tapasi
juuri pihaan ajaessa erään miehen, jota hän puhutteli hevostaan
pidättäen.

Kuului oven avaaminen ja lapsen itku. Pirtin portaille ilmestyi pitkä,
laiha nainen avojaloin.

»Anna tulla tytön pois kärrystä. Mitä sitä siinä istutat!» hän huusi.

»Ka, saapikai se. Enhän minä ole sitä muistanutkaan», sanoi Mähönen ja
jatkoi puhettaan miehen kanssa, joka nyt seisoi käsivarsin kärryyn
nojautuneena.

»Ja riisu hevonen syömään. Kyllä sitten ennättää latikkata laskea!»
sanoi hän kiukkuisesti.

»No, saattaapa tämän riisuakkin», sanoi Mähönen. »Tule Miettinen pihaan,
niin päätetään täällä», ja hän ajoi liiterin eteen.

Vaimo katosi pirttiin.

»Mene huoneeseen!» sanoi Mähönen minulle.

Pirtti oli iso ja valoisa, seinillä riippui vaatteita ja työkaluja;
peräseinällä käydä kalkutteli iso kello, jonka tauluun oli maalattu
kauniita punasia kukkia.

Tein hyvänillan ja istuin nyytteineni ovensuupenkille.

»Tule peremmäs ja jätä vierastelu. Täällähän se sinun työsi on», sanoi
hän jalallaan kätkyttä heilutellen.

Menin kätkyen luo. Siinä makasi kaksi lasta; toinen isompi, toinen aivan
pieni.

»Heikki on toisella vuodella ja Manta on kahden kuukauden», sanoi vaimo.

»Vai niin.»

»Sairastaneet ovat jo neljättä viikkoa kumpanenkin. Tohtorissakin jo
käytin ja toista putelia jo rohtoja juovat, mutta eipä näy tahtovan
parata», puheli vaimo.

»Vai niin.»

»Pane nyyttisi tuonne hyllylle ja tule souvattamaan, että tästä
asioilleni pääsen», sanoi hän. »Mikä sinun nimesi on?» kysyi hän sitte.

»Telluksihan ne kotona pienenä sanoivat, mutta Leenahan minä oikeastaan
olen.»

»No, Leena meillä olla saat. Tellu on täällä päin maailmata koiran
nimi», sanoi hän ja meni tuvasta.

Heilutin kätkyttä. Manta valvoi, mutta Heikki nukkui. Peitto oli
punakukkaista karttuunia, kätkyt oli punaseksi maalattu. Pirtin pöytä ja
penkit olivat myöskin punaset. Puhelua kuului pihalta ja hevonen hirnui.
Teki mieleni menemään lasista katsomaan. Kaikki oli niin uutta. Joku ovi
viskattiin kiinni, niin että koko pirtti tärisi.

Heikki alkoi itkeä ja kun hän minun näki, alkoi hän huutaa kohtikurkkua.
Koetin heiluttaa kätkyttä kovemmin, mutta hän huusi niin, että tuli
aivan mustaksi. Silloin nostin hänet syliini ja aloin huiskutella ja
kävellä lattialla. Hän alkoi asettua, mutta silloin rupesi Manta
huutamaan. Juoksin kätkyttä heiluttamaan; panin Heikin kätkyeen ja
peittelin.

En voinut mitään; lapset itkivät molemmat. Olin onneton. Kun emäntä
tulisi...

Hän tulikin, toi minulle voileivän ja käski syömään; heilautti kätkyttä
jalallaan ja lapset asettuivat heti.



Kova koti-ikävä vaivasi minua ensimäisinä päivinä. Joskus olin
senvuoksi päiväkauden syömätöinnä. Ajattelin jo karatakkin, mutta sitte
aikomukseni aina jäi.

Kaikista ikävintä oli, kun en pirtistä minnekään päässyt, en edes saunaa
lämmittämään. Kadehtien katselin tuvan ikkunasta tyttöjä ja poikia,
jotka kulkivat ohitse maantietä pitkin. Noin olisin minäkin tahtonut
kulkea. Ennen olisin kerjännytkin, kuin hoitanut kahta sairasta lasta.

Kun lapset alkoivat minuun tottua, jätti emäntä minut yhä enempi niiden
kanssa. Hän meni asijoille naapuriin ja myöhemmin kirkkoonkin.

»Muista, että et heitä lapsia yksin», hän varoitti.

Joskus minua nukutti, niin että olin pyörtyä. Heittäysin silloin pirtin
lattialle ja nukuin heti. Mutta hetken perästä heräsin lasten
parkumiseen. Nostin Mantan syliini ja keinutin Heikkiä, panin Mantan
kätkyeen ja nostin Heikin syliini. Jolleivät siten asettuneet, panin
lusikalla maitoa vuoroon molempien suuhun. Kun toiselle muutin kuivia
riepuja, oli toinen jo märkä, kun toisen oksennusta korjasin, alkoi
toinen oksentaa.

Monta kertaa olin kuin pyörryksissä. Ajattelin menisinkö järveen tahi
hirttäisinkö itseni liiterissä.

Mutta kun emäntä taas tuli ja auttoi, sain jälleen rohkeutta koettaa
uudelleen.

       *       *       *       *       *

Onnettomuudeksi huonontui lasten tila yhä. Nyt eivät ne edes yölläkään
nukkuneet. Alituisesti ne itkivät ja vääntelivät pieniä ruumiitaan.

»Minä en jaksa enää», sanoin eräänä iltana emännälle. »Emäntä on hyvä ja
hankkii toisen lapsenlikan.»

»Sinäkö et jaksa? Jopa tässä jotakin kuulla pitää! Mikä tässä on hätänä
sinulla. On leipää ja lämmintä -- ja talvi on tulossa», hän sanoi.

»Minua niin pyörryttää. Pudotan ehkä lapset».

»Mitä vielä. Pidä vaan lujasti kiinni. -- Isäsikin oli varoittanut,
ettei saa sinua päästää, vaikka pyrkisit.»

