Title: Johdanto Suomen kirjallishistoriaan
Author: Polén, Rietrik, 1823-1884
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Johdanto Suomen kirjallishistoriaan" ***


JOHDANTO

SUOMEN KIRJALLISHISTORIAAN.

Yliopistollinen Kirjoitus,

jonka,

Suomen Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston Kuuluisan
Historia-Kielellis-Tiedekunnan suostumuksella,

ja

Suomalaisen kielen ja kirjallisuuden Rohvessorin,
Tohtor ja Ritar

ELIAS LÖNNROTIN

johdolla,

julkisesti tarkastettavaksi

esitti

RIETRIK POLÉN,

Viisaustieteen Majister.

Historia-Kielellis-Tiedekunnan oppisalissa,

Toukokuun 1 p:nä 1858

t. a. e. pp.


Helsingissä.
J. C. FRENCKELLIN ja POJAN kirjapainossa.



"Jos ylenkatsomme omaa kieltämme, omaa kirjallisuuttamme --
niin Europa ylenkatsoo meitä".

P. WIESELGREN



Tieteiden sisältöä ei voida johdantoin kautta ikäänkun edeltäkäsin
näyttää tahi ulkoapäin kertoa, millainen se on. Se opitaan ja käsitetään
ainoasti kunki tieteen täydellisestä esityksestä ja kokonaisesta menosta
alusta loppuun asti. Toista oikotietä tieteiden tuntemiseen ei löydy.

Näin ollessa näyttää siltä kun tämmöiset johdannot kun tämäki tässä
valmistuva, jossa edessä olevan tiedehaaran sisältöä tullaan vaan
päällinpuolin koskemaan, olisivat tarpeettomat. Niin ei kuitenkaan ole.

Jo yleinen tapa johdannoilla varustaa suurempia tieteellisiä tekoja
osoittaa ne tarpeellisiksi. Se on kuitenki vaan ulkonainen tunnusmerkki,
jolla myös olkoon arvonsa. Mutta kaikella pitää olla sisällisiä
todistuksia tarpeellisuudestansa; ja semmoisia eivät tieteiden
johdannotkaan puutu. Niiden luetteleminen kaikissa erisuhteissansa ei
voi tulla tässä kysymykseen. Todistuksittaki myödytetään jokaisessa
tiedehaarassa löytyvän yleisiä puheenalaisia kohtia, joille olisi vaikea
saada siaa sen likemmässä esityksessä. Niistä johdannot syntyvät ja
saavat sisältönsä. Mitkä nämät puhuttavat kohdat ovat mielestäni Suomen
kirjallishistoriassa, nähdään tästä johdannosta, jota kukaan ei voine
katsoa tarpeettomaksi, semminki kun ei varsinaista historiaa maamme
kirjallisuudesta ennestänsä löydy.

Mutta johdannot täyttävät ainoasti silloin tarkoituksensa kuin ne
raivaavat valaisevan tien itse tieteen likemmälle käsitykselle, ynnä
sillä tavoin ikäänkun kasvavat sen kanssa luonnollisesti yhteen.
Semmoinen raivaaminen on silmämääränäni tätä johdantoa laatiessa;
kieltämättä on se sitä tarpeellisempi, kuta harvemmassa tieteellisiä
tekoja suomeksi tavataan.

Työn onnistuminen aivotuksen mukaan jää muiden tuomioon. Se vaan olkoon
sanottu, että kunki tieteen syvyys ja suuruus antaa jokaiselle
kirjoittajalle lavian tilan parastansa koettaa. Epäilemättä on kasken
kyntö kuitenki vaikiampi kun viljellyn pellon, ja jälki tulee myös
epätasaisempaa ja huonompaa. Tieteiden joukossa on Suomen
kirjallishistoria verrattava kaskeen. Minä kynnän kyyhättelen, toiset
mahtavammat karhikoot ja silittäkööt. Kaikella on aikansa ja
työmiehensä. Ken hairahtuu, sen toinen ojentaa, eli oikeimmin: sen
ojentaa tiede itse, järjellisessä kasvannossansa. Tieteet seuraavat
järjen ikuisia lakiloita.

Näistä muistutuksista menen tämän johdannon erijaksoihin. Ne ovat:



1:ksi Suomi tiedekielenä.


Vaikka se ei kuulu suorastaan tähän, mainittakoon kuitenkin, että tämä
tosin monella muotoa puuttuvainen alku Suomen kirjallishistoriaan on
lisentiati-arvon voitantoa varten aivottu Suomen Yliopiston oppineitten,
korkiasti kunnioitettuin opettajain arvostettavaksi; johon olen
Yliopiston konsistorion suosiollisen suostumuksen ja hyvän sanan kautta
saanut alamaisesta pyynnöstä erityisen armollisen luvan[1]. Kun siis
tieteellinen oppi tahi vähintäki tieteellinen käsitys aineesta on
näytettävä, olisi ehkä kiinteä tieteellisyys esityslaadussaki
vaarinotettava. Tämä ei ole suomeksi mahdottomampi kun muissakaan
kielissä, vaikka moni niin ehkä luulee. Miten se tapahtuisi?
Pää-asiallisesti kahdella tavalla: sisällisesti aineen ja asiain oikian
ja tarkan käsityksen, ulkonaisesti asianmukaisten oppisanain kautta.
Edellinen on vaatimus, jota ei kukaan tiedemies saa laiminlyödä.
Jälkimäisestä ovat ajatukset erilaiset, niinkuin erikirjoittajain
teoksista on vielä tänäki päivänä nähtävä. Selon saanniksi sietää se
likemmän tarkastamisen.

[1] Katso Yliopiston Asetuksia, 157 §:lää, jossa mainitun arvon
saanniksi vaaditaan väitöskirjoitusta joko latinaksi eli ruotsiksi.
Suomi ei siihen laillisesti kelpaa.

Muutamat mättävät kirjoituksiinsa oppisanoja niin tiheään kuin huono
kylväjä siementä peltoon, juurikun luulisivat opin ja tieteellisyyden
siinä olevan. Heidän tekonsa ovat sentähden monesti oppineilleki
hankalat lukea, etenki kun oppisanoilla vielä paremmin vakaumattomina ei
ole aina sama merkitys. Toiset taas käyttävät enemmän tavallisia sanoja
ja puheenparsia ja ovat sen vuoksi helpommat kaikille ymmärtää. Lukija
huomaa tämän ei suuresti koskevan köyhää suomenkielistä tiedettä; mutta
vaaroittavan esimerkin vuoksi koskee se sitä enemmin vieraita kieliä.
Oppisanat kun niissä ovat nykyisempään aikaan asti olleet
perijuureltansa suurimmaksi osaksi latinaa ja kreikkaa, ymmärretään
siitä, mikä kielen sotku sen seurauksena on ollut; ei kuitenkaan yhtä
paljo kaikissa, niinkuin ei esm. ranskan, espanjan ja italian kielissä,
jotka latinaisen sukunsa tautta ovat pysyneet muita Europan kieliä
puhtaampina. Kreikka on niitäki sekoittanut. Kaikki tämä on tehnyt
tieteelliset teot ymmärtämättömiksi suuremmalta yleisöltä ja estänyt
tieteellisen sivistyksen leviämistä kansoille.

Mikä suomenkielessä on parain ja hyödyllisin seurata, ei tarvitse
monikantaista selvitystä, joskoki siihen eivät kaikki tyytyisi. Se pimeä
ja saita aika on ohitse, jolloin tieteitä pidettiin salassa, jolloin ne
ainoasti muutamain valittuin mielen virvoitukseksi ja kunnian loisteeksi
paistoivat luostarein ja oppisalein kaitaisten seinäin sisällä. Silloin
ne olivat vankina, niinkuin aurinko ja kuu vuoren sisässä Pohjolan
emännän kateudesta Suomen kansan muinaisaikoina[1]. Mutta niiden
vapauden aika piilopaikastansa on jo lähestynyt; tieteiden valoa
levitetään kansoilleki kaikissa sivistyneissä maissa. Osaksi siitä
syystä ja osaksi paremmasta kansallisuuden tunnosta on niiltä ruvettu
riisumaan sitä raskasta haarniskaa, jonka peiton alta ainoasti oppineet
ovat osanneet silmäillä niiden salaisia sisuksia. Suomen kielellä ei
semmoista muukalaiskielten lainoilla parsittua huntua ole, ja Jumala
varjelkoon sitä milloinkaan valmistumasta. Niitä löytyy kuitenki, jotka
sovaistuina vanhan totutun tavan rakkaudesta hyväilevät muukalaisia
oppisanoja ja toivoisivat niiden ottamista suomenki kieleen. Niiden
välttämistä pitävät yksipuolisena suomikiihkona ja vetävät mielestänsä
hyvinki tukevia syitä ja perustuksia vaatimuksensa täytännöksi. Näin
tavallisesti sanovat: oppisanain ollessa yhteiset, ymmärretään tieteitä
niiden kautta paremmin kuin jos ne olisivat kunki maan omalla kielellä;
ja kun ne ovat muille kelvanneet, miksikä ne eivät suomelle kelpaisi.
Näitä perustuksia likemmin tarkatessa laimistuu niiden tukevuus melkein
tyhjäksi.

[1] Ks. Kalevalan 47 runoa, toisessa painossa.

Muukalaisten oppisanain puolustajat eivät muista eli eivät tahdo muistaa
niitä aikoja ja seikkoja, jotka vaikuttivat Europan nykyisten kielten
sekoituksen, ja jotka osaksi olkoot oppineitten puolustuksena sen
tapahtumiseen. Ihmiset ovat aina aikansa lapset, ja harvat ovat vapaat
aikansa erhetyksistä. Mainittu, vielä nytki hankaloittava sekoitus sai
alkunsa silloin kuin sivistys ylipäätänsä oli vanhanaikainen (romalainen
ja kreikkalainen), ja sen ainoana välikappaleena latina, joka sen
turvissa oli tunkeunut kaikkiin maihin ja voittanut vuosisatojen
kuluessa melkein yhtä suuren kunnioituksen kun paavi ja hänen pyhänsä
katolisessa maailmassa. Alku kun oli tehty paisui sen kasvanto
itsestänsä, sillä useammat tiedemiehetki kulkevat mieluisemmin avattua
polkua, ennenkun uusia hakevat, olkoon vanha sitte hyvä eli huono,
hyödyllinen eli vahingollinen. Harvoin se totuus pysyy elävänä
kenessäkään, että ihminen ei ole luotu ummin silmin ja huolimattomasti
toimimaan, katsomatta työnsä vaikutuksia tulevaisessa ajassa. Sen
unohdus, joka niin paljon pahaa on matkaansaattanut, kieltää ihmisten
maailmanhistoriallisia erhetyksiä ja vikoja puolustamasta. Kielten
sekoitus on laskettava oppineitten vaikuttamaksi viaksi.

Uskonpuhdistuksen kautta voitolle päässyt ajatuksen vapaus -- tämä
ihmisen kalliin omaisuus -- antoi tieteille toisen juoksun, jota
oppineet seurasivat niinkuin valon sotalippua parempaan aikaan. Janoova
ihmishenki alkoi saada virvoitusta ja lohdutusta suoraan pyhän raamatun
sitä ennen suljetuista lähteistä, ja tieteitäki ruvettiin vähitellen
ajan vaatimuksesta viljelemään kansain omilla kielillä. Mutta kun niiden
viljelijät sinä aikana ja kauvan jälkeenki päin osasivat paremmin
latinaa, kreikkaa ja hepreaa, saattoi se heitä sekoittamaan maansa
kieliä. Taitamattomuudesta unohtivat omain kieltensä varat, jotka
epäilemättä olisivat alusta pitäin riittyneet tiedekieleksi yhtä hyvästi
kun latina silloin kuin tieteitä sillä aljettiin harjoittaa. Ensimäiset
suomenkielisetki kirjoittajat pistivät rakastettua latinatansa
suomalaisten lauseinsa väliin, niin ettei suomikaan ole sen suhteen
jäänyt osattomaksi. *Item*[1] pantiin siihen, jossa sana *myös*, *anno*,
jossa *vuonna*, *errata typographica Catechismuxesta*[2], jossa
*katkismuksen painovirheet*, j. n. e., olisi saman sanonut
suomalaisenkin ymmärrettäväksi.

[1] Ks. esm. Mikael Agrikolan "Alkupuhetta sen wdhen Testamentin päle."

[2] Ks. Valtaneuvos Pippingin Luetteloa suomeksi präntätyistä kirjoista,
s. 8.

Jos valmiit oppisanat ovat yhdeltä puolen helpot ottaa vennon vieraisin
kieliin, ei siitä syntynyttä kielten turmelusta sentähden käy toiselta
puolen milläkään muotoa puolustaminen. Semmoista helppoutta saattaisi
totuuden mukaan arvata laiskuudeksi; vaan jos se oppineitten vireydelle
tuntuu liian rumaksi moitteeksi, saa sitä kaikitenki sanoa
huolimattomuudeksi toisten tavaran hoidannossa ja käytännössä; sillä
kielet eivät ole oppineitten -- ne ovat kansain kalliimpia omaisuuksia.
Siksi sen nykyinen aika on tekotoimellisesti osoittanutki, koska
entisten oppineitten huolimattomuutta kansain kielten käytännössä on
useissa maissa ruvettu hylkimään. Heidän jättämiä muukalaisjälkiä on
oppisanainki puolesta koetettu puhdistaa esm. Ruotsissa, Saksassa,
Norjassa ja erinomattain Tanskassa. Ruotsalaiset vaikeroivat sitä paitse
saksan, ranskan ja siskokielensä tanskanki vaikutusta heidän
kielessänsä[1]. Löytyy siis muuallaki kielen puhtauden harrastajoita.

[1] Rs. P. Wieselgrenin Ruotsia kaunokirjallisuutta (Sveriges sköna
litteratur). Lund 1835. 3:n osaa 196 sivua; ja N. M. Pedersenin
historiaa Tanskan, Norjan ja Ruotsinkielistä (Danske, Norske och Svenske
Sprogs Historie). Kyöpenhamina; 2:n osan s. 117--143 ja myös ss. -- Tämän
palkitun historiaa 1:n osa painettiin 1829, toinen osa 1830.

Puheeni oppineitten kielellisestä huolimattomuudesta ei milläkään
tavalla alenna heidän suurta ja kiitettävää ansiotansa tieteiden
tuonnista kuhunki maahan ja niiden ylläpidännöstä kussaki kansassa.
Ainoasti typeryys voi lauseissani etsiä semmoista alentamista ja sen
sivulla luulla unohtaneeni tiedemiesten pää ansiota heidän vaivaloisessa
ja useimmittain palkitsemattomissa töissänsä. Mitä taas siihen tulee,
että yhteiset oppisanat huojentaisivat tieteiden ymmärtämistä kaikilla
kielillä, niin se etu on sangen yksipuolinen ja vähäinen. Siitä ei olisi
pienintäkään hyötyä muille kuin kunki maan oppineille. Mutta onko heidän
hyötyynsä enemmin katsominen, onko heidän voittonsa tässä kalliimpi kun
kansain kielten puhtaus? Ei suinkaan! Sitä eivät isänmaan mieliset
tiedemiehet missäkään tahdokaan, eivätkä suvaitse. Jos esm. suomenkieli
sekoitettaisiin muukalaisilla oppisanoilla, rakennettaisiin sen kautta
kansallemme samanlaatuinen tieteellinen aituus, jota muualla koetetaan
saada puretuksi, ja joka Suomessakin, ensin puhtaana latinaisena ja nyt
joitakuita vuosia ruotsalaislatinaisena, on seisonut lujana vartiana
tieteiden temppelin ympärillä, niin että maamme oppineet ovat rauhassa
saaneet olla sen sisässä vaikka sokkosilla. Myödytettäneen kuitenki
siinä olevan kyllä vääryyttä ja kärsimystä, että Suomen kansa niin
pitkän ajan on elänyt sivistyksensä puolesta muukalaiskielten turvissa.
-- Mutta tästä on soveliaampi tila toisessa kohden puhua. Kysyn tässä
vaan: ovatko tieteet ainoasti tiedemiesten hyväksi vaiko kansainki
hyödyksi syntyneet ja kasvaneet? Totta kansainki, jotka kustantavat
oppi- ja tiedelaitoksia. Kaikki jäsenet kussaki kansassa ovat velkapäät
saamaan osansa tieteiden aarteista omalla, sekoittamattomalla
kielellänsä. Vaillinaiseksi supistuu muuten tieteiden tarkoitus, joka
tosin on likimäisesti niiden oma vaurastuminen; mutta siihen on suljettu
myös niiden ulospäin sivistyttävä voima. Kunki kansan oppineet ja
kynäilijät ovat jakamamiehet.

Kun nyt muista kielistä liestytetään muukalaisia sanoja niinkuin
vieraita tutkaimia ainaki, niin pitäisikö meidän Suomessa astua jäljestä
jälkeen toisten kansain, ottamatta pienintäkään oppia heidän
huolimattomuudestansa ja erhetyksistänsä. Kyllä sillä tavalla olisi
helppo tieteitä suomeksi viljellä, ja huokea myös jättää tulevain
miespolvien täytettäväksi, mikä on nykyisten velvollisuus. Suomen
kielessä ei toki ole paljo tuntuvia muukalaissanoja ja sen kirjoittajat
ovat tähän asti tehneet oikein, etteivät ole antaneet vietelläitä
yhteisten oppisanain puolustajilta, jotka tavallisesti ovat kielen
vuoksi huonoja Suomalaisia ja ehkä senki tähden eivät katso sitä
miksikään viaksi, jos kirkasta kielilähdettämme sekoitettaisiin
jähmettyneillä pisaroilla latinan ja kreikan seisahtuneesta
kielivirrasta. Ahkeroidessa toimeen panna tieteitä omalla kielellä on
kaikkein velvollisuus katsoa kielemme puhtautta ja Suomen kansan sekä
nykyistä että tulevaista hyötyä. Kuki miespolvi elää ainoasti silloin
totista elämää kuin toimensa koituu hedelmällisesti tulevaisuudellekin.

Tuskinpa niin kelvotointa kieltä löytyy, ettei sillä omintakaisesti
saattaisi toimittaa kaikkia elämään kuuluvia asioita. Suomenki kieli on
niin miehistynyt, että ainoasti sen taitamattomat ja sen ylenkatsojat
voivat sitä sadatella raaksi "pohjanperän kieleksi", joka muka kelpaisi
vaan savupirteihin ja tuhman talonpojan suuhun, niinkuin muutama mokoma
herra oli joitakuita vuosia takaperin katsonut soveliaaksi
viisaudessansa lausua, juurikun hän eli hänen kaltaisensa olisivat
paljonki vaivanneet päätänsä kielemme opinnassa, saattaaksensa siitä
sanoa hyvää eli pahaa. Semmoista ei kukaan tervejärkinen rohjenne enää
lausua, mutta kuullaan vielä nytki suomea päätettävän köyhäksi ja
taipumattomaksi. Semmoiset moitteet ilmoittavat kuitenkin enemmin
sanojainsa taitamattomuutta kuin suomen kielen kehnoutta. Moittijat
tekisivät kotimaallensa ja varmaan itsillensäki suuremman kunnian, jos
muistaisivat ettei kielienkään tunteminen pilvistä putoa, ja siis
totuudessa pysyäksensä oppisivat tarkemmin sitä kieltä, joka heistä on
niin raaka ja käyttymätöin. Mutta pakkoa ei ole kelläkään, eikä suomen
kieli sitä tarvitse. Sillä on aina ollut ylenkatsojoita jos ystäviäkin.
Mikael Agrikolan täytyi aikanansa vakuuttaa tohkomaisten lohdutukseksi:
"kylle se cule somen kielen, joka ymmerdä caikein mielen"[1]. Niin
olkoon luvallinen aikanammeki vakuuttaa kaikille vastustajille ja
epäilijöille: kyllä suomen kielellä varaa ja taipuvaisuutta on, kun vaan
löytyisi enemmän sen taitavia käyttäjiä. Niiden joukko taas vuosi
vuodelta ilahuttavasti enenee, niin että kaikki suomen kieltä
taitamattomat jäävät häpiään ja ummikoiksi omassa syntymämaassansa.

[1] Ks. Mikael Agrikolan rukouskirjan alkupuhetta.

Suomen kielen kunnollisuudesta ja varallisuudesta ei voida totuuden
mukaan muuta sanoa kun että sillä kykenee toimittaa kaikkia niin
hengellisiä kuin maallisia, kaikkia niin tieteellisiä kuin käytöllisiä
asioita maassamme yhtä selvästi, jos ei ensittäin niin sujuvasti ja
helposti, kun millä kielellä tahansa. Kieltä elköön siis vedettäkö
esteeksi, kun kysymys on sen luonnollisesta oikeudesta päästä vallalle
omassa kasvinmaassansa. Jokainen kokekoon ja harrastakoon sanalla ja
työllä poistaa todelliset vastukset ja pönkät kielemme tieltä; ne ovat
sitä sitkeemmät ravistumaan, kuta vanhemmat ovat.

Ulkomaalaisetki kiittävät suomen kielen kauneutta ja rikkautta. Suomen
asujat itset sitä vaan moittivat ja ylenkatsovat. Niin esm. kuuluisa
tiedemies ja taitava kielien tuntija Saksassa Jakob Grimm sanoo suomen
kieltä mitä sulosoivimmaksi ja taipuvaisimmaksi koko maanpiirillä[1].
Myöski tanskalainen kielentutkija Rask ja norjalainen Stockfleth
kiittävät Suomalaisten kieltä kauniiksi ja säännölliseksi; edellinen
vertaa sitä italian, jälkimäinen heprean kieleen, jota on kutsuttu uskon
kieleksi[2]. Niinikään saksalainen kielentutkija Becker ylistää
kieltämme[2]. Löytyy omainki maamiesten joukossa semmoisia kun esm.
Juslenius, Porthan, Lönnrot, Castrén, Arvidsson j. m. m., jotka ovat
ymmärtäneet antaa arvon äitimme[2] kielelle. -- Kun perhe ja
perheellinen elämä on se kehto, josta kaikki siunaus, hyvyys, lujuus,
rakkaus ja säädyllisyys sikiää ja nousee kaikissa kansoissa, niin mikä
on hirmuisempi kevytmielisyys kun se, että suomalaiset vanhemmat
opettavat lapsillensa esm. venäjän, saksan, ranskan kieltä, välistä
yhtaikaa lasten puhumaan alkaessa, vaikka itset lapsuudessansa eivät
osanneet tuskin muuta kun suomea. Sillä tavalla kasvatetaan Suomen
maalle hontelomielisiä ja kylmäsydämisiä kansalaisia, ja isänmaan
rakkauden pyhä tuli tukautetaan jo kätkyessä.

