Title: Elämän hawainnoita VI: Rakkauden suurin uhri; Sortunut; Olkkos=Kaisa
Author: Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elämän hawainnoita VI: Rakkauden suurin uhri; Sortunut; Olkkos=Kaisa" ***


ELÄMÄN HAWAINNOITA VI: Rakkauden suurin uhri; Sortunut; Olkkos=Kaisa

Kirj.

P. Päivärinta


WSOY, Porvoo, 1897.



RAKKAUDEN SUURIN UHRI.


Kun kertomusteni aineet owat useinkin niin ala=arwoisia kuin ne owat,
saan minä yhdeltä ja toiselta kuulla mitä kummallisimpia kysymyksiä
niiden tosiperäisyydestä. Ei ole pitkä aika siitä, kun eräs iso herra
kysyi minulta: "Onko niissä teidän kertomuksissanne mitään perää?"

"On; kuinkas muutoin? perähän niissä on", sanoin hänelle
hämmästyksissäni.

"Ei täällä tiedetä mitään semmoisista", sanoi hän ja kääntyi pois.

Niin herra. Mutta tuo lyhyt keskustelu teki minuun niin kummallisen
waikutuksen. Mitäpä siitä tosiaankaan korkeat herrat tietäwätkään, mitä
mataloissa majoissa saadaan kokea ja kärsiä. Milloin owat kerrankaan
kurkistaneet köyhän mökkiin, waikka tilaisuutta siihen löytyisi
kaikkialla niin runsaasti? Milloin owat tutkineet alimman
kansankerroksen elämää, milloin tulleet tuntemaan heidän sisällistä
ihmistänsä, heidän ilojaan, surujaan ja ponnistuksiaan, niin milloin?
Ylellisyydessä kaikkien elämän tarwetten ympäröimänä owat he kaswaneet
wieraana kansalle jo pienuudesta pitäen. Sitten mieheksi tultuansa
eläwät he puutteetonta elämää ja liikenewän aikansa wiettää monikin
heistä loistawissa seuroissa, pysyen wieraana wanhempanakin kaikelle
kansan toiminnalle. Eiwät he siis tiedä sen puutoksista ja kärsimisistä
tuon taiwaallista; se on waan heille ikäänkuin jotain unennäköä. Minä
en suinkaan tahdo ketään sortaa, sillä onhan heilläkin heidän
tehtäwänsä, ja kaikki owat tarpeellisia, mutta woi, woi! ei pitäisi
kuitenkaan sanoa "ei täällä tiedetä mitään semmoisista".--Jos minun
pitäisi wälttämättömästi olla warsinainen kirjailija, niin
kirjoittaisin silloin unhotettujen, ylenkatsottujen historiaa, sillä
kyllähän maailma aina isoisista huolen pitää. Ei tule tämäkään kertomus
olemaan ylewistä aineista, sillä tässä kerrotaan enimmästi waan
turwe=tuwan asukkaista--seuratkaa minua nyt sinne hetkiseksi.

       *       *       *       *       *

Ken kerrankaan on matkustanut Pohjanmaalla, lienee kai huomannut
teitten warsilla siellä ja täällä turwe=mökkejä. Tiheä asutus ja siitä
seuraawa metsän wähyys on ollut syynä niiden syntymiseen. Osa
tilattomasta kansasta, tuntien toisen huoneen nurkassa asumisesta
alentawaa waikutusta, on pyrkinyt saamaan omaa asuntoa, sillä onhan oma
koti, oma liesi niin rakas, mieluisa ja kodikas, waikkapa se onkin waan
tuommoinen turpeista rakennettu mökki. Saatuansa jollain wälipuheella
haltuunsa jonkun palasen tuota kiwetöntä ja metsätöntä ketoa, jota
Pohjanmaalla niin runsaasti löytyy, kerääwät he siitä säännöllisiä
turpeita, joista he sitten jonkunlaisen sawiseoksen kanssa latowat
huoneen, ja pian on asunto walmis. Haltuunsa saadun maan muokkaawat he
sitten wiljamaaksi, ja niin tulee heistä aiwan wähässä ajassa sanan
täydessä merkityksessä "oman turpeen mies". Usein näkee noiden
turwe=mökkien wanhuutensa tähden kallistelleen ja wäyristelleen sinne
tänne, ja outo matkustaja pitää niitä suurimpina wiheliäisyyden,
siiwottomuuden, siweettömyyden ja ehkäpä ryöwärienkin pesinä; niinpä
minään, ennenkun tulin tutustumaan sekä töllien sisäpuolen että itse
asukasten kanssa. Tutustumisessani tulin huomaamaan, että useassa
niissä wallitsi hywä siiwo ja puhtaus. Eipä ollut mikään harwinainen
asia, että turwe=seinät oliwat sisäpuolelta rapatut sileiksi ja
siwellyt walkeiksi kuin posliini. Usean lattialla oli siistit, puhtaat
matot ja akkunalaudoilla kukkaruukut täynnä mitä ihanimmasti
rehoittawia kasweja ja kukkia. Huomasinpa silloin senkin, etteiwät nuot
turwe=tupien asukkaat olleetkaan mitään maanalaisia konnia ja
ihmiskunnan hylkyjä, waan oikeita, sydämellä ja sielulla warustettuja
ihmisiä, jotka woiwat tuntea, iloita, surra ja kärsiä, aiwan niinkuin
mitkäkin howien rikkaat asukkaat. Isoja rikkauksia ei heillä tosin
löytynyt, mutta tyytywäisyyttä oli heillä paljon runsaammassa määrässä
kuin monien onnellisemmalta näyttäwäin seassa.

Minä olin usein heidän kanssaan tekemisissä ja keksin heidät niin
rehellisiksikin, että olisin woinut heidän haltuunsa uskoa waikka
kuinka kalliin ja tärkeän asian. Kaikenhaaran kautta tuliwat nuot
matalain majain asukkaat niin tutuiksi, että talwipakkasilla ja
pyryillä siwu matkustellessani, näytti niiden akkunoista loimottawa
walkeakin puhteilla niin ystäwällisesti liekehtiwän ja ikäänkuin
wilkuttaen kutsuwan minua huoneeseen. En joutanut joka kerralla käydä
heitä terwehtimässä ja melkeinpä kadehdin ohi kulkiessani noita
onnellisia, jotka pahallakin ilmalla saiwat rauhassa istua kotilieden
ääressä.

Semmoinen turwe=tuwan asukas oli Kristo Honkanenkin.

Mitä muutoin oli sitten tuo Kristo Honkanen? Ihminen, tawallinen
ihminen waan--köyhä mies, ei parempi eikä pahempi, ja kuitenkin on
hänestäkin jotain kerrottawaa.

Hän oli syntynyt köyhistä wanhemmista ja siis köyhä jo syntyissäänkin.
Aikaisin korjasi kuolema molemmat hänen wanhempansa ja pikku Kristo jäi
turwattomana awaraan maailmaan, niinkuin linnun poika, jolta emä on
kuoliaaksi ammuttu. Pahaisena paitaressuna oli hän jo pakotettu
armoleiwällä henkeänsä elättämään. Tuo oli hänelle kowin raskasta ja
waikeata tehtäwää ja usein itki hän kowaa kohtaloansa niin, että oli
wedeksi rauweta: niin aikaisin oli hänellä jo itsearwonsa tunto. Ei hän
ollut täyttänyt wielä kymmentäkään ikäwuottansa, kun hän jo
kaikenlaisilla toimilla ja palweluksilla koki ansaita leipänsä. Ollen
siiwo, nöyrä ja työteliäs, tuli hän aiwan pian jokapaikkaan halutuksi
palkolliseksi, ja sillä tawalla hankki hän itselleen nopeasti sen
yhteiskunnallisen aseman, mikä sillä asteella olewalla ihmisellä on
saatawissa.

Niin waurastui Kristo wuosi wuodelta mieheksi ja teki työtä wäsymättä
niinkuin kone. Mutta ihmisen ei ole yksinänsä hywä olla, niinpä ei
Kristommekaan ollut. Kuitenkaan ei hän tuota luonnon suurta kutsumusta
noudattanut, ennenkun alun neljännelläkymmenennellä ikäwuodellansa.
Silloin nai hän erään kauniin ja siweän piikatytön--kuinkas muutoin:
"ihmiset ihmisiä, piiat rengit toisiansa", niinhän on maailman tapa.

Kohta naimisensa jälkeen rupesiwat he perustamaan turwemökkiä erään
talon takamaalle. Suurena apuna siihen oli heidän palkkasäästönsä,
sillä tarwitaanpa siihenkin aineellisia waroja, waikkei talo tule sen
loistawampi. Säästöllään saiwat he wielä yhtä ja toista talonkalua,
muiden muassa pari lehmääkin, joille myös turpeista rakennettiin
nawetta.

Mökkinsä ympärystän muokkasiwat he pelloksi ja ennen pitkää lainehti
tuo ennen hyödytön paikka raskastähkäisessä wiljassa. Siistejä ja
työteliäitä kun oliwat, laittoiwat he turwe=tupaansa oikein kamarinkin
tuwan perälle. Seinät rapattiin ja maalattiin, lattialle laitettiin
matot ja akkunoilla törötti kaswiruukut loistawine kasweineen; olisipa
siinä saattanut waikka kuwernööri yötä wiettää. Kamarin perä=akkuna oli
etelään päin, sen alle laitettiin siewä, pieni yrttitarha ja sen
suojaksi istutettiin tuomi= ja pihlaja=pensaita. Hywällä hoidolla
kaswoiwat istutetut pehkot pian isoiksi puiksi. Ja niiden warjokkaaseen
siimekseen sai turwepenkki sijansa.

Toisiansa rakastiwat he totisella rakkaudella. Waimon mielestä ei ollut
koko maailmassa hänen Kristonsa wertaa, waikkei hänellä ollut tarjota
sen loistawampaa suojaa. Kauneutensa ja siweytensä tähden olikin
hänellä ollut monenlaisia naimatarjouksia, mutta mikään muu ei ollut
hänelle kelwannut. Kristo taasen rakasti ja helli waimoansa kaikella
oikean awiomiehen rakkaudella, kaikissa he auttiwat toisiansa ja
kantoiwat toinen toisensa kuormaa.

Kristo oli paikkakunnan etewin kirwesmies. Ei sitä rakennusta
rakennettu eitä sitä salwosta salwettu, jossa ei hän olisi ollut
pälkkimässä, weistämässä ja paikoilleen asettamassa noita kaukaa
saloilta tuotuja, noreita ja paksuja honkaisia hirsiä. Sentähden
käännettiin hänen nimensä kylänkesken edestakaisin ja häntä sanottiin
waan: "Honka=Kristoksi".

Kun hän oli noin työteliäs, ja piti maankipeneensä hywässä woimassa ja
kaswukunnossa, ei heillä ollut mitään syytä moittia toimeentuloansa.
Aina kun Kristo tuli kotiin työstään kesähelteillä, oli hänellä
wirwoittawa siimes palawaansa jähdyttääksensä tuossa turwe=penkillä,
tuomi= ja pihlaja=pehkojen juurella. Siinä oli hänen lempipaikkansa ja
siihen hän nakkausi pitkälleen, lewäyttämään wäsyneitä raajojansa,
lukemaan jotain hyödyllistä kirjaa tahi katselemaan, kuinka hänen
ketterä waimonsa ruokkoi, kasteli ja hoiteli heidän pienen puutarhansa
kasweja.

Siihen toi waimonsa hänelle wirwoittawaa ja raitista juomaa,
kostukkeeksi hänen wäsystä ja helteestä pakahtuwalle kielellensä, ja
siinä pyyhki hän waluwan hien miehensä kowasta työstä palawoiwasta
otsasta.

"Minun elämäni on semmoinen autuus, semmoista lempeä ja suloa täynnä,
etten waihtaisi sitä koko maailman loistoon ja rikkauteen", huudahti
Kristo eräänä semmoisena hetkenä.

"Se on sinun syysi, Kristoni, että se niin on", sanoi waimo ja tarttui
miestänsä kaulaan.

Useita wuosia kului, eikä perillisestä ollut mitään tietoa. Wihdoin
kuitenkin näkyi heidän toiwonsa tulewan täytetyksi. Kaksinkertaisesti
rakasti Kristo nyt waimoansa ja helli, hoiteli ja waali häntä niinkuin
silmäteräänsä; usein puheliwat he keskenänsä tulewasta onnestansa.

Mutta "ihminen päättää, Jumala säätää". Waimon synnyttämisen hetki
lähestyi. Hän lahjoitti Kristollensa kauniin ja terween tytön, mutta
itse hän meni pois--meni sinne, josta ei yksikään ole wielä koskaan
palanut--meni maan mustiin multiin. Tuo kallis ja suuri=arwoinen lahja
wei häneltä itseltään hengen.

Tuo kowan=onnen kohtaus teki Kristoon sywän waikutuksen. Moneen
wuorokauteen ei hän ottanut suuhunsa kuiwaa ei märkää, eikä woinut
ryhtyä mihinkään työhön ja toimintaan. Hän itki waan niin paljon, että
luuli hänen wedeksi raukeewan, ja wäänteli käsiään epätoiwossaan. Hänen
hellä ja tunnokas sydämensä ei saanut mistään lohdutusta ja
peljättiinpä hänen menettäwän siihen henkensä tahi ainakin järkensä.
Hän koetti wiettää raskaita hetkiänsä kaswitarhansa turwe=penkilläkin,
mutta hänen surunsa kiihtyi waan siellä. Poissa oli nyt lempeä, hento
olento, joka niin monta hauskaa hetkeä oli hänelle tuottanut. Poissa
oliwat ne toimeliaat kädet, jotka oliwat niin nopeat ja osaawat kaikki
asiat säntillensä tekemään ja laittamaan. Surkastunut oli kaswitarha,
kun sitä hoitelewa henki oli paennut. Riutuneet oliwat kaikki
taloudelliset toimetkin, kun niitä hoitawa käsi oli kylmennyt, ja
riutunutpa oli kaikkien noiden tuntijakin tuossa--tuo wahwa mies, jonka
surulla ei ollut rajoja.

"Woi, woi! Hän oli liian puhdas, liian hywä minulle, taiwas ei suonut
hänen minun kansani olla", waikeroitsi hän waan, kun häntä koetettiin
lohduttaa.

Wihdoin tyyntyi hän kuitenkin sen werran, että woi kuunnella järkewiä
neuwoja.

"Eihän kuollut suremallakaan takaisin tule; turhaa on siis surra
itsensä kuoliaaksi. Sinulle on annettu toisia elämän welwollisuuksia,
joiden tähden sinun elämäsi on kowin tarpeellinen. Muista tosi, että
waimosi lahjoitti sinulle lähteissään lapsen; joka tarwitsee paljon
sinun apuasi", puheli eräs ystäwä Kristolle, ja se rupesi waikuttamaan.

"Niin, niin, totta puhut. Minulla on lapsi, jonka eduksi olen welkapää
kaiken elämäni uhraamaan", sanoi Kristo, ikäänkuin unesta hawahtuen.

Nyt toipui hän niin paljon, että woi ruweta lasta kasteelle
toimittamaan. Kaarinaksi tahtoi hän lapsensa ristittäwän, kaimaksi ja
muistoksi poismenneelle äidillensä.

Wireästi ryhtyi hän nyt uudestansa työhön, mutta entistä iloisuuttansa
ja hilpeyttänsä ei hän koskaan enään saanut. Mykkänä kuin hauta
wyörytteli, nosteli, pälkki ja weisteli hän päiwäkaudet hirsiä,
sanomatta luotuista sanaa, kun waan ei häneltä jotakin kysytty;
silloinkin oli hänen wastauksensa waan lyhyt ja asiallinen.

Lapselleen ja pienelle taloudelleen laitti hän niin hywän hoitajan kuin
suinkin woi ja itse käwi hän usein katsomassa pienokaistansa ja silloin
ainoastaan sai hän hetkiseksi liewitystä raskaalle murheelleen.

Niin ponnistellen eleli hän eteenpäin, siihen asti kun pieni Kaarina
kaswoi jalanjuoksewaksi. Silloin lieweni Kristonkin murhe, sillä hän
sai niin sanomattoman paljon lohdutusta ja huwitusta lapsestaan. Pikku
Kaarina oli ketterä ja kaunis lapsi, ja isästään ei hän ollut
wieraantunut, kun hän hoiteli ja waali lasta niin usein kuin aika ja
tila sen salli. Lapsi kiipeili silloin isänsä syliin, siljoitteli hänen
päätänsä ja poskiansa ja kiersi pienet kätösensä hänen kaulaansa.
Silloin wetäysi wäkisinkin murheen rasittaman isän suu nauruun, ja
silloin selweni hänelle selwenemistään, mikä kallis ja suuriarwoinen
tehtäwä hänellä kuitenkin wielä oli, ja kaksinkertaisella innolla
pyhitti hän elämänsä lapsensa kaswatukseen.

Pikku Kaarina kaswoi ja waurastui siihen määrään, että hän woi ruweta
pientä taloutta hoitamaan. Yhä enemmän mielistyi isä tyttöön, sillä
olipa hän äitinsä oikea kuwa sekä näöltään että mielensä laadulta. Se
wahwisti ja rohkaisi Kristoa, sillä nyt tunsi hän lapsessaan
löytäneensä toisen rakkautensa esineen. Hän koetti jo aikaisin istuttaa
häneen Jumalan pelkoa, ja tuolla tuomi= ja pihlaja=pehkojen
siimeksessä, turwe=penkillä, puheli hän usein lapselle äitinsä hyweistä
ja hurskaudesta. Pikku Kaarina kuunteli niitä hiewahtamatta, ja eräänä
kertana huudahti hän: "Woi kun minulla on ollut hywä äiti, minä tahdon
tulla hänen kaltaisekseen".

Niin meniwät asiat eteenpäin. Isä teki työtä ja pikku Kaarina hoiti
taloutta; olipa isä saanut takaisin melkein kaiken entisen
iloisuutensa. Kaswitarha rupesi taasen hedelmöimään, sillä pikku
Kaarina hoiteli sitäkin kuten äitinsä ennen. Isä ansaitsi työllään
hywät palkat, ja heidän elämänsä ja warallisuutensa waurastui päiwä
päiwältä; kaikki näytti taasen käywän hywin.

Mutta "Jumalass' on juoksun määrä, waan ei miehen ripeydessä", sanoo
sananlasku, ja niinpä tässäkin saatiin nähdä. Eräässä talossa oli iso
putinki salwettawana ja Kristo oli siellä parhaana miehenä, kuten
tawallista. Rakennus oli jo kohonnut räystimiin saakka ja suuria hirsiä
wedettiin päälle. Samassa katkesi eräs telinepiitta, wedettäwä hirsi
pyörähti ympäri ja löi tywellänsä Kristoa rintaan, ja yhtenä hirren
kanssa putosi hän alas hirsikokoon. Kaikki salwumiehet päästiwät
hätähuudon ja riensiwät auttamaan wahingon saanutta. Tunnottomana
makasi Kristo hirsiläjässä, ja kun häntä ruwettiin ylös nostamaan,
huomattiin jalan olewan reidestä poikki. Hän kannettiin huoneeseen
ja siellä riisuttiin hän, sitten kun oli ensin toipunut
tunnottomuudestansa. Silloin huomattiin hänen jalkansa olewan katkeimen
paikasta aiwan sämänä. Liha oli murskana ja pirstaantuneet luun päät
törröttiwät sieltä täältä esiin. Lääkärit sairashuoneessa, johon hän
wietiin, huomasiwat heti ettei jalasta kalua tule, waan että se on
leikattawa kokonaan pois. He ryhtyiwät heti työhön ja pian makasi
Kristo jalatonna sairaswuoteella. Hän sai kowan haawakuumeen leikkuun
ja muun ruhjoontumisensa wuoksi. Monta wiikkoa makasi hän elämän ja
kuoleman wälillä; hän houraili ja hourauksensa esineenä oli aina waan
pikku Kaarina.

"Woi, woi! Missä pikku Kaarina on, eihän waan hänelle mitään pahaa
tapahdu? Täällä on niin paha ja waarallinen--woi, woi, Kaarina, tule
tänne, että isä saa sinua auttaa", huuteli hän ehtimiseen ja haparoitsi
ympärilleen.

Kun isä ei tullutkaan määrättynä aikana kotiin, oli tyttö tullut kowin
lewottomaksi. Hän koetti odottaa, mutta kauwan ei hän woinut sitä
tehdä, waan hän lähti tiedustelemaan miten asian laita oli. Kun hän
salwupaikalla sai tietää miten isän oli käynyt, rupesi hän niin
katkerasti itkemään, että luultiin hänen siihen paikkaan nääntywän.
Siitä toinnuttuaan, rupesi hän heti toimittamaan itseänsä kaupunkiin,
että woisi jollain tawalla olla apuna isälleen. Huolimatta muiden
kiellosta ja waroituksista, pitkästä ja waiwaloisesta matkasta ja
omasta nuoruudestaan, läksi hän matkalle.

Kun hän perille oli tullut oli hänen isänsä parhaaltansa houriossa,
eikä tuntenut lastansa, waikka hän tätä niin hartaasti kaipasi. Yötä
päiwää hoiteli Kaarina isäänsä, eikä lähtenyt pois hänen wuoteensa
wierestä wahingossakaan; lääkäritkin uskoiwat wihdoin sairaan
hoitamisen hänelle.

"Woi, woi, pikku Kaarina, missä sinä olet? Isääsi niin kowin polttaa",
huudahti sairas eräänä kertana.

"Tässä on Kaarinasi, rakas isä", sanoi tyttö ja kumartui wuoteen yli.

Sairas awasi silmänsä, tirkisteli eteensä niin kummallisesti ja sanoi
wiimein:

"Onko totta? Oletko sinä minun oma Kaarinani, wai onko Jumala enkelinsä
hänen haahmossaan tänne minun luokseni lähettänyt?"

"Teidän oma Kaarinanne olen minä, rakas isä", sanoi tyttö ja pyyhki
pois hikeä hänen polttawalta otsaltaan.

"Kuinka Herran tähden sinä tänne olet joutunut?" kysyi isä.

"Kuultuani teidän suuren onnettomuutenne, en woinut olla tänne
tulematta, liewittelemään tuskianne ja hoitelemaan teitä", sanoi tyttö.

"Woi rakas lapseni! Isäsi on nyt mennyt mies, ei minulla ole enään
toista jalkaakaan", waikeroitsi isä ja purskahti kowaan itkuun.

"Tosi kyllä, että teitä ja samalla meitä molempia on kohdannut suuri
onnettomuus, mutta älkää toki kowin surko, kyllä Jumala meistä murheen
pitää", lohdutteli Kaarina.

Se hetki oli Kriston kuumeen murros; hän oli selwennyt houriosta ja
kääntyi paranemaan päin. Kauan makasi hän wielä sairashuoneessa, mutta
Kaarina ei lähtenyt hänen wuoteensa wierestä, ennenkun tuo rakas,
ruhjottu, jalkansa menettänyt isäkin woi jättää tuskaloisen ja
pitkällisen sairaswuoteensa. Wihdoin koitti se päiwä, jolloin Kristo
kirjoitettiin ulos sairashuoneesta; loppuhoito uskottiin Kaarinalle
yksinään. Muistoksi menneistä ajoista sai Kristo lähtiessään puujalan
entisen jalkansa sijaan. Kowalta tuntui tuo kauppa, mutta muuta neuwoa
ei ollut; täytyi waan nujertua sallimuksen kowan kohtalon alle.

Kristo ei kyennyt nyt enään wieraan työhön, eikä pieni maatilkku woinut
heitä elättää; täytyi keksiä joku keino toimeentulon lisäksi. Pian se
keksittiinkin, sillä kätewä mies kuin oli, rupesi hän tekemään
kaikenlaisia juuriteoksia. Pikku Kaarina oli isällänsä alituisena apuna
niitä tehdessä ja pienillä kätösillänsä näpräsi hän joutuisasti ja
siewästi noita kierteisiä punoksia. Ennen pitkää tuliwat he niin
taitawiksi tuossa uudessa ammatissaan, että Honka=Kriston juuriteokset
oliwat kuuluisia laweissa piireissä; siitä saiwat he runsaasti rahaa ja
heidän toimeentulonsa oli turwattu. Sillä tawoin he kowanonnen
aikanakin luottiwat omaan itseensä ja luottamus ei pettänyt, sillä eipä
heidän tarwinnut armoleipään turwaantua.

Kristolla oli nyt hywä tilaisuus neuwoa ja kaswattaa lastansa, kun työ
oli sitä laatua, että hänen täytyi olla aina kotona. Melkeinpä hän piti
onnena tuon suuren, wasta kohdanneen onnettomuuden, joka juuri oli
hänen siihen tilaan saattanut, että hän sai aina olla lapsensa luona,
neuwomassa, ohjaamassa ja rakastamassa häntä. Pikku Kaarina puolestaan
rakasti isäänsä kaikella lapsen rakkaudella ja tuo kahdenpuolinen
rakkaus teki heidän elämänsä niin iloiseksi ja hauskaksi matalassa
majassaan.

Pikku Kaarina kaswoi ja kehittyi wuosien kuluessa ja läheni sitä aikaa,
jolloin tyttöjä ruwetaan sanomaan aikaihmisiksi. Kaunis oli pikku
Kaarina lapsena ja kaswaessaan, mutta kuta enemmän hän lähestyi
kehittymisensä loppua, sitä kauniimmaksi hän muodostui. Rippikoulun
ijässä oli hän jo kauneudellansa herättänyt kaikkein huomion ja maailma
tarjosi sylintäydeltä silloin jo hänelle niitä iloja ja leikkejä mitä
sillä on antaa. Mutta Kaarinalla oli waan yksi tarkoitusperä, yksi
pyrintö, nimittäin wanhan isänsä hoitaminen ja iloittaminen, tuon
raajarikon--puujalan, joka aina niin ikäwällä odotti hänen
kotiintuloansa. Kaikki nuorten ilot, kemut, leikit ja kisat hylkäsi hän
ehdottomasti; turwe=tupaan paloi hänen mielensä waan, ja sinne
riensikin hän niin pian kun oli saanut wälttämättömimmät tehtäwänsä
suoritetuksi.

Kahdeksantoista wuotiaana oli Kaarina täydellisesti kehittynyt ja
silloin ei yksikään neito paikkakunnassa wetänyt hänelle wertaa
kauneudessa. Kun siihen wielä lisäksi tulee kristillissiweellinen,
puhdas elämäntapa ja sitä seuraawa siweä käytös, jotka hänessä oliwat
aina nähtäwinä, niin eipä ollut kadehtijoillakaan mitään, minkä
olisiwat woineet hänelle moitteeksi lukea. Niin, saattaapa
turwe=tuwassakin ruusuja kaswaa.

Ukko wanheni ja alkoi käydä työhön kykenemättömäksi; paljot surut,
murheet ja kärsimiset oliwat jouduttaneet sitä melkein ennen aikaansa.
heidän wälttämättömimmät elämäntarpeensa alkoiwat käydä niukaksi, ja he
rupesiwat pitämään neuwoa tulewasta toimeentulostansa; kauan miettiwät
he sinne tänne, mutta mitään apukeinoa ei keksitty.

"Nyt minä tiedän, isä, mitä on tehtäwä, ettemme hätään joutuisi", sanoi
Kaarina eräänä kertana hilpeästi.

"No, annas kuulla!" sanoi ukko.

"Minun on meneminen palwelukseen, että wuosipalkallani woisin teidät
elättää."

"Kuinka woisin sinut, rakas lapseni, nähdä wieraan työssä minun tähteni
ja kuinka woisin sinutta toimeen tulla?" sanoi ukko ikäänkuin
säpsähtäin.

