Title: Kertoelmia ja kuvauksia
Author: Reijonen, Juho, 1855-1924
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kertoelmia ja kuvauksia" ***


KERTOELMIA JA KUVAUKSIA

Kirj.

Juho Reijonen


Werner Söderström, Porvoo, 1900.



SISÄLLYS:

Ensimmäiset ystäväni
Uuron Kössi
Lohdutus
Mikä siihen oli syynä
Maisteriko vai kirkkoherra
Sokea Pietari
Kaaperin kosinta
Yhtymys
Ystävykset
Tyttö
Tuulivaaralaiset
Huonona aikana
Muistelma Savosta
Koskelan ukko
Ainoa rakkauteni
Vihkimäkengät
Merkilliset miehet
Kymmenniekka
Asiamies
Juhanuksena
Synkeän Matin juttu
Surma-Olli
Veljekset
Kosto
Kilpa-ajot Wanulassa
Räätäli Kalle
Iisakin romaani
Kumisevanmäen mökki
Pappilassa
Yleinen suru
Vierasmies
Herrasmies
Vaimon kuoltua
Miksi Jaakko muutti
Hävytön teko
Pielinen. I Syksyllä
    "    II Keväällä
Nälkävuonna
Eräs talvipäivä merellä
Suomenlahti
Petri
Paksulan parikunta
Junassa



ENSIMMÄISET YSTÄVÄNI.


On jo noin parikymmentä vuotta kulunut siitä, kuin aloin eroittaa
kummini Heikki Korhosen muista ihmisistä. Silloin lienen vielä ollut
aivan pieni, koska minulla ei vielä siihen aikaan ollut omaa
päänpeitettäkään, vaan käytin piika Tiinan kanssa yhteisiä. Kuitenkin
oli minulla jo aivan oma, mielestäni hyvin kaunis, sinikukkainen ja
Venäjän karttuunista tehty koltti, joka juhlatilaisuuksissa pantiin
päälleni. Arkipäivinä, kun sinikukkainen kolttini riippui vaatekaapin
naulassa, kävin puettuna miten milloinkin sattui.

Isäni oli leskimies ja minä hänen ainoa poikansa. Enimmiten oli minulla
tapana leikkiä ypö-yksinäni pappilan pellon pientarella, jolle isäni
mökki oli rakennettu, tahi myöskin niiden neljän tuuhean pihlajan alla,
jotka kasvoivat lammin rannalla, sillä minulla, niinkuin jo sanoin, ei
ollut omaa päänpeitettä, jonka vuoksi olin lakkaamatta muiden kylän
poikien pilkan esineenä, jos milloin heidän seurassaan uskalsin
näyttäytyä. Noilla yksinäisillä leikkitantereillani taas olin yleiseen
suosittu; mehiläiset, perhoset, valko- ja puna-apilaat tunsivat minut
ja kohtelivat minua ystävällisesti, niinkuin minäkin heitä -- siellä ei
kukaan tehnyt minusta pilkkaa.

Isäni oli harvoin kotona, sillä hänen elinkeinonansa oli pienen kaupan
pito. Hän osti pitäjäläisiltä voita, talia, lintuja ja muuta sellaista,
joita sitte vei kaukaisiin kaupunkeihin. Niistä toi hän tullessaan
pitäjään lukuisalle herrasväelle kahvia, sokeria, Hollannin palttinaa,
siirappia ynnä muuta; ja karttuunia, verkaa, "ruunihuiveja", Kurkijoen
piiskoja ja minkä mitäkin tarviskalua piti hän aina varalla
talonpoikaiselle väestölle. Rettigin vaakunaa, "bruna prima"- ja
"medelfina"-sikareja löytyi myös talossa käräjä-herrojen varalla, joita
minä en lukenut herrasväkeen kuuluviksi, kun he niin usein muuttelivat
asuinpaikkaa; eikähän muut olleet herrasväkeä kuin meidän
"Herrassöötinki", Kruununvouti -- sukuisin Kamreeri -- Levälahden
herrasväki, jonka talon herraa yleiseen sanottiin "Insinööriksi", sekä
Tohtori, ison- ja pienen pappilan ja Vallesmannin joukot; se oli
mielestäni ihan selvää. Herrasväkenä tosin pidin Henkikirjurin ja
Kanttorinkin joukkoja, mutta niille en rohjennut antaa lisäyssanaa
"meidän". sillä ne asuivat kaukana, missä lienevät asuneetkaan parin
peninkulman päässä; enkä heitä nähnyt muulloin kuin kirkossa, johon ani
harvoin pääsin. Tiinalla, jonka huostaan kasvatukseni kokonaan oli
uskottu, oli näet yhtä vähän halua kirkonkäymiseen kuin minullakin --
pääverhoni tähden.

Isäni siihen sijaan kävi sangen usein kirkossa, kun vain milloin sattui
sunnuntaina kotoisalla olemaan, vaan hänen kanssaan en koskaan päässyt
sinne, enkä tahtonutkaan, sillä isäni kirkossa olo-ajat olivat ainoat
tilaisuudet, jolloin sain nauttia ruuninkarvaisen Pollen seuraa.
Muulloin aina piti tuo suuri herra isäni seuran parempana kuin meidän
varsinaisten kotona-olijoiden: Torstikin, Naskin, Mirrin, Mustin,
Tiinan ja minun, vaan kirkkoon hän ei koskaan lähtenyt.

Kerran lauvantai-aamuna tulivat Polle ja isäni kotiin pitkältä matkalta
ja sinä päivänä lisääntyi ensimmäisten ystävieni luku kahdella. Seikka
oli seuraava. Isäni neuvoi minulle tarkkaan Kamreerin talon ja käski
minun mennä ilmoittamaan Kamreerin papalle tulleensa jo kotiin. Tuon
vanhan herran tunsin jo vanhastaan, sillä hän oli pitkä, suora ja uljas
vanhus, jollaisia en usein jälestäpäinkään ole nähnyt. Minulla oli myös
heikko aavistus hänen olevan hyvän miehen ja kerran löytäväni hänessä
hyvän ystävän, vaikka sitä en voinut selviin ajatuksiin pukea.

Pian seisoimme, Musti ja minä, vanhan herran huoneessa. Minä seisoin
oven suussa, huivi näpissä, mutta Musti ei enää ollut niin ujo, sillä
hän oli vanhempi minua, vaan rohkeasti kävi peremmä ja aivan käskemättä
istahti vanhan herran kirjoituspöydän eteen. Siinä hän hyvän aikaa
katseli kirjoittavaa vanhaa herraa, sitte taas minua ja niin aina
vuorotellen meitä molempia. Se viisas Musti teki niinkuin suurten
herrojen palvelijat, nimittäin ilmoitti talon isännälle läsnä-oloni,
mutta kun minä en vielä siihen aikaan käyttänyt käyntikortteja, täytyi
Mustin nykäistä isäntää housun lahkeesta. Näin sai Musti vanhan herran
viimein huomaamaan hänelle nyt saapuneen vieraita.

Tervehdykseksi Mustille lausui vanha herra: "syyti!" jota seurasi
potkahdus. Musti pakeni minun turviini ja vanhan herran silmät
seurasivat tarkkaan uskollisen toverini liikkeitä, kunnes huomasivat
minut.

"Hyvää päivää."

"Jumal' antakoon, lapseni! Kenenkä tyttö sinä olet?"

"Tyttö!" tuo sana loukkasi minua kovasti ja ajoi veren päähäni, jonka
vuoksi minä aloin sopertaa: "en -- en --"

"Jaha, vai Engström'in, vai jo te käytte kerjuulla, vai jo te käytte
kerjuulla, hm! No kummako se, kummako se, isä juo, äiti on kivuloinen
-- vaimo parka -- lapsiraukat", tuumaili vanha herra puoli-ääneen.

Pääni kävi pyörälle ja minä taaskin sopertamaan:

"I-sä käski minun --"

"Hyvä, hyvä, minä annan hänelle työtä", ja hän veti sänkynsä alta
rikkonaiset saappaansa, jotka pisti käteeni ja sanoi: "vie nuo isällesi
ja käske panna niihin överkapat."

Minä otin kengät vastaan ja melkein vapisten jatkoin keskustelua: "isä
käski sanoa olevansa jo kotona."

"Kotona, käskikö hän sanoa olevansa jo kotona?"

"Käski", vastasin minä ja silmäilin rukoilevasti Mustia, että hän
vahvistaisi sanojeni totuuden.

"Vai käski sanoa olevansa kotona -- hm -- mitä hän sillä lienee
tarkoittanut -- hm -- minä tulen itse paikalla sinne -- hm! Onko hän
selvä?" kysyi vanha herra.

Minä en ymmärtänyt tuota kysymystä laisinkaan ja vastasin: "en tiedä."

"No, huutaako hän, kirooko hän, tuliko hän yksin kotiin?" kyseli
vanhus.

Minä, iloisena, kun taaskin käsitin hänen kysymyksensä, toimitin: "ei,
Pollen kanssa ne tulivat yhdessä;" ensimmäiset kysymykset jäivät
vastaamatta.

"Mitä, Pollen kanssa, kukas se Polle sitte on?"

"Se on -- se on se meidän Polle."

"Sinä olet hupsu, tyttö parka; kummako se, kummako se, hän pieksää
lapsiraukkansa vielä kuolijaaksi", ja hän otti pöytälaatikostansa ison
hopearahan ja lisäsi: "pidä sinä itse tämä tahi anna pikemmin
äidillesi, vaan älä suinkaan näytä isällesi."

Tuosta puheesta en taaskaan ymmärtänyt mitään, sillä eihän minulla enää
ollutkaan äitiä, vaan kuitenkin tyytyväisenä hopearahaani lähdin,
kengät kainalossa, tallustamaan kotiani kohti.

Siellä aivan oikein ilmoitin vanhan herran itsensä luvanneen tulla
paikalla ja jo ennakolta lähettäneen saappaansa koppaan pantavaksi.
Rahasta en isälleni virkkanut mitään. Yhtäkkiä juolahti mieleeni
ajatus: mitä, jos vanha herra luulikin Tiinan äidikseni ja siis on
minun tuo kaunis, kiiltävä kolikko annettava "pikemmin" Tiinalle. Isäni
ei ymmärtänyt kenkäseikasta niin poloisen pölähtävää, vaan tuumaili
vanhan herran kyllä itsensä selittävän sen meille tultuaan. Tiina
siihen sijaan käsitti vallan hyvin vanhan herran tarkoituksen, kun
minä, niin pian kuin mahdollista tahi "pikemmin" kuin tavallisesti,
toimitin kolikkoni hänen laihaan kouraansa ja hän heitti sen arkkunsa
pohjalle niin että kilahti. "Jumala siunatkoon sitä hyvää herraa!"
kuulin hänen lausuvan ja sille tielleen rahani jäi, enkä sitä sen
koommin ole enää koskaan nähnyt.

Vanha herrapa ei tullutkaan, ja iltapuoleen samana päivänä otettiin
minut asiasta tutkinnon alaiseksi. Minä kerroin isälleni laveasti,
oikein juurta jaksaen asian, vaan tullessani raha-pykälään keskeytti
Tiina kertomukseni sanoen: "valhetta, valhetta kaikki tyyni, ei se ole
käynytkään vanhan herran luona, vaan lienee taas ollut juoksentelemassa
lammin rannalla tahi jossakin muualla."

Minulla ei ollut rohkeutta syyttää Tiinaa samallaisesta rikoksesta,
eikä se ollut tarpeenkaan, sillä isäni sanoi: "Eikö mitä, vaan hän ei
liene osannut oikein selittää asiaansa -- kirjoittaa minun olisi
pitänytkin."

Kääntyen minuun jatkoi hän: "mene muuttamaan puhdas koltti päällesi,
minä sillä välin kirjoitan kirjeen, jonka saat viedä vanhalle
herralle."

Tiina vei minut viereiseen huoneesen, vaan muuttaessaan päälleni toista
pukua näki hän olevan soveliaan tilaisuuden kukistaa minussa asuvan
valheellisuuden, -- mietti hetkisen ja kasvoissaan näkyi mikä hirmuinen
taistelu hänen sisällänsä riehui. Hän ei voinut masentaa
rangaistushimoaan ja niin sain kelpo löylytyksen koivun varvulla; en
oikein selvään tiennyt mistä syystä, sillä kurittajani ei koko
rangaistus-ajalla sanonut muuta kuin: "vai sinä, vai sinä". Lopuksi
täytyi minun vielä kiittää häntä hyvän-teostaan ja luvata, etten enää
milloinkaan tästä lähin valhettelisi. Musti, joka Tiinan mielestä oli
osallinen rikokseeni, sai samalla mitalla, ja oikein rakkaasta kädestä
saikin. Niin olimme taas, Musti ja minä, tarpeellisesti sekä varustetut
että evästetyt matkallemme.

Murheellisina alotimme kulkuamme, vaan kun näimme kuinka iloisina
pääskyset kiitelivät ilmassa, kuinka perhoset lentelivät pientarella
kasvavien kukkien välillä, jotka ystävällisesti nyykyttivät meille
pieniä päitään; kun näimme kuinka västäräkki, riemuissaan viiskuttaen
lammin rannalla, tyytyväisenä heilutteli pitkää pyrstöänsä, unohtui
huolemme, ja mitä parhaimmalla tuulella saavuimme vanhan herran
asunnolle.

"Ha, ha, ha!" -- nauroi vanha herra, luettuansa hänelle tuomamme
kirjeen. Sitte otti hän minut polvilleen, suuteli otsaani ja kysyi,
miksi kävelin huivi päässä. Tuohon en osannut suoraa vastausta antaa,
vaan ei hän sitä odottanutkaan, kutsui piian, tuotti sisään kahvia ja
makeisia, joista sai osansa Mustikin, jonka nyt esittelin vanhalle
herralle. Vielä näytteli hän minulle kauniita kuviakin, antoipa
lahjaksikin pienen semmoisen kuvakirjan, jonka kannessa oli naisen
kuva, iso rysä-hame päällä. Viimein otti hän kiiltonappisen sinisen
takkinsa päälleen, pisti isolippaisen lakin päähänsä, ja niin lähdimme
käsi kädessä kotiini päin.

Musti hyppeli edellä, ikäänkuin olisi tahtonut mennä jo ennakolta
ilmoittamaan vastaantuleville hämmästyneille kirkkomiehille: "katsokaas
mihin kunniaan leikkitoverini on kohonnut; hän se on, joka tuolta
jälestäpäin tulee käsi kädessä vanhan herran kanssa -- kyllä se on hän,
uskokaa pois, vaikka hänellä onkin huivi päässä, hau, hau".

Sitte riensi se toisten kirkkomiesten luo ja "hau, hau", kuului
lakkaamatta, sillä Mustin mielestä piti tien olla auki, kun perästä
päin tuli hänen pieni isäntänsä ja vanha herra käsikkäin, "hau, hau".

Kotiin tultuamme oli siellä vieras, kummini, ja pöydällä oli pieni
viheriäinen olento. Se oli mielestäni sangen soma. Minä katselin sitä,
sillaikaa kuin aikaihmiset tervehtivät toisiaan. Mikähän tuo mahtoi
olla? Minä käännyin Mustiin päin. Se silmäili vuorotellen viheriäistä
olentoa, vuorotellen minua ja katsoi minuun veitikkamaisesti, juuri
kuin olisi tiennyt koko tuon olennon elämäkerran ja tarkoituksen, vaan
ei kiusallakaan ilmoittaisi sitä, jollen itse saisi selville. Minä
ajattelin pitkin ja poikin, ja yhtäkkiä alan tuumia mielessäni: "älähän
mitään, jos se olisikin lakki. Aivan oikein: viheriäinen päällys, mutta
tupsu päälaella, mustan ja valkean kirjava ranta ja oikein kiiltolippu.
Niin lakki se on, kuin onkin. Oi jos kellä olisi tuollainen lakki!"

Silloin herätti kummini minut unelmistani sanomalla: "Juijo tules nyt
anna minulle kättä; etpä arvaa mitä sinulle olen tuonut?"

Mielelläni annoin hänelle kättä, sillä kyllä nyt jo tiesin kenelle
lakki oli aijottu.

Se päivä oli minulle oikea onnen päivä. Yhtenä ainoana päivänä olin
saanut kuvakirjan, uuden lakin, kolikon, kahvia, sekä astunut pitkän
matkan käsi kädessä vanhan herran kanssa, ja kaupan päälle olin saanut
vielä opetuksen toden puhumiseen. Tiinalle näytin sekä kuvakirjani että
uuden lakkini. -- Tuo nainen kirjani kannessa oli aivan Tiinan
näköinen, vaan Tiinan hame oli kuin säkki, kuvan hame kuin ruiskeko.
Tiina tavaili: "K -- sano K-ari-Karrikatur -- tätä en minä osaa lukea,
se on latinaa, pane kirja talteen, äläkä revi sitä." Minä panin kirjan
talteen ja riensin muille talon asukkaille näyttelemään lakkiani.

Mirri sai vielä samana päivänä monta kertaa nähdä, ettei hänen enää
sopinut pitää minua vertaisenaan, sillä nyt olin oman lakkini herra.
Naskille ja Pollelle näytin myös loistoni, mutta kun sitä Torstikille
menin näyttämään, ajoi Tiina minut navetasta pois, sillä hän nähtävästi
kadehti minua siitä, että pääverhoni suhteen olin päässyt yhtä
itsenäiselle kannalle kuin hänkin. Näin sai Torstikki-parka yhä
edelleen elää siinä uskossa, että minä vieläkin käytin Tiinan kanssa
yhteisiä pääverhoja.

Siitä päivin oli minulla kolme elävää ystävää: Vanha herra,
kummi-Heikki ja Musti, jonka viimemainitun kanssa kristillisesti jaoin
uuden lakkini tuottaman kunnian ja ilon. He olivat minulle, kukin
lainsa jälkeen, uskolliset aina kuolemaansa asti. Nyt lepäävät he jo
kaikki "maan mustan mullassa"; mutta tässä on muutamia, heidän ajan
kuluksi minulle puhelemiansa kertomuksia, joilla he toisinaan
lyhentivät talven pitkiä iltapuhteita.



UURON KÖSSI.


Lapsena kuulin useampia kertoja mainittavan nimeä: Uuron Kössi. Ihmiset
yleensä eivät pitäneet häntä oikein viisaana. Minä en muistaakseni
ollut koskaan nähnyt sitä miestä, enkä hänen kanssaan siis ollut
persoonallisesti tuttukaan. Uuron Kössin viisaus tahi hulluus eivät
myöskään liikuttaneet minua hituistakaan, niin että meillä oli
toistemme kanssa tekemistä niin vähän kuin suinkin. Minulla ei edes
ollut pienintäkään käsitystä hänen ulkomuodostaankaan, vaikka lapset
tavallisesti ajatuksissaan luovat jonkunlaisen kuvan siitä henkilöstä
tahi asiasta, josta usein kuulevat puhuttavan.

Uuron Kössi oli siis minulle ihan vieras olento. Kohtalomme satutti
meidät kuitenkin kerran yhteen ja siitä päivin säilytti Uuron Kössi
minut tuoreessa muistissa. Sattui näet niin, että muutamana
Juhannus-aamuna -- silloin olin juuri päässyt lukioon -- päätin olla
sangen jalomielinen. Tässä jalomielisyyteni puuskassa ajattelin:
nyt lähden jalkaisin kirkkoon, että piika Maijakin kerran sopii
hevoskyytiin. Muistelen myöskin, että ajatuksissani kuvailin siten
suovani kirkkomiehille hyvän tilaisuuden ihailla uutta, kiiltonappista
univormuani, jonka loistetta minun kärryissä istuessani ainoastaan
vilahdukselta olisivat nähneet. Niin suoriuduin tielle. Aamu-aurinko
paistaa hellitteli täydeltä terältä. Mäkisellä maantiellä lainehti
kirjava kirkkomiesjoukko. Tuolla nousi mäkirinnettä maalatut
vieteri-kärryt, joissa istui mahtava talonisäntä puettuna uuteen
verkatakkiin. Täällä kiirehti köyhä mökkiläinen laihaa hevostansa
hölkkäraviin, etteivät häntäkään kirkosta jättäisi. Joutomiehet
verkalleen astua lörkyttelivät puhallellen piippu-nysistään paksuja
palturisavuja ilmaan. Vakava patalakkinen kerettiläinen näytti
ikäänkuin kadehtien katselevan noita solakoita nuoria miehiä, jotka
kokkapuheillaan tuon tuostakin saattoivat naurun kajahtamaan tyttöjen
suusta. Silloin rypistyi kerettiläisen nenä, vaan ripein askelin riensi
nuorten joukko eteenpäin, tytöt kantaen käsivarrellaan kirkkoröijyjään
ja mustia kenkiään, pojat myöskin paitahihasillaan. Joskus katkesi
kirkkomiesten jono, vaan kuta lähemmäksi kirkkoa tultiin, sitä
tiheämmäksi kävi joukkokin. Pitkän-mäen seuduilta aina kirkolle asti
alkoi tien vieressä vähän väliä näkyä pieniä tyttöparvia. Muuan veti
jalkaansa puhtaat pumpuli-sukat, toinen oli jo ehtinyt pitemmälle ja
pani jo kengänrihmojaan kiinni. Ritolammin rannat olivat täynnä
pyöreävartaloisia tytön-tylleröitä, jotka joko huuhtelivat hikeä
päivettyneiltä poskusiltaan tahi tiheillä luukammoilla sukivat kesäisen
auringon vaalentamia kähäriään. Moni tyttö-hupakko salavihkaa kysyi
myöskin pyöreältä taskupeililtä neuvoa, miten pää on pidettävä kirkkoon
astuttaessa ja miten on hymyiltävä sille ja miten sille. Siellä täällä
tien vieressä laitteli joku vanha muori aamiaista silmäterälleen,
lapsensa lapselle, leikaten aika viipaleita eväsrieskasta, jolle sitte
näin Juhannuksen kunniaksi levitti omasta mielestään oikein paksulta
kaunista, punakeltaista kesävoita.

Sanalla sanoen siinä oli kaunis kesäinen taulu edessäni, mutta vahinko
vaan, etten sitä joutanut oikein tarkastelemaan, sillä minua tuntui
ikäänkuin hiukkasen hävettävän, kun huomasin kaikkein ihmisten huomion
olevan kiintyneenä kauniisen univormuuni. Mielelläni suostuinkin
sentähden loppu-matkaksi nousemaan Kankaalan Pekan kärryihin, joka
kohteliaasti tarjosi minulle sijan sievän sisarensa Leenan vieressä.

Kirkolle ei ollut enempää enää kuin yhden virstan matka, vaan kuitenkin
ajaa suhautti Pekka monen hevosmiehen ohitse, sillä niinkuin yleiseen
tiettiin, oli hänen "Lintunsa" pitäjän parhaita juoksijoita.
Jalka-miehiä sivusimme tusinoittain, joista kumminkin ainoastaan yksi
veti huomioni puoleensa. Hän oli pienenläntä, kumarahartiainen vanhus,
jonka hopeanharmaat tai valkoiset hiukset pitkinä suortuvina valuivat
alas hartioille. Hänellä oli päällään pitkä, saristunut, sininen takki,
vyötetty keskeltä lianharmaalla villavyöllä. Kädessään piti vanhus
paksuröhmyistä käsnäkeppiä. Hänen kasvonsa olivat, niin paljon kuin
niitä ennätin nähdä, ryppyiset ja syvä-juonteiset.

"Mikä kesän märäntö tuo on?" kysäsin minä.

"Onpahan muuan vanha työmies Uuron kylästä", vastasi Pekka.

"Kummallisessa puvussa hän käypi; hänessä taitaa olla vilutauti."

"Eikö mitä, terve hän on kuin lampaan vuona, mutta hän muutoin vaan käy
turkissa kesät, talvet."

"Sepä kummallinen mies on", tuumailin minä.

"Kyllä hän toimastaankin on kummallinen", myönsi Leena ujosti, "mutta
hän ei taida olla oikein viisas."

"Mikä hänen nimensä on?" kysäsin taaskin; en niin paljo
uteliaisuudesta, tahdoinhan vaan sanoa jotakin, saadakseni tuon kauniin
vieruskumppanini yhtymään pitempiin puheisin kanssani.

"No, en minä hänen oikeata nimeänsä muista, mutta Uuron Kössiksi häntä
kylän kesken kutsutaan."

"Vai niin, vai hän se nyt olikin Uuron Kössi, olen minäkin hänestä
kuullut", vastasin minä, mutta silloin jo olimme kirkkomäen alla. Pekan
kortteeritalo oli vähän syrjässä, jonka vuoksi minä tässä, kiitettyäni
kyydistä, erosin heistä ja läksin hautausmaalle hautakirjoituksia
lukemaan. Yhden ja toisen vanhan tuttavani oli Tuoni talven kuluessa
korjannut ja pienet puuristit osoittivat eläville paikkaa, jossa heidän
ruumiinsa mätänivät. Täällä lepäsivät kaikki, rikkaat ja köyhät,
hyvässä sovussa rinnakkain, eikä toisella ollut parempi kuin
toisellakaan; tomuksi täytyi kaikkein tulla.

Vähitellen keräytyi kirkon ympärille väkeä. Jo näin Uuron Kössinkin
kiirehtivän Herran huoneesen. Mutta hänpä ei mennytkään sinne sisälle,
vaan istahti portaille ja otti lakki-kulunsa käteensä. Silloin tällöin
heitti siihen joku kirkkoon menijä kopekan tai puolen, vaan suurta
summaa noista almuista ei näyttänyt karttuvan. Tuleepa tuossa verkaan
puettu pikku poikanulikka, joka mielestään näytti olevan jotakin. Hän
keikuttelee päätään, ottaa liivinsä taskusta kellon, katsoo siihen ja
näyttää olevan hyvin olevinaan. Jopa huomaa tuo pikku narri Kössinkin.
Silloin ottaa hän nyrkinkokoisen mukula-kiven ja lähenee kerjäläistä.
Ihmiset väistyvät tämän pienen keikarin tieltä ja kivi lentää Kössin
lakkiin. Ympärillä seisova joukko rähähtää kohti kulkkuaan nauramaan,
ikäänkuin pojan käytös olisi ollut sekä sopiva että sukkela.

En tiedä suututtiko pojan kelvoton teko, vaiko joukon hyväksyminen
minua enemmän; mutta jos olisin ilennyt, olisin minä ruvennut poikaa
kurittamaan, sillä Kössi itse ei näkynyt koko asiasta olevan
milläänkään. Heittihän vaan tyynesti kiven pois ja kysäsi hiljaisesti:
"kuka tuo kiven heittäjä oli?"

Joukko häpesi vähän käytöstään, kun ei Kössi noussutkaan raivoon,
niinkuin se oli luullut, ja eräs joukosta vastasi: "se on Aholan Heikki
Yl'kylästä". Kössi silmäsi poikaa ja siinä ilmestyi enemmän sääliä kuin
suuttumusta. Silloin kajahti kirkon kellot. Se oli merkki, että papit
saapuivat jo paikalle, ja ihmiset hälvenivät kirkkoon. Minä ajattelin:
"kummallinen miespä todellakin tuo Uuron Kössi on!" ja aloin nousta
portaita myöten kirkkoon.

Kerjäläinen ojensi minullekin lakkiansa, johon minä melkein
ehdottomasti heitin ainoan rahani, hopearuplan.

"Kiitoksia, nuori herra", lausui vanhus liikutuksesta värähtelevällä
äänellä. Hän tarttui käteeni, puristi sitä kovasti; katsoi hetkisen
hyvin kummallisesti silmiini. Hänen silmänsä näyttivät hehkuvan ilosta.
Vielä kerran avasi hän suunsa ja kuiskasi: "kiitoksia! Nyt se on
täytetty!" Näitä sanoja ei hän näyttänyt lausuvan minulle, vaan
jollekin muulle.

Kirkossa asettauduin tavalliselle paikalleni. Kössi riensi myöskin heti
sisään. Suorempana entistään astui hän halki kirkon ja laskihe alttarin
eteen, käytävän suuhun polvilleen. Hänellä kuului tavallisesti ennen
olleen tapana istua penkissä, vaan nyt hän oli koko Jumalan palveluksen
ajan polvillaan käytävällä. Kaikki kirkossa olijat näyttivät pelkäävän
hänen tänään tekevän jonkun häiriön. Satoja silmäpareja oli lakkaamatta
kääntyneinä Kössin puoleen, vaan hän oli niin vajonnut hartauteensa,
ettei huomannut mitään mitä ympärillä tapahtui. Kyyneleitä vuoti Kössin
silmistä ja pari kertaa ojensi hän silloin kätensä taivaasen päin, kun
saarnamies kehotti seurakuntaa kiittämään Jumalaa kaikesta siitä
hyvästä, jolla Hän taas maatamme oli siunannut. Sinä Juhannuksena oli
epäilemättä Uuron Kössi hartain kristitty kotipitäjääni kirkossa.

Jälkeenpäin sain kuulla jo Kössin parikymmentä vuotta, jollei
enemmänkin, joka sunnuntai- ja juhla-päivä istuneen kotipitäjääni
kirkon portailla kirkkomiehiltä rahaa kerjäämässä. Kankaalan Pekka
arveli, ettei Kössi ollut niin köyhä kuin hän näytti, sillä hän
kaikista töistään otti aina maksun rahana, vaan ei kukaan ollut nähnyt
hänen mitään rahalla maksavan. Minä olin alkanut pitää tuosta
kummallisesta kerjäläisestä, mutta nyt kaduin, että olin antanut niin
paljon sen mammonan orjan ahneuden tyydyttämiseksi. Uteliaana menin
sinä kesänä aina samasta ovesta kirkkoon, sillä ainoastaan sillä ovella
kuului Kössi kerjäävän, eikä koskaan muualla. Kössiä ei enää koskaan
nähty almua anomassa, paikkansa kirkossa ei milloinkaan ollut tyhjänä.
Sitä ihmettelivät kaikki, vaan ei kukaan tiennyt, mikä Kössin ahneuden
oli tyydyttänyt.

Joku tuntematon hyväntekijä oli muistanut kotipitäjätäni
suuriarvoisella lahjalla. Provasti oli näet saanut suuren rahasumman
sitä varten, että niillä rahoilla perustettaisiin pitäjään lapsille
koulu, jossa nuorisolle opetettaisiin "kristillisyyttä ja hyviä
tapoja". Mitään lähempiä määräyksiä ei lahjoittaja ollut tehnyt, paitsi
sitä, että eräs Heikki Ahonen Ylikylästä saisi siinä koulussa
maksuttoman opetuksen. Tästä päättivät kaikki ihmiset, että
lahjoituksen oli tehnyt tuo paikkakunnassa rikkaudestaan tunnettu
Ylikylän Ahonen, jolle puoli pitäjästä oli velassa. Kummako siis, jos
seuraavana kesänä kiitolliset seurakuntalaiset oikein miehissä
keräytyivät viimeiseen lepo-kammioon saattamaan rusthollari Heikki
Ahosta. Minäkin olin haudalla. -- Samana päivänä haudattiin myös Uuron
Kössi. Hänet pantiin yhteiseen eli niin sanottuun rahvaan hautaan.
Kaikki ihmiset ihmettelivät, miksi provasti hautautti Uuron Kössin
oikein koululla. Minäkin olin kantajana, sillä provasti sanoi niin
olleen Kössin tahdon. Eukot tuumailivat: "Kunniallapahan Kössikin
hautaan pääsi, vaikka hän ei ollut oikein viisas."

Pitäjään miehet miettivät yhteisillä varoilla hankkia hautakiven Heikki
Ahosen haudalle, vaan provasti epäsi ja sanoi: "Ei se ollut Ahonen,
joka teille koulun hankki, vaan sen teitte itse, vaikk'ette sitä
tienneet, sillä asiamiestänne ette pitäneet oikein viisaana."

Minä en myöskään tahdo väittää hänen olleen "oikein viisaan", mutta sen
kumminkin sanon, että löytyy maailmassa monta paljo hullumpaa viisasta.



LOHDUTUS.


Pekka Kilpeläisen mökki oli rakennettu aivan lähelle isoa Rimpisuota,
joka hetteisestä povestaan puhalteli jäädyttävää hallaa lavealle
ympäristöön -- niin ainakin sanottiin niillä seuduin. Ihmekö siis, jos
suurena nälkävuonna 1867 pakkanen oli puhtaaksi pannut Pekankin kaikki
sekä syys- että suvi-touot, sillä tekihän se silloin tuhojaan
kaikkiaalla, vieden monessa kohden koko vuodentuloksen, ja vapautti
siten viljelijän kaikista puimapuuhista. Petäjän kuorta pureskellen oli
Pekka kumminkin saanut perheensä eheänä yli ankaran talven, ja
kauniisti vihoitti hänen isohko ruishuuhtansa Keinuvaaran
päivärinteellä. Asian tuntijat arvelivat tuosta huuhdasta lähtevän
vähintäänkin viisitoista tynnöriä viljaa, "jos vaan hallalta säästyy";
-- niin hyvin oli Herra sinä vuonna siunannut Pekan työn.

Vihantana vielä kuitenkin oli Pekan viljavainio silloin, kuin hänen
emäntänsä, koko tienoossa hyväsävyiseksi tunnettu eukko Anna-Mari,
ilmoitti miehellensä jotakin, lopettaen ilmoituksensa lausumalla: "niin
minä ajattelin, jotta jos sinä menisit kirkolle ja pappilasta pyytäisit
hiukan joko jyviä tahi jauhoja lainaksi; niin saisin minä sairaana
ollessani syödä selvää leipää."

Mielellään ei Pekka tosin olisi velkoihin ruvennut, varsinkaan näin
uutisen rinnassa, vaan kuitenkin mietti hän: "teukko on oikeassa. Hän
ei sitte viime kesän enempää kuin me muutkaan ole saanut selvää leipää
edes nähdäkään, on vaan täytynyt pettua peiputtaa; eikähän rukiinen
leipä liene kovin ylellistä herkkua saunaruoaksi." Ja niin hän lähti,
kun lähtikin, pastorin puheille.

Varsin mielellään pastori antoikin Pekalle viisi leiviskää jauhoja,
vaikkei hän niin paljoa pyytänytkään; sillä Pekka oli tunnettu
ahkeraksi ja rehelliseksi mieheksi. Tyytyväisenä hän nyt kantoikin
jauhosäkkiä kotiansa kohden, tuumaillen matkalla itsekseen, että hän
kyllä, "jos Jumala suo", ennättää Pertun päiväksi puida rukiinsa ja
saada velkansa suoritetuksi, niinkuin puhe oli ollut; "ja sitte sitä
taas saa olla huolettomana, kun on velaton mies", lisäsi hän
puoliääneen. Kovin väsyksissä hän oli kotiin saapuessaan, sillä taakka
yhdessä heinäkuun paahtavan auringon kanssa oli tehnyt parastansa,
saadakseen hien virtana valumaan kantajansa otsalta, ja oivallisesti
onnistunutkin tuossa aikeessaan. Pian unehtui kuitenkin Pekalta
väsymys, kun hän avatessaan pirttinsä ovea huomasi kätkyeesen
ilmestyneen pari pienoista päätä.

"No, Anna-Mari! Sukkelaanpa sinä asiasi suoritit ja oikeinhan tällä
kertaa lahjoitit kaksi työmiestä taloon, sillä luultavasti ne nyt ovat
poikia?"

"Kuinkas muutoin", ehätti Keinuvaaran vanha Leena sanomaan, "ja kuinka
ne sitten vielä ovat ihan sinun näköisiäsi!"

Totta on etteivät kaksoset olleet juuri kenenkään paitsi toistensa
näköisiä, vaan kuitenkin näkyi heidän isänsä oikein sydämensä pohjasta
iloitsevan niistä, niinkuin hyvin sopi arvatakin, koska hänellä ei
ennestään ollut yhtään miespuolista perillistä. Pekka näki vanhan
"tuudun" liian ahtaaksi kahdelle noin rotevalle pojalle ja sillä aikaa
kuin Leena, Anna-Marin äitikummi, lähemmin kertoi kuinka hän,
"juurikuin käsketty", oli sattunut tulemaan ristityttärensä avuksi,
valitsi hän orsilta kuivia, kätkyeksi soveliaita lautoja.

Silloin tällöin työtänsä keskeyttäen, katseli isä hymysuin
rauhallisesti lepääviä lapsukaisiaan ja onnellisen äidin kasvot
heijastivat samaa, kentiesi vieläkin syvällisempää iloa. Se ja vielä
toinenkin päivä kului tyynesti ja hiljaisesti loppuun. Vanha Leena pani
taikinan juuren, leipoi selvää leipää ja katsoi muutoinkin taloutta.
Vieläpä jäi hänelle aikaa hoidella sekä lapsia että sairastakin, jossa
toimessa hän, niinkuin yleiseen tunnustettiin, olikin erittäin taitava.
Sanalla sanoen, Rimpisuon mökissä olivat kaikki muut iloisia ja
tyytyväisiä, paitsi pieni Anni, kaksoisten nuorempi sisar. Tämä oli
alussa veljiensä syntymisestä vähän nyreissään, koska hänen nyt täytyi
muuttaa asuinsijansa tuosta rakkaasta kätkyestä vanhemman siskonsa
sänkyyn. Vähitellen viihtyi toki hankin, kun sai leikkiä hopeaisella
rintakoristeella, joka aikoinaan oli kuulunut hänen äitinsä
kihlakalujen joukkoon ja johon oli taidokkaasti piirretty kirjaimet
I.H.S. Rupesipa Anni jo katselemaan pikku veljiään melkein yhtä
ystävällisillä silmillä kuin uunin korvalla kehräävää harmaata
kissanpoikastakin. Kuitenkaan ei hän näitä, niinkuin vikisevää
mirriparkaa, lakkaamatta tahtonut kuljetella ympäri huonetta, vaikka ne
kyllä, hänen mielestään, olivat tähän maailmaan tulleet ainoastaan
hänen leikkikaluikseen.

Mutta maan päällä ei ole koskaan pysyväistä onnea; sen sai Pekkakin
ennen pitkää havaita. Äiti tuli päivä päivältä heikommaksi, vaikka
hänen nyt, kun sai syödä selvää leipää, Leena-muorin arvelun mukaan,
olisi päinvastoin pitänyt "kostua". Sitä mukaa kuin äiti heikkoni,
kävivät kaksoisetkin yhä enemmän ja enemmän kärtyisiksi,
pahajuonisemmiksi; ja tuskinpa olivat he viikkokauden ajan ehtineet
maistella elämää, kun Pekka jo sai kuivista laudoistaan ruveta
valmistamaan toisenlaista kehtoa, jossa heidät laskettaisiin maan
poveen.

Äiti oli liiaksi heikko kantamaan niin suurta surua ja eräänä iltana,
yökasteen nurmeen kohotessa, hän värähtelevällä äänellä lausui
miehelleen: "minä tunnen tämän yön olevan viimeiseni. Käske Mari ja
pieni Anni tänne, että siunaan heitä ennen lähtöäni."

Kun aurinko aamulla nousi vuorten takaa, valaisivat sen ensi säteet
Anna-Marin rauhallisia, vaan kalman kalpeita kasvoja; eikä paljoa
enempää verta näyttänyt olevan vaimovainajansa kylmää kättä puristavan
Pekankaan poskipäillä. Mari, vanhin tyttö, joka jo ymmärsi mitä hän nyt
oli kadottanut, itkeä nyyhkytti hiljakseen pankolla ja Leena-muori,
hilliten omia kyyneliään, koetti virsikirja kädessään parhaan taitonsa
mukaan lohduttaa tyttöparkaa. Kuolinvirteen herännyt pieni Annikin,
enemmän seuran vuoksi kuin todellisesta surusta, yhtyi vuodattamaan
kyyneliään yhdessä sisarensa kanssa; vaan hänen huolensa haihtui pian,
kun hän sai pikku mirrin siliteltäväkseen, niin että hän jo hetkisen
kuluttua mirrineen jatkoi viatonta untansa.

Varhain seuraavan sunnuntain aamuna vanha Rusko, surullisena pitäen
päätänsä alhaalla, ikäänkuin olisi tietänyt mitä kuormansa sisälsi,
veti nuo kolme ruumista kirkon kiviaidan viereen, ja vakavana,
synkeämielisenä käveli Pekka perässä. Keinuvaaran vanha Leena lasten
kanssa oli saattoväkenä ja hän milloin kantoi pientä Annia
käsivarrellaan, milloin talutti häntä kädestä, lörpötellen lapselle
kaikenlaista tämän äitivainajasta. Hän kertoi jo vuosikymmeniä sitten
aavistaneensa, ett'ei Anna-Mari, vaikka hän olikin hyvä "kuin Herran
enkeli", tulisi pitkä-ikäiseksi, "kun hän ristittäessä porasi niin
hirmuisesti". -- Vielä puheli muori yhtä ja toista kuolemasta,
ylösnousemisesta ja minkä mistäkin, josta puheesta lapsi ymmärsi yhtä
vähän kuin kärryissä kuljetettavat kuolleetkaan. Sitä tarkemmin seurasi
Mari, vanhempi orpo, eukon kertomusta, ja tuon tuostakin vettyi tytön
silmä, kun hän näki miten kirkas vesihelmi toisensa perästä pihahti
muorin silmästä hänen ryppyisille poskilleen.

Kirkonmenojen päätyttyä ja ruumisten tultua hautaan olivat kaikki
kirkkomiehet jättäneet kirkon lähitienoot ja äskeinen väen kihinä niin
hiljentynyt, että tuulen vienoinen henkäys oli ainoa liikkuja
kirkkotarhassa, sillä vaimovainajansa haudalla seisova Pekka oli
liikkumattomana kuin kivi ja tuijotti silmiään rävähdyttämättä vasta
täytettyyn hautaan.

Mitä kaikkea Pekka tuona katkerana hetkenä ajatteli, ei hän oikein
itsekään tiennyt; raskas paino vaan tuntui ahdistavan hänen rintaansa.
Siinä seisoi hän kauan ja hänen silmiensä ohitse kävivät kaikki entiset
elämänsä päivät. Jotkut niistä hymyilevinä punaposkisina keijukaisina
tepsuttelivat; toiset taas kärsivän näköisinä, puutteesta vaaleina,
vaan kuitenkin tyytyväisyydestä loistavilla kasvoilla hiipivät siinä;
mutta viimein eräs hirviö, puolison kuolinpäivä, kammottavana haamuna
rautakourillaan likisti häntä. Silloin huokasi hän syvään ja kolkosti
puhkesi lausumaan: "oi hauta, mikset minuakin kohtuusi sulkenut?"

Tähän heräsi isänsä sylissä levännyt pieni Annikin ja pudotti kädestään
äitivainajaltaan perimänsä rintakoristeen, jossa oli ne kolme kirjainta
I.H.S. ja jota Anni ei millään muotoa ollut suostunut kotiin jättämään.
Pekka otti koristeen maasta ylös, ja silloin yht'äkkiä kirkastuivat
hänen kasvonsa. Huoli haihtui ja melkeinpä iloisena hän jätti haudan
tietäen nyt, ettei tuo pimeä hauta kätkenytkään hänen rakkaitaan, vaan
ne nyt olivat oikeassa kodossaan, paremmassa maassa. Hyräillen värssyä:

    "Mun sielun ruumiin' omas on,
    Its' Herra armas tiedät tuon;
    Siis omas ota huomahas,
    En joukkoo julman pelkää taas",

lähti hän kylään Leena-muorin ja Marin luo; sillä nuo äänettömät
kirjaimet I.H.S., joilla tarkoitetaan: _Jesus hominum salvator_, olivat
häntä lohduttaneet. Usein oli hän ennenkin koettanut niiden merkitystä
selittää, vaan aina turhaan. Nyt päätti hän niiden merkitsevän:
_Jeesushan heidät sai_, ja jotakin sinne päin ne todella
merkinnevätkin.



MIKÄ SIIHEN OLI SYYNÄ.


Vanhalla herralla oli paljo vieraita, joiden pyynnöstä hän istuessaan
lämpiävän uunin edessä kertoi: Muutamana kesäisenä aamuna, vähän ennen
kuin aurinko nousi -- se miekkoinen nouseekin erinomaisen kauniina
Ämmänkosken rannalla -- vähän ennen sitä oli kaupungissa äärettömän
hiljaista; koski yksinään valvoi ja olisipa melkein luullut senkin
hiukan hiljentäneen pauhuansa, ettei tarpeettomasti häiritsisi
kaupunkilaisten aamu-unta; lyhyesti: kaupungissa vallitsi vieläkin
suurempi hiljaisuus kuin tavallisesti.

Aurinko nousi ja sen ensimmäiset säteet herättivät uinuksista kauniit
metsätähdet, jotka pirteinä karistivat unen jäännöksiä seitsemästä
silmästään. Velttona kohotti sininen kissankello päätään ja kyynel
kiilsi tuon raukan kuvussa, niin vastenmielistä oli hänestä päivän
työhön ryhtyminen. Lähteen reunalla kasvavan koivun oksalla oli leivo
viettänyt yönsä ja nyt herättyään laskihe se läheiseen ruispeltoon
oikein läheltä nähdäkseen vieläkö maapallomme sinäkin päivänä oli yhtä
kaunis, kuin eilen hänen levolle ruvetessaan.

"Mutta voi minua hullua", ajatteli se, "laveammaltahan näen maailmaa,
kun kohoan ylös tuonne pilvien tasalle", ja sinne kohosikin se. --
Maailma näytti niin kauniilta, selkineen, virtoineen, kukkineen ja
pienine lehdillä hiipivine hyönteisineen, ettei pieni leivonen enää
jaksanut tunteitaan hillitä, vaan puhkesi raikkaasen riemulauluun.
Siitäkö, vaiko jostakin muusta lienee möhömahainen kahvipannukin
herännyt, sitä en tiedä, vaan se on varmaa, että aivan heti sen perästä
yhtyi sekin äänellänsä auttamaan leivoparkaa ja siten herätti
leskirouva Kivelinin sievän sisäpiian Annan, joka oli torkahtanut
istuessaan keittiön uunin vieressä. Annan liikkumisesta heräsi itse
rouvakin, joka taas nukkui viereisessä huoneessa höyhenpatjoilla, ja
yöröijy päällään rupesi hän akkunan poskessa sukimaan omia pitkiä
hiuksiaan.

"Herrainen aika! Mitä ihmettä! Anna, Anna!" olivat huudahduksia, jotka
tunkeutuivat rouvan laihahuulisesta suusta, kun hän oli sattunut
silmäilemään kaupungin ainoalle valtakadulle.

"Anna, eikös tuo ole itse herra pormestari?"

"Kyllä se on pormestari, armollinen rouva."

"Mutta mikä siihen on syynä" -- rouva Kiveliniä tahtoi ruotsi voittaa
-- "mikä siihen on syynä, että hän jo nyt on ulkona, eikähän
Schwarzwaldilainen vielä ole lyönyt viittäkään?"

"Sitä minä en tiedä, armollinen rouva."

"Mutta mikä siihen on syynä -- kuulepas Anna! Juokses nyt paikalla
raatimies ja kauppias Hongelinin luo ja kerro hänelle minulta
terveisiä, että minä käskin kysymään: mikä siihen on syynä, että herra
pormestari kello viisi minuuttia vaille viisi astui tästä ohitse?"

"Kyllä armollinen rouva", vastasi Anna. Kello viisi oli hän jo
valkoinen huivi päässä ja musliinihame päällä kauppias Hongelinin
puodin portailla. Hongelin oli juuri avannut puotinsa ja helmiletkuinen
piippu hampaissa hän nyt, nojautuen portaiden käsipuita vasten, nautti
raitista aamuilmaa.

"Hyvää huomenta herra raatimies! Armollinen rouva lähetti terveisiä ja
käski kysymään: mikä siihen on syynä, että herra pormestari juuri kello
viittä minuuttia vaille viisi kävi ohitse, armollisen rouvan akkunan
alatse?"

"Itse herra pormestari! Sitä en kuolemakseni tiedä. -- Mutta sanokaa
rouva Kivelinille terveisiä, että minä puolen tunnin kuluttua lähetän
hänelle tiedon asiasta."

Kiiruusti pisti Hongelin puotinsa kiinni ja parin minuutin kuluttua oli
hän jo juhlapuvussaan ja matkalla herra viskaalin luo.

"Hyvää huomenta, herra veli! Suo anteeksi veli, että häiritsen näin
varhain sinun aamu-untasi, mutta minä tulin vaan tiedustelemaan, mikä
siihen on syynä, että herra pormestari ummelleen kello viisi minuuttia
vaille viisi kulki itsekseen täydessä virkapuvussa leskirouva Kivelinin
akkunan alatse?"

"Herra pormestari? Ja jo kello viisi minuuttia vaille viisi? Sitä en
Jumal'avita tiedä, vaan jotakin se merkinnee; siitä on välttämättömästi
otettava selko. Jos veljellä on aikaa odottaa niin kauan, kuin ennätän
saada jotakin päälleni, niin menemme yhdessä raatimies ja kauppias
Svendelinin luo; hän varmaankin tietää jotakin tähän asiaan."

Kello viisitoista minuuttia yli viisi astuivat herrat viskaali ja
kauppias Hongelin, molemmat juhlapuvussa, raatimies ja kauppias
Svendelinin asuntoon.

"Hyvää huomenta veli Vialén, hyvää huomenta veli Hongelin! Kylläpä te
tänä aamuna olette varhain liikkeellä", lausui raatimies ja kauppias
Svendelin sisään astuvia tervehtien ja vetäsi samalla housujensa
vasemman lahkeen jalkaansa.

"Tulimme vaan kysymään", selitti viskaali, "eikö veli tietäisi mikä
siihen on syynä, että herra pormestari ummelleen kello viisitoista
minuuttia vaille viisi, täydessä virkapuvussa, kolmikulmainen hattu
päässä ja miekka vyöllä käveli juhlallisen näköisenä ja aivan yksinään
leskirouva Kivelinin akkunan alatse?"

"Herra pormestari? Siitä en, lempo vie! tiedä poloisen pölähtävää. Ypö
yksinään ja kello viisitoista minuuttia vaille viisi. Se, hiisi
vieköön, merkitsee jotakin! -- Kyllä silloin täytyy olla jotakin
merkillistä tekeillä; täytyypä niinkin. -- Ettehän vielä ole ottaneet
aamunaukkua? Hyvä, tuossa on konjakkia ja tuossa vettä; minä sill'aikaa
pistän hännystakin päälleni ja mennään sitte miehissä henkikirjuri ja
vararaatimies Villgrénin luokse; hänhän tietää kaikki maailman asiat ja
varmaan on hän tästäkin selvillä."

Kello viisikolmatta minuuttia yli viisi astuivat nuo kolme ystävää
henkikirjuri ja vararaatimies Villgrénin saliin, jossa mainittu herra,
mukavassa asennossa nojatuolissaan ja yönuttu päällänsä, parhaillaan
rouvinensa joi aamukahviaan.

"No mikäs teidät hyvät ystävät näin aikaiseen tänne ajaa ja kaikki
kolme juhlapuvussa? Tervetulleet, tervetulleet, vaikka mihin aikaan!
Tehkää hyvin ja istukaa; paina puuta Hongelin. Kuppi kahvia ei
haitanne? Selma toimitapas enemmän kuppeja tänne."

"Kiitoksia, kiitoksia!" lausuivat kaikki vieraat yhteen ääneen. -- "Me
tulimme vaan tiedustelemaan, eikö herra veli tietäisi, mikä siihen on
syynä, että herra pormestari tänä aamuna ummelleen kello viisikolmatta
minuuttia vaille viisi, täydessä virkapuvussa, kolmikolkka päässä,
miekka vyöllä, Stanislaikka ja pyhä Anna rinnassa, on itkussa suin ja
aivan itseksensä juossut kuin mieletön leskirouva Kivelinin akkunan
alatse niin, etteivät kantapäät ole jalkoja tavanneet", virkkoi
kauppias Svendelin hätäisesti.

"Mitä kummia! Herra pormestari, sanoitte te? Sepä merkillistä!
Kunniamerkit rinnassa -- ja jo niin varhain. Kyllä tässä piilee jotakin
ja siitä on meidän tavalla tai toisella ottaminen selko. Minulle hän ei
ole virkkanut sanaakaan koko asiasta, enkä minä muiltakaan ole mitään
merkillistä kuullut. Mitä ihmettä se merkinnee? -- Eiköhän raatimies ja
kelloseppä Utriainen tietäisi mitään, vai joko häneltä on kysytty? --
Vai ei; no odottakaapa hyvät ystävät, kunnes ennätän saada virkapuvun
päälleni -- parasta on olla valmiina, jos jotain tapahtuu--niin mennään
Utriaiselta tiedustelemaan. -- Selma kultaseni, pidä hetkinen vieraille
seuraa."

"Me emme olisi tienneet laisinkaan, vaikka vihollinen olisi kaupunkiin
hyökännyt", tuumaili rouva, "olipa hyvä, että te hyvät herrat tulitte
meille ilmoittamaan. Minä ja varmaan mieheni myöskin olemme koko
sydämmestämme siitä teille kiitolliset."

Regulaattori-kello Utriaisen työhuoneessa löi juuri kuutta, kun edellä
mainitut herrat avasivat oven, ja muut tiktakit ympäri seiniä yhtyivät
yksissä tuumin seuraamaan regulaattorin esimerkkiä. Tuon helinän
kestäessä huusi henkikirjuri ja vararaatimies Villgrén pienelle
oppipojalle, joka parhaillaan pienellä kellon puhdistusharjalla
kiilloitti rikkonaisia saappaitaan: "poika hoi! Missä hornassa
mestarisi on, vai joko hänkin on mennyt kaupungille kummittelemaan?"

"Ei herra henkiherra, ei hän vielä tänä päivänä ole kummitellut."

"Missä hän on, sano paikalla, lurjus -- ei tässä lemmon helinässä tahdo
omaa ääntänsäkään kuulla!"

"Hän nukkuu nyt", vastasi poika hiljaa, ikäänkuin olisi luullut
äänellään herättävänsä mestarin.

"Sinä valehtelet, hän on ahkera mies, joka ei enää kello kuuden aikaan
kiiskiä ongi", puuttui kauppias Svendelin puheesen.

"Mutta kuitenkin nukkuu hän nyt", väitti poika ja veitikkamaisesti
vilkaisi silmillään tiskin alle.

"Mene häntä herättämään sitte", sanoi kauppias Hongelin käskevällä
äänellä.

"Ei tarvitse mihinkään mennä häntä herättämään", tuumi poika yhä tiskin
alle tähystellen. "Kun hän yöllä tuli kotiin, tappeli hän rouvan kanssa
ja rouva --"

"Mitä sinä puhut sen vekkuli", ärjähti herra viskaali, "kyllä minä
sinut opetan; vai puhut sinä niin herrasväestäsi!" ja käsi ojolla
riensi hän tiskiä kohti tarttuakseen pojan pörröiseen tukkaan. Silloin,
ikäänkuin jonkun taikavoiman kautta, kohosi tiski asemiltaan ja kaatui
vasten kauhistunutta viskaalia sellaisella voimalla, että hän puoli
pyörryksissä kellahti mitään pahaa aavistamattoman henkiherran pönäkkää
vatsaa vastaan. Onneksi ei tiskillä sattunut olemaan muuta kuin yksi
nyrkinkokoinen herättäjäkello, joka lattialle kirvonneena päästi
hirmuisen tärinän. Korviaan pidellen herrat ällistyneinä katselivat
tiskin alta ylös kömpivää miestä, joka ei ollut kukaan muu kuin
kelloseppä ja raatimies Siimeon Utriainen itse.

Rouva, kuultuaan sellaisen melun työhuoneesta, riensi hirmustuneena
ovelle. Hän oli vielä aivan paljain jaloin ja ainoastaan tupihameessa
ja huusi vihaisella äänellä: "joko sinä taaskin!" -- mutta silloin
huomasi hän "huoneen olevan herroja täynnä", niinkuin hän itse
jälkeenpäin lausui tuosta merkillisestä tapauksesta räätäli Holapan
rouvalle kertoessaan.

"Mi-mi-mikä nyt on hätänä?" tuumaili kelloseppä silmiään hieroen.

Hämillään tuijottelivat herrat toisiinsa, kunnes henkikirjuri viimein
tointui niin paljo että kykeni kysymään: "täälläkö teillä onkin tapana
nukkua; me emme tienneet sitä, suokaa anteeksi?"

"Ei, kyllä minä tavallisesti nukun tuolla sisällä, -- vaan käykää hyvät
herrat sisään; minun täytyy ensin pukeutua."

"Älkää, älkää Herran tähden -- minullakaan ei ole vielä päällä", kuului
huoneesta rouvan nyyhkytyksien keskeyttämä ääni.

"Jaha, tehkää sitte niin hyvin ja istukaa täällä -- antakaa anteeksi,
vaan vaimoni ei vielä ole vaatteissaan. Minä eilen illalla istuin
kestikievarissa tuon uuden, Helsingistä tulleen räätälin luona ja me
kulautettiin totilasi toisensa perästä niin, että pääni tuntuu vähän
raskaalta vieläkin. Se on sivistynyt mies tuo räätäli, oikein hieno
mies; kyllä se Holapalta leivän lopettaa. Pormestarikin kuuluu
luvanneen tänä päivänä tulla antamaan takin mittaa tuolle uudelle
räätälille, vaikka raatihuone on nyt Holapan talossa; -- se ei liene
Holapasta mieleen, jos hän sen sattuu saamaan tietää. -- Tehkää hyvin
ja painakaa puuta, minä olen viidessä minuutissa valmis palvelemaan
herroja."

Niin sanoen riensi kelloseppä sisähuoneesen, josta rouvan nyyhkytystä
yhä kuului. -- Piika toi heti viina-karahviinin ynnä lasia ja
kohteliaasti nyykistäen sanoi rouvan pyytäneen "herrojen olemaan niin
hyviä", ja herrat todellakin olivat niin hyviä.

Pian oli mestari pukeutunut ja kun hän tuli vieraitansa hoitelemaan,
alkoi henkikirjuri: "herra Utriainen! Me olemme oikeastaan tulleet
tänne tiedustelemaan, ettekö te tietäisi mikä siihen on syynä, että
herra pormestari tänä aamuna, noin kello viisi minuuttia yli neljä,
täydessä virkapuvussa, miekka vyöllä, kolmikulmainen hattu päässä ja
pyhän Stanislain sekä pyhän Annan neljännen luokan ritariston merkit
vasemmalla puolen rintaa ja kannukset jalassa, on voivotellen ja
parkuen tavannut kadulla leskirouva Kivelinin sisäpiian Annan ja hänen
kanssaan kadonnut tietämättömiin -- vai onko heitä sittemmin nähty?"
kysyi henkiherra kääntyen muihin tovereihinsa.

Hongelin toimitti kyllä nähneensä Annaa, vaan ei herra pormestaria.

Henkikirjuri jatkoi: "me nyt oikeastaan tulimme kysymään teiltä,
tietäisittekö kenties te mikä siihen on syynä, sillä me kaikki olemme
siitä mitä suurimmassa sielun tuskassa, eikä kukaan kristitty tiedä
koko asiasta mitään. Se on kumminkin selvää, että jotakin sen täytyy
merkitä, sillä herra pormestari oli juossutkin niin kovaa, että
leskirouva Kivelin oli siihen kopinaan kesken uniensa herännyt."

"Itse herra pormestari -- nainut mies ja jo niin varhain liikkeellä,
hyi hittoja! Tietysti piilee siinä joku salaisuus, vaan minä puolestani
en tiedä siihen asiaan hölyn pölyä. -- Te sanotte, ettei kukaan tiedä
mitään, mutta selko siitä kumminkin olisi saatava, sillä kuka tietää
kuinka tärkeä asia se mahtaa olla; ja lyhyesti sanoen: minun
yksinkertainen mielipiteeni asiasta on se, että meidän raadin jäseninä
ja kaupungin porvareina on asiasta saatava aivan selvä tieto. Eiköhän
herra tohtori --"

"Ettäkö pormestari olisi tullut hulluksi? Sitä en minä usko, hän on
liian viisas sellaisiin ryhtyäkseen", keskeytti henkikirjuri talon
isännän puhetta.

"Ja paitsi sitä on herra tohtoria eilen illalla haettu Paltamoon, jossa
herra nimismies on sairastunut", tiesi viskaali.

"Mutta", jatkoi kelloseppä, "täytyyhän pormestarinnan tahi jonkun muun
siellä raatihuoneella tietää jotakin tähän asiaan, menkäämme siis
miehissä sinne; se on minun ajatukseni sekä raadin jäsenenä että
kaupungin porvarina. Minä pistäydyn vaan muuttamassa toisen takin ja
olen valmis seuraamaan herroja."

Nyt vihdoinkin oli rouva Utriaiskakin ennättänyt saada vaatteet
päällensä ja tuli tervehtimään vieraita. "Voi hyvä isä!" huudahti hän
katsoessaan ulos akkunasta, sillä koko katu niin pitkälle kuin silmä
kantoi -- rouva Utriaiska oli lyhytnäköinen -- koko katu oli ihmisiä
täynnä.

Leskirouva Kivelinistä oli nimittäin tuo puoli tuntia tuntunut pitkältä
ja hän oli lähtenyt hankkimaan tietoja räätäli Holapan rouvalta. Tämä
ei tiennyt koko asiasta mitään ja yks'kaks' olivat molemmat valmiit
menemään Kolströmin Regiinan luo. Hän oli tosin kahvia juodessaan
nähnyt viskaali Vialénin ja kauppias Hongelinin juhlapuvussa astuvan
ohitse, vaan ei tiennyt sen enempää ja oli juuri menemässä
Savanderskalta kysymään asiaa. Yhdessä lähtivät he nyt kaikki
Savanderskan luo.

Savanderska, istuessaan avonaisen akkunan vieressä, oli taas nähnyt
viskaalin, Hongelinin, Svendelinin, henkikirjuri Villgrénin ja paljo
muita herroja, kaikki juhlapuvussa, menevän kelloseppä Utriaisen
työhuoneesen ja tuli jo portailla vieraitansa vastaan, sillä hänellä
oli aikomus mennä Kandelinskalta kyselemään "mitä tuo herrojen paljous
merkitsi?"

"Ja itse herra pormestari astui jo tänä aamuna varhain meidän akkunamme
alatse", säesti leskirouva Kivelin.

Vieraat tekivät kokonaisen käännöksen ja niin mentiin Kandelinskan luo.
Regiina Kolström kyllä teki alussa esteitä, sillä Kandelinska oli
puhunut hänen juovan sikurikahvia, joka ei ollut totta, vaan hänkin
lopulta seurasi toisia.

Kandelinskan nisupuotiin oli äsken "vähissä hengin" juossut kelloseppä
Utriaisen Karoliina ja kertonut Utriaisen viime yönä lyöneen rouvaansa
halolla päähän ja "nyt tänä aamuna oli herra pormestari nähty kadulla
puhelevan tuon kauniin Kivelinskan Annan kanssa."

"Herrainen aika, sitä en olisi kuolemakseni tiennyt", huudahti
leskirouva Kivelin käyden kalman kalpeaksi.

"Sitte", jatkoi Kandelinska, "sanoi Karoliina heille tulleen paljon
vieraita, kaupungin herroja ja muita tuntemattomiakin. Ne olivat siellä
juoneet ja elämöineet, kunnes viimein rupesivat tappelemaan, ja
Utriaiska parka oli koko ajan sydän sylissä istunut kamarinsa nurkassa
ja itkenyt niin katkerasti, ettei ollut tahtonut vaatteitakaan
päällensä saada. Vahingossa kuuluu viskaali tuossa tappelun metakassa
lyöneen kellosepän vasaralla henkiherraa keskelle vatsaa niin pahasti,
että henki on vaarassa. Minä lähden paikalla, kun kengän rihmani saan
kiinni, lohduttamaan Selma-parkaa, joka tuskin vielä tiennee koko
asiasta mitään."

"Mitäs tohtori on sanonut", uteli Regiina Kolström, joka oli vanha
piika, ja niinkuin koko kaupunki tiesi, tohtoriin vähän rakastunut.

"Tohtori on jo illalla viety Paltamoon nimismies Kelanin luo; ettekö te
vielä sitäkään tiedä", sanoi Savanderska hiukan halveksivasti
Regiinalle.

"Voi kuitenkin, voi kuitenkin", valitteli Regiina, "jos Edvard edes
olisi kotona, niin ei Villgrén varmaankaan kuolisi -- -- ja hänenkin
nyt piti sattua pois!"

Yhdessä mentiin nyt "Selma-parkaa" lohduttamaan. Paljo ihmisiä
tavattiin kadulla, joille kerrottiin mitä tiettiin ja jotka taas
kertoivat mitä he tiesivät.

Niinpä tiesi Olinska pormestarin parhaillaan olevan Kivelinskan Annan
kanssa pakomatkalla Ruotsiin, "vaan älkää Jumalan luomat sanoko minun
sitä kertoneen", lisäsi hän.

Selma Villgrén saatiin seuraan ja itkien, valitellen astui tuo
rouvaparvi lisäämään sitä joukkoa, joka jo ennestään seisoi kelloseppä
Utriaisen talon ympärillä. Sen joukon puheissa oli jo noin kymmenkunta
henkeä murhattu silloin kuin nikkari Kempas saapui paikalle. Hän kysyi
kovalla äänellä: "mikä siihen on syynä, että kaikki ihmiset juoksevat
tänne kuin hullut?"

Silloin avautui Utriaisen työhuoneen ovi ja kadulle ilmestyivät herrat
raatimiehet viisaan, miettivän näköisenä jokainen ja kaikki
juhlapuvussa. Ei milloinkaan ennen oltu kaupungin kadulla nähty
sellaista saattojoukkoa kuin se oli, joka raatimiesten perässä kulki.
Siinä oli naisia silkkihameissa, toisia yöröijyissä, muutamilla oli
toisessa jalassa tohveli, toisessa kenkä ja moni oli avojaloinkin.
Puolialastomia kaiken ikäisiä lapsia, sekä poikia että tyttöjä,
puikkelehti aikuisten seassa. Joukkoa oli sangen paljo, sillä kotiin ei
ollut jäänyt paljo ketään muita kuin viisi kapalolasta ja nikkari
Kemppaan äiti.

Kun seurue oli saapunut Savanderin talon kohdalle, nähtiin kaksi
kapalolastakin yhtyvän joukon jatkoksi -- kaupungissa oli kaikkiaan
seitsemän siihen luokkaan kuuluvaa henkilöä -- ja kolmas osa koko
kaupungin asukasluvusta oli jo naisten puheissa silloin tapettu. Jos
silloin, kun saavuttiin raatihuoneen eteen, isolle torille, joku olisi
kirjaan pannut kaikki ne henkilöt, jotka joukon puheissa olivat
kärsineet suurempia tahi pienempiä ruumiillisia vammoja, niin ei koko
Kajaaniin olisi jäänyt terveeksi yhtään sielua, paitsi jo ennen
mainitun Kemppaan äiti, sillä hän oli kuollut pari päivää ennen,
vaikkei vielä haudattu.

Henkikirjuri Villgrén valittiin yksimielisesti lähetyskunnaksi, jonka
piti kansalle tuoda tarkka tieto siitä, "mikä on syynä kaikkeen tähän
ihmeelliseen menoon", sanoi Kempas niin kovalla äänellä, että Selma
Villgrénin oikea korva meni lumpeen. Henkikirjuri meni. Hän tapasi
portailla rouva pormestarinnan, joka kyyneleet silmissä kertoi tänä
kirottuna päivänä saaneensa kuulla asioita, joita hän ei koskaan
unhottaisi. -- Henkikirjuri tapasi itse pormestarinkin, vaan mitä hän
siltä oli saanut tietää, sitä hän ei koskaan ilmaissut Selmallensakaan.

Pormestari itse astui heti kansajoukon eteen ja lausui juhlallisesti:
"jollette te jok'ikinen kynsi nyt paikalla korjaa täältä luitanne, niin
minä näytän teille millä oikeudella te teette kapinan ja kokoonnutte
häiritsemään kaupungin rauhaa. Sanalla sanoen minä tuotan Oulusta
kasakkia."

Hongelin ja Svendelin seisoivat häntä lähinnä ja edellinen lausui hyvän
kaupan toivossa: "herra pormestari, ei teidän tarvitse Oulusta asti
niitä tuottaa, sillä minä myyn Rettigin kasakkia markka neljäkymmentä
penniä naula, eikä sitä helpommalla oululaistenkaan kannata antaa,
sillä minä tuotan kaikki tupakat, paitsi punaruusun, suoraan Turusta."

Svendelin sanoi: "minä annan teille herra pormestari Helsingin kasakkia
tehtaan hintaan tahi, jos summissa ostatte, voin vielä antaa kymmenen
prosenttia hinnan alennustakin."

Vanha herra vaikeni, otti korilon ja kohensi kekäleitä.

Muuan vieraista kysyi: "mutta mikäs siihen sitte oikeastaan oli syynä,
siihen pormestarin niin varhaiseen liikkeelläoloon?"

"Mistä minä sen tietäisin, eihän pormestari sitä sanonut."

"Te ette siis tiedä mitään muuta koko asiasta?"

"Tiedänpä niinkin. Minä tiedän, että sinä päivänä syötiin kaupungissa
aamiainen kahta tuntia myöhemmin kuin tavallisesti, ja että pormestari
heti sen jälkeen sai uuden virkapuvun, ja vielä senkin, että Selma
Villgrén ei miehensä sanonut enää häntä rakastavan, vaan pitävän
salaisuuksia, joita ei ennen 'meidän välillä ollut nimeksikään', sanoi
hän."



MAISTERIKO VAI KIRKKOHERRA?


Oli talvinen päivä, muistaakseni viattomain lasten nimipäivä.
Ilmaa ulkona ei voinut sanoa pakkaseksi, vaan ei se ollut ihan
vesi-suvikaan, olihan vaan sellainen niiden keskivälillä, että
kelkkani jalakset takaisivat hiukkasen. Me -- Musti ja minä --
palasimme mäenlasku-retkeltämme. Musti ei millään muotoa suostunut
vetämään minua kelkassa, vaikka se tavallisesti oli hänen mielityötään.
Sen vuoksi istahdin tien viereen vähäksi aikaa levähtämään. Musti
laskihe rinnalleni hankeen. Hetkisen kuluttua käänsi hän päänsä sivulle
ja katsoen nenävarttansa myöten pitkin tietä sanoi harvakseen minulle:
"hau, hau, hau". Se on niin paljo sanottu kuin: "tuoltapa pappilasta
päin tulee nyt joku".

Heti ajoikin ohitsemme mies, vaalea, kärsivän- ja lempeäluontoisen
näköinen mies. Musti tervehti häntä ja hänen valkea häntänsä pää
liikkui edestakaisin. Minä sitä vastaan katsoa noljotin avossa suin
ajajaa, enkä ymmärtänyt edes tervehtiäkään. -- "Eikö hän tuntenut kuka
se oli, koska ei nostanut lakkiansakaan", kysäsi Musti minulta vähän
pilkallisesti.

"Eikös se ollut kirkkoherra." -- "Kirkkoherra, vai kirkkoherra. Kuka
sinulle on sanonut sen olevan kirkkoherran", tuumi Musti umpimielisenä,
sillä hän usein käytti tätä temppua, uskotellessaan minulle tietävänsä
jostakin asiasta enemmän kuin tiesikään.

"Vai et sinä tunne kirkkoherraa, ha ha ha! Kyllä sinä, Musti, toisinaan
olet tuhmansekainen; kaikkihan kirkkoherran tuntevat, ha ha ha",
nauroin minä ja pieni sydämeni hyppi ilosta, kun kerrankin olin Mustia
viisaampi.

"Vai olen minä tuhmansekainen? Muistapas, herraseni, kumpaanko meistä
Tiina kotona enemmän luottaa", lausui Musti.

Silloin oli suuni tukossa ja minä, huomaten tässä ei olevan leikin
tilaa, aloin hieroa sovintoa Mustin kanssa ja kysyin: "Kukas tuo vieras
sitten oli?"

"Kysy ihmisiltä, kaikkihan kirkkoherran tuntevat", vastasi toverini
ivallisesti.

"No, no, Musti, mitä sinä joutavia; ilmanhan minä vaan piloillani
sanoin häntä kirkkoherraksi."

"Kyllähän minä tiedän nykyisien ihmisten sanovan häntä kirkkoherraksi,
mutta vanhat olivat viisaampia; ne kutsuivat häntä maisteriksi."

"Maisteriksi, no kaikkiakin, vai maisteriksi, no kukas olisi uskonut",
päivittelin minä.

"Niin, sanos muuta", vastasi Musti taaskin peloittavan viisaana,
katsellen pitkin nenävarttansa.

"Mutta mikäs se maisteri sitten oikeastaan onkaan?" kysyin minä
pelästyneenä, sillä minä arvelin siinä olevan jotakin hirmuista.

"Jaa, sitä en minäkään oikein varmaan voi sanoa, mutta älähän pelkää,
ei siinä kuitenkaan mitään pahaa ole", lausui Musti, lohduttaen minua.

"Mutta jos se ei ole mitään häpeällistä, miksi hän ei siis ilmoita
oikeastaan olevansakin maisteri?"

Nyt rykäsi Musti mahtavasti, katsahti varovasti ympärilleen ja melkein
kuiskuttamalla lausui: "asian laita on näetsen niin, että
kirkkoherrassa on jotakin pahaa, jota kaikki pelkäävät. Jos kirkkoherra
esimerkiksi tulee taloon, pannaan lehmätkin piiloon, ja kirkkoherra se
nitistääkin vuoden pitkään monta lehmää pitäjäästä. Kirkkoherrassa on
jotakin karhumaista ja siksi hänellä onkin karhun talja rekensä
perässä. Minä pelkään kaikkia kirkon herroja, suntiosta alkaen
kirkkoherraan asti. Maisteri sitä vastaan on kaikkien lemmikki, sillä
maisterissa on jotakin hyvää, jota kaikki rakastavat."

"Silloinhan minä vasta tunnustaisinkin olevani maisteri", tuumailin
minä.

"Niin ne tekisi muutkin typeräjärkiset, vaan maisteripa onkin viisas",
vastasi Musti.

"Mikäs viisaus siinä sitten olisi?"

"Oih kuinka yksinkertainen sinä oletkin, sinulle on kaikki selitettävä
perinpohjin, ennenkuin sinä ymmärrät. Kuule siis nyt: jos maisteri
todellakin sanoisi olevansa maisteri, niin juoksisivat kaikki --
varsinkin naisväki -- hänen luonaan, ettei hän saisi rauhaa yöllä eikä
päivällä. Käsitätkö nyt?"

Minä myönsin käsittäväni, vaan kysäsin vielä: "mutta mistä ihmeestä
sinä Musti tuon kaikki tiedät?"

"Kuulehan nyt", alkoi toveri vakavasti, "niinkuin tiedät on minun
kotitaloni oikeastaan isopappila. Siellä olen ensiksi nähnyt päivän
valon. Meitä oli kaikkiaan 8 veljestä. Asuinpaikkanamme oli ison tuvan
nurkka.

"Tupaan tuli ja siitä lähti lakkaamatta miehiä, joilla oli tyhjiä
säkkejä käsivarrellaan. Toiset niistä sanoivat mitan uupuneen pari
kourallista, toiset sanoivat olleen itsellään vähän päällekkin, 'vaan',
huokasivat he, 'kaikki otti, kaikki otti'.

"Pelolla katselin säkkimies-joukkoa muutoinkin, vaan tuo salaperäinen
puhe saattoi karvani kauhistuksesta pöyhistymään ja minä nyhjäsin
äitiäni kylkeen, kysyen: 'mitä ne tarkoittivat noilla pitkillä
säkeillään?'

"'Ole vait, hupakko', murisi äitini, sillä hän ei luultavasti tahtonut
lisätä pelkoani, 'kyllä niitä saat nähdä enemmänkin, ei ne tee mitään
pahaa.'

"Minä tyynnyin, enkä enää muistanut koko asiaa, kun eräänä päivänä piika
Sike hätäisesti peittää röijynsä hihoilla pyöreät ja palleroiset
käsivartensa sanoen: 'Maisteri ja Iida-mamseli tulevat tänne. Kyllä se
tuo mamseli laverruksillaan vielä saa maisterin pauloihinsa, vaan ei
hän ansaitseisi niin kunnon miestä, sen minä sanon, vai mitä, Iisakki?'

"'Eikä miestä minkäänlaista', kuului Iisakin vastaus.

"Heti aukeni ovi. Maisterin pidellessä ovea auki ja nöyrästi kumartaessa
astui sisään Iida-mamseli. Maisteri tuli myös ja yhdessä lähenivät he
vuodettamme. Minua oikein värisytti, katsellessani Iida-mamselin
kauniisiin silmiin; ne näyttivät niin uhkaavilta.

"Hellästi otti maisteri meitä yksitellen käsiinsä ja näytteli
Iida-mamselille, joka seisoi loitompana, vasen käsi puuskassa
sarvenalla, ja joukeasti tähysteli meitä. Juolahtipa viimein
Iida-mamselin mieleen itsensäkin ottaa meitä käsiinsä, ja äkkiä tempasi
hän varomattomasti pienimmän veljeni niskasta kiinni ja sanoi: 'voi
pikku raukka!' En tiedä lieneekö hän suuttunut 'raukka'-sanasta vai
lieneekö kohteliaasti aikonut suudella Iida-mamselin kättä, sen vaan
näin että sitä se tavoitti suullansa. Tästä säikähtyneenä pudotti hän
veljeni armottomasti lattialle, sanoen: 'tuota, kun oli sormukseni
viedä.' Meillä ei vielä silloin tainnut olla hampaiden alkuakaan -- no,
no, kyllä minulla jo kuitenkin oli vankat hampaat, vaan veljelläni ei
vielä ollut alkuakaan semmoisiin.

"Iida-mamseli rinkasi kimakalla äänellä, niinkuin veljenikin, ja riensi
niinkuin pyssystä ammuttu pellolle ja maisteri kynttä kantta perässä
lohduttamaan häntä. Hetkisen kuluttua houkuttelivat he äidin pois ja
sitten tuli sisään kirkkoherra, Iida-mamseli ja maisteri. Kirkkoherra
huusi täyttä kurkkua: 'Kaikki järveen, kaikki järveen!'

"'Säkki päähän ja järveen', säesti Iida-mamseli, ainoastaan maisteri
puolusti meitä ja sai, kun saikin, heidät taipumaan siihen, että kaksi
meistä sai armon. Toinen olin minä, joka olin osannut hankkia itselleni
valkean hännän pään, toinen oli ison pappilan nykyinen Rappe, jolla on
valkea seppele kaulassa. Sitten tuli säkkimies sisään ja mätti
säkkiinsä joka ainoan, jotka tuvassa olivat, paitsi Rappea ja minua,
enkä heitä sen päivän perästä ole nähnyt, sillä ne vietiin järveen."

"Kirkkoherra, maisteri ja Iida-mamseli myöskin?" kysäsin minä
hämmästyneenä.

"Oi, et sinä ole järkevä, eihän järveen muita viety kuin veljeni. Sinä
et ole järkevä, vaan minä olen ja niin olen ollut nuoruudestani asti,
niinkuin valkea hännän päänikin osoittaa", ja sitä tarkasteli
leikkikumppanini hymyillen.

"Mutta mihinkäs kirkkoherra, maisteri ja Iida-mamseli joutuivat?"
kysäsin taaskin, tietämättä että heikompi astia olisi ensiksi pitänyt
sanoa.

"Kirkkoherra kuoli ja kuopattiin, maisteri elää ennellään, ja jos
tahdot, niin kerron mitä Iida-mamselista tiedän."

"Kerro, kerro, Musti kulta", vastasin uteliaana.

"No kuulehan. Muutamia viikkokausia sen jälkeen makasin minä käärössä
pappilan portailla, sillaikaa kuin äiti etsi velivainajiani, sillä hän
ei voinut saada päähänsä heidän jo olevan järvessä mamselin toimesta.
Minä parhaillaan tutkin, olisinko kauniimpi, jos minullakin olisi
valkea kaula, niinkuin Rapella ja Iida-mamselilla, kun yhtäkkiä reki,
kaksi hevosta edessä, tulla haihattaa minua kohden. Maisteri ja
Iida-mamseli tulivat porstuaan ja minusta näytti kuin Iida-mamseli
olisi puraissut maisteria nenään, varmaankin näin hänen valkeat
hampaansa vilahtavan hämärässä. Silloin oli reki jo joutunut portaiden
eteen. Portaille kiirehtivät maisteri ja Iida-mamseli, kirkkoherra ja
rouva Stiina -- kaikkien kirkkoherrojen rouvien nimi on Stiina. Reestä
nousi ylös mies, oikein pitkä mies, jolla oli nenän alla pitkät
virkakarvat, niinkuin minullakin, ja pienet pyöreät silmänsä hehkuivat
kuin Mirrin silmät iltasella. Miehellä oli vielä keltainen kaulapanta,
ja olkapäille oli kirjoitettu hänen omistajansa nimi. Sitten menimme
kaikki yhdessä mylläkässä etuhuoneesen, vaan sieltä ajettiin minut
keittiöön, niin etten sillä kertaa enempää saanut nähdä.

"Lieneeköhän sitten kulunut pari viikkoa, kun eräänä päivänä taas nautin
ruokalepoani salin lattialla. Siinä mietin puraisikohan Iida-mamseli
tuona iltana maisteria nenään, kun samassa astui sisään piika Sikke ja
Iida-mamseli, 'sillä siinä susi, jossa soihitetaan'. Iida-mamseli käski
Siken kutsua maisteria omaan huoneesensa, johon hän itse meni.
Silmänräpäyksen kuluttua astui maisterikin salin läpi Iida-mamselin
huoneesen, jättäen oven raolleen.

"'Mitä nyt, armaani?' kuulin maisterin lausuvan ja sitten en kuullut
mitään kotvilleen. Tuokion kuluttua astui maisteri huoneesta saliin,
horjuen ja vaaleana, jollaisena hän siitä asti aina on ollut, ja
huokasi syvään.

"Minä olin vakuutettu Iida-mamselin tällä kertaa varmaankin puraisseen
maisteria, ei nenään, vaan ehkä rintaan, sillä rintaansa maisteri
piteli; ja odotin vaan milloin säkkimies tulisi Iida-mamselia viemään.
Ei mitään säkkimiestä tullutkaan, vaan kirkkoherra tuli vieraan kanssa,
jolla oli se keltainen kaulapanta, ja rouva Stiina Iida-mamselin
kanssa, Iida-mamseli juoksi vieraan luo ja olisi tahtonut puraista
häntäkin, vaan vieras puristi häntä niin kovasti rintaansa vasten, että
purematta vieras silloin jäi.

"Sitten seuraavana iltana tuli paljo muita vieraita ja sinun isäsi tuli
myös. Sitten tuotiin minut teille, enkä Iida-mamselista muuta ole
kuullut sen perästä, vaan veli Rappe sanoi hänestä tulleen
jonkunmoisen, joka ei ole ristinä. Minun vakuutukseni on se, että
Iida-mamseli tuona iltana purasi maisteria, eikä mitään säkkimiestä
tullut; 'hau, hau, hau'; se on sama kuin: se on totinen tosi.

"Minä mietin: kummallista kuitenkin on tämän maailman meno, kun toinen
saa puraistakin, eikä siitä sen kummempaa seuraa, vaan jos toinen
yrittääkään sellaista tekemään, ei ole ainoastaan itsensä, vaan koko
suvunkin perikato käsissä.

"'Mitä sinä tuijottelet, etkö jo huomaa että hän on maisteri eikä
kirkkoherra?' kysyi Musti.

"Minä nyykäytin päätäni myöntymykseni merkiksi ja Musti lausui itseensä
tyytyväisenä: 'Siitä näet että olen yhtä viisas kuin vanhakin', vaan
silloin tuli piika Tiina meitä hakemaan kotiin. Minä kysyin häneltä:
'Mikä pappilan Iida-mamselista on tullut?'

"'Everstinna', vastasi Tiina, josta en tullut hullua viisaammaksi."



SOKEA PIETARI.


"Minä kerron nyt vaikka siitä pienestä, yksinäisestä mökistä, jonka
multiaiset vielä nytkin ovat näkyvissä tuolla Vinkerivaaran läntisellä,
Huuhtien kylään päin viettävällä rinteellä", alkoi meidän elättivanhus,
kun muutamana kesäiltana istuimme Kuhakiven kupeella odottamassa
särkien syöntiaikaa.

"Lapsuuteni aikana oli mökki, niinkuin sen eläjäkin, jo vanha ja
rapistunut, mutta kuitenkin koristi se koko lailla tuota muutoin vähän
yksitoikkoista seutua. Siihen sijaan oli näköala mökin lähistöltä sekä
lavea että vaihteleva, eikä varsin kauneuttakaan vailla.

"Luoteessa kaareili jylhän kaunis Korpiharju ja koillisesta häämöittivät
Ronkelin-, Hammas- ja Heinävaaran rohkeat piirteet. Näiden liepeillä
näkyi monta ruskeareunaista paloa tahi pilkisti sieltä jonkun
uudistalon pellon tilkareet. Nimellisten ja nimettömien vaarojen ja
kunnasten välillä päilyi yksi ja toinen metsälampi. Levisipä siellä
katsojan eteen aukea Lautiainenkin, joka yhdessä ruohorantaisen
Nurmesjärven kanssa näyttää ikäänkuin solmuna sitovan salomaiden
vähäiset vedet Pielisen avaroihin selkiin.

"Ei kirkonkyläkään muuanne näyttänyt niin sievältä kuin juuri Vinkerin
mökkiin. Olipa oikein hupaista päivän lasketessa mökin portailta
katsella, miten auringon viimeiset säteet iloisesti hyppelivät kirkon
jyrkällä katolla ja saattoivat sen ristit niin kauniisti kimeltämään.
Silloin tuntui katsojasta siltä kuin nuokin äänettömät ristit
tahtoisivat tavallansa ihmisille viitata tietä taivaasen.

"Sanalla sanoen, mainitulta paikalta ympäristöä katsellessa oli kuin
olisi ihaellut kaunista kuvaa taikka tarkastellut isoa, avattua kirjaa,
jonka sisällystä kyllä voi vähäsen aavistaa, vaan eri sanojen
merkityksestä ei kuitenkaan täydellistä selkoa saa -- ja omituinen
kaipauksen tunne täytti rinnan.

"Mutta, vaikkapa tuo näköala olisi ollut vielä monta vertaa
viehättävämpi kuin se todella olikaan, ei mökin asukas sen ihanuudesta
olisi voinut vähintäkään nauttia, sillä hän oli sokea, upposokea
miesparka!

"Nuorempana oli hänkin ollut näkevä ja vieläpä varakkaan Rantalan talon
isäntänä läheisessä Huuhtien kylässä. Silloin oli hän ollut iloinen,
hilpeä mies, mutta ajat olivat suuresti muuttuneet ja muuttaneet
Rantalan entisen isännänkin. Kova onni oli hänet karkoittanut tilalta
pois ja 'korottanut Vinkerivaaran ainoaksi asukkaaksi', vanhuksen omin
sanoin puhuen. Kuitenkaan en ukon koskaan kuullut kohtalonsa
kurjuudesta sallimusta syyttävän. Päinvastoin piti hän onnettomuutensa
hyvin ansaittuna rangaistuksena eräästä rikoksesta, johon hän onnensa
päivinä oli horjahtanut. Kerran oli näet hänenkin elämässään ollut
aika, jolloin hän ei nöyrästi taipunut kohtaloansa kantamaan; vaan
silloinpa hän vielä olikin Rantalan upeana isäntänä.

"Hänen onnensa taivas alkoi pimetä muutamana vuonna, jolloin oli
erittäin ihana kesä. Elokuun alussa, noin mätäkuun keskipaikoilla
muuttuivat ilmat kumminkin sateisiksi. Joka päivä ajeli vinhea tuuli
mustahtavia pilven riekaleita pitkin taivaan lakea ja virtoina valui
vettä vasta puolikypsille viljoille. Ikävällä odotettiin poutaa, vaan
turhaan. Sadetta kesti vaan yhä kestämistään ja sen vuoksi alkoi jo
ruostetta ilmestyä rukiisen. Siihen lisäksi rupesi rokkokin kylässä
riehumaan.

"Se löysi tien Rantalaankin eikä eronnut talosta ennenkuin sai Manan
majoille siirretyksi talon ainoan pojan, josta hänen vanhempansa olivat
toivoneet tukea elämänsä illaksi.

"Tuo tapaus vaikutti pojan isään syvemmin kuin olisi luullutkaan. Hänen
mielensä synkistyi syttä mustemmaksi, sillä hän oli poikaansa kiintynyt
liiallisella rakkaudella. Poikaansa varten oli hän työskennellyt ja
toiminut; hänessä oli hän nähnyt itsensä uudestaan elävän ja toivonut
Rantalan talon polvesta polveen tulevan pysymään hänen suvussaan.
Kalman kalpa oli nyt yhdellä ainoalla sivalluksella hävittänyt kaikki
hänen kauniit toiveensa.

"Säyseäluontoisempi äiti tyytyi helpommin osaansa. Vieläpä hän
kunnon vaimon tavoin koetteli silittää kurttuja miehensäkin
otsalta. Siinä puuhassa ei hän kuitenkaan onnistunut, sillä
useinkin keskeytti salattua surua osoittava, syvä huokaus kaikki
hänen lohdutusyrityksensä.

"Poika saatettiin hautaan ja hänen muistokseen pidettiin muhkeat
maahanpaniaiset. -- Sitte rupesi talon elämä jälleen entistä latuansa
käymään, vaan syrjäinenkin huomasi pojan kuolon isäntäväkeen jättäneen
pysyväiset merkit. Emännän hivutauti, joka häntä jo vuosikausia oli
kiusannut, muuttui nyt nähtävästi pahemmaksi, vaikka hän sitä tahtoi
salata. Synkkänä pysyivät isännän kasvot ja hän, koko mies, näkyi
käyneen äreäksi jöröksi. Vuodentulon toiveetkaan eivät hänelle iloa
tuottaneet. Elovarat alkoivat vähentyä, eikä uutisesta näkynyt paljo
tietoa olevan, kun sade ei koko syksynä näyttänyt aikovan lakata.

"Vihdoinkin viimein kirkastui taivas ja tuli kaivattu pouta; mutta se
tuli eräänä kolkkona yönä ja pohjosesta päin. Sen kantapäillä kulki
harmaja halla, tuo öisen poudan ainainen seuralainen, joka hyiseen
peitteesensä osaa kietoa jokaisen kasvavan kukan ja korren paljoa
tarkemmin kuin äiti hennon lapsensa voi kapaloida. Sen vuoksi
seisoivatkin kaikki tähkäpäät seuraavana aamuna auringon noustessa
jäykkinä, vakavina, kuni valkoiseen pansariin puetut soturit, joiden
haarniskat heijastavat valon säteitä.

"Kalpein kasvoin katselivat ihmiset hallan yöllistä hävitystyötä ja
osoittivat suruansa mikä mitenkin. Muuan huokaili, toinen vuodatti
kyyneliä, useimmat kuitenkin tyytyivät paljaasen päivittelemiseen ja
iltasella olivat jo unhottaneet koko asian.

"Rantalan isäntä ei tehnyt sitä eikä tätä noista kolmesta. Hän vain
puoliääneen mutisi joitakin epäselviä sanoja: 'Vai rupeat sinä nyt
minua kiusaamaan, hm! -- Enhän minä ole huonompi muita ihmisiä.' -- Ei
kukaan tiennyt kelle hän noita sanoja puhui, eikä hän itsekään sitä
ilmaissut; -- käskihän vaan väkensä pellolle leikkaamaan, sillä
kaikissa tapauksissa oli vilja korjattava ja noista hallan panemista
kahuista koetettava leipää saada, jos mieli talven yli päästä.
Kiirevilkkaan seurasivat muutkin kyläläiset Rantalan isännän
esimerkkiä, ett'ei toinen yö kaikkia ensimäisen tähteitä ennättäisi
korjata.

"Eräänä aamuna leipoi emäntä Rantalan isossa tuvassa uudisleipää ja
hänen ainoa, surman säästämä lapsensa tuontuostakin maltittomana
tiedusteli, eikö hän jo kohta saisi uutista maistaa. Äiti ei luvannut
antaa, ennenkuin tyttö olisi oppinut 'Herran rukouksen' hyvästi
tavaamaan. Lapsesta ei tuo näyttänyt varsin mieleen olevan, vaan
kuitenkin etsi hän käsiinsä punakantisen aapisen ja vei sen isälleen,
joka ääneti, piippunysä hampaissa, mietteisinsä vaipuneena istui
penkillä.

"'Mitä nyt, Enkeli,' kysyi hän, kun tyttö tuli hänen eteensä.

"Enkeli -- siksi sanottiin tyttöä, vaikka hän kasteessa äiti-kumminsa,
siltavoudin matamin, kunniaksi oli saanut nimen Angeelika -- Enkeli
toimitti äidin käskeneen hänen ruveta Herran rukousta tavaamaan.

"'Hyvä; aiota sitte', käski isä.

"Enkeli totteli ja ryhtyi työhön käsiksi, vaan selvästi näkyi, että
samoin isän kuin lapsenkin ajatukset harhailivat kirjasta kaukana.
Tytön ajatukset pyörivät kunnailla ja metsissä, leikeissä ja lampaiden
vuonissa, joita hänellä tätä nykyä oli kaksi kappaletta nimikkoina.

"'H-e-r-her, r-a-n-ran, herran; r-u-ru, k-o-ruko, u-s-us, vuonani',
tavaili tyttö toimessaan ja hyvin viattoman näköisenä.

"'Vuonani, herrainen aika! Vuonani, Enkeli, miten sinä luet? Pietari,
etkö sinä kuule miten tuo lapsi raukka lukee', huudahteli äiti, joka
pelkäsi tyttönsä nyt jo tehneen synnin Pyhää Henkeä vastaan; sillä hän
oli hieman ahdasmielinen, vaikka muutoin herttainen olento.

"'Lue uudestaan', käski isä, vaan silloin olivat leivät jo ihan kypset
ja Enkeli sai ajattelemattomuutensa anteeksi tällä kertaa.
Uudisleipääkin annettiin hänelle aika viipale ja sen päälle silitettiin
paksulta rusokeltaista voita, mutta eipä leipä sittekään tahtonut
tytölle oikein maistua. Kummako se, kun tuo uudisleipä oli mustaa ja
katkeraa kuin piki.

"Enkeli lykkäsi leipänsä syrjään ja alkoi itkeä tihrata, kun huomasi
pettyneensä toiveissaan uutisen suhteen.

"'Niin, niin lapsirukka, ei luuloihin ole aina luottamista, eikä kaikki
toiveet toteen käy; pane se mieleesi lapseni', lohdutti häntä äitinsä.

"Sillä välin oli isäntä taas vaipunut mietteisiinsä, jotka hänen
nyrpeistä kasvonjuonteistaan päättäen eivät mahtaneet kovin hupaisia
olla. Hän heräsi niistä Enkelin itkuun ja huomasi leipiä pöydällä. Hän
alkoi niitä lähemmin tarkastella.

"'Arvasihan sen millaista leipä mokomista jyvistä tulee, kun tähkät
olivat kokonaan jäähileissä', lausui hän ja tuskan väreet värähtelivät
hänen kasvoillansa.

"Enkeli, kun vaistomaisesti huomasi saavansa isältänsä kannatusta, alkoi
itkeä kahta katkerammin, niinkuin lapset tavallisesti tuollaisissa
tiloissa tekevät. -- Pietari lohkasi leivästä kappaleen ja haukkasi
sitä kerran. Pureskeli sitte hetkisen ja kauheasti kiroten sylkäsi
viimein Jumalan viljan suustaan lattialle.

"Pietarin sydämen ympärille viime aikoina jähmettynyt kuori oli nyt
murtunut, mutta sitä ei ollut sulattanut nöyryyden auringon lempeä
lämpö, vaan ylpeyden kylmä, kaikki kutistava voima oli siihen saattanut
railon halkeamaan. Siksipä olikin sen sirpaleilla terävät reunat, jotka
viilsivät Pietari-paran sydämeen syvät haavat ja saattoivat hänet
vimmaan.

"Raivoissaan tempasi hän pöydältä vielä lämpöisen leivän ja lähätti sen
suoraan akkunasta ulos.

"'Syö itse, kun tuollaista annat. Pitäiskö minun tuollaisella töryllä
viimeinenkin lapseni vainajaksi saattaa. Syö itse, minä joukkoineni en
siihen kuitenkaan koske', sadatteli tuo paatunut mies.

"'Pietari, Pietari!' huudahteli emäntä sydäntä särkevällä äänellä,
'johan taivaan vihan kirouksillasi päällemme vedät.' Huolimatta
varoituksista antoi Pietari vain suustansa yhä runsaammin herjauksia
valua.

"Silloin tarttui pankolla istuva sokea ruotivaivainenkin puheesen.
Kainaloita sanoja puhui hän herjaajaa vastaan ja lopetti lauseensa
sanoilla: 'Ennenkuin kuluu kymmenen vuotta, kelpaa sinulle huonompikin
muona, vaan tiukassa taitaa silloin eineesi olla. Armoleipä on vieläkin
katkerampaa kuin tämä, varsinkin kuin sitä vieraan katon alla ihan
itsekseen saa nauttia. Mutta vielä sekin menettelee, jos vaan sitä
nöyrällä mielellä nauttii, mutta sinun sydämesi on paljoa paksummassa
jäässä kuin --'

"'Vaiti sokko', tiuskasi Pietari, jota raivonsa vihdoinkin näytti
alkavan hävettää sentähden, että oli joutunut noin halvan olennon
nuhdeltavaksi.

"'Suokoon Luoja, jotta et sinäkin sokeaksi saisi', jupisi muori, siunasi
ruokansa ja rupesi sitä hyvällä halulla syömään.

"Tästä päivin oli Rantalan Pietarin koko luonne pysyväisesti tullut
toisenlaiseksi. Hän oli nyt äreä ja aina tyytymätön. Hänen kasvonsakin
saivat semmoisen inhoittavan kiillon, joka ilkeän ihmisen muodosta
useimmiten välkkyy. Mutta eipä Pietarilla juuri ollut iloitsemiseen
syytäkään.

"Katovuosia tuli nyt näet useampiakin perättäin, ja ennenkuin paremmat
ajat koittivat, oli hän joutunut maaltaan mierontielle, muiden ihmisten
armoilla elämään. Alussa odotti hän parempia aikoja, mutta jokainen
seuraava vuosi oli edellistänsä huonompi. -- Työlääksi tuli Pietarille
näinä kalliina aikoina ansaita, mitä kolme suuta tarvitsi, ja usein
olikin hän epätoivoon joutumaisillaan. Hän piti itsensä kaikkein
kurjimpana perheen isänä ja, mikä pahinta, luuli syyttömästi sellaiseen
tilaan joutuneensa, vaikka hän oli vielä liian ylpeä vaivojansa
valittamaan. Hän ylpeili kurjuudellaan ja arveli itsekseen, ett'ei
hänellä nyt enää ollut maailmassa mitään kadotettavana.

"Kohtalo osoitti Pietarille kuitenkin ennen pitkää, että hänellä
vieläkin oli jotakin kadotettavaa, kentiesi enemmän kuin monella
muutoin onnellisemmalla. -- Hänen lempeä, jumalinen puolisonsa oli
viime vuosina riutumistaan riutunut ja Tuoni vapautti hänet viimeinkin
kärsimyksistä. Pietari seisoi kuolevan vaimonsa vuoteen vieressä
toivottomuuden ilmielävänä kuvana. Toivon laaja maailma näytti häneltä
nyt sulkeutuneen kokonaan ja hän jo mietti ominpäinsä seurata rakasta
vaimoansa toiseen elämään, mutta kuoleva otti häneltä lupauksen, että
hän kasvattaisi Enkelistä kunnon ihmisen.

"Jos mahdollista olisi ollut, olisi Pietari vaatinut nyt kohtalonsa
kanssaan taisteluun, sillä hän ei voinut ymmärtää, miksi kaikkien
onnettomuuksien piti juuri häntä kohdata, vaikka eihän hän ollut
huonompi muita ihmisiä. Kuitenkin paransi aika vähitellen hänenkin
haavansa, sillä sanotaanhan ihmisen tottuvan kaikkiin. Itse ajatkin
alkoivat parata ja Pietari tyttärineen sai vapaasti asua Vinkerin
mökissä. -- Mitään varsinaista jokapäiväisen leivän puutetta ei hänellä
nyt enää ollut, kun hän näet oli näppärä astioiden ja muiden
tarviskalujen teossa, joita talolliset tarvitsivat. Kyläläiset toivat
myös usein ruokatavaroita Enkelille, jota isä ei antanut muiden
kasvatettavaksi, vaan hoiti itse aivan kuin silmäteräänsä, niinkuin
kuolevalle vaimollensa oli luvannutkin.

"Enkelistä oli Pietarille paljo huvia, sillä lapsi viattomalla
iloisuudellaan osasi parhaite lieventää isänsä huolia. Muutkin ihmiset
mielihyvällä katselivat tuota vilkasta lasta ja hellivät häntä. Kylässä
ei Enkelin tahtoa kukaan vastustanut, joten hän oppi vähän
itsevaltiaaksi. Se vaikutti häneen vanhempana pahaa, kun hän tuli
huomaamaan olevansa köyhä eikä siis voinut kaikkia mielitekojansa
tyydyttää. -- Isäkin havaitsi tyttäressään taipumusta turhamaisuuteen,
mutta hän piti sen naisluonnon yleisenä heikkoutena, jota ei heistä
voisi poistaa. Näin juurtui Enkeliin turhamaisuus, vaan hän ymmärsi
sitä hyvästi salata. Ei kukaan hänen vikojansa huomannut ja siksipä
hänestä yleiseen paljo pidettiinkin. Varsinkin miellytti hän niin hyvin
isäänsä kuin muitakin taitavasti soittamalla kanteletta. Siinä oli
Enkeli edistynyt niin pitkälle, että oli vaikea päättää, oliko hän
taitavampi isäänsä, vaiko isänsä taitavampi häntä, vaikka ukko Pietari
oli soittotaidostaan oikein kuuluisa. Kerrottiin, ett'ei ukko ollut
vielä milloinkaan vertaistansa soittajaa tavannut, mutta kuitenkin
olivat Enkelin sävelet viehkeämpiä, enemmän sydämeen tunkevia. Niillä
oli kummallinen lumoava voima; ne saattoivat kuulijan silmät
vesikiehteisiin ja unhottamaan kaiken muun; ne tuntuivat niin tutuilta
kuin honkien vieno humina kesäiltana ja sulattivat sydämen niin
pehmeäksi, -- vai lieneekö soittajan oma sulo tuon kaiken vaikuttanut.
-- Varmaa vaan oli, että Enkelin soitto, jos mikään, sai ihmisen
sisälliset myrskyt rauhoittumaan ja virvoitti nuutunuttakin mieltä.

"Pietarikin unhoitti sitä kuullessaan surunsa ja tyytyväisyyden hymy
laskihe hänen huulilleen. Vuodet vierivät hiljaisesti ja kuta enemmän
i'än paino saattoi Pietarin hartioita kumartumaan, sitä matalammiksi
muuttuivat hänen otsansa rypyt.

"Eräänä juhla-aamuna voi hänen kasvoiltaan sanoa ilonkin säteilevän, kun
hän suuri virsikirja kainalossa astui Herran huoneesen. Sinä päivänä
piti Enkelin ensikerran käydä Herran pöydällä. Tyttö olikin oikein
viehättävä, kun hän nuoruutensa kukoistuksessa isänsä kanssa kirkkoon
saapui, ja isän sydän sykki ilosta. Hän muisti nyt sitä hetkeä, jolloin
hän itse, opetettuna autuuden opissa, kutsuttiin alttarin eteen
uudistamaan kasteensa liittoa ja koko seurakunnan edessä vapaasti
tunnustamaan uskonsa.

"Tosin oli hän silloin ollut iloisempi maallisten kuin hengellisten
oikeuksien saavuttamisesta, mutta kuitenkin olivat tuona hetkenä hänen
tunteensa ylimalkaan olleet palavat, huokauksensa hartaat, ajatuksensa
kohotetut korkealle maasta ja aikomuksensa niin vakaat. -- 'Mikä onni',
ajatteli hän, 'mikä onni, jos poika-vainajanikin seisoisi nyt tuossa
nuorukaisparvessa! Mutta hyvä on näinkin. Kentiesi ei hänkään voisi
paremmin kuin minäkään pitää sitä valaa, jonka nyt tekisi.'

"Jotakin katumuksen tapaista vilahti Pietarin sydämessä. Hän mietti:
'enhän minä ole pahempi muita ihmisiä, ja kukapa kaikki lupauksensa
voisi pitää', ja oli taas lohdutettu. 'Kukapa meistä täydellinen on ja
tottahan monet kärsimyksenikin jotakin painavat oikeuden vaakalaudalla,
jos oikeutta laisinkaan olemassa on. -- Enkeli ainakin pitää valansa,
sillä kehumatta itseäni, hän on paras kuoleman alainen, jonka koskaan
olen nähnyt. Kuinkas muutoin? Onhan hän hyvä ja laittamaton lapsi,
viattomampi viatonta kyyhkystäkin.'

"Niin ajatteli Pietari ja ilosta säihkyvin silmin silmäsi tytärtänsä.
Isän ja lapsen katseet kohtasivat toisensa. Enkeli punehtui ja painoi
päänsä penkkiin. 'Naisen luonto, kumma luonto', tuumaili Pietari
mielessään. Hän ei ollut huomannut sitä lumoavaa hehkua, joka loisti
hänen takanansa istuvan Mestarin silmistä. Enkeli oli sen huomannut ja
se se oli ajanutkin veren hänen sasupäillensä. Mestari saikin kenen
kaunottaren hyvänsä punehtumaan, jos vaan hänehen kerrankaan katseensa
loi.

"Tuo Mestari oli kaikin puolin kummallinen mies. Hänellä oli jalot
kasvot, uljas ryhti ja miellyttävä käytös. Kuitenkin henki hänen
olennostaan jotakin, joka ei ymmärtäviä ihmisiä miellyttänyt. Ukko
Pietarikin kuului niihin, jotka hänestä eivät pitäneet, ja sen tiesi
Mestarikin vallan hyvin.

"Pienenä poikana oli Mestari lähtenyt kotiseudultaan, eikä oikein tietty
mihin hän oli joutunut. Nyt oli hän noin vuosi takaperin ilmestynyt
kotikyläänsä takaisin ja hänestä näytti tulleen oikein kelpo mies.
Varsinkin pystyi hän mihin työhön ikinä tahtoi, vahinko vain, ett'ei
hän oikeastaan tahtonut ryhtyä mihinkään. Sen verran hän kuitenkin
kaikenlaista teki, että hänen taitonsa tuli koko tienoossa tunnetuksi.
Olipa talvella tehnyt Halolaan lyövän seinäkellonkin, jollaista ei
tietääkseni siihen aikaan vielä missään talonpoikaistalossa ollut.
Maksua ei hän mistään työstä koskaan ottanut, vaan kuitenkin eleli
loistavasti, kestitsi kaikkia ja runsaasti jakeli rahoja ympärilleen.
Hän kävi komeimmassa puvussa koko pitäjäässä, eikä kukaan tiennyt mistä
hänen rikkautensa oikeastaan oli peräisin. Pahoja huhuja hänestä kyllä
liikkui, mutta mitään varmaa ei hänestä tietty. Muutamat arvelivat
häntä suureksi varkaaksi, toiset väärän rahan tekijäksi; vaan hän itse
nauroi kaikille tuollaisille jutuille ja oli iloinen kuin laakson
lintu; lasketteli sukkeluuksia juoruämmistä ja viehätti kaikki tytöt
itseensä.

"Sellainen oli se mies, jonka silmäys oli Enkelin posket punaruusun
karvaisiksi saattanut. -- Enkeli ei itkenyt alttarin edessä, vaan
varmaankin oli hän enemmän liikutettu kuin nuo hänen tyrskyisät
kumppaninsa. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja hehkuvat kasvot osoittivat
mitä suurinta sielunliikutusta.

"Jumalanpalvelus kesti kauan, mutta vihdoinkin oli se ohitse.
Tyytyväisenä astuskeli Pietari tyttärinensä kotiin. Koko luonto oli
iloissaan, korven kamara peitetty kukilla, ja puiden lehviltä kajahteli
lintujen laulu. Hiljakseen läikehti Huuhtilahden pinta ja vaaralta
käypä vieno tuuli toi kukkaisten tuoksua tulijoille tervehdykseksi
kodista. Isä iloitsi, mutta äänetönnä astui tyttö.

"Enkeli säpsähti joka kerta, kun isänsä hänelle jotakin lausui. Isä ei
usein häirinnyt tyttärensä vakaita ajatuksia; hänestä oli Enkelin
käytös mieleen. Hän ei voinut aavistaa jonkun raskaan ajatuksen
painavan lapsensa mieltä.

"Iltasella kaiken hälyn viihdyttyä istui Enkeli isänsä kanssa kahden
kesken Vinkerin mökissä. Enkelin syvät silmät olivat kosteat ja
nähtävästi aikoi hän nyt isällensä avata sydämensä.

"'Isä --', lausui Enkeli, mutta kyyneltulva esti hänen jatkamasta.

"'Mitä sinä aiot sanoa, lapseni? -- Älä nyt itke -- jätä sanottavasi
huomiseksi, tänään olet liian tunteidesi vallassa. -- Älä itke; eihän
sinulla ole mitään syytä itkeä. Olethan aina ollut hyvä lapsi',
lohdutti häntä isänsä.

"'En isä, en minä ole ollut hyvä, tottelevainen lapsi,' vaikeroi Enkeli.

"'Ole joutavia ja hillitse itsesi. Minä olen antanut anteeksi kaikki
pienet vallattomuutesi jo ammon aikoja. Ja totta puhuen et sinä koskaan
ole mieltäni pahoittanutkaan, vaikka minä toisinaan olen ollut
suuttuvinani', kertoi vanhus.

"'Te ette tiedä yhtä isä --', jatkoi tyttö ja peitti kasvonsa käsillään.

"'Minä tiedän kaikki', vakuutti Pietari, 'kaikki muut, paitsi sitä kenen
on tuo sormus sinun kädessäsi.'

"'Se on -- se on --', sammalsi tyttö ja vaikeni. Heti hän kuitenkin
näkyi tehneen päätöksen ja heittäytyi isänsä rintaa vasten. Luottavasti
katsoi hän isänsä silmiin ja alkoi: 'se on --'

"'No se on --' keskeytti Pietari, vaan silloin ulvahti ovi ja sisään
astui Mestari.

"'Hyvää iltaa', toivotti tulija.

"'Jumal' antakoon! Mitäs vieraalle kuuluu?' kysäsi Pietari ja ihmetteli
mitä varten Mestari näin myöhällä hänen mökkiinsä tuli.

"'Eipä muuta kuin vanhat rauhat', oli vastaus.

"'Mene sinä nyt maata Enkeli', lausui Pietari kääntyen tyttärensä
puoleen. 'Minä olen sinut luvannut Halolaan piiaksi ja emäntä odottaa
meitä sinne jo päivän noustessa.'

"Enkeli totteli käskyä ja loi mennessään pitkän, kiitollisen silmäyksen
Mestariin.

"Kauan istui Mestari Pietarin luona haastellen kaikenlaisista maailman
asioista, ja kun hän viimeinkin jätti jäähyväiset, olivat Pietarin
ajatukset hänestä kokonaan muuttuneet paremmiksi.

"'Tuon miehen suhteen olen ainakin suuresti erehtynyt', ajatteli
Pietari. Kun Mestari oli hänen unensa haihduttanut, otti hän Enkelin
kanteleen polvilleen ja muistaen sen sävelten voivan uneen uinuttaa,
soitteli hän sillä kauan. Oli kuin olisivat päivän iloisat tunteet nyt
kanteleen helinässä saaneet muodon. -- Viimein hän soitti erään vanhan
erolaulun ja laskeusi sitte levolle.

"Sillä välin oli Mestari mennyt Enkelin aitan ovelle, jonka kynnyksellä
Enkeli näytti häntä odottavan.

"'Hän on jäykkä', puhui Mestari. 'Hän vihaa minua, vaikka minä
kuolemakseni en tiedä mistä syystä. Minä puhuin hänelle kaikki, mitä
sinullekin olen ilmoittanut; mutta hän vaan sanoi minun valhettelevan.
Minä kerroin, kuinka ainoastaan sinun tähtesi olen täällä viipynyt näin
kauan, minä kerroin kuinka kaikki omaisuuteni panisin alttiiksi, jos
hän suostuisi sinut minulle antamaan, mutta hän sanoi, jos minulla muka
omaisuutta on, niin on se varastettua. -- Jos hän ei olisi sinun isäsi,
niin sitä hän ei rankaisematta olisi sanonut. Hän soimaa minua
varkaaksi -- minua, veljensä ainoaa poikaa; minua, jolta hän on
laittomasti ryöstänyt minun laillisen osani Rantalan talosta; minua,
jonka isän hän on pakoittanut kuolemaan kurjuudessa ja puutteessa.'

"Enkeli oli vavisten kuunnellut Mestarin puhetta ja nyt hän huudahti
heikosti.

"'Suo anteeksi, en minä tahdo häntä loukata', puhui taas Mestari, 'mutta
minä olen melkein mieletön tuskasta. Minä tiedän meidän nyt täytyvän
ikipäiviksi erota ja mitä on minulle elämä ilman sinutta?'

"'Sääli minua', pyysi Enkeli.

"'Minä säälin; minä en tahdo pitkittää erohetken katkeruutta. Sinä jäät
tänne, minä menen pois. Halolan kierosilmäisen emännän käskyläisenä,
riihiryysyissä kuihdut sinä, joka olet luotu silkkiä, samettia ja
kalliita kiviä kantamaan ja kauneudellasi häikäisemään kaupungin
kaunotarten loiston. Ja minä kuihdun -- en minä edes kuihdukkaan
niinkuin kukka, vaan matanen kuin sieni syyssateissa, minä matanen
keskellä komeutta ja rikkautta. -- Jää hyvästi, minun täytyy nyt mennä,
muutoin en voi koskaan sinusta erota.'

"Mestari lähti ja tunnotonna hervahti Enkeli aitan portaille. Yötä oli
kulunut jo hyvä pala, kun laakson vaaleiden utuisten huurujen sylistä
ilmestyi mies, joka läheni Vinkerin mökkiä. Se oli Mestari. Hiljaa
hiipi hän Enkelin aitan luo. Ovi oli auki ja vuoteensa reunalla istui
Enkeli vaaleana kuin vitilumi.

"'Mestari!' huudahti Enkeli säpsähtäen.

"'Luotatko sinä minuun?' kuiskasi mestari tytölle.

"'Miksi niin kysyt; tiedäthän minun luottavan sinuun kuin Jumalaan',
lausui Enkeli, ojentaen hänelle kätensä.

"'Kiitos siitä Angeelika. Siis ei meitä enää mikään voi eroittaa
toisistamme. Minä en voi erota sinusta, en voi jättää sinua, sen tunnen
nyt. Seuraa siis minua, jättäkäämme tämä meille inhoittavaksi käynyt
seutu. Minä hankin keisarilta luvan avioliittoomme. Sitte vihitytämme
itsemme, isäsi antaa meille anteeksi ja muuttaa luoksemme. Silloin
olemme kaikki onnelliset; meidän on vielä tänä yönä ehtiminen kauvas',
puhui Mestari hätäisesti.

"'Minä en voi, oi minä en voi!' sanoi Enkeli, 'minä en voi jättää isääni
yksin.'

"'Sinä siis et luotakaan minuun. -- Voi minua onnetonta! minä olen
petetty!' puhui Mestari kiivaasti.

"'Minä luotan sinuun ja seuraan sinua vaikka maailman ääreen', lausui
Enkeli. Ilkkuva oli se katse, jonka Mestari loi Enkeliin, kun tämä
kiireesti kokosi muutamia vaatekappaleita nyyttyyn.

"Hetkisen kuluttua laskeusivat Enkeli ja Mestari rinteeltä alangolle
käsitysten ja katosivat heti tien mutkan taa. Mökistä kuului vielä
kanteleen ääni. Se oli erolaulun säveltä. --

"Seuraavana aamuna rusoitti ja liekehti itäinen taivaan ranta niin
kauniisti. Yht'äkkiä pilkahti ruskon läpitse ensimmäinen, toinen ja
kolmas kirkas säde. Yön hämärät huurut haihtuivat ja koko
kirkkaudessaan kohosi aurinko näköpiirin reunalle. Silloin astui
mökistä Pietari ulos. Hän kolkutti aitan ovea. Ei vastausta kuulunut.
Hän kolkutti kovemmin. Ovi lensi auki ja -- aitta oli tyhjä.

"'Mihinkäs hän näin varhain on mennyt', lausui Pietari ja meni takaisin
pirttiin. Kun Enkeliä ei alkanut kuulua, tuli Pietari taas ulos ja
huuteli tyttöänsä.

"'Enkeli hoi!' Kaiku vaaralta vastasi: 'oi!' 'Enkeli tule pois!' Kaiku
vastasi: 'pois!' Päivemmällä lähti Pietari kylään tiedustelemaan, eikö
Enkeliä siellä ollut näkynyt. -- Ei kukaan tiennyt Enkelistä mitään,
vaan koko kylä oli kuitenkin liikkeellä etsimässä jotakin. Viime yönä
oli Halolasta viety kaikki talon rahat, eikä osattu aavistaakaan kuka
varas oli. Se vaan huomattiin, että hän on ollut sekä rohkea että
ammatissaan taitava.

"'Onko kukaan nähnyt Mestaria tänä päivänä?' kysäsi Pietari.

"Mestari oli eilen kirkkoon lähtiessään sanonut kirkkomiesten kanssa
menevänsä muutamiksi päiviksi aivan toiselle puolen pitäjätä,
selitettiin Pietarille.

"'Mestari on viime yönä karannut minun Enkelini kanssa', huudahti
Pietari. 'Hän on teiltä vienyt rahat, minulta tyttäreni, ainoan
lapseni, kaikki, kaikki! Kirottu olkoon hän ja tuhannesti kirottu
tyttäreni, se käärme! Kyytä olen minä rinnallani kasvattanut ja nyt se
pisti surmahaavan sydämeeni -- kirotkoon häntä taivas, niinkuin minäkin
häntä kiroan.'

"Karkureja ajettiin takaa, mutta turhaan. Tästä päivin alkoi Pietarin
vartalo nähtävästi käydä käyremmäksi. Hänen ruumiinsa voimatkin
rupesivat jo hiukenemaan; ja jopa hän sanoi silmänsäkin alkavan
himmetä. Silloin hän innokkaasti ryhtyi lukemaan ja verrattain lyhyessä
ajassa hän lukikin Uuden Testamentin ja virsikirjan niin tarkkaan, että
pääasiat ja tärkeimmät paikat ihan ulkoa muisti. Yöt ja päivät
työskenteli hän nyt kirjojen kanssa, mutta se vaan joudutti hänen
sokeaksi tulemistaan. Pietari huomasi sen tosin itsekin, vaan ei
herennyt työstä, sillä hän sanoi henkensä silmäin sitä mukaa
kirkastuvan, kuin ruumiilliset silmät heikkonivat. Tuossa näytti olevan
perääkin. Ainakin muuttui hän nyt paljoa nöyremmäksi kaikin puolin ja
tyytyväisyys oli hänen varsinainen tuntomerkkinsä siitä asti, kun hän
sokeaksi tuli. Yksin hänen kanteleensoittonsakin oli nyt muuttunutta.
Se oli surullista, vaan samalla juhlallista, niinkuin hongan kohina
syksyisessä metsässä, siihen sijaan kuin se ennen muistutti
vallattomien järven laineitten loiskunnasta; mutta koskas murheellinen
voisikaan sydämestään iloita, ja murheellinen hän oli, vaikka ei enää
tyytymätön. Elatuksestaan ei Pietari nyt enää olisi itse kyennyt
pitämään huolta, vaan armeliaat ihmiset toimittivat hänelle mitä hän
tarvitsi, ett'ei häntä tarvinnut ruotiin panna. Siitä oli seudun
kasvavalle nuorisolle suuri hyöty, sillä hän mielellänsä antoi nuorille
hyviä neuvoja, joista monelle on elämässä etua ollut.

"Ihmisen hän vertasi kosken aaltoon, joka ajan vuolteessa kuohuu ja
riehuu. Toisinaan töytää se vimmaisella vauhdilla kohtalonsa kallioita
vasten, vaan taltuneena täytyy hänen viimein antautua virran valtaan.
'Onnellinen on se, joka itsekseen, häiritsemättä toisten rauhaa saapuu
suvannon suojaan, vaan vieläkin onnellisempi se, joka on muitakin
auttanut tarkoitustansa täyttämään. Mutta kirottu aina on se, joka
akkavirran aikaan saa', lausui sokea Pietari kerran, ja sen olen
minäkin eläessäni todeksi havainnut.

"Enkelistä ei pitkiin aikoihin kuulunut mitään eikä hänestä isänsäkään
koskaan puhunut. Kerran kuitenkin sai sokea Pietari häneltä
suurenlaisen summan rahoja, mutta hän toimitti ne takaisin, 'sillä ne
varmaankaan eivät ole kunnialla ansaittuja', arveli hän. -- Näin vietti
sokea Pietari hiljaisesti monta vuotta erakkona Vinkerivaaralla.

"Eräänä talvena, noin Tapion riihen puinnin aikaan, kääntyi hän äkkiä
sairaaksi ja ajatteli jo lähtöänsä. Vielä halusi hän viimeisen kerran
nauttia pyhää ehtoollista ja hänelle toimitettiin pappi. Pietari myönsi
olevansa syntinen, vaan väitti eräässä asiassa kauan pastoria vastaan.
Hän näet luuli tehneensä oikein kirotessaan Enkeliä eikä millään muotoa
tahtonut suostua kiroustaan peräyttämään. Täysi työ oli pastorilla,
ennenkuin tuhlaajapojan ja muutamilla muilla esimerkeillä sai Pietarin
vakuutetuksi, ettei hänenkään sopinut anteeksiantoa toivoa, jollei
ensin tyttärellensä sitä soisi.

"Viimein uskoi Pietari asianlaidan niin olevan ja mielellään soi
Enkelille kaikki anteeksi. Antoipa hän vielä pastorille toimeksi
ilmoittaa tyttärellensä sen, jos tämä milloin kotipuoleen palajaisi. --
Pastorin pyynnöstä otti Pietari tyttärensä kanteleen seinältä, jota ei
ollut sitte liikuttanut kuin Enkelin katoamisyönä, ja soitti
vapisevalla kädellä erolaulun. Kun se oli loppunut, otti pastori
häneltä jäähyväiset ja lähti kotiinsa, sillä ilta oli jo tullut ja
ankara myrsky raivosi ulkona. Tiellä tuli pastoria vastaan noin
keski-ikäinen nainen, joka hienoissa vaatekengissä kahlasi lumessa.
Tämän vaeltajan kasvoissa näkyi vielä selvään kauneuden jälkiä, jos
kohta rikos ja kurjuus niihin olivat merkkinsä painaneetkin. Hänen
silmistään loisti outo liekki. Oliko se hulluuden vai omantunnon tuskan
seuraus, sitä ei kukaan olisi osannut sanoa. Pastori luuli naisen
hulluksi, kun tämä ei vastannut mitään hänen tervehdykseensä eikä
tahtonut hänelle tietäkään antaa. Naisen puku oli ohut, vaan korea.
Suojaa siitä ei ollut pakkasta eikä myrskyä vastaan, vaan sen omistaja
ei näkynyt kylmää pelkäävänkään. Vapaasti sai tuuli riuhtoa ja kiskoa
hänen huolettomasti päälle mätettyjä hetaleitaan. Luultavasti häntä
lämmitti sama liekki, joka silmistä loisti, ja se se varmaankin häntä
sellaisella innolla eteenpäin ajoi Vinkerin mökkiä kohti.

"Viimein saapui matkustaja matkansa perille. Hän astui mökissä suoraan
vuoteen luo, jolla sokea Pietari nyt lieheellä suin lepäsi, ja heittihe
sen viereen polvilleen. Kuumat kyyneleet pulppusivat onnettoman
silmistä esiin ja koko hänen olentonsa vavahteli ja värisi. Mökkikin
vavahteli ja ryski myrskyn kourissa ja vihaisesti löivät rakeet akkunan
ruutuja vasten. Sekä ulkona että sisässä raivosi myrsky. --

"Kauan itki nainen vuoteen vieressä. Kun hän vihdoinkin sai kyynelensä
hiukan hillityksi, lausui hän sanan: 'Isä'. Tuon ainoan sanan hän
lausui äänellä sellaisella, joka osoitti toivottoman lapsen katuvaa
muserrettua sydäntä.

"Kun ei mitään vastausta kuulunut vuoteelta, kohotti polvillansa oleva
nainen päätänsä. Hänen otsansa kosketti Pietarin vielä kanteleella
lepäävää, jää-kylmää kättä. Se tuntui kylmältä. Julma, sydäntä särkevä
huuto kuului ja Enkeli vaipui hengettömänä lattialle.

"Samassa katkesi kanteleesta lyhin kieli. Sen ääni oli niin surkean
kimeä. Vähitellen se muuttui valittavaksi ja vienommaksi. Viimein
taukosi kanteleen kumina kokonaan. Ulkonakin oli rajuilma viihtynyt ja
sisällä mökissä oli niin tavattoman hiljaista -- siellä vallitsi rauha.
Kuu kohosi taivaalle ja tyynellä valollaan valaisi rauhallista
tienotta."

Särki nykäsi onkea, ja kun elätti-Mikko oli innokas onkija, oli häneltä
nyt enää mahdoton saada tarkempia, Vinkerin mökkiä koskevia tietoja.



KAAPERIN KOSINTA.


Olipa kesäinen ilta, vai jokohan lienee ollut yökin, kun istuin
itsekseni pihan perällä olevassa kammarissani ja innokkaasti luin
erästä kertomusta. Siinä sanottiin: "Kreivi, kauniin Kallistan
ihanuuden valtaamana, tunsi sanomattoman suloisen hurmauksen virran
virtailevan suonissaan ja sydämessään ja vaipui autuaallisesta
tunteesta vavisten polvillensa neiden eteen. Hän kuiskasi tuskin
kuuluvasti: 'taivaallinen Kallista! Ei Euterpen jumalallinen ääni
Olympissa soi niin armahalta --'"

Juuri silloin aukeni ovi ilkeästi ulvahtaen ja huoneeseni hiipi toisen
talon Kaaperi.

"Hyvää iltaa", lausui tulija lakki kourassa.

Keskeyttämisestä suuttuneena heitälsin minä tuntehikkaan kirjani
pöydälle. Käännyin sitte Kaaperiin päin, jonka hyvin tunsin äänestä,
vaikka se ei soinutkaan "armahalta kuin Euterpen ääni Olympissa".

"Hyvää iltaa! Mitäs Kaaperi näin myöhään on liikkeellä?" tiedustin
minä.

"Hm! näin maisterin huoneessa vielä tulta, niin --"

"Tulta! Kuka hullu keskellä kesäsydäntä tulta polttaisi", sanoin minä
kummastuneena tuosta valheesta ja vieläkin äreänä lukemiseni
keskeyttämisestä.

Kaaperi joutui hämille eikä osannut vastata mitään, seisoi vain oven
suussa lakkiansa pyöritellen. Minä arvelin hänen tulleen luokseni, että
saisi hampaihinsa jonkun sikarin, joista hän piti hyvin paljo.

Sen vuoksi avasinkin koteloni, tarjosin hänelle tupakan ja pyysin
istumaan. Hän istahti, purasi poikki sikarin hienomman pään ja syläistä
töpsäytti sen vuoteelleni. Minä pudistin sikarimurusen peitteeltä
lattialle. Tyynesti katseli Kaaperi sitä ja äänettömyyden yhä kestäessä
vetäsi pari paksua haikua. Hän näytti ihmeen syvämietteiseltä eikä
puhunut mitään.

Minulla ei myöskään ollut halua keskustelun jatkamiseen, jonka tähden
aloin pitkittää lukemistani: "-- ei Juno norjine vartaloineen eikä
Terpsikore runollisen rytmillisine liikkeineen --"

"Maisterilla on aina niin hyvämakuisia sikaria; taitavat olla oikeita
mahorkkasikaria?" keskeytti Kaaperi taas lukemistani. Sitte hän käänsi
sikarin pitkin päin ja nuolasi sitä, ikäänkuin paremmin makua
tunteakseen.

"Kyllähän niissä voimaa on, vaan on niillä hintaakin; kahdeksan markkaa
maksavat laatikoittainkin ostaessa", sanoin minä.

"Hm, onpa hintaakin", myrähti Kaaperi, mutta näytti ajattelevan aivan
toisia seikkoja.

Nyt näin minä hänellä tällä kertaa olevan jotakin erinomaisempaa,
oikein tähdellistä asiaa, vaan kun en keksinyt mitä se mahtoi olla, en
voinut puhettakaan siihen suunnata. Molemmat jäimme tuppisuina
mietiskelemään ja tuntuipa hieman hankalalta tuo tuollainen jörötys.
Saadakseni minäkin jotakin tekemistä, sytytin sikarin. Pöllähytellen
aimo sauhuja istuimme sitte hetkisen vastatusten. Paha tuuleni katosi
yhdessä savun kanssa ja minua pyrki tuo toistemme katseleminen hiukan
naurattamaan.

Kaaperi taisi myöskin huomata, ettei asiat nyt olleet oikealla tolalla,
jonka vuoksi hän viimein nousi tuolilta, paiskasi minulle kättä ja
mutisi: "jäämme terveiksi!"

"Hyvää yötä", sanoin minäkin. Kaaperi otti askeleen ovea kohti. Sitte
hän kynsäsi korvallistaan, kääntyi takaisin minuun päin ja sanoi:
"huomen aamuna minä taas joutaisin soutamaan, jos kalaan lähdetään."

"Tuskinpa minä aamulla jaksanen niin varhain herätä", vastasin minä
silmäillen Kallistaa, jota vielä oli satakunta sivua lukematta. Kaaperi
tarttui sen kuultuansa oven ripaan, vaan vieläkin kerran kääntyi hän
minua kohti ja kysyi: "lähteekö se teidän Junnu huomenna todellakin
Kajaaniin tervoja viemään?"

"Lähtee kaiketi; vaan miksi sinä sitä epäilet?"

"Enpähän miksikään, arvelin vain muutoin, jotta jos se ei lähtisikään."

Nyt näin selvästi Kaaperin tahtovan minulta jotakin, vaikka hän ei
rohjennut asiaansa ilmoittaa. Sen tähden ryhdyinkin ystävällisesti
kehoittamaan häntä, että kävisi suoraan asiaan käsiksi ilman pitemmittä
esipuheitta ja sanoisi mitä hänellä oli mielessä.

"Olisihan minulla todellakin pikkuisen asiaa", sanoi hän ja istui
entiselle paikalleen.

"No, mitäs sinulla on niin tärkeää sanottavaa?" tiedustin minä. Se
kysymys saattoi uudestaan Kaaperin pään pyörälle. Hän istui taaskin
tuokioisen ääneti ja hikiherneet kohosivat miehen otsalle, kun hän
näkyi miettivän tuota vaikeaa alkua. Hän katseli minua empien ja huulet
mutuilivat, mutta sanaakaan ei suusta lähtenyt.

Vihdoinkin näytti hän tekevän päätöksen ja lausui: "ottaisikohan tuo
Junnu minulta kirjeen Maanselälle viedäkseen?"

"Kirjeen? Miksi hän ei sitä ottaisi? Anna vain tänne, niin minä
toimitan sen Junnulle", sanoin minä.

"Ei se ole vielä oikein valmiskaan", kertoi hän ja kaivoi nuttunsa
povitaskusta jokseenkin paksun tukun paperia, jonka sitte levitti minun
eteeni pöydälle.

"Olisipa minusta jo tuossa kirjettä kerraksi", tuumailin minä
ihmetellen sitä paperin paljoutta, minkä Kaaperi oli jaksanut täyteen
tuhrata.

"Niin, kyllähän sillä jo näyttää pituutta olevan, mutta ei se minulta
kuitenkaan tahdo kirjoittamalla oikein syntyä, vaan kun minä saisin
puhua, niin --"

"Sehän on pian autettu, puhu sinä, kyllä minä kirjotan."

"Sitähän minä oikeastaan aioin pyytääkin, vaan rupesi niin
viitsittämään, ett'en saanut sanaa suustani", lausui Kaaperi.

"Mitäs häpeilemistä siinä olisi", vastasin minä lohduttavasti.

"No kun se kirje olisi tytölle menevä", jupisi Kaaperi ja huokasi
syvään, ikäänkuin raskaasta työstä päästyään.

"Ahaa", sanoin minä, "se on siis rakkaudenkirje. Kas vaan sinua vanhaa
veitikkaa!"

Kaaperi punastui hiukkasen eikä kyennyt puhumaan mitään. Sillä välin
silmäilin minä noita nuhrautuneita papereita saadakseni jotakin johtoa
kirjeelle. Sitä en niistä kuitenkaan saanut, sillä paperit olivat
täpösen täynnä lauseita: "korkeasti kunnijoidettava Anna-Leena;
hellästi rakas Anna-Leena; sangen siiveä tyttö" ja muuta semmoista,
mutta sitä pitemmälle ei Kaaperi ollut kyhäyksissään päässytkään.

Viimeinkin otin eteeni arkin postipaperia ja kynän käteeni aikoen
kirjoittaa sanasta sanaan, mitä Kaaperi käskisi. "Aletaanpas nyt",
sanoin minä.

Ihmeen rohkeasti ja selvästi sanoikin Kaaperi: "pannaan nyt aluksi
vain: hyvä Anna-Leena!"

"Hyvä, se on kirjoitettu", sanoin minä.

"Kirjoittakaa sitte: isä -- joko se on paperilla -- isä oli Kajaanin
markkinoilta tullessaan ollut teillä yötä ja nähnyt sinun leipovan.
Sanoi hän haastelleensakin kanssasi. Kotiin tultuaan hän sitte kertoi
äidille niin jotta minäkin sen kuulin: 'on tuolla Maanselän Mäkelässä
leveälanteinen tyttö, hyvin roima työihminen, eikä ole tuhma
puheissaankaan. Siinä olisi meidän Kaaperille emäntää parahiksi.'

"Näinköhän tämä nyt kuuluu asiaan?" rohkenin minä muistuttaa.

"Kyllä se kuuluu", vakuutti Kaaperi, "sillä tavallahan se alkoi koko
juttu. Niin -- 'emäntää parahiksi', sanoi isä. Minä ajattelin, mitähän
jos olisi koettaa kosia ja päätin lähteä käymään sinun luonasi, kuin
vaan ohranärtteet saataisiin puiduiksi."

"Mutta eihän tähän tällä keinoin tule rakkaudesta mitään", keskeytin
minä taas.

"Älköön, vaan niin siihen pitäisi minun mielestäni kirjoittaa. --
Puinti-aikana juolahti kuitenkin mieleeni, ett'ei siitä tule sen
valmiimpaa, jos minä luoksesi tulisinkin. Sinä näet jo olet viides
tyttö, johon minä olen silmäni iskenyt, vaan kun olen milloin naisten
kanssa suutasuuksin joutunut, ei minulla ole ollut sanaa suuhun
tulevaa, kun on niin kaino luonto minulle luotu. Siksipä päätinkin
kirjoittaa sinulle, käyköön sitte syteen tahi saveen."

"Ei hyvä Kaaperi; ei tästä nyt kunnon kalua tule; ei edes mainita
mitään noista muista morsiamista", keskeytin minä, sillä en olisi
Kaaperin suonut tulevan naurun alaiseksi.

"Kyllä niistä pitää mainita, ett'ei hän saa sanoa minun itseänsä
pettäneen", toimitti Kaaperi.

"Mutta ethän sinä ole muille tytöille puhunut aikeistasi ollenkaan,
mikä petos siinä sitte olisi?" lausuin minä.

"Vaikka kohta, mutta olenhan minä kumminkin jo ajatellut muitakin",
sanoi Kaaperi ja pyysi innokkaasti minun vain pitkittämään. Minä
kirjoitin siis, niinkuin hän edeltäpäin saneli.

"Koko kevätkorvan juoksin sitte kauppamiehestä paperia arkin toisensa
perästä. Sunnuntaipäivät kaikki tuhertelin niitä täyteen, kirjoittaen
mitä mieleeni juohtui, mutta kun olen koulunkäymätön, niin en päässyt
hurskaasen alkuunkaan. Nyt kuitenkin rupesi toisen talon maisteri
minulle tätä kirjettä kirjoittamaan ja sen tähden sinä sen nyt
viimeinkin saat käsiisi."

Taaskin tein minä tingan, sillä ei laisinkaan tehnyt mieleni tulla
näkyviin moisessa tekeleessä. Kaaperipa ei kumminkaan suostunut
jättämään minua kirjeestänsä pois ja minun täytyi panna sanat
paperille. Olkani takaa seurasi hän sitte tarkasti kynän liikettä ja
vakavana jatkoi sanelemistaan.

"Jos nyt tuumaan suostut, niin laita itsesi Juhanuksena meidän pitäjään
kirkolle, äläkä tullessasi epäile yhtään. Silloinhan sieltä teidän
puolelta tulee muitakin meidän kirkkoon, niin mistäs ne ihmiset
arvaisivat, mikä sinulla oikeastaan on mielessä. -- Samalla tielläsi
saat nähdä meidän talonkin ja voithan tulla meille yöksikin, niin isä
näyttää sinut minulle, ett'en tarvitse ventovierailta ruveta sinua
kyselemään."

"No Herran nimessä, etkö sinä ole vielä häntä nähnytkään?" kysäsin minä
hämmästyneenä.

"En; missäpäs minä olisin hänet nähnyt", vastasi Kaaperi tyynesti.
Yhteen jatkoon alkoi hän sitte taas sanella kirjettä.

"Muutoin lähetän paljo terveisiä ja tahdon jo edeltäpäin näillä
riveillä ilmoittaa, että meillä on kaksi hevosta, ruuna ja tamma.
Lehmiä on kytkyessä kaikkiansa seitsemän päätä, kuusi lypsävää, yksi
maho, härkä ja hieho. Lampaita oli talvella neljä emää ja keväällä
tappoi susi uuhen. Sikoja taas on kaksi --"

"Eiköhän heitetä niitä pois", kiehitin minä väliin.

"Minkätähden?" kysyi Kaaperi, "kaksihan meillä on aikuista naskia ja
porsaita montako lieneekään; niistä hän saa tiedon äidiltä."

"Pannaan sitte kissa kanssa", esittelin minä koettaen pysyä vakavana.

"Mitäs joutavia", tuumaili Kaaperi myhäillen, "vaan kanoista sanotaan,
jotta niitä hän itse saa hankkia, jos tahtoo."

Se kirjoitettiin. Vielä lueteltiin kunkin pellon suuruus ynnä kylvyjen
määrä ja vielä sekin, että karjanlaidun niinkuin niittykin on hyvä,
kalavesi jommoinenkin, "eikä talolla ole rossan vertaa velkaa
kellekään."

Sitte luuli Kaaperi kirjeessä jo olevan kaikki, "mitä siinä tarvitsee
ollakin." Kun minä huomautin, ettei hän itsestään vielä ollut maininnut
paljo mitään, käski hän vielä lisäämään olevansa viinaan menemätön ja
Jaakon päivänä täyttävänsä seitsemänkolmatta.

Kirje luettiin ja hyvillä mielin arveli Kaaperi: "no nyt siitä ei
pitäisi enää puuttua mitään ja ihme olisi, jos asia ei tulisi junkaan."

"Mutta eikös siihen pidä toki panna joku sana rakkaudestakin?" sanoin
minä.

"Olisikohan panna siitäkin; -- vaan kuinkas siitä sanottaisiin?" arveli
Kaaperi miettiväisesti.

Minä esittelin mitä koreimpia sanoja suinkin muistin. Kun ne eivät
kelvanneet, käänsin koetteeksi pari hellää paikkaa Kallistastakin.
Kaaperi vain yhä pudisteli päätänsä arvellen: "eihän Anna-Leena sitä
ymmärtäisi enempää kuin minäkään."

Kehotin siis hänen itsensä miettimään jotakin kaunista. Kaaperi muuttui
hyvin totisen näköiseksi, kynsi korvansa taustaa ja mutisteli suutansa
tuokioisen aikaa. Viimein kirkastuivat kuitenkin hänen kasvonsa ja hän
lausui hartaasti:

"Kirjoittakaa sitte näinikään: jos Jumala on niin sallinut, että meistä
pariskunta tulee, niin lupaan minä rakastaa sinua koko ikäni sekä
myötä- että vastoinkäymisessä, niinkuin Jumalan sana huoneentaulussa
käskee."

Minä kirjoitin ja sitte oli kirje valmis. Kaaperi luki sen lävitse
moneen toviin ja jupisi tyytyväisenä aina vähän väliä: "juuri niin, --
niinhän koulun käynyt osaa kirjoittaa -- voi jospa isä olisi minutkin
pannut kouluun, mutta minä varmaankin koulutan poikani, jos semmoisen
saan." Lopuksi otti hän kynän käteensä, käänteli sitä muutaman
silmänräpäyksen ajan näpissään, pisti sitte päättävästi mustepulloon ja
kirjoitti alle säännöttömillä, vaan tanakoilla kirjaimilla: "Kaaprieli
Meriläinen, omakätisesti."

Kirje pistettiin kuoreen. Kaaperi otti sen hyvin varovasti käteensä,
eikä milloinkaan sanonut unhottavansa minulta saamaansa apua. Hän
kyynelsilmin lausui minulle "tuhansia kiitoksia" ja viimeinkin lähti
luotani.

Minua sekä säälitti että nauratti tuo Kaaperin omituinen kosimiskirje
ja peloittipa hieman, että itsekin ehkä joudun naapuripitäjäläisten
pilan esineeksi. Syväydyin kumminkin taas tuon ihanan Kallistan
lukemiseen ja unhotin vähitellen koko Kaaperin kosinnan. Vasta pari
viikkoa Juhanuksen jälkeen muistin sen, kun Kaaperi eräänä iltana taas
tuli minua tervehtimään. Puoleksi todella, puoleksi pilalla kysäsin
häneltä miten pitkälle asia oli edistynyt.

"Kyllä siitä nyt kauppa rupeaa syntymään," vastasi Kaaperi
kummastuksekseni. -- "Anna-Leena oli isinensä Juhanuksena meillä
yötä. Yön seutuna tuumailin hänen kanssansa kaikki valmiiksi.
Hänen isällänsäkään ei ollut mitään liittoa vastaan, vaan hän
välttämättömästi tahtoi minua Mäkelään kotivävyksi, kun hänen poikansa
kuului vielä olevan pieni."

"Et suinkaan sinä siihen suostunut; miten sitte omat vanhuksesi täällä
tulisivat toimeen?"

"Täytyi minun siihen tuumaan taipua, sillä se Anna-Leena on ihan kuin
minua varten luotu. -- Kyllä me nuoret kuitenkin päätimme ukon kuoltua
tahi pojan varmistuttua muuttaa meille, mutta tällä kertaa minä aluksi
muutan sinne Mäkelään, sillä miehen pitää luopua isästään ja äidistään
ja vaimoonsa sidottu oleman," puheli Kaaperi.

"Aivanko todella teistä sitte tulee pari?" sanoin minä, "sitä en olisi
koskaan uskonut."

"Minä taas olin asiasta ihan varma, kun kerran teidät sain
Anna-Leenalle kirjoittamaan," tuumaili Kaaperi. "Ei sitä joka poika
voikaan hentullensa niin säntillistä kirjettä lähettää; siinä ei ollut
liikaa niin mitään."

