Title: Elämäni
Author: Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elämäni" ***


ELÄMÄNI

Perhe-elämällinen kertomus


Kirj.

Pietari Päivärinta


1877.



SISÄLLYS:

Elämäni
Arviointeja



ELÄMÄNI



LAPSUUTENI AIKA


Minä olen syntynyt köyhistä vanhemmista, joilla ei ollut pienintäkään
muuta omaisuutta kuin kätensä elättämään sitä monilukuista perhettä,
jonka haltiaksi Jumala oli heidät asettanut. He tekivät työtä otsansa
hiessä, täyttääksensä sitä pyhää kutsumusta, jonka kalleuden he hyvin
käsittivät, ja elättääksensä niitä lapsia, jotka Jumala oli heille
uskonut. He olivat hurskaita ja Jumalaa pelkääväisiä ihmisiä ja tekivät
lastensa eteen työtä ilolla, eikä huokauksella; ja ensi alussa, kun
lapset olivat pienet ja ajat hyvät, riitti työn-ansio elatukseksi ja
vaatteeksi, mutta ajat muuttuu: lapset kasvoivat isommiksi ja
monilukuisemmiksi, ja rupesivat aina enemmän tarvitsemaan toimeen
tullakseen; hyvät vuodet loppuivat ja sijaan tuli katovuodet, ja niiden
muassa köyhyys koko maakuntaan ja niin vanhemmillenikin, sillä samassa
harveni työn-ansio ja työpalkat vähenivät; siihen tuli vielä lisäksi
sairaus isälleni, ettei hän kyennyt työhön ollenkaan; äitini voimat
eivät riittäneet sairaan hoitoon ja elatuksen hankkimiseen. Aina
muistan sen ajan, jolloin joukossa seisoimme ja itkimme kuolemaisillaan
olevan isämme vuoteen vieressä, ja jolloin hän puheli meille
kuolemasta, tulevaisesta elämästä ja ihmisen velvollisuuksista Jumalaa
ja ihmisiä kohtaan; ne opetukset eivät mene mielestäni, niin kauvan
kuin elän.--

Niillä ajoin tulin ensikerran eläissäni tuntemaan minkälainen kurjuus
on: toisen ihmisen huoneen nurkassa ruuatta ja vaatteetta, sairaan,
puutosta kärsivän isänsä vuoteen vieressä--luulisin siinä oppivan
ymmärtämään miksi neljännen rukouksen selityksessä Lutherus on
jokapäiväisen leivän joukkoon lukenut: »hyvät kylämiehet». Sillä
tunnenpa vielä nytkin, että jos ei armeliaat ihmiset olisi joutuneet
apuumme, olisimme kaikin siihen nääntyneet.--Isäni ei kumminkaan
kuollut siihen tautiin, vaan hän oli kauvan aikaa työhön kykenemätön,
eikä ajat myös paranneet, ja puutteet kopisi kantapäillä. Eräänä iltana
kuului vanhempaini keskenään puhelevan, ettei nyt ole muuta neuvoa kuin
että joku lähtee kerjäämään, taikka muutoin kuolemme kaikin yhteen
kokoon. Minä olin vanhin lapsijoukosta, sentähden älysin heti kelle se
toimi osaksi tulee. Niinkuin ukon nuoli lensi se ajatus sydämeni läpi,
että minun pitää kerjuulle.

Heti toisena päivänä rupesivat isä ja äiti kyynelsilmissä kertomaan
minulle, miten oli tehtävä, korjaamaan rikkinäisiä vaateriepujani ja
kenkiäni, ja niin toimittamaan minua matkalle.--Mikäpä muu oli neuvona,
kun tuo henki on kaikille luoduille niin rakas.--Seuraavana aamuna
lähti isä minua viemään likimäiseen kylään, jolloin itkin koko välin,
ja jolloin isäni muistutti ja puheli minulle, kuinka tuli olla nöyrä
kaikkia ihmisiä kohtaan, ja, jos ihmiset johonkin asiaan vaativat,
tehdä sitä mielellänsä mitä saattaa, niin he antavat kernaammasti
leipäpalansa. Isäni oli sekä asian laadusta että antamista neuvoistansa
niin liikutettuna, ettei saattanut, kyyneltensä tähden, seurata minua
ensimmäiseen taloon asti, vaan pyysi erästä matkamiestä viemään minut
talon kohdalle. Tämä sen lupasi tehdä, ja veikin minun talon likelle
joen jäälle--sillä talvi oli--ja heitti siihen, josta omin neuvoineni
menin likimäiseen taloon. Sinne päästyäni rupesin miettimään nykyistä
tilaani ja tulin havaitsemaan, kuinka paljo silloin on kadotettu, kun
köyhäkin koti kadotetaan. Silloin tulin havaitsemaan, ettei nyt enää
olekaan isän ja äitin hellä käsi ja ääni minua vaalimassa, vaan nyt
pitää vieraalta pyytää armoleipää! Voi kuinka onnellisilta silmissäni
näyttivät talollisten lapset, jotka huoletonna, keltään pyytämättä,
menivät pöydän tykö, väänsivät leipäkannikat käsiinsä ja rupesivat,
lakki päässä, kiittämättä, syömään, ja tätä tehdessä useinkin pitivät
sopimatonta menoa, varsinkin tuon »kerjäläis-pojan» kanssa, joka tuolla
nurkassa nälillään kykki. Näitä ajatellessani murtui mieleni itkuksi
asti, vaikka ei kukaan tehnyt minulle vastahakoisuutta, sillä mitä
talon lapset tekivät kerjäläispojalle, sehän oli tavallista, ja minä
pidin sen välttämättömänä kohtaloni seurauksena. Sydäntäni
keventääkseni menin porstuaan itkemään, tehden sitä kumminkin niin
salaa, ettei sitä kukaan olisi nähnyt. Niin oli sydämeni täysi, että
kukatiesi itkisin vielä nytkin yhtä menoa, jos ei ihmisrakas talon
emäntä olisi tullut ja moneen kertaan kysyttyään syytä itkuhuni saanut
minulta viimein sitä vastausta: »kun pitää kerjäämän». Hyvänsävyinen
emäntä koki lohdutella minua ja sanoi: »älä ole milläsikään, ole meillä
nyt yötä, minä annan ruokaa, eikä ihmiset ole sulle pahoja; tietäväthän
he, ettei isäs eikä äitis ole laiskoja, vaan eivät voi elättää paljoja
lapsiansa, nyt varsinkaan kun isäs on sairastunut». Emännän puhe
lohdutti minua niin paljon, että palasin tupaan, jossa iloinen
takkavalkea palaa rätisi, ja iloiset ihmiset tekivät käsitöitään sen
ääressä ja kertoivat matkamiesten kanssa kertomuksiansa. Muun muassa
juteltiin siellä kummitusjuttuja, jotka näyttivät hyvin miellyttävän
kuulijoita.

Minä istuin pimeässä nurkassa, josta voin nähdä ja kuulla kaikki;
kummitusjutut eivät minua yhtään miellyttäneet, sillä olin saanut lukea
erään isännän tykönä vanhasta Oulun Viikko-Sanomain vuosikerrasta
kertomuksen: »Akat vähästä hätäilevät, uroot vaaran unhottavat», ja se
oli niin paljon valaissut ymmärrystäni, että osasin heidän
kummitusjuttunsa katsoa ylön. Alapajulla kun olin, en rohjennut heidän
mietteitänsä suorastansa tyhjäksi tehdä, vaan ilmoitin että minäkin
osaisin yhden kertomuksen, jos he suvaitsisivat sitä kuulla. »Puhu,
puhu», kuului heti eräs ääni joukosta, »kerjäläispojat osaavat useinkin
satuja». Tämä viimeinen lause tuntui jokseenkin alentavaiselta, mutta
mitäpä autti, olinhan kerjäläispoika, kuin olinkin. Heleällä lapsen
äänellä rupesin pimeästä nurkastani kertomaan vasta saatua aarrettani;
se ei ollut jokapäiväisiä kertomuksia; siinä tuli esille kuningasta,
hänen korkeaa virkamiestänsä, pappia renkeinensä, linnoja, kummituksia,
väärän rahan tekijöitä ja lopussa heissäkin, vaikka niin törkeissä lain
rikkojissa, totuuden valoa j.n.e. Se teki kuulijoissa vaikutuksen:
kirveet lakkasivat kapsahtelemasta, rukit surisemasta, kartat
raasimasta, ja jokainen kuunteli uteliaasti: mikä kertomukseen lopuksi
tulisi. Kertomuksen päätyttyä huudahti talon isäntä innokkaasti: »mutta
tuosta pojasta tulee joko iso herra, taikka suuri narri, sillä hänellä
on hyvät lahjat ja muisto niin kuin vanhalla konilla». Mutta tuo
propheetallinen ennustus ei ole toteuutunut kumminkaan päin, sillä
minusta ei ole tullut isoa eikä pientä herraa, eikä ainakaan suurta
narriakaan, sillä vanhempani valvoivat kasvatustani ja katsoivat aina,
ettei minuun olisi päässyt juurtumaan pahoja, rivoja tapoja, niinkuin
valhetta, varkautta, panettelemista j.n.e. Esimerkiksi en saanut
koskaan tuoda kotia, tienistillänikään saatuja kalujani, niin kuin
vyönlukkoja, solkia, nappeja j.n.e., ettei aina pitänyt tehdä tiliä
vanhemmilleni: mistä, keltä ja miten olin ne saanut, jota ei ollutkaan
vaikea tehdä, kun oli pahaisna paitaressuna oppinut totuutta arvossa
pitämään.--Asian selvitykseksi mainitsen sivumennen--vaikka ei se kuulu
tähän jaksoon--kuinka tarkkaa kasvatukseni oli. Olin silloin
vanhempaini tykönä, ja erään talon tytön kanssa paimentamassa
lehmäkarjaa. Meillä oli eväänä voita pikkuisessa »karjarasiassa»,
leipää, ja särvinnä pari pulloa maitoa, joista toinen oli minun. Tulipa
meidän tykömme eräs poika ja pyysi maitoa juoda. Luultavasti minä en
suostunut antamaan evästäni hänelle. Silloin poika, jonka nimi oli
Volmar, rupesi lakkaristaan vetelemään lankaan pujoteltuja
nappikimppuja, yhden toisensa perästä, ja lupasi antaa minulle nappeja,
jos antaisin hänelle maitoa. Minulla ei ollut ennen ikään ollut kaupan
kalua, ja voitto kiihoitti kauppaan; ruvettiin siis rasian kannella
mittaamaan maitoa pullosta ja niin sain häneltä toista tusinaa
kirkkaita nappeja. Minä en koskaan ennen ollut saanut olla niin ison
tavaraston haltijana ja siitä ilosta näytin heti kotia päästyäni
tavarani vanhemmilleni, mutta minulle tuli niistä niin tiheä tili,
että ennenkuin sain tavarani omistus-oikeuden oikein uskottavalle
kannalle, sain käydä noutamassa mainitun talon tytön todistajaksi
asiassa, joka todisti, että olin napit saanut »Volmarilta»
rehellisellä maito-kaupalla; sitten pääsin rauhaan. Siitä asti olen
aina arvossa pitänyt vanhempaini tarkkaa kasvatusta; sillä kohta
jälkeen tuli tieto, että Volmar olikin napit varastanut, ja epäilemättä
olisin syyttömästi tullut varkaaksi, jos eivät vanhempani olisi niin
tarkoin valvoneet tavarani omistus-oikeutta, ja jos ei kaupassani olisi
ollut vierasta miestä. Siitä tapauksesta opin koko elämäni ajaksi,
etten siitä myöten ole koskaan oudolta ostanut mitään, jos ei ole ollut
vieraita miehiä.

Kah kuinka ihminen on hajamielinen! Pitihän puhuani ensimmäisestä
yöpaikastani kerjuureisulla, ja nyt olen mennyt kaikenni pois
aineestani!

»Enkö minä sitä sanonut, että kerjäläispojat osaavat satuja puhua»,
sanoi muuan, ikäänkuin kerskataksensa oikeasta ennustuksestansa.--
»Mutta se ei ollutkaan satu» sanoi toinen kuulija, »mistä olet tuon
kertomuksen kuullut?» kysyi hän sitten minulta.--»Olen sen lukenut»,
vastasin minä.--»Lukenut! mistä?» oli usea kummasteva ja kysyvä ääni.--
»Kiviojan Esa isännällä on semmoinen kirja, jossa ei yksi asia ole
järkiään loppuun astikka, vaan ennenkuin pitkät asiat loppuivat, oli jo
muitakin lyhyempiä asioita välissä, ja aina kun asia katkesi, oli alla:
'lisää toisten', selvitin minä toimessani».--»Mikä sen kirjan nimi
oli?» kysäisi muuan.--»Sen oli joka toisessa lehdessä nimenä: 'Oulun
Viikko-Sanomia', ja ettepä usko kuinka paljo siinä oli hupaista
lukemista», selvitin minä, kun en paremmin ymmärtänyt vielä
sanomalehtien järjestystä.--»Ne ovat aviisuja», sanoi muuan.--»Mitenkä
sen saisi sieltä lainaan?» kysyi taas joku.--»Kaikkiapa lainaan
haetaankin, eihän aviisuissa ole muuta kuin loruja; parempi kun lukee
Jumalan sanaa», sanoi taas joku joukosta.

Kun minä kuulin että sitä minun hyvää kirjaani haluttiin lainaan,
tarjosin minä kohta itseäni sen hankkijaksi ja juoksin päätäsuoraan
hengestyksissä Kiviojan Esa isännän tykö. Hän oli takkavalkean ääressä
juuri lukemassa mainituista sanomista: »kuinka kaunis ja kestävä
punamaali saadaan huoneitten ulkoseiniin;» tilaisuus näytti erittäin
lupaavalta. Minä en oikein tohtinut hengittääkään, paljaasta
kunnioituksesta niin viisasta miestä kohtaan, joka omisti semmoiset
tietoaarteet, odotin vaan milloin hän lopettaisi tieteilemisensä. Sen
tehtyä lähenin minä ujosti isäntää ja pyysin »sitä kirjaa» lainaan.--
»Etkö sinä ole kerjuulla? Miten minä sinulle kirjani lainaisin?» lausui
isäntä.

»Nikkilän pojat pyysivät sitä lainaan», selitin minä.

»Sinnehän minä annan ne revittäville», sanoi isäntä, löi »kirjansa»
kiinni, painoi lakin paremmin kallelleen päähänsä, puhaltaa tuhahutti
nokkaansa, niin kuin tapansa oli, nousi ylös ja meni kaappinsa luo,
otti avaimet, aukaisi kaappinsa ja paiskasi, että moksahti, »aviisunsa»
sinne, pani kaappinsa lukkoon, otti avaimen pois suulta ja niin oli
päätös tehty. Minä palasin hyvin alakuloisena ja puoletonna yöpaikkaani
takaisin, jossa surumielin kerroin, että: Kiviojan Esa isäntä ei
antanutkaan »kirjaansa» lainaan.--

Iltasen saatuani menin matkamiesten kanssa saunaan maata, ja taas
rupesi sama katkeruus, kuin alussakin, valloittamaan mieltäni, kun mä
mietin tilaani. Viimein valloitti minun uni, joka on niin tasapuolinen,
kuin kuolemakin, niin köyhille kuin rikkaillekin, mutta molemmille
rakkaampi kuin jälkimäinen. Nukkuissani näin unta: minä olin olevinani
isäntänä ja kylvävinäni siementä suurella vainiolla omaan peltooni,
joka oli hyvässä voimassa ja järjestyksessä. Herättyäni tuntui uneni
jotenkin lohdulliselta, ja ajattelin: »Kävisköhän niin, että olisin
maailmassa vielä isäntänä?»--Kukas ei tulevaisuuttansa mielihyvällä
toivoisi hyväksi?--Aamulla nousivat matkamiehet niin kuin talon väkikin
ylös, ja matkamiehet hankkivat lähtöänsä. Yksi matkustaja oli yön
tienoona kadottanut kintaansa, ja niitä haki sekä talon väki että
matkamiehet, eikä niitä löytänyt kukaan. Viimein minä satuin
havaitsemaan, että kadonneet kintaat olivat erään kakluunin takana
puitten alla. Niinkuin olisin suurenkin aarteen löytänyt, sieppasin
minä kintaat, ja juoksutin ne kaipaavalle matkamiehelle. Minä toivoin
että hän olisi ainakin hyvästynyt, kun sai kintaansa, mutta sen sijaan
että hän sen olisi tehnyt, löi hän niin kovasti minua kasvoille, että
lensin kintaineni päivineni toiseen seinään, ja alkoi veri purskua
suun, sieraimen kautta. Sitä tehdessään kirosi hän kauheasti, että »tuo
kerjäläispoika, sen vietävä, oli varastanut minun kintaani». Minun
tapasi paikalla valtava itku, joka onkin ainoa turva vähäväkiselle,
syyttömästi vääryyttä kärsivälle. Kaikki läsnä olevat, sekä talonväki
että matkamiehet, kauhistuivat hänen tekoon, ja rupesivat minun
puolestani vaatimaan häneltä hyvitystä, sillä tavalla, että hän
maksaisi minulle jotain, kun hän oli niin hävitön ja löi minua niin
kovasti siitä hyvästä työstä, että minä hänen kadonneet kintaansa
löysin. Mies oli pahemmassa kuin pulassa raivostuneen joukon keskellä,
mutta ei ruvennut mihinkään maksoon--lieneekö ollut millä maksaakaan--
vetäysi takaperin vaan ovelle, hyppäsi ulos, siellä rekeensä, löi
ruoskalla hevostaan ja niin meni. Sen tapahduttua rupesivat talonväki
ja matkamiehet kokoilemaan minulle muutamia vaskirahoja ja antoivat
eväsleivistään minulle useoita leivän puoliskoita, osoittaaksensa
sillä, etteivät he suostuneet tuon miehen ilkitekoon. Nämät lahjat
tuntuivat minusta jonkunlaiselta, mutta liika kalliisti ostetulta
hyvitykseltä; lyönti se olisi mennyt lyöntinäkin, mutta syyttömästi
varkaaksi soimaaminen, se oli mielestä menemätön. Siitä opin sen, etten
ketään ihmistä, olipa se sitten kuka tahansa, ole syyttänyt varkaaksi,
vaikka asia todeltakin näyttäisi, ennenkuin se on todistettu.

Samana päivänä, kun lähdin siitä talosta, tapasin kaksi muuta tuttua
kerjäläis-poikaa, joka oli olevinaan koko lohdutus minulle, kun
muitakin oli samassa kadotuksessa; päätettiin siis lähteä yksissä
neuvoin onneansa koettelemaan. Mutta pian havaitsin ettei tämä uusi
kumppanius ollutkaan minulle miksikään hyödyksi. He olivat tottuneet
valehtelemaan ja näpistelemään, ja jos minä heitä siitä muistutin, sain
kohta korvilleni. Taloissa kun oltiin, ja kun meitä käskettiin johonkin
asiaan, lykkäsivät he tavallisesti aina asian teon minun niskoilleni,
sanoen silloin aina minua vahvimmaksi; mutta kun oltiin itseksemme,
silloin he antoivat minun tuta, että olin kehnoin. Ei tuntenut
hauskalta sekään. Kerran kävi niin, että meitä ajettiin takaa varkauden
tähden, ja takaa-ajajat löysivät piippunsa toverieni lakkareista! Siinä
täytyi minunkin, vaikka olin asiasta tietämätön, seisoa syynin alla,
niinkuin kaakkiin tuomitun, ja piipun löydyttyä--vaikka se ei häävi
ollut, vaan piippu se kumminkin oli--ottaa korvilleni niinkuin
toistenkin. Kuinkas muutoin: olimmehan me kerjäläispoikia ja vielä
varkaitakin, mitäpä me olimme yksi toistansa parempia--saada meidän
kaikkein piti!--Kun tämä uusi seurue tuntui niin hankalasti rupeavan
vaikuttamaan vastaisiin toimiini, päätin erauta koko »kumppaljuunista».
Kun taloudessamme ei ollut mitään jakamista, sillä itsekullakin oli
tavaransa omassa pussissaan, erkausin heistä ilman keskustelutta, siten
että lähdin erihaaralle heidän tietämättänsä. Nyt kyllä loppuivat
ilkeydet vähemmälle, mutta taas rupesi tilani minua kovin surettamaan.
Näin mennessäni talosta taloon, pyytäen armoleipää, tapasi minun eräänä
päivänä erin-omainen murhe, joka ei haihtunut millään tavoin. Aina vaan
kohosi rinnassani itsearvoni tunto siinä muodossa, että jos pääsisin
jotenkin siihen tilaan, että saattaisin omalla työlläni ansaita
elatukseni, eikä tarvitseisi kuulla kerjäläispojan nimeä ja kärsiä niin
paljon syytöntä sortoa ja pilkkaa!--juuri näitä miettimässä ollessani,
tuli samaan taloon vanhempiani likellä asuva köyhä akka, elatuksen
hankkimisessa hänkin. Heti kun näin hänen, valtasi murhe niin mieleni,
etten voinut enää itseäni pidättää, vaan puhkesin itkuun, jota
salatakseni kytäisin taas porstuan oven taa ja vedin oven eteeni, ettei
minua olisi kukaan nähnyt. Siellä annoin kyynelteni vapaasti vuotaa,
keventääkseni sydäntäni.