»Vai oli isä varoittanut», ajattelin, mutta en sanonut mitään.

       *       *       *       *       *

Eräänä aamuna kun emäntä oli mennyt kylään voita myymään, laskeutui
tieltä tupaan eräs mies. Hänellä oli musta nahkalaukku, jonka hän laski
ovensuupenkille. Hyvänpäivän tehtyään kysyi hän:

»Missä on talon väki?»

»Isäntä on metsässä työssä ja emäntä läksi kylään.»

»Sepä vahinko», sanoi hän. »Olisi minulla ollut niin tarpeellista
tavarata: russakan myrkkyä, lutikan myrkkyä, kärpäspaperia, ihorasvaa,
vinnivoidetta, haavapalsamia, vetolaastaria ja kaikkea talossa
tarpeellista.»

»Kun eivät ole kotona», sanoin.

»Eikö pikku neiti voisi jotain ostaa?» hän kysyi.

»Mitä kärpäspaperi maksaa?»

»Kymmenenpenniä levy.»

»Saisinko minä yhden levyn», sanoin ja kaivoin esiin ainoan rahani.

Kun punanen paperi oli kädessäni, kysyin: »Mitenkä tällä kärpäset
kuolevat?»

»Paperi liotetaan veteen ja pannaan sokerin murusia päälle; se maistuu
silloin hyvältä ja kuolema tulee kauniissa muodossa», sanoi mies
laukkuaan kiinni sitoen. Kiitellen ja hyvästellen lähti hän sitte
tuvasta.

Minä katselin paperia, jossa oli keskellä kärpäsen kuva; luin sanat:
»Kärpäspaperia», käänsin paperin kauniisti laskoksille ja kätkin sen
rievun sisään lakkariini.

Sitte aloin hoidella lapsia, jotka hiljaa kätkyessä kitisivät.
Laihtuneet he olivat molemmat. Heikki oli kalpea kuin kuolema ja Mantan
kasvot olivat ryyhelmässä. Pirtti oli lämmin ja minua alkoi kovin
raukasta. Panin penkille pitkäkseni ja heiluttelin kätkyttä. Ja siihen
nukuin, nukuin niin raskaasti, että en herännytkään lasten itkuun, enkä
edes emännän kotia tuloon. En herännyt ennenkuin emäntä minua kylkeen
tuuppasi ja huusi:

»Tokko heräät, senkin lunttu! Sairaita lapsia hoitamaan sinut heitetään,
ja äläpäs tätä! Maata panee röökinä ja vetelee kuorsausvirsiä niinkuin
pitkiä seinähirsiä. Lapset henkihieverissä huutavat. Aivan oli sydämeni
pelosta haleta, kun mäkeä alas laskeuduin. Kuului huuto aivan kuin sikaa
olisi tapettu», ärjyi emäntä ja hoiteli lapsia.

Minä olin ääneti. Minkäs minä sille voin, kun niin raukasi.

Seuraavana yönä hoiti emäntä itse lapsia ja vasta aamusilla lypsämään
lähtiessä hän minut herätti. Niin hyvin en ollut vielä yhtenäkään yönä
saanut nukkua.

Koettelin taskuani. Kärpäsen myrkky oli tallella. Muutamia päiviä aijoin
vielä elää, mutta sitte...



Syysmarkkinain aika oli tullut. Jo kauan edeltäpäin oli emäntä sanonut
silloin menevänsä markkinoille ja olevansa koko päivän poissa. Samalla
retkellä lupasi hän myöskin poiketa lääkärissä puhumassa sairaista
lapsistaan.

Heikki olikin nyt jonkun verran parempi. Hänet oli nostettu kätkyestä
pirtin ovensuussa olevaan sänkyyn, jossa emäntä joskus yöllä makasi.
Isäntä oli iloinen Heikin paranemisesta ja sanoi ottavansa hänet
kevätmarkkinoille mukaan ja ostavansa siellä Heikin kaulaan
rinkelinauhan. Silloin näin Heikin ensi kerran hymyilevän.

Paljosta valvomisesta olin minä taaskin tullut aivan kuin höperöksi. En
tahtonut muistaa mitään ja pelästyin pienimmästäkin kovasta sanasta.
Käsivarteni ja hartiani olivat kauhean kipeät alituisesta sairasten
lasten kantelemisesta ja nostelemisesta. Olisin mielelläni siitä
emännälle sanonut, mutta hän ei sietänyt valittamista, päinvastoin hän
usein puhui siitä, että minulla oli liian helppo ja hyvä olla. Jos olisi
edes sisar Miina ollut, jonka kanssa olisi saanut puhua jonkun sanan,
olisi elämä tuntunut huokeammalta.

Usein ajattelin Miinaa ja Kaisua, missä ne nyt mahtoivat olla. Ja
minnekähän joutui Mirri, kun kaikki läksivät talosta. Kuinka hauskaa
elämä kodissa oli sentään ollut! Siellä oli hauska ajatuksin vaeltaa.

Pääni oli hirveän kipeä markkinapäivän aamuna. Kun emäntä sanoi: »Muista
katsoa lapsia! Et saa mennä pirtistä ulos. Tulta et saa sytyttää; siinä
on liedellä hiiliä, niin paljo kuin maidon ja veden lämmittämiseen
tarvitset. Tuossa on sokerijauhoja, tuossa lääkepullo, tuossa puhtaita
riepuja, tuossa kiulu likasille vaatteille», kuulin sen kuin
puolihorroksissa.

Emäntä meni pihalle, mutta tuli takaisin pirttiin ja sanoi: »Heikkiä ei
saa panna Mantan viereen. Muista hoitaa molempia. Ei saa antaa lasten
itkeä, että menehtyvät!»

»Jos minä vaan jaksaisin», uskalsin sanoa.

»Kas tätä nyt! Joko taas laiskuus tapasi. Tämän kaikki kerron isällesi
markkinoilla. Niin totisesti kerronkin», ja hän paiskasi oven kiinni.

