Title: Ennen ja nykyään 1 - Kuvauksia naisen elämästä
Author: Ongelin, Hanna, 1848-1893
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ennen ja nykyään 1 - Kuvauksia naisen elämästä" ***


ENNEN JA NYKYÄÄN.

KUVAUKSIA NAISEN ELÄMÄSTÄ.


Kirjoittanut
Hanna Ongelin.


Suomennos.


I.


Ensimmäisen kerran julkaistu 1886.



Ennen.


Liedellä leimusi nuotio, hohteellaan valaisten kallisarvoiset aseet,
koristetut hopealla, kullalla ja jalokivillä, saaliit kaukaisista
maista; tuossa ne nyt riippuivat korkean tuvan seinillä välkähdellen
valkeaa paisteessa. Perärahilla istui vanha, paljon matkaillut
viikinkiuros kertoelemassa talonväelle matkoistaan ja urotöistään
vierailla mailla. Rahilla hänen vieressään istui kolme nuorta, uljasta
soturia, komeita nuorukaisia. Ne olivat hänen nuorimmat, ainoat elossa
olevat poikansa; kolme vanhinta oli näet kaatunut viikinkitaistelussa.
-- Niinkuin tulenloiste välähteli seinillä olevista miekoista ja
kilvistä, niin säteilivät myös nuorukaisten silmät vanhuksen kertoessa
suurista kaukaisista meritaisteluista, joissa hän oli otellut seitsemää
tummakiharaista etelänmiestä vastaan ja lyönyt kaikki seitsemän
kuoliaaksi laivan kannelle. Ulkona vyörytteli meri ukkosen kaltaisella
kuminalla aaltojansa rantaa vastaan, ja syysmyrsky jyskytteli tuimilla
iskuillaan tuvan raskasta ovea. Tuuli hohisi savutorvessa, ja valkea
liedellä leiskusi. Mutta soturi kohotti äänensä ja sen kaiku voitti
meren pauhun ja myrskyn kohinan. Kertomus oli loppunut. Hän löi
miekanlappeen tammipöytään ja loi silmäyksen ylistuvan oveen. Hiljaista
oli salissa. Vanhan uroon tylyt kasvonjuonteet kävivät tylymmiksi
kärsimättömyydestä. Hän nykäistä hivahutti pitkää valkeaa partaansa, ja
vihastunut katse välähti hänen silmistään. Ylisten ovi avautui vihdoin,
ja korkeavartaloinen neitonen astui kynnykselle. Hän oli komeasti
puettu, hopeakoriste kaulalla ja käsivarressa ja kalisarvoinen vyö
kultahela-veitsineen vyötäisillä.

-- Mitäs tärkeää tehtävää nyt on neitosella, kuin ei joudu enään
kuulemaan isän kutsumusta? kysäsi vanhus äänellä niin peljättävällä,
että kaikki miehet huoneessa vaalenivat ja vilkaisivat hämmästyksellä
neitoon, joka oli rohjennut antaa syytä sellaiseen nuhteesen.

Impi astui pää pystyssä, kopein askelin ja rauhallisen näköisenä alas
portaista.

-- Minä makasin, kuin sinä kutsuit, isä! kuului hänen äänensä, kirkas
kuin hopeakilven helähdys. Ja minun täytyi ottaa vaatteet ylleni,
ennenkuin astuin ylisiltä.

Koska se tapa tuli, että tytär vastaa pitkillä puheilla isän nuhteisin?

Kuin isä kysyy, sopiihan tyttären vastata.

-- Asa-Thorin nimessä! Sinä olet rohkea sanoissasi. Pidä kielesi ohjissa
ja ojenna minulle kukkurainen simasarvi, saadakseni kostuttaa kuivunutta
kurkkuani.

Neitonen tarttui hopeiseen juomasarveen ja täytti sen reunoja myöten
vaahtoavalla simalla suuresta tynnyristä tuvan viereisestä
ruoka-aitasta.

-- Sinä, Alf! käski talon isäntä ovenviereisellä rahilla istuvaa, nuorta
orjaa, jolla oli taistelijan vartalo ja kauniit kasvot. Pane enemmän
puita tuleen, että se palaisi vilppaasti, sillä hupaisen sadun tahdon
minä kertoa urotyöstä, jonka vertaista ei ole nähty sataan vuoteen.

Orja nousi ylös täyttämään herransa käskyä. Impi astui vakavasti, ylevä
ja kaunis kuin jumalatar, tuvan lattian poikki, kukkurainen juomasarvi
kädessä, Alf astui liedelle päin. Heidän silmäyksensä tapasivat
toisiansa. Ruusuhohde välähti, äkkiä kuin linnun siiven varjo, neitosen
poskilla. Liekki vilahti orjan silmissä. Hän pani aika puujyskäleen
tuleen. Neitsykäinen astui vanhuksen luo ja ojensi hänelle simasarven,
joka perheenisän juotua kävi ympäri seuran.

-- Nyt tahdon minä jutella teille sadun, viehättävän ja komean kuin
Asa-Thorin ottelu jättiläisen kanssa. Brynhild, tytär, sinä voit jäädä
seisomaan tänne tupaan ja kuunnella kertomusta, jos sinua haluttaa.

-- Enkö minä saa istua rahille veljeini viereen?

-- Koska se tapa tuli viikinkimajoihin, että naiset istuvat miesten
kanssa vieretysten? Mutta jollet sinä voi seisoa, niin voithan istua
rahille, tuonne Alfin viereen.

Neitosen posket hehkuivat kuin aurinko myrskysäällä. Hän käänsi isälle
selkänsä ja meni pois ylistupaan. Alf nousi ja meni ulos huoneesta.

Vanhus kertoi kuunteleville sotureille uljaan tarun, kuinka hän oli
taistellut villien merirosvojen kanssa, ottanut heidän laivansa ja
aarteensa, polttanut laivat tuhaksi, tehnyt miehet orjiksi ja vienyt
aarteet kotiinsa. Kuin taru oli loppunut, sanoi hän nuorimmalle pojista:

-- Sinä, Björn! Ota harppuja laula meille kaunis laulu.

Björn nousi seisomaan, otti harpun, asettui rahille ja lauloi:

      Ihanaistahan
      Salituvass' on
      Lieden liehuvan
      Ääress' olla,
      Mesisarven joss'
      Impi täyttää.
      Tok' ihanampaa
      On valkosiivin
      Lohikäärmehen
      Käydä merta
      Terän kirkkahan
      Kisahan.

Björnin laulaessa nousi Brynhild seisoalleen neitosten majassa avonaisen
akkunan ääreen. Myrsky liehutteli hänen hiuksiaan. Sydämmessä paloi
tuli, kuumempi kuin liekki tuvan liedellä. Suloinen olisi hänen ollut
istua Alfin vieressä, mutta ennen tahtoi hän vaikka tuhannen kertaa
kuolla, kuin istua orjan istuimelle. Hänen sydämmensä kiehui. Tulikuumat
kyyneleet purkautuivat kiehuvasta lähteestä ja virtasivat pitkin poskia.
Hän vilkasi ulos yön pimeyteen. Tuolla alhaalla rannassa seisoi kookas
vartalo. Hän tunsi sen hyvin. Orjakaan ei istunut orjainrahilla
kuuntelemassa vapaitten miesten urotöitä. Hän seisoi tuolla alhaalla
pauhaavan meren rannalla, kohotti kätensä pilviä kohden ja rukoili:

-- Korkeat jumalat! Suokaa minullekin joku urotyö!

Myrsky oli lakannut raivoamasta, synkkä meri vyöryi, kuohuen kuin
säännöllinen juhlavirsi, rantapaasia vasten syysauringon kalpeassa
hohteessa. Kaukana näköpiirin rajalla haamoitti valkeat purjeet kuin
jättiläislinnun levitetyt siivet, ja pimeää vettä vasten välähteli kuin
valkean kimallus. Purjeet näkyivät selvemmin. Välähdykset kävivät
kirkkaammiksi. Siellä oli kolme komeaa viikinkilaivaa lähestymässä, ja
kultaiset lohikäärmeen päät välkkyivät kuin tuli auringon paisteessa.
Laivat laskivat rantaan.

Majassaan istui vanha uros perä-rahilla, koko väki ympärillään, ja
ylevältä näytti kaunis Brynhild lieden ääressä. Ovi avautui ja tupaan
astui nuori sankari, loistavassa asussa, pedon talja hartioilla. Häntä
seurasi kaksitoista voimakasta miestä. Siinä oli tuo mainio
Helge-sankari, joka oli käynyt kaukaisilla viikinkiretkillä, voittanut
monta vihollista, anastanut suuria aarteita ja rakentanut itselleen
linnan Englantiin.

-- Terve sinulle, mahtava Rolf! tervehti Helge. Satakunta miestä ja
suuri joukko lahjoja muassani olen rauhallisessa tarkoituksessa: tullut
vierailemaan luoksesi.

Vanhus ojensi itsensä.

-- Ole tervetullut, Helge Gadmarin poika! Sinä ja sinun väkesi olkaat
tervetulleet talooni! Monta härkää pitää teurastettaman, simaa
yltäkyllin oleman, ja harpun äänen kaikuman sinun kunniaksesi. Astu
esiin, urhea vieraani, ja asetu viereeni! Tytär! ojenna meille kultainen
sarvi.

Brynhild täytti sarven ja vei sen isälle, joka joi ja ojensi sen
vieraalleen. Muukalainen otti juomasarven. Hänen silmänsä loistivat,
kuin hän katsahti impeen.

-- Sorea neiti! Sinun kunniaksesi tyhjennän sarven, sanoi hän.

Uhkeat vieraspidot vietettiin viikinkilinnassa. Tulisoitot paloivat
tuvassa. Paistit paistettiin. Simaa ja viiniä oli yltäkyllin. Uljaita
urotöitä kertoeltiin, lauluja laulettiin, ja harppua soitettiin. Mutta
ylistuvassa istui kaunis Brynhild yksinään, ja kalliolla, kuohuvan meren
rannassa, oli nuori orja.

Kolme päivää ja kolme yötä kesti pitoja. Kolmantena päivänä, jolloin
vieras uros oli valmis lähtemään pois, astui hän perheenisän eteen,
sanoen:

-- Voimakas Rolf! Suuresti olen minä ihastunut tyttäreesi. Tahdotko
antaa hänet minulle vaimoksi? Kauneimman laivoistani kaikkineen, mitä
siihen kuuluu, ja sata naulaa hopeaa tarjoon minä sinulle antimeksi
neitosesta. Kallisarvoista vaatteusta hän saa pitää, maata purppura- ja
silkkipeitoilla ja täyttää sarven huoneessani. Lempeä tahdon minä olla
hänelle, niinkuin voimakkaan, tuleekin olla hentoa ja siveää naista
kohtaan. Sano, otatko korviisi puhettani?

Rolf nousi ylös, sanoen:

-- Urhokas Helge! Suurella ilolla kuulen sanasi ja olen täydellisesti
tyytyväinen niihin runsaisin lahjoihin, joita sinä tarjoat. Palttinaiset
ja karitsan villaiset vaatteet, hopea- ja kultakoristimet, seitsemän
täysinäistä arkkua, lahjoitan minä morsiamelle myötäjäisiksi.
Tapahtukoon sinulle niinkuin mielesi halajaa!

Hän löi miekan lappeella pöytään. Brynhild astui tupaan.

-- Tytär! Tämä jalo sankari on valinnut sinut morsiameksensa, ja minä
olen antanut sinut hänelle kallisarvoista ja komeaa korvausta vastaan,
kuten sopii niin mainehikkaille uroille kuin hän ja minä. Laita itsesi
valmiiksi seuraamaan häntä, kuin hän täältä lähtee ja palvellos häntä
uskollisella mielellä ja uutterasti kaikkina elinpäivinäsi.

Neitosen posket tulivat vaaleaksi kuin lumi.

-- Minä en tahdo seurata Helgeä, isä! Minä en rakasta häntä.

Vanhus löi miekalla pöytään, niin että huone kajahti ja harpunkielet
helähti.

-- Asa-Thorin nimessä! Rohkeneeko tytär kieltää, kuin isä on hänet
uskonut ja luvannut morsiameksi kuuluisalle sankarille? Vaikene ja
tottele vastustamatta minun käskyäni!

-- Nuori impi on kaino kuin kyyhkynen, sanoi Helge. Mutta kainous
haihtuu myrskytuuleen laivankannella ja kyyhky hiipii uskollisen
miessydämen turviin.

Hän otti kultaisen renkaan ranteestaan ja asetti sen neitosen käteen,
mutta Brynhild kiskaisi sen pois ja sinkahutti lieden hehkuun. Silloin
välähtivät Helgen silmät kuin tulenliekki. Hän nosti immen tukevalle
käsivarrelleen ja ojensi kätensä vanhukselle ja pojille.

-- Terve teille ja hyvästi, jalo isä! ja te, nuoret uroot! Kuin
kevättuuli taas puhaltaa, olkaa tervetulleet vieraspitoihin minun
linnaani!

Uljain askelin morsian käsivarrellaan, vetäytyi hän linnasta, miestensä
seurassa. Rannalla, missä laivat olivat valmiina, seisoi Alf-orja.
Miekka kädessä astui hän urosta vastaan, kohotti miekan hänen otsaansa
kohden ja huusi:

-- Naisryöstäjä! Päästä impi vapaaksi sylistäsi! Kuin ei vapaasukuinen
isä eikä veljet suojele neitoa muukalaisen väkivallasta, niin orja
vetäköön miekan.

-- Kuka olet sinä katala raukka, joka uskallat astua, solvausta suu
täynnä, mahtavaa sankaria vastaan? ärjyi Helge ja heitti morsiamen
miehilleen; ne hillitsivät neitosen, joka taisteli kuin vangittu kotka,
temmatakseen itseänsä irti heidän käsistään, ja kaatoivat hänen
alukseen. Helge veti miekkansa ja hurjaksi kävi ottelu rannalla hänen ja
Alfin kesken. Veri purskahti, ja orja suistui halaistuin otsin mereen,
jossa valkoinen kuohu muuttui ruusunpunaiseksi hänen verestään.

-- Purjeet pullistuivat ja laivat kiitivät pois yli ulapan.

Myrsky-yö vetäytyi jälleen Pohjanmerelle. Laivankannella seisoi kalpea
impi, pitäen jäykin käsin pitkästä, liehuvasta tukastaan kiinni, ja
hänen silmänsä paloivat kuin tuhovalkea pimeänä yönä. Meri ärjyi. Myrsky
vinkui. Kultakoristeinen lohikäärme nauskui, kiitäen siivet leveellään
yli syvyyden. -- Neitosen luo laivankannelle astui voimakas uros.

-- Lempeä impi! kuului hänen äänensä. Minun morsiameni olet sinä. Minä
olen sinut kunniallisesti pyytänyt ja laillisen korvauksen kautta saanut
isältäsi. Tule syliini!

Hän ojensi kätensä neitoa kohden, tahtoen syleillä häntä. Mutta tämä
pakeni hänen edestään kuin tuulenlöyhäys. Huimassa vauhdissa koetti uros
tavoittaa häntä, mutta ei saavuttanut.

-- Pian on kyyhky väsyvä, kuin haukka sitä ahdistaa, huusi hän
vihoissaan ilkkuvalla äänellä. Mihin tahtoo hän paeta laivankannelta
aavalla merellä?

Silloin juoksi Brynhild ylös laivan etukeulaan ja osoitti ulos merelle.
Tämän nähdessään kauhistui uros.

-- Ollos rauhassa! huusi hän, meni ruoriin ja pysyi siellä alallansa.
Mutta ryöstetty impi seisoi laivalla ja katseli ulos mustaan yöhön. Hän
ajatteli valoisata huonetta, jossa pystyvalkea räiskyi liedellä,
ylistupaa, jossa hänen äitinsä, kuninkaan tytär kaukaisilta mailta,
jonka hänen isänsä morsiamenaan oli tuonut kotiin sotaretkeltä ja joka
oli kuollut, hänen vielä lapsena ollessaan, opetti häntä neulomaan
silkkiä ja kultaa, ja jolta hän sai kuulla monta ihmeellistä satua. Hän
ajatteli nuorukaisen halaistua otsaa, joka vielä tänä aamuna oli niin
puhdas ja kirkas; hän kohotti kätensä öistä taivasta kohden ja vannoi
pyhän valan, jonka ainoastaan myrsky ja jumalat kuulivat.

Mahtavan Helgen linnassa vietettiin suuret pidot. Satamäärä uroita istui
suuressa pylvässalissa. Kallis juoma vaahtosi kultaisissa maljoissa, ja
harppujen ääni kaikui avaroissa saleissa. Ilomielin istui uros
perärahilla, ja hänen rinnallaan kaunis Brynhild lumivalkeassa
pukimessa. Mutta morsiamen posket olivat vaaleat kuin palttina, synkät
kuin yö hänen silmänsä. Hän ei hymyillyt eikä sanaakaan päässyt hänen
huuliltaan.

Kuin pidot olivat lopetetut, valkeat sammutetut, maljat tyhjennetyt,
säveleet lakanneet helähtelemästä, ja uroot uneksuivat pehmeillä petojen
taljoilla ihanista nummista ja kaukaisista lehdoista, viiniköynnöksineen
ja lemuavine kukkineen, vei Helge morsiamensa kauniisen makuukammioon,
hyvänhajuisesta puusta tehtyyn vuoteesen, joka oli koristettu hopealla
ja kullalla ja peitetty etelämaalaisella purppurapeitteellä.

-- Kaunoinen impeni! Täällä saat sinä levätä luonani, sanoi hän.

-- En koskaan lepää minä sinun luonasi, kuului neidon vastaus. Et ole
sinä minulta kysynyt, rakastanko minä sinua. Väkivallalla olet sinä
minut vienyt isäni talosta ja verellä ja murhalla olet sinä minut
anastanut, vaan rakkauttani et ole voittanut.

-- Mistä murhasta sinä puhut? Eikö isäsi antanut sinua minulle
vapaatahtoisesti ja ystävällisellä mielellä, ja eivätkö veljesi
tervehtäneet minua rauhalla, niin tullessani kuin lähteissäni?

-- Eikö tuossa ole vielä verta ihan tuoretta miekassasi? Katso!

Brynhild paljasti Helgen miekan, joka riippui hänen kupeellaan. --

-- Min, kehnoa orjan verta! Huomenna asemieheni kirkastaa miekkani
jälleen välkkyväksi.

-- Ei koskaan kirkasteta sitä miekkaa enää. Minä kostan sinulle,
miehentappaja, orjan hengen, sillä hän oli sydämmelleni rakkaampi kuin
isä, veljet, koti ja elämä. Sulhoni olet sinä surmannut, ja sentähden
pitää sinun kuolla.

Hän kohotti miekan ja työnsi sen Helgen sydämmeen. Verissään kaatui hän
morsiusvuoteelle. Brynhild heitti miekan hänen viereensä ja lähti ulos
salista, pois merenrannalla olevalle korkealle kalliolle. Meri pauhasi
ankarasti. Suurten valkoisten lintujen lailla lenteli vaahto yli
aaltojen. Mustien, hajonneitten pilvien lomasta kumotti täysikuu, niin
että ne näyttivät hopeapatsaisilta porteilta suuren vuoren onkaloissa.
Brynhild lausui:

      Lempeä Freja,
      Vaunuissa kulta
      Verissä et saa
      Nähdä mua.
      Nyt Tuonelaan käyn
      Pilviporteista.
      Ja sankaryljän
      Kun surmasin
      Miekallaan, jossa
      Veri viaton
      Ol' nuorukaisen,
      Ma kostin vaan.
      Ja kostoll' orjan
      Ma vapaaks' ostin:
      Nyt, sankararvon
      Hän saatuaan,
      Juo mettä kanssain
      Jumalissa ja
      Miekoin soittavi
      Kanneltaan.

Niin lausui Brynhild. Hän ojensi kätensä taivaankantta kohden ja syöksyi
kallion huipulta mereen. Pilvinen hopeaportti sulkeutui ja aallot
soittelivat harpunsäveliä morsiusmatkalla.



Nykyään.


-- Hm! sanoi kapteeni Ivarsson. Pojan kasvatus tulee kuitenkin aina
hyvin kalliiksi. Toivoisin, että minulla olisi vaan kaksi tyttöä, eikä
poikaa ollenkaan.

Hän loi ystävällisen isänsilmäyksen nuoreen tyttöön, joka istui
keinutuolissa perähuoneen pimeimmässä nurkassa, mutta nyt nousi ylös ja
jätti huoneen hiljaisin askelin.

-- Minkätähden Gerda meni ulos? kysyi kapteeni rouvaltaan, joka istui
lampun ääressä kutomassa sukkaa. Rouva oli hyvin miellyttävän näköinen,
keski-ikäinen ihminen, kasvonpiirteensä olivat hienot, ja hänen
ruskeista silmistään loisti mielen eloisuus.

-- Vai niin, menikö hän?

Rouva katsahti oveen, josta tytär oli hiipinyt.

-- Ehkä hän tuli pahoilleen siitä, että minä sanoin poikien kasvatuksen
tulevan kovin kalliiksi ja haluavani pitää vaan kaksi tyttöä. Tiedäthän,
että Gerda on aina kadehtinut Rudolfia siitä, että hän on poika ja saa
opiskella. Mutta kyllä siinä on yhdessäkin, ilman että vielä tyttö olisi
yliopistossa.

-- Mutta jos tytöllä olisi parempi pää kuin pojalla, niinkuin luulen
olevan juuri meidän lasten laidan?

--- Hm, jaha! Vaikka niinkin olisi, niin täytyyhän pojan kuitenkin aina
saada varsin toisenlaisen kasvatuksen kuin tytön. Hänestä pitää tulla
jotain, olkoon hänen päänsä sitte huonompi tahi parempi. Tytöllä sitä
vastoin on kotinsa, joka hänestä huolen pitää, tahi myöskin joutuu hän
naimisiin ja saa menonsa mieheltään. Hänen ei tarvitse yritellä hankkia
itselleen toimintaa yhteiskunnassa. Sentähden on hänen kasvatuksensakin
paljoa yksinkertaisempi ja halvempi kuin pojan.

Rouva Ivarsson laski kutimensa ja nojautui tuoliin. Hän näytti vaipuvan
syviin mietteisin.

-- Niin, sitenhän sen laita on, sanoi hän vähäisellä huokauksella. Mutta
minkätähden niin on? Sitä minä olen tuumaillut koko elämän ikäni.
Katsoppas vaan Gerdaa! Hän on niin lahjakas, ja niin tietohalukas
sitten! Jos hän saisi opiskella, niinkuin Rudolf, niin pääsisi hän kauas
tieteissä, ja ihan varmaan tulisi hänestä jotain erinomaista. Sen sijaan
istuu hän nyt tuolla mietiskelemässä kirjojaan ja lukee välistä koko yöt
läpeensä, kuin hänen päivällä on täytynyt auttaa minua käsitöissä ja
taloudellisissa askareissa. Minä näen kyllä, että, hän suree, vaikka hän
ei tahdo sitä osoittaa. Minun tyttöparkaani!

-- Gerda istuu liian paljon huoneilmassa mietiskelemässä, senhän olen
sinulle jo ennen sanonut. Hän ei tahdo olla ulkona muitten ihmisten
seurassa, eikä hänen tee mieli huvituksiin, niinkuin muun nuorison.
Eiköhän mahda tulla viimein kirjatoukka koko tytöstä? Minä juuri
haluaisin lähettää hänet suveksi veljeni luokse maalle. Se tulisi häntä
virkistämään, kuin hän saa peuhata niitten nuorten kanssa siellä. --
Maikki, hänen serkkunsa, on juuri hänen kanssaan saman ikäinen, ja
pojatkin ovat kotona kesällä. Minä kirjoitan ihan varmaan Fredrikille
asiasta. Jos Rudolf matkustaa ulkomaille terveyttänsä hoitamaan, josta
juuri on kysymys, -- lääkäri sanoo sen olevan ihan välttämätöntä. --
Ivarsson-ukolta pääsi salainen huokaus, sillä hän ajatteli, että hänen
täytyisi kiinnittää talonsa, saadakseen matkarahaa pojalle, -- jos
Rudolf matkustaa, niin voit sinä ehkä jonkun aikaa olla ilman Gerdaa
täällä kotona. Niin, ja onhan sinulla aina palvelustyttö.

-- Jos Fredrik ja Anna-Maria tahtovat ottaa hänet vastaan pariksi
viikoksi suvella, niin tulee hänelle varmaankin hauskaksi saada mennä
maalle vähäsen virkistäymään. Hän ei saa matkustaa ulkomaille, hän,
pienokaisraukka! Minä tiedän kyllä, että se olisi suurin onni, mikä
häntä voisi kohdata, jos hän saisi tulla tuonne suureen maailmaan ja
nähdä kaikki sen ihanuudet. Minä olen kuullut sen hänen puheestaan, kuin
joku on kertonut ulkomaista tahi kuin hän itse on lukenut kirjoituksia
niistä. Mutta, Jumala nähköön, kuin ollaan köyhät, niin täytyy
kieltäytyä monesta hyvästä.

-- Kiitä onnea, rakas Hanna, ettei molempien lastemme tarvitse hakea
terveyttä vierailla mailla, vaan että tyttömme on terve ja rivakka. --
Rudolf-raukka! hauskempi tietysti olisi hänelle, jos hän saisi terveenä
ja voimissaan elää ihmisten ilmoilla. Silloin voisi hän saada jotain
hyötyä siitä hengen kehitykselleen.

-- Tahtoisitko sinä lainata rahoja talon kiinteimistöä vastaan Rudolfin
ulkomaan matkan tähden, vaikkei se olisikaan tarpeellinen hänen
terveydelleen?

-- Ihan varmaan! Se on selvää, -- siinä tapauksessa, jos sellainen matka
olisi hyödyllinen hänen kasvatukselleen. Enkö tekisi mitä uhrauksia
tahansa lapseni vastaisen menestyksen tähden? Kunnotonhan isä olisin
muuten.

-- Nyt tulemme taas kasvatuskysymykseen. En voi auttaa, että minun
mielestäni tytöt kärsivät suurta vääryyttä. Sillä aikaa kuin vanhemmat
ponnistelevat viimeisiin saakka, hankkiakseen pojilleen täydellisen
sivistyksen, niin saavat tytöt tyytyä muutamiin vähäpätöisiin tieteen
muruihin, olkoon heillä sitte kuinka hyvä pää tahansa. Se on väärin, ja
siinä ajatuksessa minä pysyn.

-- Sinä olet kummallinen, Hanna! Minä en ymmärrä, hitto vieköön, yhtään
mitä sinä tarkoitat nurinallasi ja noilla "tieteenmuruillasi". Olemmeko
tosiaankin laiminlyöneet Gerdan kasvatuksen? Eikö hän ole käynyt
tyttökoulua alusta loppuun saakka, ja lisäksi kiitoksella ja kunnialla?
Sitte on hän päälle päätteeksi saanut tuntia kielissä ja soitannossa ja
kaikessa mahdollisessa -- kumminkin -- niin, vähintäin tuhannen markan
arvosta. Minä olen kustantanut tyttärelleni hienomman kasvatuksen kuin
moni rikkaampi isä tyttärilleen, tahdon sinulle sanoa, eikä kukaan voi
tulla sanomaan, että minä olisin ollut hänestä huolimaton taikka väärin
tehnyt kummallekaan lapsistani.

Kapteeni nousi, kävi kiivaasti muutamaan kertaan lattian ja seisattui
akkunan eteen, katsella tuijottaen ulos pimeälle kadulle. Hetkisen aikaa
oli hiljaista. Rouva oli jälleen tarttunut kutimeensa. -- Ei kukaan voi
sanoa, että sinä olet väärin tehnyt tyttärellesi, rakas Otto! kävi hän
vihdoin tyynesti puheesen. Gerda on todellakin, kuten sanoit, saanut
paremman kasvatuksen kuin monen rikkaamman tyttäret, enkä minä puhukkaan
erittäin hänestä, mutta minun ajatukseni on, että tyttöjen sivistys
ylipäänsä on hyvin niukka poikiin verraten.

-- Niukka!

Kapteeni kääntyi akkunasta ja lähestyi vaimonsa eteen.

-- Niukka! Mitä tahdot sinä sitte minun tekemään? Pitääkö minun hankkia
opettaja-joukko antamaan heille tuntia ja työntää heille suuria
rahamääriä? Jos minä olisin rikas, voisi se juuri tapahtua, jos se
huvittaisi häntä, mutta sinä tiedät, että minun täytyy lainata rahaa
Rudolfin ulkomaanmatkaa varten. Mistä minä ottaisin sitte varoja hänen
lukutuntiinsa? Ja sitten? Mitä hyötyä siitä sitten olisi? Ottaisiko hän
ylioppilastutkinnon, vai mitä? Ja mitä se sitten pyhittäisi? Gerda on,
jumalan kiitos, kaunis tyttö. Onni voi olla suotuisa meille, niin että
hän pääsee hyviin naimisiin. Mitä hän tekisi sitten
ylioppilastutkinnolla? Ei, jos minä olisin rikas, niin lähettäisin hänet
johonkin talouskouluun ulkomaille. Se olisi oikeen terveellistä hänelle,
sillä hän on liian vähän taloudellinen.

-- Sitä et saa sanoa, Otto! Silloin teet Gerdalle väärin. Kuinka hyvä
hän on auttaessaan minua kaikella mahdollisella tavalla, sekä käsitöissä
että vaatteitten silityksessä ja kaikessa.

-- Niin, niin, ymmärretään! Mutta kaiken tuon hän tekee vaan
uskollisuudesta sinuun ja huojentaakseen sinun vaivojasi. Hän tekee sitä
ilman mitään intoa, sen näkee kyllä selvästi, sillä hänellä ei ole
ollenkaan taloudellista luonnetta, mikä kuitenkin on kaikkein tärkein
tytölle, -- varsinkin köyhälle tytölle.

-- Luuletko sinä sitten, että hän talouskoulussa, vieraalla maalla,
innostuisi enemmän talousaskareihin, kuin kotonaan, omaa äitiänsä
auttaessaan?

-- Niin, arvellaan kyllä, ettei parempaa koulua sillä alalla voisi
löytyä, kuin oma koti ja työskenteleminen äidin valvonnan alla, mutta
sinä et teekkään täyttä totta hänen ja hänen toimiensa kanssa, vaan sinä
huhdot ja työskentelet itse vaan, että hän saisi istua aikasin aamusta
myöhään iltaan saakka nenä noissa siunatuissa kirjoissaan.
Talouskoulussa saavat sitä vastoin oppilaat luvan määrätyillä tunneilla
tehdä kaikki ne askareet, jotka kuuluvat oppijaksoon. Siellä opitaan
järjestykseen, ja se ei voi vahingoittaa Gerdaa.

-- En minä usko sittenkään, että työintoa voidaan opettaa, jos se
puuttuu ihmisen luonnosta.

-- Ah, loruja, rakas Hanna! Tyttö on vaan pilaantunut tuosta kirotusta
lukemisesta ja mietiskelemisestä, joka kestää päivät ja yöt läpeensä.
Hän tarvitsee raikasta ilmaa. Siinä kaikki. Saat nähdä, että kuin hän on
oleskellut maalla muutaman viikon ja käynyt maitokamarissa ja
karjapihassa Anna-Marian kanssa ja ottaa osaa hänen käytännöllisiin
toimiinsa, niin on hän unhoittanut kaikki kirjarepaleensa, vanhat
filosofinsa ja mitä sojua se lieneekkään, kuin hän uneksuu koko
pitkäisen aikansa, ja tulee kotiin reippaana, talouden hoitoon
ihastuneena tyttönä.

-- No, sittenhän ei tarvita ollenkaan talouskoulua, naurahti rouva
Ivarsson.

-- Ei, sitä minä toivon, sillä kuten tiedät, niin minulla ei ole varaa
lähettää häntä kauemmaksi pois.

Puolisoiden puhe keskeytyi hetkiseksi. Rouva kutoi sukkaa, ja kapteeni
käveli edestakaisin.

-- Hyvin kummallista on sittenkin, ryhtyi edellinen viimein puheesen,
etteivät tytöt voi saada samaa sivistystä kuin pojat, tulla
ylioppilaiksi niinkuin hekin ja lukea ja opiskella niin paljon, kuin
heillä on siihen halua ja kykyä, koska Herramme on varustanut heidät
samalla ymmärryksen lahjalla ja yhtä hyvällä kyvyllä kuin pojatkin.
Juuri sitä asiaa olen minä hyvin usein mietiskellyt. Minä tiedän
itsestäni, millainen halu minulla oli lukemiseen nuorena, kuinka minä
valvoin monta valoisaa kesäyötä lukemalla veljeini kirjoja ja kuinka
minä kadehdin niitä, jotka saivat tulla ylioppilaiksi ja valita, minkä
tien vaan halusivat.

-- Mutta silloin tapasimme toisemme vanhimman sisaresi häissä, ja sinä
rakastuit minuun ja tulit pieneksi sieväksi vaimokseni ja silloin sinä
heitit koko tieteilemisen siksensä ja sinua huvitti paljon enemmän
puuhata kodissasi, huolitella ukkoasi ja kasvattaa lapsiasi, etkä
kertaakaan ole sen jälkeen kaipaillut korkeaoppisuutta. Eikö minulla ole
oikein, Hannaseni?

Kapteeni taputti vaimoansa hartioille ja katsahti hellästi hänen
silmiinsä, mutta hänen katseessaan kuvautui samalla suurta itserakkautta
ja itseensä tyytyväisyyttä. Tämä vastasi tuohon lemmekkääsen
silmäykseen, mutta salaisesti pääsi huokaus hänen rinnastansa.

-- Tosin olen ollut onnellinen kanssasi, Otto! paljon onnellisempi kuin
ansaitsen, mutta en ole koskaan voinut tukehuttaa haluani enempään
tietoon, kuin minulla, paha kyllä, nyt on, ja niinkuin minä ennen surin
itseni tähden, suren minä nyt tyttäreni tähden.

-- Mitä tahdot sinä sitten, rakas Hanna, ja Gerda ja te kaikki, jotka
istutte suremassa onnetonta asemaanne? Tahdotteko te tulla
ylioppilaiksi, vai kuinka? Ja mitä sitten? Jos vaimo vaan istuu kiinni
kirjoissaan eikä vähintäkään pidä lukua, kuinka askareet ja lapset
hoidetaan, kuinka hupaisen sinä tosiaankin luulet miehelle olevan
sellaisen kodin?

Rouva Ivarsson naurahti surumielisesti. Hänen sydämmessään kaikui
kysymys: onko sitten naisen korkein tarkoitus, laiminlyömällä oman
henkensä vaatimukset, ainoastaan koettaa hankkia miehelle hupaisuutta?
mutta hän ei lausunut sitä suotta ärsyttääksensä tuittupäistä herraansa
ja puolisoansa, joka ei kuitenkaan koskaan myöntäisi sen oikeutta.

Hän sanoi:

-- Mutta minä en ymmärrä, minkätähden nainen ei voi tulla kelvolliseksi
perheenäidiksi, vaikka hänellä onkin perinpohjainen sivistys. Eihän
tiedot koskaan vahingoksi ole. Miehestä voi tulla kunnon maanviljelijä
tahi hän voi ryhtyä mihin käytännölliseen toimeen hyvänsä, vaikka hän
onkin oppinut. Se lisää päinvastoin hänen arvoansa. Mutta että naisen
täytyy olla taitamattoman, tullaksensa kelvolliseksi perheenemännäksi,
se on todellakin hyvin kummallista!

-- Kuka sitte sanoo, että hänen pitää oleman taitamattoman? Minä en
suinkaan tahdo kieltää tytöltä kelvollista koulusivistystä, sovitettu
hänen sukupuolensa mukaan, enkä hienoa kasvatusta, jos hän kuuluu
säätyluokkaan, jossa se on tarpeellista. Ja minun mielestäni
nais-sivistys on todellakin nykyään niin oivallinen, kuin vaan toivoa
sopii. Se ei juuri voi olla parempi. Toisin oli ennen maailmassa.
Silloin olivat, naisten tiedot kurjalla kannalla. Moni ylhäisenkään
perheen tytär ei saanut edes opetella kirjoittamaan. -- Se oli
todellakin surkeata!

-- Kyllä niin, mutta siihen aikaan pidettiin se riittävänä naisille. Ja
jos joku silloin rupesi puhumaan sellaisesta kasvatuksesta, kuin tytöt
nyt saavat, niin olisi se katsottu suurimmaksi tuhmuudeksi, aivan
samalla tavalla kuin nykyään, jos on kysymys niiden tieteilemisestä.

-- Rakas Hanna! Älä vertaile järkeä ja kiihoittuneita mielikuvituksia,
mahdollista ja mahdotonta toisiinsa. Kukin asia erikseen! -- Sinä olet
imenyt Gerdan aatteita, vaikka sinun pitäisi ymmärtäväisenä äitinä
vastustaman niitä. -- Kelvollinen, perheenemäntä, joka on ollut
ylioppilas! Ha, ha, ha! Niin, sitä ihmettä tahtoisin nähdä! -- Miehen
laita on vallan toinen. Hän voi olla kuinka oppinut tahansa ja kuitenkin
hoitaa velvollisuutensa. Mutta jos nainen, joka on ollut ylioppilas,
joutuu naimisiin, niin ylenkatsoo hän kaikki taloudelliset
velvollisuudet ja hyödylliset toimitukset. Ne ovat liian yksinkertaisia
hänen korkeaoppisuudelleen. Nainen on liian heikko, rakas Hanna!
antautuakseen monelle haaralle yhtä haavaa. Sentähden pysyköön hän
kutsumuksessaan, älköönkä ruvetko yrittämään mieheksi päästä, sillä ei
se kuitenkaan onnistu koskaan.

Rouva Ivarsson naurahti.

-- Niin tyhmän en luule kenenkään naisen olevan, sanoi hän. Mutta
puhuaksemme vakaasti, ajattelen minä, että todellisesti sivistyneen
miehen pitäisi olla paljoa onnellisemman naisen rinnalla, joka on
samalla sivistysasteella kuin hän itsekin, kuin jos hän sen sijaan olisi
yhdistetty alhaisemmalla kannalla olevan henkilön kanssa, joka ei
ymmärtäisi häntä eikä voisi vaihettaa ajatuksia hänen kanssansa.

-- Sitä ei vaadi kukaan ymmärtäväinen mies vaimoltaan, olkoon hän kuinka
sivistynyt tahansa. Hän tietää, että tällä on maailmansa hänessä, ja
mies rakastaa ja kunnioittaa häntä yhtä paljon jo siitä syystä, jos hän
muutoin on rakastettava ja uskollinen vaimo. -- Ei, rakas eukko! koko
tuo naiskysymys, jota minä puolestani sieluni ja sydämeni pohjasta
kammoksun, on paljasta mielettömyyttä, joka ensiksi on pöllähtänyt
muutamien vanhojen neitosten aivoihin. -- -- --

-- Eipäs niinkään, kyllä niitä on miehiäkin, jotka puolustavat naisen
oikeuksia.

-- Miehiä, jaa! Uh! Ilvehtijöitä, jotka pilkkaavat naisten
herkkäuskoisuutta ja nauravat heidän selkänsä takana. Ei, rakas ystävä!
On olemassa ikivanha sääntö, jonka luonto itse on määrännyt ja jota me
ihmiset emme voi kumota, se sääntö kuuluu: naisen maailma on kodin
maailma. Mitä siihen lisätään, se on pahasta.

Kapteenin äänessä oli jonkunlainen iloinen, päättävä mahti, ikäänkuin
hän olisi arvellut lausuneensa ratkaisevan tuomion koko jutusta.

-- Mutta ne naiset sitten, jotka eivät koskaan joudu naimisiin?

-- Niin, se on heidän oma syynsä!

Kapteeni pyörähti korollaan.

-- Kuinka sinä taidat sanoa niin, Otto! Tiedäthän sinä, että löytyy
paljon enempi naisia maailmassa kuin miehiä.

-- No entä sitten! He voivat antautua johonkin naiselle, sopivaan
toimeen, esim. tulla opettajattariksi, sillä siihen nainen kieltämättä
on hyvin sopiva. Ja ylipäänsä on: tähän aikaan koko joukko toimia,
kirjoitustöitä virkalaitoksissa, sähkösanoma-palvelusta ja muita
sellaisia, jotka ovat avoimet naisille.

-- Mutta jotka miehet muutama vuosi sitten pitivät yhtä sopimattomina
naisille, kuin he nyt hylkivät heidän pitemmälle edistymistänsä
sivistyksen ja itsenäisyyden tiellä, vastasi heleä ääni ovelta, ja nuori
Gerda, joka hetkinen sitten oli jättänyt huoneen, astui jälleen sisään,
avoin kirje kädessä.

Huoneesta lähdettyään oli hän sulkeutunut kammioonsa, kuin hän kuuli
isänsä haluavan pitää kaksi tyttöä eikä poikaa ollenkaan, koska se
tulisi huokeammaksi; tämä lause oli kohdannut hänen sydäntään kuin
polttava pistos.

-- Kaksi tyttöä, eikä poikaa ollenkaan! kertoi hän mielikarvaudella
itsekseen. Kaksi tyttöä, niin, kolme, neljä, viisi tyttöä eivät maksaisi
niin paljon kuin yksi ainoa poika. Mitä tarvitsee tyttö? Mitä maksaa
hänen kasvatuksensa? Ei mitään! Poika olkoon minkälainen pölkkypää,
minkälainen laiskuri tahansa, tyttö muka ei koskaan lahjakas, niin
häneen kuitenkin tupataan tietoja, -- tyttö saa jäädä
taitamattomuuteensa. Hän onkin vaan tyttö ja pääasia on että hän oppii
"taloutta" tehdäkseen elämän miehellensä hupaiseksi. Minä tunnen isän ja
muitten miesten saarnat sillä alalla. Minä osaan ne ulkoa.

Neitonen otti kirjan hyllystä, istui pöydän ääreen, väänsi lampun
suuremmalle, aukaisi kirjan merkin kohdalta ja oli pian niin vaipunut
lukuunsa, että hän näytti unhoittaneen kaiken muun.

