Title: Elämän hawainnoita X: Pöyhkeä isäntä; Kauppias=mummo; Matkustaja
Author: Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elämän hawainnoita X: Pöyhkeä isäntä; Kauppias=mummo; Matkustaja" ***


ELÄMÄN HAWAINNOITA X: Pöyhkeä isäntä; Kauppias=mummo; Matkustaja

Kirj.

P. Päivärinta


WSOY, Porvoo, 1899.



PÖYHKEÄ ISÄNTÄ.


Niin, hän oli wankan talon ainoa poika. Hänen wanhempansa oliwat noita
säästäwäisiä, työteliäitä ja osaansa tyytywäisiä, rehellisiä ihmisiä,
joita ei ollut turmellut mikään ulkoa päin tunkeentunut paha.
Kunnioitettuna paikkakuntansa järkewimpinä, esikuwallisina ihmisinä,
waikuttiwat he hiljaisuudessa kansalaistensa kesken, auttaen
aineellisilla waroillansa hätääntyneitä ja jakaen hywiä neuwoja
hakewille, niin paljon kuin heidän woimansa kummassakin kohdassa
riittiwät. Tämmöisen elämäntawan wallitessa kohosiwat he paikkakunnan
warakkaimmiksi ihmisiksi ja eihän se kumma ollutkaan, että niin
käwikin, sillä "rehellisyys maan perii". Ankaran Jumalan pelon ohessa
käyttiwät he itsensä alhaisesti, eiwätkä häwenneet kaikissa
tilaisuuksissa ja paremmissakin paikoissa pitää kotitekoista waatetta.
Tämän tähden ei heitä kuitenkaan kukaan halweksinut, eikä heitä mistään
pukunsa wuoksi poisajettu; päinwastoin kunnioitti moni ylhäinenkin
heitä juuri yksinkertaisuutensa ja hurskaan mielenlaatunsa tähden,
sillä kaikki käsittiwät, että siinä on juuri Suomen kansan elämän ehto
ja perustus.

Wankka talo oli heillä, Kämälä nimeltänsä. Waltawan ja wuolaan wirran
törmällä seisoi uhkea kartano aiwan liki sywää ja leweää suwannetta.
Tyyninä kesäpäiwinä kuwasteli se tyyneen weden kalwoon siwusoutajan
mielestä niinkuin Ahdin linna, mutta semmoiselta ei se hänen
mielestänsä todellisuudessa tuntunut, koskapa hän tiesi tunnossaan,
että tuon mahtawan talon huoneissa oli lämminsydämisiä kansalaisia.

Niin tuo poika--ainoa Gabriel poika.--Kuta niukempi luonto oli heille
ollut, sitä suuremmalla rakkaudella he tuota ainokaistansa rakastiwat.
Wanhukset käsittiwät aiwan hywin sen, että he owat welkapäät lapsensa
eduksi uhraamaan kaikki tarmonsa ja neronsa. Hartaasti katsoiwat he
häneen ja toiwoiwat niin paljon--he kokiwatkin kaswattaa häntä kaikissa
hywissä tawoissa ja totuttaa tuntemaan jo nuorena hywän ja kelwollisen
kansalaisen welwollisuuksia.

Usein käskiwät he hänet kamariinsa, sitten kuin hän oli suuremmaksi
tullut, ja niissä tilaisuuksissa he koettiwat ikäänkuin koetella,
oliwatko ne neuwot juurtuneet ja kaswaneet, joita he oliwat hänelle
opettaneet. Hywähän siitä aina tuli, sillä eihän poika koskaan
loukannut wanhempiensa mieltä, seisoihan waan toisen jalkansa nojalla
toisella ronkallansa muurin nojalla, nojaten horjuwaa ruumistansa
muuria wasten ja tukien sen puolen poskea kämmenellänsä. Näyttipä hän
usein semmoiseltakin kuin hän olisi ollut hywin liikutettuna, sillä hän
loi usein silmänsä maahan ja sanoi alakuloisesti: "niin isä, niin
äiti"--.

Tällä tawalla riensi aika eteenpäin--poika kaswoi ja wanhemmat
wanhentuiwat ... jälkimmäiset toiwoiwat ja edellinen odotti; poika
alkoi nyt jo olla täysi mies.

Wiimeiseltä huomasiwat wanhemmat, ettei heidän elämänsä toiwolla ollut
halua mihinkään työhön. Totta kyllä on, ettei hän ewännyt mennä koskaan
niihin keweihin toimiin, mihin hänen talouden hoitoon tottunut ja
poikaansa helliwä isänsä hänet milloinkin määräsi. Mutta hän toimitti
kaikki hänelle uskotut toimet wälinpitämättömästi ja weltosti,
ikäänkuin hän olisi tehnyt ne nukuksissaan, hywästi tai huonosti,
samapa se hänelle.

Mielikarwaudella huomasiwat wanhemmat tuon haluttomuuden ja
wastenmielisyyden, sillä he käsittiwät, että työnteossa on niin hywin
jokaisen yksityisen kuin koko kansankin elämän ehto. Tämän tähden
muistuttiwat he usein poikaansa tuosta epäkohdasta. Näissä
tilaisuuksissa puhkesi poika tawallisesti waltawaan itkuun, sillä
wanhempain moittiwat muistutukset loukkasiwat häntä kowasti. Hän tahtoi
olla ja tiesi olewansa wanhempiensa ainoa perillinen ja semmoisena
oikeutettu elämään ja olemaan niinkuin hän itse tahtoi. Wanhemmat eiwät
kowin lujalle ottaneetkaan tuota asiaa, kun he näkiwät sen niin sywästi
koskewan; he luuliwat sen osaksi tulewan siitä, että heidän puheensa
oli hänessä waikuttanut wakaata parannuksen aikomusta. Kun poika
todellakin tämmöisten tapausten jälkeen näytti tulewan ahkerammaksi,
jäi hänen sisällinen luonteensa wanhemmilta tarkemmin tuntematta, sillä
tuota hämärää enensi wielä wanhempien luonnollinen rakkaus ainokaiseen.

Tämmöisenään kului aika edelleen. Ulkoa päin alkoi tunkeutua uusia
elämän tapoja kaikilla aloilla kansan sekaan.

Nämä oireet rupesiwat ensimäiseksi näkymään pnkineissa. Outoja,
tuntemattomia muoteja, kuoseja ja malleja rupesi siellä täällä
ilmestymään. Kaupungeissa nämä saiwat ensin innokkaita seuraajia ja
sieltä ne wähitellen maakuntiinkin lewisiwät.

Kotikutoinen waate hyljättiin ja ostettiin tehdasten ja ulkomaalaisten
waatetawaroita. Näitä walitessa ei suinkaan oltu hienoja tuntijoita,
kunhan waan oli wierasta, siinä oli kylläksi; niitä sitä ostettiin ja
muoti=räätäleitä haettiin niitä pukuja pynttäämään; kun ne ylle
saatiin, sittenhän oltiin muka "parempia ihmisiä".

Tämmöisenä aikakautena kertomuksemme päähenkilö, Kämälän "Kaaperi" oli
tullut yhdenkolmatta wuoden ikään. Erinomaista halua osoitti hän
taipumaan siihen suuntaan, minkä uusi aikakausi oli esiin tuonut.
Kuitenkaan ei tämä käynyt päinsä niin pian toimeen panna kuin hän olisi
halunnut, sillä wanhemmat eiwät sitä sallineet. Useat kerrat yritteli
hän heille esittelemään, että hänen tarwitseisi saada parempi puku,
mutta wanhemmat sanoiwat waan lyhyesti: "sinulla on kyllä säädyllesi
arwokas ja kunniallinen puku ja mitä siihen lisätään, se on
turmiollista". Kun hän huomasi, ettei tämä keino kelwannut, alkoi hän
omin neuwoin hankkia itsellensä jotakin "hienompaa". Mutta wanhempien
tarkka silmä huomasi kohta mitä oli tekeillä ja he antoiwat hänelle
niin wakawia sanoja, että Kaaperin täytyi luopua tuumastansa.

Waikka hän jotenkin kunnioitti ja rakastikin wanhempiansa, heräsi hänen
mieleensä kuitenkin se ajatus, että he owat hänen tiellänsä. Ei tämä
kuitenkaan koskaan puhjennut julki, sillä olipa hänellä kuitenkin siksi
häweliäisyyttä, että se häntä siitä esti. Mutta tämä mielipide
wakaantui hänessä wähitellen niin, että hän rupesi odottamaan aikaansa.
Siitä hetkestä pitäin hawaittiin hänessä tapahtuneen suuri muutos.
Waikkei hän uskaltanutkaan hankkia itsellensä mitään keikarimaisia
waatteita, alettiin kuitenkin huomata, että hän oli sangen arka
kaikesta, mikä hänen mielestänsä oli niin rikkaan pojan arwoa
alentawaista. Jokainen rikka ja tahra, mikä maanmiehen likaisessa
työssä sattui takertumaan hänen nuttuihinsa, oli hänen mielestänsä koko
häpeäpilkku ja huolellisesti koki hän sitä kaikilla mahdollisilla
keinoilla poistaa. Tämähän ei olisikaan ollut häpeäksi hänelle
itsellensä, eikä muille, jos waan ei hänellä olisi ollut wäärä
perustus, sillä sitähän hän waan mietti, että hänen rikkaan talon
poikana tulisi olla parempi kuin muut.

Wiimein wanhemmat kuoliwat. Kaaperista tämä tapaus tosin tuntui wähän
ikäwältä, mutta kun hän asiaa oikein ajatteli, ei se tuntunut
kuitenkaan oikein pahaltakaan; wälkähtelipä mieleen tuolta menneeltä
ajalta liikaa orjuutta ja nykyinen lupasi warmempaa wapautta.

Sillä tawoin waihteli suru ja toiwo sekaisin ensiaikoina Kaaperin
sydämessä, mutta pian suru haihtui ja toiwo pääsi yksin woitolle.
Olihan hän nyt todellakin tämän wankan talon omistaja kaikkine
waroineen. Sydämestään kiitteli Kaaperi wanhempiaan siitä, kun he
kaikessa yksinkertaisuudessaan oliwat woineet hankkia hänelle, uuden
ajan miehelle, niin paljon waroja, että hän woi ryhtyä aikaansa
edustamaan. Mutta samassa hän muisteli heitä kuin jonkunlaisia
wanhankansan ihmisiä, jotka eiwät ymmärrä nykyajan waatimuksia.

Ensitöikseen kosi hän pitäjään arwokkainta, rikkainta ja kauneinta
impeä. Tytön wanhemmat oliwat myös noita wanhankansan ihmisiä, jotka jo
aikaisin koettiwat lapsiinsa istuttaa Jumalan pelkoa; hekin oliwat
paikkakunnan arwokkaimpia ja kunnioitettawimpia ihmisiä. He eiwät
olleet mitään tuommoisia lipilaareja, jotka tuulta pieksäin puhuwat
kaiken maailman asioista, tietämättä niistä kuitenkaan niin mitään; ei,
waan he lausuiwat ajatuksensa harwaan ja wakawasti, mutta ne oliwat
täsmällisiä ja opettawaisia. Tämän tähden oliwat heidän kaksi
tytärtänsäkin oppineet kunnioittamaan Jumalaansa, wanhempiansa ja
ihmisweljiänsä.

Semmoinen se sisarpari oli, joista Kaaperi toista kosi. Waikka Järkelän
isäntäwäki olikin niin kristillismielinen, ei kuitenkaan tuntunut
heille tekewän pahaa se, jos heidän wanhin tyttärensä, Mallu, tulisi
Kämälän emännäksi. Olihan arwo ja yhdenwertaisuus niin hywässä
sopusoinnussa, ja olihan Kämälän wanha isäntäwäki ollut Järkelän
parhaita ystäwiä. Tyttökään ei tiennyt asialle mitään estettä ja kun se
ensimäisen kuulutuksen kautta pitäjäläisten tietoon tuli, oli se
heidänkin mielestänsä ihan luonnollinen. Pitemmittä mutkitta pidettiin
häät, joiden loistawia yksityiskohtia en huoli erikseen ruweta
kertomaan.

Kaikkein kansalaisten silmät ja mielet oliwat nyt kääntyneet Kämälään
päin, sillä oliwathan paikkakunnan suurimmat arwot ja tawarat yhtyneet
yhteen. Olihan ikäänkuin koko pitäjän arwo olisi ollut jakaantuneena
tähän asti kahteen ryhmään, nyt ne oliwat yhdistyneet; eikö ollut syytä
yleisöllä muutoksia odottaa? Ja muutoksia tulikin, waikkei semmoisia,
joita he oliwat aawistaneet.

Kämälän Kaaperi oli nyt itse isäntä, warakas isäntä; sen tiesiwät
muutkin, mutta hän wielä paremmin. Tämän arwonsa tunnossa luuli hän
käsittäwänsä, ettei hänen ulkonainen elämänsä ollut hänen itsensä
weroinen. Pienuudesta pitäin hänessä ilmestynyt halu pääsi nyt täyteen
waltaan. Ennen oliwat wanhemmat häntä hillinneet tämmöisistä
mielipiteistä, mutta nythän hän oli wapaa, itsenäinen mies, jonka ei
tarwinnut kenenkään käskystä tahi kielloista laskea mitään lukua.
Hänestä alkoi tuntua siltä kuin se olisi hirmuisen wäärin, että hänen,
niin warakkaan ja arwokkaan miehen, pitäisi olla, elää ja asua niin
yksinkertaisissa oloissa kuin paikkakunnassa tapana oli. Kaikki nuo
ulkoa päin tulewat muodit ja elämän tawat miellyttiwät häntä ja niitä
mietti hän yöt ja päiwät. Sillä tawoin rupesi karkea sarkanuttu
tuntumaan hänestä liian törkeältä ja epäkäytännölliseltä hänen arwoonsa
ja waroihinsa katsoen.

Hän oli katsastanut ja tarkastanut jo kauwan herrassäädyn hienompaa
elämää ja heidän pukujansa. Ja kun hänen luonteensa oli siihen suuntaan
taipuwainen, rupesi hän heidän elämänsä tapoja pitämään esikuwanansa,
lukuunottamatta wähääkään sitä, mikä oli wälinä heidän ja hänen
sisällisen ihmisen kehityksellä. Päälliseksi oli hänen omien
säätyläisiensäkin joukkoon ilmestynyt semmoisia, mitkä oliwat
toteennäyttäneet, että hekin woiwat elää herroiksi, niinkuin ennen on
jo mainittu.

Tämä tunto juurtui Kämälän Kaaperissa aiwan pian täydelliseksi
pyrinnöksi. Hänen nuori, siweä ja siiwoluontoinen waimonsa koetti häntä
hiljoilleen muistuttaa ja hillitä tuommoisista turhista mielipiteistä,
mutta mitäpä se autti, koska Kaaperi itse oli isäntä ja tunsi itsensä
arwon alentuwan näin wanhanaikaisissa oloissa. Ensimmältä tyytyi hän
waimonsa kehoituksesta siihen, että kuljetti sarkansa kaupungin
wanutuslaitoksiin, siellä karwattawaksi, painettawaksi, silitettäwäksi
ja kiilloitettawaksi. Ensi aikoina tyydyttikin tämä hänen
kunnianhimoansa ja hienouden haluansa, mutta kauwan ei sekään
riittänyt, sillä waikka kotimainen, kotitekoinen waate olikin näin
siistitty ja kiilloitettu, tuntui se kuitenkin hänen mielestänsä
karkealta ja arwoa alentawalta.

Eräänä päiwänä nähtiin Kaaperin seisowan erään maakauppiaan puodissa.
Siinä hän tarkasti kaikki waatewarastot, waliten itsellensä
mieluistansa waatetta uudeksi pukineeksi. Oli niin hullusti, ettei
kauppiaan waatepankoissa ollut mitään werkoja eikä trikoita, sillä kun
ei niitä paikkakunnassa paljon kysytty ei hän niitä arwannut hankkia.
Kuitenkin koki hän ahkerasti mättää Kaaperin eteen niitä
waatetawaroita, mitä hänellä oli; niiden joukossa oli kalikoo nimistä
waatettakin eräs pankko.

"Mitäs tämä maksaa kyynärältä, tämähän kiiltää niin wiinisti?" kysyi
Kaaperi.

Kauppias sanoi hinnan.

"Tätä minä otan----sepä nyt helppoa on... Paljonkohan tätä waatteisiin
menee...? Jopa se on helppoa.

"Herrat sanowat waatteensa maksawan niin paljon, eiwätkä ne ole
hetikään näin wiiniä; pankaa minulle tätä, minä maksan ja jaksan",
sanoi Kaaperi.

"Senhän minä kyllä tiedän", sanoi kauppias, mitata hutkien
kalikootansa.

Seuraawana pyhänä nähtiin Kaaperin seisowan kirkkomäellä uudessa
kalikoopuwussaan. Erillään muista käänteli ja wäänteli hän itseään
puolelle ja toiselle, ikäänkuin hän olisi tahtonut itseänsä näyttää
jokaiselle joka puolelta, sillä olihan hän nyt "wiinimpi" kuin kukaan
muu kansalaisensa. Totta kyllä on, että kaikki ihmiset näkiwätkin hänet
ja huomasiwat hänen tarkoituksensa, mutta jos he toisin ajatteliwat
kuin Kaaperi, siihen ei woi kukaan mitään.

Joku Kaaperin ystäwä ilmoitti hänelle, että nuo hänen hienot waatteensa
oliwatkin waan halwasta wuoriwaatteesta tehdyt ja että ihmiset niillä
naurawat. Tästä ilmoituksesta säikähti Kaaperi niinkuin käärmeen
pistosta. Hän ei suinkaan ollut tuolla uudella puwullansa tarkoittanut
sitä, että ihmiset hänellä nauraisiwat, waan että he kunnioittaisiwat
ja antaisiwat hänelle arwoa. Oitis kääntyi hän ystäwänsä puoleen
kysymyksellä, mitä hänen olisi tehtäwä?

"Sinun tulee laittaa arwokkaammat waatteet, kuin nuo kalikootaset owat,
semmoiset, joille eiwät he woi nauraa", ohjasi ystäwä.

Muuta ei tarwinnut. Kaaperi lähti heti ajamaan kaupunkiin. Sinne
päästyänsä haki hän erään kauppapalwelijan, joka oli ennestään hänelle
tuttu. Tätä hän pyysi awuksensa, walitsemaan hänelle kelwollista
waatetta. Tiettyhän se, että kutsuttu ilolla suostui esitykseen.
Yhdessä sitten lähdettiin muotimakasiiniin ja sieltä walittiin hienon
hienointa werkaa Kaaperille waatteukseksi.

Hänen kanssaan joutuiwat nyt waatturit ja kankurit pahempaan kuin
pulaan. Hänen waatteissaan ja kengissään ei saanut tästälähin olla
ainuttakaan ryppyä eikä poimua; yhtään tilkkua ei myös saanut missään
waatteessa olla. Tämän tähden saiwat waatturit ratkoa työnsä senkin
seitsemään kertaan, sämpätä työnsä ja waatteen, sillä täytyipä heidän
leikata useinkin kieluskansa täydestä pietimestä, huolimatta siitä,
mitä siitä jäljelle jäi. Kengät ne taasen tuliwat milloin liian suuria
tahi pieniä; milloin niissä oli liian korkeat, milloin liian matalat
kannat; milloin ne oliwat liian suorat tai wäärät ja herra ties mitä
wikoja waatteissa ja kengissä milloinkin oli, mutta wikoja niissä waan
oli.

Tällä tawalla pääsi Kaaperi siihen tilaan, johon ei wielä yksikään
paikkakuntalainen ollut päässyt. Hän oli nyt parhaiten pyntätty mies,
mikä ikinä niillä seuduin oli nähty: edellä pappia, nimismiestä ja
lukkaria. Wilpitön ja yksinkertainen kansa katseli kummastuksella tuota
wiratonta herraa ... no, olihan hänellä waroja--senhän kaikki tiesiwät
mutta minkä wuoksi hänen juuri noin piti olla, koskapa monella
muullakin oli heidän säädyssään rikkauksia, eipä wielä oltu tuommoista
nähty?----Kummitus--ei kuin arwoitus jäi heiltä selittämättä.

Kun Kaaperi oli tällä tawoin saanut mainetta waatteuksensa puolesta,
alkoi hän luoda silmäyksiä taloudenkin puoleen. Että heidän talonsa oli
paikkakunnan uljaimpia, sen hän kyllä tiesi, mutta se ei ollut
kuitenkaan hänen mielestänsä semmoinen kuin sen olla olisi pitänyt,
noin tuommoinen ajan waatima ... ei ainakaan kartano.

Talossa oli pari jykewää asuinhuone=riwiä, niinkuin paikkakunnan
wankoissa taloissa oli tapana rakentaa. Toisessa asui perhe kaikkine
palkollisineen ja wäkineen, mutta toinen oli rakennettu suotta,
tarpeetta, noin waan talon ja kartanon kaunistukseksi. Tämän tähden ei
siinä ollut mitään tulisijoja, eikä sitä käytetty mihinkään asumukseen;
ainoastaan kesäisinä aikoina makasi näissä lämmittämättömissä suojissa
talon palwelus= ja palkkalaiswäki.

Huomattuaan siinä yhdenkaltaisuuden muiden kanssa, rupesi Kaaperi siitä
huolestumaan. Olihan hän muussakin suhteessa etewämpi muita
säätyläisiänsä, miksei hän woisi asumuksensakin puolesta niin olla.
Tämän aatteen waiwaamana käweli hän usein kartanonsa ympäristöllä,
miettien, mitä tässä suhteessa olisi tehtäwä.

Niinkuin jo on mainittu, sijaitsi Kämälän kartano waltawan wirran
äyräällä. Suuri ja mahtawa maakunta piti talwikauden talwitietä tuota
wuolaan wirran uomaa myöten. Useinkin yhtämittaisena jonona kulki siinä
matkustajia monet tunnit peräkkäin, wieden kaupunkiin wiljaa, terwoja,
puita, woita, parkkeja, ja tuoden sieltä tullessaan suolaa, terästä,
rautaa ja minkä mitäkin wälttämättömiä maanmiehen tarpeita. Onhan
tiettyä, etteiwät nuo matkustajat malttaneet olla kulkiessaan
tuppisuina, sillä pitkän matkan waiwat opettiwat heidät hakemaan ilon
itsestänsä. Tämän wuoksi ottiwat he tarkkaan waariin kaikki esineet ja
etenkin huomattawat epäkohdat; nepä tuliwat useinkin heidän waiwainsa
liewennykseksi ja ilonsa aineeksi.

Tämmöisellä hetkellä eräänä warhaisena talwisena aamuna oli Kaaperi
taasenkin ulkona tarkastamassa kartanoansa ja miettimässä mitä olisi
tehtäwä. Pitkä matkustaja=roikka kulki juuri nytkin siitä siwuitse.
Tyyni pakkasaamu oli raikea ja läpäisewä. Rekien rotina ja kaikenlainen
touhu matkustajain kesken waikutti sen, ettei heidän keskensä pientä
puhetta kuultu. Sentähden koetti itsekukin reestä rekeen, kuormasta
kuormaan sanoa sanottawansa niin korkealla äänenpainolla, että se
kuuluisi koko matkueen yli, ja sittenkin pelkäsiwät he, ettei se
kuuluisi mihinkään.

"Kuuleppa, Risto...! Katsopas! Tuossa talossa ei toisen pytingin
katolla ole torneja ensinkään", huudahti muudan matkamies towerilleen,
osoittaen kädellänsä Kämälää kohden.

"Eipähän, näemmä, ole, mikä hänessä siinäkin lienee?" sanoi
huomautettu.

"Mikäkö syynä? selwähän se asia on", puuttui kolmas puheeseen.

"No mikä...? Anna kuulla", sanoiwat toiset uteliaat.

"Talossa on siksi pieni asunto, etteiwät he tarwitse tuota toista
rakennusta asuakseen; se on tyhjänä korskana waan ... siinähän se on
koko asia", sanoi selittäjä.

"No, on sitä ylpeyttä jos jonkinlaista", arweli joku.

"Älä muuta, äläkä toista", sanoi siihen eräs wanhanpuoleinen
matkatoweri.

Niin sitä mentiin kylän läpi, tehden arwosteluita kaikista, mikä waan
silmään pisti.

Kämälän arwostelijat eiwät luulleet puheensa kuuluneen kenellekään
muille kuin heille itselleen, mutta niin ei kuitenkaan ollut, sillä
Kaaperi kuuli jokaisen sanan.

"Wai niin! Wai on niin pieni asunto, ettei tarwitse molempia
huoneriwejä asumukseen ... semmoisiako ihmiset meidän talosta
ajattelewat? Odottakaapas, kyllä minä korjaan tämän epäkohdan, sillä
minä en salli, että minusta ja minun talostani huonosti ajatellaan,
koska kylläkin käsitän tehtäwäni ja olen paljon etewämpi kuin moni
muu", mutisi Kämälän nuori isäntä itseksensä.

Jotenkin tyytymättömänä, kärtyisenä ja käskewänä palasi hän tuolta
tarkastusretkeltänsä kotiinsa. Oli siksi wielä warhainen, ettei wäki
ollut kerinnyt mennä töihinsä.

"Renki Matti sawea nostamaan, Kalle noutamaan hiekkaa ja pikku Mikko
menköön käskemään muurarin tänne ... oletteko kaikki ymmärtäneet?"
määräili nuori isäntä.

"Kyllä, kyllä, isäntä, mutta mitä nyt muurausaineilla ja muurarilla
tehdään?" sanoi renki Matti wiattomuudessaan ja astui lähemmäksi
isäntää.

"Sinun asiasi ei ole sitä tietää ... tee sinä waan, mitä käsketty on",
sanoi Kaaperi jotenkin tylysti.

"Kyllä, isäntä", sanoi Matti; hän lähti ja samoin muutkin käsketyt.

Ne työmiehet, jotka eiwät wielä olleet saaneet määräyksiä päiwän
tehtäwistään, saiwat nyt käskyn ruweta rakentamaan rantapytingin
wuolien päälle lawoja ja telineitä tornien perustamista warten. Mitäpä
siinä oli: käydähän käsketyn pitää.

Tuota pahaa ja ikäwää tornitonta asiaa oli nyt auttamassa kaikki talon
työwoimat. Telineitä salwettiin, sawea, hiekkaa ja tiiliä wedettiin,
aineitten kylmettymisen estämiseksi kiehui kodan muuripata piikojen
toimesta myötäänsä, muurari muurasi niin että talwi=ilmallakin hiki
päältä lähti----mitä, kyllähän wäkewällä waltaa on ja "saahan ruoka
syöpiä, helisewä hyppääwiä". Pian oli rantapytingin katollakin kolme
komeaa tornia--walhetornia.

Kun nämä oliwat walmiina korkean rakennuksen harjalla töröttämässä,
meni taasenkin isäntä aamuhämärässä kuuntelemaan, mitä matkustawaisilla
olisi nyt sanomista. Juuri kun hän oli paikoillensa asettunut, tulikin
samassa pitkä matkustajajono.

"Tuossahan taloa on ... katsopas, Jussi, tuonne törmälle päin", kajahti
raikkaan aamu=ilman halki eräs ääni matkustajajoukosta.

"Onpahan, näemmä. Semmoisia ei kaswa joka mättään juuressa", wastasi
huomautettu.

"Kaksi tuommoista asuinriwiä!"

"Kunhan ei waan kumpikin olisi eri talo."

"Eikä ole, koska ei ole rannassa muuta kuin yksi awannon wiitta."

"Mutta jaksaakin pahuukset."

"Eiköpä ne jaksane... Minä olen kauwan kuullut, että Kämälä on rikas
talo."

"Kämäläkös tuo on?"

"Kämäläpä tietenkin ... kyllä minä kaikki tiedän", sanoi toinen
itseluottamuksella.

Tyytywäisenä palasi nuori isäntä tarkastusretkeltään. Hän oli päässyt
tarkoituksensa perille, sillä eihän nyt siwu=kulkijat olleet taloa
arwostelleet joksikin pieneksi taloksi.

Jotkut kyläläiset oliwat huomanneet tuon Kämälän nuoren isännän
ulkokullaiset hankkeet, waikka hän olikin koettanut niitä panna toimeen
muiden huomaamatta. Uskaliaammat heistä koettiwat warowasti muistuttaa,
kuinka turhaa ja arweluttawaa toki tuommoinen luulotteleminen on, mutta
mitäpä niistä oli, sillä semmoiset saiwat tuolta ylewältä ja aikansa
edellä olewalta nuorelta isännältä tuhman nimen, jos ei aina edestä,
niin ainakin takaa.

