Title: Elämän hawainnoita IX: Sowittaja; Paljon uutta; Keron Heikki
Author: Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elämän hawainnoita IX: Sowittaja; Paljon uutta; Keron Heikki" ***


ELÄMÄN HAWAINNOITA IX: Sowittaja; Paljon uutta; Keron Heikki

Kirj.

P. Päivärinta


WSOY, Porvoo, 1899.



SOWITTAJA.


Oli Pohjanlahden rannikkoseutua. Wuosisatojen kuluessa oli meri
jättänyt jälkeensä silmän kantamattomia aloja kuiwaa maata. Sywät meren
lahdelmat siellä täällä tunkeusiwat sywälle noihin entisiin
heittomaihinsa, ikäänkuin suojellaksensa ja syleilläksensä wielä noita
siitä poisluopuneita maita, joiden ylitse se ennen niin wallattomasti
hyrskyen lainehti. Tämän tähden oli seutu täynnä lahdekkeita, salmia,
poukamia, niemiä ja saaria. Entiset wuolaat mereen juoksewat wirrat
oliwat merestä kuiwuneella maalla jakaantuneet moneksi pienemmäksi
puroksi ja wirraksi, leikellen sen siten moniin osiin ja palstoihin.
Hitaasti, mutta warmasti juoksi wirta noita itselleen kulkutieksi
anastamiaan uomia myöden meri=emon syliin, sillä lakeat oliwat
merenpohjasta liettyneet ja kokoontuneet maat.

Tämmöiset merenjättömaat owat wuosisatoja olleet oiwallisia ja rehewiä
heinämaita. Mutta ajan kuluessa sammaltuu, pensastuu ja metsittyy
kuiwimmat ja yläwimmät paikat, sentähden syntyy noihin lakeisiin ja
aawoihin seutuihin ihanoita metsäsaaria, jotka kaukaa katsoen näyttäwät
kauniilta puutarhoilta. Suuret alat noiden metsäsaarten wälilläkin on,
milloin tiheämpänä, kulloin harwempana pensaikkona, ollen nekin paikat
jo alulla metsää kaswamaan. Silmäsiintoja on taas aiwan puuttomia ja
pensaittomia aawoja, joissa ei ole muuta silmään ottawaa kuin
niittylatoja ja talwisina aikoina tiheässä olewia heinäpieleksiä. Kun
noihin aawoihin wielä yhtyy meren lahdelmat ja poukamat, niin luulisi
niitä äkkinäinen meren seljiksi.

Enimmän aikaa maatuneille ja enimmän kohoontuneille paikoille on wahwat
ja tiheät kylät ja pitäjät taloineen ja kirkkoineen sijoittuneet, jotka
noilta aukeilta katsoen näyttäwät wähäisiltä kaupungeilta tahi
kauppaloilta. Noista kylistä owat niiden asukkaat lewittäneet
wiljelyksiänsä laajoille aloille, ja mehewästi rehoittawat
wiljelyskaswit wahwamultaisessa, kiwettömässä, meren jättämässä ja
hywästi wiljellyssä maassa. Weroituksen perustuksella omistawat kylien
asukkaat kaikki nuo wähemmän kohonneet lakeat maat niittymaineen,
metsäsaarineen ja pensaikkoineen.

Noilla warakkailla yhteiskunnilla on tilaton kansansa, kuten
muuallakin. Usea heistä perheelliseksi tultuansa, pyrkii tilallisten
mökkyreiksi ja torppareiksi noille sammaltuneille, pensastuneille ja
metsittyneille niittymaan osille. Tällä tawalla on mökki tahi torppa
ilmestynyt sinne tänne johonkin pensastoon ja metsäsaaren laitaan.
Heillä on siellä erityiset aitaukset, joissa he kesäisinä aikoina
syöttelewät wähälukuista karjaansa; eipä se muutoin käwisi laatuunkaan,
sillä penikulmittain on niiltä tienoilta niittyjä yhteisille
laitumille. Usea heistä tulee warsin hywästi toimeen; sillä meren
jättämä lieju on aikojen kuluessa tekeytynyt wäkimultaiseksi
peltomaaksi, joka wiljelykseen muokattuna antaa heille jokapäiwäisen
leipänsä. Kuitenkin on kurjuus ja puutokset tännekin löytäneet tiensä,
sillä moni heistä kärsii suurta puutetta ja wiettää perheinensä sangen
kituwaa elämää.

Noita aukeita maita pitkin kulkee talwisina aikoina wahwa talwitie,
sillä sitä myöten on paljo lyhempi matka toisiin kyliin ja pitäjiin,
wieläpä joihinkin kaupunkeihinkin kuin yleistä maantietä myöten, joka
wältellen sywälle pistäwiä merenlahtia tekee pitkän kaarroksen. Mennen
usean merenlahdekkeen ja kaitaisen salmen poikki, kulkee tuo talwitie
usean mökin ja torpan siwuitse. Täten oli talwisina aikoina noilla,
ikäänkuin muista erotetuilla asukkailla tie, jota he pääsiwät kulkemaan
minne waan haluttiwat, mutta kesällä ei heillä ollut minkäänlaista
tietä, waan heidän täytyi pyrkiä, kuten parhaiten taisiwat, kaukana
olewalle maantielle, ja niin tehdä hirmuisen iso mutka.

No niin. Olihan talwitiestä paljonkin hyötyä, mutta kun pahoilleen
pani, oli se hywin oikullinen. Sillä kun sattui sakea lumipyry
tulemaan, oli tiellä kulkija pahemmassa kuin pulassa. Noilla aukeilla
ja suojattomilla seuduilla oli silloin semmoinen pölläkkä, ettei sylen
päähän nähnyt eteensä, ja tiellä pysymisen laita oli niin ja näin.
Semmoisilla ilmoilla eksyiwätkin matkustajat usein tieltä pois, ja
silloin ei ollut leikki edessä, semminkään öisin ja pimeinä ilta= ja
aamupuhteina, jolloin ei ollut walostakaan mitään apua. Ken semmoisissa
tilaisuuksissa tielle sattui, hän sai kiittää onneansa, jos waan osui
tapaamaan umpuroidessaan jonkun mökin, jossa hän woi saada itsellensä
ja hewosellensa jotakin suojaa.

Minäkin olin tilaisuudessa usein matkustamaan tuota aawaa oijostietä.
Usein oli minulla matkakumppaneita ja silloin tawallisesti juostiin
toisiensa rekiin haastelemaan sitä ja tätä, ratoksi tuolla ikäwällä
taipaleella. Eräänä kertana oli minulla matkatowereina sen paikkakunnan
miehiä. Silloin tuli puheeksi kahden mökin asukasten riitainen wäli. He
kertoiwat heidän elämästänsä monta juttua, muun muassa senkin, kuinka
toisen mökin asukas oli toisen mökin lehmän tawannut suistuneena isoon
ojaan, josta se ei woinut päästä pois. Mutta sen sijaan, että hän olisi
auttanut lehmän ojasta ylös, käwi hän waan tawasta katsomassa, milloin
lehmä on kuollut. Kun hän oli hawainnut sen tapahtuneeksi, meni hän
koston iwalla sitä toiseen mökkiin ilmoittamaan, ja samalla oli hän
pilkallisesti antanut tiedoksi, että hän olisi woinut lehmän pelastaa,
waan ei tahtonut.

Tämmöinen riitaisa elämä kahden mökin asukasten wälillä kummastutti
minua suuresti, ja minä utelin yhtä ja toista heihin kuuluwista
seikoista.

Näin jutellessa oli taiwal kulunut hupaisesti melkein huomaamattamme.

"Tuossa nyt juuri on toinen niistä mökeistä", sanoi eräs
matkatowereistani, osoittaen samassa kädellänsä edessämme näkywää tien
wieressä olewaa mökkiä.

"Kumman, senkö lehmän tappajan mökki tuo on?" kysyin minä.

"Eikä ... sen toisen ... hänen mökkinsä on wielä näkymättömissä, täällä
edessäpäin", sanoi towerini.

Pian olimme menneet kummankin mökin ohitse. Minä tarkastelin kumpaakin
mökkiä siwumennessämme ja mieleni tuntui niin kummalliselta. Mieleeni
johtui, näette, noiden matalain majain asukasten riitaisuus, ja minusta
tuntui sangen oudolta, kun ihmiset eiwät woi elää rauhassa, rakkaudessa
ja hywässä sowussa toisiensa kanssa. Katsellessani noita molempia
mökkejä, huomasin minä edellisen mökin akkunasta iloiset lapsen kaswot,
jotka kaikin mokomin näyttiwät haluawan nähdä siwukulkijat. Tämänkin
wuoksi lensi mieleeni ajatus: istutetaankohan tuohonkin wiattomaan
ihmistaimeen jo noin nuorena wihan ja koston myrkyllisiä siemeniä, ja
jos niin käypi, mitä hedelmiä se tulee kantamaan?

"Kummankoan mökin asukkaissa suurempi syy on tuohon pitkälliseen
riitaisuuteen?" kysyin minä ajatuksistani hawahtuneena.

"Kuka hänen tietää ... eiköpä niissä liene wikaa molemmissa", arweli
puhekumppanini.

"On kai ... eiköpä se niin liene", säesti toinen.

Näin haastellessa kului taiwal mitään erinomaisia tapahtumatta.

Minä kuljin usein yksinkin tuota taiwalta. Silloin tarkastelin aina
noita mökkejä, joiden asukkaat oliwat niin riitaisat keskenänsä. Usein
näin nuo lapsen kaswot tähystelemässä tielle; näyttipä wälistä siltä,
kuin hän olisi hymyillyt. Tämän tähden tuli hän minulle melkein
tutunomaiseksi, ja minä en woinut siwukulkiessani olla katsomatta,
olisiko hän taasen akkunassa; harwa kertapa se olikin, jolloin ei niin
ollut.

Eräänä kertana olin minä taasen kulkemassa samaa tietä. Oli ankaran
kylmä ja wireä wiima. Lumi juoksi yhtenä suihkuna hankea myöten, tehden
pensaisilla seuduilla monimutkaisia pyörteitä ja kiemuroita,
leiskahdellen jonkun eteen kohdattuansa, pyöriwänä torwena ylös ilmaan,
ja sieltä taasen laskeutuen hangelle, iloisesti pyörteitä tehden
juosta wirisemään. Waikkei taiwaalta tullut lunta, meni tie kuitenkin
umpeen, jonka wuoksi kulkeminen käwi hankalaksi.

Tultuani sen mökin kohdalle, jonka akkunassa olin tottunut nuo lapsen
kaswot näkemään, oitis loin katseeni akkunaan, katsoakseni, olisiko hän
taaskin siinä, mutta häntä ei näkynyt.

Ajatuksiini waipuneena ajelin minä eteenpäin minkä pääsin, katsellen
lumen iloista tanssia. Olin jo siwuuttanut tuon toisenkin mökin
riitaisine asukkaineen, kun huomasin, että edelläni meni pikku
tyttönen. Minä kiirehdin hewostani, saawuttaakseni hänet pikemmin. Kun
pääsin hänen luokseen, meni hän tiepuoleen ja päästi minut edelle. Minä
pysäytin hewosen käymään ja rupesin tyttöä puhuttelemaan.

"Kenenkäs lapsi sinä olet?" kysyin minä.

"Mökin Antin ja Tiinan."

"Missä sinun kotisi on?"

"Tuossa mökissähän me asumme ... tulittehan sen siwu", sanoi hän.

"Tässäkö wiimeisessä?"

"Ei kun siinä toisessa... Ettekö te tunne minua?" sanoi hän, ja katsoi
minua hymyillen silmiin.

"Sinä olet se, joka akkunasta aina katselet."

"Niinpä olenkin ... jopahan tunsitte ... heti minä tunsin teidät ...
minä olenkin nähnyt monta kertaa..." sanoi hän ja nauroi niin että
hänen werewät poskensa meniwät punaisen ja walkoisen kirjawiksi.

"Mihin sinä olet menossa?"

"Täällä minä käyn kirkonkylässä."

"No sittenhän sinun sopii tulla minun rekeeni; sinne minäkin menen."

"En minä tule."

"No miksei."

"Siksei, etten minä tule."

"Tästähän on puoli penikulmaa kirkolle ja tie on ummessa.

"Waikka."

"Ilma on kylmä; palellut wielä tälle taipaleelle."

"Enkä palellu."

"Mutta sanoppas nyt, minkä wuoksi et tahdo tulla kyydilleni?"

"Sen wuoksi kun pääsen tämän taipaleen itsekin ... kyllä minä tämän
niin monasti..." sanoi hän itseensä luottawasti.

Minä luulettelin tuon tytön itsepintaisuuden olewan pelkkää
teeskentelemistä. Sentähden seisotin minä hewosen, kohutin rekipeittoja
ja sanoin:

"Tule nyt waan tänne rekeen peittoihin istumaan, muutoinhan sinä
palellut!"

"En minä tule, en, en, en ... ajakaa waan pois ... kyllä minä tämän
pääsen ... menkää waan pois", sanoi tyttö hywin hätäisellä äänellä,
takaantuen taapäin, ja huitoen molemmilla käsillään, ikäänkuin hän
olisi peljännyt, että minä wäkisin nostaisin hänet rekeen.

"Tulehan sitte kannaksillekaan", kehoitin häntä.

"En."

"No sinä olet kummallinen lapsi!" sanoin minä.

Tyttö ei wastannut mitään.

Kun minä en saanut häntä rekeen tulemaan, turwasin minä toiseen
keinoon, sillä minä todellakin pelkäsin hänen jääwän tielle. Minä en
ajanut parhaillakaan paikoilla yhtään juosten, että tyttö olisi pysynyt
muassa, woidakseni hänen uupuessaan olla hänelle turwana. Säälin
tunteella katselin minä häntä, kuinka hän huonoissa ketineissä ja
suuret aika=ihmisen kengät jaloissa, koki käydä telskittää woimainsa
perästä hewosen jälessä. Onni oli kuitenkin se, kun lumi oli tuulen
pieksämänä juurtunut tien paikalla niin kowaksi, että se isojen kenkien
turwin melkein kannatti hänet.

Lunta alkoi wähän tulla taiwaaltakin, jonka tähden ilma tuli
hämärämmäksi. Aawan merenlahdelman takaa näkyi yläwämmällä maalla olewa
kylä kirkkoineen; ne näyttiwät olewan kuin palawan ja sawuawan meren
keskellä. Ajatuksiini waipuneena ajattelin minä kylää kirkkoineen,
siellä asuwia ihmisiä, noita riitaisia mökin asukkaita ja reen perässä
tepsuttelewaa, itsepintaista tyttöä.

"Ettehän te aja ollenkaan", sanoa heläytti tyttö, ja minä hawahduin.

"Etkö nyt jo tule rekeen?"

"En ... kohtapa tuo kyläkin..."

"Mitä asiaa sinulla kylään on?"

"Minä olen menossa aapista ostamaan ... minä opettelen lukemaan."

"Joko olet wanha?"

"Kohta seitsemän wuoden."

"Mikä sinun on nimesi?"

"Tiina, äidin kaima."

"Wieläkö isäsi ja äitisi riitelewät tuon toisen torpan wäen kanssa?"

"Häh ... eihän ne koskaan", sanoi hän, melkein niin, kuin hän olisi
jotakin säikähtänyt.

Pitkänlainen äänettömyys seurasi, ja minä melkein kaduin, kun päästin
niin waromattoman sanan.

"Mistä te tuommoisia tiedätte arwella?" sanoi tyttö towin ajan päästä,
ikäänkuin hän olisi tullut selwille tuosta odottamattomasta
kysymyksestä.

"Ihmiset owat sitä puhuneet", sanoin minä.

Tyttö näytti tulewan yhä enemmän alakuloiseksi. Hän ei puhunut mitään,
eikä katsonut minua silmiin, kuten hän tawallisesti teki. Surkumielellä
katselin minä, kuinka hän suuriin kenkiensä nokkiin katsellen, käwellä
telskitti reen perässä.

"Ihmiset puhuwat usein liikojakin ... tästä minä käännyn----hywästi!"
sanoi tyttö, ja samassa hän kääntyi eräälle syrjätielle, joka näytti
wiewän erääsen taloryhmään kylässä.

Minä ajelin eteenpäin, mutta tuota lapsimaista tyttöä en saanut pois
mielestäni. Olinhan kuullut hänen wanhempiensa riitaisesta elämästä
toisen mökin perheen kanssa. Olinhan nähnyt hänen niin usein katselewan
uteliaasti mökin akkunasta siwuitsekulkewaisia, ikäänkuin hän olisi
kyllästynyt tuohon ahtaaseen piiriinsä, ja haluttanut itsekin
ryöpsähtää noiden ohikulkijain joukkoon. Olinhan tawannut nyt hänet
wähäwäkisenä kulkemassa samaa tietä, ja yhtäkaikki niin itsepintaisena
ja omaan kykyynsä luottawana, ettei hän millään ehdolla ottanut wastaan
tarjottua apuani----niin, oliko sitten kumma, jos mielessäni
edelleenkin pysyi tuo tyttö ja nuo sanat: "ihmiset puhuwat usein
liikojakin" ja jos minä en ymmärtänyt hitustakaan koko tyttöä, enkä
noita sanoja.

Oli iltapimeä, kun minä taasenkin jouduin tuota taiwalta kulkemaan.
Ilma oli tyyni ja kaunis taipaleelle lähtiessäni, mutta sangen pimeä,
sillä kuu ei ollut wielä noussut. Jonkunlainen pelon tunne waiwasi
minua, lähtiessäni ypö yksinäni pimeällä tuolle epäwarmalle matkalle,
mutta luottaen hewosen osaawaisuuteen ja kauniiseen ilmaan, lähdin kuin
lähdinkin, sillä minulla oli kiire.

Alkupäästä käwi matka warsin hywin. Hewonen juoksi pikku hölkkää aiwan
waatimatta, sillä se oli siihen tottunut, ja minä istuin reessä niin
ajatuksiini waipuneena, etten huomannut taipaleella olewanikaan. Näin
eteenpäin kulkiessani hawahduin siitä, kun äkkinäisiä ja tuimia tuulen
ryöpsähdyksiä alkoi huhahdella aawalla seudulla. Ensimmältä nuo puuskat
tuliwat harwakseen, mutta ne oliwat jo niin woimakkaat, että koko
aawikko tuntui lakahtelewan jo ensimäisillä yrityksillä; tuntuipa siltä
kuin koko seutu olisi säikähdellyt tuon tutun tulijan ensimäisistä
terwehdyksistä. Pian kuitenkin tiheniwät nuo tuulenpuuskat, ja tuokion
kuluttua se oli yhtämittaisena myrskynä. Ankara wihuri wakaantui
puhaltamaan aawalta mereltä ja lunta alkoi tulla taiwaan täydeltä. Kun
kowa myrsky wielä tämän lisäksi kiskoi irti kaiken maassa olewan lumen,
niin syntyi siitä semmoinen möräkkä, etten woi sitä sanoilla selittää.

Heti kun huomasin, minkälainen ilma oli tulossa, kiirehdin hewostani,
kerjetäkseni johonkin mökkiin yötä wiettämään, sillä oitis ymmärsin,
että taipaleen poikki oli mahdoton päästä. Kuitenkaan ei tämä keino
pitkälle auttanut, sillä tie meni aiwan pian umpeen, ja tämän tähden
käwi nopeampi kulku mahdottomaksi. Lunta tuli niin sakeasti, että
hewosen pääkin aiwan pian ryytyi lumesta yhdeksi turppaaksi;
luultawasti ei se woinut katsoa eteensä. Mahdoton oli sitä ihmisenkään
tehdä, sillä maassa kauwemman aikaa olleen korkeamman lumen oli ankara
wihuri kiskonut irti ja nostanut ilmaan, josta se kowan tuulen ajamana
tuli semmoisella woimalla kaswoihin, että tuntui puolittain siltä, kuin
olisi pulmushauleilla myötäänsä ammuttu wasten silmiä.

Hewonen eksyi aiwan pian pois tieltä. Sinne tänne haparoiden koetin
minä jälleen löytää tietä, mutta se oli peräti mahdoton, koska tien
paikalla oli lunta niin paljon kuin aamullakin. Hewonen kahlasi mahaa
myöten, ja kun eteen tuli jotakin pensaista seutua, ei hewonen päässyt
eteenpäin muutoin kuin hyppimällä, sillä lunta oli pensasten latwoja
myöten.

Tuulen suunnasta ohjetta ottamalla koetin suunnata kulkuani sinne,
jossa luulin jonkun mökin tapaawani. Kauwan aikaa sinne tänne
waiwaloisesti ursattuani, rupesi wihdoin myrskyn läpi pilkottamaan
walkea. Aiwan summa=kaupalla rupesin ponnistelemaan walkeaa kohden,
joka mielestäni näkyi siltä suunnalta, jossa ei olisi pitänyt olla
yhtään mökkiä. Towin ponnisteltuani walkeaa kohden, tuli poikinpuolin
eteeni wankka pystyaita. Waikka lunta oli aidan seljän tasalle, en
kuitenkaan uskaltanut yrittääkään siitä ylitse ajamaan, sillä hewonen
olisi woinut saada wahingon. Aidan toisella puolella olikin iso oja, ja
kauwan sain minä aseettomana telmätä, ennenkuin sain aidan auki ja
jonkunmoista siltaa aidaksista ja lumesta tuohon pahaan ojaan.

Monen ponnistuksen perästä pääsin wihdoin uupuneena sen mökin
kartanolle, josta walkea näkyi. Uuwuksissapa oli hewonenkin, sillä ei
se wiimeiseltä jaksanut monta syltä kerrallaan hyppiä paksussa lumessa,
waikkei ollut mitään kuormaakaan.

Nyt olin ihmisten ilmoissa, mutta kuinka hämmästyinkään, kun huomasin
olewani sen mökin kartanolla, jonka akkunasta pikku Tiinan olin
niin monta kertaa nähnyt katselewan. Heti johtui mieleeni mökin
riidanhaluiset ihmiset, ja sangen wastenmieliseltä tuntui
turwaantuminen heidän apuunsa. Mutta kun tässä ei ollut walitsemisen
waraa, tunkeennuin minä lumineni huoneeseen. He näyttiwät ensinnä hywin
hämmästywän, kun näkiwät lumisen oudon miehen tämmöisellä ilmalla
tunkeutuwan heidän huoneeseensa. Mutta kun minä muutamalla sanalla
selitin omani ja hewosen nykyisen tilan, pyytäen samassa heidän
apuansa, muuttui heidän hämmästyksensä ihmettelemiseksi.

Asian kuultuansa pani mökin isäntä waatetta päällensä, sytytti
kynttilän lyhdyssä ja niin lähdettiin hewosta korjuusen laittamaan.
Hewonen saatiinkin hywään suojaan, sillä mökkiläisillä oli jonkunmoinen
talli, johon hewonen pantiin; heillä oli wälistä ollut hewonen, waan
nyt sitä ei ollut.

Kun huoneeseen oli tultu ja enin lumi saatu kopistetuksi pois, riisuin
minä päällyswaatteeni. Lumesta ryytyneenä oli se niin jäässä, että se
pystyyn pantuna seisoi yhtä tanakkana kuin miehenkin päällä ollessa.

Nyt wasta woin ruweta silmäilemään mökin sisällistä elämää. Huone oli
waan neliseinäinen, mutta jotenkin kookas mökin tuwaksi; ulko=owen
eteen oli laudoista laitettu jonkummoinen porstuan tapainen.--Huone oli
lämmin ja warustettu kaksinkertaisilla, pienillä akkunoilla. Iloinen
walkea paloi rätisten liedellä, lewittäen huoneeseen waloa ja lämpöä;
silloisiin oloihin katsoen, teki tämä minuun sangen hywän waikutuksen,
sillä hywältä tuntui, kun sai lämmitellä wilusta kohmettuneita ja
kangistuneita jäseniänsä.

Huoneessa wallitsi hywä järjestys ja puhtaus, mutta pintapuolisellakin
silmäyksellä huomasi, etteiwät asukkaat suinkaan olleet warallisia.
Heidän neljän lapsensa waatteus oli hywin wajanainen, mutta puhtaat ja
eheäksi paikatut ne kuitenkin oliwat; eiwätpä wanhempienkaan waatteet
kowan pätewiltä näyttäneet.

Pikku Tiina oli wanhin lapsista; nuorin näkyi juuri hiljakkoin nähneen
ensimäisen päiwänwalon. Heti kun sain päällyswaatteeni pois päältäni,
huomasin minä pikku Tiinan katselewan hywin weitikkamaisesti itseäni.

"Enpä minä kuitenkaan tullut teidän kyydillenne", sanoi hän, pitäen
päätänsä kallellaan, hypistellen kulunutta huiwinsa nurkkaa ja katsoen
minua silmiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut täten muistuttaa, että hän
suoriutui woittajana silloisessa kyytikiistassamme.

"Miksikäs et tullut? Olisithan saanut kyytiä", sanoin minä,
lämmitellessäni takkawalkealla.

"Pääsinpä minä itsekin", sanoi tyttö.

"Oletko siinä taas ... ainainen hälppä...", tokasi äiti.

"Tuo häntä nyt on ainahinen..." murahti isä.

"Antakaa lapsen puhua--me olemmekin wanhat tuttawat", puolustelin minä
tyttöä.

"Sen me jo tiedämmekin, pikku Tiina on puhunut kaikki", sanoiwat isä ja
äiti yhteen ääneen.

"En minä ole kaikkia puhunut ... en, en, en", sanoi tyttö, kiekkuen
toisen jalkansa nojassa kahtaanne päin.

"Mitä sinä et ole wielä puhunut?" utasin minä hajamielisyydessäni,
sillä tunnustaa täytyy, että häpesin itseäni, kun olin tytölle sanonut
hänen wanhempiaan riitaisiksi, ja mitä he nyt minusta ajattelewatkaan.

"Ihi--ihi..." nauraa ihisi tyttö, kaiwellen sormellansa suupieltänsä--
"saako sanoa?"

"Sano waan!" sanoin minä hämilläni, sillä enhän woinut lasta
kieltääkään.

"Sitä en ole isälle ja äidille sanonut, kun te----tuota--tuota--
sanoitte silloin, että, että isä ja äiti owat--owat ri-ri-riitaisat",
sanoi pikku Tiina aristellen.

"Herra siunatkoon tuota hupakkoa, minkälainen se on... Jos et sinä
siinä mokoma...", hätäili äiti, ja samassa sieppasi hän tytön
kainaloista kohoksi ja wiedä riepoitti hänet aika kyytiä toiselle
puolelle huonetta.

"Tuon toisen mökin asukasten kanssa", sanoi tyttö äitinsä häntä
wiedessä, ikäänkuin tähdentääksensä äsköistä ilmoitustansa.

"Pidätkö siinä ... lörppä ... tuo häntä nyt on..." sanoi isä, ja
siirteli hädissään joitakin kaluja toiseen paikkaan ikäänkuin
hakeakseen jotakin muuta asiaa.

"Ei se kait niin waarallista ole ... antakaa olla ... minä lorisin tuon
lapsen kanssa yhtä ja toista, enkä muista, jos lienen jotakin semmoista
sanonut", koin minä hätäyksissäni sanoa.

"Wieras ei puhu totta ... muistaa hän ... sanoittehan ihmisten niin
sanoneen... Isä ja äiti eiwät ole pahoja ... ihmiset puhuwat liikoja
... mutta toisten Matti on paha ... waan wielä hänkin kerran tulee
hywäksi..." puhua helisti pikku Tiina, istuen äitinsä wieressä
lawitsalla, heilutellen molempia jalkojansa ja katsoen wiattomasti
minua silmiin.

Nämä wiimeiset sanat laski tyttö niin sukkelasti, ettei wieressä olewa
äiti hämmästyksissään kerinnyt häntä keskeyttää, ennenkuin wiime
sanassa.

En ikänä muista olleeni tukalammassa tilassa kuin tässä olin. Minä olin
ajattelemattomasti kertonut huhupuheita lapselle, ja nyt oli hän
edessäni kantajanani ja tuomarinani. Hän oli pannut minut semmoiseen
hymälään, että minun oli täytynyt turwaantua pieneen hätäwalheesen,
mutta lapsen wiattomalla totuuden tunnolla rankaisi hän kowasti minua
ja minun täytyi häwetä silmäni täyteen. Luultawasti lapsi ei ollutkaan
sanonut tuota hänen mielestänsä niin wastahakoista asiaa
wanhemmillensa, estääksensä siten heidän saamasta pahaa mieltä, mutta
minulle tahtoi hän sen wanhempiensa kuullen wiskata takaisin. Eipä
siinä wielä kyllä, että itse olin joutunut hankalaan asemaan, mutta
wanhemmat oliwat samanlaisessa, elleiwät wielä pahemmassa, häwetessään
lapsensa suulautta, jopa kohtakin oikeutettua.

"No tuon kanssa häntä nyt tuli ... etkö sinä siinä, mokoma jo..." sanoi
äiti ja hän tukistaa nutuutti pikkusen tyttöä.

"Tuon kanssa ei tule aikaan ... mikä tuon tuommoiseksi----pitäisi tehdä
wieraan hewoselle appeet ... kyllä siellä nyt semmoinen ilma, ettei..."
sanoi isä, ikäänkuin johtaaksensa aatteita pois tuosta ikäwästä
jutusta.

Pikku Tiina tuli nyt hywin totiseksi, ja rupesi mussottamaan. Pikku
jalat lakkasiwat heilumasta, katse käwi pitkin nokkaa ja huulet
wenyiwät entistä pitemmiksi. Siinä hän sitten istua nuijotti, kenties
tyytymättömänä siitä, kun moitittiin, waikka tunsi oikein tehneensä.

Isäntä ja minä lähdimme toimittamaan hewoselle kauroja, wettä ja
heiniä. Ilma ei ollut yhtään asettunut, ja waikkemme olleet sen enempää
aikaa ulkona kuin menimme ja tulimme kartanon poikki, olimme jo niin
lumittuneet, että olimme kuin lumipurku.

Huoneeseen palattuamme näytti asiat olewan entisellään. Pikku Tiinakin
oli laannut mussottamasta ja oli yhtä iloinen hälppä kuin ennenkin.

"Kyllä siellä on niin ankara ilma, ettei mies monasti eläissään
semmoista näe", otti isäntä puheeksi, kaiketi wäistääkseen, ettei pikku
Tiina taas alkaisi tuota ikäwää juttua.

"Kyllä se on ... en minäkään ole tämmöistä ennen nähnyt ... onhan se
niinkuin Raappasen pyry, josta wanhat ennen niin paljon kertoiwat",
sanoi emäntä.

"Raappasen...! Minkälainen se oli?" kysäsin minä.

"Wanhat kertoiwat, kuinka kerran oli ollut ankara pyry, jolloin
Raappana niminen mies oli kuollut tuolle taipaleelle ... kunhan waan ei
taas jonkun onnettoman käwisi samoin", selitti emäntä.

"Oli warsin hywä, kun osaannuitte meidän mökkiimme--siellä ulkona ei
olisi nyt mikään hauska olla", sanoi isäntä.

"Tunnen suurta tyytywäisyyttä ja kiitollisuutta, kun niin on käynyt.
Hewonenkaan ei olisi kauwan enään jaksanut ja itsellänikin oli tosi
edessä", sanoin wastaukseksi.

Pikku Tiina oli tullut likemmäksi minua. Hän hypisteli takkini liewettä
ja katseli suurilla sinisillä silmillänsä wiehkeästi minua silmiin.

"En minä ole paha teille", sanoi hän.

"Senhän minä tiedänkin, ettei pikku Tiina ole paha", sanoin, ja nostin
tytön polwelleni.

"Minä osaan jo lukeakin", sanoi hän towin päästä.

"Oletkos siinä taas..." murahti isä.

"Antakaa meidän nyt haastella", pyytelin minä.

"Sehän on warsin hywä, kun osaa lukea; mihinkä asti osaat?"

"Aapisen ja käskyt katekismuksesta ulkoa, tawata ja koko sanalta lukea
sisältä."

"Onpa sitä siinäkin niin pikku tytölle kuin sinäkin olet."

"Onko se tosi, että aapisen kukko tuopi makiaista, kun lukee
ahkerasti?" sanoi tyttö ja katsoi weitikkamaisesti minua taas silmiin.

"On se tosi ... kyllä se tuopi."

"Mistä te sen tiedätte?"

"Miksen minä tiedä--toipa tuo minullekin, kun olin ahkera poikasena
lukemaan."

"Nyt narraatte ... minä luulen, että kaikki aika=ihmiset wähän
walehtelewat ... ei kun narraawat ... isä ja äitikin narraawat."

"Kuka sinulle niin on sanonut?"

"Tiedänhän minä sen kenenkään sanomattakin. Isä ja äiti owat aina
sanoneet kukon tuowan makiaista, kun waan luen ahkerasti, mutta eipä
hän ole tuonut."

"Mutta entä, jos sinä et ole ollut kylläksi ahkera."

"Olen minä ollut ... olen, olen, mutta minua waan narrataan."

"Mutta saatpa nähdä, että kukko wielä kerran tuopi sinulle paljon
makeisia; woisipa se tuoda rahaakin."

"En usko ... en, en--minua waan narrataan."

"No, mutta eihän sinulla taida olla aapistakaan, sitä wähemmin kukkoa,
joka sinulle makeisia hankkisi", sanoin minä.

"On minulla, minä sen silloin ostin ... se maksoi kaksikymmentä
penniä."

"Näytäpäs minulle se!"

Huoneen perinurkassa oli pieni wuode, sen yläpuolella oli pieni
nurkkahylly. Ketterästi juoksi tyttö sinne, nousi wuoteeseen, sieppasi
punakantisen aapisen hyllyltä ja toi sen minulle.

"Noin koreat kannetkin siinä on, ja kukko se wasta komea on", sanoi hän
aapista minulle ojentaessaan.

Minä tarkastelin aapista ja wakuutin, että se oli kukkoineen päiwineen
sangen hywä ja moitteeton; sitten wiedä kiidätti tyttö aapisen
nurkkahyllylle.

Ilta oli jo kulunut ja perhe söi niukan illallisensa. Sen jälkeen
ruwettiin hankkimaan maata=panoa. Pikku Tiina sijoitettiin toisen
pienemmän sisarensa kanssa tuohon pikku wuoteeseen, nurkkahyllyn alle;
nuorimmasta wanhin sai sijansa isän ja äidin wieressä ja nuorin
kätkyessä. Mökissä ei suinkaan ollut liikoja wuoteita wieraita warten,
sentähden tehtiin minulle makuusija lattialle.

Kun maata oli asetuttu, luki pikku Tiina muististaan aapisesta
ehtoorukouksen. Hän ei erehtynyt yhtäkään kirjainta. Kun rukous oli
loppuun tullut luetuksi, sanoi äiti:

"Muistosta toistelaisiakin!"

"Sinun enkelisi warjelkoot ja suojelkoot toistelaisetkin kaikesta
waarasta ja wahingosta, ja kääntäkööt toisten Matin mielen, ettei hän
olisi meille wihainen!" lisäsi pikku Tiina.

