Title: Elämän hawainnoita IV: Kontti=Anna; Ruoti=ukko
Author: Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elämän hawainnoita IV: Kontti=Anna; Ruoti=ukko" ***


ELÄMÄN HAWAINNOITA IV: Kontti=Anna; Ruoti=ukko

Kirj.

P. Päivärinta


WSOY, Porvoo, 1891.



KONTTI=ANNA.


Tämä kertomus ei wäsytä ketään pituudellansa. Saaneeko tämä
suosijoitakaan, sillä se tulee olemaan waan palanen unhotettujen
historiaa ja kenties unhotettujen historia on isoisille ikäwää.
Päälliseksi sattuwat nuot tapaukset meidän silmiemme edessä yhtä
tiheästi kuin talwiset tähtilennot ja sentähden lienewät ne tulleet
niin jokapäiwäisiksi, ett'emme niitä huomaa.--Kirkkaudellaan herättäwät
ne meidän huomiotamme; me seuraamme heitä silmillämme: ne syntywät,
loistawat, lentäwät ja--sammuwat, ja sitte emme pidä niistä mitään
lukua. Samalla tawalla näemme me ehtimiseen tapauksia ihmiselämässäkin,
jotka samaten kuin tähtilennot, kirkkaana ja huomiotamme herättäwänä,
rientäwät ohitsemme, mutta jotka niin kernaasti unhotamme, siitä syystä
kun nuot tapausten johtamat henget owat niin--alhaisia. Mutta noiden
alhaisienkin rinnoissa löytyy sydän, joka heidät tekee monessa
suhteessa yhtäläisiksi ylhäisien kanssa. Tuon sydämen woimasta woiwat
he rakastaa, tuntea, iloita, surra ja--kärsiä juuri samalla tawalla
kuin ylhäisetkin. Wieläpä he kykenewät jotain muutakin tekemään aiwan
yhtä rintaa ylhäisien kanssa, nimittäin--kuolemaan, eikä tuo kaikki ole
mielestäni aiwankaan wähäinen yhtäläisyys ihmisien kesken.--Kun asiat
owat niin, millä oikeudella heidät sitte unhotamme, millä oikeudella
heidät niin mielellämme katsomme ylön? Millä oikeudella ummistamme
heiltä silmämme, tukitsemme korwamme ja--sydämemme? Millä? minä kysyn
waan.--Oli miten oli, mutta tämä tapaus, jonka tässä teille kerron, ei
mene mielestäni niin kauan kuin henki rinnassani liikkuu.

       *       *       *       *       *

Talwi oli. Olin matkustamassa erään poikaseni kanssa.
Kolmipeninkulmainen kahden pitäjään wälillä olewa taiwal oli edessämme.
Taipaleelle lähtiessämmekin oli jo jotenkin sakea lumipyry, joka oli
kohta alkutaipaleessa tukkinut tiet melkein pahaksi. Taipaleen
puoliwälissä oli useampia taloja, joissa meidän täytyi syöttää ja
puhalluttaa hewostamme. Siihen asti pääsimme wielä erinomaisemmitta
wastuksitta, sillä tiet eiwät wielä olleet ennättäneet kowin umpeen
tukkeutua. Ilma sakeni sakenemistansa, sillä kowan tuulen kanssa tuli
lunta taiwaan täydeltä. Mutta asiani ei sietänyt wiiwytystä ja meidän
täytyi waan lähteä taipaleelle. Pian oliwat tiet niin ummessa, ett'ei
niistä metsilläkään tietänyt mitään; ainoastaan metsän halki
polwekkaasti mutkailewa aukko osoitti tien suunnan. Aukeoilla ei
tiennyt senkään wertaa tietä, mutta tottunut hewonen koki
jalka=koperolla siinäkin tiellä pysytellä. Reki lauttasi ja heilui
sinne tänne ja jos ei ollut aina waroisalla, kaatui se kummalle
puolelle sattui. Usein seisahtui hewonen puhaltamaan, sillä se ei
jaksanut kauan yhteen tekoon ponnistella, kun lunta oli niin paljo,
ett'ei luontokappale=riepu paikoittain päässyt siinä kulkemaan muutoin
kuin hyppimällä.

Olimme tuolla tawalla ja tuommoisessa ilmassa kulkeneet neljänneksen
werran talosta, kun eteemme tuli pitkänlainen ojelmus. Minä istuin
ajatuksissani reessä ja koin miten mahdollista olla seljin tuuleen,
suojatakseni kaswojani ankaralta ja kylmältä pyryltä, jota tuli niin
tuimasti, että kaswoja kihelmöitsi; poika waan tirkisteli sinne tänne
ympärinsä.

No, totta tosiaan! Eiköhän tuolla meidän edellämme ole jalkamies
kulkemassa? "Tämmöisellä ilmalla!" sanoi poika yht'äkkiä.

Minä koin katsoa tirkata sinne päin, mutta mitään ihmisen näköistä en
nähnyt; näyttihän waan joku pensas olewan likellaisella tietä.

"Ei se ole kuin pensas, silmäsi omat pettäneet", sanoin pojalle ja
käännyin entiseen asemaani.

Sitte olimme kappaleen aikaa hiljaa ja pyrimme eteenpäin.

"Mutta liikkuupa se kuitenkin, hän on wissisti ihminen", sanoi taas
poika, joka yhä edelleen oli kokenut tarkastaa tuota hänelle
ilmestynyttä esinettä; sillä hän ei ollut hywäksynyt pientä intostani,
että hän oli wäärin katsonut.

Koin pyryn läpi katsoa toistamiseen sinne päin. Äsken pensaaksi luultu
mustoittaja liikkui todellakin, niinkuin poika oli sanonutkin. Hän
näytti pyrkiwän eteenpäin, samaa suuntaa kuin mekin; siis ei hän woinut
olla mikään muu kuin ihminen.

"Warmaankin tuo liikkuwa tuolla edellämme on ihminen. Meidän pitää
kokea saawuttaa hänet; kenties woisimme jotenkin auttaa häntä tässä
kauheassa ilmassa", sanoin pojalle.

Me koimme nyt kaikin woimin pyrkiä eteenpäin, päästäksemme nopeammin
tuon edellämme menewän matkustajan luo; jos hewosemme seisahtui
huoahtamaan, kehoitimme sitä yhä ponnistelemaan. Menijäkin näki
huomanneen jäljessään tulewan matkustajia, sillä hän wäliin seisahtui
ja katsoi taaksensa. Lähetessämme meni hän tiepuoleen ja odotti siinä
tuloamme.

Me hawaitsimme nyt tuon jalkamiehen olewan hywin wanhan ja rypistyneen
mummon, jolla oli iso tuohi=kontti seljässä. Hän seisoi wyötärettä
myöten hangessa, päin tiehen, ja siinä asemassa teki hän meille nöyrän
hywänpäiwän.

"Hywää päiwää, mummoseni! Eikös tunnu waikealta matkustaminen näin
paksussa lumessa ja tämmöisellä ilmalla?" sanoin minä wastaukseksi
mummon hywälle päiwälle, samalla seisottaen hewosemme.

"Kyl-kyllä--kylläpähän täs-sä on, wie-ras tus-ka, tie-tä-mis-tä",
tapaili mummo sanomaan, ja hän oli niin lääpästyksissä, ett'ei ollut
saada henkeään edes eikä takaisin. Hänen kaswonsa oliwat märkänä niihin
alati tuiskuawasta lumesta; sillä waikka wanhakin, oli hänen
ruumiissaan siksi wielä lämpöä, että siinä lumi suli. Mutta alituinen
kylmän wirmanteen kanssa tulewa lumi oli jo liiaksi koetellut mummon
ruumiin lämpöä, silti oliwat hänen kaswojensa jäntereet niin
kohmettuneet, ett'eiwät ne woineet totella hänen tahtoaan
sanoja tehdessä. Sentähden tuo puhe käwi kankeasti, melkeinpä
ymmärtämättömästi. Mummon silmäripset oliwat jäätyneet niin kiinni,
ett'ei hän niillä juuri paljon nähnyt ja hiwussuortuwiin oli hyytynyt
lunta ja jäätä niin paljo kuin niissä woi pysyä, sillä mummon ryysyjen
alta waluwa hiki oli walmistanut tuoreen ja mukawan pysäyspaikan
lumelle niihin. Samasta syystä oliwat hänen waateryysynsäkin jäätyneet
yhdeksi tönkäksi, niin että ne seisoiwat suorana kuin tyhjä tynnyri ja
mummon liikkuessa kopisiwat kuin rumpu.

"Tulkaa, mummo, rekeen!" sanoin minä hänelle.

"Enhän minä miten näin pahalla kelillä, kyllä minä tämän jaksan", sanoi
hän ja näytti oikein kauhistuwan kehoitustani.

"Te ette jaksa katkaista tätä taiwalta, tulkaa waan rekeen!" sanoin
taas.

"Woi, woi! Kyllä siinäkin on, jos otatte tämän konttini ja wiette sen
kylään", esteli mummo.

"Me emme saa jättää teitä tänne kuolemaan. Tawallinen
ihmiswelwollisuuskin welwoittaa jo meidät auttamaan teitä näin
tukalassa ja hirmuisessa tilassa. Jos tälle taipaleelle kuolisitte,
millä rauhoittaisimme silloin soimaawan omantuntomme, kun emme
auttaneet teitä, waikka olisimme woineet. Älkää nyt tuhlatko aikaa
estelemisillänne waan tulkaa rekeen!" kehoitin häntä uudestaan.

"Kyllä minä täällä kannaksillakin tulen aikaan", sanoi mummo ja hapuili
samassa reen perästä kiinni.

"Antakaahan konttinne tänne rekeen; liika työhän kontin seljässänne
pitäminen on kannaksilla seisoessanne", sanoin tuolle wähän waatiwalle
ihmiselle.

Mummo totteli. Hän riisui seljästään kontin, jonka sijoitimme reen
keulalle; sitten lähdimme wuowaamaan eteenpäin ja mummo seisoi
kannaksilla.

Meillä oli waan pienoinen ajoreki ja kun se sai mummon takapainokseen,
rupesi se keikkumaan aiwan pystyssä, paljon lumen tähden.

"Ei nyt sowi; tulkaa tänne rekeen! reki ei pysy kohdallaan teidän
kannaksilla ollessanne", sanoin mummolle.

"Menkää te waan, kyllä minä täältä pääsen, kun kontti on poissa; nyt on
niin paha keli", esteli mummo tuota asemamuutostansa wastaan.

"Tulkaa nyt heti tänne rekeen! Te wiiwytätte waan kulkuamme tyhjillä
estelemisillänne", sanoin wähän jäykästi, seisottaen samassa hewosemme
ja laitellen hänelle sijaa keulan puolessa.

Mummo nyt totteli. Hän tulla kätysteli reen siwua keulalle laitetun
sijansa kohdalle; mutta hän ei kyennyt pääsemään rekeen, niin
kangistunut ja woimaton oli hän! Täytyi nousta reestä ylös ja auttaa
häntä. Kun hän nousi lumesta rekeen, hawaitsimme ett'ei hänellä ollut
muita jalkimia kuin suuret ja kauan parsitut töppöset.--Me laitimme
keulapuoleen niin mukawan sijan kuin mahdollista, niin että hän tuli
istumaan seljin hewoseen, päin meihin. Me peitimme hänen siihen niin
mukawasti kuin taisimme, reki=peitolla ja hewosen loimella, ja sitte
taas lähdettiin.

"Mistä te olette?" kysyi nyt mummo meiltä ja katsoi meitä silmiin niin
hartaasti ja lempeästi kuin suinkin hänen rypistyneet, ja kohmettuneet
kaswonsa salliwat.

Me sanoimme hänelle asuinpaikkamme ja nimemme.

"Woi, kuinka hywiä ihmisiä te olette! Ei ikään minulle ole tämmöistä
ystäwyyttä osoitettu", sanoi hän.

"Ei tämä ole mikään liikanainen ystäwyyden=osoitus, onhan waan
tawallinen ihmiswelwollisuus", arwelin minä.

"Liikanainen se on tämmöiselle ihmiselle", intteli mummo.

"Ihminen ihmisenä ei ole yhtään toistansa parempi, waikka kyllä eiwät
onnenlahjat ole tasan jaettu tässä maailmassa", koin hänelle selittää.

"Woi, woi! Paljon on wäliä minun ja teidän wälillänne", jatkoi hän yhä
samalla tawalla.

Minä huomasin turhaksi ruweta hänen alhaista tilaansa korottamaan ja
mieltänsä siinä asiassa muuttamaan. Hän oli elämän kowassa koulussa
nöyrtynyt tuntemaan itsensä alhaiseksi, ja siitä mielipiteestä ei häntä
näkynyt saawan luopumaan; sentähden tawallinen ihmisyyskin tuntui
hänestä jo liialliselta. Kaiken tuon huomattuani, aloin kääntää
puhettamme toiselle suunnalle.

"Mistäs te olette kotoisin?" kysyin häneltä.

"P----en pitäjästä."

"Mistäs olette kulkemassa?"

"Teidän pitäjäästänne."

"Mitä siellä olette asioineet?"

"Kyllähän sen, wieras=kulta, arwaatte; mitä tämmöisellä ihmisellä on
asiana; olen käynyt anelemassa ruoan apua."

"Eiwätkö ihmiset ole nurkuneet, kun toisesta pitäjäästä olette tulleet
anelemaan?"

"Eiwätpä nuot ole olleet pahojakaan, owat waan mielellänsä ja
nurkumatta antaneet leipäpalasensa."

"Oletteko ennen käyneet meidän pitäjäässä?"

"Olen. Tämä on jo kolmas kerta tänä wuonna."

"Oletteko saaneet mitään kokoon matkoillanne?"

"Minulla on nytkin tämä suuri kontti täynnä leipäpalasia ja hywinkin
tämän kontin täysi jäi wielä kylään, joita en jaksanut kantaa; ne käyn
noutamassa, kun ilma asettuu; entisiäkin leipäpalasia on hywä
kontillinen koton", puheli mummo ja nähtäwästi katosi hetkeksi hänen
surumielisyytensä, kun hän pääsi kertomaan noita mielestänsä niin
runsaita elämänsä warallisuuksia.

"Yksisinkö olette maailmassa?"

"Oli minulla mies, waan hän kuoli oltuamme kuusisen wuotta yhdessä".

"Jäikö lapsia?"

"Jäi kaksi, poika ja tyttö. heitä koin työlläni elättää ja hoitaa niin
kauan kuin sain heidät ihmisiksi, mutta nyt olen jo niin wanha ja
woimaton, ett'en kykene työtä tekemään ja kumminkin täytyy elää niin
kauan kuin Jumala tahtoo."

"Wieläkö poikanne elää?"

"Wielä; hän on naimisissa."

"Eikö hän jaksaisi teitä elättää?"

"Ei. Hän on köyhissä naimisissa ja hänellä on paljo lapsia; hänellä on
kyllä työtä turkeistaan."

"Entäs tyttärenne?"

Se kysymys näytti mummoon käywän kipeästi. Hän säpsähti kysymyksen
kuultuansa ja oli towin wastaamatta. Nähtäwästi taisteli joku
sisällinen tunne hänen rinnassaan, sillä hänen hengityksensä käwi
tiheästi ja raskaasti.

"Niin, Sanna=raukkani! Hän on nuorin lapseni ja--langennut. Ilkeä poika
petti hänet. Sanna=raukalla ei ole nyt mitään muuta turwaa maailmassa,
kuin tämä wanha ämmä, joka tässä puhuu ja hänen haalimat
leipäkonttinsa. Siinä on minun, Sannan ja hänen pienen poikansa elämän
ehto ja sepä se panee minut näin tiheästi anelemaan. Sanna=riewun owat
nyt kaikki hyljänneet ja ylönkatsoneet, kaikki häntä haukkuwat ja
soimaawat, mutta hänen syntikumppaniaan, tuota pettäjää, ei kukaan
moiti, se on waan kunniallisena ihmisenä! Ja Sanna itkee ja murehtii,
että on siihen nääntyä.--Tosihan se on, että Sanna on raskaasti
rikkonut, waan eihän häntä saisi sen wuoksi jättää puutoksiinsa
kuolemaan. Woi kuinka mielissään hän taas on, kun minä pääsen tämän
leipä=konttini kanssa kotia.--Kun minä jaksaisin häntä niin kauan
elättää, että hän kykenisi työtä tekemään, kyllä hän sitte toimeen
tulisi; hän on työteliäs ihminen", puhkesi mummo puhumaan.

"Missä te Sannanne kanssa asutte?"

"Mies=wainaani ennätti ennen kuolemaansa laittaa pienen mökin, joka on
siitä pitäin ollut omani. Hääwi ei se enää ole, sillä se on jo hywin
wanhennut ja rapistunut, mutta se on kumminkin oma, jossa saamme
kenenkään tiellä olematta, kenenkään nurkumatta, rauhassa hetken
yhdessä syödä niitä leipäpalasia, joita armeliaat ihmiset minulle
antawat; siitähän se on kowin hywä."

"Ettekö ole pitäjäänne waiwaishoidolta pyytäneet apua noin tukalassa
tilassanne?"

"Olen koettanut sitäkin, waan he sanowat, ett'eiwät he rupea laiskoja
ja porttoja yhteen paikkaan elättämään, ja se käwi kowin kipeästi
sydämelleni; sillä en ole portto enkä laiska ollut koskaan, mutta en
enää jaksa työtä tehdä. Sanna tuo on tosin langennut, mutta ei hänkään
ole laiska, kun hän waan kykenee."

"Mikä teidän on nimenne?"

"Kontti=Annaksi minua sanotaan."

"No ette te sure sen enempää, waikk'ei asianne ole sen paremmasti?"

"Mitä minä surisin, sillä ei minun aikani ole enää pitkällinen", sanoi
mummo ja hyrähti itkuun.

Me katsoimme tarkoin mummon surullista tilaa. Hänen ryppyiset ja
kulmikkaat kaswonsa wetäysiwät itkun työhön. Jäätyneiden silmäripsien
alta alkoi walahdella isoja wesikarpaleita. Hiwuksiin hyytyneet
jääpuikot heiluiwat ja kalisiwat toisiinsa, mummon itkusta tulleen
tytinän tähden; samasta syystä läpättiwät ja tärisiwät hänen nuttunsa
repaleiset hihansuut, kun hän käsillään painoi kaswojansa. Me emme
häirinneet hänen suruansa. Katsoin salaa poikaani silmiin, nekin oliwat
kyyneleissä, eikä olleet wedet kaukana omista silmistänikään.

"Onko teillä wilu?" kysyin mummolta, kun hän wähän tyyntyi.

"Ei. Minä olen lämminnyt ja sulanut täällä peitossa ja minun on nyt
niin hywä ja mukawa olla; mutta mielessäni liikkuu niin kummalliset
tunteet, joita en osaa selittää.--Te olette niin hywät--Sanna=riepu!"

Kulkumme käwi nytkin hywin waiwaloisesti, eikä tuo mummon tulo
konttineen, lisä=kuormaksi hewosellemme, ollut miksikään eduksi
wauhdillemme. Hewonen ponnisteli kaikin woimin, mutta wäliin täytyi
hänen seisahtua huoahtamaan.

"Kyllä minä jo tästä pääsen, minä olen teille kowin suureksi kiusaksi
ja waiwaksi", sanoi mummo, nähtyään hewosen ponnistukset ja sen
wastuksen, mitä oli reen pystyssä pitämisestä.

"Ei puhettakaan siitä, että teidät jättäisimme tänne kuolemaan", sanoin
hänelle jäykästi.

"Täälläi edessäpäin on aiwan tien wieressä mökki, jossa on asukkaat.
Kun päästäisiin sinne asti, niin minä jäisin siihen hetkeksi
lewähtämään ja te saisitte jatkaa matkaanne eteenpäin; yhtähywin se
käypi keweämmästi, kun ei minua ole lisäpainona. Kun olen towin
lewähtänyt, jatkan matkaani kylään asti wielä tänä iltana. Teidän
jälkenne auttaa paljon ja kewentää kulkuani", sanoi mummo, suunnitellen
siten matka-ohjelmaansa.

"Paljonko mökistä on kylään?"

"Kolme neljännestä".

"Entä tästä mökkiin?"

"Enin pari neljännestä."

"Jos mökkiin haluatte jäädä, niin te ette saa lähteä siitä tänä iltana.
Te ette woi uupumatta kulkea sitä taiwalta tämmöisellä ilmalla ja
kelillä. Se on wäärä luulo teiltä, että meidän jälkemme teitä auttaisi,
sillä kymmenen sylen päässä meistä on jälkemme aiwan ummessa."

"Minun täytyy."

"Miksi?"

"Niinkuin tiedätte, on nyt lauwantai=päiwä ja minun pitää joutua
huomenaamuna kirkolle."

"Ma minkätähden?"

"Minä olen ottanut asiaa ajaakseni ja sen pitää joutua kirkko=miesten
mukaan."

"Minkälaista asiaa?"

"Eräästä teidän pitäjään talosta on tyttö naitu monioita wuosia sitte
meidän pitäjääsen. Hän oli joku wiikko takaperin tullut käymään wanhaan
kotitaloonsa. Hän on saanut siellä pikkusia, mutta lapsi kuoli moniaan
päiwän perästä syntymisensä jälkeen, ja äiti on kuolemaisillansa. Minun
pitää wiedä sana hänen miehellensä, että hän tulisi katsomaan waimoansa
ja toimittamaan lastansa hautaan."

"Asia on kyllä painawa, mutta lapsi pysyy nyt jo kuolleena ja äiti on
hywässä turwassa ja suojassa ihmisien parissa; sentähden en luulisi
teillä olewan syytä panna omaa henkeänne alttiiksi tuon asianajamisen
tähden."

"Mutta he pyysiwät minua niin hartaasti ja minä lupasin laittaa tiedon
sairaan waimon miehelle. Hän asuu peninkulman päässä kirkolta, mutta
kirkkomiehiä myöten minä saisin sanan hänelle, jos ei hän itse sattuisi
kirkolla olemaan."

"Mutta jos menisitte wasta huomenaamulla?"

"Huomenaamulla saattaisi ilma olla wielä pahempi."

"Ei se enää tämän pahemmaksi woi tulla. Jos te ette lupaa olla mökissä,
siksi kun ilma asettuu, niin meidän täytyy koettaa wiedä teidät
muassamme kylään asti, käyköön sitten miten käyköönkin."

"Ei millään tawalla; teidän hewosenne ei jaksa, se uupuu ja silloin
jäätte minun tähteni hengenwaaraan. Minä jään mökkiin ja odotan siinä
ilman asettumista. Onhan minulla kontissani leipää, että woin olla
mökissä waikka pitkänkin ajan, sitte teidän on huokeampi jatkaa
matkaanne", puheli mummo ikäänkuin peljäten, että tekisimme hänelle
wäkisin liian paljon hywää.

Noita keskustellessamme olimme päässeet mökin näkösälle. Se oli
rakennettu aawan, metsättömän kankaan laitaan. Maat oliwatkin jo isolta
matkaa olleet metsättömiä, sillä kulowalkea näytti seudut polttaneen
useampaan kertaan. Mökki oli pieni eikä muita ulkohuoneita näkynyt kuin
yhden lehmän nawettalöksä ja kaiwonpuitteen kokoinen sauna. Pieneltä ja
turwattomalta näytti tuo ihmisasunnoksi, semmoisella asemalla ja
semmoisen ilman käsissä. Ajoimme eteen, wäänsimme mummon konttineen
reestä ylös ja menimme joukon miehissä sisään. Mökki tuntui jokseenkin
kylmältä, mutta walkea paloi takassa, joka jakoi lämmintä tuwassa
olijoille. Joukko repaleisia ja likakaswoisia lapsia oli tunkeunut
huoneessa olewan, kylläkin pienen uunin päälle, josta he ujostellen
katseliwat tulijoita. Ei näyttänyt se asunto loistawalta, mutta hywä
oli semmoinenkin suoja niin kauheassa ilmassa. Mummo näkyi olewan hywä
tuttu mökin asukkaille. Hän meni heti lämmittelemään käsiänsä
takkawalkealla ja kun hän sai ne sulaksi, meni hän kontillensa, otti
sieltä leipää ja antoi kullekin uunin päällä istuwalle lapselle palasen
käteen. Sitten hän rupesi haeskelemaan wettä juodaksensa, mutta mökin
emäntä, sen nähtyänsä, toi hänelle kiwikupilla hywin waljua
maitosintua, josta huomasin, että mökin ainoa lehmä oli awonisin.
Sitten rupesi mummo kertomaan, kuinka nuot wieraat owat muka olleet
hänelle hywiä, kun tieltä ottiwat hänet konttinensa rekeen ja toiwat
tänne asti, jota hänelle ei oltu koskaan ennen wielä tehty; hänen
muotonsa ja käytöksensä tuliwat oikein iloisen näköisiksi sitä
kertoessaan. Sen tehtyään pyysi hän mökin wäeltä, saisiko olla mökissä
siksi että ilma asettuisi; kontissa hänellä kyllä olisi ruokaa, että
toimeen tulisi. Mökin asukkaat lupasiwat heti hänen olla, niin kauan
kuin waan haluttaisi. Kaikista näkyi, että mökin asukkaat ja mummo
hywin käsittiwät toisensa. Ei heillä ollut mitään kainostelemista eikä
ujoutta keskenänsä, eikä heidän wälillään warmaankaan wallinnut sitä
mielipidettä että: "woi, woi, suuri wäli on minun ja teidän wälillänne"
ja "liika paljo se on tämmöiselle ihmiselle". Yhteiset puutokset,
yhteinen elämän tarwetten niukkuus, lienee solminnut heidän wälilleen
werrallisuuden ja awomielisyyden siteen.