Tämän jälkeen alkoi nuori isäntä kääntää huomiotansa kotinsa
sisällisiinkin oloihin. Ne eiwät olleet hänen mielestänsä semmoiset
kuin niiden olisi pitänyt olla, sillä olihan hän nähnyt herroilla
parempiakin. Puhdas huone, puhtaat pöydät, penkit, lawitsat ja tuolit
rupesiwat hänestä näyttämään kowin talonpoikamaisilta ja
jokapäiwäisiltä. Sentähden rupesi hän miettimään, kuinka saisi
huoneensa "wiinimmäksi" ja mikäpä oli saadessa; olihan tahtoa ja
waroja. Muotimaalarit ja tapisieraajat haettiin heti kaupungista. He
tietysti tekiwät rahan ja hywän saran edestä työtä, joka kait kelpasi
Kämälän Kaaperillekin, mitä sitten muille. Kun he oliwat työnsä tehneet
ja palkkansa saaneet, eipä paikkakunnassa oltu moista huonetta ennen
nähty. Kauniit tapeetit rantuisina ja kuwiollisina laskeutuiwat laesta
lattiaan saakka Kämälän isossa tuwassa ja moni, joka sinne sisälle
astui, ei woinut käsittää, kuinka saumat oliwat niin mestarillisesti
yhteenliitetyt, ettei niitä ensinkään eroittanut; näytti siltä kuin
yhtämittainen taiwaallinen puku olisi laskeutunut Kämälän ison tuwan
mustuneille seinille. Nokinen katto oli myöskin saanut uuden werhon;
siihen oli, näette, pingoitettu walkoinen paperi, niin sileä ja
rypytön, jotta olisi luullut sen kerralla pyyhäistyksi. Entinen
tiilitakka oli saanut poistua ja sen sijalla seisoi kikawalkea
kaakelitotto. Uusia, muodinmukaisia huonekaluja oli ilmestynyt huoneen
seinänwierustoille, semmoisia, joita ei oltu ennen nähty. Ne oliwat
kiilloitetut niin kiiltäwiksi ja jokaisen esineen etusiwulla kiilsi
kullatuilla kirjaimilla Kämälän isännän ja emännän nimi; huoneen
sisustuksen täydensi wielä katosta riippuwa kristallinen
kynttiläkruunu----. Kummako se Kämäläisille oli, jos tupa oli muuttunut
ihanaksi saliksi?

Hellänä puolisona ja perustuen hänessä wallitsewaan uskonnolliseen
käsitteeseen, koki emäntä nytkin usein muistuttaa isäntää tuosta
turhasta kiiltopyrinnöstä, sillä hän oli kotikaswatuksessa saanut aiwan
toisenlaiset käsitteet ihmisen elämän tarkoituksesta. Mutta Kaaperin
mielestä oli hänen waimonsa muka paljon jäljellä hänestä itsestänsä,
tuommoisia wanhanaikaisia ihmisiä, jotka eiwät nykyaikana enään kelpaa.
Tämän tähden katsoi Kaaperi ylön siweän emäntänsä oikeutetut
muistutukset ja wastasi niihin waan kuiwakiskoisesti: "ethän sinä niitä
ymmärrä".

Nyt ei isäntä enää ollut tawallisten säätyläistensä kanssa waan rupesi
ahkerasti etsimään herraswäen seuraa. Kutsumatta tunkeusi hän heidän
piiriinsä, katsomatta sitä, oliko hän terwetullut wai ei. Useinkin
tuntui Kaaperi siellä liialta otukselta, mutta siitä huoli hän wiisi;
hän oli kylläkin tyytywäinen ja kiitollinen, kun sai siellä edes olla
sieltä pois tuppaamatta. Pian ei tämäkään Kaaperin mielestä enää
riittänyt. Ahtaalta rupesi hänestä tuntumaan oman pitäjän siwistynyt
piiri. Yhä useammin alkoi hänellä olla asiaa kaupunkiin ja
markkinoille. Niissä käydessänsä wietti hän iltansa rawintoloissa,
sillä olihan siellä olewa elämä hänen mielestänsä niin wapaata ja
"wiiniä". Siellä luuli hän olewan elämän ja siwistyksen keskipisteen,
johon kaikki hienous kokoontui--. Karsaasti siellä moni Kaaperia
katsoi, Mutta katsoipa moni lempeästikin----niin: olipa hänellä
suosijoita sen mukaan kuin joku häntä tarwitsi.

Kaaperi ei ollut mikään juoppo, sen hän itse ja muutkin hywin kyllä
tiesiwät; hän oli waan noin tuommoinen, miten milloinkin asiat
waatiwat: iloinen iloisten ja itkewä itkewäisten kanssa. Noista
ylpeistä salonkiherroista ei hän wälittänyt mitään, sillä tiesihän hän,
että häntäkin tässä matoisessa maailmassa tarwitaan; puolentoista weron
isäntä, pätyä lakkarissa, sehän jotakin toki painoi hienossakin
waakakupissa. Rehewinä rehmiwätkin rawintolaherrat juomapöydän ääressä,
ikäänkuin eiwät he olisi ketään suwainneet eikä tarwinneet; heitä
kumarrettiin, heille tarjottiin ja annettiin empimättä. Mutta eipä nuo
toisetkaan niissä tilaisuuksissa olleet niinkään takapajulla kuin
luultiin, sillä olipa Kaaperi joukossa, joka rahattomain kohdat
korjasi. Pöydän luona hekin hääriwät, eiwätkä suurin wälittäneet,
waikka heitä joskus wankoilla kyynäspäillä nyrmittiinkin syrjään, sillä
tiesiwäthän he sen, että joukossa on mies, joka woi maksaa, niinkuin
moni muukin, ja niinhän sitä elettiin waan herroiksi yhtä möyhyä ja
Kaaperi oli mies niinkuin kaikki muutkin, sillä maksoihan hän omasta ja
muiden puolesta.

Mitäpä siitä, jospa Kaaperin päätä wähän paukuttikin aamusin
majatalossa ylösnoustessa, sillä eihän illallinen seura suinkaan ollut
mikään huono seura--siwistynyt--siwistyneempi seura, kuin heidän
paikkakuntalaisensa osasiwat aawistaakaan; pitihän sitä kokea kannattaa
edelleenkin--mitäs tyhmät ymmärtäwät, jotka owat niin takapajulla.

Noilla kaupunkiretkillänsä oli Kaaperi tullut huomaamaan, että suurin
osa kaupungin herroista oliwat naimattomia ja sen johdosta niin wapaita
ja itsenäisiä. He eiwät olleet tohwelin alla ja nauttiwat nyt
wapauttansa, jonkamoista ei yksikään welwollisuuksien alle sitoutunut
woinut nauttia. Kun joku seuramies ilmoitti, että hänen olisi meneminen
kotiin, jossa waimo ja lapset häntä odottawat, niin tämmöisistäkös
muistutuksista nämä naimattomat herramiehet rähähtiwät nauramaan,
wertaillessaan tuohon orjuuteen omaa onnellista ja wapaata naimattoman
miehen elämää.

Tämä teki Kaaperiin sywän waikutuksen. Hän koetteli ajatella päänsä
ympäri, oliko hän tehnyt oikein tahi wäärin kun hän oli nainut.
Luontoperäinen taipumus ja yleinen kansan tapa oliwat häntä siihen
pakoittaneet ja olihan se tuntunut niin hywältä--ihan luonnolliselta ja
oikealta; mutta kaupungin herrathan oliwat lausuneet ja elämällänsä
näyttäneet aiwan päinwastaisia ajatuksia, mitä hän oli tuntenut ja
ajatellut, ja hehän oliwat kai oikeassa, koska oliwat niin "wiinejä" ja
siwistyneitä, oikein oppineita, wiisaita ja ajattelewaisia ihmisiä.

Kuta useammin Kaaperi käwi kaupungissa, sitä kärtyisempänä palasi hän
aina sieltä. Hänestä rupesi todellakin tuntumaan kodin käskewä ja
kutsuwa woima liian rasittawalta ja ahtaalta, ja lempeän waimonsa
oikeutetut muistutukset elämän welwollisuuksista rupesiwat hänen
mielestään tuntumaan pelkiltä parjaamisilta, semminkin kun ei waimonsa
hänen korkeammista siwistyspyrinnöistänsä muka mitään ymmärtänyt. Tämän
tuntonsa woimasta hän useinkin kaupungista palattuaan puheli
waimollensa tästä muka elämänsä suurimmasta hairahduksesta; eipä edes
huolinut olla waiti, waikka wieraita oli sitä kuulemassa.

Kerrankin, kun hän taas oli kaupungista palannut, huomasi wieraaksi
tullut naapuri hänen olewan pahalla tuulella ja kysyi siihen syytä.

"Tässä käypi mureheksi kun noita lapsia tulee niin paljon--; mikä ne
kaikki jaksaa elättää", sanoi isäntä.

"Kuinka paljon niitä sitten nyt jo on?"

"Kolme, ja jos niitä wielä tulee lisää, mihin sitten joudutaan?" sanoi
Kaaperi heikon waimonsa kuullen, joka tuskin oli lapsiwuoteestansa
noussut.

Waimon kädet walahtiwat ikään kuin herwotonna alas. Hän huohotti ja
hengitti niin raskaasti, että rinta aaltoili kuin myrskyn käsissä
riehuwa meri.

"Tuo meidän isäntä on niin kummallinen", sanoi nuori, kaunis emäntä ja
poistui wapisewana ulos kamarista.

       *       *       *       *       *

On kulunut aikaa useampia wuosia ja aikahan tekee muutoksia ihmisten
elämässä ja muutoksia oli se tehnyt Kämälässäkin. Kämälän isännän ja
emännän wanhimmat lapset, tyttäret, oliwat kohta aika=ihmisiä ja isäntä
ja emäntä oliwat nyt aiwan yksimielisiä kaikissa pyrinnöissään. Tätä
muutosta oli olleet monet syyt rakentamassa, mutta erittäinkin yksi.

Lasten kaswaessa oliwat Kaaperin nurkumiset naimiseen menostaan ja
perillisten karttumisesta kokonaan jääneet pois, kun hän niistä oli
löytänyt uuden ylpeilemisen aiheen. Hänellä itsellänsä oli muka
siwistystä, siewyyttä, rikkautta ja arwoa enemmän kuin yhdelläkään
muulla paikkakunnassa. Tottahan hänen lapsensakin oliwat parempia kuin
muiden ihmisten lapset.

Eräänä kertana kutsui isäntä emännän puheillensa ja rupesi selittämään,
kuinka heidän nyt muka pitäisi ruweta kaswattamaan lapsiansa arwonsa
mukaisiksi. Kun emäntä tämän kuuli, ei hänen ilollansa ollut rajoja.
Pitkällinen erimielisyys oli tehnyt elämän hänelle raskaaksi ja
sietämättömäksi, mutta nyt näytti uusi parempi elämä alkawan, kun
miehensä alkoi huolia heidän lapsistaan eikä enää katsonut niitä
kuormaksi. Emäntä kiepsahti miehensä kaulaan ja siinä hän sitten
nyyhki. Woi kuinka onnelliseksi hän nyt tunsi itsensä.

Iloissaan ei hän huomannutkaan, että taas uusi turhamaisuus puhui hänen
miehensä suusta; päinwastoin oli häntä helppo saada itsekin uskomaan
heidän lapsensa olewan parempia kuin muiden, ja siis eri tawalla
kaswatettawia.

Heti huomenna annettiin yksissä tuumin lapsille kielto, etteiwät he
saisi tästä puoleen seurustella kylän toisien lasten kanssa. Samassa
selitettiin heille heidän olewan niin paljon parempia ja rikkaampia
toisia lapsia, ettei heidän sowi olla niiden parissa, joilta eiwät
oppisi muuta kuin raakoja ja siwistymättömiä tapoja.

Kylän lapset oudostuiwat tuota, kun heidän leikkikumppaninsa niin äkkiä
heistä erkaniwat. Ikäwissään tuli moni heistä Kämälään kutsumaan lapsia
yhteisiin leikkeihin ja tiedustelemaan syytä tähän ikäwään juttuun.
Mutta isäntäpä ja emäntä eiwät kärsineetkään noita kutsumattomia
wieraissa käymisiä. Kowin kourin sysiwät he kylän lapset käsipuolesta
armotta owesta ulos, samassa muistuttaen, että jos he kerran
wielä tulewat, niin kyllä kai saawatkin nähdä; menipä isäntä
siwistyttämis=innossaan niinkin pitkälle, että lyödä kopsi kylän
lapsia, kun he kuitenkin rohkeniwat tulla Kämälään.

Ennen on jo mainittu, että Kämälän isäntäwäen wanhimmat lapset oliwat
tyttäriä; Liila oli wanhimman ja Alma häntä nuoremman nimi; wanhin
läheni wiittätoistansa ja nuorempi kolmeatoista.

Selwästi jo huomattiin, että heistä muodostuu kauniit neidet ja tämäpä
se isän huomionkin heidän puoleensa oli kääntänyt.

Heille ruwettiin nyt laittamaan senkin seitsemänlaisia herraswäen
malliin tehtyjä rimsuja ja rämpsyjä. Tätä siwistyttämistä tekiwät
wanhemmat niin suurella innolla, ettei kowin pitkää aikaa kulunut,
ennenkun tyttö=raukat oliwat ahdetut niin täyteen kaikenlaisia
hetaleita ja sotkaleita, ettei wiimein tiennyt, oliwatko he selin waiko
päin. Heitä opetettiin käwelemään lyhyillä askelilla, siewästi
terwehtimään ja niijaamaan wieraille kauniisti, aiwan niinkuin
herraswäetkin tekewät.

Itsekukin hywin kyllä arwaa, minkälaisen waikutuksen tämänkaltaiset
wanhempien toimenpiteet ja neuwot lapsiin tekewät. Turhamielisyys,
ylpeys ja muiden ihmisien ylönkatse juurtui wanhempainsa istuttamana jo
aikaisin lasten sydämiin ja alkoi siellä turmelewan waikutuksensa. Pian
huomattiin heissä ankara itsekkäisyys ja itserakkaus. Ei kauwan
wiipynyt, ennenkun tyttäret oliwat täydellisiä itsensä ihailijoita.
Heidän ainoaksi työkseen tuli nyt itsensä koristeleminen, melkoinen
aika kului heiltä peilin edessä jolloin he kiherteliwät, käherteliwät
ja nutturoitsiwat hiuksiansa--; wäliaikoina kursiwat he itselleen
kaikenlaisia rimsuja ja röyhelöitä.

Heillä ei ollut koskaan mitään seuraa, sillä he katsoiwat muita ylön ja
muut heitä. Jos he jossakin liikkuiwat, kylässä tai kirkossa, oliwat he
aina yhdessä, ikäänkuin toinen toisensa täytteenä, kussa Liila oli,
siellä oli myös Almakin. Itsestään on arwattawa, etteiwät he olleet
säätyläistensä samanikäisiä tyttäriä näkewinänsäkään. Jos joku näistä
kysyi heiltä jotakin, wastasiwat he päätänsäkään kääntämättä kuiwasti:
"on" tahi "ei" ja siinä se sitten oli. Mutta jos joskus onni sai aikaan
sen, että he kulkiessaan sattuiwat tapaamaan jonkun pitäjään
herraswäestä, niijasiwat he niin siewästi, samassa sima= ja hymyhuulin
ujosti ja kainosti sanoen hywän päiwän. Kun niin sattui, että he
tapasiwat jonkun herraswäen neitoja, tuppasiwat sisarukset hänen
seuraansa ja nytkös he mielestänsä ylewiä oliwat, kun saiwat käwellä
siwistyneitten kanssa. Semmoisissa tapauksissa katseliwat ja
wilkuiliwat he ympärillensä, nähdäksensä, huomasiko kukaan, kuinka
ylewiä ihmisiä he toki oliwat. Usein sisarusten käwelykumppanit
katsoiwat toisiansa silmiin, samassa nauraa wirnauttaen, ei kuitenkaan
ääneen, mutta noin waan siwistyneesti hiljakseen. Tämmöisestä
siwistyneiden kielestä eiwät kuitenkaan sisarukset ymmärtäneet mitään,
sillä he luuliwat, että niin sen piti olla.

Kotiin tultuaan kertoiwat tytöt wanhemmillensa kaikki retkensä waiheet,
kuinka sen talon Maija ja tuon talon Kaija oliwat taasenkin
tunkeentuneet heidän seuraansa, mutta kun he antoiwat heille kylmiä
wastauksia eiwätkä luoneet heihin ainoatakaan silmäystä, oliwat ne heti
luokkauneet pois. Jos he oliwat saaneet käwellä herrasneitien parissa,
kertoiwat he liioittelemalla, kuinka ystäwällisiä ja höylejä nämä
oliwat olleet ja kuinka ne oliwat hartaasti kutsuneet heitä kotiinsa
seurustelemaan ja käwelyretkille heidän kanssaan.

Mielihywällä kuunteliwat wanhemmat tytärtensä kertomuksia ja
ylisteliwät heidän wiisauttansa ja kauneuttansa, ja yhä enemmän tuliwat
he wakuutetuiksi, että heillä oli siwistyneitä lapsia.

Isäntä ja emäntä huomasiwat nyt, ettei se sowi ensinkään, ellei ruweta
kutsumaan useammasti kuin tähän asti pitäjään herraswäkeä heille
wieraiksi. Tyttäretkin owat jo aikaisia ihmisiä ja siwistyneitä, he
tarwitsewat siwistynyttä seuraa.

Näitä miettiessä ja tuumiessa huomasi isäntä, ettei heillä ollut wielä
kaikki niinkuin olla pitäisi. Hän oli herrastaloissa käydessään nähnyt,
että useankin niiden salin pöydällä oli kasoittain kirjallisuutta;
wieläpä niitä oli hyllyillä ja kaapeissakin; sanomalehtiä oli myös.
Minkälaatuista tuo kirjallisuus sitten oli, siitä tiesi Kaaperi aiwan
wähän. Syy tähän tietämättömyyteen oli selwä: Kaaperi ei monasti ollut
katsonut koko elämässään minkään kirjan sisään, sitä wähemmin niiden,
joita hän oli nähnyt herrastalojen pöydillä. Alunpitäin oli hän ollut
niin kankea lukemaan, että hädin tuskin ripille pääsi, ja sen jälkeen
unoutti hän senkin wähän taitonsa niin ettei saanut luetuksi muutoin
kuin kehnosti tawaamalla ja silloinkin usein nurin päin.

Waikka siis isäntä selwästi tunsi, ettei hänellä itsellään suinkaan ole
mitään kirjallisuuden tarwetta, piti hän sen hankkimisen heidän
taloonsa kuitenkin sangen tarpeellisena, muun kotiwäkensä ja wierasten
wuoksi. Sillä mitä esimerkiksi sanoisiwat ja ajattelisiwat
herrassäätyiset wieraat, kun ei talon pöydällä olisikaan mitään
hupaista ja siwistäwää lukemista.

Oitis rupesi Kaaperi tuota tuntuwaa puutetta poistamaan. Asiantehden
lähti hän kaupunkiin ostamaan kirjoja. Siellä walitsi hän niitä oman
älynsä ja aistinsa mukaan. Hitaasti ja kauwan tawaili hän niiden
kirjojen nimilehtiä, joita kirjakauppias hänelle esitteli, mutta mikään
ei Kaaperille kelwannut ja yhden ja toisen pois pantuaan sanoi hän
wiimein: "Ei nämä kelpaa; ne pitäisi olla noin tuommoisia iloisia,
hupaisia ja hyödyllisiä".

Ikäänkuin kyllästyen Kaaperin hitaaseen ja pitkälliseen walikoimiseen,
toi kirjakauppias esille, noin pilanpäiden waan, Kokkikirjan,
Unikirjan, Arpukirjan, korttitemppujen selittäjän, Sibillan= ja Martti
Zadekin pojan ennustukset, Pitkän pienan ja Hookanan pojan nä'yt.

"Tämän hupaisempaa ja hyödyllisempää kirjallisuutta ei meidän
kirjakaupassa ole", sanoi kirjakauppias.

"Minkälainen niiden minkin nimi on?" kysyi Kaaperi hätäisesti.

Kauppias luetteli nimet.

"Ne minä otan. Meillä tarwitaan kokkikirjaa ja toiset tuntuwat niin
hupaisilta", sanoi isäntä ja niin ne kaupat syntyiwät. Puoli wäkisin
sai kauppias työnnetyksi wielä Kaaperille juuri painosta ilmestyneet
Kiwen Nummisuutarit, kehuen sitä kirjaa sangen wiehättäwäksi ja
hupaiseksi teokseksi. Samalla matkalla tilasi Kaaperi myös erään
sanomalehden, jota ei wielä ennen koskaan oltu Kämälässä nähty.

Kyllä nyt oli Kaaperilla, kotiin tultuansa, panemista salin pöydälle.
Hän sijoitteli kirjastonsa riweihin ja sanomalehdellä oli myös oma
paikkansa.

Isäntä tuli nyt hywin mahtipontiseksi tuon uuden, siwistäwän
kirjallisuutensa wuoksi. Hän ihmetteli, jopa surkuttelikin niiden
ihmisien tyhmyyttä, joilla ei ollut sanomalehtiä eikä muuta
kirjallisuutta, kun eiwät he ymmärrä seurata aikaansa eiwätkä hanki
itsellensä ajan waatimaa siwistystä. Päätänsä heiluttaen ja kädet
puuskassa selitteli hän ihmisille, kuinka hänellä on paljon uusia ja
hywiä kirjoja ja kuinka hänelle kulkee "awiisutkin".

Ei uusi kirjallisuus joutanutkaan kauwan Kämälässä joutilaana olemaan.
Warsinkin arpa= ja unikirjoille ei ollut monta joutilasta hetkeä.
Arpanappulat kalisiwat myötäänsä pöydällä; niiden onnenpisteitten
awulla tutkittiin hartaasti onnenpyörien numeroita ja etsittiin
wastauksia kaikille sydämen salaisille ja julkisille kysymyksille. Jos
ei saatu mieluisia wastauksia, mikä pakko niitä oli uskoa, kysyttiin
niin kauwan ja usein, että kyllä kai sanoiwat wiimein tottakin, aiwan
semmoista kuin oli toiwottu ja tahdottu.

Unikirjaa tarwittiin myös paljon. Olihan itsekukin wiime yönä nähnyt
niin merkillistä unta ja se tarwitsi selitystä. Ja olihan niitä nyt
huokea saada, kun oli käsissä niin hywä ja luotettawa selittäjä. Niin,
onhan ihmisellä niin paljon salaisia ja hartaita toiweita, jotka owat
kätketyt tulewaisuuden hämärän esiripun taakse, ja tänne tahtoiwat
Kämäläiset kirjainsa awulla kurkistaa.

Sillä tawoin kului heiltä aika hauskasti ja todellakin tuntuiwat uudet
kirjat heistä hupaisilta jopa hyödyllisiltäkin.

Wähitellen alkoi tämä taikamahti lewitä tiedoksi paikkakunnassa. Olipa
muillakin toiwoja ja uteliaisuutta ja hekin tahtoiwat tietää tulewan
onnensa. Joukottain rupesi nyt nuorta wäkeä pyrkimään Kämäläisten
ystäwyyteen, mutta aniharwalla oli se onni, että hän pääsi
tarkoituksensa perille, sillä sielläpä katsottiinkin tarkasti, ettei
waan taloon pääsisi semmoisia, jotka woisiwat turmella heidän lapsiaan.
Onnellisia ja arwossa pidettäwiä oliwat siis ne harwat tytöt ja pojat,
jotka pääsiwät Kämälän siwistyneiden ihmisien seuraan ja heidän
siwistystä tuottawan kirjallisuutensa ääreen. Hywä siellä oli olla,
niin wapaata, lystiä, iloista ja siwistyttäwää, ja siellähän sai tietää
niin paljon. Näissä tilaisuuksissa oli Kämälän wäki, isäntä, emäntä ja
lapset parhaina miehinä, samassa ohjaten ja neuwoen wieraita tuntemaan
ja ymmärtämään heidän ihmeellistä kirjallisuuttansa. Kun kyllästyttiin
arpa= ja unikirjaan otettiin korttitemput esille, tai luettiin noita
ennustuksia. Tällä tawoin tuli melkein koko kirjasto käytetyksi.
Nummisuutarit ja sanomalehti eiwät waan saaneet monta lukijaa.

Erään kerran tuli pitäjän kirkkoherra sattumalta Kämälään. Isäntä wei
hänet heti pöydän luona olewalle sohwalle istumaan. Talon kirjallisuus
oli pöydällä samassa hywässä järjestyksessä kuten ennenkin.

"Onhan teillä sanomalehdetkin", sanoi kirkkoherra, ottaen samassa
käteen erään numeron.

"On, kulkeehan meille awiisut; kuinkas sitä muuten ... enkä minä tiedä
mitä ne ihmiset ... kun eiwät ne awiisuja...?" sanoi isäntä
katkonaisesti; kai hän wähän ujosteli.

"Mitä pidätte tästä sanomalehdestä"? kysyi kirkkoherra.

"Noo, sota= ja ulkomaan asiat, ne owat hywiä ja tarpeellisia tietää,
tarpeellisia ja hywiähän ne owat", selitti isäntä.

"Entä muu sisältö?"

"En minä muusta paljon huoli; on niissä niin paljon joutawaakin", sanoi
isäntä.

"Esimerkiksi?"

"Esimerkiksi: mitä ne owat nuo kotimaan kuulumiset? Kenelle niistä on
hyötyä ja kuka niitä tarwitsee? minä tahtoisin tietää sen. Ne eiwät ole
muuta kuin paperin täytteeksi kyhätyitä loruja, sillä jotakinhan niihin
täytyy panna, kun ei piisaa oikeita asioita. Kyllähän noita noin
arwottomia ja jokapäiwäisiä asioita tietää ilman awiisuistakin
lukematta", arweli isäntä ja syljeskeli tiheään pieniä sylkitippoja.

"No, mutta onhan niissä pääkirjoituksiakin."

"Mitkä ne pääkirjoituksia owat?"

"Ne owat nämä ensimäiset pitkät kirjoitukset, joissa useinkin wedetään
julkisuuteen wallitsewia epäkohtia ja pyydetään saada niitä
korjatuksi", selitti kirkkoherra.

"Nekö ne pääkirjoituksia owat? Ne saisiwat mennä samaa tietä kuin
paikkakunnan kuulumisetkin. Pelkkiä loruja waan; kenelle niistä on
hyötyä? Tuossakin joku kehuu omaa tekemäänsä kirjaa ja oma kiitos
haisee", selitteli isäntä toimessansa.

Kirkkoherra otti isännän kädestä sanomalehden ja silmäsi sen
pääkirjoitukseen. Siinä oli kiittäwä arwostelu wasta ilmestyneestä
kirjasta. Nyt käsitti kirkkoherra, mitä warten isäntä oli tilannut
sanomalehden ja mitä hän siitä ymmärsi. Hän oli tilauksensa tehnyt sen
wuoksi, kun luuli niiden talossa olemisella saawansa kunniaa, mutta
niiden sisällyksen ymmärsi hän niin nurinpäin että tuossakin
osoittamassa kappaleessa luuli kirjan tekijän kirjoittaneen teoksensa
arwostelun ja niin kehuwan sen itseänsä.

Kun kirkkoherra huomasi, että turha on ruweta kiistelemään isännän
wääriä mielipiteitä wastaan, koetti hän saada jollakin tawalla kehittää
hänen ymmärrystään, että olisi jotakaan hywää saanut sanomalehdestä.
Sen wuoksi hän sanoi:

"Onhan niissä paljon kansallisia asioitakin!

"Mitä ne kansalliset asiat owat?" kysyi isäntä.

"Ne owat semmoisia kirjoituksia, joissa ajetaan suomalaisen kansan
asioita, puolustetaan sen etuja niinkuin suomenkielen oikeuksia ja
monta muuta semmoista", koetti kirkkoherra selittää.

"Enpä minä tiedä semmoisista. Kyllähän ne owat pitäwinään siitä aika
melua, mutta se on minun mielestäni tarpeetonta, aiwan tarpeetonta.
Sillä kyllähän se suomenkieli saapi sen, mitä se tarwitseekin kohti
melulla. Wieläpä ne owat taistelewinaan kielen hywyydestäkin, mutta
kyllähän tuota suomiriepua osaa puhua ja kirjoittaa kohtiopillakin",
arwosteli tuo mielestänsä wiisas ja siwistynyt isäntä sanomalehtä.

Kirkkoherra hyngähti ja hänen suunsa wetäysi hieman nauruun.

Tutaksensa isäntää perinpohjin, otti hän pöydältä Nummisuutarit ja
sanoi, ojentaen sitä isäntää kohden:

"Mistä tämän olette käsittäneet?"

"Ostinhan minä tuon", sanoi isäntä kuiwasti.

"Minkälainen tämä on mielestänne?"

"En minä tykkää koko Nummisuutareista, kaikkia sitä präntätäänkin;
eihän sekään ole kuin joutawa loru, tuommoista jokapäiwäistä waan",
selitteli isäntä tottuneena.

"Miksi sen sitten ostitte?"

"Luulinhan minä tuota paremmaksikin, kun sitä niin kowin kehuttiin,
mutta minun mielestäni ei se kehua kannata; kirjalainastoon minä
lahjotan koko wärkin", sanoi isäntä.

"Tätä pidetään kuitenkin parhaimpana kirjallisuutemme tuotteena",
rohkeni kirkkoherra muistuttaa.

"Pitäkööt waan, waikka katkismuksen weroisena, se ei minulle kuulu,
mutta minä en ainakaan sitä pidä, ja minä luulen olewani oikeassa.--
Onhan tässä parempiakin kirjoja ja nämä hupaisia owat", jatkoi isäntä
sitten ja nosti arpa= ja unikirjan esiin.

Kirkkoherra silmäsi niiden nimilehtiä ja taasenkin hyngähti hän ja
suupieli wetäysi nauruun. Hän ei katsonut kummankaan kirjan sisään.

"Olisi täällä muitakin kirjoja, haluttaisiko kirkkoherran niitä
katsella?" esitteli isäntä.

"Ei, kiitoksia, ei minun haluta", sanoi kirkkoherra.