"Mutta eihän ole muuta neuwoa, rakas isä. Työtä minä kyllä jaksan
tehdä, sillä olenhan minä terwe ja raitis, ja sitä teen ilolla, kun ma
tiedän sitä tekewäni teidän hywäksenne. Woinhan käydä teitä sentään
katsomassa ja sen teen niin usein kuin aika ja tilaisuus sallii; se on
ainoa keino, jolla woin estää teidät puutokseen joutumasta", selwitteli
Kaarina.

Wastoin maailman warsinaista tapaa, oli Kaarinan äidin sisar naitu
wankkaan taloon, waikka hän oli yhtä köyhä kuin Kaarinan äitikin oli
ollut. Tämä Sanna=täti oli usein jo waatinut Kaarinaa palwelukseensa,
mutta tyttö ei ollut hennonut hoidotta jättää kiwuloista, wanhaa
isäänsä, niin kauan kun he woiwat kotona ollen hankkia pienen talouden
tarpeet. Tuon äsken tapahtuneen keskustelun perästä tuliwat he nyt
siihen päätökseen, että pitäisi tarjota Kaarinan palwelusta
Sanna=tädille. Tämä tuuma oli heidän mielestään sitäkin sopiwampi, kun
täti tunnettiin yleiseen siiwoksi ja hurskaaksi ihmiseksi ja kun tädin
talo oli likellä heidän mökkiänsä, jonka wuoksi Kaarinan sopi käydä
usein isäänsä hoitelemassa. Sanna=täti suostui ilolla heidän
tarjoukseensa ja ensi muutto=aikana otti hän Kaarinan luoksensa.

Kaarina oli työteliäs tyttö, sillä lapsuudesta saakka oli hän siihen
tottunut. Joutuin ja kunnollisesti toimitti hän hänelle uskotut
askareet ja sillä woitti hän wapaita hetkiä, joina hän, tätinsä
luwalla, käwi isäänsä hoitelemassa. Wuosipalkkansa kulutti hän kaikki
isänsä elämän tarpeisiin, mutta yhtäkaikki käweli hän aina puhtaissa,
eheissä ja säännöllisissä waatteissa, sillä hän käytti hywäkseen
joka=ikisen lomahetken; nähtiinpä hänen usein istuwan rukkinsa tahi
kangaspuittensa taa, silloin kun muut jo oliwat maata panneet. Hänellä
oli paljon ihailijoita ja imartelijoita, mutta kylmä, wieras oli hän
kaikille leperryksille, imarruksille, nuorten huwituksille ja kisoille,
ja kylmänä kaikelle sille iloisuudelle, mitä nuoruus tuopi tullessaan,
hän eli waan uhraawaista elämäänsä isänsä tähden. Hänen sydämessään ei
ollut sijaa kenellekään--siltä ainakin näytti.

Aiwan siinä Sanna=tädin talon wieressä, melkein samassa kartanossa oli
toinen, Kowala niminen talo. Se oli rikkain koko paikkakunnassa.
Laweat, hywin hoidetut pellot antoiwat wuosittain wiljaa monta aittaa
ja salwoa täyteen, ja laweat, heinäwät niityt tuottiwat mehewän
rawinnon lukuisalle, kiiltäwälle karjalle. Monta miespolwea oli jo
tässä talossa rikkautta koottu ja saatu. Rahoja oli yksi kaappi täynnä,
toinen welkakirjoja; oli rikkautta, oli mainetta, oli arwoa ja kunniaa.
Wankka oli talo--aiwan toisenlainen kuin Honka=Kriston turwe=mökki.

Kowalassa ei ollut useampia wanhoja weljeksiä, yksin hallitsi ankara
Kaaperi wankkaa ja rikasta taloansa. Hänellä oli jo useita aikaisia
poikia, joista wanhimmat oliwat jo naineita miehiä. Pulskeita ja
noreita oliwat Kowalan nuoret miehet kuin salon hongat, siiwoja ja
hiljaisia kuin kyyhkyset--kuinkapa se muutoin olisi sopinutkaan, jos
mieli oli rikkaudella saatua mainettaan ja arwoaan säilyttää.

Kowalan nuorin, Matti niminen poika oli wielä naimaton. Melkein
poikasesta pitäin käwi hän Honka=Kriston turwe=tuwassakin, ja sitä
tekoa pitkitti hän aikaisempanakin. Lieneekö hänen mielessään silloin
jo jotain liikkunut, sitä ei tietty, mutta summa oli waan se, että
köyhälle puujalka=ukolle oli hän nöyrä ja ystäwällinen kuin millekin
rikkaalle ja ylhäiselle, ja tuota turwe=tuwan Kaarinaa kohteli hän
hellästi kuin sisartaan. Hän ei näyttänyt antawan mitään arwoa
rikkaudelle, sillä hänen sydäntänsä ei raskauttanut tämän maailman
rikkauden suru; siksi oli hän yhtä ystäwällinen köyhälle kuin
rikkaallekin.

Matti oli paikkakunnan uljain ja siiwoin nuorukainen, ja kaikki
ympäristön tytöt loiwat häneen halukkaita silmäyksiä. Siiwo ja
hiljainen luonteeltansa kun oli, oli hän kaikkien ihmisien kanssa
hywässä sowussa ja tuttawuudessa; pidettiinpä häntä ikäänkuin
kunniawieraana, milloin hän waan tuli johonkin taloon.

Hän se jo kauan oli katsonut sydämen silmällä Kaarinan puoleen. En
tiedä, mitenkä lieneekin ollut, mutta tämä ei aristellut noita Matin
helliä silmäyksiä. Sillä tawoin oliwat he sydänten kielten kautta
olleet jo kauan tutut, waikkeiwät he wielä olleet toisilleen wirkanneet
asiasta puolellakaan sanalla; ehkäpä siinä oli paljon syytä Kaarinan
suoranaiseen ja kylmään, melkein halweksiwaiseen muiden hänen
ihailijainsa hylkäämiseen. Mutta kun tuli kerran oli wiritetty, ja
liekki ruwennut leimahtamaan, on waikea salata sitä waloa ja lämpöä,
mikä liekistä lähtee, ja niinpä oli Matin ja Kaarinankin laita. Heidän
tähän asti mykkä sydämen kielensä puhkesi suoraksi tunnustukseksi, ja
nyt tunsiwat he todelliseksi sen, mikä heillä ennen oli waan salaisena,
toiwowana aawistuksena. Niin. Ensilemmen liekehtiessä eiwät he pitäneet
mitään lukua tulewaisuudesta, kaikki hengitti waan sulaa onnea ja
autuutta, kaikki muu sai tulla ja mennä, sillä se oli heille
yhdentekewä.

"Woi! mitä olenkaan tehnyt, kun olen antanut sydämeni tunteet sanoiksi
puhjeta?" sanoi Kaarina eräänä kertana Matille, sillä nyt alkoi
tulewaisuus haamoittaa synkkänä hänelle.

"Mitä tarkoitatkaan noilla sanoillasi, rakas Kaarina?" sanoi Matti
hämmästyneenä.

"Olethan sinä niin rikas, ja minä olen waan Honka=Kriston--puujalan,
turwe=tuwan köyhä ja ylönkatsottu tytär. Mitä sanoisiwat ihmiset
yhdistyksestämme?" pitkitti Kaarina pelokkaasti.

"Älä sitä sure yhtään. Mitä huolimme me siitä, mitä ihmiset sanowat ja
arwelewat. Tämä on meidän omien sydäntemme asia, ja kun ne kerran
yhteen sopiwat, woimme syrjä=asiain antaa mennä", wakuutteli Matti.

"Wanhempasi, kotiwäkesi?" muistutti tyttö umpimielisesti ja suru
pakkasi wäkisinkin walloittamaan hänen mieltänsä.

"Niin, sitä en mene takaamaan, etteiwät he woisi katsoa karsain silmin
yhtymistämme, mutta en siitäkään huoli. He owat niin kiintyneet
tawaraan, ettei muu mitään maksa sen rinnalla heidän mielestänsä
mitään. Jos niinkin käwisi, toiwon kuitenkin, että me woitamme senkin
eteen, kun waan rakkautemme pysyy wilpittömänä ja puhtaana. Minun wahwa
uskoni on, ettei meitä erota mikään, mutta sinut tahdon omakseni
elämässä ja kuolemassa", puheli Matti, koettaen poistaa ensimäisiä
huolenpuuskia, joita alkoi kokoontua heidän onnensa aamutaiwaalle.

"Woi, woi! mihin minun isäni sitten joutuisi?" sanoi Kaarina yhä
huolehtien.

"Isäsi otamme kotiimme ja sittenpä tuolle hywälle wanhukselle wasta
hywät ja murheettomat päiwät tulewat", sanoi Matti hilpeästi.

"En tiedä, mitenkä se on, mutta minun mielessäni pyörii niin
kummallisia tunteita, toiwoa ja pelkoa sekaisin; en koskaan ennen ole
ollut niin kummallinen", sanoi Kaarina yhä synkästi ja hänen kauneissa
silmissään wälähteli kirkkaita kyyneliä.

Matti siwalsi rakastettunsa syliinsä ja pyyhki pois hänen kyyneleensä.
Siinä wannoiwat he wielä toisillensa ikuista rakkautta, käwi wielä
miten käwi; sitten he erosiwat, mutta kummallakin oli niin paljon
ajattelemista.

He kokiwat pitää liittoansa muilta salassa niin kauan kuin mahdollista,
mutta kauanpa ei se pysynyt huomaamatta, sillä siitä hetkestä, kun he
oliwat rakkautensa toisilleen tunnustaneet, eiwät he woineet tulla
toisittaan toimeen. Siitä aiwan helposti seurasi se, että kussa toinen
oli, siellä oli myös toinenkin. Tuo toisiensa noudatteleminen ja se
erinomaisen ystäwällinen kohtelu, mikä heidän wälillään nyt oli
syntynyt, ilmaisi mitä heidän keskensä oli tapahtunut. Kun joku sitten
tahtoi heidän omaa, suullista tunnustustaan siihen, mitä he luuliwat
hawainneensa, ei kumpikaan heistä kieltänyt, waan sanoiwat totuudessa
mitenkä heidän asiansa oliwat, ja niin lewisi tieto ympäri kylää.

Mutta auta armias Jumala! kun tuo tieto tuli Kowalaisten korwiin, he
nousiwat semmoiseen wimmaan, että olisi luullut heidän tulleen pois
järjeltänsä. "Tuommoisen köyhän, tyhjän, kelwottoman, ylönkatsotun
turwe=tuwan asukkaan--puujalan tyttären hän toisi taloon! Se on sula
mahdottomuus, häpeä ja synti Jumalan ja ihmisten edessä. Ei suwun
kunniaa ja rikkautta kerjäläisillä ja turwe=mökeillä pidetä pystyssä",
pauhasiwat ja huusiwat he yhtenään ja siinä oliwat kaikki osallisina,
isät, äidit, weljet ja sisaret; olipa heidän teeskennelty siweytensä
nyt lopussa.

Matti ei kieltänyt heiltäkään sydämensä asiaa, waan tunnusti sen
julkisesti. Hänelle tuli nyt sangen raskaat ja ikäwät ajat, sillä hän
ei kuullut nyt mitään muuta kuin mitä raainta, ilkeintä ja
sydämettömintä parjaamista ja haukkumista rakastetustaan ja itsestään.
Turhaksi näki hän kaikki puolustuksensa ja wastaanwäittelemisensä
semmoista yliwoimaa wastaan; mykkänä kantoi hän raskasta taakkaansa ja
kärsi; joskus hän waan sanoi nämät harwat sanat: "sepähän nähdään",
tahi: "meitä ei erota mikään woima tässä maailmassa".

Kowalaiset tuliwat hywin häijyiksi Kaarina=raukallekin. He wainosiwat,
haukkuiwat ja sättiwät häntä miten parhaiten taisiwat, ja heillä oli
jokapäiwäinen tilaisuus siihen, kun kartanot oliwat niin liki
toisiansa; menipä raakuus niinkin pitkälle, että kiwittiwät häntä
huoneitten ylitse kun näkiwät kulkewan pihalla. Tuo teki tyttö=riewun
hellälle luonnolle kowin pahaa. Hän itki ja suri niin, että oli siihen
paikkaan nääntyä, mutta Matistaan ei hän woinut luopua enemmin kuin
Mattikaan hänestä, waikka wielä mitäkin tulisi.

Eräänä kertana sanoi isä Matille: "Et saa kruunun mynttiä perintöä, jos
et waan luowu tuosta tyttö=luntusta".

"Mitä huolin minä rikkauksista, kun waan Kaarinan saan omakseni",
wastasi Matti lyhyesti.

"Mutta sinun täytyy kuitenkin erota hänestä", pitkitti isä.

"Sepähän nähdään."

"Sepähän kylläkin nähdään, ja jos ei muutoin, niin tawalla semmoisella,
joka warmasti woipi teidät erottaa", jatkoi isä uhkaawasti.

"Meitä ei erota mikään woima tässä maailmassa. Parasta on, isä, kun
annatte suostumuksenne!" sanoi Matti surumielisesti.

"En, sitä en tee, en koskaan. Mieluummin näkisin sinut jos kuin
onnettomana, kuin yhdistettynä kylän heittiön kanssa", sanoi isä
lujasti.

Matti näki ettei mikään auttanut ja hän lähti sangen murheellisena pois
tiehensä.

Tulipa wihdoin nuot asiat Kaarinan isänkin korwiin. Monta itkua hän
itki, monta kyyneltä pudotti tyttärensä kanssa. He itkiwät tämän
maailman rikkauden ja loiston wäärää kowuutta, waltaa, tylyyttä ja
sortoa, ja köyhän ylönkatsetta, halweksimista, polkemista ja
alentamista, jota syyttömästi saa köyhyytensä tähden alituisesti niin
runsaassa määrässä kärsiä.

"Woi rakas Kaarinani! Waikeaan asemaan olet joutunut. Tämän maailman
rikkaudensuru on kuolettanut sydämen monelta ihmiseltä ja silloin se
tulee kowemmaksi kuin kiwi: se ei tunne mitään, siihen ei pysty eikä
waikuta mikään, kuollut, kowa on rikkauden sokaisema sydän. Minä en
moiti rakastettuasi, päinwastoin kunnioitan häntä tunnollisena ja
rehellisenä nuorukaisena. Mutta eiköhän olisi parasta, kun kokisit
wierottaa hänet pois mielestäsi, sillä rikkauden wahwa wainoowa walta
saapi usein suurta pahaa aikaan", puheli eräänä kertana Honka=Kristo
tyttärellensä.

"Woi rakas isä! sitä en woi, Matti on niin hywä", sanoi Kaarina ja
purskahti itkuun, ja siinä he sitten yhdessä itkiwät särkyneiden
sydänten toiwotonta itkua.

Kului aikaa, mutta Matin kotiwäen sydänten kowuus ei kulunut; yhtä
kowat, yhtä paatuneet, yhtä perään=antamattomat oliwat ne. Kului aikaa,
mutta Matin ja Kaarinan murhe ei kulunut, yhtä ankara, yhtä polttawa,
yhtä toiwoton oli se.--Kowa on paatunut sydän, rakas on raatelewa
murhe--niin on.----

Ei ollut wielä tullut ilmi Matin ja Kaarinan liitto, kun minä
ensikerran tutustuin Honka=Kriston kanssa; hänen kuuluisat
juuriteoksensa oliwat tämän tuttawuuden aikaansaaneet; Kaarina oli jo
silloin Sanna=tädillään palweluksessa. Wanha, harmaapää oli ukko jo
ensi tuttawuutemme aikana. Juuriteoksia hän punoi milloin waan wähänkin
jaksoi, mutta hän oli jo niin woimaton, että hänen täytyi pitkät ajat
lewähdyttää wäsyneitä, wanhentuneita ja runneltuja raajojansa. Eräs
pikku tyttönen oli ukkoa myötäänsä hoitamassa; hänet oli Kaarina
laittanut ja hän antoi ruoan ohessa tytölle waatetta palkaksi. Usein
puhui ukko suurella säälillä Kaarinastaan ja hänen suuresta
uhraawaisuudestaan, kun hän niin paljon näki waiwaa wanhan ja huonon
isänsä elättämisestä ja hoitamisesta. Turwe=tupa oli jo hywin
wanhentunut ja seinät oliwat paikottain kallistelleet sinne tänne,
mutta hywä siiwo ja puhtaus wallitsi kuitenkin kaikkialla; tuwastaan
arweli ukko, että se hänen aikansa kestää. Puutarha oli täydessä
woimassa ja hywässä ruokossa ja kaswit rehottiwat täydessä
kukoistuksessaan: melkeinpä kadehdin sen rehewyyttä ja hywää
järjestystä. Tuomi= ja pihlajapehkot oliwat tuuheana, pitkänä ja
korkeana riwinä turwepenkin etelänpuolisena suojana, joiden lehtewien
oksien siimeksessä sen ruohoinen, wiheriä pinta tarjosi sopiwan ja
wiileän lewähdyspaikan wäsyneille raajoille.

"Kuinka te woitte tämän näin hywässä hoidossa ja ruokossa pitää?
Tytöstä ei ainakaan suurta apua lähde", kysyin ukolta sinne tultuamme.

"Kaarina tämänkin woimassa pitää, mitäs minä polonen woisin? Hän,
raukka, se kaikki töittensä wälistä tekee ja toimittaa. Itsenäisenä
aikana on tämä kaswitarha minulle suurena huwituksena ja tuossa
turwepenkillä on niin mieluista oikaista kangistuneita jäseniäni ja
wäsynyttä ruumistani. Jumala warjelkoon Kaarinaani!" selitti ukko ja
kyyneleet walahtiwat hänen silmistänsä.

Minä mielistyin niin tuohon ukon awo= ja hellämielisyyteen sekä kowaan
kohtaloon, että poikkesin usein kulkeissani häntä terwehtimään. Hän
otti minut aina wastaan niinkuin wanhan tuttunsa; olipa niinkuin hän
olisi tullut aina silloin hieman nuoremmaksi. Noilla käynneilläni oli
toinenkin tarkoitus, sillä olisin halunnut nähdä tuon ukon hywän
Kaarinan, mutta hän ei sattunut koskaan olemaan isänsä luona silloin
kun turwe=mökissä käwin ja niin jäi hän näkemättä.

Eräänä Juhannus=aamuna tai oikeimmin yönä olin taasen asiaini tähden
matkustamassa. Olin nytkin sillä tiellä, mikä kulki noiden turwetupien
kautta. Waraselta olin jo toiminut niin, että woisin käydä
Honka=Kristoa terwehtimässä; oikeinpa sydämeni sykki ilosta, kun tätä
ajattelin. Ilma oli lämmin, tyyni ja selkeä, ainoastaan silloin tällöin
huhahti wieno tuulenhenkäys. Maa oli wiheriäisessä juhlapuwussaan ja
puut seisoa töyhöttiwät kauniine lehewine lehtineen, niinkuin täysissä
purjeissa olewat laiwat. Waikkei aurinko ollut wielä noussut, oli niin
waloisa, että olisi nähnyt waikka kuinka hienosti painettua kirjaa
lukea. Niin, eihän Pohjolan kesä=aurinko olekaan kauan maillaan ja
waloisat owat silloin sen ihanat, kirkkahat yöt ja ihana, kaunis on
koko luontokin.

Seutu oli tasaista ja aukeata, ja sen wuoksi näkyiwät kaikki esineet jo
kauwas. Olin niin waipunut luonnon ihanuuden nautintoon, etten
huomannutkaan, ennenkun Honka=Kriston kaswitarhan tuomi= ja
pihlajapehkot jo ilmaantuiwat silmieni eteen. Aurinko juuri kohotteli
laitaansa idästä ja se loi ikäänkuin kultauksen muutoinkin ihanan
luonnon ylitse. En joutanut paljon muuta katselemaan, sillä
warsinaisena silmämääränäni oli waan Honka=Kriston kaswitarhan tuomi=
ja pihlajapehkot, ja se ajatus, että nyt ainakin saan nähdä ukon hywän
Kaarinan. Kehoitin kyytimiestäni, että hän ajaisi nopeammin, niin
kiihkeästi paloi halun pian päästä tuon wanhan, raajarikon ystäwän
luokse. Pian olimme niin likellä, että turwe=tupakin näkyi jo aiwan
selwään.

Minä rupesin aina selwemmästi erottamaan kaikki esineet turwe=tuwalla
ja sen ympäristöllä. Suureksi ihmeekseni huomasin, että Honka=Kristo
oli jo näin warhain ylhäällä; hän seisoi kaswitarhassaan turwepenkin
wieressä, päin siihen. Lähemmäksi tultuani huomasin, että ukolla oli
mustat housut ja liiwit päällä ja korkea, wanha, nukkawieru sitkohattu
päässä; ennestään jo tuttu puku minulle, sillä hän käytti niitä aina
juhlatiloissa; muutoin oli hän paita hihasillaan. Omituisen hauska oli
ukkoa kaukaakin katsella tuossa puwussaan: mustat housut ja liiwit,
musta hattu, walkeat hiukset, walkea parta ja walkea, sileäksi kaulattu
paita päällä, niin walkea kuin kika--aiwan niin, mustaa ja walkeaa waan
sekaisin, eikä mitään muuta. Mitä miettikään hän nyt tuossa? Oliko
hänellä iloa wai murhetta, wai oliko hän kiirehtinyt näin warhain
luonnon ihanaan helmaan, nauttimaan sen suloisuutta? oliwat ajatusteni
alkuna ja loppuna.

Olin aikonut ukolle jo kaukaa huutaa iloisen hywänhuomenen, mutta niin
lähelle tultuani, että woin erottaa kaikki hänen ulkopiirteensä,
huomasin kuinka hänen nukkawieru hattunsa liikkui yhtenä tärinänä; tuo
hawainto waikutti sen, että hywä=huomen jäi sanomatta ja kummallinen,
melkein pelon sekainen aawistus walloitti mieleni. Minä kiirehdin
kulkuani ja pian olin minä ukon huomaamatta aiwan liki maantietä olewan
kaswitarhan kohdalla.

Mitä näin minä nyt? Ukko oli kumarassa turwepenkin puoleen ja--itki,
itki sydämen pohjasta, ja siitä tuo hänen nukkawierun hattunsa
heiluminen, minkä olin jo taempaa huomannut. Tuomi= ja pihlajapehkon
lehwät salasiwat minulta kaiken muun näkemisen, enkä minä joutanut
pitkin tarkastelemaankaan muita asioita. Minä hyppäsin pois kärryistä
ja syöksähdin kaswitarhaan. Mahdoton on kenenkään edeltäpäin arwata,
mitä siellä näin. Siinä--siinä turwepenkillä itkewän ja tutisewan
puujalka=ukon edessä, hänen ja istutuspehkojen wälillä, makasi
sylitysten--Matti ja Kaarina, kumpikin----hengetönnä! He oliwat
köytetyt syliksi toisiinsa pitkällä miehenpuolen willawyöllä, ja ensi
silmäys selitti sen tosiasian, että he oliwat tuommoisenaan juuri wasta
wedestä nostetut. Nythän näin Kaarinan, jota olin niin kauan halunnut
nähdä!

"Herra Jumala! Mitä nyt on tapahtunut?" sanoin minä hätäyksessäni ensi
hawaintoni perästä.

Nyt wasta huomasi ukko minun läsnäoloni. Hän käänsi wetistyneet
silmänsä, wäyristyneet kaswonsa ja tytisewän otsansa minun puoleeni ja
sanoi sydäntä wihlowalla äänellä:

"Woi Herra Jeesus! He owat ottaneet hengen ainoalta, rakkaalta
lapseltani ja tuolta jalolta nuorukaiselta, ja samalla ottawat he sen
minultakin. Wäärä rikkauden wäkiwalta ja armoton kowuus on heidät
murhannut. Rikkaus sorti rakkauden, ja tuossa he nyt makaawat
rakkautensa ja wäärän sorron uhreina. Woi maailman sydämettömyyttä, woi
maailman kowuutta! Woi katoowan rikkauden sortoa ja julmuutta--woi
lastani ja minuakin!"

Nousewa aurinko walaisi nuot tuossa turwe=penkillä. Kumpikin oli
kietonut käsiwartensa toisensa ympärille, ja siinä asemassa näyttiwät
he innokkaasti syleilewän toisiaan. Matilla oli päällä parhaat waatteet
ja Kaarina oli pukeunut lumiwalkoisiin waatteisiin, jommoisia
Pohjanmaan neitojen oli tapana pitää kesäisenä aikana juhla= ja
häätiloissa. Hänen tuuhea ja kellertäwä tukkansa oli hajallaan ja
walunut hänen olkapäidensä ja rintansa yli. Kaunis oli hän wielä kuolon
kalwistamanakin tuossa. Kaunis, uljas oli kuoloon asti rakastunut
nuorukainenkin, mutta olipa kuitenkin niinkuin kuolewainen ihminen
olisi saanut kuolemattoman Wellamon neidon syleiltäwäksensä. Minä
silmäilin heidän kaswoihinsa; ne näyttiwät olewan niin autuaallisessa
ja rauhallisessa hymyssä--ja mitenkä lieneekin ollut, mutta heidän
suunsa näytti liikkuwan. Silloin tuntui Matti sanoman: "Meitä ei erota
mikään woima tässä maailmassa", ja Kaarina oli kuiskiwinaan: "Matti on
niin hywä, hänestä en woi luopua".

Tuomi= ja pihlajapuskat oliwat täydessä kukoistuksessaan ja lewittiwät
ympäristöönsä miellyttäwän tuoksun. Paljojen kukkiensa wuoksi oliwat ne
walkeita kuin lumipurku ja nuot lehewät oksat kukkaterttuineen
riippuiwat Matin ja Kaarinan ylitse, jonka wuoksi he näyttiwät makaawan
ikäänkuin kukilla kaunistetussa morsiuswuoteessa. Nousewan auringon
kirkkaassa walossa kimelteliwät pensaitten lehdillä ja kukissa päilywät
kastepisarat juuri kuin puhtaimmat timantit tahi taiwosen tähdet.
Itkiwätkö pensaatkin kukkineen ja kastepisaroineen, wai iloitsiwatko
ne? Suriwatko ne Matin ja Kaarinan maallista kowaa kohtaloa, wai
iloitsiwatko ne tuon puhtaan ja kuolemaansa asti toisilleen uskollisen
parin muuttamisesta sinne, jossa ei tämän maailman wäkiwallalla ja
sorrolla ole enään yhtään waltaa? Pitiwätkö Matti ja Kaarina häitään
tuossa autuaitten kanssa, wai oliwatko sen surkeina uhreina
kammottawalle rikkauden himolle?

Tuon kaiken huomioon saatuani, tunsin niin monenkaltaisia tunteita,
etten woi niitä sanoilla selittää. Rakkautta, wihaa, ystäwyyttä,
ylönkatsetta, surua, sääliä, kauhistusta, kostoa--ja anteeksiantamusta
--tahi jotakin semmoista se oli, mikä yhtenään ankarasti kuohui
tunnossani ja se pani joka luusolmuni wapisemaan.

Waikka oman sisällisen tilani laita oli näin huono, en kuitenkaan
joutanut joutilaaksi, sillä minua heikompi olento oli lähellä, mikä
tarwitsi kaiken huomioni ja apuni. Se oli puujalka=ukko tuossa, joka
oli koko ajan itkenyt niin paljon kuin waan sydän jaksoi wuotaa. Hän
oli itkenyt itsensä niin heikoksi, että horjui sinne tänne ja oli aiwan
kaatumaisillansa; otin siis häntä kädestä kiinni ja talutin hänet
turwe=tupaan, missä toimitin hänet wuoteeseen.