Mökin mies paheksi kowin, kun ei heillä ollut antaa suojaa hewoselle,
että wieraatkin olisiwat olleet yötä näin pahalla Jumalan ilmalla,
muutoin tässä kyllä muka olisi toimeen tultu, waikka huoneet oliwat
näin pienet.

Minä kiittelin isäntää hywästä tahdostaan ja ilmoitin samassa, ett'ei
meidän, asiaimme wuoksi, sopinutkaan olla yötä, waan että meidän täytyi
mennä eteenpäin, oli ilma minkälainen tahansa.

Wielä kerran mummoa muistutettuamme, ett'ei suinkaan lähtisi
taipaleelle, ennenkuin ilma asettui lähdimme taas wuowaamaan eteenpäin.

Myöhäinen iltapuhde oli ennenkuin pääsimme tuon wiimeisen lyhyen, mutta
waikean taipaleen poikki kylään ihmisien ilmoihin. Semminkin kylän
tienoolla olewat kujat oliwat niin täynnä lunta, että ne oliwat
ylempänä aitojen selkiä. Lumi oli tullut niin äkkiä ja niin korkeaan
määrään, ett'ei se ollut ennättänyt kowettuakaan kinoksen laidoissa;
keski kujilla oli taas lumi niin kowaa, ettei hewonen woinut siinä
kulkea, se kun kannatteli päällään ja pudotti sitten hewosen mahaa
myöten. Sentähden pakkasi hewonen laitapuoliin ja muksahteli ojiin
korwia myöten; ja siinä oli puuhaamista ennenkuin sieltä taas
selwittiin ylös. Senkin seitsemän kertaa olimme nurin, parin, yli ja
ympäri, rekinemme päiwinemme, ja tunnustaa täytyy, että wäliin hywin
ajattelutti, kuinka tässä oli käywä, ja ihmisten ilmoihin
pääsemisestämme tuli meidän waan kiittää woipaa hewostamme.

Työstä ja lumesta märjiksi kastuneina ja peräti uupuneina, pääsimme
wiimeinkin erääsen taloon. Talon wäki oli wieraswaraista wäkeä ja he
kauhistuiwat, kun näkiwät ihmisiä näin myöhään ja tämmöisellä ilmalla
liikkeellä. He noutiwat heti hewosemme tupaan ja siellä lämpimässä sen
kuiwasiwat, sulasiwat, syöttiwät, juottiwat ja apattiwat; sitte weiwät
he sen, hywästi loimitettuna, hywään suojaan.

Puhtokunnasta kokoutui koko joukko ihmisiä taloon, katsomaan ja
puhuttelemaan wierasta, niinkuin useassa paikassa on tapana. Iloisen
takka=walkean ympärillä istuimme ja puhelimme niitä näitä ja tuntuipa
siltä, kuin ei pahaa ilmaa olisi ollut koskaan. Mutta waikka wielä
mitäkin olisi puheltu ja haasteltu, ei waan tuo tieltä tapaamamme mummo
mennyt mielestäni. Otin siis puheeksi, kuinka kurjassa ja
arweluttawassa tilassa me tapasimme tieltä erään tämän kylän wanhan ja
köyhän mummon.

"Se on ollut Kontti=Anna; hän ei osaa muuta tehdä kuin kerjätä ja sillä
tawalla kokee hän sitä tyttö=ryökälettäänkin wielä siihen elättää",
sanoi heti joku joukosta.

"Niin, sitähän se Kontti=Anna tekee; oikeastaan ei pitäisi kenenkään
antaa hänelle mitään", säesti toinen ja koko ihmisjoukko tuntui
hywäksywän ne mielipiteet.

Tuntuipa silloin mielessäni, ett'ei mummoa olisi otettu näissä
warakkaissa ihmisissä wastaan niin werrallisesti ja awosydämellisesti,
kuin tuolla mökissä, ja warmaankin olisi mummo ajatellut ainakin, jos
ei sanonut täällä: "woi, woi suuri wäli on minun ja teidän wälillänne".

Niin kului se ilta ja itsekukin meni kahlomalla kotiinsa, sillä heillä
ei ollut pitkä matka.

Aamu tuli. Ilma ei ollut yhtään asettunut, melkeinpä waan kiihtynyt.
Toisella puolen jokea olewaa kirkkoakaan ei näkynyt muuta kuin silloin
tällöin wähän haamua ankarain lumi=ryöppyjen seasta. Jumalanpalwelusta
ei tullut sinä päiwänä ollenkaan, sillä kirkolle ei tullut ketään muita
kuin harwalukuinen ruumiinsaatto=joukko, joka wiimeiseen lepokammioon
saattoi kuolleen lapsen maalliset jäännökset. Surullisesti kumisiwat
kirkon kellot myrskyn seasta, ja tuntuipa siltä kuin ne
ulwahtelemisillaan olisiwat jotain aawistaneet. Pappi ja lukkari
tuliwat kirkolle, waan lapsen haudattuaan, lähtiwät hekin kotiaan, kun
wäkeä ei tullut kirkkoon. Kukapa silloin lähti liikkeelle, joka waan
sai olla jossain suojassa, jos kohtakin sisällinen hartauden tunne
olisi häntä siihen pakottanut. Joellakin oli niin paljo lunta, että ne
harwat hewoset, jotka papin, lukkarin ja ruumiinsaatto=joukon tähden
oliwat liikkeellä, näyttiwät kulkewan paremmin uimalla kuin
käwelemällä, waikka tawallisella ilmalla on melkein koko iso joki
yhtenä ainoana tienä, kirkon läheisyyden ja ympäristöllä olewan tiheän
kylän wuoksi. Surkealta näytti, kun hewosriewut mennä mukelsiwat
paksussa lumessa, niinkuin myyrät, ja reet keikkuiwat sinne tänne,
jonkatähden kyytimiesten täytyi olla kannaksilla, pitelemässä rekeä
tasapainossa. Mutta usein hekin luiskahtiwat pois paikaltaan ja jäiwät,
reen perästä kiinni pitäen, menemään turkkeinensa siihen wanaan, jonka
hewonen ja reki oli lumeen tehnyt. Muutaman minuutin päästä oli tuo
wana taas yhtä sileänä kuin muualtakin.

Maanantai=aamu tuli, mutta ilma ei ollut asettunut. Tuli Tiistai--
samanlainen ilma!--Semmoista ei näe mies usein eläessään. Me koetimme
odottaa ilmaa asettuwaksi, mutta sen asettumisesta ei tullut mitään.
Ikäwäksi alkoi käydä olo oudoissa kylissä. Wietimme aikaamme miten
parhaiten taisimme. Hain kirjoja käsiini niin paljon kuin woin saada ja
koetin lukea aikani kuluksi, mutta ei sekään keino tahtonut auttaa,
sillä pahaksi onneksi oliwat hankkimani kirjat enimmältä osalta jo
ennen luetuita. Koetimme käydä kahlaamalla useammassa talossa aikaamme
wiettämässä. Melkein joka paikassa tuli puheeksi Kontti=Anna, sillä hän
ei waan mennyt pois mielestäni. Kaikkialla huomasin hänestä puhuttawan
ylenkatseellisesti, luultawasti sen wuoksi, kun hän oli--köyhä!
Kyselin, kuinka tuo mummon Sanna woipi pienensä kanssa, sillä aikaa kun
mummo on matkalla. "Mikäpä hänen raukan on woidessa, kun ämmä kerjää
ummet ja pimeät, ja elättää häntä", sain wastaukseksi. Minä en
wastannut mitään, sillä olinhan wieras, wieraassa paikkakunnassa; mutta
kummallinen ja tuommoisille puheille wastahakoinen tunne waiwasi minua.

Puolenpäiwän jälkeen Tiistaina asettui ilma senwerran, ettei lunta enää
tullut taiwaalta, mutta itätuuli puhalsi wielä tuimasti ja kylmästi.
Pehmeä lumi juoksi hankea myöten yhtenä sawuna, tuiman tuulen käsissä,
jonkatähden talot näyttiwät olewan ikäänkuin palawassa meressä. Aurinko
pilkisti wäliin esiin, kiireesti tuulen muassa kiitäwien, kolkkoin
pilwenjönkäleitten wälistä, ja walasi kolkkoon asuun pukeunutta
luontoa.

Me olimme olleet jo kylässä kylläksemme ja asiamme ajaneet. Teki
mielemme lähteä kotimatkalle, waikk'ei suinkaan ollut wielä hauskaa
kulkua toiwominen. Lähdimme siis matkalle. Olimme luulotelleet, että
ihmisien on täytynyt tarwettensa wuoksi liikkua pahallakin ilmalla ja
niin awata tietä itsellensä ja meille. Mutta pian hawaitsimme, ettei
siinä mieli=kuwituksessa ollut yhtään perää. Ihmiset oliwat nytkin
parast'aikaa kopistelemassa riihiensä, riihilatojensa ja
ruumenmökkiensä nurkkia, joita he, suksilla kulkien, kelkalla perässään
wetiwät karjallensa mikä mitäkin rehua. Toiset näkyiwät lumen alta
kaiwelewan, lapioiden awulla, aitoja näköisälle, ja irti saadut
aidakset wenyttiwät he kartanoille, joissa ne lienewät saaneet lämmittää
kohmettuneita ihmisiä; sillä harwa huone piti lämpimänsä näin kauhealla
ilmalla. Nuot eläjät, jotka aidaksia haaliwat takkoihinsa, lienewät
olleet wähäwaraisia asukkaita, joilla ei ollut isompia warastoita pahan
ilman waralta.--Kenties oli noilla ihmisillä samanlaiset ajatukset ja
toiwot tien awauksesta kuin meilläkin, mutta seuraukset oliwat
heille edullisemmat, sillä sydänmaalle menewä tie tuli meidän
puhkaistawaksemme.

Emme päässeet sinä päiwänä etemmäksi kuin yhden neljänneksen päähän.
Siinä oli talo ja kiitimme onneamme, kun pääsimme siihen yöksi. Talon
wäki kummaili, että me olimme jaksaneet puhkaista tien tänne asti,
waikk'ei taiwal ollut sen pitempi, sillä koko wäli oli yhtä kujaa ja
sitten meidän Lauwantai=iltaisen menomme ei ollut täältä kulkenut
yhtään ristisielua.

Minä kysyin talon wäeltä, oliko Lauwantai=illan jälkeen mennyt siwu
joku wanha mummo, kontti seljässä?

"Se on ollut Kontti=Anna; miksi te sitä kysytte?" sanoi joku talon
wäestä.

"Niin. Hän oli Lauwantai=iltana tuolla taipaleella kuolemaisillansa; me
otimme hänen rekeemme ja kuljetimme erääsen mökkiin. Jos hän on siitä
lähtenyt liikkeelle tämmöisellä ilmalla, niin hän on warmaankin kuollut
tiellä", selitin minä.

"Hänkö kuollut!? Mitä joutawia. Ei hän tosin ole tästä siwu mennyt,
mutta hän ei kuole pahasta ilmasta; kyllä hän on semmoisia waiwoja
ennenkin nähnyt ja eipähän ole kuollut. Kyllä kaiketi hän on niin
koreasti mökissä", sanoi eräs talon wanhempi mies, joka lienee ollut
isäntä; hän ikäänkuin ylpeili Kontti=Annan sitkeä=henkisyydestä.

"Ja waikka kuolisi, mitäpä hänestä on hyötyä ja kukapa häntä kaipaisi",
sanoi ylimielinen talon nuori mies.

"No, ei sitä pidä sentään niin kowasti puhua, pitää sitä toki ajatella,
mitä puhuu", sanoi wanhempi mies, juuri kuin olisi hän itse aiwan
parahiksi käsittänyt ja puhunut Kontti=Annan asemasta.

Tuli ilta, pantiin maata. Yö=sydännä kolkutettiin owelle ja hewosten
kelloja kuului kartanolta. Wieraat laskettiin sisään; he oliwat jo
hewosensa riisuneet. Pari teurastajaa oli toisessa kylässä ostanut
useampia raawaita, teurastaneet ne ja heidän piti wiedä nyt lihoja
kaupunkiin. Paha ilma oli pidättänyt heitäkin lähtemästä useampia
wuorokausia; wiimein oliwat kyllästyneet hekin pitkälliseen
odotukseensa; he oliwat jakaneet kuormansa useammille palkkahewosille
ja niin lähteneet ponnistamaan sydänmaan poikki. Niitä ne oliwat, jotka
yöllä tuliwat taloon.

He waatiwat heti walkean takkaan, sillä he oliwat jotenkin kastuneita
ja ryytyneitä paljosta ponnistuksesta ja puuhaamisesta, tullessaan niin
pitkän taipaleen poikki, jossa ei ollut piikin pitäwää kulkenut
Lauwantai=illan jälkeen.

"Käwittekö mökissä taipaleella?" kysyin tulijoilta.

"Käwimme".

"Huomasitteko mökissä hywin wanhaa mummoa?"

"Tuo wieras on niin kummallinen; hänellä ei ole mitään muuta mielessä
kuin Kontti=Anna!" ehätti talon isäntä siihen sanomaan.

"Mikä Kontti=Anna hän on?" kysyiwät matkustajat.

"Onpahan waan eräs wanha ämmä täältä, joka palaa toisesta pitäjäästä
kerjäämästä", selitti isäntä.

"Oh, eikö sen parempi? Me emme olisi häneltä taitaneet saada kowin
suurta kuorman lisää, jos olisimmekin häntä nuijalla päähän lyöneet; me
haemme waan lihawia ja isoja otuksia. Semmoisia ämmiä emme kauan
katsele emmekä tarkastele ja siis emme tiedä hänestä mitään", sanoiwat
teurastajat.

"Onko tietä kuljettu kylään tuiskun jälkeen?" kysyi toinen teurastaja.

"Sitten lauwantain ei ole kulkenut kuin yksi hewonen ja te wiime
iltana", sanoi isäntä.

"Nyt ne p----t makaawat kuin karhut pesissään ja odottawat, että meidän
pitäisi heille tiet awata joka paikassa, mutta wannonkin minä sen,
ett'en lähde tästä talosta, ennenkuin tiet owat auki, waikka
odottaissani söisinkin kaikki ne neljäntoista lehmän lihat, jotka owat
kuormissamme", sanoi teurastaja.

Towin tuoda rähjättyään, paniwat hekin maata.

Kun aamu tuli, lähdimme me taas matkalle ja tunnustaa täytyy, että
tuntui jotenkin suotuisalta se asia, kun lihamiehet oliwat tulleet
taipaleen poikki. Aukioilla oli heidän jälkensä mennyt umpeen, sillä
juoksewa lumi oli sen peittänyt; mutta metsillä oli heidän ajamansa tie
sywänä wanana pehmeässä lumessa, ja tuo wana oli niin sywä, että hanki
kummallakin puolella rekeä oli ylempänä reen laitoja.

Minä istuin reessä sywiin ajatuksiin waipuneena ja hewonen käweli
hitaasti eteenpäin, sillä kiireesti siinä ei päässyt parhaallakaan
paikalla. Poika ei myös puhunut eikä äännellyt mitään kaukaan aikaan;
hän lienee huomannut minun olewan ajatuksissani.

"Miksikä te olette nyt niin miettiwän näköinen?" kysyi poika wiimein.

"Mielessäni on aina waan se wanha mummo, jonka tiellä tapasimme
lauwantaina", sanoin pojalle.

"Minunkin mielestäni te huolehditte liiaksi paljon hänestä, sillä
jäihän mummo mökkiin ja tiettäwähän se on, ett'ei hän ole sieltä
lähtenyt liikkeelle tämmöisellä ilmalla", lohdutteli poika.

Pojan muistutus tuntui mielestäni niin oikeutetulta ja perustetulta,
että katsoin parhaaksi olla siihen wastaamatta, ja niin kuljimme taas
äänettöminä eteenpäin.

Kuljettawaksi tuli nyt iso newa. Tien, eli oikeammin teurastajain
jäljen, oli tuima tuuli juoksuttanut umpeen tuossa suojattomassa
paikassa. Pääsimme lewostamme waiwaloisesti kahlauttaen puoliwäliin
tätä aukeaa. Tuulen alapuolella, tien wieressä, oli joku korkeampi
lumi=kinos kuin muutoin sileällä newalla oli tawallista. Että myrskyn
aikana oli siinä lunta liikutettu, näkyi siitä kun tuuli oli höllemmän
lumen kiskonut mukaansa, waan kowemmat eli likistetyt paikat oliwat
jääneet korkeammalle, jotka tuuli oli sitten hiwonut ja kuluttanut
särmikkäiksi ja kulmikkaiksi, aina sen mukaan, kuinka kukin paikka oli
kowempaa tai pehmeämpää.

Minä seisotin hewosen.

"Miksi hewosen seisotitte?" kysyi poika.

"Käyn katsomassa tuota kinosta; pitele sinä hewosta kiinni sen aikaa."

Minä kahlasin kinoksen tykö ja aloin sitä jalallani tonkia ja koetella.
Kauan ei tarwinnut sitä tehdä, ennenkuin kinoksesta tuli jotain
esinettä näkösälle. Se oli--tuohi=kontti, täynnä leipäpalasia;--se oli
Kontti=Annan kontti! Luultawasti oli hän kuolon kanssa kamppaellessaan
riisunut sen pois seljästään.

"Hywä Jumala", huudahti poika kontin nähtyänsä, sillä hän oiwalsi heti
paikalla asian. Kummallekin meistä tuli nyt selwäksi, ett'ei itse
Annakaan mahtanut olla kaukana kontistansa. Minä kannoin kontin tien
paikalle ja palasin jälleen tutkimaan kinosta. Wähän etsimisen perästä
tuli lumen alta näköisälle repaleisia waatteita ja pian niiden
omistajakin!--Mummo oli nyt jo kylmennyt--kangistunut liikkumattomaksi!
Ei ollut nyt enää kohmettunut weri jaksanut sulattaa kaswoissakaan yhä
ankarammin tulewaa lunta--kuiwana oliwat nyt mummon kaswot.--Minä
kopistelin hänet niin puhtaaksi lumesta kuin taisin ja kannoin reen
tykö. Mummon kaswot oliwat niin rauhaisan ja tyynen näköiset, ja hän
oli milt'ei kauniimpi kuin wiime lauwantai=iltana. Näyttipä siltä, kuin
olisi hän katsonut meitä silmiin ja sanonut: "woi, kuinka hywiä ihmisiä
te olette. Ei ikään minulle ole tämmöistä ystäwyyttä osoitettu----"
"liikanaista se on tämmöiselle ihmiselle"----"Woi, woi! Paljon on wäliä
minun ja teidän wälillänne."

Mummon suu näytti olewan hymyssä, hänen huulensa näyttiwät liikkuwan ja
kuiskaawan jotakin ja olipa kuin olisiwat hänen repaleiset hihojensa
suut läpättäneet ja tärisseet--silloin olin jotain hiljaista ja sywää
ääntä kuulewinani, joka sanoi: "mitäpä minä surisin, sillä ei minun
aikani ole enää pitkällinen".

"Mitäpä minä surisin, sillä ei minun aikani ole enää pitkällinen",
toistin minä ääneen nuot sydämessäni wasta kuuluneet sanat. Poika
ymmärsi ne, sillä hän hywin muisti, kenen sanomat ne oliwat.
Ensikerrankin kuultuna oliwat ne sanat tehneet poikaan sywän
waikutuksen; mutta nyt ne tekiwät wielä sywemmän, sillä poika pillahti
heti itkuun. Hän oli useat kerrat kertonut, kuinka hihansuut läpättiwät
ja kuinka jää=kalkkareet heiluiwat ja kalisiwat mummon noita sanoja
sanoessa.

"Meidän täytyy hewonen kääntää ympäri ja palata kylään takaisin",
sanoin pojalle. Sanatonna teimme sen, sitte nostimme mummon ja kontin
rekeen ja peitimme molemmat. Nyt otimme mummon toisen kerran rekeemme,
mutta mummon asema oli nyt toisenlainen kuin silloin. Silloin oli
hänellä wielä lämmin ihmissydän, joka woi tuntea ja kärsiä; nyt oliwat
häneltä tunteet sammuneet, kärsimiset loppuneet. Silloin hän tunsi
täysin määrin alhaisen ja ylönkatsotun tilansa ja ikäänkuin
aawistamalla toiwoi kuolemalta pelastusta itsellensä kylmän ihmiskunnan
kynsistä; nyt oli tuo pelastus tullut, sillä hän oli taistellut
wiimeisen taistelonsa ja tuolla taistelollansa oli hän saanut
itsellensä oikeuden tulla kätketyksi maa=emon poween, aiwan samalla
oikeudella kuin tämän maailman tylyt rikkaatkin. Kenties tuo olikin
hänellä ensimäinen tasa=arwo muiden ihmisien kanssa tässä mailmassa.--
Silloin kun mummon ensikerran tapasimme ja rekehemme peitimme, oli
hänellä wielä äidin sydän, joka woi rakastaa tuota hyljättyä ja ylön
katsottua, langennutta Sannaansa ja anteeksi antaa hänelle rikoksensa;
nyt oli tuo ainoa Sannaa rakastawa sydän kylmennyt, se ei woinut enää
rakastaa, eikä sieltä enää woinut kuulua semmoisia sanoja kuin:
"Sanna=raukka!"----"Sanna=riepua kaikki ylönkatsowat ja hyljeksiwät."--
Kenties tuo nyt kylmennyt sydän kunnioitti ja rakasti kaikkiakin
ihmisiä, mutta häntä ei kukaan.

Me lähdimme kulkemaan kylään takaisin. Paljoa ei puhuttu sillä wälillä.
Tulimme sen talon kartanolle, jossa olimme wiimeksi yötä olleet. Talon
nuorimies hyppäsi heti kartanolle ja kysyi: "miksi palasitte takaisin?"

"Löysimme tuolta taipaleelta tien wierestä jotain", sanoin hänelle.

"Mitä wain?" sanoi mies ja samassa juoksi hän rekemme tykö ja kohotti
peitettä.

Kuolleen kaswot kohtasiwat hänen katsettaan. Mummon kaswot näyttiwät
nyt tylyiltä ja kowilta; mies säikähti, astui askeleen takaperin ja
huudahti: "Herra Jumala, Kontti=Anna kuollut!"

Mummo näytti tahtowan nytkin puhua, mutta minä pelkäsin, ett'ei tuo
mies kuulisi hänen puhettaan, sillä se kuului nyt waan--sydämessä ja
tunnossa. Rupesin siis mummon puolesta puhumaan semmoisia sanoja, jotka
kuuluiwat korwiinkin ja sanoin: "ja waikka kuolisi, mitäpä hänestä on
hyötyä ja kukapa häntä kaipaisi".

Mies tunsi ne omiksi sanoiksensa ja mummon asia=miehen kautta ne
kuultuansa, käwiwät ne kipeälti hänen sydämeensä. Hän wapisi ja horjui.
"Tuhmasti tein niitä sanoja lausuessani", sanoi hän sitte ja meni
hoiperrellen tupaan. Pian tuli sieltä talon wanha isäntä ja muu wäki
kartanolle. Teurastajat eiwät olleet lähteneet wielä talosta; he
tuliwat myös.