Ilma ei ollut wieläkään asettunut. Tuuli winkui, pärisi ja törisi
senkin seitsemällä äänellä, aina sen mukaan, minkälaiseen rakoon,
winkaloon ja komeroon sen mahtawa woima kulloinkin sattui parhaiten
soweltumaan. Tuulen muassa kulkewa lumi rapisi ja suhisi huoneen
seinissä, kihisten ja ryöpsähdellen juuri kuin ääretön parwi karkeaa
hiekkaa olisi kauhealla woimalla wiskattu huonetta wastaan.

Minä en woinut nukkua, waikka kuinka olisin koettanut, sillä mielessäni
pyöri tawaton ilma, nuo satunnaiset pienet kohtaukset talonwäen kanssa,
ja erittäinkin pikku Tiina monine temppuineen ja iltarukouksineen.
Kuitenkin koetin olla hiljaa, etten muiden unta häiritseisi, mutta
minusta tuntui, etteiwät wanhuksetkaan nukkuneet; pikku Tiinasta ei
woinut myös mitään arwella, sillä hänen hengitystänsä ei ensinkään
kuulunut.

Arwiolta oli maatapanosta kulunut aikaa noin pari tuntia. Silloin
kuulin minä miehen kysywän waimoltansa: "Nukutko sinä?"

"En. En woi nukkua ... jokohan wieras nukkunee?"

"En woi warmaan sanoa, mutta luulenpa hänen nukkuwan, koska hän on niin
hiljaisesti jo kauwan hengittänyt", sanoi mies hywin hiljaisella
kuiskaawalla äänellä.

"Oli toki onni, kun hän osaantui mökkiimme, sillä ei tiedä mitenkä
muussa tapauksessa olisi käynyt", sanoi waimo.

"Hywähän se oli ... warsin hywä ... mutta tuo tyttöhän tuo ... mitähän
wieraskin meistä ajattelee...?"

"Onhan Tiina wielä lapsi, joka ei ymmärrä wielä totuutta salata eikä
teeskennellä ... onhan se hänelle nuoruutensa tähden anteeksi
annettawa--eikähän wieraskaan näytä tyhmältä", puolusteli äiti.

Minä olin kuulewinani, että pikku Tiina kähni tuon puheen aikana.

"Se huolettaa minua kowasti, kun ihmiset luulewat meidän wihaawan
toistelaisia, waikkemme ole heille neulan edestä tehneet mitään
wääryyttä", sanoi mies.

"Jumala sen tietää, että me emme suo heille mitään pahaa, emmekä ole
koskaan pyrkineet heille wielä kostamaan, waikka he owat meille niin
paljon wahinkoa tehneet. Ihmisien wäärille luuloille emme woi mitään,
mutta meidän pitää nöyrällä sydämellä kärsiä wäärä sorto ja
wihamiehemme waino, niin kyllä kerran wielä asiat hywäksi tulewat, ja
silloin ihmiset käsittäwät asiat oikeassa walossaan. Tämmöinen on minun
mielipiteeni asiassa, wai mitä sinä ajattelet, Antti?" puheli waimo.

"Sinulla, ystäwäiseni, on niin hywä sydän ... sinä jaksat kärsiä ja
toiwoa niin paljon ... usein saan minäkin sinusta lohdutusta
murheissani ... toiwokaamme nytkin parasta", sanoi mies lohdutettuna.

"Mutta kuulepas, Antti! Emmekö woisi saada pikku Tiinalle millään
tawalla kenkiä? Paha on nähdä hänen wetää laahustawan noita aikaisen
ihmisen kenkärajoja. Huonot owat hänen muutkin waatteensa, mutta
minulla on liika, ehyt hame; sen särjen minä ja teen siitä hänelle
waatteet", sanoi äiti towin waitiolon perästä.

"Kylläpä tässä on kilin neuwot elämisen tarpeiden kanssa. Hiuki hywän
henkensä sai panna, jos mieli oli saada toista lehmää sen sijaan, jonka
naapurin Matti ojaan tappoi. Kun nahka joutuu karwarista, teetetään
sitte pikku Tiinalle oikein komeat kengät, mutta siihen asti täytyy
hänen odottaa", selitti mies.

"Woi, woi kuinka se on paha----kuulithan sen illalla pikku Tiinalta ...
olemme uskotelleet hänelle, että kukko tuopi makiaista, kun hän waan
lukee ahkerasti ja hän on lukenut, mutta makeisia ei ole kukko
tuonutkaan... Hän pitää meitä ja kaikkia muitakin epärehellisinä, ja
ehkäpä hän itsekin oppii semmoiseksi ... ei käy laatuun ... me emme saa
näyttää epärehellisiltä lapsen silmissä ... meidän pitää hankkia
makiaista", puheli emäntä, jota kaikenlaiset taloudelliset huolet
tuntuiwat huolettawan.

"Kyllähän niinkin, mutta millä?"

"Minä olen saanut naulan woita kokoon ... sen panen jonkun
kaupunkimiehen mukaan ja tuotan sillä makiaista, waikka itse söisimme
suoloja sillä ajalla", selitti waimo.

"Tee niin", sanoi mies, samassa alkoi hän nukkua tohottaa.

Pian nukkui waimokin.

Pilwet oliwat taiwaalla ohenneet ja kämärtyneet suuriksi paakuiksi.
Kiiwaan tuulen muassa kiitiwät ne hirmuista wauhtia, peittäen wäliinsä
sekeitä paikkoja, joista nyt noussut kuu wälistä pilkisteli esiin.

Minä olin huomaawinani, että pikku Tiina walwoi. Kuu pilkisti nyt juuri
huoneeseen ja minä näin kuinka tytön pää oli pystyssä. "Warmaan hän
kuuntelee, joko kaikki nukkuwat", ajattelin minä. Samassa huomasin
minä, kuinka pikkunen jalka pistäisi peiton alta esiin ja kuun
paisteessa näytti se niin waljulta ja walkealta. Pian pistäysi esiin
toinenkin jalka ja tyttö kapsahti ylös. Hän kipasi wuoteeseen seisomaan
ja kurotti nurkkahyllylle. Sieltä sieppasi hän kiireesti punakantisen
aapisensa ja tarkasti suurella huolella sitä awausta, jossa kukko oli.
Tyytymättömän näköisenä ja hitaasti painoi hän aapisen kiinni, ja pisti
sen jälleen nurkkahyllylle.

"Ei se tuo makiaista, jos kuinkakin lukisin ... he waan kaikin minua
narraawat", kuulin hänen itsekseen sipisewän.

Sitten pani hän jälleen maata, ja pian hänkin nukkui.

Nyt nukkuiwat kaikki huoneessa olijat, mutta minä en. Kuinka paljon
olinkaan selwille saanut elämän todellisuutta tuossa köyhässä, pienessä
perheessä. Minä olin kuullut sanottawan heitä riitaisiksi ihmisiksi,
minä uskoin niin olewan ja kammoksuin jo ennakolta heitä, ja samoin
taisi moni muukin tehdä. Minä olin saanut kurkistaa heidän sielunsa
sisimpiin soppiin, ja sen johdosta olin tullut toisenlaisiin
päätöksiin. Mikä sowinnollinen mielenlaatu olikaan heillä
sortajaansakin kohtaan--niin, mikä jumalisuus, mikä luottawaisuus ja
tyytywäisyys heissä wallitsi kaiken yksinkertaisuutensa ja köyhyytensä
ohessa, ja kuitenkin oli heitä wäärin ymmärretty ja arwosteltu. Näitä
ajatellessani käsitin pikku Tiinan tuonoin lausumat sanat täydelleen:
"Ihmiset puhuwat wälistä liikojakin".

Kun huomasin kaikki muut nukkuneeksi, nousin minä warowasti ylös. Tulin
kaupungista ja sieltä olin ottanut makeisia, jakaakseni kotiin tultuani
niitä lapsilleni tulijaiiksi. Minä hiiwin matkalaukulleni ja kaiwoin
makeiset esille. Niitä panin pikku Tiinan punakantisen aapisen
kukko=wäliin niin paljon kuin sain pysymään; muiden muassa panin sinne
myös markan rahan.

Aamupuolella yötä olin mennyt unen horroksiin. Isäntä ja emäntä oliwat
jo askareissaan, kun minä hawahduin; kaikki lapset wielä nukkuiwat.
Heti hyppäsin minä ylös ja menin hewostani ruokkimaan, mutta mielessäni
oli se ajatus, etten tahtoisi olla näkemättä sitä hetkeä, jolloin pikku
Tiina tarkastaa punakantista aapistansa, huomatakseni, minkä
waikutuksen hänen hawaintonsa häneen tekisi.

Kun minä palasin hewoseni luota, oli hän jo hereillänsä ja luki
aamurukoustansa. Kauwan ei wiipynyt, ennenkun hän ketterästi hyppäsi
ylös ja puki waatteet ylleen. Sen tehtyään silmäsi hän nurkkahyllylle,
missä tuo punakantinen aapinen oli; minun henkeäni ahdisti. Kuitenkin
witkasteli pikku Tiina; oli niinkuin olisi hän ajatellut: "He narraawat
minua kaikin", mutta kuitenkin näytti hänen haluttawan saada tietoonsa,
olisiko ehkä kukko jotakin nyt tuonut. Hän rupesi itseksensä muka
jotakin hyräilemään, ikäänkuin wieroittaakseen muiden huomioita pois
itsestänsä. Sitten wetäysi hän salawihkaa wuoteensa luo, nousi
wuoteeseen ja kurotti kätensä ottaaksensa nurkkahyllyltä punakantisen
aapisensa.

"Kah...! kansi on auki ... mitä ... onkohan...?" äännähteli hän,
ottaessaan warowaisesti aapistansa. "Woi, woi ... eikö ole ... on, on,
on ... ja niin, niin paljon ja noin korea rahakin..." höpötti pikku
Tiina wielä, kun hän wuoteessa seisoessaan raotti täysinäistä
aapistansa ja huomasi todellisuuden.

Pikku Tiina oli nyt pahemmassa kuin pulassa. Makeiset eiwät pysyneet
kaikki yhdellä haawaa hänen käsissänsä, ja kuitenkin olisi hän ne
kaikki tahtonut hallita. Wihdoin keksi hän sen keinon, että pani liiat
makeiset aapisensa kanssa nurkkahyllylle, ja jäännösten kanssa hyppäsi
hän lattialle, puristaen toisessa kädessään rahaa.

"Katsokaa, katsokaa, kuinka paljon...! ja wielä nurkkahyllylläkin... Ei
isä eikä äiti narraa ... eikä wieras narraa ... eikä--eikä kukaan
ihminen narraa ... toipa se kukko, kun olin oikein ahkera..." lörpätti
tyttö saaliitansa näytellessään wanhemmilleen ja minulle.

Sitten rupesi hän jakelemaan makeisia toisille sisaruksilleen ja
minulle, mutta tietystihän me aikaiset emme raskineet lapsen lahjoja
wastaan ottaa.

"Tällä rahalla ostan itselleni kengät", sanoi hän sitten, heiluttaen
sitä kättä, jossa hän rahaa piti.

"Kowin paljonhan se ... eihän niin paljoa..." sanoiwat wanhemmat,
täydellisesti käsittäen asian oikean laidan.

"Älkää niin sanoko, isä ja äiti ... antaa kukon waan tuoda ... mutta
minäkin tahdon lukea paljon, oikein paljon", sanoi pikku Tiina.

Päiwä alkoi tulla, ja minä aloin hommata itseäni matkalle. Tämän
nähtyään tuli pikku Tiina hywin lewottomaksi. Kaikenlaisilla keinoilla
koki hän saada minut jäämään wielä heille; jopa lupasi kaikki
makeisensakin, jos waan sen tekisin.

"Kun wasta kuljette, niin silloin minä tulen kyydillenne", sanoi pikku
Tiina, kun näki, ettei hän woinut minun lähtöäni estää.

Sydämelliset kiitokset sanottuani talon wäelle ja lämpymät hywästit
heiltä otettuani, lähdin minä tuota waiwaloista taiwalta kulkemaan
eteenpäin. Minä en huoli ruweta kertomaan kaikkia niitä waiwoja ja
wastuksia mitä sillä taipaleella korkean weden wuoksi sain kokea, mutta
sitä en woi olla mainitsematta, etteiwät sittenkään nuo mökin asukkaat
woineet mielestäni pois haihtua.

       *       *       *       *       *

Oli jo hywin kewättalwi, kun minä taasenkin olin pakotettu tuota
taiwalta kulkemaan. Oli jo ollut monta isoa suwi=ilmaa, jonka wuoksi
jälellä olewa lumi oli tullut niin kowaksi, ettei sitä minkäänlainen
tuulen wihuri woinut enään irti saada.

Oli jo jotenkin myöhäinen ilta, kun minä lähdin tuolle taipaleelle.
Kiiwas lounastuuli oli puhaltanut kaiken päiwää. Tämä seikka peljätti
minua ensin kowasti, mutta kun ei taiwaalta tullut yhtään lunta, eikä
entinenkään woinut irtaantua, lähdin pitemmittä arweluitta taipaleelle,
jopa niin rohkeentuneena, etten edes edeltäpäin keneltäkään
tiedustellutkaan, minkälainen kulku tuolla waapperalla taipaleella
nykyään on.

Tarkoitukseni oli, näette, ehtiä yöksi tuohon tuttuun mökkiin, sillä
sen sydämelliset ja rehelliset asukkaat tuntuiwat mielestäni
jonkunmoisilta sukulaisilta. Oikein iloitsin sydämessäni, ajatellessani
sitä hauskaa kohtausta, kun saan tawata taas pikku Tiinaa ja puristaa
hänen wanhempiensa ystäwällisiä käsiä. Olipa minulla sekin hieno toiwo,
että saisin jollakin tawalla tietooni, missä suhteessa mökin wäki nyt
oli tuohon toisen mökin riitaisaan ja wahinkoa pyytäwään Mattiin.--Nämä
asiat ne oliwat, jotka minut paniwat uskaltamaan ja kiirehtimään, ja ne
woittiwat kaikki ennakkoluulot ja laskut.

Waikka olin koettanut kaikki matkan esteet ja wastukset tuolla
taipaleella laskuun ottaa, oli kuitenkin eräs semmoinen, josta ei
minulla ollut aawistustakaan. Se oli luodewesi, jota kowat luode= ja
länsituulet ajoiwat meren=lahtiin ja saarien salmiin. Hämmästyksekseni
huomasin tämän jo ensimäisellä lahdella, sillä siinä oli jo niin paljon
wettä, että rekeen kurkotteli. Kuitenkaan ei minun enään sopinut
takasin pyörtää; paitsi sitä toiwoin ettei muillakaan lahdilla ja
salmilla olisi sen enempää wettä. Aiwan pian kuitenkin huomasin tämän
otaksumiseni wääräksi, sillä kuta etemmäksi taipaleella tulin ja kuta
useampi salmi ja lahti eteeni tuli, sitä enemmän oli niissä wettä. Tämä
seikka hidastutti sanomattoman paljon minun kulkuani, sillä eihän
woinut wesipaikoissa muuta kuin hitaasti ja warowasti kahlauttaa
hewosta.

Tämän tähden oli ilta kulunut hywin myöhäiseksi; oli kuuton aika, ja
sentähden oli niin pimeä, ettei juuri paljon eteensä nähnyt.
Päälliseksi oliwat maat melkein lumettomat, ainoastaan tien paikalla
oli läpeensä jäänkaltoa; se seikka lisäsi wielä pimeyttä.

Minulla oli wielä ylimentäwänä eräs kaitainen salmi. Tämä salmi wälitti
yhteyttä erään ison sisälahden ja meren wälillä. Sen kautta purki meri
luodewettä lahteen ja lahti taas takaisin mereen. Sen wuoksi woi tuossa
sywässä salmessa käydä wäkewä wirta, joko lahteen tahi merelle päin,
aina sen mukaan, nousiko luode wai laski.

Niin, ei ollut minulla enään muuta ylimentäwää kuin tuo salmi, mutta
kuitenkin peljätti se minua, sillä tunsin osaksi sen oikut. Mutta
sittenhän olenkin pian mökissä, tuttujen ja ystäwällisten ihmisten
parissa.

Juuri näitä ajatellessani tuli tuo peljätty salmi eteen. Mitäpä siinä
muuta neuwoa oli, kuin täytyi ruweta wuonaamaan sen yli. Heti rannalta
lähdettyä nousi wesi rekeen ja minun täytyi nousta seisomaan. Niin
paljon kuin pimeänpäästä mahdollista oli, koetin hewosta ohjata
kohtisuoraan uoman poikki. Kuta etemmäksi mentiin, sitä sywemmästi oli
wettä. Kaikki keweämmät kapineeni rupesiwat reessä uimaan ja minulla
oli täysi työ pitää niitä koossa, etteiwät ne purjehtineet tiehensä.
Kowa wirta käwi merestä lahteen päin, ja kun kowa tuuli wielä
kiihkeästi puhalsi melkein samalta suunnalta, niin teki se tilani
jotenkin kamalaksi. Siitä olin minä kuitenkin wakuutettu, ettei niin
kaitaisessa salmessa ole jäänhalkeemaa ja mielenmaltilla ohjasin minä
hewosta eteenpäin. Minä seisoin jo polwia myöten wedessä, ja joka
silmänräpäys pelkäsin hewosen ja reen, kowan wirran ja tuulen
sortamana, kaatuwan. Mutta silloinpa juuri rupesi tulemaan matalampaa
ja wihdoin pääsin onnellisesti maalle. Tien löysin pian, jota myöten
aloin ajaa eteenpäin.

Kauwan ei tarwinnut ajaa, ennenkun walkea rupesi pilkottamaan.
"Tuollahan se onkin odotettawa tuttu mökki", ajattelin minä, ja se
tieto tuntui sangen miellyttäwältä, sillä tunnustaa täytyy, että olin
jotenkin kontetuksissa kylmän kylwyn tähden.

Minä ajoin sen mökin kartanolle, josta walkea näkyi. Pian huomasin
minä, ettei tämä ollutkaan se mökki, mihin tarkoitin. Mutta mikä tämä
sitten oli? Katselin ja töllistelin ympärilleni niin paljon kuin
pimeässä woi nähdä. Mitä huomasinkaan minä nyt? Minä olinkin tuon
riitaisan Matin mökin kartanolla, hänen, joka pahaa soi pikku Tiinan
wanhemmille.

Tämä hawainto ei suinkaan ilahduttanut minua, mutta minulla ei ollut
walitsemisen waraa, sillä oli niin kylmä, että hampaat kalisiwat
suussani. Se tunto minua kowin waiwasi, kun en woinut pikku Tiinalle ja
hänen wanhemmillensa tuottaa sitä iloa, jonka olin heille aikonut,
mutta mikäpä oli neuwona, se täytyi jättää toiseksi kerraksi; ehkäpä jo
huomenna woin heitä tawata. Näitä tuumiessani ja miettiessäni, riisuin
hewostani waljaista kerkeämiseen, päästäkseni huoneeseen niin pian kuin
mahdollista, lämmittämään kylmästä kangistuneita jäseniäni.

Minä astuin tupaan; se oli aiwan pimeä, ja nyt wasta huomasin, että se
walkea, minkä olin nähnyt, näkyi jostain toisesta huoneesta. Minä
seisahduin owipieleen ja sanoin umpimähkään hywän=illan, mutta mitään
wastausta ei kuulunut; kuuntelin tarkasti, waan ei kuulunut hengen
huokua; eipä olisi luullut mökissä olewan ainoatakaan asukasta, ellei
tuota walkeaa olisi näkynyt ja jos ei olisi tuossa tuwassa ollut niin
ihana lämmin kuin siinä oli.

Kauwan pimeässä oltuani, selweni näköni senwerran, että erotin tuwan
perällä olewan owen; se kai wei toiseen huoneeseen ja sieltä kai se
walkea näkyi. Kuuntelin taasenkin tarkoin, ja nyt olin sieltä
tawantakaa kuulewinani jotakin hiljaista liikettä. Huoneeseen tultuani
kolahti owi wasten tahtoani niin lujasti, että itsekin säikähdin sitä.
Nyt koetin tawantakaa yskähdellä aina kowemmasti ja kowemmasti, siinä
tarkoituksessa, että se kuuluisi tuohon toiseen huoneeseen, ja sieltä
sitten tulisi joku walkean kanssa tupaan ja huomaisi minut. Kaikki tämä
oli kuitenkin turhaa, sillä ketään ei tullut. Kaikki nämä lukuun
otettuani, tunsin olewani hywin tukalassa tilassa.

Wihdoin tein minä päätökseni, ja aioin mennä tuohon salaperäiseen
kamariin. Minä lähdin käydä kompuroimaan huoneen perällä olewaa owea
kohden. Sen luo päästyäni haparoitsin siitä awainta, mutta mitään
semmoista ei siinä ollut, ainoastaan jonkummoinen ripa waan.

Minä lykkäsin hiljaa owea; se aukeni hiljaisesti; ainoastaan hiljainen
parahdus kuului ja minä astuin huoneeseen. Siellä oli todellakin
walkea, joka paloi talikynttilässä. Sen walossa näin minä ensi
silmäyksellä mitä tuon pienen huoneen sisällä oli, waikken kohta
käsittänytkään kaikkia asianhaaroja. Kamarin perillä oli wuode, johon
oli peitetty jotakin walkoisella lakanalla, mutta mitä, sitä en
tiennyt. Wuoteen wieressä oli pieni pöytä, jolla tuo talikynttilä
paloi.

Huoneessa oli neljä henkeä: keski=ikäiseltä näyttäwä mies ja nainen
sekä kaksi lasta, tyttö ja poika, arwiolta kumpikin alle kahdeksan
wuoden. Kun minä astuin huoneeseen, näytti siltä kuin eiwät huoneessa
olijat olisi ensinkään minua huomanneet. He oliwat kaikki alakuloisen
näköisiä ja kaikin he katsoa tuijottiwat liikahtamatta yhteen ja samaan
paikkaan, tuohon, joka oli peitetty sänkyyn walkoisella lakanalla. Minä
näin, että miehen leweät ja wahwat hartiat jytisiwät ja leweällä
oikealla kädellänsä pyyhkäsi hän tawasta silmiänsä ja nokkaansa; nämä
kaikki kai tuliwat jostakin sisällisestä tuskasta.

Kauwan katselin minä heidän salaperäistä ja murheellisen näköistä
käytöstänsä--woi mitä se oli--oliko se jotakin wihaa tai koston
pyyntöä, sillä olihan heitä sanottu riitaisiksi ja kostonhaluisiksi
ihmisiksi? Niin, sitäpä minä juuri en tiennyt, mutta semmoiselta ei se
ainakaan minun mielestäni näyttänyt. Koko tuolla pitkällä ajalla ei
puhuttu yhtä ainoata sanaa, ja minä unhotin niin oman itseni, etten
muistanut omia wasta nähtyjä waiwojani, enkä nykyistä puutteenalaista
tilaani ja märkiä waatteitani ja jalkineitani.

"Istukaa, wieras!" kehoitti wihdoin mies tukehtuneella äänellä, ja se
tuntui minun korwissani siltä kuin olisi se tullut maan alta.

Minä tottelin kehotusta koneentapaisesti, ja istuin lähellä olewalle
tuolille. Sitten taas alkoi sama äänettömyys ja alakuloisuus. Ei mitään
liikettä, ei mitään toimintaa; ainoastaan mies silloin tällöin
pyyhkäisi oikealla kädellään nokkaansa ja silmiänsä kuten ennenkin.

"Onko mitään onnettomuutta tapahtunut, koska olette niin murheellisen
näköisiä?" sanoin minä wihdoin kuiskaamalla.

"On ... kowa onnettomuus on tapahtunut", sanoi mies päätänsäkään
kääntämättä, pyyhkäisten taas nokkansa.

"Kowa onnettomuus!--no minkälainen, herran tähden?" kysyin minä
hätääntyneenä.

"Tuonne taipaleelle ihminen kuol..." yritti mies sanomaan, mutta sanat
takertuiwat kurkkuun.

"Hywä Jumala, wai ihminen kuollut? Eipä minunkaan matkustamiseni ollut
juuri hääwiä tuolla ulkona ... wai ihminen kuollut! Tekö hänet
löysitte?"

"Minä."

"Oliko hänellä hewosta?"

"E--ei ... mitäs semmoisella..."

"Minkälaisella?"

"Niin nuorella ... sikiö wielä."

"Warmaan uumertui hän noita luodewesiä kahlatessaan?"

"Aiwan niin."

"Kuinka hän oli...? Mitenkä te hänet tapasitte?

"Hän oli wiimeiseksi kahlannut ison luoweden yli, jossa oli wettä hänen
wyötäriinsä saakka. Sen yli oli hän onnellisesti wielä päässyt, mutta
luultawasti oli hän niin kontettunut, ettei woinut enään liikkua, sillä
juuri kuin hänen olisi pitänyt kuiwalle nousta, oli hän kaatunut
suulleen; siinä hän sitten oli, waikkei siinä ollut wettä kuin pari
korttelia; siitä minä hänet tapasin ja otin rekeeni", selitti mies; nyt
jo wähän wapaammin.

"Woi raukkaa!--luultawasti te toitte hänet kotiinne?" sanoin minä.

"Toin ... kuinkas muutoin."

"Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, mutta minun tekee mieleni kysyä teiltä
wielä jotakin: onko hän teille tuttu?

"Hänet tunnen liiaksikin hywin", sanoi mies, ja rupesi ääneensä
nyyhkimään.

"Hän on kai tuossa wuoteessa tuon lakanan alla?"

"Niin on. Me olemme monta tuntia häntä hieroneet, koettaen saaha hänet
wielä henkiin, mutta kaikki on ollut turhaa", sanoi waimo, sillä mies
ei woinut mielenliikutuksensa wuoksi puhua. "Haluttaako wieraan häntä
katsoa?" jatkoi hän sitten, ja samassa nosti hän peitteen pois wainajan
kaswoilta.

"Herra Jumala!" huudahdin minä äkkiä niinkuin salama--"pikku Tiina, tuo
hywä lapsi!..."

Samassa horjahdin minä herwottomana takaperin tuolille, josta juuri
olin noussut seisaalleni, nähdäkseni paremmin wainajaa. Siinä wapisin
minä niinkuin haawan lehti, enkä woinut sanaa suustani päästää, niin
sywän waikutuksen tuo äkkinäinen ja odottamaton hawainto teki minuun.

Samoinpa näkyi muittenkin laita olewan, sillä mies purskahti ääneensä
itkemään, ja kun waimo yritti pitkäksi palanutta kynttilän kartta
hypein niistämään, wapisi hänen kätensä niin, ettei hän woinut sitä
toimeen saada; molemmat lapset myös nyyhkiwät, jota en minä ollut
heidän ennen nähnyt tekewän.

"Hywä Jumala...! oletteko tekin tunteneet tuon lapsiraukan?" sanoi
waimo matalalla wärisewällä äänellä.

"Olen moneenkin kertaan. Tawatakseni häntä ja tuottaakseni hänelle iloa
hetkeksi, ehätin melkein hengen kaupalla hänen luokseen; sattumus
ohjasi minut tänne ja täällä tapasin minä hänet hengettömänä", sain
minä waiwalla sanotuksi.

"Ja mi-minä ... Jumala minua armahtakoon... Minä olen heitä sydämestäni
wihannut ja--ja pyytänyt heille kostoa", änkytti mies.

"Suokaa anteeksi, mutta mieleni tekee kysyä: mikä on ollut syynä
wihaanne ja kostonpyyntöönne, koska warmasti tiedän, etteiwät he ole
koskaan teitä wihanneet?" sanoin.

"Minä en ole wielä kenellekään ... mutta nyt on sydämeni nöyrtynyt ja
awonainen, että woin kaikki ... syytä ei ole heissä ensinkään ... wika
on minussa.--Nuorina ollessamme ra-rakastuin minä hänen waimoonsa,
mutta hän hyljäsi minut ja otti Antin. Siitä saakka on musta ja ilkeä
kostonpyyntö maannut aina mielessäni... Woi minua!" selitti mies
awonaisesti.

"Tietäwätkö wanhemmat, missä heidän lapsensa nyt on?"

"Sitä eiwät he tiedä. Tyttö on kai lähtenyt aamulla kylään, jolloin oli
wielä kaunis ilma, sittemmin nousi tuommoinen ilma ja samassa
luodewesi, ja he luulewat, ettei tyttö ole lähtenyt kylästä ... he
odottawat häntä wasta sitten kun ilma on asettunut ja wesi
laskeentunut.--Kyllä tämän uutisen ilmoittaminen wanhemmille on minulle
raskas tehtäwä, mutta Jumalan awulla tahdon sen kuitenkin tehdä ...
silloin koetan sowittaa rikoksiani, ja pyrkiä sowintoon heidän
kanssaan", selitti mies.

Mieleni oli wakaantunut niin paljon, että woin pysyä seisoallani.
Käwelin wuoteen luo, missä pikku Tiina oli. Siinä makasi hän niin
wiattoman ja murheettoman näköisenä, ja autuaallisen warjon heijastus
lepäsi hänen kauniilla kaswoillansa. Minusta tuntui siltä kuin hän
katselisi minua, ja hymysuin sanoisi minulle: "Ihmiset puhuwat usein
liikojakin", ja: "Toisten Matti on paha ... waan wielä hänkin kerran
tulee hywäksi".



PALJON UUTTA.


M----n seurakunnassa tapahtui se harwinainen kumma, että yhtaikaa
saatiin kirkkoon saarnatuoli ja uusi isokello. Jopa olikin aika
molemmat saada, sillä siitä asti kun Ruotsista tuotu isokello oli halki
mennyt, ei ollut tapulissa ollut muuta kelloa kuin tuo kimeä=ääninen
pienikello, ja siitä oli kauwan, hywin kauwan, liki neljäkymmentä
wuotta, kun tuo isokello särkyi. Siitä saakka sitä sitten
kimeä=äänisellä pikkukellolla yksistänsä soittaa nalkutettiin kaikki
sielukellot, kiitoskellot, papinkellot, ensimäiset ja toiset soitot
pyhäaamuina, yhteensoitot ja kaikki muut soitot, mitä kirkollisissa
toimissa tarwittiin. Hywin ikäwältä tuntui seurakuntalaisista, kun ei
ollut kuin tuo ainoa kimeä=ääninen, kauwaskuulumaton pikkukello, sillä
waikeapa oli tietää, mikä merkitys sen nalkutuksella milloinkin oli.
Tosin koetettiin soitoista selwää tehdä sillä tawalla että soiton
jälkeen läpättiin, jolla oli eri tapauksessa eri merkityksensä; niinpä
esimerkiksi pyhäsoitoissa läpättiin toisen soiton perästä kerran,
papinkellolle kahdesti, yhteensoitolle kolmasti, miehen=puolen
sielukellolle kahdesti, waimonpuolen yhdesti j.n.e.

Mutta waikeaksi käwi noista läppäyksistä tolkulleen selwää saada, sillä
olihan asiat niin monenlaisia ja monesta merkityksestä, että muisti
petti ja järki seisahtui niitä kaikkia muistellessa ja aprikoidessa.
Wanhat muisteliwat kuinka toista oli silloin kun isokello oli wielä
terwennä. Silloin ei tarwinnut mitään lukua pitää noista ainaisista
läppäämisistä ja niiden merkityksestä, sillä aiwan helpostihan huomasi
asian oikean laidan, kunhan waan kuunteli, alotettiinko isolla tai
pienellä kellolla, soitettiinko molemmilla yhtaikaa, wai toisella waan
ja kummalla.--Niin, olihan silloin toki toista.--Kyllähän asia niin
oli, että tuota tukalaa ja epämääräistä kellonsoitto=puutetta oli monta
erityistä kertaa koetettu poistaa, ostamalla uusi isokello, mutta aina
sillä oli ollut paha onni. Kolme kelloa oli tuolla yhden kellon
aikakaudella ostettu, milloin Pietarista, kulloin kotimaasta, mutta
aina niille tuli joku onnettomuus eikä yksikään niistä pysynyt terwennä
täyttä wuottakaan. Mikä niistä halkesi laidasta kannanjuureen saakka,
minkä laidasta lohkeili suuria kimpaleita.--Huono onni tosiaankin.

Saarnatuoli oli Ruotsista tuotu ja se oli palwellut seurakunnan
ensimäisen kirkon yli=ikäiseksi. Kun uusi kirkko rakennettiin ja wanha
häwitettiin, muutettiin saarnatuoli uuteen kirkkoon, koska ei luultu
nykyaikana woitawan niin runsaasti koristettua saarnatuolia saada. Se
oli kahdeksankulmainen, suorakylkinen töselö. Joka kulmauksessa oli
runsaasti koristellut, nakerrellut ja kowerrellut patsaat; olipa niihin
laitettu pieniä pulleanaamaisia enkelin kuwiakin siipineen, joiden
posket oliwat niin punaiset, että luuli weren niistä tipahtawan.
Patsasten wäliin oli maalattu apostolien kuwia wirkamerkkeineen, ja
mihin waan oli sopinut, oli leikattu anturakengänpohjan muotoisia
sywennyksiä. Aikoinaan oli saarnatuolissa ollut runsaasti kultauksia,
mutta nyt näkyi siitä waan enään joitakuita keltaisen näköisiä likaisia
pilkkuja, joista tarkasti katsoen kiilsi joitakuita pronssinnäköisiä
jytysiä. Yleensä oli siitä muutkin maalaukset kuluneet ja lohkeilleet,
niin että kittaukset ja pohjustamiset oliwat yleisenä wärinä, jonka
tähden se kaukaa katsoen näytti likaiselta liitumöhkäleeltä.

Semmoinen oli se saarnatuoli, joka oli jo yhden kirkon wanhentanut ja
joka oli uuttakin palwellut jo lähemmäs sata wuotta.

Tällä pitkällä ajalla oli se käynyt hywin wanhanaikuiseksi ja
ränstyneeksi. Eipä siinä kyllä, että se oli alkuperäisen wärinsä ja
merkityksensä kadottanut, mutta se oli myös käynyt liitoksistaankin
hataraksi. Sillä kun pappi oikein innostui saarnassaan, riuhtoen ja
rytkien saarnatuolin laidasta, ritisi ja ratisi tuo pyhä sija kaikista
liitoksistaan ja saumoistaan, niinkuin pärekori. Tämän tähden oliwat
seurakuntalaiset jo kauwan ääneensä lausuneet sen mielipiteen, että
uusi ajanmukaisempi ja lujempi saarnatuoli olisi entisen sijalle
hankittawa.

Käwipä sitten niin, että ulkopitäjäläisetkin oliwat tuon puutteen
huomanneet, osaksi omasta näkemästään, osaksi kuultuaan
seurakuntalaisien tyytymättömyyden wanhaan saarnatuoliinsa.