[1] Ks. Kasvinmaallista muistokirjaa (Fosterländskt Album) II. 1815. s.
68.

[2] Ks. Castrenin kirjoitusta äänistä suomessa (om några ljud i
finskan), Suomi 1841, 2:n vihko s. 8 ja ss.; Lönnrotin kirjoitusta
suomen, viron ja lapin sisällisestä kohdasta toisiinsa (om finskans,
estniskans och lappskans inbördes förhållande) L:ttrbl. 1853, N:ru 11;
Lönnrotin lisiä suomen kielioppiin (ruotsiksi), Suomi 1841, 4:s vihko s.
11; N. V. Stockflethin Norjan Suomalaisista (Bidrag til kunskab om
Finnerne i Kongariket Norge) I. Christiania, 1848, s. 16, 17 ja 416 ja
ss.; A. J. Arvidssonin käännöstä Rühsin Suomesta ja sen asujista
(Finland och dess innevånare). Tukholmi 1827, 2:n osa, s. 80.

Mutta oppisanoihin on jälleen käännyttävä. Edellisestä näkyy, ettei
niitä vastaan ole yleisesti puhuttu. Kuinkas sitä voisikaan? Oppisanain
välttäminen etenki tieteellisissä aineissa on mahdotoin -- olisipa
vahingollinenkin. Kaikilla ihmisillä, jotka eivät peräti ole Diogeneen
kaltaiset, on usioita vaatepukuja -- on juhlallisia, on jokapäiväsiä.
Niin on kaikilla vähänki sivistyneillä kielilläki monta eri muotoa,
jonka esiteltävä aine joka kerta määrää, millainen sen on oltava. Kukali
mieli, sikäli kieli. Mutta niinkuin oma olkileipä on vierasta
vehnäleipää parempi[1], niin kielilainatkin ovat kartettavat. Oppisanat
otettakoot suomen kielen omista varoista ja tehtäkööt sen luontoa ja
lakiloita myöten, niin ettei semmoisia outoja sanoja sepitettäkö kun
esm. *osanto*, *omanto*[2], *einen*, *jäseisesti*, *leikkale*,
*tosite*[3] j. m. m. ovat, joita suomi ei väen väkisellä voi tuntea
omaksensa. Näistä on muistutettava, ettei nimikoista saada johtosanoja
päätteellä *nto*, *ntö*, eikä supistuvista tehdiköistä nimiköitä
päätteellä *kkale*. Jäsenestä saadaan *jäseninen* ja siitä
*jäsenisesti*. Sanat: *valle*, *einen*, *tosite*[3] ovat peräti
luonnottomia vesivesoja. Väärin johdetut sanat ovat haittaavammat kuin
muukalaiset; usiasti ei niitä ymmärrä muut kuin niiden tekijät ja
tuskinpa hekään pitemmän ajan kuluttua.

[1] Ks. Suomen kansan Sananlaskuja, s. 384.

[2] Ks. Eurénin suomalaista kielioppia, s. 41.

[3] Ks. W. Kilpisen Euklideen Alkeita, s. 6; E. J. Blomin Viivanto- ja
mitanto-oppia; P. Aschanin Maamittauden Alkeita; ja aikakirjaa Suomea,
1844, s. 222 ja ss.

Kieli on ajatuksen muoto. Ajatus synnyttää uusia käsityksiä ja
käsitykset sanoja. Itsessään on ajatus yleinen ja yhteinen kaikilla
kansoilla; mutta se ei pukeu samaan sanalliseen järjestykseen kaikissa
kielissä. Sanain keskinäinen sopu on sentähden erilainen erikielissä.
Tämä on sanomattoman painava vaarinottaa. Joka sitä vastaan rikkoo,
turmelee kielen paljon enemmin kuin väärin johdetuilla ja muukalaisilla
sanoilla, josta syystä semmoista kielen turmelusta vastaan on myös enin
sotiminen. Mutta se ei pilaa ainoasti kieltä, se sortaa myös kansan
omituisen luonteen ja itsenäisen mielen, niin ettei esm. Suomalainen
vihdoin tunne itseänsä Suomalaiseksi, Ruotsalainen Ruotsalaiseksi
j. n. e.[1]. Ken ei tiedä, kuinka suomea on tämän suhteen vuosisatoja
runneltu, olletiki saarnoissa ja niin kutsutuissa hengellisissä
kirjoissa, joissa sanat tosin useimmittain ovat suomea, mutta niiden
sopu milloin latinaa, milloin ruotsia, milloin saksaa, milloin mitäkin.
Tämän turmeluksen jäljet menneinä vuosisatoina jäivät luonnollisista
syistä huomaamatta ja tarkastamatta. Niin ei ole asian laita tällä
vuosisadalla ollut. Sen poistamista on jo monta kymmentä vuotta
tarkoitettu tarpeellisilla muistutuksilla, neuvoilla ja varoituksilla
aika ajoittain sanomalehdissä ja muissa kirjoituksissa[2]. Onko niistä
ollut toivottua apua ja seurausta? Aina toki vähän, joka nähdään
suomalaisen kirjallisuuden uudemmista tuotteista, ehkä niissäki tavataan
vikoja ja vaillinaisuuksia, monessa kirjassa paljonkin. Ne sikiävät
suurimmaksi osaksi siitä, että moni pitää itseänsä syntyneenä mestarina,
huolimatta kielen oppimisesta, johon tarvitaan enemmän aikaa ja vaivaa
kun esm. tanssimestarin temppuihin. Kieliopin säännöt ja ohjeet kun
heitetään tuntematta, tulee kirjoitus kirjoittajan syntymäpaikan kielen
kaltaiseksi, (eikä aina sitäkään), josta syystä kaikki eivät sitä
ymmärrä. Tämmöisiä oppimattomia työjuhtia on ruvennut ilmautumaan suomen
kielisenki kirjallisuuden vainiolle, enemmin rahan ja oman voiton
himosta kuin totisesta rakkaudesta ja taipumuksesta kirjallisiin
toimiin. Virheettömyyttä kaikissa kielen osissa ei ole kuitenkaan
keltäkään odottamista niin kauvan kuin suomalainen kielioppi, etenki
sanain sovussa, on täydellisempään selkeyteen kun tähän saakka saamatta,
ja, joka on tässä niinkuin muussaki nykyään pää-asia, niin kauvan kuin
Suomen oppiva nuoriso ei saa oppiansa ja sivistystänsä maamme omalla
kielellä. Kunne se Alkeis-kouluista Yliopistoon asti ja sen läpi
tapahtuu ruotsin kielellä, tungeikse paraimmiltaki kirjoittajilta
enemmän eli vähemmän sanansovullista muukalaisuutta suomen kieleen -- ja
se on kärsittävä auttamatoinna vikana. Suuri ja väkevä vartija on tämän
suhteen Suomen muinaiskirjallisuus. Sen suojeluksen takana ja
oleskelemalla kansan keskuudessa saattaa jokainen sivistynyt Suomalainen
säilyttää kielellistä suomalaisuuttansa jotensaki puhtaana. Näitä
keinoja, jotka muussaki katsannossa ovat hyödylliset, ei pitäisi
kenenkään laiminlyödä.

[1] Vertaa esm. kirjoitusta kansallisuudesta ja kansallishengestä
sanomalehdessä Turun Aamulehti (Åbo Morgonblad), josta näkyy että muutki
pitävät mainittua turmelusta totena.

[2] Ks. E. Lönnrotin kirjoitusta: Muukalaisuudesta suomessa,
aikakirjassa Suomi, 1844; G. A. Avellanin kirjoituksia 1850 ja 1853
Suomessa; niinmyös sanomalehteä Mnemosyne, Turun Viikkosanomain
ensimäisiä vuosikertoja, Litteraturbladia ja Suometarta. Vuosikerrat ja
n:rot hakekoon halullinen itse, sillä kun ne kaikki eivät ole käsilläni,
en muista niitä tarkalleen.

Merkittävä on myös nimien ja nimitysten kirjoittaminen suomeksi, josta
vielä ei ole tultu vakinaiseen päätökseen, vaikka siitäkin on paljo
mietitty ja muistutettu, sekä myötä että vastoin. Se ei kumma olekaan,
koska asia on yhtä monimutkainen kun vaikia ja tärkeä. Toiset ovat
tässäkin enemmin pitäneet silmällä suomalaisuutta[1], toiset
muukalaisuutta[2]. Epäiltävä ei ole, kenen puolelle oikeus nyt jo on
kallistunut ja vihdoin päättyy. Asia on senlaatuinen, että siitä voisi
yksinänsä kirjoittaa hyvänki väitöksen, joka myös olisi suotava ja
tarpeellinen. Tässä seuraa vaan muutamia yleisiä muistutuksia ja
ohjeita.

[1] Ks. E. A. Ingmania: vieraista nimistä (ruotsiksi), Suomessa 1844, s.
185 ja ss; W. Kilpisen tuumaelmia Saiman 38 n:ssa 1845; Yrjö Koskisen:
kuinka vieraskieliset nimet suomeksi kirjoitetaan? Suomettaren 9, 10, 11
n:ssa, 1856; Mehiläistä v. 1839 Loka-ja Marraskuulta; ja Morgonbladin
n:roita 49, 52, 53 v. 1845.

[2] Saiman n:roita 18, 31, 32, 37 j. m. 1845; ja Litteraturbladin 9:tä
n:roa, 1857.

Likimäisesti liittyy tämä kysymys suomalaiseen äänioppiin. Jos sitä
kiinteästi seurataan, pitäisi kaikki nimet ja nimitykset, niinkuin
yleensä kaikki sanatki, kirjoittaa niinkuin ne puheessa kuuluvat. Siis
-- *silmän ei pidä nähdä muuta kun korva kuulee*, jota ohjetta on muissa
kielissä koetettu noutaaki -- mutta vaan koetettu. Tunnettu on, kuinka
esm. Ruotsin Akatemia miltei säätänyt sitä yleiseksi laiksi ruotsin
kielessä, ja matkaansaattoi sen kautta vahingollisen sekasorron
kirjoitustavassa[1]. A. G. Silfverstolpe teki sen johdolla käytöllisen
esityksen[2], joka ei kuitenkaan saanut muita kuin joitakuita
tieteellisiä ystäviä; seurajoita aivan vähän, vaikka hän kyllä
taitavasti suoritti vaikian asian. Tämä ohje onkin ensi katsannolla
vietteleväinen, mutta syvemmin tutkittua muuttuu vaan opilliseksi
leikkikaluksi. Se on mahdotoin panna toimeen kaikissa seurauksissansa
kielien omissakaan sanoissa ja nimissä, saati sitte vieraissa. Ensiksi:
kuka voi silmin nähtäviksi merkitä kaikkia niitä pieniä ja hienoja
mutkelmia, väreitä ja hengelmiä, joiden kautta täysinäiset äänet
sukelteleivat ja sitouvat sanoiksi? Palkitsemattoman hyödyn ja voiton
tekivät puustavien keksijät sekä kirjoittajille että kirjanpainajille ja
lukijille, sen kautta, että laittoivat puustavia vaan täysinäisille
äänille. -- Toiseksi: mikä on korvakuuloa epävakaisempi, ja kenen
puhetta pitäisi korvan kuulla? Suomessa esm. Inkeriläisenkö,
Karjalaisen, Savolaisen, Pohjalaisen, Satakuntalaisen, Hämäläisen,
Uusmaalaisen vaiko Varsinaissuomalaisen tahi kunkin Eripitäjäläisen ja
Kyläläisenkin? Totta kaikkein, sillä kaikkein korvalla on tässä sama
oikeus. Mutta mikä siitä seuraisi? Yhtä monta kirjoituslaatua kun
murretta. Onnetoin sekasotku, joka hengellisesti murhaisi koko kansan!

[1] Ks. P. Wieselgrenin Ruotsin kaunokirjallisuutta, (Sveriges sköna
litteratur); 5 osa, s. 24, jossa tämän akatemiallisen ohjeen vääryys
myöski näytetään.

[2] Ks. Axel Gabriel Silfverstolpen: (Försök till en enkel, grundriktig
och derigenom oföränderlig Bokstafverings-Teori for Svenska språket) =
Yksinkertaisen, perioikian ja sen kautta muuttumattoman
kirjan-tavausopin koetus ruotsin kielelle. Tukholmi 1811. Tässä
kirjaisessa tarkastetaan ruotsin kielen ääniä ja puustavia rinnatusten.
Ne eivät vastaa toisiansa. Uusia puustavia on tekeminen, joten niitä
saadaan ruotsille 37: 19 äänikettä ja 18 keraketta. Samalla tavalla
saataisiin suomelle vähintäin 29 puustavia. Silfverstolpen seuraajia
maassamme ovat ne, jotka tahtovat merkitä pitkät äänet suomessa
eripuustavilla, ja ne, jotka merkitsevät hengeliniä eli täysi-äänien
valimia sanoissa puustavilla, niinkuin esm. itse_k_ki, minulle_n_ki,
joissa _k:n_ edellä käyvä _k_ ja _n_ ovat tyhjän vuoksi siihen pantu.
-- Niin on tehty nykyään parannetussa Uudessa Testamentissa. -- Frans von
Knorring, Finströmin kirkkoherra Ahvenanmaalla, kirjoitti 1844 1:n vihon
kielitutkinnoita (språkforskningar), jossa erinomaisen hienolla ja
tummalla tavalla selitetään ruotsinkielen ääniä. Tämmöiset tutkinnot
eivät hyödytä tiedettä eivätkä paljon selitettävää ainettakaan. -- Tänä
aikana on R. v. Kramer Ruotsissa mainitun ohjeen innollinen puolustaja;
(ks. Ruotsin san. (Sv. T:gen) 69 n:roa v. 1838).

Mainitun ohjeen ollessa siis arvottoman, lavenee vapaus tässä
kysymyksessä. Mutta missä on sen määrä ja kuka sen päättää? Sepä näyttää
vaikialta vastata. Erhetystä ei ole pelkäämistä, sanoessa sen olevan
vapaudessa itsessänsä, joka ei salli tässä enemmin kuin muussakaan
ulkopainoa ja sortoa. Sen omat rajat ovat tässä yhdellä puolen suomen
kielen yleisessä luonteessa ja kasvannossa, toisella nimien ja
nimitysten sortamattomassa selkeydessä. Nämät ovat tässä pää-asiallisina
ja paraimpina osviittoina. Erityisiä ohjeita niiden likemmästä
käytännöstä laatiessa on suurin varovaisuus ja taitavaisuus varsinki
puustavien muutoksen suhteen vaarinotettava. Siitä on ymmärrettävä tämän
kysymyksen olevan oppineitten suomen tuntijain ratkaistava, ensin
tiedollisesti ja sitte käytöllisesti eli rinnatusten kumpaisellaki
tavalla, koska tieto ja käyttö aina käyvät elämässä käsikkäin. Kieltoa
ei kuitenkaan ole muidenkaan sanomasta ajatuksiansa, vaikka ne
tavallisesti ampuvat syrjään, niinkuin taitamattomain nuolet ainaki, ja
ilmoittavat enemmin omia luuloja kuin asiaan perustetuita mietteitä.

Jos kielen historiaan katsotaan, niin kaikki siihen juurtuneet, kansan
tuntemat sanat, nimet ja nimitykset vieraasta alkuperästä ovat
muuttuneet suomalaisiksi, jommoisina ne myös ovat otetut
kirjoituskieleen, paitse mitä jotkut ovat ruvenneet niitäki
muukalaisiksi purkamaan[1]. Kun siis kansalla on ollut lupa kielensä
ahjossa muodostaa vieraita raaka-aineita (jos sana on sovelias), niin
eikö sama oikeus olisi kansan oppineillakin? Vai pitäisikö entisyyden
lanka tässä äkkiä katkaista, ja sekoittamatoin muukalaisuus kieleen
istuttaa? Semmoiset hyppäykset eivät ole kansain sivistyksessä
tavalliset, eivätkä hyödylliset. Joka maahansa ei tahdo kasvattaa kahta
lahkoa -- sivistymätöintä ja sivistynyttä -- se pitää suurimman huolen
kielen omituisesta edistyksestä.

[1] *Sanomilla Turusta* on tämän suhteen paljo omalla tunnollansa.
Niissä, jos muissaki kirjoituksissa, on suuri muukalaisuuden himo nimien
kirjoittamisessa vallinnut. Semmoisetki kieleen juurtuneet sanat kun
esm. *kahveli*, *kahvi*, *pajunetti* j. m. m. ovat Turun turmellun
puhekielen mukaan väännetyt *kaffeliksi*, *kaffeksi*, *bajonetiksi* j.
n. e.

Sivistyksen tultua kielenki puolesta suomalaiseksi, muuttuu Suomessa
melkein kaikki toiselle kannalle. Sitä kansa odottaa niinkuin maallisen
onnensa ja toivonsa ihaninta auringon koittoa, saattaaksensa nousta
muiden sivistyneiden kansain riviin, omituisesti ja vapaasti täyttämään
kutsumustansa maailmanhistoriassa. Käännös on tehtävä, josta "ura uusi
urkenevi"[1], ja se on nykyisen miespolven alotettava. Kunnollisten
koulukirjain toimittaminen on aikamme tärkeimpiä ja tarpeellisimpia
töitä. Niiden kautta pannaan itu suomenkieliselle tieteelle, josta
nesteinen kaste nousee kansallisen kirjallisuuden kasvannolle maassamme.
Sentähden on ei ainoasti oppisanain, joista jo olen sanonut ajatukseni,
vaan myös nimien ja nimitysten kirjoittamisessa tarkka päätös otettava.

[1] Ks. Kalevalan 50 runon loppusäkeitä, uud. painossa.

Taitavain tarkastettaviksi esitellään tässä seuraavat ohjeet:

_1) Kaikki, mikä ei ole enemmin toisen kuin toisenkaan kansan, eli joka
on yhteistä tahi monen, kirjoitetaan ihan suomen kielen vaatimuksia
myöten._

Siis esm. -- taivaan kappalten, tähtien ja ilman sattumusten; suurempien
merien, jokien, lahtien ja vuorien; eläinten, kasvuin, hedelmien, kivien
ja mitallien; virkojen, ammattien, kuntien, arvoin ja költtien; tavarain
ja kaluin; tieteisin, taiteisin, teollisuuteen, maaviljelykseen,
rakennuksiin, kauppaan, hallitukseen, sotaan, meren kulkuun j. n. e.
kuuluvat nimet ja nimitykset. Uusia tehdään myös tilaisuutta ja tarvista
myöten.

_2) Kaikki, mikä on kunki maan ja kansan oma omaisuus, kirjoitetaan
kunki maan kielen mukaan._

Siis esm. maiden, paikkain, kaupunkien, kylien, kansain ja henkien;
pienempien merien, jokien, lahtien ja saarten, ja järvien; omituisten
virkojen, arvoin j. n. e. nimet ja nimitykset. -- Jotka ovat suomen
kieleen juurtuneet, pidetään muuttumatta. Jotka jotaki merkitsevät
voidaan suomentaa. Niissä kielissä, jotka suvaitsevat monta keraketta
perätysten, tehdään varallisia puustavimuutoksia, niin ettei nimien
selkoa sorreta. Lyhyitä äänikkeitä voidaan venyttää pitkiksi; c:n siaan
kirjoittaa k:ta.

_3) Omien miesten ja naisten muukalaiset sukunimet kirjoitetaan niinkuin
he itse ovat ne kirjoittaneet eli kirjoittavat. Mutta ristimänimet
suomen kielen juhlallisen muodon mukaan._

Luultavasti muuttuvat sukunimetki Suomessa aikaa voittaen suomalaisiksi.
Kun vieras kuori on kolottu, puhkeaa suomalaisuus kaikessa täydellisesti
näkyviin. Nyt se on peiton alla, niin ettei Suomen kansaa muut paljon
suomalaiseksi tunne. Varmaan tulee se aika, jona sitä ei pidetä
koulupoikalaistekona[1], että sivistyneissä seuroissa puhutaan suomeksi
esm. *Henrik Kaapriel*-, *Juhana Wilhem*-, *Juhana Lutvik*-, j. n. e.
nimisestä kiitetystä miehestä Suomenmaassa. Nimistä kunki kansan mainiot
henget tutaan, kielestä kansat tuntevat toisensa.

[1] Ks. Litteraturbladia (Kirjallisuuslehteä), 9 n:roa v. 1857, s. 261.

Mitä kieleen yleisesti tieteellisissä kirjoituksissa tulee, jos
semmoisia suomalaisuuden väliaikana[1] alkaisi runsaammalta karttua, ja
jos niitä aivotaan kansan luettaviksi, niin niissä on paras välttää
outoja sanoja. Koulukirjoissa on eri laita. Ranskan Akatemia esm., olen
jossakussa lukenut, ei ota uusia oppisanoja tekoihinsa, ennenkun ne ovat
levinneet kansaan. Sillä tapaa voivat omat maamiehetki huviksensa ja
sivistykseksensä johonki määrään lukea oppineittensa kirjoituksia. Siitä
on myös suuri voitto tieteille kuta enemmän niillä on lukijoita ja
ystäviä. Niin sivistynyttä yleisöä ei ole kuitenkaan missäkään, että
kaikki osaisivat rentonaan ymmärtää tieteellisiä tekoja. Suomessa ei ole
sitä nykyään odottamista; sillä monisatainen ei ole niiden joukko, jotka
tietävät, mikä tiede onkaan. Sitä suurempi on erinomattainki
suomenkielisten kirjoittajain velvollisuus ahkeroida saada esitys- ja
kirjoituslaatuansa niin selväksi ja yleisesti ymmärrettäväksi kuin
mahdollinen on. Se on jokaisen velvollisuus, kunhan vaan ei ylimäärin
unohteta lausetta: "paljon puhutut asiat katoovat"[2].

[1] Suomalaisuuden väliajaksi voipi sen nykyistä tilaa sanoa. Se loppuu
silloin kuin suomen kieli pääsee Suomessa valtakieleksi.

[2] Ks. W. E. Svedeliuksen historiallisesta opinnasta (Om historiska
studier). Lund, 1857, s. 21. -- Tämä Ruotsin Yliopistojen nuorisoa
varten tehty kirjainen on sangen hyvä osoitus historian lukemiseen
Suomenkin oppivalle nuorisolle.