Kun hevonen oli pihasta lähtenyt ja kärrien kolina ei enää tieltä
kuulunut, menin koettelemaan tuvan ovea, sillä pelkäsin emännän panneen
sen salpaan. Mutta onneksi se oli auki.

Mitä oli tehtävä? Elämä näytti mustaa mustemmalta. Mitä oli tehtävä?

Molemmat lapset nukkuivat vielä. Oli siis sopiva aika ajatella...

Kaivoin taskustani esille kärpäsen myrkyn, otin hyllyltä kahvikupin,
kaappasin siihen padasta lämmintä vettä ja sipultelin paperin pieninä
palasina kuppiin. Tikulla sekoittelin hiljaa paperimöyhyä ja panin
lusikalla sokerijauhoja sekaan.

»Muuta neuvoa ei ole; minä en jaksa enää elää», puhelin itsekseni. »Ei
kukaan välitä minusta vaikka kuolenkin; siis kuolen mielelläni. Kun en
voi kellekään iloksi olla, on parasta kuolla», sanelin ääneen myrkkyä
sekoitellen.

Heikki alkoi itkeä. Pistin kupin hyllylle ja juoksin häntä auttamaan.
Samassa parkasi Manta huutamaan kauheimman tuskan huudon. Hyppäsin hänen
luokseen, avasin kapalot ja aikomukseni oli muuttaa puhtaita riepuja.
Mutta voi kuinka hänen ruumiinsa oli punanen! Ja mitkä tuskanhuudot
pääsivätkään hänen pienestä kurkustaan.

Nostin hänet ylös syliini, koetin panna maitoa lusikalla suuhun,
tarjosin sokerivettä, tyrkytin lääkettä -- kaikki tuli heti ulos.
Huiskutin häntä käsivarsillani, kävelin edes ja takaisin -- ei mikään
auttanut. Panin hänet uudelleen kätkyeen, käärin puhtaat rievut hänen
ympärilleen ja aloin keinuttaa. Hetkeksi hän vaikeni, hengittäen lyhyeen
ja kuumeisesti.

Menin Heikkiä hoitelemaan, puhelin hänelle, panin puhdasta päälle,
kouhottelin ja kääntelin vuoteen ja nostin hänet siihen. Hän joi vähän
maitoa, mutta ei huolinut voileivästä. Annoin lääkettä, jonka hän
mielellään otti. Hän katsoi minuun pitkään, silmäsi ovelle päin ja
sanoi:

»Äiti!»

»Äiti ja isä menivät markkinoille ja tuovat sieltä Heikille tuomisia.»

Silloin hymyili hän, pani kätensä ristiin ja silmänsä kiinni.

Manta valitti hiljaa kätkyessä ja väänteli pientä ruumistaan. En
ymmärtänyt, miten lapsen tuskia lieventäisin. Yhä nostin sitä syliini ja
yhä kätkyeen laskin. Hädässä ja tuskassa kului minulta koko päivä. Oma
leipäpalani ei ollenkaan kulunut.

Mutta tuskani muuttui hirvittäväksi iltapuoleen. Ei ole kielessä sanoja
hädälleni. Molemmat lapset tulivat tuskaisiksi, molemmat valittivat ja
itkivät. Mantan ruumis oli sinipunanen ja luulin hänen jo moneen kertaan
menehtyvän. Hädissäni painoin häntä kerran suullekin, että lakkaisi
huutamasta. Mutta hätähuutona kuului valitus sen jälkeen.

Nyt tapan itseni, ajattelin. Nyt en enää jaksa, ajatukseni menivät
sekasin. Juoksin tuvan toiselle puolelle ja otin kahvikupin, jossa
minulla oli myrkky. Mantan huuto kuului korviini ja samassa palasin
lusikka kädessä. Kumarruin kätkyen yli ja aloin lusikalla antaa kupissa
olevaa myrkkyä lapselle.

Koko päivänä ei hän ollut mitään syönyt, ei mitään suuhunsa ottanut.
Tätä söi hän mielellään. Kun lusikallinen oli suuhun kadonnut, panin
sinne yhä lisää.

»Anna, anna, anna!» itki Heikki sängyssään. Hänkin tahtoi kupista. Menin
ja annoin hänellekin. Mutta hän otti vaan pari lusikallista. Kupin
pohjalle jäi vielä vähäsen. Sen söin itse.

       *       *       *       *       *

Myöhään illalla tuli isäntä ja emäntä kotiin. Heikki odotti tuomisia ja
valitti hiljaa sängyssään. Isäntä pani sänkyyn markkinarinkilän.

Emäntä riisui vaatteensa ja meni kätkyen luo, jossa Manta äänetöinnä
makasi.

»Herra tule ja siunaa!» sanoi hän ja nosti lapsen ylös. »Tämä lapsihan
on ihan kylmä. Joko tälle nyt tulee lähtö.»

Hän irroitti rievut lapsen ympäriltä ja katseli sitä joka puolelta.
»Vielä tämä on hengissä, mutta ei taida tästä enää ihmistä tulla.»

Mähönen meni katsomaan. »Annapas rintaa!» sanoi hän.

»Ei ota, ei ota!» sanoi äiti itku kurkussa. »Kyllä tämä nyt kuolee!
Kyllä tämä nyt kuolee!»

Vähän ajan perästä erosi pikku Mantan henki ruumiista. Puhdas lakana
pantiin kätkyeen ja lapsi ummistettiin yöksi siihen.

Isäntä, emäntä ja Heikki menivät kamariin maata. Manta ja minä jäimme
pirttiin. Kun olin astiat pessyt ja kaikki likavedet tunkiolle vienyt,
heittäysin ovensuusänkyyn ja nukuin siihen heti. Nukuin niin uuvuttavan
raskaaseen uneen, ettei mikään olisi minua siitä voinut herättää.