Mutta alin-omainen niiskutukseni ei antanutkaan olla minun salassa,
vaan ilmoitti ihmisille, että porstuan oven takana on olento, jolla ei
liene asiat--ainakaan omasta mielestänsä--oikeassa. Yksi ja toinen tuli
minulta kyselemään, mikä minua vaivasi, ja oliko kukaan tehnyt minulle
pahaa? Siinä talossa ei minulle ensinkään tehty pahaa, päinvastoin
olivat he hyviä ja sääliviä ihmisiä, mutta ei sekään auttanut; kaikki
eivät olleet niin. Minä en saattanut itkultani vastata kyselijöille
mitään, niin oli sydämeni täysi. Viimein tuli ennen mainittu köyhä
akkakin kyselemään syytä itkuuni, jolle suurella vaivalla ja änkäämällä
sain sanotuksi taas ne kurjuutta sisältävät sanat: »kun pitää kerjätä».
Minä en saattanut hänelle olla selvittämättä suruni syytä, hänelle,
joka oli minussa surua kiihoittanut ja joka oli minusta kaikkein paras
ihminen tällä kerralla. Kun hän sen kuuli, sanoi hän: »tuo poikaraukka
kuolee tänne surusta ja ikävästä; lähde minun kanssani, minä vien sinun
vanhempaisi tykö vielä tänä iltana».--Eivät kenenkään kuoleman-alaisen
sanat liene soineet paremmalta yhdellekään murheelliselle sielulle,
kuin sen köyhän akan sanat soivat minulle. »Olihan nyt toivoa päästä
kotia--vanhempain luokse, joilla ei liene paljon minulle antamista
eineeksi; vaan sen enempi oli heillä antaa sitä, mitä vanhemman sydän
kätkee. Onhan vanhempain koti vissisti se paikka, jossa ei luulla minua
'varkaaksi', sillä he ovat minun opettaneet sitä välttämään, ja he ovat
minun koetelleet, voipihan sen uskoa, että he pitävät minun rehellisenä
lapsenaan. Missä olisi maailmassa heidän vertaansa?» Nämät ajatukset
lensivät nopeasti pääni ympäri, ja pian oli suru haihtunut. Lähdin siis
mainitun akan kanssa kotia koti. Yhtäkaikki peloitti minua mennessäni:
»Jos ei olisikaan paremmasti asiat vanhemmillani kuin lähteissäkään,
niin olisi sama leikki edessä.--Mutta vähä lukua, ei nyt saa ajatuksia
niin pitkälle päästää, saanhan ainakin olla yötä rakasten vanhempaini
luona, ja se kannattaa».--Ilta ja koti lähenivät. Tykyttävin sydämin
lähenin huonetta, jossa vanhempaini asuivat. Sieltä näkyi valkea,
olivathan siis kotona. Astuin sisälle: isä oli pärevalkean ääressä,
puhdetöikseen kutomassa seulanpohjaa, ansaitaksensa silläkin jotain;
äitini kehräsi kylän kehruuksia. Heti kun havaitsivat minun, ihastuivat
he, että tulin kotiin. He sanoivat kovin murehtineensa minua, kun
tiesivät kuinka vastenmielistä minusta kerjuu oli; se kuului joltakin.
Äiti tuli heti riisumaan vaateriepujani ja kylmettyneitä kenkäresujani
päältäni, toimitti minua lämmittelemään, ja kyseli matkani kuulumisia.
Itku silmissä kerroin minä hyvät ja huonot puolet. Silloin äiti sulki
minut syliinsä ja sanoi: »Jumalan avulla ja kättemme työllä toivomme
voivamme yksissä elää, jos ei lihavasti, niin kumminkin laillamme.
Koetetaan yhdessä elää, ettei sinun tarvitse kärsiä niin paljon pahain
ihmisten sortoa ja pilkkaa. Jos emme voi yhdessä kohden elää, voimmehan
ainakin kuolla».--Se tuntui joltakin. Koti olikin rikastunut sillä
aikaa, kun olin kerjuulla. Siihen aikaan oli vielä kotitarpeen
viinanpoltto voimassa, ja sitä koettiin polttaa uskolti, katsomatta
oliko siihen varoja taikka ei, ja silloinkin, vaikka kova köyhyys
rasitti maakuntaa. Vanhempani olivat saaneet eräästä talosta
rankinsakoja, ja siihen joitakuita kappoja oikeata viljaa höystöksi, ja
niin olivat he leiponeet koko leipomuksen leipiä. Voi kuinka rikkaalta
nyt näytti, kun oli omasta varasta koko vartaallinen leipiä; jos
kohtakin rankinsakoisia, olivathan ne kumminkin aivan omia. Isä oli
myös jo niin parantunut, että kykeni työhön, ja kulki eräälle talolle
metsässä hakkaamassa. Isä oli metsäretkillään jolloinkin pannut ansoja
moniaisiin katoksiin, ja juuri sinä iltana, kun minä kotia tulin,
sattunut saamaan katoksestaan metson, joka maata pätkötti lattialla.
Voi! Kenen oli parempi olla maailmassa, kuin minun silloin oli:
vanhemmat olivat hyvät ja rakkaat, leipiä oli orrella ja leivän
särvintä lattialla, ja niin olivat huomisen päivän surut poistetut!

Muutoin alkoi nyt onni olla myötäisempi. Sen talon isäntä, jossa olimme
huonemiehinä, pudotti seuraavana päivänä pappilan rautakangen joen
pohjaan, avantoa avatessaan, eikä saatu sitä ylös, vaikka puoli päivää
yritettiin. Isäntä sanoi viimein minulle, tarjotessani itseäni kankea
ylös-ottamaan: »Jos vaan saat sen kangen ylös, niin saat vankan
sangollisen potaattia».--Se oli minulle mieluinen sana, sillä minulla
oli keino muka valmiiksi mietitty kangen ylössaamiseksi. Juoksin siis
noutamaan pitkän saikaran, köyden ja kivimukulan, sidoin köyden toisen
pään saikaran päähän kiinni, ja kivimukulan köyteen, parin sylen päähän
saikaran päästä--sillä minulla oli salainen aavistus, että kanki oli
pohjassa pystyssä--työnsin joen pohjaan sen saikaran pään, johon köysi
oli sidottu, ja aloin sillä kiertää avannon kohtaa. Aikani kierrettyä
rupesin junnaamaan ylös, ja hei!--kanki tuli ensikerralla ylös, ja
potaattisanko oli minun. Hätäkö elää: leipää, lihaa ja potaatteja!

Vanhemmillani oli eläiminä moniaita lampaita. Näiden lampaitten
elatusvaroja lisätäksensä, toi isä metsästä tullessansa useinkin nuoria
haapoja, ja kuori niitä iltamilla hienoiksi siepaleiksi, joita lampaat
söivät ahnaasti. Kerran niitä katsellessani, johtui mieleeni ruveta
pukartamaan umpipuusta jotain pienen astian tapaista. Aikomisesta
työhön, ja huomenna minulla oli pikkuinen kiulu. Ei se ollut juuri
sievän näköinen, vaan sinne päin se kumminkin oli. Illalla saatin
näyttää isälle, että minäkin olin jotakin tehnyt. Isä katseli teostani,
ja sanoi: »rupea koittamaan työtäs siistimmäksi, tee niitä enempi ja
vie pappilan lapsille sitten kaupaksi».--Minä ilolla lupasin koettaa.
Huomenis-päivänä toi isä metsästä raaka-aineita nuorelle
tehtailijallensa, ja minä rupesin innolla työhön, jossa isä ohjaili
minua. Viikon päästä oli minulla valmisna koko joukko sieviä,
umpipuusta tehtyjä, pieniä astioita, jotka hyvin sopivat lasten
leikkikaluiksi. Oli lauvantaipäivä, ja pyhä uhkasi tulla leivätönnä
perheeseen; mutta minulla oli kaupanhalua, läksin siis onneani
koettelemaan pappilaan. Pappina oli silloin pitäjäässämme oikea köyhäin
isä, yli koko maamme tunnettu Jonas Lagus. Menin lasten tykö ja
esittelin asiaani. Lapset heti ihastuivat tuomiini kaluihin ja pyysivät
vanhempiansa ostamaan niitä heille. Pastori kysyi: mitä minä tahtoisin
--astioillani?--»Kun saisin vähän leipää ja kaloja, ei ole kotona
ruokaa», vastasin minä.--Sen kuultuansa antoivat he minulle niin paljo
leipiä, hyvän joukon silakoita ja palasen lihaa, etten saattanut niitä
kantamalla viedä kotiini, vaan minun täytyi ottaa kelkka pappilasta
lainaan. Päälliseksi pyysivät he että tekisin heille vielä paljon
semmoisia pieniä talous-astioita ja muita leikkikaluja, sillä
pastorilla oli paljo pieniä lapsia, ja että rupeaisin tuomaan heille
lattiahakoja kahdesti viikossa, jonka pyynnön ilomielellä lupasin
täyttää.

Ei kukaan liene iloisemmalla mielellä koskaan rientänyt kotiaan, kuin
minä nyt riensin, kun tiesin keventäväni vanhempaini surun huomisesta
päivästä. Kyllähän se tuntui mielessäni, etten ollut saanut kaikkea
hyvyyttä ansioillani, vaan se kumminkin lohdutti mieltäni, etten ollut
sitä suoraan kerjännyt. Vanhempani olivat ilosta tukehtua, kun näkivät
mitä minä toin, ja kun kerroin kuinka minua pyydettiin tekemään vielä
lisää astioita ja muita leikkikaluja, ja hankkimaan lattiahakoja, niin
puhkesivat he kyynelsilmin kiittämään pappilan väkeä, ja minäkin sanon
vielä nytkin: »Jumala heitä siunatkoon!»

Minä rupesin kohta työhön. Silloin alkoivat pappilan lapset saada
pyttyjä, sankoja, kiuluja, korvoja, kirnuja, hevosia, lehmiä, lampaita
j.n.e., niin että se ei ollut vähä, mitä yhä välistä vein pappilaan.
Lattiahavoissa pidin myös pappilan pari vuotta, jotka piti talvella
olla hienoista kuusen ja kesällä nuorista katajan havoista.
Leikkikaluja tehdessäni vartuin aina paremmaksi käsistäni, ja rupesin
tekemään isompiakin kaluja, niinkuin lusikoita, piippuja, jotka
lakeerasin, rasioita, konseloita, hakasia, höylänpäitä, kuontalolapoja
ym., jotka äiti kylillä vaihetteli ruokavärkkeihin ja niin sai niillä
aina jotakin. Isä ja äiti tienasivat myös minkä voivat, ja niin elää
kitkuteltiin, jos ei kaikesti juuri niin lihavastikaan, vaan kumminkin
kerjäämättä.

Kertomuksestani olen kokonaan unhottanut, että lukemisestani vanhempani
pitivät parhaan huolen. Jo aikaisin opettivat he minun kirjalle, ja
vähän häpeissäni täytyy mainita, että olin viiden vuoden vanhana
yhtäläinen lukija kuin nytkin. Aina muistan ensimmäisen kinkerimatkani
omituisuutensa vuoksi. Kun pappi kirjoitti lukuani kirkon kirjaan, niin
minä, hökäle kun olin, menin hänen olkansa ylitse katsomaan ja pyysin
että hän opettaisi minut kirjoittamaan.--»No, minkätähden sinä
kirjoittamaan opetteleisit?» kysyi pappi.--»Että mä papiksi pääsisin»,
oli vastaus.--»Minkätähden sinä papiksi tahtoisit?» oli taas kysymys.--
»No, hei! kun ne hyvää syövät ja komeasti kävelevät», vastasin
minä ällistymättä. Silloin valloitti nauru koko kinkeriväen.--
Lukukinkereillä annettiin minulle pieniä kirjasia palkinnoksi hyvästä
luvustani, josta toiset pojat minua vihasivat ja pilkkasivat, itse kun
saivat toria, ja kutsuivat minua »maisteriksi.».

Minä olin aina rehellinen vanhemmilleni, enkä salannut heiltä mitään,
vaikka miten olisi ollut asiat, josta myös sain pilkkaa kuulla. Kerran
olin unohduttanut ulkolukuni, ja pappi käski sanoa äitille terveisiä,
että: »Pekka on nyt mennyt laiskain luokkaan».--Kinkereiltä tultuani
kysyi äiti: »Mitä sinne nyt kinkereille kuuluu?»--»Pastori käski sanoa
teille terveisiä, että Pekka on nyt mennyt laiskain luokkaan», vastasin
minä.--Voi kuin toiset lapset hulluttelivat ja pilkkasivat minua, kun
minä muka en osannut omaa puoltanikaan pitää,--kummako se oli heille,
kun olivat itse vilpillisiä! Eipä niistä tullutkaan yhdestäkään
kunnollista ihmistä.

Kun kerran olen ruvennut kertomaan niistä oppilaitoksista, joita olen
saanut nauttia, niin kerron perille asti. Ylempänä mainittu pastori oli
kotonansa pitänyt, joku aika takaperin, vapaehtoista koulua, jossa muun
muassa oli kylän nuorukaisille opettanut kirjoitusta ja luvunlaskua. Se
oli nostanut semmoisen opinhalun seurakunnan nuorukaisissa, ettei
heidän joukossaan kuulunut muutakuin: »2 kertaa 2 on neljä, 7 kertaa 7
on 49», ja »pitääkö tuossa sanassa kirjoittaa kova vai pehmeä 'tee'?»
j.n.e. Toistensa kirjoitusvihkoja muka tarkasteltiin sekä kauno- että
oikokirjoituksen suhteen, ja toiset oikoivat toistensa vikoja, sillä
koulu oli loppunut jo pari vuotta sitten. Taulu ja kirjoitusvärkit oli
melkein joka lapsella, ja metsäteitten varret olivat talvella
kirjoitetut täpitäyteen, että ne olivat niinkuin haravoidut; oppilaat
olivat niihin risun nokalla kirjoittaneet mielilauseitansa, jotka
kaikki eivät tainneet olla juuri niin siveelliseltä pohjalta kotoisin.
Se oli laaja koulu se; olihan siinä vapaat kirjoitus-aineet, vapaa
paperi ja kynä, josta ei tarvinnut köyhemmänkään mitään maksaa, ja
vielä siitäkin oli se merkillinen, että paperi tavan takaa uudistui
aivan entisen veroiseksi, sopihan siihen, hevosta ajaissa, koetella.
Mitäpä siitä jos hevonen kuormansa kanssa jättikin, oltiinhan nuoret ja
juostiin jälkiin; sen paremmin posket punoittivat.--Semmoinen koulu se
oli.--

Ennenkuin menen edemmäksi kertomuksessani, mainitsen sivumennen, mitä
sellainen koulu on vaikuttanut. Aikoina vielä, joilta kertomus on, ei
pidetty yhtään kalukirjoitusta, ei ainoataan huutokauppaa eikä muita
kirjallisia toimia oman pitäjään suomalaisilla asukkailla, vaan ne työt
toimitti kaikki toisessa pitäjäässä asuva nimismies isosta palkasta,
sillä hän otti kalukirjoituksesta ja huutokaupoista sadan ja
neljänkymmenen markan vaiheille, kuinka asia oli; maan kauppakirjoista
2 markkaa 40 penniä j.n.e. Nyt on jo pari vuosikymmentä oman kunnan
miehet tehneet edelliset työt kolmen ja kahden kymmenen markan
vaiheella, ja jälkimäiset 50 pennillä, eikä ole sitten herrasmiestä
niissä toimissa nähty, sillä kirjoitusmiehiä on kunnassa kosolta.
Silläkin tavoin on jo semmoisestakin koulusta ollut kymmenientuhansien
markkojen voitto pitäjäällemme, lukematta mitä se muutoin on
kansallishenkeen vaikuttanut, vaikka melkein yleiseen vielä tahdotaan
kovin peljätä »puoliherroiksi» tulemista, väittäin, ettei »talonpoika
tarvitse mitään oppia», jonka mielilauseen pohjalla vastustetaan
kansakouluja ja muita oppilaitoksia.--

Siinä talossa, missä vanhempani olivat huonemiehinä, oli poika, joka
oli parhaita edellä mainitun koulun oppilaisista. Sille sanoi isäni
eräänä iltana: »kun opetat, Junnu, tuon meidän pojan kirjoittamaan,
niin minä maksan sinulle puolen riksiä».--Junnu ihastui heti niin
isosta tarjoituksesta ja kysyi innokkaasti: »annatteko todella?» Isäni
vastasi: »heti kun poika kirjoittaa luettavaa kirjoitusta, saat sen,
jonka olen luvannut». Hei kuinka ne keskustelut miellyttivät minua:
»nythän saan opetella kirjoittamaan, niin kuin toisetkin pojat, ja
kukatiesi saan minäkin vielä ansaita puolen riksiä kirjoituksellani!»--
Se yö ei tahtonut loppua milloinkaan, niin pitkä oli se mielestäni,
sillä aamullahan jo sai koettaa. Voi kuinka se tuntui hyvin käyvän
laatuun!--eihän siinä ollut muuta kuin kynällä ja läkillä teki
paperille koukeroita, niin--mutta oi! pitihän se tulla semmoista, että
sitä saattoivat muutkin lukea, se minua huolestutti!--Kun aamu tuli,
ruvettiin työhön. Ensimmäiseksi läksyksi tehtiin isot ja pienet
aakkoset, ja yksikkönumerot nimisanojen kanssa, siinähän oli kylläksi.
Minä tein ahneesti päivän työtä ja illalla menin saaliini kanssa
opettajani tykö, näyttämään työni hyvyyttä.--»Voi kuinka olet tehnyt
rumia», sanoi opettaja. »Ja iso koo ja ärrä ovat aina tehdyt
väärinpäin», lisäsi hän, »ja numeroissa ovat: kakkonen ylön-alaisiaan,
viitonen ja seitseminen nurinpäin; koeta vasta tehdä kirjaimet
kauneimpia ja kaikki oikein päin», muistutti opettaja.--»No sepä nyt on
kumma», ajattelin minä, kun ei ne tulleet kelvollisia, ja niin tarkasti
kun minä niitä koin tehdä!»--Toisena iltana menin taas opettajan tykö
työni kanssa, ja opettaja sanoi että kirjaimet ja numerot olivat nyt
kaikki oikein päin ja paljon paremmat kuin eiliset; se tuntui hyvältä.
Minä kysyin nyt opettajalta: »miksi pidetään kaksi peetä ja kaksi teetä
ja koota?»--»Siksi niitä kutakin pidetään kaksi, että herrat pitävät
toisia ja talonpojat toisia kirjaimia», selitti opettajani toimessaan.
Luultavasti teki opettajani selvityksensä semmoiseksi siitä syystä, kun
ei itsekään tiennyt asiata paremmin, vaan pitäähän opettajan selvittää
oppilaisensa kysymykset--kuinkas muuten! Selvitys ei tyydyttänyt minua.
»Miksi herroilla pitää olla erilaiset kirjaimet kuin muilla?» kysäisin
taas.--»No etkö sinä näe, että herrat ovat muutenkin erilaisia kuin
muut ihmiset? Niillä on helpommat päivät, parempi ruoka, paremmat
vaatteet, ja päälliseksi ovat he oppineita», selvitti taas opettajani,
ja se selvitys riitti. Olinhan omin silmin nähnyt kuinka suuri väli oli
esimerkiksi oman perheeni ja herrasperheitten elämän välillä, ja minua
oikein hävetti kun meninkään kysymään semmoisia asioita, joiden olisi
pitänyt olla itsestänsäkin selvät. Tosin vielä yritti mieleeni tulemaan
semmoisia kysymyksiä kuin: »kun kerran herroilla on joitakuita eri
kirjaimia, miksi ei heillä sitten ole kaikki erilaisia?»--vaan ei nämät
epäiltävät kysymykset saaneet kauvan sijaansa, sillä opettajani oli
antanut selvityksen ja sitä on uskominen, kuinkas muuten!

Tätä seikkaa olen monasti ajatellut ijällisempänäkin, ja olen aina
tullut siihen päätökseen, että jos opettajani olisi ollut oppineempi,
niin olisin kaiketi tullut paremmaksi oikokirjoituksessa kuin olen, ja
että opettajaksi pitäisi aina valita, olkoon koulun kuinka halpainen
tahi ylhäinen tahansa, niin oppineita opettajia kuin suinkin
mahdollista, sillä »kuinka taitaa sokea sokeata taluttaa?»

Niin, kumminkin opettelin kirjoittamaan, ja kuukauden päästä voin
vanhemmilleni näyttää omakätisesti kirjoitetun nimeni paperilla, josta
vanhempani suuresti ihastuivat, ja Junnu sai puolenriksiänsä. Semmoinen
se oli se kouluni, jossa en juuri hääviksi tullut, mutta kumminkin olin
nyt jo, en ainoastaan luku-, mutta myös kirjoitus-mieskin, ja nyt
olivat lumihanki ja kirjankannet hädässä. Vanhempani eivät ymmärtäneet
kieltää minua sotkemasta kirjan kansia, sillä olihan se heille iloinen
asia, kun heillä oli niin oppinut poika, joka kirjoitteli kirjan
kansiin. Vielä nytkin näkyy kirjain kansissa niitä sotkuja, jotka eivät
suinkaan kiitä tekijäänsä.--Semmoisen kustannuksen minun isäni teki
minua kouluttaissaan, mutta sen luulen olleen ainakin yhtä ison, kuin
köyhän lesken »ropon» panon uhriarkkuun, sillä isäni ei suinkaan
maksanut puoltariksiään siitä mitä hänellä liiaksi oli. Ja jos kohta
kouluni ei ollut sen pätevämpi, ja jos en siellä sen paremmaksi tullut,
niin opin kumminkin siellä jotain, jota eivät kaikki muut kansalaiseni
olekaan saaneet oppia, nimittäin kirjoittamaan.

Lapsuuteni aikana oli minulla kerta vielä kova koetus, joka ei mene
mielestäni niin kauvan kuin elän. Minä olin poissa vanhempaini tyköä
koko talvikauden, eräässä talossa hevosta toisen jälkiin ajamassa,
ansaitakseni sillä tavoin ruokani. Se talo oli niin lähellä vanhempani
majapaikkaa, että kuljin heidän tykönänsä yötä.--Olin silloin 12 vuotta
vanha. Erään kerran oli häät ylipäässä pitäjäästä, ja sen talon tytär,
jossa olin hevospoikana, oli myös häihin kutsuttu. Hänellä oli
kyytimiehenä nuori aikamies, erään talon poika. Häiden loputtua kun he
myöhään illalla tulivat kotia, ei kyytimiestä päästetty yötävasten pois
talosta.