"No ainakin on Kontti=Anna kuollut taipaleelle pyryyn! Eihän se teidän
pelkonne aiwan turha ollutkaan" sanoi talon isäntä yhtäkaikkisesti.

Hän, joka oli ainoa illallisista puhujoista, joka osoitti jonkunlaista
sääliä mummoa kohtaan; joka rajoitti johonkin määrään puheitansa,
puhuessaan wanhasta, köyhästä ihmisestä, joka sanoi muille
ylimielisille puhujille: "no ei sitä pidä sentään niin kowasti puhua,
pitää sitä toki ajatella mitä puhuu"--hän oli itse nyt niin
yhtäkaikkinen koko asian suhteen, ikäänkun olisi tapahtunut waan ihan
luonnollinen ja tawallinen asia! Hän ei ollut kylmempi eikä palawampi
mummoa kohtaan nyt kuin illallakaan. Hänellä lienee ollut siiwomiehen
nimi koko ikänsä; hän lienee saanut pitää sen eteenkin päin, mutta
warmaankaan ei hänen sydämessään ole koskaan ollut sijaa paremmille
tunteille.

Teurastajat ja tuo piston saanut talon nuorimies, seisoiwat lähellä
rekeä, silmät maahan päin luotuina. Minä katsoin teurastajiin; toisen
silmissä näin kyyneleitä ja se näkö esti minun lausumasta niitä sanoja,
jotka heille oli walmiina.

Niin käypi usein maailmassa. Silloin kun kuolema näyttää olewan
kaukana, lasketaan siitä useinkin sopimatonta leikkiä; mutta kun se
astuu silmäin eteen, kammottaa se lujimpaakin luontoa, jos ei waan
tunto ole poltinraudalla merkitty.

Lähdimme wainajaa wiemään wiimeistä taiwalta kylään. Sieltä oli jo sinä
aamuna tullut useampia hewosmiehiä sydänmaalle päin, jonkatähden kulku
nyt jo oli isosti parempi kuin tullessamme. Weimme wainajan
kunnan=lautakunnan esimiehen tykö ja esittelimme hänelle löytömme.

"Täytyy se toimittaa hautaan", sanoi esimies, mutta tuo sana:
"täytyy" soi minun korwissani welwollisen waiwashoidon kanssa niin
yhtäsuuntaiselta.

Nuolena lensi sanoma ympäri puhto= ja kyläkunnan, että Kontti=Anna on
taipaleelle pyryyn kuollut. Kujasta kujaan, talosta taloon, portailta
portaille kuului se huuto. Waimoja kerääntyi esimiehen kartano täyteen
ja nytkös oli itsekullakin jotain kerrottawaa ja sanottawaa wainajasta.
Woi kuinka hän oli heidän mielestään ollut nöyrä, hiljainen, siweä,
ahkera, säästäwäinen j.n.e., eiwätkä he olleet löytää kyllin sanoja
häntä ylistääksensä.

Niinhän se on. "Hywä on koira kuoltuaan, paha ennen elettyään", sanoo
sananlasku, ja niinpä näytti nyt mummunkin laita olewan. Hänellä oli
nyt ystäwiä kyllitellen, kun hän ei enää heitä tarwinnut. Hän oli
heidän tykönänsä eläessään ollut köyhänä, alastomana, sairaana,
isoowana ja janoowana; oliwatko he häntä huoneesensa ottaneet,
waatettaneet, syöttäneet ja juottaneet, ja oppineet?--Minä pelkään
ett'eiwät olleet niin tehneet ja minusta tuntui mummo noille
ulkokullatuille, hitaille ystäwillensä sanowan: "ei ikään minulle ole
tämmöistä ystäwyyttä osoitettu". Silloin kun heidän ystäwyytensä
osoitukset wainajalle oliwat korkeimmallaan, heräsi sielussani kysymys:
onkohan ihmiskunta täyttänyt welwollisuutensa wainajaa kohtaan? Ulkoa
päin en saanut wastausta tuohon sisälliseen kysymykseeni, mutta omasta
sydämestäni nousi wastaus ja se oli kolkko: ei.

"Mummo ei tarwitse enää teidän apuanne eikä hywyyttänne, mutta teillä
on hänen turwaton ja langennut tyttärensä pienen lapsensa kanssa,
osoittakaa hänelle ja muille köyhille itse teossa ystäwyyttänne ja
laupeuttanne; sitä mummo nyt anoo teiltä", sanoin waimojoukolle.

Muistutettuamme esimiestä mummon Sannan hoitamisesta, lähdimme
toistamiseen kotimatkalle.

Jos missä näimme palatessamme kaksi ihmistä tulewan yhteen, niin heti
kuului: "Kontti=Anna se kuuluu kuolleen taipaleelle pyryyn", ja tuon
uutisensa he kertoiwat oikein ilosta loistawilla silmillä, melkeinpä
niinkuin he olisiwat päässeet rutosta ja sitä toisilleen ilmoittaneet!

"Sittenpä hänestä on päässyt", kuulin erään wastaawan tuon uutisen
kertojalle; silloin käänsin pääni pois heistä ja kiirehdytin hewostani.

Nyt pääsimme rauhassa matkustamaan aina tuohon taipaleella olewaan
mökkiin asti. Astuimme sisään.

"Näittekö mummoa kylällä?" kysyi heti sisään tultuamme mökin eukko,
melkein niinkuin hätäilemällä.

"Näimme jo taipaleellakin", wastasin.

"Mitä! Taipaleenakin?" sanoi eukko ja lääpsähti istumaan penkin
tapaiselle. Hän näkyi aawistaneen jotain ja tuo wastaukseni kai
wahwisti hänen aawistustansa.

"Niin", wastasin minä.

"Onko hän kuollut taipaleelle? Ette suinkaan muutoin olisi häntä
taipaleella nähneet", kysyi eukko.

"Hän oli uupunut tuolle newalle ja--kuollut; me löysimme hänet siitä ja
weimme kylään", selitin minä.

Nyt wasta eukko woimattomaksi tuli; hän ei kyennyt pahalta
liikahtamaan. Hänen molemmat kätensä raukesiwat siwulle eikä hän saanut
suustansa muuta kuin: woih, woih!

Kaikesta näkyi, että mummon kuolema koski kipeästi mökin eukkoon ja tuo
osan=otto ei ollut mikään ulkokultaisuus. Aina wahwemmaksi tulin
luulossani, että mökin asukkaat rakastiwat mummoa; kenties oliwat he
ainoat, jotka häntä rakastiwat. Ei eukolla ollut iloa tuosta sanomasta,
eikä hän sanonut: "sittenpä hänestä on päästy".

"Milloin hän lähti teiltä" kysyin eukolta, kun hän wähän tyyntyi.

"Emme itsekään oikein tietäneet, milloinka hän lähti. Koko
Lauwantai=illan puhui hän Sannastansa ja kuinka hänen pitäisi päästä
kirkolle, wiemään kylässä sairastawan akan miehelle sanaa. Me estimme
häntä niin paljon kuin woimme; sillä jos ilmakin asettuisi, olisi
kumminkin niin umpi=tie, ett'ei hän woisi sitä kulkea. Niinkuin
näette, on tämä meidän tupamökki pieni ja wielä päälliseksi kylmä,
mutta sauna on lämmin, waikka se on pieni. Sen lämmitimme
Lauwantai=iltana, kylpyä warten, waikka oli paha ilma. Kylwyn jälkeen
oli mummo tottelewinaan estelyitämme ja heittäwinään koko menonsa
tuumat siihen. Hän aikoi mennä saunaan maata tupamme kylmyyden ja
pienuuden tähden. Me suostuimmekin siihen ja weimme heiniä kylkensä
pehmikkeeksi, sillä olkia ei meillä ole."

"Aamulla kun heräsimme, oli ilma yhtä huono, milt'ei huonompi kuin
illalla. Olimme jo kauan olleet ylhäällä, eikä mummoa näkynyt, waikka
hän oli muutoin niin aikainen. Minä oudoksuin tuota mielessäni,
waikk'ei tullut siitä wirketuksi mitään. Wiimein kun asia alkoi tulla
arweluttawaksi, sanoin miehelleni: 'mikä mummolla nyt on, kun ei nouse
ollenkaan ylös?'--'Niin tosiaankin', sanoi Matti, 'käypä, poika,
katsomassa!' Ja poika juoksi saunaan. Palattuaan ilmoitti hän, ett'ei
siellä ollutkaan koko mummoa! Jäljestä päin huomasimme hänen ottaneen
konttinsakin saunaan. Hänellä oli pieni petos mielessä, kun kowin
estelimme häntä lähtemästä; hän--karkasi! Sen hawaittuamme, olemme
olleet kowin lewottomat hänen tähtensä, emmekä ole hänestä saaneet
minkäänlaista tietoa, siitä ei ole sieltä päin kulkenut yhtään
matkustajaa. Olimme oikein iloissamme, kun näimme teidän tulewan. Ja
semmoisen tiedon te nyt toitte", selitti eukko.

Mökin lapset eiwät liene tähän asti huomanneet, että oli puhe mummon
kuolemasta, sillä he oliwat omissa askareissaan ja hälisiwät omaa
hälinäänsä. Mutta äitinsä selityksen aikana waikeniwat he ja
kuunteliwat awosuin. He lienewät nyt käsittäneet olewan jotain puhetta
mummoa kohdanneesta onnettomuudesta ja saadaksensa selwän asiasta,
kieppuiwat he äitinsä ympärillä ja hokiwat: "äiti, äiti! mikä mummolle
on tullut?"

"Mummo on kuollut pyryyn", sanoi äiti lapsille surullisesti.

"Woi, woi! Mummo on nyt kuollut! Mummo oli meille niin hywä! Ei mummo
tuo meille enää koskaan leipää!" sanoiwat lapset, heittiwät irti
äitinsä hameesta ja asettausiwat wakaaseen asemaan, ikäänkuin
surrakseen tuon hywän tuttunsa kuolemaa.--Mökin mies ei ollut kotona,
sillä hän oli suksilla hankkimassa puita mökin tarpeeksi.

Minun oli tehnyt mieleni syyttää mökin asukkaita siitä, kun he laskiwat
mummon liikkeelle sellaisella ilmalla, ja tulinkin siinä mielessä
mökkiin, että olisin muistuttanut heitä warowasti siitä. Mutta tuosta
eukon selityksestä huomasin luuloni perättömäksi. Minä näin, ett'ei
mökin asukasten yhtäkaikkisuus ollutkaan syynä tuohon surkeaan
tapaturmaan. Mummolla oli omat sisälliset syynsä, jotka pakottiwat
hänen lähtemään tuommoiseen ilmaan, katsomatta, riittiwätkö hänen
woimansa waiko ei. Warmaankaan ei hän woinut langennutta Sannaansa,
jota hän niin werrattomasti rakasti, pitää niin kauan pelkääwässä ja
ikäwässä tilassa, että hän olisi odottanut ilman asettumista: hän
tahtoi Sannallensa saattaa iloa kotiin=tulollansa. Päälliseksi oli
hänellä tärkeä, ihmisellinen asia ajettawana, jonka hän tahtoi kaikin
mokomin määrä=aikana perille saattaa; siinä syyt, jotka pakottiwat
hänen rientämään turmaansa kohden.

Oliko hänen kuolemansa halwempi muiden ylhäisempien ja onnellisempien
ihmisien kuolemaa? Ei, sillä hän kuoli tuntehikkaalla ja rakastawalla
äidin sydämellä ja uskollisena niille asioille, jotka hänen haltuunsa
oliwat uskotut.



RUOTI=UKKO.


Matkustaissani ei ole minulla juuri koskaan tapana olla yötä
kestikiewareissa, waan mieluummin poikkean aina johonkin talonpojan
taloon. Sen teen sen wuoksi, että oppisin jotain, hawaitsisin jotain,
oppisin tuntemaan kansan puhtaita ja raittiita tapoja, sen elämää ja
luonnetta. Samalla useinkin saan tunkeutua ihmissydämiin ja tutkia
siellä liikkuwia iloja, suruja, intohimoja ja niiden alinomaisia
keskinäisiä taisteloita.

Oudossa paikkakunnassa walitsin kerrankin yöpaikakseni wankan=näköisen
talonpojan talon. Asukkaat istuiwat tuona talwisena iltapuhteena
iloisina, yhtä iloisen takkawalkean walolla, tehden mikä mitäkin
käsityötä. Miellyttäwän ja raittiin näköinen oli tuo wäki, sillä
hywinwointi, terweys ja tyytywäisyys loisti jokaisen werewiltä pokilta.
Kaikkialla wallitsi hywä järjestys, siweys ja puhtaus. Waimowäen
tuuheat ja paksut hiukset oliwat kammatut sileiksi, ja siewästi
letitettyinä riippuiwat paksut palmikot heidän hartioillansa. Kun
siihen sitte lisäksi tuli puhdas, hywässä järjestyksessä olewa,
miellyttäwä kansallispuku molemmilla sukupuolilla, niin sopeipa wieraan
katsella heitä, katsella tarkastajankin silmillä ja yhtäkaikki sydän
pysyi niin soinnukkaana ja myötätuntoisena.--

Taloon oli naapureita kokoutunut useampia poikawiikareita, lisäksi
talon samanikäisille lapsille. Erillään muista pitiwät he omaa menoaan
ja iloaan, eikä heillä näyttänyt olewan mitään yhteyttä käsitöitänsä
tekewän aikaisemman wäen kanssa. Heidän ilonaineenaan oli eräs wanha
ukko, jonka ääressä he hääreiwät. Heti ensi silmäyksellä weti tämä ukko
huomion puolehensa. Hän oli pitkä mies, lumiwalkeat hiukset hywästi
siiwottuina, jota niin harwoin näkee sillä asteella olewalla ihmisellä.
Hänen kaswonsa oliwat arwokkaan ja säännöllisen näköiset, waikka sywät
wa'ot niihin oliwat ottaneet runsaassa määrässä itsellensä pysywäisen
sijan, kenties jo ammoin aikojansa. Wanhuusko wai murhe, tahi
intohimotko lienewät kyntäneet noita wakoja ukon kunnian=arwoisille
kaswoille? Kenties kaikki yhtenä. Hänen liikkeensä oliwat arwokkaan ja
ryhdikkään näköiset ja wartalonsa osoitti uljuutta ja jäntewyyttä,
waikka elämän raskas taakka lienee koko painollaan kokenut painaa
maahan tuota solewaa ja jäntewää runkoa. Jos niin oli, niin olipa tuon
elämän leiwiskän ainakin suurimmaksi osaksi onnistunut saawuttaa
tarkoituksensa, sillä käwelipä ukko jotenkin kumarassa. Waikka hänen
yllänsä oli wanhat, kuluneet waateriewut, oliwat nekin kumminkin
hywässä järjestyksessä, ainakin semmoisessa, mitä semmoisilta
waatteilta woi waatia.

"Puhukaasta, Fabiani, ranskaa, niin minä annan wiisi penniä!" sanoi
eräs poika, juurikun minä olin itsekseni salaa tarkastamassa ukkoa.

Tämä puhui nyt pitkän rämpsyn wierasta kieltä ja waikk'en ole mikään
kielitaituri, olin kuitenkin huomaawinani, että se todellakin oli
waadittua kieltä. "No, Saksan kieltä nyt, niin minäkin annan wiisi
penniä!" sanoi toinen poika.

Kaiketi se oli Saksan kieltä, jota ukko sitte puhui pitkän jonon,
waikk'en minä sitä ymmärtänyt enempää kuin pojatkaan.

"Engelskan kieltä wielä wiiden pennin edestä!" sanoi taas eräs poika ja
niin meniwät he kaikki mahti=kielet läwitse. Ukko suoritti ne suurella
pontewuudella; näyttipä siltä, kuin hän olisi oikein innostuksissaan
noita käsketyitä opinnäytteitä tehdessään. Pojat eiwät pettäneet ukkoa,
sillä he antoiwat hänelle wiisi penniä jokaisesta mongerruksesta, ja
ukko oikein hykersi ilosta käsiänsä saadessaan niin paljon rahaa. Tuo
kaikki huwitti poikia niin paljon, ett'eiwät he näyttäneet mitään muuta
näkewän eikä kuulewan.

Sillä ajalla, johon tämä kertomukseni on kuuluwa, oli wielä tuo
turmiota tuottawa kotitarpeen wiinan=poltto woimassa.

"Jospa minulla olisi wielä kymmenen penniä lisäksi, niin..."

"Mitä niin?" sanoi eräs poika, katkaisten siten lauseen.

"Niin saisin korttelin--wiinaa", sanoi ukko ilosta loistawin silmin.

"No, harakkatanssia wielä, niin minä annan kymmenen penniä!" sanoi eräs
poika uhraawaisesti.

"En, sitä en tanssi", sanoi ukko melkein harmissansa.

"No, mutta kymmenen penniä!"

"En sittenkään."

"Wiinakortteli?"

Ukko ei wastannut mitään, huokasi waan raskaasti.

Selwästi näkyi, että hän sen kumminkin piti liikana, waikka hänellä
olikin kiiwas halu tulla niin ison rahasumman omistajaksi, että olisi
woinut lunastaa niin mieleisensä wiinakorttelin, ei hän tahtonut
kumminkaan ruweta harakkatanssilla wajawaista summaansa täydentämään.
Wiimeinen pojan muistutus sai hänet waikenemaan ja miettimään. Mitä
miettikään hän nyt? Kenties taisteli hänen sydämessään--wiinakortteli
ja harakkatanssi wastakkain, edellinen juurtuneena, woittamattomana
himona ja jälkimäinen inhottawana, alentawana tekona.

"Noh, wiinakortteli!" sanoi hetken perästä äsköinen poika.

Ukko loi hätäisen ja tuskallisen silmäyksen poikiin ja muihin tuwassa
olijoihin. Sitte laskeusi hän kyykylleen lattialle ja siinä asemassa
rupesi hyppimään kummallisia hyppyjä sekä koukkuja, joita tehdessään
hän kulki ympäri lattiaa, samassa harakan lailla räkättäen.

"Fabiani on tänään oikein iloisella tuulella, mutta hänellä onkin,
luulen mä, rahan ansiota", sanoi talon isäntä nauraen. Koko wäki myös
naurahti, mutta pojille oli tuo harakkatanssi niin mieluista, että he
räpyttiwät käsiänsä ja huusiwat: "katsokaa Fabiaania, katsokaa
Fabiaania!"

Kun harakkatanssi oli loppunut, nousi ukko ylös lattialta ja hiki walui
hänen walkeista hiuksistansa. Poika ojensi hänelle lupaamansa kymmenen
penniä, mutta ukko ei ottanut sitä hetikään niin suurella innolla ja
mielihywällä wastaan, kuin noita kielitaitonsa näytteiden palkinnoita.

"Woi, woi! Liian lujasta minun piti taas ansaita nuo kymmenen penniä;
se koskee sydämeeni", sanoi ukko puolisurullisena.

Nyt oli hänellä wiinakorttelin hinta rahaa, kalliisti hankittu,
niinkuin näytti ja niinkuin kuuluikin hänen wiimeisestä lauseestaan.
Ukko pistäysi ulos ja oli siellä melkeän ajan; hän lienee mennyt
asialleen johonkin toiseen taloon.

Kun hän oli mennyt, kysyin: "onko tuo ukko tämän talon wäkeä?"

"Se on meidän ruoti=ukko", selitettiin minulle.

Nyt juuri tuli hän takaisin kylämatkaltansa. Kuluneiden waateriepujensa
alla, lähinnä sydäntänsä, tallensi hän sen, mikä hänelle kenties
nykyään oli rakkain maailmassa--wiinakorttelin.

Poikawiikarit oliwat sillä wälin menneet itsekukin kotiinsa. He eiwät
halunneet enempää nähdä; he oliwat nähneet, mitä juuri oliwat tahtoneet,
oliwat saaneet ukon tanssimaan heidän omien pilliensä mukaan. Oliwatko
nuot huliwilisimmallaan olewat poikawiikarit ukolle pahoja? Ei,
semmoisia eiwät he olleet sen aseman merkityksessä, jossa he oliwat. He
tunsiwat ukon sisällisen halun, tiesiwät hänen wähät waransa ja
tyhjyytensä; he laittoiwat waan ukolle tilaisuuden ansaita rahoja
niillä keinoilla, joilla hän woi sitä tehdä, ja sen työnsä teettiwät he
ukolla liiatta iwatta ja pilkatta. Semmoinen oli poikien toimi ja
tarkoitus, ei pahempi eikä parempi.

Tultuansa huoneesen, wetäysi ukko erilleen muista, erääsen hämärään
nurkkaan. Hiljaisena ja sanaakaan puhumatta otti hän pullon powestansa
ja laski sen, niinkuin näytti, suurella mielihywällä wapisewille
huulillensa; sitte pani hän sen taas warowasti poweensa, ja yhä taas
entistä ujoa hiljaisuutta; mutta minä olin huomaawinani, että ukko
tawasta pyyhki silmiänsä.

Sillä wälin oli talon wäki jo heittänyt käsityönsä pois kun ilta oli jo
niin kulunut, että alkoi lähestyä maata=panon aika; he rupesiwat
illalliselle.

"Tulkaa, Fabian=waari, illalliselle!" kehoitti emäntä ukkoa.

"En minä syö tänään illallista, en, hywä emäntä", sanoi ukko ja hänen
äänensä hieman wärähteli.

"Hän on taas saanut wiinaa ja silloin ei hän syö, haaweksii waan ja
wäliin itkee", kuulin emännän sanowan.

Kun talonwäki oli syönyt, meni itsekukin kamariinsa maata. Minä ja ukko
jäimme kahden tupaan, sillä minullekin oli tehty sinne wuode ja ukon
makuusija oli siellä entisestään. Minä panin maata, mutta unta ei
tullut. Ukon kummallinen näkö, hänen illallinen käytöksensä ja emännän
wiimeinen lause, nehän ne waan pyöriwät alati mielessäni. "Kuka ja mikä
oikeastaan on tuo Fabiani?" ajattelin itsekseni. Yön warjokas siipi oli
luonut semmoisen tyynen hiljaisuuden ja rauhan koko tupaan, ett'ei
risahdustakaan kuulunut. Eipä olisi luullut niin iloisesta melusta ja
hyörimisestä tulewankaan niin hiljaista oloa. Raskailla painoilla
käypä, lyömätöin tiimakello waan naksahteli, säännöllisesti
yksitoikkoisella, soinnuttomalla tik=tak=äänellänsä yön pimeässä
hiljaisuudessa, ja silloin tällöin kuulin ukon niiskahdukset, joista
huomasin ett'ei hänkään ollut nukuksissa.

"Onko Fabiani=waari walweella?" kysyin wihdoin, kun uuta en saanut,
sillä pistipä päähäni ajatus koettaa päästä käsiksi ukon sisälliseen
ihmiseen.

"Olen. Enpä minä monesti nuku tämmöisissä tiloissa", wastasi siihen
ukko.

"Olette kai paljon kärsineet elämän kowuutta, teitä kalwaa joku raskas
murhe, luulen mä", sanoin hänelle.

"Paljon olen pyrkinyt, paljon toiwonut, paljon saanut ja paljon
menettänyt. Woi wieras kulta! Paljon olen kärsinytkin."

"Koska ei meitä kumpaakaan nukuta, niin ruwetaan haastelemaan! Ettekö
olisi hywä ja kertoisi minulle elämänne waiheita? Molemmilta meiltä
kuluu yö hupaisemmasti ja kukapaties siitä olisi jotain hyötyä meille
kummallekin", pyytelin ukkoa.

"Surullinen, synkkä on minun elämäni juoksu, täynnä waarallisia
intohimoja, sywiä lankeamisia ja murtumisia; kenellepä niiden
kertomisesta olisi hyötyä?" sanoi ukko surullisesti. Mutta tuo hänen
sanansa: "intohimoja", soi niin kummalliselta korwissani ja kiihotti
suuresti yhä waan uteliaisuuttani.

"Ei, älkää niin sanoko! Kaikista elämän tapauksista saattaa meille olla
jotain hyötyä, kun waan ajallansa otamme niistä waarin. En mitään
haluaisi nyt mieluummin kuulla, kun teidän elämänne kokemuksia", sanoin
taas ukolle.