Kun seuraavana aamuna heräsin ja raotin silmiäni, näin emännän seisovan
keskellä pirtin lattiata ja kuulin seuraavan keskustelun:

»Niin pahan näköistä se ylenantoi, että minua ihan puistatti. Ja kakoi
niin pahasti, että luulin kaikkien sisälmysten tulevan ulos. Kyllä siinä
tuli jos jotakin, mutta maksaa siinä ihan varmaan tuli; sen oli
näköistä. Mutta nyt se raukka nukkuu», sanoi emäntä.

»Eiköpä se tauti sillä lailla lähtene ihmisruumiista. Kyllähän se kovaa
oli, mutta ehkäpä siitä nyt parempi puoli päälle pyörähtää», sanoi
isäntä.

»Jos tänäpäivänä huononee, pitää viedä lääkäriin.»

»No, lääkäriinpä, lääkäriin...»

Emäntä meni liedelle askaroimaan ja sanoi vähän ajan perästä:

»Saisi tuo Leenakin jo nousta kuolinriepuja pesemään.»

»Antaa tuon raukan nyt nukkua. Kovahan tuolla on lapsella ollut
työpäivä», sanoi isäntä.

Kyyneleet pulpahtivat silmiini ja valuivat pitkin kuumia poskiani, mutta
koetin maata hiljaa.

»Ei meidän passaa sitä talven yli tässä pitää. Hakekoon paikan muualta
itselleen. Kyllä niitä aina sitte kesäksi tuommoisia saa», sanoi emäntä.

»Saapihan tuo nyt muutaman päivän olla», sanoi isäntä.

»Olkoon hautajaisten yli. Mutta sitte saa mennä. Menköön kirkonkylälle.
Siellä aina tuommoiset tytöt työtä saavat.»

»No, eipä tuolle muuta taida osata», sanoi isäntä ja läksi pirtistä.

Vähän ajan perästä nousin ylös, laitoin sängyn kuntoon, kokosin likaset
rievut kiuluun, ja menin katsomaan kätkyeen. Kätkyt oli tyhjä.

»Manta vietiin aittaan ja pantiin laudalle. Saat mennä katsomaan jos
tahdot. Se on niin kaunis», sanoi emäntä.

Otin lakanan kätkyestä kainalooni, kokosin kaikki Mantan pikku vaatteet
penkeiltä ja läksin rantaan. Kun siellä vaatteita likoon asettelin,
rupesi sydänalani alla vääntämään pahasti.

Heittäysin rannalle pitkälleni ja purskahdin katkeraan itkuun.



Talveksi sain paikan kirkonkylän postineidin luona. Suurempaa onnea
minulle ei olisi voinut tapahtua. Enkä ymmärrä, kuinka saatoinkaan niin
onnelliseksi tulla. Joka ilta maata mennessäni ajattelin, ettei tämä
onni mitenkään voinut pysyväistä olla, mutta seuraava päivä meni taas
samoin kuin edellinen.

Postineidillä, jota johtajattareksi sanottiin, oli vanha palvelija,
jonka jalat olivat leinin turmelemat. Hänen avukseen oli minut taloon
otettu. Tämä vanha Loviisa oli maailman paras ihminen, hän oli minulle
kuin äiti. En koskaan kuullut hänen suustaan kovaa sanaa, en
kärsimätöntä puhetta. Ystävällisesti hän neuvoi, hellästi opasti. Hän
oli itse johtajattarenkin sylissään pienenä kantanut, maailmaan hoitanut
ja kasvattanut.

Eräänä aamuna askareiden päätyttyä, kun kaikki huoneetkin jo oli
lämmitetty ja pellit sulettu, pesi Loviisa sanomattoman huolellisesti
kätensä, silitti tukkansa ja astui hiljaa ruokasaliin, jossa johtajatar
istui. Ovi jäi auki hänen jälkeensä ja helposti voin kuulla joka sanan,
jonka hän sisällä puhui.

»Kuulkaapas, eiköhän meidän pitäisi panna tuo Leena kansakouluun. Hyvin
se askareilta joutuisi; tekisi aamulla ennen menoaan ja sitte tultua»,
hän sanoi.

Johtajatar suostui heti, jos vaan työt siten saataisiin sopimaan, eikä
Loviisa rasittuisi.

Vähän ajan perästä tuli Loviisa kyökkiin ja istuutui tuolille hellan
viereen. Ennenkuin hän ehti mitään sanoa, lankesin polvilleni hänen
eteensä, painoin pääni hänen syliinsä ja purskahdin itkuun.

»Lapsi raukka, lapsi raukka», hän sanoi ja silitti päätäni.

Olisin tahtonut sanoa hänelle, millainen olin ja mitä olin tehnyt, mutta
en saanut sitä suustani. Sydämeni oli pakahtua, päätäni pyörrytti.

»Huomenna jo pääset kansakouluun; parin minutin matka sinne vaan on;
huomenna jo, huomenna jo. Älä itke, lapsi rukka, älä itke! Jumala kuulee
orpojen huokaukset!»

Olisin tahtonut sanoa, että en sitä itke; olisin tahtonut tunnustaa,
minkä rikoksen olen tehnyt, mutta kurkkuni kuristui kiinni, en saanut
sanaa suustani.

»Nouse nyt ylös, pyyhi kyyneleesi, pese silmäsi ja kiitä Jumalaa, joka
sinustakin murheen pitää!» ja hän auttoi minut ylös.

Mutta enemmän kuin ennen, vaivasi rikokseni minua tästä päivästä
lähtien.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä ennen pääsiäistä selitti opettaja meille viidettä käskyä.
Minä olin kuin kuumeessa, vereni kiehuivat niin että helposti sen omilla
korvillani kuulin.

»Jumala on antanut meille jokaiselle hengen, osan omasta hengestään.
Henki on ylevätä, jumalallista ja pyhää. Ja kauhein rikos, jonka ihminen
voi tehdä, on hengen riistäminen Jumalan luomalta ihmiseltä», puheli
opettaja.

»Mitä olet tehnyt, mitä olet tehnyt, mitä olet tehnyt!» löivät suoneni.