Minä, joka olin talon »asiapoika», päästin vieraan hevosen, panin sen
talliin, syötin, juotin sen hyväksi, jos hyväksi, korjasin värkit ja
reen hyvään talteen, jonka tehtyä sain iltaseni ja menin kotia hyvällä
omallatunnolla, niinkuin ainakin. Aamulla aikaisin tulivat mainittu
kyytimies ja talon renki vanhempani tykö, ja sanoivat että minä illalla
olin varastanut kyytimiehen siloista avaimen--hänen hevosellansa oli
talvisilat--ja pyysivät hyvin laupiaasti, että minä antaisin hyvällä
pois silain avaimen, niin silloin ei muka seuraisi mitään pahempaa.
Minä olin niinkuin ukkosen iskemä, niin hämmästyin minä tuosta
äkillisestä ja kunniaa loukkaavasta syytöksestä. Tietysti minä hyvin
punastelinkin, jota usein pidetään varmana syyllisyyden merkkinä, mutta
tällä kerralla se oli ainakin petollinen: saattaahan kunniallinen
ihminen punastua paljaasta raa'asta syytöksestä, olematta silti
viallinen.

Minä en voinut muuta lausua puolustuksekseni kuin: »en minä ole sitä
ottanut». Mutta se ei tyydyttänyt päällekantajaa. »Näkeehän sen, koska
niin punastelit ja hätäilet, että sinulla se on silain avain, ja eihän
se mihin ole joutunut, sinä kun illalla korjasit hevosen värkit. Laita
vaan avain kiiruusti tänne, taikka...», kuului päällekanne, niinkuin
ukkosen jyrinä.--»En ikänä minä ole tavannut pojassa sitä vilppiä,
sillä me olemme pienestä pitäin opettaneet häntä pitämään toisen omaa
pyhänä», sanoi äitini.

»Haa, sinä puolustat varasta ja vahvistat sitä vielä sikiössäs
lujemmaksi; kyllä sen vielä näet kun varsasi paalussa riippuu; parempi
olisi jos ottaisit häntä niskasta kiinni ja antaisit selkään oikein
oikeasta kädestä, koska ei hän muuten tunnusta, taikka jos et sinä sitä
tee, niin kyllä minä sen seljän kypsytän», sanoi taas päällekantaja.--
Se loukkasi äitini kunniantuntoa. Hän meni ulos ja toi tullessaan tyven
puolen perävitsasta, sieppasi minun niskasta kiinni ja löi kerran
selkääni ja kysyi: »oletko sinä ottanut sen avaimen? tunnusta paikalla,
taikka minä muokkaan sinun niin, ettet paikalta pääse, tunnusta heti»,
ja häristeli kepillänsä.--Sitä tuskaa ei arvaa kukaan muut kuin
kokenut, joka minulla silloin oli: karkea, raaka, kunniata loukkaava,
syytön syytös niin rumasta rikoksesta kuin varkaus, mursi kovin
sieluani ja päälliseksi oli vielä ruumiillinen kipu tarjolla. »Voi
äitikulta!» sanoin minä, »enhän koskaan ennenkään ole varastanut, enkä
nytkään; miten minä tunnustan itseni syypääksi rikokseen, jota en ole
tehnyt, ja kuinka annan takaisin sen, jota en ole ottanut? Vaikka
hengen ottaisitte paikalla, niin en voi toisin tehdä; tässä minä olen,
tehkää minulle miten tahdotte».--Äiti ei lyönyt muuta kuin sen yhden
kerran. Hän nakkasi kourastansa vitsan pois ja päästi irti minun sen
kuultuansa ja sanoi: »En suinkaan minä rupea lastani vaivaiseksi
pieksämään tuommoisten todistusten nojalla. Minä en ole ikään varasta
puoltanut, niinkuin sinä syytät; laita vaan tukevammat todistukset
syytökseesi ja sinä näet etten silloin jätä rankaisematta, ja toivon
että jättäisit meidät rauhaan, sillä jo nyt on kylläksi».--»Älkää
huoliko sen kappaleet, kyllä minulla on vielä parempiakin keinoja,
koska te ette oikeata tottele; minä käyn tulevana yönä Kiiskin Pekan
kanssa kirkkomaassa niin saatte nähdä mitä siitä seuraa: onko sitten
parempi tuoda varastettu kalu takaisin, kaikkein kivien ja puiden
lyödessä, ja jäädä sitten ijäksensä kuoleskelevaiseksi?» uhkaili
päällekantaja.--Äiti rupesi häntä pilkkailemaan: »käy, käy vaan, vaikka
kävisit karjamaassa, oletpa, raukka, hyvin typerä, kun kehtaat
tuommoisia puhua; kyllä minäkin koen olla apuna, että poika pääsee
hyppyyn kun tarvis tulee», sanoi äiti.--Lapsellinen kuin olin ja vähän
taika-uskoisen pelon alla, kysäisin minä: »tekeekö ne syyttömälle
mitään?»--»Ei ne syyttömälle mitään tee», vastasi päällekantaja.--Se
sanoma helpoitti sydäntäni, niinkuin raskas kuorma olisi pudonnut pois
päältäni, ja minä sanoin iloissani pilkallisesti: »kyllä minä koen
maata yötäpäivää vaate päällä, että olisin valmis lähtemään hyppyyn,
kun tarvis tulee».--»Älä ylpeile, p----le», lausui päällekantaja, ja
sillä hyvästijätöllä meni hän pois. Jälistäpäin kuulin että todellakin
he olivat kontanneet kirkkomaassa, sillä kansa oli silloin vielä
kotipitäjäässäni, paremman valistuksen puutteessa, peräti
taika-uskoinen, joka kuitenkin on nyt jo niin hälvennyt, että jos
jossakussa havaitaan vihjauskaan sinnepäin, niin hän joutuu kohta
yleisen pilkan esineeksi. Summa vaan on koko siitä tenhokonstista,
ettei ole sen koemmin näkynyt koko »konninkaisia» eikä »männinkäisiä»,
enkä ole tullut »kuoleskelevaiseksi», vaan kuolevaiseksi kyllä jäin sen
tapauksen perästä, niin kuin siihenkin asti olin ollut.

Olen usein miehenä ollessanikin muistanut sitä asiata, ja minua on
kummastuttanut, kun ihmisen kunnia ja terveyskin pannaan alttiiksi, ja
niin siveyttä loukkaavaa meteliä saatetaan pitää niin vähäpätöisen
kalun kuin silainavaimen tähden, ja--todistamattomasti!--Ei muuta
todistuskappaletta kuin omat ennakkoluulot! Se on liika paljon!

Kun mä kerron vielä, miten ensikerran tupakkia panin suuhuni, niin on
lapsuuteni aika kerrottu. Oli »Kataja Jussi» niminen aikamies, joka
kulki kerjäten, se oli kova tupakkimies. Kerran se tuli siihen taloon,
jossa vanhempani asuivat, ja rupesi hakkaamaan kotikasvu-tupakeita.
Olin silloin 10-vuotias. Minä menin kyselemään: »mitä ne ovat?»--
»Kataja-Jussi» rupesi heti hyväntahtoisesti selvittämään: »ne ovat
oikein hyviä, niitä pannaan suuhun ja pidetään vaan suussa; panesta
sinäkin näitä suuhus».--Se kehoitus oli niin ystävällinen ja
hyväntahtoinen, että sitä heti seurasin. Nyt sattui se onnettomuus,
että äiti kutsui minun tykönsä ja rupesi päätäni siivoamaan--ja minulla
oli suu täynnä tupakeita. Minun piti panna polvilleni äidin viereen
lattialle, pää äitin polvilla, jossa hän sitä siivosi. Minulle tuli suu
täyteen kuoloa, että posket olivat kuin puhuttu rakko, enkä tohtinut
sylkeä, sillä olin kuullut äitin sanovan, ettei tupakkia saa panna
suuhun, enkä myös saattanut nielaista, sillä sydäntäni ellosteli.
Pidettyäni suussani niin kauvan kuin suinkin mahdollista, täytyi minun
viimein hoilahuttaa lattialle kaikki mitä suussa oli. Äiti sen
havaittuaan, luuli minun pahoin voivan ja oikaisi minun ylös. Minä
seisoin siinä kuoleman kalpeana ja vapisin. Jo äiti havaitsi että
minulla oli ollut tupakkia suussa, ja sanoi: »eikö tuo ryökäle ole
pannut tupakkia suuhunsa, sukkelaan laita itsesi lattiata lakaisemaan,
rangaistukseksi pahasta työstäsi»!--Minä koin totella, lakaisin ja
vapisin; jo rupesin oksentamaan niin kuin pannun piipusta, enkä pysynyt
pystyssä. Nyt kävi äitin sääliksi ja hän armahti tuota pientä
rankaisulaistansa ja laittoi maata. Tauti kyllä parani, mutta se
siemen, joka oli minuun kylvetty, ei parannutkaan niin pian. Kaukaisiin
aikoihin ei se kyllä itänyt, mutta kumminkin se iti, josta toisten
enempi. Tätä olenkin sentähden vaan kertonut, kuinka pahat ja
vaaralliset tavat saatetaan kavalasti istuttaa ja kylvää lapsiin, ja
kuinka lasten kasvatus on tarkkaa ja peräänkatsottavaa.

Loppusumma lapsuuteni ajasta on vaan se, ettei enää tarvinnut kerjätä
sen koommin, jos kohtakin kärsiä, sillä minä aloin työlläni ansaita
elatukseni ja kelvata ihmisille palvelukseen.



NUORUUTENI AIKA


Nuoruuteni ajalta ei ole paljon kerrottavaa, sillä se oli vaan
tavallista. Yhtä ja toista lienee siinä kumminkin muistelemista.

Olin 12 vuotta vanha, kun lähdin vanhempaini tyköä vierasta palvelemaan
ja itse leipääni ansaitsemaan. Ei ne voimat olleet juuri vahvat
ensialussa, vaan niitä palkitsi osaksi uutteruus. En jaksanut esim.
hevosta ajaissani kuormaa nostaa ylös pystyyn, kun se kaatui, vaan
täytyi purkaa ja panna uudestaan, jolla tavoin pärjäsin kuormat kotia.
Työ kävi jotenkin vaivaloiseksi voimain vähyyden tähden, mutta
kumminkin se tuntui hyvältä, kuin elämä oli niin huoletonta; ei
tarvinnut koskaan peljätä: mitä nyt syödään, sillä ruoka oli pöydällä
aina valmis aterian aikana. Tuntuipa siltä että olin tullut yhden
luokan korkeammalle, sillä enhän enää »kerjäläispoika» ollut.

Niin kuluivat vuodet. Usein ihmiset sanoivat: »tuo poika on oikein
viisas, sen pitäisi päästä kouluun». Minä ajattelin: »miksikähän
ihmiset niin sanovat?» mutta tunnustaa täytyy, että semmoiset
mielistelemiset kiihoittivat omarakkauttani. Kerran satuin menemään
erään pajan ovelle, jossa seppä takoi kumppalinsa kanssa jotakin
raudankappaletta. Heti seppä kysyi minulta: »arvaasta, Pekka, mikä
tästä tulee?»--»Valinkauha», vastasin minä.--Seppä sanoi: »Enkö minä
sitä sanonut, että tuo poika on viisaampi kuin ne kymmenkunta
aikamiestä, jotka tästä lähtivät, eivätkä yksikään arvanneet».--Kerran
eräänä pyhä-iltana oli koko puhtokunnan väki koossa erään talon
tuvassa, ja kun minä menin sisälle, sanoi joku joukosta heti minulle:
»sanosta, Pekka, mitä se on: maailman levyinen, lehden kevyinen?»--Se
oli ollut kaikkien arvattavana, eikä kukaan ollut voinut sitä
selvittää. Kun olivat nähneet minun tulevan, oli joku ruvennut
väittämään, että minä sen muka arvaisin, jonka tähden heti tultuani
tehtiin kysymys.--»Eihän mikään ole leveämpi ja keveämpi savua»,
vastasin minä vilkkaasti. Yleinen nauru ja ihmetteleminen palkitsivat
vastauksen.--Minä ajattelin: »kumma kun ei nuo tuota arvanneet!» Sillä
tavoin rupesin vähitellen saamaan arvoa ja tulemaan ihmiseksi, joka ei
ollut itseltäni huomaamatta.

Nyt tuntui olevan asiat jotenkin hyvin: oli murheeton ruoka, ja
kerjäläispojan nimi näkyi vähitellen haihtuvan, ja samassa ylönkatse
vähenevän, ja kumminkin nyt alkoivat paljoa vaarallisemmat ajat, kuin
ennen olivatkaan arvottomana ollessani.

Jumalaapelkääväisten vanhempaini hellä ja tarkka vaarinpito ja
valvominen olivat osaksi estyneet senkautta, kun olin poissa heidän
silmäinsä alta, vieraan palveluksessa, ja minä olin joutunut niinkuin
pisara mereen, maailman pahentavaisten hyrskyjen valtaan, jonka
hedelmät pian alkoivat itää ja orastaa. Tosin vanhempani varasivat aina
minua, kun näkivät, kaikesta pahasta, mutta ne varoitukset olivat
harvinaisemmat, kuin sen koulun oppi, jossa nyt olin. Siihen aikaan oli
elämä kovin raakaa pitäjäässämme. Pääasiallisempia tehtäviä nuorisolla
oli: kortinlyönti, juominen ja tappelu.

Tappelu oli niin valloillaan, että kyläkunnittain tapeltiin, joissa
olikin väkeä niinkuin sota-armeijoissa, ja siellä oli pienet
poikasetkin joukossa oppimassa kaikkea pahaa: sadatusta, rivosanoja,
juopumista j.n.e.p. »Tansseja» pidettiin joka pyhä-ilta, jossa
aikaihmiset useinkin pieniä poikia tappeluttivat nappi- ja
lanttipalkalla, ja niin harjoittivat näitä pieniä »rekryyttejänsä»
pienestä pitäin siihen inhottavaan ja ihmisyyttä häpäisevään paheeseen.
Sitä pahetta käsikädessä autti juopuminen, joka kävi hyvin laatuun, kun
kotitarpeen-viinanpoltto oli yleinen, ja paloviinaa oli joka talossa ja
mökissä; välttämättä sitä oltiin niin hyvät ja tarjottiin
pienemmillenkin, varsinkin niille, jotka olivat usutetussa tappelussa
voittaneet. Mutta onneton se, joka tappelussa joko jäi tappiolle taikka
pakeni; sitä pilkattiin, rääkättiin ja kiusattiin miten osattiin:
»tuohan on kurja pelkuri, kunnoton raiska, josta ei tule pahaistakaan
miestä».--Se oli useinkin loukkaavampi, kun kerjäläispoikaakin
kunnioitettiin, jos hän vaan voitti tappelussa. Kummako sitten jos koki
tapella, jos se olisi ollut vastenmielistäkin.--Kortinlyönti oli niin
valloillaan, että joka poikanulikan lakkarissa oli kortit, eikä muuta
tehty pyhäöinä ja pyhäpäivinä kuin juotiin, tapeltiin, taikka pelattiin
kortteja!--Semmoinen se koulu oli, johon nyt jouduin.--Se ei ole
kummakaan että se niin oli, sillä siihen aikaan ei ollut vielä mitään
sivistyttävää maallista kirjallisuutta eikä kansallisia sanomalehtiä,
ei minkäänlaisia kouluja j.n.e., eikä hengelliset kirjat ja
kristillisyys yksistänsä voineet tyydyttää nuorison kaipaavaa henkeä,
täytyi hakea huvitusta jostain, ja se meni paremman ohjauksen
puutteessa väärälle uralle. Ainoat kirjat siihen suuntaan lienevät
olleet siihen aikaan: Jutén'in »Pila pahoista hengistä», ja »Hoberg'in
äijä», jotka jokainen osasi ulkoa, mutta jotka taikamaisen ja
kelvottoman sisältönsä puolesta eivät liene kansaa paljon sivistäneet.
Kun näin oli asiat, ei ollut kansassa mitään kansallishenkeä, ei mitään
käsitettä oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan, elettiin vaan melkein
niin kuin luontokappaleet--semmoinen aikakausi se oli!--Tämä raakuus ei
ollut minuunkaan vaikuttamatta; kortinlyöntiin taivuin näin. Erään
»seksmannin» talossa keitettiin »potaskaa» yöllä, johon kokousi
poikaviikareita »valvomaan», minä muiden muassa; kirkonmiehen pojalla
oli kortit, joilla ruvettiin pelaamaan; ne olivat ensimmäiset, jotka
eläissäni olin nähnyt--voi kuinka ne olivat mielestäni kauniit! Niissä
näin kokonaiseen ihannetaiteen!--Pyydettiin minuakin pelaamaan, johon
suostuin jos kohtakin pelolla, että jos joku sattuis näkemään ja sanois
vanhemmilleni--se oli omantunnon ääni, joka minua varoitti pahasta,
vaan jota minä en totellut. Kortit sekoitettiin, jaettiin ja niin
minäkin sain osani, jonka muassa »pata-ässän». Minun vuoroni oli ensin
lyödä, ja ensimmäiseksi löin esiin ässäni, tottahan se oli halvin.
Kaikki nauroivat minun yksinkertaisuuttani, mutta se oli kumminkin
anteeksi annettavaa; minua ruvettiin uskollisesti miehissä opettamaan,
ja ennenkuin yö oli lopussa, ei minulle piisannut yksikään, ja
valitettavasti siitä eteenpäin tiesin kyllä mikä ässällä on virka.
Siitä ajasta eteenpäin en tehnyt yhtään muuta joutohetkinä ja
pyhäpäivinä, kuin löin kortteja toisten poikain kanssa monena vuonna!
Vanhemmat ihmiset eivät kyllä sitä suvainneet taloissa, vaan heitä
vältettiin menemällä yöksi talvella pirtteihin, kesällä metsiin, ja
syksyin lyötiin kortteja lämpimissä riihissä. Siitä kadotuksesta
pelasti minun vihdoin seuraava tapaus: Minä hankin itselleni kortit ja
olin mies mielestäni. Menimme siis eräänä pyhänä keväillä, erääseen
kaukaiseen riihen kortille, joukon miehissä.

Kuka lienee ensikerran ilmoittanut vanhemmilleni, sillä he asuivat
ulottuvissa, että siellä lyödään korttia ja poikanne paraana miehenä.

Kun me olimme parhaassa touhussa, isossa ympyrässä, riihen ovi keskellä
pöytänä, jyrähti halon lyömä riihen seinään, ja samassa tuokiossa oli
äitini erään emännän kanssa riihen ovella. Se oli niin kuin salahman
isku kaikkiin, ja yksi hyppäsi sinne, toinen tänne. Enin osa töytäsi
ovea kohden, työnsivät eukot syrjään ja niin pääsivät karkuun. Erään
karkureista saivat eukot niskasta kiinni ja sanoivat: »anna sukkelaan
ne kortit tänne».--Karkulainen sanoi hätäyksissänsä: »ei minulla ole
kortteja, Pekalla kortit ovat».--Minä en tohtinut paikalta liikkua,
sillä minun oli paha omatunto ja häpeä vallanneet. Kaikkein mentyä ja
minun vaan jäätyäni, rupesivat he minun kimppuuni. Äitini otti minua
kauluksesta kiinni ja sanoi: »anna sukkelaan kortit tänne!»--Minä
annoin empimättä. Äitini, pyhässä innossaan, sivalsi toiseen käteensä
halon ja toisella vei minun käteni kiukaan laidalle, ja uhkasi lyödä
käden minulta tuhannen pirstaksi. Minä en yhtään vastustanut, vaan
sanoin nöyrästi: »jos luulette jaksavanne minun elättää vaivaisena,
niin lyökää vaan, omannehan olen, tehkää kuin tahdotte».--Äitini ei
lyönyt, vaan rupesi tahtomaan minua kanssaan lähtemään kotiinsa, jota
käskyä heti tottelin ehdottomasti ja kävelin äitin jälissä häpeissäni
ja lyötynä. Olin siellä sen yötä ja vanhempani olivat kovin suruissansa
langenneesta lapsestansa. He puhuivat paljo minulle Jumalan pelosta ja
ihmisten hävystä, ja erittäinkin äitini itki paljo lapsensa surkeata
tilaa.

Vanhempani suru ja ne neuvot, joita he antoivat, taivuttivat niin
mieleni, että vakaasti päätin heittää kortinlyönnin pois. Mutta sepä ei
ollutkaan niin helppo asia, sillä se oli päässyt kovin jo minussa
juuttumaan. Vaan kun minulle tuli kiusauksen hetket, muistin aina
vanhempaini neuvot ja surut, sillä he olivat herättäneet uudestaan
eloon ne siemenet, jotka he lapsuudesta saakka olivat kylväneet minun
sydämeeni, ja jotka maailman rikkaruoho oli tukahuttanut, ja niin
voitin minä vähitellen pahan taipumukseni.

Tappelumiestä ei kyllä minusta kelvollista tullut, vaikka koulu oli
hyvä, sillä minulla oli jotenkin arka ja hellä luonto, niin että jos
vain suinkin pääsin, turvasin aina pakenemiseen, josta sain monta
pilkkaa ja häpeätä kärsiä. Ainoastaan silloin kuin en päässyt pakoon,
täytyi itseäni puolustaa. Muistan yhden tapauksen, joka osoittaa kuinka
vanhempien ihmisten yllytys on paha nuoremmille. Oli pyhäpäivä, ja eräs
poikanulikka, oikein kiitetty »tappelija», kävi minun päälleni, ja minä
pakoilin minkä voin. Siihen sattui tulemaan setäni, joka sanoi: »mitä
sinä annat tuon ryökäleen käydä silmilles, ota vastaan». Se oli
mielestäni hyvä kehoitus, ja minä pyörähdin heti vihollistani vastaan,
väänsin hänen alleni ja löylytin aikalailla. Ei siinä auttanut
viholliseni sotataito, eikä mikään, sillä olihan setä minua siihen
kehoittanut. Jos hän olisi ottanut kumpaakin tukasta kiinni, pölyttänyt
hyvällä lailla ja päälliseksi häväissyt, niin olisi sekin tappelu
jäänyt tappelematta.