Nämät ovat ne yleiset perustukset ja ohjeet, joita kielen suhteen
aivotaan tässä näin aljetussa kirjallishistoriallisessa kokeessa
seurata.



2:ksi Tieteiden synty, tarkoitus ja kasvanto.


Edellisessä jaksossa ovat tieteet niin usein tulleet sivuuttamalla
kysymykseen, että niistä olkoon tässä suotu vähän laviammasti puhua. Se
ei poikkeuta aineesta, koska erityinen tiedehaara on edessä, joskoki
tähän ei käy paljon sovittaminen kiitettävän ruotsalaisen
muisnastutkijan ja nerollisen historioitsijan Geijerin sanoja: "siitä on
voitto asioille, että niitä katsotaan suuresti"[1]. Arvattava on
kuitenkin, ettei niin syvää ja laviaa ainetta, kuin tieteiden synty,
tarkoitus ja kasvanto itsessään on, voida tässä ottaa muuhun kun
ylimalkaseen silmäykseen.

[1] Ks. Erik Gustaf Geijerin koottuja kirjoituksia (Samlade skrifter),
1:n osa, III. Tukholmi 1851, s. 328.

Oppineitten hyväntahtosella luvalla otan vertauksen Suomen kansan kauvan
jo kadonneista päivistä. Kalevalasta tiedetään Wäinämöisen ja
Joukkahaisen tiellä vastatusten tullessa yhtyneen kovaan riitaan,
kumpiko heistä olisi "tiedolta parempi, muistannolta mahtavampi"[1],
jommoisia sanasotia vieläki tavataan Suomalaisten kesken, kun kaksi
mahtavaa, mielestänsä hyvinki tietävää sattuu yhteen; "mies on" muka
"miestä oppimaan, toinen toista voittamaan". Tämmöiset kiistat eivät
verta vuodata, vaikka eivät kiitostakaan tuo Joukkahaisen vertaisille,
jotka satunnalta tilan saatuansa röykkiästi näyttävät oppiansa ja juuri
sillä tavoin julkasevat taitamattomuuttansa, niinkuin "laiha poika
Lappalainenki" teki, josta sai ansaitun palkkansaki.

[1] Ks. Kalevalan uuden painoksen 3:ta ja vanhan painoksen 30:tä runoa.

Näihin Suomen kansan muinas-uroihin voidaan verrata tieteitä ja niiden
viljelijöitä: kutakin erityistä tiedemiestä, olkoon kuin oppinut
hyvänsä, tietonsa puolesta Joukkahaiseen, ja tieteitä itsiänsä
Wäinämöiseen, tietäjään ijänikuiseen. Tieteet ovat nimittäin vanhat,
tiedemiehet kunakin aikana niiden suhteen nuoret. Ihminen on muka
niinkuin järjellinen olento melkein jo aikain alusta ahkeroinut tutkia,
miettiä ja käsittää ei ainoastaan kaiken olon juurta ja lähdettä, vaan
myös kaikkea, mitä luomisessa löytyy, näkyväistä ja näkymätöintä. Siihen
on ihmisellä ollut tukeuttamatoin halu, joka on osoittanut hänellä
olevan voimanki sen täytäntöön. Tämä voima ei ole muu kun järjen
jumalallinen omaisuus ihmisessä, jonka avulla ja johdolla hän saattaa
valossa ja selkeydessä vaeltaa elämän äärettömällä ja hämärällä merellä.
Tästä halusta ja ahkeroimisesta ovat tieteet sijinneet ja syntyneet.

Paljo löytyy kuitenki niitä, jotka eivät anna mitäkään arvoa tieteille.
Sanovat niitä oppineitten aprikoimisiksi mielijohteiksi, joilla ei ole
luotettavaa yhtäpitävyyttä olon ja elämän kanssa. Siten eroittavat
tieteet todellisesta elämästä, ja ovat tyytyväiset omilla luuloillansa,
jotka todella ovat mitättömät ja arvottomat. Tämä epäilys tieteiden
totuudesta tulee siitä, että harvalla on selkeä käsitys järjen ja
luomisen keskinäisestä välistä toinen toisiinsa. Järjen kautta saatu
tieto ei olisi nimittäin mahdollinen, eikä siis luotettava, ellei
maailma ja kaikki, mitä siinä on, olisi järjellisesti luotu ja
matkaansaatettu, ja ellei kaikki seuraisi järjellisiä sääntöjä ja
lakiloita. Tämä on niin silminnähtävä, että sen saattaa jokainen huomata
niin pienimmistä kuin suurimmista luomisen kappaleista; katso esm.
kukkaista kedolla, kuinka sen lehdet, kanta ja siemenen alut ovat
säännöllisesti ja somasti rakennetut; kuule linnun laulua, kuinka sen
viserrys on sointuinen ja mukava; silmäile muuriaisen vireyttä ja ota
siitä oppia! Kuinkas sen voisit, ellet järjelläsi sitä ymmärtäisi ja
ellei järjellisyys kohtaisi sinua kaikissa? Järki tutkii vaan
järjellisiä asioita. Se on varma siitä, että esm. Jumalan olento, joka
kaikki on luonut, kaikki hoitaa ja johtaa, ei saata olla muu kun puhdas
järki, ja juuri sentähden kun hänen olentonsa on järjellinen, on kaikki
järjellisesti luotu, ja sentähden myös ihminen voi kaikkia tutkia ja
tietoonsa luottaa. -- Pyhällä ennustuksella lausuu apostoli Paaval:
"ettekö tiedä, että meidän pitää enkeleitäki tuomitseman; kuinka ei siis
ajallisia asioita?" (1:n kirje Korintilaisille, 6 luk., 3 v.). Tämä
tarkoittaa likimäisesti uskon asioita, vaan sopii käyttää
tieteellisessäki suhteessa. Mutta, kaiken tuomion edellä käy tieto,
kaiken tiedon edellä tutkinto ja kaiken tutkinnon edellä järki, joka on
näiden kaikkien sisällisin johtaja, selvittäjä ja päättäjä.

Ei kuitenkaan niin kuin kaikki valo jo olisi voitettu, kaikki tieto
käsitetty; sitä ei ajallisen olon ja elämän kasvavuus ja eteenpäin
rientävyys milloinkaan myödytä. "Tieteen vainio", sanoo jossakussa
paikassa mamseli Bremer, "on ääretöin ja sen kasvattamat kukkaiset ovat
ikuiset"[1]. Epäilemättä on tämä totta. Tuhatvuosien ahkera tutkinto,
monet ja suuret harhailemiset ynnä niiden oikasemiset ovat kyllä
edistäneet ihmisellisen tiedon piirin niin suureksi ja tehneet tieteet
niin varmoiksi, ettei kukaan saata omaa taitamattomuuttansa ja
laiskuuttansa peitellä tieteellisen valon puutteella; mutta äärettömän
paljo on vielä tutkimatta ja tietämättä, ja niin on aina vastakin oleva.
Tässä on kuitenki merkittävä se asian mutka, että tietämättömyyskin on
tieto, ja onpa niin painavasta laadusta, että se on tiedon ehtona; jos
ei tietämättymyyttä löytyisi, ei silloin tietoakaan ja sen lisääntöä
olisi. Ajattelevalle on kaikki tämä ilahuttava ja lohduttava, sillä se
on varmana takauksena siitä, ettei ihmiseltä tiedon halu ja ahkeroiminen
milloinkaan lopu.

[1] Tunnettu on tämän nerollisen naisen suomalainen syntyperä.

Mainittua halua elköön kuitenkaan verrattako turhaan
uteliasmielisyyteen, ja tieteiden tarkoitusta elköön myös pantako
semmoisen uteliaisuuden täytännöksi. Se olisi aivan väärin. Korkiampi on
tieteiden tarkoitus, jaloarvoisempi niiden vaikutus kun kärkkään
uudishalun tyydyttäminen. Mikäs se on? Se on totuus ja niinmuodoin tieto
itse, sillä tieto on totuus. Tieteet antavat olosta, elämästä ja niissä
löytyvistä kappaleista oikian käsityksen; sitä sivistynyt ihminen haluaa
ja on velvollinen saamaan. Tieteet poistavat pimeyttä ja
taitamattomuutta, ne karkoittavat epäluuloja ja niiden rasittavia
seurauksia. Tieteet valaisevat kaikkia asioita, ja johtavat kaikkia
ihmisiä totuuden tuntoon. Niistä saadaan enemmän oppia ja valoa kun esm.
kuuluisan englantilaisen runoilijan Shakspeare'n mainiosta lauseesta:
"taivaassa ja maalla löytyy enemmän kun viisaustieteenne voi
uneksiakaan", jota tieteellisen totuuden epäilijät vetävät esille,
siihen verkkoon kiertääksensä taitamattomia. Se maa ja kansa, jossa ei
tieteitä viljellä, on verrattava sokiaan ja kuuroon ihmiseen.

Mutta totuus ei synny maailmaan vähällä aikaa eikä vähillä vaivoilla.
Tieteiden historia on lavia kirja ja sen lehdet ovat kastettuina
kärsimysten kyyneleillä ja punattuina viattomuuden veripisaroilla.
Tieteen kedolla on liikkunut vaino ja ahdistus, ja jotka sen
palveluksessa ovat uhranneet ja menettäneet henkensä, ansaitsevat
ainakin yhtä suuren kiitoksen ja kunnian kun urhoollisimmat sankarit
sodan tantereella. Tiede on korkein, vaikein ja vaivaloisin kaikista
ihmisen töistä ja toimista; siitä on ymmärrettävä, mikä kunnioitus,
rakkaus ja ansio tiedemiehille kussaki maassa on osoitettava ja
annettava. He ovat kansansa suurimmat ja totisimmat sivistyttäjät ja
hyväntekijät. Suuret ja nerolliset tiedemiehet ovat ihmiskunnan
valistajat.

Kaikkia voidaan väärinkäyttää. Niin tieteitäkin. -- Luku ja oppi ei ole
suinkaan kaikille mieluista työtä, josta syystä niin monta seisahtuu
elinajaksensa asumaan taitamattomuuden rikkaporstuaan. Kummakos sitte,
jos niidenkään joukko ei ole pieni, jotka heittävät tieteellisen opin ja
harjoituksen puoliväliin ja kiiruhtavat onnen etsintöön ulkonaisen
elämän lavialla tiellä. Usiasti sattuu niin, että tämmöiset
huikentelevaiset raukat ovat maistaneet tieteiden hedelmiä niin paljon,
että ovat joutuneet epäilyksen aalloille, josta sitte eivät anna
itsillensä aikaa ja vaivaa päästä vakuutuksen lujaan satamaan, uskon
asioissa semminkin. He ovat väärinkäyttäneet tieteiden korkeutta ja
syvyyttä lapsuutensa uskon rikkomiseksi, kun eivät sitte ahkeroi sitä
saada parannetuksi ja selitetyksi käsityksen kovassa koulussa. Mutta
muutamissa ja eipä niin muutamissakaan muuttuu tiedon halu kuolettavaksi
himoksi, joka murhaa sielun ja ruumiin. Kuta korkiampi putous, sitä
vaarallisempi lankeemus. Monelta on tämä himo pilannut mielen ja
hulluuttanut pään ajut. Toisia on se upottanut yksinäisyyteen ja elämän
ylenkatseesen. Tämmöisten tiedon himon uhrien joukossa on esm. uudempana
aikana Mentelli-niminen unkerilainen oppinut aivan omituinen ilmaus
tieteiden historiassa. Hamletin tavoin Shakspearen näytelmässä olisi hän
tunkeinut asumaan vaikka pähkinäkuoren sisään, ennenkun kirjoistansa
olisi luopunut. Niistä hän imi oppia ja viisautta yöt ja päivät, niitä
rakasti niin huimasti, ettei pitänyt ulkonaisen elämän onnesta, sen
tarpeista, sen seuroista, sen siisteydestä ja puhtaudesta pienintäkään
huolta. Mentelli kuoli surkiasti ja vei oppinsa hautaan; ei heittänyt
minkäänlaisia omia kirjoituksia jäljellensä, vaikka elinaikansa tutki ja
oppi. Hän ja hänen kaltaisensa ovat verrattavat hedelmättömään peltoon,
josta ei ole hyötyä kellekään[1].

[1] Ks. J. B. F. Descuretin kirjaa: Himojen lääkitys (La Medicine des
Passions), josta löytyy ruotsalainen käännös A. Ekströmiltä, pain.
Norrköpingissä 1847, s. 478 ja ss. -- Mentellin himo vei hänen
Pariisiin, jossa olisi saanut rohvessorin viran, mutta ei huolinut.
Valitsi siellä asunnoksensa puolineljättä kyynärää pitkän ja leveän
lautamajan, poskessa puutarhassa. Huonekaluja hänellä ei ollut muita
kuin pikkunen pöytä, vanha tuoli, vesiruukku, rautapannu, katosta pöydän
yli riippuva tinalamppu ja suuri laatikko, jossa makasi heinäpussi
pää-alaisena. Kaikellaisia pikku eläviä mateli hänen päällänsä ja
ympärillänsä; niitä ei hennonut tappaa. Kerran viikossa kävi
kaupungilla. Luki 20 tiimaa vuorokaudessa. Osasi Homeron, Virgilion j.
m. m. kirjaa ulkoa, ja oli taitava melkein kaikissa tunnetuissa kielissä
ja useimmissa tieteissä. Osti ja laittoi itse ruokansa, joka ei ollut
ylellinen: leipä, potaatti ja vesi oli hänen jokapäivänen ravintonsa.
Muutamana päivänä v. 1836 löydettiin hän hukkuneena joen rannalla, johon
oli pudonnut vettä hakiessansa. Mentelli oli silloin 60 vuoden vanha.

Historiallisessa kasvannossansa ovat tieteet jakaineet moniin eri-osiin.
Mutta niinkuin melkein kaikki olennot ja kappaleet maailmassa, niin ovat
tieteetki lähemmässä eli kaukaisemmassa heimossa toisillensa. Sen
suhteen auttavat ja valaisevat ne toinen toistansa, niinkuin esm. lasku-
ja mittaustiede, jota historiaki tarvitsee määrätessä ajan juoksua ja
kausia esityksessänsä. -- Ken sentähden on oppinut ja käsittänyt yhden
tieteen, osaa antaa arvon toisilleki, vaikka niissä ei olisi
taitavakaan. Vaan kun jokaisella tieteellä ja sen erihaaroillakin on oma
peltosarkansa viljeltävänä, seuraa siitä, että itsekukin on likimäisesti
oma auttajansa ja selittäjänsä. Siinä on jokaisen tieteen itsenäisyys ja
vapaus muiden tieteiden orjuudesta, ja juuri sen kautta voi toinen
toistansa auttaa ja valaista. Ainoasti itsenäisillä ja vapailla
olennoilla on vaikuttavainen toimi ja merkitys elämässä.

Jos katsotaan tieteiden alkua ja kasvantoa, niin niiden ensimäiset
siemenet tavataan ympäri maanpiirin kylvettyinä sekaisin kansain
muinaisiin jumaluus-ja maailmansynty-taruihin ja muihin kertomuksiin.
Silloista hengen ja luonnon keskinäistä suhdetta myöten sulivat ne
uskontoin kanssa yhteen ja pukeutuivat runoon ja satuun. Tämä oli
kansain mietteille, luulloille ja tuntemuksille aivan luonnollinen
muoto, eikä voinut muunlainen ollakaan. Tavallisesti luullaan sen
syntyneen siitä, että asiat ja tapaukset runon kautta muistettiin
paremmin kuin suorakielisessä puheessa. Mutta varma on, etteivät kansat
sitä sentähden valinneet, eivätkä siitä semmoisena välineenä tietäneet
mitäkään. Koko heidän elämänsä ja ajatuksensa juoksu liikkui
muinasaikana runon keveillä ja hehkuvilla laineilla, josta syystä
tietämättänsä pukivat sen säännölliseen verhoon paraimmat ja syvimmät
mietteensä ja luulonsa[1].

[1] Ks. C. J. Schlyterin: Ruotsin vanhasta maakuntain jaosta ja
maalakien synnystä (Sveriges indeln. i landskap, och landskapslagarnas
uppkomst). Upsala 1835, s. 52. -- Mitä siinä lausutaan kysymyksessä
olevasta asiasta, olen lukenut painettuna Geijerin kootuissa
kirjoituksissa, VIII, s. 115.

Maailman synty esm. on kansoilla ollut hyvin rakkaana miete-aineena;
kertomuksia siitä on säilynyt uudempaan aikaan asti. Usiat kansat ovat
ajatelleet ja johtaneet maailman synnyn munasta, joka miete on itsessään
sangen syvä ja merkillinen. Ihmeteltävä on sen löytyminen Suomen kansan
muinasissa runoissa, joissa siitä kuitenki mahtanee olla tallella
ainoasti katkaistuja palasia[1]. Tietoja tästä niinkutsutusta
maailmanmunasta ei ole muilla kuin vanhimmilla ja kuuluisimmilla
kansoilla, niinkuin esm. Intialaisten, Kiinalaisten, Persialaisten,
Foinikilaisten ja Kreikkalaisten muinaskirjallisuudessa[2]. Miten Suomen
kansa sen on saanut -- joko omasta mietinnöstänsä eli muilta lainaamalla
-- voitanee vielä pitää ratkaisemattomana kysymyksenä, ehkä näyttää
siltä kun se olisi Aasiasta joltakulta sivistyneemmältä kansalta
saavutettu ja tänne muiston kautta tuotu perintö[3]. Olkoon miten oli --
tottahan sen Suomen kansa kuitenkin on omituista luonnettansa myöten
muodostanut; melkein hedelmättömät ovat semmoiset tutkinnot, joilla on
tarkoituksena saada tieteelliseen varmuuteen, mikä perijuureltansa on
kunki kansan omaa, mikä vierasta. Nuoremmat vesat indo-germanilaisesta
kannasta eivät tätä maailmanmunaa enää tunne nimeksikään, eivätkä Suomen
heimokansatkaan muut kuin Virolaiset, joilla se kuitenki löytyy
sekoitettuna Juutalaisten luomisen kertomuksella[4]. -- Kristillisyys on
yleensä, mihin on tullut, joko keskeyttänyt eli peräti hävittänyt
kansain muinaiset uskonnot ja mietteet, tahi oikeimmin: se ei ole
hävittänyt -- ne ovat itsestänsä lakastuneet korkiamman opin ja tieteen
valossa, ehkä typerät munkit ja papit ovat kaikissa maissa tämän suhteen
näyttäneet joutavaa jumalisuutensa intoa.

[1] Ks. Kalevalan 1:stä runoa.

[2] Ks. M. A. Castrénin Pohjoisia matkoja ja tutkinnoita (nordiska resor
och forskningar) III. 1853, s. 299 ja ss.

[3] Ks. H. Kellgreniä väitöstä maailmanmunasta (Mythus de ovo mundano,
Indorumqve de eodem notio). 1849, s. 17.

[4] Ks. Tohtori Fählmannin kirjoitusta Virolaisten muinasuskosta (Vie
var der heidnische Glaube der alten Esten beschaffen?). Verhandl. d.
gel. Estn. Gesch. zu Dorpat. 2:n nide, 2:n vihko. Tartolinna 1848, s. 63
ja ss.

Mutta kun koko se perustus, josta mainitut siemenet puhkesivat kasvuun,
oli väärä, ja kun niiden muodostajana oli rajoittamatoin mielijohde, ei
niistä voinut syntyä muita kuin sinne tänne ampuvia, pian raukenevia
vesivesoja, joista ei myöskään suoraan saateta tieteiden alkua ja
kasvantoa johtaa. Hämäryys kuuluu kuitenkin aamun valkiamiseen, aamu
päivään, ja sillä tavoin liittyvät kansain lapsuuden ajan luulot ja
mietteet tieteiden historiaan; kukin aika ja sen hakemukset ovat
katsottavat tarpeellisiksi kansain ja ihmiskunnan sivistyksen menossa ja
juoksussa. Mutta tieteellisen totuuden kehto ei ole haettava
mielijohteen loistavista ruusutarhoista. Ajatus on sen ikuinen lähde, ja
siitä sen piti maailmaan ilmautua, sitte kun edelläkäyvä ehto sen
suhteen oli täytetty. Mikä tämä ehto oli? Se oli ihmishengen herääminen
luonnon välittömästä helmasta ja ajatuksen vapauttaminen sen siteistä.
Se kun ensin tapahtui, sitte vasta tieteiden syntyki lähestyi. Tämä ehto
toteutui Kreikan muinaisessa kansassa, jonka heränneestä hengestä ajatus
nousi itsetietoon ja pani alun tieteiden ja taiteiden syntyyn ja
kasvantoon. Tämä oli kreikkalaisen kansan suuri ja jalo kutsumus
maailmassa.

Kreikkalaiset kun kadottivat vapautensa ja itsenäisyytensä, laimistui
heidän tieteellinen ja taiteellinen toimensa. Tieteitä viljeltiin
kristillisyyden ensimäisinä vuosisatoina paraasta päästä Aleksandriassa
ja Italiassa, josta ne vähitellen siirtyivät muihin Europan maihin.
Romalaiset eivät kovin rakastaneet tieteitä, ehkä eivät niitä
ylenkatsoneetkaan; ulkonainen kiilto ja loistavuus, sota ja sen pauhut
olivat heille mieluisemmat. Arapialaiset voimaan päästyänsä hyväilivät
myös tieteitä, etenki lääkitys-, lasku-, mittaus-ja tähtitiedettä,
joissa vieläki käytetään heidän antamia oppisanoja. Suuren keisari
Kaarlon aikana sai oppi ja tiede suojeluksen luostarien ja
tuomiokirkkoin kouluissa, joista keskiajan viimeisillä vuosisadoilla
nousivat vapaisin yhdyskuntiin; näistä kasvoi sitte Yliopistoja usioihin
maihin. Keskiajan opillisille riennoille ja harjoituksille ei kuitenkaan
saateta korkiammassa merkityksessä antaa tieteen nimeä; vanhoja jälkiä
kierrettiin ja poljettiin, niissäkään pohjaan menemättä, ja sen ohessa
väärinkäytettiin kristinoppia muiden opinhaarain polkemiseksi ja
sortamiseksi. Uskonpuhdistuksen jälkeen rupesi tieteilleki suurempi
vapaus koittamaan, ehkä sitteki tiedemiesten tointa ja kirjoituksia on
pyydetty pitää lukon takana.