»Kiusaukset astuvat elämässä meitä vastaan; joskus tulee niinkin kova
kiusaus, että tahtoisi murhata. Mutta rukouksen avulla on kiusaus
voitettava», puheli opettaja.

»Mitä olet tehnyt, mitä olet tehnyt, mitä olet tehnyt», löivät suonet
korvani juuressa.

»Te nuoret tytöt, pankaa mieleenne opettajanne neuvo. Sillä minä
rakastan teitä kaikkia ja toivon teidän onneanne. Pankaa mieleenne
opettajanne neuvo: älkää jääkö kiusauksen uhriksi. Kuulkaa: eilisiltana
vangittiin meidän omassa kylässämme, aivan koulutalon läheisyydessä
seitsemäntoista vuotias tyttö, joka oli oman lapsensa surmannut;
surmannut pienen, avuttoman ihmiselämän, jonka Jumala oli luonut
maailmaan»...

»Opettaja», huusi vierustoverini, »Leena voi pahoin, Leena pyörtyy...»

Maailma musteni silmissäni, maa vajosi allani...

       *       *       *       *       *

Tytöt olivat kantaneet minut pirtinpuolelle, sillä siellä oli joutilas
leveä sänky, jota sai tällaisissa tapauksissa käyttää. Siivooja asetteli
juuri kylmää käärettä otsalleni, kun heräsin.

»Taisi siellä olla vähän häkää», hän sanoi.

»Lienee ollut», vastasin ja pyysin vettä.

»Se ovensuunpuoleinen uuni tahtoo aina häkää työntää, vaikka sen antaisi
kuinka kauan riittyä», hän puheli vettä tuodessaan. »Olen siitä monta
kertaa muurarille sanonut, mutta hän ei usko.»

»Vai ei usko», vastasin, mutta ajatukseni askaroivat aivan toisaalla.

-- Mitähän tytöt ajattelivat? Mahtoivatko tytöt arvata? Kuulivatko ne
kuinka vereni löivät? Ja mitä ajatteli opettaja? Hän varmaankin arvasi.
Hän näki katseeni, huomasi hätäni.

»Muutanko minä vielä tähän käärettä?» kysyi siivooja. »Mitä? Miltä
tuntuu? Tuntuuko paremmalta?»

»Tuntuuhan tuo», vastasin.

»Ehkä panen vielä», hän sanoi.

»Pankaa», vastasin.

-- Mutta mitähän ne puhuivat, kun olin pyörtynyt? Mitähän sanoi
opettaja? Kysyyköhän se, mitä olen tehnyt? Kyllä se varmaan kuuli,
kuinka vereni löivät.

Ja minulle tuli polttava hätä päästä Loviisan luo. Heitin kääreen
otsaltani ja horjuvin askelin saavuin kotiin.

»Olen sairas», sanoin sisään astuttuani.

»Johan sen näen sanomattakin. Avaa vaatteesi, heitä pois kenkäsi», sanoi
hän ja veti päällyspeiton pois sängyltäni. »Mikä sinulle nyt tuli?
Tervehän sinä aamulla olit.»

»Häkää oli», sanoin riisuen kenkiäni.

»Vai häkää. Ja sellaisessa lapsia pidetään, joilla on kallis, Jumalan
antama henki», hän sanoi.

»Niin, niin ... ja minulla on sitte Loviisalle puhuttavaa...»

»No, kyllähän meillä on aikaa aina puhella. Panehan nyt pitkällesi,
panehan nyt pitkällesi», ja hän peitteli minut huolellisesti molemmilta
kupeilta.

       *       *       *       *       *

»Jos ihminen on tehnyt jotain pahaa ja omatunto siitä häntä muistuttaa,
silloin on ihmisen aina kuultava omantunnon ääntä ja koetettava parantaa
mikä parannettavissa on», selitti opettaja.

»Ja jos ihminen on tehnyt jonkun rikoksen, tulee hänen tunnustaa ja
koettaa sovittaa», jatkoi hän. »Sillä Jumalan kaikki viisas laki on,
että pahanteosta aina tulee palkka...»

Tunsin koko ajan, että opettajan katse lepäsi kaikkea tätä sanoessa
tyynenä minun kasvoillani. Laskin silmäni alas, mutta kuitenkin tunki se
sydämeeni.

       *       *       *       *       *

Koko talven oli omatuntoni puhunut minulle. Varsinkin yöt olivat
kauheat. Näin Mantan pienen suun avautuvan ja lusikalla pistin minä
sinne myrkkyä...

Eräänä yönä kevättalvella herätin minä Loviisan.

»Mitä sinä tahdot? Mikä sinulla on?» hän sanoi.

»En voi nukkua. Omatunto soimaa minua», puhkesin.

»Olen sen nähnyt sinusta jo kauan», sanoi Loviisa ja nousi ylös
vuoteessaan.

Istuin hänen viereensä sängyn reunalle. Kalpea kuu loi valonsa poikki
lattian, pitkien mattojen valkoisille raidoille.

»En saa rauhaa enää, omatunto minua nuhtelee...»

»Lapseni, mikä vaivaa omaatuntoasi? Kerro minulle, vanhalle ystävällesi,
niin tulee helpompi ollaksesi»; Loviisa nousi sängystä ja sitasi
alushameen vyötäisilleen.

Istuimme molemmat sängyn reunalla kuun kalpeassa valossa. Ikkunan edessä
olevan koivun oksat huojuivat hiljaisessa tuulessa.

Oli vaikea alkaa; en saanut sanaa suustani; purskahdin itkuun ja
heittäysin Loviisan syliin.

»Lapsiparka, lapsiparka», Loviisa silitti päätäni. Valuin polvilleni
lattialle hänen eteensä ja kerroin hänelle kaikki, kerroin koko
rikokseni peittelemättä mitään.

Muutamissa paikoin Loviisa kysyi saadakseen tarkemman tiedon, muutamissa
paikoin huomasin hänen silmäinsä kyyneltyvän. Kuinka kauan kertomukseni
lienee kestänyt, en tiedä. Mutta aamu valkeni kun se oli lopussa.