-- Oi! äännähti hän äkkiä, kohottaen päätänsä, leuka puristettua nyrkkiä
vasten. Oi! minkätähden en minä saa juoda tieteen syvästä lähteestä?
Minkätähden en saa, kuten Rudolf, kuunnella valistuneitten opettajain
ääntä? Jos minä olisin niin onnellinen, en minä tuhlaisi kallista
aikaani hänen laillaan turhuuteen. Oi, ei! Minä käyttäisin joka ikisen
hetken päivästä ja yön levon lisäksi, ammentaakseni tietoja ja
tunkeutuakseni syvälle tieteen salaisuuksiin. Oi, Jumalani! Minkätähden
en minäkin saa omistaa kaikkea sitä kaunista ihmeellistä, mitä
ihmistutkimus ja ihmisnero on keksinyt ja luonut? kuitenkin, kukas estää
minua? Enkö minä voi kotona täällä yksinäisessä kammiossa lukea kaikkia
Rudolfin kirjoja läpi? -- Toista kuitenkin on kehittää sieluansa
salaisuudessa ikäänkuin synnin teossa, toista taas saada vapaasti
omistaa aikansa tieteille, saada käydä oppisaleissa ja hyödyttää
maailmaa saavutetuilla tiedoillaan. Tätä onnea nauttii Rudolf ainoastaan
sen tähden, että hän on nuorukainen, -- ja kuinka vähän hän siitä
välittää!

Syvän katkeruuden väreet kävivät hänen nuoruuden voimaa uhkuvilla
huulillaan. Neitonen pisti kätensä kiharaan tukkaansa ja hänen
vaaleanruskeat, kirkkaat silmänsä tuijottivat kolkosti hänen kalpeista,
säännöllisistä kasvoistaan.

-- Neiti, viisi penniä! kuului samalla palvelustytön ääni ovelta.
Postimies on tuonut neidille kirjeen.

-- Minulle?

-- Niin, niin, Ruotsista -- hän sanoi.

Gerda koetteli kiireissään taskuansa ja ojensi rahan tytölle, joka tuota
pikaa toi hänelle kirjeen. Nähtyään päällekirjoituksen kävi hänen
otsallaan hieno värähdys. Hän mursi kiireesti sinetin, ja silmäillessään
sisällystä muuttui hänen ilonsa miltei tuskalliseksi riemuksi. Iloinen
toivon hymy oli hänen huulillaan ja hän kiiruhti vanhempainsa luo, mutta
silloin kuuli hän ovelta kapteenin viimeiset sanat ja vastasi niihin:

-- Minä olen saanut kirjeen Emma Wallströmiltä! jatkoi hän.

Tämä oli ollut Gerdan koulukumppani ja he, ollen kouluajalta uskolliset
ystävykset, olivat kirjevaihdossa keskenään vielä sittenkin, kuin hänen
vanhempansa, -- isänsä oli ruotsalainen insinööri, -- olivat muuttaneet
takaisin Ruotsiin, jossa he asuivat Upsalassa.

-- Emma kirjoittaa ottaneensa ylioppilastutkinnon loistavilla
arvolauseilla ja alkavansa syksyllä jatkaa opintojansa. Hän on antaunut
kasvatustieteen alalle. Hän sanoo, että minä suvella voisin valmistautua
tutkintoon ja lupaa lähettää seuraavassa kirjeessä ilmoituksen
vaatimuksista. -- Ja jos äiti ja isä suostuvat siihen, niin tulisin
syksyllä Upsalaan ja saisin asua Wallströmin luona, kaikkiaan
viidestäkymmenestä kruunusta kuukaudessa. Se ei ole mitään kallista, se!
Sehän on vaan seitsemänkymmentä markkaa. Sanokaas, eikö se käy päinsä?

Gerdan kädet vapisivat niinkuin hänen äänensäkin ankarasta
mielenliikutuksesta. Hän oli kalpea. Näkyi koko hänen olennostaan, että
nykyinen hetki oli hänestä tärkeä käännekohta hänen elämässään, sillä
siitä riippui äärettömän paljon. Äiti katseli häntä hartaalla,
surunsekaisella osanotolla.

-- No, äiti ja isä! Mitäs te sanotte?

-- Minä sanon, vastasi kapteeni, että se on haaveksimista ja hulluutta.
Minä en todellakaan tiedä, kuinka sinä, Gerda, ymmärtäväinen tyttö, voit
tuoda esiin sellaisia lapsellisuuksia. Sinä olisit valmis jättämään
äitisi, joka niin hyvin tarvitsee sinun apuasi, valmis matkustamaan
toiseen maahan, kuluttaaksesi aikaasi toimissa, joista sinulla, hitto
vieköön, ei ole vähintäkään hyötyä, muuta kuin vaan maksavat isällesi
suuret rahat. Tiedäthän rakas lapsi! että minä en ole rikas, vaikka
minulla on tämä pieni kaupunginkartano ja eläkerahani. Se ei ole toden
totta paljon perheen elättämiseksi, ja voithan myös ymmärtää, että
veljesi kasvatus on maksanut kauniit rahat, ja nyt juuri olen minä hänen
tähtensä pakoitettu -- -- --

Rouva Ivarssonin viehättävä, rukoileva silmäys keskeytti kapteenin
lauseen. Äidin katse oli pyytänyt isältä, ettei hän juuri tällä hetkellä
haavoittaisi tyttären sydäntä, mainitsemalla uhrausta, jota taas oltiin
valmis tekemään pojan puolesta, vaikka hänen sisareltansa kiellettiin
hänen sydämmensä hartain toivo, hänen enimmin oikeutettu vaatimuksensa,
kiellettiin hänen hengenvoimainsa ja taipumuksensa kehittyminen.

Syvä hiljaisuus vallitsi useita minuuttia. Kapteeni käveli edes
takaisin. Rouva kutoi, ajatuksiinsa vaipuneena, sukkaa, silloin tällöin
katsahtaen: tyttäreen, joka seisoi pöydän vieressä, kirkkaassa lampun
valossa, liikkumattomana kuin kivipatsas, molemmin käsin nojaten pöydän
syrjään, rypistynyt kirje kourassa ja hänen katseensa, josta kaikki elo
oli äkkiä sammunut, oli toivottoman synkkä ja hänen kasvonsa kalpeat
kuin kuolleen.

-- Mutta, isä! alkoi hän vihdoin sekavalla äänensoinnulla. Kuinka voit
sinä olla niin julma? Olenhan minä sinun lapsesi, niinkuin Rudolfikin ja
minä olen maksanut sinulle niin vähän häneen verraten ja tehnyt niin
paljon hyötyä kotonani, jota hän ei koskaan ole tehnyt.

-- Ethän sinä aio tahtoa, vastasi kapteeni kiivaasti, että hän, joka on
mies, auttaisi äitiäsi keittiön liedellä tahi istuisi neulomassa?
Hänestä, jos hän saa elää, on vastaedes oleva hyötyä muulla paljon
arvokkaammalla tavalla. Kullakin on kutsumuksensa täällä maailmassa, ja
naisen kutsumus on uutteruudella ja innolla antautua taloustoimiin. En
koskaan, rakas Gerdani! suostu tuohon järjettömään pyyntöösi, en! Siksi
pidän minä sinusta todellakin liian paljon ja olen liian varova sinun
vastaisesta onnestasi. Muista se!

-- No, älkäämme nyt niin suorastaan päättäkö asiata, rakas Otto! kävi
rouva Ivarsson lempeästi välittämään. Me emme ole vielä ennättäneet
miettiä sitä.

-- Miettiä! Mitä tarvitsee asiata miettiä, joka on kerrassaan luonnoton?
Siitä tehdään heti päätös, siinä se.

-- Minä iloitsin niin sanomattomasti, -- minä toivoin! -- -- -- kuiski
Gerda vapisevin huulin, ja kyynelvirta juoksi hillitsemättä hänen
poskilleen.

Kapteeni katseli häntä jonkun aikaa, lähestyi ja laski kätensä hänen
käsivarrelleen ja sanoi;

-- Malta mielesi, tyttöni! Tuohan on vaan lapsellisuutta -- -- -- -- --

Mutta tyttö ei kuullut häntä. Hän väisti hänen koskettamistaan, painoi
kirjeen silmiänsä vasten ja jätti huoneen, kovasti nyyhkyttäen.

Äidin silmät, jotka katselivat hänen jälkeensä, olivat täynnä kyyneliä.

-- Tyttö-raukkani! sanoi hän. Tiedätkös, Otto! Ehkä minullakin äitinä
ollen on sanottavana, minun mielestäni et sinä tee oikein Gerdalle. Minä
rakastan Rudolfia sanomattomasti, niin, ehkä paljoa enemmän kuin sinä,
sillä isän tunne ei voi koskaan helleydessä vertoja vetää äidin
tunteille, enkä minä ole aina lukuunottanut hänen vikojaankaan, jota
minä välistä olenkin katunut, ja olen sydämellisesti iloinnut kaikista
uhrauksista, mitä olemme voineet tehdä hänen hyväkseen, -- mutta Gerdaa
minä rakastan yhtä paljon kuin häntä, ja minun mielestäni me emme saa
niin suoraa päätä hyljätä hänen ainoaa toivoansa, joka koskee koko hänen
elämänsä onnea, koska emme ole kieltäneet Rudolfiltakaan mitään, emme
suurta emmekä pientä.

Rouva Ivarsson oli puhunut vakavalla mielimurheella ja hän kohotti lujan
katseensa kapteeniin, joka lähestyi hänen eteensä ja näytti
malttamattomana odottavan loppua hänen lauseestaan.

-- Enkö minä ole sinulle sanonut, alkoi hän, että Rudolf tulevaisuudessa
on monin kerroin korvaava sen, mitä olemme hänelle tehneet; mutta Gerda
-- jos minä nyt myöntyisin hänen naurettaviin oikkuihinsa ja lähettäisin
hänet opiskelemaan Upsalaan, -- opiskelemaan Upsalaan! Kuinka voi viisas
ihminen puolustaa sellaista mielettömyyttä! -- ja jos minä luovuttaisin
useita satoja, niin, ehkäpä tuhansia markkoja hänen päähänsä
pöllähtäneitten oikkujen takia, -- mitä saakelin hyötyä, -- en muuta voi
sanoa, -- siitä sitten olisi? Mikä hänestä sitten tulisi? Lääkäri vai
lakiniekkako, vai pappi, vai mikä? vai mahtaisiko hän tulla kotiin
vihittynä viisaustieteen maisterina vai tohtorina ja alkaisiko hän sitte
sinun kanssasi puuhata talonaskareissa, vai aikoisiko hän mennä
naimisiin ja ripustaisi laakeriseppeleensä ja tohtorihattunsa
lastenkamarin seinään, tahi jollei hän joutuisi naimisiin, niin hakisiko
hän opettajattareksi, vai kirjuriksi virkalaitoksiin? Ajatteles nyt,
mitä hyötyä hänellä on maisterina olemisestaan! -- Ei, rakas eukko!
Ajatteles vaan järjen kannalta. -- Voin vakuuttaa sinulle, että minä
pidän molemmat lapseni yhtä rakkaana, ja että molempain menestys on
hartain toivoni, ja juuri sentähden en voi sallia semmoista, mikä
pikemmin olisi heidän onnettomuudekseen kuin onnekseen, Gerda matkustaa
suvella veljeni luo ja antaa raittiin maaseutuilman puhaltaa houreet
päästään. Ja nyt en tahdo enää kuulla puhuttavan koko Upsalanmatkasta.

Hieno punerrus nousi rouva Ivarssonin poskille.

-- Jos minun käytettävänäni olisi varoja, sanoi hän, niin saisi Gerda
kumminkin matkustaa sinne, ainakin koetteeksi joksikin ajaksi. Mutta,
sen pahempi, -- -- -- --

-- Sen pahempi on sinun perintösi, eukkoseni, tässä talossa, joka monta
vuotta on antanut suojaa päämme päälle, niin että sinä et voi tuhlata
sitä hullutuksiin.

-- Talohan pitäisi kumminkin kiinitettämän Rudolfin matkarahoja varten.

-- Minun mielestäni pitäisi äidin olla iloinen, että edes jollakin
tavalla voidaan hankkia varoja niin tärkeää tarkoitusta varten, kuin
lapsensa terveyden parantamiseksi.

-- Varmaan minä sen teenkin, mutta sinä tiedät, yhtä hyvin kuin minäkin,
että Rudolfissa itsessä on syy heikkoon terveyteensä; Gerda sitä vastoin
on elänyt ahkerana ja hiljaisena kotona.

-- Kaunis vertaus! Nuorukaisen elämänlaatu on ja täytyy olla aivan
toinen kuin tytön, muuten ei hänestä miestä koskaan tulisi. Mutta se on
asia, jota te, naiset, ette koskaan voi, ettekä tahdo, käsittää.
Rudolfilla on luonnostaan heikko ruumis. Ja jos hän olisikin ollut vähän
varomaton, niin ei sinun mielestäsi ole ollenkaan meidän
velvollisuutemme kykymme mukaan koettaa auttaa hänen terveyttänsä ja
voimiansa entiselleen? Mutta sinä se käsität asian oikein naisten
kannalta. Gerda on, Jumalan kiitos, terve, mutta jos hän vaan olisi
sairas ja henki ja terveys vaarassa, niin epäilemättä minä uhraisin
viimeisen roponi, mutta hullutuksiin en anna penniäkään.

-- Kyllä meillä voisi olla keinoja kuluttaa vähän terveenkin tyttäremme
puolesta ja antaa Gerdan ainakin yhden talven olla Ruotsissa. Kuulithan
itse, ettei se tulisi kalliiksi ja voisithan ottaa vähän suuremman
lainan, kuin kuitenkin talo kiinnitetään, niin että hän saisi vähintäin
neljännen osan siitä, mitä tarvitaan Rudolfin laskuun. Tuhannessa
markassa olisi kylliksi hänelle talvikuukausiksi Upsalaan. Kuka voi
tietää, mitä keinoja tulisi toiseksi vuodeksi. Jos on päiviä, on
keinojakin.

-- Niin, silloin minä olen jo ehkä kuollut, ja sinä saat itse vallita
omaisuuttasi niinkuin halajat, yltyi kapteeni. Kyllä se on sentään
taivaan onni teille, naisväki, että me, miehet, olemme peräänkatsomassa
sekä teitä, että teidän rahojanne, niin ettette saa tuhlata niitä,
niinkuin teitä vaan itse haluttaa.

-- Sinä unhotat, rakas Otto! innossasi kaikki ne miehet, jotka ovat
hävittäneet vaimonsa ja lastensa ja sisariensa perinnön ja osuuden.

-- Niin no! ne ovat huonoja miehiä. Kuka niistä puhuu? Tahi myös ovat he
käyttäneet rahat kauppatoimiin ja keinotteluihin, joita eivät naiset
ymmärrä ja joitten onnistumattomuus ei ole miesten syy. Minua et sinä
voi kuitenkaan moittia mistään sellaisesta. Loput unhotat sinä,
eukkoseni! -- ne lukemattomat, vaimot, jotka ovat kurjuuteen miehensä
saattaneet.

Kapteeni alkoi taas kävellä.

-- Tuskin ovat ne niin monilukuisat, kuin ne miehet, jotka ovat
toimittaneet vaimonsa ja lapsensa maantielle.

Rouva Ivarsson pani hitaasti kutimensa kokoon ja nousi ylös.

-- Se on ja jää, jatkoi hän, minun mielipiteekseni, että poika ja tyttö
ovat saman arvoiset sekä hengen että ruumiin puolesta.

Hän jätti peräkammion ja meni tyttärensä huoneesen. Siellä oli pimeä.

-- Gerda, oletko sinä täällä? kysyi hän.

Rouva Ivarsson oli vähän hämmästynyt. Mihin oli tyttö joutunut kovassa
mielenliikutuksessaan? Mutta silloin havaitsi hän pimeää lasia vasten
ihmisvartalon liikkumatonna nojaavan pöytään. Hän lähestyi ja laski
hellästi kätensä tytön hartioille. Tämä vavahteli nyyhkytyksistä.

-- Gerda, oma lapseni! Malta mielesi! Eihän ole mitään onnettomuutta
tapahtunut. Älä ole niin tulinen. Kaikki voi tulla vielä hyväksi.
Isälläsi on omat mielipiteensä ja hän on kovin itsepintainen, -- sen
minun täytyy sanoa, vaikka hän on sinun isäsi, mutta hän on myös
sydämellisen hyvä ja pitää sinut hyvin rakkaana, siitä voit olla varma.

-- Hyvä! Rakas! kuiskasi tyttö käheällä äänellä. Ei se ole mikään hyvä
isä, eikä se rakasta lastansa, joka polkee sen koko elämän onnen, sen
tulevaisuuden, jalkainsa alle.

-- Hiljaa, hiljaa, rakkaani! Sinä et tiedä, mitä puhut. Sinä olet niin
liikutettu. Ei saa lausua sillä tavalla vanhemmistaan.

Gerda vaikeni ja nyyhkytti vielä ankarammin kuin ennen.

-- Oma tyttöseni! jatkoi äiti. Minä en tiedä, mitä minä tahtoisin
uhrata, jos minulla olisi jotain uhrattavaa, täyttääkseni sinun
toiveesi. Jos asia minusta riippuisi, niin ei varmaankaan olisi mitään
esteitä pyrintöjesi tiellä. Mutta, näetkös, isä tarkoittaa sinun
parastasi omalla tavallaan. Ja ole varma siitä, että hän antaisi sinun
seurata taipumustasi, jos hän voisi ajatella, että sinä muuten
todellakin tulet onnettomaksi.

-- Eikö hän sitä sitte näe? Eikö hän sitä sitte käsitä? Gerda kohotti
sitte kiivaasti päätänsä. Täytyisikö minun sitte ampua otsaani, vaiko
heittäytyä järveen, että hän saisi silmänsä auki?

Hän puhui kiihkeällä innolla kesken nyyhkytystään.

-- Rakas lapsi! Sinä teet minun onnettomaksi, tuolla tavalla puhuessasi.

-- Niin, äiti! Se ei vahingoita, jos sinä, jos isä, jos te kaikki,
saatte maistaa vähän onnettomuutta myös. -- Sinä, äiti! sinä olet myös
heikko raukka --

-- Hiljaa, Gerda, hiljaa! Sinähän puhut äidillesi.

-- Sinä olet orja, etkä uskalla pitää omaa tahtoasi. Ha! Jos minulla
olisi mies, ja hän tahtoisi omavaltaisesti määrätä minun lasteni onnen
ja onnettomuuden, silloin hän saisi nähdä, että hänellä on naisen, äidin
kanssa tekemistä, eikä minkään nöyrän palvelijattaren.

-- Lapsi, lapsi. Mitä tahdot sinä minun tekemään? Minä en voi niin
mitään, kuin hän on lausunut järkähtämättömän tahtonsa.

-- Ja miksi niin? Eikö ole se vähäinen omaisuus, joka on tässä kodissa,
eikö huone, jossa asumme, ole sinulle kuuluvaa? Sinä olet itse sanonut,
että se on ostettu sinun perinnölläsi. Tahdotko sinä sitte olla ilman
sanan valtaa huoneessasi? Etkö sinä voi sanoa: minä tahdon, ja sen pitää
tapahtuman, niinkuin minä tahdon, aivan niinkuin isäkin sanoo? Eikö
kaikki ne rahat, jotka ovat tuhlatut Rudolfin kasvatukseen ja
huvituksiin, ole juuri olleet sinun omaisuuttasi. Minkätähden et sitte
voi uhrata vähäistä osaa siitä tyttäresi kasvatukseen?

-- Rakas, lapsukainen! Kuinka voit sinä puhua noin ymmärtämättömästi?
Sinä tiedät aivan hyvin, että isä kaikki hallitsee. Eihän minulla, vaimo
kuin olen, ole mitään oikeutta päättää siitä vähästä, mikä meillä on.
Samoin isä yksin päättää lapsistakin, niinkauan kuin he ovat alaikäiset.

-- Kurjaa! huoahti Gerda. Mutta Rudolf, hän on täysi-ikäinen, hän,
lisäsi hän kovemmalla äänenpainolla, ja hänen tahdostaan riiputte te
siis molemmat.

-- Sinä olet äreissäsi, Gerda! Kuitenkin täytyy minun antaa tällä
hetkellä sinulle anteeksi.

Rouva Ivarsson vaipui muutamaksi minuuttia ajatuksiinsa, käsi tyttären
hartioilla. Sanat, että poika muka hallitsisi vanhempia, olivat hänelle
katkeraa totuutta.

-- Lapsi! sanoi hän viimein, vetäen tytärtä luoksensa. Minä olen tekevä
sinun puolestasi kaikki, mikä on minun voimassani, vaikka siitä tulisi
riita isäsi kanssa, niin raskaalta kuin se tuntuukin minusta. Minun
tähteni ei pidä olla sinulla syytä valituksiin. Ja vaikka en
onnistuisikaan saamaan toivomuksiasi täytäntöön, niin älkäämme
kuitenkaan menettäkö rohkeutta. Ethän sinä oikeastaan kadota mitään,
vaikka sinä vähän odotatkin. Sinä olet vielä hyvin nuori ja omistat koko
joukon tietoja ja aina voit enemmän kehittää niitä. Kaikki pojat eivät
suorita ylioppilastutkintoa sinun ijälläsi. Minä ajattelin: voihan tulla
parempia aikoja. Jos on päiviä, kyllä keinojakin.

Isä voi kuolla ja silloin saamme me vapaan vallan!

Tämä ajatus lensi nopeasti kuin salama läpi Gerdan sielun. Samassa
silmänräpäyksessä karkoitti hän kuitenkin tuon kammottavan tuumansa, ja
anteeksiantamuksen huokaus pääsi häneltä huomaamattansa Jumalan puoleen.

Tosiaankin saattaa usein ihmismieleen juolahtaa mitä kummallisimpia
vihan tunteita paraita ystäviäkin vastaan, mutta se tapahtuu
tavallisesti vaan ärtyneessä mielentilassa. Kumpikin on vakuutettu
olevansa oikeassa. Kenessä siis vika? Toisessa tai molemmissa.

-- Minkätähden sinä istut pimeässä, oma ystäväiseni? kysyi rouva
Ivarsson. Sytytä lamppusi, kuivaa kyyneleesi, tyttöni! ja ota kirjasi ja
lue. Kyllä kaikki vielä muuttuu hyväksi. Minä uskon, että isä myöntyy,
kuin meillä vaan on kärsivällisyyttä.

Gerda totteli. Hän sytytti lamppunsa ja koetti näyttää rauhalliselta,
joka kuitenkin oli vaikeaa, sillä itku tahtoi väkisinkin tulla.

-- Se on hyvin kummallista, sanoi hän lamppua sytyttäessään, että niin
yksinkertainen ja luonnollinen asia kuin lasten halu saada sivistystä
voi vaikuttaa taistelua ja riitaa heidän ja vanhempain kesken. Se ei
olisi ihmeellistä, jos isä olisi sellainen henkilö, joka yleensä
halveksisi ja vastustaisi lastensa hengenviljelystä, kuten monet
vanhemmat tekevät, mutta tämähän olisi valmis uhraamaan, en tiedä mitä
kaikkia, Rudolfin kasvatukseen. Mutta minä, minä se en ansaitse
pienintäkään uhrausta, vaikka minulla on yhtä hyvä pää kuin
Rudolfillakin, niin, ehkä parempikin, -- ja tuhannen kertaa suurempi
halu tieteisin kuin hänellä, -- ja miksi tämä vääryys? Niin, sentähden,
että minä olen -- tyttö.

Neitonen puristi huulensa yhteen, ja hänen sydämmensä oli katkeruutta
täynnänsä.

Äiti katseli häntä surullisesti.

-- Ei! sanoi hän itsekseen. Tämä ei käy laatuun. Tästä pitää tulla
loppu.

Hän pyyhkäsi hiukset tyttärensä otsalta, suuteli häntä poskelle ja jätti
huoneen, johon Gerda jäi synkkiin mietteisiinsä kumaraisiin kirjansa
yli, kääntämättä siitä lehteäkään. Viimein nosti hän päänsä ripeästi.
Hän näytti tehneen jonkun päätöksen. Otti pöytälaatikostaan
postipaperi-arkin ja alkoi kirjoittaa kirjettä. Hän ilmoitti
ystävättärellensä, Ruotsiin, synkät toiveensa, puhui lujasta aikeestaan,
olla rohkeuttaan kadottamatta ja lupasi pian seuraavassa kirjeessä antaa
tietoja ystävättärelleen asiain laidasta.

Rouva Ivarsson oli sillä aikaa lähtenyt keittiöön, ja kapteeni
huoneesensa. Kuin vanhemmat ja tytär pari tuntia myöhemmin kohtasivat
toisensa illallispöydässä, ei kukaan heistä lausunut sanaakaan asiasta,
josta tänä ehtoona oli niin kiivaasti keskusteltu. Kaikki näyttivät
hyvin vakavilta, eikä kukaan puhunut paljon mitään.

-- Rudolfia ei kuulu tulevan kotiin illalliselle tänä ehtoona, sanoi
kapteeni.

-- Ei, siltä näyttää, tuumasi rouva Ivarsson.

Gerda ei maininnut mitään, mutta isä vilkasi häneen äkkiä, melkein
arasti, terävällä katseellaan, joka näytti sanoneen:

-- Hän on ulkona lukutoimissaan.

Heti, kuin ateria oli loppunut, katosi tytär takaisin huoneesensa.
Kapteeni oli pistänyt piippuunsa ja istunut keinutuoliin, ja rouva
Ivarsson istui lampun ääreen ja alkoi parsia poikansa sukkia.

-- Itse nyt näet, alkoi kapteeni, keskeyttäen pitkän äänettömyyden. Itse
nyt näet, minkälaiseksi ne houreet tekevät Gerdan. Sen sijaan, että
hänen pitäisi olla kotonaan iloisa ja hupainen tyttö, niinkuin muutkin
tyttäret, on hän nyreä ja synkkä ja näyttää oikein vihaiselta. Pidätkö
sinä sellaisen käytöksen kauniina ja sopivana tyttärelle, iäkkäitä
vanhempiansa kohtaan?

Rouva Ivarsson ei vastannut heti. Mutta sanoi sitte:

-- No, minkä sinä pidät syynä hänen suututtavaan käytökseensä?

-- Luonnollisesti ne tyhmät mietteet, jotka hän on saanut päähänsä.

-- Mutta olethan sinä, niin paljon kuin mahdollista, koettanut
karkoittaa niitä hänen päästään. Mikä on syynä, ettei se ole onnistunut?

-- Se, että sinä pidät; yhtä hänen kanssaan ja revit alas, mitä minä
rakennan.

-- Tahi pikemmin, rakas ukko! rakennan, mitä sinä revit, sillä jollen
minä olisi lohduttanut ja kehoittanut häntä kärsivällisyyteen ja
toivoon, niin katkeruus ja epätoivo myrkyttäisivät hänen elämänsä.

-- Niin, sinä olet jo lapsuudesta saakka pilannut hänet, hellimällä ja
suosimalla hänen haaveellisia aatteitaan. Kyllä hyvin uskonkin, että nyt
on vaikea saada häntä järjelliseksi.

-- Tiedätkös mitä, Otto? Rouva Ivarsson laski pois kutimensa. Minä
tahdon sanoa sinulle, että minä olen tehnyt peruuttamattoman päätöksen.
Tytön mieltä ei saa katkeroittaa, eikä hänen tulevaisuuttaan pilata
sinun itsepäisyytesi tähden. Hän ei ole mihinkään vikaan syypää, ei
tahdo mitään huonoa eikä moitittavaa, jota meidän velvollisuutemme olisi
kieltää häneltä. Hänen ainoa toivonsa on hankkia tietoja, eikä meillä
ole oikeutta estää häntä siitä. Ja sentähden sanon sinulle, että minun
tahtoni hänen äitinänsä on se, että hän saa seurata haluansa ja
matkustaa Ruotsiin. Minun on vaikeaa, mutta teen sen kuitenkin lapseni
tähden, muistuttaa sinua, että tämä pieni omaisuus, joka meillä on, on
perintö vanhemmiltani, ja minulla on oikeus ainakin vähäistä osaa
käyttää siitä. Enhän minä ole koskaan tehnyt vastaväitöksiä, kuin on
ollut kysymys Rudolfin tarpeista. Ja sentähden on se nyt minun vakaa
päätökseni, että kuin sinä otat tuon lainan talon kiinnitystä vastaan,
niin otetaan se niin suuri, että Gerda saa tuhannen markkaa, muuten --
-- --

-- Muuten?

-- Muuten kiellän minä suostumukseni kiinittämiseen, sillä ilman sitä,
ei tule koko lainasta mitään, sen sinä tiedät.

Kapteeni katsoa tuijotti rouvaansa, kuin mitäkin ihmettä.

-- Niin, sepä oli kaunista äidin rakkauden kerskaamista, kuin tahdot
tehdä mahdottomaksi poikasi aiotun matkan, jonka sinä tiedät lääkärin
sanain mukaan olevan ihan välttämättömän hänelle. Niin, sellaisia ovat
naiset! lisäsi hän, halveksivaisesti naurahtaen.

-- Sinä erehdyt, Otto! Minä en suinkaan tahdo panna esteitä Rudolfin
matkan tielle. Silloinhan olisin varsin luonnoton äiti. Minä tahdoin
vaan pakoittaa sinua antamaan vähäisen osan summasta Gerdalle. Minä
sanon sinulle, että se on vaan itsepintaisuuttasi, ei mitään muuta, kuin
sinä vastustat hänen toivomustaan. Kuinka monet vanhemmat, joilla ei ole
suurempaa omaisuutta kuin meillä, kuluttavat suuret rahat tyttäriinsä,
antaen heidän harjoitella soitantoa ja maalaustaidetta ulkomailla? Onko
se hyödyllisempää, se, kuin antaa tytön perehtyä tieteissä, kuin hänellä
kerran on siihen halua ja kykyä.

-- Mutta se on tavallista! vastasi kapteeni kiivaasti ja pontevasti. Ja
se sopii tytölle, mutta matkustaa yliopistoon ja tulla ylioppilaaksi, se
ei sovi hänelle sinä ilmoisena ikänä, sanon minä! Ja minun tyttärestäni
ei pidä tulla mikään ihmisten pilkka, enempää kuin muittenkaan.

-- Onko se sinun viimeinen sanasi, Otto?

-- Niin, se se on!

-- Vai niin! No, sitten ei tule mitään talon kiinnittämisestä.

-- Vai niin!

Kapteeni nousi tuoliltaan ja lähti huoneesta sanaakaan sanomatta.

Vielä kauvan, myöhään iltaan, istui rouva Ivarsson yksin lampun valossa
sukankutimineen. Välistä vaipui työ hänen polvilleen, ja hän itse joutui
syviin, surullisiin ajatuksiin, välistä lakkasi hän kokonaan kutomasta
ja kuunteli jotain eteisestä, mutta kuin ei ketään tullut, ryhtyi hän
jälleen yksitoikkoiseen tehtäväänsä. Hän odotti poikaansa. Kello löi
yksitoista, löi kaksitoista. Yhä vielä istuu äiti yksinään valvomassa.
-- Ja pienessä kammiossaan istui tytär kumaraisissaan, ahkerasti
kirjoittamassa muistiinpanoja paksuun vihkoon. Synkeys hänen kasvoistaan
oli kadonnut. Hieno punerrus peitti hänen kalpeat poskensa, silmänsä
loistivat innostuksesta, kynä liikkui kiitävällä nopeudella paperilla.
-- Mutta sisällä huoneessaan makasi kapteeni koisaten vuoteella.

Vihdoin, kuin kello oli lyönyt puoli yksi, narisi ulko ovi ja joku
koperoitsi eteisen lukkoa. Rouva Ivarsson astui ylös, kiiruhti
kuulumattomin askelin eteiseen ja aukaisi oven.

-- Rudolfiko siellä on? kuiskasi hän.

-- Olen niin! vastasi kova, vähän epävarma ääni. Oletko sinä vielä
ylhäällä, äiti? Mitä tuhmuutta se on? Onhan minulla avain itselläni.

Pitkä haamu astui eteiseen, riisui hitaasti päällysnuttunsa ja heitti
sen tuolille, josta se luikui alas lattialle. Rouva Ivarsson pani oven
lukkuun, otti takin lattiasta ja ripusti sen vaatenaulaan. Hattu päässä
meni poika hänen edellänsä peräkamariin.

Rudolf Ivarsson oli pitkä, hoikka, nuori mies, tarkoin muodin mukaan
puettu. Hänen hienot, vaaleat kasvonsa, suurine sinisilmineen ja
valkeine viksineen, olivat kopean ja itserakkaan, vaikk'eivät tosin
ilkeän näköiset, ja hänen nuorukaismuodossaan ilmestyi jonkinlainen
sairasmainen velttous, tällä hetkellä enemmän silmiinpistävä kuin
tavallisesti, sillä hän näytti olleen, ei oikeastaan juovuksissa, mutta
kuitenkin hyvin väsynyt liian paljosta illan-huvituksesta. Hän asetti
hattunsa pianon kannelle ja etsi taskustaan nenäliinaa.

-- Onko sinulla nenäliinaa, äiti? En voi käsittää, mihin omani on
joutunut. Ah! se jäi varmaan palttoon taskuun.

Hän lähestyi ovea.

-- Ei, odotappa! Älä mene kolistelemaan ovia, sanoi rouva Ivarsson
painuneella äänellä. Minä tuon sinulle nenäliinan.

Hän meni ja palasi heti jälleen, ja antoi nenäliinan pojalle, joka oli
istunut keinutuoliin.

-- Missä sinä olet ollut koko illan? kysyi hän, pannen työnsä kokoon.

-- Alkaako nyt kuulusteleminen?

-- Ei, ei ollenkaan, mutta älä puhu niin kovasti, -- isä makaa. Minä
kysyin vaan muuten, kuin sinä lupasit tulla kotiin illalliselle.

-- No, entä sitten? Eihän se niin tärkeätä ollut. Minä tulin menneeksi
teaatteriin parin ystävän kanssa, ja sitte me olimme illallisella. Ei
siinä sen pahempaa.

-- Sinun ei pitäisi olla ylhäällä niin myöhään, Rudolf! Sinä tiedät
kyllä, ettei se tee sinulle hyvää.

-- Oh, ei se ole vaarallista! Se ei tee mitään, joko minä valvon tai
makaan, niinkauvan kuin minä olen kotona. Ainoa, mikä minua auttaa, on
lämpimämpi ilmanala. Päinvastoin makaan minä puolen yötä saamatta unta
ja kieriskelen ja hikoan, kuin minä menen aikasin vuoteelle. Jos minä
sitävastoin väsytän itseni oikein perinpohjin ja panen maata vähän
myöhempään, niin minä nukun kuin porsas. Thure Jullin, hyvä ystäväni,
lääkärin oppilas, mainitsi juuri illalla, että minun pitäisi matkustaa
niin pian kuin mahdollista, ja heti suoraa päätä lähteä Siciliaan. Minä
tahtoisin juuri tietää, tokko isä on ryhtynyt mihinkään rahapuuhiin?
Minun täytyy aamulla puhua hänen kanssaan täydellä todella asiasta.

Rudolf haukoitteli oikein sydämmen pohjasta ja nojautui, silmät kiini,
keinutuolin selkälautaan.

-- Mene nyt maata! Nyt ei kumminkaan ole liian aikainen minun
mielestäni.

-- Ei! -- Minä tunnen todellakin itseni väsyneeksi. Ajatteles, että
huvissakin voi tulla väsyneeksi, niin, vieläpä väsyneemmäksi kuin
työssä. Minä olen monta kertaa tehnyt sen havainnon.

Rudolf nousi ylös.

-- Hyvää yötä, äiti!

-- Hyvää yötä, rakas Rudolf! Tulenko minä sytyttämään kynttiläsi?

-- Oh, ei se ole tarpeellista! Minä voin kyllä itse löytää sekä
kynttilän että tulitikut.

Haukotellen lähti Rudolf peräkamarin viereiseen, makuusuojaansa.

Rouva Ivarsson katsahti hänen jälkeensä, huoahti, otti lamppunsa ja meni
sänkykamariinsa ja laskeutui vihdoinkin levolle vaikka sydämmensä oli
surua täynnä.

Seuraavana aamuna keskustelivat isä ja poika kauan aikaa kahdenkesken
isän makuuhuoneessa, mutta raha-asioista ei kapteeni virkannut mitään
vaimolleen, vaikka söivät yhdessä suurusta, Rudolfin lähdettyä
kaupunkiin sisarensa seurassa, jonka äiti oli lähettänyt muutamille
ostoksille. Matkalla alkoi Rudolf keskustelun, ja sanoi:

-- Olethan kuullut vanhemmilta, että minä matkustan ulkomaille?

-- Sinä? En, siitä en ole kuullut sanaakaan.

-- Niin, ja jotenkin pian. Lääkäri on sanonut sen olevan ihan
välttämättömän tarpeellisen minun terveydelleni. Minä matkustan yhtä
päätä aina Siciliaan saakka. Oi, miten haluan päästä sinne kauas etelään
ja oikein perinpohjin lämmitellä ja nauttia! Siellä tahdon tulla oikein
uudeksi ihmiseksi.

Gerda oli käynyt tavallista kalpeammaksi veljen puhuessa. Hänen huulensa
puristuivat kovasti yhteen, mutta alas painuneet silmäluomet estivät
katseen ilmaisemasta, mitä hänen sydämmessään piili.

-- No, rakas sisar! Näyttää siltä, kuin ei sinua ollenkaan huvittaisi,
että minä saan mennä sinne kauas, virkistämään uupuneita voimiani. Siinä
et tekisi sisarellisesti. Minä odotin sen sijaan saavani nähdä sinun
sydämmellisesti iloitsevan hyvästä uutisestani.

-- Mistä sinä saat rahoja matkallesi? Sehän ei maksa vähää? kysyi
vihdoin Gerda, painuneella äänellä.

-- Ooja! Tarkoin laskettuna tarvitsen minä tosin pari tuhatta markkaa.
Se riippuu ylimalkaan kokonaan siitä, kuinka pitkän ajan minä tulen
viipymään siellä. Ja isä on kyllä niin, hyvä että hän hankkii minulle
varoja. Ukko lainaa, ymmärrettävästi, sillä eihän hänellä ole puhdasta
rahaa enempää kuin muutama sata markkaa, ja ne tarvitsette te täällä
kotona. Hän oli myöskin niin hyväntahtoinen, ettei hän mutkitellut eikä
epäröinnyt vähintäkään, vaan piti asian ihan luonnollisena, kuin sen
kerran lääkäri oli määrännyt. Me puhuimme siitä jo tänä päivänä, ja nyt
on päätetty, että minä lähden kumminkin jo neljäntoista päivän kuluessa
tahi kesäkuun alussa. -- No, sinä et sano mitään!

Sisarukset olivat käyneet oikotietä, läpi puiston, joka oli lähellä
heidän kotiansa. Ei ketään ihmistä näkynyt yksinäisillä käytävillä.
Gerda seisattui ja katseli veljeä säihkyvin silmin.

-- Minä sanon, vastasi hän, että kyytiä sinun pitäisi saaman ja sitte
lähetettämän maalle auran kurkeen tahi merille näkemään vaivoja, Se
olisi varmaan parempi parannuskeino heikkoon terveyteesi, kuin tuo
Sicilianmatka. Kurja raukka sinä olet, Rudolf! Etkö ole oleskellut
yliopistossa viisi vuotta, suorittamatta ainoatakaan tutkintoa?
Rahamäärät, joita on kulutettu sinuun, olet sinä käyttänyt turhiin,
usein kelvottomiinkin, tarkoituksiin ja olet peittänyt heikkojen
vanhempiesi silmät kerskauksillasi ja valeillasi. Ja vaikka sinä itse
olet turmellut terveytesi, niin otat sinä ihan röyhkeästi vastaan
vanhempaisi uhraukset, saadaksesi matkustaa etelään ja tulla jälleen
siellä terveeksi, etkä osoita edes kiitollisuutta heidän hyvyydestään.
Nyt olen minä ensimmäisen ja viimeisen kerran suoraan sanonut
ajatukseni.

Rudolf joutui aivan hämilleen, kuin hän oli kuullut Gerdan
odottamattomat sanat, eikä ensin saanut kiukultaan sanaa suustaan.

-- Sepä oli oikein sisarellista, kaikki tuo! kuului hänen vapiseva
äänensä vihdoin, kuin hän oli tointunut. Ja niin kauniisti ja
naisekkaasti sitten! -- Minä kiitän nöyrimmästi! Halvin palvelianne,
neiti Ivarsson!

Hän nosti ilkkuvan; kohteliaasti hattuansa, käänsi Gerdalle selkänsä ja
meni hänen luotaan nopein askelin katsomatta edes ympärilleen. Neitonen
seisoi muutaman hetkisen liikkumatta, vilkasi vielä veljeänsä vihaisella
katseella ja lähti menemään.

Parin tunnin kuluttua palasi Gerda kotiin asiansa toimitettua, mutta
Rudolfia ei näkynyt koko päivänä talossa. Vasta myöhään yöllä tuli hän
kotiin, ja tiuskoi äidilleen, joka taas oli valvonut odottamassa häntä.
Hän oli juovuksissa, selitti, "että hän oli tullut siihen ikään, ett'ei
hän tarvinnut mitään lapsenhoitajaa, vaikk'ei sitä hänen äitinsä ahtaine
"naiskäsitteineen" muka koskaan oppisi tajuamaan, ei, vaikka tulisi
sadan vuoden vanhaksi," meni huoneesensa ja paiskasi oven kiini.

Seuraavina päivinä oli nuori herra hyvin vähän kotona, sanoi
vanhemmillensa syyksi lukutoimensa ja "jäähyväispidot" kumppanien kesken
ja karttoi varsinkin päivällisaikaa kotona, ettei hänen tarvitsisi olla
sisarensa silmäiltävänä, sillä tämän sanat, vaikka hän alinomaa
yrittikin röyhkeällä halveksivaisuudella unhoittaa ne turhanpäiväisinä
naisten loruina ja lapsellisena kateutena, kuitenkin vaikuttivat
alinomaa hänen pohjalta turmeltumattomassa sydämessään tuskallisen
levottomuuden ja nöyryytyksen tunteen. Hän kysäsi ehdottomasti
itseltään, eikö hän mahtanut nauttia monin kerroin enemmän kotinsa
varoja, kuin hänen ahkera, vaatimaton sisarensa. Mutta tämähän olikin
vaan tyttö, ja hän nuorukainen! Eikä hänen kasvatuksensa maksa samaa
kuin pojan, ja nuorukaisen elämä onkin järjestetty varsin toisella
tavalla kuin tytön, ja sillä on suurimmallakin säästäväisyydellä
tarpeita, jotka eivät tule hänelle ollenkaan kysymykseen. Nämät olivat
ne viisaat lohdutusperusteet, joilla hän alinomaa hillitsi sydämensä
äänen, mikä tuon tuostakin kuiskasi:

-- Eiköhän sisaresi mahda sentään olla tavalla tai toisella oikeassa?

Päivät vierivät, mutta kapteeni ei lausunut sanaakaan rouvalleen
lainasta ja kiinnityksestä. Vanha herra oli ainoastaan, tavattoman
vähäpuheinen ja joskus vaimonsa ja tyttärensä läsnäollessa tuli hän
lausuneeksi "holhonalaisista miehistä" ja "ankarista naisista,"
jollaiset lauseet rouva Ivarsson piti heidän viimeisestä vakavasta
keskustelustaan johtuneina.