Tämän kaiken oli ottanut waariin eräs toisessa pitäjässä asuwa
puuseppä. Hänellä oli jo se hywä ominaisuus, että hän oli saanut
kunnian tehdä pariin seurakuntaan waiwaisukon, ja ne oliwat niin
onnistuneet, että ne kauwan aikaa oliwat menossa ympäristön pitäjissä
alin=omaisena puheenaineena. Ei woitu kylläksi ihmetellä, kuinka tuo
Parliini oli woinut niin asianmukaisesti kowerrella ja wuoleskella nuo
hengettömät almunpyytäjät. Katkenneine sormineen ja kämppäjalkoineen
seisoiwat he siinä niin hurskaan ja wiattoman näköisinä, odotellen,
milloin joku hywä ihminen jonkun hywän lupauksen johdosta tulisi heille
almua antamaan; moni kirkossakäwijä ja wieläpä siwurientäjäkin käwi
ihmeellisille waiwaisukoille penninsä panemaan.

Tämmöinen oli se mies, joka tuli M----n seurakuntaan ja laittoi niin,
että seurakunta kutsuttiin kokoon, keskustelemaan ja päättämään, eikö
olisi jo aika hankkia uusi saarnatuoli. Kun entisen epäkelwollisuus oli
jo ennestään tietty, niin arwattawahan oli, että ehdotus otettiin
ilolla wastaan ja päätettiin kun päätettiinkin, että uusi saarnatuoli
on hankittawa ja että tuo ennestään tuttu Parliini saisi sen walmistaa.

Semmoiset oliwat M----n seurakunnan kellolliset ja saarnatuolilliset
olot ja tarpeet, ja semmoisiksi ne nyt muodostuiwat, että uudet piti
entisten sijaan laittaa. Eipä kummakaan, jos niin oli, sillä olihan tuo
tukaluus käynyt niin sietämättömäksi ja hankalaksi, että oli aiwan
mahdoton enään tietää mistään seurakunnallisista säntillisistä oloista,
oliwatko ne oikein wai wäärin, wai meniwätkö ne päin männikköön.

Niin se oli. Puutteita oli monenlaisia ja puutehan on aina puute.
Kuinka olisikaan ollut mahdollista ilman noita pyhiä wälikappaleita
kauemmin elää ja toimeen tulla, sillä olihan niin moni heistä sekä
kellon soitoista että saarnatuoleista saarnatuista saarnoista niin
paljon elämän ojennusta saanut ja olihan sitten sydän ollut niin
kummallisesti hywä kirkosta tultua ja wielä sitten koko wiikonkin,
siihen asti, kun pääsi taasenkin uutta elämänsanaa kuulemaan. Eihän se
ollut wäärin, waikkapa noita wälttämättömiä wälikappaleita ikäwällä
ikäwöitiinkin uudistuwiksi.

Oli joulukuun puoliwälissä, kun tuo merkillinen päiwä M----n pitäjälle
sattui tulemaan. Suntio Kolisen asunto oli lähellä kirkkoa, jonka
wuoksi siihen jo lauwantai=iltana alkoi wäkeä kerääntyä yösijaa
saamaan.

Kolinen oli weisuumies, jopa siihen määrään asti, että hän oli kerran
ollut lukkarin waalissakin, pääsemättä kuitenkaan leiwälle, usein oli
hän myös lukkarin poissa ollessa hänen sijassansa kirkossa wirkaa
toimittamassa ja muutoin oli hän lukkarilla apuna joka pyhä. Tämän
tähden oli Kolinen kuwin nuotillinen mies. Melkein aina hän hyräili,
kun waan ei puhumista ollut, kulkea kässytellen, molemmat kädet seljän
takana.

Jo lauwantai=iltana tuli pitkämatkaisia kirkkomiehiä ja waimoja
kirkolle ja pian oliwat kirkon likimmäiset talot täynnä ihmisiä ja
kartanot hewosia. Pian kuhahtiwat suntionkin pienenpuoleiset huoneet
wäkeä täyteen. Toisia tuli ja toisia meni, ja selwästi näki, että
kansaa tuli oikein tulwimalla kirkolle. Olipa siihen syytäkin, sillä
uusi isokello oli taasenkin ostettu. Se oli wiime wiikolla
juhlallisesti tuotu kirkolle ja ripustettu tapuliin. Sillä ei oltu
wielä kertaakaan soitettu, mutta pyhä=aamuna aiottiin antaa sen äänen
kuulua kaikelle kansalle ja siten se uudistaa. Sitä kuulemaan ja
näkemään oli kansa miehissä rientänyt.

Olipa muutakin uutta kirkolla nähtäwänä, joka myös ihmisissä herätti
uteliaisuutta ja lienee monen saanut kirkolle tulemaan. Uusi
saarnatuoli oli, näette, tuotu kirkolle. Sitä ei oltu wielä pantu
paikoilleen, waan se oli wiety tapulin ullakkoon, jossa se oli
halullisien nähtäwänä, Niin, eikö ollut syytä tulla kirkolle?

Noissa olisi jo kylläksi ollut kuulemista ja katsomista, mutta
suntiosta se wasta ihmeitten ihme oli. Hän oli ostanut aiwan ihka uuden
kellon, ei kirkon kelloa, waan tuommoisen ajan jakajan. Se ei ollut
mikään arwoton neljällä kiwellä käypä silinteri, waan oikein tuommoinen
kahdeksankulmainen kailetti=kello, joka oli warustettu tiima=,
minuutti= ja sekuntiwiisareilla, ja oli wielä päälliseksi lyöpä. Kellon
päällä oli lyhyt nuoran palanen, jonka ulkopäässä oli pieni rengas;
siitä nykäsemällä sai kellon lyömään milloin waan halutti.

Semmoisen kellon oli Kolinen ostanut juuri hiljakkoin. Montakin
kehottawaa syytä oli tuon kellon ostamiseen. Wanha kaapillinen,
painoilla käypä lyömäkello oli jo kauwan sitten laannut kaikenni
käymästä, waikka painoihin oli leiwisköittäin lisätty kiwiä. Eikäpähän
siitä paljon apua ollut sinäkään aikana kun se käwi, sillä hakkuri
mennä räplätti noin waan omia aikojaan, huolimatta wähääkään
pitkäwartisen heiluin harwoista heilahduksista. Siitä oli seurauksena
se että kello oli aina joko edellä tahi jälessä tai seisomassa.
Tuommoinen kello käwi wiimein suntion mielestä wirkaansa
kelpaamattomaksi, sillä kun se ei tiennyt aikaa, hiljastui useinkin
hänen soittonsa, josta hän sai nuhteita kirkkoherralta. Kyllähän suntio
oli kokenut laittaa apua tuolle epatolle seinäkellolle, nimittäin
laittamalla aurinkokellon tai tiimapölkyn, mutta eipä siitäkään ollut
mitään hywää pilwisillä säillä ja jouluaamuna. Monta kertaa oli
kelloseppä ollut tuon seinäkellon kimpussa ja laittanut sen käymään,
mutta tuskin hän oli talosta poistunut, niin suntio jo huomasi, ettei
kello ollut niinkuin sen olla olisi pitänyt, ja yks, kaks, oli kello
hänen käsissään, jota hän tirkisteli tietomiehen tawalla joka puolelta,
samassa puukon kärjellä wäännellen, rapaten ja kynsien sitä mihin waan
puukonkären sai mahtumaan. Semmoisesta menettelystä oli seurauksena,
että kello joko lakkasi kaikenni käymästä tahi meni se räplättämällä
niinkuin edellä on mainittu.

Suntio oli joku aika takaperin saanut taasenkin nuhteita kirkkoherralta
myöhästyneen soiton wuoksi. Pahoilla mielin tuli hän kotiin ja rupesi
ripustamaan kiwiä nyt kaikenni seisowan seinäkellon painon lisäksi.
Kello lähtikin laillaan liikkeelle ja suntio oli mielissään hywästä
onnestaan. Mutta kun hän oli seuraawana yönä makeimmassa unessaan
muorinsa kanssa, tapahtui se onnettomuus, että kellon nuora katkesi ja
tuo kiwipaljous tuli hirmuisella jyrinällä alas. Unen läpi kuului se
niin hirmuiselta räjähdykseltä kuin kauhein ukkosen jyrähdys.
Säikähdyksestä meni suntio aiwan turraksi, mutta yhtäkaikki tormasi hän
wuoteesta ylös tietämättä mihin sitä mennään, mutta mennä sitä waan
piti niinkuin nuoli. Mutta pimeän päässä oli sillä kiireellä niin huono
seuraus, että hän löi otsansa owenkamanaan ja sai suuren haawan
otsaansa. Reeta, suntion waimo, säikähti niin kowin, ettei hän kyennyt
ensinkään nousemaan ylös. Hän wapisi kuin haawan lehti, uihkuili ja
woiwotteli senkin seitsemänlaisella äänellä ja sanoi monenwärisiä
tulisäkeniä lentelewän silmissään. Hän sai siitä pahan rewäsimen
ilmoiseksi ijäkseen. Kauwan sai suntio toinnutella itseään, ennenkuin
hän kykeni ottamaan walkean. Oitis huomasi hän tuon hirmun oikean
laidan, kun huomasi ison kiwiröykkiön lattialla. Tämän hän heti
ilmoitti waimollensa, mutta mitäpä se enään auttoi, sillä rewäsin oli
tullut, ja se pysyi.

Tämmöisien syiden tähden päätti suntio lujasti mielessään poistaa tuon
ikäwän kellottomuuden. Kuitenkin piti hän aikeensa salassa, iloiten
siitä ja itseksensä ehtimiseen hyräillen. Hänellä oli kaupunkimatka
tiedossa, kun piti lähteä kirkonkelloa noutamaan, ja sieltä hän aikoi
ajanjakajankin tuoda, mutta niin salaa, ettei kellään olisi siitä
pienintäkään aawistusta. Kun hän sitten meni kaupungissa ollessaan
kellosepälle, mielistyi hän tuohon kailetti=kelloon, kun se niin
juhlallisesti käydä laklatti. Sen hän sitte arwelematta osti ja hän
iloitsi mielessään kuinka hän kellollaan hämmästyttää maailmaa.

Semmoinen oli se ihmeellinen kello, joka juhlallisesti riippui suntion
tuwan peräseinällä. Siihen oli se asetettu muutamia päiwiä ennen.
Paikkakunnassa ei oltu ennen nähty semmoista kelloa. Tieto tuosta
kummallisesta kellosta oli lewinnyt rewontulien tawalla ympäri pitäjää
ja jokaisen teki mieli saada nähdä ja kuulla tuota kummallista
taidekalua muiden uusien kummien ohessa. Sen wuoksihan se oli, kun
suntion huoneet jo lauwantai=iltana kuhisiwat niin täynnä wäkeä.

Ja kylläpä ei suntio pannutkaan sytytettyä kynttiläänsä wakan alle.
Wakawana ja arwokkaan näköisenä kuljeskeli hän uteliaan wäkijoukon
keskellä, itsekseen hyräillen sanatonta, mutta nuotillista hyräilyä,
molemmat kädet seljän takana. Kun hän noin hyräillen liikkeelle lähti,
tiettiin silloin aina saatawan kuulla jotakin hywää tuosta
ihmeellisestä kellosta, sillä wakawin askelin läheni hän juhlallisesti
kelloa, tarttui kiinni tuohon kellon päällä olewaan lyhyeen,
rengaspäiseen lyömänuoraan ja wetää hurautti siitä. Ja woi ihmettä,
mikä seuraus tuolla näennäisesti yksinkertaisella tempulla oli, sillä
kello rupesi heti lyödä hamisemaan niin paljon kuin kerkesi. Tämän
tempun uudisti suntio aina silloin kuin uteliasten joukko uudistui ja
kun heidän keskinäiset puheensa käwiwät kowin tiedonhaluisiksi, jotka
suntio kyllä kuuli, waikkei hän ollut niitä kuulewinaan.

Kun ei hän ollut tuolla hyräily=, käwely= ja hurauttamistuulella, istui
hän huoneen peräpuolella harwasanaisena ja miettiwän näköisenä,
wedellen sawuja uudesta, wasta kaupungista tuodusta piipustansa,
molemmat kädet ristissä rinnan päällä. Siinä hän sitten
korwakuuluksissa kuunteli ja waarinotti jokikisen sanan mitä milloinkin
kellosta puhuttiin. Jos joku yksityinen oli niin utelias ja kärkäs,
että hän tuli suorastaan suntion luo, tekemään jotakin kellollisia
kysymyksiä, sai hän wastaukseksi harwoja, mutta asiallisia ja useinkin
niin tylyjä ja pistelewäisiä wastauksia, että ne monen liiaksi uteliaan
tiedonhalun jäähdyttiwät kauwaksi aikaa.

Monta eri joukkoa oli näin tullut ja mennyt ja kaikki oliwat saaneet
nähdä kellon ja kuulla sen lyöwän. Mutta nämä oliwat waan tuommoista
nuorta hälyjoukkoa, joilla ei ole wielä mitään perinpohjaista
tutkimuskykyä, tyytyiwät waan tuommoiseen pintapuoliseen näkemiseen ja
kuulemiseen.

Oli kappaleen aikaa jonkummoista rauhaa, sillä uusia uteliaita ryhmiä
ei tullut; oli waan oma kortteeriwäki ja sitähän woi jo semmoisissa
tiloissa rauhaksi sanoa. Suntio oli erinomaisen hywällä tuulella ja sen
useammasti nyt kuultiin kellon hanisewaa lyöntiä ja suntion hyräilyä.

Samassa alkoi kartanolta kuulua iloista naurun rähinää ja puheen
pälinää.

"Jokohan taas...?" sanoi suntio ja istui jo waralta tuohon wakawaan
asemaansa.

Rähinä läheni ja jo tuliwat he porstuaan, jossa he kopisteliwat lunta
pois kengistään. Aristelematta astui tuo iloinen ja suruton joukko
huoneeseen. Huolimatta yhtään mitään kenestäkään huoneessa olijasta,
alkoiwat he wilkuilla ympäri huonetta, lasketellen samassa kello=asiaan
kuuluwia sanoja ja lauseita; tuntuipa siltä kuin he olisiwat otaksuneet
koko kellon ja talon yksinomaisesti kuuluwan heille.

Nämä oliwat täydessä naimaijässä olewaa nuorta wäkeä ja olipa heidän
joukossaan pari morsiuspariakin. Saattajana tahi johtajana oli heillä
Tuiweroisen Tiitus, lyhyt, mustanwihakka miehen paaru. Hän oli
naimaikäänsä katsoen mennyt jo yli onnensa, mutta siitä huoli Tiitus
wiisi. Hän tahtoi waan olla siellä, missä muutkin nuoret oliwat, eikä
yksiäkään kysyjäisiä, kuulijaisia ja häitä ollut, joissa Tiitus poika
ei olisi ollut parhaana miehenä, eikäpä mitään muutakaan, joka waan oli
jotakin uutta. Yleensä häntä pidettiin asiantuntewana miehenä, sillä
hän oli kulkenut enemmän maailmaa kuin muut paikkakuntalaiset. Hän oli
kerran käynyt Jywäskylän kaupungissakin ja siitä oli hän jotenkin
ylpeä, sillä kun hän kertoi noita matkahawainnoitansa, alkoi hän
tawallisesti kertomuksensa näillä sanoilla: "Kun minä etelässä käwin".

Niin, semmoista joukkoa se oli, joka nyt tuli suntion uutta kelloa
katsomaan. Jo ensi ottosista huomattiin, etteiwät nuo ohwakkaat wieraat
olleet suntiolle oikein mieluisia, sillä heti heidän tultuansa tuli hän
tawallista tarkkaawammaksi, miettiwämmäksi ja wähäpuheisemmaksi;
hyräileminen lakkasi heti niinkuin tulpan olisi suuhun lyönyt.

"No, missä se on? Eihän tuota näy koko kelloa", sanoi eräs suulas
tyttö, seinille katsella tirkistellen.

"No woi! Etkö tuota nyt näe...? Tuollahan se on kellokaapin wieressä
peräseinällä... Minä näin sen heti kun huoneeseen tulin", sanoi
Tuiweroisen Tiitus, ihmetellen tytön näkemättömyyttä.

"Woi herranen aika, tuommoinenko se waan onkin? Noin pieni ... ei
seulankaan kokoinen", sanoi joku joukosta ja koko joukko meni perälle
huonetta ja kaikkein silmät oliwat tähdätyt kelloon.

"Minkälainen se sitten sinun mielestäsi pitäisi olla?" kysyi suntio
jotenkin äreästi.

"En minä häntä oikein tiedä, mutta minä luulin, että se on tuommoinen
kaapillinen..." sanoi puhuja hämmästyksissään.

"Kaapillisten kellojen aika on ollut ja mennyt", murahti suntio.

Tätä wiimeistä suntion tyytymätöntä lausetta eiwät kellon tarkastajat
näyttäneet ensinkään huomaawan; he eliwät waan omaa elämäänsä ja
pitiwät omaa menoansa.

"Onpa se sentään soma kello ... noin pikkunen ja kiiltäwä ja--ja noin
paljon wiisareita", sanoi joku joukosta.

"Sepä minusta onkin paha, että niitä niin paljon... Eihän tiedä montako
kellokaan on", sanoi Sydänmaan Jussi.

"Niin, mutta 'siprut' minusta owat huonot... Eihän noissa ole kuin
suoria piiruja rinnan ja ristissä ... mikä noista selwän...?" säesti
eräs tyttö siihen.

"Mutta uskokaapa jos tahdotte, niin minä olen ennenkin nähnyt semmoisen
kellon--lautamiehellä se on--jossa oli samanlaiset siprut kuin
tuossakin ja minä opin ne aiwan pian ymmärtämään", sanoi eräs tyttö.

"No mitenkä?"

"Minä lähdin ykkösestä lukemaan ja luin: yks, kaks, niin kauwan kun
tulin sille kohdalle missä wiisari oli", selitti tyttö.

"No, mutta woisihan tuossakin samoin tehdä", sanoi se tyttö, joka oli
kelloa ihannellut.

"Mikäpä olisi, ettei saattaisi."

"Kyllä se on siewä kello. Katsokaapa tuota pikku wiisaria tuossa pikku
taulussa ... tuossa alhaalla ... näettekö...?"

"Menee niin että näkee."

"Näkeehän tuon ... hywin näkeekin."

"Lyöpiköhän tuo?"

"Mitäs hän toki tuommoinen ... toisenlaisen sen kellon pitää olla,
jonka mieli on lyödä", sanoi Tiitus, joka tähän asti oli ollut kelloa
arwostelematta ikäänkuin kadehtien, kun muut ihanteliwat ja
ihmetteliwät tuota uutta ja kummaa, josta hän ei ollut tiennyt
edeltäpäin kertoa.

"Mitäs se toki... Eihän tuossa ole painojakaan ... painothan toki
lyömäkellossa olla pitää", selitti Sydänmaan Jussi.

"Niin, eikä heilaria."

"Ettäkö se ei lyö?" kuuliwat kellon arwostelijat aiwan selkänsä takana
sanottawan.

He eiwät ollenkaan huomanneet, että suntio oli hiljalleen noussut ylös,
kun kuuli että kellolle alettiin hakea olemattomia wikoja ja siten
syyttä tarpeetta poljettiin sen arwoa. Sen tahtoi hän nyt kaikin
mokomin poistaa ja sitäwasten oli hän nyt liikkeellä.

"Woi, woi lyöpikö se...? Sanokaa, hywä Kolinen, sanokaa", pyyteli eräs
tyttö helkewästi, hän, joka oli niin mestari numeroiden tuntemisessa.

"Lyöpipä tietenkin ja lyöden lyöpikin, eikä siinä tarwita painoja eikä
heilareita", sanoi suntio ja katsoa wilautti Tiitusta silmiin.

"Wai lyöpikin se...! Woi kun kuulisi sen lyöwän."

"Odota niin kauwan, kun wiisari tulee tiiman päälle ... kohtahan tuo
tulee", kehoitti joku tuota malttamatonta.

"Niin, wain se tulee wasta puolen tiiman päälle, koska on pitkäwiisari
alaspäin ... näethän tuon nyt", hopitti tyttö.

"Lyöhän se puolen tiimankin päästä, mutta eihän se silloin lyö kuin
yhden kerran, waan kyllä siihen keino tiedetään", sanoi suntio ja alkoi
astuskella kelloa kohden.

"Hyhhyhy, hyh, hyh, hyy", kuului nyt ja samassa wetää hurautti hän
lyömänuorasta.

Kello alkoikin lyödä suhuuttaa minkä kerkesi. Heti herkesiwät kaikki
hälisemästä ja suurella uteliaisuudella kuunteli jokainen kellon
lyöntiä. Sydänmaan Jussikin otti niin wakawan aseman, ettei tohtinut
hengittääkään; hän oli niin pinnistyksissä, että hänen takkinsa hihan
suut tärisiwät kuin haawan lehti. Ehdottomasti oli hän kääntynyt kellon
puoltajain puolelle.

"Jopa oli kumma", sanoi hän ja huokasi raskaasti.

"Kumma se oli ja woi, woi kuinka siewästi se suhisi ja kuinka kauniisti
se lyödä ynisi", hälysi useampi yhteen ääneen.

"Niinhän tuo kalkahti raudalta", sanoi Tiitus nyreissään.

"Kalkahtiko se raudalta?" kysyi suntio niin tuimasti, että kaikki
läsnäolewat hämmästyiwät. Samassa kääntyi hän äkkiä Tiitukseen päin.

"No enhän minä nyt sitä niin todesta..." koki Tiitus hämillään sanoa.

"Niinäpä se on... Tulee puhumaan, waikkei ymmärrä yhtään kellon
päälle", sanoi suntio.

"Woi kuinka se on kaunis kello ... woi kun minullakin olisi tuommoinen
kello", sanoi joku poika.

"Ja miten kauniisti se käydä laklattaa."

"Entä nuo wiisarit sitten ... katsokaa tuota pientäkin, kuinka se
sikeltää."

"Ja niin kiiltäwä ja pieni."

"Saattaisipa melkein waikka lakkariinsa pistää."

"Menisitpä häntä liikuttelemaan, niin näkisit kuinka siinä käwisi ...
kellon pitää olla suorassa, jos mieli sen käydä on", sanoi Tiitus.

"Ettäkö tämän pitää olla suorassa, ennenkuin se käypi, wai?" kysyi
suntio tuimasti.

"Niin kaiketi tuon ennen on pitänyt olla."

"Siinäpä laskit aika walheen", sanoi suntio. Samassa hän siwalsi kellon
naulasta ja pisti sen ylösalasin alimmaisesta hankista riippumaan. "Nyt
näette, minkälaisissa kengissä tuo mies kulkee", lisäsi hän sitten
woitollisesti.

Ihmettelemästäkin päästyä ihmetteli koko seura, kun kello käweli yhtä
raikkaasti, waikka oli käännetty ylösalasin. Semmoista ei oltu ennen
nähty. Jokainen heitätä kyllä oli nähnyt, minkälaisessa pulassa kylän
kellosepät oliwat olleet heidän mustatauluisten ja raskaspainoisten
seinäkellojensa kanssa, kun he niitä ensin siiwottuansa, käymään
asetteliwat. Kuinka monta päreentikkua ja suudetta he tarwitsiwat
silloin kelloa suoraan asettaessaan, sen ties taiwas ja päiwäkaudet
saiwat he korwiansa kallistella, kuullaksensa, milloin kello tasaisesti
astuskeli. Mutta nyt, nythän kääntynee maailmakin ylösalasin, koska
kellotkin woidaan päälleen kääntää, eiwätkä ole siitä tapo
taallaankaan, käydä raksuttelewat waan, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut.--Niin, eikö ollut syytä ihmetellä? ja kaikki muut niin
tekiwätkin, mutta Tiitus oli waan tyytymättömän näköinen.

"Eihän tuo lyönyt oikeaa tuntiakaan ... löi kymmentä ja kello ei ole
wielä kahdeksan", sanoi hän.

"Se on kumma, minkälaisessa wääryyden solmussa ja katkeruuden sapessa
tuo mies on minun kelloani wastaan, ikäänkuin se olisi hänelle mitään
pahaa tehnyt. Mutta minä tahdon näyttää, kuinka perättömiä hänen
parjauksensa owat", sanoi suntio kiiwastuneena.

Näin sanoen nykäsi hän taasen lyömänuorasta ja antoi kellon lyödä,
nykäsi wieläkin ja nykäsi niin kauwan, että lyönti tuli oikeaan.

"Wieläkö sinulla on nyt mitä sanomista?" sanoi sitten suntio, kääntyen
Tiituksen puoleen.

"Woi, woi kuinka kauwan ja kauniisti se löi, waikka oli alaspäin
käännettynä... Eipä se tarwinnut painoja eikä heilareita, mutta löipä
yhtäkaikki", hälisiwät kaikki, mutta Tiitus katseli pitkin nokkaansa.

"Kuinka te woitte sitä noin mielinmäärin lyöttää ... noin waan miten
itse tahdotte?" kysyi joku.

"Miksei ... helppo tehtäwä se on sille, joka kellon perinpohjin
tuntee", sanoi suntio oikein kellosepän tawalla.

"Woi kun minulla olisi teidän kätenne", sanoi Sydänmaan Jussi,
ihmetellen suntion taitoa.

"Mitäpä siitä olisi, poika parka, hywää, kun sinulla ei kuitenkaan olisi
minun päätäni", arweli suntio.

"Mikä tuon kellon nimi on...? Onhan kelloillakin useinkin nimet", kysyi
joku.

"Mitä sinä, Tiina, joutawia ... eihän sitä kelloilla nimeä..." sanoi
Sydänmaan Jussi arasti.

"On kun onkin ... Meidän renki=Matillakin on lakkarikello, jota hän
sanoo Lonton=kupulaksi", wäitti tyttö.

"On tälläkin kellolla nimi", sanoi suntio totisesti.

"Wai on... Tiesinhän minä, että on kelloillakin nimi. Sanokaa, hywä
Kolinen, mikä tuon teidän uuden kellonne nimi on--sanokaa", kärtteli
utelias Tiina.

"Kaaleppikello tämä on", sanoi suntio tohtuneena.

"Wai kaaleppikello... Wiwahtaapa se wähän ihmisen nimeen, mutta eihän
se mitään haittaa... Paljonkohan tuo on maksanut?"

"Wiisikolmatta markkaa."

"Kylläpä on hintaa, mutta eihän sitä tuommoista helpolla...", arweli
joku.

Tuiweroisen Tiitus oli kauwan aikaa ollut waiti ja neuwotonna. Selwästi
huomasi hän joutuneensa kelloasiassa häwiölle suntion kanssa, sillä
kaikki oliwat kääntyneet hänen puolelleen, yksin Sydänmaan Jussikin,
josta hänelle oli alussa niin hywä apu ollut. Waikea oli hänen kärsiä
tappiotaan, sillä sittehän hän olisi menettänyt kaiken arwonsa.

"Kun minä etelässä käwin, niin..."

"Käy sinä siellä, käy sinä täällä."

"No antakaahan nyt toki puhua."

"Puhu nyt sitten."

"Kun minä etelässä käwin, niin siellä minä kummallisen kellon näin ...
tuo ei ole sen rinnalla wielä mikään", sanoi Tiitus.

"No annapa paukkua, minkälaisen kellon sinä siellä näit."

"Se oli semmoinen, semmoinen----se löi kuuteen kulkuseen yhtaikaa ja se
löi kaikki tiimat ja minuutit. Siinä oli taulu ammeenpohjan ja heilarin
lantti saawinpohjan kokoinen. Se tiesi wuodet, kuukaudet, tunnit,
minuutit ja sekulit. Sitä ei tarwinnut wetää kuin kerran wuodessa
ja ... ja sehän nyt wasta koreasti löi ... mitäs tuo tuommoinen."

"Mikä se sekuli on?" kysyi joku.

"Etkö sinä sitä wielä tiedä...? Se on tuo sukkela wiisari tuossa pikku
taulussa ... alhaalla tuossa ... ymmärrätkö?--tuo joka tuossakin on
olewinaan."

"Missä näit semmoisen kellon?" kysyi suntio.

"Jywäskylässä; siellä näkee jos mitä."

"Missä siellä?"

"Erään herran kamarin seinällä."

"Sekulit ... kuuteen kulkuseen...? Mahdoit panna heti seitsemään...
Hm!" murahti suntio.

"Minä pelkään, että tuo Tiitus walehtelee", arweli eräs tyttö.

"Mitäpäs se tekee ... hän walehtelee niin että nokka päässä heiluu.
Missä sitä semmoista kelloa ... ammeenpohjan kokoinen...? Kummaa kun se
kehtaakin.----Kuulihan sen tuosta lyönnistäkin. Siitä sitä tulisi kun
kaikki minuutitkin ... aiwanhan se olisi yhtenä sälinänä ja kuka siitä
selwän ottaisi...? Eiwäthän ihmiset hulluja ole.----Kuulittehan jo
siitäkin, kun sanoi tuossakin pitäwän painot olla, ennenkuin se löisi
... eipähän tiennyt sitäkään", puhkesi suntio puhumaan.

"Nyt minä tiedän warmasti että Tiitus walehtelee", sanoi joku joukosta.

"Me uskomme sen ja tiedämme kaikin", sanoi toinen.

"Hywä on kun tiedätte", wakuutti suntio.

"Hywästi nyt waan, Kolinen!--olipa se soma kello", sanoiwat nuo kellon
katselijat ja lähtiwät pois, wielä mennessäänkin wäittäen, että Tiitus
walehteli.--Nurpalla nokin seurasi hän heitä.

"Saipas hän kerrankin, wanha walehtelija...! Tuleekin syyttä tarpeetta
tärwäämään ja parjaamaan toisen kelloa", sanoi suntio wierastensa
mentyä.

Hän tuli erinomaisen hywälle tuulelle tuon wiimeisen kelloa
tarkastelewan ryhmän lähdettyä. Eipä kummakaan, jos niin oli, sillä
olihan hän saanut täydellisen woiton tuosta nenäkkäästä Tiituksesta ja
kello oli jäänyt siihen arwoon, mikä sillä hänen ja muiden mielestä
harwinaisena kaluna paikkakunnassa oli.--Kaikki äreys ja kärtyisyys
lähti hänestä niinkuin wesillä pesten ja yhtenään kuului nyt waan tuo
tutunomainen "hyhhyhy, hyh, hyh, hyy". Talon majamiehet saiwat nyt niin
paljon kuulla kellon lyöntiä, ettei suinkaan kenenkään liene tehnyt
mieli enempää, sillä yhtenään käydä kässehti suntio hyräillen kellon
luo ja wetää hurautti kellon lyömänuorasta; menikö lyönti oikeaan tai
wäärään, siitä huoli hän wiisi.

Ilta oli jotenkin kulunut, sentähden alettiin jo asetella maata.
Walkeat oliwat jo sammutetut, ja yksi ja toinen majamies weteli makeata
unta. Joku wieras oli hywän aikaa walwoskellut, sillä Nukku=Matti ei
osannut hänen luokseen. "Mitenkä, kellohan löi wast'ikään ja nyt se
taaskin lyöpi?" ajatteli hän, kun se taasenkin rupesi lyödä
suhuuttamaan. Mitäpä siinä oli, kello löi waan lyömisensä, mutta kun se
oli tehtäwänsä tehnyt, hurahtiwat taasen lyöntineuwot ja kello waan yhä
lyödä hanitti.

"No, eiköhän, kiesawita, se pöllö ole yölläkin wielä tuon rämpän
kimpussa...! Ei saa yötänsäkään rauhassa nukkua. Kyllä kaiketi se sen
kauniisti särkee, niinkuin muutkin on tehnyt... Huomenna saat myydä
pois koko honikan ... äläpäs nyt toki ... minä en kärsi sitä ...
ihmisetkinhän tuolla nauraa", kuului samassa suntion waimon äreä ääni,
joka luuli jo kaikki nukkuwan.

       *       *       *       *       *

Aamulla kun ihmiset heräsiwät, ihmetteliwät he suuresti, kun kelloa ei
seinällä ollutkaan. Suntio oli wähäpuheisempi ja synkeämmän näköinen
kuin koskaan ennen. Hänen muorinsa oli hywin ruppatuulella. Äänetönnä
kulki hän muun wäkijoukon keskitse asioitaan toimitellen ja jos hän
jonkun sanan sanoi, oli se joko pistelewä tai tyytymättömyyttä
osoittawa. Kortteeriwäki huomasi tuon emännän pahantuulen ja se
synnytti jonkunmoista alakuloisuutta kaikkiin.

Kaikki huomasiwat aiwan selwästi, että suntio wartioi sitä tilaisuutta,
että hän woisi jollekin majamiehelle jotakin sanoa muiden huomaamatta;
semmoinen hetki ilmestyikin.

"Paljonko kello on?" kysyi hän melkein kuiskaamalla eräältä ja hänen
käytöksensä oli niin arkamainen, että oikein sääliksi käwi.

"No missäs teidän kellonne on?"

"Se täytyi wiedä pois."

"Ja minkä wuoksi?"

"Se pahuus oli seisonut yöllä... Liiaksi minä kaiketi sitä kääntelin ja
lyötin ... täytyy wiedä se kellosepälle.----Olipa hywä kun kirkkoherra
antoi minulle semmoisen ohjeen, että saisin silloin alkaa soittamisen,
kun hän lähtee kotoaan, sillä pappilaan oli jotenkin pitkä matka."

"Mihinkä nyt olette kellonne wieneet?"

"Tuonne perikamariin, arkkuun waan... Kunhan ei waan tuo nero Tiitus
saisi sitä tietää----ehkä siitä wielä kello tulee."

Kun hän sai tietää, mitä aika oli kulunut, lähti hän pois, itsekseen
mutisten: "Eipä nyt toki wielä niin kiirettä ole".

       *       *       *       *       *

Nyt alkoi tulla toiset tuumat. Aika oli jo siksi kulunut, että
yökirkolla olijat alkoiwat kaikin olla liikkeellä ja toisia tuli
ehtimiseen. Yhtenä paminana oli kartano, kun ihmiset pälisiwät, luokat
kolahteliwat, aisat rämähteliwät ja hewoset hirnahteliwat, miesten
hewosia waljaista riisuessa ja sijotellessa rekiä, joihin he sitoiwat
hewosensa kiinni ja joille he laitteliwat loimia ja syömistä.
Kylmettyneine kenkineen ja kylmine turkkineen työntäysi wäki
huoneisiin, jotka niin täyttyiwät, ettei siinä ollut käden eikä jalan
sijaa. Jokainen koetti pyrkiä walkean luo, lämmittämään kohmettuneita
kynsiään; lapsiwäkeä oli paljon mukana ja ne oliwat kaikkein
halukkaimmat siihen toimeen. Kylmä oli tosin ilma, mutta eihän sopinut
poissa olla, sillä soitettiinhan tänään ensi kerran uudella isolla
kellolla ja se piti heidän kuulla ja jos mahdollista nähdäkin, wieläpä
saarnatuolikin.

Suntiolle koitti iloisempi aika. Kaikki häntä tahtoiwat hywitellä ja
mielitellä, ja päästä hänen kanssaan niin likeiseen ystäwyyteen kuin
suinkin mahdollista, sillä hänhän se isoa kelloa soitti ja hänenhän
awullaan sitä tapuliin pääsi, jos pääsi. Suurin osa kirkkomiehistä ei
tiennyt wielä mitään tuosta suntion kummallisesta "kaaleppi"=kellosta
ja jos joku tiesikin ei hän sitä nyt muistanutkaan, sillä olihan nyt
kohta kuultawissa isompi kello, joka löi paljon isommasti kuin mikään
kaaleppi.--Niin unohtui suntiolta koko tuon oman kellonsa yöllinen,
surullinen juttu ja hän alkoi taas iloisesti hyräilemään.