»Mitä tulee minun nyt tehdä?»

Loviisa ei vastannut.

»Menenkö etsimään Mantan vanhemmat ja kerron heille kaikki?»

Loviisa oli ääneti.

»Vai menenkö ilmoittamaan tekoni nimismiehelle?»

»Rakas lapsi. Olet tunnustanut minulle teon, jonka olet lapsellisuudessa
tehnyt. Rikos on tehty, mutta Jumala on sen sinulle anteeksi antava, kun
rukoilet. Rukoilkaamme yhdessä ja Jumala on meitä kuuleva», sanoi
Loviisa.

»Mutta Mantan vanhemmille...»

»Heille tuottaisit vaan moninkertaisen surun. Parempi on antaa asian
olla hiljaisuudessa. Se on vanhan neuvo.»

»Jos vaan Jumala minulle anteeksi antaisi.»

»Hän antaa, kun oikein kadut.»

Molemmat lankesimme nyt polvillemme ja Loviisa rukoili ääneen ja
hartaasti pikku Mantan puolesta ja minun puolestani, joka olin hänet
murhannut. Sitte vei Loviisa minut vuoteelleni, johon heti nukuin.

       *       *       *       *       *

Olin saavuttanut sisällisen rauhan. Minulla oli uskollinen ystävä, joka
tunsi minut, joka tiesi synkän salaisuuteni. Rikoksen paino oli
keventynyt, kun kaksi oli sitä kantamassa.

Iloisena tein tehtäviäni. Ne lisääntyivät vuosi vuodelta, sillä Loviisan
voimat vähenivät vanhetessa. Jokainen uusi velvollisuus tuntui minusta
mieluisalta. Ja voin sanoa, vaikka se kentiesi ikävältä kuuluu itse
sanottuna, että emäntäni minusta paljo piti. Kun sen huomasin, koetin
yhä uskollisemmalla työllä yhä suurempaa luottamusta ansaita.



Muutamia vuosia palveltuani tapahtui kirkonkylässä merkkitapaus:
perustettiin kansanopisto. Suuri innostus valtasi ihmisten mielet.
Nuoret ja vanhat riensivät sinne oppia saamaan. Minun emäntänikin kuului
kansanopiston perustajiin ja kannattajiin.

Koko ensimäisen talven, kun kansanopisto oli toiminnassa, uneksin kerran
pääseväni sinne. Mutta en uskaltanut toivoa, että unelmani niin pian
toteusi, kun se toteutui.

Kun emäntäni huomasi, miten kova opinhalu minulla oli, antoi hän minun
seuraavana talvena käydä kansanopistossa. Tämä aika oli minulle suuren
onnen ja riemun aika. Uusi elämä avaus tui minulle siellä. Ajatukseni
kehittyivät, henkeni rikastui; opin tietoja vastaanottamaan ja niitä
omistamaan.

Onnellisimpia muistojani ovat kansanopiston toveri-illat, joissa
opettajatkin olivat läsnä. Pidimme siellä pieniä esitelmiä ja puheita,
lausuimme runoja ja keskustelimme erilaisista valtiollisista ja
yhteiskunnallisista kysymyksistä. Meillä oli oma sanomalehti »Kyntäjä»,
johon salanimellä kirjoittelimme. -- Kun ensimäisen kirjoitukseni sinne
lähetin, olin kuumeessa. Kirjoituksen nimi oli »Salaoja» ja nimekseni
olin ottanut »Taikuri». Kun toveri-ilta tuli, menin sinne jännitetyin
mielin. Keskustelut ja puheet menivät minulta sinä iltana aivan hukkaan.
Odotin vaan, olisiko kirjoitukseni Kyntäjässä.

Vihdoinkin teeloman jälkeen, tuli Kyntäjän vuoro. Kun kertomustani
luettiin, koetin olla muotoa muuttamatta. Mutta jos joku tovereista
olisi minuun silmännyt, olisi kasvoistani ja olennostani heti
läpikuultanut, että minä se tämän kertomuksen tekijä olin.

Kansanopistossa oli minulla monta hyvää toveria. Mutta yhteenkään en
päässyt enemmän kiintymään, kun aikani aina oli hiukan täperällä.
Tuntien päätyttyä täytyi aina rientää kotiaskareihin. Mutta enpä ystävää
kaivannutkaan; olihan minulla Loviisa, luja ja uskollinen ystävä.

Jo ennen Kansanopistoon pääsyäni luin mielelläni kaikkia
kertomuskirjoja, mitä käsiini sattui. Mutta Kansanopistossa ollessani
heräsi minussa vielä suurempi lukemisen halu. Vapaita aikojani käytin
aina lukemiseen. Emännältäni sain paljo hyviä kirjoja lukeakseni ja
myöhemmin hankin niitä itselleni kylän lainakirjastosta.

       *       *       *       *       *

Vuodet vierivät ohitseni. Työn tekeminen, velvollisuuksien täyttäminen
vei aikani sangen tarkkaan. Harvoin oli minulla vapaita hetkiä, ja mikä
niitä oli, käytin ne askarteluun kotosalla. Viihdyin kotona hyvin, ei
tehnyt mieli minnekään.

Niinkauan kuin Loviisa oli toverinani, menivät iltani hauskasti.
Askareiden loputtua puhelimme kauan ja usein luin minä ääneen hänelle.

Mutta elämäni muuttui paljo Loviisan kuoltua. Illat olivat ikävät ja
yksinäiset. Kaipasin toveria, jonka kanssa olisin puhunut; kaipasin
ystävää, joka olisi suruni jakanut. Sillä vanha polttava tuska oli
jälleen ruvennut sydäntäni ahdistamaan.