"Kun olisi walkea, pimeässä on niin ikäwä. Kylläksi monta yötä olen
pimeässä yksin walwonut ja miettinyt surullista, mennyttä elämääni. Ei
kukaan täällä ole wielä pääsnyt tunkeumaan sen salaisuuksien perille,
mutta tunnustaa täytyy että nyt tunnen jonkinlaista halua sydämeni
aukamiseen--kun waan olisi walkeaa!" sanoi ukko.

Minä otin tulitikulla walkean ja huomasin talonwäen heittäneen pöydälle
pari kynttilän päätä, joista toinen oli melkein kokonainen. Minä pistin
pitemmän päähän walkean ja asetin sen pöydän nokalle palamaan.

"Olipa hywä, kun kynttilä oli pöydällä, annetaan sen palaa loppuun,
kyllä minä sen maksan aamulla talonwäelle", sanoin samassa,
puolustaakseni siten ominlupaista työtäni.

Ukko rupesi kömpimään ylös wuoteeltansa. Hän oli olkiin pistänyt tuon
rakkaan wiinapullonsa, ja kun hän pääsi ylös, otti hän sen sieltä ja
toi minulle. "Pitäkää te tuota ja antakaa siitä wäliin minulle herne.
Minulla on niin kehnot waateriewut, ett'en woi sitä powessani
säilyttää; pankaa se poweenne tahi lakkariinne", pyysi hän sitte.

Minä otin pullon wastaan ja pistin sen powilakkariini.

"Nyt me alamme!" sanoin, ja katsoin ukkoa silmiin; joissa hawaitsin
kyyneleitä.

"En woi wastustaa teidän ystäwällistä pyyntöänne. Te olette niin hywä
ja osanottawainen. Kenties on tämä ensimäinen ja wiimeinen kerta, kun
minulla on tilaisuus aukaista sydämeni kokonaisuudessaan. Te laitoitte
waloakin yhdelle elämäni pimeälle yölle, joita niin paljon olen
elämässäni walwoen yksinäni wiettänyt--nyt on niin hywä. Mutta minä
pyydän ennakolta: älkää kowin minua tuomitko, kun kuulette elämäni
waiheet. Woih! Tuomiota, kirousta ansaitsewat ne, mutta paljon olen
kukistunut niiden ankaroista ja polttawista kiwuista--minä rukoilen
teitä, älkää kowin tuomitko langennutta, sortunutta", pyyteli ukko
minua.

Minä tartuin hänen käteensä, katsoin häntä silmiin ja lupasin olla
tuomitsematta.

"No, kuulkaa sitte", alkoi ukko. "Minä olen käsityöläisen poika.
Wanhempani asuiwat eräässä kaupungissa, jonka nimeä en huoli mainita.
He oliwat kristillisiä ihmisiä ja kokiwat kaswattaa lapsiansa Jumalan
pelossa ja ihmisten häwyssä. Minä olin lapsista kuudes. Jo aikaisin
hawaitsiwat wanhempani minussa erinomaista opinhalua ja samaa näkiwät
muutkin ymmärtäwäiset ihmiset. Waikk'eiwät wanhempani suinkaan olleet
mitään warakkaita, sillä heidän ansionsa meni ison lapsijoukon
elättämiseksi, paniwat he kumminkin minut kouluun. Alusta alkaen olin
siellä priimus eli ensimäinen kaikissa opinkappaleissa ja jokaisella
luokalla, ja oppiminen käwi aiwan helposti, ikäänkuin itsestänsä.
Opettajani ja esimieheni ihmetteliwät kaikkialla minun hywää oppiani ja
ymmärrystäni, ja he sanoiwat minulla olewan pään teräwän kuin
'partaweitsen'. Kaikki koulukumppanini jumaloitsiwat minua ja pyysiwät
minun suosiotani, mutta minä en heidän, sillä minä rupesin wähitellen
katsomaan heitä ylön tuon kunniani loisteessa.

Niin kului aika. Samassa suhteessa kuin oppini karttui ja waurastui,
warttui ja waurastui myös ulkonainen ihmisenikin. Olin terwe ja raitis
nuorukainen, kaswamiseni käwi joutuin ja ennenkuin olin täyttänyt
kaksikymmentäni, olin seudun muhkein ja kaunein nuorukainen. Kaikki
loiwat minuun toiworikkaita silmäyksiä ja minusta sanottiin tulewan
isänmaalle suuri kunnia ... hywä Jumala! Mimmoinen kunnia minusta on
isänmaalle tullut", sanoi hän ja herahti itkemään. Katsoin hänen
lumiwalkoisia hiwuksiansa, kuinka ne tärisiwät ja wapisiwat; katsoin
hänen koukkuleukaansa, kuinka se wawahteli ja jäsähteli, kun tuska
purkautui ulos wanhan miehen sydämestä, jonka menneiden aikojen muisto
oli auki rewäissyt.

Kun hän oli wähän tyyntynyt, sanoin hänelle: "ettekö jo woisi jatkaa?"

"Niistäkäästä tuota kynttilää, siinä on jo niin pitkä karsi, alkaa
käydä niin pimeäksi, ja antakaa tänne pullo, että mä saan herneen",
sanoi ukko, samassa pyyhkäisten takkinsa hihan suulla silmiään.

Minä sekä niistin kynttilän että annoin hänelle pullon. Hän maisti
pikkusen ja antoi sitte aarteensa takaisin. Hän ei näkynyt olewan
nykyään mikään wiinan ahmari. Iltakauden oli hän maistellut tuosta
wiinakorttelistaan, eikä siitä ollut kulunut wielä enempää kuin wähän
runsaampi puoli. Lieneekö pelko sen loppumisesta waikuttanut sen
niukkuuden, wai eikö murtunut sydän ja rasittunut ruumis woinut enempää
wastaan ottaa, en tiedä; summa waan on se, ett'ei ukko tarkimmastikaan
katsoessa näyttänyt olewan wähääkään humalassa.

"Woitte kai nyt jo jatkaa! minä halulla halajaisin kuunnella loppuun
asti teidän elämänne waiheet", kehoitin ukkoa.

"Woin", alkoi hän taas. "Kaikki toiwoiwat minusta jotain suurta, jotain
mainioita. Kaikki kunnioittiwat ja ylistiwät minua, mutta ei kukaan
toki kuitenkaan niin paljoa kuin eräs lapsuuteni kumppani
Agneta=niminen neiti, käsityötäisen tytär hänkin. Lapsuudestamme saakka
olimme me kaswaneet ikäänkuin yhdeksi sieluksi, ja kun minä wartuin
opissa ja ymmärryksessä, miehuudessa ja maineessa, kaswoi hän hywissä
tawoissa, siweydessä, kainoudessa ja kauneudessa, ja ennen pitkää oli
hän seudun kaunein ja mainehikkain neiti. Hän se oli, joka kaikkiaan
enimmän katsoi minuun, joka kaikkiaan enimmän iloitsi minun onnestani
ja toiwoi minusta jotain suurta, hän se oli, johon minäkin katsoin ja
jonka tähden koetin mainetta ja kunniaa woittaa. Me emme olleet wielä
sanallakaan toisillemme mitään puhuneet, mutta yhtäkaikki ymmärsimme me
toistemme toiweet ja pyrinnöt, sillä sielun tunteilla on monta
ulospääsypaikkaa. Agnetalla oli monta rikkaudelta, maineelta ja
siwistykseltä loistawaa kosijaa, mutta kaikki waan hän hylkäsi;
näyttipä siltä, kuin hänen sydämessään ei olisi ollut sijaa
kenellekään.

Minä olin ollut jo yhden lukukauden yliopistossa. Sielläpä en joutanut
ajattelemaan muuta kun Agnetaa. Towerieni leikit, kokkapuheet ja muut
ilon esineet meniwät korwieni siwu, niinkuin tuulen tohina, enkä minä
useinkaan tietänyt, mistä kysymyskään oli. Entiset tuttuni
kummasteliwat suuresti, mikä minuun oli tuommoisen muutoksen
waikuttanut ja he kokiwat kaikin tawoin saada minua elpymään entiseen
iloisuuteeni, mutta kaikki oli turhaa; he eiwät tietäneet suruni syytä,
sillä kaikilta salasin sen huolellisesti. Oudot ylioppilastowerini
pitiwät minua, joll'eiwät juuri houhkana, niin kuitenkin paksupäisenä
ja hieman tyhmänä jörönä.--Minä kuuntelin luennoita--ei, minä en
kuunnellut niitä, waikka olin kuuntelewinani, sillä minä en kuullut, en
ymmärtänyt mitään, waikka professorit kokiwat panna parastansa.
Sydämessäni oli waan yksi tunne, yksi ajatus ja tarkoitusperä--Agneta;
hän se oli, joka sai sydämessäni niin suuren wallan, että kaikki muut
jäiwät aiwan syrjään.

Minun ensimäinen lukukauteni olisi hywin huonosti onnistunut
yliopistossa, mutta eriomainen opinkykyni auttoi minua kumminkin niin
paljon, että sen awulla pääsin reppositta läpi stipendio=tutkinnon.

Sydämeni oli pakahtua ilosta, kun lukukauden loputtua pääsin kotiin,
sillä siellä tiesin tapaawani Agnetan. Minussa tuntui nyt senlainen
woima ja rakkaus, että päätin heti ilmoittaa hänelle rakkauteni.

Kun minä pääsin kotikaupunkiini, oli eräs ilta Joulun edellä.
Terwehdittyäni rakkaat wanhempani, sisarukseni ja muun talonwäen,
kysyin heti wanhalta Maija=nimiseltä kyökkipiialta kahdenkesken,
tietäisikö hän, onko Agneta kotonaan? Tuo Maija oli kauwan ollut meillä
palweluksessa, jopa niin kauwan, että hän oli pienenä poikasena jo
minua hoitanut, ja sentähden woin minä häneen luottaa niinkuin omaan
äitiini.

Maija katsoi minuun teräwästi; olipa, niinkuin olisi hän tahtonut
tunkea sieluuni sisälle.

'Wai jo Fabianin päähän on semmoisia asioita juolahtanut! Mutta
luulenpa että ne ajatukset owat syntyneet liian myöhään, sillä
kauppaneuwos Warasen nuori herra kosii tähdättyä tyttöänne', sanoi
Maija totisen näköisenä ja katsoi minuun tuntijan silmällä.

Minä koetin tehdä itseni niin lewollisen näköiseksi kuin suinkin woin,
waikka sydämeni tykki niin kowasti, että tunsin, kuinka koko ruumiini
heilui sen jyskytyksestä.

'Maija! Te ette ole nyt ollenkaan kohtelias. Enhän ole kysynyt, onko
Agnetalla kosijoita, waiko ei. Olkaa nyt siiwo ja sanokaa: onko hän
kotonaan, wai eikö; minulla on hänelle waan erityistä asiaa', sanoin
tekolewollisena.

'Luultawasti ei hän ole kotona. Täksi illaksi on kylän nuoriso kutsuttu
kauppamies Kumanderille ja tiettäwästi on Agnetakin siellä. Siellä
lienee myöskin nuori Waranen. Huhut käypi, ett'ei tyttö tahdo
kuullakaan koko kosimistuumista mitään, mutta luullaan hänen kumminkin
wiimein taipuwan. Ja eipä taida tytölle olla edullista kauwan
niskoitella niin mahtawaa kosijata wastaan', sanoi Maija.

Minä pistin hätäpikaa waatetta päälleni ja ilmoitin wanhemmilleni, että
olin pakotettu pikimmältä käymään eräällä asiallani.

Minä ohjasin kulkuni suoraan Kumanderin taloon. Sydämessäni oli
semmoinen tuska ja pakotus, että henkeäni ahdisti. Olenko tullut liian
myöhään? Miksi olen näin kauwan salannut tunteitani? Onko hän jo
antanut sydämensä toiselle? oliwat kysymyksiä, jotka tuon tuskan oliwat
sydämeeni tuoneet. Korwani suhisiwat niin kummallisesti ja otsaani
poltti niin kowin, ettei Joulukuun pohjoinen wiima woinut sitä kylläksi
jäähdyttää; otin lunta kourahani ja hieroin sillä wiiman awuksi
otsaani. Niin sain wihdoin jonkunlaisen lewollisuuden itselleni ja
sitte astuin huoneesen.

Nuoret oliwat juuri paraikaa nimileikkisillä. Kaikki kapsahtiwat heti
ylös ja tuliwat luokseni, kättä puristaen terwehtimään minua, eikä
heidän suistaan kuulunut muuta kuin: 'Fabian, Fabian! Terwe tulemaasi!'

Huoneesen astuessani oli Agneta istumassa nuoren Warasen wieressä; se
näky ei ollenkaan parantanut sisällistä tilaani. Agneta olisi myös
tahtonut tulla minua terwehtimään, mutta hänen istumakumppaninsa
pidätteli häntä, sanoen: 'eihän tuolla ole niin kiirettä!' Kauwan ei
tuo esteleminen kumminkaan käynyt laatuun, sillä eihän ollut soweliasta
kauwan pidättää irti pyrkiwää tyttöä. Päästyänsä wapaaksi, tuli Agneta
suorastaan luokseni, otti kädestäni kiinni ja toiwotti minua
terwetulleeksi. En ikänä unhota, kuinka kaunis hän oli terwehtiessään.
Kun hän otti kädestäni kiinni, tunsin selwäsi hänen pienen, lämpöisen
kätösensä wapisewan ja samaa lienee hän tuntenut minun kädestäni.

Kun kaikki muut oliwat minua terwehtineet, tuli Waranen arwokkailla
askeleilla luokseni. Hän ei terwehtinyt minua, ei ottanut kädestäni
kiini: 'kuinka kirjatoukat Helsingissä nykyään jaksawat?' kysyi hän
waan, pitäen samalla molemmat kätensä selkänsä takana.

Hywin ymmärsin, että hän tahtoi tuolla kysymyksellä iwata minua, sillä
hän oli rikas, ja hän oli ainoa, joka katsoi minua ylön jo warhaisesta
nuoruudesta asti; lieneekö hänellä ollut hieman kateuttakin minulle
kaikkialta tulewan ylistyksen wuoksi.

'Kiitoksia paljon! jaksaapa ne waan', koin wastata niin lewollisesti
kuin woin, waikka sydämeni oli pahtua.

Nyt alkoi tanssi. Pillit ja torwet rupesiwat raiwokkaasti soimaan
kiihkeää walssia. Ensimäinen tanssikumppanin etsijä oli Warasen nuori
herra. Hän tuli suorastaan Agnetan eteen ja kumarsi. Tyttö punastui aa
loi surullisen silmäyksen minuun, mutta myönsi kuitenkin; mikäpä siinä
muu oli neuwona. Hurjassa walssissa rupesi tuo komea pari kiitämään
ympäri awaraa salia. Minä näin heidän säännölliset, keweät ja notkeat
liikuntonsa ja jalkojensa tahdikkaat pyörimiset. Yhä enemmän eneni
wauhti, yhä enemmän huimaawa notkeus--mitenkä? Nythän en enää näe
yhtään tahdikasta liikuntoa, waan yhtenä, tuulta synnyttäwänä,
kohisewana patsaana kiitäwät he hirmuista wauhtia. Woi woi! Nyt en näe
sitäkään, ainoastaan wesikaaren näköinen sumupatsas waan kiitää--ei se
ei kiidä enää ympäri salia, se kiitää suorasti eteen päin--awaruuteen.
Kauhea kosken pauhu kuuluu aiwan likeltä minua, sitte jyrähtää ukkonen
hirweällä pamauksella ja--sitten--sitten ei heitä näy ollenkaan! Minä
olin--pyörtynyt.

Ensimäinen, jonka huomasin toinnuttuani, oli Agneta. Minut oli
kaaduttuani nostettu sohwalle. Kumarruksissa ylitseni, oli Agneta
hieromassa aiweniani etikalla, jota hän myös piti nenäni alla, silloin
kun ensikerran awasin silmäni pyörtymiseni jälkeen.

'Hän elää, hän hengittää', sanoi Agneta iloisesti, kun hän huomasi
minussa elon merkkejä ja samassa he tarjosiwat minulle wedellä
seoitettua wiiniä, jota minä otin muutamia nielauksia ja toinnuin siitä
täydellisesti.

'Mikä sinulle tuli, Fabian?' kysyi Agneta hiljaa, kun huomasi minun
toipuneen.

'Minä en woi hywin--täällä on niin kuuma, haluaisin päästä kotia',
sanoin hänelle, tietämättäni, mitä oikeastaan sanoin.

Kaikki katsoiwat, mikä enemmän, kuka wähemmin kummeksien minuun. Olipa
tuo tapaus waikuttanut kaikkiin niin paljon, että tanssiminen loppui
siihen ja itsekukin hankki kotiinsa lähtöä.

Kaikki nuoret, jotka oliwat meiltä päin kotoisin, lähtiwät minun
kanssani yhtä matkaa; siellä päin oli Warasenkin ja Agnetan asunto.
Päästyänsä oman talon kohdalle, aikoi nuori Waranen lähteä Agnetaa
kotiinsa saattamaan, mutta tyttö kielsi, sanoen tahtowansa huonosti
woiwaa Fabiania kotiinsa saattaa. Siihen täytyi nuoren Warasen tyytyä,
waikka hän mutisi joitakuita tyytymättömiä sanoja, joita en muuta
kuullut kun: 'no kaikkia! Eikö hän olisi yksin päässyt.'

Niin lähdimme me Agnetan kanssa kahden kulkemaan tuota wiimeistä
lyhyttä taiwalta, joka oli enää minun kotiini. 'Nyt taikka ei koskaan',
ajattelin minä sydämessäni. Minä ponnistelin woimiani, kokosin
ajatuksiani, ilmoittaakseni rakkauttani, mutta eipä se ollut mikään
helppo asia. Sydämeni sykki niin kowasti, että helposti sen jyskeen
kuulin. Niin tawoin tulimme meidän portille. Siitä piti Agnetan palata
takaisin, ja nyt särki minun sisällinen tuskani sulkunsa. Käännyin siis
portilla kaunista saattajaani päin ja kuiskasin hänelle wapisewalla
äänellä: 'Agneta! Joko olet sydämesi antanut tuolle mahtawalle
kosijalle?'

'Ketä tarkoitat?'

'Nuorta Warasta'.

'Hyi, Fabian, mitä puhut! Sydäntäni en ole antanut kenellekään, sitä
wähemmin Waraselle', sanoi Agneta, ensipuoliskon lauseestaan
nuhtelewaisesti, jälkimäisen puolisurullisesti.

'Minä rakastan sinua, olen rakastanut kauan; paljaasta luulosta, että
sinut olin menettänyt, pyörryin äsken', sanoin kuiskaten Agnetalle ja
otin häntä kiinni kädestä.

'Jopahan wiimein sai sydämeni kauan toiwotun wastauksen. Paljon on se
toiwonut, paljon odottanut, paljon kärsinyt ja hyljännyt. Sinulle on
se, Fabian, ollut kauan auki, mutta nyt on sen tyhjyys loppunut, sillä
sinussa löysi se wastimensa, minä luotan sinuun', sanoi hän
liikutetulla äänellä.

Minä likistin häntä hellästi rintaani wasten. Ei woinut Joulukuun tuima
pakkanen sammuttaa eikä jäähdyttää sitä tulista ja palawaa rakkauden
suuteloa, eikä sitä hehkua, joka molempien meidän sydämissämme paloi...

Onko siellä pullossa enää mitään? ja tuo kynttilän korsi on taas niin
pitkä--maistaisin mielelläni taasen herneen", sanoi ukko äkkiä
katkaisten siten kertomuksensa.

Minä ojensi hänelle pullon ja niistin kynttilän. Hän maisti taas wähän,
mutta kuiwat laidat lienee ollut tuossa pullossa, sillä sen neste alkoi
lähetä loppuansa.

"No, kuinko sitte käwi?" kysyin minä hätäisesti, sillä minun henkeäni
oikein ahdisti, halusta saada tietää ukon elämän waiheet loppuun asti.

"Niin. Sitten erosimme me sillä kerralla, Agneta meni kotiinsa
yksinään, sillä hän ei sallinut minun itseänsä saattaa, kun olin saanut
niin äkkinäisen kohtauksen tuolla nuorten leikkipaikassa. Minä menin
kamariini, ja se raskas taakka oli kadonnut, joka niin kauan oli minua
painanut. Suru, murhe, ikäwä, kaikki oliwat nyt kadonneet, sillä nyt
tiesin omistawani sen, josta olin niin paljon uneksinut, jonka tähden
olin niin paljon puuhannut ja ajatellut. Minä panin maata ja pian olin
suloisessa ja wirkistäwässä unessa.

Huomenna oli iltapäiwästä koko kaupungissa puheen ainetta, sillä
jokainen tiesi, että minä ja Agneta olimme--kihlatut. Muori Waranen
harmistui kowin tuon uutisen kuultuansa ja antoi peittelemättä tietää,
minkälainen mies minä olin hänen rinnallansa.

Olen liian heikko kuwaamaan sitä autuasta aikaa, jota nautin Agnetan
parissa ne Joulun rauhat, jotka olin poissa yliopistosta.

Kun taas lukukausi alkoi, lähdin minä yliopistoon. Toisenlainen into,
toisenlainen halu ja tarmo oli minulla nyt kuin ensimäisellä
lukukaudella. Poissa oliwat nyt entinen kylmyys, alakuloisuus,
kuulemattomuus ja yhtäkaikkisuus, ja oppiminen alkoi käydä entistä
rataa. Eipä kauan wiipynyt, ennenkuin oppitowerini alkoiwat
kummastukseksensa hawaita minussa taas muutoksen tapahtuneen. Oudotkin
oppitowerit älysiwät nyt ett'en ollutkaan mikään juro ja pölkkypää.

Niin kului toiworikas ylioppilasaikani tawallista rataansa. Kaikki
oppiminen oli minusta waan leikintekoa ja kaikki professorit
ihmetteliwät nytkin hywää oppiani ja teräwää päätäni. Aste asteelta,
päiwä päiwältä ylenin opissa ja maineessa ja jokaisesta onnestani oli
Agnetalla tarkka tieto, sillä me ahkerasti waihdoimme kirjeitä.
Lukukausien wäliajat olin aina kotipaikalla, rakkaan Agnetani ja
omaisieni luona.

Yhtä kyytiä luin wiisaustieteen maisteriksi ja erosin sitte korkeoilla
oppilauseilla ja suurella maineella yliopistosta.

Tähän asti on elämäni ollut pelkkää onnea ja sulaa autuutta, mutta minä
pyydän teitä: älkää wäsykö, kuunnelkaa minua loppuun asti, muutoin ette
käsitä nykyistä tilaani!" sanoi ukko, keskeyttäen taaskin hetkeksi
kertomuksensa.

"Puhukaa, puhukaa waan, en minä wäsy! minä juuri haluan kuulla elämänne
tapaukset loppuun asti kaikkineen", sanoin ukolle innossani.

"Niin", alkoi taas ukko, "Tuo suuri menestykseni ja maineeni sekä se
suuri kunnioitus ja ylistys, joka kaikkialta tuli osakseni, synnytti
minussa yhä enemmän itserakkautta ja kunnianhimoa. Oppineena,
mainerikkaana ja kaikkien kunnioittamana tulin yliopistosta
kotipaikoilleni. Omaiseni iloitsiwat, tuttawani ja ystäwäni iloitsiwat,
ja luulenpa, että koko isänmaani iloitsi onnestani ja toiwosta, mutta
kaikkiaan enemmän iloitsi Agneta, sillä oliwathan kaikki surumme ja
ilomme yhteiset.

Siihen aikaan ei ollut niin helppo saada lihawia wirkapaikkoja kuin
nykyään. Saadakseni ominaista leipäpalaa ja waikutusalaa, wihitin
itseni papiksi ja sain siinäkin tutkinnossa korkeimmat arwolauseet.
Semmoisena määrättiin minut apulaiseksi kirkkoherra K:lle P:n
pitäjääsen?

