Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Ystävykset
Author: Ouida, 1839-1908
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ystävykset" ***


YSTÄVYKSET

Kirj.

Ouida


Vapaasti venäjänkielestä suomensi M. R--dt [Ramstedt].


Savonlinnassa,
Kirjapaino-yhtiön kirjapainossa, 1877.
A. Ramstedtin kustannuksella.



[Nimilehti mainitsee harhaanjohtavasti, että kirja on A. Saharova'lta,
mutta teos on Ouidan eli Marie Louise de la Raméen "A Dog of Flanders".
Skannatusta, harvinaisesta teoksesta puuttuvat ss. 1-2, jotka e-kirjan
julkaisija on kääntänyt suoraan englanninkielisestä originaalista.]



I.


Nello ja Patras olivat jääneet aivan yksin maailmaan.

He olivat ystäviä ystävyydessä, joka oli läheisempää kuin veljeys.
Nello oli pieni Ardennelainen -- Patras suuri Flamandilainen. He olivat
saman ikäisiä vuosilla mitattuna, mutta kuitenkin toinen oli vielä
nuori, toinen oli jo vanha. He olivat asuneet yhdessä koko ikänsä;
molemmat he olivat orpoja ja kurjia sekä saivat leipänsä samasta
kädestä. Se oli ollut heidän siteensä alku, heidän ensimmäinen
sympatian säikeensä; se oli vahvistunut päivä päivältä ja kasvanut
heidän mukanaan kiinteänä ja erottamattomana niin, että he alkoivat
rakastaa toisiansa erittäin paljon. Heidän kotinsa oli pieni mökki
pienen Flamandilaisen kylän reunalla, peninkulman päässä Antverpenistä.
Kylä sijaitsi leveiden laidunkaistaleiden ja viljavainioiden välissä,
ja sen läpi virtaavan suuren kanavan reunamilla kasvoi pitkät rivit
tuulessa taipuvia poppeleita ja tervaleppiä. Siinä oli parikymmentä
maatilaa ja taloa, joiden ikkunaluukut olivat kirkkaan vihreät tai
taivaansiniset ja katot ruusunpunaiset tai mustavalkoiset sekä seinät
niin valkoisiksi maalatut, että ne loistivat auringossa kuin puhdas
lumi. Kylän keskustassa oli tuulimylly pienellä sammalta kasvavalla
rinteellä, se oli maamerkkinä kaikelle ympäröivälle tasamaalle. Mylly
oli kerran maalattu helakanpunaiseksi, siivet mukaan lukien, mutta niin
oli tehty sen lapsuudessa viitisenkymmentä vuotta sitten, jolloin se
oli jauhanut vehnää Napoleonin sotilaille; nyt se oli väriltään verevän
ruskea, auringon ja tuulen päivettämä. Se liikkui oudosti nykäyksittäin
ikäänkuin olisi ollut reumaattinen ja nivelistä jäykkä korkean ikänsä
vuoksi, mutta se palveli edelleen koko lähiseutua, josta olisi ollut
yhtä jumalatonta viedä viljaa muualle kuin osallistua mihinkään muuhun
jumalanpalvelukseen kuin siihen messuun, joka pidettiin pienen,
harmaan, vanhan kirkon alttarilla. Kirkkoa vastapäätä oli kartiomainen
kellotapuli, jonka ainoa kello soitti aamulla, keskipäivällä ja illalla
tuolla oudolla, tukahdutetulla, kumean surullisella äänellä, jonka
kaikki Alankomaiden kirkonkellot näyttävät omaksuvan kiinteäksi osaksi
sointiaan.

Lähes syntymästään asti olivat he, Nello ja Patras, asuneet yhdessä
tuon pienen suruvoittoisen kellon äänen kuuluvilla kylän reunalla
nököttävässä mökkisessä. Siitä näkyi koillisessa kohoava Antverpenin
tuomiokirkon torni toisella puolella suurta vihreää tasankoa, jossa
kasvoi sellainen määrä rehevää nurmea ja kukoistavaa viljaa, että se
loittoni heistä kuin vuorovedetön, muuttumaton meri.

Mökkinen oli vanhan, hyvin vanhan köyhän, Jean Daasin, joka aikanaan
oli sotamiehenä ja muisti monen raskaan sodan jälkeensä jättämiä
silittämättömiä vakoja, jommoisia jättää härkä auraa vetäessänsä.
Vanhus uhrasi sodassa toisen jalkansa ja eleli rampana, köyhänä,
hyljättynä ihmisiltä.

Kun vanha Jean Daas alkoi kahdeksatta kymmenikköä, kuoli tyttärensä
vuoristolla, lähellä Staveloa, jättäen hänelle perinnöksi kaksivuotisen
poikansa. Vaikka vanhukselle oli työläs elättää itseänsäki, ei hän
kuitenkaan valittanut tätä liikaa kuormaa, sillä sydämessänsä rakasti
hän pientä Nelloa.

Pikku Nello kasvoi ja rauhassa elivät ukko ja lapsi matalassa, köyhässä
mökissään.

Asuntonsa seinät olivat vuoratut savella; se oli valkoinen ja puhdas
kun meren raakku, sitä ympäröitsi soma puutarha, jossa kasvoi nauriita,
pavuja ja herneitä. He olivat hyvin köyhät, -- usein ei ollut
leipapalastakaan tuvassa. Ei he milloinkaan syöneet aivan kylläisiksi
ja jos he aina olisivat olleet ravitut, niin elämä olisi heistä
näyttänyt paradiisiltä. Ukko oli pojalle erittäin ystävällinen ja hyvä;
pojalla taas oli totinen, rehellinen ja hellä luonto. Tytyväiset
olivat, syöden leipää ja kaalia ja anoivat sekä maalta että taivaalta
ainoastaan yhtä asiaa -- että Patras jäisi heidän kanssansa, sillä
mihin joutuisivat he hänettä?

Patras oli heillä kaikki kaikessa, heidän aarteensa ja kassansa, heidän
palveliansa ja ystävänsä sekä ainoa lohduttajansa.

Patras'in häviämisen kautta uhkaisi heitä nälkäkuolema. Patras oli
kummanki pää ja oikea käsi, sillä ukko jo oli vanha ja rampa, Nello
vielä lapsi ja Patras ainoa vahva ja terve talossa.

Patras oli suuri keltainen Flamandin koira, pysty-korvilla, väärillä
jaloilla ja leveillä, jäntäreisillä käpälillä, jotka hänen su'ussansa
ovat monen vuosi-sadan vaivan-näön aikana muodostuneet. Patras oli
halpaa, työtä tekeväistä rotua; hän oli yksi niistä koirista, jotka
palvelevat kansoja, niistä eläimistä, jotka kantavat lyömisiä ja
länkiä, kärsiväisesti vaipuen kovan kuorman alla ja viimein hyljättynä
kuolevat katujen kivillä.

Patras oli syntynyt vanhemmista, jotka tekivät työtä koko elämänsä
ijän, erilaisten kaupunkien terävillä kivillä, ja noilla väsyttävillä
Brabantin ja Flandrian teillä. Hän syntyi kokemaan vaivaa ja murhetta.
Hän oli lyömisien ja kirouksien ruokkima.

Penikkana sai hän tuntea kärryjen ja kaula-kuristimen koko jykeyden.
Kolmannellatoista kuukaudella puuttui hän erään hienojen rautakalujen
kauppiaan käsiin. Kauppias vaelteli ympäri maata idästä länteen,
sinertävän meren rannoilta viheriäisille vuorille. Patras myötiin
halvasta hinnasta, syystä että hän oli vielä penikka.

Ihminen, joka hänen osti oli sydämetön juomari ja Patras-rukan elämä
tuli helvetiksi. Isäntänsä, julma ja raaka Brabantilainen, täytteli
kärrynsä paistinpannuilla, laskuilla, ämpäreillä, padoilla ja muilla
savisilla, vaskisilla ja läkkisillä teoksilla, ja pakoitti Patras'in
vetämään tätä painoa, itse sivulla kulkien laiskasti heiluttaen
ruumistansa, ja sauhuja vetäen mustasta piipustansa. Tiellä
kulkiessansa pistäysi hän joka juomapaikkaan.

Patras, joko onneksi tahi onnettomuudeksi, oli hyvin voimakas; hän oli
syntynyt rautaisesta, työtä tekevästä, työhön tottuneesta lajista, niin
että hän ei kuollut, mutta jatkoi vaan kurjaa oloansa raskaan ikeen
alla, ruoskan lyönnin, nälän, janon ja kirouksen häntä ympäröidessä;
tällä tavalla ihmiset usein palkitsevat kärsivällisimpiä, uskollisimpia
nelijalkaisia uhriansa.

Kerran, kaksi vuotta oltuansa tässä kiirastulessa, Patras kulki
tavallisuuden mukaan yhdellä niistä vääristä, pölyisistä eikä
miellyttävistä teistä, jotka vievät Antverpeniin.

Oli kuuma kesäpäivä. Vedettävänsä kärry oli hyvin painokas; reunojansa
myöten oli se täytetty kaikenlaisilla savi- ja läkki-astioilla.
Isäntänsä kulki laiskana sivulla, silloin tällöin ruoskalla sätkien
kärsiväistä elukkaa, jonka väsyneet jalat hoiperrellen pyrkivät
eteenpäin. Brabantilainen seisattui ja kulki juomalaan kulkkuansa
kastelemaan oluella, mutta koirallensa ei antanut vettäkään ojasta.

Aurinko paistoi ankaran kuumasti; koira-raukka vuorokauden kuluessa ei
saanut maistaaksensa eineen suuremata; kaksitoista tuntia oli kulunut
siitä kuin viimeksi janoansa sammutti; hän melkein sokeutui pölystä,
selkäänsä kivisti lyömisistä, hän kumartui ylivoimaisen painon alla --
yhtäkkiä horjahti, valkoinen vaahti näkyi suussansa ja hän -- kaatui.

Hän kaatui keskelle valkoista, pölyistä katua ja loikoi liikkumatta
kuumien säteiden alla. Isäntänsä alkoi potkia ja lyödä häntä seipäällä;
-- tämä oli usein Patrasin uskollisen palveluksen palkkana. Nyt hän
ei enään kuullut kirouksia, ei tuntenut lyömisiä; -- hän lepäsi
liikkumatta pölyisellä tiellä. -- Muutaman ajan kuluttua ihmisen
haamussa oleva eläin huomasi tässä lyömisien ja kirouksien ei auttavan;
luullen koiran kuolleeksi, potkaisi hän häntä aika-lailla
jäähyväisiksi, riisui valjaat, työnsi jalallansa ruumiin heinistöön ja
muristen itsekseen, laiskasti veteli kärrynsä mäelle, heittäen
kuolevaisen koiran muurahaisten tahi variksien ruoaksi.

Tämä tapahtui Löwenin markkina-päivän aattona. Kauppias kiiruhtiki
sinne saadaksensa edullisen kauppa-paikan. Häntä harmitti, sillä Patras
oli voimakas ja kestäväinen ja nyt hänen itsensä tuli vetää kärryänsä.
Hänen päähänsä ei juolahtanut seisahtua ja katsahtaa koiraa, joka nyt
olisi hyödytön. Itsekseen mietti hän varastavansa ensimäisen suuren
koiran, joka puuttuisi vastaansa omistajatta. Patras hänelle ei nyt
mitään maksanut, vaikka uutterasti oli työtä tehnyt sekä hyvällä että
huonolla ilmalla, talvet, kokonaista kaksi vuotta.

Nyt heitti hän uskollisen elukan kuolemaan yksinään, itse mennen
kerjäämään ja varastamaan, syömään ja mässäämään, tanssimaan ja
laulamaan Löwenin markkinoille. Kuoleva koira! Tämänkö tähden
hävittäisi hän kourallisen vaski-lantteja ja tulisi pilkan ja ivan
esineeksi?