Muistan eräänkin illan, jolloin olin kauheassa epätoivossa ja jo
kahdesti seisoin emäntäni oven takana menossa tunnustamaan hänelle
rikokseni. Mutta minä en jaksanut astua sisälle. En voinut avata
sydäntäni emännälleni. Hän oli kyllä minulle hyvä, mutta hän oli niin
kaukana minun sisällisestä olennostani. Lankesin polvilleni hänen
ovensa eteen ja rukoilin Jumalalta apua. Ja hän minua sillä kerralla
auttoikin, että rauhan sain ja voin palata vuoteelleni.

       *       *       *       *       *

Kuta enemmän ikäni lisääntyi, sitä enemmän rupesi oman kodin kaipaus
minulle selvenemään. Olihan kyökki, jossa asuin lämmin ja valoisa,
olihan minulla ruokaa ja vaatetta, olihan minulla hyvä palkka ja hyvä
emäntä, mutta jotain siitä puuttui. Yöllä valvoessani mietin mielessäni,
millaista olisi, jos minulla olisi oma koti. Ja melkein aina kuvittelin
sitä sellaiseksi, kuin lapsuuteni koti oli ollut. Samanlainen sänky,
samanlainen pöytä ja hylly. Ja unelmissani kuljin kotipolkuja ja
katselin veräjästä tielle, jota pitkin olin kodista isän kanssa
lähtenyt.

Se tie, se tie se minut onnettomuuteen vei...

En koskaan saisi omaa kotia, en koskaan. Minä rikoksen tekijä, minä
pahantekijä en ole sitä ansainnut.

Mutta jos kodin saisin, voi kuinka sitä rakastaisin! Jokainen paikka
siellä olisi minulle pyhä paikka; jokaisen oven kautta astuessani
tahtoisin tuoda siunausta sisälle ja ovesta ulos tullessani lämpöä ja
onnea talon ympärille.



Yhä useammin ja useammin valtasivat nämä ajatukset mieleni yksinäisinä
hetkinä. Kerran yöllä nousin istualleni sängyssäni ja rupesin
tarkastamaan omaa itseäni. Mistä nämä ajatukset tulivat? Kuinka ne yhä
useammin syöksyivät mieleeni?

Niin -- selvenihän se minulle. Minä olin mieltynyt nuoreen talonpojan
poikaan, joka usein kävi meillä tuoden maalaistavaraa emännälleni.
Hupsua se oli itsestänikin, mutta sellaista se kumminkin oli. Usein
minusta tuntui kuin nuori isäntä olisi minuun katsellut miettivästi alta
kulmain. Mutta hän oli hiljainen ja vaitelias, ei puhunut juuri muuta
kuin ilman laadusta ja kelistä; kun emäntäni käskystä hänelle kahvia
keitin, olin näkevinäni että hän minua katseli; koetin puhella jotain,
mutta puhe ei juossut. Hän istui äänetönnä ja allapäin. -- En tiedä,
mikä siinä miehessä minua miellytti.

Kun hän ei moneen viikkoon meillä käynyt, oli minulla ikävä; kun hän
taas tuli, sai elämä uutta vauhtia.

Mutta aika kului entistä uraansa. Mitään uutta ei ilmestynyt;
Ala-Anttilan nuori isäntä ei suutansa avannut. Suru valtasi mieleni.
Olin jo monta kertaa kuvitellut mielessäni, mitenkä hänelle rikokseni
tunnustaisin. Häneltä en salaisi mitään; kaikki saisi hän kuulla aivan
kuin olisi itse elänyt mukana.

Turhaan oli kuvitteluni mennyt. Kaikki näytti vaipuvan ikuiseen
äänettömyyteen ja unhoon.

       *       *       *       *       *

Eräänä lauantai-iltana kevättalvella rappujen eteen havuja asetellessani
näin Ala-Anttilan nuoren isännän ajavan hyvää vauhtia kirkolle päin. En
luullut hänen minua huomaavan ja askartelin senvuoksi kumarassa rappujen
edessä. Mutta hevonen pysähtyi kohdalleni. Oikasin itseni nähdäkseni.
Hän tervehti nostaen hiukan lakkia.

»Meillä on vanha isäntä kipeänä, eikö lie halvaus; tohtoria olen
hakemassa», hän sanoi.

»Sepä ikävätä», äänsin.

»Onhan se. Vaan kuka tietää. Ehkäpä siitä vielä kostuu.»

»Jospa paranisi.»

»Eihän sitä tiedä. Kyllähän se lopuksi käy, niinkuin on ylempää
määrätty.»

»Niinhän se käy.»

»No eipä muuta kuin hyvästi ja hyvää vointia», sanoi hän ja nykäsi
ohjaksia.

En ennättänyt vastata mitään. Mutta huoneeseen mentyäni tunsin
olennossani ihmeellisen vavistuksen; sisimmässä sydämessäni värähteli
hiljainen onnen tunne.

       *       *       *       *       *

Mutta eräänä päivänä jäiden lähdön aikaan kuoli Ala-Anttilan vanha
isäntä. Minuakin kutsuttiin hautajaisiin ja kun olivat tämän talonjoukot
niin vanhoja tuttuja emännälleni, pääsinkin sinne.

Muistan sen päivän niinkuin eilisen, kun Ala-Anttilan pihaan ensikerran
ajoin. Nuori isäntä seisoi tallin ovella ja tuli sieltä minua vastaan.
Aurinko paistoi kirkkaasti hänen olkansa takaa minun silmiini, kun hän
minua kätteli.

»Terveeksi! Ja tervetulemaan!»

»Kiitoksia. Terveisiä sieltä kirkon kylästä päin», sanoin.

»Kiitoksia. Hyvä oli, että tulitte; täällä on odotettu. Niin että
tuota, jos tuota niinkuin tahtoisitte katsella paikkoja tässä talossa
itsellenne rukin sijaksi», hän sanoi katsellen minuun.

Olin tässä suuren talon pihalla vieraan väen keskellä ensin aivan kuin
typerryksissä. Mutta kun pääsin vähän sivulle, täytti mieleni sanomaton
onni. Sydämeni tilaa en osaa kuvata, mutta se joka on samallaista onnea
kokenut, käsittää sen parhaiten.