Yksi ja toinen pyyteli häneltä lupaa päästäksensä hänen kanssaan
tapuliin. Enimmiten ei hän ollut noita pyyntöjä kuulewinaankaan, kulkea
kyssytteli waan ja hyräili; joskus istui hän arwokkaan näköisenä,
molemmat kädet ristissä rinnan päällä. Kun tuo kärttäjäjoukko häntä
kowin ahdisti, sanoi hän waan: "Ei sinne kaikki mahdu". Mutta waikka
hän niinkin sanoi, wilkutti hän toisille ystäwällisesti silmää jossakin
lomassa, milloin eiwät muut sitä nähneet ja se merkitsi hywää. Näille
hän jossakin sopiwassa tilaisuudessa kuiskasi jotakin korwaan ja siitä
tuliwat nämä oikein iloisiksi.

Nyt juuri tuli Tuiweroisen Tiitus huoneeseen. Hän wilkuili ympäri
huonetta, nähtäwästi etsi hän jotakin ihmistä; tuota illallista
kello=juttua ei hän näyttänyt muistawankaan.

Hänet nähtyänsä istui suntio johonkin huoneen nurkkaan, ikäänkuin
piiloon häneltä, mutta Tiitus huomasi kuitenkin hänet ja asteli suoraan
suntion luokse.

"Hywää huomenta, Kolinen! Saanhan minäkin tulla tapuliin", sanoi hän
iloisesti.

"Etkä saa."

"No miksen...? Minä soittaisin teille awuksi", sanoi Tiitus
ällistyksissään.

"Waikka mitä tekisit, niin et saa."

"No miten? Sanokaapas."

"Eihän sinne kaikki ... ja mitäpä sinulla siellä tehtäisiin--
walehtelijalla", sanoi suntio totisesti.

"Kah, kun on kärtynen!" sanoi Tiitus ja heitti koko tapuliin pääsemisen
hitolle. Hän kääntyi aiwan wälinpitämättömän näköisenä pois ja alkoi
muiden kanssa iloisesti hölistä muita asioita.

Paljon oli tapuliin luwatuita, mutta paljon enemmän luwan saamattomia.
Toiwon ja ilon hohde loisti luwansaaneiden kaswoilla; oikein he käsiään
hykerteliwät pelkästä ilosta ja malttamattomuudesta.

"Woi, woi kun tulisi aika!" sanoi eräs poika käsiään hieroen ja hymyssä
suin.

"Niin aika'... Mitäs kello nyt onkaan?" sanoi Tiitus ja silmäili heti
sitä paikkaa, missä tuo kiistanalainen kaaleppikello oli illalla
oikein= ja wäärinpäin riippunut. "Eihän sitä ole enään koko kelloa ...
eihän se waan ole lakannut käymästä?" lisäsi hän sitten ja kääntyi
kysywästi suntioon päin.

"Eikä ole."

"Mutta tosiaankin. Minäkin olen kuullut, että Kolisella on uusi ja
kummallinen kello, missä se nyt on?" sanoi joku kirkkomies.

"Kyllä kaiketi se on niin koreasti herennyt käymästä", ehätti Tiitus
sanomaan, nauraa wirnistellen.

"Kuulithan sen, ettei se ole ... mutta eihän sitä toki kaikille--
luuletko tapuliin pääsewäsi?" sanoi suntio ja hän oikein wapisi
hätäymisensä tähden.

Aamu rupesi walkenemaan ja ikäwä seinäkellon juttu haihtui wähitellen.
Suntio alkoi käydä lewottomaksi ja lupauksen lapset wielä
lewottomammiksi. Rauhattomana käweli suntio paikasta toiseen ja katsoi
tawasta akkunasta ulos, nähdäksensä missä määrin päiwä walkenee ja
tietääksensä, mitä aika on kulunut. Nähtäwästi ei hän uskaltanut tuolta
kellomieheltäkään tulla kysymään, paljonko kello on, sillä hän älysi,
ettei hän woi sitä niiden huomaamatta tehdä.

Ei ollut wielä hetikään selkeä päiwä, kun suntio alkoi tukkia turkkia
päälleen.

"Joko sitä lähdetään?" kysyi joku luwattu.

"Hyhhyhy, hyh, hyh, hyy", hyräili waan suntio ja samassa otti hän
tapulin awaimet naulasta.

Tämä oli merkki lähtöön. Kuumeentapaisella kiireellä hakiwat kaikki
wöitään ja kintaitaan, ja niin sitä lähdettiin. Paljon oli siinä wäkeä,
wanhoja ja nuoria, arwokkaita ja arwottomia, aina sen mukaan,
minkälaisessa yhteydessä mikin oli suntion kanssa; Sydänmaan Jussi oli
myös muiden joukossa--tiettypä se. Paljon oli semmoisiakin, mitkä eiwät
ensinkään olleet saaneet minkäänlaista lupaa, mutta yhtäkaikki oliwat
lyöttäytyneet matkaan, toiwossa, että joku hywä onni toimittaisi heille
tapuliin pääsyn. Niiden joukossa ei waan Tiitusta nähnyt. Juhlallisesti
ja arwokkaan näköisesti asteli suntio hitain askelin edellä ja hälisewä
joukko meluten jäljessä. Hänen oikeassa kädessään heiluiwat renkaista
toisiinsa nahkahankilla yhdistetyt isot tapulin awaimet ja wasemmassa
kainalossa oli hänellä iso kappale wanhaa hamppuwaatetta, luultawasti
jostakin wankasta alustasta.

"Mitä tuolla waatteella teette?" kysyi eräs keski=ikäinen mies, juosta
sipasten suntion siwulle.

"Kylläpähän hänen näet", sanoi suntio, eikä kääntänyt päätänsäkään.

Niin tultiin hälisten tapulin portaille. Tungos oli niin suuri, ettei
suntio woinut saada owea auki, sillä jokainen tahtoi ensiksi päästä
owesta sisälle. Wiimein täytyi suntion koweta ja sitten sai hän sen
werran tilaa, että sai owen auki. Yhdellä pamauksella oli ullakko
täynnä wäkeä. Siellä se körötti nurkassa pystyssä, uusi saarnatuolikin,
mutta eipä sitä nyt jouduttu paljon tutkimaan ja tarkastelemaan, sillä
olihan nyt muuta mielitiettyä. Kaikki siihen kyllä loiwat silmänsä,
mutta pian he käänsiwät katseensa muualle. "Olisihan tuossakin
katsomista, mutta ennättäähän tuon", sanoi ainoastaan eräs mies.

Ullakko oli auki koko kirkonajan, sillä kaikki kansa kulki sen läwitse.
Kelloihin mentiin toisen lukollisen pienen owen kautta; tuo owi oli
jossakin syrjäkomerossa, jonka tähden siinä oli aina puolihämärä,
komeroon kun ei tullut waloa mistään akkunasta.

Suntio awasi owen, meni owenpieleen seisomaan ja pani kätensä owen
eteen poikittain, pidellen toisesta pieluksesta lujasti kiinni. Sen
ikeen alati päästi hän sitten luwatut yksitellen edeltäpäin menemään,
mutta ne, jotka eiwät olleet lupaa saaneet, poisti hän armotta pois.--
Siinäkin tarkastelussa kului aikaa.

"Äläpä sinä siinä ... ole niin wiisas kuin olet", sanoi suntio
yhtäkkiä, kun hän oli loppupuoleen tuota päästämistyötä toimittanut,
samassa työntäen kowasti takaisin puoliwäkisin suntion käden alati
sisälle pyrkiwää miestä.

Ei ainuttakaan niin julkeaa luwansaamatonta miestä oltu nähty ja
kaikkein silmät kääntyiwät tuohon rohkeaan tungettelijaan. Ei ollut
häntä helppo tuntea tuossa puolihämärässä, mutta wiimein hän kuitenkin
keksittiin Tuiweroisen Tiitukseksi. Muiden hitautta hywäksensä
käyttäen, oli hän hätäpikaa waihtanut waatteita jonkun toisen miehen
kanssa, peittänyt puoleksi kaswonsa kaulahuiwillansa ja oudon pukunsa,
wäentungoksen ja hämärän awulla aikoi hän pujahtaa luwattujen mukana
tapuliin. Mutta sepä ei onnistunutkaan, sillä suntion tarkka silmä
keksi hänet kuitenkin. Ei Tiitus näyttänyt nytkään surewan tuota kowaa
onneansa, menihän waan taaemmaksi seisomaan ja nauraa mutristeli.

Kun suntio oli saanut kaikki laskettawansa lasketuksi tuli hän itse
wiimeiseksi, paiskasi owen kiinni ja wäänsi lukkoon.

Suurella jyrinällä kawuttiin nyt ylös. Ken ensin ennätti, mies se.
Suntio aukoi juhlallisesti luukut ja pani hakoihin. Sitten sitä
ruwettiin uutta kelloa tähystelemään.

Kun oli edellä ollut lauha ilma ja nyt tullut kireä pakkanen, oli kello
yltä päältä paksussa kuurassa, niin ettei sorwauksia, kuwioita ja
kirjoituksia näkynyt.

"Onpa se komean näköinen kello, mutta on niin kuurassa, ettei näe
kuwia", sanoi eräs mies ja samalla pyyhkäsi hän turkkinsa hihalla
kuuraa kellon laidasta.

"Älä, älä hemmetissä", hätäili suntio, tuli kiiruusti miehen luo ja
tarttui hänen käteensä kiinni.

"No miksei?" sanoi mies niin hätääntyneenä, että hänen silmänsäkin
remahtiwat suuriksi kuin suitsirenkaat.

"Se on waarallista", sanoi suntio totisena.

"Minkä wuoksi ... mikä on waarallista?"

"Sillä tawalla kellon pyyhkiminen ... se on waarallista."

"En ymmärrä."

"Hiuksia--karwoja ... ymmärrätkö?"

"Hiuksia, karwoja!--Mistä ja mihin?"

"Kellon laitaan turkin hihasta."

"Oliko se sitten niin waarallista?

"Wai oliko..?" Sittenhän kello heti halkeaisi kuin nauris."

"Niinköhän?"

"Etkö tuota wielä tuohon ikään tiedä? Sitenhän monta edellistäkin
kelloa on haljennut."

"Jonkun karwan wuoksiko waan?"

"Juuri niin. Kun joku hius tahi muu karwa sattuu kielen ja kellonlaidan
wäliin, niin raks, ja kello on halki."

"Sillä laillakohan tosiaankin entiset kellotkin owat särkyneet?"

"Aiwan sillä tawalla ... mokomat ajattelemattomat menewätkin turwakko
kädessä kellon laitaa silittelemään, niistä sattuu jäämään joku karwa
laitaan, siihen paikkaan, johon kieli lyöpi, ja heti on wahinko
walmis."

"Jopa se olisi kumma."

"Mikä kumma se on.--Paljon kummempi on se, kun monta syltä isoja
malmimöhkäleitä halotaan siten, että pannaan waan yksi ainoa hiuskarwa
päälle ja siihen lyödä mähistetään isolla moukarilla, ja malmimöhkäle
halkeaa kuin mikäkin lasipelti", selitteli suntio toimessaan.

"Minä arwasin, että kello on tämmöisten ilmojen wallitessa kowasti
kuurassa ja sen wuoksi otin tämän hamppuwaatteen, että saan kuuran
pyyhkiä pois, sillä se kowasti huonontaa kellon ääntä. Joutaahan se
ensi kertaa soidessansa kuulua kaikessa woimassaan", jatkoi hän sitten.

Samassa hän otti esille tuon waarattoman hurstiresunsa, laitteli
telineitä joistakin siellä olewista pölkynpäistä ja laudankappaleista
kellon alle, kiipesi niiden päälle ja alkoi resullansa pyyhkiä kuuraa
kellosta. Sitä teki hän niin suurella tarkkuudella kuin suinkin mikä
muu puhdistaja hywänsä. Hän kallisteli päätänsä ylös ja alas,
kuikisteli kellon sisälle ja päälle, etteihän waan mihinkään olisi
jäänyt tuota kaitahista kuuraa, ja mikä wielä pahempi olisi ollut,
jotakin karwaa tuon ajattelemattoman ja wähätietoisen miehen turkin
hihasta.

"Tällä tohtii ... tästä ei lähde mitään waaraa--tästä ei lähde karwoja
... mistäpä lähti, kun siinä ei niitä ole... Senkin ryökäleet owat niin
ajattelemattomia, mutta ette sitä wasta turwakko kädessä..." tuumaili
suntio kelloa pyyhkiessään.

"Jopa se on kaunis kello!" sanoi joku, kun kello tuli pyyhityksi.

"Niinpä minäkin sen luulen", sanoi suntio telinettä purkaessaan.

"Kunpa se nyt tulisi!" sanoi hän sitten ja katsoi luukusta pappilaan
päin.

"Kuka tulisi?"

"No se kirkkoherra."

"Sittenkös wasta soitetaan, kun kirkkoherra tulee?"

"Sittenpä tietenkin."

"Kyllä wielä sitten saadaan odottaa ... kello ei ole wielä kuin puoli
yhdeksän", sanoi eräs mies kelloaan katsoen.

"Kyllä se on jälessä", arweli suntio.

"Eikä ole."

"Kuinka se on?" kysyi suntio kellomieheltä salakähmää.

"Kyllä se ei ole enempää", sanoi hän.

"Tottapahan tulee kun tulee", sanoi hän waan siihen ja heittäysi hywin
huolettoman näköiseksi.

Olihan hywää aikaa kaikellaisiin juttelemisiin.

"Onkohan nykyisillä kirkonkelloilla sitä woimaa kuin ennen wanhaan?"
arweli eräs wanhanpuoleinen mies.

"Minkälainen woima niillä sitten on ollut?"

"Niitä pelkäsiwät hiidetkin."

"Ettäkö pelkäsiwät?"

"Pelkäsiwät kun pelkäsiwätkin."

"Mistä sen tietää?"

"Onhan siihen todistuksia."

"Kertokaapas!"

"Meidän pitäjässä oli ollut paljon ennemmin kirkko kuin K----lla.
Siellä oli Jyly=wuoressa silloin wielä hiidet pitäneet asuntoansa.
Oliwatpas kerran pitäneet keskenänsä juomingin ja heiltä oli loppunut
wiinat kesken. Eräs hiisistä oli muistanut, että meidän kirkossa oli
kirkkowiinaa; eihän muuta kuin lähteä sitä sieltä noutamaan; kaksi
hiittä lähti matkaan. Monta askelta eiwät he ottaneet tuolla
kolmipeninkulmaisella taipaleella, niin pitkään harppasiwat he. Niin he
tuliwat meidän kirkkoon ja ottiwat sieltä pari isoa täysinäistä
wiinapulloa. Kirkko ja kellarikin oliwat kyllä lukossa, mutta mitä,
eihän lukot hiisiä pidätä.

Mutta huonostipa hiidet oliwat osanneet juoma=aikansa ja wiinan
noutamisen walita, siliä nyt oli jouluaamu. Sillä wälin kun he oliwat
kellarissa wiinaa ottamassa, oli suntio noussut tapuliin soittoa
warten, mutta hiidet eiwät tienneet hänestä niin mitään. Juuri kun he
oliwat ensimmäisen harppansa ottaneet ja jalkansa tomauttaneet Hypän
kalliolle, lyödä jymäytti suntio kellon laitaan. Siihen patuseen
paikkaan putosiwat molemmat pullot hiisien käsistä ja meniwät rikki--
arwaahan sen. Molempien hiisien jälet näkywät wielä Hypän kalliossa;
toinen niistä on ollut antura=, toinen pieksukengissä. Samaten näkyy
molempien pudonneiden ja särkyneiden pullojen ojat; toisen pullon
korkki on pudotessaan roiskahtanut auki ja senkin sija näkyy", selitti
mies toimessaan.

"Kuinka ne woiwat kowaan kallioon jälkiä tehdä?"

"Silloin oliwat wielä owet ja kalliot pehmeämpiä kuin nykyään; sitä
paitsi hiisien toimilla oli isompi woima."

"Kyllä sillä kellolla on ollut woimaa", arweli joku.

"On sillä ollut."

"Ehkäpä sitä lienee tällä kellollakin."

"Eiköpä liene."

"Woisihan sitä olla tällä kellollakin."

"Huonommallakin toki."

"Tuo tuntuu minusta joutawalta taikauskolta", sanoi suntio.

"Ei se ole taikauskoa ... silloin oli hiisillä paljon isompi walta ...
ja näkyyhän jälet", wäitteli kertoja.

Kauwan ei jouduttu wäittelemään, sillä alhaalta, tuolta, jossa oli
melkein pilkkosen pimeä, alkoi kuulua ruma ja hätäilewä äänen älinä.

"Hyi! Herra siunatkoon, mikä siellä on? Mene Sydänmaan Jussi katsomaan,
joka olet rappusten reikää lähimpänä", sanoi suntio.

"En minä yksin."

"No, menköön joku kumppaniksi", komensi suntio taas.

He meniwät. Kaikki odottiwat pelolla ja kauhulla mitä siitä tulisi.
Kauwan ei kuitenkaan wiipynyt, ennenkuin tuo ääni lakkasi ja sen sijaan
sieltä alkoi kuulua jonkunlaista kolinaa ja ähkimistä. Sen jälkeen
alettiin tulla jyrytä rappusia myöten kelloihin ylös.

"Hei! täällä sitä minäkin olen", huudahti ensimmäinen tulija iloisesti,
hypähtäen aukosta kellohuoneen lattialle.

Se ei ollut kukaan muu kuin Tuiweroisen Tiitus.

"Hiton laillako sinä tänne pääsit?" kysyi suntio tuimasti.

"Pääsinpä minä waan."

"Owestako?"

"Teidän owistanne minä wiisi", sanoi Tiitus ja wärisi niin että hampaat
suussa kalisiwat, sillä hänellä ei ollut nyt minkäänlaista
päällyswaatetta.

"Oletko sinä kala wai lintu?"

"Wähän molempia ja ihmistä wähän lisäksi."

Tiitukselta ei saatu selwää, mutta Sydänmaan Jussi kertoi koko jutun.--
Kun Tiitus ei päässyt sisälle tuolla ennen kerrotulla pienellä
kepposella, rupesi hän miettimään muita keinoja. Aiwan räystään alla
tapulin seinässä oli pieni aukko, jossa ei ollut lasia eikä mitään.
Luultawasti se oli sentähden laitettu, että wähänkään tulisi waloa
kelloon wiewille rappusille. Tämä oli heti pistänyt Tiituksen silmään.
Lähimmistä taloista oli hän hätäpikaa hankkinut kaksi niin pitkää
kuorittua puuta, että ne ulottuiwat mainittuun reikään. Niitä
myöten oli hän kawunnut ylös, mutta reikä oli niin pieni, ettei
hän mahtunutkaan siitä läpi, waikka hän oli riisunut pois
päällywaatteensakin, puut luiskahtiwat pois jalkojen alta ja hän jäi
siihen keskiä riippumaan, pääsemättä paikalta päkähtämään. Siitä
pälkähästä pelasti hänet Sydänmaan Jussi kumppaninensa, kiskoen hänet
jotenkin armottomasti sisäpuolelle.

"Tuommoinenko se mainio kello nyt on, jota ei saisi katsoakaan?" sanoi
Tiitus, sittenkuin hän oli wälinpitämättömänä kuunnellut tapuliin
pääsemisensä historian.

"Semmoinenpa se on."

"Eihän tuo näytä oikealta malmiltakaan."

"Wai ei. Mutta minä tiedän sanoa, että se on parasta hopeamalmia mitä
olla saattaa", sanoi suntio, ikäänkuin siwumennen, katsellen ahkerasti
luukusta pappilaan päin.

Minkälainen sanakiista tuosta hywästä alusta olisi woinutkaan syntyä,
sillä Tiitus oli huonojen onniensa wuoksi erinomaisen pisteliäällä
tuulella, mutta samassa tuokiossa hypähti suntio kuin käärmeen
pistämänä pois luukun reijältä ja sanoi: "Nyt se tulee." Samassa
syöksähti hän kellon alle, wetäsi ristin etusormellansa kellon
sisäpuolella, sanoen samassa: "Warokoon nyt kukin korwiansa." Sitten
hän tarttui kiireesti kellon kieleen kiinni, hypähti kohoksi ja lyödä
mälisti täyttäwäkeänsä kellon laitaan. Heti kun se oli tehty, tuppasi
hän kummankin kätensä molempien korwiensa päälle.

"Kylläpä se otti korwiin ... koska oliwat haljeta", sanoi hän sitten.

"Niinhän tuo kolahti kuin olisi kirwespohjalla lyönyt kylmettyneeseen
mäntypölkkyyn", ehätti Tiitus sanomaan.

"Niinkö, wai?--kuulitteko, mitä hän sanoi?" sanoi suntio ja mällisti
toisen kerran.

Sama temppu korwille.

"Mitä nuo korwat tukoilla tekewät?"

"Kuulitteko?"

Mälli.

"Ne mahtawat olla aika wesirakot."

Pau.

"Minun korwiini mahtuisi kaksi wertaa ääntä, eiwätkä ne sentään tukkoja
kaipaisi."

"Kyllä sinulla niitä on."

Näin oli Tiituksella joka lyönnin wäliin jotakin piikkistä
muistuttamista, mutta suntio ei wirkatoimensa wuoksi joutanut häntä
pitkin wastustamaan.

Kun suntio oli läppäämiset läpännyt, alotti hän soittamisen. Se käwikin
hywin laatuun, pitkät ajat kun oli siihen totutellut. Mahtawasti
soittaa helkutteli hän tuota isonmoista kelloa kerran alkuun saatuansa;
oli niinkuin hän olisi tehnyt noin waan pilanpäiten.

"Antakaapas kun minäkin soitan lämpymikseni", sanoi Tiitus, tawoitellen
kellon lämsää.

"Mene tuosta tiehesi ... halkaseisit heti", sanoi suntio äreästi.

"Kyllä sitä ei ole tuommoista kelloa isolle matkaa----ei ainakaan
näissä piirteissä... Aiwan myötäänsä korwat lummessa kihisee", sanoi
suntio soiton loputtua.

"Onpahan kuin tuossa... Ei minun ainakaan tarwitse tuon wuoksi korwiani
tukkia", sanoi Tiitus.

"Kuulitteko? Hän on häwytön ja kiero mies... Parjaa oman pitäjän
kelloa ... onko mokomampaa kuultu?" sanoi suntio.

"Hywä kello--awullinen", sanoi joku joukosta.

Sen jälkeen rupesi suntio taasenkin kelloa pyyhkimään
hurstiriewullansa.

"Pyyhkikää mitä pyyhkikää, mutta särkyy se tuokin kello kuin särkyykin
... eikä siihen ole kauwankaan", pisti taasenkin Tiitus nokkansa
wäliin.

"Mistä sen tiedät?"

"Mönkän muori on nähnyt unta, että se särkyy."

"Joka untansa uskoo, se warjoansa pelkää."

"Woithan, Tiitus, antaa kellon ja Kolisen olla rauhassa", sanoi eräs
wakawan näköinen mies.

"Kun minä etelässä käwin--oikein totta--niin siellä minä näin wasta
paljoa paremman kellon", sanoi Tiitus hämillään, kun pelkäsi, että
yleinen mielipide kääntyisi taasenkin suntion puolelle.

"Kun sinä etelässä käwit... Kyllähän sinun etelässä käymisesi
tietään... Paljoa paremman kellon...!--Kuka tuota uskoo? Walehtelee
niin kauan että itsekin uskoo", sanoi suntio puolelle päästyänsä.

"Minäpä tiedän huonoja uutisia kotoanne", sanoi Tiitus, ilwehymy
suussa.

"Mitä sinä tiedät? Sanopas mies."

"Että se teidän seinäkello=rämppänne on kun onkin herennyt käymästä ...
sen minä tiedän", ilkkui Tiitus.

"Kuka sen on sinulle sanonut?"

"Kukako? Teidän oma muorinne. Kun minä jäin waatteita waihtamaan,
silloin kuin te lähditte tapuliin, niin pitipä hän aika musiikin. Hän
sanoi teidän yökaudetkin lyöttää rämppyyttäneen sitä, niin että kello
wiimein herkesi käymästä. Hän aikoi lyödä seinään koko rämpän; jos
lienee jo lyönytkin...--Kukahan tässä walehtelee?" selitti Tiitus
toimessaan.

"Hym...! Kyllä sinä olet semmoinen", sanoi tähän waan suntio.

Tämä wiimeinen Tiituksen selitys teki suntioon ja kaikkiin muihinkin
sangen ikäwän waikutuksen; lieneekö itse Tiituskaan ollut wapaa siitä.
Sen perästä ei ollut enään suntion ja Tiituksen wälilläkään
pienintäkään sanakiistaa, eikä muutkaan puhuneet juuri paljon mitään.
Kuitenkin kuului silloin tällöin wäkijoukosta äänekkäitä kellon
ylistelemisiä, kuinka kaunis ja hywä=ääninen se on. Umpimielisenä ja
synkkänä soitteli suntio kelloja, eikä ottanut wastataksensa kenenkään
kysymyksiin; sitä wähemmän otti hän osaa kenenkään puheisiin ja
arwosteluihin.

Monen teki mieli yhdistyä ehdottomasti Tiituksen mielipiteesen, mitä
kellon ääneen tulee. Kun niin monta kelloa oli särkenyt, oli tultu
araksi, sen wuoksi oli walittu pehmeä=äänisin kello mitä oli woitu
saada; todellakin kolahteli se jotenkin siihen suuntaan kuin
kylmettyneeseen pölkkyyn olisi pakkasella kirwespohjalla kolistellut.

Niin oli kaikki soitot soitettu ja kun yhteensoittokin oli tapahtunut,
alettiin lappaa tapulista alas. Suntio tuli wiimeisenä ja wäänsi owen
lukkoon.

Ullakko oli niin täynnä ihmisiä kuin yksikin jalka mahtui; olipa ulkona
sisälle mahtumattomia monta wertaa enemmän kuin sisällä. Ullakossa
olijat oliwat uuden saarnatuolin kimpussa.

"No, mutta ei siihen joka paikkaan ole suorat höylät sopineet", arweli
joku.

"Sopipa tuohon tuommoiseen tahi oli sopimatta."

"Minkälaiseen?"

"Tuommoiseen halkolatoon."

"Kowinpa sinä halkolatosi arwaat hywätekoiseksi... Minä luulen, ettei
sinulla ole ensinkään semmoista."

"Eihän tuo ole hääwistä wärkistäkään ... wanhasta riihestä kuuluu
tehneen", sanoi joku toinen mies.

"Olkoonpa tehty mistä tahansa, kunhan waan on hywä."

"Hywäkös tuo on?"

"Parempi toki kuin entinen."

"Eihän tuossa ole yhtään kultaustakaan."

"Kyllä kaiketi sen olisit saanut waikka pelkästä kullasta, kun waan
puterisi olisi piisannut."

"Eikä yhtään apostolin kuwaa."

"Eiköhän niillä liene mielessä häwittää saarnatuolin äijäkin?"

"Eipähän muutoin ... tuossapahan on sorwattu putkula, joka pannaan
äijän sijalle."

"Eikö totta wieköön ... ja niin koreaksi maalattu kuin se oli ...
semmoinen punaposkinen."

"Kuule! Sinä saat tuon punaposkisen äijän kohta rahoilla omaksi ... saat
sitten waikka maata sen wieressä", sanoi eräs joukosta, wiimeisen
puhujan eteen astunut mies.

"No ei sitä nyt sentään maata..." sanoi toinen hämillään.

"Paljon, paljon on tuo wailla, puhukaa mitä tahdotte: ei yhtään enkelin
kuwaa, eikä apostolin askelta, niinkuin entisessä..." sanoi eräs mies
huokaawalla äänellä.

"No eihän se sitte uusi olisikaan, kun se olisi ihan samanlainen kuin
wanhakin.--Pitäisikö tämän wielä kitistä ja narista joka liitoksesta
niinkuin wanha tekee?--Enkelin kuwia ja apostolin askeleita...? Mistä
sinä tiedät että ne apostolin askeleita...? Äläpäs sinun koristuksesi
----eihän noita wiitsi katsoakaan", sanoi siihen eräs mies, ikäänkuin
loukkaantuneena.

"Mutta maali ... entinen on niin monen kirjawa ... tämä ei ole kuin
waan tuommoinen sinertäwän walkoinen."

"Semmoinenpa se juuri onkin hywä maali ... ei sitä enään nälkäisen
koreita pidetä."

"Kyllä waan siitä sopii papin paukutella, kun se kerran paikoilleen
tulee ... parempi entistä--paljonkin parempi", sanoi Tiitus,
tunkeuduttuansa wäentungoksesta esille.

Niin, eihän hänellä ollut nyt suntiota wastustettawana.

"Mitäs Tiitus pitää uudesta kellosta?" kysyi joku joukosta.

"Eipä se ole minun mielestäni mikään erinomainen."

"Ei minunkaan."

"Ja kun tuokin kohta särkyy."

"Mistä sen tietää?"

"Mönkön muori on jo nähnyt unta, että se särkyy."

"Kyllä taitaa muori horista."

"Harwoinpa se muori on horissut ... onpahan tiennyt entisten kellojen
särkymisen tarkalleen", sanoi Tiitus luottawasti.

Kaikkia alkoi kyllästyttää nuo wäittelemiset. Oli moittijoita jos
kiittäjiäkin niin kellolla kuin saarnatuolillakin. Jos joku kiitti tahi
moitti, oli wastapuolueella aina wastawäite walmiina.

Mentiin kirkkoon. Jumalanpalwelus oli hywässä menossa, mutta kirkossa
ei ollut monta henkeä; sen enemmän oli niitä ullakossa ja sen
ympärillä, kuulemassa ja näkemässä jotakin uutta.------

Särkyikö sitten tuo kello, jolle Mönkön muori oli tuhoa uneksinut ja
johon Tiitus niin lujasti luotti?--Särkyihän se; ei kestänyt täyttä
wuottakaan.



KERON HEIKKI.


Niinhän se oli Keron Heikin laita kuin monen muunkin kansalaisen. Usean
heistä täytyy aiwan wähästä, jopa aiwan tyhjästäkin alkaa elämänsä,
sillä eiwät kaikki synny perinnöllisenä ja rikkaana talon isäntänä.
Pienen ja welallisen talon kuudes lapsi oli Heikkikin. Pienestä pitäen
koki hän toisien wanhempien sisarustensa kanssa olla wanhemmillensa
apuna kaikenlaisissa askareissa ja taloudellisissa töissä, sillä kaikki
wähäisetkin woimat tarwittiin pitää alituisessa liikkeessä, jos mieli
oli karusta maasta saada perheelle niukka elatuksensa. Tämä oli pojalle
terweellinen koulu, sillä ruumiillista työtä tekewän kansan menestys
riippuu juuri siitä, kuinka hän on oppinut työtä tekemään ja mitenkä
hän työnsä tekee. Tässä maamiehen kowassa koulussa oppikin Heikki
ajanpitkään mitä kunnollisimmaksi ja kätewimmäksi työntekijäksi ja tämä
pätewyys huomattiin hänessä jo aikasin.

Niin. Eihän siinä mitään erinomaista ollut. Heikki eli, oli ja warttui
waan sekä ijässä että työnteossa, niinkuin muutkin ihmiset ja sehän ei
ole mitään outoa. Mutta Heikin kehittyminen mieheksi tapahtui niinä
aikoina, jolloin siwistys sanoma= ja muun kirjallisuuden kautta alkoi
kirkkaan kynttilän tawoin tunkeutua sywimpiin kansan kerroksiin,
lewittäen lämpöä ja waloa karkeitten sarkanuttujen alle. Moni epäili ja
wastusti tätä uutta ilmiötä, mutta siellä ja täällä löytyi aina joku,
jonka sydän ikäänkuin itsestänsä oli awonainen waloa wastaanottamaan.
Nämä sitten rupesiwat woimiensa mukaan sitä lewittämään
ympäristöllensä, puuhaten yhtä ja toista hyödyllistä laitosta, mikä
waan edisti heidän tarkoituksiaan.

Heikki oli niiden joukkoon kuuluwa, joiden henki kaipasi ja himoitsi
tietoja. Tämä taipumus huomattiin hänessä jo aikaisin, sillä hän haki
kirjoja lainaksi mistä waan sai, joita hän sitten jouto= ja
lomahetkinään suurella uteliaisuudella luki ja tutki. Hän oli
wähäpuheinen ja hywin siiwo luonteeltaan. Wanhempiaan totteli hän
kaikissa, eikä tehnyt heidän mieltänsä wastaan pienimmässäkään asiassa.
Hän ei käynyt kylissä paljon koskaan, sillä hän sai aikansa hupaisesti
kulumaan kirjojen ääressä.

Kun Heikki warttui ijässä, ymmärryksessä ja kätewyydessä, rupesi hän
loma= ja joutohetkinänsä tekemään erikoista käsityötä. Niitä hän sitten
myöskenteli kyläläisille ja kun työ oli hywää ja siistiä, sai hän aina
yhtä ja toista kalua kaupaksi. Näin saadut rahansa käytti hän
lukuhalunsa tyydyttämiseksi, sillä hän osti niillä kirjallisuutta,
minkä warat milloinkin kannattiwat. Tätä pitkitti hän niin kauwan, että
hän sai wakinaisen sanomalehdenkin itselleen.

Näin hän alkoi pienestä pitäen ja wähitellen waikutuksensa. Tämä kyllä
herätti useassa huomiota, mutta enin osa pilkkasi ja nauroi Heikin
lukuhalua. Eipä kaikki kotiwäkikään hywäksynyt hänen toimiaan, sillä
toiset sisarukset mieliwät nurkua, että Heikki muka menettää talon
yhteistä aikaa käsitöitä tehdessään ja lukiessaan. Tästä nurkumisesta
pelasti Heikin hänen isänsä, sillä eräänä kertana semmoista nurkumista
kuullessaan sanoi hän: "Semmoisia saatte olla puhumatta, sillä Heikki
tekee kuitenkin kaksi wertaa työtä kuin te muut."

Kerolle tuli piiaksi Hanna niminen tyttö. Hän oli lähellä olewassa
mökissä asuwan köyhän lesken ainoa tytär. Näin oli hän Heikin
kaswinkumppani ja lapsuuden ystäwä, sillä pienuudesta pitäin oliwat he
olleet melkein joka päiwä yksissä. Tämän tähden oliwat he niinkuin
sisar ja weli ja kun tyttö tuli nyt taloon, tuntui se Heikin mielestä
hywin suotuisalta asialta, mutta tietystihän ei hän siitä kenellekään
mitään wirkannut.