Kirkkoherra K. oli loistawa ja rikas mies. Hän oli monistellen perinyt
wanhemmiltaan ja muulta rikkaalta suwultaan mahdottomat rikkaudet, ja
muutoin oli hän kirkkoherrana wäkirikkaassa ja isossa pitäjässä, jonka
lihawien lammasten keritsemisestä hän piti isompaa huolta kuin niiden
ruokkimisesta. Niin kokoutuneiden rikkauksien nojalla elettiin
perheessä ylellistä, melkeinpä howintapaista elämää. Kirkkoherra K:lla
oli monta maataloa hallussa ja pappilakin oli tuon mahtawan
sielunpaimenen tahdosta laitettu komeaksi kuin palatsi. Asumahuoneet
oliwat sisustetut mitä häikäsewimmällä loistolla, jonka moista en
ollut koskaan ennen maaseudulla nähnyt. Lattiat oliwat peitetyt
kallisarwoisilla matoilla ja seinät kalleilla tapeteilla; niiden päälle
oli wielä ripustettu kalliita kuwamaalauksia ja tauluja. Akkunoita
werhosiwat kalliit uusimmanmuotiset uutimet ja awaran salin katossa
riippui pari uljasta kristallikruunua; kaikki huonekalut oliwat myöskin
uusinta muotia ja niin muhkeiksi laitetut kuin suinkin mahdollista.

Hywin arwattawa on, että noin loistawassa ulkonaisessa elämässä oli
myös loistawat elämän tarpeetkin. Ruoat oliwat aina laitetut kaiken sen
tieteen ja opin mukaan, jonka kaikenkieliset kokkikirjat sisälsiwät, ja
muille harwinaisia herkkuja oli melkein jokapäiwä pöydällä. Kaiken sen
lisäksi pidettiin hywä huoli, ett'ei huwituksia eikä seuraelämän
huikasewaa woimaa puuttunut. Lakkaamatta pidettiin loistawia kemuja
loistawan seuran kanssa, ja milloin eiwät muut olleet pappilassa,
oliwat pappilaiset jossain muualla. Niin oli pappilan elämäki tullut
semmoiseksi, ettei sen asukkailla ollut juuri muuta tekemistä kun
kemuja, kestejä, tansseja, rekiretkejä ja muita semmoisia huwituksia
nauttia.

Semmoinen oli sen perheen ulkonainen ja sisällinen elämä, johon minut
äkkiä entisestä niukasta elämästäni siirrettiin.

Taloon tultuani otettiin minut kaikella kohteliaisuudella,
kunnioituksella ja helleydellä wastaan; loistawasti sisustettu kamari
annettiin minulle asuakseni.

Häikäsewän loistawa elämä sai minut kokonaan hurmatuksi. Entinen niukka
elämäni ja melkein alinomainen taistelemiseni puutoksien kanssa,
astuiwat nyt oikeassa haamussaan silmieni eteen ja sen walossa näin
selwästi, mitä minä olin kärsinyt. Oi, kuinka wähäpätöiseltä ja
onnettomalta tunnuin mielestäni kaiken tuon loistawuuden ja rikkauden
rinnalla. Kaikki oppini ja maineeni tuntuiwat mielestäni semmoisilta,
joilla ei ole mitään arwoa tämän kiillon ja hekuman rinnalla. 'Mitä
auttaa minua oppi ja suuri maine, kun minulta puuttuu rikkaus, joka
ainoastaan woi tosiarwoa ja elämän mukawuutta ihmiselle antaa? Mitä
auttaa oppi ja maine minua, kun minun pitää ajelehtaa toisen
käskyläisenä niukalla palkalla ja toinen niittää minun työni hedelmän?'
ajattelin itsekseni. Se oli wäärä elämänsuru ja rikkaudenhimo, joka oli
sieluni so'aissut. Sen olen kyllä jäljestä päin monesti huomannut,
mutta mitäpä se enään autti.

Se tieto ja tunto teki minut hirmuisen alakuloiseksi; olisinpa suonut
olewani monen kymmenen peninkulman päässä koko talosta. Oi, kuinka
mielelläni olisin suonut olewani Agnetani luona pienessä, waikka
köyhässäkin kodissa, yhdessä toimimassa ja häärimässä oman pienen ja
wasta=alkawan perhe=elämämme eduksi, poissa kokonaan tuosta
kadehdittawasta loistosta. Meillä olikin Agnetan kanssa semmoinen tuuma
erotessamme wiimeksi, että kun minä saan wakinaisen paikan, me heti
yhdistymme. Me olimme keskenämme ahkerassa kirjewaihdossa, ja sepä
juuri olikin ainoa keino, joka minua wähänkin wiihdytti ja lohdutti
tuossa synkässä ja alakuloisessa tilassani.

Pian hawaitsi talon wäki tuon alakuloisen tilani. He kokiwat kaikin
tawoin poistaa synkkää mieltäni. Jokainen perheen jäsen erikseen ja
kaikki yhteisesti, osoittiwat minulle semmoista ystäwyyttä, että minua
ei ainoastaan kummastuttanut, mutta jopa häwettikin. He etseiwät alati
minun seuraani ja laittoiwat minulle mitä huwitusta waan woiwat. Jos
minä synkkämielisyydessäni wetäysin kamariini, pois muiden seurasta, en
siellä kauwan saanut yksin olla, sillä kun he huomasiwat sen, arwasiwat
he kohta asian laidan, ja pian oli joku perheen jäsen luonani; he näet
luuliwat pelkän ikäwän olewan syynä surumielisyyteeni.

Prowastilla oli neljä naimatonta tytärtä ja yksi poika, ylioppilainen.
Neidit oliwat kaikki kauneita, hentoja, hienosti kaswatettuja
olennoita; tuntuipa siltä, että he owat puoliwäliä taiwasta, niin
paljoa korkeammalla itseäni tunsin heidän olewan. He oliwat kaswatetut
kaikessa elämän hempeydessä ja loistossa, mitä ikinä woidaan toiwoa ja
antaa. Heidän ei ollut tarwinnut tottua mihinkään työhön tai toimeen;
sillä oliwathan heidän wanhempansa rikkaat. He oliwat pienuudesta
pitäin kaswatetut lellittelemällä, niin että he piankin oliwat
käskijöinä eiwätkä käskettäwinä. Isommiksi tultuansa oli heidän
waltansa niin suureksi kaswanut, että heidän pieninkin oikkunsa
täytettiin wähääkään estelemättä, semminkin kun heidän äitinsä oli
lapsesta pitäin heidän puolellansa; jospa heidän isänsä wiisaudessaan
joskus wähän wastustelikin tytärtensä alinomaisia waatimuksia, eipä se
kauas kuulunut äidin ja tytärten yksistä=neuwoin puoliaan pitäessä.
Niinpä ei neideillä ollut muuta työtä, kun kulkea huwituksista toisiin
ja näyttäytyä siellä aina uusimmanmuotissa ja loistawissa puwuissa.

Silloin en tietänyt asiain niin olewan, mutta sittemmin sen kyllä
tiesin, waan liian myöhään.

Niinkuin jo mainitsin, koettiwat uuden kotini jäsenet kukin kohdastansa
poistaa minusta luultua ikäwää. Harwa ilta laitettiin niitä tai näitä
kemuja ja huwituksia, ja joll'ei niitä ollut kotona, oliwat ne
yhteisestä neuwonpiteestä ja tuumasta jossain muualla. Wierasten läsnä
ollessa osoitettiin minulle erinomaista kunnioitusta, minut esiteltiin
kaikelle pitäjään herrasmäelle suurimmalla myötätuntoisuudella ja
warowaisuudella, niin että piankin tunsin heidät kaikki.

Erään kerran tuli eräs herra meille iltahuweihin; hän oli talon wanha
tuttu. Ennenkuin kukaan ehti minua hänelle esitellä, astui hän itse
eteeni, kysyen: 'ken on tämä nuori ja pulskea herra?'

'Maisteri L----m ja asessori M----n', esitteli samassa prowasti, meidän
molempien isäntämme.

Me terwehdimme toisiamme.

'Maisteri jo noin nuorena?' sanoi wieras herra kummastellen ja
katsoen minua tarkasti silmiin. 'Niin, niin. Olenhan sen lukenut
'tidningeistä', että maisteri L----m on suorittanut loistawasti
maisterin tutkinnon', lisäsi hän sitte.

'Hän on myös jo walmis pappi ja on nyt minun apulaisenani; hänestä
tulee professori', ehätti prowasti sanomaan.

'No, eihän mitä!' sanoi wieras herra, tuli ja tarttui toistamiseen
käteeni. 'Toiwotan onnea pyrinnöillenne! Teitä odottaa loistawa ja
kunniarikas tulewaisuus', jatkoi hän.

Minä tunsin, että weri nousi päähäni ja kaswoihini. Minua oli
imarreltu, oli kutkutettu itserakkauttani, mutta se soi kumminkin niin
suloiselta korwissani. Waikka niin oli asiat, häpesin kuitenkin hieman
niin julkista ja korkea kiitosta ja toiwoa. Minä silmäsin ympärilleni.
Toinen talon keskimäisistä neideistä, Wendla nimeltä, seisoi
likitienoissa minua. Satuin katsomaan häntäkin silmiin. Siinä seisoi
hän punottawana ja kauniina, niinkuin aamun koitossa nousewa aamurusko,
ja selwään huomasin, että hänkin oli punastunut tawallista enemmän.
Miksi? Oliko hänkin punastunut samasta syystä kuin minäkin? Oliko sama
toiworikas imartelu koskenut häneenkin niin sywältä kuin minuun?
Wielä: oliko asiansa sama kuin minunkin--hänestä tulee professori--teitä
odottaa loistawa ja kunniarikas tulewaisuus--Wendlan punastuminen, nepä
oliwat asioita, jotka saiwat minut niin pyörälle ja semmoiseen
häiriöön, että katsoin parhaaksi wetäytyä oman kamarini yksinäisyyteen.

Itserakkauteni oli herätetty uuteen eloon ja minä rupesin oiwaltamaan,
että minäkin olin joku--niin, niin--professori--loistawa tulewaisuus--
Wendla--niin, niin.

Juuri noiden tunteiden riehuessa paraaltansa, aukeni owi ja postipoika
astui sisään.

'Tässä olisi maisterille kirje', sanoi hän, samassa ojentaen minulle
todellakin semmoisen.

Wapisewalla kädellä otin minä kirjeen wastaan. Poika meni.

Päällekirjoituksesta jo huomasin tulleen kirjeen olewan Agnetalta. Woi,
woi, kuinka sydämeni tykytti ja käteni wapisiwat kirjettä awatessani.
Niinkuin olin aawistanutkin, oli kirje Agnetalta. Siinä hän kainosti ja
ujosti ilmoitti uskollisen ja lämpimän rakkautensa, sekä suuren
ikäwänsä, jota hän ei ole kylläksi woimakas wastustamaan. Samassa hän
myös ujosti ilmoitti, ett'ei olisi tarwis odottaa niin kauan, että minä
saisin wakinaisen paikan, 'sillä', sanoi hän, 'woimmehan elämämme
alottaa wähemmästä ja emmehän kumpikaan ole paljolle oppineet.' Lopuksi
pyysi hän hartaasti minua kirjoittamaan hänelle jonkun riwin ikäwänsä
lohdutukseksi.

Ei yksikään kuolewainen arwaa, minkälaista tuskaa minä nyt tunsin
sydämessäni. Professori--loistawa tulewaisuus--Wendla--Agneta--ei, ei--
loistawa--Wendla--Agneta wielä sittenkin--nehän ne oliwat ne erilaiset
liekit, joita erilaiset palkeet puhalsiwat erilaisilla tuulilla
yht'aikaa sydämessäni leimuamaan; totinen rakkaus, loistawa tulewaisuus
ja kunnianhimo taisteliwat siellä.

Tuommoisen sisällisen tunteen raiwotessa, tuli ulkonainen asemanikin
niin tukalaksi, että hiki päältäni juoksi. Minä käwelin akkunan luokse
ja awasin sen. Siinä olin jäähdyttämässä polttawaa otsaani, kun owi
aukeni ja sisään astui--Wendla!

'Nyt juuri alkaa tanssi. Pyydän, olkaa hywä ja tulkaa seuraan! Kaikki
kaipaawat teitä', sanoi hän huoneesen tultuansa.

Minä käänsin kaswoni häneen päin, waikka tunsin, että niitä wielä joko
poltti tahi paleli.

'Herra Jumala!' huusi hän säikähtyneenä. 'Mikä teitä waiwaa, kun olette
noin kalpeana? Sanokaa, miten woimme olla teille mieliksi, ja me
koetamme kaikin tawoin poistaa epäkohdat', lisäsi hän.

'Minua on kaikella ystäwyydellä ja rakkaudella kohdeltu--liiaksikin',
änkytin hänelle.

'No, mikä teitä sitte waiwaa?' kysyi hän ja katsoi teräwästi ja
osanottawasti minua silmiin.

'Sydämen suru', wastasin minä.

'Noin nuorella professorilla ei ole syytä suruun, kaikki on hänelle
altisna', sanoi hän, katsoen yhä minua silmiin; luulenpa noiden
silmäyksien tunkeutuneen sydämeni läpi.

'Minä en woi hywin, enkä woi ottaa osaa tanssiin', sanoin hänelle.

'Minä ymmärrän. Te olette saaneet kirjeen, siitä mielen häiriönne; te
tarwitsette yksinäisyyttä', sanoi hän ja meni.

En tiedä, mitenkä sen kanssa oli. Minä halusin yksinäisyyttä,
miettiäkseni nykyistä tilaani, minä olin sen ilmoittanut hienosti
Wendlalle ja yhtäkaikki tuntui siltä, että hänen olisi pitänyt aina
olla tykönäni.

Toiset rupesiwat tanssimaan. Minä kuulin kiihkeän musiikin
tanssihuoneesta, kuulin tasaiset, tahdikkaat ja keweät jalkojen
liikkeet, mutta minä, niin hajamielisenä kuin wielä olinkin, rupesin
kirjoittamaan wastausta Agnetalle.

Minä luulen, että sisällisessä taistelussani oli Agneta woiton pitänyt
ja pois tieltään sysännyt professorit, loistawat tulewaisuudet, Wendlat
ja muut, jotka olisiwat rakkaudellemme haitalliset; siinä mielessä
warmaankin rupesin kirjoittamaan. Minä koetin järjestää sanat ja
lauseet järjellisesti. Minä koetin ilmoittaa ja wakuuttaa hänelle
todellista rakkauttani, kehoitin odottamaan wielä kärsiwällisesti,
kyllä wielä muka asialle hywä loppu tulee, kun oma paikka saadaan,
sillä muutoin olisi muka eläminen mahdotointa.

Mitenkä lieneekin asia ollut, mutta seuraawassa postissa sain minä
Agnetalta kirjeen, josta sain wastaan ottaa nuhteita--Agnetalta!
Hajamielisyydessäni oli kirjeeseni tullut muutamia epäselwiä lauseita,
jotka hänen warma aistinsa kohta huomasi lähteneeksi jaetusta
sydämestä.

'Rakas ystäwäni!' kirjoitti hän muun muassa. 'Kuinka saatatkaan sinä
suuressa ikäwässäni kirjoittaa minulle semmoisia lauseita kuin: 'minä
toiwon woiwani rakastaa sinua kuolemaani asti' ja 'en ymmärrä itsekään,
mitä oikeastaan sinulle kirjoittaisin'. Sinä siis tahtoisit minua
rakastaa, mutta et woi! Niinkö? Sinä et sano tietäwäsi, mitä minulle
kirjoittaisit, mutta minäpä tiedän: kirjoita minulle, ett'et sinä
ainoastaan tahdo, mutta että sinä woit minua rakastaa kuolemaasi asti;
kirjoita minulle, että pian wietämme häitämme, ennen wakinaisen paikan
saamista; kirjoita niin, enempää en sinulta waadi! Woi, Fabian! Mikä
sinut on tehnyt noin hajamieliseksi ja kummalliseksi!'

Wasta tuon kirjeen saatuani huomasin, kuinka huonosti olin osannut
salata sydämeni silloista häiriötä. Istuin siis paikalla kirjoittamaan
Agnetalle tyynemmällä mielellä wastausta ja lupasin woiwani rakastaa
ainoastaan häntä, kuolemaani asti; samalla lupasin hänelle myös pian
häitä.

Noiden tapausten perästä tuli elämäni entiselleen. Ensimäinen rakkaus
oli woittanut wakawamman sijan sydämessäni tuon myrskyn jälkeen,
semminkin kun järjellisemmästi rupesin miettimään Wendlan asiaa. Minä
pidin itseäni melkein houkkana, kun olin antanutkaan Wendlan tuonnoisen
punastumisen ryöstää rauhan rinnastani. Eihän hän ollut millään muulla
tawalla osoittanut erinomaisempaa suosiota minua kohtaan. Kerran kyllä
oli hän sanonut minua 'nuoreksi professoriksi', eihän sekään merkinnyt
mitään, sillä olihan hänen isänsäkin samana iltana sen julkisesti
lausunut.

Asiat noin harkittuani, lankesin entiseen suru= ja synkkämielisyyteeni,
mutta se suruni ei kuitenkaan enää ollut pelkkä suru onnen
epätasaisesta ja'osta, siinä oli jo puoleksi pettyneen toiwon surua.
Minä näin yhä suurempana sen juowan, joka oli minun ja talonwäen elämän
wälillä, ja yhä isommaksi käwi se wäli ja korkeus, jonka tunsin olewan
itseni ja talon neitien wälillä, ja minua oikein poltti heidän
läheisyytensä; sen tähden kartoin heidän seuraansa ja heidän kanssaan
keskustelua niin paljon, kuin waan woin.

Nyt juuri tuli ensimäinen saarnawuoroni. Saarnani aineena ja ydinnä
oli, kuinka epätasaisesti korkein sallimus ja kaitselmus on onnen
jakanut ihmisien kesken ja kuinka sillä tarkoitetaan meidän
hywäämme. Minä kehoitin ihmisiä tyytywäisyyteen puutoksien ja
kärsimisien alla. Sanat tuliwat woimallisesti ja sattuwasti, sillä ne
wuotiwat sydämestä, joka luuli kaikkein enimmän kärsiwänsä onnen
epätasaisuudesta. Mutta tuosta kärsiwällisyyteen ja tyytywäisyyteen
kehoittamisesta ja siitä lohdutukksesta, että kärsimykset owat meidän
hywäksemme, jäi saarnaajan oma sydän aiwan osattomaksi, ne oliwat
aiotut muille.

Ihmiset kiitteliwät minun saarnaani, ja tulipa eräs akka jo
kirkkomaalla luokseni; hän otti minua kädestä kiinni ja toiwotti, että
Jumala wahwistaisi minua eteenkin päin! Mutta missä? Siinäkö, kun olin
melkein parjannut korkeinta kaitselmusta ja Jumalan wiisasta
järjestelmää wastaan nurkunut? Kun tulin kotiin, kiitettiin minua
sielläkin, erittäinkin Wendla, joka tuli ja otti minua kädestä kiinni
hänkin ja melkein wesissä silmin kiitteli minua 'erinomaisen kauniista
saarnastani;' lieneekö hän tuon saarnani kautta wielä korkeammassa
määrässä tullut tuntemaan oman korkean arwonsa ja asemansa?

Niin kului aika. Eräänä iltana sain minä prowastilta käskyn tulla
hänen kamariinsa. Minä menin nöyränä ja ujona sinne. Prowasti oli
miettiwän ja ylewän näköisenä wetelemässä sawuja pitkäwartisesta
merenwaha=piipustansa. Hän wiittasi minua istumaan; minä tottelin.

'Minä olen hawainnut, että te olette erinomaisemman raskasmielinen.
Olemme koettaneet saada sitä teistä haihtumaan, mutta tähän asti ei se
ole onnistunut. Teillä on sekä oppia että lahjoja ja sentähden ei minun
mielestäni olisi teillä syytä suruun. Sitä poistaakseni olen aikonut
ehdotella teille työtä wäliajoiksi. Ettekö tahtoisi, eri maksoa
wastaan, ruweta opettamaan minun tyttäriäni Ranskan kielessä?' sanoi
prowasti ja katsoi minua teräwästi silmiin.

'Kuka, minäkö! Halpa minä olen teidän neitienne opettajaksi', sanoin
minä säikähdyksissä ja peräti hämilläni.

'Oh! Älkää niin sanoko. Mies semmoinen kuin te, jolla on niin paljo
oppia ja mainetta, kelpaa kaunistukseksi waikka minkälaiseen perhe= ja
seuraelämään. Pääasia on waan se, suostutteko tarjoukseeni wai ettekö?'
sanoi prowasti.

Minä otin ujosti prowastin tarjouksen wastaan, ja puoli
raskasmielisyyttäni oli kadonnut, sillä olinhan kuullut kelpaawani
waikka minkälaisen seura= ja perhe=elämän kaunistukseksi. Aiwan
wapaasti päätimme jo huomenna alkaa.

Minulle ruwettiin nyt osoittamaan aina isompaa rakkautta ja ystäwyyttä,
sekä wanhusten että neitien puolelta. Oppiminen alotettiin niinkuin oli
aiottukin, eiwätkä neidit woineet kyllin kiittää, kun sallimus oli
heille lahjoittanut niin oiwallisen, mieluisan opettajan.

Tunnustaa täytyy että ikäwäni, oman mitättömyyteni tunto ja samassa
surumielisyyteni alkoiwat haihtua. Minä olin saanut työtä, jossa woin
näyttää oppiani ja kykyäni, wieläpä itseäni niin paljoa ylempänä
olewassa perheessä, ja se palautti minuun jälleen arwon tuntoa.
Oppiminen käwi hywästi ja tietysti myöskin opettaminen. Neidit oliwat
luonnonlahjain puolesta kaikin puolin täydellisesti muodostuneita
ihmisiä; erinomattain oli heillä hywät henkiset lahjat ja suuri kyky
omistamaan henkistä kehitystä.

Kaikista etewin oli--Wendla, joka myöskin oli halukkain ja hartain
oppimaan. Usein tuli hän yksinäänkin minun kamariini ja pyysi minua
opettamaan erikoistunneillakin. Siihen minä suotuinkin, sillä rupesipa
hänen läsnäolonsa minua miellyttämään. Entiset haaweet, entiset toiweet
tulewasta suuruudestani rupesiwat taas saamaan sijaansa sydämessäni.
'Hänestä tulee professori. Teitä odottaa loistawa tulewaisuus, Wendlan
punastuminen silloin illalla ja hänen lauseensa: nuori professori ja
myös semmoinen kun te, jolla on niin paljo oppia ja mainetta, kelpaa
kaunistukseksi waikka minkälaiseen seura= ja perhe=elämään', alkoiwat
kuwastella ja kangastella jälleen mielessäni ja soida korwissani.
Mitenkähän lienee ollutkaan mutta samassa suhteessa, kuin nuo
mielipiteet ja ajatukset saiwat minussa waltaa, kylmeni myöskin
rakkauteni Agnetaa kohtaan.

Wendlan yksityistunnit tiheniwät tihenemistään yhä ja alkoiwat
miellyttää minua niin suuresti, ett'enpä olisi enää suonutkaan muita
tahi yhteisiä opetustunteja olewan. Wendla olikin iloinen ja haasteli
niin wapaasti ja awonaisesti. Hän ei näyttänyt pitäwän omasta
arwostansa mitään, mutta sitä enemmän minun; hän oli sangen miellyttäwä
ja wiehättäwä olento.

Erään kerran olimme taas noilla yksityistunneilla. Yht'äkkiä sanoi
Wendla: 'minäpä tiedän jotain semmoista, josta ette ehkä luule minun
tietäwänkään.'

'No mitä se sitte olisi?' kysyin häneltä melkein säikähtyneenä.

'Jos lupaatte olla pahastumatta, niin sanon.'

'Lupaan, minä en pahastu.'

'Teillä on kihlattu morsian, ja hän se juuri pitää teidät
murheellisena', sanoi Wendla ja katsoi weitikkamaisesti minua silmiin.

Minä punastuin, minä wapisin. Todellakin tiesi Wendla semmoista, jota
en luullut hänen tietäwän; enkä olisi sitä suonutkaan. Suurella
huolella olin salannut kihlaukseni, ensin rakkaudesta Agnetaa kohtaan,
sittemmin muista syistä, jotka jo olette kuullut. Hywin kyllä olin
oiwaltanut, ett'eiwät siwistyneen säädyn kihlaukset woi kauwan salassa
pysyä, ainakaan ympäristöllä, mutta en luullut sen tiedon niin kauaksi
tulleen. Niin ei kumminkaan ollut, Wendla oli saanut kirjeessä tiedon
eräältä ystäwältänsä kotipaikoiltani ja nyt ehkä jo koko talon wäkikin
tiesi sen.