"Woi, woi minun lastani, woi minua onnetonta!" waikeroitsi hän tutisten
siinäkin, riutuneena ja woimatonna.

Minun sydämeni oli niin täysi, etten woinut häntä yrittääkään
lohduttamaan. Muutoin huomasin, ettei sitä olisi woinut tehdäkään,
sillä olihan ukolla niin paljon kowaa elämänkokemusta, ja edessään
juuri niin tuore ja pätewä todistus maailman tunnottomuudesta ja
kylmämielisyydestä, ettei tuota mustaa murhetta woinut millään
tekosyyllä poistaa, ja tosisyytä ei ollut, ei löytynyt. Otin siis waan
tyrskiwän ukon kädestä kiinni, toiwottaen hänen murheellensa liewitystä
ja luwaten laittaa hänelle apua niin pian kuin taisin.

"Woi, woi! Minun murheeni ei lakkaa, ennenkun se saapi minut maan
mustaan multaan. Ei kestä enään kauwan tämmöistä tuskaa monikertaan
rikkiraadeltu sydän. Kiitän teitä kaikesta sydämestäni siitä hywästä,
mitä meille olette osoittanut. Minä tiedän, että te pidätte köyhänkin
ihmisenä ja tiedätte hänelläkin olewan sydämen, joka woipi tuntea ja
kärsiä", sanoi ukko turskien.

Kyyneleet nousiwat wäkisinkin silmiini, ja minä jätin ukon hywästi.
Sinne jäi murheellinen ukko, ja häntä hoitelemaan jäi myös koko ajan
itkenyt tyttönen.

       *       *       *       *       *

Palaamme hetkiseksi takaisin, saadaksemme selwille edellisen tapauksen
kehittymisen.

Kauwan toiwoiwat ja kärsiwät Matti ja Kaarina. He toiwoiwat wiimeinkin
Kowalaisten wäsywän siihen kowaan wastarintaan, jota he katkeamatta
sanoilla ja töillä osoittiwat Kaarinan ja Matin yhdistystä wastaan.
Mutta mitä enemmän he nöyrinä kärsiwät, sitä rajummaksi ja ankarammaksi
käwi wastustus; oliwatpa he huomaawinansa semmoistakin, että wäijyttiin
Kaarinan henkeä. Wihdoin lakkasiwat he turhasta toiwostansa, sillä
oliwatpa he tulleet tuntemaan kuinka kowa ja perään=antamaton on
paatunut ihmissydän. Yleinen mielipidekin kääntyi rakastawien puolelle,
sillä Kaarinan kadehtijainkin alkoi käydä sääliksi noiden toiwottomien
suuret kärsimiset. Lopulla koettiwat kaikki ihmiset waikuttaa Matin ja
Kaarinan eduksi, ja taiwuttaa noita kowia wanhempia, weljiä ja sisaria,
mutta turhaan; kowia oliwat Kowalaiset!

Wihdoin teki Matti päätöksensä. Hän aikoi kerrassaan heittää siihen
pyrintönsä ja kotiwäkensä luwat sekä tehdä lopun kauheille
kärsimisilleen. Hän meni kirkkoherran luo, pyytämään kuulutusta, mutta
sitä ei annettu.--Kowalan Kaaperi--Matin isä oli käynyt jo waralta sen
kieltämässä, ja kirkkoherra noudatti tarkoin lain puustawia rikkaan
sanankuulijansa käskystä.

Kauhea synkkämielisyys walloitti nyt Matin ja Kaarinan mielen; se oli
epätoiwon mustaa ruokaa, joka on niin katkeraa maistella. Kun
Kowalaiset hawaitsiwat, että heidän wiimeinen walttinsa teki niin
loistawan waikutuksen, tuli heidän raiwonsa nyt pirulliseksi
kostonpyynnön sekaiseksi wainoksi; mutta yhä enemmän synkistyiwät Matti
ja Kaarina. Waikka he oliwat noin wainottuina ja sorrettuina,
alinomaisen haukkumisen ja parjaamisen alaisina, eiwät he kuitenkaan
koskaan antaneet heille ainoatakaan pahaa sanaa, mutta nöyrinä,
murheellisina ja hiljaisina kantoiwat he kowaa kohtaloaan.

Sinä wuotena oli Juhannus maanantaina, joten tuli kaksi pyhää
peräkkäin. Sunnuntai=aamuna nousi Kaarina tawallista aikaisemmin ylös
ja tawallista iloisempi oli hän nyt; Sanna=täti oikein oudoksui tuota
äkillistä mielenmuutosta niin raskaan surun aikana. Kaarina teki
aamu=asioitaan iloisesti ja joutuisasti; näyttipä siltä kuin hän olisi
alkanut uutta, toiwowaa elämää. Kun hän näin liikkui pihalla hilpeänä,
kiwittiwät Kowalaiset häntä huonetten ylitse, antaen hänelle samassa
riwoja ja häwyttömiä sanoja. Päälliseksi wartoiwat he sitä hetkeä,
jolloin he tiesiwät Kaarinan menewän kaiwolle wettä winttaamaan,
saadaksensa silloin hänet kiwitetyksi. Mutta ei se onnistunut, sillä
eiwät he osanneet satuttaa ainoatakaan kertaa ja terweenä säilyi
wainottu Kaarina. Tänä iloisena aamuna naurahti hän waan ja arweli:
"turha waiwahan se on teille."

Kun hän oli saanut aamutehtäwänsä toimitetuksi, meni hän waateaittaansa
ja puki itsensä walkoisiin juhlawaatteisiin, ja muutoinkin niin
juhlallisesti kuin suurimpina juhla= ja kunniapäiwinänsä. Kun hän
tuommoisena tuli näköisälle, olipa hän kaunis ja puhdas kuin
metsäruusu. Sanna=tädin mielestä oli tuo outo ilmiö ja hän kysyi
melkein säpsähtäen Kaarinalta:

"Mihin sinä nyt aijot mennä, kun olet itsesi pukenut noin
juhlallisesti?"

"Mattihan tuo niin tahtoo", wastasi waan Kaarina lyhyesti. Sen enempää
ei puhuttu, ei kysytty eikä koskettu.

Aamukellot soiwat juhlallisesti aamukirkkoon. Niiden kumisewa ääni
kajahteli kauwas, halki kaunihin, tyynen kesäisen aamu=ilman, ja
ihmiset riensiwät juhlawaatteissaan kirkkoon sowintosanaa kuulemaan.
Mattia ei ollut kukaan nähnyt koko aamuna, mutta kun muut meniwät
kirkkoon, nähtiin hänen Kaarinan kanssa käsitysten käwelewän wainiolle,
toiseen suuntaan kuin kirkkoonmenijät.

Eräällä Matin naineella weljellä oli Kalle niminen poika. Tämä oli
Matille rakas, sillä lapsi rakasti häntä enemmän kuin omaa isäänsä.
Poika kiipeili aina hänen syliinsä ja siljotteli setänsä päätä ja
kaswoja. Poika oli suurena lohdutuksena Matille hänen kowassa
murheessaan, sillä olihan lapsi niin wiaton ja rakas: häntä ei wielä
wäärä rikkaudenhimo ollut turmellut. Ja palkinnoksi kaikesta
hywyydestään ja lapsellisesta rakkaudestaan sai poika joka hywäilemisen
jälkeen katsella ja kädessään pidellä setänsä taskukelloa; se oli
lapsen mielestä warsin erinomainen ja miellyttäwä asia.

Tuo poika sattui myös hawaitsemaan Matin ja Kaarinan menon.

"Mihinkä te, setä, menette, mihin te menette Kaarinan kanssa?" huusi
poika ja juoksi jälkeen minkä woi.

Menijät seisahtuiwat ja Matti lähti käwelemään poikaa wastaan.
Päästyään luokse, hän otti kellon taskustaan, antoi sen pojalle ja
sanoi: "Wie tämä sedän kello kotiin".

Poika ei ollut koskaan ennen saanut semmoista luottamustointa, että
olisi saanut niin paljon pitää ja kantaa tuota mieluisaa kalua. Hän
ihastui kowin tuosta tarjouksesta, otti kellon ja lähti juosta
wilistämään kotiansa kohden. Kun poika oli juossut jonkun kymmenen
syltä, huusi Matti hänelle: "Saat sinä, Kalle, pitää kellon omanasi
ijänpäiwät".--"Kiitoksia, setä!" sanoi poika ja lähti taasen juosta
kapittamaan. Sitten lähtiwät Matti ja Kaarina käwelemään.

Heidän luultiin menneen kirkkoon jotain toista tietä, mutta muut
tuliwat kirkosta, eikä Mattia ja Kaarinaa tullutkaan; eipä heitä oltu
edes siellä nähtykään. Sitten luultiin, että he owat menneet toiseen
kylään nuorten kemuihin, jotka tiettiin siellä olewan, mutta illalla
palasi sieltä muita kylän nuoria, waan eiwätpä palanneet Matti ja
Kaarina.

Heillä oli toiset tuumat, toiset mietteet ja kirkko ei tuntunut heistä
nyt tarpeehiselta, eikä nuorten kemut kylläksi wiehättäwiltä. Puolen
wirstan päässä kylältä on jyrkkä=äyräinen ja sywä metsälampi. Sinnepäin
piti heidän matkansa; se oli heistä nyt etewämpi kirkkoa, parempi
toisien nuorien iloja ja kemuja.

Jotain, ikäänkuin sattumalta aawistaen, oliwat muutamat Matin ja
Kaarinan ystäwät, huolehtien heidän tawatonta poissaoloaan, käwelleet
Juhannus=yönä tuon metsälammen luo. Sen partaalle tultuansa, löysiwät
he lakin ja huiwin; ne merkit ilmoittiwat asian todellisen laidan.

Neuwottomina ja kowan hämmästyksen alaisina seisoiwat nyt ystäwät
tuossa. Heidän joka luusolmunsa wapisi eiwätkä he olleet woida ajatella
mitä tehdä ja toimia, sillä heidän ajatuksensa oli aiwan sekaisin sen
kowan kauhun tähden, jota he tunsiwat. Se oli kai sen tunnon
synnyttämä, että tässä on joku wääryys tapahtunut.--Heillä ei ollut
mitään asetta, millä olisiwat koettaneet ylös saada noita järwenkuiluun
itsensä haudanneita. Wihdoin toipui joku heistä sen werran, että hän
wapisewin polwin woi lähteä likimmäisestä talosta keksiä noutamaan, ja
kun se joutui paikalle, ei kauwan wiipynyt, ennenkun Matti ja Kaarina
oli wedetty järwen pohjasta maalle.

He oliwat köyttäneet itsensä toisiinsa kiinni Matin pitkällä
willawyöllä, mikä oli sitäwarten matkaan otettu; asia oli siis
edeltäpäin tarkoin mietitty. Näyttipä siltä kuin he olisiwat olleet
eläwiä ja olisiwat toisiaan innokkaasti syleilleet, sillä he oliwat
kietoneet käsiwartensa toisiensa ympärille niin lujaan, ettei heitä
woitu toisistaan eroittaa; luultawasti oliwat he siinä asemassa olleet
järween heittäytyessään. Siinä he nyt makasiwat uskollisina toisilleen.
He oliwat unhottaneet toiselta puolen wanhempain wihat, toiselta isän
werrattoman rakkauden; hyljänneet ystäwät, wiholliset, maailman ja
elämän, ikuiseksi liittyäkseen toisiinsa; siinä oli heille kylläksi,
kunhan waan ei heitä woitu eroittaa. Paljon, paljon oliwat he uhranneet
oikeutetulle rakkaudelleen, jopa niin paljon, ettei sen suurempaa uhria
woida koskaan rakastetulleen tehdä. Surkeina todistajina makasiwat he
nyt tuossa rikkaudenhimon helteessä paatuneen sydämen wäärästä
wäkiwahasta, joka saattaa armotta sortaa ja muokata Jumalan pyhittämän
alkuperänkin. Kaiken tuon oliwat he kumminkin turhaksi tehneet sekä
estäneet kaikki esteet, wainot ja sorrot, sillä todellakaan ei woinut
heitä mikään woima tässä maailmassa eroittaa.

Ensimäisestä hämmästyksestään toinnuttuaan, tekiwät ystäwät nuorteista
koiwuista paarit, joille he nostiwat tuon kuoltuaankin niin kauniin
parin, ja lähtiwät kantamaan sitä Honka=Kriston turwe=mökkiä kohden;
sinne päästyään laskiwat he surullisen taakkansa kaswitarhan
turwepenkille, siihen jossa minäkin heidät kohtasin, ja silloin kun se
tapahtui, oliwat kantajat juuri poistuneet kotiinsa.

       *       *       *       *       *       *

Heltyiwätkö Kowalaisten sydämet tuon surullisen tapauksen johdosta? Ei,
sitä ne eiwät tehneet. He olisiwat raastaneet heidät wieläkin erilleen
ja haudanneet Matin erikseen, mutta yleinen mielipide oli niin jyrkästi
sitä wastaan, etteiwät he uskaltaneet niin tehdä. Nuoret pojat tekiwät
niin ison ruumisarkun, että wainajat mahtuiwat yhdessä siihen. Nuoret
tytöt puettiwat ja hankkiwat heidät, seppelöitsiwät heidän otsansa ja
koristiwat heidän arkkunsa kukkakiehkuroilla. Paljon oli wäkeä heitä
saattamassa wiimeiseen lepokammioonsa, nuoria ja wanhoja, eikä
yhdenkään silmä ollut kuiwa, Kowalaiset eiwät olleet surusaatossa, eipä
Honka=Kristokaan; edelliset eiwät mahtuneet sinne tulemaan, jälkimäinen
ei kyennyt, sillä hän oli kaatunut kowalle tautiwuoteelle. Kowalan
pikku Kalle oli kuitenkin tullut wäkisinkin ruumissaattoon ja hän itki
että oli wedeksi sulaa, waikka hän sai ijänpäiwän pitää sedän kellon.--
"Parempi se noinkin oli", oliwat Kowalaiset sanoneet, mutta
Honka=Kriston mielestä se ei ollut parempi, sillä kolmen wiikon
kuluttua laskettiin hänkin maan mustaan multaan wäwynsä ja tyttärensä
wiereen.

       *       *       *       *       *

Kymmenen wuotta on kulunut. Kowalan taloa ei ole enään silloin; eipä
ole sen asukkaistakaan muita elossa kuin pikku Kalle. Monenkertaiset
tulipalot ja wahingot oliwat häwittäneet tawarat, monenlaiset tappawat
taudit tuhonneet asukkaat, ja ihmiset sanoiwat: "Se oli Jumalan
rangaistus." Kummallista! Miksikä juuri pikku Kallen piti jäädä eloon?
--Tutkimattomat owat Jumalan tuomiot.--Laskettiin lukua ja silloin
hawaittiin, että Kowalan rikkauksista oli jäänyt jäljelle juuri
senwerran, mitä pikku Kallelle olisi osaksi tullut talon rikkaimmallaan
ollessa----Kummallista wieläkin! Eikö ole?



SORTUNUT.


Eräällä matkallani pysähdyin asiaini wuoksi useaksi päiwäksi muutamaan
maamme isoimpaan kaupunkiin. Kesä oli kauniimmallaan. Pitkäksi tuli
aika oudossa paikassa, outojen ihmisten seassa. Ikäwissäni lähdin
käwelemään kaupungin hautausmaalle, katsellakseni wainajin wiimeisiä
lepokammioita. Siellä wiihdyin aiwan hywin yksinäisessä hiljaisuudessa,
sillä ei yksikään elollinen kappale häirinnyt minua enempää kuin
noitakaan, mitkä maailman hyöriwästä melskeestä erottuaan oliwat lepoon
lasketut tähän rauhan satamaan. Minä waiwuin niin sywiin ajatuksiin
elämästä, kuolewaisuudesta ja tulewaisuudesta, etten ulkomaailmasta
huomannut mitään muuta, kuin niitä kuolleitten muistomerkkejä, joita
jälkeenjääneet oliwat pystyttäneet heidän haudoillensa. Melkein
huomaamattani kuljin niiden seassa paikasta toiseen, tarkastellen
muistomerkkien erinkaltaisuuksia, ulkopiirteitä, muistokirjoituksia,
loistawuutta, loistamattomuutta, ynnä muuta semmoista. Suuria
erinkaltaisuuksia oli niissäkin. Siellä löytyi harmaasta kiwestä ja
marmorista weistetyitä sekä raudasta waletuita mitä uljaimpia
muistopatsaita, kirjaeltuja loistawimmilla kultakirjaimilla,
runollisilla lauseilla ja wärssyillä, mitä ikänä maailmassa oli woitu
keksiä. Toiset sitäwastaan oliwat paljoa ala=arwoisemman näköiset.
Minkä haudalle oli waan turwe=penkereen ympärille ladottu tarha
ympyriäisistä pienistä maakiwistä; minkä muistoksi pistetty
yksinkertainen puuristi, johon oli weitsen kärjellä leikattu
latinalaisilla kirjaimilla wainajan nimi, syntymä= ja kuolemawuosi;
mille oli suotu öljymaalilla maalattu lauta, mihin toisenwärisellä
maalilla oli samat temput tehty.--Niin, eroitusta oli sielläkin ja
luultawasti oli se eroitusta köyhäin ja rikkaitten wälillä; mutta olipa
heillä nyt jotain yhtäläisyyttäkin, se nimittäin, että he oliwat kaikin
hiljaa, eikä mitään sortoa kuulunut toisella toistansa wastaan.

Noita kaikkia harkitessani ja miettiessäni olin huomaamattani kulkenut
kaukaisempaan sopukkaan hautausmaata. Sattumalta hawaitsin siellä erään
lappiollaan makaawan, hakkaamattoman pienenlaisen paaden, joka myös
näytti jonkunlaiselta kuolleen hautamerkiltä. Lähenin sitä. Pian
huomasin, että asia oli kuten ennustin. Selwästi näki, että kiwi oli
aikoinaan ollut jonkunlaisen pengerryksen päällä, mutta ajan hammas oli
sen niin rajoittanut, ettei siitä enään paljon jälkiä näkynyt. Muita
muistomerkkejä oli pidetty hywässä kunnossa, puhdistettu niiden
ympäristöjä, sidelty niihin kukkaseppeleitä, istutettu uusia kukkasia
j.n.e. Mutta tälle ei liene tehty mitään sen koommin kun se siihen
kerran laskettiin; siltä ainakin näytti. Kiwen peitti melkein kokonaan
pitkä heinä ja rikkaruoho, jotka minun täytyi raiwata ensin pois,
ennenkun sain sen kokonaisuudessa nähdäkseni. "Mitähän tuossa noin
unhoitetussa muistomerkissä mahtanee olla?" ajattelin ja rupesin
tarkastelemaan jotenkin tasaiselle kiwen pinnalle latinakirjaimilla
hakattua kirjoitusta. Waikka kirjoitus oli roskalla ja mullalla
täyttynyt ja osaksi jäkältynyt, oli se pian kuitenkin niin siiwottuna,
että edessäni oli selwänä seuraawa kirjoitus:

"Tässä lepää lewottomuuteensa waipunut nuorukainen, Sakari K----n,
kuollut 23/6 18..." Wiimeiset numerot wuosiluwusta oliwat niin hämärät,
ettei niistä saanut selwää.

Minä oikein säpsähdin, tajuttuani tuon harwinaisen ja salaperäisen
hautakirjoituksen. "Lewottomuuteensa waipunut!" ajattelin minä.
"Mitähän se mahtanee olla? Lienee wielä mitä lieneekin, mutta jotakin
piilee tuon hämärän lauseen alla; jospa saisin siitä selwän".

Tuota ajatellessani selkenin haaweilewista ajatuksistani ja aloin
astella takaisin kaupunkiin. Mutta ajatuksiini ei lyönyt eikä laskenut
mitään muuta kuin: "Tässä lepää lewottomuuteensa waipunut".

Juuri kaupunkiin saapuessani tuli wastaani wanha ukko. Hänellä oli
päässä leweäpartainen töröhattu, minkä reunat oliwat kääntyneet
alaspäin luukalleen. Hänen hiwuksensa ja partansa oliwat kikawalkeat ja
kädessä oli hänellä paksu nystyräsauwa. Muutoin näytti hän aikoinaan
olleen jänterä ja kookas mies, waikka aika nyt jo oli painanut hänen
hartiansa jokseenkin kumaraan. Senkö waikutuksia lienee ollut sekin,
kun ukko oli tawattoman lenkosäärinen.

"Hywää päiwää!" sanoin hänelle, seisahtuen ja lakkiani kohottaen, sillä
heti ukon nähtyäni juolahti mieleeni, että hän kenties woisi minulle
jotain kertoa tuosta kummallisesta muistokirjoituksesta.

"Päiwää, päiwää!" wastasi hän ja hänkin seisahtui.

"Oletteko tästä kaupungista kotoisin?" kysäisin häneltä.

"Tästähän tuota mukamas olen."

"Taidatte olla jo wanha mies?"

"Onhan tuota jo ikää lähemmäs sata wuotta."

"Te ehkä tietäisitte minulle selwittää erään asian, minkä halulla
tahtoisin saada tietooni?"

"Mikä se sitten olisi?

"Tuolla hautausmaalla, eräässä muistomerkissä, näin kummallisen
hautakirjoituksen; siitä tahtoisin tarkempaa tietoa."

"Kuinka se kuuluu?"

"Tässä lepää lewottomuuteensa waipunut nuorukainen."

"Mitä siitä sitten tahdotte?" sanoi ukko, katsoa muljauttaen
epäilewästi minua silmiin; näyttipä siltä, kuin olisi hän säpsähtänyt.

"Luulen, että tuon hämärän lauseen alla piilee jotain salaista,
tawallista oudompaa", selwitin hänelle.

"Mitä oudompaa? Kuolema kuin kuolema."

"Jospa muistomerkkiin olisi kirjoitettu: Tässä lepää waiwoihinsa
waipunut, niin ei olisi siinä uteliaisuudelleni aihetta, sillä tauti,
sairaus ja kuolema tuottaa aina waiwoja, mutta lewottomuuteensa
waipunut, se on jotakin aiwan toista, Ei, minun täytyy yhdellä tahi
toisella tawalla saada siitä selwä", sanoin minä ukolle lujasti.

"Mitä hyötyä luulisitte siitä olewan itsellenne?" kysyi ukko kolkosti.

"Onhan ihmisen aina niin hywä tietää sitä, mitä ei ennestään tiedä,
semminkin kun asia on hämärällä werhottu; tiedättehän siitä jotain
kertoa?"

"Minä olen wanha mies, muistan ja tiedän paljon."

"Te kerrotte siis minulle, eikö niin?" sanoin hänelle ihastuksissani;
olinpa tarttua häneen syliksi.

"En."

"Ja minkätähden ette?" sanoin wuorostani säpsähtäen.

"Sentähden, ettei minua haluta juoruta."

"Juoruta! Ei suinkaan se juoruamista ole, jos puhun sen, minkä tietää
todeksi."

"Ja kuitenkaan ei ole missään juoruttu enempää, kuin juuri teidän
utelemassanne asiassa", sanoi ukko tylysti, ja katsoa muljautti
taasenkin minua silmiin.

"Kuinka se niin on?"

"Niinpä se on. Kukin kertoo asian oman makunsa ja aistinsa mukaan, ja
wiimein tulee siitä semmoinen soppa, ettei siinä ole totuutta
nimeksikään."

"Ette lupaa minulle kertoa, waikka asian tunnutte hywin tuntewan?"

"En, niinkuin olen jo sanonut, en mistään hinnasta", sanoi ukko
puoliwihastuneen tawalla. Samassa alkoi hän mennä lenkuttaa wäärine
säärineen katua myöten aika wauhtia, ja paksu nystyräsauwa kolisi
katuun semmoisella woimalla, että olisi luullut kuulewansa tampin
petkeleiden jyrinän.

"Kuulkaa, kuulkaa! Ettekö woisi minua ohjata jonkun toisen luo, joka
minulle woisi jotain siitä kertoa?" huusin hänen jälkeensä, mutta hän
ei näyttänyt kuulewan ei näkewän, mennä weiwasi waan eteenpäin,
mutisten itsekseen minulle kuulumattomia sanoja.

Minusta tuntui ukon käytös hywin kummalliselta. Kauan seisoin siinä
katsellen hänen jälkeensä, käsittämättä kuitenkaan hänen umpimielistä
jylhyyttään.

Wihdoin lähdin käwelemään majapaikkaani. Heti sinne tultuani rupesin
kyselemään asian perustuksia, ja silloin sain tietää, että waskiseppä
Kilanderin leski woisi siitä kenties antaa joitakin tietoja.

Suoraa päätä ohjasin askeleeni mainitun lesken asuntoa kohden. Sinne
tultuani huomasin, että porwarioikeuden saaneet talon asukkaat oliwat
osanneet oikein käyttää aikansa, sillä warallisuus, hywä järjestys ja
puhtaus wallitsi kaikkialla. Miehensä kuoleman jälkeen harjoitti leski
hänen ammattiaan, ja kaikki käwi hywin.

Kysyttyäni emäntää, osoitettiin minulle eräs kamari missä sanottiin
"matammin" olewan.

Huoneeseen astuttuani oli edessäni arwokkaan näköinen wanha nainen,
hiukset lumiwalkeina. Hän oli rukkinsa takana kehräämässä pellawaisia
ja polki työ=asettansa niin kiiwaasti, että ratas meni yhtenä sawuna.
Hywänpäiwän sanottuani lakkasi hän työstänsä, ja katsoi
pellawakuontalonsa ylitse minua pyöreäsilmäisten, messinkisangoilla
warustettuin silmälasiensa läwitse. Terwehdykseeni wastattuaan,
kehoitti hän minua istumaan huoneessa olewalle maalatulle lawitsalle.

Minä esittelin hänelle asiani, ja hän kuunteli sitä suurella
tarkkuudella. Sitten hän siirsi rukkinsa syrjään, istui tuolille, otti
ison nuuskarasian lakkaristaan, pudisteli sitä miettiwäisennäköisenä
hywän aikaa, ja sitä tehdessään katseli hän kaikkiin muihin paikkoihin,
mutta ei waan wahingossakaan minuun. Näyttipä siltä, että hän kokoili
ajatuksiansa, koska hän katseli kattoon kaikkiaan enimmän. Wihdoin weti
hän nuuskaa nenäänsä ja joku päätös näkyi syntyneen.

"Niin. Luultawasti te olette tawannut Sakari K----n hautakiwen, ja
tahtoisitte kai tietää syytä tuohon mielestänne kummalliseen
kirjoitukseen", alkoi hän.

"Niin, niin, sitä juuri tahtoisin", sanoin puoli=iloisesti.

"Mutta teillä täytyy olla aikaa ja malttia, sillä kertomus ei ole pian
lopussa."

"Oh! Älkää antako sen itseänne ensinkään estää, kyllä minulla on aikaa
sekä malttia", koin hänelle sanoa.