"Mutta itsehän sinä hyvä Kaaperi sanat annoit ja minä vain --"

"Enhän minä kuuna kulloisna päivänä olisi itsekseni osannut sillä
tavoin kirjoittaa," intti Kaaperi vastaan. "Anna-Leena sanoi oikein
itkeneensä, kun nimismiehen mamseli oli sen hänelle lukenut ja kun
siinä oli sanottu, että minä rakastan häntä koko ikäni, niinkuin
Jumalan sana käskee. Siitä sanoi hän huomanneensa, että minulla on
täysi tosi mielessä, eikä asiassa ole mitään petosta tahi narrin
peliä."

Minua tuntuvasti harmitti, kun en jo ennakolta tarkemmin tiedustellut
osasiko Anna-Leena itse kirjoitusta lukea, mutta sitä oli nyt enää
myöhäinen katua. Kaikki naapuripitäjäläiset pitivät siis minua suurena
velikultana, joka huvikseni tein pilaa viattomista ihmisistä. Sen
huomasin siitä kuin Kaaperi kertoi nimismiehen mamselin sanoneen
Anna-Leenalle ettei hän "tässä maailmassa ole lukenut niin viisaasti
kokoonpantua kirjoitusta".

Sen vuoksi en millään muotoa tahtonut suostua ensi viikolla lähtemään
Kaaperin kanssa naapuripitäjääsen kuulutuskirjan teettoon. Viimein
täytyi minun luvata, kun Kaaperi sanoi, ettei hän vieraan papin luona
osaa "isämeitääkään," jos ei joku oman puolen poika ole kanssa.
"Mutta", sanoi hän, "nuo muut tämän kylän pojat ovat semmoisia
virniskoita, ettei heistä vakavan miehen kumppaniksi ole."

Kaaperi sai vanhempani lupaamaan minut hänelle nuodemieheksi ja siten
pääsin tuon nuoren parin kuuliaisiin. Niissä tapasin myös nimismiehen
mamselin, jota näytti minua nähdessään hyvin imelästi naurattavan. Hän
muuttui kuitenkin hyvin vakavaksi, kun minä en ollut millänikään, ja
selvä sääli kuvautui neiden kasvoilla minun tuumiessani: "ei olisi
pahemmaksi, jos herrasväkikin käyttäisi kihlautuessaan järkeänsäkin,
niinkuin Kaaperi ja Anna-Leena tekivät."

"Sitäpä minäkin arvelin," sanoi Kaaperi sanani kuultuansa.

Kuuliaisissa määrättiin häät pidettäväksi vasta Mikkelin aikaan. Pitkin
kesää jahkaili Kaaperi sitä, ett'en minä saanut olla läsnä hänen
riemupäivänänsä, vaikka minua hän muka sai kiittää siitä, että hän
"vanha poika" eukon saa. "Ja niin sievän eukon," sanoi hän.

Kerran tuumaili hän minulle: "eikö se millään keinoin kävisi laatuun,
että maisteri heittäisi sen ylioppilastutkintonsa tuota tuonnemmaksi!"
-- Se ei kuitenkaan käynyt laatuun, vaan ylioppilaaksi päästyäni,
muutamia vuosia myöhemmin, kävin Kaaperin luona. Minut otettiin ilolla
ja ystävällisesti vastaan tuossa onnellisessa kodissa. Lapsillensakin
selitti Kaaperi: "tämä se nyt on se mies, joka teidän isäänne auttoi
hänen elämänsä ahtaimmalla hetkellä." Minuun kääntyen jatkoi hän:
"kyllä te sinä yönä teitte minulle oikein veljen työn, sillä ette usko
miten vaikeaa kosiminen on. Jumala suokoon rinnallenne samanlaisen
auttajan, kun itse siihen tarpeesen tulette!"

Minä koetin Kaaperille selittää, ett'ei minusta suurta apua ollut, vaan
hän sanoi: "olkaa vaiti. Enhän minä koulun käymätön moukka miten olisi
osannut sitä kirjettä kokoon panna. Sentähden hankinkin minä pojilleni
oppia, ett'ei heidän tarvitse mokomassa pihdissä olla -- hankin minä,
maksoi mitä maksoi."

"Ja pieni Maija pannaan myös kouluun," lisäsi Anna-Leena, "ettei hänen
tarvitse ympäri pitäjästä juoksennella kirjeitänsä luettamassa,
niinkuin minun täytyi tehdä."

Niin kosi ja niin eli Kaaperi Meriläinen onnellisempana kuin moni
koreammasti kosinut, sillä hän rakasti Anna-Leenaansa ja perhettänsä,
niinkuin Jumalan sana käskee.



YHTYMYS.


En vielä nytkään oikein käsitä mitä ihmettä eräänä kesänä lienee
rakennettu kotitaloni pihamaalle eteisen ja eloaitan välille, sillä
siitä rakennuksesta ei taloon huoneen lisää lähtenyt; vaan kehikko
siinä kuitenkin oli. Vaikea olisi uskoa tuon kehikon olleen tehdyn
Pekka Kortelaisen työhuoneeksikaan, koska hän ei siinä askaroinut kuin
vähän toista viikkoa.

Tuo ukko Pekka oli hyvin "nokkela nikkari", niinkuin pienen pappilan
rouva sanoi, jolle hän oli tehnyt uuden viipsinpuun lahjaksi; vaan
kuitenkaan ei mainittu rouva voinut häntä suvaita silmiensä eteen,
"sillä hänellä on aina niin jumalattomia lauluja suussa", sanoi hän.

Pekan laulu se oli, joka minunkin huomioni ensiksi häneen kiinnitti,
vaikka minä en olekaan mikään nuottimies. -- Tutustumisemme tapahtui
muutamana maanantai-aamuna heti jälkeen päivän nousun. -- Vanhempani
olivat sunnuntaina tavanneet Pekan kirkolla ja pyytäneet häntä
nikartelemaan meille. Pekka suostuikin tuumaan, ja seuraavana aamuna,
kun minä vielä makasin parhaassa aamu-unessani eteisen ullakossa, alkoi
laulun sävel tunkeutua korviini. Unimielissäni tuntui se minusta alussa
satakielen soinnukkaalta laulannalta, sitten leivon liverrykseltä,
sitten vienolta kehtolaululta, vaan muuttui viimein yksitoikkoiseksi,
vapisevaksi vanhanmiehen ääneksi, ja minä heräsin. Laulu ei ollut
pitkän pitkä, tuskinpa se lienee ollut kauniskaan, vaan äänessä, jolla
se laulettiin, ilmestyi kumminkin jonkunmoinen kaipausta osoittava
vivahdus, joka herätti minussa halun tulla tutuksi itse laulajan
kanssa. Siinä tarkoituksessa lähdinkin ulos ja kehikossa näin vanhan,
laihanpuoleisen miehen, joka höylätä nytkytteli niin, että hikiherneet
kiilsivät hänen ryppyisellä otsallaan, ja samalla lauloi hän lauluansa.
Se kuului: "aisa toinen, aisa toinen, koivuiset molemmat aisat", ja sen
loputtua alkoi hän aina alusta taas. Ei kukaan ollut koskaan nähnyt
ukko Pekkaa työssä, ett'ei hän olisi laulanut "aisa toista", vaan
työssä oli hän aina, uinahtaen vaan hetkisen sydänyön aikaan, niinkuin
muutkin laululinnut; kummako siis, jos koko pitäjäs osasikin ulkoa
Pekan laulun.

Viikon kuluessa tuli meistä Pekan kanssa hyvät ystävät. Hän antoi minun
rauhassa istua kehikon nurkassa ja vuoleksia lastuista hevosia ja
lehmiä; eikä edes torunut silloinkaan, kun minä näin hyväksi leikellä
omaa lihaanikin, josta muut ihmiset minulle pitivät pitkiä
nuhdesaarnoja ja lisäsivät siten kipujani.

Viikko kului kulumistaan ja lauantaina iltapuoleen päivää oli minulla
kehikon nurkassa hyvä joukko puueläimiä, hevosia, lehmiä ja pikku
karjaa sekä muuta maan päällistä, vaan silloin laitettiin minut asialle
pappilaan. Kirkkoväkeä oli jo keräytynyt kirkolle, sillä kotiseudussani
on kauempana asuvilla tapana kesäiseen aikaan tulla kirkolle jo
lauantaina. Pieniä poikia oli pappilan alla kentällä pallin lyönnissä,
ja kun eräässä ryhmässä ei ollut kuin viisi miestä, rupesin minä heille
lisäksi kuus'suolaan. Meidän leikkimme keskeytyi kuitenkin pian, sillä
pitkin tietä astua tallusteli Pekan Tiina ja joku toinen, josta me emme
saaneet oikeaa selvää mikä hän oli miehiään.

Hänellä oli tuuhea kokoparta ja päällään sininen suora nuttu, edestä
avonainen, ja punainen villapaita, jonka leveää kaulusta piti kiinni
kaulaan kääritty keltanen huivi. Päätä verhosi leveäreunainen,
kiiltonahkasta tehty hattu, jonka otsassa koreili kuparinen, tummunut
laivanankkuri. Miehen kasvotkin olivat melkein kuparin väriset ja hänen
silmistään voi selvään lukea sanat: "minä en pelkää mitään". -- Jos
vielä mainitsen pukinnahkaiset housut, joiden leveät lahkeet olivat
pistetyt pitkävartisiin merisaappaisiin, niin on hänen pukunsa
täydellisesti kerrottu.

Muutamia viikkoja ennen olin nähnyt karhun ja marakatin yhdessä
tanssivan ja se näky juohtui nyt mieleeni, kun näin tuon rotevan ja
hartevan miehen epävarmoilla askelilla käyvän pitkin tietä ja Pekan
Tiinan keikkuvan hänen ympärillään. Me pojat arveltiin sinne tänne,
mikä tuo kirjava kummitus oikeastaan mahtaisi olla. Joku väitti sen
olevan keisarin, toinen -- pienin meistä kaikista -- luuli häntä
kameliksi, vaan minä arvelin häntä koirankuonolaiseksi, joista olin
kuullut kummallisia juttuja. Sen kuultuansa lähti koko poikajoukko
pakosalle kuin säikähtynyt lammaskatras, mutta kun huomasimme ett'ei
hän ajanutkaan meitä takaa, kasvoi rohkeutemme niin suureksi, että
uskalsimme lähteä häntä seuraamaan. Seuraan yhtyi täysikasvuisiakin
ihmisiä ja niin mentiin kaikki yhtenä hälisevänä joukkona minun kotiani
kohden. Pekan Tiina ja tuo uteliaisuutemme esine kävivät edellä, ja kun
he astuivat meidän veräjästä pihamaalle, huomasin miten leikkitoverini
kateellisin silmin minua katselivat ja minäkin tunsin jollakin tavoin
valuvan kunnian loistetta päälleni tuosta muukalaisesta.

Me saavuimme kehikolle. Pekka lauloi "aisa toista" eikä näyttänyt
läsnäoloamme huomaavankaan, vaan hänen oppipojaltansa Jänövaaran
Antilta keskeytyi työ ja hän, ihmettelemisen ilmeisenä kuvana, katsoa
töllisteli milloin mestariansa milloin meitä. -- Omituista oli
todellakin katsella tuota vanhaa parikuntaa. Pekka lauloi tyynesti
lauluansa ja silitti lautaa, Tiina itkeä tihrasi ja työnsi hartioista
muukalaista Pekan eteen. Me muut odotimme ihmetellen mikä tästä lopuksi
tulisi.

Viimeinkin jaksoi Tiina hillitä kyyneltulvansa ja puhkesi lausumaan:
"herrainen aika! Etkö sinä Pekka -- -- voi! voi! sellaisia ne ovat
miehet -- -- etkö sinä virka mitään -- -- no kumma, luontokappalekin
rakastaa lastansa, mut sinä vaan laulat tuota ijankaikkista aisa
töistäsi, etkä edes sano hyvää sanaa lapsellesi, omalle ainoalle
pojallesi, jonka nyt saat takaisin niinkuin tuhlaajapojan, niinkuin
Joonaan valaskalan vatsasta."

"Ole hulluttelematta, ämmä", tokasi Pekka, nauraahan sinulle jo kylän
harakatkin, kun tuommoista melua pidät."

"Naurakoot, naurakoot vain ja minä nauran mukana, kun Kusti poikana
sain takaisin, niinkuin kuolleista." Eukko-parka todellakin rupesi
nauramaan, hykersi kämmeniään ja hääräsi Pekan ja muukalaisen
ympärillä, niinkuin mettä etsivä mehiläinen. Tiinan hyväntahtoinen
nauru tarttui meihin muihinkin ja heti nauroimme kaikki tietämättä
mille oikeastaan nauroimme. Isä ja poika olivat ainoat jotka vakavana
katselivat toisiaan hetkisen, vaan sitten tarttui Pekka taaskin
höyläänsä ja samalla kajahti kehikossa: "aisa toi --".

"Etkö sinä anna edes pojallesi kättäkään, ukko? Varmaankin olet tullut
hupsuksi, ja läheltä pitää ett'en minäkin tule hupsuksi -- tekisi
mieleni oikein tanssimaan; tule, Kusti, tanssitaan kaikki yhdessä",
lörpötti Tiina jo koetti saada poikaansa pyörimään.

"Ole nyt vähemmällä, ämmä", sanoi Pekka ja loi pitkän silmäyksen
vieraasen.

Tiina huomasi sen ja iloisesti lausui: "niin, katso vaan häntä; hän on
sinun poikasi ja minun poikani, meidän molempien poika ja kelpo mies,
niinkuin sinäkin, Pekka. Ei hän ole juoppo eikä muu retale, vaan oikea
matrassi, ihan totinen laivan matrassi, ja hänellä on rahaa, oikeata
kultarahaa, oikeata kultarahaa, ja nyt ostetaan oma talo ja höyläpenkki
ja sinun, Pekka, ei tarvitse kiertää talosta taloon kuin Jeerusalemin
suutarin, vaan saat kotona työskennellä --."

"Ole vaiti", käski Pekka taaskin, mutta se oli kuin tervaa tuleen
kaataisi ja Tiina alotti taas sanatulvansa: "enpähän ole vaiti, minä
tahdon sanoa kaikille ihmisille, että Kustista on tullut kunnon mies,
vaikka hän kaksikymmentä vuotta sitten karkasi meiltä merille, kunnon
mies hän kumminkin on ja on tuonut minulle kaksi silkkihuivia -- kaksi
silkkihuivia minulle vanhalle ihmiselle ha ha ha! Vaan toinen niistä
annetaan kihlahuiviksi Kuittilan Annille -- otathan sinä hänet, Kusti,
se on paras tyttö näissä kuuluvin ja niin kaunis, kaunis kuin puolukka
syksyisellä kankaalla?"

"Yes, otan, äiti, miks' nähdään ja jos hän minusta huolii", vastasi
Kusti muukalaisella äänen korolla.

"Huoliiko? Sinut ottaisi vaikka pappilan Agda-mamseli, jos vaan sinä
huolit", vakuutti Tiina. -- Pekka oli ääneti katsellut poikaansa tähän
asti, vaan nyt hän niinkuin kainosteleva lapsi irroitti kätensä
höylästä, kuitenkaan ojentamatta sitä Kustille. Kusti huomasi sen ja
lausuen: "Good day [Hyvää päivää], isä! Terve, terve! minä se olen",
puristi hän vanhuksen kättä.

Tiina luuli poikansa kysyvän kuka Pekan toveri oli ja alkoi toimittaa:
"herrainen aika! etkö sinä enää tunne häntä, serkkuasi, minun
sisarvainajani poikaa, Jönövaaran Anttia? Hänhän se on. Anna hänellekin
kättä, kyllä se on kelpo poika; tekee jo reslarekiäkin aivan omin
päinsä, vaikka vasta on kahdeksantoista; kummallista ett'et sinä,
Kusti, Anttia muista!"

"Eihän serkku ole minua koskaan nähnytkään", sanoi Antti ja löi
Kustille kättä että paukahti.

Pekka ei suostunut kesken rupeaman lähtemään kotiinsa, vaan ämmä Tiina
sai poikansa kanssa sinne mennä edeltäkäsin. Heidän lähdettyänsä jatkoi
ukko työtänsä yhtä vakavasti kuin ennenkin, eikä edes hänen äänensäkään
osottanut mitään mielen liikutusta, kun hän taas veteli "aisa toista".

Ensi arkena oli Pekka taas varhain aamusella työssä, niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut, vaan kerran oli ukko laulanut vahingossa: "aisa
toinen, aisa toinen, ja Kustikin on kotona".

Tuon tehtyään hän kuitenkin punastui ja katsahti minuun nähdäkseen
olisinko minä jotain huomannut, vaan minä en ollut tietävinänikään;
"äläkä sinäkään muistuta sitä hänelle", sanoi Jänövaaran Antti.



YSTÄVYKSET.


Matti Kaikkonen -- se vanhempi Matti, joka asui Luukkolan mäen
rinteellä -- oli koko ikänsä pienuudesta pitäen erittäin tyyni,
juromainen ja harvapuheinen mies. Kuitenkin nähtiin hänet joka ikinen
sunnuntai-ilta muiden kyläläisten kanssa Jokelassa, johon Ylikylän väki
tavallisesti keräytyy iltaa viettämään ja uutisia kuulemaan; sillä
Jokelan Pekalle tulee "aviisit" Helsingistä. Siellä Matti tavallisesti
ypö yksinään istui tuvan nurkassa poltellen piippuansa ja virkkamatta
koko pitkänä iltana mitään muuta kuin sanat: "eukko hoi, nyt mennään
kotiin!" Tavaksi oli tullut, että Matin "eukko-hoita" pidettiin
yleisenä poislähdön merkkinä, eikä kukaan lähtöä ajatellutkaan
ennenkuin sen oli kuullut. Eräänä sunnuntaina, sinä kesänä, jona
Jokelan muhkea kivinavetta valmiiksi saatiin, istuivat kylän miehet
kartanolla ja heidän joukossaan Mattikin. Vaahtoava oluthaarikka kierti
miehestä mieheen ja ottipa yksi ja toinen kunnon kulauksen
helmeilevästä viinapikaristakin, sillä tänään tarjosi isäntä
naapureilleen navetan lopettajaisia. Varsinkin piti navetan rakentaja
Kujala hyvänä talon vanhaa hopeapikaria ja tarjosipa sitä kerran
Matillekin.

Matti kielsi jyrkästi, sillä hän vihasi viinaa ja sai sen vuoksi
Kujalalta pari kolme pistosanaa, josta hän ei kuitenkaan sen enempää
välittänyt. Kujalakin istui takaisin paikalleen kertomaan hartaasti
kuunteleville kyläläisille kaikenlaisista voimien näytteistä ja
urotöistä.

"Siellä kotipuolellani minä näinikään muurasin muutaman kerran
navettaa, kun siinä miesten kesken", tässä katsahti Kujala Mattiin,
"tuli tuumaksi, kuka sukkelammin saisi seinään pyöreän akkunan
laadituksi; pyöreätä reikää ei näet joka poika pystykään tekemään; vai
mitä Matti?"

"Enpä ole koskaan koettanut", vastasi Matti lyhyesti.

"Äläkä koskaan koetakaan, sen neuvon annan sinulle, jollet pane
pahaksi", tuumaili Kujala pilkallisesti. Sitte hän jatkoi: "No, siinä
pihalla sattui olemaan uusi myllyn alakivi. Minulle juolahti mieleen
pistää se seinään ja yks'kaks' koppaan minä sen käsiini, nostan
seinälle, pikkuisen 'ruukkia' kivien väliin ja siinähän oli aivan
pyöreä ikkuna silmänräpäyksessä muurattu."

Kaikki ihmettelivät Kujalan voimia, mutta Matti yksin katseli häneen
vähän niinkuin epäilisi hän Kujalan kertomuksen totuutta.

"Mitä töllistelet sinä mies, vai etkö sinä usko minun sitä tehneen?"

Kaunistelematta vastasi Matti: "en".

"Mies, oletko hullu p----le? Vai arvelet sinä minun valehtelevan
ihmisille ihan vasten näkimiä, mutt' minäpä näytän sinulle kenen koura
sinutkin voi kurittaa, vaikka sinä luulet olevasi koko pöpö", pauhasi
Kujala ja niinkuin vihastunut sonni ryntäsi hän nyrkki ojolla Mattia
kohti.

Matti väistyi taaksepäin tuon raivoisan muurarin tieltä, vaan
peruutuessaan hän kovaksi onneksi sattui kompastumaan pihamaalla
olevaan nelisyliseen tuoreesen hirteen. Siinä saavutti Kujala hänet ja
tuima taistelu nousi noiden molempien karhujen välillä. Kujala,
notkeana kuni ilves ikään, hyppäsi maassa kellettävän Matin kimppuun,
vaan tällä oli kylmempi veri eikä hän tehnyt muuta kuin torjui
päältänsä vihasta puskuvaa vastustajaansa, niinkuin hallava kontio
ärhentelevää koiraa. Sulaa mielettömyyttä olisi ollut muiden
läsnäolijoiden sekaantua sellaisten jättiläisten leikkiin.

Siinä painiskeli miehet, kierien yhtenä myttynä pihamaalla, paksuna
pilvenä kohosi pöly heidän jäntevien jalkojensa alta. Kauan piti Matti
aikamiehen tavoin puoltaan, sysäten vähän väliä vastustajansa
syrjemmäksi, eikä hänen käytöksestään voitu varmaan päättää, oliko
miehellä tosi vaiko leikki mielessä. Kuitenkin näytti siltä kuin tuo
tulisempi Kujala, joka tosin kovasti huohottaen, mutta aina yhtä
innokkaasti uudisteli hyökkäyksiään, lopuksi saisi voiton. Mutta Kujala
ei kylläksi malttanut mieltään, vaan yht'äkkiä hän tempasi maasta
käteensä tukevan koivusen halon ja sillä tähtäsi vimmastunut mies
vasten vastustajansa päätä.

Matti tosin itse sai iskun väistetyksi, vaan halko kävi hänen
hampaissaan yhä riippuvaan, isävainajaltaan perimään hopeasilaiseen
piippuunsa, jonka muruset sinkoilivat sinne tänne ympäristöön. Silloin
oli leikki lopussa ja Mattikin hapuili asetta.

Lähistössä ei sattunut olemaan mitään miehen asuksi käypää eikä muuta
irtonaista esinettä kuin tuo mainittu hirsi, ja siihen Matti tarttuikin
keskeltä kiinni. Tähän asti oli väkijoukko hymysuin katsellut
temmellystä, vaan nyt katosi hymy kaikkien huulilta, kun hirsi
tavallisen puukapulan tavoin kohosi maasta ja huimalla vauhdilla
vinkuen halkasi ilmaa.

Kujala seisoi tuon hirmuisen, melkein yliluonnollisen vastustajansa
edessä hämmästyksestä niin jähmettyneenä, ettei hän laisinkaan älynnyt
paeta hirren iskua. Siitä olisikin hänelle heti tullut kuolon kolahdus,
jollei Matin pienoinen, noin kolmivuotinen tyttö, Kaisa, yht'äkkiä
olisi hypännyt raivostuneen isänsä ja pelosta tyhmistyneen Kujalan
väliin ottamaan ylös erästä maassa kiiltävää piipun silan kappaletta.

"Isä, isä, katsos miten kauniin pikku kirnun minä löysin", lausui tyttö
iloisesti, näyttäen Matille löytämäänsä esinettä.

Tämä jäähdytti Matin vimman ja voimakkaasti heitälti hän luonnottoman
aseensa maahan, niin että tanner järähti. Häpeissään vetäytyi Kujala
kartanoon, ja väkijoukon ääneensä riemuitessa otti Matti tyttärensä
käsivarrelleen ja hellästi silitteli sen vaaleita suortuvia hiljaa
lausuen: "Kiitos Jumalan!" Sanaakaan sanomatta keräsi hän sitte
piippunsa muruset taskuunsa ja kuin ukkosen valtava jyrinä kajahti
hänen äänensä: "eukko hoi, nyt mennään kotiin!"

Vanhan tavan mukaan hajaantui nyt muukin joukko, eivätkä kyläläiset
olleet usein niin iloisina kotiinsa palanneet kuin sinä iltana, sillä
Matti, josta kaikki paljon pitivät, oli silloin saanut suurimman
ihmiselle mahdollisen voiton, voittaessaan -- itsensä.

Kotiin tultuaan rupesi Matti ruoatta levolle, vaan hänen kerran
liikkeelle joutunut mielensä ei niin pian voinut tyyntyä. Ennen puolta
yötä hän taas nousi ylös ja verkkasilleen käveli takasin Jokelaan.
Siellä hänen sisään astuessaan olivat ihmiset vielä hereillä. Muurari
Kujala ei koko iltana ollut virkkanut sanaakaan kellekään, vaan Matin
tullessa tupaan päästi hän kipeän, sydäntä vihlaisevan huudon. Matti
astui suoraan hänen luoksensa ja silloin säpsähti sisällä oleva väki,
sillä he luulivat Kujalan viimeisen hetken nyt lyöneen. Kujala vapisi
kuin virran päällä ja kylmät hikipisarat pyörähtelivät hänen otsaltaan.

Vastoin luuloa tarttui Matti ystävällisesti Kujalan käteen ja vesissä
silmin pyysi häneltä käytöstänsä anteeksi. Vakuuttipa vielä uskovansa
myllynkivi-seikankin todeksi, sillä olihan hän tänä iltana itsestään
nähnyt, "kuinka tavattoman väkevä syntinen ihminenkin toisinaan on".
Turhia olivat kuitenkin kaikki Matin vakuutukset ja anteeksipyynnöt,
sillä Kujala jo houraili ankaran kuumetaudin kourissa, eikä ymmärtänyt
sanaakaan Matin sovinnollisesta puheesta.

Usein muurarin sairastusaikana istui Matti hänen vuoteensa vieressä
puheellaan lyhentämässä sairaalle ikäviä yön hetkiä. Muutamien
viikkokausien kuluttua tointui sairas vähän taudista, joka ei jaksanut
sortaa hänen voimakasta ruumistaan, ja silloin täytyi hänen muuttaa
asumaan Matin luo, "ainakin niin kauaksi kuin kunnolla työhön
kykenisi", oli Matti sanonut.

Tuon sunnuntai-illan perästä oli Matti aina kuin toinen mies. Hän
muuttui puheliaaksi ja vilkkaaksi, jota vastoin Kujala oli tullut
harvapuheiseksi jöröksi. Näytti siltä kuin he olisivat vaihtaneet
luontoja, sillä siitä lähtien se oli Matti, joka aina jutteli
kaikenlaisia kertomuksia voimain näytteistä ja urotöistä, joita hänen
ystävänsä Tahvo Kujala oli tehnyt. Toisinaan, kun Matti kyläläisille
liiaksi ylisti Kujalan voimia, tukkesi tämä hänen suunsa yksi-kantaan
sanomalla: "vaan en minä koskaan ole kyennyt pirtti-hirsiä keppinäni
käyttämään", ja silloin nyrpistyi aina Matin nenä, sillä ei hänkään
kärsinyt voimiansa ylistettävän. Sepä olikin ainoa erimielisyys, joka
näiden miesten kesken havaittiin, vaikka he nyt aina nähtiin yhdessä,
niinkuin toisiinsa perehtyneet lapset, sillä Kujala oli jäänyt Matin
luo asumaan, eikä tuntematon voinut saada selvää kumpi heistä oli
isäntä talossa, ja tututkin ihmiset pitivät kumpaisestakin yhtä paljon.

Viime kesänä olivat ystävykset yhdessä kaatamassa kaskea Kortevaaran
rinteellä. Siinä kasvoi kaksi vankkaa kelohonkaa, toinen ylempänä,
toinen alempana ja he koettivat kumpi ennen saisi honkansa maahan.
Matti ryhtyi ylempänä kasvavan hongan kimppuun ja alempi heilahteli
Kujalan kirveen iskuista. Matin honka oli toiselta puolelta palanut
kololle, vaan sitä eivät olleet huomanneet. Matti hakkasi sitä täysin
voimin ja hänen kauhistuksekseen se yht'äkkiä hirmuisella ryminällä
kaatui mitään aavistamattoman Kujalan päälle. Matti kiiruhti ystävänsä
avuksi. Tämä aukasi vielä kerran himmeitä silmiään ja katkonaisilla
lauseilla, epäselvällä äänellä sanoi: "ystäväni, anna anteeksi -- en
minä jäänyt luoksesi ainoastaan sinun--vaan--vaimosikin tähden, -- en
voinut jättää häntä, hän oli minulle tullut liian rakkaaksi -- kerro
hänelle terveiseni -- anna anteeksi -- en ole hänelle mitään puhunut."
Vielä kohosi kerran kaksi miehen rinta, ja sitte oli kaikki lopussa.

Tämän onnettoman tapauksen jälkeen tuli Matista taas synkeämielinen
juro, joka harvoin avasi suutansa, ja päivä päivältä kävi hän
heikommaksi. Lopulta hän ei enää voinut jättää vuodettaan ja riutui
riutumistaan. Usein kuultiin hänen mutisevan hiljaa: "kohtaloaan ei voi
kukaan paeta", ja kuolinvuoteellaan hän vasta ilmoitti puolisolleen
Kujala-vainajan terveiset, kehoittaen vaimoansa hautaamaan hänet
Kujalan viereen, sillä he olivat olleet todelliset ystävät. "Vai
luuletko, että joku muu kuin Tahvo-vainaja olisi voinut niin
kunniallisesti käyttäytyä sekä itseään että sinua ja minua kohtaan?"
"Keväällä, vesien auetessa tuli hänen erohetkensä ja hän kuoli lääkärin
lauseen mukaan keuhkotautiin, mutta minä arvelen hänen kuolleen
kaipaukseen", sanoi kummini, joka tämän minulle kertoi.



TYTTÖ.


Varmaankaan eivät Haapajärven kyläläiset olleet erittäin tuhlaria nimen
suhteen, koska yksi heistä oli jäänyt aivan nimettömäksikin. Häntä
kutsuttiin suorastaan tytöksi, luultavasti sen vuoksi, kuin hän oli
naisihminen. Kentiesi lienee hänellä kirkonkirjoissa ollut toinenkin
nimi, vaan siitä ei kukaan tiennyt mitään. Tyttönä tämä olento vaan sai
kulkea läpi elämänsä ja sillä nimellä hänet tunnettiin koko
pitäjäässäkin. Jos tytöltä itseltään kysyttiin kuka hän oli, sanoi hän
olevansa "hullu tyttö", ja siihen vastaukseen oli uteliaimmankin
tyytyminen. Kaikki, jotka tytön lähemmin tunsivat, olivat vakuutetut
siitä, ettei hän itse ollut tuota liikanimeä keksinyt, ja ehkä olikin
joku muu sen hänen suuhunsa pannut. Pääasia oli, että hän itse piti
sanomattoman paljon tuosta nimestään ja aina käytti sitä sanan _minä_
asemasta.

Tyttöparalla ei ollut isää eikä äitiä, vaikka viimeksi mainitun olivat
vanhat ihmiset kertoneet hänellä olleen, vaan sekin oli kuollut
sotakesänä, jolloin suolat olivat niin kalliit, "ettei tahtonut
rahallakaan saada", niinkuin Mäkelän muori sanoi. Muutamat pahat kielet
kertoivat tytön isän olleen mustalaisen, joka olisi jostakin paikasta
tässä avarassa maailmassa viekotellut tytön äitivainajan mukaansa ja
sitte jättänyt vaimonsa ja perillisensä turvattomiksi, oman onnensa
nojaan. Tätä luuloa vastustivat kuitenkin Mäkelän vanha muori ja
Pelkolan ruotiukko, jotka molemmat kertoivat nähneensä tytön
äitivainajan, ja hän oli ollut "niin siivo nainen, ettei suinkaan olisi
mustalaisjoukkoon lähtenyt". Nuoret miehet eivät myöskään ottaneet
uskoakseen koko juttua, vaan tytön ikäiset naispuolet eivät taas muusta
osanneet puhuakaan kuin hänen mustalaissuvustaan, sillä tyttö oli
kauniimpi kuin he kaikki yhteensä.

Tytöllä ei tietysti ollut kotiakaan ja mitäpäs hän sillä olisi
tehnytkään, hän kun ei kauan viihtynyt yhdessä kohden. Hän oli
kuitenkin tervetullut kaikkiin rikkaihinkin taloihin, vaikka hän oli
niin köyhä, ettei hänellä ollut mitään. Olipa hän vielä köyhempikin,
sillä häneltä puuttui järjen valo, tuo elämän perästä kalliin Jumalan
lahjoista. Syystä siis ihmiset ihmettelivät mitä varten Luoja
tuollaisiakin olennoita on luonut, sillä sellainen oli tyttö ollut
lapsuudestansa asti. He ihmettelivät ja keskustelivat usein pitkät
iltapuhteet tätä kysymystä, mutta selville sitä he eivät koskaan
saaneet. Tuo kummasteleminen ja syyn tutkiminen tytön olemiseen ei
lähtenyt mistään nureksimisesta Luojan laitoksia vastaan, vaan
puhtaasta lähimmäisen rakkaudesta.

Samaa kiitettävää tunnetta osoitti sekin seikka, että tyttöä kohtelivat
hellästi kaikki muut, paitsi kevytmieliset tyttöheilakat, joiden ei
sanota toisessakaan elämässä voivan täydellisesti leppyä sille, joka
täällä on sattunut olemaan heitä kauniimpi, olkoon se sitte hullu tai
viisas. Ei kuitenkaan voi sanoa näidenkään tytölle juuri pahoja olleen,
vaikk'eivät he kohdelleet häntä niin hellästi kuin toiset. Kukapa
tytölle olisi voinut paha ollakaan, sillä hän oli aina niin sievä,
nöyrä ja hiljainen, ettei hän itseänsä purevaa itikkaakaan olisi
hennonut ajaa pois. Jos hänet kuka ankarana talviyönä olisi ajanut
kattonsa alta yön selkään tahi korjannut hänen edestään ruokavadin
pois, ennenkuin hän oli ennättänyt nälkänsä tyydyttää, niin olisi hän
tytöltä saanut palkinnoksi nöyrän "suuren kiitoksen", niinkuin hyvästä
työstä, sillä tyttö oli aina vahvasti vakuutettu kaikkien tarkoittavan
hänen parastaan.

Niinkuin sanottu oli Luoja varustanut tytön tavattomassa määrässä
kauneuden lahjalla, vaan tyttö ei millään muotoa voinut kärsiä itseään
kauniiksi kehuttavan, sillä hän oli saanut päähänsä sen olevan jotakin
hirmuisen ilkeätä. Vaikka joku vahingossakin tytön kuullen sitä sattui
mainitsemaan, teki hän aina viisaasti, jos ajoissa ymmärsi paeta
kuulumattomiin, sillä tytöllä oli kova käsi. Tavallisesti luonto
ruumiillisilla lahjoilla palkitseekin sen mitä sielun omaisuuksissa
puuttuu ja niin oli tytönkin laita. Hän oli väkevin ihminen niissä
seuduin, sen tiesivät kaikki. Olipa hän kerran eräänä syksynä kantanut
metsästä Viljakkalan tuvan lattialle aika ison, vielä lämpimän
karhurötkäleen ja ihmetellyt vaan, kenen se niin äreä koira mahtoi
olla, joka oli purrut häntä, vaikka hän ei muuta kuin silitteli sitä.

Todellakin osoitti tyttöparan pahoin revitty käsivarsi, ettei metsän
kuningas sietänyt kaunottarenkaan hyväilemisiä enemmän, kuin tyttökään
mairitusta.

Muuan suutari ei ollut uskonut tyttöä niin tavattoman väkeväksi ja
koetti kaikin tavoin saada häntä voimiansa näyttämään; vaan turhaan.
Silloin oli hänelle pälkähtänyt päähän sanoa tyttöä kauniiksi ja se
keino auttoi. Tytön kummallisesti hehkuvat mustat silmät iskivät äkkiä
tulta, hienot sinertävät suonet hänen otsallaan muuttuivat tuhoa
uhkaaviksi, paksuiksi juoviksi ja kiljahtaen ryntäsi hän suutarin
kimppuun. Varmaankin olisi suutarin viimeinen hetki ollut käsissä,
jollei neljä pirtissä olevaa muuta miestä työllä ja tuskalla olisi
saaneet tyttöä hänestä irti kiskotuksi. Tytön raivo ei kuitenkaan
kestänyt kauan. Hetkisen kuluttua istui hän penkille ja peitettyään
kasvonsa käsillään päätyi itkemään ja itki itsensä taas hyvälle
tuulelle.

Mainioimman urostyönsä teki tyttö muutamana juhanus-päivänä. Oli näet
pitäjälle levinnyt huhu, että juhanuksena saarnaisi Maunolan nuori
Janne-maisteri. Jos muutoinkin miehissä olisi kirkkoon menty, ajoi
sinne nyt uteliaisuus nekin, jotka eivät vuosikausiin olleet Herran
huoneen ovea avanneet. Kirkko oli täpö täynnä väkeä; käytävilläkin
istui joukottain ämmiä, kun eivät enää penkeissä sijaa saaneet.
Tyttökin oli jäänyt seisomaan käytävälle, läntisen lehterin alle.

Alkupuoli Jumalanpalvelusta oli jo pidetty ja saarnavirsi veisattu.
Hitailla, vakavilla askelilla astui kalpea nuorukainen sakaristosta
saarnastuoliin. Silloin syntyi kirkossa liikettä. Kaikki tahtoivat
nähdä "nuorta pappia" ja nousivat seisaalleen kurkistelemaan. Läntistä
lehteriä kannattava keskiparrupa oli lahonnut toisesta päästä ja napsis
-- se oli poikki. Lehteri rupesi tulla jyrisemään alas; huutoja,
voivotuksia ja parkua kuului nyt kirkossa ja väkevämmät paetessaan
sulloivat heikompia jalkoihinsa. Ainoa, joka ei ymmärtänyt vaaransa
suuruutta eikä paikaltaan liikahtanut, oli tyttö. Hän tarttui kiinni
putoavaan parruun ja raikkaalla äänellä laulaen:

    "Herra mua johtaapi,
    Jos minne kulkenen,
    Ja tieni viimein ohjaapi
    Tykönsä taivaaseen,"

joka oli ainoa värssy, jonka hän koskaan oli saanut opituksi, piti hän
vastaan kaikin voimin. Kovin kauan ei hän kuitenkaan tuota luonnotonta
painoa jaksanut estää putoamasta, vaan hillitsi kuitenkin siksi, että
lehterin alla olijat kerkesivät mennä pakoon ja moni lehtereillä
istujoistakin ennätti päästä turvallisemmille paikoille. Kun tytön
voimat väsyivät, kolhasi parru häntä kovasti päähän ja putosi jymähtäen
lattialle pyörtyneen tytön viereen. Puolikymmentä miestä tuli myöskin
alas tuota suorinta tietä ja parilta katkesi jalka, muutamalta käsi,
vaan Pelkolan nuori isäntä pääsi paljaalla säikäyksellä. Tunnottomana
kannettiin verissään makaava tyttö lähimmäiseen taloon, eikä kukaan
olisi uskonut hänen enää virkoavan henkiin.

Pastorin ja Pelkolan isännän toimesta hankittiin hänelle sitten
lääkärin hoitoa, joka poimi tytön pääkallosta pois pieniä luun
sirpaleita ja ihmetteli erittäinkin yhtä niistä, joka oli rustottunut
sellaiseksi, että näytti jo vuosikausia olleen irrallaan. Silloin
muisti Mäkelän muori tytön pikkuisena pahaisena pudonneen heidän
kaivoonsa ja arveli silloin sen sirusen irti päässeen, ja lääkäri
arveli sitä samaa.

Kolmen kuukauden kuluttua jätti tyttö sairasvuoteen, ja nytkös ihmiset
vasta ihmettelemistä saivat, kun hän rupesi Pelkolaan piiaksi ja
käyttäytyi kaikin puolin niinkuin muutkin täysijärkiset ihmiset. Alussa
ei tuota muutosta oikein tahdottu uskoa, sillä sitä pidettiin aivan
mahdottomana, vaan vähitellen totuttiin siihenkin, ja kun kahden vuoden
perästä nähtiin tyttö yhdessä muiden kanssa laskettavan Herran
ehtoolliselle, haihtui kaikki epäilys. Pastori oli julistanut hänet
parhaaksi lukijaksi koko isossa Haapajärven kylässä ja sen vuoksi
lahjoittanut hänelle suuren nahkakantisen Raamatunkin. Siis ei kellään
ollut mitään muistuttamista, kun syksyllä kuulutettiin pyhään
avioliittoon "kunniallinen talonisäntä, nuorimies Matti Pelkonen ja
piika, siveä neitsyt Gertrud Schwarz, molemmat Haapajärven kylästä".
Kuulutusta seurasi sitte häät ja häitä onnellinen avioelämä. Tytöksi
Pelkolan emäntää aina kylän kesken sittekin kutsuttiin, mutta nyt oli
sen eteen sana "viisas" lisätty, eikä aivan syyttäkään. Kauan puhelivat
ihmiset keskenään siitä muutoksesta, joka tytössä järjen suhteen oli
tapahtunut, ja muutamat luulivat lääkärin sen saaneen aikaan, toiset
väittivät luusirun poisottamisen sen vaikuttaneen, vaan tyttö itse
sanoi sitä armollisen Jumalan työksi.



TUULIVAARALAISET.

Sivukohtaus Ison-Vihan ajalta.


Kaukana tuolla Pohjois-Karjalan autioilla takamailla syleilevät muhkeat
metsät pitkän Pielisjärven ja sen lisävesien kuohuisia laineita. Noiden
hamaroiden, siimesrikkaiden salomaiden hiljaiselta näyttävässä,
synkässä povessa tapaa matkamies vielä nytkin nuoruuden voimista
uhkuvan elämän, jonka luontoperäistä kauneutta viljelyksen silittävä
käsi ei ole ehtinyt tyyten poistaa.

Raivoisasti jyrkissä uomissansa pelmuten ja pauhaten, syöksyilevät
siellä sulavasta lumesta vallattomiksi paisuneet vuoripurot hurjalla
vauhdilla alaspäin pitkin jylhien vaarojen kupeita. Matkallansa ne
kukistavat kaikki kulkuansa ehkäisevät tokeet ja esteistä vimmastuneina
parskuttavat sihisten kuohuvaa vaahtoansa korkealle äyräillänsä
kasvavien korpi-kuusten naavoittuneille oksille, kunnes viimein
taltuneina laskevat kiukkuiset vetensä levolle jonkun kirkasvetisen
metsälammen viihdyttävään syliin.

Korven kohdussa viheltelee kontio päiväkaudet kämmeniinsä, eläen ihan
rauhallista elämää, jos se vaan malttaa pysyä loitompana karjankellon
kuulumista. Palavin silmin tuijottelee tiheässä pensaikossa täplikäs
kissa-ilves uraa myöten karjoinensa lähenevää paimenta, ikäänkuin
miettisi, tehdäkkö hyppäyksensä eteen, vaiko taaksepäin.

Jyrkkinä, veitsiviiltoisina nousevat kalliorintaiset vaarat rohkeasti
syvyyksistä töydäten korkeutta kohti, ja vasta huomattuaan turhaksi
suoran pilvien tavoittelemisen ne pakahtuvat sisällisestä harmista
monirotkoisiksi kallioryhmiksi. Välistä ne tarttuvat kiinni toisiinsa,
muodostavat pitkulaisia selänteitä, sitte taas yht'äkkiä ja yhtynein
voimin ponnahtaaksensa korkeuteen. Silloin hälvenevät niiden rohkeat
muotopiirteet näkymättömiksi; ne sekoittuvat, sulautuvat toisiinsa ja
siten kiusoittavalla tavalla muistuttavat tuota kauhukuvausta
Aleghierin helvetissä, kun Agnellon ja Cianfan

    "päät liittäytyy ja haihtuneet
    on kasvoparit yhteen hahmohon".

Mahtavana kohottaa siellä korkea Tuulivaara huippunsa pilviä kohden
muiden vertaistensa keskellä. Sen eteläistä kylkeä on mahdoton siivittä
kulkea. Mieltä kauhistaa vaaran huipulta läntistäkin sivua katsellessa,
sillä vaaran juuri on kadonnut näkyvistä. Luulet seisovasi vihaisten
vesien pyörittelemillä kivijärkäleillä. Rajuissa pyörteissä kohisten
vierittelee tuolla syvällä jalkojesi alla vuolas virta ärjyviä, mustia
kuohujaan, ja vuosi vuodelta se laineillaan yhä enemmän ja enemmän
kovertaa kalliota. -- Pohjoinen ja itäinen sivu ovat loivemmat. Monen
monituisessa polvessa mutkittelevaa polkua myöten voi sieltä päin
kiivetä vaaran laelle, jonka suunnattoman suuret kalliomöhkäleet
muodostavat.

Vuostavimmalla paikalla on nykyään huononpuoleinen talonrähjä, joka
talvi talvelta käy yhä kurjemmaksi. Näyttääpä talon ränstymisestä
päättäen siltä, kuin saisi senkin ennen pitkää lukea olleiden ja
menneiden joukkoon samoin kuin sen edeltäjänkin, jonka raunioita
vieläkin huiskin haiskin on vaaralla nähtävinä. Olipa vaaralla vielä
noin vuotta kolmisenkymmentä takaperin jäännöksiä oikeasta
maavarustuksestakin, jonka rajakapteeni Juhana von Wittenberg, eräässä
kivilohkareessa säilyneen latinankielisen kirjoituksen mukaan, oli
aikoinaan luotattanut kylän suojaksi, sillä paikkaa pidettiin muinoin,
rauhattomina aikoina, sotaisessa suhteessa tärkeänä.

Varustuksen kunnossa pitämisestä olivat Tuulivaaran asukkaat, ainakin
Kreivin aikana, nauttineet veronvapautta ja siten olleet jonkunmoisena
ylimyskuntana naapuriensa seassa. Nyt ovat semmoiset etuoikeudet,
yhdessä vanhojen rakennusten kanssa jo ammon aikoja sitte lahonneet,
hävinneet, ja nuo entis-ajan jätteet kutakuinkin selvästi muistuttavat
katselijallensa kaiken ihmistyön ja onnen katoovaisuutta. Honkien
latvoissa humiseva tuuli ja alhaalta kuuluva kosken kohina tuntuvat
kuni ivaten ikään huomauttavan ihmistä siitä, samalla kuin ne veisaavat
yksitoikkoista unhon virttä menneille ajoille ja muinaisuuden
mureneville muistoille.

Vielä viime vuosisadan alussa loistivat Tuulivaaran tornilla
vahvistettu varustus ja talo täydessä komeudessaan etäälle ympäri
harvaan asutun, yksinäisen seudun. Kohtaloiden kirjaan oli kuitenkin
niiden häviö jo piirretty; yksi isku tarvittiin vain ja silloin jo
kukistuivat kumpikin, niin suoja kuin suojeltavakin, vaikka pöyhkeinä
näyttivät nuo vanhat seinät melkein tarjoutuvan taisteluun itse tuon
kaikki kaatavan Ajattarenkin ahneita hampaita vastaan, eikäpä ne sitä
aivan syyttä olisi tehneetkään. Ikivanhoista ajoista asti oli näet
Tuulivaara ollut koko tienoon tukevin talo. Kähköisten karski suku,
näet, oli jo vuosisatoja sitä kotinansa pitänyt, ja yhäti olivat sen
isännät polvesta polveen talonsa kunniaa kohottaneet.

Laveita kaskia olivat Kähköisten kirveet kaadelleet Tuulivaaran
lehteville liepeille ja sen jyrkillä rinteillä oli sekä moni villava
karhu että hallava hirvi heittänyt henkensä heidän keihäänsä kärkeen ja
taljansa talon varojen kartuttamiseksi. Usein oli myös joku talon
miehistä ollut johtajien joukossa niillä rohkeilla kosto- ja
ryöstöretkillä, joita tuon tuostakin tehtiin Venäjän puoleiseen
Karjalaan. -- Retkillä ryöstetystä saaliista saivat tietysti
Tuulivaaralaisetkin aimollisen osansa. Siten olikin talo aikojen
kuluessa kasvanut aivan äveriääksi, niin ett'ei sen kylän kesken
varustuksen vuoksi hopmanneiksi kutsuttujen isäntien tuumailtu
"ääriäänkään tietävän", vaikka he kitsaasti elivät.

Maine Kähköisten rikkauksista, matkalla paisuen kuni vierevä lumipallo,
kulki kauas itäiseen naapurimaahankin, jossa heidän hopeansa olivat
ainakin yhtä halutut kuin joutsensa ja pyssynsä peljätyt, joll'ei vain
enemmänkin halutut. Senpä tähden tunkeutuivatkin rajasissit sangen
usein Tuulivaaran tienohille; mutta yhtä monesti saivat he palata
tyhjin toimin ja verisin päin, sillä Saramon kyläläiset olivat rohkeaa
väkeä, jotka eivät omalle hengellensä paljoa arvoa panneet, vaan
vihollistensa verelle vieläkin vähemmän.

Niinkuin tunnettu, olivat rajamaalaiset noilla seuduin aina
Pähkinäsaaren rauhasta saakka melkein hallituksiensa suostumuksella
pitäneet "isoa-vihaa", mutta varsinaisen sen nimellisen sodan
alkuaikoina he elivät jokseenkin hyvässä sovussa. Ainoastaan yhden
verisen retken kertoo Nostintapainen kansantaru kummaltakin puolelta
tehdyksi "ikäänkuin vaino-ajan alkajaisiksi", eikä niininkään liene
ollut niin paljon syytä itse rahvaassa kuin sen johtajissa ja varsinkin
kapteeni Aleksei Kapranovan äärettömässä hopean himossa.

Kapranovan oli tsaari lähettänyt ruotsalaisten hätyyttämän Solovetskoin
luostarin avuksi, mutta saavuttuansa Repolan seuduille tämä oli saanut
kuulla puhuttavan Tuulivaaran linnoituksesta ja äärettömistä
rikkauksista. Venäjän puolen talonpojat tiesivät myös "Ruotshien" niinä
aikoina juuri parhaillaan olevan kirkonkylissään aseharjoituksissa, ja
ett'ei kotiin tavallisesti jäänyt yhtään asekuntoista miestä. Kiusaus
oli ahneelle kapteenille liiaksi suuri.

"Siellähän on vähällä vaivalla saatavana hyvä paisti; siellä on
rikkautta, jota ihanan Ukrainin viljavilla tasangoilla on hauska
tuhlaella. -- Kuinka Feodor Andrejevits ja Kuismin Wasiljevits ja
Audotja Paraskovjevna ja -- ja -- ja kaikki hyvät ystävät, naapurit ja
hovinherrat haristavat silmiänsä, unhottavat suunsa auki ja jähdyttävät
tsajukuppinsa, kun minä kerron, miten noin vaan muutamassa hetkessä
ihan sivutöikseni valloitin kuuluisan Tuulivaaran linnan, jota ei itse
tsaarikaan ollut uskaltanut ahdistaa", ajatteli Kapranov.

"Audotja haukottelee, tyhjentää kastuskansa (pikarinsa), näpäyttää
sormiaan ja sanoo: olet oikea onnen kantamoinen sinä Aleksej
Mihailovits, olet tottakin. -- Feodor taas syleilee ja suutelee minua
ja valehtelee sitte silmiänsä räpyttäen turkkilaisista ja tatareista ja
omista taisteluistaan heitä vastaan ja jos jotakin, vaan kuitenkin
täytyy hänen kadehtia minua, sillä minä näytän hänelle Tuulivaaarasta
saamani hopeat, kaikki näytän heille -- seis, pastoi! Enpä näytäkään;
Kuismin, se konna, voisi saada asiasta vihiä, jos Feodorille
näyttäisin, ja sitten kiusaisi se ensin lainaksi niitä, pyytäisi sitte
pelaamaan likaisilla korteillaan ja viimein ostattaisi minulla väkisin
orjiaan, joilla ei tee tämän taivaallista; eivät osaa mitään, eivät
jaksa mitään, syövät vain; -- roskaväkeä koko tuo Kuisminin joukko,
akanoilla elätettyä väkeä; vaan mitäs teet, osta pois ja kalliista
ostakin. Kuismin se konna -- niin enpä näytäkään hopeitani, voisihan
Kuismin ne varastaa -- syntyy siltä sekin; en näytä, tyydyn kunniaan ja
maineesen, pidän itse hopeani. Ja kunniaa antaa tsaari minulle, ehkä
taputtaa olkapäätänikin vielä, ja se on hauskaa; ehkä sanoo: oikein
teit, Aleksei Mihailovits -- tahi ehk'ei sanokaan mitään -- lähden, kun
lähden sittenkin."

Semmoisia tuulen tupia rakenteli Kapranov ja kun isot joukot
talonpoikia tarjoutui häntä seuraamaan, niin hän lähetti isoimman osan
harjoitetusta väestään edeltäpäin osailemaan Vienan-merelle.
Talonpoikien opastamana Kapranov itse kiersi parinkymmenen sotamiehen
ja satakunnan sissin kanssa syrjäpolkuja myöten Kujangin ja Pyymäen
kautta Saramoa ja Tuulivaaraa kohti. Tavallista tietä, Pielisjärven
kirkon kautta, ei uskallettu kulkea, kun siellä olivat miehet koossa
aseharjoituksissa.

Tuulivaara oli niinä aikoina väkirikkain talo niillä kuuluvin. Se näkyi
siitäkin kuin syyspuhteina kolmattakymmentä värttinätä hyrisi talossa
ja loppupuolilleen toistakymmentä kirvestä riippui kirveskahvissa
pirtin ovensuu-seinällä.

Kesäkuun kahdennenkolmatta päivän iltana armon vuonna 1701 ei talon
illallispöydässä kuitenkaan istunut päten yhtään kirveen käyttämiseen
kykenevää miestä. Muutamia, toinen toistaan pienempiä poikanulikoita
siinä vain näkyi naisväen seassa, paitse pöydän päässä istuja, joka ei
suinkaan ansainnut poikanulikan nimeä.

Hän oli aivan valkea-hapsinen vanhus; pää kuin lipsuttu pellava;
vartalo hoikempi kuin seitsentoista-vuotisella tytöllä. Koko mies
näytti kuivuneelta, näivettyneeltä nauriilta. Hänen laihat,
taulanväriset, harmaankeltaiset kasvonsa olivat jos jonkinmoisissa
kureissa ja rypyissä, semmoisissa, joita ei ikä, vaan suunnattomat
kärsimykset ja ankarat intohimot ihmisen kasvoihin kyntävät. Ruma,
otsasta vasemman kulman kautta poskipäähän ulottuva arpi teki vielä nuo
jo muutoinkin tymäkät kasvot aivan hirvittäviksi; loistottomia,
vedenkarvaisia silmiä varjosivat pörhöiset, harjasmaiset kulmakarvat,
jotka luisevan nenän ylitse yhtyivät yhteen. Ohuthuulinen suu muistutti
järviraakun kuoresta; niin tiiviisti liittyivät huulet toisiinsa. Häntä
olisi luullut raudasta valetuksi satyyriksi, joll'ei silloin tällöin
pöydän alla kolahtava puujalka ja rauskavat hampaat olisi ilmoittaneet
miehessä henkeä olevan.

Semmoinen oli Tuulivaaran silloinen vanha isäntä, tuo julmuudestaan ja
hirveistä lauluistaan tunnettu Perttu Ollinpoika Kähkönen, jonka
sanottiin jo nähneen sadannen kesänsä.

Jos ukko oli kuiva, kasattunut ja mehuton, niin oli sen sijaan hänen
vieressään istuva tyttö tuores ja mehevä. Hellyydellä hän tarjoeli
vanhukselle ruokaa ja näytti koettavan vanhuksen toiveita hänen
kasvoistaan lukea, sillä ukon silmät olivat jo iästä kokonaan
huienneet. Tytön silmät taas olivat huikeamattomat, mutta huikaisevat;
ne olivat mustat kuni myrskyinen yö loistavasti säihkyvine salamoineen;
hänen solakka vartalonsa osoitti tuota jaloutta ja hekumallista
muhkeutta, josta Karjalan kauniit immet helposti tuntee.

Ikää ei tytöllä liene ollut enempää kahtakymmentä vuotta, jos sitäkään.
Hänen kasvonsa olivat soikeat ja säännölliset; nenä suora ja -- mikä on
perin harvinaista -- erinomaisen kaunis. Suu oli hempeä, katse
suloinen, huulet punaiset kuin kaunein ahomansikka, ja niiden takaa
välkkyivät, hänen joskus hymyillessään, maidon valkoiset hampaat.
Komeina tummanruskeina suortuvina valuivat hänen lienteät hiuksensa
molemmin puolin kaarevaa otsaa ja turhaan oli koetettu kaikkia noita
vallattomia kutreja sitoa kahteen valtavaan palmikkoon, jotka vapaina
riippuivat alapuolella vyötärystä.

Luulisi ettei taivas ikänä olisi tähtitarhojen alapuolelle muodostanut
niin iki-armasta olentoa kuin Tuulivaaran Katri oli. Mutta kaikesta
hempeydestä huolimatta ilmestyi kuitenkin tytön koko olennossa jotain
vienoa surullisuutta, niin että hänen poskiensa viehättäviä hymykuoppia
olisi voinut kaihokuopiksi kutsua.

Oliko tuo surumielisyys ensi lemmen syttyvä rusko, vai oliko se jonkun
vielä selittämättömän tunteen ilmiö, vaiko tulevien murheiden hämärä
heiastus -- niin, kuka sen tiesi. Apeaan mielialaan ei hänellä ainakaan
nyt näyttänyt mitään syytä olevan, sillä itse tuo rautainen ukkokin
näytti hiljaisen aterian päätyttyä ja siunattua ihan ilmeiseltä
tyytyväisyydeltä. Varmaan hän olikin hyvällä tuulella, koska aivan
pyytämättä rupesi lapsille kertomaan tapauksia vanhoilta ajoilta.

"Kun torni tässä vaaralla oli valmis ja täydellisesti varustettu",
jutteli hän selvällä, vähän kumajavalla äänellä, "silloin täytyi
isä-vainajan puoliväkisin suostua muuttamaan talonsa tänne ylös muurien
suojaan. Isäni oli ollut monissa retkissä osallinen, joskus johtanutkin
meikäläisiä sissejä vastaan ja aina nuoruudestaan asti aina tapellut
maalla ja vedellä voitollisesti rajarosvojen kanssa. Olipa hän
taistellut sotilaana itse kuninkaankin johdolla ja käynyt Puolan
pääkaupungissakin. Sen lienee kapteeni Wittenbergikin saanut tietää,
koska hän kutsutti isäni tänne ylös; -- talo oli nimittäin tuolla
alempana ennen sitä. Eräs toinen ja minä juoksimme isän perästä ja
kuulimme koko heidän keskustelunsa. Minä muistan sen nytkin vielä, --
muistan tarkemmin kuin eileiset asiat."

"Kuka se oli se toinen?" kysyi Katrin veli, Matti, noin
nelitoista-vuotinen, pienikasvuinen pojan loppi.

Kiristäen hampaitaan tiuskasi ukko hänelle: "sitä ei sinun tarvitsee
tietää -- se oli isänmaansa häpeäpilkku, elämäni pahahenki."

"Oikeinko tuommoinen ruumiillinen pahahenki?" tiedusti joku pienemmistä
lapsista.

Vastaamatta siihen vanhus jatkoi: "Kapteeni kätteli meitä ja kysyi
sitte isältäni: 'no Olli, mitäs pidät tästä tekeleestä; luuletko
venäläisten hampaiden pystyvän tuohon palaan?'

"'Pienempi on kuin Riian linna, vaan onhan tuo tanakka teirimaja
tuokin', vastasi isäni, 'mutta sananlasku sanoo: pian kuori on kukosta
rikottu, jos on sisus silavainen'.

"'Oikein puhuttu', lausui kapteeni, 'vaan minäpä aionkin leipoa kukkooni
oikein kiiskinruotoisen sydämen, vaikka tässä ei kannata säännöllistä
sotaväkeä seisottaa. -- Lyhyesti sanoen, etkö ota vastataksesi
varustuksesta ja tornista, sillä se on paikkakunnan avain?'

"'Lyhyesti vastatenkin: en, herra kapteeni.'

"'Ja miksi et?'

"'Ensiksi olen tottunut paikkoja valloittamaan enkä puolustamaan;
toiseksi tahdon vihollisellani olemaan samat edut kuin itsellänikin, ja
kolmanneksi -- älkää pahaksi panko, herra kapteeni -- kolmanneksi
pahoin pelkään koko tämän laitoksen tulevan meidän, talonpoikien
sortajaksi; kansa nurkuu jo kovasti sitä vastaan.'

"'Kun ensiksi otat tornista vastataksesi Jumalalle ja kuninkaalle, niin
opit paikkoja puolustamaankin; toiseksi on silloin pelkosi sorrosta
perätön ja kyläläisetkin silloin suostuvat varustusta mieluummin
kunnossa pitämään, ja kolmanneksi voin vakuuttaa kunniani kautta,
ett'ei sinun eikä koko sukusi tarvitse sen enempää verojen rasitusta
rahana eikä verenä kantaa; ei rahana eikä verenä.'

"'Herra kapteeni, tarjouksenne on näinä köyhinä aikoina erittäin
viehättävä, mutta kuitenkaan en voi siihen suostua; olen jo ikämies,
voimani on taisteluissa rauennut ja jo halaan lepoa! Etsikää siis joku
nuorempi tähän pihtiin.'

"'Mitä tuhattulimmaista, sinä ylpeä mies!' kiljasi kapteeni, että muurit
raikui, 'mitä sinä levosta puhut; kirkkotarhassa on kylläksi aikaa
levätäksesi, täällä täytyy toimia. Jos et itse jaksa joustasi enää
jännittää, jätä se poikiesi työksi, mutta pidä itse toimi; minä käsken
sinua päällikkönäsi, kuuletko sen?'

"'Olen eronnut sotapalveluksesta jo aikoja sitte, herra kapteeni',
vastasi isäni kuivasti.

"Hiukan mietittyään pauhasi kapteeni, ikäänkuin itsekseen: 'enpä, lempo
soi! olisi uskonut Olli Kähkösellä olevan sydäntä peräytyä siitä, mihin
kunnia ja kansalaisen velvollisuudet häntä kutsuvat; en olisi uskonut
hänen voivan syrjäläisenä, niinkuin asia ei liikuttaisi hänen kylmiä
vaatteitansakaan, en olisi uskonut hänen saattavan katsella sitä, miten
vihollinen polttaen, murhaten ja naisia raiskaten huuhtoo ympäri maata
ja nyt täst'edes on ponnistava kaikki voimansa saadakseen valtoihinsa
tämän tornin, että siitä käsin voisi seutua kurissa pitää. Ha ha haa!
Silloin ei säästetä Kähköstäkään, silloin ei hän voi ojentaa kättä
maanmiehellensä eikä tarjota suojaa pakeneville naisparoille; ei hänen
rikkautensa riitä ravitsemaan kaikkia kotoansa karkoitettuja eikä
verensä upottamaan orjan häpeää, vaan hänen vanha niskansa on vaipuva
tuon häpeällisen ikeen alla. Kunniani kautta! Kähkösen vanhojen
sotatoverien pitää saada tietää, mitä muutaman vuoden rauha miehessä
vaikuttaa, heidän pitää saada se tietää, jotta voivat ostaa hameen
ja --'

"'Jo riittää, herra kapteeni', keskeytti häntä isäni tyynesti, mutta
hänen äänensä värähteli. 'Te puhutte kuin virsikirja ja tuolla tavalla
saisitte kivenkin heltymään. Ei sanaakaan enää, jos saan pyytää. Minä
muutan taloni kiluineen kaluineen tänne ylös.'

"'Se on siis päätetty', lausui kapteeni ilosta loistavin silmin,
'kätesi, toveri!'

"'Sanasta miestä, sarvesta härkää', vastasi isä lyöden voimakkaasti
Wittenbergin ojennettuun käteen jotta paukahti.

"Kapteenin huulet vavahtelivat silloin niin eriskummaisesti; lieneekö
hän tahtonut nauraa vaiko itkeä.

"Iltapuolella kutsuttiin koko kylä kokoon varustukseen. Isäni vannoi
puolustavansa varustusta viimeiseen veripisaraansa ja hengenvetoonsa
asti. Kaksi muutakin oli, jotka vannoivat saman valan; kaksi muutakin,
kaksi muutakin", huokasi vanhus, "ja minä olin niistä toinen.

"Isäni pani kaksi sormeansa kapteenin miekan päälle, tuo toinen ja minä
nostimme kaksi sormea taivasta kohden, ja hiljaisella äänellä isäni
perästä vannoin minäkin, kenenkään huomaamatta: 'minä Perttu Kähkönen
lupaan ja vannon kolmiyhteisen Jumalan nimeen, että aina sekä työllä
että toimella viimeiseen hengenvetooni ja viimeiseen veripisaraani asti
puolustan isänmaata ja sen laillista kuningasta; minä vannon niiden
tähden panevani ilolla alttiiksi kaiken omaisuuteni, oman ja alaisteni
hengen, minä vannon ett'en koskaan tarpeettomasti rasita kansalaisiani
sen varustuksen tähden, josta vastatakseni nyt Jumalan ja ihmisten
edessä otan; minä vannon ja lupaan mahdollisuuden mukaan säästää
kansalaisteni verta ja aina olla valmis vihollistani vahingoittamaan,
hätääntynyttä auttamaan ja turvatonta suojaamaan. Vielä lupaan minä
pyhästi, ett'en koskaan elävänä tätä varustusta jätä: en milloinkaan
armoille heittäydy, vaan ennen hautaudun sen raunioiden alle, niin
totta, kuin Jumala minua auttakoon ajassa ja ijankaikkisuudessa; ja jos
minä tämän kalliin valani rikon, niin haljetkoon silloin tanner
jalkaini alta ja nielköön minut kirkasliekkinen kadotus. Amen!'

"Koko väkijoukko huusi päätökseksi jyrisevän amenensa. 'Niin tulee
miehen vannoa ja niin valansa pitää kuin sinun, veikko, tiedän sen
pitävän', sanoi tuo arvokas kapteeni, ja turhaan esteli hän välkkyvää
helmeä silmäripsistään karhealle poskellensa pääsemästä. Kyyneleet
kiilsivät monen muunkin silmistä ja liikutuksesta vavahdellen tutisi
moni polvi, niinkuin tutisee puuhun myöhään yksikseen jäänyt lehti
syystuulessa.

"Uuden arvon merkiksi antoi kapteeni isälleni kuninkaan nimessä
hopeakahvaisen miekan. Poislähtiessään lupasivat kaikki totella isääni
laillisena päällikkönänsä ja niin he tekivätkin. Ei isälläni eikä
minulla koskaan ole ollut syytä uppiniskaisuutta valittaa. Muut ovat
pitäneet lupauksensa meille ja me muille; yksi ainoa kirottu olento
rikkoi valansa, möi kunniansa ja isänmaansa sinisilmien tuikkeesta --
mutta hän tehköön tilinsä sille, jonka kädessä kosto on; minä en tahdo
häntä tuomita."

Vanhus vaikeni, ja joku sisällinen tuska värähteli hänen kasvoillansa.

Hetkisen kuluttua hän jatkoi: "paljon on maksanut minulle tuo kauhea
vala, jonka taivas kuuli, vaikk'eivät ihmiset siitä mitään tienneet.
Silmäni ovat nähneet kansalaisteni verta virtoina vuotavan; kasvoni
ovat olleet haljeta valituksista; isäni olen nähnyt läpiammutuin
rinnoin viereltäni kaatuvan; kolme poikaani on sota minulta saaliikseen
vienyt ja vuosikausia olen saanut kiehuvaa, polttavaa tulta rinnassani
kantaa. Sydämeni on musertunut kärsimysten alla -- kaikki tuon valan
tähden. Soisinpa rauhan päivän koittavan teidän elinajaksenne,
lapsukaiset, mutta Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet;
mitäs tietää kuolevainen tulevaisista, eikä tarvitse tietääkään.
Kuitenkin näyttää minusta siltä, kuin ei Ruotsin jalopeura jaksaisikaan
ajan pitkään suojella teitä idässä kasvavan kotkan kynsiltä. Oli miten
oli. Muistakaa aina lapset se että teidän isänne eivät, Jumalan kiitos!
he eivät koskaan ole kunniaansa häpeällä tahranneet, vaan ilolla
henkensä maansa tähden uhranneet. Minuun on heidän kuolemansa kovimmin
koskenut, varsinkin Matin surkea loppu kirveli sydäntäni kovasti, mutta
kuitenkin iloitsen siitä, että he ovat kunnialla kaatuneet.

"Jos Matti poikani olisi surmalta säästynyt, niin hän olisi isännyyden
jälkeeni perinyt, vaan nyt ottakoon sen Olli ja jättäköön perästänsä
sinulle, pikku Matti, vaikka minä melkein soisin Katrin sitten tulevan
käskijäksi, mutta eihän helmaväestä ole peränpitoon, varsinkaan
myrsky-ilman raivotessa."

"Pysykää te vain vaari kulta vielä kauvan peränpitäjänä, se on meille
kaikille parasta", huomautti Katri ja lisäsi: "ette usko, kuinka paljon
pidämme teistä; teitä rakastamme kaikki kuin silmäteräämme".

"Kyllä sen tiedän, lapsi-kulta, kyllä sen tiedän, mutta kaukaa en voi
isäntänä olla. Kuolema tulee, sen siipien humun jo korvissani kuulen,
ja tulkoonpa vain, johan on aikakin. Mielelläni jo lähdenkin täältä,
sillä sieluni halaa viimeinkin rauhaa; rauhaa tahdon, mutta kumminkin
toivoisin kuolevani isieni ja poikieni tavalla, tuntematta kalvavan
taudin tuskia."

"Mikäs ihme nyt koirille tuli, kun noin rupesivat haukkua räventämään?"
lausui muudan naisista kolpitsan puolelta.

"Eihän vain karhu karjaa vaanine", vastasi Katri.

"Minusta tuntuu, kuin ne tervehtisivät tuttua vierasta", rauhoitti
häntä ukko Perttu, haukuntaa kuulostettuaan. Naiset sysäsivät
ikkunalaudat auki ja tähyilivät tulijaa.

Hetkisen kuluttua kuului melkein kuin hevoskavioiden kapsetta, ja heti
astui hämyiseen pirttiin naisvieras.

"Siunaa Jumala ruokaa", lausui tulija luoden silmänsä pöydälle, jolla
illallisen tähteet vielä lasten tähden olivat korjaamatta, sillä lapset
söivät jälestäpäin.

"Siunaa Jumala ruokaa", kertoi tulija hengästyneenä toivotuksensa.

"Sitä Jumala suokoon!" vastattiin hänelle karsinan puolelta, ja Katri
kehoitti häntä käymään ruokaan käsiksi, sillä: "matka vatsan vajentaa,
talvi laarit keventää", hän sanoi.

"Suur'kiitos, kost' Jumala!" vastasi vieras, "mutta ei nyt taida enää
itsellännekään olla aikaa ruokailemaan."

"Jopa me olemme ruokailleet."

Ukko Perttu oli sillä välin saanut tietää kuka vieras oli ja kysäsi:
"onko rauha maassa, vai mitä lähdit, Pyymäen Leena?"

Vieläkin kiireisestä kulusta läähättäen Leena alkoi hätäisesti kertoa:
"ei, Herra nähköön, olekkaan rauha, vaan venäläiset ovat ihan tuossa
paikassa jo täällä."

"Sissitkö?" huudahtivat naiset. "Herra varjelkoon!"

"Niin juuri, sissit, ja on niiden joukossa punahattujakin."

"Ei suinkaan; kestäähän nälkävuosina tehty rajarauha vielä kaksi
vuotta, eivätkä he sitä tohdi rikkoa", sanoi vanhus epäilevästi
päätänsä ravistellen.

"Ihan varmaan kulkevat sissit tänne, ja punahattuja on puoleksi
seassa," vakuutti Leena.

"Silloin on koko valtakunnan rauha rikottu", mutisi ukko Perttu, "mutta
oletko niitä oikein omin silmin nähnyt?"

"Näinhän minä jälilleenkin. -- Koko tämän pitkän, helteisen päivän
jauhaa jylkyttelin hein'ajaksi leiväksiä, niin että hiki päästäni
tippui. Puolelta päivin aloin ihmetellä mielessäni, mikä kumma meidän
Mustille oli tullut, kun se alinomaa ulisi ja haukkua luskutti niin
äkäsesti. En kuitenkaan viitsinyt lähteä katsomaan, sillä mikäs heidän
nyt näin äkkiä olisi luullut tänne töytäävän, kuin eivät moniin vuosiin
ole retkillä käyneet. Saunan lämmitä pantuani, pistäydyin metsään
vastaksia taittamaan ja kuulin Kujangista päin outoa jyhmettä, niinkuin
ukkonen olisi siellä kaukana äännellyt. Kun todellakin taivaalla näkyi
muutamia vaskenkarvaisia pilvenmöykkyjä, luulin niitä kuuropilviksi,
enkä siitä sen enempää välittänyt. Oudoksuin vain siinä itsekseni,
mihin ihmeesen olin hopeasolkeni pannut, kun ei sitä kotona näkynyt,
mutta, arvelin toisekseen, Mikko tuon lienee, eilis-aamuna kirkolle
lähtiessään, paitaansa pistänyt."

"Mutta mitenkäs sinä viholliset näit?" kysäsi ukko Perttu
kärsimättömänä.

"Silloinhan minä ne näinkin. Jyhme läheni lähenemistään, ja jo aloin
erottaa ääniäkin. Säikähtyen minä kapsahdin pystyyn kuin kuorskuva
varsa, vaan sitte kaaduin pensastoon kuin lamainen lehmä. Tuskin olin
saanut silmäni auki, niin näin koko metsän olevan miehiä täynnä.
Maailma musteni silmissäni ja sydämeni hyppi kuin rupikonna. Minä
painauduin niin pieneksi maata vasten kuin suinkin voin ja sydän
kurkussa odotin vain viimeistä hetkeäni. Ei se toki tullut, vaikka
parasta se olisi ollut; varmaanhan ne ovat meilläkin käyneet; -- ja
lapset --" kiljahti hän, "voi minua onnetonta! voi! voi!"

"Rauhoituhan nyt toki vähän", lohdutti häntä Katri, "eivätkös ne
kulkeneet tietä myöten; mitäs he olisivat teille poikenneet?"

"Tietähän ne kulki, tietä, ja oli niitä kuin hyväkin kirkkoväki,
punahattuisia ja muita", nyyhkytti Leena itkussa, johon muutkin naiset
paitse Katri yhtyivät. "Pari heistä tunsinkin, Harmannan Oleksin ja sen
pitkän Uhtuen Timon, jotka käyvät laukun kannossa. Oleksi uhkasi
täyttää saapasvartensakin Tuulivaaran hopeilla; muudan mies uhkasi
ottaa ruutia kymmeneksi vuodeksi tornikuopasta, ja Timo lupasi viedä
Katrin kotiinsa emännöimään, eikä kuolemassakaan sanonut hänestä
eroavansa."

"Sepähän nähdään", lausui Katri kalveten, vaan tyynesti.

"Hyvä isä! mitä nyt tehdään", valitti naisväki.

"Ruvetaan tietysti vastarintaan ja sitte kuollaan kunnialla kaikki
yhdessä mylläkässä", tuumi taaskin rohkea Katri.

"Vastarintaan! miehittä! ei, siitä ei synny mitään! Ei lähdetään kaikki
hyvän sään aikana jäniksen linnaan: kosken alla on kaksi venhettä,
niillä päästään karkuun", ehdotti joku joukosta, "ja lähtäänkin jo
heti."

"Minä vaan en paikalta hievahda; en jätä kotia, enkä vaaria yksin
surman suuhun", penäsi innokkaasti, ikäänkuin iloiten aatteestaan,
urhokas tyttö, jonka ympärillä pienemmät lapsista itkivät.

Vaari ei ollut ottanut koko sotaneuvotteluun tähän asti osaa, mutta
silloin hän huusi raikkaalla, vaikka liikutuksesta vapisevalla äänellä:

"Hiljaa! tässä ei ole aikaa voivotuksiin eikä kyyneliin, kun varma tuho
joka hetki lähestyy. Kuulkaa minua ja täyttäkää käskyni, -- kiroukseni
seuraa sitä, joka sen rikkoo, siunaukseni sen täyttäjää, ja muistakaa,
isän kirous on raskas taakka, sen olen saanut jo silmilläni nähdä; se
kukistaa kantajansa. Minä puhuttelen teitä urhoollisten miesten
puolisoina ja lapsina, vapaan kansan naisina. Kuulkaa siis! Se on
mielestäni ihan selvää, ett'emme voi suojella varustusta emmekä
kotiamme, varsinkin kun vastaamme ryntää kentiesi kymmeniä kertoja
lukuisampi vihollinen kuin meitä on. Näillä" -- hän osotti laihoja
nyrkkejään -- "näillä ei enää ole paljo virkaa; mutta sen verta on
niissä, Jumalan kiitos, vielä voimaa, kuin tällä kertaa tarvitaankin;
ne voivat vielä iskeä heikon iskun, joka ihmeitä aikaan saattaa.

"Ennen kaikkea te otatte eloaitan peränurkasta, jyvien alta hopea-arkun
ja syöksette sen jyrkänteeltä koskeen, merkiten paikan mihin se putoaa.
Sitte lataatte kaikki pyssyt; ruutia ja luoteja on tornikuopassa kyllin
kyllä, ja sen tehtyänne pakenette levähtämättä, joka ainoa, siksi kuin
tapaatte poikani Ollin. Hänelle sanotte: valansa mukaan puolusti isäsi
varustusta viimeiseen hengenvetoonsa asti ja lähettää sinulle nyt
siunauksensa toisesta elämästä, jonne hän meni Eliaan tavoin, mutta
kuitenkin Simsonin lailla jyryssä ja pauhinassa. Minulle annatte
lähteissänne tulukset ja pari ladattua pyssyä. Ne kyllä ovat ruosteiset
ja saattavat haljeta, mutta sama se; usein on toisen vasama minuun
sattunut, jos kerran omakin laukaus haavoittaa."

"Mitä aiotte vaari? Räjäyttääkö koko talon ilmaan itsenne ja
venäläisten kanssa? Ei, sitä ette saa tehdä, emme jätä teitä tänne
taikka, jos välttämättömästi tahdotte jäädä, niin jään minäkin", sanoi
Katri, "ja minä voin jäädä kaikissakin tapauksissa".

"Ja minä", liitti pieni Matti nasevasti.

"Ei käy laatuun, hyvät lapset, vaikka hyvin ymmärrän arvossa pitää
jaloa tarjoustanne", lausui vanhus. "Valani sitoo minut jäämään tänne,
ettekä suinkaan tahdo, että ukkovaarinne ilmestyisi Herramme istuimen
eteen valapattoisena lurjuksena nyt, kun luullakseni lähes kokonaisen
vuosisadan olen koettanut elää rehellisenä miehenä. Mitä vastaisin minä
Herralleni silloin, kun Hän kysyisi: Perttu Kähkönen, miksi söit
sanasi, vaikka hinkalosi ja aittasi olivat pakahtua viljan kyllyydestä?
Mitä vastaisin silloin Hänelle? En mitään, vaan häveten saisin lähteä
marssimaan kadotuksen kuiluun yhtä matkaa noiden jumalattomien,
liittonsa rikkovien sissien kanssa, sillä aivan varmaan he joutuvat
sinne, samoin kuin muutkin kunnottomat, jotka karkaavat ilman syyttä
turvattomien päälle. Ajatelkaas kuinka nuo pedot saisivat minulle
nauraa; -- ettehän te heille sitä iloa tahdo suoda? -- Ja mitä taas
tuohon ilmaanloiskaukseen tulee, ei se minulle ole yhtään vaikea, kun
jo olen niin paljo etuantia kuolemalle maksanut, jalkani on jo hänellä
paitsi muuta; vuosia on minulla niin paljo ett'en kuitenkaan voi
toivoa, jos tahtoisinkin, monta semmoista enää jäljellä olevan, ja
jospa olisikin, vaikka vielä toinen mokomakin, en tahtoisi petturina
niitä elää. Sieluni halaa jo pimeydestä valkeuteen, jossa tiedän
lasteni ja nuoruudentoverieni avosylin minua vastaan-ottavan.
Ajatelkaas miten ihmeissään kaikki tuttavat mahtavat siellä olla, kun
minä teen tuloni loistavasti tulessa ja jyrinässä samoin kuin kaivattu
sade näivettävän poudan perästä ja lähdölläni tuo'an vielä hyötyä
maallekin; -- jos en muuta hyötyä tuottaisikaan, niin kunniaa ainakin,
ja nimeäni muistellaan siunaten vielä tulevinakin aikoina. Tämän
kuihtuneen ruumis-raukan pelastus ei enää maksa vaivaa, kun ei
varustuksen pelastuksesta voi olla puhettakaan, sentähden heitän
elämäni kohtalolle vasten näkimiä, toimitettuani ensin, mikä
mahdollista on. Siitä on vielä sekin hyvä, että jälkeen jääneille jää
jalo esimerkki uhrautuvasta isänmaan-rakkaudesta, ja se on innostuttava
kansalaisia taisteluun samalla kuin se pelottaa vihollisia."

"Samoinhan on minunkin esimerkkini tekevä", pisti Katri väliin, "ja
suonettehan minullekin kunnian saada osoittaa, että nuoressakin
rinnassa voipi palaa pyhän innostuksen tuli."

"Puheesi kalskahti raudalle, Katriseni", lausui ukko, "jos olisit mies,
hyväksyisin aikeesi, mutta nyt se ei saa päätöstäni horjumaan, sillä
niin sinulla kuin Matillakin on kokonainen elämä iloineen ja suruineen
edessänne".

Ukko mietti hiukan ennenkuin jatkoi: "Ei maallamme ole varoja
ihmishenkiä tuhlata, sillä niitä arvatenkin kohta runsaasti tarvitaan.
Varmaankin koittaa maallemme kovat ajat, koska punahattuisiakin on
rajan yli rynnännyt, eikä tuo sama valani, joka minut itseni velvoittaa
hengestäni luopumaan, kuitenkaan salli minun suotta kansalaisteni verta
tuhlata."

Katri ei sanonut myöntyvänsä jättämään ukkovaariansa varman kuoleman
kitaan, vaikka kaikki koettivat häntä pakoon houkutella. Sanoipa hän
vielä, jos ei muu auta, pistäytyvänsä piiloon katsomaan, miten ukon ja
kodin käypi, eikä siinä luullut rikkovansa neljännen käskyn vaatimuksia
laisinkaan, vaan paremmin niitä täyttävänsä. -- Viimein suostui ukko
Perttukin siihen, kun muu ei auttanut, ja määräsi pikku Matinkin
jäämään, sillä aika joutui.

"Katri ja Matti", sanoi ukkovaari, "vannokaa vastustamatta täyttävänne
mitä teille tänne jäätyänne käsken, sillä ehdolla suostun pyyntöönne".

"Täytämme", sanoi Matti, "kyllä minulla on rohkeutta kuolla".

"On minullakin", kertoi Katri.

"Mutta entäpäs elää?" kysäsi vanhus.

"On sitäkin", lausui poika.

Katri oli vaiti.

Kaikki ukon määräykset pantiin viipymättä toimeen ja venäläisten
viimein vaaran alle saapuessa oli Tuulivaaran varustus sokean
vanhuksen, hennon kaunottaren ja parrattoman pojan puolustamana.
Kahdella venheellä olivat muut lähteneet: Leenakin meni heidän
kanssaan, kun ei uskaltanut yksin kotiinsa palata. Jälelle jääneiden
siunaukset seurasivat heitä. Katkera oli ollut erohetki, mutta ukko
Perttu osasi sen lyhentää; katkerahan se on aina, mitä sitte
tuollaisissa tilaisuuksissa!

Katri oli huutanut lähteville: "sanokaa isälleni hänen tyttärensä
kuolleen isällisen kovuuden, lapsellisen kuuliaisuuden ja kahdenlaisen
rakkauden uhrina".

"Älkää sanoko mitään", lausui Perttu, "hänen molemmat lapsensa tulevat
pian Jumalan avulla ja toivottavasti terveinä hänen luoksensa".

Iltarusko kultasi säteillään puiden välistä vilahtelevaa vettä, ja
painuvan auringon viimeiset säteet ikäänkuin jäähyväisiksi suutelivat
kainosti punehtuvaa metsää vaarojen huipuilla. Tummina kuvastivat
kunnasten välitse laaksot korkeampien paikkojen varjoja; tuolla etäällä
Repovaaran rinteillä väikkyi hienoa, vaaleaa huurua; yö levitti utuisen
vaippansa uinuvan luonnon yli. Yksinäinen käki kukahti silloin tällöin,
ikäänkuin valveilla pysyäkseen, ja jossakin muurin raossa kirskahti
yksinäinen sirkka. Sitte oli kaikki hiljaa niin hyvin ulkopuolella kuin
varustuksen sisässäkin. Vieläkin hiljainen hetki seurasi. Äänettömyyden
katkasi matalalla kuherruksellaan kalliokyyhky. Kyynel vieri silloin
tuon äsken niin luonnottomasti rohkean Katrin hehkuvista silmistä hänen
vaaleoille poskillensa ja turhaan hän koki pidättää rinnastaan lähtevää
huokausta.

Nojautuen tornin suljettuun porttiin hän lähetti viimeisen
jäähyväishuokauksen kotiseudulleen ja katkeraksi käyneelle elämälleen.

Perttu ukko heräsi haaveilevista unelmistaan ja äkkiä lausui: "Matti,
kiipeä torniin, katso tarkasti ympärillesi ja huuda tänne alas, jos
mitä näet, mutta varro siellä kunnes sinua kutsun."

Matti totteli ja meni täyttämään käskyä. "Katri", lausui vanhus pojan
mentyä, "minä tiedän jonkun suuren ja raskaan surun painavan mieltäsi,
se on saattanut sinulle jo noin nuorena elämän arvottomaksi, avaa
minulle sydämesi, lapsi, kentiesi minä voisin suruasi lieventää".

"Eihän minua mikään murhe paina", vastasi tyttö.

"Älä teeskentele, vaikka silmäni ovat talmassa, näen kuitenkin sinun
tahallasi hakevan kuolemaa, hirmukuolemaa sodan tuhoavissa liekeissä,
eikä naisluonne sitä epätoivoisetta sydämensurutta voisi tehdä; se on
epätoivoa, eikä rohkeutta. Toisin kuohuu veri miehen suonissa kuin
naisen; miestä ajaa sodan jyryyn omainsa suojelemisen velvollisuus,
rakkaus vapauteen tahi valitettavasti myös toisinaan julma kosto;
nainen on hienompaa ainetta, jota sodan jymy kauhistaa, ja jos hän
hurmekentille kiiruhtaa, on hänellä tyyten sortunut sydän."

"Ettekö rakkautta luule kuoleman pelkoa voimallisemmaksi? Eikö nainen
voi uhrata henkeänsä omainsa edestä?"

"Voipi kyllä lastensa, ehkäpä puolisonsakin puolesta, mutta nainen on
elämän päiväpaiste; se ei suotta syöksy möyryävien ukonpilvien
temmellykseen, niinkuin sinä, Katriseni; se ei hyödyttä hae kuolemaa.
Sinä luulet elämäsi onnen kadonneen ja onnesi auringon iäksi pilveen
peittyneen, vai miten?"

"Niin onkin, aurinko, kuu ja tuikkavat tähdetkin kaikki ovat sammuneet
ja kaikkialla vallitsee kylmä ja kolkko yö", vastasi tyttö nyyhkien,
"minulla ei ole enää mitään iloa elämästä".

"Minä tunnen kaiken tuon ja olen itsekin joskus, surujen kohdatessa,
luullut niin, mutta aina on myrskyistä yötä seurannut tyyni päivä, ja
niin käy sinullekin, kun vaan sinulla on rohkeutta sitä odottaa."

"Tapahtuuko siis vielä ihmeitä tässä matoisessa maassa?"

"Ihmeitä tapahtuu, jos itse uskallamme ihmeitä tehdä; kohtalo kääntää
meille kauniimman puolensa, kun meillä on uskallusta silmiämme
räväyttämättä sitä silmiin katsoa. Jos Onnetar meitä karsaasti
katselee, uskallusta vaan, ei muuta, ja sitä kyllä ylhäältä saamme, jos
pyydämme. Minä näen, ett'et luota vanhaan ukkovaariisi, etkä avaa
sydäntäsi sille, joka kentiesi on suurinna syynä suruusi, jonka kyllä
tiedän ja tunnen. -- Isäsi kielsi kirouksensa uhalla sinut Timolta; se
tapahtui minun neuvostani, sillä en todellakaan luullut voivasi
rakastaa maasi vihollista. -- Anna minulle kätesi Katri ja kuule
kieltoni syitä."

Väliäpitämätönnä ojensi Katri ukolle kätensä; hänen kyyneleensä olivat
lakanneet vuotamasta, hän seisoi ukkovaarinsa edessä liikkumattomana
kivikuvana, katsoen jäisillä silmillä ukon kurttuisia kasvoja.
Sisällistä inhoa ilmoitti tuo katse, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa:
"sinussa vallitsee viha ja vaino, et koskaan ole tuntenut rakkauden
tulta".

"Onko sinulla voimaa kuulemaan kauheata kertomusta", kysäsi ukko, "se
on sukusalaisuus, mutta nyt elämäni viimeisellä hetkellä ilmoitan sen,
jos kuulla jaksat".

"Minua ei enää liikuta mikään, minä jaksan kuulla kauheintakin",
vastasi tyttö kamalan tyynesti.

Tuskan väristys värähteli ukon kasvoilla, kun hän ponnistaen voimiansa
kertoi: "Timo on kavaltajan, uskon hylkääjän, maansa pettäjän
pojanpoika. Hänen isänsä isä on lapsena levännyt minun kanssani
samoilla rinnoilla, sama sydän on huokaillut hänen ja minun tähteni,
sama äiti sulkenut meidät rukouksiinsa, -- hän oli kaksoisveljeni.
Yhdessä leikimme, yhdessä iloitsimme lapsuutemme viattomat päivät,
yhdessä vannoimme poikina tuon kauhean valan, jonka tunnet, ja
onnellisesti kuluivat elämämme ensimmäiset vuodet. Nousi siitä,
miehiksi päästyämme, vainon aika. Eräänä kauheana yönä samosivat sissit
rauhalliseen kyläämme. Tuolta Laukanlahden poukamasta kohosivat
korkeat, hehkuvat liekit, kun pakolaiset sieltä varustuksen suojaan
ehtivät. Muut tulivat, vaan kaksoisveljeni morsian, Katri, oli poissa.
Haltioissaan tempasi veljeni tapparansa ja riensi rosvojen jälkeen.
Päätin kuolla yhdessä hänen kanssaan ja vimmaisina me syöksimme kahden
noiden pakenevien petojen jälkeen, sillä eivät he paremmat petoja
olleet. Kyläläiset seurasivat meitä ja me tunkeuduimme aina Uhtueen
asti. Siellä nousi kiivas ottelu, jossa meidän miehet lyötiin, ja me
molemmat veljekset jouduimme vangiksi. Katri oli tappelun aikana
jollakin tavoin päässyt sisseiltä karkuun, vaan meitä vartioittiin
alussa niin, että pakoa oli mahdoton ajatellakaan. Monta pitkää viikkoa
sain minäkin siellä viettää.

"Kylän vanhimmalla oli Tatjana-niminen tyttö. Hänen isänsä oli vanha
kettu, joka koetti kahlehtia meitä toisenlaisilla kahleilla kuin
sissien tapa oli. Luultavasti tuo vanha sissi pelkäsi meikäläisten
kostoa ja päätti turvata talonsa rauhan Tatjanan kauneudella, ja tyttö
mielistyi tuumaan.

"Helvetillisellä sulollansa tuo velho lumosi meidät molemmat. Me
olisimme myöhemmin voineet monesti paeta, mutta olimme kuin jonkun
taikavoiman hurmaamina ja jäimme Tatjanan läheisyyteen. Minä häpesin
itseänikin, kun en voinut tytöstä luopua, ja luulin veljeni vaan
rakkaudesta minuun pysyvän häpeällisessä vankeudessa. -- Viimein tuli
isäni lunastamaan meitä. Sydämeni oli pakahtua häpeästä seisoessani
isäni edessä. Lunnaat oli suoritettu ja huomen-aamuna piti meidän
lähteä. Tahdoin vielä kerran nähdä Tatjanan ja etsin häntä kauvan
turhaan. Viimeinkin tapasin hänet rannalta, jossa hän hellästi
kaulaillen veljeäni istui hänen polvillansa, niinkuin ennen oli minun
kanssani istunut."

Vanhus vaikeni hetkeksi ikäänkuin kootakseen voimiansa jatkaakseen.
Vapisten seisoi Katri hänen edessään uskaltamatta hengähdykselläkään
hiljaisuutta häiritä.

Vihdoinkin viimein jatkoi ukko Perttu huoaten: "sinä et tunne, etkä voi
edes kuvailla sitä tuskaa, jota tuona hetkenä tunsin. Sydämeni kutistui
vihasta, inhosta ja säälistä ja jähmettyneenä seisoin alallani, vaikka
sisuksiani poltti raivokas tuli".

"Yrjö, sinä et siis jätä Tatjanaasi kuihtumaan tänne kalvavaan ikävään,
joka jäytäisi sydämeni juuret", lausui tuo kaunis käärme luikertuen
veljeni rintaa vasten, ja hänen mehevät huulensa koskettivat Yrjön
hehkuvia poskia.

Melkein samat sanat olivat kuiskauksena sitä ennen samoilta huulilta
kutkutelleet minunkin korviani. Minä silloin lupasin koettaa kaikin
voimin taivuttaa isääni tuumiimme suostumaan, eikä koskaan olisi
juontunut mieleeni suorastaan heittäytyä viritettyyn paulaan, vaikka
sydämeni oli entisistä siteistä vapaa. Veljeni ei muistanut mitään, ei
kunniaa, ei velvollisuutta, ei Katrille antamaansa sanaa, saati sitten
lempeänsä häntä kohtaan, vaan innokkaasti Tatjanaa syleillen hän lupasi
ikuisesti pysyä hänen luonansa, vaikka autuutensa menettäisi.

Kaikki vimmaiset tunteeni katkasivat silloin kahleensa ja riehuvana
petona karhasin erottamaan heitä. Sysäys vain ja Tatjana oli kaukana
tantereella huutaen kostoa.

Yrjö ja minä painiskelimme maassa verivihollisina, vaan toinen ei
voittanut toista. Minä tunsin veljeni veitsen iskun otsaani vasten,
sillä hän ei osannut ohimoon, johon tavotti. Kovasti rutistin häntä ja
vereni punasi tannerta. Silloin kajahti aivan lähellämme isäni ääni.
Hän sai tietää kaikki ja seuraus siitä oli kauhea. -- Työllä ja
tuskalla sain vanhuksen hillityksi kurittamasta Yrjöä, joka ikäänkuin
ilkkuen hurmeinen ase kädessä seisoi Tatjanan rinnalla.

Kirous kajahti isäni suusta. Sen raskain osa lankesi veli parkani
päälle, mutta kiihkoissaan antoi isä oman osani minullekin ja siitä
päivin on rauha ollut rinnassani harvinainen vieras. -- Samana iltana
lähdimme me, isäni ja minä, vaan veljeni jäi ja uhkamielisenä jäikin.
-- Hän sai Tatjanansa, tuon elämänsä pahanhengen. Isäni kirous alkoi
heti kantaa hedelmiä. Tatjana petti veli parkani, katkeroitti jokaisen
hänen elämänsä hetken niin, että hän syöksi viimein vaimonsa turmioon,
sitte kun oli häneen vaihtanut isänmaansa, kunniansa, uskonsa ja kaikki
mitä ihmisellä on pyhää. Väkivallasta väkivaltaan, tulenliekistä
toiseen syöksi veli parkani ja kantoipa vihan kalpaa meitäkin vastaan;
-- se, mikä muille on kauhistus, oli huvitus hänelle.

Kauvan surin Yrjön kamalata kohtaloa, kun hän koetti tukahduttaa
omantuntonsa ääntä hirmutöillä ja paatui yhä pahemmaksi, mutta ei oma
tilanikaan kadehdittava ollut. Tatjanan kuva oli painunut niin syvälle
sydämeeni, ett'ei mikään sitä sieltä vielä nytkään ole kokonaan
taitanut temmata pois. Ainoastaan korjatakseni sukumme Katrille
saattamaa häpeää kosin häntä. Hyvä, nöyrä ja kärsivällinen puoliso hän
olikin, vaan kuitenkin puuttui onnestani jotakin, sillä vasten tahtoani
säilytin rinnassani toisen kuvaa ja tunsin sen. Se tieto onkin ollut
elämäni kirous, se se on, joka on pakottanut minun hakemaan viihdytystä
sieluni ja sydämeni haavoille siellä missä ihmiselliset tunteet eivät
saa ääntänsä kuulumaan. Tatjanan muisto on pakottanut minua etsimään
kuolemaa tappelutanterilla, se on saattanut minua julmasti seuraamaan
poikana vannomaani valaa, eikä se vieläkään ole kokonansa haihtunut
tästä vanhasta, kuihtuneesta ja madon syömästä sydämestä, joka niin
tyynenä näyttää rinnassa tykkivän. -- Elämäni on kulkenut melskeistä
rataa ja lyhyeksi kävisi syksyinenkin yö taisteluitteni kertomiseen;
yhden niistä mainitsen vain ja se onkin kirkkainna muistissani
säilynyt.

Oli näet kerran, noin puolisataa vuotta sitte, tämmöinen helteinen
päivä kuin nytkin. Tyyneys vallitsi luonnossa, kun erääsen kauniisen
Kivijärven lahteen laskeusi punertava aurinko ja veden selkä kimmelsi
kuni kulta säteistä maillehen menevän päivän. Silloin laskihe tumman
metsän varjokasta rinnettä myöten kostoa puhkuva joukko kauvas järveen
pistävälle, kaitaiselle niemekkeelle. Minä onneton astuin eturivissä.
Tuskin olimme niemelle päässeet, kun vastaamme syöksi loinen vieläkin
raivompi parvi miehiä, jotka puolustivat kotejansa, lapsiansa,
omaisuuttaan, sanalla sanoen kaikkea, mikä ihmiselle kallista on.
Taistelu oli tuima ja tulinen. Miehemme alkoivat horjua ja tappiomme
oli varma, sillä vastustajiamme johti mies, joka mihin iski, siinä
kaatui mies. Selkäpiitäni karsi kuullessani miten hänen äänensä jyrisi
kuin torvi yli asetten kalskeen. Enemmän kuin kaksikymmentä vuotta oli
kulunut siitä, kun hänet olin nähnyt, mutta hyvin hänet tunsin.

Minä kartoin häntä kauvan sisällisestä pakosta, mutta viimein,
miestemme peräytyessä, minut valtasi epätoivon vimma, sillä tuosta
johtajasta riippui tappio tahi voitto.

Minä tunkeuduin hänen lähellensä. Ikäänkuin yhteisestä suostumuksesta
taukosivat toiset verityöstä, vai lieneekö väsymys heidät käsittänyt.
Kumpikin joukko kiinnitti silmänsä meihin ja jo viritetyt jouset
laskettiin alas. Tuokion katselimme toisiamme äänettöminä.

"Akka! anna aseesi puhua, äläkä sydämesi", huudahti vastustajani
hirveällä naurulla, "emmehän tee yksinäisinä muuta kuin sitä, mitä koko
kansamme ja koko ihmiskuntakin kokonaisuudessaan tekevät".

En liikahduttanut asettani, sillä hänen sanansa olivat liian katkerat.
Silloin hän lausui pilkallisesti: "vai ei Perttu veljeni enää jaksa
kalpaansa kohottaa, vai joko se on kylliksensä hurmetta juonut? Voi
ukko rukka sinua! et ansaitse kauvempaa olla noin kauniin miekan
kantajana", ja hänen tapparansa halkaisi vinkuen ilmaa. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän keikahti jo halaistuin kalloin niemelle asetetun
pyhän kuvan viereen. "Kirous! helvetti on saanut osansa", olivat tuon
jumalattoman viimeiset sanat, jotka sekoittuivat meikäläisten taivaalle
kiirivään voittohuutoon. Käsilleni hyrski hänen hurmeensa, kun
polvillani huusin hänen nimeänsä. Minusta tuntui kuin olisi miekkani
omaan sydämeeni sattunut, ja koston enkelinä häilähti eteeni Tatjanan
haamu. Luullen sitä aaveeksi, syöksin uudestaan alkaneesen tappelun
tuoksinaan, ja kun seuraavana aamuna täyteen tuntooni taas tulin, niin
tuo aave seisoi edessäni harmaat hapset levällään tuulen
liehuteltavina. Hän puristi rintaansa pienoista poikaa ja puiden
minulle nyrkkiänsä hän käheällä äänellä toivotti jälellä olevaksi
elämäni ajaksi Kainin rauhattomuutta, tuskaa, kärsimyksiä ja
onnettomuutta. Pojasta ennusti hän sukeutuvan sukuni surman ja kirosi
minut perheineni manalan vaivoihin. -- Hän oli Tatjanan äiti ja poika
oli Timon isä. Isosta, kauniista kylästä oli vain kasa savuavia
raunioita jäljellä ja sen lukuisista asukkaista ainoastaan nuo kaksi
eleillä, jonka vuoksi kylä siitä päivin on kantanutkin Akonlahden
nimeä.

Kauhistuen syöksin suitsuvien raunioiden ja kangistuvien ruumiiden
välitse pois tuosta turmion paikasta, vaan sen yön verinen muisto ei
ole milloinkaan mielestäni haihtunut. -- Mielettömän naisen ennustuskin
on toteen käynyt, sillä tuo silloin näkemäni poika on minusta karsinut
tukevimmat ja tuoreimmat oksat ja onnettomuus on aina suvullemme
seurannut, kun joku Yrjön jälkeläinen on meitä lähestynyt. Minä melkein
jo kerran luulin kirouksen kadottaneen voimansa, silloin kun viime
nälkävuosina Timo meidän leipäämme söi ja meidän töitämme teki, mutta
siinä erehdyin. Isäsi ei olisi tahtonut korjata tuota puutteesta
vaipunutta miestä, mutta minä käskin ja toivoin hyvällä työllä
lieventäväni kirouksen sapen. Niin ei käynyt; hän, tuo nuorukainen,
josta pidin kuin jostakin omasta pojastani, nosti riitaa perheen kesken
ja, mikä pahempi, vuodatti sinun viattomaan sydämeesi rakkauden
sulomakuista myrkkyä, joka siitä päivin on elinvoimiasi kalvanut."

"Oi! älkää syyttäkö Timoa; se riita on ollut sedän oma syy", keskeytti
Katri.

"Voipi olla, mutta Timon jäykkä ja tulinen luonne ei kuitenkaan olisi
sinun luonteesesi sopinut, sillä sinussakin on liian paljo uhkarohkeata
luonteen lujuutta, eikä kaksi kovaa kiveä hyviä jauhoja tee", lausui
vanhus. "Isäsi teki oikein kieltäessään Timon sinun kanssasi niin
likeisesti seurustelemasta, vaikka hän teki sen liian myöhään, sillä
sinä olit jo antanut hänelle sijan sydämessäsi ja olet saanut siitä jo
nuorella iälläsi paljon kärsiä, mutta kärsimykset puhdistavat sielua,
sanotaan ainakin."

"Ettekö luule sitte Timon saaneen kärsiä, vaari?" kysyi Katri.

"Kenties, mutta kylliksi puhdistunut hän ei vielä ole", vastasi Perttu
ukko, "sillä silloin hän ei sissiseurassa tulisi sinua ryöstämään. Hän
on vihollisparvessa, muistan vasta nyt, ja olkoon, sama se, jos vaan
sinä olet viisas ja tottelet minua. Minä toivon, ett'et liian kovasti
tuomitse minua, jos pyydänkin sinua kärsimään ja elämään kaukana
Timosta, sillä kärsimykselläkin on sulonsa, jos vain syyttä kärsii.
Kärsi siis, sillä elämässäsi voi vielä onnen aurinko koittaa
Timottakin, jonka kanssa et voisikaan onnellinen olla isäsi kirouksen
uhalla, etkähän tahtoisikaan yhdistää kohtaloasi mieheen, joka karulla
lähti täältä ja koetti viekotella sinuakin häpeällisesti jättämään
meitä -- ethän?"

"En, vaari kulta, vaan tahtoisin niin mielelläni kuolla", sanoi Katri.

"Jätä ne tuumat", puhui vanhus, "ja jätä tämä paikkakin. Tallissa on
orhi, ratsasta sillä Matin kanssa kiiruusti pois, ja ottakaa matkaanne
nuo ladatut pyssyt, joilla aluksi aioin sissejä säikytellä, minulle
riittävät aseiksi taula ja tulukset."

Itkien syleili Katri ukkovaariansa eikä kyennyt liikutukseltaan
virkkamaan mitään.

"Uskallusta vain tyttöseni", kuiskasi Perttu, "uskallusta taistella
kohtalosi kanssa, se on kuolevan isoisäsi viimeinen tahto, isoisäsi,
joka on rakastanut sinua enemmän kuin Tatjanaakaan."

"Nyt ne tulevat jo", kuului Matin ääni tornista.

"Riennä alas", käski Perttu ukko aivan tyynellä äänellä.

Ukon ja Katrin keskustellessa oli taivas vetäytynyt synkkään pilveen.
Hohisten lähenivät taivaan mustat hirviöt toisiaan. Ensin kuului
juhlallisen hiljaista hyminää. Se muuttui äänekkäämmäksi koveten
kovenemistaan. Vähitellen taajenivat nuo kaukaiset äänet jyrinäksi:
vuoroin järähteli eteläinen taivaan kansi pohjoisen kanssa ja
kaarrellen kierteli ilmoissa pitkäisen valtava pauhu. Joskus hiljeni
se, taas raivokkaammin alkaakseen ja muuttui viimein pelottavaksi
ratinaksi ja räiskeeksi, joka saattoi sydämen rinnassa kutistumaan.
Tuntui siltä kuin pitäisi räiskettä hirmuisen, taivasta ja maata
halkasevan räjähdyksen seurata. Pilkkoisen pimeä olisi ollut, joll'ei
taajasti välähtelevät salamat ja pauanneliekit olisi hiukkasen valoa
levittäneet. Silloin tällöin lävisti kirkas, sinipunertava ukonnuoli
pimeyttä ja valaisi ympäristöänsä haaveellisella valolla. Koko torni
vapisi perustuksillaan. Viimein syöksi rankkasade pilvistä huuhtelemaan
rakennusten kattoja, ja räystäiden alla maassa lätisivät taivaan
kyyneleet samalla kuin toiset syöksyivät jyrähdyksistä kamalasti
kajahteleviin kallionkuiluihin.

Tultuansa alas tornin astimilta Matti sai tallista noutaa ratsun. Ukko
painoi musketin Katrin käteen, joka vaistomaisesti sen vastaan otti.
Matti tempasi toisen ja hyppäsi, ukon kättä puristettuaan, vapisevan
ratsun selkään. Tahdottoman lapsen tavoin antoi Katri auttaa itsensä
tarakkaan.

Vanhoilla käsillään veti Perttu ukko sitte pois portin telkeet ja niin,
hänen siunauksensa seuraamina, riensivät Tuulivaaran kaunotar ja hänen
veljensä tummassa yössä kiiruusti lähenevää vihollista vastaan.

Salama valaisi hetkiseksi ilmaa, kun korskuva orhi kiiti sissien
sivutse.

"Katri", kuului ääni yössä ja eräs pitkä mies hyökkäsi sissijoukosta
pakenijoita takaa ajamaan. Olipa toinenkin, paitsi Timoa, Katrin
keksinyt. Se oli kapteeni Kapranov itse. Silmänräpäyksen hän seisoi
paikallaan ja erilaisten himojen taistelu kuvautui hänen kasvoillaan.

"Podoshdite njemnoshko (odottakaa hiukan)", karjasi kapteeni ja
kiiruhti hänkin pitkän-Timon jälkeen. Se olikin hänen pelastuksensa.

Sillä välin ryntäsivät muut venäläiset avonaisesta portista sisään.
Talo ja torni täyttyi heistä pian. -- Äkkiä vaikeni sissien riemuisa
huuto ja hämmästyksestä kivettyneinä katselivat he toisiaan. Tornin
alta syvyydestä alkoi näet kaikua myrskyn äänen yli eriskummainen,
kamala laulu, joka saattoi ahneiden miesten hiukset taikamaisesta
pelosta pöyhistymään. Selvästi kuului raivokkaasti vyöryvät, ontolla
äänellä lauletut sanat:

    "Joutukaatte jo Tuonelan joukot
    Voittoa Karjalan katselemaan!
    Sissit täyttävät nurkat ja loukot,
    Hopeita lähtivät hapuilemaan;
        He tänne päin
        Nyt syöksyvät näin
    Tuhohon ja tulikuolemaan.

    Rientäkäätte jo haukat ja korpit
    Sissien sydäntä maistelemaan;
    Kohta aukasen Manalan portit --
    Turha on yhtyä taistelemaan;
        Verisin päin,
        Koko ryhmittäin
    Te kiidätte hornan kattilaan.

    Parkukaatte nyt lesket ja lapset!
    Kähkönen turvanne tempasi pois,
    Kruunaten voitolla harmajat hapset.
    Kukapas häntä nyt peljännyt ois?
        Rauhan vilja,
        Vaikkakin hiljan,
    Verikylvöstä versova on."

Vimmatusti olivat pitkä Timo ja Kapranov samonneet Katrin ja Matin
perästä toisten taloon tunkeutuessa. Vaaran alla he olivat jo
saavuttamaisillaan pakenijat, sillä jyrkkä rinne hidastutti
ratsastusta, mutta siellä he seisahtivat, kun hirvittävä täräys äkkiä
järisytti ilmaa. Ehdottomasti käännähti Matti silloin katsomaan
jälelleen.

Hirmuinen tuli- ja savupatsas kohosi Tuulivaaralta korkeuteen ja
tuhannen tuhansia säkeniä puikkelehti ylhäällä taivaalla. Jotakin
tuntui vinkuvan väkevästi aaltoilevassa ilmassa ja yht'äkkiä hervahti
Katri hengetönnä hevosen seljästä maahan. Tornista kimmonnut kivi oli
rusentanut kaunoisen pään, ja kärsivä ihmislapsi oli saavuttanut
rauhan.

Samalla äkkäsi Matti takaa-ajajat, joista toinen kiljahtaen syöksähti
hänen kuolevan sisarensa luo ja sulki hänet syliinsä. Poika tempasi
sisareltaan pudonneen aseen maasta ja nopeana kuin orava hypähti taas
hevosensa selkään. Hän ojensi muskotin sisarensa syleilijää vastaan ja
miehen rinnasta puhkeavat punaiset kuolonkukat osoittivat Matin
ampumataitoa. Kuului yksi uikahdus, kuului toinenkin ja kauhistuen näki
Kapranov kaksi toisiaan kiinteästi syleilevää ruumista. -- Timo oli
pitänyt sanansa eikä eronnut armaastaan kuolemassakaan.

Eteenpäin riensi Matti mutisten: "sukuisän kirous ei siis vieläkään
ollut lopussa", sillä hän oli torniin kuullut suurimman osan
ukkovaarinsa kertomusta ja tunsi tuon kirouksen. "Mitähän ukkovaari nyt
sanoo, kun Katri kuitenkin tuli matkaan", lausui hän kyyneliään niellen
ja katosi tumman metsän siimeesen.



HUONONA AIKANA.

(Kertomus elämästä Itä-Suomessa.)


Koitajoen varsilla Ilomantsin pitäjään salomailla vietetään vielä
nytkin, niinkuin ainakin on vietetty, aineellisessa suhteessa hyvin
kituvaa elämää. Laveat metsät ovat viekotelleet harvalukuisia asukkaita
hankkimaan suurusta vehka- tahi petäjäleipänsä sekaan tuolla verrattain
helpolla kaskiviljelyksellä, joten varsinaisesta maanviljelyksestä ei
ole mitään sanottavaa tolkkua tullut. Poltettujen puiden tuhka näet
väettää maan vähäksi aikaa niin, että se toisinaan jaksaa tuottaa
keskinkertaisen ja keskinkertaista paremmankin sadon. Sitä paitsi
kasvavat halmeista muodostuneet ahot runsaasti heinää (siksi kuin
pääsevät metsittymään), joten ei kenenkään tarvitse niityn
raivaamisella selkäänsä katkaista. -- Huonosatoisina vuosina taas
tultiin ennen muinoin toimeen panemalla leipään enemmän vehkaa ja
vähemmän viljaa; nykyaikoina pannaan siihen enemmän viljaa ja vähemmän
vehkaa; se on nykyajan sivistyksen vaikutusta se. Isällinen hallitus ja
yksityiset ihmisystävät kilpailevat näet keskenänsä siitä, kuka voisi
tehokkaammin lieventää hallavuoden seurauksia. Ainakin oli niin asiain
laita seitsemännellä vuosikymmenellä, jolloin, varsinkin Suomen eloon
heräämisvuodesta 1863 alkaen, tuhlaeltiin apua ja lainoja sekä
tarvitseville että tarvitsemattomille ja kansaa opetettiin luottamaan
kaikkeen muuhun kuin ahkeruuteen ja omaan voimaansa. Siitä seurauksena
taas oli se, että apuvarat olivat lopussa silloin kuin niitä todella
olisi tarvittu, eikä pohjoissuomalainen enää kammoksunut velkaa,
niinkuin entisinä aikoina.

Enimmäkseen velan turvin oli noillakin mainituilla salomailla elää
kitkutettu neljänteen päivään Syyskuuta tuona sekä kamalana että
siunattuna vuonna 1867, jonka sanomaton kurjuus ei sitä nähneiden
muistosta koskaan murene ja jonka opetuksista on jo paljo ollut, mutta
vieläkin enemmän voisi olla isänmaallemme hyötyä, jos niitä opetuksia
varteen ottaisimme.

Mainitun päivän enteenä sarasti jo jylhien vaarojen päällitse valju
rusko, mutta päivän "kultakehrä" viipyi vielä piilossansa taivaan
rannan alla. Auhtokorven rämeisellä pinnalla lepäsi liikkumattomina
tiheitä, lyijynharmaita sumupilviä. Tyynenä, tahmeannäköisenä oli
sameavesinen Raiskalampikin, vaikka sen laineiden ei vielä olisi
luullut ennättäneen vapauteensa kyllästyä, kun ne vasta muutama päivä
ennen Juhannusta olivat jääkahleistaan irralle päässeet. Hiljoikseen
vieritteli Koitajoki mustia, äänettömiä vesiään; muutoin koko luonto
oli vaipunut syvään ja kolkkoon horrostilaan. Ei pienintäkään värettä
näkynyt veden pinnalla, eikä heikointakaan tuulen henkäystä tuntunut
tyynessä ilmassa. Yksin laululinnutkin olivat jo tiessään, ettei edes
heidänkään heräämisensä vilkastuttanut elotonta seutua, jota syksyn
hallaiset huurut peittivät, niinkuin kateliina kuollutta ruumista.

Sumukerrosten taajan harson läpi häämöitti kuitenkin Huuhkavaaran
rinteeltä pienoinen mökkitalo. Ainoalla lasiakkunallaan näytti se,
ikäänkuin ihmeissään, katsoa töllöttävän noita ympäristöllä kasvavia,
vielä tuiki vihantia viljoja. Muutoin näytti tuokin ihmisasumus
asujamettomalta ja autiolta.

Vihdoinkin viimein liikahti pirtin seinustalla jotakin. Yösijaltaan,
läheisen petäjän oksalta, tirkisti sitä pihamaalla liikkujaa hyvin
uninen ja harmaa varis. Tottapa se ei ollut mitään vaarallista, koska
varis ainoasti hiljaa äännähtäen peittihe takaisin entiseen piiloonsa
oksien suojaan näkemään suloisia unia tulevasta teurastusajasta.

Nyt seurasi aivan rauhallinen hetki, mutta sitte liikahti entinen
liikkuja uudestaan. Pihamaalla näkyi sumupilvien keskellä kömpivän
seisalleen mustankirjava ja hyvin pitkäsäärinen lehmä. Sitte kajahti
keskellä yleistä hiljaisuutta raikas ja kaikuva nammuuh!"

"Praa, praa," virkkoi äskeinen varis ja hänen hiukan
hiljaisella äänellä toisille muristua kuului tuuheasta petäjästä
monikymmenkertainen "praa, praa, praa," ikäänkuin siinä lepäävät
varikset olisivat ihastuksissaan hurranneet kirjon onnistuneelle
aamuvirrelle.

Suosion osotuksesta ihastuneena huudahti lehmä uudestaan "ammuuh!"

Samalla nirahti pirtin ovi surkeasti, kuni pahoillaan liian varhaisesta
leponsa häiritsemisestä. Vaikka veltosti, aukeni se kumminkin
vähitellen ja vieläkin hiukan kitisten laski ulos naisihmisen, jolla
oli päällä herraskuosiin tehty karttuunihassa.

"Huh, miten hirveän kylmä aamu", lausui ulostulija.

"Praa, praa, praa", rääkyi varisjoukko petäjässä ja ikäänkuin
yksimielisestä päätöksestä lehahtivat ne kaikki samalla kertaa lentoon.
-- Nyt ne jo rääkyivät tuolla Raiskalammin päällä. Yhä loitompaa kuului
varisten ääni lakkaamatta, kunnes sitä ei enää kuulunut ollenkaan, ja
viimein katosivat ne näkyvistäkin tuonne hämärään etäisyyteen.

Kauvan lintujen kadottuakin seisoi nainen yhdessä kohden silmät
avaruuteen luotuina. Tuskin olisi hän mietteistänsä ihan heti
havahtunutkaan, jollei päivän terä olisi pilkahtanut esiin vaarojen
takaa. Sen ensimmäiset säteet kultasivat kauniisti kaukaisia kumpuja ja
kunnaita, toiset purppuroivat veden kalvoa ja seuraavat sattuivat jo
katselijan silmiin, siten huomauttaen hänelle nyt jo olevan ajan päivän
askareisiin ryhtyä.

Samalla pistäytyi pirtistä ulos mieskin. Se oli tavallista kookkaampi
keski-ikäinen mies. Hänellä oli korkeanpuoleinen, jo hieman ryppyinen
otsa, korkeat kulmat, ja niiden alta katselivat syvistä kuopistaan
tummat, värittömät, mutta ystävällisen näköiset silmät. Miehen nenä oli
suora, suu pieni ja sen ympärillä pieni pilkallinen poimu. Leuka taas
oli tukeva ja vähän esiin pistävä. Sanalla sanoen mies oli jyrkän
näköinen, mutta näytti sisältävän paljon viisautta kuni koulukirja.
Tuon kirjan kansina sopi pitää keskeltä jaettuja, tumman ruskeita
hiuksia, jotka suorina säikeinä ulottuivat nutun kaulukselle saakka.

"Hirveän kylmä aamu", sanoi nainen.

"Siltä tuntuu", oli vastaus.

"Kunhan ei olisi ollut hallaa taaskin", arveli nainen.

"Näkeehän tuon jo epäilemättäkin", sanoi mies.

"Mitäs meistä sitte tulee, mihin viimeinkin joudumme?" tuumaili nainen.

"Mihinkäs kuin mieron tielle, johan sen kauan olen nähnyt, ainakin
siitä asti kuin sinut taloon toin", vastasi mies äreästi ja lähti
astumaan pois pihamaalta.

"Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla elon avaimet", mutisi vaimo,
ikäänkuin itsekseen.

"Ammuuh", arveli siihen kirjolehmä, kuin ameneksi ikään.

"Koht'sillään piikaseni, koht'sillään, kunhan vain ennätän silmäni
oikein auki saada; mutta eipä noista uni tahdo nyt karistakaan, kun
Iska ei anna enää kahviakaan keittää", lohdutti sitä emäntänsä ja meni
pirtin vastapäätä olevaan aittaan. Heti hän sieltä palasi lypsinkiulu
kädessä ja kyykistyi lypsämään kirjoa.

Nyt ei taaskaan vähään aikaan kuulunut muuta kuin maitosäteen sähinä
lypsinkiuluun. Ei sekään kovin kaukaa kestänyt. Nainen lakkasi työstään
huoahtaen: "ken kerjäläiselle menee, se kerjäläisenä elää, eikä nyt
enää saa edes kahvikuppia surullisen sydämensä lievitykseksi."

Silloin tuli mies takaisin pihamaalle ja kyyneleet kiilsivät hänen
silmissään, mutta hän ei virkkanut mitään, eikä vaimokaan kotvilleen
suutansa avannut. Viimein hän kuitenkin kysäsi:

"No mikäs näytti?"

"Kaikki ihan jäässä, kaikki hukassa!" huusi mies hurjasti käsiänsä
väännellen, ikäänkuin olisi yhdellä kertaa tahtonut pudistaa pois
kaiken sisällisen tuskansa. Sitte hän äänetönnä istahti pirttinsä
portaille, veti taskusta esiin piippunsa ja sytytti sen, mutta se
sammui heti taaskin. Polvet koukussa, kyynäspää polvella ja kämmen
leukaa vasten hän jäsentänsäkään värähdyttämättä istui tuokioisen
siinä, ja väsyneeltä näytti se silmäys, jonka hän loi portaiden
vieressä kasvaneesen, nyt jo kokonansa kuihtuneesen kukkaan.

Kaikki nuo tuskaloisen raskaat, öiset huurut olivat jo aikaa sitte
haihtuneet päivän kirkkaiden säteiden edestä ja mitä ihanin päivä oli
seurannut synkkää, turmiollista yötä. Niinkuin haihduttaakseen
synkkämielisen miehen apeata mielialaa surisivat lukemattomat paarmat,
hyönteiset ja itikat pihamaalla, ja tuhlaamalla valoi aurinko ilmaan
valoa ja lämpöä, kuni kirkkaimpana kesäpäivänä. Sitä huomaamatta
tuijotti mies yhä eteensä maahan ja elämänsä kohtalot kiertelivät hänen
mielessään.

Hän muisti vielä ne toiveet, jotka rintansa täyttivät, kun hän
kymmenkunta vuotta takaperin olleena hallavuotena oli säästämillänsä
renkipalkoilla saanut Huuhkavaaran haltuunsa. Alussa oli kaikki käynyt
mieltä myöten. Metsä pakeni pakenemistaan taloa; joka vuosi kävi
navetta yhä ahtaammaksi, ja ihmiset puhelivat kunnioituksella
Huuhkavaaran Iskasta, joka söi selvää leipää ympäri vuoden, maksoi
määräpäivänä maaveronsa, eikä edes ulkonäöltäkään tuntenut pitäjään
hirmua, nimismiestä.

Niin oli hän elänyt rauhallista elämää salollansa monta vuotta, kunnes
eräällä kirkkoretkellä oli sattunut näkemään pappilan piika-Leenan. Se
oli komea kuin herrasmamseli ja ihmiset tiesivät hänellä olevan
kosijoita "vaikka viisi joka sormelle", vaan Leena ei huolinut heistä
kenestäkään. Kilvoin kantelivat kyläteikarit lahjojansa Leenalle, vaan
kaikki oli turhaa, hän vain teki ihailijoistaan vallatonta pilkkaa. --
Hänet päätti Iska voittaa omakseen, mutta ei vielä aikeistaan virkkanut
tytölle mitään. Viimein puhutteli hän Leenaa ja sai vastaukseksi, ettei
Leena voinut ruveta huuhkajien kumppaniksi, ennenkuin joutuisi Kyöpelin
vuorelle. Tuo vastaus suututti Iisakkia, joka hänen oikea nimensä oli,
vaikka se tavallisesti Iskaksi lyhennettiin; mutta hän päätti siitä
huolimatta saada Leenan omaksensa, maksoi mitä maksoi.

Sillä kannalla oli Iskan ja Leenan väli, kun muutamana talvena kirkolle
tuli uusi kauppias, eräs entinen tukkiherra. Tuo tulokas sai Leenan
pian pauloihinsa ja niinkuin siivellä pyyhkäisten katosivat tytön
entiset ihailijat. Surun ja häpeän valtaamana tuli nyt Leena Iskan
luokse, joka piti velvollisuutenansa pelastaa tytön haaksirikosta,
sillä olihan hän kerran kosinut Leenaa, vaikka asiat olivatkin silloin
toisella kannalla.

Kuitenkin teki Iska sen ehdon, ett'ei valmista lasta tuotaisi hänen
taloonsa ja kauppamies sitoutui sen mieheksi kasvattamaan.

Iska luuli tehneensä hyvän työn pelastaessaan Leenan harhateiltä, ja
hyvin ymmärtäväinen ja osava emäntä Leenasta tulikin, mutta kuitenkin
tuli hänen kanssansa Huuhkavaaralle jotakin, joka ei oikein Iskaa
tyydyttänyt. Mitä se jotakin oli, sitä ei Iska kyennyt itsellensäkään
oikein selittämään, eikä hän sitä olisi joutanut tekemäänkään, sillä
aikaa oli hänellä nyt hyvin niukalta entiseen nähden. Milloin piti
hänen pitkät päivät istua vierasten kanssa, joita ensi vuotena tuli ja
lähti lakkaamatta; milloin taas täytyi isännän kyyditä emäntäänsä sinne
ja sinne, johon emännällä oli sangen tähdellistä asiaa. Vilkasta oli
elämä niinä aikoina Huuhkavaaralla ja kaikilla oli vaan alituinen
kiire, mutta ei siellä asioita saatu toimeen niinkään paljoa kuin
ennen.

Mielessään ihmetteli Iska ensimmäisen avioliittovuotensa lopulla sitä,
miten paljo kuitenkin yksi ainoa ihminen voi vuodessa syödä, sillä
siemenaitta oli aivan tyhjä, kun olisi ruista pitänyt ruveta panemaan.
Tuo siunattu kauppias antoi kuitenkin siementä, antoi vielä emännälle
karttuunia ja kahvia, eikä kaikesta siitä hyvästä vaatinut mitään muuta
kuin kartotetun paperin, johon muun muassa oli kirjotettu sanat: "saa
herra Turhanen minua enempää kuulematta velkansa vakuudeksi kiinnittää
omistamani Huuhkavaaran perintötilan n:o 5" j.n.e.

Sama hyvä ystävä oli sitte vuosittain säännöllisesti maksanut Iskan
verot ja pitäjään nimismieskin oli tullut Huuhkavaaralla hyvin tutuksi,
sillä hän piti kirjaa Iskan taloudesta, tuloista ja menoista, eikä
siinä viime aikoina enää paljoa työtä ollutkaan, sillä navetta oli
käynyt kymmenen kertaa väljemmäksi kuin ennen ja sitä mukaan olivat
muutkin suojat suurenneet. Kaikkia noita mietti Iska tuossa portailla
istuessaan ja eteensä tuijottaessaan, mutta ei pienintäkään mielen
liikutusta ilmestynyt enää hänen kasvoillaan.

Yht'äkkiä kuului pirtistä heikko, vaikeroiva lapsen ääni. Iska heräsi
mietteistään ja tuskan väre vavahti hänen kasvoillansa.

Isäntä kohotti päätänsä ja keksittyä vaimonsa, joka kaivon vieressä
astioita pesi, sanoi hän tyynesti: "Leena, pikku-Matti on äänessä."
Leena heitti työnsä ja pistäysi pirttiin.

Iskan silmät olivat kääntyneet Riihiniemeen päin, jolta suunnalta näkyi
tavattoman iso ruishalme. Tuo halme oli ollut Huuhkavaaralaisten
viimeinen toivo. Isäntä oli sen tulosta toivonut voivansa maksaa kaikki
velkansa, "ja sitte", päätti hän ajatuksissaan, "sitte ruvetaan meillä
taas elämään yhtä tarkasti kuin ennen naimistanikin, eikä minulla
silloin enää ole asiaa kauppamiehen puotiin, sillä sinne se
Huuhkavaaran irtain on sulanut." -- Emäntä taas toivoi avaran
ruishuuhdan tuloilla saatavan varsinkin puolet kauppamiehen tavaroista
Huuhkavaaraan siirretyiksi, sillä olihan sanomaton häpeä, kun hänellä,
perintötalon emännällä, ei ollut yhtään silkkihuiviakaan, vaikka
jokaisen loisakankin päässä nyt jo semmoinen kahisi; ja vieläkin
suurempi häpeä oli se, ettei Iska enää sanonut heidän kannattavan
aamusellakaan kahvia juoda, vaikka sitä joka torpassa keittää
turuutettiin pari kolme kertaa päivässä.

"Elon aika on edesmennyt, suvi on loppunut, eikä meille ole apua
tullut," lausui Iska raamatun sanoilla, joita hän osasi hyvän joukon
ulkoa, kun ennen yksinänsä ollessaan oli tuota kirjain kirjaa joutanut
lueksimaan. Sitten hän nousi ylös ja meni pirttiin hänkin. Vähän ajan
perästä toi äiti sieltä ulos pikku-Matin ihailemaan päivän kauneutta.
Poika oli jokseenkin kaunis, vaikka kivuloisen näköinen,
pellavatukkainen lapsi, arviolta noin kolmen vuoden ikäinen.

Iska seurasi poikaansa, jota hän surkuttelevasti silmäili hetkisen, ja
istui hänen viereensä leikkimään.

"Parasta olisi, jos tuoni korjaisi pois pikku-Matin tämän elämän
kärsimyksistä ja vaivoista", tuumaili Leena, "sillä mitä on ihmiselämä
muuta kuin kurjuutta?"

Iska ei vastannut vaimonsa toiveesen mitään, vaan selvästi näkyi, ettei
hän siihen olisi tahtonut myöntyä. Hänkin tunnusti kyllä todeksi että
ihmiselämä on nopeasti katoava kevät, joka sydämessä herättää iloisia
toiveita, mutta ennen niiden toteutumista hävittävät usein elämän
hallat kaikki kauniimmatkin toiveet ja elämän kolkko talvi on käsissä.
Viimein lausui hän: "kyllähän elämä katoo kuin varjo, eikä pysy, mutta
joutaisi tuo pikku-Matti kuitenkin elää ja minä koettaisin saada
hänestä miehen, joka palkitseisi kaikki kärsimiseni".

Sen sanottuaan nousi Iska ylös lapsensa vierestä, käski Leenan
pistämään konttiin pikkuisen evästä, sillä hän aikoi mennä kirkolle
kauppamiehen puheille ja toivoi sen suostuvan ottamaan tuomionsa pois
ryöstöstä, ettei heidän "kirjoansa" kuitenkaan lauantaina myytäisi,
sillä millä se sitte pikku-Matti toimeen tulee, jos ei enää maitoakaan
saa?

Pian oli eväs varustettu ja mies matkalla. Lähtiessään varoitti Iska
vielä vaimoansa: "älä huomen-aamuna laske 'kirjoa' laitumelle,
ennenkuin minä tulen takaisin, sillä jos ei muu auta, niin pitää se
ylihuomeneksi toimittaa vasaran alle, vaan voinhan sen itse sinne
viedä, niin säästyy edes hakupalkka". Niin sanoen lähti mies matkaan
jättäen vaimonsa taloutta katsomaan.

Kaikenlaisissa kotiaskareissa kului Leenalta päivä, eikä hän paljo
joutanut miettimään tilansa kurjuutta. Seuraavana aamuna hän taas
säikähdytti pihamaalle ilmestymisellään varikset lentoon ja ne nähtyään
mutisi: "huono enne tälle päivälle, vaan eihän noita toki ole niin
monta kuin eilen." Kirjo lypsettiin vähän myöhemmin kuin edellisenä
aamuna, sillä nyt ei ollut Iska kotona, ja kahvipannu porisi iloisesti
liedellä. -- Sitä kokittaessaan muisteli Leenakin entisiä nuoruuden
aikojansa. Tulisista hiilistä näytti hänelle irvistelevän milloin
minkin entisen ihailijansa kasvot. Tuossa hymyili pilkallisesti
pappilan Heikku-maisterin naama, jota hän, tavattomaan kauneuteensa
luottaen, oli uskaltanut omakseen toivoa. Siltavoutirähjäkin viitsi
siinä kummitteleutua paljaine päineen ja känsäkasvoineen. Harmissansa
kohensi Leena valkeaa, että nuo kiusalliset ihmiskasvot katoaisivat.
Siltavouti kyllä poistui, mutta sijaan ilmaantui tuo rikas ja
kunnioitettu lautamies Pöyhönen. Leena ei voinut olla vertailematta
asemaansa Pöyhösen emännän asemaan ja huomasi erotuksen olevan sangen
suuren. Pöyhösen emännälle oli kaikkien nautintojen ovi avoinna, hän
oli tervetullut vieras joka paikkaan ja ihmiset kirkkomäelläkin
kunnioituksella kohottivat hänelle lakkiaan ja väistyivät pois hänen
tieltään. Leenasta taas ei kukaan enää välittänyt mitään. Hänen
kauneuttansa ei enää ihaillut kukaan, ei kukaan keikaillut
saavuttaakseen hänen suosiotansa; päinvastoin hänen oma miehensäkin
kohteli häntä tylysti, soimasi laiskaksi ja tuhlariksi, "ikäänkuin
tässä nälkähovissa olisi jotain tuhlattavaa", lausui nainen ääneensä.

Se oli selvää, että Leena oli tehnyt hullun työn tarjoutuessaan Iskalle
emännäksi, mutta tuo maailman pilkka oli silloin tuntunut niin
katkeralta. Mitä kuitenkaan oli se verraten siihen kurjuuteen, johon
Iska oli hänet saattanut? Kaikki eläminen oli nyt hukassa ja vanhat
päivänsä saa Leena kentiesi viettää ruotilaisena jonkun tuvan nurkassa.
Hän ruotimummona -- hän, joka oli ollut koko Karjalan kaunein kukka,
jota oli peninkulmien päästä riennetty katsomaan kuni mitä muuta
ihmettä ikään ja jommoista kaunotarta ei kaupungissakaan kuulunut
olevan yhtään; hän ruotimummona -- oi se oli perin surkeaa! Kummako
siis, jos pari pikkuista kyynelpisaraa tunkeutuikin esiin Leenan
vieläkin kauniista silmistä. Ne kiilsivät silmänräpäyksen noilla
kuumuudesta hehkuvilla poskilla ja vierähtivät sitte somasti valoa
taittaen tulisille hiilille, joissa yhä kuvautui muutamien entisten
kosijoiden ilkkuvia kasvoja, ja kahvipannukin porisi ilkkuvasti,
ikäänkuin ivaten emäntänsä kyyneliä.

Viimeinkin oli lohdutusjuoma valmis ja sen nautittuaan jouti emäntä
kirjoansa vaalimaan.

"Tuonko verran", sanoi Leena lypsyltä noustessaan raintaansa
silmäillen, "mutta eihän se ihme olekaan, kun sillä on turpa valkea ja
sääret pitkät kuin haasiariu'ut." Hän pisti maidon semmoisenaan
siivilöimättä aittaan ja vaipui taas haaveiluunsa. -- Pelko ja halu
kuvautuivat hänen kasvoillansa. Ne näyttivät keskenänsä taistelevan
siitä, kumpi Leenan saisi käskyläisekseen. Taistelun aikana vaalenivat
naisen kasvot vaalenemistaan, hänen rintansa kohoeli nopeasti ja hän
näytti vieläkin sangen viehättävältä, kun tuo tavallinen tylsyys oli
hetkeksi hänen kasvoiltaan poistunut; viehättävältä hän näytti, vaikka
nuoruuden ihanuus jo olikin aikoja sitte haihtunut.

Hartaasti näkyi Leenan mieli palavan tekemään jotakin, mutta toinen
voima sydämessä vastusti sitä kovasti. Kotveroisen kuluttua syntyi
viimeinkin päätös ja nainen kääntyi aittaan päin ryhtyen maidon
puhdistamiseen. Tuskin oli hän kuitenkaan saanut siivilän käteensä,
kuin jo heitti sen pois ja astui ulos aitasta.

"En kuitenkaan uskalla sitä enää metsään laskea", mutisi hän
puoliääneen astuessaan pihan poikki sinne päin, minne koira jo oli
kadonnut. "Iska taas suuttuisi siitä vain silmittömäksi kotiin
tultuansa, kun se on aina semmoinen sen rehellisyytensä kanssa, jotta
kyllä se siitä sielunsa autuuden möisi, jos niiksi tulisi, eikähän se
kauppamies mahda tuomiotansa poisottamaan ruveta, kun hänellä on oikeus
meitä ryöstättää. -- On sekin oikeutta; lupaa ensin odottaa uutiseen
asti ja sitte jo Johanneksen kaulanleikkauksena kannetaan musta laukku
taloon."

Jonkun ajan kuluttua ilmestyi Leena uudestaan pihalle taluttaen
sarvesta kirjoa, joka ei enää tahtonut oikein mielellään takaisin
palata.

"Mitä siinä kantustelet vastaan", tiuskasi Leena äkäsesti lehmälle ja
sai sen vihdoinkin puoliväkisin navettaan teljetyksi.

Puolenpäivän rinnassa alkoi Leena yhä tuontuostakin silmäillä mäen
rinteellä polvittelevalle kivikkotielle. Viimeinkin kuului sieltä
askeleiden kapsetta. Katkera hymy väikähti Leenan huulille ne
kuultuansa ja hän kiiruusti piiloitti kahvipannun eteisen nurkkaan.
Sitte kiiruhti hän kaivolle ja oli askartelevinaan siinä likaisten
vaatteiden kanssa.

Askeleet lähenivät lähenemistään ja viimein ilmestyi aitan ja
pirtinvälisestä solasta kartanolle Iska. Häntä seurasi noin
seitsen- tai kahdeksan-vuotinen poika kintereillä.

Leena ei ollut miestänsä huomaavinansakaan, painautui vaan työhönsä,
mutta kun Iskakaan ei alottanut puhetta, silmäsi hän salavihkaa ylös.
Silloin vasta hän huomasi miehensä kanssa saapuneen pojan ja
hämmästyneenä kysäsi: "onko kauppamies kuollut vai mitä varten sinä
Santerin tänne toit?"

"Eikä ole kuollut, vaan hän ei enää tänä huonona aikana sanonut
jaksavansa poikaa elättää", tuumaili Iska hiljaisesti.

"Ja sinä vaan niinikään otit pojan tänne kanssamme kurjuutta
kärsimään?" tiedusti Leena nyreissään.

"Enpä niinkään niinikään", vastasi Iska, "vaan sillä keinoin sain
pikku-Matille säästetyksi maitotilkan; Turhanen näet lupasi ottaa
tuomion pois nimismieheltä ja hävittää sen."

"Olisit edes ottanut sen kiinnitystuomion pois", sanoi Leena hiukan
lohdutettuna ja lisäsi: "en minä kuitenkaan ymmärrä, miksi hän luopui
Santerista, vaikka hän minulle lupasi siitä kouluuttaa herran."

"Hän menee naimiseen, eikähän Santeri voi asua saman katon alla nuoren
rouvan kanssa", lausui Iska, ja tuo pilkallinen poimu hänen suunsa
ympärillä syveni nähtävästi.

"Vai naimiseen", hymähti Leena ja kyynelsilmin arveli: "siis on
viimeinenkin toivoni hukassa, minä kun luulin Santerin saavan periä
hänet."

Hiukan aikaa kesti Leenan vetistelemistä, sitte hän kiivaasti puhkesi
lausumaan: "sinä olit aika pöllö, kun otit Santerin pois."

"Ka enpä arvellut muitakaan meitä läheisemmiksi pitämään huolta
pojastasi, joka muutoin olisi mieroon joutunut."

Leena punastui hiukan tuosta oikeutetusta muistutuksesta ja rupesi
ääneti silittelemään Santerin sotkeutuneita suortuvia.

"Mitenkäs pikku-Matti on ollut?" kysäsi Iska.

"Eihän tuo ole kovin paljon vaikeroinut", vastasi Leena ja siihen
loppui keskustelu sillä kertaa.

Tuskin olivat Huuhkavaaralaiset seuraavana aamuna saaneet silmänsä
auki, kuin Santeri iloisesti huusi: "komsarjus tulee, komsarjus tulee,
minä kuulen hänen rintansa röhinän." Iska ja Leena tuijottivat
hämmästyneinä tuokion toisiinsa, mutta hekin kuulivat jo siltavoudin
rinnan röhinän ja heti aukasi vieras ovenkin.

"Terve taloon", lausui tulija ja käskemättä istahti rahille.

"Terve tervehdyttäjälle", vastasi Iska ja kyseli kuulumisia.

"Eipä kuulu erityisiä, takaa vaan tuulee ja edestä helmoja heiluttaa",
vastasi siltavouti nauraa hohottaen sukkeluudelleen. Sitte käski vieras
emännän kiireemmän kautta lypsämään lehmänsä, sillä hän oli tullut sitä
myytäväksi hakemaan.

"Mutta Turhanen lupasi peräyttää ryöstön", selitti Iska.

"Se ei meitä liikuta, laki tekee vain lain töitä", sanoi siltavouti
mahtavasti, "me, nimismies ja minä, myymme kaikki, mitä vain
kirjoihimme saamme, enkä minä luule kauppamiehen rupeavan ryöstöä
peräyttämään, koska jo kuuluu etsivän maatasikin myytäväksi, niin hän
itse nimismiehelle eilen illalla kertoi."

Synkkänä kuunteli Iska siltavoudin puhetta ja hänen silmänsä säihkyivät
vimmatusti. Nyrkitkin puristuivat kuin suonen vedossa ja Iska ähkäili
tuskissaan kuin täysinäinen pale.

"On se vähän synti, kun nuo hyvät tukkimetsäsi nyt menevät neljästä
sadasta vieraasen käteen, vaan minkäs sille voi, pitäisi pitää suu
säkkiä myöten, mutta sitä ei sinun eukkosi osaa", lorueli vanhus
mielissään, tupruttaen savupilviä pahalle haisevasta sikarinpätkästä.

Kun isäntä ei näyttänyt hänen puhettansa täysin tajunneen, jatkoi
siltavouti: "neljästä sadasta ne Huuhkavaaran salot nyt menevät, vaikka
kyllä Möhköläinen niistä olisi parikymmentä tuhatta antanut ja se olisi
ollut käteistä kovaa rahaa --"

"Kuulkaas komsarjus", keskeytti Iska siltavoutia, jota näytti suuresti
viehättävän talonväen kiusaaminen, -- "kuulkaas komsarjus, millä
keinoin sitä kruunulta saapi lainoja?"

"Ei niitä tätä nykyä saa millään keinoin", alotti siltavouti taas
selityksensä hyvin viisaan näköisenä -- "ei niitä nyt saa millään
keinoin, sillä kruunu on itsekin ahtaalla. Se näet on näinä viime
aikoina antanut niin paljon talonpojille velkaa, että makasiinit ovat
tyhjät, ja mikä pahempi, kruunua itseään kuulutaan uhattavan
konkurssiin tahi kiristupaan laittaa, vaikka siitä ei pitäisi juuri
puhua näin huonommalle kansalle. Kruunu on näet tehnyt hirveästi
velkoja ostaessaan Luostan linnoja, Jouhkolan hovia ja sen seitsemiä,
ja nyt kuuluvat viipurilaiset sahapatruunat rupeavan vielä muun hyvän
lisäksi perimään omiansa takaisin, eikä talonpojat näin huonona aikana
jaksa mitään maksaa. Sentähden oli kruunu kirjoittanutkin tässä
toisella viikolla nimismiehelle, jotta eikö ne ilomantsilaiset jo
alkaisi jaksaa maksujaan maksaa, mutta nimismies oli vielä rukoillut
armoa muutamaksi vuodeksi, kun nyt on niin huono aika, eikä uutisesta
ole vielä paljo haanaakaan. -- Hyvä mies se tuo nimismies on, vaikka
kiivas mies kuin tuli tappuroissa, ja hyvä mies se kruunukin on, vaikka
asiat ovat ahtaalla, vaan hyvä sydänhän sen on pulaan saattanutkin
ukkoparan."