Viikko oli siten kulunut. Rouva Ivarsson varusteli kiireesti pojan
matkatarpeita. Hän neuloi hänelle koko joukon uusia liinavaatteita,
jossa työssä Gerda häntä autteli neulomakoneella. Hän auttoi pesussa,
kiilloitti ja silitti vaatteita, kutoi ja parsi sukkia ja tarkasti pojan
jotenkin huonosti hoidettua vaatevarastoa, tämä sitä vastoin, kotona
käydessään, näytti pitävän kaikkia näitä puuhia niin luonnollisina,
etteivät ne edes ansaitsisi sydämellistä kiitoksen sanaa.

Vihdoin, toista viikkoa jo kuluttua rouva Ivarssonin viime keskustelusta
miehensä kanssa, sanoi hän, kuin tämä istui päivällisen jälkeen
keinutuolissa polttaen piippua:

-- No, rakas Otto! Kuinka nyt on rahojen laita? Matkustaako Rudolf vai
kuinka? --

-- Tietysti hän matkustaa?

Kapteeni laski keinutuolin taaksepäin hitaasti ja puhalsi paksun
savupilven.

-- Entä laina sitten? Koska sinä sen asian toimitat?

-- Se on jo toimitettu. Rahat ovat kaapissa tuolla sisällä.

Kapteenin ääni oli jotenkin ystävällinen. Siinä oli huomattavana
ainoastaan jonkunlaista teeskenneltyä välinpitämättömyyttä.

Rouva Ivarsson pudotti hämmästyksestä työnsä ja katseli hetken ajan
mieheensä, niinkuin olisi jotakin tahtonut häneltä kysyä, mutta tämä ei
ollut huomaavinaankaan hänen katsettansa, vaikka kyllä huomasi.

-- Kuinka sait sinä kiinnityksen sitten?

-- En minä olekaan lainannut mitään kiinnitystä vastaan.

-- Mutta minä en ymmärrä!

-- Minä lainasin rahat takuuta vastaan, enkä huolinut koko
kiinnityksestä, kuin asia kävi muutenkin päinsä.

Kapteeni puhui aina vaan samaan levolliseen tapaansa, ihan
välinpitämättömästi, niinkuin olisi keskusteltavana joku jokapäiväinen
seikka, joka ainoastaan liikutti häntä eikä olisi ollenkaan sopinut
olemaan yhteisenä puheenaineena puolisoitten kesken.

Rouva Ivarsson tunsi katkeruudella, että häntä pidettiin järjettömänä
olentona, jonka ajatukset ja toiveet eivät muka olleet mistään arvosta.
Hän oli hetken vaiti. Viimein sanoi hän:

-- Ne ovat, ymmärtääkseni, asioita, joihin minun ei tule mitään. Anna
anteeksi uteliaisuuteni, rakas Otto!

Hän ryhtyi jälleen työhönsä näennäisesti rauhallisena. Niin katkeralla
äänellä ei kapteeni vielä koskaan ollut kuullut vaimonsa puhuvan heidän
kuudenkolmatta vuotisen avioliittonsa ajalla. Rouva Ivarssonin sydäntä
karvasteli kovasti. Hän istui työhönsä kumartuneena. Niin kauvan kuin
heidän avioelämänsä oli vierinyt tyyntä, loivaa uraansa myöten, jossa ei
ainoatakaan kiveä löytynyt, oli se näyttänyt sekä hänestä itsestään,
että muistakin hyvin onnelliselta, aivan sopusointuiselta. Mutta nyt,
kuin vihdoinkin loukkauskivi oli sattunut tielle, ja heidän hiljainen
elämänvirtansa syöksyi alas tuntemattomaan syvyyteen, nyt läikkyi
väkivaltaisesti sen kirkkaat aallot ja kiehuivat ja kuohuivat niin
mustina, kuin ei niistä enää koskaan voisi kuvastua kirkas sinitaivas.
Vihdoinkin oli tullut molempain puolisoitten välille kiivas,
äkkiarvaamatoin taistelu, joka riisti heidän elämältään hupaisen rauhan,
ja saattoi tuon luottavaisen ja uskollisen puolison katkeralla tuskalla
huomaamaan, että se sopusointu, joka oli hänen autuutensa, ei ollutkaan
kotilieden, "ikuinen tuli", joka palaisi yhtä rauhallisena ja kirkkaana
auringonpaisteessa kuin rajuilmassakin, vaan ainoastaan kehno soihtu,
joka valaisi niin kauniisti rauhassa, mutta sammui ensimäisessä
myrskytuulessa, huomaamaan, että hän ei ollut puoliso, jumalallisen ja
järjellisen säädännön mukaan puolisonsa vertainen, vaan että hänen
miehensä piti hänen vaan järjettömänä, holhonalaisena olentona, heikkona
orjana, jonka ajatus ja toivo olivat vähäarvoiset. Ja kapteeni
Ivarssonia olivat kuitenkin niin hyvin hänen vaimonsa kuin koko
maailmakin pitäneet aviomiesten mallina.

Tuo ilo oli monta vuotta elähyttänyt rouva Ivarssonia, mutta kuin hän
nyt niin julmasti luottamuksessaan pettyi, tuntui hänestä kuin joku
hänen sydänjuuriinsa kasvanut side olisi ratkennut, ja sydän vuotaisi
verta, aivan kuin se tahtoisi kuiviin juosta.

Pitkä äänettömyys seurasi. Kapteeni keinui keinumistaan ja poltteli
piippuansa omissa mietteissään, ja rouva Ivarsson neuloi melkein
koneellisella innolla. Hänenkin ajatuksensa olivat kaukana työstä. Syvää
hiljaisuutta häiritsi ainoastaan vanhan keinutuolin yksitoikkoinen
natina. Ei kukaan, joka tällä hetkellä olisi osunut astua tuohon
kodikkaasen huoneesen, ijäkkäiden puolisoiden luo, olisi voinut
aavistaa, että juuri täällä, tässä huoneessa joku silmänräpäys ennemmin
oli lausuttu muutamalla, näennäisesti niin tyynellä ja jokapäiväisellä
sanalla, ehkä ikuisiksi ajoiksi kahden sielun ero, jotka enemmän kuin
neljänneksen vuosisataa olivat uskollisesti olleet yhdessä.

Kapteeni nousi viimein ylös ja meni huoneesensa. Rouva Ivarsson istui
työssään, kunnes hämärä esti häntä jatkamasta. Silloin nousi hän ja
lähti tyttärensä huoneesen, jossa hän laskeutui vuoteelle, mutta ei
nukkunut, vaan oli pitkällään, kädet pään takana, ja katseensa
kirkkaissa, ajattelevissa silmissään oli aivankuin hän olisi
tarkastellut etäisiä maailman oloja.

Äiti lähestyi tytärtänsä, laskeutui polvilleen hänen vuoteensa viereen
ja painoi, puhjeten ankaraan nyyhkytykseen, harmaantuneen päänsä lapsen
rintaan.

-- Äiti! mitä sinulta puuttuu? kysyi Gerda liikutettuna. Mitä on
tapahtunut?

Useita minuuttia kului ennenkuin äiti ankarassa mielenliikutuksessaan
voi vastata kysymykseen. Hän itki elämänsä, sydämensä, pyhintä onnea.

-- Lapseni! Lapsi raukkani! Meitä orjaraukkoja! kuiskasi hän viimein ja
kertoi tyttären sydämen ääressä, hänen syliinsä suljettuna, sen, jota
hän ei, jos hän olisi ollut katolilainen, olisi virkannut
ripitystuolillakaan. -- Hän kertoi rakkaudestaan puolisoonsa,
luottamuksestaan häneen, monivuotisesta avio-onnestaan, kertoi niistä
taisteluista, joita hän oli saanut kokea tyttärensä tulevaisuuden
huolesta, tuskallisesta tappiostaan, joka oli rikki reväissyt vanhan
rakkauden siteen.

Gerda kuunteli äidin kertomusta ja liittyi häneen vielä lujemmin. Pimeä
hämärrys esti äidin näkemästä synkeyttä, joka laskeutui kuin syysyö
tyttären kasvoille, hänen kirkkaille silmilleen. Vihan syys-sumua
itsevaltaisen isän tuomio vaan levitti lapsen lämpimään, raittiisen
sydämeen. Gerda vihasi nyt sekä veljeään että isäänsä, vihasi heitä
oikein sydämensä pohjasta, vaikka ei hän sitä sanoiksi lausunut. Äiti ja
tytär, nämät kaksi maailman silmissä niin onnellista naista, olivat
tuossa liittyneinä toistensa sydämeen ja huokailivat etu-luulojen ja
miehen itsevaltiuden vääryyttä, he olivat vaan kaksi, meidän vapaan,
valistuksen aikakautemme miljooneista orjista.

Ei rouva Ivarsson eikä Gerdakaan lausuneet kapteenille enää sanaakaan
tyttären Upsalamatkasta. Molemmat naiset täyttivät hiljaa, kuin
tavallisesti, tehtävänsä ja kapteeni oli leppeä perheenisä, kuten
ennenkin. Mitä hyödyttikään enää mainita tuollaisia vähäpätöisiä
perheselkkauksia, joita tapahtuu kaikissa avioliitoissa, mutta jotka
eivät mitään merkitse, jos niiden kanssa menettelee ymmärtäväisen miehen
tavalla? Hän oli näyttänyt, että hän oli "isäntä talossaan" ja sillä oli
loppunut tuo pieni lasten leikki, jolla hänen ymmärtämätön vaimonsa ja
haaveellinen tyttärensä olivat huvitelleet itseänsä. Mutta tuo
rikkiviisas isäntä talossaan oli liian sokea näkemään kylmää loistetta
puolisonsa surullisissa silmissä ja tyttärensä synkkää katsetta. Ja
vaikka hän olisi jonkun kerran huomannutkin jotain sellaista, niin ei
hän ollut siitä millänsäkään, arveli niiden vaan olevan varjoja,
jätteitä noista äsken tapahtuneista eripuraisuuksista, jotka kyllä
kirkastuisivat, kuin vaan ei osoittanut niille mitään huomiota.

Rudolf lähti kuin lähtikin matkalle. Jäähyväiset olivat sangen hellät
äidin ja isän, mutta jotenkin kylmät sisaren puolelta. Toukokuun lopussa
sanoi kapteeni eräänä päivänä päivällispöydässä:

-- Minä sain tänään kirjeen Fredrikiltä. Hän ja Anna-Maria lähettävät
sydämellisiä terveisiä ja sanovat, että Gerda on tuhansin kerroin
tervetullut koska hyvänsä, ja mieluummin niin pian kuin mahdollista. --
Näetkös, tyttöseni, jatkoi hän, kääntyen tyttäreen, minä kirjoitin joku
aika takaperin Fredrik-sedälle ja pyysin, että sinä saisit mennä sinne
muutamaksi viikoksi. Sinä olet työskennellyt niin ahkerasti koko talven
sekä käsitöissä että talousaskareissa ja vaivannut itseäsi lukemisella,
jota sinä aina ajattelet, että pidän välttämättömänä, että saat vähän
levähtää ja nauttia maaseutuilmaa. Sinä oletkin viimeisinä aikoina
ruvennut näyttämään kauhean kalpealta. Laita nyt pian itsesi kuntoon!

Kuinka isälliseltä, kuinka hyvää tarkoittavilta kuuluivat nämät sanat ja
se ääni sitten, jolla ne lausuttiin!

-- Kuinka voisin jättää äidin yksin? kysyi Gerda.

-- Oi, rakas lapsi! Sitä ei sinun tarvitse huolehtia. Äiti oli niin hyvä
ja sanoi jo kauvan sitten, kuin me asiasta keskustelimme, että hän kyllä
vähäisen ajan voipi auttaa itse itseään, kuin sinä vaan saat mennä
maalle vähän virkistymään. Ja minä tahdon kysyä: kuinka sinä olisit
voinut jättää äitiä yksin, kuin sinä tahdoit matkustaa Upsalaan ja
viipyä siellä koko vuoden?

Gerdan katse tuli tavallista synkemmäksi.

-- Silloin en olisi lähtenyt kotoa levähtääkseni ja huvitellakseni,
vastasi hän vakavalla äänellä.

Kapteeni olisi mielellään vastannut jotain, mutta hän ei löytänyt
sanoja, ja oli siis vaiti.

-- Minä kirjoitan sitten sedälle, että sinä tulet aivan heti? kysyi hän
pöydästä noustua.

-- Niin, jos isä niin käskee.

-- No! Enhän minä nyt kumminkaan käske, virkkoi vanha herra ärtyneellä
äänellä. Minä tarkoitin hyvää esitykselläni, mutta joll'et sinä tahdo
lähteä, niin jääköön se. Sinulla on vapaa tahtosi luonnollisesti.

Katkera hymy vetäytyi Gerdan huulille.

-- Minä mukannun kokonaan isäni tahtoon. Isä tahtoo, että minä lähden,
ja siis minä matkustan sinä päivänä kuin isä määrää.

-- Päivän saat itse määrätä.

-- Miksi niin? Isä on hyvä ja määrää kaikki. Minä mukaannun.

Hän kiitti vanhempia ruoasta ja jätti huoneen.

Kapteeni katseli hänen jälkeensä.

-- Hänelle tekee hyvää päästä pois sisä-ilmasta, mumisi hän, ja meni
vastaamaan veljensä kirjeesen.

Pappilassa, Gerdan sedän luona, kului kaunis suvisydän-aika hupaisesti.
Kirkkoherran molemmat nuoremmat pojat, ylioppilaat, olivat olleet kotona
jo kuukauden alusta saakka, ja juhannuksen ajaksi oli myös vanhin poika,
maisteri, joka oli sanomalehden toimittaja eräässä suurenlaisessa
maaseutukaupungissa, ottanut loma-aikaa kuukaudeksi, saadakseen levähtää
kotonansa maalla. Sitä paitsi oli pappilassa kaksi tytärtä, hilpeää ja
iloista, punaposkista impeä, jotka muutama vuosi sitten, olivat käyneet
tyttökoulua lähimmässä kaupungissa ja jotka, ollen varsin tyytyväiset
tietomääräänsä ja elämän asemaansa, eivät ollenkaan havainneet kalpean,
vakavan, vähän kankean pääkaupunkilais-serkkunsa synkkämielistä
asemaansa nurkumista eivätkä hänen palavaa haluansa korkeampaan
vaikutukseen, kuin mitä kodin yksitoikkoiset askareet tarjosivat
hänelle. Päin vastoin ylistelivät he serkkuansa onnelliseksi, hän kun
sai oleskella pääkaupungissa, ja ottaa osaa sen huvituksiin, ja se
tuntui heistä varsin kummalliselta, kuin hän kerran oli sanonut
kaipaavansa erään toiveen täyttymystä. Mutta Gerda kantoi surulliset
ajatuksensa ja kaipauksensa itsekseen, sillä ensi silmäyksellä havaitsi
hän, etteivät hänen; serkkunsa, joita hän ei ollut nähnyt sittenkuin
lapsena, voineet paraimmalla tahdollansakaan käsittää hänen sielunsa
elämää. Hän koetti siis kohdella heitä yksinkertaisella ystävyydellä,
voidakseen synnyttää heissä vastavaikutusta, ja he tulivatkin,
huolimatta heidän vastakkaisista luonteistaan, ennen pitkää rakkaiksi
ystäviksi, sillä Gerdan selvä, voimakas luonne, teki syvän vaikutuksen
tyttöihin. Kuin hän oli oleskellut pari viikkoa sedän talossa, niin
alkoikin raitis ilma ja maan askareet elähyttää hänen mieltänsä. Hän ei
ollut enään niin vähäpuheinen, hänen poskensa saivat verevämmän värin;
iloinen nuoruuden ääni kaikui yhä useammin hänen huuliltansa, ja hän
otti osaa yhä suuremmalla ilolla töihin ja huvituksiin kuin ennen. Jos
tuo hyvä kapteeni olisi nyt nähnyt tyttärensä, niin olisi hän varmaan
ollut itse tyytyväisyys ja hieronut käsiänsä sekä iloinnut siitä, että
hän oli hoksannut lähettää tyttären maalle parantumaan opin houreista.
-- Gerda tosin oli pannut matkalaukkuunsa muutamia historiallisia ja
viisaustieteellisiä kirjoja, mutta niitä avattiin enää aniharvoin. Ei
ollut juuri aikaakaan siihen. Eihän voinut lämpimänä, ihastuttavana
suvipäivänä sulkeutua huoneesen kirjan ääreen ja illoilla oltiin niin
väsyneitä, ettei mistään lukemisesta voinut tulla puhettakaan. Gerda oli
kahdenkymmenen vuoden ikäinen, ei ollut koskaan ennen elämässään
oleskellut vapaana ja joutilaana maalla, nuoruus siis vaati osansa.

Juhannusehtooksi oli pari ylioppilasten ystävää läheisestä kaupungista
ja pruustinnan sisar, leskirouva tyttärineen, kutsuttu vieraille. Ilta
oli hupainen. Tanssittiin kukkaisriu'un ympärillä pihassa. Laulettiin,
laverreltiin ja naurettiin. Kuka on tuo solakka, vaaleapukuinen tyttö,
joka, nuoruuden ilohymy huulilla ja ruusut poskilla, leijailee tanssin
hyörinässä ruohopermannolla, kauniin nuorukaisen käsi vyötäisillä? Voiko
se olla Gerda? Kyllä siinä on hänen kasvonpiirteensä, mutta missä synkkä
katse hänen säihkyvistä silmistään, missä kolkko varjo hänen
hymyileviltä kasvoiltaan? Syysyö oli haihtunut juhannusauringon
paisteessa. Ja hänen vieressään oleva kihara-ja vaaleatukkainen,
kirkassilmäinen, uljas nuori-herra oli maisteri Leonard Ivarsson,
pastorin vanhin poika, sanomalehden toimittaja, Gerdan serkku. Oli
laulua, oli naurua, iloa ja tanssia. Kaksi nuoruuden kukkaa, Gerda ja
Leonard, kuiskasivat valoisana juhlayönä, tuoksuvien sirenipensasten
suojassa toisilleen viehättävän salaisuuden, joka ei kuitenkaan kauan
kätkössä pysynyt, sillä ennenkuin nuorukainen myöhempänä kesällä lähti
kotoa, vietettiin siellä iloinen juhlallisuus, johon kapteeni
Ivarssonkin rouvineen tuli, Gerdan ja Leonardin kihlaus.

-- Näetkös nyt, äiti! sanoi kapteeni, ilosta säteilevin silmin. Näetkös
nyt, että minulla oli oikein! Tämä oli jotain parempaa kuin
Upsalanmatka, uskon minä! Nyt joutuu Gerda oikeaan asemaansa.

Myöskin rouva Ivarsson iloitsi ja toivoi, että hänen tyttärensä
rakkauden autuudessa ja onnellisessa avioliitossa saisi täyden
korvauksen pettyneestä halustansa päästä osalliseksi tieteen aarteisin;
mutta hän muisti samalla kuinka suuresti hän oli rakastanut omaa
miestänsä, millä iloisilla toiveilla hän hänen kanssaan oli käynyt
vihkituolille ja kuusikolmatta vuotta elänyt onnellisena hänen
rinnallaan, ja kuitenkin oli tämä onni ollut vaan hairaus, halpamainen
orjuus, sillä hänen puolisonsa ei ollut koskaan oikeastaan pitänyt häntä
henkisenä vertaisenaan, ei koskaan myöntänyt hänelle samaa ihmisarvoa
kuin itselleen. Sen olikin hän ihan selvään nähnyt ja tuntenut tuona
kauheana, unhottumattomana hetkenä, jolloin hänen sydämensä pyhä side
katkesi ja jolloin hänen onnensa tähti putosi taivaalta. Ajatteles, jos
Gerda saisi kestää saman julman koetuksen avioliitossaan! Kuitenkin
Leonardilla oli laajempi sivistysmäärä kuin vanhalla kapteenilla, ja hän
kuului nuorempaan sukupolveen. Hän näytti niin ylevämieliseltä ja
innokkaalta kaikissa asioissa. Ehkä ymmärsi hän paremmin, kuin tuo
vanhus, totuuden ajan pyrinnöissä naisenoikeuksien saavuttamiseksi.
Hellä äiti koetti masentaa surettavia kysymyksiä, iloisilla toiveilla.
Kuitenkin hiipi se ajatus usein esiin, että ehkä olisi ollut parempi,
jos Gerda olisi saanut uhrata elämänsä tieteille.

Häät piti pidettämän jouluna. Nuorella Leonardilla oli tosin
yksinkertainen, mutta kuitenkin turvattu toimeentulo sanomalehden
toimittajana, ja hän kiiruhti nyt pientä kotiansa asettamaan kuntoon,
mutta menetteli siinä tarpeettoman tuhlaavaisesti, josta hänen
morsiamellaan ja vanhemmillaan ei ollut aavistustakaan ja velkaantui jo
varustaessaan kotinsa niin muhkeaan sisustukseen kuin mahdollista.
Morsiantaan näytti hän jumaloivan. Melkein joka päivä sai tämä häneltä
pitkät kirjeet, joissa purkautui hehkuvassa runomuodossa rakkauden
kaipuuta ja rakkaudentoiveita ja suuria ajatuksia elämän tärkeimmistä
kysymyksistä. Gerda oli onnellinen. Voimakas ja kiihkeä, kuten kaikki
hänen tunteensakin, oli hänen rakkautensakin, ja hänen luottamuksensa
rakastettunsa hengenjalouteen ja uskollisuuteen oli luja kuin kallio.
Hän tosin oli kuullut äitinsä surullisen elämäkerran, mutta että hän
omassa avioliitossaan voisi tulla samaan kohtaloon, se ajatus ei
juolahtanut hänen mieleensäkään. Ääretöin eroitushan oli hänen isänsä,
tuon vanhan, pintapuolisesti sivistyneen, ahdasmielisen entisen soturin
ja nuoren, runsaslahjaisen ja perinpohjin sivistyneen,
korkea-aatteellisen sulhon, kannan välillä, ja tämä eroitus oli
takauksena siitä, ettei hänen koskaan olisi pakko tulla osalliseksi
äidin tuskastuttavaan kokemukseen. Miten onnellinen olikaan tyttönen,
tuossa kuin hän, salavihkainen hymy huulilla ja tajuamatoin loiste ennen
niin synkissä silmissä, paljoa kiihkeämmällä innolla, kuin mitä hän
koskaan ennen oli osoittanut tieteissä, nyt työskenteli antimiensa
valmistuksessa! Leonardin ihastuttavat kirjeet olivat hänelle tuhansin
kerroin kalliimmat, tuhansin kartoin opettavammat kuin kaikki ne paksut,
yksitoikkoiset kirjat, vanhat historioitsijat ja viisaustieteilijät,
jotka nyt saivat olla kokonaan hyljättyinä kirjakaapissa. Kuinka paljon
ihanampi oli hänen oman sydämensä tarina kuin kertomukset kaikista
maailman historian sankaritöistä, ja todellista viisautta, niin, avainta
viisauden salaiseen kaikkein pyhimpään, sitä ei löytynyt noiden vanhojen
filosofien kuivissa kirjoituksissa, vaan rakastavan nuorukaisen
kirkkaissa silmissä. Syysyön sumut, kuten jo mainitsimme, olivat
hälvenneet kesäauringon säteistä. Viha isää ja veljeä vastaan oli
kadonnut Gerdan riemuisasta sydämestä, kuin inhoittava, mieletön
harhaluulo. Tarjosihan elämä autuuden, nautinnon paljoa runsaamman kuin
kaikkien tiedon aarteitten omistaminen voisi lahjoittaa. Miksi
vihastuisi hän sitte isäänsä, joka oli kieltänyt häneltä
vähempiarvoisen, kuin hän kerran oli voittanut kalliimman? Ehkä se
olikin korkeamman voiman sallimus, että hän kielsi hänen matkustamasta
Upsalaan, sillä jos se olisi tapahtunut, niin hän ehkä ei koskaan olisi
kohdannut Leonardia. Hän rukoili Jumalalta anteeksi pahat tunteet, joita
hänessä oli ollut isää kohtaan, ja lupasi kahdenkertaisella
uskollisuudella sovittaa nurjamielisyytensä. Entäs Rudolf? Niin, tosin
oli hän veltto, mutta olihan hän hänen oma, ainoa veljensä, ja oli aina
ollut hyvä ja ystävällinen häntä kohtaan. Eikö hän ollut silloinkin ihan
julma, kuin hän suuttui siitä, että tämä sai matkustaa ulkomaille,
etsimään parannusta heikolle terveydelleen! Sydämensä uhkuvassa
helleydessä ja onnessa kirjoitti hän lämpimän, melkein tuskallisen
hellän kirjeen veljelle, joka sattumalta oli pohjois-Italiassa, koska
lääkärit kielsivät hänen juuri pahimpana suvikuumana menemästä
etelämmäksi. Hän tosin ei saanut mitään vastausta tähän kirjeesen, vaan
ainoastaan sivumennen terveisiä ja kiitoksen ystävällisestä
kirjoituksestaan eräässä Rudolfin kirjeessä isälleen.

Ja Ivarsson ukko taas, kuin hän näki tyttärensä muuttuneen hilpeän
käytöksen, ja tuli tietämään hänen katuvaisen mielihartautensa, vaikkei
se sanoissakaan ilmaantunut, käveli huoneessaan, voittoriemusta
tyytyväisenä ja hänen katseensa ja hymynsä näyttivät alinomaa sanovan:

-- Katsos, kuinka oikein minulla oli! Mutta meillä miehillähän on aina
oikein. Emmekä me ole pahoja, joskin me, naisten omaksi hyödyksi,
ohjaamme heitä heidän haaveellisissa hullutuksissaan, emmekä anna heidän
menetellä oman mielensä jälkeen, sillä muutenhan jouduttaisiin
suorastaan hukkaan.

Vähää ennen joulua vietettiin Gerdan häät. Rudolf ei tullut, kuten
vanhemmat ja sisar toivoivat, kotiin juhlapäiväksi, vaan kirjoitti
ainoastaan muutamia ystävällisiä onnentoivotus-riviä Gerdalle ja isälle
kirjeen, jossa ilmoitti, että lääkärit olivat kehoittaneet häntä
viipymään yli talven Italiassa, jonka tähden hän sydämellisesti pyysi
"hyvää isäänsä" lähettämään hänelle vähäisen rahalisän -- noin kaksi
tuhatta markkaa. Ukko Ivarsson närkästyi vähän tähän kirjeesen. Hän oli
toivonut saavansa nähdä jälleen poikansa terveenä ja reippaana ja päälle
päätteeksi oli hän jo talon kiinnitystä vastaan ottanut tyttären
myötäjäisiä varten lainan, kaksinkertaisesti niin suuren, kuin olisi
ollut tarpeeksi hänen Upsalanmatkalleen, -- mutta nythän olikin
kysymyksessä myötäjäiset! Eikö jokainen oikein ajatteleva isä mielellään
tekisi uhrausta sellaista tarkoitusta varten? Ukko närkästyi, kuten
sanottu, Rudolfin kirjeesen, mutta mitäs oli muuta tehtävänä, kuin
suostua lääkärien määräykseen ja lähettää rahat pojalle.

Gerdan häitä aiottiin viettää hyvinkin komealla tavalla. Ivarssonin
perhe kuin oli sangen säästäväisesti elänyt, vierasvaraisesti ottanut
vastaan tuttavia, harvoin pitänyt mitään suuremmoisia pitoja, niin
pidettiin kohtuullisena viettää ainoan tyttären häät niin loistavasti
kuin mahdollista. Mutta kuin Rudolfia ei ollut kotiin odotettavana,
kuten toivottiin, juhlahetkeksi, niin piti kapteeni sopimattomana panna
toimeen mitään suurempia pitoja. Rouva Ivarsson oli heti valmis
suostumaan tähän mielipiteesen, koska hän oli aivan kyllästynyt noihin
ulkonaisiin huvituksiin, sitten kuin sisällinen ilo hänessä oli
sammunut, ja Gerda, jonka vakaa luonne ei edes hänen morsiusilossaan
muuttunut, oli kokonaan tyytyväinen siihen, että tuo aiottu komea
juhlallisuus vaihdettaisiin yksinkertaisiin päivällishäihin.
Onnellisuudestaan ja ensimäisen rakkautensa ihastuksesta säteilevänä
kävi Gerda yksinkertaisessa villapukimessaan, myrttiseppele
tummakutrisessa päässään ja häilyvä huntu ympärillään, rakkaansa
rinnalla vihkituolille ja vannoi lupauksensa, täydellisesti vakuutettuna
tulevaisuutensa jaloimmasta onnesta.

Mukana äitinsä hartaat siunaukset ja isän sydämelliset onnentoivotukset,
seurasi Gerda puolisoaan heidän uuteen kotiinsa, jonka kallisarvoinen
sisustus suuresti hämmästytti häntä ja siellä äskennaineet viettivät
häiriintymättömässä autuudessaan vuoden, jonka lopulla nuori rouva
lahjoitti puolisolleen pojan, ja pienokaisen kastejuhlassa oli Gerdalla
ilo vieraana tervehtää vanhempiansa ja veljeään, joka sillä aikaa oli
tullut kotiin ja esiintyi sisarelleen komeana, pitkäpartaisena maailman
miehenä, mutta kasvonsa olivat vielä veltomman ja kalpeamman näköiset,
kuin kotoa lähteissään. Oleskeleminen eteläisessä ilmanalassa ja
ulkomaan lääkärien määräykset näyttivät olleen tehottomat hänen
kivulloisuuteensa. Hän oleskeli nyt koko talven joutilaana kotona.
Viimein sanoi hän, ettei hän huonon terveytensä tähden saattanut jatkaa
opintojaan ja että hän mieluimmin tahtoisi ruveta maata viljelemään. Hän
uneksui saavansa vuokrata suurenlaisen maatilan ja sen toivon hän aina
lausui vanhempainsa kanssa keskustellessaan. Vihdoin keväällä
ilmaantuikin hänelle tilaisuus siihen. Muutamia penikulmia
pääkaupungista oli nimittäin talo vuokrattavana. Ivarsson ukko lähti
asianomaisen luo poikansa puolesta. Nuorta Ivarssonia pidettiin sievänä
ja rehellisenä nuorukaisena. Häntä säälittiin heikon terveytensä takia,
koska se pakoitti hänen lopettamaan opintonsa. Tiedettiin, että hänen
isällään oli vähäinen omaisuus, niin ett'ei tarvittu pelätä mitään
tappiota. Jos poika joutuisi pulaan, niin isä kyllä auttaisi häntä.
Ivarsson-ukkoa pidettiin kerrassaan kunnollisena ja luotettavana
miehenä. Rudolf sai siis vuokran kohtuullisilla ehdoilla. Isä ja hänen
vanha ystävänsä, varakas ylhäinen virkamies, rupesivat takausmiehiksi.

-- "Veljesi on nyt päättänyt ruveta maanviljelijäksi," kirjoitti
kapteeni tyttärelleen. "Ja tätä päätöstä pidän minä varsin viisaana.
Hänen, paha kyllä, ylen heikko terveytensä, huononisi huononemistaan
liiallisesta lukemisesta, ja kuin hän vihdoin olisi valmis käymään
virkamiehen tielle, voisi se kentiesi olla kokonaan murtunut. Raitis
elämä ja vapaampi toiminta maalla vahvistaisivat sen sijaan, siitä olen
vakuutettu, hänen voimiaan ja tekisivät hänestä pian oikeen reippaan
miehen."

Rudolf muutti vuokratilalleen ja alkoi tutkia
maanviljelys-kirjallisuutta, sillä käytännölliseen maanviljelemiseen oli
hän luonnollisesti täydellisesti perehtymätöin, eikä hänessä tähän
toimeen suinkaan ollut mitään todellista, vaan ainoastaan luuloteltua
intoa. Nuoresta Rudolfista, joka oli luonnostaan vähälahjainen
henkisessä suhteessa, vaikka ei alkuansa mikään sielunvammainen, olisi
voinut tulla vakaan kasvatuksen kautta lujamielinen ja ahkera mies,
mutta nyt, hemmoittelevan kohtelun kautta, mikä oli tullut lapsuudesta
asti hänen osakseen, oli hänestä tullut veltto laiskuri; hänen tylsä
sielunsa, jossa ihmisluonnon rikkaruohot vapaasti olivat saaneet
kehittyä, ei voinut innostua mihinkään maailmassa. Koko nuoruuden
innostus, se tahdon voima ja itsetunnon ylevyys, jotka mahdollisesti
olisivat voineet kehittyä tässä puutteellisessa hengessä, olivat nyt
kokonaan sammuneet tuossa, yleisen tavan mukaan tuomitaksemme,
hyväsydämisessä, kunniallisessa ja oivallisessa miehessä. Rudolf alkoi
tehdä suuremmoisia muutoksia ja parannuksia tiluksen hoitamisessa,
eroitti vanhoja kelvollisia palvelijoita ja koetti kaikkiin saada
uusmuotisen järjestyksen, mikä tosin olisi voinut olla sangen
hyödyllistä ymmärtäväisemmän ja kokeneemman henkilön johdossa.
Muutoksista oli luonnollisena seurauksena ainoastaan suuret
rahakulungit, paljoa suuremmat, kuin mitä talo tuotti. Se olikin kaikin
puolin liian pieni, voidakseen kestää nuoren vuokraajamme äkkipikaisia,
suuriaikeisia parannuksia, ja sitä paitsi tämä ensimmäinen vuokravuosi
antoi säännöttömän hoidon takia niukemman sadon kuin koskaan ennen
vanhain haltijain aikana. Kuin jotkut vanhemmat pitäjän maanviljelijät
huomauttivat Rudolfia tästä, vastasi hän vaan pöyhkeästi, että täytyyhän
sellaisena ensimäisenä uudistusvuotena antaakkin tulon mennä hukkaan ja
saada näennäinen tappio, mutta tämä muka olisi välttämättömyys, jota
vanhan ajan maanviljelijät eivät voisi käsittää, ja seuraukset
ajanmukaisista parannuksista ilmestyisivät monenkertaisena voittona
tulevaisuudessa. Nuori Rudolf teki vaan velkaa, voidakseen ajanmukaiset
parannuksensa panna täytäntöön. Hänen isänsä, jonka varallisuus oli koko
joukon suurempi kuin se rahasumma, mitä hän oli takuussa, rupesi taas
takaamaan näitä velkoja ja kehoitti veljensä, provastin, tulemaan
toiseksi takausmieheksi, sillä entinen takuumies ei myöntynyt ollenkaan
enää tulemaan, kuin häneltä sitä ystävällisesti kysyttiin.

Nuori Rudolf-herra koetti pysyä kelpo miehen maineessa. Hän seurusteli
ahkeraan pitäjän nuorten rikasten kartanon herrain kanssa, joitten
joukossa oli pari hänen ylioppilas-kumppanejaan, matkusteli usein
kaupunkiin, pani toimeen metsästysseurueita, piti komeita
juoksijahevosia, jotka maksoivat kauniit rahat, ensiksikin ostaa ja
sitten vielä ruokkia talliin kauroilla, häntä ylimalkaan suosittiin ja
ylisteltiin vierasvaraiseksi isännäksi, hupaiseksi seuraveljeksi,
"peijakkaan kohteliaaksi" pojaksi, oikein reima mieheksi.

Vuokran maksuaika joutui myöskin käsille. Isä Ivarsson sai vieraaksi
poikansa, joka keskusteli hänen kanssaan kahdenkesken. Siitä oli
seurauksena se, että kapteeni jälkeen puolenpäivän, sitten kuin Rudolf
oli lähtenyt kaupunkiin, ilmaisi vaimolleen, että oli välttämätöintä
ottaa uusi: laina talon kiinnitystä vastaan, johon tämä tyynesti
suostuikin.

Kapteeni sai rahat. Ensimmäisen vuoden vuokra maksettiin. Kaikki oli
selvillä, ja Rudolf sanoi tyytyväisenä vanhemmilleen:

-- Tämä ensimäinen vuosi on ollut vähän tukalanlainen, Mutta sehän on
luonnollista. Talossa oli niin kirotun paljon uudestaan järjestämistä,
nykyajan järjellisimpien vaatimusten mukaan. Mutta tulevana vuonna,
toivoakseni, ei minun tarvitse luottaa isän apuun, vaan päinvastoin,
jollei aavistamattomat vastukset ehkäise laskujani, maksan tämän velan
isälle.

-- Rudolfista tulee kyllä kelpo mies maanviljelyksessään. Kuulitkos,
että hän jo seuraavana vuonna aikoo maksaa, mitä minä nyt luovutin hänen
puolestaan? sanoi kapteeni tyytyväisyydestä muhoillen rouvalleen, kuin
poika oli poistunut.

-- Hyvin paljon rahaa on häneltä kumminkin mennyt tänä vuonna, arveli
rouva Ivarsson. Jos hän tarvitsee joka vuosi yhtä paljon
maanviljelykseensä, niin ei siitä pitäisi tulla suuria velansuorituksia.

-- No sinä nyt puhut kuin naiset ainakin! Mitä sinä ymmärrät sellaisista
asioista? Minun mielestäni ei pitäisi puhuman asioista, joita ei käsitä,
mumisi kapteeni.

Toisena vuonna kävi samoin kuin edellisenäkin. Rudolf eli suurellaisesti
ja jatkoi parannuspuuhiaan, joiden täyttämisen hän jätti erään nuoren,
ruotsalaisen voudin rajattomaan mielivaltaan, sillä hän itse oli
antautunut yksinomaisesti seuraelämän huvituksiin. Kun kapteeni kerran
moitti häntä tällä tavalla käyttäymästä, vastasi hän:

-- Rakas isä! Minä olen aivan rauhassa, saatuani tämän miehen taloon. On
paljon parempi, että minä jätän koko hoidon miehelle, joka on perehtynyt
maanviljelyyn, kuin että minä itse hutiloitsisin toimissa, jotka
kuitenkin ovat enimmäkseen minulle vieraat. Ja Nilsson on erittäin
taitava mies alallaan. Minulla onkin rajatoin luottamus hänen
ehdoituksiinsa, ja jos niitten toimeenpano maksaakin vähän alussa, niin
onpa voitto sitä suurempi. Hän on esimerkiksi laskenut, että suuri
suonviljely, jota kaikki ihmiset pitävät vaikeana ja niin hiton
kalliina, että se kolmessa vuodessa korvaisi kaikki, mitä se nyt
kuluttaa. Hän on sen numeroilla todistanut.

-- Niinpä niin! arveli kapteeni, kyllähän se on hyvä, kuin vaan kaikki
käy onnellisesti.

Toinen suurenlainen yritys, johon vouti neuvoi isäntäänsä, oli se, että
ostettaisiin puutavaraa. Oli juuri se aika, jolloin metsän hakkaaminen
oli täydessä vauhdissaan. Tämä oli ehdoitus, joka enemmän kuin mikään
muu miellytti toimeliasta Rudolfia. Hän tulisi ainoalla tenho-iskulla
uppo rikkaaksi. Isä varoitti häntä kiirehtimästä siinä yrityksessä, tahi
ryhtymästä siihen suuressa mitassa, koska voi aavistaa, että turmiota
tuottava seisaus ennemmin tai myöhemmin tulisi puutavarain markkinoilla,
-- saman varoituksen sai Rudolf ylipäänsä muiltakin tahoilta, -- mutta
hän nauroi vaan ja sanoi, että vanhat olivat tottuneet maailman alusta
epäilemään nuorten yrityksiä, ja että ihmiskunta, jos se aina olisi
kuullut vanhuuden varovaisia neuvoja, vielä olisi paratiisin aikuisella
kannallaan. Mutta sanotaanhan raamatussakin, ett'ei ihminen sielläkään
totellut varoittavaa ääntä, vaan tahtoi koettaa onneaan omalla
vastuullaan, ilvehti Rudolf.

-- Niin, ja sentähden tuli synti myös maailmaan, vastasi rouva Ivarsson.

-- Mitä vielä! Vanhoja satuja, joita papit ja profeetat ovat keksineet,
peloittaakseen tuhmaa kansaa ja vetääkseen heitä nenästä, mutta niihin
ei tartu viisaat ihmiset. Naiset ylimalkaan ovat sellaisia, että he
pysyvät tuossa vanhassa taikauskossa ja aina näkevät siinä jonkun
korkeamman opettavaisen merkityksen, kuin me miehet sitä vastoin
ripeästi käymme elämään ja seuraamme terveen järjen ääntä. Mutta sehän
onkin ihan luonnollista ja anteeksi annettavaa. Se seuraa naisen ja
miehen erilaisesta luonnosta, erilaisesta kasvatuksesta ja asemasta
maailmassa. Kuin hänen piirinsä on paljon rajoitetumpi kuin meidän, ja
hän ei ole pakoitettu pitämään elämää todellisena, kuten me, niin on
itse selvää, että hän istuu miettimässä haaveksittua maailmaansa, sillä
aikaa, kuin me teemme työtä hänen eteensä. Hän on kaunista, mutta
samassa heikkoa sukupuolta, sitä ei voi auttaa.

-- Mitä sukupuolta te sitten olette, miehet?

-- Me olemme voimakasta sukupuolta, selitti Rudolf, ylvästelevä hymy
huulilla.

Rouva Ivarsson katseli totisesti, melkein sääliväisesti, viisaasen,
"voimakkaasen" poikaansa, joka tuossa istui niin mukavasti nojallaan
keinutuolissa, pitäen hienoilla käsillään sivupuista ja puhallellen
hyvänhajuisia savuja hienosta sikaristaan. Päällänsä oli tummansininen
hännystakki, vaalea huivi kaulassa ja jalokivillä koristettu sormus
pikkulillissä, eikä hän näyttänyt ensinkään reippaalta maanviljelijältä,
vielä vähemmin "voimakkaan" sukupuolen jäseneltä, vaan mitä raukeammalta
katukeikarilta.

-- Älä sano naisista, että he ovat heikommat astiat, hymyili
Ivarsson-ukko sohvan nurkastaan. Tiedäthän, että he alkavat tutkia
tieteitä nykyään.

-- Niin, samoin kuin Gerda nyt tutkii, ha, ha, ha!

Kapteenista tuntui pila äärettömän hauskalta, ja hän nauroi
tukehtuakseen, mutta rouva Ivarsson meni sanaa sanomatta hiljaa
huoneesta.

-- Katsos, "äiti," hän ottaa aina pahakseen, kuin sanankin vaan lausuu
naisten opinnoista, sanoi ukko, katsellen rouvansa jälkeen. Hän on niin
lapsellinen, että hän aina vielä huolehtii, kuin Gerda ei saanut seurata
naurettavaa oikkuansa ja tulla ylioppilaaksi. Kyllä kai, se olisi ollut
juuri viisaasti, se! kuin vaan ajattelee, kuinka onnellinen tyttö nyt on
avioliitossaan. Hän on saakelin kunnon poika, tuo Leonard!