Wiimeinen keskustelu teki niin ikäwän waikutuksen, ettei kumpikaan
towiin aikaan puhunut luotuista sanaa. Isäntä heilutteli itseään
lewottomasti ja syljeskeli pieniä sylkitippoja. Kirkkoherra istui
synkän ja miettiwän näköisenä ja puhetta ei waan syntynyt.

Kirkkoherra rupesi nyt tekemään poislähtöä. Kun isäntä tämän huomasi,
esti hän sen, sanoen kahwin kohta joutuwan ja kirkkoherra jätti
lähtönsä tuonnemmaksi.

Tämän nähtyänsä tuli isäntä nähtäwästi iloisemmalle tuulelle. Hänen
silmänsä säteiliwät ja suu oli wiehkeässä hymyssä. Hän oli koko ajan
odottanut, että kirkkoherra olisi kehunut heidän talouttaan ja elämänsä
komeutta, mutta kun ei kirkkoherra ollut mikään liehakoitsija eikä
imartelija, jäi se tekemättä. Isäntä oli sitä laatua, että kehu teki
hänelle sangen hywää ja jos ei wieras tahi wieraat sitä tehneet, teki
hän sen itse. Semmoista oli hänellä nytkin mielessä.

"Eikös meillä ole komea toimeentulo, wai mitä kirkkoherra arwelee?"
kysyä mäihäsi isäntä yhtäkkiä.

"Kylläpähän tässä toimeen tulee ja elää kelpaa", sanoi kirkkoherra ja
näytti ikäänkuin säpsähtäwän.

"Niinpä minäkin sen luulen", huudahti isäntä ja jatkoi: "Se on kumma
kun nuo ihmiset owat niin tyhmiä, etteiwät ymmärrä laittaa elämäänsä
hauskaksi ja hywäksi."

Samassa aukeni owi ja Liila toi kahwia. Hän astui kynnykselle ja niiata
lyykisteli kirkkoherralle senkin seitsemän kertaa. Hän oli puettu niin
narrimaisesti ja apinamaisesti, että kirkkoherra oikein kummasti
mielessään.

Kun liila oli kahwit kantanut ja poistunut, alkoi isäntä taasenkin
puheen.

"Kyllä sitä ei löydy monta tuommoista tyttöä kuin tuo meidän Liila on",
sanoi hän.

"Eipä kylläkään", sanoi kirkkoherra kylmästi.

"Ei sitä ole, se on tosi, enkä minä tiedä ... ja se on niin
hywä=oppinenkin. Herrasmamsellit käywät monta wuotta koulua, että
oppisiwat soittamaan ja Liila osasi soittaa heti, aiwan ihan
opettamatta. Ei tarwinnut mitään muuta, kuin nähdä kerran waan, miten
toinen soitti", pitkitti isäntä.

"Missä sitten teidän Liila soitti?" kysyi kirkkoherra.

"Kuulkaahan nyt. Liila oli tässä hiljakkoin minun kanssani kaupungissa.
Siellä oli eräs mies, joka kulki ympäri kaupunkia soittamassa.
Liilankin rupesi tekemään mieli koettaa. Me kuljimme hänen perässään
pitkin kaupunkia ja wihdoin maksoin minä wähän soittoniekalle, ja hän
antoi Liilankin koettaa; jumala auta--wannonkin minä sen--Liila soitti
yhtä hywästi kuin itse soittoniekka.--Enkä minä tiedä ... tottapa ne
herrasmamsellit lienewät paksupäisempiä kuin Liila, koska heiltä menee
niin monta wuotta, ennenkun oppiwat soittamaan", puheli isäntä,
käwellen edestakaisin lattialla ja syljeskellen; oikeinpa hän näytti
olewan haltioissaan, niin oli hän mieltynyt Liilansa soittotaitoon.

"Mikä soittokone se sitten oli?" utasi kirkkoherra.

"Se oli posilia."

"Kuinka? Posilia--mikä se on?"

"Ettekö te wielä tiedä, mikä posilia on? Se on semmoinen kone, jota
weiwistä wäännetään ja silloin siitä lähtee niin, niin koreaa peliä",
sanoi isäntä, kummastellen kun kirkkoherra ei tiennyt mikä posilia on.

"Wai niin. Se soittokone on kumminkin paljon erilaisempi, jota Liila on
weiwannut, kuin se, jonka soittamiseen herraswäen tyttäret niin paljon
oppia käywät", sanoi kirkkoherra kun huomasi että isäntä tarkoitti
posetiiwia.

"Mitähän noissa toki onkaan wäliä, ei paljon mitään. Se waan, että
toista kannetaan seljässä paikasta paikkaan, toinen on aina huoneessa
paikoillaan; toista weiwistä wääntäen soitetaan, toista waan sormin
näpsitään--noin, noin, noin waan", selitteli isäntä, wiputtaen
molempien käsiensä sormia, ikäänkuin hän mainiona soittajana olisi
juuri noussut soittamasta pianoa. "Takaanpa senkin, että posiliasta
lähtee paljon koreammat äänet kuin porttipienasta--; mitä se on? Tyhjää
lunkutusta waan", jatkoi hän sitten.

Kirkkoherra ei sanonut mitään isännän wääriin arwosteluihin. Yhä
selwemmästi huomasi hän, että oli turha tyhmyyttä wastaan taistella,
sillä isäntä ei uskonut mitään järjellistä puhetta, mutta piti waan
omat käsityksensä oikeina ja muiden wäärinä. Kaiken tämän wuoksi
taukosi puhe towiksi aikaa, mutta pian sai isäntä sen taasenkin
wireille.

"No se nyt on kumma--enkä minä tiedä, kun kaikki tykkääwät niin kowin
paljon tuosta meidän Liilasta. Wiimeinkin kun käwimme kaupungissa, niin
melkein jokainen nuori herra pyysi häntä omaksensa ja onpa täälläkin
joku herra samoin tehnyt, mutta ei suinkaan Liilakaan kaikille ylety;
onpa Almallakin jo kosijoita, waikka hän on niin nuori... Se on kumma!
Eihän noista muiden tyttäristä piitata mitään", höwelsi isäntä.

Kirkkoherrasta tuntui kowin kauhealta tuommoinen kewytmielinen puhe.
Waikka hän oli rauhaa rakastawa mies, eikä tahtonut ketään loukata, ei
hänen omatuntonsa kuitenkaan sallinut olla lausumatta jotakuta totuuden
sanaa.

"Minun mielestäni saisitte olla hywin waruillanne tuossa asiassa",
wirkkoi hän yksitotisesti.

"Missä asiassa?" kysyi isäntä wähän höröstyen.

"Tytärtenne tähden."

"Ja minkä wuoksi, jos saan luwan kysyä?" sanoi isäntä loukatun
tunnolla.

"Minä pelkään!"

"Mitä te pelkäätte?" kysyi isäntä ja hänen silmänsä remahtiwat suuriksi
kuin suitsirenkaat.

"Jos teidän tyttärenne tulisiwat..."

"Mitä tulisiwat?

"Wietellyksi. Ei ole kaikkiin keikareihin luottamista", sai kirkkoherra
wihdoin sanotuksi.

"Onko teilläkin siwistyneenä ihmisenä tuommoisia luuloja? Sitä en olisi
uskonut! Halwemmista ihmisistä woisitte semmoista ajatella ja sanoa,
mutta meidän perheestä ei teidän tarwitse ettekä saa sitä tehdä.
Heittäkää turha pelkonne minun huostaani ja minä takaan, että tulette
näkemään sen turhaksi", sanoi isäntä todellisesti loukkaantuneena,
sillä ei hän ollut ainoatakaan kertaa mieheksi tultuaan kuullut
totuutta, ainoasti pelkkää liehakoimista ja imartelua.

"Minä soisin niin käywän, kuin sanoitte, mutta muistakaa aina se, ettei
ole kaikki kultaa mikä kiittää", sanoi kirkkoherra ja lähti pois, sillä
ei hän woinut enään kuunnella isännän turhamielisiä puheita.

       *       *       *       *       *

Kun Liila ja Alma oliwat nyt tulleet naimaikään, täydennettiin heidän
pukunsa täydelliseksi. Heillä ei ollut tähän saakka ollut hattua, mutta
sekin puute korjattiin. Ne piti olla komeat, korkeat ja kaikin puolin
uuden ajan mukaiset. Tämä oli wiimeinen tehtäwä Kämälän isännän
suuressa perheensä siwistämistyössä.

Nykyaikainen säätyläisnaisien ja neitien puku ei näytä heidän
säädylleenkään juuri miellyttäwältä, mutta kun nuo talonpoikaiset tytöt
pukiwat päällensä kaikki rynttynsä ja hetaleensa ja kun he wiimeiseksi
pistiwät päähänsä tuon korkean ja höyhennetyn törelön, näyttiwät he
kaikelta muulta kuin ihmiseltä, ehkä parhaiten apinalta. Mutta nyt he
luuliwat wasta olewansa täysin siwistyneitä.

Isäntä tuli nyt hywin araksi tytärtensä kunniasta. Kun hän oli
wiimeisen täydennyksen tehnyt heidän siwistämistyössään, niin ei ollut
hywä liketä oman säätynsä tytärten ja poikain heitä. Joe isä sai
tietää, että joku oli heistä jotakin semmoista puhunut, joka ei ollut
hänen mielestään niinkuin sen olisi pitänyt olla, saiwat he heti
isännältä kuka käski ja samassa ilmoitti hän puhujalle ankarin sanoin,
minkä weroinen hän heidän suhteensa oikeastaan oli. Kuinka arka hän
tytärtensä kunniasta oli, olkoon esimerkkinä siwumennen mainittuna,
että kun isäntä ja emäntä kutsuttiin erään kerran pappilaan
nimipäiwille, eiwät he menneet sinne ensikään sen wuoksi, kun ei oltu
kutsuttu heidän tyttäriänsä.

"Siitä sen näkee kuinka alhaisella kannalla kirkkoherrakin wielä on,
kun ei ymmärtänyt kutsua meidän Liilaa ja Almaa; semmoisten seuraan ei
kannata mennä", sanoi isäntä.

Tekipä Kämälän isäntä parannuksia wielä talossaankin. Hänellä oli pari
isoa aittaa, joiden suurista hinkaloista yksi ja toinen alkoi jäädä
tyhjäksi. Tämä seikka harmitti isäntää kowasti, sillä hän ei woinut
noiden tyhjien hinkaloiden wuoksi wiedä ketään aittaansa katsomaan
wiljawarojansa. Tämän epäkohdan korjasi hän siten, että rakennutti
tyhjiin hinkaloihin toisen pohjan niin ylös, ettei jäänyt partaita
pohjan alipuolelle kuin pari tuumaa. Näiden pohjien päälle pani hän
täysinäisistä hinkaloista jywiä sen werran, että ne näyttiwät olewan
wiljaa kukkurapäänä.--tämä oli Kaaperin wiimeinen taloudellinen
parannus.

Kun isäntä oli tällä tawoin saanut perheensä ja itsensä siwistämistyön
päätetyksi sekä taloutensa ulkoa ja sisältä mieluiseensa ajanmukaiseen
woimaan, ruwettiin nyt Kämälässä elämään myötäänsä suurta
herras=elämää. Tähän saakka teki talonwäkikin joskus työtä, jos
kohtakin jo pitkät ajat oli koettu talon ja omaa kunniaa ylläpitää
herrastelemisella. Kaikki työnteko jätettiin nyt pois, sillä olihan se
heidän mielestänsä sopimatonta niin rikkaille ja siwistyneille
ihmisille kuin he muka oliwat. Isäntäkään ei johtanut töitä, eipä edes
käynyt päin perin katsomassakaan, waan kaikki sai jäädä palkollisten ja
palkkamiesten haltuun.

Wierasteleminen tuli nyt Kämäläisten päätehtäwäksi, sillä joko he
oliwat muilla wieraina taikka muut heillä. Wierasten waralta tuotiin
kaupungista enemmän kaikenlaisia hienoja ja hywiä syötäwiä ja juotawia.
Kun entiset loppuiwat, noudettiin heti toisia. Eihän toisin sopinut
ollakaan, sillä kuinkas muutoin olisi arwonmukaisesti woitu ainaisia
arwokkaita wieraita kestitä.

Läheltä ja kaukaa käwi nyt wieraita Kämälässä; ajoiwatpa tawasta
isännän tuttawat herrat kaupungistakin koettelemaan tuon hywän isännän
ja oiwan talon wieraanwaraisuutta ja eipä heillä liene ollut koskaan
syytä katua kauppojansa. Herraswäkeä ne oliwatkin Kämälän wieraat,
ainoastaan aniharwalla rikkaammalla talon isännällä ja emännällä oli se
onni, että he tuliwat joskus kutsutuiksi Kämälään wieraiksi.

Paikkakunnalla oli eräs waranimismies ja ruotsinkieltä taitawa
maakauppias. Molemmat oliwat naimattomia miehiä. Tämä kauppias oli joku
aika takaperin perustanut maakaupan pitäjääseen. Hän ei ollut
paikkakunnasta kotoisin ja mistä hän oli, sen ties taiwas, sillä sitä
ei sanottu alhaisille. Hän oli aika keikari ja luikertelewa
kielastelija. Näytti siltä, että hän oli käynyt kaikki maailman rannan
hywät ja huonot koulut. Luomisensa puolesta oli hän kaunis mies ja
orastawa Napoleonin parta ei suinkaan rumentanut hänen kauniita,
melkein naisellisia kaswojansa. Waatteuksestaan piti hän niin
erinomaista huolta, ettei niissä saanut olla ainoatakaan rikkaa eikä
tomun hiukkasta. Paikkakunnan räätälit eiwät hänelle ensinkään
kelwanneet, waan kaikki waatteukseensa kuuluwat kappaleet tilasi hän
kaupungin mahti= ja muotiräätäleiltä. Tämän tähden oli hän hienommin
pyntätty herra kuin koskaan ennen oli paikkakunnassa nähty.
Juhlatiloissa piti hän aina yllään hännystakkia ja hansikoita
käsissään. Tämmöinen pukine oli maaseudun kansalle outo ja moni
yksinkertaisuudessaan luuli, ettei kauppiaalla ollut waatetta kylläksi,
ja sentähden on muotiräätälin täytynyt tehdä noin waillinainen puku--
tuota noin, semmoisen kuin kankaasta on saanut.

Niin kansa ajatteli yksinkertaisuudessaan, mutta kauppias kyllä tiesi
mihinkä hänen hännystakkinsa ja hansikkaansa kelpaa. Hän oli oppinut
kaikki tekokopeat ja keikaroiwat ruumiinliikkeet sekä luikertelewat ja
imartelewat puheenparret. Kun hän tuli johonkin taloon, teki hän senkin
seitsemänlaisia keimailuja ja riekistelyjä. Ei ollut huoneessa sitä
kujaa, loukkoa, astiaa, walo= ja warjopuolta, johon hän ei kerinnyt
kurkistamaan ja kaikki nämä teki hän niin sukkelaan, ettei häntä oltu
kerjetty wielä käskeä istumaan, kun kaikki kurkistelut oliwat jo
tehdyt.

Ei sitä tilaisuutta ja seuraa ollut, joissa ei hän olisi ollut suuna ja
päänä. Hän oli päällä päsmärinä kaikissa asioissa ja kaikki nuorten
leikit sekä muut hupaiset asiat piti mennä hänen päänsä, kättensä ja
ohjeittensa mukaan. Hän osasi olla siwistynyt siwistyneiden ja
siwistymätön siwistymättömien parissa. Juoda osasi hän niinkuin
lahopuu, mutta kun tuli kysymys juomattomuudesta, woi hän paastota
juuri kuin paras raittiusmies. Kun waan läheni häntä, otti hän uuden
ystäwänsä wastaan semmoisella ystäwyydellä, alttiudella ja
weljellisyydellä, että harwat oliwat ne ihmiset, jotka eiwät häneen
mieltyneet jo ensi näkemällä, ja pian oli mies=tuttawain kanssa
weljenmalja juotu. Mutta kun towin aikaa oli oltu ystäwyksinä, rupesi
maakauppias kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla keinoilla tekemään
uudesta ystäwästään keppihewostansa; tämän teki hän ilman eroituksetta
kaikille, jotka häntä läheniwät. Harwat ihmiset oliwat ne, jotka
huomasiwat mitä tämä kauppiaan liehakoiwa ystäwyys oikeastaan
tarkoitti; suurin osa ei taas tiennyt niin mitään, waikka hän jo weti
heitä aika kyytiä nokasta ja joka tilaisuudessa hassutti oikein olan
takaa. Käwipä usein niinkin, että ne, jotka häntä jo ennakolta enimmän
inhoiwat, tuliwat lopen hänen suurimmiksi ystäwikseen ja parhaiksi
keppihewosikseen.

Hänellä oli niin suuri teeskentelemiskyky, että hän woi
wähäpätöisimmilläkin asioilla nauraa hohottaa watsansa täydeltä, ja
tätä teki hän niin hartaasti, että wedet silmistä lähti. Tarkka tuntija
kuitenkin aiwan pian huomasi, että se oli pelkkää teeskentelemistä.
Tämän awullahan kauppiaalle oli mahdollinen pitää ihmisiä sokeina ja
itseensä kietoutuneina.----Monipuolinen, lahjakas mies.

Waranimismiehestä ei ole paljon mitään sanomista. Se waan, että hän oli
paljon heikompi ja huonompilahjainen mies kuin kauppias. Kuitenkin oli
hän ehdoton kauppiaan ihailija, ja koki kaikessa seurata hänen
askeliaan ja pitää häntä esikuwanaan. Järkewät ihmiset huomasiwat
kuitenkin kohta, kuinka kömpelösti tuo jäljitteleminen käwi. Kauppias
saikin monta hywää tilaisuutta häntä hassuttaaksensa. Tästä kaikesta ei
kuitenkaan nimismies tiennyt tämän taiwaallista, eli ja oli waan
kauppiaan siipien suojassa.

Paljon mahdollista oli, että waranimismies oli niin huomaamaton senkin
wuoksi, kun hänen mielessään pyöri aina waan ja lakkaamatta warsinaisen
nimismiehen wirka; yöt ja päiwät kuwasteli se hänen mielessään.

Sen werran waranimismiehestä.

Jo aikaisin oliwat nämä molemmat welikullat Kämälän alituisia wieraita.
Käytännöllisinä maailmantolaisina oliwat he tulleet tuntemaan, niinkuin
lintu talwella, missä syönnöspaikka on. Tuntien Kämälän rikkaudet ja
sen perheen turhamielisyyden, teetteliwät he itsensä heidän suurimmiksi
ihmettelijöikseen ja ihantelijoikseen. Ei olleet Kämälän tyttäret wielä
hetikään aikaisia ihmisiä, kun nämä welikullat oliwat jo talossa
alituisina wieraina. Noin kesken kaswaneinakin imarteli kauppias heitä,
ja nimismies koki apinoida jäljessä. Eipä heillä kuitenkaan tyttäret
ensi alussa olleet niin paljon mielessä kuin talon runsaat
wieraanwarat, joita aina oli isännällä tarjona. Näiden tähden he
osasiwat kutkuttaa isäntäwäen turhamielisyyttä oikeasta paikasta ja se
teki heihin warsin hywän waikutuksen, sillä oliwathan he itse
siwistyneitä ja heillä oli nyt siwistynyttä seuraa, Awosylin otettiin
aina nuoret herrat Kämälässä wastaan iltasilla, jolloin heillä muka oli
aikaa wieraisille tulla ja pian istuiwat wieraat ja isäntä iloisen
totipöydän ääressä. Siinä ei puuttunut imartelemisia eikä hulluuksia ja
siinä oli hywä olla, sillä oliwathan asiat molemmin puolin, niinkuin
niiden ollakin piti.

Myöhemmin saiwat nämä kaksois=weljekset hywän lisän. Tuli näet
paikkakuntaan eräs siitä kotoisinkin olewa maanmittarin oppilainen,
joka oli jo siihen määrään hywän oppinsa tähden kohonnut, jotta oli jo
woinut tehdä ominpäinsä maanmittaus=työtä toisen nimissä. Niinkuin
useinkin hywälahjaisten nuorukaisten käypi, että he hukkuwat hywiin
lahjoihinsa, niin käwi hänenkin, sillä eipä hän ky'yssä pitänyt ketään
muita itsensä wertaisena. Tästä oli seurauksena, että hän hukkui toisen
kerran--totilasiin, sillä hän piti warsin tyhminä ne ihmiset, jotka
eiwät ymmärrä nauttia elämää. Tämä seikka oli tuottanut hänelle
ainaisen eron ammatissaan ja kaikissa pyrinnöissään, ja tämän tähden
oli hän olkeentunut takaisin kotipaikoillensa.

Yritäpä siitä; herra hän oli ja herrana hän tahtoi itseänsä pidettäwän.
Hienot kaulurit, maniskat ja haarahäntä=takit oli hänellä aina hywinä
seurakumppaneina, waikka nälkä usein suolia kurni. Hän oli wieraantunut
kansan elämästä niin, ettei tiennyt siitä niin mitään, waikka oli
kansan lapsia, mutta sen hän tiesi, että herra hän oli ja että hänellä
oli oikeus elää maailmassa mielinmäärin.

Kun hän ilmestyi paikkakuntaan, ihastuiwat kauppias ja waranimismies
kowin. Syrjäinen paikkakunta, jossa nämä herrat kowan onnen ohjaamina
oliwat pakoitetut olemaan, oli niin tyhjä herraswäestä, ettei siinä,
paitsi heitä, ollut paljon muita kuin kirkkoherran perhe ja he oliwat
niin hiton jumalisia, ettei heistäkään juuri paljon apua ollut.

Kun mielipiteet oliwat tämmöiset, oliko sitten kumma jos nämä herrat
mielessään iloitsiwat, kun maanmittarin apulainen ilmestyi heidän
wähäisen ja iloisen wapaan seuransa lisäksi.

Maanmittarin apulainen ei juuri paheksinut, jos ei hywäksynytkään uutta
seuraansa. Hän ei suurin wäliä pitänyt mistään, sillä hän oli niin
tylsistynyt jo noin nuorena, ettei hän huolinut mistään muusta kuin
totilasista, sillä kun hän sai niitä imeskellä ja litkiä mielinmäärin,
niin siinä oli koko hänen elementtinsä.

Ensi tuttawuuden ajoilta esitteliwät kauppias ja nimismies maanmittarin
apulaiselle Kämälän wieraswaraisen talon, sen turhamieliset asukkaat ja
kuinka siellä on hywä tilaisuus heitä hassuttaa. Sieltä sopii ansaita
suuhunsa maksuttomia hywiä päiwiä tytärten wuoksi, joita isäntä ja
emäntä pitäwät hienoimpina herrasneiteinä, maan siwistyneimpinä impinä
ja kaunottarina. Eihän muuta tarwitse kuin waan kehuskelee taloutta ja
talonwäen siwistystä, ja samassa imartelee kaikkein kuullen tyttäriä,
niin kyllä lähtee ruokia ja juomia oikein Porwoon mitalla.

Wälinpitämättömänä kuunteli maanmittarin apulainen uusien tuttawiensa
esittelyitä Kämälän rikkauksista, heidän siwistyksensä luulosta ja
kaikesta turhamielisyydestä. Tytärten kertomuksesta wälitti hän wiisi,
waikka hänkin oli naimaton mies, sillä hänellä oli siellä paljon
parempi ystäwä odotettawissa kuin kaikki naiset yhteensä ja se oli
totilasi; kelpasipa sen puutteessa hänelle karkeammatkin juomat ja
usein oli hänen tallukkansa taiwasta kohden niiden waikutuksesta.

Nuori, kaunis mies kun oli, pitiwät neidit hänestä alunpitäin warsin
paljon, mutta kun tuo perisynti käwi julkiseksi ja siten ilmaisi miehen
sisällisen heikkouden kaikessa kauhussaan ja karwassaan, niin neidit,
samoin kuin kaikki muutkin ihmiset, pitiwät häntä yhteiskunnan hylkynä
ja yli onnensa menneenä, josta ei enään mitään toiwoa ollut.

Ehdottomasti yhdistyi maanmittarin apulainen lopulta uusiin tuttawiinsa,
ja tästälähin oli hän uskollisimpia ja pettämättömimpiä seuralaisia
Kämälän siwistyneiden wierasten seurassa.

Nämä herrat oliwat niin ahkeroita käymään Kämälässä wieraina, että ne
illat oliwat harwat, joina he eiwät olleet siellä. Kaikella
imartelemisensa woimalla ja keikaroimisensa taidolla koki kauppias
imarrella ja liehakoida tyttäriä ja tätä teki hän niin ujostelematta ja
ohwakkaasti, ettei hän kaihtenut yhtään wanhempiakaan, ja mikäpä pakko
hänen oli kaihteakaan, koska hän tiesi tämän kaiken olewan heille
warsin mieluisen asian. Nimismies se koki kauppiasta jäljitellä ja olla
kilpakosijana, ja waikka se käwikin kömpelösti, niin hywähän se sentään
oli. Maanmittarin apulainen se waan istui pöydän ääressä, ryypiskellen
lasistansa ja imeskellen piippua.

Kun Kämälän isäntä tällä tawoin oli saanut ylhäisiä ystäwiä
kylläksensä, rupesi hän kaikille kehumaan taloaan, toimeentuloaan,
rikkauttaan ja perhettään niin rajattomasti, että se oikein inhotti
ihmisiä. Ei kenelläkään ollut niin hywiä hewosia ja lihawaa karjaa. Ei
kenenkään maa ja talo ollut niin hywässä woimassa eikä kenenkään karja
lypsänyt niin paljon kuin heidän. Tämä wiimeinen hywä awu oli emännän
ansio: hän oli wiisaampi muita ja osasi ohjata ja komentaa piiat
hywästi ruokkimaan ja hoitamaan karjan, sen wuoksi lypsiwät ne enemmän
kuin muiden lehmät ja oliwat lihawampia sekä kauniimpia. Moni köyhä
eukko käytti hywäksensä tuota isännän kehumista, sillä ei muuta
tarwinnut kuin että he taloon tultuansa isännälle kehahtiwat taloa,
isäntää, emäntää, tyttäriä ja rikkauksia, niin pian lähti heille minkä
mitäkin hywyyttä, niinkuin lihan kämpäleitä, leipämöykkyjä,
piimäkannuja, woinpaloja ja muuta semmoista.

Kaikille wieraille näytteli hän hywyyksiään ja rikkauksiaan: käytti
heitä wilja=aitoissaan, tallissa ja karjapihassa, näytteli heille
rahansa j.n.e. Tämän ohessa koki hän kaikin tawoin saada wieraita
ymmärtämään hänen siwistyneen elämänsä hywyyttä. Jos hän tarwitsi
johonkin lähteä, kylään tahi muualle, niin rengit toiwat walmiiksi
waljastetun, korskuwan hewosen porrasten eteen. Hänellä ei ollut muuta
tehtäwää kuin istua joko hywästi peitettynä rekeen tahi heiluwiin
kiesseihin, niin kyllä renki ajoi mihin waan käskettiin ja odotteli
siellä niin kauwan kun hän joutui pois lähtemään.

Waikka Kämälän perhe kaikin tawoin pyrki muita etewämmäksi ja koki
saada kunniaa itsellensä, ei sitä ensinkään tullut heidän osaksensa,
waikka he luuliwat sitä jo sylin täydeltä wääntäneensä. Sillä
säätyläisensä katsoiwat heitä ylön turhien wehkeittensä ja
herrastelemisensa tähden. Mitkä surkutellen katseliwat heidän
tuplaawaa, työtöntä laiskurielämäänsä, kutka pilkkailiwat ja ilwehtiwät
takapuolella heidän tyhmällä herrastelemisen halullaan, pitäen sitä
pahana enteenä. Paikkakunnassa syntyi tämän johdosta monenlaisia
pila= ja kokkapuheita. Herrassäätyiset katsoiwat heitä myös ylön, sillä
nämät kyllä tiesiwät millä pohjalla heidän luultu siwistyksensä oli ja
mistä lähteestä tuo ankara kunnianhimo oli kotoisin. Nekin, jotka
oliwat talonwäen näennäisiä ja ylimmäisiä ystäwiä ja ainaisia wieraita,
pitiwät tuota ystäwyyttä woimassa edestä päin sen wuoksi, kun talo oli
niin wieraswarainen ja ehkäpä siinä oli jotakin muutakin mielipidettä.

       *       *       *       *       *

Joku wuosi oli kulunut. Kämälässä on paljon puuhaa ja hommaa, sillä
isot kemut on sinne tulossa. Totta kyllä on, etteiwät ne ole häät eikä
peijaat, eipä wielä ristiäisetkään, tuommoiset kestit waan, mutta isot
ne tuliwat, se tiettiin jo ennakolta. Läheltä ja kaukaa oli kutsuttu
wieraita, aina kaupungista saakka ja tarkkaan, jos tarkkaan kaikki oman
pitäjän herraswäki. Itsestänsähän on arwattawa, ettei sinne paljon
muita kutsuttu kuin herroja. Ainoastaan parilla paikkakunnan
arwokkaammalla isännällä ja emännällä oli kunnia tulla kutsutuksi
noihin mainioihin kemuihin, nekin sitä warten, että näkisiwät miten
sitä heillä eletään.