Niillä ajoilla olin myös ensikerran juovuksissa. Oli useoita
poikaviikareita, joilla oli viinapullo. He olivat jotenkin hutikassa,
ja minulle niin hyviä, että tyrkyttivät maistelemaan lasistansa. Minä
kun olin tottumaton, otin aika lotkauksen, ja tulin auttamattomasti
juovuksiin. Minä kun sen tunsin, konttasin tallin soimen alle piiloon.
Maailma rupesi pyörimään silmissäni ja kaikki kääntymään ylön-alaisin;
jo rupesi mustenemaan kaikki silmissäni, korvani rupesivat soimaan
kummallisia säveliä, sydäntäni nostatti, ja minä rupesin ylön-antamaan.
Sen tehtyä en jaksanut silmiäni avata, ja joka luunsolmu vapisi
niinkuin kahila.

Se ei tainnut olla miksikään pahaksi, sillä siitä hetkestä tuli viina
kauvaksi aikaa minulle niin vastahakoiseksi, etten silmissäni sitä
kärsinyt; en kuitenkaan kehoita ketään koettamaan tuota vaarallista
konstia, sillä minä olin heittää siihen henkeni.

Se oli surkeaa aikakautta se, ja sittemmin vanhemmaksi tultuani,
murehdin minä usein nuorempain veljeini tilaa, kuinka he jaksanevat
kärsiä kaikki sattuvat kiusaukset ja sorrot.

Niihin aikoihin rupesin oikein toden teolla opettelemaan tupakkia
suussani pitämään. Sehän oli jonkunlainen miehuuden merkki muka. Se ei
ollut mikään helppo asia, sillä väliin oksensin maalle maksan, vaan
täytyihän yhtäkaikki koettaa, jos mieli päästä miesten lukuun.

Olin vielä silloin vähäväkinen, vaan yhtäkaikki minä pantiin yhteiseen
työhön, joka oli senlaista, että kuivattiin erästä järveä, johon
kaivettiin ojaa. Kelvoton kuin olin, nurisivat toiset osakkaat, kun
niin kelvottomia työmiehiä pannaan yhteiseen työhön, joka teki mieleni
alakuloiseksi, mutta minä koetin uutteruudellani palkita voimaini
vähyyttä. Lauvantai-iltana, kun ruvettiin panemaan päivätöitä kirjaan,
sanoi päällikkö: »Pekka saa täydet päivät uutteruutensa tähden, mutta
toiset pojat eivät saa kuin puolen päivää päivästä, ja he kielletään
tulemasta vasta tänne, mutta Pekka saa tulla».--Se oli minusta
mieluinen puhe kuulla, niin arvokkaan miehen, kuin päällikön, suusta.
Toiset pojat kiukkuilivat ja kiroilevat takapuolella ja olivat vihaisia
minulle, vaan minä olin mies mielestäni; sen paremminhan sopi opetella
tupakkia pitämään. Niinkuin luvattu oli, kuljin minä koko syksyn
järvi-ojan kaivossa, ja pidin mälliä poskissani. Sen huomasi päällikkö
kerran ja sanoi: »Älä, hyvälapsi, totuta itseäsi tuohon turhaan tapaan,
ei siitä ole mitään hyötyä ihmiselle, on hänestä: 'huvitusta, hävitystä
ja vähän viivytystä'», mutta minä en totellut sitä viisasta neuvoa, ja
opin vallattomaksi tupakkimieheksi. Jospa silloin tottelin sen viisaan
neuvoa, olisin silloin vielä voinut luopua siitä turmeluksesta, mutta
sen totuuden huomasin liian myöhään, sillä olin kohta 30 vuoden vanha,
kun havaitsin että tupakki on vahingollista, ja silloin tein kaksi
kovaa ja harrasta yritystä kirvoittaakseni itseni irti sen kahleista,
mutta turhaan, sillä tupakinmyrkky oli jo niin yhtynyt vereen, etten
voinut sitä vieroittaa, vaikka toisella erällä olin kolme kuukautta
tupakitta.

Himo oli sittenkin yhtä suuri ja siis väkevämpi minua.

Siinä talossa, jossa silloin olin renkinä, oli minun ikäiseni poika,
joka oli ankara tupakkimies; tätä poikaa aina tekee mieleni syyttää
omasta taipumuksestani tupakkiin. Hän oli muutenkin kummallinen
käytöksestään, sillä minä havaitsin, että hän usein petti äitiänsä,
(hänen isänsä oli kuollut) ja oli taipunut ryyppimään salaa; yhden ja
toisen varjon alla keinoitteli hän niin, että hänen äitinsä antoi,
»lääkityksen» nimellä, hänelle viinaa. Eräs seikka siihen suuntaan on
aina mielessäni. Oli kevät-tulvan aika; talon vieritse juoksi iso
luonnon oja, ja talon kohdalla oli väkevä koski, jossa oli sen talon
jauhomylly. Oja oli vettä tulvillansa ja me sen rannalla. Yht'äkkiä
sanoo toverini: »minä hyppään keskelle ojaa».--Minä sanoin: »hukitse
nyt itses syyttä, tarpeetta».--»En minä huku», sanoi hän, »minä olen
hyvä uimaan», ja ennenkuin ennätin mitään siihen vastata, hypätä
loiskahutti hän keskelle kosken kuohuvia aaltoja, ettei kappaleesen
aikaan näkynyt eikä kuulunut. Minä hämmästyin ensin kovin, mutta
toivuin pian, sieppasin pitkän aidaksen ja juoksin sen kanssa, minkä
ennätin, alapuolelle putousta. Jo rupesi siellä vilkkumaan veden
pinnalla, ja minä ojensin kiiruusti aidakseni, jonka päähän hän kohta
tarttui ja niin vedin hänen maalle. Ylös päästyään sanoi hän: »enpä
sen-kalua uskonutkaan niin väkeväksi, ilman sinutta olisin tainnut
hukkua, mutta kyllä minä siitä palkan saan, sitävarten minä sinne
hyppäsinkin, älä sinä vaan puhu mitään, kun kotia mennään». Ja hän
värisi niin että hampaat suussa lotisivat. Kotia tullessa oli selkänsä
köyryssä ja kädet köntöllänsä ja hän pani: »hui-jui-juijui kuin on
kylmä!»--Hänen äitinsä tuli heti kyselemään: »voi hyvä Jumala! No missä
tuo raukka nyt on itsensä kastellut noin läpimärjäksi? Aivanhan se nyt
kuolee vilusta!»--Poika sanoi: »kun tuolla ojalla, myllyn ruuhesta,
vesirattaan alta yritin saada puuta poijes, jonka vesi sinne oli
vienyt, että olisin saanut myllyn pyörimään, niin putosin koskeen ja
olin hukkua sinne», selitti poika toimessa. »Huijui kun on vilu»!
hätäili hän.

»Voi hyvä Jumala, kuinka uskalias sinä olet! Mitä sinä sinne menit!
Mahdoit muiden antaa ottaa puu poijes--aivanhan se nyt paleltuu
kuoliaksi! Nouda, Liisa, pian kortteli viinaa ja lämmitä se, että tuo
raukka saisi lämmitystä sisällensä», hätäili hellä äiti, jonka silmät
olivat surkeasti petetyt. Käsky täytettiin kohta, ja poika riisuttiin,
kuopattiin lämpimään vuoteeseen ja sitten ruvettiin antamaan
»lämmitystä» sisälle.

Autettavahan se nyt todellakin oli, sillä niin oli se vilustunut, mutta
eiköhän tuota muutoin olisi saanut lämpenemään, kuin juuri niin
paljolla viinalla, jota hän henkensä kaupalla oli lähtenyt tienaamaan?
Kun muiden silmä välttyi, iski tuo vapaehtoinen sairas minulle silmää,
ja minä en tohtinut ilmoittaa asian todellista laitaa, sillä minä
pelkäsin nuoren isäntäni vihoja.

Aikojen kuluttua kuoli äiti ja koko talous jäi pojan haltuun, mutta hän
hävitti velattoman talonsa niin äkkiä, ettei pysynyt kolmea vuotta
siinä isäntänä, vaan joutui mieron tielle.

Hänen täytyi nyt työllä elatustansa hankkia, jota hän sitten pakosta
oppi tekemään, vaikka ei omassa talossaan sitä tehnyt. Hän on nyt jo
kuollut vieraalle maalle, työn ansiolla ollessaan. Semmoisia ne olivat
hedelmät varhaisesta oppimisesta väkeviin juomihin.

Sen jälkeen kuin vuodet kuluivat, vartuin minä voimissa ja palkkani
parani vuosivuodelta. Vanhempani tulivat vanhoiksi ja kivuloisiksi,
etteivät enää jaksaneet ansaita niin paljo, kuin he elääkseen
tarvitsivat. Minä annoin heille joka vuosi vuosipalkastani niin paljo,
ettei minulla ollut koskaan nuorenmiehen tavallisia vaatteita päälläni.
Kerrankin tuli isäni, kyynelsilmissä, pyytämään että minä laittaisin
hänelle jyviä, sillä hän ei kykene mitään ansaitsemaan. Voi kuinka
mielelläni olisin antanut vaikka paljonkin, mutta paljoa ei minulla
ollut. Minä menin heti isäntäni tykö ja pyysin, jos hän olisi hyvä ja
antaisi minulle puolentynnyriä jyviä, palkkani etumaksua, johon isäntä
vastasi: »mitä sinä niillä teet?»--»Annan isälle», sanoin minä ujosti.
--»Miksi sinä vanhemmilles pyydät koko palkkasi? Tämä on kolmas kerta
tänä vuonna, kuin heille jyviä annat. Mitä luulet niiltä saavasi?» oli
taas isännän kolkko ja kylmä kysymys.--Minä vastasin, ja mieleni oli
murroksissa: »Minä olen sen jo ennen moninkertaisesti saanut; he ovat
suuressa köyhyydessä minun ihmiseksi kasvattaneet ja monta unetonta
yötä tähteni valvoneet.»--Isäntä näki että mieleni oli murheellinen, ja
sanoi: »Älä nyt ole milläsikään, saat vaikka tynnyrin; minä vaan
tahdoin koetella onko rakkautes vilpitön vanhempiasi kohtaan, ja
vanhemmillesi tekemäs hyvän palkitsee sinulle Jumala moninkertaisesti;
Jumala sinua siunatkoon!» Niin lausui se hyvä isäntäni, ja ne sanat
eivät mene ikänä mielestäni. Voi kuinka nyt keveni sydämeni, kun taas
sain auttaa vanhaa kivuloista isääni. Isäni ei voinut muuta sanoa kuin:
»Jumala maksakoon».

Minä seurasin usein muita nuoria tanssipaikkoihin, joka ei ollut juuri
kaikesti mieluistakaan, sen jumalattoman elämän tähden, jota siellä
usein pidettiin; mutta kun ei ollut muuta parempaa, niin ikävähän yksin
tahtoi tulla. Usein niissä tiloissa istuskelin yksinäni erilläni, esim.
pellon pientareilla, jonka tähden kumppanini minua usein soimasivat
»uneksijaksi».--Niillä ajoilla ensikerran takerruin
valtiotaloudellisiin asioihin; annettiin, näet, palkinnoita hyvästi
kasvatetuista varsoista. Ne herättivät minussa huomiota. Päivän
selkeästi olin minä huomaavinani miten asia on: Kruunu antaa
palkinnoita, se ei tee sitä ilmaiseksi, sillä tavoin se muka pettää
ihmisiä, ja ottaa sitten, koska tahtoo, ne sotahevosikseen. Ei pidä
kenenkään mennä siihen paulaan. Minä koin kaikin mokomin levittää tätä
valtioviisauttani ihmisiin, ja jotkut lienevät sitä uskoneetkin.
Kaikeksi onneksi oli vaikutus-alani niin vähäinen, ettei siitä liene
suurta haittaa ollut.

Monestikin olen, mieheksi tultua, ajatellut sitäkin juttua, kuinka
kauvas tietämätön, sokea omarakkaus saattaa eksyä oikeasta.

Kerran kehoitettiin minua olemaan useampia vuosia yhdessä talossa, että
oppisin kaikkiin töihin.--»Kaikkiin töihin!» toistin minä
pilkallisesti. »Kyllä minä nyt olen niin oppinut töihin, ettei tarvitse
enää yhtään oppia», lisäsin itserakkaasti. Jäljestäpäin olen kumminkin,
usein kyllä, huomannut, ett'en vielä nytkään ole kylläksi oppinut
»kaikkiin töihin».

Siihen aikaan rupesi »Maanmiehen Ystävä» levittämään valoa pimeään
kansaan. Se oli osattu laittaa niin hyvästi, kuin taitava lasten
kasvattaja laittaa ruoan kivuloiselle ja heikolle lapsellensa. Se osasi
kosketella kaikkiin paikkoihin niin hellästi, ja tunkea kaikkiin kansan
alhaisimpiinkin kerroksiin, että se sai kaikki mieltymään. Kuka saatti
esim. tuskaantua semmoisiin ystävällisiin puhuttelemisiin kuin: »kuules
Matti, Mikko, Pekka ja Paavo!»--Se oli se sama, joka on ensimmäinen
kansallishengen yleinen herättäjä maassamme, sillä, niin kuin jo
sanoin, osasi se sen-aikuisen kansansa tajun mukaisella esitystavallaan
herättää kansassaan lukuhalua ja uteliaisuutta ja rakkautta
sanomakirjallisuutehen. Siihen aikaan oli kaksi--sanoo kaksi!--miestä
pitäjäässämme, jotka halulla lukivat mitä saivat. Toisella niistä oli
monta vuosikertaa Becker'in toimittamia »Turun Viikkosanomia» ja samoin
»Oulun Viikko-sanomia». Heti Maanmiehen Ystävän ilmestyttyä, tilasivat
sen molemmat miehet. He olivat havainneet, että minun tyhjä sieluni
kaipasi jotain semmoista, jota ei sillä ennestään ollut. He lupasivat
minun lukea rakasta Maanmiehen Ystäväänsä; se oli vasta saalis se!
Oikein henkeä ahdisti loppuviikolla, kun tiesi, että pyhän-aikana saa
lukea Maanmiehen Ystävän. Maanmiehen Ystävä rupesi leviämään
pitäjäässä, ja toisena vuonna oli minulla osa siihen. Olinpa koko mies
puolestani, kun »minullekin kulkee sanomalehdet», niin kuin selitykseni
usein kuului. Siihen aikaan rupesi ilmestymään muutakin kirjallisuutta,
niinkuin »Lukemisia Suomen kansalle, Savokarjalaisten oppilaisten
toimittamia» ja Wareliuksen »Enon opetuksia luonnon tieteessä», y.m.,
jotka heti ostettiin ja innolla luettiin. Erittäinkin valaisevana
pidettiin Enon opetukset; niitä ei ainoastaan luettu, vaan tutkittiin,
sillä minkäänlaista luonnonkirjaa ei oltu ennen nähty. Edellä mainitut
pitäjäämme lukumiehet olivat laillansa minun opettajiani, ja minä
heidän oppilaansa; heitä yleensä sanottiin »viisaiksi». Usein kun en
minä käsittänyt jotakin asiata, menin jommankumman tykö heistä kysymään
neuvoa, ja he antoivat niin valaisevia, tarkkoja ja totuuteen
perustetusta selityksiä, että minä usein häpesin, kun en ollut
itsestäni käsittänyt niin selvää totuutta. He lainasivat minulle
ostamansa kirjat ja ennenmainitut Turun- ja Oulun-Viikko-Sanomain
vuosikerrat. Nyt oli minulla pyhä-illoin muutakin tekemistä kuin kortin
lyöntiä. Minä luin ja tutkein saamiani kirjoja ja sanomalehtiä, ja niin
jäivät usein tanssitkin käymättä. Usein tulivat kumppanini minua
tahtomaan sinne, vaan kun minä tavallisesti hylkäsin heidän
kutsumisensa, rupesivat he minua sanomaan »kirjatoukaksi».

Se aikakausi oli kansallishengen alkava aamukoitto.

Aikoja kului ja »Suometar» sekä »Mehiläinen» ilmestyivät. Me olimme
niin rakastuneet Maanmiehen Ystävään, ettemme esim. Suomettaresta
pitäneet sen suhteen mitään. Ensimmäisestä numerosta alkain muistan
Suomettaren, vaan se oli mielestämme niin jokapäiväistä ja joutavaa.
Ketä esim. hyödyttää nuot oman maan asiat ja paikkakunnalliset
kuulumiset? Nehän ovat muka aivan tarpeettomia. Ja riita- ja
väittelökirjoitukset, ketä ne hyödyttävät? Toisellaisia asioita
Maanmiehen Ystävä juttelee, arvostelimme me, niin »viisaat» miehetkin.
Vähitellen olin jo jotenkin Suomettareen perehtynyt, joka syntymästään
saakka on uskollisesti minua seurannut, mutta kuitenkin olin jotenkin
raskaalla mielellä, kun Maanmiehen Ystävä ilmoitti kuolemansa, vaikka
selvästi jo huomasin, että se ei enää täyttänyt tarkoitustansa, eikä
ollut semmoinen kuin alusta. Me emme vähääkään sitä tienneet silloin,
että se oli Snellman, joka rupesi puolikuolleita lapsiansa Maanmiehen
Ystävällä niin hellästi ruokkimaan. Lapset olivat nyt vähän varttuneet
ja vaurastuneet, niille tarjottiin voimakkaampaa ruokaa, ne eivät vielä
jaksaneet sitä sulattaa; siinä syy, jonkatähden emme tahtoneet mieltyä
Suomettareen, Mehiläiseen j.n.e.

Omituinen oli se havainto eli keksintö, jonka olin keksivinäni syyksi
sanomalehtien huononemiseen.

Nyt oli jo muka kaikkein paraat ja tähdellisimmät asiat kaikki
kerrottu. Kun muka kaikki »maailman seitsemän ihmettä» oli kerrottu ja
selville saatu, mistä niitä sitten enää otetaan? Täytyy panna mitä saa
lehtien täytteeksi. Ja minua oikein peloitti se harmittava seikka, kun
sanomalehtien toimituksilta loppuu paneminen! Menin ja kerroin tämän
keksintöni »viisaille miehille», ja ei paljon puuttunut, etten heitä
voittanut. Oli käsissämme myös Toppelius'en keräämiä runoja, jotka
sitten, kun Lönnrot ne oikein täydellisesti keräsi, ovat päässeet
Kalevalaan. Minä koetin niitä lukea oikein ymmärryksellä, että olisin
tullut käsittämään, mikä niiden perustus olisi, mutta turhaan; niiden
tarkoitus jäi kumminkin käsittämättä. Tässä käsittämättömässä asiassani
kysyin usealta neuvoa. Eräs niistä selitti: »ne ovat vaan vanhoja
loihtorunoja, jotka on koottu kirjaan, ja joita noidat käyttävät
noituissaan». Se selitys ei tyydyttänyt minua, ja minä vastasin;
»kaikkinainen kirjallisuushan tarkoittaa kansan valistusta, eikä
suinkaan taikamaisuus ole mitään valistusta; siis ei ole raudan synnyt,
oluen synnyt, käärmeen synnyt j.m.s. noitia varten kootut».--Tämä
vastaväittelyni kumosi selittäjäni perustukset kokonaan; hän sanoi
vaan: »en minä muuta heistä tiedä».--Menin vielä samassa asiassa, kun
se jäi epätietoiseksi, kysymään neuvoa eräältä raatarilta, jota yleensä
pidettiin ymmärtäväisenä miehenä. Sille kun asiani esitin, sanoi hän
ihmetellen: »kumma kun ei sinulle tuota ole voitu selittää; minä sen
ymmärrän yhtä tarkkaan kuin viisi sormea kädessäni. Ne ovat sitävarten
'räntätyt', että ihmiset tulisivat näkemään, kuinka kaikki on
turhuutta, mitä auringon alla on». Se selitys tyydytti minua kaikkiaan
vähimmän, ja koko asia jäi pimeyteen, siksikun ymmärrykseni vahvistui,
ja Kalevala ilmestyi, jolloin tulin huomaamaan, että ne olivat: »Suomen
kansan muinaisuus», ja sen historian pohja.

Siihen aikaan olivat myös luettavanani Runeberg'in »Hauta Perhossa» ja
»Pilven veikko». Minä luin ja luin niitä, mutta en ymmärtänyt. Minä
sain niin halvan käsityksen ensimmältä niistä, että ajattelin: »kaikkia
sitä painetaan!»

Vuosien kuluessa selkeni ymmärrykseni, niin että ne tulivat
rakkaimmiksi esineikseni, joita sitten muillekin usein olen lausunut,
eikä ole sittemmin ollut mieleni murtumatta niitä lauluissani, vesihin
asti.

Niinä aikoina kuoli isäni. Vanhempani asuivat sydänmaalla, sinne
rakentamassa torpassaan. Kuulin kyllä jo ennen, että isäni sairastaa ja
minä koin heitä auttaa minkä voin, ruokavaroilla j.n.e. Yht'äkkiä tuli
minulle sana, että piti tulla katsomaan isää, jos tahdon häntä hengissä
nähdä. Minä lähdin heti läpi yötä taipaleelle, jota oli puolitoista
peninkulmaa, umpiteitä kahlaamaan, sillä nyt oli talvi. Ennenkuin
pääsin perille, oli jo aamu. Tykyttävin sydämin astuin asuinhuonetta
lähemmäksi toivon ja pelon välillä, eläisikö isäni vielä vaiko ei.
Sisälle astuttuani näin heti huoneen perässä sängyssä isäni
kalvistuneet kasvot. Hänen silmänsä olivat kiinni ja suunsa näytti
olevan ikäänkuin hymyssä; henki oli hänet jättänyt.--Hän näytti
niinkuin olisi minulle vielä sanonut: »poikani! väellä Jumalan pelossa,
rehellisyydellä ja kunnialla ihmisten edessä, äläkä unhota niitä
neuvoja ja opetuksia, joita sinulle olen antanut!»--Minun valloitti
silloin syvä murhe. Minä nakkausin toiseen vuoteeseen ja itkin siinä
salaa melkein koko sen päivän, eikä kukaan voinut minua lohduttaa.
Olihan siinä syytäkin suruuni. Siinä makasi se käsi kylmänä ja kankeana
joka oli niin monta kertaa minun tähteni väsynyt, ja joka niin usein
oli minua hellästi vaalinut; nyt se oli siitä lakannut, nyt se oli
viime kerran--vaipunut, väsynyt. Ne hellät varoittelevat neuvot ja
opetukset olivat nyt laanneet, ja minusta tuntui kuin olisin aivan
turvattomaksi jäänyt tämän maailman hyrskyin, pauhuin ja viettelysten
keskelle, ilman neuvolaa ja ohjaajaa. Mutta: »Ei se tule enää ei, jonka
tuon kerran vei», niin oli tässäkin. Vaikka kuinka olisinkin surrut,
isäni oli kuollut; muuta neuvoa ei ollut kuin ruveta hankkimaan rakasta
vainajaamme maan mustiin multihin!--

Sen tapauksen tapahduttua ei elämässäni ollut mitään merkillistä siihen
asti, kun menin naimisiin, josta seuraa kolmas elämäni jakso, ja niin
on nuoruuteni aika loppuun kerrottu.