II.


Patras venyi heinää kasvavassa kuopassa. Tie kihisi kulkioita; suuri
joukko kiiruhti jalkasin; toiset ajoivat muulilla iloisina
markkinoille. Muutamat huomasivat hänet, toiset eivät katsahtaneetkaan;
kulkivat vaan huolettomina sivu. Vähän ajan kuluttua, pyhävaatteisiin
puetetun jalkajoukon keskellä näkyy matala, heikko, rampa ukko. Hän oli
jokapäiväisen näköinen tuo ukko, vaatetettuna; hiljaa kulki hän
tietänsä pyhäisen joukon välissä. Vanhus seisattui, ihmetteli, laskeusi
polvilleen kuopan reunalle ja ystävällisesti katseli koiraa. Hänen
muassaan oli pieni, punaposkinen, valkoverinen, mustasilmäinen poika,
joka juoksenteli pensasten välissä ja katseli nyt surumielisenä
eläin-raukkaa.

Tämä oli Nellon ja Patrasin ensimäinen kohtaus. Viimein vanha Jean Daas
suurilla ponnistuksilla veti kuolevaisen koiran pikkuiseen mökkiinsä.
Hän hoiteli sitä niin suurella huolella, että koira tuli aivan
terveeksi ja hänen voimansa palasivat jälleen.

Patras uudelleen seisoi vahvoilla, terveillä jaloillansa.

Monen viikon kuluessa oli koira aivan hyödytön, lähellä kuolemaa; mutta
koko tällä ajalla ei yksikään torasana loukannut korviansa, ruumiinsa
ei tuntenut ainoatakaan kipeätä tärähdystä. Hän sai kuulla lapsen
osaa-ottavaista kuiskuttamista ja tuntea vanhuksen ystävällistä kättä.
Niin ukko kuin lapsi suuresti mieltyivät sairaasen elukkaan. Patrasin
olkivuode sai siansa tuvan nurkassa. Yöllä kuuntelivat he koiran
hengitystä, peläten hänen kuolevan. Kun Patras, viimeinki päästyään
terveeksi, kovalla, harvalla äänellä haukahti, silloin iloitsivat ja
milteivät itkeneet molemmat. -- Pikku Nello juhlallisuudessa ripusti
koiran kaulaan kauniin kiehkuran sekä suuteli sen kuonoa kauniilla
punaisilla huulillaan.

Koska Patras jälleen tunsi itsensä terveeksi, voimakkaaksi ja  työhön
kykeneväksi, kuvastui hänen suurissa ymmärtäväisissä silmissänsä
ihmetteleminen, kun ei häntä täällä havahdutettukaan kirouksilla, ei
ajettu työhön lyömisillä. Hänessä syntyi voimakas rakkaus, joka
uskollisena paloi hänen sydämessänsä kuolemaansa asti.

Patras oli kiitollinen, niinkuin kaikki koirat. Hän loikoi ja
tarkasteli vakavilla, viisailla, ystävällisillä, tummilla silmillänsä
kaikkia ystäväinsä liikuntoja.

Vanha sotamies, Jean Daas, ansaitsi leipäpalansa vetämällä pientä
kärryä, jossa hän jokapäivä kuletti Antverpeniin niiden onnellisten
kyläläisten maitoastioita, joilla oli lehmät. Talonpojat antoivat
hänelle tämän toimen osaksi sääliväisyydestä, osaksi myös sentähden,
että he hyötyivät, kun tavaransa laittoivat kaupunkiin niin rehellisen
viejän kanssa kuin tuo ukko oli. Sitä paitsi saivat he tämän kautta
mukavammin ja enemmän aikaa ryytimaansa ja karjansa hoitamiseen. Mutta
tämä vaiva tuli ukolle liian raskaaksi. Hän oli kahdeksankymmentäkolme
vuotta elänyt, ja Antverpeniin oli hyvä peninkulma ja enemmänki
kylästä.

Patras oli terve. Tuossa hän makasi auringon paisteessa; kaulansa oli
koristettu somalla kukka-kiehkuralla. Tarkoin katseli hän kuinka vanhus
meni kaupunkiin ja palasi sieltä jälleen maitoastiainsa kanssa.

Seuraavana aamuna ei ukko vielä ennättänyt kärryänsä liikahduttaa, kuin
Patras tuli lähemmäksi ja asettausi sen molempain aisain väliin,
osottaen tällä mykällä, mutta kaunopnheliaisella liikunnollaan
olevansa valmis ansaitsemaan sen leipäpalan, jota hän söi näiden
köyhäin ihmisten armosta. Jean Daas kauan esteli, ukosta näytti
epä-rehelliseltä pakoittaa eläintä semmoiseen vaivaan, johon häntä ei
luonto ollut määrännyt. Patrasia oli vaikea estellä; nähtyänsä ettei
häntä valjastettukaan, alkoi hän vetää kärryjä hampaillansa.

Viimein ukko myöntyi liikutettuna pelastetun eläimen itsepäisyydeltä ja
kiitollisuudelta. Hän rakensi kärryn niin, että koiran oli sitä helppo
vetää. Tästä saakka täytti Patras tämän velvollisuutensa joka päivä.

Talven tultua, kiitti ukko Jumalaa ja kohtaloansa, jotka saattivat
hänen Löwenin markkinapäivänä löytämään tuon kuolevaisen koiran. Nyt
oli hän hyvin vanha, voimansa heikkonivat vuosi vuodelta; hänelle olisi
ollut kovin työläs vetää kärryä lumikinoksia tahi likaisia ja liukkaita
teitä ilman voimakkaan ja kärsiväisen elukan avutta. Patras'ista näytti
tämä elämä paradisiltä.

Entinen isäntänsä pakoitti hänen rasittamaan itseänsä liiallisen
kuorman vetämisellä ja joka askeleella ajeli koiraa piiskan
lyönnillä; nyt sitävastoin Patras huviksensa veteli tätä pientä
vaalean-viheriäistä kärryä kiiltävine vaski-astioineen, astellen
vakavan ukon rinnalla. Vanhus aina palkitsi koiraansa lemmellä ja
hyvällä sanalla. Työnsäki loppui kello 3 tahi 4 jälkeen puolen päivän
ja sen perästä oli hän vapaa; hän sai joko venyä päivänpaisteessa,
juoksennella niityillä ystäväinsä koirain tahi lapsen parissa. Patras
oli aivan onnellinen.

Hänen vanha isäntänsä oli murhattu eräässä markkinatappelussa eikä
kukaan häirinnyt koiran onnellista elämää uudessa, armaassa asunnossa.

Muutaman vuoden kuluttua oli luuvalo niin halvauttanut Jean Daasin
jäsenet, ettei hän enää voinut kulkea kaupungissa kärryineen. Silloin
pieni, kuusi-vuotias Nello, joka usein oli saattanut ukkoa ja siis
tunsi kaupungin, otti vanhuksen sijan kärryn vieressä, möi maitoa, sai
rahat ja vei ne omistajilleen tarkalla rehellisyydellä ja semmoisella
vakavuudella, joka kaikkia ihastutti.



III.


Pikku Nello oli soma lapsi ruskeoilla, vakavilla silmillä, ihanilla
punaisilla poskilla ja vaaleilla silkki-kähärillä. Taiteiliat usein
piirustivat tuon pienen sivu-kulkevan joukon -- viheriäisen kärryn
kiiltävine vaski-astioineen, suuren tummanruskean koiran, jonka
valjaissa kellot soittelivat joka askeleella ja pienen heikon lapsen
puukengissä, lauhkealla, surullisella, viattomalla ja onnellisella
katsannolla; tämä näytti niin yhden-näköiseltä niiden lapsellisten
kasvojen kanssa, jotka ovat syntyneet Rubens'in mahtavasta pensselistä.

Nello ja Patras toimittivat hyvästi ja vireästi työnsä. Kesällä, kun
Jean Daas tunsi itsensä terveemmäksi, meni hän ulos, istuutui tupansa
kynnykselle, lämmittelihe auringon paisteessa, torkkuessaanki rukoili,
ja havahtui kellon lyödessä kolme, jolloin tavallisesti ystävänsä
palasivat kaupunki-retkeltään. Kotiin tultuansa hyppeli Patras
valjaista päätyänsä iloisella haukunnalla ympäri, Nello ylpeänä
kertoili päivän tapauksia. Tämän jälkeen istuutuivat kaikki syömään
ruisleipäänsä, maitoansa tahi lientänsä. Illan tultua nukkuivat he
rauhassa ukon vielä kau'an rukouksia sopottaessa.

Näin kuluivat päivät ja vuodet. Ystävykset viettivät tervettä,
rehellistä ja onnellista elämää.

Keväällä ja kesällä oli heillä erittäin hyvä. Flandria ei yleensä ole
mikään kaunis seutu. Antverpenin ympäristö on yksi sen rumimmista
paikkakunnista. Ruis ja pelto-nauris, niityt ja pellot vaihtelevat
tällä sileällä lakeudella ja antavat seudulle väsyttävän yksitoikkoisen
muodon. Ainoastaan toisinaan siellä täällä kohtaa silmä jonkun kolkon,
harmaan tornin, josta kuuluu liikuttava kellojen ääni, tahi näkee
yksinäisen puunsahaajan kantavan kuivia risuja, tahi kotiansa palaavan
elonleikkaajan lyhde sylissä; ne elähdyttävät hiukan kuollutta
ympäristöä. Täällä ei ole vaihtelevaisuutta, ei kauneutta; sitä, joka
on elänyt vuorien ja metsien keskellä tämä yksitoikkoinen ja
loppumatoin tasanko painaa, niinkuin vankia painavat vankilan seinät.
Kuitenki on tämä seutu viheriä ja hedelmällinen. Näillä laveoilla
näkyaloilla on oma kauneutensa. Jokien varsilla, kaislojen keskellä
kasvaa mahtavia, tuoreita puita ja kukkasia, joiden sivutse liukuvat
pikkuset purje-venheet monivärisine lippuineen, kauniilta näyttäen
lehtien välistä. Vaan oli miten oli, täällä oli yllin kyllin tilaa ja
vapaisuutta pienelle lapselle ja hänen ystävällensä. He molemmat
katsoivatki sen suurimmaksi huvitukseksi lopetetun työnsä jälkeen
piehtaroida pehmyellä nurmella joen rannalla ja katsella laivoja, jotka
toivat ulkomaan tavaroita kylään.

Tosin elämänsä oli vaikea talviseen aikaan, sillä heidän täytyi nousta
jo pimeällä kylmään myrsky-pakkaseen; harvoin saivat he syödä kylläksi;
monena pitkänä yönä oli mökkisessä yhtä kylmä kuin liiterissäkin.
Keväällä ja kesillä auringon säteiden valaisema ja komean viheriäisen
köynnöksen ympäröimä mökkinen näytti somalta; mutta talvella tuuli
puhalteli hataran mökkisen ra'oista, viiniköynnös oli mustunut ja
hiljaiset tasamaat synnyttivät ikäviä tunteita. Toisinaan talvella
mökkisen koko lattia oli paksussa jäässä; silloin oli heillä kovat
päivät. Pienen Nellon heikot jäsenet kangistuivat lumessa ja jäätiköt
leikkelivät Patrasin vahvoja väsymättömiä käpäliä.

Mutta ei tuota kumpikaan heistä valittanut. Lapsi puukengissä
voimakkaana ja urhoollisena asteli ystävänsä rinnalla pitkin jäätyneitä
peltoja kellojen soidessa ja kilistessä. Sattuipa silloin tällöin joku
emäntä Antverpenissä antamaan heille kupin lientä ja kappaleen leipää,
tahi joku hyväsydäminen kauppias latoi muutamia halkoja heidän
pienoiseen kärryynsä, sen kulkiessa kotiapäin, tahi joku sääliväinen
muori omassa kylässänsä lahjoitti heille vähän maitoa. Kas! silloin he
juoksivat pitkin valkoisia tasankoja varhain aamulla iloisina ja
onnellisina ja hyppelivät kotiin riemu-huudoilla.