'En minä ole erinomaisemmasti sitonut sydäntäni keneenkään', sanoin
hänelle selitykseksi, tietämättäni kuitenkaan, mitä oikeastaan sanoin.
Woi, woi, se oli walhe, wapaehtoinen walhe, sillä olinhan sitonut
sydämeni erinomaisemmasti nuoruuteni ystäwään--Agnetaan.

Tuommoisissa mielipiteissä ja toimissa kului joku aika.

Taasenkin tuli pappilaan suuret kemut. Wieraita tuli paljo, kaukaa ja
läheltä, tietysti arwokkaita. Suuret tanssit toimitettiin illan
kuluksi. Sitä ennen keskusteltiin niitä näitä, ja olipa pappilan
neideillä jo tilaisuutta näyttää Ranskan kielen taitoansa. Kaikki
kummailiwat, miten he oliwat sitä nyt oppineet, sillä tietty asia oli,
ett'eiwät he sitä ennen osanneet.

'Meillä ei ole nykyään waikea oppia mitään, sillä meillä on oppinut
maisteri kotona, joka woipi opettaa waikka mitä', sanoi prowasti
imartelewasti.

Niin prowasti, mutta minuun se ei ollut waikuttamatta, sillä se lause
lisäsi yhden naulan minun kunnianhimooni. Sitä alkoikin heti tulla,
sillä kaikki oudotkin wieraat katseliwat kummastuksella ja
kunnioituksella niin pätewästi ylistettyyn, oppineesen opettajaan.

Tanssi alkoi. Melkein heti menin Wendlan luokse ja kumarsin
kohteliaasti; luulinpa hänen silloin punastuneen. Hän riepsahti heti
ylös ja tarttui tarjottuun käsiwarteeni. Hurjassa ja kiihkeässä
walssissa kiidimme ympäri awaran salin lattiaa. Wauhti kiihtyi
kiihtymistään ja keweänä ja notkeana lensi Wendla kanssani kuin
taiwainen haamu; luulinpa, ett'eiwät hänen jalkansa koskeneet lattiaan
ollenkaan.

Kun heitimme tanssimme, oli koko seura ikäänkuin huumauksissa ja
huumauksissapa lienemme olleet itse tanssijatkin. Siinä seisoi Wendla
hentona ja notkeana, ja minusta tuntui, juurikuin joku taiwainen olento
olisi ollut likelläni.

'Se oli kaunis tanssi, sen uljaampaa ja wiehättäwämpää paria ei saata
koskaan permannolle astua', sanoi joku joukosta wihdoin. Siitä kuulin,
mitä syrjäiset tanssista ja tanssijoista pitiwät.

Siitä hetkestä pitäin en muuta ajatellut kuin--Wendlaa; hän oli tästä
lähtien kaikkien ajatuksieni ja pyrintöjeni keskipisteenä, alkuna ja
loppuna. Hän oli kerrassaan woittanut sydämeni ja muuta ei ollut
minulla nyt tekemistä kuin: woitanko minä hänet? Minä tosin olin
huomaawinani kaikista asian haaroista, että Wendla osoitti minulle
myötätuntoisuutta, mutta minulla ei ollut waan woimia ilmoittaa hänelle
rakkauttani.

Mainittawa on, että asiaini tuolla kannalla ollessa, sain Agnetalta
kaksi kirjettä, joissa hän lämpimillä sanoilla ilmoitti yhä kestäwän
rakkautensa ja ikäwänsä, mutta kylmiä, ikäwiä oliwat ne nyt minulle.
Minä poltin kirjeet heti, kun sain ne luetuksi, ett'eiwät muut näkisi
niitä, sillä minä oikein häpesin niitä; molemmat kirjeet jätin
wastaamatta.

Niin kului taas joku aika mieltä jännittäwässä ja tukalassa tilassa.

Kesä oli. Eräänä päiwänä oli koko pitäjään herraswäki teiskaamassa.
[Huwikäwelyllä (promenad). Kansan suusta otettu sana.] Minä käwelin
yksinäni ajatuksiini waipuneena. Silloin tuli Wendla luokseni ja sanoi:
'Te, maisteri, olette epäkohtelias naisille ja samassa huono
kawaljeeri.'

'Kuinka niin?' kysyin minä hämmästyneenä ja wähän säikähtyneenä.

'Te ette suo niin paljoa hywää turwattomalle neidille, että
ojentaisitte hänelle käsiwartenne', sanoi Wendla.

'Oh! Eikö sen suurempaa nuhdetta?' sanoin ja tarjosin hänelle
käsiwarteni. Hän tarttui siihen ja niin lähdimme yhdessä; olisinpa
suonut silloin olewamme kahden kaikkiansa.

Waikka olimmekin niiden seurassa, jolloin ei käynyt julkisesti
ajatuksiaan lausuminen, olin kuitenkin Wendlan ketterästä käytöksestä
ja lämpimästä puheesta saawinani uuden todistuksen hänen
myötätuntoisuudestaan.

Illalla kun kotiin tultiin, oli Wendla niin innostuneena piaanoa
soittamaan, ett'en häntä koskaan ennen ollut semmoisena nähnyt. Hän
pyysi erittäin minua tulemaan kuuntelemaan hänen soittamistaan, ja minä
otin ilolla kutsumisen wastaan. Keweänä kuin haamu, liiteliwät hänen
pienet ja walkoiset kätensä piaanon näppäimistön yli ja näyttipä siltä,
kuin eiwät hänen hienot sormensa olisi ollenkaan koskeneet siihen.
Kaikki Mozartin ja Mendelsohnin waikeimmat kappaleet soitti hän niin
wapaasti ja ylewästi, että olisi hänen luullut ne jo oppineen
kehtolauluinansa. Säweleet oliwat niin woimalliset, että minä jouduin
tunteitteni waltaan. Minä kuulin niissä kosken hiljaista kohinaa,
metsäpuron lirinää, tuulen huminaa ja lintujen wiserrystä----ei, ei,
nyt ajaa ukkonen ja kauhea raesade tulwi taiwaalta maahan--nyt, nyt,--
nyt tippuu pelkkiä kyyneleitä ja murtuneen, särkyneen sydämen
walitukset kuuluwat--no mutta älä itke, älä wuodata kyyneliä! nythän
kuuluu pelkkää iloa, lohdutusta, toiwoa, luottamusta--w-ooi! olkaasta
waiti, rakkauden enkeli jo leyhyttelee siiwillänsä ikuista lempeä ja
rakkautta; hän pyyhkii ja kuiwaa pois nuot wasta tippuwat kyyneleetkin
ja sydämet tuntewat sanomatonta iloa, autuutta ja rakkautta, ja lemmen
unikukat rupeawat meitä waiwuttamaan tuoksullansa suloiseen uneen--huh,
kun putosin kylmään weteen----.

Tuommoisia tunsin Wendlan soittaessa ja niin haaweksiwassa tilassa
olin, ett'en tietänyt, mitä ulkomaailmassa wiimeiseltä tapahtui.

Kukatiesi, kuinka kauan olisin ollut tuossa haawehtiwaisessa tilassani,
mutta nyt juuri tuli Wendla minun luokseni ja kysyi: mitä minä pidin
soitannosta.

Minä hawahduin, mutta kylmä wiima tuntui käywän wielä selkäpiini
läwitse tuon äsköisen kylmään weteen putoamiseni tähden.

'Minä en ole ikinä ennen kuullut semmoista soittoa, minä kiitän teitä',
änkytin wastaukseksi.

Siihen loppui se ilta, mutta minä tulin rakkaudesta kuumeesen.

Seuraawana päiwänä oli Wendlalla taas yksityistunti.

Ranskan kielen lisäksi oli nyt tullut myös piirustus. Minä tunsin
Wendlan läsnäolosta semmoisen rakkauden woiman, että hänestä tuntui
käywän oikein pyhä hehku ja liekki. Nyt ruwettiin piirustamaan.
Lieneekö Wendla tehnyt sen tahallaan, sitä en tiedä, mutta hän ei waan
saanut erästä kuwioa syntymään, jota hänen piti piirustaa, waikka
kuinkakin olisimme koettaneet. Wiimein pyysi hän, että minä ottaisin
häntä kädestä kiinni ja ohjaisin tuossa juonikkaassa piirustuksessa.
Minä tein kuin pyydettiin: otin oppilastani kädestä kiinni; se oli
kuuma, se wapisi, sen tunsin aiwan selwään. Minä koetin ohjata kättä,
mutta eipä kuwion walmistuminen onnistunut meiltä sittekään. Silloin
tunsin wastustamattoman woiman ja halun ilmoittamaan rakkauttani.

'Minä rakastan teitä, rakastan kaikesta sydämestäni', kuiskasin hänelle
niin hiljaa, että tuskin kuulin sitä itsekään, pitäen yhä kädestä
kiinni ja katsoen häntä silmiin.

Wendla ei ottanut kättään pois ja minä tunsin, että hän hellästi
puristi minun kättäni. Hän kallisti päänsä minun rinnoilleni ja minä
suljin hänet syliini, ja siinä painoin minä hänen wapisewille
huulilleen kuuman suutelon. Siinä kuiskasi hän minulle: 'oi, älkää
sanoko minua enää koskaan teiksi, sillä minäkin sanoisin teitä niin
mielelläni sinuksi ja Fabianiksi.'

'Olkoon menneeksi, sitä haluan minäkin', sanoin hänelle ja likistin
häntä rintaani wasten.

'Minä olen kauan odottanut tuota sinulta, Fabian', kuiskasi Wendla.

'Minä en ole ennen uskaltanut.'

'Miks'ei noin nuori professori uskalla.'

Muiden pelon tähden emme uskaltaneet kauemmin maata toisiemme
rinnoilla.

'Mutta mitä wanhempasi sanowat, kun saawat tämän tietää?' kysäsin,
sillä nyt wasta juolahti mieleeni, että heilläkin oli jotain sanomista.

'He eiwät sano siitä mitään; se on heille suotawa asia', sanoi Wendla
luottawasti.

Ei yksikään ihminen liene suurempaa onnea ja iloa nauttinut koskaan
maailmassa, kuin me nyt tunsimme; ainakin minun puoleltani oli asia
niin.

Silloin rupesi kuulumaan askeleita, joku läheni minun tahi oikeammin
meidän kamariamme. Tulija oli itse prowasti. Hänellä oli jotain
erikoista asiaa minulle.

Minulla oli kylläksi tällä kerralla rohkeutta ja woimaa, ainakin
enemmän kuin tawallisella ihmisellä. Ennenkuin prowasti kerkesi mitään
sanoa, käwelin minä häntä wastaan ja sanoin: 'antakaa anteeksi, herra
prowasti, minä rakastan teidän tytärtänne Wendlaa ja hän rakastaa
minua; juuri nyt olemme toisillemme tunnustaneet sen, saanko toiwoa
teidän suostumustanne ja siunaustanne?'

'Onko se sinunkin tahtosi, Wendla?' kysyi prowasti hywin juhlallisen
näköisenä.

'On, pappa', sanoi Wendla ujosti.

Prowasti nosti silmänsä kattoon; näyttipä siltä, kuin hän olisi kysynyt
neuwoa korkeudesta.

'Minulla ei ole siihen mitään wastaan sanomista', sanoi hän sitten,
käwellen samassa Wendlan luokse. Hän otti Wendlan kädestä kiinni, tuli
ja laski hänen kätensä minun käteeni ja sanoi: 'olkoon tulewa elämänne
onnellinen ja loistawa!'

Niin löyhästi saimme me isällisen siunauksen ja niin menimme me
kolmikannassa saliin, minä ja Wendla käsi kädessä. Siellä ilmoitti
prowasti koko herraswäelle, mitä oli tapahtunut ja meillä ei ollut
muuta tekemistä kuin ottaa wastaan lukuisat onnentoiwotukset;
erittäinkin oli Wendlan äiti niihin hywin harras.

Nyt olin mielestäni niin onnellinen, onnellisempi kuin kukaan koko
maailmassa. Minä olin jo mielestäni walmis professori--nuori
professori, jommoiseksi Wendlakin oli minua kerran kunnioittanut.
Loistawa tulewaisuus ei näyttänyt ainoastaan odottawan minua, se
leijaili jo aiwan silmieni edessä; tuntuipa siltä, että yletyin sitä jo
käsin koskettamaan. Minulla tuntui olewan niin paljo woimaa, oppia,
neroa ja wiisautta, että todellakin uskoin woiwani kaunistaa koko
ihmiskuntaa, eikä ainoastaan seura= ja perhe-elämää; jos ihmiset oliwat
minua hywin imarrellen ylistäneet, tunsinpa arwoni nyt kenties
kaksinkertaisessa määrässä; ei nyt painanut surumielisyys eikä
mitättömyyteni tunto.

Seuraawaksi illaksi oli kutsuttu useita wieraita. Julkisesti tapahtui
silloin meidän kihlauksemme.

Taasenkin sain minä Agnetalta kirjeen, jossa hän, kuten ennenkin,
ilmoitti tulista ja uskollista rakkauttansa, ja kauheaa ikäwäänsä; myös
paheksui hän kowin sitä, ett'en ollut wastannut hänen kahta wiimeistä
kirjettänsä. Silloin wastasin hänelle, mutta minkälaiseksi tuo wastaus
tuli, sen arwannette jo. Minä ilmoitin hänelle, että meidän
kihlauksemme on nyt purjettu ja että hän saa wapaasti antaa sydämensä
ja kätensä kenelle tahtoo. Woi, woi! En tietänyt silloin, että siten
musersin puhtaimman, wilpittömimmän ja rakastawimman sydämen, mikä
koskaan Luojan kädestä oli lähtenyt; niin, mitä minä semmoisesta
huolin, joka olin mielestäni niin korkealla.

Minun saarnani aineet kääntyiwät nyt aiwan toisenlaisiksi. Jumala on
rakkaus. Hän rakastaa kaikkia ihmisiä ja antaa kaikkien ihmisien tuta
rakkautensa woimaa. Jospa hän joskus saattaa meitä kärsimäänkin ja
odottamaan, niin sitä suuremmassa määrässä antaa hän sen perästä
rakkautensa wuotaa ylitsemme. Eikä se kumma ollutkaan, että saarnani
oliwat sen sisällyksiset, sillä ne lähtiwät miehen sydämestä, joka niin
werrattomasti rakasti--itseään ja--ja loistoa ja kunniaa, Wendlaa ja
Wendlan--professoria. Kun minä tulin kotiin, kiitti Wendla minua
nytkin; totta kai hänkin tiesi itseänsä rakastettawan.

Ennenkuin meidät oli ennätetty kuuluttaa ja wihkiä, sain minä Agnetalta
näin kuuluwan kirjeen:

  'Fabian!

  Woi, Fabian! Minä en enää saa enkä woi kutsua sinua rakkaaksi
  ystäwäkseni. Sinä olet murtanut ja särkenyt ainoan todellisesti
  sinua rakastawan sydämen, sillä sinä olet tallannut jalkojesi alle
  minun pyhimmät tunteeni--ainoan rakkauteni. En minä olisi, Fabian,
  sinusta semmoista uskonut! Ääretön kunnian ja hekuman himo on sinut
  so'aissut. Minä toiwon, että eläisit onnellisena, mutta ota wastaan
  kuitenkin tämä wiimeinen ystäwyyden osoitus, muistoksi entiseltä ja
  nykyään kowin sortuneelta, köyhältä ystäwältäsi
                                                     Agnetalta.'

Kirjettä seurasi wähäinen suljettu mytty ja kun sen awasin, sisälsi se
pienen kotelon. Minä wiskasin sekä kirjeen että kotelon kaappini
salalaatikkoon, sillä se kaappi oli ainoa erikoinen omaisuuteni.
Kätkemiseni tein sentähden, ett'ei minulla ollut aikaa niitä polttaa,
sillä en olisi suonut kenenkään näkewän niitä. Ja jopa olikin aika
kiire, sillä askelia kuului ja Wendla astui sisään. Hän ei huomannut
minussa minkäänlaista mielen häiriötä, niin kylmä olin minä noille
Agnetan wiimeisille ystäwyyden osoituksille. Niin, käwihän se laatuun
minulta, joka olin niin loistawa tulewaisuus; mitäpä huolinkaan minä
yhden sydämen särkymisestä; mitäpä huolinkaan minä wanhan, kuluneen
rakkauden wiimeisestä walituksesta, waikka olinkin kerran luwannut
hänelle ikuista uskollisuutta, waikka olinkin sanani syönyt, lupaukseni
rikkonut, ja surkeasti hänet pettänyt.----Onko siellä pullossa enää
mitään? Kieleni kuiwuu niin kowin ja sydämeni käypi kowin
murheelliseksi, herne minua taas wähän wirwoittaisi", sanoi hän sitte
äkkiä.

Minä annoin hänelle pullon ja hän nuristi siitä wiimeisen pisaran.

"Tuokin jo loppui; nyt saa pullo olla missä tahansa ja tuo kynttiläkin
kohta loppuu ja sitte tulee pimeä, niin pimeä, ja se on niin ikäwää;
niistäkää sitä wielä, sen karsi on taas pitkä", sanoi hän sitte.

"Eikö Agneta sitte yhtynyt nuoren Warasen kanssa?" kysyin häneltä
hätäisesti, sillä sydäntäni oikein ahdisti, kuunnellessani ukon elämän
tapahtumia.

"Woi ei, sitä ei hän tehnyt, mutta te saatte tietää kaikki, kun waan
jaksatte minua kuunnella", sanoi ukko, nähtäwästi surumielisenä.

Minä wakuutin, ett'en kyllästyisi hänen kertomuksensa kuuntelemiseen,
waikka se olisi kuinka pitää.

"Niin", alkoi taasenkin ukko. "Kauan emme olleetkaan Wendlan kanssa
kihloissa, sillä wuoden ajalla olimme kihlatut, kuulutetut ja wihityt.
Häät pidettiin ylen komeat morsiamen kotona ja meille toiwotettiin
onnea sadoista suista.

Juurikuin olimme saaneet häämme wietetyksi, sain minä määräyksen
toiseen paikkaan, apulaiseksi eräälle kappalaiselle. Ennen sinne
muuttoamme käwin minä jo siellä, laittamassa tulewaa asuntoamme niin
mukawaksi kuin suinkin mahdollista. Tuo kaukana, ylimaan salolla olewa
kappalaisen wirkatalo ei ollutkaan semmoinen howi kuin se, jossa Wendla
oli kaswanut ja jossa minäkin olin wiime ajat oleskellut. Talo oli waan
tuommoinen wanha, riutunut talo, jossa oli waan yksi ja matala
asuinrakennus ja siinä ei suinkaan liikoja huoneita ollut: pieni
salin=tapainen, kolme kamaria ja kyökki, siinä kaikki; eipä aiwan
kaikki, sillä huoneen toisessa päässä oli harjan alla matala
yliskamari, jopa niin matala, että seisoessaan huoneen lattialla, koski
pää melkein kattoon. Sen saimme me asuaksemme. Kun me tulimme yhdessä
tuohon uuteen kotiimme, saatin minä waimoni suorastaan hänelle aiottuun
huoneesen.

'Jumala minua armahtakoon! Tämmöisessäkö harakan pesässä minun pitää
ruweta asumaan?' sanoi Wendla huoneesen tultuansa.

Tunnustaa täytyy, että tuo nuoren waimoni lause soi hywin pahalta
korwissani, waikk'en silloin wielä tietänyt, että se oli alkusoitto
tanssiin. Minä olin tehnyt, mitä olin woinut, asumuksemme eduksi, enkä
luullut waimollani olewan syytä enempää waatiakaan, sillä odotin
häneltä yleisien asioiden tietoa niin paljon, ett'ei kaikilla ihmisillä
ole yhtä mukawat asunnot, eikä yhtä hywä toimeentulo.

'Sinä, Wendla, et puhu nyt toimellisesti!' sanoin hänelle
nuhtelewaisesti, katsoen häntä samassa hellästi silmiin.

'On minulla sen werran toimellista puhetta, ett'en minä rupea asumaan
tämmöisessä hökkelissä, joka on hatara ja pieni kun lintuhäkki', sanoi
hän ikäänkuin uhalla.

'No, mutta mistä tässä nyt sitte parempi asunto otetaan?' sanoin minä
puoli hämmästyksissäni.

'Jostakin muualta', sanoi hän ja siihen puhe sillä kerralla loppui.

Niinkuin jo mainitsin, oli tuo seurakunta ylimaan seurakuntia ja siellä
elettiin hiljaista, köyhää elämää. Maat oliwat karuilla maan
selänteillä, jonkatähden seurakunnan asukasten wiljelykset oliwat
pienet ja niukka=antoiset; ja lisäksi käwi paikkakunnassa halla
useammasti wieraina kun muualla. Wanha pastori perheensä kansa oli
seurakunnassa ainoana herraswäkenä, sillä muut wirkamiehet eiwät liene
halunneet sinne asettua, he kun tawallisesti hakewat lihawia laitumia.
Wanha pastori oli koko parhaan ikänsä ollut seurakuntansa paimenena,
sillä ei hän hennonut sanankuulijoitansa jättää, joiden kanssa hän oli
niin paljon kärsinyt. Hän oli heitä etsinyt mökistä mökkiin, huoneesen
ja kokenut liewitellä ja täyttää heidän sekä henkisiä että ruumiillisia
puutoksiaan ja tarpeitaan. Sentähden rakastiwatkin seurakuntalaiset
uskollista paimentansa kaikella rakkaudella, mikä ihmiselle suinkin
on mahdollista, mutta ikä ja surut oliwatkin opettajalla ja
seurakuntalaisilla yhteisiä.

Yhtä harwinaisia kuin siwistyneet perheetkin paikkakunnassa, oliwat
myöskin herkkuruoat pappilan pöydällä, sillä niitä ei ollut ollenkaan;
mitäpä tietä ne olisiwatkaan kulkeneet tänne, sydänmaan saloihin? Ja
pappilassakin syötiin waan, mitä paikkakunnan niukka ja karu maa antoi.

Semmoiseen paikkakuntaan ja keskuuselämään tulimme me nyt siirretyksi.
Ei mitään seura=elämää, ei mitään humua tai soitantoa, ei mitään
herkkuja tai loistawaa elämää; köyhyyttä, yksinkertaisuutta waatteissa
ja tawoissa, yksinkertaisuutta ruoassa ja juomassa, niitä waan oli
wiljalta.

Kauwan ei waimoni tarwinnut tutustua uuden elämänsä oloihin, ennenkun
hän ymmärsi kaikki, ja yhä synkemmäksi, yhä mustemmaksi käwi hänen
mielensä.

Wasta wiikon päiwät olimme olleet uudessa kodissamme, kun hän sanoi
minulle kamarissamme:

'Minä en rupea asumaan tässä karhujen maassa.'

'No, missäs sitte?' kysyin häneltä säikähtyneenä.

'Menen kotiin.'

'Mutta nythän olet juuri kotonasi', rohkenin hänelle muistuttaa.

'Tämmöinen koti ei ole minun eikä yhdenkään siwistyneen ihmisen koti',
sanoi waimoni.

'Woi, kun sinä puhut mielestäni sopimattomasti! Minkäpä me siihen nyt
woimme, kun sallimus on meille tällä kerralla tämmöisen kodin antanut',
sanoin hänelle.

Hän ei puhunut sen enempää, sillä hän lienee huomannut olewan siinä
minulle liiaksikin, ja liiaksi siinä olikin.

Minä rakastin nuorta, kaunista waimoani kaikella nuoren awiomiehen
tulisella rakkaudella. Minä olisin suonut hänelle täydestä sydämestäni
kaikkea hywää ja mukawuutta, mitä ikinä maailmalla on antaa, mutta
tämän parempaa ei ollut minulla tarjota, waan siihen ei hän ollut
tyytywäinen, sen näin ja kuulin aiwan selwästi. Se kummastutti ja
pahoitti minua kowin. Minä koetin huwittaa waimoani miten woin: minä
luin hänelle kertomuksia ja romaaneja ja kehoitin hänen itsensäkin
niitä lukemaan aikansa kuluksi, mutta niistä ei suurta apua tullut, hän
oli waan apea ja synkkämielinen.