Emäntä, tyttäret ja piiat hyöriwät ja pyöriwät palawissa päin. Taloon
oli hankittu oikein mestarikokki kaupungista walmistamaan talon arwon
mukaisia ruokia ja juomia. Hän se osasi antaa työtä koko Kämälän
naiswäelle. Walkoiset esiliinat edessä ja paidan hihat käsiwarsille
ylös käärittyinä, keittiwät ja paistiwat, kiruuttiwat ja käryyttiwät he
minkä kerkesiwät. Talon tyttäret, jotka oliwat siwistyneitä impiä,
oliwat saaneet osaksensa keweimpiä ja hienoimpia töitä ja niiden
ääressä he kokiwat pyöriä.

Isännällä oli toisenlaiset puuhat. Hän pesetti rengeillä kiessejä,
pyyhitytti ne lakkawärnissalla, raswautti ja mustautti niiden peitteet
ja woitelutti niiden nawat. Renkituwassa oli satulamaakari, joka
korjaili rikkinäisiä paikkoja kiessien peitteissä ja muita hajanaisia
ajokaluja. Täytyi näet olla kaikki ajokalut hywässä woimassa, sillä
kutsutuissa wieraissa oli monta semmoista, joilla ei ollut itsellään
hewosta ja niitä täytyi noutaa talon hewosilla. Sentähden korjattiin jo
ennakolta kaikki wikanaisuudet, sillä eihän olisi ollut rikkaan talon
arwolle sopiwaa, kun ajokalut olisiwat olleet likaiset ja rikkinäiset.

Niissä kaikissa toimissa oli isäntä ohjaajana, neuwojana ja käskijänä
ja olipa siinä puuhaa kylläksi, warsinkin kun hän tuon tuostakin käwi
naiswäenkin luona katsomassa ja tarkastelemassa, kuinka heidän puuhansa
menestyiwät, samassa muka kokien heitäkin neuwoa ja opastaa. Niin
hyppäsi isäntä paikasta toiseen että hiki päästä walui, katsomassa
perään, että kaikki tuli oikein tehdyksi ja hywään järjestykseen. Se
waan teki hänen toimensa hywin waikeaksi, kun ei hän itsekään oikein
tiennyt, kuinka ne pitäisi laittaa, että niistä hywä tulisi, mutta
moittia hän kyllä osasi.

Kaikki kartanon ympärillä olewat piste=aidat ja portit oliwat jo ennen
maalatut, wieläpä lähellä taloa olewan hewoshaan weräjäkin.

Kyllä oli Kämälässä nyt kiirettä mutta siitä oli hywä, että nuo
kuuluisat kestit oliwat wasta huomenna, olihan siis toki wielä wähän
aikaa.

Huominen päiwä tuli, tuo ikäwöity ja odotettu päiwä. Paljon hommaa ja
puuhaa oli talossa wieläkin aamupäiwällä, sillä wieraat oliwat kutsutut
täsmälleen kello kuuden ajaksi illalla. Semminkin naiswäellä oli paljo
huolta ruokien maistelemisesta ja arwostelemisesta, huoneitten
siiwoamisesta ja siistimisestä, waatetten silittämisestä, harjaamisesta
ja puhdistamisesta. Kaikkien töiden walmiiksi tultua huomasiwat he
ilokseen kaikki olewan asianmukaisessa kunnossa.

Isäntä se puuhaili nytkin toisissa toimissa renkiensä kanssa.
Koeteltiin ja katseltiin kuinka mukawiksi ja kestäwiksi kiessit ja muut
ajoneuwot nyt korjattuina oliwat tulleet, ja oliwatpa ne heidän
mielestänsä oikein hywässä kunnossa. Isäntä määräili mikä hewonen on
minkin kärryn eteen waljastettawa, mitkä silat ja suitset owat millekin
hewoselle pantawat, ja kuka renki kullakin hewosella kutakin wierasta
menee noutamaan. Kaikki tällä tawalla mielestänsä hywään järjestykseen
saatuansa, oli isäntä hywin tyytywäinen itsehensä ja odotti aikaa.

Hän oli näitä pitoja warten teettänyt hienoimmasta werasta hännystakin,
koska oli semmoisen nähnyt kauppiaalla ja muilla herroilla
juhlatiloissa olewan, eikä hänenkään sopinut siwistyneenä ihmisenä
semmoisetta olla. Hansikkaat oli myös tätä tarwetta warten tuotu, sillä
niitä ei isännällä ennestään ollut. Näiden uusien siwistysmerkkeinsä
wuoksi oli isäntä melkein malttamaton, odottaessaan määrätuntia, sillä
saihan hän silloin ensi kerran näyttää wieraillensa korkeimman
siwistysmääränsä.

Kello on kolme jälkeen puolenpäiwän ja isännän järjestäwä ja käskewä
ääni kaikuu kaikkialla.

"Rengit hoi! Hewoset waljaisiin määrätyssä järjestyksessä ja itsekukin
menköön noutamaan määrättyä wierasta.--Matti jääpi kotiin riisumaan
wierasten hewosia ja wiemään niitä talliin niin paljon kuin mahtuu ja
loput hakaan. Omat hewoset hakaan. Katso, että talli on hywässä
oorningissa ja laita sinne heiniä waralta. Oletteko ymmärtäneet minua?"
komenteli isäntä.

"Kyllä, isäntä", sanoi rehki Matti.

Rengit lähtiwät toimiinsa.

Tästä lähti isäntä naiswäen kimppuun, hoputtaaksensa heitä joutumaan,
sillä tuo tärkeä hetki alkoi lähetä.

"Joutukaa nyt, sillä ei ole aikaa kuhnailla. Wieraat owat kohta täällä
ja mitä he sanoisiwat, kun löytäisiwät meidät näin arkipäiwäisissä
pukineissa--joutuin nyt! Katso sinä, Liila, perään, että
kynttiläjalkoihin ja kattokruunuun tulee aiwan teateri kynttilöitä--
kuulitko--? ei yhtään talikynttilää--niin ja että kirjasto tulee hywään
järjestykseen salin pöydälle.--Särkekää sokeria niin paljon, ettei se
kesken lopu,--monta kupillista. Pukekaa itsenne wiinisti ja sääkeristi,
sillä tietäkää se, ettei teillä ole nyt tekemistä moukkain kanssa.
Käyttäkää itsenne kauniisti, ettette joudu pilan ja häpeän alaiseksi--
no, ei muiden ole niin kranttua, mutta Liilan ja Alman. Muistakaa, että
panette manpetterit kalwosiinne, etteiwät paidan hihan suut näkyisi, ja
raakat kaulaan. Pankaakin rosettiwaatteet päällenne, sillä nyt niitä
tarwitaan, jos milloinkaan muulloin. Sukkelaan nyt, sillä ei tiedä
millä hetkellä jo herskapia joku osa tulee.--Käskekää piika Maija
auttamaan waatteita päällenne.--Kuulkaa wielä! Ennenkin olen minä teitä
warottanut parempain ihmisten seurassa ollessanne astumaan kynnykselle
kulkiessanne, mutta nyt se on peräti wälttämätön tehtäwä, sillä se
näyttää niin siewältä ja siwistyneeltä ja kaunistaa ihmistä paljon.--
Tuokaa pian minun werkahousuni ja uusi rakkini, että saan päälleni
pukea.--Owatko ne hywäksi puhdistettu ja harjattu--? niin ja hanskat
kanssa--eli mitä minä niillä teen--kyllä minä ne sentään tarwitsen
herroja wastaan ottaissani", komenteli isäntä waimowäkeä.

Kun hän oli pyydetyt waatteensa saanut, rupesi hän peilin edessä
pukeutumaan. Kauwan meni siinä, sillä waatteet eiwät soweltuneet hänen
mielestänsä, niinkuin niiden olisi pitänyt soweltua. Niitä hän käänteli
ja wäänteli, wenytteli ja wanutteli, eikä mitenkään tahtonut hywää
tulla. Emäntä tuli häntä wuorostansa muistuttamaan, että isäntä kohta
myöhästyy, ellei hän pian joudu, sillä kello on jo kohta puoli kuusi.
Hywän aikaa sai kuitenkin emäntä wielä rustailla isännän kaularöyhelöä
ennenkun hän oli tyytywäinen.

Kun isäntä oli saanut puetuksi tuli hän naiswäen luokse ja näytteli
itseänsä joka puolelta.

"No, miltä tämä nyt näyttää ... mitä te tykkäätte minun uusista
waatteistani?" kysyi isäntä wihdoin.

"Ne seisoo tykö niinkuin naulattu, oikein praasti", ehätti kaupungista
tuotu kokki sanomaan.

"Oikein siewät ja wiinit", sanoiwat Liila ja Alma melkein yhteen
ääneen.

"No, mitäs minun emäntäni sanoo?" utasi isäntä wielä.

"No, jos nuo eiwät sowi, niin ei sitten mikään. En kenelläkään luule
noin siewiä waatteita olewan", wakuutti emäntä.

"Niin minustakin rupeaa tuntumaan, waikka ne wähän ensinnä oudostiwat.
--Kyllä se sentään tuo kaupungin mestari Noolimanni (Nolman) on poikaa,
siltä syntyy mikä waate hywänsä", myönteli isäntä tyytywäisenä.

Kun Kämälän wäki, erittäinkin isäntä, Liila ja Alma, oliwat saaneet
itsensä pyntätyksi, pitsatuksi ja putsatuksi, ajaa karautti eräs talon
rengeistä maakauppiaan kanssa kartanolle. Rengin oli ollut määrä tuoda
maanmittarin apulainenkin samassa kyydissä, mutta hänestäpä huoli
kauppias wiisi, sillä häntä huwitti aina konnamaiset puttoset ja
kepposet, ja semmoisen katsoi hän nyt hywäksi tehdä maanmittarin
apulaiselle. Sentähden ajaa wiiletti hän yksinään aika wauhtia
Kämälään.

Isäntä sieppasi hatun käteensä ja syöksyi awopäin pihalle kauppiasta
wastaanottamaan. Woi kuinka surkean naurettawalta isännän käytös nyt
näytti. Hän pukkaili ja pyllisteli jo kaukaa kauppiaalle ja sitä hän
teki lakkaamatta niin kauwan kuin hän ehti kauppiaan luo. Sitten otti
hän häntä kädestä kiinni ja kumarsi sywempään kuin koskaan ennen.
Maakauppias raapi jalallaan ja kumarteli wastaan imelä ilwehymy suussa.
Eipä kummakaan jos niin oli, sillä tuo isännän hienon maailman
jäljitteleminen käwi niin kankeasti ja kömpelösti, ettei kukaan olisi
woinut olla hänellä nauramatta saati sitten tuommoinen luikari.
Puettuna hännystakkiin, rintaröyhelöihin ja hansikoihin näytti hän
paremmin apinalta kuin ihmiseltä, sillä hänen käytöksensä ei ollut tuon
puetun mukainen. Takin hännys siipotti takana niin kuin soiwan metson
pyrstö ja hansikoitujen käsien sormet oliwat siirillään kuin
rautaharawan piit. Selkä oli köykyssä, polwet koukussa ja kädet
käntässä. Rintaröyhelön liewe oli pursunut ulos awonaisesta liiwin
rinta=aukosta ja hännystakki rehotti auki. Siihen sitten wielä
kaikenlaiset kömpelöt temput ja kumartelemiset.

Monen tempun ja mutkan tehtyä tuliwat he wihdoin huoneeseen.

"Tulkaa herra kauppamies tänne wörmakiin----heh, heh, heh--odottamaan
niin kauwaksi kun muita wieraita tulee--heh, heh", ohjasi isäntä,
wiittoen samassa käsillänsä erästä kamaria kohden, kaikki sormet
siirillänsä.

Kauppias meni.

Samassa ajoi toinen renki pihalle, tuoden mukanansa sekä
waranimismiehen että maanmittarin apulaisen. Isäntä meni heitäkin
wastaanottamaan ja samat temput teki hän heille kuin kauppiaallekin,
mutta he oliwat paljon jurompia ja joutuisampia kuin wiimemainittu.
Hekin ohjattiin "wörmakiin".

"Kas hitto sitä lieskaa! Täällä sinä jo kaikkein ensimäisenä istut
oikein herroiksi niinkuin kotonasi", sanoi nimismies kauppiaalle.

"Ennättäneen muna luodossa", sanoi kauppias nauraa wirnistellen.

"Pääsinpä minä tänne kuitenkin, waikka sinä minut jätit. Olihan isännän
käsky, että tulisimme samalla hewosella", sanoi maanmittari
kauppamiehelle wähän pisteliäästi.

"Hywähän kun pääsit. Minä en joutanut sinua odottamaan, sillä minulla
on täällä mielitietty", sanoi kauppias, wilkuttaen samassa silmää.

Samassa toi piika Maija kahwia.

"Missäs minun kaunis Liilani on, kun ei häntä näy?" sanoi nimismies
imartelewasti kahwia juodessaan. "Joko isäntä lupaa nyt Liilan
minulle?" lisäsi hän sitten.

"Heh, heh, tuota nuorta herraa, kuinka lystikäs se on! Mitäs Liilasta,
eihän se sopisi nuorelle herralle, hänhän on waan talonpoikainen tyttö
--mitäs hänestä. Ja nuorikihan Liila on wielä kowin ... kowinhan se on
nuori wielä", höpötti isäntä hurmattuna tuosta imartelewasta puheesta,
ehtimiseen syljeskellen pieniä sylkitippoja ja siiristellen sormiansa.

"Kunniani kautta! Sen sanon sinulle, weli, wasten silmiäsi, ettei
sinulla ole mitään tekemistä Liilan kanssa puupätäkän edestä. Minä olen
jo aikaa sopinut tytön kanssa ja me olemme jo melkein kihloissa, ja
isäntä on myös hänet minulle luwannut.--Älkää sanoko, isäntä, ettei
Liilassa olisi herroille, hän kelpaisi waikka kuwernöörin rouwaksi.--
Nyt sait, weli, kuulla mitenkä asiat owat, ja sentähden ei sinun
tarwitse puuttua eikä sekautua Liilan asioihin", puhua säpitti
kauppias, hypäten tuolilta ylös, wippaillen hienoilla säärillänsä sinne
tänne.

"Heh, heh, noita nuoria herroja! Eihän Liilakaan kaikille ylety", sanoi
isäntä.

"No älähän pikastu, hywä weli. Minä en tiennyt, että teidän asianne
niin owat, en. Mutta Alman minä ainakin tahdon omakseni, waikka hän
onkin nuorempi Liilaa, mutta woinhan minä wuoden pari odottaa, jos
hänet kahdeksantoista wanhana wielä liian nuoreksi katsottaisiin",
sanoi nimismies, muka lepyttääksensä kauppiasta.

"Woi kuinka leikkisiä nuo nuoret herrat owat ... ei olisi uskonut...
Heh, heh, heh", sanoi isäntä.

"Olkaa hywä, isäntä, ja käskekää molemmat tyttärenne tänne, että me
saamme heitä katsoa ja puhutella", sanoi nimismies.

Isäntä totteli ja meni.

"Minä teidän Liiloistanne ja laaloistanne huolin wiisi", sanoi
maanmittarin apulainen ja kääntyi pöytään päin, jolla oli täysinäinen
karahwiini konjakkia. Siitä hän törähytti juomalasin hywälle määrin ja
kuilasi kurkkuunsa; hänelle ei pienempi ryyppy piisannut.

Tyttäret tuliwat ja astuiwat kynnykselle. Sitten he niijata
lyykistellen terwehtiwät noita tuttuja nuoria herroja. Nämä taas
wuorostansa pudisteliwat heitä käsistä, taputteliwat poskille,
lausuillen samassa mielistelewiä ja imartelewia sanoja. Sitten lähtiwät
tyttäret pois ja astuiwat taasenkin kynnykselle.

"Eikös ne ole siewiä tyttäriä nuo meidän tyttäret?" kysyi isäntä
wierailtaan.

"Juu, juu. Jos eiwät he olisikaan niin siewiä ja kauniita kuin he owat,
niin emmepä me niin hartaasti heitä omaksemme pyytäisikään", sanoi
kauppias teeskennellen; samassa wilkuttaen silmää nimismiehelle,
ilwehymy suupielissä.

Monta muuta tuommoista hassuttawaa, imartelewaa ja teeskenneltyä
pila=juttua lasketteliwat nuo ylimieliset wieraat isännälle, ja niillä
saiwat he hänen itserakkautensa kohoamaan niin korkealle, ettei sillä
ollut enään mitään rajoja.

Toisia wieraita alkoi ehtimiseen tulla taloon ja niiden
wastaanottamisesta ja terwehtimisestä oli isännällä sekä muilla
niin paljon toimimista, että pehmoset puheet täytyi jättää siihen.
Puoli seitsemän oli kello kun kirkkoherran perhe tuli ja silloin oliwat
kaikki kutsutut wieraat koolla.

Ensi aluksi kannettiin kahwia wieraille, monellaisien leiwosten kanssa.
Liila ja Alma oliwat kantajina. Sieweästi ja notkeasti käwi heiltä
kantaminen ja mennen tullen astuiwat he kynnykselle. Kummako tuo, sillä
niinhän muutkin siwistyneet neidit tekiwät.

Kaikki wieraat oliwat kahwin juonnin wuoksi jotensakin koolla salissa.
Melkein kaikki oliwat jo kahwinsa juoneet, ainoastaan kirkkoherran
perhe joi toista kuppiansa.

Isäntä istui pöydän lähellä olewassa keinutuolissa, keinutellen
itseänsä siinä hiljallensa.

"Mitäs wieraat nyt tykkääwät tästä meidän talostamme ja muusta
elämisestämme?" kysyä mällisti isäntä yhtäkkiä.

Wieraat ällistyiwät niin, ettei heillä ollut sanaa suuhun tulewaa ja
katsoa wilkasiwat toisiansa kysywästi silmiin.

"Hywä talo, hywä elämä", sanoi nimismies wihdoin.

"Oiwallinen, oikein hywä, semmoista ei usein maaseuduilla näe", säesti
eräs kaupungista tullut puotipalwelija.

"Juu, juu. Te olette nykyään kaunistaneet asuntonne entistäkin
kauniimmaksi, jopa niin, ettei kenelläkään woi sen siistimpää ja
parempaa asuntoa olla. Waroja on myöskin ja senkin puolesta teidän
elämänne on kuin parhailla ruhtinailla. Kun minäkin saisin elämäni
tämmöiseksi, niin muuta en tahtoisi", liwerteli kauppias mielistellen.

"Heh, heh, heh! Niinpä minäkin sen luulen, ettei tämmöistä taloa ja
elämää ole monella. Monikin kyllä tahtoisi itselleen tämmöisen talon,
mutta se waan ei tule joka miehen kynsiin, sillä tämmöistä laittaissa
tarwitaan mieltä ja waroja", sanoi isäntä edellisiin puheisiin
mieltyneenä.

Samassa nykäsi emäntä siwumennessään isäntää hihasta, sillä hän oli
huomannut, että rintaröyhelö oli kokonaan pursunut ulos liiwin aukosta.
Isäntä ymmärsi wiittauksen ja seurasi emäntäänsä johonkin yksinäiseen
paikkaan, jossa tuo pieni epäkohta korjattiin.

Wieraat oliwat kyllä nyt jo tulokahwinsa saaneet, mutta tupakkaa ei
oltu tarjottu. Pian kuitenkin siitäkin puutteesta päästiin, kun isäntä
palasi saliin. Oitis meni hän piippuhyllylle, otti sieltä yhden ja
toisen piipun, puhdisteli, perkaili ja koetteli niitä, päiwitellen
samassa, kun hän kiireen tähden oli unhottanut piiput puhdistamatta.
Saatuansa ne reilaan, osoitti hän siirillään olewilla sormillansa
tupakkalaatikon ja piippuhyllyn wieraillensa, kehoittaen heitä panemaan
sawuksi. Sitä haluawille toi hän täysinäisen ja awatun sikaarilaatikon.

Kun kaikki halulliset oliwat sawuksi saaneet, istui isäntä taasenkin
keinutuoliin kenoselkään, nosti toisen jalkansa toisen päälle, pani
kätensä ristiin rinnoillensa ja alkoi siinä asemassa hiljalleen
keinuskella. Hän syljeskeli ehtimiseen pieniä sylkitippoja, kuten
tapansa oli tehdä tärkeissä asioissa.

"Minkälaista tupakkaa kirkkoherra polttaa?" kysyi isäntä äkkiä

"Minä en polta juuri mitään tupakkaa, mutta sen wähän mitä minä poltan,
poltan minä waakunaa", sanoi kirkkoherra wakaisesti.

"Sepä minusta on hywin kummaa, kun kirkkoherra wiitsii polttaa
waakunaa! Minä en ole enään moneen wuoteen polttanut mitään muuta kuin
aiwan kasakoita ... ei muuta kuin kasakoita. Wisuus kaiketi siinä on
syynä, eikä mikään muu, mutta luulis ihan kirkkoherran tuloilla
kannattawan kasakoitakin polttaa", sanoi isäntä tohtuneena ja oikasi
itsensä hywin ryhdikkään näköiseksi.

Kaikki wieraat silmäsiwät toisiansa ja wasten tahtoansakin wetäysi
heidän suunsa hymyyn. Isäntäkin hymyili, sillä hän luuli perineensä
kunniakkaan woiton kirkkoherralta tupakka=asiassa, eipähän miten, sillä
kuinkas se elämä muutoin olisikaan ollut niinkuin ruhtinailla.

Wettä, sokuria, konjakkia, laseja, hienoja wiinejä, punssia ja
liköörejä kannettiin nyt esille. Isäntä kehoitti wieraitansa tekemään
lasinsa.

"Pankaa nyt likoon, älkääkä olko niukat, kyllä wanhassa talossa wärkki
piisaa. Noh, joka mies, niinkuin yksi=mies!" kehoitteli isäntä.

"Kyllähän isäntäkin on lasin wäärti", sanoi maanmittarin apulainen,
jonka teki mieli ryhtyä ensimäiseksi käsiksi tuohon mielijuomaansa,
mutta ei kehdannut.

"Onpa kahdenkin", sanoi isäntä.

Ensimäisenä teki maanmittari lasinsa ja wähitellen tekiwät muutkin
halulliset samoin.--Naiswäelle kannettiin hienompia juotawia.

"On täällä kirjallisuuttakin, oikein hupaisia kirjoja, sanomalehtiä
myös. Jolle tulee aika pitkäksi ja ikäwäksi, katselkoon näitä, kyllä
ikäwä lähtee", esitteli isäntä ja kohotteli kirjallisuuttaan
teepöydällä.

Usea silmäilikin niitä maistelemisensa wälissä, mutta pian heittiwät he
niiden katselemisen ja palasiwat wirnistellen lasiensa luo.

Kun oli syyskuun puoliwäli, tuli jo aikaisin hämärä. Tämän tähden
sytytettiin jo waraselta kaikkialla kynttilät palamaan.

Ikäänkuin tuo kynttiläin sytyttäminen olisi kirkkoherran rouwalle,
tuolle huolehtiwalle talouden hoitajalle ja perheen äidille,
muistuttanut jostakin waillingista taloudessaan, tuli hän isännän luo
ja sanoi:

"Eikö teillä, isäntä, ole myödä jotakuta naulaa kynttilöitä? Meiltä
owat kynttilät kaikki lopussa, ja niitä alkaa jo tarwita."

"Minkälaisia kynttilöitä te tahtoisitte?"

"Tawallisia talikynttilöitä waan."

"Meillä ei ole yhtään talikynttilöitä, meillä on aiwan
teaateri=kynttilöitä. En minä wiitsi polttaa talikynttilöitä, ne
haisewat niin pahalta, mutta minä poltan aiwan teaateri=kynttilöitä,
sillä ne eiwät haise, eiwätkä nokea ihmisiä. Minä wien joka wuosi talin
kaupunkiin, myön sen siellä ja ostan teaateri=kynttilöitä sijaan. Se
kauppa kannattaakin hywin, sillä talia tulee paljon, kun karja on niin
lihawaa", selitti isäntä wähääkään hämyilemättä.

Ei woi käsittää, millä woimalla wieraat woiwat pidättää naurunsa
ääneensä purskahtamasta. Kowa työ oli kumminkin itsekullakin, ettei
niin käynyt. Kuitenkin oli pinnistys niin ankara ja silmään pistäwä,
että olisi luullut waikka kenen huomaawan jonkun asian olewan pahasti
winossa. Mutta isäntä ei waan sitä huomannut, pinnisteli ja hyhyili
waan muiden muassa niinkuin paras woiton saaja konsanaankin.

Kun wierasten joukossa oli runsaasti nuorta wäkeä, rupesiwat he
pitämään wiatonta iloansa. He tanssiwat laulun mukaan rinkitanssia,
oliwat hywäsillä, sormuskätkösillä j.n.e.

Nuorison leikitellessä istuiwat wanhemmat wieraat tupakkaa poltellen
tahi maljastansa maistellen, katsellen samassa nuorten iloisia
leikkejä. Naiswäki oli wetääntynyt erityiseen nurkkaansa, missä he
keskusteliwat taloudellisista asioista ja tawasta maistiwat hekin
wiinipikareistaan.

Maanmittarin apulainen ei waan wälittänyt koko seurasta eikä
kenestäkään yksityisestä niin mitään. Siitä saakka kuin hän istui
totipöydän ääreen, oli hän siinä kaiken aikaa katkeamatta ollut.
Kuitenkaan ei hän juonut koko iltana muuta kuin yhden ainoan lasin,
mutta pitkä se oli. Sillä kun hän teki ensimäisen lasinsa, lisäsi hän
siihen konjakkia, sitten kun hän oli ryyppinyt sen puolelleen. Syynä
tuohon lisäämiseen sanoi hän olewan sen, että lasista oli sattunut
tulemaan liian liewä. Mutta kun hän oli tuon karaistun lasinsa
puolelleen maistellut, tipasi hän siihen pisareen wettä, sanoen sen
sisällön tulleen liian wäkewäksi. Waikka hän koetti olla näin tarkka
lasinsa kanssa, oli hänellä kuitenkin niin kowa onni, ettei se koko
iltana sattunut tulemaan parhaanlaista. Tuommoista waihdosta harjoitti
hän tuhka tiheään koko pitkän illan, mutta siitä hän kyllä piti huolen,
että konjakille tuli lasiin enemmän tilaa kuin wedelle.--joka
waihdoksessa sanoi hän joko: "liika liewää, liika liewää" tahi: "liian
wahwaa, liian wahwaa".

Nuorten ilo yltyi yltymistään. Ei tarwinne mainitakaan, että Liila ja
Alma oliwat joukossa parhaina jäseninä, edellinen kauppiaan ja
jälkimäinen nimismiehen johtamana. Isäntä ja emäntä katseliwat
mielihywällä syrjästä salaa, kuinka heidän tyttärensä oliwat suuressa
kunniassa ja kuinka nuoret herrat kilwan hywäiliwät heitä. Heidän
suunsa oli hunajaa makeammassa hymyssä ja kuiskailiwat jotakin
toisillensa. He kaiketi tunsiwat tykönänsä erinomaista iloa ja
autuutta; niin kai, sillä olihan tarkoitus täydellisesti woitettu.

Ilta oli siksi jo kulunut, että oltiin aikeissa ruweta laittamaan
illallista wieraille. Tätä heti toimeen panemasta esti towin aikaa se
seikka, kun nuorten ilo oli juuri korkeimmillaan. He oliwat juuri
ryhtyneet toisen kerran rinkitanssiin ja se innostutti heitä niin, että
lauloiwat niin, jotta seinät kajahteliwat ja tanssiwat että lattia
huiskui.

Kun ilo oli näin ylimmillään, kuului yhtäkkiä niin hirweä jyrinä, että
akkunat tärisiwät yhtenä helinänä, pöydät heiluiwat ja niillä olewat
astiat kalisiwat yhteen, tuntuipa koko huonekin huiskuwan. Olipa
niinkuin salama olisi satoja nuoliaan laukonut yhtaikaa aiwan talon
huoneitten sisällä.

Kaikki, sekä wieraat että talonwäki hämmästyiwät aiwan sanattomaksi ja
katsoiwat toisiansa kysywästi silmiin, ja nuorten ilo taukosi siihen
paikkaan.

"Herra Jumala! Mikä se oli?" tointui kirkkoherran rouwa wihdoin
ensimäiseksi sanomaan.

"Ukkonen", sanoi joku.

"Ei ukkonen näin myöhäiseen wuoden=aikaan noin hirweästi jyrise",
muistutti kirkkoherra.

"Se ei woinut olla mikään muu kuin maanjäristys", arweli muuan.

"No mikä Jumalan tähden se nyt oli?" sanoi isäntäkin, joka wiimeiseksi
oli toipunut hämmästyksestään.

Samassa töytäsi renki Matti huoneeseen hywin hätäytyneen näköisenä. Hän
hengittää huohotti tiheään, raskaasti ja sywästi, eikä woinut saada
sanaa suustansa. Kaikki katsoiwat häneen kummastuksissansa, sillä ei
kukaan woinut olla pelkäämättä, että jotakin hirweää on tapahtunut ja
ehkä toista on tulossa.

"Wo-woih, hy-wä isäntä mikä nyt tu-tuli", sai Matti wiimein
katkonaisesti sanotuksi.

"Mitä nyt sitten tuli?" kysyi isäntä hämmästellen.

"Wa-walhetorni."

"Mikä walhetorni?" kysyi isäntä ja sioitteli jalkojaan.

"Walhetorni putosi."

"Mikä walhetorni on pudonnut? Sinäpä hupsu olet."