Niin ylipäänsä ei heidän elämänsä ollut huono. Patras, tavattuaan
suurella tiellä eli kadulla koiria, jotka tekivät työtä yöt päivät ja
saivat palkaksi ainoastaan lyömisiä ja kirouksia, koiria, jotka
paleltuivat ja kuolivat nälkään, tunsi itsensä onnellisimmaksi
olennoksi maan kannella.

Hänen usein täytyi nukkua nälkäisenä; usein täytyi hänen tehdä työtä
kuumana puolipäivänä ja kylmänä talvisena aamupuhteena; hänen
jalkojansa usein terävät kivet kadulla haavoittivat ja jäätiköt
leikkasivat. Aina oli hän kuitenkin tytyväinen ja kiitollinen
kohtalollensa, urhoollisesti toimitti hän tehtävänsä, sillä
ystävälliset silmät hymyilivät hänelle. Tässä oli Patrasille kylliksi.



IV.


Mutta Patrasillaki oli oma huolensa. Antverpenissä tavataan joka
askeleella vanhoja, pimeitä, juhlallisia kirkkoja; ne seisovat kopeain
ja mutkaisien katujen varsilla; niitä ikäänkuin rutistaa kartanoiden ja
juomahuoneiden portit. Tornit näkyvät joen puolelta. Ylhäällä ilmassa
kuuluu niistä kellojen soitto ja ajoittain nousee kirkkojen synkeöistä
kuvuista hiljaisen laulun ja soiton säveleet. Täällä nuo entiset pyhät
sijat seisovat keskellä nykyisen kauppa-Flandrian ruokottomuutta,
kiirettä ja siivottomuutta.

Koko päivän pilvet liitävät, linnut rääkyvät ja tuulet puhaltavat
niiden yli, silloin kuin maan alla niiden juuressa rauhallista unta
lepää Rubens, yksi maailman suurimmista maalaajista.

Vielä näihin aikoihin asti tämän suuren taiteilian äly hallitsee
Antverpenia ja hänen maineensa valaisee loistollansa tämän kaupungin.
Hiljaisesti astuessamme mutkaisilla kaduilla tuntuu ikäänkuin suuren
maalarin henki seuraisi meitä; kivet, joita myöten hän asteli, lausuvat
juurikuin ihmis-äänellä hänestä. Kaupunki, jossa löytyy Rubensin hauta,
elää meille ja elää ainoastaan hänen kauttansa.

Tämän suuren valkoisen hautapatsaan ympärillä hallitsee täydellinen
rauha; ainoastaan toisinaan urkujen soitto ja juhlallinen kuorilaulu
kaikuu. Todella, ei taida yhdelläkään taiteilialla olla semmoista
muistomerkkiä, kuin tämä puhdas, marmorinen Pyhän Jakobin alttari,
jonka Rubensille syntymä-seutunsa asukkaat ovat pystyttäneet.

Rubens'itta olisi Antverpen likainen, pimeä kauppapaikka, johon ei muut
liikahtaisikaan kuin ainoastaan kauppiaat, jos heillä olisi siellä
mitään toimimista. Rubens on tehnyt Antverpenin nimen ihmiskunnalle
pyhäksi.

Kansat! Velvollisuutenne vaati teitä kalliisti arvostelemaan suuria
miehiänne, sillä ainoastaan niiden mukaan tulee teitä tulevaisuus
tuomitsemaan. Flandria ymmärsi mainioittaa suurimman pojistansa jo
hänen eläessänsä ja tehdä suureksi hänen nimensä kuolemansa jälkeen.
Mutta sääli on, kun kansat harvoin seuraavat tämän ymmärtäväistä
esimerkkiä.

Tuossapa oli Patrasilla huolta. Näihin suuriin kivi-kirkkoihin usein
meni pikku Nello ja katosi niiden holveihin.

Suruisena ja turhaan, loikoen kadulla, koetti Patras arvata, mitkä
seikat saattoivat eroittaa hänet hyvästä ystävästänsä. Useasti koki hän
tarkastaa asiata ja siitä syystä astui rappusille, vetäen jälessään
kärryn astioineen; vaan hänet ajoi aina pois pitkä ovenvartia mustissa
vaatteissa ja hopeaisilla vitjoilla kaulassa. Pelosta, että
vahingoittaisi omaa pientä isäntäänsä, koira totteli ja kärsiväisenä
odotteli kirkon edessä pojan takaisin tuloa. Patrasia ei huolettanut
Nellon kirkossa käyminen; tiesihän koira, että kylän kaikki asukkaat
kävivät tuossa pienessä, harmaassa kirkossa punaista tuulimyllyä
vastapäätä. Nello oli huolissansa, kummallinen oli näkönsä, hänen
poskensa olivat joko lumi-vaaleat tahi loistavan punaiset joka kerta,
kuin hän tuli kirkosta; kotona hän tavallisesti näiden käymisien
jälkeen istui hiljaisena ajatuksiinsa vaipuneena; ei hän iloinnut, ei
leikkinyt, katsoi vaan suruisena kaukaisuuteen.

Mitähän se voisi olla? ihmetteli Patras. Hänen mielestänsä oli tuo
vakavuus pojalle vahingollista. Kaikin mokomin koki hän pidättää poikaa
luonansa niin hyvin auringon valaisemilla pelloilla kuin myös kansaa
vilisevillä kauppa-toreilla. Nello kuitenti kävi kirkkoon ja useimmiten
suureen temppeliin. Patras venyessään kivillä rautaisen portin luona
haukotteli, huokaili ja toisinaan ulvoiki: kaikki kuitenki turhaan
siksi kunnes kirkon ovet suljettiin.

Silloin kirkosta tuli Nelloki ulos ja puristaen käsillänsä koiran
kaulaa sekä suudellen sen kuonoa, aina kuiskaili sille nuo yhdet ja
samat sanat:

-- Jospa vaan saisin nähdä niitä, Patras! Jos vaan saisin nähdä! --
Mitä niitä? tuumaili Patras tähystäen Nelloa suurilla, osaa-ottavilla
silmillään. Kerran, kun vahti tuli heittäen oven auki perässään, astui
koira hetkeksi sisään pienen ystävänsä jälkeen ja näki. "Ne" -- oli
kaksi suurta, peitettyä kuvaa alttarin molemmilla puolilla.

Nello innostuneena seisoi polvillansa ylösnousemista kuvaavan
alttari-taulun ääressä.

Nähtyänsä Patras'in, hän nousi, saattoi koiran ulos ja peitettyjen
kuvien sivu kulkiessa kuiskasi hän kyyneleet silmissä koirallensa:

On kauheata kun ei näe noita, Patras, kun en näe sentähden, että olen
köyhä enkä jaksa maksaa. Hänen aikomuksensa ei suinkaan ollut peittää
niitä köyhäin silmäyksiltä, kun hän niitä piirusti. Kyllä hän antaisi
meilleki lupaa katsella niitä joka päivä. Mutta he pitävät niitä
peitossa ja katettuina. Nämä ihanat teokset eivät tunne valoa ja
ainoastaan rikkaiden silmät saavat niitä ihailla. Kun minä vaan näkisin
nuo, voisinpa kuolla rauhassa.

Mutta hän ei saanut nähdä niitä ja Patras ei voinut häntä auttaa; sillä
ansaita hopea-rahan, jonka kirkko vaati jokaiselta, joka toivoi nähdä
Rubensin maalaamat kuvat "Ristiinnaulitsemisen" ja "Risitiltä pois
ottamisen," olisi ollut heille yhtä mahdotonta kuin kiipeäminen
temppelin harjalle. He eivät milloinkaan jaksaneet säästöön panna
ainoatakaan penniä; jos he vaan saivat joskus niinki paljon, että
voivat ostaa muutamia halkoja uuniinsa ja vähä ruoka-aineita, sen he
katsoivat suurimmaksi onneksensa. Ja kuitenki lapsen sydän ikävöitsi ja
halasi vastustamattomalla innolla saada ainoastaan kerrankin katsahtaa
Rubensin mainioita tauluja.



V.


Ardennilaisen sydämen täytti voimakas taiteen-halu. Kulkiessaan pitkiä
vanhaa kaupunkia auringon laskuun asti, Nello koiransa rinnalla eleli
unelmien valtakunnassa. Unelmiensa esineenä oli Rubens. Paleltunut,
nälkäinen, rikkinäisillä vaatteilla varustettu, avojalkainen ja väsynyt
poika unhotti sekä nälän että väsymyksen, kun oli saanut nähdä
ainoastaan Neitsyt Maarian suloiset kasvot kulta-kiharoineen ja
ikuisen auringon valaisemalla gloorilla. Nello, joka oli kasvanut
köyhyydessä, oppimaton, yksinäinen, kaikkien hylkäämä, sai lahjaksi
palkinnon, jota ihmiset kutsuvat älyksi eli neroksi.

Ei kukaan tuota tiennyt, itse poika kaikkein vähemmin. Ainoastaan hänen
eroittamatoin toverinsa Patras näki, kuinka hän piirteli kaikki
näkemänsä esineet liidulla kiville. Ainoastaan Patras kuuli, kuinka
Nello, loikoen heinistä tehdyllä vuoteellansa, kuiskutti hiljaisia ja
hartaita rukouksiaan toiveidensa toteuttamisesta. Ainoastaan Patras
huomasi kuinka Nellon silmät tummenivat ehtoolla auringon laskeudessa
ja kirkastuivat aamulla aamuruskon koittaessa. Useampia kertoja tunsi
hän kuinka sanomattoman surun ja ilon sekoittamat kyyneleet putoilivat
nuoren lapsen kirkkaista silmistä hänen ryppyiselle, keltaiselle
kuonolleen.

-- Rauhassa minä menisin hautaan, jospa vaan tietäisin, Nelloni, että
sinä suureksi tultuasi saat oman mökkisi, oman maatilkkusi, teet työtä
ja naapurit kutsuuvat sinua: "baas'iksi," (isännäksi), saneli usein
vanha Jean loikoessaan vuoteellaan. Omistaa maatilkun ja kantaa
"baasin" nimen kylässä, tämä on Flandrian talonpojan korkein ideali.
Niinpä vanha sotamieskin, risteiltyänsä nuoruudessaan koko maan ja ei
ansaittuaan matkustuksistaan mitään, oli tullut siihen päätökseen, että
elää ja kuolla yhdellä ja samalla paikalla, oli paras osa, mitä hän
osasi toivoa omalle armaallensa. Nello ei vastannut mitään.

Hänessä kyti sama into, joka ennen muinoin synnytti Rubens'it, Van
Dyk'it. Nello uneksi toisenlaista tulevaisuutta. Varakkaan
maanviljeliän turvallinen asema ei viehättänyt häntä. Temppelin
kultainen huippu, punertava aamurusko ja ihanat jumalan äidin kasvot
puhuivat hänelle toisenlaisesta tulevaisuudesta. Unelmansa uskoi hän
ainoastaan Patrasille ja lapsellisesti kuiskutteli ne koiran korvaan
heidän yhdessä työtä tehdessään aamulla ja silloin kun lepäsivät joen
rannalla humisevain kaislojen keskellä.

Semmoisia unelmia on vaikea sanoilla kertoa ja vielä vaikeampi olisi
ollut synnyttää niihin kuulian myötätuntoisuutta. Ne ainoastaan
olisivat huolestuttaneet ja murheelliseksi saattaneet ukko-raukan.
Sillä ukko katsoi tuota likaista juomalan seinällä riippuvaa Neitsyt
Maarian kuvaa juuri yhtä ihanaksi ja hyväksi kuin sitäki mestariteosta,
jota katsomaan ulkomaalaiset tulvasivat Flandriaan maailman kaikilta
haaroilta.