MIEHUUTENI AIKA


Tästä alkaa elämäni todellinen aikakausi, nimittäin miehuuteni aika,
ihmisen varsinainen vaikutus-aika, jonka valmistusta edellinen elämä on
ollut. Paljon tietysti vaikuttaa itse kunkin miehuuden aikaan se
kasvatus, jonka hän lapsuudessansa on saanut, sillä: »jonka nuorena
oppii, sen vanhana taitaa». Lapsuuden ja nuoruuden aika ovat ihmiselle
samat, kuin kukka kasveille ennen hedelmää. Jos sitä kohtaa rajuilmat,
myrskyt, hallat j.n.e., niin että kukka turmeltuu, niin hedelmästä
tulee karvas, vähäkelpoinen, ja miehuuden aika on se hedelmä, jonka
lapsuuden ja nuoruuden kukka on valmistanut,--ja nyt kiirehdin
kertomaan omaa perheellistä miehuuteni aikaa.

Minä rakastuin erääseen pienen talon tyttöön, nimeltä Liisa, jolla oli
paljon veljeksiä ja sisaruksia. Minä sain häneltä vastarakkauden, ja
liitto solmittiin. Minä olin jo kauvan hänen tietämättään tarkastellut
tämän tytön käytöstä ja huomannut sen aina siveäksi ja rotevaksi.
Rikkautta ei hänellä ollut, sillä kotinsa oli pieni ja muita lapsia
paljon; vaan se ei juohtunut kertaakaan mieleeni, että tuleva
kumppanini pitäisi olla rikas, sillä eihän rikkautta ollut
itsellänikään. Muistin vaan vanhaa sananlaskua: »kyllä Jumalalla on
rikkautta, kun vaan meillä on rakkautta».

Kun morsiameni kotona oli niin paljo toisia lapsia, oli hän sen vuoden,
jona meille yhdistys tuli, palveluksessa sisarellaan. Minä olin sinäkin
vuonna--isäni silloin juuri sairasti--antanut köyhäin vanhusteni
elatukseksi niin paljon, ettei vuosipalkastani enää syksyllä ollut
jäljellä mitään. Kun piti kuulutusta ottaa, olin niin tyhjä, ettei
minulla ollut kuulutusrahaakaan, vaan sen pani morsian omistaan!
Oletteko ikänä nähneet kummallisempaa sulhasta? Vaan sulhanen minä
kumminkin olin. Edellisestä selvästi näkyy, ettei meillä kummallakaan
ollut tarkoitus saada rikkautta, vaan rakkautta, ja kumpaisellakaan
meistä ei ole ollut syytä katua kauppaansa. Me emme naineetkaan
vanhempaimme eikä muiden sukulaisten yllytyksestä, vaan omasta vapaasta
valitsemisestamme ja tahdostamme. Monesti olen jäljestäpäin ajatellut
sitä uhkarohkeata tekoamme: kummallakaan ei enempää kuin taivaan
linnuilla, muuta kuin vaatteet päällä,--vaan onhan linnuillakin
höyhenensä--ja yhtäkaikki uskallettiin lähteä tietämätöntä
tulevaisuutta kohden! Niin, mutta taivaanlinnuthan ne sopivatkin hyvin
esimerkiksi: eihän hekään sure huomisesta, tekevät työtä yhdessä
uskollisesti, laittavat pesänsä, elättävät ja hoitavat poikansa, ja
niin pitää heidän taivaallinen isänsä heistä huolen.

No, mikäpä siinä oli; kun me kerran kuulutetut olimme, vihittiin meidät
myös ja niin olimme aviopari. Ei meillä ollut isot varat ensi talvelle
lähtiessä; eukkoni otti palveluksesta lähtiessään 20 kappaa jyviä ja
minä tienasin, palveluksesta päästyäni, ennen vihkimistämme,
kuokkimalla ja ojamalla, kanssa, niin että meillä oli viljaa kahdessa
tervatynnyrin kopassa. Vaimostani oli tämä kylläksi, sillä hän oli
alusta alkain karaissut ja varustanut itsensä vastaan ottamaan, tuli
mitä tuli. Kun minä rupesin murehtimaan toimeentuloamme, lohdutti
vaimoni minua sanoen: »älä ole milläsikään, eipä kaikilla ole senkään
vertaa, onhan meillä kummallakin raitis ruumis, tehdään työtä--kyllä me
elämme».--Se oli useinkin suuri lohdutus minulle, kun elämän murhe
alkoi minua rasittaa, ja kaksinkertaisella innolla ryhdyin minä aina
työhön, jota ei koskaan puuttunut. Kun ei minulla ollut minkäänlaista
kotia, johon olisin nuoren vaimoni vienyt, täytyi meidän mennä
huonemiehiksi toisen huoneen nurkkaan. Silloin tulin huomaamaan, että
huonemies on huonemies; usein sai kuulla syyttömiä soimauksia ja kovia
sanoja, jotka kovasti loukkasivat minun itsekästä, omarakasta luontoani
ja itsearvoni tuntoa. Kun olimme olleet vieraan huoneen nurkassa
kolmisen vuotta, jolloin Jumala oli siunannut meille jo kaksi tervettä
ja kaunista lasta, pojan ja tyttären, teki seuraava tapaus käänteen
elämällemme. Talon emäntä oli sillä kerralla tehnyt kylvyn--vaikka sen
vaimoni muuten tavallisesti, niinkuin huonemies ainakin teki--mutta
löylyä ei tullutkaan, sauna oli huonosti lämmitetty. Isäntä suuttui
siitä niin kovin, että rupesi pölkyllä emäntäänsä lyömään, vaan minä
estin sen. Siitä saivat sitten osansa torista huonemiehetkin, kun ei
muka »niin paljo viitsitä, että katsottaisiin saunan perään;
samanlainen lehmä on muka huonemies, kuin talon emäntäkin».--Se kyllä
oli vaimolleni sanottu, vaan se koski minuunkin kovin kipeästi, ja
seuraavana yönä emme nukkuneet yhtään, niin kipeästi se koski. Minä
rupesin miettimään pelastusta tuosta orjallisesta tilasta, joka ei
ollut juuri helppo työ. Siinä likellä oli eräs isäntä huutokaupasta
huutanut laittomain maa-osan, ja sitä seurasi palanen uudistaloa, joka
oli 1/24 osa veroa. Se uudistalon palanen oli sille isännälle
tarpeeton. Minun mieleeni jolkahti mennä ostamaan sitä häneltä, ja
kerroin keksintöni vaimolleni. Hän ihastui niin aikeistani, että
kavahti heti kaulaani ja puoleksi naurain, puoleksi itkein kehoitti
minua: »voi isäkulta»--hän kutsui minua, niin kuin nytkin vielä, lasten
tähden isäksi--»mene ja osta, minä teen työtä yötäpäivää, että
päästäisiin omiin huoneisiin ».--Se minua taas lohdutti ja rohkaisi;
menin siis kaupan tekoon ja sain kuulla että myytävän uudistalon
palasen hinta olisi 120 ruplaa (480 markkaa). Rahasumma, jonka maa
maksoi, ei ollut iso, vaan minulla ei ollut sitäkään, piti saada
lainaan. Lähdin siis rahanhakuun, ja löysinkin sitä, sain myös
takuumiehet, sillä olin jo saanut luottamusta, ja niin tulin rahain
kanssa maankaupan tekoon, joka kohta kirjallisesti vahvistettiin, ja
nyt olin huonemiehestä yht'äkkiä muuttunut isännäksi. Mutta ei tämä
uusi isännyyteni tuntunut minua suuresti lohduttavan, sillä maa oli
velkana, eikä ollut huonetta hulastakaan koko talossamme. Talvi oli
puolimenossa. Viime kesän ajalla olimme työllämme saaneet niin paljon
ruokavaroja kokoon, että voimme ominneuvoin tulla syksyyn asti toimeen,
ja lahdiksemme olimme viime syksynä ruokkineet lehmän, ja muutoinkin
olimme niin paljo vaurastuneet, että toinen lehmä oli lypsämässä; se
oli koko rikkaus ja elämämme alun tärkein ehto. Talo, jossa olimme
huonemiehinä, oli sydänmaalla, ei aivan kaukana ostetusta
talonpaikastamme, jonkatähden siitä hyvin ylettyi kulkemaan siellä
työssä. Minä esittelin vaimolleni, että aivoin ruveta rakentamaan
huoneita, ja lausuin sen toivon, että pääsemme ensi syksynä omiin
huoneisiimme asumaan. Se oli toinen ilosanoma vaimolleni; hän ei
näyttänyt epäilevän, vaikka minä itse salaa epäilin. Hän sanoi
innokkaasti: »voi kun saataisiin kolminurkkainenkaan huone ensi
syksyksi valmiiksi, että päästäisiin omiin huoneisiin».--Minä lähdin
huomen-aamuna hirren hakkuuseen, ja illalla makasi 50 kaunista hirttä,
karsittuna ja leikattuna, maassa. Hirren hakkuu ei kestänyt kuin neljä
päivää. Sitten pidimme pikku talkoot; ihmiset auttoivat meitä
mielellään, ja pian olivat hirret kartanoksi aivotulla paikalla.

Nyt ei muuta kuin otin kirveen ja piilun käteeni ja läksin salvamaan.
Se ei ollut helppoa työtä yksin tehdä, vaan vaimoni kävi, salvoksen
korkeammalle tultua, nostamassa hirsiä päälle minun kanssani. Jokaisen
puun panin omalla kädelläni kiinni siihen rakennukseen, ja Erkin päivän
aikana oli minulla korskaräystinten kanssa tehty rakennus, kookkaan
tuvan ja kahden kammarin kanssa, veistetty päältä ja sisältä,
vesikatossa; myös oli nikkarivärkki, kattolaudat ja lattialankut,
sahattuna, jossa pidin kumppania välivelkasilla. Siihen nyt täytyi
jättää rakennus, kun joutui kesä ja tuli muuta hommaa. Kun talo oli
niin helppo ja nuori ja siitäkin vaan vähäinen osa, niin arvattava on,
ettei siinä ollut juuri isot viljelykset. Peltoa ei tullut meidän
osaksemme kuin 3 pientä tilkkua; niihin piti kylvöä tehdä, mutta mitä
niihin senvertaisiin peltoihin kylvettiin, perunaako vai ohraa? Meillä
oli varustettuna perunan siemeniä, jotka olivat pieniä; rupesimme niitä
ensin ja ensikerran panemaan omaan peltoomme. Ne näyttivät vaativan
kovin paljo maata. Vaimoni sanoi: »ohranmaa menee kaikki».--Siihen
sanoin: »sitähän minäkin, pannaan tiheämpään; siitä sitä saapi, johon
sitä pannaan», ja me rupesimme kouralla syytämään valkeakseen niitä
pieniä siemeniä maahan, ja teimme mielestämme hyvin toimellisesti.
Seuraus siitä oli, että varsi kasvoi hienoa ja pitkää kuin hamppua,
eikä syksyllä ollut juuressa sen suurempia perunoita kuin neulannuppi.
Vielä nytkin olemme usein nauraneet tuota poikamaista isännöimistämme
ja suurta erhetystämme.--Kun sitten viimeistä maata kylvin ohraan,
muistutti vaimoni ehtimiseen: »älä pane niin paljo siementä, että jää
vähäkään syömistä». Minusta tuntui se muistutus oikealta ja ohra tuli
harvaa. Siis ei kumpikaan kylvö menestynyt: peruna tuli tiheätä ja ohra
harvaa.

Pelto tuli kaikki kylvöön, mihinkäs sitten ruista tehdään? oli nyt
keskinäinen kysymyksemme. Vähän matkaa kartanonpaikasta oli suo, johon
olisi saanut suopeltoa, sillä se oli osaksi jo kuivannut muiden lähellä
olevain viljelysten tähden; mutta siinä ei ollut aitaa, vaan metsä
ympärillä kumminkin. Esittelin siis eukolleni, että rupeaisimme
koettamaan saada rukiin maata uudesta tekemällä. Onneksi ei tämä pieni
neuvokuntani ollut milloinkaan vastahakoinen esityksiini, ja siitä
seurasi, että aina olimme kohta yksimielisessä päätöksessä
vaikeimmissakin asioissa. Niin kävi nytkin: otimme molemmat, minä ja
eukko, kintaat ja kirveen käteemme, ja lähdimme paikalla aidasten
hakkuuseen; ja pari viikkoa työskenneltyämme, oli tuleva rukiinmaamme
aidassa. Nyt tuli toisenkaltaiset työ-aseet käsiimme, nimittäin: kuokat
ja lapiot. Eukkoni kunniaksi täytyy sivumennen mainita, ettei hän
hävennyt ollenkaan miehenpuolistenkaan aseita, eikä niillä työntekoa,
ja kumminkaan ei häneltä ole koskaan puuttunut vaimollisen luonteen
siveellisiä ja helliä puolia perheen äitinä ja puolisona, ei
ruumiinrakennuksensa eikä mielenlaatunsakaan puolesta.--Rupesimme siis
kuokkimaan, yhdestäneuvoin uutta peltoa rukiin maaksi, ja sitten kun
olimme saaneet kuokituksi, niin paljon kuin aikeemme oli, tuli
ojaaminen eteemme, ja ennenkuin niityn-aika tuli, oli meillä parin
tynnyrin ala valmiina, siementä odottamassa. Kun ojitimme tätä
uuttamaatamme, tulimme lyhyen keskustelun perästä siihen yksimieliseen
päätökseen, että koska yhdellä puolen peltoamme on jotenkin jyrkkä
kangas, niin ei sille puolen muka tarvita tehdä kuin pienet ojat.
Päätetty ja tehty. Kankaan puolelle emme tehneet kuin hyvin pienet
ojat, lapiopistoa leveät ja syvät. Mitäpäs muuta: pelto pantiin
rukiiseen, joka orasti hyvin, sillä kylvö tehtiin oikeaan aikaan.
Vuoden päästä oli sato näössä. Se puoli uutta peltoamme, jolla oli
kunnolliset ojat, kasvoi maantäyden viljaa, mutta toinen puoli, johon,
vaivoja säästäissä ja kankaan turviin, tehtiin pienet ojat, ei kasvanut
puoltakaan mitä se olisi saattanut kasvaa. Taas meidän täytyi hävetä
tyhmyyttämme, mutta se oli kumminkin meille terveellinen koulu. Me
rupesimme ojittamaan maatamme nyt jokapaikassa paremmin kuin
paikkakunnassa oli tavallista, ja kankaita taikka mäkiä varten sitäkin
paremmin, ettei kankailta laskeuvat vedet pääsisi valumaan pelloille ja
turmelemaan niitä. Seuraukset olivat silmiin astuvat: pelto rupesi
kasvamaan jokapaikasta täyttä laihoa.

Tämä ei ollut naapureilta huomaamatta, ja me saimme sentähden kuulla
mitä kummimpia puheita. Kerrankin kun olimme paitahihasillamme
kaivamassa ojaa, tuli eräs naapuri tykömme ja katseli ääneti työtämme.
Tuota kovin tehtyään sanoi hän viimein: »mahtuishan tuo yhden vuoden
vesi pienempiinkin ojiin».--Tuli niin ikään toinen naapuri ja katseli
työtämme, jota tehdessään itsekseen myrähteli. Minä tuon huomattuani
rupesin tekemään puhetta ja sanoin: »mitä naapuri nyt miettii, kuuluupa
niin kuin olisitte tyytymätön?»--»Niin, minä mietin tässä», sanoi hän,
»että poudittunut siinä on ennenkin, mutta nyt siinä vasta poudittuu,
kun siihen tuommoiset vallit kaivetaan».--Minä jouduin tuosta jotenkin
hämille, sillä mainittu naapuri oli jotenkin hyvä puheenlahjastaan,
enkä ensimmältä tiennyt mitä vastata; viimein kuitenkin selkenin ja
kysyin äkkiä naapuriltani: »no eikö tässä paikassa sitten maahan asti
sadakaan?»--»Kyllä tässä niinkuin muuallakin sataa maahan asti»,
vastasi naapurini.--»No sitten ei mene ojitus hukkaan», vastasin minä,
ja puhe loppui siihen.--Joku taas sanoi: »hullua miestä kun luopi
ojista niin paljo raakaa maata pellolle, mitähän se luulee niiden
kasvavan?»--joku taas: »missähän luulee nurmikoita niittävänsä, kun
kaikki pyörtänönsä ojiksi panee ja muutoin repii ne poijes?» Ja monta
muuta semmoista puhetta sain kuulla, jotka eivät yhtään olleet
mielipiteitteni kanssa yhtäpitävät. Tulipa sitten semmoinen talvi että
rukiin laihot mätänivät kaikkialla, mutta meidän ei; muut eivät
seuraavana vuonna saaneet rukiita kuin nimeksi, mutta meidän ruis antoi
täyden tulon. Satuimmepa myllylle yht'aikaa naapureini kanssa, ja
siellä tuli puheeksi vuodentulokset, jota he kovin nurkuivat, semminkin
rukiin puolesta. Minä sanoin mitä meidän riihestä saadaan. Silloin joku
naapureistani sanoi: »mikä niitä teidän peltoja niin kasvattaa?»--Minä
vastasin: »minä olen koonnut nyt niitä menneenkeväisiä ojasavia ja
muuta pelloille luotua raakaa maata säkkeihini». Pian havaitsivat
muutkin missä vika oli ja rupesivat maitaan paremmasti ojittamaan.

Nyt olen mennyt kertomuksessani liikapaljo edelle, jonkatähden täytyy
palata takaisin.

Kun olimme saaneet kylvöt tehdyksi, rukiinmaan siementä vaille, heinän
tehdyksi ja elokipeneet korjatuksi, rupesimme taas uudella innolla
laittamaan huonettamme asuttaville. Tiilet olivat jo keväillä tehdyt,
ja nyt rupesin lattioita ja kattoja panemaan, ja nikkari oli jo
tienattuna, joka rupesi ovia ja akkunoita nikkaroimaan. Kun olimme
saaneet kivijalat ja multapenkit, ja toisiin huoneisiin välilattiat
valmiiksi, ruvettiin muuraamaan. Minä muistan erään illan, kun
eukkoineni seisoin, kumpikin väsyneenä ja uupuneena päivän työstä ja
ponnistuksesta, oman huoneemme sisupuolella, jossa nyt jo oli ulkona
raivaavan myrskyn ja sateen suojaa. Voi kuinka se tuntui hyvältä, kun
oli toivossa saada oma huone, jossa sai elää ja olla, kenenkään
nurisematta, aivan oman mielensä jälkeen. Siinä seisoimme kauvan aikaa
seinän nojalla, ja sydämessämme tuntui semmoinen onni, etten luule sen
isompaa onnellisuutta olleen yhdelläkään kuoleman-alaisella.--
»Milloinkahan luulet pääsevämme tänne asumaan?» kysyi eukkoni.--»Viikon
päästä», arvelin minä, ja viikon päästä sinne tultiinkin asumaan,
vaikka en ennättänyt saada lattiaakaan aivan valmiiksi. Voi kuinka nyt
tuntui hyvältä, kun pääsi omiin huoneisiin, jotka olivat niin iloiset
ja puhtaat, ja iloinen valkea palaa lekotteli takassa ja lämmitti ja
valaisi niin lempeästi ja otti vastaan niin lämpimästi nuot kodittomat.
Sitä lumoavaa vaikutusta ei ollut eukkoni voimakas vastustamaan. Hän
nakkausi likelleni, kiersi molemmat kätensä kaulaani ja siinä tovin
vaitioltuansa, virkahti viimein: »mies olet sinä». Me ymmärsimme hyvin
toisemme; olisinpa luullut siinä kohtauksessa olleen kuvamaalarilla
ainetta.--Samassa tuokiossa rupesi takan luona olevassa korissa
vaatekääry liikkumaan ja samassa myös kuulumaan sieltä pientä kireätä
ääntä; se myös oli vastatullut muuttolainen, nuorin lapsemme, joka ei
vielä voinut iloita eikä surra, ja joka tämän maailman vaivoista
huolimatta vaan vaati tarpeitansa. Äitinsä ryöpsähti heti auttamaan
pienokaista, antoi sille luonnollista ruokaansa. Tuskin se oli tehty,
niin ne pari lehmää, jotka meillä silloin olivat, rupesivat ammuta
mylvimään navetassa, osaksi oudostuen uutta asemaansa, osaksi anoen
iltastansa. Eukko pisti pienokaisen minun syliini ja riensi itse
navettaan, ja niin tuli ehtimiseen uusia muistutuksia
velvollisuuksistamme, ja siihen jäi meiltä sillä kerralla se tuntehikas
haaveksiminen, johon olimme vaipuneet.--Siihen me sitten kodistuimme;
joka paikka oli meille rakas, sillä olihan se nyt omaa, jota sai
mielensä mukaan hallita: siinähän saimme mielemme mukaan koetella
perustaa talouttamme ja perheellistä onneamme. Jos joskus erehdyimmekin
toimissamme ja töissämme, niin ei meitä kukaan siitä syyttänyt, me vaan
saimme itse syyttää itseämme ja olla omat päällekantajamme. Eikös
vapaalla ihmisellä ole helppo oikeus? Ja, jos me joskus erehdyimmekin,
niin emme erehtyneet toistakertaa erehtyäksemme, vaan jokainen erehdys
oli meille uusi koulu vastaisia erehdyksiä välttämään sekä töissämme
että elämässämme.