-- Nyt täyttää hän kumminkin kutsumuksensa, tuumasi herra Rudolf. Nainen
ylioppilaana, miesten kumppanina yliopistossa, -- ei, se on ja pysyy
tapahtumatta, -- hyi, piru vie! Sehän on ihan vastoin naisen luontoa,
vastoin sitä viattomuuden ja kainouden pyhyyttä, jonka pitää häntä
verhoaman ja jota paitsi hänellä ei ole mitään arvoa, saarnatkoon he
mitä tahtovat naisen oikeuksista.

-- Juuri niin ajattelin minäkin. Naisen maailma on kodin maailma.

-- Luonnollisesti!

-- Odotas, isä! sanoi Rudolf, kuin hän vanhempia hyvästijättäessään
taputti kapteenia hartioille. Älä parjaa metsäkauppoja. Minä tiedän
kyllä, mille kannalle asetun, ja kuin tämä vuosi on kulunut, heitän minä
hiiteen koko vuokraukset ja ostan itselleni oman talon.

-- Pojassa on kumminkin paljasta neroa, niin hento kuin hän onkin,
tuumaili kapteeni, kuin Rudolf oli istunut pieneen, komeaan rekeensä,
tarttunut ohjiin ja nyökäisten akkunaan, jossa äiti seisoi, pyörähti
ulos portista tulisella hevosellaan.

Kuinka täytti herra Rudolf Ivarsson tarkoituksensa ihmisenä ja
maanviljelijänä? Miks'ei, oivallisesti! Hän teki parannuksia ja hautasi
tuhannen toisensa jälkeen vuokraustiluksen sammalsoihin, joitten
viljelyksessä isännöitsijä, joka oli herransa koko käytöksestä päättänyt
hänen olevan upporikkaan, kummasteli vaan, ett'ei niin suurellinen ja
hieno henkilö, kuin herra Rudolf Ivarsson, hankkinut omaa tilusta, vaan
tyytyi vuokrataloon. Kerran, kuin isännöitsijä lausuikin tämän
kummastuksensa, vastasi Rudolf:

-- Minun aikomukseni onkin ostaa maatilan, mutta minä tahdoin ensiksi
vuokratilalla koettaa, onko minulla taipumusta maanviljelykseen ja
perehtyä toimeen.

Tämä oli isännöitsijästä hyvin viisaasti ajateltu ja puhuttu.

Rudolf osti joukon metsäosuuksia ja käytti kymmenittäin päivämiehiä
puitten hakkuusen. Metsäpalstain hinnasta annettiin vekseliä. Keväällä
alkoi uitto ja samassa kallis oikeuden käynti uittomiesten laittomasta
menettelystä. Puutavara saapui vihdoin pääkaupunkiin ja ladottiin
lautatarhoihin. Nyt olivat ne saatavat lastatuiksi laivoihin ja
myydyiksi ulkomaille. Tämä kävi kuin tanssi "hyvien ystävien" avulla ja
välityksellä, mutta he kiskoivat vaivansa palkinnoksi vähintäin puolen
voitosta ja viettelivät tuon nuoren, rikkiviisaan toimintamiehen, jonka
kerskailevan herkkäuskoisuuden ja sokean ymmärtämättömyyden he kyllin
huomasivat, menettämään toisen puolen rohkeisin kauppayrityksinsä,
joista he korjasivat koko voiton, kuin sitä vastoin Rudolf
jonkinlaisella hämmästyksellä näki äsken niin täydet kätensä tyhjinä.
Mutta he taas kokemuksen vakuuttavalla voimalla selittivät hänelle, että
sellaiset onnen vaihtelut ovat aivan välttämättömät vähänkin
suurenlaisissa yrityksissä, ja ett'ei tarvitse ollenkaan peljästyä, vaan
tulisi ainoastaan yhä rohkeammin käydä eteenpäin. Näitä neuvoja Rudolf
totteli liiankin mielellään, ollen niinmuodoin pelkäämätöin oppilas
korkeammassa asioimiskoulussa. -- Seuraus tästä oli, että nuori
maanviljelijä eräänä päivänä keväällä, tosin kyllä pitkän ajan kuluttua
vuokranmaksupäivästä, oli isänsä luona ja puhui vakavan ja
välinpitämättömän näköisenä laveista toimistaan, ja aivan veljellisellä
tuttavuudella, kuten täysi-ikäisen pojan sopii suopean isän kanssa,
ilmoitti hän olevansa sattumalta rahapulassa ja kysyi, eikö isä voisi
auttaa häntä "pinteestä" tuolla "kirotulla vuokralla." Mitään vaaraa ei
voisi ollenkaan tulla kysymykseen. Hänellä oli aivan tilapäinen puute
puhtaasta rahasta, joka kyllä pian olisi poistettu, kuin voitto suuresta
kauppayrityksestä, joka sattumalta oli niellyt kaiken rahan, lankeisi
ulos. Siis, tahtoisiko ukko tehdä hänelle tuon pienen avun, korkoa ja
edullista korkoa vastaan, ymmärrettävästi?

-- Sinä antaut liian laveisin yrityksiin, rakas Rudolfini! Sen olen minä
aina sanonut ja sanon nyt taas, tuumaili Ivarsson-ukko, otsa synkkänä.

-- Laveisin yrityksiin! Mitä vielä! Kuinka moni on paljon suuremmissa
toimissa ja panevat alttiiksi monin kerroin enemmän kuin minä, ja ovat
kuitenkin aivan rauhalliset tulevaisuudestaan.

-- Niinpä niin! Ne ovat rikkaat henkilöt. Heillä on varaa kärsiä
tappioitakin.

-- Rikkaat henkilöt? Niin kyllä! mutta he panevat koko omaisuutensa
kaikissa tapauksissa kerrassaan alttiiksi. Juuri heidän suuremmat
tulonsa saattavat heidät antaumaan suuriin yrityksiin, jolloin he
voisivat yhtä helposti joutua tappioon, kuin minäkin, -- jos
välttämätöintä olisi.

-- Niin, niin! -- Mutta minä pysyn siinä, mitä sanoin, että sinä
nimittäin teit siinä varomattomasti, alottaessasi metsäkaupat ja kaikki
muut kalliit yrityksesi ja parannuksesi talossa samalla kertaa. Kuka
kiittää sinua siitä, että olet haudannut useita tuhansia markkoja
toisten maahan?

Rudolf käveli edes takasin huoneessa, vilaisten tuon tuostakin
halveksivaisesti, mutta samassa sääliväisesti, vanhaan isään, joka ei
ymmärtänyt enää nuoruutta.

-- Toisten maahan! Kunniahan on hoitaa "toisten maata" ajanmukaisella ja
tunnollisella tavalla! Eikö se merkitse mitään isän mielestä? Ja mitä
taas tulee minun muihin yrityksiini, niin silloin on paras kerrassaan
ruveta talonpojaksi jollekin kurjalle maatilalle jos pelkurimaisesti
pakenee jokaista satunnaista vastusta, niitä vähänkin laajalliset
kauppatoimet välttämättömästi tuottavat. Joka ei mitään uskalla, se ei
mitään voitakaan. Mutta sitä en voi kieltää, että jos välttämätöntä apua
ei ole saatavissa tukalina hetkinä, niin voi koko asema auttamattomasti
sortua, ja silloin ollaan hukassa.

Rudolf kumarsi päänsä, rypisti kulmakarvansa ja vihelteli hiljoilleen,
kädet taskussa astuskellen edes takaisin. --

-- Kuinka suuren summan sinä tarvitsisit nyt sitte? kysyi kapteeni
vihdoin.

Rudolf pyörähti ympäri ja jäi isän eteen.

-- Ennen kaikkia vuokrarahan. Ja sitten pari metsävekseliä, jotka ovat
maksettavat muutaman päivän kuluessa, kumpainenkin kolmentuhannen
arvoinen, -- siis kaikkiaan kaksitoista tuhatta markkaa. Mitäs tuo summa
oikeastaan on? Ei mitään, kuin sen vaan omistaisi!

-- Eikö sinulla ole siis ollenkaan puhdasta rahaa itselläsi?

-- Kyllä, pari sataa markkaa, mutta se on luonnollisesti sama kuin ei
mitään.

-- Niin, sen ymmärtää se, joka käyttelee ainoastaan suuria summia,
muistutti kapteeni, vähän närkästyneellä ja kärsimättömällä äänellä.
Viimeisellä kerralla, kuin olit kaupungissa, jatkoi hän, puhuit sinä
suuresta voitosta, jonka sinä olit saanut viimeisestä puukaupasta.
Joihin on se rikkaus joutunut, kun sinä nyt taas olet rahan puutteessa?

-- Kuinka, lempo vieköön, isä saattaa olla noin yksinkertainen? Isähän
tietää, että minä olen suurissa kauppatoimissa ja voi kuitenkin kysyä
mihin rahat ovat joutuneet! No, olenhan minä luonnollisesti, kuten jo
mainitsin, pannut rahat liikkeesen, sitä paitsi maanviljelystyöt, metsän
valmistua ja puitten uitto ja oikeuden käynnit ja kaikki muut pahuukset,
jotka aina välttämättömästi seuraavat suurenlaisia kauppatoimia, ovat
nielleet melkoisia summia.

Rudolf pyörähti koroillaan ja jatkoi astelemistaan.

-- Minä ajattelin vaan, ett'ei sinun nyt, kuin maksupäiväsi lähestyi,
olisi sopinut tehdä itseäsi tyhjäksi rahasta. Niin paljon ajatusta
pitäisi voivan vaatia ymmärtäväiseltä ihmiseltä.

Rudolf pysähtyi ihan isän eteen.

-- Kuuluu, kunniani kautta, ettei isä ole mikään toimimies!

-- Ei! en olekkaan, mutta minusta lapsikin voisi ymmärtää sen
järjettömäksi, kuin luovutaan tarpeettomasti rahoista, juuri kuin
tiedetään, että tullaan niitä ennen pitkää tarvitsemaan.

Rudolf polki hiljaa hermostuneen kärsimättömyydestä hienolla
saappaallaan permantoon.

-- Jaha! Minä tunnen tuon! Vanhan tavan ijankaikkista laulua! Luopua
rahoistaan tarpeettomasti! -- Eikö olisi mielettömyyttä, kysyn
puolestani, -- mielettömyyttä, kuin on tilaisuus panna rahansa
liikkeesen, joka varmana voittona antaa summan takaisin nelin, --
vieläpä viisin kertaisesti, -- silloin sen sijaan pistää rahat
laatikkoon ja säästää niitä pientä hyödytöntä maksua varten, joka lankee
useita viikkoja myöhemmin, -- kuin on keinoja muulla tavalla hankkia
tämän maksun? -- Sehän olisi suorastaan hullujen tapaista! -- Mutta yhtä
mahdotointa, kuin ottaa otava taivaan kannelta, on teidän, vanhojen,
päähän saada mahtumaan, että kauppatoimissa välttämättömästi täytyy
syrjäyttää pienempi korko suuremman tieltä, jos tahdotaan saada vähänkin
suurempaa voittoa ja laventaa asioita. Ei! Teidän periaatteenne on, että
pitäisi koko ikänsä istua jossain sopessa ja kätkeä samaan ahtaasen
piiriin muutamat rahakolikkonsa, sen sijaan kuin pitäisi olla rohkeutta
käyttää niitä hedelmää tuottavaksi siemeneksi. Jos kaikki olisivat
seuranneet teidän mielipiteitänne, niin ei ainoakaan ihminen maailmassa
olisi saanut kokoon varallisuutta.

-- Olis kyllä! Moni vanhain mielipiteitten ihminen on koonnut
varallisuuden, ja suurenkin päälle päätteeksi.

-- Niin, mutta uskomattomilla, elinajan kestävillä ponnistuksilla! He
ovat uhranneet koko aikansa, kaappiakseen kokoon, sanasta sanaan,
kaappiakseen kokoon rikkauden, joka nykyajan yksinkertaisella,
rohkeammalla ja valistuneemmalla tavalla, kauppayrityksiä
harjoittamalla, voidaan hankkia parissa vuodessa, jopa usein yhdessä
hetkessä, ainoalla, hyvin lasketulla iskulla. He ovat, käyttääkseni
vertausta, leikanneet joka korren erikseen, kuin sitä vastoin nykyään
niitetään viikatteella.

-- Kuka on sinulle opettanut koko tuon rikkiviisaan toiminta-filosofian?

-- Oma, terve järkeni, luonnollisesti. Nehän ovat niin itse tiettyjä ja
selviä asioita, että yksinkertaisimmankin pitäisi voiman käsittää niitä.

-- Senpä tähden minä käsitänkin ne vallan hyvin, vieläpä paremmin, kuin
luuletkaan, rakas Rudolf! -- Ja minä pelkään, että sinun kauppaystäväsi
ja hyvät veljesi, jotka houkuttelevat sinua heittämään rahasi heidän
suuriin yrityksiinsä, lopuksi vetävät sinua nenästä ja korjaavat sekä
omansa että sinun tulosi.

-- Minä annan anteeksi sanat, joilla isä solvasi miehiä, joitten kunniaa
ja luotettavaisuutta ei ole vähintään epäilemistä, minä kuin pidän
sellaiset lauseet suorana seurauksena isän vanhanaikaisista
mielipiteistä, mutta minä pyydän saada olla kuulematta vast'edes
sellaista puhetta ihmisistä, joita minä pidän ystävinäni. -- Mutta,
palataksemme asioihimme, -- onko minulla mitään apua odotettavana
isältä, vai eikö? --

-- Sanos minulle, -- mistä tahtoisit sinä minun ottamaan rahoja, niin
mielelläni kuin tahtoisinkin auttaa sinua?

-- Mistä? Eikö isällä ole tämä talo, joka maksaa vähintäänkin kolmin
kerroin tuon tarvittavan summan? Mikä estää ottamasta lainaa talon
kiinnitystä vastaan? Olenhan minä lapsi ja perillinen, ja siis minulla
on osani myös, toivoakseni. Äläkä koskaan pelkää, että minä aion
hävittää isää tahi ketään muutakaan. Jos minä pääsen selville tästä
pulasta, niin lunastan, minä velkani ja maksan kuinka suuren koron isä
vaan tahtoo vaatia.

-- No, no, no! Kuka puhuu koroista lasten ja vanhempain kesken? Mutta,
katsos, minulla on velvollisuuksia myös äitiäsi ja sisartasi kohtaan.

-- Isä saa olla täydellisesti levollinen ja lisäksi varma siitä, että
minä kyllä olisin voinut saada apua ystäviltäni, jos minä olisin
sanankin lausunut, mutta minusta on mieluisampaa kääntyä omaisiini.

Aivan kuin eteväkin toimimies, ei Rudolf pitänyt tarpeellisena mainita,
että hän oli kääntynyt muutaman ystävänsä puoleen, saadakseen tuon
"mitättömän summan," mutta saanut sen sijaan tyytyä vaan erittäin
ystävälliseen kieltoon, tietysti sillä selvällä syyllä, että ystävät,
kuten hän itsekin, osuivat olemaan ihan satunnaisessa, mutta kuitenkin
"kirotussa rahapulassa."

-- Niin, niin! tuumasi Ivarsson-ukko. Kyllähän se on parasta, kääntyä
sukulaisiinsa, kuin sattuu olemaan ahtaalla. -- Ja sinä voit ymmärtää,
että minä autan sinua aivan mielelläni, kuin se vaan on minun vallassani
ja joll'eivät toiset, joista minä olen edesvastuussa, kärsi mitään
vahinkoa.

Isä ja poika jatkoivat vielä hetken aikaa ystävällistä keskusteluaan,
jossa jälkimäisen onnistui kumota edellisen kaikki arvelut ja
täydellisesti tehdä hänet vakuutetuksi toiveittensa toteutumisesta ja
lupauksiensa varmuudesta. Ja samana päivänä, kuin Rudolf oli pois
mennyt, esitti kapteeni rouvalleen, että talo kiinnitettäisiin
uudestaan.

-- Se on ikävää, lopetti hän, mutta mitä ei tekisi lastensa tähden?

Rouva Ivarssonin tyyni katse muuttui tuliseksi.

-- Niin kyllä! vastasi hän, vähän vapisevalla äänellä. Mutta eikö Gerda
sitte ole myöskin sinun lapsesi? Ja miten tylysti kielsit häneltä tuon
vähäpätöisen tuhatmarkkaisen, vaikka näit hänen palavan halunsa, hänen
surunsa?

-- Kas niin! Olemmeko nyt taas noissa entisissä hullutuksissa! Kuin
tyttö jo useita vuosia on ollut onnellinen vaimo, niin tulet sinä vielä
tuomaan esiin hänen lapsellisuuksiaan, jotka hän itse jo kauan aikaa on
unhottanut, siitä voit olla varma, ja minä iloitsen sydämeni pohjasta,
että minä ymmärsin oikeaan aikaan tehdä lopun koko hassutuksista.
Teidän, naisten, laita on kummallinen, kuinka voitte te höpistä
kaikellaista roskaa. Se on, ymmärrettävästi, anteeksi annettava, sillä
teillä ei ole mitään tärkeämpää ajateltavana. Mutta sen minä sanon
sinulle, Hanna! Nyt en tahdo enää ainoatakaan kertaa kuulla puhuttavan
koko tuosta ylioppilas-jutusta, ja tähän se jääköön!

Rouva Ivarsson oli tullut kuolon kalpeaksi. Kauan pidätetty, syvä tuska
tuli näkyviin täydessä väessään hänen silmistään, jokaisesta
kasvonpiirteestä, hänen vapisevista käsistään.

-- Koska nyt on viimeinen kerta, kuin tahdot kuulla puhuttavan asiasta,
niin tahdon minä myöskin lausua ajatukseni siitä viimeisen kerran, sanoi
hän ankarasta mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä.

Kapteeni olisi mielellään tavalliseen, suopeaan holhoojan-tapaansa
kieltänyt vaimoansa lausumasta mitään enempää asiasta, mutta tämän
hiljaiselle olennolle tavatoin mielenliikutus, joka ilmestyi hänen
sanoissaan, äänessään ja koko ulkomuodossaan, herätti hänen huomiotansa
ja jonkinlaisella hämmästyneellä uteliaisuudella odotti hän äänettömänä
ja tuijottavin silmin jatkoa hänen sanoihinsa.

-- Missä olen rikkonut häntä vastaan, josta hän voi moittia minua? kysyi
hän itsekseen. Jos kukaan on ollut hyvä mies, niin se olen ollut minä!

-- Minä en puhu enää mitään Gerdan toivosta päästä Upsalaan, jatkoi
rouva Ivarsson. Voihan tapahtua, että niin on hyvä, kuin nyt on. Hän on
vapaasta tahdosta itse valinnut kohtalonsa. Mutta ei ollut puhetta
mistään naimisesta, kuin sinä kielsit apusi hänen opintoihinsa, muista
se! Joll'ei rakkaus Leonardiin ja avioliitto hänen kanssaan olisi
lahjoittanut iloa ja onnea hänelle, niin olisi sinun kova
itsepintaisuutesi tehnyt hänen onnettomaksi koko elinajakseen.
Vanhempaini jättämästä perinnöstä tahdoin ottaa tuon pienen summan;
jonka Gerda olisi tarvinnut. Sinusta tuntui luonnollisesti
tunnottomalta, kuin minä mainitsin tätä asiaa, mutta eihän se ole
sopimattomampaa, jos nainen kerran muistuttaa, mitä hän on tuonut
pesään, kuin sekään, että miehet alinomaa kerskaavat pitävänsä vaimosta
huolta. Ehkä sinäkin olisit valmis väittämään elättäneesi minua, vaikka
kolmas osa perinnöstäni meni nuoruuden velkaisi maksamiseksi?

Kapteenin kulmakarvat vetäytyivät kokoon. Hän käänsi päänsä ja potkasi
kärsimättömästi sohvapöydän jalkaan.

-- Kiitos, kiitos rakas Hanna!

-- Ja kuinka teet sinä nyt, Otto? Sinä kielsit Gerdalta ropoisen siitä,
joka oikeuden mukaan kuului hänelle, ja nyt sinä uhraat kaikki varamme
Rudolfin hullumaisiin yrityksiin ja teet Gerdan perinnöttömäksi hänen
tähtensä. Eikö, omatuntosi nouse sellaista menetystapaa vastustamaan?

-- Ja sinä luulet, kävi kapteeni säihkyvin silmin ja vapisevin huulin
puheesen, että Rudolf tahtoisi hävittää sisarensa! Te, naiset,
ymmärrätte vaan vähän miehen kunniantunnosta. Te voitte uskoa omain
poikainne olevan kunniattomia raukkoja sentähden vaan, että te ahtaalta
näkökannaltanne ette voi käsittää miehen vaikutusalaa ettekä hänen
tarvettaan luoda itselleen muista riippumatoin asema. Yhtä varmaan kuin
minä elän tällä hetkellä, yhtä varmaan olen minä vakuutettu siitä, että
Rudolf kerran täydellisesti, vieläpä korkoin kanssa, jos niin vaaditaan,
on suorittava, mitä meidän nyt täytyy lainata hänelle, voidakseen alkaa
tiensä, ja ett'ei sinun eikä Gerdan eikä kenenkään muunkaan tarvitse
kärsiä vähintäkään hänen tähtensä.

-- Jumala sen suokoon. Mutta minä tahtoisin mielelläni tietää, mistä hän
paraimmalla tahdollansakaan mahtaa saada rahoja sen lainan maksamiseen,
jonka sinä nyt tahdot hänelle ennakolta antaa, jos hänen ratansa menee
edelleenkin alaspäin samoin kuin se on alkanutkin.

-- Menee alaspäin! Niin ei ole ajateltavakaan, saada teitä, naisia,
näkemään missään asiassa nenänpäätänne kauvemmaksi, eikä ymmärtämään,
että suuresta jotakin lähtee. Jos toimimies tarvitsee sattumoilta jonkun
rahasumman, niin on hän jo muka häviön tiellä, ja jos nuorukainen
viettää vähänkin iloista ja surutointa elämää, lopettaakseen nuoruuden
raivoansa ja tullakseen todelliseksi mieheksi, niin huudatte te heti,
että hän on langennut, kevytmielinen raukka, kadotettu olento, ei
kenenkään kunniallisen naisen rakkauden arvoinen.

-- Tytöt eivät tarvitse koskaan tuollaista raivon aikakautta tullakseen
ihmisiksi, vaan jos he käyttäytyvät vähänkin varomattomasti, niin
ryöstetään heiltä kunnia ja arvo, ja heidän maineensa on koko
elämäniäksi tahrattu.

-- Minä luulen, että sinä olet hulluna, Hanna! -- Onhan helvetinmoinen
eroitus pojan ja tytön välillä. --

-- Niin, tosiaan, "helvetinmoinen" eroitus se näyttää olevan.

-- Mitä! -- Niin, ethän sinä vaan tahdo väittää, että pojan tulisi elää
tytön lailla? Mitä saakelia, -- en voi paremmin tulla ja sanoa, --
pitäisikö hänestä sitte tulla maitoporsas, nunna, joku kuunpaisteinen
kuva! Mutta jos tyttö eläisi nuorukaisen tavalla, niin se ei kävisi
laatuun, langennut hän olisi, kuten sanoit. Etkö käsitä sitä?

-- En.

-- Vai niin! se kunnostaa järkeäsi.

-- Minä en käsitä, että se kasvatus, joka on välttämätön ennenkuin
nuorukaisesta tulee todellinen mies, että se voi tehdä tytöstä
langenneen naisen, enkä myöskään sitä, että se hyve ja puhtaus, jota
vaaditaan tytöltä, on turmiollinen nuorukaiselle. Sitä filosofiaa en
minä ymmärrä.

-- Vai niin! etkö ole lukenut vielä niin paljon korkeaoppisen tyttäresi
filosofiallista kirjastoa? Kyllä luulen löytäväsi sen opin myöskin
siellä, sillä se on ollut olemassa jo maailman alusta.

Kapteeni käveli kiivaasti muutaman kerran edes takaisin lattian.

-- Joko nyt loppui jankkaamisesi? sanoi hän, seisahtuen vaimonsa eteen.
Tahi jos sinulla on enempää sanottavaa, niin sano se nyt kerrassaan,
että sitte tulee rauhakin. -- Kuinkas on kiinnityksen laita? Kaikesta
tuosta, mitä sinä nyt latelit, voisi päättää sinun kieltävän,
luullakseni! Sinä saat tosin suojella tyttäresi etua, niin ett'ei hän
joutuisi maantielle kehnon veljensä kautta. Niinkuin hän nyt muka
istuisi polttavassa leivän puutteessa, kuin hänellä on sellainen mies
kuin Leonard, joka hänestä huolen pitää! Tahi tahtooko hän varmuuden
vuoksi ottaa äidinperintönsä jo hänen vielä eläessään, ettei isä ja veli
vaan sitä hävittäisi?

Ärtyneen tyrannin solvaavalta ivalta tuntui kapteenin viimeiset sanat.

Rouva Ivarssonin silmät täyttyivät katkerilla kyynelillä nähdessään
tämän miehen, joka oli ollut hänen sydämelleen kallis, jonka toiveita ja
tahtoa hän oli niin iloisesti totellut, jonka luonteen hän oli kuvaillut
niin jaloksi koko sen ajan, kuin he olivat yhdessä eläneet
aviopuolisoina, nähdessään hänet nyt edessään, halpamaiseen vihaan
syttyneenä hänen rehellisistä sanoistaan, ja kuullessaan nuot
turhamaiset herjaavat sanat hänen huuliltaan.

-- Kiinnitä mitä vaan haluat. Hallitsethan sinä kumminkin kaikki, sanoi
hän. Et sinä, eikä kukaan muukaan saa sanoa, että minä olen pannut
esteitä poikani tulevan menestyksen tielle. -- Minä sanon nyt kerrassaan
sinulle kaikki: älä kysy vast'edes minun suostumustani. Mitä minä
merkitsen? Minä olen vaan holhuunalainen, mitään merkitsemätön orja. --
Kerran luulin vielä, että minulla järjellisenä ihmisenä on sananvaltaa
minulle kuuluvaan omaisuuteen, ja äitinä uskoin itselläni olevan vallan
tehdä jotain tyttäreni hyväksi, ja panemalla jonkun ehdon, ennenkuin
suostuin kiinnitykseen, tahdoin hankkia sen kautta Gerdalle tuon
vähäisen rahamäärän, minkä hän olisi tarvinnut, mutta silloin sinä
järjestit asian, kysymättä minun suostumustani, ett'ei vaan sinun
tahtosi olisi riippuvainen niin alhaisesta olennosta kuin vaimosi, ja
kuin minä kysyin kuinka asian laita oli, niin sain huolettoman,
vaillinaisen vastauksen, aivan kuin minä olisin ollut palvelia ja
puheena olisi ollut asia, joka ei ollenkaan minua liikuttanut. Ja
kuitenkin riippui siitä lasteni onni ja menestys. -- Sinä hetkenä, Otto!
katkesi monivuotinen rakkauden side sydämessäni. Minä en ollut
puolisosi, vaan palvelijasi, ja sinä tiedät, että minä olen elänyt siitä
päivästä huoneessasi orjana, ja siksi jään. Mitä Jumala on eroittanut,
ei ihminen voi yhdistää.

Rouva Ivarsson lähti hitain askelin huoneesta, johon hänen puolisonsa
jäi tuijottamaan hänen jälkeensä. Lopuksi hän alkoi astella
edestakaisin, pää rinnalla ja kädet seljän takana, tupakkapiippu
sormissa.

Kummallisia sanoja ne olivat, mitä hänen vaimonsa oli lausunut! Hänen,
joka aina oli pitänyt heidän avioliittoansa onnellisimpana,
sopusointuisimpana ja malliksi sopivimpana, mitä voitiin ajatella! Ja
hänkään ei koskaan liene ollut mikään kohtuuton mies. Ei, kunnian ja
arvon kautta! Sellainen ei hän koskaan ole ollut. Hän oli rakastanut ja
kunnioittanut vaimoansa, kuten tunnollisen miehen tulee ja sopii, ja
tämä tosiaan ansaitsikin sen! -- Ja nyt tämä hokee sitä alinomaa, kuinka
hän oli vähäisellä laillisella vallallaan, jota luultavasti paremmat
miehetkin usein käyttävät vaimoansa vastaan, kohdellut häntä, kuin tämä
väänteli ja käänteli asioita, joita ei ymmärtänyt, ja tämä muka oli niin
syvältä loukannut häntä, niin syvältä, ettei hän enää siitä hetkestä
saakka pitänyt itseään hänen vaimonaan. Se muka sitten oli syynä!

Kapteeni seisahtui akkunan eteen. Hänen piippunsa oli kauan sitte
sammunut ja hajamielisenä laski hän sen kukka-astiaan. Kauan seisoi hän
mietteisiin vaipuneena, ne tulivat aina syvemmiksi ja syvemmiksi.
Monenlaisia olivat hänen ajatuksensa, ne kävivät pitkässä rivissä läpi
hänen sielunsa. Hänestä tuntui toinen ajatus synnyttävän
vastustamattomasti toisen ja lopuksi asettuvan hänen eteensä ja
tarkastelevan häntä vakailla katseillaan.

Kapteenista tuntui, niinkuin hän ei enää olisikaan perheensä haltija,
sillä niin vaikutti häneen vaimonsa odottamatoin puhe. Hän menetti
kaiken luottamuksen itseensä. Hänen, joka aina oli ollut niin hellä ja
järjellinen aviomies, niin tunnokas isä, hänen täytyi nyt nähdä vaimonsa
riistävän häneltä rakkautensa ainoastaan sen tähden, että hän oli
menetellyt kuin isäntä talossaan. Vaimo oli siinä tehnyt pahoin. Hänen
naisekas itserakkautensa oli loukattu, siinä koko asia. Hänellä väärin
oli. Hänhän oli *mies*, pää. Hän oli oikeassa, pannessaan tahtonsa
voimaan, huolimatta vaimostaan ja lapsistaan ja käyttäessään kodin
varoja. Mutta sanotaan myös, että mies ja vaimo ovat *puolisot*. Kuinka
voi toinen sitte olla hallitseva ja toinen hallittava? Eivät he ole
puolisot sillä tavalla. Mutta vihkisanoissakin mainitaan, että vaimon
pitää miehellensä alamainen oleman. Ja sen pitäisi varmaan olla Jumalan
sana. Niin kyllä, mutta silloin eivät he olisikaan puolisot, vakuutti
jokin sisällinen ääni. Hehän ovat vaan herra ja palvelija. Mutta eiköhän
mainita raamatussa tuosta alamaisuudesta? Kuinka olet sinä nyt niin
ihastunut raamatun sanaan, sanoi ääni taas, sinä joka et juuri koskaan
ole pitänyt väliä, mitä siellä on? -- Niin kyllä, siten käy meidän,
ihmisten! Kuin raamatun sana tuntuu meissä vastaavan itsekkäitä
toiveitamme ja mielipiteitämme, silloin me sitä suosimme mielellämme. --
Mutta vaikka jotain sellaista olisikin raamatussa, niin sanoo järki,
ett'ei voida olla puolisot, jos toisen tulee hallita, toisen totella.
Puolisoittenhan täytyy olla samanarvoiset, vai kuinka? Niin, mutta
puolisoita ei olla kuitenkaan. Miehellä on alansa ja vaimolla myös.
Ulkonainen, käytännöllinen, päättävä, hallitseva toimi, se on edellisen
ala. Taloudellinen, lempeä, rakkaudellinen, hoitava taas on jälkimmäisen
asia. Eikö sillä tavalla ole tasapainoa? -- Oi, miten kekseliäs on
ihmisten itsekkyys! Eikö se ole etevä asianajaja! -- Kapteeni tunsi
itsensä niin rauhalliseksi. Oli aivan kuin raskas taakka olisi pudonnut
hänen sydämmeltään. Hän oli aivan oikeassa ja oli ihan tarkoin
käsittänyt asemansa. Hänen vaimolleen ei ollut tapahtunut millään
tavalla vääryyttä. Jalompi osa, korkeampi kutsumus olivat hänen. Miksi
oli hän sitte tyytymätön? Minkä tähden pitää hän itseänsä halveksittuna?
Kapteeni tunsi sydämmensä oikein huojennetuksi ja sielunsa ylennetyksi
avioliitto-kysymyksen ratkaisemisesta, jonka hän oli keksinyt.
Vaimollehan oli uskottu paljon arvokkaampi tehtävä avioliitossa. No
hyvä, muistutti tuo kiusoittava, sisällinen ääni, jos niin on,
täytyisihän hänellä olla sama arvo kuin miehelläkin, vieläpä
korkeampikin, sillä eihän anneta alemmalle olennolle jalompaa tehtävää.
Se sotii kaikkea järkeä vastaan. Ja jos hänellä on korkeampi arvo,
jalompi tehtävä, niin ei voida häntä estää päättämästä talon varoista,
ja lasten kasvatuksesta. -- Tämä totuus koko uhkaavassa voimassaan
selveni kapteenin rehellisessä, puoluettomassa sydämessä, joka kuitenkin
tahtoi uinailla perityissä ennakkoluuloissa. Silmänräpäyksessä selveni
hänelle monta vuosisataa kestänyt hairaus avioliitossa ja
yhteiskunnassa. Ja tälle hairaukselle oli hän uhrannut vaimonsa
rakkauden, tyttärensä henkisen kehityksen! -- Kaksi tuntia seisottuaan
ikkunassa miettimässä kääntyi hän, meni huoneesensa, sulki oven ja itki
katkerasti.

Nyt tahdomme katsoa, kuinka on Gerdan laita. Hän oli ollut naimisissa
puoli neljättä vuotta. Hänen pikku poikansa oli saanut sisaren, joka nyt
oli muutaman kuukauden vanha. -- Olivatko nämät vuodet lahjoittaneet
nuorelle vaimolle onnea? Oliko hän nauttinut maallisen autuuden suloa ja
tuntenut henkensä ja sydämensä halut ja toiveet tyydytetyiksi tällä
nautinnolla? Jälestäpäin saamme nähdä! Hän rakasti jäntevän henkensä
koko voimalla ja innolla sitä miestä, joka oli voittanut hänen
rakkautensa, sitä miestä, jonka hengessä hän oli toivonut löytävänsä
täyden vastineen sielunsa unelmiin ja vastauksen sen tutkiviin
kysymyksiin. Tämän miehen omistaminen, jokapäiväinen yhdessä olo hänen
kanssaan olivat hänen hurmaava autuutensa, jossa hän huolitteli
henkeänsä, koko olentoansa, kuin paratiisin lähteellä. Ja Leonard
kohteli nuorta vaimoansa kaikella hellyydellä, mikä voi löytyä
eloisassa, kuusikolmatta vuotiaassa miehessä, kohteli jumaloivalla
ihastuksella sitä puolisoa, jonka hän oli vapaasta tahdostaan valinnut.
Hänen taitonsa, hänen halunsa tieteisiin hämmästyttivät ja ihastuttivat
häntä. Gerda oli täydellisesti onnellinen avioliitossaan ensimmäisen
vuoden.

Toisena vuotena oli asian laita sama, vaikka ensimmäinen autuuden
huumaus alkoi haihtua. Leonard oli hellä, iloinen, rakastettava, mutta
hän vietti paljon enemmän aikaa ulkona kotoa, kuin edellisenä vuonna.
Hän kutsui aina useimmin ja useimmin tuttuja kotiin luoksensa, välistä
päivälliselle, välistä illalliselle, jolloin hän oli Gerdasta yhtä
erillään, kuin jos hän olisi ollut kotoa poissa. Hän seurusteli alinomaa
vieraitten ihmisten kanssa. Milloin oli se tai se ystävä kutsunut hänet
luoksensa, milloin hän taas jonkun hengenheimolaisen kanssa sopi
erittäin hyvin yhteen mielipiteissä, ja kuin hänen nuori puolisonsa
sellaisissa tapauksissa, menemättä levolle, oli istunut valveilla,
odottamassa häntä kotiin, lausui hän melkein moittivasti, puoleksi
välinpitämättömästi, tyydymättömyytensä tuollaisesta "romantillisesta
lapsellisuudesta," kuten hän sanoi, ja kielsi hänen olemasta huolissaan
hänen tähtensä, vaikka hän jonkun kerran viipyisikin poissa myöhään
yöhön, ja kehoitti häntä vaan rauhallisesti menemään levolle, sillä hän
"kadottaisi vaan kauneutensa," sellaisella tarpeettomalla valvomisella.
Sellaiset sanat olivat tuskan pisto Gerdan sydämeen. Eikö hän sitte
ollut mistään muusta, mistään korkeammasta arvosta puolisolleen, kuin
olla vaan kaunis hänen silmissään? Eikö hän ymmärtänyt, että hänen
rakkautensa se oli, joka kehoitti hänet luopumaan levosta ja odottamaan
häntä kotiin tulevaksi, ett'ei hän arvelisi itseään kohdeltavan
välinpitämättömästi, ja ett'ei hänestä tuntuisi koti tyhjältä ja
autiolta, kuin kaikki makaavat unen helmassa? Ja minkä tähden hän etsi
vieraita ystäviä, heidän kanssansa haastellakseen? Minkä tähden hän
puhui aina yhä harvemmin hänen kanssaan aatteista, jotka liikkuivat
hänen mielessään, ja kuin Gerda välistä johti keskustelun ajatuksen ja
tietojen alalle, minkä tähden hän kuunteli niin välinpitämättömästi
hänen puhettaan, vaihtoi keskusteluaineen ja alkoi puhelemaan
jokapäiväisistä, arvottomista asioista? Eikö hän ollut kasvanut
ollenkaan tämän henkiseksi puolisoksi? Kyllä sentään! hän tunsi olevansa
juuri se, mutta Leonard ei huolinut antaa hänen lausua jaloimpia,
lämpimämpiä tunteitaan ja ajatuksiaan, ja jos hän jonkun kerran
lausuikin, kuunteli tämä, kuten sanottu, hajamielin hänen sanojaan,
antaen hänelle joskus ystävällisen lavertelevan vastauksen, joka usein
osoitti selvästi, että hän oli väärin käsittänyt vaimonsa ajatukset.
Seuraus tästä oli, että Gerda aina enemmän ja enemmän kätki rikkaan
henki-elämänsä itseensä. Kirjat, jotka olivat hänen ilonsa ja henkinen
ravintonsa vanhempainsa luona ja jotka hän oli tuonut mukanaan uuteen
kotiinsa, otettiin jälleen esille kaapistaan, ja nuori vaimo alkoi
uudestaan pitkinä yksinäisinä hetkinä, kuin hänen miehensä viipyi
ystäväinsä seurassa, etsiä suruissaan virkistysjuomaa runojen ja
tietojen lähteestä.

Sanotaan, että naisen rakkaus, kuin se valloittaa hänen sydämensä, on
hänelle kaikki kaikessa, täyttää kaikki hänen tarpeensa, kaikki hänen
toiveensa ja siihen yhtyy kaikki muutkin hänen halunsa ja unelmansa. Me
vastaamme, että rakkaus todellakin on korkein ja voimallisin tunne, mikä
ihmissydämessä voi olla ja myönnämme, että nainen etupäässä on kutsuttu
tämän pyhän tulen vartijaksi, mutta myöskin älyn tuli, yhtä hyvin kuin
mikään muukaan jalo sielunvoima, on Jumalan lahja, kallis ja katoamatoin
sellaisenaan, jos ei ihminen itse, kuten, paha kyllä, moni onnetoin
tekee, koeta haudata sitä elävältään. Joskin rakkaus on ihmishengen
korkein elonmerkki, niin ei suinkaan luojan tarkoitus ollut, että muut
jalot voimat pitäisi tukahutettaman sen kaikkivoivalla vallalla. -- Ei!
kaikkien voimiemme tulee muodostaa sopusointuisan kokonaisuuden, niitten
tulee vaikuttaa omaksi kehitykseksemme ja jalostuttamiseksemme,
kanssaihmistemme iloksi ja onneksi; ja rakkauden tulee olla
henkielämämme sielu, pyhä henki, joka elähyttävänä ja kirkastavana
voimana tunkee koko olentomme joka soluun. Siinä ihmisessä, olkoon hän
mies tai nainen, joka on saanut älyn ihanan lähteensuonen omakseen, ei
voi tätä suuntaa tukahuttaa, ei voi se kuihtua auringonpaahteisina
kuumina päivinä ei myöskään surun jäätävän talven alla. Niin oli myöskin
Gerdan laita. Vaikka vanhat ystävät, kirjat, morsiusilon juhlapäivinä
olivatkin unhotetut, niin kuitenkin monta kertaa hän sittemmin
suloisimmassa onnessaankin, ihastuksen kaipuulla muisteli noita
hyljätyitä rakkaitaan, ja ne olivat hänestä kallis, kätketty aarre, mikä
joka hetkenä oli hänen nautittavanaan ja sen omistaminen teki hänen
maallisen onnensa vielä rikkaammaksi. Ja kuin ensimäinen autuuden
kesäpäivä alkoi mennä mailleen, silloin otti hän noina pitkinä hetkinä,
jotka hänen puolisonsa vietti vieraissa ystävissään, ja sitten kuin hän
oli unen helmaan tuuditellut lapsensa, omat pienokaisensa, jotka päivän
yksinäisyydessä laverruksillaan tenhosivat pois kaikki kaipauksen ja
synkkämielisyyden pilvet hänen sydämestään, -- silloin otti hän kirjansa
ja tunkeutui rakkaudessa jalostuneen, selvätajuisan henkensä avulla
palavassa innossaan tietojen viehättäville aloille ja hän omisti
itselleen sen ilon, sen runsaan henkisen ravinnon, minkä tämä toiminta
lahjoitti hänelle yksinäisyyden hetkinä, karkoitti kokonaan pois sen
kärsimättömyyden ja katkeruuden, joka muutoin olisi anastanut hänen
sydämensä ja osoittautunut hänen käytöksessään, mutta nyt hän sitä
vastoin voi, tyyni, omantakeisen voiman tunne koko olennossaan,
ystävällinen rauha kasvoissaan, ottaa vastaan viipyvää puolisoansa
tervetulleena kotiin. Syy vaimonsa iloiseen ja lempeään käytökseen,
katseisin ja sanoihin, oli täydellinen salaisuus Leonardille, vaikka ei
niin olisi tarvinnut olla, jos hän totisella rakkauden innolla olisi
tarkasti huomioonsa ottanut hänen sielunjäntevyytensä ja elämäntapansa.
Nyt hänestä näytti tässä miellyttävässä käytöksessä vaan ilmestyvän
oikea naisellisuus, joka hänet teki niin hempeäksi hänen silmissään.
Rikaslahjainen Leonard ei ymmärtänyt kaikessa viisaudessaan puolisoansa,
koska hän, kuten niin monta tuhatta muutakin, sekä selvä- että
sekavajärkistä miestä, itse sitä huomaamattaan, oli soentunut ja
paatunut ikivanhoissa ennakkoluuloissa, jotka jo useassa tapauksessa
ovat tulleet osaksi ihmisluontoa. Hänelle ei koskaan juolahtanut
mieleen, että nainen voisi ajatusten alalla olla hänen vertaisensa,
käsittää hänen aatteitaan ja omiensa kautta herättää uusia hänessä,
vaikka jonkun kerran lienee hauskaa "kiusan vuoksi" keskustella naisen
kanssa oppineista asioista, oikeastaan vaan koetellakseen ja tutkiakseen
häntä kuin mitäkin luonnon ilmiötä, ja kuullakseen naisen käsitystä
asioista, jotka hänen luonteelleen ja oikealle alalleen muka ovat aivan
vieraat. Hän ei tullut edes ajatelleeksikaan, että hänen poissaolonsa
kotoa tuskastuttaisi Gerdaa. Pitäisihän hänen kyllä ymmärtämän ett'ei
mies, varsinkin hänen toimessaan, voinut sulkeutua vaimoineen huoneesen,
vaan täytyi oleskella ihmisten kesken. Olihan hänellä lapsensa huvina ja
taloudelliset askareet toimena, silloin kuin hänen "jonkun kerran"
täytyi olla poissa. Että hänellä vaimonsa luona olisi voinut olla
runsaampi hengen ravinto, kuin ystävien joukossa, se ajatus ei koskaan
juolahtanut hänen mieleensä. Tämä tosin oli erinomaisen lahjakas nainen,
mutta kuitenkin ainoastaan "nainen", eikä hänellä siis ihan
luonnollisesti ollut sellaista kasvatusta ja kirjatietoa, että hän voisi
seurata hänen ajatusjuoksuaan ja oppimääräänsä. Hänellä ei ollut
vähintäkään aavistusta siitä, että Gerda vietti yksinäiset hetkensä
lukemisella ja että hän henkensä viljelemisellä varjeli sydämensä
raskasmielisyydestä ja kärsimättömyydestä. Päinvastoin, kuin hän jonkun
kerran katsahti hänen kirjakaappiinsa, ajatteli hän itsekseen, että
hänen tietohalunsa oli kyllä haihtunut, kuin hänellä oli hellempää ja
naiselle kalliimpaa huvia saatavana. Niin naisten aina käy, ajatteli
hän, ja sehän on ihan luonnollista. Heillä on oma velvollisuutensa ja
meillä, miehillä, on omamme.