Kauan ei meidän käynyt oleminen yhdessä ruokalaissa talon perheen
kanssa, sillä waimoni tyytymättömyys kaswoi kaswamistaan. Seuraus
eroamisesta oli se, että saimme heti ottaa pii'an ja hänkin tarwitsi
ruokaa, waatetta ja palkkaa, joista waan karttui menoja. Waimoni, joka
oli kaswatettu hemmoitellen ja lellitellen sekä työttömänä, ei kyennyt,
ei osannut, eikä tahtonut--minä en tahdo sanoa: wiitsinyt--tehdä mitään
pienen, wasta=alkawan elämämme eduksi. Kaikki ruokakomento, puhtaus ja
muut askareet oliwat muiden warassa, ja pienimmätkin waatteuksen
tarpeet piti toimittaa kylässä. Se kaikki oli tuiki edutonta pienelle
kappalaisen apulaisen palkalle.

Ensimältä en minä pitänyt sitä minään wikana enkä puutoksena, sillä
uneksinpa minä täälläkin tuota loistawaa tulewaisuutta ja kunniakasta
professoria, waikka kyllä ne utukuwat näyttiwät jotenkin kauas paenneen
näiltä sydänmaan saloilta. Sentähden luulin minä tuon professorin
rouwan työttömyyden olewan oikeutetun. Mutta pian oliwat seuraukset
näkösällä: pieni apulaispalkka=kassa rupesi toimettomuuden ja
työttömyyden tähden kärsimään kowasti, ja mikäli kassa kärsei ja
kutistui, tuliwat puutoksetkin meille, ja wiimein oliwat ne
alinomaisina wieraina.

Waimoni tyytymättömyys kaswoi waan yhä. Kun olimme wuoden päiwät olleet
sydänmaan seurakunnassa, käwi se niin ankaraksi, että minun täytyi
Tuomiokapitulilta pyytää päästäkseni sieltä johonkin toiseen paikkaan.
Mitä olin pyytänytkin, myönnettiin minulle. Wesissä silmin erkanin
hywästä, wanhasta pastorista ja niin me muutimme.

Majanmuutto oli kyllä nyt tehty, mutta elämän ja palkan muutosta ei
tullut, eikä professoria ja loistawaa tulewaisuutta näkynyt, ei
kuulunut.

Wuoden ajan tuossa toisessa paikassa oltuamme, syntyi meille kaunis ja
terwe poika. Minä iloitsin suuresti uudesta perheemme lisäyksestä ja
melkeinpä lienee waimonikin niin tehnyt. Mutta waikka luonnollinen äidin
rakkaus saikin hänet hetkeksi iloitsemaan ja rakastamaan lastansa, tuli
kuitenkin aiwan pian elämän suru--loistawan elämän suru hänelle jälleen
takaisin, wieläpä kaksinkertaisena. Nyt oli tullut uusia murheita,
uusia elämän tarpeita, mutta ei uusia--tuloja, siinä hänen surunsa syy.
Minä koetin häntä lohduttaa nytkin, miten ikään woin, mutta kaikki oli
turha. Niin, minä en tietänyt nytkään oikeaa syytä hänen suruunsa,
waikka luulin sen tietäwäni.

Erään kerran sanoi hän minulle: 'et sinä woi minua säätyni mukaisesti
elättää'.

Minä kyllä wawahdin tuosta sanasta, mutta koetin kuitenkin häntä
lohduttaa ja wakuutin hänelle kaikki wielä hywin käywän.

'Ei tässä maailmassa', sanoi hän katkerasti ja hänen luontonsa jäi
entiselleen.

Ei ollut monta wuorokautta wäliä, ennenkuin kuulin hänen ikäänkuin
itseksensä tuskallisesti lausuwan: 'woi, mihin minun piti joutua.'

Se ääni, se lause käwi sydämeeni kipeämmästi kuin puukon pisto. Woi,
woi! se särki sydämeni. Minä wapisin, minä horjuin; minulla ei ollut
ainoatakaan sanaa antaa wastaukseksi--minä en kyennyt siihen.

Nyt aukesi kaikki minun silmieni eteen täydessä walossaan, ja minäkin
saatoin sydämessäni jo sanoa: 'woi, mihin minun piti joutua.'--Waimoni
ei rakastanutkaan minua itseni tähden, hän rakasti minussa waan
professoria ja--ja--loistawaa tulewaisuutta! eikä noita tullutkaan niin
pian, kuin hän ehkä luuli. Kaikessa hempeydessä, huwituksissa,
hekumassa ja työttömyydessä kaswatettuna, oli hän edessäpäin olewan
elämänsä perustanut loistoon ja kunniaan, ja sen loiston ja kunnian
luuli hän tapaawansa ja pysywäisesti saawuttawansa minussa. Jouduttuaan
semmoisesta hempeästä ja loistawasta tuulentupien elämästä äkkiä
puutostenkin puolia maailmassa näkemään, ei hän woinut kantaa sitä
alennusta, jonka hän nyt ylennyksen sijaan sai, sillä hän ei
ollut oppinut kärsiwällisyyttä. Siinä wasta oli oikea syy
tyytymättömyyteensä, elämäänsä ja--minuun. Kenties olisimme tulleet
toimeen sydänten asioissakin, jos olisin paikalla ollut--professori ja
jos uneksittu loistawa tulewaisuus olisi ollut heti käsissämme, mutta
todellisesti en luule hänen koskaan rakastaneen minua.

Tuon lauseen kuultuani, katosiwat professori ja loistawa tulewaisuus
näkö= ja ajatuspiiristäni, niinkuin kaste maahan, eikä niitä ole
sittemmin näkynyt, ei kuulunut; apeaksi, synkäksi jäi nyt miehen mieli.

Ei yksikään woi käsittää sitä murhetta ja tuskaa, jota minä sydämessäni
nyt kannoin. Minulle ei maistunut ruoka eikä juoma, ei tieteilemiset
eikä mitkään ilot ja huwitukset, kaikki, kaikki oliwat nyt menneet
palaamattomiin, mutta murhe, se waan pysyi. Mielessäni ja ajatuksissani
soi nyt waan alati ja lakkaamatta yksi tunne ja ääni, ja se oli: woi,
mihin minun piti joutua. Sen lauseen oli waimoni lausunut omalle
warallensa, mutta hän antoi siitä minullekin osan, hirweän osan, ja
niin tuli tuo särkewä lause yhteiseksi meille molemmille.

Kaiken sen tuskan alla jaksoin minä kuitenkin helpoimpina hetkinä
toiwoa. Jonkun ajan perästä kokosin kaikki woimani ja kyynelsilmissä
puhuin waimolleni, kuinka suuren waiwan hän oli minulle saattanut
käytöksellään ja puheellaan. Minä koetin kehoittaa häntä
kärsiwällisyyteen ja puhua hänelle, kuinka emme woi tällä kerralla
wälttää kohtaloamme ja kuinka meidän on tyytyminen siihen, mitä meillä
nykyään on ja toiwossa parempaa odottaminen.

Koko puheeni ajan oli waimoni waiti ja hywin synkän näköinen, niin
ett'ei se näky paljoa toiwoa antanut.

'Sinulle, Fabian, olisi kuitenkin paremmin waimoksi sopinut joku
käsityöläisen tytär, kuin minä', sanoi hän wiimein synkästi, kun olin
puheeni lopettanut.

Waikka se lause oli katkerin kaikista, mitä olin häneltä tähän asti
kuullut, ja waikka se oli täydellinen selitys hänen sydämensä tilasta
ja wakuutus siihen, mitä olin tuntenut, ei se kuitenkaan tehnyt
sydämelleni niin kipeää kuin hänen wiimeksi lausumansa loukkaawat
sanat, sillä ne oliwat jo särkeneet minun sydämeni siihen määrään,
ett'ei siinä ollut hetkellisesti ammutulle nuolelle enää terwettä,
kipua tuntewaa paikkaa, sillä se oli yhtenä haawana. Sen waan sai tuo
isku tällä kerralla aikaan, että ainoa toiwon kipinä elämämme
parantumisesta sammui sydämestäni. Waan waikk'eiwät ne saaneetkaan
sillä kerralla sydämessäni sen suurempia aikaan, tuliwat ne aikaa
myöten kuitenkin kahta kauheammaksi, sillä olihan waimoni todellinen
sydämen tila sen lauseen kautta tullut täydessä walossaan
paljastetuksi; nyt se ei enää ollut arweluissa. Uusi tieto, uusi tunto,
uusi wakuutus siitä, ett'ei waimoni ollut alkujaankaan rakastanut minua
itseni tähden, painoi sydäntäni ja tuo paino tuntui hakewan ainoankin
wielä woimassaan olewan elinliutimen katkaistakseen.

Nyt minä tunsin kaikki, tiesin kaikki. Minä tunsin ja tiesin, milloin
olin tehnyt suurimman elämäni erhetyksen. Minä tiesin ja tunsin, kuinka
olin kunnianhimon ja elämänloiston antanut soaista sieluni, juuri
niinkuin Agneta oli minulle tuota wiimeistä muistoa lähettäessään
kirjoittanut. Minä tiesin ja tunsin, kuinka tuon kunnianhimon
loisteessa olin sydämeni antanut eksyä pois todellisen rakkauden uralta
ja tulewaisen kunnian ja loiston himossa yhtyä sen sydämeen, joka
soaistuna samoilla himoilla, samoilla pyrinnöillä kuin minäkin, ei
todellisuudessa rakastanut minua. Sitä tapahtumaa pidän wieläkin
elämäni suurimpana erhetyksenä.

Minä en koettanutkaan enää lohduttaa enkä iloiseksi saattaa waimoani,
sillä olihan itsellänikin kylläksi surua ja olinhan huomannut, ett'ei
asia paremmaksi tule. Minä itkin sydämessäni yötä päiwää ja luulenpa
siitä wuotaneiden kyynelien olleen werisiä; minun ruumiini ja sieluni
woimat alkoiwat kuihtua.

Semmoisessa tilassa mennä retotimme eteenpäin ajassa ja waimoni
tyytymättömyys ja minun suruni eneniwät waan arweluttawassa määrässä.

Minä rupesin hakemaan lohdutusta murheelliselle sydämelleni, mistä waan
luulin sitä löytäwäni. Minä luin ja tutkin Jumalan sanaa, mutta siitä
ei apua tullut, sillä se lienee tapahtunut ulkonaisesta pakosta ja siis
ulkokullatusti. Minä luin kertomuksia ihmistunteista ja sydämistä,
mutta ne paljastiwat waan sydänten juonet ja itsekkäisyydet, eikä
niistäkään ollut apua. Wihdoin luulin löytäneeni jotain hoiwaa ja
lohdutusta kowin särkyneelle mielelleni, mutta woi, woi! se hoiwa ja
lohdutus oli wäärästä lähteestä ja se oli toinen iso erhetys
elämässäni; minä, näette, rupesin--ryyppimään.

Ja tosiaankin tuntui pikku humala tekewän hywää tuiki rikki rewitylle
ja särjetylle sydämelleni. Minä saatoin hetkeksi unhottaa suruni,
saatoin olla iloinen ja wäliin nauraakin ja kaikki maailman elämä
tuntui mielestäni yhdentekewältä.

Ensimältä olin minä waan sen werran hujakassa, ett'eiwät muut siitä
mitään tienneet, mutta pian tuli tarpeeni isommaksi, ja aiwan pian
astuin minä kohtuuden rajan ylitse, joka onkin tässä kohden aiwan
kaitainen.

Eräänä iltana tulin minä hywässä tohmelossa kylästä kotiin, sillä
kotona ei minulla ollut tuota murheen liewikettä. Oitis huomasi
waimoni, missä tilassa olin. Hän rupesi minua sättimään kauhealla
sanatulwalla, jonka moista en ollut koskaan ennen kuullut. Minä en nyt
ollut yksi enkä kaksi roisto ja retku, mutta hän oli koonnut niin
rikkaan nimiluettelon kaikista parjaus= ja sättimänimistä, mitä ikinä
on kuultu, että minä oikein ihmettelin hänen taitoansa ja että niitä
kaikkia on häpeä mainitakin. Wiimein purskahti hän--katkeraan itkuun,
mutta mitä huolin minä hänen itkuistaan, mitä sättimisistään, sillä
olihan minulla nyt lohdutusta päässä. Minä nauroin katkeralle itkulle
ja hänen nimittelemisensä ja sättimisensä eiwät tuntuneet mielestäni
hywiltä eiwätkä pahoilta; minä sanoin hänelle, että elämä oli minulle
nyt jo yhden=tekewä olipa se minkälainen tahansa.

Jospa waimoni olisi hywyydellä, säwyisästi kohdellut ensimäistä
rikostani ja lankeemustani, jospa hän olisi nytkään huomannut, että
lankeemus oli tapahtunut hänen tähtensä ja että minun lankeamiseni oli
meidän molempien yhteinen lankeaminen--niin jospa hän olisi luwannut
parannusta ja sanonut yhdenkään lempeän ja rakkaan sanan, niin kenties
olisiwat asiat käyneet toisin, sillä sydämeni ei ollut wielä paatunut,
se olisi wielä woinut palata ja parantua, anteeksi antaa ja ruweta
wielä toiwomaan, wielä rakastamaan, mutta sitäpä ei hän tehnyt ja
sentähden ei lankeemuksesta tullutkaan mitään katumusta eikä
parannusta, waan perikato läheni lähenemistään. Eipä kauan
wiipynytkään, ennenkuin kyliltä tuotiin minua kotiin--taidotoinna.

Jonkun ajan takaa hain minä jotenkin etuisaa kappalaisen tilaa. Minä en
juuri oikein tiennyt, hainko sitä tai en, waikka kirjoitin hakemukseni
ja kopioitsin todistukseni ja waikka lähetin ne postissa laillisella
ajalla asianomaiseen wirastoon; niin hajamielinen olin, ett'en
tietänyt, mitä tein, tahi mitä tekemättä olin. Kirjani ja todistukseni
hankkiwat minulle waalisijan, sillä kaikki arwolauseeni oliwat
walkoisella paperilla puhtaat ja wirheettömät, waikka itse todistusten
saaja ja omistaja oli tahraantunut, likaantunut, oli mennyt mies.

Näinä aikoina hankki waimoni julkista eroa minusta, aikoen mennä isänsä
tykö. Mutta senkin hankkeen teki tyhjäksi, samassa saapunut tosiasian
tieto, että hänen isänsä oli juuri wiimeisinä päiwinä tehnyt--
konkurssin! ja siwumennen mainittakoon, ett'eiwät hänen welkojansa
saaneet kymmenennettäkään osaa saamisistaan.

Minä sain määräyksen waalin saarnaamiseen. Kun määräpäiwä tuli, lähdin
sitä toimittamaan. Minä en tietänyt, mitä minä saarnatessani sanoin,
mutta se wuoti sydämestä, joka oli pettyneen toiwon katkeruutta täynnä.
Sentähden se lienee ollut, kun saarnani sanottiin suurella woimalla
kuwanneen ihmisen useinkin surkeasti pettywän pyrinnöissään ja
toiweissaan ja kuinka wähän on luottamista kunniaan, loistoon ja omaan
petolliseen sydämeensä. Mitenkä lienee ollutkin. Lienewätkö
seurakuntalaiset tunteneet pettynyttä toiwoa ja oman sydämensä
petollisuutta samaten kun minäkin, mutta waalisaarnani waan liikutti
heitä niin, että he melkein yksimielisesti walitsiwat minut
paimenekseen!

Sinne muuttoomme asti ei sisällinen elämämme parannut yhtään. Mitenkäpä
se parani, kun ei sydämen haawoja oltu yritettykään parantamaan, sillä
niistä haawoistahan kaikki wuoti. Waimoni sätti waan yhä edelleen minua
ja yhä hän waan aina antoi minun yhä korkeammassa mitassa tietää, että
hän, onneton, on joutunut aiwan wäärälle jäljelle. Seuraus oli se, että
minä join waan, ja jota enemmän hän sätti ja halweksi minua sitä
enemmän nauroin minä katkeroita nauraja hänen kiukkuisen itkunsa
sekaan, ja sitä tein niinkuin ainakin taistelossa woittanut, sanoen
samassa hänelle: itse sen niin olet laittanut.

Kaikki ihmiset säälitteliwät ja surkutteliwat minua. He rakastiwat
minua sywän oppini, hywien lahjojeni ja säwyisän luontoni wuoksi;
ylhäiset ja alhaiset oliwat siinä yhtä mieltä. He sanoiwat minun
langenneen himojeni orjaksi ja langettiwat kaiken syyn minun päälleni,
mutta woi, woi! he eiwät tietäneet, että lankeemukseni oli tapahtunut
toiwowan ja rakkaudessaan pettyneen sydämen murtumisesta ja
särkymisestä. Niin, mistäpä ihmiset olisiwatkaan sen tietäneet, sillä
minä koin huolellisesti salata todellisen sisällisen elämämme ja kantaa
mykkänä yksinäni kaikki elämämme erehdykset ja niiden tuottaman kowan
ja raskaan taakan.

Sellaista elämää elettyämme, läheni se aika, jolloin piti muuttaa
uuteen paikkaan. Seurakuntalaiset ottiwat meidät kaikella ystäwyydellä
ja kunnioituksella wastaan, mutta minun sielussani oli kowa sisällinen
tuska, sillä tunsinpa, minkälaisen sielunpaimenen he nyt saiwat ja
hirmuinen, polttawa edeswastaus tuntui makaawan päälläni.

Meidän elämämme ei parannut sielläkään; mitenkäpä se oli
mahdollistakaan, sillä kerran sille kannalle joutunut elämä ei woi
koskaan parantua. Yhä nurkui waimoni, ett'ei hän woi säätynsä
mukaisesti elää. Yhä päiwitteli hän surkeasti pettyneensä, yhäpä hän
myöskin sätti ja nimitteli minua halweksiwaisesti, mutta yhä join
minäkin ja yhä suuremmassa määrässä.

Juomiseni alkoi todellakin käydä niin määrättömäksi, ett'ei sillä ollut
mitään rajoja. Minä olin juowuksissa kotona ja kylässä, juowuksissa
kirkossa ja muissa wirkani toimituksissa, niin, eipä ollut sitä aikaa
eikä paikkaa, jossa en ollut juowuksissa ja kauhistuksena kaikille
ihmisille.

Semmoista menoa ei woinut kauan kestää, ja ennenkuin oli kaksi wuotta
loppuun kulunut uudessa paikassa, olin minä erotettu wirastani.

Se ei minua suuresti surettanut, sillä elämä ei ollut enää minulle
minkäänarwoinen, mutta waimooni otti se niin kowasti, että hän kääntyi
kowaan tautiwuoteesen; lapsemme oli kuollut wähää ennen. Mitä huolin
minä waimoni sairastumisesta, semmoisen waimon, jonka tiesin olewan
kylmän minua kohtaan, jonka tiesin katuneen ja katuwan kohtaloansa,
joka ei rakastanut minua, joka alusta alkaen murehti omaa hywyyttänsä
ja minun huonouttani--niin mitäpä huolinkaan minä semmoisen waimon
sairastumisesta, minä join waan ja sanoin katkerasti hänelle: olinpa
minä kuitenkin jonkin arwoinen, sen saat nyt nähdä.

Waimoni sairaus ei käynyt pitkälliseksi, kuolema tuli ja pelasti hänet
enempää näkemästä.

Muutamat armeliaat ihmiset toimittiwat waimoni maahan. Haudallakin
ollessani olin hywässä pöhnässä. Wettä ei silmääni tullut haudalla eikä
hänen kuolemahetkelläänkään, niin paatunut ja kowettunut oli rikki
rewitty ja perinpohjin särjetty sydämeni.

Juurikuin olimme waimoni maahan saaneet, sain tiedon, että Agnetakin
oli--kuollut. Heti kun oli tiedoksi tullut minun kihlaukseni Wendlan
kanssa, oli nuori Waranen tullut Agnetan luokse ja tarjonnut hänelle
toistamiseen kättänsä, mutta Agneta oli hänen tarjoukseensa wastannut:
'minulla on ainoastaan yksi sydän ja sen olen antanut jo toiselle,
waikka uskottomalle ystäwälleni, sentähden ei minulla ole kenellekään
enää mitään antamista.' Monta muuta, syrjäisen mielestä edullista
tarjousta oli Agnetalla, mutta hän ne kaikki hyljäsi.

Se tieto toi minulle uutta tuskaa ja kauhistusta. Kaikki menneet ajat
ja muinaiset muistot aukesiwat nyt yhtähaawaa silmieni eteen. Nyt wasta
huomasin, mitä olin tehnyt ja mihin olin ankaran kunnianhimon antanut
itseni saattaa. Nyt wasta huomasin hirmuisesti särkeneeni sydämiä ja se
juuri oli syynä kauheaan paloon, joka omassa sydämessäni alati riehui--
niin, niin, se palo oli oma laittamani, oma hankkimani, oma wirittämäni
palo, sillä kaikki kunnianhimoni eksyttäwät teot makasiwat yhtähaawaa
raskaana taakkana sydämelläni. Minä olin saattanut hautaan sydämen,
joka niin werrattomasti oli minua rakastanut ja minuun ehdottomasti
luottanut. Sen rakkauden ja luottamuksen olin minä kylmästi sysännyt
luotani ja siten saanut kylmäksi sydämen, joka niin palawasti hehkui
luottawasta rakkaudesta.

Sen sydämen olin särkenyt heweydelläni, sillä warmaan rakasti Agneta
minua hywyyteni ja kelwollisuuteni tähden. Mutta toisen särkemäni
sydämen olin särkenyt huonoudellani, sillä Wendla ei rakastanut minua
itseni tähden.

Oma sydämeni oli myös särkynyt, ja se särkyminen oli kenties pahempi
kuin noiden toisten, jotka maa jo kätkee, jotka jo owat päässeet lepoon
ja rauhaan, joista toinen ei enää pala uskollisesta, tulisesta
rakkaudesta, eikä toinen rajattomasta kunnianhimosta--niin, niin, minun
sydämessäni oli siksi wielä elon hermoja, että woin kaiken sielun
tuskan tuntea, ja kärsiä kaikki ne hirmuiset waiwat, jotka nuo muistot
alati sydämeeni toiwat.

Se, mitä minulla wielä on elämästäni kerrottawaa, ei ole enää
pitkällistä. Tuommoisia tunnon waiwoja kärsiessäni join minä
lohdutuksekseni niin paljon, kuin waan sain, ja niin kauan kuin
kipenekään oli omaisuudestani jäljellä semmoista, joka jollekin
kelpasi.

Kun kaikki waatteetkin oliwat päähäni loppuneet, täytyi minunkin lakata
juomasta. Alastomana, kaikilta hyljättynä, ihmiskunnan heittiönä,
seisoin nyt yksin maailmassa. Kaikki oliwat nyt menneet, mutta minun
kauhea omantuntoni tuska ei ollut mennyt. Kauwan en woinut siinä
paikassa olla, mutta en tietänyt mihin menisin. Kotipaikoilleni en
woinut mennä, sillä Agnetan muisto ja wanhempieni ja muiden omaisieni
suru olisiwat waan lisänneet tuskani paloa. Wendlan kotiin? En
sinnekään, sillä minä en olisi woinut rauenneessa hekuman kodissa
näyttää Wendlan professoria ja muuta hänen loistoaan. Wiheliäisyyttä,
kurjuutta, rikoksia, pettynyttä toiwoa ja wihdoin kuolemaa, niitä waan
olisi minulla ollut näyttää.

Siinä tuskassani lähdin minä juoksemaan metsään kuin mielipuoli. Minä
en tietänyt, mihin menin, mihin juoksin, mutta minä juoksin waan,
juoksin niin kauan, kuin woimani riittiwät, ja kun en jaksanut juosta,
käwelin, sillä sydämessäni soi waan alati yksi ja sama ääni: pois, pois
täältä, kauas pois.

Wiimein, kun woimani uupuiwat, wäännyin minä makuulleni erään ison
kuusen juurelle, murheesta ja wäsymyksestä uupuneena, paremmin
kuolleena kuin eläwänä.

Siinä makasin puoli=horroksissa. En tietänyt, nukuinko wai olinko
walweilla, olinko eläwä wai kuollut; yhtä wähän tiesin, missä olin,
mutta tunsin kuitenkin sydämeni ankaran kalwaawan polton. Wiimein
waiwuin jonkunlaiseen tunnottomaan horrostilaan, sillä en ollut
nukkunut moneen wuorokauteen.