Tästä tytöstä tuli Heikille halukas kumppani lukemisessa. Ei sitä
kirjaa Heikillä ollut, jota ei hän lukenut ja jos oli joitakin
paikkoja, joita ei hän ymmärtänyt, niitä sai Heikki hänelle selitellä.
Samoin oli sanomalehtienkin laita. Heikki tekikin noita selityksiään
ilolla ja tunsipa hän jotakin hoiwaa sydämessään kun heidän talossa oli
joku semmoinen henkilö, joka häntä ymmärsi.

Näin kului aika siihen aikaan asti, että Heikki oli alun kolmannella
kymmenellä. Silloin hän rupesi tuntemaan, että Hanna oli hänelle enempi
kuin sisar. Ujostellen tunnusti hän tytölle tunteensa ja siellä löysi
se wastakaiun. Aiwan ujostelematta sanoi tyttö itsekin sitä
toiwoneensa, mutta ei koskaan uskoneen toiwonsa toteutuwan. Tämä kaikki
oli tapahtunut niin salaa, ettei kenelläkään ollut pienintäkään
aawistusta, että Heikin ja Hannan wälillä oli jotakin semmoista.

Minä en huoli ruweta kertomaan yksityisseikkoja tässä naimapuuhassa,
sillä onhan se waan niin tawallista. Mainitsen waan siwumennen, että
Heikin wanhemmat kowin ällistyiwät, kun hän eräänä iltana meni heidän
kamariinsa ja ilmoitti heille asiansa. Heidän mieleensäkään ei, näette,
ollut kertaakaan johtunut, että heidän hiljainen ja siiwo Heikkinsä
rohkenisi koskaan ryhtyä niihin puuhiin.

"Kyllähän tämä talo olisi sietänyt rikkaammankin miniän saada, mutta
onhan Hanna kelpo ihminen, eikä meillä ole mitään wastaan sanomista",
sanoiwat wanhukset ja sillä se asia oli päätetty.

Mitäpä siinä oli, sillä Heikistä ja Hannasta tuli awiopari ja siinä se
oli koko asia.

Melkein heti nuorten yhtymisen jälkeen kuoliwat molemmat Heikin
wanhemmat ja kaksi sisarta; kowa kulkutauti surmasi heidät. Kowa suru
waltasi jälkeen jääneet, sillä heistä tuntui siltä kuin maa olisi
hajonnut heidän altansa ja he joutuneet häilywään tyhjään awaruuteen.
Wanhemmathan oliwat olleet ne, jotka woiwat koossa pitää lukuisan
perheen welkaisessa kodissa, karulla ja wähän wiljellyllä maalla. Nyt
oliwat heidän johtawat henkensä sammuneet ja työteliäät kätensä
kangistuneet, ja jälkeen jääneet oliwat kaikkea turwaa, tukea ja johtoa
wailla heitetynä oman onnensa nojaan.

Kun wainajat oliwat maahan laitetut ja enin suru oli haihtunut, ei
ollut muuta neuwoa kun täytyminen ruweta keinottelemaan miten olla,
kuten elää. Jokaiselle käwi selwäksi, että perheen oli mahdoton
köyhässä kodissa koossa pysyä. Toiset weljet halusiwat lähteä muualta
onneansa etsimään, kun waan wähänkin saisiwat perintöä wanhasta
kodistaan, mutta Heikistä tuntui niin katkeralta luopuminen isän
kodista, jossa hän oli ensimmäisen päiwän walon nähnyt. Sentähden
tultiin wihdoin siihen päätökseen, että Heikki rupeaa maksamaan
toisille weljille heidän osansa ja ottaa maksaaksensa kaikki tilan
wanhat welat.

Niin, Heikki oli nyt talon isäntä, mutta ei suinkaan tuo isännyys
kadehdittawa ollut. Suuri welkakuorma ja perillisten maksut niskassa,
karu ja wähän wiljelty maa kädessä, lahonneet ja sinne tänne
wäyristelleet huoneet pään päällä, mitätön ja riittämätön irtaimisto
käytettäwänä, tyhjät aitanlaarit edessä; ei ollut siementä, ei
syömistä, ei karjaakaan kuin pikkusen nimeksi. Semmoinen talous se oli,
jonka johtajiksi Heikki ja Hanna tuliwat. Moni ymmärtäwäinenkin ihminen
piti heidän yritystään tyhmänrohkeana tekona, jopa suoranaisena
hullunyrityksenäkin. Niin hekin, mitä sitten muut? Kaikki oliwat siitä
yksimielisiä, etteiwät he pysy pesillänsä kahtakaan wuotta.

Kylä, jossa Heikki ja Hanna oliwat syntyneet, kaswaneet, elämänsä
eläneet, ilonsa iloinneet ja surunsa surreet, oli erään pitäjän
syrjäkylä. Se oli niin ulohtaalla kirkolta, etteiwät nämä kaukaiset
kyläläiset woineet olla osallisina siellä olewiin yhteiskunnallisiin
laitoksiin. Muun muassa oli siellä ollut jo jonkun aikaa
lainakirjastokin, mutta etäisyyden tähden eiwät kyläläiset woineet sitä
hywäksensä käyttää.

Tässä syrjäisessä kylässä oli Keron talokin, jonka isäntänä Heikki nyt
oli. Heikillä ja Hannalla oli kyllä, selwillä mitä kyläläiset heistä ja
heidän yrityksestään arweliwat. Kuitenkaan eiwät nämä ala=arwoiset
arwostelut waikuttaneet heissä pahaa mieltä, sillä tiesiwäthän he
itsekin, etteiwät he suinkaan korkeilla portailla olleet. He eiwät
itsekään tohtineet ajatella ja toiwoa mitään; he oliwat waan ryhtyneet
niihin toimiin sen wuoksi, etteiwät he woineet toisin tehdä. Mutta
waikka niin oli, tunsiwat he tykkönään salaista woimaa ja luottamusta
Jumalaan ja itseensä, ja tämä teki sen, etteiwät he peljänneetkään, jos
eiwät suuria toiwoneetkaan--he oliwat waan ja katsoiwat rohkeasti
tulewaisuutta silmiin.

Kero oli heistä paras paikka maailmassa ja sen kohottamiseksi
rappiotilastaan käwiwät he rohkeasti ja riwakkaasti työhön käsiksi.
Siinä he sitten tekiwät työtä ja he tekiwät sitä ilolla ja
welwollisuuden tunnolla. Ja kun heidän ainaisena ohjeenaan oli
työteliäisyys, säästäwäisyys ja tyytywäisyys, eiwät he koskaan
joutuneet suurempaan hätään, eiwätkä tarwinneet turwautua muiden
ihmisien apuun.

Waikka taloudellinen edistyminen käwikin hitaasti kuten tyhjästä
alkajilla ainakin, ei kuitenkaan unhotettu henkisiä tarpeitakaan. Usein
kyllä oliwat warat wähissä, mutta yhtä kaikki tilattiin sanomalehtiä ja
ostettiin muuta hywää kirjallisuutta, minkä milloinkin warat salliwat.
Tämän pitiwät he wälttämättömänä tehtäwänään, sillä olihan kumpikin
heistä lukemisen kautta kehittynyt siihen määrään, että se oli
sisällinen tarwe, eikä mikään ulkonainen pakko. Tämän wuoksi saiwat he
kuulla monta pisto= ja iwasanaa ymmärtämättömiltä ihmisiltä, kuinka
muka Kerolaiset tarwitseisiwat ne markat pudottaa juurisaawiinsa, mitkä
he tuhlaawat "awiisuihin" ja muihin kirjoihin. Näistä ja muista
samankaltaisista mietelmistä huoliwat he wiisi, sillä eihän kukaan
ollut heidän juurisaawiinsa ilmaiseksi mitään pudottanut; itse he
oliwat sen tähän saakka täyttäneet ja heistä tuntui siltä, että he
wastakin woiwat niin tehdä. Tämän tähden he pitiwät tuonkaltaiset
puheet pelkkänä typeryytenä ja lukiwat ne warat, mitkä he paniwat
kirjallisuuteen, wälttämättömien menojensa joukkoon.

Tällä tawalla edistyiwät he hiljalleen lukemisensa kautta henkisesti ja
ahkeran työnteon kautta aineellisissa waroissa melkein itse
tietämättään. Kyläläiset eiwät juuri paljo pitäneet lukua noista
toiwottomista Kerolaisista, jotka oliwat oman onnensa nojaan heitetyt
taistelemaan toiwottoman welkakuorman alle. He eiwät tienneet heidän
taloudellisista töistään, toimistaan ja puuhistaan niin mitään, sillä
kukapa niitä olisi wiitsinyt udella ja tarkastella, koskapa siitä ei
kumminkaan mitään tule. Sen he waan tiesiwät että Heikki ja Hanna
asuwat Kerolla ja että he owat köyhät--hywin köyhät.

Uusia puuhia ja welwollisuuksia alkoi karttua Heikille ja Hannalle,
sillä ajan kuluessa alkoi heille tulla perillisiä. Eiwät he kuitenkaan
murheella wastaanottaneet tätä uutta wäen lisäystä, waan he iloitsiwat
sydämestään ja kiittiwät Jumalaa terweistä ja kauneista lapsista.--
Näistä he saiwat monta iloa ja huwitusta, heidän muutoin niin
yksinäisessä elämässään.

Kun he itsekin oliwat lukemisensa kautta saaneet jo wähän waloa ja sen
kautta kohonneet ymmärryksessä edelle monta muuta kansalaista, mietti
Heikki miettimistään, kuinka hän saisi lewitetyksi waloa kansalaisiinsa
ja etenkin omaan kyläänsä. Heidän kylässä warsinkin huomasi hän
wallitsewan suuren pimeyden. Ei yhtään sanomalehteä tullut koko suureen
kylään, eikä yhtään nidettä muuta kirjallisuutta ollut kuin wirsikirja
ja katkismus, paitsi ne mitä Kerolaisilla itsellään oli. Tästä oli
seurauksena, että kaikenlaiset ennakkoluulot, taikauskoisuus, juoppous,
epärehellisyys, oikeuksiensa ja welwollisuuksiensa tuntemattomuus
wallitsi kaikkien kesken.

Eräänä kertana oli kirkolla iso kokous, jossa oli tärkeitä asioita
käsiteltäwänä. Keron Heikkikin sattui olemaan kirkolla ja hänkin meni
kokoukseen. Hän kuunteli kokouksen meluisia wäittelyitä ja pian huomasi
hän, että asiat alkawat mennä nurin narin. Siellä oli paljon heidän
kyläläisiä, jotka aina rynnistiwät miehissä kokouksiin, wastustamaan
kaikkea, mikä waan wähänkin oli edistykseen päin, waikkeiwät he monasti
kirkossa käyneet. Nämä ne oliwat, jotka nytkin suurella pauhinalla
änkäsiwät asioita nurin päin. Kälppilän isäntä, syrjäkylän rikkain
mies, istua röhötti pöydän päässä ja johti hurjia kyläläisiään. Heikki
pyysi puheenwuoroa ja sen saatuaan selitti hän sointuwassa ja selwässä
puheessa, miten hänen mielestänsä käsillä olewasta asiasta paras
tulisi. Tyyni hiljaisuus wallitsi koko pitkän ajan, mutta usean
syrjäkyläläisen suupielissä oli hieno ilwehymy.

"Mitä sinä puhut, köyhähän sinä olet", sanoi Kälppilä, kun Heikki oli
puheensa lopettanut.

Iso naurunrähäkkä syrjäkyläläisten puolelta palkitsi tuon heidän
mielestään niin oiwallisen korusanan, mutta usean huulilta puhkesi
tyytymätön murina, sillä eiwät he woineet hywäksyä Kälppilän
häwyttömyyttä.

Heikki ei wastannut mitään tuohon raakaan syytökseen. Hänen suupielensä
wetäysi surullisen ihmettelemisen hymyyn ja hän lähti kokouksesta pois.
Asiat kokouksessa meniwät syrjäkyläläisten änkäämisen mukaan ja kauwan
sai kunta kärsiä pimeyden puolueen tuottamien mielettömäin päätösten
tähden.

Heikki ei ollut ensinkään iloisella tuulella kotiin mennessään.
Raskaana taakkana lankesi hänen sydämelleen tieto, kun kansalaiset niin
kowin wähän käsittiwät tehtäwiään, oikeuksiaan ja welwollisuuksiaan.
Raaka tietämättömyys ja wäkiwalta, rikkauden warjossa, ohjasi
nurinpuolin asioita, wieläpä wallan tärkeitäkin, eikä järjellisellä
puheella ollut mitään sijaa. Erittäinkin tunsi hän kuinka paljon heidän
kyläläiset oliwat takapajulla muihin werraten ja eipä kummakaan, kun ei
heillä ollut mitään waloa saatawissa.

Metsätaiwalta yksin kulkiessaan mietiskeli Heikki sinne tänne, millä
tawalla hän woisi olla apuna kyläläisiensä henkisessä kohottamisessa.
Mutta waikka kuinka paljon hän olisi miettinyt ja walinnut keinoja
asian auttamiseksi, eiwät ne onnistuneet. Hänen täytyi aina palata
yhteen ja samaan, nimittäin siihen, että kaikki on turhaa, ellei hän
waan saa lewenemään heidän sekaansa hyödyllistä lukemista. Mutta kuinka
tämän saisi toimeen? Lainakirjasto olisi paras keino lewittämään waloa
ympäristöönsä, mutta sen hankkimiseen tarwitaan waroja ja mistä ne
tulewat? Kyläläisiltänsä ei ole mitään toiwomistakaan, sillä eiwät he
tunne sen tarwetta. "Jospa olisin rikas, kylläpä tietäisin mitä
tekisin", mietti Heikki edelleen. "Minä ostaisin omilla waroillani
kirjaston ja lahjoittaisin sen kyläläisilleni. Mutta sitä en woi tehdä,
sillä minulla on työtä kylliksi oman perheeni toimeentulosta, senhän
näkywät kyläläisenikin liiankin suuressa määrässä tietäwän ... woimaton
olen poloinen ... en woi mitään, waikka halut owat hywät."

Näitä miettien tuli Heikki kotiinsa. Kotonansakin oli hän
wähäpuheisempi ja alakuloisempi entistänsä, sillä sama ajatus waiwasi
häntä sielläkin. Waikka kyläläisensä oliwat häntä niin halweksineet ja
ylenkatsoneet, ei hänen mielessään heitä wastaan ollut kuitenkaan
mitään wihaa, ylenkatsetta ja kostonpyyntöä, sillä hän aiwan helposti
käsitti sen, että he owat yhtä järjellisiä ihmisiä kuin kaikki muutkin.
He eiwät woineet toisin tehdä ja olla, sillä he eiwät paremmin
ymmärtäneet tiedon puutteen tähden. Hän oli huomannut, että tiedon
halua kyllä oli ihmisillä, sillä kirjojen lainaajia kyllä olisi ollut,
kun waan olisi ollut mistä lainata. Omasta wähäisestä kirjastostaan
lainailikin hän ensimmältä kirjoja halullisille, mutta hän ei saanut
kaikkia koskaan takaisin ja nekin, jotka hän wihdoinkin sai, oliwat
rewityt ja liatut aiwan pehkuiksi. Näin käwi sentähden kun ei niillä
ollut mitään määrättyä järjestystä, sillä ensimäinen lainaaja antoi sen
toiselle, toinen kolmannelle j.n.e., niin ettei wiimein tietty missä
kirja oli. Tämän wuoksi täytyi hänen herjetä kirjojansa lainaamasta.

Heti Heikin kotiin tultua huomasi waimon tarkka silmä, että hänen
miestänsä painaa joku raskas huoli. Hän koetti tehdä hänelle joitakin
kysymyksiä, mutta sai niin umpi= ja hajamielisiä wastauksia, että häntä
oikein kauhistutti. Hanna olisi heti tahtonut sukeltaa miehensä surun
syyhyn, mutta hänellä ei ollut paljojen toimiensa wuoksi nyt aikaa;
sentähden täytyi hänen tämä tehtäwänsä lykätä illemmaksi.

"Mikä sinua waiwaa, kun sinä olet niin kummallinen?" kysyi waimo
Heikiltä aikaa saatuansa.

"Häh ... kuinka...? Eihän minua mikään waiwaa", sanoi Heikki ikäänkuin
hawahtuen.

"Olethan niin hajamielinen, että oikein kammottaa."

"Niin ... tosiaankin. Olen miettinyt mitenkä saisin kyläläisilleni
waloa, jonka tarpeessa tunnen heidän olewan, mutta en ole keksinyt
mitään pätewää keinoa", selitti Heikki.

"Et mitään keinoa?"

"En."

"Sepä kummallista, mutta wastaa minulle eräs kysymys: eikö sekään
johtunut mieleesi, miten sinä itse olet sen wähän saanut mitä sinulla
on?" sanoi waimo ja katsoi miestänsä teräwästi silmiin.

"Kyllä sen tiedän, että lukemisen kautta, tiedän sen minkä tiedän",
wastasi Heikki.

"Siinä tiedossahan on selwä ohjelma mietinnöllesi."

"Ja minkälainen?"

"Semmoinen, että toimitat heille hyödyllistä lukemista."

"Sen kyllä olen jo kauwan tiennyt ja nytkin olen ajatellut, että paras
keino tarkoitukselleni olisi lainakirjaston perustaminen kyläämme,
mutta en keksi keinoja, miten saisin waroja siihen."

"Kyllä waroja aina saapi, kun waan on hywää tahtoa", sanoi waimo
melkein nuhtelewaisesti.

"Mitä? Tiedäthän, etteiwät meidän waramme riitä semmoisiin uhrauksiin
ja jos niitä olisi, ei suinkaan minulta puuttuisi hywää tahtoa niitä
niin hywän asian eduksi uhraamaan; paitsi sitä, olen tämän asian jo
ennakolta tarkoin lukuun ottanut", sanoi Heikki ikäänkuin
loukkaantuneena.

"Ei niin, äijäseni! Nyt olet wäärin ymmärtänyt minua. Senhän aiwan
hywin tiedän, ettei meillä yksistään ole niin isoja waroja, että
woisimme lainakirjaston perustaa, samoin senkin, ettei sinulta suinkaan
puutu hywää tahtoa. Minun tarkoitukseni oli waan esitellä sinulle hywiä
keinoja tarkoituksesi saawuttamiseksi."

"No annas kuulla!"

"Mekään emme ole enään niin perin köyhät, ettemme woi hywään
tarkoitukseen uhrata jotakuta kymmentä markkaa. Me panemme siis alun
matkaan ja sitten keräilemme muilta lisää, eikö niin?"

"He owat minua tänään julkisesti sättineet köyhyydellä; mitä he sitten
sanoisiwat, jos me panisimme semmoisiin yrityksiin rahoja ja wieläpä
rupeaisimme muiltakin keräilemään?" sanoi Heikki puoli nolona.

"Missä he sen tekiwät?" kysyi waimo wähän hämillään.

"Kuntakokouksessa."

"Ja mistä syystä?"

"Ei sen paremmasta eikä pahemmasta, kuin että rohkenin koettaa oikaista
erästä asiaa, jonka tunsin wäärin menewän."

"Tässä ei tarwitsisi kowin utelias olla, mutta haluaisinpa tietää, kuka
niin typerä mahtoi olla?" sanoi waimo.

"Kukapa se muu oli kuin Kälppilän pohatta", wastasi Heikki.

"Pöhöh! Eikö sen parempi; hänestä ei tarwitse pitää suurta lukua, eikä
hänen sanoistaankaan. Totta kyllä on, että hän on rikas, mutta siinäpä
se sitten onkin. Hän ei pidä mistään muusta lukua kuin tawaroistaan,
joiden päällä hän istuu kuin tonttu, ja niiden tähden luulee hän
olewansa paras mies pitäjässämme, waikka on tyhmä kuin pässi.
Rahoistaan pitää hän niin kowasti kiinni, että ennen antaa sormen pois
kädestänsä kuin yhdenkään pennin.--Ei kukaan tarwitse paremmin
lainakirjastoa kuin hän ja hänen laisensa. Tiedänpä warmaan senkin,
etteiwät kaikki ajattele niinkuin hän", selitteli waimo innokkaasti.

"No ... no... Tuntuu siltä kuin olisit oikeassa. Onpa ihme kun ei tuo
asia ole minulle ennen selwinnyt!----Minä koetan asiaa punnita
tyynemmin", sanoi Heikki.

Mitä Hanna sanoi olikin ihan totta. Kaikki oikein ajattelewat ihmiset
oliwat jo oppineet kunnioittamaan molempia, sekä Heikkiä että Hannaa
rehellisinä, ymmärtäwäisinä ja työtelijäinä ihmisinä, ja pitämään heitä
oman onnensa seppinä. Ihmeensekaisella kunnioituksella huomasiwat he,
kuinka pian nämä tyhjästä alkaneina oliwat perustaneet itselleen
riittäwän ja wieläpä hywänkin toimeentulon. Päälliseksi ei oltu Heikin
sinä ilmoisna ikänä nähty olewan juowuksissa, waikkei hän wiinan
maistamatonkaan ollut. Tämä lisäsi wielä suuressa määrässä kunnioitusta
Heikkiä kohtaan.

Näin oikeastaan oliwatkin asiat, waikka tosin löytyi paljon semmoisia
tyhmiä, jotka eiwät antaneet arwoa millekään muulle kuin sille, joka
oli yli tarwettensa saanut haalituksi kokoon rikkauksia. Semmoinen oli
Kälppilän isäntäkin, ja sen nojalla teki hän kuntakokouksessa tuon
tyhmyytensä, joka loukkasi niin Heikin itsearwonsa tuntoa, ettei hän
ollut siitä selwitäkään.

Heikkiä helpotti niin tuo waimonsa puhe, että oli kuin raskas taakka
olisi pudonnut hänen seljästänsä. Kuta enemmin hän mietti asiaa, sitä
selkeämmäksi käwi, ettei hän millään muulla kuin waimonsa esittämällä
tawalla woinut saada lainakirjastoa kylään.

       *       *       *       *       *

Joku wuosi on kulunut. Sillä wälillä on Heikki koettanut kaikilla
mahdollisilla keinoilla kypsyttää asiaa. Hän on itse puolestansa pannut
lainakirjaston pohjarahaksi kolmekymmentä markkaa ja kehoittanut
muitakin uhraamaan roponsa yhteisen hywän eduksi. Mutta moni ei kuule
häntä, moni ei seuraa häntä. Hän on kirjoittanut listoja ja jakanut
niitä mielestänsä sopiwille henkilöille, johon jokainen asiaa
harrastawa henkilö woisi merkitä roponsa, mutta ei niihin tullut monta
markkaa. Usein sai hän kaikkien waiwainsa ja puuhainsa palkkioksi
kuulla kaikenlaista hienoa iwaa ja pilkkaa, mutta niitä ei Heikki ollut
kuulewinansakaan eikä piitannut niistä yhtään mitään, sillä hän luotti
asiansa oikeuteen.

"Tämä keino ei kelpaa warojen kokoamiseen, minun täytyy muuttaa
menetystapaani, jos on mieli asiasta jotakin tulla", sanoi Heikki
eräänä iltana waimollensa työstä tultuansa.

"No, minkälaiseksi?" kysyi waimo.

"Täytyy lähteä mies mieheltä suullisesti rahapenniä anelemaan, sillä
listat ja kehoitukset niihin panoksensa kirjoittamaan eiwät näytä
mitään waikuttawan", sanoi Heikki.

"Silloinpa jokainen halullinen saapi tilaisuuden mielenmäärin haukkua
sinua wasten silmiä", arweli waimo.

"Niistä minä huolin wiisi, sillä tiedänpä, että heidän asiansa on wäärä
ja oikean asian ei tarwitse wäärän tieltä wäistyä.--Kuinka sinä,
ystäwäiseni, nyt noin puhut ja asian alussa ollessa olit sen innokas
puolustaja, jopa niin innokas, että woit minuakin ohjata ja rohkaista",
sanoi Heikki puoli=ihmeissään.

"Minä olen suuresti pettynyt ihmisien suhteen ja siksi olen tullut
aiwan toiseen mieleen", sanoi waimo epäwakaisesti.

"Minä en ole ensinkään enään horjuwalla kannalla, sillä minä olen
wakuutettu, että asia tulee toimeen, jos on waan pontta perillä.--
Hywäpä on, kun minä nyt seison kun sinä horjut", sanoi Heikki.

"Kuinka sitten aiot alkaa?"

"Minä menen ensiksi kirkolle, jossa ihmiset owat osaksi jo
kehittyneempiä. Siellä esittelen asiani ja ehkäpä siellä saan alun
matkaan; siten toiwon saawani oman kyläläisetkin taipumaan", selitti
Heikki.

"No, yritä häntä waan ... saattaisipa se menestyä ... enhän minä häntä
todestaan..." sanoi waimo peräänantawasti ja ikäänkuin hieman häpeillen
äskeistä epäuskoaan.

"Pitäisihän sitä tässä käydä kaupungissakin ennen talwen tuloa", sanoi
Heikki sitten, kääntäen puhetta toiselle suunnalle.

"Niinpä kylläkin; suolat ja kalatkinhan nuo owat kaikki", myönsi waimo.

"Ja monta muuta tarwiskalua; tarwitsee saada terästä, rautaa ja
pärekatto=nauloja, sillä uusi talli pitää saada kattoon ja muutoinkin
walmiiksi ennen talwen tuloa", lisäsi Heikki.

"Kyllähän se niin taitaa olla ... milloin aiot lähteä?"

"Ehkäpä sopisi jo huomenna, wai mitä sinä siihen sanot?"

"Mitäpä minulla on siihen sanomista; kun on käytynä, niin on käytynä;
siinähän se", sanoi waimo.

Oli jo niin syksy, että pellot oliwat leikatut ja wilja osaksi
puitukin. Seuraawana päiwänä rupesi Heikki laittelemaan
kaupunki=kuormaa ja hankkimaan itseänsä lähtöön. Hän otti kuormakseen
uutisrukiita, saadakseen tarwerahoja, warsinkin kun nyt sai parempia
hintoja, kun ei maakunnasta wielä ollut kerinnyt suuremmassa määrässä
wirrata wiljaa.

Waimonsa ja lapsensa hellästi hywästi jätettyään lähti hän. "Kun palaan
kaupungista lähden minä heti keräilemään rahoja lainakirjaston
perustamista warten", sanoi Heikki kartanolta lähtiessään. Sitten lähti
hän ajaa hyryttelemään.

Nuorin lapsi käsiwarrellaan ja isoimmat ympärillään, seisoi Hanna
kartanolla ja katseli miehensä lähtöä. Hän katsoi niin kauwan kuin
häntä wähänkään näkyi, ja sittenkin wielä kun Heikki oli kääntynyt
mutkan taa, katsoi waimo yhä wielä kauwan aikaa, nähdäkseen, eikö
menijä wielä jostakin puunwälistä wilahtaisi. Hän oli niin ajatuksiinsa
waipuneena, ettei hän huomannut ensinkään, että syksyinen ilma oli
liiaksi kylmä hänen tuossa paitahihasillaan miehensä lähtöä
katsellessaan ja että lapset woisiwat wilustua ja ehkäpä saada jonkun
taudin. Wasta sitten kun eräs lapsista sanoi: "Äiti! Minulle tulee
kylmä", hawahtui hän unelmistaan ja riensi lastensa kanssa huoneesen.
Waikka äitiä wilu karsi ja waikka lasten leuwat lotisiwat kylmän
tähden, ei siitä kuitenkaan tullut pahempia seurauksia, sillä ei äiti
koemmin kuin lapsetkaan olleet hemmotellen kaswatetut; ainoastaan
pienin lapsi oli seuraawana yönä wähän lewoton.

Heikki ja Hanna rakastiwat toisiaan sydämestään. Waikkei Heikin matka
ollut sen pitempi kuin likimmäiseen kaupunkiin, tuntui Hannasta
kuitenkin sangen ikäwältä ja tukalalta, kun Heikki lähti pois. Siitä
tuo pitkällinen haaweksiwa miehensä jälkeen katsominen.

Mitäpä siinä oli. Heikki meni kuin menikin, ja hän tuli onnellisesti
kaupunkiin. Hän oli kauan aikaa tehnyt kaikki kauppansa yhdessä
paikassa ja siihen hän nytkin meni. Kauppias oli nyt käsittänyt
asemansa oikein. Hän nimittäin oiwalsi sen, että hänen ammattinsa ja
toimeentulonsa menestyminen riippuu juuri kansasta. Sentähden kohteli
hän ihmisiä kaikin puolin hywästi ja ihmisellisesti. Tämä tapa oli
wetänyt paljon ihmisiä hänen puoleensa, ja he tekiwät kaikki kauppansa
tuon kohteliaan kauppamiehen kanssa; sehän se oli Heikinkin siihen
taloon ohjannut.

Heti kartanolle tultuansa oli kauppamies Heikkiä wastassa. Hewonen
riisuttiin yksissä neuwoin ja pantiin talliin; kärryt kuormineen
wedettiin wajaan lukon taa, sillä nyt oli niin ilta, ettei käynyt
ryhtyminen enään kaupantekoon.

Kauppamies wei Heikin sisähuoneeseen, tarjosi suun=awausta; tupakkaa,
kahwia ja eipä ryyppyäkään unhotettu.

Haastellessa yhtä ja toista kului ilta hupaisesti ja kun illallinen oli
syöty yhdessä, laitettiin Heikille eri huoneeseen wuode, johon hän pani
maata.

Aamulla ruwettiin kaupantekoon ja pian oli Heikki myönyt kuormansa ja
ostanut ostoksensa. Hän alkoi hommata itseänsä kotimatkalle ja kokoili
sitä warten ostoksiansa, sijotellen niitä kärryillensä.

Saatuansa kaikki kapineensa reilaan ja hywään järjestykseen, meni
Heikki kauppamiehelle hywästi sanomaan.

"Helkkarissa ... nytkö jo...? Eihän toki niin kiirettä ole. Pitäisithän
toki edes niin kauwan malttaa, että kerkiää lähtöryypyt ottamaan",
puheli kauppamies, käwellen kaapillensa.

"En minä häntä nyt ... mitäpä minä hänellä...", sanoi Heikki
katkonaisesti.

"Oh, ei hywä pahaa tee näin sumusella ja kolkolla säällä", sanoi
kauppamies, samassa kun hän kaasi kaapin läpällä olewan pikarin
täyteen. Sitten kehoitti hän Heikkiä ryyppäämään.

Hitain askelin läheni Heikki tuota punoittawaa pikaria; hän ryyppäsi
puolet sen sisällyksestä.

"Pohjaan asti! Samaa siinä on alla kuin päälläkin ... pohjaan",
kehoitti kauppamies.

"En minä ... menee päähän", esteli Heikki.

"Entäpä ... pohjaan waan", hopitti kauppamies.

Heikki totteli.

"Samaa päälle kuin allekin--kaksi silmää wierahalla, toinen silmä ja
toinen silmä", sanoi kauppamies tarjoten Heikille toista ryyppyä.

"Minä en ole koskaan ollut paljokas wäkewille; en enään uskalla ottaa,
sillä selwästi tunnen sen menewän päähäni ja minä en tahtoisi olla
juowuksissa, jommoisena en wielä koskaan ole ollut", sanoi Heikki.

"Pöhöh! Sen kyllä tiedän, ettette ole mikään juoppo, mutta kaksi pikku
tillikkaa ei suinkaan teitä pilaa ja waikka se nyt korwissa wähän
kihiseisikin, kyllä sen pian tuuli matkalla wiepi.--Ottakaa waan pois,
sillä se onkin parempaa ainetta kuin tawallista, oikein purjeen
takaista", kehotti kauppamies yhä.

Hitaasti ja wastahakoisen näköisesti otti Heikki tuon toisenkin
tarjotun ryypyn, mutta hän otti kuitenkin.

Pitemmittä mutkitta rupesi kauppamies nyt Heikille jakelemaan
kaupantekijäisiä. "Eihän se sowi, että niin tyhjinkäsin lähteä; mitäs
sitten kotiin tultuanne antaisitte emännällenne ja lapsillenne? Tuossa
on emännälle huiwi ja karttuunia ja tässä lapsille makeisia. Tässä on
itsellenne matka=ewästä, jos taipaleella kowin kylmä sattuisi
tulemaan", sanoi hän wiimeiseksi, pistäen samassa täysinäisen paperiin
käärityn pullon Heikin käteen. Sitten antoi hän wielä Heikille ryypyn.

"Mitäs te nyt näin paljon ... enhän minä nyt ... te olette liian hy ...
kowin hywä", sanoi Heikki, mutta hänen kielensä sammalsi ja hän häpesi
sitä suuresti.

Sitten jätettiin hywästi ja pian olikin Heikki kotomatkalla.

Jokseenkin kylmä tuuli puhalteli ja wihmasadetta alkoi tulla tuulen
muassa. Kaikki tämä ei kuitenkaan haitannut Heikkiä yhtään mitään,
sillä hänen sisällään oli siksi paljon lämpöä, ettei ulkonainen kylmyys
häneen mitään waikuttanut. Waikk'ei hän ollut ottanutkaan wäkewiä
yhtään muuta kuin nuo kolme pikarillista konjakkia, meni se kuitenkin
hänen tottumattomaan ja kowasta työstä waiwaantuneeseen ja wäsyneeseen
ruumiiseensa niin, että hänen molemmat korwansa kihisiwät. Siinä hän
kuormansa päällä istua kyyrötti miettien nykyistä asemaansa ja
tilaansa. Olipa warsin hywä asia hänen mielestänsä, kun ei kukaan ollut
näkemässä hänen juowuksissa oloansa. Ja jospa joku tulikin wastaan tai
ajoi edelle, oliwat he outoja ihmisiä, jotka eiwät häntä tunteneet ja
eikäpä heillä ollut aikaa häntä tarkastellakaan. Joku wastaantulija
koetti häntä tarkastella ja tirkistellä silmiin; mutta ehkäpä ei he
mitään huomanneet, semminkään kun hän koetti olla hiljaa ja rauhassa.
Ehkäpä hän ei ollutkaan juowuksissa, sillä tiesihän ja tunsihan hän
kaikki mitä ympärillä tapahtui. Se lieneekin waan pelkkä turha luulo,
joka häntä waiwaa; tuntuupa siltäkin kuin nuo ryypyt eiwät olisi olleet
niinkään pahoja ja waarallisia, sillä hywäähän nuo tuntuiwat tekewän
sydänalassa eikä tunnu yhtään kylmältäkään waikka on sateesta kastunut
aiwan likomärjäksi.

Tämmöisiä mietti Heikki taipaleella ollessansa. Hän ei huomannut
miettimisensä wuoksi pitää mitään lukua hewosensa kulkemisestakaan,
jonka wuoksi hewonen lopalla korwin käwellä lötösteli rapakoisella
tiellä niinkuin itse tahtoi.

Tällä tawalla ja näitä miettien oli Heikki tullut ensimäiseen
syöttöpaikkaan. Kärryistä alas astuissaan tollahteli hän sinne tänne,
mutta hän uskotteli waan jalkansa kärrissä istumisesta tampeentuneen.
Kun hän oli hewosensa riisunut ja laittanut suojaan syömään, meni hän
itse huoneeseen. Huone oli lämmin, sillä siinä oli wasta leiwottu. Heti
huoneeseen tultuansa pani hän penkille maata ja nukkui kohta.
Kuitenkaan ei hän nukkunut paria tuntia enempää, sillä hänen piti olla
huomenna kotona, jonka wuoksi hänellä oli matkan huolet. Kun hän nousi
ylös, oli hänen päänsä oudosti raskas ja kipeä. Wilunwäreet karsiwat
pitkin selkäpiitä, waikka hän oli maannut lämpymässä tuwassa.
Kuitenkaan ei hän näiden tähden ollut matkaan lähtemättä.