Iska ei ymmärtänyt puoltakaan siltavoudin sekavasta puheesta, mutta sen
hän toki tajusi, ettei nyt kruunun apuun ollut enää luottamista, sillä
todellakin oli luonnollista, että makasiinit olivat käyneet tyhjiksi,
kun kaikki ihmiset olivat niihin velassa. -- Hän koetti keksiä keinoja
millä elinainetta saisi ja pelastaisi maansa tuon petollisen Turhasen
käsistä, mutta turhaan. Vielä siltavoudin lähdettyäkin hän mietti niitä
ja Leena itkeä nyyhkytti kolpitsalla uunin kupeella.

"Menepäs vielä kerran kauppamiehen puheille", katkaisi vaimo viimein
äänettömyyden, "ja rukoile häneltä lasten tähden armoa."

"Ennen kuolen nälkään kuin sen lurjuksen luokse enää lähden", vastasi
Iska ja sekä inho että viha vääristi hänen kasvojansa. Kotveroisen
kuluttua hän nousi ylös lausuen: "Turhasella on laki puolellaan, mutta
vääryyttä hän sen nojassa tekee sittekin, mutta tehköön vaan; minun
sukuuni ei sittekään saa konnaa ilmestyä; minä luovun kostostani."

Iltapäivällä nähtiin Iskan astuvan pois kotoansa kontti hartioilla. Hän
lähti etsimään mistä saisi työtä ja lupasi vakinaisen työpaikan
saatuansa tulla noutamaan perhettänsäkin sinne. Leenan oli siksi
koeteltava tulla toimeen miten parhaiten taisi.

Surullisesti silmäili kotoansa lähtevä isäntä seutuja, jotka hän
kerran oli toivonut voivansa hyvin viljeltyinä jättää silmäteränsä,
pikku-Matin, haltuun. Tuolla vaaran alla seisahti hän vielä kerran,
ikäänkuin epäillen, jatkaisiko matkaansa vai kääntyisikö takaisin.
Sisällisen tuskan valtaamana heittihe onneton Iska maahan, ja karkea
hiekka imi ahneesti hänen kyyneliänsä. Tuokion kuluttua hän nousi ylös
ja ripein askelin riensi poispäin, ikäänkuin paeten jotakin hirveää
kummitusta, joka häntä tuntui ajavan takaa. Hän luulikin tuolla täällä
puiden välissä näkevänsä vilahduksen jostain kalpeasta haamusta, joka
laihalla kädellänsä viittaili hänelle.

"Pois!" kiljasi väkevä mies kauhua herättävällä äänellä, "pois! en
tahdo tulla varkaaksi, en koskaan!" ja samosi yhä kiireemmin eteenpäin.

Päivistä tuli viikkoja, viikoista kuukausia, eikä Iska vieläkään ollut
onnistunut saamaan pysyväistä työtä, vaikka hän oli kuljeksinut kaikki
lähi pitäjäät ympäri. Viimein saapui mies Siikakosken sahalle, jossa
hänelle luvattiin sahamiehen paikka. Hyvillänsä siitä kääntyi hän
palausmatkalle tuomaan vaimoansa ja lapsia sinne. Tuon tuostakin tuli
tiellä vastaan kurjannäköisiä ihmishaamuja, jotka kaikki tiedustelivat
Iskalta työpaikkoja ja pyysivätpä muutamat häneltä palasta leipääkin.
Kipeästi koski miesparan sydämeen, kun hän näki noiden pienten
viatonten lasten kalpeita kasvoja ja kuuli heidän leipää itkeviä
ääniään. Hän ajatteli omaa poikaansa ja koetti kaikin voimin kiiruhtaa
kulkuansa, että omiensa hätä sitä pikemmin loppuisi ja hän itsekin
saisi varman tiedon heidän epäilyttävästä tilastansa.

Joulun aatto-iltana saapui Iska palausmatkallansa Ylämyllyn
vierastaloon, vaan ei pysähtynyt siihen yöksi, vaikka ulkona näytti
raju tuisku olevan tulossa ja väsymys jo häntä alkoi haitata. Läpi
tuiskun kiirehti hän yhä eteenpäin tuntematta pakkasen kovuutta, sillä
häntä lämmitti omiensa tapaamisen toivo. Niin joutui mies viimein
puolen yön aikana Höytiäisen kanavan lähelle.

Siinä loppuivat jo Iskan voimat ja hän vaipui pitkällensä lumeen
maantien viereen, sillä säästääkseen leipää kotiin viemisiksi, ei hän
ollut sitä moneen päivään ravinnoksi asti syönyt, eikä tänään vielä
hiukkaakaan maistanut.

Yhä tiheämpinä höytäleinä leijuili taivaasta alas vitivalkoista lunta,
vaan pakkasen ankaruus ei siltä lieventynyt. Oikein hyvältä tuntui
Iskasta, kun nuo lumihöytäleet putosivat hänen kuumalle otsallensa.
Hiljoikseen hiipi suloinen rauhan tunne hänen sydämeensä ja levisi
sieltä kaikkiin jäseniin. Kaikki näytti niin rauhaisalta ja
mielihyvällä näki mies kaikkialla vaan noita ikäänkuin leikkiviä ja
puhtaita lumihöytyviä. Hän ei enää voinut ajatella mitään, vaan oli
kokonansa antautunut tuon suloisesti uuvuttavan tunteen valtaan, joka
ehkä ennusti ijäistä rauhaa.

Silloin kuului tuolta alempaa selvää ihmisääntä. Iska heristi korviaan.
Todella -- siellä ruikutti pieni lapsi. Nyt kuului se selvään sanovan:
"äiti anna nyt sitä leipää". Sitte ei kuulunut taaskaan mitään.

Tulinen tuska tuntui nyt Iskan sydämessä ja silmänräpäyksessä levisi
tuo kivun tunne ympäri koko ruumiin. Hän muisti lapsensa, hypähti ylös,
eikä enää tuntenut mitään väsymystä. Oliko hän nukkunut; sitä hän ei
tiennyt, vaan kentiesi oli hän kuitenkin torkahtanut ja nähnyt unen,
joka hänen pelasti kuoliaaksi paleltumasta.

Kiiruusti koppasi Iska vierestään konttinsa ja alkoi laskeutua alas
tuota jyrkkää ahdetta, joka on Höytiäisen kanavan toisena sivuna. Iska
ei muiden matkustajain tavoin joutanut ihmettelemään sitä suurenmoista
rotkoa, jonka valloilleen päässeet vedet ovat raivoissaan repineet
Höytiäisen ja Pyhäselän väliin ja jonka pohjassa vieläkin tuon
muinoisen Karjalan kaunistuksen, Höytiäisen, vettä parin kyynärän
syvyydeltä virtailee -- Iska ei muistanutkaan koko kanavaa, hän muisti
vaan kivuloista pikku Mattiansa ja kiiruhti eteenpäin.

Päästyänsä sillalle, huomasi kulkija erään patsaan juuressa jotakin
tummaa. Hän lähestyi sitä ja näki kauhukseen siihen kyyristyneen kolme
ihmisolentoa, jotka nähtävästi oli vallannut samanlainen uupumus kuin
häntäkin tuolla ylempänä oli kohdannut. Ensiksi aikoi mies astua tuon
ihmisryhmän ohitse, mutta parempi tunne pääsi voitolle, sillä eihän
hänen poikansa paljo kauempaa tarvitseisi kurjuutta kärsiä, jos hän
noille onnettomille huomauttaisikin heitä uhkaavan vaaran.

Iska siis tarttui lähimmäiseen olentoon ja pudisteli häntä lausuen:
"herätkää onnettomat, muutoin palellutte tähän." Tuo olento liikahtikin
ja kysyi oudolla äänellä: "mitä nyt?"

"Herätkää ja koetetaan pyrkiä johonkin taloon, muutoin on tämä yö
viimeinen meille jokaiselle", lausui Iska.

Sillä välin heräsivät toisetkin ja isompi pojista tiedusteli: "mikä se
niin kohisee?"

"Se on kanavakoski", selitti Iska, "mutta ketäs te raukat olette ja
mistä?"

"Iska Halosen joukkoa ollaan ja Ilomantsista tullaan", vastasi vaimo,
"vaan kukas sinä olet, kun äänesi tuntuu niin tutulta?"

"Hyvä Jumala! etkö sinä tunne minua, Leena?" sanoi mies, "Iskahan minä
olen."

"No onko sinulla leipää?" kysyi Leena taas, vähäsen ensi
hämmästyksestään toinnuttua.

"On", ja Iska aukasi konttinsa leikaten jokaiselle aimo viipaleen
Siikakoskelta saamistansa leivistä ja nyt hän söi itsekin.

Siinä aterioitaessa kertoi Iska matkoistansa ja työpaikan saamisestaan,
mutta toiset eivät joutaneet paljo hänen sanojansa kuulemaan, kun niin
ahkerasti puuhasivat leivän kimpussa.

Viimein sanoi Leena: "ei sitä uskoisi miten hyvältä se maistaa, kun ei
puoleen kolmatta vuorokauteen ole pienintäkään einettä saanut
suuhunsa."

"Ettekö te puoleen kolmatta vuorokauteen ole mitään syöneet, ettekö ole
sitte sunnuntain saaneet yhtään einettä?"

"Kyllähän ne pojat tänäpäivänä jo söivät pikku-Matin varastaman
vehnäkakun, vaan minä en hennonut heiltä sitä ottaa", vastasi Leena.

"Pikku-Matin varastamanko sinä sanot!" ärjäsi Iska, "ethän toki liene
opettanut poikia varastamaan?"

"En juuri ole opettanut, vaan itsellään niillä toki on siksi älyä
ollut", vastasi Leena. "Alussa kieltelin minä heitä siitä vähäisen, kun
muistin sinun kauhusi sitä vastaan, vaan sitte keyrin en ole enää
kiellellytkään."

"Ja miksikä et?" tiuskasi Iska vapisten joko vihasta tai vilusta.

"Silloin näet koetti pikku-Matti syödä heiniä, vaan ei se näkynyt
käyvän", tuumaili Leena totisesti, "ja hän vain niistä tuli yhä
kipeämmäksi, niin arvelin, joutaa syödä mitä sattuu saamaan."

"Ja sitte olette eläneet varastelemalla", sanoi Iska kamalalla äänellä.

"Enimmäkseenpä varastelemalla", vastasi Leena tyynesti, "milläs sitä
muutoin näin huonona aikana tulisi toimeen?"

"Huonona aikana, huonona aikana -- huonona aikana todellakin", huusi
Iska hirmuisesti, ojensi kätensä taivasta kohti ja lisäsi: "huonona
aikana! Herra armahtakoon!"

Samassa tempasi hän pikku-Matin syliinsä, puristi sitä kerran rintaansa
vasten, kohotti korkealle yli lumisen käsipuun ja sanomattomalla
vimmalla paiskasi hänet alas kohisevaan syvyyteen. -- Pikku-Matti ei
ollut päästänyt pienintäkään ääntä eikä osoittanut mitään elon merkkiä
sittekuin oli leipää saanut käteensä, eikä edes syvyydestäkään kuulunut
minkäänlaista valitusta. Kerran kohahtivat vaan virran pyörteiset
laineet hiukkasen kovemmin tavallista, mutta se kohahdus ei selittänyt
olivatko ne syliinsä sulkeneet elävän lapsen, vaiko hengettömän
ruumiin.

"Mitä teit sinä onneton?" kiljahti Leena sydäntä särkevällä äänellä ja
vaipui lumelle, kuni kuollut ikään.

"Oikeutta", vastasi Iska kolkosti, tempasi konttinsa ja alkoi astua
Joensuun kaupunkiin päin.

Ensimmäisenä seuraavana arkipäivänä kahlehdittiin eräässä kaupungin
pajassa lapsensa murhannut isä, jolta ei mitään sen enempiä tietoja
saatu, miksi hän tuon hirmuisen rikoksen oli tehnyt. Joukko joutilaita
poikanulikoita ja muutamia aikaihmisiäkin riensi katsomaan tuota
hirviötä, joka antoi menetellä kanssansa miten vain muut tahtoivat,
eikä ensinkään pahantekijältä näyttänyt. -- Ryysyinen vaimo istui pajan
kynnyksellä ja helppoläntä poika seisoi alasimen vieressä, kun
murhamiestä raudoitettiin. Ne molemmat itkivät katkerasti, muut kaikki
olivat hiljaa.

Kun raudat olivat saadut lujasti kiinni, kuiskasi vanki tuolle
itkevälle ryysyiselle vaimolle ulos mennessänsä korvaan: "Jumala
antakoon sinulle anteeksi, äläkä Santerista kasvata rosvoa." -- Vanki
asetettiin sitten rekeen ja kolmen aseellisen miehen vartioimana
lähdettiin Iskaa viemään pois.

Keväällä sitte, kun lumipeite taas poistui kummuilta ja kukkuloilta,
kun järvien laineet taas vapaina loiskivat rantoja vasten, joille
päivän lämpö joka hetki loihti esiin uusia ihania kukkia, silloin
nähtiin usein Kuopion vankilan eräässä akkunassa rautaristikkojen
takana Iskan kalman kelmeät kasvot. Joka aamu auringon noustessa
näkyivät ne aina siinä monta pitkää kuukautta peräksyttäin.

Eräänä sateisena aamuna ei niitä kuitenkaan ollut nähtävinä. Kersantti
L----n ihmetteli hetkisen, mikä n:o seitsemällekolmatta oli tullut,
sitte otti hän avaimen ja meni koppiin. Siinä akkunan edessä lattialla,
kasvot taivasta kohti käännettyinä oli Iska polvillaan. Hän rukoili
nähtävästi, eikä kersantti tahtonut hänen hartauttansa häiritä. Samassa
asemassa tavattiin vanki vielä päivemmälläkin ja silloin selvisi, että
Iska oli huonosta ajasta päässyt pois ijäisyyteen, parempaanko, vai
pahempaan? Niin, kunpa sen tietäisi.



MUISTELMA SAVOSTA.


Parin hetken matkan päässä Savon pääkaupungista Kuopiosta on pitkähkö,
kivikko niemi, jonka rantoja Kallaveden rauhattomat laineet lakkaamatta
huuhtelevat. Noin puoli vuosisataa sitten kasvoi niemellä sekametsää,
kumminkin enimmäkseen lehtipuita ja tuuheita katajapensaita. Siellä
täällä metsän keskellä oli joku kumpurainen aho ja toisia aikoinaan
ahoksi tulevia kaskia yhä vuosi vuodelta lisääntyi. Niemelän ukko,
Paavo Heikkinen, ei näette varsinaisesta pellonviljelyksestä paljoa
huolinut, vaan siihen sijaan oli ankara solkikoivujen vihaaja, joita
hän väsymättömällä innolla kaateli kaskiksi, poltti sitte ne halmeiksi
ja talvikaudet muorineen ja pienine tyttärineen syödä mutusteli
huuhtarukiita. Ahoilla oli hyvää laidunta Niemelän kolmelle mukkopäälle
lehmälle ja häränjurikalle, eikä kesäsydämen aikaan talon kirjavalla,
melkein lehmän näköisellä ruunallakaan ollut ruoan puutetta. Talvella
sitä vastaan laihtui se aina, ei niin paljon ajon pakosta kuin nälästä.
Se ei näet ottanut tottuakseen Naattisalon jussinparta-heiniin ja muita
heiniä ei emäntä sille sallinut annettavan. Lampaat olivat ainoat,
jotka lihoivat ja olivat iloiset tuosta ruunan ruoan suhteen
ranttuilemisesta, sillä ne saivat osakseen kaikki sen jättämät suuteet.

Ei kuitenkaan voi sanoa Niemelän perheen eikä elukoidenkaan koskaan
varsinaista nälkää nähneen, sillä talon isäntä oli "toimen ukko" ja
ahkera kasken raataja; emäntä taas ymmärsi niin parhaiksi sekoittaa
petäjänkuorta taikinaan, ettei siinä pihkan eikä imelän makua paljo
tuntunutkaan, ja jos pikku Miina toisinaan vähän leivän katkeruutta
valittikin, osasi äiti aina höystää Jumalan viljaa lehmän annilla ja
kauniilla sanoilla, niin jotta Miina mielelläänkin kannikkaansa
pureksi. Hyvääpä se hänelle näkyi tekevänkin, koska hän oli puna- ja
pulleaposkinen tytön tynkä, joka päivä päivältä kasvoi ja vahvistui
sekä ruumiin että sielun voimissa; ja vallattomuudessa hän varsinkin
oikein jättiläis-askeleilla edistyi.

Hiljakseen kuluivat päivät Niemelässä. Monta monta vuotta meni eikä
mitään erinomaisempaa tapahtunut -- useinkos sitä ihmis-iässä
erinomaista tapahtuukaan. Miina kävi rippikoulua ja pääsi, kuin
pääsikin, toisella kertaa ehtoolliselle, vaikka kirkkoherra ensi
kerralla sisäluvun huonouden tähden oli hänet lähettänyt lukkarin
luetettavaksi. Se pisteli Miinan vähäsen vihaksi, vaan mikäs auttoi,
esivaltaa piti totella. Toiset tytöt pilkkailivat myöskin Miina parkaa
hänen taitamattomuutensa tähden, vaikka eihän se ollut Miinan syy.
Hänen äitinsä ei osannut muuta kuin ulkolukua, kuinkas hän sisäluvussa
olisi voinut tyttärensä opettajana olla. Toisena vuonna hämmästytti
Miina sekä pippiä että pappia sisälukunsa selvyydellä, mutta hän olikin
välillä käynyt lukkarin koulua ja saanut alkeet siellä. Teräväpäisenä
tyttönä oli hän muutoinkin vuotensa oikein käyttänyt ja oppinut niin
paljon uutta, että jollei Ville Pitkästä olisi ollut, olisi juuri Miina
Heikkinen ollut etevin kaikista rippikoululapsista, niin hyvin tytöistä
kuin pojistakin. Ne kaksi olivat nyt etevimmät, sen myönsi itse
kirkkoherrakin, koskapa hän muistoksi rippikoulusta antoi heille
kumpaisellekin kirjan, jonkamoista kunnianosoitusta ei niillä tienoin
tiedetty ennen kellekään tulleen osaksi. Kirkkoherran viisaan päätöksen
mukaan annettiin Miinalle "Viinamyrkystä, surullinen tarina" ja
Villelle "Kultala".

Miinan maine levisi leviämistään ympäri lähiseudun, ja kun hän ei
tahtonut että häntä ylistettäisiin paremmaksi kuin hän olikaan, oli
hänellä täysi työ toimittaessaan niin ettei maineensa hänestä liikoja
laskisi. Suolamiesten kanssa levisi Niemelän Miinasta sanoma yhä
kauemmaksi ja kauemmaksi. Muutamien vuosien perästä oli se jo ehtinyt
hyvinkin etäälle. "Viinamyrkkyä" siis Miina sai kiittää että hänelle
alkoi tuiskuta kosijoita kuni rakeita rankkasateella. Huhu oli sanonut
Miinan

    "silmiltänsä sirkeäksi,
    korviltansa korkeaksi,
    rikkahaksi, rakkahaksi,
    kasvoiltansa kaunihiksi,
    poskilta punoittavaksi;"

ja kummako siis oli että

    "jo juontajat tulivat,
    neion airuet ajoivat,
    yli kuuen kirkkokunnan,
    yli kappelin kaheksan.
    Hämehestä sulhot saapui,
    toiset kaahloi Karjalasta,
    samosi Savon kylistä,
    vieri Viipurin rajoilta."

Miinan vanhemmat, jos kukaan, olivat tuosta sulhastulvasta mielissään
ja kehottivat tyttöänsä ottamaan milloin tään, milloin tuon kihlat
vastaan, mutta Miina ei suostunut sulhasihin, mieltynyt miehiin
hyvihin. Vähitellen alkoi sulhastenkin käynnit harveta harvenemistaan
ja Niemelän elämä käydä entistä hiljaista latuansa. Miinankin maine
vanheni ja nuoremmat ruusut alkoivat vetää ihailijoita puoleensa.
Nähtävästi oli Miina päättänyt jäädä vanhaksi piiaksi.

Muutamana talvisena aamuna paukkui pakkanen kovasti Niemelän pirtin
nurkissa ja ukko Paavo huomasi tarpeelliseksi mennä puiroosensa
polttopuun hakuun. Varhain lähti hän liikkeelle, valjasti vanhan
ruunansa kiverä-sepisen puu-reen eteen ja istahti tyynesti siihen,
varaten jaloillaan ketaraa vastaan. Näin hän varhaisena aamuhetkenä
ajoi kaitaa, härmäisten puiden välitse kulkevaa metsätietä ja hartaasti
ruumistaan nyökäyttäen hyräili tuota siihen vuoden aikaan ainoastaan
pituutensa vuoksi sopivaa virttä "Sen suven suloisuutta". Syvään
hengitti vanhus raitista ilmaa ja metsän hiljainen juhlallisuus
vaikutti niin kummallisesti hänen mieleensä. Hän ajatteli yhtä ja
toista ja varsinkin juohtui hänen mieleensä haudan pitkä, tyyni rauha;
sinne alkoi hänkin ikävöidä. Vyö oli liian tiukalla ja hän helpotti
sitä. Hevosen ohjat jäivät höllälle ja vyön päitä piteli vanhus
kädessään. Ruuna seisattui ja tuontuostakin käänti päätänsä luodakseen
jonkun kummastelevan silmäyksen isäntäänsä, mutta tämän ajatukset
lentelivät kaukana tuntemattomissa, haudan takaisissa maissa. Salolle
eksynyt yksinäinen tuulen puuska karisteli läheisen kuusen oksilta
huudetta vanhuksen harmaantuneille hapenille, mutta hän ei sitä
huomannut. Toinen pohjosen henkäys repäsi ukon kelsiturkin aivan auki,
vaan sitten oli taas kaikki niin tyyntä ja rauhallista. Hetken kuluttua
ei ukon hengityskään enää häirinnyt luonnon yleistä hiljaisuutta.

Vihdoinkin viimein kyllästyi ruuna tuollaiseen tyhjän toimitukseen ja
hitaasti, niin hyvin kuin taisi, kääntyi se kotia kohden. Pakkasen
kangistama mies putosi kääntyessä liisteiltä tielle ja hevonen vilusta
väristen jatkoi matkaansa Niemelään.

Vanhuksen hautaan saatettua arvelutti sekä äitiä että tytärtä miten
nyt elämään ruveta, sillä paha on naiseton talo, mutta miehettömän
talon elämästä ei tule niin mitään. Äiti hiukan nuhtelikin tytärtänsä,
kun se oli niin monelle kunnon kosijalle repposia jaellut.

"Katsos nyt", lausui muori, "eikö mies olisi talossa tarpeen? Kuka nyt
kasket polttaa, heinät niittää ja tekee kaikki talon työt? Voi, voi
kuitenkin, kun sinä et Aholan Pekkaa ottanut, sittehän tässä ei
hätääkään olisi! Nyt sinun täytyy ottaa kuka vaan ensiksi tulee, jos
niitä enää tulleekaan! Minäkin jo olen liian vanha miehelään menemään
eikä meidän kannata renkiäkään ottaa, sillä ne jo nykyjään tahtovat
kolme tynnyriä kahtia ja talon vaatteen, ja onko se sittenkään
omituisen miehen väärti. Voi! voi kuitenkin! mitäs nyt tehdään?"

Miina ei vastannut sanaakaan ja vähän aikaa mietittyään jatkoi muori:
"Voi, voi kuitenkin, kun minäkin nyt jo olen näin vanhaksi käynyt;
nythän minusta ei enää Sorrin Mattikaan huolisi -- vaan kuulepas",
keskeytti hän itseään, "eiköhän tuo Kemilän Pieti vielä ottaisi sinua,
jos sinä niinkuin antaisit vähäsen merkkiä sinne päin. -- Kuuluuhan se
vähän ryyppivän, vaan hyvä työmies on, hyvä työmies, niinkuin
isävainaasikin sanoi?"

Miina oli hiukan naurahtanut äitinsä puhetta kuullessaan, vaan nyt hän
lohdutti häntä. "Ei Pietistä minulle ole eikä hän enää minusta
huolisikaan, kun jo kuuluu kulkevan Aholan Marin luona, enkä tiedä
tokko minäkään häntä voisin ottaa. Ylipäätään en minä huoli kenestäkään
-- jos ei oikea tule -- ja mitä töihin tulee, niin voimmehan me ottaa
renginkin, mutt' jos ette siihen suostu, osaan sitä hätätilassa kyntää
minäkin."

"Tuosta oikeasta sinä vaan yhä puhut, mutta eihän sitä mitään oikeaa
tule, kun ei poikamiehiä ole näkevinäänkään", sanoi äiti.

"Ei se todellakaan siltä näytä", vastasi Miina ja syvä huokaus puhkesi
hänen rinnastaan.

Pihalta kuului jalan kapsetta ja heti avattiin ovi. Siitä töytäsi
sisään pystykorvainen koira, joka muorin kauhistukseksi alkoi juosta
ympäri huonetta ja nuuskia joka paikkaa. Koiran jäljestä seurasi
keskikokoinen, nuorenpuoleinen mies, luotipyssy hartioilla ja pari
teertä kainalossa. "Pilkki, hiljaa siinä", lausui tulija ja sitten
vasta kättelemällä tervehti talonväkeä. Nähtävästi punastui Miina, kun
vieras ikäänkuin peläten ojensi hänelle karkean kätensä, mutta muori ei
sitä huomannut, eikä vieraskaan, sillä hän ei rohjennut tytön
silmiinkään katsoa.

Poltettuaan piipullisen tupakkaa olisi vieras lähtenyt talosta pois,
vaan emäntä pyysi hänen yhdessä heidän kanssaan haukkaamaan suurusta,
ja kun Miinakin yhtyi äitinsä pyyntöön, ei metsästäjä hennonnut
pahottaa talonväen mieltä poislähtemällä, vaan jäi suurukselle. Siinä
sitten tuumittiin yhtä ja toista, kunnes Miina, lyhyen sisällisen
taistelun perästä, noin aivan kuin sattumalta vaan, mainitsi että he,
äitinsä ja hän, tarvitseisivat renkiä.

Seurauksena oli että metsästäjä Ville Pitkänen Niemelästä lähtiessään
oli pestautunut rengiksi sinne. Palkkaedut eivät tosin olleet suuren
suuret -- talon vaate ja kaksi tynnyriä eloa, rukiita ja ohria kahtia
-- vaan kuitenkin lauloi metsästäjä mennessään tavaroitaan hakemaan
iloisesti:

    "Ruskea merinen ruoko,
    ruskeampi neitoseni.
    Kaunis on kesäinen päivä,
    kaunihimpi neitoseni.
    Kirkas tähti taivahainen,
    kirkkahampi hän sitäkin",

ja ilo säteili hänen tummansinisistä silmistään.

Talvi kului ja emäntä oli vähitellen tottunut pitämään Villeä melkein
"omituisen miehen väärtinä"; niin toimellinen oli tuo uusi renki. Hän
ennätti saada enemmän aikaan kuin itse isäntä vainaakaan oli ehtinyt.
Villen tuumasta oli suostuttu ensi syksynä järjestämään nuo vanhat
kengitystä tarvitsevat aittapöksät, etteivät ne näyttäisi "jonkun
jättiläisaallon maalle viskaamilta", niinkuin hän sanoi.
Kaskiviljelystä päätettiin myös vähentää ja koettaa eikö muta-ahosta
vähällä vaivalla tulisi peltoa. Juoksu-ikkunat olivat pirtin seinistä
talvella kadonneet ja oikeat lasi-ikkunat sijaan ilmestyneet, tosin
pari ruutua vielä oli päreistä, vaan paremminhan nekin valoa lävitsensä
laski kuin paksu lauta. Asuinpirtistä oli reppana kokonaan kadonnut ja
oikea kivinen uuninpiippu törrötti nyt Niemelän tuvan katolla aivan
niinkuin kaupungissakin ja herrastaloissa. Sitä muutosta siunasi vanha
emäntä, sillä hänen silmänsä eivät "kahteen kymmeneen vuoteen olleet
niin terveet olleet kuin viime talvena". Ihmeen paljo oli muutoksia ja
parannuksia ennätetty tehdä, jos paljo vielä oli parannettavaakin.
Niemelässä elettiin kaikin puolin tyyntä elämää ja kaikki näyttivät
tyytyväisiltä. Emäntä kysyi kerran Villeltä, "mistä ihmeestä hän niin
ymmärtäväiseksi oli oppinut?"

"Kirk'herran antamasta Kultalasta", vastasi toinen, ja sillä kertaa
luuli emäntä hänen viisastelevan, kun ei vastausta ymmärtänyt, mutta
muutoin heidän välinsä oli parhain mitä olla taitaa. Miinan ja Villen
välillä kuitenkin näytti olevan jotakin. He puhelivat keskenänsä niin
vähän kuin mahdollista ja kahden tuskin milloinkaan; vaan kumminkin,
jos toisen silmä välttyi, katselivat he mielihyvällä toisiaan.

Emäntä kertoi Villelle että Miina oli uhannut jäädä vanhaksi piiaksi,
jollei "oikea" tulisi häntä kosimaan, "mutta totta todemmastaankin minä
en käsitä, mitä hän tuolla oikealla tarkoittanee, eikö vain liene tyhjä
veruke."

Ville luuli ymmärtävänsä, mitä Miinan "oikea" merkitsi, nimittäin
jotakin rikasta ja suurta herraa, nimismiestä tahi muuta semmoista, ja
sekös häntä suututti, niin että hän päätti heti paikalla lähteä
palveluspaikastaan pois. Pois lähtemisestä ei toki tullut mitään ja
Ville jäi taloon niin kauaksi kuin tuo Miinan oikea tulisi, sillä hän
ei ymmärtänyt, kuinka hän Miinaa joka päivä näkemättä voisi enää elää.

Viimein tuli heinä-aika. Ville kävi Naattisalossa niittämässä ja sai
sieltä avukseen palkatuksi toisenkin miehen. Kahden suun syödessä
kuluivat eväät pian loppuun ja muutamana iltana myöhään vähän ennen
puolta yötä laski Ville venheensä Niemelän rantaan. Miina oli äitinsä
kanssa tehnyt niinä päivinä ahoheiniä ja tuli juuri sapilaat olalla
kotiin silloin, kun Villekin kontti selässä ja leili kädessä nousi
rannalta taloon. He tapasivat toisensa pisteaidan yli vievällä
polkulaudalla.

"Myöhäänhän sinä valvotkin", sanoi Ville, joka piti velvollisuutenaan
lausua jotakin.

"Ha ha haa! Ville parka, mitäs sinä nyt puhelet", nauroi Miina ja
katseli veitikkamaisesti hämillään olevan Villen silmiin, "tiedäthän
täällä meidän seuduilla kesällä aina valvottavan puoleen yöhön ja
noustavan ennen päivän nousua."

"Kyllähän minä sen mahtanen tietää", vastasi Ville ja kävi yhä enemmän
hämilleen, kun näki miten Miina istumalla aidan selälle sulki häneltä
tien. Hän ei oikein tiennyt mitä ajatella koko tytöstä ja kummastui
sitä enemmän, kun tämä yht'äkkiä kysäsi: "Ville, miksi sinä aina
kohtelet minua niin kummallisesti?"

"Kummallisesti? Kuka? Minäkö? Enhän minä --"

"Ethän sinä edes kehtaa minulle sanoa kahta sanaa kuukaudessa ja aina
pakenet minua kuin saastaista eläintä", keskeytti Miina Villen puhetta
ja oli melkein itkuun pullahtamaisillaan.

"Mitäpäs minulla olisi sinulle puhumista", lausui Ville, ja vähäisen
aikaa oltuaan ääneti jatkoi hän: "ja minäköhän sinua pakenen -- vaan
olkoon kuinka hyvänsä, minä tulin evästä hakemaan lisää, kun sain
Naatin Mikon toiseksi niittämään."

"Saaman pitää", vastasi tyttö liikahtamatta paikaltaan, "vaan tottahan
sinä kotona olet yötä, minä tulen aamulla kanssasi luokoja ottamaan."

"Samahan sekin on", oli lyhyt vastaus.

"Kuules Ville! minäpä tiedän mitä sinä ajattelet nyt", sanoi Miina,
"sinä luulet minua --"

"Tiedänpä minäkin mitä ja ketä sinä aina ajattelet", tarttui Ville
puheesen.

"Ja ketä?"

"Sitä oikeaa", sanoi Ville ja hyppäsi keveästi aidan yli.

Miina vaaleni ja lähti Villen perästä kartanoon astumaan. Hän ajatteli,
tiesikö Ville kuka tuo oikea on, vai halveksiko hän tyttöä, joka juuri
hänen tähtensä oli hyljännyt monta niin loistavaa tarjousta. Siitä
asiasta ei Miina kuitenkaan päässyt oikein selville, mutta samoin kuin
useimmat todella rakastuneet, luuli hänkin sydämensä valitun
halveksivan häntä.

Makuu-aika tuli, vaan ei Miina aitassansa saanut unta. Ville oli mennyt
tallin parvelle maata, mutta uni väisti hänenkin silmiään. Viimein
nousi hän vuoteeltaan ja meni ulos ilmailemaan. Miinan aitan ovi oli
auki ja Miina näytti rauhallisesti lepäävän vuoteellaan.

Kummallinen tunne valtasi Villen ja melkein tietämättänsä seisoi hän
avoimen aitan oven suussa. Siinä hän seisoi kauan hartaasti tähystellen
Miinan nyt vaaleata, melkein läpinäkyvää muotoa. Viimein puhkesi hän
lausumaan runon tavoin:

"Niin nuku, armas rauhassa, kuin syvässä olisit jo haudassa; mun
rakkaudestain et sä kuitenkaan saa tietoa, et -- tuskin milloinkaan."

Näytti kuin Miina olisi liikahtanut, ja hämmästyen hypähti Ville kauas
aitasta pois.

"Ville' Ville!" huudahti Miina ja hänen äänensä ilmoitti enemmän kuin
tuhannet sanat olisivat voineet tehdä, mutta Ville hämmästyksissään ei
hoksannut tuota äänen viehkeätä kaikua. Hän vaan sanoi: "Niin, minä se
olen -- ajattelin herättää sinua, vaan näytit niin sikeästi nukkuvan,
ett'en raskinut, eikä nyt vielä päiväkään koita."

"En minä ole koko yönä nukkunut lainkaan", toimitti Miina.

"Nukahda nyt sitten, vaan minä jo lähden Naattisaloon."

"Tietysti tulen minäkin mukaan."

"Tee tahtosi", vastasi Ville yksikantaan.

"Voih, kuinka sinä olet kummallinen", sanoi Miina ja heitti
ristirantuisen huivin kaulaansa, kaappasi seinämältä airon, jossa uusi
hankavitsa oli kiinni, ja juoksi ruoka-aittaan. Heti tuli hän sieltä
täysi piimäleili kädessä, huusi pirtin ovelta sisään: "Äiti, minä menen
Villen kanssa Naattisaloon luokoja ottamaan, tulettehan te yksinkin
täällä toimeen." "Tulen, tulen", vakuutti vanhus, ja iloisena kuin
lintu juosta sipsutti Miina lipokkaissansa rantaan. Vakavana ja
miettivinä seurasi häntä Ville haravien, sapilaiden, kontin ja liipan
kanssa. Rannalla hän voimakkaalla kädellä sysäsi nelilaitaisen, suikean
venheen veteen ja Miina silmäili häntä tyytyväisenä, niinkuin ainakin
nainen, joka näkee miten voimakas on se käsi, jolla hänen rakastajansa
voi elämän vastukset voittaa.

Yleisen savolaisen tavan mukaan istahti Miina souto-teljolle ja Ville
rupesi perään huopaamalla häntä auttamaan. Aurinko nousi punaamaan
veden kalvoa ja koko tuo raitis järvi-ilma tuntui täyttyvän pienen
pienillä valohiukoilla. Satojen saarien ja niemen kärkien lehdistöistä
kajahteli lintujen iloinen viserrys, ja luonnon sulous tuntui
kuiskuttavan tuota ainoaa sanaa: "lempi, lempi", joka niin monen
ihmislapsen rintaan tuottaa joko sanomattoman autuuden tahi katkeruuden
tunteen.

"Kaunis aamu", lausui Miina lakaten hetkiseksi soutamasta; "koko
maailma näyttää niin uudelta ja tuoreelta. Kaikki on niin elävää,
linnut, vesikaislat ja itse ilmakin ovat kuin olisivat iloissaan, vaan
sinä yksin istut synkkämielisenä ja ääneti niinkuin kuollut. Mikä sinua
vaivaa? Sinä olet aina, niinkuin joku suru mieltäsi painaisi."

"Minua ei vaivaa mikään, minä tahdon olla vaan ääneti 'niinkuin
kuollut', sillä todella olenkin kuollut", puhui Ville kuivasti ja
ajatteli itsekseen: lemmetön elämä on sama kuin kuolema.

"Kuollut? ja tahdot olla kuin kuollut; minä en taas millään tavalla nyt
tahtoisi kuolla, vaan nyt vasta tahdon oikein elääkin; on kuin olisin
uudesta syntynyt."

"Sepä hyvä, vaan etköhän jo jaksaisi vähäsen soutaa."

"Jaksan, jaksan, vaan eihän meillä niin kiirettä ole."

"Minun mielestäni on kiire, sillä lauvantain kastevellille pitäisi
Naatin niitty jo olla tehty ja heinät pieleksessä."

"Heinistä sinä vaan puhut minulle -- puhu niistä äidille ja minulle
haastele jotain muuta", sanoi Miina hiukan kärsimättömänä.

"Enpä minä juuri osaa koreita puheita pitää, enkä ole mikään pappi."

"No laula sitten."

"En ole lukkarikaan."

"Etkö osaa laulaa mitään, etkö edes: niin nuku, nuku armas rauhassa?"

"En minä lempilauluja laulele", oli kuiva vastaus.

Miinan ilo oli kadonnut. Hän arveli: mitähän, jos Ville todellakin tuli
vaan minua herättämään, jos hänen sanansa eivät vuoteeni vieressä
olleet muuta kuin paljasta sattumusta. Ääneti jatkettiin matkaa ja
monenmoisia ajatuksia pyöri Miinan päässä. Hänen sydämmessään vilahti
suuttumuksen tunne halveksitusta rakkaudesta, vaan se kuoli yhtä pian
kuin oli syntynytkin. Kuitenkin teki hän nyt päätöksen, ettei hän enää
koskaan johdata puhetta äskeiselle alalle.

Heinä-aika oli ikävä Miinalle. Ville kohteli häntä aina karttamalla ja
samoin hän Villeä. Rukoja kantaessa, ruoka-aikoina ja muulloinkin, kun
heidän välttämättömästi täytyi olla yhdessä, eivät he keskenään
puhelleet, vaikka heinäniitty tavallisesti on se paikka, jolla nuoret
hauskimmat hetkensä viettävät. Siellä nauretaan, lasketaan leikkiä ja
kaikin tavoin koetetaan saada työn raskaus unohtumaan.

Miinan ja Villen välillä kesti tuollaista jurotusta sangen kauan,
kenties kestäisi vieläkin, jollei muuan aivan asiaan kuulumaton tapaus
olisi avannut heidän silmiään. Tapahtui näet kolmekymmentä vuotta äsken
kerrotun heinäajan jälkeen, että Villen nuorin veli kuoli, jättäen
jälkeensä aivan mieron tielle kahdeksanvuotisen pojan ja pari vuotta
nuoremman tytön. Silloin eräänä sunnuntai-aamuna, jolloin koko talon
väelle annetaan kahvia, sanoi Ville Miinalle: "Kuulkaas, emäntä" --
vanha emäntä oli jo aikoja maannut haudassa -- "minä pyytäisin, jotta
saisin ottaa tänne velivainajani lapset, sillä minun pitänee nyt heille
ruveta isäksi. Kyllä minä heidän elatuksestaan maksan, eivätkähän he
mitään herkkuja, ohrasekaleipiä eikä tuohisrieskoja tarvitse, ja kun
tuo 'oikea' tulee taloon, hankin minä heille muualle hoidon, etteivät
tule ristiksi kellekään."

"Eivätköpä nuo lapsikullat tulle toimeen oikeankin kanssa", sanoi
emäntä hymyillen, "sillä jos en väärin muista, on tuo oikea jo ollut
tässä talossa yli yhdenneljättä vuoden ja tehnyt talosta sen, mikä se
nyt on; koko tienoon koristus."

Villen rypistyneille poskille kohosi äkkiä nuoruuden hehkuva puna. Hän
hyppäsi rahilta ylös ja puhutellen emäntää sinuksi hän paremmin huusi
kuin puhui: "miksi et sitä ole ennen sanonut?"

"Minunkohan sitä piti alottaa", vastasi Miina, "ja kyllä minä toisinaan
olin antavinani jotensakin selviä viittauksia."

"Hm! -- Me olemme viettäneet elämämme parhaat päivät ymmärtämättä
toisiamme, -- kummallista! -- mutta nyt, mikäs nyt estäisi?" puhui
Ville innokkaasti.

Sanaakaan vastaamatta tarttui emäntä renkinsä käteen ja vei hänen isoon
saliin suuren peilin eteen.

"Niin todellakin, ikämme estää; jos nyt yhteen menisimme, niin
ansaitseisimme todella ihmisten naurun", puhui Ville. "Kas kuinka
harmaa minun pääni jo onkin, sitä en olisi koskaan uskonut -- vaan hyvä
on näinkin; ollaan ennellämme, se on parasta."

"Se on parasta", sanoi emäntä, "ja veljesi lapsille annetaan talo
sitten kuin itse käymme kykenemättömiksi isännyyteen, sillä
oikeastaanhan tämä talo onkin sinun ja minulla on oikeus antaa se kelle
tahdon, kun ei ole omaisia."

"Voip' olla niinkin; -- ja tehdään talolle mikä parhaaksi nähdään",
vastasi Ville ja lähti veljensä lapsia noutamaan taloon, joka
todellakin oli enemmän hänen kuin kenenkään muun oma.



KOSKELAN UKKO.


Tässä nyt istun ikävissäni, veljeni kirje kädessä. Turhaan etsin siitä
lohdutuksen sanaa. En edes rivienkään välistä löydä mitään lievitystä
murheelleni. Siinä on aivan selvään sanottu: "viime postiin en
sinulle, veliseni, joutanut kirjoittamaan mitään; silloin olin näet
leikkelemässä Koskelan ukkoa, joka on kuollut viinaan." Huu! -- minua
oikein kauhistuttaa. -- "Kuollut viinaan." Se ei ole totta, ukko olisi
jo ammoin sitte kuollut, jos hän viinaan olisi kuollut. Ei, vaan
viinattomuuteen hän ehkä on kuollut. "Kuollut viinaan", siinä on.
Kentiesi viinan paljouteen, mutta ei sekään ole totta. Ukko ei koskaan
saanut kyllikseenkään viinaa, kuinka hän sitte olisi kuollut sen
paljouteen.

       *       *       *       *       *

Lakkaamattomalla lukemisellaan on veljeni nyt saanut sen aikaan, että
minun, hänen ainoan veljensä, täytyy häntä hävetä. Ennen poikana minä
jo pelkäsinkin, ett'ei siitä lopuksi hyvä seuraa, kun näin millä
innolla Aatu parka yökaudet puuhaili noiden jumalattomien kirjojensa
kanssa. Voi jospa silloin olisin tiennyt mitä nyt tiedän, niin
totisesti ei isäni pojan veitsi olisi milloinkaan koskenut Koskelan
ukon vanhoja jäseniä. Minä olisin ajoissa polttanut kaikki nuo
inhoittavat kirjat, jotka ihmisille antavat sellaisia tyhmiä oikeuksia,
vaan enhän silloin sitä ymmärtänyt ja nyt on katumus myöhäistä.

Ja mitä hyötyä sitte luulette olleen kaikesta tuosta veljeni
ilettävästä puuhasta? Senkö, että hän olisi saanut selville Koskelan
ukon kuolleen viinaan?

Hahahaa! Minun täytyy nauraa, vaikka murhe murtaa mieltäni. Aivan samaa
asiaa kuulin jo vuosia sitte Uttilan muorin puhuvan, vaikka en silloin
uskonut muorin loruja enemmän kuin nyt veljenikään sanoja. Jos nyt
lääkintä-ylihallitus tahi veljeni välttämättömästi tahtovat saada
Koskelan vaarin viinaan kuolleeksi, niin olisivat he sen oiki vaivatta
saaneet tietää. Ei olis tarvittu kuin pistäytyä Uttilan muorin mökkiin
ja kysäistä: "mihin muori luulee Koskelan ukon kuolleen?"

Epäilemättä muori olisi vastannut: "viinaanhan se kuoli miesparka. Minä
jo aina sitä hänelle itselleenkin sanoin, enkä koskaan antanut
märkääkään, vaikka kuin olisi ruikuttanut, j.n.e."

       *       *       *       *       *

Niin taitavasti ei moni mies osaakaan lasin kanssa menetellä kuin
kirkon kuudennus teki. Ensin hän katsoi sitä päivää vasten ja ikäänkuin
silmillään mittasi sen sisällön. Sitte hän vähän kostutti suutaan ja
piti lasia noin parin vaaksan päässä huulistaan. Sillä aikaa vasen käsi
hieroi rintaa ylhäältä alaskäsin, kunnes siitä puhkesi tyytyväisyyttä
osoittava ääni: "äh!" Samat temput uudistettiin ja viidennen "äh'in"
kuultuasi voit olla vakuutettu, ett'ei lasissa enää ollut tilkkaakaan.

Pienen lasin tyhjentämiseen meni täsmälleen yhtä kauvan kuin isonkin;
ja lyönpä vetoa kymmenellä yhtä vastaan, että ukko olisi samassa ajassa
pannut kaivosangonkin typi-tyhjäksi, jos ylipäänsä hänen suomättään
muotoinen, hyllyvä vatsansa olisi voinut vettä sietää.

Siten kunnon ystäväni tyhjensi maljansa, mutta nyt ei hänestä kaikkine
hyveineen kohta ole enää muuta jäljellä kuin kourallinen tomua, jonka
pieninkin tuulen löyhäys saattaisi lennättää kuinka kauas tahansa. Niin
ei sen sijaan ukon eläessä ollut laita, jonka kyllä todistaa hänen
paininlyöntinsä nimismiehen kanssa. Siitä vanhus joskus itsekin
kerskasi, mutta ehkä jätän sen kertomisen tuota tuonnemmaksi.

"Ihmeellinen se sentään on tämä ihmiselämä", lausui usein tuo kaivattu
vainaja, jonka kuolemasta nyt olen kovin pahoillani -- "ihmeellinen se
sentään on tämä ihmiselämä. Kun minunkin silmäni himmenee ja elämäni
neste lakastuu, niin en ole kummempi kirvesmiestä, en kummempi
kirvesmiestä. Tuskinpa sadan vuoden päästä enää kukaan minua muistanee,
vaikka olen kirkon kuudennus ja vaikka olen puhutellut keisariakin,
sekä vanhaa pappaa että sitä nuorta keisaria, joka pappansa perästä
isännäksi pääsee. Niin, niin tuskin meitä vanhoja silloin enää
muistellaan."

Tuskinpa häntä todellakaan enää vuosisadan perästä muisteltanee.
Silloin ei kentiesi enää kukaan usko Koskelan ukkoa laisinkaan
eläneenkään, joll'ei minun, hänen elämänsä kertojan, liene sallittu
päästä niin korkeaan ikään, sillä minä hänet muistan niin kauvan kuin
elän. -- Yhtä selvään kuin eilisen päivän muistan senkin, kun viimeksi
tapasimme toisemme, vaikka siitä jo on kolme vuotta -- Juhanuksesta
alkoi neljäs. Ukko ja minä kävelimme yhdessä kirkosta Koskelaan päin.
Oli kovin lämmin päivä ja kirkkoväkeä ajoi maantiellä kosolta. Meidän
täytyi niellä tomua ja sen vuoksi pyysi Koskelan Matti minun tulemaan
kanssansa Uttilan mökkiin, "siksi aikaa kuin väki vähän hälvenisi",
hänen sanoillaan puhuen. Minä suostuin pyyntöön ja me astuimme mökkiin.

Muori ei luultavasti tuntenut minua, koska ei edes tervehtinyt, eikä
hän muutoinkaan tulostamme ollut millänsäkään ennen kuin ukko kuiskasi
hänelle jotakin korvaan. Silloin meni muija ulos ja hetkisen kuluttua
palasi hän pullon ja kahden ryyppylasin kanssa, joista toisen kanta oli
poikki. Sen otti ukko kohteliaasti itselleen ja ehkä siitäkin syystä,
jotta saisi aina juoda pohjaan.

"Muori pyytää tarjota meille kirkkoryypyn, suvaitsetteko", lausui
kirkon kuudennus.

"Eihän tuo pahaakaan tee."

"Ei tämä aine tee pahaa, vaikkei niitä kaikkia viinojakaan voi juoda,
mutta tämä onkin oikeata rännin tekoa. Näettehän siinä on oikea
kaupungin korkkikin; -- ennen tuommoinen korkki maksoi Pietarissa
kopeekan. Paljokohan ne nyt maksanee?"

Minä en sanonut tuota tietäväni.

Ukko maistoi tuota haisevaa sikunavettä ja sitä tehdessään seurasi
tarkasti edellä kertomiani temppuja. -- Ryypyn tyhjettyä kääntyi
keskustelu äkkiä toiselle tolalle.

"Vai rupeatte te nyt metsäherraksi, insinööriksi; siishän teistäkin
tuli mies, mutta sitä ei, lempo soi, kukaan olisi uskonut."

Tapa, jolla tuo lausuttiin, osoitti puhujan ei laisinkaan tahtovan
satuttaa arkaan paikkaan. Hän puhui ajatuksensa suoraan ja kukapas
siitä voisi närkästyä.

"Mut teidän pitää siis luopua tuosta katteinin virasta, eikö niin?"

"Tietysti."

"Parasta se onkin. Minusta oli koko merille lähtönne mustalaispojan
kepponen ja sitä isännekin ajatteli, vaikk'ei sanonut. Mitä se on
lähteä jäniksen passilla koulusta. Jos minun poikani sen tempun tekisi,
niin panisinpa hänen pöksyillensä että paukkaisi. Kyllä tekin olisitte
sietänyt aika saunan, mutta nyt kun taas olette päässyt älyynne, ei
siitä enää ole puhettakaan ja kaikki on taas hyvin. Niin, nyt voipi
kuka kunniallinen mies hyvänsä kävellä rinnallanne, eikä kukaan uskalla
teitä konnaksi sanoa. -- Suoraan sanoen: yleiseen pidetään teistä
enemmän kuin oppineesta veljestänne, vaikka hän tahtoo olla suuna päänä
joka paikassa. Teissä on, näette sen, enemmän ryhtiä kuin tohtorissa ja
ryhdistä minä pidän. Hohoi! olipa sitä ennen itsessänikin, mutta nyt jo
alkaa vanhuttaa."

Minä kuuntelin yhtä hiljaa sekä hänen kiitostaan että moitettaan. Kun
en virkkanut mitään, piti hän taas lasin kanssa pikku ilveilyksen ja
viidennen "ah'in" perästä jatkoi:

"Ryhtiä siinä tarvittiin, siinäkin painimisessa nimismiehen kanssa --
lienettehän sen jutun kuullut; vai ette, sepä paha. Se minusta
luullakseni kirkon kuudennuksen teki. Olisin siihen arvoon toki
muutoinkin tainnut päästä -- minunkaan pääni ei näet tuohesta ole --
mutta kyllä se painiminenkin auttoi. Saattaa kyllä olla maailmassa
terävämpipäisiäkin, vaan rehellisempää miestä ei ole koko tässä
läänissä, sen tiedän ihan varmaan, vaikka itsekin sanon. Vaan olkoon
minusta nähden parempipäisiä, se kun ei minua liikuta, mutta ennen
heidän nimensä maailmasta haihtuu kuin minun. Minulla on seitsemän
poikaa ja kolme tytärtä, aivan kuin vanhalla Jobilla, hihihii!

"Minä olen hiukan, niinkuin kuulette, katsellut raamattuakin, vaikka
kohta en sitä aloillaan ole lukenut, niinkuin Ämmälän Taavetti. Soma
mies se Taavetti, päiväkaudet hän höröttää: 'O kuinka ihanat sun
asuinsijas ovat' ja pirtin nurkat vaan läntistyvät läntistymistään,
uunin piippu kallistuu kallistumistaan ja Taavetin pää tekee sille
seuraa, hihihii!

"Kerrotaanpa myös, että Taavetin kaapin nurkissa kummittelee, siellä
sanotaan nähtävän mustia olennoita, jotka ovat hyvin viinapullon
näköisiä ja ne tietysti tulevat sinne itsekseen, sillä Taavetti sanoo:
'pois se minusta, että sillä synnin myrkyllä suuni pilaisin.' No, no en
minä tiedä onko noissa puheissa pikkuistakaan perää; paljonhan maailma
tyhjääkin puhuu, 'vaan ei siinä savua, kuss' ei tulta', sanoivat
vanhat.

"Omastakin silmänäöstäni saatan sen sanoa, että toisinaan tirtattaa
Taavetin kieli paljoa sukkelammin kuin minun, ja kapea on joskus
kruunun sarka hänenkin koivilleen. Uskovaiset haukkuvat minua
juomariksi ja kukatiesi heillä siihen on hieman niinkuin syytäkin, mut
sen minä sanon julkisesti, että perheeni olen tähän asti leivässä
pitänyt, vaikka kirves oli kädessäni, kun Koskelaan tulin. Hongan
oksaan siinä konttini pistin, enkä isäni peruja ole syönyt enkä juonut,
vaikka eivät nyt lapsenikaan tuota tarkoilleen tunne.

"'Mies syö, mies saa, miestä auttaa Jumala', sanoivat vanhat, ja onpa
Hän minuakin auttanut, sitä en kiellä konsaan, sillä 'mitä miehen
toimesta, jos ei Herra anna siunaustaan'. Joll'ei tuota vapisuttajaa
olisi tullut, tuskin olisin vielä viinan maussakaan, vaan siihen yhtyy
aina sellainen pirullinen kulkunpolte, ett'ei sitä usko muut kuin itse
kokenut. Siihen asti ja aina ennenkin olin minä varova viinan kanssa,
vaan nyt se toisinaan tahtoo voiton viedä, mutta oikein nahkajuoppo en
kuitenkaan ole."

Siinä kynsäsi Koskelan ukko nenäänsä, niinkuin hänellä oli tapana, jos
hän hämmästyi tai sanoi jotakin, joka ei täydellisesti pitänyt yhtä
hänen omantuntonsa kanssa.

Minä kysäsin: "kuinka se oli se painiminen nimismiehen kanssa?"

"Ettekö sitä ole kuullut -- vai ette, sepä paha. No olihan se sukkelata
sylipainia sekin, en nyt enää semmoiseen leikkiin kykenisi, miestä ja
miehen voimia siihen tarvitaan. Se se luullakseni minusta kirkon
kuudennuksenkin teki. No. ei siinä sentään mitään erinomaista ollut."

"Kertokaahan kuitenkin", keskeytin minä.

"Nimismies tuli eräänä aamuna meille, ja kun minä olin vannotettu
varalautamies, pyysi hän minua matkaansa ryöstölle. Minä kuuliaisena
esivallan käskylle, niinkuin sanakin käskee, tottelin ja lähdin. Toimet
toimitettiin, lehmät kirjotettiin ja me patikoimaan kotiin. --
Tunsittekos te Mikko-venäläisen?"

"En muistaakseni."

"Vai ette häntäkään tuntenut, sepä kummallista ja hän oli rehellisin
laukkuryssä, jonka milloinkaan olen nähnyt. Hän oli ihan niinkuin me
muutkin kristityt ihmiset. Kerran löysi hän myllärin Annan esiliinan ja
ihan niinkuin rehellinen ihminen toi sen takaisin ilman löytäjäisittä.
Niin semmoinen mies se oli Mikko-venäläinen; ja kova onnensa satuttaa
hänet reppuineen tiellä meitä vastaan.

"Nimismies kävi heti Mikon kimppuun. Mikko vakuutteli: 'mie olen ihon
keyhä miesi, ei miull' ole mitään omaani, repunki lainasin Akonlahen
Oleksilta, Nykäseltä, siltä ukon pojalta, tunnethan sie herra nimismies
sen. Tavarat ovat Miihkalin, Simanaine Miihkalin Lytänniemeltä; ei ole
minun omiani, Miihkalin ovat Jumaliste! -- mie olen itshe perin keyhä,
ihon olen kerjäläinen.'

"'Sitä helpommin voit tavarat kruunun kouriin jättää'. tokasi nimismies
vastineeksi.

"'En malta, pyhä veli vallasmanni, en malta tavaroita jätteäh. A kotih
tultua pannalla peätä puristetah, tutkitah a mihin panit suntsan i
reämän? A millä maksan Miihkalin reämän?'

"Heillä kuuluu näet olevan tapana vitsapannalla puristaa velallisen
päätä, jos se ei jaksa maksaa", selitti Koskelan ukko ja maistoi tuota
"oikeata rännin tekoa".

"Nimismies tempasi säälimättä laukun venäläisen hartioilta ja aikoi
lähteä tiehensä. Mikko pikitti perässä kaikin tavoin rukoillen
reppuansa takaisin. -- 'Annan mie siima pyhä veli vallasmanni kymmenen
rupiloa, kunj suntsani poisi antanet -- annan Jumaliste, vaikka peräte
keyhä olen, ylen keyhä', vaikeroi Mikko tuskissaan. Piloillaan se sitä
teki, se veitikka, ihan koiruuksillaan, kuuluu näet olevan rikas mies,
oikea pohatta, mutta se oli vain olevinansa köyhä.

"Koko ajan seisoin minä äimistyneenä ja tietämättä mitä tehdä. Paha oli
ruveta esivaltaan käsiksi, paha antaa noin julki vääryydenkin tapahtua.
Minä muistelin, muistelin muistelemistani, mitä sana tässä kohden
käskisi tekemään. Viimein joksahti mieleeni: enempi on kuultava Jumalaa
kuin ihmisiä, niinkuin sanotaan Moseksen laissa eli jossain
profeetassa. Omatunto on Jumalan ääni, ajattelin minä ja astuin
nimismiehen eteen.

"'Nyt herra nimismies', sanoin minä, 'nyt alkaa jo ilta pimetä,
lopettakaa siis jo leikki ja annetaan Mikon mennä matkaansa.'

"'Menköön hän vaikka sen kattilaan', vastasi herra.

"'Mutta entäs laukku?' sanoin minä painolla.

"'Sen pidämme me', sanoi hän.

"'Ei suinkaan, sehän olisi ryöväys, aivan laiton teko.'

"'Vaiti, sinä et ymmärrä lakia', sanoi hän.

"'Saattaa olla, jotta en ymmärräkään kaikkia noita teidän
protokollalakianne, mutta Jumalan lain luulen ymmärtäväni yhtä hyvin
kuin muutkin ja käyn armopöydällä kahdesti vuodessa, niinkuin kristityn
pitääkin', sanoin minä.

"'Ja olet tuhma kuin pässi, koska luulet minun tässä rupeavan
seuraamaan Jumalan lakia', sanoi hän.

"'Sitä on meidän kaikkien niin ylhäisten kuin alhaistenkin
seuraaminen', sanoin minä ja tartuin laukun kantimiin.

"'Aiotko nostaa kätesi kruunun käskyläistä vastaan ja väkisin ryöstää
laukun?'

"'Aion, koska muu ei näy auttavan.'

"Kovasti kiskoi nimismies reppua puoleensa, mutta vielä kovemmin vedin
sitä minä. Viimein sainkin sen irti ja viskasin venäläiselle. 'Pötki
nyt tiehesi', sanoin minä Mikolle, 'kyllä minä tätä nyt vähän aikaa
hoitelen, ett'ei hän perässäsi pääse.'

"Mikko kiitti kauppojansa ja juoksi metsään piiloon, jossa arvatenkin
nauroi partaansa koko jutulle. -- Sillä aikaa painiskelin minä
nimismiehen kanssa, eikä se ollutkaan mitään lasten leikkiä. Nimismies
ei ollut mikään tuulen löyhäys, vaan mies sen piti olla, joka allansa
hänet sai pysymään.

"Kun vihdoin arvelin Mikon olevan jo tarpeeksi kaukana, päästin
nimismiehen irti. Hän uhkaili minua oikeudenkäymisillä ja minkä
milläkin, mutta minä olen mies, joka en yhtä rukkasen räpsähdystä
säikähdä, enkä ollut millänikään. Nimismies koetti lakipykälillä
näyttää toteen minun nyt rikkoneen lakia. Minä taas koetin näyttää
toteen tehneeni oikein, ja omantuntoni mukaan minä varsinkin tein,
olipahan sitten oikein tahi väärin. Pitkin matkaa me koettelimme
sanoilla solmita toisiamme. Kun minä kysyin: miksi sitä kutsutaan, jos
joku rauhalliselta matkamieheltä, joka ei mitään pahaa ole tehnyt,
ryöstää hänen tavaransa ja elatuksensa, niin myönsi hän sen olevan
ryöväystä, vaan kuitenkin piti lain tässä olevan hänen puolellansa ja
sakottavan minua. Silloin sanoa pöläytin minä: näyttäkääpäs toteen,
että minä teiltä laukun ryöstin; vai luuletteko venäläisen vannovan
minua vastaan? Se auttoi, ja herran suu oli lukossa. Hän luuli, ett'en
minä oikeudessa olisi totta puhunut, jos sinne olisi menty -- sellaisia
narreja ne herrat ovat -- kuka oikeutta tohtisi valehdella?

"Mattilan vaari-vainajan kerrotaan ennen muinoin oikeudessa
valehdelleen, eikä muuta tarvittu -- poksis oli vain kerran pannut
uunin piipussa ja sieltä syöksähti oikeustupaan itse vanha mies,
paholainen, näette sen. Mustan kissan hahmossa se oli tullut. Ei kukaan
nähnyt mihin kissa joutui, mutta Mattilan vaari ei siitä hetkestä
lähtien puhunut yhtään järjellistä sanaa; musta oli vienyt hänen
sieluparkansa. Semmoista se on laskea lipparia oikeustuvassa.

"Nimismies ei kyllä vetänyt minua oikeuteen eikä muuanne, vaan
lakipykälillään sai hän kuitenkin rintani hieman rauhattomaksi. Minä
lähdin sen vuoksi pastorin puheille. Hänelle kerroin juurta jaksaen
koko asian. Pastori piti koko juttua hyvin vähäpätöisenä, eikä
virkkanut mitään puoleen eikä toiseen. Salaisesti hän kuitenkin oli
hyvillään siitä, että nimismieheltä noin, läpi suun, luiskahti lihava
paisti, sillä he kuuluivat olleen keskenänsä vihoin, niinkuin
jälkeenpäin sain kuulla. Muutoin olisi hän varmaankin ollut nimismiehen
puolella, sillä eihän koira koiran hännälle polje ja herrat aina
vetävät yhtä köyttä.

"Kuolipa sitte samaan aikaan entinen kirkon kuudennus, Väinölän vanha
äijä. Heti pidettiin kirkonkokous, jossa pastori pitäjän miehille
esitteli minut kuudennusmieheksi.

"'Hän, tämä Matti Koskela', puhui pastori, 'on siivo ja viinaan
menemätön mies. Synkästä korvesta on hän vähitellen, niinkuin
talonpojan pitääkin, omin käsin itsellensä raivannut aimolliset pellot
ja niityt. Hänen talonsa on parhaassa kunnossa koko näillä kuuluvin.
Opillisessakin suhteessa on hän ollut hyvänä esimerkkinä. Hänellä on
hyvä käsitys ja täydet sekä sisä- että ulkoluvun merkit. Siis on hän
pitäjän paras mies ja ansaitsee yleistä kunnioitusta. Senpätähden ei
liene kellään vastaan sanomista, jos hänet asetamme Väinölä-vainajan
sijaan kirkon kuudennuksen arvoon ja virkaan. Amen.'

"Juuri niin puhui pastori silloin kuin minä häveten ja lakkini lippua
nyppien seisoin väkijoukon takana. -- 'Astu esiin Matti', sanoi hän
sitten, 'parhaiden miesten pitää seisoa rintimaisina, ei ne saa
takapuolella pysytellä.'

"Minä astuin esiin ja olin nyt kirkon kuudennus, ja sinä kentiesi
pysynkin siihen asti kuin kutsutaan tilinteolle elämäni toimista. --
Kyllä se mahtoi nimismiestä harmittaa, kun sai kuulla minun semmoiseen
kunniaan kohonneen, ja sitä vartenhan se pastori minut siihen virkaan
panikin. Vanhaa Aatamia on näet meissä kaikissa, niin herroissa kuin
talonpojissakin, ja vihamiehellensä kiusantekeminen tuntuu makealta
mannalta jokaisen suusta, enkä minäkään mielelläni soisi paholaiselle
pienintäkään mielihyvää. -- Sillä tavoin minä pääsin kirkon
kuudennukseksi, itse yhtään auttamatta, hihihii!

"Sitte olisi minun luullut ruvenneen elämään kuin isä Aaprahamin
helmassa, vaan eipä niin käynytkään. Tuosta oli seurauksena, että minun
arvoni kohosi äärettömästi. Kaikki, jotka apua tahi neuvoa tarvitsivat,
juoksivat luonani. Ymmärrykseni ja varojeni mukaan koetin minä auttaa
heitä pulasta, mutta sitä tehdessäni jouduin itse vähitellen
pälkähäsen, josta ei kukaan voinut minua auttaa. En näet keltään
ottanut mitään hyväntekijäisiä tahi maksua ja he palkitsivat minua
millä voivat. Aina täytyi minun ottaa ryyppy ryypyn päälle, jos vaan
mihin liikahdin kotoa, ja tulipa moni viinapullo kourassa minunkin
luokseni.

"Katri, se oli eukkoni nimi, varoitteli minua usein viinasta ja taisipa
käydä pastorillekin pelkoansa kertomassa. Viina ei kuitenkaan ollut
syynä pastorin ja minun keskinäiseen riitautumiseen. Siihen oli toinen
ja paljoa pätevämpi syy. -- Pastorin poika, se Kalle niminen, oli
menetellyt huonosti nimismiehen tyttären kanssa ja pahoja sanomia
alkoi siitä kuulua. Minä arvelin: minun on vielä tuomiopäivänä
vastattava piirini siveellisyydestä, ja lähdin pastorin pateille. Siinä
suusta-suuksiin puhellessa minä uhkasin toimittaa koko hänen joukkonsa
pitäjäästä pois, jos ei nimismiehen tyttärestä hetimiten tulisi hänen
miniänsä. Pastori pani alussa kovasti vastaan, mutta lorun loppu oli
kuitenkin se, että häät pidettiin. Hyvät häätpä olivatkin, vaikka
morsian ei tanssinut; enkä minä muista koskaan nähneeni onnellisempaa
pariskuntaa.

"Pastori oli tosin kunnon mies hänkin, vaan hänellä oli liian iso perhe
koulutettavana herroiksi ja mamselleiksi, eikähän herrojen lapsista saa
tulla kuin joko herroja tahi roistoja, vaikka olisivat kuinka
paksupäisiä tahansa. En ainakaan minä muista nähneeni herrasmiehen
lasta kunniallisessa maamiehen työssä, enkä käsityöläisenäkään -- se
näet olisi häpeä vanhemmille.

"Niin laittoi pastorikin lapsistaan herroja, vaikk'ei hän Kallesta
saanut muuta kuin ryöstöherran, vaan herra kuin herra, jos
ryöstöherrakin. No, koulutus tuli kalliiksi, eikä lailliset tulot
riittäneet. Sentähden otettiinkin siitä nelikko, josta kappa olisi
tuleva, vieläpä hän eräässä kirkonkokouksessa pyysi palkan lisää
pitäjäältäkin, jotta saisi poikansa koulutetuiksi. Silloin esittelin
minä, että joku niistä pantaisiin ruotiin; minä näettesen olen hieman
sukkelakin, hihihii!

"Pastori suuttui siitä silmittömäksi ja koetti kaikilla tavoin kostaa
minulle. Muun muassa sanoi hän armopöydällä: 'et sinä ole kelvollinen
käymään täällä.' Siitä sanasta olisi mieheltä mennyt virka niin että
'huiskis vaan', sanoi Siltamäen korpraali, kun kunniastansa pääsi.

"Se oli jo toinen herra, jonka olin suututtanut ja täytynyt suututtaa,
kun näet herrat eivät aina hekään pysy oikeudessa, josta minä pidän
kynsin hampain kiinni. 'Rehellisyys maan perii', sanoi isävainajani ja
kun se oli ainoa häneltä saamani opetus, olen sitä kokenut säilyttää
tuoreessa muistossa. Ei kannata laiminlyödä opetuksia, kun niitä on
niin niukalta saanut kuin minä.

"Tuomari se taas suuttui minuun ihan istuvassa oikeudessa. Minusta näet
lopuksi tehtiin oikea lautamies. Tavallisesti istua tökötin lakituvassa
kiiskiä onkien, niinkuin yleinen siivo tapa vaatii. Eikä sitä uskoisi
kuinka raukaisevaa tuo lautamiehenä oleminen onkin; siinä ei vaan tahdo
silmät auki pysyä, jos ei pane tikkuja pönkäksi, niinkuin Jaakko Tervo
teki.

"Moniaiden syyskäräjien aikanapa katosi minulta uni aivan kokonaan.
Päässäni soitti paholainen kiliseviä kulkusiaan lakkaamatta ja aina
aika väliin huusi 'voimaa, vohnaa!' Minä arvelin: 'soittele vaan, jos
mielesi tekee'. Sitte se lempo kuvasi eteeni pieniä kirkkaita pilkkuja,
jotka pyörivät ja horisivat kuin kimalaiset meden aikana. 'No jopas nyt
jotakin', mietin minä ja kyselin toisilta näkivätkö hekin semmoisia
kipinöitä. Ei kukaan nähnyt mitään. Minä en pelkää pirua pikkuistakaan,
enkä tuosta ollut toppananikaan. Lempo työlästyi minuun siitä ja
äkäpäissään lähetti koko pataljoonan pienempiä juoksupoikiaan minusta
murhetta pitämään. Ne olivat tuommoisia peukalonpään kokoisia
nalliaisia ja uskokaa pois, vaikka olivat niin pieniä vielä, oli jo
muutamalla kuitenkin pitkä, polviin asti ulottuva parta. Muutoin ne
olisivat olleet sukkeloita lystiveitikoita, vaan olivat saaneet
liian huonon kasvatuksen. Aivan käskemättä ne rasavillit, joskus
lakituvassakin, tunkeutuivat istumaan minun nenälleni -- tähän näin.
Minua alkoi tuskauttaa, kun mokomat eivät laille ja oikeudellekaan
antaneet kunniaa, ja minä nappailin heitä pois.

"Heikkoa väkeä se oli, mut ei kummakaan; paljokos sitä voimaa
semmoiseen runnakkoon sopii. Kun kerran sormirinkullaan napsautti, niin
jo puolitusinaa maassa kelletti. Kyllä minä pahan pataljoonan lukua
kelpolailla harventelin, mut siitäpä Lusifer oikein suuttui ja toimitti
kultapoikansa vapisuttajan minun ristikseni. -- Se tuli eräänä
kuunvalo-yönä. Oven aukasi kuin mies, vaikka oli lankakerän näköinen;
vieri sitte sänkyni luo. Minä hölmö otin sen siitä käsiini ja yks'kaks'
luiskahti se ruoja suuhuni. Silloin sain sanoa kuin Värtsilän
ruukinvahti: 'jää hyvästi yön lepo, emme me toisiamme tunne!' Nyt se
kerä on täällä takaraivossani, eikä sitä sieltä voi pois saada. Viina
on ainoa, joka sen elkiä edes hieman asettaa.

"Oikeustuvassakaan ei siitä päivin uni painustanut minua, vaikka toiset
vetivät hirsiä, jotta seinät jyrisi. Siihen sijaan seurasin minä
tarkasti asiain menoa. Tulipa eräänä päivänä Hiisikosken myllärinkin
asia esiin. Ämmälän Taavetti oli ja on kaikessa pyhyydessään hyvin ahne
mies ja oli postilloistaan ollut saavinaan selville, että mylly oli
hänen maallaan, vaikka se on kokonaan veden päällä. Mylläri puolusti
asiaansa ja Taavetti intti vastaan. 'Astukaa ulos', sanoi tuomari ja
alkoi tehdä päätöstä.

"Tuomio oli, että myllärin oli kiluineen kaluineen, myllyineen ja muine
hynttyineen muuttaminen pois paikalta ja maksettava niin ja niin paljo
vahingon palkintoa.

"'Eikös niin?' kysyi tuomari lautakuntaan kääntyen. Pahastipa ukko
ällistyi kun minä vastasin: 'ei niin, ei sinne päinkään.'

"'Ja miksikä ei?'

"'Siksi', sanoin minä, 'siksi kun Hiisikoskessa on ollut mylly
ylimuistoisista ajoista, mylly, joka aina on antanut jauhoja. Sen
omistajana oli ennen tätä nykyistä Aaroa hänen isänsä vanha Aaro. Hän
oli saanut myllyn isältään ja eikö sekin liene saanut isältään, ja sen
tähden isossajaossakin lohkaistiin myllylle eri palsta.'

"'Mutta paperien mukaan...'

"'Papereista viisi', sanoin minä, 'myllärit ovat aina olleet kelpo
miehiä, eivät ota liikaa tullia, maksavat veronsa puhtaasti kruunulle
ja kaikille kappamiehille, eivät myöskään koskaan ole sulkeneet
kuninkaan väylää, ja sanalla sanoen Ämmälän Taavetilla on koiruus
mielessä.'

"'Mutta oletteko täydessä järjessänne, hyvä Koskela? Ämmälällä on tässä
laki puolellaan', sanoi tuomari.

"'Täydessä järjessä muutoin, vaan nuo paholaisen juoksupojat' --
silloin muistin, ett'eihän tuomari niitä näekään -- 'täydessä siinä
järjessä kuin Luoja minulle syntymässä on antanut, vaan olisi kuitenkin
synti laittaa Aaroparka näin mierontielle joukkonsa kanssa. Sentähden
minä panen vastalauseen ja se on pantava pöytäkirjaan ja siin' on perä.
Amen.'

"'Mutta te saatte sakkoa, Koskela.'

"'Vaikka vaan', sanoin minä, 'se kun ei herra herrassöötinkiä liikuta.'
-- Niin puhuin minä ja kelmeä kuin talvinen kuu oli tuomari kasvoiltaan
kysyessään: 'onko se koko lautakunnan miete?' Totuttuun tapaan
vastasivat toiset: 'jaa, korkea oikeus.'

"Tuomari pisti pöytäkirjaansa, että lautakunta oli eronnut päätöksestä,
-- vaikka eiväthän ne toiset aikoneetkaan siitä erota. Asianosaisille
annettiin julistus asiassa ja paperit toimitettiin laamanniin, sieltä
hoviin, sieltä senaattiin ja viimeksi itselleen keisarille. On se
keisari mahtanut arvella: 'aika poika tuo Koskelan Matti on', ja ehkäpä
hän on näyttänyt paperit pruustinnalleenkin.

"Kun minä muistin sanoa kuninkaan väylän olleen aina auki, huomasi
armollinen esivalta, että mylläri Aaro on toimen mies, ja päätti asian
hänen hyväkseen. -- Minulla on näettesen täällä pääkopassani tallella
muutamia lain koukkujakin, sellaisia polvekkeita, jotka aina auttavat,
hihihii! Ei sitä niin tuhmia olla kuin näytetään, hihihii!"

"Kuinkas te jouduitte puhuttelemaan keisaria, sekä vanhaa pappaa että
nuorta, joka isänsä perästä isännäksi pääsee, teidän omilla sanoillanne
puhuen?" kysäsin minä, kun ukko oli saanut viidennen ryyppynsä
tyhjäksi.

"Se oli näette sen semmoista seikkaa", jatkoi hän kertomistaan, "että
Katrilla, eukollani, oli Pietarissa tädin poika hopeaseppänä, rikas
mies kuin pajari -- kävi toisna kesänä täälläkin. Minun, kun en ollut
maailmaa nähnyt -- kerran nuorempana vain kävin Oulussa suolan perissä
-- rupesi mieli tekemään Pietarin komeutta katsomaan. Noh, läksin kuin
läksinkin. Katrin tädin pojan kanssa oltiin sitten eräänä päivänä
'isvosikalla' ajelemassa, hevosmiehellä, joka vie mihin ikään tahtoo,
kun vaan vähän murahtaa hänelle venäjäksi.

"'Nyt tulee itse armollinen majesteetti vastaan', sanoo Katrin tädin
poika hätäisesti.

"'Terve tulemasta', sanon minä ja jopa kiitääkin vastaamme kultaiset
vaunut. Niissä istuu oikealla puolen itse armollinen esivalta ja nuori
herra ja perintöprinssi vasemmalla. -- Hatut pois päästä, se on tietty
se.

"Nykäseepä esivallan persoona nuorta herraa kylkeen ja sanoo: 'katsos,
kun Koskelan Matti isolla mustallaan ajelee.' Hän -- keisaria tarkoitan
-- luuli näet minun omalla hevosellani lähteneen niin pitkälle
matkalle.

"Nuori herra, se perintöprinssi, katsoo ajurimme hevosta ja hyvin se
olikin meidän ison mustan näköinen, jonka sittemmin möin Sortavalan
markkinoilla. Armollinen esivalta, majesteetti itse näettesen, viittaa
sitte minua vaunujensa luo. Meidän ajajamme seisautti konkarinsa ja
minä rupesin laskeutumaan rattailta pois. No enhän minä vanha mies niin
nopeasti ennättänyt, ja kun pääsin kadulle, oli keisarin hevoset taas
täydessä ravissa; ajajan tolvana ei ollut ymmärtänyt pysähdyttää
ollenkaan. Minä en ennättänyt muuta kuin nähdä heidät, sekä papan --
itse majesteetin -- että perintöprinssin. Molemmat näkyivät olevan
kauniita ja uljaita miehiä. Sen kuulin vaan siinä kiireessä, kuin
armollinen esivalta huusi mennessään minulle: 'käy meillä Koskelan
Matti, ennen kuin pois lähdet; minulla olisi sinulle vähäsen asiaa!'"

Siinä kynsäsi vanhus taas nenäänsä, ja kun minä epäileväisesti katselin
hänen silmiinsä, sanoi hän: "uskokaa pois, niin oli sen asian laita.
Minussa ei olisi miestä valehtelemisella ansaitsemaan ateriaakaan
päivässä, jos minä valehtelijaksikin rupeaisin"; mutta kuitenkin
kynsiskeli hän nenäänsä, vaikka tosin se nyt tapahtui viimeisen kerran
koko kertomuksen ajalla.

"Sitten tuli minulle jo hätä eteeni, ja täytyi jättää koko Pietari,
vaikka harmitti hieman, kun en joutanut käymään esivallan puheilla. --
Oli minulla sitte kotiin päästyä koko syksyksi kertomista, vaan eivät
tahtoneet kaikkia puheitani oikein uskoa. Tulipa niin kevät käsiin.
Muutamana sunnuntaina istuin kirkossa tavallisella paikallani
etupenkissä. Jumalan palveluksen loputtua ilmoitti pastori nyt tulevan
tapahtumaan jotakin merkillistä. Hartaasti odottivat ihmiset ja pastori
käski Kalliolan kestikievarin ja minun tulemaan alttarin eteen. Me
menimme ja hän kertoi keisarin lähettäneen Kalliolan kestikievarille ja
minulle kunniarahan. Sitte hän pisti ne meidän rintaamme ja piti
seurakunnalle liikuttavan puheen.

"En tiedä mistä hyvästä minä tämän rahan sain -- tässä se on; vaan
irvihampaat sanoivat Kalliolan saaneen rintarahan siitä, kun
ilmaiseksi aina syötti kruununvoudin hevosia. Niitä on näet
kaikenlaisia viisaita tässä maailmassa. -- Jo sitte ihmiset uskoivat
minun Pietari-kertomuksistani nekin, joiden totuutta itsekin epäilin,
ja minäkin ymmärsin, että kunniarahaa saamaan se keisarillinen
majesteetti oli minut kotiinsa kutsunut. Tottapahan sitte lienee saanut
kuulla minun jo lähteneen kotiin, koska lähetti sen pastorille.
Luultavasti minä sain kunniamerkin mylläri-Aaron puolustamisesta, vaan
eihän sitä aivan varmaan tiedä kukaan sanoa -- niin kumminkin itse
arvelen.

"Aina ennenkin olin hartaasti rukoillut armollisen esivallan puolesta,
vaan ei se kuitenkaan lähtenyt niin sydämmestä kuin tuon sunnuntain
jälkeen. Lapsilleni olen myös koettanut teroittaa, kuinka tärkeätä
ihmiselle on kunnioittaa Jumalaa ja rakastaa häntä ylitse kaikkia, vaan
rakkaus ruhtinaasenkin, jonka haltuun korkeuden Isä on kansojen
kohtalot uskonut, ei ole koskaan, ei hetkeksikään unhotettava, ja
toivottavasti he eivät opetuksiani unhotakaan.

"Sellaista on elämäni ollut; paljon olen kokenut, paljo on jäänyt
kokemattakin, vaan en vasta enää lähde pitkille matkoille. Nyt olen
tyytyväinen, kun saan vaan kotoani kulkea tänne Uttilan muorin luo ja
täältä taas kotiini edestakaisin samaa jälkeä, niinkuin kellonheiluri,
niinkuin kellonheiluri, hihihii!"

Koskelan ukko vaikeni. Minä otin häneltä jäähyväiset ja lähdin. Kauas
tielle kuului karkeaääninen laulu:

    "Ollaan poikia, ollaan poikia,
    poikia julmia juomaan,
    mamma se käski Maaningalta
    rengaskorvia tuomaan",

ja vieläpä nytkin tuntuvat sen sävelet kaikuvan korvissani.



AINOA RAKKAUTENI.


Vanha herra kertoi ainoasta rakkaudestaan:

Syksy oli tullut, kesä kultainen kulunut ja harmaita pilviä ajeleva
tuuli pudotti yhden kellastuneen lehden toisensa perästä syyssateista
mustuneelle mullalle. Syntymäpäivänänikin oli ilma kolkko ja ulvoen
soitteli tuuli surullisia virsiään honkien latvoissa. Vanhempani
istuivat räiskyvän takkavalkean ääressä ja muun muassa ottivat puheiksi
minun tulevaisuuteni. Isä arveli minua liian heikoksi, että minusta
voisi tulla kunnollista työmiestä taloon. Äiti luuli myös samaa, vaan
siihen sijaan kehui hän päätäni hyväksi, niinkuin äidit tavallisesti
tekevät.

"Pannaan hänet sitte kouluun", sanoi isäni, "ehkä oppii hän siellä
jotakin, että voi maailmassa henkensä elättää."

"Voisi panna, vaan se tulee niin äärettömän kalliiksi", tuumaili äiti.

"Eletään me täällä kotona sitä tarkemmin", vastasi isäni ja kääntyen
minuun lausui hän: "perjantaina, se on ylihuomenna, lähden minä tästä
asioilleni kaupunkiin ja vien sinut mennessäni sinne kouluun."

Sillä se asia oli päätetty ja perjantaina lähdettiinkin matkalle.
Kuormaan pani äiti leipää, lihaa, leiviskän muikkuja ja neljä naulaa
voita, varoittaen ett'en sitä viimeksi mainittua söisi muulloin kuin
sunnuntaina ja juhlapäivinä. Lähtiessä pisti hän vielä kouraani pienen
nahkakukkaronkin "pikkutarpeitani varten ja särvinrahaksi", niinkuin
hän sanoi.

Kaupungissa asui eräs isäni vanhoja tuttuja, jonka oikeasta ammatista
minä en koskaan ole onnistunut saamaan täyttä selkoa. Jonkunlainen
tukkiherra hän lienee ollut, koskapa hänellä oli jos jonkinmoisia
tilikirjoja, mittakokka ja "sottalauta"-niminen kapine, jota hän käytti
lukua laskeissaan. Koko talvena hän ei muuta tehnyt kuin herrasteli ja
senpä vuoksi häntä kutsuttiinkin herraksi. Hänen vaimoansa sanottiin
rouvaksi; siis lukeutuivat ne ihmiset herrasväkeen, joiden luo minut
pantiin asumaan, "sillä siellä saat asunnon helpommalla kuin muualla",
sanoi isäni.

Kotona olin tottunut viettämään aikani enimmäkseen ulkoilmassa, eikä
siellä päivän valoa ja raitista ilmaa ollut koskaan puuttunut. Tässä
uudessa asunnossani siihen sijaan oli niitä molempia jotensakin
niukalta. Ihmekö siis että minulla oli ikävä, enkä oikein tahtonut
viihtyä kuivan latinan kieliopin ääressä, vaan mieluummin maleksin joko
joen rannalla kaarnalaivoja uittelemassa tahi Tikkamäellä puolukoita
poimimassa. Isäntäväestäni näytti myös olevan samantekevä, olinpa minä
kotona tai kylässä. Joskus näyttivät he olevan mielissäänkin, kun
pysyin niin paljon poikessa, ja sentähden sanoi rouva minua aina
"siivoksi pojaksi, joka ei ole kenenkään ristinä." Eräänä pilvisenä
päivänä olin niinikään kaupungilla katselemassa, kun torille
pystytettiin kaiken kokoisia ja näköisiä myymäkojuja. Muhkeat hevoset,
ankarasti tömistäen maata, vetivät kaupunkiin iloisen ja tyytyväisen
näköisiä maalaisia ja rusoposkisia kaunottaria, jotka nyt keräytyivät
sinne huvitteleimaan, sillä tänään oli markkinain aatto. Ihmisiä kuhisi
kaikkialla, niinkuin hyttysiä lämpimänä kesäiltana. -- Tuota vireää
liikettä katsellessani jouduin muutaman rapistuneen, pienoisen kartanon
kohdalle. Sen katolla raukeana liikahteli iso kolmivärinen lippu.
Seinään oli kiinnitetty kookas paperi, jossa sormen paksuisilla
kirjaimilla ilmoitettiin tunnetun saksalaisen taideniekan, herra Max
Grünbergin, korkeain asianomaisten luvalla huvittavan yleisöä
näyttelemällä marakatteja, apinoita ja muita ihmeitä. "Erittäin on
kaikissa paikoissa nuoralla tanssijatar, neiti Margaretha, saavuttanut
sivistyneen maailman suosion ja hän onkin ensimmäisen luokan
taiteilija", sanottiin ilmoituksessa. Sisäänpääsy maksoi 20 kopekkaa,
lapsilta ja palvelijoilta puolet. Paperissa oli vielä kuviakin, joista
rumin ja hirvein oli eräs nuoralla tanssiva, naispukuun puettu olento
-- apinako lienee ollut vai ihminen. Tästä sain selkoa sen verran, että
siinä oli jonkunlainen "kometiia" kysymyksessä, ja kun en ennen mitään
semmoista ollut nähnyt, päätin aivan ensi tilaisuudessa mennä sinne.
Äitini luulin myös tarkoittaneen huvituksia, kun hän rahaa antaessaan
oli maininnut pikku tarpeita, ja "miksipä hän muutoin olisi pistänyt
kukkaron käteeni, ikäänkuin isästä salaa", mietin minä. Jo samana
iltana seisoin minäkin muun joukon seassa "kometiian" etuhuoneessa.
Rahastani annettiin minulle korea paperipalanen, jonka mielelläni
olisin pitänyt itse ja käyttänyt kirjanmerkkinä, vaan toisella ovella
ottivat sen taas pois huolimatta mitään minun vastaväitöksistäni.
Sisään sysättiin minut, ja sielläkös vasta elämä oli! Positiivit soivat
ja pienet marakatti-pahaiset lystikkäästi pyllyilivät ihmisten seassa,
jotka milloin ihmettelivät niiden loistavia pukuja ja pitkää häntää,
milloin taas hartaasti tirkistellen pyöreihin laseihin ihailivat niistä
näkyviä ihmeitä. Minä koettelin myös ulottua laseihin katsomaan, vaan
ne olivat liian korkealla, siis sain olla tyytyväinen, kun sain lasien
päällä lukea Berliinit, Pariisit, Neapelit j.n.e. Olipa eräs lasi
hieman alempana kuin muut. Sen päälle oli kirjoitettu: Pernambuco,
Madagaskarin kuningatar. Siihen ulotuin minäkin katsomaan, ja voi
hirmua miten iso kuningatar Madagaskarissa oli! Sen puku oli repaleinen
ja kasvot likaiset. Hän niisti kynttilää ja meni sitte pois, jättäen
minut tyhjää tähyämään.

Lieneekö Pernambucon näkeminen vaiko nuo pienet marakatti-pojat
saattaneet pääni pyörälle -- sitä en tiedä, vaan hauskalta tuntui elämä
ja unhottuneet olivat jo kirjat ja kirjanmerkit silloin kuin peräseinä
yht'äkkiä katosi näkymättömiin, mihin lienee joutunutkaan.

Silloin jouduin minä hurmoksiin aivan, sillä "viepäs kehveli sitä
enkeliä, joka siellä heiskuu", sanoi eräs tupakkasuinen naapurini, ja
enkelin näköinen se heiskuja todella olikin. Minäkin olisin ehkä tuota
ilmestystä pitänyt enkelinä, jos hänellä vaan olisi ollut siivet ja
joll'ei hän olisi osoittanut olevansa ihminen lausuessaan: "ich bin
Margaretha."

"Hih pien' Margaretha, se nuoralla tanssija, kyllähän minä sinut jo
näin, Kuopiossa", tuumaili naapurini taaskin, luullen tuon keijukaisen
itselleen puhuneen. Margaretha kuultuaan äänen kääntyi meihin päin, ja
arvatkaas mitä hän teki nähdessään minut? -- Hän kumarsihe vähän,
heitti minulle mitä makeimman sormisuukkosen, pyörähti sanaakaan
sanomatta ympäri ja yks'kaks' hän jo tepasteli taivaan ja maan, se on
katon ja lattian välillä.

Jostakin kainouden ja ilon sekaisesta tunteesta punehduin minä kuin
mansikka ja koetin pienillä käsilläni estää yksitoista vuotisen
sydämeni tykytystä kovin kauvas kuulumasta, silloin kuin armaani --
siksi oli sormisuukkonen hänet tehnyt  --  kuin tuo viehättävä
keltakiharainen sylfiidi hypähteli korkealle nuorasta ja aina hetkisen
tyhjän päällä vipikoitti siroja tohveleitaan. Tietämättä mitä tein olin
lähestymistäni lähestynyt nuoraa, kunnes jo seisoin aivan sen alla.

Siitä näin taas yhden Margarethan rohkeista ilmaan kimmahduksista ja
kuinka nopeasti hänen jalkateränsä liikkuivat. Silloinpa suurimman
hiljaisuuden salissa vallitessa aivastin minä ehdottomasti. Margaretha
katsahti alas ja tuskin keksittyään minut liihoitteli jo, hennon
lumikitehen tavoin, alas avonaiseen syliini. Hämmästyneenä tuosta
uudesta lemmen osoituksesta lysähdin ensin polvilleni ja kentiesi olin
jo aivan tekemäisilläni rakkauden tunnustukseni, kun hän äkkiä tempasi
minut aivan kuin minkäkin kotieläimen syliinsä, silitti hellästi
päätäni ja painalti huulilleni hehkuvan muiskun. Koko yleisö taputti
käsiään ja me molemmat kiitollisina nyökytimme päitämme, sillä
käsitimmehän me ihmisten toivottavan onnea meille vastakihlatuille.

Margaretha voitti kuitenkin tunteensa pian ja velvollisuutensa mukaan
keikahti hän keveänä kuin orava ikään takaisin nuorallensa, jättäen
minut avossa suin nauttimaan onneani ja katselemaan kauniita
liikkeitään. Muuan vääräjalkainen, mustapartainen kääpiö keskeytti
kuitenkin heti nautintoni, kun hän tarttui käsikynkkääni ja jotensakin
epäkohteliaasti kuletti minut paikoilleni, matkalla muristen jotakin
hengen vaarasta ja tuhmasta poikanulikasta. Muutoin kului iltani kuin
kauniissa unessa ja kynttilät olivat jo kaikki sammutetut, ennenkuin
minä ymmärsin tällä kertaa täytyväni lähteä lausumatta jäähyväisiä
sydämeni haltijattarelle.

Ulkona oli kovin pimeä ja solisten virtaili vesi katuojissa, samalla
kuin taivaasta tuli toista min'enimmänsä ennätti kaupungin jo
ennestäänkin liejuiselle kadulle. Tuo ilma olikin ihan omiaan
lauhduttamaan rakkauteni ensimmäistä puuskaa, niin että kotiin
saapuessani olin jo jotensakin tyynenä ja täydellä järjellä, eikä
siellä minusta mitään huomattu.

Koko seuraavan yön kuohui kuitenkin vereni rauhattomasti ja kauvan
vältti uni vuodettani, kun minä mietin, mitä asiain näin ollessa olisi
paras tehdä. Kun aina olin tottunut luottamaan vanhempiini, päätin
nytkin heille ilmoittaa sydämeni nykyisen tilan.

Sillä varalla ett'eivät he suostuisi Margarethaa miniäkseen ottamaan,
aioin kirjeessä muutamalla sanalla viitata Amerikkaan tai johonkin
muualle lähtemisestä. -- Toisen kirjeen päätin lähettää Margarethalle
ja vakuutettuani ensin hänelle sydämellistä rakkauttani ja sen
pysyväisyyttä, olin siinä pyytänyt hänen olemaan huoletta, sillä minä
kyllä toimittaisin hänelle loppu-iäkseen päiväpaistetta. Jotakin
tuollaista aioin lemmitylleni kirjoittaa, vaan tietysti niin
luonnollisella tavalla kuin ainoastaan rakastuneet osaavat ja varsinkin
sen ikäiset rakastuneet. Ne päätökset tehtyäni nukuin rauhallisesti ja
makeasti nähden oikein autuaallisia unia.

Ensi työkseni valmistin seuraavana päivänä molemmat kirjeet,
Margarethalle ja vanhemmilleni, ja kun ei ollut ketä lähettää rakkauden
sanansaattajiksi, sain itse toimittaa tuota vanhojen tätien tavallista
virkaa. Margarethaani en itse tavannut, vaan eräs pikkuinen
juutalaispoika lupasi toimittaa kirjeeni sisarelleen, kun hänelle
lupasin palkaksi kourallisen karamellia, ja luultavasti saapuikin
kirjeeni niitä teitä kunniallisesti perille. -- Vanhemmilleni menevä
kirje oli kiireessä unehtunut avonaisena asuntoni pöydälle ja siitä oli
isäntä sen löytänyt, niinkuin muinoinen mustalaispoika talonpöydältä
veitsen. Hän kyllä sittemmin toimitti kirjeen omistajilleen, vaan
varusti sen muutamilla mielestäni tarpeettomilla selityksillä.

Kotiin tultuani antoi isäntä minulle määräyksen, jonka mukaan en
kolmeen vuorokauteen saisi huoneesta liikahtaa, "sillä sinä vaan
kaupungilla rakentelet naimiskauppoja mustalaistyttöjen kanssa", sanoi
hän. Seuraavina päivinä pidettiinkin minusta oikein isällistä huolta,
ja ett'en saisi vilustuttaa itseäni ulkona-olemisella, vartioittiin
minua kuin pahantekijää ikään. Viimein onnistuin kuitenkin eräänä
viileänä aamuna pääsemään karkuteille.

Tietysti ohjasin kulkuni Margarethan asunnolle. Hän ei näyttänyt
laisinkaan huomaavan läsnäoloani tahi ei ollut sitä huomaavinaan, vaan
ahkerasti järjesteli kaikenlaisia kopsia ja vakkoja pihamaalla oleville
rattaille. Kaukaan aikaan en minä uskaltanut äänelläni häiritä häntä
työssään, varsinkin kun hän nyt näytti paljoa suuremmalta kuin tuona
iltana tanssiessaan nuoralla ja oli muutoin niin ihmeellisesti
Pernambucon, Madagaskarin kuningattaren näköinen, mutta vieläkin
repaleisemmissa riikineissä. Vihdoinkin viimein rohkasin luontoni ja
hyvin sulavalla äänellä toimitin: "hyvää huomenta, Margaretha!"

Hän, suuttuneen näköisenä, tiuskasi minulle jotakin, jota en ymmärtänyt
enkä erottanutkaan muuta kuin sanat: "Zum Henker". Kuitenkin ryhdyin
minä luettelemaan armaalleni niitä kärsimyksiä, joita lempeni tähden
olin saanut kärsiä ja samalla vakuutin niiden vaan kiihdyttäneen jo
entuudestaankin innokkaan rakkauteni voimaa.

Hetkisen kuluttua tulivat ulos Margarethan isä ja veli. Edellisessä
tunsin saman vääräjalkaisen ukkoressun, joka minut ennen, näytelmässä,
oli paikoilleni taluttanut, ja jälkimäinen oli sama veitikka, jota
kirjeen viemisen tähden olin karamelleilla ravinnut.

"Poika, mitä sinä tahdot?" ärähti minulle vanhus.

"Puhutella Margarethaa kahden kesken", lausuin minä vapisten
kunnioituksesta.

"Ei hän osaa suomea, mene matkaasi", oli ukon epäkohtelias vastaus.

Tuo pieni poika nalliainen alkoi nyt laveasti kertoa minun
rakastumisestani "sisar Margarethaan", vaan ukko kielsi häntä ja käski
edeltäpäin kiiruhtamaan laivalle. Siitä huomasin minä heidän jo
todenteolla tekevän poislähtöä, ja lapsellisella avosydämellisyydellä
kerroin hänelle suhteeni hänen tyttäreensä. Lopuksi innokkaasti
rukoilin, että hän ottaisi minut taiteilijajoukkoonsa, että saisin
seurata morsiantani hänen myötä- ja vastoinkäymisessään. -- Sillä välin
oli Margaretha saanut kaikki valmiiksi ja yhdellä hyppäyksellä hän jo
istui rattailla. Ukko seurasi tytärtään ja he katosivat portista
kadulle. Melkein mielettömänä juoksin minäkin rannalle ja jouduin juuri
parahiksi näkemään, kuinka kaarevakylkinen laiva, jonka piipusta musta
savu tuprusi, hiljaa alkoi kyntää järven tyyntä pintaa vieden mukanaan
minun lemmittyni ihan minun silmieni edestä, minun, joka tätä
nähdessäni luulin kaiken ilon ja onnen maailmasta häviävän, samalla
tavalla kuin laivan piipusta nouseva savu haihtui ilmaan. Näistä
kolkoista epätoivon mietteistä herätti minut kortteerini piika, joka
oli lähetetty etsimään minua ja saattamaan takaisin huonevankeuteeni.
Välinpitämättömänä seurasin häntä, sillä koko maailma oli mielestäni
tyhjä, iloton vankihuone, ja yhdentekevähän oli kuinka iso osa siitä
oli minun käytettävänäni.

Pojasta tuli nuorukainen, nuorukaisesta on tullut mies, miehestä
harmajahapsinen vanhus ja hämäränä muistona kummittelee mielessäni tuo
ainoa rakkauteni. Toistamiseen en ole sitä pyhää liekkiä povessani
tuntenut ja pahoin pelkään, ett'en sitä enää tunnekkaan.



VIHKIMÄKENGÄT.


Kummini kertoi:

Kaikista merkeistä päättäen oli Haapapuron mökissä juuri vastikään
päästy päivälliseltä. Martti istui vielä tavallisella paikallansa
pöydän päässä ja niinkuin ainakin syömästä päästyä, kaiveli hampaitansa
vaskisella hinstatilla eli piippuneulalla. -- Reeta, Martin vaimo,
seisoi taas karsinapuolella nurkkakaapin edessä löytääksensä sieltä
jotakin, jota miehensä ettoneaikana voisi hiljaisuudessa korjata.
"Eipähän se kuitenkaan ilman ettoneetta lähtene minulle lehdeskoivuja
kaatamaan, kun se on semmoinen pattio koko mies", supisi Reeta
itsekseen.

"Mitäh?" kysäsi Martti.

"Ei mitään", sanoi Reeta ja ajatteli, "no on sillä korvat, kun toisen
ajatuksetkin kuulee!" Hän ei kumminkaan, vaikka miten olisi etsinyt,
löytänyt muuta kuin punonnaisen ja kolmisulkasen äimän. Niistäpä
juolahtikin hänelle mieleen, että "ehkä niistä vanhoista lipokkaista
vielä paikkaamalla tulisi kalu", ja hän rupesikin niitä korjailemaan.

Pöydän latvalla leivänmurujen ja kalan ruotien seassa oli vielä
kaksikorvainen piimätuoppikin. Reeta oli sen, samoin kuin muutkin
tähteet, jättänyt Marin korjattaviksi, mutta se taas oli kesken
vanhusten syönnin jo lähtenyt ulos, "minne lie mennytkään". Mielellään
olisi Reeta itse kuitenkin pannut piimätuopin talteen, kun "tuo Martti
oli semmoinen piimäpukari", mutta hän ei ilennyt, "sillä sittehän se
luulisi, jotta minä sen hänen tauttansa pois kyyssyytin, ja tuskinpa
tuo nyt enää sitä tahtoneekaan, kun jo syödessään ryysti niin
armottomasti, jotta oikein se hirvitti", ajatteli Reeta puoliääneen.

Marttipa tahtoi vieläkin piimää, sillä hampaiden puhdistettua tarttui
hän vaimonsa kauhuksi taaskin tuoppiin käsiksi. -- Kauan katseli Reeta
karsain silmin tuota juomista, mutta kun siitä ei alkanut loppua
tullakaan, niin täytyihän hänen viimein muistuttaa, "ett'ei sitä piimää
ole hein'ajaksi enää puoltakaan korvoa ja mitähän ihmiset sitte
sanovat, kun kuulevat ett'ei meillä piimää piisaa Jaakkoonkaan, sitä
vähemmän Pertun päivään?"

Martti ei ollut kuulevinansakaan; kallisti vain tuoppia yhä ahneemmin
ja ajatteli itsekseen: "kun mies maistaa, niin pohja paistaa", mutta ei
hän toki virkkanut ääneensä mitään. Vihdoinkin viimein köllähti hän
penkille ja sytytti piippunsa. -- Savupilvet pöllyilivät niin somasti
penkin ja pöydän laidan välillä. Ne kohosivat sitte pöydälle ja sitte
ne muuttuivat semmoisiksi monimutkaisiksi suilakkeiksi, kohosivat
vähitellen yhä ylemmäksi kattoa kohti ja haihtuivat. -- Jonkun aikaa
katseli Martti noita toistensa ympärillä kiemurtelevia savusuikaleita,
kyllästyi viimein siihen ja sanoi: "Reeta, annapas tuolta naulasta
nuttu mulle päänalaiseksi."

Antamalla ei Reeta sitä antanut, vaan viskasi pitkin penkkiä.

"Aha, äissään on, mut olkoon -- minä nukun vaan -- kunpahan nyt vain
uni tulisi", arveli Martti ja pani piipun pöydän nurkalle.

Unipa ei tahtonut tullakkaan, vaan kaikenlaisia ajatuksia tuli
mieleen. Ensin niitä tuli yksityisinä suikaleina, aivan kuin nuo
savusuikaleetkin. Sitte ne ajatukset kiertyivät toisiinsa, sulivat
yhteen, levisivät ja hajosivat. Toisia pätkiä ilmestyi entisten sijaan,
semmoisia kuin: "vai heinäajaksi piimää, -- toisna päivänä oli vielä
toista korvoa; -- hyvästi ne lypsävät meidän lehmät; -- punikki
varsinkin ja kirjo kanssa; mutta kirjo se kumminkin pitää syksyllä
tappaa -- mikä niitä kahta jaksaa talven yli elättää. Lähtee siitä
kirjosta lihaa koko joukko ja entäs nahka? Hyviä kengäksiäkin siitä
pitäisi lähteä kirjon nahasta." -- Viimein ilmestyi kirjon nahka
valmiiksi muokattuna tuonne karsinalasin alle ja suutari Heikki
leikkeli siitä kengäksiä. Nyt se Heikki jo istui jakkaralla ja teki
kirjovainajan vuodasta pieksuja, ruojuja ja lipokkaita sekä Martille
että Reetalle -- niin ja pikku Marillekin. Ja sitte kengät taas
vähitellen kuluivat ihan mitättömiksi, nimittäin Martin ja Marin, mut
ei Reetan; se kun niitä piti niin tarkasti, jotta kirkossakin olisi
käynyt paljain jaloin, jos Martti olisi antanut. "Hyvähän se on pitää
tavaransa tarkasti, mutta taitaa se tuo meidän eukko olla vähän
liiankin tarkka", ajatteli Martti.

"Nytkin paikkaa vaan noita vanhoja rajojaan, vaikka ihmisellä on ihan
ehyetkin ja sitä paitsi aitan orrella on riippumassa uudet mustatkin
kengät. -- Niin, mut se ehkä aikoo niitä säästää Marille
vihkimäkengiksi."

Martin täytyi väkisinkin hymyillä tuommoiselle huolenpidolle.
"Vihkimäkenkiä kolmetoista-vuotiselle tytölle; voi niitä akkoja ja sitä
akkojen älyä!" -- Marttia oikein nauratti tuo Reetan homma.

Sen huomasi Reetakin, mutta ei kehdannut kysyä mille mies nauroi,
"sillä tyhjällehän se varmaan nauraa; mitäpäs nauramista minussa enää
olisi?"

"Heitä jo hiiteen nuo rajat, onhan sinulla parempiakin, niin mitä
noista viitsit enää kuroa", sanoi Martti hetkisen kuluttua.

"Vieläpä nää minulle näkyvät välttävän", arveli Reeta.

"Marille se niitä säästää", mietti Martti. "Kaikkia pälkähtää niiden
päähänkin. Hui hai! Jos tahdon, niin jaksanhan minä Marille hankkia
vaikka minkälaiset jalkineet, vaikka semmoiset kuin on kauppamiehenkin
tytöllä, jotka niin impakasti välähtelevät päiväpaisteessa. -- Äläpäs,
minkäs nahkaa ne taas kuuluivat olevankaan -- oliko se -- ei se ollut
kamelinkaan. -- Reeta, minkä nahkaa ne kauppamiehen tytön kengät taas
olivatkaan?"

"Kumplastiahan nuo kuuluvat olevan", muisti Reeta.

"Niin kumplastin nahkaa ne olivatkin; no on sitä tässä maailmassa jos
jonkin nimellistä eläintä", mietti Martti. "Minkähänlainen otus tuo
kumpalasti on? -- Somaa se tosiaankin olisi katsella miten pikku Mari
kumplastikengissä vihille kävellä hipsutteleisi; mutta mitäs tyhjästä,
kalliithan ne mahtavat olla, eihän niitä talonpoikaisten miten kannata
semmoisia hankkia. -- Lintulan Pekalta tulee vuotuista korkoa kahdeksan
viidettä, sillä ne nyt jo varmaankin saisi -- ehkäpä ne saisi jo
Tikais-Matinkin velan koroilla, mutta mitäs Reeta sitte sanoisi, kun ne
ovatkin alkuaan Reetan rahoja? Toki se paipattaisi siitä monta viikkoa
ja pyöreinä ne olisivat muidenkin kylän akkojen silmät, kun kuulisivat
meidän Maria kumplastikengissä vihille vietävän."

Taas vetäytyi Martin suu hienoon hymyyn. Silloin ei Reeta enää
mitenkään voinut olla kysäsemättä: "miksikä sinulla nyt on niin hyvä
mieli, vai minulleks sinä naurat?"

"Enhän minä mitä naura", sanoi Martti, ja kun Reeta ei enää vastannut
mitään, lisäsi hän: "ole nyt jo rupattelematta, jotta saisin hiukan
nukahtaa, tuntuu niin ihmeesti painustavan."

"Mitähän se nyt oikeastaan miettinee", arveli Reeta, "mut tottapahan
sanoo, jos sillä mitä on mielessä."

Martti koetteli sillä välin nukkua ja olla mitään miettimättä, mutta se
ei onnistunut, vaikka "tuntui niin ihmeesti painustavan." Päinvastoin
juontuivat yhä mieleen nuo kumplastikengät, vieläpä tuli sitte esiin
kirkko, pappi, sulhanen, Mari ja hänen välkkyviä kenkiänsä ihmettelevät
kylän eukot. Kun ei niiltä saanut nukkua, rupesi Martti viimein
ajatuksiaan Reetallekin ilmaisemaan.

"Kuulehan, minä tässä tuumailen, jotta mitähän kuin olisi Marille ostaa
kauppamiehestä oikein kumplastikengät vihkimäkengiksi?"

"Kumplasti -- vihkimäkengiksi!" huudahti Reeta, "hupsuksiko sinä
jo --?" Silloin arvasi Reeta, että se Martti vain ilman pilkoillaan
tahtoi häntä kiusata ja lisäsi: "ka ostapa vain; johan tuo onkin aika
tytön myötäjäisistä huolta pitää, kun se jo ehkä ensi tahi toisena
kesänä saa lusikkansa pappilasta."

"Leikiksi löi", arveli Martti, "mutta siinäpähän leikit nähtäisiin, jos
tyttö jo olisi ripilläkäynyt." Yhä enemmän rupesi tuo tuuma Marttia
miellyttämään, jos ne kengät ei vain olisi hyvin kalliit. -- Silloin
töytäsi sisään keskenkasvuinen tyttö, jonka päivettyneitä ja
sierottuneita jalkoja Martti mielihyvällä silmäili, ja kumplastikengät
vilahtivat taas hänen ajatuksiinsa, ne mahtaisivat hyvästi Marille
sopia.

"Isä! Vieras koira ajaa kesannolla meidän lampaita", huusi tulija
kynnyksen yli päästyään.

Reeta hyppäsi kuin ampiaisen pistämä ylös ja huutaen lähti juoksemaan
kesannolle päin hätään. Hitaammin nousi Martti, mutta Marin kanssa
lähti hänkin ulos, mutisten mennessään: "vierashan se tietysti on, kun
ei talossa omaa koiraa olekkaan."

Ulkona oli koko metakka. Pitkin kesantoa juoksi puolikymmentä eri
kokoista lammasta surkeasti määkien. Kovasti haukkuen seurasi niitä
ruskea metsäkoira ja viimeisenä, korento olalla, samosi Reeta pitäen
yhtä suurta melua kuin lampaat ja koira yhteensä.

Juuri silloin kuin Martti pääsi aidan selälle, saavutti koira
jälkimmäisen lampaista ja alkoi sitä vimmatusti repiä. Aika tavalla
kiljuen ja koiraa sadatellen riensi vihasta ja juoksusta punoittava
Reeta teurastuspaikkaa kohti, mutta kovaksi onneksi lankesi hän
korentoonsa, joten Martti ehti ensiksi perille. Koiran sai hän niskasta
kiinni ja näki miten lammasparka viimeisen kerran oikasi takajalkojaan.

Alussa kääntyi Martinkin viha onnetonta koiraa kohti, mutta
tunnettuansa sen kauppamiehen hektoriksi lauhtui hän pian niin, ett'ei
antanut Reetan sitä kuin muutaman kerran hotaista. Reeta pauhasi kuni
palava koski ja itkikin pikkusen, mutta Martti ei ollut enää
millänsäkään koko jutusta; sitasihan vain vyönsä koiran kaulapantaan ja
käski paikalle saapuneen Marin pitää siitä kiinni, ett'ei hektori
karkuun pääsisi.

"Voi, voi ja vielä vei kaikkein hienovillaisimman!" valitti Reeta ja
uhkasi nyrkillänsä vinkuvaa hektoria.

"Ole vaiti, kyllähän kauppamies jaksaa yhden lampaan maksaa", tuumaili
Martti.

"Maksaa se tyhjää", epäili Reeta.

"Mikäs se on se pakko", sanoi Martti. -- Sitte täytyi Marin hakea
pihasta vasu ja siihen pantiin lammas aivan semmoisenaan kuin se oli.

Illemmalla nähtiin sitte Haapapuron rannasta lähtevän pienoisen venheen
vesille. Martti itse istui perässä huoparilla autellen venheen kulkua,
joka ei pikku Marin soudannalla olisi kovin nopeata ollutkaan.
Peräpuolella oli vasu lampaan jäännökset sisässä ja kokkakaareen oli
hyvin tiukasti nuoralla sidottu hyvän saunan saanut ja vapiseva hektori
kiinni niin, ett'ei se päässyt tikahtamaankaan.

"Muistakin, ett'et heitä yhtään alle yhdeksän markan, antaa muuten
mennä oikeuteen", kuului rannalta Reetan jäähyväisvaroitus.

"En, en -- ole huoletta siitä", tuumaili Martti ja venhe liukui
eteenpäin melkein rasvatyynen järven pinnalla.

Rantamilla kukkivat tuomet, loistossa kilpaillen moniväristen
metsäkukkien kanssa, joiden tuoksua tuntui häilyvän noilla laskeuvan
päivän valossa kimaltelevilla laineillakin. Venhe kulki aivan pitkän
Tervaniemen nenitse ja sivusi monta monituista heleän vihreätä saarta
solutteleutuen niiden välitse, kuni ruohostossa luoviva sorsa.
Saarista, jotka näyttivät veteen pistetyiltä eri muotoisilta
kukkaisvihkoilta, kuului jos jonkinmoisia lirityksiä ja säveliä.
Niitäkö lienee hektorikin kuunnellut, vai muutoinko lienee huomannut
uikutuksensa turhaksi, koska se rauhallisesti paneutui levolle.

Niin tultiin Akonsalmelle. Vienon tuulen tuomasta löyhkästä huomasi
Martti siinä "että Akkolan lautamies tuntuu jo levittelevän tunkioitaan
rukiin alle, mutta johan tuo alkaa olla aikakin."

Sitte siirryttiin väljemmille vesille, mutta vieläkin silloin tällöin
vilahti ohitse joku lehtevä saari. Tuolla jäi jo vasemmalle kalju
Kyröluotokin ja edempänä alkoi aueta eteen Pielisen avarat ulapat.
Kauvempaa näkyi muita kookkaampi Kuusisaari, jonka mökissä varmaan jo
oltiin lypsyllä, koska tummien kuusten väristä tuntuvasti eroava,
sinertävä savupatsas kohosi sieltä kuulakkata korkeutta kohden. Silloin
alkoi Marin hentoja käsiä hieman uuvuttaa ja hän vetäisten airot
venheesen rupesi hetkiseksi ihailemaan synnyinseutunsa suloutta.

Katselemistapa seutu taisi ansaitakin. Veden kalvossa päilyi lämpimän
näköinen kesäinen taivas ja nuo rannoilla kaareilevat, vakavat vaarat
yhdessä kunnasten kanssa näyttivät niin hempeiltä viheriässä
kesäpuvussaan. Tuntui kuin olisivat ne hiukan häpeissään punehtuneet
nähdessään miten tuo vankka, vanha manner viitsi niin lapsellisesti
leikitellä epävakaisen veden kanssa lähettämällä sen syliin pitkiä
niemen kaistaleita, joiden rantoja laineet sitte lempeästi suutelivat;
vai lieneekö ilta-aurinko muutoin vain punannut vaarojen rinteitä. --
Ritoniemellä taas rehoitti uhkea laiho ja sieltäpäin kuului jonkun
karjasta eksyneen sonnin juhlallinen mylvintä. Puiden lomatse näkyi
ylempää pienoinen mökki ja Lehtovaaran rinteellä heloitti punanen
herraskartano täydessä loistossaan. Sen akkunat välähtelivät niin
somasti, ikäänkuin nekin olisivat iloinneet kesäillan kauneudesta.

Salmelan kohdalle asti ei sitte enää kuulunut muuta kuin veden
hiljainen solina venheen kokan edestä, vaan siellä, talon valkamassa,
tervasi ruotiukko venhettä ja vapisevalla äänellä verkallensa veisasi:

    "Ne niitun kukat koriat
    ja laiho laaksoissa,
    niin ylpeät yrttitarhat,
    puut vehreät verassa;
    ne meille muistuttavat
    suurt' hyvyyttä Jumalan."

"No soudapas nyt, ett'ei aivan aamu tule, ennenkuin kotona ollaan",
sanoi Martti tytöllensä, joka ikäänkuin unesta havahtuen tarttui
airoihin.

Pian kuluikin loppumatka ja venhe jysähti kauppamiehen laituriin.
Martti itse otti lammasvasun ja Mari sai taluttaa koiraa.

"Mies, onko sinulla kaloja kaupan?" huusi kauppamiehen rouva
avonaisesta akkunasta.

"Ei, teidän hektorin jälehmiä minä tässä vain kantelen rouvalle
paistiksi", lausui Martti uhkaavaisesti hymyillen.

Hektorin nimen kuultuansa vavahti rouva ja silloin hän huomasikin miten
tuo hänen lemmikkinsä surkeasti riuhtoi päästäkseen irti Marin
nauhasta.

"Tyttö, etkö ymmärrä? Laske paikalla hektori irti, heti paikalla",
kirkui rouva akkunasta ja alkoi tulla rymytä ulos.

"Älä laske", sanoi Martti, ja pani lammasvasunsa puodin portaille.
Sitte otti hän itse hektorin halttuunsa. Silloin joutui rouvakin
portaille ja äystäsi Martille eläimen rääkkäämisestä ynnä muuta niin
ett'ei Martti laisinkaan saanut sanan vuoroa. Kauppamies itsekin tuli
portaille säikähtyneenä melusta, mutta nähtyänsä Martin rauhoittui hän
pian, sillä hän tunsi Martin hiljaiseksi mieheksi. -- Kauppamiehelle
sai Martti viimeinkin asian selitetyksi, mutta rouva riuhtoen nuorasta
ajoi Martin kaikki sanat valheeksi. Martti ei heittänyt koiraa irti,
vaikka rouva olisi miten reuhunut, ja siksi rouva viimein kääntyi
mieheensä ja kiljasi: "Petter betala".

"Jaah, jaah, Petter petaala!" mukisi kauppamies ymmärtämättä muuta kuin
nimensä, sillä hän ei osannut ruotsia, vaikka rouva ei sitä kiireissään
muistanut.

"Maksa!" sanoi rouva luoden mieheensä inhoa ja ylenkatsetta osoittavan
silmäyksen.

Kauppamiehelle selvisi siitä asia ja kääntyen Marttiin sanoi hän: "no
laskehan nyt koira irti ja koetetaan sopia, asiasta tuumailemalla".

"Se on toista", vastasi Martti, ja rouva sai hektorinsa, jonka veristä
kuonoa hän suuteli niin että Mari inholla kääntyi toisaanne päin ja
Martin täytyi syläistä.

Martti pyyti lampaastansa kymmentä markkaa ja kauppias tarjosi alussa
vaan neljää. Tingittiin siinä molemmin puolin ja viimein riitarahan
kahtia pantua suostui kauppamies maksamaan kahdeksan markkaa, jos
Martti ottaisi sen arvon tavarassa. Silloin vilahti Martin mieleen nuo
kumplastikengät ja hän vaipui ajatuksissaan katselemaan Marin jalkoja.

Kauppamies aavisti pelin voittaneensa ja ajatteli: "minä siltä pöllöltä
kiskon varsinkin kolme markkaa liikaa, niin että lammas menee
viidestä".

"Mitä tavaraa te sitte antaisitte?" kysäsi Martti viimein.

"Vaikka mitä, kahvia, sokeria, karttuunia --"

"No mennäänhän sitte puotiin, jos tuolta sattuisi jotain mieleistänsä
löytämään", tuumaili Martti. Puotiin mentiinkin ja siellä silmäili
Martti ympäri hyllyä ja kattoa, ikäänkuin ei tietäisi mitä ottaa.
Viimein osoitti hän erästä hyllyä ja kysäsi puotipojalta: "mitäs ne nuo
ovat?"

"Ne ovat kalosseja, kumplastikenkiä", selitti puotimies.

"Vai niitä ne ovat? Näytäpäs minkälaisia ne ovat", pyysi Martti.

Poika nosti niitä esiin muutamia paria ja Martti käänteli niitä
tiskillä.

"Otapas todellakin, Martti, joku pari; ne ovat, niinkuin näet,
vedenpitäviä ja lämpimiä, oikein villavuorisia", kehoitti kauppias.

"Mitäpä niillä näin talonpoikaiset tekisi", tuumaili Martti, "herrain
koristeitahan ne vaan ovat".

"Voi veikkonen; ulkomailla pitävät niitä kaikki ja kaupungissa on jo
jokaisella piiallakin", selitti kauppias.

"Pitävätkös niitä naisetkin?" sanoi Martti ikäänkuin ihmeissään.

"Naisethan niitä vasta pitävätkin", sanoi puotipoika.

"Eihän tuo sitte taitaisi olla niin maailman kumma", arveli Martti,
"mutta ovatko ne mitenkin hinnassa?"

"Ei, kuin viisi --"

"Viis'toista markkaa pari", keskeytti kauppamies puotilaistaan, joka
tuskalla jaksoi hillitä nauruansa.

"Ohoh -- viisitoista markkaa; johan sillä saa oikeat varsikengätkin",
tiesi Martti.

"Niin nahkaset", myönsi kauppias, "mutta nämäpä ovatkin toista
ainetta."

"Nahka kuin nahka", arveli Martti, "mutta jos siitä lampaasta pannette,
niin otanmahan yhden parin koetteeksi."

"Äläpäs mies", sanoi kauppias, "vai lampaasta? -- Mutta kuusi markkaa
väliä, kun olet saanut tänne asti soutaa, kuusi markkaa, niin oli
meni."

"Pane puolet pois", tinki Martti.

"Ei niin penniä", intti kauppias.

"No, paljokos helpotatte?" tiedusteli Martti yhä.

Kauppamies otti lyijykynän ja teki numeroita tiskillä olevalle
käärepaperille. Viimein hän lopetti laskunsa ja sanoi: "ei kannata näet
enää helpottaa; enemmän makaavat itselle."

"No jospahan antaisin neljä markkaa", ehdotti Martti.

"Ei", sanoi kauppias ja kääntyen puotilaiseensa käski: "pane pois
paikoillensa". Poika asetteli kalosseja parin kerrassaan hyllylle ja
silloin luuli Martti jo toden olevan käsissä. -- "Pannaan taaskin
riitaraha kahtia", esitti hän.

"No olkoon näin tutun kaupassa", sanoi kauppias, ja Martti kaivoi
kukkarostansa viisi markan kappaletta tiskille.

"Sillä tavalla sitä kauppaa tehdään", puhui kauppias apulaiselleen.

"Voisitte nyt antaa kaupantekijäisiksi makeisia tytölle", huomautti
Martti vielä.

"Anna pari orehkaa", käski kauppamies ja sitte pantiin pari
puolikorkeita miehen kalosseja N:o 7 kääröön.

"Miksikähän niissä on kaikissa tuommoisia pykäliä pohjat täynnä?" kysyi
Martti puotilaiselta.

"Että terva pääsee paremmin sisään imeytymään", vastasi poika ja
kauppias nyykäytti päätään myöntymyksen merkiksi.

Kättä lyöden erottiin sitte ja kauppaansa tyytyväisinä lähtivät Martti
ja Mari kotiinsa.

Siellä päätti Reeta miehensä ihan patahurjaksi ja uhkasi "aivan
huomeisena päivänä" viedä kauppamiehelle kamsunsa takaisin ja ottaa
pois kolmetoista markkaa, "joille kyllä on parempia reikiä", sanoi hän.

"Et vie", lausui Martti lyhyesti, mutta semmoisella äänellä, että Reeta
näki parhaaksi vaieta ja tyytyväisenä seurata miestänsä makuuaittaan.
Huomenna taas pääsi Reetan kieli valloillensa, kun hän sai tilaisuutta
pistäytyä myllyllä ja siellä sai Maijastiinalle kertoa miten "hupsu se
Martti on, että sen todet ja leikit ovat aivan sekaisin".

Vielä samana päivänä kävi Maijastiinakin Haapapuron mökillä noita
"kumplasti-kummituksia" katsomassa. Martti oli jo ennättänyt ne tervata
ja ripustaa aidan seipääsen kuivamaan. Mielihyvissään Martti sitte
kyntäessään näki miten "myllyn Maijastiina avossa suin Marin tulevia
vihkimäkenkiä katseli, ikäänkuin olisi niitä nielaista tahtonut", kuten
hän Reetalle iltasella kertoi.

Muutamia viikkoja kului sitte kaikessa rauhassa, jolla ajalla kaikki
kylän eukot olivat jo ennättänet käydä Marin tulevia vihkimäkenkiä
tutkimassa sekä ulkoa että sisästä, mutta sitte seurasi Haapapuron
mökissä rauhattomammat ajat. Ihmiset näet pääsivät kiireimmistä
töistään ja myllyllä alkoi entistä enemmän kulkea jauhattajia. Ne
pistäytyivät tuon tuostakin Haapapuron mökissäkin, eikä heillä
näyttänyt olevan muuta asiaa kuin saada nähdä pikku Marin tulevia
vihkimäkenkiä.

Parille kolmelle kävijälle oli Martti hyväntahtoisuudessaan niitä
näyttänytkin, mutta kun suutari Heikkikin, "se maailman roisto", tuli
ja hyvin pilkallisesti pyysi niitä nähdäksensä, että hän muka niistä
oppisi "sen oikean vihkimäkenkien vasoonin" ja voisi pappilan
mamselille tehdä kengät "oikein uutta muotia rannun kanssa", niin
silloin suuttui Martti ja Heikki sai kauan näkyviä rantuja ruumiisensa.
Yhä enemmän rupesi sitte Haapapurolla käymään kerjupoikia ja muita
veitikoita karttamassa saadakseen nähdä kumplastikenkiä ja varsinkin
oli niitä pyhän seutuina niin paljo, ett'ei Martti saanut paljo muuta
tehdäkään kuin piiska kädessä heilua.

Rauha oli kadonnut "kumplastikenkien" mökkiin tultua, ensin
perheellinen ja sitte naapuri-rauhakin niin, ett'ei Martti enää
viitsinyt kylässäkään näyttäytyä. Kerran hän kuitenkin rohkasi
luontonsa ja lähti Lintulaan talkoihin. Päivä meni siellä jokseenkin
mukiin, ei kuulunut kuin silloin tällöin joku "kumplasti" tahi
"vihkimäkengät". Pahimmat hulivilit olivat näet saaneet päähänsä jonkun
uuden nuotin ja sitä ne viheltelivät pitkin päivää, joten Martti jo
toivoi tuon kenkäjutun alkavan unehtua uudempien tieltä.

Tuli niin ilta ja pirtissä alettiin tanssia. Marttikin pistäytyi sinne
katsoman nuorten huvitusta. Tuskin oli hän, miesparka, päässyt penkille
istumaan, kuin suutari Heikki, Pura-Tuomas ja pari muuta pojan riiviötä
rupesivat keskellä lattiaa tanssimaan jotakin kummallista tanssia ja
koko joukko rallatteli:

    "Oottekos nähnynnä Martin Maria
    Haapapuron mökillä?
    Martin Mari se tanssin alkaa
    uusilla kumplastikengillä --"

Sen enempää ei Martti jaksanut kuunnella, vaan sysäsi syrjään ovella
seisovat sekä pojat että tytöt ja ikäänkuin hengen hädässä kiiruhti
kotiinsa. -- Siellä olivat jo Reeta ja Mari levolla. Martti töyttäsi
Reetaa kylkeen ja kiljasi: "akka pane paikalla pirtti lämmitä!"

Hirmustuneena hyppäsi Reeta vuoteeltaan ja alkoi siunailla.

"Mikä virma sinuun on tullut; -- ethän vain -- oletko sinä humalassa
vai -- Herra nähköön; -- kuulehan -- älä nyt noin riehu; mikä sinulle
on tullut?" puheli Reeta pelolla katsellen miehensä raivoa ja
kummallisesti hehkuvia silmiä.

"Pane paikalla pirtti lämmitä -- tahi minä -- ei, sitä ei enää kestä
mikään -- pirtti lämmitä tahi tänä yönä tapahtuu kummia!" ärjähteli
Martti ja vapisi kauheasti. -- Reetan täytyi totella ja hän luuli nyt
jo viimeisen hetkensä lyöneen. Kun vihdoin tuli oli saatu syttymään,
meni Martti ulos aittaan, josta kohta ilmestyi takaisin, nuo kuuluisat
"kumplastikengät" kädessä. Hän otti hiilikoukun uunin korvalta ja
työnsi Marin tulevat vihkimäkengät sillä ihan uunin perille. Sydän
sylissä ja tuskasta vavisten odotti Reeta vuoteellansa mitä sitte
seuraisi ja Mari itkeä nyyhkytti nurkassa.

"Ei ne sen vietävät edes pala tulessakaan ja käryävät kuin kadotuksen
kattila", tuumaili Martti kokoellen palavia puita kalossien päälle.
Sitte hän istui uunin edessä tuijottaen liekkiin ja hänestä tuntui kuin
pitäisi hänen saada koko entinen elämänsä poltetuksi yhdessä
"kumplastikenkien" kanssa. Kaikki oli muuttunut nyt aivan arvottomaksi
hänen silmissään. Rahat ja tavarat, kaikki mikä ennen oli mieltä
viehättänyt, tuntuivat nyt mitättömiltä, sillä hän oli joutunut
ihmisten pilkaksi. Häpeä ympäröi häntä kaikkialla, eikä yksin häntä
vaan koko perhettänsäkin, ja siihen oli hänen tyhmyytensä tai
ylpeytensä syynä. Tuolla rinnassakin tuntui niin oudolta ja autiolta;
-- "ei, loppu tästä täytyy tulla", lausui hän ääneen. -- Synkästi
tuijotti mies eteensä kauvan, hyvin kauvan. -- Puut olivat jo palaneet
hiiliksi ja hiiletkin himmenneet. Syksyinen synkkyys vallitsi huoneessa
ja pimeys vallitsi sydämessäkin; vieläkin synkempi pimeys kuin
huoneessa.

Silloin leimahti vielä kerran liekki uunissa ja valaisi huonetta. Sen
liekinkärki kohosi ylöspäin. Ylöspäin kohosi Martinkin silmäys ja tuo
liekki ei valaissut ainoastaan huonetta; se valaisi paljoa syvemmälle.
-- Martti mietti, mietti kotveroisen, nousi sitte ylös, teki valkean
talikynttilään ja koko yön luki hän vanhaa, repaleista virsikirjaa;
muuta kirjaa ei heillä ollutkaan. -- Reeta heräsi yöllä pari kertaa ja
ajatteli: "mikähän sen nyt koko yöksi lukemaan pani!"

Aamulla tapasi Reeta miehensä niin tyynenä ja iloisena, ett'ei hän
"niin iloinen ollut koskaan ennen ollut", hymyillen kertoi sitte Martti
hänelle häväistyksestään, niinkuin se ei laisinkaan olisi häntä
itseänsä liikuttanut, vaan jotakin ventovierasta. Sitte palasi rauha
Haapapuron mökkiin, ulkonainen ja sisällinen rauha; mutta Mari jäi
vihkimäkengittä, vaan sai siihen sijaan raamatun, jota kuitenkin Martti
itse enimmäkseen luki, varsinkin pyhän seutuina.



MERKILLISET MIEHET.


Eläessäni en ole paljoa matkustellut, vaan sinä kesänä, jona
ylioppilaaksi tulin, tein päätöksen matkustella ympäri isänmaatani ja,
kumma kyllä, sen päätöksen panin toimeenkin. Mieleni tosin olisi tehnyt
ihailemaan alppien kauniiksi kehutuita tienoita, mutta kukkarollani oli
enemmän älyä ja se sanoi jyrkästi "ei" tuolle tuumalleni. Sentähden
päätin kumminkin tutustua edes omaan maahan ja kansaan, joista
runoilijamme ovat laulaneet monta niin ylevää ja kaunista laulua.

Kuljeskelin siis ympäri, käyden katselemassa joko kauneudestaan tahi
muutoin merkillisiä paikkoja. Toisinaan myös ajoin pitkät matkat
oppiakseni tuntemaan kunkin paikkakunnan merkillisimpiä miehiä.
Hetkisen heidän kanssaan puheltuani, tavallisesti siitä mitä viimeiset
sanomalehdet sisälsivät, jatkoin taas iloisena ja tyytyväisenä
matkaani, aikoen tulevaisuudessa tehdä sellaisia urotöitä ihmiskunnan
hyväksi, että jos puoletkaan niistä tehtäisiin, niin muuttuisi tämä
matoinen maa vähintäänkin paratiisiksi.

Niin oli kesää kulunut jo hyvä pala, kun eräänä helteisenä aamuna
saavuin T:n pitäjääsen lähellä K:n kaupunkia. Siinä oli apupappina eräs
vanhoja koulutoverejani. Päätin pistäytyä häntäkin katsomassa, vaikka
ei hänessä tietääkseni ollut muuta niin merkillistä kuin se, että hän
varustettuna 800 markan vuotuisella palkalla ja 5,000 markan velalla
oli uskaltanut mennä avioliittoon muutaman köyhän lukkarin vieläkin
köyhemmän tyttären kanssa, eikä laisinkaan valittanut palkkansa
pienuutta, vaan piti suun säkkiä myöten. --

Pappila, jossa tuo ystäväni asui, oli koko matkan syrjässä
varsinaiselta tieltäni. Sen vuoksi minua tuntuvasti harmittikin, kun
palvelustyttö, päiväpaisteessa kimaltelevaa lyyryäni töllistellen ja
väliäpitämättömällä äänellä kertoi maisterin rouvineen tän'aamuna
lähteneen kaupunkiin eikä palaavan sieltä ennen huomeista iltaa.

"Miksi hän juuri tänä aamuna oli matkustanut -- eikö hän yhtä hyvin
huomenna olisi ennättänyt lähteä? Ja minkätähden naineet miehet
ylipäätänsä ollenkaan matkustavat? Jos minulla olisi kotona nuori,
viehättävä rouva, niin minä en vaan kiertelisikään ympäri maailmaa.
Turkanen kaikkiakin!"

Tuolla tavoin mietin suutuksissani ja pitemmittä puheitta hyppäsin
rattaille lähteäkseni pois. Silloin -- tietysti paljaasta sattumuksesta
vain -- ilmestyi päärakennuksen portaille nuori, viehättävä neiti,
pappilan vanhempi tytär Aina.

"Kas vaan herra N---- ja aikomuksessa karata pois läpi käsien; kukas
sitä olisi uskonut niin kohteliaasta herrasta? -- Sepä hauskaa, että
sain tavata vielä kerran teitäkin: no alas rattailta, ei tässä niin
vähällä päästä tervehtimättä vanhoja tuttaviansa", komensi tuo veitikka
ja minä tottelin ja tervehdin häntä.

"Mutta, mitä minä hupakko, enhän muista toivottaa lyyryllenne
onneakaan; vaan se tulee pelkästä ihastuksesta, kun näin arvaamatta
saan taas nähdä teitä; se, näette sen, herättää minussa niin hauskoja
muistoja".

Minä punastuin, ja sen huomattuaan jatkoi hän vaan: "muistanettehan
tekin kuinka yhdessä tanssittiin lehtori Patelinin luona -- siellä oli
niin sanomattoman hupaista?"

Minä vakuutin koko ikäni muistavani sen ja nolona katsoa ällistelin
Ainan punehtuvaa sisarta, joka jo muutamia silmänräpäyksiä oli seisonut
sisarensa vieressä tietämättä oikein mitä tehdä, kun Ainalla ei
näyttänyt olevan kiirettä meitä toisillemme esittelemään.

"Katsokaas Elliä herra N----, kuinka hän seisoo tuossa niin toimessaan
nyppien esiliinaansa ja tirkistelee teitä salavihkaa kuin lapsi
sokerileipää, hihihi! Ei ihmekään, sillä me emme täällä maalla saa
nähdä muita vieraita kuin vanhan hupakon nimismiehen, joka 'on jo
oikein kasoittunut vanha poika', niinkuin piiat sanovat ja sitä paitsi
Ellin sulhanen, mutta sitä ette saa sanoa kellekään, sillä asia on muka
vielä salainen, hihihi!"

"Hyi Aina, kuinka sinä olet paha!" lausui Elli avatessaan toisenkin
puolen etuhuoneen ovea, ikäänkuin ei yhdestä puolesta olisi sovittu
sisälle menemään.

"Mitä joutavia! tosiasioitahan minä puhun. -- Niin oikein, tehkää hyvin
ja käykää sisään. Pappa meni juuri pellolle, vaan hän tulee paikalla,
minä panen Tiinan häntä käskemään; sillä aikaa saatte tyytyä meidän
seuraamme", puhui Aina. Jonkun kohteliaisuuden lausuttuani astuin yli
kynnyksen ja Ainan ääni kajahteli niin lämpimästi sydämessäni.

"Pappa näkyy jo tulevankin. -- Pappa, pappa! Te tulette kuin kutsuttu;
me olemme saaneet vieraita ja oikein Helsingistä asti. Ylioppilas N----
ja meidän isämme. Me olemme jo Viipurin ajoista tuttuja ja vahvoja
riitaveljiä", selitti Aina ja lisäsi kääntyen minuun: "vai kuinka herra
N----?"

"Niin", myönsin minä katsoen hänen suuriin vilkkaihin silmiinsä, "ja
hyviä ystäviä kuitenkin, toivon minä?"

"Tietysti, kuinkas muutoin!"

Ystävällisesti otti vanha kirkkoherra minut vastaan, niinkuin Suomessa
yleiseen on tapana, varsinkin jos vieras on ylioppilas, sillä nehän
ovat spes patriae (maan toivo).

Tytöt jättivät minut nyt isänsä kanssa kahden kesken ja riensivät
taloustoimiin vieraalle suunavausta saamaan, sillä heidän äitinsä oli
jo aikoja sitte kuollut.

Nuo tytöt, vaikka samoissa suhteissa kasvaneet, olivat kuitenkin aivan
erilaisia luonteeltaan. Toinen oli vilkas, puhelias, vallaton ja
veitikkamainen, jonka yksi ainoa katse voi ajaa toisen ihmisen huolet
kuulumattomiin, haihduttaa ne, niinkuin keväisen auringon säde sulattaa
lumiverhon kukkaiskummuilta, kuten runoilijat sanoisivat. Hän olikin
oikea kevätkukka, tuommoinen pieni hento kappale, joka herättää
nuorukaisen sydämessä oudon kaipauksen tunteen ja saattaa hänet
uneksimaan pienistä, sievistä puutarhoista, joissa päivä paistaa
lakkaamatta, linnut laulavat ja kukkaiset, tuoksuen vienon tuulen
liikehtiessä, toisilleen kumartelevat. Hänen kanssaan olin jo vanha
tuttu, s.o. noin vuosi takaperin olin tavannut hänet muutamissa
perhehuveissa ja siellä oli yhdessä tanssittu pari franseessia, juteltu
yhtä ja toista kaunista ja hiukan kielikiistaakin harjoitettu. Toinen
neiti, Elli, oli aivan sisarensa kuva, kentiesi hiukan solakampi
vartaloltaan, mutta hän oli tyyni, olentonsa arvokkaampi, ja hänen
rehellisistä, syvistä silmistään loisti sydämellinen ystävyys ja
rakkaus kaikkea jaloa kohtaan, vaan hän ei kuitenkaan ollut, ainakaan
ensi silmäyksellä, niin miellyttävä kuin tuo vilkkaampi Aina. Sanalla
sanoen hänkin oli sellainen ihana ruusu, jota tekisi mieli poimimaan ja
kätkemään povellensa, mutta jota kuitenkaan ei jonkunmoisesta
kunnioituksen tunteesta uskalla lähestyäkään.

Kirkkoherra itsekin oli perin herttainen ukko ja niinkuin tyttärensäkin
puhelias ja ystävällinen, joten hänen kattonsa alla olin pian yhtä
perehtynyt kuin kotonani. Minä tein hänelle tyydyttävän selon
perheoloistamme, sillä hän ja isäukkoni olivat ennen muinoin yhdessä
takoneet päähänsä "Skagerrakkia ja Kattegattia, joista kaikista ei
minulle elämässäni ole ollut pienintäkään hyötyä", tuumaili
vanhus. Siitä ja muistakin ukon puheista näin hänen olevan
vanhoillaan-olijoita. Muun muassa ei koko taloon tullut yhtään
sanomalehteä, eikä kirjastossakaan ollut juuri muuta kuin pietistisiä
hartauskirjoja.

Senpätähden olikin tytöistä mieluista, kun heille kerroin kaikenlaisia
uutisia, varsinkin Helsingin ihmeitä, joita keväällä olin lähes kaksi
viikkoa saanut ihailla. Vielä mainitsin tullessani käyneeni
Porvoossakin ja tytöt heti kyselemään olinko nähnyt Runeberginkin
siellä. Ikävä kyllä, minun täytyi tunnustaa, ett'en ukkoa itseään ollut
nähnyt, vaan hänen asuntoansa olin katsellut oikein tyystin ja olihan
sekin jo jotakin. Kerroinkin heille tuosta asumuksesta havaintojani ja
lopulla heidän pyynnöstään luin muutamia paikkoja Hannasta. Tytöt
kehuivat lausumistani ja minä taas heidän taloudellisia avujaan. Sainpa
vielä ajan kuluksi Ellin vähän soittamaankin ja sitte hän kauniilla
alttoäänellään lauloi: "on Herran päivä nyt", joka teki meihin
kuulijoihin syvän vaikutuksen.

"Kiitoksia, neiti laulaa erinomaisen hyvin. En koskaan ole kuullut niin
kaunista alttoa", vakuutin minä ja mielessäni ihmettelin minkä kumman
tavalla ukko oli saanut tyttärensä tuolla tavoin kasvatetuiksi, sillä
sen tiesin, ett'eivät he päivääkään olleet koulua käyneet ja äitikin
oli kuollut jo aikaiseen.

"Sen näkee, että jo olette ennättänyt pääkaupunkilaistua", vastasi
Elli, vähän pistävästi, minun kiitoksiini.

"Vielä mitä", tarttui Aina puheesen, "kaikki ihmisethän ovat ihastuneet
sinun ääneesi. Etkös muissa miten nimismies aina kehuu sinun
näppäryyttäsi ja lopettaa valittamalla, ett'ei sinusta ole luotu
poikaa, sinusta kun tulisi niin oivallinen lukkari, hi hi hi!", ja
sitte hän taas nauroi niin heleästi.

"Mitäs nimismies neiti Ainasta sanoo?" kysäsin minä lopettaakseni hänen
kiusantekonsa.

"Hän sanoo minua pieneksi hupakoksi, joka en osaa mitään, en edes
oikeita herraslaulujakaan, jonka pitäisi hävetä tekemästä pilkkaa
vanhasta miehestä ja ottaa nuorempi sisarensa esimerkiksi. -- Sitähän
minä aina koetankin tehdä, vaan mistäpäs minä saisin tuon Ellin
juhlallisuuden?" Niin sanoen hän istahti pianon eteen ja lauloi aika
vallattomasti:

    "Mitäs minä huolin,
    jos maailma huutaa;
    huoliinhan se kuolis',
    pieksämättä suutaan."

Semmoinen veitikka hän oli ja tietysti kului minulta aika tuossa
hauskassa seurassa kuin siivillä vain ja minä jo ajattelinkin jäädä
sinne odottamaan ystäväni palaamista.