Jos kansain elämän juoksussa voidaan sanoa mitäkään myöhään
tapahtuneeksi ja matkaansaatetuksi, niin totta Suomen kansa sai maahansa
tieteille pysyväisen paikan aivan myöhään. Ruotsissa pantiin Yliopisto
toimeen 1477, ja vasta 173 vuoden kuluttua siitä perustettiin semmoinen
opetuslaitos Suomeen, ja seki tapahtui ruotsalaisen miehen kautta ja
ruotsin kieliläisille. Suomalaiset eivät ole milloinkaan osanneet valvoa
etujansa ja oikeuksiansa kansain joukossa. Saa nähdä, kuinka monta sataa
vuotta kuluu siksi kun maahamme saadaan varsinainen tiedelaitos,
niinkutsuttu Tiede-Akatemia toimeen, jonka jäsenien töitä ja voimia ei
vähennetä monilla syrjätoimituksilla, niinkuin tiedemiestemme nykyinen
hankala laita on?! Kaikissa sivistyneissä maissa löytyy semmoisia
laitoksia, ja juuri niiden kautta ovat tieteet voineet uudempana aikana
laajentua niin suuriksi, että työn tuskin jaksaa yksi mies elinaikanansa
perinpohjin tutkia ja täydellisesti esitellä yhden ainoankaan
tiedehaaran sisältöä. Siitä on työnjako tieteissäkin ollut tarpeellisena
ja luonnollisena seurauksena. Eipä siis kelläkään ole syytä tiedostansa
kerskailla, eikä sitä totinen tiedemies teekään. Nöyryys ja siveys on
hänenki velvollisuutensa, totuus kunniansa, rehellinen tutkinto kaita
tiensä tieteiden valtakuntaanpa järjen terävä miekka sota-aseensa, jolla
totuuden sisukset avataan ja ilmituodaan. Mutta siihen tarvitaan
rohkeutta. Senpä tähden asuu tiedemiehen sydämessä rohkea into, joka ei
pelkää vainoa eikä kuolemaa totuuden etsimisessä ja julistamisessa.
Hänen toimensa on myös niin läheisessä yhteydessä elämälle yleisesti,
että tuskinpa siinä tapahtuu mitäkään, joka jo sitä ennen ei olisi
jossaki määrässä nähty tieteen hiljaisessa maailmassa. Muinaisella
ajalla oli rohvettansa, nykyisellä on tiedemiehensä; molempia ovat
kansalaisensa harvoin käsittäneet.

Hedelmärikas käännös tapahtui tieteiden edistyksessä menneellä
vuosisadalla. Kauvan sitä ennen pidettiin ainoastaan loistavia
ulkonaisia tapauksia ja kuuluisimpien muinaskansain asioita, ynnä niiden
kuolleita kieliä arvollisena aineena tieteille. Siitä syystä menetti
melkein jokainen aikansa ja voimansa niiden tutkintoon. Se kyllä oli
tarpeellinen; mutta yhtä ja samaa apajaa kun aina vedettiin, ei siitä
tieteille ollut suurta hyötyä. Sen ohessa vallitsi historiallisissa
asioissa joutava kunnian pyyntö siten, että tiedemiehet tahtoivat
anastaa kuki kansallensa niin vanhaa ja jaloa sukuperää kuin saattoivat.
Kreikkalaisille, Romalaisille ja etenki Juutalaisille, Jumalan valitulle
kansalle muka, pyrki jokainen heimoksi. Pitkiä kuningasriviä ladottiin
mielijohteellisesti uudemmille nuorille kansoille, jotka ottivat
ensimäisiä askeleita sivistyksen tiellä. Semmoinen teeskelty kunnian
salvos kyhättiin Suomalaisilleki, joiden vallan ensimäiseksi isäksi ja
perustajaksi haettiin tänne Pohjoseen esm. Noan neljäs poika Tuiskon.
Hänestäkö sitte tuiskut lienevät maahamme pysähtyneet, vaiko niistä
tuuli-, ilma- ja talvikuninkaista, joiden sanottiin Suomessa muinoin
hallinneen[1].

[1] Ks. G. Reinin kirjoitusta Suomen historian tutkijoista ja
esittäjöistä (Bidrag till Finska häfdeforskningars historia). Suomi
1841, ss. 22, 26, 38, 43 j. m. -- Pyhässä Raamatussa (luom. kirj. 10 l.)
kerrotaan ihmissuvun levinneen Noan kolmesta pojasta. Tuiskosta on tieto
saatu kaltealaisen papin Beroson kirjoituksista. Beroson eli noin 260
ennen Kristuksen syntymää.

Tällaisista naurun-alaisista hankkeista ovat tiedemiehet kääntyneet
tarkemmin katsomaan kunki maan ja kansan sisällistä tilaa ja luontoa,
huolimatta tutkinnoissansa muusta kun selvästä totuudesta. Tässä ovat
seuranneet kansallisen hengen voimallista herätyshuutoa, vaikka eivät
sentähden ole unohtaneet tieteiden ihmiskunnallista tarkoitusta ja
yleistä kasvantoa. Mikäs tutkijalle saattaa ollakaan hempiämpi ja
rakkaampi kun sen maan ja kansan asiat, jonka keskellä hän itse elää, ja
jonka suojassa tieteet kukoistavat. Pisarakin järvessä on vettä ja monta
pisaraa tekee meren. Kotimaallisista aineista saavat tieteet elatusta ja
ravintoa yleiselle kasvannollensa ja edistyksellensä.

Mahdotoin on tarkalleen seurata joka askelmaa sivistyksen ja
kansallistunnon kasvannossa maissa ja kansoissa. Mutta mainitunlainen
kansallinen herääminen, eli oikeimmin sen itu havaitaan Suomen
tiedoitsijoissa ja oppineissa jo alussa viimeistä vuosisataa; se kasvoi
historialliseen itsetietoon saman vuosisadan loppupuoliskolla. Väärin on
sentähden lukea kansallisuuden tunnon herääntöä maassamme vuoden 1809
perästä, niinkuin eräs Suomen historian tutkija on tehnyt[1], ottaen
siihen tukeeksi muutamia väärin tulkituita lauseita Hegelin tekemästä
historian viisaustieteestä[2]. Tässä ei ole tilaisuus tätä asiaa
laviammin selittää; olkoon vaan sanottu, että mainittu uudemman ajan
suurin viisaustieteen tutkija ja esittäjä († 1831) lausuu historiallisen
kertomuksen alkavan silloin kuin varsinaisia historiallisia tekoja ja
tapauksia ilmautuu. Suomen kansa olisi siis vuoteen 1809 maanut, jos sen
historia vasta siitä alkaa. Totta se kyllä on ollut uneliainen ja on
osittain vieläki, mutta ei sitä kuitenkaan saateta verrata 7 unikekoon.
Suomen historia alkaa tuntemattomasta vuosiluvusta muinasaikana. Niin
Suomen kirjallishistoriakin.

[1] Ks. Jouhkahaisen 2:sta vihkoa, 1845, s. 189--191 ja ss.

[2] Ks. Georg Wilh. Friedr. Hegelin luennoita historian viisaustieteessä
(Vorles. über d. Philos. d. Gesch. Vollständ. Ausg. 9 B.). Berlin 1837,
s. 39 ja ss.; eli N. Ignellin käännöstä samojen luentojen 2 painoksesta
(1840). Tukholmi 1850, s. 71 ja ss.

Näin paljo tieteistä yleisesti. Mitä erittäin kirjallishistorialliseen
tieteesen tulee, niin senkin ensimäisiä hentoja juuria voidaan johtaa
Kreikkalaisista ja Romalaisista. Näiden kirjoittajani teoksissa löytyy,
niinkuin tunnettu on, otteita ja arvosteluja vanhempain kynäilijäin
tuotteista, niinkuin esm. Kallimakon, Kikeron, Plutarkon j. n. e.
kirjoituksissa. Mutta vasta kirjapainon keksittyä, jonka kautta
kirjallisuuden tuotteita oli helppo saada ilmiin, aljettiin niitä
likemmin tarkastaa, siinä aivotuksessa, että järjestää niitä, ja ehkä
myös että antaa niistä tietoja yleisölle. Ensin tapahtui tämä aivan
ulkonaisesti; kirjoista tehtiin vaan kuivia luetteloita, niin että
semmoista tieteellistä tointa saattaa verrata nykyisiin
kalunkirjoituksiin. Nekin olivat tarpeelliset, kunne huomattiin
kirjallisuuden tuotteista voivan syntyä erityinen, suuriarvoinen
tiedehaara. Näistä luetteloista saivat oppineet osoitusta ja kiihoitusta
kansain kirjallisuuden tutkintoon useissa Europan maissa. Semminkin otti
tämän asian suuresti ja syvästi Verulamin paroni Englannissa, tieteiden
historiassa kiitetty Frans Baco, joka ehkä kaikista aikalaisistansa
selkeimmästi havaitsi ja ymmärsi kirjallisuuden korkian merkityksen
kansain ja ihmiskunnan elämässä. Tämä syvämielinen mies, jonka nero
vaikutti puhdistavasti melkein kaikkein tieteiden kasvantoon, vertasi
maailmanhistoriaa yksisilmäseen muinasjättiläiseen Sisilian saarella,
nimeltä Polyfemos, niin kauvan kuin sen lehdillä ei puhuta
kirjallisuudestakin[1]. Uudempi aika on selkeimmästi ja selkeimmästi
ymmärtänyt Bacon vertauksen ja ottanut oppia hänen neuvostansa. Ei nyt
enää tavata uudempia yleisiä historioita, joissa ei kerrottaisi kansain
kirjallisistaki seikoista. Näillä niinkutsutuilla maailmanhistorioilla
on kuitenki se hankala vaillinaisuus, ettei niihin mahdu muuta kun
enemmin eli vähemmin päällinpuoleisia silmäyksiä suurempienkaan
valtakansain, saati sitte pienempien torpparikansain rauhallisista
toimista ja omaisuuksista. Sentähden on ollut tarpeellinen toimittaa
erityisiä historioita kustaki kansasta. Mutta näilläki niinkutsutuilla
kansallishistorioilla on se vika, jos sitä viaksi saattaa sanoa, että
niissäkään ei käy muuta kun sivuuttamalla koskea kansan kirjallisia,
keinollisia, kaupallisia j. n. e. asioita. Sentähden ovat tiedemiehet
ottaneet nämät kaikki erityiseen tutkintoon, josta on kasvanut uusia
historiallisia tiedehaaroja, niinkuin esm. kirjallishistoria, ja
niinmuodoin on syntynyt runsaita lisiä historialliselle tieteelle
yleisesti. Jopa kirjallishistoriaki jakaikse yleiseen ja erityiseen,
joista edellinen antaa tietoja kaikkein kansain, jälkimäinen kunkin
erikansan kirjallisuudesta; ja jopa kirjallisuuden eriosillaki, niinkuin
esm. tieteillä, runollisuudella j. n. e., on oma historiansa. Minulla on
aikomus voimiani myöten toimittaa historian kaikista Suomen
kirjallisuuden osista.

[1] Ks. Frans Bacon teosta tieteiden arvosta ja kasvannosta (De
dignitate et augmentis scientiarum. Juxta exemplar Londini impressum.
Parisiis, Typis Petri Mettayer, Typographi Regij. 1626) 2:n kirjan 4
lukua, s. 97 ja ss.



3:ksi Kirjallisuuden ymmärrys.


Mitä Suomen kirjallishistorialla on kertomista ja esittämistä,
selitetään toisessa kohdassa. Tässä otetaan likempään tutkintoon, mitä
kirjallisuudella yleisesti ymmärretään. Mutta kun kaikkein kansain
kirjallisuudella ei saata pää-asiallisesti olla muu kun sama ymmärrys ja
sama tarkoitus, niin tälle kysymykselle voidaan hakea vastausta muidenki
maiden kynäilijöiltä. Esimerkin vuoksi lainaan tämän suhteen joitakuita
määrityksiä Ruotsin ja Saksan kirjallishistorioitsijoilta.

P. Wieselgren, jonka ainerikas ja Suomenki kirjallisuutta koskeva
historia on maassamme tunnettu, johtaa mainitulle kysymykselle
vastauksen seuraavaisesti: "Kirjoitus on sanoille, mikä soitin äänelle.
Niinkuin ei soiton uusi voima ole hävittänyt luonnollista ääntä, niinpä
ei kirjoituskaan ole anastanut valtaa runolta ja puheelta. Päin vastoin
on se rakentanut niille istuimen, joka tekee silmänräpäyksen
mielituotteet vuosisatain omaisuudeksi. Valitut kirjoitukset ovat
synnyttäneet kirjallisuuden"[1].

[1] Ks. P. Wieselgrenin Ruotsin kaunista kirjallisuutta (Sveriges sköna
Litteratur) 1:n osa, 2:n painos. Tukholmi. s. 3.

Tämän mukaan saattaisi kirjallisuutta sanoa valituiksi kirjoituksiksi,
joiden joukkoon ei siis voitaisi lukea muita kuin kansain hyviä
kirjallisia tekoja. Niin on kieltämättä tehtäväkin. Samoin kuin
puutarhan hoitaja kitkee ja leikkaa kaikki huonot kasvut ja hedelmät
lakastumaan, niin tiedemiehenki täytyy historiasta sulkea kaikki
mitättömät ja kunnottomat kirjoitukset; hän heittää ne unohduksen
haudalle katoomaan, ja korjaa muiston temppeliin ainoasti semmoiset
kirjoitukset, jotka sen ansaitsevat.

Jos taas kysytään, missä huonoin ja hyväin kirjoitusten raja on, ja kuka
sen määrää, niin siihen on vastaus aivan selvä. Taitavuus sen määrää, ja
hyvät kirjoitukset ovat semmoiset, jotka tavalla eli toisella ovat
vaikuttaneet kansan tahi kansain sivistyksen menoa ja edistystä
tieteellisessä, taiteellisessa, vallallisessa ja uskonnollisessa
katsannossa. Tähän on myös suljettu kansain vapauden riento ja hakemus,
sillä sivistys korkeimmassa merkityksessänsä ei ole muu kun vapaus
kaikesta pahasta. Semmoisilla kirjoituksilla, jotka eivät ole ainoasti
huvittaneet aikalaisiansa, Vaan myös vaikuttaneet hyvää tuleville
miespolville, on lakastumatoin historiallinen arvo. Suurien nerojen,
näiden kansain ja ihmiskunnan sankarien teot ovat historiassa etunenässä
katsottavat. Niiden sivistyttävä ja vapauttava voima ei lopu
milloinkaan. He ovat Jumalan lähetysmiehet kansain seassa, ja niinkuin
he itsetki, niin ovat heidän tekonsaki kuolemattomat.

Kaikki eivät kuitenkaan, niinkuin Wieselgren, ota puheeksi miten ja
mistä kirjallisuus syntyy, eivätkä myöskään niin tarkoin rajoittele,
hyviäkö vaiko huonompiaki kirjoituksia siihen kuuluu. Semmoiset
määritykset, joiden mukaan valitut kirjoitukset tekevät kirjallisuuden,
ovatkin itsestään vähänsanovat ja enemmin ulkopuoleisia; niistä ei tulla
tietoon, mikä kirjallisuuden ymmärrys oikiastansa ja mikä sen merkitys
elämässä on. Sama on laita, jos kirjallisuutta sanotaan "kansain
kirjalliseksi taideteoksi", joksi sitä saksalainen
kirjallishistorioitsija Vilmar lausuu[1]. Hänen maamiehensä T. Mundt
annaikse sitä vastaan selvittämään tätä kysymystä oikein
viisaustieteelliseltä kannalta ja saaki sille semmoisen oppineen
vastauksen, jossa on yhtä paljo saksalaista tummuutta kun myös
saksalaista syvämielisyyttä. Hän lausuu melkeittäin näin:
"Kirjallisuudesta saamme tuta kansain hengellisen olennon, kaiken heidän
mielensä pidon maailmasta ja ihmiselämästä", joka on jotensaki totta ja
selvänlaista. Vaan kun siihen lisää, että kirjallisuus myös on "kansain
kaiken tiedon ja toimen kohteellinen muoto"[2], niin siinä on jo liikaa.
Kansain mielipidot ja ajatukset nähdään kyllä täydellisimmästi ja
selkeimmästi heidän kirjallisuudestansa; mutta heidän hengellinen
toimensa on, paitse kirjallisuutta, etsinyt ja löytänyt muitaki muotoja,
joista heidän mielipitoja ja aivotuksia voidaan tutkia. Näistä
otettakoot esimerkin vuoksi taiteen tuotteet puheesen.

[1] Ks. A. F. C. Vilmarin johdantoa hänen tekemäänsä Saksaa
kansalliskirjallisuuden historiaan (Gesch. d. deutsch.
nationalliteratur), 6:s lisäily painos. Marpori 1886.

[2] Ks. Teodor Mundtin yleistä kirjallishistoriaa (Allgem. Lit. Gesch.)
1:n nide, 2:n painos. Berlin 1848 s. 1. -- Kohteellinen = objektiv.

Tässä kohta valaiseva kertomus tanskalaisesta kuvasepästä
Thorvaldsenista. Kun muutamat uskon kilvoittelijat olivat epäilleet
tällä mainiolla taidemiehellä olevan totista kristillistä uskoa, ja
sentähden häntä hätyyttivät, oli hän siihen lyhyesti vastannut: menkäät
katsomaan tekemiäni enkeleitä. Ne siis saivat selittää ja puolustaa
Thorvaldsenin uskoa. -- Tästä on ymmärrettävä, että niinkuin
taidoitsijain mielen tila ja laatu kuvaikse heidän taideteoksissansa,
samalla tavalla voidaan kansainki hengellistä tointa ja mieltä tutkia ei
yksinänsä kirjallisuuden, vaan myös esm. taiteen ainoasti silmillä
nähtävistä tuotteista; niinmyös kansallisen elämän muodostamisesta, jos
kirjallisuutta ja taiteellisuutta ei löytyisikään. Mundtin määritys on
siis liian lavia, kun hän sulkee kirjallisuuden rajain sisälle kansain
kaikki toimet ja tekee sen niiden muodoksi. Historia kertoo tosin ne
kaikki, mutta niistä saadaan siitä tieto jo toisessa kädessä. Liikaa ei
hän sitä vastaan lausu, sanoessa kirjallisuutta "ihmishengen
käsikirjoitukseksi", samoin kuin Tuomas Kampanella kutsuu maailmaa
"Jumalan käsikirjoitukseksi"[1]. Tämmöiset verrannolliset määritykset
ovat kuitenki myöskin ulkopuoleisia, ja valaisevat sangen vähän asian
sisällistä ymmärrystä.

[1] Nämät sanat löytyvät Mundtin mainitussa historiassa, osoitetulla
sivulla. -- Kampanella oli viisaustieteellinen kirjoittaja Italiasta.
Monista vainoistansa, ahdistuksistansa ja kärsimyksistänsä löysi hän
vihdoin levon haudan hiljaisuudessa Pariisissa 1639.

Wilhelm Zimmermann puhuu kaikille säädyille tehdyssä
kirjallishistoriassansa seuraavasti: "Laveammassa ja totisessa
merkityksessänsä ymmärretään kunki kansan kirjallisuudella kaikki, mitä
sen henki on pukenut ajatukseen ja kieleen, kaikki mitä se on
matkaansaattanut runotaiteellista ja historiallista,
viisaustutkinnollista ja sulopuheellista; olkoon sen vaikutus
suusanallinen eli kirjoitukseen kätkettynä"[1]. Arvelunalaisena kysyy
tämä kynäilijä kuitenki, josko ei suullista sulopuhetta ja kansain
keskuudessa eläviä runoja, lauluja, satuja j. n. e. saisi myöski lukea
kirjallisuuteen kuuluviksi. Tähän on vastaus helppo. Niin kauvan kuin ne
kirjoitukseen korjaamatta kiertelevät elämän väljällä metsällä, eivät ne
kirjallisuuteen kuulu, josta kuitenkaan elköön päätettäkö kirjapainon
musteella olevan voiman korottaa mitäkään kirjalliseen arvoon; tällä
musteella kirjataan nykyaikana paljo, joka ei ansaitse kirjallisuuden
nimeä, niinkuin taas toiselta puolen moni kaunis kirjallistuote ei
kaikissa maissa saa sen pysyväistä kiiltoväriä päällensä. -- Mutta
uudempi aika on Zimmermannin arveluun tekotoimellisesti vastannut. Missä
ei sulopuheita heti niiden synnyttyä korjata vuosisatojen omaisuudeksi,
ja missä ei kansain muinasrunoja, lauluja, sananlaskuja j. n. e. ole
kerätty häviämästä? Kuka ei myös tunne sulopuheliaisuuden korkiaa arvoa
ja ankaraa voimaa? Sana on yleisesti väkevämpi väkevimpiä sotajoukkoja,
ja sulopuhe on maailmassa monesti kukistanut orjuuden juonet, ja avannut
kansoille sileän tien vapauden majoihin. Eivätkö sen tuotteet siis
kuuluisi kirjallisuuteen! -- Mitä kansain runoihin ja lauluihin tämän
suhteen tulee, niin Muistotar on taannut niiden kirjallishistoriallisen
arvon. Sen kauvas loistava kynttilä ei turhaan pala aikain ja kansain
keskellä. Mitä se on vuosisatojen ja tuhansienki kuluessa pitänyt
elossa, ansaitsee lehtensä historiassa yhtä hyvin kun nykyisemmätki
kirjallisuuden tuotteet. Suomen kirjallishistoriassa esm. ottaa kansan
vanhat runot, laulut, sananlaskut, arvoitukset ja sadut sangen
arvollisen sian.

[1] Ks. W. Zimmermannin johdantoa Saksan suorakielisen ja runollisen
kansalliskirjallisuuden historiaan (Gesch. d. pros. und poet. deutsch.
nationallitteratur), 2:n painos. Stuttgart 1856.

Vaikia ei olisi lisätä mainittuja esimerkkiä muidenki kirjoittajain
lauseilla. Mutta niistäki jo nähdään, miten eritiedoitsijat antavat
erimäärityksiä kirjallisuuden ymmärryksestä. Se todistaa kirjallisuuden
olevan jotaki niin yleistä ja liikkuvaa ainetta, että jokainen voi
käsittää sen eritavallansa.