Kolkko tuuli oli pikemmin yltynyt kuin masentunut, ja yhtenä pyrynä toi
se mukanaan utusadetta. Läpimärkänä lämpimässä huoneessa nukkuessaan
oli hän ikäänkuin ollut jonkinmoisessa lämpymässä hauteessa ja niin
saawuttanut jonkunlaista näennäistä lämpimyyttä. Mutta kun hän nyt tuli
kylmään, wireään tuuleen ja sateeseen, tuntui siltä kuin hänen
ruumiinsa ympärillä olisi ollut kokonainen jääwuori. Kylmä tuuli
puhalteli waan lakkaamatta, yhä enemmän jäähdyttäen märkiä waatteita ja
samassa häntä itseäänkin. Wiimein tämä enenewä kylmyys käwi aiwan
sietämättömäksi. Hän wärisi ja wapisi niin että hampaat suussa
kalisiwat. Kun hänen oli kylmän ja wärisemisen tähden mahdoton
kärryissä pysyä, koetti hän käwelemällä lämmintänsä hankkia, mutta eipä
siitäkään suurin apua ollut.

Wiimein muisti Heikki tuon kauppamiehen antaman pullon; sehän oli
annettu hänelle matka=ewääksi ja juuri kylmän waralta. Hän muisteli,
kuinka hän ei ennen hewosensa syöttämistä ensinkään ollut tuntenut
mitään wilua, waikka hän silloinkin oli ihan wesilieoksi kastunut ja
waikka tuuli oli yhtä kylmä ja ankara kuin nytkin: kaikki tuo silloinen
lämpimyys ja hywinwointi oli noiden kolmen ryyppytillikan ansio aiwan
warmasti. Eihän mitään haittaisi, jos hän hakisi tuon pullon ja ottaisi
pienen kulauksen wärisewän sydämensä lämmittämiseksi; ei suinkaan
tarwitse sen wuoksi itseään juowuksiin juoda----ei suinkaan.

Näitä mietti Heikki itsekseen hewosen jäljessä käwellen ja wäristen.
Hän koetti kömpiä kärryihin, mutta hän oli niin köntistynyt, että hänen
oli mahdoton sinne päästä hewosen käwellessä. Sittenkun hän oli
seisattanut hewosen, kömpi hän kuormansa päälle ja kaiwoi sieltä esille
pullonsa. Se oli niin lujaan tulpattu, että näyttipä melkein
mahdottomalta saada sitä auki semminkin kun hänen kätensä oliwat kowin
kontassa. Täytyi ottaa puukko tupesta ja sillä wähin erin murtaa tuo
kitsas tulppa.

Heikin sydän ilostui tulpan auki saatuansa; olipa niinkuin hän olisi jo
puoleksi pelastunut kaikesta kylmyydestä ja wilusta. "Otan kuin otankin
tuosta tilkan kauheaan wiluuni--eipä tässä nyt ole ketään näkemässä--
mutta ei paljoa, ei paljoa, sen werran waan, että wähän lämpenen",
mietti hän itseksensä ja hän otti.

Melkein heti tuntui se mukawasti ja wirkistäwästi kiertelewän ja
waikuttawan sydänalassa. Ei kauwan wiipynyt ennenkuin sen waikutus
rupesi parantamaan hänen kurjaa ja sietämätöntä tilaansa.

Waikka tuntuikin nyt niin paljon paremmalta, ei Heikki ollut
täydellisesti tyytywäinen nykyiseen oloonsa: wielä oli wähin wilu,
wielä tuntuiwat jäsenet kankeilta ja köntittyneiltä, wielä tuntui tuuli
ja wihmowa sade kylmältä, niin--wielä, wielä.

Tämmöistä waillinkia joka paikassa itsessään tuntien, päätti Heikki
wielä naukata pullostansa; olihan siinä nyt hywä saanti, kun tulppakaan
ei ollut enään lujassa. Hän otti pullonsa esille ja kallisti. Pullon
awonaisesta kaulasta oli hywä tulo ja Heikin suu pullahti niin täyteen,
ettei sinne olisi pisarettakaan enempää mahtunut. Tämmöinen oli Heikin
tarkoitus ollutkin, että se kerrankin kylläksi asti auttaisi, sillä
olihan hän selwästi huomannut edellisen ottamisen liian wähäksi.

Niin Heikki.

Pian tuliwatkin tuon oiwallisen lääkityksen ja runsaan otoksen
seuraukset näkywiin. Sydän lämpeni niin pian, hampaat lakkasiwat
kaikenni kalisemasta ja wiimeisetkin wilunwäreet katosiwat kuin kaste
maahan. Ei nyt ollut yhtään kylmä kärrissäkään ollessa ja jäsenetkin
tuntuiwat niin mukawasti lämpenewän ja notkistuwan. Kolkko tuulen
wihuri ja sade eiwät tuntuneet ensinkään kylmältä; päin wastoin
tuntuiwat ne sangen wirkistäwästi huuhtelewan hänen oudosti kuumia
kaswojansa, kummallisesti kihisewää päätänsä.

Tähän saakka oli hewonen käwellyt oman tahtonsa mukaan, Heikin
wähääkään sitä kiirehtimättä. Mutta nyt ei ollut hänen mielestänsä
saman tekewä miten hewonen kulki, sillä eihän hän tällä tawalla kulkien
määrä=ajalla kotiin pääsisi. Hän otti suitsiperät käteensä ja roppasi
niillä wireää hewostansa. Hewonen säikähti tuota noin äkkinäistä tapain
muutosta ja alkoi täyttä wäkeänsä kiitää eteenpäin. "Hih!" kiljahti
Heikki, heiluttaen suitsiwarsia päänsä ympäri.

"Hih waan!" kiljahteli Heikki tawasta edelleenkin. "Mutta kerta wielä
... wähän wielä ... sehän tuntui tekewän niin hywää ... wähän waan ...
--ei paljoa..." höpisi Heikki itseksensä, kaiwellen pullon tulppaa,
samassa kun hewonen oli masentunut käwelemään. Sen käsiinsä saatuansa
naukkasi hän siitä taasenkin, noin waan wähäiseksi lisäksi entiselle.

Nyt tuli hänen nykyinen olonsa entistä ehommaksi. Tuuliko nyt wai
satoi, oliko nyt kylmä tahi lämmin, menikö hewonen taikka oli
menemättä, kaikista noista huoli Heikki wiisi. Hänen päänsä tuntui
hirmuisen raskaalta ja siellä suhisi, paukutti ja jyskytti niin
ankarasti. Hewonen käwellä jurpotteli aiwan niinkuin itse tahtoi, sillä
Heikki ei häntä nyt kiirehtinyt.

Heikkiä rupesi nyt kowasti wäsyttämään. Hän nuokkui ja nokahteli
kikkerän kuormansa päällä, pitäen suitsia kädessään; wihdoin nukkui hän
täydellisesti. Tuolla waapperalla asemalla istuallaan nukkuissaan
retkahteli hänen herwoton ja holtiton ruumiinsa sinne tänne ja
wähimmässäkin nytkäyksessä oli hän waarassa pudota päätänsä myöten
kärryistä alas.

Nyt alkoi jo ilta hämärtää ja Heikki oli tullut oman pitäjänsä piiriin.
Useita taloja oli hän tällä tawalla kulkiessaan jo siwuuttanut, mutta
wielä oli lyhykäinen metsätaiwal kuljettawana, ennenkuin tultiin
pitäjän kirkonkylään.

Tunnoton ja tiedoton matkustajamme oli hewosineen tullut nyt tälle
metsätaipaleelle. Sen keskipaikoilla oli tiessä isonlainen syöte, johon
Heikin kärryratas sattui jytkähtämään. Samassa silmänräpäyksessä kun se
tapahtui, puukkasi Heikki päätänsä myöten maantien ojaan. Kun hänellä
oli suitset kädessään, putosiwat ne hänen mukanaan maahan; hewosen
käwellessä meniwät suitsiperät kärrynrattaan alle ja hewonen seisahtui
tiepuoleen.

Oitis heräsi Heikki pudottuaan. Kaikeksi onneksi ei hänelle pudotessaan
käynyt sen pahemmasti, kuin että hän kastui wetisessä maantien ojassa
märkääkin märjemmäksi. Kaikin woimin yritti hän nousemaan ylös, mutta
se oli peräti mahdoton. Jalat oliwat weltot ja koko ruumis oli niin
raukea ja herwoton, ettei siinä tuntunut olewan hituakaan mitään woimaa
eikä holttia. Jos hän pääsikin kömpimään wähän kontalleen, niin pää oli
niin raskas ja sitä wiemasi niin hirweästi, että kun se tuli wähääkään
ylemmäksi muita ruumiin osia, kaatui se mihin päin tahansa ja samassa
wei se muutkin raajat mennessään.

Nähden kaikki ylösnousemisensa yritykset turhiksi, sai hän wiimein
suurella waiwalla ryömityksi maantien ojan toiselle puolelle. Osaksi
oli hän jo muutenkin selwinnyt enimmästä humalasta, mutta tuo
putoaminen ja kylmä kylpy selwitti häntä wielä enemmän; sentähden
olikin hän jo täydellä toimellaan, mutta liikkumaan ei hänellä ollut
woimaa, eikä hän päässyt paikalta päkähtämään.

Siinä mietti nyt Heikki raiska surullista ja owelaa tilaansa. Hän
muisti, ymmärsi ja käsitti kaikki, millä tawalla tämä turma oli hänelle
tullut. Hän itse, eikä kukaan muu, oli tähän alentawaiseen
onnettomuuteen syynä. Kowa häpeän tunne ja sydämen kipu waiwasi häntä
nytkin jo, waikkei hän ollut aiwan selwäkään.

Tietä myöten näki Heikki tulewan jonkun miehen. Ennenkuin hän oli
tullut kohdallekaan, rupesi Heikki pyytämään häneltä apua.

"Woi, woi, woi, woi! Auttakaa, auttakaa; auttakaa Jumalan tähden minua
poloista--auttakaa hywä mies minua waiwaista", pyyteli Heikki.

"Mikäs on hätänä, onko jalka poikki wai?" sanoi mies kohdalle
tultuansa, katsella töllistellen ympärillensä.

"Ei jalassa ole mitään wikaa, waan minä en muuten pääse tästä ylös",
sanoi Heikki sammaltaen.

"Ahaa! Eikö sen pahempaa? Sitten on parasta että pitää wähän hajusuolaa
nenän alla, niin pian siitä mies toipuu. Kyllä minulla itsellänikin on
useammasti kuin yhden kerran ollut niin raskas pää, että on täytynyt
maantien ojaan maata panna, enkä ole koskaan sen parempaa apua
tarwinnut kuin hiukan hajusuolaa", puhua höwelsi mies läheten samassa
Heikkiä.

Samassa siwalsi hän ojan partaalta pitkän liekouneen kekäleen, joka
siihen oli jäänyt jostakin sammuneesta nuotiosta.

"Kas tässä! Tämäpä sattui niinkin kutsuttu ... tämmöistä se juuri
ollakin pitää", sanoi mies, pistäen samassa kekäleen hiiltyneen pään
Heikin nenän eteen.

"Anna minun olla pilkkaamatta ja auta minua ylös ja kärryihin, jos olet
kristitty ihminen; muutoin kuolen minä tässä wiluun", koki Heikki
toimittaa.

"Wai wiluun! Näytpä, weli kulta, sillä waralla ottaneen lämmintä
sisällesi, ett'et suinkaan hewillä wiluun kuole. Oi weikkonen!
Useanlaisessa tilassa ihmisen pitää olla, ennenkuin se wiluun kuolee.
Mutta lempo wieköön! Olethan kankea kuin pölkky, kuinka sinua woisi ylös
saada", touhusi mies koettaen Heikkiä kääntää watsaltansa seljälleen ja
katsella wilkuillen ympärillensä.

"Anna minun olla rauhassa", sanoi Heikki.

"Kas niin, wai rauhassa! Pyysithän minua itseäsi pystykokoon auttamaan,
mutta mitenkä tuommoista tönkkiä auttaa, joka on kankea kuin puu;
täytyy ensin wähän hieroa, että hiukankaan notkistuisit, ja sitten..."

Noita puhuessaan alkoi mies tukkia käsiään Heikin taskuihin.

"Roswo, ryöwäri! Heitä minut rauhaan", koki Heikki sanoa.

"Wai niin, wai roswo ja ryöwäri! No, olkoon menneeksi, en minä
semmoisista nimityksistä tule pahemmaksi enkä paremmaksi, sillä olempa
usein ennenkin jos jonkinlaisia nimityksiä kuullut. Kuitenkin tuntuu
tämä teidän nimityksenne hieman sopimattomalta mielestäni, kosk'ei
minulla ole sen pahempaa tarkoitusta, kuin että ottaa teidän rahanne
itselleni, joita minä paremmin tarwitsen kuin te; muutoin en luule
niitä niin paljon olewan, että teidän niiden tähden tarwitseisi
kinnistellä ja melua nostaa. Muutoin annan teille sen neuwon, että
pidätte pienempää suuta, ettei minun tarwitse ryhtyä siihen ikäwään
keinoon, että jollakin tuntuwalla tawalla täytyisi teitä waientaa."

Näitä puhuessaan oli mies käynyt kowemmasti Heikki raiskaan käsiksi.
Mutta waikka Heikki olikin siinä tilassa, ettei hän woinut seisoalleen
nousta, oli hän kuitenkin niin paljon tointunut, että hän teki
woimallista wastarintaa maassakin maatessaan tuolle luwattomalle
anastajalle. Hän koki pysytellä aina watsallaan, ja milloin hänen
hätyyttäjänsä yritti pistämään kättänsä hänen taskuihinsa tai poweensa,
tarttui hän woimakkaasti hänen käteensä, ja tällä tawalla oli hän monta
roswon yritystä turhaksi tehnyt. Muutoin oli Heikki warowaisuudesta
pannut rahawähänsä liiwinsä powitaskuun, josta, kun kaikki waatteet
oliwat lujasti kiinni napitetut, niitä oli waikea käsiinsä saada.

Tällä tawalla temmeltäessä oli kulunut aikaa. Selwästi tunsi Heikki,
että hän ajanpitkään joutuisi tappiolle, sillä ei ollut enään napissa
muuta kuin liiwi, jota anastaja pyrki kaikin woimin repimällä auki
saamaan.

Nyt tuli asialle aiwan toinen käänne. Sillä juuri kuin Heikki oli
uupumaisillaan alinomaisesta rynttäyksestä, ilmestyi tienaukialle neljä
miestä. He tuliwat samalta päin kuin hänen hätyyttäjänsäkin ja meniwät
nähtäwästi edessä päin olewaan kirkonkylään. He tuliwat käyden, ja heti
ensi silmäyksellä huomasi tulijain olewan herrasmiehiä, sillä heillä
oli kokoon käärityt sateensuojat käsissä, sillä sade oli nyt jo
lakannut.

Heti kun ryöwäri näki nuo tulijat, heitti hän Heikin rauhaan: "Nuo
saakelin roistot", mumisi hän ja syöksyi metsään.

Nyt oli Heikki päässyt pälkähästä, mutta pian huomasi hän joutuneensa
ojasta allikkoon. Selwästi tunsi hän tulijain joukossa oman pitäjänsä
nimismiehen ja suurin surmin ei hän olisi tämmöisessä tilaisuudessa
ollessaan tahtonut tawata häntä. Ennen hän olisi tahtonut kymmenen
kertaa mieluummin olla metsässä ryöstettynä, kuin tässä paikassa,
kunhan waan ei nimismies olisi häntä nähnyt. Hän kääntyikin poispäin
tiestä, koettaaksensa, eikö tämä keino eksyttäisi nimismiehen huomiota.

Tulijat lähestyiwät Heikki raiskaa, jonka sydän löi kowasti.

"Mitä eikö tuossa ole juopunut mies tien wieressä?" sanoi nimismies
kohdalle tultuansa.

"Siltäpä se näyttää; talonpoika arwoltansa, luulen ma", sanoi toinen.

"Joutawiahan weli Lewenius puhuu, sillä eihän siwistyneitä ihmisiä
koskaan tuommoisessa tilassa tawata; se sinun olisi pitänyt tietämän ja
silloin ei tämmöisissä kohtauksissa pitäisi tulla kysymystäkään muusta
kuin talonpojasta", sanoi nimismies puoli tuimasti.

"No, älähän nyt kiiwastu. Enhän ole muuta sen pahempaa tehnyt kuin waan
sanonut mitä miehiään tuo raakalainen tuossa on", sanoi Lewenius.

"Sen sinä oikein sanoit, sillä ei ole mitään raakuutta werrattawana
talonpojan raakuuteen; katsokaas tuota nyt tuossa", sanoi eräs
möhömahainen mies huonolla ruotsinwoittoisella murteella; hän näytti
joltakin käsityöläiseltä.

"Oikein, weli Rommander, oikein" sanoi Lewenius ja kaikki rähähtiwät
sillä sukkeluudella nauramaan.

"Siinä on talonpoikainen siwistys oikeassa karwassaan, ottakaa nyt
hywät herrat oppia tuosta, joka tuossa on; hehän kehuwat itsellään
olewan siwistystä" sanoi Rommander.

Hänen nimenä oli ennen ollut Rommakko, mutta kun hän oli saanut
kisällikirjan, oli entinen nimi hänestä ruwennut tuntumaan raa'alta,
sen wuoksi oli hän nimensä muuttanut latina=päätteiseksi.

"Mitä, kuinka? Minä luulen tuntewani tuon miehen tuossa. Eihän hän waan
ole Keron Heikki tuolta Sydänmaan kylältä? sanoi nimismies, ikäänkuin
ei hän olisi kuullutkaan Rommanderin wiimeistä puhetta.

"Hänkö, joka puuhaa lainakirjastoa Sydänmaan kylään?" kysyi Longman.

"Hänenpä juuri luulen tuon miehen olewan", sanoi nimismies ja alkoi
käwellä Heikin luokse.

"Hah, hah, hah! Hän warmaan palaa kirjoja ostamasta kirjalainastoonsa",
sanoi Rommander.

"Aiwan oikein; arwasinhan minä ... Keron Heikki se on kuin onkin",
sanoi nimimies, käännättäen samassa maassa makaawaa.

"Kuinka sinä itsesi tuommoiseksi siaksi olet juonut?" lisäsi nimismies.

"Otin wähäsen wiluuni kauppamiehen antamasta pullosta, niin menihän
se..." koki Heikki änkyttää.

"Kauppamiehen antamasta pullosta wähäsen ... kyllä minä näen, ettei
sitä kowin wähäsen ole ollut. Tuommoisia raakalaisia te olette: kun
waan on wähääkään saantia, niin juotte kuin siat, ja tuolla lailla
sitte ajelette ihmisien silmissä.----Wielä tämä lainakirjastoa",
säyhysi nimismies.

"Enhän minä ole ennen koskaan ollut juowuksissa, auttakaa minua pois
tästä ... enkä minä enään..." sommerteli Heikki.

"Hah, hai, hah", nauroi Rommander.

"Auttaa tuommoista miestä! Sehän olisi raakaa", sanoi Lewenius.

"Olisihan se itsensä tahraamista, jos ryhtyisi tuommoiseen otukseen;
kyllä kaiketi nousee kuin selwenee, sehän on heidän tapansa. Häntä ei
kannata auttaa, eikä nyt kylmyydenkään tähden ole enään waaraa; kun ei
nouse, niin olkoon nousematta, eipä hänestä suurta waaraa ole ... paras
heistä ja tuommoinen", sanoi nimismies ja lähti inhoawan näköisenä
Heikin luota pois.

"Tuohonko heitämme tuon?" kysyi Longman nimismiehen tielle tultua.

"Siihenpä tietenkin", wastasi Lewenius.

"No, mutta olisihan hänestä woinut olla meille hyötyäkin, jos olisimme
auttaneet", arweli Longman.

"No mitä wainen?" kysyi Rommander.

"Olisimme woinut pitää häntä narrinamme."

"Ei se kannata tuommoisia pitää narrinaankaan.----Kun sijan jälkeen
lähtee, wiepi se tunkiolle. Paras on että jätämme hänet siihen missä
hän on", sanoi nimismies ja keikautti päätänsä. "Paras on että
lähdemme", lisäsi hän, sitten.

"Paras on että lähdemme niine hywineen", säestiwät toiset.----Ja niin
he lähtiwät.

       *       *       *       *       *

"Mitenkä on, welikullat! Suwaitsetteko poiketa meille, koska nyt on jo
näin myöhäinenkin?" sanoi nimismies towereilleen tiellä mennessään.

"Kyllä, mutta mitäpä hywää sinulla olisi meille tarjottawana siellä?"
sanoi Lewenius.

"No, jos ei muuta, niin pantaisiin edes mureneen päälle", selitti
nimismies.

"Sepä ei olisi hulluimpaa näin kylmän sateen perästä", sanoi Rommander.
"Wai mitä muut weljet sanomat?" lisäsi hän sitten.

"Eihän hywä pahaa tee! minä suostun", myönsi Lewenius.

"Saman sanoo 'Jortteli'", sanoi Rommander.

"Samoin minäkin", ehätti wiimeiseksi Longman sanomaan.

No niin. Miehissä sitten lähdettiin nimismiehen asuntoa kohden
käwelemään. Kaikkein pahinta oli, että nimismiehen kodissa oli tuo
kotiristi odottamassa miehensä kotiintuloa. Hän oli jo elämän
kokemuksesta tullut huomaamaan, ettei ole kaikki kultaa mikä kiiltää.
Hurskaassa kodissa kaswatettuna oli hän elämää oppinut katsomaan
oikeuden ja totuuden kannalta, ja semmoista oli hän elämältäkin
odottanut. Hän oli nyt tullut elämään käsiksi awioliiton kautta, ja
siltä hän toiwoi paljon. Kuitenkin näytti elämä hänelle kaikenni
toista, mitä hän oli siltä odottanut. Hän tapasi siinä waan ulkokuoren
ihan ytimettömänä. Ulkokultaisuus ja tekosiwistys loisti waan useassa
siwistyneessä ja sydän jäi aiwan syrjäasiaksi. Tätä kaikkea oli
nimismiehen rouwa tuntenut ja käsittänyt useammasti kuin yhden kerran.
Mutta waikka niin oli, oli hänen kuitenkin täytynyt taipua sallimuksen
wäkewän käden alle. Olihan hän siwistynyt ihminen ja siwistyneen miehen
waimo. Pitihän hänen omaansa ja miehensä arwoa kannattaa, oliwatpa ne
wielä mitenkä oliwatkaan, sillä arwohan on aina ensimäinen, olipa muut
asiat miten tahansa.

Lewottomalla sydämellä odotti hän nytkin miestänsä kotiin tulewaksi,
sillä olipa hän ollut poissa taaskin koko iltapäiwän. Sitäpaitsi oli
hän huomannut, että aamulla kotoa lähtiessään oli hänen miehensä
seuraan yhtyneet wiralta pois pantu ruununwouti Lewenius ja waratuomari
Longman ja--ja tuo ilkiö, Rommander, jota ei hän milloinkaan wielä ollut
woinut kärsiä.

Kauwan oli hän nytkin kärsinyt, odottanut ja toiwonut. Hän oli
nimittäin harkinnut, että nuo epäsuotuisat towerit ehkä päiwän päälle
olisiwat luopuneet hänen miehensä seurasta ja menneet heittimiinsä,
sillä eipä heidän seuransa ollut ennenkään ollut mikään kunnian kukkula
heidän perheelleen; mutta minkäpä teki, jos ei niinkään käwisi, sillä
täytyihän olla niinkuin oletettiin, sillä tunsihan hän mitä
welwollisuus waatii, oli mieli musta tai walkea--niin, mitäpä sille.

Niissä mietteissään oli nimismiehen waimo silloin kuin owea rajusti
kolkutettiin. Sydän se meni kylmäksi hänen tätä kuullessaan, sillä
olipa tämä jonkinlainen selwitys hänen nykyisille aawistuksillensa.
Kiireesti riensi hän awaamaan owea, mitkä hän oli sulkenut nyt kuten
usein ennenkin, sillä edellytyksellä, ettei hänen miehensä tulisi yöksi
kotia nyt koemmin kuin usein ennenkään.

"Woi, woi! onpa hauska saada wieraita ... astukaa huoneesen ja olkaa
niinkuin kotonanne ... istukaahan toki ... eihän sowi noin ujona ja
arkana olla ... pimeäkin on ... en arwannut ... minä wiritän lamppuun
walkean", puheli rouwa ulkokullaisesti, wiritellen walkeaa, waikka
sydän pamppaili pelwon ja harmin wuoksi.

Samassa rupesi kuulumaan lapsen itku toisesta huoneesta ja rouwa
kiirehti sinne.

"Ei saakeli--istukaahan nyt toki ... eihän se sowi ... minä tulen
pian", sanoi nimismies towereilleen ja meni waimonsa jälkeen.

"No mutta kaikkia pitää nähdä ja kärsiä. Wedit nuo taas tänne
yökaudeksi pauhaamaan ja mässäämään ... ei saa hetkeksikään lepoa, kun
tuo lapsikin on sairas, sanoi rouwa nimismiehen huoneesen tultua.

"Älähän nyt tuossa ... tuo tuntuu minusta liian tutulta.--Tiedäthän
welwollisuutesi----tuo waan wettä ja sokeria ... ymmärräthän----lopusta
minä itse kyllä huolen pidän", sanoi perheen isä.

"Wettä ja sokeria! Eikö se ole liian paljon ... Anna heidän mennä
niinkuin owat tulleetkin."

"Eihän käy laatuun; hehän owat siwistyneitä ihmisiä; täytyy itsekunkin
täyttää welwollisuutensa", puolusteli nimismies.

"Huonoja welwollisuuksia----juomawelwollisuuksia.--Korkealla luulette
olewanne, mutta alhaalla olette.--Ei tuota elämää hywä peri", sanoi
rouwa, mutta samassa hän kuitenkin meni toimimaan--wettä ja sokeria.

Niin, niin----welwollisuus, welwollisuus.

"Senkin roistojoukko", mutisi rouwa miehensä ohi mennessään.

Nimismies loi waimoonsa tyytymättömän, kysywän, tuiman ja käskewän
katseen.

Tyytymättömän näköisenä riensi rouwa lapsikamariinsa, sitten kuin hän
oli wettä ja sokeria tuonut, luoden mennessään yliolkansa halweksiwan
katseen jättämäänsä joukkoon.

"Olkaa hywät! pannaanpas sulamaan ... eihän, welikullat, muutoin sowi,
sillä päänparannuskaan ei meille haittaa tee...----Se saakelin konjakki
siellä kestikiewarissa, joka maisti niin pirusti lamppuöljyltä, mutta
emmehän woineet parempaa saada. Se teki ainakin minulle niin pahan
elämän, etten pitkälle aikaa ole tämmöisessä waskisepän paukkeessa
ollut.--Pannaanpas tätä ja woinpa mennä takaukseen, että lamppuöljyt ja
muut pian tasaantuwat", sanoi nimismies waimonsa mentyä wieraillensa.

"Hah, hah, hah! Sinä, weli, miestä olet. Minä luulen ettei minun
kurkussani enään tunnu lamppuöljyn makua ensinkään, joka kaiken päiwää
on siellä kuohunut", sanoi Rommander, pullistellen watsaansa hywässä
toiwossa.

"Niin, saadaanpas nyt tätä, welikullat, ja huuhdotaanpas nyt tuo liika
maku pois kurkuistamme.--Älkäämme olko niuhat; nyt tarwitaan
tositoimia, päästäksemme entiseen tasapainoomme", sanoi nimimies,
kohottaen lasiansa.

Muut seurasiwat esimerkkiä ja kehoitusta ja pian maisteliwat he
joukonmiehissä, lasejansa kilistellen, tuota oiwaa panostansa, josta
itsekukin kohdastansa oli pitänyt erinomaista huolta, poistaaksensa
kurkustansa lamppuöljyn kuohua, jonka he nyt tunsiwat itseänsä
waiwaawan, waikka se oli heille ollut warsin terwetullutta paremman
puutteessa.

Kauwan ei ensimäiset lasit kestäneet ja toiset tehtiin; kuinkas
muutoin.

"Ei saakeli ... eikös nyt jo tunnu olewan kaikki taas hywin, wai kuinka
weljet? ... mutta nuo saakelin roistot; he käywät nyt jo niin
häwyttömiksi, että tunkeentuwat tarkastelemaan ja arwostelemaan
siwistyneitä ihmisiä", puheli nimismies seurallensa.

"Mitä, mitä, mitä saakelia ... mitä tarkoitat oikeastaan, weli hopea?"
sanoi Lewenius.

"Kutka semmoista tekewät?--onko semmoista ollut? Enhän koskaan lue
suomalaisia sanomalehtiä", huudahti Lewenius.

"Juuri niinkuin tuo Keron Heikkikin, joka tuolla tienwieressä makasi
juowuksissa. Hänhän on suomalaisten sanomalehtien kirjeenwaihtaja, ja
niissähän hän on walmis tarkastelemaan meikäläisten oloja", selitti
nimismies.

"Tuo kurja raukka, joka makaa kuin sika maantien ojan partaalla
juowuksissa, kykenemättä edes tilaansa salaamaan ... hänkö?" sanoi
Lewenius.

"Hän juuri. Onhan hän meille siwistyneille oikea silmätikku. Joka
paikassa on hän sissimässä ja tarkastelemassa meikäläisten oloja, ja
niitä hän kertoo sitten sanomalehdissä, totta ja walhetta sekaisin, ja
sehän woipi harmittaa", selitti nimismies.

"No, mutta olihan hän tuolla tienkupeessa toimetonna juowuksissa
makaamassa ... ethän tätä jätä rankaisematta...--pidä sinä moukkia
aisoissaan", sanoi Longman.

"Kyllä niinkin, mutta hemmetin ilkeä se on, että tuommoisia ilkiöitä
löytyy kunnassa, jotka eiwät anna ihmisille rauhaa", sanoi Lewenius
sywästi huoaten.

"Nuo tuhannen moukat ... luulewat jotakin olewansa, waikka eiwät mitään
ole--owathan juhtia--aaseja", sanoi Longman.

"Kyllä, kyllä. Raakoja otuksia kaikki ... eikö niin? Muista pitäwät
wahtia ja itse tuommoisia! kyllä se sentään on.----Tarwitseisiwat saada
housuillensa wai kuinka?" säesti Rommander.

"Kyllä se niin on. Mutta minä, minä. Minä kruunun nimismies, minä
tahdon näyttää heidän edustajilleen, kuka käski----onhan syytäkin...
Tuolla tawalla olla juowuksissa julkisella tiellä, ja yhtäkaikki
pitää suurta suuta... Ei weikkoset! se on liian paljon kärsiä...
Ymmärrättehän, weikkoset, wai kuinka?" puheli nimismies, katsoen
towereitaan silmiin.

"Niin, niin--ilkeitä owat ... niin owat, mutta elkäämme siitä puhuko,
sillä saawathan he piankin nähdä, ketä he owat pistäneet... Ne saakelin
raakalaiset; tietäisiwäthän huutia wähänkään etteiwät pakkautuisi
asioihin, joita eiwät ymmärrä ... toista meidän on ... mehän olemme
siwistyneitä", myönteli ja selitteli Rommander.

"Myönnetty--hywäksytty. Olethan sukkela, weli Rommander... Tosiaankin:
mitäpä heistä puhuisimmekaan; he owat itse siipensä polttaneet ja
heidän aikansa kyllä tulee kun joutuu, sen saatte nähdä.--Heittäkäämme
heidät ja eläkäämme wapaata elämää ... tuossa on alkua, hywät ystäwät",
sanoi nimismies ja nakkasi korttipakan pöydälle.

"Ahaa! Siinähän on jotakin uutta nykyisissä oloissa. Ainahan sinä
arwaat...----kuka jakaa? ikäwähän muutoin olisikin", sanoi Rommander.

"Sepä oikein ... olisihan muutoin tullutkin ikäwä ... kuka jakaa?----
antakaapa minullekin, mutta mitä peliä yritetään?" kysyi Lewenius,
selaillen pöydälle heitettyä korttipakkaa.

"Tikkiä tietysti", sanoi Longman.

"Kuinka isoa?" utasi Lewenius.

"No wain noin wiidenkolmatta pennin ... sopiihan sekin ajanwietteeksi",
sanoi Rommander.

"Eikö hiidessä ... sehän on liian halpaa ... markan ... wähempään en
tyydy", selitti Lewenius.

"Olkoon menneeksi----yhtähän se on, woitin minä wähän tai paljon, minä
sitä kumminkin woitan", sanoi Rommander.

"Ei kun wiidenkolmatta pennin ... ei kaikilla ole kruunun waroja
taskussa", sanoi Longman wähän pisteliäästi.

"Sitähän minäkin arwelen, weikkonen; woihan silläkin tawalla hutilus
tuhlata wiikon ansionsa", sanoi Rommander, puristellen likaisia
nyrkkejänsä.

Kukaan ei wastustanut tätä ehdoitusta ja Leweniuskin oli hiljaa kuin
hiiri jauhoropeessa.

Pistettiin siis ajan ratoksi waan wiidenkolmatta pennin tikkiä.--Eihän
se suurille tuloille ollut paljon uskallettu, mutta pienille woi se
yönpitkään tehdä kuukaudenkin tulojen wahingon.

"Ei saakeli ... tämä ei käy päinsä. Tämä wedellä sekoitettu haudewesi
ei ole minua ainakaan tehnyt wielä miksikään; minusta tuntuu, että
tarwitseisimme itse kukin kohdastansa ottaa muutamia wedellä
sekoittamattomia kuiwia rakkareita, noin waan pelin alkajaisiksi, wai
mitä weljet sanowat", sanoi talon isäntä, ennenkuin peli wielä oli
alkanut.

"Hah, hah, hah! Sinähän, weli, aina arwaat. Minä olen kauwan odottanut
ja ajatellut aiwan samaa, ja mielessäni on pyörinyt: hywä talo olisi
muutoin, mutta on pitkä ryypynwäli", ehätti Rommander sanomaan.

Tyytywäisyyden hymy lewisi toisienkin kaswoille tätä hauskaa puhetta
kuullessansa.

Yksimielisesti otettiin sitten noita rakkareita, korwaukseksi liepeälle
haudewedelle.