Päivällinen oli mitä yksinkertaisinta laatua, vaan kaikki oli niin
sirosti järjestettyä, että se näytti oikein juhla-aterialta. Syötyä
tupakoitiin ukon huoneessa ja hän puheli minulle vanhoja koulukaskuja,
kertoi heinänkasvusta ja vuodentulo-toiveista sekä seurakuntalaistensa
köyhyydestä. Köyhyyttä todisti koko pappilakin, eikä siinä näkynyt
mitään muita ylellisyyskapineita, paitsi piano. Kirkkoherra ei
kuitenkaan vaikeroinut tilaansa, vaan päinvastoin näytti hyvin
tyytyväiseltä. Viimein hän kyseli minun aikeitani tulevaisuudessa, ja
minä luettelin hänelle koko joukon niitä tuulentupia, joita --
kummallista kyllä -- jok'ikinen kulunut vuosi on sittemmin sadoittain
repinyt rikki. Vielä tiedustelin häneltä seurakunnan merkillisimpiä
miehiä.

"Eipä täällä juuri yksikään ole toistaan merkillisempi", tuumaili
vanhus.

"Ei suinkaan täälläkään kaikki ihmiset liene samasta pölkystä
vestetyt", vastasin minä, "tottahan heissä lienee edes joku, jonka
kanssa tutustuminen maksaisi vaivan."

Kirkkoherra alkoi tuumailla, mutta merkillisiä miehiä joko oli
äärettömän paljo tahi ei yhtään, sillä vanhus ei näkynyt hevin keksivän
kenen luo hän minut neuvoisi. Viimein kuitenkin kirkastuivat hänen
kasvonsa ja hän lausui: "epäilemättä on Antti Pelkonen tämän pitäjään
merkillisin mies."

"Asuuko hän kaukanakin täältä?"

"Hän asuu Salakkalahdella. Kyllä sinne ympäri järven tulee lähes pari
peninkulmaa, mut suoraan ei vesimatkaa ole yli kahden neljänneksen."

"Mikä hän muutoin on miehiään?" kysyin taaskin.

"Tavallinen köyhä talonpoika hän vaan on."

Minä ihmettelin, miksi köyhät ihmiset useinkin ovat rikkaita
viisaammat, vaikka rikkailla luulisi olevan enemmän tilaisuutta opin ja
viisauden hankkimiseen. Kirkkoherra arveli tyhmemmille annetun enemmän
varoja, kun he eivät muutoin pääsisi maailman läpi, "vaan viisaammat
tulevat rahoittakin aikaan, ja sitä paitsi on köyhyys hyvä niin hyvin
viisauden kuin nöyryydenkin koulu."

"Mitäs tuo Pelkonen oikeastaan on tehnyt?" utelin minä.

"Maantyötä hän enimmäkseen on tehnyt, vaan harjoittaa hän vähän
sepänkin ammattia".

Minä huomasin joutuneeni pilkan esineeksi, ja kahvin juotua juohtui
mieleeni niin sanomattoman paljo oikealla ja vasemmalla toimitettavia
asioita, ett'en millään muotoa voinut suostua talon väen esitykseen
jäädä odottamaan ystäväni kotiin tuloa. -- Kestikievarista toi muuan
vanha mies hevosen. Hän tuli suoraan saliin, istahti siellä käskemättä
ja näkyi kohtelevan talon väkeä melkein kuin vertaisiaan. Minä
oudoksuin tuon ukon tyhmyyttä, vaan talon väki ei sitä näyttänyt
pitävän minään. Vihdoin, kun kyytimieskin oli saanut kahvinsa juoduksi,
sanoin jäähyväiset ja lähdin pappilasta yhtä suuttuneena kuin olin
sinne tullutkin, enkä enää aikonut koskaan siellä näyttäytyä.

Kyytimieheni sattui olemaan puhelias ukko. Häneltä muun muassa kysyin
oliko seurakunta suurikin, kun pappilassa kaikki näytti niin
yksinkertaiselta.

"Onhan tämä suurimpia pitäjiä näillä seuduin", tuumaili ukko.

"Sitte teidän kirkkoherranne mahtaa olla hyvin ahne mies", lausuin minä
ukolle. Hän katsoi terävästi silmiini, ikäänkuin nähdäkseen täydellä
todellako pidin kirkkoherraa ahneena. Viimein murahti hän kuitenkin:
"ehei, kaukana siitä!"

"Miksikäs hän sitte niin köyhännäköisesti elää?"

"Hän on pienissä varoissa ukkoparka."

"Velkoja siis", tuumailin minä.

"Eikö mitä, ei niin penniä", tiesi vanhus.

"No sepäs sitte ihmettä", sanoin minä, "hyvät tulot, eikä sittekään
säästy mitään. Johan noin ikämiehen luulisi rikkaaksikin, vai eikö se
maallinen tavara hengelliseen mieheen tartukaan?"

"Kyllähän ne muut kirk'herrat tässä ovat hyvästikin rikastuneet, vaan
ei tälle säästy mitään."

"Miksi ei? eihän tuon elämän luulisi kovin kalliiksi tulevan."

"Eihän se elämä semmoinen maksa paljo mitään, vaan mitäs, kun ei
ensinnäkään milloinkaan ryöstätä saataviaan, tyytyy vaan siihen, jos
ken hyvässä tahdossaan mitä maksaa, ja sitte vielä hoitaa kaiken
maailman rujot ja rammat ja auttaa ketä kerkiää."

"Ei tuo toki niin hupsu liene, ihanhan hän sillä tavoin lopulla jäisi
pillillä soittamaan", sanoin minä.

"Niin hupsu se kumminkin on", vastasi vanhus; "ei kolmeenkolmatta
vuoteen ole tässä pitäjäässä nimismiestä kirkkoherran saatavista
liikkeellä nähty, ja paljo niitä on semmoisia taloja, joista ei pariin
vuosikymmeneen ole kirkkoherralle jyvääkään viety, irtolaisväestä
puhumattakaan."

"Etteköhän nyt liioittele!" sanoin minä epäileväisesti.

"En yhtään", vastasi ukko ja osoittaen lahden toiselle puolen jatkoi:
"tuollakin on talo, josta ei kymmeneen vuoteen ole mitään hänelle
maksettu."

"Kenen talo se on?"

"Onpahan erään Antti Pelkosen tahi oikeammin sanoen se on kirkkoherran
talo."

"No eihän kirkkoherra omasta talostaan miten saatavia ota?"

"Se ei olekkaan kirkkoherran, vaan hänen se pitäisi kuitenkin olla.
Kun, näette sen, tässä tuonnoisina vuosina ukonilma poltti Pelkolan
kartanon, niin kirkkoherra lainasi Antille rahoja, jotta hän sai
talonsa kuntoon. Sitte tuli ne suuret hallavuodet ja kun ei Antti
jaksanut velkaansa maksaa, antoi kirkkoherra velkakirjan pois ja vielä
siemenet peltoon", kertoi vanhus.

"Minkälainen mies se Antti Pelkonen on; tunnetteko hänet?"

"Pienenläntä mieshän se on; kyllä minä hänet tunnen, olihan se meillä
renkinäkin nuorempana ollessaan", kertoi ukko, "ja meiltä käsinhän se
naikin."

"Vai niin, no kuinka hänen nuori vaimonsa voi?"

"Nuori vaimonsa? Kas kuin maisteri on leikkisä. Ei Liisa parka, Luoja
nähköön, enää nuori ole ja hyvä se onkin", arveli puhuja.

"Kuinka niin?" kysäsin minä.

"Eipähän muutoin, vaan pikemmin pääsee pois hautaan, ja se hänelle
parasta onkin."

"Olisikos hänen kuolemansa sitte niin suotava?"

"Olisipa niinkin varsinkin nyt, kun kuuluvat joutuvan maaltaan
mieron tielle, ja kuka sitä hullua taloonsa ottaa ristikseen.
Kirkkoherrallakin on jo kaksi semmoista hoidettavana, niin ett'ei
hänestäkään taida apua olla."

"Onko Liisa sitte tullut hulluksi?" kysyin minä.

"Johon hän on ollut hulluna kymmenkunnan vuotta. Niin, juhannuksena
tuli kymmenen vuotta täyteen siitä kuin heidän lapsensa hukkuivat ja
siitä asti hän on ollut raivohulluna."

"Kuinkas ne lapset hukkuivat?"

"Lähtivät vaan kirkkoon ja Jumalan ilma kaatoi venheen ja sinne ne
hukkuivat kaikki. Äiti tosin seisoi nuorimman, mykkäpoikansa kanssa
rannalla, vaan mitäs hän voi kun kirkkomiehet olivat vieneet kaikki
venheet. Ja hukkunutpa hän olisi itsekin siinä nujakassa, jos olisi
hätään päässyt."

"Oliko niitä lapsia montakin?"

"Kuusihan niitä kaikkiaan oli, vaan viiden ruumiit toki saatiin ylös,
niin jott' ei sinne järveen kokonaan jäänyt kuin yksi".

"Eikö Pelkoselle sitte jäänyt muita lapsia kuin se mykkä poika?"

"Ei jäänyt ja mikä surkeinta, eukolta meni järki", tuumaili ukko.
Silloin keskeytyi meidän keskustelumme, sillä eräs vastaantulija ajoi
kääsyjensä pyörän meidän rattaiden oikeaan pyörään kiinni.

Tuo ajaja nuhteli kyytimiestäni jotenkin tuimasti, vaikka minun
ymmärtääkseni syy oli kokonaan hänen. Samalla hän tervehti minua
melkein matelevaisella nöyryydellä ja päästyänsä meistä erilleen, antoi
uljaan kimonsa mennä täyttä laukkaa eteenpäin. -- Meillekään ei sen
kummempaa tapahtunut kuin että toinen silanappula meni poikki, vaan
metsästä saatiin pian sijaan uusi ja entistä parempi.

"Kukas tuo möhömahainen herrasmies oli?" kysyin vanhukselta.

"Sehän se nyt oli meidän valtiopäivämies Pöyhönen, joka nousevalla
viikolla kuuluu myyttävän Pelkosen tilan ja talon."

"Minkätähden hän sen myyttää?"

"Minkäs muun kuin velan tähden. Kun hallavuosina Pelkonen syötävään ja
uudisviljelyksiinsä tarvitsi rahoja, täytyi hänen panna maansa
valtiopäivämiehelle intenkiin, ja nyt, kun Antti alkaisi ruveta
elämään, kiristää Pöyhönen rahojaan takaisin. Mutta mitenkäs sitä
Pelkoisparkakaan voi rahaksi muuttua, kun hän tähän tekään on kymmenen
viikkoa lavantautia sairastanut, ja niin menee nyt häneltä maat ja
mannut."

"Mutta eikös Pelkonen kiinnitystä vastaan saisi lainata joltakin
toiselta samaa summaa?"

"Sitähän kirkkoherra kuuluu puuhaavankin ja lähetti jo maisterin
kaupunkiin rahan perään, vaan ei tiedä tokko onnistuu saamaan", selitti
ukko.

"Onpas se Pelkonen todellakin merkillinen mies, joka on saanut
toisenkin vastatuulen soutaa", sanoin minä.

"On", myönsi vanhuskin, "ja moni olisi hänen sijassaan heittänyt jo
kaikki hiiden pisaan ja mennyt Venäjälle tahi jonnekin muualle, vaan
Pelkosen ei ole kuultu kohtaloansa koskaan nurkuvankaan edes. -- Soo
ruuna, ei ole enää kuin yksi virsta kievariin."

"Mutta merkillinen mies se on tuo teidän kirkkoherrannekin", arvelin
minä hetkisen perästä, "mitä hänestä pidetään?"

"Yksi kiittää, toinen laittaa", sanoi ukko, "ja moittijoita niitä
taitaa olla runsaammasti."

"Mistä he sitte häntä moittivat?"

"Hän on puheissaan liian suora ja saarnoissaan hyvin kova, niin jotta
Pöyhönen jo oli piispallekin käynyt valittamassa."

"Mitäs piispa oli sanonut?"

"Oli sanonut, jotta kun hänellä olisi kymmenen semmoista pappia, niin
ei olisi yhtään Pöyhöstä missään seurakunnassa."

Silloin oltiin jo kievarissa ja minä aloin käsittää tietämättä
tavanneeni pitäjään merkillisimmät miehet ja kuulleeni kertomuksen
kolmannestakin, joka osasi nurkumatta tyytyä onneensa ja hiljaisuudessa
kantaa taakkaansa. Mutta minä en ollut lähtenyt etsimään sellaisia
ihmisiä, sillä niitä, Jumalan kiitos! tapaa maassamme vielä
etsimättäkin kaikkialla. Minä olin päinvastoin lähtenyt etsimään
sellaisia merkillisiä miehiä, jotka aina ovat etupäässä ja kaikissa
asioissa suuna päänä, vaikka tuskin kymmenes osakaan heistä ymmärtää
asioita johtaa, vaan useimmat yhteistä hyvää hakiessaan etsivät omaa
etuaan tahi kunniataan. Nyt olin oppinut näkemään todellista sielun
kykyä tarvittavan kärsimyksissäkin ja olin kiitollinen kirkkoherralle
siitä opetuksesta. Mut kun merkillisiä kärsijöitä oli kylliksi
kotipuolellanikin, en niitä enää lähtenyt muualta etsimään, vaan
palasin koreasti kotiini.



KYMMENNIEKKA.


"Hohoi pojat! Soutakaakin varppi Haukiniemen kärkeen!"

Soutaminen taukosi ja perämies näkyi kääntävän päätänsä tukkilautalle
päin, jonka ponttuulta huuto oli kuulunut, vaikka siitä ei veden
lorinan ja varpin kahinan vuoksi saanut selvää.

"Mitääh!"

"Soutakaakin varppi Haukiniemen kärkeen, -- -- tuon niemen nenään
tuolla", kuului äskeinen ääni.

"Hyyväh!" huusi perämies vastaukseksi ja kääntyi takaisin entiseen
suuntaansa. -- Hetkisen perästä hän ikäänkuin vähän nyreissään, sanoi
soutajille: "mitä turkaista se nyt taas mieluillee -- -- silloinhan se
väkisinkin lautan häntä pyörähtää tuonne lahden pohjaan; ja on siinä
sitten taas solimista."

"Kun olisi antanut vaan suoraan mennä sojottaa, niin hyvästikin olisi
jo yön tienoissa oltu läpi salmelta", virkkoi nuorempi soutumies. "Mut
samapahan se meille on, vaikka viivyttäisiin koko kesä, ennenkuin
Ahvenisessa ollaan, -- sitä enemmänhän niitä markkoja heltii."

Toinen soutaja, vanha ukko, hymähti hiukan ja arveli: "kyllä sille
vielä kiirekin tulee jahka tästä isolle Pieliselle päästään."

"Mutta milloinka sinne päästään? -- Nyt on kuhnittu koko viikko kelpo
vedellä, jossa ei olisi oikealla kululla viivytty jos pari
vuorokautta", tuumaili peränpitäjä.

"Hyväpä tuo on, jotta on saanut yöt rauhassa maata, eikähän tuo uni
päivälläkään pihkalta maista, enemmän miehistä kuin päälliköistäkään",
ilvehti nuorempi soutumies.

"Niin, kun se yökaudet kuhertelee kultasensa kanssa, niin tottahan sen
täytyy toisinaan maatakin", sanoi vanhus.

"Onkos sillä leipäsusi näillä seuduin?" kysäsi perämies.

"Ei, vaan oikea morsianhan se taitaa olla."

"Ai -- niin, Haukiniemen Riikka. Tuleekohan tuosta talkkunasta puuroa?"

"Miks'ei siitä tulisi?" tutkasi vanhus.

"Ka eihän tuon helmaväen joukossa luulisi saavan suutansakaan auki, kun
on muutenkin semmoinen nahjus."

"Tyynessä lahdessahan ne aina kalat kutevat."

"Onko se pulskakin se Riikka?" puuttui perämies taas puheesen.

"Kyllä se on jotensakin impakka ja vielä perinnötär, -- Haukiniemen
ainoa lapsi", selitti vanhus.

"Kun sattuisi joku oikea koiran leuka, niin kyllä ei vaan mahtaisi
Riikka Issosen kuvetta koskaan lämmittää", sanoi nuorempi soutaja.

"Koettelepas sinä onneasi, niin saat nähdä, Risto parka, onko niinkään
helppoa kuin vieraan tammaa talutella", murahti vanhus.

"Mitäs minusta merkitystä miehestä", virkoi Risto punehtuen, "mutta kun
olisi joku tuntematon tahi puhdaspaperinen poika, niinkuin esimerkiksi
tuo kymmenniekka. -- -- Kuules! otappas sinä kymmenniekka, se Riikka
käsitöiksesi, niin saadaan nähdä miten Issoselle käy."

"Ei taitaisi olla hulluinta", myhähti perämies.

"Ei jumaliste olisikaan. Kyllä siinä, Haukiniemessä näet, saa nälkää
vasten naamaa potkia, kun se on kuudentoista tengan velaton talo. Ei
siihen nälällä ole asiaa siihen taloon, vaikk'ei muuta tekisi kuin
osaviljalla antaisi kaskea kaataa. Eikä sitä niin kenstiä
kepsaustakaan, kuin Riikka on, joka loukun luota tavata. Tuskinpa
lienet vielä eläessäsi sinäkään nähnyt niin veikeätä naikkosta."

"No, no, -- olen sitä maailmassa jo minäkin nähnyt toista ja
molempaakin", sanoi peränpitäjä.

"Ei, vaan tosiaankin -- ei se Risto nyt liikoja lopise", puheli vanhus.
"Vielä se vanhankin sydäntä pikkuisen kutahduttaa, kun Riikan oikein
pyhä-hynttyissään näkee. On se semmoinen elävä, mut kuuluu olevan
pojille hyvin turski."

"Kas kokkia, kun ei itse kypsy, vaikka jo muille palaneelta haisee",
pisti Risto vastineeksi.

"Pitäisi sitä sitten käydä katsomassa", tuumaili perässä olija.

"Paras sitä on katsoa, jos ken eukon vajaassa on; -- -- ptruu -- --
mutta mihinkäs tässä nyt naru pannaan kiinni?"

"Kierrälletään tuon paksun petäjän ympäri, niin kyllä pitää."

"Ja jos ei pidä niin heittäköön."

"No moneenko kertaan sinä nyt taas sitä siihen punot?" ärähti vanhus
Ristolle, irroittaen varppia kääröltä.

"Moneen."

"Ole viisastelematta ja lyö solmuun."

"Millä minä siihen lyön, kun ei vasara lähtenytkää mukaan?" kysäsi
Risto tuhman näköisenä katsoa noljottae vanhukseen.

"Paljokos sitä viisautta kannu kaupungissa maksaa; vai korttelittainko
sitä myydäänkin, kuin Korholan kaljaa?"

"Kyynäröittäin, hyvä ystävä, mut se on yhtä vetelää kuin sinun
päivällinen puurosi, niin jotta ei se hatarassa kallossa pysykään."

"Olisit syönyt vähemmän, niin ei olisi muilla hukkumisesta pelkoa",
vastasi vanhus.

"Pane solmut kiinni ja laittaudu veneesen", komensi perämies, joksi
toisten mahtaileminen jäi sikseen.

Lautalle palattua kuiskasi Risto kymmenniekan korvaan: "vie sinä pilan
viteeksi ruuna Haukiniemeen kengitettäväksi; kyllä minä tän'yönä otan
lauttaa vahtiakseni."

Kymmenniekka pudisti päätänsä kieltävästi, mutta ei virkkanut mitään.
Kuitenkin hän, työn lopetettua, pani rintapaidan päällensä, pesi
silmänsä ponttuun reunalta ja kävi majan nurkasta jalkaansa
sahviaanisuiset saappaansa.

"Mitäs varten se kymmenniekka nyt niin nyöläytyy?" tiedusteli
päällikkö, joka itse siistiytyi majassa.

"Aion tästä lähteä pikkuisen kylillä käymään, kun tuo ruunakin taas
näkyy olevan kengitettävä."

"Ja kun minä aioin ensi yönä kuitata kymmenniekalle ne nakkivelkani",
sanoi muudan miehistä, mustasta padasta mättäen suuhunsa höyryävää
lientä, min enimmänsä ennätti.

"Ja minä viimeinkin voittaa pois ne toista sataa, jotka kymmenniekka on
jo kesän pitkään minulta nylkenyt", arveli eräs toinen.

"Keltäpäs se kymmenniekka ei liene voittanut", huokasi Huuhkaja,
kirjanpitäjä, jota äitinsä oli kuusi vuotta vanhain päiväinsä varaksi
kouluuttanut.

"Ei sitä pitäisi pelata, jos jälestäpäin katumoiksi heitäksen", arveli
Risto.

"Kokonaisenapahan onkin tämän pojan palkka", kerskasi kokkivanhus.

"Niin kolme säkkiä päivältä ja talon muu töskä, paitsi runnakon
peitteet", nauroivat miehet.

Kymmenniekka ei ollut kuulevinansa koko keskustelua; puuhaili vain
siinä yhtä ja toista, niinkuin ei koko puhe häneen koskisi ja lykkäili
keksillä pölkkyjä poikemmaksi ponttuun luota.

"Kymmenniekka! Pistäydypäs pikkuisen täällä majassa", kuului äkkiä
päällikön ääni. Puhuteltu totteli kutsumusta ja matalalla äänellä
kysäsi päällikkö häneltä: "vieläkö sinulla on tallella ne kultarahat,
jotka viime pyhänä minulta voitit?"

"Eihän nuo liene pussin pohjalta karkuunkaan lähteneet."

"Vaihtaisitkohan ne minulle takaisin, -- minä nyt niitä vähän
tarvitsisin", virkkoi päällikkö häpeissään ja silmiänsä rävähdyttämättä
katseli pöydän alle.

"Joutavat kai ne minulta, vaikka lainaksikin -- mitäpäs niillä minä
tekisin."

"Sitä parempi. Minulla ei nyt olekaan takanani muita kuin isäntien
rahoja, vaan nousevalla viikolla käyn minä kotona ja kyllä sitten saat
kaikki samalla kertaa."

"Ei niillä niin kiirettä ole, -- eikähän niistä muuhun olekaan kuin
kihloiksi koko rahoista", sanoi kymmenniekka suu hymyssä. Sitten hän
otti kukkarostaan viisi kahdenkymmenen markan kappaletta, jotka
ylönkatseellisesti viskasi pöydälle ja jäi seisomaan kukkaro kädessä
pöydän luo. -- Piiraman kuluttua jatkoi hän: "olisi minulla täällä
oikein mahtisormuskin, ihan täysinäinen -- kolmekolmatta karaattinen.
Se olisi mainio vihkimärengas. Muutamilla markkinoilla satuin sen
saamaan 'levoipravoissa', vaikka se oikeasta kuuluu olevan erään
kamreerin kihlasormus. Mutta se on kallis peina. Minullekin nousi se
noin kuuteenkymmeneen markkaan, mut onhan siinä kultaakin hyvä joukko."

"Näytäpä. -- Kyllä on paksu, mutta onkohan tuo täysinäinen?"

"Ihan varmaan; tunteehan sen jo painostakin."

"Mutta on tuo nimimerkki sisässä."

"Pianhan se on pois viilattu, jos kaupoilla sovitaan."

"Mutta se viilan jälki näkyy."

"Vieläkös mitä", sanoi kymmenniekka ja etsittyään hienon viilan eräästä
kontista, alkoi sillä varovasti sormusta kihnuttaa.

"Älä hiidessä -- en minä taidakaan sitä --"

"Ja nyt minä jo siihen tein aika loven", keskeytti kymmenniekka
kiivaasti, "mitä saamarin petkutusta tämä on? Äläpäs luulekaan minua
niin --"

"No älähän kiivastu veikkonen; ehkä se kuitenkin on minulle tarpeen --
joskus, niin jotta olkoon menneeksi."

"Sitähän minä, sanasta miestä, sarvesta härkää", sanoi toinen
leppyneenä. Hetkisen kuluttua jatkoi hän: "nyt ei enää näy mitään, vaan
on se korea ja kiiltävä, kuin kultasepän jäleltä."

"Mutta paljokos sitä nyt jo onkaan minulla syntiä sinulle?" uteli
päällikkö.

"Paljokos sitä -- -- eihän se vielä tunnu nousevan viiteenkään sataan",
vastasi kymmenniekka hieman aprikoituaan.

"Voipas pahuus -- -- johan siihen menee melkein koko kesäiset ansioni."

"Mitäs sinä niistä, onhan sinulla varoja."

"On, on, mutta hukkahan minut tällaisilla lopuksi perii. -- Kyllä
sinulla on ihmeellinen onni pelissä."

"Sitä huonompi rakkaudessa, sanovat herrat", puhui kymmenniekka nauraen
ja melkein säälivin silmin katseli päällikköä.

Kymmenniekan mentyä mutisi päällikkö itsekseen: "tuo mies joutaisi
vaikka hiiteen, minua hän melkein pelottaa." -- Heti sen perästä
soudatti päällikkö itsensä maihin ja muutaman puolen tunnin kuluttua
lähti kymmenniekkakin hevosineen pois lautalta.

"Haukiniemeen hahahaa!" nauroi Risto partaansa ja mutisi: "kyllä tässä
kohta komento höltyy, kun ne molemmat --"

Haukiniemessä istui päällikkö huoneessa isännän kanssa sikaria
polttamassa, kun kymmenniekka saapui kartanolle. -- Tuttavuus isännän
kanssa oli pian tehty ja vastoin tapaansa otti kymmenniekkakin
vilkkaasti osaa puheesen.

Talon tytär toi vieraille kahvia. Päällikkö otti sitä istuallaan ja
näytti olevan hämillään, mutta kohteliaasti nousi siihen sijaan
kymmenniekka seisalleen. Riikka punehtui jo vähän siitäkin, mutta vielä
enemmän siitä, kun kymmenniekka koko ajan suurilla, syvillä silmillään
hävyttömästi katsoa tuijotti hänen silmiinsä ja tavattoman kauvan
viipyi kahvin ottamisessa.

Riikka ensin luotuaan silmänsä alas nosti ne sitten päättävästi
ylöspäin, mutta ei kestänyt kymmenniekan katsetta, joka näytti
ikäänkuin uppoontuvan häneen, vaikka kasvot olivat välinpitämättömän
näköiset.

Päällikkö oli kuin tulisilla hiilillä ja ajatteli: "perhana sen
konstia! -- -- nousee seisalleen ja muuta." Keskustelukin rupesi
käymään hankalasti siitä lähtien. Oli kuin olisi jotain ikävää odotettu
tapahtuvaksi. Ainoa, joka kumminkin pysyi ennallaan, oli kymmenniekka.

Vihdoinkin viimein pistihe isäntä ulos asioilleen. Silloin päällikkö
rohkasi mieltään ja kysäsi ärtyisesti: "no miltäs Riikka näytti?"

"Riikka? -- Sekö kahvintuoja?"

"Se -- se juuri, jota sinä tuijottelit, niinkuin olisit tahtonut
puraisematta nielaista."

"Taisihan tuo olla pulska liha", sanoi kymmenniekka huolettomasti.

"Liha? Mitenkä niin liha?"

"Ka -- mitä lihasta syntynyt on, se on liha", selitti kymmenniekka ja
jatkoi haukotellen: "tyttö olkoon tyttönään, mutta hänellä oli
rintaneula, joka -- jos se todellakin on kultaa -- ei ole sadalla
markalla maksettu."

Kuin siivellä pyyhkäisten katosi kaikki vihan kauna päällikön
sydämmestä ja nauraen sanoi hän: "kyllä olet hyvä. Ei sinua tässä
maailmassa miellytä muut kuin ne neljä kaks'päistä naista."

"Mutta ne ovatkin luotettavimmat siitä suvusta, varsinkin jos on mies
ja kymmensilmä toverina."

Puhe keskeytyi siihen, sillä isäntä tuli takaisin huoneesen ja häntä
seurasi palvelustyttö tuoden teetä, jota nyykistäen tarjosi vieraille
ja sanoi vielä kehoitukseksi "ottakaa!"

Sikaria pöydältä vaihtaessaan sai kymmenniekka tilaisuuden suhkaista
päällikön korvaan: "etehisen nurkassa on minulla laukussa pötkä parasta
kolmemarkkaista -- teen väriksi."

Silmää iskien nyykähdytti päällikkö päätään ja alkoi heti esitellä
isännälle että: "eikö tässä illan kuluksi saisi isännälle tarjota
pikkuisen ulkolaista veden mauksi?"

"Väärinhän tuo on elävässä talossa avata vierasten eväitä", vastasi
isäntä, "mutta sattui nyt niin hullusti, jotta ei talossa olekaan kuin
pelkkää paloviinaa -- eikähän sitä ilkeä ihmisille tarjota. -- --
Kävikin tässä viime viikolla nimismies ja minkä mitäkin herroja, niin
ett'ei ole konjakin pisaraa koko talossa."

"Ainahan niitä talon varoja kulutetaan", tuumaili päällikkö, "mutta
maistetaanhan nyt kerran vierastenkin tuomisia." Kääntyen sitten
kymmenniekkaan lisäsi hän: "käyppäs sieltä laukusta se musta poika
tänne, niin katsotaan onko sitä miehen kumppaniksi."

Isäntä hommasi lisää vettä ja sokeria, ja heti oli totin juonti
"täydessä käynnissä", kuin nälkä-Jaakon rikastuminen. Isäntä ja
päällikkökin, toisten esimerkkiä seuraten, tekivät oikein aimo lasit,
mutta kymmenniekka sanoi, ettei hänen vatsansa siedä kuumaa totia, ja
kävi etehisestä hakemassa kauhallisen kylmää vettä. Siitä hän sitten,
varsinkin toisten silmän välttyessä, täytteli lasiansa, mutta kuitenkin
ehti silloin pohjaan kuin toisetkin. Nyt tehtiin "toiselle jalalle" ja
sen loppupuolella alkoivat niin hyvin isännän kuin päällikönkin posket
tuntuvasti punoittaa. Kymmenniekka sai nyt jo rauhassa istua eri
päällään tarvitsematta ottaa osaa keskusteluun.

Silloin kun pantiin sulamaan "palan päälle" nousi kymmenniekka
lähteäkseen ulos.

"No mihinkä nyt?" kysyi isäntä.

"Aion käydä pistämässä hevosen kenkään ennen kuin väki levolle ehtii,
että näet saan jalan pitäjän ja aamulla päästään ajoissa työhön
lähtemään."

"Onhan niitä, nyt siksi talossakin miehiä. Minä lähden paikalla
sanomaan --"

"Ei, ei -- kyllä minä sen itse pian kengitän; enkä sitä mielelläni
muiden tehtäväksi annakaan", keskeytti kymmenniekka isäntää.

"Antakaa sen vaan mennä", sanoi päällikkö. "Se on siitä ruunastaan yhtä
arka kuin piiskuri kunniastaan."

Siten pääsi kymmenniekka lähtemään ja sai avukseen erään renkipojan,
joka jo oli illalliselta päässyt. Näppärästi näkyi hän osaavankin
hevosen kenkään saada ja yks'kaks' oli kolme jalkaa kengässä, mutta kun
viimeisestä jalasta kenkäkulua päästettiin, katkesi yksi nauloista.
Kymmenniekka koetti monta monituista kertaa sitä siitä irti kiskoa,
mutta turhaan. Saipa renkipoikakin koetella oppiaan, mutta eivät
ottaneet hohtimet.

"No osasipas häjy täperältä katketa", sanoi kymmenniekka.

"Johan osasikin", vakuutti poika.

"Eikä sitä tuosta kohti saata vuollakaan, kun siinä on liha lähellä."

"Eihän sitä siitä miten", sanoi poika hyvin ymmärtävän näköisenä. "Jos
edes olisi tuosta paremmin etupuolelta katkennut, mut eipäs. Siitä vaan
ihan pahimmalta paikalta sen piti piuskahtaa."

"On siihen vielä yksi keino", tuumaili kymmenniekka. -- "Missähän se on
se talon tytär?"

"Tuollahan tuo istuu portailla."

"Jaha -- aivan oikein", sanoi kymmenniekka ja lähti pihan poikki
portaille.

Riikka ei näyttänyt tulijaa huomaavankaan, mutta jalkoterät kumminkin
ponnistivat porrasta vasten, ikäänkuin hän olisi aikonut liikkeelle
lähteä.

"Saisikohan lainata yhtä sukkapuikkoa?" sanoi kymmenniekka tyynesti
Riikalle.

Tyttö näytti hiukan hämmästyneeltä ja kysyvin silmin katseli miestä.
Sen huomattuaan selitti kymmenniekka pikkuisen hymyssä suin: "katkesi
yksi kenkänaula, eikä saada sitä pois paksuleukaisilla hohtimilla.
Täytyy hieman polttaa kaviota, mutta en tarpeettomasti tahtoisi eläintä
kiusata paksumpaa rautaa kuumentamalla."

Riikka ojensi kymmenniekalle ääneti yhden sukkavartaistansa ja
joutilaaksi jääneenä katseli sitten kengitystä. Vähitellen katosi hänen
silmistänsä niissä äsken ilmestynyt tuikeus ja koko muoto ikäänkuin
kirkastui. Melkeinpä ystävälliseltä kuului jo hänen äänensä, kun hän
kymmenniekan kiitoksille vastasi: "ei mitään kiittämistä."

Kymmenniekka käski renkipojan panna ruuna liekaan ja antoi hänelle
"suutarin markan" juomarahaksi, niinkuin poika iloissaan toisille
kehui. Sitten hän istahti portaiden toiselle puolelle, vastapäätä
Riikkaa ja alkoi puhella ilmasta ynnä muista vähäpätöisistä seikoista.

Yht'äkkiä rupesi huoneesta kuulumaan päällikön käheä-äänistä, mutta
kovaa laulua. Jokaisen värssyn lopussa yhtyi siihen arvattavasti
isäntäkin, koska aina selvemmin kuului silloin: "huhhahhei ja
huhhahhei, -- ja hukkuvan minun luuli."

"Noita, mitä iloa pitävät! Onpa toki hyvä, että väki nukkuu
aitoissansa", sanoi Riikka selvällä inholla. "Ja isäkin viitsii --
vanha mies", lisäsi hän vielä punehtuen.

Kymmenniekka koetti puolustella toisia, mutta Riikka kinasi vastaan,
väittäen tuollaista elämää eläimelliseksi.

"Miksi ette sitten tekin ole yhdessä joukossa, kun heitä kuitenkin
puolustatte?"

"Totta puhuen", sanoi kymmenniekka, "minua ei juominen ole koskaan
miellyttänyt. Jokaisella on omat syntinsä, jotka itsekutakin parhaiten
huvittavat, ja niin ne on minullakin."

Puhe oli nyt saanut toisen, vakavamman suunnan, ja aika kului
kulumistaan. -- -- -- Riikka ja kymmenniekka eivät tietäneetkään,
milloin laulu ja melu huoneessa lienee lakannut, mutta kuin unesta
havahtuen huomasi Riikka äkkiä puhekumppaninsa hengityksen kuumentavan
hänen poskeansa. Kymmenniekka istui nyt hänen vieressään ja hänen
käsivartensa ympäröi Riikan vyötärystä sikäli, että tyttö puoleksi
nojasi häneen.

Riikka säpsähti ja yht'äkkiä siirtihe edemmäksi. Kymmenniekka myös
ikäänkuin heräsi, nousi äkisti ylös ja veret kasvoilla nähtävästi
koetti pakoittaa itseänsä tyyneksi. Hän katsoi kelloansa ja sanoi
kylmästi: "ohoh! kello on jo kohta kaksi. Lienee parasta mennä
viimeinkin levolle."

Riikka kuuli kymmenniekan menevän, mutta luuli etehisessä hänen vielä
kerran seisahtuneen. Taas kuului jalkain kapsetta ja sitten kävi
kammarin ovi. Riikka kuunteli vielä, ikäänkuin odottaen mennyttä
takaisin, ja ajatteli. Muistui mieleen niin selvästi kaikki, mitä
kymmenniekka oli hänelle itsestään kertonut. Hän oli sanonut jo pienenä
jääneensä orvoksi ja joutuneensa, niinkuin muutkin köyhät orvot,
maailman rantoja kiertelemään. Yhdessä paikassa oli ollut parempi,
toisessa huonompi olla, "mutta eihän köyhällä ole kotia missään", oli
hän sanonut, ja vielä lisännyt tästä puoleen koettavansa ruveta
paremmaksi ihmiseksi.

Niin -- kaikenlaista semmoista se oli tuo ihan ventovieras mies
puhunut; ja sitä oli hän, Riikka, viitsinyt kuunnella koko yön, vaikka
huomenna olisi ollut niin paljo tehtävää. Ja sitten vielä oli tuon
miehen käsivarsi hyväillen syleillyt hänen vyötäistään. -- Riikka
punehtui jo sitä ajatellessaankin, mutta lohduttelihe sillä, että
"ehk'ei hän itsekään ollut sitä huomannut." Kuitenkin olisi Riikka
toiselta puolen melkein suonut, että kymmenniekka olisi sen huomannut,
"vaikka kyllähän se isä -- --"

"Bää, bää", kuului viimein hyvin surkeasti tuolta pellon takaa.

Se oli aivan pieni kirmaileva karitsa, joka sillä tavoin ilmaisi
iloansa uuden päivän koitosta, sillä koko koillinen taivaan ranta jo
hulmusi kuin tulessa.

Isän kammaristakin kuului jo liikettä, joksi Riikka nousi ja hiivi
aittaansa, ettei isä luulisi hänen koko yötä valvoneen.

Sillä aikaa koetteli kymmenniekka päästä kammarissa kiinni unen päähän,
mutta turhaan. Hän oli vaatteissaan heittäytynyt vuoteelle, kuorsaavan
päällikkönsä viereen, ja odotti siinä unen tuloa silmät selällään
katsella tuijottaen kattoon.

Auringon nousua ennustavan ruskon punertava läike leikitteli
laipiolaudoilla ja kärpäset surisivat iloisesti ympärillä, mutta
kymmenniekka ei tainnut huomata niitä enempää kuin vieruskumppaninsa
kuorsaamistakaan. Hän ummisti silmänsä ja päätti nukkua. Juuri kuin uni
rupesi tulemaan täytyi hänen taas kumminkin avata silmänsä ja katsoa
pitkin vasenta käsivarttaan, sillä tuntui siltä, kuin olisi hän sillä
puristanut itseänsä vasten jotakin pehmoista ja lämmintä.

Kymmenniekka hymähti ensin hieman, mutta muuttui sitten pian vakavaksi.
Hän alkoi taas silmiään rävähdyttämättä katsella kattoon, ja
monenlaisia mietteitä pyöri päässä.

"Anna Jumalan luoma pikkuisen vettä", virkahti kymmenniekan vieressä
lepäävä päällikkö ja pyyhki hikeä otsaltaan. Kymmenniekka nousi ja toi
sitä kauhalla etehisestä. Juotuansa päällikkö raukesi uudestaan uneen,
mutta kymmenniekka ei enää yrittänytkään levolle ruveta. Hän vetäsi
saappaat jalkaansa ja lähti huoneesta hiipimällä.

Ulkona päivä jo punaili vaarojen huipuilla kasvavien puiden latvoja,
kastehelmet kimaltelivat monivärisin heinikossa ja hiljalleen
äännähteli sorsa rantaruohostossa, kutsuen kumppaniaan pois pesästä
ihailemaan aamun ihanuutta.

Riikka kuuli aittaansa, miten hevonen iloisesti hörhötti kymmenniekan
sitä nuorasta päästäessä, ja ajatteli: "hyvä se mahtaa olla eläimille."
Sitten kuului nurkan takaa miehen ja hevosen askeleita. Portti narahti
pikkuisen ja yhä edemmäksi etenivät askeleet. Huoaten kallistui Riikka
vuoteelleen, joka vielä oli koskemattomana, ja hänestä tuntui vielä
unessakin siltä kuin olisi kymmenniekka häntä katsellut.

Kaikki miehet olivat jo lautalla ihan täydessä työssä, kun päällikkö
sille palasi, ja viimeisiä puomipuita työnneltiin parhaillaan läpi
salmesta. Päällikkö joi tultuaan ponttuun reunalta vettä tuohiliuhalla
ja käskettyään kokin "pyöräyttämään" miehille Pieliselle pääsiäskahvit,
katosi majaan. Muut miehet joivat kahvia majan ulkopuolella, mutta
kymmenniekkaa kutsui päällikkö sisälle majaan.

Kahvin juotua oli kymmenniekka juuri lähtemäisillään työhönsä, mutta
päällikkö pidätteli häntä vielä, tarjoten hänelle sikaria. Sitten
päällikkö, ikäänkuin häpeissään, tuumaili: "kyllä me tukkilaiset
todellakin taidamme olla, niinkuin sanotaankin, viimeisen vierimmäistä
joukkoa."

"Mitenkä niin, viimeisen vierimmäistä?"

"No tuokin illallinen elämä -- ja minulla kun oli aikeet rahoa tyttö;
mutta ei sinun siitä tarvitse virkkaa kellekään mitään. Minä en enää
loppupuolta muista ensinkään. Puhuinko minä tuhmuuksia Riikalle?"

"Ei mitään tuhmuuksia", vastasi kymmenniekka. "Kun minä huomasin asiat,
niin koettelin pidätellä Riikkaa, jotta ei hän tiennyt tämän
taivaallista koko jymystä."

"Olitpa oikein kelpo mies, kun et laskenut Riikkaa -- -- En minä
ymmärräkään, miten minä niin pökerryin, vaikka en ennen eläessäni ole
muistamattomaksi mennyt."

"Mitäpäs siitä, sattuuhan se vahinko viisaallekin", lohdutteli
kymmenniekka.

"Ja se olikin niin hitsatin väkevää -- oikeata tihulaista päähän
äjähtämään."

"Onhan se miehen ruokaa", naurahti kymmenniekka ja kysäsi: "kuinkas
muuten asia luonnisti?"

"Luonnisti se tyhjää", selitti päällikkö. "Johan siitä on vuoden
päivät, kun asia juonessa on ollut. Kellokin jo on ollut siellä
talvesta asti, mutta nyt minä arvelin hänet vasta rahoa. Mitäs vielä --
ei näyttäynytkään koko aamuna, enkä ilennyt häntä erittäin etsimäänkään
ryhtyä."

"Kyllä ne semmoiset pian unohtuu, kun antaa hiukan aikaa kulua, eikä
ole naaka taallaankaan", nauroi kymmenniekka. Niinpä taisi päällikkökin
ajatella. Ainakin hän tuli entistä iloisemmaksi.

       *       *       *       *       *

Seuraavana kesänä saapui Haukiniemen kohdalle kaksi tukkilauttaa yhtä
aikaa. Toista niistä johti entinen päällikkö, toisen ylin johto oli
menneen kesäisen kymmenniekan käsissä, joka tuli kohteliaasti
tervehtimään entistä esimiestään.

Päällikkö oli vuoden kuluessa tuntuvasti muuttunut, mutta kymmenniekka
taas näytti paljoa reippaammalta. Hän katseli äänettömänä tuota
pöhistynyttä ja tylsän näköistä päällikköä, joka nähtävästikään ei
ollut oikein selvänä.

"En ollut enää oikein tunteakaan", sanoi viimein kymmenniekka
tervehtien.

"Ainahan sitä muuttuu", vastasi päällikkö ja etsi matka-arkustaan
toisen kannattoman lasin. Toinen oli jo ennestään majan pöydällä
putelin vieressä.

"Ne sanovat minun ruvenneen lihomaan", selitti päällikkö, "ja taitaahan
siinä olla hiukan perääkin -- mutta tervetuloa ja saappas tästä!"

"Mitä se on?"

"Kyllä se on puhdasta ainetta. -- Ensimmäinen lasi pohjaan", kehoitti
isäntämies ja tyhjensi itse lasinsa. Vieras oli varovampi ja olikin
siksi vielä ihan selvä, kun isännän kieli jo alkoi sammaltaa.

"No mennäänkö taas yöksi Haukiniemeen?" ehdoitti kymmenniekka.

"Ei veikkonen! En minä ole siellä käynyt jos pari kertaa sen erän
perästä, kun viimeksi yhdessä siellä oltiin."

Toinen pysyi vaiti, ikäänkuin olisi selitystä odottanut. "Niin niin --
en todellakaan, jos pari kolme kertaa. Mikä lienee muuttanut tytön
mielen, ei ottautunut enää ollenkaan minun puheisini. Luikuili karussa,
kun talossa kävin, ja jos sainkin puheilleni, niin ei näyttänyt
kuulevankaan esityksiäni. Toisinaan vielä katsoa tillotti minuun niin
kummallisesti, kuin olisin minä ollut hirttopaikalle menossa, pappi ja
pyöveli kintereilläni. -- Alussa minä kärsin kaikki, mut sitten sanoi
muutamasti Haukiniemen isäntä, jotta sille tulee kirjeitä melkein joka
postissa, eikä sanonut rupeavansa lastaan pakoittamaan, jos ei Riikka
minulle mielisuosiolla tule -- -- mutta ethän sinä maista mitään."

"Kylläpähän tässä ennättää -- mutta kuinkas sitte kävi?"

"Kuinkako kävi? -- Minä arvelin unohtaa koko jutun, mutta -- mutta --"

"Mutta mitä?"

"Mutta -- en sitä ole muille sanonut, vaan sinulle, joka et
yks'lahkeisista välitä, saatan sen sanoakin -- mutta minä en
voinutkaan. Käyhän se näet jo sapelle, kun toinen, jota ei tunnekaan
edes, tulee toisen apajalle, mutta ei se ole se, joka minua harmittaa.
Muutoin minä vaan en voinut Riikkaa unhottaa ja sitten minä -- -- no
tietäähän sen kuitenkin jo koko maailma -- -- sitten minä aloin
ryyppiä."

Kymmenniekka istui tyynenä ja miettivänä, mutta kysyi viimein: "oletkos
jo Riikalta saanut kellosi ja kihlasi?"

"En -- enkä minä niistä lukua pitäisikään, jos hän ei vaan toiselle
menisi. Kun hän sen lupaisi, niin mielelläni antaisin koko omaisuuteni
ja menisin vaikka Amerikkaan. -- Sitä olen jo todellakin tuuminut, mut
kyllähän se ottaa sen toisen ja sitten käy minulle hullusti -- -- hyvin
hullusti."

Päällikkö viittasi järveen päin ja rupesi itkemään juopuneen itkua.
Tuokioisen perästä hän kuitenkin nosti silmänsä ja huomasi kymmenniekan
katselevan itseään.

"Juuri noin se Riikkakin minuun katsoo, ikäänkuin tahtoisi minua
raukoitella, mutta en saamariksi minä semmoinen raukka ole! -- -- Ei,
minä näytän vielä hänelle -- -- tule mukaan Haukiniemelle! Tule mukaan,
minä -- minä -- --."

Päällikkö tapaili sanoja, mutta kymmenniekka keskeytti puhetta.

"Ei nyt mennä, mutta laske sinä minun lauttani ensin salmesta, niin
ehkä huomenna mennään sinne yhdessä."

"Ei -- äläpäs mies -- vai sinun lauttasi, vaikka minun on edellä. Nyt
lähtään ja paikalla -- -- tule mukaan mies, muutoin minä -- -- miksi
juuri sinun lauttasi --"

"No älähän nyt", rauhoitteli kymmenniekka häntä. "Samahan tuo on jos
sinun lauttasikin menee edellä; ei minulla niin kiirettä ole."

"Kiirettä? Luuletko sinä minulla olevan kiirettä? Ei, jos en tahdo, en
liikahda paikalta. Vai kiirettä! Olenko minä mikä nahjus, ett'en saa
seista jos tahdon. Ei mies -- älä ärsytä minua. Minä en liikahda
paikalta, vaan sinun pitää mennä edeltä. Olenko minä mikään kivalteri,
jotta minun pitää aina edellimäisnä olla ja muut vaan tallaavat
valmista jälkeä -- --"

"Hyvä, hyvä", sanoi kymmenniekka, "koska niin tahdot, niin minä menen
edellä."

"Mene sinä vaikka hiiden kattilaan", soperteli päällikkö.

"Ja kippis kaupan päälle", sanoi kymmenniekka tarttuen lasiinsa, "ja
pannaan pohjaan."

"Pohjaan tietysti, kyllä minä vielä sinut pöydän alle juon. Kaksi
orrella pysyy -- -- no pane pohjaan -- ähä, etpä uskalla -- -- kas noin
-- käännä kumolleen. Minun lasistani ei tule tippaakaan kynnen päälle."

Kymmenniekka istui majassa siksi kuin päällikkö nukkui pöytää vasten.
Sitten hän nosti juopuneen varovasti vuoteelle ja lähti lautallensa.

Koko yö tehtiin työtä kymmenniekan lautalla ja aamusella oli se jo
kappaleen matkaa salmesta, mutta toinen lautta oli vielä eilisellä
paikallaan. Päällikkökin nukkui sillä vielä, kun kymmenniekan venhe
jäsähti ponttuun reunaan.

Herättämättä päällikköä, kymmenniekka pani silläkin lautalla työn
alkuun ja vasta saatuansa miehet pois majasta meni päällikön luo.

"Joudu nyt Haukiniemeen aamukahville", sanoi kymmenniekka herätellen
päällikköä.

"Haukiniemeen? Ei -- en minä uskalla."

"Miks'et? Eihän siellä isäsi tappajaa asu."

"Vaikka, mutta en minä kuitenkaan --"

"Rohkaise mielesi ja tule pois, niinkuin illalla oli puhe."

"Lupasinkos minä? Sitä pitäisi olla pikku liehkassa, sittenhän tuo
menisi jonakin."

"Mitäs joutavia", sanoi kymmenniekka, "selvästä ei miestä parata,
varsinkaan kun on jotakin selvitettävää."

Hyvin vastenmielistä oli päälliköstä lähtö, mutta kumppani ei heittänyt
häntä. Erittäin tervetulleet olivatkin miehet ja ystävällisesti otti
Riikkakin vieraat vastaan Haukiniemessä. Isäntä puhui vuoden tulon
toiveista ja voin hinnasta. Oli talven aikaan hankkinut jäitä ja
valmisti nyt voita uudella tavalla, niin että toivoi saavansa paremman
hinnan kuin edellisinä vuosina.

Kymmenniekka ei ollut koskaan vielä nähnyt maidon jäähdytyslaitosta,
joksi, kahvin juotua, lähdettiin sitä katsomaan. Riikkakin tuli matkaan
astioita näyttelemään ja innokkaasti selitti voin tekoa vieraille.

Kymmenniekka, kesken puheen, vetäsi yht'äkkiä kellon taskustaan ja
alkoi päivitellä, että se jo oli niin paljo.

"Mikäs hoppu sinulla on?" tuumaili päällikkö.

"Minun pitää vielä käydä lautallani", selitti toinen, "ja sitten vielä
ehtiä laivan tulolle kirkolle."

"Tuleeko siinä isäntiä?" kysyi Riikka.

"Ei, vaan vaimoni tulee siinä."

"Kuka?" tiedusteli Riikka kalveten ja kiihkeästi.

"Vaimoni", vastasi kymmenniekka tyynenä.

Riikan kädestä putosi maitoastia ja vavisten kääntyi hän selin
kymmenniekkaan, joka oli kuuristunut sitä lattialta ottamaan.

"Jokos sinä sitten olet nainut mies", ihmetteli päällikkö. "Siksipä
sinä et ole tämän puolen tytöistä ollut moinasikaan."

"Jo veikkonen kolmatta vuotta", sanoi kymmenniekka naurahtaen
väkinäisesti.

"Naimattomanahan teitä täällä kaikki ovat pitäneet", sanoi isäntäkin
leikillisesti, "ja minäkin jo hiukan toivoin teistä saavani kotivävyn
itselleni."

"Ei minusta enää ole siihen virkaan", lausui kymmenniekka naurussa suin
ja osoittaen päällikköä lisäsi, "mutta tuosta te isäntä saatte kelpo
pojan perilliseksenne."

"Vahinko vaan", tuumaili päällikkö hämillään, "ett'ei Riikka taida olla
samaa mieltä -- eikä huoli tämmöisestä rentusta."

Kymmenniekka nauroi: "mistäs sen vieras tietää, kun ei kaikki talonkaan
väki, vai mitä Riikka?"

Riikka säpsähti, mutta ei vastannut mitään.

"Näethän nyt, ettei Riikalla ole mitään vastaan. -- -- Mutta hyvästi
nyt hyvä isäntä, täytyy tästä viimeinkin lähteä."

Kymmenniekka kätteli jäähyväisiksi kaikkia, mutta puristi niin kovasti
Riikan kättä, että veri kuohahti tytön kasvoihin ja kyyneleet
tunkeutuivat silmiin. Hyräillen lähti vieras sitten astumaan rantaan ja
katosi heti pensaikon suojaan. Kohta sen jälkeen kuului Haukiniemeenkin
kymmenniekan lautalta päin raikas laulu, joka vieri kauas pitkin vesiä.

Pihamaalla kävelevä Riikkakin kuuli sen ja katsahdettuaan järvelle,
näki lautalla, ikäänkuin jäähyväisiksi, liehahtelevan valkopunaisen
tuuliviirin. Rantapensaikko esti muuta näkymästä mutta sieltä kuului
vielä selvästi laulun loppusanat: "pois minä lähden näiltä mailta, ja
haava on sydämmessä. Hei sun hoppatti rallinlallin, ja haava on
sydämmessä."

Laulajan äänessä oli niin surullisen omituinen sointu, että jälemmällä
lautalla työskentelevä Risto nojautui keksinsä varteen ja sanoi
kokille: "ei se laulaja tunnukaan lystikseen laulavan."



ASIAMIES.

(Kuvaus Keski-Suomesta).


Pakkanen oli niin että nurkat naksahtelivat. Rovasti tuli kansliaansa
ja katsoi lämpömittaria. "Ohoh! Seitsemän kolmatta -- mutta ehkä se
mietonee päivän valjettua."

Ulkoa kuului reen jalasten ratinaa.

"Nyt niitä taas tulee", mutisi rovasti. "Eivät malta näinkään kylmällä
pysyä kotonaan."

Jo kuului kopinaa portailta ja sitten joku rutuutti ulko-ovea. Rovasti
kuunteli ja odotti. Yhä se vaan jytyytti ovea jytyyttämistään. -- "No
mikähän hölmö se on, kun ei osaa ovea avata -- rutuuta vaan; en
minäkään tästä avuksi tule. -- -- Särkee se hiljankin lukon; muudan
tollisko, kun ei älyä kädensijasta painaa."

Rovasti nousi ylös ja kurkisti akkunasta. Eihän siitä miten voinut
nähdä portaille, -- mutta mitä ihmettä! -- se on sitonut hevosensa
kiinni omenapuuhun, pöllö! -- Siinä se oli hevonen ja nyhti puuta
oikein voimainsa perästä. Muuta ei näkynyt erinomaisempaa, paitsi että
kaivo oli unhotettu auki, koska se niin höyrysi.

Vihdoinkin auttoi joku oven jytyyttäjän etehiseen. Siellä se nyt
kopisteli jalkojansa, mutta ei tullut kansliaan. -- "Mikä lienee
ollutkaan", arveli rovasti.

Vähän ajan päästä rupesi salista kuulumaan sekä askelia että ääntä ja
kohta sitten tuli "ruustinnan" seurassa kansliaan mies, huurteinen
turkin kaulus pystyssä.

"Sanoo olevansa Palikkamäen Asarias", selitti ruustinna ruotsiksi.

"Kyllä tunnen", vastasi rovasti samalla kielellä ja lisäsi: "anna
muuttaa hänen hevosensa pois omenapuusta."

"No hyvää päivää ja terveisiä meidän mäeltä", lausui vieras ja sipasi
ohimoansa, käteltyään rovastia.

"Jumala antakoon! Mitäs muutoin kuuluu?"

"Mitäpäs sitä. Eihän tuota mitään erityistä; -- kiitos vaan kysymästä.

"Istukaa, -- onhan tuolla puuta." Rovasti osoitti kädellään oven suun
puolelle, mutta Palikkamäen Asarias kiitellen istahti hänen viereensä
kirjoituspöydän ääreen. Rovasti naurahti hiukan, mutta, hilliten
itseään, alkoi puhella pakkasesta ja paljosta lumesta. Kuitenkin hän
vähän ajan perästä siirtyi pois vieraansa vierestä, sillä se löyhkysi
niin hirveästi "hokmanille", että rovastilla oli vaikea olla. Eikä
sillä edes näkynyt olevan kiirettä asiansa toimitukseenkaan.

Lopulta täytyi rovastin avata pelti poistaakseen "hokmanin" katkua,
sillä vaikka hän oli polttanut tupakkaa niin että kieli oli hellänä, ei
löyhkä ollut siitä millänsäkään.

"Älkää hiidessä aukaisko peltiä; siellä on jotensakin kuiva ilma",
kielteli Asarias.

"Minä vaan raittiin ilman vuoksi --"

"Kyllä siellä nyt raitista onkin, -- mitenkä muuten pitävät lämmintä
nämä pappilan huoneet?"

"Pitäväthän ne jotensakin, mutta permannosta tahtovat olla
kylmänlaiset, vaikka minä olen niitä jo korjauttanutkin."

"Vai kylmät niistä tulikin. Olisivathan ne sinne permannoiden alle
ajaneet kaiken maailman mullat ja sammaleet, mutta minä sanoin, jotta
mitä siitä on seurakunnalle hyötyä; ja jotta kuta kalliimmaksi se
tehdään, sitä suuremmat ylöskannot ovat pidettävät -- -- ja jotta onhan
sitä herroilla rahaa, niin joutavat itse laittaa mieleisikseen. Rovasti
vainaja kyllä puhisi vastaan, mut mitäs se yksinään voi koko joukolle.
-- Sillä keinoinpa se meidän pappila ei noussut puoleenkaan siitä, mitä
naapuriseurakunta sai maksaa."

"Eikös rovasti vainaja valittanut konsistoriumiin."

"Kaikkia vielä! Eihän se, kun se oli niin hyvä mies -- ja hyvä se oli
pappikin. Ojitti tuonkin Kalmosuon ja teki toisen verran lisäpeltoa
pappilaan, niin että ei siinä miehessä ollut moitetta, vaikka kyllähän
ne muutamat sanoivat ahneeksi sitäkin."

"Mutta kuuluukos se pappilan viljely papin toimiin?" kysäsi rovasti.

"No kenenkäs se sitten, jos ei papin?"

"Onhan se niinkin tavallaan, -- mutta sielunpaimenhan papin on
etupäässä oltava."

"Kyllä se rovasti vainaja oli hyvä saarnamies! Yhtä Jumalan sanaahan ne
tosin kaikki papit saarnaavat, mutta ei se kaikkien saarna ole
yhdenmakuinen. Mutta kyllä se rovasti vainaja oli jalo saarnamies.
Haudankaivajan mökkiin kuului aivan selvästi joka ikinen sana, ja
sanovat muutamat kuuluneen Norolaankin, mut sitä minä en omin korvin
kuullut."

Ruustinna ilmestyi kynnykselle ja kysyi, ruotsiksi tietysti: "onko
sillä vielä asiaa, vai pääsetkö sinä jo aamiaiselle?"

"Syökää te vaan rauhassa, minä tulen sitten jälestäpäin", sanoi
rovasti.

Palikkamäen Asarias kertoi sitten rovastille Norolan talon olevan
vanhimman kirkonkylässä ja koko kirkonkylän asutushistorian. -- Tuossa
puolen päivän rinnassa keskeytti rovasti häntä vihdoinkin kysymällä,
oliko hänellä mitään asiaa, ja sanoi itsellään olevan "vähän kiirettä."

"Olisihan sitä vähän asian nimellistäkin."

"Mitä se olisi?" Rovasti ajatteli Asariaksen varmaan pyytävän rahaa
lainaksi ja nauroi sydämessään, sillä hänellä oli kukkarossa vaan
kahdeksan viidettä penniä, kun eilen oli apulaiselle antanut tupakan
ostoon puolitoista markkaa.

"Eihän sitä ole muuta kuin -- -- mekin sitä nyt viimeinkin päästiin
toisesta syytinkiläisestä", selitti Asarias.

"Ruumis siis kirjoitettava?" kysyi rovasti.

"Ruumishan se on, kun se kuoli", sanoi Asarias.

Rovasti meni kutsumaan apulaistansa ruumista kirjoittamaan ja tapasi
tullessaan Asariaksen paikoillaan lakki päässä istumassa. Vieras otti
kainosti pois lakkinsa ja tervehti apulaista.

Apulainen, Asariasta käteltyään, avasi kirkonkirjan ja kysyi: "kuka se
kuollut oli?"

"Meidän eläkemuorihan se oli -- jo minä sen toin tullessani
ruumishuoneesen."

"Eikös se ollut teidän äitinne?"

"Äitihän se oli", selitti Asarias.

Rovasti ja apulainen katsahtivat toisiinsa ja rovasti lähti sitten pois
kansliasta. Hän kuului saliin kutsuvan palvelustyttöä pyyhkimään pois
lattialla näkyviä Asariaksen märkiä jälkiä, ja meni sitte itse
aamiaiselle.

Sillä välin kirjoitti apulainen vainajan historiakirjaan ja varmuuden
vuoksi katseli Asarias itse apulaisen olan takaa, että vainaja tuli
pois kirjoista. "Se on parasta aikanaan pyyhkiä pois, ettei tarvitse
kylänluvuilla sen edestä maksaa enää viinirahoja, niinkuin Mäkelän
Josualta oli mennyt isänsä edestä neljä penniä, vaikka toinen jo
haudassa makasi."

"Sen olisi pitänyt periä ne kirkkoväärtiltä takaisin", sanoi apulainen.

"Olihan se käynytkin kirkkoväärtin luona, mutta kun se ei ollut
sattunut kotiin, niin sanoi, jotta ei hän viitsi toista reissua jalan
syten sen vertaisesta tehdä; ja jotta, jos ei kirkkoväärti tuo hänelle
rahoja kotiin, niin saapi ensi käräjiin pyytön liiasta ylöskannosta."

"Viitsiiköhän tuo kuitenkaan tuommoisesta asiasta", arveli apulainen.

"Kyllä se viitsii; se on lain tunteva mies", väitti Asarias, "ja
varmaan se voittaakin. Voittihan se Pahkajokelaisiltakin tässä
edesmenneinä aikoina kaksi tuhatta, vaikka vallesmanni oli
Pahkajokisten asiamiehenä."

"Mistä se kaksi tuhatta voitti?"

"Se nai Pahkajoelta, mutta oli viisas, eikä lähtenyt pappilaan,
ennenkuin appi-ukkonsa antoi kahden tuhannen velkakirjan, ja
vihkimystiellään sitten jo pani Josua paperin kuvernööriin. -- Niinpäs
paukkoi vasara Pahkajoella ja siitä lähtien on se veloissa pyörinytkin.
-- -- Mutta paljokohan siitä teidän vaivoistanne menee?"

"Mistä? Kirjoitusvaivoistako?"

"Niin -- niin."

"Ei siitä mitään mene, mutta rovastille menee hautaamisesta
testamentti-lehmä", selitti apulainen.

"Rovastillekos se meneekin, hm! Mutta mihinkään se ukko nyt taas jäi
niin kauaksi? Minun pitäisi joutua kotiin ja nyt menee tässä suotta
koko päivä."

"Rovasti meni ruoalle, mutta kyllä se kohta tulee; odottakaahan
hiukan."

"Eipä minulla olisi aikaa." Asarias nousi ylös ja nähtävästi aikoi
lähteä rovastia etsimään, mutta apulainen pyysi häntä istumaan ja lähti
itse kutsumaan rovastia kansliaan.

"Jassoo! Asaria taitaisi tahtoa puhua siitä testamentista", sanoi
rovasti kansliaan päästyään.

"Niin, tämä sanoo menevän lehmän, mutta näinköhän siitä menee, kun se
ei enää ollut emäntänä pariinkymmeneen vuoteen? Ja meillä on
vähänlaisesti lehmiäkin?"

"Kyllä siitä menee, jos vaan niin monta lehmää talossa on. Montako
niitä teillä on?"

"Eukkoväkihän sen parhaiten tietäisi; -- en minä ole kysellyt, paljoko
niitä on."

Rovasti otti ylöskantokirjansa ja vähän sitä selailtuaan sanoi: "viime
kesänä on maksettu voi kolmestatoista."

"Kyllähän niitä ainakin sen verran on", myönsi Asarias.

"Menee siitä sitten ja minä tarvitsenkin tätä nykyä lehmiä, kun viime
kesänä kuoli kaksi punatautiin", selitti rovasti.

"Eipä meillä nyt tätä nykyä semmoista lehmää olisi", sanoi Asarias,
"eikä ole naapurissakaan, jos ostaisikin. Eiköhän herra rovasti sen
tähden tällä kertaa armahtaisi?"

"Eihän minun käy miten laatuun. Jos minä varakkaimmilta en ottaisi
mitään, niin täytyisi tietysti köyhät silloin jättää myös anteeksi ja
minä viimein jäisin ihan tulottomaksi."

"Onhan tuo niinkin, mutta eiköhän herra rovasti kuitenkin --"

"Ei -- ja eikö teitä jo hävetä itseännekin tuollainen tinkiminen?"
kysäsi rovasti vähän vihaisesti.

"No paljokos siitä rahassa menisi, jos se maksettavaksi tulisi?"
tiedusteli Asarias hiukan pöyhkeänä.

"En minä ole ottanut kuin viisineljättä markkaa", vastasi rovasti.

"Viisineljättä!" huudahti Asarias ihmeissään, "viisiköneljättä? Enhän
minä luullut, jos enimmäkseen parikymmentä -- enkä tiennyt varata
rahaakaan matkaani niin paljoa. Pannaan pois kaksikymmentä, niin minä
maksan paikalla, vaikka eihän se Mäkelän Josua sanonut sitä tarvitsevan
maksaa ennen kuin syksyllä."

Rovasti helpotti viiteenkolmatta markkaan, mutta kun Asarialla ei ollut
satamarkkaista pienempää, täytyi sekin jäädä velaksi.

"Tottahan se koululla haudataan", kysäsi apulainen Asariakselta, "ja
erityiseen hautaan myös tietystikin?"

"Tulisikos siitä lisäkulunkia?"

"Ei koulusta, vaan eri haudasta menee markka kirkonkassaan."

"Sanoihan se isä jotakin siitä eri haudasta, mutta kunpahan hänet
koululla viedään, vaikka yhteiseenkin", tuumi Asarias.

Palvelustyttö toi kahvia ja tarjosi Asariaksellekin sitä.

"Eihän sitä nyt olisi tarvinnut", sanoi Asarias, mutta otti kuitenkin.
Kupin tyhjennettyä hän piti sitä polvillaan ja alotti taas puheen
rovastin kanssa, sillä apulainen oli mennyt valmistamaan joulupäivän
saarnaansa.

"Rovasti sanoi tässä tarvitsevansa lehmiä ostaa. Meiltä nyt taitaisi
joutaa pari kappaletta myytäväksi, sillä ei suinkaan ne isältä tule ne
syytinkilehmät lypsetyiksi."

"Paljoko tahtoisitte kappaleelta?"

"Kyllähän ne ovat hyviä meidän lehmät kaikkikin; mutta erittäinkin ne
syytinkiläisten. -- Olisikohan paljo -- kahdeksankymmentä markkaa?"

"No, mutta äsken juuri tarjositte itse samoista minulle kahtakymmentä",
sanoi rovasti.

"Niin vaan, -- no olkoon menneeksi, viisikahdeksatta markkaa", tuumaili
Asarias.

"Suutari Haliini kertoi tässä yhtenä päivänä teidän myyneen hänelle
kohta poikivan lehmän viidestäkymmenestä markasta."

"Myinhän minä, mutta onhan se toki suuri erotus Haliinilla ja
rovastilla."

"Onkos minun rahani sitten halvempaa kuin muiden?" uteli rovasti.

"Eihän se juuri halvempaakaan -- -- mutta rovastilla on enempi kuin
Haliinilla", nauroi Asarias.

"Kukapa senkään niin varmaan tiennee", sanoi rovasti, "ja vaikkapa
olisikin, niin samahan se myyjälle on."

"Sama kaiketi", myönsi Asariaskin, "mutta en minä siitä enää voi
huoistaa."

Vielä istuttiin hyvän aikaa ja viimein Asarias sanoi, "että Härkävuoren
Siljus eli mikä se on Pasiljus, vaati kopioita kirkon tilikirjoista
viimeisiltä viideltä vuodelta. -- Milloinkahan ne mahtaisi saada?
Kuului rupeavan riitaan."

Apulainen kutsuttiin sisään, mutta ei sanonut rupeavansa niitä
kirjoittamaan. Hän syytti asevelvollisuus-luetteloita ja muita kiireitä
töitä.

"Sitten ei auta muu kuin Basilius kirjoittakoon itse kopiat", päätti
rovasti.

"No antakaa tänne, niin minä vien mennessäni Siljukselle", esitteli
Asarias.

"En minä saa niitä antaa pois", selitti rovasti, "mutta tulkoon tänne,
niin täällä saa kirjoittaa."

"Eihän se osaa kirjoittaa", toimesi Asarias, "ja eiköhän olisi parasta
antaa, sillä jos se valittaa, että ei täältä kirjoja anneta, niin kuka
tietää, mitä siitä vielä tulee teille molemmille?"

"Valittakoon, jos tahtoo, mutta niitä ei saa. Nyt sen kuulitte", lausui
rovasti pontevasti.

"Mutta jos maksaisi --?"

"Ei sittenkään."

"Mitäs sille sitten voi", päätti Asarias ja huomattuaan rovastin jo
sytyttävän lamppua, sanoi: "pitäisihän tässä lähteä kotiinkin. Tottahan
te sitten viimeisenä pyhänä tulette sinne meille hautajaisiin ja rouva
kanssa?"

"Viimeisenä -- eli toisena joulupäivänäkö?"

"Ei vaan arkipyhänä -- neljäntenä", oikasi Asarias. "Silloinhan sitä on
aiottu haudata ja jo sukulaisiakin kutsuttu."

"En minä oikein joutaisi", mutisi rovasti, mutta kun hänen mieleensä
juolahti, että kauppiaalle on vuoden lopussa maksettava otot, lupasi
hän kuitenkin tulla, siinä toivossa, että Asariakselta silloin saisi ne
viisikolmatta markkaakin.

Asarias nousi ylös ja siirtyi ovensuun puoleen. Siinä hän kuitenkin jo
seisahti ja kulmainsa alta katseli rovastia, samalla kuin tuumaili: "ei
rovasti taitaisi?"

"Mitä sitten taitaisi?"

Asarias käänti turkkinsa reunaa niin, että rovastin näkyviin tuli
povitaskussa olevan putelin kaula.

Rovasti pudisti päätänsä kieltävästi ja apulainen tirskui, ollen ulos
katselevinansa; mutta Asarias tuumaili: "mutta ottihan se entinen."

"Vaikka, mutta en minä kuitenkaan", sanoi rovasti.

"No niinhän tuo on", myönsi Asariaskin, "eihän tuosta taida olla juuri
juotavaksi, -- -- vaan kun se nyt kerran on otettu tavaksi --"

Asarias hyvästeli kättelemällä molemmat papit ja avasi sitten saliin
vievän oven. Rovasti huomautti hänelle, että kansliasta kuljetaan
etehiseen suoraan, mutta Asarias sanoi tyynesti: "pääsen minä täältäkin
kautta."

Sitten Asarias astui tuvan puolelle ja huusi ovelta: "Eliina! Jouduppas
nyt rekeen!"

"Mutta ethän sinä vielä vienyt saatava-leipiä", selitti Eliina.

"En -- mikäs niitä puhtaita rukiisia -- mutta kun muutenkin leivotaan
hautajaisiksi, niin ajattelin, jotta voihan niitä silloin tehdä kauran
sekaisiakin samalla", selitteli Asarias.

"Olisit vaan antanut yksin tein, niin ei olisi tarvinnut niitä toista
kertaa kuljetella", penäsi vaimo vastaan.

"Niitä on liiaksi, varsinkin kaksi naulaa, ja kukapahan sitä liikaa
maksaisi, vaikka kyllähän siihen papin säkkiin sopisi. Eikä tuota
kehtaa talollinen poiskaan leikata, niinkuin torpan miehet."

"Ja nyt pitää niitä uudestaan lähteä tänne tuomaan. Kyllä minä ne vien
ruustinnalle, niin saadaan kuitti pois kotiin."

"Tulevathan ne sinne hautajaisiin, niin joutavat itse tuoda
tullessaan", sanoi Asarias.

"Onhan tuo sitäkin -- -- mutta pyysitkös sinä niitä kartemummuja ja
pippuria ja mantelia?"

"Ja minäkö?" kysyi Asarias.

"Niin mantelia, kartemummuja ja pippuria", toisti Eliina. "Niitähän se
käski se Hesekielin Hetastiina tuomaan ja sanoi tarvitsevansa
rusinarokkaan ja pannukakkuun ja paistiin ja jos mihin."

"Jaa, niitä minä en muistanutkaan", tuumaili Asarias, ja lähti
uudestaan sisään.

"Vie veikkonen leivätkin, niin ehkä antavat paremmin", huusi Eliina
miehelleen.

Asarias kääntyi pikkuisen ja sanoi: "antavathan ne herrat ilmankin --
tuhmiahan ne ovat! Kyllä minä ne tunnen."

Rovasti oli joukkoinensa juuri ruvennut päivälliselle, kun Asarias
uudestaan kopisteli huoneissa.

"Usko pois; se on siellä taas", sanoi rovasti rouvallensa.

"Eihän toki. Sinä liioittelet aina!"

Asarias aukasi juuri silloin ruokahuoneen ovea ja pyysi pyydettäväänsä.

Hän sai "kartemummuja", vähäksyi pippuria, mutta lohdutti itseänsä
sillä, että "ehkäpä noita saa enempi kauppamieheltä, kun sinne
kuitenkin pitää mennä rusinoita ja mantelia ostamaan, koska niitä
ei teiltä saa." Sitten Asarias otti kukkaronsa, kaivoi sieltä
viisikymmen-pennisen ja kysyi: "no paljokos ne nyt maksaa?"

Kun ei maksua huolittu, otti hän entisen rahan sijaan viisipennisen ja
sanoi: "no, tässä on kuitenkin lapselle mielen hyviksi juomarahaa."
Mies laski rahansa lautaselle sen rovastin tyttären eteen, joka oli
kihloissa apulaisen kanssa. Sitten hän jätti jäähyväiset ja katosi.
Rovasti nousi pöydästä, meni varpaisillaan vieraan jälkeen ja kuului
lukkoavan uiko-oven.

"Jos tuommoista lukisi Sigurdilla, niin varmaan mamma sanoisi sitäkin
liioitelluksi", sanoi Lotta-neiti äidillensä, rovastin pöytään
palatessa.

"Eihän semmoista saa kirjoittaa, lapseni", vakuutti ruustinna.

Rovasti kysäsi tulevalta vävyltänsä: "missä se olikaan se kappalaisen
paikka julistettu yhdeksännentoista kerran haettavaksi, -- josta sinä
kerroit?"

"Rautavaaralla", vastasi toinen.

"Elä lähetä sinne paperiasi", sanoi rovasti, -- "sinne tulee vanhempia
hakijoita -- -- ainakin yksi."

Reen ratinaa kuului ulkoa ja luultavasti Palikkamäen Asarias silloin
lähti pois pappilasta.



JUHANUKSENA.


Parin kymmenen vuoden paikkeille oli jo Kalle Ahonen ollut mökin
miehenä Kannaksen mökissä, mut ei vielä kertaakaan hän ollut yökunnissa
kirkolla käynyt. Olivathan ne muutamat yökunnissa lähempääkin kuin
kahdentoista virstan päästä, mutta ei tullut Kallelta lähdetyksi,
vaikka toisinaan eukko kyllä kiusasi. Ja mitäpä tuolla yökunnissa
tekikään, sillä saihan sitä kauppamies Mankkiselta pyhänäkin tupakkaa
ja kahvia tahi muita pikkutarpeita puotikamarin kautta. -- Eivät
ihmiset sanoneet sitä oikein lailliseksi, vaan mitäpä laittomuuttakaan
tuossa lienee ollut, kun omalla rahallaan osti.

Niin tuumaili Kalle, mutta eräänä Juhanusaattona hän kuitenkin
lyöttäytyi Ylikyläläisten yökuntalaisten joukkoon, kun ne venettään
vetivät kannaksen poikki. Viime pyhäiset kirkkomiehet näet väittivät
sen uuden rovastin kuuluttaneen, jotta jumalanpalvelus Juhanuksena
alkaa aikasempaan kuin muulloin. Katri, Kallen eukko, muisteli rovastin
sanoneen alottavansa nuorten ripille laskemisen kello 9 aikaan, mutta
Haapapuron ukko oli, viikolla Kannaksella käydessään, vakuuttanut sen
varmaan sanoneen alkavansa toimituksensa jo kello 5 ja "mitäpäs
aikaista se 9 aikaan olisi ollutkaan". Yhden tekevähän tuo Kallelle
muutoin olisi ollutkin milloin toimitus alkoi, mutta hän tahtoi ihan
välttämättömästi nähdä ja kuulla, miten Haapapuron Antti kyselmyksessä
rovastille osasi vastata, sillä Antti oli Kallen ristipoika.

Oli toinenkin seikka, jonka vuoksi Kannaksen Kallen piti hyvissä ajoin
olla kirkolla. Hän oli näet kevättalvella saanut loukulla ilveksen
Kortevaaran rinteeltä ja sitä nyt piti sakoittaa Juhanuspäiväksi
kuulutetussa kunnan kokouksessa. Suutari Kössi, joka asui ihan kirkon
vieressä, oli taas aina pyhäpäivinä niin humalassa, ett'ei häneltä
saanut mitään tolkkua asioista ja häneltä oli Kalle päättänyt kysyä
neuvoja siihen, miten kuntakokouksessa oli meneteltävä saadakseen pois
tapporahat. "Olisihan siellä kirkolla tosin ollut muitakin
laintuntijoita, mutta mikä sen tiesi, kuinka paljo ne neuvoistaan
ottaisivatkaan, vaan Kössiä eivät ihmiset kehuneet kalliiksi. Ja kyllä
se mies asiat ajaa, koskapahan haki velkatuomioita kuvernööristäkin,
piti perunkirjoituksia ja kuului joskus istuvassa oikeudessa panneen
itse tuomarinkin kimmille. Niin -- kyllä oli sillä Kössillä lakipykälät
selvillä päässä, vaikka oli koulunkäymätön. Mutta mitäpäs kouluista,
eikö nuo lienekin vaan laitetut tuhmapäisiä varten."

Niin ajatteli Kannaksen Kalle, sulloi ilveksen nahan konttiinsa ja
lähti kuin lähtikin kirkolle yökuntiin. Ei tarvinnut mennessä edes
soutaakaan, vaan sai istua kokassa Nokkalan Esan kanssa, kun matkassa
oli niin paljo nuoria soutumiehiksi. Esalla oli nutun povitaskussa
pullo "kuusenjuurikaista" ja sitä maistellessa kului siinä matka niin
rutosti, jott'ei Kalle oikein huomannutkaan, ennenkuin jo oltiin
kirkkorannassa.

Venhe vedettiin miehissä korkealle maalle, ett'eivät poikavekarat yön
seutuna saisi sen kanssa kujeilla. Sitte jäivät nuoret rantaan
huuhtelemaan hikeä pois poskiltaan, mutta Esa ja Kalle lähtivät päätä
suoraa kylään asioilleen.

"Olisihan tuota voinut vähän huuhtaista naamaansa", ajatteli Kalle,
"mutta eipä tuo Esakaan, vaikka on talon mies -- -- ja ehkä ne nuoret
olisivat irvistelleet, jos olisi putsautumaan ruvennut. Mikä niiden
irvihampaiden tietää --." Kumminkin otti Kalle pyyhkeen takkinsa
lakkarista, töpehti hiukan yhteen nurkkaan ja pyyhki sillä kasvojaan.
"Lämpimät on nyt Luoja ilmat antanut, kun milt'ei hikeen käynyt, vaikka
ei tarvinnut soutaakaan", sanoi Kalle rinnallaan astuvalle Esalle,
ikäänkuin puolustuksekseen.

"Ovathan nuo tällä kertaa olleet säysy-ilmat, mut kyll' oli keväästä
kolkkoa", myönsi Esakin Kotilan kohdalle päästäessä ja lisäsi: "eiköhän
heitetä konttia tähän taloon?"

"Sama kaiketi tuo lienee, vaikka kyllä minä oikeastaan aioin mennä
Kössin mökkiin yöksi."

"Ei siellä saa yön rauhaa, niin kirkon vieressä, ja näin juhlan aikana
etenkään", selitti Esa; ja niin mentiin Kotilaan, johon jo näkyi
kerääntyvän muitakin yökuntalaisia.

"Tarjoa sinä, Esa, Kotilaiselle minunkin puolestani tuliaisryyppy, niin
minä huomen-aamuna maksan kahvit", huomautti Kalle.

Esa nyykähdytti päätään suostumuksen merkiksi ja tuumaili: "ainapahan
yhden puolen miehet tuommoisilla sopivat."

Kotilan isäntä oli vierashuoneessa parhaillaan kinailemassa emäntänsä
kanssa, kun vieraat saapuivat taloon. Sanailu keskeentyi pikkusen
tervehtimisen ja kuulumisten kyselemisen takia, mutta sitten sanoi
emäntä: "ei Jyskymäelle niin kauan kuin minun peukaloni heiluu."

"Juuri sinne", vastasi isäntä, "sillä Puirookankaalla sytyttävät vielä
humalapäissään metsän palamaan."

"Vaan jos Jyskymäelle luvataan, niin siellä vielä pilaavat koko paikan,
jotta lehmät rupeavat taas työntäytymään Paran lähteesen, ja mistä sen
sitten löytää sen Pohjolais-ukon lähdettä taas lumoamaan?"

"Ole hulluttelematta", tiuskasi isäntä, "ja mene matkaasi. Minä jo
lupasin pappilan nuorille herroille ja Rimppakintulle Jyskymäen, ja
sinne ne jo veivät tervatynnöriäkin."

"Mikä lupaaja sinä tässä luulet olevasi", ärähti emäntä. "Muistapas,
että minähän talon perin ja sinulla oli tyhjät nyrkit, kun sinut tähän
otin elättääkseni."

"Ja talon velkoja maksamaan", lausui isäntä ivallisesti.

"Niillä veloilla sinä aina haukut, vaikka -- vaikka --"

Emäntä tillahti itkuun ja lähti huoneesta ulos. Esa pyysi sitten
yösijaa isännältä, joka sen mielellään lupasikin, ja sitten maisteltiin
hiukan "sydänmaan tuliaisia". Isäntä ja Esa rupesivat keskustelemaan
keskenään vuodentulon toiveista, mutta äänetönnä istui Kalle. Häntä
näet iletti vähän isännän ja emännän äskeinen riita ja jopa hän vähän
katui, että oli lähtenyt koko yökuntiin.

Kyllähän Kallekin oli jo useinkin torunut Katrinsa kanssa, mutta hän ei
ollut pitkiin aikoihin toisten puolisoiden nauskamista kuullut ja siksi
tuntui koko tuommoinen elämä hänestä ilkeältä. -- "Pahalta se
syrjäisestä näyttää", ajatteli Kalle, "ja jos se Katri ei olisi
semmoinen visa, niin en minä tästä puoleen enää viitsisi ruveta
nahisemaan hänen kanssaan. -- -- Mutta kuka sen tietää, jos niillä oli
mitenkin tärkeät asiat puheina."

Yhtäkkiä kysäsi Kalle isännältä: "mistä te taannoin emäntinenne
keskustelitte?"

Hymähtäen vastasi isäntä: "mistäkö? Se oli vaan herrojen kokon
paikasta. Rimppakinttu, se nuori tuomari, jota parooniksikin haukutaan,
kävi täällä pyytämässä, että saisivat tehdä juhannuskokkonsa joko
Jyskymäelle tahi Puirookankaalle. Samahan se oikeastaan on kumpaanko
sen rakentavat, mut minä vaan eukon kiusaksi määräsin Jyskymäen, kun se
Mari aina on niin jonkinjoutava."

Siitä lähtivät miehet hetkisen kuluttua katselemaan muiden
kirkonkyläläisten juhlavalmistuksia. Paljo uutta Kalle näkikin. Tuossa
kulki poikajoukko pitkin kylänraittia ja etummaisimmalla oli käsipeli,
jota hän niskaansa nakellen soitteli. Heitä vastaan tuli tiellä joukko
tukkilaisia ja tyttöjä.

"Mikäs musikantti sinä luulet olevasi, kun et paremmille ihmisille anna
tietä", kiljasi eräs tukkilaisista soittajalle, sysäten häntä hiukan
pois tieltään.

"Jätkä, älä liikuta sitä poikaa", sanoi muudan pojista, "se on Kokkolan
Pekka."

"Vai Kokkolan Pekka! Vai tämä se on Kokkolan Pekka! No, sittehän se
osaa lentääkin." Niin sanoen tarttui tukkilainen Pekkaan ja heitti
hänet tien viereen niin, että Pekka kaatui ojaan ja peli meni vialle.

"Sulkasatona se on jo näin aikaseen, koska noin siipikynkkiään
kohottelee", nauroi eräs tyttö, jolla oli rinkelirihma käsivarrella
riippumassa, ja nauruun yhtyi koko tukkilaisten puolue. Siihen jäivät
sitte suutansa valjastamaan, mutta Esa ja Kalle jatkoivat matkaansa.

Vähän edempänä käveli Hakkilan nuori Matti Kekkolan Iidan kanssa, käsi
kaulassa ja näytti olevan vähän päissään.

"Tuommoisia ne ovat nykyiset rippilapset, kuin tuo Iitakin", huomautti
Esa Kallelle ohitse astuttaessa.

"Mitäs se teihin kuuluu", kirahti Iita, mutta kuitenkin koetti
irroittaa Matin kättä kaulastaan.

"Elä joutavia riskaa", sanoi Matti Iidalle, "mennään vaan Mankkiselle
karamellia syömään, niin kauaksi kuin alkavat kokkojaan sytytellä. Mitä
sinä noista vanhoista piittaat!"

"Niin, niin, mitäs katsot kaitanaama, luuletkos nälän olevan", sanoi
Iida rohkaistuneena Esalle, mutta Esa ei vastannut enää mitään.

Mankkisen puoti kihisi väestä, kuni muurahaispesä, ettei sieltä Kalle
saanutkaan sinä iltana tarpeitaan ostetuksi, vaan siihen sijaan
huomasi, että eräs Wuokonkylän poika varasti puodin seinältä setolkan.
Siitä nousi koko melu, kun Kalle asian ilmoitti, mutta setolkka saatiin
kuitenkin pois ja paha läiske, yhdessä ulinan kanssa, kuului kohta
puotikamarista, johon kauppias oli varkaan vienyt.

Kallesta tuntui siltä, kuin hän sittenkin olisi tehnyt paremmin, jos
olisi jäänyt kotiin yöksi, mutta minkäs sille nyt enää teki. Huonolla
tuulella ja tyytymättömänä itseensä oli hän sentähden mennessään kirkon
sivuitse Kössin mökkiin. Kirkon ovi oli auki ja Kallekin pistäysi
sisään katsomaan, mitä ne siellä näin iltasella tekivät. Rippilapset ne
siellä vaan olivat nimismiehen mamselin ja lukkarin johdolla kuoria
koristelemassa ja somalta se todella näyttikin, tuo alttarin ympäristö.
Olivat asetelleet sinne koivuja ja kukkia ja vielä vääntäneet semmoisia
käsivarren paksuisia köynnöksiä pilareidenkin ympärille. -- Ja niin
iloisilta kuin ne sitten näyttivät kaikki: "mutta Kekkolan Iita se vaan
häilää poikain kanssa", huokasi Kannaksen Kalle kirkosta pois
lähtiessään.

Kössiä ei Kalle enää tavannut kotoa; se kun oli jo lähtenyt puolilta
päivin kylälle "juhlaa viettämään." "Kyllä kaiketi sen yöllä tapaisi
jollakin kokolla, mutta tokko tuosta taaskaan moneen päivään lienee
miestä asian toimitukseen", sanoi Kössin vaimo silmät vesikiehteissä.

"On sitä sinullakin kärsimistä, Maija", kuului Kallelle tuttu ääni
muurin puolelta, "mutta niinhän meillä on kaikilla, vaimoparoilla, oma
ristimme, vaikka sitä tulevaisuuttaan jokainen tyttönä niin koreaksi
kuvaili."

Kalle ei tahtonut uskoa omia silmiään, kun näki Katrinsa siellä
sivurahilla nyyttiään aukovan, ja ellei Maijaa olisi ollut, olisi Katri
joutunut tilille siitä, miksi oli kodon autioksi heittänyt.

Maija huokasi syvään ja sanoi: "onhan sitä, vaan niin oli Hänen hyvä
tahtonsa ja tottapa Hän on sen minulle parhaaksi nähnyt, kun salli
minun Kössille joutua, vaikka oli parempiakin sulhasia."

"Kukas siellä nyt kotia katsoo", kysäsi Kalle Katrilta äreällä äänellä,
"kun sinäkin yökuntiin lähdit?"

"Kiideksen Annihan tuo lupasi käydä lehmät lypsämässä huomen aamuna ja
kertoi Kuokkalan emännältä terveisiä, jotta minun pitäisi tulla
yökuntiin, sillä uusi rovasti oli luvannut tulla heille tänä iltana
selitystä pitämään, niin en raskinut olla lähtemättä Haapapurolaisten
kanssa, varsinkaan kun niillä ei ole omaa venettä."

"Hm! Vai jo ne Kuokkalaisetkin nyt ovat siinä villiuskossa", hymähti
Kalle.

"Vai villiuskossa!" tiuskahti Katri. "Niinhän maailma aina pilkkaa
Jumalan lapsia, mutta missäs uskossa sinä itse olet? Menepäs kerran
itseesi ja ajattele mitä rauhaasi sopii, niin et suinkaan hauku muita
villiuskoisiksi enää. Missä uskossa olet, sanopas?"

"Kristin uskossahan tuota olen, ainakin tähän asti, ollut", vastasi
Kalle, "ja käynyt kerran vuoteen ripillä, niinkuin muutkin ihmiset."

"Tuossa näkyy jo rovasti menevän Kuokkalaan", keskeytti suutarin vaimo
toisten kinaa ja lisäsi: "pitää tästä meidänkin lähteä, Katri, jotta
alkuun ennätämme; vai tuleeko se Kalle kanssa mukaan?"

"Eipä tuolla tämmöisiä kaivattane", sanoi Kalle ja lähti kylälle päin
kävelemään.

"Semmoinen pakana se on, eikä antaisi minunkaan käydä sanaa
kuulemassa", ajatteli Katri, "mutta enempi tulee kuulla Jumalaa kuin
ihmisiä."

Kalle kyseli Kössiä, mutta ei kukaan tiennyt missä hän oli. -- Ehkäpä
se on todellakin kievarissa ryyppimässä, arveli Kalle ja lähti sinne
päin astumaan. Kievarista kuului hirmuinen mökä, niin ett'ei Kalle
tahtonut tohtia lähestyä koko taloa, mutta kun näki nimismiehen ja
siltavoudin ajavan sinne, rohkasi hänkin mielensä ja meni pihaan.

Siellä oli vieraan pitäjäläisiä ja ne olivat tahtoneet Hakkilan Matilta
vallata Iidaa. Siitä oli syntynyt kina ja vähitellen, kun oli joukkoa
ehtinyt kerääntyä, tappelu, joksi isäntä oli lähettänyt nimismiestä
hakemaan.

Melu ei paljoa nimismiehenkään tulosta tauonnut, ennenkuin siltavouti
sai tuttujensa avulla pahimmat telmäjät kuletetuksi läheiseen
vankihuoneesen selviämään. Surkealta tuntui Kallesta, kun näki Kekkolan
Iidankin sinne joutuvan huomeistä ja ensimmäistä ripilläkäymistään
valmistamaan; sillä Iida oli Kallen tädin tyttö. Suurin osa väestä jäi
siihen sijaan kievariin ja isännällä näkyi olevan täysi työ kantaessaan
kellarista olutkorin toisensa perästä kaikkien janoisten tarpeiksi.
"Kyllä täällä kirkonkylässä paljo suolaista syödään, kun noin
äärettömästi janottaa", ajatteli Kalle. Ja kyllästyneenä Kössin
etsimiseen ja koko menoon, lähti hän Kotilaan yöksi ajatellen, että
kylläpähän Katri itse yösijastaan huolen pitää, koska omin lupinsa
kirkollekin tuli.

Tuskin oli uni ehtinyt silmään tulla, kun Kallen jo täytyi herätä,
sillä Nokkalan Esa, jonka oli saanut vieruskumppanikseen, kuorsasi niin
hirveästi, ettei nukkumisesta voinut olla puhettakaan. Kalle tosin
herätteli Esaa vähän väliin, mutta ei siitä pitkälti apua ollut. Tahtoi
ruveta vähän tuskastuttamaan koko mokoma yön vietto ja jos ei Esa olisi
ollut isäntämiehiä, niin -- mutta hän oli isäntämies ja vieläpä
rikaskin.

Kalle puki päällensä ja lähti ulkoilmaan, toivoen löytävänsä jonkun
nurkan, jossa saisi levähtää. Tallin parvella oli kuivia olkia ja Kalle
köllähti niille kylelleen. Tuntui niin hyvältä ja rauhalliselta täällä
viileässä ullakossa. Tännehän tuo Katrikin olisi voinut yöksi tulla.
Niin Katri, kyllä se on koko ämmä -- -- lähtee vaan noin omin pasinsa
kotoa -- -- -- mutta onhan tuo Kiideksen Anni niin monasti ennenkin
kotia katsonut. -- Ja ehkä senkin mieli teki näkemään, miten Haapapuron
Antti huomenna lukea osaisi, ja kummakos tuo olikaan, sillä Katrihan
sille oli katkismuksen opettanut ja lukemaankin neuvonut -- -- Hyi! --
mikäs pamaus se oli -- -- ja nyt tuli jo toinen!

Pamauksia kuului sitten montakin ja Pekka näki, ettei täälläkään saanut
unta. Hän arvasi herrojen ampuvan kokollansa läheisellä Jyskymäellä,
sillä niinhän niillä kuului olevan tapana. Mitähän jos olisi kerran
käydä katsomassa sitäkin iloa, kun nyt yö on kerran pilalle mennyt
kumminkin.

Kalle käveli Jyskymäelle päin ja siellähän oli elämä. Olivat tehneet
kokon korkean, kuin tornin ja sen ympärillä hyppivät, kuin surviaiset
päivänpasteessa. Talonpoikaista kansaa oli ympärillä edempänä
katselemassa, vaan herrat vaan pitivät iloansa ja reuhasivat ja
lauloivat. Juomia tarjottiin ympäri, naurettiin ja pappilan nuoret
herrat ampuivat aina vähän väliin. Tohtori, vanha tuomari ja mittari
istuivat eripäällään hartaassa keskustelussa ja aina tuontuostakin
kilistivät lasiansa hekin, vaikka jo punoittivat kuin täysi kuu
metsän rinteessä ollessaan. Nuori tuomari, se parooni, koetti
talonpoikaistyttöjäkin saada maistelemaan herrasjuomia ja näkyipä nuo
muutamille kelpaavankin. Sihteeri Nobody oli jo nähtävästi saanut mitä
tarvitsi, koska postiherra talutti häntä pois toisten jaloista
syrjemmäksi, mutta kukas se olikaan tuo niin tutulta näyttävä
nappi-otsainen nuori mies, joka parhaillaan puhui maanteistä ja kilisti
lasiaan nimismiehen kanssa. On se kiesavita Rytilahden Jussi. Kas, kas!
ihan sillä jo on kaikki herrojen vehkeet ja hyvä putous kurkussa --
noin pohjaan se meni -- -- ja nyt kätellään, niinkuin vasta
tavattaisiin. Kas -- nyt laittaa jo toista lasia. -- Vieläköhän tuo
tuntisi omia torppanaan. Mitähän, jos tyhmyyspäissäni menen
tervehtimään. Kalle hiivi lähemmäksi herralistoa ja sai tilaisuuden
nykäistä tuttavaansa takin liepeestä.

"Suokaa anteeksi Jussi, -- eli tuota maisteri Jussi", sanoi Kalle, kun
Rytilahden Jussi vihaisesti tempasi takkinsa nurkan pois Kallen
hyppysistä. "Näin teidän jo saapuneen kotipuoleen taas, niin arvelin,
jotta pitäähän sitä toki isäntäänsä tervehtiä ja koulukuulumiset
kysellä."

"Ei se mitään, ei se mitään", vakuutteli puhuteltu ja jatkoi: "kuinkas
kotona jaksetaan?"

"Kiitoksia kysymästä -- -- kyllähän siellä, ja vanhalla tammalla kun on
taas jo kuusviikkoinen orivarsa, oikein riuska orivarsa."

"Vai niin, vai niin", naurahti Jussi ja näytti olevan hieman hämillään,
sillä nuori tuomari oli kolmantena keskustelua kuulemassa.

"No te olette tainnut päästä jo ruunun miehiksi, kun on pantu
tuommoinen nappi lakkiin", jatkoi Kalle puhetta.

"Ei se ole ruunun kokardi, vaan se on semmoinen lyyra, joka annetaan
niille, jotka ovat käyneet kymnaasin läpi", selitti Jussi.

"Hm! Kävinhän minäkin läpi sen Kuopion kymnaasin silloin kuin olin
teitä sinne kyydissä toisna syksynä; eikä se minulle maksanut kuin
viisikolmatta penniä koko ilo", tuumaili Kalle.

"Hva fan säijer han?" tokasi nuori tuomari ja Jussikin oli hyvin
uteliaan näköisenä. Sen huomattuaan vakuutteli Kalle: "ei se
vahtimestari määrännyt enempää, vaikka näytteli joka huoneen ja
selitteli kaikki."

Molemmat herrat purskahtivat nauramaan ja lähtivät toisten herrain luo,
joille varmaan kertoivat asian, koska ne rupesivat kohti kurkkuaan
nauraa hohottamaan ja kääntyivät Kalleen päin. Kallea suututti herrain
käytös ja hän lähti verkalleen kävellä lönksimään poispäin. Mennessään
arveli Kalle, jotta ihan ovat samallaisia nuo herrat kuin muutkin.
Toisista ihmisistä puhuvat kuin pahat akat ja ihan mitättömille
kaskuille nauraa hohottavat, että vatsa hytisee -- -- Ja entäs tuo
tuomari ja ne muut nuoret herrat! -- Niin kiertelevät tyttöjä kuin
teeri keväällä koppeloa ja kyllä kieli laulaa; mutta ehkäpä ne paremmat
asiansa puhuvatkin ruotsiksi, jottei muutkin viisastuisi.

Semmoisissa mietteissä kulki Kalle Kuokkalan kohdalle, mutta kun sieltä
kuului korvaan tutun virren nuotti, arveli hän: "pitää sitä vielä käydä
noidenkin juhlia katsomassa, kun on nyt muidenkin ilon nähnyt."

Hiljaa, kuni varas ikään, hiivi Kalle sitten pihan poikki Kuokkalan
eteiseen. Veisaamasta tauottiin juuri silloin kuin hän pääsi pirtin
ovelle. Siitä, avonaisesta ovesta, oli hyvä silmäillä huoneessa olevaa
seuraa. Puhtaaksi pestyillä penkeillä istui siellä sekaisin yhdellä
puolella huonetta noin kolminen kymmentä vanhaa ja keski-ikäistä
naista. Pari nuorempaa herras-ihmistäkin oli joukossa, naisten puolella
eri päällään, mutta miesten puolella olivat kaikki talonpoikaista
väkeä. Pari oli vanhusta, vaan muut, joita saattoi olla kymmenkunta,
olivat vielä nuoria ja tanakoita miehiä. -- Huoneen seinät ja katto
olivat puhtaiksi pestyt ja kukkivia tuomen oksia oli pistelty seinän
rakoihin. Lattialle siihen sijaan oli levitelty pihlajan ja haavan
lehtiä niin, että huoneessa vallitsi miellyttävä tuoksu, kuin
keväisessä metsässä.

Pöydän päässä istui paitahihaisillaan Kuokkalan vakava isäntä ja
peräpenkillä, hänen lähellänsä, oli rovasti, selaillen raamattua, vai
mikä lienee ollut muu iso kirja. Perimmäisestä sivuakkunasta levisi
pöydän seuduille rusottavaa valoa, lieneekö tullut Jyskymäen kokosta,
vaiko punertavalta pohjoistaivaalta. Selvällä, vaikka hiljaisella
äänellä tuntuivat nuo ihmiset siinä valoisassa pirtissä puhelevan
keskenään, niinkuin kaikki olisivat olleet yhden talon väkeä, eivätkä
näkyneet edes kainostelevan rovastiakaan. Tohtipa vielä muudan mies
häneltä kysäistä, "eikös se tuo kokon poltto ole marttyyrien luiden
polttamista ja pakanallista palvelusta ja huvia?"

Kalle jäi aprikoimaan ennen kuulematontansa marttyyri-sanaa niin, ettei
hoksannut, mitä rovasti vastasi, mutta kun hän taas rupesi puhetta
seuraamaan, kuuli hän rovastin selittävän, että ihmisessä käy ikäänkuin
kaksi virtaa. Toinen käy alaspäin, veltostaa mielen ja rauhattomissa
pyörteissään pyörittelee sydäntä yhden huvin ja himon pyörteestä
toiseen, kunnes viimein syöksee sen epätoivon kurimukseen. Toinen
sydämen virtauksista kulkee ylöspäin, ei niin rajusti kuin tuo
ensimmäinen, mutta tyynenä, voimakkaana, vaikka vaivalla, se ponnistaa
ylöspäin alkuansa kohden. Siinä virtauksessa, jos sitä ihminen seuraa,
sydän karaistaan ja puhdistetaan niin voimakkaaksi, että se viimein
voittaa esteet ja saavuttaa rauhan, joka ylitse kaiken ymmärryksen käy,
ja jokainen, joka vaan itse tahtoo, saavuttaa tuommoisen rauhan uskon
kalliolla.

Jotain semmoista rovasti puhui. Kalle sai niin rauhallisen mielen
tuosta puheesta, vaikka hän ei sanoja täysin ymmärtänytkään, mutta
tuossa tyynessä äänessä se taisi olla se rauhoittava vaikutus. Siksi
Kalle astui kynnyksen yli ja hänestä tuntui kuin hän jo olisi ollut
vanha tuttu täällä ja kuulunut yhteen joukkoon, sillä hän tunsi
tarvitsevansa rauhaa, jota täällä näytti olevan.

Viimein lähtivät vieraat pois ja Kalle kuiskasi Katrillensa: "jäädään
me tänne yöksi, täällä on niin -- -- niin --."

"Niin mitä?" kysäsi Katri ja epäillen silmäsi Kallea, "etkös sinä
aikonut Kotilaan yöksi?"

"Niin -- niin rauhallista, vaan Kotilassa ei saa nukkua silmänsä täyttä
ja minua jo alkaa väsyttää."

"Ka jäädään vaan", tuumaili Katri, mutta itsekseen hän ajatteli:
"mikähän tuolla nyt on mielessä -- -- vai olisikohan tuolle tullut
ikävä minua." -- Se ajatus tuntui niin hyvältä Katrista, jotta hän
emännältä pyysi vaatteita ja teki oikean vuoteen itselleen ja
miehelleen, pirtin lattialle. Ilo haihtui kuitenkin pian, kun Kalle,
tilalle kytjähdettyään, kääntyi selin Katriin ja hetkisen kuunneltuaan
toisen iltarukouksia sanoi: "ole tuossa jo hiljaa, minua väsyttää."

"Itseänsä se vain ajattelee, eikä toisten huolista välitä mitään",
mietti Katri ja vaipui aatoksiinsa. Heti kuuli hän miehensä
hengityksistä hänen jo nukkuvan rauhallisesti vanhurskaan unta. Katria
itseänsä ei vaan nukuttanut, mutta monenlaiset mietteet pyörivät
päässä. Hän ajatteli muun muassa rovastin sanoja ihmissydämen
virtauksista ja myönsi ne tosiksi. Niinhän hänenkin sydämensä oli
rauhaton, varsinkin kun ei väli Kallen kanssa ollut semmoinen kuin se
alussa oli ollut ja olisi pitänyt ainakin olla. Vähitellen siirtyivät
sitten ajatukset harkitsemaan tuon keskinäisen kylmyyden alkusyytä ja
siltä se vaan rupesi tuntumaan, ettei syy yksin ollutkaan Kallessa,
niinkuin hän tähän asti oli ajatellut. Olihan Kalle oikeastaan aina
ollut hyvä hänelle ja esimerkiksi, hänen toisena keväänä vilutautia
sairastaessaan, monet monituiset kerrat keväthölseissä käynyt hänelle
naapuripitäjään apteekista horkan rohtoja. -- -- Oikeastaan oli Kalle
muulloinkin aina täyttänyt hänen mielitekonsa ja kuitenkaan ei hän
ollut pitkiin aikoihin miehellensä sanonut yhtään hyvää sanaa, vaan
aina ollut tyytymätön.

Yhä useampia vikojaan näki Katri siinä, entisiä aikoja muistellessa,
edessään ja viimein juohtui mieleen, miten Kalle oli hänen tahdostansa
ajanut pois maailmaan oman tätinsä tytön, Kekkolan Iidan, joka orpona
jo oli monta vuotta ollut heidän luonansa. -- "Ja mitä tuo nyt oli, jos
tyttö parka, talkoissa koreillakseen, ottikin minun silkkini. Ei
suinkaan sillä ollut aikomus sitä varastaa, vaikka minä äissäni koetin
asiaa siksi kammeta ja sain viimein ihmisetkin siihen uskoon. Eikähän
se Iida sittepäivin ole kelvannut rehellisten ihmisten joukkoon ja
Jumala ties, mikä hänestä sillä keinoin tulleekaan." Rupesi vähitellen
Katrista tuntumaan, että hänen on tuomiolla vastattava Iidan sielusta,
jos se hukkaan joutuu -- ja hukkaanhan se varmaan joutuu, sillä mitäpäs
hyvää sitä maailman rantoja kierrellessään oppisi. -- -- Kyyneleet
kohosivat silmiin ja yltyivät vähitellen niihkutukseksi. Teki mieli
herättämään rauhallisesti lepäävää Kalleakin ja pyytää anteeksi, mutta
ylpeys löi vastaan. Ylpeyshän se oli hänen saattanut Iidaa varkaaksikin
syyttämään, "sillä mitäs eroitusta sitten olisi armopaloja syövän orvon
ja emännän välillä, jos molemmat samaa silkkiä käyttäisivät", oli hän
ajatellut.

Katri taisteli kovaa taistelua ja tunsi todeksi rovastin illallisen
puheen, jotta "vaivalla sydämen parempi virtaus saa ponnistaa ylöspäin
alkuansa kohden".

Kallekin heräsi viimein vaimonsa nyyhkytykseen ja ihmeissään kysäsi:
"no mikäs sinulla nyt on?"

Ääni oli jäly, siksi ei Katri voinutkaan suoraan sanoa surunsa syytä,
tuumailihan vaan: "en tiedä, mutta ei kellään ihmisellä ole tänä yönä
niin vaikea olla kuin minulla."

"Ole joutavia", sanoi Kalle, "varmaan tuntuu Kekkolan Iidasta tänä yönä
vankihuoneessa olo paljoa vaikeammaltakin."

"Herra Jumala! Vankihuoneessa? Mitä hän sitten on tehnyt?" huudahteli
Katri.

Kalle selitti mitä asiasta tiesi ja yhä suurempaan tuskaan nousi siitä
Katri.

"Herra armahda, Herra armahda! Se on kaikki minun syyni", huudahteli
Katri vähän väliin. "Iida parka, Iida parka -- -- tietäähän sen kun
lykätään maailmaan, kuin jäniksen poika. Ja nyt sitä käytetään
käräjillä ja sakotetaan ja rääkätään, voi! voi! -- -- Jos minulla olisi
rahaa, niin ihan paikalla menisin nimismiehen luo ja suorittaisin
sakot, jotta saisin Iidan pois, ja sittenhän olisi ihme, jos lapsi
paran tarvitsisi semmoisille retkille ruveta niin kaukaan kuin
palanenkaan leipää itselläni olisi."

"Ei niitä ole rahoja minullakaan siihen liikenemään", puheli Kalle
tyynesti piippuansa sytyttäen, "mutta mitähän, jos olisi antaa ne
ilveksestä kunnalta tulevat tapporahat --"

Kyyneliensä läpi katsoi Katri pitkään Kalleen, ikäänkuin olisi
epäillyt, oliko toisella tosi mielessä. Viimein hän kuitenkin
epäröivällä äänellä sanoi: "mutta milläs sinä sitten lunastaisit sen
Rytilahden varsan, jota niin on mielesi tehnyt?"

"Niin no -- kyllähän se on siro ja solakka varsa", sanoi Kalle, "mutta
kun tuota on tähänkin asti tultu ilman oriitta toimeen, niin arvelin,
jotta eiköhän tuota eteenkin päin --"

Katri ei voinut enää hillitä itseänsä, vaan tarttui Kallen kaulaan ja
nyyhkytti hänen rintaansa vasten, kuin lapsi.

"En minä luullut sinun niin paljoa Iidasta pitävän", sanoi Kalle
hetkisen perästä, kun ei oikein tiennyt, millä vaimoansa rauhoittaa.

"Ei se ole se", vastasi Katri, aavistaen miehensä ajatusjuoksun, "mutta
kun sinä minun tähteni luovut varsasta -- -- -- sitä minä en olisi
sinulta ansainnut."

"Tokihan tuota nyt sen verran toisenkin mieltä noudattaa", tuumi Kalle.

"Niinhän sinä sanot -- -- -- mutta milloinka minä olen sinun mieltäsi
noudattanut?"

Päivän terä pilkoitti jo tuolta kumpujen ja kunnasten takaa kullaten
kastehelmiä heinikossa, ja linnut lehdossa livertelivät ensimmäisiä
aamusäveliään, mutta puolisot eivät sitä huomanneet. Melkein
kuiskailemalla puhelivat he keskenänsä ja yksi perhe-elämän umpisolmu
toisensa perästä aukeni heille niin, että toisinaan täytyi molempain
naurahtaa tyhmyydellensä, kun olivat toistensa käytöksen niin nurin
kurin itseksensä selittäneet. -- Viimein kuului Kuokkalan emännän
askelia keittiöstä ja Kalle niinkuin Katrikin pistivät hilpeästi
vaatteet päällensä. Emäntä tuli tupaan juhlan kunniaksi kahvia
perheellensä oikein pöydältä tarjoomaan, mutta vieraat eivät jääneet
sitä odottamaan, vaikka se jo kuului kiehuvan. "Meidän pitää vielä
ennen kirkonmenoja käydä vankihuoneella ja koettaa päästä
nimismiehenkin puheille", kertoi Katri emännälle ja hyvästellessään
kiitteli häntä hyvästä yö-sijasta ja muusta ystävällisyydestä.

Vankihuoneella ei vielä Kallen ja Katrin sinne tullessa oltu ylhäällä,
mutta siitä huolimatta röykytti Katri ovea, kunnes pääsi sisään.
Vanginvartijan vaimo laski vieraat Kekkolan Iidan luokse tyrmään ja
sanoi nimismiehen käskeneen laskea tyttö aamusella pois, sittenkuin oli
selvinnyt, "kun sillä kuului olevan ripille meno muka."

Tyrmässä oli jokseenkin huono siivo ja haju. Iida istui vallan vaaleana
yhdessä nurkassa ja itki ääneen, mutta Hakkilan Matti ja pari muuta,
tuntematonta miestä makasivat lattialla tietämättä vielä mitään tästä
maailmasta.

Sukulaisensa tunnettua kääntyi Iida punastuen nurkkaan päin ja kauan
sai Katri tehdä parastansa, ennenkuin tyttö siksikään tyyntyi, että
kykeni pukuansa hiukan järjestämään. Iida oli kuin ihmeissään, kun ei
häntä toruttu eikä tuustittu, niinkuin hän oli odottanut. Hän ei
näkynyt olevan oikein varma siitä, oliko hän vieläkään selvänä ja
hereillä vai ei, sillä Katri hoiti häntä, kuin sairasta lasta.

Sairas hän todella olikin, sillä sydäntä etoi ja päätä poltti niin että
olisi luullut sen halkeavan, mutta paljoa tuskallisemmalta kuin pään
pakoitus tuntui kärsiä Katrin hyväilyjä ja rohkaisevia sanoja. Hän oli
häpeästä aivan pakahtua, kun Katri vielä pyysi vanginvartijan vaimon
antamaan hänellekin kahvia, sillä aikaa kuin itse puhdisti
luuturievulla vankityrmää, jota Iidakin oli osaltaan pilannut.

Kalle oli saanut vanginvartijan lähtemään kanssansa nimismiehen
puheille, sillä yksin ei hän juhla-aamuna tohtinut sinne mennä. Sillä
välin kertoi Katri Iidan sakot maksettavan ilvesrahoista "niin jotta
Iidan ei tarvitse käydä vedellä ja leivällä pitkiä palmikoitansa
menettämässä, sillä tottahan ne siellä naisten tukan keritsevät,
niinkuin miestenkin", sanoi hän.

Hyvissä ajoin ennen aamukellon sointia tulivat miehet nimismiehen luota
takaisin ja vanginvartija selitti nimismiehen sanoneen, "että Kallen
vuoksi saa koko yöllinen melu sammua nahkoihinsa, koska Iida on
Kallelle sukulainen ja niin nuori, ja vielä ehkä parantaa tapansa, kun
pääsee oikeiden ihmisten joukkoon taas."

Kalle lisäsi siihen, puhuen tyrmässä olleille miehille: "tekin kuulutte
saavan mennä menojanne, niine hyvinenne, mutta Hakkilan Mattia lupasi
nimismies vasta edes pitää tarkalla silmällä, koska sinä olet
semmoiseksi heittäytynyt."

Hakkilan Matti katseli kenkäinsä nokkia eikä virkkanut mitään, mutta
Katri otti päästään silkkihuivin, antoi sen Iidalle ja sanoi: "pane
lapsi kulta edes tuo päähäsi, kun muutenkin olet niin huonossa
pukimessa, vaikka on ripille meno; -- ja tästä lähin saat sen pitääkin
omanasi, sillä mitä minä, vanha ihminen, enää silkillä tekisin."

"Pitäkää te vaan Katri silkkinne", tarttui viimein Hakkilän Mattikin
puheesen ja vetäsi povitaskustaan esiin lompakkonsa. "Tuossa on tytölle
kaksikymmeninen silkiksi ja jos miten tuumitaan, niin lopetetaan
akkojen lorut hyvin lyhyeen."

Kalle ei tahtonut antaa Iidan ottaa vastaan Matin rahaa, mutta Matti
sanoi: "anna tyttörievun se pitää. Ei se ole mitään semmoista kuin sinä
pelkäät, mutta aatteles, miltä se tuntuisi, jos Hakkilan nuoren isännän
papinkirja olisi pilattu -- -- ja minun syynihän se oli, jotta Iida
tämmöisiin tekemisiin joutui, mutta jos meidän ukko tuumaan suostuu,
niin ei hänen tarvitse sittenkään pahoillaan olla." Niin sanoen lähti
Matti pois ja toisetkin rupesivat kirkkoon hankkiutumaan.

Varmaankin oli rippilapsissa monta, jonka rippilupaukset eivät niin
sydämestä lähteneet kuin Kekkolan Iidan, vaikka hän olikin
vankihuoneessa ripille valmistautunut. Kalle ja Katrikin oikein
loistivat tyytyväisyydestä nähdessään Iidan hartautta, mutta vieläkin
tyytyväisemmät olivat he molemmat kotimatkalla venheen hiljaa liukuessa
kotilahden melkein rasvatyynellä, kiiltelevällä pinnalla, kun Iida
muistista kertoi heille saarnan sisältöä. Hän lopetti sanoilla:
"tehkäät tasaiset polut erämaassa meidän Jumalallemme, kaikki laaksot
pitää korotettaman ja kaikki vuoret ja kukkulat pitä alennettaman, ja
mitä on tasoittamatta, pitää tasattaman ja koliat silitettämän, sillä
Herran kunnia ilmoitetaan ja kaikki liha on ynnä näkevä Herran suun
puhuvan."

"No viimeinkin sitä nyt ollaan kotona", sanoi Katri Kiideksen Annille,
joka oli tullut rannalle talon väkeä vastaan. "Mutta kyllä se oli
monimutkainen matka, et sitä usko miten monimutkainen."

"En minä sitä kumminkaan kadu", myhähti Kalle, "mutta tuskin siltä
toiste yökuntiin lähtenen sinne."

"En minäkään, jos kohta tällä kertaa kaikki kävi hyvin", sanoi
Katrikin.

Kuitenkin olivat he molemmat seuraavana Juhannuksena yökunnissa
kirkolla, sillä he olivat silloin kummina Hakkilan nuoren isännän ja
hänen vaimonsa, entisen Kekkolan Iidan, ensimmäiselle pojalle, jolle,
Katrin tahdosta, pantiin oikein kaksi nimeä: Kalle Johannes, vaikka
rovasti oli sitä sanonut turhaksi koreilemiseksi.



SYNKEÄN MATIN JUTTU.


Vanha maanmittari Hilvonen istui mukavassa asennossa
nahkapäällyksisessä karmituolissaan ja veteli pitkiä haikuja vieläkin
pitemmästä, helmiletkuisesta piipustaan, jonka hopeasilainen koppa oli
lattialla tuolin jalan juuressa. Hän oli nähtävästi joko vaipunut tahi
vaipumaisillaan syviin mietteisiin, koska ei näkynyt laisinkaan
huomaavan hyväillä isoa ruskeaa metsäkoiraa, joka, nähtävästi hyväilyn
tarpeessa, tuon tuostakin hieraisi kuonoaan herransa polvea vasten.

Toinen saman näköinen koira loikoi uunin edessä, ikäänkuin
tarkastamassa tuliko kelvon kalua tuon nuoren herran työstä, joka siinä
puhdisteli pyssyjä ja oli vain päältä päistärissä. -- Se nuori herra
oli ukko Hilvosen sisaren poika, ylioppilas Timolin. Hän oli viime
keväänä päässyt koulusta ja oli nyt Hilvosen luona opetteleimassa
mittariksi, sillä ukko aikoi virkansa jättää perinnöksi sisarensa
pojalle, ja oli jo tavallaan ylempää saanut siihen luvankin. Kun ei
mitään varsinaisia kiireellisiä töitä tähän tekään kuitenkaan ollut,
oli ukko päättänyt aluksi totuttaa sisarensa poikaa metsissä
kävelemään. Sitä varten tehtiin tuhkatiheään metsästysretkiä ja
semmoiselle sitä oltiin nytkin lähdössä.

"Ei se -- tuo Moppe jaksa näin lämpimällä paljoakaan jänistä ajaa",
sanoi ylioppilas, hereten hetkiseksi työstään. "Mutta, jos olisi ottaa
mukaan kievarin Nalle, niin siinähän nuo ei liiat lihat haittaisi. --
Haukkuukoon se otuksia?"

"Kaikkia ilman eroituksetta, aina oksalla tirskuvasta tiaisesta
Torvelan pyörivään tuulimyllyyn asti."

"Sepähän sitten on monipuolinen nero."

Vanhus ei vastannut mitään, eikä hetkiseen kuulunut muuta kuin
avonaisen akkunan alla lipiseväin haavanlehtien lipinää. Viimein,
saatuansa pyssyt kuiviksi, sanoi ylioppilas: "saisi se Synkeän Matti
nyt jo tulla, että päästäisiin lähtemään."

"Mihinkäs aikaan se lupasi tulla?"

"Eihän tuo sanonut muuta kuin pistäytyvänsä ensin hautausmaalla."

"Hm! -- Kyllä sitä sitten käskee odottaa", mutisi vanha herra, ja
lisäsi heti huoaten: "se rakkaus, se rakkaus!"

"Mitäs rakkaudella on Synkeän Matin kanssa tekemistä? Ei hän ainakaan
rakastuneelta näytä, vaan on paremmin nimensä näköinen."

"Etkö sinä vielä ole kuullut Matin rakkaushistoriaa; se on oikea
romaani?"

"Mahtaa olla oikein talonpoikainen ja moukkamainen romaani, sillä mitä
ne rakkaudesta --"

"Nulla regula sine exceptione (ei mitään sääntöä poikkeuksetta)", sanoi
vanhus ja alkoi kertoa:

"Noin puoliväliin kolmattakymmentä vuotta takaperin oli Matti Ilolan
talon ainoa poika. Ilolan vanha isäntä oli kirkon kuudennus, rikas ja
muutoinkin pitäjään arvokkaimpia miehiä. Emäntä taas oli hiljainen ja
sävyisä ihminen, jonka elämän harrastuksena näytti olevan miehensä ja
lastensa onnelliseksi saattaminen, ja siinä hän todella onnistuikin.

"Pisti sitten eräänä kesänä Ilolan isännän päähän lähettää ainoa
poikansa kouluun, vaikka hän jo oli mieheksi saapa. Hän ei kuitenkaan
tahtonut pojastansa saada herraa, joka vaan 'nyrpällä nenin
vertaistensa seurassa kärsisi isäänsä', niinkuin ukko itse sanoi; vaan
kuitenkin tahtoi hän, että poikansa ymmärtäisi hiukan enemmän kuin hän
itse ymmärsi ja tiesi.

"Minä neuvoin hänen toimittamaan Mattinsa maanviljelysopistoon, sillä
arvasin talonpoikaisylpeyden vaativan, että ison Ilolan ainoan pojan
pitäisi kerran kotitalonsa isäntänä teiskaroida. Ilolainen mielistyi
tuumaan ja Matti lähetettiin Mustialaan.

"Muutamia vuosia kului, joina Matti ei kotonansa käynyt ollenkaan, vaan
sitten hän viimein palasi. Sillä välin oli kotitaloon muiden muassa
otettu palvelukseen Synkeän torpan tyttö, joka vielä Matin lähtiessä
oli pieni, pahainen letukka.

"Tilda, se oli tytön nimi, oli nyt keskikokoinen ja Matin kotiin
tullessa parhaimmillaan. Oikeastaan ei hän tainnut olla, sanan
varsinaisessa merkinnössä, kaunis, mutta jotain tyyntä ja samalla
jyrkästi päättävää ilmeni koko hänen olennossaan, ja kuitenkin oli
hänen käytöksensä kaino ja naisellinen. Sitä paitsi hänen valkoinen,
leveä otsansa, paksut tummat palmikkonsa ja ennen kaikkia nuo tummat,
ei juuri suuret, mutta säihkyvät ja eloisat silmät, ikäänkuin väkisin
vetivät jokaisen huomion puoleensa, niin että minäkin, vanha poika,
usein häntä mieltymyksellä katselin ja enkö tuota liene jo ollut vähän
rakastunutkin.

"No niin, mutta kun Matti tuli kotiin, syttyi hän heti ilmituleen ja
samoin taisi olla Tildankin laita, vaikka hän osasi tunteensa paremmin
peittää. Ainakin siltä minusta näytti, kuin olisi hän aina kaikkia
Matin sanoja ja toimia seurannut mielihyvällä ja oikein sydämellisellä
innollakin. Taipumus oli molemmin puolinen; sen näki syrjäinenkin.

"Muutamana iltana talvella, sittenkuin Matti syksyllä oli tullut kotiin,
tuli Matti minun huoneeseni; minä näet asuin silloin Ilolassa. Hän
pyysi minua puhemiehekseen. Suoraan sanoen minä silloin halveksin koko
miestä, sillä luulin hänen, isänsä tahdosta, päättäneen naida jonkun
perinnöttären, vaikka olikin kiintynyt Tildaan. Sen vuoksi pidin minä
ensin pitkät puheet sekä rikkaudesta että rakkaudesta, jota viimeksi
mainittua vain korvakuulolta tunsin.

"Matti myönsi kaikkiin ja sanoi juuri niin itsekin ajatelleensa. Minä
kysyin vihdoinkin viimein: 'no -- kellenkäs minun sitten pitäisi sinun
puolestasi puhua?' Kovin minä ällistyin, kun Matti lyhyesti vastasi:
'isälleni.'

"'Ahaa', sanoin minä ja kysäsin morsianta. Punehtuen ja alaspäin
katsellen sanoi hän hiljaa: 'piika-Tilda. -- -- Minä en sille mitään
voi, vaan luulen sen olevan Herran tahdon, vaikka hän onkin torpan
tyttö.'

"Yht'äkkiä selvisi minulle, ett'ei Ilolan ukko kuuna päivänä siihen
liittoon suostumustansa antaisi, koska Matti itse ei uskaltanut
asiaansa hänelle esittää, vaikka tiesikin isänsä kohtelevan itseänsä
enemmän veljenä kuin isänä. Kumminkin lupasin puhua asiasta isännälle,
kun tilaisuutta sattuisi, ja Matti näkyi pitävän asian onnistumisen
ihan varmana. Minä siihen sijaan aloin sitä epäillä yhä enemmän, kuta
kauvemmin sitä mietin. Monta monituista päivää tuumailin itsekseni mitä
hulluimpia keinoja taivuttaakseni Ilolaista poikansa naimistuumaan,
sillä todella minä pidin paljo sekä Matista että Tildasta.

"Oikein minulta katosi yön lepokin tuon samaisen asian vuoksi ja pari
kertaa jo menin isännän puolelle asiasta puhumaan, mutta uskallus
puuttui. Täytyihän siitä viimeinkin, oman rauhani vuoksi, päästä
selville, sillä Matti aina tavatessaan katsoi minuun niin rukoilevasti
ja kysyvästi, että hänen katseensa tuntui tunkeutuvan oikein sieluun ja
ytimiini asti.

"Semmoisella mielellä kuin pahanteosta kiinni saatu lapsi menin
viimeinkin kerran isännän luo, päättäen puhua suuni puhtaaksi, kävipä
sitten syvin tahi matalin, ja niin teinkin, miten parhaiten taisin.

"Tyynenä kuunteli Ilolainen minua loppuun, eikä yksikään jäntere
liikahtanut hänen kasvoillaan. Niin? jo toivoin parasta, kun hän aivan
omalla tavallaan, hiukan hymyillen, sanoi: 'ja sitäkö insinööri on niin
kauvan hautonut, että minä monasti olen arvellut teiltä kartat
kadonneen?'

"Vastausta odottamatta hän sitten huusi Mattia huoneesen ja alkoi
tyynenä, kuin kivikuva, kävellä edestakaisin lattialla ja käveli kauan.
Matin tultua sisään ei meistä kukaan kotvilleen virkkanut mitään ja
minusta alkoi olo tuntua tuskalliselta, niinkuin aina tuommoisissa
tilaisuuksissa, mutta en voinut katkaista äänettömyyttä.

"Matti rohkasi itsensä ensiksi ja lujasti katsoen suoraan isänsä silmiin
sanoi: 'niin minä olen sen päättänyt, isä.'

"'Kirottu sikiö!' karjasi isä, ja kun Matti aikoi lähteä pois, tarttui
hän poikansa rintapieliin ja silmänräpäyksen ajan koetti pudistaa
häntä, mutta Matti seisoi jäykkänä, kuin seinä. Hirveä oli se silmäys,
jonka hän sitten heitti poikaansa sanoessaan painolla: 'sinä nait
Kivelän Kaisan, etkä ketään muuta.'

"'Hän-tä mi-nä en nai', vastasi poika pannen painon joka tavulle ja
äänellä semmoisella, jota ei voi kuvata.

"Siinä oli nyt uhka uhkaa, tahto tahtoa vastaan ja minua pelotti, että
Ilola oli tästä lähtien muuttuva Surulaksi. Ei kuitenkaan koko talvena
näkynyt Ilolan elämässä mitään muutosta ja sekä isä että poika
näyttivät unhottaneen koko asian. Tildan ja Matinkin väli oli aivan
ennellään ja minä luulin heidän toivovan, jotta 'kyllä aika kaikki
muuttaa, kaunihiksi karunkin pellon.'

"Ihmeekseni kuulin sitten, kevätkesällä kirkonkylästä pois ollessani,
että Ilolan Mattia ja Kivelän Kaisaa oli kirkossa kuulutettu. --
Semmoinen mieskö se Matti onkin, ajattelin minä, mutta kotona
käydessäni huomasin Matin vielä sukerehtavan Tildan kanssa ihan kuin
ennenkin, milloin vaan luulivat muiden silmän välttyvän, ja minä päätin
vieroittaa mielestäni koko ihmiset.

"Matille kuitenkin toivotin muutamana päivänä onnea. Naurahtaen kysäsi
hän: 'mihin?'

"'Mihin? Olithan sinä käynyt pappilassa Kaisan kanssa.'

"'En ole käynyt, enkä aio käydäkään.'

"'No, mutta onhan teitä jo kuulutettu?'

"'Niin sanotaan --.' Hän rupesi puhelemaan heinänteosta ja sen
semmoisista, niin ett'en minä tullut hullua hurskaammaksi ja luulin
hänen vaan viisastelulla tahtovan moitteistani päästä.

"Kun ensi kerran taas tulin käymään salomailta kotona, puuhattiin
Ilolassa häitä parhaillaan ja tietysti piti minunkin jäädä niihin.
Muhkeat häät niistä piti tullakin, ja mikä ihmeintä, Tilda oli
epäilemättä innokkain niitä valmistamassa, mutta emäntä, vanhuuttaan
syyttäen, ei pannut rikkaa ristiin. Sen vuoksi joutui vanha isäntä
hyvin paljo tekemisiin Tildan kanssa ja päivä päivältä näytti hän aina
enemmän mielistyvän tyttöön.

"Viimein joutui hääpäivä ja kaikki oli valmista. Kun Kivelästä oli
talvella palanut kartano, täytyi vihkiminenkin toimittaa Ilolassa ja
sinne sitten kerääntyi väkeä joka ilman suunnalta ja oikein monesta
ulkopitäjäästäkin. Rovasti ja ruununvouti perheineen tulivat vaunuilla
ja heidän saavuttuansa laitettiin heti, isoon tupaan, vihkituoli
kuntoon.

"Rovasti asettui paikalleen pitkän pöydän eteen ja lukkari auttoi
hänelle kapan hartioille. Tuvassa oli väkeä kutsutuita ja
kuokkavieraita, niin että hätimiten morsiusjoukko sisään sopi. Morsian
oli puettu jos kuinka koreaksi ja näytti olevan 'seitsemännessä
taivaassa', niinkuin sitä sanotaan. Sulhanen oli myös aika uljaan ja
ryhdikkään näköinen. Toimitus alkoi pienellä puheella, jonka rovasti,
juhlan kunniaksi, oli suomentanut jostain vanhasta saksalaisesta
kirjasta ja jossa erittäin liikuttavasti, Tobian kirjan johdolla,
kuvattiin avio-onnea niin, että naisten puolelta tupaa alkoi kuulua
niiskutusta.

"Viimein kysyi hän tahtoiko sulhanen ottaa 'tämän ihmisen
Katariina Kivelän aviovaimokseen rakastaaksensa häntä myötä- ja
vastoinkäymisessä.'

"Lujalla ja vapisemattomalla äänellä vastasi Matti: 'en.' Kaisa nyhkäsi
Mattia kylkeen ja rovasti, hiukan toinnuttuaan ensi hämmästyksestään,
uudisti kysymyksen alusta alkaen. Sama vastaus seurasi, jolloin Kaisa
taas nykäsi Mattia ja sanoi: 'eihän sitä niin, -- vaan sano sinä: jaa,
herra rovasti'; ja Kaisa itse niiasi jo valmiiksi.

"Matti pysyi vaiti ja hämmästys valtasi koko hääjoukon. Silloin kuului
oven suusta pehmeä naisääni: 'Matti, Matti! Sano toki jotta otat; sano
minun tähteni, sillä en minä vasten vanhempaisi tahtoa --.'

"'En', sanoi Matti äänellä semmoisella, että rovastikin tuli asiasta
vakuutetuksi. Hän lisäsi vielä: 'niin olisin sanonut ennenkin, jos
minulta olisi kysytty -- -- -- mutta sitä ei, häpeä kyllä, ole tehty.'

"Väki alkoi jokseenkin nolona virtailla ulos tuvasta ja pian oli talo
tyhjänä vieraista. Isäntä sulkeutui siksi päiväksi kammariinsa ja
emäntä oli ainoa, joka nyt osoitti tavatonta intoa taloa takaisin
arkikuntoon asetettaessa.

"Luonnollisesti tahtoi nyt Tilda lähteä talosta, mutta isäntä ei sitä
sallinut. Olipa hän pyytänyt Mattiakin puhumaan Tildalle, että hän
jäisi paikoillensa, vaikka muutoin eivät isä ja poika sanoneet
toisilleen hyvää eikä pahaa, paitsi mitä töiden tähden välttämättömästi
oli puhuttava ja joskus muutenkin vierasten aikaan.

"Samana syksynä muutin minä Ilolasta tähän omaan kartanooni, enkä enää
niin joka päivä voinut asioita seurata. -- Mattia nuhtelin kuitenkin
ennen lähtöäni siitä, kun hän oli asian antanut niin pitkälle mennä ja
häväissyt siten sekä isänsä että Kiveläiset, mutta hän vaan vastasi
isälleen jo edeltä sanoneensa, jotta hän ei Kivelän Kaisaa ota
vaimokseen, ja ensi kerran kuulutettua oli hän Kiveläänkin toimittanut
sanan vihillä kieltäytyvänsä, jollei ennen kuulutusta purettaisi. Tilda
raukka rupesi siitä päivin kitumaan, eikä oikeastaan nähnyt tervettä
päivää enää, vaikka ei suinkaan ollut hoidon puutteessa. Ihmiset
ihmettelivät sitä helleyttä, jolla kaikki Ilolassa, yksin isäntäkin,
Tildaa kohtelivat.

    'Ylpeys se estää Ilolaista,
    Jott'ei kärsi torpan naista
    Miniänänsä milloinkaan';

laulettiin suutari Hulkon, Matin häistä tekemässä pilkkalaulussa, jota
vuosikaudet loiloteltiin ympäri pitäjästä, mutta mikä esti Ilolaista
laskemasta Tildaa pois, sitä ei kukaan tietänyt. Minä arvelin, että
ehkäpä emäntä oikeastaan Ilolassa pitikin ohjaksia, vaikka sitä ei
maailma tiennyt; ja sen minä tiesin jotta emäntä piti Tildasta yhtä
paljon kuin omista lapsistaankin. Ulko-elämässään rehenteli Ilolainen
kuitenkin yhtä mahtavana kuin ruhtinas, eikä kukaan olisi luullut hänen
olevan hamevallan alla.

"Seuraavana kesänä kuoli sitten Tilda ja Matin toimesta pidettiin
hautajaiset. Ei niissä ollut paljoa väkeä, mutta olihan kuitenkin
kotikyläläiset ja murhe oli yleinen. Ilolan emäntä oli sulaa
kyyneliinsä, isäntä ja Matti olivat molemmat hirveän tyyneinä, mutta
kun ruumisarkun kantta ruvettiin kiinni naulaamaan, silloin parahti
isäntä ja itki, itki kaikkien nähden, kuni pieni lapsi. Kyynelettömänä
siihen sijaan läheni Matti ruumista ja sanaakaan sanomatta vetäsi
sormestaan sormuksen, jonka pisti Tilda-vainajan vasemman käden
nimettömään. Me, vieraat, katselimme pitkään toisiimme ja monenlaisia
mietteitä näytti pyörivän jokaisen päässä, mutta kaikki pysyivät vaiti.

"Entistä latuansa kului sitten aika, vuodet vierivät jättämättä
sanottavia jälkiä. Ilolan vartalo vaan köyristyi köyristymistään ja
hiukset muuttuivat hopean harmaiksi. Matti ei ollut yhtään muuttunut
entisestään ja alkoi vähitellen isänsä asemasta ottaa osaa yleisiin
asioihin. Näytti kuin aika olisi kaikki haavat parantanut ja hän
tyytynyt kohtaloonsa, mutta naimisiin hän ei mennyt.

"Viimein sairastui vanha isäntä ja minäkin kävin usein häntä katsomassa,
sillä hänessä oli jotakin selittämätöntä, joka minua aina veti hänen
puoleensa.

"Muutamana iltana istuimme Matin ja emännän kanssa isännän vuoteen
vieressä. Hän näytti nukahtaneen ja me puhelimme kuiskailemalla, mutta
Matti istui ääneti ja jurona. Äkkiä avasi isäntä silmänsä ja näytti
ikäänkuin silmillään hakevan jotakin ympäri huonetta. Viimein
seisahtivat hänen silmänsä Mattiin, jota hän viittasi tulemaan lähemmä.

"Matti totteli ja väsyneellä, raukealla äänellä rupesi vanha Ilolainen
puhumaan. -- 'Nyt on loppu käsissä', sanoi hän, 'ja sen vuoksi selitän
minä teille yhden asian, jotta ette liian kovasti tuomitsisi -- edes
te -- -- -- vaikka Jumala niin tehneekin.'

"Minä tahdoin nousta ylös ja lähteä, mutta hän viittasi minuakin jäämään
ja minä jäin.

"'Liisa', sanoi hän emännällensä, 'sinä tiedät hyvin kyllä, että minä
nuorena tahdoin ottaa eukokseni Synkeän Marin, mutta sitä et tiedä,
jotta minä en ole milloinkaan voinut häntä unhottaa, eikä hänkään
minua. -- --'

"'Ja sinä Matti', jatkoi hän hetkisen kuluttua, 'sinä et tiennyt Tildan
olevan sisaresi -- -- --'

"Ei kukaan meistä tuokioiseen virkkanut mitään. Seinäkello ja silloin
tällöin lentoon pyrähtävä kärpänen vaan joskus häiritsivät hiljaisuutta
huoneessa.

"Viimein kuoleva isäntä sanoi: 'niin te kauhistutte, mutta semmoinen on
maailma -- -- -- ja semmoinen oli Ilolan kunnioitettu, mahtava isäntä!'

"Päätteeksi hän vielä nauroi kamalasti, ja meitä värisytti sitä
onttoa naurua kuullessa. Emäntä kuitenkin tointui pian ja alkoi
puhella hänelle, kuinka maailmassa aniharvoin todella toisiansa
rakastavat joutuvat yhteen; ja sitten hän puhui tosi-rakkaudesta,
anteeksi-antavasta, taivaallisesta rakkaudesta ja miten Kristuksen
veri voi puhdistaa ihmisen kaikista synneistä.

"Emme tienneet, kuuliko sairas puhetta vai ei. Hän makasi liikkumatta
tuskan murtamin kasvoin hyvin kauvan, mutta ei valittanut. Vähää ennen
puolta yötä kuului hän kumminkin sammaltavalla kielellä sopertavan:
'kaikistako synneistä, -- näinköhän ihan kaikista? -- Niistäkin, joista
on helvetti rinnassa läpi koko elämämme?'

"Emäntä koetti uudestaan puhua armosta, mutta heti huomasimme hänen
puhelevan kangistuneelle ruumiille. Matti huokasi syvään ja
peittäessään isänsä kasvoja kuului hän kuiskaisevan: 'onneton
isäparkani! Jumala olkoon sinulle armollinen!'

"'Hänen tykönänsä on paljon anteeksi-antamusta', sanoi emäntä ja
vanhuudesta vapisevalla, lempeällä äänellään alkoi hän veisata virren
värssyä, joka alkaa säkeillä: 'jos David tavoitt' armon sult', jos
Manassea säästit', ja silloin kimmelsi kirkas anteeksi-annon kyynel
hänen silmässään.

"Jonkun vuoden kuluttua antoi sitten Matti talon eräälle
lankomiehellensä ja muutti itse äitinensä Synkeän torppaan, joka oli
joutunut talolle. -- Ei hän ole ollut mikään jörö, vaan päinvastoin
tavallansa oikein hupainen kumppani, mutta parhaiten hän viihtyy
kuitenkin metsissä ja ne hän tuntee, kuin viisi sormea. On kuitenkin
toinenkin paikka, jossa Matti viettää isot osat ajastansa. Se on Tildan
ja isänsä yhteinen hauta. Siellä hän kuuluu, ääneti eteensä tuijottaen,
toisinaan istuvan yökaudet, eikä hänellä silloin ole silmiä eikä korvia
mihinkään muuhun, niin että tuskin hän hyviin aikoihin vielä tulee
tänne."

"Minä lähden häntä hautausmaalta hakemaan", lausui ylioppilas
päättävästi. "Täytistäkö hän siellä uneksii ja aikaa kuluttaa niin,
ettemme pääse tänä päivänä lähtemään!"

"Älä mene", varoitti vanha herra. "Haudankaivaja oli kerran häirinnyt
häntä hänen tuolla päällä ollessaan, mutta sai monta viikkoa katua
tekoansa, sillä Matti oli heittänyt hänet niin kovasti avonaiseen
hautaan, että pari kylkiluuta katkesi. -- Kerran kävin minäkin häntä,
siellä istuessaan, katsomassa, mutta en hirvinnyt ääntäkään päästää,
sillä todella jotakin petomaista julmuutta ilmestyi hänen kasvoissansa
ja silmissä paloi outo liekki, vaikka hän muutoin on viisas mies ja
rauhallisin ihminen maailmassa. Jokaisen sielussa on tutkimattomia
kuiluja ja parasta on, että pysyvätkin semmoisina."

"Saattaa olla", sanoi ylioppilas pitkäveteisesti ja sulki akkunan
yöksi.



SURMA-OLLI.



Vanhana ollessaan häntä aina sanottiin Surma-Olliksi, eikä ainoastaan
takana päin, vaan edessäkin, mutta ei hän siitä näkynyt olevan
moinaankaan. Siihen sijaan suuttui hän ihan silmittömäksi, jos joku
sattui häntä vähänkään tarkemmin katselemaan, ja tiuskasi: "mitä
tirkistelet? Jumalan luoma sitä minäkin olen, vaikka olen tämän
näköinen."

Todella hän olikin jotenkin kamalan näköinen, hirveästi rokonarpinen,
leveänaamainen ja paksuhuulinen. Kuitenkin oli hän nuorempana ollessaan
vähältä joutua naimiseen Korpikylän kauneimman naisen, Tyynelän nuoren
leski-Maijan, kanssa. Siihen aikaan oli hän monta monituista vuotta
peräkkäin renkinä isossa Lampelassa ja Lampelan isäntäkös vasta häntä
oikein kehui kaikille.

"Se on oikein miesten mies muutoin, mut kuorsaa, ja nukkuu niin
raskaasti, jotta sietäisi olla hänellä rautainen sänky, ha ha ha!",
sanoi isäntä. Muutkin ihmiset tunsivat Ollin hyväksi työmieheksi, mutta
tytöt häntä pitivät hiukan tyhmän sekaisena.

Lampelaisen kehumiset vai mitkä lienevät kuitenkin saaneet sen aikaan,
että Tyynelän Maija lupasi lähteä Ollin kanssa pappilaan kuulutuskirjan
teettoon, vaikka hänellä olikin oma mökki Lampelan haassa. -- Sen
aviohomman vuoksi otti Olli Lampelan emännältä "palkkansa päälle"
paitavaatteen ja pitkät sukat, "jotka rovastille kuuluu pitävän
kapioista antaa. Osaisihan se Maija tosin itsekin kutoa", selitti Olli,
"mutta kun se lapsi on ollut kipeänä, niin ei sanonut joutaneensa; vaan
sidenauhat ja lapaset oli kuitenkin ennättänyt tässä kevätkorvalla
valmistaa."