"Niin", alkoi hän. "Minä olen wanha ihminen, ja olen paljon nähnyt ja
kokenut tässä maailmassa. Minä olen nähnyt monta, monta turhaa surua,
monta wäärää iloa, paljon ansaitsematonta kunniaa, paljon syytöntä
sortumista, kärsimystä ja kukistumista. Olen nähnyt monta oikeana
pidettyä wääryyttä, monta wääryytenä pidettyä oikeutta, paljon
wääryydestä iloitsewia ja paljon tunnottomia sydämiä. Olen nähnyt monta
leppymätöntä wihaa, monta kukistamatonta ylpeyttä, monta sywää
lankeemusta. Mutta harwoin olen nähnyt niitä, jotka surewat silloin
kuin wääryys iloitsee. Niitä minä olen kokenut, nähnyt ja kuullut ja ne
owat suuresti waikuttaneet minunkin elämäni juoksuun.--Ja waikka
maailma näin myllehtii ja kuohuu, juuri kuin kiehuwa poropata, yksi on
kuitenkin, joka aina waan pysyy päällä ja joka selwittelee tuota
sekasäyräistä maailman kuplehtimista. Sortuneen näköisenä se useinkin
häwiää näkymättömiin tuossa ankarassa sekamelskassa, mutta jälleen se
ilmestyy sieltä woitollisena, ilmestyy ankarana tuomarina ja mittaa
usein jo täällä ajassa itse kullekin hänen töittensä ansion mukaan.
Tuon mahtawan woiman nimi on _totuus_, ja se se on, joka maailman
pystyssä pitää, waikka se monen mielestä näyttää niin wähäpätöiseltä."

"No mutta herran tähden! Eihän tämä kuulu asiaan ensinkään", ehätin
hänelle sanomaan.

"Johan edeltäpäin sanoin, että teillä täytyy olla aikaa ja malttia, jos
mielitte kuulla haluamaanne kertomusta, ja kuitenkin olette jo kerran
keskeyttänyt minut. Kaikilla kertomuksilla täytyy olla alustawa pohja
ja sitä paitsi koskee kertomus hiukan minua itseänikin", sanoi hän
melkein tuimasti, katsoen samassa kiinteästi silmiini ja pyöritellen
isoa nuuskarasiaansa.

Minä pyysin anteeksi liian kiihkeän uteliaisuuteni, ja samassa rukoilin
hartaasti, että hän alkaisi kertomuksensa.

"Silloin kun olin wielä nuori", alkoi hän taas, "tuli kaupunkiimme
tehtailija L----r. Ollen kookas, komea ja kaikin puolin lahjakas mies,
weti hän kohta kaikkien huomion puoleensa. Hän oli nainut wähää ennen
tänne muuttoansa, mutta yhtään lasta ei heillä wielä ollut. Toimella ja
innolla ryhtyi hän perustamaan tehdasliikettänsä. Rahoja, tahtoa ja
halua ei näyttänyt puuttuwan, eikä taitoakaan, ja ennen pitkää oli hän
ammatissaan etewin liikkeen harjoittaja kaupungissamme. Asuntonsa
laitti hän niin loistawaksi ja komeaksi, että se woi parhaimmille
kaupungissamme wetää wertoja. Hän oli erinomaisen kohtelias ja
wieraswarainen kaikille, ja nepä awut lienewät waikuttaneet sen, että
hänen komeissa huoneissaan oli runsaasti tyytywäisiä wieraita. Ei
kulunut kowin pitkiä aikoja, ennenkun ehtimiseen ruwettiin pitämään
oikein loistawia kemuja tehtailijan kodissa. Sinne kutsuttiin kaikki
kaupungin rikkaimmat, ylhäisimmät ja kuuluisimmat henkilöt, ja harwoin
kutsutut oliwat niistä poissa. Isäntä osasi pitää wieraansa
tyytywäisinä ja iloisella tuulella, hywällä, sujuwalla ja
miellyttäwällä käytöksellään sekä runsaalla wieraswaraisuudellaan; se
tapa kiinnitti häneen yhä uusia ystäwiä. Kun useinkin niin on, että
welka welkaa waatii, pidettiin noita kestejä wuoroon kunkin
seurustelijan luona, ja pian oli semmoinen seura=elämä wireillä, ettei
mointa oltu ennen nähty kaupungissamme. Niissä tanssittiin, syötiin,
juotiin, mässättiin sekä puhuttiin hauskoja juttuja, ja kaikissa niissä
oli tehtailija johtawana henkilönä, päänä, kätenä ja sydämenä.

Näin sai hän aina enemmän ja enemmän arwoa ja kunniaa, ja wiimein ei
ollut muusta puhettakaan kuin tehtailija L----stä. Pian tulikin
asia siksi, että hän kohosi johtawaksi henkilöksi kaikissa
yhteiskunnallisissakin toimissa, ja ytimeksi kaikissa niitä koskewissa
päätöksissä, sillä eipä ollut sitä asiaa, jossa ei kysytty hänen
mieltään ja seurattu hänen neuwoaan. Asiain näin ollessa, eipä
kummakaan, jos jokaisen mielestä tuntui siltä, ettei yhteiskunta woisi
hänettä tulla toimeen.

Waikka kaikki oli näin hywin, waikka tehtailijalla oli kunniaa,
mainetta, menestystä pyrinnöissä, luottamusta asioissa, hywiä ystäwiä,
waltaa ja woimaa yhteiskunnassa, ei kuitenkaan hänen nuori waimonsa
näyttänyt iloiselta. Harwoin nähtiin häntä kotoisissakaan kemuissa,
sitä wähemmin kyläisissä. Jos hän jolloinkin jonkun wälttämättömyyden
wuoksi ilmautuikin muiden seuraan, oli hän aina suru= ja umpimielisen
näköinen, eikä puhunut monta sanaa. Se seikka kummastutti kaikkia talon
tuttawia, ja olipa wähällä, ettei se häwittänyt sitä hilpeää
iloisuutta, minkä he oliwat saaneet seurustellessaan tuossa
mainehikkaassa kodissa.

"Kuinka se on sinun waimosi laita, weli L----r?" kysyi arwoisa
pormestari eräissä kesteissä tehtailijalta.

"Kuinka? Mitä häneltä mielestäsi puuttuu?" kysyi tehtailija häneltä
wuorostaan, wähän säpsähtäneen ja loukatun tawalla.

"Minua hieman oudostuttaa, kun ei häntä näy koskaan seurassamme",
selitti pormestari.

"Oh! Sitäkö tarkoitat? Hän on enemmän hiljainen luonteeltansa, ja sen
wuoksi pitää hän enemmän yksinäisyydestä kuin seura=elämästä. Älkää
hywät ystäwät antako sen seikan häiritä iloanne, minä wastaan
kaikesta", sanoi iloisa isäntä, ja sen erän perästä ei siitä asiasta
puhuttu enää mitään.

Kului wähän aikaa ja tehtailijan waimo synnytti terween ja kauniin
tyttölapsen, waan yhä harwemmin nähtiin häntä muiden ihmisten seurassa.
Alkoipa ajan pitkään kuulua kuiskeita tuossa seura=elämällisessä
hienossa maailmassa, ettei tehtailijan waimo ollut oikein--wiisas, eikä
siis mahdollinen esiintymään heidän seurassaan. Sentähden puhui
tehtailija hänestä niin wähän, kokien siten peittää hänen heikkouttaan
ja kantaa mykkänä raskasta taakkaansa.

Waikka tehtailija oli näin wälttämätön henkilö kaikissa, oli kuitenkin
yksi, joka ei woinut häntä kärsiä, ja se oli minun mieswainajani.
Jotain käsittämätöntä kammoa ja inhoa tunsi hän alati tehtailijan
parhaimpiakin pyrinnöitä ja toimia wastaan, waikkei hän woinut selwää
tehdä itselleen eikä muille, minkätähden se niin oli. Yleisen
kunnioituksen wuoksi salasi hän ajatuksensa kaikilta muilta ihmisiltä,
paitsi minulta. Minä suutuin ja kummaksuin kowasti, kuullessani
ensikerran noita arweluita, ja pidin ne suorastaan wäärinä. Mekin
kutsuttiin poikkeuksetta hänen alinomaisiin kemuihinsa, ja harwapa se
kerta lienee ollut, jolloin olisimme niistä olleet poissa. Minä käsitin
asian siltä kannalta kuin muutkin ihmiset, ettei hienompaa,
siwistyneempää, järkewämpää ja tarpeellisempaa ihmistä woi löytyä koko
maailmassa; tunsinpa sydämessäni halua kiitellä Jumalaa, kun hän oli
ohjannut hänet meille. Kun mielipiteemme oliwat niin erinkaltaiset
siinä asiassa, siitä aiwan helposti seurasi suuttumukseni. Kuitenkin
pysyi tämä yhtä salassa yleisöltä kuin miehenikin eriäwät ajatukset, ja
niin riensi aika eteenpäin yhä kunniakkaampana kuin koskaan ennen.

Sillä wälin hoiteli tehtailijan waimo pienokaistansa kaikella äidin
helleydellä ja rakkaudella, huolimatta wähääkään piirimme hienosta
seurustelemisesta, ja niistä kuiskeista, mitä hänestä niissä tiloissa
kuiskaeltiin. Yötä päiwää oli hän sydämensä syrjän luona, ja kaikkina
wuoden ja wuorokausien aikoina oli hän walmis kuulemaan armahaisensa
pienimmänkin kirahduksen ja puutteen. Useinkin kun yön pimeinä aikoina
talon awarasta ja waloisasta salista kuului soittokoneitten räikäisewä
ääni, ryhdikkään tanssin innokkaat ja tahdilliset askelet ja
puolihumaltuneiden imartelewat puheet, istui tuo hiljainen ja
umpimielinen nainen syrjäisessä suojassa lapsensa luona, soudatellen,
tuuditellen ja waalien häntä. Wälisti katsoi hän pitkät ajat
liikkumatonna lastansa silmiin ja liioin saattoi hän niin wiehkeästi
hymyilläkin, waikkei hänen oltu koskaan nähty sitä tekewän niillä
harwoilla kerroilla, milloin hän ilmestyi muiden ihmisten seuraan. Niin
teki äiti; kenties ei se ollut oikein, mutta wika oli kai siinä, ettei
hän ollut oikein--wiisas.

Tarkalla asioitsijan aistilla huomasi tehtailija, ettei hän ajanpitkään
woi yksin hoitaa yhä suuremmaksi kaswawaa liikettänsä. Sentähden rupesi
hän jo aikaisin katsomaan etuansa siinäkin suhteessa. Hän otti
huostaansa erään köyhän, mutta teräwäpäisen pojan, jota hän jo alusta
pitäin kaswatti perinpohjaiseen ammattinsa tuntemiseen, ja ulkoakinpäin
hankki hän pojalle ne tiedot, mitä tämä wälttämättömästi tuli hänen
palweluksessansa tarwitsemaan.

Ajanjuoksu sattui niin että talon tytär oli samanikäinen kuin tuo
poikakin taloon tullessansa. Yhdessä nämät lapset sitten kaswoiwat ja
warttuiwat, niinkuin kaksi nuorteaa wesaa, hywästi istutettuna hywään
ja tuoreesen maahan. Poika oli siiwo ja hiljaisen luontoinen sekä nöyrä
ja tottelewainen kaikille ihmisille, mutta erinomattain isäntäwäelleen;
sentähden rakastiwat häntä kaikki ihmiset. Hän oli niin teräwäpäinen,
että oppi melkein itsestään kaikki mitä hänelle opittawaksi annettiin.
Tyttö myös warttui ja kaswoi, mutta hänen piirinsä oli wielä niin
pieni, ettei hänestä tietty sanoa hywää eikä pahaa.

Näitä molempia lapsia rakasti tehtailijan waimo, niinkuin molemmat
olisiwat olleet hänen omansa. Poika perehtyikin aiwan pian uuteen
äitiinsä, niin että kun hän wähänkään sai tilaa hänelle määrätyiltä
tehtäwiltään, oli hän aina emäntänsä ja hänen tyttärensä parissa.
Siellä hän wiihtyi, siellä halutti hänen olla ja siellä otettiin hän
mieluisesti wastaan; olipa rouwallakin nyt seuraa, eikä hän muuta
kaiwannut kowemmin kuin ennenkään.

Pian kuitenkin muuttui asia toiseksi. Poika oli kypsynyt siihen
määrään, että häntä tarwittiin myötäänsä liikkeen hoitamisessa. Aamusta
iltaan asti hääri hän, milloin istuen konttorissa kirjanpitoa
hoitamassa, kulloin kulkien warastopaikoissa, joko antamassa niistä
tahi ottamassa niihin liikkeessä kulkewia tawaroita. Tämä waikutti sen,
että hän aina wähemmin sai tilaisuutta seurustelemaan tuossa pienessä
seurassaan.

Samaan aikaan tehtailijan tytär alkoi ilmetä muiden ihmisten pariin.
Kun hän melkein muiden huomaamatta oli kaswanut, kummastuttiin
suuresti, kun tyttö esiintyi puhtaissa, säännöllisissä, siisteissä
waatteissa, niin nuorena ja kehkeentyneenä, hienolla, miellyttäwällä ja
kainolla käytöksellä, waikkei hän ollut saanut muuta kaswatusta kuin
sen, minkä äiti antoi. Pian kuitenkin selwittiin asiasta, sillä
älyttiin, että kaikki tyttären ihmisellisyys oli siwistyneen, hienon ja
seura=elämällisen isän ansiota.

Sillä tawalla tuli tehtailijan waimolta pois se wähäinenkin seura, mikä
hänellä oli ollut ja yhä synkempään yksinäisyyteen waipui hän; sillä
eipä suotu hänelle toista lastakaan, josta hän olisi saanut hetkellistä
seuraa ja iloa. Ei koskaan ollut kukaan nähnyt eikä kuullut, että
tehtailija olisi wiime aikoina kertaakaan puhunut waimollensa luotuista
sanaa ja jos joku wieraista rupesi waimosta jotain hänelle puhumaan,
waikeni hän puhumattomaksi kuin muuri; mutta yleiseen sanottiin, ettei
waimo ollut parempaa ansainnutkaan, koska ei hän ollut oikein wiisas.

Yhtä rintaa kehkeentyiwät poika ja tyttö aikaihmisiksi. Pojasta tuli
solakka ja pulskea nuorukainen, eikä hänessä ollut mitään semmoista,
mikä olisi tuntunut wastenmieliseltä. Edelleenkin oli hän nöyrä, siiwo
ja ahkera kaikissa toimissaan. Nämät awut tuliwat jo aikaisin yleisen
huomion esineeksi, ja se seikka tuotti hänelle arwoa. Wielä enemmän sai
hän sitä, kun tehtailijakin rupesi seurapaikoissa julkisesti kiittämään
toimeliasta ja kykenewää konttoristiaan. Pian häntäkin ruwettiin
kutsumaan noihin ainaisiin kemuihin; sillä olihan aiwan mahdoton olla
toisin tekemättä, kun seura=elämän pää ja ydin oli hänestä niin
kunnioittawasti puhunut.--Tytöstä oli tullut hento ja solakka olento.
Kaunottareksi ei häntä tosin woinut sanoa, mutta sangen miellyttäwä hän
oli. Kun siihen lisäksi tuli hänen arwokkaan hieno käytöksensä ja
arkamainen, kaino ujoutensa, niin ei ollut yhtään ihmistä, joka ei
olisi häneen mieltynyt.

Seura=elämällinen piiri iloitsi, sillä heistä tuntui siltä, kuin siihen
olisi uutta henkeä ja elämää puhallettu; eipä kummakaan, sillä olihan
itse yhteiskunnan sydän lahjoittanut heille kaksi niin arwokasta
jäsentä. Pian kuitenkin saatiin toisenlaisia mielipiteitä. Poika oli
näet tuiki harwapuheinen, melkein jörömäinen. Jos joku läheni häntä
liehakoiden ja koetti saada jotain iloista puhetta aikaan, wastasi
hän waan: on tahi ei ja siihen se puhe loppui; sitten koki hän
päästä erilleen puhuttelijasta ja jos se onnistui, haki hän
yksinäisyyttä. Eipä paljoa paremmasti ollut tytönkään laita. Sillä
waikka parwittain kierteli hänen ympärillään imartelijoita ja
liehakoitsijoita, pyrkien itse kukin kohdastansa hänen suosioonsa ja
tuttawuuteensa, teki hän kumminkin kaikki heidän kokeensa turhaksi
hurskaalla ujoudellansa ja waiteliaisuudellansa, wetäytyen pois heidän
paristaan.

Tehtailija huomasi oitis kaiken tuon, ja hän katseli sitä enenewällä
ylpeydellä, sillä asian oiwalsi hän siltä kannalta, että semmoinen
käytös enentää waan heidän arwoansa ja että se samassa ylentää hänen
omaakin kunniaansa. Muut sitä wastaan eiwät tienneet mitä ajatella ja
tunsiwat pettyneensä toiweissansa.

Tämä kaikki ei kuitenkaan wähentänyt yleistä kunnioitusta kunnollista
konttoristia kohtaan, eikä imartelijoita tytöltä; päinwastoin kiihoitti
se jälkimmäisiä koettamaan yhä uudestansa onneansa; todellakin oliwat
tyttö ja poika käytöksellään woittaneet itselleen enemmän arwoa--
tehtailija oli ollut oikeassa.

Tuonlaista menoa kesti jonkun ajan, eikä minkäänlaista muutosta
näyttänyt tapahtuwan. Seuraawa seikka teki kuitenkin asialle wiimein
käänteen. Kaupunkimme pormestari oli yleisesti arwossa pidettäwä mies
ja hywissä waroissa. Hänellä oli hienosti kaswatettu pulskea poika,
nuorison johtaja kaikissa, missä sitä tarwittiin. Hän se toimitti,
laitti ja johti nuorten leikit ja kisat, ja mitä ikinä hän käski, se
empimättä kohta täytettiin. Ollen liukaskäytöksinen, sulawalla,
sointuwalla, melkein pilkallisella kokkapuheen=lahjalla warustettu, oli
hän saanut semmoisen wallan nuorison yli, että hän oli ikäänkuin
Unkarin Helluntai=kuningas heidän seassansa. Tämä kunnian kukkula ei
ollut suinkaan pojalta itseltäänkään salassa, ja sen arwonsa nojalla
tarjosi hän ujostelematta tehtailijan tyttärelle, Elsalle kätensä.
Mutta säikähtäin kuin käärmeen pistoa, hylkäsi tämä tuon kaikkein
mielestä edullisen ja loistawan tarjouksen; wieläpä pani hän sen niin
pahakseen, että wetäysi pois seura=elämän piiristä kauwaksi aikaa.

Tämäkös nosti ihmisissä monenkaltaista melua. Mikä piti sitä tytön
puolesta suorana tyhmyytenä, ja semmoiset ihmettelijät päätteliwät,
että tuommoisen typeryyden oli Elsa warmaankin äidiltänsä perinyt. Kuka
piti tytön teon warsin oikeana, koska hän muka oli wielä liian nuori
mennäksensä miehelään, jos kohtakin tarjous oli edullinen! nuot
arwostelijat oliwat niitä, mitkä toiwoiwat tuon tarjouksen tulewan joko
suorastansa heille itsellensä tahi heidän sydänkäwyillensä osaksi.

Niin kului aika mitään erinomaista tapahtumatta. Wähitellen unohtui
kaikki, ainakin näennäisesti, ja Elsa rupesi taas ottamaan osaa
seura=elämään. Yhtä ujo ja kaino, ja yhtä wiehättäwä oli hän nyt kuin
ennenkin, mutta taipuisa karttamaan ryöppyisempiä ja ilosta meluawia
ryhmiä; syrjästä katseleminen tahi pelkkä yksinäisyys näytti häntä
nytkin enimmän miellyttäwän.

Eräänä kertana hawaittiin, että konttoristi ja Elsa puheliwat
kahdenkesken, etehisessä. Ensimmältä ei tuota pidetty suurta lukua,
koska kohtausta luultiin waan satunnaiseksi. Mutta nuot kohtaukset
tiheniwät tihenemistään, ja silloin oiwallettiin asian oikea laita. Ei
woitu kyllin ihmetellä eikä kummastella sitä luonnottomuutta, että
semmoinen mies, mikä ei ollut kuin waan konttoristi, rohkeni niin
korkealle kurkoitella ja nostaa silmänsä niin siwistyneen, warakkaan ja
arwokkaan miehen tyttären puoleen. Wielä enemmän kummailtiin Elsaa, kun
hän antoi itsensä niin alas, että katsoikaan tuommoisen nuoren miehen
puoleen, koska hänellä oli ollut muka niin paljon edullisempiakin
tarjouksia.

Tämä ei woinut pysyä tehtailijaltakaan salassa. Hän ei ollut osannut
aawistaakaan, että asiat niin päin oliwat, eikä hän olisi uskonut
mahdolliseksi waikka sata suuta olisi sanonut, että kummankaan mieleen
woisi joutua niin suuri luonnottomuus. Wihasta waahtoawin suin käski
hän sekä konttoristin että Elsan eteensä ja kähisewällä äänellä luki
hän heille tuomionsa. Tyttärensä aikoi hän toimittaa jonkun linnan
muurien sisälle tahi hulluin huoneeseen, jos hän waan wielä rohkenisi
niin sukua ja mainetta alentawaa ajatellakaan, sitä wähemmin yrittää
jotain semmoista tekemään. Konttoristille polkea tömisti hän jalkaa ja
käski hänen pötkiä paikalla pois talosta, koska hän muka ei tiennyt
mikä hän oli ja mihin säätyyn hän oikeastaan kuului. Samassa sanoi hän
lujasti, ettei sitä päiwää walkene, jolloin he toisensa saisiwat.

Nuorikot seisoiwat siinä kuolon kalpeina ja wawisten. Kumpikaan heistä
ei lausunut halkaistua sanaa; he eiwät uskaltaneet, niin ankara ja
tulinen oli tehtailijan wiha. Päälliseksi oli heissä kowa häpeän tunne,
kun heidän kauwan salassa ollut rakkautensa oli tullut ilmi, toisaalta
taasen pelko, että se nyt oli turhaksi raukeawa.

Konttoristin olisi luullut nyt kiireenkynttä lähtewän talosta, mutta
niin ei käynyt. Päinwastoin pyysi hän nöyrästi ja hiljaisesti, ettei
hänen tarwitsisi lähteä pois, waan että hän saisi jäädä taloon. Ensin
ei tehtailija ottanut korwiinsakaan tätä pyyntöä. Mutta kun hänen enin
wihansa lauhtui, myöntyi hän konttoristin yhä uudistettuihin
pyyntöihin, kuitenkin sillä nimenomaisella ehdolla, että tämä heittää
pois mielestänsä kaiken likemmän tuttawuudenkin Elsan kanssa. Jos hän
kuitenkin hawaitsisi wiwahduksenkaan sinne päin, oli konttoristin
matkapassi kohta olewa walmis. Siihen ehtoon täytyi konttoristin
tyytyä. Kowa ehto, kowa alennus, mutta hän ei huolinut mistään: ei
surrut alennuksestaan, ei kunniastaan, kunhan hän waan sai olla
rakastettunsa lähellä ja nähdäkään häntä wälistä. Mykkänä kuin hauta
istui hän nyt konttorissa warhaisesta aamusta myöhäiseen yöhön ja
päiwätyön päätyttyä meni hän yksinäiseen, syrjäiseen kamariinsa. Siellä
nakkausi hän puku päällä pitkäksensä sänkyyn ja silloin kuultiin hänen
rinnastaan nousewan sywiä, kumisewia huokauksia. Usein tapasi aamu
hänet puku päällä tuossa sängyssä mihin hän wihdoin oli uupunut unen
horroksiin. Niin teki hän toiwotonna työtä, sillä totinen rakkaus
kestää waikka mitä.

Siihen aikaan nähtiin tehtailijan waimon itkewän enemmän kuin koskaan
ennen.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut joku wuosi. Kaikenlaisia huhuja alkoi liikkua
tehtailijasta, waikkei suinkaan hänen ulkonaisessa elämässään ja
toiminnassaan minkäänlaista muutosta huomattu. Huhuttiin, näet, ettei
hänen raha=asiansa olleet juuri niin hywällä kannalla. Sen huhun muassa
tuli paljon muitakin huhuja. Tiedettiin, että tehtailijan waimo kärsi
hirweästi. Sekin oli urkittu selwille, että hän oli erään papin hywästi
kaswatettu tytär. Hän ei ollut hywäksynyt eräitä miehensä wääriä
mielipiteitä ja niistä oli hän hiljaisesti ja siweästi muistuttanut.
Mutta se waikutti aiwan päinwastaiseen suuntaan kuin mitä hän oli
toiwonut. Tuo toimelias ja kunniakas mies ei kärsinytkään, että hänen
waimonsa häntä nuhteli--jopa kaiketi, sillä hän oli oppinut kuulemaan
kaikilta ihmisiltä imartelewaa kunnioitusta ja ylistystä. Hän wihastui
siitä niin kowasti, että katkaisi kaiken awiollisen yhteyden
hänen kanssaan. Siweä waimo kukistui peräti ja kantoi mykkänä
raskasta, kuolettawaa taakkaansa, täyttäen kuitenkin tarkasti
elämänwelwollisuuksiaan, ainoan lapsensa äitinä ja talouden hoitajana.
Piika Maija, joka oli kauan talossa palwellut, mutta nyt pois lähtenyt,
wakuutti kunniasanallansa asian niin olewan. Wieläpä tiesi hän lisätä
senkin, ettei sen wiisaampaa ja parempaa ihmistä löytynyt koko maan
päällä, kuin hänen hywä emäntänsä.

Semmoisia sitä huhuttiin ja tiedettiin, ja samassa ruwettiin waimon
surullista tilaa säälimään, samoin konttoristin ja Elsan kowaa
kohtaloa. Kuitenkin oliwat nämät alimmaisen kansan kerrosten hokuja,
kuiskeita ja säälejä; ylhäisien keskessä ei liene mitään semmoista
ollut, eikä heistä kukaan olisi senlaisia uskonutkaan.

Joku sana minun nyt täytyy puhua meidän omasta elämästämmekin, koska se
on tawallaan yhteydessä tämän kertomuksen kanssa. Me aloitimme elämämme
aiwan tyhjin käsin, sillä molemmat olimme naimisiin mennessämme köyhät
kuin taiwaan linnut. Mutta kun käytimme aikamme oikein, noudatimme
ahkeruutta, säästäwäisyyttä ja rehellisyyttä kaikissa toimissamme,
siunasi Jumala kättemme työt, niin että ennen pitkää olimme hywissä
waroissa. Itsestään seurasi siitä, että saimme luottamuksen pankeissa,
kauppahuoneissa ja kaikilta ihmisiltä. Tämä kaikki tuotti meille arwoa
ja kunnioitusta kaikilta ihmisiltä.

Waikka olimmekin olleet, ainakin näennäisessä hywässä tuttawuudessa
tehtailijan kanssa, emme kuitenkaan wiimeaikoina käyneet hänellä
wieraina. Miten lienee hänen korwilleen tullut mieheni wastenmielisyys
häneen, ja sen erän perästä ei kutsuttu meitä enään koskaan hänen
kesteihinsä, eikäpä juuri monesti muuallekaan; sillä tawalla jouduimme
melkein tykkänään ulkopuolelle kaikesta seuraelämästä. Mieheni oli
siitä paremmin iloissaan kuin suruissaan, mutta minun kunnialleni koski
kowan kowasti semmoinen alennus. Kun mieheni kuuli noita huhuja
tehtailijan huonoista raha=asioista, sanoi hän tyynesti: "sitä olen
odottanutkin, ja minä odotan wielä pahempaa perästä; semmoinen elämä ei
woi hywään loppua."

Semmoisenaan kului joku aika. Eräänä päiwänä osoitettiin isosummainen
wekseli mieheni lunastettawaksi; se oli niin suuri, että sen
maksamiseen olisi mennyt elo elämämme. Mieheni säikähti niin kowan
tuota odottamatonta asiaa, ettei hän kyennyt pariin wuorokauteen asiaa
tarkemmin miettimään. Hän tiesi, ettei hän ollut mennyt semmoiseen
sitoumukseen, waan että tässä oli joku wääryys; silti koski se niin
kowasti.