"No hei se torni, joka lawan päälle muurattiin."

"Milloin torni on lawan päälle muurattu? Olethan ainakin hupsu",
wäitteli isäntä.

"En minä ole hupsu. Muurattiinhan toiseen pytinkiin lawojen päälle
kaksi tornia, waikkei koko pytingissä ole ainuttakaan takkaa. Eiwätkö
ne ole walhetorneja, kun ei ole yhtään takkaa ja torneja on? Niistä
toinen nyt putosi ja särki tullessaan wälikaton ja tulla rymähti
suoraan maitokamariin. Siellä särkyiwät kaikki astiat ja kaikki
maidot, wiilit ja woit owat nyt soran ja kiwien seassa--ettekö te nyt
ymmärrä--? siellä siiwo on, lähtekääpäs katsomaan", selitti Matti
toimessaan, kun oli hämmästyksestään selwennyt.

Nyt loppui isännältä kärsimys. Kowin julkisesti ja wasten silmiä,
wieläpä näin monien ja hywien wierasten kuullen, oli eräs hänen
hurjimmista ja kurjimmista kunnian pyyntönsä walheellisista wehkeistä
tullut ilmi ja juuri tämmoisellä ajalla. Hän koetti kiertelewillä
kysymyksillä saada Matin huomaamaan, että hän olisi salannut asian
oikean laidan, mutta wiattomassa yksinkertaisuudessaan ja
rehellisyydessään ei hän osannut walehdella. Tämä kaikki käwi kowin
kowasti käsiksi hänen luultuun kunniaansa ja sentähden tyhmistyi hän
niin, että pilasi itse asian monta kertaa pahemmaksi.

"Sinä tyhmä aasi, joka et ymmärrä kielesi alla pitää mitään", huusi
isäntä hammasta purren ja töytäsi renkinsä kimppuun, tuuppien häntä
niskaan ja samassa potkien häntä mihin sattui. Renki koki mennä
nyrrytellä owea kohden, mutta mennessään sanoi hän: "En minä häntä
tiennyt, ettei sitä saanut sanoa".

Tuo tapaus teki wieraisiin niin ikäwän waikutuksen, että se teki lopun
koko kemuista. He tiesiwät kyllä talonwäen turhamielisyyden jo
ennestään ja halweksuiwat sitä, mutta noin rajattomiin eiwät he olleet
aawistaneetkaan sen menneen. Päälliseksi oli asia tullut ilmi kaikkein
kuullen niin kummallisella ajalla ja tawalla, sekä pettämättömässä
muodossa, johon rehellinen yksinkertaisuus lisäsi omituisen
kajastuksensa, ettei kukaan ollut ennen senlaista totuuden
ilmitulemista nähnyt. Kieltämättä waikutti wieraisiin myös paljon
isännän typeryys ja tawaton käytös renkiänsä kohtaan. Kaikki nuo lukuun
otettuna, ei kenenkään, ei yksin maakauppiaankaan, tehnyt mieli
tekemään mitään pilkkaa ja iwaa, sillä mieluummin he olisiwat
kuunnelleet jotakin hywänsuopaa walhetta kuin noin julmaa totuutta.

Wieraat rupesiwat nyt järkiään hankkimaan poislähtöä. Isäntä ja emäntä
kokiwat kyllä kieltää heitä menemästä ja jäämään illalliselle, mutta
heidän ei haluttanut jäädä hetkeksikään sinne. Kun tarpeelliset
hywästijätöt oliwat tehdyt, oli taas talo aiwan pian wieraista tyhjä.
Ainoastaan maanmittarin apulainen jäi taloon, sillä hän oli tuon ainoan
pitkän lasinsa waikutuksesta pötkähtänyt pöydän alle ja sinne nukkunut.

Semmoinen oli niiden kuuluisain kemuin loppu.

       *       *       *       *       *

Kämäläiset eiwät ottaneet ensinkään syyksensä tuon harmillisen
walhetornin historiaa. Se oli heidän mielestänsä renki Matin wika, kun
hän oli niin sanomattoman tyhmä, ettei hän älynnyt sen wertaa, että
olisi salannut wierailta tuon hirmuisen järähdyksen oikean syyn.

Heti seuraawana aamuna kutsuttiin Matti tyhmyydestään tilinteolle
isäntäwäen eteen. Matti tuli ujona, pureskellen kädessään olewan
lakkinsa parrasta. Hän seisahtui owipieleen.

Isännän wiha nousi korkeimmilleen, nähtyään pelwollaan olewan renkinsä
ujona seisowan edessänsä.

"Sinä tyhmä ja häwytön mies! Et älyä edes sen wertaa, että olisit
wierailta salannut tornin putoamisen. Sinun syysi on kaikki tämä ikäwä
asia mitä siitä on seurannut", sanoi isäntä wihasta punottaen.

"Enhän minä sitä pudottanut", rohkeni Matti sanoa.

"Olisithan, tyhmeliini, woinut olla sanomatta, että se putosi."

"Minkä minä sitten tuon jyräkän olisin sanonut olleen?"

"Olisit sanonut ukkosen jyrinäksi."

"Silloinhan olisin walehdellut ja walheellahan on lyhyet jäljet.--
Eikähän sitä salamoinut eikä satanut ... pian olisiwat arwanneet",
selitteli Matti ja emäntä waikeni isoksi aikaa... Lieneekö hänen
mieleensä johtunut, että tuo harmia tuottanut tornikin oli rakennettu
walheen perustukselle, sen tiesi taiwas.

Kun isäntä oli tullut näin sanattomaksi puuttui waimowäki puheeseen.

"Mutta melkein häwyttömäksi woipi ihminen tulla, kun kehtaa wielä
wastustaakin. Mitä pahaa me sinulle olemme tehneet, kun sinä kehtaat
noin häwytön olla ja tuolla lailla häwäistä meitä", sanoiwat emäntä,
Liila ja Alma yhteen ääneen itkua puristaen.

"En minäkään tiedä teille mitään pahaa tehneeni, työtä olen waan tehnyt
kuin mies", puolusteli Ratti.

"No, mutta sanoithan wieraille, että walhetorni putosi."

"Enhän kun isännälle."

"Mutta wierasten kuullen."

"Enhän kuitenkaan walehdellut, enkä minä tiennyt, ettei totuutta...
Mutta minä en missään ole nähnyt walhetorneja, enkä ymmärrä mitä warten
ne teetettiin; sanokaa nyt minulle", sanoi Matti.

"Woi kun pitää olla ja elää noin raakain ja tyhmäin keskellä", sanoi
Liila ja pyrskähti täyttä kurkkua itkemään, sillä naisiltakin oli
loppunut sanominen.

Sillä wälin oli isäntä hawahtunut mietteistään. Hän oli kuullut Matin
wiimeisen selityksen ja Liilan waikeroimisen, kun pitää olla ja asua
noin raakain ja tyhmäin parissa sekä hänen itkuun purskahtamisensa.
Kaikkien näiden tähden oli isäntä tullut täyteen tajuntaansa.
Wihaisesti silmäili hän Mattia, joka tyynenä seisoi owipielessä,
pyöritellen lakkiansa.

"Sinä rohkenet wielä suutasi pieksää ja wielä niin suuressa määrässä,
että saatat itkemään waimoni ja lapseni", sanoi isäntä.

"Enhän minä..."

"Ethän sinä. Sinun palwelusaikasi on loppunut, saat pötkiä pois meidän
talosta, minä en jaksa kärsiä sinua", sanoi isäntä Matille.

"Palkkani", rohkeni Matti ujosti muistuttaa.

"Palkasta ei puhettakaan; sitä saat hakea lain kautta, jos luulet
saawasi", sanoi isäntä tuimasti.

Towin ajan päästä oli Matti walmis lähtemään. Hän oli kokoillut wähät
waaterihkamansa kokoon, solmeillut ja käärinyt ne myttyyn. Ennenkun hän
lähti talosta, kutsutti hän isännän luoksensa porstuaan. Isäntä tuli.

"Minulla olisi eräs asia teille ilmoitettawa", sanoi Matti.

"Ja mikä se?" kysyi isäntä.

"Eräs hinkalo aitassa wuotaa, se on wuotanut jo niin paljon, että pohja
näkyy", sanoi Matti.

"Mikä hinkalo?"

"Yksi niistä, joihin tehtiin pohjat korkealle ja joiden päälle pantiin
sitten jywiä. Eihän ne tosiaan maahan wuoda, kun oikeaan hinkaloon
wain, sinne päällypohjan alle, mutta minä rupean aawistamaan, etteiwät
nekään, yhtä wähän kuin walhetorninkaan putoaminen, saisi tulla muiden
tietoon. Semmoinen aawistus minulla on, waikken ymmärrä mitä niillä
tarkoitetaan. En minä tahtoisi teille minkäänlaista onnettomuutta",
puheli Matti.

Isäntä säpsähti ja jäi äänettömäksi.

"Niin ja minusta olisi parasta, että isäntä maksaisi hywällä minun
palkkani, sillä olenhan tehnyt työtä miehen edestä, ettehän sitä woi
kieltää?" lisäsi Matti.

"Kyllä olet tehnyt, ei siinä ole moittimista."

"Niinpä olisi wiisainta maksaa heti minulle palkka, sillä waikken minä
niitä asioita paljon ymmärrä, en luule kuitenkaan minkään oikeuden
työmiestä tuomitsewan sen wuoksi palkattomaksi, että hän on, mitään
pahaa tawoittamatta, ilmoittanut walhetornin pudonneeksi", sanoi Matti.

"Etkö tahdo, Matti, jäädä wielä meille?" sanoi isäntä täydellisesti
leppyneenä Matin puheesta, sillä hänelläkin oli sydän.

"En minä nyt enään kun isäntä ja muutkin niin pahasti ... kyllä minä
muuallakin... Niin ja älkää uskoko kauppiasta ja nimismiestä ... ei
ikipäiwänä ne ole kelpomiehiä.

"Käy ensi pyhänä meillä, niin saat täyden palkkasi. Muutoin anna
nuorten herrain olla rauhassa."

"Kyllä--hywästi!" sanoi Matti ja pyyhkäsi karhealla kädellänsä
kyyneleen pois silmästänsä.

Sitten poistui Matti Kämälästä mytty kainalossa. Kauwan katsoi Kaaperi
isäntä Matin jälkeen ja hän katui salaa itseksensä, kun hän
pikaisuudessaan oli karkoittanut Matin pois, mutta nyt se oli jo
myöhäistä.

Matti oli parhaita työmiehiä paikkakunnassa. Waikkei hän ollutkaan
mikään oppinut ja siwistynyt mies oli hän kuitenkin siiwoluontoinen ja
osasi tehdä työtä kahden miehen edestä. Kowa työ oli hänestä kaikkein
mieluisinta ajanwiettoa ja siinä hän pyysi kunnostaa itseänsä. Kun hän
päälliseksi oli niin rehelliseksi tunnettu, ettei leikilläänkään
walehdellut, oli hän saawuttanut arwoa ja luottamusta paikkakunnassa.
Kaiken tämän tähden oli hänellä isommat palkat kuin yhdelläkään muulla
renkimiehellä. Hän se Kämälässäkin oli johtanut ja järjestänyt kaikki
työt ja tehtäwät melkein kolme wuotta, sillä isäntä ei niistä huolinut
tuon taiwaallista. Kaikki menestyikin hywin, kun Matti oli peräsimessä.
Paljon jäi Kämälä waille Matin mentyä ja eipä kummakaan, jos isäntä
hieman katuikin, kun hän niin awullisen työmiehen pois hääti.

Wähitellen unouttiwat Kämäläiset tuon ikäwän walhetornin jutun ja elämä
alkoi käydä entiselleen. Isäntä alkoi kehua taloaan, elämistään ja
perhettään kuten ennenkin.

Wieraita alkoi tulwailla taloon taasenkin ja wieraswarat sekä heidän
kestitsemisensä eiwät olleet wähääkään huonontuneet entisestään. Uusia,
ennen talossa käymättömiä wieraitakin käwi usein Kämälässä, mutta
oliwatpa nuo wanhat tuttawatkin, maakauppias, waranimismies ja
maanmittarin apulainen nytkin siellä ainaisina wieraina. He eiwät
woineet unhottaa Kämälän wieraswaraista pöytää eikä tyttäriä, waikka
wielä olisi kymmenen walhetornia pudonnut.

Tuo Matin muistuttama wuotawa hinkalo oli aitassa korjattu ja taasen
pönöttiwät hinkalot kukkurapäänä wiljaa. Kaikille oudoimmille wieraille
näytteli isäntä rikkauksiaan, mahdottoman isoja wiljawarojaan ja
taloaan nyt kuten ennenkin. Tyttäret pukiwat itsensä hienosti,
käyttiwät itsensä säädyllisesti ja astuiwat kynnykselle kuten ennenkin.
Maakauppias ja moni muu kehuiwat tyttäriä kauniiksi ja pyysiwät heitä
omaksensa niinkuin ennenkin, wieläpä isäntäkin nauraa hehhetti niinkuin
ennenkin--siltä ainakin näytti.

Kauwan oli Kämälän maata ja taloutta hoidettu huonosti. Isännän ja koko
perheen halu paloi waan turhaan kunniaan ja herrastamiseen. Sentähden
tuliwat talouden= ja maantyöt noille mielestänsä niin siwistyneille
ihmisille raskaiksi, halwoiksi ja wähän halutuiksi. Pitkät ajat oliwat
kaikki työt ja toimet olleet palkkawäen tehtäwinä, ja ne saiwat mennä
omaa menoansa, sillä isäntä ei katsonut niihin perin päin. Renki Matti
kyllä oli palwelusajallansa tehnyt työnjohtajana kaikki mitä woi
rapistuneen maanwiljelyksen parannukseksi, mutta ei hänkään woinut niin
lyhyellä ajalla suuria aikaan saada.

Isäntä kyllä oli jo aikaa huomannut, että maantuotteet wähenemistänsä
wäheniwät, mutta hän luotti rahoihinsa eikä wälittänyt juurin koko
asiasta mitään. Tosin oli hän näennäisesti koettanut tuota
maan=antimien waillinkia korwata hinkaloiden pohjia korottamalla, että
ne olisiwat yhtä täysinäiset ja kukkuralla kuin isäwainajansakin
aikana, mutta se keino ei pitkälle auttanut. Ja kun hän tämän oli
saanut mielensä jälkeen onnistumaan, oli hän niin keksintöönsä
mieltynyt, että oikein käsiänsä hykerteli.

Laajasti oli tietona kuuluisa Kämälän talo, sen rikkaudet,
wieraswaraisuus ja mahdottomat wiljawarastot. Kaikista näitä puhuttiin
ympäri maakuntia, mutta erittäinkin jywästöstä, jota pidettiin melkein
Joosepin jywäaittojen weroisena ja siitä puhuttiin useinkin
ihmeensekaisella kunnioituksella.

Sattuipa kerran niin, että tuli jotenkin sekalainen wuosi. Wiina= ja
oluttehdasten omistajat eiwät ensinkään olleet hywillänsä tuosta
nupeasta wuodentulosta ja keweästä wiljasta, sillä heidän tehtaansa
oliwat heidän mielestänsä niin wälttämättömän tarpeelliset, että niihin
tarwitsi saada täysipainoista ja itäwää wiljaa.

Eräs oluttehtaan omistaja keksi sen keinon, että hän, heti kun huomasi
huonon wuoden tulleen, lähti maakunnasta tehdastansa warten ostelemaan
wiime wuoden wiljaa. Hänkin oli kauwan ja usein kuullut puhuttawan
Kämälän suurista wiljawaroista. Tämän tähden suuntasi hän suoraan
matkansa ensin sinne.

Talossa otettiin wastaan tuo herrasmies mitä suurimmalla
kohteliaisuudella ja wieraswaraisuudella, kuten Kämälässä ainakin.

"Minä olen kuullut, että teillä on paljon wanhaa wiljaa", sanoi
ostelija.

"Onhan sitä ... kyllähän sitä on... Paljon meillä on wanhaa wiljaa.--
Wai olette tekin siitä kuulleet puhuttawan ... kaikkia ne sitten
puhuwatkin----. Parasta on, että lähdemme katsomaan ... sittenpähän
tietää kun näkee", sanoi isäntä.

Isäntä otti aittojen awaimet ja lähti käwelemään, kehoittaen wierasta
tulemaan mukaan. Wieras seurasi isäntää hywillä mielin, toiwoen
saawansa ehkä yhdestä paikasta ostaa tarwitsemansa wiljamäärän.

"Ohhoh! Kylläpä täällä onkin wiljaa; eipä siitä olekaan suotta
ihmetellen puhuttu", huudahti ostelija aittaan tultuaan.

Iso olikin aitta: neljä syltä leweä ja toista wertaa pitempi,
wäliseinällä jaettu kahteen osaan. Pitkin aittaa meni hinkaloiden
wälitse wälkeä käytäwä ja kahtapuolta käytäwää oliwat kukkurapää
hinkalot; ainoastaan parissa hinkalossa oli waan wähän wiljaa pohjalla.

"Onhan meillä wiljawaroja. Ei meille heti nälkä tule, jos katowuosiakin
sattuisi tulemaan.--Onhan niitä, katsokaapas tuonnekin", sanoi isäntä,
osoittaen toiseen aitan osaan.

"On, on, kyllä minä näen", sanoi wieras ihmetellen.

Samassa tuli kirkkoherra parin isännän kanssa aittaan. Heillä oli
isännälle jotakin asiaa, ja kun he kuuliwat hänen menneen wieraan
kanssa aittaan, meniwät hekin sinne.

"Wilja on warsin painawaa ja hywää, mitä waaditte tynnyristä rukiista
ja ohrista?" kysyi wieras, hypitellen kämmenellään kumpiakin
jywälaatuja.

"Ehei, en minä myö jywiäni", sanoi isäntä.

"No miksikä ei?" kysy ostaja kummastellen.

"Nyt on tullut sekalainen wuosi."

"Ei kuitenkaan niin huono, ettei maakunta sillä toimeen tule."

"Mutta jos sattuisi tulemaan useampia katowuosia?"

"Aikapa niitä nyt ruweta odottamaan, sillä woisihan tapahtua, ettei
katowuotta tulisi kymmeniin wuosiin. Muutoin saattaisi wiljanne
pilaantua, kuinka wanhoja lienee nytkin jo joukossa", arweli wieras.

"Ei niissä ole yhtään jywää sen wanhempia kuin menneenwuotisia",
wakuutti isäntä, sioitellen jalkojansa. "Ei yhtään wanhempia?"

"Ei yhtään wanhempia?"

"Ei."

"Ja yhtenä wuotena tulee noin paljon?"

"Niinpä niitä näkyy tulewan."

"Mihinkä sitten wuonna wuotuisesti tuommoinen wiljan paljous on
joutunut?"

"Hywinä wuosina myön minä liiat, mutta huonoina en ensinkään."

"Myökää pois, minä maksan hywän hinnan."

"Enkä myö, waikka mitä maksaisitte. Meillä tarwitaan paljon eloa, eikä
meillä wiitsitä huonon wuoden wiljaa syödä.--Tämän wuotisia saatte
ostaa, sitten kuin ne kokoon saadaan", selitti tuo warowa isäntä.

"Tämän wuotisia minä kyllä saan jokapaikasta ja niin paljon kuin
tahdon, mutta minä en huoli niistä", sanoi ostaja.

"Enpä minä ole mokomampaa jywäin paljoutta milloinkaan yhdessä talossa
nähnyt", lisäsi hän sitten, ja--kuinka lienee niin sattunut--surwasi
hän samassa paksulla kuhmusauwallansa lähimpänä olewaan ruishinkaloon.
Sauwa kopsahti niin umpinaisesti ja salaperäisesti johonkin kowaan
esineeseen. Kaikki tuliwat hämilleen tuon oudon sattuman tähden,
eiwätkä ymmärtäneet mitä se merkitsi, mutta tuhkan harmajana seisoi
isäntä äänetönnä, sillä hän kyllä oiwalsi, mikä tuohon kopsahdukseen
oli syynä.

Mutta mitä? Kaukalosta rupesi kuulumaan outoa ritinää ja ratinaa, jywät
rupesiwat wähitellen waipumaan alas, ja muksis--pudota rymähti tuo
korkealle tehty toinen pohja jywineen päiwineen alas. Tomu pölähti
kattoon niinkuin paksu sawupatsas ja lahot puun pirstaleet lenteliwät
ympäri aittaa.

Lähellä hinkaloa seisowa tehtaanomistaja säikähti niin kowin tuota
outoa rymäkkää, että hän lähti hyppyyn niinkuin noidan nuoli. Siinä
hoijakassa ei hän joutanut suurin eteensä katsomaan, jonka seurauksena
oli se, että hän ensimäisessä käänteessä löi päänsä hinkalon nurkkaan,
niin että paikalla kiuwahti seljälleen kuin auskari. Muut myös
säikähtiwät tuota outoa tomahdusta, mutta kun he eiwät olleet lähellä
waipuwaa hinkaloa, eiwät he arwanneet pakoon lähteä.

Pian toipui kuitenkin pullea tehtailija.

"Saakurin perttana! Mitä tämä meno merkitsee?" sanoi hän ensimäiseksi
ja hyppäsi ylös.

Tottuneena käytännölliseksi mieheksi, meni hän isännän luokse, joka
waljuna seisoi wielä särkyneen hinkalon wieressä, ja sanoi:

"Mitä ihmettä tämä on? Selittäkää.".

"Li-lienee pohja pettänyt", änkytti isäntä.

Tehtailija hyppäsi heti hinkalon partaalle katsomaan, ikäänkuin
peljäten, että tuo kelpo wilja huilaa hänen käsistänsä jollakin
käsittämättömällä tawalla.

"Saakurin perttana! Se on kyllä totta, että pohja on pudonnut, mutta
tässä on ollut toinen pohja melkein parrasten tasalla ja sen päällä
wähän rukiita. Nämä nyt putosiwat yhdessä lyhteessä oikealle pohjalle
ja siellä ne nyt owat ruiswähät lahosirpaleitten seassa; siinä koko
arwoitus", selitteli wieras.

"Eiwäthän waan kaikki muutkin täydet hinkalot ole samanlaisia", jatkoi
hän sitten ja samassa meni hän hinkalolta hinkalolle, töyttien
sauwallansa niihin. Kop, kop, kopsahteli sauwa hinkaloiden
korotettuihin pohjiin ja muuta toispohjatonta hinkaloa ei ollut koko
aitassa kuin nuo kaksi, joissa oli waan wähän jywiä pohjalla.

"Mitäs perttanan peliä tämä on? Te taidatte olla saakurin lysti mies,
oikein aika keksijä. Enpä mokomampaa kepposta ole eläissäni nähnyt,
mutta en wieläkään ymmärrä mitä tämä tarkoittaa--selittäkää", hölisi
tuo irtonaismielinen tehtailija.

Isäntä ei wastannut mitään, heilutteli waan itseään ja syljeskeli
pieniä sylkitippoja.

"Jywäkaupan taidamme jättää nyt sikseen, wai mitä isäntä arwelee?
Parasta on, että lähden hakemaan wiljaa semmoisista paikoista, joissa
ei ole näin isoja warastoita, ehkäpä heillä ei ole kaksinkertaisia
pohjia hinkaloissaan", puheli tehtailija edelleen, samassa jätellen
kaikki hywästi.

Sitten lähti tehtailija pois ja mennessäänkin nauraa kajautteli hän
niin makeasti ja raikkaasti, että ilma raikui.

Tuo tapaus teki kirkkoherraan ja noihin pariin isäntään niin ikäwän
waikutuksen, että hekin katsoiwat parhaaksi lähteä pois, sen enempää
isännälle asiaansa ajamatta. Isäntä waan jäi ypö yksin seisomaan tuon
kowan=onnen tuottaman hinkalon wiereen ja heiluttelemaan itseänsä.

Hinkalon toisen pohjan putoamiseen oli syynä se, että se oli liian
heikosti rakennettu. Kun ei sen päälle tullut paljon painoa, luultiin
pohjan kestäwän kohti warustuksilla. Molempien pohjien wäliin suljettu
ummehtunut ilma oli lahottanut ensimäiseksi tämän, wiimeksi ja
huonoimmin tehdyn ylennyspohjan ja sen wuoksi se ensimäiseksi
putosikin.--Tämä oli sama hinkalo, jonka wuotamisesta renki Matti oli
isäntää jo muistuttanut.

Niinhän se oli. Pitkät ajat oliwat kaikki talon elinwoimat,
maantuotteet, karjan=annit ja rahat käytetty Kämälässä turhan kunnian
ja loiston saawuttamiseksi. Kun kerran wanhat warat rupesiwat
tirkkenemään eikä tuolle suurelle menolle wastaawia muita tuloja ollut
kuin se, mitä maa antaa kowalle työntekijälle, niin kiireesti alkoi
talo kallistua häwiötänsä kohden. Walhetornin putoaminen oli tähän
käännökseen pahana enteenä ja jywähinkalon waipuminen sen täydellisesti
päätti. Walheelliselle perustukselle rakennetut laitokset oliwat nyt
tarkoituksensa täyttäneet. Ne lienewät tuoneet taloon lyhyttä kunniaa,
mutta nyt alkoiwat ne opettamaan, kuinka waarallista ja pian sammuwaa
walheella saatu kunnia on.

Tosin käwiwät kauppias, nimismies ja maanmittarin apulainen wielä
joskus talossa ja kehuiwat tyttäriä kauniiksi, mutta heidän käyntinsä
harweni harwenemistaan ja wiimein eiwät he käyneet ensinkään. Tosin
käwi wielä jonkun aikaa Kämälässä kaukaisempiakin wieraita, mutta
heidänkin käyntinsä harweni sitä myöten kuin wieraanwaratkin wäheniwät.
Tosin astuiwat tyttäret wielä kynnykselle, mutta yhä harwalukuisemmiksi
käwiwät sen kaunistuksen ihailijat. Tosin kehui isäntä wielä joskus
taloansa, elämäänsä, rikkauksiansa, perheensä siwistystä ja ylewyyttä,
mutta yhä harwemmat sitä uskoiwat, sitä wähemmin ottiwat siitä
minkäänlaista waaria.

Waikka Kämälässä koetettiinkin wielä tämmöistä näennäistä ylewää
lewollisuutta ja arwoa pitää yllä, ei kuitenkaan heillä ollut oikeata
rauhaa, sillä sydämessä oli jotakin kalwawaa. Isäntä oli useinkin
harwapuheinen ja ajatuksiinsa waipuneena. Wierastelemisissa käyminen
ylewien, wanhain ystäwiensä luona harweni harwenemistaan ja
hännystakkia ei hän juuri usein pannut päällensä.

Eipä kummakaan, jos wähän alakuloiseksi wetikin. Olihan kaksi heidän
kunniapylwäistänsä sortunut ja tullut kaiken maailman pilkan ja naurun
esineiksi. Saattoipa isännällä olla muitakin syitä alakuloisuuteen.
Eihän häneltä woinut olla salassa, kuinka täpärällä heidän ennen niin
loistawa taloutensa oli. Rikkautensa nojalla oli hän riidellyt
itsellensä luultua kunniaa, arwoa, mainetta ja ylhäisien ystäwyyttä,
mutta kun rikkaus loppuu, loppuu ystäwätkin ja kaikki on silloin
kadotettu.

Paitsi näitä huolien syitä, tuli wielä päälliseksi se onnettomuus, että
Liila rupesi kitumaan. Hänellä ei ollut minkäänlaista ruokahalua ja hän
laihtui, kuihtui ja kalpeni kalpenemistaan. Isäntä käwi hänen tähtensä
useat kerrat lääkärin luona ja tämä määräsi monikertaan Liilalle
lääkkeitä, mutta niistä ei ollut minkäänlaista apua. Lääkäri wihdoin
rupesi ihmettelemään tuota itsepintaista tautia ja waati että sairas
tuotaisiin hänen tutkittawakseen. Isäntä koki hänelle selittää, kuinka
heikko sairas on ja sen wuoksi ei woi häntä niin pitkiä matkoja
kuljettaa. Siihen se asia sitten jäi.

Näin kaikkein surujen, murheitten ja waiwain rasittamina kului
Kämäläisten aika edelleen ja emäntä suri kauniin ja siwistyneen
tyttärensä sairaloista tilaa niin että oli henkensä heittää.

Jonkun ajan kuluttua tapahtui Kämälässä uusia kummia. Liilan
sairaloisuus oli kehittynyt siihen määrään, että hän erään waimoihmisen
kanssa sulkeentui wihdoin erityiseen huoneeseen. Ei tiedetty astuiko
hän sinne mennessään kynnykselle, mutta se waan on warma, että kahden
sijasta tuli wihdoin tuosta suljetusta huoneesta kolme henkeä.

Ei ollut tuosta tapauksesta kulunut wielä täyttä puolta wuotta, kun
Alma teki samat temput.

Tämmöiset tapahtumat oliwat aiwan odottamattomat isännälle ja
emännälle. He oliwat luulotelleet tytärtensä olewan hywinkin
siwistyneitä, jommoisiksi he uskoiwat heidät kaswattaneensa. Tätä
tekiwät he siinä toiwossa, että he kerran näkisiwät tyttärensä
joidenkin herrojen kainaloisina kanoina ja tuohon se nyt päättyi.