Puhemieheksi aiottiin pyytää haudankaivajaa, jota muutkin renkimiehet
siinä virassa pitivät, mutta kun Viiliäis-Risto, talon poikien
puhemies, itse oikein tarjoutumalla tarjoutui Maijaa ja Ollia
pappilassa käyttämään, niin tietysti hänet otettiin ennen kuin
haudankaivaja. -- Varhain sitä piti ollakin Lauvantai-aamuna
liikkeellä, jos mieli ennen pyhään-soittoa ennättää Rovastin luona
käydä, sillä Lampelasta oli kirkonkylään runsaasti pari peninkulmaa
vesitietä. -- "Ja sitä paitsi pitää vielä käydä kartta hakemassa
Riuttalan herrastuomarilta", sanoi Viiliäis-Risto. "Ja onhan sitä
Riuttalaan kirkolta vielä kolme hyvääkin neljännestä."

Senpä tähden Olli panikin jo Perjantai-iltana kapiot ja eväät konttiin,
jotta "jo varsinkin päivän noustessa lähtemään päästäisiin", eikä hän
sittenkään koko yönä saanut kiireeltään unta silmäänsä. Tuskin oli
päivän pilkahtanut esiin Kolusärkän takaa, kun Olli jo oli Tyynelän
aitan ovea kolkuttamassa ja Maijaa lähtöön kiirehtimässä, mutta Maija
vaan itkerehti ja viivytteli niin, että aamu alkoi olla murkinoissa,
ennenkuin lähdöstä mitään tuli. Tokkopa hän vielä siksikään olisi
joutunut, jos ei Olli vähän kärsimättömästi olisi sanonut: "itke
viimeiset itkusi veneessä, mut lähde nyt jo hitoilla, hyvä ihminen, jos
kerran lähteä aiot!"

Viiliäis-Risto otettiin matkan varrelta venheesen ja hän vakuutteli
Ollille: "kyllä tässä vielä hyvästi tällä tuulella ehditään, kun te
vaan riskisti soudatte."

Tuulta ei ollut paljo nimeksikään ja muutoinkin oli päivä kovin
helteinen. Aurinko tuntui paistaa hellittelevän sekä ylhäältä
taivaslaelta että alhaalta veden kalvosta, joksi soutajat olivat ihan
sulaa hikoilemisesta. Ollin teki mieli pyytää toisia hiukan levähtämään
Rastaskallion siimeksessä, "mutta eihän tuota ilennyt miehinen mies,
kun alaisilla soutava Maija veteli niin innokkaasti, että ei vain
paidan selkämys vaan punaraitainen kaulahuivikin oli hiestä ihan
märkänä."

Siksi sujuikin matka nopeasti, eikä rovasti vielä ollut noussut
päivällisettoneeltaan, kun Olli puhemiehineen ja morsiamineen jo joutui
pappilaan, vaikka hän oli välillä juossut Riuttalasta kartankin
hakemassa.

Riuttalasta tultuaan kertoi Olli Maijalle ja Viiliäis-Ristolle:
"naimapuuhissa se taitaa olla myllyn Vilppukin, kun oli sekin siellä
kartan ostossa. Yhtä matkaa lähdettiin pois, vaan jälelle jäi minusta
vanha mies, kun minä oikein huippasin."

"Ei suinkaan se naimapuuhissa liiku", arveli Viiliäis-Risto.
"Nälällähän se visukinttu kiusasi ensimmäistäkin eukkoansa, niin jotta
kukapa tuolle uskaltanee enää mennä."

"Eikä edes raskinut hautajaisiakaan pitää, vaikka on niin rikas", sanoi
Maijakin. "Ja kyllä oli parasna miesnä juomassa meidänkin häissä ja
tulipa vielä Matti-vainajan hautajaisiinkin kutsumatta."

"Kyllähän se aina ilmaiseksi juopi, mutta ei ole vielä milloinkaan
minullekaan ryyppyä tarjonnut", todisti puhemies. --

"Ihmeen kauanpa se rovasti jaksaakin nukkua, niin jotta nukuttamaan
tässä jo muitakin rupeaa", tuumaili Olli.

"Kauan nukkuu", myönsi Viiliäis-Ristokin ja haukotteli.

"Menkää odotellessa vähäksi aikaa pitkäksenne tuonne nurmikolle",
kehoitti Maija. Kyllä minä tulen herättämään, kun sisältä alkaa
liikettä kuulua."

"Eipä taida olla pahemmaksi", arveli Olli ja lähti Viiliäis-Riston
kanssa aitovierelle levähtämään. Ei kaukaa kulunutkaan, kun sieltä jo
alkoi kuulua Ollin kuorsaus. Ensin se kuului hiljemmin ja kimakammin,
sitten kovemmin ja karkeammin. Yht'äkkiä se taas taukosi kokonaan niin,
että Maija luuli jo Ollin tukehtuneen, mutta samalla jatkui se jos
jossakin äänilajissa. Puhemies heittelehti edes takaisin, mutta mitäs
unta siinä semmoisessa jyrinässä olisi saanut, ja päiväkin rupesi
suoraan silmiin paistaa räkittämään. Hän nousi istualleen ja aikoi
sysätä Ollia kylkeen, että sekin heräisi, kuin samalla kuuli lähellänsä
kuiskaistavan: "isäntä! -- Etteköhän nousisi ja tulisi pikkuisen tänne
portaille Maijan luokse?"

Se oli myllyn Vilppu, joka oli hiipinyt aitoviereen nurkan takaa, jossa
jo kotveroisen oli morsiusväkeä katsellut.

Viiliäis-Risto nousi ylös ja murahti: "saattaahan tuota tulla, vaikka
mitäpäs asiaa sinulla Maijalle olisi."

"His, his! Hiljaa, jott'ei tuo hirren vetäjä kuulisi", kuiski mylläri.

Pappilan portailla kuiskuttelivat sitten Maija ja mylläri tuokioisen:
mitä lienevät kuiskutelleetkaan. Kuitenkin kuului mylläri viimein
vakuuttavan Maijalle niin kovasti, että sen syrjäinenkin kuuli: "jos
Leena itse tuossa seisoisi, niin hän sanoisi sinulle, että sai aina
syödä ryynivelliä mahansa täyteen, milloin vaan minä sitä itsellenikin
keitätin; ja näkihän sen muutkin, jotta minä annoin hänen toisinaan
käydä aivan itsekseen aitassakin."

Lopuksi tuumaili Viiliäis-Risto: "kyllä se minusta kumminkin on vähän
synti, mutta omapahan on asianne; ja onhan tuo niinkin, jotta
myllärillä on hevoset ja raavaat -- -- eikähän ne myllärin hampaat
ensiksi ruostumaan jouda."

Nyt alkoi kuulua liikettä sisältä, mutta ei Maija siltä mennyt Ollia
herättelemään. Siihen sijaan pistäytyi Viiliäis-Risto sisään Rovastin
puheille ja Maija arveli: "mutta jos tuo Olli nyt herää, kun ei enää
kuorsaakaan; niin ihanhan se minut tappaa. Eikö sittenkin liene parasta
herättää Ollia ja mennä hänen kanssaan?"

"Mitäs joutavia", naurahti mylläri. "Pilkkaisihan sinua vanhat
variksetkin, kun saisivat kuulla, jotta otit mökkiisi tuommoisen
paholaisen papuriihen permannon, vaikka olisit päässyt myllyyn
emännäksi. Nyt sitä paitsi on jo katumus myöhäistä, sillä jo se nyt
Viiliäis-Risto on ilmoittanut asian rovastillekin."

Kohta tulikin Viiliäis-Risto kutsumaan Maijaa ja mylläriä sisään ja
sanoi siltä näyttäneen, jotta rovastilla "on meininki luettaakin." Olli
siihen sijaan jatkoi untansa kaikessa rauhassa ja kuka sen tietää miten
kauan olisi nukkunutkaan, jos ei pappilan kukko olisi kapsahtanut
aidalle kiekumaan. Se herätti Ollin, mutta kauan hän silmiänsä hieroi,
ennenkuin unen tähteet sai niistä karistelluksi pois. Viimeinkin hän
muisti, missä oli, ja alkoi katsella toisia, mutta ei näkynyt niitä
missään.

"Mihinkä lienevät pujahtaneet, mutta tottapahan tulevat", sanoi Olli
ääneen ja asettausi portaille odottamaan. Pari asiamiestä tuli siihen
Ollin seuraksi ja kysäsivät, oliko rovastin luona ketään. Olli ei
sanonut siellä olevan ketään, jonka takia Hiirolan muori lähti sisään,
mutta palasi pian takaisin ja sanoi siellä olevan parikunnan "tekeillä,
koska eräs nainen itki ja mies koetteli rovastille sommitella Herran
siunausta, mutta ei se tuntunut oikein lähtevän käymään."

"Kukahan tuonne jo nyt ennätti", arveli Olli, mutta kohta hän ne sai
nähdä, kun Viiliäis-Risto naittilaineen tuli ulos.

"No mitenkä te menitte sisään ilman minutta?" uteli Olli
Viiliäis-Ristolta.

"Eipä tuolla sinun näköistäsi kaivattukaan", sanoi mylläri ilkkuen
Ollille, mutta kuitenkin astua köpitti portille tavallista vikkelämmin.
Maijakin näytti olevan hieman häpeissään ja pyrki uuden sulhasensa
jälkeen, mutta Olli tarttuen hänen käsivarteensa pidätti häntä ja
tuumaili: "mennään nyt sisään. -- Mihinkä sinulle semmoinen kiire nyt
tuli?"

Silloin vasta alkoi Viiliäis-Risto selittää asiaa ja sanoi: "Maijalle
tehtiinkin kirja myllyn Vilpun kanssa ja huomenna niitä nyt jo
kuulutetaan."

"Mitäs peliä se sitten on -- myllyn Vilpunko kanssa?"

"Niin -- niin. Maija arveli, jotta parempi on mennäkin myllärille, kun
sillä on lehmät ja hevoset ja onhan tuo muutoinkin toista mointa
pulskempi mies kuin sinä, jos kohta vähän vanhanpuoleinen."

"Olkoonpa vaan sileä-naamainen", sanoi Olli, "mutta miksi sitten
minulla ostatettiin kartat, kapiot ja senkin päläät? Mihinkä minä ne
nyt panen? Maija saa ne itse maksaa ja pitää."

"Olikos se sitten Maijan syy?" sanoi Viiliäis-Risto. "Mistäs se
Maijakaan ennakolta arvasi, jotta mylläri hänet ottaa -- ja voithan
sinä tulla tänne jonkun muunkin kanssa, etteivät kampsut joutaviksi
jää."

"Kenenkäs kanssa minä tulisin?"

"Vaikka kenen. Esimerkiksi sen teidän piika-Riitan kanssa. Onhan sekin
soma tytön kepsaus."

"Eikö tuo jo liene sekin seppä-Kallen kitimissä."

"Voithan tuolta ainakin kysyä, -- ja tuskinpa se seppä on siksikään
saanut suutansa auki."

Olli ei olisi muutoin enää tainnut koko naimahommasta välittää, mutta
olihan tuo hiukkasen ilkeätä nuorelle miehelle tyhjän panttina
säilytellä solkea, sormusta, silkkiä ja vielä kapioitakin, kun nuo
nyt kerran oli tullut hankituksi. Sen vuoksi alkoi hän aprikoida
piika-Riittaa. Parin viikon perästä kävikin Olli Tyynelästä kihlansa
pois, eikä enää sen perästä piika-Riitta antanut toisten tyttöjen
arkkuunsa katsoa. -- Seppä-Kallekin oli sitten juomaretkillä pari
päivää.

Aivan varmoja ei kuitenkaan asiasta oltu, ennen kuin Lampelan isäntä
leikillä Ollilta kysäsi: "no tuntuukos nyt elämä samalta kuin ennen,
Maijan kanssa kihloissa ollessasi?"

"Tuntuu se paremmaltakin", hymyili Olli vastaukseksi. "Saapi nyt
seppäkin vuorostaan olla kelona, eivätkä niin pääse suutansakaan
ihmiset rääväämään, kun noin mestarismies jätettiin kylmäksi tytöstä."

Silloin oli asia kyläläisille selvänä. Enimmän kaikista se harmitti
muurari-Anttia, sillä hänhän se oli koettanut Riittaa serkullensa
seppä-Kallelle toimittaa ja siksi oli hän sanonutkin, "ettei Olli ollut
vielä Riittaan vihitty -- tuskinpa vihittäneenkään."

Sattuipa sitten pikkuista ennen leikkuu-aikaa Lampelan pirtin uuni
menemään rikki ja sitä korjaamaan täytyi haettaa muurari-Antti.
Päiväkaudet se muurari-Antti nariskoi piika-Riitalle, mutta Riitta ei
ollut kuulevinaankaan. Muutamasti hän kumminkin punastui, kun muurari
tuumaili: "kaikki ne tuolle Riitalle kelpaavatkin, kun semmoisetkin,
joista ei vanhat lesketkään huoli, vaan ehkäpä ei Riitta olisi parempia
saanutkaan."

Kun miehet samana iltana tulivat työstä, kantoi Riitta, kesken taikinan
alustuksen, kaikki kihlakalut Ollin syliin. Olli muuttui siitä niin
alakuloiseksi, että isäntä pelkäsi hänen järveen menevän. Sen vuoksi
toimitti hän Ollin ja Riitan leikkaamaan isoa ruishalmetta salolle ja
muun väen lähetti taas toiselle suunnalle. Siellä kun nuoret saivat
pitkät päivät olla kahden kesken, muuttui heidän välinsä pian
entiselleen; jopa rupesivat yhteisiin vallattomuuksiinkin.
Mylläri-Vilpulla oli näet ruista läheisessä suossa ja hänkin sattui
samaan aikaan väkinensä tulemaan rukiin leikkuusen. Hänen kanssaan Olli
ja Riitta ilkamoivat.

Myllärillä oli nimittäin eri eväät kuin hänen väellään ja niitä
säilytti hän lepikossa, erään ison kiven juurella. Metsässä
kävellessään löysivät Riitta ja Olli myllärin kontin ja tekivät lopun
hänen piirakoistaan ja voivakastaan. Eipä Riitta vielä malttanut olla
ilkkumatta, kun myllärinkin täytyi ruveta yhteen ruokaan päiväläistensä
kanssa.

Leikkuusta päästyä käytti sitten itse Lampelan isäntä palvelijoitansa
pappilassa ja pitipä heille vielä kuuliaisetkin. Koko Korpikylän väki
kokoontui niihin tanssimaan ja oikein sälöt piuskahtelivat Lampelan
ison pirtin lattiapalkeista, kun nuoret niillä tanhuelivat.
Mylläri-Vilppukaan ei malttanut pysyä poissa kemuista, ja kun isäntä
tuon tuostakin antoi pikarin kiertää miesten seassa, rupesi mylläri
vähitellen niin kovaääniseksi, että täytyi taluttaa ulos. Sinne hän
nukkui maitohuoneen eteen, mutta heräsi, kun talon naisväki illan
suussa meni huoneesta hulikoita lypsylle mennäkseen hakemaan.

Tyttöjen perässä kompuroi sitten myllärikin kesantopellolle, jolla
lehmät lypsettiin. Siellä keksi hän viimein Riitankin ja mennä houaili
hänen luoksensa. Siinä hän sitten Riitalle riiteli tuon pitkää tämän
lyhyttä piirakoistaan ja voivakastaan, mutta sanoi toki käräjittä
sopivansa koko jutun, jos saisi Riittaa teiviä ja suudella.

"Tuommoista humalaista tupakka-suutako? hyi!" sanoi Riitta ja torjui
pois luokseen pakkeleutuvaa mylläriä; mutta yhä uudestaan se vaan
tunkihe lähelle. "Mene Maijaasi suutelemaan muudan viinaratti",
tiuskasi Riitta vihasesti ja tuuppasi myllärin pitkäkseen peltoon,
mutta toiset tytöt nauraa kikattivat niin, että ruumis hytisi. Se
kiihoitti mylläriä uusiin ponnistuksiin, vaikka vähän väliä Riitan
käsissä pellolle kellahti, ja yhä makeammin nauroivat tytöt sille.

"Tuostapahan nyt kiusan heitti", tuskitteli Riitta, "kun ei saa
rauhassa hetkeäkään olla."

"Kyllä minä sen opetan", kuului silloin Ollin ääni Riitan takaa. Pirtin
ikkunasta oli näet muurari-Antti kotveroisen katsellut Riitan ja
myllärin leikkiä. Viimein sanoi hän ivallisesti nauraen: "jo vie, jo
vie mylläri-Vilppu nyt Ollilta toisenkin morsiamen. Katsokaas miten
herttaisesti kaulailevat toisiaan tuolla kesantopellolla!"

Kaikki höyähtivät ikkunaan ja rähähtivät kohti kulkkuaan nauramaan
nähdessään myllärin vehkeet. Ollikin näki ne ja töytäsi ulos kuin
vimmattu. Mistä lienee mennessään saanut kopatuksi kirveenkin käteensä,
mutta semmoinen oli hänellä aseena joutuessaan lypsymiesten luo.

"Kyllä minä sen opetan", kirkasi hän ja mitään arvelematta iski
astalollaan mylläriä päähän. Monta monituista kertaa ennätti hän vielä
lyödä ennen kuin hätään avuksi joutuneet miehet saivat hänet
hillityksi, mutta tuimasti paloivat hänen silmänsä sittenkin kauan
aikaa.

Myllärin sydän tykytti vielä pikkuisen, kun hän verissään saatiin
pirttiin kannetuksi, mutta heti taukosi senkin liike. Vasta kuultuaan
Vilpun kuolleen, taltui Olli entiselleen ja lupasi istua hiljaa
venheessä nimismiehen pateille vietäessä, joksi ei häntä sidottu, vaan
uskottiin irti.

Ollista oli nyt tullut Surma-Olli ja kaikista vastaväitöksistä
huolimatta tuomittiin hänet "ikuiseen" ja vietiin Siperiaan.
Vähitellen, vuosien kuluessa, unohtui sitten sekä Surma-Olli, että
mylläri seutulaisten mielestä, varsinkin sittenkuin Riitta oli kuollut
keuhkotautiin ja Tyynelän Maija joutunut naimiseen seppä-Kallen kanssa.
Vanhat muistot virkosivat taas kuitenkin, kun erään keisarinnan
kuoleman tähden Ollikin sai armon ja ilmestyi takaisin kotikyläänsä.
Alussa kertoivat sitten äidit lapsilleen Surma-Ollin vievän pieniä
itkeviä lapsia, mutta kun lapset kasvoivat ja huomasivat Surma-Ollin
mitä hiljaisimmaksi mieheksi, katosi Surma-Ollin kammo mielistä ja
ihmiset mielellään kuuntelivat hänen kertomuksiaan tuosta kauheasta
maasta, jossa hän oli saanut miehuutensa ajan viettää ja sikäläisten
ihmisten raakuudesta.

Aikojen päästä tulivat sitten suuret nälkä- ja kuolovuodet, jolloin
täytyi laittaa hoitoloita jokaiseen väkirikkaasen kylään. Semmoinen
laitettiin Lampelaankin ja siihen otettiin jo vanha ja heikoksi käynyt
Surma-Ollikin. Siellä oli hän, niin kauan kuin terveenä pysyi,
hoitolan rauhoittavana enkelinä ja hoiteli huonompiansa. Paljo olikin
Surma-Ollilla työtä, sillä hoitolassa oli alituinen riita ja kinastus
vallalla, jota paitsi nälkä ja tauti teki tekojaan niin, että joka
päivä aina täytyi muutamia ruumiita kuljettaa kirkkomaahan; ja
sunnuntaisin niitä aina kymmenittäin sitten maan omiksi siunattiin.
Kuitenkin tulvaili lakkaamatta kuolleiden sijaan toisia kurjia
"jäkälä-leivällä itseänsä tappamaan" niinkuin kylällä sanottiin.

Viimein Surma-Ollikin kääntyi sairaaksi ja houraili viikkokausia kovan
kuumetaudin kourissa. Muurari-Antti, joka myöskin oli hoitolaan
joutunut, ivaili Ollia ja sanoi kahden surman Ollin nurkassa painia
lyövän. Muut olivat toki vähän ihmisellisempiä, mutta Surma-Olli itse
ei tiennyt hyvyydestä enempi kuin ivastakaan, -- eli vaan omaa
elämistään houreissaan. Eräänä päivänä hän kuitenkin näytti olevan
tajussaan ja ymmärtävän, kun hoitohuoneessa kerrottiin, että talon
nuori emäntä oli saunaan muuttanut, koskapahan kysyi: "poikako se on
vai tyttö?"

"Poikahan tuo kuuluu olevan", sanoi Tyynelän vanha Maija, "mutta ei se
ensi kesää näe, kun oli kalman kintaat jo maailmaan tullessa käsissä."

"Elää se, elää se", vakuutti Surma-Olli, "minä en anna sen kuolla."

"Sinunkopa antamisessasi tuo lienee, vaikka oletkin Surma-Olli", sanoi
muurari-Antti mahtavasti.

"Eipä sitä salli Jumalakaan semmoista surua niin hyvälle emännälle",
puhui Surma-Olli.

"Eihän tämä salli", irvisteli muurari, "eihän se ole sallinut minunkaan
joutua tänne nälkään kuolemaan muka! Eihän se salli!"

"Niin no sinun", mutisi Surma-Olli. Muurari suuttui ja rupesi Ollille
kiukuttelemaan, mutta vaikeni, kun eräs hoitolainen huomautti, että
"mitäs se mestari sen sanoista -- houraileehan se."

Yht'äkkiä parkasivat eukot: "Herra Jumala! Sauna palaa, sauna palaa!
Eikä ole edes miesväkeä kotosalla ketään!"

"Nainenkos minäkin sitten mielestänne olen?" sanoi muurari-Antti.

"Mitäs meistä vanhoista ja sairaista", selitti joku vaimoista, ja ken
vaan kynnelle kykeni syöksi ulos. Kaikki huusivat ja hätäilivät, mutta
sammutustoimiin ei ollut älyä kellään ryhtyä, vaikka palavasta saunasta
kuului ehtimiseen nuoren emännän hätähuudot. Eukot vaan päivittelivät
emäntää ja lasta ja antoivat tulipalon kiihtyä kiihtymistään.

Vihdoinkin viimein kuului yli melun huuto: "käykää hyvät ihmiset toki
emäntä liekeistä pois!"

Muurari-Antti kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään ja tuumaili:
"kukapa sinne tulen keskelle mennee kärventymään."

"Minä menen", lausui äskeinen huutaja, Surma-Olli, "eikä minua kukaan
itke." Tuossa tuokiossa oli hän jo kadonnut palavaan saunaan ennen kuin
kukaan ehti estää, niinkuin varmaan olisivat tehneet, jos olisivat
ehtineet.

"Tapasi se nyt surma surman viimeinkin", sanoi muurari.

"Häpeä konna! ja ole edes vaiti", tiuskahti Tyynelän Maija vihaisesti.
"Hän oli sittenkin kymmentä vertaa parempi mies kuin sinä, joka et
sormeasikaan nostanut, vaikka olet terve, kuin pukki."

"Kas, kas sitä vanhaa rakkautta, kun on sitkeä", murahti muurari.

"Onhan se", kiusoitteli häntä Maija. "Onhan se, mutta mitäs se sinuun
kuuluu?"

Onneksi joutui viimeinkin lähitaloista apuun kyläläisiä, jotka
pelastivat saunassa olijat ja kantoivat asuinrakennukseen.

Surma-Ollin ryysyt olivat pahasti palaneet ja tukka kokonaan
kärventynyt, mutta kuitenkin oli hän, tempaisemalla saunan oven auki,
pelastanut emännän ja lapsen savuun tukehtumasta. Itse oli Olli
pyörtynyt kiukaan eteen, eikä enää sitten tuntoihinsa tullutkaan,
vaikka tietysti kivut olivat kauheita, koska iho irtosi monesta
paikasta vaatteiden mukana. Kaikki koettivat sitten hoidella
Surma-Ollia, niinkuin hän olisi ollut kaikkein isä. Hän vaan kuitenkin
houraili nuoruutensa ajoista, mutta houreissaankin tunsi Tyynelän
Maijan äänen.

"Niin -- niin Riitta! Kyllähän minä tulisin, mutta ei tuo mylläri
laske. Näethän, miten se minua näpistelee. Mylläri! Mylläri! Älä polta
minua! Paha mies, paha mies! Aja Riitta-kulta pois tuo mylläri-Vilppu!
Katsos, kun rovasti seisoo messupuvussa ja päivä paistaa niin helakasti
siihen, mutta ei vaan päästä tuo paha mies!"

Maija purskahti itkuun, istuessaan hourailevan vieressä kääreitä
muuttamassa ja oikein säikähti, kun Olli sanoi: "älä itke Maija, älä
itke! Otanhan minä sinutkin -- minä otan teidät molemmat; älä itke!"

Seuraavana aamuna, päivän valjetessa, huusi sairas: "muurari-Antti!
Varo itseäsi, nyt mylläri tulee sinun luoksesi, noin verisenä ja nauraa
-- tulee se! -- -- Nyt Riitta ja Maija! Nyt mennään -- kuulkaas kuinka
virsi soi. -- -- Se on varmaan itse kanttori -- -- ei muilla ole niin
heleätä ääntä -- -- nyt mennään, hei!"

Hymyyn vetääntyi Surma-Ollin suu ja hymy näytti vähitellen jähmettyvän
hänen huulilleen ja jäi niille ainaiseksi.

"Autuaasti se lähti -- -- autuaasti varmaan, koska suu jäi noin
nauruun", nyyhki Tyynelän Maija kuollutta Ollia katsellessaan, eikä
muurarikaan häntä nyt enää vastustanut.



VELJEKSET.


Ompelija Aaro Liuhanen, eli laiha Aaro, istui pitkällä
ompelupöydällänsä paljaspäisenä, hikisenä ja kulmikkaana. Hän käytteli
joutuisasti neulaansa, sillä vanhoillaan olijana ei hän kärsinyt
ompelukonetta, ja kiirettä piti pitää, jos mieli jotain, tänä koneiden
aikana, saada valmiiksi. Sitä Aaro ajatteli, ja ajattelipa muutakin
tämän maailman monimutkaista ja muuttelehtavaa menoa.

Aaron toinen jalka oli taivutettu tyynyksi alle, toinen riippui vapaana
alaspäin pöydän laidalta. Se riippuva jalka se aina antoi tuntuvan
potkauksen lähellä olevalle kätkyelle joka kerta kuin siinä nukkuva
pikku Matti pikkuisenkaan nirahti.

"Kärpäisten käsissä se mahtaa kiukutella", tuumaili Aaro itsekseen, "ja
ihmekös se onkaan. Ovat heittiöt syödä minultakin koko päälaen. Hyvin
ne nyt ovatkin äkäisiä. Eikö tuosta vielä noussekin iltapuoleen oikein
aika ukonilman myräkkä, kun on niin hikistä. -- Kas kun rillitkin ihan
hiestyvät tässä helteessä."

Aaro otti pois nenältään vaskisankaiset ja pyöreälasiset rillinsä,
jotka olivat kiinnitetyt paksuun, pään ympäri kulkevaan punonnaiseen,
ja hankasi niitä kotveroisen muutaman keskentekoisen, vaatenuoralla
riippuvan verkatakin helmaan.

Sitte hän taas asettui entiselle paikallensa ja entiseen asemaansa
ompelemaan.

"Niin, niin!" huokasi Aaro ja mietti; "kummallista se on, vaan totta;
ihan totta. -- -- -- Seitsemäntoista vuotta ollaan yhdessä, eikä oltu
liika nuoria yhteenkään mentäessä -- -- -- seitsemäntoista vuotta, eikä
ole sukset sinne päinkään -- -- -- ja nyt on kumminkin tuossa kehdossa
miehen alku. Pulska poika onkin -- -- -- ja sanovathan ne sitä ihan
minun näköiseksenikin. -- -- -- Kyllä se Matti on pantava oikein
kaupungin oppiin, jos elää ja miestä näyttää rupeavan tulemaan. Miksipä
siitä ei mies tulisi? Tulihan tuo Ketolan Ellustakin oikein
kauppapuukhollari kirkonkylän kauppamiehelle, vaikka ei ollut kuin
parisen vuotta siellä Mustialan maanviljelyskoulussa.

"Ja entäs Kalliolan Pertusta? Kun mies nyt kopeilee oikeana metsäherrana
ja seisottaa meikäläisiä lakki kourassa pihamaallaan saarnatessaan
keisarin armosta, niinkuin pappi Jumalasta. Kyllä on tullut Pertusta
herra, vaikka lapsena oli ollut semmoinen vetelys, jotta ei ollut
muuhun kyennyt kuin syömään ja maata. Aivan se onkin mahtiherra, mutta
paljon se on rahaakin maksanut. Kalliolan talo meni kokonaan siihen
koulun käyntiin ja vähänkös se Pitkä-Risto muutenkin on hänen vuoksensa
kulunut! Mies sai parhaan miehuutensa ajan raataa ja möyriä sydänmaan
soita ja rämeitä, jotta vaan rahaa herrasveljelle riittäisi. Sieltähän
siihen Ristoon on sekin keuhkotauti tullut, ja sitä paitsi monasti sai
hänen oma perheensä, petäjän kuorta nakertaen, puutetta kärsiä, mutta
Perttu se vain herraliston kanssa tuhlaili tuhansia, niinkuin niitä
olisi taivaasta satanut.

"Mitähän hyötyä luuli Risto-parka kaikista vaivannäöistään ja
kärsimyksistään saavansa? Veljen veloista myytiin Kalliolan talo ja
menikin oikein näppiä nuollen; ja minkälainen talo sitte!
Toistakymmentä lypsävää oli kytkyessä huonoinakin aikoina ja siihen
vielä varsat ja hevoset. Omaankin niskaansa otti vielä Risto-hupsu
Pertun asioita, eikä nyt Perttu enää kuulu olevan veljeänsä paljo
tuntevinaankaan. Saunaan oli laittanut maatakin, kun Joulun aikaan
Risto kävi siellä, orpanoimassa muka.

"Olisin minä antanut Riston asemassa mokomalle veljelle sen tulen
taivaallista, enkä rahoja. Panna oma veljensä ruotilaisen kanssa
saunaan, jotta saisi jouluyönä rauhassa pelata korttia käräjäherrain ja
muiden renttujen kanssa. Ja kuitenkin elätti Risto tuota 'Hänen
Majesteettinsa armoa' kuusi vuotta ihan omin kustinsa akateemiaankin ja
monta vuotta sitte vielä sinne metsäherran kouluun.

"On, on siinä Riston käskenyt neuvoja pitää, kun sai kolmattakymmentä
vuotta oman joukkonsa ohella vetää veljeänsä kuin kiviriippaa
perässänsä. Mahtaakin sillä Perttu-paralla olla koko kova pää. --
Lukihan tuo pappilan Kunnari kahdessatoista vuodessa papiksi ja tältä
meni kolmattakymmentä tullessaan metsäherraksi -- -- -- ja olihan pappi
kumminkin jotakin toista kuin tuommoinen tukkitokkari, tuommoinen
'Majesteetin armo.' Ei ole nytkään neljään vuoteen käynyt täällä
virkapiirissään, vaikka oma veli on metsänvartijana. Mut mitäpäs hän
täällä kävisikään? Osaahan se Kaikkivaltias kasvattaa honkia
hänettäkin."

Pikku-Matista alkoi kaiketi aika tuntua pitkältä, koska hän parkasi
kovasti ja koetti pyrkiä ylös. Ei asettunut enää, jos kuinka olisi
hyssyttänyt, vaan Aaron täytyi ottaa syliinsä ja ruveta lattialla
edestakaisin kantelemaan. Tuossa viihtyi vähän aikaa akkunan edessä
katselemassa, miten porsas pihapihlajain juurella viattomain unta
veteli, mutta pian rupesi jo sekin vanhalta tuntumaan.

Aaro koetti sitte kiinnittää poikansa huomioa lahden toisella puolen
puuhaileviin viertomiehiin, jotka paitasillaan siellä hyörivät
saadaksensa heinittynyttä ja myöhästynyttä ruiskaskeansa palamaan,
mutta eipä poika näyttänyt heistä mitään piittaavan. Hiukan enemmän
tuntui häntä miellyttävän Kalliolan karja, kun se, varmaankin
paarmoihin kyllästyneenä, kiirehti keskellä päivää kotiinsa. Soma sitä
oli katsellakin, kuinka kellokas edellä, muut lehmät ja mullikat hännät
suorana jälessä juosta vohkasivat pitkin kukista kirjavaa, kumpuraista
ahoa. Pian katosi kumminkin karja näkymättömiin, eikä isällä enää ollut
muuta näytettävää, kuin vesikalvossa molskivan ahvenparven röyheltämä
järvenpinta.

Aaro ajatteli, ettei Matista maanmiestä tule, koska ei viertomiehiin
mieltynyt, ja alkoipa häntä hieman harmittaakin, kun kallista aikaa
piti nyt menettää lapsen katsontaan. Voisihan hän nyt helposti joutua
sanansa syöjäksi, niinkuin muutkin ompelijat tavallisesti ovat; sillä
hän oli luvannut kirkastus-sunnuntaiksi laittaa valmiiksi Aholan
laiskan Matin verkavaatteet, että Matti saisi kirkkomäellä niillä
"tyttöjen päät pyörälle panna."

"Kyllä minä jo kymmenestikin olisin ehtinyt Ristolassa käydä", murisi
Aaro äkeissään. "Eihän tästä ole matkaa, jos puolikymmentä
pyssynkantamaa; mutta kyllähän sitä eukkoväellä rupattamista kestää.
-- -- Ihminen lähtee koko päiväksi hölmyilemään ja heittää pojan minun
ristikseni!"

Viimeinkin luuli mies keksineensä keinon lapsen viihdyttämiseksi. Hän
otti nuoralta Aholan laiskan Matin liivit, joihin äsken juuri oli
saanut ommelluksi uusmuotiset siniset lasinapit. Ne välähtelivät
päiväpaisteessa niin äkeästi, jottei niihin tahtonut katsoakaan kärsiä.
Pikku Matti oikein ärjähteli ilosta saatuansa liivit leikkikaluikseen
ja isä pääsi taas syväytymään työhönsä.

Tuokioisen kuluttua täytyi Aaron kuitenkin kääntyä väkisinkin
katsomaan, mitä lapsi oikeastaan askarteli. Silmänräpäyksessä lennätti
hän rässirautansa hiilokseen ja tempasi liivit lapselta pois.

"Kyllä ne nyt ovat koko näkemykset", mutisi Aaro hammasta purren.
"Voipas perhana! kun en tullut tuota ensinkään ajatelleeksi, eikä nyt
tule edes sekään Annaleena kotiin, jotta saisi sen edes pestyksi."

Tulihan se Annaleena viimein. Oikein läähätti eukko parka, kun oli niin
kovasti juossut. Maitoakin oli roiskunut esiliinalle ja hameelle siinä
kiireessä niin ettei ollut enää kuin puolillaan maitopurakko, jonka
Annaleena sisään päästyään laski pankolle.

"Missäs hiidessä sinä olet maleksinut koko pitkän pituisen päivän?"
tervehti Aaro vaimoansa, silmiänsä uhkaavasti rilliensä takana
muljautellen. "Ja kaikki maidonkin olet vielä päällesi ajanut
juostessasi."

"Ole äystäämättä tuossa ja kuule ensin -- -- mutta hyvä isä nähköön!
Miksi sinä et ole siivonnut lasta?"

"Miksi ja miksi? Enhän minä tässä kaikkea ennätä. Vielä Aholan laiskan
Matin uudet liivitkin pilasi, jotta on pitänyt puhdistella niitäkin",
selitti Aaro.

Annaleena siisti ensin lapsen ja vasta ruvettuaan sitä kätkyessä
liekuttamaan alotti puheen. -- "No nyt se Pitkä-Ristokin jo heitti
hyvästit tälle maailmalle."

"Jottako kuoli?" tiedusti Aaro.

"Kuolihan se. Minä jouduin sinne yht'aikaa papin kanssa. Kunnari sitä
oli ripittämässä. -- Ei ollut ukko pappa jaksanut itse lähteä yötä
myöten kulkemaan. -- Parahiksi satuin minä hengen lähdölle, ja kaunis
lähtö sillä olikin. -- Toista se on katsoa uskovaisen kuolemaa, kuin
semmoisen syntisen kuin sen Syrjän Kallen, joka meillä viime talvena
kuoli. Täydessä tunnossaankin oli Pitkä-Risto ihan loppuun asti ja se
kun vasta osasi puhua kauniisti jälkeensä jääville. Hymyyn sillä jäi
suu vielä kuoltuakin, niin jotta kyllä varmaan se pääsi parempaan
elämään, jos vähänkään ihmiselle annetaan oikeutta tuolla puolen
haudan."

"Totta kaiketi se pääsi", myönnytti Aaro. "Ristohan tuo tällä pohjalla
olikin ainoa vartonainen kirjamies. Sanan selityksiäkin piti joka pyhän
seutuna, jotta kaiken maailman akat aina kerääntyivät Ristolaan
ratisemaan, niinkuin harakat teurastusperkeille."

"Et puhuisi niin, Aaro-kulta, jos olisit kuullut Riston jäähyväiset.
Marjaa ja lapsiansa neuvoi hän siinä vielä kuolinhetkellään pysymään
puhtaina maailmassa ja uskossa vahvoina, niin silloin ei heillä olisi
mitään hätää kohtasipa heitä sitte joko surut tahi ilot. Hurskaan sanoi
hän pysyvän tiellänsä ja jolla on puhtaat kädet synnistä, se pysyy
vahvana, vaikka tuhannet lankeisivat hänen sivullaan. -- Sitte kysyi
Kunnari pappi pelkäsikö hän kuolemaa, mutta naurahtaen vastasi Risto:
minun päiväni ovat kuluneet, minun aivoitukseni, jotka sydämessäni
olivat, ovat hajoitetut, mutta vanhurskauden tiellä on elämä ja hänen
poluillansa ei ole kuolemata. Minuakin kehoitti Risto menemään ahtaasta
portista sisälle, -- minuakin ja palvelusväkeään -- --"

Itku tyrehdytti hetkeksi Anna-Leenan äänen ja miettiväiseltä näytti
Aarokin.

"Sittekuin oli ehtoollisen saanut", jatkoi Annaleena tyynnyttyään,
"sitte Risto kiitti Jumalaa kaikesta hyvästä, mutta silloin taas tapasi
häntä yskän kohtaus ja verta pullahti ulos suun täydeltä. Pappi sanoi
pieniä keuhkon murujakin tulleen ylös rykiessä. Ei sitte enää
huoaissutkaan, kuin moniaan kerran ja vaipui hiljalleen, niinkuin lapsi
uneensa. Sillä tavoin se loppui se mies, joka oli ollut niin suureksi
siunaukseksi meille kaikille, vaikka olikin vain pienen torpan mies."

"Niin oli", myönsi Aarokin ja ajatteli, miten Risto-vainaja oli
Kalliolasta pois jouduttuaan synkkään korpeen perustanut ihmisasunnon
ja vuosi vuodelta sitte aina enemmän raivannut maata ympäriltään. Ilman
hänettä olisi varmaan avara Viursuo vieläkin kontioiden asumana nevana
ja rämeenä, mutta hän oli ollut miesnä ensimmäisenä sen kuivaamisessa.
Olipa hommannut valtioltakin apua sen viljelemiseksi, joten nyt ennen
aution Viursuon sydänmaasta sai leipänsä kaksi kinkerikuntaa, joihin
kuului kolmatta sataa henkeä, niinkuin rovasti oli viime lukusilla
kertonut. -- -- "Kyllä se todemmastaankin oli suureksi siunaukseksi
meille kaikille se Risto-vainaja, vaikka olikin vain pienen torpan
mies, eikä hänen puuhainsa tulokset meihinkään lopu, vaan kestävät
niinkauan kuin maa seisoo, vaikka sitä ei miehen eläessä tullut
ajatelluksi."

"Mitä sinä nyt niin toimessasi tuumailet?" kysäsi Annaleena Aarolta.

"Sitäpähän aprikoin, jotta oli se Risto-vainaja todellakin suureksi
siunaukseksi."

"Niin, eikös ollut? Ihanhan täällä olisi pakanallinen pimeys ilman
hänettä vallalla koko Viursuon sydänmaassa. Viinaahan ne vaan olivat
ennen aikaan täällä ihmiset polttaneet, mutta Luojan kiitos! eletäänhän
täällä nyt jotensakin ihmisiksi ja jotkut ovat tulleet valkeuteenkin.
-- -- -- Taannoin kotiin juostessani minäkin ajattelin, jotta pitäisi
sitä meidänkin parantaa elämämme, kun jo molemmat ollaan näin
ikä-ihmisiä ja kun meille vielä vanhalla ijällämme annettiin tuo lapsi,
niinkuin Johannes Sakarialle, ikäänkuin muistutukseksi ja ihmeeksi."

"No onkos me sitte niin jumalattomasti eletty? Onhan tuota käyty
kirkossa tuhka tiheään ja ehtoollisellakin varsinkin kerran vuoteen.
Enkä minä puolestani muutenkaan tiedä ihmeempiä tehneeni kuin muutkaan,
miten sinäkin lienet?"

"Jospa kohtakin, mut siltä se vaan minusta tuntui Riston lähtöä
nähdessäni, jotta en minä voisi niin tyynesti tästä elämästä erota.
Enempi siihen semmoiseen lähtöön tarvitaan, kuin meillä on
kumpaisellakaan, paljoa enempi! Ei minun luonnollani olisi Marjaakaan
käsketty ilman aikojaan antamaan pois metsäherran velkakirjaakaan,
niinkuin Risto vainaja käski. Illalla oli vainaja vielä surkutellut
veljeänsä, kun se on niin taipunut korttipeliin, juominkeihin ja
joutaviin kestinkäymisiin, jottei niiden tiimalta muista itsellään
sielua olevankaan."

"Tekeehän sitä joutava aikansa kuluksi jotakin", murahti Aaro.

"En minä kuitenkaan Marjan sijassa antaisi paperia pois", penäsi
Annaleena. "Tarpeen nuo olisivat pennit omillekin lapsille, etenkin kun
nyt mahtaa pitää torppakin antaa toisiin käsiin. Ensi pyhänä,
hautaustiellään, aikoi Marja kyllä käydä kytymiehellensä puhumassa,
jotta saisi vanhimman poikansa metsänvahdiksi Risto-vainajan sijaan,
mutta tietäähän sen, ettei se ota. Syyttää vain 'Hänen Majesteettinsa
armoa' ja ajaa Marjan tiehensä torpalta."

"Saattaapa tehdä niinkin", arveli Aaro. "Mutta", puheli Annaleena,
"johan Esa tuon verran osaisi toimittaa, -- onhan se silkava poika."

"Kyllä kaiketi. Eikähän tuota siinäkään virassa näytä olevan muuta
työtä kuin palkkansa kantaminen, niinkuin muillakin metsäherroilla, ja
sitte vanhoina päivinään eläkkeen syöminen."

"Niin, niin! -- ja toiset raukat saavat rehmiä yönsä päivänsä, eikä
tahdo kokoontua siksikään, ettei joutuis loppuiäkseen kunnan armoille",
paipatteli Annaleena. "Saas nähdä", jatkoi hän, "saas nähdä tokko tuon
Perttu-herran arvo antaa myöten tulla veljensä hautajaisiinkaan,
arvatenkin sitä kumminkin Marja kutsuu. -- -- Niin Marjahan se vakuutti
kaikin mokomin meitä molempia tulemaan jo haudalle, ja tottahan sinä
kantomieheksi rupeat?"

"Eihän tuossa ruumis paljoa vaivaannu", tuumaili Aaro ja jatkoi
työtään.

Seuraavina päivinä sateli hienosestaan, mutta kirkastussunnuntaiksi
kirkastui ja yleni ilmakin. Jo varhain, auringon koitossa saapui
Ristolasta ruumissaatto Liuhalan rantaan, jossa Viursuolaisten pitkät,
monihankaiset kirkkovenheet olivat valkamassa. Riston ruumisarkku
asetettiin isoimpaan venheesen ja vähitellen alkoi eri venhekuntalaisia
kerääntyä rannalle.

Siinä, viipyviä odotettaessa, vietti kukin aikaansa omalla tavallaan.
Muudan pesi rannalla hikeä kasvoiltaan, lapset heittelivät Huskakivillä
voileipiä ja munalukkoja järven pinnalle tahi kiusailivat äitejänsä jo
avaamaan kirkkoeväitä. Kaikkialla kuului vilkasta ja tyytyväistä
puhelun porinaa.

Reippaat, solakkavartaloiset poikamiehet, joista uljainna keikaili
Aholan laiska Matti uusissa verkavaatteissaan ja sahviaanisuisissa
saappaissaan, joko tupakoivat istuskellen pienissä ryhmissä siellä
täällä ruohoisella rantaäyräällä, tahi puhelivat kirkkovaatteisten,
rusoposkisiksi päivettyneiden tyttötyllyköiden kanssa. Heleä, iloisa
nauru, jonka joku kompasana tuontuostakin synnytti, todisti nuorten
raittiutta ja nekoisuutta.

Leski-Marja pienempine lapsineen oli parin kolmen vanhuksen seurassa
muusta joukosta erillään, ja puoleksi kuiskutellen tuntui toisten
vanhojen kera keskustelevan elämän vakavista puolista ja muutoksista,
joita ei kukaan edeltäpäin tunne eikä tiedä.

Viimeinkin oli kaikki hautajaisseuraan kuuluvat venhekunnat koolla.
Miehet paljastivat päänsä ja tytötkin asettuivat kädet ristissä yhteen
ryhmään seisomaan. Ketolan vanha Markku alotti sitte vapisevalla
äänellä lähtövirren ja vähitellen muittenkin siihen yhdyttyä kohosi
voimakkain sävelin korkeuteen:

    Sä kuolo viet mun elämään
    juur' Herran tykö ijäiseen;
    mun Kristus puhdist' synneistän',
    siis korjaa, Herra, sieluisen!

Veisuun loputtua lykättiin venheet vesille ja Aaro Liuhanen asettui
ruumisvenheen peränpitäjäksi, sillä Pitkän-Riston kuoltua hänellä,
pitäjään mestarina, oli siihen kunniatoimeen kieltämättömin oikeus.

Kohisten ja hyrskyen halkeili veden pinta nopeasti liukuvien venheiden
kokan edessä ja kauas rantaruohostoihin pakenivat soudannasta syntyneet
väreet. Vauhdilla kulkivat venheet, joita nuorien tarmokkaat käsivarret
voimakkain, notkein vedoin jouduttivat eteenpäin. Matka edistyi
edistymistään ja ennenkuin huomattiinkaan oltiin jo Neitsisalmella.

Vanhan tavan mukaan muutettiin siinä soutajoita, vaikkeivät entisetkään
sanoneet vielä väsymystä tuntevansa. Heti rupesi sitte etäisyydessä
kaukaisen Kortevaaran sineä vasten siintämään vaaleankeltaisen kirkon
korkealle törröttävä torni. Kun hetkiseksi hiljaisuus sai vallan,
kuului jo tuolta Kotalahden pohjukasta päin Myllykosken vienoinen
kohinakin.

Taivaskin oli kirkas, korkea ja sen kuultava kumpu heiastui
juhlallisesti veden päilyvästä, tyynestä pinnasta. Tuoreina ja mehevinä
nuoret lehdikot rantamilla kuvastelivat raitista vehreyttänsä veden
kalvoon, samalla kuin tummat, suuret kuuset ikäänkuin uittelivat
latvojansa äärettömässä, loistavassa valomeressä. Päivän lämpymästi
paistavat säteet kultailivat korkealla ilmassa verkalleen liiteleviä
lintuja ja pienet valokipenet näyttivät yhdessä leijailevain
tuoksu-esineiden kanssa karkeloivan kauempana kohoavien vaarojen ja
mäkien valoisilla rinteillä.

Kaunis oli sunnuntai-aamu ja kauas vesille kuului kirkolta kumpujen
välillä kiertelevä aamukellojen ääni.

Kirkolle päästyä jäivät muut rantaan pukeutumaan, mutta leski-Marja
kiirehti kytynsä, metsäherran asuntoon. Jonkun ajan kuluttua näkyi hän
hietaista tietä palaavan sieltä kirkolle päin takaisin ja kolme
herrasmiestä seurasi häntä vähä jälempänä. Yksi noista herroista oli
pulleavatsainen, naamaltaan vaskipunainen ja hiukan harmahtava mies,
joka, kuni juhlallisuutta teeskennellen, hitailla askelilla astuskeli
lähinnä leski-Marjaa. Se oli metsäherra Berndt Bartholdus Calliolani,
niinkuin hän itse nimensä kirjoitti. Tuon mietteisiinsä vaipuneen,
äänettömän miehen perässä käveli hänen vanhin poikansa, vaaleapukuinen
ylioppilas Thor Jeiking Calliolani enonsa, vanhan vänrikki Koikkelinin
rinnalla. Ruotsia puhuivat herrat keskenään ja ylioppilas innokkaasti
selitteli enollensa, että Calliolanien vanha suku oli kotoisin
Itaaliasta. Sieltä se oli Kuningatar Blanka Namurilaisen seurassa pyhän
Brigitan aikoina saapunut Ruotsiin, vaikka tyhmä rahvas luuli heidän
olevan peräisin näillä tienoin olevasta Kalliolan talosta. -- Ruotsissa
oli suku sitte aina luettu valtakunnan ylimyksiin, oikeihin "meliores
regni", kunnes se viimein sattuman kautta oli sortunut tänne Karjalan
saloille, "niinkuin genealogia Calliolana selvästi todistaa."

Ruumista hautaan saattamaan oli läheltä ja kaukaa kerääntynyt ääretön
kansan paljous. Herrojen perille ehdittyä lähti tuo suunnaton
saattojoukko liikkeelle Kunnari-papin ja lukkarin johtamana ja monen,
niinhyvin rikkaan kuin köyhänkin silmissä kiilsi kyynel, kun
hautausmulta kolkosti komahtaen putosi papin lapiosta Pitkän-Riston
ruumisarkulle.

Haudan täytettyä hälveni väki vähitellen kirkkoon, mutta nuo kolme
herraa, jotka eivät sanoneet oikein ymmärtävänsä saarnaa, lähtivät
kävelemään kotiinsa. Kuitenkin lupasivat he vaivoista kiittelevälle ja
nyykistelevälle Marjalle iltapuoleen yhtyä hautajaisjoukkoon ja lähteä
kerran "huviksensa katsomaan, kuinka siellä sydänmaassa oikeastaan
eletään."

Kotiin kävellessä puhkesi ylioppilas kuni itsekseen lausumaan:
"miksihän suuri äiti, luonto, synnyttää tuollaisiakin sikiöitä kuin tuo
hautaan laskettu? Mitähän hyötyä heistäkin on ihmiskunnan suurelle
kulttuurityölle?"

"Sanos muuta, rakas Thor", myönsi vänrikki, "eivät he elämässään saa
maistaa mitään oikeata iloa, jos kohta eivät hienoihin nautinnoihin
kykenisikään. Ei heiltä ole nuoruudestaankaan jälellä mitään hupaisia
muistoja; -- työtä ja kurjuutta vaan. Ja kun viimeinkin kuolevat, mitä
jälkiä heidän elämästään näkyy?"

"Niin on, hyvät herrat", puuttui metsäherrakin puheesen. "Eivät ne
tuommoiset askeltakaan edistä ihmiskuntaa sen suuressa ja jalossa
sivistystyössä. He elävät vaan, niinkuin luontokappaleet syöden, juoden
ja kärsien. Mutta toista on meidän valtojen ja virkamiesten laita. Me
metsäherrat esimerkiksi olemme välttämättömät, olletikin
taloudellisessa suhteessa. Mitä olivat suomenmaalaiset metsät,
ennenkuin metsäherroja oli, ja mitä ne ovat nyt? Eroitus on suuri,
hämmästyttävän suuri! Ja mitä uhrauksia me saamme joka päivä tehdä?
Minäkin esimerkiksi olen uhrautunut elämään täällä talonpoikain
keskellä enimmän osan ikääni; mutta ei minun tosin sivistyneenä miehenä
sovi nurista. Hänen Majesteettinsa on armossa ottanut näet ansioni
korkeaan huomioonsa ja korottanut, kaikki armossa, minut ritariksi sekä
P. Stanislain että P. Annan ritaristoihin. Vielä on alammaisin toivoni,
että kun jonkun vuoden jaksan raskaita toimiani hoitaa, armossa minulle
myönnetään, täysinpalvelleena, virkaero neljän tuhannen vuotuisella
eläkkeellä. Tahtoisinpa silloin tietää, mikä voisi paremmin todistaa
elämäni olleen hyödyksi ja menestykseksi maalle ja hallitukselle; koska
luonnollisesti ei ansiotonta Hänen Majesteettinsa armo palkitse, mutta
semmoinen saa itse eläkkeensä työllään hankkia vanhana, niinkuin
nuorenakin, ja säästää ja rehmiä."

"Totta on, että sinulla hyvä veli", selitti vänrikki hymyillen, "on
todisteita kunnostasi, mutta onhan minullakin jo P. Stanislai
ansioideni todistajana, -- vaikka eläke meni tuon sinulle tunnetun
tuhman sotamiehen kuritus-affeerin vuoksi." -- Niin saapuivat herrat
ansioistaan puhellen kotiin.

Herrat pitivätkin sanansa sydänmaalle lähdön suhteen, mutta kauan
saivat kirkkomiehet odottaa, ennenkuin herrojen päivällisunet olivat
päähän maatut, eväspullot laitetut ja metsäpukimet päälle saadut.
Siksipä muut venhekunnat jättivät Ristolan matkueen, joka vasta
auringon mailleen mennessä pääsi lähtemään. Alliselällä tapasi jo
kulkijat ilta ja ihmetellen katselivat vänrikki ja ylioppilas kesäistä,
laskeuvaa aurinkoa, joka punertavaan vaippaansa kääri hiljaisen
maiseman ja täytti sydämmen oudoilla rauhan kaipion tunteilla.

Herrojen tähden ei nyt venheissä kukaan tohtinut hiiskahtaakaan, vaan
Kotalahden kohdalla kuului metsästä piika Leenan sointuisa laulu.
Karjaa kotia ajaessaan lauleli tyttö, kuulijoista tietämättä,
suruisella sävelellä Kunnari papin uutta laulua:

    "Milloin koittaa päivä tuo,
    maa ettei ihmisverta juo
    kädestä omain lastensa?
    Milloin -- milloin?

    Milloin kuivuu kyynelet,
    milloin oppivat ihmiset
    säännöt oikean rakkauden?
    Milloin -- milloin?

    Taivaassa se tapahtuu; --
    siellä ne vaivat unhoittuu,
    ja sielu viimein riemastuu.
    Silloin -- silloin."

"Hyvä, hyvä!" kiljasi vallaton ylioppilas ja sitte vaipui taas kaikki
hiljaisuuteen. Vaalea kuun puolisko kuumotti heikosti kuulakalla
taivaalla ja kalveni sitä mukaa, kuta tummemmaksi kävi yö. Ikäänkuin
uinaillen lepäsi kalpea kuunvalo Liuhalan lehdikkäällä kunnaalla
hopeoiden lahden värähteleviä lainehia, silloin kuin venhe vihdoinkin
jäsähti valkamaan, josta se aamusella oli lähtenyt. Yö oli niin
hiljainen, että tuskin tohti tuulen henki suudelmillaan kosketella
norean haavan helposti lipiseviä lehtiä. Taivaan sinestä pilkistä
kainosti yksi ja toinen kirkassilmäinen tähti, juurikuin ihaillakseen
luonnon yleistä rauhaa ja sopusointua.

"Tämähän on milt'ei kaunista", kuiskasi vänrikki ylioppilaalle.

"On -- onpa todellakin", vastasi toinen, "mutta aatteles, hyvä eno,
millaiset maisemat ja luonto mahtavat ulkomailla, varsinkin ihanassa
Itaaliassa olla, kun raakain suomalaisten talonpoikainkin sallitaan
tällaista nähdä!"



KOSTO.


Lahjoitusmaiden lampuotien kartanot ja rakennukset Karjalassa ovat
tavallisesti mitä kurjimmassa kunnossa, samoin kuin viljelyksetkin.
Eikä ihmekään, sillä jos "herrain alla" oltaessa joku olisi hiukankaan
viljelyksillään rikastumaan ruvennut tahi kyennyt kartanoaan
korjailemaan, niin pian olisi hänen veronsa suunnattomiin summiin
nousseet, tahi hänet kokonaan laitettu talostaan mieron tielle. Sillä
keinoin kasvatettiin kansaa velttouteen ja pakoitettiin henkensä
piteiksi kuormain kuljetuksesta leipäänsä etsimään. Kansa tunsi
kipeästi kurjuutensa, vaan ei voinut sitä ahkeruudellaankaan auttaa.
Senpä vuoksi riemulla tervehdittiin sitä uutista, jonka Mahikkalan
pappi saarnastuolista eräänä pyhänä kuulijoilleen kertoi, että
Mahikkalan mannut ja mantereet olivat nyt oston kautta tulleet Suomen
kruunun haltuun. Aivan toiselta tuntui kirkkomiehistä ilmakin, kun he
kirkosta tulivat. Nuo tutut kentät ja kunnaat, joiden välillä läikkyvät
lammit rauhallisina lepäsivät, näyttivät nyt heistä tuhat kertaa
ihanammilta ja tuntuivat rakkaammilta, ihan omalta maalta. Vapauden
tunteesta paisui rinta ja harva taisi olla, joka ei kotimatkalla
jonkinmoisia loistavia tuulen tupia olisi rakennellut. Parempien
aikojen toivo elähdytti kaikkia. Tavaton kiire näkyi jokaisella
olevankin kotiin, eikä miehilläkään nyt ollut aikaa pistäytyä
kestikievariin kirkkoryyppyä ottamaan ja savuisessa kapakkatuvassa
rahtimatkoista lopertelemaan. Telkiälän emäntäkin yksin unhotti
kokonaan, "ettei kotona ollut kahvinpapuakaan", ja ihan kauppapuodin
editse hän riensi Mattinsa nelipyöräiselle "telehkalle."

Hymyillen sivuuttivat Telkiäläiset Vaittilan vanhan Yllön, jota ei nyt
kadotuksen kauhistukset näkyneet laisinkaan rasittavan, vaan
päinvastoin kuului hän hyräilevän nuottia: "mustalaiselta ostan tamman,
jolla peltoni kynnän."

"Onpahan Vaittilan Yllökin kerran iloinen", sanoi Telkiälän Kaisa
miehelleen, kun oli onnellisesti ohitse päästy; "vaan kauniistihan tuo
pastori tänä päivänä puhuikin. Kuulitko sinä kun hän esimerkiksi
selitti kristityn vapautta -- oikein se saarnasi evankeliumia?"

"Saarnasi", myönsi Matti ja piippunsa sytytettyä jatkoi, "ja sitt' on
kumma jos Telkiälää vielä kovin kauan laholinnaksi haukutaan. -- Ehei?
ihan jo ensi talvena vedätän puut ja rakennan talon, muhkean kuin
Kuopion pappilan, jossa on 'huoneita kohtalaisesti pienelle perheelle',
saneli entinen rovasti."

"Hätäkös on rakentaa, kun ihan pellon ait'vierestä alkaa hongikko -- --
ja semmoinen hongikko", tuumaili Kaisa, silmät ilosta kiiluen, "ja
navetta tehdään kanssa kaksinkertainen, kun kerran metsää on."

"Niin", myönsi Matti, "ja sitä metsää ei suinkaan voida muiden maalle
lohkaista."

"Ei kaiketikaan, vaan olisithan tuon jo ennenkin saanut kartanosi
korjatuksi, kun olisit antanut hovin pehtoorille jonkun satasen ruplaa,
-- -- ja olisihan tuota meillä rahaa ollutkin."

"Vai minä tässä olisin ruvennut herroja lahjomaan! Ei eukkorukka! Ennen
olisin heittänyt taloni tavaroineen ja mennyt muuanne, -- paljon
ennenkin kuin venäläisen kukkaroa olisin lihoittamaan ruvennut. -- Sooh
ruuna, lippaa paremmin, kyllä tästälähin Telkiälässä kauroja riittää."

Seuraavana pyhänä luettiin taas kirkossa uusi kuulutus. Siinä ilmoitti
ylimetsäherra Rasmus von Waldheim, "ettei lampodi millään vilkkurilla
saapi otta kapulakan puuta valtion metsä, mutta hän pööraa tulla sitä
niin hyvin muurin palamispuuta, kuin rakennustimmeriä pyytämään
Siltalan hovista, jossa mine asuu ja rakenusten tähden käypi syyni,
josta palkan lampodi velkapää on maksaa." Lopuksi huomautettiin
paperissa, että Mahikkalan "kirkkokyläst' ei ole Siltalaan kuin 80
verstaa."

Mahikkalaiset aavistivat sen kuultuaan, että olivat nuolaisseet,
ennenkuin oli tipahtanut. Telkilän Matti heitä kuitenkin lohdutteli
selittämällä, "mitäs se nyt tekee? Ei sitä kestä kuin isoon jakoon asti
ja varmaanhan se jo tänä kesänä toimeen pannaan, kun muu Suomi on jo
satoja vuosia ollut orjuudesta vapaana."

"Ei niiden herrojen mutkia tiedä lempokaan", arveli muudan joukosta,
"kunhan taas ei niillä vaan olisi joku uus mutka mielessä."

"Jottako luulet yhä aiottavan meitä nylkeä?" kysäsi Matti. "Ehei
velikulta. Meille koittaa nyt uudet ajat ja saadaan ruveta elämään omaa
elämää, niinkuin muutkin Suomen miehet."

"Kyllä minua yhä peloittaa", mutisi Waittilan Yllö, "ja työlästä meidän
on potkia tutkainta vastaan."

"Turha pelko", penäsi Matti. "Minä aion jo tältä tieltäni lähteä
Siltalaan ja saattepas nähdä; tullessani on minulla yllin kyllä sekä
rakennus- että polttopuita. Kyllä minä Suomen kruunun tunnen -- se on
toista kuin ryssä."

"Tarvitsisi se meidänkin navetta parsimista, jos siihen on mieli ensi
talvenna elukoita sisään panna", sanoi Rankolan raharintainen
herrastuomari. "Matti, otas minut parveen, niin minä maksan ruplan
rokonaksi (kyytipalkaksi)."

"Tulkaa vaan, kyllä meidän ruuna huipata jaksaa."

Rankolan herrastuomari ja Telkiälän Matti lähtivät ja joutuivat
seuraavana päivänä päivän laskuille Siltalaan, mutta eivät enää niin
myöhään pyrkineetkään metsäherran puheille. Yösija saatiin ja sitte
nukuttiin pirtin penkillä tapellen kiukkuisten kärpäisten ja muiden
syöpäläisten kanssa. Mattia alkoi siinä hiukan kaduttaa, ettei jo
iltasella ollut lähtenyt herran pakinoille, mutta minkäpä sille nyt
voi.

Viimeinkin alettiin talossa liikkua ja vieraatkin laittautuivat
parhaasen reilaan. Herrastuomari kiinnitti rahan rintaansa ja Matti
juoksi kauppamiehestä itselleen ostamassa uuden rintapaidan. Tuossa
sitte sikaria poltellen ja tämän puolen asioita silloin tällöin
pirtissä pistäytyviltä palvelijoilta kysellen odoteltiin metsäherran
ylösnousemista. Viimeinkin alkoi aika pitkäksi käydä ja päätettiin
käydä keittiössä kysymässä, joko herra on ylhäällä.

Vihaisin silmin siellä sisäpiiat vieraita katselivat ja tiuskasivat,
ettei herran luokse "yöllä pääse." Eihän siinä muu auttanut, kuin
lähteä ajan kuluksi kylää katselemaan. Vasta puolenpäivän rinnassa
palasivat miehet kylästä takaisin Siltalan hoviin ja Telkiälän Matti
mietti, että "kyllä se jo nyt varmaan on ylhäällä, sillä johan Harjulan
lukkarikin tähän aikaan on valveilla."

Keittiöstä kävi taaskin Rankolainen kysymässä, joko herran pakeille
saisi mennä, mutta siellä tiedettiin, ettei "herralla nyt ole aikaa."

Miehien hätäisesti varustama eväs alkoi jo loppua ja, mikä pahempi, ei
ollut rahaakaan otettu matkaan kuin pikkuisen kirkon kukkaroa varteen
ja mitä muutoin kukkaron pohjalla sattui olemaan. Pitkään syletti sen
vuoksi miehiä ja Rankolainen hiljakseen kiroili, kun oli vielä sikariin
vähätkin rahansa pannut. Päivällinen oli jo kahdelle suulle
riittämätön, eikä Matilla ollut rahaa yhtään, kun rintapaitaan oli
kaikki mennyt. Rankolaiselle oli jäänyt puolitoista kopeekkaa, mutta
särvintäkö sillä osti vai leipää; ja hävettihän tuo raharintaista
miestä kerjäämäänkin ryhtyä.

Sitä runsaamman aterian piti metsäherra ja ottipa vielä päälle parin
tunnin pituisen ruokalevonkin. Miehiä ei siihen sijaan ruoka
painustanut, joksi he joutivat katselemaan talon tapoja ja tavaroita.

"Kylläpä on aika pelkuri, koska on tikapuihinsakin panettanut
puumerkkinsä", tuumaili Rankolainen, katsellen kartanon katolle meneviä
tikkaita.

"Olihan tuo puumerkki kaivokapassakin", murahti Matti, joka jo kauan
aikaa oli ollut hyvin nyrpällä nenin. "Ei mahda sillä miehellä olla
hyvä omatunto, kun noin varkaita varoo."

Silloin sattui Rankolainen varomattomasti käännältämään palokoukkua. Se
alkoi rymisten tulla alas ja koukun vitjat pitivät aika räminätä.
Silmänräpäyksessä lennähti siitä läheinen akkuna auki, ja viepäs
vitsahinen sitä sanatulvaa, joka sisästä alkoi kuulua. Kuulivat siinä
nimensä miehet ja niine hyvineen täytyi heidän, metsäherran käskystä,
tallustella ulos portista.

Hevosta valjastaessaan kuuli Telkiälän Matti erään tytön pihamaalla
puhuvan rengille, "tyhmät miehet, kun eivät älynneet tulla keittiön
kautta", ja kertoi sitte kuulemansa herrastuomarille.

"No, sieltähän tuota käytiin senkin seitsemästi utelemassa", tuumaili
Rankolainen.

"Vaanpa ei tuomisten kanssa", puhui Matti, "ja taitaa kotvemman saada
odottaakin, ennenkuin minä hänelle lähden lahjuksia viemään."

"Mutta, jos minulla olisi rahaa mukana, niin het'paikalla kävisin
kauppamiehestä sokeritopan, jott'en tarvitsisi toiste tänne raahautua",
sanoi Rankolainen.

"Se on teidän asianne", arveli Matti ja niin lähdettiin nälkäisinä ajaa
köryyttämään kotiin.

Palausmatkalla sai Matin ruuna tehdä parastaan, eikä monta sanaa
miesten kesken vaihdettu. Mattia harmitti niin, että sydäntä pakotti;
ei niin paljo turha matka ja ajan hukka kuin se, että oli "Suomen
kruunuun" luottanut. Hän sepitteli mielessään kostohankkeita yhden
toisensa perästä, mutta herrastuomari aprikoi, olisiko metsäherralle
tuomisiksi mieluisempi maamiehen tavara, vaiko kauppiaan rihkamat.

Kesä kului ja talvi tuli, mutta Telkiälän Matti ei enää kelienkään
kehunut Mahikkalan mainiota tulevaisuutta. Hän vain pysyi äänetönnä,
kuin hautova kana. Näyttipä hän todellakin hautovan jotain mielessänsä,
mutta ei joutanut tuumiaan toimeenpanemaan, jos jotakin olisi
keksinytkin. Aika meni näet polttoainesten keräilemiseen, sillä Telkiän
Matti ei ollut saanut eikä pyytänyt talvekseen edes polttopuitakaan.
Syksyllä oli kumminkin jotakuinkin tultu toimeen, kun lapset olivat
pellolta havupulikoita kokoilleet, mutta nyt, talven tultua, oli sekin
ilo lopussa. Ei auttanut muu kuin ruveta lämpimikseen polttamaan erästä
vanhaa latoa, josta heinät pantiin taivasalle pielekseen.

Sitkeitä ladon hirsiä sahaili sitte Matti renkineen muutamanakin
päivänä takapihalla, kun alkoi kuulua etäältä aisakellon iloinen
helinä. Ääni läheni lähenemistään, sillä talvitie kulki Telkiän
pihatse. Jopa pujahti huoneiden solaan reki, jonka ajolaudalla istui
metsänvartija Kuulijainen ja perästä näkyi, turkkien sisästä,
metsäherra von Waldheimin musta parta.

Kova onni satutti reen nurkkaan ja tanterella kierivät kohta sekä herra
että ajaja. Heille avuksi joutui Mattikin ja ryhtyi katkennutta aisaa
korjailtaessa lakki kourassa puheisin metsäherran kanssa.

"Tämmöinen harakan pesähän tämä on meidänkin talo, niinkuin kunnian
herra itse näette. Kyllä tähän tarvittaisiin pian apua, niinkuin
kunnian herra itse näette, jos tässä aikoo elää. En ole kymmeneen
vuoteen saanut --."

"Sinä olet ylpiäs mies -- ei mine näke mittään," tiuskasi metsäherra ja
kiipesi nahkaisten alle rekeen. Vielä jäähyväisiksi huusi hän: "Sine
niskoittelet esivalta vastan."

"Mihinkään ne menivät?" kysäsi Matti rengiltään vierasten mentyä.

"Metsän vahti sanoi mentävän Rankolaan navetan tarkastukseen."

Matti kävi äänettömäksi, vaan hetkisen kuluttua kirkastuivat hänen
kasvojensa juonteet, niinkuin olisi niille päivä paistanut, ja hymyily
väikkyi huulilla.

"Kuules Mikko, pidä silmällä milloin ne palaavat, jos minä en hoksaisi,
ja tule minulle sanomaan." Niin sanoen lähti Matti huoneesen. Sitte hän
ajeli partansa sitä varten lämmitetyssä saunassa, putsaili ja ruokki
ruunaansa, kuni kosimaan lähtijä, mutta ei emännällensäkään sanonut
mihin aikoi. Tyttöjen piti silittää vielä rintapaita ja käydä aitasta
"lämpenemään" isännän verkaturkkikin, jota hän ei pitänyt kuin jouluna
kirkossa ja kylänluvuilla käydessään.

Iltahämärissä nähtiin metsäherran tulevan pois Rankolasta ja nyt
luultiin Telkiän isännänkin lähtevän. Hän odotti kuitenkin aamua ja
sitte vasta valjastettiin ruuna matkalaitojen eteen. Matti ei ottanut
matkaansa muuta kuin punaisen vyön, pikkuisen evästä ja ison puhtaan
raidin. Emäntä koetti oikein toran pakolla saada selville mihinkä nyt
matka piti ja varotti väkivaltaisuuksiin ryhtymästä, mutta Matti vain
hymyili vastaukseksi.

Huomenaamuna kuuli sitte metsäherra von Waldheim kummallista kuhjetta
akkunansa alta ja akuttimen nostettuaan näki ihmeekseen Telkiälän Matin
sitovan hevostaan hänen tikapuihinsa. Hän aikoi juuri ruveta
täryyttämään akkunaa Mattia siitä työstä kieltääkseen, kun huomasi
suunnattoman suuren saavin Matin reen ketaralla. Hevonen näytti
hikiseltä ja metsäherra päätti Matin saavin olevan voita täynnä ja
arveli siinä ainakin kymmenen leiviskää olevan, kun se oli raidilla
peitetty ja vyöllä köytetty, niinkuin piripinta voisaavi konsanaankin.

"Pehmenitpäs, kun ei annettu perään", puhui metsäherra itsekseen, vaan
jo kuului kopinaa etehisestä ja sisään astui Telkiälän Matti kuuraisena
ja täysissä tamineissaan.

"Ohoh! eihän tämä tie keittiöön vienytkään, -- kun harvoin käy, niin ei
muista", lausui Matti hyväksi huomeneksi kumarrellen ja kopistellen
lunta jaloistaan lattialle.

"Ei se mitään, ei se mitään", vakuutteli metsäherra ja tervehti Mattia
oikein kättä antamalla. "Isäntä on hyvä ja istuu, onhan siinä stuoli."

"Kiitoksia paljon, onhan tuota saanut reessäkin istua", tuumaili Matti,
mutta istui kuitenkin ja kohensi vähän turkkinsa rintaa, joka oli hyvin
pullallaan.

"Metso sillä on vielä tuolla turkin povessa", ajatteli metsäherra ja
hymyili partaansa.

Sitte hän pyörähti sisähuoneisiin ja kohta tuotiin Matille kuppi kahvia
oikein leivän kanssa. Sen juotuansa sanoi Matti: "olisihan minulla
vähän asiaakin kunnian herralle. Kun se meidän talo näet on niin
rapistunut, niin ajattelin pyytää syyniä, jotta saisi rakennustarpeita.
Jos suinkin laatuun kävisi, vaikka jo tällä viikolla, niin ennättäisi
talven aikana puita hakata."

"Jaha, ettekös te ole Telkiälän isäntä?"

"Sehän minä olen Telkiälän Matti."

"Jaha, kyllä se näytti rapistuneelta se teidän talo ja Rankolan
herrastuomari sitä myös minulle puhui. -- Paljokohan siihen luulisitte
puita tarvittavan?"

"Paljohan siihen menee." -- Matti kurkisti akkunaan ja tuumaili:
"seisookohan se ruuna siellä paikoillaan --."

"Joo kyllä se seisoo", vastasi metsäherra silmäten ulos akkunasta.

"Paljohan siihen menee, kun olisi perin pohjin uusittava, vaan eihän
sitä syynittä voi niin hirren päälle sanoa", jatkoi Matti keskustelua.

"Minulla ei nyt olisi aikaa syyniäkään pitää, mutta totta on, että
korjausta se kaipaa."

"Kun eivät olisi teidän kunniaanne petkuttaneet", sanoi Matti ja
viekkaasti silmäili metsäherraa, "niin voisihan metsänvahdin käskeä
merkitsemään puita tarpeen mukaan ja ehkäpä siitä ei kellekään
katumista perästäpäin tulisi."

"Jaha -- ei se ole oikein -- -- -- mutta yksi kaikki; te näyttätte niin
rehelliseltä silmistänne."

Metsäherra istahti nojatuoliinsa ja kirjoitti Kuulijaiselle käskyn:
Matti Telkiäisen sekä asuin- että ulkohuoneitten korjaamiseksi merkitä
metsästä rakennus- ja polttopuita niin paljo "kuin mainittu Matti
Telkiäinen tarvitsisi ja tahtoisi."

Mitä nöyrimmästi kiitellen ja kumarrellen otti Matti tuosta
käskykirjeen vastaan ja heitti hyvästit. Lähtiessään tuumaili hän
vielä: "on niin kipakat ilmat, jotta otin oikein karvarukkaset
käsiini", ja pisti kätensä suuriin sudennahkaisiin rukkasiin, jotka
povestaan kaivoi esille.

Metsäherran kasvoilla vilahti kummallinen väre, vaan vieläkin
pitemmäksi venyi hänen naamansa, kun akkunasta huomasi Matin sangen
kevyesti siirrältävän reestään luullun voisaavin ja näki sen korvassa
oman puumerkkinsä, sitte kun Matti oli sen päältä raidin ja vyön
riisunut.

Iloisesti hyräillen ja naurussa suin ajoi Matti pitkin tietä kotiinsa
päin ja parin vuoden perästä oli Telkiälän kartano pulskin ja mahtavin
koko Mahikkalan pitäjässä, pappilakin lukuun otettuna. Muut talon
miehet taas ihmettelivät millä ihmeellä Matti oli metsäherralta niin
paljo puita irti saanut.

"On sen pitänyt lähemmä tuhat ruplaa antaa", arvaili Rankolainen,
"koska sadan paikoille meni minultakin, ennenkuin navetan hirret
heltisi."



KILPA-AJOT WANULASSA.


"Viuh -- -- naps!"

Piiska se oli, joka niin pani.

"Viuh -- naps, viuh -- -- naps! Ptruu! Soo Poikah! Ptruu -- -- etkö
sinä sen -- -- ptruu! Ei neliä -- -- muista se! Viuh -- -- ptruu
poikah!"

"Taas pieksää Kankkulan rusthollari hevostaan tuolla radallaan", mutisi
Hokkalan Karliina Kippa-Leenalle, nostaessaan vieressään olevasta
pesukorvosta ison tukun miesten riihiryysyjä edessään olevalle rahille
ja alkoi pesinkartulla antaa niille "aika kyytiä."

"Niinpähän näkyy", vastasi Leena katsoa tuijottaen avantoon, jossa
parhaillaan huuhteli joitakin poukkuja.

Naisten puheista mitään välittämättä ajaa tuhautteli Kankkulan isäntä
kerta toisensa perästä heidän ohitsensa pitkin soikeaa välähtelevää
rataa. Hevonen höyrysi vahvasti ja tuhutuksesta päättäen näytti jo
olevan aivan uupumaisillaan.

"Kauanpa se nyt yht'myötään riskaakin hevostaan", alotti Karliina taas
puheen.

"No, kun eilen kuulutettiin kirkossa kilpa-ajot tänne Wanulammin
jäälle", tiesi Kilppa-Leena.

"Kuka ne kuulutti?" kysäsi Karliina, hereten työstään.

"Kuka? -- -- Rovasti tietysti."

"Rovasti -- -- vaikka hän sanoo, jotta vanhurskas armahtaa
juhtaansakin."

"Armahtaakos se itse sitten? Hänhän se nytkin kuuluu puuhaavan niitä
kilpa-ajoja."

"Itsekös se rovasti eilen saarnasi?" uteli Karliina taas hetkisen
kuluttua.

"Itsehän tuo -- -- kuului lähettäneen apulaisensa hevosten kanssa jo
edeltäpäin Hämeenlinnan markkinoille."

"Mikä sillä oli tekstinä?"

"En minä muista, kun ennätettiin vasta keskellä saarnaa kirkkoon. -- --
Eikähän tuota oikein kuulekaan, kun se on käynyt niin ahdashenkiseksi
koko ukko."

"Onhan se jo vähän, eikä jaksa enää paukuttaa, niinkuin ennen
nuorempana, vaan kyllä sen sanat silloin tepsivätkin. -- Hohoi! selkää
rupeaa pakottamaan. -- -- Vanhuus se tulee hänellekin ja voimat jo
varmaan vähenevät ukko-pahalta. Ja harmaassahan tuo jo onkin, niin
jotta kummako on, jos ei jaksa."

"Jaksaapaan hevosten kanssa reistata ja markkinasta markkinaan kulkea.
Kyllä se vielä mahtaisi jaksaa saarnatakin, vaan taitaa olla
laiskan-sitkeä, jotta ei viitsi."

"Vai laiska? Ehei, -- -- joka kuuluu yölläkin tallissa pistelehtävän
vähän väliin ja itsehän se kaikki kesäkaudet kulkea kuuppaastaa
heinäniityillä väkensä kanssa. Olihan tuo vielä viime kesänä itse ollut
ruispaloakin kyntämässä, jos totta lienee."

"Niin kyllähän se semmoisiin, vaan minä arvelinkin virkansa toimiin."

Puolenpäivän rinnassa lähti Kankkulan isäntä vihdoinkin pekunoimasta.
Rantamäessä seisahdutti hän hevosensa puhutellakseen vaatteenpesijöitä.

"Päivää Karliina! Onko se teidän Matti kotosalla?"

"Päivää, päivää. Kotonahan se on. Tekevät par'aikaa tunkioa
aluspellolle."

"Sanoppas sille, että niinkuin kolmen viikon päästä tästä päivästä
pidetään tuossa Wanulammilla kilpa-ajot. Jos tahtoo ruunikollaan siellä
koettaa, niin saapi ajaa tuolla minun radallani ja syöttäköön kovasti
kauroja, ettei meidän kylän miehille tulisi häpeätä -- -- ptruu!"

"Kyllä, vaan tokkopa se meidän ruunikko --"

"Miks'ei? Siellä on neljä palkintoa, eikä viimeiseen tarvitse juosta
kuin 6 minuutissa 17 sekunnissa. Niin me päätimme viime kokouksessa,
että näetsen useammat uskaltaisivat koettaa. -- -- Noo, -- -- hih
Poikah!"

Kankkulan isäntä jatkoi matkaansa, mutta seisahdutti taas pian, kääntyi
reessään ja huusi, "älköön pariin päivään, kilpa-ajojen edellä, antako
ruunikolle muuta kuin noin pari naulaa sokeria päivässä. Se tekee
hevosen niin kevyeksi. -- -- Noo, -- hih Poikah!"

"Sokeria hevoselle!" huudahti Kippa-Leena. "Herra siunatkoon! Onko se
tullut hulluksi, niin rusthollari kuin onkin!"

"Sanos muuta. -- Sokeri maksaa 65 penniä naula Snolénissakin ja sitäkö
tässä vielä pitäisi ruveta hevosilla syöttämään! Hahahaa! Ei lyö
leiville, ei lyö leiville!"

"Ilmanko ovat Kankkulan Liisankin kymmenettuhannet jo tiessään, ja
Liisa raukka saa yöt ja päivät rehmiä, kuin orja, taloutta vähänkään
kohdallaan pitääkseen."

"Mutta kyllä se kehuu aina hevosilla voittavansa, vaan muutoin nuo
lienevät asiat rappiolle menneet", puolusti Karliina.

"Mitä se voittaa? Oli toissakin vuonna saanut kaksi tuhatta
hevosistaan, vaan niinpähän Liisa valitteli, jotta ei se puoleksikaan
piisannut elon ostoon, kun kaikki vuositulokset hevosille syötettiin.
Mutta annas, jos siinä talossa emäntä lehmänpuolille jauhonäpin antaa,
niin kyllä saa nimensä kuulla, vaikka voi-rahoilla kuitenkin
pankki-korot maksetaan joka ainoa syksy."

"Kyllähän ne mahtavat paljo joutilaat hevoset syödäkin, mutta entäs se
kunnia? Saa syödä ja juoda herrain kanssa ja kaikenlaista kestinkiä
pitää. Oikeinhan nuo kuuluvat sanomiinkin Kankkulaisen hevosista
kirjoittavan."

"Pyh! -- -- minä viis' semmoisesta kunniasta, joka akat ja lapset
mieron tielle saattaa", tuumaili Kippa-Leena ja lähti vaatevasua
kotiinsa vetämään.

Seuraavina viikkoina oli melua ja touhua Wanulammin jäällä. Siellä kävi
nimismies rataa mittaamassa ja päiväkaudet siellä Wanulan kylän
isäntämiehet hevosilleen äystäsivät. Rovastikin nähtiin siellä
renkinensä joka ainoa päivä, eikä ruoskan läiske koskaan kuulumasta
lakannut. Hokkalan Mattia ei vaan ruunikoineen jäälle saatu, vaikka
kyllä houkuteltiin.

Matti sanoi talonmiehillä olevan "parempaakin tehtävää kuin hevosen
rääkkäämisen, eikä ymmärtänyt, mitä hyvää siitä liikanaisesta kiireestä
on."

Koko pitäjäänkin oloihin vaikuttivat kilpa-ajot tuntuvasti. Naisväki
ompeli ja pesi yökaudet vaatteita, joissa aikoivat kilpa-ajoihin
saapua. -- Viikkokautta ennen niitä keskeytti rovasti kylänluvutkin,
vaikk'ei hän itse ollut niillä käynyt moneen vuoteen. Kauppamiehillä
kävi siihen aikaan erittäin vilkas kauppa, eivätkä ostajat yhtään
tinkineet, vaikka olisi millaisen hinnan tavaroille määrännyt.

Kankkulassa kumminkin oli suurin ja paras puuha. Siellä ei kukaan ollut
jouten, ei edes Makkara-Kaisakaan. Emäntä muutettiin puolitoista
viikkoisen lapsensa kanssa kammarista muonamiehen pirttiin, josta
muonamies puolialastomine lapsineen ajettiin kylälle "siksi aikaa."
Paras lehmä kytkyestä teurastettiin ja kymmenen kuormaa siemenrukiita
toimitettiin kauppias Pettosen luokse. Hän antoi niistä kahvia,
sokeria, vehnäjauhoja ja jos jotakin kokonaisen kuorman, jossa muun
muassa oli pari ankkuria parasta lajia oikein "extra fiiniä"
konjakkiakin. Sitä oli Pettonen tuottanut kaupungista "ainoastaan
omiksi tarpeikseen", niinkuin hän juhlallisesti Kankkulaiselle
vakuutti.

Kaupungin seurahuoneelta haetti Kankkulainen ruoanlaittajaksi parhaan
"kuukerskan", joka osasi sekä keittää että paistaa. Se mursi ruotsiksi
ja kuului olevan "parempain ihmisten lapsia", kotoisin Kuopion
tienoilta.

"Kuukerska" piti nyt emännyyttä Kankkulassa ja olikin hänessä emäntää
kerraksi. -- Oikein tytöt ja torpparien vaimot vapisivat uuden emännän
edessä, eikä hänen talossa ollessaan nähty yhtään harakkaa koko
Kankkulan kartanolla. -- Uusi emäntä ehtikin joka paikkaan. Juurikuin
hän oli pöllyyttämässä tukasta keittiössä tiellä olevaa pikku
Taavettia, muisti hän leivokset ja lensi päätä suoraa leivintupaan
katsomaan, etteivät siellä uunissa "paakelsit" palaisi.

Sillä välin luuli torpan Eeva ennättävänsä rauhassa maistella
muurainhilloa, mutta ennenkuin ehti ensimmäistä lusikallista suuhunsa
pistää, seisoi jo "kuukerska" edessä riuskaamassa: "ihmine, mike sinu o
suussa?"

"Kieli", vastasi Eeva hämillään ja paremmaksi vakuudeksi näytti sitä.

"Fyi? kuinka sine ole duhma, kuin yksi katupoikke", porusi "kuukerska"
ja kääntyi kattiloihinsa.

Viimeinkin olivat paistokset paistetut ja kaikki reilassa sekä jäällä
että talossa. Joutui niin kilpa-ajojen määräpäivä. -- Jo pimeällä
saapui Kankkulaan vanha rovasti yhdessä Metsäpirtin kirk'herran kanssa.
Hämärissä tulivat tohtori, nimismies ja molemmat kauppiaat rouvineen ja
tyttärineen.

Viimeiseksi herralistosta ehti perille kansakoulunopettaja johtamiensa
soittoniekkojen kanssa. Niinä olivat pitäjään urkuri, käräjäkirjuri
Smalspink, kaksi kansakoulun oppilasta ja unilukkari Katarri, joka
viimeksimainittu ei osannut soittaa eikä laulaa, vaan oli mukana
"hauskuudeksi."

Muuta väkeä oli Kankkulan pihamaa täynnä. Siinä oli sekaisin sekä
hevois- että muita miehiä, nuoria tyttöjä, vanhoja naisia, hevosia ja
herrain koiria. Kaikessa siinä sekasotkussa piti järjestystä voimassa
siltavouti Pulska. Jäällä oli taas kurinpitäjänä Kelsin herrastuomari.

Päivän valjettua ilmestyivät Kankkulan portaille sisällä ryypiskelleet
herrat. Nimismies huusi kumisevalla äänellä, että hevoset, joilla "oli
aikomus" ottaa osaa kilpailuun, olivat nyt tuotavat esille tohtorin
tutkittaviksi, ja oli niiden sisäänpääsöksi maksettava viisi markkaa
kullassa. Vielä kuului hevosen omistajan pitävän "totuuden mukaan
tohtorille ilmoittaa hevosensa sukupuoli, ikä, nimi, raasi eli
kantalaji ja oliko sillä ennen palkinnoita saatu."

Ensiksi ajettiin esiin Metsäpirtin kirk'herran musta ori: Hei,
11 korttelia korkea, "mainion juoksijan Alarikin vävyn poika."

Tohtori tähysteli sitä portailta ja mutisi partaansa: "mainion
juoksijan Alarikin -- --, jaha, näkeehän sen. Vähän liika jyrkät
lautaset, ohuet vuohiaiset ja pitkät kyljet." Sitte huusi hän kovasti:
"hyväksytään, numero yksi!"

Smalspink merkitsi jotakin taskukirjaansa ja puhalteli hyppysiinsä. --
Lukkari Kronström, jolla oli muutamia "satseja" virsinumeroita
taskussaan, ripusti ykkösen Helin päitsiin, oikean korvan kohdalle, ja
sitte Smalspink omistajan sanelemisen mukaan pani muistiin muut Heliä
koskevat "tärkeät asiat."

Nyt talutettiin portaiden luo nimismiehen verkaloimella peitetty,
netkaselkäinen tamma: Valkyria. Se kuului myös olevan 11 korttelinen,
vaikka silmämitalla näytti ainakin korttelia matalammalta edellistänsä.
Valkyria oli jotakin kaukaista sukua Jomsviikingeille, eikä tohtorilla
ollut mitään muistuttamista sen ruumiin rakennusta eikä mainettakaan
vastaan.

Kankkulan särmikäs ja korkeakoipinen liinakko, nimeltä Poikah,
kuljetettiin ensimmäisenä talonpoikaisista hevosista nähtäväksi.
Tohtori pudisteli päätään ja nyrpisteli nenäänsä, mutta murahti lopuksi
ruotsiksi jotakin Smalspinkille, joka pisti Kankkulan oriin kirjaansa
pappilan isopäisen Piijun rinnalle. -- Muita talonpoikien hevosia sitte
mittailtiin, koeteltiin ja taputeltiin sekä edestä että takaa. Toisia
niistä hyväksyttiin, toisia hyljättiin joko litteiden kavioiden tai
leveiden vuohiaisten vuoksi, ja lukkari asetti viimeisen hyväksytyn
hevosen korvan juureen numerot 1 ja 2 ja huusi: "täysi tusina!"

"Olisi täällä vielä Hokkalan Matilla ruunikko", selitti Kankkulainen
tohtorille.

Tohtori nosteli kärsimättömästi olkapäitään ja huusi tuimasti:
"Hokkalan Matti-tomppeli, suoriudu tänne!"

Matti tunkeutui väkijoukosta portaiden viereen ja lakki kourassa
nöyrästi kumarteli tohtoria.

"Ei ruunia oteta", ärähti tohtori, "ne eivät jalostuta rotua."

"Eihän minulla ruunaa -- -- -- orihan se meidän ruunikko onkin, mutta
enhän minä koko ajatellut sitä -- --"

"Ori? Jassoo, se on yksi toinen asia. -- Hoi! Ajakaa, tomppelit, esiin
se Hokkalan Matin ruunikko ori", karjui tohtori.

Sillä aikaa kehoitteli Kankkulainen Mattia: "koettele vain pois. Nythän
on tilaisuus herroillekin näyttää, kestääkö se ja joutuuko se, niinkuin
sitä jouluna kirkolla kehuit."

"Mitäs viinapuheista", tuumaili Matti. "Eikähän sitä ole sitä varten
koulittukaan."

"No niinhän tuota kerskuit, että se ruoskatta sen ehtii minkä meidän
Poikah ruoskan kanssa", selitti toinen. "Näytä nyt, ehtiikö se ja eikö
se varasta."

"Enkä minä -- -- -- se maksaa niin paljo."

"Viisi markkaa, onko se paljo? -- -- Sano suoraan, että sinä et uskalla
ja sillä hyvä."

"No jos se nyt niin uskalluksen päälle käy, niin kyllä minä poika
uskallan", sanoi Matti mahtavasti ja kaivoi kukkarostaan
viisimarkkaisen.

Silloin juoksi joku talon palvelustytöistä ja kuiskutti isännän
korvaan, kuitenkin niin kovasti, että lähimpänä seisovat sen kuulivat:
"lapsi jo kuoli ja emäntä rukoustaa, jotta te ja rovasti tulisitte nyt
heti häntä katsomaan."

"Ei me nyt joudeta. Rovastillakin on muita toimia, vaan odottakoon
siksi kuin jäältä tullaan", lausui Kankkulainen ääneen.

Rovasti, joka seisoi taampana portailla eikä oikein kuullut mitä
tahdottiin, mutisi: "eikö niiltä saa rauhaa täälläkään."

Kippa-Leena oli tuonut tutkittavaksi Hokkalan Matin ruunikon ja kysäsi
palvelustytöltä: "mikä tauti siinä on?"

"Rintaruusuhan se oli, mutta nyt se on jo noussut päähän, kun sattui
vilustumaan muutettaessa", selitti tyttö ja meni menojaan.

Ylpeästi kuopi Hokkalan ruunikko iljanneista tannerta, vaikka oli
jokseenkin huonossa asussa ja valjastettu tavallisen reslareen eteen.
Hyvin hoidetulta ja virkeältä se kuitenkin näytti. Kaikki herrat olivat
kerääntyneet sen ympärille ja pappilan Yngve tuumaili silittäessään
hevosen kuonoa, "hienoa ja pehmeää, kuin silkkisametti tahi niinkuin
naisen käsi."

"Niinkuin valettu kuva, niinkuin valettu kuva", vakuutteli Metsäpirtin
kirk'herrakin.

"Joo, joo, noin talonpoikaishevoseksi", myönsi vielä nimismieskin
ruotsiksi.

"Mutta vähän liiaksi tiukkaluinen", arveli rovasti, "ja sitä paitsi on
sillä kyljet pyöreät kuin tynnyri."

"Ja milt'ei liian leveä rinta", uskalsi Smalspink huomauttaa.

"Jaa, jaa, mutta erittäin siro pää ja vilkkaat silmät", kehui kauppias
Snolén.

"Pään suhteen olemme ylimalkaan yksimieliset, koska se,
perusteellisesti asiaa punnittaessa, on sopusoinnussa niin hyvin varren
kuin liikkumiskoneidenkin kanssa", selitti kansakoulun opettaja, joka
osasi hyvästi eläintiedettä ja puhui kirjakieltä oikein ruotsalaisen
d:n kanssa. -- -- "Mutta", jatkoi hän, "huomioon on tässä otettava
pääasiallisesti tarsit ja metatarsit eli kintut, mitkä ovat lyhyet ja
suorat; toiseksi: etupuolisten liikkumiskoneiden ylimääräinen suoruus.
Se häiritsee eläimen yleistä suhtahuomioa, olletikin koska lavat, ollen
rintakehän yläpuolella ja kuitenkin kallistuen taakse päin, ovat
pontevan jäntevät, joten eteenpäin rientäminen välttämättömästi tulee
olemaan perin koneellista, ja koneellisuus, kuten tunnettu, sielun
voimia masentavana, on kokonaan poistettava yhtä hyvin eläintieteen
kuin kasvatusopinkin alalta ja siihen sijaan havaannollinen kykyisyys
korkeimmilleen kehitettävä; mutta siitä taas ei tässä tapauksessa voi
olla puhettakaan, ellei joku erinomainen luonteen jalous saata eläintä
kilpailuun hyväksyttäväksi."

Voittoriemulla katseli opettaja toisia herroja ja kuuli mielihyvällä,
miten nimismies kuiskasi tohtorille: "se on h----tin oppinut mies tuo
Pekka Kust'-Heikkilä, vaikka on synnyltään suomalainen."

"Ja millainen puhuja sitte!" myödytti tohtori.

"Minkä luontoinen se on -- tuo sinun hevosesi", kysyi kauppias Pettonen
Matilta.

"Eihän sitä vielä ole käräjissä käytetty akkansa kanssa
tappelemisesta", vastasi Matti, jota jo näytti alkavan työlästyttää
tuossa ihmisten silmätikkuna seisominen.

Kauppias ei ollut kuulevinaankaan sillä korvalla, vaan esitteli
tohtorille, että mentäisiin sisään: "sillä tuo hevonen ei täytä
mittaakaan."

Metsäpirtin kirk'herran erityisestä pyynnöstä tuotiin kumminkin
mittapuu ja se näytti ruunikon olevan kenkäin verran päälle 10
korttelia.

Enemmän kohteliaisuudesta vierasta kirkkoherraa kohtaan kuin muuten,
hyväksyttiin viimeinkin Hokkalan ruunikko numero kolmanneksitoista ja
lukkari ripusti numerot päitsiin.

"Miten se on vanha?" tiedusti tohtori vielä.

"Nauriin teosta kuudennella", kuului väkijoukosta Kippa-Leenan kimeä
ääni.

"Fyi! miten raaka nainen", supatti Snolénin rouva pappilan Yngvelle.

Ikä saatiin selville ja tohtori kysyi: "mikä sen on nimi?"

"Ei sitä vielä ole ristittykään", sanoi Matti, "mutta pankaa miksi vaan
itse tahdotte."

Ruunikko pantiin Paarmaksi. Sitte ilmoitti nimismies kilpa-ajojen
alkavan tunnin päästä ja luetteli hevoset, niiden omistajat, ajajat ja
järjestyksen, jossa niitä oli ajettava. Nimismies luki vielä kirjasta:
"ensimmäinen palkinto, hopeapokaali, annetaan sille, joka juoksee radan
kolmasti 6 min. 10 sek; toinen 20 markkaa, viittä sekuntia hitaammalle;
kolmas -- kannu konjakkia -- viittä sekuntia hitaammalle; neljäs eli
kunniapiiska taas viittä sekuntia hitaammalle, ja sitte vielä
ylimääräiseksi palkinnoksi annetaan viimeiselle hevoselle kiitoslause,
jonka saa käydä hevosyhdistyksen sihteeriltä, herra Smalspinkiltä
perimässä."

"Silloin minä otan pois viis'markkaiseni", huusi Hokkalan Matti.

"Eihän se ole tarkoitettu kuin viimeiselle eli viidennelle
juoksijalle", selitti nimismies.

"Vai niin. Olkoon sitte; se on -- Sykyn Pietin kiplo", sanoi Matti.

Wanulammilla oli väkeä ihan pilvenään. Torpparit ja muut vähävaraiset
pysytteleytyivät edempänä palkintotuomarien lavasta, mutta
rustitilalliset ja muut mahtimiehet tunkeilivat sen lähistössä. Sikarit
hampaissa ja kellot kourassa kuljeksivat isäntämiehet tuontuostakin
kouraansa tirkistellen. Naisväki ja nuori kansa häilyi missä sattui,
kaikki koettaen päästä etumaisiksi radan viereen.

Muutamassa kohden puheli supiturkkinen rustitilallinen bisamnahkoihin
puetun suntion kanssa, heilutellen viheriäkirjaisen vyönsä päitä. Hän
näytti halveksien katselevan toisen vanhoja kalosseja, kun hänellä
itsellään oli aivan uuden uutukaiset ja välkkyvät nauhalliset
päällyskengät. Tuossa kiinnitti Kiusa-Kalle lammasnahkoja ympärilleen
nimismiehen entisellä, korealla pyssynhihnalla; ja tuolla radan
reunalla taas seisoi velkaisen Piippalan nuori isäntä skunkin nahkoja
pään peitteenä. Hän syötteli likaisia Wenäjän renikoita Tuiskuvuoren
rikkaalle, nykeränenäiselle tyttärelle, joka nauroi joka toiselle
kuulemalleen sanalle ja arveli näissä kilpa-ajoissa olevan "niin hiiden
lystiä."

Ilmakin oli ihana, kuin koreimpana kevätpäivänä. Puhdas lumi oikein
loisti päivän kirkkaudesta ja vieno, vaan raitis tuulen henki hiveli
niin miellyttävästi ihmisten punottavia poskia. Hiljakseen liehahteli
palkintotuomarien lavan päällä höyryvenhe "Wilkkaan" viime kesäinen,
vähän nuhraantunut lippu. Toinen samanlainen leuhui soittolavan
reunalla, ja iloisesti porisi teekeittiö kuusikkomajassa sen takana.
Viimeinkin pääsivät palkintotuomarit paikoilleen lavallensa. Pappilan
Yngve asetteli rilliä nenälleen ja mielihyvällä tarkasteli
pulleaposkisia talonpoikaistyttöjä. Hän keksi joukosta Tuiskuvuoren
valkohuntuisen Iitan ja asettaen huulensa hienoon herras-hymyyn koetti
vetää Iitan huomioa itseensä.

"Yngve", ärjäsi yht'äkkiä rovasti, "Yngve, mitä siinä töllistelet? Vedä
nyt jo veikkonen nuorasta ja aukaise kronomeetteri."

Yngve totteli ja heti helähti patsaiden päähän asetettu Kankkulan
kaileaääninen ruokakello.

"Jo soitetaan vellille", kuului ääni ihmisjoukosta. Tukahdutetun naurun
hihityksen sieltä täältä kuuluessa alkoi soittolavalta kaikua römäkkä
ja epätasainen torvien sävel. Se oli "hoosianna", jota joulun edellä
oli kirkossa soitettu. Opettaja yksin puhalsi maamme-laulun nuottia,
mutta pojan "pahuukset" olivat erehtyneet. Smalspink, jolla oli huono
laulukorva, seurasi toimessaan poikien soittoa, ja unilukkari polki
vain tahtia. Urkuri oli harmista haljeta, mutta ei taitanut muuta kuin
löi rumpua niin, että lava tärisi.

Soittokappale loppui. Opettaja kiroili -- -- kiroili niin, jotta
unilukkaria oikein "hirvitti". Snolénin rouva tuumaili kappaleen
menneen aivan hyvin "katsoen niin lyhyeen harjoitusaikaan", ja
Tuiskuvuoren Iita sanoi sen olleen "niin hiiden lystiä."


Taaskin soitti rovastin Yngve ruokakelloa ja sysäsi juutalaiselta
tilaisuutta varten ostetun kronomeeterin liikkeelle. Metsäpirtin Heli
syöksähti radalle. Sitä ajoi kuuluisa sporttimies Huju-Heikki, joka
koetti oikeanpuolisella ohjaksella kyljelle räppäämällä lisätä Helin
vauhtia samalla kuin vähän väliin karjahteli: "ääh!"

"Olisi pitänyt ensin kassuuttaa sen jalkoja, niin olisivat
keventyneet", tuumaili muudan suupaltto, mutta palkintotuomarit
ihmettelivät Helin "tulista vauhtia."

Heli varasti pikkuisen takasillaan, mutta ei tehnyt kuin yhden rikkeen
ja kolme pitkää laukkaa, niinkuin sittemmin "Uljaassa" reippaasti
kerrottiin, ja se viipyi matkallansa vähän vaille 7 minuuttia.

Valkyria nelisti ensimmäisen virstan ja herrain puolen toisestakin.
Sitte se muutti kulkunsa hölkkäjuoksuksi, vaan väsyi siihenkin ja
rupesi kävelemään. Silloin oli se matkalla viipynyt kronomeetterin
mukaan 21 ja 1/2 minuuttia.

"Katsos kuinka se huippaa", ihmetteli väkijoukko, kun Valkyria ehti
perille. "Ei siinä kyydissä joutanut syrjään sylkäsemäänkään", sanoi
unilukkari, ja nimismies syytti renkiänsä "koko skandaalista", kun
renki ei ollut ottanut pois aisakelloa, jota Valkyria varmaan oli
peljännyt.

Pappilan Piiju juoksi puhtaasti "ihan kuin polkka-askelilla", niinkuin
sitä arvosteltiin, vaan siitä ei päästy ihan selville, kuluiko aikaa
8 min. 11 sek., vaiko 8 min. 11 ja 1/2 sekuntia.

Sitte tuli Kankkulaisen vuoro. Poikah oikein vapisi "innosta", niinkuin
sen isäntä sanoi, mutta ei laisinkaan tahtonut lähteä liikkeelle,
vaikka itse rovastikin helyytti ruokakelloa.

"Kaada viinaa korvaan", neuvoi Kelsin herrastuomari.

"Lyö peijakasta", kehoitti nimismies, mutta Kankkulainen ei lyönyt. Hän
vaan helisytti povessaan olevia rautariimuja ja niin lähti Poikah
eteenpäin ja häntä sillä pyöri, kuin väkkärä. -- Milloin oli
Kankkulainen etunojassa, milloin selkäkenossa ja sen mukaan Poikah joko
nelisti tahi ravasi.

"Synti on, jos ei Kankkulainen saa palkintoa, kun noin reuhuu", nauroi
unilukkari ja siihen yhtyi herra Smalspink myös.

Ensimmäinen virsta oli päästy, kun ohimennessä pappilan Yngve kiljahti:
"hurraa! hurraa! Ei sekuntiakaan."

Hän oli näet, tyttöjä tarkastellessaan, unhottanut sysätä
kronomeetteria käymään ja Poikah oli jo toisella virstalla matkojen
päässä ennen kuin kello liikkeelle saatiin.

"Hurraa! hurraa!" riemuitsi väkijoukkokin.

Siitä ihastuneena heittihe Kankkulainen taas selkäkenon, pani ohjakset
ristiin, nosti jalkansa reen seville ja käännettyään päänsä sivulle
karjahteli: "hih Poikah!"

Ihan määrän päähän päästessä sattui kuitenkin hevonen livistymään ja
kyljellään tuli se viimeiset sylet palkintotuomarien lavan eteen.

"Jo yksi ruotsi röntsähti", arveli unilukkari.

"Hurraa, hurraa", huusivat ihmiset ja koettivat keksiä jotakin
tilaisuuteen sopivaa sukkeluutta.

"Sen lehmä -- -- ei katso jalkoihinsa", pauhasi Kankkulainen ja potki
orittaan.

Kronomeetteri oli Kankkulaisen ajaessa ehtinyt kulkea vaan 6 minuuttia
19 sekuntia, mutta Kelsin herrastuomarin pintelikello oli jo mennä
huristanut melkein 11 minuuttia eteenpäin.

Jokainen hevosmies ajoi sitte omalla tavallaan ja pitäen omat metkunsa,
mutta Tappurainen yksin ajoi polvillaan ja kiirehti Tarmoansa sanoilla:
"sooh ruuna viinapaikkaan." Sykyn Pieti oli ajaessaan paljain päin ja
hätisteli pois Piippalan mustia, joka haukkua räventäen juoksi rinnalla
koko ajan.

Viimein piti Paarman lähteä onneansa koettamaan. Matti istui tanakasti
reslansa perässä ja aina palkintotuomarien kohdalla ärjäsi: "heleijaa,
näin sitä mennään!"

"Surisee se palkintoon asti", tuumaili rovasti ja nauraa röhäytti
päälle.

"Heleijaa! näin sitä mennään", kuului taaskin ja niin sitä mentiin
neljästi ympäri, kolmen kerran asemasta; mentiin viimeisellä virstalla
kymmenkunta askelta neliäkin, mutta ei kuitenkaan kaikkiansakaan
viivytty paljo päälle 8 minuutin.

"Enpä perhanaksi pane toista kertaa orittani siihen rääkkiin", tuumaili
Matti. "Oli itseltänikin jäädä nokka taipaleelle, kun se niin
vimmaantui menemään."

"Sen hevosen ostan minä", päätti Metsäpirtin kirk'herra.

"Kyllä minun Poikani sentään on parempi menemään", selitti
Kankkulainen, "vaikka sitä nyt sattui livettämään. -- Täällä ei saa
hevosta koskaan oikeaan kenkään, kun ei koko pitäjäässä ole kelpo
seppää."

Palkinnot jaettiin ja ensimmäisen sai luonnollisesti Metsäpirtin Heli.
Toinen joutui Hokkalan Paarmalle, jonka omistaja lahjoitti siitä puolet
pitäjään vaivaisille. Nimismies luopui jalomielisesti kolmannesta
palkinnosta, joten se joutui Kankkulaiselle. Neljäs palkinto annettiin
Sykyn Pietin Kiplolle, jolle se olisi ollut hyvään tarpeesen, mutta
Pieti myi sen kuitenkin markasta Yngve-herralle.

Kiitoslausetta käskettiin Tarmon omistajan perimään herra
Smalspinkiltä, mutta hän sanoi tuntevansa Smalspinkin "huonoksi
maksajaksi" ja tinki takaisin viittä markkaansa. Hänen, "juopuneen",
räyhystänsä ei kuitenkaan pidetty lukua ja se haihtuikin heti
Maamme-laulun säveliin, jotka nyt häiritsemättöminä alkoivat
soittolavalta kuulua.

Kaikki herrat palasivat sitte takaisin Kankkulaan, jossa rovasti
huomautti isännälle, että nyt, ennen päivällisiä, sopisi kastaa se
"nuori hevosmies."

"Juu herra rovasti," vastasi Kankkulainen, "kyllä, kyllä, mutta se
kuului jo kuolleen."

"Jassoo!"

"Mutta herra rovasti", Kankkulainen kumarsi nöyrästi, "älkää pahaksi
panko, mutta vaimoni oli halunnut puhutella vähän herra rovastia."

"Jassoo! Onko emäntä sairaana?"

"Juu herra rovasti, kyllä se on vähän sairaana."

Rovasti, isäntä ja pappilan villakoira menivät yhdessä muonamiehen
pirttiin, mutta emäntä ei ollut enää tunnoissaan, joten päästiin
päivällisille syömään ja juomaan Suomen hevosrodun parantamiseksi.

Ensimmäisen maljan esitti opettaja isänmaalle ja puhui siitä tulesta,
joka hehkuu isänmaan ystävän povessa ja joka oli saattanut hänetkin
lähtemään opin tielle ja uhraamaan kuntonsa isänmaan alttarille -- --
niin, joka oli nytkin koonnut nämä arvoisat kansalaiset "tämän maljan
ympärille."

Isänmaan puolesta vastasi, pitkien verukkeiden ja kehoitusten perästä,
herra tohtori. Hän toivotti, että isänmaa edistyisi 3 minuutin 10
sekunnin vauhdilla ja "uhraisi kuntonsa a-a-alttarilla."

Yngve-herra puhui naisille, joita ei enää ollut yhtään saapuvilla,
enempää kuin "Suomen hevosiakaan", joille Kankkulainen illemmalla
esitti maljan. "Pääasiallisesti on meidän kiittäminen Suomen hevosta
isänmaamme maineesta ulkomailla", sanoi puhuja. "Saksan suuressa
sodassa hankkivat ne voiton Suomen aseille ja nykyjään ovat ne
Ruotsissa osoittaneet, että hekin ovat ihmisiä. Ei siis olisi liikaa,
jos Suomenkin hevosille hankittaisiin kunnollisia gummikenkiä, ettei
heitä livettäisi, ja silmälasia lähinäköisille. Eläköön!"

Yöllä vasta erosivat vieraat talosta. -- Smalspink ja Yngve-herra
kannettiin nukkuneina rekeen. Tohtori ja nimismies lupasivat mennä
kirkonkylän kestikievariin "keskusteluita jatkamaan" ja heitä
saattamaan lähti Kankkulan kohtelias isäntä. Muut vieraat menivät
luultavasti kotiinsa, ja sitte alkoi taas Wanulan kylän elämä mennä
entistä, tavallista menoansa, vaan kauan puhuttiin niillä seuduin
Wanulan kilpa-ajoista, joissa oli ollut "niin hiiden lystiä."



RÄÄTÄLI-KALLE.


Harvoin on muissakaan miehissä, sitä vähemmän kyläräätäleissä niin
perin pulskaa poikaa kuin Kalle Kelvoton oli. -- Kelvoton ei tietysti
ollut hänen oikea sukunimensä. Kirkonkylän joutilaat tyttölipakot ne
vain olivat hänelle semmoisen nimen panneet, sen vuoksi muka, kun Kalle
ei ketään heistä hennonut hyväilemättä heittää.

Kelvottoman nimellä olikin räätäli-Kalle yleisimmin tunnettu koko
pitäjäässä, mutta tuo sana ei hänen liikanimenänsä merkinnyt
lähestulkoonkaan samaa kuin tavallisesti. Päin vastoin oli Kalle
kaikkien sekä nuorten että vanhain ja varsinkin naisväen yleinen
suosikki ja mielitietty. Sen huomaa jokainen jo siitäkin, kun itse
lukkari-vainajan raihnainen Reetakin nimitti Kallea "oikein
miellyttäväksi nuoreksi mieheksi," vaikka hänellä ei suinkaan ollut
tapana ihmisiä ylistellä.

"Mutta", lisäsi Reeta tavallisesti edellisiin sanoihinsa huoaten:
"Kalle on vain suruton maailman lapsi, niinkuin useimmat muutkin, eikä
vähääkään välitä vakavammista asioista. Pahasti minä pelkäänkin
kauneuden lahjan olevan hänelle annetun uskovaisten ihmisten
koetuskiveksi, eikä muuksi."

Mitä varten kauneuden lahja oikeastaan lienee Kallelle annettu, sitä ei
kukaan aivan tarkkaan tiennyt, mutta kaunis hän oli, vieläpä
hutikassakin ollessaan. Silloin tosin hänen suurista tummista
silmistään katosi niiden tavallinen vilkkaus ja loiste, mutta siihen
sijaan nousi poskille semmoinen heleä puna, että sehän vasta oli
jotakin, ainakin tyttöjen mielestä.

Toiset sanoivat Kallea kauniimmaksi vesipäällä, toiset taas hänen
hieman hieprakassa ollessaan. Laukkalan molemmat piikatytöt olivat
kerran siitä seikasta riidellessään olleet ihan tukkanuottasille
joutua. -- Se on aivan totta, sillä Laukkalan muori oli riidan omin
korvin kuullut ja kertoi sitte lukkarin Reetalle esimerkkinä nykyajan
nuorten jumalattomuudesta.

"Niin, niin! Kyllä ne aina edessäpäin Kallea haukkuvat", arveli muori,
"mut ei sitä uskoisi mitä kuitenkin mielessä on. Ihan ne jok'ikinen
ottaisivat hänet, vaikka ovatkin muutoin niin olevinaan. -- Jaah, jaah
sentään tätä maailmaa ja sen kavaluutta! Ei sitä uskoisi, jos ei omin
silmin näkisi."

"Miksipäs sitä ei uskoisi", tarttui lukkarin Reeta puheesen. "Näkeehän
tuon jo kirkonmäelläkin. Kyllä on tyttöjen kaulat kenossa, kun Kalle
kirkonmäelle ilmestyy; ja mikä silmän isku silloin aina syntyy! Ihan
toki ovat nauruun tikehtyä, kun Kalle jumalattomuuksiaan laskettelee,
eivätkä ajattele, tyttöparat, että heidän naurunsa pitää itkuksi
kääntyä, niinkuin ukko-Paavo sanoi."

"Eivät ajattele, eivät ajattele, vaikka virressäkin veisataan: 'o
ihminen ain' ajattele.' -- Eikä se minusta vielä niin ihme olisikaan,
jos eivät piikatytöt ja muut semmoiset ajattelisikaan, vaan kun
talonkin tytöt, niinkuin tuokin Rekulan Riitta." --

"Mitä?" huudahti Reeta ja laski pöydälle kahvivadin, jota juuri oli
huulillensa nostamaisillaan. "Joko se Rekulan Riittakin nyt on Kallen
kimpussa? Sitä en olisi uskonut sellaisen äidin tyttärestä, mutta
ketäpäs se paha säästänee."

"Ei ketään, ei ketään", vakuutteli muori. "Ei se näy säästävän, vaikka
pitäisihän sen Riitan jo äidistäänkin vihollisen vehkeet nähdä, mut
eipäs näe. Sanokaa minun sanoneeni, että ei siitä vielä lopuksi
Riitallekaan kunnian kukko laula, kun niin imelästi Kallen kujeille
nauraa. Kun oikein muistan, niin hänhän se yötsy-yönä pyysi Kallen
meidän saunassa kielillä-puhujoitakin matkimaan. Veiterähän se onkin
Kalle semmoisiin, niin että oikein se meitä kaikkiakin nauratti, kun
Kalle tirtatti puita heiniä ihan niinkuin tekin kokouksissanne."

"Vai niin! vai niin, jotta se Riittakin jo juoksee niissä paikoin,
joissa lihaa palvellaan."

"Eihän Reeta-kulta, siellä lihaa palvattukaan. Piika-Miinan pellaviahan
siellä vain loukutettiin", selitti muori.

"Palvattu? Enhän minä sanonutkaan palvattu", tiuskasi Reeta, "minä vain
tarkoitan, jotta joko se nyt Riittaraukkakin juoksee tanssipaikoissa ja
muilla synnin retkillä, -- semmoinen keskenkasvuinen letukka! -- Ja
tuskinpa Rekulan Kaisa itse tietäneekään, että hänenkin tyttönsä jo on
sillä tiellä. 'Ne vanhempain synnit ne pohjustavat', sanoi ennen
ukko-Paavo. Nehän ne pohjustavat, vaikka Kaisa itse on jo tehnytkin
katumuksen, eikä kahteenkolmatta vuoteen ole pannut päälleen muuta kuin
tummansinistä ja suorarantuista."

"Mut olipahan Riitalla siihen sijaan muutakin ja niin äleätä punaista
olikin, jotta oikein se pärerompsunkin valossa silmiä huikasi."

"Mikä? Röijykö sillä oli punainen?"

"Ei, vaan es'liina -- eli kyllä se itse es'liina oli valkea, mutta
siinä oli punaisia kukkia helmassa ja kummallakin kupeella semmoiset
helakat valetaskut, jotta oikein se oli ihmettä."

    "Kas sitä kummaa ihmettä.
    Kuinka se paha yllyttää!"

hyräili Reeta Sionin virsien nuotilla ja nyökytteli ruumistaan.
Yht'äkkiä keskeytti hän kuitenkin virtensä ja kysäsi: "no, mutta mistä
kummasta se Riitta on sellaisen hekkuman helon käsittänyt? Kunhan ei
vaan Rekulan eloaitassa olisi taas hiiret käyneet?"

"Eihän sitä tiedä", mutisi muori vastaukseksi. -- "Niin todellakin, --
Miinahan se sanoi kylällä kuulleensa, jotta Kallen olisi muka pitänyt
se Riitalle laukkuvenäläiseltä ostaa."

"Kenen? Kalle Kelvottomanko? Ei ikinä", huudahteli lukkarin Reeta ja
muuttui vieläkin enemmän Venäjän nahan näköiseksi kuin tavallisesti
olikaan. "Ei ikinä, sanon minä, sillä sehän jo olisi selvä kihlaus!
Ja Kalleko saisi Riitan kihloihinsa, ohoh! Mitenkä se Kaisa antaisi
ainoan lapsensa ja sen kanssa Rekulan talon semmoiselle suruttomalle
kylänratille, jota kunnon kristitty ei kartanoltaan korjaisi?"

"Ei suinkaan se annakaan, vaikka ahkerasti se Kalle kuuluu tätä nykyä
Rekulassa pisteleytyvän", tuumaili muorikin ja lisäsi: "mut eihän sitä
Kallea ole vielä milloinkaan taidettu oikein sikana nähdäkään."

"On se jo nähty jonkin näköisenä hänkin. Ukko-Paavo sanoi aina
eläessään, jotta lähimmäisensä vikoja tulee painaa ja peittää, enkähän
minä sitä Kallea alentaakseni sanokaan, vaan voinhan sen kuitenkin
teille kertoa."

"Voitte, voitte. Enhän minä ole mikään kylän kello", vakuutti muori
uteliaisuudesta kiiluvin silmin.

"Ni-niin, ettepä suinkaan. -- Silloin Havukkalan häiden jälkeisenä
päivänä -- ne olivat olleet oikeat syntihäät tanssineen ja tappeluineen
-- silloin kellotti Kalle tuossa peuran taljalla koko pitkän
pituisen päivän. Minä häntä hoitelin, kuin omaa miestäni ja arvelin,
että sattuuhan se vahinko viisaallekin ja sattuihan tuo joskus
ukko-Paavo -vainajallekin. Silloin lohduttelin minä Kalle parkaa jos
jotenkin ja kun luin hänelle 'saatanan vimman' ja 'sanan syntisille',
sain hänen luontonsa heltymään niin paljo, että kirosi kaikki
karhukupit ja lokarit. Silloin oli minulla hänestä jo hyviä toiveita,
mutta tuommoista pitää nyt kumminkin hänestä kuulla, poikaparasta."

"Vai oli siinä siis kuitenkin perä", lausui muori, "ja minä kun sitä
kaikille ihmisille valheeksi penäsin."

"Missä niin? Siinäkö Kallen katumuksessa?"

"Ei, vaan siinä, jotta te olitte täällä koko päivän kahden kesken
olleet. Silloin kaiketi te pyysittekin Kallea kanttorivainajan
seuraajaksi? -- Niin, niin -- te olette vielä nuori, ainakin kymmentä
vuotta nuorempi minua, enkähän tuota vielä minäkään ole
seitsentäkymmentä täyttänyt."

"Minäkö? Ja Kallea! Kaikkea ne kehtaavat puhuakin, ja tekin vanha
ihminen uskotte tuommoisia juoruja."

"Enhän minä tuota uskonutkaan, vaan niin sitä kylällä huhutaan."

"Ne puhuvat suunsa mauksi mitä sattuu, vaan ei siinä ole tikuistakaan
perää", intti Reeta ja hänen silmänsä vilkkuivat rauhattomasti ympäri
huonetta. "Minähän olen herännyt leski, semmoinen, josta huoneentaulu
sanoo: se on oikea leski, joka yksinänsä on --"

"Hm, yksinänsä", hymähti muori, "mut nepä sanovatkin teidän olleen
kahden kesken, ja kyllä siitä Kalle sitte on saanut toisenkin kerran
kuulla, kun nyt kaikki vetelevät teitä hänelle."

"Voi noita hupsuja!" sanoi Reeta ja oli hiukan naurahtavinaan. "Mikä
pakko minun on ottaa semmoista huoneristiä nyt vanhoilla päivilläni?
Ei, onhan minun yhtä hyvä yksinänikin syödä kruunulta juoksevaa
pemissooniani ja sitä paitsi johan minä olen sivuitse siitä iästäkin.
Ensi Vappuna täyttyy minulle näet jo neljäskymmen."

"Vai vasta neljäskymmenes? Kumma kuinka ne muutamat pysyvät kauan
nuorena! Tehän jo olitte ilähtänyt ihminen, kun kanttorivainaja teidät
otti, sitte viisitoista vuotta naimisessa ja nyt taas jo viidettä
vuotta leskenä ja sittenkin vasta ensi vappuna." --

"Elkää muorikulta jäähdyttäkö kuppianne, ei se enää ilmankaan liian
kuumaa ole", kiehitti Reeta väliin äänellä, joka ei oikein tuntunut
sopivan yhteen tuon ystävällisen tarjouksen kanssa.

"Suuri kiitos, kost' Jumala!" kiitteli muori ja rupesi härppimään
höyryävää kahvia.

Siten hämmennettyänsä muorin luvunlaskuharjoitukset, kysäsi Reeta aivan
viattoman näköisenä: "no, mitäs se Kalle itse semmoisista hullutuksista
tuumii?"

"Mitäs se -- alussa löi vain kaikki leikiksi ja lauleli: 'ennenhän
elätän lehmän ja lampaan, ennenkuin eukon harvahkohaampaan', mutta nyt
kuuluu jo siitä suuttuvan silmittömäksi. Oli meidän tytöille uhannut,
jotta jos eivät jätä häntä teistä rauhaan, niin hän vielä tekee teille
pitkän nenän ja uhallakin viepi teidät vihille, käyköönpä sitte syteen
tahi saveen. -- Kyllähän siltä veitikalta voisi sekin syntyä, sillä
mitäpä se semmoinen velikulta itsestään välittää?"

"No, ja tytöt tietysti sitä uhemmin häntä näärittävät?" uteli Reeta.

"Tytötkö? Eikös mitä -- ne eivät enää uskalla hiiskahtaakaan koko
jutusta, vaan pojathan ne siitä vielä pitävät puhetta. -- Johan se
Kalle oli siitä samasta seikasta Nokkalan renkiä hiukan kurittanutkin
niin, jotta eikö tuo nyt siihen jääne koko juoru", kertoi muori.

"Hm hm", arveli Reeta ja näytti vaipuvan hyvin syviin ajatuksiin.

Laukkalan muorikin istui ääneti ja katseli pöydällä olevaa,
mustakylkistä kahvipannua, ikäänkuin olisi silmillänsä mittaillut sen
kokoa ja miettinyt oliko siinä enää jälellä yhtään kuppia, vai joko hän
joutaisi lähtemään.

Tuokioisen kuluttua näkyi Reeta heräävän ajatuksistaan ja loi silmänsä
Laukkalaan päin olevaan akkunaan.

"Hyväinen aika!" huudahti hän, "hyväinen aika, kun taas ovat laskeneet
kaikki kylän porsaat teidän perunamaahanne!"

Ketterästi nousi muori istuimeltaan ja riensi akkunan luo päivitellen:
"voi noita riiviöitä, minkä taas tekivät!"

"Missä, missä? Enhän minä näe mitään?"

"Tuolla, -- ettekö näe tuolla aitovarrella -- nyt jo taas painuvat
penkkien väliin."

"Kiviähän ne ovat."

"Niin nuo kaksi, mutta entäpäs nuo toiset!"

"Mitkä toiset? Enhän minä siellä eroita mit'ikään, vaikka minulla on
vielä niin tarkat --"

"Vai jo teidän silmänne niin hämärtävät, jotta ette enää tältä
matkalta --"

"Jahah tuolla! Jo minä ne nyt näen. Kas, kun en alussa niitä hoksannut,
vaan kun silmä ei satu siihen kohti, niin eihän sitä -- -- -- vaikka
ihanhan nuo selvästi -- vaan nyt minun pitää joutua kotiin, jotta eivät
ennätä koko maata pengostella. Ne nykyiset ihmiset ovat aina semmoisia
-- -- veräjät vain aina auki, kuin kirkon ovet -- -- mutta hyvästi nyt
vain. Hyvästi ja suur' kiitos, kost' Jumala kahvista! Se aina niin
lämmittää vanhaa sydäntä; -- kyllä minä vielä huomennakin täällä teidän
rattonanne pistäydyn."

"Minä en huomenna taida olla kotona", sanoi Reeta.

"Vai ette? Mihinkäs teitä huomenna viedään?"

"Olen vähän aikonut käydä Rekulassa pyytämässä Kaisaa ensi sunnuntaina
kumppanikseni Vuokkoon. Sinne kuuluu ukko Pyykkö silloin tulevan
seuroja pitämään ja samalla tielläni minä hierottaisinkin."

"Vai vielä se Antti yhä jaksaa kulkea seuroja pitämässä. Ilmankos
jääpikin talo rappiolle, kun aina on maailmalla", sanoi Laukkalan muori
ja lähti viimeinkin.

Muorin lähdettyä paiskasi Reeta ovensa lukkoon, niinkuin hänellä aina
oli tapana, kun otti "Madakaskariviinaa" raihnaisen ruumiinsa
vahvistukseksi. Sitte hän vielä vilkasi akkunasta ulos ja kuunteli
hyvin tarkkaan.

Laukkalan kesantopellolla huusi renki Heikki "sooh! vaolle sen
vietävä"; akkunassa surisi pari kärpäistä, kaappikello nurkassa käydä
raksutteli harvakseen ja Mirri kehrätä hyrritteli hiljoikseen vuoteen
jalkopuolella. Muuta erinomaista ei kuulunut.

Reeta otti vyöltään, avainkoukusta, nurkkakaapin avaimen ja
aukasi varovasti kaapin oven. Syrjään siirsi hän sillä kertaa
tuohipäällyksisen rohtopullon ja siihen sijaan kaivoi kaikenlaisen
rojun takaa vanhan ja vanuneen villasukan.

Se oli köytetty kiini kyllä kymmenelläkin siteellä ja solmulla, joten
kului hyvä aika, ennenkuin Reeta sai sukansuun auki. Aukesihan se
vihdoinkin ja Reetan eteen lattialle ilmestyi siitä koko joukko
kolikoita, sekä Ruotsin riksiä että Venäjän ruplia. Reeta laski niitä
sitte monta monituista kertaa, mutta kyllästyi viimein ja pani kaikki
takaisin paikoillensa.

Kirjakopasta otti Reeta vielä pienenlännän puupuitteisen kuvastimen ja
katseli kauan siitä näkyvää kuvaa. Kuta kauemman hän sitä katseli, sitä
sileämmäksi kävi hänen otsansa -- ainoastaan suupieliin ja silmäin
nurkkiin jäi muutamia huomattavia ryppyjä.

"Sata kahdeksantoista on niitä, ja" -- silloin siveli hän hiuksiaan --
"ja tässähän ei vielä sanottaviksi ole harmaata, ja kun milloin joku
ilmestyy, niin saahan tuon poiskin. Kasvojen hipreys ei tosin enää
taida olla ennellään, mutta kukas kumminkaan voisi uskoa minun ja
olevan kuuden kuudetta? Ei kukaan, vaikka se muorin räähkä arveli:
'mitäs se semmoinen velikulta itsestään välittää', ikäänkuin minä jo
olisin ihan ikäloppu. -- Niin, jospa minäkin voisin olla hänestä
välittämättä, mutta hän on kuin Herran enkeli ja minä olen niin
itsekseni. -- Kyllähän Kalle juopi ja katselee tyttöjä, mutta vielä hän
sittekin on parempi kuin muut, enkä minä muista huolisi, vaikkas nah,
eneh! -- Köyhä poika ja ihan yksinään maailmassa -- -- kumpahan vaan
älyäisi oman etunsa, mut ehkä se viimein älyääkin ja suostuu tuumaan.
Hätäkös olisi suostuessakaan, sillä vielähän minä vuotta
parisenkymmentä; -- vaikka se muori aina on semmoinen kiusankappale,
mutta semmoisiahan ne ovat kaikkikin. Mesi kielessä, myrkky mielessä on
muorilla, kuin muillakin, mut mahtaa, muoriparka, kurkkusi saada minun
kahviini nähden hyväksikin kuivaa."

Sillä tavoin mietiskeli Reeta yksinään kuvastimen edessä istuessaan ja
päästi viimein kalkkuväkkärän pyörimistä muistuttavan äänen, kun
mieleen juohtui, miten sukkelasti hän olemattomilla porsailla oli
muorin saanut pois lähtemään narratuksi.

Seuraavana aamuna ei lukkarin Reeta lähtenytkään Rekulaan, niinkuin
Laukkalan muorille oli sanonut, vaan, aamuaskareiden toimitettua,
istahti akkunan poskeen ja silmäili siitä Laukkalaan päin. Siellä,
Laukkalan pihamaalla, liikkui ihmisiä edestakaisin, niinkuin muinakin
aamuina.

Piiat pesivät rannalla vaatteita ja sitä mukaa kuin hierotuksi saivat
asettivat niitä kuivamaan joko nurmelle tahi pajupensaille. Pesutulen
luona leipoi paljaspaitainen Anni savileipiä naatikkasavesta ja koetti
paistaa niitä rikkonaisella aironkappaleella. Pikku-Matti, Annin
vanhempi veli, seisoi polviaan myöten vedessä, housujen lahkeet
käärittyinä, ja koki narrata neulaonkeensa nuottakodan edes leikkiviä
sären poikia. Tuolla lahden toisella puolen taas ruotiukko, ruuhesta
käsin, käesteli päivää paistattamaan nousseita haukeja ja väliin näytti
kuuntelevan mäkirinteeltä kuuluvaa karjan kellojen klikatusta.

Pihakoivussa visertelivät pikkulintuiset samalla kuin eräs pääskynen
istui kaivon vivun nenässä katselemassa, miten toiset avossa suin
ajelivat navetan ympärillä surisevia hyönteisiä. Laukkalan isäntä ja
renki Heikki kyntivät vielä tulevaa ruismaata ja emäntä näkyi olevan
leipomapuuhissa, koska vei puita pirttiin ja kävi kopsan kanssa
jauhoaitassa. Tuolta peltojen periltä kantoivat vanhukset
takkavitsoilla lehtikerppuja ja laittelivat niitä kuivamaan aidan
seipäisiin. Lämpymän näköinen, hiilakka taivas katseli tuota kaikkea
aivan pilvettömänä, liikkumattomana.

Sanalla sanoen, kaikki oli muutoin niinkuin tavallisesti, vaan
Laukkalan muori ei nyt, niinkuin tavallisesti, tullut Reetan luona
pistäytymään.

"Ei se nyt tule", huokasi Reeta, "ja kenen kanssa minä nyt saan puhella
Kallesta. Jos hänestä muille sanankaan sattuu virkkamaan, niin hetihän
ne ovat asian perillä, mutta muori ei arvaa mitään. Sen toki saa vaikka
sormensa ympärille kääriä, ei se sittekään älyä mitään, mutta ei se nyt
tule. Suuttuikohan tuo siitä eilisestä niin pahasti?"

Pitkä äänettömyys seurasi, jota kellon naksutus ja mirrin hiljainen
hyrinä vain hiukan häiritsivät. Viimein nousi Reeta akkunan poskesta ja
läheni kissaa, joka silityksen toivossa köyristi hieman selkäänsä ja
raukeasti longahdutti silmiään. Pahasti pettyi kuitenkin mirriparka,
sillä Reeta otti sen syliinsä, tempasi seinän huolaimesta aitan avaimen
ja riensi ulos. Vähän ajan perästä kuului jo pimeästä aitasta mirrin
surkeasti valitteleva: "miau, miau!"

"Ole nyt vaiti, vanha mies", lohdutteli sitä Reeta, "ole vaiti ja pysy
koreasti siellä, niin iltasella saat lilliä". Sitte lähti Reeta astua
lekertämään Laukkalaan päin ja pääsikin onnellisesti perille. Ennenkuin
Reeta uskalsi sisään astua näytti hän ikäänkuin miettivän, miten olisi
paras talossa käyttäytyä, ja sitte rohkeasti astui pirttiin.

"Hyvää päivää", tervehti tulija.

"Mitäh?" kysäsi muori karsinanurkasta, jonne ovensuun puoli ei sopinut
näkymään.

"Jumalan terveeksi!" lausui Reeta ja meni muoria oikein teivimällä
tervehtimään, sittenkuin emännälle ensin oli kättä tupannut.

"Ka! ettehän te ole mennytkään Rekulan emännälle kielimään, vai ettekö
uskaltaneet perunamaatanne jättää", alotti muori jokseenkin äreänä.

"Enhän minä uskaltanut lähteä", vastasi Reeta liukostellen, "minulla on
taas niin raskas elämä ja ruumistakin pakottaa, jotta en kyennyt. Eikö
tuota taas lienekin ukkosta ilmassa, kun niin vaikealta tuntuu."

"Sitä minä jo tän'-aamuna tytöille sanoin", puhui emäntä uunia
luutiessaan, "mut tytöt vain inttivät, jotta ei siitä vielä tällä
viikolla sada. Saapihan nähdä eikö sada, kun pilvet illalla näyttivät
niin ruskeilta ja koirakin söi heiniä."

"Mirri kanssa", toimitti Reeta. "Ei sitä mirriä ole taitanut täälläkään
näkyä? Minä lähdin sitä kyselemään, kun ei koko päivänä ole näkynyt. Se
on semmoinen metsämies, ettei yhtään kestä kotosalla, vaikka korvatkin
ovat leikatut."

Reetan puhe oli hätäistä ja hänen kasvonsa lohen karvaiset, mutta
emäntä ei huomannut mitään ja selitti sen vuoksi, jotta ei mirriä ole
heillä nähty sittenkuin koira taloon tuotiin. Reetalla ei kuitenkaan
näkynyt kiirettä olevan. Hän vain istui muorin luona ihmettelemässä,
miten tasaista nauhaa muori vielä vanhoillaankin sai syntymään, ja sai
kuin saikin muorin niin hyvälle tuulelle, että muori lähti viimein
Reetaa "kotiin saattamaan."

Reetan mökille päästyä löytyi tuo pahankurinen mirri kumpaisenkin ämmän
ihmeeksi aitasta, jossa se pilkkoisen pimeässä surkeasti huuteli
"miautansa." Sitä oli mahdoton käsittää, miten mirri oli aittaan
päässyt, kun ei ovessa ollut katin reikää, mutta siellä se vain oli.

"Se raukka ei ollenkaan tahdo viihtyä pimeässä", selitteli Reeta
muorille, "ja nytkin, kun yöt taas alkavat pimetä, valittelee se jo
usein, mitä sitte talvella, joka taas kohta on käsissä."

"Ei se nyt toki niin aivan kohta tule", sanoi muori, "koskapahan ei
vielä vilustele minuakaan, vanhaa ihmistä."

"Kyllä yöt jo ovat paljoa viileämmät kuin alkukesästä, eikähän nyt enää
iltasella tahdo tuletta kirjaakaan selittää."

"Vai niin jo alkaa teidänkin näköänne hämärtää, vaikka vasta ensi
vappuna täyttyy neljäskymmen. Minä vielä niillä ajoin näin --"

"Ainapahan se on ikä kulumassa", sanoi Reeta keskeyttäen ja mytisteli
huuliaan, ikäänkuin olisi niitä asetellut hienoon hymyyn. "Niin se on
kuin Ruotsalais-Paavo sanoikin: 'lyhykäinen on meidän menom' ja kaikk'
elom', tääll' surkiass' surun alhoss'' -- ja lyhyt se on kesäkin.
Minunkin pitäisi tässä ennen talvea saada turkkiini kaulus
korjautetuksi, jotta sillä edes kirkossa tarkenisi, mutta eihän tuota
räätäli-Kallea saa siksikään käsiinsä. Missähän se nyt taas
lieneekään?"

Kärsimättömänä katseli Reeta Laukkalan muoria, mutta se vain
rauhallisesti puhalteli höyrypilviä sormiensa nenillä olevasta
kahvivadista, ikäänkuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. Vasta viimeisen
pisaran suuhunsa saatua vastasi muori: "Saviniemen pohjalla se nyt on.
Viime viikolla käytti meiltä viulunsa ja oli arvellut siellä riittävän
työtä ihan jouluun asti. Tottapahan ne sen kuitenkin talkoiden ajaksi
kirkolle hankkivat, sillä mistäs se muutoin peluri niihin saataisiin."

"Niin, se Kalle-parka kuuluu senkin konstin oppineen -- eikä tiedä,
että kadotuksessa vihollinen vielä häntä itseäänkin viulunansa käyttää,
niinkuin ukko-Paavo sanoi pelureille käyvän", arveli Reeta.

"Siitä ukko-Paavosta te vain aina puhutte, mutta provasti sanoo itse
Taavetinkin soittaneen."

"Ei tuo toki liene", arveli Reeta, "ja jos onkin, niin ei se
varmaankaan ole soittanut muuta kuin virsikanteletta, eikä semmoisia
synnin helistimiä."

Laukkalan muoria tultiin nyt hakemaan kuppisaunaan ja Reeta pääsi
viimeinkin Rekulaan lähtemään tiedustelemaan, "lähtisikö Kaisa ensi
pyhän tienoissa Wuokkoon seuroihin?"

Kaisa ei joutanut seuroihin lähtemään, vaikka kyllä sanoi mielensä
tekevän. -- "Mitenkäs sitä tästä joka mielitekoonsa pääsee", sanoi
Kaisa, -- "mitenkäs pääsee, kun heinäntekokin on vielä vähän kesken, ja
johan sitä ensi viikolla pitäisi ruveta rukiinkin panoon. Tuosta meidän
ukon-kutuksesta ei taas siksikään aikaa ole isännäksi; -- sen tosin
tekee, min käskee, mutta itsestään ei ymmärrä mitään."

Kuitenkaan ei lukkarin Reetan Rekulassa käynti aivan hukkaan mennyt,
vaan jo samana iltana nähtiin sen seuraukset. Iltaruoalta päästyä
kutsui näet Kaisa-emäntä Riitan etehisen pohjakammariin ja sieltä
kuului sitte hyvän aikaa semmoista ääntä, ettei väki perheentuvassa
uskaltanut liikahtaakaan. Isäntä istui hiljaa pöydän päässä katsoa
tuijottaen edessään olevan kaljahölkin uurretta; rengit sivuseinän
rahilla ja piiat karsinapuolella näyttivät kilpaa lukevan oksan kohtia
lattiapalkeista, mutta kaikki olivat he ääneti, kuin kirkossa.

Viimein tuli Riitta takaisin tupaan ja pyysi piika-Leenan nyt arkustaan
tuomaan sen "Kallen antaman esiliinan."

"Hyvä isä nähköön!" supisi Leena kalveten, "joko se emäntä nyt senkin
tietää."

"Minä en enää toiseksi vuodeksi jäisi tähän taloon, vaikka en leipää
missään näkisi", sanoi Taavetti juhlallisesti, ja Mari kuului nurkassa
itsekseen jupisevan: "koita, koita kekriaamu!"

Sitte hiipivät palkolliset tuvasta pois hiljaa, kuin varkaisin menijät
ja lähtivät jokainen vuoteelleen aittoihin ja ylisille. Isäntä yksin
jäi paikoillensa toisten lähdettyä ja huokasi syvään, mutta heti kutsui
emäntä hänetkin levolle ja rauha vallitsi taas Rekulassa.

Lukkarin Reetan mökissä vallitsi myös ulkonainen rauha, mutta Reetan
sydän oli levoton. Hän ajatteli: "tähän asti se Kallen tyttöjen kanssa
narikoiminen ei ole kovin vaarallinen ollut, mutta nyt on vaara
tarjona, koska hän on kerran silmänsä yhteen iskenyt. Millä ihmeen
tavalla hänet taas saisi kahdenkeskiseen?"

Sitä pulmaa mietti Reeta monta monituista viikkoa, mutta turhaan.
Vihdoinkin tapasi Reeta Kallen eräänä sunnuntaina Laukkalassa, mutta
siellä ei kahenkeskisestä voinut olla puhettakaan. Viimein keksi Reeta
keinon ja pyysi sekä muorin että Kallen luokseen katsomaan, "vieläkö
hän tohtisi turkillaan talvelle lähteä."

Kalle oli kuin kahden tulen välissä, ei uskaltanut ihmisten naurun
tähden kieltäytyä, eikä kuitenkaan olisi tehnyt mieli kuulemaan Reetan
tuumia yhteenmenosta. Viimein hän kuitenkin lähti arvellen, ettei Reeta
muorin kuullen ilkeäisi oikeasta asiastaan ruveta puhumaan, ja astui
edelläpäin. Ikäänkuin Reetan kiusaksi hyräili hän:

    "Ennenhän elätän lehmän ja lampaan,
    Ennenkuin eukon harvahkohampaan,
    Lehmä syöpi heinää ja lammas syöpi lehtii,
    Eukost' on kiusaa enemmän kuin ehtii."

Tuskin oli päästy perille kuin Reeta jo kuiskasi muorin korvaan:
"heittäkää muorikulta meidät vähäksi aikaa kahden kesken! -- Minä
puhelen hänelle hänen sielunsa tilasta, eikä hän ehkä tahtoisi, jotta
muut sitä kuulisivat, vaan minä --"

"Kyllä minä yskän ymmärrän", lausui Laukkalan muori ja pistäytyi Kallen
huomaamatta ulos, jolle tielleen jäikin.

Reeta antoi turkkinsa Kallelle ja sanoi ottavansa kaapista
laukkuvenäläiseltä ostamansa uuden kaulusnahan. Ikäänkuin itsestänsä
ilmestyi sieltä kuitenkin rahasukka ja vahingossa luiskahti sen
sisällys lattialle, ennenkuin Reeta "osasi aavistaakaan."

Yhdessä keräilivät sitte Reeta ja Kalle kolikot kokoon, ja
luonnollisesti piti Reetan laskea olivatko ne kaikki tallella, vai
oliko niistä joku päässyt "lattian raosta sillan alle pyörähtämään."

"Sata ja kahdeksantoista", sanoi Reeta lopuksi terävästi katsoen Kallea
silmiin, "sata ja kahdeksantoista niitä on. On minulla sitäpaitsi vielä
hopeainen pikarikin, pemissiooni kruunulta, tuo kaappikello ja lehmä ja
-- kaikki mitä tässä näkyy."

Kalle hymyili pilkallisesti, mutta ei virkkanut mitään.

Reeta, ajatellen hopeiden jo hiukan lämmittävän Kallen kylmää sydäntä,
jatkoi entistä rohkeammin: "mitäs olet tuumaillut?"