VI.


Paitsi Patras'ia ilmoitti Nello rohkeita toivojansa ainoastaan pienelle
Aloisalle. Tämä tyttönen asui tuossa vanhassa punaisessa myllyssä.
Hänen isänsä, mylläri, oli kylän varakkain mies. Aloisa oli kaunis
tyttö hienoilla, ympyriäisillä, punaisilla kasvoilla. Suuret tummat
ihanat silmänsä antoivat koko näölle sanomattoman sulouden.

Aloisa oli usein Nellon ja Patrasin seurassa. Yhdessä he telmivät
pelloilla, yhdessä juoksivat hangella, yhdessä poimivat he kukkia ja
marjoja, yhdessä he kävivät tuossa harmaassa kirkossa ja istuivat usein
yhdessä myllärin talon iloisen takan edessä. Aloisa oli seudun rikkahin
tyttö. Hänellä ei ollut veljiä eikä sisaria. Hänen sininen villainen
hameensa ei ollut milloinkaan rikkonainen; sitäpaitsi oli hänellä aina
paljon leikkikaluja ja tuomisia. Ensikerran käytyänsä Herran
ehtoollisella olivat hänen keltaiset kähäränsä peitetyt somalla
myssyllä hienoimmista pitseistä, jotka oli saanut perinnöksi
mummoltaan. Hän oli vasta kahdentoista vuotinen, kun kylässä jo
puhuttiin että hänestä tulee kaunis kadehdittava morsian. Hän oli
kuitenki vielä iloinen teeskentelemätön lapsi, joka ei hiukkaakaan
ylpeillyt rikkaudestaan ja kaikista kumppaneistaan hän enimmän rakasti
vanhan Jean Daasin köyhää tyttärenpoikaa, ja hänen koiraansa.

Kerran tytön isä Baas Hoges, muuten hyvä ihminen, ainoastaan jotensaki
kuivakiskoinen, sattui löytämään soman joukon, suurella kedolla, myllyn
takana, heinillä istui hänen tyttärensä. Patrasin suuri, karvainen pää
lepäsi hänen sylissänsä. Sekä lapsi että koira olivat kaunistetut
valmu-kukista tehdyillä seppeleillä. Nello piirusteli heidän kuvaansa
puhtaalle sileälle petäjä-laudalle hiili-palasella.

Mylläri seisoi ja katseli kyyneleet silmissä. Kuva oli erinomaisen
yhdennäköinen ja hän suuresti rakasti ainoaa tytärtänsä. Yht'äkkiä hän
julmasti alkoi torua tyttöä siitä, että hän tässä silloin, kun äiti
häntä odottaa kotona ja laittoi hänen kotiin itkeväisenä ja
pelästyneenä; sitten käännyttyänsä, tempasi hän laudan Nellon kädestä.

"Useinko sinä aikaasi kulutat näissä joutavissa toimissa?" kysyi hän
vapisevalla äänellä.

Nello punastuneena painoi päänsä alas.

"Minä piirrän kaikki, mitä näen", söpötti hän.

Mylläri oli vaiti; sitten ojensi hän Nellolle kätensä, jossa kiilsi
hopearaha.

"Tämä on turhuutta, kerron sulle vieläki kerran, tämä on tyhjä
ajan-hukkaaminen. Kuva on yhden-näköinen ja miellyttää vaimoani. Ota
siis tämä hopearaha ja anna kuvasi minulle".

Puna katosi nuoren Ardennilaisen kasvoilta. Hän nosti päänsä ja pani
kätensä selän taakse.

"Pitäkäätte niinhyvin rahat kuin kuvaki, Baas Hoges," sanoi poika
yksinkertaisesti. "Te olette usein olleet minulle hyvä." Senjälkeen
kutsui hän Patrasin ja meni pellon yli pois.

"Minä olisin voinut nähdä ne tuolla rahalla," kuiskasi hän Patrasille,
"mutta enhän voinut myydä hänen kuvaansa tuonkaan onnen edestä."

Baas Hoges tuli suuresti rauhattomana myllyllensä.

"Tuo poika ei saa niin usein olla Aloisan seurassa," sanoi hän
iltasella vaimollensa. "Leikki voi loppua sillä, että he rakastuvat
toisiinsa ja rupeavat katsomaan itseänsä sulhaseksi ja morsiameksi.
Hänellä on jo näet viisitoista vuotta ja Aloisalla kaksitoista".

"Hän on hyvä ja rehellinen poika", vastasi vaimo, tarkastellen kuvaa,
joka riippui uunin päällä kukkuvan seinäkellon ja vahaisen
Ristiinnaulitun rinnalla.

"Niin, se on totta", sanoi mylläri tyhjentäen tina-haarikkonsa.

"Siis, jospa tuo noin kävisikin, kuin luulet," sanoi vaimo hiljaisesti,
"niin eihän tuo niin kauhea onnettomuus olisi. Tytöllämme on kylliksi
kahdelle ja sitäpaitsi onni ei ole rikkaudessa".

"Sinä olet vaimo, ja sentähden myös tuhma", sanoi mylläri, lyöden
piippuansa pöytään: "Poika on kerjäläinen; maalari-unelminensa on hän
huonompi jokaista kerjäläistä. Katso lasten perään. He eivät saa niin
usein nähdä toisiansa. Jos se ei tapahdu, laitan minä tytön luostariin
jumalisien ja ankarain nunnain hoidettavaksi."

Vaimoparka peljästyi ja lupasi täyttää miehensä tahdon. Hän ei aikonut
eroittaa lasta rakastetusta kumppanistansa ja eipä mylläri itsekään
aikonut olla niin kova ja ankara poika-raukalle, jonka ainoa vika oli
köyhyys.

Oli monta keinoa, joilla saattoi eroittaa Aloisan hänen rakkaasta
toveristansa. Nello, tuo tunteellinen ja vähin itserakaskin Nello
loukkautui ja heitti käymiset vanhassa, punaisessa myllyssä. Hän ei
ollenkaan tietänyt mikä hänen rikoksensa oli ja luuli, että hän
suututti Baas Hogesia kun uskalsi piirtää Aloisan kuvan tuolla
pellolla. Kun rakastavainen lapsi hyppäsi hänen luoksensa ja
luottavaisesti pani kätösensä hänen käteensä, silloin hän surullisesti
hymyili ja puhui hänelle vakavalla ja hellällä huolella:

"Elä Aloisa suututa isääsi. Hän ajattelee, että minä opetan sinua,
kultaseni, laiskehtimaan, hän ei tahdo, että sinä olisit luonani. Hän
on hyvä ihminen ja rakastaa sinua -- siis emme huoli suututtaa häntä,
Aloisa".

Tämän hän puhui syvällä surulla. Luontokaan ei hänestä enään näyttänyt
niin viehättävältä, kuin ennen, mennessänsä koiransa kanssa kaupunkiin.

Vanha, punainen mylly oli ennen aina pysäys-paikkana hänelle. Hän oli
tottunut seisattumaan sen luona kaupunkiin mennessä ja sieltä
palatessa. Hän oli tottunut tervehtimään kaikkia sen asujamia. Oli
tottunut näkemään korean vaalea-kähäräisen pään, joka pistäysi pienestä
portista. Hän oli tottunut näkemään, että pikkuiset punaiset kädet
ojensivat Patrasille luun tahi leivän kuoren. Mutta nyt koira ikävällä
katseli suljettua ovea; poika asteli seisahtumatta sen sivu sydän
kipeänä. Tyttönen istui kotona ja neuloi, hitaasti vierivät kyyneleet
kauniista silmistä hänen työllensä. Baas Hoges jyrisi säkkeinensä,
tullen vielä itsepäisemmäksi ja kovemmaksi puhuessaan itsekseen:

"Näin on parempi. Tuo poika-riepu on kerjäläinen ja mieletöin uneksia.
Kuka tietää mimmoinen onnettomuus voisi tästä tulla tulevaisuudessa?"
Mylläri oli käytännöllinen ja varovainen, niin että myllyn ovet harvoin
avautuivat, ja lapset, jotka olivat tottuneet joka-päiväisiin iloisiin
kohtauksiin, lapsellisiin leikkeihin, joiden todistajana oli Patras
iloisesti kilisyttäen kellojansa ja osaa-ottavaisena seuraten kaikkia
heidän liikkeitänsä, tapasivat harvoin toisiansa. Heidän entinen
sydämellinen luottamuksensa ja ilonsa oli poissa.

Koko tämän ajan pikkuinen petäjä-lauta riippui uunin päällä myllärin
kyökissä kukkuvan seinäkellon ja vaha-ristin rinnalla. Toisinaan
Nellolle tuntui hyvin vaikealta ajatella, että hänen lahjansa oli
vastaan-otettu, mutta hän itse pois ajettu.

Vaan hän ei valittanut: hän oli tottunut rauhallisesti kärsiväisenä
kantamaan kaikki vastoinkäymiset; vanha äitinsä isä lausui hänelle
usein:

"Me olemme köyhät. Kärsikäämme kaikki, mitä Jumala lähettää sekä pahat
että hyvät ajat. Köyhät eivät saa tahtoa".

Poika aina hiljaisena kuunteli näitä sanoja, sillä hän syvästi
kunnioitti ukkoansa. Mutta kuitenkin eräs sanomaton harras toivo, toivo
semmoinen, joka elähdyttää älykkäitä lapsia, kuiskaili hänelle: "Kyllä
köyhätki tahtovat toisinaan -- tahtovat olla suuria ja saavuttavatki
päämaalinsa aivan vastoin ihmisten luuloja ja kohtalon ivauksia".
Älykkään pojan usko paremmasta tulevaisuudesta oli niin voimakas, että
kerran, kun Aloisa aivan sattumalta kohtasi hänet pellolla ja juoksi
luoksensa häntä hyväillen sekä kertoen, että huomenna oli hänen
nimipäivänsä ja että ensikerran eläissänsä vanhempansa eivät kutsuneet
Nelloa pienelle iltaselle ja lastenjuhlalle, silloin Nello suuteli
häntä, vakuuttaen suurella, vahvalla luottamuksella:

"Aikaa myöten kaikki muuttuu, Aloisa. Aikaa myöten tuo pieni
petäjälauta, joka riippuu isäsi kartanossa, tulee myötäväksi kullan
arvosta; silloin ei hänenkään oviansa minulta suljeta. Ainoastaan
rakasta minua aina, pieni Aloisa, rakasta minua, niin minä tulen
suureksi taideniekaksi!"

"Mutta jospa en rakastaisikaan sinua?" sanoi pikku kaunotar kyynelten
silmissä välkkyessä omituisella, lapsellisella kiekailemisella.

Nello käänsi kasvonsa hänestä ja tähysteli kaukaisuuteen, sinne, jossa
yleni purppuraisen iltaruskon valaisema temppelin korkea huippu.
Kasvoillansa oli kummallisen hieno hymyily. Aloisa vaikeni tykkänään.

"Niin, kuitenki minusta täytyy tulla suuri taiteilia", sanoi hän
tuskallisesti, "minun täytyy tulla suureksi, tahi minä kuolen, Aloisa".