Taaskin olen mennyt kertomuksessani edelle, sillä olisi pitänyt
puhumaani vähän ensimmäisistä ajoista perheellisessä elämässäni.--Minä
olen luonnostani hyvin pikainen ja tuittupäinen ja närkäs pahenemaan,
siihen sitten vielä olin tottumaton perheelliseen elämään. Minä olisin
vielä mielelläni pitänyt perheettömän miehen tapoja: kulkenut
tanssipaikoissa, viipynyt myöhään illalla kylässä j.n.e., joista
tavattomuuksista vaimoni minua usein siveästi muistutti. Minä koettelin
puhumalla saada puoleni oikeaksi, mutta kun minulla ei ollut siihen
perustusta, niin jäin usein tappiolle, ja niin minun väärä käsitykseni
perhe-elämästä vähitellen haihtui, ja paremmat ajatukset saivat vallan,
josta minun tulee kiittää vaimoni siveätä ja pontevaa luonnonlaatua.
Rajun luontoni oppi vaimoni hallitsemaan siten, ettei vastustanut minua
yhtään, silloin kun näki että minun kävi tuskakseni, vaan nauroi ja
katsoi niin leppeästi silmiini ja näpisteli niin kauvan, että minulta
tavallisesti purskahti nauru, sillä rajua luontoani palkitsee jotenkin
se, että lepyn pian. Kun näin olimme tulleet toisemme tuntemaan, niin
ei ole ollut vaikea elää, vaan olemme vielä ilolla ristiämme kantaneet,
eikä se ole ollut vaikeata, kun olemme kokeneet myös samalla toinen
toisemme kuormaa kantaa.

Siinä sitten koimme tehdä työtämme minkä voimme, ja vuosi vuodelta
Jumala siunasi työmme. Tosin tuli monta kovaa koetusta elämän merellä:
ensimmäinen hevosemme, jonka vähillä varoillamme ostimme, kuoli ensi
kesänä, tulipa vielä useita kovia katovuosia, jotka veivät kaiken
toivomme, mutta me emme heittäneet toivoamme, emmekä luottaneet
keneenkään muuhun kuin Jumalaan ja itsehemme, ja niihin emme turhaan
luottaneet, sillä emme koskaan läpipääsemättömään hätään joutuneet. Jos
joskus suurempi hätä tulikin päälle, teimme työtä sitä ahkerammin ja
olimme sitä säästävämmät.

Jumala siunasi meitä niin, että tulimme aina useamman lapsen isäksi ja
äitiksi; niitä nykyään on meillä viisi poikaa ja neljä tytärtä. Mutta
paljolta ne eivät ole koskaan meidän mielestämme tuntuneet, vaikka
monikin ajattelematon on niitä paljostunut. Tyttäriäkin oli viisi, vaan
yksi niistä kuoli, ja silloin tuntui kuin osa ruumistani olisi kätketty
maanpoveen; se asia oli mielestä menemätön. Lapsemme eivät ole olleet
vahvaluontoisia, vaan heikkoja, niin että niitä on ollut tarkasti
hoitaminen, jos mieli oli tulla niistä eläjää. Heti ensimmäisen lapsen
syntymisessä pidin minä huolen, etteivät taitamattomat lastenmuorit
saaneet pikkuselle tyrkyttää luonnotonta ruokaa, niikuin: kauvan
imettyä rintaa, lehmän maitoa, nisutuuttia j.n.e. Minä laitin lapsen
äitinsä rintaan, heti kun se oli pesty, saamaan sieltä luonnollisen ja
terveellisen ravintonsa, jos kohtakin ensimmältä niukemmalta, ja niin
pakotin luonnon itsensä vaikuttamaan ja pitämään Luojan määräämän
järjestyksen, enkä päästänyt muorein turhia ennakkoluuloja valtaan,
että he muka ovat Jumalaa viisaammat ja paremmin tietävät kuin hän,
mitä pienelle lapselle ruoaksi pitää antaa. Tosin sain monta kovaa
kopua kokea, sillä muorit pitivät minun suorana pakanana, jopa
murhaajanakin, kun muka tapan lapseni nälkään. He tekivät sitä
laupeuden työtään niin suurella painolla, että monissa miehin ruvettiin
kohtikulkkua itkeä lojottamaan minun jumalattomuuttani, mutta mikään ei
auttanut, muorein piti antaa perään. Minä olin heidän kanssansa niin
monesti pahemmassa kuin pulassa, että tämä heidän kohtansa tulee vielä
nytkin vähän kärtysesti kirjoitetuksi, vaikka kaiketi sen nytkin tiedän
niinkuin silloin, etteivät he sitä muusta kuin hyvyydestä tehneet,
koska eivät ymmärtäneet paremmasti; mutta kauhean itsepintaisia he
kumminki olivat. Kyllä minä muoreilta aina puoleni pidin, vaan asian
kanssa yhteydessä oli hellempiki puoli; he näet saivat vaimonikin
ensimmältä siihen luuloon, että minä teen siinä hirmuisen väärin, kun
en salli antaa lapselle ruokaa, ja niin heikolla kohdalla oleva hellä
äitin sydän oli vaikea voittaa; siinä tarvittiin malttia ja ymmärrystä.
Kaikki semmoisissa tapauksissa seuraavat vaivat, ne luettiin miehissä
minun viakseni, kun minä muka pakotin lapsen imemään rintaa, jossa ei
mitään ollut. Siitä seurasi jälkipoltot ja senkin seitsemät vammat ja
vastukset, ja niin kielevät ja sanarikkaat kuin vaimonpuolet
tavallisesti ovat, tahtoi heiltä kumminkin loppua sanat minua
syyttäissä ja parjatessa.

Kun minä hyvin hellästi ja järjellisesti selitin vaimolleni asian,
taipui hän kuitenkin ehdottomasti minun tuumiini, eikä sitten ollut
muoreilla mitään sanomista. En minä olisi millänikään, jos he olisivat
sen vaan tehneet yhden kerran; se oli sama tinki edessä joka kerta;
mutta kun minä kerran sain vaimoni puolelleni ja kun lapset rupesivat
järkeään elämään; niin muorit eivät sitten enää päässeet pitkälle.
Kerran sairastui vaimoni kuumaantautiin lapsivuoteessa, ja niin
muutaman vuorokauden vanha lapsi jäi meidän hoidettavaksemme. Minä
määräsin heti, ettei lapselle saa antaa siltään lehmänmaitoa, vaan
pitää panna vettä puoleksi sekaan, kiehauttaa vähän ja panna sokeria
mausteeksi, mutta siitäkös silloin melu nousi. Eivät he ole sitä muka
ennen kuulleet, että ihminen opetettaisiin vedellä elämään; eihän tuo
viaton lapsi ole pahaa tehnyt, että tuolle ruvettaisiin pahantekijäin
rangaistusruokia syöttämään ja vielä ilman leivättä; joitakin
hengen-ottokonsteja sitä muka mietitään j.n.e. Mutta mikään ei
auttanut, käsky piti täyttää, ja poika elää tänäkin päivänä terveenä ja
virkkuna ja on kohta mieheksi saapa.

Kun Jumala oli kerran siunannut meille useampia lapsia, alkoi niiden
kasvatus sekä ruumiillisella että henkisellä alalla. Kun lapsemme ovat
olleet kaikki heikkoja luonnostansa, on niiden terveyttä pitänyt hoitaa
hyvin huolellisesti, jos niistä mieli oli saada eläjiä ja terveitä
ihmisiä. Kirjain avulla: »Kristillinen ja terveellinen lasten
kasvatus», »Talonpojan kotilääkäri» ja »Minkätähden lapsia kuolee niin
paljon ensimmäisellä ikävuodellaan», hankittiin niin paljon tietoja
kuin suinkin oli mahdollista lasten terveys-opilliseen kasvatukseen,
joiden johdosta koettiin huolellisesti hoitaa pienokaisten elimellisiä
vaatimuksia. Kussa ne neuvot ja oma ymmärryksemme puuttuivat, haettiin
aina silloin lääkärin apua, eikä koskaan säästetty vaivoja eikä varoja,
vaan kiinteästi pyrittiin tarkoituksen perille. Senlaatuisista
tapauksista kerron yhden: kolmen vuoden vanhan poikamme silmät tulivat
kovin kipeiksi. Selvästi huomasimme että tauti oli vaarallinen ja
uhkasi tehdä lapsestamme sokean. Vaivoistamme huolimatta läksimme heti
lääkärin tykö; lääkäri tutki lapsen silmät ja määräsi lääkkeet sekä
hoidon. Me koetimme tarkoin seurata annetuita neuvoja ja viljellä
määrätyitä lääkkeitä, mutta tauti ei helpoittanut, silmät tulivat vaan
päiväpäivältä pahemmaksi. Kun näimme, ettei se auttanut, teimme toisen
samallaisen reissun, mutta yhtä huonolla onnella. Silmät pahenivat vaan
niin kovin, ettei enää tiennyt, oliko niissä silmiä ollenkaan vai ei.
Vaikka asiat olivat näin huonolla kannalla, ja vaikka niin paljon oli
jo koettu asian auttamiseksi, emme kumminkaan vaipuneet epätoivoon,
vaan rupesimme keskenämme keskustelemaan mitä nyt olisi tehtävä.
Vaimoni sanoi: »Mitä me nyt teemme tuon pojan kanssa? Silmin nähtävä
on, että hänestä tulee sokea».--Minä sanoin: »koetetaan vielä kerta».--
»Mitä?» kysyi vaimoni.--»Lääkärin apua», oli vastaukseni.--»Olemme jo
kahdesti koettaneet sitäkin, vaan eihän se ole mitään auttanut», intti
vaimoni.--»Ei sillä ole sanottu ettemme vielä saisi kolmatta kertaa
koettaa, ja emme suinkaan muualtakaan saa apua, jos ei lääkäriltä;
entiset reissut ovat hyvinkin saattaneet tapahtua niin, ettei lääkärit
ole käsittäneet taudin oikeata luontoa ja niin ovat erehtyneet;
ihmisiähän hekin ovat; kuka tohtii taata, etteivät he nyt onnistu?»--
Keskustelu loppui; minä olin voittanut ja huomenna lähdettiin yhdessä
viemään poikaa lääkärin tykö. Tällä kerralla menimme toisen lääkärin
puheille. Sen tykö päästyämme, otti lääkäri lapsen sylihinsä, narraili
niinkauvan, että sai lapsen silmää väännetyksi auki ja sen tehtyänsä
kohta sanoi: »kyllä nämä paranevat, mutta niistä pitää nähdä vaivaa».
Lääkärin sanat vaikuttivat minuun niin, että heti pyörähdin tampuuriin,
salatakseni kyyneliäni, jotka ilosta tulvailivat silmistäni. Voi hyvä
Jumala! Lapsestani ei siis tulekaan sokea? Lääkärihän sanoi niin,
tottahan se tunsi taudin, koska niin sanoi; eipä muut lääkärit ole sitä
niin vissiin sanoneet, tottapa ne paranevat, ajattelin minä.--Lääkäri
määräsi lääkkeet, ja kolmen viikon perästä pojan silmät olivat aivan
terveet. Kun joku kipu eli sairaus perheessä ilmestyi, siinäkös oli
tuhannenkin neuvojaa ja ohjaajaa, jotka enimmästi olivat sitä laatua,
että ne viittoivat noitain tykö. Mikä piti sen peräti kauheana asiana,
kun ei menty sen ja sen tykö, pesettämään sillä ja sillä, se ja se muka
hänelle avun sai, vaikka hänkin muka oli hakenut lääkärin apua, josta
kumminkaan ei ole, hänen mielestään ollut mitään hyötyä. Olihan muka
kovin jumalatonta heittää lastensa terveys noin vaaralliselle kannalle
ja luottaa tohtoreihin, joilla ei ole muuta kuin »herrain uskoa».
Semmoiset saarnat, saarnattuna meidän korvillemme, menivät kuin tuhka
tuuleen, ja silloin oli meillä aina tilaisuus riisua kansalaisistamme
poijes heidän taikauskoaan.

Kun näin koimme voimamme jännittää lastemme terveyshoinnollisissa
asioissa, onnistui toimemme Jumalan avulla niin, että kymmenestä
lapsestamme yksi vaan on kuollut, kaikki muut elävät terveinä tänäkin
päivänä ympärillämme.

Pitäis nyt vähän puhua lastemme henkisestäkin kasvatuksesta. Se on
tietty, etteivät minkään perheen lapset ole kasvamassa kaikki yhtä
rintaa, vaan yksi syntyy yhdellä, toinen toisella kerralla, ja niin on
heistä yksi vanhempi, toinen nuorempi, yksi isompi, toinen pienempi, ja
tämä luonnon järjestys on vanhemmille suureksi avuksi lasten
kasvatuksessa. Me opetimme ensin vanhimmat lapset tarkoin lukemaan ja
luettunsa ymmärtämään, se oli pää-asia. Kun vanhimmat lapset kerran
olivat kunnollisiksi lukijoiksi opetetut, rupesivat he koulumestareiksi
nuoremmille, ja niin ei meillä ollut muuta vaivaa jäljellä, kuin
pidimme vaan hyvän järjestyksen.

Samoin he myös hoitivat toinen toistansa ja jokaiselle vanhimmalle
lapselle oli jaettu joku pieni veli tahi sisko, jota heidän piti
erityisesti hoitaa, ruokkia, vaatettaa, puettaa, riisua, vieressään
makuuttaa j.n.e.; ja sillä tavoin meidän vaivamme tasaantui niin
vähiin, ettemme huomanneet lapsia kasvattavammekaan. Jo aikaisin
vanhimmille lapsillemme koimme vointiamme myöten mieleen teroittaa
niitä totuuksia, joita itse olimme käsittäneet Jumalan sanasta ja
muista hyödyllisistä maallisistakin kirjoista. Aikaisin jo opetin minä
heille, että heillä on isänmaa, jota heidän tulee rakastaa, ja jota
kohtaan joka ihmisellä on velvollisuuksia, ja että jos ihmisellä ei
olisi velvollisuuksia, ei hänellä myöskään olisi oikeuksia. Joka kerta
kun meille tuli uusi palkollinen, oli se ensimmäisenä ehtona, etteivät
he saa lasten kuullen puhua rivoja, sopimattomia sanoja eikä lausua
tavattomia puheita. Kummitusjuttuja emme kärsineet kenenkään kertovan
lasten kuullen, vaikka ei se ole tahtonut onnistua; sillä ne tekivät
sitä salaa, kun julkisesti eivät tohtineet, ja niin kylvivät
rikkaruohoja lasten sydämiin, mutta paljon me kumminkin voitimme
tarkoituksillamme.--Me koimme aina katsoa, ettei lasten välillä olisi
päässyt valtaan eripuraisuus eikä ylönkatse toisiaan kohtaan, vaan että
he oppisivat toisiansa rakastamaan veljinänsä ja sisarinansa. Jos
heille joskus tuli riitoja ja rettelöitä keskenänsä, emme koskaan
päästäneet heitä siihen mieleen, että kantelemisellaan olisivat
voittaneet mitään toisten edellä, vaan semmoisen tapahtuessa asia
otettiin aina todellisen tutkinnon alle, ja kun rikoksellinen saatiin
ilmi, se nuhdeltiin tai rangaistiin asian haaroja myöden, ja tapahtuipa
niinkin, että kielettelijä itse joutui rangaistuksen alaiseksi.
Senlaisesta menettelystä oppivat he pian, etteivät toistensa päälle
mielellään valehdelleet, vaan pitivät toisiansa tasa-arvossa oman
itsensä kanssa.

Jos meidän joskus piti rangaista lapsiamme, niin se tapahtui molempain
yhteisestä tahdosta, eikä toisen kiukustuneesta mielijohteesta, sillä
asia tutkittiin ensin molemmin puolin; siitä seurasi ettei
kumpainenkaan tullut lapsen puolesta terjumaan, eikä pientä
rikoksellista puolustamaan ja paaduttamaan, jonka pahan tavan olen
useoissa perheissä nähnyt.

Meillä ei ollut myös sitä tapaa, jonka olen useoissa perheissä nähnyt
vallitsevan, että lasten pienten rikosten annetaan mennä ilman
muistutuksitta ja nuhteitta, vieläpä niillä usein nauretaankin, ja
hyvitellään lasta, kun tuo on niin »näsäviisas». Vaan sitten kun
rikokset paisuvat siihen määrään asti, että tuottavat vanhemmille
nähtävää vahinkoa, silloin kiukustuvat he ja lyödä kapsivat lastansa
millä käteen sattuu, jonkalaisen tavan seuraukset usein ovat lapselle:
vaivainen ruumis ja paatunut sielu.--Me emme antaneet lapsissamme mennä
pienintäkään rikosta muistuttamatta ja nuhtelematta, jota teimmekin
niin kauvas ja pitkälle, kuin se näytti ulottuvan. Mutta lapsi tottuu
viimein siihenkin, kuin näkee, ettei siitä sen parempaa tule, ja rupeaa
ylönkatsomaan kaikki vanhempiensa hyvät neuvot ja varoitukset. Silloin
täytyi tarttua vitsaan, joka aina tuli minun osakseni, sillä vaimoni on
helläluontoinen ja kyntti aina silloin huoneesta ulos, vaikka asia
tapahtui molempain tuomion kautta. Kumminkaan ei tätä ole tarvinnut
alituisesti tehdä, sillä ei ole tarvinnut kuin yksi kerta kutakin
vitsoilla kurittaa; sen perästä ovat he sanaa totelleet.

Pienestä pitäin opetimme lapsiamme siihen, että he kaikissa tytyivät
omaan asiaansa, eivätkä pyrkisi hallitsemaan ja valloittamaan toistensa
kaluja; sillä pahana esimerkkinä olen usein havainnut jonkun perheen
lapsista olevan niin itsevaltiasta laatua, että tohteis ryöstää
puoleensa toisten lasten omaisuuden, ja usein koettaa puolustukseksensa
huutaa, kirkua, purra, kynsiä j.n.e. Silloin olen aina tavallisesti
nähnyt äitin hyppäävän väliin ja lausuvan: »Mikko, Mikko! etkö anna
hevostasi Matille; vai sinä pahankurinen kiusaat Mattia!» Semmoinen
oikeuden pito oli mielestäni väärää, sillä Matti olisi ollut paremmin
rangaistava tahi nuhdeltava kuin Mikko, joka vaan koki suojella
omaansa, sitävastaan kuin toinen koki sitä väkivallalla anastaa. Siitä
seuraa pian se pahe, että lapsi ei totu ollenkaan totuuden tuntoon eikä
opi pitämään toisen omaa pyhänä, eikä välittämään siitä mitään, jos sen
väkivallallakin anastaa.

Kaiken hartautemme panimme siihen, ettemme lastemme kuullen puhuneet
mitään sopimattomia, ja koetimme muitakin siitä estää, niinkuin jo
edellä mainitsin. Samoin elämässä kuin opissakin koimme olla heille
esikuvana; sillä jos vanhimmat eivät itse elämässään seuraa sitä, mitä
he ovat lapsillensa opettaneet, niin heidän siemenensä ovat kylvetyt
kalliolle, jossa ne eivät idä eivätkä orasta.--Me olemme kokemuksesta
sen havainneet, että lapsi pitää vanhempansa parhaimpina ja
luotettavaisimpina ihmisinä maan päällä, ja luottaa ehdottomasti
heihin. Siitä seuraa itsestänsä, että lapsi pitää vanhempainsa
väärätkin teot oikeina, ajatellen: niinpä isä ja äitikin tekevät, jotka
ovat parhaita ihmisiä, tottapa se on oikeen. Sentähden on se peräti
tähdellinen asia, että vanhemmat tarkoin valvovat elämäänsä, etteivät
he joutuisivat turmelemaan niitä pieniä oraita, jotka heidän haltuunsa
ovat uskotut.

Ei meillä ole ollut tilaisuutta mitään korkeampaa hengen kehitystä
tarjota lapsillemme, sillä suomalaiset koululaitokset ovat kaukana
paikkakunnastamme, vaikka kipeästi olemme sen tarpeen useasti
tunteneet. Ei myös ole kansakouluakaan kunnassamme, jonka tähden on
lapsiamme täytynyt hankkia vierasten kuntain kansakouluihin 7-10
peninkulman päähän.

Kirjastoni ja sanomalehdistöni ovat heillä aina avoinna, ja usein he
kokouvat ympärilleni, jolloin heille aina puhelen tapausten
merkityksistä. Kun he lukevat jonkun kappaleen, tulee tavallisesti aina
kysymys, mitä kappale sisälsi, ja sen olen havainnut, että se on
lisännyt paljo heidän käsitysvoimaansa.

Siihen tapaan olemme kokeneet järjestää lastemme kasvatusta, eikä
meillä ole yhtään syytä nurkua, että olemme saaneet kiittämättömiä
lapsia.