Kun oli nuo wirkistäwät rakkarit saatu, istuttiin korttipöydän ääreen.
Lewenius istui pöydän ylimpään päähän. Suuri ja wirallinen mies kuin
oli, näytti hän tuossa oikein uljaalta. Jonkun warman syyn tähden oli
hänellä liian lämmin, sentähden oli hän puoleksi aukonut waatteitansa,
saadaksensa raitista ilmaa wirtaamaan rawakkaaseen ruumiisensa. Tämän
wuoksi oli rintaröyhelö päässyt walloillensa puoliksi awatusta ja ennen
pinnistetystä liiwin aukosta. Siinä hän sitten istua röhötti
selkäkenossa käskewän näköisenä; näyttipä siltä kuin hän hallitseisi
koko seuraa. Longman, lainwalwoja, istui toisessa päässä pöytää ja
talon isäntä sekä Rommander molemmilla siwuilla.

"Kuka jakaa?" kysyi Lewenius puoli komentawasti.

"Kukas muu kuin weli Lewenius", sanoi nimismies alamaisuuden tunnolla.

Lewenius jakoi ja pian oli wiidenkolmatta pennin tikki täydessä
wauhdissa.

Leweniuksella ja Rommanderilla oli tällä kerralla warsin huono onni,
niinkuin se lienee monasti muulloinkin ollut. Ehtimiseen menettiwät he
wiidenkolmatta pennisiään ja wäliin he saiwat maksaa kertyneen
kantarahastonkin, joka wälisti nousi pariin kymmeneen markkaan.
Tawallisesti sanottiinkin heitä wesiaiwoiksi, sillä ei heidän
ymmärrystään pidetty ryhtinsä mukaisena. Tämän wuoksi eiwät he liene
woineet kaikkia korttipelin kawaluuksia hywäkseen käyttää, ja tämän
tähdenkö se lienee ollut, että he alituiseen häwisiwät. Waratuomari
Longman ja nimismies oliwat taasen käytännöllisempiä miehiä; kumpikin
heistä oli elämältä paljon oppinut ja he tiesiwät aiwan hywin keinot,
miten tässä maailmassa elämä käypi mahdolliseksi. Niinpä he nytkin
woittiwat pelissä jokaisen pennin mitä he yhteisesti oliwat lautaselle
latoneet.

Muistettawa on, ettei suinkaan ryyppyjen wälit olleet pitkät.

Tämmöisessä menossa oli aika kulunut kello kolmeen aamulla. Nyt oli
pelionni itsekutakin niin wärpästellyt, että yhteiseen kassaan oli
kokoontunut kahdeksankymmentä markkaa, eikä kukaan ollut woinut niitä
pois korjata, waikka jokaisen sydän oli ilosta sykkäillyt, toiwossa
saadaksensa korjata tuon kantarahaston.

Kortit jaettiin ja mielenkiiholla odotti kukin, että he nyt saisiwat
ratkaisewat waltit.

"Minä tikkaan", sanoi Longman, lyöden rystysensä pöytään, sittenkuin
hän oli saanut jaetut kortit käsiinsä.

"Minä myös", sanoi Lewenius, lyöden rystysensä pöytään, että
joistakuista rystysistä nuljahteli nahka pois. Eihän kummakaan, olihan
nyt saatawissa kahdeksankymmentä markkaa, jotka eiwät nykyään ole noin
waan ilmanaikojaan oksalta otettawia. Kummallakin oli waltteja,
paremmasta arwosta kuin lattialle pudonnut leipäpalanen----niin
oliwathan he joitakin onnenpoikia.----Toiset towerit ilmoittiwat
siwumenneen ja löiwät korttinsa pöytään.

Kahden kakolle jäiwät nyt Lewenius ja Longman, taistelemaan kuka kassan
perisi.

Lewenius löi ensin. Hänellä oli esikoisena patakuningas, joka maa oli
silloin walttina.

Longman pisti sen ässällä.

Innostuneena toi Lewenius esiin patanikun, mutta Longman lähetti sen
silmille rouwan samaa maata.

"Pelastan ainakin itseni ... pistäpäs tuo jos woit", sanoi Lewenius,
wiskaten patawiitosen esille.

"No, tottapa tuon kymmeninen ainakin häwittää", sanoi Longman, wiskaten
kymmenisensä esille.

Lewenius käwi tuhkan harmajaksi. Hän keikahti taapäin paljon
juhlallisemman näköiseksi kuin hän ennen koskaan oli tänä iltana ollut.

"Sinä ilkiö, joka olet kaiken maailman juonet päähäsi koonnut...----
Sinä warastit waltin jakaissasi", sanoi Lewenius wihassa kähisten ja
nousten pöydästä pois.

"Warastinko?--Niinkö? Luuletkos, että kruunun warat owat kaikkien
kopeloitawina? Luulet, että rankaisematta saat moisia lasketella...
Leweä Mikkohan olet alkujaan ollutkin ja luulet, että woit ilman
aikojaan lewennellä kenelle tahdot", sanoi Longman, seisaalleen hänkin
nousseena ja kokoillen rahoja.

Samassa wanui Lewenius kiinni sen tuolinsa karmiin, jolla hän oli
istunut.

Käytännöllisenä miehenä huomasi Longman riippuwalla silmänurkallaan
tämän liikkeen, mutta hän ei hätäillyt; wälttämätöntä oli hänelle
korjata rahat ensin hywään talteen. Hän wältti ensimäisen iskun ja
ennenkun Lewenius oli leweydellänsä ehtinyt tuolinsakaan kylläksi
koholle nostaa toista warten, oli Longman saanut kouraansa
kynttiläjalan ja täyttä wäkeään mäihäsi hän sen leweällä puolella
Leweniusta otsaan.

"Woi tuhannen piru, mitä teitkään, weli Longman! Hänhän meni
seljällensä niinkuin torakka ja tuommoinen punainen wanne otsassa; onpa
niinkuin puolikannusen pohja olisi hänen otsaansa kapsahtanut!"
huudahti nimismies tämän nähtyänsä.

"Mitä sinä puhut, roisto ... yhtäläinen roisto kuin hänkin; osaatpa
sinäkin juonitella ja, ja--wa-warastaa", puuttui Rommander puheesen.

Longman'in antamasta iskusta oli Lewenius kaatunut seposten seljälleen.
Kädet lewällään, haapuroitsi hän jotain turwaa, mistä hän olisi kiinni
saanut, päästäksensä taasenkin töppösillensä. Semmoisen oli hän
löytäwinänsäkin pöydänjalassa, johon hän tarttui kiinni, mutta sillä
huonolla seurauksella, että hän weti pöydän pulloineen, wesineen,
lasineen wasten silmiään. Kaikkihan ne nyt meniwät nurin, mutta olihan
hänen päällänsä ainakin nyt yhtä paljon kuin sisälläkin.

Leweänä ja kiiruusti nousi nyt Lewenius ylös, ikäänkuin häpeäwänä
saatua puustiansa. Hän oli pulleampana entistänsä ja näytti ahmiwan
kitaansa kaikki muut wähäpätöisyydet.

Waralla kaikkea tämmöistä warten oli kuitenkin Longman ja nimismies.

"Tuhannen saikara=sääri sinä, Longman, ja sinä nimismies kurja ... te
molemmat kehnot hongankolistajat... Totta puhuen, teihin ei woi oikea
mies katsoakaan", huusi Lewenius raiwostuneena.

"Niin, niin, semmoisia he oliwat. Koko ajan owat he warastaneet kortteja
ja meitä tappuuttaneet; näinhän minä nytkin, että Longman warasti",
sanoi Rommander.

Ei ollut wielä Rommander'in lause loppunut, ennenkun Lewenius oli
hyökännyt Longman'in kimppuun. Kun Rommander näki, että hänen
osaweljensä tämän=yöllisissä tappioissa joutui nyrkkitaistelussa
Longman'in kanssa häwiölle, hyökkäsi hänkin Longman'in kimppuun.

"Tiedä huutia; ethän ole sen parempi kuin wiheliäinen Rommakko----ulos
minun huoneestani!" karjui nimismies, riuhtoen samassa Rommander'ia
irti temmeltäwästä ryhmästä.

Pikemmin kuin nimismies arwasikaan, antoi Rommander hänelle semmoisen
läimäyksen, että lensi tuotakin tuokemmaksi seljällensä, saaden,
kaatuissaan tuolin kulmaan, ison haawan poskeensa. Siihen hyppäsi
Rommander wielä peittomaan puolituperruksissa olewaa nimismiestä.

Silläwälin antoi Longman Leweniukselle oikein oikeasta kädestä kuka
käski. Luisewista nyrkeistään jakeli hän semmoisia iskuja, ettei
Lewenius parka kerinnyt mitään yrittämäänkään puolustukseksensa:
hänellä oli kylläksi työtä kaatumisestaan, nousemisestaan ja taasenkin
kaatumisestaan. Silloin sai Lewenius Longman'in ja nimismies
Rommanderin edestä.

Kun toinen pari selwisi ensimäisestä törmäyksestään, ryhtyi sekin
samaan leikkiin. Siitä syntyi semmoinen ryhmä ettei kirjan=oppineetkaan
olisi siitä mitään selwää saaneet. Annettiin waan oikeaan ja wasempaan
ja wiimeiseltä huoliwat he wiisi kuka heistä mällin sai; kunhan waan
annettiin ja saatiin, sama se. Wihdoin sai Lewenius wasemmalle
siwullensa semmoisen huimauksen, että häneltä katkesi pari kylkiluuta.
Tämän perästä ei hän enään kyennyt ottamaan ja antamaan, eikä nousemaan
ja kaatumaan, waan hän jäi siihen makaamaan, mihin hän wiimeksi kaatui.
Siinä hän sitten surkeasti walitteli ja woiwotteli. Toisetkin oliwat
saaneet ja antaneet kylläksensä, ja hekin lakkasiwat tuosta
sekanaisesta riehunnasta. Yksi ja toinen uupui heistä ja pian oli
jokainen jossakin huoneen sopessa lattialla nukkumassa.

Ei ollut hauska näkö nyt tuossa äsken niin siistissä huoneessa.
Huonekalut oliwat hujan hajan kumossa ympäri huonetta, useimmat
pirstaleiksi muserrettuina. Särkyneitä lasien ja wesikannun palasia oli
ympäri lattiaa, ja särkyessään oliwat ne sisällyksensä holwanneet
lattialle kaiken muun hywän lisäksi. Tämän kuwan täydentää nuo
lattialla hujan hajan makaawat miehet, jotka seljällään ollen syltä
leweällä kuorsaten wetelewät hurskasta unta.

       *       *       *       *       *

Melkein kohta kun nuo siwistyneet herrat oliwat lähteneet
Heikki=raiskan tyköä pois, heittäen hänet wiheliäiseen tilaansa, tuli
muutamia saman pitäjään miehiä paikalle. He tunsiwat kohta Heikin ja
laupiaan samaritaanuksen tawoin auttiwat he hänet ylös tuosta tukalasta
tilasta ja weiwät kanssansa kylään.

Kowaa omantunnon tuskaa kärsi Heikki sinä yönseutuna, jona hän oli yötä
kirkonkylässä, palatessaan tuolta onnettomalta kaupunkiretkeltä. Tuntui
siltä kuin kaikki helwetin liekit olisiwat kaikella woimallaan
walahtaneet hänen päällensä, polttamaan ja ahdistamaan häntä. Likelle
kolmeakymmentä ikäwuottansa oli hän kunniansa ja ihmisyytensä
säilyttänyt, ja sen nojalla oli hän ihmisenä säilyttänyt wähäpätöisen
arwonsa yhteiskunnan jäsenenä ja perheen isänä. Kaikki oli nyt mennyt,
kaikki kadotettu. Hän oli alentunut luontokappaleen tilaan, rypemään
tienwieressä, kykenemättä auttamaan itseänsä, ja tämän kaikki oli
aikaansaanut itsensä ja maailman perinpohjainen tuntemattomuus. Kuinka
hän woipikaan nyt seisoa ihmisien edessä, kun hän oli näin pahoin
tahrannut omantuntonsa ja ihmisellisen arwonsa; mitä sanoisiwat he
hänelle, eikö jokaisen huulilla ollut pilkkahymy katsellessa häntä?
"Kuinka woinkaan mennä siweän waimoni luo, joka on sanomattomasti
luottanut minuun, ja toiwonut minusta niin paljon? Ei, ei, minä en mene
sinne, minä en woi näyttääntyä yhdellekään ihmiselle, sillä minä en woi
wastata heille----ei, minä menen--mutta mihin minä menisin, sillä
kaikkialla on ihmisiä ja minä en saa omaatuntoani pois tyköäni----
huonosti on asiani, yritinpä wielä mihin yritinkin. Ei ole muuta neuwoa
kuin koettaa nousta lankeemuksestaan ja parannetulla elämällä koettaa
takasin woittaa ihmisyyttään ja kaikkea mikä kadotettu on", mietti ja
ajatteli Heikki.

Waikka hän oli jo aikoja sitten täydellisesti selwennyt äsköisestä
pöhnästään, ei kuitenkaan hän woinut nukkua silmäntäyttä, niin kowasti
poltteli hänen tuntoaan. Ehtimiseen käwi hän hewostaan hoitelemassa ja
waalimassa, tarjoten sille ruokaa ja juomaa enemmän kuin se
tarwitsikaan, siinä tunnossa, että hän on tuolle uskolliselle
elukallekin tehnyt paljon wääryyttä. Tuskin yksikään ihminen on
hartaammin odottanut aamunkoittoa, kuin Heikki odotti päästäksensä
lähtemään wiimeistä taiwalta menemään kotiinsa.

Heti kun rupesi päiwäksi sarastamaan, pani hän hewosen aisoihin ja
lähti.

Kotiweräjällä oli Heikin waimo jo wastaan=ottamassa.

"Herra Jumala! oletko sairas...? olethan walkea suin palttina",
huudahti waimo miehensä nähtyään, kokien samassa aukoa weräjää minkä
kerkesi.

"Woi eukko kulta! Sairas on nyt Heikkisi sekä sielun että ruumiin
puolesta", sanoi Heikki, tarttuen waimoonsa syliksi ja purskahtaen
itkuun.

"No, mikä Jumalan tähden sinulle on tullut...? puhu--sano!" hätäili
waimo hämmästyksestä wawisten.

"Kaikki on mennyt, kaikki on kadotettu", änkytti mies nyyhkimisensä
seasta.

"Woi onnettomuus...! Warastettu?!" sanoi waimo hätäyksissänsä.

"Ei pennin wahinkoa minulle ole tawarain puolesta tullut, mutta miehen
kunnia ja arwo on mennyt", sanoi Heikki surumielisesti.

"Mitä sitten on tapahtunut...? Minä en ymmärrä sinua ... olet kowin
lewottoman ja kalpean näköinen; tarwitset tyyntyä.--Käy nyt huoneesen,
sielläpä häntä sitten saadaan enemmän tuumitella", sanoi waimo wähän
tyyntyneenä.

Alakuloisena päästeli Heikki hewostansa ja laitteli sille tallissa
syötäwätä. Hitaisesti purki hän sitten kuormansa ja kantoi aittaan; sen
tehtyään meni hän tupaan, riisui waatteensa ja istui nolona penkille.

"Mikä sinulle, hywä ystäwä, on tullut, sanohan nyt toki, muutoin minä
tulen kowin lewottomaksi?" sanoi waimo, tullen lempeän näköisenä hänen
luoksensa ja istuen hänen wiereensä penkille.

"Woi eukko kulta, minä olen ollut silmisikana juowuksissa tällä
matkallani", sanoi Heikki wärisewin äänin.

"Se oli sangen pahasti tehty, ukko kultani...! Jouduitko huonoon
seuraan, jossa petyit tekemään tuon rikoksen?" sanoi waimo kauhistuen.

"Ei mikään seura eikä kukaan yksityinen ole minua pettänyt eikä
wietellyt... Itse minä olen waromattomuudellani itseni pettänyt", sanoi
Heikki surumielin.

"Parasta on, että lähdemme kamariin keskustelemaan; lapset rupeewat
saamaan huomiota", sanoi waimo hiljaa.

Ja he lähtiwät kamariin.

"Kerro minulle awomielisesti kaikki, minä kuuntelen", kehoitti
osanottawa waimo.

Ja Heikki kertoi pienimmätkin kohtaukset perinpohjaisesti, mitä hänelle
matkalla oli tapahtunut.

Tyynenä, wakawana ja maltillisena kuunteli waimo kertomuksen
erityisseikkoja miehensä tunnustawassa kertomuksessa, sanomatta
sanaakaan sinne tai tänne sen hywistä tahi huonoista puolista.

"Anna, rakas Hannani, minulle anteeksi! Minä woin wakuuttaa sinulle,
että se oli ensimäinen ja wiimeinen kerta. Minä tahdon wastaisella
elämälläni sowittaa mitä nyt rikkonut olen", sanoi Heikki murtuneella
mielellä kertomuksensa loputtua.

Waimo nousi ylös. Sanaakaan lausumatta kiersi hän kätensä miehensä
kaulaan. Kauwan oliwat he siinä puhumatta mitään; he eiwät woineet
puhua, sillä kummankin tunto oli kowasti liikutettuna.

Wiimein oikaisi waimo itsensä suoraksi.

"Totta kyllä on, ettei hywää mainetta ja nimeä saawuteta yhtä pian kuin
menetetään, mutta minä luotan sinuun, minä tunnen sinut ja toiwon ...
Jumalan awulla on se onnistuwa.--Wäärinhän--kowin wäärinhän se olisi,
ellen sinulle anteeksi antaisi... Silloinhan lisäisin kiwiä kuorman
päälle ja sinulla näkyy olewan kuormaa kylliksi... Kaikki unhotettu ja
anteeksi annettu... Unhottakaamme molemmin puolin mitä tapahtunut on ja
alkakaamme uudestaan...----Mutta sinä olet kowin wäsynyt ja uupunut ...
tarwitset lepoa...--se oli waan arwaamattomuudesta tullut hetken
hairahdus...--kyllä sinusta wielä mies tulee... Pane nyt waan maata ja
lewähdä", puhkesi waimo wiimein puhumaan, ja hän katsoi miestään niin
lempeästi silmiin.

"Niin, eikö sinulla ole nälkä?--en ollut muistaakaan--syö nyt ensin ja
pane sitten lewähtämään", jatkoi waimo ja rupesi sitten laittamaan
kiireesti ruokaa kamariin.

Heikin syödessä meni waimo tupaan. Hän otti kaupunkituliaiset esille ja
rupesi niitä jakelemaan lapsille.

"Äiti, äiti, onko isä kipeä, onko...? sanokaa, äiti", uteli yksi ja
toinen lapsista.

"Olkaa nyt waiti! Isä on tosin wähän kipeä, mutta kyllä hän pian
paranee. Olkaa nyt waan kauniisti ja hiljaa, että isä saapi wähän
lewätä", sanoi äiti lapsilleen, jaellen heille makeisia.

Muiden tuliaisien joukosta löysi Hanna sen pullon, jonka kauppamies oli
Heikille antanut matka=ewääksi ja josta hän matkalla ollessaan tuon
turmansa oli saanut. Oitis otti hän pullon käteensä ja riensi sen
kanssa kamariin.

"Eihän tämä sinun lääkepullosi ole hetikään puolillaankaan ja
yhtäkaikki se on sinut semmoiseen wiheliäisyyteen saattanut.--Etkö
maista tästä wähäsen, että wirkistyisit?", sanoi waimo naurussa suin.

"Wie pois se minun silmäini edestä tahi lyö se seinään", sanoi Heikki.

"Älä häntä nyt sentähden noin ankara ole ... kyllä tälle muunkinlainen
keino tietään, ettei se saa ketään wahingoittaa", sanoi waimo.

Samassa alkoi porstuasta kuulua kiireistä kopinaa; sen kuultuansa lähti
waimo pulloinensa joutuun pois.

Tuwan owi aukesi ja sisään astui wanha, läähättäwä ja hätääntyneen
näköinen wanha muori.

"Joko se ryökäle on nyt tullut? Woi hywä Jumala, mitä minun pitää
kuulla ... eihän tuo ennen tuommoinen..." kuuli Heikki tulijan
katkonaisesti sanowan.

Samassa otettiin awain sukkelasti kamarin owesta pois.

Sydän lensi Heikiltä kylmäksi, kuullessaan tuon wanhan, wapisewan ja
tutunomaisen äänen.--Se oli hänen anoppimuorinsa, joka tuli, kuultuaan
Heikin kaupunkiretken, asiaa tarkemmin tiedustelemaan.

Muori ei suinkaan pitänyt Heikkiä huonossa arwossa, ei, mutta
päinwastoin kunnioitti hän häntä siiwona, kunniallisena ja rehellisenä
miehenä, ja useammasti kuin kerran oli hän julkisesti kiitellyt
Jumalaa, kun hänen lapsensa oli saanut niin kelwollisen
elämänkumppanin. Mutta toiselta puolen oli hän ankaran waatelias
tarkastelija ja arwostelija ihmisten elämälle. Ei ollut mummolle siinä
kyllä, että elettiin noin waan jotakuinkin hurskaasti ja rehellisesti,
mutta itsekin koko elämänsä ajan hurskasta ja kristillistä elämää
wiettäneenä, waati hän nuhteetointa elämänwanhurskautta ihmisiltä ja
sitäkin enemmän niin likeisiltä omaisiltaan kuin wäwyltänsä.

"Olkaa nyt, äiti, wähemmällä! Lasten kuullen ei sowi mitään
sopimattomia isästä puhua. Lähdemme porstuakamariin, siellä saamme
wapaammin puhua", kuuli Heikki waimonsa äitiwanhallensa hiljaisesti
sanowan.

"Onko siinä nyt perää, kun ihmiset sanowat Heikin kaupunkimatkallaan
maantien ojassa ajelehtineen awutoinna juowuksissa...? Woi hywä Jumala
mihin minun lapseni piti joutua", sanoi muori itkua pusertaen kamariin
tultuansa.

"Rauhoittukaa nyt, äiti. Asia ei ole niin suuri kuin teille on tahdottu
uskotella. Kylmästä sateesta wilustuneena, on hän wäristessään ottanut
wähän kauppamiehen lahjoittamasta ewäspullosta ja tottumaton kun on,
oli hän wähän huumaantunut; siinä kaikki", selitti Hanna säwyisästi.

"Kumpahan olisi sanasi tosi ... kumpahan olisi siinä kaikki.--Mutta
minä pelkään. Pitkällisessä elämässäni olen minä tullut siihen
kokemukseen, että kun kerran joku pahatyö on aljettu, harwoin on siinä
kunnialla woitu peräytyä", puheli mummo tytisten.

"Minä en pelkää, äiti, ensinkään... Minä tunnen hänet... Hänessä on
kyllä miestä ... olkaa, äiti, aiwan huoletta ... ettekö ole hywin
wäsynyt...? Minä laitan ruokaa, että saatte syödä.--Lewätkää tässä
kamarissa yötä. Heikki tarwitsee lepoa... Hän on wäsynyt matkasta",
puheli Hanna, koettaen kaikki asiat parhain päin kääntää.

"Minä en woi nyt syödä enkä lewätä. Murhe on nykyään ollut leponani ja
kyyneleet ruokanani. Kuitenkin on sydämeni saanut paljon lohdutusta
toiwowasta puheestasi ... kun sinä, lapseni, jaksat toiwoa, syttyy
toiwon kipinä minunkin wanhaan sydämeeni. Jumala teitä siunatkoon ja
auttakoon. Rukoilkaa Häneltä woimaa uuteen elämäänne, Hän woipi teitä
auttaa."

Näin sanoen lähti mummo mennä könttyröimään omalle mökillensä, jossa
hän wähillä waroillansa elää kitusteli erään pienen tyttösen kanssa,
"sillä", kuultiin hänen usein sanowan, "ei hän tahdo elää kenenkään
rasituksena".

Heikki oli kuullut joka sanan waimonsa ja anoppinsa keskustelusta. Tämä
pani hänen sydämensä uudestansa kowan koetuksen alle. Hän tiesi
anoppinsa waatiwan paljon. Tähän asti oli hän pysynyt ihmisenä ja tuo
waatelias anoppikin oli ollut hänen elämäänsä ja käytökseensä
tyytywäinen, wieläpä maininnut usein kiitoksellakin siitä. Hän, joka
oli tähän saakka pitänyt wäwyänsä ihmisenä ja welwollisuutensa
täyttäwänä perheen isänä ja luottawasti toiwokkaana ilolla katsonut
heidän sopusointuista elämänsä edistymistä--hän oli tuon lankeemuksen
tähden ruwennut näin äkkiä wäwystänsä tuolla lailla ajattelemaan.--Hywä
Jumala! mitä muut wähemmin hywää ajattelewat ja toiwowat ihmiset
hänestä sitten ajattelewatkaan?

Tämmöisiä ajatuksia ja tunteita risteili Heikin sielussa yhtenä pyrynä.
Näitä mietteissään tuli hän semmoiseen sielun tuskaan, että oikein
henkeä ahdisti ja tuskanhiki walui ruumiista. "Joko se ryökäle on nyt
tullut...? Woi hywä Jumala mihin minun lapseni piti joutua!" soiwat
katkeamatta ukkosen jyrinänä hänen korwissaan ja nämä anopin sanat
tuntuiwat huutawan tuomiota ja anteeksi antamattomuutta. Kauwan sai
lempeä ja anteeksi antawa waimo lohdutella murtunutta miestänsä,
ennenkuin tämä woi wähänkään rauhoittua. Pyhänseudun waimonsa kanssa
puheltuansa ja yön lewähdettyänsä oli hän kuitenkin jo paljon
lewollisemmalla mielellä.

       *       *       *       *       *

Näin oliwat asiat Heikin yksinkertaisessa kodissa, mutta kuinka paljon
toisin oliwatkaan ne nimismiehellä. Nimismiehen waimo ei saanut unta
koko tuona wiime yönä silmiinsä, sillä kaikki elämän warjopuolet
astuiwat nyt täydessä peloittawassa haamussaan hänen silmiensä eteen.
Hän oli ensimmältä elänyt onnellista perhe=elämää miehensä kanssa, ja
rauha ja rakkaus oli wallinnut heidän wälillänsä. Mutta nykyään oli
hänen miehensä ruwennut kowasti juomaan ja tämä näytti pilaawan ja
turmelewan kaikki. Juomatoweriensa kanssa oli nimismies melkein joka
ilta yhden tai toisen luona juomassa ja mässäämässä, joissa tiloissa ei
korttipeliäkään unhoitettu. Tämän tähden ei hän ollut paljon koskaan
yötä kotonansa, sillä wasta muiden ihmisten ylös nousun edellä wetäysi
hän kotiinsa noilta retkiltänsä. Usein hän weti perässään
juomaweikkonsa iltasilla kotiinsa, jossa sitten usein pidettiin melkein
samankaltaista melua kuin wiime yönäkin.

Usein oli waimo koettanut miestänsä siweästi ja hiljaisesti muistuttaa
ja waroittaa tuommoisesta sopimattomasta elämäntawasta, mutta hän waan
ärtyi ja suuttui siitä silmittömäksi. Tämä teki heidän wälillänsä
elämän raskaaksi ja kylmäksi, ja lisäsi wiheliäisyyttä wiheliäisyyden
päälle. Sentähden heitti hän kaikki nurkumiset ja pyytelemiset pois ja
koetti siweyden hengessä hiljaisuudessa kärsiä kaikki, waikka kyllä
oli sydän täysi ja kipeä. Jokapäiwäisen toimeentulon lähteet
supistuiwat supistumistaan ja usein sai perhe kärsiä puutosta
wälttämättömimmistäkin elämän tarpeista, sillä niukat wirkatulot eiwät
riittäneet ankaran juomisen ja korttipelin ohessa jokapäiwäisen elämän
kohtuullisimpiinkaan waatimuksiin.

Tämmöisiä asioita pyöri waimon mielessä koko pitkän yön. Jos hän
jolloinkin yritti menemään jonkinlaiseen unenhorrokseen, räjähti
silloin aina jokin melunpuuska toisesta huoneesta hänen korwiinsa.
Silloin säikähti hän niin kowin, että tuntui siltä kuin kylmä
wesi=ämpäri olisi walettu pitkin selkää. Siihen wielä lisäksi tuli se,
että lapsi usein heräsi ja äänteli kimakasti, sillä tämäkin oli tullut
sairaaloiseksi alinomaisen lewottomuuden tähden. Silloin aina koki äiti
nousta istualleen wuoteen laidalle, waalimaan ja hoitelemaan
pienokaistansa. Surkumielellä säälitteli hän lapsensa kärsimistä ja
siinä samassa tunsi hän omassa sydämessäänkin sanomatonta murhetta ja
tuskaa--niin, olihan hän äiti.

"Woi, hywä Jumala, tätä menoa ei woi kestää kauan... Eiwäthän nuo toki
ennen ole tuommoisia olleet ... asia näyttää waan pahenewan ... niinhän
se on: joka ei parane, se pahenee.----Woi minkälaista meteliä he
pitäwät ... siellä mahtaa siiwo olla. Pitäisi lähteä heitä katsomaan ja
herättelemään, sillä muut ihmiset owat jo aikoja olleet ylhäällä ja
pian alkaa pyrkiä heitä tänne asioilleen. Muita päätäni niin huimaa ja
pyörryttää, ja koko ruumiini tuntuu woimattomalta ja raukealta, kuinka
woinkaan nousta ylös?" ajatteli ja tuumi kärsiwä waimo itseksensä
päiwän jo korkealla ollen.

Näitä tuumiessaan hinasi hän itsensä lattialle ja yritti nousemaan
seisaallensa, mutta korwat rupesiwat niin kummallisesti soimaan,
sihisemään ja sähisemään. Päätä pyörrytti, maailma musteni silmissä ja
hän lätistyi wuoteen wiereen lattialle. Kuitenkin oli hänellä niin
paljon tajua ja woimaa, että hän woi hinata itsensä wuoteesen takaisin.
Siinä hän koki silmiänsä ummessa pitäen selwitellä ja toinnutella
itseänsä. Onneksi oli wuoteen wieressä tuolilla wesikarahwiini, ja kun
hän sai siitä suurella waiwalla juoduksi lasin wettä, tointui hän
äsköisestä huimauksesta. Warowasti nousi hän nyt ylös, ja saatuansa
waatteet yllensä, lähti hän horjuen ja seinistä kiinni pitäen menemään
herrojen huoneesen.

Mikä näky oli siellä. Tuolit, pullot ja pöydät oliwat hujan hajan rikki
lyötyinä ympäri lattiaa. Särkyneet astiat oliwat sisällyksensä
lewittäneet niin leweälle kuin ne suinkin woiwat ulottua. Siellä täällä
lattialla taidotonna maata rötköttäwät miehet oliwat wielä tuota
märkyyttä runsaassa määrää yhdellä tahi toisella tawalla lisänneet.

Kyllä särki waimon sydäntä kaikkea tuota nähdessään, mutta minkäpäs
teki. Tosi asia oli silmäin edessä ja nuo makaajat tuossa oliwat
eläwinä--ei--kuolleina todistajina asian todellisuudesta.

Warowasti ja horjuen läheni hän miestänsä ja alkoi häntä hiljaksensa
herätellä.

"Nouse ylös, kello on jo kohta yhdeksän!" sanoi waimo ja nyki miestänsä
hiljalleen.

"Anna minun maata", ärähti mies ja kääntyi toiselle kyljelleen.

"Ei se sowi, kello on yhdeksän tuossa paikassa ja ihmiset rupeawat
pyrkimään asioilleen; nouse, hywä ihminen, ylös!" pitkitti waimo.

"Menkööt tänne pyrkijät h----ttiin", örisi mies.

"Ei, ei se käy laatuun ... kuule nyt...! ymmärräthän tuon itsekin..."
hätäili waimo.

"Anna minun olla!"

"En minä woi antaa ... että kerkiäisin wähänkään huoneita siiwota...
Woi, woi, nouse nyt!"

"Mene tuosta tiehesi woiwotuksinesi" sanoi mies ja kääntyi taas
toiselle kyljelle.

Kun waimo näki kaikki waiwansa turhaksi, rupesi hän hiljakseen itkeä
nyyhkimään.

Kuitenkin oli Longman herännyt waimon miestänsä herätellessä. Hän
rupesi hieromaan silmiänsä ja tirkistelemään ympärillensä. Toinnuttuaan
niin paljon, että hän tajusi, missä oli, alkoi hän kömpiä ylös.

"Ohhoh, hoh, hoh, hoh! Saakelin raskaaltapa nyt pää tuntuukin", ähkyi
hän ylös kömpiessään. Toikkaroiden sinne tänne, löysi hän wihdoin
semmoisen tuolin, johon hän woi istua. Hän otti kellon taskustansa ja
silmäsi siihen.

"Yhdeksän ja wissiin aamua. Jopa nyt olisi aika lähteä liikkeelle.
Täällä on illalla warmaan ollut hauska elämä, luulen ma", sanoi hän
sitten, kääntyen nyyhkiwää waimoa kohden.

"Siltä se näyttää", sanoi waimo wesissä silmin.

"Ei nyt sowi ... kyllä nyt pitää nousta... Nouskaa joka sorkka ja
pian!" rupesi Longman äywästämään, kolhien samassa itsekutakin
jokseenkin säälimättömästi saappaansa kärjellä.

"Uh, huh, puh", uhki Rommander.

"Uih, uijui", uihki Lewenius.

"Ole siiwolla", komensi nimismies.

"Tässä ei auta nyt siiwous eikä mikään, waan ylös nyt pitää nousta;
kello alkaa käydä jo kymmentä", sanoi Longman perään antamattomasti.

Samassa ruwettiin kiireesti kolkuttamaan owea. Rouwa kiirehti kyökin
kautta porstuaan.

"Onko nimismies kotona?" kuultiin kolkuttajan sanowan.

"Ei, ei hän ole", sanoi waimo.

"Missäs hän on? Minulla on kiire enkä joutaisi odottamaan."

"Wallesmanni meni ulos käwelemään."

"Milloin luulette hänen sieltä palaawan?"

"En tiedä warmaan, mutta luulen puolenpäiwän jälkeen."

"Sepä oli paha, sillä minulla on kowin kiire. Ei ole muuta neuwoa kuin
odottaminen; saisinko teidän kyökissä olla niin kauwan?"

"Onhan sielläkin niin ahdas ... kyllä teille siellä ikäwä... Eikö teillä
ole muualla asioita ajettawana?" sanoi waimo waaleten.

"Olisihan sitä wähän tuolla kauppamiehessä."

"Niin, käykää siellä ensin; minä luulen että wallesmanni tulee siksi
kotia kuin sieltä palaatte", kehoitteli waimo jo wähän keweämmällä
sydämellä.

Mies lähti.

Kiireesti palasi waimo saliin.

"Sen kollot, kun ei niiltä saa yötänsäkään rauhassa nukkua, eikä he
osaa häwetäkään yhtään wähää", murisi nimismies ylös kömpiessään.

Rommander oli jo noussut. Hän istui runnellun sohwan laidalla,
tuskanpunaisena ja pulleana kuin paksuin limpunmöykky; siinä hän ähki
ja puhki, ja näytti wiettäwän sangen tukalaa elämää.

Lewenius yritti nousemaan, mutta häneltä pääsi surkea parahdus;
katkenneet kylkiluut tekiwät pahaa wastusta ja hän ei päässyt paikalta
päkähtämään.

"No miten sinun asiasi owat, weli Lewenius?" kysyi Longman, sillä hän
rupesi hämärästi muistamaan yöllisiä tapahtumia.