"Sinä et rakasta minua", sanoi lellitelty tyttö lykkien häntä luotansa.
Poika vaan heilutti päätänsä, hymyili ja meni pitkin keltaista peltoa
pois. Hän uneksi sitä onnellista päivää, jolloin hän palajaa
syntymäseudulleen ja pyytää Aloisaa omakseen hänen vanhemmiltansa,
jotka nyt eivät enää aja häntä tyköänsä, vaan ottavat vastaan
kunnioituksella. Hän mietti kuinka kyläläiset tunkeuvat hänen
ympärillensä ja kuiskuttavat toinen toisellensa: "Katsokaapa tuota! Hän
on kuningas ihmisten joukossa, hän on suuri taiteilia, hänen nimensä on
tuttu ympäri maan piiriä; ja kuitenkin hän ennen vanhaan oli meidän
pieni, köyhä Nellomme, joka sai leipänsä koiransa avulla". Hän
ajatteli, kuinka hän vaatettaa ukkonsa turkkeihin kalliista verasta ja
piirtää hänet juuri semmoiseksi kuin tuo ukkoki on piirretty tuohon
tauluun, joka kuvaa pyhää perhettä pyhän Jakobin kappelin seinällä;
kuinka hän koristaa Patrasin kaulan kultaisella kaulavanteella ja
asettaa hänet oikealle kädellensä ja sanoo kansalle: "tuo on se, joka
ennen oli ainoa ystäväni;" kuinka hän rakennuttaa suuren valkoisen
marmorisen hovin, ympäröittää sen ihanoilla puutarhoilla, eikä asu
siinä yksinään, vaan kutsuu sinne kaikki köyhät, yksinäiset taidokkaat
nuorukaiset; kuinka hän sanoo heille, jos he aikoisivat mainioittaa
nimeänsä: "ei, ei, elkäätte minua kunnioittako, kiittäkäät Rubensia.
Mitäpä minä olisin hänettä?"

Nämä ihanat, tapahtumattomat, omaa-voittoa etsimättömät, täynnä
juhlallista odotusta olevat unelmat niin elävästi täyttivät nuorukaisen
ajatukset, että hän tunsi itsensä onnelliseksi -- onnelliseksi tänäki
muutoin hänelle niin surullisena Aloisan nimipäivänä. Onnellinen oli
hän Patrasin kanssa kahden kesken pimeässä tuvassa tarttuessa
leipäkannikkaansa silloin, kun myllyssä kaikki lapset lauloivat ja
nauroivat, söivät ympyriäisiä piirakaisia ja mantelikakkuja sekä
tanssivat suuressa riihessä tähtien valossa viulun ja huilun soidessa.

"Ei mitään, Patras", sanoi poika halaten koiraansa, istuen tupansa
kynnyksellä, johon yön tuuli toi iloisia ääniä myllyn pidoista, "ei
mitään; aikaa myöten kaikki muuttuu."

Hän luotti tulevaisuuteen; mutta Patras, kokeneempi ja enemmän
miettiväisempi, ajatteli, että hyvän iltaruo'an kadottamisen
nykyisyydessä unelmat ja tulevaisuuden toiveet huonosti palkitsevat,
semminkään kun ne eivät milloinkaan taida tapahtua. Patras aina murisi
Baas Hogesin sivu kulkeissaan.

"Tänään on Aloisan nimipäivä, eikö niin?" sanoi vanha Jean Daas
pimeästä nurkastansa.

Poika nyökäytti päätänsä myödytyksen merkiksi; hän toivoi että ukon
muisti ei olisi niin hyvä ja hän olisi hairahtunut tällä kerralla.

"Miksi et ole siellä?" jatkoi ukko. "Ainahan sinä ennen varsin hyvin
muistit tämän päivän, Nello".

"Olethan kovin kipeä, enkä tahdo jättää sinua yksinäsi", kuiskutti
poika kallistaen kaunista päätänsä.

"Hm ... kummi Julia istuisi kyllä luonani niinkuin ennenki. On toinen
syy, Nello?" tiedusteli ukko. "Oletko riitautunut Aloisan kanssa?"

"Ei, ei vaari-kulta," vastasi poika sukkelasti ja kasvonsa lensivät
tulipunaisiksi. "Totta sanoen, Baas Hoges ei pyytänyt minua tänä
vuonna. Hänellä on jotakin minua vastaan."

"Etkös tehnyt jotakin pahaa?"

"Luullakseni en mitään. Piirsin vaan Aloisan kuvan petäjä-laudalle:
siinä kaikki."

"Vai niin". Ukko vaikeni. Pojan suora vastaus ilmoitti hänelle kaikki.
Hän loikoi kuivilla lehdillä tupansa pimeässä nurkassa, mutta ei
sentähden unhottanut ihmisten mielipiteitä, tapoja eikä seuraelämän
tuomioita.

Hellästi puristi hän pojan valkoista, kiharaista päätä rintaansa
vasten. "Sinä olet hyvin köyhä lapseni," sanoi hän vapisevalla äänellä,
"hyvin köyhä! sinulle on hyvin vaikea olla".

"Ei, minä olen rikas," kuiskasi Nello. Niin todellakin; lapsellinen
poika katsoi itsensä rikkaaksi, sillä hänessä kyti alku tuohon
kuolemattomaan taipumukseen, joka on voimakkaampi kuninkaan valtaa ja
kuninkaan mahtia. Hän tuli ulos ja seisoi tuvan ovella ja silmäili yön
rauhallista lepoa; hän katsoi tähtitaivasta ja korkeita tuuheita
haapoja, kun niiden lehdet pienimmästäki tuulosen hengähdyksestä
nuokkuivat.

Kaikki myllärilän ikkunat olivat valaistut, ja tänne kaikuivat
toisinaan soiton säveleet. Kyyneleet virtasivat pojan poskille; hän oli
vielä lapsi; mutta hän kuitenki koetteli hymyillä ja kuiskasi
itsekseen: "tulevaisuudessa!" Tuossa seisoi hän, kunnes pimeni ja
kaikki vaikeni; silloin astui hän ystävänsä kanssa kotiin. Rinnatusten
makasivat he kau'an ja makeasti.



VII.


Nellolla oli yksi salaisuus, jonka ainoastaan Patras tiesi. Tuvan
yhteydessä oli pikkuinen liiteri, jossa ei kukaan muut kuin poika
koiranensa käynyt. Se oli surullinen paikka, mutta kuitenki paistoi
sinne kirkkaasti päivä etelästä. Tänne Nello rakensi yksinkertaisen
puisen piirustus-pöytänsä ja täällä hän suurelle harmaalle
paperi-arkille piirteli yhtä niistä lukemattomista aatos-kuvista, joita
päässänsä pyöri. Ei milloinkaan häntä kukaan opettanut. Varoja värin ja
muun ostamiseen ei hänellä ollut. Usein oli hän ollut leivättä
saadaksensa välttämättömimmät työ-tarpeensa, hänen oli siis täytymys
piirtää kaikki näkemänsä esineet mustalla hiilellä tahi valkoisella
liidulla. Suuri olento, jota hän nyt piirteli liidulla, oli erään
kannolla istuvan ukon kuva -- ei mitään muuta. Hän oli nähnyt usein
kuinka puunhakkaaja Mihem istui näin iltasilla poltellen piippuansa.

Ei hän ollut milloinkaan kuullut piirustuksesta, ei perspektivistä, ei
anatomiasta eikä varjosta. Kuitenki osoitti kuva kokonansa vanhuuden
vaivat ja väsymyksen, surullisen, kärsiväisen nöyryyden: alku-esineen
kaikki piirteet. Nello esitteli kaikki niin, että vanhan yksinäisen
ukon kuva, istuvana syvissä mietteissä kuolleella puun-kannolla ja
lähestyvän yön hämärän ympäröimänä, oli elävä runo.

Luonnollisesti ei kuva ollut varsin valmiiksi piirretty; siinä oli
paljon puuttuvaisuuksia; vaan se oli elävä, uskollinen luonnolle ja
taiteelle, synnytti surullisen tunteen ja oli vississä katsannossa
ihana.

Hänessä kyti toivo -- se saattoi olla rohkea, ymmärtämätöin toivo --
lähettää tämä piirrustus arvosteltavaksi. Antverpenissä oli ilmoitettu,
että jokainen taidelahjalla varustettu poika, nuorempi kahdeksaatoista
vuotta, oppinut tahi oppimatoin sai esittää oma-tekemänsä kuvan,
piirretyn joko liidulla tahi lyijykynällä. Paraimmasta kuvasta
luvattiin antaa palkinnoksi kaksisataa frankkia vuodessa. Rubensin
kaupungin kolme etevintä taideniekkaa olivat tuomareina; heidän tuli
valita palkinnon saaja, katsoen hänen kykyynsä ja taitohonsa.

Koko kevään, kesän ja syksyn teki Nello työtä tuon aarteensa
valmistamiseksi. Jospa hänen onnistuisi saada palkinto? Sehän olisi
ensimäinen askele toivorikkaasen tulevaisuuteen ja sen taiteen kaikkien
salaisuuksien tuntemiseen; hän kunnioitti maalaustaidetta innolla,
sokeasti, itse sitä sen enempää tuntematta.

Ei hän tuosta kellekään mitään ilmaissut: ukkonsa ei olisikaan häntä
käsittänyt ja pikkuisen Aloisan oli hän kadottanut. Ainoastaan
Patrasille saneli hän kaikki ja kuiskutti: "minusta näyttää, niinkuin
Rubens antaisi minulle palkinnon, jos hän vaan eläisi".

Patras ajatteli samoin, sillä tiesihän se, että Rubens suvaitsi koiria;
eihän tuo suuri mestari niitä muutoin olisi piirustanutkaan niin
ihmeellisen eläviksi ja yhdenmuotoisiksi. Ihmiset, jotka rakastavat
koiria, ovat aina armahtavaiset; sen tunsi Patras kokemuksestaan.

Piirustusten piti olla määrätyllä paikallansa Joulukuun ensimäisenä
päivänä. Päätös julistettiin kahdeskymmenes neljäs päivä, niin että
palkinnon saaja voi ilolla vastaanottaa joulujuhlaa omaistensa ja
vanhempainsa kanssa.

Kylmän talvi-päivän hämärtäessä pelosta ja toivosta sykkivällä
sydämellä pani Nello kuvansa viheriäiselle kärrillensä, veti sen
Patrasin avulla kaupunkiin ja heitti kuvansa niinkuin käsketty oli
yleisen rakennuksen rappusille oven eteen.

"Voipi olla mahdollista, että kuvani ei mihinkään kelpaa. Kuka ties?"
-- ajatteli Nello itsepäisen luonteensa taudintapaisella kiihkolla. Nyt
kuvastansa luovuttua näytti hänestä sekä tyhmältä että naurettavalta
uneksia, että hän pieni avojalkainen poika-ressu, joka tuskin tunsi
kirjaimet, voisi piirtää semmoisen kuvan, johon suuret taideniekat,
oikeat nerot, heittäisivät edes ainoankaan silmäyksen. Mutta temppelin
sivu kulkeissansa, sai hän voimia; hänestä näytti ikäänkuin
ympäröivästä hämärästä ja sumusta etehensä olisi astunut Rubensin
suuri henki, jonka huulet hymyilivät ystävällisesti ja rakkaasti
kuiskuttivat hänelle: "Rohkaise itsesi! Enpä pelolla, enkä turhalla
pelkurimaisuudella minäkään olisi saanut mitään aikoihin yhtä vähän
kuin nimeäni ikuistetuksi Antverpenissä."

Nello juoksi kotiinsa rauhoitettuna. Hän oli tehnyt kaikki, mitä voi ja
antoi loput Hertan haltuun tuolla viattomalla luottavalla lapsellisella
uskalluksella, jota hän oli saanut oppia pienessä harmaassa kappelissa
käydessään.

Talvi oli jo hyvin kova.