Kun hän tointui enimmästä hämmingistään meni hän tarkastelemaan
wekselin allekirjoitusta. Towin aikaa sitä tehtyänsä, huomasi hän, että
siinä oli huolellisesti koetettu jäljitellä hänen käsialaansa, mutta
samassa älysi hän, että wielä selwemmin pilkisteli siitä esiin
tehtailijan käsiala. Mieheni otsa oli kirkastuneena, kun hän sieltä
palasi. "Se ei ole kenenkään muun kuin tuon konnan työtä, mutta sen hän
saa wielä katkerasti katua", sanoi hän.

Sillä mielennousemalla meni hän ja haastatti tehtailijan oikeuteen
wekselin wäärentämisestä. Tehtailijalle tuli nyt paha hätä. Hän ei
tiennyt ensimmältä mihin hän turwaisi, sillä tunto tunnusti että hänen
asiansa oli wäärä. Hän ajatteli ja mietti sinne tänne, mutta tukewaa
pohjaa ei hän waan löytänyt. Wihdoin muisti hän konttoristinsa
toiwottoman ja tulisen rakkauden tytärtänsä kohtaan, ja toiwon säde
wälkähti hänen mustan mielensä läwitse, Tätä wahwisti wielä tunto ja
tieto siitä, millä alttiudella ja lämpymyydellä hänen tyttärensä oli
wastarakkautensa lahjoittanut konttoristille. Sydämessään iloiten siitä
kun hän oli ollut niin wiisas, että oli älynnyt heidän toiweensa
turhaksi tehdä tähän saakka, tarttui hän nyt tähän hätäkapulaan. Hän
toiwoi, että konttoristi tekisi sydämensä asian tähden mitä tahansa,
waikkapa wäärän walan, kun hän waan lupaisi tyttärensä hänelle. Muussa
tapauksessa olisi konttoristi waarallinen mies, koska hän tiesi asian
alusta loppuun asti. Mutta jos hywin onnistuisi, olisi kunnia ja tawara
kaikki pelastettu.

Mitä mietti ja ajatteli tehtailija. Hän esitteli asiansa
konttoristille, mutta tämä kauhistui ja pani jyrkästi wastaan.

"Mutta ajatteles: tämä on ainoa keino, millä woit päästä toiwosi
perille. Sinä tiedät, kuinka sattumus on tehnyt sen, että asiani owat
nykyään huonolla kannalla, jonka tähden jouduin tuohon hankalaan
juttuun ryhtymään; sinä yksin woit ne jälleen hywäksi tehdä. Pari kolme
sanaa waan, joista ei ole wahinkoa kenellekään muulle, jos ei waan
tuolle suulaalle ja kitsaalle kultasepälle. Ne sanat woiwat saattaa
sinut toiwottuun satamaan, samalla kuin ne perustawat omasi sekä minun
onneni. Ajatteles, sanon wieläkin, ja niin pian kun saan lupauksesi, on
tyttö sinun ja me kaikin pelastetut; minä luotan sinuun, minkä
wastauksen nyt annat? kaikki riippuu siitä", liwerteli tehtailija.

Konttoristi parka joutui nyt kahden tulen wäliin. Hän oli köyhästä
kodista lähtenyt ja tiesi warsin hywin, minkälainen aste ylhäisien ja
hänen wälillänsä oli. Se myötäkäyminen, mikä häntä oli tähän asti
seurannut, saatti hänet korkealle kurkottamaan. Hän oli rakastunut
isäntänsä tyttäreen ja saanut wastarakkautta. Sen oli kuitenkin
turhaksi tehnyt tämän maailman rikkaus, arwo, kunnia ja kiilto; ja sitä
oli hän surrut, miettinyt ja ajatellut yöt ja päiwät. Nyt oli tilaisuus
käsissä, jonka awulla hän woi tarkoituksensa perille päästä; jos hän
sen käsistään päästi, oli hänen hartain halunsa, hänen rakkautensa
toiwo ijäksi päiwäksi rauwennut. Tämä aate waiwasi häntä hirweästi. Hän
oli kauan ollut poissa kristillisten wanhempiensa parista. Heidän
waroittawat neuwonsa ja ohjeensa eiwät olleet enään walwomassa poikansa
sisällistä ihmistä. Wieläpä oli hän elämän hyörinän tähden wieraantunut
toisesta äidistäänkin, nykyisestä emännästään, joka hänelle oli niin
monta hywää neuwoa ja opetusta antanut. Kaikkien tämmöisten elämän
ohjeitten puutteessa, wiskattuna alttiiksi kaikenlaisille kiusauksille,
ja hurmaantuneena tulewaisuutensa loistawasta suuruudesta, waiensi hän
wiimeinkin omantuntonsa. Wuorokauden kuluttua lupasi konttoristi
tehtailijalle ojennetulla kädellä mitä tämä oli pyytänyt. Ei tarwinne
mainitakaan, minkä ilon tämä myönnytys tehtailijalle tuotti.--

Saman päiwän illalla tuli tehtailijan kodissa iloiset ajat, sillä
isännässä oli tapahtunut äkillinen suuri muutos. Hän oli erinomaisen
hywällä tuulella ja waimoansakin puhutteli ja kohteli hän kaikella
awiomiehen helleydellä ja rakkaudella, jota ei ollut tapahtunut kaukaan
aikaan. Illemmällä ilmoitti hän juhlallisesti perheensä läsnäollessa,
ettei hän nyt ole enään tyttärensä ja konttoristin yhdistymistä
wastaan, jos waan he itse niin tahtowat. Kyllä sen arwaa, minkä
waikutuksen tämä odottamaton ilosanoma teki tehtailijan waimoon ja
tyttäreen. Rouwa itki ilosta niinkuin pieni lapsi. Elsa kawahti isänsä
kaulaan, syleili wawisten häntä ja tuhansin kiitoksia lausuen suuteli
hän ehtimiseen hänen kaswojaan ja käsiään. Konttoristiin ei tämä
ilmoitus tehnyt niin sywää waikutusta kuin luullut olisi, mutta
yhtäkaikki hänkin kylmäkiskoisesti kiitteli muodon wuoksi tehtailijaa,
ikäänkuin jostain tutun=omaisesta ja liian kalliisti ostetusta asiasta.

Oikeuspäiwä tuli ja kaikki ihmiset odottiwat utelijaisuudella, kuinka
tuo kamala juttu olisi päättywä. Odotettu hetki löi ja asianomaiset
astuiwat sisään. Mieheni oli haastattanut konttoristin todistajaksi,
koska hän oli tunnettu rehelliseksi mieheksi ja tunsi paremmin kuin
kukaan muu isäntänsä asiat; häneen pani mieheni kaiken toiwonsa.
Oikeuden tutkinnossa wäitti tehtailija kiwen kowaan, ettei hän ole
kirjoittanut puheen=alaista wekseliä, eikä ottanut sillä rahoja; kaikki
riippui nyt todistajasta. Kun tämä astui kutsuttuna sisälle, todisti
hän walan tehtyään, wawisten ja waaleana kuin haamu, ettei wekseli
ollut hänen isäntänsä kirjoittama ja ettei hän sillä ole ottanut
rahoja; wielä lisäsi hän wekselin kirjoituksen olewan selwästi mieheni
käsialaa.

Useampia todistajia ei ollut ja oikeus teki päätöksensä, kylläpä
arwaatte minkälainen siitä tuli. Wekseli tuomittiin mieheni
maksettawaksi ja wieläpä tuli lisäksi suuri sakkokin wäärästä
syytöksestä. Pirullinen ilo loisti tehtailijan kaswoista, kun hän tuli
lakituwasta ulos. Päätäpuhkaa samosi hän konttoristin kanssa kotiinsa;
tämäkin näytti nyt iloiselta ja tyytywäiseltä.

Aiwan toisellainen oli minun mieheni kotiintulo. Hän oli walju kuin
palttina ja horjui niin, ettei ollut pystyssä pysyä. Heti nakkausi hän
sanaa lausumatta wuoteelle. Siinä hän makasi liikkumatta, syömättä,
juomatta ja nukkumatta kokonaisen wuorokauden, eikä puhunut sillä
ajalla yhtä ainoata sanaa. Minä en hennonut häntä häiritä, sillä
käsitin, kuinka suuri sisällinen tuska hänellä oli; tarkastelin waan
kauempaa hänen toiwotonta tilaansa. Hän ei ummistanut kertaakaan
silmiänsä sillä ajalla, mutta rinta aaltoili ja lainehti lakkaamatta,
ja wäliin puhkesi sieltä kohisewa huokaus. Wihdoin hypähti hän ylös ja
wirkahti: "mutta eläähän Jumala wieläkin". Sen lauseen sanottuaan lähti
hän wetoamaan asiaansa. Siellä oli hän saanut tietoonsa toisenkin
todistajan, jonka kirjallisen todistuksen hän liitti asiapapereihin.
Sitten eli, oli ja toimi hän niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Tehtailijan kodissa wietettiin sillä wälin iloisia aikoja. Isäntä oli
pelastunut kunnialla pahasta pulastansa, konttoristi saanut sen,
jonkatähden hän niin paljon oli mustaa murhetta kantanut ja niin monta
lewotonta yötä walwonut; emäntä tyttärineen sai nauttia elämänsä
ensimmäisiä ilon ja onnen päiwiä, tietämättä kuitenkaan, mistä pohjasta
tämä onni oli heille wuotanut.--

Tuli ensimmäinen sunnuntai oikeuspäiwän jälkeen. Tehtailijan kotona oli
laitettu niin komea puolinen, ettei mointa oltu usein nähty, waikkei
yhtään wieraitakaan oltu kutsuttu.

Iloisena istui tehtailija tulewan wäwynsä ja tyttärensä kanssa
puolispöydässä. Rattoisasti haasteltiin iloisia asioita. Talon nykyään
niin onnellinen emäntä oli kyökissä jälkiruokia walmistamassa, sillä
hän tahtoi itse, kuten ennenkin, kaikki walmistaa, semminkin tässä
autuuden kajastuksessa. Paljon puheliwat isäntä ja wäwy semmoista
umpikuljuista, jota Elsa ei ymmärtänyt, mutta hän ei tahtonutkaan niitä
ymmärtää. Tehtailija ja konttoristi oliwat laskunsa laskeneet ja
pitiwät lopputulokset oikeina. Sentähden oli heidän puheensa wapaata,
sentähden eiwät he osanneet olla warowia, eiwät mitään peitellä; mitä
tähän asti oli salassa heidän nykyisistä aatteistaan, se oli sattumalta
niin jäänyt; he luuliwat naiswäkensä sydämiä ja tunteita samanlaisiksi
kuin heidän omansakin oliwat--he mittasiwat itsellänsä heitä.

"Käwihän se wekselijuttu warsin hywin", sanoi isäntä muun muassa
iloisesti.

"Käwihän se, warsin hywinhän se käwi", wastasi konttoristi wähän
umpimielisesti.

"Rohkeimmankin toiwon yli."

"Niinhän sitä tarkoitettiinkin, luullakseni."

"Aiwan niin, hah, hah, haa! ja kunniamme sekä maineemme on pelastunut."

"Entä warallisuutemme?"

"Niin, niin; aiwan oikein, mutta eikö se ollut sinulle tuiki tukala
tehtäwä? Siltä minusta ainakin näytti."

"Eipä juuri niinkään, sillä oikein asiaa mietittyäni, huomasin
palkinnon olewan niin suuren, että sen tähden olisin woinut uhrata
waikka mitä."

Nyt ymmärsi Elsa. Hän ja hänen äitinsä oliwat kyllä tienneet, että
tehtailijaa oli waiwattu oikeuteen jossain wekselijutussa, mutta he
eiwät osanneet aawistaakaan asian oikeaa laitaa. Silmänräpäyksessä
käsitti Elsa nyt asian kaikessa walossaan ja hirmuisuudessaan.

"Herra Jesus! Hän on wannonut wäärän walan!" kiljahti hän sydäntä
wihlowalla äänellä ja kaatui tiedottomana lattialle.

Samassa silmänräpäyksessä astui äiti sisään: hän oli kuullut tyttärensä
huudahduksen; hän parahti kipeästi ja seisoi sitten sanatonna, hurjasti
tuijotellen eteensä.

Kyllä sen arwaa minkälainen hätä nyt asianomaisille tuli. Konttoristi
hyppäsi rakastettunsa luo, nosti hänet lattialta ylös, kantoi saliin ja
laski siellä olewalle sohwalle. Siinä waloi hän tytön päähän mitä
wirwoittawaa waan suinkin käsiinsä sai. Tehtailija kiireesti haetti
lääkäriä.

Elsa tointui wiimein. Hän aukaisi silmänsä ja loi surullisen
tuomitsewan katseen wieressään hätäilewään sulhaseensa. Tämä wapisi
niinkuin haawanlehti tuon heikon naisen nuhtelewan katseen edessä.

"Woi, Sakari, mitä sinä olet tehnyt! Sinä, josta minä olen niin paljon
hywää ajatellut ja toiwonut ja jota olen niin werrattomasti rakastanut,
sinä teit tuommoisen työn! Sinä koetit kauhealla rikoksella pelastaa
meidän luultua kunniaamme, mutta sillä sinä waan syöksit itsesi ja
meidät ikuiseen perikatoon. Woi, Sakari, sinä olet murhannut minut",
puheli sairas heikolla äänellä.

"Eläthän toki wielä! Kyllä sinä, armaani, siitä pian paranet ja kun se
on tapahtunut, yhdistymme ainiaaksi, ja sitten tulee kaikki taas
hywäksi", koetti änkyttää wapisewa nuorukainen.

"Suuri Jumala! Mitä puhut, Sakari?--Ei koskaan wäärän todistajan
kanssa", sanoi sairas, ja taas meni hän tainnoksiin.

Ne sanat järähtiwät Sakarin sydämmeen, niinkuin ukkonen olisi nuolensa
siihen ampunut. Hän wapisi niin kowin, että olisi jokaisen luusolmun
luullut toisistansa irtaantuwan; hän horjui ja olisi kaatunut, mutta
hän tuki itseänsä sohwan päätä wastaan.

Silläwälin tuli lääkäri. Huolellisesti tutki hän sairasten tilaa.
Surumielin selitti hän, että tytär oli saanut waarallisen
paranemattoman kaatumawian, ja että äiti oli kadottanut ymmärryksensä.

Tieto tuosta surullisesta tapauksesta lewisi pian ympäri kaupunkia.
Monenlaisia mietteitä ja päätelmiä tehtiin sen johdosta ylhäisissä
piireissä, sillä asian todellinen laita oli heille tuntematon. Wihdoin
tultiin siihen johtawaan päätökseen, ettei asia, oikein harkittuna,
ollut niinkään odottamaton, sillä tunnettu asiahan oli, ettei
tehtailijan waimo ollut ennenkään ollut oikein wiisas: hän oli waan
kadottanut wiimeisenkin järkensä. Tytär oli warmaan perinyt äitinsä;
olihan hänessä näkynyt merkkejä siihen suuntaan jo ennenkin--siinä
kaikki. Sitä waan kowin surkuteltiin, kun tehtailija oli joutunut niin
kowa=onniseen naimiseen, josta hänellä oli raskasta ristiä, kenties
koko elämänsä ajaksi. Tehtailija olikin surun ja umpimielisen näköinen,
ei seurustellut kenenkään kanssa, päiwitteli waan kowaa kohtaloansa ja
sitä enemmän oli ylhäisillä syytä päätelmiinsä.

Kauan ei kuitenkaan nuot tehtailijan luullut kärsimiset ja ristit
kokonaisuudessaan kestäneet. Tyttären tauti kiihtyi kiihtymistään ja
pian oli se siinä määrässä, ettei hän ollut toimellaan paljon koskaan.
Niillä harwoilla kerroilla, jolloin hän woi puhua, oli hänen alituisina
sanoinaan: "woi, woi sinua Sakari!" Muutaman ajan kestettyään
tuommoista hirweää sielua ja ruumista kuluttawaa tuskaa, heitti hän
henkensä, edellä kerrotut sanat huulillaan.

Nyt tuli konttoristille toiset tuumat. Jo ensimmäisen tapauksen
aikanakin oli hän ollut kowin hätäyksissään. Sittemmin oli hän koko
ajan wawisten seisonut sairaan wuoteen wieressä yötä ja päiwää,
toiwomassa wielä ja hoitelemassa sairasta. Mutta nyt hän makasi tuossa
hänen edessänsä kalpeana ja kylmänä, ankarana päällekantajana. Hän oli
kuoltuaankin wielä kaunis, mutta kun onneton nuorukainen loi katseensa
hänen kaswoihinsa, oli niinkuin hänen huulensa olisiwat liikkuneet ja
sieltä olisi kuulunut kuiske; "Woi, woi, Sakari, sinä olet murhannut
minut----ei koskaan wäärän walan tekijän kanssa." Nyt särki kauwan
nukuksissa ollut omatunto wiimeisenkin sulkunsa ja ryntäsi kaikkine
kauhistuksineen ja tuomioineen onnettoman nuorukaisen kimppuun. Hän ei
woinut kestää tuon ankaran kantajan tuomion edessä. Hän purskahti
waltawaan itkuun ja itki niin kauan kuin hänellä oli pisarakaan
kyyneliä ja hitunenkaan woimia. Sen jälkeen waipui hän niin ankaraan
surumielisyyteen, ettei syönyt eikä juonut moneen wuorokauteen, itki
waan wäliin, milloin wähänkin jaksoi. Hän ei kuunnellut ketään, ei
totellut ketään, ei nähnyt ketään; häntä ei hywittänyt mikään; hän oli
kuollut maailmalta ja eli waan suruillensa.--

Kaikella on kuitenkin aikansa. Wähitellen haihtui Sakarinkin enin suru,
mutta nyt oli hän kokonaan toinen mies kuin ennen. Hän ei woinut enään
tehdä eikä toimia mitään ja ennen niin toimeliaasta, kykenewästä ja
työteliäästä nuorukaisesta oli yhtäkkiä tullut hautaan kaatuwa warjo.

"Woi minua minkä minä olen tehnyt! Minä olen murhannut kaksi jalointa
ihmistä ja puhtainta olentoa mitä tässä turhassa maailmassa woi löytyä.
Minä olen wäärässä kunnian himossa unhottanut wanhempieni neuwot ja
hylännyt Jumalani, mutta hänen kostawa kätensä on jo rangaissut kauhean
wäärän tekoni. Pimeässä sokeudessani ja jumalattomuudessani arwostelin
minä wäärin ihmissydämiä ja mittasin heitä oman pimeän mieleni mitalla.
Totta kyllä on, että isäntä wietteli minut tuohon wäärään ja kauheaan
tekoon. Hän lupasi minulle suurimman palkinnon, mitä koskaan on woitu
wäärästä teosta tarjota, mutta liian korkea, jalo ja pyhä oli Elsa niin
saastaisen työn palkinnoksi. Se oli niinkuin saastainen so'aistus hänen
puhtaalle sydämelleen, se ei kestänyt sitä, se katkesi ja lakastui.
Miksei häntä oikealla hetkellä suotu minulle? Miksi minut pakoitettiin
häntä tuolla tawalla ansaitsemaan?--Wietelty, wietelty minä olen,
julmasti wietelty ja petetty--mutta miksi minä annoin itseni wietellä?
Miks'en totellut sitä wienoa ääntä, mikä tuntui aina sydämessäni ja
sanoi asian wääräksi? Miksi koetin waientaa ja nukuttaa sitä?--ei se
ole muiden syy, oma wikani se on--nyt sen tunnen ja tiedän, mutta nyt
on jo myöhäinen. Woi minua onnetonta! minä en woi kestää tätä kauheaa
tuskaa."

Tuolla tawalla puhui ja waikeroitsi lyöty nuorukainen ehtimiseen,
kuljeskellen huoneesta huoneeseen ja wäännellen käsiään ja ruumistaan.

Tämmöinen menettelytapa teki tehtailijalle kowin pahaa. Hän koki kaikin
tawoin hillitä ja waientaa Sakaria, sillä selwähän oli, että jos asia
todellisuudessaan tuli hänen kauttansa julki, oli hän mennyt mies.
Sentähden koki hän Sakarille esitellä ja luwata jos jonkunlaisia etuja,
ja ehtoja, muun muassa kauppakumppaniudenkin, kun ei hän waan ilmi
saattaisi, miten asia oikeastaan oli. Mutta mitä huoli Sakari mistään
eduista ja kauppakumppanuuksista. Mitä huoli hän koko maailman
rikkauksista ja aarteista, sillä hänen powessaan oli ankara tuomari
walweella, joka ei lahjoista huolinut mitään; oikeutta se waan waali.
Seuraus tuosta tehtailijan wiimeisestä hätäyrityksestä olikin waan, se,
että jota enemmän hän esteli Sakaria puhumasta sitä enemmän hän puhui.

Tieto nykyisistä tapahtumista, Sakari rukan tuskasta ja tunnustuksesta
lewisi hiljalleen ympäriinsä. Samaan aikaan palasi mieheni wetoama
wekseli=juttu takaisin ylioikeudesta. Siellä oli asia lykätty uuteen
tutkintoon. Sakari kutsuttiin nyt toistamiseen todistajaksi. Lisäksi
tuli wielä tuo tehtailijan talosta lähtenyt piika Maija. Tehtailija
koetti kaikki woimansa ponnistaa oikeuden edessä, saadaksensa Sakarin
pois todistamasta, wäittäen hänet mielenwikaiseksi ja muutoinkin
kelpaamattomaksi, mutta mikään ei auttanut, sillä ei hän woinut
syytöksiään tukea.

Sakari todisti nyt, että edellisellä kerralla tätä asiaa käsiteltäessä,
oli hän, isännän wiettelemänä, todistanut wäärin ja tahtoi sen nyt
oikaista. Sitten selitti hän, ettei puheen alainen wekseli ollut
waskiseppä Kilander'in allekirjoittama, waan tehtailija L----n
jäljistelemä.

"Riiwattu, hullu!--Uskallatko isännästäsi semmoista walehdella?" ärjäsi
tehtailija Sakarin todistuksen kuultuansa.

"En minä ole riiwattu enkä hullu, mutta minun omatuntoni on walweella
ja sentähden uskallan totuutta puhua", sanoi Sakari kalpeana, mutta nyt
hän ei wawissut.

Piika Maija todisti, että hän eräänä kertana sattumalta oli tehtailijan
kyökissä, johon hän katkonaisesti kuuli kuinka tehtailija parilla
kolmella sanalla pyysi konttoristin auttamaan häntä ja lupasi
tyttärensä hänelle palkkioksi noista parista kolmesta sanasta. Wielä
sanoi hän kuulleensa tehtailijan wakuuttaneen, ettei niistä ole
kenellekään wahinkoa, jos ei tuolle suulaalle ja kitsaalle
waskisepälle; mitä kaikki ne tarkoittiwat, sitä hän ei tiennyt. Asia
oli nyt selwä ja oikeus tuomitsi tehtailijan maksamaan wekselin,
wieläpä kunniansakin menettämään.

Tämä teki lopun tehtailijasta. Kaikki muutkin welkojat ryhtyiwät
hakemaan saatawiaan ja hänen omaisuutensa myötiin niin tarkkaan, ettei
kiweä kiwen päälle jäänyt. Hänen rajattomaksi luultu rikkautensa
raukesi tuokiossa niinkuin tina tukikaan. Keppikerjäläisenä seisoi hän
nyt yksin maailmassa, ylönkatsottuna yhteiskunnan hylkynä.--

Tämä kaikki ei kuitenkaan aikaansaanut minkäänlaista mielenmuutosta
hänessä. Waimonsa wähämielisyys, tyttärensä surullinen kuolema,
konttoristin kurja tila, ja oma onnettomuutensa, joihin kaikkiin hän
itse oli syyllinen, kaikki, kaikki oliwat järkähyttämään kowaksi
paatunutta sydäntä. Hän ei nähnyt itsessään pienintäkään wikaa,
mutta kaikki kohdanneet onnettomuudet oliwat konttoristin, tuon
siwistymättömän hölmön syy, joka ei woinut kielensä alla mitään pitää
ja joka haaweili tyhjiä, olemattomia asioita, eikä ansainnut muuta kuin
suurinta ylönkatsetta.

Sakarikin joutui nyt mierolle. Hän ei kyennyt mitään tekemään tahi
toimimaan. Hän kulkea huupotteli waan ympäri kaupunkia lakkaamatta
päiwitellen wäärää tekoansa ja omaa kurjaa tilaansa. Ei hän syönyt eikä
juonut juuri mitään, ja tuo ankara sekä sielun että ruumiin alituinen
pinnistys rupesi aiwan pian waikuttamaan hänen elimiinsä. Siitä aiwan
luonnollisesti seurasi se, että hän yhä laihtui ja kalweni, ja wiimein
käyskeli hän niinkuin joku haamu tahi warjo, wältellen muiden ihmisten
seuraa niin paljon kuin suinkin mahdollista. Kaikki kunnolliset ihmiset
säälitteliwät kowin Sakari=paran onnetonta tilaa. He kokiwat tarjoella
hänelle ruokaa ja lohdutella häntä kuten parhaiten taisiwat, mutta
mikään ei auttanut; sama kujerrus oli waan hänen alin=omaisena työnään.

Kaupungin läheisyydessä, metsän keskellä, on eräs luonnon=ihana
peltowainio. Wiimeisinä terweinä aikoinaan oli Elsa siellä yksinään
oleskellut. Minun mieheni huomasi Sakarin nyt joka päiwä käywän siellä.
Eräänä päiwänä ei hän kuitenkaan nähnyt häntä sinne tulewaksi, waikka
aika oli kulunut tawallisen rajan siwu. Mieheni meni wainiolle
tarkastelemaan likemmin, mitenkä asiat oikeastaan oliwat. Siellä tapasi
hän Sakarin pellon pientareella--kuolleena. Siinä makasi hän ihan
suorana, oikea käsi pään alla; siinä paikalla oli Elsakin usein
istuskellut.

Kun mieheni tuli kotiin, ei hän ollut woida saada sanotuksi mitä hän
oli löytänyt. Toinnuttuansa nouti hän hewosella ruumiin kotiin, teetti
sille arkun, ja toimitti sen hautaan. Myöhemmin hankki hän myös
hautakiwen, ja hakkautti siihen tuon muistokirjoituksen, mikä teissä on
niin suurta uteliaisuutta herättänyt.

Tehtailijan waimo laitettiin houruin=huoneeseen, missä hän muutaman
wuoden kuluttua kuoli. Itse tehtailija elää wieläkin ja on nykyään
kaupungin köyhäinhoidon huostassa, mutta yhtä murtumaton on hän kuin
ennenkin; hän on ainoa, joka kiroaa sortuneen nuorukaisen muistoa."

Minä olin ahmimalla kuunnellut ja kätkenyt joka ikisen sanan eukon
kertomuksesta. Mutta kun hän kertoi wiimeisiä lauseita heräsi mieleeni
joku waistomainen aawistus, ja melkein huomaamattani kysäisin: "Minkä
näköinen on tehtailija?"

"Kumarahartiainen, lenkosäärinen, isonlainen wanha mies. Hänellä on
lumiwalkoiset hiwukset; päässään pitää hän leweäwieristä hattua ja
kädessään nystyräsauwaa; hatunpartaat owat aiwan alaspäin luukallaan.
Jos hän sattuu jotain kuulemaan Sakarista, tulee hän silloin
erinomaisen pahalle tuulelle", selitti eukko.

Silmänräpäyksessä selweni minulle asia ja minä sanoin puoli=ääneen:
"minä olen nähnyt hänet ja puhutellut häntä."



OLKKOS=KAISA.