Kowin suriwat wanhemmat turhaksi mennyttä toiwoansa ja lasten sywää
lankeemusta. Usea kyläläinenkin teki samaa, säälitellen Liilan ja Alman
tilaa, sillä he eiwät ensinkään olisi suoneet, että nuo wiattomat uhrit
olisiwat joutuneet wanhempiensa turhamielisen kunnianhimon uhreiksi.

Kowasti masenti tytärten lankeemus wanhempien turhamielisyyttä. He
eiwät käyneet enään kertaakaan missään kesteissä, eikä isäntä pannut
sen erän perästä hännystakkia päällensä. He wiettiwät yksinäisyydessään
surullista ja alakuloista elämää, mutta niin sokeita he oliwat
wieläkin, etteiwät huomanneet itsessänsä wikaa ensinkään, waan
syyttiwät muita ihmisiä syypäiksi heidän onnettomuuteensa. Miksi piti
maakauppiaan ja waranimismiehen olla tuommoisia? Miksi piti walhetornin
pudota niin sopimattomalla ajalla ja miksi renki Matti oli niin
tyhmä, että hän sen heti ilmoitti? Ja lopuksi: miksi eräs noista
toiskertaisista hinkalon pohjista oli niin huonosti rakennettu, että se
sortui juuri tuolla hetkellä? Semmoisia kysymyksiä risteili heidän
sieluissaan, mutta siellä ei koskaan herännyt semmoisia kysymyksiä:
minkätähden olemme olleet turhamaisia? Miksi olemme lapsiimme
istuttaneet turhan kunnian ja tyhmän korskeuden tawoittelewia
waarallisia siemeniä ja siten syösseet heidät perikatoon?

Tämän erän perästä ei Kämälässä käynyt ainoatakaan herrassäätyistä
wierasta, eikä kukaan kehunut tyttäriä kauniiksi, eikä pyytänyt heitä
omaksensa. Heille kelpasi nyt jo halwemmatkin wieraat ja warsin
tyytywäisiä oliwat he, kun joku kansalainen tuli heille ja koki
lohduttaa heitä onnettomuudessaan.

Tähän ei wielä Kämälän onnettomuus päättynyt. Jonkun ajan kuluttua
lewisi pitäjässä se yhtä outo kuin odottamatonkin uutinen, että wiime
pyhänä oli kuulutettu pakkohuutokaupalla myötäwäksi Kämälän maat ja
mannut, kilut ja kalut kirjoineen ja karjoineen. Tämä sanoma tuntui
monestakin pitäjäläisestä kowin kummalta, sillä he eiwät olleet
milloinkaan missään yhteydessä Kämäläisten kanssa, että olisiwat
tulleet tuntemaan talon todellista sisällistä tilaa. He oliwat luulleet
talon waroja ja rikkauksia loppumattomiksi, nähdessään sitä tuhlaawaa
elämää, mitä Kämälässä jo kauwan aikaa oli pidetty.

Määrätty huutokauppa=päiwä tuli ja siinä myötiin koko Kämälän talous
niin tarkkaan, ettei jäänyt muuta omaisuutta jäljelle kuin
jokapäiwäiset pitowaatteet kullenkin perheen jäsenelle.

"Sekö sen herrastelemisen loppu olikin?" arweli eräs läsnäolijoista.

"He owat heidän hywänsä saaneet tässä elämässä", sanoi joku toinen.

Syyt tuohon perinpohjaiseen taloudelliseen häwiöön oliwat selwät. Kun
omat warat oliwat kulutetut ja tuhlatut turhuuteen, otettiin lainoja
ylläpitämään perheen kunniaa ja arwoa. Kaikista näistä oli nyt
tilinteon päiwä tullut ja se teki lopun kaikesta.

Kowa tuli nyt Kämäläisille eteen. Jospa he olisiwat oppineet jotakin
työtä tekemään, eipä olisi ollut hätäpäiwää, mutta niin ei ollut laita.
Eipä kummakaan jos niin oli, sillä hekumallinen työtön laiskuri=elämä
oli heidät wieroittanut pois kaikesta työstä ja weltostuttanut niin,
ettei heillä ollut kykyä mihinkään semmoiseen työhön ryhtyä, jolla he
olisiwat woineet henkensä elättää. Tämän tähden ei heillä ollut mitään
muuta turwaa kuin pitäjän köyhäinhoito=laitos. Sekin otti heidät
jotenkin nupealla mielellä wastaan, sillä tuntuipa heidän mielestänsä
siltä, että he saiwat liika runsaan lisän niin odottamattomalta
taholta.

Renki Matti oli silläwälin ahkeralla työllään ja säästäwäisyydellään
kootuilla waroillaan ostanut pienen maatilan. Hän oli nainut erään
pienen talon siweän ja työteliään tyttären ja hänkin toi yhteiseen
pesään wähät myötäjäisensä. Welkaa heillä kyllä wielä oli, mutta sitä
eiwät he peljänneet, tekiwät waan työtä ja säästiwät. Heillä oli hywä
toimeentulo ja he kokiwat auttaa Kämäläisiä niin paljon kuin woiwat ja
liewennellä kaikin tawoin heidän kurjaa tilaansa, sillä Matti ei woinut
wälinpitämättömänä katsella entisen isäntäwäkensä kurjuutta.--
Wähitellen oppiwat Kämäläiset tekemään työtä, niin että woiwat sen
turwin niukasti henkensä elättää, mutta poissa oli nyt herraselämä.

       *       *       *       *       *

Ystäwäni, kuka ikänä wielä oletkin! Lienet sitten ylhäinen tai
alhainen, rikas taikka köyhä: waro ettei walhetorni pääse sinua
opettamaan. Sinulla ei kyllä taida olla samanlainen walhetorni kuin
Kämälän isännällä, mutta ne owat kowin monenlaiset ja kummapa olisi,
ettei joku näistä pyrkisi sinun luoksesi yhtä tai toista tietä. Ja jos
se on jo jollakin tawalla päässyt luoksesi ja kun yksinkertainen
renkisi Matti tulee sinulle ilmoittamaan, että jo se nyt putosi ja
särkyi, niin älä suinkaan suutu tuosta totuuden ilmoituksesta, sillä
silloinhan sinä sait waroitushuudon. Ota siitä tarkka waari ja tee
pikainen parannus ja nopea käännös elämällesi ja tutki tarkoin itseäsi,
kuinka korkealle olet jo siwu rajaisi lentänyt. Silloin wielä woit
tehdä kunniallisen palausmatkan, mutta myöhemmin on se mahdoton ja sinä
joudut auttamattomasti hukkaan.



KAUPPIAS=MUMMO.


Talwinen aika oli. Pari matkatoweria riensi erästä maamme isointa
kaupunkia kohden. Kummallakin heillä oli hewonen, jotka waiwaloisesti
wetiwät raskaita kuormia, mitkä oliwat täyteen ja korkeiksi ahdetut
kaikenlaisilla maalaistawaroilla. Näillä oliwat he jonkun aikaa käyneet
kauppaa kaupungissa ja sitä warten he nytkin oliwat matkassa. Kolmas
wuorokausi oli nyt kulumassa siitä kun he kotoa lähtiwät ja tänä iltana
toiwoiwat he ehtiwänsä kaupunkiin. Mitään turwaa ei heillä itsellään
ollut hewosistaan, sillä kuormat oliwat niin raskaat että hewosilla oli
täysi työ niiden wetämisessä. Käwellä telsimällä kuormiensa perässä
kuluttiwat matkatowerit taipalia, ahkerasti autellen mäkipaikoissa
hewosia, lykkäämällä kuormia. Mutta tasangoilla kuljettaissa käweliwät
he molemmin jälkimäisen hewosen perässä, jutellen sitä ja tätä, pistäen
tawasta tupakkaa niweräpiippuihinsa.

Noilla kauppa-asioillaan oliwat he hywin tutustuneet kaupunkiin, sillä
wuorotellen oli toinen heistä myömässä tawaroita, silläwälin kuin
toinen niitä hankki myötäwäksi. Oliwatpa he wälisti siinä toimessa
molemmatkin, kun waan tawaroita saatiin runsaammin kokoon. Tämän
tähdenhän se oli kuin kaupunki oli heille tullut niin tutunomaiseksi,
ettei ollut sitä katua, kujaa, taloa, paikkaa tai mökkiä
laitakaupungillakaan, jota he eiwät olisi tunteneet; tunsiwatpa he
paljon kaupungin asukkaitakin.

Tämähän ei ole mitään outoa, sillä woisihan ken tahansa tutustua
paikkakuntaan ja sen ihmisiin, siinä enemmän aikaa asusteltuansa, mutta
kumminkin kuuluu se hieman asiaan.

Eräässä syrjäsessä kaupungin osassa, siellä missä kaupungin puisto on,
puiston laitaa pitkin menewällä kadulla, aiwan puistoon wiewän portin
pielessä, oli aina ja lakkaamatta eräs wanha mummo. Satoi tai paistoi,
oli kesä tahi talwi, pyry taikka pakkanen, aina waan oli mummo siinä.
Kello wiideltä aamulla oli hän jo paikallaan ja jos sattui kulkemaan
siitä ohitse kymmenen tai yhdentoista wälillä illalla, siinäpä hän oli
silloinkin. Oliko hän yösydännäkään poissa siitä, sitä eiwät
kauppakumppanit tienneet.

Se oli kauppias hänkin, tuo mummo. Portin pielessä oli isohko kiwen
möhkäle. Se näyttiin siihen muualta wedetyn jotakin rakennustarwetta
warten, mutta siihen oli se käyttämättömänä jäänyt. Hywäpä oli, että
niin oli käynyt, sillä se oli nyt mummon kauppapuodin perustuksena.
Tuon kiwen päällä oli näet noin puolitoista kyynärää pitkä ja kyynärän
leweä laatikko, jossa oli sikaaria, paperossia, karamelliä ja
siirappikakkuja. Se oli mummon kauppapuoti ja sen wieressä seisoi hän
niin uskollisesti, ettei yksikään alkawa kauppias liene uskollisemmasti
koskaan seisonut tiskinsä takana. Siinä hän ystäwällisesti tarjoili
siwukulkijoille sikaariansa, paperossiansa ja makeisiansa. Pimeinä
aikoina paloi himmeä yölamppu kiwen nurkalla, heikosti walaisten tuota
näillä seuduilla olewaa ainoata kauppapaikkaa.

Mummo ei ollutkaan niin wanha kuin äkkiä katsellen näytti. Sillä jos
katsoi tarkemmin hänen kaswoihinsa, wiwahti niissä wielä hieman
nuoruuden punaa. Hänen näköään wanhenti paljon se seikka, kun hänen
oikea silmänsä oli pienempi wasenta, sillä oikean silmän päällä riippui
kulmalihakset; ehkäpä sekin, kun hän oli, warsinkin kylminä aikoina,
turjustettu paksuihin waateriepuihin.

Tämä mummo se oli, joka kauppatawaroineen ja kauppapaikkoineen pisti
noiden maatawarain kauppiasten silmään parahiten niistä monista
tuttawista, joihin he oliwat siellä olonsa ajoilla tutustuneet.
Ensimältä ei tuo ilmiö tuntunut heistä miltään oudolta, tuommoiselta
tawalliselta waan, sillähän kaupunkipaikoissa näkyy jos jonkunlaisia
keinottelijoita. Heidän majatalonsa oli lähellä mummon kauppapaikkaa ja
tämän wuoksi tuliwat he usein kulkemaan hänen siwutsensa ja tutustumaan
häneen. Tosin eiwät he ensimältä tutustuneet ensinkään hänen
sisälliseen ihmiseensä, mutta noin waan ulkonaisesti, mummon ahkeraan
ja wähän tuottawaan kaupankäyntiin, ja se heitä ihmetytti.

Niinkuin ennen on mainittu, oliwat nuo maatawarain kauppiaat taasenkin
tawarakuormineen matkalla kaupunkiin. Mielonen on toisen ja Makkonen
toisen nimi. Parina wuorokautena kotoa lähtein oli tyyni pakkas=ilma,
paras sää, mitä pitkämatkainen matkustaja aina toiwoo, sillä silloin on
tie auki ja kowa, eiwätkä kengät, kintaat ja rahkeet kastu ja
lottaannu, kuormaan ei tule lisäpainoa ja raskaan kuorman jäljessä
astuskellessa ei kowin pahasti palawustu.

"Saapa nähdä, onko hän taasenkin entisellä paikallaan, kun kaupunkiin
tulemme?" sanoi Makkonen, kun he molemmin käweliwät jälkimäisen kuorman
jäljessä.

"Häh, kuka, mikä?" kysyi Mielonen, ikäänkuin hawahtuen, sillä hän oli
omiin ajatuksiinsa waipuneena.

"Tuo kauppias=mummo", sanoi Makkonen.

"Missäpäs hän muualla lienee, jos hän on wielä hengissä", sanoi
Mielonen hajamielisesti.

"Mutta onhan nyt jotenkin kireä pakkanen", huomautti Makkonen.

"Wielä mitä. Kyllä hän ennenkin on tämmöisiä pakkasia nähnyt, eikä hän
ole siltä ollut koskaan poissa", sanoi Mielonen.

"Minä en ole saanut mitään selwää tuosta mummosta, mutta kummalliselta
hän tuntuu."

"Mitäpä selwäntekemistä sinulla hänestä olisikaan."

"Minä en tiedä onko hän kala wai lintu."

"Minun mielestäni ei hän ole kumpaakaan laatua."

"No mutta mikä hän sitten on?"

"Ihminen waan, niinkuin kaikki muutkin ihmiset."

"Niin, niin, ihminen, ihminen tietysti, sen kyllä tiedän. Mutta seisoa
aamusta warhain ja illasta hiljan, olipa sää minkälainen tahansa, noin
wähän tuottawan kauppatawaran ääressä, eikä minkäänlaista suojaa pään
päällä, se tuntuu minusta wähän oudolta", puheli Makkonen edelleen.

"Tietysti hän tahtoo jotakin ansaita niinkuin kaikki muutkin."

"Tietysti, tietysti, mutta minusta on hänellä tuo ansaitsemisen halu
niin ankara, etten ole ennen semmoista nähnyt; eihän siinä tawallinen
ihminen woisi pysyä hengissäkään."

"Mitä sinä sitten oikeastaan hänestä luulet?"

"Sitä en oikein itsekään tiedä, mutta mieleeni johtuu, että eikö hän
waan ole tuommoinen saituri, jolla on tuhansia arkkunsa pohjalla, eikä
raski syödäkään, wuowaa waan markan markan päälle, waikka henkensä
hinnalla, entisten tawarainsa lisäksi; semmoisista olen monta juttua
kuullut ja lukenut", arweli Makkonen.

Tämän kuultuansa heräsi Mielonen wälinpitämättömyydestään missä hän
tähän saakka oli ollut. Hän silmäili Makkosta kiinteästi, ikäänkuin hän
olisi tahtonut tulla wakuutetuksi siitä, oliko se todellakin hänen
matkakumppaninsa, joka noin wähällä tuntemisella tekee päätöksiänsä
ihmisen pyrinnöistä ja toimista.

"Wäärin on ihmisiä arwostella niin umpimähkään. Ihmisen ulkonaisesta
näöstä ja toiminnasta emme useinkaan woi arwata asian oikeaa laitaa,
ellemme tunne hänen todellista tilaansa. Mikä sen tietää, mitä murehia,
tuskia ja huolia hänkin on saanut elämänsä ajalla kantaa, ja mitä
hänellä nytkin on kannettawana. Woisipa olla niinkin, ettei hänellä
kaikesti ole mitä suuhun panna, sitä wähemmin aarteita arkun pohjalla.
--Hän on tosiaankin wähän kummallinen, mutta kummallisempaa on se, kun
emme ole ennen ottaneet hänestä selwää, waikka olemme hänet niin usein
nähneet, teemme waan umpimähkäisiä päätöksiä", sanoi Mielonen,
loppusanoja sanoessaan kurkistellen taiwaalle.

"Nyt tulee kowa pyry, meidän täytyy kiirehtiä, että joutuisimme
kaupunkiin, ennenkun se kowin rajuksi paisuu", lisäsi hän sitten.

Se oli iltapuoli kolmatta matkapäiwää, kun matkatowerit näin
haasteliwat keskenänsä kuormien jäljessä astuskellessaan. Tähän saakka
oli heillä ollut mukawa matkasää, mutta nyt näytti todellakin tulewan
ankara pyry, niinkuin Mielonen oli ennustanut. Wireitä tuulenpuuskia
suhahteli ehtimiseen ja nämät tiheniwät tihenemistään. Taiwas käwi
tuhkan harmaaksi ja kuiwia lumihiuteita alkoi suhisten tulla winhan
tuulen mukana.

Matkatowerit kiirehtiwät kulkuaan minkä woiwat, mutta waikkei heillä
ollut enään pitää matkaa kaupunkiin, meni tie ennen sinne pääsyä niin
umpeen, että hewosten täytyi wiimeiseltä tuon tuostakin seisahtua
hengähtämään ja lewähtämään. Suurten ponnistusten perästä pääsiwät he
wihdoin perille ja olipa heidän kaduilla paljon helpompi ja suojasempi
wuowata majataloansa kohden. Koko matkue miehineen, kuormineen ja
hewosineen oli niin yltä päältä lumessa, että näytti siltä kuin joku
lumesta tehty karnewaali olisi kulkenut pitkin kaupungin katuja.

Kello käwi jo yhtätoista. Nyt juuri tuliwat he sille paikalle, jossa
mummo aina oli seisonut, kaupankalujansa kaupitellen.

"Nyt ei hän ainakaan ole siinä", ajatteliwat molemmat, wuowatessaan
eteenpäin.

Mutta mitä? Eiköhän totta=maarian tuolta pyryn seasta häämöitä mummon
öljylamppu? Aiwan oikein, siinähän lamppu seisoi kiwen nurkalla,
heikosti walaisten himmeällä punertawalla walollaan ankaran pyryn
piirittämää mummon tawaralaatikkoa. Kai se oli warowaisuuden wuoksi,
kun laatikko oli nyt peitetty wahawaatteella. Siinä seisoi mummokin
yhtä uskollisesti kuin ennenkin. Niin luminen oli hän, että olisi
luullut kaupungin poikasten siihen tehneen lumiukon ja sen juuri nyt
walmiiksi saatuaan käsistänsä päästäneen.

"Hywää iltaa, mummo!" sanoi Mielonen paikalle päästyään, sillä hän
tunsi nyt sydämensä lämmenneen mummoa kohtaan, jolle se oli tähän
saakka niin wälinpitämätön ollut.

"Hywää iltaa, hywää iltaa, waikkei tämä maar juuri hywältä näytä----.
Eikö herra tupakkaa tahtois?" sanoi mummo ja katsoa tiiristi
pienemmällä silmällään niin ystäwällisesti ja wiehkeästi kuin suinkin
waan woi.

"Ei kiitoksia; eipä tässä tee mieli sawustelemaan tämmöisellä
ilmalla--; ettekö tekin palellu siihen paikkaan?" sanoi Mielonen.

"En maar, minulla on paljon waatteita yllä, täytyy wielä wähän warttoa,
jos joku wielä jotakin tarwitseisi", tuumaili mummo niin iloisena ja
tyytywäisenä, ikäänkuin olisi ollut kaikkein kaunein ilma mitä
milloinkaan on ollut.

Matkatowerit lähtiwät wuowaamaan majataloansa kohden. Kun he oliwat
saaneet hewosensa ja kuormansa suojaan ja itse päässeet huoneeseen,
oliwat he niin wilussansa, että hampaat suussa kalisiwat. Tawalliselle
ihmiselle se ei ollutkaan mikään kumma, sillä lämpömittari osoitti
kolmenkymmenen pykälän kylmää, siihen sitten wielä lisäksi tuommoinen
tuprakka. Mutta mummo? Kuinka hän woi yhdessä kohden seisoen tarjeta ja
wieläpä olla iloinenkin? Se arwoitus ei waan selwennyt matkatowerien
päissä. Ei, mutta joku mahtawa waikutus siinä täytyi olla, sillä
mummolla tuntui olewan luonnottomat woimat.

"Siinäpä hän taas oli tuo mummo", sanoi Makkonen wähän lämmittyään.

"Siinäpä hän oli, niinkuin arwelinkin", sanoi Mielonen.

"Kummallinen ihminen ... mitä ajattelet hänestä nykyään? kysyi
Makkonen.

"En minä osaa ajatella entistä enempää, mutta tästäpuoleen koetan saada
hänestä selwän", sanoi Mielonen.

Yöllä oli myrsky asettunut. Jo aikaisin aamulla oli paljon wäkeä
liikkeellä luomassa lunta ja aukomassa teitä kaduilla, käytäwillä,
porteilla ja kartanoilla. Paljon oli lunta ja paljon oli ihmisillä
työtä ja puuhaa sen puhdistamisessa.

Kello wiiden aikana nousi Makkonen ylös ja meni hewosia ruokkimaan.
Hänen päähänsä pisti mennä katsomaan, oliko mummo jo entisellä
paikallaan. Jo kaukaa tähtäili hän mummon kauppapaikkaa nähdäkseen
häntä. Siellähän hän jo seisoi, ystäwällisesti tarjoillen tawaroitaan
siwukulkijoille. Hänellä lienee ollut nyt hywät markkinat, sillä näin
warhaisena sumuisena aamuna halusi monikin hinkoa kelpo sawuja
lääkitykseksi tyhjälle, eineettömälle sydämelleen. Tämän tähden se kai
oli kuin usean kadulla kulkijan suussa höyrysi palawa sikaari tai
paperossi.

Sen nähtyänsä palasi Makkonen niine hywineen majataloonsa.

"Mummokin siellä näkyi jo olewan kauppahommissaan", sanoi hän
huoneeseen tultuansa.

"Sehän on tietty asia, että siinä hän on aina", sanoi Mielonen.

"Mutta näin warhain jo."

"Wastako sinä sen nyt huomasit?"

"Wähän minä ennenkin ... mutta kummalta minusta tuntuu", sanoi Makkonen
ja siihen se keskustelu jäi.

Mielonen koetti warakkaan majatalonsa isäntäwäeltä saada jotakin
tietoja mummosta ja hänen tilastansa, mutta se oli turha waiwa. He
eiwät tienneet muuta kuin että siinä hän oli laatikkonsa kanssa
seisonut seitsemän wuoden paikoille, aina waan kaupitellen wähäpätöisiä
tawaroitaan. Mitä warten hän tuota teki, mikä ja mistä hän oli, siitä
eiwät he tienneet niin mitään.

"Sen werran ne rikkaat pitäwät lukua köyhän tilasta", mutisi Mielonen
itseksensä.

Kun kauppatowerit joutuiwat, lähtiwät he kaupungille asioitaan ajamaan.

"Mennäänpäs nyt mummon kautta", esitteli Mielonen.

"Mennään waan."

"Antakaapas minulle yksi paperossi", sanoi Mielonen mummolle hänen
luokseen päästyään, sitten kuin hän häntä oli ensin terwehtinyt.

"Minulle myös", sanoi Makkonen.

"Kyllä maar, mutta minä luulen, että kyllä wielä pahoja ilmoja piisaa
kun herrat tupakkaa tahtoisiwat polttaa", sanoi hän ja tiiristi niin
weitikkamaisesti oikealla pienemmällä silmällään Mielosta ja Makkosta
silmiin.

"Niinkö luulette?" kysyi Mielonen.

"Niin, kyllähän minä luulen."

"Mutta mistä syystä."

"Herrat owat pitkät ajat tästä ohi kulkeneet, eiwätkä wielä ole
ainoatakaan kertaa minulta mitään ostaneet; siitä minä kohta arwasin."

Tämän sanottuansa otti mummo laatikostaan pari paperossia ja ojensi
kappaleen kummallekin anojalle, samalla antaen tulitikulla tulta
kummallekin.

Kumpikin heistä ojensi mummolle paperossien maksuksi wiisipennisen.

Mummo rupesi hakemaan pennejä antaaksensa wastaan.

"Ei minulle tarwitse antaa wastaan", sanoi Mielonen.

"Kuinkas se muutoin sopisi? Jo ei raha kelpaa, saatte paperosseja wielä
lisäksi", sanoi mummo.

"En minä huoli paperosseistakaan", intteli Mielonen.

"Tuos on toiselle herralle wastaan", sanoi mummo sitten ja oikasi
pennejä Makkoselle.

"En minäkään tahdo wastaan", sanoi Makkonen wäkinäisesti.

"Kyllä maar te olette niin kummia herroja, etten ole koskaan semmoisia
nähnyt", sanoi mummo ja pienestä kulmalihasten alla olewasta silmästä
wierähti kyyneliä, joita hän koetti huolellisesti salata.

Kumppanukset lähtiwät asioilleen sen enempää mummolta kyselemättä.

"Kylläpä hänelle näkyy kelpaawan, waikka kuinka paljon saisi yhdestä
paperossista", sanoi Makkonen, kun he kahden käweliwät.

"Tarjosihan hän wastaan rahaa tai kalua; eihän se hänen wikansa
ollut ... mahdoit ottaa", sanoi Mielonen.

"Olihan hän tarjoawinaan, mutta kohti wäittelemisellä tyytyi kuitenkin
liiat pitämäänkin."

"Eihän tuo kolmen pennin lahja niin suuri ole."

"Ei, ei, mutta kuitenkin."

"Minusta olet sinä tällä matkalla ollut hywin kummallinen ja aiwan tuon
tuntemattoman mummon wuoksi! Etkö huomannut, kuinka sywän waikutuksen
häneen teki niin wähäinen ystäwyyden osoitus? oikein wedet nousiwat
silmiin", sanoi Mielonen, puolustaaksensa mummoa.

"En minä kaikkia itkuja ... kyllä semmoista osataan. Etkäpä sinäkään
mitään selwää ottanut, waikka siitä niin kerskailit.--Minä luulen
olewani wielä nytkin oikeassa, että hän on waan salainen rikas
kerjäläinen, joka on tuon tawan ottanut, herättääksensä ihmisten sääliä
ja salataksensa rikkauksiansa--semmoinen juuri, eikä mitään muuta",
sanoi Makkonen puoleksi suuttuneena.

"Sinun kanssasi ei kannata siitä asiasta puhua, sillä sinussa ei ole
sijaa järjelliselle puheelle enkä siihen woi mitään waikka minulla on
aiwan päinwastaiset ajatukset siinä asiassa kuin sinulla", sanoi
Mielonen, hänkin nyrpistyneenä.

Sitten käweliwät he rinnakkain eteenpäin. Tuo mummon juttu oli
samentanut heidän mielensä niin, ettei kummallakaan ollut mitään
sanomista toisellensa mistään asiasta; mykkänä kuin hauta käweliwät he
edelleen.

Tuota nyrpeämielisyyttä kesti wielä majatalossakin ollessa, eikä
kummankaan haluttanut ottaa puheksi mummon asiaa. Olipa wähällä, ettei
se sama seikka eroittanut heitä kaikesta yhteydestä.

Mummo raukka! Hän ei suinkaan osannut aawistaakaan, että hänen
wähäpätöinen olentonsa oli rikkoa kahden ystäwän wälin.

Mielonen käwi tästäpuolen hywin usein mummon luona ja osti joka
kerralla paperossin wiidellä pennillä, eikä ottanut koskaan wastaan
takaisin tarjotuita pennejä. Mummo rukka oli niin kiitollinen tuosta
wähäisestä, mutta tiheästä lahjasta, ettei hän tiennyt mitä tehdä ja
ajatella. Wälisti hän itki, wäliin nauroi, toiwottaen uudelle
ostajalleen kaikkea hywää.

Makkonen käwi myös usein mummon kauppapaikalla, sillä hänellä oli
salaperäinen halu niin tehdä, waikkei hän itsekään tiennyt, minkätähden
se niin oli, oliko se hywä wai paha tarkoitus, mutta niin se waan oli.
Hänkin osti aina wiidellä pennillä paperossia, mutta hän otti niin
monta kuin sillä sai.--Tämäkin oli mummon mielestä hywä asia, sillä
semmoista kauppaa wartenhan hän oli juuri siinä, eikä hän muuta
tahtonutkaan.

Tällä tawoin kului joku aika. Kauppatowerukset eiwät silläwälin käyneet
ainuttakaan kertaa yhtaikaa mummon luona, sillä kumpikin kaihti
toistansa.

Eräänä kertana kun Mielonen meni sinne, näki hän ihmeekseen Makkosen
puuhailewan paperossin kauppaa mummon kanssa. Eipä siinä wielä kyllä,
mutta mummon laatikon wieressä seisoi siro ja kalpea nuori herra,
ylioppilas näöltään. Häneen katsoi mummo katkeamatta niin, niin
hartaasti ja koetti hymyillä niin wiehkeästi kuin suinkin hänen
kulmikkaat ja karsaat kaswonsa perään antoiwat. Tälle walitsi mummo
kaikkein parhaat karamellit ja siirappikakut, mitä suinkin hänen
warastossansa löytyi, eikä maksusta näyttänyt olewan puhettakaan.
Nuorukainen näytti pitäwän paljon mummosta, sillä hän kuunteli hänen
puhettaan hywin likeltä ja hymyili. Niin, näyttipä siltä, että
kauppatoimet oliwat nyt syrjäasiana.

Mielonen astui esiin. Mummo otti hänet iloisesti wastaan. Sitten
wiittasi hän kädellään Mielosta ja sanoi kääntyen nuoreen herraan päin:
"tämä herra". Nuorukainen kohotti lakkiaan ja nyökkäsi Mieloselle.
Häntä häwetti, sillä hän aawisti, että mummo on hänestä nuorukaiselle
jotakin puhunut. Sitten poistui nuori herra.