Monen olen kuullut pitävän sitä erinomaisena Jumalan rangaistuksena,
kun heillä on lapsia, mutta me emme ole käsittäneet asiata siltä
kannalta, me olemme pitäneet sitä erinomaisena Jumalan lahjana ja
siunauksena, että hän on meille lapsia uskonut. Monikin, joka ei
tarkoin tunne meidän perheellistä tilaamme, kun on kysynyt lastemme
lukua ja on saanut tietää sen, on kovin kauhistunut niiden paljoutta.
Muistan yhden senlaatuisen tapauksen. Eräs semmoisen kysyjä, rupesi
huutaa hoilottamaan: »voivoi! mitäpä on, kylläpä niitä on!» ja tuli
samassa niin rauhattomaksi, kuin olisi saanut käärmeen piston. Minun
kävi nokalleni, ja sanoin paljostujalle: »minä olen kauvan elänyt
lasteni keskellä, enkä ole koskaan huomannut mikä niistä olisi huonoin
ja hävitettävä, vaan koska sinä näytät olevan niin mestari tietämään
että niitä on liikapaljo, niin mahtanet senkin tietää mitkä niistä
pitäisi hukata; lähdetään yhdessä meille, tee sielä vaalisi ja työsi».
Se toki auttoi. Heti tunnusti hän, että oli kelvoton sitä valikoimista
toimittamaan.--»Etpähän ole kelvoton sekaumaan Luojan töihin», sanoin
minä ja siihen keskustelu loppui.

Kyllähän ei varamme ole olleet isot, varsinkin ensimmältä, mutta kun
meillä oli rauha ja rakkaus välissämme, niin ristimme ei tuntunut
silloinkaan raskaalta, vaan me kannoimme sitä yksimielisesti ja ilolla.
Kaikesti ei meillä ollut paljon, vaan vaimoni valpas luonto ja hellä
käsi osasi asiat niin tasata, että sitä oli aina joka tarpeeseen
vähänsä, eikä erinomaista puutetta koskaan ole tullut. Jumala siunasi
työmme ja vähät varamme niin, että olemme voineet lapsemme kasvattaa
isänmaan hyväksi, mierolle joutumatta, josta kiitos Korkeimmalle, joka
johtaa ihmisten elämän tämän maailman myrskyjen läpi, mutta joka
kumminkin heittää ihmiselle itselleenkin jotain tehtävää.

Kun lapsemme kasvoivat isommiksi, ja vanhimmat alkoivat tehdä työtä,
alkoi pieni maatilamme käydä liian pieneksi. Tätä kun mietimme, tulimme
siihen päätökseen, että pitäisi hankkia isompi tila, jossa olisi työtä
lapsillemme, ettei heidän tarvitseisi hajouta maailmalle, muulla
tavalla elatustansa hankkimaan. Tuntuihan se välttämättömältä ehdolta,
että lapset saisivat pysyä yhdessä koossa ja meidän silmiemme edessä,
niin kauvan kuin elämme, joka ei olisi ollut mahdollista niin pienellä
tilalla. Rupesin siis tiedustelemaan isompaa maata kyläisestä kylästä.
Semmoisen tapasinkin kohta, ja niin möimme omamme ja ostimme toisen.
Voi kuinka meidän kuitenkin oli vaikea erota rakkaalta maatilaltamme,
jossa olimme niin monta väsyä ja palavaa saaneet kokea, ja niin monesti
voimamme uuvuttaneet. Sääli oli jättää niitä paikkoja, jotka kättemme
kautta olivat synkästä korvesta muuttuneet ihaniksi viljamaiksi, mutta
se kumminkin täytyi tehdä. Me muutimme, kun muutimmekin, ostettuun
uuteen taloomme, oikeen kirkonkylään, ja rupesimme uudella innolla sitä
taas viljelemään ja kuntoon panemaan, sillä uusi taloomme oli kovin
rappiotilassa. Aikaa se veti ja vaivaa se maksoi, ennenkuin se oli
kunnossa, mutta lapsemme jo auttoivat meitä työssä ja toimessa, joka
helpoitti paljon meitä. Me rupesimme vaurastumaan enemmän ja enemmän ja
saimme luottamusta kansalaisiltamme, joka oli syöstää meidät
perikatoon. Tämä kuulunee jotenkin oudolta, mutta niin se kumminkin
oli. Jos ette ole kyllästyneet, niin kerron senkin vielä, etteivät
ajatusperät jäisi hämäriksi.

Kun sain arvoa ja luottamusta kansalaisiltani, rupesivat he vaatimaan
minua tärkeihin kunnallisvirkoihinsa, joita otin vastaan. Minulle
uskotut toimet täytin rehellisellä suoruudella ja valppaudella; se
lisäsi vielä enemmän arvoani, mutta arvon kanssa tuli myös uusia
ystäviä, tietysti nekin arvokkaita. Kokousten ja asiain päätyttyä
istuttiin ystävysten kanssa yksissä ja keskusteltiin päivän tapauksista
ja tietysti tulevista kunnallisista asioista. Tämä nyt vielä kuuluu
jotenkin hyvältä ja oikealta, niinkuin se itsessään asia onkin, mutta
kuulkaahan vain! Tietysti tuli aika pitkäksi näin yksissä ollen, jos ei
saatu virvoituksia, ja minun kotia tuloni rupesivat yhä enemmän
hiljastumaan. Vaimoni tarkka silmä näki uhkaavan vaaran ja koki
siveästi minua varoittaa siitä, mutta minä olin kuuro ja sokea.
Ensikerran eläissäni tuli minulle mieleen, että vaimoni pyrkii minua
vallitsemaan. Hän teki mielestäni siinä sangen väärin, kun ei hän olisi
minun antanut seurustella isoisten kanssa, sillä sehän oli jotain
lystiä ja jaloa. Ja enhän minä sentään ollut mikään juoppo, enkä
aikonut siksi tullakaan. Jos nyt joskus olinkin vähän liikutettuna,
mitäpä tuo haittaa, koska moni muu on paljo enemmän; vaimoni vaan
pyrkii herrakseni, siinä koko nurkumisen syy.--ja tosiaankin tuo
myrkyllinen kavaltaja hiipi hiljaa kuin kyykäärme, ett'en ollenkaan
häntä huomannut. Minä olin lujasti päättänyt, ett'en joisi itseäni
juovuksiin, mutta se päätös heltyi heltymistään, ja minä luulin
silloinkin olevani selvää, kuin kumminkin jo olin hyvästi hujakassa.
Vaimoni suru kiihtyi päiväpäivältä ja kyynel silmissä hän rukoili ja
pyysi hiljakseen minua, etten saattaisi itseäni ja perhettäni
onnettomaksi. Niissä kaikissa näin minä vaan hänen himonsa valtaan
ylitseni, enkä nähnyt sitä, että se vuoti huolellisesta ja rakkaasta
perheen-äitin sydämestä lapsiamme ja itseäni kohtaan. Jota enemmän hän
sitä teki, sitä enemmän paatui sydämeni häntä kohtaan, muka niin
viattomasta käytöksestä kun luulin itselläni olevan.--Mitäpäs muuta.
Kotiin-tuloni yhä myöhästyivät, askeleeni tulivat yhä epävakaisemmiksi,
ja seurustelemisen tarve yhä tiheimmäksi!--Kerran viivyin myöhään yöhön
kylässä, ja viimeinkin kotia tultuani, hoipertelin ja puristelin
nyrkkejäni.--»Nyt pitää minun kerrassaan näyttää, että olen herra
kotonani, ja että vaimoni pitää miehensä ala annettu olemaan»,
ajattelin minä. Minä tulin kotia. Vaimoni oli kauvan levottomasti
odottanut pelollaan minun tuloani. Hän tuli hellänä, hiljaisena ja
surullisen näköisenä vastaani, mutta minä työnsin hänen armotta pois
tyköäni. Minä rupesin paukkaamaan ja möykkäämään niin kovin, että
lapset ja vanha äitinikin heräsivät.--»Nyt pitää tehdä loppu vaimoni
ylivallasta ja kerrassaan riisua häneltä ne luulot, että hän pääsee
minua hallitsemaan», ajattelin minä. Vaimoni tuli kyynel silmissä minua
hillitsemään, mutta siihen sijaan että olisin totellut,--löin minä
häntä--kasvoille!--Veri rupesi pursumaan hänen nenästänsä, ja minä
iloitsin sankarityöstäni. Vaimoni, verissäänkin, koki hallita raivoa
luontoani niin kauvan, että viina alkoi haihtua päästäni. Päätäni
pyörrytti ja maailma rupesi mustenemaan ja pyörimään silmissäni. Minä
näin vaimoni veristyneet kasvot, ja rupesin aavistamaan mitenkä nyt oli
käynyt. Minua rupesi oksettamaan ja pyysin vaimoani, että hän
toimittaisi minua maata, eikä se kärsivä sielu silloinkaan ottanut pois
hellää apuansa ja kättänsä, eikä heittänyt vielä toivoansa langenneen
kumppaninsa parantumisesta. Hän riisui minun ja toimitti maata, ja
siihen olin kohta nukkunut, niinkuin sika rapakkoon!

Aamulla kun heräsin, huomasin että vaimoni oli, semmoisessakin tilassa
ollessani, vaatepäällä tullut maata kykkimään samaan vuoteeseen,
niinkuin ainakin hyvä suojelusenkelini. Pääni paukutti ja jyskytti,
niinkuin tusina seppiä olisi siellä tehneet työtänsä; sitä kivesteli
niin, että olisi luullut takaraivan putoovan sisälle, ja koko ruumis
vapisi ja tärisi, että luuli joka luunsolmun irtautuvan toisestansa.
Minä huomasin taas vaimoni veristyneet, sinertävät ja surulliset
kasvot, ja rupesin muistamaan mitä oli tapahtunut. Minun omatuntoni
heräsi, ja kaikki helvetin vaivat rupesivat minua ahdistamaan.
»Minäkö», ajattelin minä, »minäkö, joka kansalaisilleni ja perheelleni
puhun ja opetan hyvistä avuista, käyn itse lasteni edessä tuolla
esimerkillä? Minäkö, joka paljon puhun ja opetan avioparien
keskinäisistä velvollisuuksista, lyön ja saatan kärsimään, sielun ja
ruumiin puolesta, oman kumppanini, joka minun kanssani on niin paljon
nurkumatta kärsinyt elämän merellä. Ja sen teen siitä hyvästä, kun hän
on kokenut säilyttää minun kunniaani ja perheeni onnea?

»Tämmöistäkö onnea minä tuotan ihmiskunnalle sen luottamuksen edestä,
jonka kansalaiseni ovat minulle antaneet?» Ne olivat kysymyksiä, jotka
heräsivät omassatunnossani, ja päätökseni oli se, etten olisi
mahdollinen elämään muiden ihmisten parissa. Päätökseni tuntuu jotenkin
Judaksen kaltaiselta, mutta minulle ei ollutkaan sen vähempi kuin
kokonainen helvetti maan päällä. Nyt näin selvästi mitä tietä
vihollinen oli minun saattanut, näin että se tuli hiljaa, hiipien,
käynnin kuulumattomin, viatonna, syytönnä--luvallisena--oikeana
kohtuutena--niin kavalasti se oli tullut.

Minä en isoon aikaan saattanut puhua mitään, mutta omaatuntoani poltti
niin kovin, että jotakin oli tehtävä. Hätääntynynnä ja tuskasta
punehtununna, pyysin minä vaimoltani, saattaisiko hän antaa minulle
anteeksi törkeän käytökseni häntä, lapsiamme ja ihmiskuntaa vastaan.--
Vaimoni otti minun syliksi, ja siinä asemassa itkimme yhdessä, toinen
katkerasta katumuksesta, toinen tuhlaaja-pojan palajamisesta. Siinä
sydämemme tyhjennettyä, lupasi vaimoni unhottaa kaikki sydämestänsä, ja
minä tunnustin hänen tarkoituksensa oikeiksi ja omani vääriksi ja
lupasin parannusta vastaisessa elämässäni. Se helpoitti jotenkin
sydäntäni; mutta se tunto kovin vaivasi minua: kuinka lasteni ja oman
välini saisin sovitetuksi. Sinä päivänä ei minulla ollut voimaa mitään
yrittämään sen asian eteen, mutta huomenna kutsuin kaikki lapseni
huoneeseeni, ja rupesin puhelemaan heille, kuinka kavalasti vihollinen
oli saanut onnettoman isän lankeemaan, ja kuinka ei heidän pidä ottaa
siitä esimerkkiä, vaan pysyä niissä perustuksissa, jotka kaunistavat
ihmiskuntaa; selitin myös heille kuinka minulla oli nyt kipeä omatunto.
En minä hävennyt omilta lapsiltani pyytää anteeksi rikostani, ja luvata
heille parantaa itseäni ja olla heille parempana esikuvana eteenpäin.--
Kaikki lapseni itkivät ja kävivät, toinen toisensa perästä,
puristamassa kättäni ja lupaamassa unhottaa isänsä rikokset.

Tämmöiset seikat tuntunevat, monenkin mielestä, oudoilta ja kenties--
hulluiltakin; mutta muistakaa, että tämä on rehellisen suomalaisen
talonpoikaisen perheen-isän tunnustus, joka ei ole tahtonut elämänsä
tapauksista esiin tuoda ainoastaan valoisia--vaan myöskin mustat
puolet. Tästä syvästä lankeemuksestani en suinkaan syytä asiata, jonka
kautta siihen jouduin, enkä kansalaisiani, vaan omaa itseäni, kun en
ottanut aikoinaan itsestäni vaaria.

Te, jotka tätä luette, kutka ikinä lienettekin: älkää pudotko siihen
kuoppaan, johon minä olen pudonnut! Älkää luuletelko, että olette vaan
parahiksi päissänne, sillä silloin kun luulette parahiksi olevanne,
olettekin jo liiaksi ja vihollinen on jo kantapäillänne.

Kun vaimosi, ystäväni, rupeaa sinua hiljalleen muistuttelemaan myöhään
kylässä olostasi ja--ryyppimisestäsi, kavahda silloin! silloin on jo
paha merrassa. Vaimosi on huoneesi ja sinun hyvä enkelisi; ei hän--usko
pois--vaadi siinä tapauksessa valtaa ylitsesi, vaan hän tahtoo
säilyttää sinun kunniasi ja perheensä onnen, kuule, tottele häntä!

Ystäväni! Jos tahdot käsittää taivasta maan päällä, niin sen löydät
perheestäs ja puhtaasta omastatunnostas; suojele niiden pyhyyttä!

Omassa perheessäsi sinun huolesi haihtuu ja vaivasi unohtuu; siellä,
siellä löydät sinä täydellisen ilon ja rauhan; siellä löydät sen, joka
on sinun kanssasi jo niin paljon kärsinyt ja joka nytkin niin
mielellään ottaa osaa sinun murheeses ja tuskaas, ja kokee niitä
lievittää, ja lohduttaa sinua. Säilytä, ystäväni, kotirauhaas! Koti
tuntuukin sinusta aina semmoiselta, minkälaiseksi sen itse olet
valmistanut. Jos sen olet huonosti perustanut ja kasvattanut, niin
huonot sillä on hedelmätkin; jos kotisi tuntuu sinusta kylmältä,
ikävältä, niin syytä itseäs, sinäpä sen niin olet tahtonut, lienet
sitten perheen isä taikka äiti, sillä molempain yhteinen halu ja
pyrkiminen totuuteen on tarpeellinen perheellisen onnen perustamisessa.

Tahtoisitte te kaiketi tietää minkälaiseksi meidän perhe-elämämme
muodostui lankeemiseni jälkeen? Kuulkaahan sitte! Me olemme taas
käsittäneet onnemme, mutta ei millään muulla tavalla kuin siten, että
rupesin todella parantamaan pahaa elämääni ja lujasti sotimaan
vihollistani vastaan. Kauvan olivat kuitenkin ne haavat auki, jotka hän
oli iskenyt sydämeeni. Perheeni kyllä pian unhoitti rikokseni ja
rakasti minua entisellä rakkaudellansa, mutta kansalaisiani oli
vaikeampi tyydyttää, sillä hyvä nimi pikemmin kadotetaan kuin takaisin
saadaan. Kansalaiseni kummaksuivat kauvan minua, ja usein kuulin heidän
kuiskuttavan toisillensa, erittäinkin lasten keskenänsä: »tuo on se
mies, joka juovuspäissään on akkaansa lyönyt». Ne sanat kävivät kuin
puukon pistokset läpitse sydämeni. Semmoisia kuullessani ajattelin:
»nuot puhuvat totta, niin olen onneton tehnyt, mutta vasta en sitä
tee». Silloin aina kyntin kotiani, jossa ei niin sanottu eikä
kuiskuteltu, vaan kaikissa näkyi, että he olivat sydämestänsä anteeksi
antaneet; siellä, ainoastaan siellä sain kevenemään murheellisen
sydämeni.--Pitkällisen työnteon ja tarkan elämäni kautta sain minä
viimein jälleen kansalaisteni kunnioituksen ja luottamuksen, mutta
ne olivat liian kalliisti ostetut, jotka minulla olisivat
ostamattakin olleet, jos vaan olisin aina täyttänyt tavallisia
ihmisvelvollisuuksia.--Nyt kuuluu kumminkin taas tämmöisiä kuiskeita:
»tuossa on onnellinen perheen-isä, ja sen perhe on onnellinen», ja niin
on käsissäni taas »taivas maan päällä», jota en ai'o päästää luotani,
niin kauvan kuin tätä katoovaisuutta kestää.

Äsken tapahtui minulle se onnettomuus, että lankesin jalkani sämäksi,
niin etten päässyt moneen viikkoon sängystä mihinkään. Kun rupesin sen
verran toipumaan, että saatin istua sängyssä, teetin semmoisen
lavitsan, jonka päällä saatin kirjoittaa, ja rupesin siinä
kirjoittamaan tätä kyhäystä. Jos ei isäni olisi puoltariksiäkään pannut
minun kouluttamisekseni, en suinkaan olisi tätä kyennyt kirjoittamaan.
Vanhemmat! laittakaa lapsillenne henkistä kehitystä, sillä te olette
niistä vastaavat Jumalan ja isänmaan edessä.--ja, jos en tällä työllä
mitään voittaisikaan, niin olen ainakin sen voittanut, että sain aikani
kulumaan hupaisesti, joka oli niin pitkällistä muuten terveelle ja
työteliäälle.--

Niin olen elämäni kertomuksessa päässyt aivan nykyiseen päivään. Mitä
ennen on tapahtunut, sen kyllä tiedämme, mutta mitä vasta tapahtuu, se
on tietämätöntä, sillä: »Paikan tiedän kussa synnyin, Ajan kaiken, kun
tajusin, Vaan en tiedä kussa kuoleman pitää».--Toivomme vaan on että
tuleva elämämme olisi nykyisen veroinen!----

Äitini vielä elää ja on ollut tykönäni siitä asti, kun isäni kuoli.
Minä olen aina kiitollinen mielessäni, kun Jumala on suonut hänelle
niin pitkän ijän, että olen saanut palkita hänelle hänen vaivojaan,
joita hän on minusta köyhyydessään nähnyt. Sangen vanha, voimaton ja
ryppyinen hän on jo; lapseni, minä ja vaimoni, rakastamme häntä, Jumala
siunatkoon vanhaa äitiäni--perhettäni--! Hän siunatkoon koko rakasta
isänmaatamme--Suomeamme ja sen kansaa!



ARVIOINTEJA



Ilmarinen 15.12.1877, nro 98

--Östra Finland'ista on nykyisin ollut luettavana arvostelu
kansanvalistusseuran viimeksi julkaisemasta kirjasta: »Elämäni,
perhe-elämällinen kertomus. Kirjoittanut P. Päivärinta.» Tämä arvostelu
on vähän omituista laatua. Ö. F. päättää, että tuo vanha talonpoika,
joka tässä kirjassa kertoo meille elämäkertansa, on vaan kirjan tekijän
sepittämä mielikuvitus, jota hän käyttää välikappaleena yleisten
siveysohjeiden ja neuvojen lukijoittensa mieleen teroittamista varten.
Kaikkialla tässä kirjassa, sanoo Ö. F., väijyy joku liian vähä salattu
tarkoitus, mutta joka kuitenkin vaikuttaa, ett'ei meissä voi syntyä
todellista myötätuntoisuutta sitä henkilöä kohtaan, joka on tehty sen
kannattajaksi ja josta seuraa, ett'emme oikein saata uskoa hänen
hyveitään eikä hänen paheitaan. Ne opetukset, joita vanha talonpoika
niin runsain määrin jakelee, ovat tosin, Ö. F. mielestä, kaikki
hyödylliset ja oikeat, jonkatähden »toivottava olisi, että asianomaiset
(!) tarkkaisivat ja seuraisivat niitä», mutta tilan ahtauteen katsoen
olisi vähempikin määrä jo riittänyt. Muutamassa kohden on kirjan tekijä
liian käsintunnettavasti auttanut vanhaa talonpoikaa hänen
elämäkertansa sepittämisessä. Ö. F. päättää nimittäin, ett'ei mokomalla
talonpojalla kuin tässä puheena olevalla voi olla sitä tietoa
suomalaisen sanomakirjallisuuden tehkeämisestä, jonka kirjan tekijä
hänelle omantaa siv. 34-36, missä hän puhuu sekä »Maanmiehen
Ystävästä», »Turun Viikko-Sanomista» ja »Oulun Viikko-Sanomista», että
»Suomettaresta» ja »Mehiläisestä». Ja tykkänään perätöntä (minst sagt
obefogadt) on antaa hänen käyttää niin ajatuksellisia (abstrakta)
lausetapoja kuin »kansallishengen alkava aamukoitto», »elämän meri»,
»Suomen kansan muinaisuus ja sen historian pohja».