I----n pitäjässä, Pohjois-Sawossa, soiwat kirkon kellot melkein
lakkaamatta; ne owat tehneet sitä kohta ummelleen kaksi wuorokautta. Se
oli oikein hätäkellon soittoa. Arpakapulaa hyppyytettiin kylästä
kylään, talosta taloon. Ihmisiä riensi idästä ja lännestä ja kaikilta
ilman suunnilta syrjäiseen Olkkosen taloon. Tuon talon ympäristöllä on
omituinen liike; toisia tulee taloon, toisia lähtee talosta. Toiset
tulewat metsästä, toiset menewät metsään, heitä menee kotiinsa, mutta
toisia tulee sijaan. Toiset makaawat talossa raukeina, wäsyneinä ja
uupuneina, mutta toiset wasta tulleet, owat wirkeät ja toimeliaat, ja
näyttäwät jaksawan niin paljon; jos heitä wertaili noihin wasta
metsästä tulleisiin ja uupuneisiin, luulipa etteiwät he wäsyisi
koskaan. Kun tarkemmin silmäili tuota noin woipaa joukkoa huomasi aiwan
helposti, että siinä oli semmoisiakin, jotka osoittiwat kylmää
yhtäkaikkisuutta koko hädän suhteen; ainoastaan ulkonainen pakko oli
häätänyt heidät yhteiseen osan=ottoon. Toiset taas oliwat hätäiset ja
miettiwäiset, näyttäen wirkeää halua toimimaan wiimeiseen woimiensa
uupumiseen saakka. He oliwat niitä, joilla on sääliwä sydän, joihin
koski kipeästi, waikkei hätä ollut heidän omansa ja jotka tunsiwat
aiwan samaa mitä hädänalainenkin tunsi.

Suurella muuripadalla keitettiin talossa ruokaa, aika leipäröykkiöitä
kannettiin pöydälle ja nälkäiset, wäsyneet miehet työntäysiwät isoissa
parwissa pöydän ympärille kiihkeää nälkäänsä sammuttamaan, sillä heidän
omat ewäswaransa oliwat loppuneet.

Mikä nyt sitten oli hätänä, kun tuommoinen melu oli nostettu? Olipahan
waan, ei pienen pieni, eikä suuren suuri, pieni yhteiskunnan jäsen
pikkuinen wiidennellä wuodella olewa tyttönen oli juossut metsään ja
sinne eksynyt. Sentähden soitettiin hätäkelloja ja hyppyytettiin
arpakapulaa, sentähden meuhuttiin ja touhuttiin.

Lapsen hakemista oli pitkitetty jo lähes pari wuorokautta, mutta
turhaan. Häntä oli haettu läheltä ja kaukaa, kontattu kaikki wuoren
winkalot ja korwen loukerot, nuuskittu joka luola ja kolo, samottu
metsät ja salot pitkin ja poikki, melkein mies miehessä kiinni, eikä
sillä oltu muuta saatu kuin ankaraa uupumusta ja wäsymystä, sekä uutta
epätoiwoa ja pelkoa.

Waikka melkein kaikki hakijat oliwat täydestä mielestä ja suurella
uutteruudella tehneet tehtäwäänsä, ei heistä kukaan kuitenkaan wetänyt
wertoja lapsen äidille ja isälle. Koko ajan oliwat he wäsymättä,
silmiään ummistamatta, jäseniään lewäyttämättä, hakeneet lastansa.
Kaikkialla oliwat he ohjaamassa hakumiehiä sinne ja tänne, missä heidän
mielestään mahdollisesti olisi pitänyt lapsen löytyä. Moni hakija oli
moneen kertaan wäsynyt, moneen kertaan lewähtänyt, ainoastaan wanhemmat
oliwat myötäänsä jaksaneet.--Woi kuinka rakas on lapsi wanhemmalle.

Mutta luonto waatii welkansa rakastawimmaltakin. Wanhemmat uupuiwat
nyt, ei tahdon, halun ja rakkauden puolesta, mutta ruumiin woimat
pettiwät. He uupuiwat niin, etteiwät woineet silmiänsäkään liikuttaa,
mutta sydän, se waan woi elehtiä ja se toi tuntoon kauhean tuskan
lapsen tähden ja ainoa mikä wielä antoi hiukan toiwoa heidän
murheelliseen sieluunsa, oli se, että ehkä muut hakijat lapsen
löytäwät.

Noin oli haettu jo toisen päiwän illalle ja ainoa toiwo oli waan nyt
niissä, jotka wielä oliwat yhä metsässä. Pelko ja toiwo sanomattoman
tuskan kanssa sekaisin kuohui wanhempien sydämissä, noin odottiwat he
wiimeisiä wiestejä illalla kotiin palaawalta wäeltä.

Ilta tuli, ja hakijat tuliwat, mutta kukaan ei tuonut lasta. Yhtä
tyhjänä he palasiwat ja yhtä toiwoton oli tila kuin ennenkin.
Wanhempain sydämelle se oli melkein kuolon isku. He wapisiwat kuin
haawan lehti, woiwotteliwat ja wäänteliwät käsiänsä, he oliwat jo
senwerran woimistuneet, että woiwat sitä tehdä. Yhdenlainen tuska,
yhdenlainen huoli oli molemmilla, mutta erilaisen waikutuksen se
kuitenkin teki heihin: äiti suri woimistuakseen, isä nääntyäkseen;
heikompi astia oli wäkewämpi. Isä nääntyi toiwottomuuden helteessä,
äiti kärsi myös yhtä paljon, kenties enemmänkin, mutta hänellä oli
enemmän uhraawaisuutta, enemmän rakkautta ja hän ei heittänyt toiwoansa
silloinkaan wielä, kun kaikki näkyiwät sen kadottaneen. Hän hyppäsi
ylös ja alkoi pukea päälleen. Mihin lähteäkseen? Pimeään syys=yöhön,
kolkkoon metsään, yksinänsä hakemaan lastansa. Häntä ei pidättäneet
pyytämiset, rukoukset, turhaksi tekemiset, eikä mitkään estelemiset,
sillä yksi oli, joka pakotti häntä kiiruhtamaan tälle waiwaloiselle
retkelle ja se oli hänen poissa olewa lapsensa, jota hän niin
werrattomasti rakasti.

Talossa oli muiden lasten joukossa kymmenennellä wuodella olewa poika.
Kun hän huomasi äitinsä lujan päätöksen lähteä yön selkään, käwi hänen
kowin sääliksi ja hän rupesi pyrkimään kumppaniksi. Siinä ei auttanut
äidin eikä muiden kiellot taikka käskyt, mutta poika oli waan lujasti
päättänyt lähteä, käwi wielä miten käwi--!

Niin lähtiwät he, mutta kummallisia ja monenkaltaisia tunteita oli
siinä isossa ja wäsyneessä ihmisjoukossa, joka tuota lähtöä oli
katsomassa.

"Pyydän wielä kerran, ettet lähde yötä wasten synkkään metsään, sillä
helposti woipi tapahtua, että sinäkin wielä jäät sinne ja silloin en
minä enään woi elää", pyyteli woimaton isä uhraawaista waimoaan.

"Lapseni, lapseni!--Jumala kyllä meistä huolen pitää", sanoi rakastawa
äiti ja syöksyi pojan kanssa yön pimeyteen.

Ensimäisen salon halki kuljettuaan, tuliwat he suurelle awonaiselle
niitylle. Sitä samosiwat ja kulkiwat he ristiinrastiin, tarkastellen
joka pensasta ja mättäänkoloa. Kauwan eiwät he sitä kuitenkaan woineet
tehdä, sillä heikon, huolehtiwan äidin woimat uupuiwat nyt peräti. He
istuiwat muutamalle mättäälle niityllä, sydän täynnä sanomatonta surua
ja tuskaa.

"Woi minun lastani, woi minun lastani!" huudahteli ahdistettu äiti
ehtimiseen ja wäänteli käsiään tuskissaan. Sitten hän laskeusi
polwillensa mättäälle, kohotti kätensä ja silmänsä taiwasta kohden ja
rukoili Jumalaa, että hän johdattaisi wielä wiimeisessä hädässä heidät
oikeaan paikkaan ja että hän warjelisi lapsen kaikesta. Hädästä ja
waarasta!

Se oli äidin rukous ja se ei ollut tuommoinen ulkokultainen,
tawanmukainen huulten höpinä, mutta se oli rakastawan äidin sydämestä
lähtenyt hätähuuto, joka yön hiljaisuudessa kohosi tyynen ja sekeen
syyskuun yö=ilman halki korkeuteen; tuntuipa siltä kuin tuo heikon
äidin heikko rukous olisi todellakin ylettynyt taiwaaseen.

Kun hän nousi ylös rukoilemasta, selweni taiwas entistä selwemmäksi,
tähdet tuikkiwat taiwaalla niin ystäwällisesti ja olipa niinkuin ilma
olisi tullut hieman waloisammaksi. Ja mitenkä lienee ollutkin, mutta
äiti tunsi sydämessään tapahtuneen suuren muutoksen; raskas murhe oli
ainakin osaksi poistunut ja lapsellisella turwalla ja luottamuksella
uskoi hän asiansa hänen haltuunsa, jolle hän oli juuri wasta hätänsä
ilmoittanut.

Juuri kun he taasen istuiwat mättäälle, hawaitsi poika aiwan likellä
kiiltomadon.

"Woi, woi, äiti! Katsokaapa! Tähti on pudonnut maahan", sanoi poika
ihastuen, ja osoittaen samassa sormellansa matoa.

"Ei se ole tähti, tähti ei woi pudota", sanoi äiti.

"Mutta mikä se sitten on? Sanokaa! Woi, woi kuinka kaunis ja loistawa
se on", sanoi poika läheten samassa matoa.

"Ota se waan käteesi ja tuo tänne, ei se mitään pahaa sinulle tee",
kehoitti äiti.

Poika otti nyt madon käteensä pelkäämättä ja toi sen äidilleen. Tämä,
pitäen matoa kämmenellänsä pyöritteli, käänteli, ja katseli sitä. "Woi
jospa sinä maan tähtönen woisit ohjata meidät kadonneen lapseni luo;
sinä olet niin loistawa!" sanoi äiti puoli=surullisesti.

"Antakaa, äiti, kun minäkin katselen wielä kädestäni tuota kaunista
matoa!" pyyteli poika, kohottaen kättänsä sitä wastaan ottamaan.

Äiti antoi. Poika käänteli ja pyöritteli sitä kädessänsä ja yhdessä
ihasteliwat he sen walaisewaa loistoa, ja heidän surunsa oli haihtunut
siihen paikkaan, tuon pikku matosen loisteessa. Kuinka lieneekin niin
sattunut, mutta mato putosi yhtäkkiä pojan kädestä maahan. Hän tapaili
sitä hätäisesti kiinni, mutta se meni piiloon niin sukkelasti, että se
katosi kuin kaste maahan. Poika hätäili ja pyöri ympäri, katsoakseen,
mihinkä se olisi joutunut. Tuossa pyöriessään sattui hän luomaan
silmänsä ulommaksi ja woi ihmettä! Siellä loisti toinen wielä
kirkkaampi kiiltomato.

"Täällä on toinen kiiltomato", sanoi poika ja juoksi jo ihmettänsä
kohden. "Woi, woi! täällä kaksi--kolme, neljä--paljon, lukemattomia ja
tuolla kaukana on oikein iso ja loistawa, sen menen ottamaan ja tuon
sitten äidille", jatkoi hän ja juosta wilisti pitkin niittyä, ennenkun
äiti kerkesi mitään sanoa.

Kun poika pääsi tuon etimpänä olewan loistawimman kiiltomadon luo,
hawaitsi hän sen olewan ison pehon keskellä. Hän kurkistelee sinne,
löytääksensä pääsöpaikkaa madon luo. Hän katsoo ja katsoo mitenkä
onkaan? Siellähän näyttää olewan jotain--ihmisen kaswojen muotoista,
jotka hämärästi haamoittawat kiiltomadon loisteessa. Poika hämmästyy
ensin, tarkastaa kuitenkin tuota ihmisen näköistä pelon sekaisella
kammolla, mutta jota enemmän hän katselee sitä, sen enemmän näyttäwät
ne ihmisen kaswoilta. Hän tunkeusi pehon sisään ja kyykistyi esineen
yli, ja nyt hawaitsi hän, ett'ei se ollut mikään erhetys, waan että
pikku sisko oli todellakin siinä wieläpä ihka eläwänä, sillä lapsi
hengitti wapaasti ja selwästi. Hän hawaitsi siskon nukkuwan niin
rauhallisesti kuin ei olisi mitään waaraa tahi hätää ollut.

"Kaisa", sanoi weli ja kohotti hiljaa häntä.

"Esa! missä äiti on?" sanoi lapsi heti hawahtuen.

"Äiti on tässä aiwan likellä, lähdetään äidin luo", kehoitti poika.

"Lähdetään äidin luo, täällä on niin pimeä ja kylmä", sanoi lapsi
myöntywästi.

Poika sieppasi siskonsa syliinsä ja lähti häntä wiedä kiidättämään. Ei
hän ollut wielä puoliwälissäkään, kun jo huusi:

"Äiti, äiti! Täällä on pikku Kaisa."

"Herra Jumala! mitä puhut, mitä sanot?" sanoi äiti ja syöksähti ylös.
Melkein samassa oli poikakin jo perillä ja hän sai sulkea kadonneen
lapsensa syliinsä.

Äidin mielenliikutus oli niin suuri, ettei hän woinut seisoa, waan
istui lapsensa kanssa mättäälle. Siinä hän likisti häntä, sanaa
sanomatta, sydäntänsä wasten. Lapsi ei wirkannut muuta kuin: "äiti",
mutta se sana sisälsi niin paljon, sillä nyt hän tiesi olewansa
tallessa, semmoisessa tallessa, jossa oli niin turwallinen ja hywä
olla, tallessa, jossa niin paljon rakastettiin häntä.

Kun äiti toipui sen werran mielenliikutuksestansa, että hän woi puhua,
sanoi hän hiljaa: "Jumala on kuullut rukoukseni, lapseni."

Esa=poika juoksi nyt sille pensaalle, josta pikku sisko löytyi ja jossa
tuo loistawin kiiltomato oli. Kun hän katseli loistokohtaa tarkemmin,
hawaitsi hän ettei siinä ollutkaan yksi, waan kokonaista kolme matoa.
Ne oliwat aiwan yhdessä ryhmässä, siltä näyttiwät ne niin suurilta,
siltä loistiwat ne niin isosti, ja nyt ne näyttiwät pojan mielestä
loistawan entistä kirkkaammasti, oikein wilkuttamalla: niin ainakin hän
wäitti--olipa todellakin niinkuin korkein kaitselmus olisi ne siihen
asettanut.

Nyt lähdettiin kotia kohden. Wäsyksissä oli tuo paljon waiwaa nähnyt,
paljon walwonut ja paljon rakastawa äiti, waan paljon jaksoi hän
wieläkin, sillä olihan hänellä nyt sylissä rakas lapsensa. Niin
mentiin, ponnistettiin eteenpäin ja kun äiti uupui, kantoi Esa=poika
pikku siskoaan.

Ei ollut wielä aamu waljennut, kun he tuliwat kotiin. Siellä ei ollut
yksikään silmä ummistunut, niin sywästi oliwat he huolehtineet
uhraawaisen äidin ja häntä sääliwän pojan yöllistä matkaa.

Ei tarwinne kertoa, minkä hämmästyksen sekaisen ilon waikutti näiden
hakijain palaaminen ja lapsen löytäminen. Erittäinkin pelosta
puolikuollut isä ilostui niin, että oli siihen läkähtymäisillänsä.

Paljon oli äiti jaksanut rakastetun lapsensa tähden, mutta nyt hänen
woimansa uupuiwat. Hän kaatui kowalle tautiwuoteelle ja taisteli kauwan
elämän ja kuoleman wälissä. Usein juoksi lapsi äitinsä sairaswuoteen
luo ja silitteli hänen kuihtuneita kaswojansa. Silloin awasi äiti
riutuneet silmänsä ja katsoi lastaan. "Lapseni", kuiskasi hän silloin
ja painoi taas silmänsä umpeen. Wihdoin parani äiti, mutta olisikohan
niin käynyt, jos ei tuo pelastettu lapsi olisi ollut hänen silmäinsä
edessä?

       *       *       *       *       *

Wuosia kului ja pikku Kaisa kaswoi ja wahwistui. Hän waurastui pian
ketteräksi ja wilkkaaksi ja sentähden oli hän kaikkien lemmikki.
Erittäinkin oli hänen lapsellinen mielikuwituksensa tawattoman wilkas
ja sattuwa. Se nosti jo aikaisin kaikkien huomiota ja sen wuoksi sai
hän aiwan nuorena puhuttelijoita ja kysymyksien tekijöitä, wanhoja ja
nuoria, eikä kukaan katsonut arwonsa alenewan, jos puheli tuon lapsen
kanssa. Tuommoisissa tilaisuuksissa antoi hän niin sukkeloita ja asiaan
kuuluwia, ytimekkäitä ja selittäwiä wastauksia, että olisi luullut
hänen olewan suuren, wanhan ja kokeneen wiisaustieteilijän; sepä seikka
se juuri olikin, joka hänelle niin paljon ystäwiä toimitti, sillä
hänessä oli totuus kätkettynä ikäänkuin itsestänsä.

Kaikkein noiden hywien ominaisuuksien ohessa, oli hänellä oikkujakin,
sillä hän oli oikein aika wiiripää. Hän ei pelännyt mitään waaraa ja
wanhempien alin=omaisena pelkona oli, että tyttö jonakin kertana
taittaisi niskansa. Hän kiipeili korkeille huoneiden katoille ja
pitkiin puihin ja kun sitten ruwettiin hätäilemään ja ehynnä häntä alas
neuwottelemaan, oli hän jo maassa, ennenkun ennätettiin mitään
yrittääkään hänen auttamiseksensa. Kuinka hän niin joutuin itsensä alas
toimitti, usein hywinkin waarallisilta paikoilta, sen ties taiwas;
mutta summa waan oli se, että tyttö jo juosta wilisti tuotakin
tuokempana, niin että kangas kopisi ja wirsut jaloista sinkoiliwat,
iloisesti samalla nauraa heläyttäen. Hän oli ensimäinen syksyisellä ja
wiimeinen kewäisellä heikolla jäällä. Siellä hän keikkui ja leiskui
kaikkien muiden ihmisten suureksi kauhuksi, mutta mitään wahinkoa ei
waan hänelle tullut, sillä aina hän pelastui ikäänkuin ihmeen kautta.

Waikka tyttö olikin tuommoinen heisakka ja wiiripää, oli hän
wanhemmillensa kuitenkin nöyrä, kuuliainen ja tottelewainen kuin
lammas, milloin waan hän oli heidän käskettäwillään, mutta omassa
olossaan tahtoi hän waan elää omaa, wapaata ja huimaa elämäänsä.
Wanhempiaan rakasti hän kaikella lapsen rakkaudella, eikä rikkonut
heitä wastaan leikilläänkään. Wanhemmat rakastiwat myös sanomattomalla
rakkaudella tuota pikku huimapäätään, ja he waroitteliwat ehtimiseen
häntä wälttämään noita alituisia waaroja, joita tyttö näytti ikäänkuin
etsiwän, mutta hän wastasi waan: "mitä joutawia, eihän waaraa koskaan
tule, kun waan eteensä katsoo."

Siinä hänen kotonansa oli eräs wanha talon sukulainen mieliwikainen
mies, mikä perintönsä kautta oli saanut eläkkeen talosta. Tuo
puutteellinen mies oli suuressa määrässä kummallinen. Hän ei tehnyt
eikä toiminut mitään warsinaista talon työtä. Päiwäkaudet istui hän
waan uunin pankolla, pidellen kädessänsä seipään tywipuolen paksuista
sauwaa. Sitä hän kolkutteli ja naputteli yhtenään lattiaan, myristen
itsekseen oudonperäisillä äänteillä jotain, mikä ei ollut mitään, tahi
oli jotain semmoista salaperäistä, jota ei ymmärretty. Sauwastansa piti
hän semmoisen huolen, että joka wiikon päiwälle leikkasi siihen
weitsellänsä erityisen kummallisen lowen. Kun wiikon päiwät oliwat noin
lowitetut, siirsi hän ne kuukausloweihin ja kun kuukauslowet tuliwat
täyteen, saiwat ne siirtyä wuoden loweihin. Hän oli siinä niin tarkka,
että oitis huomasi niissä pienimmänkin wirheen ja muutoksen. Wälisti
koetettiin eksyttää häntä, wuolemalla entisiä lowia pois ja
leikkaamalla uusia, eksyttäwiä sijaan. Turhaan kaikki, sillä ensi
silmäyksellä hawaitsi hän missä wika oli ja ensimäinen työ oli sen
oikaiseminen. Se oli hänen annakkansa ja historiansa, ja ei sitä wuoden
päiwää eikä tapahtumaa ollut, jota ei hän täsmällensä tiennyt sanoa,
missä ja milloin sekin ja sekin seikka oli tapahtunut.

Yleiseen pidettiin Pankko=Tuomasta--sillä se oli ukon nimi--pilkan ja
kiusan esineenä ja poikawiikarit tekiwät hänelle minkä mitäkin
kommellusta. He nykiwät ja repiwät häntä milloin mistäkin nutun ja
ryysyn liepeestä, wuoliwat hänen riimusauwastaan pois lowia ja koloja
ja tekiwät uusia sijaan, milloin waan ukon silmä wähänkään wälttyi.
Kaiken tuon wuoksi tulistui ukko tawasta tulihinsa, tauloihinsa ja
huimi poikawiikareita sauwallansa kelpo lailla, milloin waan hän heidät
saawutti. Tuotapa he juuri oliwat tarkoittaneetkin ja se oli heidän
suurin ilonsa kun he saiwat ukon suuttumaan ja jälestä ajamaan.
Huutain, hoilaten lähtiwät he silloin hyppyyn ja huusiwat:
"Pankko=Tuppu tulee, Pankko=Tuppu tulee!" Mutta kun Tuppu waan saawutti
jonkun heistä ja sai kolhaista riimusauwallansa, tuli toinen ääni
kelloon ja kinttujaan pidellen huusiwat he että salot kajahteliwat.

Kun Kaisa tuli ymmärtäwäisemmäksi, ei hän koskaan mielistynyt tuohon
toisien ylimieliseen kiusaamiseen. Päinwastoin esti hän jo sen alussa
pelkällä läsnä=olollaan, sen yliwaltansa woimalla, minkä hän oli
toisten lasten kesken saanut. Jos joku rupesi jotain semmoista
yrittämäänkään, sai hän kohta Kaisa tytöltä löylytyksen ja
nuhde=saarnan, ettei suinkaan hänen tehnyt mieli toista kertaa sitä
yrittämään, ja sen johdosta oli mieliwaiwaisella aina hywä rauha tytön
saapuwilla ollessa.

Kaisa oli muutoinkin ystäwällinen tuolle kummalliselle ukolle. Hän ei
pelännyt häntä wähintäkään, waan istui usein hänen polwellaan,
siljoitteli hänen rypistyneitä ja kulmikkaita kaswojansa, sekä
takkuista ja pörröistä partaansa ja imekkeisin punoontunutta tukkaansa.
Usein kantoi tyttö ukolle hänen ruokansa ja eipä aiwan harwoin
tapahtunut, että hän toi itselleenkin lusikan ja söi ukon kanssa yhtenä
tämän warsinaisesta pahkakupista.

Kaiken tuon lapsen suwaitsewaisuuden ja ystäwyyden wuoksi perehtyi ukko
häneen niin, että hän katsoi tyttöön niin hartaasti missä hän wielä
liikkuikin ja elähti, eikä näyttänyt saawan rauhaa missään, kun ei waan
Kaisa ollut hänen näössänsä. Jos sitten tytölle tuli mikä wahinko, oli
hän aina ensimäinen tätä auttamaan ja osoittipa hän silloin semmoista
ketteryyttä, notkeutta, joutuisuutta ja woimaa, että sitä oikein
ihmeteltiin, sillä senkaltaista ei hänessä oltu ennen hawaittu.

Eräänä kertana tuli Kaisa sairaaksi ja makasi useita wiikkoja hywin
heikkona. Mutta Tuppu istui yötä päiwää hänen wuoteensa wieressä, eikä
lähtenyt siitä pois wahingossakaan; koko aikana ei hänen nähty silmiänsä
ummistawan. Siinä ollessaan tuli hän paljon ahkerammaksi tuon
kummallisen sauwansa pykälöimisessä. Hän rakensi siihen erityisen
osaston, jota siinä tähän asti ei oltu wielä nähty. Siihen leikkeli,
kaiweli ja piirusteli hän kummallisia koukeroita, loppisia, piiruja,
koloja ja merkkejä, ja sitä tehdessään katsoi hän wälisti wuoroon
sairaaseen lapseen ja sauwansa uuteen osastoon. Kun häneltä kysyttiin,
mitä hän tarkoitti noilla aiwan oudoilla merkeillänsä, wastasi Tuppu:
"tämä on ennustus=osasto". Eräänä kertana hän näin tarkasteli hywin
wilkkaasti, melkeinpä kiihon tapaisella lewottomuudella riimusauwaansa.
Wihdoin oikaisi hän itsensä suoraksi, pisti weitsensä kärjen erääseen
keskellä ennutusosastoa olewaan, monisoppeloiseen koloon ja sanoi:
"tuossa se on". Sitten hän nousi ylös ja lähti pois, meni entiselle
sijallensa, pankolle istumaan ja oli niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut, eikä mitään sairasta olisi ollut.

Melkein samana tuokiona kun Tuppu lähti pois sairaswuoteen wierestä,
rupesi tyttö nukkumaan ja nukkui yhteen puhkuun kokonaisen wuorokauden.
Se oli taudin käännekohta ja siitä hetkestä pitäin alkoi tyttö
parantua.

Kun hän jälleen oli tullut terweeksi, ei hän ollut kadottanut
rahtuakaan entisestä hilpeydestään. Hän sai waan enemmän kaswaneena ja
kehittyneempänä yhä uusia temppuja. Hänestä tuli nyt semmoinen uimari
ja luistelija ettei yksikään kylän saman=ikäisistä pojista wetänyt
hänelle wertoja. Mäen laskija oli hän semmoinen, ettei löytynyt
paikkakunnassa sitä waaraa, jyrkännettä, wuorta ja ahdetta, josta ei
hän olisi suksilla lankeamatta laskea suhautellut, niin keweästi ja
luontewasti kuin siiwillä pyyhkien. Kesäinnä aikoina oli Kaisalla
järwillä oikea elementtinsä. Siellä hän souteli ja purjehti, milloin
waan tilaisuutta siihen oli. Hän ei kaiwannut järwiretkilleen kumppania
eikä seuraa, mutta yksin hän salaa hiipi walkamalle, työnsi wenheen
wesille ja alkoi, joko purjeilla tahi soutamalla, kulkea selälle päin.
Kuta kowempi myrsky oli, sitä hauskempi oli Kaisalla. Silloin lewitti
hän purjeet, ja niinkuin joutsen kiiti hän rauhattomien ja waahtoawien
aaltojen harjoilla, niin että keltaisena kohisi wesi purren keulan
edessä; eheänä palasi hän kumminkin noilta hurjilta retkiltänsä,
useinkin läpimärkänä, mutta iloisempana ja reippaampana entistänsä.

Kaisa kehittyi erinomaisen pian ruumiillisessakin suhteessa.
Wiisitoista=wuotiaana oli hän kookkaimpia tyttöjä mitä olla saattaa.
Eipä siinä wielä kyllä, että hän oli pitkä ja solakka, mutta hänellä
oli runsaassa määrässä sitä, mikä juuri korkeimman painon antaa
kauniille sukupuolelle: hän oli tawattoman kaunis. Notkea kuin nuori
wesa, keweä kuin aamusumu, kirkas kuin nousewa aamunkoi ja lempeä kuin
kesäkuun tuulosen hengähdys, oli hän; olipa niinkuin hän olisii ollut
yli kaikkien kuolewaisien.