Tänä yönä, saapuessaan majallensa satoi lunta niin että kaikki polut
pelloilla olivat ummessa, kaikki pikku joet jäässä ja lakeuksilla
riehui ankara pakkanen. Tämän jälkeen seurasivat kurjat ajat; sillä
luonnollisesti oli vaikea käydä hakemassa maitoa pimeällä, ja kulettaa
sitä ympäri haudan-hiljaista kaupunkia. Tämä työ tuli sangen vaikeaksi
etenki Patrasille, sillä vuodet, jotka toivat Nellolle voimakasta,
tervettä nuoruutta toivat Patrasille vanhuutta: hänen jäsenensä
kangistuivat ja luitansa kolotti usein. Ei hän milloinkaan vetäyntynyt
pois osastansa vaivan näössä. Usein Nello koiraa sääliessään tahtoi
itse vetää kärrinsä, mutta tuota ei Patras ollenkaan huolinut. Ainoa
apu, jota hän vastaanotti ja myönsi oli kärrin työntäminen takaa,
silloin kuin se hitaasti kulki jäätyneellä, kuoppaisella tiellä. Patras
eli valjaissa ja pöyhkeili siitä. Hän usein kärsi vilua ankaralla
pakkasella kulkiessaan kehnoja teitä ja luuvalon kolotuksia kaikissa
jäsenissään; silloin hän ainoastaan hengitti raskaammin, ja kallistaen
paksua kaulaansa, kulki eteenpäin loppumattomalla kärsivällisyydellä.

"Jäähän nyt kotiin Patras, onhan sinun jo aika levähtää; voinhan minä
itse hyvin hyvästi vetää kärriä," puhui Nello usein koirallensa.
Patras, joka hänet hyvin ymmärsi, ei milloinkaan jäänyt kotiin, eikä
kieltäynyt työstä, samoin kuin tappeluissa haavoitettu sotamies ei voi
olla osaa-ottamatta uusiin taisteluihin; joka päivä ylös noustuansa
asettausi koira aisojen väliin ja kulki pitkin lumikinoksia ja peltoja,
joihin hänen käpälänsä olivat jälkiä painaneet monen, monen vuoden
kuluessa.

"Ei kukaan saa levätä, ennenkuin kuolee" ajatteli Patras ja toisinaan
näytti, että tätä levon aikaa ei hänen tarvinnut kauvan odottaa.
Näkönsä heikkoni, voimansa alkoi uupua; aamulla ylösnousu alkoi tuntua
raskaalta, vaikka hän ei hetkeäkään viivähtänyt vaan nousi ylös
olki-vuoteeltansa niinkohta kuin kappelin kello löi viisi, ilmoittaen
työn alkua.

"Patras raukkani, me kohta saamme rauhassa levätä haudassamme -- sinä
ja minä," sanoi vanha Jean Daas, silittäen Patrasin päätä vanhalla,
ryppyisellä kädellänsä, joka aina jakoi koiralle omasta leipänsä
kuoresta. Kummanki, niinhyvin ukon kuin koiran sydämmet tykyttivät
rauhattomasti saman ajatuksen raivotessa: "kuin heistä aika jättää,
kuka silloin huolta pitää heidän rakkaastansa."



VIII.


Kerran Antverpenistä palattuansa löysivät he tieltä kauniin, kauniin
nuken, puetettuna punaisella veralla, koristettu pienillä kulkusilla ja
kulta-nauhoilla. Tämä nukke oli kuusi tuumaa korkea, ja kumma oli
todellaki kun se ei pudotessa ollut likauntunut eikä särkeynyt. Tämä
oli soma leikkikappale. Nello koki etsiä ja kysellä sen omistajaa ja
kuin tämä hänelle ei onnistunut, päätti hän viedä löytönsä Aloisalle.

Jo tukkunaan pimeni kuin hän kulki myllärilän sivu; hän tiesi Aloisan
kammarin akkunan. Nello ajatteli, ettei hän tyttöä vahingoita jos
antaisi hänelle kallishintaisen löytönsä. Olivathan he niin kauan
olleet tuttuja. Aloisan akkunan alla oli erään ulkohuoneen laaka katto;
tuolle katolle kipusi Nello ja kolkutti hiljaan akkunaan. Kammarissa
loisti himmeä tuli. Tyttönen aukaisi akkunan ja tirkisti pelästyneenä
ulos.

Nello antoi hänelle tuon kauniin nuken.

"Tuossa on sulle nukke, jonka löysin lumesta, Aloisa. Ota se",
kuiskutti hän, -- "ota se ja Jumala siunatkoon sinua, kallis Aloisa!"

Hän hyppäsi katokselta ja ennenkuin tyttö ennätti häntä kiittääkään,
katosi hän pimeään.

Tänä yönä oli myllärilässä tulipalo. Ulkohuoneet ja paljon ruista paloi
poroksi. Mylly ynnä myllärin asuinhuone jäivät kuitenki ehyiksi ja
vahingoittamattomiksi. Kylän väki tulvaili kauhistuksissaan kadulle ja
Antverpenistä saapuivat palosammuttajat. Myllärin omaisuus oli
palovakuutettu; hän ei kadottanut mitään, vaan julisti kaikkein
kuullen, että tuli ei päässyt irti sattuman tahi vahingon kautta, mutta
että joku oli sytyttänyt hänen omaisuutensa.

Nello, havahtuessaan, juoksi muiden kanssa auttamaan. Baas Hoges
sydämissänsä työnsi hänet pois.

"Sinä täällä hämärissä kuljeskelit," sanoi hän äreästi, "minä olen
valmis lyömään vetoa, että syyn tulipaloon sinä tunnet paremmin kuin
kukaan muu."

Hiljaa ihmetellen kuunteli Nello näitä sanoja. Hän ajatteli myllärin
leikkiä laskevan, eikä käsittänyt, kuinka tuo puhe saattoi olla
mahdollista tämmöisessä tilaisuudessa.

Seuraavana päivänä mylläri suoraan sanoi ajatuksensa muutamille
naapureille tulipalon suhteen; ja vaikka Nelloa ei kukaan voinut
suorastaan syyttää, levisi kuitenki huhu, että Nello nähtiin hämärissä
myllärilän pihassa, ettei kukaan tiennyt mitä varten hän siellä kävi ja
että hän oli äkeissään Baas Hogesille sentähden, kun tämä kielsi häntä
seurustelemasta pienen Aloisan kanssa. Kylän väki, orjallisesti uskoen
kylänsä varakkaamman isännän lauselmia ja ajatuksia, nähden Aloisassa
rikkaan ja kadehdittavan morsiamen kasvaville pojillensa, kylmeni Jean
Daas'in köyhää tyttären poikaa kohtaan ja alkoi häntä katsella karsain
silmin.

Kukaan ei mitään hänelle suorastaan lausunut: koko kylä tahtoi olla
myllärin mieliksi -- ja niissä taloissa, joissa Nello ja Patras olivat
joka aamu tottuneet käymään maitoa hakemassa viedäksensä sitä
Antverpeniin, kohtasivat heitä vihaiset silmäykset ja yksitavuiset
vastaukset entisen ilosen hymyilyn ja ystävällisen kohtelun sijaan.
Oikeastaan ei kukaan uskonut myllärin julmia epäluuloja ja hänen
loukkaavia syytöksiään; mutta kaikki kyläläiset olivat köyhiä ja hyvin
sivistymättömiä ja ainoa kylän rikashan se oli, kuin tuomitsi ja syytti
Nelloa.

Yksinäinen, syytön poika ei voinut eikä jaksanutkaan taistella yleistä
mielipidettä vastaan.

"Sinä olet varsin kova pojalle", rohkeni myllärin vaimo sanoa itkien
miehellensä. "Toden totta on hän rehellinen ja syytön lapsi, jolle ei
milloinkaan voi mieleenkään juohtua tuommoisen rikoksen täyttäminen,
vaikka hänen sydämessänsä miten vaikealta tuntuisi."

Baas Hoges oli kuitenki itsepäinen eikä mistään maailman hinnasta olisi
mielipiteestänsä luopunut, vaikka hän sydämessänsä tunnusti koko oman
vääryytensä.

Sillä välillä Nello kantoi hänelle tehtyä vääryyttä ihmeteltävällä
kärsivällisyydellä, karttaen valituksia; ainoastaan oltuansa kahden
kesken koiransa kanssa antoi hän surunsa puhjeta ulos. Silloinki
ajatteli hän: "Jos vaan minulle määrätään palkinto, ehkä he minua sitte
säälivät".

Kuitenki oli tuolle viidentoista vuoden vanhalle nuorukaiselle, joka
koko elämänsä ijän oli elänyt pikkiriikkisessä maailmassa, hänelle,
joka lapsuudestansa huomasi ainoastaan ystävällisyyttä ja osanottoa
kaikilta haaroilta, hänen nyt oli vaikea nähdä, että koko tämä
pikkuinen maailma oli äissään hänelle.

Erittäin raskaalta tuntui heille kylmä, luminen talven-aika, jolloin
oli pakko lämmitellä hyväntahtoisten kyläläisten takka-valkean luona.
Nyt talviseen aikaan kaikki ahtaammin lähestyivät toisiansa paitsi
Nelloa ja Patrasia: näiden kanssa ei kukaan tahtonut seurustella; he
jäivät kohtalonsa nojaan kylmään mökkiinsä halvatun ukkonsa kanssa;
hädin tuskin jaksoivat he saada muutamia halkoja takkaansa, usein ei
heillä mökissänsä löytynyt leipä-palaa, sillä Antverpenistä tuli
kauppias muulilla joka päivä maidon perään. Ainoastaan kolme eli neljä
kyläläistä eivät huolineet hänen ehdoistansa vaan jäivät viheliäisen
kärrin uskollisiksi auttajoiksi. Patrasin kuorma tuli täten varsin
kevyeksi ja Nellon taskuissa ainoastaan silloin tällöin kilisi muutama
äyri.

Koira tapansa mukaan seisahteli kaikilla tutuilla porteilla; nyt ne
olivat suljetut hänelle. Niitä katseli hän äänettömällä ja surullisella
kaipuulla. Kylän asukkaille oli vaikea sulkea oviansa ja sydämiänsä
Nellolta ja katsoa kuinka Patras veteli tyhjää kärriänsä. Kuitenkin he
tämän tekivät ja toivoivat näin miellyttävänsä Baas Hogesia.

Joulu-juhla lähestyi.

Olivat kylmät, kamalat pakkaset. Teitä peittävä lumi oli kuusi jalkaa
korkea; jää oli paksu ja vahva.

Tähän aikaan vuotta oli koko kylällä iloinen ja juhlallinen näkö.

Köyhimmässäki majassa syötiin piirakaisia, laskettiin leikkiä,
matalimmassaki mökissä oli valmistettu pyhimyksiä kuvaavia
sokeri-leivoksia.

Hevosten valjaissa helisivät iloiset Flandrian kellot; joka takan
padassa kiehui voimakas liemiruoka ja jokapaikassa kuului nauravien
neitosten kuiske, kun he pyhävaatteissaan kiirehtivät joko kirkkoon
tahi sieltä kotia pitkin valkoisia nietoksia. Ainoastaan ystävysten
pikku mökki oli aivan pimeä ja hyvin kylmä.



IX.


Aivan yksin jäivät Nello ja Patras maailmaan. Viikko ennen joulua kävi
kuolema heidän tuvassansa vieraana ja vei muassansa Jean Daasin rauhan
majoihin. Eläissänsä oli hän saanut kylliksensä köyhyyttä ja surua
kärsiä. Kauan eleli hän puolikuolleena: hän saattoi ainoastaan antaa
heikon merkin tarpeistansa; saattoi harvoin sanoa jonkun ystävällisen
sanan. Hänen kuolemansa kumminki suuresti ihmetytti ystävyksiä, jotka
häntä kauheasti kaipasivat. Nukkuessaan astui hän tuomarinsa kasvojen
eteen. Aamulla, aamuruskon tuikkiessa huomasivat he yksinäisyytensä;
tämä näytti heistä kärsimättömältä. Kauan oli ukko köyhänä, heikkona
halvattuna elänyt, hän ei voinut kättänsäkään heidän suojellukseksensa
kohottaa; mutta hän erinomaisesti heitä rakasti ja aina ystävällisellä
hymyilyllä heitä kotia tultua tervehti. Lohduttamattomina kaipasivat ja
surivat ystävykset ukkoa, saattaessansa hänen ruumistansa harmaan
kappelin kirkkomaahan.