Sitten kuin oli tuo wiiden pennin ja paperossin kauppa tehty, sanoi
Mielonen:

"Suokaa anteeksi, mutta minua haluttaisi tutustua teihin ja teidän
tilaanne. Suotteko minun tehdä moniaita kysymyksiä?

"Aiwan kernaasti, ei suinkaan minulla mitään salattawaa ole", sanoi
mummo kohteliaasti.

"Oletteko tämän kaupungin asukkaita?"

"Tässä olen syntynyt ja elänyt koko elämäni ajan."

"Te kait asutte tässä aiwan likellä?"

"Ei, waan toisella puolella kaupunkia."

"Kuinka sitten tulitte näin kaukaisen ja syrjäisen tienoon
kauppapaikaksenne walitsemaan?"

"Isoimmilla liikepaikoilla on kaikenlaisia kaupustelijoita ja
keinottelijoita niinkuin wiitaa. Näin halwoilla tawaroilla en niissä
ansaitsisi, mutta täällä minä kuitenkin aina saan jonkun pennin
kokoon."

"Kuinka te noinkin wanhana ihmisenä woitte aamusta warhain ja myöhään
iltaan, minkäänlaisesta säästä huolimatta, seisoa tässä?"

"Sitä täytyy, jos mieli on jotakin ansaita ja suoriutua asioistaan?"

Tuo mummon asioista suoriutuminen tuntui Mielosesta niin kummalliselta.

"No mutta ettehän te suinkaan noin wähäisellä kaupalla paljoa tienaa?"

"Aina kuitenkin sen werran, ettei pahaa hätää tule."

"Onko teillä miestä?"

"Oli minulla mies, mutta herra katsoi hywäksi hänet kutsua pois
kuusikolmatta wuotta sitten", sanoi mummo ja kyyneleet kiilsiwät hänen
silmissään.

"Mitä miehiä miehenne oli?"

"Salwumies waan, mutta woi kuinka hywä hän kuitenkin oli."

"Jäikö perillisiä?"

"Jäi yksi poika. Hän syntyi juuri kuin isänsä kuoli. Woi sitäkin
murheen aikaa", sanoi mummo ja tuli wielä surullisemmaksi.

"Poikanne on siis täysi mies?"

"On. Hän oli juuri tässä, kun te tulitte."

"Tuo nuori herra ... ylioppilainen?" kysyi Mielonen hämmästyneenä.

"Juuri hän."

"Teille jäi kait waroja miehenne kuoltua?"

"Ei enempää kuin taiwaan linnulle."

"No mutta kuinka olette woinut poikanne kouluttaa ylioppilaaksi asti?"

"Ensimältä käwi se hywin laatuun, kun olin terwe. Minä tein työtä yöt
ja päiwät, tuskin jouduin sen wertaa uinahtamaan kuin lintu oksalla
uinahtaa. Minä pesin, silitin ja ompelin, ja työtä oli yllin kyllin.
Silloin olin wielä terwe ja nuori, ja jaksoin niin paljon, eikä
puutetta ollut koskaan. Kun Pertti kaswoi niin isoksi, että hän kykeni
koulua käymään, jatkoin minä työntekoa eteenkin päin ja wielä
suuremmalla innolla ja ahkeruudella kuin koskaan ennen. Kun molemmat
olimme wähään tyytywäiset, menimme niin hywästi eteenpäin, ettemme
welkaantuneet yhdellekään ihmiselle yhtään penniä. Mutta noin seitsemän
wuotta takaperin tuliwat silmäni kipeiksi paljon työn ja walwomisen
tähden. Koetin etsiä lääkärin apua ja hän kielsi pitkäksi ajaksi
katsomisen ja kaiken työnteon. Se olisi mahtanut ollakin hywä neuwo,
mutta sen seuraaminen ei olisi ollut mikään muu kuin suoranainen
kuolema, sillä millä me olisimme yhdenkään wiikon eläneet, ellen minä
olisi tehnyt työtä. Tämän tähden wuowasin minä edelleenkin pitkittää
työntekoa niin kauwan kuin näkö riitti. Mutta sitten pimeni kowan kiwun
kanssa silmieni walo, niin etten kyennyt enään mitään tekemään.
Silloin luulin kaikki olewan lopussa, mutta kun silmieni kipu
wähitellen taukosi, sain sen werran näöstäni takaisin, että woin tätä
ammattia harjoittaa. Siitä saakka olen tässä seisonut, koettaen ansaita
jonkun pennin päiwässä. Paljon ei tosin tule, mutta parempi on wähäkin
kuin ei mitään ... eikä tämä niin helppoa ... usein on ruumis niin
kylmän wuoksi köntistynyt ja kangistunut, ettei mitenkään tahdo woida
majapaikkaansa päästä.

Wiime aikoina olemme joutuneet wähän welkaan, kun elämä Helsingissä
tulee niin kalliiksi. Toista oli kouluajalla tässä kotikaupungissa,
sillä olihan yhteinen majapaikka ja ainahan sai jotakin syötäwäksi
koperoiduksi.

Pertti raukka! Hän on koko kouluajan ollut niin ahkera lukemaan, että
hänen terweytensä on käynyt huonoksi. Usein on häntä kehoitettu
ottamaan lepoaikaa terweytensä tähden, mutta hän ei waan malta. Nytkin
yliopistossa ollessaan owat lääkärit kehoittaneet häntä keskeyttämään
lukemisensa joksikin ajaksi woimistumista warten, mutta Pertti waan
sanoo jaksawansa lukea loppuun asti ja sanoo kyllä pian paranewansa,
kun on saanut tutkinnot suoritetuksi.

Hän rakastaa minua niin suurella rakkaudella kuin koskaan lapsi on
wanhintansa rakastanut----; woi jos te näkisitte, kuinka hywä hän on
minulle. Hän säälittelee minua ja päiwittelee, kun minun pitää hänen
tähtensä niin paljon waiwaa nähdä. Mutta mitäpä minussa on
säälittelemistä, sillä hänen tähtensä teen mitä suinkin woin. Hän
lohduttelee aina minua sillä, että kun hän on kerran tutkintonsa
suorittanut ja wiran saanut, niin hän ottaa minut luokseen ja silloin
hän sanoo minun waiwani loppuwan.--Tulewalla lukukaudella hän toiwoo
woiwansa tutkinnot suorittaa ja silloin meille tulee niin hywä... Se
poika raukka...! Kunpa hän waan jaksaisi.

Tämmöinen on lyhykäisyydessä minun elämäni kertomus ja syy tässä
seisomiseeni", kertoili ja selitteli mummo.

Makkonen oli koko kertomuksen ajan kuunnellut hywin tarkasti ja sanaa
sanomatta katsonut mummoon katkeematta.

"Antakaa minulle paperossi", sanoi hän kertomuksen loputtua.

Mummo antoi.

Maksuksi Makkonen pisti mummolle wiisimarkkasen.

Mummo rupesi hätäilemään, mistä hän niin paljon wastaan antaisi.

"Ei siitä tarwitse wastaan antaa", sanoi Makkonen.

"No herra Jumala, kuinka se muutoin sopii", sanoi mummo ja kokoili
rahoja wastaan antaakseen.

"Ei, se on sanottu", sanoi Makkonen lujasti.

Mummo purskahti waltawaan itkuun. Ne lienewät olleet kiitoksen
kyyneleitä ja tuskinpa yksikään kiitos koskaan on paremmin sydämestä
lähtenyt kuin tämä. Mummo oli oppinut wähään tyytymään ja wähästä woi
hän olla kiitollinen.

"En minä ole eläissäni näin suurta rakkauden osoitusta wierailta
ihmisiltä osakseni saanut", sai hän itkunsa seasta sanotuksi.

Mielonen joutui Makkosen käytöksen tähden jotenkin hämille. Hän ei
ollut osannut aawistaakaan, että Makkosessa woisi mikään muuttaa hänen
entisiä mielipiteitänsä mummon suhteen. Hän oli mielessään pitänyt
itseänsä, tuon wiiden pennin paperossi=kauppansa wuoksi, paljon
etewämpänä mummon ystäwänä ja hywäntekijänä kuin Makkosta, joka
itsepintaisesti oli aina syyttänyt mummoa liikanaisesta ahneudesta. Nyt
oli Makkonen mennyt edelle häntä itseänsä ja tämä seikka sekä häwetti
että harmitti Mielosta.

Kauwan käweliwät kauppalangokset sanaakaan sanomatta.

"Sinä olit oikeassa, ystäwäni, mummon asiassa", sanoi wihdoin Makkonen.

"Me olemme nyt oikeassa molemmat", sanoi Mielonen.

Mummon tarkoitusten erinkaltaisuudesta kiistellessään oliwat ystäwykset
kylmenneet toisillensa, jopa siihen määrään asti, että kumpikin oli
mielessään aikonut erota kauppayhteydestä. Mutta tuo riitakapula oli
tietämättään sowittanut heidät, niinkuin hän halwalla persoonallaan oli
antanut aihetta heidän wälinsä kylmenemiseenkin, ja tästä hetkestä
pitäin tunsiwat he ystäwyytensä kahta lujemmaksi ja sydämellisemmäksi
kuin koskaan ennen.

Ystäwykset tekiwät mummon, hänen tarkoituksensa ja wiiden pennin
paperossikaupan tutuksi ympäri kaupunkia. Itsekin harjoittiwat he
ahkerasti tuota kauppaa ja kaikkia paikkakuntalaisiaan, joita paljo
käwi kaupungissa, kehoittiwat he myös siihen.

Mummolle tuli nyt hywät ajat. Hän iloitsi niinkuin lapsi ja usein hän
korjasi runsaan päiwärahan pikku kaupallaan. Sydämestään kiitteli hän
noita maalais=ystäwiään, jotka oliwat luoneet waloa ja toiwoa hänen ja
hänen poikansa synkkään elämään.

       *       *       *       *       *

On kulunut ajasta joku palanen. Mielonen ja Makkonen owat menneet
kotiinsa kesätöille, sillä ei maanmies jouda silloin kaupungissa
oleskelemaan.

Koko kesänä eiwät he ole saaneet mummosta ja Pertistä minkäänlaista
tietoa. Kenpä tietoja olisi tuonutkaan, sillä maanmies ei joudu
kesäisinä aikoina matkustelemaan. Hänellä on näinä muutamina kuukausina
yllin kyllin melkein katkeamatta yhtämittaista työtä, jolloin hänen on
aittoihin ja salwoihin kokoominen wuoden warat perheellensä.

Niin. Mitäpä siitä kesästä, senhän tietäwät kaikki.

Kun taas tuli syksyn hyyteinen halla ja jäädytti järwet ja wirrat
hewosten kantawiksi, silloin aikoiwat ihmiset liikkua ulommaksi
kotinurkkiansa.

Mielonen ja Makkonen rupesiwat taasenkin kokoilemaan maatawaroita,
wiedäksensä niitä kaupunkiin kaupaksi, kuten ennenkin. Kun he oliwat
kalua kuormiksi asti saaneet, lähtiwät he matkalle, sillä luntakin oli
jo rekikeliksi asti.

"Saapa nähdä, onko mummo entisellä paikallaan kauppatawarainsa kanssa",
sanoi Makkonen, kun he oliwat jo lähellä kaupunkia.

"Luultawasti. Oikein tuntuu sydän hyppiwän, kun saa tawata hänet", sanoi
Mielonen.

Äänetönnä ajettiin eteenpäin. Jo tuliwat he niille piirteille, mihin
mummon olisi pitänyt näkyä. Molemmat tarkistiwat silmiänsä, mutta
mitään ei näkynyt. He ajoiwat paikalle, waan mummoa ei ollut siinä.
Poissa oli laatikkokin tawaroineen, ja öljylamppu--poissa sekin.

"Missä mummo on?" kysyiwät he hätäyksissään ohikulkijoilta.

"Mikä mummo?" kysyiwät nämä ja katsella töllisteliwät heitä.

"Hän, joka tässä aina kaupitteli sikaaria, paperossia, siirappikakkuja
ja karamelliä."

"Emme me tiedä", sanoiwat he ja meniwät tiehensä.

He kai eiwät olleet tulleet tuntemaan mummoa.

Kauppatowerit ajoiwat majataloonsa. Talon asukkaat oliwat tulleet
mummolle tutuksi Makkosen ja Mielosen kautta.

"Missä mummo on, koska ei häntä näkynyt entisellä paikallaan?" kysyiwät
he pelon sekaisella tunteella.

"Mummo ei enään koskaan tule siihen tawaroitaan tarjoilemaan",
wastattiin heille.

"Kuinka--? Kuollutko?"

Tämä waikutti Mieloseen ja Makkoseen niinkuin salaman isku. Hywään
aikaan ei kumpikaan heistä kyennyt sanomaan halkaistua sanaa.

"Sairastiko hän kauwan?" kysyt Mielonen wihdoin.

"Ei wähääkään."

"Kuinka se sitten käwi?"

"Mummo seisoi yhtä uskollisesti tawaralaatikkonsa ääressä kuten
ennenkin aina wiime kuun loppuun saakka. Pertti oli Helsingissä ja
walmisteli itseänsä tutkinnon suorittamiseen. Hän kirjoitteli usein
äidillensä ja sanoi paljojen ponnistusten tähden terweytensä hywin
heikontuneen. Kuitenkin lohdutteli hän äitiänsä, wakuuttamalla woiwansa
waaratta tutkintonsa suorittaa ja sittenhän oli kyllä aikaa
terweyttänsä hoitaa ja woimistua. Mummo oli niin, niin iloinen, että
oli oikein hauska häntä syrjäisenkin katsoa. 'Kohta minunkin waiwani ja
huoleni loppuwat', kuultiin hänen usein sanowan; ja loppuiwatkinhan ne,
waikka toisella tawalla kuin hän oli luullut. Wiimeisen kerran kun
Pertti hänelle kirjoitti, ilmoitti hän huomenna alkawansa tutkintoansa
suorittamaan. Silloin kuultiin mummon rukoilewan Jumalaa, että hän
antaisi Pertille woimaa ja ymmärrystä.

Pari päiwää myöhemmin seisoi mummo tawarainsa kanssa entisellä
paikallansa. Postin kantaja toi hänelle kirjeen. Ilosta
wapisewilla käsillänsä otti hän kirjeen wastaan. Kun hän tirkisti
päällekirjoitukseen, käwi puistutus hänen ruumiiseensa, huomatessaan,
että se oli kirjoitettu wieraalla käsialalla. Kiireesti murti hän
kirjeen auki ja rupesi tawailemaan sen sisältöä. Kirje oli yliopiston
rehtorilta. Se oli hywin lyhykäinen ja kuului näin:

'Teidän poikanne kuoli eilenaamuna weren=oksennukseen. Mitä toimia
tahtoisitte pitää wainajan hautaamiseksi?'

Ei saanut mummo loppuunkaan luetuksi, kun hän parkasi kipeästi.

'Nyt ei minua tarwita enään maailmassa', sai hän sanotuksi sydäntä
särkewällä äänellä ja samassa hän kaatui. Tunnottomana wietiin hän
kotiinsa ja seuraawana aamuna oli hän ruumiina", kerrottiin heille.

Alakuloisina kuunteliwat Mielonen ja Makkonen kertomusta. Pitkään
aikaan eiwät he woineet lausua ainuttakaan sanaa, niin sywästi koski se
heihin.

"Woi kuinka wäärin minä tuomitsin mummoa", sanoi Makkonen wihdoin
pitkän waiti=olemisen perästä.

"Niin. Usein on meidän laitamme sillä tawalla, että erehdymme sangen
pahoin, mutta sangen hywä asia on se, että joskuskaan woimme palautua",
sanoi Mielonen.

"Jos tuo wiiden pennin paperossikauppa olisi tullut woimaan moniaita
wuosia ennen, kenties eläisiwät he wielä molemmin" arweli Makkonen
alakuloisesti.

"Kenties, kenties", sanoi Mielonen ja waipui sywiin mietteisiin.



MATKUSTAJA.


Aiwan rautatien lähellähän se on Y----n kirkko. Tämähän ei mitään
kummaa, sillä onhan monta muuta kirkkoa rautatien likeisyydessä.

Kesä on kulunut jo syyskuun loppupuolelle. Sunnuntai=aamu oli ja
aamukellot oliwat jo soineet, kutsuen ihmisiä kokoontumaan Herran
huoneeseen, nöyrtyen tunnustamaan rikoksensa Luojansa edessä ja saamaan
Häneltä syntinsä anteeksi. Ihmisiä riensikin kaikkia teitä myöten
kirkkoa kohden, kuulemaan armon ja lohdutuksen sanoja. Papin kello
alkoi soida ja tämän merkin kuultuansa alkoi kansa kiiruhtaa kirkkoon;
pian olikin kirkko wäkeä täynnä.

Kun kirkkoherra oli sakastissa lukkarille wirsiä antamassa, ruwettiin
sakastin ulko=owea kolkuttamaan. Ensinnä tuo kolkutus oli niin
hiljaista ja wienoa, että se tuskin kuuluikaan, sitten se käwi wähän
kowemmaksi. Wiimein huomattiin, että siellä oli joku sisään pyrkijä ja
hänelle awattiin owi.

Kun owi aukeni, oli sen ulkopuolella seisomassa kookas ja hartewa
keski=ikäinen mies. Hän oli niin pelkääwän ja aran näköinen, että
näytti siltä kuin hän tuota pikaa kauhistuneena pötkisi pakoon. Useat
kerrat täytyi häntä kehoittaa, ennenkuin hän wiimeinkin hitaasti
rohkeni astua sakastiin. Hän jäi aiwan owipieleen seisomaan, eikä
näyttänyt uskaltawan katsoa ketään silmiin, tuijotti waan eteen kohti
lattiaan. Selwästi näki, että hän kamppaili kowaa sisällistä taistelua,
sillä hänen leweät ja jykewät hartiansa wapisiwat kuin kahila wirrassa
ja tuskan hiki walui otsalta.

Kirkkoherra astui häntä lähemmäksi.

"Mistäs tämä wieras on?" kysyi kirkkoherra, huomaten ettei tulija ollut
omanpitäjäläisiä, jotka hän kaikki tunsi.

Mies waan sijoitteli jalkojaan ja rykästä kyhnäytti tekoyskää.

"Mistä olette kotoisin?" kysyi kirkkoherra toistamiseen kowemmasti,
ikäänkuin peljäten, ettei mies olisi ensimäistä kysymystä kuullut.

"Tuolta H----n pitäjästä", sanoi mies wärähtelewällä äänellä,
sijoitellen taasenkin jalkojansa, nostamatta katsettansa ylös
lattiasta.

"Onko teillä mitään asiaa?" kysyi kirkkoherra.

"Onhan sitä."

"Sanokaa nyt asianne", kehoitti kirkkoherra.

"Onko täällä tänäpäiwänä rippiwäki?" kysyi mies arasti.

"Kyllä täällä on messu tänään", wastasi kirkkoherra.

Mies waikeni.

"Entä sitten?" utasi kirkkoherra.

"Kun, tuota----olisiko se mahdollista, että minä saisin käydä täällä
ripillä?" sanoi mies tuskin kuultawasti.

"Oletteko enemmän aikaa oleskellut tässä pitäjässä?" kysyi kirkkoherra.

"En, tulen juuri kotoa."

"Minkä wuoksi sitten näin likellä kotoanne haluatte ripillä käydä?"

"Niinhän tuota... En tiennyt, että se on niin paha, mutta nyt sen
tiedän", sanoi mies katkonaisesti.

"Onko teillä papinkirjaa?"

"On, kyllä minulla on kirjat", sanoi mies ja alkoi kaiwaa poweansa.

Kun kirkkoherra sai kirjat, merkitsi hän niihin, että mies on käynyt
sinä päiwänä ripillä heidän pitäjässä.

"Te olette menossa Amerikkaan", sanoi kirkkoherra kirjoja miehelle
takaisin tuodessaan.

"Niin."

"Miksikä lähdette pois synnyinmaastanne, tuttawain ja ystäwäin parista,
pois maille wierahille, teille tietämättömille, jossa ei ole ken
wesilusikan ojentaisi? Se on sitäkin kummallisempi mielestäni, kun
olette perheellinen talon mies", sanoi kirkkoherra.

"Niinhän tuota... Kun ahdistaa niin kowin joka puolelta, niin ajattelin,
etteikö tuota siellä ... mutta nyt tuntuu niin pahalta ja waikealta,
etten tahdo aikaan tulla", sanoi mies ja raskaat kyyneleet tipahteliwat
kaarewain ja tuuheain kulmakarwain alla olewista silmistänsä.
Kyyneleitään koki hän häätää syrjään karhealla kädellänsä.

"Tämän matka=murheenneko wuoksi haluatte nyt ripillä käydä?" kysyi
kirkkoherra.

"Paljon senkin tähden, mutta on minun muutenkin paha olla."

"Minkä wuoksi?"

"Minä olen niin paha ... olen kowasti rikkonut."

"Wai niin--! Ketä wastaan? Awatkaa minulle sydämenne", sanoi
kirkkoherra kehoittawaisesti ja osaaottawaisesti.

"Minä olin kowasti juowuksissa", sanoi mies nöyrästi ja
tunnustawaisesti, ja hänen koko ruumiinsa wärisi.

"Se on kyllä paha, mutta sanokaa minulle, oletteko ollut usein ennenkin
juowuksissa?" utasi kirkkoherra.

"En koskaan ennen; en ole monasti eläissäni maistanutkaan wiinaa",
sanoi mies.

"Missä se sitten tapahtui?"

"Tänne tullessa."

"Kuinka se käwi?

"Mieleni oli kowin raskas ja paha, kun piti erota waimosta, lapsista,
sukulaisista, tuttawista, ystäwistä, kotitienoosta ja synnyinmaasta.
Kun ajattelin, että olin kaikki nämä jättämäisilläni ja menossa
wieraaseen maahan, tuntemattomien ihmisien sekaan, outoja oloja
wastaan=ottamaan, josta ei ole toiwoakaan heti takaisin päästä ja
pääseekö koskaan, niin mieleni tuli syttä mustemmaksi. Tunsin
sydämessäni kauheaa tuskaa ja surua, niin että henkeä ahdisti, ja
tuskan hiki juoksi päältäni, ja tämä kaikki teki elämäni peräti noloksi
ja murheelliseksi.

Meitä oli useampia miehiä samassa matkassa, sillä muitakin lähtee nyt
meidän pitäjästä Amerikkaan. Nämä eiwät woineet olla huomaamatta minun
kauheaa suruani. He kokiwat lohduttaa minua, kuten parhaiten taisiwat,
mutta se oli kaikki turhaa. He oliwat waranneet mukaansa useampia
pulloja wiinaa, luullakseni oman surunsa waralle. Niistä he maisteliwat
ehtimiseen ja tarjoiliwat minullekin. Kauan aikaa torjuin minä kaiket
tarjoilemiset, mutta he eiwät waan laanneet sitä tyrkyttämästä yhä
uudestaan.

'No, ota nyt, se liewittää suruasi', sanoi naapuritalon mies ja tarjosi
taasenkin pulloansa.

Minä maistin wähäsen.

'Ota nyt enemmän ... mitä se tuon wertainen', sanoi naapuri, eikä
ottanut tarjoamaani pulloa takaisin.

Minä otin toisen kerran ja pullautin suuni melkein täyteen.

Hetken päästä rupesi sydän=alassani tuntumaan niin hywältä. Kierteli ja
lämmitti niin somasti ja murheeni tuntui todellakin liewenewän. Minä
rupesin iloisesti puhelemaan towerieni kanssa, eikä kowin pitkää aikaa
kulunut, ennenkuin minä jo naurahtelinkin.

'Eikös ole nyt jo wähän parempi?' kysyi naapuri naurahdellen.

'On, on ... paljonkin parempi on ... nyt on hywä, mutta annasta
wielä siitä pullosta', sanoin minä ja ojensin käteni pulloa
wastaan=ottaakseni.

Naapuri antoi pullon. Sen saatuani kallistin minä siitä niin paljon,
että suuni tuli täyteen kuin puhuttu rakko.

'Kas niin! Nyt se tepsii--mies hänestä tulee kuin tuleekin. Minä
takaan, ettet wähän ajan päästä tiedä koko surustasi pukin rippiä',
wakuutti naapuri.

Nyt muuttui tilani aiwan toisenlaiseksi. Silmänikin kirkastuiwat niin,
että olisin woinut wäittää näkewäni waikka kiwen läwitse. Koko maailma
näytti niin waloisalta ja puhtaalta, etten semmoista muista sitä ennen
koskaan nähneeni. Kaikki matkasuruni ja huoleni, entiset kärsimiseni ja
ponnistukseni katosiwat tuokiossa mielestäni kuin tina tuhkaan ja nyt
olisin mennyt waikka maailman ääriin. Ymmärrykseni selkeni mielestäni
niin waloisaksi ja käsittäwäksi, etten koskaan ennen ollut asioita niin
selkeästi ymmärtänyt enkä käsittänyt. Tässä walossa huomasin, ettei
tämä maailma olekkaan niin paha ja suuri waiwanpesä kuin olin itselleni
uskotellut, kunhan waan ymmärtää siitä oikein nauttia. Turhaan niitä,
näenmä, huolia ja murheita kantaa, ajattelin minä.

Ihmiset näyttiwät nyt mielestäni niin kurjilta ja kehnoilta ja minä
luulin näkewäni jokaisen wastaan tulijan läwitse. Woi kuinka paljon
huonompia minua he tuntuiwat olewan, tuommoisia kurjia, tyhmiä raukkoja
waan--mitäs he owat minun rinnallani, arwostelin minä.

Tämä ajatus ei ollut nykyisen hetken synnyttämä, waan se oli aikojen
kuluessa wähitellen juurtunut minuun, waikken sitä ennen ollut niin
suuressa määrässä tuntenut kuin nyt. Olin oppinut hiljalleen katsomaan
muita ihmisiä ylön, kun olin mielestäni parempi heitä, koskapa olen
rehellinen ja kunniallinen mies, enkä ollut kertaakaan wielä ollut
juowuksissa. Niin jo ennenkin ajattelin, mitä sitten nyt, kun olin niin
onnellisessa tilassa.

Hih! kiljahtelin minä, kun satuin ihmisiä näkemään, sillä enhän osannut
enään ihmisiäkään häwetä, kun olin juowuksissa", kertoi mies
alakuloisesti, kun kerran alkuun pääsi.

"Wieläkö sitten mitään?" kysyi kirkkoherra.

"Asian pahinta puolta en ole wielä kertonutkaan", sanoi mies nolosti.

"Mikäs se olisi?"

"Minä onneton löin akkaani."

"Akkaanne! Missä sitä löitte?"

"Tiellä tänne tullessa."

"Onko waimonne myös menossa Amerikkaan?"

"Ei ole, hän lähti minua waan saattamaan tänne rautatielle saakka."

"Aiwan oikein. Olettehan jo maininnut, että täytyy erota waimostanne ja
olisihan se minun pitänyt muutoinkin muistaa, kun olen lukenut
passinne. Mutta minkä tähden löitte waimoanne?" sanoi kirkkoherra.

"Ei suinkaan hänessä mitään syytä ollut, mutta mitä hullu juopunut
siitä huoli! Päinwastoin löin minä häntä suuren rakkauden työn tähden,
ja sepä se asian pahin puoli onkin. Hän on koko yhdessä olon aikamme
kokenut aina waroittaa ja muistuttaa minua ihmisen elämän
welwollisuuksista. Hän on ollut aina arka minun kunniastani, sillä hän
sanoo minun kunniani olewan hänenkin kunniansa, ja kenties se onkin
hänen ansionsa, että minun kunniakipeneeni on tähän saakka säilynyt.
Nytkin hän koki minua monet kerrat estellä, etten enään ryyppäisi, kun
tiesi minun tulewan päihin, mutta mitäpä siitä oli apua. Wihdoin otti
hän pullosta kiinni, kun minä taas ensin rupesin ryyppäämään ja sanoi:

'Älä, hywä Matti, enään ryyppää, olethan nytkin jo aiwan pilalla.'

'Wai niin! Wai sinä tässä isäntä luulet olewasikin', huusin minä, ja
silloin löin minä."

"Woi, woi! Kyllä se oli hywin pahasta teiltä tehty", sanoi kirkkoherra.

"Kyllä se oli niin pahasti tehty, ettei sen pahemmasti woi kukaan
tehdä, sen tunnen nyt katkeruudella", sanoi mies, ikäänkuin tuomioonsa
tyytywäisenä.

"Kuinka sitten waimonne käwi?"

"Kyllähän sen arwaa miten heikon waimon käypi, kun raiwostunut wankka
mies häntä lyöpi. Heti hän lysähti kärryn pohjalle ja nenästä juoksi
weri kuin härän kurkusta. Siinä hän sitten itkeä nyyhki ja walitteli.

'Niin, sen siitä nyt sait----. Tekeekös wasta mielesi tulla
isännöimään', öyhkyin minä waan, ikäänkuin olisin hywinkin ison hywän
työn tehnyt.

Mitä sitten tapahtui, en enään muista, sillä tulin aiwan taidottomaksi.
Ilta olikin jo, ja towerit ajoiwat erääseen taloon yöksi. Siellä he
kantoiwat minut huoneeseen ja laittoiwat maata; siinä sitten nukuin,
enkä herännyt ennenkuin aamulla."