Moinen heilakka, nenäkäs, wiisas ja riehakka kun oli, oli hän kaikissa
nuorten kisoissa ja leikeissä ylimyksenä ja johtawana henkilönä, joissa
kaikki käwi hänen tahtonsa mukaan; kaikki katsoiwat häneen ja hän
kaikkiin.

Oikeuden tunto oli hänellä niin ankara, ettei hän kärsinyt mitään
wääryyttä ja sortoa kenellekään tehtäwän, ei minkään nimen ja warjon
alla. Jos nuorien joukosa joskus tapahtui jotain, mikä ei ollut oikein
omantunnon mukaista, rankaisi ja nuhteli Kaisa wääryyden tekijää, eikä
yksikään pannut hänen päätelmiään ja tuomioitaan wastaan, sllä ne
oliwat niin totuuteen perustettuja, ettei niitä wastaan woinut
ponnistella.

Kaiken muun ohessa muodostui hänelle mitä ihanin ja woimakkain ääni.
Kun hän iltamilla laulaa heläytteli joko kotikankahilla, tahi marja= ja
niittytiloissa, taikka paimenessa ollessaan, kajahteliwatpa wuoret ja
korwet sadoilla kumauksilla ja liwerryksillä wastaan. Kaikki, jotka sen
kuuliwat, heittiwät käwelemisen, jos liikkeellä oliwat, tahi työaseet
pois käsistänsä ja rupesiwat hiljaa, hengittämättä kuuntelemaan tuota
tuttua ja luihin sekä ytimiin käywää säweltä.

Paimenessa hän kulki mielellään. Se oli hänen lempi= ja mielityötänsä;
sinne paloi hänen mielensä, sillä olihan hän siellä omassa
wapaudessansa, jossa ei kukaan ollut pelkäämässä hänen niskansa
taittumista. Siellä sai hän mielinmäärin kiipeillä salojen pitkiin
honkiin, siellä hypellä wuorien sywien kuilujen ylitse ja
kiwilohkareelta kiwilohkareelle; siellä peilikirkkaissa metsälammissa
uida pulikoida mielensä mukaan ja sitten laulaa heläytellä, tahi
toitottaa paimentorweensa että wuoret kajahteliwat.--Oli Kaisalla iloa
ja riemua; mikäs ollessa, kun on nuori ja riehakas.

Otso on Sawon karjan pahin wihollinen. Säälimättä käypi se karjan
kimppuun ja kaataa uhrinsa, katsomatta wähääkään, onko karjan omistajan
mieli musta tai walkea. Niiden wuoksi siellä pidetään paimenia ja usein
pelastawat heikotkin kaitsijat karjansa metsän kultaisen kuninkaan
ahneudelta, sillä kammoopa otso kuitenkin jalointa Luojan luodusta--
ihmistä. Monta karhujuttua, toinen toistaan kummallisempaa oli
Kaisankin paimen=ajalla liikkeellä, joita iltamilla kertoiltiin
wäkijoukossa. Niitä kuuntelemassa tawallisesti oli tyttökin, mutta
siitä huoli hän wähän, sen ilon ja hauskuuden rinnalla, mikä hänellä
oli metsässä ollessaan, hänen mieleensäkään ei juohtunut mitään pelon
tapaista.

Eräänä päiwänä oli hän taasen paimenessa. Aamusta alkaen oli
Pankko=Tuppu ollut hywin lewoton ja tarkastellut suurella tarkkuudella
riimusauwansa ennustus=osastoa; sitä ei hän ollut tehnyt sittenkuin
tytön sairaana ollessa. Puolen päiwän rintamassa oli hän pistänyt
weitsensä tutkaimen erääseen loween ja sanonut taasen: "tuossa se on".
Sitten hän oli hiipinyt kenenkään tietämättä huoneesta ulos ja mikä
kumminta oli, hawaittiin hänen ottaneen kirween mukaansa, jota ei hänen
oltu ennen nähty tekewän.

Ilta tuli ja karja tuli, mutta eipä Kaisaa tullutkaan--eipä
Pankko=Tuppuakaan. Kun wielä päälliseksi huomattiin erään nuoren
karjasta olewan poissa, alkoiwat miehet käydä hywin lewottomiksi. Mitä
nyt tehdä? Hakemaanko? Sehän oli ainoa järjellinen keino mitä
semmoisissa tapauksissa saattoi keksiä. Mutta pimeä, tuo luonnon woima,
joka kaiken tarkan liikkumisen ulkona tekee mahdottomaksi? Lyhdyt? Mitä
warten ne olisiwat, jollei juuri sen wuoksi, että niillä walaistaisiin
yön kolkkoutta.

Päätetty ja tehty. Sytytettiin kaikki lyhdyt mitä talossa löytyi ja
naapurista haettiin lisää; sitten lähdettiin joukon miehissä hakemaan
Kaisaa ja samassa Pankko=Tuppuakin.

Mutta mihin mennä, mihin ohjata askeleensa?

Metsä on laaja, wäljät owat salot, korkeat ja monet owat waarat ja
wuoret, monisoppiset owat wuorten winkalot, kohisewat, synkät owat
korpien komerot. No mutta Sywännyslammen korpi, tuo kolkko seutu, jossa
ei ihmisjalka usein käy, jonka lammen sywyyttä ei wielä kukaan ole
woinut mitata?--Siellähän on kuultu kontion nykyään elämöiwän--sinne
ohjataan matka.

Niin arweliwat, niin harkitsiwat Olkkosen wäki tuona yleisen hädän
aikana. Kiireesti he sytyttiwät lyhtynsä ja lähtiwät sorkkeloimaan
Sywännyslammen korpea kohden.

Pimeä oli syys=yö, kolkot oliwat korkeat korwet samotessa eteenpäin.
Pitkät, naawaiset ja luppoiset korpien kuuset näyttiwät lyhtyjen
walaisemina yön tummassa walossa hirmuisilta jättiläisiltä. Ne
näyttiwät ojennettuine käsiwarsineen tahtowan musertaa jokaisen, joka
rohkeni lähestyä heitä tänä synkkänä wuorokauden hetkenä, jolloin
heillä oli lupa ja oikeus wallita ja tenhowoimallaan ylläpitää sitä
yliwaltaa, mikä heillä oli niin monen wuosituhannen kuluessa ollut
Suomen saloilla. Näyttipä siltä kuin ne olisiwat oikein uhalla
waatineet sitä pyhää, pelon sekaista kammoa, ja kunnioitusta ihmisiltä,
jota he niin pitkän ajan kuluessa oliwat oppineet saamaan. Nuot maahan
asti ylöttywät naawat oliwat ikäänkuin kauan eläneiden ja käskemään
tottuneiden wanhuksien parta olisi lainehtimalla antanut kaksinkerroin
woimaa ja arwoa tuolle jylhälle, mutta kauniille luonnon esineelle.
Kaksinkerroin tulikin niille arwoa sen tummenewan warjon seassa minkä
heikko walo loi salaperäisesti haaweilewaan laajaan korpeen.

Petäjät näyttiwät niinkuin ne olisiwat olleet wankkoja, kukistumattomia
maan wartijoita, jotka jokaisen sille tulleen wamman ja wastuksen
woisiwat turhaksi ja mitättömäksi tehdä. Jokainen iso kiwi näytti
niinkuin niiden takana olisi Tapio, itse metsän halliparta kuningas,
kykkinyt piilossa ja tarkastellut: mitä nyt ihmislapset etsiwät ja
haapuroiwat. Sywät kallion kuilut ammottiwat pohjattomia kitojansa,
uhaten niellä jokaisen uhkarohkean, joka waan läpipäässeenä muiden
etuwartijain siwutse oli onnistunut pääsemään tänne asti.----

Niin oli: suuri oli luonnon lumouswoima, mahtawa sen waikutus, mutta
eteenpäin pyrkiwät kulkijat lyhtyjensä walossa, waikka kohtakin arkuus
mielessä, sillä olihan heillä wielä jotain jalompaa mielessä, semmoista
joka woittaa itse luonnonkin, sen pyhyyden ja jylhyyden. Se oli
ihmislapsi, tuo luonnon herra, joka woittaa kaikki, hallitsee kaikki,
allensa kaataa kaikki ja alamaiseksensa saattoi itse luonnon woimatkin,
murtaen, tasaten ja kaataen kaikki kallion kielekkeet, kaikki korwen
luppoiset kuuset ja salojen sywäjuuriset hongat, tehden ne siten
ihanoiksi wilja= ja kaswiwainioiksi ja poistaen pyhän, kammoittawan
jylhyyden wähitellen, jossa hän siten polwi polwelta iloitsee
woitostaan.

Kun etsijät saapuiwat Sywännyskorpeen, alkoiwat he sen laitoja kiertää
ympäri. Kappaleen aikaa waroen ja hiipien kuljettuansa, hawaitsiwat he
muutaman kallion kielekkeen lomassa walkean. Hakijat säikähtiwät ensin
tuota outoa ilmiötä, mutta päättiwät kumminkin ottaa selwän asiasta. He
peittiwät lyhtynsä ja läheniwät warowasti paikkaa. Lähelle tultua
huomattiin Pankko=Tupun istuwan nuotion wieressä ja katsowan
wärwähtämättä yhteen paikkaan; hän oli riisunut takin yltään ja
käärinyt siihen jotain, ja sitä hän katsoi. Kun hakijat tuliwat
lähemmäksi, ei Tuppu kääntänyt päätänsäkään, mutta pani kätensä eteen,
ikäänkuin estääksensä muiden lähestymistä ja waatiaksensa hiljaisuutta.
Tarkemmin katsottua hawaittiin kuitenkin, että Kaisa siinä nukkui
rauhallisesti ja turwallisesti, käärittynä Pankko=Tupun takkiin.
Wieressä oli werinen kirweswarsi, mutta kirwestä ei näkynyt ensinkään;
riimusauwa oli myös werissä.

Tuppu ei kärsinyt, että joku olin lähestynyt ryysyisessä takissa
nukkuwaa tyttöä. Jos joku yritti sitä tekemään, nousi hän heti ylös ja
asettui pyrkijän ja tytön wäliin, eikä yksikään rohjennut murtaa tuota
eläwää muuria paksuine riimusauwoineen. Mutta kun Kaisan isä pyrki
lapsensa luo, oli Tuppu kuin lammas eikä estellyt häntä pääsemästä
tytön luokse; lieneeko Tupulla ollut jonkunlainen aawistus, että tällä
on suurempi oikeus lapseensa kuin kenelläkään muulla.

Isä läheni lastansa. Hän käänsi syrjään sen osan takkikulusta, joka
peitti tytön wienoja kaswoja, ja kuiskasi tuskin kuuluwalla äänellä:
"Kaisa". Tyttö awasi silmänsä ja loi ne ylitsensä kykkiwän isänsä
kaswoihtn. Huomattuaan, että isä se oli, joka häiritsi hänen lewollista
untansa, sanoi hän kuiskaamalla: "isä".

"Mitenkäs nyt owat asiasi, lapseni?" kysyi isä huolehtien.

"Hywästi, isä, ei muuta wikaa kuin wähän wäsymystä ja woimattomuutta
waan", sanoi tyttö ja nousi istumaan.

"Kuinka sinä jäit pois karjasta? Meillä on ollut iso suru sinun kotiin
tulemattomuutesi tähden", sanoi isä.

"Sen tahdon teille kertoa, mutta nyt olen niin kowin uuwuksissa, etten
woi sitä tehdä ja semmoinen pelonsekainen kammo painaa mieltäni.--
Tuppu! hänkin on wielä täällä, hänen läsnä=ollessaan en pelkää mitään",
sanoi tyttö, silmäten ympärillensä.

Hänelle annettiin mukaan otettua lämmintä maitoa, rieskaa ja woita;
niitä tyttö söi ahnaasti muutamia paloja ja joi maitoa päälle. Osaksi
siitä, kun näki itsensä noin hywästi ja moninkertaisesti turwattuna,
alkoi hän kertoa:

"Olin karjan kanssa tullut tähän Sywännyskorpeen. Karja hajousi heti
ympäri korpea, syömään sitä mehewää ruohoa, jota tässä niin wiljalta
löytyy. Se ei näyttänyt mieliwän ensinkään lähteä pois täältä, ja minä
nousin tuonne wuorelle leikkimään. Siellä hyppelin niiden isojen,
sywien ja ammoittawien kuilujen yli, joista wuori on niin rikas. Kun
siihen kyllästyin, kiipesin waaran harjalla olewaan ja jokaiselle
tuttuun, kauhean suureen risti=honkaan ja katselin sieltä ympäriinsä
maailman awaruutta.

"Seis! Kuinka woit kiiwetä risti=honkaan, sillä ei yksikään kuolewainen
ole wielä koskaan woinut sen monikymmensyltäistä, oksatonta, paksua
tyweä silwota latwaan asti", kesdeytti hänet useampi ääni yht'aikaa.

"Eipä sinne päästessä ollut suurta waiwaakaan, semminkään kun sain
aiwan wapaasti ja kenenkään häiritsemättä yrittää. Sen näkö=alan
edestä, joka tuolta tuhatwuotisen petäjän latwasta eteeni aukeni,
kannattikin nähdä wähän waiwaa. Monta peninkulmaa ympäriinsä näki
sieltä. Satoja paljaslakisia wuoria, waaroja, mäkiä ja kukkuloita näkyi
ylt'ympäriinsä, jotka toinen toisensa kanssa näyttiwät kilpailewan
korkeudessa. Ihanat laaksot oliwat ikäänkuin poimutellen kätkeytyneet
noiden ikuisien, wahwojen wartioidensa syliin, joita wuoret ja kukkulat
näyttiwät syleilewän kuni rakkaita lempilapsiaan. Laaksojen pohjukoissa
kierteliwät järwien lahdelmat peilikirkkaina wuorien, korpien ja
hongistojen suojaamina, niin rauhallisina ja tyyninä, kuwastaen
itseensä kaikki ympäristöllään olewat esineet. Siellä ja täällä
waarojen rinteillä, laaksojen pohjukoissa ja lahdelmien rannoilla näkyi
itmis=asunnoita, joiden, joko walkeiksi kalkitut tornit tahi honkaiset
sawutorwet tupruuttiwat sawua korkealle ilmaan.

Kyllikseni ihailtuani tuota luonnon kauneutta, rupesin hinaamaan
itseäni alas. Nyt wasta huomasin, että minulla oli ollut waikea
tehtäwä, sillä räjöttäwässä kesälämpymässä oli minulle tullut hirmuinen
palawa, hinatessani itseäni edestakaisin tuohon jättiläispuuhun. Allani
kiilui Sywänteenlammen tyyni pinta. Samassa tehty kuin päätettykin,
minä syöksähdin järwen rannalle, riisuin waatteet yltäni ja menin
uimaan, wiillyttääkseni palawaani. Siellä pulikoitsin sen lyhyttä,
tämän pitkää, aiwan niinkuin itseni halutti.

Wihdoin nousin maalle ja rupesin pukemaan waatteita päälleni. En ollut
wielä päässyt täysiin pukineisiini, kun kuulin, että karjalla on joku
hätä. Kello roikkasi, että korpi kajahteli, ja elikot mylwiwät oudoilla
äänillä. Tuon kaiken kuultuani, juoksi heti mieleeni, että nyt on karhu
karjassa. Kylmä wäre käwi ruumiini läwitse, mutta muutoin en tuntenut
mitään pelkoa.

Kiireesti puin päälleni ja hain käteeni lujimman puun mitä hädässäni
woin löytää. Se kädessä syöksyin alas waaralta, sinne päin missä
lehmikarja meuhasi.

Kun pääsin elikkojen näkywiin, huomasin, että ne oliwat joksikin
aawalla rämeellä. Siinä he hyppäsiwät sinne tänne, häntä torwessa ja
mylwähteliwät oudosti.

Minä koetin lukea kaikki eläimet, ja ne oliwat niin tarkoin tallella,
ettei ollut kuin yksi nuori näkymättömissä. Minä katselin missä karhu
tai tuo kaiwattu nuori olisi. Wihdoin huomasin nuoren lehmän keskellä
rämettä. Se näytti sinne wajauneen, sillä sen pää keikkasi ylös ja
alas; se näytti pyrkiwän ylös, mutta ei päässyt. Minä ohjasin askeleeni
sinne ja tarkastelin seutua suurella tarkkuudella, olisiko nuoren
kimpussa karhu, mutta waikka kuinkakin olisin näköäni teroittanut, en
mitään semmoista nähnyt. Päätin wihdoin mielessäni, ettei siellä mitään
semmoista ollutkaan ja kiiruhdin kulkuani.

Aiwan likelle tultuani huomasin, että nuori lehmä rehki kahden ison
rahkamättään wälissä. Minä kiiruhdin hänelle awuksi, mutta woi kauhua!
Eiwätpä ne olleetkaan rahkamättäitä, waan kaksi isoa karhua, jotka
kynsin hampain oliwat iskeneet kiinni nuori parkaan, ja söiwät häntä
siinä eläwänä. En joutanut pitkin ajattelemaan, waan siwalsin
likimmäistä koukoa puullani päähän minkä jaksoin. Tämä ärtyi siitä,
leuhahti ylös, otti minut niinkuin tappurakuontalon kämmenelleen, ja
nakkasi kauwas rämeelle; sitten se taaseen ryhtyi entiseen työhönsä.
Kun ei minulle senkään pahemmin käynyt, hain minä puun, joka oli minun
kädestäni singannut tuotakin tuokemmaksi, ja menin taaskin kolhimaan
sillä otsoa otsaan. Taasenkin tuimistui tämä, ja nyt otti hän minut
haltuunsa ja wei wähän syrjään, johon kaiwoi ison kuopan. Siihen
sowitti otso minut, ruopi ja möyrästi päälleni ison tunkion märkää
rahkaa. Sitten lähti se taasen pois entiseen ammattiinsa. Minä en
tuntenut mitään pelkoa, waikka kyllä salaista kammoa. Kuultuani että
karhu ulkoontui, nousin ylös, hain puuni, menin ja huimin kontioa
puullani otsaan niin paljon kuin kerkesin.

Nyt tuli uusi tanssi eteen. Kontio ärtyi tuosta niin kowasti että se
kawahti pahalla kahdelle jalalle. Se pöyristi karwansa, niin että se
näytti kahta wertaa suuremmalta kuin ennen. Kauhean kitansa awasi se
ammollensa, josta weripunainen kieli leksotti pitkällä ulkona. Molemmat
etukäpälänsä lewitti se leweälle, ikäänkuin olisi tahtonut sulkea koko
maailman syliinsä. Wahwat, pitkät kynnet oliwat leweissä kämmenissä
niin siirillänsä, että ne oliwat juuriansa myöten näköisällä joten
kämmenet näyttiwät pitkäpiiseltä karhilta.

Kaikesta tuosta huomasin, että nyt wasta otso oikein suuttui, ja ettei
hänen kanssaan ollut hywä leikitellä. Kowa pelon wälähdys käwi nyt
sydämeni läwitse, ja minä peräydpin ehdottomasti jonkun askeleen taakse
päin, sillä en tahtonut joutua tuon tarjotun syleilyn alaiseksi. Minä
kaaduin perääntyessäni seljälleni isoon wesirapakkoon, sillä takanani
oli eräs poikkipäin kaatunut lieko, jota en hädissäni ensinkään
huomannut ja johon jalkani sekaantuiwat. Minä näin karhun tulipunaisen,
ammottawan kidan, hirmuisine hampaineen ja siirillään, ulos kämmenistä
hajoitetut, kammottawat kynnet, mitkä kaikki oliwat laukeamassa minun
waiwaisen ruumiiseeni.

Ensikerran eläessäni tunsin pelkoa ja kauhua ja joka silmänräpäys
odotin loppuani. Minun korwani rupesiwat kummallisesti suhisemaan ja
sydämeni tykki, että luulin rämeen siitä woimasta ympärilläni
lekahtelewan. Mitä sitten tapahtui en tiedä, sillä minä menin
tainnuksiin. Siitä toinnuin sen kautta, että joku nosti minua ylös
wesirapakosta. Tuskin tohdin hengittää tai silmiäni aukaista, sillä
luulin kontion itseäni laahaawan. Kun ei se tuntunut armottomasti minua
pitelewän, rohkenin awata silmäni ja silloin huomasin, ettei se
ollutkaan karhu, waan Tuppu, joka minua koki hellästi ja huolellisesti
ylösauttaa. Minä koetin nousta, mutta polwissani ja muussa ruumiissani
oli semmoinen woimattomuus, etten woinut. Sen huomattuaan otti Tuppu
minut syliinsä ja kantoi tähän. Hänen sylissään ollessani katselin
ympärilleni; karhuja ei enään ollut näkywissä, mutta Kiplo makasi
samassa paikassa. Päänpuoli oli hänellä wieläkin wirkku, waikka pedot
oliwat sen takaraajat pahoin raadelleet. Kiplo=rukka koetti pyrkiä
ylös, waikka lonkkaluut puljahteliwat raadelluista paikoista esiin ja
siihen hänen täytyi lykistyä. Minun käwi tuo näky niin sydämelleni,
että pyysin Tuppua menemään ja lopettamaan eläin raukan waiwat. Mutta
hän ei ollut kuulewinaan ei näkewinään mitään koko jutusta, myrisihän
waan jotakin ymmärtämättömiä sanoja ja kantoi minua. Kun tähän paikkaan
tultiin, laski hän minut maahan, kokoili kuiwia sammalia, kääri minut
takkiinsa ja laitti maata sammalten päälle. Tuon kaiken tapahtuessa oli
tullut jo jotenkin pimeä, mutta Tuppu haki kuiwia puita ja teki
nuotion. Sen ääressä istui hän sitten itsekin, eikä puhunut koko ajalla
luotuista sanaa: tarkasteli waan wälisti sauwaansa ja wälisti minua.
Minua rupesi sitten kowasti wäsyttämään, minä nukuin ja olen nukkunut
tässä niin rauhallisesti kuin kotiwuoteessa; isän äänestä wasta
heräsin, ja nyt tunnun wirkulta, woimistuneelta ja aiwan terweeltä."

Kun Kaisa oli kertomuksensa lopettanut alkoi päiwä sarastaa, sillä
kaikenlaisissa toimissa ja selwityksissä oli kulunut melkoisesti aikaa.
Päälliseksi oli kynttilät lyhdyissä palaneet loppuun ja sentähden
päätettiin odottaa päiwän walkenemista, ennenkun paluumatkalle
lähdettäisiin. Kun tuli siksi waloisaksi, että kaikki esineet woi
eroittaa, mentiin hakemaan tuota raadeltua elikkoa. Pian löytyikin se
ja oli wielä elossa, kärsien hirmuisesti. Sen tuskat lopetettiin ja
siitä korjattiin mitä korjattawissa oli. Sen tehtyä aljettiin
tarkastella seutua, näkyisikö missään jälkiä Tupun ja otson
temmellyksestä, sillä kaikillehan oli selwä, että tämä oli kontiot
häätänyt. Ei kaukana siitä hawaittiinkin suuren kontion makaawan
weressään kuolleena. Sen otsassa oli ammottawa kirween haawa ja
lanteisiin oli Tupun kirwes silmää myöten iskettynä. Luultawasti oli
Tuppu joutunut paikalle juuri siinä tuokiossa, kun Kaisa kaatui ja
pyörtyi. Hän lienee ensin siwaltanut kirweellään otsoa otsaan, joka
semmoiset terweiset saatuansa lienee nähnyt parhaaksi lähteä
käpälämäkeen. Tuppu ei liene hywäksynyt niin lyhyttä tuttawuutta ja
luultawasti lasketti kirweensä kontion lanteisiin silloin kun tämä
kääntyi pakoon. Tietysti siinä sitten tuli kahtaanne wetäminen, sillä
Tuppu ei tahtonut heittää kirwestänsä ja kontio tahtoi paeta. Selwä
oli, että asia päättyi siten, että kirwes lähti päästään ja niin sai
otso terän ja Tupulle jäi warsi.--

Sitten lähdettiin pyrkimään kotiin päin. Kaisakin kulki omin jaloin,
waikka heikko hän oli. Tuppu talutti häntä toisesta käsipuolesta, eikä
antanut sitä kunniasijaa ottaa itseltään pois minkään tekosyyn nojalla.
Pahimmissakin ojissa, kuiluissa ja rapakoissa hän joko käsipuolesta
kannatti ja ohjasi häntä, tai kun ei muutoin sopinut, otti tytön
syliinsä ja kantoi hänet pahojen paikkojen ylitse. Sillä tawalla
tultiin wihdoin kotiin eikä tarwinne kertoakaan, mikä ilo kotiwäessä
syntyi, kun Kaisakin oli ihka eläwänä hakijain joukossa.

Kauwan aikaa oli tyttö alakuloinen tuon tapauksen jälkeen. Kaikki
ylimielisyydet jäiwät pois ja hänen elämässään tuli semmoinen muutos,
että se kummastutti kaikkia ihmisiä. Hän tuli miettiwäksi ja
ajattelewaiseksi, ja useinkin toi hän ilmi semmoisia totuuksia, että
niitä oikeen ihmeteltiin. Siinä aukeni hänelle uusi ala entisien
uhkarohkeain leikkien sijaan. Pian kuului ympäristöön se elämän muutos,
mikä Kaisassa oli tapahtunut ja se pani ihmiset kummastelemaan;
näyttipä siltä, että Kaisassa oli jotain jaloa olipa hän sitten millä
elämänkohdalla hywänsä ja että ihmiset odottiwat aina häneltä
erinomaisempaa.

Kaikkien noiden awujensa wuoksi oli hänellä kosijoita kaikenkaltaisia,
rikkaita ja köyhiä, waan kylmä ja yhtäkaikkinen oli hän kaikkia muita
paitsi Louhen Erkkiä, tuota köyhää, mutta solakkaa ja raitista
uudistalon poikaa kohtaan. Hän se oli Kaisan kaswikumppani ja hän se
oli, joka wähänkin kykeni kilpailemaan tytön kanssa tämän hurjissa
leikeissä. Aika=ihmiseksi tultuaankaan ei Kaisa katsonut ylön Erkkiä,
waan salli hänen seurustella kanssaan, sanoiwatpa ihmiset siitä mitä
wielä sanoiwatkin. Ei kukaan saanut tulla hänen kanssaan
wenheretkillekään järwelle, joita hän yhä wielä harjoitteli, mutta
Erkillä oli waan useammasti kuin yhden kerran se onni. Ihmiset
kuiskailiwat jo keskenänsä, että Louhen Erkistä ja Kaisasta tulee
awiopari kun joutuu, ja moni poika kadehti noita kuihkeita ja Erkin
nykyistä asemaa.

En tiedä kuinka tuon rakkausjutun laita lienee ollutkaan, mutta kowan
kowasti koski Kaisaan, kun Erkki kääntyi kuumetautiin ja kuoli muutaman
wiikon sairastettuaan. Sen tapauksen perästä tuli Kaisa wähäpuheiseksi
ja wältti muiden ihmisten seuraa niin paljon kuin woi. Minkäänlaisista
kosijoista ei hän kärsinyt sen koommin puhuttawankaan, sitä wähemmin
heitä itseänsä.