Kalle ei vastannut mitään, joten Reeta yhä jatkoi: "täällä on yksinään
niin hirveän ikävä olla, mutta kahdenhan meillä olisi hauska
sukerehtaa. Sinä tekisit täällä kotona räätälin työtä, eikähän se
mitään olisi, vaikka et aina työtäkään tekisi. Tarvitseehan sitä
ihminen välistä levätäkin, ja mikäpäs pakko sinun olisikaan itseäsi
työllä tappaa."

Reeta tuli lähemmäksi Kallea ja myhäillen selitti: "tuonne oven päälle
pantaisiin merkiksi sakset, niinkuin kaupungissakin räätäleillä kuuluu
olevan, tahi jos ei saksia raskittaisi panna ruostumaan, niin vaikkapa
pantaisiin minun keritsimeni. En minä ymmärrä" -- tässä Reeta
leikillisesti nykäsi Kallea kädestä -- "en minä ymmärrä mitä sinä vielä
emmit. Mikä meillä tässä olisi hätänä; vai pidätkö sinä jo minut liian
vanhana? En minä vielä niin kovin iäkäs ole, vaikka ehkä jo näytän
vanhemmalle kuin olenkaan. Tietysti olenkin vanhempi kuin nuo
keskenkasvuiset tyttöletukat, joiden joukossa sinä niin mielelläsi
oleksit, mutta ajattele kauanko se nuortenkaan kauneus kestää! Tuossa
on nyt esimerkiks' tuo Laukkalan emäntä, joka tyttönä ollessaan oli jos
kuinkakin impakka, mutta missä on nyt se ihanuus? Jos taas, niinkuin
minut ottaisit", -- Reeta rykäsi vähän ja loi silmänsä maahan -- "jos
minut ottaisit, niin saisit nähdä, jotta vanhast' on vara parempi,
vaikka nuori aina hempeämpi, ja saisithan sinä, ummistettuasi minun
silmäni, vielä nuoriakin koetella. Sen minä kuitenkin sanon, jott'eivät
ne nuoretkaan ole sen kummempia, vaikka ne vain ovat enemmän
ujostelevinaan miesväkeä. -- Ja mitä niillä on sitte talon alkuakaan?
Huivirepale tahi kaksi -- siinä kaikki, mutta tässähän tuota jo olisi
yhtä ja toista valmista. -- Niin mitäs arvelet?"

"Sitäpähän arvelen", vastasi Kalle, jotta ei tässä turkissa olijan
vielä ensi talvena tarvitse kävellä nenä kourassa ja hartiat korvissa."

"Mitäs turkista", keskeytti Reeta, "mutta mitäs tuumailet siitä meidän
yhtymisestä?"

"Ei se taida sopia pastihuivi silkkisaalin rinnalle."

Reeta kävi kasvoiltaan tuhkaharmaaksi ja paremmin huusi kuin puhui:
"kyllä minä tiedän sinun toivovan Rekulan Riittaa, mutta häntä et saa
niin kaukaan kuin Kaisan peukalot liikkuvat, -- sen lupasi hän minulle
itse. Vai annettaisiin semmoinen perintöläinen tuommoiselle tyhjälle
viinaratille! Yhyh kaikkiakin! Minäkin olisin sinut vain säälistä
ottanut, mutta nyt en enää huolisi, vaikka maassa edessäni ryömisit."

"Ettehän vain", tuumaili Kalle, kumarsi pilkallisesti ja heti kuuli
Reeta hänen mennessänsä kujoisilla kaileasti laulavan:

    "Ei oo lesken syytä,
    vaikka leski pyytää,
    jokaisella leskellä on
    palavainen sydän."

Reetaa harmitti kovasti tuo Kallen pilkka, niin kovasti, että kyyneleet
tillahtivat silmiin, mutta mitäs se auttoi. Heti joutui Kalle itsekin
irvihampaiden pilan esineeksi. Seuraavana päivänä pidettiin näet
Havukkalassa leikkuutalkoot, joihin Kalle oli kutsuttu soittomieheksi.
Siellä hänen ihmeekseen kyselivät pojat häneltä: "paljonko lukkarin
Reetalla oli rahoja" ja muuta semmoista. Varsinkin oli Nokkalan Esa
Kallen kimpussa, kuin takiainen, milloin tarjoutuen puhemieheksi,
milloin ihmetellen, äidikseenkö vai ämmäkseenkö Kalle rupeaisi Reetaa
kutsumaan.

Laukkalan muori oli näet, suutuksissaan siitä, kun Reeta hänet
suunavauksetta mökistään pois toimitti, kuunnellut oven takana ja
kertonut siitä kylällä. Kallea harmitti hiukan tuo toisten
naljaileminen, mutta hän päätti olla välittämättä toisten pilapuheista
mitään. Illemmalla ei Kalle kuitenkaan voinut aivan välittämättömänä
olla, kun hän kauli tyttöjen kertovan eilistä kohtausta Rekulan
Riitallekin. Se saattoi Kallen alakuloiseksi, ja yhä alakuloisemmaksi
hän tuli Riittaa tarkastellessaan. Riitta tuntui nyt hänestä olevan
liian korkealla, ja melkeinpä näytti siltä kuin tyttö itsekin olisi
tahtonut Kallelle sitä huomauttaa. Eihän hänellä nyt edes ollut
päällänsä tuota esiliinaakaan, vaikka olihan hän luvannut sitä aina
nuorten kisoissa pitää. Selvästihän sitä paitsi näkyi koko tytön
olennosta, että hän tahtoi vältellä Kallea.

Päästäkseen noista masentavista ajatuksista kulahdutti Kalle ryypyn
toisensa perästä ja siten tultuaan rohkeimmilleen koetti pyörötansissa
halata Riittaa, niinkuin oli muitakin tyttöjä halannut. Silloin se
Riitta Kallen mielestä teki päätemppunsa. Hän ei tosin muiden tyttöjen
tavoin Kallea sättinyt eikä soimannut, vaan katsoi häneen niin pitkään
ja kummallisesti, että Kalle heti selvisi viinahöyryjen huumauksesta.

Oliko tuo Riitan silmäys hellä vai vakava, sitä ei Kalle tiennyt, mutta
siinä oli jotakin, joka pani koko sydämen levottomaksi; sen Kalle sekä
tunsi että tiesi.

Ei ollut sinä iltana Kalle Kelvottomassa miestä, niinkuin ennen,
kompasanoilla toisia huvittamaan. Pari kertaa hän koetti pinnistää
jotakin sukkeluutta ilmi, mutta koetus onnistui niin huonosti, että
Riitan kanssa tanssiva Nokkalan Esakin sen tyhmyydeksi huomasi, mitä
sitten muut.

Yhä huonommalle tuulelle joutui Kalle tuosta, eikä hänen
alakuloisuutensa vielä seuraavina päivinäkään ollut haihtunut. Hän vain
jurotteli yhtenänsä ja vastasi nenäkkäästi jokaiselle, joka häntä
koetteli puhutella, eikä edes itsekään saanut selväksi, minkätähden
hänellä oli niin tukala elämä.

Ei työkään tahtonut enää häneltä oikein sujua, eikähän se ollut
ihmekään, kun ommellessa vain aina pyöri Riitta silmien edessä ja tuo
kummallinen katse tuijotti Kalleen milloin saksien peristä, milloin
muualta. Usein lähti Kalle Rekulaan, että saisi Riittaa puhutella ja
pääsisi aivan selville siitä, mitä tyttö hänestä ajatteli, mutta mikä
lienee aina rohkeuden lopettanut, jotta ei ilennyt sisään mennä. Kalle
jo arvelikin jättää pois mielestään koko tytön, sillä "Nokkalan Esahan
sen kuitenkin saa", päätti hän, mutta tyttö ei niin hevin mielestä
lähtenytkään.

       *       *       *       *       *

Eräänä lauantai-iltana huomasi Rekulan emäntä Kallen kirkkomiesten
joukossa talonsa pihamaalla ja erittäin ystävällisesti pyysi Kallen
tulemaan sisään, kun hänellä muka oli Kallelle tärkeää sanottavaa.
Mitään pahaa aavistamatta seurasi Kalle emännän kutsumusta, mutta
tuskin oli hän päässyt perheentupaan, kuin Kaisa-emäntä salaman tavoin
leimahti hänen eteensä ja viskasi punakukkaisen esiliinan vasten
vieraansa silmiä.

Silloin sekä jyrisi että paukkui niin, että ihmisiä joka suunnalta
riensi sitä melua kuulemaan, vaikk'ei se mitään erittäin harvinaista
Rekulassa ollut. Eräs kirkkomies arveli siitä jälkeenpäin, että "eipä
syysmyrsky taivaslakisessa kuusikossa usein pidä pahempaa pauhua kuin
Rekulan Kaisa Kallelle piti." Kuitenkin jaksoi Kalle kotveroisen aivan
tyynenä kuunnella emännän sanatulvaa, mutta kun ihmisiä yhä saapui
lisää kuulemaan miten häntä häväistiin, suuttui Kallekin viimein.

Hän oikasi suoraksi mittavan vartalonsa, ja nuo suuret, tummat silmät
näyttivät hehkuvan kuin hiilet, kun hän ryhtyi vastustamaan Rekulan
kiukkuista ja peljättyä emäntää. Ei ainoastaan emäntä itse, vaan kaikki
muutkin hämmästyivät tuollaisesta rohkeudesta, sillä Kaisa emäntää ei
luultavasti vielä sitä ennen kukaan kuolevainen ollut tohtinut
vastustaa.

"Ei emännän tämän rievun tähden tarvitse pedoksi ja peijakkaaksi
suuttua", sanoi Kalle, antaen takaisin sanan sanasta ja kaksi
parhaasta. Sitte hän jokseenkin elävästi kuvasi, kuinka Kaisakin oli
"samaa syntistä lihaa ja luuta, kuin muutkin ihmiset, vaikka hän
kävikin körttiröijyssä." Vielä lisäsi Kalle: "Sitäpaitsi Riitan oma isä
näki sen, kuin tuon esiliinan tyttärellenne annoin."

"Ja mitä varten sen hänelle annoit; -- sinunlaisesi ei minun tytölleni
tarvitse mitään antaa", tiuski emäntä.

"Minä näin Riitan mielen sitä tekevän", vastasi jo vähän tyyntyneenä,
"ja Riitta on niin hyvä tyttö, jotta hänelle antaisin, vaikka mitä --
itsenikin, vaikka hänen äitinsä onkin tuommoinen papumylly."

"Entäs sitte sinä, herra ja mestari? Mikäs sinä olet muu kuin renttu ja
narri, joka kaikkien kometiiana kyliä kiertelet", sanoi emäntä.

Kalle punastui hiukan, mutta näytti malttavan mielensä ja melkein
ystävällisesti vastasi: "eihän sitä juuri taida olla kehumisen varaa
minussakaan, mutta antakaapa koetteeksi suostumuksenne Riitan ja minun
tuumiini, niin tulee minusta ihan toinen mies. Sitte en minä enää
tappele, en hurjastele, enkä edes ryypikään, vaikka eihän se taida
ollakaan synti. Uskokaa pois, minusta saatte oikein siivon vävypojan ja
teette vielä hyvän työn pelastaessanne minut hurjuuden retkiltä. Mutta
ymmärrättehän, minkäs mies tekee, kun lapsuudesta pitäen on enimmäkseen
veitikoimalla täytynyt leipänsä ansaita, eikä paremmista päivistä ole
toivoakaan. -- Tuskinpa tuttavanikaan antaisivat minulle työtä, jos
eivät samalla toivoisi saavansa jotain hauskuutta taloonsa -- sitä se
tottumus tekee, emäntä-kulta."

Kaisa-emäntä ei oikein tienyt, tekikö Kalle hänestä pilkkaa vai puhuiko
hän aivan tosissaan, sentähden hän vähän hämillään päätti vastatakin
pilkalla ja sanoi: "olkoon menneeksi! Ei suinkaan minusta vastusta ole,
kun vaan ensin näytät minulle talosi perintöpäätökset tahi lyöt pöytään
pari tuhatta omaa, rehellisesti ansaitsemaasi hopearuplaa."

"Rekulan Riitta myytäisiin kahdesta tuhannesta," huudahti Oksa-Heikki
väkijoukon takaa. "Pahuus, kun minulle ei tällä kertaa sattunut kuin
puolitoista riunaa!"

Useimmat joukosta uskalsivat purskahtaa äänessä nauramaan ja toisetkin
pureksivat huuliaan tuon sukkeluuden kuultuansa. Emäntää näkyi
harmittavan niin, että kyyneleet väkisin pyrkivät silmänurkkiin, ja hän
uhkasi vielä "roistoille näyttää --"

"Jätetään nyt jo pois koko tora", sanoi Kalle säälivällä äänellä ja
jatkoi ojentaen emännälle kätensä, jota se ei kuitenkaan huolinut,
"jätetään pois koko tora, muutoin tässä vielä tekin joudutte 'kaikkien
kometiiaksi'. Hyvästi nyt siis ja erotaan sovinnossa, kun on
toisillemme niin ystävällisesti selitetty millaisia olemme!"

Oksa-Heikki ja joitakuita muitakin lyöttäytyi Kallen seuraan hänen
Rekulasta lähtiessään. He ylistelivät Kallea oikein miesten mieheksi,
eivätkä enää itsekään sanoneet pelkäävänsä Rekulan Kaisaa, kun nyt
olivat nähneet, ettei se todellakaan ollut "muuta kuin papumylly, koko
Kaisa."

Masentunein mielin kuunteli Kalle heidän liehakoima-lörpötyksiänsä ja
näkyi miettivän ihan toisia asioita. Viimein istahti hän kivelle tien
viereen, ikäänkuin levähtämään, ja mutisi siinä itsekseen sormiansa
lukien: "jos vaikka saisi kaksi ruplaa viikossa, niin se ei olisi
kuin -- -- kuin -- -- sata ja neljä -- -- ja siitä vaatteisiin -- --
kymmenessä vuodessa -- -- perhana! Siinähän menisi kolmattakymmentä
vuotta -- ja olisikos se sitte enää saatavissa?"

"Mikä olisi saatavissa?" kysyi Oksa-Heikki.

"Eipähän paljo mikään, mutta soma olisi panna Rekulan emäntä kimmille,
kun kellä olisi kaksituhatta ruplaa."

"Mutta kun sitä ei ole, niin heitä sinä Rekulan emännät ja Riitat oman
Jumalansa nimeen, ne eivät ole köyhän kukkasia", neuvoi Oksa-Heikki.

"Ja lähtään nyt miehissä Havukkalaan huuhtomaan kaikki huolet
hunnikolle ja laitetaan siellä hupainen ilta", esitti muuan joukosta.

"Ka lähtäänpä vain", sanoi Kalle hypäten ylös ja alkoi astua toisten
edellä täyttä kulkkua huutaa hoilottaen:

    "Köyhä mies on viisas mies,
    kun se viinaa juopi,
    viinakulta se surussakin
    huojennuksen tuopi.
    Hei rallin lallin, lallin lallin!
    ja huojennuksen tuopi."

Havukkalaan mentiin, ja varmaankin oli siellä pidetty hupainen ilta,
koska se oli jatkunut niin pitkäksi että vielä kirkkomiehet, seuraavana
aamuna kirkkoon mennessään, kuulivat saunasta käheä-äänistä renkutusta
sekoittuneena kirouksiin ja omituiseen ärinään.

Räätäli-Kalle ei siellä enää kuitenkaan ollut. Hän oli jo ennen puolta
yötä kyllästynyt toisten seuraan ja lähtenyt kävellä toikkaroimaan
kylään päin. Viimein saapui hän Laukkalaan ja kompuroi tallin parvelle
maata. Oli kuitenkin niin paha elämä, ettei uni tahtonut tulla silmään,
vaan ajatukset häilyivät sinne tänne, jotta ei oikein tiennyt missi ne
kävelivätkään. Viimein seisahtivat ne tuonne Rekulan perheen tupaan ja
alkoivat kulkea paremmin yhdessä jaksossa. Tuntui niin hyvältä, kun oli
näyttänyt Rekulan Kaisalle, ettei sitä niinkään hätäpoikia olla, ja
huulet vetäytyivät itsestään hienoon hymyyn. Hymy poistui kuitenkin,
kun mieleen juolahti, että se sanoi rentuksi ja roistoksi. -- --
"Mitähän jos olisi oikeuteen vetää? Ei, ei, siellä voisi itsellenkin
käydä ohraisesti". lausui Kalle itsekseen puoliääneen.

Siitä ne ajatukset sitte siirtyivät entiseen elämään, niihin monen
monituisiin toiveisiin, joita oli tuolla rinnassa aika ajoin oleksinut
ja sitte haihtunut tietämättömiin, jättäen jälkeensä sydämen niin
tyhjäksi ja kolkoksi. Mitäpä sitä kumminkaan huolisi välittää koko
elämästä, kun se on semmoista sekasotkua; parasta on antaa päivän mennä
toisen tulla! Kun tuntuu elämä autiolta, niin tuntukoon; minkäpäs sille
voi? -- Varmaankin olisi kaikki toisin, jos saisi Riitan -- -- niin,
kun saisi, mut otappas!

Sitte koetteli Kalle olla ajattelematta ihan mitään ja päätti nukkua
viimeinkin, vaan silloin rupesi renki Heikki kuorsaamaan tuolla parven
toisessa päässä. Ei saanut unen päätä käsiin eikä edes päässyt
noistakaan ajatuksista; niitä vaan tuli ja lähti. Niinhän hän teki
itsekin, tuli johonkin, oli aikansa ja lähti. Miltään tuo tuntuisi, kun
ei tarvitsisi lähteäkään. Miltäpäs se. Samallaista se mahtaisi olla
sittenkin, autiota ja tyhjää vain.

Sanoihan se Reeta: "tekisit täällä kotona työtä." Melkein taitaisikin
olla parasta taipua Reetan tuumiin. -- Oikein se nauratti tuo ajatus
alussa, mutta sitte ei naurattanutkaan. Sehän olisi Rekulan emännälle
parahiksi. Luonto kyllä löi vastaan, mutta Kalle pakotti ajatuksensa
takaisin Reetaan.

Eihän se Reeta vielä todellakaan ollut kovin harmaassa, ja kuta enemmän
sitä parempi. Mutta entäs Riitta ja muut tytöt? Riitta -- no niin;
onhan Nokkalan Esa ja paljo muitakin rikkaita maailmassa -- ja sitä
paitsi, mitäs siitä muutenkaan tulisi, sillä mitä Kaisa-emäntä sanoo,
se on kuin "taivaasta pudonnutta", niinkuin koko maailma tietää. Vai
ovatko ne tytöt sitte oikeastaan parempia? Vielä mitä, Reeta on
oikeassa ja tohtii sanoa suoraan, mitä muutkin miettivät mielessään.
Niin, ehkäpä se Reeta on muita hiukan parempikin. Tuntuihan hänkin
mielestään paremmalta siiloin kuin ei Kaisa-emännälle liukastellut,
vaan lauloi selvän totuuden. Kun sitä oikein mietti tuota asiaa, niin
ei se niinkään hullua ollut se Reetan tuuma kuin se alussa näytti; ja
mikäpä hänestä kuitenkaan viimein tulisi?

Renki-Heikki kuorsaeli vielä yhtä mittaa, ja Kalle vaan ajatteli,
ajatteli läpi kaikki ajatukset, mitkä milloinkin ajateltaviksi tulivat.
Lopuksi hän tuumaili, että se ihminen on mitä kurjin narri ja pelkuri
nahjus, joka ei uskalla sitä ei tätä; mutta hän tahtoi uhallakin
uskaltaa, sanokoon maailma mitä tahansa! Reeta olikin aina ollut
ystävällinen ja hyvä hänelle. Jo pikkupoikana, kun hän vielä kerjäten
kulki, johan Reeta silloin oli hänelle ollut parempi kuin muut, antanut
vaatteita, neuvonut, varoitellut, vieläpä opettanut hiukan lukemaankin.

Renki-Heikki heräsi ja alkoi kysellä illallisesta metakasta, josta
kirkkoväki oli kertonut.

Lyhyesti ja vastenmielisesti teki Kalle siitä selon, sillä häntä
inhotti koko juttu. Sitte lähti Kalle Heikin luota suoraan lukkarin
Reetan mökille. Päivä oli juuri noussut ja oikein sunnuntaipäiväpä
olikin, mutta Kalle ei uhmallakaan katsellut luonnon kauneutta eikä
päivän kirkkautta, joka häntä muulloin suuresti viehätti. Nyt hän ei
siitä välittänyt, sillä hän oli päättänyt syöksyä suoraan kohtaloansa
kohden, vaikka tuolla sydämen pohjalla särisi niin kummallisen
ilkeästi, ikäänkuin olisi siellä joku kieli katkennut.

Mietitti Kallea kuitenkin vähän, kun piti tarttua Reetan oven ripaan,
mutta ikäänkuin sisällisestä pakosta ojentui käsi ja ovi aukesi.
Ihmetellen katsahti Reeta vieraasensa ja hiukan hämillään kysäsi:
"no mitäs sille Kallelle nyt kuuluu?"

"Nyt minä olen sitä asiaa tarkemmin aprikoinut ja tullut siihen
päätökseen, että --"

Lieneekö Kallen sitte tarvinnut Reetan edessä maassa ryömiä, sitä ei
tarkkaan tiedetty, mutta epäiltiin yleisesti. Varmaa vaan oli, että
Reeta oli suostunut, koska seuraavana lauantaina Reeta ja Kalle yhdessä
kävelivät pappilaan kuulutuskirjan teettoon. Laukkalan isäntä,
puhemies, oli sinne jo edeltäpäin mennyt hevosella, kun hänellä oli
syyssaatavatkin rovastille vietävät; siis yksi tie kaksi asiaa.

Kevästi ja iloisesti kävellä kepsutteli Reeta, kuni morsian
muulloinkin. Hän oli pukeutunut parhaasen pukuunsa, tykkimyssyyn ja
vihtorinihameesen. Siihen sijaan astui Kalle tavallista hitaammin,
sillä hänestä oli kuin jokainen askel veisi häntä onnettomuuteen. Reeta
tervehti vastaantulijoita hymyhuulin, mutta Kalle käänsi aina silmänsä
toisaalle, kun joku saatavan maksaja tuli vastaan, ja niitä tulikin
monta, ihan lakkaamatta.

Riutta-ahteella sattui Kalle ja Reeta kohtaamaan pari
laukkuvenäläistäkin. Ne nähtyään seisahtui Kalle äkkiä, ja tuskin ehti
Reeta kääntyä katsomaan, mikä hänelle tuli, kun Kalle jo juosta vilisti
pois metsään.

Turhaan huhuili morsian: "Kalle mihin sinä menet?" Turhaan rupesi hän
vielä tien vieressä odottamaan sulhoansa, luullen hänen piankin
metsästä palaavan. Kului hetki, kului toinen. Yhä harvemmiksi kävivät
pappilasta palaavat saatavan maksajat ja yhä lännemmäksi kulki päivän
terä. Puiden varjot alkoivat venyä yhä pitemmiksi ja pitemmiksi. Sitä
mukaa synkkeni Reetankin mieli. Hän muisteli mökkinsä tyhjyyttä,
muisteli niitä suloisia kuvia, joita hän vielä hetki sitte oli
mielessään kuvitellut, ja nyt olivat jo kaikki toiveet rauenneet. Kalle
oli pettänyt hänet ja saattanut yleisen naurun alaiseksi.

Tuhatta tyhjemmältä tuntui nyt tästälähin mökkikin. Kyyneliensä lävitse
oli Reeta näkevinään mökkinsä ja kuolinvuoteensa siinä. Aivan yksinään
oli hän vuoteellansa murtuneena, masennettuna. Ei tullut kukaan häntä
katsomaan, ei Laukkalan muorikaan, sillä Reeta ei enää jaksanut nousta
muorille kahvia kiehauttamaan. Luurankomies yksin tuli. Se lähestyi
vuodetta ja kohotti viikatteensa. Maailma musteni silloin Reetan
silmissä. Hän ei voinut ajatella muuta kuin ulkokullaisuuttaan, jolla
aina oli koettanut ihmisiä pettää. Nyt ei teeskentely enää auttanut.
Ihmeen selvinä ja kirkkaina väikkyivät hänen muistissaan kaikki ne
valheet, joilla hän oli kokenut Kalle Kelvotonta pauloihinsa kietoa. --
Miksi oli hän niin tehnyt? -- Ensi kerran juohtui mieleen, ettei
suinkaan Kalle olisi voinut olla onnellinen hänen kanssaan, vaan hän
oli vain tahtonut saada Kallen leikkikalukseen.

Reeta päätti ruveta aivan toisenlaiseksi ihmiseksi tästälähin, mutta
silloin -- oi hirmua! -- silloin jyrähti taivaan pilvissä tuomiotorven
hirveä ääni. Ympärillä välähtelivät kirkkaat, häikäisevät liekit ja
Reetan korviin kuului edempää ilkeää ääntä, juuri kuin naurun
räkätystä.

Kamalalla äänellä parkasi Reeta sielunsa tuskissa. Hän painautui
pitkäkseen maata vasten odottamaan, mitä nyt tulisi. Ei tullut muita
kuin Laukkalan isäntä, joka vaivoin sai seisautetuksi Reetan
kiljaisemista ja ukkosta säikähtäneen kimonsa.

"No, siinäkös te olettekin, ja narrasitte minun koko päivän odottamaan
itseänne pappilassa", lausui isäntä.

Reeta alkoi hiukan tointua. Hän huomasi jo illan olevan käsissä ja
ankaran ukkosen käyvän. Tuntui kuin olisi raskas taakka pudonnut hänen
sydämmeltään, kun näki, ettei armon aika vielä ollutkaan lopussa.

Isäntä pyysi Reetan nousemaan rattaille ja selittämään, mihin Kalle oli
joutunut ja miksi eivät pappilaan tulleet.

Unohtanut oli Reeta äskeiset aikeensa ja matkalla selitteli isännälle
arvelleensa, että hän jo oli liian vanha Kallelle vaimoksi, koska ei
suinkaan olisi liian nuori hänelle äidiksikään. "Sen tautta sitä ei
pappilaan tultu, vaan minä en jaksanutkaan tulla pappilaan asti teille
sanaa tuomaan", lopetti Reeta puheensa.

Läpimärkänä pääsi Reeta mökkiinsä, tuohon autioon mökkiin ja kiitteli
Laukkalan isäntää kyydistä. Isäntää säälitti Reetan kohtalo ja hän
päätti hyvästi läksyttää Kallea, kun oli antanut kujeensa niin pitkälle
mennä. Siksi isäntä kysäsi kotiin päästyänsä, oliko Kalle siellä kotona
käynyt.

Kului päiviä, niistä tuli viikkoja ja kuukausia, mutta Kallea ei nähty
Laukkalassa eikä missään; hän oli kadonnut kuulumattomiin.

Kallen katoamisesta ajattelivat ihmiset yksi yhtä, toinen toista.
Viimein vuoden parin perästä ei hänestä paljoa kylällä enää puhuttu,
Sitte tapahtui kuitenkin pieni seikka, joka vähän virkisti muistoa
Kallesta ja hänen katoamisestaan.

Muutamana Elokuun iltana, vähää ennen maata menoa, kulki näet kylän
lävitse kummallinen kuorma. Näytti siltä, kuin olisi siinä ollut
paljaita matka-arkkuja, ja paljo niitä oli, mutta kun mustat polstat
tiivisti peittivät koko kuorman, niin ei voinut selvästi eroittaa, mitä
siinä mahtoi olla. Vielä sattui, kuorman kylän kohdalla kulkiessa,
pilviä kuun eteen, että oli jotenkin hämärä, mutta sen näki jotta ei se
tavallinen kuorma ollut. Hevonenkaan ei ollut tavallinen rahtikoni,
vaan uljas ja vahvannäköinen, kuin paras syöttiläs. Mies se kuitenkin
kaikista merkillisin oli, pitkä, solakka ja muutenkin pulskan näköinen.
Ruumiin mukainen puku teki vielä hänen tarmokkaan vartalonsa erittäin
huomattavaksi.

Muuan kyläläinen huomasi miehen leveälaitaisen huopahatun alta
kiemurtelevan esiin aivan samanlaiset kiharasuortuvat kuin Kalle
Kelvottomalla "aikoinansa oli ollut". Kalleksi ei kuitenkaan kukaan
matkalaista uskonut, sillä ensiksikin oli hänellä parta ja toisekseen
ajoi hän kylän lävitse virkkamatta pienintäkään pilapuhetta ihmisille,
joita vielä oli kylliksi liikkeellä, että olisi voinut leikkiä laskea.

"Ei se ollut Kalle", päätti Oksa-Heikkikin, "sillä mistä se Kalle olisi
niin hyvät vaatteet saanut, kun oli kengätkin semmoiset poimuvarret
kuin kaupungin sotaherroilla."

Laukkalan pihaan se meni tuo eriskummainen kuorma. Talon isäntä tuli
juuri tallista syöttiläsorittansa illastamasta, kun matkamies
kartanolle pääsi ja pyysi yösijaa.

"Mielellänsähän se isäntä yösijan antoi, ja kuormakin kuletettiin
ylisille lukon taakse", kertoi Laukkalan Miina jälkeenpäin lukkarin
Reetalle, ja lisäsi: "ei siinä siis mahtanut paljaita ruumenia olla.
Eipä se itse vieraskaan tavallisia rahtimiehiä ollut, koska sille
tehtiin tila kammariin ja emäntä itse hilasi sinne ruokaakin niin,
jotta ei tuolle meikäläiset piikatytöt passariksikaan kelvanneet.
Aamusella kysyi sitte renki-Mikko isännältä, että: mikä se meidän
viimeinen yövieras oli, mut isäntä vain sanoa toksautti: se oli niitä
kaupungin saksoja. Ei se kuitenkaan saksoja ollut, vaan mikä lie
ollutkaan herra."

Samana yönä oli Rekulassakin ollut vieraita, kummituksiako lienee ollut
vai muita. Kaisa-emäntä itse oli näet yhteen aikaan ollut kuulevinaan
jyskettä tyttöjen aitoista päin. Eräs piioista taas väitti selvään
kuulleensa Riitan aitan ovea "auvottavan", ja kun hän oli koettanut
ylä-ikkunasta sinne päin katsoa oli portailla liikkunut jotakin mustaa
ja kuulunut sipinää ja naurun hihitystä, mutta hän ei ollut uskaltanut
ulos katsomaan lähteä.

Riitta itse ei tietysti ollut aittansa portailla nauramassa käynyt,
sillä eihän hän vuosikausiin ollut edes huuliansakaan hymyyn vetänyt,
sitä vähemmän nauranut, eikä hän sanonut mitään tavatonta nähneensä
eikä kuulleensa, vaan oli nukkunut yönsä rauhassa, "niinkuin
tavallisesti."

Katsellessaan tyttärensä kalvenneita kasvoja, joilla nyt kuitenkin
heikko punerrus näkyi, alkoi Rekulan Kaisa pelätä, ettei tuo yöllinen
tapaus hyvää merkitsisi. Riitalle ei kumminkaan tapahtunut entistä
enempää, eikä hänen sairautensa entisestään yrtynyt ei ärtynyt, milt'ei
vaan liene ollut paremmin paranemaan päin.

Sitte kului taas vuosi vuotensa perästä tavallista hiljaista latuansa
ilman erityisittä iloitta, jos huolittakin, mutta eräänä talvena
ilmestyi Rekulan emännälle taas huolta. Naapurin Matti oli näet
vihdoinkin saanut hurjalla elämällään talonsa vasaran alle. Kirkossa
kuulutettiin muutamana sunnuntaina, että Harjulan maa myydään
kansselissa silloin ja silloin kruunun "rästeistä ja ulosteoista."
Siitä päivästä oli Rekulan Kaisalla rahahuolia, sillä hänen mielensä
teki ja oli jo kauan tehnyt Harjulaa, kun se mukavasti olisi sopinut
yksiin viljelyksiin Rekulan kanssa.

Nokkalan Esallahan niitä olisi rahoja ollut käsissä, mutta se ei
ruvennut antamaan muulla keinoin kuin sillä, että Riitan olisi pitänyt
taipua hänen kosimistuumiinsa. Riitta taas teki puolestaan semmoisen
tenän, ettei häntä hyvällä eikä pahalla saatu Esaan suostumaan. Papit
ja Kaisan tuttavat heränneetkin kieltelivät häntä tytärtään
pakottamasta, ja yksin hänen oma miehensäkin uskalsi siinä asiassa
vetää Kaisalle vastakynttä. Sanalla sanoen "koko maailma" oli noussut
kapinaan Rekulan emäntää vastaan aina siitä asti kuin Kalle Kelvoton
oli hänet kerran masentumaan saanut.

"Kova onni", ajatteli Kaisa, "kova onni, kun minun poikani piti kuolla
niin nuorena! Hän kyllä olisi heidät saanut tottelemaan, vaikka olikin
synnin lapsi."

Poika oli kuollut, eikä emäntä saanut rahoja. -- Harmillista se oli,
varsinkin kun naapuriksi voisi sattua vieläkin heittiömpi mies kuin
Matti oli ollut. Kuitenkin rauhottui Kaisa-emäntä hiukan, kun saatiin
tietää Harjulan omistajaksi tulleen erään teurastajan kaupungista,
sillä "sehän ei toki itse viitsine ruveta tänne salon sydämeen asumaan,
vaan ehkä antaa talon arennille", ajatteli Kaisa.

Sekin toivo petti, kun jo keväthölseissä rupesi Laukkalainen, jolle
omistaja oli lähettänyt sitä varten rahaa, parannuttelemaan Harjulaa.
Laukkalainen kertoi vielä omistajan itsensäkin muuttavan Harjulaan, kun
vaan saa asiansa kaupungissa järjestetyiksi. Ei sitte kovin kaukaa
kulunutkaan, kuin Harjulan omistaja jo muutti taloonsa asumaan ja
innolla ryhtyi sitä korjailemaan.

Melkein ensimmäisiksi töikseen pani tuo uusi isäntä miehiä purkamaan
peltojensa välitse kulkevia Rekulan karjakujoisten vierusaitoja.
Nähtävästi oli sillä aikomus tuketa koko kujoiset.

Tavallista joutuisammin kiiruhti Rekulan Kaisa aidan purkajain luo ja
kysyi heiltä, kenen luvalla he hänen karjaltansa tietä tukkesivat.
Miehet vain nauroivat Kaisan kiivaudelle ja pilkallisesti käskivät
hänen menemään "äystäämään" Harjulan isännälle itselleen, se ehkä
pelkäisi "eukkojen toria", mutta heidän täytyi tehdä työtä käskettyä ja
syyttömiähän he siihen olivat.

"Mutta mistäs kautta minä sitte karjani kuletan?" tiuski Kaisa.

"Luultavasti ympäri järven eli minusta nähden vaikka venheellä",
vastasi muuan vintiö miehistä.

"Ympäri järven? Kuusi pitkää virstaa? Hulluk--" Kaisa huomasi olevansa
pilan esineenä ja lähti nolona kotiinsa.

Hetken perästä nähtiin Rekulan emäntä taas matkalla Harjulaan, mutta
nyt hän oli kirkkovaatteissaan. Perille päästyänsä ei Kaisa tahtonut
uskoa silmiänsäkään, sillä portaille häntä tervehtimään tuli tuo
jo aikoja sitte kadonnut Kalle Kelvoton ja ihan ilmielävänä. --
Millaiseksi se sitte vielä oli paisunut tuo Kalle! Nyt hän ei enää
ollutkaan mikään humalaseiväs, vaan harteva ja tukeva kuin kangashonka
ja kuitenkin solakka. Kasvoilta oli kadonnut niiden entinen kalpeus ja
nyt niillä näkyi miellyttävä ruskeus. Kaikki hänen liikkeensäkin olivat
niin mahtavia, että Kaisakin ikäänkuin sisällisestä pakosta totteli,
kun Kalle viitaten käski häntä vierashuoneesen. Kaisa tunsi, että
Harjulan uusi isäntä oli jäykkä naapuri, mutta samalla oikea isännän
malli, eikä hänellä ollut vähääkään voimaa vastustamaan tuota miestä.

Ennenkuin emäntä ehti asiaansa alottaakaan, sanoi jo Kalle: "minä juuri
odottelinkin emäntää tänne?"

"Minua? Mistä sinä minua tiesit odottaa?"

"No tuon kujoisjutun tautta --"

"Niin, niitä sinä et saa tuketa", sanoi Kaisa, ja ensi hämmästyksen
haihduttua alkoi hänessä taas entinen voima ilmestyä.

"Kyllä minä saan", naurahti Kalle. "Minä saan mitä ikänä tahdon, kun en
koskaan mahdottomuuksia tahdokaan. Mutta, jott'ei meidän taas tarvitse
riitelemään ruveta, selitän minä teille tuon kujoisjutun, sillä
riidassa te varmaankin tappaisitte."

Kalle avasi vahvasti raudoitetun kirstunsa ja nosti siitä ensin
pöydälle punakukkaisen, raskaan näköisen nyytin ja sitte pitkän
paperitorven, jonka avattuansa levitti pöydälle.

"Katsokaas", sanoi hän, "tässä on minulla sekä Harjulan että Rekulan
kartat. Tässä on Harjulan maa, ja niinkuin näette ei koko tiluksilla
ole muuta tietä kuin tuossa on tie rantaan ja tuossa teidän
kirkkotienne. Mutta tässä on vielä toinen seikka. Teidän uusi
riihirakennuksenne on näette sen kokonaan minun puolellani ja se on
teidän heti siirrettävä pois --"

Se oli Kaisalle liikaa ja vihasta aivan tulisena huusi hän: "sinunko
tähtesi minun pitäisi siirrellä omia huoneitani, ohoh -- en kuuna
päivänä!"

"Kyllä teidän pitää", vastasi Kalle Kelvoton peloittavan tyynesti,
"kyllä teidän pitää, jollette myy minulle koko taloanne. Minä maksan
teille Rekulasta hyvän hinnan, kun tämän talon sain niin helpolla ja
nämä talot sopivat niin hyvin yhteen käteen."

"Haha haa! Millä sinä voisit Rekulan ostaa?"

"Eiköhän tuota rahalla saisi, ja ehkäpä voisin teidät pakoittaa
antamaan sen rahattakin, jos tahtoisin", vastasi Kalle. Osoittaen
pöydällä olevaa nyyttiä lisäsi hän: "jo tuossa esiliinassakin luulisin
olevan Rekulan hinnan, vaikka siinä onkin vain liikerahoja karjan
ostoksi."

Kaisa-emäntä ei kyennyt vastaamaan sitä ei tätä, katselihan vaan
kummastuneen näköisenä pöydällä olevaa nyyttiä.

Kalle katkasi äänettömyyden kysymällä: "paljoko te vaaditte Rekulasta?"

"Mutta en minä ymmärrä", vastasi Kaisa kierrellen, "en kuolemakseni
ymmärrä, miten sinä puoleen kymmeneen vuoteen olet voinut niin paljo
rahaa säästää?"

"Siitähän onkin jo lähes kymmenen vuotta, sillä kohtahan teidän
Riittanne täyttää seitsemänkolmatta", selitti Kalle. "Enkä minä muutoin
ole säästänytkään, vaan ansainnut." Sitte kertoi hän vielä emännälle
laukkuvenäläisten tavoin ruvenneensa kyläkauppiaaksi ja kulkeneensa
ympäri maata. Vähitellen oli hän saanut niin paljon kokoon, että voi
ruveta pitämään teurastajan tointa ja hevoskauppaa.

"Niillä toimilla en minä kuitenkaan olisi aivan äkkiä päässyt
vaurastumaan, kun piti voidella kruunun miehiä ja senkin seitsemiä,
vaan sitte sain urakkatöitä sekä kruunulta että yksityisiltä ja niissä
voitin enemmän kuin edeltäpäin aavistinkaan. Sillä tavoin kertyi siksi
varoja, että nyt tuota jo pääsee rauhassa leipäänsä syömään."

"Varmaan olet sinä ryyppimisenkin jo pois heittänyt?" sanoi Kaisa ja
katsoi terävästi Kallea silmiin.

Kalle naurahti hiukan ja tuumaili: "konstikos sitä oli heittää,
niinkuin muutakin vallattomuutta, sillä en suinkaan minä ryyppimällä
olisi tarkoitusteni perille päässyt."

"Et -- et suinkaan! -- -- Kyllä sinä Kalle näyt olevan toimen mies,
mutta etköhän kuitenkin heittäisi noita kujoisia auki?"

"Ei se oikein kannata, sillä pelto menee hukkaan", vastasi Kalle, mutta
vähän mietittyään jatkoi: "naapurisovun vuoksi olkoon auki siksi kuin
ehditte teettää takapalstallenne karjamökin, esimerkiksi yhden
kuukauden."

"Yhden kuukauden!" huudahti emäntä, "eihän siihen ehdi mitään --"

"Siihen ehtii hyvinkin paljo," sanoi Kalle, "kun vaan ihmisellä on hyvä
tahto."

Kotiin tultuansa ei Rekulan emäntä enää oikein itseänsä ymmärtänyt.
Tavallansa häntä harmitti ja tavallansa oli hän iloinenkin. Pitkiksi
ajoiksi jäi hän sitte yhteen kohti istumaan, eikä pannut rikkaa ristiin
pitkinä päivinä, van näytti miettivän, -- mitähän lienee miettinytkään.
Ei hän edes väelleenkään virkkanut hyvää, ei pahaa, vaan jokainen sai
tehdä, mitä itse tahtoi. Riittaa hän usein katseli pitkään, kun luuli,
ettei tyttö huomaisi. Silloin näki hän tytön kokonaan vieraantuneen
hänestä, ja se koski äidin sydämelle. Juohtui mieleen paljon
kaikenlaisia pikku tapahtumia menneiltä ajoilta, ja silloin selvisi
Kaisalle, että hän oli elänyt ikänsä pelkkänä Rekulan emäntänä,
kylmänä, kolkkona käskijänä. Kuulipa vieläkin talossa oleva piika Leena
emännän kerran itsekseen puhelevan "jotain semmoista, ettei hän ollut
rakastanut mitään eikä ketään." Ei kukaan rakastanut häntäkään, vaan
sama jäykkyys, jota hän oli ympäristöönsä levittänyt, henki nyt häntä
itseäänkin kohtaan. Perheensä keskellä tunsi hän olevansa kuin
yksinänsä kaukana synkässä erämaassa. Niin kertoi Leena Oksa-Heikille
ja sanoi: "ihan varmaan emäntä nyt tulee hulluksi, kun on ollut niin
hyvä meille kaikille."

Ikävät päivät olivatkin Kaisalla käsissä. Hän katseli kirjojaan, jotka
jo vanhastaan olivat hänelle tutut, mutta nyt olivat nekin
tuntemattomat, vieraat. Ihan toista kuin ennen oli nyt niiden lehdillä.
Niissä puhuttiin rakkaudesta, toisten hyväksi uhrautumisesta, sydämen,
eikä vaatteiden uudistamisesta, anteeksi antamisesta, eikä
tuomitsemisesta. Tuo oppi oli valoisaa ja lämmintä, siihen nähden jota
Kaisa ennen oli tuntenut ja tunnustanut, mutta vaikeaa oli äkkiä
muuttaa mielipiteitään. Vanha ja uusi käsitys taistelivat Kaisan
sydämessä vallasta, eikä ollut ketään, jolta olisi kysynyt neuvoa.
Olisihan se tosin ollut tuolla Harjulassa mies, joka näytti olevan
selvillä kaikesta, joka olisi kyennyt neuvomaan, mutta se oli siellä
eikä tullut edes käymäänkään Rekulassa. Niin, nyt se ei varmaankaan
enää välitä Riitastakaan, koska ei tule. Eikähän äidin sovi mennä
tytärtänsä tarjoamaan, vaikka nähtävästi Riitan onni riippui kokonaan
tuosta miehestä, sillä Kallen kadottuahan hän rupesi näivettymään ja
kuihtumaan.

Kaisaa kadutti niin, että kyyneleet tahtoivat pyrkiä silmään, ja
taisipa ne joskus päästäkin esiin, kun hän katseli Harjulaan päin ja
mietti kaikkea, mitä oli tapahtunut ja mitä olisi voinut tapahtua.

Renki-Pekka sanoi emännän jo alkavan käydä vanhaksi, mutta tytöt
arvelivat hänen vain olevan äkeissään, kun oli naapurikseen saanut
Kalle Kelvottoman eikä saa Kallea tanssimaan pillinsä mukaan, niinkuin
muita. "Eikä Kalle enää kuulu Riitastakaan huolivan", lisäksi joku.

Siitä, mitä väki ajatteli, ei Kaisa välittänyt vähääkään, vaikka hän
useinkin huomasi toisten ilkkuvat tai surkuttelevat katseet. -- Sillä
tavoin toimettomuudessa ja sisällisissä taisteluissa kului Kaisalta
päivä päivän perästä, ja jo oli joutunut käsiin viimeinen viikko Kallen
määräämästä kuukaudesta. Kaisa yhä tuijotteli Harjulaan päin, ikäänkuin
olisi sieltä lohdutusta odottanut, mutta ei sieltä mitään tullut. Sen
vuoksi käski Kaisa-emäntä eräänä päivänä miehensä mennä Harjulaan ja
pyytää "Harjulan isäntää" toki kerran heilläkin käymään. Ihmetellen
katsahti mies vaimoonsa, mutta kun tuo käsky kuului nöyrältä pyynnöltä,
lähti hän sitä täyttämään. -- Vähän ajan perästä tulivatkin molemmat
isännät yhdessä Rekulaan, ja sekä Kaisan että Riitan silmät välkkyivät
niin somasti nähdessään heidän tulevan.

"Nyt kohta jyrisee", kuiskasi piika-Anni karjakolle, kun Kaisa-emäntä
meni portaille tulijoita vastaan. Uteliaina kuuntelivat sitte tytöt
vierashuoneen oven takana, milloin myrsky nousisi Kallen ja emännän
välillä.

Eipä huoneessa näkynyt myrskyn enteitäkään. Iloisesti keskusteli siellä
vieras talon vanhusten kanssa, kertoen heille näkemiänsä ja
vaiheitansa. Emäntää kyllä näytti painavan jonkunmoinen levottomuus,
niinkuin jotakin erinomaista odottaessa on tavallista, mutta vieras ei
siitä näkynyt huomaavan mitään. Aikansa oltuaan nousi Kalle ja aikoi
lähteä pois, kuni muutkin vieraat. Ennen jäähyväisiä hän vielä
kuitenkin kääntyi emäntään ja sanoi: "meidän pitäisi rakentaa
Juokoskeen yhteinen mylly; se varmaankin kannattaisi hyvin."

"Rakenna sinä vaan, jos tahdot", lausui Kaisa.

"Toinen puoli on teidän maata, enhän minä yksin voi miten rakentaa."

"Sinä näyt kostavan ankarasti", lausui Kaisa, "sinä saatat onnettomaksi
meidät -- -- vaan, se -- -- onkin minulle parahiksi." --

"Minäkö, ja miten?" kysyi Kalle erittäin ystävällisesti.

Vastaamatta pistäytyi Kaisa ulos, josta vähän ajan perästä palasi
Riitan kanssa.

"Jos et todella tahdo meitä onnettomiksi, jos et ole kokonaan
unhottanut entisiä aikoja, niin tuossa on Riitta", soperteli Kaisa
melkein pyörtyneenä ja liikutuksesta vapisevalla äänellä.

"Nyt äitisi antaa sinut minulle, niinkuin sinä tahdoitkin", sanoi Kalle
iloisesti puristaessaan Riittaa rintaansa vasten.

"Enhän minä aivan näin perinpohjaista antamista tarkoittanutkaan",
sanoi Riitta lempeästi, onnellisena katsoen Kallea silmiin. "Vaan tämä
on vieläkin parempi."

Seuraavassa silmänräpäyksessä saivat Rekulan isäntä ja piikatytöt nähdä
mielestänsä ihan ilmeisen ihmeen. Kaisa-emäntä itse näet riippui Kalle
Kelvottoman kaulassa ja itki, itki ihan kuin pieni lapsi.

"Sinä, sinä", tyrski Kaisa-emäntä, "sinä et ole nahjus mies, vaan
aukasit minun silmäni, sillä minä olin sokea, mutta kun naiselle jää
kaikki hallitus, niin muuttuu hän väkisinkin 'pedoksi' -- -- ja sitte
on sydän haleta -- -- mutta nyt on taas kaikki hyvin. -- -- Voi
Kalle-kulta! Et usko, miten onnellinen nyt olen, niin onnellinen että
-- että, -- kun taas voin luottaa johonkin."

"Niin mekin", sanoi Kalle likistäen Riittaa rintaansa. "Riitta arvasi
oikein, kun sanoi, jotta te vielä suostuisitte kerran."

"Oletko sinä sitte Riittaa tavannut?"

"Enpä oikeastaan moneen vuoteen, mutta kerran kävin katoamiseni jälkeen
hänen puheillansa ja silloin tuumimme kaikki valmiiksi, mutta isäntä
neuvoi kovuudella pehmittämään teitä, jos mieli teitä saada taipumaan."

"Kaisa", sanoi isäntä, "anna anteeksi, mutta minä luulin, ettei sinulla
enää olisi sydäntä, ja sentähden --"

"Oli sinulla siihen syytäkin", vastasi Kaisa, "mutta sinun toimeesi
nähden olisi jo aikoja sitte oltu mieron tiellä, eikä arvattavasti
nähty tätä siunattua hetkeä."

"Eiköhän?" arveli Kalle.

"Tuskinpa todellakaan", mutisi Rekulan isäntä miettivästi.

"Kas kun toisinaan sataa, vaikka ei ole yhtään jyrissyt", kuiskutti
piika-Anni taas karjakolle ja salavihkaa oven raosta tirkistellen
osotti sormellaan ilosta kyynelöivää emäntää, jonka kasvoilta entisen
jäleyden asemesta loisti tyytyväisyys ja ilo.

       *       *       *       *       *

Paria vuotta myöhemmin oli Rekulan talon väki ja muutamia vieraitakin
koolla tuvassa katsomassa erään sairaan hengen lähtöä.

Vuoteella lepäsi vanha, kurttuinen ja aivan hopeanharmaa ämmä. Hänen
rintansa kohoeli harvaan ja hengitys kävi raskaasti.

Viimein avasi sairas silmänsä ja puhui vaivaloisesti: "Kalle, kiitos,
että -- otit minut tänne, -- siellä mökissä yksin oli niin tyhjää ja
-- -- pelottikin, kun minä olen ollut -- -- -- niin ulkokullattu. -- --
Mutta, Kalle, luuletkos kaikki annettavan anteeksi?"

"Kaikki, jos vaan Häneen turvaatte", sanoi Kalle lohduttaen.

"Mutta minä tein niin paljo -- paljon pahaa -- -- ja olin kuin
käärme --"

"Mutta Hän ei tahdo syntisen kuolemaa", selitti Kalle taas.

"Sanoikos ukko-Paavokin niin?"

"En tiedä, vaan Hän itse sanoo, ja Hän on totuus."

"Niin, niin Hän itse sanoo, -- nyt minä sen us--kon, kun sinä -- -- sen
sanot -- Kalle."

Seurasi sitte hetkisen äänettömyys, mutta viimein puhui sairas taas
änkyttäen: "siellä -- -- sinä tiedät -- Kalle -- siellä -- --
villasukassa -- -- on ne -- kahdeksan--toista -- -- ne -- -- ne
pienelle -- -- Reetalle -- -- muis--toksi -- -- kum--mistaan. -- --
Hyvästi -- -- en jaksa -- -- kiitos! Siunatkoon teitä --"

Sairas vaipui jonkunlaiseen horrostilaan, jota kesti kotveroisen.
Viimein aukenivat taas hänen silmänsä ja yhteen jaksoon puhui hän:
"täällä ei ole tyhjää, kun sinäkin olet täällä, Kalle. Tule Kalle!
Tanssitaan, nythän ovat meidän häämme. Tie auki morsiamelle! Hei!"

Silmänräpäys kului, eikä morsiammen rinta enää kohoellut. Kaikki oli
lopussa, ja kyyneleet kiiluivat Riitan silmissä, kun hän ummisti
lukkarin Reetan silmät. Kalle koetteli silloin siellä jotakin, joka ei
oikein ottanut mennäksensä alas. Samassa alkoi vanha isäntä veisata:
"maailma, sinun jätän", johon Kaisa-emäntä vapisevalla äänellä ensiksi
yhtyi. Vähitellen tarttuivat virteen kaikkikin tuvassa olijat, paitsi
pikku Reeta, joka vielä kuunteli lattialla isoäitinsä jalkojen
juuressa.



IISAKIN ROMAANI.


    "Taivas se on sininen,
    ja lintuiset on pienet:
    nepä ne oksilla laulelevat".

Vienon suruisella ja pelonalaisella lapsen äänellä laulettuina
tunkeutuivat nuo sanat jostakin kaukaa Iisakin korviin. Hän loikoi
silloin vielä vuoteellansa kaupungin parhaan ravintolan viidennessä
numerossa ja aukasi silmänsä. Iisakki ei oikein tiennyt, oliko hän jo
ollut hereillä ennen laulua, vai siihenkö hän vasta heräsi. --
Kaiketikin mahtoi vielä olla liian aikaista nousta ylös, koska suu
maistui vielä niin unelle. Hän kääntyi seinään päin mukavassa
rautavuoteessaan ja aikoi nukkua vielä jonkun tunnin.

Unta ei kuitenkaan kuulunut tulevaksi, eikä voinut olla ajattelematta.
Ei tuo ajatus niin erinomaista mitään ollut, eikä tärkeääkään, vaikka
se tunkeutui esiin niin voimakkaasti, että häiritsi nukkumisen ja
tahtoi suututtaa oikein.

"Niin, on sekin luuloa, että uni muka joltakin maistuisi ja vielä
suussa! Se on vaan semmoinen sanantapa ja merkitsee sitä, että vatsa ei
ole kunnossa. No, mutta minussa se nyt merkitsee sitä, että tässä
talossa on huonoa viiniä ja nuo naiselliset Dagmar-sikarit eivät
sovellu miehiselle suulle, vaikka se neiti illalla niitä niin kehui."

    "Poissa on armas, ja siksi
    puhkee kaihoni kyyneliksi;
    siitä hiukan on toki hoivaa --"

kuului taas tuo surullinen ääni korviin.

"Kaikkiakin, kun antavat noin häiritä matkustavaisia. Voi näitä pikku
kaupunkeja! Kaupunkeja -- hm! Mitä kaupunkeja nämä ovat? Mennään maata
päivän kanssa ja kiivetään ylös kukon kerällä -- mut mitähän nyt jo
kello lienee?"

Olisi se tuolla pöydällä kellokin. Kuuluihan sieltä oikeaan korvaan
ihan selvästi sen tikittäminen, ja kun käännähti ja hiukankaan silmiään
raotti, niin näki, miten päivän punertavat säteet, kaihtimien lomitse
luikahtaen, ikäänkuin hypiskellen, kisailivat kellon kultaisella
kuorella. Olisi sitä pitänyt oikeastaan nousta kelloa katsomaan, mutta
pitkin kaikkia hermosäikeitä tuntui hiiviskelevän semmoinen
autuaallinen raukeus, että ei hennonut sitä nousemalla häiritä.

Jopa tuo taisi tauota tuokin laulu, jotta saa tässä vielä hetkisen
rauhassa uinailla ja odotella aamukahvia. Myöhäänpä ne sitä tuovatkin,
vai eivätkö tuonekaan tilaamatta. Kas, eihän vielä ole tuotu oven
ulkopuolelle kiillotettaviksi jätetyitä saappaitakaan, vai eivätkö
ymmärtäne niitä edes kiillottaakaan. Ei, kyllähän ne toki kuitenkin sen
verran -- ja sanoihan se anniskelija-nainen olleensa Helsingissäkin.
Lienee tuo ollutkin jos jossakin hänkin. Sen ainakin oli näköinen,
jotta -- --

No nyt se laulu taas alkaa uudestaan. Ahaa! se kerjää laulamalla. -- --
Onkohan tuo olevinaan virttä vai oikeaa laulua, jota se nyt vetelee.
Kirottua, kun rupesi taas ynisemään! -- Nyt kävi ovi. Hyvä -- ne ajavat
sen pois nyt -- siivoojattaret. Olisivat ne sen kuitenkin minusta
nähden saaneet antaa laulaakin. Kuka sen tietää, jos on hyvinkin
suuressa avun tarpeessa, ja vaikka ei olisikaan, niin onhan tuo ainakin
yhtä hyvä kerjäämistapa kuin sirkukset ja posetiivit. Niiden kyllä
annetaan kaikessa rauhassa joka paikkaan tunkeilla, mutta annas, jos
omamaalainen, köyhä ja orpo raukka tohtii tämmöiseen, muka parempaan
ravintolaan nenänsä pistää, niin huudetaan heti: "ulos, ulos!" Jos
toinen ei sitte kyllin pian ennätä luitaan raikota, niin kohta saa sekä
kuulla että tuntea "kuka käski."

    "Kiitoksen, Herra, sinull'
    täll' huomenhetkellä,
    tuon iloisella veisull' --"

"Tuo vaan", ajatteli Iisakki, "mutta ei oikein sattunut paikalleen, kun
minulle virren säästit. Samapa se."

"Tule sisään!" huudahti Iisakki jyrisevällä äänellä sitte.

Äkkinäisesti kuuluttiin nyt ramuuttelevan lukkoa kotveroinen, mutta ei
saatu auki.

"Minä lienenkin sen väännältänyt salpaan sisäpuolelta", tuumaili
Iisakki ja hypähti ketterästi ylös vuoteelta. Hän kietasi kiireesti
peitteen ympärilleen ja katsahti lattialle vuoteensa viereen, mutta kun
siinä ei mitään tohvelia näkynyt, harppasi hän mattoa myöten muutamalla
askeleella ovelle.

Pian oli ovi auki ja siitä astui sisään pitkän huiskea, mutta
tavattoman laiha ja kalpea tyttö. Olisi sen, koosta päättäen, luullut
olevan noin viisissätoista, mutta nuo lapsen kasvot näyttivät
korkeintaan kaksitoistavuotisilta. Ei tuota tyttöä saattanut mitenkään
kauniiksi sanoa, mutta jotakin omituisesti viehättävää hänessä
kumminkin oli. Olivatko ne nuo isot, teräsharmaat silmät, jotka niin
puoleensa tuntuivat vetävän? Eikö mitä -- nehän olivat siksi liian
elottomat, milt'ei älyttömätkin, eikä valkuainenkaan ollut kirkas.
Tummanruskea tukkakin näytti karkealta ja kovin tavalliselta, niinkuin
tuo suora nenäkin, ja muotopiirteet olivat liian veltot. Mikähän lienee
ollutkin, mutta katsella häntä vaan piti. Kentiesi ei tytössä itsessään
ollutkaan mitään katseltavaa, vaan ehkä ne nuo akkunaverhojen
himmentämät auringon säteet antoivatkin hänelle tuon viehätysvoiman ja
niin omituisen sulouden.

Kuta kauemman Iisakki katseli outoa, hämmästynyttä ja punehtuvaa lasta,
sitä rajummin tunsi hän valtasuonensa tykkivän, ja yht'äkkiä pudotti
hän peitteen hartioiltaan alas. Tyttö ei osannut mitään sanoa, vaan
itku näkyi tahtovan tunkeutua hänelle kurkkuun ja silmät saivat
omituisen, kostean kiillon. Silloin Iisakki, tietämättä mitä teki,
tempasi tytön syliinsä, kierrälsi kätensä hänen ympärilleen ja
tulisilla suudelmilla peitti hänen kasvojansa.

Tyttö pelästyi ja näytti tahtovan juosta ulos, mutta vaieten ja
väsyneenä raukesi kuitenkin läheiselle pehmeälle istuimelle.

"Älä itke, älä rakas lapsi -- -- en minä sinulle mitään pahaa tee",
sammalteli Iisakki. Sitte hän haki takkinsa taskusta lompakon, josta
otti setelirahan. "Kas tässä tyttöseni, mutta älä -- --"

Iisakki unohti sanottavansa kokonansa ja ääneti vaan yhä katseillaan
nieli tuota tuntematonta tyttöä.

Kuului sipsuttavia, hiiviskeleviä liikkeitä käytävästä. Ne herättivät
Iisakin lumouksesta, ja tyttökin kimmahti ylös, kuni sähköitettynä. Hän
kiirehti ovelle ja silmiänsä pyyhkien puikahti siitä ulos.
Silmänräpäyksen ajan katsoa tuijotti Iisakki ovelle, hiivi sitte
vuoteellensa takaisin ja vetäsi peitteen päällensä. Henkeänsä pidättäen
hän sitten odotti siinä jotakin ja toivoi, että taas olisi alkanut
kuulua tuo värähtelevä, vienon surullinen ääni. Hänen jokainen hermonsa
tuntui pitkin pituuttaan olevan jännitettynä ja valtimon sykintä kuului
selvästi korvissa. Muuta ei kuulunut kotvilleen.

Sitte kuului jotain räminää ulkoa, ja jo vähitellen alkoi taas kellon
käyminenkin kuultavaksi selvetä. Hermojen pinnistys höltyi ja sydänkin
alkoi levollisemmin lyödä, mutta ei vielä kuitenkaan kyennyt mitään
selvästi ajattelemaan.

Kului hyväkin hetkinen siinä, ennenkuin Iisakki huomasi yhä
puristavansa kourassansa äskeistä seteliä. Pahan mielen välähdys
vilahti sielussa, kun ei ollut tullut antaneeksikaan tuota tytölle.
Miksi hän ei ollut sitä antanut? Siksi vaan, kun oli tuntunut silloin
siltä, kuin sen antaminen olisi ollut samaa kuin häväistys tytölle.
Mutta olihan hän suudellutkin tyttöä, ja sehän nyt toki lienee
häväistystä, jos mikään. -- Kyllähän saattoi niin olla, mutta ei se
vaan siltä tuntunut. Päinvastoin omatunto tuntui niin rauhalliselta,
vaikka kuin olisi tahtonut sitä ahdistella ja rauhattomaksi saattaa.
Eikä vain omatunto ollut levossa, vaan koko olentokin tuntui niin
pirteältä, tuoreelta ja puhdistuneelta, kuin kasteinen nurmi kesäpäivän
noustessa.

"Miltähän kannalta tyttö-riepu mahtoi asian ottaa? Kunpa hänkin tuntisi
samaa puhtautta ja rauhaa! tyttöparka! Minkähän tähden hän lienee
itkenyt? Varmaan pelotin hänet ihan pahan päiväiseksi, vaikka
aikomukseni oli vain antaa hänelle pieni lahja. Kyllä hän saikin koko
lahjan! Ha ha ha -- -- -- pari kolme muiskua, ja ne eivät suinkaan
häntä lihota.

"Mikähän pahuus minut panikin häntä suutelemaan? Varmaankin on
hermostoni jollakin tavoin vialla. -- Ehkä väsyin liiaksi matkalla tai
valvoin liian kauan lörpötellessäni illalla tuon kiekailevan
puhvettinaikkosen kanssa ja kuunnellessani humalaisten herrojen loruja.
Kun voisi vielä nukkua hetkisenkään edes!"

Kärpäset surisivat häiritsevästi tuolla viinalla täytetyssä
lasipyydyksessä, ja kaikenlaista kapsehtimista alkoi yhä tiheämmin
kuulua talossakin. Väkisinkin täytyi avata silmänsä, ja katse alkoi
harhailla pitkin seiniä, kuitenkaan mihinkään seisahtamatta. Viimeinkin
pysähtyi se tuonne akkunaverhojen hienoihin reunuksiin. Niissä oli
kaikenlaisia luonnottomia kukkien kuvia ja kummallisia koukeroita. Alas
huoli, on tuo tuossa kuitenkin jonkun näkemäni kasvin näköinen, mutta
minkä? "Capparis -- capparis" -- -- -- Kiusasi vähän, kun ei jaksanut
muistaa lajinimeä, mutta siihen se unohtui sitte koko kasvi, ja kukista
muodostuivat ensiksi silmät, suuret, harmaat ihmissilmät -- tyynet,
kuni umpilammin pinta kesäisenä iltana.

Silmien ympärille kasvoi sitte vähitellen kalpeat, lapselliset kasvot;
ja nuo silmät ne niin ujosti, mutta kuitenkin luottavasti katselivat
Iisakkia. Tietystikään ei siinä ollut mitään, mutta kuitenkin täytyi
vaan silmiänsä siinä kohden pitää, ja pahalta olisi tuntunut, jos ne
olisi pitänyt pois kääntää. Mitäpä niistä kääntäisi? Haaveksi häntä nyt
kerran aikuinenkin mies.

Tornikello löi harvakseen jossakin päin. "Yks -- kaks -- kolme --."
Kauan sen ääni värisi ilmassa, mutta ei se lyönyt enää. -- Siis
neljännestä vaille. Neljännestä vaille montako? Mikäs se nyt siellä
käytävässä rupesi ripisemään, vai tuleeko se tyttö toki viimeinkin
takaisin? Ei, ne vaan lakaisevat siellä.

Ihanhan minä olen rutihullu, kun nyt vaan odotan tässä tuota tyttöä.
Lapsellista, narrimaista, -- -- mutta, jos hän vielä kuitenkin tulisi!
Eihän se mitä; parhaillaan ehkä kertoo kotonaan, miten muuan herra
-- -- ja sitte leviää suuteluhistoria kaupungille, sitte pannaan se
sanomalehtiin ja sitte sitä kauhistutaan ja niin edespäin; eikä kukaan
käsitä sitä oikealta kannalta. Jos minä puolustautuisin -- -- -- ei,
kuka sitä sitte uskoisi, ja mitäpä minä voisinkaan puolustuksekseni
sanoa. "Hullu taikka hävytön", se on tietysti päätös, ja jotakin
hulluuden tapaista se mahtanee ollakin. Siis ei minullakaan ole ihan
säännölliset aivot, mutta kennelläpä ne oikeastaan lienevätkään.
Parasta on pyrkiä pois täältä, mutta hitto sen tiesi milloin se niiden
laiva lähtee.

Iisakki nousi ylös ja hitaasti pukeutui peilin edessä, mutta kuitenkin
huolellisesti. Sitte hän painoi oven pielessä oleva kellon nastaa, ja
heti ilmestyikin joku naisihminen ovelle. "Kahvia, olkaa hyvä."
"Paikalla, hyvä herra."

Iisakki asetteli vielä kravattia kaulaansa, ja siinä näkyi olevan
tavattoman paljo tekemistä. Saihan sen viimeinkin valmiiksi paikoilleen
ja kohta aukeni taas ovi.

"Hyvää huomenta! Vai jo maisteri on noussut ylös?" lausui teeskentelevä
nainen, imelästi hymyillen ja asetellen tarjotinta pöydälle.

"Jo, niinkuin näette", vastasi Iisakki hiukan ynseästi, sillä näin
päivänäöllä inhoitti häntä tuon naisen teeskentely. Nainen ei sitä
ollut huomaavinaan, vaan ilmoitti tänään olevan erittäin herttaisen
ilman ja iltasella soitantoa kaupungin puistossa.

"Mikäs laiva täältä tänään lähtee eteläänpäin?"

"Aallotar; mutta se on niin roskanen, vaan huomenna lähtee Stjerna, ja
se on kerrassaan fiini laiva."

"Voiko rouva sanoa, mihin aikaan se Aallotar lähtee?" kysäsi Iisakki.

"Hyi! Enhän minä mikään rouva ole, mutta Aallotar lähtee kello 12
päivällä."

"Vai ette te olekaan rouva", lausui Iisakki. "Olisihan minun pitänyt se
huomatakin, mutta en tullut niin tarkkaan katsoneeksi."

Ovi paiskattiin kiini vihaisesti, ja Iisakki hymähti itsekseen. "Toista
oli tuon lapsen käytös", ajatteli hän sitte. "Niin pehmeää, niin kainoa
ja lämmintä. Eiköhän häntä sattuisi vielä näkemään, jos lähtisi
kävelemään kaupungille."

Iisakki joi kahvinsa hätäisesti, laitteli hiuksensa ja partansa peilin
edessä kuntoon ja valmistui lähtöön. Hän heitti huolettomasti hienon
päällystakin käsivarrelleen, otti nurkasta toiseen käteensä tiukkaan
kierretyn silkkisen sateenvarjonsa ja varastautui ulos ravintolasta.
Oli näet kuin olisi hän tehnyt jotakin luvatonta, ja mielessään
täytyi puolusteleutua sillä, että pitäähän sitä toki kaupungin
merkillisyyksiäkin katsella: kirkkoa, raastupaa ja muita rakennuksia.
Eihän sitä muutoin tietäisi täällä käyneensäkään.

Tuolla se näkyi kirkon torni törröttävän kellotauluineen ja sen
kullatut numerot loistivat niin somasti päiväpaisteessa. Ei sitä
kuitenkaan voinut kaukaa tuonne ylös katsella, kun kilo kävi niin
kipeästi silmiin, eikä tuo kirkkokaan liene mikään mestariteos. Iisakki
käveli kuitenkin verkoilleen sinne päin. Yht'äkkiä hän kumminkin muutti
matkansa suuntaa eräässä kulmassa ja rupesi astumaan kiireemmin. Kasvot
näyttivät kirkastuvan, mutta synkkenivät taas, kun hän oli sivuuttanut
erään vaatepussia kantavan naisen, ja kulkukin hidastui taas.
Umpimähkään hän sitte kulki katuja pitkin ja tarkkaan tähysteli
jokaista hiljaisilla kaduilla liikkuvaa kulkijaa, muistamatta edes
luoda silmäystäkään kirkkoon, jonka ohitse hän parikin kertaa astui.
Kun joku kauempana kulki, niin silloin aina kiihtyi Iisakin kulkukin
kiireemmäksi, mutta lähelle päästyä hidastui se taas ja silmät
ilmasivat aina jonkunmoista pettymyksen sekaista tunnetta.

Viimein päätyi kävelijä kauppatorille. Siellä oli vähän vilkkaampi
elämä kuin muualla kaupungissa. Pari puolivillaista rouvaa puheli
kiivaasti tuossa lihamiehen pöydän edessä, ja äänetön, unisen näköinen
poliisimies oli vieraana miehenä riidassa. Tuossa taas joku hienompi
nainen tinki voin hinnasta nuoren solakkavartaloisen ja päivettyneen
talonpojan kanssa, huomaamatta, että hänen valkoliinainen, tyhjää
kehloa kantava piikansa sillä aikaa iski silmää myyjälle, ikäänkuin
kehottaakseen häntä pitämään puoltansa. Siinä vieressä koetti
repaleihin puettu työmiehen vaimo uskotella eräälle kaloja
kaupitsevalle maanmiehelle, että hänen kalansa olivat liian kalliita ja
"varmaankin jo viikkokauden vanhoja."

"Ovat ne vanhempiakin", myönsi mies tyynesti. "Ainakin tuo hauki, joka
tuossa kitaisiaan aukoo ja haukottelee." Ympärillä olevat remahtivat
äänekkääsen nauruun, ja eukko sanoi ottavansa noita pienempiä viisi
naulaa, jos mies panisi kahteentoista penniin.

"Ostakaa hyvä herra sikaria, oikein maailman parhaita sikaria, joita
itse pormestarikin polttaa", sanoi ontuva sikarinmyyjä Iisakille.

"Mene hiiteen sikarinesi ja pormestarinesi," mutisi Iisakki jatkaen
matkaansa nurpeana. Ei sekään häntä näkynyt ilahduttavan, vaikka
selvään kuuli muutaman pyylevän piikatytön toiselle tuumivan: "vaan
onpas siinä kerrassaan pulska poika!"

"Onpa todellakin, mut se varmaankaan ei ole kaupunkilaisia, jos ei
liene se Wahlmannin uusi konttoristi", sanoi toinen. Iisakki ei ollut
niitä arvosteluita kuulevinansakaan, vaan jatkoi matkaansa.
Perunakuormien kohdalla hän kääntyi takaisin päin ja kulki suoraan
ravintolaa kohti, sillä rannasta kuului jo Aallottaren ensimmäinen
vihellys.

Laivasillalla oli "koko kaupunki" katsomassa Aallottaren lähtöä, jota
ei saanut nähdäkään kuin kolmasti viikossa ja tästä puoleen tuskin enää
niinkään usein, ennen kuin ensi kesänä.

"Onhan sitä ihmettä siinäkin, kun kenellä ei ole muutakaan
katsottavaa", ajatteli Iisakki laivaan noustessaan ja asettui sitte
peräkannelle katselemaan, eikö koko tuossa joukossa olisi yksiäkään
tuttuja kasvoja. Hän punehtui hiukan, sillä tuollahan seisoi tyttö.
-- -- -- Ei, ei se ollutkaan hän, vaan joku vanha akka.

Koppia ja matkalaukkuja nosteltiin nyt hätäisesti laivaan, ja iloista,
sekavaa sorinaa kuului väkijoukosta laivaan. Eri ryhmiin oli laiturin
reunalle asettunut paljo ihmisiä, nuorta väkeä erittäinkin. Iisakkia
muistuttivat ne kirjavine pukuineen ja helakoine päivänsuojineen
joulunäyttelyyn asetetuista nukkeparvista, vaikka nuket pysyivät vaiti,
mutta nuo tuon tuostakin nauraa kikattivat oikein sydämellisesti ja
olivat niin ihmeen iloisia ja vallattomia. Tervettä ja miellyttävää
väkeä se oli, vaikka vähän kömpelömäistä ja tapoihin sidottua,
tuo tyttöjen joukko. Nuoret, enimmäkseen tyhmän näköiset ja
pincenez-nenäiset herrasmiehet kumartelivat nöyrästi naisia ja käsiään
hykerrellen koettivat olla heille kohteliaita.

Tuossa seisoi syrjempänä pari suuren maailman miestä, pari
valkolakkista ylioppilasta vaaleissa kesäpuvuissa, ja näyttivät
tuntijan silmillä, vaikka välinpitämättömästi, tarkastelevan kauniimpaa
sukupuolta. Kohta yhtyi heihin kolmaskin, vähän vanhemman näköinen,
jonka olento oli vapaampi ja luonnollisempi. Se huomasi Iisakin
katonkannattajaan nojaamassa ja kohotti hänelle lakkiaan, noin puoliksi
tutunomaisesti. Iisakkikin muisti joskus ennenkin nähneensä tuon muodon
ja vastasi tervehdykseen, mutta hänen silmänsä harhailivat kuitenkin
väkijoukossa yhdestä toiseen.

"Ei suinkaan maisteri vielä ole Helsinkiin menossa?"

"Olen minä. Kuului olevan aasiksella työtä saatavana, niin täytyy
mennä, ennenkuin muut ennättävät."

"Niin -- maisterihan onkin medisiinari", sanoi ylioppilas.

"Niinhän minä olen", myönsi Iisakki.

Pikkusen äänettömyyden perästä kertoi ylioppilas kohtapuoleen hänkin
aikovansa lähteä, mutta ei keskustelu ottanut sittekään oikein
kulkeakseen. Täytyi turvata vanhaan tapaan ja ilmoittaa Iisakille, että
"oikein nyt onkin kaunis matka-ilma."

"Kaunishan nyt ilma on", vastasi Iisakki yksikantaan.

Ylioppilas kävi hiukan hämilleen, mutta onneksi vihelsi silloin laiva
viimeisen kerran. Hän nosti lakkiansa jäähyväisiksi ja kääntyi
puhelemaan kumppaniensa kanssa.

Hiukan ivansekaisia tunteita oli risteillyt yhdessä harmillisten kanssa
Iisakin rinnassa, kun hän tuossa oli pikkukaupunkilaisia katsellut,
mutta nyt ne äkkiä katosivat. Kun näet laiva liikahti, niin sattuivat
silmät aivan lähelle sen laitaa, ja siinähän, lyhtytolpan vieressä se
seisoikin se tämän aamuinen tyttö, kiinteästi, vaan ujosti Iisakkia
katsellen. Hänen silmänsä olivat vesikiehteissä, ja hieno punerrus
peitti nyt noita kalpeita kasvoja. Ehdottomasti tempasi Iisakki pois
hatun päästään, ja hänestä näytti siltä kuin olisi tyttökin nyykistänyt
vastaukseksi ja punehtunut kovemmin.

Iisakki melkein huokasi ja hänen olisi tehnyt mieli ojentaa kätensä
tytölle, nostaa hänet laivaan, sulkea syliinsä ja lähteä. Sitä ei hän
kuitenkaan voinut tehdä, vaan täytyi tyytyä herkeämättä katselemaan
tyttöä. -- Sillä välin irtausi laiva laiturista ja alkoi siitä
etenemistä edetä. Jo liehuivat nenäliinat ilmassa ja lakit tekivät
lyhyitä kaaria päiden päällä. Iisakkikin huiskutti nenäliinaansa
innokkaasti, ja ylioppilas liehutti lakkiansa vastaan hänelle.

"Leikkisä mies tuo maisteri Norén, vaikka se niin jurolta näyttää, --
ja aika koiranhammas", sanoi ylioppilas nauraen tovereilleen.
"Näittekö, miten hän heitti lentomuiskun minulle, niinkuin nuokin
hupsut rouvasihmiset tuolla komentoräkillä toisilleen ja jääville
nakkelevat?"

"Eiköhän tuo suututtanut Maikki Sellman'ia, sillä minusta näytti hän
suoraan Maikkiin katsovan silloin", sanoi toinen ylioppilas. "Maikki se
onkin niin olevinaan uudessa hatussaan."

"Mieleen kai se Maikista olisi ollut", lausui Iisakin tuttu, "mutta
minulle se veitikka muiskun heitti."

Vähitellen lähtivät laiturilta kaikki kaupunkilaiset pois, mutta kauan
istui siellä vielä keskenkasvuinen tyttö yksinään pollarin päässä ja
katseli kauas tuonne pitkin siintäviä selkiä, joiden pintaa laiva
parhaillaan viilteli. Nopeasti lipuikin se eteenpäin niemien ja saarien
lomitse, ja useimmat matkustajat olivat kerääntyneet sen kannelle
luontoa ihailemaan. Kaunis oli näköala laiturillakin istujalla, vaikka
hän sitä tuskin huomasi, kun näytti niin miettiväiseltä ja
murheelliselta.

Matkustajain seassa seisoi Iisakkikin peräkannella mietteisinsä
vajonneena. Hän näki, kuin unessa, nuo päilyvät vedet monine salmineen
ja lahdelmineen, näki nuo tuon tuostakin ohitse liukuvat, kukkaterttuja
muistuttavat saaret ja näki tuolla rannoilla vihreiden puiden sekaan
alkavan jo ilmestyä joitakuita kirjaviakin tovereita. Hän ei kuitenkaan
huomannut niitä enempää kuin höyrykoneen puhkutukseen sekaantuvaa
laineiden loiskettakaan laivan kylkiä vasten. Iisakin ajatukset olivat
toisaalla. Hän vaan näki edessään yhä tuon pitkänhuiskean,
pumpulipukuun verhotun, kalpean tytön ja oli kuuntelevinaan hänen
lauluansa sinisestä taivaasta ja kadonneesta armaasta.

Täytyi hänen joskus oikein hymähtää omille ajatuksillensa ja
pilvilinnoillensa, sillä eihän tuo tuntematon tyttö voinut olla mitään
hänelle, eikä hänkään tytölle. Kuitenkin tuntui silloin aina niin
tyhjältä ja onealta jossakin tuolla rinnan alla. Ei, paljoa hauskempi
oli haaveilla tässä ja rakennella tuulentupia huvikseen, kuin ajatella,
että ne eivät toteutuisikaan koskaan.

Tuolla hääri salongissa muutamia hienopukuisia naisia. Mitähän, kun
olisi ruveta noita tarkastelemaan, sillä hulluksihan tässä tulee yhä
yhtä ja samaa aina ajatellessaan.

Iisakki alkoikin salavihkaa tarkastella naisia. -- Tuo niistä on
mehevin ja kaunein, tuo pitkä tuossa, joka ottaa sanomalehden nyt
eteensä. Huomasikohan tuo, näinkin lasin läpi, itseänsä katseltavan?
Huomatkoon sitte, mutta kaunein se sittekin on, vaikka tuo toinen on
iloisempi ja aistikkaammin puettu, ehkäpä herttaisempikin.

Iisakki koetti väkisinkin kiinnittää huomionsa noihin tyttöihin ja
keksi vähän ajan perästä olevansa ajattelemassa, miltä se tyttö, "minun
tyttöni" näyttäisi tuollaisessa hameessa, miltä hänen kätensä näyttäisi
tuommoisessa, moninappisessa hansikkaassa. Soma olisi nähdä
rannerenkaan tuolla tavoin soljahtavan hänen ranteellaan ja hatun
valahtavan takaraivalle, ett'ei olisi tiellä suudellessa ja
hyväillessä.

Ei -- ei sitä jaksanut taistella vastaan tuota yhtä ja samaa ajatusta.
-- Tämä se nyt mahtoi olla sitä sielun sympatiaa, josta joskus
puhutaan. Vai olisikohan sitä Renqvistiläisten sisarusrakkautta, jota
setä-ukko uskoo täydellä todella olevan olemassa heidän seuroissaan,
vaikka ei sano sitä itse koskaan tunteneensa? Olipahan mitä oli, mut
nyt se jo saa riittää minun osaltani, muutoin minusta tulee narri --
suora narri.

Ei se kuitenkaan riittänyt. Työ ja toimet tosin vuosien vieriessä
vaalensivat vähän tuntemattoman tytön kuvaa, mutta hienonsivat sitä
samalla ja saattoivat sen henkisemmäksi. -- Iisakki tottuikin kuvaan,
eikä enää koettanutkaan sitä ajaa pois mielestään. Päinvastoin vuosi
vuodelta mielistyi hän yhä enemmän tyttöönsä. -- Toiset toverit menivät
naimisiin ja perustivat perheitä, mutta Iisakki oli onnellinen "oman
tyttönsä" kanssa eikä kaivannut muuta naisseuraa. Eihän sillä hänen
tytöllään tosin ollut lihaa eikä luita, mutta sittekin oli hän parempi
kaikkia muita naisia. Nuo toiset olivat joskus pahalla tuulella ja
kiusasivat miehiään. Iisakin "tyttö" siihen sijaan oli aina niin
iloinen, nöyrä, taipuisa ja ymmärtäväinen. Hänen ei koskaan kuultu
sekaantuvan asioihin, joista ei ymmärtänyt mitään, ei koskaan
valittavan piioista eikä palvelijoista. Tyttö oli sanalla sanoen oikea
naisen perikuva, ja Iisakki eli onnellisena monet vuodet hänen
kanssaan. -- Pieniä perheriitoja tosin sattui joskus, mutta sitte taas
oli sovinto sitä suloisempi. Ainoastaan kerran oli sovinto ollut
ikipäiviksi rikkaantua, ja Iisakki aikoi täydellä todella silloin
rikkoa välinsä "tyttönsä" kanssa, mutta ei kuitenkaan hennonut hänestä
erota.

Kalle Kilpi oli näet saanut urkituksi Iisakilta tietoonsa Iisakin
salaisuuden tuon tytön kanssa. Sitte oli se Kalle ottanut selon siitä,
että "tyttö", se oikea laulava tyttö oli suostunut koko iäkseen
rupeamaan torakumppaniksi muutamalle juopolle suutarille siellä kaukana
sydänmaan kaupungissa. Kun Kalle vielä asettui asumaan paikkaan, jossa
"tyttökin" asui, niin hän joka kirjeessään oikein realistisesti
kuvaili, "millaiseksi paradiisiksi tuo tyttö olisi sinunkin kotisi
tehnyt."

Iisakkia kauhistutti ja inhotti ja hän aikoi hylätä koko tytön. Mutta
toisekseen, mitä yhteistä suutarin vaimolla oli hänen tyttönsä kanssa?
Suutarin vaimo oli siellä pikkukaupungissa kasvanut otus, mutta hänen
tyttönsä oli hieno ja sivistynyt nainen, niin miellyttävä ja suloinen,
ja sitte entäs se ääni!

Muut juoksivat oopperoissa ja laulajaisissa kuulemassa yhtä ja toista,
mutta Iisakki pysyi tytöllensä uskollisena. Hänen tyttönsä se laakeria
niitti yleisöltäkin, vaikka laulu oli aiottukin ainoastaan Iisakille.
Sanomalehtienkin täytyi tyttöä ylistää ja keksiä hänelle aina uusia
nimiä. Mitäs ne nimet tekevät? Tyttöhän se kuitenkin oli tuo yleisön
lemmikki, pysyväinen lemmikki, vaikka hänelle annettiinkin eri nimiä.
Tyttönsä näki Iisakki näyttämöllä ja konserttisalissakin, tyttönsä
aina, eikä koskaan muita. -- Synti olisi ollut hylätä häntä, josta oli
niin paljo huvia. Se olisi ollut samaa kuin potkaista onnensa soppeen,
mutta sitä ei Iisakki tehnyt, vaan eli onnellisena, hyvin onnellisena.



KUMISEVANMÄEN MÖKKI.



"Hyvä isä nähköön! Vieläkö sinä pattio vuoteella venyt, ja minä jo olen
astunut kolme virstaa edestakaisin -- Kulmalan kauppamiehestä kahvin
ostossa!"

Sillä tavoin tervehti eräs nainen pitkää, luisevaa miestä astuessaan
ovesta Kumisevanmäen mökkiin. Mies ojensihe vähäsen vuoteellaan
haukotellen, mutta ei antanut mitään vastausta. Tuskinpa sitä nainen
lienee odottanutkaan, koska hän vaan ihan rauhallisesti rupesi
kahvinkeittämispuuhiin.

Tyytymättömän näköisenä ja tylsin katsein katsoa tuijotti mies oveen,
jonka vaimo oli jättänyt auki. Siitä syöksi sisään voimakas valovirta,
seisahtui hiukan, mutta alkoi sitte taas rohkeasti tunkeutua joka
soppeen. Päreillä paikattujen, likasen kirjavien akkunaruutujen läpi
tunkeutui toisia valonsäteiden joukkoja, ja ne panivat noesta mustuneet
katon alaiset paikoitellen oikein kiittelemään. Ikäänkuin pikkuisen
suuttuneena tuosta parsien ja orsien välähtelemisestä, lähetti mies
laipioa kohden suustaan oikein paksun, vaalean harmaan savupilven. Se
taas pian muuntui hienoiksi, kiemurteleviksi säikeiksi sekin, ja
säikeet yhtyivät valon kanssa vallattomasti kisailemaan lattian ja
laipion välillä.

Mies katseli vähän aikaa tuota, mutta se rupesi häntä väsyttämään.
Täytyi siirtää silmänsä katsomaan, mitä se eukko nyt niin hartaasti
häärii. -- Paljo se jaksaakin puuhata tuo Maija Liisa, ja kekseliäs se
on kuin kettu. Eikös nytkin vaan ole riuhtonut irti kahvinaulaa, vaikka
koko talossa ei ole niin penniä, rahan tapaista.

Pulska se on kanssa näköjäänkin. Olisipa ehkä pulskempikin, jos sillä
olisi pikkuista pienempi tuo mahan kellukka ja leveämpi otsa. Saisi se
kentiesi tuo nenänykerökin olla hiukkasta kookkaampi, mutta on siinä
semmoisenaankin paljo kauniita paikkoja. Leuka on pyöreä kuin kerä, ja
hampaat ovat terveet niin jotta saavat selvän kovastakin kannikasta.
Silmät sillä kumminkin ovat kaikista paraat, niin kiiltävät ja
vilkkaat. On minulla kuin onkin kerrassaan pulska muija ja muutoinkin
kaikin puolin terve työ-ihminen, kun vaan ei olisi niin kahviin menevä.

"Kuules Maija Liisa! Minkätähden sinä menit Kulmalasta asti niitä
kahvia hakemaan?"

"Vielä häntä kysyy, vaikka tiedäthän sen sinäkin, jotta eivät
kirkonkylän kauppiaat meille enää papuakaan velaksi uskoisi", vastasi
Maija Liisa.

"No, antoiko se Kulmalainen mielellään?"

"Tinkihän se alussa vähän vastaan sekin, kun sattui Kotilan emäntäkin
puotiin, mutta antoihan tuo sitte kumminkin, kun kahden kesken
jäätiin."

"Paljonko se noista kahvistaan nyt ottaa?"

"Eihän tuo ottanut mitään, vaan minun piti luvata sinut ensi yöksi
soutamaan hänen viinavenettään Kiirkiniemestä."

"Ole nyt! En minä sinne lähde, enkä jaksakaan nyt soutaa."

"Mikäs sinua sitte vaivaa? Kyllä sinä jaksat, kun vaan tahdot. Teethän
sinä työtä, kuin kaksi, jos vaan milloin viitsit."

"Kyllähän minä, kun terveenä olen, mutta kovin nyt tuntuu ruumis
levottomalta ja hellältä tällä kertaa", sanoi mies.

"Niinhän tuota valitat aina, kun pitäisi työhösi lähteä, vaan pitäähän
sitä toki jotakin tehdä, varsinkin näin huonoina aikoina. Mitenkäs se
henki muutoin mielen hyvinä pysyisi?"

"Ei kai se, vaan en minä kuitenkaan sinne viinaveneen soutuun lähde",
tuumaili mies. "Sattuisi tulemaan vielä vallesmannin korville, niin
saisi vaan ilman edestä käräjissä kulkea ja joutuisi ihmisten vihoihin
suotta."

"Mistäpä se vallesmanni sen saisi tietää", vastasi vaimo. "Tee muutoin,
niinkuin tahdot, vaan minä arvelin silloin kuin Kulmalainen siitä
puhui, jotta sinä menisit mielelläsikin -- -- ja ehkä neuvottelisit
jonkun ankkurin itsellesikin."

"Milläpä sitä köyhä niin paljo irti saisi, vaikka hyvähän se viina
olisi olemassa, kun tuota on kerran niin raihnaiseksi käynyt."

"Niin, ja kun taas tukkilautat tälle kohdalle joutuvat, niin voisihan
sitä toisellekin antaa. Kyllä tarvitsisivat tukkilaisetkin ryypyn
lämmikkeekseen, kun saavat päiväkaudet märkinä vedessä rypläästää, --
vaan tulehan nyt ottamaan sinäkin lämmin kuppi sydämeesi."

Ensimmäisen kupin juotua kysäsi vaimo: "miltäs maistui?"

"Ka, miltäpäs muulta kuin hyvältä", sanoi mies.

"Sitähän minäkin", jatkoi vaimo puhetta, "mutta olisi taitanut olla
vieläkin parempaa, jos kermaksi olisi ollut pikkuisen karvaampaa
sekaan --."

Mies ei ollut kuulevinaankaan, puhdistelihan vaan piippuansa. Sentähden
jatkoi vaimo: "kyllä tässä pitäisi keksiä keinoksi jotakin, jolla aina
rahapennin irti saisi. Oikein minua säälittää se Perttukin, kun kuuluu
hoitohuoneella pitävän olla työssä aivan aamusta iltaan, ja tietäähän,
sen minkälainen sillä on hoitokin siellä, ihan vieraissa ihmisissä.
Eikä edes osaa mykkäparka vieraille puutteitaankaan valittaa. Voi, voi,
kuin saikaan poika sinne annetuksi!"

"Milläs sitä olisi täälläkään kotona elätetty", örähti mies. "Vai
luuletko sinä, jotta meille maa itsestään leivän kasvaa, niinkuin
talonpojille; ja valittelevathan nuo nekin, jotta heidät häviö perii.
Kotilaankin oli kuulutettu sunnuntaina taas huutokauppa kappamiesten
rästeistä, vaikka mies raataa yön päivän kanssa niin, jotta tuskin on
jouten joulunakaan."

"Kyllä kai sitä on huolta heilläkin, kun on maksettava pipit ja papit,
kanttorit ja senkin seitsemät sästyt", myöns vaimo. "Mutta surkealta se
äidin sydämestä tuntuu, kun tietää ainoaa lastansa vennon vieraissa
niin rääkättävän. Ei sitä ole köyhällä puolta eikä oikeutta maailmassa.
Ei ole, sen minä sanon. -- Vastaani tuotiin Sirviön Mattiakin äsken ja
ihan oli pantu jalkarautoihin. Oikein ajattelutti minua, kun hänen
täytyy linnaan lähteä siitä, jos on jos lähimmäistään auttanut, kun
siihen sijaan Kulmalainen ja muut kauppamiehet vaan herrojen kanssa
kestiä käyvät eikä heidän viinakauppaansa olla näkevinäänkään."

"Mitäs kun ei saada toteen", selitti mies keskeyttäen.

"Onhan tuo niinkin; ja tuhmastihan se Matti sitä myikin", tuumaili
vaimo. "Kun olisi minun ottanut yhteen juoneen, niin ei olisi ollut --"

"Mutta kun sinuakin olisi sakotettu ja olisit saanut käydä vettä leipää
popsimassa", pisti mies taas väliin.

"En kies'avita olisi käynytkään!" penäsi vaimo vastaan.

"Ethän vain," lausui mies epäillen, "minkäpäs siinä olisi auttanut muu
kuin totuus."

"Sepähän sitte olisi nähty. Minä kun olisin Pertun opettanut viinaa
antamaan, niin minkä selvän olisivat ottaneet."

"Olisivat pilanneet meidän molempain vanhusten papinkirjat niin jotta
ei olisi saatu kunniallista hautausta kuoltuammekaan", väitti mies
vastaan.

"Johan olisivatkin! Pyh ja viis! Olisi antanut ostajien antaa rahan
pojalle, ja sitte Perttu olisi ollut sitä jostakin kylältä
juoksevinaan", intti vaimo ja kavala hymy huulilla katseli syrjästäpäin
äänettömäksi käynyttä miestään.

Pannu oli sillä välin juotu kuiviin, ja mies lähti aamiaisen syötyä
työlleen sanaakaan vaimolleen virkkamatta. Vaimo sitte toimitteli
kotiaskareita, niinkuin tavallisesti, mutta näytti kuitenkin vähän
levottomalta. Päivällispöydässäkään ei sanaa vaihdettu, mutta vasta
puukkoaan tuppeen pistäessään tuumaili mies: "minäkin olen nyt asiaa
aprikoinut, ja niin se on minustakin, jotta synti se on meille
vanhemmille, jos kauemmin antaa Perttupojan siellä hoitohuoneessa olla.
Jos tahdot, niin käy yön seutuna poika pois kotiin, eikö tuolla
kuitenkin liene siellä ikäväkin -- -- vieraissa."

Mies katseli alaspäin pitkin sillan rakoa, eikä vaimo hänen
mietteistään sen parempaa selkoa saanut, mutta ei hän mitään
kysynytkään. Vasta nähdessään miehen jo lähtemään hankkiutuvan kysäsi
vaimo: "hankinko minä putelia yksin tein?"

"Jospa heitä hankit joitakuita", puhui mies puoliääneen, "vaikka kyllä
minua vähän peloittaa, jotta Kulmalainen nostaa melun, jos nassakat
eivät ole kaikki tallella."

Vaimo ei ollut kuulevinaankaan miehensä sanoja, vaan akkunasta tielle
päin katsellen alkoi kertoa: "kyllä se on hyvä ihminen tuo Kotilan
emäntä. Sanoi tän'aamuna, jotta hänellä olisi ihan selvät näytökset
Kulmalaisen viinan myynnille, vaan kun ovat niin naapurukset, niin ei
sanonut ilkiävänsä. Kun olisi pahempi naapuri, niin pian taitaisi olla
se Kulmalaisen kauppamiehen 'vulumahti' ruununmiesten käsissä."

       *       *       *       *       *

Yhä tiheämmin ja tiheämmin alkoi siitä lähtien pisteleytyä vieraita
Kumisevanmäen mökissä. Eivätkä ne vieraat siellä tavallisesti kaukaa
viipyneet, jolleivät Maija Liisalla keitättäneet itsellensä kahvia ja
pyytäneet talonväeltä lupaa saada siellä pikkuisen "eväitään"
maistella, johon lupa tavallisesti annettiinkin. Saipa itse mökin
mieskin silloin aina "vierasten eväistä" joko "pikku paukun poskeensa",
tahi "pienen silmänkääntäjän." Toiset taas ystävällisesti tarjosivat
hänelle "kylmästä tultua" taikka "kello kuutta" tahi "kahvinaulan", ja
jotkut myöhäisimmät, iltaisin mökissä kävijät oikein pakoittamalla
pakoittivat isännän ottamaan "kirppuryypynkin." Sen päälle kuului niin
makeasti nukkuvan.

Maija Liisa nuhteli joskus noin puolin sanoin miestänsä ja sanoi
pelkäävänsä hänen "ruvenneen juomaan näinä viime aikoina." Mies väitti
kuitenkin kiven kovaan sitä vastaan ja selitti, että hän ei milloinkaan
ollut jaksanut niin hyvin kuin "juuri näinä viime aikoina", jos kohta
syönti ei tahtonut oikein käydä.

Arvattavasti olikin mies terveempi, sillä nyt hän aina oli päivillä
erittäin iloinen ja vilkas ja nukkuikin erinomaisen sikeästi yöllä.
Mökin varatkin olivat paranemaan päin ja kaikenlaista uutta kalua oli
siihen alkanut ilmestyä, vaikka velatkin oli kaikki tyyni saatu
maksetuiksi. Siihen sijaan oli mökin väellä jo pieniä saamisia yhdeltä
ja toiselta, varsinkin renkimiehiltä.

Kumisevanmäen mökki se aikojen kuluessa muodostuikin monen kyläkunnan
nuorten miesten yhteiseksi kokouspaikaksi, vaikka kävi siellä paljo
vanhempaakin väkeä. Eipä sillä, että se olisi ollut mikään siisti
taikka soma paikka, vaan paremmin päinvastoin, mutta kuitenkin
istuskeli siellä ihmisiä iltakaudet. Siinä oli isäntämiehiä ja
käsityöläisiä kammarissa tahi perän puolella pirttiä, tukkilaisia,
loisväkeä, kulkevia mustalaisia, laukkuvenäläisiä ja jos joitakin muu
mökki täynnä. Täydellinen veljellisyys, vapaus ja yhdenvertaisuus
vallitsi Kumisevanmäen mökin katon alla, jos kohta sopu ei siellä aina
asunutkaan eikä ilmakaan ollut kaikkein raittiinta. Tupakan savu lepäsi
aina iltaisin pilvenä parin kyynärän korkeudessa lattialta, ja
varsinkin oli se paksua eräänä iltana, Keyrin tienoilla, jona pirtti
oikein kuohui vieraista. Mökkiin olivat näet nuoret miehet toimittaneet
tanssiaiset siksi illaksi. Yksi talikynttilä paloi silloin rätisten
pöydällä ja toinen oli asetettu uunin korvalle "pelimannin" viereen.
Lattia oli likainen ja kostea syksyisestä loasta tai sylestä ja pöytä
huleisillaan jotakuta löyhkävää nestettä, joka ei varmaankaan ollut
vettä. Kähisevät mies-äänet sekaantuivat vähän väliin tuolla täällä
remahtaviin naurun hohotuksiin. Puolikymmentä paria pyöri viulun äänen
mukaan keskellä huonetta, toisiaan survien, ja kaikki olivat mitä
herttaisimmalla tuulella, niin naiset kuin miehetkin.

Kun riemun remakka joskus liian korkea-ääniseksi kohosi, silloin
kajahti aina melun yli Maija Liisan kimeä ääni tuolta hiiloksen luota,
jossa hän pannujensa kanssa puuhasi. Silloin aina örähti hiukan
joukkoon Kotilan vanha isäntäkin, joka oli varovaisuuden vuoksi
nostettu nukkumaan uunille, "pelimannin" taakse, ja sen kuultuaan
nauroivat hattupäiset miehet niin, että piippunysät hampaista toisten
jalkoihin tipahtelivat.

Holkkilan silmäpuoli Leena, joka tanssi paraikaa Lusikka-Kustin kanssa,
sattui muutaman tuommoisen naurupuuskan aikana sysäämään mökin mykkää
Perttua niin kovasti, että Perttu kaatua rojahti pitkälle pituuttaan
lattialle. Perttu luuli Lusikka-Kustin häntä puukanneen ja kävi
julmaksi. Hän tempasi halon äitinsä edestä ja nähtävästi aikoi sillä
iskeä Lusikka-Kustia takaapäin. Äiti hyppäsi säikähtyneenä väliin, sai
kolahduksen päähänsä, ja veri alkoi hänen päästänsä pulputa ihmisten
jalkoihin, mutta mykkä töytäsi kuitenkin eteenpäin Kustia kohden.
Useita käsiä ojennettiin mykkään päin, korvapuusteja vaihdettiin,
kirouksia, itkua ja ulinaa kuului sekaisin, ja viimein sammuivat
molemmat kynttilätkin.

Silmänräpäyksen ajaksi pääsi silloin hiljaisuus vallalle ja "pelimanni"
käytti tilaisuutta huutaakseen: "olkaa toki rakkaat kristityt vähän
siivommalla!" Mykkä-Pertun kauhea ölinä haihdutti kuitenkin heti
pelimannina sanojen vaikutuksen, ja vasta paikalle haettu nimismies sai
järjestyksen kuntoon, kun uhkasi ampua, jos eivät olisi hiljaa.

Maija Liisan ruumis korjattiin kammariin; Perttu pantiin rautoihin,
vaikka hänestäkin vuoti verta, kun oli saanut puukonpiston toiseen
käsivarteensa, ja Holkkilan silmäpuoli Leena vietiin pöydällä kotiinsa,
sillä häneltä oli jalka niukahtanut ja kovin paksuksi turvonnut.

Huomenna purettiin oikein talkoolla koko mökki maan tasalle, eikä sen
entinen isäntäkään ollut sitä vastaan. Hän vaan itsekseen mutisi:
"vaikka Maija Liisa oli niin viisas; vaikka Maija Liisa oli niin
viisas!"



PAPPILASSA.


"Ohhoijaa!" huokasi Pallassalmen vanha Heta-muori noustessaan
kyykyltään ylös puutarhan kukkapenkkien välistä. "Kyllä se ottaa
vanhaan selkään, kun tuntikausia kitkee noita joutavia. -- -- Ja mitä
siitä sitte on edes hyötyä? Panisivat peltonsa perunaksi, niin olisi
toista, mutta niillä herrasihmisillä on aina omat mielitekonsa. Eikä
noiden neitihupakoiden mieltä henno pahoittaakaan, kun näkee, miten ne
itsekin ovat innoissaan kukkiensa kanssa puuhaamisesta. -- -- Eikös
totta toisen kerran Fanny ole nyt taaskin tuolla georgiineja
sitelemässä. Hm! Niin se on kuin sanotaankin: lapsi on lapsi
kuninkaankin, minkä rovastinkin lapsi."

Heta-muori kyyristyi uudestaan työhönsä, mutta kohosi taas heti
pystyyn, kun kuuli kärryjen jyrinää maantieltä päin. Hän varjosti
silmiänsä oikealla kädellään ja uteliaasti näytti tirkistelevän
tulijoita. Yht'äkkiä hän kuitenkin laski kätensä alas ja huudahti:
"Fanny! -- -- Fanny-neiti kuulkaas! Katsokaapas tuonne!"

Nuori, kesäpukuinen neiti läheni Heta-muoria, astuessaankin
kukkaiskimppua sitoen.

"Mitä siellä niin erittäin katsottavaa nyt on?" kysyi neiti
huolettomasti.

"Mitä? Eikö Fanny-neiti näe, että siinä ne nyt tulivat Kivelän isäntä
ja Kokon Kalle?" tuumaili Heta-muori hiukan nurisemista osoittavalla
äänellä.

"Kyllähän minä nuo näin. Niillä on varmaan papalle jotakin asiaa",
arveli neiti.

"Varmaan", toisti Heta-muori painolla. "Ne varmaankin tulivat ottamaan
kuulutusta Kallelle ja sille mukanaan olevalle naiselle; ja eikös se
ole synti ja surkeus?"

"Mikä se nyt Heta-muorista on semmoinen synti ja surkeus?" kuului
samassa iloinen ääni, ja vanhus tunsi pienten, pehmoisten käsien
vallattomasti tarttuvan häneen kiinni takaa päin. Ennenkuin Heta-muori
kumminkaan ennätti vastata, pyörähdytti tuo huomaamatta luokse päässyt
tyttönen muoria ja veitikkamaisesti nauraen kuiskasi hänelle korvaan:
"pappilan muori käski paistiaan pyöräyttämään!"

"Se Hanna se on aina semmoinen villikko, että siitä pitää vielä
rovastille kieliä", sanoi Heta-muori, mutta oli nähtävästi mielissään
leikistä.

"Sitä ennen sanokaa kuitenkin, -- sanokaa Heta kulta, mikä se Hetasta
oli niin surkeaa äsken!" uteli Hannaksi puhuteltu neiti.

"Ilmanhan minä tässä vain Fannyneidelle paipatin sitä, kun Kivelän
isäntä toi Kokon Kallea kuulutuskirjan teettoon."

"Onkos se sitte niin surkeaa? Antakaa nyt, Heta kulta, Kokon Kalienkin
saada emäntä", puheli Hanna. "Onhan teillä itsellännekin aikoinaan
ollut mies."

"Onhan niitä ollut kaksikin, jos yksittäin luetaan, mutta sehän se
minua suututtaa, kun ei Mikkolan Karlina lähtenytkään Kallen kanssa
liittoon. Ja nyt tuotiin Kallea toisen kanssa pappilaan! Kuka lienee
ollutkaan, ihan tuntematon, -- ja köyhältäkin tuo näytti."

"En minäkään sitä tuntenut", selitti Hanna. "Riikaksi ne sitä
puhuttelivat ja vesipuolelta pitäjästä kai tuo lienee, koska oli niin
päivettynyt."

"Vai Riikka, vai Riikka se on! No, oli se sille Riikalle onni, kun sai
semmoisen miehen -- -- -- ja arvatenkin niin köyhä tyttö, että sillä ei
ole muuta kuin kaksi tyhjää kämmentä", jahkaili Heta-muori. "Sanon
vieläkin, oli se onni sille tyttö-rievulle."

"Onko se Kokon Kalle sitte niin miesten paraita?" kysäsi Fanny.

"Onhan se jälilleenkin. On se erinomainen mies? -- Voi, voi sitä
Karliina hupsua, kun ei älynnyt ottaa Kallea!" päivitteli Heta-muori
edelleen.

"Teidän olisi vanhempana ja kokeneempana ihmisenä pitänyt sitte neuvoa
Karliinaa", pisti Hanna ilakoiden väliin ja hymyili sisarelleen.

"Neuvoako? Vähäkös minä sille roinusin, mutta pysyykös se kantovesi
kaivossa! Sanoi vaan, jotta: ei antanut luonto myöten. -- -- -- 'Ei
antanut luonto myöten', vaikka Kallella on hevonen ja kaksi lehmää",
lisäsi Heta-muori halveksivasti päätänsä puistaltaen.

Sillä aikaa oli sulhaismatkue mennyt sisään ja päässyt rovastin
puheille. Vähän ajan perästä huusi rovasti avonaisesta akkunasta
Heta-muoriakin virkahuoneesensa "vieraaksi mieheksi." -- "Täällä on
nimittäin pariskunta taas tekeillä", ilmoitti rovasti Hetalle.

Heta-muori pyyhkäisi hätäisesti käsiään nurmeen ja lähti astua
köpittämään rovastin huoneesen. -- Siellä istui rovasti keinutuolissaan
puhallellen paksuja savupilviä eteensä. Todistajain kuullen hän --
ensiksi saatuaan selville, että niin hyvin sulhasella kuin
morsiamellakin oli "vapaaehtoinen ja kenenkään pakoittamaton aikomus
mennä keskenään pyhään aviokäskyn säätyyn", -- alkoi pitää puhetta
kristillisestä avioliitosta. Kauniisti ja elävästi kuvailikin rovasti
noille nuorille, kuinka avioliitot taivaassa päätetään, kuinka
avioliitto on perheen ja perhe yhteiskunnan perustus, ja kuinka koti on
Herran taimitarha.

Niin liikuttavasti puhui rovasti, että Heta-muorin täytyi tuon
tuostakin pyyhkäistä silmäinsä nurkasta kyynelkarpalo mukaiseen
esiliinaansa. Olisi sitä puhetta kelvannut kauemmankin kuunnella, mutta
äkkipikainen loppu sille kumminkin tuli.

Rovasti näet kääntyi puhumaan rakkaudestakin, mutta ei päässyt vielä
oikein alkuunkaan, ennenkuin Kivelän isäntä jo keskeytti hänet.
Keskellä lausetta kiepsahti näet isäntä ylös sohvalta, jolla oli
istunut, ja alkoi kohteliaasti kumarrella rovastia. -- "Mitäs isännällä
olisi ollut lisättävää?" tiedusti rovasti kesken puheensa.

"Sitähän minä vaan", lausui Kivelän isäntä, "jotta ei herra rovastin
millään tavalla pidä luulla, jotta tässä olisi mitään rakkautta mukana.
Minä tiedän ihan vissiin, että eivät nämä nuoret ole toisiaan ennen
tunteneetkaan. Vastahan nämä eilen toisensa ensi kerran näkivätkin
Jämsän markkinoilla, niin että ei tässä tarvitse ollenkaan luulla
rakkautta olevan, tässä pelissä."

Rovasti kävi tuntuvasti hämille, kun ei ollut selvillä siitä, tekikö
puhemies naittilaistaan pilkkaa, vai ymmärsikö hän rakkaudella jotain
muuta kuin tavalliset ihmiset. Sentähden ilmoitti hän vaan lyhyesti
aviokuulutuksen maksavan karttoineen 6 markkaa 60 penniä ja
varottavasti katsahti toisen pöydän ääressä kirjoittavaan kappalaiseen.
Sitte molemmat papit toivottivat onnea nuorelle parille ja hyvästelivät
oikein kättä lyömällä sulhasta morsiamineen.

Ovessa tuli sulhaisväkeä vastaan Kotilan ontuva nuori isäntä, joka
äskettäin oli isältänsä perinyt lautamiehen viran ja arvon ja jota
pidettiin erittäin ymmärtäväisenä miehenä.

"Hyvää päivää, nuori herrastuomari!" tervehti rovasti tulijaa ja pyysi
hänen "painamaan puuta" sillä aikaa kuin hän kävisi kutsumassa sisään
kahvia.

Vieras istahti oven suuhun ja miettivän näköisenä pyöritteli siinä
lakkia polvillansa. Kappalainen ei saanut puhetta oikein sujumaan,
mutta heti tuli rovasti uudestaan sisään kahvintuojan kanssa ja alkoi
kysellä kuulumisia vieraaltansa.

"Kiitosta vaan", vastasi lautamies. "Kuuluuhan sitä nyt yhtä ja toista
ikävää."

"Vai niin", mumisi rovasti. "Eikös otakaan asiat oikein luistaakseen,
kun vanhan isänne pää kallistui?"

"Mikäpäs niitä asioita riskaisi, mutta niistä sisaristahan se nyt
meille kiusan ja ristin heitti", sanoi vieras vähän katkerasti.

"Kuinka niin ristin?" uteli rovasti. "Olivathan ne rippikoulussa
siivoja tyttöjä."

"Kyllähän ne nyt muuten vieläkin, mutta kun se Kaarelan Hermanni ei
lähdekään Mantan kanssa vihille. -- Eikä taas Annikaan ota mennäkseen
Toppolaan emännäksi, vaan väen väkeen inttää lähtevänsä Kuuselan
torppaan -- nälkää näkemään."

"No, no!" huomautti rovasti, "eihän Kuuselan emännän tarvitse nälkää
nähdä. Onhan se elävä torppa ja Pekka on siisti nuorimies."

"Onhan tuo, mutta torppa on aina torppa. Eikähän siinä ole
kartanoakaan. Ei lämmintä huonetta koko paikalla muuta kuin yksi ainoa
tupapahanen -- -- ja sauna ja riihi", sanoi vieras naurahtaen
ylönkatseellisesti. "Sitä vartenhan minä nyt oikeastaan lähdinkin
teidän puheille, että eikö sitä Annia voisi niinkuin pakoittaa
Toppolaan menemään?"

Kun rovasti ei vastannut mitään, jatkoi lautamies: "äiti sanoi, jotta
ei hänkään ollut aikonut isävainajalle tulla, mutta minkäs sille voi,
kun vanhemmat sen kerran olivat niin keskenänsä sopineet. Vielä oli
äiti riskannut vastaan vihille lähtiessäänkin, mutta kun tätinsä oli
oikein tukasta jutuuttanut ja sanonut että 'selekääs tarvihteisit',
niin olipas pitänyt lähteä, vaikka kyllä oli itkettänyt. Äiti sanoi
vielä, jotta olisihan tuo häpeä koko meidän suvullekin, jos torpan mies
sukuun tulisi -- varsinkin kun ei ole pelkoa naimattomaksi jäämisestä,
vaan Anni pääsisi taloonkin emännöimään."

"Vaikea sitä on pakottaa", sanoi rovasti, "varsinkin kun Toppolaisella
on jo ennestään melkein Annin ikäisiä lapsiakin."

"Vaikeatahan se on", myönsi vieras. "Kyllä sitä on koetettu parastamme
mekin -- minä ja äiti -- mutta ei sille saa mieltä päähän. Enkä minä
ymmärrä, mikä sen Annin onkaan semmoiseksi vimmannut, vaikka Toppolassa
on niin suuri kartanokin."

"Onhan siinä isot rakennukset", tiesi rovastikin, "mutta eihän niitä
tyttöjä kartanoihin vihitäkään, vaan miehiin."

"Ei suinkaan kartanoihin, ei suinkaan", tuumaili lautamies, "vaan kovin
se on kuitenkin jälyä se Annin menettely. Ette te voi arvata, hyvä
rovasti, mitä Anni sanoi minulle, kun minä sanoin hänelle, jotta
Kuuselassa ei ole kuin tupa asuinhuonetta?"

"Mistäpäs minä sen", arveli rovasti, "ehkä sanoi rakastavansa -- --
tahi tuota -- -- mieltyneensä Pekkaan?"

"Ei se siitä mitään virkkanut, vaan niin sanoa mäjäytti, jotta 'vaikka
ei olisi tupaakaan', -- -- aatelkaas -- -- 'vaikka ei olisi tupaakaan',
sanoi."

"Tahtookos se sitte Toppolan isäntä niin mielellään Annia?" kysyi
rovasti. "Annihan on vielä ihan nuori tyttö ja hän jo harmaapäinen --
ja vielä päälle päätteeksi leskimieskin."

"Miinaahan se oikeastaan tuli Toppolainen katsomaankin, mutta kun Miina
ei enää ollut joutilaana, niin viittasi Anniin ja sanoi, että
ihminenhän se on tääkin."

"Mutta eikös teidän sopisi ottaa Kuuselan Pekkaa vävyksi Kotilaan.
Minusta -- -- --"

"Me jo myytiin Kotila tässä toisella viikolla."

"Vai jo myitte! Mistä se ostaja niin äkkiä ilmaantui?"

"Tuoltahan se on Hämeen puolelta", vastasi lautamies.

"Vai niin. No paljokos te Kotilasta saitte?"

"Kymmeneen tuhanteen se nyt meni", sanoi vieras.

"Mutta olisihan Särkän Joonas muistaakseni antanut siitä kaksitoistakin
tuhatta", ihmetteli rovasti.

"Kyllähän se olisi, mutta nyt siinä meni sisar Miina mukana yhdessä
kaupassa", selitti lautamies. "Sitäpaitsi saamme äiti ja minä eläkkeen,
kun tuota minussa ei kuitenkaan ole miestä työn tekoon."

"Mutta suostuikos Miina semmoiseen kauppaan?" kysyi rovasti hymyillen.

"Mikäs siinä? Suostuihan se toki. Oli sitä Miinalla ollut vähän puhetta
yhteen menemisestä Takkulan Matin kanssa, mutta sitte hän kumminkin
arveli, että samahan tuo on kelle sitä menee, kun vaan taloon pääsee.
Mutta eipäs vain Anni ole niin viisas kuin sisarensa oli."

"Hm, hm!" mutisi rovasti ja neuvoi sitte: "kyllä se on parasta, että
annatte Annin noudattaa oman sydämensä vetoa. Ei pidä pakottaa ketään
väkisin vihille. Siitä on kallis edesvastaus vielä viimeisellä
tuomiollakin, jos sattuu tulemaan toinen onnettomaksi meidän tähtemme."

"Niin kai siitä lienee", tuumaili Kotilan lautamieskin, mutta näpelöi
yhä lakkia käsissään. Viimein hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja
eperoiden kysäsi: "ei siitä sitte taida tällä kertaa tulla mitään
siitäkään Kaarelan Hermannin vihkimisestä?"

"Jaa, se on tykkönään toinen asia", arveli rovasti. "Hän on jo Mandan
kanssa täysissä kuulutuksissa, ja johan se Manda on taitanut asuakin
Kaarelassa?"

"Johan se Marian päivästä asti on siellä ollut vaalissa. -- -- Montako
viikkoa siitä jo tulleekaan", sanoi lautamies.

"Tuleehan siitä jo kolmisen kuukautta. Ja se yksissä oleminen ennen
vihkimistä on vasten lakiakin, niin että kyllä minun, virkani puolesta,
pitää ruveta Hermannia vihille ahdistelemaan", selitti rovasti. "Minä
kutsutan hänet puheilleni siitä asiasta."

"Täällä se Hermanni jo onkin, -- tuolla tuvan puolella", ilmoitti
lautamies. "Minä en jättänyt häntä rauhaan ennen kuin sain mukaani,
että jos hyvinkin saataisiin hänet vihille yksin tein -- ja Manta lähti
kanssa siinä toivossa."

"Kutsukaa heidät sitte tänne", käski rovasti. "Minä sillä aikaa hankin
vihkimätodistajat ja pistän kapan päälleni."

Kun Kotilan lautamies saapui takaisin rovastin virkahuoneesen, oli
siellä jo lattialle levitetty punainen matto ja sille vierekkäin
asetettu pari kirjavaa sohvatyynyä. Fanny-neiti istui harmooniumin
edessä koraalikirjaa katselemassa sillä aikaa kuin Hanna taas auttoi
papin kappaa isänsä selkään. Heta-muori ja pari piikaa seisoi
ovensuu-seinällä, hyvin hartaan näköisinä, toimitusta odottamassa.

"Noo Hermanni! Asetupas nyt vaan koreasti tuohon oikealle puolle ja
Manda seisoo tässä vasemmalla. Minä annan merkin silloin kuin teidän
pitää polvillenne laskeutua", selitti rovasti.

"Jottako vihille?" tiedusti Hermanni pitkäveteisesti.

"Niin tietysti, kun rovasti käskee", kiehitti Manda vastaukseksi ja
alkoi vetää sulhoaan osoitetulle paikalle.

"Ei herra rovasti", ähkyi Hermanni kumarrellen ja tempoen käsivarttaan
pois Mandan käsistä. "Kyllä minä en voi ruveta vihille tämän ihmisen
kanssa."

"Mutta sinun täytyy, kun nyt kerran olet narrannut tyttöä niin
pitkälle", lausui rovasti pontevasti.

"Enhän minä, herra rovasti, ole narrannut. Setähän se pani alkuun koko
asian. Ja siksi toisekseen, nämähän ne Kotilaiset ovat petkuttaneet
minua pitkin matkaa."

"Punnitsepas mies sanasi. Mitenkä me olemme sinua petkuttaneet?"
tiuskasi lautamies kärsimättömästi.

Hermanni siihen sijaan selitteli rovastille hyvin tyynenä: "nämä
lupasivat tehdä talonsa kaupat minun kanssani, ja setäkin sen tähden
rupesi koko tähän hommaan; mutta nyt nämä ovatkin myyneet talonsa
toiselle."

"Mutta hyvä ihminen!" huudahti rovasti. "Onhan sinulla jo hyvä talo
ennestäänkin."

"Onhan se, mutta isä oli ryyppypäissään tässä tuonoin luvannut ottaakin
sisar Eliinalle Kekkolan Matin kotivävyksi -- --"

"Mutta Matillahan on vielä vaimo elossa", sanoi rovasti.

"Niin vanhalla Matilla, vaan poika Matinhan se isä oli luvannutkin
vävykseen ottaa sitte kuin se mieheksi kasvaa", tuumaili Hermanni. "Ja
montakos vuotta siihen enää meneekään."

"Ei, Hermanni kulta, ei se poika-Matti sitte enää sisarestasi huoli,
vaan ottaa ennen jonkun Ylätalon tytöistä", väitti Manda,

"Niitäpä sitä olen minäkin meinannut odotella, ja niillä onkin talo
joka tytöllä", sanoi Matti. Kääntyen rovastiin jatkoi hän vielä: "ei
tästä Mantasta muutenkaan ole minulle, kun tämä on niin huusava."

"Huusava -- mitä se on?" kysyi rovasti tyttäriltään.

"Tuhlari", vastasi Hanna ja juoksi ulos.

"Ei suinkaan se tuhlari olisi, kun oikein oman talouden saisi -- --
ethän sinä olisi Manda?" sanoi rovasti morsiameen katsahtaen.

"Enhän minä sitte enää olisi", vakuutti Manda syvään nyykistäen.

"No nyt sen kuulit Hermanni", puhui rovasti. "Tottahan nyt toki tulet
vihille?"

"Ei herra rovasti, ennen minä mennen vaikka Wenäjälle."

"No ota nyt kerrankin järkesi vangiksi ja ajattele mikä häpeä -- --
mikä häpeä se olisi niin rikkaan ja arvokkaan talon tyttärelle kuin
Kotila on", puhui rovasti.

"En minä voi -- -- se ei minusta tunnu ollenkaan käyvän laatuun. Ei se
tunnu käyvän minun verilleni", penäsi Hermanni.

"Puraise vaan luontosi, niin kyllä se käy", rukoili Manda.

"No, koska ei hyvä sana auta", lausui rovasti, "niin tiedätkös mies,
mitä sinulle vielä tästä itsepäisyydestäsi seuraa? Sinä saat ensin
tulla kirkkoneuvoston eteen, sitte matkustaa tuomiokapitulin
tutkittavaksi ja juosta käräjillä -- ja lopuksi menee sinulta talot ja
tavarat kulutuksista ja palkkioista."

"Menköön sitte, jos niikseen tulee", päätti Hermanni, mutta silloin
julmistui rovasti.

"Vai niin", puhkesi hän tuimasti lausumaan. "Vai niin, että sinä turhan
päiten aiot toimittaa kunnialliset vanhempasi vanhoina päivinään mieron
tielle. Ett'es jo häpeä! Minä annan nimismiehen jo ihan ensi käräjissä
sakottaa sinua Mandan kanssa yhdessä asumisesta ja elämisestä. Ja sitte
et enää saa itsellesi kunniallista vaimoa, vaikka maan alta etsisit. Se
on varma se."

"Sakotetaankos sitä siitäkin?" kysyi Hermanni pelästyneenä.

Rovasti otti kirjakaapista lakikirjan ja selaili sitä hyvän hetkisen.
Sillä välin kääntyi Hermanni lautamieheen ja kysyi: "antaisitko sinä
lisäksi sen teidän mustan ruunan?"

"Lupaa, lupaa", kuiskutti Manda veljensä korvaan, mutta lautamies pysyi
vaiti. -- Viimein löysi rovasti mitä haki ja luki ääneen muutamia
pykälöitä lakikirjasta.

"Tuletkos nyt vihille?" kysyi rovasti sitte tiukasti Hermannilta.

"No yks'kaikki, koska rovasti niin tahtoo ja tämä Aukusti antanee
entisten lupaustensa lisäksi sen mustan ruunan", sanoi Hermanni.

"Voipihan tuon juuri antaakin", sanoi lautamies harvakseen.

Vähän ajan perästä kuuli sitte puutarhassa istuva Hanna isänsä
juhlallisella äänellä vihkimälukuja lukevan. Hän ei siitä välittänyt
kovin paljoa, vaan katseli tarkasti, miten pari köyhää pääskystä
yksituumaisesti räystään alle pesäänsä rakentelivat. Mietteistään
herätti Hannan vasta vihkimävirren sävel ja sitä kuullessaan hän
tillahti itkemään. Sisällä laulavan Fanny-neidenkin ääni tuntui
vapisevan vähän, mutta ihmeen selvästi ja voimakkaasti veteli
Heta-muori sanoja:

    "Vihollinen karkoit' kauas;
    Suo meidän myös olla rauhass'".



YLEINEN SURU.


Oli tyyni ja rauhallinen keväinen aamu. Yöllä oli tosin vähän kylmänyt
ja maa oli yhä valkoisena niissä paikoin, joihin ei päivän säteet vielä
olleet ehtineet lämpöä levittämään, mutta ilma tuntui lämpöiseltä.
Kaupungin kadut olivat jo lumesta ihan paljaat, mutta maantiellä oli
vielä hieman iljannetta jälellä ja aitovieret täynnä talvellisten
nietosten jätteitä. Kärryillä kuitenkin jo ajettiin, ja maalaisten
vieterittömät rattaat pitivätkin aika jyrinää jäisellä tiellä ja
routaantuneella kadulla.

"Tuohon rymäkkään se kauppaneuvoksetar nyt taas varmaan herää ja on
sitte ruppastuulella koko pitkän pituisen päivän", mutisi itsekseen
Erlingin vanha Anna-Maija muutaman, kaupungin reunassa olevan talon
keittiössä. "Mutta ruvetkoonpashan tässä hyvin äkäilemään, niin pian
hän minusta pääsee, niinkuin jo senkin seitsemästi olen hänelle
sanonut. -- -- Jaa, jaa! Kyllä se syntisen ihmisen luontoa toisenkin
kerran koettelee, kun viisikäänkolmatta vuotta tässä paikassa palvelee.
Kauppaneuvoksen itsensä aikaanhan tuo kuitenkin meni jonakin, mutta
entäs nyt, kun eletään kuin viimeistä päivää. Hyvät ihmiset sitä
illallistakin siivoa! Eikä sitte muka mokomille vältä vähempi kuin
viinimarjain mehu!"

Anna-Maija työkkäsi suutuksissaan auki ruokasäiliön oven ja pujahti
sinne. Hän katseli hyllyjä, nosteli pulloja ja purkkia yhden toisensa
perästä ja jatkoi yksin puhettaan.

"Arvasinhan minä sen. Kallista karpalohilloa ei ole enää jos kolmelle
hengelle, vaikka kuvernööri tulisi taloon, ja valkeiden viinimarjojen
mehu on ihan lopussa! -- Ei tässä tule hiljankaan eteen muuta kuin
konkurssi, ja mihin minä onneton sitte vihdoinkin viimein joudun? Voi,
kun en kuitenkaan ottanut sitä sepän retaletta silloin elätettäväkseni,
mutta -- hm! -- -- Ja nyt niiden pakanoiden tähden pitää tässä
kristityn ihmisen vielä vanhoillaan kaupungin elätiksi joutua. Kyllä
kai ne alastomat pakana-raukat siitä paljonkin lämpenevät, kun
kaupungin rouvat käyvät täällä syyttömät ihmiset mierontielle syömässä
ja juomassa. -- -- Niin, oikein minua naurattaa niiden ompeluseurat.
Karttuunirääpäleitä tehdään ja köyhiä panetellaan. Ostaisivat
markkinoilta lammasnahkoja ja teettäisivät Tikais-Mikolla turkkia; tahi
laittaisi kauppaneuvoksetar sinne Afriikkaan kauppaneuvos-vainajan
suuren supiturkin. Ei silloin ainakaan yhtä miestä palelisi, vaikka
hänessä olisi vielä kylmempi kuin onkaan, ja saisivat ihmisten ruoat
olla rauhassa ja kunnia tallella."

"Anna-Maijaa! Herran tähden, Anna-Maijaa!" kuului silloin vinkuva ääni
jostakin sisähuoneesta.

"Mikähän sillä nyt on hätänä, kun niin surkeasti uikuttaa", tuumaili
Anna-Maija kiirehtien sisähuoneisiin.

Kauppaneuvoksetar, lempeän näköinen ja harmaatukkainen vanhus oli
huoneessaan sohvan edessä ja parhaillaan hajuvedellä valeli sohvalla
olevaa pientä rakkikoiraa.

"Anna-Maija! Juokse, Anna-Maija kulta, nyt ihan paikalla tohtoriin ja
sano -- kuuletko sinä -- sano minulta terveisiä, että -- -- että -- --
ihan siinä on henki kysymyksessä; -- -- ja että hän on niin huono; ja
että hän olisi hyvä ja nyt kohta tulisi tänne. -- Kuuletko sinä
Anna-Maija? Juokse nyt hyvä Anna-Maija! Juoksethan sinä Anna-Maija."

"Kiitos, kiitos rakas kauppaneuvoksetar -- --"

"Juoksehan nyt Anna-Maija kulta", keskeytti emäntä.

Anna-Maija paiskasi kiireesti oven kiinni ja tuumaili mennessään:
"tokihan minä tok' juoksen ainoan sisareni tähden, ja kyllä hän
todellakin on kovin huono."

Pian olikin Anna-Maija matkalla lääkärin luo. Kiireesti hän kulki,
eikä ollut näkevinäänkään "Malinskaa" ja "Häyryskää", vaikka ne
kulkivat torille, tuolla kadun toisella puolen. Sitte vasta täytyi
"silmänräpäykseksi" seisahtua, kun Silénin matami sattui kadulla
"ihan palliksi vastaan."

"Huomenta Anna-Maija!" sanoi Silénin matami ja asetti koppansa kadulle,
seiniviereen.

"Huomenta, huomenta", toisti Anna-Maija. "Minulla on kovaksi onneksi
hirmuisen kiire nyt, vaikka olisi ollut hupaista kuunnella, miten
teillä jaksetaan. En jouda nyt edes -- -- -- mutta, ette te hyvä matami
usko, kuinka herttaisen hyvä se kauppaneuvoksetar sittekin on
pohjaltaan."

"No eihän se taida juuri kaikkein pahimpiakaan olla, mutta kukapas sitä
nyt Anna-Maijalle ilkiäisikään -- --"

"Niin, vaanpa muillekin. Tiedättekös, että nytkin minä olen menossa
tohtoriin, ja kauppaneuvoksetar kaskikin oikein juoksujalassa
menemäänkin."

"Herranen aika!" huudahti Silénin matami. "Onko hän sitte niin sairas?
Ihanko se on vuoteen omana?"

"Onhan se jälilleenkin ja verta sylkee."

"No, kyllä teillä, Anna-Maija parka, sitte on huolta ja hommaa --
huolta ja hommaa. Ja lisää surua sitä vaan tulee, sillä tietänettehän,
että Tikais-Mikon tyttö, sisarenne tyttö, on ajettu pois viskaalista
tänä aamuna?"

"Annako?" kysyi Anna-Maija säikähtyneenä. "Ja minkä tähden?"

"Kukapa sen tietää, mutta Korhosen eukko sitä kävi tän'aamuna meillä
toimittamassa, jotta illalla, kun rouva oli tullut ompeluseurasta, oli
hän tavannut viskaalin kyökistä, Annan luota, vaikka oli ollut talo
vieraita täynnä. Sitte oli rouva nostanut semmoisen metakan, että
olivat herrat neuvomatta ulos osanneet, ja nyt on Anna pantu pois",
selitti Silénin matami.

"Mutta, mitäs viskaali oli sanonut?" uteli Anna-Maija.

"Viskaali? -- Niin mitäpäs sillä viskaalilla olisi sanomista. Rouvahan
se kaikki päättää, ja viskaali saa kiittää, että ei -- -- mutta tuolla
menee torille jo heinäkuormia, niin että hyvästi! Hyvästi Anna-Maija!
Kyllä teillä nyt on huolta ja hommaa, kun ihan verta sylkee, niinkuin
sisarennekin."

"Niinkuin sisarennekin", mietti Anna-Maija. "Mitähän se sillä
tarkoitti. Sisarenihan se juuri verta sylkeekin, mutta se on hupsu koko
matami. Sanoo Annan joutuneen pois paikastaan. Annan, joka on sievä,
siveä tyttö ja minun oma opettamani ja osaa sekä keittää että paistaa.
Ei kuuna päivänä, ei kuuna päivänä sitä tyttöä paikastaan pois ajeta.
Mutta kohtahan tuon saan nähdä, kun kotiin joudun."

Anna-Maija tapasi lääkärin kotoa ja kohta ajoi hän tohtorin rinnalla
kotiinsa päin. Kauppaneuvoksetar Erlingin tuparakennuksessa asui näet
ompelija Mikko Tikkanen, jonka vaimo, Anna-Maijan sisar, oli sairaana.
Sisarensa luo johti Anna-Maija tohtorin, mutta tohtori ei sanonut
sairaan enää lääkkeitä tarvitsevan ja valitti sitä, että häntä ei oltu
ennen tultu hakemaan.

"Milläpä varoilla sitä köyhä -- --", mutisi sairaan mies, mutta tohtori
ei ollut kuulevinaankaan sillä korvalla, vaan lähti pois.

Anna-Maija siihen sijaan tiuskasi Mikolle: "joisit sinäkin vähemmän,
niin ei eukkosi kuolisi nälkään."

"Täti, täti", kuului nurkasta itkevä äiti, "eihän isä nyt enää moneen
vuoteen ole ryyppinyt."

"Ole vaiti", sanoi Anna-Maija, "kun ei olisi juonut, niin olisi
versta miehellä jälellä, eikä minun sisareni tytön olisi tarvinnut
viskaalin -- --. Voi hyvä isä tätä elämää! Ja sinä Anna! Hyi, että et
häpeä vielä näyttäytyessäsi kunniallisille ihmisille, letukka! Jos
minut kadulle potkaistaisiin, niin en toki tulisi ihmisten ilmoihin
enää milloinkaan."

"Täti, -- -- eihän se kuin totivettä, mutta se rouva kun on ihan
hurja", nyyhki Anna, "ja niin luulevainen."

Sairaan valitus kiinnitti kaikkien huomion, ja Anna-Maija ei joutanut
ajattelemaan mitään, sillä hänen sisarensa kuolintaistelu oli jo
alkanut. Ei sitä kaukaa kestänytkään, mutta kovaa se oli, niin kovaa,
että ei Anna-Maija jaksanut sitä katsella loppuun, vaan itkien kiiruhti
omalle puolellensa. Siellä hän ihmeekseen tapasi sisarensa pojan
kauppaneuvoksettaren huoneessa ja jäi hämmästyneenä vastineettomaksi,
kun emäntänsä alkoi häntä viipymisestä torua ja vielä pojan kuullen.

"Pollyn kuolema jää Anna-Maijan omalletunnolle raskaaksi taakaksi, --
jos se kuolee", lopetti kauppaneuvoksetar arvokkaasti ja hieman
halveksivastikin puheensa Anna-Maijalle.

"Poika, mitä sinä täällä teet, vaikka äitisi on kuoleman kielissä?"
tiuskasi Anna-Maija sisarensa pojalle.

"Antakaa hänen olla", käski kauppaneuvoksetar ja kääntyen poikaan sanoi
hän: "eläinlääkäri asuu Puttoliinin talossa, ensimmäiset portaat
portista."

"Kyllä minä tiedän", sanoi poika, "siinähän se asuu konitohtorikin."

Poika lähti, ja vanhukset jäivät kahden kesken.

Anna-Maija puolusti parhaimman mukaan itseänsä, ja sanoi ajatelleensa
oikeaa tohtoria, kun ei rouva ollut Pollystä mitään puhunut, ja sanonut
vielä hengen olevan kysymyksessä --"eikähän koiralla henkeä ole."

"Te olette aina vihannut ja ylönkatsonut Pollyä", sanoi
kauppaneuvoksetar ja viittasi Anna-Maijaa menemään ulos. Ei auttanut
siinä Anna-Maijan selitykset, vaan hänen täytyi lähteä keittiöön ja
kauppaneuvoksetar jäi kahden kesken Pollyn kanssa. Polly vikisi
surkeasti jonkun aikaa, tyyntyi sitte vähitellen ja oli lopuksi aivan
hiljaa. Kauppaneuvoksetarkin alkoi tyyntyä, mutta kun eläinlääkäri tuli
ja ilmoitti Pollyn jo kuolleen, alkoi hän katkerasti itkeä. --
Sillä välin oli torilla levinnyt huhu, että kauppaneuvoksetar oli
kuollut. Ompeluseura oli sen johdosta kokoontunut pormestarinnan luo
neuvottelemaan, mitä nyt olisi tehtävä, sillä kauppaneuvoksetar oli
aina seuralle ilmaiseksi kaikki vaate- ja muut tarpeet antanut. Aluksi
ei kuitenkaan päästy muuhun päätökseen kuin siihen, että,
pormestarinnan esityksestä, päättivät rouvat pukeutua mustiin. Onneksi
olikin pormestarinna edellisenä päivänä saanut uuden mustan puvun.

Kaupungin herratkin kävelivät alakuloisina ja toisiaan tavatessaan,
tervehdyksen asemasta, sanoivat vaan lyhyesti: "kauppaneuvoksetar on
kuollut."

Malinska taas kertoi torilta tullessaan Häyryskälle: "nyt tässä kohta
saadaan hyvää tavaraa kelihinnalla, kun kauppaneuvoksetar on kuollut.
Saa sitä nyt köyhempikin kerran jotain itsellensä."

"No, mutta eihän sillä puotia ollut", vastasi Häyryskä.

"Ei puotia, vaan kun kaikki kauppamiehet ovat hänelle velassa, niin
kuuluu tulevan konkurssi kaikille eteen. Ei se vanha Erling niille
omiaan heitä, vaan sanoi meillä käydessään, jotta kun hän saapi
velivainajansa omaisuuden käsiinsä, niin paistaa se vielä päivä
köyhällenkin kansalle. Niin sanoi tässä tuonoin, ja niin se käypikln."

"Saisi paistaakin", myönsi Häyryskä. "Toisella viikolla kävin minäkin
pyytämässä lainaksi kymmentä markkaa nimipäivikseni, niin oli
kauppaneuvoksetar vaan käskenyt Anna-Maijan sanoa, jotta hänellä
ei ole."

"Semmoinenhan se oli aina köyhille", tiesi Malinskakin, "vaan nyt saa
hänkin tehdä tiliä siitä, mitä se on: taita isoovalle leipäs."

Sanomalehden toimittaja ja postimestari tulivat eukkoja vastaan, ja
postimestari kuului ehdottavan, että sanomalehti ilmestyisi sinä
päivänä "mustareunaisena, yleisen surun merkiksi."

Kauppaneuvoksettaren talossa oli kohta koko ompeluseura koolla.
Kauppaneuvoksetar olikin hyvin liikutettu siitä yleisestä osanotosta,
jota hän sai osakseen, ja kiitteli kaikkia Polly-vainajan puolesta.
Vasta iltapäivällä sai hän tietää, että hänen itsensäkin oli jo sanottu
kuolleen. Se oli hänestä hirveintä mitä ihminen ajatella taisi, ja hän
lupasi palkinnon sille, joka ilmoittaisi "kuka tuon huhun oli alkuun
pannut." Varmuudella ei sitä kuitenkaan kukaan tiennyt, mutta viskaalin
rouva sanoi Silénin matamin itsellensä kertoneen, että Anna-Maija oli
sanonut kauppaneuvoksettaren olevan "ihan henkitoreissa."

"Ajatteles Selma kulta, sanoa 'henkitoreissa' ja vielä omasta
emännästään! Paljo minä kärsin, mutta sitä en minä Selmana jaksaisi
kärsiä. En kärsisi semmoista omalta palvelijaltani, ja kuka sen tietää,
mitä niillä, vanhalla Erling'illä ja Anna-Maijalla mielessä onkaan. Ei
se suotta aikojaan Anna-Maija sellaisia juttuja liikkeelle pane."

Kauppaneuvoksetar kauhistui, itki ja vapisi. Viskaalin rouva arveli
vielä, että "Selma kulta" saa kiittää Jumalaa siitä, että Polly pelasti
hänen henkensä. "En minä tietysti ole teidän kyökissä käynyt, mutta
vaikea on minun uskoa, että niin hyvä toveri kuin Polly olisi kuollut
luonnollisen kuoleman", sanoi hän.

Viskaali tuli vähän ajan perästä itsekin kahden poliisimiehen kanssa
eroittamaan Anna-Maijaa palveluksesta, ja ompeluseuran hämmästykseksi
tavattiin vanha Erling Anna-Maijan tyköä keittiöstä. Kauppaneuvoksetar
ei jaksanut tulla jäähyväisillekään, eikä sanonut enää tahtovansa
"nähdä koko Anna-Maijaa silmäinsä edessä, ei koskaan", vaan lähetti
palkankin viskaalin kautta.

Vanha Erling haki Anna-Maijalle kaupungista hevosen, ja yhdessä he
sitte lähtivät ajamaan. Kauppaneuvoksetar ei näet sallinut, että
Anna-Maija olisi muuttanut päiväksikään Tikais-Mikonkaan puolelle, vaan
kuului senkin perheen pitävän ruveta katselemaan itselleen uutta
asuntoa.

"Nyt on täti parkakin kadulle potkaistu", ajatteli Tikkasen Anna
auttaessaan Anna-Maijan vaatearkkua issikan rattaille. Hän ei
kuitenkaan virkkanut mitään siitä, vaan toivoi saavansa pitääkin
tätinsä paikan, johon nyt oli väliaikaisesti otettu.

Sanomalehti oli ilmestynyt mustareunaisena, ja sen toimittaja istui
hiljakseen kiroillen seurahuoneella, höyryävä tuutinki edessään.
Toisessa huoneessa oli kaupungin herroilla salainen kokous, johon ei
sanomalehden toimittajaa laskettu. Silloin tällöin kuuli toimittaja
sieltä ainoastaan muutaman sanan, mutta huomasi herrojen olevan hyvin
äkäisellä päällä. Viimein tuli hänen luokseen kolme neljä herraa, ja
neuvosmies Hulldén pyysi "nöyrimmästi" saada tietää: "minkä tähden
herra Pilander tänään on sanomalehden varustanut surureunuksilla,
jollei se nimittäin ole toimituksen salaisuuksia?"

"Kyllä minä sen sanon", vastasi sanomalehden toimittaja painolla, "kun
te, neuvosmies Hulldén ja muut ensin ilmoitatte, minkä vuoksi teidän
rouvanne tänään aamupäivällä kävelivät surupuvussa ja te itse
kirjoittelitte konkurssianomuksia. -- -- Vai tapahtuiko tuo kaikki
rouva Erling'in sylikoiran kuoleman tähden?"

Toimittaja tyhjensi lasinsa, kumarsi herroille ja lähti.

"Kuulitteko sitä hävytöntä!" huudahti neuvosmies Hulldén.

"Vai pitäisi meidän tehdä hänelle selkoa vaimojemme puvuistakin",
säesti postimestari. Pormestari taas arveli sen olevan liikaa, ja
viinatehtailija Wallerskjöld päätti olevan parasta ruveta
kuulustelemaan toista miestä sanomalehden toimittajaksi, "sillä
Pilander on jo liiaksi leipääntynyt täällä ollessaan."

Pilander istui jo silloin kotonaan miettimässä oikein salamoivaa
pääkirjoitusta "poroporvarillisuudesta", mutta häntä häiritsi kadulla
teikkaavien poikien melu. Muut pojat siinä olivat repaleisia, mutta
yksi oli siististi puettu. Se oli Mikko Tikkasen Kalle. Hänen oli nyt
vuoro nappia heittää. Hän heittikin, mutta ei mennyt lähellekään
kuoppaa. Jäi varmaankin puolentoista kyynärän päähän.