Siten oli aika kulunut näinä vuosina. Ei mitään ulkonaista häiriötä, ei
mitään onnettomuutta ollut kohdannut Gerdaa eikä hänen kotiaan.
Leonardin tulot eivät tosin olleet liian suuret, mutta kuitenkin ne
riittivät heidän kohtalaiseen elintapaansa, ja Gerda ei vähintäkään
aavistanut, että hänen miehensä oli tehnyt suuremmoisen velan naimisensa
jälkeen, mutta sehän oli vaan luonnollista. Henkilö hänen toimessaan ei
voinut elää kuin luostarissa. Hänen täytyi seurustella ihmisten kanssa,
ja se maksoi aina vähän, ajan mittaan. Maailman kunnioitus kadotetaan,
jos eletään saiturina, ja se vahingoittaa tulevaisuudenkin. Hänen
vaimonsa ei tarvinnut kuitenkaan tietää, että hän oli velkoja tehnyt.
Naiset eivät ymmärrä sellaisia välttämättömyyksiä. Hän kyllä ajan
pitkään hankkisi parempia tuloja ja sitäpaitsi olihan Gerdalla
odotettavana perintö vanhemmiltaan. Hyvä ja ystävällinen puoliso oli
Leonard aina vieläkin, hän näytti erittäin rakastavan lapsukaisiaan ja
vietti leikkimällä ja lavertelemalla heidän kanssaan harvalukuiset
jouto-hetkensä. Vaimoansa muisti hän hedelmillä, makeisilla sekä osti
hänelle silloin tällöin jonkun uusimman tuotteen kaunokirjallisuuden tai
soittotaiteen alalla, hänen huvituksekseen sillä ajalla, kuin hänen
"joskus" täytyi jättää hänet yksikseen. Kaupungissa pidettiin nuorta
sanomalehden toimittajaa ja hänen puolisoaan onnellisen parin esikuvana,
siellä he kävivät käsi kädessä; uljas ja hymyilevä oli Leonard ja hän
katseli lempeän suojelijan näköisenä kauniisen vaimoonsa, jonka
uinailevasta katseesta pilkoitti sisällinen rakkaus, kuin se sattui
hänen puolisoonsa tahi lapsiinsa. Siinä oli rakastava pari, tuumailtiin,
ja moni kaupunkilaisvaimo, joka arveli itsellään olevan syytä moittia
miestänsä yhdestä tai toisesta syystä, vetosi useinkin maisteri
Ivarssoniin, hän kuin oli oikea rakastettavan miehen malli.

Oliko Gerda todellakin onnellinen? Kyllä? -- Hän tosin tunsi syvällä
surulla, että, hänen puolisonsa ei ymmärtänyt häntä, kuten hän oli
toivonut, mutta hän rakasti häntä kyllin suuresti, ollakseen kuitenkin
onnellinen, ja hänen rakkauden ja tieteen valossa yhä enempi kypsyvä
henkensä oli opettanut hänelle sen viisauden, jota hänellä ei ollut
nuoruuden kokemattomuudessaan, että nimittäin kaikki eivät voi ajatella
ja tuntea samalla tavalla, vaan kukin niiden lahjain mukaan, jotka
hänelle suodut ovat, ja että paljon hyveitä ja etevyyksiä voi olla
ihmisessä, vaikka hänellä onkin toinen käsite elämästä, toiset pyrinnöt
kuin meillä itsellä. Hän oli oppinut käsittämään ihmispersonallisen
pyhyyden, oppinut ymmärtämään, että jokaisen ihmisen velvollisuus
itseään ja ihmiskuntaa kohtaan on olla veltosti alistamatta sisällistä
elämäänsä ja henkisiä voimiaan jonkun toisen olennon vaikutuksen
alaiseksi ja niinmuodoin olla uhraamatta omaa itsenäisyyttään
jonkinlaiseksi arvottomaksi lisäksi, vaalistuneeksi kiertokasviksi
jonkun hallitsevan olennon hyötyisän rungon ympärille, vaan sen tulee
itsenäisesti kehkeytyä siksi, miksi luoja on hänet määrännyt. Hän
ymmärsi koko tuon suloisen vapauden ja siunauksen sellaisesta
pyrinnöstä, ymmärsi sen sopusoinnun, joka syntyy siitä, kuin tätä
pyrintöä elähyttää rakkauden pyhä voima ja joka tekee kaksi avioliitossa
yhtynyttä puolisoa, niinkuin koko ihmiskunnankin, yhdeksi kauniiksi
lujaksi kokonaisuudeksi, joka kaikin puolin täyttää määrätyn
tarkoituksensa.

Niin ajatteli ja tunsi Gerdan yksinäisillä hetkillä työskentelevä,
valossa ja totuudessa aina korkeammalle pyrkivä henki. Hän oli niin
lujasti vakuutettu puolisonsa luonteen jaloudesta, hänen kutsumuksensa
mukaisesta työstään, ettei hän hetkeäkään epäillyt, että he molemmat,
jos kohta kumpikin omalla alallaan, kulkivat elämän korkeinta
tarkoitusta kohden ja olivat toisilleen täysin kelvolliset. Nyt
ymmärrämme, kuinka Gerda voi olla niin perin onnellinen, vielä kauankin
sen jälkeen kuin lempiviikkojen herttainen aika alkoi haihtua, ja vaikka
hänen puolisonsa niin monta kertaa laiminlöi kodin ilot, olemalla ulkona
seuraelämässä ja huvituksissa.

Sillä välin jatkoi Rudolf kolmantena vuokravuotena suuremmoisia
maanviljelys- ja kauppatoimiaan, jotka enimmäkseen olivat
"kauppamatkoja" kaupunkiin ja muihin seutuihin, jossa hänellä oli joku
vanha, hyvin aikaan tuleva ystävä lukuajoilta, joka avoimin sylin
vastaanotti entisen iloisen kumppanin ja pidätti häntä jonkun viikon
kerrassaan metsästysmatkoilla, peliseuroissa ja muissa vähäisissä,
hauskoissa nuorenmiehen huvituksissa, ja sen aikaa tuo taitava
isännöitsijä kotona hautasi summan toisensa jälkeen kokeissaan. Kuin
tämä kolmas vuosi oli loppuun kulunut, sai kapteeni Ivarsson taaskin
vieraaksi poikansa, jolla tällä kerralla oli tuotavana paljon tärkeämpi
esitys omaksi ja vanhempainsa hyödyksi, kuin koskaan ennen. Isä Ivarsson
oli kuin olikin vielä tämänkin kerran pakotettu auttamaan häntä hiukan
tuolla "kirotulla vuokra-rahalla," joka sitte, niinkuin ukko sanoi, oli
"suorastaan järveen heitettyä rahaa, noina ensimmäisinä vuosina, koska
huonosti hoidetun talon kuntoon asettaminen nielasi kaiken sen tuotteet
ja paljon enempi sen lisäksi."

Päivällispöydässä esitti hän vanhempien mietittäväksi erään "tarkoin
punnitun" ja "aivan hyväätarkoittavan" ehdoituksen, jonka hän oli
huomannut "kaikin puolin sangen edulliseksi,", että nimittäin isä myisi
tuon "vanhan lahonneen kaupunkitalon, joka vaan tuottaisi tarpeettomia
huolia ja muutenkin se tulisi perinpohjin korjattavaksi tuottaakseen
vähääkään isännälleen," -- ja että vanhemmat tulisivat asumaan hänen
luokseen maalle.

-- Menee kaikki hiiteen, kuin on talous ja sitte vielä maatalous ilman
emäntää, selitti Rudolf. Se vanha neitsy, joka minulla siellä on, lienee
tosin hyvä paikallaan, mutta hänen itsepäisyytensä on minun kiusani,
kuin minä kumminkin olen hänen isäntänsä, ja hän palvelija. Ja
muutenkin: en minä juuri voi taata häntä. Varsin toista on, kuin on
omainen, joka hoitaa kaikki. Sinä olet vielä ripeä, äitiseni! Eikö sinua
haluttaisi tulla talooni emännöitsijäksi? Siinähän olisi sinulle jotain
toimintaa. Mitä sanot ehdoituksestani, äiti?

-- Hm! sanoi rouva Ivarsson hämmästyneenä sellaisesta esityksestä ja
vaikea olikin hänen ajatella täydellistä mullistusta niissä elämän
tavoissa, joihin hän niin monen vuoden kuluessa oli tottunut, mutta
toiselta puolen, kuin pää-asiallisin kohta, itse ydin hänen elämänsä
onnessa, oli murtunut, hänen ja puolisonsa välinen rakkauden side
katkennut, ja kuin hänen ennen niin hupainen, rakas kotinsa näytti
hänestä niin tyhjältä ja hävitetyltä, vaikka ei kukka-astiakaan ollut
muuttanut paikkaa, ja hän tässä kodissa oli vaan entisen puolisonsa
palvelija eikä vaimo, vaikka maailma yhä edelleenkin piti heitä vanhan
avioparin mallikuvana; kuin tämä muutos kaikessa synkeydessään tuli
hänen mieleensä, näytti hänestä kaikki muut käänteet hänen elämässään
tämän jälkeen kuitenkin vaan pikkuseikoilta. Pikemmin tuntui hänen
surulliselle sydämelleen virkistävältä ja lieventävältä, saada kokonaan
unhottaa vanhan kodin sekä ilosine ja katkerine muistoineen, ja tulla
uusiin oloihin ja uuteen toimintaan. Myöskin piti hän erittäin
edullisena pojan taloudelle, jos hän ottaisi sen käsiinsä, ja hän
tahtoikin ilolla uhrata vanhuutensa voimat lapsensa eduksi.

Äidinrakkaudelle omituisella, vahvalla luottamuksella toivoi hän yhä
vielä, huolimatta kaikista vastoinkäymisistä, mitä jo oli kärsitty,
poikansa kypsyvän vihdoinkin ymmärtäväiseksi mieheksi, ja toivoi hänelle
onnellista tulevaisuutta, ja vaikka hän eläisikin vielä
häiritsemättömässä onnessaan vanhassa kodissa, niin ei hän olisi sentään
hetkistäkään epäillyt jättää sitä, kuin hän vaan olisi tiennyt jollakin
tavalla voivansa edistää lapsensa tulevaa onnea. Muuten ymmärsi hän
sangen hyvin, kenenkään sitä sanomattakaan, että kaupungintalo oli
myytävä rahan hankkimista varten vuokran maksamiseksi tälläkin kerralla,
sillä se suuri voitto ei ollut vielä langennut, jonka Rudolf toivoi
saavansa kaupasta, mihin hän oli kuluttanut tulonsa, ja joka edelleenkin
yhdessä hänen tuhlaavan elämäntapansa ja hurjien
maanviljelys-yritystensä kanssa nielasi kaikki, mitä puukauppa tuotti.
Kaikki tämä kävi parissa minuutissa rouva Ivarssonin ajatusten läpi,
samalla kuin hän taas tunsi katkeraa tuskaa ajatellessaan, kuinka
vähäinen osa kodin varoista oli uhrattu tyttäreen, kuin poika sitä
vastoin oli saanut nauttia melkein kaikki, eikä siitä runsaasta kylvöstä
kuitenkaan näyttänyt tulevan niin mitään näkyviin. Mutta olihan Rudolf
hänen ensin syntynyt rakastettu lapsensa, huolimatta kaikista niistä
tuskista, mitä hän oli tuottanut hänelle, ja kentiesi kaikki kääntyisi
vielä paremmaksi kuin voitiin aavistaakin, kuiskasi toivo
äidinsydämessä.

Rouva Ivarsson suostui siis muuttamaan poikansa luo. Kapteenin ja
Rudolfin välillä oli asia jo valmiiksi puhuttu. Alettiin valmistautua
matkalle vanhasta kodista. Rudolf sai puolestaan vähäisen lykkäysaikaa
vuokran maksussa, koska hänen isänsä oli takuussa siitä, sillä
tiedettiin, että ukko Ivarssonilla, vaikka hän jo oli antanut kauniit
rahat poikansa puolesta, kuitenkin vielä oli kylläksi jälellä
lunastaakseen tämänkin sitoumuksen. Kaupunkitalo ilmoitettiin
myytäväksi. Kuin sen asema oli erittäin edullinen ja kun siihen sitä
paitsi kuului suuri ja hyvä tontti, sopiva uusille rakennuksille, tuli
joukko ostajia ja kapteenin onnistui saada hyvät rahat siitä, niin että
hänellä, sitten kuin Rudolfin vuokraraha oli eroitettu, oli muutama
tuhat jäljellä, jotka hän pani pankkiin tyttärensä laskuun siinä
vakaassa päätöksessä, ett'ei hän liikuttaisi ropoakaan siitä pojan
tähden, joka jo oli saanut yllin, kyllin. Kapteenilla, samoin kuin hänen
vaimollansakin, oli se iloinen toivo, että nuorukaisen talous ja toimet
tulisivat vallan toiselle kannalle kuin vanhemmat muuttaisivat hänen
luokseen. Myöskin luulivat näkevänsä vilahduksen pojan uskollisuudesta
siinä, kuin Rudolf toivoi heidän kotiutuvan hänen luokseen, mutta se
kuitenkin oli erehdys, sillä Rudolfin esitys tuli vaan hänen
rahapulastaan ja tarkoituksena sillä oli, että talon myyminen auttaisi
häntä siitä.

Toukokuussa muutettiin maatilukselle, jossa Rudolf antoi koko toisen
puoliskan päärakennuksesta vanhempiensa asunnoksi, sittenkuin hän
tuhlaavaan ja kopeilevaan tapaansa suurilla kulungeilla oli korjauttanut
sen ja laitattanut sellaiseen sisustukseen, että se olisi kelvannut
vaikka komeimmaksi kaupungin asumukseksi. Se herätti vanhuksissa,
varsinkin äidissä, suurta tyytymättömyyttä ja tuotti hänelle itselleen
hyväntahtoisia nuhteita, jotka taas sytyttivät hänen vihaansa. Hän sanoi
vanhempiaan säädyttömiksi poroporvareiksi, kuin he voivat ruveta
moittimaan hänen tarkkaa huolellisuuttaan, valmistaessaan heille hupia
ja mukavuutta, ja ensimäinen päivä kuin vanhemmat olivat uudessa
kodissa, pilvinen ja sateinen päivä, tuntui kummankin puolisen
tyytymättömyyden kautta kahta vertaa synkemmältä sekä vanhemmille että
pojalle. Rouva Ivarsson ajatteli surusydämin, yöllä valveilla maatessaan
ja kyyneleillä kastellen päänalustaan, että se oli huono merkki
vanhempien tulevaiseen oloon pojan huoneessa, kuin ei ensimäinen päivä
hänen kattonsa alla kulunut rauhassa, ja hän katui katkerasti
paheksumisellaan antaneensa syytä epäsopuun.

Kaksi vuotta kului, mutta vanhuksien toiveet pojan aseman parantumisesta
heidän olonsa kautta hänen kotonaan eivät olleet toteutuneet. Rouva
Ivarssonin ryhtyminen taloustoimiin, tuotti tosin vähäisiä säästöjä,
mutta Rudolfin hurja elämäntapa jatkui edelleen hillitsemättä. Isässä,
jonka hänen onnistui täydellisesti soaista kauniilla lauseillaan ja
sekavilla puheillaan, oli varma vakuutus, että kaikki päättyisi hyvin.
Äiti sitävastoin levottomuudessaan ja murheissaan, piti tätä päätöstä
epävarmana, varsinkin sen jälkeen, kuin hän erään kerran Rudolfin luona
oli nähnyt hänen suuren kauppaystävänsä, ulkomaalaisen, joka muutama
vuosi sitten oli yht'äkkiä asettunut pääkaupunkiin, jossa hän "tuli,
näki ja voitti" "tyhmien suomalaisten" terveen järjen, järjesti
suuremmoisen kauppatoimiston, houkutteli kauppoihinsa joukon ihmisiä,
vieläpä vanhoja rouviakin, jotka halusivat panna pienen omaisuutensa
niin hyvälle kannalle kuin mahdollista, arveli ja kuvitteli saavansa
mitä loistavimmat tulokset älyllisistä keksinnöistään, osti itselleen
kivirakennuksen "päästäkseen asumasta vuokralla," ajeli kahdella
kallisarvoisella hevosella, kohteli vierasvaraisella jaloudella
taiteilijoita ja taiteilijattaria ja seurusteli kaikkein korkeimmissa
piireissä. -- Tämä herra laajoilla kauppamatkoillaan oli "pistäynyt
katsomaan rakasta ystäväänsä ja hyvää veli-Ivarssonia," koska siihen oli
hyvää tilaisuutta. Sittenkuin vieras oli kääriytynyt
karhunnahka-turkkiinsa ja kadonnut näkyvistä, jäi hänen nuori isäntänsä
iloiseen, ylpeään mielenjännitykseen, jota tämä kuitenkin koki peittää,
täydellisen maailmanmiehen välinpitämättömyyden hunnulla, -- kapteeni
taas oli vilpittömästi ihastuksissaan "tuohon jaloon herraan," joka "sen
voi heti nähdä hänestä," -- oli "perin pohjin kunnon mies," -- mutta
rouva Ivarssonin kasvoille jäi vielä entistä synkemmät varjot. Kuin
vielä vaikutus tuon erinomaisen vieraan tenhovoimasta oli tuoreena,
rohkaisi tuo hyvä nainen itsensä ja varoitti peittelemättömin sanoin
poikaansa, tuosta vieraasta herrasta. Kaikuvalla naurun hekoituksella
otti Rudolf vastaan tämän varoituksen, taputti äitiä ystävällisesti
hartioille ja sanoi hänen hyväntahtoisuutensa ja pojallisen
kunnioituksen tähden antavansa hänelle anteeksi hänen naurettavan
epäluulonsa moitteetonta kunnon miestä kohtaan, mutta pyysi häntä
vast'edes olemaan vaivaamatta itseään sekä muita tarpeettomalla
levottomuudella hänestä ja hänen asioistaan.

Näiden kahden viime vuoden vuokraa oli Rudolf yhtä kykenemätöin
maksamaan kuin edellistenkin, sillä kaikki hänen tulonsa ja melkoiset
lainat lisäksi, jotka hän oli ottanut isän tietämättä, menivät kuten
ennenkin hänen hulluihin yrityksiinsä. Kapteeni, ollen perin
kunnollinen, mutta erittäin herkkäuskoinen ja epäkäytöllinen mies, uskoi
ehdottomasti hänen valeitaan ja kerskailevia luulottelujaan, ja koki
kaikin voimin auttaa häntä hänen monissa "satunnaisissa" ahdingoissaan.
Myöskin täytyi, huolimatta kapteenin vakaasta päätöksestä olla muka
koskematta Gerdan nimessä pankkiin pantuihin rahoihin, kumminkin ottaa
ne viimekuluneen vuoden vuokran maksuun. Rouva Ivarssonin vastaväitteet
ja tuskallinen tyytymättömyys olivat isän ja pojan mielestä vaan
tavallisia "naisten arveluita," ei mitään huomiota ansaitsevia. --
Niinmuodoin oli Rudolf tuhlannut vanhempien kaikki varat ja hävittänyt
sen vähäisen jäännöksen siitä, jonka piti olla sisaren perintöosa. Tämä
ei näyttänyt kuitenkaan millään tavalla huolestuttavan häntä, sillä
olihan vanhempien uhraukset vaan lainaa, jonka hän runsaasti korvaisi,
niin pian kuin toivottu suuri voitto tuosta isosta kauppayrityksestä
lankeisi, joka ei nyt kauaa kestäne. Eikä kauaa viipynytkään, ennenkuin
voitto tuli saatavaksi ja sillä tavalla, että tuo suuri ulkomaalainen
asioitsijamies eräänä kauniina päivänä, "odottamattomien vastusten"
tähden, niiden joukossa ulkomaisten rahakauppiaitten häviö, joitten
kanssa hän oli yhteydessä, huonosti onnistunut rautatieyritys,
suurenlainen metsäpalo, joka oli hävittänyt useita tuhansia syliä puita,
y. m., piti itsensä pakoitettuna tekemään konkurssin, pelasti häviöstä
muutamia kallisarvoisia "pirstaleita" entisestä komeudesta, pudisti
tomun jaloistaan ja vetäytyi kotiin omaan maahansa, jälelleen jättäen
kaikki kauppaystävänsä pitkine nenineen ja tyhjine kukkaroineen
seisomaan rannalle.

Nyt olisi rouva Ivarssonilla ollut syytä riemuita tarkkanäköisyydestään,
joll'ei tuska, mitä hän tunsi, olisi ehkäissyt jokaista ilontunnetta ja
saattanut hänet sydämellisesti toivomaan, että hänellä olisi tuhansin
kerroin ollut väärin. -- Rudolf ja isä olivat aavistamattoman ukoniskun
jälkeen tainnottomina hämmästyksestä, joka kuitenkin pian raukeaksi
vihaksi kävi, ja lukemattomat olivat ne valat, joita vannottiin "kirotun
keinottelijan" perikadoksi, hän kuin oli viekoitellut rehellisten
ihmisten rahat ja sitten mennyt matkoihinsa.

Rudolfin viha ja epätoivo taas näytti koskevan etupäässä häntä itseään
ja toivotonta asemaansa, johon hän oivallisen asioimisystävänsä petoksen
kautta oli joutunut. Hän ei millään muotoa myöntänyt, että hän oman
typeryytensä kautta oli aikaan saanut onnettomuutensa, ja hyvin vähän
näytti sekin häntä surettavan, että hän oli perin tyhjentänyt iäkkäät
vanhempansa ja tehnyt sisarensa perinnöttömäksi. Tämä mies, jo
synnynnäisestä taipuisa itsekkäisyyteen, oli hemmoittelevan kasvatuksen
kautta niin piintynyt ja paatunut itsepäisyyteensä, että se hänessä oli
tukehuttanut jokaisen tunteen, ei ainoastaan hellemmän uskollisuuden,
vaan myöskin jalouden ja vilpittömyyden tunteet, niin, vieläpä terveen
järjen päätösky'ynkin. Hän piti sen aivan itseselvänä, että hänen
lähimmäisensä uhrasivat kaikki hänen tähtensä, mitä heillä oli, niin,
hänestä se ei ollutkaan mitään uhrausta. Se oli hänen mielestään ihan
luonnollista, että hän sai käyttää omaistensa rahoja, sen kuin niitä
riitti, niinkuin hän tahtoi, aivan mielinmäärin, ja hän olisi pitänyt
lähimmäisiään sydämettöminä hirviöinä, jos he olisivat koettaneet
vastustaa hänen itseanastamiaan oikeuksia. Ei hän myöskään voinut
huomata viettäneensä tuhlaavaa elintapaa. Mitä vielä! Hän arveli
päinvastoin, että hän niukkain tuloinsa tähden oli pitänyt
puutteenalaista elämää ja saanut kokea monta itsekieltämyksen hetkeä.
Nyt piti hän itseänsä surkuteltavana marttyyrina, joka on joutunut jalon
uskollisuutensa ja halpamaisen petturin kavaluuden uhriksi.

Kerran vakavasti keskusteltaessa huomautti äiti häntä, että Gerdan
perintö oli hukkaantunut juuri hänen kauttansa, ja koetti herättää hänen
omaatuntoaan huomaamaan sitä vääryyttä, jonka hän oli tehnyt.

Rudolf kuunteli röyhkeällä kärsimättömyydellä hänen sanojaan ja alkoi
puhua:

-- Mitäs hätää Gerdalla on? Onhan hänellä oivallinen mies pitämässä
huolta hänestä, ja hän voi kuin kala vedessä, kuin minä, köyhä raukka,
sitä vastoin saan retostaa vastuksissa ja kurjuudessa. Mutta äiti onkin
ollut aina puolueellinen minua kohtaan Gerdan tähden. Mitä se sitte
tekee, jos minä kärsinkin, kuin ei vaan tuulenpuuska häntä kohtaa! Minä
luulen kyllä, ett'ei olisi välittänyt, vaikka minä olisin ollut
päiväpalkkalaisena, kuin vaan Gerda olisi saanut elää kuin ruhtinatar.

Nuot yhtä mielettömät kuin sydämettömätkin sanat herättivät
kärsimättömän naisen suuttumusta, ja hän vastasi:

-- Mutta kuuleppas, Rudolf! Sinä itse ehkä olisit ollut
kunnioitettavampi ja vanhempasi onnellisemmat, jos sinä olisit ollut
päiväpalkkalainen, etkä, kuten nyt, tyhjäntoimittaja.

Kirouksia mumisten hampaittensa välistä, jätti Rudolf vihoissaan
äitinsä, valjastutti hevosen vaunujensa eteen ja lähti pois, erään
ystävänsä luokse, ja siellä viipyi hän yhtäpäätä pari päivää,
tointumassa saamastaan iskusta ja kodissa tapahtuneista häiriöistä, ja
katui jo sydämensä pohjasta koskaan "ottaneensa noita vanhoja luoksensa;
mutta mitäs peijakkaassa sentään muuta oli tehtävänäkään, kuin kerran
talo oli myytävä? Kyllähän he tosin olisivat saattaneet elää kaupungissa
ukon eläkerahalla, sillä kuinka paljon tarvitsee pari tuommoista vanhaa
ihmistä menoihinsa? -- Mutta ihmiset olisivat silloin huutaneet jo
täyttä kurkkua, että hän oli hävittänyt heidät, ja täytyyhän sentään
ajatella vähän kunniaansakin tässä matoisessa maailmassa." Sellaisia
jotenkin olivat tuon kiittämättömän pojan "ylösrakentavaiset" ajatukset.

Sen yrityksen mentyä myttyyn, jossa Rudolf oli osallinen, joutui hänen
omatkin asiansa mitä sekavimmalle kannalle. Hänen velkojansa, aivan yhtä
herkkäuskoiset kuin hän itsekin, olivat näkevinään jotain takeita,
niinkauan kuin hän oli kaupoissa tuon mahtavan patruunan kanssa, mutta
nyt alkoivat he ahdistaa häntä ja hänen konkurssiin joutumisensa oli
vaan hetken kysymys. Silloin sattui aavistamatoin tapaus, joka näytti
antavan jotain toivoa parempaan päin.

Eräs rikas, vanha, naimaton mies, kaukaista sukua kapteenille ja
molempien lasten kummi, kuoli, ja oli testamentissään jakanut
ristilapsilleen viisikymmentä tuhatta markkaa, kuitenkaan ei, kuten
kohtuullista olisi ollut, yhtä paljon molemmille, vaan siten, että
Rudolf sai kolmekymmentä ja Gerda kaksikymmentä tuhatta. Sehän oli aivan
luonnollista, -- ja sellainen jako tapahtuu usein tässä ymmärtäväisessä
maailmassa, -- että naimaton veli, joka oli hävittänyt vanhemmat ja
sisaren, sai suuremman summan kuin tämä, joka oli avioliitossa ja kahden
lapsen äiti. Rudolfista oli tämä epätasainen jako aivan luonnollinen,
niinkuin kaikki muukin vääryys, kuin ne vaan olivat hänen omaksi
edukseen.

Kapteeni, hän oli puolisonsa vaikuttavan läksytyksen kautta saanut ensin
jonkinlaisen aavistuksen siitä halpamielisestä itsekkäisyydestä, jota
miehet, paraimmatkin heistä, usein melkein julmurien tavoin käyttävät
naista vastaan; mutta nyt iskun kautta, joka oli kohdannut pojan asioita
ja samassa sekä tämän että hänen omaa itserakkauttaan, oli hän herännyt
sokeudestaan täyteen kirkkauteen, -- ja nyt huomautti hän pojalle,
kuinka onni, huolimatta hänen kelvottomuudestaan, oli ollut niin
suosiollinen hänelle, että hän suurimman hädän hetkellä sai keinoja
mahdollisesti korjatakseen asioittensa rappiotilaa ja kehoitti häntä,
sen verran kuin hänen sanansa voivat vaikuttaa, maksamaan velkansa, ja
koska nämät, sen mukaan, mitä isä luuli tietävänsä, eivät vielä täysin
vastaisi perintösummaa, panemaan loput pankkiin, vähäiseksi hyvitykseksi
sisarellensa tekemästä vahingosta. Rudolf kuunteli ehdoitusta
jonkinlaisella säälivällä ivanaurulla väliin nykäisten olkapäitään. Hän
tiesi kyllä paremmin, hän, kuin tuo yksinkertainen ukko, että hänen
velkansa olivat paljoa suuremmat tuota mitätöntä perintösummaa. "Senkin
vietävä kummi, vaikka oli niin rikas, ei kuitenkaan sallinut hänelle
enempää kuin tuon pilanpäiväisen summan, kolmekymmentä tuhatta markkaa.
Olisihan hän saattanut kyllä antaa hänelle kaikki viisikymmentäkin
tuhatta ja vähän enemmänkin vielä. Mitä Gerda teki koko perinnöllä?
Olihan hän kyllä hyvässä turvassa. Kolmekymmentä tuhatta! Täytyisi olla
todellakin sellainen vanhan aikainen pölkky kuin ukkovaarikin,
pitääkseen kolmeakymmentä tuhatta markkaa minään rikkautena. Mutta ihan
paraaksi, edes jonkin läven täytteeksi, tuli sentään tuokin viheliäinen
summa."

Raha tuli todellakin paraasen aikaan hänelle. Tuli tiedoksi, että hän
oli saanut perinnön, ja itse piti hän huolta, että sen arvo jäi jotenkin
epätiedon vaiheille, sillä hän oli hyvin salakähmäinen siinä suhteessa,
mainitsi usein mielellään jonkun vähemmän määrän, kuin todellinen summa
olikaan, että voitaisiin aivan hyvin, jos oikea tulisi joskus
mainituksi, uskoa sen olevan ainoastaan puolet todellisesta
rahamäärästä. Salavihkaa ja vaitiolon välipuheella kuiskasi hän
jossakussa tilaisuudessa eräälle tutulleen nelin kerroin suuremman
summan, kuin se oikeastaan oli. Nämät pienet, yhtä sukkelat kuin
hyödyllisetkin kujeet, oli hänen suuri kauppaystävänsä eräänä ystävyyden
hetkenä opettanut hänelle. Tällä tavalla jäi asian todellinen laita
epätietoon. Velkojiensa läsnäollessa hän koetti näyttää hyvin
luotettavalta ja keskustella mitä kaunopuheliaisimpaan tapaansa, ja ne
rauhoittuivatkin ja luottivat hänen hyviin lupauksiinsa järjestää
asiansa niin, että kaikki olisivat tyydytetyt. "Olisihan sentään synti,
arveltiin, syöstä turmioon kunnon poikaa, joka oli joutunut liukkaan
petturin uhriksi, kuten moni vanhempi ja kokeneempikin mies."

Rudolf nauroi partaansa ja maksoi kerran harvinaisuuden vuoksi vuokran
omalla rahalla. Mihin loput perintösummaa joutuivat, on vaikea sanoa.
Kumminkaan ei sillä maksettu mitään velkaa. Uusi vuosi alkoi ja kului
niinkuin kaikki edellisetkin hurjuudessa ja laiskuudessa, kuin vanhemmat
sitä vastoin surivat sydämensä pohjasta ja katuivat katkerasti
vetelyyttään pojan kasvatuksessa, mutta se oli liian myöhäistä;
synkässä, häviönsä partaalla olevassa kodissa, he nyt istuivat. Tämän
kuudennen vuokravuoden lopussa teki Rudolf konkurssin.

Hän oli nyt tehnyt sekä itsensä että vanhempansa kerrassaan tyhjäksi
rahalta. Kaikilla kolmella heillä ei ollut muuta kuin kapteenin pieni
eläkeraha toimeentulon piteiksi. Rudolf oli vähää ennen vararikkoaan
käynyt lankonsa luona, joka oli huostaansa ottanut vaimonsa äsken saadun
perinnön. Rudolfin matkan tarkoitus oli saada nyt lainata tuo raha
taikka kumminkin osa siitä, mutta kapteeni oli varoittanut vävyänsä
kirjeessä, minkä hän oli kirjoittanut hänelle omantuntonsa kehoituksesta
ja sisällisestä rakkaudestaan jo niin julmasti vääryyttä kärsinyttä
tytärtä kohtaan; raskaalla ja pojan tähden häväistyllä sydämellä hän sen
teki. Leonard kielsi niinmuodoin Rudolfin pyynnön, mutta sai siitä
osakseen monta salaista kirousta rakkaalta langoltaan.

Vararikkonsa jälkeen tuli Rudolf vanhempiensa luokse, jotka olivat
vuokranneet vähäisen maatiluksen pitäjässä, muutama penikulma kauempana,
ja sanoi heille päättäneensä matkustaa Amerikaan, etsimään onneansa
uudessa maailmassa, kuin vanha oli ollut niin hävyttömän nurja hänelle.
Hänen päätöksestään ei tietysti tullut mitään, vaan hän katsoi
paremmaksi viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta viipyä vanhempainsa
luona, viettäen aikaansa täydellisessä toimettomuudessa ja maailmaa
vihaavassa synkkämielisyydessä. Sitä paitsi piti hän itseänsä syyttömänä
marttyyrinä halpamielisten, kelvottomien ihmisten tähden ja
surkuteltavien asian laitain vuoksi: alituisesti puheli hän oivallisesta
elämästä ja suurista toiveista, jotka häntä muka odottavat vapaassa
Amerikassa, missä hän, kaikkien poroporvarien kiusalla täällä kotona,
kokoisi miljoonia, se näet tapahtuisi ainoastaan yhdessä
kädenkääntämässä, kuin vaan on pää oikealla paikallaan. Siten oli
Rudolf, yhäti haaveillen tulevaa suuruuttaan Atlantin toisella puolen,
viettänyt enemmän kuin vuoden ajan köyhäin vanhempainsa luona ja
muutaman kuukauden sisarensa kodissa, -- mutta silloin hänen terveytensä
tila alkoi tulla arveluttavaksi. Hänen vanha sairautensa, jota hän
niinkuin kaikkea muutakin oli kelvottomasti hoitanut, kiihtyi nyt
kivisteleväksi ja vaaralliseksi vaivaksi, joka pani hänet
sairasvuoteelle. Huolimatta niukoista varoistaan, täyttivät vanhemmat
yhtä tarkkatuntoisesti kuin ennenkin rakkaudenvelvollisuutensa
koettamalla hankkia onnettomalle pojalle kaikkea sitä hoitoa, mikä
hänelle oli tarpeen. Lääkäri selitti, että sairaan on aivan
välttämättömästi oleskeleminen jossain kylpypaikassa suven ajan, ja
kapteeni lainasi rahasumman eläkkeensä puolta kiinnikettä vastaan,
hankkiakseen pojalle varoja tälle matkalle.

Rudolf lähtikin lääkärin määräämälle kylpypaikalle Ruotsiin ja palasi
sieltä näennäisesti vahvistetuilla voimilla, mutta talven tullessa
sairastui hän uudestaan, ja nyt valvoi isä ja äiti yöt päivät hänen
vuoteensa ääressä, kunnes viimein, useita kuukausia kestäneitten
kärsimysten perästä, kuolema hänen itsehankkimistaan tuskista ja
turmeltuneesta elämästään pelasti tuon raukan. Pitkällisistä tuskista
nöyrtyneenä katui hän katkerasti, nähdessään tunnottomasti kohtelemainsa
vanhempain itsensäkieltävän rakkauden, ja sillä mielellä erosikin hän
tästä elämästään, ilottomasta, kuten se oli ollut, huolimatta kaikista
sen huvituksista; siitä erosi hän astuakseen laupiaan, elävien ja
kuolleitten tuomarin eteen, äitinsä palaviin esirukouksiin suljettuna.

Gerda ja hänen kotinsa oli myöskin saanut näinä viimeisinä aikoina
kärsiä kovia mullistuksia. Kuten olemme sanoneet, oli hänen puolisonsa
vaimonsa tietämättä tehnyt velkaa. Kuin nyt Gerdan perintö joutui hänen
käsiinsä, niin hän vanhan lain ja ammoisista ajoista säilyneen
miesoikeutensa nojalla, vaimolta ollenkaan kysymättä, otti sen haltuunsa
ja käytti sen hyväkseen, maksoi ensin velkansa, ja sittenkuin tämä nuori
herrasperhe, miehen jyrkän tahdon mukaan, oli pitänyt loistavat pidot
kaikille tuttaville, pani hän loput pankkiin. Eräänä päivänä, juuri
siihen: aikaan kuin Rudolf oli matkustanut kylpypaikalle, tuli Leonardin
luo eräs vanha kumppani ylioppilas-ajoilta. Hän oli erään ruukin
isännöitsijä ja oli saanut tietää että hän, Leonard, "oli saanut periä"
ja pyysi "vanhan ystävyyden tähden" hänen takaustaan jotenkin suureen
summaan. Jalon Leonardin mieleen ei voinut laisinkaan tulla kieltää tätä
pyyntöä entiseltä kumppanilta, jonka hän tiesi olevan kunnon miehen
ilman ainoatakaan virhettä. Sehän olisi ollut hyvin halpamaisesti tehty!
Ja eihän tässä mitään vaaraa muuten ollutkaan tarjolla. Ystävän pyyntö
kaikessa mutkallisuudessaan ja mielitteleväisyydessään oli tuskin
lausuttu, kuin Leonard jo ainoassa kynän vedossa oli kirjoittanut
nimensä tuon takaus-sitoumuksen alle. Gerda ei tiennyt tästä mitään,
eikä hänen miehensäkään huomannut ilmoittaa sitä hänelle, sillä nehän
ovat "miesten asioita, eivätkä ne koske naisia." Mutta kuinka olikaan,
ruukinisännöitsijä teki muutama kuukausi myöhemmin konkurssin, yhtä
komean kuin hänen tuumansakin olivat suuret. Onnettomuus iski kuin
hävittävä pommi nuoren sanomalehden-toimittajan rauhalliseen kotiin,
hetkinen, ja se oli muuttunut raunioksi. Se summa, josta Leonard muitten
takuumiesten kanssa oli sitoutunut vastaamaan, oli monin kerroin
suurempi kuin hänen vaimonsa pieni omaisuus. Toiset takuumiehet olivat
vähävaraisia asioitsijoita, joitten talo tarvitsi vaan tämän iskun,
romahtaakseen sorakasaksi. Leonard joutui mukana häviöön, hänen täytyi
antaa tuo vähäinen pää-oma viimeisen ropoon saakka, täytyi nähdä kuinka
jokainen esine tästä hupaisesta kodista raastettiin huutokauppa-kamariin
ja joutui vasaran alle, ja hänen täytyi näin hävitettyyn kotiin, jossa
tuskin löytyi peitettä maattavaksi, leipäpalaa syötäväksi, jättää
puolisonsa ja kolme pientä lasta, nuorin ainoastaan muutaman viikon
vanha, heidät hän saattoi keppikerjäläisiksi; itse hän seurasi
oikeudenpalvelijaa velkavankeuteen.

Mitä Gerda tästä kaikesta sanoi? Alussa hän oli aivan tainnoksissa tästä
odottamattomasta iskusta. Mutta sitte leimahti hänen kiivautensa
ilmituleen yhteiskunnan, lakeja ja tapoja vastaan, jotka sallivat toisen
puolison edes kysymättä toisen ajatusta käyttää omaksi hyväkseen kodin,
vaimon, omaisuuden, vaikka kuitenkin ovat puolisot, ja kumpikin
järjellinen olento, -- hän yltyi vihaan puolisoansa vastaan, joka,
huolimatta siitä jaloudesta, mikä hänessä oli niin usein ilmaantunut
sekä sanoissa että töissä, kuitenkin oli alentunut menettelemään näitten
raakojen lakien ja tapojen mukaan. Hänen vihastuksensa oli niin
voimakas, että se uhkasi sammuttaa hänen rakkautensa puolisoon ja panna
ylenkatseen sen sijaan. Mutta Leonard oli nöyrä ja vilpitön, hän
tunnusti suoraan, että hän oli ollut ajattelematon orja vanhain
ennakkoluulojen vallan alla, joitten vääryys ja mielettömyys hänelle nyt
onnettomuuden kautta kävi selväksi. Kuin hän omantunnon soimausten ja
epätoivon vallassa oli hänen jalkainsa juuressa, viimeistä iltaa kotona
viettäessään, sai hän tämän sydämmen liikutetuksi, hänen vihansa
tukahutetuksi, ylenkatseen karkoitetuksi ja herätti hänessä
osanottavaisuutta ja kunnioitustakin häntä, onnetointa, kohtaan, sillä
sitä rohkeasti ja kunniallisesti tunnustettu vika aina vaikuttaakin
jaloissa ihmissieluissa. Gerda antoi anteeksi Leonardille, ennenkuin hän
läksi ikävälle matkalleen autiosta kodista.