Köyhää ukkoa itkivät kaksi köyhää raukkaa: nuori poika ja vanha koira.

"Luultavasti hän nyt armahtaa lapsikurjaa, ja antaa luvan tulla meille
lämmittelemään," ajatteli myllärin vaimo, katsellen miestänsä, joka
poltteli piippuansa takan edessä.

Baas Hoges arvasi hänen ajatuksensa, mutta kumminki oli hän itsepäinen
eikä avannut oveansa, kun pieni hautajais-matkue surullisena siitä
kulki sivu.

"Tuo poika-ressu on kerjäläinen", sanoi hän itseksensä, "ei hänen
tarvitse liehakoida Aloisan ympärillä".

Vaimonsa ei virkkanut mitään; mutta silloin kun hauta oli peitetty ja
väki hajonnut, antoi hän Aloisalle talvikukista tehdyn seppeleen ja
käski sen panemaan haudalle, sille paikalle josta lumi oli poissa.

Ystävykset hiipivät kotiin särjetyillä sydämillä. Kohtalo eroitti
heidät tästäki surkeasta asunnosta. Isännälle olivat he jääneet velkaa
tuvastansa koko kuukauden ajalta. Saatettuansa vainajan hautaan ja
annettuansa hänelle viimeisen surullisen palveluksen, ei Nellolle
jäänyt äyriäkään rahaa. Hän kyllä pyysi isännältä, joka paikkasi
vanhoja kenkiä ja sunnuntai-iltana aina pistäysi myllärilään juomaan
lasin viinaa ja tupakkaa polttamaan, että hän armahtaisi heitä ja
odottaisi maksua. Isäntä ei tuota ottanut kuullaksensakaan, hän oli
sydämetön ja saita ihminen. Velan maksamiseksi vaati hän joka kepin,
kiven, pannun ja padan mökissä ja että tupa olisi aivan tyhjä
seuraavana aamuna.

Mökki oli kyllä köyhä ja pieni, mutta he olivat siihen tottuneet. Tässä
olivat viettäneet monta onnellista hetkeä: olihan mökki niin soma ja
valoisa kesällä ihanan viinaköynnöksensä kanssa, kukkivine papuineen
auringon valaisemien peltojen keskellä. Elämänsä oli kyllä täynnä
suruja ja murheita -- ja kuitenki olivat he siinä niin tyytyväiset,
niin iloiset, palattuansa kaupungista juoksu-jalassa ja kohdattuansa
ukko-vainaan lempeän hymyilyn.

Koko yön istui poika koiranensa sammuneen takan ääressä pimeässä.
Kovasti puristi hän koiraa saadaksensa vähänki lämmintä ja lohdutusta.
Ruumiinsa eivät tunteneet pakkasta, mutta sydämensä jäätyivät surusta.

Seuraava päivän-nousu toi joulun aaton-aamun. Nelloa vapisutti
syleillessään ainoaa ystäväänsä, ja kuumat kyyneleet valuivat eläimen
rehelliselle naamalle.

"Mennään nyt rakas Patrasini", kuiskasi hän, "mennään ennenkuin meitä
täältä ajetaan".

Patras totteli ja molemmat astuivat he suruisina rinnakkain ulos
armaasta asunnostansa, jossa joka kappale oli heille kallis ja rakas.
Suruisena kallisti Patras päätänsä, kulkeissansa viheriäisen kärrin
sivu. Se ei nyt enään ollut heidän, vaan jäi velan suorittamiseksi.
Vaskiset valjaat olivat lumella. Mielellään olisi koira tuon viereen
istahtanut ja kuollut sen rinnalle murheesta; mutta niinkauan kuin
Nello eli ja Patras saattoi olla hänelle hyödyksi, ei hän antaunut
suruun ja epätoivoon.

He menivät tuttua tietänsä Antverpeniin. Vasta hiukan hämärsi; muutamain
huoneiden luukut olivat vielä kiini: toisten asukkaat olivat jo
liikkeellä. He eivät huomanneetkaan, että poika koiranensa astui heidän
sivutsensa.

Erään oven eteen seisattuivat he. Tämän asukkaille oli ukko-vainaja
eläissänsä osoittanut monta ystävällistä palvelusta.

"Ettekö olisi niin hyvä ja antaisi Patrasille hiukan leivän kuorta?"
kysyi Nello kainosti, "hän on vanha, eikä ole syönyt sitte eilisen
päivän mitään."

Emäntä kiireesti sulki oven jupisten itseksensä, että ruis- ja
vehnä-jauhot ovat nykyjään hyvin kalliit. Poika ja koira nöyrästi
kulkivat eteenpäin eivätkä enään pyytäneet.

Vaivalla saapuivat he viimeinki Antverpeniin. Kaupungin kellot löivät
kymmenen.

"Olisipa minulla edes jotakin, jota voisin myödä saadakseni Patrasille
leipää", ajatteli Nello; vaan hänellä ei ollut muuta kuin paita,
villainen liivi ja pari puukenkiä.

Tuon taisi Patras ymmärtää. Kuononsa asetti hän pojan kädelle ikäänkuin
anoen, ettei poika hänen tähtensä surisi ja murehtisi.

Palkinnon saajan nimi ai'ottiin julistaa puolipäivän aikana. Nelloki
astui tuohon suureen rakennukseen, johon oli aarteensa heittänyt.
Rappuset ja odotussali olivat täynnä nuorukaisia; muutamat olivat hänen
ikäisensä, muutamat taas vanhemmat häntä. Kaikkia ympäröivät vanhemmat,
sukulaiset tahi ystävät. Nellon sydän vapisi pelosta, kulkeissaan
Patrasinsa kanssa noiden onnellisten nuorukaisten sivu.

Kaupungin suuri kello kimeästi löi kaksitoista. Sisä-salin ovet
avautuivat: hengittämättä syöksyi kärsimätön joukko sinne; oli
kuulutettu, että valittu kuva nostetaan puisen kepin päällä ylös.

Nellon silmät pimenivät, päätänsä pyörrytti, jalkansa vapisivat.
Vähän toinnuttuansa näki hän nostetun kuvan: se ei ollut hänen
piirrustuksensa. Raikuvalla  äänellä kuulutettiin, että palkinto oli
annettava eräälle Atverpenissä syntyneelle hamina-mestarin pojalle.

Nello toinnuttuansa, huomasi makaavansa kivirappusilla. Patras koetteli
kaikkia keinoja saadaksensa häntä henkiin. Kaukaa kuului Antverpenin
nuorukaisten iloiset äänet saattaessansa onnellista palkinnon saajaa
pitkin rantaa kotia.

Poika hyppäsi jaloillensa ja halasi koiraansa. "Kaikki on loppunut,
Patrasini," kuiskutti hän, -- "kaikki, kaikki!"

Vähät voimansa ponnisti hän. Nälästä riutuneella ruumiilla hiipi hän
hiljaa kylään. Patras asteli alaspäin vaipuneella päällä hänen
rinnallansa; -- hänenki vanhat jäsenensä heikkenivät surusta ja
nälästä.

Lunta tuiskusi vahvasti, pohjoisesta puhalsi läpitunkeva kylmä tuuli,
lakeuksilla riehui ankara pakkanen. Hiljakseen kulkivat matkustajat
tuttua tietänsä. Kello juuri löi neljä, kun ne lähestyivät kylää.
Yht'äkkiä Patras seisahtui, haisteli jotaki lumessa, raapi, ulvahti ja
vetäsi hampaillansa ruunin nahkaisen kukkaron. Pimeässä toi hän sen
Nellolle. Lähellä tätä paikkaa seisoi kojunen, jonka edessä paloi
lamppu himmeällä valolla. Koneentapaisesti käänsi poika kukkarota valon
eteen: kukkaro kantoi Baas Hogesin nimeä sekä sisälsi kaksi tuhatta
frankkia kreditti-pileteissä.

Tämä antoi nuorukaiselle uutta voimaa. Hän pisti kukkaron poveensa ja
silitteli koiraa, joka vakaisena tähysteli pojan liikkeitä.

Suoraa tietä astui Nello koputtamaan myllärilän ovea. Myllärin emäntä
aukaisi sen, itkien. Aloisa piti kiini hänen hameensa liepeestä.

"Sinäkö se olet, lapsi-raukka" -- sanoi ystävällinen emäntä kyynelten
välistä. "Mene, mene täältä, ettet joutuisi Hogesin nähtäväksi. Meillä
on tänään suuri murhe. Hän ajoi etsimään rahojansa, jotka pudotti kotia
palatessansa; mutta eihän niitä tämmöisessä lumessa suinkaan löydä.
Tämä onnettomuus hävittää meidät. Se on Jumalan rangaistus siitä
pahasta, jota olemme sinulle tehneet".

Nello laski kukkaron hänen käteensä sekä kutsui Patrasin taloon.

"Patras löysi nuo rahat", sanoi poika kiireesti. "Sanokaa tämä Baas
Hogesille -- minä luulen hänen ei kieltävän vanhalta koiralta kattoa
eikä ruokaa. Katsokaatte, ettei hän juoksisi jälessäni; vielä rukoilen
teitä, olkaa ystävälliset hänelle".

Ennenkuin vaimo ja koira ennättivät käsittääkään hänen aikomustansa,
kumarsi hän päänsä, kiireesti suuteli Patrasia ja katosi lähestyvän yön
pimeyteen.

Emäntä sekä lapsi seisoivat ilosta pyörtyneinä. Turhaan Patras työnsi
raudoitettua tammista ovea; läsnä olevat eivät tohtineet avata sitä ja
laskea häntä ulos. Kaikella tavoin kokivat he koiraa lohduttaa. Hänelle
tarjottiin makeita piirakaisia ja maukasta lihaa, turhaan ahkeroi
tyttönen saada koiraa lämpöisen takka-valkean eteen. Kaikki
lohduttamisen kokeet olivat turhat. Patras ei liikahtanut ovelta eikä
mikään häntä ilahduttanut eikä viehättänyt.



X.


Kello kuusi saapui väsynyt mylläri kotia toisesta käytävästä.

"Rahat ovat kadonneet", sanoi hän vaaleana ja hänen kopea äänensä
vapisi. "Joka paikan etsimme lyhtyjen valossa; tyttäremme häälahja on
kaikkineen kadonnut!"

Emäntä antoi hänelle kukkaron, sekä kertoi kuinka hän sen oli saanut.
Kopea, voimakas ukko, peittäen kasvonsa käsillänsä, putosi vapisten
tuolille pelästyneenä ja oman-tunnon äänen soimaamana.

"Olin kova pojalle", söpötti hän viimein. "En ole ansainnut häneltä
tämmöistä käytöstä".

Pikku Aloisa rohkaistuna tuosta, astui isänsä luo pannen valkotukkaisen
päänsä hänen rinnallensa.

"Isä, saako Nello jälleen tulla meille?" uteli hän. "Saako hän tulla
niinkuin ennenki, saako hän tulla huomenna?"

Mylläri puristi hänet sydämehensä. Ylpeät päivettyneet kasvonsa olivat
vaaleat ja huulensa vapisivat.

"Tietysti, tietysti", sanoi hän lapsellensa. "Hän saa olla koko joulun
pyhät luonamme ja milloin hän vaan tahtoo. Jumala auttaa minua
suorittamaan syyni pojan suhteen".

Pikku Aloisa suuteli häntä iloisella kiitollisuudella, hyppäsi alas
hänen polveltansa oven luona istuvan koiran luo. "Tänään tahdon oikein
hyvästi kestittää Patrasia", huusi hän lapsellisella huolettomuudella.