Katsoessa kirjallisuuden nykyistä suurruutta ja laajuutta kaikissa
sivistyneissä maissa, voidaan sitä ehkä paraite määrittää kaiken elämän
ja olon kuvastajaksi ja kertojaksi. Sen piiri on niin kasvanut, että
kysyä saattaa: mitä löytyy, josta kirjallisuus ei kertoisi, mitä, josta
se ei antaisi tietoa? Sen yhät laajentuva verkko piirittää taivaan ja
maan, ja melkein kaikki, mitä niissä on näkyväistä ja näkymätöintä.
Tämän todistukseksi otettakoon muutamia osia kirjallisuuden alalta: mikä
on esm. uskon tiede ja kirjallisuus muu kun ijankaikkisuuden side
Jumalan ja ihmisten välillä; mikä runotaide muu kun sanoihin puettu
kauneus; mikä historia muu kun kunki kansan ja ihmiskunnan elämän
juoksun ja edistyksen kertoja; mikä niinkutsuttu romanikirjallisuus
muuta kun kuvauksia ihmiselämästä; mikä sanomakirjallisuus muu kun
päivän tapausten historia kussaki maassa, jonka lisäksi sen pitäisi myös
olla valvovan omatunnon kussaki kansassa.

Mutta kirjallisuus ei ole ainoasti elämän ja olon kuvastaja; se on myös
sivistyksen kannattaja ja valistuksen kasvattaja. Se on muinaisuuden,
nykyisyyden ja tulevuuden yhdistäjä; katkiamattomilla kultalangoillansa
sitoo se menneet, nykyiset ja tulevat suvut ja ajat kussaki kansassa ja
koko ihmiskunnassa yhteen. Jos kirjallisuutta ei löytyisi, peittäisi
pimeys kaiken elämän ja olon.

Kirjallisuus on myös vapain ja voimallisin hallitsija maan päällä. Se ei
tunne rajoitettuja säätyjä, ei köyhyyttä, ei rikkautta, ei ylhäisyyttä,
ei alhaisuutta. Sen aarteet ovat kaikille avoinna. Sen istuimen eteen
kokoutuu ihmisiä kaukaa ja läheltä. Minkätähden? Kukin eri
mielenlaatuansa ja tarvistansa myöten, mikä oppinsa, mikä tietonsa, mikä
huvituksensa tähden. Mutta eipä ainoastaan näiden tähden.
Kirjallisuudesta saadaan myös suurimmassa määrässä sitä lepoa ja rauhaa,
sitä toivoa ja riemua, sitä virvoitusta ja vakuutusta, sitä rakkautta ja
sovintoa, joiden haennassa turhaan pyöritään ulkonaisen elämän puuhassa
ja pauhussa. Sentähden kutsuvat esm. viisaustietäjät kirjallista
tointansa paraimmaksi huvitukseksensa ja levoksensa.

Kirjallisuuden temppelin ovella seisoo kirjoitettuna: *sivistys* ja
*valistus*. Näitä täytyy jokaisen seurata ihmisenä pysyäksensä. Ken sitä
ei tee, saa silmillensä paksut pimeyden suomukset, jotka tekevät
omistajansa enemmin luontokappaleen kuin ihmisen kaltaiseksi. Joka taas
sivistyksen ja valistuksen edistymistä ja leviämistä vastustaa, hänen
nimensä merkitään ylenkatseella historiassa, joka tuomitsee kaikkein
teot.

Kirjallisuus tarvitsee viihtymisellensä ja vaurastumisellensa ulkonaisia
avittajia ja liittolaisia. Semmoisia sillä myös löytyy kaikissa
valtakunnissa, ja kuta sivistyneempi joku kansa on, sitä rikkaammat ja
paremmat nämät avittajat ja liittolaiset ovat. Pää-asiallisesti ovat ne
seuraavat: tiedelaitokset, joissa kirjallisuuden tieteellistä kuntoa ja
edistystä hoidetaan; oppilaitokset, joissa sille kasvatetaan ystäviä ja
viljelijöitä; kirjapainot, joissa sen tuotteita kartutetaan niin
monikertaseen satoon kuin tahdotaan; kirjastot, joissa niitä säilytetään
yleisön tarvista varten lainaksi; ja kirjakaupat, joissa ne ovat
kaikille tarjona ostoksi. Näiden kaikkein tilasta voidaan päättää
kirjallisuuden ja sivistyksen laitaa kussaki maassa. Ne ovat ne viisarit
ajan kellossa, jotka osoittavat, kuinka pitkälle kuki kansa on
ennättänyt valistuksensa juoksussa. -- Erityistä muistuntoa ei tarvitse
näiden avittajain ja liittolaisten löytyminen Suomessakin. Toinen seikka
on, jos niiden kunto on semmoinen, että ne täyttävät sisimäisen
tarkoituksensa yleisen sivistyksen vaurastumiseksi, jonka näyttäminen ei
kuulu tähän johdantoon.

Itsestänsäkin ymmärretään se, ettei kaikkia edelläsanotuita lauseita käy
sovittaminen kaikkein kansain ja maiden kirjallisuuteen, semmoisena kun
se todellisessa olossansa on erivaltakunnissa. Eroitus on kansain ja
maiden välillä ulkonaisesti, eroitus sisällisestikin. Kirjallisuus on
aina seisonut ja on vastaki seisova lähimmäisessä yhdistyksessä
uskonnollisen ja vallallisen elämän kanssa kussaki maassa. Muinaisina
aikoina oli tämä yhdistys sangen orjallinen ja on vieläki kaikissa
vapauden osattomissa kansoissa. Kun nyt kirkon ja vallan säännöt ja lait
ovat ne yleiset rajat, joiden sisällä ja suojassa kansain hengen avut ja
luonnon lahjat saavat elatuksensa ja kasvantonsa, niin on helppo
käsittää, kuinka painavasta laadusta niiden suhde on kirjallisuuteen. Se
myödytetään heti, että kuta vapaammat ne ovat, sitä rikkaampia ja
moninaisempia hedelmiä kantaa kirjallisuus. Tämän todistaa kokemus joka
paikassa ja kaikkina aikoina. Puhtaalta tieteelliseltä kannalta on tämä
aivan selvä ja vastaansanomatoin. Vapaan hengen äärettömästä syvyydestä
sikiää ja nousee aina ihania ja voimallisia hedelmiä. Laske sentähden
kirjallisuuden valtasuonet vapaasti juoksemaan omassa laillisessa
väylässänsä, pian olet näkevä, miten kirkas ja virkistävä sen puhdas,
sekoittamatoin vesi on. Sen vaikutus on verrattava raittiisen
aamusateesen suven suloisina päivinä. Sen voima elähyttää, valaisee ja
vahvistaa kansan ja hallituksen töitä, toimia ja aivotuksia. Päin
vastoin ovat asiat siellä, jossa vapautta tämän suhteen ei ole. Siellä
on kirjallisuus kituvainen ja eteenpäin rientävyys vaivaloinen ja
vitkallinen.

Mutta kirjallisuus ei pysy milläkään neuvolla ainiaan missäkään maassa
kituvassa tilassa. Sana on itsestään elävä ja vapaa, josta syystä sitä
ei voida sulkea vankeuteen. Sanasta syntyy kirjoitus, ja vaikia on
sitäki kahleisin saada. Kirjoituksista muodostuu kirjallisuus, ja
nouseva sivistys sekä kasvava kansallisuuden tunto poistavat
kirjallisuuden tieltä ulkonaiset esteet. Kirjallisuus voimistuu kaikissa
maissa, joissa elon neste ja ripeys kansan suonissa ei ole kuivettunut.
Niinmuodoin ei sillä ole muita pysyviä rajoja kuin hengen omat, ja ne
ovat vapaat niinkuin henki itsekin.

Elköön kukaan väärin ymmärtäkö, mitä edellä on sanottu. Vapaus on
ensinkin ei vallattomuus. Se on säännöllinen ja laillinen järjestys,
jonka se antaa itsellensä. Siksi toiseksi: vaikka vapaa kirjallisuus on
sivistyksen ja valistuksen tukevin kannattaja ja voimallisin edistäjä,
ei se kuitenkaan estä kansojakaan kuolemasta. Maailmanhistorian suuri
kirja on kaikille avoinna, ja sen opettavaisista lehdistä näkee
jokainen, että kun kansat ovat täyttäneet kutsumuksensa, soi heidänki
hautauskellonsa maapiirin avaralla kalmistolla. Mutta mitä kansat ovat
matkaansaattaneet ja toimittaneet, ei huku ihmiskunnalta: "heidän
olentonsa paraimmat hedelmät -- kaikki mitä totta, kaunista ja hyvää
ovat ajatelleet, tehneet ja aikoneet, jää heidän jälkeensä itäviksi
siemeniksi täydellisempäin kasvuin nousulle"[1]. Nämät siemenet ovat
siitä ajasta, jona kirjoituksen taito keksittiin, olleet ja ovat
vastaki, niin kauvan kuin sama taito kunnossa pysyy, paraimmassa
säilyssä kirjallisuuden hedelmällisissä taimilavoissa. Sieltä ne
nousevat oraalle, kasvavat, kukoistavat ja kantavat uusia hedelmiä
ajasta aikaan, suvusta sukuun, kansasta kansaan. Paraimman ja kalliimman
perinnön, jonka siis suvut ja kansat voivat jälkeisillensä antaa, on
heidän kirjallisuutensa.

[1] Ks. N. Ignellin Ihmisellisen edistyksen historiaa (Menskliga
utvecklingens historia). Tukholmi 1857, 2:n osa s 356.

Jos kysytään, sopivatko edellä olevat lauseet käyttää Suomen
kirjallisuuteen, niin siihen on vastaus osittain myöntävä, osittain
kieltävä. Miten kumpaisessaki suhteessa, jää tässä likemmältä
selittämättä. Suomen kansan koko olo ja elämä on ollut ja on vieläki
niin erilainen ja monimutkainen useista muista kansoista, että
kirjallisuudellekin on siitä ollut suuria haittoja ja pahoja vastuksia.
Mutta jos kysytään, onko Suomen kirjallisuudella yleisesti sama ymmärrys
ja tarkoitus kun muidenki kansain, niin siihen käy suoraan vastaaminen:
on pää-asiallisesti. Siitä vielä tässä jaksossa muutama sana.

Suomen kirjallisuuden kasvut eivät ole laveimmassakaan merkityksessänsä
suurilukuiset; ne eivät sisällisen arvonsakaan puolesta kannata
kaikenpuoleista vertausta monen toisen kansan kirjallistuotteiden
rinnalla. Mutta joskoki kirjallisuutemme taivahalta neron tähtiä
välähtää harvinaisina pohjantulina silloin tällöin ja sieltä täältä,
niin harvinaisia ne ovat muuallaki: "ainoasti vissi määrä neroa on
kaiken ihmissuvun tarpeeksi pantu takavarikkoon, josta sitä lähetetään
vähäisiä anteita maailman laveutta kiertämään sinne tänne johunkuhun
pikkuseen nurkkaan -- niin hienoissa säteissä ja niin hirmuisen pitkillä
matkoilla toisistansa, että ihmeteltävä on, kuinka ne riittyvät niin
monien suurien ja kansarikasten valtakuntain tarpeeksi"[1]. Tästä
takavarikosta on Suomiki saanut tarpeellisen osansa, kun vaan Suomen
kansa aina osaisi ja ymmärtäisi sille antaa sen lemmen ja kunnian, jonka
se ansaitsee.

[1] Ks. nerosta Pohjassa Turun ruotsinkielisissä sanomissa, 1798
vuosikerrassa, 33 n:ssa.

Mutta sanottakoon Suomen kirjallisuutta köyhäksi ja vähä-arvoiseksi.
Olkoon puhdas kansallinen osa siitä suuremmaksi osaksi käännöksiä ja
mukailemia. Sen tuotteissa yleisesti, semmoisina kun ne ovat suomalaisen
hengen viljelyksestä syntyneet ja nykyiseen aikaan säilyneet, löytyy
jokaiselle kotimaan ystävälle ja sen omituisen sivistyksen harrastajalle
paljo hyvää kätkettynä. Niiden kautta puhuvat esivanhempamme nykyisille
ja tuleville suvuille Suomessa. Niistä nähdään heidän työnsä ja
toimensa, heidän vaivansa ja kärsimyksensä, heidän tietonsa ja taitonsa,
heidän hankkeensa ja aivotuksensa, heidän uskonsa ja toivonsa. Niiden
kautta on sivistys saanut omituisen siansa Pohjassa. Niistä käy
vastaamme oma kotimaallinen henki, joskoki ne kaikki eivät puhu oman
kansamme kieltä. Niiden joukossa löytyy semmoisiaki kauniita ja kalliita
tekoja, joiden omistamisen kuka kansa tahansa katsoisi kunniaksensa.
Ruotsalaiset ovat myös tahtoneet omistaa niistä paraimmat osat heidän
kielellänsä. Suomen kirjallishistorioitsijan velvollisuus on anastaa ne
Suomen kansalle takasin. -- Sanalla sanottu: Suomen kirjallisuuden
tuotteet ovat ne siemenet, joista uusi itu on muodostuva ja uusi kasvu
nouseva. Niillä ei ole maailmanhistoriallista merkitystä, vaan niillä on
sitä korkiampi arvo Suomen kansan sivistyksessä ja sen edistyksessä. Ne
ansaitsevat sentähden historiansa yhtä hyvästi kun rikkaimpien ja
voimallisempien kansain kirjalliset teokset.



4:ksi Suomen Kirjallishistorian esityöt.


Edellisestä on selvä kirjallisuudessa elävän lakastumattoman
kasvinvoiman, niin kansallisessa kuin ihmiskunnallisessa katsannossa.
Mutta kirjallisuuden vaikutus on sattumoinen, sen tuotteet ovat elämässä
epävakaisuuden pyörivällä kannalla, ne voivat jäädä suuremmassa eli
vähemmässä määrässä unohduksiin, ellei historia tule elähyttävällä
valollansa herättämään niitä muistoon. Tämä myös tapahtuu välemmin eli
myöhemmin kussaki maassa ja kansassa, sillä historian valvova silmä ei
heitä mitäkään ansiollista ja arvollista katsomatta ja ilmisaattamatta.
Tutkinto laskaikse nykyaikana kuolleiden tuhatvuotisiin kammioihinki
tietoa hakemaan, niinkuin Wäinämöinen teki Wipusen vatsaan, kun puuttui
veneen teennössä kolme sanaa[1]. Muiston temppelin rakennus jäisiki
vaillinaiseksi, jos ei historiallinen tiede keräisi siihen lisiä
jokaisen kansan elämästä.

[1] Ks. Kalevalan uudesta painosta 17 ja vanhasta painosta 18 runoa.

Tätä tärkeää velvollisuutta ei ole Suomessakaan peräti laiminlyöty. Aika
ajoittain on kirjallisuutemmeki tuotteita otettu tutkintoon ja saatettu
ilmiin, ehkä suurin osa niistä vielä odottaa likempää tarkastusta ja
täydellisempää esitystä. Tarpeellisia esitöitä löytyy kuitenki, joiden
johdolla ei ole vaikia käydä käsin yleisempään työhön Suomen
kirjallisuuden kirjavalla kedolla. Jotkut niistä ovat tavallansa sangen
valaisevat, muutamat taas niin painavasta arvosta, että niiden kaipaus
miltei estäisi tahi vähintäki myöhistäisi pitkään aikaan varsinaisen
historian yrityksen kotimaamme kirjallisuudesta. Näin ollessa on näistä
esitöistä, jotka voidaan jakaa kahteen erilajiin: *apuihin* ja
*luetteloihin*, suurimmalla kiitoksella puhuttava. Näitä paitse, saadaan
Suomen kirjallisuuden tuotteista *osoituksia* ja *tietoja* monista
muistaki kirjoista, niinkuin esm. Suomen muistettavain miesten
elämäkerroista, tieteellisten ja muiden seurain vuosikertomuksista,
sanomalehdistä j. n. e., joiden arvo kirjallishistoriallisessa suhteessa
ei myöskään ole unohdettava.

Kirjallishistoriallinen toimi ei ole Suomessa vanha. Täydellisyyden
vuoksi seuraa tässä kuitenkin yleinen silmäilö mainitussa
tarkoituksessa, alkaen Suomen kansan hämärästä muinaisuudesta ja
päättyen nykyaikaan. -- Ne kirjoitukset, jotka *suorastaan* ovat
kirjallishistoriallisia, eli joista saadaan *laviampia tietoja* Suomen
kirjallishistorialle, merkitään erityisesti omalla nimellänsä sivujen
alapuolella.

       *       *       *       *       *

1. Suomen kansan muinas-ajasta ei ole minkäänlaista silloin kirjoitettua
muistomerkkiä odottaminen. Esivanhempamme eivät tunteneet
kirjoitustaitoa, ehkä heillä näkyy siihen olleen joku vaillinainen alku.
Tämä voidaan päättää siitä, että kielessämme löytyy perijuureltansa
suomalaisia sanoja, joilla nykyaikana merkitään kirjallisia asioita ja
toimituksia, niinkuin esm. *kirja*, *kirjoittaa* j. n. e. Tämmöiset
sanat, niinkuin myös esm. *saarna* ja *runo*, ovat antaneet suomenkielen
tuntijoille arveluja, mistä ne ovat kotoperäisin; niitä on koetettu
johtaa sekä omasta, että muistakin kielistä, niinkuin esm. hepreasta,
kreikasta, islannista ja venäjästäki[1]. Syitä löytyy pitää niitä Suomen
kansan omina.

[1] Ks. esm. P. Juustenin Ajantietoa (= Chronicon) (Porthan), s. 67, 68;
niinmyös Porthanin historiaa Yliopiston kirjastosta, s. 3;
väitöskirjoitusta: Historiola concium sacrarum fennicarum (Tulindberg),
s. 2. 1781. -- Joh. Ihren glossariumissa puhutaan sanasta *runa*, josta
saadaan valoa suomalaiselleki sanalle *runo*.

Mutta vaikka Suomen kansa ei tuntenut entis-aikanansa kirjoitustaitoa,
on se kuitenki muiston kautta säilyttänyt runossa ja sadussa paraimmat
mielipitonsa ja merkillisimmät asiansa muinaisuudesta. Isänmaanrakkaus
on pelastanut ne unohduksesta, ja sillä tavoin on Suomen kansallaki
muinaskirjallisuus.

       *       *       *       *       *

2. Vasta kristillisyyden seurassa siirtyi kirjoituksen hyödyllinen taito
Suomeen, ja on siitä ajasta ei ainoastaan pysynyt, vaan myös levinnyt ja
vaurastunut rajaimme sisällä. Tunnettu on sen tulleen tänne keskiajalla.
Niinkuin muissakin Europan maissa, harjoitettiin Suomessaki sinä
aikakautena oppia ja kirjoitusta luostareissa. Turku, Naantaali ja
etenki Rauma ovat tämän suhteen muistettavat. Maamme ensimäiset
kirjamiehet olivat munkit ja papit. Heidän kirjallinen toimensa ja
ansionsa ei kuitenkaan ole suuren suuri, eikä siitä paljo tiedetä.
Ruumisten pääkallotkin ovat luostareimme paikoilta kadonneet. Niistä ei
ole vahinkoa, kunhan vaan edes se, mitä niiden sisästä elämässä lähti,
olisi säilynyt. Mutta tulipalot ja vihollisten kauhiat menetykset ovat
tämän suhteen tehneet suuria hävityksiä Suomessa melkein joka
vuosisatana. Ei myöskään se muuten jaloja kiitetty Ruotsin ja Suomen
kuningas 1:n Kustaa säälivällä kädellä kohdellut paavin ajan
kirjallisiakaan muistoja valtakunnassansa. Tallella on kuitenki tästä
ajasta yhtä ja toista, niinkuin esm. Suomessa käytetty latinainen
messukirja (pain. 1448), Palmsköldin palanen (= fragment) j. m. Erittäin
mainittakoon tässä sen aikanen mustakirja, joka tietysti on ensimäinen
kirjallinen keräys Suomessa historiallisesta arvosta. Papit kun
halusivat voimassa pitää maallisia etujansa ja oikeuksiansa, panivat
tähän kirjaan kätköön ja muistoon kaikellaisia Suomen kirkkoa ja valtaa
koskevia paavillisia, pispallisia ja hallinnollisia kuulutuksia,
julistuksia ja muita kirjeitä (v:sta 1229 veteen 1513). Tämän
niinkutsutun Turun tuomiokirkon mustankirjan tarkoitus oli siis
päinvastainen samannimisiä kirjoja nykyaikana.

       *       *       *       *       *

3. Uskonpuhdistuksen hedelmällisin vaikutus Suomessa oli ensivuosisatana
kieltämättä kirjallinen. Pispa Martti Skytte on tämän suhteen hankkinut
itsellensä kunnioitetun nimen ja muiston. Hänessä sanotaan kyteneen
vanha katolinen usko[1], josta syystä hän itse ei suorastaan paljon
auttanut aljettuin uusien asiain menoa kotimaassamme. Mutta hänen
toimestansa ja hänen (siis Suomen) omilla varoilla oleskeli tänä aikana
opin halullisia suomalaisia miehiä ulkomailla, paraasta päästä
Wittenperissä Luteria ja Melantonia kuulemassa. Palattuansa jatkoivat
paremmalla taidollansa uskonpuhdistuksen suurta asiaa Suomessapa tekivät
sen syvemmällä tiedollansa vakinaiseksi maamiestensä sydämissä. Näiden
joukossa ovat Mikael Agrikola ja Paaval Juusten kiitettävimmät
kirjallisenkin ansion puolesta. Omituiseksi saattaa sitä sattumusta
katsoa, että sen miehen teoissa, joka ensiksi toimitti suomenkielisiä
kirjoja painosta, ja joka niinmuodoin perusti kansalliskirjallisuutemme,
tavataan myös ensimäinen luetteloinen suomalaisen kirjallisuuden
senaikaisista vähäisistä tuotteista. Se löytyy Agrikolan alkupuheessa
Taavetin psaltariin. Tämä luetteloinen on Suomen
kirjallishistoriallisten kirjoitusten joukossa niinkuin hienoinen valon
viiva yön synkästä hämäryydestä aamun alkavaan koittoon.

[1] Ks. Suomen muistettavia miehiä (Finlands minnesvärda män), 1:n
siteen 1:stä vihkoa, s. 134.