Nyt alkoi Gerdalle, martyyrille, kauhea aika, sellainen aika, jota
lukemattomat naiset, huomiota nostamatta ja hätäänsä unohdettuina, ovat
kokeneet ja vielä joka päivä kokevat maailmassa. Hän ei asunut enää
tuossa vähäisessä komeassa huoneuksessa, joka kymmenen vuoden ajan oli
ollut hänen asuntonaan, vaan eräs perheen tuttu antoi tilaa
käyttämättömässä maakerroksessa tälle nuorelle rouvalle ja hänen
lapsilleen. Hän kuin oli tyhjä kaikista varoista, ei voinut pitää
palvelustyttöä, vaan hänen täytyi itse hoitaa askareensa. Muutamat
ystävät, jotka ilonpäivinä olivat vierailemassa Gerdan entisessä,
hupaisessa kodissa, lähettivät hänelle silloin tällöin ruokavaroja ja
raha-apua; nämät lahjat olivat ainoat, mistä hänen oli ensialussa
eläminen. Vuodenaika oli kylmä, halot kalliita ja niitäkin niukasti,
huone maakerroksessa oli kylmähkö ja niin kostea, että seinät nurkissa
olivat jäässä. Näin viheliäisessä asumuksessa, jossa liesikin oli kylmä,
talouskaluja vaan joku muutama, nekin lainatut, istui Gerda, lapset
ympärillään, imettämässä nuorintaan surun kuihduttamasta rinnastaan, ja
ahkeralla käsityöllä ja puhtaaksi kirjoituksella hankki hän
välttämättömimmän jokapäiväisen leivän. Tässä hädässä, kokonaan miehensä
aikaansaattamassa, ajatteli hän kuitenkin joka päivä ja joka hetki
rakkaudella häntä, sillä olihan hän huomannut ja vilpittömästi katunut
viallisen käytöksensä ja kärsi varmaan sanomattomia tuskia vankilan
muureihin suljettuna, hän, jolla oli niin uljas ja vapaa henki. Usein
sai Gerda kirjeen häneltä. Niissä hän kertoi yksinäisyyden hetkinä
ikävät mielimurheensa ja kaipauksensa, ja surun raskaan käden alla nousi
hellä, jalo tunne hänessä, mikä teki hänet vielä rakkaammaksi kuin
koskaan ennen onnettomalle vaimolle. Pitkissä, sydämmellisintä rakkautta
uhkuvissa kirjeissä elähytti Gerda taas puolisonsa lannistuvaa rohkeutta
ja toivoa, mutta samalla lohduttaakseen häntä, kuvaili hän oman tilansa
paljoa paremmaksi, kuin se todella olikaan.

Gerdan onnettomuus oli isku, joka melkein kokonaan mursi iäkkäät ja niin
kovasti koetellut vanhemmat. Itsekkin kuin olivat köyhät, eivät he
voineet muulla auttaa ja lohduttaa häntä kuin hartailla esirukouksilla
ja hellillä kirjeillä, joita he kyynelillään kostuttivat. Puoli vuotta
oli kulunut. Sillä ajalla oli Gerdan onnistunut todellakin
yhtämittaisella työllä, -- parin ystävän avulla, jotka eivät hädänkään
hetkenä hyljänneet häntä kuten muut, vaan olivat pysyneet uskollisina.
-- kohota köyhyyden kuilusta ja hankkia itselleen yksinkertainen mutta
hupaisa asunto, nimittäin pieni kamari ja osa kyökkiä. Hänen vanhin
poikansa jatkoi taas koulunkäyntiänsä, vaikka hänen siitä oli täytynyt
hädän pahimmillaan ollessa luopua. Gerdan syyttömästi kärsimä kova
onnettomuus ja se sankarimoinen tapa, millä hän sen kesti, tapa, millä
hän koetti jälleen rakentaa hävitettyä kotiansa, olivat herättäneet
yleistä sääliä ja aukaisseet monen silmät näkemään, kuinka kurja vaimon
tila oli miehensä vallanalaisena holhottina. Mutta hänkin sentään tulee
täysivaltaiseksi tavallisesti silloin, kuin mies hallituksellaan on
saattanut kodin turmioon. Silloin on myös hänen osansa tuo raskas
velvollisuus koota hävitetyn pesän pirstaleet, niistä "heikolla
voimillaan" ja "ymmärtämättömyydessään" rakentaa uuden itselleen,
lapsilleen ja usein uupuneelle miehellensäkin, joka vielä joskus
kopeillen hallitusoikeudestaan tahtoo olla vallanpitäjä perheessä.

Puolisonsa hellät kirjeet olivat elähyttäneet ja voimistuttaneet
Leonardia niin paljon, että hän tointui vähitellen epätoivostaan, mikä
hänet oli vankeuden ensi aikoina vallannut, ja hän alkoi ajatella jotain
tehtävää. Hänellä ei ollut enää ainoatakaan kirjaa. Hänen vuosien
kuluessa hankkima, kallisarvoinen kirjastonsa oli mennyt huutokaupassa
polkuhintaan. Sama kohtalo oli Gerdankin rakkailla kirjoilla, joista
jokainen oli hänen kallis ystävänsä; aina hänen nuoruutensa alusta
monina yksinäisinä hetkinä olivat ne olleet hänen jaloimpien ajatustensa
vaikuttimena; äärettömäin lohtusanainsa kautta olivat ne herättäneet
hänessä eloon monta uutta aatetta, tieteen ja viisauden voimalla
kasvattaneet hänen henkensä vapaaksi, voimakkaaksi ja lempeäksi. Nämät
uskolliset ystävät säilyttivät niin monta pyhää muistoa lehdissään,
joihin hän monta monituista kertaa oli kirjoitellut ajatuksia ja
tunteita, kuin runoilijain tahi viisaitten lumoavat sanat olivat niitä
hänen sydämessään herättäneet. Gerdan täytyi nähdä ryöstöpalvelijain
kiskovan tätä verratonta aarretta kirjakaapista, mätettävän suureen
koppaan, peitettävän muutamilla vanhoilla lattiamatoilla ja kuletettavan
huutokauppakamariin täyttämään vähäpätöisellä hinnallaan, ehkä parilla
kymmenellä markalla, edes tuuman verran sitä ammoittavaa kuilua, minkä
hänen puolisonsa oli kaivanut kotinsa alle. Se hetki, jolloin
kirjakokoelma ryöstettiin Gerdalta, oli hänelle katkerin koko tällä
raskaalla ajalla, melkeinpä katkerampi sitä, kuin hänen puolisonsa
vietiin vankeuteen, sillä nehän olivat juuri ne rakkaat, äänettömät
ystävät, jotka olivat opettaneet hänet oikein jalomielisesti ja
vaatimattomasti rakastamaan miestänsä, samassa kuin ne olivat
kasvattaneet hänet vapaaksi, puolisonsa vertaiseksi ihmiseksi, ja
yhdistäneet häneen rakkauden eikä orjuuden siteillä. -- Hän oli tosin
velkojalta pyytänyt saada pitää kirjansa, mutta siihen ei suostuttu,
koska tätä kirjakokoelmaa pidettiin talon arvokkaimpana omaisuutena, ja
muutenkin arveltiin, että kirjoistahan ei voisi olla mitään erityistä
hyötyä naisihmiselle, ja varsinkin perheenäidille, jolla on kyllä
muutakin tehtävää. Eihän niissä voi olla mitään säilytettävää arvoa
niinkuin jossain koristeessa tahi muussa sellaisessa muistossa. Kuin hän
vast'edes saapi parempia tuloja, hankkikoon hän uuden kirjakokoelman,
tuumattiin. Niin kyllä, mutta he eivät tienneet, nämät ankarat tuomarit,
ett'ei vanhoja kirjoja voi korvata uusilla, yhtä vähän kuin miljoonilla
voi ostaa itselleen uutta ystävää, kalliin poismenneen sijaan. Kuin
Gerda velkojalta sai kieltävän vastauksen pyyntöönsä saada pitää
kirjansa, kääntyi hän erään tuttavansa naisihmisen puoleen, jonka hän
piti vilpittömänä ystävänään, pyytäen tätä, koska hän ei ollut
kenestäkään riippuva, huutamaan huutokaupassa hänen kirjavarastonsa,
niin että hän saisi lunastaa ne jälleen tulevina, parempina päivinä,
joita ihminen tukalimmillakin hetkillään aina toivoo saavansa vielä
nähdä. Hyvin surkean näköisenä päivitteli ystävä Gerdan tilaa ja omaa
kykenemättömyyttänsä auttamaan häntä, vaikka hän muka kaikella muotoa
toivoi voivansa tehdä sen. Mutta kuin kirjat varmaan huutokaupassa
nousisivat hyvin korkeaan hintaan, ja hänen kaikki rahansa olivat
pankissa ja kotona ainoastaan sen verran, kuin oli välttämätöntä hänen
jokapäiväisiin menoihinsa, niin ei hän voinut, niin ikävältä kuin se
hänestä tuntuikin, täyttää Gerdan pyyntöä. Gerda seurasi vanhaa tosi
sananlaskua: "kuin tippuu tynnyristä, ystäviä yltäkyllin, mutta kuin
lakkaa tippumasta ystäviä ei yhtäkään," eikä liioin enää sen koommin
koetellut ystävien uskollisuutta kovan onnen päivinä, vaan antoi asiain
mennä menojaan eikä enää koettanut pelastaa ainoatakaan pirstaletta
rakkaan kodin omaisuudesta; hän ei välittänyt enää edes niistä rakkaista
kirjoistaan, hän katseli vaan rauhallisesti, kuinka hänen ympäriltään
kaikki riistettiin ja raastettiin, ja kuinka hän jäi seisomaan kuin
yksinäinen kasvi maahan, joka äsken vielä niin kaunis ja vihannoiva, nyt
oli muuttunut mustaksi multaröykkiöksi.

Vaikka miehet hyvin paljon ylistelevät naisen taloudellisia taipumuksia
ja väittävät niitten olevan hänen kiitettävimmät hyveensä, mutta
kummallisinta kyllä, heidän omaatuntoaan ei useinkaan rasita, vaikka he
tuhlaavaisuudellaan ja muilla kevytmielisillä teoillaan ovat kodin
autioksi tehneet, kodin, jonka hellä naisen käsi vuosien kuluessa
huolella ja hiljaisella ahkeruudella on järjestänyt ja valmistanut
hupaisuuden temppeliksi.

Leonardilla ei ollut, kuten sanottu, ainoatakaan kirjaa aikansa kuluksi
vankeudessa, mutta hän hankitutti toimitusmiehellä puhtaaksikirjoitusta
ja käännöstyötä ja näitten tulolla osti hän paperia ja muita
kirjoitustarpeita ja alkoi tehdä erästä historiallista kertomusta, joka
jo kauan oli ollut hänen mielessään. Pimeähkössä vankikammiossa istui
hän pienen raudoitetun ikkunan ääressä hämärinä talvipäivinä ja huonon
kynttilän valossa pitkinä pimeinä iltoina ahkerasti kirjoittamassa
mielikuvituksensa tuotteita. Pian oli hänen työnsä valmis, mutta kehen
kääntyä saadakseen sille kustantajan? Olikohan mahdollista, että ennen
tai oikeammin äskettäin niin suosittu kirjailija olisi kokonaan
unohdettu lukuisassa ystävä piirissä, joka häntä oli ympäröinnyt, vaikka
hän vankeudessaan ei ollut kuullut heistä sanaakaan. Ainakaan ei kukaan
hänen ystävistään ollut yrittänyt vapauttaa häntä vankeudesta, eikä se
ollut ihmeteltäväkään, koska niillä henkilöillä, joita hän tunsi, ei
ollut varoja, jos kohta tahtoakin siihen. Jos hän vaan kirjoittaisi
jollekin ystävälleen ja lähettäisi käsikirjoituksensa, niin voisi hän
saada kustantajan -- ja tulot kirjasta saisi Gerda ja lapset. Hän ei
ajatellut itseänsä. Hän saa kyllä istua vankilan muurein sisällä
kärsimässä rangaistusta vaimolleen ja lapsillen tekemästä vääryydestään.
Mutta ennenkuin Leonard ennätti lähettää käsikirjoitustaan, sattui
hänelle se odottamaton onni, että eräs entinen lukukumppani, nykyään
yliopiston-opettaja, ollessaan matkalla siinä kaupungissa, jossa Leonard
oli vankina, etsi hänet linnasta, vangitusta tämä sattuma näytti olevan
taivaan sallimus, sillä nyt hän oli löytänyt oikean miehen, joka ottaisi
hänen käsikirjoituksensa huostaansa; ja sen tämä suurimmalla
mielihalulla tekikin. Muutaman viikon kuluttua sai Leonard vakuutetun
kirjeen ja siinä paljoa suuremman palkkion kuin hän oli toivonutkaan ja
päälle päätteeksi erittäin kiittelevän kirjoituksen kustantajalta, joka
pyysi useampiakin teoksia samaa oivaa laatua. Nyt oli hän niin iloinen,
että hän kutsui onnettomuuskumppaninsa, erään kauppiaan ja
ravintolanpitäjän, ja myös päällysmiehen pitoihin linnaan. Pidettiin
iloinen aika, lauleltiin, lausuttiin, soitettiin viulua ja juotiin puoli
yöhön. Leonard tunsi olevansa miltei onnellinen keskellä
onnettomuuttaan. Hän tiesi, että kumminkin nykyisissä oloissa melkoinen
summa oli matkalla hänen vaimolleen. Hän kuvaili, kuinka hämmästyneeksi,
kuinka iloiseksi hän tulee, saadessaan tämän odottamattoman lahjan,
kuinka ystävällisesti hän ajattelee häntä, joka sen lähetti ja kertoo
että "isä on lähettänyt paljon rahaa." Leonard tunsi olevansa oikein
ylpeä. Hänhän se kumminkin on, joka vankeuden kurjuudessakin ollessaan
pitää huolta perheestään, niinkuin isän velvollisuus onkin. Hän ryhtyi
uudestaan työhön ja kirjoitti innokkaasti yöt päivät. Ehkä olikin hän
luotu kirjailijaksi. Ja kuka ties hänen oli juuri kiittäminen
vankeuttaan siitä, että hänen kynänsä tuli käytetyksi. Olihan
mahdollista, ett'ei hänen koskaan muuten olisi tullut koetettua sitä.
Kaikki, mitä tapahtuu, on hyväksi. Niin lohdutteli itseään tuo
hyväsydäminen, mutta kevytmielinen mies ja rakensi ilmalinnojaan toisen
toistaan komeamman, ensimmäisen pienen menestyksensä perusteella.
Vihdoin alkoi hän epäillä, että ne tapaukset, jotka näennäisesti olivat
olleet niin suuri onnettomuus hänelle ja hänen perheelleen, oikeastaan
olisivat onni, ja että se myrskyvihuri, joka oli hävittänyt hänen
kotinsa, ja singahuttanut hänen läheisensä kurjuuden ja surun
aavikoille, että se vaan olisi ollut se tuuli, joka saattaisi hänen
älynsä ja maineensa hehkuvan kipenen leimuamaan kirkkaassa, liekissä.
Aivan niin, siten hän asian oikea laita olikin! Leonard oli oikeen
onnellinen, oikein kohtalolle kiitollinen. Taas tuo vanha miesten
itsekkäisyys. Mielipahansa niistä kärsimyksistä, jotka hän oli
vaimolleen ja lapsilleen valmistanut, sai hän kokonaan haihtumaan,
kuvailemalla että nämät kärsimykset olivat aiheena hänen omalle
menestykselleen, ja jos jonkun kerran hänen suuriin unelmiinsa
pujahtikin se hämmästyttävä ajatus, että hänen omaisensa sentään olivat
nähneet paljon vaivaa hänen tähtensä ja että hänen kunniakas
tulevaisuutensa oli ostettu kylläkin kalliilla hinnalla, hääti hän nämät
harmittavat soimaukset sillä, että hänen kunniansa varmaan levittäisi
loisteensa myös hänen puolisoonsa ja lapsiin ja nämät tulisivat
niinmuodoin kyllin palkituksi siitä, mitä he ovat kärsineet hänen
tähtensä, vieläpä kenties rikkaammiksi sekä henkisessä että
aineellisessa suhteessa, kuin jos ei mitään häiriötä olisi tapahtunut
heidän elämässään. Sillä tavalla on itsekkäisyys aina valmis
lohduttamaan ja lepoon tuudittamaan rauhatonta omaatuntoa. Ei koskaan
juolahtanut Leonardin päähän, että hän olisi onnellisissakin oloissa
voinut käyttää lahjojansa, hädän tarvitsematta häntä siihen pakoittaa,
koska hänellä oli ollut niin monta päivää ja hetkeä joutilaana, mutta
jotka hän sen sijaan oli tavallisesti käyttänyt mitättömiin jaarituksiin
ystäväseuroissa. Ja missä ystävät nyt olivat? Leonardin kirja, joka
ilmestyi painosta keväällä, onnistui herättämään pääkaupungissa mitä
suurinta mieltymystä tekijään. Hankittiin lähempiä tietoja hänestä
itsestä ja hänen laidastaan; ja hänen onneton tilansa tuli yleisen
säälin esineeksi. Yksi pääkaupungin sanomalehti halusi saada tuon
nerokkaan kirjailijan toimitukseensa, ja alettiin miettiä keinoja hänen
vapauttamisekseen vankeudesta, sillä olihan sopimatonta, että annettiin
sellaisen ky'yn liu'eta pahantekijäin joukossa vankina ja ainoastaan
sentähden, että hän oli ollut avulias ja luottavainen. Muutamat
varakkaat henkilöt sanomalehti-yhtiöstä suostuivat tarjoamaan lainaksi
hänelle vapaaksipääsemiseen tarvittavan rahan, ja hänelle esitettiin
kirjeellisesti tämä aikomus, johon vanki luonnollisesti suostui ilolla.
Hän kiirehti ilmoittamaan siitä kirjeessä, joka oli täynnä mitä
toivehikkaampia tulevaisuuden suunnitelmia, puolisolleen, joka
luonnollisesti hänkin ilolla tervehti tätä paremman ajan koittoa. Rahat
maksettiin. Leonard astui vankilasta ja kiiruhti perheensä luo.
Hämmästyneenä katsahti hän ympärilleen vaimonsa pienessä, hupaisessa
kodissa. Kuinka hän on saavuttanut tämän kohtalaisen toimeentulon ja
vielä niin lyhyessä ajassa, sillä eihän ollut kulunut vielä vuottakaan
siitä, kuin Leonard lähti kotoa. Kuka oli auttanut häntä? Ei kukaan! Hän
oli ainoastaan ahkerasti tehnyt työtä. Mahdotonta! Leonard, niinkuin
kaikki muutkin miehet, oli pitänyt naista aivan avuttomana, jollei häntä
tue joku heidän voimakkaammasta su'usta. Usein kuitenkin tuo sama
voimakkaampi sukupuoli ei epäile itsekkäisyydessään heittää omiin
voimiinsa tätä avutonta olentoa eikä myöskään käyttää hyödykseen hänen
heikkoja voimiaan. Tällä hetkellä tunsi Leonard sydämessään pistävän
esiin epäluulon, josta jo paljas aavistus saattoi hänet vimmaan. Ja hän
rohkeni todellakin asettua tuomariksi marttyyrin eteen lausuen hänelle
epäluulonsa, oikeutetun kehoituksensa tekemään selvää tavasta, millä
hänen oli onnistunut kohota kurjuudesta, sillä hän piti aivan selvänä,
ett'ei se vähäinen summa, minkä hän oli vankeudesta lähettänyt, voinut
tehdä tätä ihmettä, varsinkin kuin vaimo ensi näkemisen iloisassa,
sanatulvassa oli kertonut hänelle, että vanhin poika jatkoi taas
koulunkäyntiänsä ja että hän oli muuttanut uuteen kotiin jo ennen, kuin
mainittu summa tulikaan. Gerda, joka selvästi oivalsi tämän solvaisevan
luulevaisuuden ja jonka puhdas sielu siitä kovasti haavoittui, laski,
sanaakaan vastaukseksi lausumatta, Leonardin eteen muistiinpano-kirjan,
johon hän oli heidän eronsa aikana merkinnyt joka pennin, kuin hän oli
ansainnut ja pannut menemään. Häpeästä punastuneena silmäili Leonard
näitä lehtiä, jotka kuiviin numeroihinsa kätkivät kertomuksen
sankarimaisen naisen kovasta taistelusta oman ja omaistensa
kohtalaisesta toimeentulosta, ja kuin Leonard oli pannut kirjan kiini,
ojensi hän sen jälleen hänelle niin nöyrästi anteeksipyytävän näköisenä,
että Gerda sydämessään antoi anteeksi hänen solvauksensa, kummaltakaan
puolelta sanaakaan enää lausumatta tästä aineesta. Hänen rakkautensapa
se juuri olikin, mikä oli yllyttänyt Leonardia epäluuloon. Se, joka
rakastaa, on luulevainen, ja luulevaisuus on tunnoton, sen ymmärsi Gerda
aivan hyvin.

Leonard kiiruhti pääkaupunkiin tervehtimään suosijoitaan ja lähemmin
sopimaan uudesta toimipaikastaan ja valmistamaan perheensä tuloa. Häntä
vastaanottivat mitä sydämellisimmällä tavalla hänen tulevat esimiehensä,
ja tarjosivat hänelle erittäin edulliset ehdot suuren sanomalehtensä
toimituksessa, ja ehdottivat, että hänen asiansa järjestettäisiin siten,
että joku vähäinen osa hänen palkastaan joka kuukausi jätettäisiin velan
maksuksi. Leonard oli sangen tyytyväinen ehdotukseen ja hän arveli
saavansa vielä jatkaa hyvällä menestyksellä alkanutta kirjallisuuttansa,
koska sanomalehti-työstä jäi hyvin paljon aikaa jälelle. Hän vuokrasi
soman asunnon ja lähti hakemaan perhettänsä, joka kuukausi hänen
vankilan portista ulosastuttuaan otti uuden kodin haltuunsa.

Pääkaupungissa menestyi Leonard oivallisesti. Hänen toiveensa selkenivät
yhä enemmän joka päivä. Kärsimänsä onnettomuus tuotti vielä erityistä
mieltymystä tähän iloiseen, kauniisen ja soreaan kirjailijaan, hän kuin
luottamalla petolliseen ystävään oli joutunut köyhyyteen ja vankeuteen.
Marttyrinkirkkaus ympäröi häntä yleisön silmissä. Puhuttiin myöskin,
että hänen vaimonsa oli ollut hyvin itsensä uhraava ja ponteva
onnettomuudessa. Ainoastaan muutamat pääkaupungin sivistyneet muistivat
hänet neito-ajoilta, jolloin hänen sanoivat olleen erittäin vakavan ja
tietohaluisen, vaikka vähän "omituisen" tytön. Neljännestä osastakaan
Gerdan kärsimisiä ja ponnistuksia ei kuitenkaan ollut kellään
aavistusta, mutta vaikka ne olisi tunnettukin, niin olisi varmaan
kuitenkin sanottu, kuten nytkin: "mitä ei voisi kestää ja kärsiä
sellaisen miehen tähden?" ja jos Gerda olisi toisin menetellyt, niin
olisi häntä sanottu huonoksi vaimoksi.

Niin kului vuosi. Sillä ajalla olivat hupaisuuden lisäksi Gerdan
vanhemmatkin olleet hänen kotonaan, he näet olivat kutsutut sinne
jouluksi ja viipyivät useita viikkoja tyttärensä luona, jolloin vanha,
kovaa kokenut äiti näytti uudestaan virkoavan eloon, hellitellessään
lastensa lapsia. Mutta kapteeni istuskeli vaan nyreissään katselemassa
herttaista perheseuraa, ja sydämen koetuksista ja vakaista ajatuksista
tarkemmaksi tulleella huomioky'yllään luki hän tyttären kalpeista,
eloisista kasvoista, mitä surupäiväin sanomattomat urotyöt tiesivät
kertoa. Ja hän ajatteli, että tytärhän, vääryyttä kärsinyt lapsi,
sentäänkin teki hänelle ilon, hän yksinään, sen täytyi hänen
huokauksella tunnustaa, muistaessaan poikaa.

Leonardilta oli taas tullut kirja, joka sai vielä suurempaa suosiota
kuin ensimäinen, ja ylipäänsä pidettiin häntä lahjakkaimpana ja
aatteellisempana sanomalehtimiehenä. Nuoret vasta-alkajat kirjallisuuden
alalla saivat hänestä ennakkoluuloista vapaan ja hyväntahtoisen
neuvonantajan, kaikki ihmiset puhuivat hänen viehättävästä olennostaan
ja hänen luonteensa oivallisuudesta. Sitten kuin hän myytyänsä viimeisen
teoksensa hyvästä hinnasta Ruotsiin oli suoriunut velastaan, poistuivat
hänen taloudelliset vaurionsa yhä loitommalle, niin että jäi ainoastaan
kimalteleva jälkihohde hänen uhraavasta ystävyydestään ja syyttömästä
kärsimisestään; jopa puhuttiin, ja siinä oli perääkin, että hän alkoi
lukea filosofian tohtorin arvoa. Hänen komeat tuulentupansa olivat siis
toteutuneet, vaikka tavallisesti niin ei käy.

Gerda oli onnellinen. Hän oli haaksirikon kauhuista myrskyn ja kuohujen
läpi taistellen pelastunut tyynen rannan lujalle kalliolle. Nyt ei
pitäisi minkään myrskytuulen enää voiman kumota hänen rauhallista
majaansa. Leonard oli eloisa, uuttera ja herttainen. Rohkeita, ihania
aatteita syntyi hänen sielussaan, ja vaikka hänellä nyt uudessa
asemassaan suosittuna sanomalehtimiehenä ja mieleisimpänä kirjailijana
oli laaja ystäväpiiri ja vaikka hän usein vieteltiin kotoa pois ja
välistä vietti kokonaisia päiviä poissa kumppanien ja ystävien seurassa,
niin tuntui Gerdasta kuitenkin niinkuin hän ei olisi ollut niin yksin
nyt kuin ennen, heidän avioliittonsa ensi aikoina, vaikka hän seurusteli
yhtä vähän kuin silloin muitten ihmisten kanssa, mutta niinä hetkinä,
jotka hänen puolisonsa vietti kotonaan, seurusteli hän ja keskusteli
vaimonsa kanssa, vieläpä, kuin opettajansa, johon hän monessa
tapauksessa loi silmänsä ja jonka päätelmiä ja ajatuksia hän iloisella
luottamuksella kuunteli. Kärsimyksen päivät olivat Leonardille
ilmaisseet hänen vaimonsa oikean arvon, joka oli ollut häneltä salattuna
heidän avioliittonsa ensimäisinä suruttomina päivinä. Gerda oli
onnellinen ja ne hetket, jotka jäivät hänen perhe- ja kotitoimistaan,
pyhitti hän kuten ennenkin, henkisten kykyjensä kehittämiseen. Hänen
vanhat kirjansa tosin olivat hävinneet ja joutuneet sinne tänne, mutta
uusia saatiin pian sijaan. Vaikk'eivät ne sisältäneetkin samoja muistoja
nuoruuden ajoilta kuin hänen vanhansa niin ei se voinut häntä kauan
kumminkaan enää surettaa, sillä hän oli sen luontoisia, jotka eivät
huoli niin paljon syrjäseikoista, kuinka tärkeitä ne olleekin, kuin he
vaan saavuttavat toivotun tarkoitusperänsä. Mitäpä hän siis suotta
sureksisi kirjainsa katoamista, koska hänellä on vapaa tilaisuus
toisista, uusista, ammentaa sielunsa ravintoa samalla nautinnolla, kuin
mitä vanhat olivat hänelle suoneet. Gerda oli onnellinen. Hänen elämänsä
oli jälleen täydellisesti sopusointuinen, ja koko hänen olentonsa sai
entisen suloutensa.

Joku vuosi oli siitä kulunut, kuin Leonard muutti pääkaupunkiin. Tällä
ajalla oli Gerdalla palvelustyttö, joka kaukaa maaseudulta oli tullut
pääkaupunkiin onneansa etsimään. Hän oli seitsentoista vuotias ja ihmeen
kaunis, ihana metsäkukkanen, kohonnut erämaan puhtaassa yksinäisyydessä.
Tämä tyttö, hänen harvinainen ihanuutensa ja runollinen luonteensa, hän
kuin alinomaa hyräillen kaukaisen kotiseutunsa kansanlauluja sekä
toimitti iloisesti ja ahkerasti askareensa, saavutti kokonaan
hienotunteisen, sivistyneen emäntänsä mieltymyksen. Gerda vietti monta
iltaa, kuin Leonard oli poissa, keskustelussa tyttösen kanssa, joka
tavallisesti silloin teki jotain helpollaista käsityötä; itse hän istui
jakkaralla tytön vieressä, sepitteli helpollaisen säestyksen hänen
omituisiin lauluihinsa ja salli hänen, tahtoen jollakin tavalla palkita
hänen hyvin toimitetun päivätyönsä, laulaa laulujansa hänen säestyksensä
mukaan ja hänestä oli hauskaa keskustelulla ja sopivain kirjain
lukemisella kehittää tyttösen lahjakasta, mutta vielä taitamattomuudessa
uinailevaa henkeä, ja tyttönen näyttikin päivä päivältä yhä enemmän
mieltyvän emäntäänsä.

Kuin nuori Katarina oli palvellut lähes puoli vuotta Gerdalla, huomasi
tämä kummallisen muutoksen tytön olennossa. Sen sijaan kuin hän ennen
oli ollut ihan vilpittömästi sydämellinen emäntäänsä kohtaan, näytti hän
nyt yhä enemmän ja enemmän nurpealta ja arkamaiselta. Hän toimitti
askareensa ahkerasti ja huolellisesti kuten ennenkin, mutta ei hän
näyttänyt pitävän väliä Gerdan suosiollisesta katseesta ja hänen
hyväksyvistä sanoistaan. Iltasin, oltaessa Gerdan huoneessa tavalliseen
keskusteluaikaan, ei tytöllä näyttänyt olevan enää mitään halua
kyselemiseen enempää kuin vastauksiinkaan, hän istui vaan mykkänä,
innokkaasti tehden työtänsä, ainoastaan silloin tällöin vetäen syvän
huokauksen, ja kuin Gerda kehoitti häntä laulamaan, epäsi hän aina.
Kaikista näistä merkeistä tuli Gerda siihen johtopäätökseen, että tyttö
oli tutustunut johonkuhun, joka oli vanginnut hänen sydämensä, ja hän
päätti emäntävelvollisuutensa ja ihmisystävyyden oikeudella ryhtyä
asiaan ja pitää silmällä tyttöä, ett'ei hän, kuten monta tuhatta hänen
kaltaistaan, joutuisi halpamaisen rakkaudenliiton uhriksi.
Hienotunteisuudessaan Gerda käytti kuitenkin suurinta hellyyttä tässä
arassa asiassa. Hän päätti ainoastaan salavihkaa ja tarkasti pitää
silmällä tyttösen luonnetta ja käytöstä ja vielä hellemmällä kohtelulla
kuin tähän asti herättää hänen sydämessään luottamusta emäntäänsä. Tämä
ei kuitenkaan onnistunut. Katarina vaipui vaan päivä päivältä yhä
syvemmälle haaveelliseen synkkämielisyyteensä, ja Gerda oli kovin
levoton tytön tähden, jonka hän vaistomaisesti aavisti olevan
onnettomalla polulla, sillä kunniallinen rakkaus käy edes avoimin otsin,
ilman pelkoa ja arkuutta. Hänen levottomuutensa lisääntyi vielä enemmän,
huomatessansa Katarinalla olevan esineitä, joita hän omalla palkallaan
ei olisi voinut hankkia eikä myöskään hänen vertaisensa sulhanen hänelle
lahjoittaa, niinkuin kallisarvoisia, jalokivillä koristettuja
kultaneuloja. Hän näki hänen myöskin usein syövän hedelmiä, makeisia,
viinimarjoja ja kaikellaisia makeisia, ja oli vakuutettu ett'ei tyttö
niitä itse ostanut, vaan saanut ne joltakulta lahjaksi. Tuollaisia
turhanaikaisia korukaluja näkee joskus sivistyneitten miesten käyttävän
jonkinlaisena syöttinä, joilla koettavat houkutella nuoren, kokemattoman
nais-raukan suosion puoleensa, he käyttävät niitä jonkinlaisena kurjana
matosena, joka pannaan koukkuun, sillä saatavaksi tuo herkkukala, joka
ahmaistaan ja sitten heitetään ruodot tunkiolle. Kuin vielä muutamia
kuukausia oli kulunut, huomasi Gerda katkerimmaksi mielikarvaudekseen
tyttösen olevan vallan surkeassa tilassa. Silloin piti hän
välttämättömänä velvollisuutenaan ryhtyä asiaan ja syytti itseään, kuin
hän ei aikaisemmin ollut pakoittanut Katariinan luottamaan paremmin
häneen, kuin ehkä vielä olisi ollut aika pelastaa häntä, -- otti hänet
kahdenkesken huoneesen ja kysyi häneltä vakaasti hänen laitaansa ja kuka
oli hänen viettelijänsä. Tyttö oli vastaukseksi vaan ääneti, mutta
kuumat kyynelet vuotivat hänen poskilleen.

Gerda puhui kauan aikaa hänen kanssaan ja koetti aivan hyväntahtoisilla
sanoilla, jaloimmalla ihmisrakkaudella, saada häntä puhumaan suoraan,
lupasi hänelle lempeintä tuomiota, hellintä osanottoa, neuvoa ja apua.
Turhaan! Mutta kuin hän laski kätensä tytön hartioille ja tarkasteli
kirkkaalla, terävällä katseellaan häntä silmiin, silloin vaipui tuo
raukka, aivan kuin tämän jalon, petetyn naisen käsi olisi painanut hänet
maahan, alas hänen jalkoihinsa, kostutti niitä kyynelillään ja kuiskahti
sen kauhistavan tunnustuksen, että Gerdan puoliso, hänen isäntänsä, oli
viettelijä. Tämä isku oli Gerdalle odottamaton. Tyrmeänä, puoleksi
tunnotonna, vaipui hän maahan palvelustyttönsä viereen. Mitä oli kaikki
kärsimys, kaikki kurjuus, kuin hän tätä ennen oli saanut Leonardin
tähden kokea, tähän kuoliniskuun verrattuna! Hän olisi ilolla elänyt
hänen kanssaan katalassa maan luolassa ja jakanut hänen kanssaan
pettupalasen, vieläpä kerjäläissauva kädessä kuljeskellut hänen
rinnallaan, niinkauan kuin hän vaan oli vakuutettu hänen siveellisestä
puhtaudestaan, hänen uskollisuudestaan siihen pyhään rakkauden valaan,
jonka tämä oli vannonut hänelle. Tämähän vakuutus oli se sovittava side
hänen ja hänen puolisonsa välillä, joka uhalla oli kestänyt kaiken
masennuksen, kaiket kärsimykset. Ja nyt se oli katkennut! Nyt oli mies
katalassa halpamielisyydessään rikkonut uskollisuutensa ja kuin
arvottoman rievun polkenut jalkainsa alle avioliiton pyhyyden. Hän oli
ruvennut kaksinaimiseen, hyväksynyt sen raakalaiskatsantokannan ja ne
tavat, jotka vallitsevat kaukaisissa maissa, jotka ovat kahlehditut
häpeällisen orjuuden kahleilla, sillä kaksinaimiselta näytti
auttamattomasti Gerdan puhtaasta sielusta puolison rikos. Juuri nyt,
kuin onni taas hymyili heille niin lupaavasti, kuin hän oli riemuinnut
miehensä menestyksestä ja niin luottavaisesti toivonut onnellista,
kaunista tulevaisuutta, juuri nyt oli hän niin julmasti, niin kavalasti
hävittänyt hänen toiveitten pyhyyden ja, -- synkkä epäluulo nousi hänen
sieluunsa, -- kenties jo kauan tätä ennen rikkonut uskollisuutensa,
vaikka sattumalta oli hänen onnistunut salata petoksensa häneltä; tämä
oli hyvin luultavaa, varsin todenmukaista (ja myös totta). Tällainen
suuri tukahuttava tuska, joka tavallisesti saattaa ihmissieluun hurjan,
kylmän mielen, hallitsi Gerdan sydäntä. Hän nousi ylös, puristi ääneti
tytön kättä niin kovasti, että tämä oli vähällä kirkaista ja sanoi
ainoastaan nämät sanat:

-- Kiitän vilpittömyydestäsi! Minä en hyljää sinua, käski häntä
viittauksella poistumaan ja jäi yksinään huoneesen.

Hetkinen sen jälkeen tuli Leonard kotiin, iloisena, lempeänä ja
viehättävänä, kuin ainakin.

-- Gerda! sanoi hän jo sisään astuessaan, nähtyään oven raosta
valonhohteen makuukammiosta. -- Gerda! Minä kerron sinulle jotain
ilahuttavaa. Minua on tahdottu ottamaan osaa erääsen suuren
historialliseen teokseen, jota nuoret kirjailijamme aikovat toimittaa.
Minun voitto-osuuteni ei ole mikään pieni oleva. Työ on taattu. -- Mitä
sanot sinä asiasta, carissima mia?

Leonard käytti italialaisia lempinimiä, kuin hän oli oikein hyvällä
tuulella.

Mielihyvissään ja iloissaan uusista, suurista toiveistaan, astui hän,
huoletonna ja uljaana puolisonsa luokse, mutta jäi hämmästyksestä
seisomaan, nähdessään hänet astuvan vastaansa kuolonkalpeana kuin
marmorikuva, muutama kymmenen vuotta vanhentuneena, aivan kuin kaikki
elämä olisi sammunut hänestä.

-- Mikä sinua vaivaa? aikoi hän lausua, mutta sanat jäivät hänen
kielelleen, ja hän katsella tuijotti vaan, sanaakaan saamatta, niin
kummallisesti muuttunutta puolisoansa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi
katsellut hänen kalpeaa haamuansa, eikä itse rakasta Gerdaansa, joka
tavallisesti lempeä hymy huulilla vastaanotti hänet tervetulleeksi
kotiin. Aavistus tuon kolkon muutoksen syystä nousi hänen sydämeensä, ja
kylmä väristys kävi hänen jäsenissään. Äänetönnä seisoivat Gerda ja hän
hetken aikaa toisensa edessä. Jokainen elonmerkki oli kadonnut Leonardin
kasvoista. Silmänsä tuijottivat kauhistuksella vaimoon. Hän tunsi,
seisoessaan siinä, että hirvittävä, auttamaton mullistus hänen
elämässään oli uhkaamassa.

-- Mitä sinä ai'ot, Gerda? alkoi hän viimein soinnuttomalla äänellä.

Gerda vaikeni. Jokainen hänen jäsenensä oli jähmettynyt, hänen kielensä
tuskasta lamautunut, kuin hän näki edessään miehen, jota hän oli niin
suuresti rakastanut, jonka uskollisuuteen ja kuntoon hänessä oli ollut
niin järkähtämätön luottamus, sen miehen, jonka omana puolisona hän oli
ollut yli kahdentoista vuoden ajan, omain lastensa isän, kuin hän nyt
näki hänet edessään katalana pettäjänä, hävyttömänä teeskentelijänä,
joka niin tunnottomasti voi turmella nuoren naisen hengenrauhan ja
ihmisarvon. Hurja taistelu raivosi tällä hetkellä Gerdan sielussa,
taistelu kiihkeän rakkauden ja omantunnon, harhaantumattoman siveyden
tunteen välillä, joka kirosi ja halveksi avioliitonrikkojaa ja kielsi
vaimon enää kauemmin pitämästä häntä puolisonaan. Taistelu oli
suoritettu, peräyttämätön tuomio langetettu. Jalompi tunne oli voittanut
alhaisemman.

-- Ei meillä ole enää mitään yhteyttä, kuului Gerdan kumea, mutta vakava
ääni. Minä en ole enää sinun puolisosi, minä jätän sinun huoneesi.

Heti, kuin Leonard kuuli Gerdan äänen, murtui myöskin se lumous, mikä
oli hänen kielensä pitänyt kahleissaan.

-- Gerda! kävi hän sanoiksi. Oletko mieletön, kuin puhut jättäväsi
minut? Ethän sinä tiedä, mitä sanot. Gerda, rakas ystävä! puhukaamme
järjellisesti keskenämme.

Hän lähestyi askeleen ja ojensi innokkaasti rukoilevalla liikkeellä
kätensä häneen.

-- Puhukaamme järjellisesti! kertoi hän. Kuule minua, Gerda!

Hänen vaimonsa ei liikahtanut paikasta, ei liikahuttanut jäsentäkän.
Hänen kirkas katseensa oli vaan jäykkänä ja terävänä tuossa rikollisessa
miehessä.

-- Minulla ei ole mitään kuultavaa sinulta, ei mitään muutakuin että
sinä olet rikkonut uskollisuutesi minuun, häväissyt avioliittomme ja,
ollen rakastavinasi minua, vietellyt viattoman tytön, oman
palvelijattaresi. Onko tämä valhe vai tosi?

Leonard käänsi alas kalpeat kasvonsa. Vilaukselta kävi hänen päässänsä
ajatus, mikä houkutteli häntä antaumaan vaaralliseen leikkiin ja
kieltämään rikoksensa, mutta sellaiseen julkeaan kavallukseen oli hän
kuitenkin liian rehellinen.

-- Se on totta, sanoi hän tukahtuneella äänellä, mutta minä sanon vielä
kerran: puhukaamme asiasta ymmärtäväisten ihmisten tavalla. Kuule minua
Gerda! oma Gerdani! Minun rakkauteni sinuun ei ole ollut teeskenneltyä.
Yhtä vilpittömästi ja hartaasti kuin hääpäivänämme olen rakastanut sinua
aina tähän hetkeen. Sydämeni on kokonaan ja jakamatta ollut omasi. Älä
pahoita mieltäsi, rakkaani! vertaamalla hetkistäkään itseäsi ja arvoa,
joka minusta sinulla on, tähän tyttöön ja niihin suhteisin, missä hän
pahaksi onneksi on minuun ollut. Tällä yhteydellä ei ole mitään
tekemistä minun rakkauteni ja uskollisuuteni kanssa sinuun.