"Huonosti, huonosti, welikulta. En woi nousta ylös ... tuo kirottu
kylki... Kyllä se oli kowa huimaus sinulta, weli", sanoi Lewenius
ähkien.

"Minä muistelen jotakin riitaa tapahtuneen wälillämme, siltä tuntuu
minunkin ruumiissani, sitä luulenpa saaneenikin, jos antanutkin lienen
... ethän waan weli, wihaa pidä?" sanoi Longman.

"Eikö hitossa ... se ei saa tulla kysymykseenkään ... olisinhan silloin
oikein siwistymätön kollo----eei, semmoinen en toki ole... Kun waan
pääsisin tästä ylös", sanoi Lewenius ja koetti hymyillä, mutta se käwi
kowin irwistelemällä.

"Tuohon käteen, weikkonen", sanoi Longman ja kiirehti ojennetuin käsin
Leweniukselle makuullaan kättänsä tarjoamaan.

Suutansa wäyristellen ojensi Lewenius hänelle kätensä.

Nimismies ja Rommander istua mörröttiwät mykkinä.

"No mitenkä se meidän kanssamme on?" sanoi wiimein Rommander.

"Tuo poskeni ... sinä sen roisto..." ärähti nimismies.

"Ettäkö minä roisto...? Älä semmoisia puhu... Yhtäläisiä roistojahan
olemme kaikin", ärähti Rommander ja pöyhistyi kuin limpputaikina.

"Eikö jo yöllinen yritys piisaa, kun wielä hankitte riitaa? Heittäkää
jo hitolle kaikki ja ollaan ystäwykset kuten ennenkin", sowitteli
Longman.

"Samaa minäkin toiwoisin", säesti Lewenius seljältään.

"Antakaa kättä toisillenne ja sopikaa pois", kiilasi Longman.

"Menetetyt rahani", sanoi Rommander.

"Mitäpä niillä rahoilla wäliä on; ne woitamme toisella kerralla
takaisin ... sopikaa pois", toimitti Lewenius wuorostaan.

"Noh!" sanoi Rommander.

"Noh!" wirkkoi nimismieskin.

He ojensiwat toisilleen kättä.

Tätä kaikkea oli heikko waimo kuunnellut ja katsellut.

"Minä pyytäisin, että wieraat toimittaisiwat itsensä lähtemään; kohta
on tuo mies taasenkin kimpussa ja tämmöinen siiwo", rohkeni waimo
sanoa.

"Ole sinä siinä", ärähti talon isäntä.

"Älkää nyt, mamma kulta, meihin suuttuko; kyllä me menemme pian",
sanoiwat wieraat melkein yhteen ääneen.

Ja he hankkiwat lähtöä.

Sitä ennen täytyi heidän kuitenkin miehissä nostaa Lewenius kamarin
sänkyyn, sillä hän ei kyennyt liikkumaan. He toimittiwat lääkärin
sitomaan hänen katkenneita kylkiluitansa.--Hywäpä oli, että kunnassa
oli lääkäri.

"Nyt ei tekisi pikkanen pahaa", sanoi Longman, kun he oliwat saaneet
Leweniuksen wuoteesen.

"Sitä ei nyt tule; wiimeinen oli karahwiinissa pöydän kaatuissa", sanoi
rouwa.

"Se oli saakelin häijy asia", sanoi talon isäntä, raapien
korwallistaan.

"Mutta kuulkaapas, weikkoset! Kenen luona nyt ensikerran kokoonnumme?"
kysyi Rommander pyylewänä.

"Jopa noiden kokoontumisien luulisi riittäwän; kowin kauhealta ja
jumalattomaltapa tuo wiimeyöllinenkin jälki näyttää ... saisi
tuommoinen meno jo loppua, sillä minä en jaksa sitä kestää", sanoi
waimo wapisewalla äänellä.

Nimismies loi waimoonsa synkän katseen. Sanaa lausumatta puristiwat
Longman ja Rommander nimismiehen ja Leweniuksen kättä ja sitten he
lähtiwät.

"Kyllä se on onnettomin kaikista onnettomista miehistä, joka naimisiin
menee... Tuommoista niiltä saapi kuulla...Kyllä me, minä, sinä ja
Lewenius, olemme kuitenkin onnettomuudessakin onnellisia, kun emme ole
antaneet itseämme tohwelin alle sitoa.--Luulinpa minä tuota nimismiehen
ämmääkin ensimmältä siwistyneeksi ihmiseksi, mutta nyt ymmärsin, että
hän on raaka kuin nauris", kuultiin Longman'in sanowan Rommanderille
mennessään.

       *       *       *       *       *

Se oli lauwantai=päiwä, jolloin Heikki omantunnon ahdistamana tuli
kotiinsa tuolta onnettomalta kaupunkimatkaltaan. Pyhäaamuna oli hän
wähäpuheinen, miettiwän ja alakuloisen näköinen, waikka waimonsa oli
kylläkin kokenut häntä lohduttaa. Kun Heikki oli eineen syönyt, pisti
hän piippuunsa, istui penkille ja weteli sawuja waiti ollen. Emäntä
puuhaili talouden toimien kanssa, puetti pienempiä lapsia ja toimitti
heitä syömään.

"Kuinkas nyt luulet lainakirjaston homman käywän, jota niin hartaasti
olet harrastanut?" sanoi waimo ja istui Heikin wiereen, sillä hän oli
saanut lapset laitetuksi eineelle.

"Sitäpä minä tässä juuri mietin ... ajattelen tänään lähteä kirkolle,
aloittelemaan rahan keräystä", sanoi Heikki.

"Semmoisen tapauksen perästä... Oletkos tarkoin miettinyt asiaa ...
mitä luulet ihmisten sanowan?" sanoi waimo waaleten.

"Ole siitä aiwan huoleti. Minä en tahdo hituakaan olla parempi kuin
olen, enkä tahdo hairahdustani salata yhdeltäkään ihmiseltä, sillä
minusta tuntuu siltä kuin silloin warastaisin jotakin semmoista, jota
ei minulla itselläni ennestään ole. Ei, minä tahdon olla semmoinen kuin
olen ja toiwon woiwani wastaisella elämälläni näyttää, että minä olen
itseni herra.--Minä aion alkaa toimeni semmoisena kuin olen, wai mitä
sinä arwelet?" puhkesi Heikki puhumaan.

"Minä en ensinkään epäile sinun hywiä aikomuksiasi; minä tunnen sinut
... sinä olet hywä mies. Se waan minua hämmästytti, että lähtisit juuri
tuon tapauksen kielessä, jolloin ihmisillä on niin paljon puhumista.
Mutta nyt tajuan tarkoituksesi täydellisesti ... mene waan Jumalan
nimeen", sanoi waimo.

"Tottahan me panemme alun matkaan, niinkuin puhe on ollut?" kysyi
Heikki.

"Totta kaiketi."

"Minkä werran panisimme?"

"Onhan sowittu, että panisimme kolmisenkymmentä markkaa, mutta
sydämmeni on nyt niin iloinen ja luottamusta täynnä, että ehdoittelen
wiittäkymmentä", sanoi waimo ja katsoi miestänsä niin lempeästi
silmiin.

"Sinä olet minun hywä enkelini", sanoi Heikki ja kiersi kätensä
waimonsa kaulaan.

"Mutta sinun pitää kiireesti lähteä, että joudut kirkkoon", sanoi
waimo.

"Kuinkas muutoin, kirkossahan sitä toki pitää olla ... kuinkas muutoin
... minun pitää ottaa hewonen", sanoi Heikki.

Ja Heikki lähti.----

Heleästi ja juhlallisen woimakkaasti weisasi seurakunta aamuwirttä
Heikin kirkkoon astuessa. Juhlallinen tunne waltasi hänet ja hiljaa
hiipien meni hän ensimäiseen penkkiin, missä sijaa oli. Tuntui siltä
että kaikkitietäwä Jumala on läsnä ja tämän tunnon waikuttamana painoi
hän päänsä penkkiin ja waipui hiljaiseen rukoukseen. Synnintunnustuksen
aikana tunsi hän itsensä kaikkein wiheliäisimmäksi syntiseksi mitä maa
koskaan on päällänsä kantanut, ja tämän tähden laskeentui hän
mielessään tomuun ja tuhkaan, rukoillen anteeksi saamista. Saarnan
aikana näytti hän ahmiwan joka sanan, mitä pappi Jumalan sanan walossa
sanoi ja siitä sai hän sydämelleen suuren lohdutuksen.

Kirkonmenojen jälkeen seisoi Heikki kirkkomäellä ja esitteli suurelle
wäkijoukolle innokkaasti asiatansa. Pontewasti selitti hän, kuinka
hyödyllinen laitos lainakirjasto on, jota ei heidän syrjäisessä
kylässään wielä ollut, wedoten siihen, että tämän hyödyn isokyläläiset
parhaiten tietäwät, jotka owat jo monta wuotta saaneet nauttia
lainakirjastoa. Hän kehoitti jokaista asianharrastajaa uhraamaan
rahansa hywällä mielellä lainakirjaston perustamista warten heidän
syrjäiseen kyläänsä, sillä he eiwät woi käyttää hywäksensä isolla
kylällä olewaa kirjastoa etäisyytensä wuoksi ja kuitenkin owat he
kansalaisia ja wieläpä omanpitäjäläisiäkin.

Usea antoi Heikille siinä roponsa, mutta wielä useampi kehoitti häntä
käymään kotonansa, koska eiwät tie nyt olleet tilaisuudessa ropoansa
antamaan.

Juuri kuin wäkijoukko oli hajaantumaisillansa, astui Heikin eteen
wäkijoukon takaa eräs mies.

"Etkö sinä ole sama mies, joka wiime perjantai=iltana makasit
juowuksissa?" sanoi mies iwallisesti Heikille.

Se oli Rommander, joka siten, iwahymy huulilla, tahtoi tehdä pilkkaa
Heikistä. Oliko hän ollut kirkossa? Ei, siellä hän ei ollut, eikä
yksikään noista hänen siwistyneistä ystäwistään, waan Rommander oli
tullut kirkkowäen sekaan, irwistelläkseen noilla raa'oilla
talonpojilla.

"Olen kyllä, mutta minulla on lupa parantua ... silloin käytin itseni
sopimattomasti, mutta kukaan ei ole näkewä sitä toista kertaa
tapahtuwan", sanoi Heikki wakawasti.

Tyytymättömyyden murinaa kuului wäkijoukosta. "Wielä se tuo Rommander
riepukin...! Koko pitäjässä ei ole kurjempaa ratkua kuin hän ... ja
yhtäkaikki kehtaa ... Heikkiä ei ole nähty koskaan ennen..." sanoi joku
joukosta----

Miehestä mieheen, talosta taloon kulki Heikki rahoja keräillen ja
innolla ihmiset suosiwat hänen hankettansa. Muutamassa paikassa tuli
nimismies, Longman ja Rommander Heikkiä wastaan.

"Kuinka sinä niin raakamaisesti ja sikamaisesti itsesi näytät, kun
wiime perjantai=iltana olit niin juowuksissa, ettet päässyt seljältäsi
ylös?" sanoi nimismies Heikille tuimasti.

"Niinhän tuota tuli...", sanoi Heikki nolosti.

"Niinhän tuota tuli", matki nimismies oikein järjestysmiehen tawalla.
"Pitäisi sitä toki tietää huutia ... sinä saat siitä wastata
oikeudessa, johon nyt sinun haastan", jatkoi hän sitten.

"Eihän minulla entisiä senlaatuisia rikoksia olekaan; sopisihan teidän
tällä kerralla olla asiaan kajoamatta, toista kertaa ette, luullakseni,
siihen tilaisuutta saakaan", sanoi Heikki alakuloisesti.

"Ei puhettakaan ... wai siihen jättää...! Semmoinen raakuus joutaa
saada ansaitun rangaistuksen, waroitukseksi ja hywäksi esimerkiksi
muille... Wai asiaan kajoomatta...! Odotahan", sanoi nimismies
tuimasti.

Heikin kunniantunto heräsi. "Jos niin on, niin kahdellatoista
markallahan tuosta pääsee", sanoi hän ja katsoi rohkeasti nimismiestä
silmiin.

Tämä oli enemmän kuin nimismies wirkainnossaan kärsi. Sananlausumatta
löi hän Heikkiä poskelle niin paljon kuin jaksoi; se käwikin täydestä,
sillä nimismies oli iso ja rotewa mies.

"Wai wielä sinä tässä suutasi pieksät ... siitä minä annan. Oletkin
joka paikassa suuna ja päänä, ja sanomalehtiin rääkkymässä, mutta nyt
laskeentuikin onnesi aurinko", sanoi nimismies tulistuneena.

"Se oli teiltä wäärä teko. Sillä ei tullut rikokseni sowitetuksi, eikä
teillä ole lupaa minua tutkimatta omin käsin rangaista", sanoi Heikki
wakawasti.

Näiden tapausten ajan oliwat Rommander ja Longman, ilwehymy huulilla,
katselleet asiain menoa. Rommander ei woinut olla puhkeematta puhumaan
näin edullisissa oloissa, jolloin raakuus sai siwistykseltä niin
asiallisen, tuntuwan ja näkywän muistutuksen.

"Kyllä sinä nyt taisit saada ja taidat wastakin saada... Mutta kyllä
se olikin raa'an ihmisen teko ... olla niin sikana juowuksissa, se on
paljon se", sanoi hän.

"Enpä minä ymmärrä mikä siwistyksen keskipiste te mahdatte olla.
Olettehan suuri juoppo ja epäsiweellinen ihminen ... kyllä teidän
tapanne tunnetaan. Wai siinäkö teidän siwistyksenne on, kun olette
nimenne jälkipäätteesen pistäneet latinaa?--Minä luulen, että teidän
ilonne minun wahingostani tulee olemaan hywin lyhyt", sanoi Heikki
loukatulla tunnolla.

Rommander kiristeli hampaitaan ja oikoi nyrkkejänsä, mutta nimismies
kielteli häntä ja Heikki lähti käwelemään pois.

Nimismiehen isku oli ollut niin nawakka, että Heikin poski ajettui
kelpolailla ja joka sormensija näkyi paksuna wanteena hänen
kaswoissaan. Siitä huolimatta kulki Heikki waan rahankeruullaan iltaan
saakka. Nimismiehen Heikille antamasta iskusta oli lewinnyt tieto joka
paikkaan ja kaikki ihmiset pitiwät sen wääränä ja sopimattomana tekona.

Kun ilta tuli, teki Heikki tiliä kerääntyneistä rahoista. Ilokseen
huomasi hän niitä olewan wähän yli kolmensadan markan. Karttusa oli
ollut kansan käsi. Nousewa kansallissiwistys oli jo walaissut
paikkakuntaa ja sen walossa oliwat ihmiset käsittäneet tehtäwänsä ja
rientäneet roponsa uhraamaan kanssaihmistensä eduksi.

Iloisella ja keweällä sydämellä lähti Heikki ajelemaan kotiinsa. Sinne
päästyänsä oli lempeä waimonsa häntä wastaan ottamassa, waikka oli jo
jotenkin myöhäinen, sillä waimo oli walwoskellut ja odotellut miestänsä
kotiin tulewaksi.

"No, mitenkä nyt olet onnistunut, onko tullut rahoja?" kysyi waimo
huoneesen tultua.

"Paremmin kuin osasimme aawistaakaan; minulla on koossa jo yli
kolmensadan markan", sanoi Heikki.

"Meidänkö panemaimme rahain kanssa?"

"Ilman niitä. Meidän lupaamamme rahat tulewat siihen lisäksi", sanoi
Heikki.

"Jopa nyt oli kumma! semmoisen tapauksen perästä niin paljon rahaa...
Sillähän saa jo melkoisen kirjaston", sanoi waimo.

Heikki kawahti waimonsa kaulaan. "Ihmiset näkywät jo suurimmalta osalta
minulle anteeksi antaneen", kuiskasi Heikki siinä ollessaan waimollensa
ja kyyneleet herahtiwat hänen silmiinsä.

Ennen joulua oli Heikin lainakirjaston rahastoon kerääntynyt niin
paljon lisiä, että siinä oli nyt ummelleen neljäsataa markkaa. Hän
lähti nytkin kaupunkiin, ostamaan kirjoja kirjakaupasta puuhaamaansa
lainakirjastoon, sekä toimittamaan muitakin asioitansa. Hän meni saman
kauppiaan luo, jonka kanssa hän oli ennenkin kauppaa käynyt, ja siinä
hän sai majapaikan nytkin niin kauwaksi kuin hän kaupungissa wiipyi.
Mutta nyt ei Heikki ottanutkaan kauppamiehen tarjoamia maja= ja
kaupantekiäs=ryyppyjä, eikä tarjottua matkapulloakaan, ja sitäkös
muutosta kauppamies suuresti ihmetteli. Awosydämisesti kertoi Heikki
silloin, minkä wahingon tuo wiimein saatu matkapullo hänelle teki ja
että hän täst'edes aikoo wälttää semmoisia tapauksia. Kauppamies,
kuultuansa Heikin päätöksen, ei pitänytkään sitä pahana, kehoitti waan
häntä pysymään päätöksessään ja antoi hänelle runsaasti muita
kaupantekiäisiä.

Heikin tarkoitus oli saada lainakirjasto woimaan joulunpyhiksi, jolloin
olisi niin paljon aikaa lueskelemaan. Hän oli kuullut, että isolle
kylälle oli ilmestynyt eräs kuljeskelewa kirjansitoja ja sentähden oli
hän kiirehtinyt kaupungissa käymistään, saadaksensa hänellä kirjat
sidotetuksi ennen joulua. Kirjansitoja oli saanut kuulla, että tuolla
syrjäkylällä oli tukulta sitomistyötä, sentähden tuli hän Heikin luo,
ennenkuin tämä osasi aawistaakaan.

"Hywää päiwää! Onko tämä Keron talo?" kysyi hän huoneesen tultuaan.

"On. Istukaa!" sanoi Heikki, tulijaa sen tarkemmin katsomatta.

"Olen kuullut, että teillä on lainakirjasto sidotettawana ja minä
olisin halukas ottamaan sen työn tehdäkseni", sanoi wieras.

"Oletteko sama kirjansitoja, jonka olen kirkonkylällä kuullut tekewän
sitä työtä?" kysyi Heikki, nousten suoraksi jonkun työnsä äärestä, jota
hän oli kumarassa tehnyt, ja katsoi wierasta silmiin.

Sekä wieras että Heikki näyttiwät hämmästywän, kun tarkemmin näkiwät
toisensa.

"Te olette sama mies, joka minua yrititte ryöwäämään tuolla maantiellä
syksyllä", sanoi Heikki, käwellen miehen luo ja laskien kätensä hänen
olkapäälleen.

"En minä ... johan nyt isäntä joutawia..." sanoi mies hätäillen.

"Ellei teillä waan ole kirjoja, panen minä teidät kiinni ja lähetän
sidottuna nimismiehelle, sillä te olette juuri sama mies, semmoista ei
tee kunniallinen mies", sanoi Heikki lujasti.

Miehellä ei ollut minkäänlaisia kirjoja ja hän rupesi kowasti
hätäilemään.

"Minä sidon kaikki kirjat ilmaiseksi, kun annatte minun olla rauhassa",
sanoi mies.

"Minä en huoli semmoista miestä työhöni millään ehdolla", sanoi Heikki
ja alkoi katsella nuoria.

"Kuunnelkaahan toki mitä minä sanon", sanoi mies hädissään.

"No."

"Minua kehoitettiin ... neuwottiin..."

"Kehoitettiin, neuwottiin. Mihin?"

"Teitä ryöstämään."

"Minua ryöstämään--! Se on walhe--puhukaa--sanokaa totta; tässä ei
mutkat auta."

"Se ei ole walhe."

"No kuka sitten?"

"Rommander."

"Tunnetteko hänet?"

"Aiwan hywin ... hänhän on wanhoja kisälli=kumppaneitani."

"No, mutta eihän Rommander ole kirjansitoja."

"Enpä minäkään oikeastaan ... sitä olen wasta sitten harjoittanut, kun
toinen ammatti petti tahi oikeimmin sanoen: kun minä petin ammattini."

"Missä hän olisi ollut tilaisuudessa teitä rikokseen kehoittamaan."

"Puutteet ja nälkä pakoittiwat minun lähtemään liikkeelle, sillä
waimollani ja lapsillani ei ollut mitään syömistä. Päätin tulla tähän
teidän warakkaasen pitäjääsen, saadakseni kirjain sitomisella
ansaitakseni jotakin, täällä kun wiljellään paljon kirjallisuutta.--
Kotoa lähteissä ei ollut minulla rahaa eikä ewästä, ja nälkä kuroi
suoliani. Tultuani kirkonkylän edelliseen kylään pitäjäässänne,
huomasin erään liki tietä olewan talon ulkohuonetten takana
Rommanderin. Hywilläni riensin minä hänen luokseen ja pyysin lainaksi
jotakuta markkaa, mutta hän sanoi, ettei hänellä ole rahaa yhtäkään
penniä. Silloin selitti hän minulle, että tästä meni juuri siwuitse
eräs kaupungista palaawa, joka oli niin juowuksissa, ettei tiennyt
mitään tästä maailmasta; hewonen mennä lotosteli waan omia aikojaan.
Jos minä kiireesti lähtisin hänen jälkeensä, saisin minä muka aiwan
helposti anastetuksi hänen rahansa, ennenkuin hewonen weisi miehen
kylään, eikä kukaan tietäisi asiasta niin mitään. Minä sitten woisin
antaa hänellekin osan niin helposti saaduista rahoista.

'Oh! Sehän olisi kowin kauhea asia', sanoin minä kauhistuksissani.

'Entäpä ja ... ottaisiwathan jotkut muut kuitenkin hänen rahansa ja
mitä parempi se heillä olisi', sanoi Rommander kylmästi. Silloin
huomasin minä, että hän oli hywässä pöhnässä.

Näljän ja epätoiwon pakottamana, ja omantuntoni ahdistamana lähdin minä
suuressa tuskassa kannikoimaan teidän jälkeenne. Sydäntäni helpoitti
paljon, kun näin hewosenne seisowan ja teidän makaawan, niinkuin
luulin, tiedotonna tien wieressä, sillä rahojen anastuksen luulin
käywän nyt aiwan helposti."

Tässä wieras keskeytti kertomuksensa.

"Mitä te sillä tarkoititte, kun piditte sitä kekälettä minun nokkani
alla?" kysyi Heikki.

"Minä tahdoin siten koetella, oliko teillä tuntoa ja taitoa ensinkään",
sanoi mies.

"Sanoitte omantuntonne teitä ahdistaneen, mutta olittehan
ryöwäys=yrityksessänne suulas ja kekseliäs puheissanne kuin paatunein
konna; kuinka nämät sanat sopiwat yhteen?"

"Kyllä minulla paha omatunto oli, mutta minun täytyi koettaa tukauttaa
sitä kaikilla kisälli=ajoilta saaduilla koukuilla ja sanarikkauksilla."

"No, entä sitten?"

"Kuinka sen yrityksen käwi, sen tiedätte itse. Kun lähdin teidän
tyköänne, tuntui siltä kuin murhamies olisi ajanut minua takaa. Oli
niinkuin itse teossa olisin todellakin tehnyt ryöwäyksen ja
omaatuntoani poltti niin kowin. Minä en uskaltanut pysähtyä tähän
pitäjääsen, sillä joka ihminen näytti kuiskaawan toisille; tuossa on se
mies, joka on tehnyt ryöwäyksen! Kappaleen aikaa toisessa pitäjässä
oltuani, rupesi enin pelkoani haihtumaan. Minä ajattelin: ehkäpä se
mies ei ollutkaan teidän pitäjästä, jota yritin ryöwäämään, waan
jostakin ulompaa, ja niin muodoin ei ehkä tieto tuosta rumasta
yrityksestäni ole lewinnytkään tänne; paitsi sitä tunsin siitäkin
jotakin helpoitusta tunnossani, kun kuitenkin en tehnyt ryöstöä, waikka
kyllä yritin. Näillä ajatuksilla ja toiwoilla elähytettynä, rohkenin
minä jonkun ajan päästä palata tähän pitäjääsen, toiwossa saadakseni
runsaampaa työnansiota. Täällä ollessani kuulin yhtä ja toista
puhuttawan eräästä ryöstönyrityksestä, mutta en kertaakaan kuullut
mainittawan ryöstettäwän nimeä, enkä arweluita kuka ryöstäjä olisi.
Milloin waan kuulin wähänkään siihen suuntaan wiwahtawia puheita, oli
niinkuin kylmää wettä olisi walettu päälleni. Pian kuitenkin huomasin,
ettei kenelläkään ollut wähintäkään tietoa oikeasta ryöstön yrityksen
tekijästä.

Jonkun aikaa kirkonkylässä sideltyäni kirjoja, kuulin sattumalta, että
teidän hallussanne on sidottawa lainakirjasto, jonka haluaisitte saada
jouluksi sidotuksi. Tiettyhän se, että sen kuultuani riensin heti
teidän luoksenne, missä kuulin kosolta työtä löytywän. Niin tawoin olen
joutunut teidän käsiinne ja siihen paikkaan, johon en olisi ikänä
tahtonut tulla ja josta en olisi suonut kuulewani koskaan
puhuttawankaan.--Jos minä nyt joudun kiinni, niin waimoni ja lapseni
nääntywät kauhusta, kun saawat asian kuulla."

"Miksi ette ottanut mainetodistusta mukaanne, lähtiessänne outoihin
paikkakuntiin?"

"Enhän sitä luullut tarwitsewani, kun en senkään kauemmaksi aikonut
matkustaa; sitäpaitsi en aikonut kauwan olla pois kotoa."

"Teidän selityksenne kuulostaa hywin todenmukaiselta, mutta suurin
konnakin woipi pahoja tekojaan peitellä rehellisyyden warjolla.
Wastatkaa minulle rehellisesti: onko teitä koskaan ennen tuomittu
häpeällisestä rikoksesta tahi oletteko nykyään syytöksen alaisena
jostakin semmoisesta?" sanoi Heikki ja katsoi kiinteästi miestä silmiin.

"Mikään muu rikos ei paina omaatuntoani, paitsi se, minkä olen tehnyt
teitä wastaan, enkä ole ennen enkä nyt ollut syytettynäkään mistään
semmoisesta, sen woin wakuuttaa; kuitenkaan en tahdo sitä salata, että
olen kerran sakoitettu juopumisesta."

"Minä panen teille ainoan ehdon: tahdotteko hankkia papinkirjanne
tänne? Jos sen teette ja jos se on yhtä=pitäwä puheenne kanssa, niin
meistä tulee hywät ystäwät. Kun tämän olette myöntänyt, saatte heti
ryhtyä työhön; sillä wälin pidän minä teitä silmällä", sanoi Heikki.

"Siihen suostun mielelläni", sanoi mies, hengittäen helpommasti.
"Nythän tosi ei waimoni ja lasteni tarwitse kuulla sitä hirweää
sanomaa, että minä olen joutunut kiinni ja että minua syytetään
ryöwäämisen yrityksestä", lisäsi hän sitten ja kyyneleet pyöriwät hänen
silmissään.

"Nyt minä uskon puheenne todeksi; ollaan ystäwät ja weljet", sanoi
Heikki, puristaen miehen kättä ja hänenkin silmässään pyöri kyynel.

       *       *       *       *       *

Käräjät tuliwat ja Heikki meni haastettuna lain eteen wastaamaan
ensimäisestä juowuksissa olostaan. Nimismies oli kantajana, ja
Lewenius, Longman ja Rommander oliwat kutsutut wierasmiehiksi--kuinkas
muutoin.

Heikki tunnusti, tuomarin kysyessä, olleensa kowasti juowuksissa;
wieraitamiehiä ei tarwittu ja oikeus tuomitsi syytetyn juopumisen
sakkoon.

"Sen siitä nyt sait ... olisit ollut niinkuin ihmiset", sanoi
Rommander, kun Heikki tuli lakituwasta.

"Hym! Enhän toki kuitenkaan ole ketään yllyttänyt muita ihmisiä
ryöwäämään" sanoi Heikki kylläkin pisteliäästi.

"Mitä?" kysyi Rommander punastellen.

Heikki ei wastannut mitään, käweli waan pois. Sakotettuna miehenä tuli
nyt Heikki kotia. Kuitenkaan ei häntä otettu tylysti wastaan, sillä
hänen waimonsa tiesi miehellänsä olewan sekä tahtoa että woimaa
pitämään lupauksensa, ettei hän koskaan enää ole juowuksissa. Tämä
waimon ystäwällisyys ja luja luottamus antoi Heikille uutta intoa ja
woimaa lupauksensa täyttämisessä.

Silläwälin oli wieraan papinkirja tullut. Se oli yhtäpitäwä omistajansa
kertomuksen kanssa. Sen nähtyänsä sanoi Heikki: "Olette totta puhunut.
Minä huomaan, että teillä on rehellinen luonne, mutta että puute,
kärsimykset ja wiettelykset owat saattaneet teidät harhateille.
Tekisinhän aiwan wäärin, jos rupeaisin teitä, itsekin samanlaisesti
rangaistuna kuin tekin, syyttämään rikoksen yrityksestä. Kun meillä
kerran on ollut woimaa rehelliseen tunnustukseen, niin minä toiwon,
että meillä on myös woimaa elämän parannukseenkin", sanoi Heikki.

Tämän jälkeen syleiliwät nämä kaksi rikoksellista toisiansa. Se ei
ollut mikään ulkokullattu syleileminen, sillä se tapahtui kummankin
tunteen pakosta ja kumpikin heistä tunsi sydämessään halua ruweta
elämään uutta, parempaa ja laittamatonta elämää.

No, niinhän se oli. Molemmat oliwat rehmineet, koettaneet ja
yrittäneet. Toinen oli yksinkertaisena kansan lapsena koettanut täyttää
welwollisuuksiaan, mutta erehtyi pyrinnöissään ja toinen oli saanut
haistaa ammattikunnan monipuolisia hywiä ja huonoja puolia, ja siinä
oli hän oman löyhäperäisyytensä wuoksi ollut joutumaisillansa
hirweimpään rikokseen mitä ajatella woipi. Olihan kummallakin syytä
weljestyä ja pyrkiä nousemaan ylös lankeemuksistaan.

"Kuinka se nyt oikeastaan on? Mikä on teidät estänyt perustamasta omaa
liikettänne, kun kuitenkin olette kyllin kykenewä ammattiinne?" sanoi
eräänä kertana Heikki kirjansitojalle, joka ahkerasti puuhaili työnsä
kanssa.

"Mikäpäs muu kuin wiina. Kaikki ammattini mestarit owat tunnustaneet
minut mitä parhaimmaksi työntekijäksi ja ammattini tuntijaksi, mutta
juoppouteni tähden ei ole yksikään heistä minua woinut kauwan tykönään
pitää, eikä minulle mitään arwoa antaa. Sentähden olen joutunut
kaikkien hylyksi, ja siltä on täytynyt minun yrittää yhtä ja toista
ammattiini kuulumatonta tointa, saadakseni jotakin perheeni elatukseksi
ja toimeen tuloksi", selitti hän.

"No mutta, ettekö woi nytkään jättää pois tuota turmelewaa juomaa?"

"Usein olen yrittänyt sitä tekemään, mutta aina on yritykseni huonosti
käynyt."

"Mutta jos nyt taasen yrittäisitte; olisihan meitä nyt kaksi
samanlaista yrittäjää ja me woisimme olla toinen toisellemme awuksi",
sanoi Heikki ja katsoi miestä silmiin.

"Minä tahdon taasen koettaa ja yrittää. Jumala sen tietää, että
rakastan waimoani ja lapsiani, mutta woimaa ei minulla ole ollut seisoa
himoani wastaan", sanoi mies ja kyyneleet nousiwat hänen silmiinsä.

"Rukoilkaamme Häneltä woimaa hywiä aikomuksiamme toimeen pannaksemme,
jolla on sekä halua ja tahtoa meitä auttaa synnin loasta; hänen
awullansa woimme me woittaa kaikki kiusaukset", sanoi Heikki wakawasti.

       *       *       *       *       *

On kulunut aikaa pari wuotta. Lainakirjasto on ollut sen aikaa
käytännössä ja Keron Heikki on sitä hoitanut. Waloisan kynttilän
tawalla on se lewittänyt waloa ympärillensä. Kansalaisensa owat
wähitellen tulleet huomaamaan, että Heikissä on miestä paljon enempi
seisomaan kuin lankeemaan ja he kunnioittawat häntä paikkakunnan
warakkaampana ja ymmärtäwäisempänä miehenä.--Anoppimuorikin on jo
aikoja sitten antanut Heikille anteeksi tuon ensimäisen ja wiimeisen
hairahduksen, sillä hän on huomannut wäwynsä mieheksi, jolla on woimaa
nousta ylös lankeemuksensa jälkeen. Mummo on jo käynyt kowin wanhaksi
ja woimattomaksi itseään hoitamaan, silti on hän wihdoin suostunut
muuttamaan wäwynsä ja tyttärensä luo. Usein hän katsoo Heikkiä kauwan
aikaa silmiin ja silloin sanoo hän tawallisesti: "En minä yhteen aikaan
luullut tuota Heikkiä kelpomieheksi." Tuota sanoessaan wetäysi hänen
kulmikkaat, ryppyiset ja keltaiset kaswonsa wiehkeämmän näköiseksi.

"Tanu Niininen"--hän, joka oli lainakirjaston sitonut ja joka oli ollut
langeta niin suureen rikokseen epätoiwossaan, mihin wäkewät juomat
oliwat hänet syösseet--niin, hänkin on pitänyt lupauksensa, sillä hän
ei ole sittemmin pannut suuhunsa mitään wäkewiä kun hän oli Heikille
luwannut niistä luopuwansa. Suurena apuna oli Heikki hänelle kiusausten
aikoina. Luottamusta saaneena on hän saanut runsaasti työtä ja
säästäwänä miehenä kun nyt on, on hän woinut kutsua waimonsa ja
lapsensa luokseen. Heikin awulla on hän perustanut oman liikkeensä.
Toimella ja tarkkuudella toimittaa hän ammattiinsa kuuluwat työt ja
tämän nojalla on hän niin paljon waurastunut, että hänen perheellänsä
on riittäwä ja murheeton toimeentulo. Heillä ei ole wielä koskaan
semmoista ollut ja Niinisen waimo kiittää sydämestään Jumalaa miehensä
elämän käännöksen tähden.

Nimismies oli juoppoutensa ja wirkawirheittensä wuoksi menettänyt
wirkansa. Hänen waimonsa oli kuollut surusta ja murheesta. Näiden
tapausten perästä pakeni nimismies paikkakunnalta, jättäen paljon
welkoja jälkeensä. Samoin tekiwät Lewenius ja Longman. Rommander koki
wielä jonkun ajan epärehellisesti kitkuttaa ammattiaan, mutta kauan ei
se menestynyt; wiimein hänkin pötki sääriinsä ja kaikki siihen
ammattiin kuuluwa työ lankesi Niiniselle.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elämän hawainnoita IX: Sowittaja; Paljon uutta; Keron Heikki" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.