Näin arvostelee Ö. F. siinä viattomassa uskossa, että kirjan tekijä ja
vanha talonpoika ovat eri henkilöt. Mutta nyt sattuu kirjan tekijä
olemaan suora Suomen talonpoika Pohjanmaalta, joka tässä kertoo meille
_oman_ elämänsä vaiheet. Tuo vanha talonpoika ei ole mikään välikappale
kirjan tekijän kädessä, vaan hän on kirjan tekijä itse. Näin ollen
raukee Ö. F. päätelmät tyhjiin. Tässä astuu suomalainen talonpoika
eteemme ja osoittaa tuntevansa sanomakirjallisuuden historian
maassamme, osoittaa että hän voi ei ainoastaan puhua »kansallishengen
alkavasta aamukoitosta»,--jonka Ö. F. pitää käsintunnettavana
mahdottomuutena,--vaan että hän jo saman koitteen valossa on astunut
monta askeletta kansallissivistyksemme vasta raivattua uraa. Ja hänen
vertaisia talonpoikia ei enää lueta yksittäin vaan sadoittain rakkaassa
isänmaassamme, sen voimme Ö. F:lle vakuttaa ja sen tietää kukin, joka
vähänkään on ollut sivistyneiden suomalaisten talonpoikain parissa.
Eikä sen pitäisi ketään ihmestyttämän, että suomalainen talonpoika on
oppinut käyttämään sellaisia ajatuksellisia lausetapoja kuin »elämän
meri» j.n.e. joita hän jo seitsemän sataa vuotta on kuullut
saarnastuoleistaan lausuttavan. Ja jos hän voi puhua Suomen
muinaisuudesta ja sen historiasta, niin se vaan todistaa, että
kansallinen herätys on tunkenut syvemmälle kuin ne uskovat, jotka
tahtovat pitää kansallisrientojamme jonakin puoluekiihkon synnyttämänä
kasvinhuone istukkaana.



Savonlinna 29.12.1877, nro 52

Östra Finland on tästä pienestä teoksesta, joka 63 sivun suuruisena on
ilmestynyt kansanvalistusseuran kustannuksella 13:tena osana, antanut
arvostelunsa. Saattaisi siis näyttää tarpeettomalta puhua kirjaisesta
vielä ja sitä vähemmän järkinään toiseen suntaan, kuin tämä oppinut
lehti on katsonut tarpeelliseksi tehdä.

Vaan kullakin on oma katsantotapansa. Päävika, josta Ö. F. kirjaa
moittii, on, jos olemme arvostelua oikein ymmärtäneet, että tuo vanha
talonpoika elämänvaiheitaan muistellessa tulee myös mainitsemaan
»kansallishengen alkavasta aamukoitosta» kuin myös »suomen kansan
muinaisuudesta ja sen historian perustuksesta» samoin kuin siitä, että
kertoja (talonpoika) näyttää olevan liian tutustunut muinaiseen
suomalaiseen sanomakirjallisuuteen.

Ö. F:n toimittaja, joka luultavasti ei paljon ole ollut Suomen kansan
parissa eikä myöskään tutustunut tämän omituisiin elämäntarpeihin, ei
myöskään toisin voi puhua. Vaan kuka vähänkin tuntee näitä, täytyy
välttämättä myöntää, että suomalainen talonpoika, joka vähänkin on
tarkastanut kirjassa mainittua vanhaa sanomalehti-kirjallisuutta, ja
jolla on ollut varaa sitä hankkia, sekä tuntee yhden että toisen nyt
mainitusta pyrinnöstä henkisen elämän alalla. Puhuttelepas ymmärtävätä
talonpoikaa, niin kyllä hän tuntee, samoin kuin vanha kertoja sekä
»Maamiehen Ystävän» että »T. Viikko Sanomien» ja »Suomettaren» yhtä
hyvin kuin »Mehiläisen». Ei hän myöskään ole vallan tiedoton
»kansallishengen alkavasta aamukoitosta» yhtä vähän kuin »suomen kansan
muinaisuudesta ja sen historian perustuksesta».

Tämänpä vuoksi on varma luulomme, että herra Päivärinnan kirja
»Elämäni» otetaan ilolla suomalaisissa perheissä vastaan. Ainakin me
olemme sen halulla lukeneet. Saattaa olla, että puuttuva sivistys ja
riittämätön esteetillinen aisti estävät meitä huomaamasta liian suuria
virhepuolia siinä; vaan ainakin on varma, että suomalainen sen hyvin
mielellään lukee ei ainoastaan yhden, vaan useammankin kerran. Sen
opetukset ovat liiankin tärkeät ja hyvät, että voitaisiin ne oppia
yhden kerran läpilukemalla. Tosin itse kertovan talonpojan luonne ei
anna lukialle selvää kuvaa, vaan hyvä ylimalkainen vaikutus kuitenkin
on, eikä se jätä luullaksemme konsaan, jolle se on ai'ottu, mitään
pahaa, mutta hyvän ja miellyttävän vaikutuksen.

Olemme liian heikot arvostelemaan kirjaista muutoin. Vaan mitä on
edellä sanottu, sen luulemme, että useammat suomalaiset lukiat, jotka
oikein käsittävät nuo omituiset sanamuodot, myöntävät. Senpä vuoksi
rohkenemmekin kirjalle toivottaa niin laveata leviämistä kuin
mahdollista.

[Yrjö Koskinen]



Kaiku 13/1878

»Elämäni; perhe-elämällinen kertomus» on erään pienen kirjasen nimi,
jonka kansanvalistusseura on hiljakkoin jäsenilleen jakellut.

Seura on täten kiitettävällä tavalla lisännyt ansioitaan
halpahintaisesta ja kelvollisesta kirjallisuudesta kansaa varten.
Sillä varma on että harvaa kirjaa on yhtä hyvin halvin työmies kuin
korkeasti oppinut maisteri lukeva suuremmalla mielihyvällä kuin tätä
perhe-elämällistä kertomusta. »Elämäni» on kansantajuisista kirjoista
etevimpiä sekä kielensä puolesta, joka on raikasta puhdasta Suomea,
talonpoikaiskieltä niin sanoaksemme, että myös sisältönsä puolesta;
siinä kuvaillaan suomalaisen elämänvaiheita pienestä pojasta miehen
täyteen ikään asti. Hyvinkin moni kansalainen saa, tätä kirjaa
lukiessaan, sanoa: tämä kertomuksen kohta koskee minua itseäni; omiahan
vaiheitani tässä kerrotaankin! Kirja ei ole minkään kirjoista oppinsa
saaneen miehen tekemä, joka on koettanut ikäänkuin asettua alhaisen
kansan tilaan, sitä kuvataksensa. Semmoinen yritys ei oppineelta
herralta menestyisikään. Kertomus olisi miettimällä tehtävä, se ei
tulisi luontevasti, vaan konstikkaasti, ja siinä aina nähtäisiin
syntyperänsä jälkiä. Ei: elämäänsä, omaa elämäänsä on kertonut
talonpoikaisesta perheestä, alhaisesta säädystä lähtenyt mies, joka
nähtävästi itse on kokenut kaiken sen minkä kertoo, ja joka kertoo
kokemansa pienet kuin isotkin seikat, jättämättä mitään pois, joka
todellisesti hänen tai hänen vertaistensa, se on kansan elämään kuuluu,
ja lisäämättä mitään, joka kansalle olisi peräti vierasta ja jota se ei
voisi omaksensa tunnustaa. »Elämäni» on sen vuoksi ikäänkuin kirja
semmoinen, jonka kansa on itsestään luonut omalle itselleen huviksi ja
opiksi. Se on peili, jonka kansan mies on tehnyt siksi että muut kansan
miehet eli kansa kokonaisuudessaan näkisi siinä kuvansa. Ei kuitenkaan
näitä sanojamme pidä niin ymmärtää, että kirjan tekijä olisi
kirjoittaessaan tiedollansa pitänyt muka sitä tarkoitusta nimen-omaan
silmämääränään, että kuvailisi kansan elämää. Ei, hän on lähimmäisenä,
ehkä ainoanakin tarkoituksenaan pitänyt ainoastaan oman vaiherikkaan
elämänsä kertomisen; ja sen tehtävänsä on hän suorittanut
vilpittömästi, koristelematta ja peittelemättä. Hän ei ole jättänyt
vikojaan ja erehdyksiään soihmaamatta, samalla kertaa kuin hän ei
ujostele omaa itseään kiitellessä, kun käytöksensä oli rehellinen ja
todellakin kiitosta ansaitsi. Elämänsä kertova suomalainen on yhtä
suora, hyviä ja pahoja puoliaan tunnustaessaan, kuin aikanaan kirkkoisä
Augustinus eli ranskalainen Rousseau, kirjoittaessansa »Tunnustuksiaan»
(Confessiones), joilla mailmalle ilmaisivat sydämmensä tunteet ja
himot, tahtomatta lähimmäisilleen ja Jumalalleen salata niin mitään.--
Kertomus tekee lukijaan sen vaikutuksen, että se tosielämästä on otettu
ja tositapauksiin nojaantuu. Sen vaikutuksen vahvistaa usenkin
yksityiskohtiin vievä, vähäpätöisimpiä asioita muistava kertomatapa
niin että lukija saa täydellisen kokonaiskäsitteen jostakin tärkeästä
elämänkäänteestä. Niin esimerkiksi on varsin viehättävä se kohta kun
kertoja alkoi oman talon hankkimisen.

»Nyt ei muuta kuin otin kirveen ja piilun käteeni ja läksin salvamaan.
Se ei ollut helppoa työtä yksin tehdä, vaan vaimoni kävi, salvoksen
korkeammalle tultua, nostamassa hirsiä päälle minun kanssani. Jokaisen
puun painin omalla kädelläni kiini siihin rakennukseen, ja Erkin päivän
aikana oli minulla korskaräystinten kanssa tehty rakennus, kookkaan
tuvan ja kahden kammarin kanssa, veistetty päältä ja sisältä,
vesikatosta; myös oli nikkarivärkki, kattolaudat ja lattialankut,
sahattuna, jossa pidin kumppania välivelkasilla.»

Kuinka sitte ruvettiin peltoa viljelemään, ruista tekemään y.m. jylhän
korven yksinäisyyteen, se kaikki on tarkasti kirjaan pantu, isommat
seikat ja pienetkin. Luulisi kirjan tekijän, tätä kirjoessaan,
muistossa pitäneen Robinson Crusoen päiväkirjaa, kun tämä haaksirikkoon
joutunut mies yksinäisellä saarellaan rupee maata viljelemään. Kertomus
on samalla tapaa tarkka ja yksityiskohtiin kajoova.--Useinkin kohoo
kertomus runolliseksi. Olkoon ainoastaan seuraava ote siihen
arvostelumme todistuksena.

»Aina muistan erään illan, kun eukkoineni seisoin, kumpikin väsyneenä
ja uupuneena päivän työstä ja ponnistuksesta, oman huoneemme
sisupuolella, josta nyt jo oli ulkona raivaavan myrskyn ja sateen
suojaa. Voi kuinka se tuntui hyvältä, kun oli toivossa saada oma huone,
jossa sai elää ja olla, kenenkään nurisematta, aivan oman mielensä
jälkeen. Siinä seisoimme kauvan aikaa seinän nojalla, ja sydämessämme
tuntui semmoinen onni, etten luule sen isompaa onnellisuutta olleen
yhdelläkään kuoleman-alaisella.--»Milloinkahan luulet pääsevämme tänne
asumaan?» kysyi eukkoni.--»Viikon päästä», arvelin minä, ja viikon
päästä sinne tultiinkin asumaan, vaikka en ennättänyt saada lattiaakaan
aivan valmiiksi. Voi kuinka nyt tuntui hyvältä, kun pääsi omiin
huoneisiin, jotka olivat niin iloiset ja puhtaat, ja iloinen valkea
palaa lekotteli takassa ja lämmitti ja valaisi niin lempeästi ja otti
vastaan niin lämpimästi nuot kodittomat. Sitä lumoavaa vaikutusta ei
ollut eukkoni voimakas vastustamaan. Hän nakkausi likelleni, kiersi
molemmat kätensä kaulaani ja siinä tovin vaitioltuansa, virkahti
viimein: »mies olet sinä». Me ymmärsimme hyvin toisemme; olisinpa
luullut siinä kohtauksessa olleen kuvamaalarilla ainetta.--Samassa
tuokiossa rupesi takan luona olevassa korissa vaatekääry liikkumaan ja
samassa myös kuulumaan sieltä pientä kireätä ääntä; se myös oli
vastatullut muuttolainen, nuorin lapsemme, joka ei vielä voinut iloita
eikä surra, ja joka tämän maailman vaivoista huolimatta vaan vaati
tarpeitansa. Äitinsä ryöpsähti heti auttamaan pienokaista, antoi sille
luonnollista ruokaansa. Tuskin se oli tehty, niin ne pari lehmää, jotka
meillä silloin olivat, rupesivat ammuta mylvimään navetassa, osaksi
oudostuen uutta asemaansa, osaksi anoen iltastansa. Eukko pisti
pienokaisen minun syliini ja riensi itse navettaan, ja niin tuli
ehtimiseen uusia muistutuksia velvollisuuksistamme, ja siihen jäi
meiltä sillä kerralla se tuntehikas haaveksiminen, johon olimme
vaipuneet.»

Se kohtaus antaa tosiaankin kuvamaalarille ainetta; talonpoikaisperhe
vastikään omaan taloonsa muuttanut, iloinen valkea takassa, vaimo
miehelleen kunnioituksella sanoen: »sinä olet mies!»--Kirjan tekijä on
lopussa lausunut teoksensa koko ytimen, sanoessaan:

»Ystäväni! Jos tahdot käsittää taivasta maan päällä, niin sen löydät
perheessäs ja puhtaassa omassatunnossas: suojele niiden pyhyyttä!

Omassa perheessäsi sinun huolesi haihtuu ja vaivasi unohtuu; siellä,
siellä löydät sinä täydellisen ilon ja rauhan; siellä löydät sen, joka
on sinun kanssasi jo niin paljo kärsinyt ja joka nytkin niin mielellään
ottaa osaa sinun murheeses ja tuskaas, ja kokee niitä lievittää, ja
lohduttaa sinua. Säilytä, ystäväni, kotirauhaas! Koti tuntuukin sinusta
aina semmoiselta, minkälaiseksi sen itse olet valmistanut. Jos sen olet
huonosti perustanut ja kasvattanut, niin huonot sillä on hedelmätkin;
jos kotisi tuntuu sinusta kylmältä, ikävältä, niin syytä itseäs, sinäpä
sen niin olet tahtonut, lienet sitten perheen isä taikka äiti, sillä
molempain yhteinen halu ja pyrkiminen totuuteen on tarpeellinen
perheellisen onnen perustamisessa.»

Niin kyllä! Perheellinen onni, se on »taivas maan päällä». Siveellinen
perhe-elämä, se valtakunnan turva ja tae. Niin kauan kuin se pysyy
puhtaana, niin kauan myös Suomen kansa on turmeltumatonna. Tätä
ajatusta on »Elämäni» niminen kirjanen, tekijän tiedolla tai hänen
tietämättänsä, lukijalle selvittänyt.

Kirjan tekijä on P. Päivärinta, lukkari Alavieskassa.
Kansanvalistusseura, jolle hän käsikirjoituksensa tarjosi painettavaksi
on hänelle siitä antanut erityisen palkinnon, paitsi tavallista
tekijäpalkkaa. »Elämäni» on epäilemättä saapa montakin lukijaa.--Kirjan
hinta on 75 penniä ja on myytävänä jokaisen kansanvalistusseuran
asiamiehen luona. Kansanvalistusseuran jäseneksi ruvenneelle on kirja
tietysti halpahintaisempi.



Kirjallinen kuukausilehti 1878

Joku aika takaperin Kansanvalistus-seura niistä varoista, jotka
kansalaisten isänmaallinen harrastus oli sen haltuun hankkinut, asetti
kilpa-palkinnon semmoista teosta varten, joka kuvaisi Suomen
talonpoikaisen kansan kotielämää. Tämän kehoituksen johdosta sai seura
vastaan-ottaa P. Päivärinnan perhe-elämällisen kuvauksen, joka sitten
on julkaistu seuran toimitusten jaksossa. Valitut tutkijat eivät
myöntäneet teokselle sitä arvoa, että se muka varsinaisen
kunniapalkinnon olisi ansainnut; mutta eräs vähempi palkkio,
tekijäpalkan ohessa, kumminkin kirjailijalle myönnettiin. Emme
tarkemmin tunne niitä perusteita, joita tutkijakunta arvostelussaan
noudatti. Me puolestamme olisimme arvelematta hänelle varsinaisen
kunniapalkinnon määränneet. Mielestämme hän oli antanut, mitä juuri oli
pyydetty, tarkan ja taiteellisen kuvauksen kansamme elämästä ja
siveellisestä tilasta.

Kirja on jo ennättänyt saada ainakin yhden julkisen kritiikin, joka on
sen puolesta omituinen, että se perustui varsin hupaiseen erehdykseen.
Tämän arvostelun on julkaissut ruotsinkielinen sanomalehti »Östra
Finland» (Marrask. 21. p. 1877). Herra kritikus ei näy hetkeäkään
epäilleen, että P. Päivärinta oli sama mies kuin Kansanvalistus-seuran
sihteeri J. Päivärinta, ja kritiikin silmämääränä on siis tutkia,
tokko tekijän on onnistunut asettua »vanhan talonpoian» ajatus- ja
käsitys-kannalle. Arvostelija siinä kohden on huomaavinansa, että esm.
teoksen sankarin tieto sanomakirjallisuudesta sekä hänen käyttämänsä
lauseet semmoiset kuin »kansallishengen alkava aamukoitto», »Suomen
kansan muinaisuus ja sen historian pohja» y.m. eivät ole itse henkilön
mukaisia. Hän myöskin arvelee, että kertomukselta puuttuu
»luonnollisuutta ja tuoreutta». Kaikki nämä muistutukset kadottavat
pontensa, niin pian kuin saa tietää, että tekijä todellakin on »vanha
talonpoika», jonka ainoana yli-opistona on ollut tuo mainitsemansa
sanomakirjallisuus sekä »kansallis-hengen aamukoitto». Täytyy
ainoastaan kummastella, ett'ei »Östra Finland»in päätoimittaja enää ole
muistanut virkaveljeänsä Pietari Päivärintaa Turun kirkolliskokouksen
aioilta. Muutoin »Östra Finland»in arvostelija ei ole teokselle
kokonaan epäsuosiollinen, vaikka hän epäilemättä liian paljon katselee
sitä taide-kirjallisena tuotteena. Me puolestamme tahtoisimme yhtä
paljon sitä katsella historiallisena todistuskappaleena, todellisina
»muistelmina elämästäni», niinmuodoin alan ja sivistys-olojen
kuvauksena. Että tälläkin kirjallisuuden lajilla voipi olla kirjallinen
arvonsa, ei kukaan kieltäne, ja siinä lajissa täytyy mielestämme
P. Päivärinnan teokselle antaa varsin suuri arvo. Että se on tarkka ja
totinen kuvaus Suomalaisen rahvaan elämästä, voipi jokainen, joka
yhteisen kansan parissa on oleskellut, heti todistaa. Sillä emme tahdo
väittää, että se olisi itse tekijän oma todellinen elämäkerta. Mutta
se on aivan tosi-olojen mukainen ja sen ohessa sillä taidolla
kokoon-pantu, että lukija ei hetkeäkään joudu ajattelemaan muuta kuin
että »Elämäni» on kirjailijan »omaa elämää». Esitystavan puolesta teos
paljon muistuttaa Goldsmith'in klassillisesta »Vicar of Wakefield»
jutusta: sama raikas luonnollisuus, sama teeskentelemätön huumori.
Eroitus on, että se elämän piiri, jossa kumpikin liikkuu, on jotenkin
erilainen ja sen vuoksi myöskin kertoma-tapa. Se luonteva
yksinkertaisuus, jolla »Elämäni» on juteltu, soveltuu yhtä
täydellisesti Suomalaisen talonpoian asemaan, kuin Goldsmith'in
kertomus Englantilaisen maapapin yhteiskunnalliseen näkö-piiriin. Mutta
Suomalaiselle lukijalle edellinen kertomus tuntuu tuttavammalta ja
siitä syystä miellyttävämmältä. Mierolla käyminen suruinensa
kiusauksinensa, lukukinkeri-tapaukset, kirjoitus-opettajan selitys
»miksi pidetään kaksi peetä ja kaksi teetä», vihdoin uutistalolaisen
ponnistukset jokapäiväisen toimeen-tulon tähden ja tuon varalliseksi
varttuneen sekä luottamusta saaneen kunnallismiehen taistelu oman
paisuvan ylpeytensä ja siitä syntyvän juopumuksen kanssa--tämä kaikki
on meille niin kodikasta, niin omasta sielutieteellisestä
näköpiiristämme lainattua, että joka rivillä voimme nuo erinäiset
kohdat tunnustella. Itse kuvausten hätäisyys ja koristelematon halpuus,
joka tavallisten esthetillisten sääntöjen mukaan olisi puutteena,
täytyy mielestämme lukea teokselle ansioksi. Siinä asemassa, jota
»Elämäni» kuvailee, olisi kaikki yksityis-tunteiden hautominen ja
venyttäminen jotenkin huonosti paikallansa. Ainoastaan siveelliset
ohjeet voivat olla semmoisen elämän hedelminä, ja aivan luonnollista
siis on, että jokaisesta tapauksesta johdetaan joku lyhyt opetus.
Paikoittain olisi huolellisempi hienous lauseparsissa ollut suotava,
niinkuin myöskin muutamat kirjakielessä vähemmin soveliaat kielimuodot
olisi sopinut itse korrehturissa korjata. Mutta ylipäänsä on esitys
näissäkin kohden jotenkin moitteeton, ja kertomuksen jakso kulkee
luontevasti ja tasaisesti. Erittäin sievä on esm. se tapa, jolla
tekijä, milloin joku episodi eli jutun-poikkeus on ikäänkuin sattumalta
kertomukseen tullut, jälleen palajaa aineeseensa. Niinpä siv. 7: »Kah,
kuinka ihminen on hajamielinen! Pitihän puhuani ensimäisestä yöpaikasta
kerjuumatkallani, ja nyt olen mennyt kaikenni pois aineestani!»
Luonteva on myöskin kertomuksen loppu-kohta, joka selittää, kuinka
tavallinen työmies on sattunut ryhtymään kirjan-tekoon. Se on
yksinkertainen sattumus jokapäiväisen tapauksen johdosta työmiehen
elämässä. Voisimme siitä päättää, ett'ei kertoja tule enää yrittelemään
mitään senkaltaista. Tuskin saamme sitä vahinkonakaan pitää; sillä
arvattavasti se ei kahdesti onnistuisi. Mutta tällä kertaa se
mielestämme on täydellisesti onnistunut.

Y. K. [Jussi Kanervainen]





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elämäni" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.