Suruisena kallisti ukko päätänsä: "Niin, niin, anna koiralle mitä
parasta on", sanoi sydämensä pohjasta liikutettu isä.

Oli joulun aatto-ilta. Myllärilässä oli yllin kyllä tammi-puita,
päällistä ja mettä, lihaa ja leipää. Seinät olivat koristetut
talvikukista tehdyillä seppeleillä, ristiinnaulitun kuva ja kukkuva
seinäkello pilkistelivät somina viheriäisten lehtien välistä. Olipa
siellä vielä pieniä paperi-lyhtyjä, monenlaisia leikkikaluja sekä
kulta- ja hopea-papereihin käärittyjä sokeri-namusia. Jokapaikassa
vallitsi valo ja yltäkylläisyys. Tyttönen kestitsi koiraa juurikuin
kunnia-vierasta.

Patras ei kuitenkaan huolinut lämmitellä eikä ottaa osaa yleisessä
ilossa. Hänellä oli nälkä ja kylmä, mutta ei ruoka maistunut hänestä
ilman Nelloa. Ei mikään voinut häntä ilahduttaa: hän odotti ainoastaan
silmän-räpäystä, jolloin voisi ulos-puikahtaa.

"Hän etsii poikaa", sanoi Baas Hoges. "Hyvä, uskollinen eläin! Minä
lähden heti päivän noustua pojan luo".

Ei kukaan paitsi Patras tietänyt, että Nellon täytyi jättää mökkinsä,
ei kukaan paitsi Patras arvannut, että yksinäinen orpo meni surua ja
nälkäkuolemaa vastaan-ottamaan.

Myllärin kyökissä oli hyvin lämmin; suuret halot ritisivät ja
paukkuivat takassa. Naapurit pistäysivät nauttimaan olutta ja palan
iltaseksi valmistettua hanhen paistia.

Ilosta säihkyvin silmin hyppeli Aloisa ympäri heiluttaen valkoisia
kähäriänsä. Tuleehan hänen rakas kumppaninsa huomenna ja tuosta hän
tanssi ja riemuitsi. Ystävällisesti hymyili hänelle Baas Hoges ja
kertoi, kuinka hän suojelee ja turvaa köyhää poikaa. Talon emäntä istui
rauhallisena ja tyytyväisenä. Kukku-kello iloisena löi tuntia
kuluneeksi. Kaikki hyväilivät Patrasia; mutta ei rauhallisuus, lämpö
eikä yltäkylläisyys koiraa viehättäneet ilman Nelloa.

Pöydällä höyrysi illallinen. Vierasten iloiset äänet kaikuivat. Aloisa
sai monta kaunista lahjaa. Silloin astui eräs huoleton vieras sisään,
jättäen oven auki. Avonaisesta ovesta pujahti Patras ulos sekä juoksi
niin sukkelaan kuin jäsenensä sallivat kylmään, pimeään yöhön. Hänen
ainoa ajatuksensa oli Nellon löytäminen. Ihminen olisi kyllä
seisahtunut, syönyt ja levähtänyt; semmoinen ei ollut Patrasin
ystävyys. Hän muisti sen ajan, jolloin ukko ja poika löysivät hänet
puolikuolleena ojassa.

Koko illan satoi lunta, nyt oli kello kymmenen. Pojan jälet olivat
tukkunaan kadonneet. Kauan haki Patras niitä. Kun hän ne viimeinki
löysi, hävisivät ne taas. Tämä tapahtui useampia kertoja.

Yö oli hyvin myrskyinen. Tien varrella olevien ristien lamput
sammuivat. Luonto oli kääritty lumi- ja jää-vaippaan. Pimeys esti
näkemästä ihmisten asuinhuoneita, kadulla ei ollut ristisielua. Karja
oli ajettu katoksien alle; tuvissa iloitsivat ihmiset Vapahtajan
syntymästä. Yksinään maantiellä hoiperteli vanha, nälistynyt
kärsiväinen koira, jota voimakas, luja rakkaus elähdytti ja vahvisti.

Tuskin näkyvät heikot Nellon jälet ohjasivat Patrasia Antverpeniin
vievälle tielle. Enemmän kuin puoli yötä oli jo kulunut, ennenkuin
Patras oikeat jälet löysi, etsiessänsä pitkin pimeitä, kapeita ja
mutkaisia kaupungin katuja.

Kaupungissaki oli aivan pimeä, ainoastaan siellä täällä pilkisti heikko
tuli luukkujen rakoloista, tahi paloivat jonkun kotia kiirehtivän
seuran lyhdyt.

Kartanoiden korkeat seinät tekivät kadut vieläkin kolkommiksi. Kuului
ainoastaan vihurin pauhu, joka repi kylttiä seinistä ja heilutti
korkeita lyhtyjen patsaita.

Kaduilla oli illan pitkin kulkenut paljon ihmisiä. Lunta oli
tupruttanut monta tuntia, niin että koira-raukalle oli vaikea aina
pysyä oikealla jälellä. Patras ei vaan väsynyt, vaikka pakkanen kolotti
luitansa, jää leikkeli käpäliänsä, ja nälkä piinasi ruumistansa.
Tietänsä kulki vaan laihtunut ja vapiseva Patras, jonka sanomaton
rakkaus johdatti sille jälelle, joka vei hänet suoraan suuren temppelin
rappusille.

Nello oli suruissansa astunut takaisin kaupunkiin rakkaiden kuviensa
luo. Vaikka hän ei voinut ymmärtää, paloi kuitenki hänen mielensä
taiteen perään, sen taiteen, joka oli hänelle niin  käsittämätön ja
kuitenki niin korkea, pyhä.

Iltakirkon jälkeen oli ovi jäänyt auki joko vahtien huolimattomuudesta
tahi olivat he niin uneliaat, etteivät tietäneet mihinpäin avainta
käänsivät; yhden tekevä, eräs ovi oli jäänyt lukitsematta.

Patras huomasi kaivatut jälet: pojan askeleet jättivät valkoiset merkit
mustalle kivi-lattialle. Näitä jälkiä seurasi koira haudan kaltaisessa
hiljaisuudessa suoraan alttarin eteen. Siinä makasi Nello aivan suorana
kylmillä kivillä.

Patras hiipi ja kosketti pojan kasvoja kuonollaan.

-- Luulitko että minä olisin uskotoin sinulle, ja jättäisin sinut
yksinäsi? Minä olen koira -- sanoi tämä mykkä ystävällisyys.

Poika kohottihe hiljaisella huudolla ja syleili koiraansa.

"Käy pitkällesi koiraseni, kuolkaamme yhdessä, me emme ole tarpeelliset
ihmisille. Sitäpaitsi olemme me aivan yksin".

Vastaukseksi hiipi Patras vieläkin lähemmäksi ja pani päänsä
nuorukaisen rinnalle. Ruunissa silmissänsä kiehuivat kyyneleet -- ei
hän itsensä tähden surrut -- itse oli onnellinen.

Vierekkäin venyivät he. Kylmä, vihainen tuuli pohjoisesta jäämerestä
jäädytti ja pakastutti kaikki, mitä vaan eteen puuttui. Suuren
kivirakennuksen sisässä oli vieläkin kylmempi kuin lumisilla
lakeuksilla. Toisinaan yölepakko lenteli akkunoissa ja päivän säde
alkoi valaista kirkkoa. Rinnakkain makasivat ystävykset ja nukkuivat
pakkasen vaikutuksesta. Molemmat näkivät unta menneistä ihanista
päivistä, kuin he iloisina juoksentelivat pitkin kukkivia viheriäisiä
niittyjä, tahi istuivat huolettomina joen rannalla, jossa ihantelivat
merelle matkaavia venheitä.

Äkisti kirkas, valkoinen valo valaisi temppelin: kuu kuumoitti pilvien
lomasta: lunta oli herennyt satamasta; kuun valo oli melkein yhtä
kirkas ja selkeä kuin päivänki paiste.

Kuun säteet valaisivat nuokin kaksi kuvaa ylhäällä. Poika sisään
tultuansa oli vedäissyt peitteen pois "Ristiin-ripustamisen" ja
"Ristiltä pois ottamisen" päältä. Nämät näkyivät minutin ajan.

Nello nousi jaloillensa, nosti kätensä noita armaita kuvia kohtaan ja
riemun kyyneleet tulvasivat pitkin hänen kylmiä kasvojansa.

"Näin heidät viimeinki!" huusi hän kovalla äänellä. "Rakas Jumala!
minulle on tuoki onni kylläksi!"

Jalkansa eivät kannattaneet. Hän putosi polvillensa, yhä katsoen ylös
lempi-kuvihinsa. Muutaman silmän-räpäyksen valaisi kuu noita ihania,
jaloja kasvoja, joita hän niin kauan oli halannut nähdä -- valo oli
voimakas, kirkas, juuri kuin se olisi taivaasta tullut. Sitte se katosi
ja synkeä pimeys jälleen peitti Kristuksen kasvot.

Aamulla Antverpenin asukkaat löysivät heidät temppelin alttarin luona.
Kumpiki oli kuollut: kylmä yö lopetti niin hyvin nuoren kuin vanhanki
elämän. Joulu-aamuna, kun papit tulivat temppeliin, näkivät he heidät
rinnakkain lattialla. Kuvien päältä oli peite poissa ja auringon
kirkkaat säteet valaisivat ihanan orjantappuroilla kruunatun Vapahtajan
pään.

Päivän tultua eräs vahva, jylhä ukko itki niin, kuin itkevät lapset ja
naiset.

"Olin kova pojalle", sanoi hän, "nyt tahtoisin parantaa syyni: minä
antaisin hänelle puolet omaisuudestani, ja hän olisi minun poikani".

Sitte tuli kuuluisa taiteilia, hyvä-sydäminen ja auttavainen.

"Minä etsin sitä, jonka oikeastaan olisi pitänyt saada palkinto
näyttelyssä, jos vaan oikeus ja ansio olisi saanut vallita", sanoi hän
kansalle, "etsin tuota paljon lupaavata älykästä nuorukaista. Vanha
puunkannolla istuva ukko -- se on koko kuvan sisältö; mutta tämä kuva
ennusti tulevaista suuruutta. Sen pojan tahtoisin minä löytää, ottaa
hänet luokseni ja opettaa hänelle maalaus-taidetta".

Pikkuinen, valkopäinen tyttö, kultakiharoilla, katkerasti nyyhkien
puristi isän kättä ja kovalla äänellä huusi:

"Rakas Nello, mennään. Meillä on kaikki valmistettuna sinulle:
Jesus-lapsen kädet ovat täynnänsä lahjoja, vanha soittaja pelaa meille,
ja äiti puhui, että sinä jäät luoksemme ja saat paistaa meidän luona
pähkinöitä koko viikon ja aina Loppiaiseen saakka! Niin, ja kuinka
onnelliseksi Patras tulee! Rakas Nello havahdu ja tule!"

Mutta nuoret vaaleat, Rubensin suuriin teoksiin käännetyt hymyilevät
kasvot, vastaavat heille kaikille: "liian myöhään!"

Kimeät kirkon kellot kaikuivat pakkasessa, aurinko valaisi
lumi-nietokset ja iloisena kansajoukko tulvasi Herran huoneesen. Nello
ja Patras eivät nyt enää pyytäneet maailmalta armahtamista: Antverpen
kaikitta pyynnöittä soi heille sen, mitä he kaipasivat.

Kuolema oli heille armelias.

Kaiken ikänsä elivät he yhdessä. Kuolemassaki olivat ystävykset
eroittamattomat; sillä kun he löydettiin, olivat pojan kädet niin
kovasti käärityt koiran ympärille, ettei heitä olisi voinut käsiä
katkomatta eroittaa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ystävykset" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home