Teikkaaminen alkoi innostuttaa Pilanderiakin ja hän odotti uteliaasti,
onnistuisiko Tikkasen poika näpähdyttämään nappia kuoppaan. Soma oli
nähdäkin, millä hartaudella Kalle nappiansa näpähdytti. Nappi siirtyi
noin korttelin verran ja nyt oli toisen kerran näpähdytettävä. Poika
sihtasi kauan ja nyt -- --. Ei, napsautti liian kovasti. Nappi nousi
pystyyn ja vieri syrjään ainakin sylen verran. Kaikki toivo oli siis
lopussa, ja kyyneleet kohosivat Kallelle silmiin.

Pilanderia säälitti pojan vahinko, mutta häntä samalla harmitti se, kun
poika itki tuon vertaisesta. Eihän hän itse itkenyt, vaikka uhattiin
leivättömäksi jättää. Pilander avasi akkunan ja kysyi: "mitä sinä
itket, Tikkasen poika?"

"Kun se oli", nyyhkytti poika, "kun se oli viimeinen nappi -- oikea
tinanappi, ja äitikin on kuollut, niin jotta mistä minä nyt toisen
saan?"

Poikien peli loppui siihen, mutta Pilander istui kauan akkunansa
vieressä ja ajatteli sanoja: "mistä minä toisen saan". Niin kauan hän
niitä ajatteli, että kyyneleet nousivat hänellekin silmiin. Hän
pyyhkäsi kuitenkin ne pois kädellään, sillä vaimonsa kuului toisesta
huoneesta kutsuvan häntä iltaruoalle ja nuorin poika siellä tinkasi
itsellensä enemmän maitoa, mutta äiti selitti, ett'ei hänellä ole rahaa
lähettää ostamaan.



VIERASMIES.


Heinävaaran liepeillä, Ruokosuon ja Särkijärven välisellä kannaksella
oli Kuittis-Tahvon mökki. Pikkuiset olivat vielä viljelykset siinä ja
huoneet vieläkin pienemmät, mutta hyvästihän noissa kuitenkin näytti
rupeavan tulemaan toimeen. Mökin ei tarvinnut tehdä päivätöitäkään
taloon, mutta piti sen asukkaiden siihen sijaan, kesäiseen aikaan,
hoitaa suurin osa toisella puolen järven olevan talon karjasta, joka
aina Juhanuksen seuduissa tuotiin Heinävaaran puolelle kesäsyöntiin.
Vaaran lehtoisilla ripeillä olikin karjanlaidun ihan mainio.
Senpätähden ei mökin oma, kirjava-kylkinen "Kyyttökään" tahtonut
koskaan malttaa sieltä oikeaan aikaan iltasella kotiin tulla, vaikka
selvästi kuuli sinne ylös vasikkansa ikävöivän ynisemisen rantahaasta.

Tuo haka ei ollut suurimpia, mutta se oli ihan parahiksi iso
paimenelle. Pikku Niilo oli näet saanut päähänsä, että hänen ihan
välttämättömästi piti saada käydä paimenessa, ja kun ei häntä päästetty
koko karjaa paimentamaan, niin päätti hän paimennella vasikoita, joita
pidettiin rannalla pienessä aituuksessa. Alussa olikin Niilosta tuo
toimi sangen miellyttävä, mutta rupesihan sekin ajan pitkään käymään
hiukan yksitoikkoiseksi. Se oli kuitenkin Niilon oma syy, ja Niilo
huomasi sen itsekin.

Miksi hän aina niin innokkaasti ajoikin pois porsasta, jonka mieli
näkyi hartaasti palavan vasikoiden ja hänen seuraansa. Porsas kyllästyi
viimein rantahakaan pyrkimiseenkin ja lyöttäytyi ison karjan
kumppaniksi. Lehmät antoivatkin mielellään pienen toverin itseään
seurata, ja kaihoavin katsein sai vain Niilo nähdä, miten palleroinen
porsas lehmien perässä juosta lekerti tuonne ylös vaaralle, jonne pääsö
oli pojalta kielletty. Kyllä se harmitti vähän, kun porsas noin vaan
sai juoksennella missä tahtoi, mutta minkäs sille voi. Täytyi tyytyä,
kun äiti kerran oli kieltänyt, eikähän tuo karjan katsontaan avuksi
tullut talon tytär, Anna-Maijakaan sanonut huolivansa Niiloa kanssaan,
vaikka kuinka aina olisi pyrkinyt iltasella lehmiä hakemaan.

Ikävä oli Niilosta sen takia koko kesä, jonka tulemisesta hän kuitenkin
edeltäkäsin oli niin suuresti iloinnut. Talvellahan tuota kumminkin oli
saanut olla muiden ihmisten ilmoissa, mutta nyt oli isä aina paloa
kyntämässä tahi suota ojittamassa, eikä äitikään joutanut Niilon kanssa
olemaan muulloin kuin päätä kammatessa. Kukkuva käkönen ja lehdossa
livertelevät linnut eivät taas taipuneet tulemaan leikkisille, vaikka
Niilo koetti niitä mansikoillakin luokseen maanitella. Ne vaan
peippelehtivät oksillaan ja keskenänsä kisailivat, välittämättä
Niilosta yhtään enempää kuin ihmisetkään.

Päiväläis-Risto se kuitenkin toki vähäsen piti Niilosta, vaikka se
oli niin harvapuheinen ja enimmäkseen vaan istuksi joutoaikoinaan
maito-aitan portailla katselemassa, miten talon Anna-Maija maidon
kanssa puuhasi. Risto se yhtenä ettone-aikana teki Niilolle pihamaalta
löytämästään nuppineulasta ongenkin -- oikein väkä-ongen, ja sitte
täytyi äidin luvata, että Niilo saisi iltasella mennä Anna-Maijan
kanssa vaaralta itsellensä hakemaan oikean pihlajaisen onkivavan. Ei se
näyttänyt Anna-Maijasta olevan ihan mieluista, kun Niilo hänelle lähti
kumppaliksi lehmän hakuun, vaan Niilo ei siitä lukua pitänyt, kun "äiti
kerrankin lupasi."

Olikin se hupainen matka, mutta mitähän varten se Anna-Maija kiipesi
tuonne ylös sivu lehmistä? No ehkäpä siellä kasvoi parempia pihlajoita,
ja olihan tuo muutenkin soma katsella, miten paljo maailmaa sinne ylös
näkyi.

"Niilo, tuossahan on sinulle oikein hyvä ja suora vapa", sanoi
Anna-Maija poikaan kääntyen. "Ala nyt vaan nihrata sitä poikki ja kuori
kanssa tällä samalla paikalla, niin minä sitte tulen sinua hakemaan."

"Minnekäs sinä menet?" kysäsi Niilo.

"Minä menen tuonne ylemmäksi katsomaan, mihin ne lehmät taas ovat
joutuneet."

"Tuollahan ne olivat alaalla, tuon ison koivun toisella puolen",
selitti Niilo. "Etkö sinä niitä nähnyt, vaikka aivan vieritse
kulettiin."

"Näinhän minä nuo, mutta 'Viikuna' ja 'Lauvikki' olivat taas pois",
sanoi Anna-Maija.

"Ei, kyllä se Lauvikki oli siinä Kyytön rinnalla,"

"Eipähän ollut kuin Heluna", väitti Anna-Maija ja alkoi vain kohota yhä
ylemmäksi.

Työllä ja tuskalla sai Niilo auki äidin jäykkäniskaisen linkkuveitsen
ja valitsi sitte mieleisensä pihlajan tarvispuukseen. Kyllä siitä tulee
hyvä vapa tuosta, -- ajatteli hän -- ja on niin sitkeätäkin, että ei
tahdo poikki saada. Ei se katkea, vaikka sattuisi suurempikin kala
tarttumaan, ja suuria kaloja minä onginkin, niin suuria että -- -- Ja
äiti ja Anna-Maija niitä sitte siivoavat rannalla, ja sitte minä
vaikkapa niitä vien kirkollekin, niinkuin isäkin talvella mateita vei.

Onkivapa oli jo aikoja sitte valmis, mutta Anna-Maijaa ei kuulunut.
Mitähän jos se ei tulekaan? -- Alkoi pelottaa, jos ei täältä kotiin
osannekaan. Missähän päin tuo koti lieneekään. Olikoon se tuolla, jossa
ruisrääkkä karnutti, vai tuolla, jossa kuhankeittäjä "huhhahheitä"
huusi. Ei se ole, vaan tuolla, josta kuului karjan kellojen kalkutusta.
Sieltä päinhän sitä tultiinkin. Kyllä minä itseksenikin kotiin osaan,
mutta pitää se Anna-Maijakin käydä mukaan kuitenkin, jotta hän ei vielä
eksy.

Niilo lähti nousemaan vapoineen ylöspäin Anna-Maijaa etsimään. Oikein
tahtoi hengästyttää kapuaminen, mutta tuollahan jo näkyikin vähän
matkan päässä, kallion rinnassa, Anna-Maijan punarantuinen huivi. Onhan
siellä toinenkin, ja kas kas, miten ne teivivät toisiaan -- ja nyt
painavat nenäänsä yhteen, ja taas -- -- ja vieläkin.

"Anna-Maija, tule jo pois!" huusi Niilo.

Kuin ukkosen iskeminä kimmahtivat kumpikin ylös, ja Anna-Maija alkoi
kiireesti juosta alamäkeen.

"Riitalan Mattihan se vain näkyy olevankin", tuumaili Niilo itsekseen,
katsellen miten Matti hätäisesti lähti toisaanne päin juoksemaan.

"Ethän sinä pysynytkään siellä paikallasi vapaa vuoleksimassa", sanoi
Anna-Maija Niilolle nuhtelevasti lähemmäksi tultuaan.

"Enhän minä, kun sinä aloit niin kauan viipyä", tuumaili Niilo ja
ajatteli ihmeissään sitä, miksi Matti oli nenänsä Anna-Maijan nenää
vasten painanut. Ei hän kuitenkaan tullut sitä tytöltä itseltään
kysyneeksi, mutta aikoi kotona kysäistä äidiltään. Unehtui se kuitenkin
kysymättä äidiltäkin, sillä kotona oli Lintulan isäntä sanomassa,
että Anna-Maijan piti huomen iltana, kun oli lauantai, lähteä
päiväläis-Riston kanssa viemään rovastille voisaatavia. Niilo pyrki
mukaan kirkolle, ja äiti lupasikin hänet, jos vaan Risto ottaisi ja
laskisi.

Risto lupasi ottaa, ja lauantai-iltana kylvettiin sitte mökissä
tavallista aikasempaan, että ennätettäisiin käydä samana iltana
voisaatavat rovastille viemässä. Niilo oli miestä mielestään, kun
kirkkoon pääsi ja sai vielä isältään asiaksi tuoda hänelle naulan
tupakkaa, ja jos rahoja tähteiksi jäisi, ostaa vielä itselleen
"enkeliska" onkiakin kauppamiehestä.

"Niin te olette nyt kuin sulhasmatkue", sanoi isä rannalle jäädessään,
"ja Niilo istuu keskellä, kuin puhemies ainakin."

Kaikessa hiljaisuudessa tehtiin sitte matkaa pitkin Särkijärven
kimmeltävää pintaa, mutta jo alkoi kuulua Juurtiskosken kaukainen
kohina. Vähitellen se kävi selvemmäksi Anna-Maijan soutaessa ja Riston
meloessa. Jo alkoi virta tuntuvasti vetää koskea kohden, ja Niiloa
rupesi pikkusen pelottamaan.

Silloin kuului Riston ääni perästä: "Anna-Maija! Äläpäs souda." Tyttö
taukosi soutamasta, ja Risto jatkoi: "jos et sinä tule minulle, niin
minä pyöräytän veneen koskessa kumoon, jotta hukutaan yhdessä.
Ymmärrätkö, -- minulla on tosi mielessä -- ihan tosi?"

Anna-Maija kävi kalpeaksi, tarttui veneen laitoihin kiinni ja itkusuin
rukoili: "älä, älä Jumalan luoma kaada!"

Koski oli onnellisesti ohitse, mutta Anna-Maija itki yhä. Risto
alotti taas puheen ja lupasi kirkolta tultua käydä sopimassa asiasta
Anna-Maijan isän kanssa, "sillä kyllähän se asia ei kuitenkaan
muutoinkaan kaukaa salassa pysy."

"Ei, älä Risto-kulta enää mene isän puheille. Voi, kun et minulle
ennen mitään sanonut, ja minä luulin sinun vain narrailevan", tyrski
Anna-Maija. "Voi tokkiisa, kun et ennen mitään virkkanut!"

"Mitäs se tekee, kun nyt sen tiedät kumminkin?" sanoi Risto.

"Niin, vaan -- -- kunpa minä jo lupauduin Riitalan Matille."

"Mitäs semmoisista luvista", arveli Risto taas, "mokomalle miehelle!"

"Vaan mepä jo suudeltiinkin", selitti Anna-Maija. "Ei heittänyt, eikä
sanonut uskovansa muuten, kun on liikkaava mies -- Matti."

Risto kalpeni nyt vuorostaan ja kuului mutisevan: "no eihän sitä sitte
enää miten."

"Niin eihän sitä sitte enää käy purkaminen", myönsi Anna-Maijakin,
"vaikka kyllähän minä ennen olisin sinulle tullut, ja paljoakin ennen."

Kului siitä viikkoja muutamia tavallista latuansa, mutta eräänä
sunnuntai-iltana tuli Riitalan Matti Kuittis-Tahvon mökille ja pihalla
kiusaamalla kiusasi Anna-Maijaa kanssaan lähtemään kotiin toiselle
puolen järveä. Anna-Maija ei kuitenkaan sanonut lähtevänsä, jonkatähden
Kuittis-Tahvo huoneesen tultua tiuskasi Matille: "nyt sen näet,
niinkuin jo sanoin, että ei se sinulle tule, vaikka sinä sen varmaksi
penäsit minua puhemieheksesi pyytäessäsi."

"Kyllähän minä sen varmana pidinkin", tuumaili Matti korvallistansa
raapien. "Kyllä se Anna-Maija lupasi itsekin, ja me jo suudeltiinkin
sen päälle tässä tuonnoisella viikolla."

"Älä valehtele", sanoi Kuittis-Tahvo, "totta kai se sitte lähtisi,
sillä kukapa muukaan se enää toisen suutelemasta huolisi."

"Suutelivat ne", äännähti silloin miesten huomaamatta huoneessa ollut
pikku-Niilo. "Minäkin näin sen, kun olin onkivapaa Heinävaaralta
hakemassa. Kyllä ne suutelivat ja niin hieroivat neniänsä vastakkain."

Tahvo kutsui nyt Anna-Maijan sisään, mutta hän kieltäytyi vieläkin.
Puhemies silloin muistutti häntä muiskusta, mutta ei sanonut tyttö
muistavansa sitä --"ei ollenkaan."

"Mutta minäpä muistan", selitti pikku-Niilo. "Minä näin, miten te
Heinävaaralla hieroitte neniänne vastakkain, ja sanoithan sinä itsekin
Ristolle venheessä, jotta 'me jo suudeltiinkin', kun ei Matti muuten
uskonut."

"Hyi, Anna-Maija", lausui Tahvo vakavasti silloin. "Mitäs teeren peliä
sinä pelaat -- -- -- vai kutsutaanko Ristokin sisään?"

"Ei tarvitse", sanoi Anna-Maija, "kyllä minä lähden, vaikka lupasihan
se Risto minut siltä ottaa, mutta ei kait se nyt enää huolisi, kun koko
maailma sen jo tietää."

"Parasta onkin, että lähdet", sanoi Kuittis-Tahvo, "sillä isäsi
on rehellinen mies ja suuttuisi varmaan, jos tietäisi sinut
monihyväiseksi."

Vihaisesti silmäsi Anna-Maija pikku Niiloa rantaan astuessaan, mutta
äiti sanoi Niilosta tulevan "suoran miehen", ja hänen silmänsä oikein
kiilsivät sitä sanoessaan.

Anna-Maija siihen sijaan ylpeästi mutisi: "mokomakin vierasmies", vaan
Riitalan Matti sanoi Niilon hyvin teräväksi miehenaluksi ja lupasi
tulevaisuudessa ruveta Niilolle puhemieheksi.



HERRASMIES.


Monta monituista päivää oli jo vallinnut tavaton kuumuus. Nurmikko
näytti hyvin nuivealta ja savikko irvisteli aika tavalla helteen
tähden. Kärpäset, paarmat, perhot ja päiväpaisteessa monivärisille
välähtelevät sudenkorennot olivat ainoat, jotka näyttivät olevan
oloonsa tyytyväisiä. Muut, sekä ihmiset että eläimet kärsivät
nähtävästi paljo kuumuudesta, mutta taivas oli ja pysyi kirkkaana,
kellertävänä kumpuna, jolta aurinko kuivana, punaisena ja
välinpitämättömänä silmäili janoon nääntyvää maata.

Räyhylän nimismieskin kärsi janoa. Vaikka oli jo melkein puolenpäivän
aika, ei hän vielä ollut koskenutkaan aamukahviinsa, joka oli kupissa,
istuimella, kokoamattoman vuoteen vieressä, ja kumma kyllä, lämpimästä
huolimatta, näytti jäätyneen kuppiin. Tusinan verta kärpäsiä vietti
makean leivän päiviä siinä parin sokeripalan ympärillä. Niiden tointa
seurasi nimismies hajamielisesti silmillään, sammunut paperossi
nojatuolin karmilla olevan vasemman käden koukkusen ja etusormen
välissä.

Viimeinkin kävi viereisen huoneen ovi; sieltä kuului sipsuttelevia
askelia, kun väli ovi oli raollaan, ja jotain kilinää kuului sieltä
myös.

"Lottako se?" kysäsi nimismies.

"Niin on."

"Saitko sinä seltteriä ja amonjakkia?"

"Ei ollut seltteriä", vastasi naisen ääni. "Herrat kuuluivat yöllä
juoneen kaikki, vaan sainhan minä amonjakkia -- -- ja kauppamiehestä
ostin puolitusinaa olutta."

"Onko se edes kylmää?" uteli nimismies huuliansa maiskahduttaen,
"kuivaa suuta niin vietävästi."

"Kellarista hakivat", sanoi Lotta, tullen makuuhuoneesen tilaa
korjaamaan. "Ja pappilan renki toi tämän tänä aamuna, vaikka en
muistanut sitä äsken antaa teille."

Nimismies otti Lotan kädestä kolmikulmaisen, kirkon sinetillä suletun
kirjeen ja siirtyi viereiseen huoneesen, josta kohta kuului pullon
avaaminen ja oluen pulputusta.

Sitte rupesi nimismies ääneen lukemaan: "h. v.! suntio Ukkelin kertoi
sakastissa, eilen, herrastuomari Kososen heillä jutelleen, että
Häivelän isäntä taas on kaupungista tuottanut kuorman viinaa, ja jo
kuuluu sitä lauvantai-iltana myyneenkin kyläläisilleen. Ajattelin
siksi, että ehkä hänet nyt kerrankin saisi asiasta kiikkiin, sillä
Kosonen ei ole mies, joka turhia puhuisi. Veli tekee siis, niinkuin
hyväksi näkee, mutta pidin velvollisuutenani asiasta ilmoittaa
toivossa, että ehkä Häiveläinen vihdoinkin saataisiin asiasta
langetetuksi ja vallattomuudestaan lakkaamaan. Ystävällisesti
tuissimus: J. Ellonen."

Nimismies oli hetkisen ääneti, mutta puhkesi sitte
kärsimättömänä mutisemaan: "nyt ne ovat raittiushulluina kaikki
-- Kososet, Elloset ja muut! Mutta kiitoksia paljo, hyvät herrat! -- --
Vai pitäisi minun tässä helteessä lähteä ajamaan Häivelään asti -- --
3 peninkulmaa edestakaisin! -- -- ei sanottu passaavan! Ruuna on
Kujalan haassa, ja Pollen jalka on kipeänä, ja sitte on vielä tämmöinen
päivä, jotta on ihan sulaa. Menköön rovasti itse, jos tahtoo."

Hän tyhjensi toisen olut-lasin ja nousi edestakaisin virkahuoneessaan
kävelemään. Hiki tuli siinä kävellessä päähän, vaikka mies oli
jotensakin kelteisillään, ja katse synkistyi synkistymistään.
Monenlaisia mietteitä mahtoi vieriäkin tuon ryppyyn vetääntyneen otsan
alla, sillä kovin oli tuikea katse silmissä, mutta ei hän mitään
puhunut. -- Jo oli toinen olutpullo vähitellen tyhjentynyt ja siirtynyt
pöydältä vaatekaapin nurkkaan, mutta yhä jatkoi nimismies kävelemistään
lattialla. Viimein kirkastui kuitenkin hänen katsantonsa ja hän alkoi
hiljaa itsekseen puhella.

"Niinpä minä teenkin -- teen perhanaksi! Minä panen p:n moisten
raittiuspuuhain eteen. Ne luulevat, että ei ihmisellä ole täällä muuta
tekemistä kuin nuuskia salakapakoita ja käydä käräjiä, mutta minä sanon
'stopp' ja se pitää -- -- se stopp. -- -- Mutta kummanko minä panen
ilmiantajaksi, rovastinko vai suntion?" -- --

"Kyllä hehkuisi mieleni tanssittamaan rovastia itseään käräjissä, mutta
ehkä ne ihmiset ottaisivat sen kovin pahakseen. Mutta entäs jos
Häiveläinen suuttuu ja vielä tekee minulle mitä?"

Voimattomana hervahti nimismies istumaan pöytänsä eteen ja vaikeroi:
"mitä minä onneton teen, mitä minä onneton teen, jos se Häiveläinen
vielä ampuu minut? Kyllähän se sen tekee, -- -- -- kyllähän se sen
tekeekin -- -- ja tuo kirottu pappi on toisella puolen!"

Hetkisen ähkäiltyään alkoi nimismies huutaa Lottaa. Tytön sisään tultua
käski hän Lottaa juoksemaan kiireesti rättäri Raukkelinin luo ja
kutsumaan rättäriä aivan paikalla hänen puheilleen. "On näet,
Lottakulta, taas semmoinen vaikea pulma selvitettävänä, että tarvitaan
siihen kahdenkin miehen päätä", selitti nimismies, kun Lotta näytti
vastahakoiselta tottelemaan käskyä.

"On niillä nuo oluet selvitettävänä", supisi Lotta kärtyisesti
mennessään asialle, mutta hän meni kuitenkin.

Ei viipynytkään kaukaa Lotta asialla, ja heti sen perästä ilmestyi
rättäri Raukkelin nimismiehen virkahuoneesen, jo ovessa tullessaan
syvään kumarrellen. Nimismies viittasi käskevästi vierasta istumaan
lavitsalle ja sanoi: "huomenta, huomenta Raukkelin!"

"Kiitoksia paljo, herra nimismies", sanoi Raukkelin, istahtaen
ovensuuhun, ja katsellen halukkaasti olutpulloja pyöritteli hattua
käsissään.

Lotta sai tuoda sisään toisen juomalasin, ja sitte ojensi nimismies
rättärille rovastin kirjeen. Vaivaloisesti tavaili rättäri sen lävitse
ja laski sitte varovasti, melkein kunnioittavastikin pöydälle
nimismiehen eteen, mutta ei virkkanut mitään.

"Mitäs Raukkelin siitä sanoo?" kysäsi nimismies lempeästi.

Rättäri katsoi ensin tutkivasti esimieheensä ja arveli lopulta:
"mitäpäs minä siitä."

"Niin mitäs nyt mielestänne olisi paras tehdä?" tiedusti nimismies.

"Jaa, mitenhän olisi paras", tuumaili rättäri.

"Jos lähdetään Häivelään, niin menee päivä, jos taas ei lähdetä, niin
voi rovasti panna pahakseen", tiesi nimismies.

"Kyllä kai se niin on, kyllä kai se niin on, herra nimismies."

"Ja jos ei löydetäkään viinoja", sanoi nimismies.

"Ei siitä ole pelkoa", pisti rättäri vastaukseksi. "Kyllä sillä
Häiveläisellä aina on takanaan joitakuita kymmeniä kannuja. Eikös se
äskettäinkin käynyt taas herra nimismieheltä rahaa lainaamassa."

"Niin -- voipihan sillä ollakin, mutta jos se suuttuu ja tekee meille
vielä mitä kostoksi", sanoi nimismies vastaamatta kysymykseen.

"Kyllähän se suuttuu tietysti, suuttuuhan se, mutta mitäpäs hän voisi
kruunun voimaa vastaan", lausui rättäri tyytyväisesti hymyillen.

"Esimerkiksi ampuu jonakuna pimeänä yönä, kun se kuuluu olevan niin
raaka mies."

"Raakahan se mies on", tiesi rättärikin, "mutta näinköhän tuo
uskaltaisi kuitenkaan."

"Vai ei uskaltaisi! Kyllä ne pedot uskaltavat jos mitä. Uskalsihan tuo
Tikka-Nikukin mennä hovioikeuteen siitä viimeisestä viinan otosta. Ja
tietääkö Raukkelin, miten asia siellä päättyi?"

"Ei -- en minä muista kuulleeni, mutta totta kai viinat ja hevonen
menee, niinkuin kihlakunnassakin tuomittiin."

"Vai niin Raukkelin luulee", sanoi nimismies ivallisesti. Päinvastoin
hovioikeus sanoo, että meillä ei ollut oikeutta ottaa viinoja
maantiellä pois, ja että pää-asiana ei kuormassa ollut viina, vaan mies
itse -- Tikka-Niku itse näettekös."

"Ja Tikka-Niku siis voitti asian?" sanoi rättäri epäilevästi.

"Voittihan lempo, kun sai herrassyötinki Toukkasen asianajajakseen ja
lupasi antaa hevosen jos voittavat."

"No, mutta sitä ei olisi kukaan uskonut", päivitteli Raukkelin
nöyrästi.

"Sanokas muuta", jatkoi nimismies. "Sanokaas muuta -- -- -- ja mene
näitä sitte, viinoja, meidän sijassa keltään pois korjaamaan."

"Vaan, kunpa ne aina käyvät niitä ilmiantamassa", tuumaili rättäri
lasinsa tyhjennettyään. "Täytyyhän sitä viran puolesta, kun ilmoitetaan
kerran."

"Sehän se juuri on", myönsi nimismies, "mutta minäpä aionkin nyt tehdä
lopun koko ilmi antamisesta, vaan arvatkaapas miten."

"Mitenpäs minä koulun käymätön sitä osaisin arvata."

"Vasta nyt justiinsa sen minäkin keksin, kun Lotta antoi tuon rovastin
kirjeen", selitti nimismies nauraen. "Minä panen -- nähkääs, suntio
Ukkelinin ilmi-antajaksi ja herrastuomari Kososen kanssa, ja jään itse
vain sivusta katsojaksi."

"Niin. niin -- kyllä minä nyt ymmärrän", puhui rättäri. "Niin, kyllähän
sen Häiveläisen silläkin tavoin saa edes-vastaukseen ja sen kiukku
kääntyy suntioon ja naapuriinsa, mutta voipi se äkäillä siitä kuitenkin
teillekin. Voipi se äkäillä ja heittää vielä saatavanne maksamatta. --
Ja onhan se teille paljo velassa?"

"Onhan sitä summaa karttunut", sanoi nimismies, "mutta minä kutsutinkin
Raukkelinin tänne siksi, jotta te salavihkaa kuulustelisitte, ketä ne
aikovat, suntio ja Kosonen, tuoda vierasmiehiksi Häiveläistä vastaan."

"Saadaanhan ne muutoinkin tietää", vastasi rättäri vähän
hämmästyksissään. "Eikös niitä kuitenkin pidä kutsuttaa käräjiin -- --
niitä vierasmiehiä?"

"Pitää tietysti", nauroi nimismies, "mutta teidän on narrattava nuo
vierasmiehet jo ennen käräjiä puhumaan tietonsa jollekin, ne eivät
sitte kelpaa todistamaan. Minä annan oikeudessa tuomarin kysyä, että
ovatko he asiasta jo ennen kellekään puhuneet, ja tietysti ne äimät sen
myöntävät -- ja silloin minä yks'kaks' teen niistäkin ilmi-antajiä.
Eivät ne niin hupsuja ihmiset ole, että ne käräjistä käräjiin
rupeaisivat suotta aikojaan tyhjän tähden juoksemaan ja -- ilman
palkatta."

"Eivät kaiketi ne rupea", arveli rättäri Raukkelinkin, "ja siitä saa
herra nimismies olla varma, jotta kyllä minussa olisi miestä saamaan
ihmisten suut auki, vaikka täytyisi koko pitäjään väkeä puhuttaa.
Sanovat ne minulle tietonsa toki."

Nimismies nyykäytti päätään myönnyttävästi. Rättäri siitä
rohkaistuneena jatkoi: "mutta ne kielikellot voivat ruveta
juoksemaan yhä enemmän rovastin puheilla, ja se sitte aina kirjoittaa
noita -- -- miten sanoisin -- -- -noita lappujaan, niin jotta tuskin
niiltä sittekään rauhaa saapi."

"Kyllä minä Ellosesta sen taudin parannan", kehäsi nimismies.

"Mutta", väitti Raukkelin yhä, "jos ilmoittavat kylänluvuilla, niin
täytyyhän sen rovastin virkansa puolesta. -- -- Ja ilmoittavathan ne,
kun ne nyt kaikki ovat nousseet sellaiseen vimmaan viinaa vastaan."

"He he he!" naurahti nimismies. "Ehkä ilmoittavat, mutta rovasti ei ota
kuuleviin korviinsakaan, kun annetaan ukon itsensä parikaan kertaa
käydä käräjissä, ilmiantajana viinajutussa."

"Onhan tuo niinkin, mutta jos kirjoittavat kuvernööriin?"

"Paraalle!" huudahti nimismies. "Uskokaa pois Raukkelin, kun kuvernööri
ensi kerran käy täällä, niin hän kiittää meitä molempia ja sanoo, että
Räyhylässä on kerrassaan kelpo virkamiehet, jotka eivät omaa etuansa
katso. Kyllä minä sille asian osaan maalata."

"Kyllä kai se niin on, kuin herra nimismies sanoo", tuumaili rättäri.
"Ja niinhän se onkin, kyllähän te lain ymmärrätte."

"Luulisin ymmärtäväni, luulisin ymmärtäväni", vatkutti nimismies.
"Ilmankos sitä olisi oltu kymmenen vuotta 'tings-notariuksena' ja kuusi
vuotta kansselissa. Mutta kirjoitetaan nyt rovastille, että hän
toimittaa suntion tänne vieraita miehiä ilmoittamaan, sillä sen minä
sanon, että ilmi-antajan ne on puuhattava. Ja jos hän ei saa asiaa
selväksi, niin joutaa saada rapsauksen väärästä ilmiannosta. Minä en
tästä edes ota yhtään viinajuttua omasta puolestani ajettavaksi. Ei
siitä ole kuin vaivaa ja vihoja, mutta ken tahtoo niihin sotkeutua,
niin koettakoon parastansa."

Nimismies istahti kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti hetkisen. Sitte
sai Raukkelin lähteä sitä kirjoitusta pappilaan viemään, mutta
nimismies arveli: "kyllä nyt kannattaa hiukan levähtää, sillä luulen
tämän jo välttävän päivän työksi -- vai mitä Raukkelin ajattelee?"

Raukkelin ajatteli: "kyllä kai se jo välttää."

"Sitähän minäkin", sanoi nimismies. "Se olikin niin sekava vyyhti, että
oikein se tahtoi ruveta päätä pakottamaan."

"Rupeaahan se semmoinen", niinsi rättärikin. "Minunkin tuntuu pääni
vähäsen raskaalta, vaikka en ottanut kuin pari lasia."

"Rupeaa se", toisti nimismies, "eivätkä nuo raittius-hupsut soisi
ihmisen sittekään saavan virkistää itseään edes pienellä ryypyllä.
Mutta sen minä sanon Elloselle ja vaikka kenelle, että ihminen
tarvitsee aina jonkunmoista stimulusta, -- stimulusta -- kiihoitusta,
ymmärrättekö te Raukkelin?"

"Kyllä minä ymmärrän, kyllä minä ymmärrän -- -- pikku hutikkaa, herra
nimismies", selitti rättäri Raukkelin jäähyväisiksi kumarrellessaan.
"Pikku hutikaksi sitä kansan kesken sanotaan."



VAIMON KUOLTUA.


"Tuolla ne nyt menevät rinnettä ylöspäin viimeisetkin
hautajaisvieraat", sanoi Halolan piika-Riikka talon ruotuvaivaiselle.
"Tuolla ne menevät, mutta milloinhan talo lienee taasen entisellään ja
kaikki paikat paikoillaan."

"Sanos muuta Riikka kulta", vastasi puhuteltu. "Sanos muuta, kun kaikki
on mullin mallin, niin jotta kyllä tässä taas on huolta ja toisenkin
kerran saa otsaansa pyyhkäistä ennen kuin kaikki on ennallaan ja
asemillaan."

Huoneessa, avonaisen akkunan edessä seisova, keski-ikäinen mies hymähti
hiukan kuullessaan kiikkulaudalla rauhassa istuvan ruotuvaivaisen
puhetta huolista ja tulevista hommista.

"Saa nähdä, ottaako herra vielä toisen rouvan?" kuului taas joku
naisääni tuumailevan keittiön puolella pihaa.

"Miksikäs se ei ottaisi", selitti ruotuvaivainen. "Johan tuota
sananlaskussa sanotaan: uudeksihan pirtti palaa, nuoremmaksi nainen
kuolee -- -- ja kyllä nuo lapsiparat vielä tarvitsevatkin äidin."

Jonkunlainen vastenmielisyyden väre väikähti miehen kasvoille, ja hänen
silmänsä alkoivat harhailla sinne tänne. Synkkä ja toivoton oli miehen
katse, eikä se näyttänyt aikovan varsinaisesti kiintyä mihinkään. Pieni
tyttö ja vielä pienempi poika leikkivät, nähtävästi "vieraisilla",
pihamaan jo vähän kellahtaneella nurmikolla ja tuontuostakin huusivat
jotakin heitä silmällä pitävälle ruotuvaivaiselle.

Hetkisen seurasi miehen katse leikkiviä lapsia, mutta huomaamatta
siirtyi se sitte niistä ulommaksi syksyiseen luontoon ja alkoi
hajamielisesti harhailla, ikäänkuin etsien itselleen lepopaikkaa
jossakin. Milloin se nyt silmänräpähdyksen verran kulki tuulen hengen
siellä täällä kellastuneista koivuista irti tempaaman lehden perästä,
milloin taas näytti tunkeutuvan yhä syvemmälle ja syvemmälle sekä
marjoista että hallan panemista lehdistä punaiseksi käyneesen
pihlajaan.

Ei viihtynyt katse kaukaa siinäkään, vaan rauhattomana hapuili se yhä
edemmä ja edemmä. Nyt näki silmä, miten koskeloparvi ajeli pieniä
kaloja tuolla päiväpaisteen kirkastaman lahden läikehtivällä pinnalla,
mutta huomaamatta kohosi katse niistäkin seuraamaan paria raakkuvaa
varista, jotka lensivät lahden yli ja katosivat loitos havumetsään
lahden tuonpuoleisella rinteellä. Rinnettä myöten silmät siirtyivät
sitte ylemmäksi, yhä ylemmäksi. Katse alkoi tylsistymistään tylsistyä,
kunnes se viimein ilman määrättä jäi tuijottamaan kylmänharmaasen,
laajaan avaruuteen.

Jälyltä ja tyhjältä näytti tuo hattaraton, aivan yksivärinen taivas.
Päiväpaiste kyllä koetti sille eloisuutta antaa, mutta ei se saanut
ilmaa vähääkään värehtimään. Päinvastoin, ilma jo tuntui sangen
raa'alta ja siinä vallitsi, päivän ponnistuksista huolimatta,
jonkunlainen hermoja karmiva kolkkous. Ajatuksetkin alkoivat käydä
apeiksi tuossa kolkkoa taivasta tähyillessä, ja sydän rupesi siinä
tuntumaan niin tyhjältä ja autiolta. Hän mietiskeli:

Tuo yksitoikkoinen avaruus on aivan kuin elämä -- aikuisen ihmisen
elämä. Lapsen elämä on toista. Se on niin rikasta, ehyttä ja
täysinäistä, vaikka niin vähän kestävätä. Tuulentuvat ovat sille
totuuksia, mutta katsoipa aikuinen ihminen mihin päin hyvänsä, niin ei
näy hänelle missään täysinäistä iloa. Kaikkialla on vain häviämistä,
surua, työtä, tuskaa ja kyyneliä. Ruotuvaivainenkin pelolla katsoo
tulevaisuuteen, vaikka oikeastaan luulisi hänen tuntevan itsensä
onnelliseksi, kun viimeinkin on kaikista toimeentulohuolistaan päässyt
vapaaksi koko iäkseen. Mutta oikeastaan ei kukaan taida voida toista
kaikista huolista ja murheista vapauttaakaan. Olivathan ihmiset,
sukulaiset, ystävät, tutut ja ventovieraatkin näinä aikoina panneet
parastaan häntäkin lohduttaakseen, poistaakseen hänen murhettansa,
mutta olivatko he lainkaan onnistuneet siinä? Eikö mitä. Vielähän
tuntuu mieli yhtä alakuloiselta kuin ennenkin, milt'ei raskaammaltakin
kuin heti vaimon kuoltua. Ja koko elämä on niin niuhtunutta, vaikka
kauniita lohdutussanoja ei suinkaan ole puuttunut. Tuota orpouden
tunnetta, tuota sydämen syvää tyhjyyttä eivät lohdutussanat ole saaneet
yhtään poistumaan, mutta se se juuri olisi poistettava ennenkuin voisi
itsensä lohdutetuksi tuntea.

Sitähän kyllä lohduttajat kaikki ovat olleet poistavinaankin, vaikka
jokainen omalla tavallaan, mutta suru vain yhä on yltynyt
lohdutuksista.

Postimestari tuumaili silmää iskien: "nyt ei muuta kuin lapset johonkin
tätilään ja sitte ruvetaan täällä elämään vähän rennommasti.
Onnittelen, onnittelen veljeä, että on taas vapaa mies, ja toivotan
tervetulleeksi meidän, nuorten miesten pariin, ha ha haa!" Se oli
sellaista lohduttamista, se. -- Tuomari, joka piti juhlallisen puheen
hautajaisissa ja oli niin vakavan näköinen, ei myöskään tiennyt muuta
keinoa murheen poistamiseen kuin huvitukset. Miksi hän muutoin olisi
lähtiessään maininnut jotain vistipelistä ja jänisjahdista. Rovasti
taas oli kehottanut häntä muistamaan, että kivuloiselle vainajalle oli
ollut onneksi, kun Herra armossaan oli hänet päästänyt kärsimyksistä ja
siirtänyt rauhan majoihin. Sitä paitsi olihan vainajalta jäänyt
muistoksi kaksi "niin suloista ja toivehikasta lasta."

"Niin, ajattele, mitä sinulla vielä on jälellä, äläkä anna surun
mieltäsi murtaa", oli silloin nimismieskin tarttunut puheesen. --
Semmoisia olivat olleet miesten lohdutukset, ja naiset taas olivat vain
yleiseen vakuuttaneet ottavansa osaa suruun. Sisar Miila yksin oli
neuvonut olemaan "ajattelematta koko asiaa" ja vakuuttanut ajan
parantavan kaikki haavat.

Oli selvää, että kun Miila itse ei koskaan ollut kärsinyt "lasivauvaa",
joksi hän veljensä vaimovainajaa nimitti, niin ei hän luullut hänen
kuolemansakaan kehenkään koskevan. Mutta niinhän taisivat kaikki
muutkin ajatella, että lesken suru oli enemmän jotakin ulkonaista kuin
todellista ja sisällistä sydämen surua. Niin ainakin tuntuivat
ajattelevan, koska eivät osanneet sen parempia lohdutuksia antaa kuin
antoivat. He koettivat vain saada kyyneleet silmistä kuivatuiksi, mutta
eivät ymmärtäneet sydämen haavoja parantaa.

Mutta miksi olikaan hän niin murheellinen, miksi tuntui elämä hänestä
niin kuivalta, autiolta, kuin matkamiehestä palanut kangas?

Olihan hän jo vuosikausia hyvin tietänyt, että kerran tulisi asia näin
päättymään. -- Kyllä hän oli tiennyt kerran leskeksi jäävänsä, mutta
hän ei ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi, ja sentähden oli tuo
kuolema tullut niin odottamatta. Hän oli luullut joutavansa sitä
ajattelemaan sitte, kun se alkaisi lähestyä, ja hän oli luullut
kuoleman tulevan jollakin toisella tavalla, kuin se viimein oli tullut.
Millä tavalla? -- Niin millä? No, jollakin toisella ja huomattavammalla
tavalla; mutta nyt oli se tullut salaa, ihan varkain. Se oli
varastanut, aivan varastanut hänen vaimonsa. Yöllä, kenenkään
kuulematta oli kuolema hiipinyt sairaan vuoteen viereen ja muuntanut
jäykäksi, elottomaksi ruumiiksi tuon ennen niin kukoistavan naisen.
Aamusella oli vielä vaimovainajan silmät auki, mutta niiden säihky oli
ainiaaksi sammunut. Inhoittavaa oli ollut nähdä, miten kärpäset
pörisivät kuolleen ympärillä ja kuleksivat hänen kasvoillaan, eikä vain
kasvoilla, vaan silmän kuultavalla sarvikalvollakin. Silloin se oli
laskeutunut tuonne rinnan alle se outo tunne, joka siellä nyt alinomaa
kalvoi. Mutta oliko hän sitte niin hellästi ja hartaasti rakastanut
vaimovainajatansa? Täytyi oikein ruveta asiaa ajattelemaan.

Kyllä kai hän alussa oli vaimostaan paljonkin pitänyt, koska tunsi
itsensä niin onnelliseksi hääiltanansa, mutta elämän varrella olivat
sitte tunteet jäähtyneet, väljähtyneet. Epäjärjestys, kodin likaisuus
ja toisiinsa tottumus oli muuntanut heidän välinsä. Joskus sykähti
sydän vielä nuoruuden innostuksesta ja teki mieli sulkemaan syliinsä
nuoruutensa rakastettua, mutta senlainen tunteiden kuohu sammui
kuitenkin taas heti. Olisi tuntunut ulkokullailemiselta, valheelta,
teeskentelyltä hemmoitella vaimoansa, jonka aina näki, ja joka ei
ansainnut miehensä kunnioitusta, vaan oli saamaton raukka, todellakin
"lasivauva" tai "kyynelsalava." Ja sitte tuli vielä tuo näivettävä
keuhkotauti. -- --

Nyt katosi vaimosta kaikki viehätys. Ulkonainen kuorikin kuihtui, kuni
tuoreutta kaipaava kukka pitkillä poudilla, kunnes se, viimeisenkin
elinkipunan sammuttua, nuiveana retkahtaa maahan mätänemään.

Ei, ei hän ollut enää pitkiin aikoihin rakastanut vaimoaan, mutta mitä
ihmettä on sitte tuo yleinen alakuloisuuden ja tyhjyyden tunne, joka
koko olennon on haltuunsa ottanut? Miksi, nytkin parhaillaan, kun hän
katselee syksyistä, kuoleentuvaa luontoa -- niin miksi nytkin samalla
hänen eteensä aivan selväksi kuvastuu vaimonsa sairasvuode ja nuo
tyynet, kuihtuneet kasvot? Tuleeko tämä kaikki tottumuksesta? Jos niin
on, niin miksi sitte on alinomaa kuin kaikuisi korvissa vaimonsa
salainen ruikutus, jonka hänen silmistänsä voi lukea. Miksi aina kuulee
korviinsa: "minusta ei kukaan enää mitään välitä, eikä edes tule
kuolemakaan." -- Hän, mies itsekin, oli usein vuosien vieriessä
toivonut, että kuolema tulisi vapauttamaan tuon ikävillä
mielikuvituksilla suotta itseään rasittavan sairaan, mutta kun nyt niin
oli käynyt, tunsiko hän itsensä vapaaksi? Ei, ei -- vaan hän tunsi
itsensä onnettomaksi. Oli kuin painajainen yötä ja päivää hänen
rintaansa ahdistaisi, eikä hän hetkiseksikään saanut silmistään tyyten
haihdutetuksi tuota kalpean naisen kuvaa, jonka suupielissä aina näkyi
pieniä, äkkipäisiä nytkähdyksiä, niinkuin itkuun pillahtavalla
lapsella. Tuntui siltä kuin tuo näky tulisi aina salaisesti, vaan
kiinteästi kuin varjo häntä seuraamaan.

"Minä unohdan hänet, unohdan kokonaan ja ajattelen muita asioita",
päätti mies. Kuitenkaan ei hän voinut sitä tehdä. Ajatellessaan vuoden
tuloa, sängen kyntöä ja tuhansia muita seikkoja, kuitenkin samalla
vaimovainaja oli ikäänkuin kaikkien muiden ajatusten pohjalastina, ja
rinnan alla tuntui niin pahalta. Tuntui melkein siltä kuin ennen oli
tuntunut kouluun mennessä, jos milloin läksyt olivat jääneet lukematta.

"Mutta sehän oli syyllisyyden tunne silloin", ajatteli mies. -- Päivä
oli laskeutunut, ja vaaleata sumua alkoi nousta rantaniityltä. Se
levisi levenemistään. Nyt oli se jo peittänyt koko lahden, ja metsä
häämöitti enää hyvin hämärästi sen läpi. Jo kietoi sumu keskeensä
ulkohuoneetkin, ja kosteana laskeutui se miehen hiuksillekin. Tuntuipa
se laskeutuvan suoraan hänen sydämmeensäkin, ja inho oli nyt astunut
hänen kasvoilleen entisen synkkyyden sijaan.

Mies kuului mutisevan itsekseen: "niin se on, niin se on. Minä en
surekaan siis häntä, mutta kaikki on pelkkää itsekkäisyyttä. Koko suru
lähtee siitä, että en puhtaalla omallatunnolla voi ajatella
vaimovainajatani. Minä en ollut hänelle mies. Olen katkeroittanut
tarpeettomasti hänen mieltänsä, olen tehnyt väärin, ja ylpeyteni on
saanut kolauksen, kun hän oli parempi minua. Hän rakasti, rakasti
loppuunsa asti -- minä en; eikä minussa ollut miestä sitä hänelle
sanomaan, vaan valehtelin, -- valehtelin, kuin konna. Hän oli suurempi,
jalompi, parempi kuin sisar-Miila ja minä yhteensä. -- Minä inhosin
häntä hänen sairautensa ja kykenemättömyytensä vuoksi, ikäänkuin hän
olisi itse sille mitä voinut. Oi, jos hän eläisi, kuinka toisin nyt
häntä kohtelisin? -- Ei tarvitsisi enää hänen kyynelin kerjätä minua
viettämään hetkistä vuoteensa vieressä. Mutta nyt on katumus myöhäistä,
ja hänen haamunsa on aina syyttävä minua hänen sydämensä murtamisesta.
Miksi en ennen ymmärtänyt noiden minuun niin usein kiintyneiden silmien
äänetöntä kieltä. No nyt ymmärrän sen -- -- ymmärrän sen liiankin
hyvin."

Miestä väristytti ja vapisevin käsin vetäsi hän kiinni akkunan, mutta
sumua oli jo ehtinyt tunkeutua huone täyteen, ja sitä kai se lienee
ollut sekin vesi, joka kirkkaina karpaloina viereksi alas pitkin lesken
oudosti vääntyneitä poskia.



MIKSI JAAKKO MUUTTI.


Vaikka elokuu vasta oli puolivälissä, oli jo kuitenkin monta monituista
viikkoa, ainakin seitsemän päivää ja yötä viikossa sataa tuhuuttanut
aivan heittelemättä. Eikä se ollut edes oikeaa, rehellistä sadettakaan;
semmoista vesisuhua vain. Sadepisarat olivat niin pienen pieniä ja
keveitä, ettei niitä olisi voinut luulla juuri muiksi kuin
sumuhiukoiksi, ja heikoinkin tuulen veto hypitteli niitä sinne tänne
ihan mielensä mukaan.

Pieninä tippoina sitä tosin tuli, mutta kumminkin oli tuo alituinen
sade muuttanut koko maailman niin harmaaksi ja peräti viheliäisen
näköiseksi, että oikein sitä katsellessa mieli kävi alakuloiseksi.
Mutta jos jo muu maailma oli kurjan näköistä, olivat Kataja-ahon mökin
tienoot vallan piloille menneet.

Mökki itse ei kyllä tainnut olla paljoa surkeampi entistään; olihan
seinät vain hiukan mustemmat ja akkunoiden paikkauspäreet hiukan
ruskeammat tavallista, mutta savinen katajakenttä mökin vieressä oli
semmoisessa siivossa, jott'ei mihin panna. Sillä kasvavat kissankäpälät
ja vuohensilmäin valkoiset helpeet olivat joko kokonaan tai puoliksi
mädäntyneet, ja kukkien kullankeltainen keskuskin oli muuttunut
mutavellin karvaiseksi. Itse katajapehkotkin ryömivät melkein pitkin
maata, ikäänkuin pellon aidan raosta katsellakseen muonamiehen siellä
kasvavia, vehreytensä kadottaneita perunan varsia, tahi noita toisella
puolen olevia talon puolikypsiä, nyt ruskean harmaita, pieniä rukiin
tähkiä, jotka pienuuttansa häveten näkyivät koettavan piiloittautua
toistensa taakse.

Mökin akkunain alatse kulkeva Ylikyläläisten kirkkotiekin oli soinnussa
muun ympäristön kanssa. Sillä oli kuraa hyvästikin korttelia paksulta,
niin että hyvin työläältä näytti sen ylitse pääsy eräälle
likaisenruskealle, Tuupanlammille päin pyrkivälle rupikonnallekin, mitä
sitte ihmisille; -- mutta eipä tuolla moneen viikkoon ollut ihmisiä
kulkenutkaan. Jokainen kiitti näet kauppojaan, kun sai pysyä katoksen
alla ja sisältä katsella pahaa ilmaa tahi kuivana pötköttää
sunnuntainakin pankolla lämpöisen uunin vieressä, jotta ei kenenkään
mieli kirkkoon tehnyt.

Niinpä Jaakko Pilkkurinenkin, Kataja-ahon asukas, taisi arvella
rötköttäessään rahilla muurin kupeella, jossa hän väärävartisesta
piippunysästään imeksi ilkeänhajuisia palturi-haikuja. Siitä oli myös
hyvä tilaisuus katsella, miten mummo, Jaakon anoppi, peräakkunan edessä
pellavaharjalla suki itkerehtävän pikku Miinan vaaleita hiuksia ja
samalla heilutteli jalallaan kehtoa, jossa nuorin lapsi lepäsi.

"Mitähän tuo tuostakin parannee", mietti Jaakko. "Kohtahan se kuitenkin
on samanlaisena pörrykkänä taas. -- Kiusaa vaan tyttöä tyhjänpäiten --
ikäänkuin täällä ei vältettäisi semmoisina kuin ollaan."

Jaakko tuumaili jo vähän mummoa kieltääkin, mutta ei kuitenkaan
viitsinyt; -- ajatteli, jotta joutaa tyttökin vähän kiusaantua. Niinhän
tuota täytyy muidenkin -- aikaisempienkin. On vielä tuokin ilma
semmoista siunattua, etteihän tuota pääse työhönkään, jos tahtoisikin.

Taas lähti Jaakon suusta uusi savupilvi ja pari kolme pientä rengasta.
Sitte hän uudestaan rupesi ajattelemaan ilmaa.

Ilma -- niin no. Olkoonpa millainen tahansa. Mukavampihan tässä onkin
uunin kyljessä kyhjöttää, ja mitäpäs siitä työstäkään hyötyä lähtee.
Talollisten hyväksihän se kaikki tulee kumminkin, ja me muonamiehet
vaan saamme heidän maitansa ilman aikojansa möyriä ja parannella, jotta
ne sitte kasvaa töhöttävät täytensä joka syksy. Mutta eivät ne nyt tänä
vuonna talollisetkaan pääse tuloillaan kehumaan, jos tätä sadetta vielä
kuukaudenkaan päivät kestää.

Vähitellen siirtyivät siitä ajatukset leikkuusen yleiseen ja
erittäinkin Olkkolan leikkuutalkoosen. Oli siellä kuitenkin
talkoopäivinä vähän toisenlaista kuin tavallisina päivätyö-päivinä. Ei
silloin isäntäkään ärjynyt, ei äystännyt miehille laiskuudesta eikä
muusta. Kävelee vaan pullo taskussa ympäri peltoa saralta saralle ja
pienimmästäkin silmäniskusta heti arvaa, milloin toisesta pieni naukku
parhaalta maistuu. -- Ei ole silloin emännälläkään kahvikuppi tiukassa,
eikä silloin hänen korvansa halkea, vaikka talkooväki illan suussa
nostaa semmoisen möläkän, jotta se virstojen päähän kuuluu. Kyllä ne
silloin kestävät, mutta puhuppas muulloin vähänkään kovemmalla äänellä,
niin heti haukutaan. Kyll' ovat talkoissa mielinkielin väen kanssa,
mutta ovatkin siihen sijaan muina aikoina kitsaita ja äreitä.

Uskalsivathan ne viime keväänä suututtaa itse Hevois-Mikonkin ja
ajoivat hänet pois huoneistaan, kun Mikko ei antanut orittaan navetan
tyhjennykseen. Mitäpäs se Mikko sitte niistä välittää, kun sillä on
rahaa kuin roskaa. -- Onhan sitä muutamilla rahaakin, vaan eipähän ole
minulla. Ei ole -- ha-hauu! Mutta ei ollut Mikollakaan muuta kuin
tyhjät nyrkit siihen aikaan, kuin yhdessä oltiin Olkkolassa renkinä --
ha-haa-auu! -- kas kun lämpimässä rupeaa haukottamaan.

Kaisa kulki akkunan ohitse. Mitä lienee puuhannut siellä vesisateessa,
mutta Jaakon mietteet kääntyivät Kaisaan. -- Kun olisi tuo eukko
silloin älynnyt ottaa Mikon minun asemastani, niin ehkä olisin nyt
minäkin rahamiehiä ja Mikko täällä minun sijassani hautoisi kylkeään
kiuasta vasten. Minä, pöllö, olin silloin vielä niin miestä mielestäni,
kun Mikon sain pois laudalta. Hullu minä olin, kun otin eukon ja sain
vielä elätettäväksi tuonkin mummon, ruojan, joka tässä aina soittaa
suutaan niin Kaisalle kuin minullekin. Olisinpas siihen sijaan
hankkinut hevosen, niin hätäkös nyt olisi eläessä. Jos mistä saisi
siksikään rahaa, niin ihan paikalla ostaisin hevosen vielä nytkin. --
Eiköhän tuota hevosta millään keinoin saisi irti nytkin? Kun olisi
oikein ahkeraksi tässä lyöttäytyä -- ja ehkähän ne loppua uskoisivat
velaksikin -- ehkä --

Sitte minä kauppamiehille vain vetää köyryyttäisin viina-ankkuria ja
minkä mitäkin, niinkuin Mikkokin. -- On todemmastaankin sillä Mikolla
oikeat kissan päivät, mutta hänellä ei olekaan ympärillään noita leivän
mankujoita eikä muita huolia. Laulelee vaan kuormansa päällä niin
kesä- kuin talvikaudetkin mahallaan ötköttäessään ja herrassikaria
poltella tupruuttaessaan, kun meikäläisten täytyy nurkantakaisiin
tyytyä. Mutta ollapa minullakin hevonen, niin kyllä en mahtaisi
talonpoikain töissä rehmiä, -- ei "pois se", sanoi Tutjun Tiemu
torakalle -- kauppamiesten kanssa minä vaan kestiä kävisin, niinkuin
Mikkokin.

Kaisa tuli silloin sisään luultavasti vuohta lypsämästä, koska tuntui
hääräävän siellä ovensuun puolella maitohyllyn kohdalla. Riisuttuaan
päältään päivän haalakaksi paahtaman miehensä sarkanutun, jonka viskasi
rahille nurkkaan, kyyristihe Kaisa kehdon viereen viihdyttämään juuri
Kitisemään ruvennutta pientä Mattia.

Siinä oli Jaakolla taas sovelias tilaisuus tarkastella vaimoansa ja
arvostella häntä. -- Tuommoinen se nyt on, laiha kaukelo, kuin paistin
varras. Vaatteet riippuvat päällä kuin puuhevolla, ja silmät
nuljottavat päässä, kuin rasvatiplat liemen pinnalla. Johan sen
naamakin alkaa kurttuun käydä, vaikk'ei vielä ole kuin viisi vuotta
yhdessä oltu. Nyt se on ruvennut oikein silmissä vanhenemaan, kun sen
saivat niissä kerettiläisten seuroissa käymään; eikä ihminen i:tä s:stä
eroita, vaan niissä pitää vain juosta rohventeeraamassa. Jos minä
olisin ennakolta tämän elämän tämmöiseksi arvannut, niin kyllähän minä
olisin mahtanut vihille mennä. En tässä maailmassa, "pois se", sanoi
Tutjun Tiemu --

"Menisit tuosta lojumasta edes puita pilkkomaan, niin kiehauttaisin
tässä kahvin syntisen sydämeni lämpimiksi", lausui Kaisa Jaakolle,
saatuaan Matin nukutetuksi.

"Eikös niitä ole enää pilkotuita -- vastahan minä toisna päivänä" --

"Tyhjälläkös se sauna sitte lämmitettiin", tiuskasi mummo.

Jaakko kynsäsi korvallistaan ja haukotellen nousi ylös.

"Missähän lienee taas sekin kirves?" kysäsi hän naisilta.

"Tuollahan tuo näkyi eilen olevan rankakasalla", tiesi mummo.

Nuttunsa löysi mies helposti, mutta mutisi hampaidensa välissä jotain
sen kosteudesta. Vyö ja rukkaset siihen sijaan olivat hakusalla. Vyö
löytyi viimein tupakkahakkurin takaa nurkasta, mutta rukkasia ei ollut
kukaan nähnyt. Pikku Miina etsi niitä tulipäreellä uuninkin päältä, mut
eivät ne sielläkään olleet. Mummo ja Kaisa myllistivät kumpikin omat
kätkönsä ylösalaisin, eivätkä löytäneet mitään. Jaakko itse seisoi
miettiväisenä keskellä lattiaa ja sanoi epäilevänsä jonkun ne
varastaneen.

"Vielä mitä, eihän täällä ole koko viikolla ketään semmoista käynyt",
tuumaili Kaisa ja lisäsi: "voithan noita nyt tuon verran paljainkin
käsin pilkkoa."

"Rakkuloillapa nuo ovat käteni jo ennestäänkin."

"Kyllä olet mieheksi kumminkin koko asso", mutisi Kaisa.

"Onhan se, vaan minkäs teet", vastasi Jaakko.

"Täällä, täällä sängyn pohjalla on yksi!" huusi Miina iloisesti.

Siellä oli toinenkin, ja niin vihdoinkin pääsi Jaakko lähtemään työlle.
Hänen pihalle tullessaan näyttivät pilvet jo ruvenneen ohenemaan, ja
taivaalta, Luukkolan vaaran kohdalta kuumotti niiden lävitse
aurinkokin, niinkuin himmeä yölamppu. Vähitellen selkeni ilma sitte yhä
selkenemistään ja tuntui kaikin puolin niin raittiilta, etteivät
pääskysetkään enää malttaneet pesissään pysyä, vaan lähtivät
lentelemään.

Ilman muutos tuo lienee vaikuttanut Jaakkoonkin, koska äskeinen
vetelyys näytti hänestä kokonaan kadonneen ja yksi musta halmeranka
toisensa perästä muuttui pieniksi huonehaloiksi.

Hetkisen kuluttua tuli Kaisa hakemaan sylyyksellisen puita pirttiin ja
niitä ottaessaan huomautti miehellensä: "kas miten taivas nyt jo on
kuulakkana kuin lasi!"

"Onpa todellakin", vastasi Jaakko, pyyhkiessään takkinsa hihalla hikeä
otsastaan, "ja ilmakin tuntuu niin lämpimältä."

"Eiköhän tuosta ilmat nyt hiljankin ruvenne asettumaan", sanoi Kaisa
vielä mennessään.

Jaakko katseli vähän aikaa puiden oksilla kimaltelevia vesihelmiä ja
ryhtyi sitte taas innolla työhönsä, mutta ajatukset vaan pyörivät
hevosessa, ja hän koetti keksiä keinoa, jolla sen isännäksi pääsisi.
Kaukaa hän ei kuitenkaan ehtinyt hakata eikä ajatella, ennenkuin
korviin kuului jonkunmoista röhkivää ääntä. Jaakko kuulosti hiukan,
mutta jatkoi kumminkin työtään arvellen: mikä lienee. -- Yhä kuului
ääni, ja se tuntui tulevan tieltä, tuolta kirkolta päin.

"Kyllä se vain on hätähuuto", jupisi Jaakko tarkemmin kuunneltuaan ja
lähti kirves kädessä samoamaan suoraan ääntä kohden. Vähän matkan
päässä, Savinotkon rumpusillan kohdalla näkikin hän tiellä hevosen ja
kärrit, jotka olivat vajonneet puron lokaan, kun silta oli alta
särkynyt.

Kärryissä oli joku niiden täyteinen, hyllyvä jättiläismöhkäle, josta
kuului tuo outo ääni ja tuhutus sellainen kuin vahvan höyrykoneen
käydessä. Jaakko eroitti lähemmäksi päästyään möhkäleen yläpuolella
suurenmoisen palleron, ja vielä likempänä näki hän sen päällä litteän
pään peitteen, jonka etupuolella loisteli, kruununmiehen merkkinä,
kokardi.

"Tuleh -- -- hyyh! -- -- hyvä mies autamaanh -- hyyh! Putte ei yksinään
saah kääsyjä tässä kirotussa vellissä hievahtamaankaan."

"Hyvää päivää, herra vallesmanni, ja Jumala avuksi!"

"Eih -- vaan auta sinä minua -- -- irti tästä kurasta."

"Onhan sitä nyt likaa ihan yli tarpeen, ja tässä on aina ollut niin
huono rumpu, jotta eihän se kestä tavallistakaan painoa", tuumaili
Jaakko Puttea silmäillen.

"No, älä siinä hevosta ällistele, vaan koeta työntää tuolta takaapäin."

"Kyllä, kunhan tässä keretään."

"Tämmöistäkös tämä on koko väli Pellonpäähän asti?"

"Ei; onhan tässä kuivempaakin välillä, mut Pohjolan kujoisilla sitä
vasta velliä on."

"No, eikö se liikahdakaan?"

"Ei, vaan jos herra vallesmanni nousisi --"

"Tuommoiseenko siivoon? En ikipäivinä."

"Mutta mikäs tässä muutoin neuvoksi tulee?"

Pikkuisen mietittyään käski nimismies Jaakon ottamaan metsästä kangin
ja koettamaan sillä kohottaa kärryjä. Toinen teki työtä käskettyä, ja
heti oli hänellä aseenaan tukeva koivuinen kanki. Sen toinen pää
pistettiin akselin alle, toisen pään Jaakko otti olkapäälleen ja alkoi
oikein hartiavoimalla nostaa.

"Kyllä nyt nousee, vaikka olisi millaisessa iskoksessa", tuumaili
Jaakko mielissään.

"Tuntuu nousevan -- -- älä -- Putte ptruu, ptruu -- älä -- --"

Kesken jäi nimismieheltä lause ja hän vierähti kääsyistään suin päin
kuraan.

"Ohoh! Eihän vaan liene koskenut."

Nimismies huohotti kovin, puhki, kiroili ja oli kirjavampi
kirjavintakin tikkaa. Jaakon avulla pääsi hän kuitenkin pystyyn, mutta
sätti sittekin Jaakkoa aika tavalla. -- Arvattavasti enemmistä torista
päästäkseen, koetti Jaakko mitä pikemmin sitä parempi toimittaa
nimismiehen suoraan metsän läpi mökillensä itseänsä siistimään ja
kuivailemaan ja lupasi tietä myöten itse tuoda hevosen.

Nimismies ei ollut mikään kilpajuoksija, vaan saapui kuitenkin
Kataja-ahon mökkiin paljo ennen Jaakkoa. -- Mökissä säikähtivät naiset,
nimismiehen tuommoisessa tilassa nähdessään niin, etteivät älynneet
pyytämättä edes auttaa häntä vaatteiden riisumisessakaan, ja pikku
Miina potalsi piiloon äitinsä rukin taakse, josta sitte uteliaasti
vierasta koko ajan katsoa mirjotti. Kaisan ripustellessa vaatteita
lieskan eteen kuivumaan oli nimismiehellä aikaa silmäillä ympärilleen
ja nuhdella naisia mökin siivottomuudesta, sillä: "olihan toki
köyhälläkin vettä ostamatta, että saisi omat ja lastensa silmät
pestyiksi, varsinkin näin sateiseen aikaan."

Hän leppyi kuitenkin osaksi omasta sukkeluudestaan, osaksi siitä kun
Kaisa pesi kuppiparin ja sitte lautasella tarjosi hänelle sakeaa,
sikurisekaista kahviansa. Viimein joutui Jaakkokin kotiin ja kehui
vallesmannin hevosessa olevan "vähän juoksijan vikaakin."

"Mistäs sen tiedät, vai koettelitko sinä sitä."

"En herra vallesmanni", selitteli Jaakko katsellen kurppostensa nokkia,
"en minä koetellut, vaan kärryt kaatuivat toisen kerran; siksi minä
näin kauvan viivyin."

Nimismies päätti sen johdosta vielä tänä syksynä panevansa tuon tien
jakotieksi Yli- ja Kirkonkyläläisille; "ja katsokootkin sitte itseänsä,
jos eivät sitä kunnolliseksi korjaa", sanoi hän.

Vaatteiden kuivettua irtausi niistä savi hieromalla helposti, mutta
takkia päälle pantaessa sattui nimismiehen käsi povitaskuun ja
hämmästyen kiljahti hän: "missä minun lompakkoni, häh?"

"Mikä lompakko?" tohti Kaisa kysäistä.

"Rahalompakko, jossa oli Pellonpäänkin rahoja tuhat kuusi sataa."

"Olisipa semmoinen rahasto minulla!" huudahti Jaakko.

Mökin syöpäläiset saatettiin rauhattomiksi lompakkoa etsiessä, mutta ei
sitä kuitenkaan löytynyt.

"Mies, sinä olet sen varmaan ottanet", tiuskasi nimismies Jaakolle.

"Mi-mi-minäkö?" sammalsi Jaakko kalveten.

"Sinä, -- se on pudonnut kaatuessa, ja sinä sen näit; se on ihan
selvä."

"Kaatuessa? enhän minä nähnyt kuin hevosen."

"Kyllä sinä näit, ja siksi narrasit minun metsän läpi kulkemaan, --
tunnusta pois."

"Tunnusta pois Jaakko, jos olet ottanut", kehoitti Kaisakin.

"Minä en ole nähnyt mitään lompakkoa, sen vähemmän sahviaanista",
väitti Jaakko.

"Ahaa, mistäs sen sahviaaniseksi tiesit?"

"Minä näin sen teillä Putkelan huutokaupassa."

"Nyt olet mies kiinni -- -- eihän sitä minulla silloin vielä
ollutkaan."

Jyrkästi kielsi Jaakko ottaneensa lompakkoa, ja vihan vimmassa lähti
nimismies mökistä, uhaten vielä Jaakolle näyttää "närhin näperit."

Kohta rupesi kylillä kulkemaan kumminkin huhuja Jaakosta. Kaikista
ihmisistä oli selvää selvempää, että Jaakko oli ottanut nimismiehen
lompakon. Juohtuipa nyt vielä ihmisten mieleen, että ennenkin, Jaakon
seutuvilla ollessa, oli silloin tällöin kadonnut yhtä ja toista pientä
rihkamaa, vaikka ei kukaan ollut osannut häntä varkaaksi epäillä. Sitä
vain yleiseen ihmeteltiin, kuinka hän niin itsepintaisesti voi kieltää
varkauttansa, ja enimmän kaikista ihmetteli sitä Kaisa, Jaakon oma
eukko.

Hän toimitti miestänsä puhuttelemaan milloin minkin uskokumppaneistaan,
jotka mitä hirveimmillä uhkauksilla ja kuvauksilla tulevasta tuomiosta
koettelivat taivuttaa Jaakkoa tunnustukseen. Silloin aina suuttui
Jaakko ja vielä kauheammilla uhkauksilla tukkesi toisten suut tahi ajoi
heidät suorastaan pellolle. Ei auttanut sekään, vaikka nimismies olisi
jättänyt asian sikseen, kun vaan olisi rahat takaisin saanut.

Jaakko oli ja pysyi paatuneena, ja Kaisa-parka sai sen vuoksi monta
unetonta yötä itkien viettää. Kuitenkin näki jokainen miehen silmistä,
ettei hänellä ollut puhdas omatunto. Eihän hän hirvinnyt enää ketään
suoraan silmiin katsoa, vaan tirkisteli jokaista niin epäluuloisesti
kulmainsa alta; eikähän hän edes oikein ymmärtänyt varkauttaan
salatakaan. Mökki näet siisteni siistenemistään, ja kertoivatpa
muutamat nähneensä Jaakolla toisinaan rahojakin, vaikka hän oli kyllä
sanonut niitä saaneensa työpalkoistaan tukkiherroilta, joiden kanssa
kierteli metsiä lukemassa.

Sitä paitsi ilmestyi vielä Kataja-ahon mökkiin hevonenkin. Jaakko sanoi
ostaneensa sen mustalais-Kallelta ja kehui käteen antaneensa
kuusikymmentä markkaa, toiset kuusikymmentä olisi maksettava ensi
syksynä.

"Kyllähän mustalainen sinulle velkaa uskoi", sanoi Kaisa. "Ole joutavia
lörpöttelemättä -- ja kun sinulla kerran oli niin paljo rahaa, niin
olisit ostanut lehmän, jotta olisi saatu edes oikeaa maitoa."

"Mihinkäs lehmällä pääsee", tuumaili Jaakko, "mutta hevosella minä
kauppamiehiltä ansaitsen vielä toisenkin pennin."

Kauppamiehetpä eivät huolineetkaan Jaakkoa kuormiansa kulettamaan, ja
muutkin ihmiset rupesivat häntä vieromaan yhä enämmän. Moni arveli
Jaakon kuitenkin tunnustavan kaikki oikeudessa, johon pitkin syksyä
haalittiin vieraita miehiä ympäri pitäjästä. Muiden muassa oli sinne
kutsuttu todistajiksi kaikki nekin, jotka olivat olleet Putkelan
huutokaupassa pari vuotta ennen nimismiehen lompakon katoamista.

Oikeuspäivä tuli viimeinkin, ja kokonaan se menikin sitä todistajain
joukkoa kuulustella. -- Useimmat vierasmiehet kertoivat tuomarille
koko elämäkertansa, ja jotkut naiset uskoivat hänelle pieniä
salaisuuksiaankin, mutta Jaakon asiaan ei saatu paljo mitään valkeutta.
Kaikki asianhaarat olivat tosin Jaakkoa vastaan, mutta kun ei
toteennäytöksiä ollut ja hän niin uppiniskaisesti kielsi, vaati
nimismies lopuksi häntä puhdistusvalalle, kuitenkin katsoen
kohtuulliseksi, "että Jaakko ensin kävisi papin tutkinnon alla",
niinkuin sanat kuuluivat. Sitä vaatimusta kuullessaan Jaakko vavahteli,
ja siinäkin oli uusi todistus hänen syyllisyyteensä, sillä "eihän
viattoman polvet vapise", sanoo jo sananlasku, ajatteli nimismies.

Asia lykättiin kohdakkoin pidettäviin välikäräjiin, joissa muitakin
rikosasioita oli tutkittavina. Silloin määrättiin Jaakko tulemaan
puhdistusvalalle, ja oli hänen samalla oikeudelle tuotava asianomaisen
papiston todistus siitä, että hän oli saanut opetusta valan tärkeydestä
ja arvosta.

Puoli päivää selitti sitte kerran provasti Jaakolle, kuinka Israelin
vaimon poika kirosi nimeä ja kivitettiin, ja kuinka Herra kuutta vihaa
ja kauhistuu seitsemää, niiden seassa petollista kieltä. Vielä hän
järisyttävällä tavalla osoitti, että valehtelijoilla on oleva osa siinä
järvessä, joka tulesta ja tulikivestä palaa, ja kuinka rangaistus ei
vääräin huoneesta lakkaa, ja kysyi lopuksi: "oletkos nyt aikonut
viimeinkin tunnustaa?"

"En", oli lyhyt ja jäykkä vastaus.

Provasti jätti nyt lain sikseen ja uudestaan, ponnistaen kaiken
kaunopuheliaisuutensa liikkeelle, koetti näyttää toteen, että Jaakko
siinä tapauksessa tekisi anteeksi antamattoman synnin; elämässä ja
kuolemassa jäisi osattomaksi kaikista evankeliumin armolupauksista;
sulkisi itseltään oven iankaikkiseen elämään, eikä enää voisi ottaa
armoa vastaan, vaikka tahtoisikin.

"En sittekään rupea tunnustamaan", murisi Jaakko.

Vaikka provasti oikein liikutettuna pyytämällä pyysi Jaakkoa
tunnustukselle, ei hän sittekään taipunut ja sai viimein vaaditun
todistuksen. Vielä välikäräjissäkin vakuutteli tuomari Jaakkoa tarkasti
miettimään tilaansa ja väärän valan seurauksia, ennenkuin valalle
tulisi, mutta se oli samaa kuin olisi seinälle saarnannut.

Tuomari ei voinut muuta kuin käski vetämään pellin auki, että sielu
parka pääsisi sitä tietä pois saastuttamasta oikeustuvan ilmaa, ja luki
sitte edellä valan kaavan.

Rohkeasti pani Jaakko kolme sormea kirjalle ja selvällä, melkein
uhallisellakin äänellä, saneli valan sanat tuomarin perässä. Vasta
sanoissa: "niin totta, kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja sielun
puolesta" vavahteli ääni hiukkasen, mutta meniväthän nekin loppuun.
Niin oli Jaakko vapaa syytöksestä. Kalpeana hän astui ulos
käräjätuvasta eikä näyttänyt mennessään huomaavan, kuinka käräjäväki
kammoen antoi hänelle tietä välitsensä.

Jonkun päivän kuluttua tuli Olkkolan isäntä Kataja-aholle
"ystävällisesti" ilmoittamaan, että mökki piti olla uudeksi vuodeksi
tyhjänä. Hänen ei millään tavalla kuulunut käyvän laatuun enää ensi
vuonna Jaakkoa kirjoissaan pitää.

"Onkos isännän tarvinnut minun puolestani ulostekoja suorittaa, vai
miksi se ei enää käy laatuun?" kysäsi Jaakko.

"Eipä suinkaan," vastasi Olkkolainen hymyillen, ja katsoa vilauttaen
Jaakkoon lisäsi hän: "enempi noita sinulla lienee varoja maksaa kuin
monella muulla."

Jaakko lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan, eikä edes vastannut isännän
jäähyväisiinkään. Sitte hän lähti kylälle hankkimaan kattoa päänsä
päälle, mutta se ei ollutkaan helppo tehtävä. Muutamat näet kielsivät
suorastaan, toiset kiertelemällä, eikä kukaan asuinlupaa antanut,
vaikka Jaakko kävi joka talossa. Kaisakin kävi rukoilemassa Olkkolan
emäntää, mutta yhtä turhaan.

Emäntä antoi vaan Kaisalle lohdukkeeksi joulukynttelin, jossa oli kolme
noin sormen pituista haaraa, mutta ei sanonut mitään muuta voivansa
tehdä. Jaakko ei Kaisan tullessa ollut kotona; mummo sanoi hänen äsken
äänettömin päin menneen ulos.

"Eikö liene jo mennyt nuoran jatkoksi koko mies", arveli mummo.

Kaisa tillahti itkemään ja itki vielä silloinkin, kun Jaakko saapui
kotiin.

"Mikäs täällä nyt on hätänä?" tiedusteli mies, sisään päästyään.

"Mikä -- ja sinä vielä kysyt sitä?"

"Elä tyhjiä itke, ei hätä ole tämän näköinen, ja on sitä maata
muuallakin", lohdutteli Jaakko vaimoaan, mutta kun huomasi pöydällä
joulukynttelin, ärähti hän: "mistäs sinä tuon olet kulettanut?"

"Olkkolan emännältähän tuon sain pikku Miinalle huviksi."

"Sait ja otit?"

"Miks'en olisi ottanut, kun toinen hyvästä sydämestään antoi?"

"Hyvästä sydämestään! -- Pilkatakseen minua sillä siitä valasta hän sen
antoi."

Jos ei ennen, niin ainakin nyt oli Kaisa vakuutettu miehensä tehneen
väärän valan. Raskas paino tuntui entistä kovemmin nyt ahdistavan hänen
sydäntänsä, eikä se keventynyt siitäkään, kun Jaakko ilmoitti käyneensä
Tuiskulan Juholle myymässä vuohen ja "kaikki joutavat hynttyyt", joista
Juho oli luvannut suorittaa mustalais-Kallelle Jaakon velan. Sitte
käski Jaakko vielä naisten panemaan kaikki vaatteensa kokoon, "sillä
huomenna lähdetään tästä Venäjälle."

"Huomenna? Joulun aattona?" ihmettelivät naiset.

"Niin juuri huomenna, joulun aattona."

Siinä ei auttanut itkut eikä valitukset, vaan täytyi totella, sillä
Jaakko oli loppuaikoina käynyt niin kummalliseksi, että kuka sen
tietää, mitä olisi tehnyt, jos olisi liiaksi vastustelemaan ruvennut.

Huominen päivä tuli ja kirkas talvinen päivä se olikin. Jaakko valjasti
hevosen pitkien matkalaitojensa eteen, vaan naiset eivät joutuneet
valmiiksi, ennenkuin jo alkoi kylältä kerääntyä joutilaita lähtöä
katsomaan. Jotkut naisväestä näyttivät olevan pahoillaan lähdöstä ja
kyynelsilmin ottivat jäähyväisiä, varsinkin lapsilta ja Kaisalta, mutta
useimmat laskivat leikkiä koko matkasta.

Hiljankin saatiin mummo ja Kaisa istutetuiksi perään, ja kaikenlaisiin
ryysyihin käärittyinä pantiin lapset heidän syliinsä. Jaakko itse
hyppäsi sevipuolelle, nauskautti kerran ruoskalla hevosta, ja niin sitä
lähdettiin.

"Ei tuo herja edes vanhan tuttavuuden vuoksi antanut minulle osaa
niistä nimismiehen rahoista", tuumaili Hevos-Mikko, "vaikka minähän
hänelle kultasenkin hankin."

"Mitä?" huusi Jaakko taakseen katsoen.

"Eipähän mitään; -- onnea vaan matkalle!"

Naurun hekotuksen seuraamana luikahti Jaakon matkue Kuittilan
kujoisille, joiden vierusaidat olivat koristetut kämmenen paksuisilla,
huikaisevan valkoisilla ja kaarevilla lumiköynnöksillä. Puhdas
lumivaippa peitti kaikki vainiotkin, ja puiden oksat olivat kuin
valkeassa kukassa. Yksin Kuittilan talon katotkin olivat päällystetyt
pehmeällä lumikerroksella, ja tuolla talon takana levisi metsäisten
harjujen välillä Lummelammin tasainen pinta. Sitä pitkin kulki, tummain
kuusiviittojen välitse, kauas itään vievä tie, jonka molemmilla
puolilla lumi maalaantui auringon viistoisista säteistä hieman
punertavaksi. Koko luonto näytti valmistautuvan juhlaa vastaan
ottamaan, ja reen anturat veisasivat tavallaan yksinkertaista
juhlavirttä.

Kuittilan emäntä, kuultuaan ulkoa reen ratinaa, sulatti henkäyksellään
moniaita kimaltelevia jääkukkasia akkunan ruudusta ja katsoi sitte
sulasta paikasta menijöitä, kunnes ne katosivat kuusikkoon lammin
toisella rannalla.

"Tuolla ne nyt menevät", puheli emäntä lattiaa pesevälle
palvelustytölle. "Surkeat juhlat mahtaa heilläkin olla, kun saavat
joulunsa taipaleella viettää."

"Mitäpä noista säälii", mutisi tyttö, "mitä ihminen kylvää, sitä hän
myös saa niittää."

Surkealta todella tuntui lähtö matkamiestenkin mielestä. Vähitellen
näkyivät kuitenkin naiset tyytyvän kohtaloonsa ja alkoivat vähin
puhella keskenään, mutta Jaakko pysyi yhä äänettömänä mietteissään.
Vasta iltahämärissä, kun taivaalle alkoi ilmestyä kirkkaita, välkkyviä
tähtiä, puuttui hänkin puheisiin ja paljoa lempeämmällä äänellä kuin
pitkiin aikoihin oli käyttänyt kertoi pikku Miinalle Bethlehemin
tähdestä, josta levisi totinen valkeus kaikille pimeydessä vaeltaville
kansoille ja joka valkeus ei koskaan sammu.

"Niinhän se puhuu kuin pappi", ajatteli mummo, hartaasti kuunnellessaan
Jaakon kertomista. Kaisa taas tunsi sydämmensä lämpenevän miehensä
sanoista ja päätti mielessään: "ei ikinä -- -- ei väärän valan tekijä
voisi ikinä Hänestä noin puhua." Hän olisi kiittänyt miestänsä, jos ei
olisi luullut Jaakon pitävän sitä lapsellisuutena.

       *       *       *       *       *

Nimismieheltä ei Ylikyläläisten kirkkotie syksyllä tullutkaan jaetuksi,
vaan keväällä, heti kauran panosta päästyä, täytyi sekä Kirkon- että
Ylikyläläisten ryhtyä tien tekoon. Molemmille puolille oli kaivettava
oikeat valtaojat, ja Savinotkossa tien poikki kulkevaan puroon oli
tehtävä semmoinen silta, että se kestäisi vaikka mitä.

Tuiskulan Juhon osaksi tuli itse puron siivoaminen. Muutaman kerran
puroon pistettyään nosti Juho lapiossaan lahonneiden puupökäleiden
kanssa litteän savimöhkäleen, joka hajosi, kun hän sen tien viereen
viskasi.

"Mitäs punaista sieltä nousi?" kysäsi eräs ojan kaivajoista.

"Mitä lienee", vastasi Juho tyynesti ja jatkoi työtään.

"Ei, älähän -- -- katsotaanpas", sanoi toinen ja meni tarkastamaan
tuota punaista esinettä.

"Lompakkohan se on."

"Kies'avita! On se lompakko."

Miehiä kerääntyi nyt enempikin yhteen, ja joku heistä huusi: "ho hoi,
miehet! Keltä teistä on lompakko kateissa?"

"Kyllä ei varmaankaan minulta", sanoi Kuittilan ruotupoika.

"Eikö liene vain sinulta", tuumaili nauraen Mattilan Pekka.

"Näytäpäs, -- minä olen tuon jossain jo ennenkin nähnyt."

"Olen minäkin -- -- maltas! -- -- se on nimismiehen lompakko", sanoi
Tuiskulan Juho.

"Sekö, jonka Kataja-ahon Jaakko varasti?"

"Sekö lienee vai mikä, vaan kyllä nimismiehellä oli ihan tuon
näköinen."

"Olkaa hupsimatta", sanoi Olkkolan isäntä. "Kyllähän sen Jaakko olisi
sinne heittänyt!"

"Katsotaanpas, onko siinä vielä rahaakin."

"Mies! Älä liikuta löytökalua", varoitti joku, mutta myöhään, sillä
lompakko oli jo auki.

"Se on ihan täynnä satamarkkaisia."

"Näinköhän noista vielä käyvät rahat tulee", arveli eräs, vaan silloin
joutui siltavoutikin paikalle ja otti lompakon huostaansa.

Varovasti eroteltiin sitte märät setelit toisistaan. Niitä oli
kuusitoista sadan markan, kaksi neljänkymmenen markan rahaa ja
joitakuita kolmimarkkaisia.

"Kunhan ei Jaakko sittekin olisi ollut syytön", epäili Mattilan Pekka.

"Syytön -- miksikäs hän sitte olisi lähtenyt Venäjälle?"

"Ja vielä vannonut sielunsa paholaiselle", nauraa honotti Olkkolan
isäntä.

"Syytönhän peto taisi olla", selitti siltavouti Olkkolaiselle. "Tuossa
näet eroittaa vielä selvästi K. G. N. ja ne merkitsevät Kalle Kustaa
Nöyréniä, joka on nimismiehen nimi."

"Olisikohan sitte Jaakkoa syyttä kiusattu", arveli muudan mies
lapioonsa nojaten. "Mutta miksi hän ei sitte sanonut itseään
viattomaksi."

"Olisitkos sinä uskonut", kysyi nenäkäs ruotupoika.

"Onkohan tuo aivan varmaan se sama lompakko?" tiedusti vieläkin
Olkkolan isäntä, varmuuden vuoksi.

"On se", päätti siltavouti. "Olenhan minä sen satoja kertoja nähnyt."

Siltavouti lähti siitä lompakkoa nimismiehelle viemään, mutta ei
Olkkolan isäntä sittekään ottanut uskoakseen, että se oli sama kadonnut
kappale, josta oli niin paljo melua ollut.

Pitkin kesää kuulutettiin sitte kirkossa, että jos kuka laukku- tai
muita venäläisiä sattuisi näkemään, niin pitäisi heitä kehottaa käymään
nimismiehen puheilla. Ei venäläisten kuulunut laisinkaan tarvitsevan
laukun ryöstöä pelätä, vaan päinvastoin palkittaisiin heille vielä
vaivatkin.

Ihmeen paljo Venäjän miehiä kävikin kuulutuksen johdosta nimismiehen
puheilla, vaan yhä edelleen pysyi hän hajamielisenä ja harvapuheisena.
Syksyllä täytyi hänen vielä pitää talossaan ompelijoita vaatteita
itselleen pienentelemässä. Nimismies oli näet kesän kululla laihtunut
lähes puolitoista leiviskää ja alkoi jo käydä harmaaseen, kun ei Jaakon
olinpaikasta ollut selkoa saanut.



HÄVYTÖN TEKO.


Simolan Pekka oli kaikkein paras hevosmies koko pohjoisimmassa
Karjalassa. Sen tiesi, jollei juuri koko maailma, niin kumminkin koko
se paikkakunta, jolla Pekka asui, aina Kelvänjoesta Maanselkään ja
Keyrityn soista Vihurinvaaraan asti. Tiesivätpä sen herrasmiehet ja
sanomalehtien lukijat edempänäkin, niinkuin Joensuussa, Kuopiossa ja
itse Kajaanissakin. Koistis-Kaaprohan se kyllä kehui osaavansa hevosen
sekä opettaa että ajaa yhtä hyvin kuin Simolan Pekkakin; mutta mitäs
niistä Kaapronkaan puheista. Totta se oli, että hyvästi se juoksi
Koistisenkin liinakkotamma ja puhdas oli jalan nousu hiirakollakin,
mutta konstikos oli niiden juosta, kun olivat sitä kuuluisata Karvion
oriin alaa. Olisivatpahan olleet tavallisten työhevosten varsoja, niin
olisi nähty se juoksu. Koistinen vaan kuitenkin kehui, mutt'eipäs
hirvinnyt mies ottaa opetettavakseen Rahikaisen paria. Ei hirvinnyt,
vaikka olisi saanut toisen niistä ihan omakseen ja koko iäkseen vapaan
markkina-asunnon ja muonan -- Kuopiossa käydessään. Niin olisi saanut,
kun vaan olisi koulinnut ne yhtä hyviksi menemään kuin sen pitkän
Nilsiäläisen kehuttu pekuna.

Olisipahan tarjottu Simolan Pekalle semmoiset etuudet, niin eiköhän tuo
Nilsiäläinen olisi saanut pitkää nenää ja Pekka kerrankin oikeaa
omantakeista juoksijaa. -- Ei kukaan kuitenkaan tarjonnut hänelle
mitään, ja milläpäs sitä köyhä torppari olisi kelpo hevosta kyennyt
itselleen hankkimaan? Niin se kuitenkin totuudessa oli, että
Koistis-Kaaprolta meni sivu suusta hevosmiehen kunnia, niinkuin oli
mennyt henttukin, ja Pekka ne kummatkin sai, vaikka olikin Koistinen
rikas. Hävytöntä se kuitenkin oli, jotta Koistis-Kaapro kehtasi sillä
tavoin miehuudestaan kerskailla. Mies on olevinaan hevosmies, vaikka ei
hänen opettamillaan hevosilla ole yhtään ensimmäistä palkintoa vielä
saatu; eikä ole itse ohjaksissa ollessaan jaksanut edes toistakaan irti
ottaa.

Pekka siihen sijaan oli ajanut ensimmäiset palkinnot jo kolmella
opettamallaan oriilla: pappilan "Tuimalla", Sadeniemen "Hurjalla" ja
Kiprun "Piijulla." Sillä hän ihan varmaan olisi yksin tein ottanut
toisenkin palkinnon, kun se on niin sitkeä hevonen, mutta eivät olleet
antaneet herrat toista kertaa ajaa. Mitäpä niistä vierasten hevosista
kuitenkaan hyötyi! Toista olisi, kun olisi ollut oma syöttiläs, mutta
ei ollut muuta omaa kuin netkaselkäinen, pattijalka ruuna.

"Kunpa saisi kerrankaan omakseen oikean hevosen, tahi hevosen alunkaan!
Kunpa saisi tuommoisen kuin oli varsa Pietilän isännällä! Kunpa
saisi -- mutta mitenkäpäs sen sai!"

Sitä mietti Simolan Pekka melkein päänsä puhki koko kesän. Viimein hän
keksikin keinon. Hän näet tarjosi Pietiläiselle koko torppansa varsasta
ja eläkkeestä.

Nauraen suostuikin Pietiläinen kauppaan, mutta käski Pekan ensin
ajattelemaan asiaa "kahdesti päänsä ympäri."

Pekka sanoi siihen: "jo minä olen kaikki valmiiksi ajatellut, jotta ei
muuta kuin lyö kättä." Silloin se kauppa syntyi. Pekan emäntä pani
kyllä kovasti vastaan, mutta mitäs hänellä oli miesten asiain kanssa
tekemistä, ja mitä hän niistä ymmärsikään.

Lapsihan hän vielä olikin. Mitä sitä asioista ymmärtää
kahdeksannellatoista ollessaan! Kauppakirjat tehtiin ja kiinnitettiin
käräjissä Pietilän taloon eläke; ja sillä hyvä.

Koistis-Kaapro sanoi, että hän olisi niin hyvämaisesta torpasta antanut
vaikka kaksikin parasta juoksijaansa ja vielä päälliseksi kotoaan koko
pienemmän puolen Pekalle asuttavaksi ja olisi hoitanut koko perheen,
tulipa heitä sitte enämmän tahi vähemmän. Oikein hän pyytämällä pyysi
ja rukousti Pekkaa purkamaan kauppaansa Pietiläisen kanssa ja antamaan
torppansa hänelle.

"Minä sanon sen nyt sinulle suoraan", vastasi Pekka vain siihen
harvakseen, "jotta mokomista konista minä en huolisi, vaikka ne
ilmaiseksi antaisit." Pekan vaimo oli toista mieltä ja väitti Koistisen
juoksijoita paremmiksi kuin Pietilän varsoista milloinkaan tulisi.
Uhkasipa hän vielä suutuksissaan hakea avio-eronkin, jos ei Pekka
mieltään muuttaisi eikä kauppojaan purkaisi. Sitä ei Pekka kuitenkaan
tehnyt, vaan sanoi emännälleen: "jos sinä ne Koistisen pekunat niin
hyväksi uskoisit, niin kyllä olisit ennen istunut niiden kuin minun
ruunani rekeen."

"Tuommoiselle vanhalle kuotuksellehan minä nyt olisin mennyt", sanoi
emäntä hymyillen -- ja sylkäsi.

"Etkä tarvitse katuakaan kauppaasi, sillä saatpahan nähdä, niin minun
varsani vielä ajan oloon vastaa vaikka kaksikin tämmöistä torppaa kuin
Simola on", lohdutteli Pekka vaimoansa.

Kaikki ihmiset nauroivat tietysti semmoisille puheille, mutta
seuraavana talvena alkoivat jo muutamat arvella, eitä "kunhan ei vaan
sittekään olisi sen Pekan tuumissa pikkuisen perääkin."

Pekan "Varsasta" tulikin ihmeen uhkea eläin. Ei edes itse
Koistis-Kaaprokaan löytänyt siinä mitään moitittavaa kohtaa. Taisipa
häntä oikein ruveta omat hevosensa hävettämäänkin, koska ei enää
milloinkaan mennyt, ei aikonutkaan samoille markkinoille eikä niihin
kilpa-ajoihin, joihin tiesi Pekan Varsansa vievän. Aina vaan jäi
silloin kotiin ja teki kaikenlaisia verukkeita esteikseen.

Monen muunkin miehen syöttiläät se Pekan varsa häpeämään saattoi. -- --
Semmoisia loistavia, mustia silmiä kuin sillä ei ollutkaan muilla, ei
kerrassaan kellään -- ei hevosilla ainakaan. Kaviotkin oli sillä
miekkosella mustat ja kovat kuin teräs, eivätkä siltä koskaan pykineet
eikä halkeilleet. Ja entäs se rinta ja sääret ja säkä ja lautanen!
Oikein oli somaa katsella syrjäksestä Varsaa, kun Pekka aina hiveli sen
sametin hienoista turpaa, tahi muutoin taputteli ja silitteli sitä
hiljoikseen. Silloin se aina hörhätti niin iloisesti ja köyristi hieman
välkkyvää selkäänsä, samalla mielissään jommallakummalla siroista
etusistaan maata kuoputellen. Luonnoltankin oli Varsa vielä vallan
hyväsävyinen ja vilkkailla silmillään katseli niin ystävällisesti
Pekkaa, juurikuin olisi ymmärtänyt, että he molemmat kuuluivat yhteen.
Yhteen he kuuluivatkin ja olivat toistensa elämän ilona.

Öin ja päivin Pekka itse aina syöttelikin ja hoiteli Varsaansa.
Heinistäkin hän ihan eroittelemalla eroitteli pois kaikki sammaleet,
saraheinät ja muut sopimattomat rikkaruohot: seuloi ja rouhi itse
kaurat ja lämmitteli juomavedet. Varsinkin kerran päivässä Pekka aina
talviseen aikaan suki ja pesi Varsansa lämpimässä tuvassa ja peitteli
sen sitte loimilla huolellisesti pilttuusen. Kesällä hän taas uitteli
ja hieroi monastikin päivässä nelijalkaista ystäväänsä, palmikoi ja
purki sen mustaa, tuuheata harjaa ja iloitsi sydämestään, kun Varsa
hilpeänä, voimaa uhkuen ja kaula köyryssä, vetreillä jaloillaan
kirmaili ja hypiskeli pitkin pihaa.

Ei se Varsa kuitenkaan ollut Pekalle paljaaksi huviksi, vaan
hyödyksikin, niinkuin selvästi näkyi hänen huoneensa seiniä jo
koristavista useista palkintokirjoista, joissa mainitut rahamäärät
yhteenlaskettuina tekivät milt'ei pienoisen pääoman Pekanlaiselle
miehelle. Kuitenkin Pekka halusi saattaa Varsansa vielä laajemmalta
tunnetuksi -- ei rahan himosta, vaan sulasta ystävyydestä sitä kohtaan.
Sentähden lähtikin hän muutamana talvena viemään Varsaansa Hämeenlinnan
kilparadalle. Sieltäkin palasi Varsa voittajana, ja Pekan povessa oli
lompakko pullallaan seteleistä. Yhä hellemmin hän nyt hoiteli hepoansa,
sillä hän oli ollut Hämeenlinnassa tekemäisillään suuren rikoksen sitä
kohtaan.

Itse kuvernööri oli näet erinomaisesti mielistynyt Pekan juoksijaan,
oli pyydellyt sitä ostaakseen ja tarjonnut oikein tuntuvan summan
siitä. Pekka oli jo ennen päättänyt, että hän ei kuuna päivänä luopuisi
Varsastansa, mutta tarjotun summan suuruus alkoi panna hänen
päätöstänsä horjumaan, vaikka luonto löi vastaan. Siksi toiseksi
hirvitti vähän hylätä niin suuren herran tarjouskin.

Kova oli taistelu Pekalla kestettävänä itsessään, mutta onneksi muisti
hän, että "eihän tuo ole oman läänin maaherra, mitäpä se minulle
voipi;" ja hän vastasi tarjoukseen: "ei rahasta eikä rakkaudesta."
Kuitenkin pysyi omatunto pitkän aikaa niinkuin pikkusen levottomana,
vaikka jalomielinen Varsa ei ollut asiasta tietävinäänkään, vaan koetti
olla ihan ennallaan.

Mikä sille Varsalle kumminkin lienee sillä matkalla tullut, mutta ei se
ollut enää ihan ennallaan, ja sen viimeinen palkinto oli juostu.
Entinen iloisuus oli poissa, eivätkä ottaneet sitä enää
kilpailemaankaan missään. Jo alkoi karvakin kuivettua, eikä sillä ollut
enää entistä tuoreuttaan. Ei tahtonut enää oikein sen syöntikään käydä.
Viimein täytyi Pekan itsensäkin se huomata, ja nytkös hän hankki
Varsallensa rohtoja ja voiteita, jos jostakin. Kävihän se Pekka sen
tautta muutamana talvena Pohjanmaallakin tietäjissä, jossakin Oulun
takana, mutta ei ollut siitäkään apua. Hihhulit olivat vaan siellä
Pekkaa parjanneet epäjumalan palvelijaksi ja vaatineet "tekemään
parannusta heille", mutta Varsalleen ei hän mitään parannusta saanut.

Kovin olivat ikävät niin Pekan kuin Varsankin päivät, ja ihmisetkin
olivat jo vuosikausia hieman ivailleet heitä molempia. Pekan mielestä
oli ja pysyi Varsa kuitenkin samana vuodesta vuoteen ja yhtä hyvänä
kuin loisto-aikoinaankin, vaikka he kumpikin jo alkoivat harmaantua.
Sitä mukaa kuin ikä kului, näytti kumminkin heidän ystävyytensä
lujenevan, mutta viimein tuli heillekin ero -- katkera ero.

Pekan oli näet täytynyt syksyllä ottaa Varsallensa velaksi viisi
tynnöriä kauroja Koistis-Kaaprolta, vaikka tiesi jo puoli eläkettään
olevan takavarikossa toisista asioista. Talvilaissa riiteli sitte
Koistis-Kaapro velan tuomioksi, eikä vielä heittänyt siihenkään, vaan
ryöstätti Pekkaa lopuksi. Pekka olisi ennemmin antanut nimismiehen
kirjoittaa vaikka mitä, mutta kun ei hänellä enää muuta ollut, niin
pisti nimismies hevosen papereihinsa. Muutoin sanoi nimismies Pekalle,
joka kyynelsilmin katseli Varsansa paperille panoa: "kyllä kai sinulla
on jotakin muutakin Koistiselle mieluista, mutta sopikaa keskenänne;
minä teen vain, mitä virkani vaatii", -- ja nauraa röhäytti päälle.

Ei Pekka olisi ikipäivänä osannut uskoa Koistis-Kaaproa niin kovaksi,
että hän oikein todella myyttäisi hänen Varsansa, mutta niinpäs
kuitenkin kävi. Huutokauppa kuulutettiin, ja kukas muu sen Varsan enää
olisi huutanutkaan kuin Koistis-Kaapro itse. Hän sen huusi
viidestätoista markasta ja vei kotiinsa, mutta silloin tapahtui se
ihme, että Pekan vaimokin muutti Koistilaan. "Tottapa hänkin on niin
Varsaan kiintynyt", ajatteli Pekka, "ja mikäs kumma se onkaan, vaikka
en minä ole sitä ennen tiennyt". Teki Pekan itsensäkin vähän mieli
lähteä Koistilaan, mutta ei antanut luonto valtaa. Koko päivän hän
sitte rauhattomana kulki edestakaisin tallin ja huoneensa väliä Simolan
pihalla ja kärsi ikävää, vaan ei kuitenkaan sanallakaan valittanut.

Seuraavana päivänä kävi kuitenkin elämä ilman Varsatta Pekasta jo ihan
sietämättömäksi. Sen vuoksi hän heitti turkin hartioillensa ja sanoi
lähtevänsä katsomaan miten Varsansa uudessa paikassaan jaksoi ja tokko
sitä edes hyvästi hoitivatkaan siellä.

"Jo veikkonen sen Koistinen kuului eilen ammuttaneen kanoillensa
ruoaksi", selitti torpan nykyinen emäntä Pekalle silloin.

Se oli odottamaton isku, ja Pekan polvet alkoivat ruveta vapisemaan.
Kasvoiltaankin hän kävi tuhkaharmaaksi ja itkunsekaisella äänellä
soperteli: "se oli hävytön teko Kaaprolta! Kerrassaan hävytön teko!"

"Kun ei olisi tehnyt hävyttömämpiäkin", tuumaili emäntä.

Iltapuolella kun mentiin saunaa lämmitä panemaan, löydettiin Pekka
siellä vainajana, mutta oikein selville ei kukaan päässyt siitä, oliko
hän omin lupinsa lähtenyt katsomaan Varsaa uudessa paikassaan, vai
oliko hän häkään kuollut.



PIELINEN.

I. SYKSYLLÄ.


Kolkkona ja synkkänä kuvastuu syksyinen taivas ison ja pitkän
Pielisjärven päilyviin vesiin, kun aina lyhyt kesä kukkineen,
tuoksuineen, ja muuttolinnut poikineen ovat pohjoisesta paenneet pois
luonto-äidin hellimmin lempimiin seutuihin. Vaihtelevia näköaloja on
tosin syksylläkin nähtävänä Pielislaakson kymmeniä peninkulmia pitkillä
reunamilla; mutta kaihoa kumminkin herättää katselijan sydämessä
silloin tuo vakava alkuperäinen luonto ja sen jynkkä mahtavuus.

Oneilta tuntuvat syksysin nuo aukean aavat vesipeilit; ja tumman
harmailta näyttävät silloin nuo monimutkaiset salmet, jotka kiertelevät
monessa kohden jyrkin kallioseinin vedestä kohoavien saarien välissä.
Kolin korkeat kukkulat, samoin kuin muutkin rannoilla kaareilevat
vaarat, luovat kummallisia, hirvittäviä varjoja hiljoikseen
edestakaisin liikehtivälle, ikäänkuin raskaasti henkivälle ulapalle.

Syvään ja pitkään, kuni tuskaansa pidätellen, huokailevat syksyllä
tuulet noilla elottomilla, autioilla rannoilla. On kuin nekin
kirjaviksi käyneiden lehtipuiden: koivujen, pihlajoiden, haapojen ja
muiden kanssa kilpaa surisivat kesän ihanuuden liian aikaista
katoamista.

Johonkin saareen tuntemattomalla tavalla eksynyt lehmus ja saarni ovat
jo aikoja sitte riisuneet päältään kesäisen juhlapukunsa. Onpa iäti
vihanta havumetsäkin, jonka rannimmaiset, mäntyiset ja kallioon
kiintyneet jäsenet, kuni armoa anoen, ryömivät pitkin maata,
uskaltamatta latvaansa taivaalle nostaa, jo kääriintynyt tavallista
tummempaan talviverhoonsa. Murheellisina huojuvat honkien latvat, ja
valittavalta, sydäntä särkevältä kuuluu tuolla lahdella liitelevän,
myöhästyneen kalahaaskan särmikäs kirkuna.

Kuitenkin elää Pielinen syksylläkin. Vilkasta elämää ja innokasta
toimintaa tulevaisuutta varten onkin sen povessa, syvyyksissä, jos
kohta ylhäällä, pinnalla, kuolema ja epätoivo näyttävätkin yhä enemmän
ja enemmän voittavan valtaa. Syvyydestä syöksähtää elämä ylemmäksi. Se
se saattaa matkaan virkeyttä ja liikettä sekä pinnalle että
yksinäisille, hyljätyille rantamillekin.

Kulovalkean tavoin alkaa näet kylästä kylään, pitäjäästä pitäjääsen
kulkea viesti: "mujeet kutevat." -- Ne sanat, ikäänkuin tenhoisa
taikavoima, luovat aina uutta eloa ja hyörimistä Pielisen unhotetuille
ja syrjäisimmillekin rannoille. Kaikille sen selille, alkaen aina Mikon
sillasta Ahveniseen asti, ilmestyy nyt lukemattomia, mikä minnekin päin
pyrkiviä venheitä. Tarkastaja huomaa niiden parittain katoavan ja
poikkeilevan, tarmokkaiden käsien ohjaamina, pitkien niemenhuiskaleiden
kainaloihin, saariin ja tyvenihin lahdekkeisiin. Noin satasylinen tahi
pitempikin nuotta on aina toisessa venheessä, jossa nainen istuu
airoilla. Muutoin ovat molemmat venheet täynnä puuastioita,
eväskontteja, patoja, viinalekkereitä ja jos jotakin.

Maata viljelevä, salskea karjalainen on muuntunut kalastajaksi
muutamiksi viikoiksi ja kansoittaa joksikuksi kuukaudeksi nuo siellä
täällä kaihossa olleet, harmaat ja sammaltuneet kalasaunansa. Raskasta
on työ syystuulissa järvellä ja epämukavaa asuminen ahtaassa saunassa,
eikä saalis useinkaan palkitse siihen pantua vaivaa, mutta elämä
Pielisellä on niin vahvistavaa, raitista ja vapaata. Siksipä kuuluukin
aina illoin kalasaunoista ulos tuuleen ja pimeyteen surullisen
viehkeitä, hieman yksitoikkoisia, mutta kuitenkin miellyttäviä lauluja,
joita ei ole kukaan tehnyt, vaan jotka ovat syntyneet ja yhä uudestaan
syntyvät, laajenevat ja supistuvat aina tuntemattomain lakiensa mukaan.
Iloinen puheen porina on noissa alkuperäisissä asunnoissa vallalla
aina, kun naapurinuottueita on vieraaksi saapunut. Muutoin istutaan
niissä illoin puhellen entisistä rajarauhattomuuksista, varsinkin
Rädystä, Tiaisesta ja tuosta ylevästä virkavallan vastustajasta Yrjö
Sormusesta; taikka kerrotaan siellä toisilleen vanhoja satuja,
kummitusjuttuja ja "ollaan arvoituksilla".

Köysimies se tavallisesti, verkkoja korjaellessaan, pieni piipun-nysä
hampaissa, toimittaa kertojan virkaa sillä aikaa kuin "airokas",
parhaillaan oleva nuori nainen, keittää ilalliseksi kaloja hiiloksella
tahi "koukussa", kalasaunan ulkopuolella. -- Somalta näyttää tuo tulen
ääressä puuhaava tyttö solakoine vartaloineen, ja hänen tavattomasti
suurennettu varjonsa kallion rinnassa, aavemaisesti kumarrellen ja
kyykkien, matkii hänen liikkeitänsä. Ohuen sumun läpi pilkistelevät
tähdet nähdäkseen vilkkuvia kuviansa pikkuisen lainehtivassa, pimeässä
vedessä, jonka pintaan siellä täällä rannikoilla palavat nuotiotulet
heittävät pitkiä, heleän kirkkaita ja juomuilevia valoviivoja. Pian on
yksinkertainen illallinen valmis ja syötykin. Haukotellen heitäksen
perämies kiukaan vastapäiselle lavitsalle pitkäkseen. Köysimies pistää
piippuunsa uuden tupakan; airokas huuhtaisee kiireesti kupit ja lusikat
ja sitte tupsauttaa sammuksiin hikevässä huoneessa sameasti valaisseen
päreen, ennenkuin riisuuntuu ja rupeaa levolle kiukaan puoleiseen
nurkkaan. Yhä hämärämmin ja hämärämmin hehkuu köysimiehen piippu pöydän
takaa rahilta ja näyttää sammuvin silmin katselevan kaunista airokasta.
Tekisi tytön mieli pyytämään, jotta köysimies ei enää polttaisi pahalle
haisevaa piippuansa, mutta ei oikein uskalla. Hän on näet jo kädet
ristissä lukenut: "valvo Herran" ja "Isä meitänsä", eikä ihan varmaan
tiedä, eikö olisi syntikin puhella vielä siunattuaankin.

Ulkona tuntuu tuuli vielä humisevan ja laineiden säännöllinen loiskinta
rantakiviä vasten kuuluu sieltä niin ihmeen selvästi. Rauhoittavasti se
vaikuttaa väsyneesen mieleen. Kohta kuuluu köysimiehen puolelta pieni
kolahdus. Piippu on pudonnut lattialle ja säännöllinen hengitys
todistaa heti kaikkien kalasaunan asukasten vaipuneen virkistävään
uneen. Aamulla on oikein harvinainen sää. Pielisen pinta on käynyt ihan
tyyneksi. Ei tunnu tuulen vienointakaan henkäystä missään, eikä näy
pienintäkään pilven levettä koko tuolla kuulakalla, kylmän näköisellä
taivaalla. Aurinko loistaa vaan vaaleana tuolta mäkien päältä, aavojen
vesien takaa, ja vielä kalpeampi kuu kulkee kainona vastakkaisella
puolella taivaan korkeata kupua. Veden pinta heijastaa tuota vaaleata
valoa ja silmiä väsyttää katsellessa sen yksitoikkoista hohdetta.
Silloin tällöin tuntuu kyllä aurinko sysäävän luotaan ilmaan joukon
kirkkaampia ja lempeämpiä säteitä, mutta kuitenkin on sen valo niin
kuollutta, eikä anna lämpöä laisinkaan. Nuotan ainat ovat jäässä heti
veden kalvosta kohottuaan ja kylmävät paljaita käsiä. Kastuneet
vaatteet myös jäykistyvät ja verkotkin käyvät jäähileihin, mutta
mielellään kuitenkin vetää keuhkoihinsa tuota raitista, virkistävää
ilmaa. -- Se tekee elämän niin kevyeksi, niin pirteäksi ja raittiiksi.

Hiljaa ja huomaamatta kerääntyy sillä välin musta, paksu pilviryhmä
kauas luoteiselle taivaan rannalle, jylhien Wiekin vuorien yläpuolelle.
Alkaa kuulua kaukaista huminaa ja puiden oksat käyvät levottomiksi.
Lukemattomia pieniä laineita ilmestyy ulapalle keskenänsä kisailemaan.
Ikäänkuin lumottuna ne kiertyvät, sulavat toisiinsa ja muodostavat
äkkiä pitkiä, avaroiden selkien yli ulottuvia, vaahtoharjaisia aaltoja.
Tuuli yltyy yhä rajummaksi ja kautta taivaan kiirehtii vimmaisessa
vauhdissa synkkiä, uhkaavia pilvivaippoja. Yhä uusia ja taas uusia
pilvihirviöitä riuhtoo myrsky irti alkuperäisestä pilvivuoresta ja
hurjassa raivossa kiidättelee niitä hujan hajan tummaksi käyneelle
taivaan laelle. Siellä ne kohisten tungeksivat toisiansa ja pimittävät
ilman, mutta kuitenkin samoavat kaikki samaanne päin, uhaten hävitystä
ja kuolemaa kaikille.

Iloissaan vinkuu ilmassa vihuri, kiskoen mukaansa sinne aaltojen
harjoilta savun tavoin tupruavaa vaahtoista vihmaa. Aallotkin kiihtyvät
kiihtymistään, ajelevat ja tempovat toisiaan ja näyttävät tahtovan
tavoitella taivaalla temmeltäviä pilviparvia. Vesi sihisee kuin kiehuen
valtavasti vyöryvien vesivuorten huipulla, kääntyy torveksi ja perän
kautta syöksee pärskyen sisään venheisiin, jotka ovat antautuneet
myötätuulen valtaan. Ylemmäksi, aina ylemmäksi kohoavat aaltojen
harjat; syvemmiksi, yhä syvemmiksi käyvät syvennykset niiden välillä;
enemmän ja aina enemmän lisääntyy ilmaan hienoa, tuulen edellä lentävää
vetistä utua, ja tuuli syytää yhä uutta vettä vasten silmiä.

Ei näe eteensäpäin kuin muutaman sylen, eikä voi vapaasti
hengittääkään, kun myrsky niin voimakkaasti ajaa pois edestään
ilmavirtoja. Eteenpäin -- eteenpäin sysää tuuli ja vesien vimmainen
tyrsky heikkoa, saumoissaan natisevaa venhettäkin. Milloin tuo keikkuva
pursi on melkein pystyssä perällään, milloin se, kokka edellä,
syöksähtää taas alas aallokkoon, ja sydäntä vihlaisee joka kerta, kun
se äkkiä aaltojen väliin suistuu. Ei ole kuitenkaan aikaa ajatella
siinä muuta kuin matkan suuntaa, sillä nopeasti suljahtelevat aallot ja
veden hyrsky pois aluksen alta, ja ulvova myrsky rientää vielä
niistäkin edelle.

Veden kohina alhaalla on kuin vuolaan ja palavan kosken, mutta myrskyn
torvet ilmassa soittavat vieläkin valtavammin ja äänekkäämmin. Siinä
soitossa on ulvomista ja vinkuvaa vihellystä, korkeita, valittavia ja
kimeitä säveliä sekaisin uhkaavien, järisyttävien äänien kanssa, ja
veden pauhina antaa sille juhlallisen perussuunnan ja soinnun.

Viimein tyyntyvät kuitenkin riehaantuneet luonnon voimat. Synkät pilvet
purkaavat lumisen sisällyksensä myrskyn syvälti myllertämien vesien
pinnalle. Lahdille ja salmille alkaa tuulellakin ilmestyä pieniä tyyniä
paikkoja. Talven henki kutoo silloin Pieliselle ja sen syvänteiden
lukemattomille asukkaille pakkaselta suojelevaa pukua. Tulee niin
tähtikirkas yö, ja silloin on mataloille lahdille ja virrattomille
salmille syntynyt sileä, taivasta kuvastava kirkas kansi, mutta vapaina
vierivät vielä laineet syvemmillä selkävesillä. Ne eivät näytä
aikovankaan antautua laiskoina uinailemaan pitkää, pimeätä talvea,
vaikka kallioa kattava sammal ja jäkälä on jo kuurasta valkeaksi käynyt
ja puut rannoilla huurteella peitetyt. Hiljaa hiivii kuitenkin yhä
edemmäksi ja edemmäksi rannasta jäinen peite. Jonakuna päivänä on
viimeinenkin sula silmäke peittynyt kirkkaalla, kuultavalla jäällä --
Pielinen on masennettu, voitettu!

Pohjoisessa sytytetään talven vallan ja voiman kunniaksi suuria
sähiseviä soihtuja. Ne hulmuavat kauas taivaan kannelle ja
leimahtelevat siellä, yhä muotoansa muunnellen, mutta -- yhtä äkkiä
kuuluu hirmuinen pamaus ja jyrinä. Ei ainoastaan maa, vaan vuorien
perustuksetkin vapisevat silloin, valittavaa voivotusta kuuluu
Pieliseltä pitkien matkojen päähän kylmänä yönä.

Järvi on talvelle osoittanut, että jättiläistä ei voiteta väkisin, jos
ei se vapaaehtoisesti antaudu, ja yhdellä ainoalla tempauksella on se
kovaan jäähän kiskaissut peninkulmia pitkän railon, jossa vesi taas
vapaana lainehtii. Se on pitkä, liikkumaton, sininen joki tuo railo,
mutta se osoittaa Pielisen voimaa ja halua valoon. Viimein jäykistyy
kumminkin senkin pinta. Pielinen lepää, ja talvi on täydellä todella
tullut, -- pitkä ja ikävä talvi.



PIELINEN.

II. KEVÄÄLLÄ


Säälimätön ja jäly on Pohjolan talvi. Kevätpäiväntasaus on jo käsissä,
mutta surkeasti ulvoo yhä suorahäntäinen susi jäällä aution saaren
jyrkän rantakallion alla; eikä näytä vielä hetikään siltä, että talven
valta vähäistäkään varvenisi. Pielisen pohjoista päätä ympäröivien
juonteiden selänteiden takaa hiivii vaan yhä uudestaan esiin kasvoja
kovasti viiltävä viima. Päästyään aukealle ulapalle ryöpsähdyttää se
matkaansa parven keveitä, kimaltelevia lumikiteitä. Hurjissa,
säännöttömissä pyörteissä karkeloiden ja hyppien kiitävät nuo
lumihiuteet eteenpäin, kunnes peninkulmien päässä patoutuvat korkeiksi
kinoksiksi pitkän Paalasmaan rantoja vasten. Tuulen kourissa ähkivät
valittavasti aarniometsän valtavat aihkit, ja tykässä oleva kuusikko
karistaa pois oksiltaan enintä irtanaista luntansa. Kuni armoa anoen
naksahtelee hädissään Törön saaren yksinäinen ja ainoa kelohonka ja
ojentelee alastomia oksiaan kohden lounaista taivasta.

Sieltä, muutamain vaaleanharmaiden pilvien raosta, kuumottaa haalean
näköinen aurinko hiukan, kuin kaukaisen tulisoihdun himmeä loimo, mutta
itse päivän terää ei kuitenkaan näy.

"Kirpeätä on vielä tuo pohjoinen tuuli", murahtaa kelsiturkkinen
talonisäntä kuormansa päältä toisen rankakuorman perässä hölkkäjuoksua
pistävälle ja hiljaa itsekseen hyräilevälle pojalle.

"No onkinhan tuo vielä", arvelee poika, "mutta ei minusta reen jalas
enää ruikuta niin surkeasti kuin tänä aamuna menomatkalla."

Isäntä istuu ääneti kauvan, mutta kotirantaan kohottaessa murahtaa hän
taas: "eipä todellakaan taida ilma enää olla niin äleätä kuin äsken."

Vähitellen vaimenee tuuli tyynemmäksi ja pilvet paksunevat, mutta
käyvät samalla mehevämmän näköisiksi. Näyttää kuin notkahtelisi taivas,
ja kohta alkaakin korkeudesta tippua valkoista vitilunta isoina,
litteinä paloina. Ne leijailevat ilmassa hetkisen, laskeutuvat hitaasti
jäälle ja muodostavat sille vähitellen tiiviin peitteen, pehmoisen,
kuin haahkan höyhenistä. Yömpänä muuntuu lumen tulo römpsyiseksi
räntäsateeksi. Jo alkaa ilmestyä vettäkin selälle. Tummanruskeaksi
tulee kohta Pielisen vasta äskettäin niin valkoinen ja puhdas pinta.
Tuuli on kääntynyt, ja unisena nuokkuu nyt hiljoikseen lenseässä
etelätuulessa pullearintaisen Rekisaaren lakkapäinen petäjikkö.

Eräänä iltana seestyy kuitenkin sää vielä kerran. Väreilevät tähdet
kiiluvat taas kirkkaina tummalta taivaalta, kunnes päivän tähti, idän
härmäisistä huuruista yleten, himmentää niiden hiljaisen tuikkeen.
Loivarantaisen lahdelman kupeella saa silloin Sariolan vanha Kala-Matti
hiki päässä syteä made-avantoaan. Puhkeaahan se jää viimeinkin ja
vaivalla saapi vanhus konttiin kootuiksi avannon reunalla ketturoivat
limaskaiset ja tyhmän näköiset mateen-vonkaleet. Silloin alkaa kuulua
hätäistä huutoa jostain etäältä, tuolta Nunnanlahdelta päin. Ei auta
muu kuin täytyy lähteä kulkemaan avuksi, ääntä kohden. Vanhus varjostaa
kädellä kilolta silmiään, mutta ei näe, niin pitkälle kuin silmä
kantaa, mitään muuta kuin kaikilla suunnilla päiväpaisteessa hohtavan
lumiaavikon. -- Se ei enää kuitenkaan ole ihan yksitoikkoista ja
sileää, vaan niinkuin sanotaan "lumi jo lainehtii." Päivä on näet
hautovilla säteillään saanut toiset paikat pinnasta hieman alenemaan ja
siten on se lumivaippaankin saanut syntymään omituisia koukeroita ja
kuvioita, jotka nyt eri tavalla heijastavat takaisin niihin sattuvia
säteitä.

Niemen kären kaarrettuaan huomaa ukko tuonnempana, railon reunalle
kohonneella vallilla jotakin mustaa. Hän ohjaa kulkunsa sitä kohti.
Yhdistynein voimin saadaankin viimein vedestä ylös märkä, vilusta
värisevä hevonen ja kastunut jauhokuli-kuorma.

"Hullu, kun läksitkin keväiselle jäälle yksinäsi", sanoo ukko.

"Niin, vaanpa kun kylmi yöllä -- ja se oikasee ainakin kolme
peninkulmaa -- -- ja maantiekin on jo ihan mustana", selittää
rahdinvetäjä nurpein mielin ja katkonaisesti.

"Onhan tuo sitäkin, mutta kierrä nyt kuitenkin Kouan salmea. Siinä on
virran vettä ja varmaan jo uve-avannoitakin", neuvoo vanhus kuorman
kulettajaa ja eroaa hänestä.

Siitä pitäen ilmestyy yhä enemmän päiviä jylhien vaarojen vietteille ja
punertava häive näkyy koivua kasvavien kaskesmaiden kaltevilla
rinteillä. Yhä enemmän valaa aurinko valoansa horroksissa olevaan
luontoon. Piakkoin ovatkin vaarojen palteet yhtenä pälvenä, jonka
keskellä, siellä täällä vain, silmä kohtaa lianharmaita lumipeitteen
riekaleita. Kurki kiljahtelee ilosta kaukaisella suolla, ja kevätvedet
iloisesti solisten huuhtelevat kumpujen kylkiä. Loistavan vihreänä
esiintyy silmälle rantahuhtien talvisten hankien alla uinunut oras. Sen
ihanuutta ylistää lirityksillään korkealla ilmassa lentävä, juuri
kotiin saapunut kiuru, ja toivosta sykähtää silloin ihmisenkin rinta.

Jopa on virtainen vuo paikoitellen rannikoilla kovertanut jääkuoren
auki. Sen huomaavat ylhäisillä mailla elohon heränneet kevätpuroset.
Kaikki ne alkavat nyt kilvassa pyrkiä tuonne sulasilmäkkeitä kohti.
Matkalla tapaavat ne toisensa, yhtyvät ja vallattomien varsojen lailla
kirmaillen syöksyvät yli kivien ja kantojen pitkin jyrkkiä kuiluja
Pielisen laajaan syliin päin. Tuolla alempana juoksee joen tapainen,
yli äyräittensä paisunut puro. "Yhteen, yhteen!" pauhaavat laineet.
Nytkös vasta on iloa ja ääntä! Maltti katoaa kokonaan. Hurmaavassa
vimmassa kiehuen hypähtelevät vaahtoiset vedet toistensa ylitse yhteen.
Pelosta vapisevat paikoillaan kalliokuilujen partailla kasvavat, vanhat
ja vakavat, naavaiset puut tuota temmellystä katsellessaan,
kuullessaan. Kuitenkaan niistä välittämättä vyöryvät voimansa tuntevat
vedet eloisissa pyörteissä yhä eteenpäin silloin tällöin kuohullaan
kosketellen pihkaisten puiden partoja. Tempaavatpa toisinaan jonkun
niistä mukaansakin, ja kauas kiirii raittiissa, selkeässä aamuilmassa
vilkasten purojen pauhu.

Salmiin ja saarien seuduille ilmestyy yhä useampia tummia, sulaneita
juovia. Niissä lipattavat pienoiset laineet luovat mieluista, viehkeätä
värivaihtelua aavan jääkannen kalpeaan pohjaväriin. Kun villalepeiden
kaltaisista pilvistä putoilee lämpöinen kevätvihma jäälle, himmenee se
vähitellen sekin. Kohta on se muuntunut teräsharmaaksi, ja tuolla
jäykällä pinnalla väreilee nyt ohut vesikerros tuulen mukaan. Korkealle
taivaan kannella kohonnut aurinko loitsii jo esiin kosteasta kulosta
siellä täällä niemien neniin viattoman näköisiä vilukoita ja joitakuita
sinisiä vuokon-silmiäkin.

Talven valta tuntuu murretulta, mutta yht'äkkiä vetääntyykin huhtikuun
taivas taas pilvien peittoon. Ankarana tuiskuna tupruaa jälleen lumi
uudestaan kietoen maat ja metsät, vuoret ja vedet talviverhoon. Puut
kaikki ovat valkoisia kukkia täynnä, ja kylmänä aamuna on keli mitä
parasta Pielisen pinnalla. Rannat raikuvat taas teiriparvien iloisista
kukerruksista ja lainkiertäjän pyssyn äänekkäistä pamauksista.

Viimein vihastuu kevään hengetär talven sitkeästä taipumattomasta
vastarinnasta. Kun eivät hänen lämpöiset henkäyksensä eivätkä suopeat
sadekuurot ole saaneet talven valtaa väistymään, lähettää hän ankaran
itätuulen repimään rikki talven viimeisiä kahleita. Parahdellen
ratkeilevatkin ne nyt toukokuun valoisana, lempeänä yönä. Jäälautat
erkanevat voivotellen rannoilta. Kohisevain aaltojen pieksäminä ne
tuskissaan ajeleutuvat silloin kaikenmoisiin pakopaikkoihin:
lahdenpoukamiin, saarten siimesrikkaille rannoille ja pitkälle
pistävien niemien neniin.

Siinä on ryskettä ja röykettä, kun jäät toisiansa töykkien
murskaantuvat tuhansiksi muruiksi, joista suurimmat sitte
mielettömässä, räiskävässä sekasorrossa hyrskien hyppivät toistensa
hartioille, ja innokkaasti pauhaavat aallot, vimmoissaan tyrskien,
paiskelevat noita vapautensa vihollisia rannan järeitä, vankkumattomia
kallioita vasten. Siten selkä toisensa perästä riuhtoo kuorensa rikki.
Jääjärkäleiden täytyy kohota korkeiksi töyryiksi minkä millekin
rantamalle. Eivätpä löydä rannoillakaan rauhaa niille sulloontuneet ja
hauraiksi käyneet hyhmäiset joukot. Sinnekin karkaavat valtavat,
voimakkaat vesivyöryt. Ne tempaavat takaisin tuhoisiin ryöppyihinsä
jään jäännökset, joita sitte sylissään hierovat ja jauhavat, murskaavat
ja sotkevat, alliparvien niille valittavaa kuolinvirttä veisaellessa.

Ihanana ylenee rohkeapiirteisten vuorien välistä uusi päivä. Sen
lämpimät säteet saattavat viimeisetkin särmikkäät jääneulaset
toisistaan irtaantumaan. Siitä syntyy hiljaista sihinää, jota säestää
siellä täällä vielä verkkaan väikkyvillä laineilla kuppelehtavien ja
kimaltelevain jääkokkareiden helähtelevä ääni, kun ne joskus toisiansa
vastaan tölmäisevät.

Tuoreskerkkäiset, kasvavat männyt kuvastuvat laineiden välkkyvään
harjaan, ja tuulen suojassa koko ranta, ylösalaisin kääntyneenä, näkyy
veden pinnasta. Koivut heristävät jo kellertäviä hiirenkorviaan ja
tuometkin alkavat availla umpujaan. Peippo, pesänsä aineita etsien,
pyörähtelee edestakaisin pensaikossa, mutta pyrstöllänsä viipoitteleva
västäräkki katselee kivikkorannalla sinne tänne suikkelehtavaa
rantasipiä, samalla kuunnellen lahorastaan kuusistosta kuuluvaa
kaihomielistä, mutta soinnukasta säveltä. Yhä kirjavammiksi käyvät myös
jo nurmikkoniityt ja kumpuraiset kentät, mutta savipohjainen pelto
uudisasukkaan mökin ympärillä on vielä kovin kosteana ja
liejupintaisena. Sen salainen, taltumaton elinvoima puhkeilee jo
kuitenkin ilmi, maan pintaa pieniin kumpuihin kohotellen.

"Ähä kutti!" sanoo sitä nähdessään mökin mies myhähdellen. "Täytyypäs
kirren sieltä maan höngästä ylös kimpuilla, kun päivä oikein läätää."

"Johon tuon luulisi vähemmälläkin roudan maasta lähtevän, kun päivän
kehrä paistaa hellittää yhtä myötään täydeltä terältä, kuni
keskikesällä ihan", tuumii mökin ruskeaksi ahavoitunut nainen siihen.

Pikku-Pekka hypähtää silloin ilosta ja kohti kulkkuaan huutaa: "laiva!
Isä ja äiti katsos; laiva tuolla Uramon saarien kupeella!"

Vanhemmat suuntaavat silmänsä sinne päin. Siellä mennä puhkuttaa
todellakin vasta tumman vihreäksi maalattu höyrypursi, jonka lippu
raukeasti leuhahtelee hiljaisessa iltatuulessa. "Vähäpä onkin nyt
'Valiossa' lastia, kun noin vilahtelee punaista laineiden lomista",
lausuu vitkaan mökin vaimo.

"Mitäpäs siinä näin keväällä", myöntää mies piippuansa sytytellen. Hän
jää aitan portaille istumaan ja silmät harhailevat kaukana siintävällä
ulapalla. Höyryaluksen utuinen savu levenee sieltä ilmaan hienona
autereena, mutta tuolta synkkäoloisen Porosaaren sylistä nousee ylös
sakea savu laajeten pimeäksi pilveksi sen puoliselle taivaan rannalle.
-- Lienevätkö laskeneet siellä palon polttajat kulovalkean irti
kevättuulien kuivaamaan metsään, vai kruunun maitako siellä päin taas
lystikseen poltellevat?

Piippu on jo palanut, mutta juohtuu mieleen, että olisi tässä illan
suussa käytävä katsomassa, saivatko Moilalaiset hyvästi onnistumaan
ohrapalonsa Tuomipurolla. -- -- Hyvästihän se on palanut, koska on
ilmestynyt tuonne puron varteen tuommoinen mustakantoinen kivikko kytö.
Mutta tuollahan nuo ovat vielä viertomiehetkin lähtöä tekemässä. Noesta
ja hiestä mustiksi käyneiden Moilalaisten kanssa palajaa mökin mies
pois Tuomipurolta puhellen matkalla nuorelle isännälle vuodentulon
toiveista.

Eipä se isäntä kuitenkaan malta miesten puheille nyt korvaansa
kallistaa, sillä hänen edellään astuu kaitaista polkua pitkin
pirteäsilmäinen piika-Anni. -- Tyttö kuuristuu ottamaan tien vierestä
valkokukkaista revonleipää, jolloin lyhyen hameen alta vilahtaa esiin
täyteläiset, paljaat pohkeet. Niitä vasten lyövät hameen helmat tahtia
joka askeleella, mutta nyt seisahtuu tyttö. Toisetkin jäävät yhteen
kohti, sillä ensimmäinen kevätkäkönen kukahtelee tuolla Lehtovaaran
liepeillä ja soinnukkaasti vastaa siihen raittiilta tuoksuvan metsän
kaukainen kaiku.

Pirttivaaran mökin akkuna välähtelee niin somasti kotiin saapuvaa
isäntää vastaan, ja komeina kaareilevat mahtavat Kolinvuoret etäällä
taivaan rannalla. Ruusuisen hohteen luopi ilta-aurinko Pielisen
rauhallisille, välkkyville ulapoille, joiden välillä, sinisillä
vesillä, rusoreunaiset pilven hattarat näyttävät hiljaa edestakaisin
häilyvän. -- Yli selän, Ritoniemestä Salmelan herttaisille rannoille
asti, kulkee rasvatyyni juova, ja sorsa, hiljaa kaislikon rinnassa
lillien, narahtelee harvakseen. Muuten on kaikki aivan hiljaa, mutta
kuitenkin tuntuu siltä kuin läpi koko luonnon kävisi vienosti lausuttu
ja kaino kuiske, niinkuin nuoren immen vastaus sulhonsa sanoihin. --
Aurinkokaan ei tahdo enää malttaa lainkaan maillensa mennä, vaan viipyy
viipymistään taivaanrannalla -- tuolla Kekomäen metsäisellä kiireellä.
Viimein se kuitenkin painaksen piiloon etäisten metsien syliin, ja
ohutta, vaaleata utua alkaa sitte väikkyä niittyrantaisen lahden
kaukaisessa perukassa.

Parin hetken kuluttua kumminkin ruskottaa jo taas kuulakka taivas idän
puolelta, uuden päivän enteenä -- enteenä rauhaisan ja kauniin kesäisen
päivän.



NÄLKÄVUONNA.


Pohjois-Karjalan kaukaisimmassa, mutta ehkäpä samalla kauniimmassakin
perukassa -- kaakkoisen Kainuun ja Venäjän välissä -- ei "puhdas ruis"
eli "selvä leipä" ole vielä vallan kaukaa ollut tavallista
rikkaampainkaan pöydällä. Varsinkin olisi sitä, noin vuotta
kolmisenkymmentä takaperin, ainakin Kuohatin kylässä katsottu suoraksi
"Jumalan viljan" tuhlaukseksi, jos ken ihan ympäri vuoden olisi
tohtinut siellä syödä selvää leipää. Ei sitä toki kukaan tehnytkään --
kaikista vähimmän Kyllöis-Perttu perheineen.

Tuo Perttu oli ennen, nuorempana ollessaan, "hullaantunut" kyhäämään
itselleen oman kodin Sammallammin sileähiekkaiselle rantamalle, mitä
jylhimmän korven reunaan. Niukuen naukuen oli hän siinä sitten
kotveroisen eukkoinensa elellyt ja saanut melkein joka vuosi käyttää
"ristillä" jotakin pientä perheensä lisäystä. Niin lukuisaksi olikin jo
kasvanut Pertun lapsien liuta, että Pertun Anni sanoi jo itseäänkin
ilettävän tuon Herran siunauksen, "kun joka vuosi -- ja vielä keskellä
kiireintä heinäaikaa -- piti käydä papin edessä polvillaan
könttyröimässä". Leipää ei kuitenkaan ollut samassa suhteessa
siunautunut, vaikka olihan rovasti aina vakuutellut, että
Sammallammista vielä aikaa voittaen paisuu aika uhkea uudistalo, kun
siihen niin paljo työvoimia ilmaiseksi tulee. Olipa hän vielä lisännyt
senkin, että: "joka lapsia antaa, se heistä myöskin murhetta kantaa."

Anni se kuitenkin, siitä huolimatta, näkyi saavan pienistänsä "murhetta
kantaa" ja miettiä, mistä milloinkin joukollensa särpimen lisää saisi.
Tosinhan se Perttukin koetteli koko ahkerasti soita möyriä ja haalata
jos jonkinlaista muonan lisää Kuohatin kankaiden mahtavista metsistä,
sen hyllyviltä soilta ja siimesrikkaista korvista, mutta ei puute siltä
oikein ottanut hänen mökistään pois paetakseen.

Siksipä päättikin Perttu kerran siirtää mökkinsä tienoilta tuota
tuonnemmaksi läheisen, tumman vihreän ja taivaslakisen kuusikon
ikivanhaa rajaa ja raivata siihen itselleen peltoa. Siinä teki hän
kuitenkin "hyvin tyhmästi", kuten metsäherra sanoi, "sillä puuthan ovat
kruunun -- ymmärrätkös -- yhteiskunnan!"

Perttukin arveli kuuluvansa yhteiskuntaan ja sanoi ennen pitävän
hävittää vaikka puut kuin antaa Jumalan luomain ihmisten nälkään
nääntyä. "Sitähän ei voine edes yhteiskunta -- vai mikä ruunu se
lienee -- kuuna päivänä tahtoa", lisäsi hän vielä.

Metsäherrapa kuitenkin näytti Pertulle, mitä yhteiskunta tahtoo; ja
niin sai Perttu vapaan kyydin ja vapaan ylöspidonkin vähäksi aikaa
Kuopion keltaisessa kivilinnassa. Hänen siellä sakkojaan vedellä ja
leivällä suorittaessaan oli joutunut uusi kesä käsiin.

Kirkkaasti paistoikin päivä Pertun Kuopio-matkalta kotiin palatessa.
Harvakseen kukahteli silloin kelkkeä-ääninen käki jossain Leppivaaran
rinteellä ja rastas raksahteli tuon tuostakin Heinälammin hymyilevillä
rannikoilla, kun mies illan suussa kotiinsa kiiruhti.

Oikein tuntui hyvältä rinnan alla, kun Kiviharjun huipulle jo rupesi
päivän autereen läpi siintämään koko Sammallammin lakeus. Jylhän komea
oli näköala sieltä, mutta ei ollut nyt aikaa sitä ihaella, sillä
väkisinkin veti silmiä puoleensa tuores ja heleänvihreä ruishalme,
jonka hienot, vasta puhjenneet tähät hiljoilleen nuokkuivat vienossa
iltatuulessa.

-- "On siinä syksyllä hauska tuossa Annin kanssa kilpaa sirppiä
huiskuttaa. Ja pienet paitaressut kirmailevat sänkipellolla keväisten
vasikkain lailla, sillä välin kuin vanhemmat lapset karisseita tähkiä
kokoon keräilevät. Sitte kynnän sen sängen -- -- --"

Siihen keskeytyi kuitenkin se ajatus ja tarttui itsepintaisesti Pertun
omaan lyhyen tukan sänkeen. Oli ilmeinen häpeän leima tuo lyhyeksi
leikattu tukka, eikä sen sänki ollut ehtinyt vielä ollenkaan kasvaa.
Vieläköhän tuo kasvaneekaan?

-- "Mitenkähän sitä nyt ilkiää ollenkaan ilmestyä ihmisten ilmoihin,
varsinkaan Annin ja lasten -- -- --"

Perttu koetti kyllä puraista luontoansa kovaksi, mutta huomaamatta
hidastuivat kuitenkin hänen askeleensa hidastumistaan, kuta lähemmäksi
koti joutui.

-- "Kun ei Anni sattuisi olemaan edes kotona. Mutta eihän se olekaan.
Varmaankin se on Siken kanssa verkolla, koska ei ole ruuhta valkamassa
ja niin melukasta soimaa kuuluu pihamaaltakin."

Perttu kuulosti sitä tarkemmin.

"Hyppeeppäs tuohon kynnelleni, niin minä katon kirppuko sinä out vai
mikä!"

Se oli pienen Antin kiukkuisa ääni ja sitte alkoi kuulua Tuomaan
hillittyä itkua, vaikka Tuomas oli lähes kolmea vuotta vanhempi Anttia.

Olisihan niitä pitänyt mennä vähän asettamaan, mutta ei tehnyt mieli
lähteä kolipäisenä lapsiaan pelottelemaan. Sitä paitsi tuntui niin
raukasevan, jotta ihan täytyi hetkiseksi istahtaa tuohon koivun alle
piippuansa kaivelemaan, Siinä sitte johtui istuessa mieleen monenlaisia
asioita. Kiinteimmin kuitenkin kierteli ajatuksissa se asia, että
mitähän, jos olisi heittää sikseen koko mökin pito ja muuttaa
kaupunkiin asumaan. Siellähän kuuluvat kunnon työmiehet oikein
rikastuvankin, eikähän ainakaan tarvitsisi joukkonsa kanssa nälkää
nähdä. Sitä ajatusta sieti tarkemmin seuloa, varsinkin kun siellä näkyi
paljo kävelevän herrojakin, joilla oli keritty pää, vaikka varmaankaan
eivät olleet vankina olleet. Niin mahtaa olla kaupungin tapa, koska
sitä ei siellä kukaan kummaksi pannut. Mutta toiselta puolen, vaikeata
olisi lähteäkin omilta mailta. Missä on koko ikänsä nälkää nähnyt ja
keväisen päivän paistaessa jo pienenä paitaressuna kurkien kanssa
kilpaa herkuikseen karpaloita poiminut, sinne ovat sydänjuuret
ikäänkuin kiinni kasvaneet.

Noissa mietteissä meni ilta niin, että vasta yöllä voi Perttu varkaan
tavoin pesäänsä hiipiä, eikä Anni ollut aamusella hänen ulkomuodossaan
mitään muutosta huomaavinansa. Oli kai se kuitenkin huomannut kaikki ja
varottanut lapsiakin puhumasta isän kolipäästä, koska nekään eivät
mitään sanoneet, vaikka alussa näyttivät sitä vähän vierastavan.

       *       *       *       *       *

Syyspuolella oli toki tukka jo sen verran venynyt, että hyvästi
jakaukselle yletti, ja ruiskin teki jo parhaallaan vesijyvää halmeessa.
Hyvillä mielin odoteltiinkin sentähden talvea niin Sammallammilla kuin
kaikkialla muuallakin. Mutta paljoa ennen talvea tuli taaskin halla ja
seurassa tauti. Pitkiä viikkoja venyi pankolla sitten Anni kuumeen
kourissa ja houraillen jauhoi tuulta taivasta, tietämättä mitään tästä
maailmasta. Likaisien ryysyjen ja haisevien pehkujen päällä oli taas
lapsista mikä missäkin nurkassa, mutta itsepäinen Antti oli
sairasvuoteekseen valinnut äidin sängyntapaisen.

Kaikki muut noista kalpeista kärsijöistä näyttivät älyttömällä
tyyneydellä tyytyvänkin osaansa, mutta Antista sitä vasta oli
alituisesti työtä ja vaivaa sekä isälle että kaikesta kurjuudesta
huolimatta terveenä pysyneelle Tuomaalle. Kumman kärsivällisesti hän
antoikin Antin aina itseänsä tukasta nujuuttaa ja tuuppiloida, kun
sairas poika ei olisi antanut puhdistaa enempi itseänsä kuin
vuodettaankaan niistä lukuisista pikkuliikkujoista, joita viikkojen
vieriessä oli sairaan sijaan siinnyt. Ainapa koetti Tuomas vielä valita
äidille ja Antille parhaat niistäkin ruoan tähteistä, joita joskus oli
kauvempana olevasta kylästä saanut kerjätyksi. Ei niitä kuitenkaan
kovin usein eikä kovin runsaasti ollut. Arvaahan sen, kun niillä
seuduin sananpartena sanotaan: "Jumala varjele vaivaisen lasta
Kuohattia kiertämästä!"

Kyllä oli siis Pertulla jo alkutalvestakin puuhaa perheensä kanssa,
mutta yhä koveni aika. Keskitalvella kävi näet Kohisevan isäntä
ilmoittamassa Pertulle, että ei enää riitä lahjavaroista apua kellekään
Kuohattiin. Kirkolla oli hoitokunnan esimies sanonut, ett'ei ole
valtiolla varoja tyhjään tuhlata, vaan tehkööt Kuohattilaisetkin työtä.
Vielä oli hän lisännyt: "Eivätkö nuo huutanekin ihan suotta aikojaan,
sillä onhan siellä hyvät maat, etenkin erinomaiset kaskesmaat."

-- "Niin se on, Perttu parka", tuumaili Kohisevalainen, "eikä nyt
omassakaan kylässä ala enää kellään olla mitään antamista. Niin se on,
jotta kyllä tässä on kärsimistä sinulla, jos meillä muillakin."

-- "Mutta kyllä sitä karjalainen jaksaa kärsiäkin", arveli Perttu
viskatessaan viimeisen kourallisen pettujauhoja taikinaansa, joka ei
paistettuna näyttänyt tulevan millään keinoin koossa pysymään, kun
siinä ei ollut suurusta siteiksikään. -- Vähän ajan perästä hän vielä
lisäsi: "kun tässä uskaltaisi ottaa ruunun metsästä koskutta ja petäjän
kuorta -- tahi, jospa saisikin vielä pari kupoa ruisolkia henkeä kohti,
niin eihän sitä puutteesta olisi pitkiin aikoihin puhettakaan, ja
ehkäpä tuo joukkokuntakin ruoan muutteesta siksi kostuisi, jotta
todellakin pääsisi johonkin työhön."

Kohisevalainen lupasi emännällään valmiiksi leivotuttaa olkileipää niin
paljon kuin heiltä itseltään olkia suinkin liikenisi. "Ja tottahan
tuota tuolla pettutaikinallakin nyt tullette toimeen toistaiseksi, kun
pidätte suun säkkiä myöten", sanoi hän vielä pois lähtiessään.