Ulkomaillakin otetaan tänä aikana Suomen asioita kirjalliseen puheesen.
Baselin kaupungissa painetaan Herran rukous suomeksi[1], ja luetellaan
ne suomalaiset miehet, jotka Wittenperissä olivat saaneet
majisterinseppeleen[2]. Romissa toimittavat ruotsalaiset veljekset
Johannes ja Olaus Magnus tunnetut historiansa Pohjan maista ja
kansoista; jälkimäinen puhuu Suomen runoistakin[3]. Kotimaassa on
Juusten ensimäinen nimeksi tunnettu Suomen historioitsija. Mainittakoot
tässä myös Aaron Forsius ja Johannes Messenius, joiden elämän vaiheet
katkerasti muistuttavat Ruotsin hallituksen väärää käytöstä alamaisiansa
kohtaan. Kumpaisetkin olivat aikansa oppineimpia miehiä, kumpaisetki
saivat syyttömästi kärsiä vankeuden pimeää ja yksinäistä elämää, ja
kumpaisetkin ovat kirjoittaneet Suomen maasta ja kansasta.

[1] Ks. Valtaneuvos Pippingin Luetteloa suomeksi präntätyistä kirjoista,
s. 2. -- Herran rukousta on suomeksi ruvettu ja totuttu latinan mukaan
sanomaan "*Isämeidäksi*", mutta *Isämme* se oikein on.

[2] Ks. Wieselgrenin Ruotsin kaunokirjallisuutta, 3:n osan 115 s.

[3] Ks. G. Seinin Suomen asiain kirjoittajia (De rerum fennicarum
scriptoribus), 17 s.

       *       *       *       *       *

4. Yliopiston perustus on uskonpuhdistuksen jälkeen suurin, onnellisin
ja seurantorikkain tapaus Suomessa. Se toi tieteet maahamme, ja teki ne
kotiperäisiksi meidän kylmillä seuduilla. Sen kautta rupesi Suomen
silmä-ala laajenemaan sekä ulkonaisesti että sisällisesti. Se yhdisti
tieteiden siteillä Suomen kansan muihin sivistyneihin kansoihin
Europassa. Se oli tieteellisen valon ensimäinen koitto pimeässä
Pohjolassa. Vahinko vaan, että se perustettiin kielen vuoksi
muukalaiselle kannalle; mutta kukapa silloin ajatteli Suomalaisista
muuta kun että ne kuuluivat Ruotsiin niinkuin muu loisväki.

Kohta Yliopiston perustettua saatiin kirjapainoki toimeen Auran
rannalle, ja koko Pipliä painetaan ensi kerran suomeksi -- ei kuitenkaan
omassa maassa. Ajan hengellistä luontoa ja menoa myöten hallitsi
uskontiede aivan painavasti muita tieteitä uudessa Yliopistossamme.
Pispa Terseruksen riita ylistää hänen vapaamielistä valistustansa tänä
yksipuolisuuden aikana, joka ei ole vieläkään peräti kadonnut Suomen
rajain sisältä. -- Yliopistoa mainitessa -- ken ei muistaisi Pietar
Brahen kiitettyä nimeä? Unhottaa ei myöskään saa nimiä Rothovius ja
Gezelius, joiden ansio Suomen kirkollisessa ja kirjallisessaki
katsannossa on suuri. Historia tietää puhua heidän vioistansaki.

Suvaittiin kuitenki muitakin opin haaroja Suomen nuoressa Yliopistossa,
kunhan niillä ei vaan loukattu kirkon uskoa. Sen kanssa sointui
kielitiede hyvin yhteen. Latina, kreikka ja heprea -- ne tuuhottivat
niinkuin vanhan hongan latva. Oppineet eivät muita kieliä keskenänsä
tarvinneet. Kansain nuoret kielivesat kasvoivat vapaassa elämässä
niinkuin menniköt ahon viheliäisillä rinteillä. Vähitellen rupeevat ne
tunkeumaan -- ei oppisaleihin, vaan ensiksi oppineitten hiljaisiin
kammareihin. Suomenki kieli oli jo ennen Yliopiston perustusta saanut
kunnian nousta latinan, ruotsin ja saksan rinnalle sanakirjoissa.[1]
Rohvessor Eskil Petræus on ensimäinen, joka hallituksen käskystä
toimitti suomesta vaillinaisen kieliopin. Ahkera kirjamies Mikael Olaus
Wexionius jouti tutkimaan Suomenkin asioita; hän on kirjoittanut myös
Yliopiston senaikaisesta köyhästä kirjastosta[2] ja äitimme kielestä.
Mathias Martinus seuraa paraasta päästä Petræusta suomalaisessa
tienosoittajassansa. Kaikki nämät miehet puhuvat vähäisen Suomen
runo-mitastakin. -- Rohvessor Eero Justander on ensimäinen, joka palkan
edestä kääntää hallituksen kuulutuksia ja julistuksia suomeksi; mutta
tokkopa hänellä, yhtä vähän kun hänen jälkeläisillänsäkään, lienee
siihen virkaan ollut minkäänlaista vahvistuskirjaa. Epäilemättä on tämä
virka kuitenki mitä tärkeimpiä Suomessa olla taitaa. -- Petræuksen
avittajat Piplian suomentamisessa olivat rohvessori Martti Stodius,
Maskun kirkkoherra Henrik Hoffman ja Piikkiön kirkkoherra Krekori
Favorinus. -- Paimion kirkkoherra Henrik Matheus Florinus parantaa
Piplian suomennoksen alkukielen jälkeen. Hän suomensi 1686 kirkkolain,
ja hänen huolensa kautta tuli painosta 1702 ensimäinen kokous Suomen
kansan sananlaskuja, joita 17 vuosisadalla Tammelan kirkkoherra Lauri
Pietarinpoika ja Lohjan kirkkoherra Kaapriel Tammelin olivat keränneet.

[1] K. esm. A. I. Arvidssonin (Rühsin) Suomea ja sen asujamia (Finland
och dess innevånare), 2:n osan 81 s.

[2] Yliopiston kirjastossa oli silloin 20 nidettä.

Taneli Juslenius näkee kaksi sotaa myrskyvän Suomessa, joista toinen on
ijänkaiken hirmuinen muistaa. Sen alussa kirjoitti hän vanhan ja uuden
Turkunsa (Abo vetus et nova), jossa koskee Suomen kirjallisuuttaki.
Kynäilee muistaki kotimaan asioista ja kärsimyksistä. Suurin tekonsa on
"Suomalaisen Sana-lugun koetus", jonka alkulauseesta saadaan
kirjallishistoriallisiaki tietoja. -- Jusleniusta voidaan kirjallisessa
toimessansa verrata hänen aikalaiseensa pispa Svedbergiin Ruotsissa,
joka myöski teki sanakirjan maansa kielestä. Jusleniuksessa ei
kuitenkaan elänyt niin innollista isänmaanrakkautta kuin Svedbergissä,
joka oli niin vimmattu äitinsä kielen hyväilijä, että päätti sillä
virsiä taivaassakin veisattavan[1]. -- Ilmajoen kirkkoherra Vhael alkoi
tehdä täydellisen kieliopin suomesta, mutta kuolema keskeytti hänen
tästä työstä; hänen leskensä painetti siitä niin paljon kuin oli
ennättänyt valmistua.

[1] Ks. Jesper Svedbergin "Schibbolethia", pain. Skarassa 1716;
esipuhetta. -- S. oli pispa Skarassa, jonka pispan istuimella
Jusleniuski vihdoin kuoli, heitettyänsä isänmaansa, sodan pelosta.

Ensimäinen Suomen kirjallishistoriallinen teos painettiin Tukholmissa
v:na 1719. Se on latinainen, niinkuin usiammat senaikaiset kirjat;
suomennettuna on sen nimi: kirjallinen Turku[1]. Sen tekijä oli *Andreas
Antonius Stjerman*, jonka Wieselgren sanoo kuuluvan "jättiläissukuun"
Ruotsin kirjallisuudessa. Hänen kirjallinen Turkunsa ei ole lavia; se
sisältää lyhykäisiä elämänkertoja Turun rohvessoreista, ja luettelee
heidän kirjalliset tekonsa.

[1] Abo Litterata, Holmiæ; 1719.

"Ison vihan" perästä jatketaan enemmin ja enemmin kotimaallisten
aineiden tutkintoa ja esitystä. Nimet Scharin, Mennander, Gadd, Kalm,
Bilmark y. m. ovat tunnetut. Suomenkielinen kirjallisuus karttuu
niinkutsutuilla hengellisillä kirjoilla. Aapram Achrenius ja Tuomas
Ragvaldinpoika ovat 18 vuosisadan ahkerimmat kynäilijät suomeksi. Tätä
kieltä suositellaan Yliopistossaki; väitöskirjoitukset varustetaan
suomalaisilla runoilla "onnentoivotukseksi", "corkiast oppenelle" "herr"
"candidatille", "auctorille", "respondentille", "rackalle svogerille"
tahi muulle "ystävälle", kun "surella cunnialla jutteli", "urhollisest
taisteli" eli "miehulisest edes vastaisi" "caunista työtänsä" Yliopiston
oppi-istuimelta. Siitä ei suomen kieli paljon hyötynyt.

       *       *       *       *       *

5. Kahdeksannentoista vuosisadan viimeiset kymmenluvut ovat yleensä
Europassa monin tavoin edellisiä aikoja merkillisimmät. Kansalliset
liikkeet ja hakemukset lukevat niistä ajoista näkyväisen alkunsa.
Tieteet muuttavat vähitellen muotonsa. -- Ruotsi suri vielä suuria
tappioitansa, ja poti edellisten sotain verisiä haavoja. Se oli
menettänyt suurimman osan entistä valtaansa. Siitä seurasi ulkonainen
voimattomuus, ja se käänsi Ruotsalaisia enemmin ja enemmin katsomaan ja
tarkemmin hoitamaan sisällisiä asioitansa. Tämmöinen riento havaitaan
kirjallisuudessaki; III:s Kustaa antoi sen runolliselle osalle vilkkaan
menon ja eloisan liikkeen.

Myöski Suomen sivistyshistoriassa alkaa uusi aikakausi viime vuosisadan
loppupuoliskolla. Edellisen ajan vähäiset hankkeet kotimaan sisällisen
tilan ja muinaisuuden tutkimisessa varmistuvat. Ruotsalaisten esimerkki
koitui Suomenkin oppineihin. Kuningas III Kustaan aikakauteen kuuluvat
Creutz ja Choræus. Porthanin nero ja isänmaanrakkaus asetti Suomen
historian tutkinnon entistä verrattoman paremmalle ja selkeämmälle
kannalle. Tämä ikimuistettava mies syntyi ja kasvoi Suomen kansan
historialliseksi silmäksi, jonka terävyys ja tarkkuus ei heittänyt juuri
mitäkään kotimaallista katsomatta. Porthan oli monitietävä mies, josta
syystä hän vaikutti monenpuolisesti tieteellisen ja kirjallisen elämän
menestykseen Yliopistossamme. Mutta paraimman ja katoomattoman
muistopatsaan nosti hän itsellensä Suomen historian ja kielen
tutkimisella. Jos Porthan epäili Suomen kansan tulevaisuudesta, niinkuin
on sanottu, niin hän on juuri itse se mies, joka antoi tämän
tulevaisuuden toivolle varmemman vakavuuden. Hän valaisi kirkkaasti
Suomen muinaisuutta, ja sen kautta on Suomen tulevaisuuski hänen
perästänsä käynyt selkeämmäksi ja varmemmaksi. Porthanin ajasta kasvavat
kansalliset hakemukset Suomessa.

Kirjallishistoriallisessa katsannossa ovat seuraavat kirjoitukset
Porthanilta tärkeimmät: suomalaisesta runollisuudesta, josta tuli vaan 5
vihkoa (väitöskirjoitusta)[1]; *historiainen suomalaisista saarnoista*,
2 vihkoa[2]; *ajatuksia runollisuuden harrastamisen ja kukoistuksen
autannosta isänmaassa*[2]; *historia Yliopiston kirjastosta ja lisiä
siihen*, yhteensä 25 vihkoa[3]; ja *Yliopiston rohvessoreista*, 3
vihkoa[4]. Myöskin muista Porthanin kirjoituksista saadaan Suomen
kirjallishistoriallisia tietoja, niinkuin esm. Juustenin ajantiedosta (=
Chronicon), joka Porthanin muistutuksista ja lisistä on saanut paraimman
arvonsa.

[1] De poesi fennica, Ab. 1766--1768. P. I--V.

[2] Historiola Concionum sacrarum fennicarum, Ab. 1781.

[3] Cogitationes qvædam de studio et flore poëseos in patria juvando.
Ab. 1781.

[4] Historia bibliothecæ regiæ Academiæ Aboensis, Ab. 1771--1787. P.
I--XXIII; Apendix ad historiam bibl. reg. Acad., Ab. 179S5. P. I--II.

Bilmarkin nimi on jo mainittu; hän on ahkera esimies väitöskirjoituksia
tarkastettaessa. -- Mathias Caloniuksen nero ja oppi täyttää yksinänsä
lakitiedekunnan velvollisuuksia Suomen Yliopistossa; kertomuksessansa
Yliopistosta puhuu hän kirjastostaki[1]. -- Lencqvist, Ganander ja
Frosterus ovat myös muistettavat. V:na 1770 alkoi Auroranliittokunta
vaikutuksensa; sen perustajat olivat Porthan ja Clewberg. Hedelmä sen
toimesta oli ensimäinen sanomalehti Suomessa, seuraavana v:na 1771;
nykyinen ruotsinkielinen sanomalehti Turussa Åbo Tidningar lukee siitä
perijuurensa. V:na 1776 koetetaan toimittaa "Suomenkielisiä
tietosanomia", mutta tilaajain puutteesta lakkaavat yhdestä vuodesta[2]
*Pietar Juhana Alopæus* rupee yleisemmästi tutkimaan Suomen kirjallisia
asioita alusta pitäen, mutta ei ennätä pitkälle; hän kirjoittaa myös
harvinaisista kirjoista yleisesti, jonka ohessa kertoo Suomenki
kirjallisuuden kasvuja[3]. Samaan aikaan tutkitaan Ruotsissa sen maan
kirjallisia seikkoja Upsalan Yliopistossa. -- Er. Mik. Fant on ahkera
väitösten toimittaja Upsalassa, ja G. F. Fant kirjoittaa katkismuksista
Ruotsissa[4]. *J. H. Lidén* luettelee Turun Yliopiston
väitöskirjoituksia vuoteen 1779[5].

[1] Ks. Suomea, 1845.

[2] Ks. Kirjallisuuslehteä (Litteraturbl.), 1853, 11 n:roa.

[3] Specimen historiæ litterariæ fennicæ, Ab. 1793--1795. P. I--IV;
Animadversiones de libris raris, Ab. 1791--1792.

[4] Minulla ei ole ollut tilaisuutta nähdä tätä hänen kirjoitustansa,
mutta siinä kuulutaan puhuttavan suomalaisistaki katkismuksista.

[5] Catalogus dispp. Sect. III. Upsal. 1779.

Uusi vuosisata on alkanut. Porthan nukkuu kuoleman uneen. Yliopisto
pukeikse huolihurstiin, Suomi suree ja J. Tengström tulkitsee latinaksi
maamiesten kaipaustuntoja Porthanin haudalla. Europan sodan pauhut
viskaavat kuohuvat aaltonsa Pohjaanki -- Suomi eroitetaan Ruotsista, ja
jää enemmin kuin sitä ennen omiin nojiinsa sivistyksensä
harrastamisissa. Franzén jättää syntymämaansa, jättää Auran
muistorikkaan kaupungin, jossa on runoillut ja tiedoitsinut. Suomen oma
on hän kuitenkin.

Nerot vaikuttavat kuoltuansakin. Porthanin henki elää, kasvaa ja
selkenee itsetietävämmäksi Suomenmaan oppineissa. -- *Renvall* tutkii
suomenkieltä, väittää isänmaan historian opettamisen tarpeellisuudesta
Suomen kouluissa, ja antaa tietoja[1] äitinkielen edellisistä
tutkinnoista; suurin ja parain tekonsa on Suomalainen Sanakirja.
*Wallenius* kertoo niistä Suomen miehistä, jotka ovat saaneet korkeimman
oppiarvon, ennen Yliopiston perustusta[2]. *F. W. Pipping* asettaa
tieteellisen toimensa kotimaalliselle kannalle, väitöksillänsä
Yliopiston kirjaston hoitajista[3]. Niinmyös *J. J. Tengström*, joka
antaa väitöksiä kreikankieltä taitavista Suomalaisista[4].
Aikakirjaisessa Aura esittää Suomen kirjallisuuden ja sivistyksen
esteitä, joita selittäessä valaisee senaikaisia tuumia Suomen maasta ja
kielestä[5]. Päin vastoin näitä tuumia lausuu pari vuotta sen jälkeen
*A. I. Arvidsson* jalosti ja vapaamielisesti suomalaisen kansallisuuden
ja kielen oikeuksista Turun Aamulehdessä. Sen toimittaminen kielletään
kolme kuukautta ennen ensivuosikerran loppua. Arvidsson kirjoittaa vielä
sanomassa Mnemosyne senaikaisista puuttuvaisista asioista Suomessa ja --
hänen täytyy muuttaa Ruotsiin. Siellä kääntää ruotsiksi, lisää ja
parantaa Rühsin saksalaisen historian Suomesta ja sen asujista[6].
Kirjallinen toimensa vieraassa maassa on todistanut, ettei tämä kiitetty
maamiehemme ole unohtanut Suomen kansan sanalaskua: *oma maa mansikka,
muu maa mustikka*. Toinen kiitetty maamies ja syvä tiedoitsija *A. J.
Sjögren* antaa Pietarissa lyhyen ja valaisevan kertomuksen saksaksi
suomalaisesta kielestä ja kirjallisuudesta[7]. *R. v. Becker* toimittaa
Turun Wiikko-sanomia[8], ja vaikuttaa sen kautta tarpeellisen
puhdistuksen äitimme kielen kirjoittamisessa; tarkastaa Mnemosynessä
Strahlmanin saksalaista suomenkielioppia ja laatii itse paremman
semmoisen ruotsiksi. *C. N. Keckman* tekee ensimäisen täydellisen
luettelon suomalaisista kirjoista[9]. *I. H. Lagus* alkaa Suomen kirkkoa
koskevain kirjoitusten julkasemisen[10]. *C. A. Gottlund* väittää Suomen
kansan sananlaskuista Upsalassa ja painattaa Otavan Tukholmissa[11].
Kirkkoherra Strandberg toimittaa Turun hippakunnan paimenmuiston
(Herdaminne 1832). Topelius, Judén, Renqvist y. m. kartuttavat
suomalaista kirjallisuutta. H. R. v. Schröter tekee Suomen runoja
tutuiksi ulkomailla.

[1] De signis relationum nominalium in lingva fennica, P. I--VIII, Ab.
1815--17; (ks. I:n osan 7--9 s.); (de studio historia; patriæ in scolis
Finlandiæ colendo, Ab. 1813; -- Suomen historia jäi kuitenki kauvaksi
aikaa laimiin kouluissamme); Renvallin sanakirja tuli painosta 1826; sen
alkulauseessa kerrotaan edellisistä suomalaisen sanakirjan tekijöistä ja
avittajista.

[2] De Fennis summos in philosophia honores ante cond. Acad. Aboens.
adeptis. P. I--II Ab. 1810.

[3] De Bibliothecariis Ac. Ab P. I--XX. Ab. 1813--1827; jatkoa osoittaa
viimeisessä osassa, joka väitettiin Heinäkuun 2 p:nä, yksinäinen sana
"sed" = mutta - - - Turku paloi Syyskuun 4 ja 5 p. samana vuonna.

[4] De viris in Fennia peritia litterarum græcarum claris. P. I--VIII.
Ab. 1814--1821; yksinäinen sana "*adeo*" viimeisessä osassa osoittaa
tästäki väitöksestä jatkoa, mutta sitä ei ole tullut. Niinkuin muutki
tämän historiamme tutkinnossa kiitetyn tiedoitsijan kirjoitukset,
sisältävät nämät väitökset enemmän kun nimitys lupaa.

[5] Om några hinder för Finlands litteratur och cultur, Aura 1817--1818.
Tässä kirjoituksessa (73 ja 76 s., 1817) tuumitaan, ettei *yhtä ainoata
kieltä* osaa eikä pidä toivoa maamme valtakieleksi. Kansan sivistyksen
tähden kehoitetaan kuitenki tutkimaan suomenkieltä, ja oppineitten
tähden keräämään unohduksesta Suomen kansan runoja, lauluja j. n. e.
Suomenmaata päätetään liian pieneksi kannattamaan itsenäistä elämää ja
omaa kirjallisuutta. Saadaan myös tietä Ruotsalaisten antaneen Suomen
asiain tutkijille ja harrastajille soimaus-nimen Suomavimma (=
Fennomani), joka siis on Ruotsista kotoperäisin.

[6] Finland och dess innevånare, af Friedr. Rühs. Öfversättning. Andra
Upplagan, tillökt och omarbetad af Adolf Ivar Arvidsson. Stockholm 1827.
-- Tämän kirjan toisessa osassa (s. 66--87) puhutaan Suomen
kirjallisuudesta ja kielestä.

[7] Ueber die finnische Sprache und ihre Literatur. Vom D:r And. Joh.
Sjögren. St. Petersburg. 1821.

[8] Turun Wiikkosanomat alkoivat 1820 ja lakkasivat 1827. Beckerin
kielioppi tuli painosta 1824.

[9] Förteckning å härtill veterligen tryckta Finska skrifter, Åbo 1821.

[10] Handlingar till upplysning i Finlands kyrkohistoria. 3 nidettä
1821, 1823 ja 1830.

[11] De proverbiis fennicis, P. I. Upsala 1818. -- Otava näki päivän
valkeuden, 1:n osa v:na 1828, 2:n osa 1832.

       *       *       *       *       *

6. Oma aikamme lähestyy. Tuskin olivat Turun tulipalon hiilokset
sammuneet, kun tieteet saavat uuden paikan Suomen uudessa
pääkaupungissa. Kotimaalliset hankkeet tieteissä, taiteessa ja
kirjallisuudessa kiihtyvät ja vahvistuvat. Erittäin arvaamattomasta
arvosta ja rikkaasta hedelmällisyydestä on *Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran* perustaminen. Se on se keskus, jonka ympärillä ja jonka kautta
isänmaanrakkaus on voinut harrastaa ja toimittaa suomalaisen
kansallisuuden kalliimpia asioita ja pyrkimisiä. Tämän seuran
aikakirjasta Suomi nähdään, kuinka Suomen historian tutkinto on
kasvanut, ja kuinka myös kirjallisuutemme tuotteita on enemmin ja
enemmin tarkastettu ja ilmisaatettu. Niinmyös sen vuosikertomuksista ja
toimituksista. Suomen kansan lempi, kiitos ja kunnioitus on niiden
miesten palkinto, jotka tämän seuran perustivat, ja jotka sen toimea
ovat auttaneet. Tämän suhteen ei tarvitse Elias Lönnrotin nimeä
erityisesti mainita. Jos Porthan ojensi historiamme tutkinnon oikialle
tielle ja valaisi muinaisuuttamme, niin Lönnrot on se, joka
täydellisesti on ilmisaattanut ja pelastanut tämän muinaisuuden. Sen
kautta on myös se perustus rakennettu, jolla suomalainen kansallisuus ja
sen tulevaisuus seisoo varmempana kun milloinkaan sitä ennen.