Järwi ja Pankko=Tuppu tuliwat nyt, lähinnä wanhempiansa, Kaisan
mieli=esineiksi. Hän rupesi Tuppua hoitelemaan niinkuin pientä lasta.
Hänen ruoastaan, juomastaan, puhtaudestaan ja makuusijastaan piti hän
semmoisen huolen, ettei Tupulla liene ennen ollut semmoista elämää.
Ukko olikin jo wanhentunut, eikä päässyt pankoltaan juuri kauwas
liikkumaan. Hänen päänsä siiwosi Kaisa ja kampasi hänen hiuksensa ja
partansa sileiksi kuin muna; näyttipä siltä kuin Tuppu olisi hieman
nuorennut tuon siiwoamisen jälkeen.

Yhä enemmän mielistyi ukko tuohon awuliaaseen tyttöön. Suurilla,
harmailla ja riutuneilla silmillään katsoi hän Kaisaa missä tämä waan
liikkui. Waikka Tuppu oli jo wähäwäkinen, piti hän riimusauwansa
kuitenkin täydessä woimassa. Ja kun Kaisa waan oli enemmän aikaa poissa
kotoa, tuli Tuppu tawallista wilkkaammaksi tuon ihmeellisen sauwansa
tutkimisessa; erittäinkin ennustus=osastoa hän silloin kiihkeästi
tarkasteli.

Kun Kaisalla oli wähänkään lomahetkiä, meni hän silloin järwelle, joko
soutelemaan tahi purjehtimaan. Kuta myrskyisempi ilma oli, sitä parempi
Kaisalle. Tuo ainoa hänelle pysywistä lapsuutensa hurjista leikeistä
oli herännyt uuteen eloon, olipa käynyt wielä rajummaksikin ja
rohkeammaksi. Oliko se sentähden, että Kaisan powessa oli jotain hehkua
ja paloa, jota hän tahtoi myrskyn wihurissa jäähdyttää ja haihduttaa--
sen ties taiwas, sillä kukaan ei kuullut hänen siitä puolellakaan
sanalla mainitsewan. Summa waan oli se, että yksin meni Kaisa järwelle
ja yksin palasi hän sieltä, sillä ei yksikään saanut sitä kunniaa, että
olisi päässyt hänelle kumppaniksi wenheretkille sitten Erkin kuoleman.

Oli paahtawan kuuma kesäpäiwä; niin tyynikin ettei haawan lehtikään
wärähtänyt. Tuntui siltä kuin ilma olisi ollut täynnä jotain
ummehtunutta ja tukehduttawan raskasta; oikein henkeä ahdisti. Mustia
ukkosen pilwi=jykyjä kokoontui wuorien ja waarojen takaa
peilikirkkaalle selkeälle taiwaalle. Salama wälähteli tawasta synkkien
pilwien laidoista ja kowa jyrähdys seurasi niitä. Kuului kummallinen
tohina ja suhina ilmassa, ja silloin tällöin ilmestyi tuuliaispää, mikä
hurjassa tanssissa nosti kaikki keweämmät esineet kohtisuoraan
taiwaalle; muuten oli wielä raswatyyni. Kaikista enteistä näkyi, että
kowa myrsky oli tulossa.

Kaisa teki askareitaan niin paljon kuin ennätti, mutta Tuppu tarkasteli
hätäisesti sauwansa ennustus=osastoa. Kaisan wanhemmat kun huomasiwat
tämän kiireisen askaroitsemisen, älysiwät aiwan hywin mitä se merkitsi.

"Älä lähde nyt, Kaisa, järwelle, nyt on kowa myrsky tulossa", pyyteli
äiti tytärtänsä.

"En woi olla poissa, äiti, siellä on niin jaloa ja ihanaa", sanoi
Kaisa.

Ja järwelle hän waan lähti. Mutta melkein samassa pisti Tuppu taasen
weitsensä tutkaimen erääseen sauwansa ennustus=osaston koloon ja lausui
nuot ennestään tutut sanat: "tuossa se nyt on"; sitten hän käwi aiwan
rauhalliseksi.

Ilma yltyi. Salamat wälähteliwät tiheämmästi, paukaukset jyrähteliwät
taajemmasti, tuulipäät yhtyiwät yhdeksi mylläkäksi, pilwet maatuiwat
yhdeksi synkeäksi taiwaan katoksi ja wettä rupesi tulemaan niinkuin
saawista kaatain. Järwen tyyni pinta lekahteli ensin salamain kowasta
paukahtelemisesta, mutta sitten kun tuulispäät rupesiwat toisiinsa
sekaantuneina yksissä neuwoin puskemaan, rupesi järwi kuohumaan kuin
kiehuwa pata; näyttipä siltä kuin se olisi tahtonut hypätä äyrästensä
yli.

Semmoinen ilma silloin oli, jolloin Kaisa oli wenheeessään järwellä.
Kaikki maallaolijatkin oliwat pahassa hädässä ja kokiwat päätänsä
warjella kuten parhaiten taisiwat; eikä tuolla kowalla ilmalla ollut
kenelläkään waraa toistansa auttaa, waikka wielä minkälainen hätä olisi
ollut.

Ilman kauheimmallaan ollessa oli Tuppu hiipinyt kenenkään tietämättä
ulos. Kun hänen lähtönsä huomattiin, oli ilma wielä niin kowa, ettei
woitu mennä häntä hakemaan. Kowa pelko oli kaikilla Kaisastakin, mutta
yleiseen luultiin, ettei tämä kerinnyt lähteä järwelle ennen kowimman
ilman tuloa, waan että hän ehkä kykki werkkoladossa, jossa luultiin
hänellä olewan jonkunlaista suojaa.

Kun ilma senwerran asettui, että woitiin ruweta ulkona liikkumaan,
lähdettiin heti Tuppua ja Kaisaa hakemaan. Tytön tähden mentiin suoraan
järwen rannalle. Mikä näky siellä? Järwi purskui keltaisessa
waahdossa, osaksi wielä tuulen ja osaksi jälkimainingin wuoksi. Tuppu
seisoi kainaloita myöten wedessä ja koki kaikin woimin pidellä
hirmuisesti keinuwaa wenhettä keulasta kiinni. Oitis pelastettiin sekä
Tuppu että wenhe tuosta tukalasta tilasta. Molemmat wedettiin maalle ja
pian huomattiin, että Kaisa makasi hengettömänä wenheen pohjassa.
Kiireen kynnellä nostettiin hän maalle ja ruwettiin tutkimaan hänen
tilaansa. Suureksi iloksi huomattiin pian, ettei tyttö ollutkaan
kuollut, waan tainnuksissa. Sen huomattua ruwettiin sekä Kaisaa ja
Tuppua kantamaan kotiin, sillä molemmat oliwat niin woimattomat,
etteiwät woineet käwellä. Riimusauwa loikkui rannalla aiwan
wesiwierellä ja hölkkä heilutteli sen toista päätä, mutta Tuppu ei
pitänyt siitä mitään lukua, waikka hän muutoin oli siitä niin arka;
kuitenkin ottiwat muut sauwankin mukaan.

Ei kummaltakaan saatu tietää kuinka tuo kaikki oli käynyt, sillä Kaisa
oli pyörryksissä ja Tuppu ei liiaksi tahtonut sanojaan tuhlata. Kun
Kaisa tointui kertoi hän purjeessa kiitäneensä hirmuista wauhtia
wenheellä kowimman ilman aikana. Mitä sitten tapahtui ja kuinka Tuppu
oli joutunut hänen wenhettänsä pitelemään, oli hänelle yötäkin
mustempi. Harkitsemalla saatiin asiasta kuitenkin jonkunlainen selwä.
Wenheen masto oli satoina pirstoina, josta syystä luultiin ukkosen
siihen iskeneen. Kaisa kait oli saanut siitä jonkun säteen tai oli
pohdista pyörtynyt. Silloin jäi wenhe tuulen waltaan ja kun tuuli oli
kotirantaan päin, ajausi wenhe sinne. Mutta tuona ilmojen sekoituksen
aikana pyöri tuuli sinne tänne ja pian pyörähti se päinwastaiseen
suuntaan. Olihan selwä, että Tuppu joutui rantaan sinä tuokiona,
jolloin wihuri alkoi wenhettä ajaa takaisin selälle. Sitä ei Tuppu
kärsinyt ja töytäsi sen jälkeen kainaloita myöten weteen, estääksensä
sen tawatonta pakoa. Olihan wenhe hänelle niin tuttu, sen hallitsijatar
wieläkin tutumpi; ehkäpä hän jollain waiston tapaisella tunteella
wainusi, että Kaisa oli wenheessä ja että hän oli waarassa; lieneekö
riimusauwan ennustus=osastokin ollut hänelle jonakuna apuna, sen ties
taiwas.

Tuppu tuli wilustumisen tähden kowasti sairaaksi. Eipä ollut Kaisakaan
wäkewä, sillä uusi, kowa kokemus oli hänet heikontanut. Mutta waikka
niinkin oli, istui hän kuitenkin myötäänsä Tupun wuoteen wieressä,
hoidellen ja waalien häntä. Tuppu ei ollut järweltä palattuansa koskaan
kaiwannut sauwaansa, mutta eräänä kertana tahtoi hän sitä kiihkeästi;
se annettiin hänelle. Hätäisenä ja tuskasta wapisewana tarkasteli hän
tuokion sen ennustus=osastoa, mutta sitten hän työnsi sen luotaan ja
sanoi sydäntä särkewällä, wärisewällä äänellä: "woi, woi! en löydä
oikeaa koloa!" Samassa hänen kätensä walahti, kurkku korahteli jonkun
kerran ja--Tuppu ei ollut enään eläwien joukossa.--

Kaisa suri mieliwaiwaisen kuolemaa, niin että oli maan alle wajota.
Olihan tämä ollut wähällä leiwiskällä warustettu Luojan luotu, mutta
kuinka paljon hän oli kuitenkin woinut hywää tehdä waiwaisella
luonteellaan. Hän oli ollut ylimielisten pilkan ja kiusan esineenä,
mutta selwästi oli Kaisa todeksi näyttänyt, että ihmisellisellä
kohtelulla kohdeltuna, woipi mieliwaiwainenkin lauhkeentua ja olla
joksikin hyödyksi. Tuppu ei ollut kenellekään paha härsyttämättä, ja
hywin pidettynä woi hän suuriakin tehdä, jopa niinkin suuria, joka
muille olisi ollut mahdoton. Tuppu oli hänet pelastanut kahdesta
silminnähtäwästä hengenwaarasta ja tuossa makasi hän nyt kylmänä,
kykenemättömänä hywään tahi pahaan. Oliko ihme, jos Kaisa suri?

Tytön elämä sai tästä lähtien aiwan toisen suunnan. Hän rupesi
miettimään sielunsa tilaa ja hawaitsi olewansa aiwan alastomana Jumalan
edessä. Kowa hämmästys ja pelko käsitti hänet ja hän tuli oikein
kipeäksi miettiessään. Hän käsitti, kuinka hän oli ollut ulkona
Jumalasta ja mikä hänet perisi, jos hän waan pitkittäisi samaa,
kuollutta elämää. Nöyränä kuin lammas antausi hän Jumalan wäkewän käden
alle, eikä hänen entinen wiisautensa, riehakkuutensa ja monipuoliset
lahjansa olleet wähääkään tiellä. Ennättäwän ja etsiwän armon alta ei
Kaisa pyrkinytkään pakenemaan pois, waan nöyränä ja katuwaisena tunsi
hän oman mitättömyytensä. Kyynelsilmissä tunnusti hän kuinka suuren
armon Jumala oli häntä kohtaan osoittanut ja kuinka hän ei ollut woinut
kowasuista lastansa muutoin wetää parannukseen kuin ihmeitten, kauhujen
ja ukonnuolten kautta. Nyt wasta huomasi hän, kuinka Jumala jo
lapsuudesta pitäin oli käsissään kantanut, suojellut ja rakastanut
häntä ja antanut yksin maan matostenkin olla hänelle suojelewana
johtotähtenä; näyttipä syrjäisellekin siltä, kuin todellakin olisi joku
ihmeellinen säde eli ihme tarwittu murtamaan hänen rajua luontoansa.
Niinhän jumalan usein täytyy kowasti walmistaa asettansa.

Kaikki entiset hurjuudet, leikit, kisat ja yksin wenheretketkin jäiwät
nyt Kaisalta kaikenni pois. Tuo ennen niin raju tyttö lauhkeni nyt niin
hiljaiseksi ja siiwoksi kuin lammas ja raamatun pyhät kirjat tuliwat
hänen rakkaimmiksi tutkimuksiensa esineiksi. Siitä lähteestä ammensi
hän semmoista wiisautta, joka riisui pois kaiken hänen oman entisen
wiisautensa ja itsekkään omarakkautensa. Ennen oli hän ollut suurin
kaikkien seassa, mutta nyt tuli hän kaikkein pienimmäksi, alhaisimmaksi
ja nöyrimmäksi; nyt wasta osasi hän pitää "kaikkia muita ihmisiä
itseänsä parempina".

Ammentaen siitä lewottomalle sielullensa sitä lepoa, lohdutusta ja
rauhaa, jota maailma ei woi antaa, sai hän sanomattoman halun ruweta
sitä muillekin ilmottamaan. Kaikissa tiloissa, nuorten ja wanhain
keskellä, puheli hän nyt rauhan ja armon sanomaa. Ennen pitkää rupesi
wäkewä herätyksen henki liikkumaan niillä tienoilla ja yhtenään kulki
Kaisa heitä tukemassa, neuwomassa, lohduttamassa ja ohjaamassa.
Kaikissa heissä wallitsi yksi ja sama henki ja he tunsiwat itsensä
suuresti elähdytetyiksi Jumalan rakkauden kautta. He oliwat
ystäwälliset kaikkia ihmisiä kohtaan ja hoitiwat sairaita sekä köyhiä
niin paljon kuin kuukin warat riittiwät.

Monta pilkkaa ja wieläpä wainoakin sai Kaisa kärsiä uudessa asemassaan.
Kumma kyllä, ei häntä koskaan silloin pilkattu, kun hän ylimyksenä
leiskui maailman lasten seassa, kaikkien käskijänä ja silmämääränä.
Mutta kaikesta maailman touhusta, kummailemisesta, pilkasta ja wainosta
huoli hän wähän, sillä hänellä oli korkeampi silmämäärä, korkeampi
pyrintö, jota kohden hän tarkoitti, semmoinen, jonka rinnalla kaikki
nuot eiwät painaneet mitään.

Kaisa tuli nyt ahkeraksi kirkossa käwijäksi. Joka pyhänä oli hän siellä
ja nyt käytti hän mainiota ääntänsä Sionin kanteleen palwelukseen. Heti
kun wirsi oli aljettu, heittiwät kaikki sen Kaisan haltuun, ja
ujostelematta weteli hän sen loppuun asti. Hänen äänessä ollessa ei
yksikään kirkossa olija wärwähtänytkään, sillä weisuu meni luiden ja
ytimien läpi. Niinkuin wirtawa koski wyöryi Kaisan ääni mahtawana,
woimakkaana ja wähän wärisewänä, täyttäin ensin kirkon, sitten sydämet.
Yksikään silmä ei silloin jäänyt kuiwaksi, ja tuntuipa siltä kuin
enkelit olisiwat kattoholweissa liihoitelleet siipiänsä. Siinä tuli hän
yhtä mainioksi ja kuuluisaksi, kuin hän oli ennen laulajana ja suullaan
pelaajana ollut. Kaukaisetkin hurskaat ihmiset, wälisti ylhäisetkin,
jotka arwossa pitiwät juhlallista kirkkomenoa, eiwät katsoneet waiwaksi
tulla pitkien matkojenkaan päästä K----n kirkkoon, kerrankaan
kuullaksensa tuota ihmeellistä weisuuta. He eiwät koskaan katuneetkaan
kauppojansa, mutta usea heistä sai halun uudistaa matkansa,
kuullaksensa useammasti kuin kerran noita sydämeen painuwia säweliä.
Usea sai niillä matkoilla pistimen sydämeensä ja rupesi miettimään
tilaansa.

Kaisan alkama herätys lewisi ympäri Suomen; etenkin Pohjanmaalla löysi
se hywää maata. Kaukaa tultiin kuulemaan tuota ihmeellistä naista ja
kaukana kulki Kaisakin kuulemassa, oppimassa ja neuwomassa
usko=weljiään ja sisariaan. Wiimein käwi asia siksi, ettei hän ollut
kotonaan paljon milloinkaan, waan kulki paikasta paikkaan, talosta
taloon, pitäjästä pitäjääseen, maakunnasta maakuntaan, walmistamassa ja
tukemassa alkamaansa oppia.

       *       *       *       *       *

Kauhea hätähuuto kajahti w. 1808 ympäri koko Suomen. Tuli, näette,
tiedoksi, että sota jälleen oli alkanut. Se täytti jokaisen Suomalaisen
sydämen pelolla ja kauhulla. Aika riensi hieman eteenpäin, ja silloin
kuultiin, kuinka maan woima pakeni yhä pohjoista kohden. Jokainen tunsi
silloin sydämessään surun sekaisia tunteita, ja eipä paljoa puuttunut
ettei maan poikia pidetty pelkureina ja kelwottomina puolustamaan tätä
rakasta ja kallista maata. Koitti sitten huhtikuun 18 päiwä. Maan
sotajoukko oli perääntynyt Siikajoelle asti, mutta siinä sattumus toi
heille toisen päällikön. Uusi into ja toiwo waltasi silloin Suomen
poikien sydämet, ja tuon toiwonsa woimasta ottiwat he loistawan woiton.
Silloin täyttyiwät kaikkien Suomalaisten sydämet ilolla ja toiwolla,
sitäkin paremmin, kun wihollinen alkoi kiireesti tappionsa jälkeen
perääntyä.

Kaisakin oli puoli=pyörryksissä noiden tapahtumien johdosta. Hän ei
uskaltanut liikkua kotoansa mihinkään, sillä wihollisia kulki
kaikkialla maassa. Suurella kiihkolla ja uteliaisuudella seurasi hän
waan ajan tapausten kehkeentymistä. Kun sitten Suomalaisten woitto tuli
tiedoksi, sai Kaisakin uutta rohkeutta, ja lähti Pohjanmaalle etsimään
niitä sotilaita, joilla ei ollut sota tämän maailman ruhtinaita ja
waltoja, waan lihaa ja werta wastaan.

Noilla retkillänsä tuli hän Rewonlahdelle. Siellä sai hän kyllä tietää,
että kirkon tienoilla majaili pari tuhatta wihollista. Mutta siitä ei
Kaisa huolinut paljon! Toppilaan paloi hänen mielensä, sillä siellä oli
hänellä muutamia hywiä tuttawia. Sinne mennessään osasi olla niin, että
wiholliset oliwat sijoittuneet juuri pappilan pihaan ja huoneitten
suojiin ikäänkuin johonkin linnoitukseen, Suomalaiset marssiwat jokea
myöten heitä ahdistamaan. Huoneitten wuoksi ei Kaisa nähnyt wihollisia
eikä jyrkkien törmien tähden Suomalaisia.

Tullessaan oli Kaisa tawannut tiellä isonlaisen kulkijapojan. Tämä oli
lyöttäynyt Kaisan kanssa kulkemaan, kuullessaan hänen menewän
pappilaan. Mutta juuri kun he nousiwat lahdelta maalle, hyökkäsiwät
Suomalaiset joelta törmälle ja alkoiwat hurraata huutaen rynnätä.
Wiholliset puolestaan rupesiwat huoneitten kujista ja suojista ampumaan
Suomalaisia kiwääreillä ja kanuunilla. Kaisa ja poika joutuiwat nyt
murhaawaan ristituleen. Siinä kahden taistelewan joukon wälillä oli
muutamia isoja puita. Kun Kaisa huomasi, mihin waaraan hän oli
joutunut, kapusi hän pitkittä neuwottelemisitta erääseen isoon puuhun!
olipa hänen entinen kiipeämisen taitonsa siinä suurena apuna. Hän ei
kadottanut tuokioksikaan neuwokkaisuuttansa ja rohkeuttansa!
Kumppaliansakin kehoitti hän kiihkeästi tulemaan tänne ylös, mutta
poika arweli ja epäröitsi ja wiimein jäikin paikoilleen.

Kaisa walitsi paksuimman oksan ja rupesi siihen istumaan. Kun hän pääsi
wakawaan asemaan, alkoi hän heleällä äänellänsä weisata. Waikka pauke
ja rätinä oli niin kauhea, kuului kuitenkin tuo waltawa ääni ukkosen
kaltaisen jyrinän seasta. Eräs wihollinen soturi hawaitsi puussa
istuwan, weisaawan naisen.

"Tuo on Suomen noita, hänet pitää ampua alas, muutoin se saattaa meille
onnettomuuden", sanoi mies, ojentaen samassa murha=aseensa puussa
istujaa kohden.

"Pidätä, heittiö: tahdotko murhata turwattoman naisen?" karjasi samassa
järeä miehen ääni ja murha=ase painui alas.

Se oli wihollisen ylipäällikkö, joka niin komensi.

Tappelu yltyi: kanuunat paukkuiwat, kiwäärit rätisiwät, painetit
tuhoiwat ja kussa ne pettiwät, siinä kiwäärien perät tekiwät turmaa
kolhintoansa. Oksia paukahteli poikki ylhäältä ja alhaalta siitä
puusta, missä Kaisa istui; niitä kuulat katkoiwat, mutta yksikään ei
niistä osunut puussa istujaan. Kaatui wihollisia, kaatui omia, mutta
Kaisa ei waan heittänyt weisaamistaan, eipä wielä sittenkään, waikka
poikakin ammuttiin kuoliaaksi hänen silmäinsä edessä. Luja oli luonto,
wahwa oli olo.

Wihdoin taukosi tappelu: wihollinen oli woitettu. Paljon oli heitä
kaatunut, mutta wielä enemmän wangeiksi saatu, loput kiirehtiwät
pakosalle minkä kerkesiwät, mutta puussa istui waan Kaisa katsellen
tapauksen menoa.

Kun järjestys oli saatu palautetuksi ja haawoitetut korjatuksi,
noutiwat suomalaiset upseerit Kaisan pois puusta ja weiwät leiriinsä.
Siellä oli koko upseeristo woittawine miehistöineen. Wangitut
wiholliset oliwat myös leirissä upseereineen, joiden joukossa heidän
ylipäällikkönsäkin, kenraali Bulatow.

Suomalaiset upseerit kokoontuiwat Kaisan ympärille leirin keskelle,
jonka ympärillä järjestykseen komennetut sotilaat seisoiwat aseineen.
Wähitellen kerääntyiwät Kaisan ympärille wangitut upseeritkin, kun
näkiwät siinä jotain tekeillä olewan.

"Etkö sinä, turwaton naisparka, pelännyt tuolla puussa näinä hirweinä
hetkinä?" kysyi Kaisalta eräs suomalainen upseeri.

"En, sillä Jumala on minun wäkewä apuni", wastasi Kaisa.

"Etkä silloinkaan, kun poikasi ammuttiin kuoliaaksi silmäsi edessä?"

"Poika ei ollut minun, semmoista ei ole minulla koskaan ollut. Tiellä
tapausi hän minun matkaani ja lähti kanssani kulkemaan. Minä kehoitin
häntäkin kiipeämään puuhun, mutta hän ei totellut sitä; kenties hänkin
muutoin olisi pelastunut. Säälikseni kyllä käwi, kun näin hänen
kaatuwan ja weressään piehtaroiwan, mutta pelkoa en minä tuntenut, enkä
woinut häntä auttaa", selwitteli Kaisa.

"Sinä weisasit tuolla puussa istuessasi tappelun aikana!"

"Niin weisasin."

"Etkö weisaisi wielä meille tässä nyt? Sinulla on tawattoman kaunis
ääni, haluaisimme kuulla wielä sitä", sanoi upseeri.

Nopeasti walitsi Kaisa muistissaan tähän tilaisuuteen sopiwaksi
wirreksi N:o 85. Ujostelematta alkoi hän, erään kumotun rummun
wieressä, weisata walitsemaansa wirttä.

Niinkuin taiwaasta alas langennut kaste wyöryi ääni kuolon niitoksen
yli. Jo ensimäisen wärsyn ajalla teki se kaikkiin läsnä=olewiin sywän
waikutuksen. Siellä täällä järkähteli joku järeä leuka ja kirkkaita
pisaroita walahteli soturien kowettuneita kaswoja alas. Niitä kokiwat
he karheilla sotilastakkiensa hihoilla salaa pyyhkiä, peittääksensä
mielen=liikutustaan, mikä ehkä heidän mielestänsä oli sopimaton
sotilaan kunnialle.--Kuta edemmäksi Kaisa ehti wirressään, sitä
tiheämmiksi tuliwat leukojen järkähtelemiset, sitä runsaammaksi
kyynelten walahtelemiset ja niiden pyyhkimiset.

Wähitellen oliwat soturit päällikköjensä komentamatta ottaneet lakkinsa
päästään ja ennenkun wirsi oli loppunut, ei ollut yksikään silmä kuiwa.
Wiholliskenraalikin itki ääneensä niinkuin pieni lapsi, kuunnellessaan
awopäin Kaisan weisua. Hänen hartiansa jytisiwät yhtenä tärinänä,
kyyneleet waluiwat wirtana alas; ei kukaan niin itkenyt kuin hän, eikä
kukaan wähemmin salannut kyyneleitään kuin hän.

Mitäpä hän itkikään nyt tuossa? Itkiköhän sitä, että maan lapset
waiwataan, tahi sitä että he waiwaawat? Itkikö hän kansojen kowaa
kohtaloa wai omaa kowan=onnen päiwäänsä. Itkikö hän nykyistä kuolon
enkelin kylmää niittoa wai oliko ainoastaan tuo naisen kaunis ääni
kuolettanut hänen sydämensä, sillä wirren sanoja ei hän ainakaan
ymmärtänyt? Mitä hän wielä lienee itkenytkin, mutta ihmisellisiä
tunteita liikkui kuitenkin ukon sydämessä. Aiwan pelkällä äänellänsä
oli Kaisa herättänyt hänessä nuot tunteet eleille ja täällä wihollisen
maassa, wihollistensa edessä ja heidän wankinansa ollessaan, antoi hän
niiden wapaasti liikkua ja muidenkin näkywiin puhjeta.--Niin, eipä hän
ollutkaan enään wihollisten, waan ystäwien keskellä, sillä hän oli
tehtäwänsä kunnialla tehnyt, mutta heikompi oli woittanut wäkewämmän ja
nyt oli hän heidän kunniallisena wankinansa; niin oli kohtalo
määrännyt.

Kun Kaisa oli weisuunsa lopettanut, otti eräs nyyhkiwä upseeri lakkinsa
ja rupesi sitä kuljettamaan toisien edessä. Kukin heistä pani roponsa
siihen ja pian oli koossa melkoinen rahasumma. Se wietiin Kaisalle ja
käskettiin pitää se kauniin weisuunsa palkintona.

"Paljon kiitoksia! Näistä rahoista saapi moni tänään miehensä
menettänyt leski ja isättömäksi jäänyt orpolapsi jotain apua", sanoi
Kaisa ja otti rahat wastaan. Hän piti sanansa, sillä ennenkun hän lähti
pappilasta, missä hän wiipyi useita wuorokausia, ei ollut hänellä
jäljellä kruunun mynttiä, kaikki oli hän jakanut hätääntyneiden awuksi.

Koko ikänsä eli Kaisa naimatonna, tukien uskonweljiään ja sisariaan,
wiettäen kristillistä elämää. Rewonlahden tappelusta ei hän mielellään
puhunut, mutta jos hän joskus sattui sen tekemään, nousiwat aina
silloin kyyneleet hänen silmiinsä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elämän hawainnoita VI: Rakkauden suurin uhri; Sortunut; Olkkos=Kaisa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.