Luvatusta avusta kiitollisena puristi Perttu tavallista kovemmin
Kohisevalaisen kättä jäähyväisiksi, ja ilosta kiiluvin silmin kuiskutti
Tuomaskin äitinsä korvaan: "Äiti, kohta sinä nyt paranet, kun
Kohisevasta saadaan oikein olkileipää!"


       *       *       *       *       *

Ihmeellinen vaikutus olikin Sammallammin mökissä olkileivän luullulla
parannusvoimalla, jota Perttu ja Tuomas kilvan kiittelivät sairaille
niin suureksi, että itsekin rupesivat lopulta asiaa todeksi uskomaan.
Uskoahan sitä täytyikin, sillä potilaista alkoi yksi toisensa perästä
parata, vaikka muualla raivosi nälkäkuume mitä villimmillään niin että
monille kymmenille kuolleille joka pyhä kirkolla hauta luettiin.

Pertun koko joukko olikin jo jalkeilla tuossa Paavalin päivän aikaan.
Vanhimmat ja pienimmät, joilla ei ollut vaatteita kuin nimeksi,
pysyivät enimmäkseen kotona, mutta muut kiertelivät pitkin kyliä
kerjuulla ja isän pieniä puutöitä kaupalla. Annineen alkoikin jo Perttu
toivoa, että "ehyenä tässä sittekin taidetaan perhe kesään saada",
mutta silloin sattui Anni saamaan -- kaksoiset.

Uutta huolta tuli niistä niin isälle kuin äidillekin. Katvelan Matin
hevoskululla käytti Perttu itse pieniänsä kasteella ja pistäytyi sillä
tiellä puodissakin -- pitkistä ajoista. Siellä sai hän kuulla mökkinsä
jo olevan kuulutetun huutokaupalla myytäväksi. Korpelan Heikillä oli
näet vanha tuomio Pertun päälle. Sen oli nyt Heikki hätäpäissään
parista jauholeiviskästä siirtänyt kirkonkylän upporikkaaksi sanotulle
kauppiaalle. Sillä taas ei ollut aikaa yhtään saatavaansa odottaa, vaan
täytyi joko paikalla saada rahat, sataviisikymmentä markkaa korkoineen,
tahi myyttää mökki, "kosk'ei kuulu muutakaan irtainta sanan sijaksi
olevan."

Kyllähän Perttu pyysi ja rukoili armoa, mutta ei voinut rahaksi
muuttua, eikä toinenkaan odottaa, kun muutoin olisi "konkurssi aivan
oven edessä." Ei kelvannut edes rahan vastineeksi kauppiaalle sekään,
vaikka Perttu lopulta ilmoitti irtaimistokseen yhdeksän lastansa ja
kehoitti kauppiaan niitä omiksensa ottamaan.

"Onneksi" kuoli toki kaksoisista poika ennen mökin myymistä. Kahdeksan
pientä oli siis vain Pertulla enää silloin jälellä, kun hänen täytyi
asunnostaan avaraan maailmaan lähteä. Apealtahan se tosin tuntui mieli
omin käsin tehdystä kodista erotessa, mutta minkäpäs sille teki. Ei
ollut edes tietoa siitäkään, mihin päin olisi matka ohjattava, mutta
summamutikassa lähdettiin kuitenkin kaupunkiin päin pyrkimään. Kuka sen
tietää, kuinka kauvas olisi jouduttukaan, jos ei Markkulassa olisi
satuttu yhteen suuren ja kummallisen matkueen kanssa.

Se oli Aunukseen työn ja leivän hakuun pyrkivä parvi. Johtajana näytti
tuolla kirjavalla joukolla olevan Pertun vanha tuttava Mahais-Paavo.
Hän kertoi Pertulle poikansa löydetyn syystalvella kuolleena jostakin
ladosta Rautavaaran puolella, heinätukko suussa. Nimismiehelle sanoi
hän sanoneensa suoraan, että poika oli kuollut nälkään. "Mutta mitäs ne
herrat uskovat! Leikkuuttivat poikaraukan kuin henkipaton tahi muun
koiran ja tuskin lienevät uskoneet sen nälkään kuolleen sittenkään,
vaikka tohtori löysi sen suolistakin hyvän vihkon saraheiniä. -- Sitte
se minulle tuli se mieli, jotta pois täältä pitää lähteä edemmäksi
onneansa koettelemaan, ennenkun kaikki nälkään kuollaan tahi hulluiksi
tullaan. Pitkin matkaa on sitten joukkoa seuraani liittynyt ja niin on
tultu tähän asti. Parasta taitaisi olla, kun sinäkin liittäytyisit
yhteen myöhkään, sillä kyllä meillä on siksi evästä, että Aunukseen
asti riittää."

       *       *       *       *       *

Perttu yhtyikin seuraan ja aamulla alettiin miehissä jatkaa matkaa.
Kirkas ja tyyni olikin se aamu ja ilma raitis, jona resuinen joukko
peräkkäin kuin pororaito Markkulan kylästä matkalle lähti kohden
nousevaa aurinkoa kulkemaan. Haukunnalla seurasi joukkoa taloista
nälistyneitä, pystykorvaisia koiria, joista yksi ja toinen asettui
vielä, häntä hangessa, pitkiksi ajoiksi ulvomaan heidän peräänsäkin.

Huurteiset metsät kimaltelivat tuhannen tuhansissa kiiluvissa
koristuksissaan ja pakkasesta paukkuvat nurkat tuntuivat ampuvan
kunnialaukauksia tuon ohitse kulkevan, resuisen joukon kunniaksi.
Siellä täällä jaksoi talvinen sää luoda vielä jonkun punertavan
ruusunkin jonkun kulkijan kalpeille kasvoille. Jokainen heistä astui
ajatuksissaan ja vaitonaisena Mahais-Paavon laihan hevoskaakin perästä,
joka veti kaikista pienimpiä ja heikoimpia seurueen jäseniä.
Hiljaisuutta ei taipaleella häirinnyt muu kuin reen ratina, lumen
narina anturoiden alla ja joskus Pertun pienimmän tyttären itkun
nirahdus. Viekin kylän kohdalla vasta alkoi taas koirien ilkeä ulina,
joka valittavana kuului virstamääriä metsään joukon jälkeenkin.

Oikein tuntui mielestä rauhoittavalta, kun tuo ulvominen viimeinkin
taukosi korvihin kuulumasta ja soluttiin äänetönten ja ääretönten
salomaiden hiljaiseen syliin. Niin kauas kuin silmä korkeimmiltakin
paikoilta kantoi, ei näkynyt muuta kuin talvipuvussaan kaikkialla
upeilevaa metsien merta, mutta taulu ei silti yksitoikkoiselta
tuntunut. Maanselkä monine sivuhaaroineen, kunnaineen ja kukkuloineen
teki sen päinvastoin sekä vaihtelevaksi että viehättäväksikin.
Kuulakkaa taivasta vasten kaareilevat selänteet, vaarat ja harjut,
siellä täällä laaksojen, notkojen, jokien ja jäätyneiden järvien
katkaisemina, muodostivat näköalan, jolta ei päiväpaisteessa puuttunut
värivaihteluakaan. Ruskearunkoiset ja talvituiskujen pilkuttamat
petäjät, lumen kattamat näreet ja tummat, korkeat kuuset yhdessä
aavemaisten, harmaiden ja hataoksaisten kuivien kelohonkien kanssa
ikäänkuin antoivat eloa muutoin kuolleelle talviselle luonnolle.

Etäällä tuolla vasemmalla pyrki pilviin mahtava Keron kukkula ja
oikealla kohosi korkeuteen korpien valtias Jongunvaara, rotkoineen ja
jyrkkine huippuineen. Taivaan rannalta edestä päin häämöitti taas
korkea Niemivaara; ja tuo suuri aukko ylempänä pohjoiseen päin oli
varmaankin iso Valamon järvi.

Siihen asti oli ilma pysynyt yhäti tyynenä ja kirkkaana, mutta äkkiä
alkoi nyt tuntua käyvän kylmä viima. Kaukaa Ruunaan puolelta kulkee
pitkiä, kylmiä henkäyksiä kautta ilman. Siellä päin rupeavat jo pilvet
sakenemaan ja parissa silmänräpäyksessä peittyy jo Tetrivaarakin ihan
vitivalkoiseen, läpinäkymättömään vaippaan. -- Jo alkaa lähellä
tietäkin putoella puista hienoisia lumen helpeitä ja sihisten kiitää
pitkin lumikentän pintaa kevyttä ja hienoa juoksulunta. Jopa nostaa
joku pyörivä tuuliaispää tuota vierivää lumihietaa ylemmäksikin niin,
että silmät ovat soeta. Vinkuen ja vihellellen hyppii hyinen ja
vallaton vihuri yhä eteenpäin oksien välissä ja puiden latvoissa.

Kulkijat kiiruhtavat askeliansa, mutta huokaillen notkuvat jo tanakat
hongatkin myrskyn voimasta ja mahtavasti kohisten kiertelevät
riehaantuneet pilvet taivaanlaella. Ennenkuin aavistaakaan osataan,
ovat jo vuoret ja laaksot, metsät ja ihmiset, taivas ja maa kiedotut
keskelle mitä hurjinta lumiryöppyä, joka yhä vain näkyy yltyvän,
menestyksestään kiihtyvän ja saavan voimaa omasta innostaan. Sitä
vastaan on nyt taisteltava hengen edestä. Niin sitä taistellaankin ja
pannaan uhka uhkaa vastaan. Siinä koetetaan, kumpaisellako on sitkeämpi
elinvoima, idän aavikolla syntyneellä myrskylläkö vaiko sitkeillä
salolaisilla.

Masentukaa, masentukaa! ärjyy myrsky vihaisesti, mutta eteenpäin
pyrkivät kumminkin pienet ja suuret toisiansa tukien. Tuulen puolelta
jähmettyvät jo heidän repaleiset ryysynsä kiinteiksi ja jäykiksi, kuin
sotisopa. Rikkonaiset jalkineet tarttuvat kiinni kylmästä kirveleviin
varpaisiin. Jo uupuu tuossa joku poika nietokseen, ja vaarojen
rotkoissa tuntuu tuisku veisaavan voiton virttä.

-- "Antti, -- tuossa minun palaseni, että kestäisit vielä ja jaksaisit
kahlata", sanoo Tuomas huohottavalle veljellensä.

-- "Eteenpäin! Eteenpäin Jumalan luomat", huutaa Mahais-Paavo. "Tolkeen
talojen täytyy olla jo jonkun neljänneksen päässä."

    "Suur surkeus, ja vaivaisuus
    On täällä murheen laaksoss'
    Lyhykäinen on meidän menomm'
    Ja kaikk' elomm', tääll' surkiass surun alhoss",

koettaa veisata joku hoippuva naisen haamu, mutta Mahais-Paavo auttaa
häntä eteenpäin ja koettaa vielä vähän sanoillaankin rohkaista. Vaiti,
mutta läähättäen, taluttaa Perttu vilusta värisevää vaimoansa, jolta
juuri on ottanut pikku tytön omaan syliinsä. Suonenvedon tapaisella
kouristuksella puristaakin Anni miehensä kättä ja tuskin jaksaisi hän
oikeastaan enää pystyssä pysyä, mutta hermojen pinnistys antaa hänelle
vielä vähäsen voimaa.

Jo uupuu joukosta yksi ja toinen. Mahais-Paavon hevonen vaipuu lumeen
aivan vatsaansa myöten, mutta nyt ei ole aikaa hevosesta huolia. On
lunta niin paksulta ja tiheältä ilmassa, ett'ei erota kukaan, tokko
muita onkaan enää liikkeellä. Silloin tällöin sattuu silmä johonkin
tien vieressä huppuroivaan, mutta auttakoon jokainen itseänsä. -- Jo
horjahti Mahais-Paavon käsivarresta lumeen tuossa se veisaaja nainen,
mutta tuskin huomaakaan Paavo enää sitä. -- "Eteenpäin, Jumalan tähden
eteenpäin", mutisee hän, "muutoin ollaan ihan hukassa!"

Eteenpäin pyrkiikin vielä jokainen. Tuomas ja Antti ovat levähtäneet
yhdessä ja eteenpäin taas tarpovat hekin tietämättä, missä ovat kaikki
muut. Puoliksi on jo peittänyt lumi tuohon erään naisen. "Ei se toki
ollut äiti", supisee Tuomas. Tuskin sataa askelta siitä istuu tiellä
Mahais-Paavo. Silmät ovat hänellä auki, mutta kovin elottomilta ne
näyttävät häneen kompastuneesta Antista. Leipäpalakin taisi olla jo
jäätynyt Paavon kouraan kiini, koska ei se siitä ennä pudonnut Antin
kosketuksestakaan.

Virtana valuu hiki etumaisina kulkevien päältä ja hirmuinen jano alkaa
vaivata heitä. Jotkut vielä kulkemaan kykenevistä syövätkin sentähden
lunta, mutta se tekee suun niin karvaaksi ja jäsenet niin ihmeen
veltoiksi ja raukeiksi. Epätoivo tarttuu jo useimpiin heistä. Viimeinen
kerta ponnistetaan vielä liikkeelle kaikki voimat, mutta sitte
herpoontuu jo sekä sielu että ruumis. Välinpitämättömyys saa mielissä
vallan, eikä kärsimyksen tuskaa tunneta enää. Silmäluomet käyvät niin
raskaiksi. Uni tulee ja vuode on pehmyt -- niin pehmyt ja mukava.
Kylmyys, milt'ei suloisia tunteita herättäen, hiipii läpi luiden ja
ydinten. Hetkisen perästä nuo laihat, sisään painuneet posket jo
turpoavat ja pullistuvat niin lihaviksi ja täyteläisiksi. Maailma
mustuu silmissä ja päätä huimaapi hieman ja sitte on niin hyvä olla.

Tuomas ja Antti auttavat toisiaan yhä eteenpäin, mäkeä ylös toista
alas. Ei ole taitanut siitä enää muita kulkeakaan, koska ei niin hiiren
hyppyä enää eroita. Jotakin tuntuu kuitenkin tulevan ihan kintereillä
jälestä. -- Antti seisahtuu silmänräpäykseksi ja tuntee sen olevan
isän, joka vetää jotakin perässään, mutta ei ole enää pikku siskoa isän
sylissä -- ja missä lienee äitikään? Tuomas ei kuitenkaan anna Antin
kaukaa seista, vaan vetää häntä pois kädestä. --"Näethän; isä on ihan
tajutonna jo ja silmät palavat sillä päässä niin oudosti. Jotakin
kohmettunutta ruumista se perässään laahaa. -- Tule, tule!"

Matkaa jatketaan yhä, vaikka jo on tullut ihan pimeä. Varmaankin on yö
käsissä. Voi, jos tohtisi levähtää! -- Ei levähdä kuitenkaan Tuomas,
vaikka veri polttaa hänen suoniansa.

Viimeinkin pilkahtaa kuin tulta tuolta pikkuisen matkan päästä. Tuntuu
siltä kuin olisi siitä huudettava toisillekin, mutta Tuomaan ääni on
kuivunut kurkkuun kiinni. Tulta kohden hän kuitenkin ymmärtää vielä
ohjata askeleensa. Niinkuin unennäössä kuuluu jo korviin koirankin
haukunta yli vimmaisesti vinkuvan tuulen ja pilvien valtavan sohinan.

Nyt katoo jo Tuomaalta kumminkin kaikki tajunta, mutta yhä hän vielä
pitää vaistomaisesti kiinni veljensä kädestä, jota paremmin vetää kuin
taluttaa kanssansa.

Mutta jos voimatkin pettävät, niin jo matkakin on lopussa. -- Koiran
tavattomasta menosta säikähtäneet Tolkeelaiset ovat kerääntyneet
kartanolle ja saattavat tulijat pirttiin. Jo eteisessä sateli kuitenkin
pojille sanoja ja kysymyksiä oikealta ja vasemmalta, melkein yhtä
tiheään kuin ulkona lunta.

"Herra Jumala! Mitä joukkoa te oikeastaan olette? -- Mistä te
tämmöisessä Herran ilmassa? -- -- Poika, miksi sinä et vastaa? -- --
Herra nähköön! Kuollutta ruumistahan se tuo mies perässään rekenä
vetää. -- -- Ne ovat varmaan olleet paleltua tuossa nöyrässä ilmassa."

Pirtissä irroittivat sitte Tolkeelaiset Annin ruumiin tajuttoman Pertun
käsistä ja veivät sen riiheen, kun sitä ensin olivat koettaneet turhaan
henkiin virotella. Sillä aikaa olivat jo pojat nukkuneet lämpimässä
huoneessa, mutta Perttu istui rahilla, äänettömänä tuleen tuijotellen.

Kauvan pojat nukkuivatkin ja vasta seuraavan päivän iltana kykenivät he
Tolkeen väelle tekemään selvää matkastansa Keron kankaalla, sillä
Pertulta, joka kyllä valvoi, ei enää koskaan saatu kuulla järjellistä
sanaa. Häntä oli hoidettava kuin pientä lasta ja niin oli alussa
Anttiakin vaalittava.

Sitä seuraavana päivänä oli myrsky ja tuisku viimeinkin lakannut ja
päivä paistoi kirkkaasti, niinkuin ainakin keväinen päivä. Helottavan
kirkkaaksi, kuin puhtaimman kateliinan, valkasi se silloin tasaisen
lumipeitteen Keron kankaalla, ja muutamissa puissa kiiltelivät
jääpureet, jotka nuiveilta oksilta alas päin riippuivat, kuni
kirkkaimmat timanttikyyneleet. Keväällä sitte pystytettiin kankaalle
kuusitoista kömpelön näköistä puuristiä, ja siitä päin sanotaankin sitä
kangasta aina joko "Nälkänummeksi" tahi "Kuudentoista kankaaksi."



ERÄS TALVIPÄIVÄ MERELLÄ.


"Eikös se ole kovin vaivaloista työtä tuo talvikalastus merellä?"
kysäsi ystäväni kalastaja-Matilta, jonka olimme ottaneet oppaaksemme,
lähtiessämme Suomenlahdelle talvinuotan vetoa katsomaan.

"Eihän se taida kaikista helpoimpiakaan olla", tuumaili Matti
verkalleen, ensin asiata vähän harkittuaan.

"Ja onhan se vähän vaarallistakin, jos jää sattuisi pettämään?"

"Eipä se juuri milloinkaan petä, vaan sillä on muut kujeensa, kun niin
sattuu", arveli Matti. "Ja silloin sitä on henkeään kaupalla."

"Miksi ette sitte muuta mantereelle elämään?" puutuin minäkin
puheeseen. "Siellä ei ainakaan tarvitse olla henkeään kaupalla."

Matti kynsäsi korvallistaan, mutta ei vastannut sanaakaan.

"Niin, miksi ette todellakaan muuta?" toisti ystävänikin kysymyksen.

Matti näytti miettivän vastausta, mutta kun ei mieluistaan keksinyt,
selitti hän: "ei sitä osaa herroille sanoa, vaan ei sitä vain voi. Meri
vetää puoleensa sitä ken siihen on kerran tottunut."

Ystäväni pudisti epäilevänä päätänsä, mutta kun juuri silloin
laskeuduimme jäälle, loppui keskustelu siitä aineesta ja me aloimme
udella paikkojen nimiä ja muuta semmoista oppaaltamme.

Hyvää vauhtia mennä huristimme nyt pitkin erään niemen sivua.
Aamuhämärässä vilahteli ohitsemme tuon tuostakin muutamia
kallioluotoja, metsäisiä saaria ja yksinäisiä kiviä vasten patoutuneita
jäitä. Juuri silloin, kun hämärä alkoi haihtua korkeuteen ja sulautua
valoon, pujahdimme me eräästä ahtaasta salmesta huurteisten puiden
välitse aavalle merelle. Maan viimeisinä rajavartioina kohotti vielä
siellä täällä jäästä päätään joku yksinäinen kivijärkäle tahi sarja
pitkulaisia, lyhempiä tahi pitempiä kiviriuttoja. Vaaleasti punertavan
kuun valossa häämötti kaukana vasemmalla yksinäisen makkatornin rohkeat
piirteet ja sen juureisesta ihmisasunnosta pilkahteli aika väliin
pikkuisen valoa.

Sitte haipuivat meiltä kaikki ihmiselämän merkit ja raukaiseva
hiljaisuus vallitsi ympärillämme. Jääkin rupesi käymään yhä
lumettomammaksi ja kirkkaammaksi. Joissakuissa röhmyisissä paikoissa
singahteli vielä joskus hevosemme jaloista pieniä jääsirpaleita, jotka
valitellen ja siristen kiitelivät sinne tänne kummallekin puolellemme.
Loitolla edessämme väikkyvä, ilmassa liehuva utuverho katosi
äänettömästi silmistämme, eikä sitte enää ollut katseillemme mitään
erityistä kiintymiskohtaa. Jälellämmekin sulaantuu jo rannikko
saarinensa, luotoinensa, nieminensä ja notkoinensa yhdeksi matalana
koukertelevaksi, siniharmaaksi ja terheniseksi uovaksi.
Vaihtelevaisuuden vuoksi näyttää siihen vielä kuitenkin sinne tänne
siroitellun lumivalkeita, epäsäännöllisiä täpliä ja pilkkuja.

Kaikkialla muualla leviää ympärillemme teräsharmaan ja sinertävän
välinen yhdenjaksoinen jääkenttä, ääretön niinkuin avaruus itse.
Kaukana, kaukana tuolla siintävässä etäisyydessä haihtuu sekin
kokonansa silmistämme ja huomaamattamme vaihtuu värisevään valoon.

Omituinen lumous valtaa mielen. Me unhotamme kaikki, itsemmekin --
kaikki paitsi tuota luonnon suunnatonta mahtavuutta. On kuin pienenä,
mitättömänä pilkkuna lentelisimme kautta äärettömäin avaruuksien ilman
muistoa, ilman toivoa, ilman tarkoitusta; ja kuitenkin tuntee sielumme
täydellistä lepoa tai pyhää hartautta.

"Suuri ja mahtava on todella meri -- levätessäänkin!" puhkee viimein
ystäväni lausumaan.

"Suuret ovat Herran työt! Vanhurskas ottaa niistä vaarin ja hänellä on
sula riemu niistä", liittää siihen Matti-kalastaja hiljaisella äänellä.

Kuitenkaan ei ainoastaan nuoren päivän loistossa lepäävä meri ja
kaukana siintävä manner näytä meistä majesteetillisen mahtavalta, vaan
itse taivaskin tuntuu täällä tavallistaan paljoa korkeammalta,
valtavammalta. Se laajenee täällä; muuntuu niin juhlalliseksi ja
saavuttamattoman kaukaiseksi. Kirkkaan helakka, mutta samalla kumminkin
kuin hillitty päivän valo antaa omituisen, hurmaavan hohteen kaikille
taivaan sinisille syvyyksille. Korkeuden juhlivassa kumussa hiljaa
liiteleväin, pienoisten pilvituppujen puhtaan valkoiset sydämet ja mitä
kummallisimmissa värivaihteluissa komeilevat reunat tarjoavat silmille
ihailtavaksi mitä miellyttävimmän ja muotoaan alituisesti muuntelevan
taulun, joka on kuni elämän kuva ikään. Virkistävästi hivelee
kasvojamme raitis, vaikka vieno ilmavirta, joka joskus kulettaa
mukanaan pieniä, kimaltelevia lumihiuteita eli kypeniäkin. -- Siinä
virtauksessa on olemassa jotakin sinisalojemme pirteää tuoksua
muistuttavaa, jotakin sanoin selittämätöntä, käsittämätöntä suloa, joka
saattaa veren suonissa kiihkeämpään liikuntoon. Jonkunmoinen
riemastuksen tunne kulkee silloin kuohuellen pitkin hienoimpiakin
hermojamme; ja kuitenkin on siihen sekoitettuna jotakin haaveilevaa,
surunvoittoista kaipausta, mutta samalla tyytyväisyyttäkin.

Maalla kukkaisketoineen, aarniometsällä hämärine salaisuuksineen on
myöskin oma viehätyksensä, oma lumoava suloutensa. Onhan luonto
sielläkin väärentämätöntä, alkuperäistä ja juhlallista. Kuitenkin on se
siellä niin perin painavaa, aina niin perin rajoitettua, vakavan
synkkää, pientä tahi autiota, mutta merellä on kaikki pelkkää valoa,
puhdasta iloa ja vapautta. Salaperäisesti humiseva salo on kyllä
tavallansa rauhallista, saattaapa se olla avaraakin, mutta aina se
kuitenkin painaa mielen maahan. Talvinen meri on tosin eloton ja autio
sekin, mutta sittekin se on kuin paratiisi viattomuuden aamupuvussa,
kuin puhdas Eeva nukkuvana viattomuuden rauhallista unta, jota eivät
elämän taistelut, tuskat ja synnit vielä olleet häirinneet eivätkä
saastuttaneet.

Kuta korkeammalle aurinko taivaan kannelle ylenee, sitä ihmeellisemmän
moninaiseksi ja ihanaksi käypi merenkin muoto. Valo saa yhä uusia
vivahduksia aina eri suunnille ja eri matkojen päähän katsellessa,
mutta vaikea on määrätä, mikä on pysyväisenä pohjavärinä milläkin
alalla.

Siellä täällä kohtaamme laajoja aloja särkynyttä jäätä,
niinkuin kivikko-ahoja tasangoilla, mutta noissa "ruhmuissa" on
vaihtelevaisuutta, on elämää. Päivän säteet ovat piilosilla tai lyövät
muutoin leikkiä kimallellen suunnattoman voiman pystyyn sysäämien
jäätelien sivuilla ja satasärmäisillä reunamilla. Niitä ne maalailevat
milloin kellertäväksi tahi punaisiksi, milloin synkän sinisiksi,
vaalean harmahtaviksi taikka hohtavan valkoisiksi, mutta ennen kaikkea
kirkkaan kullan karvaisiksi. Ja värit vaihtuvat alinomaa liikkuessasi.
On kuin meri yhdessä talvisen taivaan kanssa viettäisi jotakin
hiljaista perhejuhlaa, jonka takia se on pukeutunut juhlapukuunsa. Sitä
kaunistelemaan on vielä kutsuttu kaikki taivaan ja maan niin tummat
kuin heleätkin häiveet ja värivivahdukset.

Jonkun ruhmun reunamalta, tuolta etäältä, näyttää hienona viivana
kohoavan säkenöivään ilmaan autereen tapaista, hienon hienoa sumua.
Tuulen hengen raukein siivin kannattelemana leijailee se hetkisen
pitkin jääkentän välähdellen läikehtivää pintaa, kunnes häipyy ja
haihtuu näkymättömiin: uppoaa valovirtoihin. Silmiä häikäisevä valo
estää meitä saamasta tuon sumun synnystä selvää, vaikka suuntaammekin
silmämme sinne päin. Sieltä kuuluu vain hiljaista, epäselvää sohinaa,
niinkuin hyvin kauvas poistuvan soiton kuolevista sävelistä.
Kalastaja-Matti lukee nähtävästi silmistämme kysymyksen: "mitä tuo
ääni tietää", koska miettiväisenä tuumii: "jos ei tuo ole sulan veden
kuohua, niin olisi meidän parasta lähteä täältä pois jo hyvän sään
aikana."

Heti kääntyy kuitenkin huomiomme toisaalle, kun Matin ruskea hylekoira
hyökkää jäätä myöten meitä kohden sieltä, josta äsken näimme hienoa
sumua ilmaan nousevan. Kaikenlaisilla merkeillä koettaa se nähtävästi
saada meitä lähtemään sinne, mistä on tullut.

Taputellen koiraansa selittää Matti: "se on löytänyt hylkeen reiän, mut
mitäs siitä, kun ei ole pyssyä mukana."

Me ohjaamme nyt hevosemme lähinnä olevalle apajalle. -- Vasten päivää
katsoessa näyttävät siellä hyörivät kalamiehet pieneltä, poutaisena
kesä-iltana päiväpaisteessa survovalta hyttyisparvelta. Jonkun puolisen
tuntia ajettuamme olemme mekin nuottamiesten luona, jotka meistä
välittämättä jatkavat työtään. -- Noin kilometrin pituiselle,
soikulaiselle alalle on siinä hakattu jäähän avanto avannon viereen
aina jonkun sylen päähän toisesta. Pitkän pitkillä hoikilla riu'uilla
uitetaan verkot avannosta avantoon. Tuossa toimessa puuhaa puoliväliin
toistakymmentä henkeä, joiden jäähileissä olevat kangistuneet vaatteet
kahahtelevat niin omituisesti heidän vähänkin liikkuessaan. Pari laihaa
hevosluuskaa seista kytröttää riisuttuina niinimatoista jäälle
pystytetyn suojuksen takana. Mielihalulla näkyvät ne pureksivan sarojen
sekaista heinää sillä välin kuin kalamiesten koira ahkerasti häärii
kuokkavieraiksi saapuneiden varisten karkoittamispuuhissa, ensin vähän
meitä haukuttuaan.

"Käyvätkö täällä naisetkin talvinuotalla, koska tuolla loitompana on
ainakin yksi joukossa?" kysyy ystäväni Matilta.

"Se on luotsin Tilda, kun niillä on apajassa kaksi mies-osaa, mut ei
ole kuin yksi mies", selittää Matti.

Viimein on nuotta potkettu, köydet järjestyksessä ja veto alkaa. Se
näyttää kysyvän voimia, mutta reipasta ja voimakasta on nuottaväkikin.

"Tarttuu kiinni", huudetaan toiselta sivulta jostakin paikasta.

Muutamia miehiä juoksee heti ketterästi sinne. Mekin seuraamme heitä ja
joudumme siten Tildan viereen. Kova on työ, ennenkuin kuuluu huuto:
"irti on -- vetäkää! Vetäkää, niinkuin isänne ennen veti."

Miehet pyyhkivät hikeä otsaltaan ja niin tekee Tildakin. Hänen keltanen
villahuivinsa on solahtanut niskalle, eikä mikään kankea päällysvaate
estä aavistamasta tuon solakan ja sopusuhtaisen vartalon sulavan
säännöllisiä piirteitä. Mustat hiukset muistuttavat harvaan lainehtivaa
syksyistä merta, säännölliset kasvot punottavat ponnistuksesta ja
syvät, tummat silmät katselevat säihkyvinä, mutta tyynesti meitä.
Hekkumallisten huulten ympärille näyttää veitikkamaisesti ilkkuva,
vaikka kuitenkin ystävällinen hymyily unohtuneen väikkymään. Koko
olennosta henkii luonnollista, itsetiedotonta suloutta, joka herättää
kaikissa ehdotonta ihailua.

"Dulcis virgo Maria, madonna venerabilis", siteeraan minä Notkeria,
kuiskaamalla ystäväni korvaan tuon fraasin.

"Sanoisit mieluummin Kleopatra, tahi paratiisin mustasilmäinen houri",
mutisee hän silmiään tytöstä pois kääntämättä. "Sellaisena mahtoi synti
lähestyä sitä, jonka se ensiksi kahleisinsa kietoi", lisää hän vielä
piiraman verran vaiettuaan.

Yhä kestää jäällä raskasta, märkää työtä. Pitkäsiimalla erotan
tuonnempana useampiakin nuottueita ja esitän ystävälleni, että
lähtisimme niitäkin katsomaan. Tildan kauneuden tenho on hänet
kuitenkin vallannut niin, ett'en saa häntä mihinkään tytön
läheisyydeltä. Kuin unissaan vastailee hän vain kysymyksiini ja
esityksiini, yhä ahmien Tildaa silmillään.

Viimeinkin alkaa havasverkoissa tiheämmin välähdellä hopealle välkkyviä
hailia. Kohta on nuotan peräkin ylhäällä ja ylt'ympärinsä hyppii
päiväpaisteessa kaloja, kuin sinne tänne kimpoilevia, kimaltelevia
hopeasuikaleita. -- Saalista pyydyksestä irrottaessa ja nuottaa
järjestellessä uutta vetoa varten on taivaalle alkanut kokoontua pilviä
ja ilmakin umeta. Joku huomaa sattumalta pienen jääpalasen pyörivän
yhdessä kohden keskellä nosto-avantoa. Kaikki hyökkäävät sen kuultuaan
avannoille. Aivan oikein -- vesi pyörii härän silmissä joka ainoassa
avannossa.

"Herra armahtakoon! Jää käy", huudahtaa Tilda.

Ystäväni lohduttelee häntä sillä, että se on mahdotonta, koska ei
pitkäsiimallakaan erota sulaa vettä millään suunnalla.

"Lautta voi olla satoja virstoja pitkä", vastaa Tilda siihen.

Mattikin on tuossa tuokiossa pistänyt hevosemme aisoihin ja
ympärillämme äkkiä syntyneestä hälinästä ja kiireestä huomaamme mekin
vaaran olevan lähellä. Taivas onkin jo ihan mustana kohisevista
pilvistä ja lunta alkaa tuiskuta ilman täydeltä niin, että vain
muutaman sylen enää eteensä näkee. Maihin tulee kiire kaikilla.

"Tilda, tule meidän rekeemme", huudahtaa ystäväni. "Meillä on parempi
hevonen. Ehkä ehdimme pakoon kovan ilman alta."

Empimättä hypähtääkin tyttö kuskipenkille Matin rinnalle ja me alamme
kiitää hyvää vauhtia mantereelle päin. -- Yhä pimeämmäksi käy ilma ja
yhä vimmatummin pieksää kostea lumi vasten kasvojamme. Tuuli
ulvoo korkeuksissa ja sen raivoisat puuskat ovat tukahduttaa
hengityksemmekin. Toiset kaikki ovat yks'kaks jääneet meistä jälelle
tietämättömiin. -- Meistä tuntuu kuin pohjaton lumimeri hurjasti
hyökyvissä laineissa tulvisi korkeudesta päällemme ja me, epätoivon
vimmalla, uisimme sen raivoavissa pyörteissä. Emme tiedä missä
olemmekaan, emmekä minne päin menemme. Tyynenä kuitenkin istuu Matti
yhä ajajan paikalla.

Äkkiä kuuluu edeltämme hirvittävää jyryä, ryskettä ja pauketta. Jää
tärisee tuntuvasti allamme ja ilmassakin käy vavahtava liike.
Silmänräpäykseksi seuraa sitte, aivan odottamatta, kolkko haudan
hiljaisuus tuossa pimeydessä. Sen kestäessä kammottava kauhu valtaa
mielen ja veri on hyytyä liikkumattomaksi sydämeen. Hevonen ei tahdo
enää mennä askeltakaan eteenpäin, vaan pakottamalla saadaan se vielä
juoksuun. Syntyy taas uutta kohinaa, uutta ryskettä, joka vähitellen
taltuu.

"Nyt se on irti meidän puolelta", ääntää Tilda huoaten.

"Mikä on irti?"

"Jää ... Suomenkin puolelta", vastaa Matti tyynesti, mutta yhä
eteenpäin riennämme me siltä.

Vähitellen harvenee lumen tulo harvenemistaan ja ilma alkaa yletä.
Myrsky tyrtyy viimeinkin rajuimmasta raivostaan. Jo tuikahtaa joku
tähtönenkin pilvien raosta. On siis jo ilta käsissä ja me olemme
tuntikausia harhailleet rajattomalla jäällä. Tuolta siintää jo
edestämme jotakin korkeata ja tummaa, varmaankin maata. Mutta samalla
kuuluu taas korviimme outoa ääntä.

"Mitä se on tuo?" kysäsemme yhteen ääneen ystäväni ja minä.

"Laineiden loisketta", vastaa Matti hitaasti.

Tuokioisen kuluttua olemmekin jo saapuneet jään reunalle. Kuu kohoaa
takanamme ja kalpeilla säteillään valaisee edessämme vyöryviä,
vaahtoilevia, ruskeita laineita. Ehkä olemme nyt lähempänä vaaraa kuin
koskaan ennen, mutta maan näkeminen kuitenkin tuntuu niin
turvalliselta. Helpotuksen huokaus kohoaa rinnasta, mutta arvelevaisena
kynsii Matti korvallistaan. Hän ja Tilda nousevat reestä ja
tähystelevät tarkasti joka suunnalle. Viimeinkin sanoo Matti: "tuolla
on varmaankin Pitkäniemi."

Me olemme sillä aikaa reessä ihmetelleet, miksi ranta näyttää aina
liikkuvan, vaikka olemme seisoneet yhdessä kohden pitkän aikaa, mutta
nyt ei ole halua, ei aikaa kyselyihin, eikä vastauksiinkaan.

Nopeasti kääntää Matti hevosen itäänpäin ja alkaa ajaa pitkin jään
reunaa itää kohti. Tuntuu vähän kammottavalta tuo kulku niin lähellä
kuun valossa läikkyviä laineita, jotka jäälle loiskimalla näyttävät
tavottelevan meitä nielläkseen. Matti ei vain näytä vettä pelkäävän,
eikä Tildakaan kadota malttiaan. Pari tuhatta syltä ajettuamme olemme
viimeinkin niemen kären kohdalla, mutta siitä erottaa meitä vielä leveä
kaistale selvää vettä. Siinä on kuitenkin sula vesi kapeimmillaan.

"Pidetään nyt vain huolta siitä, että aina pysymme tämän niemen nenän
kohdalla", sanoo Matti. "Jää käy länteen ja kun me kuljemme itään, niin
täytyy sieltä joskus tulla joku kieleke, joka tarttuu niemeen, -- ja
silloin olemme pelastetut."

Me nousemme kävelemään kaikki, mutta tuntuu aivan uskomattoman oudolta
tuo, kun niemen kärki aina pysyy kohdallamme, vaikka me jokainen
astumme rivakasti ja taukoamatta eteen päin. Ystäväni ei tahdo käsittää
tuota lainkaan, mutta viimein saamme hänellekin selväksi vauhtimme
vastaiseen suuntaan olevan saman, jolla merivirta vie jäätä toisaanne.

"Siis tässä on vieläkin pelastuksen toivo", sanoo hän Tildalle, "vaikka
minä jo luulin saavani kuolla teidän kauniissa seurassanne. Ja
mielelläni olisin kuollutkin."

Tyttö joko ei ymmärrä tahi ei ole ymmärtävinään tuota paksua
kohteliaisuutta. Hän naurahtaa vain ja lisää sitte vakavasti: "te
olette merkitty, herra."

"Miten merkitty; ja mihin?"

"Se, joka laskee leikkiä kuoleman kanssa, on aina kuolemalle merkitty",
päättää tyttö.

Mattikin pudistelee tyytymättömänä päätään. Hänkin näyttää yhtyvän
Tildan uskoon. -- Sillä välin on alkanut luoksemme kerääntyä jäältä
muitakin ihmisiä. Ystäväni on kuitenkin jotenkuten jäänyt meistä
toisista jonkun sylen jälelle, kun yht'äkkiä kuuluu huuto: "lautta
jakaantuu! Kiiruhtakaa! Se särkyy!"

Se vaikuttaa meihin kuin sähkökipinä. Kaikki hyppäämme eteenpäin kuin
kuoleman ajamina, ajattelematta yhtään toisiamme. Kuuluu roisketta ja
sihinää. Pitkä, soikea jääjoukko on eronnut meidän suuresta lautastamme
ja lähtee kiivaasti kulkemaan.

"Yksi mies jäi, yksi mies jäi!" huutaa joku joukosta.

Käännyn silmäämään taakseni ja huomaan ystäväni jo etäällä meistä.
Kaikki mustenee silmissäni, mutta kuitenkin kuulen, kuinka Matti
huutaa: "pysytteleikää keskellä, jos lautta on pieni! Muutoin -- Jumala
armahtakoon sielu parkaanne!"

Ei kuulu vastausta, mutta yht'äkkiä alkaa taas takaamme kuulua
jysähdyksiä ja räiskettä. Varmaankin on ystäväni lautta tavannut niin
suuren kiven, jota se ei jaksa mukaansa temmata. Minua pudistuttaa,
mutta en voi kääntää silmiäni pois lautasta, jolla ystäväni kulkee
tuntematonta kohtaloansa kohden.

Joku huutaa taas iloisesti: "se kääntyy rantaan päin!"

"Se kääntyy, se kääntyy", kertovat useat äänet. Minusta näyttää siltä
kuin ystäväni haamu näkyisi nyt äskeistä selvemmin. Kuluu joku
silmänräpäys ja selvästi näen ystäväni lautan jo muuttaneen vähän
alkuperäistä suuntaansa. -- Vielä puolisen, tai korkeintaan kokonaisen
minuutin kuluttua paiskautuu tuo meidän lauttamme tytär meitä kohti,
mutta rantapuolelta ja peittää liittymiskohdan silmänräpäykseksi
hienoon jääsateeseen.

"Joka kynsi varoillaan!" kiljasee silloin Matti. "Jos sen toinen ääri
kääntyy niemen sivuun, niin silloin jokainen yli kuin yksi mies!"

Hetkinen kiihkoisata odotusta vielä. Tuo hetki tuntuu minusta
tavattoman pitkältä. Ja vielä osaltaan lisää ikävyyttä kuun peittyminen
pilven taakse. Vihdoin viimeinkin kuuluu jäälautta raaputtavan niemen
rantakiviä vasten. Se oli siis kääntynyt, niinkuin Matti oli
ennustanutkin. Ilman käskemättä hyökkäsi nyt koko joukko kirjavassa
sekamelskassa horjumattomalle maapohjalle. Pian olikin jäistä siltaa
myöten kulettu tuo meitä tuntikausia seisottanut, lyhyt taival. Kuukin
näki taas hyväksi valaista kulkuamme raivaamattomassa metsässä, mutta
kaukaa mereltä kuului yhä jäiden liikkumisen valtavaa kohinaa ja
railoissa katselivat vilkkuvat tähdet kuviansa, kunnes yltyvä pakkanen
taas rauhoitti oikullisen meren -- toistaiseksi.

"Vieläkö tekee mielesi merelle?" kysäsen ystävältäni.

"Kyllä se vetää puoleensa, kun ken siihen kerran tottuu", vastasi hän
lempeästi silmäillen Tildaa.



SUOMENLAHTI.


Suomenlahti on ihmeellisin kaikista maailman meristä.

Vieraalle on se vaitelias, jokapäiväinen vallan. Se on kokonaan
itseensä sulkeentunut maailma karuine kalliorantoineen, lukemattomine
luotoineen, karineen, vihertävine vesineen ja pitkine kiviriuttoineen.
Tutustupas kuitenkin tuohon salaperäiseen mereen, niin huomaat toista.

Mantereen kanssa leikkiä lyöden laskee se lahdelman lahdelmansa perästä
Suomen syliin, ikäänkuin aikoisi Suomelta väkivalloin riistää sen, mitä
maalle järkkymättömällä oikeudella on tuleva. Se on kumminkin kaikki
pelkkää viatonta pilaa ja pelottelemista, sillä totuudessa tietää meri,
ihmisiä paremmin, autuaamman olevan antaa kuin ottaa, ja sitä sääntöä
se alati noudattaakin.

Kuten sanottu, muukalaisen mielestä ei tuossa meressä ole juuri mitään
merkillistä enempää kuin sen saarten ja rantojen asukkaissakaan. Meri
on näet lyönyt niihinkin oman leimansa; painanut merkkinsä syksyn
pitkinä, pimeinä myrskyöinä; lyönyt heihin meren vakavat tuntomerkit
valoisina, kokonansa valoisina kesäisinä pyyntiviikkoina, jotka
luistavat ohitse suloisina, rauhallisina, kuni lapsuuden ihanat
unelmat, ja haihtuvat tavalla nuoruuden utuisten toiveiden,
viehättävien haaveiluiden. Ratkeamattomin sitein on meri sitonut
itseensä nuo ihmiset ja heidän elämänsä kätkyestä hamaan hautaan asti.
Useinpa se korjaa pehmoiseen syliinsä parhaimmat ystävänsäkin
turvallisissa tuvissansa odottamaan ääretöntä iankaikkisuutta.

Tuolla keinuu avonaisessa purressansa kaukana aavalla, siintävällä
selällä saarelainen, tyytyväisenä toimiskellen vaimoinensa verkon
nostossa. Pienenä pilkkuna pistää toisaalta silmään, matalikon
rinnasta, toinen venhekunta. Varmaan on sekin palumassa mereltä niukkaa
ravintoa kotona oleville pienokaisille. Elämästä iloiten viereksivät
pyylevät hylkeen poikaset kallion letolla, mutta uskomattoman
vikkelästi pulahtavat syvyyteen, huomattuaan lähellänsä punaraitaisen
purjeen, jonka alla tanakkarakenteinen luotsi, piippunysä vasemmassa
suupielessä, mennä suiottaa ohjaamaan karien lomitse uhkeata
kauppalaivaa, jonka mastojen huiput ja vimppelit kajastavat kaukaisen
ja kaljun luodon takaa. Melkein musta, sakea savujuova tuolla etäällä
osottaa kömpelön sota-aluksen suuntaa, mutta nuo hoikat, tummat,
melkein veden pinnalla väikkyvät viirut tulevat torpeedopursista, jotka
suhahtavat sivutsesi ennen kuin niitä oikein ehdit huomatakaan.

Silmillänsä mittaa muutamassa purressa jäntevän näköinen mies taivaan
rantaa; kohottaa sitte katseensa korkeuteen, helakasti loistaviin
pilvenhattaroihin; siirtää viimein silmäyksensä saaren rannalle ja
sitte vasta alkaa askarrella pyydyksiensä kanssa, virkkamatta mitään
airoilla istuvalle tyttärellensä. Hän on nyt varma siitä, ettei myrsky
tänään verkkoja vie ja siksi on hänen katseensa tasainen ja tyyni.

Sillä välin uurtaa tuuli ryppyjä ja syviä vakoja hänen päivettyneille
poskillensa, uurtaa niitä hiljaa, mutta varmasti. Tytönkin silmissä
päilyy jo vakavamielinen syvyys, vaikka hän on vasta siinä iässä, jossa
mantereen lapsi ei vielä vakavia mietteitä mieti eikä murheista mitään
tiedä. On kuin kuuntelisi hän syvyyden sanoja, ulapan ääntä. Ja syvyys
kuiskaileekin kuuntelijalleen somia, joskin hämäriä satuja Ahtolan
oloista. Meri kertoo sille ken sen kieltä tajuaa kestävyydestä ja
kärsimyksistä semmoisista, joita ei vilkkainkaan mielikuvitus voi
luoda. Autereiset ulapat uhoilevat uhraantumisista ja uroteoista,
joiden rinnalla vaalenevat useimmat marmoriin kullalla uurretut
muistot. Meren maininki kykeneekin kuuntelijallensa kertomaan tuhansia
taruja särkyneistä sydämistä, kuolon kouristuksista, tuskista,
epätoivon taisteluista ja vuosisatojen vieriessä kohotetuista, sydäntä
vihlovista valitushuudoista. Mutta kun syvyys verhoksen synkkään
vaippaansa, kun myrsky käy ja vaahtoisat aallot vimmoissaan hyrskivät,
niin kuullaan niiden juttelevan myöskin kummallisista konnantöistä,
julmista vääryyden vehkeistä, teoista, jotka ovat riistäneet kansoilta
oikeuden turvan, syösseet satoja surmaan ja tuottaneet tuhansille
koskaan kuivumattomia kyyneliä.

Suomen lahti suosii aina uskollisuutta, rakastaa rehellisyyttä. Se ei
suotta vaikeuta vilpitönten matkaa, mutta vilppi älköön uskaltako
koskaan sen halttuun heittäytyä, sillä vääryyttä vihaa meri ja murskaa
sen tekijät vastustamattomin jättiläisvoimin. Siksipä on valokin,
yksinpä etäinen aurinkokin rakastunut siihen ja lempensä lämmön
täydellä hehkulla se suutelee sitä. Meri vastaa valon lempeen, lämpenee
siitä ja hymyilee sille viattomana, puhtoisena, kuni vakahinen lapsi
armaalle äidille kehdossansa. Taivaan tuikkavat tähdet, nuo valon
ikuisesti uskolliset vartijat, pitävät myöskin paljon Suomen lahdesta;
sukeltautuvat pimeinä aikoina usein sen veteenkin ajamaan syvyydestä
pois pimeyden ilkeitä voimia, etteivät ne saa samentaa eikä häiritä
meren väsyneitä, virkistystä ja lepoa tarvitsevia laineita, vaan ne
saavat rauhassa hankkia itsellensä uutta voimaa. Paljo sitä Suomen
lahti tarvitseekin, sillä niin pieni kuin se valtameriin verrattuna
onkin, koettaa se parhaan tarmonsa mukaan aina täyttää velvollisuutensa
ja hartaasti toimia Luojan suurille ja pienille säätämässä ihmiskunnan
suuressa edistämistyössä.

Sen takiapa taivaan valotkin vaalivat sitä ja pitävät siitä. Mutta
pitääpä saarelainenkin merestänsä; pitää sanomattomasti. Ei ole sitä
saaren koulusta kotiinsa palaavaa poikaa eikä tyttöä, joka ei edes
hetkeksi pistäytyisi rantaan katsomaan merta, ennenkuin menee kotiin
nälkäänsä tyydyttämään. Ei henno aikuinenkaan koskaan omaa mertansa
iäksi heittää, vaikka kaukamailta tulevat tuulet viekoittelevasti
kertovatkin lännen laajaperäisestä vapaudesta ja helposta
toimeentulosta ihanissa etelämaissa, joissa leipä itsestänsä kasvaa
lehtevissä puissa; joissa hurmaavan kauniit kukkaiskentät häikäisevät
silmää, huumaavalla tuoksullansa alituisesti täyttäen helteisen ilman;
joissa taivaan laki iät kaiket kirkkaana kaareilee ja polttava päivän
tähti valtameren oneimmissakin onkaloissa saattaa kalliit helmimarjat
kypsymään korallimetsistöjen simpukkakukissa. Ei, sinne ei tee
saarelaisen mieli iäksi asettumaan, sillä siellä menisi mieheltä
sisäinen tarmo, kuivuisi kaikki kunto, mutta toista on täällä
kotoisilla laineilla keikkuessa, kotoisten aihkien ikihuminata
kuunnella, ja kukkivia kanervakankaita katsellessa. Työllä, vaivalla ja
tuskallakin täytyy täällä tosin olemistansa aina tukea, mutta työ,
tuska ja toiminta terästävät sielun tarmon ja tuottavat ruumiille
rauhaisan unen. Meri ei veltolle antimiansa anna, mutta täällä ovatkin
meri ja mies -- ne molemmat -- kuuliaiset käskylle: "otsasi hiessä on
sinun syötävä leipääsi".

Missäpäs olisikaan ihanampi asua kuin kotikylässä, jonka viereen luonto
on kohottanut kalliomuurin suojaksi tuimia tuulia ja myrskyn meteliä
vastaan? Missä olisi olo onnellisempaa kuin kotituvassa, keskellä
kaikessa koeteltujen kumppanien ja ystävien? -- Niin, missä paistaisi
herttaisemmin Jumalan päivä kuin tuolla tyynenä lepäävällä
kotilahdella, tai missä näkisit luonnon sen sirommassa puvussa kuin
salmella saarien välissä, jossa kaikki on niin hiljaista, niin
juhlallista, mieltä niin hartauteen vastustamattomasti vetävää, kun
ikihongat vienosti humisevat korkeuksilla, kun kaislisto,
tyytyväisyydestä hymisten, nuokkuu matalalla rannalla tuskin tuntuvassa
iltatuulessa ja koskelo poikinensa soutaa hieman väreilevässä vedessä?
Löytäisitkö mistään niin läikkyvän kirkasta kultaa kuin kyljissä noiden
lipattavien laineiden, jotka soluvat pitkin merivirran pintaa tai
lipuvat kukkien piirittämien rantakivien reunamilla? Ja missä
kimaltelisi kirkkaampia helmiä kuin lahdelman takana, tuolla
välkkyvällä, sileällä hietikkorannalla?

Oletko myöskään maailmassa muualla milloinkaan nähnyt niin hillittyä,
mutta heleätä värien vaihtelua kuin tuo, jonka selälle synnyttävät
sinisellä taivaalla leijailevat pilvien parvet, etenkin päivän
painuessa levolle lännen laineihin? Koko avaruus on siitä
ihastuksissaan. Ruusuinen hohde heiastuu vedestä, rantain vehreys on
toisin paikoin tummaa, toisin paikoin taas mehevän vihantaa, siellä
täällä vaaleata, hopean värillä vaimennettua. Vakavimpienkin
graniittikumpujen kasvoille kohoaa innostuksen punerrus samalla kuin
matalammat kalliot pukeutuvat harmahtaviin, mutta monihäiveisiin
yöpukimiinsa.

Hiljaa, näkymättä, kuulumatta laskeksen laineille autereinen yö. Se,
luotuaan idän taivaalle maan varjon synnyttämän suuren, hämyisen
kaaren, hiivii huomaamattasi esiin kätköistänsä; levitäksen laineille
joka taholla yhtä tyynesti ja tasaisesti -- niin hiljainen yö, että
kuulet sen saavuttua pinnalla liipoittelevan perhosen siipien heikon
suhinan; kuuletpa jyrkänteen seinän raossa kasvavien kallioimarteiden
keskinäisen lemmen kuiskeenkin. Kohta uinahtavat kuitenkin kaikki,
raukenevat vienotkin äänet ja nyt meri vain yksin huokailee. Se
hengittää harvakseen, tyynenä, rauhallisena, niinkuin nukkuva lapsi
äitinsä rinnoilla.

Saariston siimesrikkaiden metsien sylissä leikkivät jo, piirissä
pyörien, Yöttären tummakutriset, kevytkenkäiset lapset. Hiljaa, korvin
kuulumattomin askelin hipsutellen, ne hyörivät puiden juurilla ja
rakentelevat kisailupaikoikseen lehtien ja oksien hienoista varjoista
solia ja majoja niin synkkiä ja pimeitä, että uljainkaan valon säde ei
uskalla niihin tunkeutua.

Jo kuitenkin ylenee idän aaltojen povesta ilman kannelle veripunainen
kuu. Tuossa tuokiossa on se loihtinut ulapoille yli merien ulottuvan,
loistavan sillan. Jos sen valossa silmäilet meren pintaa, niin huomaat
kauttaaltansa koko merelle näkymättömien käsien levittäneen hienon
hienoista ja sihajavista silkkilangoista kudotun tiheän verkon. Se on
olevinaan laineiden suojana myrskyä vastaan, mutta kovin on kevyttä
noin ohut ja väreilevä verkko. Kuu kiirehtii avuksi; muuttaa muotoansa;
vaihtaa värinsä ja koettaa, valamalla alas kultiansa, aarteidensa
painolla tyynnytellä meren hienohelmaisia hemestejä ennen aikojansa
heräämästä. Etäältä kuuluu outo hyminä, alussa vienona, sitte yhä
koveten. Hemestit heräävät. Jo kuuluu selvästi alkavan myrskyn
etusoitto; liikettä ilmestyy meren pinnalle. Karkaa jo uni ankaroiden
aallottarienkin silmistä ja soiton yhä yltyessä hyppäävät hekin
hemestien sekaan ja käyvät hurjaan karkeloon keskenänsä. Myrskyn ukset
ovat jo avatut. Pakoon pyrkivät sen edestä lännen sakeat sumuparvet.
Vaalean harmaina, läpinäkymättöminä, kosteina kiiruhtavat ne kaikkialle
ja peittävät kaikki pimeyteen. Pohjoiskorkia ja Lounaiskorkia --
Suursaaren alpit -- yrittelevät pysähdyttämään sumuvuoria, mutta
turhaan. Ne vyöryvät mistään piittaamatta eteen päin, yhä eteen päin
loppumatta, lakkaamatta.

Kiukuissaan viiltelevät "korkiat" sumuvuoria, riuhtovat rikki
pilvipaasia, mutta yhä yltyy sekä niiden että meren mylläkkä. Täysin
voimin puhaltaa jo myrsky torvihinsa. Ne kiljuvat ylhäällä; karjuvat
alhaalla rannan kallioilla; huutavat, mylvivät merellä ja ulvovat
susien tavoin vuorten vinkaloissa tai vinkuvat kivien koloissa. Salamat
sähähtelevät pilkkomustalla taivaalla; koko ilma kajahtelee jyrinästä
kaikkialla, kiihoittaen möyryävän meren raivostuneita, vaahtoharjaisia
aaltoja yhä enemmän riehumaan. Uhitellen syöksyvätkin ne torvimaisina
kääryinä kallioita vasten, mutta kiukusta kihistenkin täytyy niiden
vetääntyä kuitenkin voimattomina takaisin kosteaan kotiinsa, tahi
ventona vaahtona valua rannan rotkoihin ja raueta halenneiden paasien
rakoihin.

Tuolla välähtää taaskin yhtenä tulena koko sen puolinen avaruus. Sen
salaman valossa pilkahtaa silmänräpäykseksi näkyviin solakka,
kotirakenteinen jahti. Jo sukelsi se taas yhtäkkiä ärjyvien vesivuorien
väliin. Kuitenkin tarttuvat tanakkaharteiset miehet läheisen saarikylän
valkamassa vankkaan meripurteen. Telat vingahtavat vähäsen ja pursi
soljuu kuohuvaan veteen. Samassa on siihen hypännyt muutamia reippaita,
öljyvaatteihin puetuita miehiä ja airojen kitinästä hankoja vasten voi
arvata niiden soutavan ulos aavalle merelle. Miksi? Eihän kuulunut
mitään hätälaukausta, ei pienintäkään avunpyyntöä. Ei, vaan kuuluuhan
kuohujen pauhu ja meren mylvintä kaikkialle.

Airot notkuvat, avonainen venhe voihkaa vastatuulessa ja pumppu käy
kaiken aikaa, kun ensin on onnellisesti päästy ohitse aallonmurtajan.
Muutamat rohkeat poikaset yrittävät aallonmurtajalle, nähdäksensä
pääseekö pursi eteen päin mahtavassa aallokossa. Heidän täytyy
kuitenkin pian palata, sillä ei ole nyt yrittämistä aallonmurtajalle.

Se on valtava rakennus, tuo aallonmurtaja. Muutamien metrien korkuinen,
mutta satojen pituinen valli on kudottu sementillä ja raudalla
toisiinsa kiinnitetyistä kivistä sataman sivulle. Tyynellä sitä
tarkastellessa, ei luulisi ikinä vallin yli pirskahtavan pisaraakaan
vettä sataman sisään, mutta myrskyn mellastaessa kierittelee meren
voima siitä ylitse hyvänkin metrin pituisia, puolen paksuisia paaden
palasia, kuni villalepeitä; ja veden tyrskyt saavat usein sammumaan
vallin päässä kolmen miehen korkeudessa palavan lyhdynkin tulen.

Äänettöminä odottelevat saarelaiset, pilkkopimeässä, rannallansa
kuulumisia mereltä. Meren myrinään sekaantuu vain silloin tällöin syvä
huokaus, joka tuntuu kohoavan ahdistetusta rinnasta. Ja kaukana
toisissa saarissa polvistuu samalla aikaa kalpea, vapiseva äiti
pienokaisten vuoteen viereen, rukoillen sanattomilla sanoilla, että isä
olisi jo ennen myrskyä saavuttanut jonkun suojatun sataman, tahi saisi
säilytetyksi edes henkensä rajuilman raivolta. Kalpeana on monen
tyttösenkin poski ja silmissä väikkyy kostea kiilto, mutta suu pysyy
silti sanattomana.

Merelläkään ei liikoja puhuta. Siellä taistellaan, tehdään ahkerasti
työtä. Peränpitäjän jok'ikinen hermo, joka jänne on pingoitettuna, kun
hän koettaa ohjata alusta ulapalle, etteivät vimmaiset aallot saisi
sitä rantakarille sirpaleiksi sysätä. Samalla miettii hän sielussansa,
miksi on meri hänelle vihainen, vai onko tämä vain varoitusta Heleenan
ja Matin takia? -- Pumppumies lietsoo lietsomistaan; lietsoo henkensä
edestä kilpaa vinkuvan vihurin kanssa. Hän ei osaisi sanoa, onko se
rankkasateena taukoamatta sisään pärskyvää merivettä vaiko hänen omaa
hikeänsä tuo katkera neste, joka sokaisee häneltä silmät, kirvelee sekä
suussa että sieramissa ja kylminä virtoina valuu pitkin jokaista
jäsentä.

Paukaus kuuluu yli myrskyn metelin ja meren ulvovan äänen. Se oli
viimeinen purje, joka maston kappaleen kanssa köysineen nyt meni kaiken
maailman tietä. -- "Nyt ollaan hukassa", päättää perämies, mutta ei
toki ajatustansa pue sanoiksi. Itse aluskin jo vapisee kauhusta. Sen
laudat natisevat. Kuuluu rusketta rungosta ja katkenneiden köysien päät
pieksävät armottomasti milloin aluksen laitoja, milloin merta, milloin
miehiä. Nyt kysyttäisiin kestävyyttä, mutta jo alkavat ihmisvoimat
väsyä. Kädet herpaantuvat, silmät tuijottavat jo tajuttomasti
synkeyteen, sydän kutistuu kokoon, mutta vinhemmin viheltää myrsky,
aluksen tuskissaan heittelehtäessä laidalta laidalle ja härppiessä yhä
enemmän vettä sisäänsä.

Mikäs se oli?... Nyt se kuului taas... Tohtisikohan tässä vieläkin
toivoa?... Ei virka miehistä kukaan mitään, vaan silmät elävät ja
jokainen koettaa kuunnella, keskellä työtään, kuuluisiko vieläkin
äskeistä ääntä.

"Miehet! Yritetään vielä, vaikka viimeinen kerta", kajahtaa myrskyssä
nuorukaisen ääni. Kädet ovat kaikilla turvoksissa työstä, mutta
velvollisuuden tunnosta ponnistetaan vielä väsyneitä, vilusta jo
kangistuvia raajoja, joskin miltei vallan toivotta.

"Halloo! Täällä ollaan!"

Kaikki jahdin miehet parkaisevat yhteen ääneen nuo sanat, ja
uskomattomilla ponnistuksilla saadaan samassa aluskin käännetyksi.
Saaresta saapuneiden pursi jysähtää jo jahdin laitaa vasten. Uudet,
uupumattomat miehet tarttuvat nyt työhön. Ei aluksen oma miehistö
kykene enää työn kulkua katsomaankaan. Väsyneinä, voimattomina
lyyhistyvät he mikä mihinkin nurkkaan, mutta laulaen voiton virttä
puskevat nyt meren vallattomat tyttäret rutisevaa alusta saaren
suojaiseen satamaan.

Rannalla ojentuu kymmenittäin käsiä pelastuneita auttamaan, ja molemmin
puolin tukien, talutellen, saatetaan nuo nääntyneet miehet katon alle,
lämpöisten seinien suojiin. Ei kysy kenkään heiltä: ketä olette ja
mistä, mutta kaikki ovat alttiina heitä palvelemaan. Itsestään,
kenenkään kehoittamatta, siirtyivät iän ja taudin köyristämät vanhukset
sijoiltansa roihuavan uunitulen edestä, tehden vieraille tilaa, ja
jättävätpä vuoteensakin vieraiden varalle. Hääräillen sinne tänne
kantavat lapset heille kuivia pukuja ja naiset kaivelevat kätköistänsä
jotakin juhlaa varten säästöön pannut herkkupalaset. Onhan nytkin
juhla ... ja ponnistustensa peristä tarvitsevat väsyneet vieraat
maukkaampaa ravintoa kuin tuota tavallista ... suolaisia hailia ja
kuivaa, pahalle hajahtelevaa hylkeen lihaa.

Niin, saaressa on juhla ... ihmisyyden suuri juhla, jota
vaatimattomasti ja hiljaisuudessa viettää kärsimyksissä karaistu,
työssä ja elämän tuiskuissa suureksi sydämessä, pieneksi puheissa
kasvanut suku. Taivaan enkelitkin ottavat tuohon juhlaan osaa ja
siksipä pyhä, hiljainen hartaus tuntuu täyttävänkin sekä sydämet että
koko huoneen.

Viimein, aamun etäällä sarastaessa, saapuvat nuoretkin sisään, sillä
nyt on lastikin turvassa ranta-aitoissa ja itse alus lepää
taisteluistaan vahvasti ankkuroituna satamassa. Sen toverit näyttävät
vartioivan sen lepoa, toisinaan kuitenkin sille hieman kumartaen, sillä
nekin kykenevät kuntoa kunnioittamaan.

Huomenna on jo meri melkein hiljaa. Sen tyrskyt ovat tauonneet myrskyn
mentyä. Ainoastaan "kuolleet laineet" enää liikkuvat kaukana selällä
poimutellen paikoilleen rantamille sitkistynyttä, kellahtavaa vaahtoa
ja reunustellen, kruunaellen raukenevaa merta ruskeilla
merenhauraseppeleillä.

"Olipa hyvä, että saivat meidän miehet lastinkin pelastetuksi, vaikka
vähän kastuneena", tuumailee toimessaan noin kymmenvuotinen poika
tovereillensa, ketterästi kuni orava juostessaan pitkin pelastetun
jahdin parraspuita.

"Hyvä oli", vastaa toinen, kiivetessään pollaria myöten jahdin
kannelle.

"Se kuuluu olevankin hyvin kallis lasti", tietää kolmas toveri poikain
haapion perästä, odotellessaan kärsivällisesti, kunnes toverit saisivat
haapion pestin johonkin kiinni solmituksi.

"Kas, kun tässä ei ole mitään pinttaa", sanoo pienin pojista.

"Jahdissa pinttaa", lausuu toinen poika ylenkatseellisesti.

Mustin kanssa kala-aitan eteen jäänyt pieni paitaressu katselee
kaihoavin silmin suurempia kumppaneita. Hekin molemmat olisivat niin
mielellään menneet mukaan, mutta eivät ottaneet, eikä äitikään oikein
luvannut.

"Äiti, mitähän siinä oli lastina? Olikohan tuo kultaa?" kysäsee viimein
paitaressu äidiltään, joka levittelee vapeille kuivamaan vierasten
vielä märkiä vaatteita.

"Ei", sanoo äiti yksikantaan, mutta ajattelee itsekseen: "olipa se
kalliimpaakin kuin kulta. Sehän on kokonaisen pitkän vuoden vaaroilla,
työllä ja hiellä vaihdettu monen perheen leipä... Varmaankin ovat
niiden kotilaiset viime yönä hartaasti rukoilleet ... ja Jumala on aina
armollinen... Hän armahtaa pelkääväisiänsä."

Aluksensa vaurioita tutkimaan saapuu viimein jahdin omakin väestö.
Katsellaan siinä kaikki paikat, koetellaan, keskustellaan ja ryhdytään
lopuksi työhön. Perämies istahtaa hetkeksi kajuutan katolle ja vaipuu
mietteihinsä. Kauas, kauas rannattomalle ulapalle näyttävät tähystävän
silmät, mutta niissä kuitenkin kuvautuu yht'aikaa sekä lempeys että
päättävä uljuus. Tähystelevää katsetta ei voi seurata kukaan, mutta
tarkemmin katsottaessa osottaa kasvojen ilme jotakin sisällisen
taistelun tapaista, joskin hillittyä. Viimeinkin poistuvat kasvoilta
hämärät pilvet ja koko muoto juurikuin kirkastuu.

"Matti, kyllä tästä vielä saat kalun", lausuu perämies tyynellä, ihan
luonnollisella äänellä eräälle irvistävään saumaan tervaa ja tappuroita
ahkerasti tilkkivälle nuorelle miehelle. "Mutta muista olla aina
varovainen, sillä ei tämä asu enää toiste viime öistä leikkiä kestä,
eikä minulla nyt ole varoja sinulle uutta hommata."

Matti säikähtää, herkeää työstään, kääntyy perämieheen päin, mutta ei
virka mitään.

"Niin, niin ... ole vain aina varovainen ... varsinkin kun se
Heleenakin on aivan lapsesta asti ollut niin arka. Lienee eukko kotona
liiaksi hemmoitellut; en tiedä sitä, mutta arka se vain on. Tuskin
voisi meri Heleenassa parantaa sitä, mitä rikkoisi, jos se sinut
saaliiksensa saisi."

"Kyllä minä koetan olla ... isäntä", sopertelee hämmästynyt Matti
vastaukseksi. Hänen kiitollinen silmäyksensä osottaakin, sanoja
selvemmin, että hän aikoo lupauksensa pitääkin.

Työ sujuu nyt Matilta, jos muiltakin, erittäin vilkkaasti. Muutamain
päivien perästä onkin jo aluksessa kaikki jommoisessakin kunnossa.
Kitisten nousee ankkuri nousemistaan; lainatut purjeet alkavat
pullistua kohtuullisessa tuulessa, ja jahti kääntyy jo verkalleen. Pari
pientä "luovia" sataman suulla ja sitte uiskentelee jo uljas alus
ulapalla keinuen ja keikahdellen, kuni kesäinen sorsa ruohokossa.
Kaukaa ulkoa tulevat loiskivat laineet, niinkuin valkoinen joutsenparvi
tervehtimään aukeille ulapoille taaskin saapunutta tuttuansa. Alati
uutta lauluansa laulaen kuljettaa Suomenlahti taas kyntäjäänsä,
iloissaan sitä hypitellen aallon harjalta toiselle. Veden kohina kokan
edessä on tasaista ja se vaikuttaa niin tyynnyttävästi kiihtyneesenkin
mieleen.

Matinkin mielestä on jo raitis merituuli huuhdellut pois kaikki huolet
ja murheet. Kirkas on nuorukaisen katse ja hymy väikkyy hänen
huulillaan, ajatellessaan: "mitähän se Heleena olisi sanonut, jos olisi
sen keskustelun kuullut?... Tarkka se on silmä vanhalla miehellä...
Jokohan tuo on kauankin ollut asian perillä? Vai olisikohan Heleena?...
Eihän se Heleena miten olisi uskaltanut... Ja vielä isällensä, kun en
minäkään..."

Vakavasti pitelee vielä vanha perämies peräsimen vartta, ajatellen omia
ajatuksiaan sekä itsestään että merestä. Vaikealta se tuntuu sanoa
Suomenlahdelle jäähyväisiä sen, joka on vuosikymmeniä joka päivä sen
kanssa seurustellut. Tuntuu niin oudolta tuossa rinnan alla, mutta nyt
ne ovat hyvästit heitettävät.

Ihmekös se olikaan, jos eron aika tuntuikin hänestä ikävältä. Olihan
hän, jos kukaan, tuttu Suomenlahden kanssa. Hänhän oli sen nähnyt sekä
myrskyssä että tyynessä: niin hyvin silloin, kun aurinko
majesteetillisena kohoaa etäiseltä taivaan rannalta, kuin silloinkin,
koska se kylpee meren viileissä, hohtavissa laineissa, ja silloinkin,
kun yö vetää vaalean, hopeisen auerverhon päivän säteiden eteen. Ja
kuitenkin on Suomenlahti ollut hänelle aina uusi, sillä sehän ei
koskaan esiinny kahdesti aivan samassa puvussa. Hänhän ymmärtää niin
hyvin meren kielen; tajuaa sen hiljaisimmankin kuiskeen ja käsittää
niin hyvin sen laineiden laulut, jotka milloin vienona hyminänä milloin
taivaita tärisyttävinä julistavat kuolevaisille Kaikkivaltiaan
vastustamatonta oikeutta ja voimaa.

Ja nytkö täytyy hänen todella merestä erota?... Ei, tuhannesti ei!
Voihan vanhuskin vielä haapiossaan salmia soudella. Saattaahan hän edes
istua kauniina päivänä rannan kivellä katselemassa meren läikkyvätä
pintaa. Ja merihän se viimein saarelaiselle -- hänellekin -- laulaa
viimeisen tuutulaulun, kun joutuu avaralle iäisyyden merelle
lähtemisaika. Se laulu se antaakin väsyneelle nukkujalle rauhaisan unen
ja tuo tullessaan tyynen sataman, vaikka sen sävelien kumppanina
kulkeekin kalpea kuolo. -- Hauskapa onkin elämästä erota meren sävelten
saattamana, saapukootpa nuo sävelet sitte joko hiljaisina, syvistä
piilopaikoista hiipivinä huokauksina, tahi tulkootpa ne vaikka
kuohuvien koskien valtavana kohinana. Aina niitä ääniä vain mielellään
kuulevat kaikki, sillä ne sopivat kaikille. Nehän ovat kootutkin
iloista ja suruista, taisteluista ja levosta, ja laineet lyövät tahtia
meren sävelten soinnulle iloisina, elävinä ... varmoina elämän voitosta
kuoleman ylitse.

"Pitkä on matka majakalle, aallot ankarat välillä", hyräilee Matti
kokkapuolella.

"Vieläkös mitä", lausuu peränpitäjä, "varsinkaan nyt, kun meri on noin
kaunis ja tuulta juuri parahiksi."

"Kaunis on! mutta milloinkapas se Suomenlahti ruma lieneekään", arvelee
pumppumies, kiinnittäessään alapurjeen "koulia".

Sillä välin on Mattikin muuttanut laulua ja hyräilee nyt:

    "Lyhyt on matka kullan luokse,
    vaikkakin aallot pauhaa;
    sinne pursi punainen juokse,
    siell' on sullekin rauhaa!"

"Jo näkyy kotimajakka", huudahtaa pumppumies vähän ajan takaa.

"Näkyyhän tuo jo kylläkin", sanoo perämies. "Ja naisia on rannalla jo
vastassa."

"On", myöntää Matti. "Heleenakin näkyy olevan. Minä tunnen hänet
valkoisesta huivistaan."



PETRI.


Luokalla vallitsi hiljaisuus, niinkuin ainakin opettajaa odottaessa.
Vallattomimmat ja laiskimmat pojista silmäilivät vielä hätäisesti
viimeisen kerran läksyjänsä, mutta ahkerat ja siivot pojat tuntuivat
tyynesti keskustelevan kohdakkoin toivossa olevasta luistinluvasta ja
lähiseutujen jääsuhteista. Vikke Nenonen taas istui pulpetilla, selin
kateederiin, ja koetteli jos jollakin tavalla viekotella Jussi Alaista
kanssansa sormikoukun vetoon. Silmänräpäyksessä hän kuitenkin lennähti
siitä paikoilleen, sillä joku kuului rapuuttavan oven lukkoa. Useimmat
muistakin pojista hypähtivät silloin seisalleen ja sitte kuului
muutamia pulpetin kansien loksahduksia, kun pojat heittelivät
kirjojansa niiden laatikoihin.

Ovi aukenikin kohta ja, odotetun opettajan asemasta, ilmestyi luokalle
ihan ventovieras olento. Se näkyi olevan lähes aikamieheksi saapa
nuorukainen harmaassa ja kasvamisen varalta tehdyssä sarkapuvussa.
Vaalean, aivan sileäksi su'itun tukan ympäröimän ja matalan otsan alla
laukuili kaksi älyttömän näköistä ja raukeaa lampaan silmää, jotka
hieman pelkurimaisesti tähyilivät ympäri huonetta. Äänettöminä katsoa
tuijottivat pojat tuokioisen tuota outoa ilmiöä, joka hämillään näytti
silmillään hakevan ovensuun puolelta itselleen jotakin istuinpaikkaa.

Kun ei vieras itsestään tuntunut aikovan asiaansa ilmaista, kysäsi
häneltä viimein luokan ensimmäinen mies eli priimus kohteliaalla
äänellä: "mitäs teillä olisi ollut asiaa?"

"Meilläkö?" murahti vieras hieman punastuen ja ympärilleen katsellen.
"Myö tuota -- -- hm -- -- myö tuota -- -- tultiin kysymään, jotta
tämäkö se on se kolomas luokka?"

"Kolmas luokkahan tämä on", vastasi priimus.

"No mihinkähän teällä sitä minä saisin istuutua?"

Nokkelana kuin orava kiepsahti Vikke Nenonen vieraan luo. "Terve
mieheen" sanoen paiskasi hän vieraalle kättä ja alkaen häntä vetää
retuuttaa kateederiin päin selitteli hyvin toimessaan: "tännehän ne
ovat sinulle, kellon alle, paikan varustaneet."

"Elä hiijjessä! Enhän minä miten noin korreelle tuolille suata -- --"

"Mutta näethän sen hyvä ihminen itsekin, että ei tänne enää muuanne
sovi", toimitti Vikke.

"No, eipä toellakaak taija muuannekaak ennee soppiik", tuumaili vieras
luokan hiljaa nauraa hihitellessä ja tyrskäessä. "Vuan annahhan minun
tok ensin tervehtiik nuitaak toisii poikii."

Niin sanoen tempasi uusi tulokas kätensä pois Viken kourasta ja alkoi
kiertää luokkaa, jokaista kätellen vuoronsa mukaan ja nimiä kysellen.

Hiljaisuus oli nyt luokalta kokonaan pois paennut. Rähisten koettelivat
kaikki pojat keskenänsä kilpailla, kuka sukkelimman kompasanan tahi
koukukkaimman kysymyksen osaisi vastatulleelle heittää. Mitään pahaa
aavistamatta koettelikin hän parhaansa mukaan tuossa rähinässä tehdä
selkoa sekä itsestään että suhteistaan. Kärsivällisesti kertoi hän
yhdelle olevansa perintötalon poika sieltä ja sieltä, ja toimitti
toiselle, että hänen takkinsa ei ollut teetetty hänen isälleen, vaan
hänelle itselleen sen räätäli Matti oli ommellut. Jollekulle täytyi
hänen myös selittää, että hän ei ollenkaan aikonut tukkiherraksi tulla,
vaan hänet oli lähetetty tänne kouluun, että hän sillä tavoin voisi
kerran päästä kotikappeliinsa pastoriksi, kun sinne ei kuitenkaan
kukaan muu hakenut.

Alaista näytti lopulta rupeavan tuo poikaparka vähän säälittämään ja
hän asettui ikäänkuin sen suojelijaksi. Isällisesti käski hän uuden
tulokkaan kaikista ensiksi vetäisemään housujensa lahkeet
lapikaskenkäinsä varsien päälle, että hän näyttäisi "vähän
ihmismäisemmältä. Äläkä sitte enää milloinkaan laita tukkaasi tuolla
tavoin. Koulupoika ei saa olla kuin mikäkin nuoltu vasikka."

"Muttapa kun tuolla pihalla ja katuloilla on niin paljon likkoo ja
kuroo, niin kaikkihan ne uusiin housuin lahkeensuut likkautus",
tuumaili toinen.

"Kääri ennen lahkeesi ylös", tiuskasi Alainen, "mutta varret sisään ja
lahkeet päälle, ennenkuin maisteri luokalle tulee!"

Vieras tottelikin ja istahti lattialle, alkaen kiskoa jalastaan
pitkävartisia jalkineitaan. Nopeasti kiirehti Vikke Nenonen hänelle
avuksi, mutta kun hän toista lapikasta vetäessään luokan iloksi sai
sormensa tervaan, siirtyi hän nolona takaisin paikoilleen. Melkein koko
muu poikajoukko oli siihen sijaan kerääntynyt vieraan ympärille. Aikaa
siinä sitte meni, ennenkuin hän sai lapikkaat takaisin jalkaansa, sillä
kaikki tahtoivat ensin koetella hänen karkeita ja harmaita sukkiaan ja
niitä ihmetellä, juurikuin eivät ikipäivinä ennen olisi sukkia
nähneetkään. Vieras, jonka nimi kuului olevan Pekka ja joka jo oli
ehditty Petriksi muuttaa, sai nyt siinä lattialla luetella
vallattomille kuulijoilleen kaikki sekä kotitalonsa lampaat että
rukiit. Vieläpä täytyi hänen tehdä selkoa heidän ruotimummostaankin,
joka hänelle viime kesänä oli kokonaisen tusinan sellaisia uusia sukkia
neulonut. Siitä hyvästä oli hänen kumminkin pitänyt luvata siunata
mummon hauta, jos mummo vielä elossa olisi silloin, kun hän pastoriksi
pääsisi.

"Ja ihanko todella lupasit siunata elävän ihmisen hautaan?" kysäsi
joku. "Kuolleiden hautojahan sitä muualla siunataan."

"Ole vaiti Ander", pisti Vikke Nenonen väliin. "Kuolleitahan sitä
muualla, mutta tämä Petri kun on kotoisin sieltä, jossa päivää säkillä
sisään kannetaan. Siellä haudataan elävänä."

Avossa suin katsoa töllisteli Petri viimeistä puhujaa ja kysyvällä
äänellä mutisi: "päiveekö säkillä sissään? Milläs keinoin sitä päivee
säkillä sissään -- --"

Maisteri Lydénin ja häntä seuraavain koulun vahtimestarin ja piian
luokalle tulo keskeytti siihen poikien puuhat ja puheet. Vahtimestari
piikoineen toi sisään lisäpulpetin, joka asetettiin luokan lopulle, ja
sille sijoitettiin viimein tuo uusi oppilas.

Pulpettien siirtelemisen vuoksi syntyneen rymyn vaiettua esitteli sitte
maisteri Lydén uuden tulokkaan luokalle. "Lyhyesti sanoen: siinä on nyt
teille uusi kumppani, privatisti Petter Oikari. Toivon kohtelevanne
häntä ystävällisesti, niinkuin kumppania ainakin."

"Kyllä minnäik luulen, jotta myö tullaan hyvinniik hyvästi sopimaan,
kun nää kaikki tuntuvat olevan oikein lystii poikii, vaikka näyttävät
kaikkiik herraslapsilta ja huastavat niin motevasti", näki Petri
hyväksi leveällä murteellaan, hyvin tutunomaisesti, pistää maisterille
vastaukseksi luokan perältä.

Maisteri Lydén punehtui hiukan, mutta ei virkkanut muuta kuin sormiaan
kateederin reunaan naputellen käski luokan pysyä hiljaa. Sitte alkoi
Petrin ensimmäinen opetustunti koulussa, ja me olimme hänelle
mielessämme kiitolliset, kun se tunti niin hauskalla tavalla oli hänen
tähtensä tuntuvasti lyhentynyt.

Monta muutakin hauskaa hetkeä hankki Petri sitte tovereillensa
vuosien vieriessä sekä herkkä-uskoisuudella että lapsellisella
vilpittömyydellään. Toisinaan kyllä hänen rehellisyytensä pani koko
muun luokan pulaankin, mutta onneksi oli häntä aina perin helppo
eksyttää, vaikka kenen. Huolimatta mainiosta ulkomuististaan puuttui
häneltä näet tyyten niin hyvin arvostelu- kuin johtopäätöstenkin
tekemiskyky. Sentähden ei hän suuttunutkaan juuri mistään ja tuli siten
luokan suosituimmaksi oppilaaksi. Vikke Nenonen sanoikin Petrin "koulun
parhaaksi mieheksi", joka ei leikistä koskaan suutu. "Mutta muut ne
ovat niin hirveän viisaita ja nokkavia ja itsestään pitäviä."

Vähitellen oli sitte jouduttu niin pitkälle, että jo oli ihan käsissä
viimeinen varsinainen opetustunti ennen ylioppilastutkintolupaa.

"Tämä päiväpäs vasta pitkältä tuntuu", äännähti Ander kiireesti
historian oppikirjan lehtiä välitunnilla käännellessään.

"Ainahan ne on päivät pitkii kevväillä", sanoi siihen Petri
umpimielisesti hymyillen.

"Mutta tiedätkös sinä, Petri, minkätähden ne päivät aina keväällä
pitenevät", kysyi Vikke Nenonen, samoinikään hymyillen.

"Ka, kunj aurinko on viikomman aikoo ylläällä", selitti Petri.

"Aijai!" huudahti Vikke. "Kuinkahan sinulle, poika polonen, käy
fysiikkatutkinnossa! Mitenkäs fysiikassa sanotaan? -- Sitä paitsi on
lämmöllä se ominaisuus, että se laajentaa kaikkia kappaleita -- etkös
sitä nyt muista?"

"Kas kehveli, kun en tuota hoksannut", lausui Petri tyynesti. "Niin --
lämpöhän sen tekköö."

"Rehtori tulee", huudahti joku ja kohta istui kukin paikoillaan hiljaa
ja juhlallisena kuin kirkossa, sillä tulinen rehtori ei suvainnut
mitään melua, eikä kukaan tahtonut tuota kunnon miestä näin viimeisellä
yhdessä olon hetkellä suututtaakaan.

Viimeinen historia-tunti siis alkoi. Vilkkaasti hyppeli rehtori, kuin
jänis, edestakaisin historian avaralla alalla oikein saadakseen
selville, kuinka varmoja me olimme aineessamme. Kaikki oli käynytkin
jokseenkin hyvin ja rehtori oli mitä hilpeimmällä tuulella. Syytä
siihen olikin, sillä yksin Vikke Nenonenkin oli juuri tehnyt
tyydyttävän selon Henrik Linnustajan linnoitustöistä ja
slaavilaisretkestä ja Ander oli sanonut oikean vuosiluvun.

Silloin kääntyi rehtori, ilosta loistaen, Petriin päin ja sanoi: "no
Oikari ei nyt lue kirjan sanoilla, vaan aivan omin sanoin vastaa
kysymykseen: mitä Henrik ja saksilaiset sitte vastasivat, kun
unkarilaiset tulivat heiltä veroa vaatimaan?"

Petri punastui, kakisteli, mutta ei saanut sanaa suustaan.

"Noo", lausui rehtori kehoittavasti.

Silloin salpa aukesi ja Petri alkoi: "hyö sano, jotta myö vuan ei ennee
ruppiikkaak teille verruu maksamaan -- --"

Rehtori paiskasi kirjan raivoisasti pöytään, että luokkahuone mäjähti
vastaan, ja alkoi molemmin käsin tukkaansa repiä ja puhista vihoissaan.

Petri pysyi kiltisti vaiti tuon vihanpuuskauksen ajan, juurikuin
odotellen sen loppua. Rehtorin hieman tyynnyttyä alottikin hän taas
uudelleen ja sangen levollisesti: "niin hyö sano, jotta myö vuan ei
ruppiikkaak teille ennee verruu maksamaan, vuan myö toarotaan ja
annetaan teillen kapinen koira."

Se oli jo enempi kuin rehtorin hermot jaksoivat kärsiä. Hän oli jo
ovesta ulkona, ennenkuin Petri oli ehtinyt lauseensa loppuunkaan.

"Bravoo, bravoo! Se oli miehen työ ja sillä siitä pinteestä päästiin",
kirkuivat jotkut.

"Petrille on pidettävä luokan puolesta kiitoskekkerit", kiljui Ander.
"Minä en olisi osannut enää mitään; ja kello on vasta puolivälissä!"

Toiset murisivat: "häpäisee koko luokan moukkamaisuudellaan;" mutta
Petri itse arveli: "mikään sille tulj, kun niin äkkii läks, vaikka
tottahan minä puhun, niinkuin kirja sannoo."

Sitte emme tavanneet rehtoria ennenkuin muutama päivä
ylioppilaskirjoitusten perästä. Silloin hän tuli luokalle ja
opettajakunnan puolesta esitteli Petrille, että "eikö herra
Oikari suostuisi olemaan opistossa vielä yhtä vuotta, niin ei
tarvitsisi Helsinkiin kirjoituksianne lähettääkään -- ei ainakaan
ainekirjoitustanne?"

"Kas, kas -- kun eivät raskisi sinusta luopua", kuiskasi Vikke Nenonen
Petrille korvaan.

"Minun mielestäni se olisi parasta ainakin teille itsellenne", selitti
rehtori.

"Olkoon sittä männeeks", tuumaili Petri. "Vaikkapa häntä sittä jeäpkii
yheks vuuvveks vielä."

Jonkun päivän kuluttua muutti Petri kuitenkin mielensä. Hän tallusteli
rehtorin luokse pyytämään, että hänenkin paperinsa kumminkin
lähetettäisiin Helsinkiin "viisaampiin miesten kateltaviksi."

"Mutta toisten kirjoitukset ovat jo lähetetyt", selitti rehtori
ystävällisesti Petrille.

"No laittooten sittä jälestäpäin. Kyllä kaiketi sinnek posti vielläi
männöö. Ja kyllä minä tahon, jotta ne pittää sinne viisaammillen
laittook."

Rehtori tempasi pöydältä paperitukon, heitälti sen ovesta etehiseen ja
ärjäsi: "laita sitte itse."

Nöyrästi keräili Petri etehisen lattialta sinne tänne sinkoilleet
paperinsa ja syvään kumarrellen lähti rehtorin luota. Satuin tapaamaan
hänet sitte Rissasen puodissa, josta hän tuli ostamaan suurta
kirjekuorta. Kadulle tultuamme selitti hän minulle kirjoittavansa
Helsinkiin ja ihmetteli rehtorin säästäväisyyttä ihmettelemästä
päästyäänkin.

"Missä se nyt on niin säästäväiseksi ruvennut", kysäsin minä.

"Ka postimerkissä", vastasi hän ja jatkoi: "miksikäs niitä rohvessyöriä
tuas sanotaankaak, joillen ne meijän ylioppilaskirjoitukset laitetaan?"

"Luullakseni ylioppilastutkinto-valiokunnaksi", selitin minä. "Mutta
miksikä sinä sitä kysyt?"

"Laitan niillen ne kirjutukseni."

"Älä veikkonen, ne nauravat."

"Naurakootpa jos, vuan rehtori käski", sanoi hän.

En oikein sittekään uskonut hänen tuumaansa toimeen panevan, jonka
vuoksi seurasinkin Petriä hänen asuntoonsa. Sillä välin kuin hän
puuhasi päällekirjoitusta ja muuta, otin nuo paperit katseltavikseni
minäkin. Eteeni sattui kirjoitus Katiliinasta, joka varmaan oli
olevinaan ainekirjoitus äidinkielellä.

Näin se alkoi: "tässä pitäsi nyt ruveta ja kirjuttoo aine Katiliinasta,
mutta oikein tahtoo pyrkiik ilettämään ruveta semmosesta miehestä
kirjuttamaan, vuan kun ei sattunut oikein mieluisii nuokaak toiset
aineet, niin vaikkapa häntä nyt sitte kirjuttaa Katiliinasta. Mutta
kyllä se mies oli aika hunsvotti ja lurjus, kun ilikisi nostook kapinan
niin reten miestä vastaan, kun se Cicero oli. Vuan kyllä se Cicero,
konssulina ollessaan, sitä haukkuki. Voi täytinen, mitenkä se sen
mualasi puheissaan ja ne toiset, jotka siellä muakuopassa tapettiin
sittä Caesarin aikana! Niihen toisten nimiä minä en nyt muistak, vuan
Lentulus se taisi olla toinen ja kyllähän työ, oppineet miehet, senniik
toisen tiijättä. Oikeen se naurattaa, kun ken latinoo ossoo ja Ciceron
puheita lukkoo" -- --

Niin pitkälle olin päässyt, kun Petri huomasi minun hänen paperiansa
parhaillaan tutkivan.

"Mitä sinä nyt? Eihän niitä suak lukkee", ärjäsi Petri, temmaten vihkon
kädestäni. "Etkö sinä muistak, kun rehtori sano, jotta ei suak
kirjutuksiaan toisellen antook, eikä näytteekkääk? Ei näyttee
laskujaankaak."

Minä oikein rukoilemalla rukoilin, että hän ei tuota onnetonta
ainettansa Helsinkiin lähettäisi, vaan pistäisi uuniin.

"Vuanpa, kun se rehtori itek käski."

"No anna, hyvä ystävä, sitte minä kirjoitan sinulle tuon aineen
uudestaan, tahi viedään Ingmannille, niin kyllä hänkin sen ottaa
kirjoittaakseen."

"Eihän se sittä ennee oisikkaak minun ihteni kirjuttama", tuumaili
Petri vakavasti.

"No anna minun edes sitä korjailla", vaikeroin minä. "Tuollaisena ei
siitä ole mihinkään."

"Joutavat viisaammat korjailla", sanoi hän, nähtävästi puhetapaani
matkien, ja pysyi jäykkänä kaikille esityksilleni. Kun tiesin, että
väkivallallakaan en tuolta karhulta saisi paperia ryöstetyksi, mutisin
lopuksi kiukkuisesti: "volenti non fit injuria (tahtovalle ei tapahdu
vääryyttä)."

"Niin, niin! Volenti non fit injuria", myönsi Petri. "Ja sentähden anna
sinä paperien huilatak Helsinkiin, varsinniik kun rehtori itek käski."

Paperit "huilasivatkin" ylioppilastutkinto-valiokunnalle, koska
yliopistosta oli sittemmin kirjallisesti vaadittu rehtorilta tietoja
siitä, mikä se Petri oikeastaan oli miehiään. Rehtori antoi
selityksensä. Jonkun ajan kuluttua sai hän ankaran muistutuksen siitä,
että opettajakunta oli ryhtynyt arvostelemaan oppilasten kirjoituksia,
jotka kaikki olisi pitänyt yliopistoon arvosteltaviksi toimittaa.
Kuitenkin oli rehtoria asia enemmän naurattanut kuin suututtanut.

"Arvasinhan minä sen, jotta viisaampiin miesten niitä on tutkittava",
tuumaili Petri asiasta kuultuansa ja nauroi hänkin.

Ei häntä kuitenkaan vuoden perästä, eikä myöhemminkään, kuulunut
yliopistoon tulevaksi. Kerran, vuosien kuluttua, kohtasin häntä
kuitenkin rautatiellä. Silloin sanoi hän heittäneensä pastoriksi
tulemistuumat sikseen, varsinkin kun ruotimummokin oli kuollut ja
kotikappeli jo saanut oman, varsinaisen papin. Muutoin pyysi hän
minulta neuvoa siihen, rupeaisiko hän nyt meri- vaiko sotamieheksi. En
kehoittanut häntä ryhtymään kumpaiseenkaan toimeen, vaan neuvoin
rupeamaan maanviljelijäksi isänsä maatilalla.

"Talonpojaksiko siis?" mutisi hän tyytymättömänä. "Mitä vasten minä
sittä oisin koulua käynnä?"

Erotessamme kysäsi hän sitte minulta: "tiijjätkö sinä, millä keinon
sitä päivee säkillä sissään kannetaan?" -- Kummastuneena ja säälillä
häntä katsellen, sanoin että en sitä tiennyt, enkä ollut koskaan
kuullutkaan.

"Minä vuan arvelin, jotta jos sattuisit sinnäik tietämään, kun se Vikke
Nenonen siitä muutamaste koulussa mainihti. Minä oun sitä ajatellut
vuosikausia, vuan ei ouk tullut keltääk kysytyksi. -- Vai et sinäkääk
sitä tiijä? No, hyvästi sittä!"

Kerran jälkeenpäin on Petrin nimi sitte jostakin matkustajaluettelosta
vielä sattunut silmiini. Häntä mainittiin siinä kapteeni Petri
Oikariksi.

"Siis sama mies", huudahti lääninkanslisti Vikke Nenonen vaaleten, kun
asiasta häntä huomautin. "Eihän tuo vain liene sotakapteeni jo!"

"Eikös se mielestäsi olisi hyvä asia Petrille?" kysäsin minä Vikeltä.

"Niin Petrille", mutisi Vikke. "Ja sitte se muutamana päivänä istuu
-- -- hyi hittoja -- -- ja silloin minunlaiseni miehet saavat
todellakin selittää 'mitenkä sitä päivee säkillä sissään kannetaan'
-- jos voivat!"

Viken ajatusjuoksu saattoi minut nauruun purskahtamaan, mutta
tavallista totisempana jahkaili hän: "hyvähän sinun on nauraa, mutta
entäs meikäläisten. -- Ja mikä ne semmoiset Petrit tietää, mitä niistä
maailmassa vielä tulee. Vai jo hän on kapteeni? Ja varmaankin se on
sotakapteeni, sillä kuinkas hän laivaa johtaisi, semmoinen!"



PAKSULAN PARIKUNTA.


Siinä se nyt, vihdoinkin valmiina, tuossa mäen töyryllä, solakoiden
honkien saartamana, oli tuo pitäjään ylpeys, josta vuosikausia oli
puhuttu sekä sanomalehdessä että suupuheissa. Öljyttyinä,
vaaleankeltaisina välähtelivät sen sileät, laudoitetut seinät, jos
noita akkunain välisiä kaitoja suilakkeita lainkaan voi seiniksi sanoa.
Suuriruutuiset akkunat ne kuitenkin vasta oikein somasti
päiväpaisteessa kimaltelivat, ikäänkuin huomauttaen ohikulkeville:
"katsos miten meitä on paljo." Ne, juurikuin veitikkamaisesti, mutta
samalla salaperäisesti iskivät silmää kaikelle kirkkoon kiirehtivälle,
pyhäpukuiselle kansalle, pyytäen sitä pysähtymään uutta merkkitaloa
ihailemaan. Tehonsa ne näkyivät tekevänkin nuo silmän iskut ja koko
kömpelön rakennuksen leveä hymy, koska harva oli se ohitse kulkija,
joka ei edes hetkiseksi olisi seisahtunut imehtimään "Suurelan
Seurahuoneen" somuutta.

Jo aikaisin olivat jotkut kirkkoon menijät kiivenneetkin töyrylle,
lähemmältä talon erikoisuuksia tarkastelemaan, ja yhä kasvamistaan
kasvoi noiden vetelehtijäin joukko talon ympärillä. Pieniä
poikanallikoita juoksenteli parvittain rakennuksen leveillä portailla,
mutta nuoret miehet olivat asettuneet istumaan balustraadille ja siinä,
paperossia poltellen, jalkojansa nyt heiluttelivat ja maahan
syljeskelivät.

Sydänmaalaiset eivät uskaltaneet toki niin lähelle taloa tunkeutua,
vaan tyytyivät tukkeamaan maantien ja siinä äänettöminä katsoa
töllistelivät milloin itse rakennusta, milloin sen tornia, milloin taas
toisiaan.

"Lyhty, mi lyhty", mutisi muuan mies kirkolle päin mennessään.

"Ja oikein lasinen lyhty", tuumaili hänen toverinsa, mutta niin sanomin
he jatkoivat matkaansa.

Aamukellot ne sitte hieman häiritsivät hiljaisuutta, mutta
varsinaisesti katkasi äänettömyyden itse Korpelan muori tavailemalla
talon seinältä kullalta hohtavaa nimikirjoitusta.

"Ässä -- uu -- suu -- re -- lan se -- ura -- huone, urahuone --,
se -- urahuone. Mikäs vehe se on ja mitä sillä tehdään?"

Muorin luvulle vähän hymähtäen, vastasi eräs lähimpänä seisovista:
"sehän se kuuluu olevan semmoinen 'urahuone', jossa nyt käännetään
maailma ihan uudelle uralle. Sinne viedään näet kaikki juopot nälkää
näkemään, jotta ei niin paljo janottaisi, ja kaikki vanhatkin akat
opetetaan siellä tanssimaan, jotta eivät tarvitsi nuorten iloja
kadehtia."

"Vielä mitä siinä muuta, kuin veivitetään herroille rahoja köyhän
kansan kukkarosta", tiesi eräs möhömahainen talon isäntä. "Saattepas
nähdä, niin jo ensi kunnankuitissa on taas uusi lisä ... niin ja niin
paljo manttaalisadannekselta ja niin ja niin paljo henkiä myöten
seurahuoneen kassaan."

"Meneeköhän tuohon yli-ikäisiltäkin", uteli Korpelan muori.

"Mitähän siihen menisi", sanoi joku joukosta. "Ei se taida Paksulan
kapteeni talonpoikain varoja tarvita. Se kuuluu olevan aivan upporikas
ja oli seurahuoneen hirretkin metsästään ihan ilmaiseksi antanut.

"Näinköhän nuo ilmaiseksi joutivat", tuumaili Tialan vanha ukko. "Kyllä
kai se niistä vielä jollakin kujeella hinnat kiskoo."

"Eikä kuulu kiskovan", selitti Maunu Niinistö. "Se on jo niistä
saanutkin hyvän maksun ruukkilaisilta. Entinen Paksulan isäntä oli näet
jo ennättänyt myydä kaikki Paksulan metsät ruukkilaisille, mutta oli
kauppakirjaan pantu semmoinen pykälä, jotta ei saa ottaa muuta kuin
pystyssä olevat, kahdeksasta tuumasta ylöspäin. Ne puut leimattiin ja
sitte tuli kapteeni ja osti Paksulan polkuhinnasta sen entisen herran
leskeltä. Paljokos sitä saisikaan metsättömällä tilalla, hyvälläkään.
No älähän mitään. Tulee sitte se suuri maailman kaatomyrsky ja nujertaa
maahan koko metsän, kuin mikä puiroomies. Ruukkilaiset rientävät puita
korjaamaan, mut kapteeni ehdättää hätään nimismiehen kanssa ja kysyy:
kenenkä luvalla te täällä minun metsästäni puita raadatte? Mitäs
ruukkilaiset muuta, kuin: me ollaan ostettu koko metsä. Kapteeni
näyttää kauppakirjaa, jossa puhutaan pystyssä olevista puista, eikä
maahan kaatuneista. Siinä riidellään, rettelöidään, mutta kapteeni
lähtee ja käy maaherran puheilla. Tulee sitte nimismiehelle paperit,
jotta panna puut kiinni. Ja niin ne pantiin kiinni."

"Mitenkäs niitä metsässä kiinni pantiin?" kysyy joku.

"Ka, jotta ei ruukkilaiset saa ottaa. Mutta ne hankkivat, ruukkilaiset,
semmoiset takaukset, jotta kyllä heistä löytyy, jos maksamaan pannaan.
No äläst' olla. Kapteeni haettaa minut ja kauppamies Väkkärän rengin
puita lukemaan, ja sitä mukaa kuin ruukkilaiset saavat niitä
karsituksi, me niitä kirjaan. Käräjissä sitte vannotetaan minut ja
Väkkärän Matti puiden luvusta ja paperit pannaan senaattiin. Aikansa
siellä oltuaan tulee viimein päätös ruukkilaisille, että 'maksa pois'
kymmenen markkaa joka kapulasta, jonka olivat ottaneet ja suuremmista
enemmänkin."

"Kymmenen markkaa!" huudahti Korpelan muori. "Johan siitä karttui
satoja summaa lopulta."

"Vai satoja veikkonen", sanoi Niinistön Maunu. "Sanoisit satoja
tuhansia ja vielä vähän päällekin."

"No veivätkös ruukkilaiset sitte ne puut?" tiedusteli äsken mainittu
möhömahainen isäntä.

"Eivät kärsineet viedä kaikkia", selitti Niinistö. "Mutta niistä, jotka
olivat ennättäneet poikki hakata, täytyi maksaa kymmenen markkaa joka
kappaleesta."

"Ei noista kuitenkaan liene kymmentä markkaa mennyt", arveli vanha
Tiainen. "Eihän siinä olisi mitään oikeutta eikä kohtuutta."

"Meni niistä", väitti Niinistö vastaan. "Meni niistä; ja sentähdenhän
sen täytyi ruukkilaisten patruunin pakosalle pinttääkin. Konkurssiin
kuului pitäneen mennä ... vai olisikohan se ollut Ameriikkaan. Jonnekin
se vain oli mennyt piiloon."

"Vieläkös mitä", pisti eräs nuorenpuoleinen mies väliin. "Kotonaan sen
oli meidän Mikko vielä tässä tuonoisella viikolla kaupungissa
käydessään nähnyt."

"No en tiedä", sanoi Niinistön Maunu, "mutta niin sitä minulle
kauppamies Väkkärä nauroi. Kapteeni oli hänelle sitte kaupoitellut
tähdepuita suutarin markasta kappaleelta, mutta ei ollut Väkkärä
tohtinut niin utalan miehen kanssa kauppoihin ruveta. Sittehän se
kapteeni rupesi niitä lahjoittelemaan siltoihin ja sai toiset
rakentamaan tuonkin seurahuoneen."

"Olisi niitä kaatuneita puita ollut muuallakin", mutisi möhömahainen
isäntä, "mutta eipäs pitänyt aikanaan älytä; ja nyt ne jo rupeavat
metsässä mätänemään. Eiköhän noilla vielä jotakin saisi."

"Ei niillä siltä kaikki saa, vaikka kapteeni saikin. Mutta hänellähän
onkin kentraalit ja kupernyörit ystävinä", tuumaili muudan joukosta.

"Niinhän sillä on", selitti Niinistö, "kuvernöörit ja muut suuret
herrat. Osasivat ne kuitenkin ruukkilaisetkin pienen kolttosen tehdä
kostoksi, kun veivät puutarhastakin kaikki pystyssä olevat puut, yksin
omenapuutkin. Oikein oli rouvaa itkettänyt se kolttonen, mutta minkäs
sille voi. Laki kuin laki, minkäs sille voi."

"Se nyt toki oli oikein sille ketulle", hymähti Tiais-ukko.

"Mut onhan siinä Paksulan puutarhassa omenapuita", puuttui Korpelan
muori taas puheesen. "Minä juuri äsken sivuitse tullessani ihmettelin
sitä omenain paljoutta, mikä siellä näkyi olevan."

"Onhan siellä nyt taas; on", myönsi Niinistön Maunu. "Mutta se on
rouvan tointa se. Se rouva kun näki, jotta ruukkilaiset vievät
puutarhan puhtaaksi kuin vievätkin, niin kiepsahti polkupyörän selkään
ja ala ajaa Kaunissaareen. Siellä otetaan vierasta vastaan, kuin
parasta pappia; syötetetään, juotetaan, muutoin hyvänä pidetään. Pyrkii
puutarhaankin ja tietysti hänet päästetään sinnekin. Rouvakos siellä
haltioihinsa heittäytyy; kiittää, kehuu kaikkea kupliksi vesien päälle.
Kysyypä, mistä ja miten on kaikki puut ja pensaat saatu ja paljoko ne
maksavat. -- Puutarhuri ei aavista mitään. Sanoo: tässä on
puutarhurikoulu. Valtio on kaikki hankkinut. Rouva paneksen kummiinsa.
Sanoo: 'vai valtio'. Utelee sitte, millä tavoin se puutarhurikoulu
Kaunissaareen saatiin, ja toinen tuhmuudessaan kertoo kaikki. Oikein
takitilaan selittää miten paperit tehtiin, minne ne laitettiin ... ja
sanalla sanoen opettaa toisen ihan oppineeksi. Rouva ei ole niinä
miehinäänkään, kiittelee yhä kaikkia. Hyvästelee viimein ja lähtee
suoraan kaupunkiin ajaa hurottamaan. Siellä menee asianajaja Körteksen
luokse -- sen Körteksen, jolta ei koskaan vieraitamiehiä puutu, kun
pistelee papereihin ihan olemattomain ihmisten nimiä. Körteksen kanssa
yhdessä sommittelevat sitte supliikin kuvernöörille toimitettavaksi..."

"Mutta eiväthän akat saa kuvernöörille kirjoittaa", pistää möhömahainen
isäntä väliin.

"Jos ei 'akat', niin rouvat kuitenkin saavat", sanoo Niinistö
opettavaisesti. -- -- "No joutuvathan ne kirjat kuvernööriin.
Kuvernööri pistää rillit nenälleen ja lukee. Lukee lukemasta
päästyäänkin, kunnes viimein karjasee: 'onko meistä kukaan käynyt
Kaunissaaressa?' Kanslistit kavahtavat pystyyn ja herratkin. Kaikki
kumartavat ja vastaavat yhteen ääneen, kuin komennon mukaan, 'ei, herra
kuvernööri, ei kukaan'.

"'Te ette käy missään, ettekä tiedä mitään', kiljuu kuvernööri, polkien
jalkaa, niin että kannukset kilisevät ja ritarin merkit rinnalla
heiluvat.

"Vähän tyynnyttyään kutsuu sitte luokseen herroista parhaan lukijan ja
sanoo: lues minulle tuosta!

"Toinen tekee työtä käskettyä ja alkaa: 'Sehän on Teidän
ylhäisyydellenne uskottujen valtiovarojen tuhlausta, kun Te, herra
kenraali, olette antanut perustaa puutarhurikoulun Kaunissaareen, jossa
maa on mitätöntä, savipohjaista ja ruokamultaista maata. Sitä paitsi ei
maa ole edes tasaistakaan, vaan kallellista niin, että jos etelästä
päin tulee, niin on työlästä miltei vastamäkeä päästä puutarhan
pohjoispuolelle siimekseen. Kolmanneksi tulevat päivän säteet juuri
etelästä päin, joten kasvullisuus suuressa määrin vaikeutetaan ja
hennot kasvien taimet helposti poutivat, niinkuin usein, sen pahempi,
on kuultu käyvän suvitouoille. Kaunissaaren puutarhassa on vielä
keskellä puutarhaa isoja kiviäkin, -- olivat näet tehneet huvikseen
puutarhaan kivestä pöydän ja istuimen -- eikä ole soveliasta sekään,
kun Härmäjoen vesi virtailee aivan puutarhan halki. Näiden syiden
nojalla saan nöyrimmästi anoa, että Kaunissaaren puutarhurikoulu
viipymättä siirrettäisiin Paksulaan, joka on ainoa, varsinkin minun
tarkoitukseeni sopiva paikka koko läänissä. Ja sitoudun minä
allekirjoittanut kohtuullista, esivallan armossa määrättävää vuotuista
korvausta vastaan luovuttamaan Paksulan puutarhan puutarhurikoululle,
ehdolla että Kaunissaaren puutarha kokonaisuudessaan siihen siirretään;
vielä sitoutuen samalla antamaan monasti mainitussa puutarhurikoulussa
opetusta kolmen tuhannen Suomen kultamarkan palkasta vuodessa. Ettei
mitään epäilyksiä syntyisi sopivaisuudestani toimeen, liitän tähän
oikeiksi todistettuina jäljennöksinä todistukset siitä, että olen
Paksulan meijerikoulun opettaja, Suurelan eläinyhdistyksen esimies,
raittiusseuran soittokunnan johtaja, vaivaishoito-hallituksen naisjäsen
ja kansakoulun johtokunnan sihteeri; sekä alkuperäisinä tukun
paikkakunnan sanomalehteä, niitä numeroita, joissa toimintaani on
arvosteltu. Muuten on enemmän kuin luultavaa, että jos ei
puutarhurikoulua Paksulaan siirretä, niin alkaa paikkakuntamme
sanomalehdessä ilmestyä kirjoituksia, jotka eivät ole terveellisiä
Teidän ylhäisyydellenne'. Kun virkamies oli tukemisensa lopettanut,
kysyi kuvernööri: 'mitä se Paksulan rouva tahtoo?'

"'Se tuntuu tahtovan puutarhurikoulua Paksulaan, herra kenraali ja
kuvernööri', oli vastaus, 'mutta se asia ei kuulu meihin'.

"'Eikö meihin -- tietysti ei teihin -- mutta minuun, joka olen läänin
kuvernööri'.

"'Minun ymmärtääkseni se kuuluu maanviljelyshallitukselle ja
keisarilliselle senaatille', uskalsi virkamies huomauttaa.

"'Olkaa vaiti, te ette ymmärrä mitään, ettekä koskaan ole mitään
ymmärtänyt. Jos nyt sanomalehdissä aletaan kirjottaa minusta, minusta
itsestäni, ymmärrättekö, läänin päämiehestä, niin se koskee minuun;
minuun ymmärrättekö? Ja sentähden minä kysyn, mitä meidän on tehtävä?'

"'Minun ymmärtääkseni ei mitään', vastasi virkamies.

"Kuvernööri kimmastui ja komensi ryssäksi: 'na leeva krugom, mars!'
Virkamies kun ei ymmärtänyt ryssää, kysäsi: 'mitäh?'

"'Paikoillenne', karjasi kuvernööri ja vaipui syviin mietteihin.

"Sitte tuli vastamäki ja minun täytyi hypätä kävelemään", jatkoi
Niinistön Maunu. "Minä näet kuulin koko tämän saakkunan silloin, kun
tässä keväällä olin kapteenia ja kauppamies Väkkärää kyydissä siihen
kuntakokoukseen, jossa niitä valtiopäivämiesten valitsijoita
hommattiin. Kapteeni sitä itse Väkkärälle jutteli."

"Senkös tähden ne sitte Kaunissaaresta asti kaikki puut ja pensaat
Paksulaan hinattiin?" kysäsi nuorempi Tianen.

"Tottapa ne sen tähden", vastasi Niinistö. "Ja sitte kuului vielä
kapteeni kertovan, jotta kuvernööri oli käskenyt kenraalikuvernöörin
lakkauttamaan sanomalehdenkin, jotta siihen ei saataisi hänestä mitään
kirjoittaa. Kenraalikuvernööri olikin, toisen mieliksi, lakkauttanut
sen jostakin syystä kolmeksi kuukaudeksi ja luvannut kokonaankin
lopettaa, jos se vain uskaltaa puhua muusta kuin mitä Paksulan kapteeni
käskee."

"Ilmankos siinä ei nyt olekaan muuta lukemista kuin Suurelan uutisia",
tuumaili eräs nuori mies.

"Mutta mitäs varten se sitte on rustattu tuo rakennus?" uteli uudestaan
Korpelan muori.

"Mitäs varten muuta kuin rahain narrauspaikaksi", arveli Tiais-ukko.
"Tietäähän sen, kun kapteenin rouva kuuluu senkin homman etunenässä
olleen."

"No on siinä pari sattunut yhteen! On vakka kantensa valinnut", kuului
muudan ääni väkijoukosta. "Ei pitäisi kenenkään panna penniäkään
mokomaan paholaisen pesään."

"Oikein sanot, Paatelan Pekka", myönsi Korpelan muori hartaalla
äänellä. "Pimeyden pesä se on koko rustinki. Johan sen näkee noista
kiiltopäisistä paholaisen sarvistakin, joita on pantu sen päätyyn ja
nurkkiin ... noista, joihin on kirjavia riepuja ripustettu kuivamaan.
Rahojen veivityspaikka, rahojen veivityspaikka!"

Viimeiset sanat oli kuullut eräs herraspukuinen nuori mies, joka sattui
juuri ohi kulkemaan. Hän seisahti ja opettavaisesti selitti: "ei, muori
kulta, se ole mikään rahojen veivityspaikka, vaan valistuksen ahjo.
Siitä toivotaan nyt rupeavan levenemään paljo valoa meidänkin
henkisesti niin pimeään paikkakuntaan. Jumalan kunniaa sillä
tarkoitetaan ja isänmaan parasta."

"Ei täällä sellaisia ahjoja kaivata", puuttui Haaralan vanha torppari
puheesen. "Ja mitä Jumalan kunniaan tulee, niin tokko tuo paljoakaan
edistynee sillä, kun siellä kaiket kirkkoajat renkutuksia laulellaan ja
pyhä-illat sitte tanssitaan ja muuten hurjastellaan. Eipäs ole
Kaiverruksen kenraali mokomiin puuhiin milloinkaan sekaantunut, vaan
koettaa valistaa alustalaisiaan avun annolla tarvitseville ja Jumalan
sanalla. Se onkin kunnian ukko, vanha kenraali; mutta sen minä sanon,
että ei tästä vielä Paksulan kapteenille kunnian kukko laula."

"Vai ei laula", lausui herraspukuinen nuori mies päätänsä
ylönkatseellisesti keikauttaen. "Lukisittepas lehtiä, niin näkisitte,
eikö laula kunnian kukko. Milloinkas on kenestäkään kuolevaisesta,
esimerkiksi Lipattaja-lehdessä, niin paljoa puhuttu kuin juuri
kapteenista ja hänen rouvastaan? Oletteko ikänänne kuullut, että
sanomalehdet olisivat maininneet sanaakaan muista, jotka jouluna ja
juhannuksena ovat väelleen antaneet rusinasoppaa ja vehnäkorppuja? Onko
lehdissä nähty mainittavan, että kukaan on ilmaiseksi antanut hirsiä
seurahuoneeseen ja onko kapteenin arvoinen mies ennen milloinkaan
alentunut itse rakennustyötä johtamaan ja teettänyt noin upeaa
rakennusta, joka on kuin kirkko.

"Kuin tuulimylly", pisti Korpelan muori väliin.

Niinistön Maunu taas kuului naapureilleen kuiskailevan; "se on kapteeni
ottanut tuon Koskelan Kallen työväkensä pikku lasten opettajaksi, jotta
ei tarvitse lapsia oikeaan kouluun toimittaa. Siksi se Kalle nyt niin
kiivaasti herrans puolta pitää."

Keskeytyksestä hieman kiihottuneena lateli Koskelan Kalleksi sanottu
nuorukainen edelleen: "minä kysyn, kuka se Suurelassa on ainoa
edistyksen ystävä? Kuka hankki pitäjääsen vaivaistalon; kuka
perusti Suurelan raittiusseuran, lukutuvat, isäntäyhdistykset,
emäntäyhdistyksen; kuka hankki tänne ensimmäiset hyödylliset
koneet...?"

"Polkupyörätkö?" kuului ääni joukosta.

"Kuka on perustanut kuntaan voimisteluseurat, käsityöseurat ja kaikki
muut hyvät yhdistykset ja kuka niitä kaikkia johtaa? Kenen nimissä ne
kaikki kulkevat; kenelle niistä on kunnia tuleva? Ja sittekin Haarala
sanoo, ettei Paksulan herrasväelle kunnian kukko laula."

"Paljo, paljo ne ovat Paksulaiset tehneet hyvää", kuului yleinen mumina
väkijoukosta. "Ei meillä ilman niitä olisi mitään hyvää, ei mitään."

"Ei suinkaan", huusi äskeinen "polkupyörän" kysyjä. "Ei olisi
raittiusseuran mieslaulukuntaa, ei saman naislaulukuntaa, ei
raittiusseuran sekakuoroa, ei isäntä- eikä emäntäyhdistyksien
vuosijuhlia, ei raittiusseuran torvensoittajia, ei käsityöseuroja, ei
kutomayhdistystä, ei hiihtoseuroja, ei kävelyseuroja, ei astunta- eikä
istuntayhdistystä, ei lehmä-, sonni-, sika-, lammas-, porsas-, kukko-,
kanayhdistyksiä; ei edes kissain, tuskinpa hevostenkaan ystäväin
yhdistystä. Ja varmaankaan ei olisi kevätyhdistystä, enempää kuin
talvi-, syys- tai kesäyhdistyksiäkään. Ei olisi kyntö-, kylvö- eikä
leikkuuseuraa; ei olisi perunainottoyhdistystä, jotka joka vuosi
Paksulan pelloilla näytteitä tekevät ... kahvipalkalla. Ei olisi
opettajiksi otettuja koulupoikia; ei käskyn mukaan kirjoittavia
sanomalehden kirjeenvaihtajia; eikä ensiksi ja viimeksi olisi
seurahuonetta, jossa kaikki yhdistykset, seurat, kunnat, kuorot,
ystävät, vihamiehet ja muut lörpöttelijät voisivat joka ikinen päivä
lystiä pitää ja tanssimalla kansaa sivistää."

"Paatelan Pekka on aivan oikeassa", päätti vanha Haarala. "Ei se ole
koko seurahuone muuta kuin kansan villitykseksi laitettu."

"Kapteenin kunniamylly, koko töskä", sanoi Tialan vaari.

"Sitähän minäkin jo sanoin, sitähän tässä minäkin", toisteli Korpelan
muori.

"Taitaa sitä saada hänelle siinä myllyssä jauhaakin", sanoi vanha
Haarala nauraen, "taitaa saada ennenkuin tarpeeksi asti karttuu, jos
maailman puheissa on pikkuistakaan perää."

"Mitenkä niin?" tiedusteli Koskelan Kalle, toivoen saavansa taas
puhevuoron hänkin.

"No esimerkiksi siten, että Paksulan kapteeni kuuluu, niinkuin tässä
äsken juttelivat, puijanneen ruukkilaisilta rahoja jo maksetusta
metsästä", selitti Haarala.

"Lakihan ne rahat hänelle on tuominnut."

"Oikeuden muodolla ja lain varjon alla", pisti tapansa mukaan Korpelan
muori väliin.

"Tuomitsikos laki hänelle Paksulan kartanonkin", kysyi Paatelan Pekka.
"Kuului lähteneen sitä ostamaan Vuorelan työpäällikölle, mutta kun sai
talon kelihinnalla, niin pitikin itse."

Koskelan Kallella näytti olevan hyvä halu vastata, mutta vielä Paatelan
Pekan puhuessa oli alkanut kuulua pyörien ratinaa maantieltä.

"Herra siunatkoon!" kuiskasi Korpelan muori. "Ne ovat Paksulan vaunut
ja niissä kapteeni itse rouvineen."

Niin olikin. Väkijoukko hajaantui silmänräpäyksessä tien kummallekin
puolen ja hitaasti vierivät vaunut ihmiskujan keskitse. Hatut lensivät
miesten päästä kuin taikavoimalla, ja syvimmin kaikista kumartelivat
kapteenia vanha Tianen, Niinistön Maunu, vanha Haarala ja Korpelan
muori. Paatelan Pekka ja Koskelan Kalle olivat ainoat, jotka tyytyivät
vain hattuaan nostamaan.

Tuolla ne jo mennä huristivat vaunut ylämäkeä ja kohta seisahtivat
seurahuoneen portaiden eteen. Ihmiset olisivat ehkä vieläkin
ihmetelleet seurahuonetta, mutta "pim, pom" kajahti samassa
kirkonkello. Se oli papin tulokello ... täytyi kiirehtiä kirkkoon,
sillä sitä vartenhan sitä oli kotoa liikkeelle lähdetty. Kapteenin
vaunutkin lähtivät kirkolle, sillä tänään oli seurahuoneella "pienet
päivälliset" valtiopäivämiehen valitsijamiehille. Naapuripitäjän
lukkari, se maanviljelysneuvos, oli luvannut tulla tänään Suurelan
kirkkoon ja tuoda jonkun toisenkin vaikuttavan valitsijamiehen
mukanaan. Niitä piti siis nyt mennä vaunuilla noutamaan. Kapteeni olisi
mielellään itsekin mennyt kirkkoon, sillä olisihan ollut hauskaa nähdä,
miten koko kirkkorahvas olisi kohahtanut ylös ja seissut, niskat
kuurussa, siihen asti kuin hän olisi halki kirkon ehtinyt astua
Paksulan penkkiin... Niin olisi ollut, mutta seurahuoneella oli vielä
ennen päivällisiä paljo toimitettavaa. Piti näet "päntätä" Koskelan
Kallen päähän kokonainen puhe ja muutoinkin hänet "instrueerata", ettei
tekisi samallaista tyhmyyttä kuin se Pillilä --"senkin pöllöpää" --
viime kerralla teki. "Mies ottaa ja sanoa tokaisee kaikkien kuullen: se
ei tahdo, tämä kapteeni, Kivistä enää valtiopäiville, kun Kivinen on
häntä kuntakokouksessa kerran tohtinut vastustaa ja vaatinut
velkaansakin pois. -- -- -- Ei, nyt tällä kertaa ei saa sellaista enää
tapahtua, vaan otetaan valitsijamiehet jo tänään käsille ja pidetään
yhdessä mujussa huomeneen asti. -- -- Täytyy pitää silmällä kaikkien
kuntien miehiä, niin ettei kenellekään jää aikaa tehdä tyhmiä
kysymyksiä Kivisistä eikä muista. -- -- -- Paksulan kapteenista täytyy
huomenna tulla valtiopäivämies, täytyy -- -- --. Kunpahan se Adelaide
jaksaisi soittaa -- -- --!"

Kalle Koskela ilmestyi seurahuoneen salin ovelle ja sanoi jo osaavansa
puheen ulkoa. Kapteenin siis täytyi ruveta Kallen läksyä kuulustamaan,
mutta viereisestä huoneesta kuului pianon soittoa. Ensin tuli iloinen
offenbachiaadi ja sitte joku pitempi kappale, josta paikka paikoin voi
päättää, että se mahdollisesti saattoi olla joku Richard Straussin
sinfooninen runoelma, tai ainakin jonkun muun Berliozin oppilaan
programmi-sävellys.

Kapteeni kuunteli tarkkaan kumpaakin, sekä soittoa että Koskelan
puhetta ja yhä enemmän kirkastuivat hänen kasvonsa. Hän alkoi jo saada
varmuutta siitä, että huomenna saa hän arvoa laveammallakin alalla kuin
kotinurkissa ... huomenna on hän Suurelan kihlakunnan edusmies ... ja
sitte ensi talvena luetaan sanomalehdissä kautta maan: "edusmies,
kapteeni Paksula piti pontevan puheen, huomauttaen, ettei hänellä ollut
mitään lisättävää, mutta tahtoi kuitenkin saada lausutuksi, yhtyen
täydellisesti arvoisiin edellisiin puhujiin j.n.e." -- "Oi jospa jo
olisi huominen päivä!" huokasi kapteeni itsekseen ja ihmetteli Koskelan
Kallen "hyvää päätä" ja muistin terävyyttä.



JUNASSA.


Satoi ja ilma näytti olevan harmaata sumua aivan täynnä. Muutoinkin
vallitsi vaunuissa raskas ja perin alakuloinen mieliala. Silloin
tällöin rasahti vain joku sanomalehti; kuului puoliksi pidätetty
huokaus; muuta ei mitään. Jossakin nurkassa kertoi joku matkustajista,
miten Karjalan radalla on "aina" juopuneita. Toinen oli kerran kulkenut
yöjunassa ja muutamalla asemalla oli silloin asemapäällikkö nukkunut
niin sikeästi, että ei ollut tahdottu "millään ilveellä" hereille
saada. Siihen loppui sitte heidänkin puhelunsa, eikä kuulunut enää
muuta kuin yksitoikkoista vaunujen jyrinää. Viimein taukosi sekin
jarrun jyrinällä, sillä oli saavuttu muutamalle pikku asemalle, jonkun
tunnin matkan päähän Viipurista.

Kuului konduktöörin pillin vihellys ja juna nytkähti jo hieman
lähteäkseen taas liikkeelle. Silloin temmattiin ovi äkkiä auki ja
sisään syöksyi pari ahavoitunutta miestä, molemmat puettuina rumiin,
keltaisiin "öljytakkeihin", jommoisia Viipurin läänin rantalaiset sekä
miehet että naiset käyttävät sadetakkeinaan. Jalassa oli toisella
itämaiset "upokkaat", toisella pitkävartiset mustat saappaat, joiden
suurikantaiset pohjanaulat eivät varmaankaan olleet taotut
parkettipermantoa varten.

Hengähdyksistään vähän selvittyään, istahtivat miehet oven suuhun,
josta nenäänsä vähän nyrpistäen pari naista, arvattavasti
kaupunkilaispiikoja, siirtyi toisille tyhjille paikoille. Konduktööri
tutki tarkasti vastatulleiden piletit, napsautti niihin reiän ja sanoi:
"älkää antako näitä pois perillä; ne ovat meno- ja paluupilettejä."

Konduktöörin poistuttua, tuumaili nuorempi öljytakkisista:
"ennätettiinpäs, vaikka tiukalla piti."

"Ennätettiinhän tuota", arveli vanhempi mies. "Ja se on hyvän merkki
siitä, että asiat onnistuvat herrojen luona."

Nuo sanat näkyivät kiinnittävän erään nuorenpuoleisen puoliherran
huomion puoleensa. Siihen asti oli hän istunut keskipalkoilla vaunuja,
milloin torkkuen, milloin sporttipaitansa kaulusta korjaillen. Miehen
kasvojen väreet osottivat hänen kuitenkin tarkoin seuraavan
torkkuessaankin asiain menoa ja kuuntelevan jok'ikistä vaunuissa
lausuttua sanaa, vaikka olikin konduktöörin häntä tupakoimasta estäessä
kieltävästi pudistanut päätänsä, juurikuin ei ymmärtäisi sanaakaan maan
kieliä. Nyt hän siirtihe öljytakkeja lähemmä ja kysäsi hieman
inkeriläistä murretta muistuttavalla, mutta selvällä suomella: "mihin
nämä isännät matkalla, kun herrojen pateille mennään?"

"Helsinkiinhän tässä olisi aikomus, senaatin herrojen puheille",
vastasi nuorempi puhutelluista.

"Senaatin herrojen", toisti muukalainen. "Oikeinko aiotte käydä itsensä
kenraalikuvernöörin puheilla?"

"Eihän sitä sen puheilla -- -- -- mitäpä me siitä, vaan oikeille
senaattoreillehan meillä olisi asiaa", selitti vanhempi miehistä.

"Anteeksi erehdys", sanoi sporttipaitainen, "minä vain arvelin siksi,
kun hänen ylhäisyytensä kenraalikuvernööri on senaatinkin herra." Sitte
hän lisäsi, vähän ympärilleen vilkaistuaan: "taitaapa olla tärkeätkin
asiat, koska niin korkeiden miesten pakinoille päästään?"

"Tärkeäthän ne ovat asiat. Mennään pyytämään markkinoita meidän
kuntaan, kun ei kuvernööri luvannut, vaikka muuanne on antanut."

Kuultuansa markkinoista mainittavan, kääntyi eräs siihen asti miehiin
melkein selin akkunan poskessa istunut matkustaja heihin päin, pani
pois luettavanaan olleen sanomalehden ja sanoi: "jopa on miehillä asia,
kun pyytävät markkinoita! Parasta olisi, kun kääntyisitte ajoissa
takaisin moiselta retkeltä, sillä mitä on hyvää niistä markkinoista
tahi toripäivistä. Turmelevat vain kansaa ja kylvävät kuntaanne
kirousta ja kevytmielisyyttä ja kaikellaista pahuutta. Minäkin olen
menossa meidän opettajan kanssa -- se on tuolla toisessa luokassa --
myöskin Helsinkiin, mutta pyytämään markkinain lakkauttamista meidän
pitäjästä."

"Sepä on ihmettä, kun on kerran ne kuntaansa saanut", huudahtivat
miehet yhteen ääneen. Vähän mietittyään jatkoi sitten vanhempi: "meillä
niistä ei ainakaan vahinkoa olisi, vaan sulaa hyötyä. Meillä, näette
sen, saadaan toisinaan hyvinkin runsaasti merestä kaloja."

"Eivätkös kalat sitte käy muutoin kaupaksi kuin markkinoilla?"

"Kyllähän ne aina kaupaksikin käyvät, mutta niissä on niin paljo sekä
kulettelemista että kaupitsemista, varsinkin kesäiseen aikaan. Siinä
menee hukkaan monta monituista kaunista kesäpäivää, mutta kun
saataisiin markkinat, niin ei muuta kuin veisi sinne ja sillä hyvä."

"Vai on teillä merenrantalaisilla niin niukalta aikaa tahi niin paljo
kotitöitä, arvattavasti peltotöitä ja muuta maanviljelystä, että ei
kukaan joutaisi saalista kauppaamaan? Silloin olisi parasta perustaa
suuri vientiyhdistys, joka ajaisi kaikkien asiaa", arveli akkunan
poskessa istuja.

"Onhan tuota toki aikaa, jos ei muuta", selitti nuorempi mies. "Onhan
tuota toki aikaa, Jumalan kiitos! Eikä meiltä maanviljelykseen aikaa
tärväänny, kun ei saarissa ole peltoa muuta kuin palanen perunamaata;
kenellä sattuu sitäkään olemaan, kenellä ei ole ensinkään. Eikä niittyä
ole juuri nimeksikään kenelläkään."

"On sitä kuitenkin mantereen rantalaisilla kumpaakin, niin peltoa kuin
niittyäkin", oikasi vanhempi mies kumppaninsa puhetta.

"Onhan sitä niillä vähän", myönsi nuorempi, "mutta taitaisivat ne
maanviljelykseltä joutaa nekin jos johonkin."

"Kalanpyydyksetkö ne sitte kotona ajan vievät", kysäsi vieras,
"verkkojen kudonta ja nuottain valmistus?"

"Kukas hullu itse pyydyksensä tekisi", lausui nuorempi miehistä.
"Niitähän saa ostaa venäläisiltä verkkoja niin hyvin kuin valmiita
nuottiakin. Parilla kolmella sadalla ruplalla saa jo suuren nuotan,
joka kestää joskus kolmekin vuotta -- ja sen saa vielä velaksi."

"Mutta parilla sadalla markalla voisitte ehkä saada yhtä suuren, kun
itse tekisitte, ja se varmaankin kestäisi viisi, kuusi vuotta, eikä
sitte tarvitsisi venäläisten veloissa ja armoissa pyöriä", arveli
akkunan poskessa istuja.

"Ei sitä saisi semmoista alle kolmen, neljän sadan markan", tuumaili
vanhempi mies. "Mutta eiväthän ne markkinat ole pelkkää myymistä
varten, vaan sieltä saa ostaakin, mitä ikinä ihminen tarvitsee."

"Eikös siellä teidän puolella sitte vielä ole maakauppiaita, jotka
levittävät maakuntaan tavaran roskaa enempikin kuin ihminen tarvitsee?"

"On, onhan niitä -- ainakin yksi joka kylässä", selitti nuorempi mies
vuorostaan. "Suuremmissa kyläkunnissa on kaksi tai kolmekin, niin että
taitaa niitä kauppiaita yhteensä olla neljättäkymmentä meidänkin
kunnassa."

"Luulisipa noilta sitte olevan saatavana tavallisen ihmisen tarpeet,
ehkäpä vielä tarpeetontakin."

"Kyllähän sitä on tavaraa kauppiailla kaikenmoista, mutta markkinoilta
saisi kuitenkin halvemmalla ja parempaakin."

"Ei, hyvä mies, markkinoille tuoda muuta kuin mitä huonointa rojua",
tiesi akkunan vieressä olija. "Kun menet meidänkin markkinoille, niin
et siellä ainakaan aluksi näe muuta kuin ryssän rinkeliä ja kuorma
kuormansa, pöytä pöytänsä perästä on täynnä Viipurin rinkeliä. Oikeita
Viipurin rinkeliä kuuluvat ne kaikki olevan, vaikka ovat tehtyjä mikä
missäkin mökissä, enimmät kuitenkin Lappeenrannan puolella. Kahvin,
siirappiveden eli venäläisen piittinän ja kaikennimisten namusten
kauppiaista ei myöskään ole puutetta, sillä niillä ovat ainakin puolet
myymäpaikat hallussaan. Mustilaisia, posetiivin vinguttajia,
kellonvaihtajia, limonaadin myyjiä on myös niin kosolta, että ei tahdo
päästä liikkumaankaan. Viinan ja hokmannin haju on selvän ihmisen ihan
tikehdyttää. Kun pääsee varsinaisten myyntikojujen luo, niin on
siellä läkkipilliä, käsipeliä, kirjavia nappia, rintaneuloja,
messinkisormuksia, kretonkiriepuja, jos jonkin karvaisia, muun melkein
mitättömän vaatetavaran seassa. Mutta naiset ja lapset häärivät
ahkerasti noiden kojujen edessä. Varsinkin tattarilaisten tavarain
kimpussa häärää ostajia yhtä myötään melkein yhtä paljo kuin hoijakan
ja muiden tyhjillä ilveillä rahan narraajain ympärilläkin. Markkinoilla
menettää turhaan rahansa sekin, joka muutoin niitä säästää. Sen näkee
etenkin iltapäivällä, jolloin ovat hengen vaarassa nekin tuhannet
tyhjäntoimittajat, etenkin naiset, jotka ovat sinne saapuneet
ainoastaan itseänsä näyttämään, sillä silloin jo hierovat tappelua
kaikkien kanssa tavallisissa oloissa siivotkin miehet. Lapset kuulevat
ja oppivat siellä villin elämää mitä karkeimpia kirouksia ja naisten
siveyden tunto tylsistyy, mutta sinne palaa kuitenkin kaikkien mieli.
Jolleivät palvelijat ja nuoret taas sinne pääse, niin pitävät itseään
pahemmin orjuutettuina kuin Siperian vangit."

"On kaiketi sieltä toki saatavana kaikellaista maanmiehenkin tavarata
ja tekeleitä", tuumaili vanhempi öljytakkisista.

"On nimeksi", myönsi mies. "Viljaa ei tosin ole tavallisesti minkään
nimistä, paitsi metsässä, salakapakoitsijoilla, viinaksi muutettuna.
Kuului kuitenkin olleen viime markkinoillakin kaksi tuohikonttia,
kokonainen kuorma kaalinpäitä, säkillinen sipulia, kapallinen papuja,
saman verran herneitä ja kymmenkunta kiloa maatiaisvoita, jos ei vielä
maamiehen tavaroiksi täytyne lukea Kauppilan ruotimuorin muutamia
vispilöitä ja Nevalan ukon kahta puupyttyä ja kuutta puulusikkaa, jotka
kaikki tohtorin rouva oli ostanut paremmin säälistä kuin
tositarpeesta."

"Ehkäpä ne teidän markkinat ovatkin niitä niin sanottuja
eläinmarkkinoita", mutisi nuorempi markkinain puuhaajista.

"Eipä juuri, vaikka on niille joskus joku eläinkin eksynyt", arveli
akkunan pielessä olija. "Milloin on ollut neljä, milloin viisikin
semmoista lehmänkantturaa, joilla ei enää kotonaan ole mitään tehty.
Mustilaisilla ja Lesken Iskällä on tietysti ollut aina joku hevonenkin
kaupattavana, mutta nimismies ne on tavallisesti heiltä väkipakolla
ostanut tapettavaksi muutamalla markalla. Taisipa jo kerran
Lesken Iskaa sakottaakin hevoskaupasta, vai lieneekö se ollut
eläinrääkkäyksestä."

"Isäntä unohtaa kokonaan sen seikan", puuttui nyt taas puheesen
sporttipaitainen muukalainen, joka toisten haastellessa oli
kirjoitellut jotakin muistikirjaansa, "isäntä unohtaa sen seikan,
että maalaiskansa saapi markkinoilta kaikellaisia teollisuuden
tuotteita -- -- --"

"Mitä teollisuuden tuotteita tarkoitatte?" kysäsi puhuteltu muukalaista
keskeyttäen.

"Kaikellaista talossa tarpeellista", selitti muukalainen, "niinkuin
astioita, kelloja, valmiita vaatteita ja minkä mitäkin, hotj mitä vain
tarvitsee."

"Tosiaankin ne minä unhotin", myönsi toinen. "Saapihan sieltä
tosiaankin leveitä, suuta repiviä lakeerattuja puulusikoita, kirjavan
koreita, kiiltäviä niinipuu-kuppeja, mutta mitä niillä tekee? Siksi
parahiksi kestävät, että juuri ostaa kerkiää. Mitä taas tattarien ja
juutalaisten valmiisin vaatteihin tulee, niin eiväthän nekään kestä
kuin korkeintaan päälle panna, mutta ei pitää."

"No, no, -- -- -- johan se isäntä nyt perin liioittelee", arveli
sporttipaitainen muukalainen.

"Enkä liioittele yhtään", sanoi mies toimessaan. "Meidän naapurin poika
oli kerrankin ostanut viidelläkolmatta markalla markkinasaksalta
pulskan päällystakin. Ja se kesti ihan timinälleen kotiin asti. Hevosta
riisuessa näet jo ratkesi hartioista ja sitte, päältä pois otettaessa,
meni yksiksi paloiksi. Kun sitte räätäli yritti sitä uudestaan koota,
niin käsiin oli hajota koko vaate, kun oli niin mahinutta ja koin
syömää. -- -- -- Eivät ne koko markkinat ole muuta kuin petkutusta, ei
muuta."

"Mutta", väitti muukalainen yhä, "saavathan ihmiset markkinoilla
tutustua toisiinsa; eri kansallisuudet toisiansa lähetä."

"Ja oppia toisiansa inhomaan", väitti mies vastaukseksi, "petkuttajat
pitämään narrina pettämiään ja petetyt vihamaan pettäjiään ja koko
kansoja, jotka semmoisia konnia synnyttävät."

"Tarvitsee se kuitenkin kansa markkinoita", penäsi muukalainen. "Niillä
nuori kansa saa huvitteleutua ja juhlia. Ne ne ovat oikeita
kansanjuhlia, joissa kansa mielellään käykin."

"Narrit menevät vaikka mihin pahuutta oppimaan", intti yhä akkunan
poskessa istuja. "Mutta kyllä moisissa juhlissa on monelta mennyt
elämän onni ja variksen jalka on tullut monen papinkirjaan painetuksi
semmoisissa huvissa. -- -- -- Ja kaikesta muusta puhumatta, kuinka
monta tuhatta työpäivää niillä sitte vielä tuhlataan!"

"Taitaisipa olla parasta", tuumaili nuorempi öljytakkinen toverilleen,
"jos käännyttäisiin mekin kotiin."

"Parasta se epäilemättä on", virkkoi muudan keskustelua kuunnellut. "Ja
mitäs teidän tarvitsee mieskohtaisesti mennä enempää markkinoita
pyytämään kuin poiskaan saamaan? Lähettää vain paperit perille, niin
kyllä ne herrat niistä asian ymmärtävät ja selvän tekevät."

"Niin sitä luulisi, mutta siitä ei tule mitään tähän maailman aikaan",
puuttui akkunan luona olija taas puheesen. "Nyt pitää juuri
mieskohtaisesti kääntyä herroihin, tahtoipa sitte mitä tahansa, ja
jollei sitä tee, niin menee asia aivan päin mäntyyn. Meillä on siitä
surkea kokemus. Oli näet tässä muutama vuosi takaperin meillä
papinvaali. Kappalainen Gustrén sai järjestänsä miltei kaikki äänet,
mutta ei älynnyt mennä vielä suuriltakin herroilta ääniä pyytämään ja
taisipa arvella semmoisen kerjäämisen laissakin kielletyksi. Vielä
vähemmän sitä älysimme me, seurakuntalaiset, kun ei Gustrén edes ollut
ikinä pyrkinyt suurten herrain sielunpaimeneksikaan, vaan meidän. Mutta
olipas vaalipapeissa semmoinenkin joka tiesi temput. Meni pokkuroimaan
ja sai paikan kuin mies. Itse nyt vielä ilkkuu herrojen hänelle
paikkaa luvatessaan nauraneen, jotta 'kyllähän se Gustrén kuuluu
seurakuntalaisten äänet saaneen, mutta mahtaa olla kovin ruma mies, kun
ei ilkiä tulla tänne meille näyttäytymäänkään.' -- Sillä tavoin saimme
me papiksemme oikean 'sotarovastin', jolla nimellä sitä kuuluu
herratkin -- ainakin takanapäin -- nimittävän. Kyllä se siis on
parasta, ukot, käydä vain rohkeasti herroille näyttäytymässä, jos
tahtoo asiansa perille ajaa. Eivät ne suuret herrat papereista paljoa
välitä."

Muukalainen mutisi jotakin, mutta siitä ei saanut selvää. Keskustelukin
näytti alkavan käydä yleisemmäksi ja yleinen nuiveus mielistä hälvetä,
mutta silloin taas jyrähti jo jarru. Oli seisahduttu jollekin suurelle
asemalle. Ihmiset nousivat ja alkoivat lähteä asemalta jotakin suun
avausta etsimään, mutta kaikkein kiireimmästi katosi vaunusta
sporttipaitainen muukalainen. Muiden matkustajain päästessä
asemasillalle, seisoi näet jo mies santarmin sivulla ja kuului
supattelevan sille jotakin "kansankiihottajasta, joka yllyttää
perustamaan laittomia vientiyhdistyksiä ja estää ihmisten veljestymistä
markkinoilla."

Santarmi nyökytteli päätänsä tyytyväisenä toisen supatusta
kuunnellessaan, mutta seurasi samalla tarkoin ja tutkivin katsein
akkunan poskessa äsken istunutta miestä. Miehen mentyä ohitse pujahti
santarmi sähkösanomahuoneesen, ja kohta alkoi sähkökone nakuttaa:
"niku, naku, niku, naku, nik, nak, nuk."

"Varmaankin lähtee nyt perin tärkeä sähkösanoma asemalta", tuumaili
muudan matkustaja kumppanilleen, katsellessaan sähköittämistä läpi
akkunan, "perin tärkeä, koska ovat niin kalpeat ja vakavat
sähkölennätinvirkamiehen kasvot ja santarmi hänen takanansa hymyilee
niin imelästi."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kertoelmia ja kuvauksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.