       *       *       *       *       *

Syyskesällä tuli Mikko Ala-Anttila minua pappilaan hakemaan
kuuluutuksiin panoa varten ja marraskuulla piti olla häät.

Kun ajoimme pappilaan, tunnustin hänelle rikoksen, jonka olin lapsena
tehnyt. En tiedä, kuinka se kävikään niin helposti, ilman epäilystä,
ilman takertumista. Hän otti tunnustukseni vastaan sellaisella hellällä
vakavuudella, että tiesin taivaan hänet minulle lähettäneen.

Olin ajatellut, että tunnustukseni vaikuttaisi muutoksen hänen
olennossaan minua kohtaan. Mutta siinä olin erehtynyt. Enemmän kuin
ennen näytti hän olevan minuun kiintynyt, enemmän kuin ennen näytti hän
minulle arvoa panevan. Usein huomasin hänen vakavasti ja hellästi minua
tarkastavan.

Ja niin alkoi minulle uusi elämä uudessa kodissani.



Lapseni on sairas, kuume hohtaa hänen poskillaan, pienet jäsenet
vapisevat.

Olen valvonut koko yön hänen vuoteensa ääressä. Olen polvistunut, olen
rukoillut, olen itkenyt.

Oi onnettomuutta! Minä en saa häntä pitää. Hänet riistetään rinnoiltani.
Hänet viedään pois hellivän äidin sylistä, rakastavan äidin
käsivarsilta.

Jumalani! Anna anteeksi rikokseni! Anna syntini anteeksi! Vaadi muuta
sovitusta! Minä uhraan kaikkeni; kaikkeni annan sinulle. Älä vaan ota
lastani. Älä vaadi minun ainokaistani.

Jumalani! Jumalani kuule minua! Armahda minua!

Mutta hän ei kuule. Kuume kiihtyy yhä. Lapseni hourailee. Rakkaat silmät
vääntyvät nurin, kädet puristuvat nyrkkiin.

Minä onneton ihminen! Lapseni minun pahojen tekojeni tähden kärsii. Voi
minua! Voi kurjaa äitiä, voi onnetonta lasta!

Viidettä yötä valvon minä sairaan lapseni luona. En jätä häntä
hetkeksikään.

Keskellä yötä tulee mieheni huoneeseen. Hän kumartuu sängyn yli, jossa
lapsi makaa. Hän huokaa, silittelee päätäni ja painaa sitä kupeeseensa.
Näen kyyneleen vierivän hänen poskellaan. Purskahdan itkuun ja vaivun
hänen syliinsä.

       *       *       *       *       *

Aamu valkenee. Puhallan kynttilän sammuksiin. Lapseni makaa horroksissa
silmät puoliavoimena. Heittäydyn vieressä olevalle vuoteelle ja vaivun
uneen.

Hetken perästä herään sairaan valitukseen. Hirveä hätä valtaa mieleni.
Lapsi on kovassa tuskassa. Hänen pienet jäsenensä vetäytyvät koukkuun,
kasvot ovat siniset. Ääneen hän valittaa; hätäiset katseet tuijottavat
minuun.

Minuun?

Enhän minä voi auttaa! En voi tuskaa lieventää.

Enkö voi? Mitä Jumala minulta vaatii?

Syyn sovitusta! Syyn sovitusta!

Rakas taivaallinen isä! Armahda tätä lasta! Anna hänelle terveytensä
takaisin. Anna tuskien lakata; helpoita, helpoita pienen kärsimykset!

Tahdon sovittaa. Tahdon tunnustaa tekoni koko maailman edessä. Lupaan
sen! Vannon sen sinun edessäsi elämän ja kuoleman Herra!

Auta lasta! Pelasta! Pelasta! Katso lapseni kuolee, ainoani minulta
otetaan.

Huomenna tunnustan kaikki maailmalle. Sitä sinä vaadit. Minä tiedän sen.
Jumala, kuule minua! Minä lupaan tunnustaa!

Auta lasta! Auta lasta! katso hän kuolee!

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Kun lääkäri aamupäivällä tuli sairasta katsomaan, kirkastuivat hänen
kasvonsa heti ja hän ilmoitti, että vaara nyt oli ohitse.

Jumala oli kuullut rukoukseni. Lapseni parantui taudistaan.

       *       *       *       *       *

Olin selvillä itsestäni. Minun oli avattava sisäinen elämäni maailmalle.
Minun oli tunnustettava kaikki rauhaa ja onnea saavuttaakseni.

Ja toistenkin ihmisten onnen tähden olisi tunnustukseni tehtävä.
Tuhansien vanhempien tähden, tuhansien pienokaisten tähden, monien
tähden, jotka kärsivät.

Eräänä iltana kahdenkesken istuessamme, sanoin aikomukseni miehelleni.
Valvoimme kauan ja keskustelimme asiasta. Muistan kun mieheni sanoi:

»Lieneekö sellainen tunnustus enää tarpeen. Olit silloin lapsi ja aikaa
on jo siitä paljo kulunut. Turhana sitä pitää ehkä vanha tuomarimmekin.
Ei sitä todeksi uskottaisi.»

»Mutta sittenkin»...

»Mietihän nyt vielä asiata. Eihän sillä ole niin kiire,» hän sanoi.

Mutta minä en saanut rauhaa. Minua poltti tunnustukseni antaminen joka
hetki yöllä ja päivällä.

Kun mieheni sen huomasi, sanoi hän eräänä iltana minulle:

»Lienee parasta, että teet sen, josta puhuimme. On itsellesi varmaankin
parempi.»

Kuinka monta unetonta yötä olinkaan valvonut tuskani kanssa, kuinka
monta kyyneltä vuodattanut. Nyt oli vapautus tuleva, oli tuleva rauha ja
onni.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Totuus on tuotu ilmi. Olen tehnyt tehtäväni.

Tunnustukseni on samalla rukous, rukous kaikkien onnetonten ja kärsivien
puolesta.

Armahtakaa heitä!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tunnustus - Tosikuvaus elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.