Kun wihdoin toiwuin, oli aurinko jo korkealla, walon ja lämmön
ijankaikkinen alkulähde walasi ja lämmitti niin ihanasti, sillä oli
kesä. Aiwan läheltä minua kuului myötäänsä korwiini metsäpuron lorina.
Linnut lauleliwat monenlaisilla säwelillä aamuwirsiään ympärilläni
puissa. 'Oi, te, Luojan rikkauden ja hywyyden puhtaat alkulähteet,
kuinka onnelliset te olette kaikessa wiattomuudessanne, jospa minä
olisin yhtä onnellinen kuin te!' ajattelin silloin sydämessäni ja
kyyneleet walahtiwat silmiini.

Lepo ja korwen raitis ilma oli wähän wirkistänyt woimiani. Minä nousin
sammalwuoteeltani, menin purolle ja join siitä puhdasta ja raikasta
korwen wettä. Sitte pesin kaswoni ja walelin wedellä polttawaa päätäni:
se wirkisti minua paljon ja minä taas join.

Näin saatuani wirkistystä, lähdin taas samoamaan metsää. Minkäänlaista
tietä tahi polkua ei ollut, mutta kauas pois waan teki mieleni;
aurinkoa oppaanani pitäen, tiesin minä suuntani ohjata pois wiimeisestä
kodistani. Likelle puolta päiwää samottuani, tuli eteeni heikko
metsäpolku. Minä lähdin sitä seuramaan, toiwossa wiewän sen johonkin
ihmisasuntoon. Iltapäiwä oli jo, eikä mitään näkynyt ei kuulunut.
Woimani alkoiwat uupua ja nälkä kalwasi kauheasti. Wihdoin illan
hämärässä alkoi polku wahweta ja se antoi minulle jotain toiwoa. Kuinka
ihastuksiin minä tulin, kun eteeni aukeni pieni lampi ja sen rannalla
pieni mökki. Wäsymyksestä, näljästä ja uupumuksesta horjuwana astuin
mökkiin. Siinä ei ollut asujamina muita kun wanha waari ja mummo; he
oliwat wetäyneet tänne yksinäisyyteen, sillä ukko oli ahkera kalamies
ja kalasteli lammesta. He näyttiwät hywin hämmästywän minun tulostani,
mutta kun minä sanoin hywää iltaa nöyrästi ja pyysin yösijaa, näyttiwät
he tyyntywän.

'Miks'ei taassa saane yötä olla; ei taa hääwi paikka ole, mutta
yhtäkaikki taassa yön yli toimeen tullee', sanoi ukko.

Minä pyysin Jumalan tähden heidän antamaan minulle jotain syötäwää ja
selitin olewani nälkään kuolemaisillani; samassa ilmoitin, ett'ei
minulla ole mitään maksua antaa.

Sen kuultuaan katseliwat ukko ja mummo minua jotenkin oudoksuen, mutta
kumminkin rupesi mummo heti ruoan laittoon. Ukko oli saanut lammesta
kaloja, niitä paistoi mummo takkawalkean hiilillä ja asetti ne mökin
ainoalle pienelle pöydälle; leipää, woita ja maitoa tuli lisäksi. Sitte
kehoitettiin minua syömään, eikä minua tarwinnutkaan kahdesti käskeä.

Syödessäni rupesiwat he kyselemään mitä olin. Minä sanoin kotipitäjääni
nimen.

'Tiedättekö te, kuinka se onneton pastori L----m nyt woipi?' kysyi
mummo minulta.

'Eipä ne woimiset taida kaksinaiset olla', wastasin minä tukehtuneella
äänellä, sillä mummon kysymys käwi kipeästi sydämeeni kuin puukon
pistos.

'Sääli miestä semmoista. Hän oli lahjakas mies ja sanotaan hänen olewan
korkea=oppisenkin ja yhtäkaikki hän elää niin pahasti itseänsä kohtaan.
Sanotaan hänen ruwenneen ryyppimään waimonsa pahuuden tähden, onkohan
siinä perää?' jatkoi mummo.

'Ei siinä ole mitään perää', wastasin minä ja pala tahtoi tarttua
kurkkuuni.

'Wieläköhän pastori on wirallakaan?' uteli mummo yhä.

'Ei hän ole wiralla ja hänen waimonsa on kuollut', selitin mummolle,
ikäänkuin illalliseni ja yöpaikkani maksuksi, sillä en itsekään
tietänyt, mitä mä hänelle wastasin, niin oli sydämeni täysi.

'Wai niin! Wai ei pastori ole enää wiralla! Paraspa taisi olla
rouwallekin, kun kuolema pelasti hänen enempää näkemästä', arweli
mummo.

Noita keskustellessamme olin syönyt, minkä söin. Paljoa en syönyt, enkä
minä paljoa woinut kestääkään, sillä ankara murhe oli masentanut
ruokahaluni kowin niukaksi, eikä suinkaan mummon puhe enentänyt sitä.

Minulle laitettiin mökin ainoaan wuoteesen makuusia ja mummo ja ukko
paniwat maata lattialle.

Wäsyneenä ja murheellisena panin maata, mutta luonto kumminkin waati
welkansa ja minä wihdoin nukuin.

Heti aamulla herättyäni aioin lähteä matkalle, mutta mummo ja ukko
eiwät minua päästäneet eineettä, joksi he nyt keittiwät kaloja.
Syötyäni ja kyseltyäni heiltä tietä, heitin heille kiitokset ja
jäähywästit ja lähdin matkaan. Hywästi jätellessäni sanoi mummo
minulle: 'te olette niin kummallinen, ett'en tiedä, mikä te oikein
olette; wissiin teitä kalwaa joku ankara murhe.' Kyynel walahti silloin
silmistäni, mutta minä pyörähdin selin mummoon ja menin samassa owesta
ulos.

'Pois, pois, kauas pois, pois sinne asti, jossa ei tuosta surullisesta
historiasta tiedetä mitään, jossa ei niitä enää minulle kerrota ja
muistuteta', soi nyt waan ajatuksissani, mutta mihin, sitä en tietänyt.

Niin samosin minä yhä eteenpäin yhtä suuntaa kohden, mutta kumminkin
teitä myöden ja ihmisien ilmoissa, sillä enpä halunnut enää metsään
mennä. Wälillä minä anelin ihmisiltä ruokaa ja yösijaa. Wäliin sain,
wäliin olin saamatta, sillä olinpa liian nuori ja komea kerjäläiseksi,
sentähden he usein nurkuiwat, eiwätkä antaneet minulle ruokaa, niin
että päiwittäin sain kulkea maistamatta minkäänlaista suurusta.

Sillä tawalla kulkiessani tulin minä näljinkuoliaana eräänä päiwänä
muutamaan tämän kylän warakkaasen taloon, ja se on juuri tämä talo,
jossa nyt olemme. Minä pyysin ujosti ruokaa kauhean nälkäni
sammuttamiseksi. Isäntä katseli minua tutkiwasti ja kysywästi, eikä
wastannut towiin aikaan mitään.

'Leipä ei kaswa työttömälle. Häpeä on anelemalla elättää henkeänsä
tuommoisen miehen, jolle Jumala on uskonut noin uljaan ruumiin, yhtä
häpeä on myös hänelle ilmaiseksi mitään antaa. Rupea työhön tunkion
perustuksella, niin saat estelemättä ruokaa', sanoi isäntä painawasti
ja aina muistan nuo hänen oikeutetut sanansa.

Hän oli silloin jo wanha mies ja hän on jo aikoja sitte maksanut
luonnolle welkansa ja toinen nuorempi on astunut sijaan. Jumala
siunatkoon mennyttä isäntää, sillä hän teki pään tarkoituksetta
tehdylle tietämättömälle waellukselleni.

Minä lupasin tehdä työtä tunkion perustuksella, kun waan saisin ruokaa.
Sitä minulle annettiinkin runsaasti, mutta ei sanottu tarwitsewan mennä
sinä päiwänä työhön, koska sanoiwat he: näytin niin uupuneelta ja
wäsyneeltä.

Aamulla minulle annettiin työaseet ja kintaat käteen, joita ei minulla
itselläni ollut ja niin lähdin työhön. Talon tunkio oli wedetty juuri
tyhjäksi suurelle kesantowainiolle ja tunkion uudeksi perustukseksi oli
wedetty mahdottomat kasat kuiwia turpeita ja hawuja; niitä piti minun
hakata tunkion pohjalle. 'Leipä ei kaswa työttömälle', soi minun
korwissani koko päiwän ja minä aloin ruweta tekemään työtä niin paljon,
kun woin, henkeni elatukseksi ja kurjan, nälkäisen elämäni awuksi; ja
mitä lupasin, täytinkin minä. Ensimältä ei kyllä työ käynyt hääwisti
laatuun, mutta tuossa lantatehtaassa oli niin paljo raaka=aineita, että
minulla oli aikaa kylliksi siinä itseäni harjoitella, sillä minua ei
kukaan siitä pois häätänyt. Wähitellen totuin kaikkeen työhön, ja
enemmittä puhumisitta olin minä sillä luwalla talossa kolme wuotta;
sillä ajalla annettiin minulle riittäwästi waatetta, ruoasta
puhumattakaan. Talon wäki, semminkin lapset, rakastuiwat minuun
hiljaisen luontoni ja siiwon käytökseni tähden ja usein he
kummasteliwat minun suru= ja umpimielisyyttäni.

Niinkuin jo mainitsin, olin talossa kolme wuotta. Silloin rupesin
rakentamaan mökkiä erään kalaisen lammen rannalle; wäliin olin kylässä
työssä, ansaitakseni ruokawaroja, sillä nyt jo sain palkkaakin, wäliin
rakensin mökkiäni. Kun mökkini tuli walmiiksi, menin sinne
yksinäisyyteen asumaan. Minä rupesin pyytämään kaloja lammesta ja
wähitellen kaiwelin peltotilkkuja mökkini ympärille. Niistä rupesin
ajan pitkään saamaan leiwän apua ja perunoita henkeni elatukseksi.
Lampi anteli kaloja särpimekseni ja wäliin waihetin niillä emänniltä
lehmänantia.

Niin olin isäntä ja emäntä omassa mökissäni. Kun waan sain runsaammasti
kaloja, waihtelin ne aina wiinaan, sillä wiinan himoa en saanut enää
lannistetuksi, mutta wälttämättömiä elämän tarpeita en kuitenkaan enää
juonut; kassaa ei kuitenkaan tullut wanhan päiwän waraksi, sillä wiina
wei kaikki, mitä liikenemiin oli.

Woi, woi! Monta unetonta yötä olen halki parhaan elämäni tuossa mökissä
wiettänyt, monta kyyneltä kylwänyt, monta katkeruutta niittänyt,
muistellessani entistä elämääni. Harwoin saatu wiinatilkkakaan ei ollut
lohdutuksen sijalla, niinkuin ensi aikoina, waan se oli paremmin
entisien sydämeni haawojen aukasijana ja menneen elämäni ankarana
muistooni johdattajana; sillä kun sain wiinatilkan, nousiwat kaikki
elämäni tapaukset niin eläwinä eteeni, juuri kuin ne olisiwat eilen
tapahtuneet. Silloin itkin wuorokaudet läpeensä, yhtä itkua niin kauan,
kuin wiinaherne oli pullossa,--se oli itku menneestä, haaskatusta,
rikollisesta elämästä.

Semmoista yksinäistä, surullista mökkielämää wietin, kunnes woimani
riittiwät. Kun tulin kykenemättömäksi itseäni hoitamaan, toimittiwat
nämä hywät kyläläiset minut ruodulle. Siinä oli se onni minulla, että
ruotitalokseni tuli tämä hywä talo, jossa saan olla enimmän osan
wuotta. Kaikki kylän ihmiset owat olleet minulle hywiä ja useat heistä
owat pyrkineet salaisuuteni perille, mutta siinä eiwät he ole
onnistuneet. He owat huomanneet minua painawan jonkun salaisen murheen,
mutta ei yksikään heistä tiedä, mitä minä olen halki parhaan elämäni
kärsinyt.

Ei kukaan ole koskaan saanut tietää, kuka minä olen ja mistä minä
tulin; niin että heillä ei ole pienintäkään aawistusta minun elämäni
retkistä. Kaikki kutsuwat minua waan Fabianiksi, sillä todellisen
ristimänimeni olen heille sanonut. Ruodulla olen ollut noin wiisi
wuotta, jolla ajalla en ole mitään erinomaisempaa puutetta nähnyt,
mutta onhan se yhtäkaikki niin alentawa elinkeino. Waikka minulla onkin
tällä lailla turwatut elämän tarpeet, ei suruni ole kumminkaan
wähääkään antanut perää ja itsekseni olen usein kummaillut, kun minun
elämäni ranka on näin kauan kestänyt.

Wiinatilkkaa on minun waikea nyt saada. Te näitte, minkälainen minun
ansioni oli tämän wiinakorttelin hinnan saamiseksi. Jonkun kerran
ollessani erinomaisen keweällä mielellä satuin puhumaan wieraita
kieliä, ikäänkuin näyttääkseni jotain osaawani ja tietäwäni. Heti
keräysi utelias ihmisjoukko ympärilleni, kysellen, mitä kieltä se oli?
Minä selitin heille, mitä kieltä kukin oli. Siitä herran hetkestä
rupesiwat poikawiikarit pyytämään lantin edestä minua heille noita
kieliä puhumaan. Mutta he osasiwat nuo kielitaitoni palkinnot laittaa
niin pieniksi, ett'eiwät ne riittäneet wiinakorttelin hinnaksi.
Käyttäen hywäksensä minun tunnetun wiinanhimoni, keksiwät he
harakkatanssin, jolla woin ansaita täyteen puuttuwan summan--woi, woi!
se harakkatanssi, se on niin alentawaa, enkä sitä teekään, kun waan
muuton läpi pääsen.

Jospa en olisi hyljännyt ensimäistä rakkauttani, jospa olisin elämäni
kohtalon yhdistänyt Agnetan kanssa, niin elämäni olisi nyt toisin,
tuntoni asiat olisiwat nyt toisin, sillä hän rakasti minua, eikä minun
kauttani saatawaa isoa elämää, mutta woi! murhannut, sortanut olen minä
sen puhtaan sielun, sortanut hautaan asti, kauhealla petoksella
sortanut!

Te olette nyt kuulleet elämäni kertomuksen, kauhean kertomuksen, joka
on täynnä rikoksia. Tuomitkaa minua, kuinka kowasti tahdotte, mutta
muistakaa samassa, että minäkin kerran olen ollut ihminen--mies, jolla
on ollut terwe sydän rinnassa, joka ei ollut rikoksilla tahrattu, joka
woi niin paljon rakastaa ja toiwoa. Muistakaa myös, että sama sydän on
kärsinyt niin paljon, kärsinyt sanomatonta, polttawaa surua ja tuskaa
ja yhä kärsii se--niin, niin, se kärsii kuolemaansa asti. On sillä
wielä niin paljon tuntoa, että se woi tuntea. Oi, herra Jumala, kuinka
se nytkin tärisee; sitä polttaa nyt enemmän kuin koskaan ennen--woi,
woi sitä tuskaa--woih!--kaikkihan se on jo wiinatilkkakin. Eikö teillä
ole muassa matkaputellia, että antaisitte minulle pienen herneen,
luulisin sen wähän liewittäwän kauheaa tuskaani".

Minä selitin hänelle, ett'ei minulla ole minkäänlaista matkapulloa.
Kyyneleet nousiwat silmiini, kuunnellessani tuon paljon kärsineen
ja wieläkin kärsiwän, onnen hyljäämän ja murtuneen miehen
elämänkertomusta. Minä menin hänen tykönsä, otin häntä kädestä kiinni
ja sanoin: "minä ymmärrän teidät. Paljon, paljon olette te kärsineet;
Jumala suokoon teidän kärsimisillenne hywän lopun!" Samassa pistin minä
markan rahaa hänen kouraansa.

Kun hän huomasi lahjansa suuruuden, syleili, halaili, kiitteli ja
kosteli hän minua kymmeneenkin kertaan.

"Te olette kowin hywä minulle, millä woin hywyytenne palkita? Kauan on
siitä, kun olen näin ison rahasumman omistajana ollut, eikä tarwinnut
harakkatanssilla tätä ansaita. Nyt ei minulla ole teille enää mitään
kerrottawaa, nyt saatte panna lewähtämään. Minä olen turhanpäiwäisesti
teitä waiwannut, mutta on niin hywä, kun olen saanut sydämeni
au'aista.--Nyt on wielä pitkälti aikaa, ennenkuin päiwä walkenee ja
ihmiset nousewat ylös--pantua maata! Minua ei nukuta--sydämeni on niin
kipeä--tuo kynttilä kohta loppuu ja sitte tulee niin pimeä ja sen karsi
on tullut niin pitkäksi", puheli sen jälkeen ukko.

Minä otin toisen kynttilän palasen pöydältä, asetin sen
kynttiläjalkaan, sytytin sen palamaan ja annoin ukolle, sillä entinen
loppui juuri nyt. Ukko otti sen kiitoksella wastaan ja sanoi: "on nyt
niin hywä, kun ei tarwitse pimeässä walwoa, sillä pimeä on niin ikäwää
kowan surun aikana."

Sen sanottuaan meni hän wuoteesensa owen pieleen ja wääntyi siihen
waatteissaan pitkäksensä ja minä panin maata toiselle wuoteelle, joka
minua warten oli laitettu.--

Ukko laittoi huolellisesti ennen maata panoaan kynttilän pään tuolille
wuoteensa wiereen palamaan.

Minä nukuin melkein heti, sillä olinpa hywin uuwuksissa pitkästä
matkastani, jolla ei ollut tullut paljon nukutuksi. Waikka olin kuullut
niin surullisen kertomuksen särjetyistä ja uupuneista sydämistä ja
tuntenut melkein itsekin ukon kertomuksen johdosta murheen kuolettawaa
woimaa, waatei luonto kuitenkin saatawiansa. Uneni ei sentään tullut
rauhalliseksi, mutta tuommoiseksi puolihorroksiseksi tilaksi, joka oli
puoleksi nukkumista, puoleksi walwomista. Tuntuipa siltä, kuin ukon
surullisesti sointuwa, wäliin katkonainen ja pitkäweteinen puhe olisi
yhä kuulunut korwiini, eikä se kumma ollutkaan, jos niin oli, sillä
hänen kertomuksensa oli minuun tehnyt sywän waikutuksen.

Wäki oli jo noussut ylös, ennenkuin heräsin. Emäntä oli jo pannut
walkean takkaan, osa wäestä puki waatteita ylleen, toiset ottiwat jo
käsitöitään esille. Minä nousin myös ylös ja puin kiireesti ylleni.
Silmäni kääntyiwät ensimäiseksi ukon wuodetta kohden. Kynttilä paloi
tuolilla juuri siinä paikassa, johon ukko sen maata pannessaan asetti
ja ukko itse makasi niin rauhallisesti; näyttipä siltä kuin hän olisi
saanut pitkällisen lewon ja rauhan särjetylle sydämelleen. Kynttilän
sydän oli jäänyt pitkälle karrelle, sentähden paloi se hywin himeästi
ja selwästi näkyi, ettei sitä oltu hywään aikaan niistetty.

"Mikäs nyt Fabianilla on, kun hän ei nousekaan ylös? Kah! Hänellä on
oikein kynttiläkin palamassa wuoteen wieressä. Eipä hän ole sitä wielä
koskaan ennen tahtonut, waikka hän aina päiwittää pimeää ikäwäksi
walwoessaan.--Kummassa ukon makuu nyt on! Hän on aina ensimäisenä ylös
nousemaan", sanoi emäntä.

Hänellä oli walkea tupaan tullessaan, sentähden hän ei hawainnut tuota
pitkän kartensa tähden himeästi palawan kynttilän waloa.

"Minä otin omin lupini kaksi jo osaksi poltettua kynttilää, kun ukko
päiwitti ikäwäänsä pimeässä, ja lupasin ne maksaa taloon. Pitemmän
poltimme haastellessamme ja lyhemmän hän pyysi maata pannessaan
huwikseen walwoessaan, sillä hän ei sanonut itseänsä nukuttawan",
selitin minä.

"Ei niitä tarwitse maksaa. Hän on monta pitkää yötä walwonut pimeässä,
mitä hän lienee miettinytkin", sanoi emäntä.

Minä silmäilin ukkoa tarkemmasti. Minä kummailin, ett'ei hän ollut
niistänyt kynttilää, jonka pitkästä karresta hän oli niin arka yöllä
haastellessamme. Minä käwelin lähemmäksi wuodetta. Silloin huomasin
selwästi, ett'ei hän hengittänyt; ukko oli--kuollut.

"Ei Fabiani nouse enää koskaan ylös", sanoin sen hawaittuani ja astuin
jonkun askeleen takaperin.

"Herra Jumala! Mitä sanotte?--kuollutko?" sanoi emäntä hätäisesti ja
astuskeli ukon wuodetta kohden.

Kaikki heittiwät askareensa pois ja tekiwät samoin.

Siinä makasi ukko niin rauhallisen näköisenä ja kalpeana. Surullinen
hymy oli jäänyt hänen huulillensa ja näyttipä siltä, kuin paljon
kärsiwä sielu olisi päässyt rauhaan.

"Siinä se oli nyt Fabian=raukan loppu. Mikä hän lienee ollut ja mistä
tullut, mutta paljon on hän kärsinyt, sen näki selwästi kaikesta hänen
elämästään", sanoi emäntä.

"Niin, paljon on hän kärsinyt, sanomattoman paljon", sanoin minä
tukahtuneella äänellä.

Kaikki läsnä=olewat oliwat sywästi liikutettuina.

Kuinka lieneekään ollut? Lieneekö tuo paljon kärsinyt ja sywästi
haawoitettu sydän katkennut sen tuntonsa aukasemisen wuoksi, jonka hän
ensikerran eläessään minulle teki? Kenties niin käwi; ainakin minä sen
niin otaksuin.

Ukon wasemmasta kädestä oli pudonnut se markan raha, jonka minä maata
pannessani hänelle annoin. Oikean kätensä oli hän pistänyt paljaasen
poweensa, karkeain, au'aistuin nuttuinsa halkeimista; hän näytti
powessaan puristawan jotain, joka ehkä oli hänelle suuremmanarwoinen
kuin markka, josta hän niin paljon piti; minun silmissäni näytti siltä,
kuin olisi hän sanonut: "oi, kuinka se nytkin tärisee----tuo kynttilän
karsi on niin pitkä---sydäntäni niin kowin polttaa, sitä polttaa
enemmän kuin koskaan ennen--woih!"

Ruwettiin niihin toimiin, joita kuolleen wiimeiseen lepokammioon
saattaminen waatii; ruwettiin riisumaan waatteita pois wainajan päältä.
Silloin huomattiin hänen puristawan todellakin jotain tuolla poweensa
sydämen kohdalle pistetyllä kädellänsä. Awattiin koura, siinä oli
pieni--kotelo! Silloin wasta huomattiin, että se riippui kaulassa
nauhassa. Kotelo annettiin minulle tarkastettawaksi ja minä olin
uteliaisuudessa kylläksi halukas ottamaan sen wastaan. Minä awasin sen.
Kotelossa oli metaljongi, kauniin naisen muotokuwan kanssa, pieni
myttyyn kääritty paperi ja pieni suortuwa hiwuksia. Metaljongiin oli
muotokuwan alle piirretty: "----Agneta--". Minä aukasin ja selwittelin
suurella waiwalla auki sen likautuneen ja osaksi rikki kuluneen
paperin, joka kotelossa oli. Selwästi woi siitä, nähtäwästi paljon
käytetystä paperista lukea seuraawat sanat:

  "Fabian!

  Woi, Fabian! Minä en enää saa enkä woi kutsua sinua rakkaaksi
  ystäwäkseni. Sinä olet murtanut ja särkenyt ainoan todellisesti
  sinua rakastawan sydämen, sillä sinä olet tallannut jalkojesi alle
  minun pyhimmät tunteeni--ainoan rakkauteni. En minä olisi, Fabian,
  sinusta semmoista uskonut! Ääretön kunnian ja hekuman himo on sinut
  so'aissut. Minä toiwon, että eläisit onnellisena, mutta ota wastaan
  kuitenkin tämä wiimeinen ystäwyyden osoitus, muistoksi entiseltä ja
  nykyään kowin sortuneelta, köyhältä ystäwältäsi
                                                     Agnetalta."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elämän hawainnoita IV: Kontti=Anna; Ruoti=ukko" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.