Suomen kirjallishistoriallista ovat seuraavat miehet kirjoittaneet
viimeisillä kolmella vuosikymmenillä:

*Lönnrot, E.*: väitti jo Turussa Wäinämöisestä; puhuu Suomen kansan
runoista ja lauluista Kalevalan ja Kantelettaren alkulaiseissa[1];
sananlaskuista ja arvoituksista niiden alkulaiseissa[2], ja Suomessa[3];
Suomen virsikirjallisuudesta[4] ja Kalevalan uudesta painoksesta
kirjallisuuslehdessä[5]. Mehiläisessä löytyy lyhyt kertomus
suomenkielisistä sanomalehdistä, ja uusista virsistä, kirkossa ja kotona
veisattavista[6].

[1] Kalevalan 1:n painos painettiin 2:ssa osassa 1835, toinen 1849;
Kanteletar 3 osaa 1840;

[2] Sananlaskut 1842; Arvoitukset 1851. -- Kaikki Suomal. Kirjall.
Seuran kustannuksella. --

[3] Om finska ordspråk och gåtor, Suomi 1841 --

[4] Psalmografi, Litteratnrbladet, 1847, n:ro 8. --

[5] Om den nya under arbete varande Kalevala editionen, Litteraturbl.,
1848, n:ro 12 ja 1849, n:ro 1 ja 3. --

[6] Ks. Mehiläistä, 1837, Elokuulta, suomenkielisistä sanomalehdistä, R.
Tiilonen, ja uusista virsistä X.

*Pipping F. W.*: suurin ja arvollisin uhrinsa kotimaan kirjallisuuden
altarille on "Luettelo suomeksi präntätyistä kirjoista, kuin myös
muutamista muista teoksista, joissa löytyy joku kirjoitus Suomen
kielellä, tahi joku johdatus sitä tuntemaan"[1]. Tämän teoksen nimestäki
jo huomataan sen suuri kirjallishistoriallinen arvo. Sitä mainitessa
johtuu *Matti Pohto* itsestään jokaisen Suomalaisen mieleen. -- Pipping
on myös kirjoittanut Suomen kirjapainoista Suomen tiedeseuran
toimituksissa[2].

[1] Förteckning öfver i tryck utgifna skrifter på finska, 1856--1887
Suomal. Kirj. Seuran kustantama. -- Matti Pohto oli tämän teoksen suurin
avittaja. Hän ei saanut nähdä sen valmistumista; vähää ennen sen
ilmituloa surmattiin tämä erinomainen mies matkalla Pietariin, jonne oli
menossa suomalaisia kirjoja kuulustamaan ja etsimään. --

[2] Några historiska underrättelser om Boktryckeriet i Finland, 1840,
1844, 1846.

† *Tengström, J. J.*: tämän tiedoitsijan kotoaineellisista teoksista
valuu arvollisia apuja kirjallishistoriallemme. Etunenässä ovat tämän
puolesta mainittavat hänen ajantiedolliset luettelonsa Suomen Yliopiston
varakanslereista, tiedekuntain jäsenistä ja apulaisista[1]. Tämä kirja
ei sisällä ainoastaan runsaita lisiä Suomen tieteellisen ja kirjallisen
sivistyksen historialle, vaan on itseki jommoinenki semmoinen historia.
Sen lopulla puhutaan erityisesti kansalliskirjallisuudestamme. Helsingin
Aamulehdessä, joka pari vuotta takaperin uupui elämästä, on Tengström
esittänyt sen vahingon, jonka Yliopisto kotimaan historian lähteiden ja
tieteellisten keräysten suhteen kärsi Turun tulipalon kautta[2].
Aikakirjaan Suomeen on antanut maamme kirjallisuutta koskevan otteen A.
Stjermanin svio-gotilaisesta kirjastosta, ja Caloniuksen ennen mainitun
kertomuksen Yliopistosta[3].

[1] Chronologiska Förteckningar och Anteckningar, j. n. e. 1836. --

[2] En blick tillbaka på den förlust af inhemska historiska källor och
vetenskapliga samlingar, hvilka vid Åbo brand 1827 drabbade Finska
Universitetet och Fosterlandet. Helsingfors Morgonblad 1836, n:ro 3--9.
--

[3] Utdrag af Stjermans Bibliotheca Svio-Gothica, 6:te tomen,
innehållande Finlandia Litterata, Suomi 1844; Calonii relation om Åbo
Academi 1783, Suomi 1845.

*Rein, G.*: on tutkinut ja kirjoittanut enemmän Suomen historiaan ja
tilastoon kuuluvia aineita, vaan on antanut valaisevia lisiä
kirjallishistoriallemmekin. Jo Turussa väitti Suomen asiain
kirjoittajista[1]. Teki siitä sittemmin otteen, ja jatkoi samaa ainetta
Porthanin aikaan, aikakirjassa Suomi, jossa puhuu myös
kansalliskirjallisuutemme kasvannosta ja sen autannosta[2]. On
Yliopiston rehtorina antanut kertomuksia sen hallituksesta ja toimesta,
y. m.

[1] De rerum fennicarum scriptoribus ant. cond. Acad. Åbo P. I--IV. Ab.
1828. --

[2] Bidrag till finska häfdeforskningens historia, Suomi 1841--1843. --
Om nalionallitteraturens i Finland utveckling, och nödvändigheten af
dess vidare bearbetning, Suomi 1842.

*Hällsten, J.*: on laatinut väitöksen kirjallisuuden vaiheista Suomessa
keski-aikana[1]. Se sisältää yleisiä silmäyksiä Ruotsalaisten
valloitusretkistä Suomeen v:n 1157, 1249 ja 1293, ja maamme luostareista
ja kouluista, jonka ohessa senaikaiset vähät kirjalliskasvut luetellaan.

[1] Fata, quæ fuerunt literarum in Fennia medio ævo adumbratura. 1837.

*Rabbe, F. J.*: on toimittanut luetteloita Suomen kirjallisuuden
tuotteista, ja sen kautta paljon huojentanut kirjallishistoriamme
matkaansaantia. Ne ovat: luettelo koto-aineellisista kirjoituksista
Turun sanomissa 1700 vuosiluvulla; niinmyös v:sta 1800 v:teen 1709, ja
sanomassa Mnemosyne v:na 1819--1823; Yliopistomme koto-aiheellisista
väitöksistä, sen perustuksesta v:teen 1820; ja Suomea koskevista
kirjoituksista Ruotsin Tiede-Akatemian toimituksissa v:na 1739--1823[1].
On myös kirjoittanut muutamista esitöistä täydelliseen Suomen tilastoon,
elämäkertoja maamme muistetavista miehistä, j. m.

[1] Förteckning öfver de afhandlingar af fosterländskt innehåll, bvilka
finnas intagne i Åbo Tidningar på 1700 talet, Suomi 1841; samoin
1800--1809, Suomi 1843; Förteckning öfver uppsatser rörande Finland i
Svenska Vet. Akad. handlingar, Suomi 1847; dito öfver uppsatser af
fosterländskt intresse i Mnemosyne åren 1819--1823, Suomi 1852;
Supplement till Helsingfors Tidningar Onsdagen den 15 Juli 1840.
Akademiska afhandlingar, rörande Finska Språket och Litteraturen,
1640--1820. -- Mainittuna päivänä vietettiin Yliopiston 200 vuotista
riemujuhlaa.

*Hjelt, O. E. A.*: on tehnyt väitöksen luonnon historian oppinnasta
Suomessa ennen Linnén aikaa, (Elias Tillandz ja hänen edellisensä).
Siinä kerrotaan ja arvostellaan, mitä Yliopistossamme matkaansaatettiin
mainitun tieteen hyväksi 1600 vuosilukuna. Se ei ollut paljo[1].

[1] Naturhistoriens studium i Finland före Linnés tid. I. Elias Tillandz
och hans föregångare, 1843. I:n merkki ilmoittaa jatkoa, mutta
tietääkseni ei sitä ole tullut.

*Cygnæus, F.*: on tähän asti syvimmästi tutkinut ja täydellisimmästi
esittänyt surukuvallista ainetta Kalevalassa, nimittäin Kullervo-runojen
sisällystä, ja arvostellut muitaki kirjallisuutemme tuotteita, esm. Z.
Topeliuksen näytelmää: 50 vuotta sitte[1]. -- Cygnæuksen jääkynttilät,
monet muistopuheet, j. m. ovat tutut.

[1] Ks. F. Cygnæuksen kirjoituksia yleisissä aineissa (Afhandl. i
populära ämnen). II. 1853; ja 1851 Litteraturbladia.

*Snellman, J. W.*: on viimeisenä ja tänä vuosikymmenenä taitavimmasti ja
voimallisimmasti ruotsin kielellä esittänyt ja puolustanut suomalaisen
kansallisuuden ja kielen oikeuksia. Vaikutus siitä on ollut
hedelmällinen. Saiman, Kallaveden ja Kirjallisuuslehden sisältö ei ole
tavallisten sanomien perhoistyötä; niitä lukevat tulevatki suvut. Niissä
löytyy ajatuksen syvyydellä ja terävyydellä tehtyjä arvosteluja Suomen
kirjallisuuden tuotteista, niinkuin esm. kahden viimeisen vuosikymmenen
suomenkielisestä kirjallisuudesta, Suomen historiasta, sanomalehdistä
j. n. e.[1]. -- Snellmanin tieteellinen toimi ja ansio ei kuulu tähän.

[1] Ks. Kallavettä 1846 2--3 n:roa; Litteraturbladia, 1847, 1848, 1849,
1855, 1856, 1857; ja Saimaa 1844--1846.

*Elmgren, S. G.*: on kirjoittanut elämäkertoja Suomen muistettavista
miehistä. Ilmoittanut ja tarkastanut maamme kirjalliskasvuja
Kirjallisuuslehdessä, niinkuin esm. Suomen sanomien vaiheita,
hengellistä kirjallisuutta j. n. e. Arvollisin toimensa
kirjallishistoriallisessa katsannossa ovat hänen vuosikertomuksensa
Suomalaisen kirjallisuuden Seuran vaikutuksesta; erittäin on mainittava
hänen kertomuksensa tästä seurasta, sen ensimäisinä 17:sta
vaikutusvuosina[1].

[1] Ks. Litteraturbladia, 1850--1854; Suomea 1847. -- Morgonbladin
toimittajana oli Elmgren 1848--1847.

† *Tengström, R.*: ennätti ainoastaan silmäillä Suomen kansaa
Kalevalasta, tehdä johdannon kuvauksiin syntymämaan runollisuudesta, ja
toimittaa ensimäisen osan kokouksesta Suomen valittuja runoja ja
lauluja, vanhemmasta nykyiseen aikaan asti[1]. Alku työn kaunistaa --
kuolema vei tämän nuoren neron kirjallishistoriamme vahingoksi.

[1] Finska folket, såsom det skildras i Kalevala, Joukahainen, 2:n
vihko, 1848; Teckningar från den fosterländska vitterhetens område.
Inledning. I. Kalevala, Fosterländskt Album I. 1848; Finsk Anthologi
eller samling af valda Skaldestycken af finska författare, j. n. e.,
utgifven af R. Tengström. Första delen, 1848. -- Siis kaikki yhdellä
vuodella.

*Törnegren, C. W.*: on kuvaillut syvällä kirjallishistoriallisella
tiedolla ruotsalaisen runollisuuden vaiheita Suomessa, Chronanderista
Franzéniin asti, ja toimittanut luettelon Yliopistomme väitöksistä,
v:sta 1828 v:teen 1852[1]. On myös kirjoittanut Suomen muistettavain
miesten elämäkertoihin.

[1] Föredrag af D:r C. W. Törnegren. -- Puhuttu Yliopiston juhlasalissa
7/12 1849. -- Mainittu luettelo on painettu 1882 Suomeen.

*Rancken, J. O. I.*: on antanut väitöksen Suomalaisten historiallisesta
ja maatieteellisestä kirjallisuudesta v:teen 1722. Siinä määrätään
Suomen kirjallishistorian aikakaudet neljäksi: 1:n -- 1640, 2:n -- 1721,
3:s -- 1809 ja 4:s viimeisestä vuosiluvusta eteenpäin nykyaikaan.
Helposti havaitaan nämät aikakaudet aivan vaillinaisiksi ja
ulkopuoleisiksi[1].

[1] De litteris historicis et geographicis Fennorum usque ad Acad. Ab.
anno 1722 restitutam. 1851.

*Oksanen, A.* (Ahlqvist): on vertaillut ja arvostellut Judénin,
Gottlundin ja Korhosen runollista tointa ja ansiota, ja väittänyt suomen
kielen tutkijoista ennen Porthania[1]. Kumpaisetki kirjoitukset ovat
valaisevat niissä osissa kirjallisuuttamme. On myös tarkastanut
suomalaisen kirjallisuuden tuotteita Suomettaressa, jonka alkajana ja
toimittajana hän oli, ja Schiefnerin saksannosta Kalevalasta
aikakirjassa Suomi[2].

[1] Några drag ur Finska litteraturens historia. Luettu Lukuyhteyden
kokouksessa ja palkittu; painettu Litteraturbladissa 1852. -- Bidrag
till finska Språkforskningens historia före Porthan. 1854;

[2] Ks. 1853 Suomea.

*Renval, R.*: on antanut tietoja ja tehnyt luettelon Suomen
sanomakirjallisuudesta v:sta 1771 v:teen 1854[1].

[1] Om Finlands tidningslitteratur, painettu 1853 Litteraturbladiin
(Kirjallisuuslehteen). Siinä luetellaan myös 1854 vuoden sanomat, josta
näyttää niinkuin se olisi tullut maailmaan ennen syntyänsä; mutta
erehdyttävä osoitus vuosiluvussa tulee siitä, että Litteraturblad
silloin oli ruvennut kallistumaan alle Wenäjän aikalukua.

Yrjö Koskinen on Nuijasodassansa omistanut muutamia sivuja
suomenkieliselle kirjallisuudellemme[1].

[1] Ks. Nuijasotaa. I. 1837, s. 24.

Paitse yllämainittuja ovat jotkut muutkin arvostelleet yksityisiä osasia
kirjallisuudestamme. Ulkomaalaisetkin ovat kääntäneet tarkastavan silmän
Suomen kirjallisuuden tuotteisin. -- Kirjoittajain luku on maassamme
sivistyksen kerällä kasvanut, varsinki suomen kielellä. Monta
kiitettävää tiede- ja kirjoitusmiestä on Suomen kansa kadottanut heidän
paraassa ijässänsä. Melkein vuosittain on kuolema laittanut surun ja
kaipauksen sanomia ympäri maatamme, muistuttaen sananlaskua: *tulee mies
meren takainen, ei tule turpehen alainen*. Nimet *R. Tengström*, *J. J.
Nervander*, *F. Collan*, *M. A. Castrén*, *G. A. Wallin*, *A. J.
Sjögren*, *H. Kellgren*, *J. J. Tengström* j. m. eivät katoa
Suomalaisten muistosta.



5:ksi Suomen kirjallishistorian aikakaudet.


Ennen näiden aikakausien määräämistä on tarpeellinen osoittaa, mitä
Suomen kirjallishistoria tulee sisältämään. Se jo kyllä nähdään
yleisesti edellisistäki jaksoista; vaan kun moni ehkä lukee Suomen
kirjallisuuteen kuuluvaksi ainoasti mitä suomeksi on kirjoitettu ja
painettu, on tästä asiasta annettava likempi selitys.

Helposti huomataan tätä kysymystä ei voitavan tyydyttäväisesti
selvittää, puhumatta samalla kertaa sivistyksestä, johon se
luonnollisesti juottuu yhteen. Kirjallishistorian ei pidä muka olla
kuivan luettelon kirjallisuuden tuotteista, ynnä lyhykäisen otteen
kanssa niiden sisällyksestä; sen tieteellinen luonto vaatii sen myös
katsomaan ja näyttämään kirjallisen sivistyksen tilaa, kuntoa ja
kasvantoa siinä maassa ja kansassa, jonka kirjallisuus on sen
pää-aineena, ja niinmuodoin pää-sisältönäkin. Sivistyksen ohessa on
tarvis puhua myös niistä kielistä, jotka ovat olleet sen välikappaleina
maassamme.

Mitä nyt sivistykseen yleensä tulee, niin muistutettava on, ettei se ole
kenenkään erityisen ihmisen eikä kansan tekemä. Perijuurtansa on kaikki
sivistys Jumalasta; siitä on selvä, ettei totista sivistystä löydy
uskonnotta. Mutta ihmisillä ja kansoilla on, niinkuin vapailla
olennoilla, tämän suhteen myös suuri osansa; monet monituiset suvut ovat
töillänsä ja toimillansa ei ainoastaan ylläpitäneet, vaan myös
kartuttaneet sivistyksen yleistä, rikasta aarretta. Vastaansanomatoin on
siis se, että niinkuin taivaankappalten lukemattomilla joukoilla on
itsekullaki tähti kunnalla aurinkonsa, josta saavat valonsa, samoin on
sivistyski kaikkein kansain yhteinen omaisuus, josta jokaisella on
oikeus ottaa niin paljon kuin tahtoo ja jaksaa. Tästä oikeudesta ei
kukaan kansa tarvitse kantaa kiitoksia muille kuolevaisille, olkoot
kutka tahansa. Kuki maa ja kuki kansa on saanut sivistyksensä siemenen
muualta. Mutta jokaisen kansan velvollisuus on hoitaa ja kartuttaa tätä
siementä.

Sivistyksen yhteinen ja yleinen luonto ilmoittaa sen sisällön
äärettömäksi. Jos niin ei olisi, ei se voisi olla niin hedelmäisestä
väkevyydestä kuin ihmiskunnan historia todistaa sen olevan. Sivistyksen
tavara-aitat ovat tyhjentymättömät; ne riittyvät kaikkein ihmisten ja
kansain hengellisiä tarpeita täyttämään, samalla tavalla kun maa ja sen
epälukuiset olennot ja kasvut saavat puuttumattoman eineensä ja
elatuksensa valon, ilman, lämpimän ja kasteen yhdistyvästä
vaikutuksesta. Mutta sivistys ei ainoastaan riity kaikille; se myös
sovittaikse vapaasti jokaisen vapaan olennon sekä hengellisiä että
luonnollisia avuja myöten, *joiden ylläpito ja kasvanto suurimpaan
kukoistukseen ja hedelmäisyyteen sen päätarkoitus on*. Sivistys ei siis
tahdo sortaa eikä kuolettaa kansain ominaisuuksia, eli niinkuin näitä
voidaan yhdellä sanalla nimittää: *kansallisuutta*; päin vastoin tähtää
se tämän eläväksi saattamista ja tekemistä jokaisessa kansassa. Mutta
monenkaltaiset vastukset ovat estäneet ja estävät tätä sivistyksen
vaikutusta, niin ettei se aina ja joka paikassa ole voinut vapaasti
täyttää korkiaa tarkoitustansa.

Kaiken ihmisellisen sivistyksen ja kasvatuksen suurimmat ja
ihmeellisimmät välikappaleet ovat kielet. Näihin katsoen on jokaisen
kansan oma kieli kalliimmasta arvosta ja painavimmasta merkityksestä,
sivistyksen oikian menestyksen ja kukoistuksen vuoksi kussaki maassa.
Kansa ja sen kieli ovat niinkuin sielu ja ruumis yhdistettyinä; ainoasti
kuolema voi ne eroittaa toisistansa. Kieli on kulleki kansalle samasta
arvosta sivistyksen suhteen, kun työ-aseet peltomiehelle maaviljellyksen
puolesta. Tästä ymmärretään, ettei kukaan kansa voi hankkia eikä omistaa
itsellensä yleisempää sivistystä muulla keinolla kun omalla kielellänsä.
Nämät kolme: *kansa*, sen *kieli* ja *sivistys* ovat siis myöskin
eroittumattomassa yhdistyksessä kussaki maassa. Tästä käy selväksi se
totuus, ettei kukaan kansa saata täyttää kutsumustansa
maailmanhistoriassa, ellei nämät kolme saa vapaasti vaikuttaa, ylläpitää
ja avittaa toisiansa.

Mutta maailmanhistoriassa ovat kunakin aikana jotkut kansat olleet muita
edellä ja ylempänä sivistyksessä. Juuri niiden kautta on se myös
siirtynyt muille, ja silloin on tavallisesti niiden kieliki tullut
vieraasen maahan. On sattunut niinkin, että pienempien kansain kielet
ovat tämän kautta lakastuneet ja se kansa sillä tavoin kadottanut
ainijäksi oman kansallisuutensa ja itsellisyytensä, samoin kun pienet
purot, laskettua vetensä suurempiin jokihin, kuivavat ja katoovat
näkymättömiin. Kielet eivät kuitenkaan aina ole tehneet tämmöisiä
murhatöitä toisillensa; ovat tavallisimmasti vaan auttaneet sivistyksen
pysymistä vieraassa maassa, ja sen tehtyänsä antaneet vallan kansan
omalle kielelle.