Tämän älykkään ja samalla jalon puolustuksensa lausui Leonard melkein
jonkinlaisella ystävällisesti moittivalla äänellä, jotenkin niinkuin
lapselle selitetään erehdystä, johon hän on joutunut. Puhuessaan nojasi
hän kämmenellään pöydän syrjään ja loi vaimoonsa kopean, rohkean
katseen, joka tuntui vähän sopimattomalta tässä tilaisuudessa.
Puolustuspuheensa lopetettuaan oli hän vakuutettu, että hänen oli
onnistunut saada puolisonsa tajuamaan väärän ja lapsellisen käsityksensä
aviollisesta uskollisuudesta.

Tällä luulolla ei kuitenkaan ollut perää. Gerda ei näyttänyt ollenkaan
käsittäneeltä tahi vakuutetulta. Hän katsella tuijoitti päin vastoin
hämmästyneenä miestänsä, aivan kuin ei hän olisi joko ymmärtänyt hänen
sanojaan tahi olisi epäillyt, ett'ei hän ollut selvällä järjellä.

-- Minä en ymmärrä sinua! sanoi hän vihdoin.

-- Ah niin, rakas lapsi! lausui Leonard hilpeästi vastaan, ystävälliseen
tapaansa. -- Se ei minua ollenkaan kummastuta. Sinä ja kaikki sinun
kaltaisesi kasvatte omassa viattomuudessanne ja haaveellisessa!
elämänkäsityksessänne. Ja juuri tämä tietämättömyys asiain todellisesta,
useinkaan ei ihanteitanne vastaavasta laidasta lisää nuoren naisen
viehätysvoimaa enemmän kuin luuletkaan, meidän miesten silmissä, samalla
kuin se on syynä siihen, että te usein meistä, miehistä, ja myöskin oman
sukupuolenne jäsenistä, lausutte mitä ankarimpia tuomioita, aivan kuin
sinä nyt olet tehnyt minulle. Tarkempi katsahdus maailman menoon ja
ihmisluonteesen on kuitenkin sekä sinussa että muissa huojentava nämät
päätelmät ja opettava teille, koska naisen on oikeus ryhtyä tuomitsemaan
miehen elämää ja toimintaa ja koska siitä oikeaan aikaan lakkaaminen.

-- Jatka! sanoi Gerda.

-- Jatka! kertoi Leonard hämillään. Mitä pitäisi minun vielä sanoman?
Minä luulen puhuneeni asian selvästi kyllä, ja toivon Gerdani samalla
mielen ylevyydellä tuomitsevan tätä hairahdusta, josta nyt on puhe, kuin
hän on tuominnut miehensä kaikki muutkin virheet. Anna minulle anteeksi,
kallein puolisoni!

Hän ojensi Gerdalle kätensä.

Hurja viha, ylenkatse, leimahti hänen kalpeilla kasvoillaan.

-- En suinkaan! kävi hän sanoiksi, ja hänen äänessään oli ankara, terävä
sointu. Niin helposti ei ole vahinko korvattu. Nyt ei ole puhe
mielivaltaisesta menettelemisestä vaimon ja hänen omaisuutensa kanssa,
aivan kuin hän olisi vaan järjetön kotieläin, ei ole puhe hävitetystä
kodista, leivättömästä perheestä. Sellaiset virheet ovat lastenleikkiä,
verraten siihen rikokseen, johon sinä olet tahriutunut, ja ne antaa
anteeksi uskollinen rakkaus ilolla, kuin niitä vilpittömästi kadutaan.
Mutta tämähän on häväisty pyhyys, rikottu vala. Minun anteeksi
antamiseni, jos minä sen sinulle lahjoittaisin, ei voisi sovittaa tätä
Jumalan pyhäin lakien rikkomista. Sen siteen, jonka sinä olet rikki
repinyt, täytyy pysyä murrettuna. Meidän täytyy erota.

Ensimäisen kerran onnettomuuden ja köyhyyden kohtauksen jälkeen uhkasi
Gerda Leonardia tällä rangaistuksella. Mutta nyt, kuin tämän menetystapa
oli herättänyt hänen ylenkatseensa, näyttikin hän hänelle, mitä oli
väliä hänen entisellä suurella hairauksellaan ja sillä törkeällä
rikoksella, johon hän nyt oli tehnyt itsensä syypääksi.

Leonard silmäili puolisoansa. Tämä rautainen vastaus, jonka hänen
mukavat ja rikkiviisaat siveyden periaatteensa äkkiarvaamatta
kohtasivat, herätti hänessä katkeraa tuskaa, mikä näkyi selvästi hänen
katseessaan. Kuinka loppunee tämä taistelu? Kuinka torjua tuo uhkaava
hävitys? Hän rakasti todellakin, huolimatta kevytmielisyydestään,
vaimoansa niin hartaasti, ett'ei hän voinut olla joutumatta mitä
tulisimpaan tuskaan, ajatellessaan kadottavansa hänen rakkautensa,
kadottavansa hänen itsensä, ja nyt kuin tämä vaara uhkasi häntä, tuntui
hänestä, kuin Gerda ei koskaan olisi ollut hänelle niin kallis kuin
juuri nyt. Hän pyyhkäsi tärisevällä kädellään kosteaa otsaansa.

-- Gerda! sanoi hän vapisevalla äänellä. Olkaamme järjelliset, älkäämme
ajattelematta syöskö tulevaisuuttamme pirstaleiksi! Sinä kelpaat
kuitenkin muuhun kuin uhriksi onnettomuuteen, jota ei sillä kuitenkaan
voi tyhjäksi tehdä. Gerda! Se vika on sinussa ja kaikissa naisissa,
ett'ette voi eroittaa sydämen ja aistien tunteita toisistaan. Te
tahdotte tietää vaan yhdenlaisesta rakkaudesta ja kaikkia ihmisluonnon
taipumuksia ja myötätuntoisuuksia nimitätte te yhteisellä nimellä
rakkaudeksi. Te ette tahdo käsittää, että mies sydämensä jaloimmilla
voimilla voi rakastaa uskollisesti vaimoansa ja samalla leimahtaa
huikentelevaan mielenvimmaan toisen naisen hempeydestä. Anna anteeksi,
ystäväni, että minä käytän sanoja, jotka ehkä haavoittavat naisekasta
hienotunteisuuttasi, mutta meidän täytyy kerran tulla selville tässä
asiassa, ja sinä olet jo kyllin vanha, voidaksesi huomata eroituksen
miehen ja naisen luonnon välillä ja siitä seuraavat erilaiset oikeudet
ja velvollisuudet.

Katkera, pilkallinen hymy vetäytyi Gerdan kasvoille, kuin Leonard pyysi
häneltä anteeksi sanoja, joita hänen oli pakko käyttää. Hän pelkäsi
sanoillansa haavoittavansa hänen naisellista hienotunteisuuttansa, hän,
joka ei kuitenkaan epäillyt häiritä hänen rauhaansa, eikä
kuolettavaisesti haavoittaa hänen sydäntään mitä sopimattomimmalla
teolla! Sellaisiin ristiriitaisuuksiin joutuu mies usein syypääksi, ja
se tulee vaan siitä, että he ovat tottuneet pitämään naista kukkana ja
orjana, mutta harvoin vapaana, tasa-arvoisena ihmisenä.

Leonard, jatkoi:

-- Paljon, mikä on anteeksi annettava naisessa, on hyljättävä miehessä,
ja päinvastoin. Naisen heikko ja puutteellinen rohkeus esimerkiksi, ei
koskaan ole hänessä säälittävä vika, kuten miehessä, kuin taas tuo
niinsanottu kevytmielisyys, joka ei miehessä te'e haittaa hänen
ihmisarvollensa eikä hänen asemallensa yhteiskunnassa, sitävastoin on
alentavaa ja anteeksiantamatonta naisessa. Jos me katsomme asiaa tältä
ainoalta oikealta ja tosiperusteelliselta näkökannalta, niin täytyy
meidän ehdottomasti lausua paljoa lievempi tuomio miehen hairahduksista,
kuin minkä sinä äskettäin minulle langetit, vaikk'en minä suinkaan tahdo
kieltää, ett'ei semmoinen erehdys olisi viaksi luettava. Vika se on
todellakin, kuten kaikki muukin himojen valtaan antauminen, mutta ei
sentään läheskään niin paha vika, kuin se näyttää teistä, naisista! --
Etkö voi käsittää, rakas vaimo, ett'en minä rikkonut sydämeni
uskollisuutta sinuun, vaikka minut pahaksi onneksi harhaannuttivat
ihmisluonnon intohimot, nähdessäni tämän tytön todellakin lumoavan
kauneuden ja hänen luonnollisen suloutensa. -- Minä pyydän vielä kerran
anteeksi sinulta, jos sanani loukkaavat mieltäsi. Usko minua,
julkeudesta minä en lausu sanojani näin peittelemättä, sillä sydämeni
tuntee sanomattomia tuskia. -- Ei! Mutta minä tahdon ja minun täytyy
puhua suoraan, ja sen voimme puolisoina. Vilpittömästi olen tunnustanut
ne tunteet, jotka minut ovat villinneet, eikö jo senkin pitäisi
kehoittaa sinua lempeämmin tuomitsemaan minun vikaani. Ja muutenkin saan
sinulle sanoa, ett'ei syy onnettomuuteen ole niin yksinomaan minunkaan
juuri. Minä en olisi koskaan rohjennut ruveta viettelemään viatonta
tyttöä, ja himoa häneen kentiesi ei olisi minussa herännyt, vaan
tunteeni häntä kohtaan olisi jäänyt siksi, kuin se ensiksi oli, nim.
hänen ihanuutensa, aivankuin taideteoksen ihmettelemiseksi, -- mutta
minun täytyy todellakin, niin kummalliselta kuin se kuuluukin, sanoa
tätä tyttöä ennemmin minun viettelijäkseni, kuin päinvastoin. Jo ensi
ajoista kuin hän oli meillä, kohteli hän minua sellaisella tavalla ja
katseli minua välistä sellaisella katseella, joista, -- sitä ette voi
te, naiset käsittää, -- ei kukaan mies, hän ei olle koskaan niin jyrkkä
peri-aatteessaan, voi olla välinpitämätön, kuin se tulee niin kauniilta
naiselta, kuin Katri on. Syy ei niinmuodoin ollut yksinomaan minun.

-- Minkälaista miehen ylevämielisyyttä on ensin houkutella nuori
tyttö-parka turmioon ja sitte panna rikos hänen syykseen.

-- Yhtä usein on nainen miehen viettelijä, kuin päin vastoin.

-- No niin, mutta ne ovatkin kokeneita, kevytmielisiä naisia, eikä
nuoria, viattomia tyttöjä.

-- Mitä sinä tiedät niistä asioista?

-- Sen, mitä lukemattomat surulliset tapaukset, joita joka päivä saamme
nähdä, ja mitä oma terve järkeni ovat minulle opettaneet.

Leonard astuskeli hitain askelin edestakaisin huoneessa.

-- En koskaan, en koskaan olisi minä antaunut tuohon hairahdukseen, en,
ennen minä olisin ajanut tuon onnettoman naisen talostani, jos minä
olisin tainnut aavistaa, jos minä olisin voinut ajatellakkaan näitä
katkeria seurauksia ajattelemattomuudestani, sanoi hän enemmän
itsekseen, kuin Gerdalle. Mutta minä en ajatellut -- -- -- -- Niin,
mutta eihän silloin ajatellakkaan, kuin himo on mielen anastanut. Ei,
minun tarkoitukseni oli rehellisesti pitää huolta hänen
tulevaisuudestaan ja hänen, -- omasta lapsestani. Tämän velvollisuuden
täyttää sellaisissa tapauksissa jokainen kunnon mies. Ainoastaan
heittiöt voivat jättää hätään ja kurjuuteen naisen, joka on antautunut
heille.

Gerdan suu vetäytyi pilkalliseen hymyyn. Leonard seisattui hänen
eteensä.

-- Rakas vaimo! sanoi hän. Kuin minä nyt olen kunniallisesti tunnustanut
kaikki sinulle, niin tuomitse minua maltilla ja rakkaudella, kuten jalon
naisen, hyvän puolison, tulee ja sopii. Usko minua, kuin minä vielä
kerran juhlallisesti vakuutan, että minun tunteillani tähän tyttöön ja
suhteillani häneen ei ole mitään vaikutusta sydämeni rakkauteen ja
uskollisuuteen sinua kohtaan. Älä alenna itseäsi asettumalla
hetkeksikään hänen rinnalleen. Te kumpikaan ette voi toisiltanne ottaa,
ette toisillenne antaa mitään.

-- Olenhan kuitenkin nainen, niinkuin hänkin, muistutti Gerda.
Ajatteles, jos Katarina, olisi ollut minun sijassani ja minä hänen.
Silloinhan olisit sinä avioliitossa hänen kanssaan, ja minä olisin tuo
arvoton palvelustyttö, sinun huonojen himojesi esine. Sinä näet, että se
on vaan sattumus, ainoastaan se seikka, että tämä tyttö ja minä olemme
syntyneet erilaisessa yhteiskunnallisessa asemassa, joka on tehnyt minut
sinun lailliseksi vaimoksesi, "sydämesi" puolisoksi, hänet halveksituksi
rakastajaksesi.

-- Ah, Gerda! Älä tuo esiin tuollaisia järjettömiä vertauksia! Niissä ei
ole perää. Tässä tytössä ei ole sitä sielunelämää, sitä henkistä
suloutta, että minä, vaikka hän olisi minun vertaiseni, ja minä naimaton
mies, voisin hänelle osoittaa jalompaa rakkautta tahi yhdistää hänen
elämänsä omaani. Sinä olet nainen niinkuin hänkin, sanot sinä. No niin,
mutta se onkin ainoa yhtäläisyys teillä, sillä hän on aivan toisellainen
nainen kuin sinä. Siinä on eroitus. Minussa ei ole häneen mitään
jalompaa tunnetta, mitään sydämen taipumusta. Sydämeni kuuluu yksinomaan
sinulle, niinkuin se ainakin on ollut ja on viimeiseen hengenvetoon
saakka oleva. Hän ei ole minkään arvoinen ihmisenä. Minulle on myöskin
sama, joko hänellä on hyvä tai huono luonne.

Hurja raivo säihkyi Gerdan sysimustista silmistä, jotka kiiluivat hänen
aaveenkaltaisista, kalpeista kasvoistaan. Hän puri hampaitansa niin,
että nirinä kuului ja pusersi kätensä niin kovasti nyrkkiin, että kynnet
painuivat lihaan ja veri tirskui ulos, vaikk'ei hän siitä mitään tuskaa
tuntenut.

-- Kurja! äännähti hän viimein. Ja kuitenkin liityit sinä tähän naiseen
kuin puolisoon.

Leonard ällistyi ja tumma punahdus nousi hänen kasvoihinsa.

-- Niin, aistien puoliso, ei sielun! vastasi hän korkealla äänellä ja
ilkeän näköisenä. Hänen mielensä oli Gerdan solvaisevan vastauksen
kautta joutunut raivoon. Hän mittaili lattiaa kiivain askelin. Oli aivan
hiljaista, ainoastaan Leonardin raskas astunta kuului ja siitä seuraava
lasi- ja porsliini-astiain tärisevä helinä. Viimein seisattui hän Gerdan
eteen. Kova mielenliikutus hehkui hänen kasvoissaan.

-- Gerda! sanoi hän. Huolimatta siitä solvauksesta, kuin minulle tehnyt
olet, nöyristyn sinun edessäsi enemmän kuin kukaan mies nöyristyisi
naisen edessä, vaikka olisi rikkonutkin häntä vastaan, mutta juuri koska
minä rakastan sinua niin hartaasti, sentähden tahdon edessäsi maahan
painaa ylpeyteni. Nöyryydessäni saatat nähdä rakkauteni kukkulan. --
Gerda! Kallis ystävä! Rakas puoliso! Minä olen pahoin rikkonut sinua
vastaan. Minä ansaitsen vihasi, ylenkatseesi. Mutta salli sydämesi,
naisen tunteesi puhua. Se kaunistaa sinua enemmän kuin kopea
katkeruutesi. Anna minulle anteeksi! Tämä onneton tapaus, tämä raju
myrsky, joka on meitä koetellut, liittäköön meidät vaan lujemmin
toisiimme uskossa ja rakkaudessa. Älä hylkää katuvaa! Gerda! minä en voi
elää sinutta.

Ankaran, todellakin vilpittömän tunteensa vallassa vaipui Leonard
puolisonsa jalkoihin ja syleili rukoillen hänen polviaan.

Tämä katseli muutaman hetken ääneti häneen. Sydämessään näytti
tapahtuvan koko hänen elämäänsä koskeva päätös hänen itsetuntonsa ja
rakkauden välillä. Hän kumartui, irroitti Leonardin kädet polvistaan ja
nosti hänet ylös. -- Leonard! sanoi hän. Vastaa minulle: miten olisit
sinä menetellyt minua kohtaan, jos suhteemme olisi päinvastainen, jos
minä olisin rikkonut niinkuin sinä?

-- Haa, Gerda! Kuinka taidat tehdä tuollaista kauheaa kysymystä? Jos
sinä olisit ollut minulle uskoton! Haa! Minä olisin sinut ajanut
huonestani. Minä en olisi enää koskaan tahtonut nähdä kasvojasi. Minä
olisin tahtonut tappaa sinut.

-- Ja kuitenkin pyydät sinä anteeksi minulta rikollisuuttasi?

-- Ah, sehän on aivan toista. Eihän voi olla mitään yhtäläisyyttä näissä
seikoissa. Sinä olet nainen. Uskotonta naista ei voi kärsiä. Hän on
pettänyt puolisonsa uskollisuuden, häväissyt kodin pyhyyden, pannut
poistamattoman häpeäpilkun miehensä kunniaan, perheensä maineesen ja
menettänyt oikeuden katsoa lapsiansa silmiin.

-- No, entäs uskoton mies?

-- Hänen laitansa on toinen, sanon minä. Sehän on vallan luonnollista;
ja ethän sinä voine olla niin lapsellisen taitamaton, ett'et voi
käsittää, mitä eroitusta on näillä asioilla.

Leonard puhui innollisesti vakuutuksella ja näytti siltä, kuin olisi
hänestä ollut erittäin ihmeellistä, ett'ei hänen vaimonsa ymmärtänyt
niin yksinkertaisia ja itseselviä asioita.

-- Miehen ja vaimon laitahan, jatkoi hän, -- minun täytyy vielä kerran
sanoa se, -- on aivan toinen tässä tapauksessa, niinkuin monessa
muussakin. Niin on ollut maailman alusta, ja sinä se pysyy kaikkina
aikoina, sillä se perustuu siveelliseen välttämättömyyteen, luonnon
lakeihin. Miehellä on toiset intohimot kuin naisella, voimakkaammat,
aistillisemmat, pintapuolisemmat tahi eläimellisemmät, jos niin saan
sanoa minua väärin ymmärtämättä. Hän voi himojen raivossa rikkoa
siveydellisyyden säännöt, vieläpä näennäisesti uskollisuudenkin,
kuitenkaan sentähden pettämättä sydämensä luottamusta tahi hämmentämättä
sielunsa puhtautta tahi menettämättä kunniaansa. Hän voi säilyttää
sydämensä jumalattaren solvaisemattomassa pyhyydessä, vaikka hän jonkun
kerran pyörähtelisikin luonnotarten ja sulottarien hurjassa leikissä.
Sentähden juuri ei hän alennu, kuten nainen, himojen harhoista; juuri
sentähden säilyttää hän, ja syystä kyllä, arvonsa yhteiskunnassa
solvaisemattomana, huolimatta vioista, joihin himo on hänet niellyt; hän
pysyy kunniallisena miehenä, huolimatta huikentelevaisuudestaan. Ja
juuri tämä kaksoisluonto, tämä ihmeellinen tunteen rikkaus, --
solvaisemattoman, pyhän, sydämen rauhoitetussa temppelissä palavan
tunteen rikkaus, -- ja himojen lumous, -- se juuri tekee miehen
suuremmaksi, korkeammaksi kuin naisen, ja se on antanut hänelle vallan
maan päällä. Naisen laita on toinen. Hän voi rakastaa vaan yhdellä
tavalla. Kuin hän joutuu intojensa valtaan, niin ihastuu hänen koko
olentonsa ruumiineen, sieluineen, usein vähäpätöisimpäänkin seikkaan.
Hän ei voi säilyttää koskematonta pyhää loukkoa sydämessään korkeamman
tunteen varalta. Ei, hän luovuttaa sille, jolle hän antaa
ruumiillisenkin olentonsa, myöskin sydämensä kokonaan. Sentähden, kuin
hän rikkoo siveyden ja uskollisuuden lakeja vastaan, kohtaa häntä, ja
syystä kyllä, koko häpeä ja rangaistus rikoksesta. Mikä miehelle on vaan
anteeksi annettava hairaus, se on luettava naiselle rikokseksi. Se on
oikea, muuttamaton siveydenlaki. Nyt olen minä vastannut sinulle, ja jos
sinä kysyt koko maailman siveellistä vakuutusta, vaikkapa sen
ankarimmilta viisaudenopettajilta heidän ajatustaan tästä asiasta, niin
heidän loppupäätöksensä on yhtäpitävä vastaukseni kanssa.

-- Minä en ole, huomautti Gerda, ainoastaan ihmetellen, vaan myöskin
kummastellen kuunnellut, kuinka älykkäästi, kuinka viekkaasti
tuumitellen puolustit rikostasi. Se oli raa'an voiman, miesten
itsekkäisyyden keksimää ja vaan halujen hillitsemättömän vallan eduksi
ja naisen terveen päätösvoiman sekaannuttamiseksi. Mutta sinä olet
paljon erehtynyt, jos sinä olet odottanut minun olevan tuollaisia kurjia
heikkotahtoisia, yksinkertaisia naisia, jotka alamaisella
kunnioituksella taipuvat herrojensa mukavain lakimääräysten mukaan. Ei!
Järkähtämättömän, jumalallisen siveyslain käskyissä ei ole mitään ehtoja
eikä poikkeusmääritelmiä niin toista kuin toistakaan sukupuolta varten.
Kuudes käsky on lausuttu samalla järkähtämättömällä ankaruudella sekä
miehelle että naiselle. Ja eikö naisen orjuuden historia selvään näytä,
kuinka mies pääsee rankaisematta rikoksista, joista nainen puoleltaan
joutuu kovaan edesvastaukseen; se osoittaa kuinka mies pidetään vapaana,
kuin sitävastoin koko rikoksen kuorma sälytetään heikon naisen
hartioille. Mutta minun elämäkertani ei ole kuuluva tuohon historiaan,
minun nimeäni ei piirretä niitten lukemattomien vaimo-raukkain joukkoon,
jotka ovat alentaneet ihmisarvonsa ja luontonsa pyhyyden, niinkuin orja
itämaisen herran haaremissa, häväistyssä, rikotussa avioliitossa,
jakaakseen puolisonsa rakkauden ja omistusoikeuden häneen, toisten
orjain kanssa, jotka kuitenkin ovat yhtä kalliit omistajalleen kuin
hänkin. Meidän täytyy erota.

-- Gerda!

Epätoivo näytti vallanneen kokonaan Leonardin.

-- Jos sinä olisit, alkoi Gerda uudestaan ja lempeämpi katse keskeytti
sen jäykän katkeruuden, mikä peitti hänen kalpeat piirteensä, -- jos
sinä olisit silloin, kuin minä kysyin sinulta, mitenkä olisit tehnyt
minulle, jos minä olisin ollut rikollinen, jos sinä silloin olisit
vastannut minulle, että sinä olisit antanut minulle anteeksi ja jälleen
ottanut minut puolisoksesi, niin silloin olisin uskonut sanasi
vilpittömyyden; minä olisin lukenut niiden totuuden katseestasi, -- ja
minä olisin antanut sinulle anteeksi. Mutta kuin sinä selitit, että sinä
ylenkatseella olisit hyljännyt minut, jos minä olisin tehnyt sen
rikoksen, minkä sinä pidät itsesi oikeutettuna saamaan minulta anteeksi,
kuin sinä julkisesti olet ilmaissut minulle koko huonon, itsekkään
käsityksesi elämän pyhimmistä velvollisuuksista ja olet osoittanut
minulle, että minä, huolimatta kaikista kauniista sanoistasi, joita
lausuit arvostani, en ole sinun vertaisesi, vaan ainoastaan orja,
niinkuin muutkin naiset, niin, siksi on meidän liittomme rikottu, minä
en voi enää kauempaa alentua olemaan sinun puolisonasi. Meidän täytyy
erota.

-- Gerda! Älä lausu tuota kauheaa sanaa! -- Anna minulle anteeksi!
Unohda kaikki, mitä minä tuskissani olen puhunut. Älä minua hylkää! Minä
en voi elää ilman sinua. Minä joudun hukkaan, jos sinä jätät minut,
sinä, joka olet parempi puoli minussa!

-- Sinähän olet juuri äskettäin selittänyt, että miehellä on korkeampi
luonne, korkeampi arvo, kuin naisella. Kuinka voin minä, nainen, sitte
olla parempi puoli sinussa?

-- Sinä olet julma, Gerda. Armahda minua! Minä tunnustan vikani sinulle.
Minä olen menetellyt kurjasti, kelvottomasti. Sinulla on oikeus syöstä
minut luotasi, mutta älä tee sitä. Armahda minua!

-- Sinä heikko mies! Hetkinen sitten puolustit sinä niin pöyhkeästi
vikaasi ja miehuullista ylevyyttäsi, mutta kuin sinä näet
järkähtämättömän vakuutukseni ja päätökseni, jonka sinä luulit kumoavasi
muutamilla miehekkäillä, viisailla lauseparsillasi, kuin sinun täytyy
pelätä kadottavasi minut, jota sinä kuitenkin rakastat, vaikk'ei
rakkauteni eikä keskinäinen onnemme olleet sinulle kylliksi, niin
silloin lankeat sinä nöyrästi jalkoihini, luovut kaikeista kopeista
väitteistäsi ja kerjäät minulta anteeksi antoa. Ei, Leonard! Elämä,
avioliitto, ei ole mitään leikkiä, vaan pyhää todentekoa. En minä etkä
sinä ole leikkikaluja, joita vaihtelevain tunteittemme kuohut voi
heitellä sinne tänne. Minä pidän sinut suuremmassa arvossa, jos sinä
lujasti pysyt väärissä mielipiteissäsi, kuin jos sinä kehnona pelkurina
niistä luopuisitkin, mutta taas heti, kuin pelon hetki on ohitse,
omistaisit ne jälleen. Ja mitä arvoa voisit sinä minuun panna, jos minä
toisella hetkellä lausun lujan päätökseni ja toisella taas olen valmis
kumoamaan sen? Ei mikään puhdas ja jalo, vaan ihmiselle arvoton,
lihallinen rakkaus, vaadi siveellisen vakuutuksemme, ihmisarvomme
uhraamista. Ei, Leonard! -- Runsas kyynelvirta puhkesi Gerdan silmistä.
-- Koska minun rakkauteni sinua kohtaan, jatkoi hän, niinä tuskan
hetkinä, joita minä olen kärsinyt tänä iltana, ei ole voinut peruuttaa
päätöstäni, niin ei sinun epätoivosi, sinun rukouksesikaan voi sitä
tehdä. Meidän täytyy erota.

Leonard oli kovin liikutettu. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja vaipui
tuolille. Gerda istui, kuulumattomista nyyhkytyksistä vavahdellen,
tuolilla, toisella puolen pöytää. Kolkkoa olisi ollut katsella, kuinka
puolisot, tuskan rauentamina, istuivat ääneti hämärässä huoneessa,
myöhäisenä yön hetkenä, keskellänsä olevan lampun heikossa valossa,
nämät puolisot, jotka vielä olivat nuoret ja joilla oli kaikki, mikä
vaan voi lisätä elämän rikkautta ja suloutta, heillä oli tietoja ja
lahjoja, turvattu toimeentulo, rakastettavat lapset, -- nämät puolisot,
jotka jo monta vuotta olivat yhdessä eläneet, kestäneet raskaat
koetukset, surut ja ilot yhdessä jakaneet, he nyt tuossa istuivat
moniahta tuntinen sitte niin rauhallisessa, mutta nyt autiossa kodissa,
masentavan onnettomuuden uhreina, onnettomuuden, joka ei ollut
ansaitsematon, vaan toisen puolison julkean kevytmielisyyden tuottama.
Kauan aikaa kesti syvä hiljaisuus. Lopuksi nosti Leonard päänsä. Hänen
kalpeat kasvonsa osoittivat epätoivoista päätöstä.

-- Mutta jos minä aviomiehen oikeudellani kiellän sinun jättämästä
minut? sanoi hän.

-- Niin en minä tottelisi sellaista kieltoa, lausui Gerda, sävyisästi
vastaan. Koska sinä olet rikkonut avioliittomme, niin ei ole mitään
ulkonaisia kahleita, jotka voivat sitoa minut sinuun.

-- Mutta jos minä julkisen kuulutuksen kautta kutsuisin sinut takaisin?

-- Ja minä en tottelisi kutsumusta, niin tulisi eromme myöskin
kansakunnallisen lain puolesta vahvistetuksi.

Hetkinen äänettömyyttä seurasi.

-- Ja sinä, sanoi vihdoin Leonard lempeällä äänellä, joka aina olet
ollut niin hellä ja esimerkiksi kelpaava äiti, sinäkö voisit jättää
lapsesi?

-- Jättää lapseni! En koskaan! He seuraavat mukanani.

-- Lapsia et sinä saa temmata minulta. Siinä saa laki päättää välimme.

-- Hyvä! Vetoo vaan tuomioistuimeen. Laki on tuomitseva minun edukseni.
En minä, vaan sinä olet rikkonut avioliittomme ja menettänyt
isänvelvollisuutesi.

Taas muutaman minuutin äänettömyys. Leonard kohotti äkkiä päänsä.

-- Missä on todistajat, jotka ovat kuulleet minun tunnustavan
erehdykseni? kävi hän sanoiksi ivallisen rohkeasti. Tyttöä tuolla -- hän
teki halveksivaisen liikkeen sinne sivulle, missä keittiö oli, -- ei
tarvitse kenenkään uskoa. Hän voi valehdella.

Gerda ei vastannut mitään, mutta hänen tuskallinen, terävä katseensa
saattoi Leonardin painamaan häpeissään päänsä alas.

-- Lapset päättäkööt itse, kummanka luokse he tahtovat jäädä, lausui hän
taas jonkun ajan kuluttua.

-- Niin, lapset langettakoot itse tuomiansa, kuiskasi Gerda.

Hän nousi ylös.

-- Mihin sinä menet? kysyi Leonard luoden häneen jäykän katseen, joka
viilsi Gerdaa sydäntä. Hänestä tuntui, kuin puolisonsa olisi pelännyt
hänen heti tällä hetkellä tahtovan hänet jättää, ja hän itse näytti
Gerdasta avuttomalta lapselta, kun se näkee rakkaimman ystävänsä
valmiina jättämään hänet ja pelästyneellä kysymyksellään koittaa
pidättää häntä. Hänen täytyi tällä hetkellä ponnistaa kaikki
sielunkykynsä voidakseen olla heittäytymättä miehensä syliin ja
ollakseen sanomatta: minä jään luoksesi! -- Mutta hänen täytyi voittaa
sydämensä. Hän ei saanut panna alttiiksi ihmisarvoansa, ei saanut
vilpistellä siveellisessä vakuutuksessaan, puolisonsa ja omassa
kunniassaan, jonka pelastukseksi hän oli kestänyt niin epätoivoisen
taistelun, ja hän tunsi, että jos hän olisi heikko tällä hetkellä, niin
menisi tuo kalliisti ostettu voitto ainiaaksi hukkaan, sillä jos hän nyt
kääntyisi puolisonsa puoleen, niin ei hän voisi enää koskaan säilyttää
arvoansa miehensä silmissä.

-- Minä menen herättämään lapsia, sanoi hän.

-- Miksi häiritä heitä yösydännä?

-- Katsos! Juuri nyt täytyy minun kuulla heidän päätöksensä. Minä en voi
elää tuntiakaan tietämättömyydessä siitä, ja varmuuttahan sinäkin
haluat.

Hän meni huoneesta ja palasi hetkisen kuluttua, lapset mukanaan, jotka
kiiruussa puettuina, kysyvillä, pelästyneillä silmillään katsella
tirrittivät vanhempiin, jotka kalpeina ja vapisten seisoivat heidän
edessään.

-- Mitä tämä on, isä? kysyi vanhin poika, melkein kahdentoista vuotinen
Leo. Onko jokin onnettomuus tapahtunut?

Leonard käänsi päänsä pois päin.

-- Kysy äidiltä, huo'ahti hän.

Poika käänsi kysyvän katseensa äitiinsä, ja kaksi nuorinta lasta
liittyivät lujasti hänen helmaansa.

-- On sillä tapaa, sanoi Gerda, puhuen vaivaloisesti, että isä ja minä
olemme sopineet, että minä matkustan pois.

-- Koska sinä tulet takaisin? kysyi kymmenvuotias Hildur hätäisesti.

-- En koskaan.

Kolmiääninen sydäntäsärkevä huuto pääsi lasten rinnasta. Kovasti
valittaen pitivät he äidistä lujasti kiini.

Leonard katsella tuijotti tätä ryhmää.

-- Tahdotteko jäädä, minun luokseni vai mennä pois äitinne kanssa?
kysäsi hän. Te saatte itse sanoa, niinkuin tahdotte.

Nyt oli päättävä hetki käsillä.

-- Onko se totta, isä? kysyi Leo.

-- On!

Tuo ymmärtäväinen poika tunsi, että tämä hetki oli äärettömän tärkeä
vanhemmille, tunsi aistimaisesti, että äiti oli voimakkaampi
taistelussa, jota tässä käytiin, tunsi, että hän omasta päätöksestään ja
vastoin isänsä tahtoa meni pois, jättäen tämän suureen tuskaan. Lapsi ei
epäillyt hetkistäkään, ett'ei äiti olisi ollut oikeassa siinä, mitä
teki, vaikka hän ei voinut aavistaa syytä siihen, mutta hänen
sydämessään tuntui mitä syvin sääli isää kohtaan, ja vaikka poika
rajattomalla rakkaudella oli äitiin liittynyt, olisi mieluisammin mennyt
hänen kanssansa, jos hän olisi seurannut itsekkäistä haluansa, niin
voitti hän nyt kuitenkin sankarimielin itsensä, kuivasi silmänsä ja meni
päättävällä ryhdillä isän luo, sulki käsiinsä hänen käsivartensa ja
sanoi:

-- Minä jään sinun luoksesi, isä, jos minä saan?

Leonard painoi liikutuksella pojan rintaansa vasten ja peitti hänen
päänsä suuteloihinsa ja kostutti sitä kyynelillään.

Molemmat nuoremmat lapset liittyivät yhä lujemmin äitiin, ikäänkuin
olisivat peljänneet, että heidät pakoitetaan eroamaan hänestä ja jäämään
isän luokse niinkuin velikin.

Suuret kyynelet vuotivat hiljaa pitkin Gerdan poskia, kuin hän katseli
isää ja poikaa. Hänen ensinsyntyneensä, se lapsi, joka aina oli ollut
isän rakkain, hylkäsi äitinsä ja meni isän luo, mutta terävä äidinsilmä
luki lapsen sielusta, näki sen uhrin, minkä tämä isälle kantoi, ja hänen
sydämensä oli pakahtua. Häntä viettelytti taas kovasti luopua
päätöksestään ja lapsineen jäädä puolisonsa luokse. Mutta hän tunsi,
että hänen heikkoutensa olisi vahingoksi yhtä paljon tälle, kuin hänelle
itselleenkin; tunsi silloin kadottavansa kaiken voiman hänen sydämensä
ja ajatustapansa jalostuttamiseksi, jos hän nyt tukahuttaisi paremman
tunteen itsessään; tunsi, ettei hän kauempaa voisi olla esikuvana
lapsilleen, jos hän olisi heikompi kuin he, ja hän voitti vielä kerran
itsensä, puristi nuorimmat lapset itseensä ja kysyi heiltä:

-- Ja te, jäättekö te isän tykö, vai tuletteko minun kanssani?

-- Minä olen sinun tykönäsi, äiti! kuiskasi Hildur.

-- Minä tahdon olla äidin kanssa, sanoi kolmevuotias Naimi.

Arpa oli langetettu. Lapset olivat tehneet vaalinsa.

Vielä tänä yönä kirjoitti Gerda vanhemmilleen, ilmoittaen heille
tapauksen, joka oli kohdannut häntä, ja päätöksensä, mihin hän oli
ryhtynyt, ja seuraavana päivänä alotti hän valmistaa lähtöä kodista.
Kalpea ja harvasanainen hän oli, mutta rauhallinen ja lempeä. Aikasin
tämän päivän aamulla kutsui hän Katarinan luoksensa. Kalpeana ja arkana
seisoi onneton tyttö hänen edessään, odottaen vakavalta emännältänsä
ankaraa käskyä korjaamaan itsensä siitä perheestä, jonka hän oli
häväissyt suurella synnillään.

-- Katarina! sanoi Gerda. Minä matkustan nyt pois enkä enää palaa tänne.
Sinä saat seurata minua ja pysyä luonani. Minä olen suojeleva sinua ja
sinun lastasi, aivan kuin se olisi omani.

Tyttö jäi katselemaan, hämmästyksissään Gerdaa eikä luullut oikein
ymmärtäneensä hänen sanojaan. Hänen hyvä emäntänsä, jonka hän oli niin
julmasti pettänyt ja jonka onni, sen käsitti hän nyt, oli juuri hänen
kevytmielisyytensä kautta hävitetty, hän ei hyljännyt rikoksellista
naista, uskotonta palvelijaa, vaan hän lausui hänelle lempeitä sanoja ja
ilmoitti hänelle sen ihmeellisen sanoman, että hän tahtoi pitää hänet
luonansa ja suoda hänelle turvaansa. Katarina ei voinut sanaakaan
vastaukseksi saada. Hän tuijotti vaan Gerdaan, niinkuin hän olisi
katsellut lohduttavaa taivaan ilmiötä.

-- Niin, se on kuten sanoin, jatkoi tämä. Etkö sinä tahdo seurata minua?

Tyttö syöksyi ääneensä itkien hänen jalkoihinsa. Gerda nosti hänet ylös,
pyyhkäsi lempeästi hyväillen hänen kaunista otsaansa ja sanoi:

-- Lapsi raukka! Rauhoitu nyt ja laita kapineesi kuntoon. Me lähdemme
pian. Sitten, kun olemme tulleet uuteen kotiimme, saamme rauhassa
keskustella tulevaisuudestamme, ja silloin saat vilpittömästi uskoa
minulle kaikki, mikä sydäntäsi rasittaa.

Kenellekään tutulle päätöstänsä ilmaisematta vietti Gerda kotonaan ne
päivät, jotka olivat välttämättömät matkavalmistuksiin. Leonard näytti
hyvin alakuloiselta, mutta osoitti kuitenkin miehuullista levollisuutta,
eikä enää sanallakaan koettanut häiritä hänen aikomustaan.

Puolisot kohtasivat toisensa aterian aikoina ja viettivätkin jonkun
hetken silloin keskenään neuvottelemassa, miten järjestäisivät sekä oman
että lastensa tilan. Mitään vihollisuutta ei ollut heidän välillään. He
olivat kumpainenkin paljastaneet toisilleen sydämensä salaisuudet juurta
myöten, ja voivat nyt niin muodoin katsoa rehellisin katsein toistansa
silmiin.

Ennenkuin Gerda ennätti jättää kotinsa, tuli kirje hänen vanhemmiltaan.
Isän kirje osoitti tuskaa ja hämmästystä ja sisälsi varovaisia
vihjauksia, että Gerda ehkä oli ollut liian ankara puolisoansa kohtaan,
ja eiköhän olisi paremmin sen anteeksi antavan lempeyden mukaista, jota
miehellä on oikeus odottaa jalolta naiselta ja enemmän onnea
tuottavampaa unhoittaa hänen vikansa ja pysyä hänen luonaan. Mutta äiti,
joka aina paremmin kuin isä oli ymmärtänyt tyttärensä hengen ja
mielialan, kirjoitti hänelle kirjeen, joka tosin oli täynnä tuskaa,
paljon sydämellisempää kuin isän, tuskaa, jossa piili salavihkaista
nuhdetta, -- mutta siinä näkyi kuitenkin joka rivillä hänen harras
suostumuksensa tyttärensä päätökseen. Äidin sydän oli kaikessa
alakuloisuudessaanko täynnä ylpeilevää iloa lapsensa jalosta,
siveellisestä voimasta.

Viisi päivää siitä, kuin Gerdan ja hänen miehensä väli oli murtunut,
seurasi Leonard, itkevä poikansa mukana, poismenevää puolisoa rautatien
asemalle. Gerda ja hän puristivat toisensa kättä, vaihtoivat
jäähyväis-suutelon, Leonard syleili tyttäriään, äiti sulki pienokaisen
sydämelleen; juna vei hänet pois ja jälelle jäänyt puoliso palasi surun
murtamana, itkevää poikaansa taluttaen, autioon kotiin. Ja
poiskiitävässä vaunussa vaipui Gerda lastensa viereen, ihan
masennuksissa, mutta tieto siitä, että hän oli pelastanut luontonsa
pyhyyden perikadosta ja ankarasti tuomitsemalla puolisonsa rikoksen,
valmistanut hänelle mahdollisuuden siveelliseen uudestasyntymiseen, se
tieto antoi hänelle voimaa, kestää niitä tuskia kuin ero hänelle tuotti.

Vähän sen jälkeen kuin perhe oli asettunut pääkaupunkiin, oli Gerda
vakuuttanut henkensä, pitääkseen siten huolta jälkeenjäävistä
omaisistaan, jos kuolema sattuisi kohtaamaan häntä. Vuotuisia
suorituksiansa ei hän jättänyt miehensä kassan nojaan, vaan hankki
niihin varat omalla työllään. Sittenkin, kuin perheen raha-asiat olivat
joutuneet paremmalle kannalle, ja vaikka lasten hoito ja
talonaskareitten huoli sekä rakkaat, milloinkaan unhottamattomat
opinnot, kylläkin tarkasti veivät hänen aikansa, niin hankki hän
kuitenkin yhä edelleen vähäisen tulon omaan taskuunsa, sillä hänen
itsenäinen mielensä ei tahtonut yksinomaan olla miehensä kassan
turvissa, eikä tehdä selvää hänelle vähäpätöisimmästäkin menosta. Suuren
osan pikkutulojaan käytti hän vanhempiensa avuksi heidän ahtaassa
tilassaan, vaikka nämät ensi alussa lujasti sitä vastustivat, mutta
kuitenkaan eivät voineet he kauemmin kieltää tuota rakkaan lapsen hellää
itsepintaisuutta. Nyt kuin Gerda jätti kodin ja suorastaan hylkäsi
Leonardin tarjoaman avun, hänen ja lasten toimeentuloksi, olisi hänen
tilansa ollut sangen avuton, jollei hänen olisi onnistunut
hengenvakuutustaan panttaamalla saada lainaa erään perheystävän
välityksellä, jolle hän antoi selkoa niin paljon asemastaan ja
aikomuksestaan kuin välttämätöntä oli tarkoituksen saavuttamiseksi.
Holhonalainen kuten vaimo on, täytyi hänen, koska hän laillisesti oli
miehensä puoliso, asian päättämiseksi hankkia hänen suostumuksensa,
jonka tämä antoikin, vaikka vastentahtoisesti.