"No, miltäs sitten aamulla tuntui?"

"Woi, rakas kirkkoherra, älkää sitä kysykö, miltä se tuntui.
Omantuntoni tuskat oliwat niin kowat, etten woi niitä sanoilla
selittää. Minä muistin kaikki eiliset tapahtumat siihen saakka, kunnes
tulin tiedottomaksi. Kärsiwä waimoni oli ensimäinen, minkä herättyäni
huomasin. Hän oli eläwänä todistajana edessäni eilisistä tapahtumista.
Hänen molemmat silmänalustansa oliwat mustana ja kaswot oliwat
turpuneet ja pöhöttyneet niin, ettei silmiäkään paljon nähnyt, enpä
ollut tuntea häntä ensi silmäämällä, niin erinkaltaiseksi oli hän tuon
lyönnin tähden muuttunut. Hän wältteli katsoa minua silmiin. Näytti
siltä kuin hän olisi luulotellut itse tehneensä jonkun suuren pahan
työn.

'Woi Mari kulta, mitenkä nyt owat asiat?' sanoin minä häpeästä ja
tuskasta pakahtumaisillani.

'Woi, hywä ystäwä, miksi sinä löit minua niin kowasti, mitä pahaa minä
olen sinulle tehnyt?' sanoi hän ja rupesi nyyhkimään.

'Et mitään pahaa, mutta hywää sinä olet tehnyt paljon, hywin paljon',
koin minä sanoa.

'Kuinka sinä woitkaan mennä Amerikkaan, kun sinä näytät rupeawan
juomaan? Sinä et woi siellä miehestä pysyä, kun ei siellä ole ketään,
joka sinua tukisi ja waraisi; paras on, että palaat kotiin', sanoi
waimoni.

'Mutta sen woin wakuuttaa tässä Jumalan ja sinun edessäsi, että se oli
ensimäinen ja wiimeinen kerta; ei koskaan minun suuhuni tule enään
wäkewiä juomia. Miehenä en woi pyörtää takaisin, sillä meidän asiamme
eiwät salli sitä. Mutta minä tahdon kaikkeni koettaa ja olla mies.
Luota minuun wielä nytkin. Sydämestäni kadun minä tätä wäärää tekoani
ja pyydän nyt hartaasti sinulta anteeksi', koin minä häpeissäni ja
hätäyksissäni sanoa.

'Kernaasti minä annan sinulle anteeksi, waikka kuinka paljon olisit
minua wastaan rikkonut. Tiedänhän minä, että se oli ensimäinen kerta,
mutta minä niin kowin pelkään, kun sinä poiskin menet... Olethan sinä
ollut kelpo mies ja hywä kumppani minullekin----miksen minä antaisi
anteeksi', sanoi waimoni ja kyyneleet kiilsiwät hänen silmissään.

Juuri kun olimme tämän werran ennättäneet puhua, nousiwat ihmiset ylös
ja alkoiwat liikkua. He eiwät olleet näkewinäänkään minua, mutta
kuitenkin huomasin minä, että jokainen halusi katsella minua, kun waan
saiwat salaa sitä tehdä. Heidän silmistään näkyi kummallinen salama ja
epäselwä kiilto ja minä ymmärsin mitä se merkitsi. Kukaan ei puhunut
minulle mitään, mutta heidän suupielissään oli niin omituinen hymy,
että minä ymmärsin, mitä he olisiwat sanoneet, jos he olisiwat jotakin
puhuneet. Tämä teki tuskani kahta kauheammaksi."

"No, eikö omatuntonne rauhoittunut, waikka waimonne antoi anteeksi?"
kysyi kirkkoherra.

"Woi ei niin, ei niin, hywä kirkkoherra--. Kaukana siitä. Poissa on nyt
oma rakkauteni ja hurskauteni. Kaikki entinen hywyyteni, kerskaamiseni
ja muiden ylenkatsomiseni. Kaikki ne owat olleet ja menneet, ja nyt
olen wiheliäisin ihminen, mitä maa on koskaan päällänsä kantanut.
Kalkki ihmiset näyttäwät minusta nyt niin hywiltä, hurskailta ja
puhtailta ... heidän kaswonsakin loistawat mielestäni sanomattoman
puhtailta ja wiattomilta. Toisenlaista oli nyt tämänpäiwäinen puhtaus
kuin eilinen. Waimoni on kyllä minulle anteeksi antanut, mutta minä
olen rikkonut Jumalaa ja kaikkia ihmisiä wastaan, enkä minä pääse
rauhaan, ennenkuin minä saan sowinnon kaikilta. Woi, hywä kirkkoherra,
onko tämmöisellä onnettomalla mitään toiwoa?"

Näin puheli tuo murrettu mies, joka nyt wieraassa paikassa halusi
päästä armopöydälle, saamaan syntein anteeksi saamista. Ensimältä
näytti hän niin ahdistuneelta, hätääntyneeltä ja huonolahjaiselta,
ettei hänen luullut woiwan mitään selittää, mutta kun hän huomasi
kirkkoherran lempeäksi ja osanottawaksi mieheksi, kehkeentyi hän
wähitellen niin, että hän woi aiwan hywin ajatuksensa selittää.
Kuitenkin wärisi hänen äänensä koko ajan ja hieno wäristys tärisytti
wankkaa ruumista, josta selwästi näkyi, ettei suinkaan tuo awonainen
tunnustus leikintekoa ollut.

Kirkkoherra oli hengen mies. Hän kuunteli miestä maltilla ja
osanottawaisuudella, waikka jumalanpalweluksen alkaminen sen takia
wähän wiiwähtyikin. Kun hän huomasi, että hänen edessään oli totisesti
särjetty ja katuwainen sielu, murtui hänenkin mielensä. Kyyneleet
nousiwat hänen silmiinsä, kun hän otti miestä kädestä kiinni ja sanoi:

"Paljon on meillä kaikillakin syntiä mutta Jumalalla on paljon enemmän
anteeksi antamusta, kun pakenemme Hänen Poikansa ansion turwiin."

Tämä waikutti mieheen niin, että hän melkein ääneensä itki.

Jumalanpalwelus alkoi nyt ja rippisaarna pidettiin ensin. Nöyrästi
laskeutui outo mieskin polwilleen muiden rippiwierasten sekaan.
Kirkkoherra ei puhunutkaan nyt jumalattomille, eikä syytänyt
rippiwieraille lain kirouksia ja uhkauksia. Hän puhui niille, joilla on
särjetty sydän ja murheellinen henki. Niitä waroitti hän wälttämään
epäuskon kawaloita ja salaisia pauloja kehoittaen samassa turwallisesti
ja pelkäämättä astumaan armoistuimen eteen, jossa on paljon
armahtamista ja anteeksi antamusta kaikille niille, jotka sinne uskoen
tulewat.

Outo rippiwieras näytti ahmiwan joka sanan ja hänen jykewät hartiansa
jytisiwät koko rippisaarnan ajan.--Tuskinpa lienee hartaampaa
rippiwierasta ollut koskaan. Hän ei lähtenyt pois kirkosta, ennenkuin
kirkonmenot oliwat kaikinpuolin loppuneet. Lähtiessään käwi hän
jättelemässä kirkkoherran hywästi ja kiittelemässä häntä lohdutuksen ja
hywien neuwojen edestä. Kirkkoherra kehoitti häntä pysymään tehdyissä
hywissä päätöksissään ja toiwotti onnea pitkälle ja waaralliselle
matkalle.

Matkustajan majapaikka oli eräässä talossa aiwan rautatien lähellä.
Sinne riensi hän, mutta hänen sydämensä oli nyt paljon keweämpi kuin
kirkkoon mennessä. Hän oli siellä saanut kuulla lohdutuksen ja armon
sanoja. Nämä wuotiwat niinkuin lääkitsewä ja wirwoittawa hunaja hänen
haawoitettuun sydämeensä ja hän löysi lewon sielullensa, semmoisen
lewon, jota koko maailma ei olisi woinut hänelle antaa.

Waimo oli kirkonmenojen ajan majatalossa. Hänkin olisi halulla mennyt
kirkkoon, mutta ei woinut turwottuneiden ja sinisten kaswojensa wuoksi
sitä tehdä. Tämä teki miehelle kipeää ja hän mietti kirkkoon mennessään
millä tawalla hän woisi tuon tekemänsä wamman parhaiten poistaa.

Kun hän tuli majapaikkaansa, oli hänen waimonsa, huiwi silmillä,
istumassa jossakin warjokkaassa nurkassa. Näin oli hän sentähden, kun
hän tahtoi salata omaa tilaansa ja peittää miehensä rikosta.

Kirkosta tultuansa meni mies suoraan waimonsa luo.

"Kuinka nyt woit, rakas Mari?" kysyi mies waimoltansa.

"No meneehän tuo tuossa, kaswojani waan wähän pakottaa, enkä kehtaa
näyttää niitä muille ihmisille", sanoi wainio.

"Woi kuinka mielelläni tekisin sinut terweeksi, kun waan woisin, mutta
minä en ymmärrä mitään, eikä ole lääkäriäkään saatawissa", sanoi mies.

"Minä olen tässä kuullut, että tämän pitäjän lukkari on näppärä saamaan
apua yhteen ja toiseen wammaan; mitähän jos käwisit häneltä kysymässä.
Kyllä kai se muutoinkin paranee, mutta ehkä paranisi pikemmin", sanoi
waimo.

"Aiwan kernaasti sen teen; minä lähden heti sinne", sanoi mies,
ikäänkuin ihastuksissaan siitä keksinnöstä.

Mies lähti. Lukkarin luo tultuaan, esitteli hän asiansa kuten parhaiten
taisi, mutta tämä ei osannut mitään neuwoja antaa, ellei hän itse
näkisi wammaa. Tämän wuoksi lähti hän miehen mukana hänen majataloonsa.

"Miten tämä loukkaus on tullut?" kysyi lukkari, katsellessaan waimon
turwottuneita ja sinistyneitä kaswoja, sillä hän ei ollut kuullut
kirkkoherran ja miehen keskustelua, kun oli sillä aikaa hautaamassa
ruumiita apulaispapin kanssa.

"Minä putosin toissa päiwänä kärryistä ja siinä loukkasin wähän
kaswojani... Eikä tämä mitään waarallista ole, onhan waan wähän ilkeä",
ehätti waimo sanomaan.

"Tuo tuntuu minusta hywin kummalta ... eihän kaswoissanne ole mitään
ulkonaista haawaa", arweli lukkari.

"Minä löinkin kaswoni pudotessani waan ruohokenttään ja sentähden ei
tullut haawaa", selitti waimo.

"No, sillä tawalla se on woinut olla mahdollista, mutta kowa tärähdys
se on ollut, koska kaswot owat noin kowin turwottuneet. Kun ei ole
mitään awonaista haawaa, on paras, että noudatte apteekista korttelin
lyijywettä ja rupeatte sillä hautelemaan. Kastelkaa sillä
moninkertaisia puhtaita liinariepuja ja pankaa turwotuksen päälle; kun
kuumenewat, waihtakaa toiset. Sen keinon olen minä useinkin nähnyt
auttawan tuommoisissa tapauksissa", sanoi lukkari ja lähti pois.

Mies käwi heti noutamassa lyijywettä ja rupesi hautelemaan waimonsa
turwonneita kaswoja.

"Tuntuupa heti pakotusta helpottawan", sanoi waimo, kun oli muutamia
kertoja kääreitä muutettu.

"Sepä olisi kowin hywä asia", sanoi mies.

"Mitä sinne kirkkoon kuului?" kysyi waimo hiljaa.

"Minä löysin siellä keinon kipeälle omalletunnolleni. Jumala on minulle
kaikki anteeksi antanut, sen tunnen selwästi, ja ihmisetkään eiwät
näytä minua enää sormellansa osoittawan, eikä niin tutkiwasti
katselewan", sanoi mies.

"Sepä on sangen hywä asia. Minä pelkäsin pahinta, kun sinä olit niin
kowissa omantunnon waiwoissa.--Pääsitkö sinä ehtoolliselle, niinkuin
aikomuksesi oli?"

"Pääsin. Kirkkoherra oli niin lempeä. Hän on hengen mies ja hän osasi
tunkeutua sieluni sisimpiin osiin; minä tunnustin hänelle kaikki",
sanoi mies.

"Woi sinua, Matti, mitä teit; miksi häwäisit itsesi ja minun", sanoi
waimo ylös makuultansa hypähtäen.

"Minun sydämeni oli niin täysi, etten olisi huolinut, waikka koko
maailma olisi saanut tietää, kuinka kelwoton mies minä olen ja kuinka
häwyttömän työn olen tehnyt. Luulenpa, etten olisi rauhaa ja sowintoa
käsittänyt, ellen olisi niin tehnyt.--Ei, ystäwäni, sinun kunniasi
tullut sen kautta poljetuksi, sillä eihän sinulla mitään rikosta ole.
Minun wikani ja syyni se on kaikki, että olen näin tärkeällä
eronhetkellämme saanut niin katkerasta murheenmaljasta maistaa.--Älä
minua nyt wäärin ymmärrä, rakas Mari", selitti mies.

"Woihan sinulla olla oikein, mutta kuitenkaan en olisi suonut muiden
ihmisten saawan meidän wälisiä asioita tietoonsa", sanoi waimo.

Kun he näin puheliwat keskenänsä, tuliwat matkatowerit heidän
majataloonsa. Jokainen heistä oli hywäsestään pöhnässä. Nämä oliwat
semmoisia wahwoja sieluja, jotka oliwat myötäänsä humussa, eiwätkä
tulleet tuon kummemmiksi, waikka oliwat niin paljon ottaneet, että
melkein wiina suupielistä ulos läikkyi.

Hoiperrellen astuiwat he tuttawiensa luo.

"Kas waan! Täälläpä taitaan olla akkoja hoitelemassa. Taisipa se käydä
lujemmasti kuin luultiinkaan, koska kääriskellä pitää.----No, no, pian
ne sentään noin pikku wiat paranee ja sitten on kaikki taas
entisellään... Mutta mitä! Niinhän sinä olet happaman näköinen kuin
hapan silakka... Taitaapa taas, luulen ma, matkahuolet rasittaa, mutta
otappas tästä, niin kyllä huolet haihtuwat", sanoi eräs heistä,
tarjoten Matille wiinapulloa.

"Matkahuolet eiwät minua niin paljon rasita, mutta tehty rikokseni
paremminkin... Enkä minä huoli teidän wiinastanne", sanoi Matti.

"Älä nyt ole olewinasi.--Ota nyt waan, niin saat pian nähdä, että
mielesi taasen äkkiä wirkistyy", tyrkytti mies.

"En huoli, waikka teillä olisi ammeessa ja kauha partaalla", sanoi
Matti lujasti eikä ottanut wastaan tarjottua pulloa.

"No, minkä wuoksi et ota?" kysyi tarjooja jotenkin tuimasti.

"Sentähden, että olen päättänyt olla ottamatta."

"Otitpahan silloinkin ja kelpolailla otitkin", sanoi tarjoilija
pisteliäästi muistuttaen.

"Otinpa kylläkin, sen sinä oikein sanoit. Mutta siitäpä sainkin
tekemistä niin paljon, etten ota enään koskaan suuhuni wäkewiä juomia",
sanoi Matti lujasti.

"Sinä luulet olewasi parempi meitä muita", sanoi mies sillä nyt oli jo
toinen ääni kellossa, kun näki että wiina=ystäwyys alkoi turhaksi
käydä.

"Ei suinkaan ... siinä, ystäwäni, erehdyt kowin. Minä olen paljon
huonompi ihminen kuin teistä yksikään ... enpä koko maailmassakaan
luule löytywän niin kehnoa ihmistä kuin minä olen----kunpa minä
olisinkin semmoinen kuin te olette, niin miespä minä sitten olisin",
sanoi Matti.

"Älä nyt leikkiä laske, Matti. Tiedämmehän me, että mies sinä olet,
eikä sinun tarwitse itseäsi niin huonoksi teetellä.----Ota nyt tästä
pullosta ja ollaan ystäwykset, niinkuin ennenkin", sanoi naapuri, kun
näki, ettei suurenteleminen auttanut.

"Minun tapani ei ole leikkiä laskea, sillä, mitä minä sanon taikka
teen, on täyttä totta. Wie pois se pullosi, taikka minä lyön sen
seinään", sanoi Matti kiiwastuneena.

"Hoh tätä, kuinka on hurskas ja ylpeä ... mutta en minä toki ole wielä
koskaan akkaani lyönyt", änkötti naapuri, jonka alkoi jo päihtymys
saawuttaa.

"Siltipä sinä olet parempi mies kuin minä; olenhan sen jo sanonut. Minä
olen niin tehnyt, mutta toiwon, etten sitä tawasta tee. Muutoin pyydän
että menette tiehenne ja jätätte meidät rauhaan", sanoi Matti.

Miehet lähtiwät horjuen ja itsekseen kiroilla mutisten pois, mutta Juho
niminen, nuori naimaton matkatoweri, jäi Matin luo. Hänkin oli wähän
pöhnässä.

"Woi hywä Jumala, Matti, kuinka hywä minun nyt on olla. Nyt ei minulla
ole enään mitään epäilystä sinusta, sillä minä tiedän, että sinä woit
seisoa kiusauksia wastaan", sanoi waimo ja kiersi kätensä miehensä
kaulaan.

"Minä toiwon ja uskon niin käywän, sillä Jumala auttaa meitä kiusaukset
woittamaan, kun waan häneltä pyydämme apua hädässämme", sanoi mies.

"Minunkin käypi niin katumakseni, kun olen niin paljon ryyppinyt",
sanoi toisista jäänyt Juho.

"Heitä sinäkin kaikenni wiina pois, se ei wie hywään, usko minua",
neuwoi Matti.

"No, mutta minä heitän ... niin minäkin olen ajatellut", lupaili Juho.

"Silloin teet oikein. Liittäytään yhteen ja ollaan yksissä sielläkin,
sillä wieraalla maalla on monta waaraa ja kiusausta tarjona;
woisimmehan tukea toisiamme ja olla toinen toisemme apuna", esitteli
Matti.

"Tehdään niin, minä suostun."

"Onko sinulla nyt wiinaa muassasi?"

"On yksi pullo."

"Särje se pullo ja laske wiina maahan, kehoitti Matti ja katsoi
tutkiwasti Juhoa silmiin.

"Minä yhden kerran ryyppään ... sitten en enään--yhden ainoan kerran
waan", sanoi Juho ja raapi korwantaustaansa.

"Ei ainuttakaan kertaa tahi ei meillä tule mitään liittoa. Ken ei
ensimäistä kertaa woi itseänsä kieltää, hän ei woi toistakaan.----No!"

"Lähdetään ulos ... eihän tuota tähän lattialle", sanoi Juho.

He meniwät.

Nurkan taa päästyänsä otti Juho pullon powestansa ja löi kepakolla
siitä kaulan poikki ja antoi wiinan juosta maahan.

"Siellä se nyt on", sanoi hän sitten.

"Sielläpähän olkoon, ja älköön koskaan takaisin tulko", anoi Matti.

Kun he oliwat huoneeseen takaisin palanneet, sanoi Matti Juholle:

"Nyt minä uskon, että sinulla on woimaa seisoa wiettelystä wastaan,
waikka kiusauskin tahtoo pyöriä kintereillä, woittoa saadakseen. Kun
ensimältä on luja, wähenewät kiusauksetkin. Ole nyt meidän
majapaikassamme yötä, ettet joutuisi toisien matkatowerien pariin ja
joutuisi toiseen, kenties pahempaan kiusaukseen."

Ja yötä oli Juho.

       *       *       *       *       *

Huomeninen päiwä tuli ja tänään piti Amerikkaan matkustajain kiitää
rautateitse Hankoniemeen. Tunti oli jo käsissä, jolloin junan piti
tulla. Asemalla oli liikettä ja hälinää, sillä ihmisiä hyöri
edestakaisin, mitkä luihnaten siinä asiatta, tawan wuoksi waan, mitkä
puuhaten minkä mitäkin junaan pantawaa tawaraa käytäwälle.

Asemahuoneen seinustalla oli täytettyjä säkkejä ja matkakirstuja. Ne
oliwat Amerikkaan matkustawain kamuskoita.

Erään semmoisen matkatawara=ryhmän päällä istuiwat Matti, Mari ja Juho.
Marin kaswoista oli turwotus jo niin sulanut, ettei ollut koko wammasta
enään muuta merkkiä jäljellä kuin wähäinen mustelma wasemman silmän
alla; hän woi nyt wapaasti katsella ympärilleen.

Toisten matkatowerien matkakapineet oliwat eri ryhmissä, kaikenni
toisella taholla, sillä he eiwät tahtoneet enään seurustella Matin
kanssa, koska hän tyhjästä rupeaa loikumaan ja päätään riputtamaan,
eikä enään aio ryypätä wiinaa. He oliwatkin kokeneet matkasurujansa
nytkin liewennellä kelpolailla, sillä he oliwat hywäsestään hutikassa
ja ehtimiseen käwiwät he nurkan takana, luultawasti ottamassa lisää
surun woidetta.--Horjuen käweliwät he edestakaisin pitkin käytäwää, ja
kaikkien ihmisten huomio näytti kääntywän heihin.

"Koe nyt unhoittaa surusi ja ikäwäsi, kyllä Jumala meidät wielä yhteen
auttaa. Minä en ole siellä kauwan; heti kun saan niin paljon
ansaituksi, että saamme welkamme maksetuksi, tulen pois. Kaikki mitä
woin kokoon saada, lähetän sinulle ja sinä makselet sitten täällä
welkoja", koki Matti lohdutella waimoansa, jolle lähestywä eronhetki
tuntui sangen karwaalta.

"Kun pääsisin tämän päiwän päähän, niin ehkä sitten olisi wähän
parempi, mutta kowin pahalta nyt tuntuu... Koe kirjoittaa sieltä
usein ... olisihan sekin paljon haahkiampi", sanoi waimo.

"Eipähän nyt ilman... Heti kun pääsen perille, annan tietoja itsestäni
ja sitten pitkin matkaa--kuinkas muutoin.--Tosin en itse osaa
kirjoittaa, mutta tottahan aina kirjoitusmiehiä saanee", koki Matti
luwata.

Toiset matkatowerit oliwat useat kerrat horjuen kulkeneet heidän
siwuitsensa, mutta he eiwät olleet näkewinänsäkään noita heistä
eroitettuja matkakumppaneitaan. Nyt ne oliwat taasenkin tulossa, ja he
näyttiwät jotakin kuiskaawan toisillensa.

"Nämä miehet menewät A-Amerikkaan, e-eiwätkä o-lekaan a-akkojen
holhouksen a-alaisia", sanoa äkötti toinen heistä Marin, Matin ja Juhon
kohdalle päästyään, luomatta kuitenkaan silmiänsä heihin.

Puna nousi Matin leweille kaswoille, mutta hän hillitsi itsensä, eikä
sanonut mitään.

"Hih!" kiljasi toinen heistä pois lähtiessään, ja hypähti kohoksi,
mutta tuon hyppäämisen käwi niin nolosti, että hän kaatui kiwitetylle
aseman käytäwälle.--Kaikki ihmiset rähähtiwät nauramaan.

"Nyt minä tiedän, kuinka suuriarwoinen lähimmäisen apu on kiusauksen
hetkellä. Jos te ette joutuneet apuun wiime iltana, olisin nyt
samallaisessa tilassa kuin nuokin ja kaikkien ihmisien iwan ja pilkan
esineenä. Mutta nyt minun on niin hywä ja selkeä olla ja häikäilemättä
woin katsoa kaikkia ihmisiä silmiin.----Yhä lujempaan tahdon minä
liittyä teihin ja nyt se on totinen aikomus", sanoi Juho Matille,
ojentaen hänelle kätensä.

Matti otti tarjotusta kädestä kiinni ja puristi sitä kauwan aikaa,
ainuttakaan sanaa sanomatta. Selwästi näkyi, että hänen mielensä oli
liikkeellä.

"Minä toiwon, että tämä wakawa päätöksesi tuottaa sinulle siunausta",
sanoi Matti wiimein.

Juna tuli nyt, ja liike ja hälinä yltyi. Matkustajia tuli waunuista,
kantaen käsissään matkakapineitaan ja toisia työnsi waunuihin, wieden
mennessään minkä mitäkin kamuskaa. Tawarawaunuista purettiin laiturille
sille asemalle jätettäwät tawarat ja menewiä tawaroita ahdettiin
sijaan.--Siinähän nyt liikettä ja hälinää oli.

Matin waimoon waikutti tuo kohta lyöwä eronhetki sanomattoman
tuskallisesti. Kyyneleet juoksiwat myötäänsä hänen silmistänsä ja koko
ruumis tärisi sisällisen ankaran kaihon tähden. Hän ei kyennyt muuta
sanomaan kuin: Woi, woi, Matti.

Hywinpä Matillakin näytti olewan tukalat ajat.

"Oletteko te Amerikkaan matkustamassa?" kysyi eräs rautatienpalwelija
Matilta.

"Olen ... kyllä olen", sanoi Matti wähän säpsähtäen.

"Onko teillä piljetti?"

"On--on meillä passit."

"Ei waan rautatien piljetti. Ette te ulkomaan passilla pääse
rautatiellä kulkemaan."

"Ei meillä semmoista ole ... pitäisikö semmoinenkin olla...? Mistähän
sen saisi?... Olen ensikertalainen ja aiwan outo näihin asioihin",
hätäili Matti.

"Niin wiisas o-on olewinaan, e-eikä y-ymmärrä se-se-sen wertaa", sanoi
juopunut Matin matkatoweri pilkallisesti, sillä hän sattui olemaan
siinä lähellä, kun Matti haastoi rautatienpalwelijan kanssa. Tätä
änköttäissään oli Matin pisteliäs naapuri kaatua silmälleen.

"Tulkaa tänne minun jäljessäni; aika alkaa olla täpärällä", sanoi
rautatienpalwelija ja alkoi astella asemahuonetta kohden; Matti ja Juho
seurasiwat häntä.

"Kolmannen luokanko?"

"Missä waan helpoimmalla pääsee", selitti Matti.

"Hankoniemeenkö?"

"Totta kaiketi ... sinne meidän pitäisi mennä", sanoi Matti.

Ja kolmannen luokan piletit Hankoniemeen saiwat Matti ja Juho.

"Kylläpä se on somasta... Minä luulin että kyytiraha otetaan wasta
waunussa", arweli Matti piletit saatuansa.

"Joutukaa nyt, ei ole enään paljon aikaa", hoputti rautatienpalwelija.

Matin ja Juhon tawarat punnittiin ja pantiin waunuun.

"Kun tätä lippua näytätte Hankoniemessä, niin saatte tawaranne pois",
sanoi asemamies kohteliaasti, antaen samalla kummallekin paperilapun.

"Menkää nyt jo waunuun, soitetaan jo toisen herran", sanoi
rautatienpalwelija.

Matin waimo oli siinä.

"Hywästi, Mari!" sanoi Matti ja oikasi karhean ja leweän kätensä
waimollensa.

"Muista minua ja lapsiasi", sai waimo waan sanoneeksi, pitäen miehensä
kädestä kiinni.

Molempien silmissä wärisi kyyneleitä, joita salatakseen Matti kääntyi
selin ihmisiin, mutta selwästi huomattiin, kuinka hänen woimakkaat
hartiansa tärähteliwät. Hän koki käsiseljällään pyyhkiä silmiään ja
sitten nousi hän Juhon kanssa waunun portaille, mutta he eiwät menneet
waunuun.

Toiset matkatowerit oliwat ennenkin kulkeneet rautatiellä. He tahtoiwat
nyt näyttää kuinka wiisaita he owat, eiwätkä ensinkään hätäilleet
nousemaan waunuun, toikkailiwat waan horjuen siinä edestakaisin.
Asemapäällikkö tuli nyt asemahuoneesta antamaan junankuljettajalle
tietoa, että juna saa lähteä. Silloin matkatowerit yrittiwät nousemaan
waunuun, mutta asemapäällikkö esti sen.

"Te ette saa mennä junaan, te olette juowuksissa", sanoi hän.

"O-onhan meillä pi-piketti", wäitti toinen heistä.

"Waikka teillä olisi kymmenen pikettiä tai pakettia, ette sittenkään
saa mennä, ei sinne juopuneita päästetä", sanoi päällikkö lujasti.

"Se-sepä ku-kumma on, ra-rahan mekin o-olemme maksaneet", änkyttiwät he
ja rupesiwat wäkirynnäköllä menemään waunuun.

Mutta sepä ei onnistunutkaan, sillä asemapäällikkö ja junankuljettaja
ottiwat heitä niskasta kiinni ja wetiwät takaisin.

Asemapäällikkö wihjasi junankuljettajalle, tämä puhalsi pilliinsä,
weturin höyrypilli wastasi ja juna lähti liikkeelle.

"Hywästi Mari!" sanoi Matti ja wiittasi leweällä kämmenellään.

Hywän aikaa näkyi Matin ahawoittunut leweä naama waunun portailta. Ja
waikkei hänellä ollutkaan nenäliinaa, jolla hän olisi wiimeisiä
hywästijättöjä huiskuttanut, wiittoi hän sitä ahkerammin leweillä
kämmenillään, ja tämän ymmärsi Mari paremmin kuin mitkään muunlaiset
ulkoa opitut säännölliset hywästijättö=temput.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elämän hawainnoita X: Pöyhkeä isäntä; Kauppias=mummo; Matkustaja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.