Tässä sopii nyt jatkaa mitä tämän johdannon ensimäisessä jaksossa
mainittiin (8 sivulla) muukalaiskielistä Suomessa. Näiden kutsumuksen
seloksi maassamme, muistutettakoon ensin muinasajan sivistyneimmistä
kielistä Europassa -- latinasta ja kreikasta. Tunnettu on näistä
jälkimäisen suuresti vaikuttaneen edellisen kasvantoon, varsinki
tieteellisessä katsannossa, vaikka latina sitte sai vallan kreikan yli,
Romalaisten päästyä ylimäiseksi herraksi senaikaisessa sivistyneessä
maailmassa. Mutta sitteki kun tämä heidän herrautensa lakastui, ja kun
koko vanha romalainen valtakunta kaatui, vallitsi heidän kielensä
Europan nuoremmissa kansoissa kaikkia, korkiampaan sivistykseen kuuluvia
asioita. Epäilemättä oli tämä tarpeellinen alussa. Nämät nuoremmat
kansat eivät voineet omilla hengellisillä varoillansa ja voimillansa
vaikuttavasti ja edistävästi iskeä maailmanhistoriaan kiini. Heidän piti
siihen suureen työhön saada tarpeellisen kasvatuksen ja opin.
Kristillisyyden olivat saaneet, ja heidän piti myös omistaa itsillensä
muinasajan sivistyksen. Tämä kaikki antoi Europan kansoille taitoa ja
voimaa ei ainoastaan omaksi ylläpidännöksi, vaan myös yleisen
sivistyksen vaurastumiseksi. Latina oli tämän sivistyksen välikappaleena
kaiken keski-ajan, ja se oli tämän kielen suuri tarkoitus ihmiskunnassa.
Vanhan tavan vuoksi pidettiin sitä kauvan aikaa jälkeenkipäin
yleisemmässä kunnossa, vaikka niin ei olisi ollut välttämätöin tehdä.

Tämä sama maailmankieli, joksi latinaa saattaa kunnian vuoksi sanoa,
tuli kristillisyyden seurassa Suomeenki, ja sen lisäksi vielä ruotsi;
valloittava ruotsalainen kansa toi maahamme ei ainoastaan mitä itse oli
muilta kansoilta lahjaksi saanut, vaan myös oman kielensäki ja valtansa
lait ja asetukset. Ihmeteltävä on se, ettei kaiken tämän muukalaisuuden
seuraus ole ollut sortavampi -- kun sitä muka tuli yhtaikaa niin paljo.

Pää-asiallinen eroitus, muukalaiskielien suhteen, suomalaisen kansan ja
usiampien muiden kansain välillä Europassa on se, että maassamme on
saatu latinan rinnalla vielä suuremmassa määrässä suositella ja pitää
ruotsia. Vaan kun nämät kielet eivät yleisemmästi sointuneet Suomessa
kristillisyyden ylevän tarkoituksen kanssa yhteen, täytyi niiden kääntyä
syrjään uskon käytöllisissä asioissa. Uskonpuhdistus korotti niissä
maissa, joissa se pääsi voitolle, kansain kielet kirkon kieleksi. Niin
tapahtui Suomessaki. Mutta useimmissa muissa maissa ovat omat kielet jo
vallalla kaikissa valtakunnallisissa ja tieteellisissäkin asioissa. Niin
onnellinen ja oikia ei ole suomen kielen laita vielä nytkään.

Mutta kun jonkun kansan elämän vaiheita tutkitaan ja tarkastetaan, ovat
ne kokonaisessa järjestyksessänsä katsottavat ja tuomittavat. Mitä
historiassa on tapahtunut, sitä ei voida peruuttaa; sitä vastaan
saatetaan vanhat vahingoittavat seikat muuttaa ja parantaa, ja tämä on
Suomen kansan ainoa turva ja lohdutus kielensä ja sivistyksensä asiassa.
Historia sovittaa kansain kärsimykset; muisto ja toivo antavat
toisillensa sovinnollisen käden. Suomen kansan elämän kohtaukset,
semmoisina kun ne, ylimalkaan katsottuina, nyky-aikaan asti ovat olleet,
saavat sovintonsa sen historian juoksusta.

Edellisissä lauseissa on sanottu, ettei sivistyksen tarkoitus ole
kenenkään kansan kuolettaminen, vaan eläväksi tekeminen. Kysytäänkö
siis: *onko sivistys kuolettanut suomalaista kansaa, onko hävittänyt sen
kansallisuutta?* niin siihen on vastaus: *Ei ole*. Vaikka tämän
sivistyksen vaikuttavimpina välikappaleina ovat olleet vieraat kielet,
on se kuitenki Suomalaisissa itsetietoon herättänyt ja saattanut heidän
kansallistuntonsa. Suomen kansalla ei sentähden ole syytä vihata näitä
muukalaiskieliä -- latinaa ja ruotsia; ne ovat palvelleet sen kalliinta
asiaa: *sivistystä* ja *valistusta* Suomessa. Epäilemättä on näiden --
sivistyksen ja valistuksen -- tarkoitus edespäinki sama kun tähän asti,
sitteki kun oma kielemme astuu laillisen oikeutensa ja luonnollisen
perintönsä omistukseen. Mikä tämä tarkoitus on, se on jo selitetty.
Kuinka pian taas suomen kieli pääsee valtakieleksi maassamme, se riippuu
paraasta päästä siinä, miten palava ja innollinen rakkaus meillä
Suomalaisilla on tulla omituisemmiksi ja vapaammiksi jäseniksi kun tähän
asti olemme olleet, muiden kansain joukossa sivistyksen puolesta.

Kysyttäköön vielä: *ovatko Suomalaiset osanneet tiedolla ja taidolla
käyttää latinaa ja ruotsia sivistyksen hyväksi Suomessa?* Tähän on
totuuden mukaan kerskaamatta vastattava: *Ovat*. Ruotsalaisia on tosin
löytynyt maamme oppineitten joukossa, mutta Suomalaisten ansio on se,
että europalainen tiede ja taide on pysynyt ja juurtunut siinä osassa
Pohjaa, jonka Luoja on antanut Suomen kansalle sivistyksen ja
valistuksen kodiksi maanpiirillä. Suomen kansa on verellänsä ja
hengellänsä puolustanut tätä kallista maatansa ja omaa itseänsä; se on
myös sen kautta ollut lujana muurina Ruotsalaisille ja heidän
kansallisuudellensa. Tämä sama vähäinen kansa on, kaikissa
kärsimyksissänsä, tähän asti miehuullisesti sotinut sanalla, auralla ja
miekalla, ja sillä tavoin voimiansa ja taitoansa myöten täyttänyt
kutsumustansa ihmiskunnassa. Kun sivistys sulkee sisäänsä kaikki, mitä
suurta, hyvää ja kaunista löytyy, niin tämä Suomen kansan kutsumus ei
ole ollut eikä saata olla muu kun sivistyksen juurittaminen,
suojeleminen ja levittäminen Pohjan kylmillä perillä; viime mainittu
velvollisuus on likimäisesti käännettävä heimokansaimme hyväksi. Min
pimeä ja hirvittävä ei myöskään nykyisyyden eikä tulevaisuuden otsa ole,
että Suomalaiset tahtoisivat, kykenemättömien pelkurien tavoin, erota
edeskäänpäin velvollisuuksiensa täytännöstä -- sekä kansallisessa että
ihmiskunnallisessa suhteessa -- tahtoisivat vaihtaa suomalaista
kansaallisuuttansa ruotsalaiseen, niinkuin Ruotsissa nämäkin aikoina
vielä näytään haluavan ja toivovan. Ymmärrettävä on, että jos Suomen
kansa semmoiseen itsessään jo mahdottomaan vaihtoon rupeisi, sen
omituinen tila, kohta ja riento kansain joukossa sen kautta olisi
keskeytetty. Ennenkun Suomalaiset siis sen tekevät, tahtovat he
miekallansa puolustaa omaa elämätänsä viimeiseen veren pisaraan asti, ja
sillä tavoin omistaa itsellensä edes kunniallisen kuoleman. Oma henki on
rakkain ja kalliin kaikille; sitä puolustaa jokainen ketä vastaan
tahansa kuolemaan saakka.

Mutta Suomen kansan elämän säilytykseksi ja kutsumuksen täytännöksi
omituisemmasti kun tähän asti on tapahtunut, on yksi ainoa ehto
toteutettava: *suomen kieli on korotettava valtakieleksi*. Se ei ole
mahdotoin; siihen on askelma askelman perään vähitellen otettu ennen, ja
nyky-aikanaki. Latina on astunut alas tieteiden istuimelta Suomessa.
Totta ruotsinki vuoro tulee antaa suomelle täyden vallan. Ja jos latina
ei osaa näyttää esm. runollisuudessa Suomessa minkäänlaista Wäinämöistä,
niin sitä ei voi sanoa ruotsista, jolla kielellä meillä on ensimäisen
luokan runoilijoita. Tarvitseeko tämän todistukseksi mainita nimiä:
*Franzén* ja *Runeberg*? Kun siis näiden vierasten kielien laita on
tämmöinen maassamme, kun Suomalaiset ovat tiedollisesti ja taidollisesti
osanneet käyttää niitä sivistyksen välikappaleina, niin aivan
kummallinen ja käsittämätöin epätoivo hallitsisi sitä eli niitä, jotka
uskoisivat, ettei oma äitimme kieli, voimaan ja valtaan päästyänsä,
kelpaisi ja voisi menestyksellä ja hedelmäisyydellä, yleisemmästi kun
tähän asti, palvella sivistystä ja valistusta Suomessa.

Latina ja ruotsi ovat olleet Suomen kansalle ikäänkun ottopoikina. Niitä
ruokkiessa ja verhoittaessa ei se ole unohtanut velvollisuuksiansa
omaakaan kieltänsä kohtaan; on vaan liiemmaisesta kohteliaisuuden
tunnosta pitänyt liian kauvan vieraita lapsia pöydän päässä ja omaa
lastansa pankolla. Mutta kaikki, mitä nämät kolme lasta, (latinaa
saatetaan kuitenki sanoa ukoksi, ruotsia ja suomea sen rinnalla
nuorukaisiksi), ovat puheella ja kirjoituksilla julkisuuteen tuottaneet,
kaikki se kuuluu Suomen kirjallishistoriaan.

Suomen kirjallishistoria tulee siis sisältämään suomalaisen, latinaisen
ja ruotsalaisen kirjallisuuden vaiheita maassamme. Mutta siihen kuuluu
myös kaikki, mitä suomalaisesta ajatuksesta ja kynästä on lähtenyt
muillaki, paitse mainituilla, kielillä. Se aikaa tulee ehkä pianki, jona
muukalaiskieliset kirjoitukset voidaan Suomen kirjastoissa ja
kirjallishistoriassa verrata vanhoihin sota-aseisin, joita muiston ja
kunnian vuoksi säilytetään tulevain sukuin nähtäviksi, niitä varten
erityisesti tehdyissä rakennuksissa. Mehiläisen tavoin ottakoot
suomenkieliset kirjoittajat niiden sisällyksestä paraimmat osat ja
kääntäkööt ne suomeksi, niin että koko suomalainen kansa saa tilaisuuden
tietää, mitä hyvää sen tiede- ja kirjoitusmiehet ovat vierailla kielillä
ilmituoneet.

Mutta kun kirjallisuus kaikissa järjestetyissä valtakunnissa on
läheisessä yhteydessä monenlaisten laitosten ja sääntöjen kanssa, niin
Suomen kirjallishistoria ei voi olla koskematta näihinkin omassa
maassamme. Se tulee siis lyhykäisesti katsomaan myös Yliopiston,
kouluin, kirjallisseurain, kirjakauppain, kirjapainoin, paino-asetusten
j. n. e. seikkoja Suomessa. Erittäin ovat suomen kielen vaiheet myöskin
lyhyesti esitettävät. Ja kun kuki kansa, päästyänsä yleisen sivistyksen
osallisuuteen, on omituisella tavallansa vaikuttavaisena jäsenenä
ihmiskunnan suuressa pereessä, ja niinmuodoin enemmin eli vähemmin
toisten kansain yhteydessä, niin Suomen kirjallishistorioitsijan ei
pidä, esittäessänsä oman maan kirjallisuutta, välttää siihen kuuluvain
seikkoin yleistä silmäilöä valistuneessa maailmassa. Etenkin ovat
kirjallisuuden ja kielen asiat Ruotsissa tämän suhteen valaisevat niinä
aikakausina, joina Suomi oli sen kanssa yhtenä valtakuntana, ja sitteki
kun 1809 vuoden sota ja rauha eroittivat Suomalaiset ja Ruotsalaiset
toisistansa.

Seuraa vihdoin puhua Suomen kirjallishistorian aikakausista, ja määrätä
niiden järjestyksen. Näiden suhteen on mainittava joka hetken ja
silmänräpäyksen kansain elämässä olevan painavasta arvosta. Mutta jotkut
vuodet ja ajat ovat sivistyksen kasvannossa verrallisesti muita
merkillisempiä kussaki maassa. Historia valitsee ne ikäänkun
pysähdyspaikkoiksi sisältönsä esityksessä; ne ovat sen kirjoittajalle ja
myöski lukijalle samasta merkityksestä kun peninkulman tolpat ja
lepopaikat matkustajalle. Niiden väliä sanotaan historiassa
aikakausiksi.

Suomen kirjallisuudella ei ole monta merkillisempää vuosilukua.
Suorastaan siitä on sentähden melkein mahdotoin saada sen historialle
sopivia aikakausia. Näin ollessa on paras ottaa ja järjestää ne niistä
ulkonaisista seikoista, jotka ovat vaikuttaneet muutoksia ja parannuksia
maamme sivistyksessä, ja siis kirjallisuutemmeki asioissa; nämät seikat
ovat sillä tavoin katsottavat sisällisiksi ja Suomen kirjallisuuden
piiriin kuuluviksi.

Näin saadaan Suomen kirjallishistorialle 6 aikakautta. Ne ovat:

1:n aikakausi v:sta O[1] ... v:teen 1157, jälk. Krist. synt.
2:n     "       "   1157 ...    "   1543    "     "      "
3:s     "       "   1543 ...    "   1640    "     "      "
4:s     "       "   1640 ...    "   1770    "     "      "
5:s     "       "   1770 ...    "   1831    "     "      "
6:s     "       "   1831 ...    "    --     "     "      "

[1] Muissa kielissä merkitään tuntemattomia vuosilukuja puustavilla X.
Suomen kielessä on sovelias ottaa niiden merkiksi pulistavia O:ta = Outo
vuosiluku; eli pidettäköön se tyhjän merkkinä. Ylläoleva O merkitsee
tuntematointa vuosilukua Suomen kansan muinasajassa.

Tämä on Suomen kirjallishistorian luuranko. Kirjallishistoriallinen
tutkinto, taito ja esitys on antava tälle luurangolle lihan ja veren.

Näitä aikakausia määrätessä on pidetty silmällä pää-asiallisesti kahta
tärkeää asiaa: *sivistystä* ja *kansallisuutta*, jotka kansain elämässä
käyvät rinnatusten, ylläpitäen ja auttaen toisiansa. Niin on tapahtunut
suomalaiselleki kansalle, vaikka sen on täytynyt sivistyksensä juoksussa
tehdä monia poukamia ja mutkia, jotka eivät aina ole olleet Suomalaisten
omassa tahdossa.

Nämät aikakaudet voidaan sisällyttää kahteen yleisempään jaksoon. Ne
nimitettäkööt: *muinaisen* ja *kristillisen ajan kirjallisuudeksi*.
Viimemainittu jakaikse: *katolisen*, *uskonpuhdistannollisen*,
*tieteellisen* ja *kansallisen* aikakauden kirjallisuuteen.

Jos kielen puolesta silmäillään näiden 6:n aikakauden kirjallisuutta,
niin se on: 1:nä aikakautena *puhdas suomalainen*; se pistää
tuotteillansa muiston voimalla kaikkiin sen jälkeisiinkin aikakausiin.
Suomen kansa on sen kautta muistuttanut kutaki elävää miespolvea, etenki
oppineita kansalaisiansa, ikäänkun sanoen: "*täällä minä olen -- elkäät
unohtako minua, elkäätkä myös omaa itseänne!*" Muisto ja isänmaanrakkaus
ovat valvoneet, niin ettei unohdus ole tässä saanut valtaa; -- 2:na
aikakautena on kirjallisuus paraasta päästä *latinainen*, ja mainitun
muistutuksen kautta myös suomalainen. On vähä ruotsiaki. -- Samoin on
Suomen kirjallisuus sekaisin *suomalainen*, *latinainen* ja
*ruotsalainen* 3:na, 4:nä, 5:nä ja 6:nakin aikakautena. Myös saksaa ja
ranskaa ovat Suomen oppineet tällä vuosisadalla kirjoittaneet, ja ehkä
vähän ennenkin.

Mitä näihin aikakausiin vielä tulee, niin *ensimäinen* päättyy uuden
uskon tultua Suomeen; sen henki vaikutti kirjallisuuden sisältöön.
*Toinen* päättyy uskonpuhdistuksen päästyä vakinaiseksi maassamme. Se
vaikutti hedelmällisesti Suomen kirjallisuuteen, ja korotti suomen
kirjakieleksi. *Kolmas* loppuu Yliopiston perustettua maahamme, ja siitä
ottaa *neljäs* alkunsa. Tämän opetus- ja tiedelaitoksen[1] toimeen pano
vaikutti ja on vaikuttanut suuria parannuksia Suomen sivistyksen, ja
myös kirjallisuuden kasvannolle. *Viides* alkaa kansallisista
harrastamisista tieteissä ja kirjallisuudessa; Yliopisto oli tämän uuden
elämän kehto. *Kuudennen* aikakauden alku on suomalaisen kansallisuuden
aamurusko, jonka selkeys on vuosi vuodelta ollut kirkastumassa
nykyaikaan asti, ehkä paljo on vielä tekemistä ja toivomista, ennenkun
voidaan sanoa sivistyksen Suomessa juoksevan aivan omaa ja omituista
uraansa.

[1] Suomen Yliopisto on niin asetettu, että sen toimella on kaksi
tarkoitusta: tieteiden opetus nuorisolle ja tieteiden viljelys Suomessa.
Sitä voi siis kutsua opetus- ja tiedelaitokseksi.

Pilvi-ajat ja hallavuodet Suomen kirjallisuudessa ovat tässä johdannossa
jääneet erityisesti merkitsemättä; ne nähdään paremmin itsessä
historiassa. Ei myöskään liene tarvis muuta kun lyhyesti muistuttaa
siitä, että Suomen kirjallisuuden tuotteet ovat kunakin aikakautena
järjestettävät eriluokkiinsa, ja esitettävät eriainettensa mukaan. Nämät
luokat ja aineet ovat enimmästi samat kun muidenki kansain
kirjallisuudessa.

       *       *       *       *       *

Moni tiedoitsija varustaa teoksensa ei juuri lyhyillä eikä vähän
kiittävillä puheilla tieteensä arvosta ja hyödystä. Se ei ole miksikään
viaksi katsottava, kun se tapahtuu ylevällä totuudella ja rakkaalla
mielellä, niinkuin tieteiden korkeus ja suuruus vaatii. Näin olisi ehkä
tässäki johdannossa erityisesti tehtävä Suomen kirjallishistorian
ylistännöksi, paitse mitä siihen kuuluvia yleisiä lauselmia tavataan
siellä täällä melkein kaikissa jaksoissa. Mutta "joka ei puolesta
sanasta ymmärrä, ei se koko sanasta viisaammaksi tule"[1]. Niin paljo
olkoon kuitenki sanottu, että kaikki tieteet koskevat jokaista jäsentä
ja kansalaista kussaki maassa, vaikka sen pahempikin useimmat pitävät
niiden totuudesta, menestyksestä ja kukoistuksesta sangen vähän mahtia;
oma vatsa, sen täyttö, oma voitto ja oman onnen etsintö ovat
tavallisesti tieteitä ja taiteita rakkaampia. Kuitenkin eivät
yksityisten yksityisimmätkään pyrinnöt ja riennot menestyisi, jos ei
tieteitä löytyisi. Erinomattain on historiallinen tiede niin yleisestä
luonnosta, että se koskee likimmäisesti kaikkia ihmisiä; se näyttää,
miten nykyisyys on syntynyt ja kasvanut menneisyydestä. Jos tämä on
yleisesti tosi, niinkuin se epäilemättä on, niin siitä älytään, mistä
arvosta kunki maan ja kansan historia erittäin on. Tämän todistukseksi
löytyisi tukevia ja valaisevia lauseita esille vedettäviksi semmoisten
tiedoitsijain teoksista kun esm. Hegel ja Geijer ovat; vaan ne jääkööt
tähän suomentamatta.

[1] Ks. Suomen kansan sanalaskuja, 177 s.

Kirjallishistoriaa voidaan sanoa kansan historian sisälliseksi puoleksi.
Se näyttää, miten kansa on käyttänyt hengellisiä lahjojansa ja voimiansa
kalliimman asiansa auttamisessa ja kartuttamisessa, se on: *sivistyksen*
ja *valistuksen asiassa*. Kirjallishistoria on ikäänkun kansan valveille
herännyt sisällisin omatunto, jos niin saa sanoa; se sisältää nuhteen ja
rangaistuksen laiminlyödyistä velvollisuuksista, ja voimallisen
kehoituksen parantamaan ja täyttämään, mitä on jäänyt toimittamatta ja
tekemättä. Kirjallishistoria on siis ei vähävaikuttavana ehtona ja
kiihoituksena sivistyksen edistykselle ja kasvannolle kussaki kansassa.

Mutta historia miltä nimeltä hyvänsä Suomessa ei voi kansallisessa
katsannossa herättää eikä vaikuttaa suuria töitä, niin kauvan kuin se ei
puhu kansan omaa kieltä. Suomen historia erityisesti ja Suomen
kirjallishistoria vielä erityisemmästi vaikuttaa sitäki vähemmin, jos ne
kirjoitetaan vieraalla kielellä. Niiden laita on Suomessa sama kun
mykän, ja suurin osa kansaa on niitä kohtaan kuuro. Sentähden on Suomen
historia ja kaikki sen eriosat suomeksi toimitettavat. Mutta tässä ei
ole kyllä, eikä myös siinäkään, että oma kielemme vihdoinki tulee
valtakieleksi hallitus-, laki-, oikeus-, virka- ja ammatti-asioissa;
joka kaikki on kieltämättä yhtä toivottava kun tarpeellinen, ellemme
aina jää häälymään osa ruotsiin, toinen venäjään, kolmas suomeen päin.
Mutta kansallisuutemme ja sivistyksemme vaatimus on myös se, että
tieteitä viljeltäköön Suomessa suomen kielellä. Niin kauvan kuin ne
puhuvat maassamme muukalaiskieliä, täyttää Suomen kansa vaillinaisesti
kutsumustansa maailmanhistoriassa. Teroittakoon etenki tämä Suomen
oppivassa nuorisossa toimellista rakkautta omaan kieleemme, omaan
kirjallisuuteemme, omaan kansaamme, omaan kansallisuuteemme.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Johdanto Suomen kirjallishistoriaan" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.