Gerda lähti Ruotsiin ja asettui Upsalaan asumaan, jossa hän hankki
itselleen sievän kodin; siinä Katarinakin, hänen onnensa turmelija, sai
rauhallisen turvapaikan ja jalon hoidon, sekä henkisessä että
ruumiillisessa suhteessa. Nyt täytti Gerda rakkaan nuoruuden toiveensa,
rupesi oppilaaksi yliopistoon, ja innokkaana tieteilijänä etsi ja
löysikin hän terveellisen virvoituksen raastetulle sydämelleen. Vaikka
hänet jo oli jättänyt varsinainen nuoruuden ikä ja kukoistus, niin
tyydytti hän nuoruuden innolla janoaan tietojen lähteestä; hän herätti
opettajissaan ja muussakin ympäristössään suurinta mieltymystä,
varsinkin kuin hänen kalpeista kasvoistaan ja kirkkaista,
surkumielisistä silmistään voitiin lukea hänen surullisen kohtalonsa
vaiheet. Kuluneen elämänsä vaiheita ei Gerda ilmaissut kenellekään uuden
kotiseutunsa asukkaalle, mutta ihmiset saivat kuitenkin huhujen kautta
naapurimaasta epävakaisia tietoja hänen kohtalostaan ja, kuten
tavallista, ihmisten uteliaisuutta ärsytti vielä enemmän Gerdan
äänettömyys, niin että oltiin valmiit kuulemaan ja uskomaan mitä
kummallisimpia juttuja hänestä. Tämä huoletti kuitenkin hyvin vähän
Gerdaa, jos hänellä siitä edes oli aavistustakaan, hän kävi vaan tyyntä
rataansa eteenpäin. Kaksi lukukautta luettuansa suoritti hän hyvillä
arvosanoilla kasvatusopin kandidatitutkinnon ja sai erittäin edullisen
opettajapaikan Ruotsin pääkaupungin etevimmässä tyttökoulussa. Hän
muutti niinmuodoin Tukholmaan, ja oli mielestänsä niin onnellisessa
asemassa, että hän kirjoitti vanhemmilleen voivansa tarjota heille
turvatun toimeentulon, heidän vanhoiksi päivikseen, joka heille olisikin
ollut hyvään tarpeesen, vaikka he kieltäytyivät aluksi ottamasta vastaan
hänen tarjoustaan; mutta Gerdan itsepintaisuus ja hänen vakuutuksensa,
että he läsnäolollaan tekisivät hänen elämänsä paljoa hupaisemmaksi,
voittivat viimein vanhuksien vastustuksen. He myivät vähäisen
talous-kalustonsa, ja suunnittivat matkansa tuonne ystävälliselle
rannalle, johon vanhuuden koti tyttären katon alla viittasi elämän
vaivoista väsyneitä vanhuksia tulemaan. Se aika oli vihdoinkin
koittanut, jolloin vääryyttä kärsinyt tytär, jonka hänen isänsä sokeassa
luottamuksessaan kevytmieliseen poikaan, oli perinnöttömäksi tehnyt, voi
vanhemmilleen tarjota turvapaikan omin voiminsa rakentaman katon alla.
Nämät ajatukset täyttivät vanhuksien sydämen matkalla uuteen kotiin, ja
syvää, sielun sisintä kaivelevaa nöyryytyksen tunnetta sai isä-vanhus
kokea, tuntiessaan hartaiksi tervetuliaisiksi sulkeutuvansa hänen
syliinsä.

Äkkinäinen, aivan aavistamaton, mullistus Gerdan kodissa ja hänen
poismatkustuksensa herättivät, kuten on ymmärrettäväkin, suurta
hämmästystä hänen entisessä kotiseudussaan. Se oli pitkän pituiset ajat
ainoana keskusteluaineena, ja siitä kuului arveluja selityksiä, toinen
toistaan kummallisempia, niinkuin sellaisissa tapauksissa on tavallista.
Nämät puolisot, jotka monta vuotta olivat olleet yhdessä ja kaikkien
mielestä olivat olleet jalon avioparin mallikuva, he nyt erosivat äkkiä,
oikeinpa hätäilemällä, kenenkään koskaan kuulematta sanaakaan, ei edes
pienintä vihjaustakaan oikeasta syystä sellaiseen eroon. Tuo hieno,
korkeasti sivistynyt, nuhteeton vaimo hylkäsi äkkiä kotinsa ja
puolisonsa, sen puolison, jolle hän tämän tuottamina onnettomuuden
päivinä itsensäkieltäväisellä miehuudella oli pysynyt uskollisena,
hylkäsi hänet juuri nyt, kuin heidän oli onnistunut jälleen saada
kotinsa kuntoon, ja heidän aineellinen tilansa tuli päivä päivältä yhä
turvallisemmaksi ja toivehikkaammaksi. Mikähän salaisuus oli tähän
kummalliseen tapaukseen kätketty? Yleinen sääli tuli tuon ilmeisesti
sortuneen, hyljätyn puolison osaksi, jonka suljetuilta huulilta ei
koskaan sanaakaan päässyt arvoituksen selitykseksi; hän vetäytyi vaan
lukuisain ystäväinsä ja tuttaviensa seurasta, kieltäytyi antamasta
apuansa siihen historialliseen teokseen, jota hän mainitsi tuona
kovaonnisena iltana, sulkeutui poikineen yksinäiseen kotiinsa, ja jonkun
ajan kuluttua näkyi vaan rappioinen varjokuva äskettäin niin eloisasta
miehestä. Ihmisten innostus meni tässä salaperäisessä asiassa niin
pitkälle, että koetettiin tutkia sitä pikkupojalta, joka oli isän
ainoana seurana, mutta poika, joka ei aavistanutkaan syytä äidin
poismenoon, mutta hyvin ymmärsi, että suuren, surullisen syyn siihen
täytyi olla, ei voinut, taikka ei tahtonut antaa uteleville mitään
selkoa. Hän naurahti vaan surkumielin ja vastasi, että hänen oli hyvin
ikävä äiteä, mutta hän kyllä vielä saisi tavata hänet. Sellaista
tapausta ei luonnollisesti voitu jättää rauhaan, ennenkuin oli
niinpaljon kuin mahdollista sitä tutkisteltu ja arvaeltu. Sellaista
makupalaa ei ole joka päivä pureskeltavana. Muutamat olivat varmuudella
tietävinään, että Ivarssonin herrasväki ei ollutkaan niin onnellinen,
kuin luultiin, sillä mies oli ollut oikea tyranni vaimolleen. Kukahan
olisi voinut ajatella mitään sellaista hänen iloisesta, sydämellisestä
olennostaan! Mutta niin kuitenkin oli. Toiset huhut kuiskasivat
Leonardin aviollisesta uskottomuudesta ja panivat kauniin palvelustytön
jonkinlaiseen yhteyteen hänen rikoksensa kanssa. Mutta Gerdahan oli
ottanut tytön mukaansa. Tätä hän ei luonnollisesti olisi tehnyt, jos
tämä olisi ollut syyllinen. Sehän oli selvää! Tämä huhu siis näytti heti
perättömyytensä ja sammui jo alkuunsa. Kerran saatiin kuulla, mutta
kovalla vaitiolon ehdolla, sekin surullinen salaisuus, että rouva
Ivarsson, "joka aina lie ollut vähän kummallinen," äkkiä olisi tullut
mielenvikaan ja että hänen matkansa tarkoituksena on saada oleskella
jonkun aikaa jossakussa Ruotsin hulluinhoito-laitoksessa. Sentähden oli
kaikki käynyt niin hiljaisuudessa, sentähden ei hän käynyt missään
hyvästijättämässä ja sentähden lähetettiin palvelustyttökin hoitamaan
häntä matkalla. Mutta lapset? Miksi ne olivat mukana? Vai ehkä sairaan
päähän oli pistänyt tahtoa pitää ne luonansa, ja hänen annettiin seurata
tahtoansa, ett'ei enempää hänen mieltänsä häirittäisi. Maisteri Ivarsson
raukka, niin kyllä! Sitä herttaista miestä! Oliko ihme, jos hän
näyttikin sortuneelta ja vetäytyi yksinäisyyteen surussaan? Mutta
myöskin tiettiin kertoa, että Gerda tervejärkisenä oli valmistellut
matkatarpeitaan ja vieläpä ottanut lainan hengenvakuutustaan vastaan.
Kaikkea tätä ei hän olisi voinut tehdä, jos hänen järkensä olisi ollut
suunniltaan. Ei, sehän on ymmärrettävä! Niinmuodoin tuon
mielenvika-jutun täytyy olla erehdys. Mutta entäs laina? Siinä uusi
arvoitus uteliaille. Hän otti lainan hengenvakuutustaan vastaan! Hänen
miehensä ei ollut varustanut häntä matkarahoilla, vaan hänen täytyi
hankkia itse omat varat. Siinä oli jotain erinomaista. Vaimon täytyi
olla syyllinen, ja hänen oli täytynyt antaa aihetta eripuraisuuteen.
Muuten olisi Leonardin täytynyt kustantaa hänen matkansa ja maksaa hänen
ja lapsien elatuksen. Niin oli itse selvää, että Gerda oli syyllinen.
Niin pitkälle oli tultu asian varmuudesta. Mutta nyt oli aprikoittava,
minkälainen hänen vikansa oli. Oltiin yhtä mieltä siinä, että tämä
esikuvaksi kelpaava nainen oli ollut uskoton vaimo. Juuri niin, sitenhän
olikin! Ja muisteltiin tuota pikaa koko joukko seikkoja, jotka ennen,
kuin ei ollut mitään syytä epäluuloon, olivat olleet huomaamattomissa,
mutta nyt paljastuivat sitä kirkkaammassa valossa ja osoittivat
selvästi, että oikeassa oli sittenkin heidän arvelunsa. Muistettiinpa,
kuinka Gerda siinä ja siinä tilaisuudessa oli hymyillyt omituisella
tavalla sille tai sille herralle, kuinka hänen miehensä jossakin
tilaisuudessa oli näyttänyt hänestä vastenmieliseltä, kuinka hänet
eräänä iltana oli kohdattu kahden vieraan mieshenkilön kanssa, ja kuinka
hän oli punastunut mainittaessa, jotakin nimeä, josta oli väitelty
j. n. e. j. n. e. äärettömyyksiin. Olipa sentään kummallinen supatus
seurapiireissä alemmasta ylhäisempään saakka! Niin turmeltunut oli
silloin maailma! Kukahan olisi sentään voinut luulla mitään sellaista
tästä hienosti sivistyneestä, päältä niin siveellisestä, sanoissaan niin
totisesta naisesta, joka aina lausui mitä puhtaimpia mielipiteitä! Ei!
Ei pidä luottamustaan panna kehenkään. Ja kaikki ne sitte, jotka olivat
seurustelleet tuon karkurin kanssa, ja pitäneet häntä ystävänään, miten
suureen kauhistukseen he joutuivat! Ajatteles, jos heidän
siveellisyytensä olisi kärsinyt vahinkoa tästä seurustelemisesta -- ja
heidän nuoret tyttärensä sitten! Ajatteles, että hän oli "semmoinen
ihminen," eikä siitä ollut aavistustakaan! Huu, miten harmillista!
Minkälainen häväistys! Ja se miesparka sitten! Se oivallinen
mies-raukka! Miten surkuteltava hän oli! Ja kuinka jalomielisesti kärsi
hän kovan onnensa! Ei sanallakaan tahtonut ilmoittaa tämän
kelvottomuutta! Hyvin kummallista oli kumminkin, että Leonard oli
jättänyt hänelle kaksi lastansa. Ja vielä juuri ne pienet tytöt!
Minkälaisen kasvatuksen, minkälaisen siveellisyyden voi äiti heille
hankkia? Vieläpä jotkut mainita sujahuttivat: "kukapa tietänee syyn,
miksi Leonard vähemmän oli mieltynyt nuorempiin lapsiin? Hän piti
kumminkin vaan pojan." Kuin huhu mainitsi, että Gerda oli lukemassa
Upsalan yliopistossa, silloin nuot ankaran siveelliset juoruseurat vasta
oikein rupesivatkin. "Hänellä oli aivan nuoresta tytöstä saakka ollut
kummallisuutensa, ja taivas tiesi, mitä hänestä olisi tullut, jos ei
hänellä olisi ollut kunnioitettavia vanhempia, jotka olivat häntä
silmällä pitäneet? Johan hänessä silloin oli tuo oppikiihko, ja hän
olisi tahtonut matkustaa Upsalaan, mutta isä pani vastaan, ja niin siitä
ei tullut mitään. Ja nyt, vaikka hän on ollut naimisissa niin monta
vuotta ja vielä sellaisen erinomaisen miehen kanssa, ja vaikka hänellä
jo on suuria lapsia, -- vanhin poikakin on jo kaksitoista vuotias, --
lähtee hän tuota päätä miehensä, lapsiensa ja kaikkien luota ja rupee
kuin mielipuoli lukemaan Upsalassa, vanha ihminen nuorten poikain
seassa! Harjoittamaan tieteitä! Niin juuri, niin! Tieteet ovat vaati
tekosyy. Asian oikea laita on se, että hän on kevytmielinen ihminen,
ollen muka siveellinen hyvinkin perinpohjin, mutta oikeastaan hän ei
viihtynyt kodissaan eikä saanut mitään mieltymystä pyhistä
velvollisuuksistaan puolisona ja äitinä, vaan ikävöi vapaasen elämään,
tuonne kauas nuorten miesten seuraan yliopistoon! Siinä oikein näkee,
kuinka tuon mainion naiskysymyksen laita on ja näkee, ett'ei niillä,
jotka sitä suosivat, ole mitään oikeata siveellisyyttä. Jos hänellä
todellakin olisi ollut oikea harras mieltymys tieteisin, niin olisihan
hän saanut täällä kotona professorien edessä oppia niitä. Ei hänen olisi
tarvinnut karata miehensä ja lastensa luota sentähden, mutta hänelläpä
onkin vaan muut innostukset, sehän on selvää ja ymmärrettävää. Ja sitä
mies raukkaa! Miten hän on surkuteltava! Ja hänen, kuin piti olleen niin
sydämellisesti kiintynyt häneen ja pitäneen häntä niin suuressa arvossa!
Ja hän kantaa onnettomuutensa kuin mies! Nainen, sellainen kuin hän,
sellainen julkea teeskentelijä, hän on oikein häpeä sukupuolelleen.
Eihän enää voi luottaa ainoaankaan vaimoon, näyttäköön hän kuinka
kunnialliselta tahansa, sillä kukas olisi uskonut mitään semmoista
tästä? Mutta mitäs kaikkea ei saisi nähdä ja kokea! Ajat huononevat
huononemistaan."

Melkein siihen tapaan loruiltiin. Mokomia päätelmiä lausuttiin
häpeämättömällä varmuudella asiasta, joka kuitenkin jokaiselta ilman
eroitusta oli oikeastaan kätketty aivan tietämättömiin ja vielä sitten
ilman vähintäkään todistusta häjyjen johtopäätöksiensä totuudesta. Niin
käy aina maailmassa. Niin tunnollinen ja hellä on aina ankarasti
siveellinen yhteiskunta tuomitessaan seikkoja, joita se ei tunne ja
henkilöitä, joita se ei ymmärrä.

Oudoksuttiin kovasti, kuin ei Leonard kuuluttanut sanomalehdissä
karannutta vaimoansa ja tutkittiin innolla virallista lehteä kuitenkin
löytämättä ikävöityä ilmoitusta. Uusi jalomielisyyden ilmaus petetyssä
miehessä! Hän oli liian kunniallinen julkisesti ilmoittaakseen vaimonsa
häväistystä ja kokonaan repiäkseen siteen heidän välillään.

Siten kului vuosi. Leonard, tosin eläen hyvin erillään maailmasta, oli
kuitenkin kunniottettavalla miehuudella luonut päältänsä surun
masentavat kahleet ja etsinyt lohdutusta väsymättömässä työssä. Hän oli
loistavilla arvolauseilla ottanut filosofian tohtorin arvon, ja hän
vihittiin siihen samaan kevään vihkiäisissä, vuosi Gerdan lähdöstä, ja
harvinaisesta onnen sattumuksesta, juuri samana päivänä, kuin hän
Upsalassa suoritti opettaja-kandidatitutkintonsa; tästä omituisesta
tapahtumasta sai Leonard hämmästyksellä ja liikutuksella tiedon
ruotsalaisten sanomalehtien ilmoituksista, samoin kuin Gerdakin samoilla
tunteilla suomalaisista lehdistä huomasi ilmoituksen heidän yhteisestä
juhlapäivästään. Kuin lukemiset tohtorin arvoa varten olivat päättyneet,
alkoi Leonard kirjoittaa suuremmoista kirjallista teosta, johon hän jo
kauan oli valmistaunut ja koonnut aineksia. Väsymättömällä ahkeruudella
toimitti hän työn loppuun ja hän sai siitä sekä kunniaa että tuloja.
Synkeä vakavuus oli vetäytynyt ennen niin hilpeän miehen kasvoihin ja
olentoon. Hänen sielunsa oli sen kostoniskun kautta, joka oli hänen
vaimonsa järkähtämättömässä tuomiossa kohdannut häntä, herännyt ihan
valveille puoleksi tietämättömän itsekkäisyytensä tyytyväisestä
uinailustaan, ja sen huikaisevassa valossa näki hän selvästi tämän
itsekkäisyyden kaikissa väärissä, kaunistelluissa perusaatteissaan, sen
oikeassa valossa ja arvossa. Hän huomasi minkälaisessa harhaluulossa hän
ja useammat hänen sukupuolestaan olivat eläneet. Hän tunsi sielunsa
sisimmässä, että hänen puolisonsa oli oikeassa, ja hänen mielensä oli
todellakin siksi rehellinen, ett'ei hän koettanut tukahuttaa tätä
tunnetta. Hän sen sijaan vaipui totisiin mietteisin elämän tärkeimmistä
kysymyksistä ja lujasti päätti hän kestää uljaasti tulikokeen sielunsa
jalostamiseksi. Gerdan kanssa ei hän ollut kirjevaihdossa, koska tämä ei
ollut kehoittanut häntä siihen ja hän, heikompi puolue, oli liian ylpeä
rukoillakseen suostumusta siihen. Mutta hänen poikansa kirjoitti usein
äidille ja sai häneltä pitkiä, palavan rakkaita vastauksia. Tämä lapsen
ja äidin kirjevaihto oli ainoa yhdistys puolisoitten välillä.

Niistä häjyistä solvaisevista puheista, joita hänen vaimostaan oli
kulkemassa, jopa heidän niinsanottujen ystäväinkin kesken, ei
Leonardilla ollut mitään aavistusta, sillä ei yksikään parjaaja ollut
rohjennut hiiskahtaa hivaustakaan tuolle surunalaiselle miehelle tästä
asiasta; hän vaan uskoi päinvastoin varjon koko salaperäisestä
tapauksesta lankeavan yksin hänen ylitsensä, mutta hän päätti sen,
ansaittuna rangaistukselta, nöyryydellä kantaa. Mutta erään kerran, se
oli toisena vuotena Gerdan poislähdöstä, kertoi hänelle hänen rakkain ja
luotettavin ystävänsä, nuori lääkäri, mitä halventavia huhuja ja luuloja
yleisöllä oli hänen puolisostaan, ja mainitsi erittäin kaksi henkilöä
hänen enin kunnioittamista ystävistään, jotka useassa tilaisuudessa
hävyttömällä tavalla oli puhuneet hänen vaimostaan. Leonard joutui
hämmästyksiin ja mielenmurheesen. Hänen puhdas, jalo puolisonsa, joka
oli pannut oman onnensa, oman äidinsydämensä siveellisen vakuutuksensa
uhriksi, hän oli mitä häpeällisimpäin epäluulojen esineenä ja parjausten
pilkkana, ja hän, oikea syyllinen, rikoksellinen, häntä surkuteltiin ja
sääliteltiin, häntä jokainen kunnioitti!

Joku aika sen jälkeen oli hän kutsuttu erääsen suurenmoiseen
juhlaseuraan, jossa oli herroja ja naisia kaupungin arvokkaimmista
perheistä. Tässä tilaisuudessa olivat molemmat "ystävät," jotka Gerdan
kunniaa olivat solvaisseet, myöskin saapuvilla. Illallisella, kuin
imartelevilla sanoilla onniteltiin Leonardia eräästä kirjoituksesta,
jonka hän oli julkaissut sanomalehdessä ja joka oli herättänyt suurta
huomiota, ja kuin hänelle esiteltiin hänen maljansa, nousi kunnioitettu
mies seisomaan. Kalpeana silmäili hän ympärillään olevaa seuraa vakaalla
katseellaan, totisempana ja surullisempana kuin tavallisesti, ja sanoi:

-- Kunnioitettavat naiset ja herrat! Minun täytyy pyytää teiltä
anteeksi, että minä käytän tätä tilaisuutta, kuin minä olen tässä
lukuisassa, hienosti sivistyneessä seurassa, jossa on myöskin saapuvilla
moni, joka on tehnyt minulle kunniaa, sanomalla olevansa minun ja
vaimoni ystävä, tätä tilaisuutta, antaakseni selitystä, jota oma
kunniani ja rakkauteni ja kunnioitukseni puolisooni eivät kauemmin salli
minun salata. -- Tietoihini on tullut, että on koetettu antaa
kaikenlaisia vaimoni kunniaa solvaisevia selityksiä hänen lähdöstään
tältä seudulta.

Hämmästystä ja jännitettyä uteliaisuutta osoittava liikenne kävi läpi
koko lukuisan seuran.

-- Syy, jatkoi Leonard soinnuttomalla, mutta jykevällä äänellä, syy
hänen lähtöönsä tästä kaupungista, onnellisen yhteiselämämme
rikkumiseen, on minun, minun yksinään. Puolisoni on puhdas ja moitteeton
kuin äsken satanut lumi. Minä olen syyllinen. Minä olen rikkonut
uskollisuuteni, pettänyt vaimoni ja häväissyt avioliittomme häpeällisen
kevytmielisyyden teolla. Vaimoni jalo vakuutus ei sallinut hänen enää
puolisona elää rinnallani. Rangaistukseni on kova, mutta oikea. Minä
taivun kunnioituksella hänen tuomioonsa, ja sydämessäni asuu hän pyhänä
suojelusenkelinä, jota ei mitkään pahat vimmaukset lähetä uskaltane.

Hiljaisuus vallitsi kokoontuneissa. Joka sydän oli tullut
vastustamattomasti liikutetuksi, kuin tuo oman syyllisyytensä kautta
niin kovasti koeteltu mies, voittaen oman ylpeytensä, pestäkseen
vaimonsa syyttömästi loukatun kunnian, astui esiin kokouksessa, jossa
hän melkein oli kunniavieras, ja paljasti salatun rikollisuutensa.
Jokainen tunsi Leonardin antaessa tätä selitystä, että joka sana siitä
oli totta. Sen luki hänen silmistään, ja oli ymmärrettävä, ett'ei kukaan
mies näin julkisella tavalla, näin avoimin katsein, olisi ottanut
päällensä vaimonsa rikollisuutta, vaikk'ei tämä koskaan olisi ollut
hänelle niin rakas, hänen maineensa pelastaminen hänelle koskaan niin
kallis. Uskottiin ehdottomasti ne sanat, mitä lausuttiin. Ei yksikään
epäillyt tällä hetkellä Gerdan viattomuutta.

Leonard kumarsi seuralle, ja kuin illallinen oli loppunut ja malja
esitelty kunniavieraalle vähää ennen pöydästä noustua, otti hän hattunsa
poistuakseen. Isäntä lähestyi häntä ja pusersi ääneti hänen kättään.
Muut läsnäolevat seurasivat esimerkkiä, ja1 Leonard huomasi olevansa
heti liikutetun joukon keskellä, joka kunnioituksen ja säälin katseilla
ääneti puristi hänen käsiään. Hän vastasi sanaakaan lausumatta käden
puristuksiin, tervehti seuraa syvällä kumarruksella ja katosi.

Hämmästynyt, liikutettu mieliala kesti vielä kokoontuneissa.
Kuiskailtiin siellä täällä. Tämä oli siis tosi, asian oikea laita! Tämä
kelpo mies oli siis syyllinen, hän oli tehnyt aviorikoksen! Mutta miten
jalomielisesti hän nyt tunnusti vikansa! Eikö hänessä sittenkin ollut
jalo itsetuntoisuus! Hiljainen ihmetyksen kuiskina rupesi kuulumaan
äänettömästä joukosta. Harvinaista oli, että mies puhdistettuaan
vaimonsa kunnian ja tunnustettuaan vikansa, oli kokoontuneiden ja
melkein koko yleisönkin mielestä vielä viehättävämpi ja enemmän arvossa
pidetty henkilö kuin koskaan ennen, mutta Gerda sitä vastoin yhtä
moitteellinen, kuin ennenkin. Nähtiin ainoastaan Leonardin kärsivä
muoto, hänen hyljätty tilansa, kuultiin ainoastaan hänen ylevää
tunnustustaan, mutta ei ollut silmää näkemään sitä korkeaa
siveellisyyttä, jonka käskystä hänen vaimonsa oli uhrannut oman
sydämensä, onnellisen asemansa yhteiskunnassa. Häntä sanottiin
sydämettömäksi, itsekkääksi ihmiseksi, leppymättömäksi olennoksi,
turhanpäiväiseksi luulijaksi. Hänen käytöstään mainittiin halpamaiseksi
ja epänaisekkaaksi, sillä hänenhän täysi-ikäisenä naisena olisi pitänyt
ymmärtämän, että miehet, jaloimmatkin, voivat syttyä himoihin, joilla ei
ole mitään yhteyttä heidän sydämensä kanssa, ja että ymmärtäväisen ja
rakastavan vaimon velvollisuus on lempeällä anteeksiantavaisuudella
menetellä sellaisissa hairahduksissa. Sellaisella menettelytavalla saa
yhä hellemmän ja hartaamman luottamuksen mieheltänsä, mutta ei suinkaan
törkeässä leppymättömyydessään, kiroomalla ja hylkäämällä häntä. Tällä
tavalla ei kenenkään oikeamielisen vaimon tule menetellä. Kaukana siitä!
Ja ajatteles! Tämä niin kovasti kohdeltu mies, hän astuu kumminkin
tunnustamaan vikansa suuren seuran edessä, suojellakseen sydämettömän
vaimonsa kunniaa. Kuinka rakkaan hänen sentään täytyy olla hänelle, ja
eikö hän sentäänkin ole hyvin jalo! Mutta vaimo ei luonnollisesti ole
häntä koskaan ymmärtänyt. Jos hän, vaimo, olisi ollut rikollinen, niin,
olisi miehen luonnollisesti sopinut hyljätä hänet, sillä onhan miehellä
oikeus vaatia naiselta mitä moitteettominta elämää. Mutta miestä ja
sitte niin eriomaista miestä, tuomita häntä niin halpamielisesti! --
Leonard niin muodoin pysyi jalona, sääliteltävänä, kuin sitä vastoin
Gerdaa, joskin hänen kunniansa oli pelastettu, moitittiin rikolliseksi
puolisoksi. Maailma on auttamatoin.

Emme suinkaan tahdo väittää, ett'ei Leonardin ylevämielinen käytös ollut
omiaan herättämään sekä kunnioitusta että sääliä häneen, mutta
mielestämme Gerdankin menetystavalle olisi pitänyt tehdä vähäisen
oikeutta.

Neljä vuotta oli kulunut puolisoitten erosta. Leo oli tänä keväänä
päässyt ripille ja suorittanut ylioppilastutkinnon melkein samaan
aikaan. Iloa ja rakkautta tulvaava kirje, jonka Gerda kirjoitti
pojalleen, onnitellen häntä kahdenkertaisen, tärkeän juhlan johdosta,
jota hän oli viettänyt, sisälsi kuitenkin surullisen ilmoituksen. Vanha
isoisä, joka koko talven oli ollut hyvin heikko, oli nyt kevään tullen
käynyt yhä heikommaksi ja oli täytynyt kääntyä vuoteen omaksi, josta hän
luultavasti ei enää nouse. Vanhus, joka oli valmis jättämään elämän,
lähetti nuorelle tyttären pojalle, jota hän ei ollut nähnyt moneen
vuoteen, hartaimmat onnentoivotuksensa tärkeään askeleesen, jonka tämä
juuri nyt oli ottanut elämään. Liikutettuna ojensi nuorukainen kirjeen
isälle, joka luki sen ja vaipui syviin ajatuksiin. Sen jälkeisenä
päivänä sanoi hän pojalle:

-- Leo! laita itsesi valmiiksi. Me lähdemme tervehtimään äitiä ja
vanhuksia. Laiva lähtee yöllä.

Hurmaannuksiinsa ihastui poika odottamattomasta, ilahuttavasta
uutisesta, joka mitä ihanimmaksi todellisuudeksi aivan kuin
tenho-iskulla muutti hänen sydämensä hartaimman halun, jota hän ei ollut
rohjennut sanoiksi lausua. Syliinsä sulki nuorukainen isänsä, kyynelten
tulvatessa hänen säteilevistä silmistään.

Muutama tunti myöhemmin istui tuo totinen mies ja iloisesta
malttamattomuudesta värähtelevä nuorukainen valoisana, tyynenä kevätyönä
laivankannella, matkalla autuaalliseen päämääräänsä.

Seuraavan päivän illalla, kuin Gerda tuli koulusta ja astui kotiinsa,
lensi häntä vastaan kaunis, tummakutrinen nuorukainen, sulki hänet
rintaansa, suuteli häntä lukemattomat kerrat oikein raivosasti ja
kostutti ilokyynelillään hänen poskensa, ja kuin viimeinkin tuo pitkä
syleily oli loppunut, astui Gerdan luo hänen miehensä, hopeasäikeitä
tukassa ja parrassa ja silmissä rakkaus, puhtaammaksi palanut kuin hopea
ja kulta kaipuun ja itsekoetuksen sulatusuunissa, ja ojensi hänelle
kätensä. Gerda ei ensi hämmästyksissään poikansa kohdattua ollut
huomannut, että toinenkin henkilö oli huoneessa. Hän luuli, että poika
oli tullut yksin tervehtimään häntä ja vanhuksia. Nyt seisoi Leonard
hänen edessään. Luja vaimo, joka niin monet kerrat päivien ja öitten
unelmissa oli tämän kohtauksen nähnyt, joutui aivan liikutuksiin kuin
unelma oli muuttunut todellisuudeksi, mutta hän hillitsi itsensä. Kalpea
oli hän, mutta katse rehellinen, sen syvyydestä pilkoitti koko hänen
suuri rakkautensa, hänen sydämensä salainen, sanomaton ilo nähdä jälleen
hyljättyä rakastettuansa, laskea kätensä hänen käteensä.

-- Anna anteeksi! sanoi Leonard. Minä olen tullut Leon mukana
tervehtimään sinua ja tapaamaan "vanhaa iso-isää," ennen kuin hän täältä
lähtee.

-- Tervetuloa!

Puolisot istuivat myöhään yöhön puhelemassa suuresta yhteisestä
ihastuksestaan, lapsista, ja niistä joutuivat he vähitellen itseensä,
työskentelyihinsä ja pyrintöihinsä. Toukokuun yö kävi jo päivälle, kuin
he nousivat ja sanoivat toisilleen hyvää yötä.

-- Ja Katarina? kysyi Leonard.

-- Katarinan laita on hyvin. Hänellä näytti olleen erityinen taipumus
taide-käsityöhön. Minä lähetin hänet kehittämään taipumustaan. Hän
edistyi jättiläis-askelin, ja hänellä on nyt opettajatarpaikka eräässä
käsi työ-koulussa maaseudulla,

-- Ja hänen lapsensa?

-- On kuollut. Tyttö-pienokainen oli hurmaavin olento, mitä saa nähdä.
Hän oli perinyt äidin ihmeteltävän kauneuden. Minä pidin sen
luonnollisesti luonani, kuin Katarina lähti käsityö-kouluun. Mutta kuin
tämä oli puolen toista vuoden vanha, ja voi sekä kävellä että puhua,
tuli kova keuhkotulehdus ja päätti pienokaisen elämän. Kuin lääkäri
selitti kaiken toivon menneen, ilmoitin minä sähkösanomalla Katarinalle.
Hän saapui kaksi tuntia ennen hänen kuolemaansa. Vaikka hän oli paljon
saanut kärsiä lapsensa tähden, suri hän nyt kuitenkin itsensä aivan
epätoivoiseksi. Minä, joka kuoleman kautta en ole menettänyt yhtään
lasta, olin huono lohduttajaksi. Jumala siunatkoon pienokaista, jonka ei
koskaan tarvinnut kokea elämän tuskia!

Gerda kääntyi pöytään, jossa oli muutamia valokuvia kehyksissä, pari
vartalokuvaa ja joitakuita muita korukappaleita. Suurin valokuvista oli
Leonardin muotokuva. Tämän edessä oli kaunis kukkavihko tuoksuvista
kielokukista. Gerda otti yhden taulun, ympärillä luonnikkaasti leikattu
kehys, se oli mitä herttaisimman lapsukaisen kuva, ja ojensi sen
Leonardille.

Heleä punerrus lennähti tämän kalpeille kasvoille, ja hänen kätensä
vapisivat, kuin hän otti taulun. Ääneti katseli hän liikutuksella kuvaa.

-- Kehys on Katarinan työtä. Eikö se ole kaunis? sanoi Gerda, ottaessaan
taulun takaisin, ja pani sen paikalleen.

Leonard nyökkäsi myöntävästi.

-- Mikä tuon pienokaisen nimi oli?

-- Gerda. -- Hyvää yötä, Leonard!

-- Hyvää yötä!

Puolisot erosivat aamun valetessa, koettaakseen viimeinkin lepoa, mutta
ei kumpanenkaan heistä edes uinahtanut tänä yönä yksinäisellä
vuoteellaan.

Rauhaisaan sairashuoneesen paistoi kevätillan suloaurinko. Kalpeana ja
hiuenneena, tukka ja parta hopeavalkonen, lepäsi vanha isoisä
vuoteellaan, ympärillä puoliso, lapset ja lastenlapset. Hänen
sisäänpainuneet silmänsä katselivat kuolevaisen kirkkaalla katseella
rakkaitansa ympärillään.

-- Eikö se ole suloista ja oikein hyvä, sanoi hän, se on suuri Herran
Jumalan armo, armo, jota minä vanha syntis-parka en ole ansainnut, --
koskas armo sentään onkaan ansio? -- että minä viimeisinä hetkinäni saan
nähdä teidät kaikki rakkaimpani koossa ympärilläni -- Kiitos, Leonard,
ettäs tulit!

Hän nyökäytti päätään vävylleen.

-- Gerda! jatkoi hän, ojentaen kuihtuneen kätensä tyttäreen, joka
lähestyi ja hellästi tarttui ojennettuun käteen. -- Gerda, rakas lapsi!
Minä olen suuressa velassa sinulle, velassa, jota en minä voi hyvittää.
Ainoastaan sinun lempeä anteeksiantosi voi sovittaa sen ja antaa rahtua
rauhaa täältä lähtevälle sielulleni. Gerda, oma lapseni! Minä olen
julman vääryyden tehnyt sinulle. Minä olen, sokeana vanhoissa,
halpamaisissa ennakkoluuloissa ja omassa tunnottomassa
itsekkäisyydeseäni, ainoastaan sentähden kuin sinä olit nainen, huonon
osan sinulle antanut, olen estänyt henkesi luonnollisen kehityksen,
katkeroittanut nuoruutesi ja tehnyt sinut perinnöttömäksi veli-raukkasi
tähden, jonka sisällisessä heikkoudessani onnettomaksi saatoin,
valmistin hänelle väärän elämän suunnan ja liian aikaisen haudan.
Rangaistukseni on ollut kova, mutta oikea. Pitkät, kolkot vuodet olen
minä murheessa ja mielimurteissani koetellut itseäni ja mietiskellyt
elämän totuutta. Minä olen oppinut ymmärtämään naisen arvon ja hänen
Jumalalta itseltä saaneen samat oikeudet, joita me miehet vuosituhansien
kuluessa häpeällisesti ilman mitään oikeutta olemme polkeneet. Rakas
tytär! Isälle, joka ryösti sinulta pyhät oikeutesi, olet sinä
lahjoittanut hellän vanhuuden kodin, oman voimasi luoman, Herran Jumalan
siunaaman. Sinussa olen minä nähnyt todellisen naisen korkeudessaan,
jalon äidin kasvattaman. Minä tahdoin kasvattaa orjan, mutta hän
kasvoikin sankarittareksi. Kiitos, rakas tytär! kaikesta siitä
lohdutuksesta ja opetuksesta, kuin sinä minulle antanut olet, ja anna
minulle anteeksi rikokseni!

Liikutuksen vallassa vaipui Gerda polvilleen vuoteen viereen ja painoi
huulensa kuihtuneesen käteen, josta hän piti kiini.

Vanhuksen puhuessa puhkesi suuren, yltäkylläisen ilon säde iäkkään äidin
silmästä, kuin hän istui puolisonsa vuoteen ääressä. Tämä tunnusti
itsekkäisen erehdyksensä, lausui suuren totuuden sanoja, hän nousi
heikkouden, itsepintaisuuden ja ennakkoluulojen pimeydestä, puhtaana ja
jalona, todellakin hänen rakkautensa arvoinen, semmoinen, jollaiseksi
hän nuoruuden onnellisina päivinä oli hänet uneksinut. Paha oli mennyt.
Kaikki oli sovintoa ja selvää.

Kuin Gerda oli noussut, ja muutkin läsnä olevat hiljaa ja
kunnioituksella jättäneet huoneen, ett'eivät häiritsisi vanhusta, jonka
heikot voimat näyttivät kovin rauenneilta, jäi äiti yksin hänen
luoksensa, kumartui häneen, sulki hänet syliinsä ja painoi suutelon
hänen huulilleen. Tässä suutelossa, joka rakkaudella jälleen yhdisti
vanhat puolisot, hengähti kuoleva pakenevan henkensä. Hiljaa uinahtaen
makasi hän jälleen, voitetun rakkauden suutelo vienosti hymyilevillä
huulillaan ja ilta-auringon siunaava loiste otsallaan.

Sen päivän illalla kuin vanhan isän hautaus oli vietetty, seisoi Gerda
surupuvussa yksinään peräkammiossaan syvissä ajatuksissa, nojaten
kasvonsa tuoksuviin ruusuihin kukkapöydällä. Leonard astui sisään ja
lähestyi häntä.

-- Gerda! sanoi hän. Minä lähden nyt kotiin, mutta minä olen ajatellut
jättää Leon tänne luoksesi suven ajaksi. Sen palkinnon hän todellakin
ansaitsee.

Gerda katsoi ylös.

-- Sinä lähdet? sanoi hän tarkkaavalla, kysyvällä katseella.

- Niin!

Syvä liikutus, suuri, puhdas sielunvoima, paistoi Leonardin silmistä, ja
loi kirkkauden hohteen hänen vanhentuneille, mutta vielä kauniille,
surusta ja syvistä ajatuksista jalostuneille kasvoilleen, voittoloisteen
hengen taistelusta lihan ja itsekkäisyyden kanssa.

-- Niin, Gerda, sinä jalo, sinä armas! sanoi hän. Minä menen pois, enkä
pyydäkkään edes jäädä tänne, sillä nyt olen minä oppinut selvästi
ymmärtämään sinun sielusi, sinun menetystapasi, oppinut ymmärtämään ne
ikuiset, pyhät oikeuden ja vääryyden käskyt ja sen järkähtämättömän
rangaistuksen, jonka pitää kohdata jokaista, joka vaan uskaltaa sohaista
niitä. Sinä kysyit kerran minulta, kuinka olisin sinun asemassasi
menetellyt. Minä vastasin, että minä olisin hyljännyt sinut. Minä en
peruuta nytkään niitä sanoja, mutta minä lausun saman ankaran tuomion
itsestänikin. Minä en vaadi nyt enään kuten ennen itsekkäisessä
julkeudessani lempeämpää tuomiota, suurempaa armoittelua sen tähden,
että minä mies olen. En! Tuomiosi oli oikea ja jalo, ja sittemmin olen
mitä täydellisimmästä vakuutuksestani tuominnut itseni samalla
tuomiolla. Minä en ansaitse olla sinun puolisosi. Ja sentähden minä
menen pois. Minä menen rauhaan, Gerda! Iloinen ei ole sydämeni, mutta se
on rauhallinen, ja minä kiitän Jumalaa, joka sinussa on ilmoittanut
minulle totuuden. Voi hyvin, rakkaimpani!

Hän ojensi Gerdalle molemmat kätensä ja hänen katseessaan oli korkia
rakkaus, puhdas kaikesta tomun kuonasta, katseessa, joka läpäsi tuskan
kyynelusvan hänen silmässään.

-- Jää hyvästi!

Gerda kohtasi hänen katseensa. Tarkkaava, kysyväinen näkönsä oli
muuttunut toivorikkaaksi iloksi. Hän laski kätensä puolisonsa käsiin.

-- Älä mene pois, Leonard! helähti hänen äänensä, kirkas ja suloinen
kuin armoituksen autuaallisen sanoma hengeltä tuomitulle, joka oli
suoriutunut maailman kanssa ja hurskaassa nöyryydessä kävi päin
kohtaloansa. Nyt, jatkoi hän, seisot sinä edessäni siinä jalossa
ihmisellisessä korkeudessa, jossa minä olin nähnyt sinut hartaimmissa
rukouksissani, toivoin vienoimmissa unelmissa. Ole tervetullut,
rakkaani!

Hän taittoi suloisesti tuoksuvan valkoisen ruusun suuresta kukkivasta
ruusukasvista edessänsä ja ojensi sen Leonardille.

-- Punaiset ruusumme, sanoi hän, ovat kuihtuneet. Meille kukkivat
valkoiset. Olkoon tämä morsiamen tervehdys sulholle uutena hääpäivänä!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ennen ja nykyään 1 - Kuvauksia naisen elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.